[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fqF5xwtMdzpnLuqWmOVshOdvjT2gYzDma-FXLU_brAi8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":32,"gutenbergTranslators":33,"gutenbergDownloadCount":35,"aiDescription":36,"preamble":37,"content":38},2163,"Lännen tähtien alla","Grey, Zane",1872,1939,"2163-grey-zane-lannen-tahtien-alla","2163__Grey_Zane__Lännen_tähtien_alla",null,"romaani",[14],"seikkailu",[16],"amerikkalainen","fi",1914,1920,55564,351513,false,61067,[25,26,27],"New Mexico -- Fiction","Western stories","Women pioneers -- Fiction",[29,30,31],"Adventure","American Literature","Novels","\"Lännen tähtien alla\" by Zane Grey is a novel written in the early 20th century. The story is set against the backdrop of the American West and centers around Madeline Hammond, a young woman who arrives in El Cajon, New Mexico, only to find herself alone in a rough and unfamiliar environment. Her journey appears to be one of self-discovery, challenging the norms of her privileged upbringing and exposing her to the harsh realities of frontier life.  The opening portion introduces Madeline as she arrives at the train station late at night, where she encounters the unsettling atmosphere of the town. She reflects on her life, grappling with feelings of dissatisfaction despite her privileged status. As she awaits her brother, Alfred, who is not there to meet her, complications arise when a drunken cowboy, Gene Stewart, enters the scene. Tension escalates as Gene, in a moment of reckless behavior, inadvertently thrusts Madeline into a precarious situation. The events establish a gripping beginning, hinting at the adventure and challenges that await Madeline as she navigates her new world. (This is an automatically generated summary.)",[34],"Salonen, A. J.",143,"Madeline Hammond matkustaa New Mexicoon tapaamaan veljeään, mutta päätyy keskelle villin lännen levottomuuksia. Seikkailuromaani kuvaa itärannikon hienostonaisen sopeutumista karjakartanoiden, cowboyiden ja rajaseudun vaarojen täyttämään maailmaan.","Zane Greyn 'Lännen tähtien alla' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2163.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","LÄNNEN TÄHTIEN ALLA\n\nKirj.\n\nZane Grey\n\n\nSuomentanut\n\nA. J. Salonen\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1920.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nLaidunten herrasmies.\nMatkustus auringonnoususta auringonlaskuun.\nKarjantarkastus.\nEräs lahja ja kauppa.\nHänen Majesteettinsa karjatalo.\nUusi päällysmies.\nGuerillajoukkio.\nYstäviä Idästä.\nRosvoja.\nKallionhuiput.\nDon Carlos.\nEl Cajonin sheriffi.\nSalaisuus.\nMatkan päässä.\n\n\n\n\nLaidunten herrasmies\n\n\nKun Madeline Hammond astui junasta El Cajonissa, Uudessa Meksikossa,\noli jo melkein puoliyö. Tällöin hän sai ensivaikutelmansa paikasta:\nvaaleina vilkkuvien tähtien alla näkyi pimeästä vain kylmätuulinen ja\neloton seutu.\n\n\"Neiti, täällä ei ole ketään teitä vastassa\", sanoi junailija\njokseenkin levottomasti.\n\n\"Minä sähkötin veljelleni\", vastasi Madeline. \"Kun juna myöhästyi tällä\ntavoin, hän ehkä väsyi odottamiseen. Hän on täällä kohta. Mutta ellei\nhän tulisi -- kai minä löydän hotellin?\"\n\n\"Täällä on asuntoja saatavana. Hakekaa asemapäällikkö näyttämään\nteille. Suonette anteeksi, mutta tämä ei ole teidän kaltaisellenne\nnaiselle sopiva paikka olla yöllä yksin. Tämä on alkeellinen pieni\nkaupunki -- enimmäkseen meksikolaisia, kaivosmiehiä ja cowboyta. Ja he\npitävät kemuja koko lailla. Sen lisäksi on vallankumous rajan toisella\npuolen herättänyt jonkin verran levottomuutta pitkin rajaviivaa. Neiti,\narvatakseni olette kyllin turvassa, jos...\"\n\n\"Kiitos. En pelkää ollenkaan.\"\n\nKun juna lähti taas liikkeelle, käveli neiti Hammond niukasti valaistua\nasemaa kohti. Kun hän oli aikeissa astua sisään, kohtasi hän\nmeksikolaisen, jonka kasvot olivat piilossa leveäreunaisen sombreron\nalla ja jolla oli peite heitettynä hartioille.\n\n\"Onko täällä ketään ottamassa vastaan neiti Hammondia?\" kysyi nuori\nnainen.\n\n\"En tiedä\", vastasi toinen peitteen alta ja laahusti varjojen sekaan.\n\nNeiti Hammond astui tyhjään odotushuoneeseen. Öljylampusta virtasi\nsamea keltainen valo. Lippuluukku oli auki ja sen lävitse hän näki,\nettei pienessä huoneessa sen takana ollut asemapäällikköä eikä\nsähköttäjää. Sähkölennätin naputteli heikosti.\n\nMadeline Hammond seisoi koputtaen sievällä jalallaan lattiaa ja vertasi\nhuvikseen vastaanottoaan El Cajonissa siihen, mikä hänellä oli ollut\nlähtiessään junasta Grand Centralissa. Ainoa kerta, jolloin hän saattoi\nmuistaa milloinkaan olleensa näin yksin, oli kerran, kun hän ei\nkohdannut kamarineitoansa ja junaansa muutamassa paikassa Versailles'n\nulkopuolella -- seikkailu, joka oli muodostanut romaanin ja\nmiellyttävän keskeytyksen hänen tarkasti vartioidun elämänsä kulussa.\nHän meni odotussalin yli ikkunan luo ja katseli ulos pitäen huntuaan\nsivulla. Alussa hän saattoi erottaa vain muutamia himmeitä valoja,\nmutta kun hänen silmänsä tottuivat pimeyteen, näki hän jalomuotoisen\nhevosen seisovan lähellä ikkunaa. Toisella puolen oli autio tori. Tai\njos se oli katu, oli se laajin, minkä Madeline oli milloinkaan nähnyt.\nHimmeät valot loistivat matalista laakeakattoisista rakennuksista. Hän\nsaattoi erottaa monen hevosen tummat hahmot, jotka seisoivat\nliikkumattomina. Ikkunalasissa olevan aukon kautta tuli kylmä viima ja\nsen mukana virtaili sisään ääni, joka tuntui törkeältä hänen korvissaan\n-- se oli epäsointuinen sekoitus naurua ja huutoa sekä kenkien kopinaa\ngramofonin äänekkään musiikin tahdissa.\n\n\"Lännen ilonpitoa\", mietti neiti Hammond lähtiessään ikkunan luota.\n\"Mutta mitä tehdä? Minä odotan täällä. Ehkä asemapäällikkö palaa pian\ntai Alfred tulee minua hakemaan.\"\n\nKun hän istuutui odottamaan, muisteli hän mielessään syitä, jotka\nolivat aiheuttaneet tämän tilanteen. Että Madeline Hammond olisi yksin\nmyöhäisellä hetkellä pienellä, likaisella Lännen rautatieasemalla, oli\ntosiaankin merkillistä.\n\nHänen tyttövuosiensa viimeisiä aikoja oli häirinnyt hänen elämänsä\nainoa onneton kokemus -- hänen veljensä joutui vanhempiensa epäsuosioon\nja lähti kotoa. Hän laski eräänlaisen mietiskelevän mielenlaadun\nalkaneen tästä ajasta, samoin tyytymättömyytensä siihen loistavaan\nelämään, jonka yhteiskunta tarjosi hänelle. Vaihdos oli ollut niin\nasteittainen ja tasainen ennen kuin hän huomasi sen. Jonkin aikaa\ntoimelias ulkoilmaelämä -- golf-peli, tennis ja purjehtiminen -- esti\ntätä huomiota tulemasta sairaalloiseksi itsetutkisteluksi. Tuli aika,\njolloin huvituksetkin kadottivat viehätyksensä ja silloin hän luuli\nolevansa tosiaan henkisesti sairas. Matkustaminenkaan ei auttanut\nhäntä.\n\nSeurasi kuukausimäärin levottomuutta ja uteliaan tuskallista\nmietiskelyä siitä, ettei hänen asemansa, hänen rikkautensa, hänen\nsaavuttamansa suosio tyydyttänyt häntä. Hän luuli eläneensä kaikki\ntytön haaveet tullakseen maailmannaiseksi. Ja hän oli jatkanut niin\nkuin ennenkin kimaltelevaa näytelmää, mutta ei enää totuudelle sokeana\n-- että nimittäin hänen ylellisessä elämässään ei ollut mitään, joka\nolisi tehnyt sen merkittäväksi.\n\nKun näyttämö muuttui, kadotti hän tuon uuden epämääräisen rauhan\ntunteen ja kääntyi ärtyneenä poispäin näyttämöltä. Hän katseli pitkää,\nkaarevaa aitioriviä, joka edusti hänen maailmaansa. Se oli hienoa ja\nloistavaa maailmaa -- sen muodosti rikkaus, hienostuneisuus, sivistys,\nkauneus ja hyvä syntyperä. Hän, Madeline Hammond, oli osa siitä. Hän\nhymyili, hän kuunteli, hän puhui miehille, jotka silloin tällöin\ntulivat Hammondin aitioon, ja hän tunsi, ettei ollut hetkeäkään\nitselleen luonnollinen ja uskollinen. Hän mietiskeli, miksi nämä\nihmiset eivät voineet olla jollakin tavoir toisenlaisia. Mutta hän ei\nvoinut sanoa, minkälaisia här tahtoi heidän olevan. Jos he olisivat\nolleet erilaisia, eivät he olisi sopineet tähän paikkaan -- niin, he\neivät olisi olleet siellä ollenkaan. Mutta kuitenkin heiltä puuttui\njotakin.\n\nJa huomatessaan, että hän menisi jollekulle näistä miehistä, jos hän ei\nnousisi kapinaan, oli hänet vallannut suuri väsymys, jäätävä ja\nsairaaksi tekevä tunne, että elämä oli tullut hänelle vastenmieliseksi.\nHän oli väsynyt hienoon seurapiiriin. Hän oli väsynyt huolettomiin\nmiehiin, jotka vain halusivat miellyttää häntä. Hän oli väsynyt siihen,\nettä häntä juhlittiin, ihailtiin ja rakastettiin. Hän oli väsynyt\nihmisiin, meluun ja ylellisyyteen. Hän oli väsynyt itseensä!\n\nRohkeasti maalatun lavastuksen autiudessa ja kiihkottomissa tähdissä\nhän oli väläykseltä nähnyt jotakin, joka vaikutti hänen sieluunsa.\nTunne ei ollut kestävä. Hän ei voinut uudistaa sitä. Hän kuvitteli,\nettä itse näyttämön rohkeus oli vedonnut häneen. Hän arvasi, että\nmaalari oli löytänyt innoitusta, iloa, voimaa ja tyyneyttä karussa\nluonnossa. Ja vihdoinkin hän tiesi, mitä hän tarvitsi: olla yksin,\nmiettiä pitkiä tunteja, katsella yksinäisiin, hiljaisiin, pimeneviin\navaruuksiin, tarkastella tähtiä, tutkia sieluaan ja löytää todellinen\nitsensä.\n\nVasta silloin hän oli ajatellut mennä katsomaan veljeään, joka oli\nmennyt länteen koettamaan onneaan karjanhoitajana. Sattui siten, että\nhänellä oli ystäviä, jotka aikoivat juuri lähteä Kaliforniaan, ja hän\nteki nopean päätöksen mennä heidän mukanaan. Kun hän rauhallisesti\nilmoitti aikomuksensa, oli hänen äitinsä huudahtanut säikähdyksissään\nja hänen isänsä tuijottanut häneen jouduttuaan muistamaan perheen\nmustaa lammasta.\n\n\"Mitä, Madeline! Sinä tahdot nähdä sen villin pojan!\"\n\nSitten hän oli taas joutunut sen vihan valtaan, jota hän yhä tunsi\nitsepäistä poikaansa kohtaan. Hän oli kieltänyt Madelinea menemästä.\nMutta Madeline oli osoittanut tahdonlujuutta, jota hänen ei koskaan\ntiedetty omanneen. Hän pysyi kannallaan ja muistutti olevansa\nkaksikymmentäneljä vuotta vanha ja oma määrääjänsä. Lopuksi hän oli\npäässyt voitolle.\n\nHänen päätöksensä käydä tervehtimässä veljeä oli liian kiireisesti\ntehty ja vaikutti sen, ettei hän voinut kirjoittaa veljelle. Niinpä hän\noli sähköttänyt tälle New Yorkista ja samaten päivää myöhemmin\nChicagosta. Ei mikään olisi saanut häntä kääntymään takaisin. Madeline\noli suunnitellut saapuvansa El Cajoniin kolmantena päivänä lokakuuta,\nveljensä syntymäpäivänä, ja hän oli onnistunut aikeessaan, vaikka hän\ntulikin viime hetkellä. Juna oli myöhästynyt useita tunteja. Oliko\nhänen tiedonantonsa tullut Alfredille vai ei, sitä hän ei voinut sanoa.\nTosiasia oli se, että hän oli saapunut, mutta veli ei ollut ottamassa\nvastaan.\n\nEi tarvittu pitkää aikaa, kun menneisyyden ajatukset väistyivät hetken\ntodellisuuden tieltä.\n\n\"Toivon ettei Alfredille ole tapahtunut mitään pahaa\", sanoi hän\nitsekseen. \"Hän jaksaa hyvin ja menestyy loistavasti, kirjoitti hän.\nTosin se tapahtui kauan sitten, mutta hänhän ei kirjoita usein. Hänen\non hyvä olla. Pian hän tulee, ja miten iloiseksi minä silloin\ntulenkaan! Onkohan hän mahtanut muuttua?\"\n\nMadelinen istuessa odottamassa keltaisessa hämärässä hän kuuli\nlennätinkoneen heikon, ajoittain kuuluvan nakutuksen, lankojen matalan\nsurinan, rautakenkäisen kavion polkaisun ja etäistä naurua, joka nousi\ntanssin äänten yli. Nämä jokapäiväiset asiat olivat hänelle uusia. Ja\ntässä hän istui pienellä likaisella asemalla sähkölankojen valittaen\nsuristessa yksinäistä lauluaan tuulessa.\n\nHeikko ääni, joka muistutti ohuiden ketjujen kilinää, veti puoleensa\nMadelinen huomion. Sitten kuului astuntaa. Ovi lennähti auki ja sisään\nastui suuri mies. Madeline huomasi, että kilinä tuli miehen\nkannuksista. Mies oli cowboy.\n\n\"Olisitteko hyvä ja neuvoisitte minut hotelliin?\" kysyi Madeline\nnousten.\n\nCowboy otti sombreron päästään ja heilauksessa, jonka hän sillä teki,\nsekä sitä seuraavassa kumarruksessa oli eräänlaista karkeata\nkohteliaisuutta huolimatta niiden liioitellusta sävystä. Hän astui\nkaksi pitkää harppausta tyttöä kohti.\n\n\"Lady, oletteko naimisissa?\"\n\nMenneinä aikoina oli neiti Hammondin huumorintaju auttanut häntä usein\npahastumasta arveluttavissa tilanteissa. Hän pysyi hiljaa ja kuvitteli,\nmiten hyvä oli että huntu peitti hänen kasvonsa. Häntä oli valmisteltu\nsiihen, että cowboyt olivat jokseenkin kummastuttavia, ja häntä oli\nvaroitettu nauramasta heille.\n\nTämä herrasmies kumartui varovasti ja nosti tytön vasemman käden. Ennen\nkuin tämä tointui ällistyksestään, oli toinen vetänyt pois hänen\nhansikkaansa.\n\n\"Hieno käsi, mutta ei vihkimäsormusta\", puhui mies venytellen sanoja.\n\"Lady, olen iloinen huomatessani, ettette ole naimisissa.\"\n\nHän päästi tytön käden ja antoi käsineen takaisin.\n\n\"Ymmärrättehän, tämän kaupungin ainoa hotelli ei kernaasti ota vastaan\nnaimisissa olevia naisia.\"\n\n\"Todellakin?\" sanoi Madeline koettaen älytä tilanteen.\n\n\"Varmasti\", jatkoi mies. \"Vaikeata hotellille pitää naimisissa olevia\nnaisia. Karkottaa pojat pois. Ymmärrättehän, tämä ei ole Reno.\"\n\nSitten hän nauroi poikamaisesti. Silloin huomasi Madeline, että hän oli\npuolijuovuksissa. Kun tyttö vaistomaisesti perääntyi, ei hän ainoastaan\nkatsonut miestä terävämmin, vaan asettui niin, että valo loisti\nparemmin tämän kasvoille. Ne olivat kuin punaista pronssia, lohkeat,\nkarkeat ja terävät. Mies nauroi taas kuin hyvillään ja nauru tuskin\nmuutti hänen piirteittensä kovaa ilmettä. Cowboy oli loukannut häntä,\nmutta mitä miehen mielessä olikaan, ei tarkoituksena ollut kuitenkaan\nhäväistä.\n\n\"Olen hyvin kiitollinen, jos neuvotte minut hotelliin\", sanoi tyttö.\n\n\"Lady, te odotatte täällä\", vastasi toinen hitaasti. \"Minä menen\nhakemaan kantajaa.\"\n\nTyttö kiitti ja kun mies meni ulos sulkien oven, istuutui hän tuntien\nhelpotusta. Odottaessaan hän huomasi taas kuuntelevansa langoissa\nvalittavaa tuulta. Ulkopuolella seisova hevonen alkoi tömistellä ja\nhirnahti. Sitten kuuli Madeline nopeata kopinaa, ensin matalana ja\nsitten äänekkäämpänä, kunnes tunsi sen hevosten laukkaamiseksi. Hän\nmeni ikkunan luo toivoen että hänen veljensä oli tullut. Mutta kopina\nkasvoi meluksi, varjoja lensi ohitse -- laihoja hevosia, liehuvia\nharjoja ja häntiä, ratsastajilla sombrerot päässä, kaikki omituisen\nvillejä hänen silmissään. Muistaen junailijan sanat hän oli hieman\nlevoton. Tomupilvet varjostivat himmeät valot ikkunoista. Sitten tuli\nhämäryydestä näkyviin kaksi olentoa, toinen suurikokoinen ja toinen\nhoikka. Cowboy palasi kantajan kanssa.\n\nRaskaita askelia kuului ja sitten ovi äkkiä avautui kirskuen. Cowboy\nastui sisään vetäen mukanaan olentoa, jonka ulkoasu oli sekaisin --\npappia, jonka viitta oli ilmeisesti joutunut epäkuntoon kiinniottajan\ntempauksesta. Oli selvää että padre oli kauhistunut.\n\nMadeline Hammond tuijotti pikku miestä, joka oli kalpea ja kauhuissaan,\nja vastalause värisi hänen huulillaan. Mutta sitä ei lausuttu, sillä\npuolijuopunut cowboy näytti nyt kylmältä, julmasti hymyilevältä\npaholaiselta ja ojentaen pitkän käsivartensa hän tarttui tyttöön\nlennättäen hänet takaisin penkille.\n\n\"Te pysytte siinä!\" määräsi hän.\n\nVaikka hänen äänensä ei ollut tyly, sai se tytön tuntemaan itsensä\nvoimattomaksi. Ei kukaan ollut milloinkaan puhutellut häntä sellaisella\näänellä. Nainen hänessä totteli -- ei ylpeä Madeline Hammond\nsemmoisenaan.\n\nPadre kohotti ristissä olevat kätensä kuin rukoillen henkensä puolesta\nja alkoi kiireesti puhua espanjaa. Madeline ei ymmärtänyt. Cowboy veti\nesiin suuren revolverin ja heilutteli sitä papin kasvojen edessä.\nSitten hän laski sen ilmeisesti tähdätäkseen papin jalkoihin. Näkyi\npunainen leimahdus ja sitten kuului laukaus, joka tyrmistytti\nMadelinen. Huone täyttyi savusta ja ruudinhajusta. Madeline ei\npyörtynyt eikä edes sulkenut silmiään, mutta hän tunsi olevansa kiinni\nkylmissä pihdeissä. Kun hän saattoi nähdä selvästi savun lävitse, tunsi\nhän helpotuksen tunnetta siitä, ettei cowboy ollut ampunut padrea.\nMutta mies heilutteli yhä asettaan ja laahasi uhriaan tytön luokse.\nMikä saattoikaan olla juopuneen tarkoitus? Sen täytyi olla -- varmasti\nse oli kuje. Madelinella oli hämärä muisto Alfredin ensimmäisistä\nkirjeistä, jotka kuvailivat cowboyien erikoisenlaatuisia huveja. Sitten\nhän muisti erään elokuvan, jonka oli nähnyt: cowboyt tekemässä\neriskummallista pilaa yksinäiselle koulunopettajalle. Heti kun Madeline\najatteli sitä, hän oli varma siitä, että Alfred valmisti hänelle\npienen, hurjan Lännen hauskutuksen. Hän saattoi tuskin uskoa siihen,\nmutta sen täytyi olla totta. Alfred luultavasti seisoi nyt oven tai\nikkunan ulkopuolella nauraen sisaren hämmennystä.\n\nSuuttumus hillitsi Madelinen kauhun. Hän nousi pystyyn ja lähti ovea\nkohti. Mutta cowboy sulki hänen tiensä -- tarttui hänen käsivarsiinsa.\nSilloin Madeline arvasi, ettei hänen veljellään voinut olla mitään\nosuutta tässä. Tämä ei ollut mikään kuje. Tämä oli jotakin, joka\ntosiaan tapahtui, joka oli todellista, joka uhkasi. Hän koetti\nvääntäytyä irti tuntien tulistuneensa siitä, että juopunut lurjus koski\nhäneen. Tasapaino, arvokkuus, sivistys -- kaikki hankitut ominaisuudet\npakenivat taisteluhalua. Hän oli voimakas. Hän taisteli epätoivoisesti.\nMutta mies pakotti hänet takaisin. Madeline ei ollut milloinkaan\ntiennyt, että ihminen saattaisi olla noin vahva. Ja sitten miehen\nkylmästi hymyilevät kasvot heikonsivat Madelinea, kunnes hän vaipui\nvavisten penkkiä vasten.\n\n\"Mitä -- te -- tarkoitatte?\" läähätti hän.\n\n\"Kultaseni, hellitähän vähän suitsia\", vastasi toinen rattoisasti.\n\nMadeline luuli näkevänsä unta. Hän ei voinut ajatella selvästi. Kaikki\noli ollut liian nopeata, liian kauheata hänen ymmärtääkseen. Mutta hän\nei ainoastaan nähnyt miestä, vaan myös tunsi hänen voimakkaan\nläsnäolonsa. Ja vapiseva pappi, sininen savuhattara, ruudinhaju -- ne\neivät olleet epätodellisia.\n\nSitten leimahti aivan hänen silmiensä edessä toinen sokaiseva liekki ja\nhänen korvansa juurella jyrisi toinen laukaus. Kykenemättä seisomaan\nliukui Madeline penkille. Hänen havaintokykynsä kieltäytyi tekemästä\nselkoa siitä mitä tapahtui muutamien seuraavien hetkien aikana, mutta\nkun hänen mielensä vähän tasaantui, kuuli hän kuin unessa padren\nsanelevan kiireisesti vieraita sanoja. Se loppui ja sitten cowboyn ääni\nherätti hänet.\n\n\"Lady, sanokaa 'kyllä'. Sanokaa se -- nopeaan! Sanokaa se -- kyllä.\"\n\nPelkän mielijohteen takia, vastustamattoman voiman takia hän lausui\nsanan 'kyllä'.\n\n\"Ja nyt, lady -- voidaksemme lopettaa tämän sopivalla tavalla -- mikä\non nimenne?\"\n\nYhä totellen konemaisesti hän sanoi sen miehelle.\n\nMies tuijotti hetken ikään kuin nimi olisi herättänyt mielikuvayhtymiä\nhiukan sumentuneessa mielessä. Hän nojautui taaksepäin epävarmasti.\nMadeline kuuli hänen hengityksensä aiheuttaman puhalluksen,\njonkinlaisen kovan puuskan.\n\n\"Mikä nimi?\" kysyi mies.\n\n\"Madeline Hammond. Minä olen Alfred Hammondin sisar.\"\n\nMies nosti kätensä ja pyyhki pois jotakin kuviteltua silmiensä edestä.\nSitten hän kumartui Madelinen yli käsi vavisten ja tapaili hänen\nhuntuaan. Mutta ennen kuin hän saattoi koskettaa sitä, sysäisi tyttö\nsen syrjään paljastaen kasvonsa.\n\n\"Ette kai -- ole -- Majesty Hammond?\"\n\nMiten ihmeellistä -- ihmeellisempää kuin mikään mitä Madelinelle oli\ntapahtunut -- oli kuulla tuo nimi cowboyn huulilta! Sillä nimellä hän\noli tuttavapiireissä tunnettu, vaikka vain hänen läheisimmillään ja\nrakkaimmillaan oli oikeus käyttää sitä. Nyt se sai eloon hänen\ntylsyneen havaintokykynsä ja hän sai ponnistellen taas hallituksi\nitsensä.\n\n\"Te olette Majesty Hammond\", vastasi mies ja tällä kertaa hän pikemmin\nvakuutti kuin kysyi.\n\nMadeline nousi ja katseli toista kasvoihin.\n\n\"Niin olen.\"\n\nMies työnsi aseensa takaisin koteloon.\n\n\"No luulenpa ettemme jatka tätä sitten.\"\n\n\"Mitä? Ja miksi pakotitte minut sanomaan papille 'kyllä'.\"\n\n\"Se oli keino, johon turvauduin näyttääkseni hänelle, että te olitte\nhalukas menemään naimisiin.\"\n\n\"Oh! -- Te -- te ..!\" Madelinelta puuttui sanoja.\n\nTämä sai cowboyn toimimaan. Hän tarttui padreen ja veti häntä ovea\nkohti kiroillen ja uhaten, epäilemättä käskien häntä salaamaan jotakin.\nSitten hän tyrkkäsi papin kynnyksen yli ja jäi seisomaan.\n\n\"Tässä -- odottakaa -- odottakaa minuutti, neiti -- neiti Hammond\",\nsanoi hän käheästi. \"Te voisitte joutua huonompaankin seuraan kuin\nminun. -- Vaikka luulen, ettette varmasti ajattele niin. Odottakaahan\nminuutti.\"\n\nMadeline seisoi vavisten ja hehkuen vihasta. Ovesta hän näki valkoiset\ntähdet tummansinisellä taivaalla. Ne näyttivät hänestä yhtä\nepätodellisilta kuin kaikki muukin tänä merkillisenä yönä. Ne olivat\nkylmiä, loistavia, korkealla ja kaukana, ja katsoessaan niihin hän\ntunsi vihansa vähenevän ja tekevän hänet rauhalliseksi.\n\nCowboy kääntyi ja alkoi puhua:\n\n\"Tehän huomaatte -- minä olin kokolailla sekaisin. Täällä oli juhlat --\nja häät. Minä teen hulluja tekoja, kun olen päissäni. Löin vedon, että\nmenen naimisiin ensimmäisen tytön kanssa, joka tulee kaupunkiin. Jos\nteillä ei olisi ollut huntua -- toverit tekivät pilaa minusta...\"\n\nHän ei voinut seisoa hiljaa: hiki nousi helminä hänen otsalleen; hän\npyyhki pyyhkimistään kasvojaan kaulaliinallaan ja hengitti niin kuin\nmies, joka on kestänyt kovia ponnistuksia.\n\n\"Tehän huomaatte -- minä olin kelpo...\" aloitti hän.\n\n\"Selitykset eivät ole tarpeellisia\", keskeytti toinen. \"Olen hyvin\nväsynyt -- pulassa. Aika on myöhäinen. Onko teillä pienintäkään\naavistusta siitä, mitä tarkoittaa olla herrasmies?\"\n\nMiehen pronssiset kasvot hehkuivat liekehtivän punaisina.\n\n\"Onko veljeni täällä kaupungissa tänä yönä?\" jatkoi Madeline.\n\n\"Ei, hän on karjatalollaan.\"\n\n\"Mutta minä sähkötin hänelle.\"\n\n\"Luultavasti on sanoma hänen laatikossaan postitoimistossa. Hän tulee\nkaupunkiin huomenna. Hän laivaa karjaa Stillwellille.\"\n\n\"Sitten minun täytyy mennä hotelliin. Oletteko niin ystävällinen...\"\n\nJos toinen kuuli hänen viimeiset sanansa, ei hän ainakaan näyttänyt\nkuulleen niitä. Ulkopuolelta kuuluva melu oli saanut hänen huomionsa\npuoleensa. Miesten ja naisen ääniä kuului avoimen oven lävitse. Sitten\nnaisen ääni, joka kiireisenä ja katkonaisena kohosi korkeammalle,\nkuului kuin vetoaisi turhaan.\n\nCowboyn käytös sai Madelinen hätkähtäen odottamaan jotakin pelottavaa.\nHän ei pettynytkään. Ulkoa kuului meteliä -- tukahdutettu laukaus,\nähkinää, kaatuvan ruumiin jysähdys, naisen matala huudahdus ja askelia,\njotka menivät poispäin kuin paeten.\n\nMadeline Hammond nojautui voimattomana taaksepäin istuimellaan, kylmänä\nja sairaana, ja hetken ajan hänen korvansa jyskyttivät toisella\npuolella tietä olevain tanssijain poljennan sekä kehnon musiikin\ntahdissa. Sitten ilmestyivät avonaiselle ovelle tytön kärsivät kasvot\nmustien hiusten kehystäminä. Tyttö tarttui ruskealla kädellä\novenpieleen ja piteli siitä kuin kannattaakseen itseään pystyssä.\n\n\"Señor -- Gene!\" huudahti hän ja hämmästynyt, iloinen jälleentunteminen\nkarkotti äkkiä hänen kauhunsa.\n\n\"Bonita!\" Cowboy juoksi tytön luo. \"Oletko loukkaantunut?\"\n\n\"En!\"\n\nMies tarttui tyttöön:\n\n\"Minä kuulin -- jotakuta ammuttiin. Oliko se Danny?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Ampuiko Danny? Sano minulle.\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Olenpa sitten iloinen. Ajattelin, että Danny oli sekaantunut tähän.\nHänellä oli Stillwellin rahoja pojille -- pelkäsin... Sano, Bonita,\nmuuten joudut ikävyyksiin. Kuka oli kanssasi? Mitä te teitte?\"\n\n\"Ne riitelivät minusta. Minä vain tanssin vähän, hymyilin vähän ja he\nriitelivät. Minä pyysin niitä olemaan siivosti...\"\n\n\"Ota minun hevoseni ja mene Peloncilloon päin. Bonita, lupaa pysyä\npoissa El Cajonista.\"\n\nMies vei hänet ulos. Madeline kuuli hevosen korskuvan ja purevan\nkuolaimiaan. Cowboy puhui matalalla äänellä. Vain muutamia sanoja\nsaattoi ymmärtää:\n\n\"Jalustimet -- odota -- pois kaupungista -- vuori -- polku -- nyt\nratsasta!\"\n\nSeurasi hetken hiljaisuus ja sen rikkoi kavioiden töminä ja hiekan\nnarskunta. Sitten Madeline näki vilaukselta tuulen liehuttaman\nkaulaliinan ja tukan sekä pienen olennon satulassa. Hevonen erottautui\nmustana himmeätä valojuovaa vasten. Sen juoksussa oli jotakin villiä ja\nloistavaa.\n\nSeuraavassa tuokiossa cowboy ilmestyi taas ovelle.\n\n\"Neiti Hammond, luulen että meidän täytyy lähteä nopeasti tiehemme\ntäältä. On sattunut huonoja asioita. Ja juna on tulossa.\"\n\nMadeline kiiruhti ulos uskaltamatta katsoa taakseen tai sivullensa.\nHänen oppaansa astui nopeasti. Tytön oli miltei juostava pysyäkseen\nrinnalla. Monet mielenliikutukset hämmensivät häntä.\n\nHuomatessaan että hänet oli viety talorivin taakse sanoi hän:\n\n\"Mihin te viette minut?\"\n\n\"Florence Kingsleyn luo\", vastasi mies.\n\n\"Kuka hän on?\"\n\n\"Luulenpa, että hän on veljenne paras ystävä täällä.\"\n\nMadeline pysyi vielä muutamia hetkiä cowboyn rinnalla ja sitten hän\npysähtyi. Yhtäkkiä hän huomasi, kuinka vähän hyötyä hänellä oli ollut\nkasvatuksestaan tämänlaisia kokemuksia varten. Cowboy, joka ei nähnyt\nhäntä, astui takaisin muutamat välillä olevat askelet. Sitten hän\nodotti, yhä vaiteliaana.\n\n\"On niin pimeätä, niin yksinäistä\", sopersi tyttö. \"Miten minä\ntiedän... Minkä vakuuden voitte antaa minulle, ettette -- ettei minulle\ntapahdu mitään ikävyyksiä, jos menen eteenpäin.\"\n\n\"En mitään vakuutta, neiti Hammond, paitsi että olen nähnyt kasvonne.\"\n\nTästä omituisesta vastauksesta sai Madeline luottamusta mennäkseen\neteenpäin cowboyn kanssa. Mikä vastaus tahansa olisi kelvannut hänelle,\njos se olisi ollut ystävällinen. Hän värisi ajatellessaan, että pitäisi\npalata asemalle, jossa hän luuli tapahtuneen murhan, eikä hän tuntenut\nhalua kuljeskella yksin pimeässä.\n\nOpas kääntyi polulta ja koputti erään matalakattoisen talon ovelle.\n\n\"Halloo -- kuka siellä?\" kuului syvä ääni.\n\n\"Gene Stewart\", sanoi cowboy. \"Kutsukaa Florence -- pian!\"\n\nSeurasi askelten kolinaa sekä ihmisten ääniä. Madeline kuuli naisen\nhuudahtavan:\n\n\"Gene täällä, vaikka kaupungissa on tanssit! Jokin on hullusti.\"\n\nValo leimahti ja loisti kirkkaasti. Ovi aukeni ja nainen piti lamppua.\n\n\"Gene! Al ei ole...\"\n\n\"Alilla ei ole hätää\", keskeytti cowboy.\n\nMadelinella oli silloin kaksi tunnetta; toinen ihmetteli naisen äänessä\nilmenevän pelästyksen ja rakkauden sävyä ja toinen oli sanomaton\nhelpotus siitä että hän oli turvassa veljensä ystävän luona.\n\n\"Täällä on Alin sisar -- tuli tämäniltaisessa junassa\", sanoi cowboy.\n\"Minä satuin olemaan asemalla ja toin hänet sinun luoksesi.\"\n\nMadeline tuli esiin varjosta.\n\n\"Onko -- onko hän todellakin Majesty Hammond!\" huudahti Florence\nKingsley.\n\nHän miltei pudotti lampun ja katsoi niin hämmästyneenä, ettei voinut\nuskoa silmiään.\n\n\"Kyllä minä olen\", vastasi Madeline. \"Juna myöhästyi ja samasta syystä\nei Alfred tavannut minua. Mr Stewart katsoi sopivaksi tuoda minut\nteidän luoksenne sen sijaan että olisi vienyt minut hotelliin.\"\n\n\"Olen iloinen saadessani tavata teidät\", vastasi Florence lämpimästi.\n\"Tulkaa sisään. Olen niin hämmästynyt, että unohdan mitä minun pitäisi\ntehdä. Al ei ole maininnut mitään teidän tulostanne.\"\n\n\"Hän ei varmaankaan saanut sähkösanomaani\", sanoi Madeline sisään\nastuessaan.\n\nFlorence pani lampun pöydälle. Madeline näki nuoren naisen, jolla oli\nhymyilevät, ystävälliset kasvot ja ylenpalttisen tuuheat vaaleat\nhiukset, jotka riippuivat hänen aamunuttunsa yli.\n\n\"Nyt Al tulee iloiseksi!\" huudahti Florence. \"Tehän olette valkoinen\nkuin lakana. Olette varmasti väsynyt. Kuinka kauan teidän täytyi\nodottaa asemalla? Minä kuulin junan tulevan tunteja sitten. Tämä asema\non yöllä yksinäinen. Jospa olisin tiennyt, että te olitte tulossa!\nTosiaan, te olette hyvin kalpea. Oletteko sairas?\"\n\n\"En. Olen vain hyvin väsynyt. Matkustaminen oli raskaampaa kuin\nkuvittelin. Minulla oli jokseenkin pitkä aika odottaa saavuttuani\nasemalle, mutta en voi sanoa, että siellä olisi ollut yksinäistä.\"\n\nFlorence Kingsley tutki Madelinen kasvoja tarkoin ja katsoi sitten\nvaikenevaa Stewartia pitkään ja merkitsevästi. Sitten hän sulki\nhuolellisesti ja rauhallisesti toiseen huoneeseen vievän oven.\n\n\"Neiti Hammond, mitä on tapahtunut?\" hän kysyi hiljaa.\n\n\"En halua palauttaa mieleeni kaikkea, mitä on tapahtunut\", vastasi\nMadeline. \"Mutta sen sanon Alfredille, että olisin mieluummin tahtonut\ntavata apashin kuin cowboyn.\"\n\n\"Älkää sanoko Alille siten\", huudahti Florence. Sitten hän tarttui\nStewartiin ja veti tämän lampun ääreen. \"Gene, sinä olet juovuksissa!\"\n\n\"Olin kelpo lailla päissäni\", vastasi toinen ja painoi päänsä alas.\n\n\"Mitä sinä olet tehnyt?\"\n\n\"No, katsohan, Flo, minä vain...\"\n\n\"Minun ei tarvitse tietää. Minä voisin sanoa sen. Gene, etkö\nmilloinkaan opi säädyllisyyttä? Etkö milloinkaan lakkaa juomasta? Sinä\nkadotat kaikki ystäväsi. Stillwell on kiintynyt sinuun. Al on ollut\nparas ystäväsi. Molly ja minä olemme hartaasti pyytäneet sinua, ja nyt\nsinä olet mennyt ja tehnyt -- Jumala ties mitä.\"\n\n\"Miksi naisten tarvitsee pitää huntuja?\" murisi Stewart. \"Minä olisin\ntuntenut hänet, ellei olisi ollut tuota huntua.\"\n\n\"Ja sinä et olisi loukannut häntä. Mutta seuraavaa tyttöä olisit, joka\nolisi tullut vastaan. Gene, sinusta ei ole toivoa. Nyt sinä menet ulos\ntäältä etkä tule milloinkaan takaisin!\"\n\n\"Flo!\" rukoili mies.\n\n\"Minä tarkoitan juuri sitä.\"\n\n\"Luulenpa sitten, että tulen huomenna takaisin ottamaan lääkkeeni\",\nvastasi toinen.\n\n\"Uskallapas vain!\" huudahti Florence.\n\nStewart meni ulos ja sulki oven.\n\n\"Neiti Hammond, te -- te ette tiedä, miten tämä koskee minuun\", sanoi\nFlorence. \"Mitä te ajattelettekaan meistä! On niin onnetonta, että\nteille sattui tämä. Nyt teillä ehkä ei ole rohkeutta jäädä. Neiti\nHammond, Gene Stewart on paholainen, kun on juovuksissa. Yhtä kaikki\ntiedän, että hän ei tarkoittanut mitään pahaa. Tulkaa nyt, älkää\najatelko sitä enää.\" Hän otti lampun ja vei Madelinen pieneen\nhuoneeseen. \"Tämä on Lännen tapaan\", jatkoi hän hymyillen osoittaessaan\nharvoja huonekaluja, \"mutta te voitte levätä. Olette aivan turvassa.\nEttekö antaisi minun auttaa itseänne riisuutumaan -- enkö voisi tehdä\njotakin hyväksenne?\"\n\n\"Olette hyvin ystävällinen, kiitos siitä, mutta minä voin tulla\ntoimeen\", vastasi Madeline.\n\n\"No hyvää yötä sitten. Mitä pikemmin menen, sitä pikemmin pääsette\nlevolle. Koettakaa unohtaa, mitä on tapahtunut. Ja ajatelkaa minkä\nmainion yllätyksen valmistatte veljellenne huomenna.\"\n\nNäin sanoen hän pujahti ulos ja sulki oven.\n\nKun Madeline pani kellonsa piirongille, huomasi hän, että se oli jo yli\nkahden. Tuntui olevan pitkä aika siitä kun hän oli lähtenyt junasta.\nKun hän oli vääntänyt lampun sammuksiin ja ryöminyt väsyneenä\nvuoteeseen, tunsi hän, mitä oli olla liian väsynyt. Hänen aivonsa\nsurisivat.\n\nTuhansia toisiaan pois tunkevia mielteitä tuli, meni ja palasi taas.\nSiinä oli junan jyrinää, tömisevien kavioiden ääntä, hänen veljensä\nkasvojen kuva sellaisena kuin hän oli ne viimeksi nähnyt viisi vuotta\nsitten, pitkä himmeä valorivi, hopeakannuksien kilinä, yö, tuuli,\npimeys, tähdet, tukahdutettu laukaus, kuolemantuskaa osoittava\nvalittaminen, naisen korvia särkevä huuto.\n\nTämä muistojen vuorovesi vyöryi Madelinen yli uudestaan ja uudestaan\nsekä menetti asteittain voimansa ja katosi. Kaikki tuska katosi ja hän\ntunsi olevansa tuuliajolla. Kuinka pimeä huone olikaan, ja hiljaisuus\noli kuin vaippa. Ei kuulunut ainoatakaan ääntä. Hän oli tullut toiseen\nmaailmaan. Hän ajatteli vaaleatukkaista Florencea ja Alfredia ja heitä\nihmetellessään hän vaipui uneen.\n\nKun hän heräsi, oli huone auringonpaisteen valaisema. Viileä tuuli,\njoka puhalsi vuoteen yli, pakotti hänet panemaan kätensä peitteen alle.\nHän tutkisteli laiskasti ja unisesti pienen huoneen saviseiniä, kun hän\näkkiä muisti, missä hän oli ja miten hän oli tullut sinne.\n\nHän ei hämmästynyt huomatessaan ajan myöhäiseksi ja oli juuri menossa\nulos kysyäkseen veljeään, kun muuan ääni pysähdytti hänet. Hän tunsi\nneiti Kingsleyn äänen puhuttelevan jotakuta ja äänessä oli terävyyttä,\njota hän ei ollut huomannut ennen.\n\n\"Sinä siis tulit takaisin, niinkö? No etpä näytä kovin ylpeältä tänä\naamuna. Miksi olet tullut?\"\n\n\"Sanoin, että tulin ottamaan lääkkeeni.\"\n\n\"Tarkoittaen, ettet mene pakoon Al Hammondilta? Gene, sinun kallosi on\nyhtä paksu kuin vanhalla lehmällä. Al ei saa milloinkaan tietää mitään\nsiitä, mitä teit hänen sisarelleen, jollet sinä sano hänelle. Ja jos\nsanot sen, ampuu hän sinut.\"\n\n\"Se olisi hyvä asia\", vastasi cowboy alakuloisesti.\n\n\"Gene Stewart, niin olisi, jollet paranna elämääsi\", vastasi Florence.\n\"Mutta älä ole mieletön.\" Ja tässä tyttö kävi vakavaksi ja pyytäväksi.\n\"Mene pois. Mene kapinallisten joukkoon rajan toiselle puolen -- sinä\naina uhkaat tehdä sen. Joka tapauksessa älä jää tänne äläkä anna Alille\naihetta kiivastua.\"\n\nMadeline kuuli Florencen tulevan sisälle, seuraavalla hetkellä\nkoputtavan ovelle ja sanovan vienosti:\n\n\"Neiti Hammond! Oletteko hereillä?\"\n\n\"Hereillä ja pukeutunut, neiti Kingsley. Tulkaa sisään.\"\n\n\"Te olette levännyt. Te näytätte niin -- niin erilaiselta. Olen\niloinen. Tulkaa ulos nyt. Me syömme ensin aamiaista ja sitten voitte\nodottaa veljeänne tänne millä hetkellä hyvänsä.\"\n\n\"Odottakaa, olkaa hyvä. Minä kuulin teidän puhuvan Stewartille. Minun\ntäytyy nähdä hänet. Tahtoisitteko pyytää häntä tulemaan hetkeksi\nvierashuoneeseen?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Florence nopeasti. Kun hän kääntyi ovella, katsahti\nhän Madelineen naisen merkitsevällä tavalla. \"Pitäkää huolta, että hän\npitää suunsa kiinni!\"\n\nSamassa kuului hitaita empiviä askelia ulkopuolelta, sitten tuli\npysähdys ja ovi aukeni. Stewart seisoi auringonpaisteessa paljaspäin.\nMadeline tunsi jonkinlaista väristystä nähdessään taas korkean\nvartalon, kirjotut hirvennahkaliivit, kiiltävät nahkakalvosimet,\nhopeahelaisen vyön ja housut. Hänen katseensa näytti kulkevan miehen\nyli salaman nopeudella. Mutta kun hän nyt näki tämän kasvot, ei hän\ntuntenut niitä enää.\n\n\"Tahdotteko ystävällisesti tulla sisään?\" kysyi hän.\n\n\"En, luullakseni\", sanoi mies.\n\nHänen äänensä toivottomuus merkitsi, että hän tiesi ettei sopinut astua\nsamaan huoneeseen tytön kanssa ja ettei hän ollut asiasta huolissaan\ntai sitten oli siitä liiankin huolissaan.\n\nMadeline meni ovelle. Miehen kasvot olivat kovat, mutta myös\nsurulliset. Ja se liikutti häntä.\n\n\"Minä en puhu veljelleni teidän karkeasta käytöksestänne minua\nkohtaan\", aloitti hän. Hänen oli mahdotonta saada kylmyys pois\näänestään, puhua toisin kuin luokkansa ylpeällä ja ylhäisellä tavalla.\nMutta kuitenkin, huolimatta hänen tuntemastaan vastenmielisyydestä,\nnäytti ystävällisyys ja sääli seuraavan pakosta. \"Minä pidän parempana\nolla välittämättä siitä mitä teitte, koska ette ollut täydelleen\nvastuunalainen teoistanne ja koska ei saa olla mitään epäsopua Alfredin\nja teidän välillänne. Voinko luottaa siihen, että pysytte hiljaa ja\nsuljette sen papin huulet? Ja tehän tiedätte, että viime yönä siellä\ntapettiin tai haavoitettiin joku mies. Minä haluan unohtaa sen\ntapauksen. En tahdo että tulisi tietoon minun kuulleen...\"\n\n\"Sekarotuinen ei kuollut\", keskeytti Stewart.\n\n\"Niinkö! Sitten ei asia olekaan huonosti. Olen siitä iloissani\nystävättärenne takia -- sen pienen meksikkolaisen tytön.\"\n\nHidas tumma aalto levisi miehen kasvoille, ja hänen häpeäntuntoansa oli\nkiusallista nähdä. Tämä juurrutti Madelinen mieleen vakaumuksen, että\nvaikka tuo mies oli pakana, ei hän ollut kuitenkaan aivan kelvoton. Ja\nse oli niin suuri ero asiassa, että hän hymyili miehelle.\n\n\"Te säästätte minut enemmiltä huolen aiheilta. Teettehän sen?\"\n\nMiehen käheä vastaus oli epäselvä, mutta hänen tarvitsi nähdä vain\nkasvot huomatakseen hänen katumuksensa ja kiitollisuutensa.\n\nMadeline meni takaisin huoneeseensa. Florence tuli hakemaan häntä ja he\nistuutuivat heti aamiaiselle. Vaikutelma, jonka Madeline Hammond sai\nveljensä ystävättärestä, oli muodostettava uudestaan aamun valossa. Hän\nhuomasi tytöllä olevan nuorekasta hehkua ja kiihkoa, ulkoilmassa saatu\nheleä ihonväri, kasvot, joissa ei ollut Idän naisten pehmeitä\nkaarroksia ja viivoja. Hänen silmänsä olivat vaaleanharmaat, vakavat,\nmiltei läpitunkevat ja hänen tukkansa levisi kauniina, vaaleana ja\naaltoilevana.\n\nFlorencen sisar oli vanhempi tanakka nainen, jolla oli ankarat kasvot\nja rauhalliset silmät. He tarjosivat vieraalleen yksinkertaista ruokaa\nja Madeline tunsi heidän yksinkertaisuutensa olevan rauhoittavaa. Hän\noli kyllästynyt arvonantoon ja väsynyt imarteluun. Tuntui hyvältä, kun\nnuo Lännen naiset kohtelivat häntä niin kuin olisivat kohdelleet\njotakuta muutakin vierasta. He olivat miellyttäviä ja ystävällisiä. Ja\nsen mitä Madeline oli ensin pitänyt ilmeikkyyden tai eloisuuden\npuutteena, sen hän pian huomasi olevan sellaisten naisten luonnollista\npidättyväisyyttä, jotka eivät eläneet pintapuolista elämää. Florence\noli raikas ja suora, hänen sisarensa hiljainen. Madeline ajatteli, että\nhän mielellään pitäisi nämä naiset lähellä itseään, jos hän olisi\nsairas tai huolissaan.\n\n\"Osaatteko ratsastaa?\" kysyi Florence. \"Osaatteko ratsastaa niinkuin\nmiehet -- kahareisin, tarkoitan? Se on mainiota! Meillä on täällä\nmuutamia hienoja hevosia. Luulen, että Alin tultua menemme Bill\nStillwellin karjatalolle. Me saamme metsästää ja kiivetä ja eniten\nsaamme ratsastaa. Minä rakastan hevosia -- minä rakastan tuulta\nkasvoillani sekä avaruutta, missä vuoret viittaavat ylöspäin. Teidän\npitää saada seudun parhain hevonen. Me emme ole kaikki yksimielisiä\nhevosista paitsi mitä tulee Gene Stewartin raudikkoon.\"\n\n\"Onko herra Stewartilla paras hevonen?\" kysyi Madeline.\n\n\"Kyllä, ja siinä on kaikki mitä hänellä on\", vastasi Florence.\n\nTässä keskeytti keskustelun terävä naputus vierashuoneen ovelle.\nFlorencen sisar meni avaamaan. Hän palasi heti ja sanoi:\n\n\"Siellä on Gene. Hän naputti antaakseen meidän tietää, että neiti\nHammondin veli on tulossa.\"\n\nFlorence kiiruhti vierashuoneeseen Madelinen seuraamana. Ovi oli\navoinna, ja siitä näkyi Stewart kuistin portailla. Alhaalta tieltä\nkuului kavioiden kopsetta. Madeline katseli Florencen olan yli ja näki\ntomupilven lähestyvän ja siinä hän erotti hevosten sekä ratsastajain\nhahmoja. Lämmin tunne levisi hänen ylitseen, pieni iloisuuden häive, ja\nhän tunsi tyttömäisen rakkautensa veljeään kohtaan.\n\n\"Gene, onko Jack pitänyt suunsa kiinni?\" kysyi Florence, ja Madeline\nhuomasi terävän soinnun tytön äänessä.\n\n\"Ei\", vastasi Stewart.\n\n\"Gene! Ei kai asiasta synny tappelua?\"\n\n\"Tappelua ei tule.\"\n\n\"Käytä nyt aivojasi\", lisäsi Florence ja sitten hän kääntyi sysätäkseen\nMadelinen lempeästi takaisin vierashuoneeseen.\n\nKavioiden kopse pysähtyi oven eteen. Katsoessaan ulos näki Madeline\njoukon tomuisia, jänteviä hevosia kaaputtavan soraa ja nakkelevan\npäätään. Hänen nopea katseensa liukui notkeiden hevosmiesten yli\nkoettaen etsiä veljeä. Sitten yksi ratsastaja heitti ohjaksensa,\nhyppäsi alas satulasta ja tuli harpaten kuistin portaille. Florence\ntuli häntä vastaan ovelle.\n\n\"Hei Flo! Missä hän on?\" huusi hän kiihkeästi. Samaila hän katseli\nFlorencen olan yli. Hän hyppäsi sisarensa luo. Tämä tuskin tunsi\nkorkean vartalon ja pronssinväriset kasvot, mutta sinisten silmien\nlämmin liekehtiminen oli tuttua. Veli kiersi kätensä hänen ympärilleen\nlausuen katkonaisen tervehdyksen, sitten hän irtautui sisarestaan ja\nkatseli häntä tutkivasti.\n\n\"No, sisar\", aloitti hän, kun Florence kääntyi ovelta kiireisesti ja\nkeskeytti hänet.\n\n\"Al, luulen että sinun olisi paras keskeyttää kiistely tuolla.\"\n\nAlfred tuijotti puhujaan, kuuli kadulta tulevat kovat äänet ja sanoi\nsitten päästäen Madelinen irti:\n\n\"Totta tosiaan! Minä unohdin, Flo. Siellä on pieni asia selvitettävänä.\nPidä sisartani täällä, äläkä hätiköi suotta.\"\n\nHän meni ulos kuistille ja huusi miehilleen:\n\n\"Lopeta, Jack! Ja sinä myös, Blaze! En halunnut, että olisitte tulleet\ntänne. Mutta koska tahdoitte tulla, on teidän lopetettava nyt. Tämä on\nminun asiani.\"\n\nSen jälkeen hän kääntyi Stewartin puoleen:\n\n\"Taas juonut viime yönä?\"\n\n\"No jos tahdot tietää, niin minä olin kelpo lailla päissäni\", vastasi\nStewart.\n\n\"Hitto vieköön! Tilanne on tällainen: koko kaupunki tietää, että sinä\nkohtasit sisareni viime yönä asemalla -- ja solvasit häntä. Jack on\nsaanut tietää, niin myös nämä toiset pojat. Mutta se on minun asiani.\nYmmärrä, etten minä tuonut heitä tänne. Gene, sinä olet ollut jonkin\naikaa väärällä jäljellä, juopotellut ja tehnyt kaikkea sellaista. Sinä\nmenet pahaan päin. Mutta Bill luulee ja minäkin luulen, että sinä olet\nvielä mies. Emme ole koskaan huomanneet sinun valehtelevan. Mitä\nsinulla nyt on sanottavana puolustukseksesi?\"\n\n\"Olin kelpo lailla päissäni. No, minä tapasin neiti Hammondin yksin\nasemalla. Hänellä oli huntu, mutta minä tiesin, että hän oli\nsäätyläisnainen. Luulen että neiti Hammond huomasi minun\nritarillisuuteni jokseenkin yllättäväksi ja...\"\n\nTässä kohdassa Madeline totteli äkillistä mielijohdetta, livahti\nFlorencen ohi ja meni kuistille. Sombrerot vilahtivat alas ja laihat\nhevoset hypähtelivät.\n\n\"Herrat\", sanoi Madeline jokseenkin hämillään, eikä hänen\nrauhallisuuttaan lisännyt sekään, että hän tunsi kuuman punotuksen\nposkillaan. \"Minä en tunne Lännen tapoja, mutta luulen että te olette\nkäsittäneet väärin. Haluan oikaista tehdäkseni oikeutta Stewartille.\nNiin, hän oli jokseenkin jyrkkä ja omituinen. Mutta olen rehellinen\nsanoessani, ettei hän lausunut minulle yhtään sanaa, joka ei olisi\nollut kunnioittava. Ja hän saattoi minut turvaan tänne neiti Kingsleyn\nkotiin.\"\n\nSitten Madeline palasi pieneen vierashuoneeseen mukanaan veli, jonka\nhän tuskin oli tuntenut jälleen.\n\n\"Majesty!\" huudahti tämä. \"Ajatella että sinä olet täällä!\"\n\nLämpö valui takaisin Madelinen suoniin.\n\n\"Miten sinun näkemisesi tuo mieleen kodin!\" Alfred jatkoi. \"Tuntuu\nolevan sata vuotta siitä kun lähdin. Olen kaivannut sinua enemmän kuin\nketään muuta.\"\n\nMadeline oli niin kummissaan veljessä tapahtuneesta muutoksesta, ettei\nvoinut uskoa silmiään. Hän näki pronssi-ihoisen, vahvaleukaisen,\nkotkasilmäisen miehen. Madeline oli sanonut jäähyväiset epäsuosioon\njoutuneelle, perinnöttömäksi tehdylle ja kevytmieliselle pojalle. Hän\nmuisti hyvin sievät, kalpeat kasvot, niiden huolettoman hymyn ja\nikuisen savukkeen, joka riippui huulten välissä. Vuodet olivat\nkuluneet, ja nyt hän näki veljen miehenä -- Länsi oli tehnyt hänestä\nmiehen. Ja Madeline Hammond tunsi iloa ja kiitollisuutta.\n\n\"Majesty, sinä teit hyvin kun tulit! Miten tulit tehneeksi tämän\nmatkan?\"\n\nVeli syyti kysymyksiä ja sisar kertoi hänelle äidistään ja vanhoista\nystävistä, jotka olivat menneet naimisiin, hajaantuneet ja kadonneet.\nMutta hän ei kertonut isästä.\n\nAivan äkkiä kyseleminen pysähtyi. Kyselijä oli tukehtua, oli hetken\nvaiti ja puhkesi sitten kyyneliin. Sisaresta näytti, että pitkällinen\nkatkeruus oli purkautumassa. Hänen sydämeensä koski nähdä veljeään.\nOlivatko isä ja äiti tehneet oikein Alfredille? Madelinen valtimo sykki\nnopeasti. Kohtaus tunkeutui syvälle Madeline Hammondin sydämeen. Hän\nnäki, mitä veli oli kadottanut ja voittanut.\n\n\"Alfred, miksi et vastannut viimeisiin kirjeisiini?\" kysyi Madeline.\n\"Minä en ole kuullut sinusta kahteen vuoteen.\"\n\n\"Niin pitkään aikaan? No, asiani kävivät huonosti viime kerralla, kun\nkuulin sinusta. Minä aioin kirjoittaa, mutta en tullut tehneeksi sitä.\"\n\n\"Asiat menivät huonosti? Kerro minulle!\"\n\n\"Majesty, sinun ei pidä kiusata itseäsi minun huolillani. Haluan että\nsinä nautit täällä olostasi etkä ole huolissasi minun vaikeuksistani.\"\n\n\"Ole hyvä ja kerro. Minä epäilin, että jokin oli mennyt huonosti. Sen\ntakia päätin tulla tänne.\"\n\n\"No niin, jos sinun täytyy tietää\", aloitti toinen. Madelinesta näytti,\nettä hän iloitsi purkaessaan huoliansa. \"Sinä muistat, mitä kerroin\npienestä karjatalostani? Minä kirjoitin sinulle kaikesta siitä.\nMajesty, ihminen hankkii itselleen vihollisia kaikkialla. Joka\ntapauksessa minä sain useita. Oli muuan karjanhoitaja, Ward nimeltään\n-- hän on mennyt nyt -- ja hänellä sekä minulla oli kinaa karjasta. Pat\nHawe, täkäläinen sheriffi, on ollut myös vaikuttamassa asiaini\nvahingoittamiseksi. Hän ei ole juuri mikään karjanhoitaja, mutta\nhänellä on vaikutusta. Minä sain hänestä vihollisen. En tehnyt hänelle\nmilloinkaan mitään. Hän vihaa Gene Stewartia, ja erään kerran minä tein\ntyhjäksi hänen pikku juonensa, jolla hän aikoi saada Genen kynsiinsä.\nTodellisena syynä hänen vihaansa minua kohtaan on se, että hän rakastaa\nFlorencea ja Florence aikoo ottaa minut.\"\n\n\"Alfred!\"\n\n\"Mikä hätänä? Eikö Florence vaikuttanut edullisesti?\" kysyi toinen\nkatsoen terävästi.\n\n\"No -- kyllä. Minä pidän hänestä. Mutta en ajatellut hänen olevan\nsuhteissa sinuun -- tuolla tavoin. Olen hämmästynyt.\"\n\n\"No, minä jatkan kertomustani. Täällä on Don Carlos, meksikolainen\nkarjanomistaja ja hän on minun pahin viholliseni. Minä jouduin velkaan\nDon Carlosille ennen kuin tiesin että hän oli niin halpamielinen. Don\nCarlos on kurja sekarotuinen, hän tuntee maat, hänellä on kaivoja ja\nhän on vailla kunniantuntoa. Siten hän sai minut pelistä pois. Ja nyt\nminä olen itse asiassa hukassa. Hän ei ole saanut haltuunsa\nkarjataloani, mutta se on vain ajan kysymys. Nykyään minulla on\nmuutamia satoja päitä karjaa Stillwellin mailla ja minä olen hänellä\npäällysmiehenä.\"\n\nMadeline tunsi sisäistä palamista. Hänen tarvitsi ponnistella\npysyäkseen rauhallisena.\n\n\"Eikö sinun maatilaasi voi saada takaisin?\" kysyi hän. \"Paljonko olet\nvelkaa?\"\n\n\"Kymmenentuhatta dollaria selvittäisi asiani ja päästäisi minut uuteen\nalkuun. Mutta tässä maassa se on koko joukko rahaa enkä minä ole\nkyennyt saamaan sitä. Stillwell on huonommassa asemassa kuin minä.\"\n\nMadeline meni Alfredin luo ja pani kätensä hänen olkapäilleen.\n\n\"Me emme saa olla velassa.\"\n\nVeli tuijotti häneen.\n\n\"Et kai aio pyytää minua ottamaan rahoja sinulta?\"\n\n\"Aion.\"\n\n\"No, minä en tee sitä. En tehnyt sitä koskaan silloinkaan kun olin\nyliopistossa. Ja silloin ei minulla ollut niitä liikaa.\"\n\n\"Kuule, Alfred\", jatkoi sisar vakavasti. \"Tämä on kokonaan eri asia.\nMinulla oli vain määrärahani silloin. Sinä et tiedä, että sen jälkeen\nkun viimeksi kirjoitin, olen saanut perintöni Grace-tädiltä. Se oli --\nno, se ei merkitse mitään. Joka tapauksessa, en ole voinut kuluttaa\npuoliakaan tulojani. Ne ovat minun. Ne eivät ole isän rahaa. Teet minut\nonnelliseksi jos suostut. Alfred, minä olen niin -- niin kummastunut\nmuutoksestasi. Olen onnellinen! -- Mitä on kymmenentuhatta dollaria\nminulle? Joskus kulutan sen verran yhdessä kuukaudessa. Minä syydän\nrahaa menemään. Jos annat minun auttaa itseäsi, on se yhtä hyvin tehty\nminua kuin itseäsikin kohtaan. Tee nyt niin, Alfred.\"\n\nVeli suuteli häntä, ilmeisesti hämmästyneenä hänen vakavuudestaan. Ja\nitse asiassa oli Madeline hämmästynyt itsekin.\n\n\"Jos todella huolit -- jos todella haluat auttaa minua, olen\nsanomattoman iloinen. Tämä on hienoa! Florence tulee aivan villiksi. Ja\nse sekarotuinen ei vaivaa minua enää. Majesty, aivan pian joku\narvonimellä varustettu veitikka tulee kuluttamaan rahojasi. Minä voin\nyhtä hyvin ottaa vähän ennen kuin hän saa ne kaikki\", lopetti hän\nleikillisesti.\n\n\"Mitä sinä tiedät minusta?\" kysyi sisar hilpeästi.\n\n\"Enemmän kuin luuletkaan! Vaikka olemmekin hukkuneet tänne\nihastuttavaan Länteen, saamme me sentään uutisia. Jokainen tietää\nAnglesburyn asian. Ja sen Dagon herttuan, joka ajoi sinua takaa yli\nEuroopan, ja että lordi Castleton on nyt liikkeellä ja näkyy lisäksi\nolevan voiton puolella. Miten on asianlaita, Majesty?\"\n\nMadeline huomasi veljen iloisessa puheessa ivaa. Ja syvällä Alfredin\netsivässä katseessa hän näki liekin. Hän kävi miettiväiseksi. Hän oli\nunohtanut Castletonin ja ylhäisöpiirit.\n\n\"Alfred\", aloitti hän vakavasti. \"En luule että kukaan arvonimellä\nvarustettu herrasmies milloinkaan kuluttaa minun rahaani niin kuin sinä\nilmaiset asian hienosti.\"\n\n\"Minä en välitä siitä. Vaan sinusta!\" huudahti veli intohimoisesti ja\ntarttui sisareen niin rajusti, että tämä hämmästyi.\n\n\"Sano minulle, miten tulit saaneeksi tietoja minusta täällä syrjässä?\nOlin hämmästynyt huomatessani neiti Kingsleyn tuntevan minut Majesty\nHammondina.\"\n\n\"Luulen että se oli sinulle yllätys\", vastasi veli naurahtaen. \"Minä\nkerroin Florencelle sinusta -- annoin hänelle sinun kuvasi. Ja\ntietysti, koska hän oli nainen, näytteli hän kuvaa ja puhui sinusta.\nSitten, rakas sisareni, me saamme sanomalehtiä tänne silloin tällöin ja\nme osaamme lukea. Sinä et ehkä tiedä, että sinä ja ylimystöystäväsi\nolette tarkan huomion kohteina Yhdysvalloissa yleensä ja lännessä\nerikoisesti. Sanomalehdet ovat täynnä tietoja sinusta ja mahdollisesti\nniissä on koko joukko sellaista, mitä et ole milloinkaan tehnyt.\"\n\n\"Tuo Stewart tiesi myöskin minusta.\"\n\n\"Älä välitä hänen hävyttömyydestään!\" huudahti Alfred. \"Gene\non kelpo poika, kunhan vain olet oppinut tuntemaan hänet. Minä sanon\nsinulle, mitä hän teki. Hän sai käsiinsä yhden noista sinun\nsanomalehtikuvistasi. Se oli ratsastuspuvussa otettu kuva palkitun\nhevosesi kanssa, Valkosukan -- muistathan? No, Stewart naulasi kuvan\nmajansa seinälle ja risti hevosensa Majestyksi. Cowboyt tiesivät sen.\nHe kävivät katsomassa kuvaa ja pilkkasivat häntä. Mutta hän ei\nvälittänyt. Eräänä päivänä minä satuin pistäytymään hänen luonaan ja\ntapasin hänet juuri tointumasta kemujen jälkeen. Minäkin näin kuvan ja\nsanoin hänelle: 'Gene, jos sisareni tietäisi, että sinä olet juomari,\nei hän ylpeilisi siitä että hänen kuvansa on ripustettu sinun\nhuoneeseesi.' Majesty, hän ei maistanut tippaakaan kuukauteen, ja kun\nhän taas rupesi juomaan, otti hän kuvan pois eikä pannut sitä\npaikoilleen.\"\n\nMadeline hymyili nähdessään veljensä mielihyvän, mutta ei vastannut.\nMadeline oli tuskin tuntematta vastenmielisyyttä. Tästä hänet kuitenkin\npelasti veljen luonnollinen ilo siitä, että Stewart oli sukkelan\notaksuman avulla saatu taivutetuksi olemaan kunnollisena kuukauden\najan. Jokin loukkasi Madeline Hammondin ylpeyttä, kiihotti sitten hänen\nälyään sekä sai hereille hänen mielenkiintonsa, vieläpä sai hänet\ntekemään päätöksen oppia tuntemaan hieman tätä käsittämätöntä Länttä.\n\n\"Majesty, minun täytyy kiiruhtaa asemalle\", sanoi veli katsoen\nkelloaan. \"Me lastaamme karjaa. Tulen takaisin illallisen aikaan ja\ntuon Stillwellin mukanani. Sinä varmaan pidät hänestä. Anna minulle\nkuitti matkatavaroistasi.\"\n\nSisar meni pieneen makuuhuoneeseen ja otti muutamia kuitteja.\n\n\"Kuusi! Kuusi matka-arkkua!\" huudahti veli. \"Olen iloissani siitä että\naiot pysyä täällä jonkin aikaa.\"\n\nHevonen hypähti, kun Alfred pani jalkansa jalustimeen, ja oli\njuoksussa, kun ratsastaja heilautti jalkansa satulan yli. Madeline\nkatseli häntä ihaillen. Veli näytti liittyvän höllästi satulaan\nliikkuen hevosen mukaan.\n\nSitten Madeline istuutui kustille ja syventyi tarkastamaan\nympäristöään. Käden ulottuvilla ei se tosiaan ollut puoleensavetävää.\nKatu oli paksulti pölyssä ja viileä tuuli tuprutti pieniä tomupilviä.\nTalot olivat mataloita, nelikulmaisia, laakeakattoisia rakennuksia,\njotka oli tehty jonkinlaisesta punaisesta sementistä. Ei ollut yhtään\nihmistä näkyvissä. Pitkällä kadulla ei näyttänyt olevan loppua, vaikka\ntalorivi ei ulottunut kauaksi. Kerran hän kuuli hevosen ravaavan jonkin\nmatkan päässä ja useita kertoja veturinkellon soivan. Missä olivat\nvuoret? ihmetteli Madeline. Pian hän näki matalalla talojen kattojen\nyläpuolella himmeän, tummansinisen, rosoisen rajaviivan. Se näytti\nihastuttavan hänen silmiään ja kiinnitti hänen katseensa. Hän oli\nnähnyt Alpit ja hän oli seisonut Himalajan suuressa, mustassa,\nvalkohuippuisessa varjossa. Mutta ne eivät olleet vetäneet\nhäntä puoleensa niin kuin nämä syrjäiset kalliot. Tämä himmeä\ntaivaanrantaviiva, joka erottautui selvästi sinistä taivasta vasten,\nlumosi hänet. Florence Kingsleyn lause \"ylöspäin viittaavat vuoret\"\npalasi Madelinen mieleen.\n\nMadeline meni huoneeseensa aikoen levätä hetken ja vaipui uneen. Hänet\nherätti Florencen koputus.\n\n\"Neiti Hammond, teidän veljenne on tullut takaisin Stillwellin kanssa.\"\n\n\"Mitä, kuinka minä olen nukkunutkaan!\" huudahti Madeline. \"Kello on\nmelkein kuusi!\"\n\n\"Olen iloinen että nukuitte. Olitte väsynyt. Ja täkäläinen ilma tekee\nvieraat unisiksi. Tulkaa!\"\n\nMadeline seurasi Florencea kuistille. Hänen veljensä hypähti ylös ja\nsanoi:\n\n\"Hei, Majesty!\" Ja kun hän pani käsivartensa sisarensa vyötäisille,\nkääntyi hän jykevää miestä kohti, jonka leveät, ryhmyiset kasvot\nalkoivat väreillä ja rypistyä. \"Minä haluan esitellä ystäväni\nStillwellin sinulle. Bill, tämä on minun sisareni, josta olen niin\nusein puhunut sinulle -- Majesty.\"\n\n\"Niin, tämä on iloisin kohtaus elämässäni\", vastasi Stillwell. Hän\nojensi suuren käden Madelinelle. \"Neiti Majesty, teidän näkemisenne on\nyhtä tervetullut kuin sade ja kukat vanhalle erämaan karjanhoitajalle.\"\n\nMadeline tervehti ja saattoi töin tuskin pidättää huutoaan, kun toinen\nrutisti kättä rautaotteella. Mies oli vanha, valkohapsinen ja\nahavoitunut, hänellä oli syvät juovat poskissa ja harmaat silmät olivat\nmelkein ryppyihin peittyneet. Jos hän hymyili, ajatteli Madeline, oli\nhymy erikoista. Sitten miehen kasvot näyttivät lakkaavan värehtimästä,\nvalo katosi ja kasvot olivat kuin karkeasti hakattua kiveä.\n\n\"Neiti Majesty, on suorastaan nöyryyttävää kaikille meille, ettemme\nolleet teitä vastassa\", sanoi Stillwell. \"Minä ja Al menimme\npostitoimistoon ja sanoimme muutamia lempeitä sanoja. Niiden olisi\npitänyt lähettää tieto karjatalolle. Pelkään, että teillä oli jonkin\nverran epämiellyttävää viime yönä asemalla.\"\n\n\"Minä olin jokseenkin huolissani alussa ja ehkä peloissani\", vastasi\nMadeline.\n\n\"No niin, olen hyvin iloinen saadessani sanoa teille, ettei näillä\nseuduin ole ketään miestä, jonka olisin mieluummin halunnut olevan\nteitä vastassa kuin Gene Stewartin.\"\n\n\"Todellakin?\"\n\n\"Kyllä, ja silloin otan huomioon myöskin Genen heikkouden. Hän on\nnuori, mutta hän on myöskin ritarillinen. Ihmiset ovat vihaisia\nStewartille. Ja minä sanon hyvän sanan hänen puolestaan, koska hän on\nepäsuosiossa, ja viime yönä hän mahdollisesti saattoi pelotella teitä,\nkun tulitte tuoreeltanne Idästä.\"\n\nMadeline piti vanhasta miehestä, mutta kun hänellä ei tuntunut olevan\nmitään sanottavana, pysyi hän vaiti.\n\n\"Neiti Majesty, karjanhoitajan työ on menemässä. Ei ole paikkaa\nGenelle. Jos nyt ei olisi uudet ajat, olisi hänestä melkein tullut\npyssymies. Mutta hän ei voi sopia mihinkään nyt. Hän ei voi pitää\nkiinni mistään hommasta ja hän on menossa alaspäin.\"\n\n\"Minua surettaa kuulla sitä\", mutisi Madeline. \"Mutta eivätkö nämä\nuudet ajat ole täällä hieman villejä? Junailija kertoi minulle\nkapinoista, rosvoista ja ryöstöretkistä.\"\n\n\"No, näinä päivinä on hieman miellyttävämpää ja innostavampaa kuin\nmoneen vuoteen\", vastasi Stillwell. \"Pojat ovat taas ryhtyneet\npyssyihinsä. Mutta siihen on syynä Meksikon vallankumous. Rajalla on\nselkkauksia. Luulen, etteivät Idän ihmiset tiedä, että on vallankumous.\nNo, Madero tahtoo kukistaa Diazin ja sitten joku muu kapinallinen\ntahtoo kukistaa Maderon. Se tietää levottomuuksia rajalla. Enpä\nihmettelisi, jos setä Samin olisi pistettävä kätensä peliin. Meillä on\nammuskeltu ja veitsi on heilunut ja hieman on karjaakin ryöstetty.\"\n\n\"Niin, todellakin, Majesty\", puuttui Alfred puheeseen. \"Sinä olet\nosunut mielenkiintoiseen aikaan vierailulle meidän luoksemme.\"\n\n\"Niin, siten asia varmaan näyttää olevan\", vastasi Stillwell. \"Viime yö\nei ollut erikoisen kehno, kun ottaa lukuun muutamat muut yöt äskettäin.\nEi ollut paljon tehtävää. Mutta minulla oli kova kolaus. Kun eilen\ntulimme, mukana joukko karjaa, lähetin minä erään cowboyni, Danny\nMainsin, edelläpäin tuomaan rahaa, joka minun oli maksettava\nkäteisellä, ja minä halusin saada rahan kaupunkiin ennen pimeän tuloa.\nNo, Danny ryöstettiin. Minä kyllä luotan poikaan. Kaupungissa on ollut\nsekarotuisia ja he tiesivät mahdollisesti rahan tulosta.\n\n\"No, kun minä saavuin karjoineni, olin hieman pulassa saadakseni asiat\nlaidalleen. Ja tänään minä en ollut enkelimäisellä tuulella. Kun olin\nsaanut asiani toimitetuksi, lähdin liikkeelle koettaen saada hajua\nrahasta. Ja minä satuin meillä olevaan taloon, joka käy vankilasta,\nsairashuoneesta, vaalipaikasta ja mistä tahansa. No, juuri silloin se\noli sairashuoneena. Muuan sekarotuinen, joka oli pahasti loukkaantunut,\nmakasi salissa, jonne hänet oli tuotu asemalta. Joku oli lähettänyt\nhakemaan tohtoria, mutta hän ei ollut vielä tullut. Minulla on ollut\nvähän kokemusta ampumahaavoista ja minä tarkastin sitä kaveria.\nHäneen ei ollut ammuttu pahasti, mutta minä ajattelin että oli\nverenmyrkytyksen vaara. Joka tapauksessa minä tein kaiken minkä voin.\n\n\"Olin menemäisilläni tieheni, kun Pat Hawe tuli sisään. Hän on\nsheriffi. Mutta Pat Hawe -- no, luulen ettei minun ole hyvä sanoa, mitä\najattelen hänestä. Hän tuli saliin, kiljui ja aikoi pidättää Danny\nMainsin. Minä sanoin Patille kohteliaasti, että raha oli minun ja ettei\nhänen tarvinnut olla huolissaan siitä. Ja jos minä halusin päästä\nvarkaan jäljille, saatoin tehdä sen yhtä hyvin kuin joku muukin. Pat\nulvoi, että laki on laki ja aikoi ruveta selittämään lakia. Minusta\nnäytti siltä, että Pat oli vahvasti päättänyt pidättää ensimmäisen\nmiehen, johon hän saattoi jollakin tekosyyllä käydä käsiksi.\n\n\"Sitten hän tyyntyi vähän ja rupesi juuri kyselemään haavoittuneen\nsekarotuisen asiaa, kun Gene Stewart tuli sisään. Aina kun Pat ja Gene\nsattuvat yhteen, muistuu minulle mieleen aikaisemmat ajat\nseitsemänkymmenluvulla. Luonnollista oli että jokainen vaikeni. Sillä\nPat vihaa Geneä ja Gene ei ole oikein suopea Patille. He ovat\nensiksikin vihollisia ja tapausten kulku täällä El Cajonissa on\nvahvistanut vihollisuutta.\n\n\"'Halloo, Stewart, sinä juuri olet se, jota minä haen', sanoi Pat.\n\n\"Stewart katseli häntä ja sanoi kylmästi ja pilkallisesti:\n\n\"'Hawe, sinä haet minua aika lailla, kun minä tallustelen aivan toisia\nteitä.'\n\n\"Pat kävi punaiseksi, mutta hillitsi itsensä.\n\n\"'Kuulehan, Stewart, sinähän huolehdit siitä päistärikkö hevosestasi,\njolla on ylimyksellinen nimi?'\n\n\"'Luulenpa, että teen niin', vastasi Gene lyhyesti.\n\n\"'No, missä se on?'\n\n\"'Se ei ole sinun asiasi.'\n\n\"'Ohoo, eikö ole? Stewart, viime yönä oli muutamia omituisia\nsattumuksia, joista sinä tiedät jotakin. Danny Mains ryöstetty --\nStillwellin raha mennyt -- sinun hevosesi mennyt -- tuo pieni homsu\nBonita mennyt -- ja tämä sekarotuinen miltei mennyt myöskin. Nyt,\nottaen huomioon että sinä olit myöhään ylhäällä ja maleksit asemalla,\nmistä tämä sekarotuinen löydettiin, ei ole epätodenmukaista ajatella,\nettä sinä saattaisit tietää, miten hän sai köniinsä -- eikö niin?'\n\n\"Stewart nauroi ja pyöritti savukkeen katsellen Patia. Sitten hän\nsanoi, että jos hän olisi antanut sekarotuiselle köniin, ei siitä olisi\nmilloinkaan tullut tällaista hutiluksen työtä.\n\n\"'Minä voin pidättää sinut epäluulon alaisena, Stewart. Mutta ennen\nkuin menen niin pitkälle, tarvitsen vähän todistuksia. Minun täytyy\nsaada käsiini Danny Mains ja se pieni sekarotuinen tyttö. Minä haluan\nsaada selville, missä sinun hevosesi on. Sinä et ole milloinkaan\nlainannut sitä eikä ole ryöstöretkeilijöitä tällä puolen rajaa\nvarastamassa sitä sinulta. On omituista että se hevonen on mennyt.'\n\n\"'Sinä olet varmaan mainio salapoliisi, Hawe, ja minä toivotan sinulle\nonnea', vastasi Stewart.\n\n\"Se näytti ärsyttävän Patia ylenmäärin ja hän polki jalkaansa. Sitten\nsai hän erään ajatuksen ja hän pudisti sormeaan Stewartin kasvojen\nedessä.\n\n\"'Sinä olit päissäsi viime yönä?'\n\n\"Stewart ei räpäyttänyt silmäänsäkään.\n\n\"'Sinä tapasit jonkun naisen, eikö niin?' huusi Hawe.\n\n\"'Minä kohtasin ladyn', vastasi Stewart rauhallisena ja uhkaavan\nnäköisenä.\n\n\"'Sinä kohtasit Al Hammondin sisaren ja veit hänet Kingsleyn luo. Ja\nhuomaa tämä, herra ritari cowboy, minä aion mennä sinne ja tehdä sille\nmaailmannaiselle muutamia kysymyksiä. Ja jos hän on yhtä umpisuinen\nkuin sinä, minä pidätän hänet.'\n\n\"Gene Stewart meni valkoiseksi. Minä melkein odotin hänen lentävän\ntoisen kimppuun, niin kuin hän tekee kun häntä ärsytetään. Mutta hän\noli rauhallinen ja ajatteli. Sitten hän sanoi:\n\n\"'Pat, jos teet sen tempun, saat miettiä sitä koko elämäsi loppuajan.\nEi ole mitään syytä pelottaa neiti Hammondia. Ja koettaa pidättää hänet\nolisi semmoinen häväistys, jota ei siedettäisi El Cajonissa. Jos olet\nvihainen minulle, lähetä minut vankilaan. Minä kyllä menen. Jos haluat\nvahingoittaa Al Hammondia, tee se jollakin miesmäisemmällä tavalla. Älä\nrupea purkamaan kiukkuasi meitä kohtaan häpäisemällä ladya, joka on\ntullut tänne pienelle vierailulle. Me olemme kylliksi pahoja olematta\nsilti halpamaisia kuten sekarotuiset.'\n\n\"Se oli pitkä puhe Geneltä ja ajatella että Gene Stewart puhui hiljaa\nja lempeästi punasilmäiselle sheriffille. Ja Pat, hän näytti niin\npirullisen iloiselta, että jollei jokin seikka Genen esiintymisessä\npitänyt minua alallani, olisin minä itse ryhtynyt leikkiin. Oli selvää\nettä Pat Hawe oli unohtanut lain ja virkamiesasemansa kiukuissaan.\n\n\"'Minä menen juuri nyt', huusi hän.\n\n\"Ja tämän jälkeen olisi jokainen voinut kuulla kellon tikittävän mailin\npäästä. Stewart näytti olevan tukehtumaisillaan ja lopuksi hän puhkesi\npuhumaan:\n\n\"'Mutta mies, ajattelehan kuka hän on! Hän on neiti Hammond! Jos olisit\nnähnyt hänet, niin vaikka olisit päästäsi sekaisin tai juovuksissa,\nsinä et voisi tehdä sitä.'\n\n\"'Enkö voisi? No näytänpä sinulle hiivatin äkkiä! Mitä minä huolin\nsiitä, kuka hän on. Ne mainiot idän naiset -- minä olen kuullut niistä.\nSe Hammondin naisihminen...'\n\n\"Äkkiä Hawe lopetti ja punainen naama muuttui vihreäksi kun hän meni\nhakemaan revolveriaan.\"\n\nStillwell keskeytti kertomuksensa vetääkseen henkeä ja kuivasi kosteata\notsaansa. Nyt hänen kasvonsa alkoivat kadottaa karkeuttaan. Ne\nmuuttuivat, ne pehmenivät, värähtelivät, ja hän hymyili.\n\n\"Ja sitten, neiti Majesty, sitten tapahtui jotakin. Stewart otti Patin\nrevolverin ja heitti sen lattialle. Ja se mikä seurasi oli kaunista.\nVarmaan se oli kaunein näky minkä olen ikinä nähnyt. Kun tohtori tuli,\nhänellä oli toinenkin haavoittunut ja hän sanoi, että uusi potilas\ntarvitsisi neljä kuukautta ennen kuin olisi ylhäällä ja taas reippaan\nnäköinen. Ja Gene Stewart lähti rajalle päin.\"\n\n\n\n\nMatkustus auringonnoususta auringonlaskuun\n\n\nKun veli herätti Madelinen seuraavana aamuna, ei päivä ollut vielä\nnoussut. Kylmyys värisytti häntä ja hänen oli haparoitava tulitikkuja\nja lamppua.\n\n\"Majesty, nyt on edessä jotakin josta saat oppia tuntemaan\ntodellisuutta\", ilmoitti Al iloisesti. \"Me ajamme sinut heti\nliikkeelle, sillä meidän täytyy kiiruhtaa takaisin karjatalolle.\nYleinen karjantarkastus alkaa huomenna. Sinä saat tulla vankkureissa\nStillwellin ja Florencen kanssa. Minä ratsastan edellä poikien kanssa\nja teen vähän valmista teitä varten karjatalossa. Teidän tavaranne\ntulevat jäljessä, mutta eivät ehdi sinne ennen kuin huomenna. Siitä\ntulee pitkä matka -- melkein viisikymmentä mailia. Flo, älä unohda\nottaa mukaan pari vaippaa. Kääri hänet hyvin vaippoihin. Ja koeta\nkiiruhtaa valmiiksi. Me odotamme.\"\n\nVähän myöhemmin, kun Madeleine meni ulos Florencen kanssa, oli päivä\nvalkenemassa. Hevoset pureskelivat kuolaimiaan ja tömistelivät\nhiekassa.\n\n\"Huomenta, neiti Majesty\", sanoi Stillwell jurosti korkeiden\najoneuvojensa etuistuimelta.\n\nAlfred sijoitti Madelinen takaistuimelle ja Florencen hänen viereensä\nsekä kääri heidät vaippoihin. Sitten hän nousi hevosensa selkään ja\nlähti. \"Hei hevoset!\" murisi Stillwell ja valjaikko lähti ravaamaan.\nFlorence kuiskasi Madelinen korvaan:\n\n\"Bill on äreä aikaisin aamulla. Hän sulaa pian kun tulee lämmin.\"\n\nOli vielä hämärä, eikä Madeline voinut nähdä, miltä kaupunki\ntodellisuudessa näytti. Hän oli iloinen että pääsi pois sieltä.\n\n\"Tuossa tulevat cowboyt\", sanoi Florence.\n\nJono ratsumiehiä liittyi joukkoon Alfredin perään kadotakseen vihdoin\nnäkyvistä. Kun Madeline katseli heitä, valkeni harmaa hämärä\nsarastukseksi. Kaikki oli hänen ympärillään paljasta ja mustaa.\nTaivaanranta näytti olevan lähellä eikä yksikään kukkula tai puu\nrikkonut yksitoikkoisuutta. Seutu näytti olevan laakeata, mutta tie\nkulki ylös ja alas pienten harjanteitten yli. Madeline katsahti\ntaaksepäin edellisenä päivänä näkemiään vuoria kohti ja näki vain\npaljasta ja mustaa maata, sellaista kuin sekin joka avautui edessä.\n\nKylmä tuulenhenkäys osui hänen kasvoihinsa ja hän värisi. Florence\nhuomasi sen ja veti esiin toisen vaipan sekä kääri sen tiukasti hänen\nympärilleen leukaan asti. Mutta tuuli tuntui tunkeutuvan vaippojen\nlävitse. Ilma oli kylmää, puhdasta ja purevaa. Se oli niin ohutta, että\nhänen oli hengitettävä nopeasti.\n\n\"Eikö teillä ole ky-kylmä?\" kysyi Madeline.\n\n\"Minulla?\" nauroi Florence. \"Minä olen tottunut siihen. Minulle ei tule\nmilloinkaan kylmä.\"\n\nLännen tyttö istui kädet paljaina vaipan ulkopuolella, jota hänen ei\nilmeisesti tarvinnut vetää ympärillensä. Madeline ajatteli, ettei hän\nollut milloinkaan nähnyt niin kirkassilmäistä, tervettä ja mainiossa\nkunnossa olevaa tyttöä.\n\n\"Pidättekö auringonnoususta?\" kysyi Florence.\n\n\"Kyllä, luulen niin\", vastasi Madeline epävarmasti. \"Suoraan sanoen\nminä en ole nähnyt sitä vuosiin.\"\n\n\"Meillä on kauniita auringonnousuja ja auringonlaskut ovat karjatalolta\nkatsoen ihania.\"\n\nPitkiä punertavia kuusirivejä kulki yhdensuuntaisina itäisen\ntaivaanrannan kanssa, joka näytti vetäytyvän poispäin. Taivaalla oli\njoukko ohuita, untuvaisia pilviä. Etelään ja länteen päin oli taivas\ntumma, mutta se muuttui joka hetki. Idän taivas kimalteli. Sitten\nkokoontui yhteen paikkaan kultaista valoa ja se tiheni hitaasti, kunnes\noli kuin tulta. Ruusuinen pilvijoukko muuttui hopeiseksi ja\nhelmenväriseksi ja sen takaa pisti esiin suuri kultainen pyörä. Tumman\ntaivaanrannan yläpuolella loisti voimakkaan valoisana kehränä aurinko.\nSe nousi nopeasti ajaen loistollaan pimeyden harjanteiden väliltä ja\nantaen värien ja välimatkojen tulla näkyviin.\n\n\"Niin\", sanoi Stillwell ja ojensi pitkät käsivartensa kuin olisi juuri\nherännyt, \"tämä joltakin tuntuu.\"\n\nFlorence tyrkkäsi Madelinea ja nyökäytti hänelle.\n\n\"Hieno aamu, tytöt\", jatkoi Bill läiskäyttäen piiskaansa.\n\"Neiti  Majesty, koko aamun tulee matka olemaan jotenkin vähän\nmielenkiintoista. Mutta kun pääsemme ylöspäin, pidätte te varmasti\nsiitä. Kas tuota! Katsokaa lounaaseen, juuri tuon kauimpana olevan\nharjanteen yli.\"\n\nMadeline antoi katseensa kulkea pitkin harmaata taivaanrantaa sinne\nmissä tummansiniset huiput nousivat harjanteen yläpuolelle.\n\n\"Peloncillo-vuoret\", sanoi Stillwell. \"Sitten olemme määränpäässä, kun\ntulemme sinne. Emme näe niitä enää ollenkaan ennen iltapäivää, jolloin\nne kohoavat äkkiä.\"\n\nPeloncillo! Madeline muisteli nimeä. Missä hän oli kuullut sen? Sitten\nhän muisti. Cowboy Stewart oli käskenyt tuon pienen meksikolaistytön\nBonitan mennä Peloncilloon päin. Luultavasti oli tyttö ratsastanut\nsuurella tummalla hevosella juuri tätä tietä yksinään. Madeline tunsi\npienen väristyksen, jota ei aiheuttanut kylmä tuuli.\n\n\"Tuossa on kaniini!\" huudahti Florence äkkiä.\n\nMadeline näki koiraskaniinin. Se oli suuri kuin koira ja sen korvat\nolivat suuret. Se näytti olevan hävyttömän kesy. Siitä lähtien vanha\nBill ja Florence kilpailivat saadakseen Madelinen huomion kiintymään\ntien varrella näkyviin arosusiin, jotka hiipivät pensaikkoon,\nhiirihaukkoihin, jotka leijailivat lietteeseen uupuneen lehmän raadon\nyläpuolella, omituisiin pikku sisiliskoihin, jotka juoksivat nopeasti\ntien poikki, karjaan, joka oli laitumella, meksikkolaisten\nkarjapaimenten mökkeihin, villeihin hevosiin, jotka pää korkealla\nkatselivat heitä harjanteilta. Kaikkia näitä Madeline katseli, alussa\nvälinpitämättömästi, koska välinpitämättömyys oli tullut hänen\ntottumuksekseen, ja sitten mielenkiinnolla, joka kohosi ja kasvoi\nvähitellen. Se kasvoi, kunnes hän näki pienen repaleisen\nmeksikkolaispojan kahareisin pikkuruisimman aasin selässä, minkä hän\noli ikinä nähnyt. Tämä herätti hänet. Hän tunsi kauan sitten kuolleiden\ntunteiden heikon heräämisen -- innostuksen ja riemun tunteen. Kun hän\nhuomasi sen, hengitti hän syvään kylmää kirpeätä ilmaa ja tunsi\nsisäistä iloa. Ja hän arvasi, vaikka ei tiennyt miksi, että tästälähin\nhänen elämäänsä tulisi jotakin uutta, jotakin jota hän ei ollut\ntuntenut milloinkaan ennen, jotakin hyvää tavallisessa, luonnollisessa\nja alkuperäisessä elämässä.\n\nSillä välin kun Madeline katseli ympärilleen ja kuunteli tovereitaan,\nnousi aurinko korkeammalle ja tuli kuumaksi. Hevoset jatkoivat\nväsymättä vakavaa ravaamistaan ja maili mailin perästä livahti ohitse.\n\nMuutaman harjanteen huipulta katsoi Madeline alangolle, mihin eräät\ncowboyt olivat pysähtyneet ja istuivat tulen ympärillä ilmeisesti\npuuhaten puolipäiväateriaansa. Heidän hevosensa olivat laitumella\npitkässä harmaassa ruohossa.\n\n\"Niin, tuon palavan puun haju saa veden suuhuni\", sanoi Stillwell.\n\"Olen tosiaan nälkäinen. Me olemme täällä puolipäivän ajan ja annamme\nhevosten levätä. Niillä on vielä pitkä matka karjatalolle asti.\"\n\nHän pysähtyi lähellä leiritulta ja kivuten alas alkoi päästää hevosia\nvaljaista. Florence hypähti ulos vankkureista ja kääntyi auttamaan\nMadelinea.\n\n\"Kävelkää hieman edestakaisin\", sanoi hän. \"Te olette varmasti\nkangistunut pitkästä istumisesta. Minä valmistan murkinaa.\"\n\nMadeline tuli alas iloissaan siitä että sai oikoa jäseniään ja\nkuljeksia ympäri. Hän kuuli Stillwellin heittävän valjaat maahan ja\ntaputtavan hevosiaan.\n\nMurkina-ajan kuluessa huomasi Madeline olevansa ilmeisesti suuren\nmielenkiinnon kohteena kolmen cowboyn puolelta. Hän vastasi\nkohteliaisuuteen ja näki huvikseen, että heihin samalla mitalla\ntuijottaminen tuotti heille kiusallista huolestumista. He olivat\ntäysikasvuisia miehiä -- yhdellä heistä oli valkoiset hiukset -- mutta\nnäyttivät olevan kuin poikia, jotka on tavattu varkain luomassa\nkielletyn katseen sievään tyttöön.\n\n\"Cowboyt ovat tosiaan mielistelijöitä\", sanoi Florence.\n\nMadeline huomasi iloisen vilkutuksen hänen kirkkaissa silmissään.\nCowboyt kuulivat sen ja vaikutus heihin oli tehoisa. He häpesivät ja\nhämmentyivät. Madelinesta oli vaikeaa nähdä, missä suhteessa he olivat\njulkeita, vaikka heidät oli ilmeisesti vallannut syyllisyydentietoinen\ntunne. Hän muisteli vaateliaitten englantilaisten silmien arvostelevia\nkatseita, hävyttömiä ranskalaisia tuijotuksia, polttavia espanjalaisia\nsilmäyksiä -- kujanjuoksuja, joita kenellä tahansa amerikkalaisella\ntytöllä oli kestettävänään ulkomailla. Verrattuna niihin silmiin olivat\nnäiden miesten silmät hymyilevien, innokasten poikasten silmiä.\n\n\"Hoo, hoo!\" mylvi Stillwell. \"Florence, sinä olet osunut juuri naulan\npäähän. Cowboyt ovat suuria mielistelijöitä. Pojat pysähtyivät,\nlaskivat maahan kuormansa ja odottivat vain meitä. Se ei ole niin\nhämmästyttävää Boolyn ja Nedin suhteen -- he ovat nuoria ja villejä --\nmutta tuo Nels, hän on kyllin vanha ollakseen teidän kummankin tytön\nkummi. Se on tosiaan omituista.\"\n\nSeurasi hiljaisuus. Valkotukkainen cowboy Nels puuhasi\ntarkoituksettomasti leiritulen ääressä ja nousi sitten pystyyn kasvot\npunaisina.\n\n\"Bill, sinä olet hitonmoinen valehtelija!\" sanoi hän. \"Luulen etten\nvälitä tulla lasketuksi samaan luokkaan Boolyn ja Nedin kanssa. Näillä\nmailla ei ole yhtään cowboyta, joka pitäisi naisia suuremmassa arvossa\nkuin minä. No, Bill, jos sinulla on semmoiset silmät, niin olet ehkä\nnähnyt jotakin tiellä?\"\n\n\"En ole nähnyt mitään\", vastasi toinen lyhyesti.\n\nHänen huolettomuutensa katosi ja punaiset rypyt kävivät kapeammiksi\nhänen silmiensä ympärillä.\n\n\"Katsohan vähän näitä hevosen jälkiä\", sanoi Nels, vei Stillwellin\nmuutamia askelia sivuun ja osoitti suuria kavionjälkiä maassa. \"Luulen\nettä tunnet hevosen, joka on tehnyt ne?\"\n\n\"Gene Stewartin päistärikkö!\" huudahti Stillwell, lysähti polvilleen ja\nalkoi tutkia jälkiä. \"Silmäni ovat kyllä tarkkana, mutta jäljet eivät\nole enää tuoreita.\"\n\n\"Luulen että ne on tehty varhain eilen aamulla.\"\n\n\"No mitä sitten?\" Stillwell katsoi cowboyhinsa. \"On yhtä varmaa kuin\ntuo sinun punainen nenäsi, ettei Gene ratsastanut päistäriköllä.\"\n\n\"Kuka sanoi että hän ratsasti? Muukin käy vanhaksi kuin sinun silmäsi.\nSeuraahan vain jälkiä. Tule mukaan.\"\n\nStillwell käveli hitaasti pää painuneena ja mutisten itsekseen. Noin\nkolmenkymmenen askelen päässä leiritulesta hän pysähtyi äkkiä ja\nlysähti taas polvilleen. Sitten hän ryömi pitkin maata ilmeisesti\ntutkien jälkiä.\n\n\"Nels, kuka tahansa olikin Stewartin hevosen selässä, hän tapasi\njonkun. Ja he menivät eteenpäin yhdessä, mutta eivät laskeutuneet alas\nhevosiltaan.\"\n\n\"Jokseenkin hyvin päätelty\", vastasi cowboy.\n\nStillwell nousi ylös ja käveli nopeasti vasempaan hakemaan muutamia\nvitsoja, pysähtyi ja katseli lounaaseen ja tuli sitten takaisin. Hän\nkatseli järkkymätöntä cowboyta.\n\n\"Nels, en pidä tästä vähääkään\", murisi hän. \"Jäljet menevät suoraan\nPeloncilloon päin.\"\n\n\"Varmasti\", vastasi Nels.\n\n\"No?\" jatkoi Stillwell kärsimättömästi.\n\n\"Luulen että tiedät, mikä hevonen on tehnyt toiset jäljet?\"\n\n\"Minulla on vahvat epäilykset, mutta en ole varma.\"\n\n\"Se oli Danny Mainsin poni.\"\n\n\"Miten tiedät sen?\" kysyi Stillwell terävästi.\n\n\"Bill, tuon pikku hevosen vasemmassa etujalassa on aina kenkä, joka\nmenee vinoon. Kuka tahansa pojista voi sanoa sen sinulle. Minä tuntisin\ntuon jäljen vaikka olisin sokea.\"\n\nStillwellin punakka naama meni pilveen ja hän potkaisi kaktusta.\n\n\"Tuliko vai menikö Danny?\" kysyi hän.\n\n\"Luulen että hän meni poikkimaisin Peloncilloa kohti. Mutta en ole\nsiitä varma seuraamatta hänen jälkiään taaksepäin jonkin matkaa. Minä\njuuri odotin että tulisit tänne.\"\n\n\"Nels, et kai luule, että poika on paennut sen pikku veitikan Bonitan\nkanssa?\"\n\n\"Hän oli varmasti mieltynyt Bonitaan, samoin kuin Genekin oli ja Ed\nLinton ennen kuin hän joutui naimisiin. Ja kaikki pojat. Hän on varmaan\naika elävä, se pieni mustasilmäinen paholainen. Danny on hyvin voinut\nkarata hänen kanssaan. Danny ryöstettiin tiellä kaupunkiin ja sitten\nhän häpeissään joi itsensä juovuksiin. Mutta hän tulee pian näkösälle.\"\n\n\"No ehkä sinä ja pojat olette oikeassa. Luulen että olette. Nels, eihän\nvoi olla epäilystä siitä, kuka ratsasti Stewartin hevosella?\"\n\n\"Se on yhtä selvää kuin hevosen jäljet.\"\n\n\"Se kaikki on hämmästyttävän omituista. Se ällistyttää minua. Toivon\nettä pojat vähentäisivät juomistaan. Minä pidin paljon Dannysta ja\nGenestä. Pelkään että Gene on mennyttä. Jos hän menee rajan yli sinne,\nmissä tapellaan, ei kulu pitkää aikaa ennen kuin hän saa\nlopputäräyksen.\"\n\n\"Bill, luulen, että minun olisi parempi mennä Peloncilloon päin. Ehkä\nlöydän Dannyn.\"\n\n\"Sinun olisi tehtävä niin, Nels\", vastasi Stillwell. \"Mutta älä kuluta\nenempää kuin pari päivää. Me emme voi suoriutua karjantarkastuksesta\nilman sinua.\"\n\nTähän keskustelu loppui. Stillwell rupesi valjastamaan valjaikkoaan ja\ncowboyt lähtivät hakemaan hajallaan olevia hevosiaan. Madeline oli\ntuntenut uteliasta mielenkiintoa ja näki että Florence oli huomannut\nsen.\n\n\"Kaikenlaisia asioita tapahtuu, neiti Hammond\", sanoi hän vakavasti,\nmiltei surullisesti.\n\nMadeline ajatteli. Ja sitten rupesi Florence hyräilemään sekä\naskartelemaan murkinan jäännösten pakkaamisessa. Madeline tunsi äkkiä\nvoimakasta mieltymystä ja kunnioitusta tuota Lännen tyttöä kohtaan. Hän\nihaili sitä huomaavaisuutta, hienotunteisuutta tai viisautta -- mitä se\nolikaan -- joka pidätti Florencea kysymästä, mitä hän tiesi, ajatteli\ntai tunsi noista tapauksista.\n\nPian he vierivät taas tietä pitkin alas asteittaista vierua ja sitten\nalkoivat kiivetä pitkin pitkää harjannetta, joka oli neljän tunnin ajan\nkätkenyt sen, mitä oli takana. Tämä kiipeäminen oli väsyttävää\nauringon, tomun ja rajoitetun näköalan takia.\n\nKun he saapuivat huipulle, pääsi Madelinelta pieni mielihyvän huokaus.\nSyvä harmaa ja sileä laakso avautui alapuolella ja kohosi toisella\npuolen pieninä harjanteina, jotka olivat kuin aaltoja, ja nämä veivät\nkunnaille, missä oli siellä täällä pensas- tai puuryhmiä. Niiden\ntoisella puolen nousi tummia vuoria mäntyjen reunustamina ja\nrosohuippuisina.\n\n\"No, neiti Majesty, nyt tulemme jommoiseenkin paikkaan\", sanoi\nStillwell läiskäyttäen piiskaansa. \"Miksi te sanoisitte noita mustia\nesineitä tuolla rinteellä?\"\n\n\"Hevosmiehiksi. Ei, karjaksi\", vastasi Madeline epäillen.\n\n\"Eipäs. Ne ovat vain tavallisia kaktuksia. Ja tuolla toisella puolen --\nkatsokaa laaksoa alas. Sievää metsää ehkä, eikö niin?\" kysyi hän\nosoittaen sormellaan.\n\nMadeline näki kauniin metsän laakson keskellä.\n\n\"No, neiti Majesty, sen vaikuttaa tämä pettävä ilma. Siellä ei ole\nmetsää. Se on kangastus.\"\n\n\"Todellakin. Miten kaunis se on!\" Madeline jännitti katseensa mustaa\ntäplää kohti. Se näytti leijuvan ilmassa, sillä ei näyttänyt olevan\ntarkoin määrättyjä reunoja, se värisi ja kimalteli, sitten se haihtui\nja hävisi.\n\nVuoret painuivat takaisin taivaanrannan taakse ja nyt tie alkoi taas\nnousta. Hevoset hiljensivät kulkunsa kävelyksi. Aallokasta harjannetta\noli mailin matka ja sitten tulivat kunnaat. Tie nousi kiemurtelevien\nlaaksojen läpi. Puita, pensaita ja kiviä rupesi näkymään kuivilla\nsolateillä. Kuumuus ja tomu tukahutti Madelinea ja hän oli jo väsynyt.\n\nVanha karjanhoitaja puheli sill'aikaa kun Madeline kuunteli ja Florence\ntorkkui istuimellaan. Aurinko alkoi kadota ja hevoset kulkivat\ntasaisesti eteenpäin. Pian astui Stillwell alas jyrkän mäen alla ja\nkäveli ohjaten valjaikkoa. Tämän pitkän kiipeämisen aikana Madeline\nsulki unisena silmänsä. Kun hän ne taas avasi, oli hohtavanvalkoinen\ntaivas muuttunut teräksensiniseksi. Aurinko oli laskenut kunnaiden\ntaakse ja ilma kävi kylmäksi. Stillwell oli noussut ajajanistuimelle ja\nmaiskutteli hevosille. Varjoja hiipi esiin onkaloista.\n\n\"No, Flo\", sanoi Stillwell, \"minä luulen, että meidän on paras syödä\nloppu murkinasta ennen pimeän tuloa.\"\n\n\"Te ette jättäneet siitä paljoa\", nauroi Florence vetäessään korin\nesiin istuimen alta.\n\nHeidän syödessään lyhyt hämärä muuttui varjoisaksi ja pimeys täytti\nonkalot. Madeline näki ensimmäisen tähden, heikon, vilkkuvan\nvalopilkun. Taivas oli muuttunut samean harmaaksi. Yö näytti tulevan\nkylmän tuulen mukana. Madeline oli iloinen siitä, että hänellä oli\nvaipat käärittyinä ympärilleen ja että hän saattoi nojata Florencea\nvasten. Onkalot olivat nyt mustia, mutta kunnaiden huiput hohtivat\nkalpeina vienossa valossa. Hevosten tasainen astunta jatkui, samoin\npyörien kitinä ja soran kirskuna. Madeline tuli niin uniseksi, ettei\nvoinut estää väsyneitä silmäluomiaan vaipumasta. Oli uneliaampia hetkiä\nja uinahduksista hänet herätti pyörien tärinä epätasaisella paikalla.\nSitten tuli sisällötön väliaika, pitkä tai lyhyt, joka päättyi\ntavallista voimakkaampaan vankkurien kallistumiseen. Madeline heräsi\nhuomatakseen päänsä Florencen olkapäällä. Hän nousi nauraen istumaan ja\npyysi anteeksi velttouttaan. Florence vakuutti hänelle, että he pian\nehtisivät karjatalolle.\n\nMadeline huomasi sitten, että hevoset vieläkin ravasivat. Tuuli oli\nkylmempi, yö pimeämpi, kunnaat litteämpiä. Ja taivas oli nyt\nihmeellisen syvää sametinsineä ja loisti miljoonien tähtien valossa.\nTaas Madeline tunsi tuttujen ja kuitenkin hämmästyttävien\nmielikuvayhdislmien pyrkivän esiin. Nuo valkoiset tähdet kutsuivat\nhäntä omituisesti ja ahdistivat häntä.\n\n\n\n\nKarjantarkastus\n\n\nTulen räiskynä herätti Madelinen seuraavana aamuna. Hän töintuskin\nmuisti hämärästi, että oli saapunut karjatalolle ja viety äärettömän\nsuureen taloon ja äärettömän suureen himmeästi valaistuun huoneeseen.\nJa hänestä tuntui, että hän oli mennyt heti nukkumaan ja herännyt\nmuistamatta, miten oli tullut vuoteeseen.\n\nMutta hän oli tuokiossa hereillä. Vuode oli suuren huoneen toisessa\npäässä. Seinät muistuttivat vanhan läänityslaitoksen aikaisen linnan\nsalia, samoin kivilattiat ja seinät sekä suuret mustuneet orret, jotka\nkulkivat poikki katon. Harvat huonekalut olivat kuluneet ja ränstyneet.\nValoa tulvi kahdesta ikkunasta. Katsellen makuupaikaltaan ulos\nikkunasta Madeline näki tumman vuoren, joka nousi loivasti ylöspäin.\nHuone oli kylmä. Kun hän nosti paljaat jalkansa kivilattialle, veti hän\nne pian takaisin lämpimien peitteiden alle. Ja hän oli yhä vuoteessaan\nkoettaen koota rohkeuttaan, kun Florence astui sisään tervehtien\niloisesti. Hänellä oli mukanaan höyryävän kuumaa vettä.\n\n\"Hyvää huomenta, neiti Hammond! Toivon, että nukuitte hyvin. Eilen\nillalla te olitte varmasti väsynyt. Tämä vanha karjatalo on kylmä kuin\nlato. Se lämpiää heti. Al on mennyt poikien ja Billin kanssa. Meidän on\nmentävä laitumelle hetken kuluttua, kun teidän matkatavaranne ovat\nsaapuneet.\"\n\nFlorencella oli villapusero, liina kaulansa ympärillä, lyhyt\nhalkonainen hame sekä saappaat. Puhuessaan hän kasasi tarmokkaasti\npuita liedelle, pani Madelinen vaatteet vuoteen jalkapäähän, lämmitti\nmaton ja pani sen lattialle vuoteen viereen. Ja vihdoin hän sanoi\nhymyillen:\n\n\"Al sanoi minulle -- ja tosiaan minä näin itsekin -- että te ette ole\ntottunut olemaan ilman kamarineitsyttä. Sallitteko minun auttaa\nitseänne?\"\n\n\"Kiitos, minä aion olla oma kamarineitsyeni jonkin aikaa. Otaksun että\nnäytän hyvin avuttomalta ihmiseltä, mutta itse asiassa en tunne itseäni\nsellaiseksi. Ehkä minua on palveltu liian kauan.\"\n\n\"Hyvä on. Aamiainen on heti valmiina ja sen jälkeen katselemme\npaikkoja.\"\n\nMadeline oli ihastunut vanhaan espanjalaiseen taloon. Ja mitä enemmän\nhän katseli sitä, sitä enemmän hän ajatteli, minkä miellyttävän kodin\nsiitä saattaisi tehdä. Kaikki ovet avautuivat pihalle. Talo oli matala,\nsuorakaiteen muotoinen ja tilava. Monet huoneet olivat pimeitä ja ilman\nikkunoita, ne olivat tyhjiä. Toiset olivat täynnä karjapaimenten\ntyökaluja, jyväsäkkejä ja heinäpaaluja. Talo itse näytti vahvalta ja\nhyvin säilyneeltä ja oli sievä. Mutta asuinhuoneissa oli vain\ntärkeimmät tarvekalut ja ne olivat kuluneita ja ikävännäköisiä.\n\nMutta kun Madeline tuli ulos, unohti hän ilottoman ja paljaan\nsisustuksen. Florence vei hänet kuistille ja viittasi kädellään laajan\nvärikkääseen autiuteen.\n\n\"Tästä Bill pitää\", sanoi hän.\n\nAlussa ei Madeline voinut sanoa, mikä oli taivasta ja mikä maata.\nNäyttämön suunnattomuus herpaisi hänen käsityskykynsä. Hän istuutui\nvanhaan keinutuoliin ja katsoi katsomistaan sekä tiesi, ettei hän\ntajunnut sen todellisuutta, mikä avautui ihmeellisenä hänen edessään.\n\n\"Me olemme kunnaiden reunalla\", sanoi Florence. \"Te muistatte, että me\nkuljimme vuorijonon pohjoisen pään ympäri? No, se on nyt meidän\ntakanamme ja te voitte nähdä yli rajaviivan Arizonaan ja Meksikoon. Tuo\npitkä harmaa rinne on San Bernardinon laakson pää. Suoraan toisella\npuolella näette mustat Chiricahua-vuoret ja tuolla etelässä\nGuadalupe-vuoret. Tuo kauhea välillä oleva punainen rotko on erämaa ja\nkaukana himmeiden, sinisten huippujen takana on Sierra Madre\nMeksikossa.\"\n\nMadeline kuunteli, katseli jännittäen silmiään ja ihmetteli, oliko se\nvain hämmästyttävä kangastus ja miksi se näytti niin erilaiselta kuin\nkaikki muut, mitkä hän oli nähnyt, niin loputtomalta, niin\nerehdyttävältä, niin suurenmoiselta.\n\n\"Teiltä varmaan kuluu aikaa tottuaksenne olemaan näin ylhäällä ja\nnäkemään näin paljon\", selitti Florence. \"Siinä on salaisuus -- me\nolemme korkealla, ilma on kirkas ja koko tuo paljas maailma on allamme.\nEikö se tavallaan rauhoita teitä? No, se tekee sen vielä. Katsokaa nyt\nnoita pilkkuja laaksossa. Ne ovat asemia, pieniä kaupunkeja. Rautatie\nmenee tuota pitkin alas. Suurin pilkku on Chiricahua. Sinne on yli\nneljäkymmentä mailia. Täällä toisella puolen, pohjoisessa, voitte nähdä\nDon Carlosin karjatalon. Se on viidentoista mailin päässä. Ja minä\ntoivon että se olisi tuhannen päässä. Tuo pieni, vihreä neliö noin\npuolitiessä tämän paikan ja Don Carlosin välillä -- se on Alin\nkarjatalo. Aivan meidän alapuolellamme ovat meksikolaisten talot.\nSiellä on kirkkokin. Ja täällä vasempaan näette Stillwellin\nkarja-aitaukset, majat ja hänen tallinsa, kaikki hajoamassa palasiksi.\nKarjatalo on mennyt raunioiksi. Kaikki karjatalot ovat menossa\nraunioiksi. Mutta useimmat niistä ovat pieniä ja vähäpätöisiä\nyrityksiä. Ja täällä -- näettekö tuon tomupilven laaksossa? Siellä on\nkarjantarkastus. Odottakaahan, minä haen kaukoputken.\"\n\nKaukoputken avulla Madeline näki etualalla suuren karjalauman, jossa\nkarjan muodostamat tummat vahvat virrat ja täplikkäät viivat kulkivat\njoka taholle. Hän näki tomuviiruja ja -pilviä, juoksevia hevosia.\n\n\"Karjantarkastus! Haluan tietää kaikki siitä -- nähdä sen\", selitti\nMadeline. \"Olkaa hyvä ja sanokaa, mitä se merkitsee, mitä varten se on,\nja viekää minut sitten sinne alas.\"\n\n\"Se on mainio näky! Minä vien ilomielin teidät alas, mutta luulen\nettette halua mennä lähelle. Harvoilla Idän ihmisillä on käsitystä\navoimesta laitumesta ja taistelusta, joka karjalla on toimeentulossaan,\nsekä cowboyn kovasta elämästä. Tämä varmaan avaa teidän silmänne, neiti\nHammond. Olen iloissani että haluatte oppia tuntemaan näitä asioita.\nTeidän veljenne olisi saavuttanut suurta menestystä karjataloudessaan,\nelleivät kilpailevat karjanhoitajat olisi menetelleet kehnosti. Mutta\nhän onnistuu vielä heistä huolimatta.\"\n\n\"Totisesti hän tekee sen\", vastasi Madeline. \"Mutta kertokaa minulle\nkaikki, mikä koskee karjantarkastusta.\"\n\n\"No, ensiksikin jokainen karjanomistaja merkitsee polttomerkillä oman\nlaumansa. Ilman sitä ei kukaan voi tuntea omaa karjaansa suuressa\nlaumassa. Meidän laitumillamme ei ole aitoja. Eri laumat ovat\nlaitumella yhdessä. Jokainen vasikka on mikäli mahdollista otettava\nkiinni ja merkittävä emänsä polttomerkillä. Se ei ole helppo tehtävä.\nMaverick on merkitön vasikka, joka on vieroitettu ja elää yksikseen.\nMaverick kuuluu sitten sille miehelle, joka löytää sen ja varustaa\nmerkillään. Niillä pikkuvasikoilla, jotka kadottavat emänsä, on kova\naika jälkeenpäin. Monet niistä kuolevat. Meillä on joka vuosi kaksi\nsuurta karjantarkastusta, mutta pojat tekevät polttomerkkejä jokseenkin\nkoko vuoden. Vasikka pitäisi varustaa merkillä heti kun se löydetään.\nSe on varokeino karjanvarkaita vastaan. Varkailla on monta kavalaa\ntemppua. He tappavat vasikan emän, he varastavat ja kätkevät vasikan ja\nmerkitsevät sen sitten.\n\n\"Meillä on suuri karjantarkastus syksyllä, kun on runsaasti ruohoa ja\nvettä ja kun kaikki eläimet ovat hyvässä kunnossa. Laakson\nkarjanhoitajat ajavat yhteen kaiken karjansa, minkä voivat löytää.\nSitten he varustavat polttomerkillä ja leikkausmerkiliä jokaisen lauman\nsekä ajavat sen kotiin. Siihen menee viikkoja. On niin monta\nsekarotuista, joilla on pieni karjakanta, ja he ovat voimakkaita sekä\nahnaita. Bill sanoo, että hän tuntee sekarotuisia, joilla ei\nmilloinkaan ollut sonnia tai lehmää ja nyt heillä on yhä kasvavia\nlaumoja.\"\n\n\"Ja hevoset? Haluan tietää niistä\", sanoi Madeline.\n\n\"Tulkaa, mennään tarhaan katsomaan harvoja jäljelle jätettyjä hevosia.\"\n\nMadelinelta menivät aamutunnit kuistilla katsellessa aina\nmuuttuvaa näköalaa. Puolen päivän aikaan tuli ajomies tuoden hänen\nmatka-arkkujaan. Murkinan jälkeen hän vaihtoi vaatteensa\nratsastuspukuun ja mennessään ulos huomasi Florencen odottavan\nhevosineen.\n\nLännen tytön kirkkaat silmät näyttivät tarkastavan Madelinen ulkomuodon\nkauttaaltaan yhdellä ainoalla nopealla tutkivalla katseella ja sitten\nne loistivat mielihyvästä.\n\nMadelinea hämmästytti se seikka, että vaikka hän ja Florence olivat\nratsastaneet jo melkoisen ajan, eivät he ilmeisesti tulleet yhtään\nlähemmäksi karjantarkastuspaikkaa. Laakson loivenemisen saattoi huomata\nvasta kun oli päästy muutamia maileja kauemmas. Katsoessaan eteenpäin\nMadeline kuvitteli laaksoa vain muutaman mailin laajuiseksi. Hän olisi\nollut varma siitä, että saattoi kävelyttää hevosensa sen lävitse\ntunnissa. Kuitenkin tuo Chiricahua-vuorten musta jyrkkäpiirteinen jono\noli pitkän päivämatkan päässä ratsastamaan tottuneelle cowboyllekin.\nVain taakseen katsomalla saattoi Madeline käsittää etäisyyksien oikean\nsuhteen.\n\nAsteittaisesti mustat pilkut laajenivat sekä muodostuivat karjaksi ja\nhevosiksi, jotka liikkuivat suuren tomuisen täplän ympäri. Seuraavan\npuolen tunnin kuluessa Madeline ratsasti Florencen takana saapuen\ntoimintapaikan ulommaisille reunoille. Tytöt pysähdyttivät hevosensa\nlähellä suuria vaunuja, joiden ympäristössä oli enemmän kuin sata\nhevosta, jotka söivät, kiljuivat, ravasivat ympäri sekä nostelivat\npäätään tarkastaakseen tulijoita. Neljä cowboyta oli ratsain\nvartioimassa tätä hevosjoukkoa. Tömisevien kavioiden kopina täytti\nMadelinen korvat. Liikkuvat karjajonot olivat sulaneet suureksi\nliikkuvaksi laumaksi, jonka tomu teki puolittain näkymättömäksi.\n\n\"Minä en voi käsittää mitä tapahtuu\", sanoi Madeline. \"Haluan mennä\nlähemmäksi.\"\n\nHe menivät puolet matkasta, ja kun Florence taas pysähtyi, ei Madeline\nollut vieläkään tyytyväinen vaan pyysi päästä lähemmäksi. Tällä kertaa\nAl Hammond näki heidät, huusi jotakin, jota Madeline ei ymmärtänyt, ja\npysäytti heidät sitten.\n\n\"Kyllin lähellä ei ole turvallista. Villejä härkiä! Olen iloinen että\ntulitte, tytöt. Majesty, mitä ajattelet tästä karjajoukosta?\"\n\nMadeline saattoi tuskin vastata mitä ajatteli, sillä melu, tomu ja\nlakkaamaton liike hämmensi hänet.\n\nAmmuminen ja mylviminen, sarvien ritinä ja kavioiden töminä, karjan\ntomuinen tuoksina ja kiitävät cowboyt saivat Madelinen hämmentymään ja\npelottivat häntä vähän. Mutta hän tunsi innokasta mielenkiintoa ja\naikoi pysyä siinä, kunnes itse näkisi, mitä tämä sekasotku merkitsi.\n\n\"Aiotteko viipyä kauemmin?\" kysyi Florence. Saatuaan myöntävän\nvastauksen hän varoitti Madelinea: \"Jos karannut härkä tai vihainen\nlehmä tulee, antakaa hevosenne mennä. Se osaa mennä pakoon.\"\n\nTämä antoi tilanteelle lisäkiihdytystä ja Madeline syventyi näytelmään.\nSuuri karjajoukko näytti kuohuvan kuin vesipyörre. Tapahtui niin monta\nasiaa ja niin nopeasti, ettei Madeline voinut nähdä kymmenettä osaakaan\nsiitä mitä tehtiin. Näytti siltä että ratsastajat tunkeutuivat laumaan\nja ajoivat karjan hajalle. Madeline näki erään cowboyn, joka ratsasti\nvalkoisella hevosella ja ajoi takaa härkää. Hän pyöritti lassoa päänsä\nympäri ja viskasi sen menemään. Köysi lensi ja silmukka tarttui härän\njalkaan. Valkoinen hevonen pysähtyi äkkiä ja härkä kaatui tomuun.\nNopeasti kuin leimaus oli cowboy satulasta maassa ja tarttuen härän\njalkoihin hän sitoi ne köydellä. Kaikki oli tehty miltei ajatuksen\nnopeudella. Toinen mies tuli mukanaan polttorauta. Hän sovitti sen\nhärän kupeeseen ja rauta kärvensi nahkaa. Madeline näki savun nousevan\nja näky sai hänet sävähtämään sekä tuntemaan halun kääntyä poispäin.\n\n\"Katsokaa, neiti Hammond, tuolla on Don Carlos!\" sanoi Florence.\n\"Katsokaa tuota mustaa hevosta!\"\n\nMadeline näki tummakasvoisen meksikolaisen ratsastavan ohi. Tämä oli\nliian kaukana hänestä, että olisi erottanut kasvonpiirteet, mutta mies\nmuistutti italialaista rosvoa. Hän ratsasti mainiolla hevosella.\n\nStillwell ratsasti tyttöjen luo ja tervehti heitä kovaäänisesti.\n\n\"Aivan keskellä tuoksinaa, mitä? No, tämä on tosiaan hienoa. Olen\niloinen, neiti Majesty, kun ette pelkää tomua tai palavan nahan hajua.\"\n\n\"Ettekö voisi merkitä vasikoita vahingoittamatta niitä?\" kysyi\nMadeline.\n\n\"Hohhoo! Eivät ne ole ollenkaan vahingoittuneet. Ne vain mölisevät\nmammojaan.\"\n\nCowboyt osoittivat ihmeteltävää ratsastustaitoa ja vaikka he olivat\nvälinpitämättömiä, kuvitteli Madeline näkevänsä huolenpitoa ratsuista\nja karjasta. He vaihtoivat ratsuja usein. Vasta tehtyään tunnin ajan\nhuomioitaan Madeline rupesi näkemään, mikä vaivalloinen ja vaarallinen\ntyö cowboyilla oli suoritettavana. He olivat alituiseen villien,\npahankuristen ja suurisarvisten härkien joukossa. Monessa tapauksessa\nhe saivat kiittää hevostaan hengestään. Vaara uhkasi useimmiten, kun\ncowboy hypähti maahan sitomaan ja merkitsemään vasikkaa, jonka hän oli\nsyössyt kumoon. Jotkut lehmät hyökkäsivät heidän päälleen. Aika ajoin\nMadelinen sydän hypähti kurkkuun pelosta, että mies saisi surmansa\nsarvien lävistämänä.\n\nKoko ajan oltiin puuhassa lakkaamatta. Kuului meteliä, mylvinää ja\nammumista, tömähdyksiä, kun raskaat ruumiit iskivät toisiinsa ja\nkaatuivat. Joku lauloi hupaista laulua, toinen vihelteli, muuan poltti\nsavuketta. Aurinko paistoi kuumasti ja hevoset tippuivat hikeä.\nMadeline alkoi tuntea itsensä sairaaksi. Tomu tukahdutti häntä ja haju\nmiltei läkähdytti. Mutta tämä sai hänet vain päättäväisemmäksi pysymään\npaikoillaan. Florence pyysi häntä tulemaan pois tai ainakin siirtymään\ntaaksepäin pahimmasta paikasta. Stillwell yhtyi Florenceen. Mutta\nMadeline kieltäytyi hymyillen. Sitten hänen veljensä sanoi:\n\n\"Kuulehan, tämä tekee sinut sairaaksi. Sinä olet kalpea.\"\n\nMutta tyttö vastasi aikovansa pysyä siinä, kunnes päivän työ olisi\nlopussa. Al katsoi häneen kummallisesti eikä sanonut mitään. Sitten\nalkoi ystävällinen Stillwell puhua.\n\n\"Neiti Majesty, te näette karjanhoitajan ja cowboyn elämän aivan\nsellaisenaan. Katsokaahan tuota Nelsiä. Huomatkaa, että ne vähät\nhiukset, mitä hänellä on, ovat lumivalkoisia. Hän on punainen, laiha ja\nkova -- palanut. Hän näyttää kuusikymmenvuotiaalta -- vanhalta\nmieheltä. No, Nels ei ole nähnyt neljääkymmentä. Neiti Majesty, Arizona\nse teki Nelsin siksi, mikä hän on, Arizonan erämaa ja lehmäpaimenen\ntyö. Hän oli ampunut pahoja valkoisia miehiä ja pahoja puoliverisiä\nennen kuin oli kahdenkymmenenyhden vanha. Hän on nähnyt jonkin verran\nelämää, tuo Nels. Hän kuuluu erämaahan, voi sanoa että hän on kiveä,\ntulta, hiljaisuutta, kaktusta ja voimaa. Hän on ihmeellinen mies. Hän\nnäyttää teistä karkealta. No, minä näytän teille kvartsipalasia\nkarjataloni takaosassa olevasta vuoristosta. Ne ovat niin karkeita,\nettä ne haavoittavat teidän käsiänne, mutta niissä on puhdasta kultaa.\nJa niin on Nelsin sekä monen muun cowboyn laita.\n\n\"Ja tuolla on Price, Monty Price. Hän on loukkaantunut luullakseni. Se\non syynä siihen, että hän on ilman hevosta ja köyttä ja ontuu noin. No,\nhän on saanut pienen viilloksen.\"\n\nMadeline näki hyvin lyhyen, kurtistuneen pikku miehen, hassunnäköisen\nja vääräsäärisen, jolla oli kasvoilla loppuunpalaneen tuhan väri ja\nkovuus. Mies ontui vankkureita kohti.\n\n\"Hänessä ei ole paljon katseltavaa, vai mitä?\" jatkoi Stillwell. \"No,\nMonty Price näyttää hitonmoiselta. Mutta ulkonäkö totisesti pettää.\nMontylla on takanaan kokonaisten vuosien retkeilyt Missourin alangoilla\nja suurilla ruohoaavikoilla, missä on korkeata ruohoa ja joskus\ntulipaloja. Montanassa on lumimyrskyjä, jotka jäädyttävät karjan\npaikoilleen. Ja hevoset paleltuvat kuoliaiksi. Kertomus Montysta, mikä\ntuli meidän korviimme, kuuluu näin: Hän oli joutunut ruohoaavikkotuleen\nja olisi voinut pelastautua helposti. Mutta siellä oli yksinäinen\nkarjatalo aivan tulilinjalla ja Monty tiesi, että sen omistaja oli\npoissa ja vaimo sekä pikkulapsi kotona. Hän tiesi myöskin, että tuulen\npuhaltaessa karjatalo joutuisi tulen uhriksi. Hän pani paljon\nalttiiksi. Hän pani vaimon taaksensa, kietoi pikkulapsen ja hevosensa\npeitteeseen sekä ratsasti pois. Se oli tosiaan ratsastusta, olen\nkuullut! Mutta tuli saavutti Montyn lopulta. Vaimo putosi ja oli\nhukassa ja sitten kaatui hänen hevosensa. Ja Monty juoksi, käveli ja\nryömi tulen lävitse sen pikkulapsen kanssa ja pelasti sen.\"\n\n\n\n\nEräs lahja ja kauppa\n\n\nViikon ajan oli karjantarkastusnäytelmä ratsastusmatkan päässä\nkarjatalosta ja Madeline vietti enimmän aikansa satulassa. Hän arvioi\nvoimansa liian suuriksi ja useammin kuin kerran oli hänet nostettava\nhevosensa selästä. Stillwellin mieltymys Madelinen saattelemiseen\nmuuttui levottomuudeksi. Stillwell koetti taivuttaa häntä jäämään pois\ntarkastuksesta ja Florence kävi vieläkin huolestunteemmaksi. Mutta\nMadelinea eivät heidän pyyntönsä saaneet taipumaan.\n\nVeli piti häntä silmällä niin paljon kuin tehtävät sallivat, mutta\nmoneen päivään hän ei sanallakaan maininnut sisaren väsymisestä ja\nkiihotuksen tuomasta jännityksestä tai ehdottanut, että hänen oli\nparempi mennä takaisin taloon. Monta kertaa Madeline tunsi hänen\nterävien, sinisten silmiensä pakottavan voiman. Ja noina hetkinä hän\ntunsi Alfredissa olevan enemmän kuin veljellistä huolenpitoa. Veli piti\nhäntä silmällä, tutki häntä ja punnitsi häntä. Madelinelle tuotti\nrauhattomuutta ajatus, että Alfred ehkä oli arvannut hänen huolensa.\nAika ajoin hän toi cowboyt sisarensa luo ja esitteli, nauroi ja laski\nleikkiä koettaen tehdä koettelemuksen vähemmän hämmentäväksi näille\nmiehille, jotka olivat niin vähän tottuneet naisiin.\n\nMutta ennen kuin viikko oli lopussa sai Alfred tilaisuuden sanoa\nhänelle, että hänen olisi viisaampi antaa karjan tarkastuksen jatkua\nkunnioittamatta sitä enää läsnäolollaan. Hän sanoi sen nauraen, mutta\nsiitä huolimatta oli vakava. Ja kun Madeline kääntyi häneen\nhämmästyneenä, sanoi hän suoraan:\n\n\"En pidä siitä tavasta, jolla Don Carlos seuraa sinua kaikkialla. Bill\npelkää, että Nels tai Ambrose tai joku muu cowboy hyökkää meksikolaisen\nkimppuun. He syyhyvät saadakseen tilaisuuden. Tietystikin se on sinusta\nmieletöntä, mutta se on totta.\"\n\nMieletöntä se varmasti oli, mutta kuitenkin se saattoi osoittaa\nMadelinelle, miten täydellisesti hänet oli vallanneet hänen omat\ntunteensa, jotka karjantarkastuksen melu ja uurastus olivat nostaneet.\nHän muisteli, että Don Carlos oli esitetty hänelle ja että hän ei ollut\npitänyt miehen tummista, silmäänpistävistä kasvoista ja ulkonevista\nsilmistä, eikä hän ollut pitänyt miehen suloisesta, lempeästä ja\nmielistelevästä äänestä tai hänen sirosta käyttäytymistavastaan. Hän\noli ajatellut, että Don Carlos näytti somalta ja hienolta mainion\nmustan hevosen selässä. Kun Alfredin sanat saivat hänet ajattelemaan,\nhän muisti, että missä tahansa hän oli ollut kentällä, oli jalo hevonen\nhopeakoristeisine satuloineen ja tummine ratsastajineen aina ollut\nhänen lähellään.\n\n\"Don Carlos on seurannut Florencea pitkän aikaa\", sanoi Alfred. \"Hän ei\nole suinkaan nuori mies. Hän on viidenkymmenen. Don Carlos on hyvin\nkasvatettu ja lisäksi mies, josta tiedämme hyvin vähän. Hänenlaisensa\nmeksikolaiset eivät pidä naisia arvossa niin kuin me valkoiset miehet.\nEn halua että Nels tai Ambrose tekevät köydellään rajun heiton ja\nvetävät Donin pois hevosensa selästä. Sen takia sinun on parempi\nratsastaa talolle ja pysyä siellä.\"\n\n\"Alfred, sinä lasket pilaa ja kiusoittelet minua\", sanoi Madeline.\n\n\"En suinkaan\", vastasi Alfred. \"Miten asia on, Flo?\"\n\nFlorence vastasi, että cowboyt kohtelisivat pienimmänkin aiheen\nsattuessa Don Carlosia vähemmän kursailevasti ja lempeästi kuin\nköysissä olevaa härkää. Vanha Bill Stillwell tuli paikalle ja hän ei\nainoastaan vahvistanut väitöstä todeksi, vaan myöskin tehosti asian\nvarmuutta omalta kohdaltaan.\n\n\"Neiti Majesty\", päätti hän, \"luulen että jos Gene Stewart ratsastaisi\nminun sijastani, olisi tuo irvistelevä sekarotuinen saanut jo töksähtää\ntomuun.\"\n\n\"Minä en ole varma asiasta, mutta minä antaudun\", sanoi hän. \"Teillä on\nvain jokin syy ajaaksenne minut pois. Olen varma että sievää Don\nCarlosta epäillään syyttä.\"\n\nSitten hän ratsasti Florencen kanssa pitkää harmaata rinnettä ylös\nkarjatalolle. Sinä yönä häntä vaivasi äärimmäinen väsymys, jonka hän\nlaski enemmän ajatustensa kuin ratsastamisen syyksi. Aamulla hän\nilmaisi halun käydä katsomassa meksikolaisten asuntoja, jotka olivat\nkunnaiden juurella. Florence vastusti sanoen, ettei se ollut sopiva\npaikka Madelinelle. Mutta Madeline piti päänsä ja tarvittiin vain\nmuutamia sanoja sekä miellyttävä hymy voittamaan toiset.\n\nKuistilta katsoen antoi adobe-talojen ryhmä kuvankauniin värien ja\nvastakohdan piirteen laakson autiudelle. Lähellä ne kadottivat sen\nviehätyksen, jonka etäisyys antoi. Ne olivat vanhoja, murenevia,\nrappeutuneita ja likaisia. Muutamia vuohia kiipeili näiden ympärillä,\nmuutamat syyhyiset koirat ilmaisivat haukunnallaan vieraiden tulon ja\nsitten juoksi ulos joukko puolialastomia, likaisia ja risaisia lapsia.\nHe olivat hyvin arkoja ja vetäytyivät takaisin. Mutta ystävälliset\nsanat ja hymy herätti heidän luottamuksensa ja he seurasivat ryhmänä\nkooten joukkoonsa uusia lapsia jokaisen talon luona. Madelinen mieleen\ntuli heti ajatus tehdä jotakin niiiden meksikolaisraukkojen tilan\nparantamiseksi ja tämä ajatus mielessään hän päätti katsahtaa sisälle.\nSillä aikaa kun Florence pani liikkeelle vähäisen espanjantaitonsa\nkoettaen saada naiset puhumaan, katseli Madeline kurjia pikku huoneita.\nHän rupesi tuntemaan pahoinvointia. Hän ei ollut uskonut, että\nsellaista likaisuutta saattoi olla missään. Majat olivat tulvillaan\nsaastaa. Syöpäläisiä ryömi pitkin likaisia lattioita. Ei ollut\njälkeäkään vedestä ja hän uskoi mitä Florence hänelle sanoi, että nämä\nihmiset eivät milloinkaan kylpeneet. Vähän oli näkyvissä työn jälkiä.\nLaiskat miehet ja naiset, jotka polttivat savukkeita, kuljeksivat\nympäri lörpötellen. He eivät olleet pahoillaan amerikkalaisnaisten\nvierailusta eivätkä myöskään osoittaneet vieraanvaraisuutta. He\nnäyttivät tylsiltä.\n\nMadeline nousi satulaan, ajoi takaisin karjataloon ja oli niin väsynyt\nettä Florencen oli miltei kannettava hänet sisälle. Hän voitti\nheikkoutensa vain sortuakseen taas sen uhriksi, kun oli yksin\nhuoneessaan. Kuitenkin hän tointui pian, ettei tarvinnut apua. Aamulla\nkarjantarkastuksen jälkeen näyttivät hänen veljensä ja Stillwell\nväittelevän eräästä hevosesta.\n\n\"No, luulen että se on vanha päistärikköni\", sanoi Stillwell varjostaen\nkädellään silmiään.\n\n\"Bill, ellei tuo ole Stewartin hevonen, on näköni huonontunut\", vastasi\nAl.\n\n\"Al, ehkä olet oikeassa. Mutta tuolla hevosella ei ole ketään\nratsastamassa. Flo, tuohan kaukoputkeni.\"\n\nFlorence palasi tuoden kaukoputken. Bill katseli pitkään, tarkasti\nputken huolellisesti ja koetti uudestaan.\n\n\"Minua kiukuttaa sanoa, että silmäni tulevat heikoiksi. Mutta luulen,\nettä on jo aikakin. Se on Gene Stewartin hevonen, satuloituna ja tulee\nnopeata vauhtia ilman ratsastajaa. Tämä on omituista.\"\n\n\"Anna minulle kaukoputki\", sanoi Al. \"Niin, olin oikeassa. Bill,\nhevonen ei ole säikähtänyt. Se tulee vakavasti. Sillä on jotakin\nmielessään.\"\n\n\"Se on harjoitettu hevonen, Al. Sillä on enemmän ymmärrystä kuin\nmuutamilla miehillä. Katsohan putkella alangosta ylöspäin. Näetkö\nketään?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Kohota putkesi kunnaiden yli -- missä tie kulkee. Korkeammalle --\npitkin tuota harjannetta, missä kalliot alkavat. Näetkö ketään?\"\n\n\"Totta tosiaan! Kaksi hevosta! Mutta minä en voi erottaa paljon\ntomulta. Ne kiipeävät nopeasti. Toinen hevonen on mennyt kallioiden\njoukkoon. Noin -- nyt on toinen mennyt. Mitä sanot siitä?\"\n\n\"Minä en osaa sanoa enempää kuin sinäkään. Mutta lyönpä vetoa, että\ntiedämme pian jotakin, sillä Genen hevonen tulee nopeammin.\"\n\nLaaja alanko, joka kohosi kunnaita kohti, näkyi esteettömästi, ja\nvähemmän kuin puolen mailin päässä näki Madeline ratsastajaa vailla\nolevan hevosen tulevan laukaten. Hän katseli sitä muistutellen\nmieleensä olosuhteita, joiden vallitessa hän oli nähnyt sen, ja muisti\nsitten sen villin paon El Cajonin himmeästi valaistujen katujen läpi\nmustaan yöhön. Häntä värisytti ja hän luuli, ettei milloinkaan\najattelisi värisemättä tähtiyön seikkailua. Hän katseli hevosta ja\ntunsi jotakin, joka oli enemmän kuin uteliaisuutta. Kuului kimeä,\nläpitunkeva vihellys.\n\n\"Se on nähnyt meidät, se on varma\", sanoi Bill.\n\nHevonen läheni karja-aitauksia, katosi erääseen kujaan ja sitten\ntömisti pihamaalle.\n\nCowboyn suuri ratsu oli sotaratsu, melkein pelottava rakenteeltaan, ja\nsillä oli musta heikosti harmaanpilkukas nahka, joka loisti auringossa\nkuin kiillotettu lasi.\n\n\"Tule tänne\", sanoi Stillwell.\n\nHevonen laski päänsä, korskui ja tuli totteievasti. Se ei ollut vauhko\neikä raju. Se nuuski turvallaan ystävällisesti Stillwellia ja katseli\nsitten Alia sekä naisia. Irrottaen jalustimet pitimestään Stillwell\nantoi niiden pudota sekä rupesi tutkimaan satulasta jotakin. Pian hän\nveti esiin jostakin satulaloimen välistä kokoon käärityn paperipalasen\nja tutkittuaan sitä ojensi sen Alille.\n\n\"Se on sinulle osoitettu. Ja lyönpä vetoa kaksi killinkiä, että tiedän\nmitä siinä on.\"\n\nAlfred avasi kirjeen, luki sen ja katsoi sitten Stillwelliin.\n\n\"Arvaat hyvin. Gene on lähtenyt rajalle. Hän lähetti hevosen jonkun\nmukana. Mitään nimiä ei ole mainittu. Ja toivoo että sisareni ottaisi\nsen jos haluaisi.\"\n\n\"Puhutaanko Danny Mainsista?\" kysyi karjanhoitaja.\n\n\"Ei sanaakaan.\"\n\n\"Sepä paha. Gene tietäisi Dannysta jos kukaan. Mutta hän on umpisuinen\npoika... Hän menee siis Meksikoon. Tuumailenpa, onko Dannykin menossa?\nNo, siinä on kaksi parasta lehmänhoitajaa menossa päin hiiteen.\"\n\nAlfred nosti ohjakset hevosen pään yli ja vieden sen Madelinen luo\nantoi ohjasvyyhden liukua hänen käsivarrelleen ja asetti kirjeen hänen\nkäteensä.\n\n\"Majesty, minä ottaisin hevosen vastaan\", sanoi hän. \"Stewart on vain\ncowboy, mutta hän on hyvästä perheestä. Hän oli kerran yliopistossa ja\nherrasmies. Hän kääntyi huonoon päin täällä niin kuin monet muutkin\nmiehet -- ja niin kuin melkein minäkin. Sitten on hän kertonut minulle\nsisarestaan ja äidistään. Hän huolehti heistä hyvän joukon. Luulen että\nhän on ollut onnettomuuden aiheena heille. Tavallisesti hän muisteli\nasiaa juovuksissa. Olen aina pitänyt hänen puoltaan ja tekisin sen\nvieläkin, jos olisi mahdollista. Sinä näet, miten Bill on pahoillaan\nDanny Mainsista ja Stewartista. Luulen että hän toivoi saavansa hyviä\nuutisia. Ei ole paljon toiveita heidän takaisintulemisestaan nyt,\nainakaan mitä Stewartiin tulee. Tämä hänen hevosestaan luopuminen\ntarkoittaa, että hän aikoo liittyä kapinallisten joukkoon rajan\ntoisella puolen. Pidin hänestä paljon. Lue kirje ja ota hevonen\nvastaan.\"\n\nMadeline loi vaieten katseensa kirjeeseen.\n\n    \"Al-ystävä! Lähetän hevoseni sinulle, koska lähden pois eikä\n    minulla ole rohkeutta ottaa sitä sinne, missä se joutuisi\n    vieraisiin käsiin. Anna hevonen sisarellesi ja sano samalla\n    terveiset minulta. Mutta jollei hän huoli siitä, silloin se\n    on sinun. Hevoseni ei ole milloinkaan tuntenut piiskaa tai\n    kannusta, ja tahtoisin ajatella ettet sinä milloinkaan tekisi\n    sille pahaa.\n\n    Sinun ja minun kesken sanottuna, Al, älä anna hänen tai Flon\n    ratsastaa yksin Don Carlosin poluilla. Jos minulla olisi aikaa,\n    voisin kertoa sinulle jotakin siitä liukkaasta sekarotuisesta.\n    Ja sano sisarellesi, että jos hänellä on jokin syy päästä pakoon\n    jotakuta, kun hän on päistärikön selässä, niin kumartukoon\n    eteenpäin ja kiljaiskoon hevosen korvaan. Hän huomaa ratsastavansa\n    tuulen nopeudella. -- Näkemiin!\n\n                                                 Gene Stewart.\"\n\nMadeline kääri miettiväisenä kirjeen kokoon ja mutisi:\n\n\"Miten hän rakastaakaan hevostaan!\"\n\n\"Niin, minä sanoisin samoin\", vastasi Alfred. \"Flo kertoo sinulle\nsiitä. Hän on ainoa henkilö, jonka Gene ikinä on sallinut ratsastaa\ntällä hevosella -- jollei pieni meksikolaistyttö Bonita ratsastanut\nsillä El Cajonista. No, sisareni, miten asia on -- otatko hevosen?\"\n\n\"Varmasti. Olen onnellinen saadessani sen. Sinä sanoit, että Stewart\nantoi sille nimen minun mukaani -- nähtyään liikanimeni\nnewyorkilaisessa sanomalehdessä?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"No minä en muuta sen nimeä. Mutta miten voin kiivetä sen selkään? Se\non jättiläishevonen! Katsohan sitä -- se nuuskii minun kättäni! Luulen\nettä se ymmärsi, mitä sanoin. Oletko milloinkaan nähnyt noin hienoa\npäätä ja noin kauniita silmiä?\"\n\n\"Sinun on noustava sen selkään kuistilta.\"\n\n\"Tule, Majesty -- meidän täytyy tulla tutuiksi. Sinulla on nyt uusi\nomistaja, hyvin ankara nuori nainen, joka vaatii sinulta uskollisuutta\nja tottelevaisuutta.\"\n\nMadeline kuljetti hevosta sinne tänne ja oli iloinen sen lauhkeudesta.\nHän huomasi, ettei sitä tarvinnut ohjata. Se tuli hänen kutsustaan,\nseurasi häntä kuin koira, hieroi mustaa turpaansa häntä vasten. Joskus\nheidän kävelymatkojensa käännepaikoissa se nosti päänsä ja katseli\nkorvat pystyssä tietä, jota oli tullut, sekä kunnaiden taakse. Se\nkatseli laitumen yli. Joku ehkä kutsui sitä vuorten toiselta puolen.\n\nEräänä iltapäivänä Alfred nosti Madelinen suuren päistärikön selkään.\n\n\"Me ratsastamme tuonne vuoren tasaiselle huipulle\", sanoi hänen\nveljensä hevosen selkään noustessaan. \"Pidä sen ohjaksia kireällä ja\nhellitä, kun tahdot sen kulkevan nopeammin. Mutta älä kiljaise sen\nkorvaan, ellet tahdo että Florence ja minä näemme sinun katoavan\ntaivaanrantaan.\"\n\nHän ravasi ulos pihasta, alas karja-aitauksien ohi harmaan, avonaisen\nkentän keskelle, joka ulottui useita maileja rinteelle asti. Florence\noli johdossa. Alfred painalsi hänen sivulleen jättäen Madelinen\njälkeen. Sitten johdossa olevat hevoset rupesivat laukkaamaan. Ne\nehtivät melko pitkän matkan edelle. Madeline tunsi tuulen\nmuuttumattoman, tasaisen suhinan. Häntä kummastutti miten helposti ja\nmukavasti hän pysyi satulassa. Hän ei ollut milloinkaan tuntenut tuulta\nkasvoillaan, hevosen harjan sipaisua, kilpajuoksun hilpeätä, tasaista\nmenoa. Se värisytti häntä, tuotti hänelle iloa, tulistutti hänen\nverensä. Äkkiä hän huomasi huumautuvansa eikä tiennyt mikä hänet sai\nhellittämään ohjaksia ja eteenpäin kumartuen huutamaan: \"Sinä mainio\nveitikka, juokse!\"\n\nHän kuuli kavioiden nopean kopseen ja kallistui taaksepäin Majestyn\nnopeuden lisääntyessä äkkiä. Tuuli pisti hänen kasvoihinsa, ulvoi hänen\nkorvissaan ja tempoi hänen tukkaansa. Harmaa tasanko lensi ohi\nkummallakin puolen ja näytti edessäpäin viittovan häntä kohti. Hänen\nsokaistuneissa silmissään näyttivät Florence ja Alfred tulevan\ntakaisin. Majesty tavoitti toiset hevoset, aikoi sivuuttaa ne. Tosiaan,\nse sivuutti ne syöksyen ohi, juoksi eteenpäin ja saavutti jyrkän\nrinteen.\n\n\"Ihanaa!\" huudahti Madeline.\n\nHän oli innoissaan ja jokainen lihas ja hermo värisi hänen ruumiissaan.\nKun hän koetti koota irtautuneita hiussuortuviaan, vapisivat hänen\nkätensä. Sitten hän katsoi ja odotti tovereitaan.\n\nAlfred saavutti hänet nauraen mutta myös huolestuneena.\n\n\"Eikö se osaa juosta? Pääsikö se karkaamaan käsistäsi?\"\n\n\"Ei, minä huusin sen korvaan\", vastasi Madeline.\n\nAlfred ohjasi jyrkkää kiemurtelevaa polkua pitkin huipulle. Madeline\nnäki kauniin tasaisen pinnan, joka kasvoi lyhyttä ruohoa. Hän päästi\nihmetyksen ja innostuksen huudon.\n\n\"Mikä paikka golfia varten! Tämä olisi hienoin kenttä maailmassa.\"\n\n\"Kerran, kun ensin tulin Länteen, olin aivan hukassa -- olin päättänyt\nlopettaa kaiken\", sanoi Alfred. \"Ja minä satuin kiipeämään tänne\netsiessäni yksinäistä paikkaa kuollakseni. Kun näin tämän, muutin\nmieleni heti.\"\n\nMadeline oli vaiti. Hän pysyi mykkänä, kun ratsastettiin laakson ympäri\nja jyrkkää tietä alaspäin. Hän ennätti karjatalolle vasta pitkän aikaa\ntoveriensa jälkeen ja illallisen aikana oli miettiväinen. Myöhemmin,\nkun he kokoontuivat kuistille katsomaan auringonlaskua, herättivät\nStillwellin leikilliset valitukset eloon erään ajatuksen, joka leimahti\nhänen mielessään nopeana kuin salama. Ja kuuntelemalla hän innosti\nStillwelliä kertomaan karjanhoitajaparan vastuksista.\n\n\"Stillwell, voisiko täällä harjoittaa karjanhoitoa suuressa mitassa,\nviimeisten menettelytapojen mukaan -- ei välttämättä voittoa tuottaen,\nmutta siten että se maksaa itsensä -- että se menisi ilman tappiota?\"\nkysyi hän.\n\n\"Luulen että voisi\", vastasi toinen. \"Se olisi varmaan tuottoisaa.\nNiin, huolimatta kaikesta huonosta onnestani ja kehnoista varusteistani\nolen elänyt melko hyvin ja maksanut velkani.\"\n\n\"Tahtoisitteko myydä, jos joku maksaisi pyytämänne hinnan?\"\n\n\"Ottaisin heti sellaisesta mahdollisuudesta vaarin. Mutta kuitenkaan en\nmielelläni lähtisi tästä paikasta. Olisin tarpeeksi mieletön\nsijoittaakseni rahan toiseen karjataloon.\"\n\n\"Myisivätkö Don Carlos ja nuo muut meksikkolaiset?\"\n\n\"Varmasti myisivät. Don on vaivannut minua vuosikausia haluten myydä\nvanhan karjatalonsa. Ja nämä laakson karjanhoitajat haluavat nähdä\nrahaa.\"\n\n\"Olkaa hyvä ja sanokaa minulle tarkalleen, mitä tekisitte, jos teillä\nolisi rajattomat varat?\" jatkoi Madeline.\n\n\"Hyvä Jumala!\" huudahti karjanhoitaja ja hätkähti niin että pudotti\npiippunsa.\n\nSitten hän täytti sen uudestaan kömpelöillä sormillaan, sytytti sen,\nveti muutamia pitkiä savuja, kääntyi ympäri ja katseli Madelinea\ntarkaten. Hänen kovat kasvonsa alkoivat lauhtua ja rypistyä hymyyn.\n\n\"Vanhaa sydäntäni lämmittää ajatella sellaista. Minä uneksin paljon,\nkun ensin tulin tänne. Mitä minä tekisin, jos minulla olisi\nrajattomasti rahaa? Kuulkaa! Ostaisin maat pois Don Carlosilta ja\nsekarotuisilta. Antaisin työtä jokaiselle hyvälle lehmänhoitajalle.\nOstaisin kaikki hyvät hevoset laitumilta. Aitaisin parasta laidunmaata.\nPoraisin vettä laaksosta. Johtaisin putkia myöten vettä alas vuorilta.\nPatoaisin tuon joen. Mailia pitkä pato kukkulalta kukkulalle antaisi\nminulle suuren järven. Istuttaisin puuvillapensaikkoja sen ympärille.\nTäyttäisin sen järven täyteen kaloja. Istuttaisin hedelmäpuita ja\npuutarhan. Tekisin tästä vanhasta karjatalosta mukavan ja hienon\nolöpaikan. Laittaisin ruohoa ja kukkia ylt'ympäri sekä toisin nuoria\nmäntypuita vuorilta. Ja kun kaikki se olisi tehty, istuisin tuolillani\nja tupakoisin ja katselisin karjaa, joka tulisi jonossa juomaan ja\nhajautuisi sitten takaisin laaksoon.\"\n\nMadeline kiitti karjanomistajaa ja vetäytyi sitten huoneeseensa, missä\nhän ei tuntenut mitään pakkoa salata sen ihmeellisen ajatuksen voimaa,\najatuksen, joka oli nyt täysin kehittynyt, sitkeä ja viekotteleva.\n\nSeuraavana päivänä hän kysyi Alfredilta, oliko hänen turvallista\nratsastaa vuorelle.\n\n\"Minä tulen kanssasi\", sanoi veli.\n\n\"Haluan mennä yksin\", vastasi hän.\n\n\"Ah!\" huudahti Alfred muuttuen vakavaksi. Hän katsahti sisareensa vain\nkerran nopeasti ja kääntyi sitten poispäin. \"Mene vain. Luulen että\non turvallista. Minä teen sen turvalliseksi istumalla täällä\nkaukoputkineni ja pitämällä silmällä sinua. Ole varovainen tullessasi\nalas. Anna hevosen valita suuntansa. Siinä kaikki.\"\n\nMadeline ratsasti Majestylla laajan tasangon poikki, ylös mutkittelevaa\npolkua, kauniin ruohoisen aukean halki ylös tasangolle ja vasta silloin\nnosti silmänsä katsellakseen siniseen Sierra Madresiin, joka oli\nkultahuippuinen laskevassa auringonpaisteessa. Kultainen leimu nosti\ntummat, rosoiset vuoret teräväpiirteiseksi korkokuvaksi. Loputtomasta\navaruudesta, sen hiljaisuudesta ja autiudesta tuli esiin hitaasti\nmuuttuvia, värikkäitä varjoja.\n\nHän ratsasti takaisin alas tielle. Tuuli puhalsi hänen hiuksensa\nhajalle. Kun ratsu tömisten pysähtyi kuistin portaille, laskeutui\nMadeline hengästyneenä ja tukka epäjärjestyksessä sen selästä. Alfred\ntuli vastaan ja hänen huudahduksensa sekä Florencen ihastuneet silmät\nja Stillwellin sanattomuus tekivät hänet itsetietoiseksi.\n\n\"Hattuni -- ja kampani -- menivät tuulessa. Luulin -- että hiuksenikin\nmenisivät... Tuolla on iltatähti... Luulen olevani hyvin nälkäinen.\"\n\nJa sitten hän luopui yrityksestään olla rauhallinen.\n\n\"Stillwell\", aloitti hän. \"Haluan ostaa karjatalonne -- ottaa teidät\nylipäällysmieheksi. Haluan ostaa Don Carlosin karjatalon ja muita\nmaatiloja. Haluan ostaa hevosenne ja karjanne -- lyhyesti, tehdä kaikki\nne parannukset, joista sanotte niin kauan uneksineenne. Sitten on\nminulla omia suunnitelmia, joiden kehittämiseksi minun täytyy saada\nteidän ja Alfredin neuvoja. Huomenna puhutaan siitä kaikesta ja\nsuunnitellaan kaupan yksityiskohdat.\"\n\nMadeline kääntyi poispäin. Yhä leviävä hymy säteili häneen. Hän ojensi\nkätensä veljeään kohti:\n\n\"Alfred, omituista, eikö olekin, tämä minun tuloni sinun luoksesi? Ei,\nälä naura. Toivon löytäneeni itseni -- työni, onneni -- täällä Lännen\ntähden valossa.\"\n\n\n\n\nHänen majesteettinsa karjatalo\n\n\nViidessä kuukaudessa tapahtui kaikki se, mistä Stillwell oli uneksinut,\ntuli monta muutosta, parannusta ja uudistusta, tuntui siltä kuin\ntaikakosketus olisi muuttanut vanhan karjatalon. Madeline, Alfred ja\nFlorence olivat puhuneet sopivasta nimestä ja sopineet eräästä, jonka\nMadeline oli valinnut. Mutta cowboyt nimittivät uutta karjataloa \"Hänen\nMajesteettinsa karjataloksi\".\n\nHuhtikuun aurinko paistoi hitaasti kohoavaan vihreään kumpuun, joka oli\npesiytynyt kunnaiden suojaan, ja näytti keskittävän kirkkaat säteensä\npitkään karjataloon, joka loisti lumivalkoisena tasaiselta huipulta.\nTalon ympärillä olevat maat eivät millään tavoin muistuttaneet ketoja\ntai puistoja, siinä ei ollut mitään maisemapuutarhanhoitoa; Stillwell\noli vain tuonut vettä, ruohoa, kukkia ja kasveja kummun huipulle ja\njättänyt ne sinne sellaisina kuin olivat noudattamaan luonnollista\nkasvutapaansa. Hänen aatteensa oli ehkä ollut kypsymätön, mutta tulos\noli kaunis. Kuumassa auringonpaisteessa syntyi vihreä peite eloon ja\nkaikkialla nousi kuin taian voimalla monia värikkäitä kukkia. Hauraat\nsinikellot, valkoiset liljat, kultaiset unikot, väriltään tummaa\nauringonlaskun kultaa, kaikki kukkivat onnellisessa epäjärjestyksessä.\nKalifornian ruusut, jotka olivat punaisia kuin veri, nyökyttivät\nraskasta päätään ja värisivät mehiläisten painosta. Alhaalla\navonaisilla paikoilla loistivat yksinäisinä ja alttiina auringon koko\nvoimalle kaktuskasvien tulipunaiset ja magentapunaiset kukat.\n\nVihreitä rinteitä oli molemmin puolin tietä. Padotun alangon pohja\nloisti kirkkaana hitaasti lisääntyvine vesialoineen, missä tuhannet\nvillit muuttolinnut lentelivät, loiskivat ja kirkuivat. Asuntoja --\nmukavia ja tilavia taloja, joita kehnoinkaan cowboy ei uskaltanut sanoa\nhökkeleiksi -- oli rivissä pitkällä maapenkereellä. Ja alhaalla laakson\nreunalla meksikolaisten asumusten sikermä sekä pieni kirkko todistivat\nsaman uudistavan käden kosketuksen.\n\nKaikki, mikä oli jätetty vanhasta espanjalaisesta talosta, oli jykevä\nrakennus, ja tästäkin oli vähän poistettu uusia ikkunoita ja ovia\nvarten. Kaikki uudenaikaiset mukavuudet oli hankittu ja koko sisäpuoli\nmaalattu sekä varustettu matoilla ja huonekaluilla.\n\nMadeline Hammond ajatteli, että vaikkakin muutos, jonka hän oli saanut\naikaan vanhassa espanjalaisessa talossa sekä ihmisissä, olikin ollut\nsuuri, oli se tyhjänpäiväinen verrattuna siihen, mikä oli tapahtunut\nhänessä itsessään. Hän oli löytänyt päämäärän elämässä. Hän oli\ntoimelias, työskenteli käsillään yhtä hyvin kuin ajatuksillaankin, ja\nkuitenkin hänellä näytti olevan enemmän aikaa lukea, ajatella, tutkia,\nlaiskotella ja uneksia kuin koskaan ennen. Hän näki nyt veljensä\nvaikeuksista päässeenä, tiellä kaikkeen siihen menestykseen ja\nvarallisuuteen, jolle Alfred antoi arvoa. Madeline oli ollut tarkka\nkarjanhoidon tutkija sekä Stillwellin hyvä oppilas. Hänen johtamanaan,\njoskus Alfredin ja Florencen seuraamana Madeline oli ratsastanut\nlaitumet lävitse ja tutkinut elämää sekä työtä. Hän oli leiriytynyt\navoimelle laitumelle, nukkunut vilkkuvien tähtien alla, ratsastanut\nneljäkymmentä mailia päivässä päin tomua ja tuulta.\n\nTämä harjaantuminen Lännen tapoihin oli vaatinut suurta ponnistusta ja\nmelkoista tuskaa. Hänellä oli hyvä terveys ja runsaasti uhkuva\nelinvoima. Hän oli niin toimelias, että hänen täytyi totuttautua\nalistumaan päivällislepoon, mikä oli maan tapa ja välttämättömän\ntarpeellinen kuumina kesäkuukausina. Joskus hän katsoi peiliin ja\nnauroi pelkästä ilosta nähdessään sen solakan, ruskeakasvoisen ja\nloistavasilmäisen olennon, joka kuvastui siinä. Se ei ollut niin paljon\niloa, jota hän tunsi kauneudestaan, kuin pelkkää elämäniloa.\n\nJoskus hän ajatteli vanhempiaan, sisartaan, ystäviään, miten he olivat\nitsepintaisesti kieltäytyneet uskomasta, että hän voisi tai tahtoisi\npysyä Lännessä. He pyysivät häntä tulemaan kotiin. Ja kun hän\nkirjoitti, mikä tapahtui velvollisuudentuntoisesti usein, oli viimeinen\nasia auringon alla, jonka hän luultavasti mainitsisi, se miten hän oli\nmuuttunut. Hän kirjoitti, että palaisi tietysti joskus vierailemaan\nvanhaan kotiinsa ja tällaiset kirjeet toivat vastauksia, jotka\nhuvittivat Madelinea ja joskus synkistyttivät häntä. Hän aikoi mennä\ntakaisin Itään joksikin aikaa ja sen jälkeen kerran tai pari joka\nvuosi. Ja vihdoin Madeline päätteli, että todistuksen siitä, miten hän\nkatkaisi pysyvät siteet, tulisivat sukulaiset ja ystävät näkemään\nparemmin vierailemalla täällä hänen luonaan ennen kuin hän menisi\ntakaisin Itään. Tämä mielessä hän kutsui Heleniä luokseen vierailulle\nkesän aikana sekä käski sisarta tuomaan niin monta ystävää kuin häntä\nmiellytti.\n\nEi ollut todellakaan helppo pitää silmällä karjatalon monia\nliiketointen yksityiskohtia sekä pitää laskua niistä. Madeline huomasi,\nettä se kurssi liikeharjoittelussa, johon hänen isänsä oli vaatinut\nhäntä ottamaan osaa, oli hänelle nyt korvaamaton. Se auttoi häntä\ntekemään yhdenmukaiseksi ja järjestämään karjanhoidon käytännölliset\nyksityiskohdat sitä mukaa kuin yksinkertainen Stillwell ne esitti. Hän\njakoi suuren karjakannan eri laumoiksi, ja kun jokin lauma oli\nirrallaan avoimella laitumella, piti hän sitä tarkasti vartioituna. Osa\najasta pidettiin jokainen lauma suljetulla laitumella ruokittuna ja\njuotettuna sekä suuren cowboyjoukon huolellisesti hoitamana. Hänellä\noli palveluksessaan kolme cowboytähystäjää, joiden ainoana\nvelvollisuutena oli ratsastaa laitumilla etsimässä eksynyttä, sairasta\ntai raajarikkoista karjaa sekä emottomia vasikoita ja tuoda ne\nhoidettaviksi ja ruokittaviksi. Oli kaksi cowboyta, joiden tehtävänä\noli opettaa venäläistä hirvikoiraparvea ja ajaa niiden avulla takaa\nsusia ja kuguaareja, jotka raatelivat laumoja. Paremmat ja kesymmät\nlypsylehmät erotettiin laidunkarjasta ja pidettiin syöttömaalla\nmaitohuoneen vieressä. Vasikat vieroitettiin emälehmistä\nsopivaan aikaan kumpienkin hyödyksi. Vanhasta polttamis- ja\nluokittelumenetelmästä oli luovuttu ja sijaan oli sovitettu toinen,\njonka avulla karja, cowboyt ja hevoset säästyivät raakuudesta ja\nvääryydestä.\n\nMadeline järjesti laajan vihannes viljelyksen ja istutti\nhedelmätarhoja. Ilmasto oli parempi kuin Kaliforniassa, ja veden\nollessa runsas rehoittivat ja kukkivat puut, kasvit ja puutarhat.\nMadeline käveli halki maa-alueiden, jotka kerran olivat paljaita,\nnyt vihreitä, loistavia ja tuoksuvia. Siellä oli kanatarhoja,\nsikaloita ja vesiperäisiä olinpaikkoja hanhille ja ankoille. Täällä\nkarjatalon maanviljelysosastossa Madeline löysi työtä pienelle\nmeksikolaissiirtokunnalle. Heidän elämänsä oli ollut kovaa ja köyhää\nniin kuin kuiva laakso, jossa he olivat asuneet. Mutta niin kuin laakso\noli muuttunut rikkaan vesivirran kosketuksesta, siten oli heidän\nelämänsä muuttunut avun, myötätunnon ja työn avulla.\n\nMadeline katsoi laajalti tämän maan yli. Saattoi olla kuvittelua, mutta\naurinko näytti olevan kirkkaampi, taivas sinisempi, tuuli lempeämpi.\nVarmaa oli, ettei ruohon ja puutarhan tumma vihreys ollut kuvittelua,\nei kukkien valkoinen ja puna, ei niiden tuoksu eikä järven kimallus ja\näsken puhjenneiden lehtien lepatus. Siinä missä oli ollut\nyksitoikkoista harmaata, oli nyt eloisia ja vaihtelevia värejä. Ennen\noli hiljaisuus vallinnut sekä päivällä että yöllä, nyt oli aurinkoisten\ntuntien aikana musiikkia. Pystyyn karkaavien oriiden hirnunta kuului\nruohoisilta harjanteilta. Lukemattomia lintuja oli tullut ja jäänyt\ntänne. Leivosen, mustarastaan ja punarintasatakielen laulu, joka oli\nMadelinelle tuttu lapsuudesta, sekoittui erämaan kotkan läpitunkevaan\nhuutoon ja turturikyyhkysen alakuloiseen valitukseen.\n\nEräänä huhtikuun aamuna istui Madeline toimistossaan taistellen\nerään pulmallisen kysymyksen kanssa. Hänellä oli joka\npäivä  ratkaistavanaan pulmia. Useimmat niistä koskivat\nkahdenkymmenenseitsemän käsittämättömän cowboyn valvontaa. Tämä\nerikoinen pulma koski Ambrose Millsiä, joka oli karannut Madelinen\nranskalaisen kamarineitsyen Christinen kanssa.\n\nStillwell katseli Madelinea hymyillen.\n\n\"No, neiti Majesty, me saimme heidät kiinni, mutta vasta sitten kun\npadre Marcos oli vihkinyt heidät. Mutta toimme heidät takaisin ja he\novat nyt siellä toisiinsa pihkaantuneina ja varmaan unohtavat\nhäpeällisen käytöksensä.\"\n\n\"Stillwell, mitä minä sanon Ambroselle? Miten rankaisen häntä? Hän on\ntehnyt väärin pettäessään minut. Minun täytyy tehdä jotakin. Teidän\ntäytyy auttaa minua.\"\n\nMilloin tahansa Madeline joutui pulaan, oli hänen kutsuttava vanha\nkarjanhoitaja avukseen. Ei kukaan ollut milloinkaan hoitanut virkaansa\nylpeämmin kuin hän. Mutta nyt hän raapi päätään hämillään.\n\n\"Hitto semmoista! Minä en ymmärrä mitään muuta kuin karjanhoitoa. Neiti\nMajesty, on omituista, kuinka pitkälle cowboyt ovat menneet. Minä en\ntunne heitä enää. He pukeutuvat komeasti ja lukevat kirjoja ja muutamat\novat lakanneet kiroamasta ja juomasta. En sano, että kaikki tämä on\nheitä vastaan. Mutta heidän hallitsemisensa on nyt yli minun voimieni.\nKun cowboyt rupeavat pelaamaan sitä kolohvipeliä ja karkaavat\nranskalaisten kamarineitien kanssa, luulen, että Bill Stillwellin on\nluovuttava toimestaan.\"\n\n\"Stillwell! Ettehän aio jättää minua? Mitä maailmassa minä tekisin?\"\nhuudahti Madeline.\n\n\"No, en minä jätä teitä, neiti Majesty. En milloinkaan tee sitä. Minä\nhoidan teidän karjahommanne ja pidän silmällä hevosia sekä muuta\nomaisuutta. Mutta minun on saatava päällysmies, joka voi käsitellä\nomituista cowboy-joukkoa.\"\n\n\"Te olette koettanut puolta tusinaa päällysmiestä. Koettakaa edelleen,\nkunnes löydätte\", sanoi Madeline. \"Älkää välittäkö siitä nyt. Sanokaa\nminulle, miten on vaikutettava Ambroseen. Minun on saatava toinen\nkamarineitsyt. Ja minä en halua, että uusikin vietäisiin pois muitta\nmutkitta.\"\n\n\"No jos tuotte tänne sieviä tyttöjä, ette voi odottaa muuta. Tuo\nmustasilmäinen pieni ranskalaistyttö pani cowboyt päästään pyörälle.\nSeuraavan laita olisi vain pahempi.\"\n\n\"Voi hyvä mies\", huokaisi Madeline. \"Puhukaa Ambroselle asiat selviksi\nja sanokaa, että aiotte erottaa hänet. Se saa Ambrosen vakiintumaan ja\npelottaa ehkä vuorostaan muita poikia.\"\n\nMadelinen näkyviin astuskeli sievä, ystävällinen, kirkassilmäinen\ncowboy. Hän katsoi Madelinea suoraan kasvoihin kuin olisi odottanut\ntämän toivottavan hänelle onnea. Ja Madeline huomasi tosiaan\ntämänkaltaisen lauseen värisevän huulillaan. Hän pidätti sitä, kunnes\nolisi vakava. Mutta hän pelkäsi, että häneltä puuttuisi paljon\nvakavuudesta. Jotakin lämmintä oli tullut huoneeseen Ambrosen mukana.\n\n\"Ambrose, mitä te olette tehnyt?\" kysyi Madeline.\n\n\"Neiti Hammond, olen juuri mennyt naimisiin\", vastasi Ambrose. Hänen\nsilmänsä välähtelivät ja hänen puhtaaksi ajelluilla, ruskeilla\nposkillaan oli hehkua. \"Olen päässyt edelle muista pojista.\"\n\n\"Kuulin sen\", sanoi Madeline hitaasti pitäessään silmällä toista.\n\"Ambrose -- rakastatteko häntä?\"\n\nMies punastui hänen kirkkaan katseensa vaikutuksesta, laski päänsä,\nhypisteli uutta sombreroaan ja hänen hengityksensä pysähtyi hetkeksi.\nMadeline näki hänen voimakkaan, ruskean kätensä vapisevan. Häneen\nvaikutti omituisesti se seikka, että tämä vankka cowboy, joka saattoi\nsitoa villin härän, vapisi pelkästä kysymyksestä. Äkkiä hän kohotti\npäänsä ja hänen silmiensä leimun edessä käänsi Madeline omat silmänsä\npois.\n\n\"Kyllä, neiti Hammond, minä rakastan häntä\", sanoi cowboy. \"Luulen,\nettä rakastan häntä sillä tavoin kuin kysytte.\"\n\n\"Eikö teillä ole mitään muuta sanottavaa minulle?\" kysyi Madeline.\n\n\"Olen pahoillani, ettei minulla ollut aikaa puhua asiasta teille. Mutta\noli vähän kiire.\"\n\n\"Mitä aioitte tehdä? Mihin olitte menossa, kun Stillwell löysi teidät?\"\n\n\"Me olimme juuri menneet naimisiin. En ajatellut mitään sen jälkeen.\nOtaksuttavasti olisin kiirehtinyt takaisin työhöni. Minun on varmasti\ntehtävä nyt työtä ja säästettävä rahani.\"\n\n\"Olen iloinen, että huomaatte vastuunalaisuutenne. Ansaitsetteko\ntarpeeksi -- riittääkö palkkanne elättääksenne vaimoa?\"\n\n\"Varmasti. En ole aikaisemmin ansainnut puoltakaan siitä. On hauska\ntehdä työtä teille. Minä aion karkottaa pojat pois majastani sekä\nvarustaa sen Christinelle ja itselleni. Kuulkaahan, eivätkö he tule\nkateellisiksi?\"\n\n\"Ambrose, minä -- minä onnittelen teitä\", sanoi Madeline. \"Minä annan\nChristinelle pienen häälahjan. Haluan puhua hänen kanssaan muutamia\nhetkiä. Voitte mennä nyt.\"\n\nMadelinen olisi ollut mahdotonta sanoa yhtään ankaraa sanaa.\nUteliaisuutta ja mielenkiintoa sekaantui hänen mielihyväänsä, kun hän\nkutsui Christineä.\n\n\"Mrs Ambrose Mills, ole hyvä ja tule sisään.\"\n\nToisesta huoneesta ei kuulunut ääntä.\n\n\"Haluaisin nähdä morsiamen\", jatkoi Madeline.\n\nVieläkään ei kuulunut liikettä eikä vastausta.\n\n\"Christine!\" kutsui Madeline.\n\nTämä vaikutti. Christine oli pieni, sievä, pyöreä ja hänellä oli\nvalkoinen iho sekä tumma tukka. Hän oli ollut Madelinen\nsuosikkikamarineitsyt jo vuosia ja heidän välillään oli vilpitön\nkiintymys. Oli selvää, että pieni ranskalaistyttö oli lannistunut.\nVasta kun Madeline oli ottanut tytön syliinsä, antanut anteeksi hänelle\nja tyynnyttänyt häntä, tuli hänen osuutensa karkaukseen ilmi. Christine\noli hämmentynyt. Hän näytti sormusta vasemman kätensä kolmannessa\nsormessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nStillwellin mielenkiinto Meksikon vallankumoukseen oli ilmeisesti\nkasvanut uutisesta, että Gene Stewart oli saavuttanut arvonantoa\nkapinallisten joukkojen keskuudessa. Sen jälkeen vanha karjanhoitaja\nlähetti hakemaan sanomalehtiä ja hänellä oli tapana puhua asiasta\njokaiselle joka tahtoi kuunnella. Cowboy oli suorittanut joitakin\nuskaliaita urotekoja kapinallisten hyväksi. Madeline huomasi hänen\nnimeään mainittavan useissa rajaseudun sanomalehdissä. Kun kapinalliset\nvalloittivat Juarezin kaupungin, taisteli Stewart tavalla, joka tuotti\nhänelle El Capitanin nimen. Tämä taistelu ilmeisesti lopetti\nvallankumouksen. Gene Stewartista ei kuultu mitään ennen huhtikuuta,\njolloin Stillwellille tuli tieto, että cowboy oli saapunut El Cajoniin\nilmeisesti etsien levottomuuden aihetta. Vanha karjanhoitaja satuloi\nhevosen ja läksi kiireen kaupalla kaupunkiin. Kahden päivän kuluttua\nhän palasi allapäin. Madeline sattui olemaan saapuvilla, kun Stillwell\npuhui Alfredille.\n\n\"Minä tulin sinne liian myöhään\", sanoi karjamies. \"Gene oli mennyt. Ja\nmitä luulet tästä? Danny Mains on lähtenyt juuri lastattuaan pari\naasia. En voinut saada selville, mitä tietä hän lähti, mutta lyönpä\nvetoa että hän meni Peloncilloon päin.\"\n\n\"Danny tulee kyllä näkyviin jonakin päivänä\", vastasi Alfred. \"Mitä\nsait tietää Stewartista? Ehkä hän läksi Dannyn mukaan?\"\n\n\"En paljoa\", sanoi Stillwell lyhyesti. \"Gene on merkillinen! Hän ei\nvälitä mistään.\"\n\n\"No kerro minulle hänestä.\"\n\nStillwell pyyhki hikistä otsaansa ja sovittautui puhuma-asentoon.\n\n\"No, Genen laita on omituisesti. Asia on saattanut minut ymmälle. Hän\ntuli El Cajoniin noin viikko sitten. Hänellä oli runsaasti rahaa --\nMeksikon, sanottiin. Ja kaikki sekarotuiset olivat hulluja häneen.\nSanoivat häntä El Capitaniksi. Hän tuli juovuksiin ja kulki rähisten\nympäri, hakien Pat Hawea. Sinä muistat sen sekarotuisen, joka sai läven\nitseensä viime lokakuussa -- sinä yönä, jolloin neiti Majesty saapui?\nNo, hän on kuollut. Hän on kuollut, ja ihmiset sanovat, että Pat aikoo\npanna tapon Genen laskuun. Luulen, että semmoinen on vain turhaa\npuhetta, vaikka Pat on kylliksi alhainen tehdäkseen sen. Joka\ntapauksessa, jos hän oli El Cajonissa, pysytteli hän kovin tarkasti\nitsekseen. Gene käveli ylös ja alas, ylös ja alas, koko päivän ja yön,\ntähystäen Patia. Mutta hän ei löytänyt tätä. Ja tietystikin hän tuli\nyhä enemmän juovuksiin. Hän sai aikaan koko joukon ikävyyksiä, mutta\nampuma-aseita ei käytetty. Ehkä se sai hänet ärtymään, joten hän meni\nantamaan selkään Flon langolle. Se ei ollut niin pahasti. Jack tosiaan\ntarvitsi kelpo saunan. No, sitten Gene kohtasi Dannyn ja koetti saada\nDannyn juovuksiin. Eikä hän voinut! Mitä ajattelette siitä? Danny ei\nollut sitä ennen ollut juomassa -- eikä tahtonut maistaa nyt\ntippaakaan. Olen totisesti iloissani siitä, mutta se on omituista.\nArvaan, että hän ja Gene vaihtoivat joitakin kovia sanoja. Joka\ntapauksessa Gene meni rautatielle ja nousi veturiin, kun se lähti\nliikkeelle. Jos hän lähtee Arizonaan, menee hän Yuman karjatarhalle.\nMinä sähkötin asemille pitkin rataa, että Stewartia pidettäisiin\nsilmällä ja sähkötettäisiin minulle, jos hänet on tavattu.\"\n\n\"Otaksutaan, että löydätte hänet.\"\n\nVanha mies nyökkäsi synkästi.\n\n\"Minä nostin hänet kerran alennuksestaan. Ehkä voin tehdä sen\nuudestaan.\" Sitten hän kääntyi Madelinen puoleen tullen vähän\niloisemmaksi. \"Minullapa on eräs aate, neiti Majesty. Jos vain voin\nsaada Gene Stewartin käsiini, on hän juuri se cowboy, jota tarvitsen\npäällysmieheksi. Hän osaa käsitellä tätä joukkoa, joka on\ntekemäisillään minut hulluksi. Ja mikä on vielä enemmän: koska hän on\ntaistellut kapinallisten puolesta ja saanut El Capitanin nimen,\npolvistuvat maan kaikki sekarotuiset hänen edessään. Nyt me emme ole\npäässeet vielä irti Don Carlosista. Tosin hän myi teille talonsa,\nlaitumensa ja karjansa. Mutta te muistatte, ettei ole pantu mustaa\nvalkoiselle siitä, milloin hänen pitäisi lähteä. Eikä Don Carlos aio\nlähteä. Hän tietää jotakin minun kadottamastani karjasta ja siitä jota\nte kadotatte yhtämittaa. Se sekarotuinen on yhtä poikaa kapinallisten\nkanssa. Minä lyön vetoa, että kun hän lähtee, niin hän ja hänen\nvaqueronsa muodostavat taas yhden niitä guerillajoukkoja, jotka\nhävittävät rajalla olevia seutuja. Vallankumous ei ole vielä ohi.\nKaikki nämä lainsuojattomien joukot aikovat hyötyä siitä. No, minä\ntarvitsen Gene Stewartia. Tarvitsen häntä kipeästi. Tahdotteko antaa\nminun ottaa hänet palvelukseen?\"\n\n\"Hakekaa Stewart ja tuokaa hänet karjatalolle\", vastasi Madeline.\n\nStillwell kiitti ja vei hevosensa pois.\n\n\"Omituista, kuinka hän pitää siitä cowboysta!\" mumisi Madeline.\n\n\"Ei niinkään omituista, Majesty\", vastasi hänen veljensä. \"Kun\nnimittäin tiedät asian. Stewart on ollut Stillwellin kanssa kahden\nmuutamilla kovilla erämaan matkoilla. Ei ole mitään tunteen keskitietä\nmiehillä, jotka katsovat kuolemaa kasvoista kasvoihin. He joko vihaavat\ntoisiaan tai rakastavat toisiaan. En tiedä asiaa, mutta luulen, että\nStewart teki jotakin Stillwellin hyväksi. Pelasti ehkä hänen henkensä.\nSitä paitsi on Stewart miellyttävä poika, kun elää kunnollisesti.\nToivon, että Stillwell tuo hänet takaisin. Me tarvitsemme häntä. Hän on\nsyntynyt johtajaksi. Kerran näin hänen ratsastavan meksikolaisjoukkoon,\njota epäilimme varkaudesta. Oli hienoa nähdä hänet. Me olemme\nkiusaantuneita Don Carlosin takia. En olisi milloinkaan uskonut\nvalkoista naista yksin heidän seuraansa. Mutta he ovat nyt rohkeampia.\nJotakin on tekeillä. He voivat ratsastaa pois jonakin yönä ja mennä\nrajan yli.\"\n\nSeuraavan viikon aikana Madeline huomasi, että osa siitä myötätunnosta,\njoka hänellä oli Stillwelliä kohtaan tämän ajaessa takaa\nvälinpitämätöntä Stewartia, olikin huomaamatta muuttunut myötätunnoksi\ncowboyta kohtaan. Oli kummallista, ajatteli hän, millaisen vastakohdan\nalituisille sanomille Stewartin rajuudesta, kun tämä kulki reuhaten\nkaupungista kaupunkiin, muodostivat ne hyväntahtoisuuden, luottamuksen\nja toivon ilmaukset, joita kuului kaikkien suusta. Madelinen\nhenkilökohtainen käsitys Stewartista ei ollut vähääkään muuttunut siitä\nyöstä asti, jolloin se oli muodostunut. Mutta eräät cowboyn\nominaisuudet, jotka eivät olleet saaneet selvää ilmaisumuotoaan\nMadelinen mielessä -- se seikka, että hän oli lahjoittanut kauniin\nhevosensa, hänen urhoollisuutensa taistelevien kapinallisten keskellä\nja toisten kunnioitus häntä kohtaan -- saivat hänet erityisesti\nvalittamaan cowboyn nykyistä käyttäytymistä.\n\nSillä välin oli Stillwell niin vakava ja innoissaan, että olisi voinut\nluulla hänen etsivän oikealle tielle oman poikansa. Hän käväisi useita\nkertoja laakson pienillä asemilla ja palasi matkoiltaan synkin ilmein.\nMadeline kuuli Alfredilta yksityiskohtia. Stewart oli menossa huonosta\npahempaan -- hän oli juoppo, epäsäännöllinen ja joutuisi varmasti\nojennuslaitokseen. Sitten tuli tieto, joka sai Stillwellin kiiruhtamaan\nRodeoon. Hän palasi kolmantena päivänä musertuneena miehenä. Hän oli\nloukkaantunut niin katkerasti, ettei yksikään, ei edes Madeline, voinut\nsaada häneltä selville mitä oli tapahtunut. Hän myönsi löytäneensä\nStewartin, mutta hän ei vaikuttanut tähän mitään.\n\nMadelinea kuohutti suuttumus cowboyta kohtaan, suuttumus, joka oli yhtä\nvoimakas kuin hänen surunsa rehellisen karjanhoitajan takia. Ja kun\nStillwell luopui yrityksestä, päätti hän ryhtyä asiaan. Stillwellin\njärkähtämätön usko, hänen juhlalliset puolustelunsa huolimatta\nkaikesta, mikä oli ollut Stewartin puolelta väkivaltaisuutta, ehkä\nhävyttömyyttäkin, vaikutti häneen voimakkaasti ja sai hänet näkemään\nihmisluonnon uudelta puolen. Hän kunnioitti luottamusta, joka pysyi\njärkähtämättömänä. Ja hänen mieleensä tuli ajatus, että Stewart varmaan\noli jollakin tavoin sellaisen luottamuksen arvoinen, muuten ei hän\nolisi sitä ikinä kenessäkään herättänyt. Madeline huomasi haluavansa\nuskoa, että maailman turmeltuneimmassa ja syntisimmässäkin heittiössä\noli syvällä sisällä jokin hyvän siemen.\n\nHän lähetti Nelsin Stewartin oman hevosen selässä Rodeoon hakemaan\nStewartia. Nels palasi aikanaan ohjaten ratsastajatonta päistärikköä.\n\n\"Juu, minä kyllä löysin hänet\", vastasi Nels. \"Minä löysin hänet\npuoliksi selvinneenä. Hän oli ollut jossakin metakassa ja joku\noli pannut hänet nukkumaan, luullakseni. Kun hän näki tämän\npäistärikköhevosen, päästi hän ulvonnan ja kavahti sen kaulaan. Hevonen\ntunsi hänet varmasti. Sitten Gene tarttui hevoseen ja itki -- en ole\nmilloinkaan nähnyt ketään, joka olisi itkenyt niin kuin hän. Minä\nodotin hetken ja olin juuri sanomaisillani jotakin, kun hän kääntyi\nminuun päin punasilmäisenä ja pähkähulluna. 'Nels', sanoi hän, 'minä\npidän tuosta hevosesta hitonmoisesti ja minä pidin sinusta jokseenkin\npaljon, mutta ellet vie sitä pois, ammun minä teidät kummankin.' No,\nminä livistin tieheni. En huolinut sanoa edes hyvästiä.\"\n\n\"Nels, luuletteko, että on hyödytöntä -- yrittää tavata häntä --\ntaivuttaa häntä?\" kysyi Madeline.\n\n\"Melkein luulen\", vastasi Nels vakavasti. \"Olen nähnyt joukon auringon\nsokaisemia ja hulluja, käärmeen pistämiä ja haisunäädän puremia\nlehmänpistäjiä aikanani, mutta Gene Stewart voittaa heidät kaikki.\"\n\nMadeline päästi Nelsin menemään, mutta ennen kuin tämä pääsi korvain\nkuuluvilta, erotti Madeline hänen puhuvan Stillwellille:\n\n\"Bill, huomaa tarkoin tämä asia -- ei mikään niistä rähinöistä, joihin\nGene on tehnyt itsensä syypääksi, ole tapahtunut naisen tähden!\nSitenhän oli tavallisesti asian laita, kun hän oli juovuksissa: hän\ntappeli jokaisesta sievästä sekarotuisesta tytöstä. Sen takia luulee\nPat Hawe, että Gene antoi selkään vieraalle vaquerolle, joka oli pikku\nBonitan kanssa silloin viime syksynä. Gene mellastelee nyt tarkoittaen\npäästä hengestään jostakin syystä, jonka vain kaikkivaltias Jumala\ntietää.\"\n\nNelsin kertomus siitä, miten Stewart itki hevostaan, vaikutti\nMadelineen voimakkaasti. Hänen seuraava toimenpiteensä oli kehoittaa\nAlfredia koettamaan, eikö tämä voinut saada paremmin tolkkua\nitsepäisestä cowboysta. Alfred tarvitsi vain kehoittavan sanan, sillä\nhän sanoi ajatelleensa mennä Rodeoon omasta aloitteestaan. Hän meni\nmutta palasi yksin.\n\n\"Majesty, en voi selittää Stewartin omituisia tekoja\", sanoi Alfred.\n\"Näin hänet, puhuin hänen kanssaan. Hän tunsi minut, mutta ei mikään\nnäyttänyt tehoavan häneen. Hän on muuttunut kauheasti. Minä kuulin\nhänestä kaiken, ja jollei hän ole suorastaan pois suunniltaan, on hän\nhelvetin halukas, niinkuin Bill sanoo, pääsemään päiviltään. Jotkut\nhänen urotöistään eivät ole sopivia sinun korvillesi. Me olemme tehneet\nparhaamme Stewartin puolesta. Jos sinulle olisi annettu tilaisuus,\nolisit sinä ehkä pelastanut hänet. Mutta nyt on liian myöhäistä.\"\n\nMadeline ei kuitenkaan unohtanut asiaa eikä luopunut siitä. Jos hän\nolisi unohtanut tai mukautunut asioiden kulkuun, tunsi hän, että hän\nolisi jättänyt sikseen paljon muutakin kuin toivon auttaa rappiolle\njoutunutta miestä. Mutta hän oli epätietoinen siitä, mihin\ntoimenpiteisiin oli edelleen ryhdyttävä. Päiviä kului ja jokainen\ntoi lisää lörpötystä Stewartin suinpäisestä kulusta Yuman\nojennuslaitokseen. Hän oli näet mennyt rajan yli Arizonaan, missä\nsheriffit pitivät tarkemmin laista kiinni. Lopuksi tuli kirje Nelsin\nystävältä, jossa mainittiin, että Stewart oli loukkaantunut eräässä\nmetelissä. Hänen vammansa ei ollut huolestuttava, mutta se pitäisi\nhänet levossa kyllin pitkän ajan, jotta hän selviäisi. Ja tämä\ntilaisuus olisi otollinen Stewartin ystäville hänen kotiin viemisekseen\nennen kuin hän joutuisi telkien taa. Tämän sepustuksen mukana oli kirje\nStewartille hänen sisareltaan. Se kertoi tarinan sairaudesta ja sisälsi\navun vetoomuksen. Nelsin ystävä toimitti tämän kirjeen eteenpäin\nStewartin tietämättä, ajatellen, että Stillwell tahtoisi auttaa\nStewartin perhettä. Stewnrtilla ei ollut rahaa, sanoi hän.\n\nSisaren kirje löysi tiensä Madelinen luo. Hän luki sen kyynelet\nsilmissään. Se sisälsi Madelinelle paljon enemmän kuin lyhyen tarinansa\nsairaudesta ja köyhyydestä sekä ihmettelyn sen johdosta, ettei Gene\nollut kirjoittanut kotiin pitkään aikaan. Se kertoi äidinrakkaudesta,\nsisarenrakkaudesta, veljenrakkaudesta -- kalleista perhesiteistä, jotka\neivät olleet murtuneet.\n\nHyvin luultavasti, mietiskeli Madeline mielessään, oli tämä kirje\nyhtenä syynä Stewartin itsepintaiseen, pitkäaikaiseen alakuloisuuteen.\nSe oli saatu liian myöhään sitten kun hän oli tuhlannut rahat, jotka\nolisivat merkinneet niin paljon äidille ja sisarelle. Oli miten\ntahansa, Madeline lähetti heti Stewartin sisarelle pankkiosoituksen\nsekä kirjeen, jossa selitettiin, että raha oli otettu ennakolta\nStewartin palkasta. Kun tämä oli tehty, päätti hän itse mennä\nChiricahuaan.\n\nNe matkat hevosen selässä, jotka Madeline oli tehnyt tuohon pieneen\nArizonan kylään, olivat koetelleet hänen kärsivällisyyttään\näärimmilleen, mutta automatka oli mukava ja lisäksi se oli vain\nmuutaman tunnin asia. Nels, jota Madeline pyysi mukaansa, vastasi\nepäröiden että hän tahtoi mieluummin seurata hevosellaan. Madeline\nvoitti kuitenkin hänen epäröimisensä ja he lähtivät matkaan, Florence\noli myös mukana. Maili mailin jälkeen oli laaksotie sileätä, kovaksi\ntallattua ja heikosti viettävää. Ruohoinen tasanko liiteli taaksepäin\nharmaina kaistoina. Nelsin silmät olivat villeinä ja kädet puristivat\nistuinta. Kun vaunu meni hiekkaisten ja kallioisten paikkojen poikki\nhiljaa, näytti Nels hengittävän keveämmin. Ja kun se pysähtyi\nChiricahuan tomuiselle kadulle, keikahti Nels iloisesti ulos.\n\n\"Me odotamme täällä autossa, kunnes haette Stewartin\", sanoi Madeline.\n\n\"Luulen että Gene juoksee tiehensä, kun näkee meidät -- jos nimittäin\nkykenee juoksemaan\", vastasi Nels.\n\n\"No, minä menen hakemaan hänet ja mietin sitten, mitä olisi paras\ntehdä.\"\n\nHän meni rautatiekiskojen poikki ja katosi matalien talojen taakse.\nPian hän ilmestyi jälleen ja kiiruhti vaunun luo.\n\n\"Neiti Hammond, minä löysin hänet. Hän oli nukkumassa. Minä herätin\nhänet. Hän on selvä eikä pahoin loukkaantunut. Mutta en luule, että\nteidän sopii nähdä häntä. Ehkä Florence...\"\n\n\"Haluan itse nähdä hänet! -- Miksi ei! Mitä hän sanoi, kun kerroitte\nettä minä olen täällä?\"\n\n\"En tosiaan sanonut sitä hänelle. Sanoin vain 'Halloo, Gene', ja hän\nsanoi: 'Jumalani, Nels, ehkä en ole oikein iloinen nähdessäni\nihmisolennon.' Hän kysyi minulta, kuka oli mukanani, ja minä sanoin\nhänelle muutamien ystävien olevan täällä. Jos todella haluatte nähdä\nhänet, neiti Hammond, on siihen hyvä mahdollisuus. Mutta se on arka\nasia ja te tulette ehkä kipeäksi nähdessänne hänet. Hän oleilee tuolla\ntoisella puolen sekarotuisten hökkelissä. Ehkä sekarotuiset ovat olleet\nystävällisiä hänelle. Mutta he ovat totisesti kurjaa joukkoa!\"\n\nMadeline ei epäröinyt hetkeäkään.\n\n\"Kiitoksia, Nels. Viekää minut heti. Tule, Florence.\"\n\nHe lähtivät autosta ja menivät tomuisen aukean poikki kapealle kujalle.\nKuljettuaan useiden talojen ohi Nels pysähtyi likaiselle ovelle.\n\n\"Hän on tuolla, tuon ensimmäisen kulman takana. Siinä on patio,\navonainen ja aurinkoinen. Ja, neiti Hammond, ellette pane pahaksenne,\nodotan minä teitä täällä. Luulen, ettei Gene pidä siitä, että hänen\nympärillään on tovereita, silloin kun hän näkee teidät, tytöt.\"\n\nTämä sai Madelinen epäröimään ja kulkemaan hitaasti. Hän ei ollut\najatellut, mitä Stewart tuntisi, kun hän ilmestyisi äkkiä tämän eteen.\n\n\"Florence, sinä odotat myöskin\", sanoi Madeline käytävässä ja kääntyi\nsisään yksinään.\n\nHän oli astunut rappeutuneelle patiolle. Penkillä istui selkä häneen\npäin mies, joka katseli murtuneessa seinässä olevista halkeamista ulos.\nHän ei ollut kuullut Madelinen tuloa. Paikka ei ollut aivan niin\nsaastainen ja tukahduttava kuin käytävät. Sitä oli käytetty\nkarja-aitauksena. Rotta juoksi rohkeasti likaisen lattian poikki.\nIlmassa surisi kärpäsiä, joita mies huiski väsyneellä kädellään.\nMadeline ei tuntenut Stewartia. Toinen puoli kasvoja oli musta,\nnaarmuinen ja partainen. Vaatteet olivat repaleiset ja tahraiset. Hänen\nhiuksissaan oli oljenkorsia, hänen hartiansa olivat kyyryssä. Hän oli\nkurjan ja toivottoman näköinen. Madeline arvasi, miksi Nels ei tahtonut\nolla läsnä.\n\n\"Herra Stewart! Tässä olen minä, neiti Hammond. Olen tullut katsomaan\nteitä\", sanoi hän.\n\nToinen muuttui äkkiä liikkumattomaksi. Madeline toisti tervehdyksensä.\n\nStewartin ruumis nytkähti. Hän liikahti rajusti kuin kääntyäkseen ja\ntarkastaakseen tunkeilijaa, mutta vieläkin nopeammin hän kääntyi\ntakaisin.\n\nMadeline odotti. Omituista että tällä rappiolle joutuneella cowboylla\noli ylpeyttä, joka esti häntä näyttämästä kasvojaan! Vai oliko se\nenemmän häpeätä kuin ylpeyttä?\n\n\"Olen tullut puhumaan kanssanne, jos sallitte sen.\"\n\n\"Menkää pois\", mutisi mies.\n\n\"Stewart!\" aloitti Madeline puhuen tahtomattaan ylpeästi.\n\nMutta hän korjasi sen ja kävi harkitsevaksi sekä kylmäksi, sillä hän\nhuomasi, että mies ei kuuntelisi häntä.\n\n\"Olen tullut auttamaan teitä. Sallitteko?\"\n\n\"Jumalan tähden! Te -- te...!\" kuuluivat sanat tukehtuneesti. \"Menkää\npois!\"\n\n\"Ehkä minä tulin tänne Jumalan tähden\", sanoi Madeline lempeästi.\n\"Varmasti se on tapahtunut teidän tähtenne -- ja sisarenne...\" Madeline\npuri kieleensä, sillä hän ei ollut aikonut ilmaista tietävänsä\nsisaresta mitään.\n\nStewart huokaisi raskaasti ja horjuen murtunutta seinää vasten nojasi\nsiihen kasvot piilossa. Madeline mietti, että varomaton huomautus oli\nehkä ollut hyväksi.\n\n\"Oletteko hyvä ja annatte minun sanoa, mitä minulla on sanottavana!\"\n\nToinen oli vaiti. Ja Madeline kokosi rohkeutta ja innostusta.\n\n\"Stillwell on syvästi loukkaantunut, syvästi pahoillaan siitä, ettei\nvoinut saada teitä luopumaan tältä -- tältä vaaralliselta tieltä.\nVeljeni on myöskin. He halusivat auttaa teitä. Samoin minäkin. Olen\ntullut sen vuoksi että voisin ehkä menestyä siinä missä he ovat\nepäonnistuneet. Nels toi sisarenne kirjeen. Minä luin sen. Tulin vain\npäättäväisemmäksi auttaakseni teitä ja epäsuorasti auttaakseni äitiänne\nja Lettyä. Stewart, haluamme, että tulette karjataloon. Stillwell\ntarvitsee teitä päällysmiehekseen. Paikka on avoinna ja te voitte\nmäärätä palkkanne. Sekä Al että Stillwell ovat kiusaantuneita Don\nCarlosista, vaqueroista ja ryöstöretkistä pitkin rajaa. Minun cowboyni\novat ilman kykenevää johtajaa. Tahdotteko tulla?\"\n\n\"En\", vastasi Stewart.\n\n\"Mutta Stillwell tarvitsee teitä kipeästi.\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Stewart, minä haluan, että tulette!\"\n\n\"En!\"\n\nHänen vastauksensa olivat käheitä ja raivokkaita. Ne saivat Madelinen\nhämilleen ja hän pysähtyi koettaen ajatella keinoa miten jatkaa.\nStewart hoiperteli pois seinän äärestä ja lysähtäen penkille kätki\nkasvot käsiinsä. Hänen liikkeensä niin kuin hänen puheensakin olivat\nrajuja.\n\n\"Teettekö hyvin ja menette pois?\" kysyi hän.\n\n\"Minä en voi jäädä tänne kauemmaksi, jos te yhä vaaditte minun\nmenemistäni. Mutta miksi ette kuuntele, kun haluan auttaa teitä?\nMiksi?\"\n\n\"Minä olen lurjus\", puhkesi Stewart. \"Mutta minä olin kerran\nherrasmies, enkä minä ole niin alhaalla, että voin kestää sitä, kun\nnäette minut täällä.\"\n\n\"Kun päätin auttaa teitä, päätin nähdä teidät missä tahansa. Tulkaa\npois, tulkaa takaisin karjatalolle. Te olette huonossa asemassa nyt.\nKaikki näyttää teistä mustalta. Mutta se menee ohi. Kun olette taas\nystävien joukossa, tulette entisellenne. Tulette omaksi itseksenne.\nJuuri se seikka, että kerran olitte herrasmies, että olette hyvästä\nperheestä, antaa teille paljon suurempia velvollisuuksia itseänne\nkohtaan! Niin! ajatelkaa kuinka nuori olette! On häpeä tuhlata elämää.\nTulkaa takaisin minun kanssani.\"\n\n\"Neiti Hammond, tämä oli lopullinen sortumiseni\", vastasi toinen\nnöyrästi. \"On liian myöhäistä.\"\n\n\"Ei, niin huonosti ei ole.\"\n\n\"On liian myöhäistä.\"\n\n\"Tehkää ainakin yritys. Koettakaa!\"\n\n\"Ei. Se ei hyödytä. Minä olen mennyttä. Olkaa hyvä ja jättäkää minut --\nkiitän teitä...\"\n\nCowboy oli ollut raju, sitten synkkä ja nyt vihainen. Madeline miltei\nmenetti voiman vastustaa hänen omituista kylmää päättäväisyyttään.\nEpäilemättä mies tiesi olevansa hukassa. Mutta kuitenkin jokin pidätti\nMadelinea -- pidätti häntä silloinkin kun hän astui askelen taaksepäin.\nHän, Madeline Hammond, oli tullut tähän saastaiseen loukkoon aivan\nvakavana, aivan ystävällisenä, mutta hän oli tullut myös käskevänä\nnaisena, joka tavallisesti oli tottunut siihen että häntä toteltiin.\nHän arvasi, että kaikki ylpeys, rikkaus, sivistys, kaikki ylimalkainen\nalentuva suostuttelu ja tyhmä ihmisrakkaus maan päällä ei olisi\nhyödyksi tämän miehen kääntämiseksi hiuksenkaan vertaa turmioon\njohtavalta uraltaan. Hänen tulonsa oli lisännyt Stewartin vihaa itseään\nkohtaan. Madeline oli vaarassa epäonnistua hänen auttamisessaan. Hän\ntunsi voimattomuuden tunnetta, joka kohosi miltei tuskaksi. Tilanne sai\nmurhenäytelmän kirpeyttä. Hän oli ryhtynyt kääntämään villin cowboyn\nkohtalon kulkua, hän näki tämän elämän nopean tuhlauksen, hänen\nsielunsa kadotuksen. Herkkä tietoisuus muutoksesta hänessä itsessään\noli sen uskon alkuna, jota hän oli kunnioittanut Stillwellissä. Ja\nyht'äkkiä hänestä tuli vain nainen, urhoollinen, suloinen ja\nkesyttämätön.\n\n\"Stewart, katsokaa minuun\", sanoi hän.\n\nToinen värisi. Madeline lähestyi ja pani kätensä hänen olkapäälleen. Se\nnäytti vaipuvan kevyestä kosketuksesta.\n\n\"Katsokaa minuun\", toisti Madeline.\n\nMutta Stewart ei voinut nostaa päätään. Hän oli murtunut. Hän ei\nuskaltanut näyttää paisuneita kasvojaan. Hänen raju, kouristuksen\ntapainen asentonsa ilmaisi enemmän kuin mitä hänen piirteensä olisivat\nnäyttäneet. Ne toivat ilmi ylpeän ja intohimoisen miehen kiduttavan\nhäpeän, miehen, joka oli joutunut alennustilassaan sen naisen\ntarkastettavaksi, jonka kuvan hän oli uskaltanut kätkeä sydämeensä. Ne\ntoivat ilmi hänen rakkautensa.\n\n\"Kuulkaa sitten\", jatkoi Madeline, ja hänen äänensä oli epävarma.\n\"Kuulkaa minua, Stewart. Suurimmat miehet ovat ne, jotka ovat vajonneet\nsyvimmälle liejuun, tehneet syntiä eniten, kärsineet eniten ja sitten\ntaistelleet pahaa luontoaan vastaan sekä voittaneet. Luulen että voitte\npudistaa päältänne tuon epätoivoisen mielialan ja olla mies.\"\n\n\"Ei!\" huusi Stewart.\n\n\"Kuulkaa minua vielä. Minulla on jonkinlainen tieto siitä, että olette\nStillwellin arvoinen. Tahdotteko tulla takaisin kanssamme -- hänen\ntakiaan?\"\n\n\"En. On liian myöhäistä, sanon sen teille.\"\n\n\"Stewart, parasta ihmiselämässä on usko ihmisluontoon. Minä uskon\nteihin. Minä ajattelen että olette sen arvoinen.\"\n\n\"Te olette vain ystävällinen ja hyvä saneessanne siten. Te ette voi\ntarkoittaa sitä.\"\n\n\"Tarkoitan sitä kaikesta sydämestäni\", vastasi Madeline. Ja äkkiä hänen\nruumiiseensa tulvi rikas lämpö kun hän näki ensimmäisen merkin toisen\npehmenemisestä. \"Tuletteko takaisin -- ellette itsenne takia tai\nStillwellin -- niin minun?\"\n\n\"Mitä olen minä sellaiselle naiselle kuin te?\"\n\n\"Ahdingossa oleva mies, Stewart. Mutta minä olen tullut auttamaan\nteitä, näyttämään uskoani teihin.\"\n\n\"Jos minä uskoisin, että voisin koettaa\", sanoi mies.\n\n\"Kuulkaa\", alkoi Madeline kiirehtien. \"Minun sanani pitää. Antakaa sen\ntodistaa uskoani teihin. Katsokaa minuun ja sanokaa että tulette.\"\n\nStewart kohotti mahtavan vartalonsa kuin koettaen pudistaa päältään\njättiläistaakkaa. Sitten hän kääntyi hitaasti Madelineen päin. Hänen\nkasvonsa olivat tahraiset ja kauheat, mutta silmissä oli kaunis valo.\n\n\"Minä tulen\", kuiskasi hän käheästi. \"Antakaa minulle muutama päivä\nkohotakseni tästä tilasta. Ja sitten minä tulen.\"\n\n\n\n\nUusi päällysmies\n\n\nViikon lopulla Stillwell ilmoitti Madelinelle, että Stewart oli\nsaapunut karjatalolle ja asettunut asumaan Nelsin kanssa.\n\n\"Gene on sairas. Hän näyttää huonolta\", sanoi vanha karjanhoitaja. \"Hän\non niin heikko ja vapiseva, ettei voi nostaa kuppiakaan. Nels sanoo,\nettä Gene on saanut taudinkohtauksen. 'Tilkka viinaa saisi hänet\nkuntoon. Mutta Nels ei saa häntä juomaan tippaakaan ja hänen on varkain\npantava väkevää kahviin. No, luulen että saamme Genen ennalleen. Hän on\nunohtanut koko joukon. Minä aioin kertoa hänelle, mitä hän teki minulle\nRodeossa. Mutta minä tiedän, että jos hän uskoisi sen, olisi hän\nsairaampi kuin onkaan. Gene on joko menettämäisillään järkensä tai on\nsaanut siihen jotakin ihmeellistä.\"\n\nTästä lähtien Stillwell, joka ilmeisesti huomasi Madelinen\nmyötätuntoisimmaksi kuulijakseen, huojensi joka päivä mieltään.\n\nStewart oli todella sairas. Kävi välttämättömäksi lähettää hakemaan\nlääkäriä. Sitten Stewart alkoi hitaasti parantua ja pian saattoi nousta\nylös ja kuljeskella ympäri. Stillwell sanoi, että cowboylta puuttui\nharrastusta ja että hän näytti olevan murtunut mies. Tätä lausuntoa\nvanha karjanhoitaja kuitenkin lievensi, kun Stewart yhä parantui.\nEdelleen oli hyvänä ennemerkkinä Stewartin edistymisestä se, että\ncowboyt taas omaksuivat suhteissaan häneen ne kiusoittelevat tavat,\njotka olivat olleet heillä ennen hänen sairauttaan. Cowboy oli tosiaan\npahalla tuulella, kun hän ei voinut purkaa omaa mieltään jotakuta tai\njotakin vastaan.\n\n\"No, pojat ovat totisesti Genen kiusana\", sanoi Stillwell hymyillen\nleveästi. \"Pilkkaavat häntä koko ajan siitä, miten hän istuu pitkin ja\nseisoskelee pitkin ja kuljeskelee pitkin päästäkseen katsahtamaan\nteihin, neiti Majesty. Tosin pojat ovat pahassa pinteessä sievän\npomonsa takia, mutta heistä ei kukaan vedä vertoja Genelle. Hänen\nlaitansa on niin huonosti, neiti Majesty, ettei hän todellakaan tiedä,\nettä muut pistelevät häntä. No, Gene on aina ollut veitikka, jota on\nvoinut pistellä. Ja hän vain nauraa sekä antaa takaisin samalla\nmitalla. Mutta hän ei ole milloinkaan ollut kuuro, ja on ollut määrätty\nraja, jonka yli kukaan ei uskaltanut mennä. Nyt hän pitää hyvänään joka\nsanan ja hymyilee uneksivasti ja vain katselemistaan katselee. No, hän\nrupeaa väsyttämään minua. Hän ei voi milloinkaan hallita tuota\ncowboy-joukkoa, ellei hän herää pian.\"\n\nMadeline ei ollut huomaamatta Stewartin omituista käytöstä. Hän ei\nmennyt milloinkaan tavallisille kävely- ja ratsastusmatkoilleen\nnäkemättä cowboyta jossakin etäällä. Hän oli tietoinen siitä, että\ncowboy piti häntä silmällä ja varoi kohtaamasta häntä. Kun hän istui\nkuistilla iltapäivällä tai auringon laskiessa, saattoi Stewartin\nerottaa aina jossakin lähellä. Mies vetelehti huoletonna auringossa,\nlaiskotteli majansa kuistilla, istui veistelemässä, ja Madelinesta\nnäytti että cowboy piti silmällä häntä. Kerran tehdessään kierrostaan\npuutarhurinsa kanssa hän kohtasi Stewartin ja tervehti häntä\nystävällisesti. Tämä puhui vähän, mutta ei ollut hämillään. Hän ei\ntuntenut miehen kasvoissa yhtään piirrettä, jonka hän olisi muistanut.\nTämä oli nyt kalpea, laihtunut ja menehtynyt. Silmissä oli varjo, jonka\nläpi loisti vieno, hillitty valo. Hän sanoi Stewartille toivovansa,\nettä tämä olisi pian jälleen satulassa, ja meni sitten matkoihinsa.\n\nMadeline ei voinut olla näkemättä, että Stewart rakasti häntä. Hän\nkoetti ajatella tätä yhtenä niistä monista, joiden hän ilokseen tiesi\npitävän itsestään. Mutta hän ei voinut saada ajatuksiaan sopimaan\nsiihen järjestykseen, jonka hänen järkensä määräsi. Ajatus Stewartista\nerosi ajatuksesta, joka hänellä oli muista cowboysta. Kun hän huomasi\ntämän, tunsi hän hämmästystä ja mielipahaa. Sitten hän tutkisteli\nitseään ja päätteli, ettei tämmöinen ollut tapahtunut siksi että\nStewart erosi niin paljon tovereistaan, vaan siksi että olosuhteet\ntekivät hänet muita huomattavammaksi. Madeline muisti kohtauksensa\nhänen kanssaan sinä yönä, jolloin Stewart oli koettanut pakottaa häntä\nnaimisiin kanssaan. Se ei unohtunut. Hän muisteli, milloin Stewartia\nseuraavan kerran mainittiin, ja huomasi, että se oli ollut erikoisen\nmuistettava tapaus. Mies ja hänen tekonsa näyttivät riippuvan\ntapauksista. Ja lopuksi oli se, että Stewart oli melkein perikatoon\njoutunut, melkein hukassa ja että hän oli pelastanut miehen. Tämä yksin\nriitti selittämään, miksi hän ajatteli cowboysta eri lailla. Hän oli\ntullut ystäväksi muiden cowboyden kanssa ja nostanut heitä -- hän oli\npelastanut Stewartin elämän. Varmastikin oli mies ollut lurjus, mutta\nnainen ei voinut pelastaa lurjuksenkaan elämää muistamatta tapausta\nilolla. Vihdoin päätti Madeline, että hänen mielenkiintonsa Stewartiin\noli luonnollinen ja että hänen syvempi tunteensa oli sääli. Ehkä\nmielenkiinto oli saatu pakottamalla hänestä esiin -- joka tapauksessa\nhän osoitti sääliä kuten hän osoitti kaikkea muutakin.\n\nStewart saavutti jälleen voimansa, vaikkakaan ei kyllin ajoissa\nratsastaakseen mukana kevään karjan tarkastuksessa. Stillwell pohti\nMadelinen kanssa, sopiko cowboyta tehdä päällysmieheksi.\n\n\"No, Gene näyttää toipuvan\", sanoi Stillwell. \"Mutta hän ei ole entinen\nitsensä. Minulla on parempi käsitys hänestä tässä suhteessa. Mutta\nmissä on hänen tavallinen minänsä? Pojat kohtelisivat kaikki häntä\nröyhkeästi. Ehkä minun olisi paras odottaa kauemmin. Oli miten tahansa,\nelleivät nuo Don Carlosin vaquerot pysy alallaan, lähetän minä Genen\nsinne. Se saa hänet hereille.\"\n\nMuutamia päiviä myöhemmin tuli Stillwell Madelinen luo hieroen\ntyytyväisenä suuria käsiään ja kasvoillaan irvistys.\n\n\"Neiti Majesty, luulen sanoneeni ennenkin, että asiat ovat omituisesti!\nMutta nyt on Gene Stewart ottanut ja tehnyt sen! Kuulkaa minua!\nSekaveriset ovat ruvenneet menestymään. He kasvavat kuin rikkaruoho. Ja\nhe ovat saaneet uuden padren -- vanhan pikku veitikan El Cajonista,\npadre Marcosin. No, se oli kaikki hyvin, ajattelivat pojat. Paitsi\nGene. Hän tuli mustemmaksi kuin ukkonen ja mylvi kuin härkä. Olin\ntosiaan iloinen nähdessäni, että hän saattoi tulla jälleen hulluksi.\nSitten Gene meni rinnettä alas kirkkoa kohti. Nels ja minä seurasimme\najatellen, että paha taudinpuuska tai jokin muu oli saanut hänet\nvaltaansa. No, me juoksimme päin häntä, kun hän tuli kirkosta. Emme ole\nmilloinkaan eläessämme olleet niin typerryksissä. Gene oli kylläkin\npyörällä päästään -- hän oli varmasti saanut taudinpuuskan. Mutta hänen\ntautinsa laatu se meidät lamautti. Hän juoksi viivana ohitsemme ja me\nseurasimme. Emme voineet saada häntä kiinni. Me kuulimme hänen nauravan\n-- omituisinta naurua mitä ikinä olen kuullut! Olisi voinut ajatella,\nettä miehestä oli tehty kuningas. No, kun tulimme hänen majalleen, oli\nhän mennyt. Hän ei tullut takaisin koko päivänä eikä koko yönä.\n\n\"No, tänä aamuna minä menin Nelsin majalle. Jotkut toverit olivat\nsiellä. Sitten tuli Gene pöyhkeillen kulman ympäri, mahtavana kuin itse\nelämä. Hän ei ollut sama Gene. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hänen\nsilmänsä paloivat kuin tuli. Hänellä oli vanha pilkallinen hymy ja\nlisäksi jotakin, jota en voinut ymmärtää. Frankie Slade nousi ja\nhuomautti jotakin -- ei sen pahempaa kuin mitä hän oli tehnyt monta\npäivää -- ja Gene sysäisi hänet tuolistaan, survoi häntä, piteli häntä\naivan surkeilematta. Frankie ei ollut niin paljon loukkaantunut kuin\nkummastuksissaan. 'Gene', sanoi hän, 'mikä hitto sinuun meni?' Ja Gene\nsanoi tavallaan lempeästi: 'Frankie, sinä voit olla kelpo toveri, kun\nolet yksinäsi, mutta sinun puheesi on herrasmiehelle loukkaavaa.'\n\n\"Tämän jälkeen kaikki se, mitä puhuttiin Genelle, sanottiin\nmiellyttävästi hymyillen. Nyt, neiti Majesty, minä en kykene sanomaan,\nmikä on aiheuttanut Genen äkillisen muutoksen. Aluksi ajattelin, että\npadre Marcos oli kääntänyt hänet. Mutta luulen että Gene Stewart on\nvain tullut takaisin -- vanha Gene Stewart ja joku lisäksi. Siinä\nkaikki, mistä minä välitän.\"\n\nMadelinekaan ei voinut sanoa, mistä Gene Stewartin hulluttelu johtui.\nMadeline otaksui, että cowboylle oli jokseenkin epätavallista kääntyä\nuskonnolliseksi. Joka tapauksessa Madeline halusi nähdä cowboyn ja\ntehdä omat johtopäätöksensä.\n\nLähes kahteen viikkoon ei ilmestynyt tilaisuutta. Stewart oli ryhtynyt\npäällysmiestoimeensa ja hänen toimeliaisuutensa oli loppumaton. Hän oli\npoissa enimmän ajan retkeillen Meksikon rajalla päin. Kun hän palasi,\nlähetti Stillwell hakemaan häntä.\n\nTämä tapahtui myöhään iltapäivällä huhtikuun puolivälissä. Alfred ja\nFlorence olivat Madelinen kanssa kuistilla. He näkivät cowboyn jättävän\nhevosensa eräälle meksikolaispojalle karja-aitauksen vieressä ja\ntulevan sitten väsynein askelin taloon lyöden tomua käsineistään.\nHarmaa hiekka varisi pieninä virtoina hänen sombrerostaan, kun hän\nnosti sitä ja kumarsi naisille.\n\nMadeline näki miehen, jonka hän muisti, mutta ulkonäkö oli\ntoisenlainen. Hänen ihonsa oli ruskea, hänen silmänsä olivat\nläpitunkevat, tummat ja vakavat. Hän kulki pystyssä; hän näytti\nkiintyneen johonkin tehtävään eikä hänen käyttäytymistavassaan ollut\nmerkkiäkään hämmennyksestä.\n\n\"No, Gene, olenpa iloinen nähdessäni sinut\", puhui Stillwell.\n\"Mistäpäin tulet?\"\n\n\"Guadalupe Canonista\", vastasi cowboy, Stillwell vihelsi.\n\n\"Sieltä asti! Et kai tarkoita, että kuljit hevosten jälkiä niin kauas?\"\n\n\"Koko matkan Don Carlosin karjatalolta Meksikon rajan poikki. Minä otin\nNick Steelen mukaani. Nick on paras polunlöytäjä koko joukossa. Polku\nvei pitkin kunnaiden reunustamia laaksoja. Ensin ajattelimme, että\nolipa kuka tahansa tehnyt sen, oli hän vettä hakemassa. Mutta he\nkulkivat kahden karjatalon ohi ottamatta vettä. Seatonin lietteellä he\nkaivoivat maata etsien vettä. Siellä he kohtasivat kuormastosaattueen\naaseja, jotka tulivat alas vuoristopolkua. Aasit olivat raskaasti\nkuormitettuja. Hevosten ja aasien jälkiä tavattiin etelään Seatonista\nvanhalle Kalifornian siirtolaistielle asti. Me kuljimme tietä Guadalupe\nCanonin kautta ja rajan poikki. Takaisin tullessamme pysähdyimme\nTeurastajan karjatalolle, missä Yhdysvaltain ratsuväki majailee. Siellä\ntapasimme Peloncillon metsänhoitoalueelta tulleita salolaisia. Jos nämä\ntoverit tiesivät jotakin, pitivät he sen omina tietoinaan. Siten me\npääsimme kotipolulle.\"\n\n\"No luullakseni tiedät tarpeeksi?\" kysyi Stillwell hitaasti.\n\n\"Luulen niin\", vastasi Stewart.\n\n\"Anna kuulua sitten\", sanoi Stillwell tylysti. \"Neiti Hammondia ei voi\npitää kauempaa epätietoisuudessa. Ilmoita tietosi hänelle.\"\n\nCowboy siirsi tumman katseensa Madelineen. Hän oli kylmä ja hidas.\n\n\"Me menetämme hiukan karjaa avoimella laitumella. Vaquerot ajavat\nelukoita yöllä. Jotkut näistä eläimistä on ajettu laakson poikki,\ntoiset kunnaille. Mikäli olen voinut saada selville, ei karjaa ole\nollenkaan ajettu etelään. Siksi tämä ryösteleminen on vain temppu\ncowboyden peijaamiseksi. Don Carlos on meksikolainen kumouksellinen.\nHän sijoitti karjatalonsa tänne joitakin vuosia sitten ja oli\nhoitavinaan karjaa. Koko sen ajan on hän kuljettanut salaa aseita ja\nammuksia rajan yli. Hän oli Maderon puolella Diazia vastaan. Nyt hän on\nMaderoa vastaan, koska hän ja kaikki kapinalliset ovat sitä mieltä,\nettei Madero ole pitänyt lupauksiaan. Tulee toinen vallankumous. Ja\nkaikki aseet menevät Valloista rajan yli. Aasit, joista kerroin, oli\nlastattu kieltotavaralla.\"\n\n\"Se on Yhdysvaltain ratsuväen asia. Sehän retkeilee rajalla vartiossa\",\nsanoi Alfred.\n\n\"He eivät voi pysäyttää aseitten salakuljetusta, ei ainakaan tuolla\nvillillä kulmalla\", vastasi Stewart.\n\n\"Mikä on minun -- minun velvollisuuteni? Mitä sillä on tekemistä minun\nkanssani?\" kysyi Madeline hämmentyneenä.\n\n\"No, neiti Majesty, luulen, ettei sillä ole mitään tekemistä teidän\nkanssanne\", puuttui puheeseen Stillwell. \"Tämä on minun asiani ja\nStewartin. Mutta minä vain halusin että tietäisitte. Minun määräysteni\nseuraamisesta saattaisi olla ikävyyksiä.\"\n\n\"Teidän määräystenne?\"\n\n\"Minä haluan lähettää Stewartin karkottamaan Don Carlosin ja hänen\nvaqueronsa pois karjatalolta. Heidän on mentävä. Don Carlos rikkoo\nYhdysvaltain lakia ja hän tekee sen meidän maatilallamme sekä meidän\nhevosillamme. Onko minulla teidän lupanne, neiti Hammond.\"\n\n\"Kyllä, varmasti. Te tiedätte mitä on tehtävä. Alfred, mitä luulet\nolevan parasta tehdä?\"\n\n\"Se tuottaa ikävyyksiä, mutta se on tehtävä\", vastasi Alfred. \"Sinulle\ntulee tänne koko joukko Idän ystäviä ensi kuussa. Me tarvitsemme maamme\nitse silloin. Mutta, Stillwell, jos sinä ajat ne vaquerot pois, eivätkö\nhe rupea oleilemaan pitkin kunnaita? Sanonpa, että he ovat huonoa\njoukkiota.\"\n\nStillwell ei ollut levollinen. Hän asteli kuistilla ja rypyt\nvarjostivat hänen otsaansa.\n\n\"Gene, luulen että sinä olet ajatellut tätä sekarotuisten juttua\nparemmin kuin minä\", sanoi Stillwell. \"No mitä sanot?\"\n\n\"Hänet on ajettava pois\", vastasi Stewart rauhallisesti. \"Don on hyvin\nviekas, mutta hänen vaqueronsa ovat huonoja näyttelijöitä. Niin juuri\nasia on. Nels sanoi muutamana päivänä minulle: 'Gene, minä en ole\ntarttunut pyssyyni moneen vuoteen ennen kuin aivan äskettäin, ja\nminusta tuntuu se asia hyvältä, kun kohtaan jonkun noista omituisista\nsekarotuisista.' Huomaathan, Stillwell, että Don Carlosin vaquerot\ntulevat ja menevät koko ajan. Ne ovat sissijoukkoja, siinä kaikki. Ja\nne tulevat yhä pahemmiksi. Äskettäin on useita kertoja ammuskeltu.\nWhite-niminen karjanhoitaja, joka asuu laaksossa, haavoittui pahasti.\nOn vain ajan kysymys, milloin jokin seikka saa täällä pojat liikkeelle.\nStillwell, sinähän tunnet Nelsin, Montyn ja Nickin.\"\n\n\"Varmasti tunnen heidät. Ja kuitenkin jätät mainitsematta erään aivan\nerikoisen cowboyn minun joukkueessani\", sanoi Stillwell kuivasti\nnaurahtaen ja katsahtaen Stewartiin.\n\nMadeline arvasi ajatuksen ja hieno väristys kulki hänen ylitseen ikään\nkuin kylmä tuuli olisi puhaltanut kukkuloilta.\n\n\"Stewart, minä näen, että teillä on ase\", sanoi hän osoittaen mustaa\npistoolin perää, joka pisti esiin kotelosta.\n\n\"Kyllä, armollinen neiti.\"\n\n\"Miksi pidätte sitä?\"\n\n\"No\", sanoi toinen, \"se ei ole sievä ase -- ja se on raskas.\"\n\nMadeline ymmärsi tehdä päätelmänsä. Ase ei ollut koristuksena.\nStillwellin terävä, vakava, tumma katse aiheutti hänessä epämääräistä\nrauhattomuutta. Se, mikä kerran oli näyttänyt tässä cowboyssa viileältä\nja rohkealta, oli nyt kylmää, voimakasta ja salaperäistä. Hän vaistosi\nja näki miehen luonteessa piilevän teräksisen ponnen. Koska hän oli\nmiehen työnantaja, oli hänellä oikeus vaatia, ettei Stewart tekisi\nsitä, minkä tämä niin puistattavan varmana olisi valmis tekemään. Mutta\nMadeline ei voinut vaatia. Hän tunsi itsensä omituisen nuoreksi ja\nheikoksi, ja viisi kuukautta Lännen elämää tuntui siltä kuin niitä ei\nolisi koskaan ollutkaan. Nyt oli hänen selvitettävänään kysymys, joka\nkoski ihmiselämää. Ja se arvo, jonka hän antoi ihmiselämälle ja sen\nmerkitykselle, oli kaukana hänen cowboynsa ajatuksista. Omituinen aate\njuolahti hänen mieleensä. Antoiko hän liian paljon arvoa kaikelle\nihmiselämälle? Hän hääti sellaisen ajatuksen ihmeissään ja miltei\nkauhistuneena. Ja sitten hänen välitön havaintonsa sanoi, että hänellä\noli paljon suurempi voima saada nämä alkuperäiset miehet liikkeelle\nmuutenkin kuin ankarilla ohjeilla.\n\n\"Stewart, en ymmärrä täydelleen viittaustanne siitä, mitä Nels ja hänen\ntoverinsa saattavat tehdä. Olkaa suora minua kohtaan. Tarkoitatteko\nettä Nels ampuisi pienen ärsytyksen sattuessa?\"\n\n\"Neiti Hammond, ampuminen on ainoa keino hänen kohdatessaan Don\nCarlosin vaquerot. On ihmeteltävää, miten Nels on sietänyt heitä, kun\nottaa huomioon ne meksikolaiset, jotka hän on jo tappanut.\"\n\n\"Jo tappanut! Stewart -- ettehän tarkoita täyttä totta?\" huudahti\nMadeline kauhistuneena.\n\n\"Tarkoitan. Nels on kokenut kovaa elämää Arizonan rajalla. Hän pitää\nrauhasta yhtä paljon kuin joku muukin. Mutta jotkut rauhan vuodet eivät\nmuuta sitä, miksi aikaisemmat ajat ovat tehneet hänet. Mitä tulee Nick\nSteeleen ja Montyyn, he ovat pahoja miehiä ja hakevat selkkauksia.\"\n\n\"Miten on itsenne laita, Stewart?\" kysyi Madeline uteliaana.\n\nStewart ei vastannut. Hän katseli Madelinea kunnioittavan vaiteliaana.\nOliko cowboyn silmissä pieni pilkallinen välähdys vai oliko kaikki vain\nhänen mielikuvitustaan? Joka tapauksessa olivat cowboyn kasvot kovat\nkuin piikivi.\n\n\"Stewart, minä olen ruvennut rakastamaan karjataloani\", sanoi Madeline\nhitaasti. \"Ja minä olen huolestunut cowboystani. Olisi kauheata, jos he\ntappaisivat jonkun, etenkin jos samalla joku heistä saisi surmansa.\"\n\n\"Neiti Hammond, te olette muuttanut täällä oloja melkoisesti, mutta te\nette voi muuttaa näitä miehiä. Kaikki, mikä tarvitaan heidän liikkeelle\nsaamisekseen, on ympäristön rauhattomuus. Me olemme taistelulinjalla,\nsiinä kaikki. Ja pojat rupeavat olemaan kuohuksissaan.\"\n\n\"No hyvä, minun täytyy mukautua välttämättömään. Olen kohtaamassa\nrajuja aikoja. Mutta Stewart, mikä tahansa olittekin ennen te olette\nmuuttunut.\" Hän hymyili cowboylle. \"Stillwell on niin usein viitannut\nteihin, hänen mielestään viimeiseen hänen lajinsa cowboyhin. Minulla on\nvain hämärä käsitys siitä, miten villiä elämää olette viettänyt. Ehkä\nteille sopii olla sellaisten karkeiden miesten johtajana. Minä en osaa\narvostella, mitä johtajan pitäisi tehdä tässä ratkaisussa. Cowboyni\nantautuvat vaaraan minun palveluksessani. Omaisuuteni ei ole turvassa,\nehkä henkenikin saattaa joutua vaaraan. Haluan luottaa teihin, koska\nStillwell uskoo ja minä myöskin, että te olette mies tällä paikalla.\nMinä en anna teille mitään määräyksiä. Mutta onko liikaa pyytää, että\nolisitte sellainen cowboy kuin minä haluan?\"\n\n\"Neiti Hammond, millainen cowboy se on?\" kysyi hän.\n\n\"Minä -- minä en tiedä tarkalleen. Se on sellainen, jollaisen tunnen\nteidän _voivan_ olla. Mutta tässä pulmassa minä haluan, että tekojanne\nohjaisi järki eikä intohimo. Haluan välttää kaikkea väkivaltaisuutta.\nJa kun vieraani tulevat, haluan saada tunteen, että he ovat turvassa.\nEnkö voi kokonaan luottaa teihin, Stewart? Uskoa siihen, että ohjaatte\nnäitä meluavia cowboyta, suojelette minun sekä Alfredin omaisuutta ja\npidätte huolta meistä -- minusta, kunnes vallankumous on lopussa?\nVoinko luottaa teihin niin paljon?\"\n\n\"Toivon siten, neiti Hammond\", vastasi Stewart. Hän odotti hetken ja\nsitten hän kumarsi ja kääntyi polkua alas pitkien kannusten helistessä.\n\n\"No no\", huudahti Stillwell. \"Eipä ollut pieni tehtävä, minkä annoitte\nhänelle, neiti Majesty.\"\n\n\"Se oli naisen viekkautta, Stillwell\", sanoi Alfred. \"Sisareni oli\ntavallisesti taitava saamaan oman tahtonsa perille, kun olimme lapsia.\nVain hymyily tai pari, muutamia suloisia sanoja, ja hän sai mitä\nhalusi.\"\n\n\"Al, millaisen arvostelun sinä annatkaan minusta!\" vastusteli Madeline.\n\"Olin syvästi vakavissani puhuessani Stewartin kanssa. Minä luotan\nhäneen, vaikka en voi ymmärtää miksi. Hän näyttää raudalta ja\nteräkseltä. Pelkäsin selkkauksia vaquerojen kanssa. Sinä ja Stillwell\nolette saaneet minut pitämään Stewartia korvaamattomana. Ajattelin\nparhaaksi tunnustaa täydellisen avuttomuuteni ja kääntyä hänen\npuoleensa apua saadakseni.\"\n\n\"Mikä tahansa vaikuttikin sinuun, oli se valtioviisauden ilmaus\",\nvastasi hänen veljensä. \"Stewartissa on hyvää ainesta. Hän oli aivan\nhukassa. No, hän on suorittanut taistelun ja näyttää siltä, kuin hän\nvoittaisi. Kun uskoi häneen, antoi hänelle vastuunalaisuutta ja luotti\nhäneen, oli se varmin tapa vahvistaa hänen itseluottamustaan. Sitten\ntuo pieni tunteen kosketus, että hän olisi sinunlaisesi cowboy ja\nsuojelisi sinua -- no, ellei Gene Stewartista kehity ritaria, niin\nsanonpa, etten tunne cowboyeja. Mutta muista, Majesty, että hänessä on\ntiikeriä ja salamaa, äläkä luule, että hän on pettänyt sinut, jos hän\njoutuu taisteluun.\"\n\nVarhain seuraavana aamuna lähti Stewart cowboyjoukon kanssa Don\nCarlosin karjatalolle. Kun päivä kului eikä hänestä tullut mitään\ntietoa, näytti Stillwell tulevan levollisemmaksi. Ja yön tullessa hän\nsanoi Madelinelle, ettei ollut mitään syytä huoleen.\n\n\"No, vaikka se on totisesti omituista\", jatkoi hän, \"olen vaivannut\nitseäni hyvin paljon sillä, miten saisimme Don Carlosin karkotetuksi.\nMutta Genellä on oma tapansa suorittaa asioita.\"\n\nSeuraavana päivänä Stillwell ja Alfred päättivät ratsastaa Don Carlosin\nmaatilalle ottaen Madelinen ja Florencen mukaansa sekä sitten\ntulomatkalla pysähtyä Alfredin karjatalolle. He lähtivät matkaan\nviileässä aamunsarastuksessa ja kolmen tunnin ratsastuksen jälkeen, kun\naurinko alkoi tulla kirkkaaksi, tulivat he mesquitelehtoon, joka\nympäröi karja-aitauksia ja latoja sekä muutamia matalia rakennuksia.\nTaloon päästiin laajan pihan kautta, joka oli paljas, kivinen ja\nkovaksi tallattu. Pitkän kuistin edustalla oli hevosenvaljaita ja\njuottokaukalolta. Useita tomuisia ja väsyneitä hevosia seisoi pää\nroikkuen ja ohjakset alhaalla. Kosteat kyljet todistivat matkan juuri\npäättyneen.\n\n\"No mikä hiton onni, Al! Ellei tuossa ole Pat Hawen hevonen, syön minä\nsen\", huudahti Stillwell.\n\n\"Mitä Pat haluaa täältä?\" murisi Alfred.\n\nEi ketään ollut näkyvissä, mutta Madeline kuuli kovia ääniä. Stillwell\nastui alas hevosen selästä ja astuskeli mahtavasti ovelle. Alfred\nhyppäsi hevoseltaan, auttoi Florencea ja Madelinea alas, pyysi heitä\nodottamaan kuistilla ja seurasi Stillwelliä.\n\n\"Minä vihaan näitä sekarotuisten paikkoja\", sanoi Florence irvistäen.\n\"Ne ovat salaperäisiä ja värisyttäviä. Tarkkaahan nytkin! Tuolla nousee\nmustaihoisia, helmisilmäisiä, kevytkenkäisiä sekarotuisia suoraan\nmaasta! Joka ovelle, ikkunaan ja loukkoon tulee rumat kasvot.\"\n\n\"Talo muistuttaa suurta latoa. En pidä kovinkaan suuressa arvossa tätä\ntaloa. Florence, eikö Don Carlosin musta hevonen ole tuolla\naitauksessa?\"\n\n\"Varmasti. Sitten on Don vielä täällä. Toivon, ettemme olisi\nkiirehtineet niin kovasti tuloamme. Noin, tuo ei kuulosta\nrohkaisevalta.\"\n\nKäytävästä kuului kannusten kilinää, saappaiden astuntaa ja miesten\nkovia ääniä. Madeline huomasi Alfredin nopean äänensävyn. \"Me lähdemme\nsitten takaisin kotiin\", sanoi veli. Vastaus oli: \"Ei!\" Madeline tunsi\nStewartin äänen, ja hän suoristui nopeasti. \"En halua tavata heitä\ntäällä\", jatkoi Alfred. \"Ulkona tai sisällä, heidän on oltava mukana!\"\nvastasi Stewart terävästi.\n\n\"Kuulehan Al\", kaikui Stillwellin ääni. \"Nyt kun olemme tulleet tänne\ntyttöjen kanssa, sinä annat Stewartin toimia.\"\n\nSitten asteli joukko miehiä sikin sokin kuistille. Stewart oli johdossa\nsynkkäotsaisena ja uhkaavana. Nels pysytteli aivan hänen likellään ja\nMadelinen nopea katse näki, että Nelsissä oli tapahtunut jokin muutos.\nIrvistelevä, loistavasilmäinen Don Carlos tuli toimien ulos laihan ja\nteräväpiirteisen miehen sivulla, jolla oli hopeinen kilpi. Tämä oli\nepäilemättä Pat Hawe. Taustalla Stillwellin ja Alfredin takana oli Nick\nSteele.\n\n\"Neiti Hammond, olen pahoillani että tulitte\", sanoi Stewart muitta\nmutkitta. \"Me olemme täällä aika liemessä. Olen vaatinut, että te ja\nFlo olisitte lähellä meitä. Minä selitän asian myöhemmin. Ellette voi\ntukkia korvianne, älkää välittäkö raa'asta puheesta.\" Hän kääntyi\ntakanaan olevien miesten puoleen: \"Nick, ota Booly, mene takaisin\nMontyn ja poikien luo. Tuokaa ulos nuo tavarat! Kaikki tyynni. Kiiruhda\nnyt!\"\n\nStillwell ja Alfred erosivat joukosta asettuakseen Madelinen ja\nFlorencen eteen. Pat Hawe nojasi ovenpieltä vasten ja vilkaisi\nröyhkeästi Madelineen ja sitten Florenceen. Don Carlos tunkeutui\neteenpäin. Miehellä oli tiukat samettihousut, niissä syvä laskos\nulkosaumassa, joka oli koristettu hopeanapeilla. Hänen vyötäisillään\noli kangasvyö sekä nahkavyö ripsutettuine pistoolikoteloineen, josta\npisti esiin helmikoristeinen ase. Hänen tummilla kasvoillaan oli pinnan\nalla lankoja muistuttavia tummia viivoja. Hänen pienet silmänsä olivat\nulkonevat ja kimaltelevat. Madelinesta hänen kasvonsa näyttivät\nrohkealta, somalta naamiolta, jonka läpi silmät ilmaisivat miehen\nhuonon luonteen.\n\nHän kumarsi syvään ja huolellisesti. Hänen hymynsä paljasti loistavat\nhampaat ja tehosti hänen silmiensä loistoa. Hän levitti kätensä\nhitaasti ja anteeksipyytäen.\n\n\"Señoritas, pyydän tuhannesti anteeksi\", sanoi hän. \"Don Carlosin\nystävällinen vieraanvaraisuus on mennyt hänen talonsa mukana.\"\n\nStewart astui eteenpäin ja huusi työntäen Don Carlosin sivulle:\n\n\"Väistykää syrjään siitä!\"\n\nMiesjoukko peräytyi raskaiden saappaiden töminää. Cowboyta näkyi\nhorjuvan ulos käytävästä mukanaan pitkiä laatikoita. Nämä he asettivat\nvieri viereen kuistin lattialle.\n\n\"Nyt, Hawe, me jatkamme asiaamme\", sanoi Stewart. \"Sinä näet nämä\nlaatikot, eikö niin?\"\n\n\"Luulen näkeväni hyvän joukon tavaraa täällä ympärilläni\", vastasi Hawe\ntarkoittavasti.\n\n\"No aiotko avata nämä laatikot, kun minä käsken?\"\n\n\"En\", sanoi Hawe. \"Minun asemassani ei sovi koskea tavaraan, joka on\ntullut pikatavarana ja joka on katsottu tavalliseksi tavaraksi.\"\n\n\"Sinä sanot itseäsi sheriffiksi!\" huudahti Stewart halveksivasti.\n\n\"Ehkä saat pian kuulla sen\", vastasi Hawe yrmeästi.\n\n\"Minä avaan ne. Tänne yksi pojista, lyökää pois näiden laatikoiden\npäät\", määräsi Stewart. \"Ei, et sinä, Monty. Sinä käytät silmiäsi.\nBooly käytelköön kirvestä. Joutukaa nyt!\"\n\nMonty Price oli hypähtänyt joukosta keskelle kuistia. Tapa, jolla hän\nväisti Boolya ja katseli vaqueroja, ei ollut ystävällisyyden tai\nluottamuksen merkki.\n\n\"Stewart, sinä olet vietävän väärässä murtaessasi laatikot auki. Se on\nlainvastaista\", väitti Hawe koettaen tulla väliin.\n\nStewart tyrkkäsi hänet takaisin. Sitten Don Carlos, jota laatikoitten\nilmestyminen oli tyrmistänyt, tuli toimeliaaksi puheessaan ja\nliikkeissään. Stewart tyrkkäsi hänetkin pois. Meksikolaisen kiihtymys\nkasvoi. Hän viittilöi rajusti, hän huudahteli kimeästi espanjaksi. Kun\nkannet kuitenkin väännettiin auki ja täytteet reväistiin auki, muuttui\nhän jäykäksi ja hiljaiseksi. Madeline kurottautui pystyyn Stillwellin\ntakana ja näki, että laatikot olivat täynnä aseita ja ammuksia.\n\n\"Sillä tavoin, Hawe! Mitä sanoinkaan sinulle?\" kysyi Stewart. \"Minä\ntulin tänne ottamaan huostaani tämän karjatalon. Löysin nämä laatikot\nkätkettynä käyttämättömään huoneeseen. Minä epäilin, mitä ne olivat.\nSalakuljetustavaraa!\"\n\n\"No, otaksutaan, että ne ovat! En huomaa mitään aihetta sellaiseen\ntulimmaiseen hoppuun, mikä sinulla on. Stewart, luulen että uusi\nhommasi on mennyt päähäsi ja että haluat näytellä suurta ennen\npitkää...\"\n\n\"Hawe, jätä sikseen tuollaiset puheet\", keskeytti Stewart. \"Sinä olet\nkerran ennenkin käynyt liian rohkeaksi suustasi! No, nyt minun\notaksutaan neuvottelevan lainpalvelijan kanssa. Tahdotko ottaa\nhuostaasi nämä salakuljetustavarat?\"\n\n\"Kuulehan, sinä teeskentelet yhä suurta ja mahtavaa\", vastasi Hawe.\n\"Mihin sinä tähtäät?\"\n\nStewart mutisi kirouksen. Hän astui nopeita harppauksia kuistin poikki\nja ojensi kätensä Stillwelliä kohti kuin ilmaistakseen järjellisen\nratkaisun toivottomuuden. Hän katsoi Madelineen silmäyksellä, joka\nilmaisi hänen pahoittelunsa siitä, ettei voinut ohjata tilannetta tytön\nmieliksi. Kun hän pyörähti ympäri, tuli hän kasvot vastatusten Nelsin\nkanssa, joka oli pujahtanut joukosta esiin.\n\nMadeline luki vakavan ajatuksen silmien teräksensinisestä\nleimahduksesta. Pieni kädenliike sai Monty Pricen tulemaan hypäten\nesiin. Sitten Nels ja Monty asettuivat vierekkäin Stewartin taakse. Se\noli harkittu teko Madelinenkin mielestä, niin kauhistava, ettei siitä\nvoinut erehtyä. Pat Hawen kasvot saivat ruman ilmeen, hänen silmissään\noli punertava välke. Don Carlosin kalpeat kasvot ja äärimmäinen\nhermostuneisuus näkyivät selvästi. Cowboyt väistyivät vaquerojen luota,\nsamoin pronssinväriset parrakkaat ratsumiehet, jotka ilmeisesti olivat\nHawen apulaisia.\n\n\"Minä tähtään tähän\", sanoi Stewart hitaasti ja purevasti. \"Tässä on\nsotakieltotavaraa! Hawe, ymmärrätkö sen? Aseita ja ammuksia\nkapinallisille rajan toiselle puolen! Minä vaadin sinua virkamiehenä\ntakavarikoimaan nämä tavarat ja pidättämään salakuljettajan -- Don\nCarlosin.\"\n\nStewartin sanat jouduttivat hälinän syntymistä Don Carlosin ja hänen\nseuralaistensa keskuudessa ja he tungeskelivat rajusti sheriffin\nympärillä. Näkyi puristettujen käsien heristystä ja kuului\nmeksikolaisäänien kimeätä papattavaa sekasotkua. Don Carlosin ympärillä\noleva joukko kävi äänekkäämmäksi ja tiheämmäksi, kun siihen tuli\nlisäksi aseistettuja vaqueroja, paljasjalkaisia tallipoikia,\ntomusaappaisia karjamiehiä ja vaippaan verhoutuneita meksikolaisia --\nnäitä viimeksimainittuja liukui äkkiä ovista, ikkunoista ja kaikkialta\nnurkista. Heistä syntyi kirjava seurakunta. Nauhoitetut, tupsutetut ja\nkoristellut vaquerot olivat jyrkkänä vastakohtana paljassäärisille,\nsandaalijaikaisille pojille ja resuisille karjamiehille. Kimeät\nhuudahdukset -- ilmeisesti Don Carlosin -- rauhoittivat vähän hälinää.\nSitten saattoi kuulla Don Carlosin kääntyvän sheriffi Hawen puoleen ja\nkehoittavan häntä sekaisin englanniksi ja espanjaksi. Hän kielsi, hän\nvakuutti, hän vetosi, ja kaikki kävi nopeasti. Hän pudisteli mustaa\ntukkaansa, heilutti nyrkkejään ja polki lattiaa, hän pyöritteli\nsilmiään, käänteli ohuita huuliaan sataan eri muotoon ja näytteli\npulaan joutuneen suden tavoin muristen valkoisia hampaitaan.\n\nMadelinesta näytti siltä, että Don Carlos kielsi tietävänsä\nlaatikoista, ja lopuksi hän kielsi kaiken, paitsi että ne olivat siinä\nnäkyvissä, ja väitti vääräksi todistukset siitä, että joku oli\nsekaantunut puolueettomuuden lakien rikkomiseen.\n\n\"Señor Stewart tappaa minun vaqueroni!\" huusi Don Carlos. \"Hänet täytyy\npidättää! Señor Stewart paha mies! Hän tappaa minun vaqueroni!\"\n\n\"Kuuletteko?\" ulvoi Hawe. \"Don on saanut sinut kiinni pikku hommastasi\nEl Cajonissa viime syksynä.\"\n\nHuuto puhkesi mylvinäksi. Hawe alkoi pudistaa sormeaan Stewartin\nkasvojen edessä ja huutaa käheästi. Sitten liukui nuori solakka\nvaquero, nopea kuin intiaani, Hawen kohotetun käsivarren alle. Mikä\nolikaan hänen tarkoituksensa, oli hän liian hidas pannakseen sen\ntäytäntöön. Stewart syöksyi esiin, iski vaqueroa ja lennätti hänet pois\nkuistilta. Kun hän kaatui, välähti tikari ja vieri helisten kivien yli.\nMies putosi raskaasti eikä liikkunut. Samalla halveksimista\nosoittavalla tavalla Stewart työnsi Hawen pois kuistilta ja sitten Don\nCarlosin, joka putosi raskaasti maahan. Sitten joukkio peräytyi\nStewartin tieltä, kunnes kaikki olivat alhaalla pihalla.\n\nJalkojen laahustava käynti lakkasi, samoin kannusten kilinä ja\nhuutaminen. Nels ja Monty, joihin nyt oli liittynyt Nick Steele, olivat\nkuin Stewartin varjoja ja seurasivat häntä. Stewart viittasi heitä\nmenemään takaisin ja astui alas pihalle. Hän oli rohkea, mutta mikä\nvaikutti Madelineen voimakkaasti, oli hänen suurenmoinen halveksiva\nilmeensä. Hän tunsi ilmeisesti niiden miesten luonteen, joiden kanssa\noli tekemisissä.\n\nDon Carlos nousi asettuen Stewartia vastapäätä. Pitkällään oleva\nvaquero liikahti ja ähkyi, mutta ei noussut.\n\n\"Sinun ei tarvitse papattaa espanjaa minulle\", sanoi Stewart. \"Sinä\nosaat puhua Amerikan kieltä ja sinä ymmärrät sitä. Jos rupeat\nrähisemään täällä, tehdään sinusta ja sekarotuisistasi puhdasta. Sinun\non jätettävä tämä karjatalo. Voit viedä karjan, joukkosi ja kampsusi\ntoiseen aitaukseen. Siellä on syötävää myöskin. Satuloi hevosesi ja\nlähde matkaan. Don Carlos, minä menettelen kanssasi paremmin kuin\nsuorasti. Sinä valehtelet tässä ase- ja patruunalaatikkoasiassa. Sinä\nrikot maan lakeja minun huostassani olevalla maatilalla. Jos antaisin\nsalakuljetuksen jatkua täällä, joutuisin itse selkkauksiin. Nyt sinä\nmenet pois karjatalolta. Jollet tee sitä, on minulla Yhdysvaltain\nratsuväki täällä kuudessa tunnissa ja lyön vetoa, että he saavat sen,\nmitä minun cowboyni jättävät sinusta jäljelle.\"\n\nDon Carlos oli joko mainio näyttelijä tai sitten hänet pelästytti\nviittaus sotajoukkoihin.\n\n\"Kyllä, señor!\" huudahti hän ja sitten hän kääntyi ja kutsui miehiään.\nHe kiiruhtivat hänen jälkeensä ja menivät vilauksessa jättäen Hawen\ntovereineen jälkeensä.\n\nHawe sylkäisi pilkallisesti tupakkamällin suustaan ja kiroili\n\"jänistäviä sekarotuisia\". Hän vilkutti punaisella silmällään\nmiettivästi Stewartiin.\n\n\"Kun olet niin helkatin halukas saamaan kaiken haltuusi, luulen että\nsinä koetat ajaa minutkin karjatalosta pois?\"\n\n\"Jos sen teen, Pat, on sinun lähdettävä pois\", vastasi Stewart. \"Juuri\nnyt minä kehoitan kohteliaasti sinua ja apulaissheriffejäsi lähtemään.\"\n\n\"Me menemme, mutta me tulemme takaisin jonakin päivänä. Ja kun\npalaamme, panemme sinut rautoihin.\"\n\n\"Hawe, jos aiot niin paljon pahaa minulle, niin tule tänne aitaukseen\nja tapelkaamme asia selväksi.\"\n\n\"Minä olen virkamies enkä tappele lakiheittojen ja muiden sellaisten\nkanssa, paitsi kun minun on toimitettava pidätys.\"\n\n\"Virkamies! Sinä olet kauntin häpeä. Jos yleensä aiot saada minut\nrautoihin, on sinun vietävä minut johonkin näkymättömään paikkaan,\nammuttava minut ja sitten vannottava, että tapoit minut\nitsepuolustukseksi. Ei olisi ensimmäinen kerta kun tekisit sen tempun.\"\n\n\"Hohoo!\" nauroi Hawe halveksivasti.\n\nSitten hän lähti hevosia kohti.\n\nStewartin pitkä käsivarsi syöksyi esiin, hänen kätensä läjähti Hawen\nolkapäätä vasten pyörittäen miestä ympäri kuten hyrrää.\n\n\"Sinä lähdet, Pat! Mutta ennen lähtöäsi sinä selität pelisi tai saat\nnähdä\", sanoi Stewart. \"Sinä olet nyt tekemisissä minun kanssani, mies\nmiestä vastaan. Puhu suusi puhtaaksi nyt ja osoita, ettet ole se\npelkuri, jona minä aina olen pitänyt sinua. Olen vaatinut sinua\nnäyttämään korttisi.\"\n\nPat Hawen kasvot muuttuivat purppuraisiksi.\n\n\"Sinä voit lyödä vetoa, että minä vielä näytän sinulle\", huudahti hän\nkäheästi. \"Sinä olet vain kurja lehmänpistäjä. Sinulla ei ollut\nmilloinkaan dollariakaan tai mitään säädyllistä työtä ennen kuin\njouduit tekemisiin tuon Hammondin naisen kanssa...\"\n\nStewartin käsi heilahti ja läjähti Hawen kasvoihin. Sheriffin pää\nnytkähti taaksepäin, hänen sombreronsa putosi maahan. Kun hän kumartui\ntavoittamaan sitä, hänen kätensä vapisi, hänen koko ruumiinsa vapisi.\n\nMonty Price hypähti eteenpäin ja kyyristyi. Stewart näytti jäykältä:\n\n\"Sano _neiti_ Hammond, jos on syytä käyttää hänen nimeään.\"\n\n\"Minä sanoin, että olit kurja, juovuksissa oleva lehmänpistäjä, niin\nkelvoton, hitto vieköön, kuin kuka tahansa kurjimus.\"\n\nHänen puheensa näytti olevan osoitettu Stewartille, vaikka hän katsoi\nMonty Priceen. \"Tiedän, että sinä nutistit sen vaqueron viime syksynä.\nJa kun saan selvän asiastani, otan minä sinut kiinni.\"\n\n\"Se on kaikki aivan paikallaan, Hawe. Sinä voit sanoa minua miksi\nhaluat ja voit ottaa kiinni minut milloin mielit\", vastasi Stewart.\n\"Mutta sinä tulet joutumaan huonoihin väleihin kanssani. Sinä olet nyt\nhuonoissa väleissä Montyn ja Nelsin kanssa. Pian joudut kommelluksiin\nkaikkien cowboyden kanssa ja karjanomistajien kanssa myöskin. Jollet\nsaa järkeä päähäsi... No, kuulehan nyt. Sinä tiesit mitä näissä\nlaatikoissa oli. Sinä tiedät, että Don Carlos kuljettaa salaa aseita ja\nammuksia rajan poikki. Sinä tiedät, että hän on yhtä poikaa\nkapinallisten kanssa. Sinä olet pitänyt kaihtimia silmilläsi, ja se on\nollut sinun etusi mukaista. Salli minun antaa pieni neuvo: lähde\ntiehesi nyt ja mitä vähemmän näemme sievää naamaasi, sitä enemmän\npidämme sinusta!\"\n\nKiroten ja kalpeana kasvoiltaan kiipesi Hawe hevosen selkään. Hänen\ntoverinsa seurasivat perässä. Näytti siltä, että sheriffi taisteli\nmuunkin kanssa kuin pelon ja vihan. Hänellä oli vastustamaton halu\nsingota lisää parjauksia ja uhkauksia Stewartia vastaan, mutta hän oli\nsanaton. Hän kannusti hevostaan, ja kun se korskui ja hyppi, kääntyi\nhän satulassaan heristäen nyrkkiään. Hänen toverinsa kulkivat edellä ja\nhe katosivat portista.\n\nKun Madeline ja Florence myöhemmin päivällä lähtivät Alfredin ja\nStillwellin seuraamina Don Carlosin karjatalolta, ei se tapahtunut\nollenkaan liian aikaisin Madelinelle. Meksikolaisen kodin sisäpuoli oli\nvielä epämiellyttävämpi ja kolkompi kuin ulkopuoli. Eteissalit olivat\npimeitä, huoneet suuren suuria, tyhjiä ja homeisia. Niissä oli\nhiljaisuuden, yksinäisyyden ja salaperäisyyden leima.\n\nAlfredin karjatalo, johon seurue pysähtyi pitämään yötä, oli\nkuvankauniilla paikalla, pieni ja miellyttävä, leirintapainen ja\nMadelinesta aivan suloinen.\n\nPäivän pitkät ratsastusmatkat ja mieltä kiihottavat tapaukset olivat\nväsyttäneet häntä. Hän lepäsi sillä aikaa kun Florence ja miehet\nhankkivat illallista. Aterian aikana lausui Stillwell tyytyväisyytensä\nsiitä, että oli päästy eroon vaqueroista. Ja tavallisessa\noptimismissaan hän uskoi, että oli nähnyt viimeisen kerran heidät.\nAlfredkin katseli suotuisalta kannalta päivän tapauksia. Kuitenkaan ei\nMadelinelta jäänyt huomaamatta, että Florence näytti rauhalliselta ja\najattelevaiselta. Madeline ihmetteli hieman, miksi. Hän muisti, että\nStewart oli halunnut tulla heidän mukaansa tai määrätä muutamia\ncowboyta saattamaan heitä, mutta Alfred oli naurahtanut ajatukselle\neikä tahtonut tietää mitään semmoisesta.\n\nIllallisen jälkeen Alfred otti puheeksi, mitä hän halusi tehdä kotinsa\nparantamiseksi ennen kuin hän ja Florence menisivät naimisiin.\n\nSitten he vetäytyivät kaikki pois aikaisin. Madelinen syvää uinailua\nhäiritsi tömistys seinään.\n\n\"Nouskaa ylös! Heittäkää vähän vaatteita päällenne ja tulkaa ulos!\"\n\nÄäni oli Alfredin.\n\n\"Mikä on hätänä?\" kysyi Florence soluessaan pois vuoteelta.\n\n\"Onko jokin hullusti?\" lisäsi Madeline nousten istumaan.\n\nHuone oli pikimusta, mutta heikko kajastus näytti joskus osoittavan\nikkunan paikan.\n\n\"Oh, eipä juuri mikään\", vastasi Alfred. \"Don Carlosin karjatalo vain\nnousee savuna ilmaan.\"\n\n\"Tulta!\" huudahti Florence terävästi. \"Joutukaa ulos. Majesty, nyt\nsinun ei tarvitse repiä alas tuota adoberöykkiötä, niin kuin uhkasit.\nEn luule että yksikään seinä pysyy pystyssä.\"\n\n\"No, olen iloinen siitä\", sanoi Madeline. \"Tuli puhdistaa täällä\nilmakehän ja säästää minulta kustannuksia. Hui, tuo kammottava\nkarjatalo on koskenut hermoihini! Florence, luulen että olet anastanut\nitsellesi osan ratsastuspuvustani. Eikö Alfredilla ole kynttilöitä?\"\n\nFlorence auttoi Madelinea pukeutumaan. Sitten he kompastelivat\nkiireissään tuolien yli ja tulivat kuistille.\n\nLännessä, alhaalla taivaanrannalla, näki Madeline liehuvia punaisia\nliekkejä ja tuulentuivertamia savupatsaita. Stillwell näytti\nhämmästyneeltä.\n\n\"Al, minä luulen että ammukset lentävät ilmaan\", sanoi hän. \"Niitä oli\nkylliksi paljon lennättämään talon tiehensä.\"\n\n\"Bill, varmaankin cowboyt korjaavat sellaiset aineet talteen ensi\ntöikseen\", vastasi Alfred huolestuneena.\n\n\"Luulen niin. Mutta yhtä kaikki olen huolissani. Ehkäpä hakemiseen ei\nole aikaa. Otaksutaanpa, että ruuti räjähtää, kun pojat ovat sitä\nhakemassa. Me saamme nähdä pian. Ellei räjähdys tule hetimiten, voimme\nolla varmoja, että pojat ovat saaneet laatikot ulos.\"\n\nSeuraavina hetkinä vallitsi tuskallinen hiljaisuus. Madeline tunsi\nahdistuksen kurkussaan ja sydämensä nopean lyönnin. Vihdoin hän tunsi\nhelpotusta, kun Stillwell selitti, että räjähdyksen vaaraa ei tarvinnut\nenää pelätä.\n\n\"Voitte varmasti luottaa Gene Stewartiin\", lisäsi hän.\n\nYö sattui olemaan osittain pilvinen, kuu tuli näkyviin ja tuuli puhalsi\nvahvana. Tulen kirkkaus näytti himmentyvän. Se muistutti suuren suurta\nilovalkeata, jota verhosi jokin suuri peite, minkä läpi erilaiset\ntulikielekkeet tunkeutuivat. Nämä liekkikaistaleet lennähtivät ylös\nkiemurrellen tuulessa ja haihtuivat sitten. Tuli hetki, jolloin\nmustempi varjo levisi liekkien yli ja hävitti ne. Yö verhosi näyttämön.\nKuu pilkisti kaarevana, keltaisena reunana hajanaisten pilvien takaa.\nKaiken todennäköisyyden mukaan oli tuli palanut loppuun. Mutta äkkiä\nnäyttäytyi hieman valoa sieltä missä kaikki oli ollut sysimustaa. Se\nkasvoi ja tuli pitkäksi ja teräväksi. Se liikkui. Siinä oli eloa. Se\nlensi ylös. Sen väri lämpeni valkoisesta punaiseksi. Sitten sen\nvierestä purkautui liekki jälleen noustakseen suureksi vaihtelevaksi\ntulipatsaaksi, joka kiipesi korkeammalle ja korkeammalle. Äärettömiä\nsuppilomaisia savuröykkiöitä, keltaisia, mustia ja valkoisia, kaikissa\ntulenvärinen vivahdus, nousi vinosti taivaalle ajautuen pois tuulen\nmukana.\n\n\"Luulenpa, ettemme voi laskea hyväksemme niitä kahtatuhatta tonnia\nalfalfaheinää niin kuin kuvittelimme\", huomautti Stillwell.\n\n\"Tuo viimeinen purkaus johtui palavasta heinästä\", sanoi Madeline.\n\"Minä en sure karjataloa. Mutta on vahinko menettää sellainen määrä\nhyvää karjanrehua.\"\n\n\"Se on menetetty, siinä ei ole epäilemistä. Tuli sammuu yhtä nopeasti\nkuin leimahtaakin. No, toivon ettei kukaan pojista pannut itseään\nvaaraan pelastaakseen satulan tai peitteen. Montyhan on hitonmoinen\njuoksemaan kujanjuoksua tulessa. Hän on kuin hevonen, joka juuri on\nvedetty ulos palavasta tallista ja joka juoksee takaisin ihan hulluna.\nNoin! Se riutuu nyt. Luulenpa, että voimme kaikki hyvällä syyllä lähteä\ntakaisin sisään. Kello on vasta kolme.\"\n\n\"Ihmettelen vain sitä, mistä tuli sai alkunsa\", huomautti Alfred.\n\"Jonkun huolimattoman cowboyn savuke, lyönpä vetoa.\"\n\nStillwell nauroi:\n\n\"Sinä olet luottavainen toveri. Minä hieman epäilen savuketta. Mutta\njos se oli savuke, kuului se vaquerolle eikä pudonnut vahingossa.\"\n\n\"No, ethän tarkoita, että Don Carlos poltti karjatalon?\" huudahti\nAlfred.\n\nTaas vanha karjanhoitaja nauroi.\n\n\"Tietysti Don Carlos sytytti tulen\", puuttui puheeseen Florence\ninnokkaasti. \"Al, vaikka eläisit sata vuotta, et opi ikinä sitä, että\nsekarotuiset ovat petollisia. Tiedän, että Gene Stewart epäili jotakin\nsalakähmäisyyttä.\"\n\n\"Tulkaa, mennään takaisin sisälle. Joku ratsastaa aamulla varhain\ntuonne ja kertoo meille, miten asiat ovat.\"\n\nMadeline heräsi aikaisin, mutta ei niin aikaisin kuin toiset. Stillwell\nei ollut rakastettavalla tuulella, hän katsoi yhtä mittaa kelloonsa ja\nmurisi, koska cowboyt olivat niin hitaita tulemaan uutisineen. Hän\nhotkaisi aamiaisensa ja ravasi kuistia ylös ja alas. Madeline huomasi,\nettä Alfred tuli levottomaksi. Vihdoin hän lähti pöydästä.\n\n\"He menevät Don Carlosin karjatalolle ja antavat meidän ratsastaa yksin\nkotiin\", huomautti Florence.\n\n\"Onko sinulla jotakin sitä vastaan?\" kysyi Madeline.\n\n\"Ei, eipä juuri. Meillä on maan nopeimmat hevoset. Ei, minulla ei ole\nmitään sitä vastaan. Mutta en halua ollenkaan tilannetta, josta Gene\nStewart ajattelee...\"\n\nFlorence lopetti vältellen. Madeline ei tahtonut saada asiaa selville,\nvaikka hänellä oli jonkinlaisia pahoja aavistuksia. Stillwell tallusti\nsisälle tärisyttäen lattiaa suurilla saappaillaan. Alfred seurasi häntä\ntuoden kaukoputken.\n\n\"Ei yhtään hevosta näkyvissä\", valitti Stillwell. \"Jokin on vinossa.\nNeiti Majesty, teidän ja Flon on varmaan paras lähteä kotimatkalle. Me\nvoimme soittaa kotiin ja pitää huolta, että pojat tietävät tulostanne.\"\n\nAlfred seisoi ovella ja tarkasteli kaukoputkellaan harmaata laaksoa.\n\n\"Bill, minä näen laumaan kuuluvia hevosia tai nautakarjaa. En voi\nerottaa kumpia ne ovat. Luulen että meidän olisi parasta kiiruhtaa\nsinne.\"\n\nKumpikin riensi ulos ja sill'aikaa kun hevoset tuotiin esiin ja\nsatuloitiin panivat Madeline ja Florence aamiaisastiat pois ja\nvarustautuivat nopeasti kannuksilla, sombreroilla ja käsineillä.\n\n\"Täällä ovat hevoset valmiina\", huusi Alfred. \"Flo, tämä musta\nmeksikolainen hevonen on mainio.\"\n\nTytöt tulivat ulos hyvissä ajoin kuullakseen Stillwellin hyvästit, kun\nhän astui hevosen selkään ja kannusti. Alfred teki kaiken voitavansa\nauttaakseen Madelinea ja Florencea hevosen selkään ja ponnahti sitten\nitsekin ratsaille.\n\n\"Luullakseni kaikki on hyvin\", sanoi hän hieman epäröiden. \"Teidän ei\npidä mennä Don Carlosin alueelle. On vain muutamia maileja kotiin.\"\n\n\"Tosiaankin on kaikki hyvin. Me osaamme ratsastaa -- emmekö osaakin?\"\nvastasi Forence. \"Parempi että pidätte huolta itsestänne.\"\n\nAlfred kannusti hevostaan ja ratsasti pois.\n\n\"Kunhan Bill vain ei unohtaisi soittaa!\" huudahti Florence. \"Sanonpa,\nettä hän ja Al ovat tosiaan pahanpäiväisesti säikähtyneitä.\"\n\nFlorence laskeutui hevosen selästä ja meni sisälle. Hän jätti oven\nauki. Madelinen oli vaikea hillitä Majestyä. Madelinea kummastutti,\nettä Florence viipyi kauan sisällä. Vihdoin tuli hän ulos kasvot\nvakavina ja huulet tiukassa.\n\n\"En voinut saada ketään puhelimeen. Ei vastausta. Koetin tusinan\nkertaa.\"\n\n\"Mitä, Florence!\" Madeline oli huolissaan.\n\n\"Johdin on katkaistu\", sanoi Florence. \"En pidä tästä vähääkään. Tässä\nolen saanut jotakin 'kuvitellakseni', niinkuin Bill sanoo.\"\n\nHän mietti hetken ja kiiruhti sitten sisälle palatakseen mukanaan\nkaukoputki, jota Alfred oli käyttänyt. Hän tarkasteli laaksoa etenkin\nMadelinen karjatalolle päin. Talon kätkivät matalat, epätasaiset\nharjanteet.\n\n\"Ainakaan ei kukaan voi tuollapäin nähdä meidän lähtevän täältä\",\nmietiskeli hän. \"Harjanteilla on mesquitea.\"\n\n\"Florence, mitä -- mitä sinä odotat?\" kysyi Madeline hermostuneesti.\n\n\"En tiedä. Sekarotuisista ei voi koskaan sanoa mitään. Toivon etteivät\nBill ja Al olisi lähteneet luotamme. Kuitenkaan he eivät olisi voineet\nauttaa meitä, jos tulisi kysymykseen takaa-ajo. Me juoksisimme suoraan\npois heidän luotaan. Sitä paitsi he ampuisivat. Olenpa tyytyväinen,\nettä olemme saaneet kotiinmenohomman omiin käsiimme. Emme uskalla\nseurata Alia Don Carlosin karjatalolle päin. Siellä koituu ikävyyksiä.\nMuuta neuvoa ei siis ole kuin lähteä kotimatkalle. Tule, lähdetään\nratsastamaan.\"\n\nTiheä mesquitekasvillisuus peitti ensimmäisen harjanteen huipun ja tie\nkulki sen halki. Florence ajoi varovasti ja heti kun saattoi nähdä\nhuipun yli käytti hän kaukoputkeaan. Sitten hän jatkoi matkaansa.\nMadeline seurasi kintereillä.\n\nKun noustiin kolmannelle harjanteelle oli Florence vieläkin\nvarovaisempi. Ennen kuin hän ehti tämän harjanteen huipulle, astui hän\nhevosen selästä, kietoi ohjakset puunoksan ympärille ja viitaten\nMadelinea odottamaan hiipi eteenpäin pois näkyvistä. Madeline odotti\nlevottomasti kuunnellen ja tarkaten. Mutta varmaa oli, ettei hän voinut\nnähdä mitään levottomuutta aiheuttavaa. Aurinko paistoi jo kuumasti,\naamutuuli kahisutti ohutta mesquitelehvästöä, pitkäpyrstöinen,\njulmanokkainen ruskea lintu liihotti niin likeltä, että hän olisi\nvoinut koskettaa sitä piiskallaan. Mutta hän oli vain epäselvästi\ntietoinen näistä asioista. Yht'äkkiä Majestyn korvat olivat suoraan\npystyssä. Sitten näyttäytyivät polun käänteessä Florencen kasvot\nomituisen valkoisina.\n\n\"S-s-sh!\" kuiskasi Florence pitäen sormeaan varoittaen ylhäällä. Hän\nehti hevosen luo ja hyväili sitä rauhoittaakseen. \"Nyt asia on\nselvillä\", jatkoi hän. \"Joukko vaqueroja piileskelee mesquitessa\nharjanteen yläpuolella! He eivät ole vielä nähneet eivätkä kuulleet\nmeitä. Olisi paras ratsastaa eteenpäin, poiketa tieltä ja ehtiä ennen\nheitä karjatalolle. Madeline, sinä olet kalpea! Älä pyörry!\"\n\n\"En pyörry. Mutta älä pelottele minua. Uhkaako vaara? Mitä meidän pitää\ntehdä?\"\n\n\"Ei ole vaaraa\", jatkoi Florence kuiskaten. \"Asiat ovat käyneet aivan\nkuin Gene Stewart sanoi. Meidän olisi -- Alin olisi pitänyt kuunnella.\nLuulen -- pelkään, että Gene tiesi!\"\n\n\"Tiesi mitä?\" kysyi Madeline.\n\n\"Älä välitä siitä nyt! Kuule. Emme uskalla lähteä takaisin. Me menemme\neteenpäin. Minulla on muuan suunnitelma petkuttaakseni sitä\nirvistelevää Don Carlosta. Astu alas, Madeline -- joudu!\"\n\nMadeline astui alas satulasta.\n\n\"Anna minulle valkoinen villatakkisi. Ota se pois -- ja tuo valkoinen\nhattu! Kiiruhda.\"\n\n\"Florence, mitä sinä tarkoitat?\" huudahti Madeline.\n\n\"Ei niin äänekkäästi\", kuiskasi toinen. Hänen harmaat silmänsä\nvälähtivät. Hän oli ottanut päältään sombreronsa ja takin, jotka hän\nojensi Madelinelle. \"Tässä. Ota nämä. Anna minulle omasi. Nouse sitten\nmustan hevosen selkään. Minä ratsastan Majestyllä. Nyt ei puhelemiseen\nole aikaa.\"\n\n\"Mutta miksi -- mitä tahdot...? Ah! Sinä aiot saada vaquerot pitämään\nitseäsi minuna!\"\n\n\"Olet arvannut oikein. Tahdotko...!\"\n\n\"En anna tehdä mitään sellaista\", vastasi Madeline.\n\nSilloin Florencen kasvot muuttuivat ja saivat kovan, jäykän ilmeen,\njoka on luonteenomainen cowboyeille. Madeline oli huomannut välähdyksiä\ntästä ilmeestä Alfredin kasvoilla, samoin Stewartin ja Stillwellin\nkasvoilla aina. Se oli rautaa ja tulta, muuttumatonta, hillitsemätöntä\ntahtoa. Rajuuttakin oli siinä nopeassa liikkeessä, jolla Florence\npakotti Madelinen muuttamaan varusteitaan.\n\n\"Se olisi ollut minunkin ajatukseni, vaikka Stewart ei olisi käskenyt\nminua tekemään siten\", sanoi Florence. \"Don Carlos tavoittelee sinua.\nHän ei väijyisi ketään muuta. Hän ei tapa cowboyeja näinä päivinä. Hän\nhaluaa sinua jostakin syystä. Siten ajatteli Gene ja nyt minä uskon\nhäntä. No, me saamme siitä selvän viidessä minuutissa. Sinä ratsastat\nmustalla, minä ratsastan Majestyllä. Me hiivimme heidän ohitseen\npensaikon läpi, näkymättömiin ja kuulumattomiin, kunnes voimme\nmurtautua avoimelle paikalle. Sitten me erkanemme. Sinä menet suoraa\npäätä karjataloon. Minä kiiruhdan laaksoon, missä Gene sanoi cowboyden\nolevan karjoineen. Vaquerot pitävät minua sinuna. He tuntevat nuo\nvalkoiset vaatekappaleet, joita sinä pidät. He ajavat takaa minua.\nMutta he eivät pääse milloinkaan lähelle minua. Ja sinä olet nopean\nhevosen selässä. Mutta sinua ei ajeta takaa. Minä uskallan kaikki sen\notaksuman varaan. Luota minuun, Madeline. Tämä on varmin keino pettää\nDon Carlosia.\"\n\nMadeline tunsi suostuvansa enemmän pakosta kuin omasta halustaan. Hän\nnousi mustan hevosen selkään ja tarttui ohjaksiin. Florence lähti\ntoiseen suuntaan ja meni mesquiten läpi. Madeline etsi hiekkaisia\nmaatäpliä ja puiden välisiä avonaisia käytäviä ja varoi huolellisesti\ntaittamasta oksaakaan. Usein hän pysähtyi kuuntelemaan. Tämä ehkä\npuolen mailin kierros vei Madelinen paikalle, mistä hän saattoi nähdä\navoimen kentän, karjatalon vain muutaman mailin päässä ja karjalauman.\nHän ei ollut menettänyt rohkeuttaan, mutta varmaa oli, että nuo tutut\nnäyt huojensivat jonkin verran mieltä. Pian Madeline näki pensaikon\nreunan, harmaaksi vaalenneen ruohon ja tasaisen maan.\n\nFlorence odotti aukeamalla matalien puiden välissä. Hän katsahti\nMadelineen kirkkain silmin.\n\n\"Kaikki on ohi paitsi ratsastus! Se tulee varmaan helpoksi. Kiireesti\nmatkaan nyt ja pysy kylmäverisenä!\"\n\nKun Florence käänsi tulisen päistärikön ja huudahti sen korvaan, näytti\nMadeline käyvän veltoksi ja avuttomaksi. Suuri hevonen rupesi\njuoksemaan tömistäen. Tämä toi mieleen Bonitan, liehuvan, tumman tukan\nja villin yöllisen ratsastuksen. Florencen hiukset aaltoilivat tuulessa\nja loistivat kullalta auringonvalossa.\n\nHevonen halusi juosta ja se oli nopea. Madeline hellitti ohjaksia,\nlaski ne valloilleen hevosen kaulalle. Eläin meni ryskyen pienten\nmesquite-tiheikköjen läpi ja harppasi halkeamien sekä vesiperäisten\npaikkojen yli. Madeline kuulosteli jäljessään kajahtelevien kavioiden\ntöminää. Hän katsahti vasten tahtoaan taaksensa. Noin mailin\nmittaisella harmaalla lakeudella ei ollut yhtään hevosta, miestä eikä\nmitään elävää olentoa. Hän kääntyi katsoakseen taaksensa toiselle\npuolelle, alas laakson rinnettä.\n\nSieltä avautuva näky -- Florence ratsastaen Majestyllä ja koettaen\nmutkia tehden paeta kokonaista vaquero-joukkoa -- sai Madelinen posket\nvaalenemaan ja sai hänet tarttumaan kauhuissaan satulannuppiin.\nMadeline näki erään vaqueron tulevan lähemmäksi heiluttaen lassoaan\npäänsä ympäri, mutta hän ei ollut kyllin lähellä heittääkseen sen.\nToinen vaquero kiiti poikittain toisen eteen. Sitten, Madelinen\nläähättäessä äänettömässä odotuksessaan, päistärikkö käännähti sivulle\nväistääkseen hyökkäyksen. Välimatka kasvoi Florencella ja takaa\najajilla.\n\nMadelinen silmät peitti hämärä eikä siihen ollut syynä tuulen\ntuiverrus. Hän hieroi sen pois ja näki Florencen lentävänä pilkkuna\nepäselvän harson läpi. Uskalias tyttö!\n\nKun Madeline seuraavan kerran katsoi taakseen, oli Florence kaukana\ntakaa-ajajiensa edellä ja miltei katoamassa matalan kummun taakse.\nVarmana Florencen turvallisuudesta Madeline ryhtyi ajattelemaan omaa\nkulkuaan ja mahdollisuuksia, jotka odottivat karjatalolla. Hän muisti\nepäonnistumisensa koettaessaan saada jonkun puhelimeen. Totta oli, että\nmyrsky oli kerran katkaissut johtimen. Mutta hänellä oli vain vähän\ntodellista toivoa siitä, että asia olisi siten tällä kertaa. Hän\nratsasti eteenpäin pidättäen mustaa hevostaan karjataloa lähestyessään.\nHän lähestyi sitä etelästä eikä tavallista polkua, joten hän tuli\npitkin kummun rinnettä talon takaosaa kohti. Hän ei voinut huomata\nmitään erikoista.\n\nOli ehkä onneksi, että kiipeäminen rinnettä ylös hidastutti mustan\nvauhtia ja hän voi ohjata sitä. Se ei ollut enää vaikeasti\npysäytettävissä. Mutta sillä hetkellä, jolloin hän laskeutui sen\nselästä, se hypähti ja ravasi pois. Rinteen reunalla, vastapäätä\nkarja-aitauksia se pysähtyi, kohotti päätään ja nosti korvansa pystyyn.\nSitten se päästi hirnunnan ja syöksyi polkua alas.\n\nMadeline, jota tämä hirnuminen varoitti, koetti rohkaista itsensä uutta\nja odottamatonta tilannetta varten. Mutta kun hän huomasi vieraan\nmiesjoukon ratsastavan nopeasti alas rinnettä, tunsi hän pelkoa ja\npakeni päistikkaa taloon.\n\n\n\n\nGuerillajoukkio\n\n\nMadeline telkesi oven ja paeten keittiöön neuvoi kauhistuneita\npalvelijoita sulkeutumaan huoneeseensa. Sitten hän juoksi omiin\nhuoneisiinsa. Hänelle oli vain muutamien hetkien asia sulkea ja\nvarustaa poikkipuilla raskaat ikkunaluukut. Mutta kun hän oli vielä\nkiinnittämässä viimeistä, kopisivat kaviot talon edustalla. Hän näki\nvilaukselta villejä, takkuisia hevosia ja rääsyisiä, tomuisia miehiä.\nHän ei ollut milloinkaan nähnyt näitä ratsastajia. Vaqueroissa oli\nsiroutta ja tyylikkyyttä, he pitivät pitseistä, helyistä ja ripsuista,\nhe varustivat hevosensa hopeoiduin koristein. Mutta ratsastajat, jotka\nnyt tömistivät ajotielle, olivat eriskummallisia, laihoja ja villejä.\nHe olivat guerilloja, rosvojoukkiota, joka oli rasittanut rajaseutuja\nvallankumouksen alkamisesta asti. Toinen silmäys sai Madelinen\nvakuuttuneeksi siitä, etteivät he kaikki olleet meksikolaisia.\n\nLainsuojattomien näkeminen tuossa joukossa sai Madelinen käsittämään\ntodellisen vaaransa. Hän muisti, mitä Stillwell oli kertonut hiljattain\nsattuneista rosvojen ryöstöretkistä pitkin Rio Grandea. Nuo kiertelevät\njoukot, jotka työskentelivät vallankumouksen kiihtymyksen vallitessa,\nnäyttäytyivät siellä täällä syrjäisissä paikoissa ja olivat tiessään\nyhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin. Useimmiten he halusivat rahaa ja\naseita, mutta heillä oli tapana varastaa kaikkea ja suojattomat naiset\nolivat kärsineet heidän käsissään.\n\nMadeline kokosi kiireesti arvopaperinsa ja melkoiset rahamäärät, jotka\nhänellä oli pulpetissaan, juoksi ulos, sulki ja lukitsi oven, kulki\npation poikki talon toiselle puolelle ja lähti taas sisään koettaen\npäättää, mihin monista käyttämättömistä huoneista olisi paras\npiilottautua. Ja ennen kuin hän oli tehnyt päätöksensä, tuli hän\nviimeiseen huoneeseen. Juuri silloin jyskytys oveen sekä\npalvelijattarien kimeät huudot lisäsivät Madelinen levottomuutta.\n\nHän astui viimeiseen huoneeseen. Siinä ei ollut lukkoa eikä telkeä\novella. Mutta huone oli suuri ja pimeä ja oli puoleksi täynnä\nalfalfaheinäpaaluja. Luultavasti se oli talon turvallisin paikka,\nainakin tarvittaisiin aikaa löytämään jokin, joka oli kätketty sinne.\nMadeline pudotti arvoesineensä hämärään nurkkaan ja peitti ne\nirtonaisilla heinillä. Kun tämä oli tehty, tunnusteli hän tiensä\nkapeata käytävää pitkin päällekkäin kasattujen paalujen välitse ja\nkyyristyi erääseen seinäkomeroon.\n\nTuntiessaan, että oli välttämätöntä toimia, Madeline vapisi ja oli\nmelkein hengittämättä. Hänen ihonsa tuntui tiukalta ja kylmältä. Hänen\nrinnallaan oli paino, hänen suunsa oli kuiva ja hänellä oli omituinen\nhalu nieleskellä. Kumeita ääniä kuului talon toiselta puolelta. Näiden\näänien hiljaisina väliaikoina hän kuuli hiirien kitinän ja kahinan\nheinissä. Hiiri juoksi hänen kätensä yli.\n\nHän kuunteli, toivoi ja kuitenkin pelkäsi cowboydensa lähestyvän.\nTulisi taistelu -- verta -- miehiä ehkä tapettaisiin. Mutta ehkä\nguerillat menisivät ajoissa välttääkseen yhteentörmäystä hänen\nmiestensä kanssa. Hän toivoi sitä.\n\nOdottaminen ja kuunteleminen lisäsi hänen jännitystään. Ei näyttänyt\ntapahtuvan mitään. Ja kuitenkin tuntui kuluvan kokonaisia tunteja hänen\nkyyristellessään. Oliko Florence saavutettu? Hän epäili sitä, hän\ntiesi, ettei se voinut olla totta. Siitä huolimatta oli epävarmuuden\ntuottama jännitys kiduttava.\n\nYht'äkkiä oven läimähdys täytti hänet pelolla. Jotkut guerillat olivat\ntulleet talon itäiseen sivustaan. Hän kuuli saappaiden laahustusta ja\nkannusten kilinää, ovien läiskyttämistä ja huoneiden tutkimista.\n\nMadeline kadotti luottamuksen kätköpaikkaansa. Lisäksi hän huomasi\nmahdottomaksi yrittää onneaan koettamalla päästä pois. Ajatus, että\nroistot ottaisivat hänet kiinni tässä pimeässä huoneessa, täytti hänet\nkauhulla. Hänen täytyi päästä valoon. Hän nousi nopeasti ja meni\nikkunan luo. Rautainen koukku antoi helposti perään ja toinen puolikas\npysyi kiinni toisen auetessa muutamia tuumia. Hän katseli ulos\nvihreälle rinteelle, jota peitti kukat ja pensaat. Ei miestä eikä\nhevosta näkynyt. Hän luuli olevansa varmemmin piilossa ulkona\ntiheikössä kuin talossa. Hyppäys ikkunasta olisi hänelle helppo.\n\nHän vetäisi puolikasta. Se ei liikahtanut. Se oli tarttunut\nalapuoleltaan kiinni. Vaikka hän veti kaikin voimin oli se turhaa.\nLuopuessaan yrityksestään kämmenet kuumina ja haavoittuneina hän kuuli\nmiesten lähestyvän. Pelko, viha ja voimattomuus taistelivat ylivallasta\nja saivat hänet epätoivoon. Hän oli nyt yksin ja hänen täytyi luottaa\nomaan itseensä. Ja kun hän jännitti jokaisen lihaksensa ja kuuli\nmiesten ääniä ja hätäisen etsiskelyn melua, sai hän äkkiä varmuuden\nsiitä, että he ajoivat häntä takaa. Hän tiesi sen. Hän ei ihmetellyt\nsitä. Mutta hän ihmetteli, oliko hän todellakin Madeline Hammond ja\noliko mahdollista, että miehet tekisivät pahaa hänelle. Sitten\nraskaiden jalkojen töminä viereisen huoneen lattialla antoi hänelle\npelon tuoman äärimmäisen voiman. Työntäen käsillään ja hartioillaan hän\nsai ikkunan liikkumaan tarpeeksi auki saadakseen ruumiinsa sen läpi.\nSitten hän astui ikkunalaudalle ja liukui aukon läpi. Hän ei nähnyt\nketään, hyppäsi alas ja juoksi pensaiden joukkoon. Sydän kurkussa\nMadeline kyyristyi maahan.\n\nKimeä kiljahdus, jota seurasi guerillojen juokseminen ja ratsaille\nnousu, nosti hänen toivoaan. He olivat nähneet cowboyt ja pakenivat.\nSaappaiden nopea töminä kuistilla ilmaisi, että miehet kiiruhtivat pois\ntalosta.\n\nUseita hevosia vilahti hänen ohitseen, ei kymmenenkään jalan päässä.\nYksi ratsastaja näki hänet, sillä hän kääntyi huutaakseen taaksensa.\nTämä sai Madelinen kauhistumaan. Tuskin tietäen mitä teki alkoi hän\njuosta talosta pois. Hänen jalkansa tuntuivat olevan lyijyä. Hän tunsi\nsamaa kauheata voimattomuutta, mikä valtasi hänet joskus, kun hän\nuneksi olevansa takaa-ajettu. Hevosia ja huikkaavia ratsastajia kiiti\nhänen ohitseen pensaikkoon. Hänen takanaan kuului kavioiden töminää.\nHän kääntyi sivulle, mutta töminä tuli lähemmäksi. Hän oli vähällä\nsortua siihen paikkaan.\n\nKun Madeline sulki silmänsä ja oli kaatua kavioiden alle, tarttui\nkarkea, voimakas käsi häntä vyötäisistä, otti hänestä kiinni\nvoimakkaasti ja heilautti hänet ilmaan. Hän tunsi raskaan iskun, kun\nhevosen lapa koski häneen, ja sitten käsivartensa vääntymisen, kun\nhänet vedettiin ylös. Tuska sai hänet kadottamaan näkönsä ja tuntonsa.\n\nMutta hän ei kadottanut tuntoaan siinä määrin, ettei olisi ollut\ntietoinen siitä, miten häntä kuljetettiin nopeasti pois. Hänestä se\nnäytti jatkuvan pitkän aikaa. Kun hänen huomiokykynsä palasi, ei vauhti\nollut enää rajua. Vähään aikaan ei hän voinut määritellä asentoaan.\nSitten hän näki, että oli kasvot päin maata ja makasi poikittain\nsatulassa pää riippuen alaspäin. Hän ei voinut liikuttaa edes kättänsä.\nSitten hän tunsi pehmeän nahan kosketuksen. Hän näki meksikolaisen\nsaappaan, jossa oli suuren suuri hopeakannus, sekä hevosen höyryävät\nkupeet ja jalat sekä tomuisen polun. Pian jonkinlainen punainen hämärä\nverhosi hänen silmänsä, hänen päätänsä huimasi ja hän tunsi liikkeen ja\ntuskan vain heikosti.\n\nKun oli kulunut aika, joka tuntui tuhannelta rasittavalta tunnilta,\nnosti joku hänet hevosen selästä ja pani maahan, missä hän vähitellen\nalkoi saada selville asiat, kun veri poistui hänen päästään ja hän\nsaattoi nähdä.\n\nHän makasi harvassa mäntymetsikössä ja varjot osoittivat iltapuolen\nolevan käsillä. Hän tunsi palaneen puun savua ja kuuli hevosten\nhampaiden rouskutusta. Ihmisäänet saivat hänet kääntämään kasvonsa.\nJoukko miehiä seisoi ja istui leiritulen ympärillä syöden kuin sudet.\nKiinniottajien katseet saivat Madelinen sulkemaan silmänsä ja lumous\nsekä pelko saivat hänet avaamaan ne taas. He olivat enimmäkseen\nhoikkavartaloisia ja ohutpartaisia meksikolaisia, mustia, laihoja ja\nnälistyneitä. Ei kellään ollut takkia. Muutamilla harvoilla oli\nkaulaliina. Joillakuilla oli nahkavyöt, joihin oli asetettu\npatruunoita. Vain harvoilla oli pyssy.\n\nMiehet kohdistivat huomionsa toisaalta ahnaan ruokahalunsa\ntyydyttämiseen, toisaalta valppaaseen tähystämiseen. He odottivat\njotakuta, ajatteli Madeline. Hän ei voinut ymmärtää kuin sanan sieltä\nja täältä. Pian kuitenkin Don Carlosin nimi herätti hänessä uudelleen\ntarkkaavaa uteliaisuutta, sai hänet elävästi tuntemaan asemansa. Ja\npelko valtasi taas hänet.\n\nJonkun guerillan matala huudahdus ja käsivarren heilaus sai koko joukon\nkääntymään ja keskittämään huomionsa vastakkaiseen suuntaan. He\nkuulivat jotakin. He näkivät jonkun. Likaiset kädet etsivät aseita ja\nsitten joka mies jäykistyi. Mutistiin kirouksia, tuli lyhyt\nhiljaisuuden aika, jota seurasi kuiskauksia, ja sitten selvä ääni\nhuudahti \"El Capitan!\"\n\nPuistatus kulki Madelinen läpi ja hänen silmäluomensa avautuivat\nselkoselälleen. Hän yhdisti heti paikalla El Capitanin nimen Stewartiin\nja tunsi omituista mielipahaa. Hän ei ajatellut takaa-ajoa tai avuksi\ntulemista, vaan kuolemaa. Nämä miehet tappaisivat Stewartin. Mutta\nvarmasti hän ei tullut yksinään. Hän kuuli kavioiden hitaan, raskaan\ntöminän. Pian näkyi puiden välissä liikkuvan miehen hahmo käsivarret\nkohotettuina korkealle pään yläpuolelle. Sitten Madeline näki hevosen\nja tunsi sen Majestyksi. Silloin hän tiesi, että siinä oli todellakin\nStewart ratsastamassa päistäriköllä. Kun epäilyä ei ollut enää, tunsi\nhän tukahduttavaa iloisuuden, pelon ja ihmetyksen tunnetta.\n\nGuerillat hypähtivät ylös aseet valmiina. Stewart lähestyi yhä kädet\nkorkealla ja ratsasti suoraan leiritulen piiriin. Sitten eräs guerilla,\nilmeisesti päällikkö, viittoi uhkaavia miehiä istuutumaan ja astui\nStewartin luo. Hän tervehti tulijaa. Tervehdyksessä kuvastui\nkummastusta, mielihyvää ja kunnioitusta. Tällä hetkellä Stewart näytti\nhänestä yhtä kylmältä ja huolettomalta kuin hän olisi laskeutunut\nratsailta Madelinen kuistinportaiden luona. Mutta kun hän pääsi alas,\nnäki Madeline, että hänen kasvonsa olivat valkoiset. Hän pudisti kättä\nguerillan kanssa ja sitten hänen katseensa kulki miesten yli ja pitkin\naukeaa, kunnes pysähtyi Madelineen. Madeline koetti hymyillä\nvakuuttaakseen hänelle olevansa elossa ja voivansa hyvin. Kaiken tämän\nohessa Stewart katseli päällikköä kasvoihin ja puhui nopeasti.\nPäällikkö vastasi levittäen laajalle kätensä, joista toinen osoitti\nMadelinea. Stewart veti miehen hieman sivulle ja sanoi jotakin, joka\noli tarkoitettu vain hänen korvaansa. Päällikön kädet lennähtivät ylös\nhämmästystä ja suostumusta osoittavin elein. Taas Stewart puhui\nnopeasti. Hänen kuulijansa kääntyi sitten puhuakseen joukolleen.\nMadeline kuuli sanat \"Don Carlos\" ja \"pésos\". Kuului lyhyt,\nmutiseva vastalause, jonka päällikkö sai jyrisevällä äänellä\nvaikenemaan. Madeline arvasi, että tämä guerilla oli myöntynyt hänen\nvapauttamiseensa ja että toisten joukon jäsenten suostumus oli hankittu\nrahalla.\n\nStewart astui hänen sivulleen taluttaen päistärikköä. Majesty hyppäsi\npystyyn ja korskui nähdessään emäntänsä maassa. Stewart polvistui\npitäen yhä ohjaksia kiinni.\n\n\"Oletteko kunnossa?\" kysyi hän.\n\n\"Luulen niin\", vastasi toinen koettaen nauraa. \"Jalkani on sidottu.\"\n\nTumma veri nousi Stewartin kasvoille ja salama leimahti hänen\nsilmistään. Madeline tunsi hänen irrottavan siteet hänen nilkoistaan.\nSanaakaan sanomatta nosti Stewart hänet pystyyn ja sitten Majestyn\nselkään. Madeline horjui vähän satulassa, tarttui satulannuppiin ja\nkoetti nojata Stewartin olkapäähän. \"Älkää hellittäkö\", sanoi cowboy.\nMadeline näki hänen tuijottavan metsään kaikille suunnille. Ja häntä\nhämmästytti nähdä guerillojen ratsastavan pois. Yhdistäen nämä kaksi\ntosiasiaa sai Madeline ajatuksen, ettei Stewart eivätkä toisetkaan\nhalunneet tavata jotakuta, joka ilmeisesti pian tulisi aukealle.\nStewart ohjasi päistärikön oikealle ja käveli Madelinen sivulla tukien\nhäntä satulassa. Alussa Madeline oli niin heikko ja päästään pyörällä,\nettä tuskin saattoi pysytellä paikallaan. Pian huimaus kuitenkin meni\nohi ja hän teki ponnistuksen ratsastaakseen ilman toisen apua. Mutta\nhänen heikkoutensa ja nyrjähtyneen käsivarren tuska tekivät yrityksen\ntyölääksi.\n\nStewart oli poikennut polulta ja kulki metsän tiheämpiä osia kohti.\nAurinko laski alhaalle ja kultaviiruja ilmestyi mäntyjen väliin.\nMajestyn kaviot eivät kuuluneet pehmeässä maassa. Metsää alkoivat\nhalkoa pienet syvennykset, jotka kaikki kävivät laidoiltaan viettäviksi\nja laajenivat. Pian pehmeä maaperä muuttui kallioiseksi. Hevonen\nkorskui ja nakkeli päätään. Loiskivan veden ääni katkaisi hiljaisuuden.\nSyvennys laajeni ja pieni puro solisi kivien yli. Majesty korskui taas,\npysähtyi ja taivutti päätään.\n\n\"Se haluaa juoda\", sanoi Madeline. \"Minäkin olen janoinen ja hyvin\nväsynyt.\"\n\nStewart nosti hänet satulasta, ja kun heidän kätensä erkanivat, tunsi\nMadeline jotakin kosteata ja lämmintä. Veri juoksi pitkin hänen\nkäsivarttaan kämmenelle.\n\n\"Minusta -- vuotaa verta\", sanoi hän epävarmasti. \"Oi, minä muistan.\nKäsivarteeni sattui.\"\n\nHän piti sitä koholla. Stewartin sormet tuntuivat lujilta ja varmoilta.\nHän halkaisi nopeasti märän hihan. Madelinen kyynärvartta oli\nraapaistu. Stewart pesi veren pois.\n\n\"No, ei se tee mitään. Minä olin vain vähän hermostunut. Näin\nensimmäistä kertaa omaa vertani.\"\n\nToinen ei vastannut mitään repiessään Madelinen nenäliinan kaistaleiksi\nja sitoessaan hänen käsivartensa. Madelinesta tuntui turvalliselta. Ja\ntämän vaikutelman takia hän oli hämmästynyt, kun hän näki Stewartin\nvapisevan. Stewart seisoi hänen edessään käärien kokoon kaulaliinaansa,\njoka oli vielä märkä ja josta hän ei koettanut saada pois punaisia\ntahroja.\n\n\"Neiti Hammond\", sanoi hän käheästi. \"Minä tiedän, kuka hän oli.\nOlisin voinut tappaa hänet. Mutta en olisi saanut teitä vapaaksi,\nymmärrättehän? Minä en uskaltanut.\"\n\nMadeline tuijotti Stewartiin.\n\n\"Rakas poika!\" huudahti hän.\n\nJa sitten hän keskeytti. Hän ei voinut löytää sanoja.\n\nTämä mies pyysi häneltä anteeksi sitä, ettei ollut tappanut miestä,\njoka oli käynyt käsiksi häneen.\n\n\"Stewart, minä ymmärrän. Te olitte minun mieleiseni cowboy. Minä kiitän\nteitä.\"\n\nMutta hän ei ymmärtänyt niin paljon kuin viittaili ymmärtävänsä.\nHän oli kuullut monta kertomusta tämän miehen kylmästä\nvälinpitämättömyydestä vaaran ja kuoleman hetkellä. Stewart oli aina\nnäyttänyt kovalta kuin graniitti. Miksi sai pieni tilkka verta tytön\nkäsivarrella hänen poskensa kalpenemaan, käden vapisemaan ja äänen\nepäselväksi? Vastaus ensimmäiseen kysymykseen oli se, että hän rakasti\ntyttöä. Toiseen Madeline ei voinut vastata. Yht'äkkiä tulvi Madelinen\nyli tulvaveden tavoin tunto siitä, miten täydelleen mahdollista oli\nStewartin tapaisen miehen rakastaa häntä. Luonto sai tässä aikaan\noikean tasapainon. Jokin syvä ja hämärä, joka piili tulevaisuudessa,\njokin tuntematon ääni kutsui Madelinea ja häiritsi häntä. Ja koska ääni\nei vedonnut hänen järkeensä, sulki hän korvansa lämpimältä ja\nsykkivältä elämältä sekä päätti olla milloinkaan kuuntelematta sitä.\n\n\"Onko turvallista levähtää vähän?\" kysyi hän. \"Minä olen väsynyt.\"\n\n\"Meillä on nyt kaikki hyvin\", sanoi toinen.\n\n\"Missä me olemme?\"\n\n\"Ylhäällä vuoristossa kymmenen mailin päässä karjatalolta. Juuri täällä\nalhaalla on polku. Minä voin viedä teidät kotiin puolenyön aikaan. He\ntulevat levottomiksi siellä alhaalla.\"\n\n\"Mitä on tapahtunut?\"\n\n\"Eipä paljon mitään muille kuin teille. Siinä on -- siinä on juuri kova\nonni. Florence sai meidät kiinni rinteellä. Me olimme palaamassa\npalopaikalta. Olimme aivan uupuneita. Mutta pääsimme karjatalolle ennen\nkuin mitään vahinkoa oli tapahtunut. Meillä oli vaivaa ennen kuin\nlöysimme jälkeäkään teistä. Nels keksi jäljet ikkunan alla. Ja silloin\ntiesimme asian. Minulla oli onnea saavuttaakseni rosvojoukon niin pian.\nOlin arvannut oikein. Tunsin sen guerillapäällikön. Hän on\nmeksikolainen rosvo. Mutta hän taisteli Maderon puolesta ja minä olin\nhänen kanssaan koko paljon.\"\n\n\"Miten saitte minut vapaaksi?\"\n\n\"Tarjosin rahaa. Sitä kaikki kapinalliset haluavat.\"\n\n\"Kuinka paljon?\"\n\n\"Kaksituhatta Meksikon dollaria. Minä annoin sanani. Minun on\nhankittava rahat. Sanoin heille, milloin ja missä kohtaisin heidät.\"\n\n\"Hyvä! Olen iloinen että minulla on rahaa.\" Madeline nauroi. \"Mutta\nsanokaa minulle: tuo kapinapäällikkö ei vaatinut rahaa?\"\n\n\"Ei. Raha on hänen miehilleen.\"\n\n\"Mitä te sanoitte hänelle? Minä näin teidän kuiskaavan jotakin hänen\nkorvaansa.\"\n\nStewart painoi päänsä alas ja katsoi pois.\n\n\"Me olimme tovereita. Eräänä päivänä vedin hänet ylös ampumahaudasta.\nMinä muistutin hänelle siitä. Sitten minä -- minä kerroin hänelle\njotakin, jonka -- jonka luulin...\"\n\n\"Stewart, minä tiedän siitä tavasta, jolla hän katseli minua, että te\npuhuitte minusta.\"\n\nMies ei ollut halukas vastaamaan, eikä tyttö vaatinut sitä kivenkovaan.\n\n\"Minä kuulin Don Carlosin nimen useita kertoja. Mitä on Don Carlosilla\nja hänen vaqueroillaan tekemistä tämän kanssa?\"\n\n\"Siitä sekarotuisesta saa koko asia alkunsa\", vastasi Stewart synkästi.\n\"Hän poltti karjatalonsa ja karja-aitauksensa estääkseen meitä saamasta\nniitä. Mutta hän teki sen myös saadakseen kaikki pojat pois teidän\nkotoanne. Heillä oli suurenmoinen suunnitelma. Minä jätin määräyksen,\nettä jonkun piti pysyä teidän luonanne. Mutta Al ja Stillwell, jotka\novat kumpikin kuumapäisiä, ratsastivat pois tänä aamuna. Sitten tulivat\nguerillat.\"\n\n\"No mikä oli ajatuksena -- suunnitelmana -- niin kuin te sanoitte?\"\n\n\"Saada teidät\", sanoi toinen suoraan.\n\n\"Minut! Ettehän tarkoita, että minun kiinni ottamiseni oli jotakin\nmuuta kuin pelkkä sattuma?\"\n\n\"Minä tarkoitan sitä. Mutta Stillwell ja teidän veljenne luulevat, että\nguerillat halusivat rahaa ja aseita ja että he vain sattumalta veivät\nteidät mukanaan, koska juoksitte hevosen kuonon alle.\"\n\n\"Te ette hyväksy sitä ajatusta?\"\n\n\"En. Eikä Nels ja Nick Steelekään. Tunnemme Don Carlosin ja\nsekarotuiset. Ajatelkaa, miten vaquerot ajoivat Florencea takaa teidän\nsijastanne!\"\n\n\"Mitä te sitten ajattelette?\"\n\n\"En mielelläni sanoisi sitä.\"\n\n\"Mutta minä haluaisin tietää. Jos se koskee minua, pitäisi minun\ntietää\", vastusteli Madeline. \"Mitä syytä on Nelsillä ja Nickillä\nepäillä Don Carlosia siitä, että hän suunnittelisi minun\nryöstämistäni?\"\n\n\"Luullakseni heillä ei ole mitään syytä, jonka te hyväksyisitte. Kerran\nkuulin Nelsin sanovan, että hän oli nähnyt sen sekarotuisen katsovan\nteihin ja että jos hän näkisi Donin tekevän sen uudestaan, ampuisi hän\nmiehen.\"\n\n\"Mutta sehän on naurettavaa. Ampua mies, koska hän katsoo naiseen!\nTämähän on sivistysmaa.\"\n\n\"Niin, ehkä semmoinen olisi naurettavaa sivistysmaassa. Sivistyksessä\non muutamia kohtia, joista en välitä.\"\n\n\"Mikä esimerkiksi?\"\n\n\"En esimerkiksi voi sietää sitä tapaa, jolla miehet sallivat toisten\nmiesten kohtelevan naisia.\"\n\n\"Mutta tämä on omituista puhetta teiltä, joka sinä iltana, kun\ntulin...\"\n\nToisen häpeämistä ei ollut hauska nähdä. Äkkiä Stewart nosti päänsä ja\nMadeline tunsi, että leimuavat silmät polttivat häntä.\n\n\"Otaksutaan, että olin juovuksissa. Otaksutaan, että olisin tavannut\njonkun tavallisen tytön. Otaksutaan, että olisin todella saanut hänet\nnaimisiin kanssani. Ettekö luule, että olisin lakannut juomasta ja\nollut hänelle hyvä?\"\n\n\"En tiedä, mitä ajattelisin teistä\", vastasi Madeline.\n\nSeurasi lyhyt hiljaisuus. Madeline näki laskevan auringon viimeisten\nkirkkaiden säteiden liukuvan kaukaisen kallionhuipun yli. Stewart\nsuitsitti hevosen uudestaan ja tarkasti satulavyötä.\n\n\"Minä jouduin polulta pois. Don Carlosista sanon suoraan -- en sitä,\nmitä Nels ja Nick luulevat, vaan mitä itse tiedän. Don Carlos toivoi\nvievänsä teidät pois itseään varten ikään kuin te olisitte ollut\norjatyttö. Ehkä hänellä oli suurempikin suunnitelma kuin mitä\nkapinallinen ystäväni minulle sanoi. Ehkä hän meni niinkin pitkälle,\nettä toivoi Amerikan joukkojen ajavan häntä takaa. Kapinalliset\nkoettavat saada Yhdysvallat liikkeelle. He pitäisivät sitä\ntervetulleena. Mutta olipa miten tahansa, sekarotuinen tarkoitti teille\npahaa ja hän on tarkoittanut sitä siitä asti kun näki teidät\nensimmäisen kerran. Siinä kaikki.\"\n\n\"Te olette tehnyt minulle ja perheellemme palveluksen, jota emme\nkoskaan voi saada korvatuksi.\"\n\n\"Olen tehnyt teille palveluksen. Mutta älkää puhuko sen maksamisesta.\nOn kuitenkin yksi ajatus, jonka haluaisin teidän tietävän ja jota minun\non vaikea sanoa. Ja se on tämä. Sellaisen naisen kuin te ei olisi\nmilloinkaan pitänyt tulla tähän Jumalan hylkäämään maahan, ellei hänen\ntarkoituksenaan ollut itsensä unohtaminen. Mutta koska te tulitte ja\nkoska nuo paholaiset todella laahasivat teidät pois, haluan teidän\ntietävän, että kaikki rikkautenne, asemanne ja vaikutusvaltanne ei\nolisi milloinkaan pelastanut teitä helvetistä tänä yönä. Vain sellainen\nmies kuin Nels tai Nick Steele tai minä olisi voinut tehdä sen.\"\n\nMadeline Hammond tunsi tämän totuuden. Mikä olikaan erotuksena hänen ja\nStewartin välillä, mikä tahansa olikaan yhteiskuntaluokan ja\nsivistyksen väärien mittapuiden asettama erotus, totuus oli se, että\ntäällä villissä vuoristossa hän oli vain nainen ja tuo toinen\nyksinkertaisesti mies. Miestä hän tarvitsi ja jos hänen valintansa\nolisi voitu ottaa huomioon tällä äärimmäisen hädän hetkellä, olisi\nse osunut siihen mieheen, joka oli juuri rohkeasti vastannut\nrauhallisesti.\n\n\"Luulen, että meidän olisi paras lähteä nyt\", sanoi Stewart ja vei\nhevosen aivan lähelle suurta kalliota. \"Tulkaa!\"\n\nMadeline tunsi heikot voimansa. Ensimmäisen kerran hän tunnusti\nitselleen, että häntä oli haavoitettu. Hän ei kuitenkaan tuntenut\nsuurta tuskaa paitsi liikuttaessaan olkapäätään. Kun hän oli satulassa,\njohon Stewart nosti hänet, painui hän heikkona kokoon. Tie oli\nepätasainen; joka askel koski häneen, ja hän kallistui heikkona\neteenpäin satulannuppia kohti.\n\n\"Tässä on polku\", sanoi Stewart.\n\nMadeline horjahti ja ellei Stewart olisi tukenut, olisi hän pudonnut\nsatulasta. Hän kuuli miehen noituvan hiljaa.\n\n\"Kas niin, tämä ei käy\", sanoi Stewart. \"Työntäkää jalkanne satulanupin\nyli. Toinen -- tuohon.\"\n\nNousten sitten hevosen selkään hän pujottautui Madelinen taakse ja piti\nhäntä vasemmalla käsivarrellaan siten, että hän oli poikittain\nStewartin polvilla pää tämän olkapäätä vasten. Pian hän tunsi suurta\nhuojennusta. Hetken aikaa hän tuntui olevan puoleksi juovuksissa kuin\nolisi heilunut riippumatossa. Punainen hehku vaaleni lännessä. Hän\nsaattoi nähdä kunnaiden yli, missä hämätä laskeutui harmaana. Puut\nreunustivat polkua. Silloin tällöin suuren suuret likaisenharmaat\nkalliot kohosivat hänen ylitseen. Taivas oli kirkas ja teräksinen.\nHeikko tähti tuikki. Ja vihdoin hän näki lähellä itseään Stewartin\nkasvot, jotka taas olivat tummat ja tunteettomat.\n\nStewartin käsivarsi piti hänestä kiinni lujasti ja antoi hänen\nsovittautua hevosen liikunnan mukaan. Hän tunsi jänteet ja luun\nraskaana ja voimakkaana sekä lihaksien kimmoisuuden. Cowboy piti häntä\nkuin lasta. Paidan karkea pinta hieroi hänen leukaansa ja sen alla hän\ntunsi kostean kaulaliinan, jota Stewart oli käyttänyt hautoessaan hänen\nkäsivarttaan, ja yhä syvemmällä sydämen säännöllisen tykytyksen. Hänen\npäänsä ei ollut milloinkaan ennen levännyt miehen rintaa vasten. Hän\ntunsi enemmän kuin ruumiillisen kosketuksen aiheuttaman aistimuksen.\nJokin siinä ilmenevä luonnollisuus sai hänet ajattelemaan elämää. Kun\nviileä tuuli puhalsi alas kukkuloilta irrottaen hänen sekaannuksissa\nolevan tukkansa, näki hän että hiussuortuvat kiertyivät Stewartin\nkasvoille. Ja kun hän sulki silmänsä, tunsi hän irtautuneiden\nsuortuvain liehuvan Stewartin poskia vasten.\n\nHän tunsi myös tomun hajua ja villiä tuoksua ilmassa.\n\nPensaikossa polun varrella tuuli huokaili matalasti ja suhisten. Äkkiä\nkatkaisi hiljaisuuden arosuden terävä haukunta ja sitten kuului kaukaa\npitkä valitus. Majestyn kavio helähti kiveä vasten.\n\nTaas hän ihmetellen aprikoi, oliko tämä nainen, joka oli alkanut\najatella ja tuntea niin paljon, todellakin Madeline Hammond. Hänelle ei\nollut milloinkaan tapahtunut mitään. Ja tässä leikitteli hänen kanssaan\nseikkailu, ehkä kuolema ja varmastikin elämä samoin kuin hänen\nhiuksensa leikittelivät Stewartin kasvoilla. Hän ei voinut uskoa\ntodellisuutta.\n\nMadeline avasi silmänsä ja huomasi, että yö oli tullut, taivas oli\ntummaa, samettista sineä, jossa valkoiset lähdet leimusivat. Viileä\ntuuli riuhtoi hänen hiuksiaan ja suortuviensa lävitse hän näki\nStewartin kasvot rohkeina ja terävinä taivasta vasten.\n\nSitten, kun hän ei enää jaksanut vastustaa ruumiillista väsymystä, tuli\nhänen tilanteensa taas epätodelliseksi ja kummalliseksi. Raukeus alkoi\npeitteen tavoin hiipiä hänen ylitseen. Tuntien puoleksi tiedottomasti\ntykytystä korvassaan, jotakin saavuttamattoman suloista, syvä-äänistä\nja omituista kuin kaukaa kuuluvan kellon äänen, hän vaipui uneen pää\nStewartin rintaa vasten.\n\n\n\n\nYstäviä Idästä\n\n\nKarjatalolle palaamisensa jälkeen ei Madeline voinut huomata mitään\nruumiillista vammaa seikkailurikkaiden kokemustensa muistona. Se\nhämmästytti häntä, mutta ei läheskään niin paljon kuin se että\nmuutamien viikkojen kuluttua hän huomasi tuskin muistavansa seikkailuja\nollenkaan. Ellei hän olisi huomannut cowboydensa vartioivan, olisi hän\nmiltei unohtanut Don Carlosin ja ryöstöretkeläiset.\n\nEi kulunut päivääkään, ettei jotakin mielenkiintoista ilmoitettu\nhänelle. Stillwell, joka oli lakkaamatta moittinut itseään siitä, että\noli ratsastanut pois sinä aamuna, jolloin Madeline otettiin kiinni,\nmuuttui enemmän huolekkaan isän kuin uskollisen ylipäällysmiehen\ntapaiseksi. Hän ei ollut milloinkaan levollinen emännästään, ellei\nollut lähellä karjataloa tai jättänyt Stewartia sinne tai ainakin\nNelsiä ja Nick Steeleä. Hän luotti Stewartiin enemmän kuin keneenkään\nmuuhun.\n\n\"Neiti Majesty, Genen asiat ovat omituisesti\", sanoi vanha\nkarjanhoitaja saapastaessaan Madelinen toimistoon.\n\n\"Mikä on hätänä?\" kysyi toinen.\n\n\"No, Gene on taas lähtenyt vuorille.\"\n\n\"Taas? Minä en tiennyt että hän meni. Minä annoin hänelle rahaa sitä\nguerillajoukkiota varten. Ehkä hän meni viemään sitä.\"\n\n\"Ei. Hän teki sen päivän tai pari sen jälkeen kun oli tuonut teidät\ntakaisin kotiin. Sitten hän lähti noin viikon kuluttua uudestaan, ja\nhän pakkasi joitakin tavaroita mukaansa. Nyt hän on livahtanut taas ja\nNels näki hänen kohtaavan jonkun, joka näytti Padre Marcosilta. No,\nminä menin alas kirkkoon ja totisesti padre Marcos oli tiessään. Mitä\nluulette tästä, neiti Majesty?\"\n\n\"Ehkä Stewart on tulemassa uskonnolliseksi\", nauroi Madeline. \"Te\nsanoitte minulle kerran niin.\"\n\nStillwell puhisi ja pyyhki punaisia kasvojaan.\n\n\"Jos olisitte kuullut hänen kiroavan Montya tänä aamuna, ette\nmilloinkaan arvaisi häntä uskonnolliseksi. Monty ja Nels ovat\ntuottaneet Genelle koko joukon huolta viime aikoina. He ovat ärtyneitä\nja taistelutuulella siitä lähtien kun Don Carlos ryösti teidät.\nVarmaankin he tarttuvat asiaan pian ja silloin meillä on pari villiä\nhärkää laitumella. Minulla on hyvällisesti vastuksia!\"\n\n\"Tehköön Stewart vain salaperäisiä matkojaan vuoristoon. Tässä,\nStillwell, on minulla teille uutisia, jotka saattavat antaa teille\naihetta vastuksiin. Minulla on kirje kotoa. Sisareni on tulossa tänne\nluokseni mukanaan joukko ystäviä. He ovat ylhäisiä ihmisiä ja eräs on\nenglantilainen lordi.\"\n\n\"No, neiti Majesty, luulen että me kaikki tulemme iloisiksi saadessamme\nnähdä heidät\", sanoi Stillwell. \"Paitsi jos he vievät teidät takaisin\nItään.\"\n\n\"Se ei ole luultavaa\", vastasi Madeline miettivästi. \"Minun täytyy\nkumminkin mennä joskus takaisin.\"\n\nHän luki otteita sisarensa kirjeestä Stillwellille ja lisäsi:\n\n\"Helen tuo mukanaan vilkkaan joukon. He vaativat kiihotusta --\nepätavallista. Pitäkäämme huolta, etteivät he pety. Te otatte pojat\nuskotuiksenne. Sanokaa heille, mitä on odotettavissa, ja sanokaa\nheille, miten kaikkeen on suhtauduttava. Minä autan teitä tässä.\nHaluan, että pojat käyttäytyvät hienoimmalla tavallaan. En välitä, mitä\nhe tekevät, mihin toimenpiteisiin he ryhtyvät suojellakseen itseään,\nmitä kepposia he keksivät, kunhan eivät vain mene kohteliaisuuden\nrajojen yli. Haluan, että he näyttelevät osansa vakavasti ja\nluonnollisesti, ikään kuin he eivät olisi koskaan eläneet toisella\ntavoin. Vieraani odottavat huvitusta. Ottakaamme heidät vastaan\nhuvittaen. No, mitä sanotte?\"\n\nStillwell nousi kasvot säteillen:\n\n\"No, sanonpa että se on hieno ajatus.\"\n\n\"Tosiaan, olen iloinen, että pidätte siitä\", jatkoi Madeline. \"Tulkaa\nluokseni taas, Stillwell, kun olette puhunut pojille. Mutta nyt, kun\nolen ehdottanut sitä, olen hieman peloissani. Te tiedätte, mitä\ncowboyden huvittelu on. Ehkä...\"\n\n\"Älkää jättäkö sitä ajatusta\", keskeytti Stillwell. \"Jättäkää pojat\nminulle. He eivät saata teitä häpeään, neiti Majesty. He tulevat\nolemaan suurenmoisia. Tämä tulee voittamaan kaikki näytelmät, mitä\nikinä olette nähnyt.\"\n\n\"Luulen, että niin käy\", vastasi Madeline. Hän oli yhä epätietoinen\nsuunnitelmastaan, mutta vanhan karjanhoitajan innostus oli tarttuvaa.\n\"Vieraani saapuvat toukokuun yhdeksäntenä. Varustakaamme sillä välin\nkarjatalo kuntoon tätä hyökkäystä varten.\"\n\nIltapäivällä toukokuun yhdeksäntenä, ehkä puoli tuntia sen jälkeen kun\nMadeline oli saanut puhelintiedon, joka ilmoitti vieraiden tulleen El\nCajoniin, kutsui Florence hänet kuistille. Stillwell oli siellä kasvot\nhymyn rypistäminä ja katsoi kaukaiseen laaksoon. Kaukana, ehkä\nkahdenkymmenen mailin päässä, nousi ohut valkoinen tomuviiru laakson\npohjasta ja kohosi taivaalle.\n\n\"Katso!\" sanoi Florence kiihtyneenä.\n\n\"Mikä nyt on?\" kysyi Madeline.\n\n\"Auto!\"\n\n\"Eihän toki! Onhan vain pari minuuttia siitä kun soitettiin ja\nsanottiin, että seurue oli juuri saapunut.\"\n\n\"Katsohan kaukoputkella\", sanoi Florence.\n\nKaukoputki sai Madelinen vakuuttuneeksi, että Florence oli oikeassa.\n\n\"Stillwell!\" huudahti hän. \"Pelkään, että luovun aatteestani. Mikä sai\nminut ryhtymään siihen?\"\n\n\"Teidän sisarenne halusi kokea jännitystä, eikö niin? Ja he kaikki\nhalusivat sitä. Luulen että he ovat ruvenneet saamaan sitä\", vastasi\nStillwell.\n\nVähemmässä kuin puolessa tunnissa jälkeenpäin tuli Madeline taas\nkuistille ja tapasi Florencen siellä.\n\n\"Oi, sinä näytät tosiaan rakastettavalta!\" huudahti Florence äkillisen\nmielijohteen kannustamana tuijottaessaan Madelinea silmät selällään.\n\"Ja jollakin tavoin niin erilaiselta!\"\n\nMadeline hymyili hieman surullisesti. Ehkä silloin, kun hän oli\npukeutunut tuohon hienonhienoon valkoiseen pukuun, hän oli omaksunut\njotakin siitä käytöstavasta, joka sopi sen pitäjälle. Hän ei voinut\nvastustaa halua näyttää taas sorealta näiden erinomaisen tarkasti\narvostelevien ystävien silmissä. Surullinen hymy oli tarkoittanut\npäiviä, jotka olivat menneet. Hän näet tiesi että se, mitä ylhäisö\nkerran oli suvainnut sanoa hänessä kauneudeksi, oli tullut\nkolminkertaiseksi sen jälkeen kuin se viimeksi oli nähty\nseurusteluhuoneessa. Madelinella ei ollut ollenkaan jalokiviä\npuvussaan, mutta hän oli kiinnittänyt vyötäisilleen kaksi suurta\ntulipunaista ruusua. Kuolleenomaista valkoista vasten kuvastui niissä\nerämaan elämä, tuli ja punaisuus.\n\n\"Link on mennyt vanhalle karjantarkastustielle\", sanoi Florence, \"ja,\noi, hänhän totisesti osaa ajaa tuota autoa!\"\n\nValkoinen täplä ja pitkä tomujuova näyttäytyivät alhaalla laaksossa. Ne\nsuuntautuivat nyt melkein suoraan karjataloa kohti. Madeline huomasi\nsen kasvavan suuremmaksi hetki hetkeltä ja hänen intonsa kasvoi sitä\nmukaa. Sitten kavioiden kopse sai hänet kääntymään.\n\nStewart tuli ratsastaen mustalla hevosellaan. Hän oli ollut poissa\ntärkeän tehtävän takia, ja hänen asiansa oli vienyt hänet\nkansainväliselle rajaviivalle. Hänen tulonsa ennen odotettua aikaa oli\nMadelinelle mieluista, sillä se merkitsi, että hänen tehtävänsä oli\nsaatu onnelliseen päätökseen. Musta hevonen pysähtyi väsyneenä ja\ntomuinen ratsastaja astui alas.\n\nMadeline tuli portaille. Stewart kääntyi hänen puoleensa otettuaan\nkimpun papereita satulalaukusta. Tomua tulvahti miehen sombrerosta, kun\nhän otti sen päästään.\n\n\"Tässä ovat tiedonannot, neiti Hammond\", ilmoitti hän.\n\nKun Madelinen terävä katse etsi Stewartin tomukuoren peittämiä kasvoja,\nkohtasi hän miehen peittelemättömän ja avomielisen katseen. Hänen oma\nkatseensa ei väistynyt vaikka hän tunsi kuuman nousevan poskilleen.\nMadeline punastui hyvin harvoin. Ja nyt oikea punastus leimusi hänen\nkasvoillaan. Se oli ärsyttävää, koska se oli käsittämätöntä. Hän otti\npaperit vastaan Stewartilta ja kiitti. Toinen kumarsi ja vei sitten\nmustansa polkua alas karja-aitauksia kohti.\n\n\"Kun Stewart näyttää tuollaiselta, on hän ratsastanut\", sanoi Florence.\n\"Mutta kun hänen hevosensa näyttää tuollaiselta, on hän varmasti\nkulkenut kilpaa tuulen kanssa.\"\n\nMadeline katseli, kun väsynyt hevonen ja ratsastaja menivät horjuen\npolkua alas. Mikä sai hänet miettiväksi? Enimmältä osaltaan oli se\njotakin uutta, äkillistä tai selittämätöntä, joka nostatti hänen\nmielensä. Tällä hetkellä oli Stewartin katse vaikuttanut Madelineen.\nStewart oli katsonut häneen, ja vanha polttava, selittämätön tuli,\ntummuus, oli kadonnut miehen silmistä. Ne olivat äkkiä olleet kauniit.\nKatse ei ollut kuvastanut hämmästystä tai ihailua, ei myöskään\nrakkautta. Madeline oli tottunut, liian tottunut noihin kaikkiin\nkolmeen. Se ei ollut intohimon tuijotusta, sillä semmoisessa ei ollut\nmitään kaunista. Madeline punnitsi asiaa ja huomasi, että Stewartin\nsilmät olivat ilmaisseet omituista ylpeyden iloa. Sellaista ilmettä ei\nMadeline ollut milloinkaan ennen kohdannut kenenkään miehen katseessa.\nLuultavasti sen omituisuus oli syynä hänen punastumiseensa. Mitä\nkauemmin hän eli näiden ulkoilmaihmisten keskuudessa, sitä enemmän he\nhämmästyttivät häntä. Erityisesti, miten käsittämätön oli cowboy\nStewart! Miksi tuon miehen piti tuntea ylpeyttä tai iloa nähdessään\nhänet?\n\nFlorencen huudahdus sai Madelinen taas tarkkaamaan lähestyvää autoa. Se\noli nyt rinteellä kuljettuaan jonkin mailin pitkää, asteittain\nviettävää maata. Kaksi keltaista tomupilveä näytti syöksyvän esiin\nvaunun takaa ja vyöryvän ylös.\n\n\"Haluaisin tietää, miltä tuntuu kulkea maili minuutissa\", sanoi\nFlorence. \"Varmasti tahdon, että Link ottaa minut mukaan. Oi,\nkatsokaahan hänen tuloaan!\"\n\nAuto muistutti valkoista hirviötä ja ellei olisi ollut tomua, olisi se\nnäyttänyt purjehtivan ilmassa. Matala, suriseva ääni kuului ja tuli\nkovemmaksi. Madeline erotti harmaan joukon ihmisiä, jotka oli sullottu\nvaunun sisälle. Paitsi ajajaa oli siellä seitsemän matkustajaa, jotka\nnäyttivät olevan heräämässä elämään, liikkuen ja huudellen harsojen,\nvaippojen ja tomusuojusten alta. Madeline astui kuistin eteen.\n\nHelen Hammond oli kolme vuotta nuorempi kuin Madeline. Hän oli hoikka\nja sievä tyttö. Hän ei muistuttanut sisartaan muussa kuin ihon\nvalkeudessa ja hienoudessa, koska hän oli enemmän ruskeasilmäistä,\nruskeatukkaista tyyppiä. Päästyään hengästyksestään hän alkoi puhua.\n\n\"Majesty, ystäväiseni, minä olen täällä! Sinä olet aloittanut hyvin.\nMinä olen suorastaan typertynyt. Minä odotin löytäväni sinut vanhana ja\nhomsumaisena. Majesty, sinä olet loistava ja vahva. Mitä sinulle on\ntapahtunut? Mikä on muuttanut sinut? Tämä kaunis huone, nuo ihanat\nruusut tuolla ulkona! Luulen että olet valmistanut itsellesi kodin\ntäällä. No niin, tunnustahan. Tiedän, että olen aina ollut itsekäs,\nmutta jos sinä olet onnellinen täällä, olen minä iloinen.\"\n\nMadelinelle tuotti mielihyvää kuulla vierailtaan ylistyslauluja\nkauniista kodista sekä havaita lämmintä mielenkiintoa siihen.\n\nCastleton oli ainoa, joka ei osoittanut hämmästystä. Hän tervehti\nMadelinea täsmälleen samalla tavoin kuin viimeksi nähdessään hänet\nLontoossa. Madeline huomasi yllätyksekseen, että hänestä oli mieluista\ntämän miehen uudelleen kohtaaminen. Hän havaitsi pitävänsä tästä\njärkähtämättömästä englantilaisesta. Odottamatta nousi eloon hänen\nvanha tyttömäinen rakkautensa nuorempaa sisarta kohtaan ja sen mukana\ntuli mielenkiinto näihin puoleksi unohdettuihin ystäviin sekä lämmin\nkunnioitus Edith Waynea, kouluaikojen hyvää ystävää kohtaan.\n\nHelenin seurue oli pienempi kuin Madeline oli odottanut. Helen oli\nhuolellisesti valinnut joukon hyviä ystäviä, jotka Madeline tunsi\nhyvin. Edith Wayne oli ylimyksellinen tummaverikkö, vakava nainen.\nRouva Carrollton Beck, yksinkertainen, vilkas henkilö, oli ollut\nseurueen \"esiliinana\". Neljäs ja viimeinen nainen oli neiti Dorothy\nCoombs -- Dot, joksi muut sanoivat häntä -- nuori nainen.\n\nOllakseen mies oli Castleton pienikokoinen. Punerva ihonväri, pienet\nkullanväriset viikset ja raskaat silmäluomet, jotka aina olivat\nalhaalla, saivat hänet näyttämään uneliaalta. Hän oli moitteeton ja\nturhantarkka. -- Robert Weede oli jokseenkin suuri, kukoistava nuori\nmies, joka oli huomattava vain hyvän luonteensa takia. Ottaen mukaan\nBoyd Harveyn, sievän, kalpeakasvoisen pojan, jolla oli sellaisen miehen\nhuoleton hymy, jolle elämä oli ollut helppoa ja miellyttävää, oli\nseurue täydellinen.\n\nKun seurue kokoontui kuistille, oli kuumuus jo vähentynyt ja punainen\naurinko oli laskemassa punaisen erämaan yli. Se ettei kuulunut puhetta\nja että hiljaisuus vähitellen syveni, todisti auringonlaskun\nvaikuttaneen vieraisiin. Juuri kun punaisen juovan viimeinen kaarre\nhävisi hämärän Sierra Madresin taakse ja kultainen iltarusko alkoi\nleimuta kirkkaammin, katkaisi Helen hiljaisuuden.\n\n\"Tuolla kiipeää hevonen kukkulalle. Katsokaa, se on ylhäällä! Sillä on\nratsastaja!\"\n\nMadeline tiesi ennen kuin katsoikaan, kuka ratsastaja oli. Mutta hän ei\ntiennyt, miten hänelle oli tullut tavaksi pitää miestä silmällä alati.\n\n\"Mitä hän tekee? Kuka hän on?\" kysyi utelias Helen.\n\n\"Hän on Stewart, minun oikea käteni\", vastasi Madeline. \"Joka päivä,\nkun hän on karjatalolla, ratsastaa hän tuonne auringon laskiessa.\nLuulen että hän pitää ratsastuksesta ja näköalasta, mutta hän meneekin\nkai silmäilemään laaksossa olevaa karjaa.\"\n\n\"Onko hän cowboy?\" kysyi Helen.\n\n\"Kyllä varmasti\", vastasi Madeline naurahtaen. \"Kunhan kuulet\nStillwellin puhuvan...\" Madeline huomasi välttämättömäksi selittää,\nkuka Stillwell oli ja mitä tämä ajatteli Stewartista. Ja kun hän kerran\ntuli puhuneeksi asiasta, lisäsi hän omasta aloitteestaan muutamia\nyksityiskohtia Stewartin maineesta.\n\n\"El Capitan. Kuinka mielenkiintoista!\" mietiskeli Helen. \"Millaiselta\nhän näyttää?\"\n\n\"Hän on mainio.\"\n\nFlorence antoi kaukoputken Helenille ja pyysi häntä katsomaan.\n\n\"Kiitos\", sanoi Helen. \"Noin, nyt minä näen hänet. Mikä suurenmoinen\nhevonen! Miten hiljaa se seisoo! Sehän näyttää kiveen veistetyltä!\"\n\n\"Annahan minun katsoa\", sanoi Dorothy Coombs innokkaasti.\n\nHelen antoi hänelle kaukoputken:\n\n\"Sinä voit katsoa, mutta siinä on kaikki. Hän on minun. Minä näin hänet\nensiksi.\"\n\nSen jälkeen oli Madelinen naisvierailla kiistaa kaukoputkesta ja\nkolme heistä kerskui iloisesti, etteivät he välittäneet Helenin\nomavaltaisesti otetuista oikeuksista. Madeline nauroi muiden mukana\ntarkastaessaan Stewartin tummaa hahmoa ja hänen taivasta vasten\nkuvastuvia ääriviivojaan. Hänen mieleensä tuli ajatus, joka ei\nmitenkään ollut uusi tai omituinen -- hän ihmetteli, mitä Stewartilla\noli mielessään, kun hän oli siinä yksinäisyydessä ja katseli erämaata\nsekä tummenevaa länttä. Pian cowboy käänsi hevosensa ja ratsasti alas\nvarjoon.\n\n\"Majesty, oletko suunnitellut jotakin hauskaa, jotakin kiihottavaa\nmeille\", kysyi Helen.\n\nHän oli levoton ja hermostunut eikä näyttänyt voivan istua hiljaa\nhetkeäkään.\n\n\"Saat kyllä hauskaa, kun saan näytetyksi teille kaiken\", vastasi\nMadeline.\n\n\"Mitä esimerkiksi?\" kysyivät Helen, Dot ja rouva Beck yhteen ääneen.\n\n\"No, minä en luettele ratsastuksia, kiipeämistä ja golfia, mutta ne\novat välttämättömiä Arizonan matkoja varten. Haluan näyttää teille\nerämaan ja Aravaipa Cañonin. Meidän on ratsastettava ja laitettava itse\nruokamme. Jos joku teistä on elossa niiden matkojen jälkeen ja haluaa\nenemmän, menemme ylös vuoristoon. Tahtoisin mielelläni tietää, mitä te\nkukin haluatte.\"\n\n\"Minä sanon sinulle\", vastasi Helen nopeasti. \"Dot tahtoo olla täällä\nsama kuin Idässäkin. Hän haluaa katsoa häveliäästi käteensä --\nohimennen sanoen käteen, joka on toisen vankina -- ja kuunnella miestä,\njoka puhuu runollisesti hänen silmistään. Elleivät cowboyt rakasta\nsillä tavoin, on Dotin vierailu pilalla. Sitten Elsie Beck haluaa vain,\nettä meille kostetaan siitä, että raahasimme hänet tänne. Hän haluaa,\nettä meille tapahtuisi jotakin hirmuista. Minä en tiedä, mitä on\nEdithin päässä, mutta siellä ei ole ainakaan huvittelun halua. Bobby\nhaluaa olla lähellä Elsietä eikä mitään muuta. Boyd haluaa sitä, mitä\nhän aina on halunnut -- ainoata, mitä on halunnut eikä ole saanut.\nCastletonilla on kauhean verenhimoinen halu tappaa joku.\"\n\n\"Minä selitän nyt, että haluan ratsastaa ja myös leiriytyä ulkosalla\",\nvastusteli Castleton.\n\n\"Mitä minuun itseeni tulee\", jatkoi Helen, \"haluan -- jospa vain\ntietäisin mitä haluan. No, minä haluan olla ulkosalla, päästä ulos,\nsaada aurinkoa ja tuulta, saada vähän väriä valkoisiin kasvoihini.\nHaluan lihaa, verta ja elämää. Olen tuiki väsynyt!\"\n\n\"Mikä toivomusten kirjavuus\", sanoi Madeline.\n\n\"Ennen kaikkea haluamme, että tapahtuisi jotakin\", päätti Helen.\n\n\"Rakas sisareni, ehkä sinä saat toivomuksesi täytetyksi\", vastasi\nMadeline tyynesti. \"Edith, olen utelias sinun halusi suhteen.\"\n\n\"Majesty, se on vain se, että haluan olla kanssasi hetken\", vastasi\nvanha ystävä.\n\nTässä vastauksessa, jota seurasi tumma katsahdus, oli jotakin joka\nosoitti Edithin ymmärtävän Madelinea, osoitti myötätuntoa ja paljasti\nehkä hänen oman levottoman sielunsa. Se teki Madelinen surulliseksi.\nKuinka monta naista olikaan, joilla oli halu murtaa häkkinsä ristikot,\nmutta joilla ei ollut siihen rohkeutta.\n\nSeuraavina päivinä oli väittelyn alaisena kysymys, saivatko Madelinen\nvieraat, hänen cowboynsa vai hän itse suurinta iloa yhdessäolosta.\nOttaen huomioon cowboyden elämän yksitoikkoisuuden hän oli taipuvainen\najattelemaan, että he käyttivät parhaiten hetkeä hyväkseen. Stillwell\nja Stewart olivat kuitenkin huomanneet tilanteen rasittavaksi.\nKarjatalon töitä oli jatkettava ja jotkut niistä lyötiin ikävästi\nlaimin. Stewart yksin esti karjanhoitopuuhan joutumasta arveluttavasti\ntakapajulle. Myöhään ja varhain hän oli satulassa ajaen laiskoja\nmeksikolaisia, joita hän oli palkannut auttamaan.\n\nEräänä kesäkuun aamuna istui Madeline kuistilla iloisten ystäviensä\nkanssa, kun Stillwell ilmestyi karja-aitauksesta johtavalle tielle. Hän\nei ollut moneen päivään tullut neuvottelemaan Madelinen kanssa.\n\n\"Tuossa tulee Bill huolissaan\", nauroi Florence.\n\nStillwell muistutti tosiaan ukkospilveä lähestyessään kuistia.\n\n\"Neiti Majesty, minä olen tosiaan alakuloinen\", sanoi hän heti. \"Ja\nminä tarvitsen koko joukon apua.\"\n\n\"Mikä nyt on vinossa?\" kysyi Madeline hymyillen rohkaisevalla\ntavallaan.\n\n\"No, cowboyt ovat tulleet merkillisiksi. He olivat kaikki lakossa\nsaadakseen lomaa. Mitä ajattelette siitä? Me olemme muuttaneet\ntyömääriä, lyhentäneet työaikoja, antaneet yhdelle ja toiselle\nvapautta, palkanneet sekarotuisia ja totisesti tehneet kaikki, mitä voi\najatella. Mutta tämä loma-ajatus tuli pahemmaksi. He rupeavat\nsairaiksi. En ikipäivinä ole kuullut niin monista taudista. Ei edes\nNels halua tehdä työtä näinä päivinä. Jollei olisi ollut Stewartia, en\ntiedä mitä olisin tehnyt.\"\n\n\"Miksi kaikki tämä äkillinen sairaus ja laiskuus?\"\n\n\"No, katsokaahan! Jokainen luulee, että hänen ehdoton velvollisuutensa\non hauskuttaa naisia.\"\n\n\"Tämä on tosiaan hienoa!\" huudahti Dorothy.\n\n\"Stewart siis ei välitä olla apuna meidän hauskuttamisessamme?\" kysyi\nHelen innokkaana.\n\n\"No, Stewart on erilainen kuin muut cowboyt\", vastasi Stillwell. \"Hän\non muuttunut. Hän on päällysmiehenä täällä ja muutos johtuu varmasti\nsiitä. Hänellä on kaikki vastuu. Hänellä ei ole tosiaan aikaa\nhauskuttaa naisia.\"\n\n\"Luulen että se on meille vahingoksi\", sanoi Edith Wayne vakavalla\ntavallaan. \"Minä ihailen häntä.\"\n\n\"Neiti Majesty, kaikki mitä sanoin ei ole puoltakaan siitä, mikä\nihastuttaa minua\", vastasi Stillwell.\n\n\"No hyvä, huojentakaa mielenne.\"\n\n\"No, cowboyt ovat tulleet pyörälle päästään golf-pelin takia.\"\n\n\"He ovat tosiaan sellaisia\", sanoi Madeline. \"Olen iloinen jos pitävät\ngolfista. He saavat niin vähän pelata.\"\n\n\"No, jotakin on tehtävä, jos aiomme edelleen hoitaa karjaa\", vastasi\nStillwell.\n\nMadelinen vierailla oli hauskaa. Mitä häneen itseensä tuli, niin\nStillwellin selonteko aiheutti hänelle levottomuutta. Kuitenkin hän\ntöin tuskin sai pidätetyksi iloisuuttaan.\n\n\"Mitä maailmassa minä voin tehdä?\"\n\n\"No, luulen etten voi sanoa. Tulin vain teidän luoksenne saadakseni\nohjeita.\"\n\n\n\n\nRosvoja\n\n\nMutta golfinpeluu jatkui. Vuoren tasaiselle huipulle oli tehty rata ja\nsiellä saivat vieraat liikuntaa samalla kun cowboytkin olivat pelissä\nmukana omaksi ilokseen ja toisten avuksi. Eikä Madeline pannut sitä\npahakseen.\n\nEräänä kesäkuun iltapäivänä oli joukko väsynyt peliin ja sen loputtua\nasettui lepäämään aivan kuin odottaen taas uutta vaihtelua. Se tuli\nnopeammin kuin oli luultukaan ja joukkoa odotti tosiaan yllätys.\nJostakin kauempaa rinteeltä kuului huudahdus ja toiset kääntyivät\nkatsomaan sinnepäin. Suuri musta hevonen oli noussut rinteelle ja oli\njuuri lähdössä juoksuun. Sen ratsastaja huusi terävästi cowboyille. He\nkääntyivät syöksyäkseen laitumella olevia hevosiaan kohti.\n\n\"Hän on Stewart! Jokin on hullusti\", sanoi Madeline pelästyneenä.\n\nCastleton tuijotti toisia. Muut miehet huudahtivat levottomina. Naiset\nodottivat Madelinen selitystä tuskaisin silmin. Musta hevonen lähti\njuoksemaan ja tuli nopeasti heitä kohti.\n\n\"Katsokaahan, miten tuo hevonen juoksee!\" huudahti Helen. \"Katsokaahan,\nmiten tuo mies ratsastaa!\"\n\nMusta hevonen oli niin likellä Madelinea ja hänen ystäviään, että kun\nStewart veti sitä taaksepäin, lensi sen kavioiden kohottama hiekka\nheidän kasvoilleen.\n\n\"Stewart, mikä nyt?\" huudahti Madeline.\n\n\"Luullakseni olen pelottanut teidät, neiti Hammond\", vastasi toinen.\n\"Mutta minulla on kova kiire. Karjatalolla piileskelee rosvojoukko,\nluultavimmin eräässä autiossa mökissä. Pat Hawe on sen joukon mukana,\njoka seuraa rosvoja. Pelkään, ettei olisi mieluista teille eikä\nvieraillenne kohdata joko takaa-ajava joukko tai rosvot.\"\n\n\"En luule\", sanoi Madeline melkoisesti huojentuneena. \"Me kiiruhdamme\ntakaisin taloon.\"\n\nHe eivät keskustelleet enempää ja Madelinen vieraat olivat vaiti. Monty\nja Nick tulivat johtaen useita muita hevosia suitsista. Nels näyttäytyi\nheidän takanaan Majesty mukanaan. Madeline huomasi, että kaikki muut\ncowboyt olivat kadonneet. Miehet nousivat ratsaille, samoin Madeline ja\nFlorence. Mutta Edith Wayne ja rouva Beck, jotka olivat hermostuneita\nja melkein avuttomia, saatiin vain vaivoin satulaan.\n\n\"Menemme sivupolkua\", sanoi Stewart lyhyesti ponnahtaessaan suuren\nmustansa selkään. Siten hän johti kulkua ja toiset cowboyt ravasivat\njälkijoukkona.\n\n\"Tämä on helkkarin huono tie\", huomautti Castleton.\n\nNaiset näyttivät olevan sanattomina.\n\nKun he pyörsivät rinteen toiselle puolelle, näki Madeline savua, joka\nleijaili erään mökin yläpuolella meksikolaisten asuntojen tienoilla.\nKoska aurinko oli laskenut ja valo himmenemässä, ei hän voinut erottaa,\nmitä se oli. Sitten Stewart rupesi kiiruhtamaan taloa kohti. Muutamissa\nminuuteissa oli seurue pihalla valmiina astumaan ratsailta.\n\nStillwell tuli esiin näennäisesti iloisena, liian iloisena voidakseen\npettää Madelinea. Tämä huomasi myöskin, että joukko aseistettuja\ncowboyeja käveli hevosineen talon alapuolella.\n\n\"No, teillähän on ollut kiire takaisin tullessanne\", sanoi Stillwell\nkaikille yhteisesti. \"Luulen, ettei sitä olisi tarvittu. Pat Hawe\nluulee saaneensa joitakuita lainhylkyjä aitaukseen karjatalolle. Siinä\nei ole mitään hälinän syytä. Stewart on tarkka eikä tahdo teidän\nkohtaavan ketään metelöitsijöitä.\"\n\nMonet ja hartaat olivat Madelinen naisvieraiden helpotuksen ilmaisut,\nkun he laskeutuivat ratsailta ja menivät taloon. Madeline viivytteli\ntakanapäin puhuakseen Stillwellin ja Stewartin kanssa.\n\n\"Nyt suu puhtaaksi\", sanoi hän lyhyesti.\n\nVanha karjanhoitaja tuijotti emäntäänsä ja sitten nauroi hyvillään\ntoisen tarkkanäköisyydestä.\n\n\"No, neiti Majesty! Nyt tulee tappelu ja Stewart halusi saada teidät\nsisään ennen kuin se alkaisi. Hän sanoo, että laakso on tulvillaan\nvaqueroja, guerilloja, rosvoja ja Jumala ties mitä muuta.\"\n\nHän meni raskain askelin, suuret kannukset helisten, ja kulki polkua\nalas odottavia miehiä kohti. Stewart seisoi tutussa odottavassa\nasennossaan, suorana ja hiljaa, käsi satulannupissa ja suitsissa.\n\n\"Stewart, te olette erittäin hyvin huolehtinut minun menestyksestäni\",\nsanoi Madeline haluten kiittää toista, mutta voimatta löytää helposti\nsanoja. \"Minä en tietäisi mitä tehdä. Uhkaako vaara?\"\n\n\"En oikein tiedä. Mutta haluan olla varma asiastani.\"\n\n\"Saanko tietää ne käskyt, jotka annoitte Nelsille, Nickille ja\nMontylle?\" kysyi hän.\n\n\"Kuka sanoi, että minä olen antanut pojille käskyjä?\"\n\n\"Kuulin Stillwellin sanovan.\"\n\n\"Tietysti sanon ne teille, jos vaaditte. Mutta miksi tuskastuttaisitte\nitseänne sellaisella, joka ei tule luultavasti tapahtumaan?\"\n\n\"Minä pysyn vaatimuksessani\", vastasi Madeline rauhallisesti.\n\n\"Määräykseni oli se, että ainakin yhden heistä piti olla\nvartiossa lähellä teitä yötä ja päivää -- ei milloinkaan äänenne\nkuulumattomissa.\"\n\n\"Ajattelin sellaista. Mutta miksi Nels, Monty tai Nick? Ettekö usko\nmuihin cowboyeihini?\"\n\n\"Minä uskoisin heidän vilpittömyyteensä, mutta en heidän kykyynsä.\"\n\n\"Kykyynsä? Minkälaiseen?\"\n\n\"Aseitten käsittelyssä.\"\n\n\"Stewart!\" huudahti Madeline.\n\n\"Neiti Hammond, te olette hauskuttanut vieraitanne, mutta olette\nunohtanut muun.\"\n\n\"Unohtanut mitä?\"\n\n\"Don Carlosin ja hänen guerillansa.\"\n\n\"En ole unohtanut. Stewart, te yhä luulette, että Don Carlos yritti\nviedä minut mukaansa -- ja saattaa yrittää sitä vieläkin?\"\n\n\"Minä en luule. Minä tiedän.\"\n\n\"Ja kaikkien muiden tehtävienne ohella olette ollut vartiossa kolmen\ncowboyn kanssa?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Se on tapahtunut minun tietämättäni?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Mistä asti?\"\n\n\"Siitä kun toin teidät vuoristosta viime kuussa?\"\n\n\"Kuinka kauan se vielä jatkuu?\"\n\n\"Sitä on vaikea sanoa. Ainakin siksi kun vallankumous on ohi.\"\n\nMadeline mietti hetken. Hän uskoi ehdottomasti Stewartiin.\n\n\"Mitä minun pitää tehdä?\" kysyi hän.\n\n\"Luulen että teidän olisi lähetettävä ystävänne takaisin Itään -- ja\nmennä heidän mukanaan, kunnes tämä sissisota on ohi.\"\n\n\"Mutta he tulisivat kovin pahoilleen ja samoin minäkin.\"\n\nStewartilla ei ollut vastausta tähän.\n\n\"Ellen minä ota varteen neuvoanne, tapahtuu ehkä pahaa. Ettekö voi\nehdottaa jotakin muuta? Ystävilläni on ollut loistava vierailumatka.\nHelen on toipumassa. Olisin pahoillani, jos näkisin heidän lähtevän\nennen kuin he haluavat.\"\n\n\"Me voisimme viedä heidät vuoristoon ja leiriytyä sinne joksikin\naikaa\", sanoi Stewart pian. \"Tiedän asumattoman paikan kallionhuippujen\nkeskellä. Sinne on vaikeata kiivetä, mutta se maksaa vaivan. En ole\nmilloinkaan nähnyt kauniimpaa paikkaa. Vesi on mainiota ja siellä on\nviileätä.\"\n\n\"Tarkoituksenne on siis kätkeä minut kallionhuippujen ja pilvien\njoukkoon?\" vastasi Madeline nauraen.\n\n\"Niin. Ystävienne ei tarvitse sitä tietää. Ehkä tämä levottomuus on ohi\nsyksyyn mennessä.\"\n\n\"Sanotte, että on vaikea kiivetä sinne?\"\n\n\"Niin on. Ystävänne saavat kokea todellisuutta, jos tekevät sen\nmatkan.\"\n\n\"Se sopii minulle. Helen erikoisesti haluaa, että jotakin tapahtuisi.\nJa he kaikki ovat hulluina saadakseen kokea kiihottavaa.\"\n\n\"He saavat sitä siellä. Huonoja polkuja, kanjoneita, jyrkkiä\nkipuamisia, myrskyjä, ukkosta ja salamaa, sadetta ja villikissoja.\"\n\n\"No hyvä, olen tehnyt päätökseni! Stewart, te tietysti otatte asian\nhuoleksenne? En luule, että... Stewart, eikö teillä ole muuta\nsanottavaa minulle -- miksi luulette, miksi tiedätte, että oma,\nhenkilökohtainen vapauteni on vaarassa?\"\n\n\"Minä vain tiedän. Mutta älkää kysykö minulta mitä se on. Ellen olisi\nollut kapinallisten soturina, en olisi milloinkaan saanut tietää.\"\n\n\"Ellette olisi ollut kapinallisten soturina, missä olisi Madeline\nHammond nyt?\" vastasi Madeline vakavasti.\n\nStewart ei vastannut.\n\n\"Stewart\", jatkoi toinen innostuen. \"Te mainitsitte kerran velasta,\njonka olitte minulle...\"\n\nJa nähdessään Stewartin tummien kasvojen vaalenevan hän empi ja jatkoi\nsitten:\n\n\"Se on maksettu!\"\n\n\"Ei ei\", vastasi cowboy lyhyesti.\n\n\"Kyllä!\"\n\n\"Ei. Sitä ei voi koskaan maksaa.\"\n\nMadeline ojensi kätensä:\n\n\"Se on maksettu, sanon teille.\"\n\nCowboy vetäytyi pois ojennetun käden ulottuvilta. Se näytti lumoavan\nhänet.\n\n\"Minä tappaisin miehen saadakseni koskea käteenne. Mutta minä en halua\nkoskea siihen teidän tarjoamillanne ehdoilla.\"\n\nHänen kiihkonsa tyrmistytti toista.\n\n\"Stewart, ei kukaan mies ole vielä kieltäytynyt pudistamasta kättäni\ntuollaisista syistä. Se -- se on tuskin imartelevaa\", sanoi Madeline\nnaurahtaen hieman. \"Miksi ette halua?\"\n\n\"Minä en tahdo. Siinä kaikki.\"\n\n\"Pelkään, että olette epäkohtelias, mikä sitten onkaan syynne\", vastasi\nMadeline. \"Minä kuitenkin uudistan tarjoukseni taas jonakin päivänä.\nHyvää yötä.\"\n\nStewart sanoi hyvää yötä ja kääntyi menemään. Madeline katseli hänen\nmenoaan käsi mustan hevosen kaulalla.\n\nItse hän meni sisään levätäkseen hieman ennen kuin pukeutui päivällistä\nvarten. Koska oli rasittunut päivän ratsastuksesta ja kiihtymyksestä,\nvaipui hän uneen. Kun hän heräsi, oli hämärä. Hän ihmetteli, miksi\nhänen meksikolainen palvelijattarensa ei tullut hänen luokseen, ja hän\nsoitti kelloa. Tyttö ei tullut itse eikä soittoon vastattu. Talo tuntui\nrauhalliselta. Vallitsi painostava hiljaisuus, joka pian hävisi, kun\nkuistilta kuului askelia. Madeline tunsi Stillwellin astunnan. Sitten\nhän kuuli miehen huutavan hillityllä äänellä toimiston avonaisesta\novesta. Tuntien kuin aavistuksena jotakin huolestuttavaa olevan tulossa\nMadeline kiiruhti huoneiden läpi. Stillwell seisoi hänen toimistonsa\noven ulkopuolella.\n\n\"Stillwell\", huudahti hän.\n\n\"Onko joku kanssanne?\" kysyi cowboy matalalla äänellä.\n\n\"Ei.\"\n\n\"Olkaa hyvä ja tulkaa kuistille\", lisäsi toinen.\n\nMadeline noudatti kehoitusta ja päästyään ulos saattoi nähdä\nStillwellin. Tämän vakavat kasvot, jotka olivat kalpeammat kuin koskaan\nennen, saivat hänet ojentamaan kätensä vetoavasti miestä kohti.\nStillwell tarttui siihen ja piti sitä omassaan.\n\n\"Neiti Majesty, olen pahoillani, että minun täytyy kertoa ikäviä\nuutisia.\" Hän puhui melkein kuiskaten, katseli varovasti ympärilleen ja\nnäytti salaperäiseltä. \"Jos olisitte kuullut Stewartin kiroavan,\nymmärtäisitte, miten vastenmielisesti meidän on kerrottava tämä teille.\nMutta sitä ei voi välttää. Asia on se, että olemme pahassa pulassa.\"\n\n\"Voitte luottaa minuun\", sanoi Madeline lujana, vaikka hän vapisi.\n\n\"No, me olemme nyt... Se rosvojoukko, jota Pat Hawe ajoi takaa -- se\npiilottelee talossa!\"\n\n\"Talossa?\" toisti Madeline säikähtyneenä.\n\n\"Neiti Majesty, se on totisen totta. Stewart -- no, hän on villinä\nraivosta ajatellessaan, että sellaista saattoi tapahtua. Ymmärrättehän,\nettei se olisi tapahtunut, jos en olisi antanut poikien juosta\npelikentälle ja jos Stewart ei olisi ratsastanut jälkeemme. Se on minun\nvikani. Minulla on ollut liiaksi naisväkeä ympärilläni ja vanha pääni\nei sitä kestänyt. Gene kirosi minua -- hän kirosi tosiaan. Mutta nyt\nmeidän on katsottava asioita suoraan silmiin -- ajateltava asemaamme.\"\n\n\"Tarkoitatteko, että takaa-ajettuja lainsuojattomia -- rosvoja -- on\ntosiaan paennut jonnekin talooni?\" kysyi Madeline.\n\n\"Sitä tarkoitan. Minusta näyttää omituiselta, ettette huomannut minkään\nolevan tolaltaan, vaikka kaikki palvelijanne ovat tiessään.\"\n\n\"Menneet pois? Niin, minä kaipasin kamarineitsyttäni! Ihmettelin, miksi\nei ollut sytytetty valoja. Mihin palvelijani ovat menneet?\"\n\n\"Alas Meksikon puolelle, puolikuolleiksi säikähtyneinä. Kuulkaa nyt!\nKun Stewart lähti luotanne noin tunti sitten, seurasi hän minua suoraan\nsinne, missä minä ja pojat koetimme estää Pat Hawea repimästä\nkarjataloa palasiksi. Tällöin me autoimme Patia, minkä voimme,\nlöytääksemme rosvot. Mutta kun Stewart meni, sai hän aikaan muutoksen.\nPat oli törkeä, mutta Stewartin näkeminen sai hänet vain pahemmaksi.\nLuulen, että Gene on Patille samaa kuin punainen väri sekarotuiselle\nsonnille. Joka tapauksessa, kun sheriffi sytytti tuleen vanhan mökin,\nhaukkui Stewart häntä ja haukkui kovasti. Pat Hawella oli kuusi toveria\nmukanaan. Tuli rähinää ja jonkin aikaa näytti kaikki pahalta. Mutta\nGene oli kylmä ja hän piti pojat alallaan. Sitten Pat ja hänen\nseuralaisensa jatkoivat takaa-ajoa. Tuo jo oli vain ilveilyä. Joka\ntapauksessa olivat asiat selvät. Pat Hawe ei ollut etsimässä rosvoja.\nKun Patin miehet lähtivät varastohuoneelle, jossa pidämme patruunia,\nmuonaa, juotavaa ja muuta sellaista, silloin Gene käski pysähtyä. Ja\nhän määräsi Pat Hawen lähtemään pois karjatalolta. Silloin Hawe ja\nStewart puskivat yhteen. Syntyi meteli, niin kuin pitikin ja ilman\nNelsiä se olisi kehittynyt tappeluksi. Sen ollessa parhaimmillaan\nmenetti eräs Patin apulainen malttinsa ja tavoitteli revolveriaan. Nels\nlaukaisi aseensa ja sai toisen käsivarren hervottomaksi. Monty syöksyi\nsitten esiin ja laukaisi. Silloin miehet pelästyivät ja haihtuivat.\"\n\nStillwell piti yhä Madelinen kädestä kiinni kuin siten rauhoittaakseen\nemäntäänsä.\n\n\"No, teidän on koottava kaikki vieraat keittiöön. Puijatkaa heitä ja\nuskotelkaa heille, että tulee olemaan kovin hauskaa keittää\npäivällistä, kun apulaiset ovat lähteneet pois. Keittiö on talon\nturvallisin huone. Kun te petkutatte seuraanne pitämällä heidän\nkanssaan jonkinlaiset yhteiskekkerit, asetan minä cowboyta pitkään\nkäytävään ja myöskin ulkopuolelle siihen kulmaan, missä keittiö yhtyy\npäärakennukseen. Rosvot luulevat, ettei kukaan tiedä, missä he ovat\npiilossa. Stewart sanoo, että he ovat siinä päätyhuoneessa, jossa on\nalfalfaa, ja että he menevät tiehensä yöllä. Tietystikin minun ja\npoikien vartioidessa olette turvassa mennäksenne nukkumaan. Ja me\nherätämme vieraanne aikaisin ennen päivänkoittoa. Sanokaa heille, että\nhe laittavat varusteensa kuntoon. Sanokaa, että kun palvelijanne ovat\nkaranneet, saatatte te yhtä hyvin lähteä leirille vuoristoon cowboyden\nkanssa. Siinä kaikki. Jos meillä on onnea, eivät ystävänne saa\nmilloinkaan tietää, että ovat istuneet miinan päällä.\"\n\n\"Stillwell, uskotteko te siihen vuoristoretkeen?\" kysyi Madeline.\n\n\"Kyllä.\"\n\nSen sijaan että Madeline olisi palannut huoneeseensa hän meni toimiston\nläpi pitkään käytävään. Se oli melkein yhtä pimeä kuin yö. Hän\nluulotteli näkevänsä hitaasti hiipivän hahmon ja ryhtyi omasta\npuolestaan toteuttamaan suunnitelmaa. Hänen askelensa olivat\näänettömiä. Löydettyään keittiön oven ja mentyään sisään hän sytytti\ntulta. Tullessaan taas ulos hän tiesi varmasti erottavansa tumman\nvartalon, joka nyt kyyristyi liikkumattomana seinää vasten. Tarvittiin\nhänen koko rohkeutensa, että hän saattoi välinpitämättömästi ja\nluonnollisesti sytyttää valoa käytävään. Sitten hän jatkoi matkaansa\nomien huoneittensa läpi ja sieltä patiolle.\n\nHänen vieraansa ottivat keittiöpuuhat vastaan nauraen ja ilomielin.\nMadeline kuvitteli, että hänen petoksensa oli täydellinen, kun hän\npetti Florencenkin. He lähtivät iloisena joukkona keittiöön. Madeline\nviivytteli ovella ja katsahti tarkasti suureen ladon tapaiseen\neteishuoneeseen. Hän ei nähnyt muuta kuin tyhjää ja pimeätä. Äkkiä\nnäkyivät sivulta, ei viidenkään metrin päässä, kalpeat kasvot. Ne\nvilahtivat heti paikalla näkyvistä. Mutta Madeline ehti tuntea miehen\nDon Carlosiksi.\n\nOsoittamatta levottomuutta hän sulki oven. Siinä oli raskas salpa,\njonka hän työnsi paikoilleen hitaasti ja äänettömästi. Sitten kylmä\ntyrmistys, joka oli melkein huumata hänet toimettomaksi, purkautui\nvihaksi. Miten uskalsi meksikolainen hiipiä hänen kotiinsa! Mitä mies\ntarkoitti? Ajatellessaan asiaa joutui Madeline yhä suuremman vihan ja\nkiihtymyksen valtaan ja olisi luultavasti paljastanut itsensä, ellei\nFlorence, joka oli ilmeisesti nähnyt hänen salpaavan oven ja luki nyt\nhänen ajatuksensa, olisi tullut häntä kohti katse tarkkaavaisena ja\nkysyvänä. Madeline antoi jokaiselle vieraalleen tehtävän\nsuoritettavaksi. Vieden Florencen ruokasäiliöön hän ilmaisi\nsalaisuutensa. Florence vastasi näyttämällä pientä avonaista ikkunaa,\njonka läpi kulkeminen oli kankeasti liikkuvien cowboyden koetuskivenä.\n\nMadeline jaksoi olla iloinen ja hän luopui ensimmäisenä arvokkuudestaan\nkutsumalla Castletonin ruokasäiliöön, jossa hän piti tämän\nmielenkiintoa vireillä jollakin tekosyyllä ja painoi samalla käsiensä\nääriviivat hänen mustan takkinsa selkään. Castleton palasi viattomana\nkeittiöön saadakseen raikuvan tervehdyksen osakseen. Emännän teko antoi\nalun hulluttelulle ja sitä seurasi ilo ja melu. Jokainen auttoi\nosaltaan. Ruoka valmistettiin yhteisessä hälinässä ja kaikki nauttivat\nsydämestään. Madeline nautti itsekin, vaikka tunsi miekan olevan\nripustettuna päänsä päälle.\n\nOli jo myöhä, kun hän nousi pöydästä ja kehoitti vieraitaan menemään\nhuoneisiinsa, pukemaan ylleen ratsastuspukunsa, varustautumaan pitkää\nja seikkailurikasta retkeä varten ja sitten nukahtamaan vähän ennen\nkuin cowboyt herättäisivät heidät aikaisin.\n\nMadeline meni huoneeseensa ja oli ottamassa esiin leirivarusteitaan,\nkun koputus keskeytti hänet. Hän ajatteli, että Florence oli tullut\nauttamaan matkatavaroiden laittamisessa. Mutta koputus kuului kuistin\novelta ja toistui.\n\n\"Kuka siellä?\" kysyi hän.\n\n\"Stewart\", oli vastaus.\n\nHän avasi oven. Cowboy seisoi kynnyksellä. Hänen takanaan oli useita\ncowboyta, jotka näkyivät epäselvästi hämärässä.\n\n\"Saanko puhua teille?\" kysyi hän.\n\n\"Tietysti.\" Madeline epäröi hetken, pyysi toista sisään ja sulki oven.\n\"Onko kaikki hyvin?\"\n\n\"Ei. Rosvot pysyvät piilossa. He ovat varmasti huomanneet, että olemme\nvaruillamme. Mutta olen varma, että me saamme teidät ja ystävänne pois\nennen kuin kahakka alkaa. Halusin sanoa teille, että olen puhunut\npalvelijoittenne kanssa. He tulevat takaisin huomenna heti kun Bill\npääsee eroon tästä joukosta. Teidän ei tarvitse olla levoton.\"\n\n\"Onko teillä aavistusta siitä, kuka piilottelee talossa?\"\n\n\"Minä olin aluksi huolissani siitä. Luulen että pelokas kourallinen\nrajalta tulleita lainsuojattomia hylkiöitä on kätkeytynyt taloon,\nenemmän sattumalta kuin tarkoituksesta. Me annamme niiden mennä -- me\npääsemme niistä laukaustakaan ampumatta.\"\n\n\"Stewart, te olette väärässä\", sanoi Madeline.\n\nToinen hätkähti. Hänen silmiensä ilme muuttui. Hän sanoi:\n\n\"Miten niin?\"\n\n\"Näin yhden rosvon. Tunsin hänet selvästi.\"\n\n\"Kuka hän oli?\" kysyi Stewart.\n\n\"Don Carlos.\"\n\nCowboy mutisi matalasti ja kysyi sitten:\n\n\"Oletteko varma?\"\n\n\"Ehdottomasti. Minä näin hänet kahdesti eteishuoneessa. En voisi\nmilloinkaan erehtyä hänen silmistään.\"\n\n\"Tiesikö hän, että näitte?\"\n\n\"En ole varma, mutta luulen. Kyllä varmasti tiesi! Minä seisoin\nvalossa. Olin astunut sisään ja menin sitten tahallani ulos. Hänen\nkasvonsa näkyivät nurkan takaa ja vilahtivat nopeasti näkyvistä.\"\n\nMadeline tunsi että Stewartissa tapahtui muutos. Hän näki yhtä hyvin\nkuin tunsikin sen raivoisan intohimon, joka muutti miehen.\n\n\"Kutsukaa ystävänne -- tuokaa heidät tänne!\" määräsi cowboy jyrkästi ja\npyörähti ovea kohti.\n\n\"Stewart, odottakaa\", sanoi Madeline.\n\nToinen kääntyi. Hänen palavat silmänsä, hänen käytöksensä vaikutti\nMadelineen omituisesti ja heikensi tätä.\n\n\"Mitä aiotte tehdä?\" kysyi Madeline.\n\n\"Teidän ei tarvitse välittää siitä. Tuokaa vieraat tänne. Teljetkää\nikkunat ja lukitkaa ovet. Te olette turvassa.\"\n\n\"Stewart! Sanokaa mitä aiotte tehdä!\"\n\n\"En sano teille\", vastasi cowboy ja kääntyi pois.\n\n\"Mutta minä tahdon tietää!\"\n\nKäsi Stewartin käsivarrella hän pidätti tätä ja näki miten mies\npysähtyi -- tunsi vavahduksen Stewartissa koskettaessaan häntä. \"Minä\ntiedän. Te aiotte tapella!\"\n\n\"No, neiti Hammond, eikö ole aika?\" kysyi cowboy. Hän ehkä voitti\nkiihkeän halun toimia heti. Hänen kysymyksessään oli väsymystä,\narvokkuutta, vieläpä moitettakin. \"Se että meksikolainen on täällä\nteidän talossanne pakottaa siihen. Don Carlos on lurjus, pelkuri, mutta\nkuitenkaan hän ei pelkää kätkeytyä teidän omaan taloonne. Hän on\noppinut, että te ette anna cowboyden vahingoittaa ketään. Hän käyttää\nsitä hyödykseen. Hän ryöstää, polttaa ja vie teidät mukanaan. Hän\nmurhaakin, jos se sopii hänen tarkoituksiinsa. Nämä sekarotuiset\nkäyttävät veitsiä pimeässä. Minä siis kysyn -- eikö ole aika, että\nnitistämme hänet?\"\n\n\"Stewart, minä kiellän teitä tappelemasta muuten kuin\nitsepuolustukseksi. Minä kiellän teitä!\"\n\n\"Se mitä aion tehdä on itsepuolustusta. Enkö ole koettanut selittää,\nettä meillä on nyt villit olot tällä kohdalla rajaa? Täytyykö minun\ntaas sanoa teille, että Don Carlos on yhtä poikaa vallankumouksellisten\nkanssa? Kapinalliset ovat hulluina saadakseen Yhdysvallat mukaan. Te\nolette huomattava nainen. Don Carlos tahtoisi ryöstää teidät. Jos hän\nsaisi teidät, olisi helppo mennä rajan yli teidän kanssanne! No, minne\nmenisi hätähuuto? New Yorkiin! Washingtoniin! Se tarkoittaisi sitä,\nettä Yhdysvallat sekaantuisi asiaan! Toisin sanoen tulisi sota!\"\n\n\"Oh, te liioittelette!\" huudahti Madeline.\n\n\"Ehkä niinkin. Mutta minä huomaan Donin pelin. Ja, neiti Hammond, minun\non kauheata ajatella, mitä te kärsisitte jos Don Carlos saa teidät\nrajan yli. Minä tunnen nämä meksikolaiset. Minä olen ollut päiväläisten\n-- orjien joukossa.\"\n\n\"Stewart, älkää antako Don Carlosin ryöstää minua\", vastasi Madeline.\n\nHän näki cowboyn vapisevan.\n\n\"En salli sitä. Siksi minä koetan saada hänet kiinni.\"\n\n\"Mutta minä kielsin teitä aloittamasta taistelua tallallanne.\"\n\n\"Sitten minä aloitan sen ilman teidän suostumustanne\", vastasi Stewart\nlyhyesti ja pyörähti taas ympäri.\n\n\"Älkää menkö!\" pyysi Madeline.\n\nMutta toinen jatkoi kulkuaan.\n\nHän juoksi cowboyn eteen, sulki hänen tiensä ja katsoi häntä silmiin\nselkä ovea vasten. Stewart oikaisi pitkän käsivartensa pyyhkäistäkseen\nhänet syrjään. Mutta se vaipui alas.\n\n\"Se on teidän takianne\", väitti hän vastaan.\n\n\"Jos se on minun takiani, tehkää sitten mikä on minulle mieleen.\"\n\n\"Guerillat puukottavat jonkun. He polttavat talon. He ryöstävät\nteidät.\"\n\n\"Alistutaan kaikkeen tähän uhkaan\", rukoili Madeline kiihkeästi.\n\n\"Mutta se on kauhea uhka eikä siihen pitäisi antautua\", huudahti\ntoinen. \"Päästäkää minut ulos, neiti Hammond. Menen hakemaan poikia ja\nlähden ajamaan takaa guerilloja.\"\n\n\"Ei!\"\n\n\"Hyvä Jumala!\" huudahti Stewart. \"Miksi ette anna minun mennä. Se on\ntehtävä.\"\n\n\"Ei!\"\n\n\"Miksi en saa tehdä sitä mikä on parasta?\"\n\n\"Stewart, minä -- minä -- pelkään. Te syöksyisitte suoraan vaaraan.\nOnko se tarpeellista? Ajattelen -- luulen -- en tiedä, miksi minulla on\nsellainen tunne -- että teette sillä tavoin. Pelkään teidän -- teidän\nloukkaantuvan.\"\n\n\"Te pelkäätte, että minä loukkaantuisin!\" kertasi toinen ihmetellen.\n\n\"Niin.\"\n\nTuo yksi sana, kaikkine, mitä se saattoi tarkoittaa, kaikkine, mitä se\nei tarkoittanut, lauhdutti cowboyn, teki hänet kummastuneeksi, araksi\nkuin pojan, sai hänet kokonaiseen mielenliikutusten ryöppyyn.\n\nMadeline luuli saaneensa hänet taipumaan -- voittaneensa oman tahtonsa\nvoimalla toisen tahdon. Mutta hän oli laskenut liian hätäisesti.\nStewart siirsi hänet lujin käsin sivuun voidakseen kulkea ohi. Ja\nMadeline luopui puolustamasta ovea. Stewart kääntyi kynnyksellä. Hänen\nkasvonsa olivat ankarat:\n\n\"Minä menen ajamaan Don Carlosin ja hänen joukkonsa pois talosta\",\nsanoi Stewart. \"Teen sen taistelutta. Mutta vaikka pitäisi\ntaistellakin, pois hän lähtee!\"\n\nMadeline ei uskonut voivansa nukkua ja kuitenkin hän nukkui. Hänestä\ntuntui kuluneen vain hetkinen, kun Florence kutsui häntä. Hän seurasi\nFlorencea ulos. Oli juuri pimeä hetki ennen sarastusta. Hän saattoi\nerottaa satuloituja hevosia, joita cowboyt pitelivät. Lähdössä oli\nkiireellisyyden ja salaperäisyyden leima. Helen, joka oli varpaillaan\nmuiden vieraiden mukana, kuiskasi että se muistutti pakoa. Hän oli\nriemuissaan. Madelinesta se oli todella pakoretki.\n\nPimeässä ei Madeline voinut nähdä, kuinka monta saattajaa seurueella\noli. Hän kuuli matalia ääniä, kuolainten pureksimista ja kavioiden\ntöminää ja tunsi Stewartin, kun tämä toi Majestyn. Sitten kuului\nkeveiden jalkojen tassutusta ja koirien vinkunaa. Kylmät kuonot\nkoskettivat hänen käsiään ja hän näki susikoiraparvensa harmaat\npörröiset hahmot. Että Stewart antoi niiden tulla hänen mukanaan,\nosoitti miten tämä harrasti emäntänsä hauskuttamista. Stewart talutti\nMajestyn pimeään ratsastajien ja hevosten ohi.\n\n\"Luullakseni olemme valmiit\", sanoi hän. \"Minä tarkastan.\" Hän meni\ntakaisin pitkin riviä ja Madeline kuuli hänen sanovan useita kertoja:\n\"Nyt jokainen ratsastaa aivan likellä edessä olevaa hevosta ja pysyy\nrauhallisena.\" Sitten edessä olevan mustan hevosen korskuminen ilmaisi\nMadelinelle, että Stewart oli noussut ratsaille.\n\n\"Hyvä on, me lähdemme\", huusi cowboy.\n\nMadeline nosti Majestyn suitset ja antoi päistärikön mennä. Kuului\nhiekan narskuntaa, tuli iski kivestä, kuului korskuntaa ja sitten\nraudoitettujen kavioiden tasaista kopsetta kovaa maata vasten. Madeline\nsaattoi juuri ja juuri erottaa Stewartin ja hänen mustansa epämääräisen\nharmaana edessään. Ja kuitenkin he saattoivat miltei koskettaa\ntoisiaan. Paksu pimeyden verho oli laskeutunut alhaalle ja näytti\nylhäällä ohenevan harmaaksi usvaksi, jonka läpi näkyi muutamia kalpeita\ntähtiä. Tämä oli aivan eriskummainen lähtö ja Madeline huomasi\nvärisevänsä kuullessaan kavioiden kopseen, tuntiessaan kylmyyden ja\nnähdessään hämärästi Stewartin tumman vartalon. Varovaisuus, aikainen\nlähtö, pakollinen hiljaisuus -- nämä seikat antoivat näytelmälle\njännitystä.\n\nMajesty sukeltautui solaan, missä hiekka ja epätasainen kulku saivat\nMadelinen luopumaan haaveilusta. Pimeässä ei ollut helppoa pysytellä\nStewartin lähellä sileälläkään polulla ja nyt oli oltava tarkkaavan\nhuolellinen. Sitten seurasi pitkä marssi upottavan hiekan läpi. Sillä\nvälin pimeys vähitellen vaihtui harmaaksi. Vihdoin Majesty kiipesi ylös\nlietteestä ja sen rautakengät helisivät taas kiviä vasten. Se alkoi\nkiivetä. Stewartin hahmo häämötti selvempänä Madelinen edessä.\nKumartuen hevosen kaulan yli hän koetti nähdä polkua, mutta ei voinut.\nHän ihmetteli, miten Stewart saattoi pysyä polulla pimeässä. Madeline\nei voinut nähdä olkansa yli takanaan olevaa hevosta, mutta hän kuuli\nsen.\n\nPäivä oli sarastamaisillaan. Yht'äkkiä olivat Stewart ja hänen\nhevosensa selvästi näkyvissä. Hän näki maisemalle luonteenomaisen\nkallion, kaktukset ja pensaikon, joka peitti kunnaiden juuret. Polku\noli vanha ja harvoin käytetty, se mutkitteli, käänteli ja kierteli.\nKatsoessaan taakseen hän näki Monty Pricen tukevan vartalon\nkyyristyneenä satulan yli. Montyn kasvot olivat sombreron piilossa.\nHänen takanaan ratsasti Dorothy Coombs ja seuraavana häämötti Nick\nSteelen korkea hahmo.\n\nTuli kirkas päivänvalo, ja Madeline näki, että polku vei ylöspäin\nkunnaiden kautta. Se vei kiertotietä matalien syvänteiden läpi, jotka\nolivat täynnä kiviä ja pensaikkoa. Joka käänteessä luuli Madeline nyt\nkohtaavansa vettä ja heitä odottavan kuormastokulkueen. Mutta aika\nkului, kiivettiin kokonaisia maileja ylöspäin eikä kohdattu vettä eikä\nhevosia. Madelinen odotus muuttui kaipuuksi. Hän oli nälissään.\n\nPian astua loiskahti Stewartin hevonen matalaan lammikkoon. Sen\ntoisella puolen näkyi siellä täällä kosteita paikkoja hiekassa ja yhä\nenemmän vettä kallionkoloissa. Stewart vain jatkoi matkaansa. Madelinen\nkello oli kahdeksan, kun hän kääntyessään laajaan syvennykseen näki\nhevosia, jotka söivät niukkaa ruohoa, suuren pinon tervavaatteella\npeitettyjä myttyjä sekä tulen, jonka ympärillä puuhaili cowboyta ja\nkaksi meksikolaisnaista.\n\nMadeline pysyi hevosensa selässä ja tarkasti seuralaisensa, kun he\nratsastivat esiin. Hänen vieraansa olivat iloisella tuulella.\n\n\"Aamiaiselle -- ja reippaasti\", huusi Stewart kursailematta.\n\n\"Ei minua tarvitse kehoittaa\", sanoi Helen. \"Olen hirmuisen nälkäinen.\"\n\nSill'aikaa kun vieraat söivät, puhuivat ja nauroivat, kuormittivat\ncowboyt hevosia ja aaseja. Heti kun kuormasto oli valmis pani\nStewart sen kulkemaan edellä, jotta se raivaisi tietä. Tuuhea\npensaskasvullisuus, joka vaihteli kallioiden ja kaktusten kanssa,\npeitti rinteet, ja nyt näytti polku kulkevan ylöspäin kukkulalle.\nKuormasto ponnisteli eteenpäin ja jäljessä tulevat matkustajat\nerkanivat kauemmaksi toisistaan. Puolenpäivän aikaan he pääsivät\nkunnailta ryhtyäkseen todelliseen vuorelle nousuun. Aurinko paahtoi\nkuumana. Tuli pian tuulenhenki, tomu nousi paksuna sekä riippui\nvaippana heidän ympärillään. Näköala oli rajoitettu, ja se näyttämö,\njoka aukeni silmien eteen, oli ikävä ja harmaa. Näkyi vain kuivan\nyksitoikkoisia, hitaasti kohoavia rinteitä ja kallioisia kanjoneita.\n\nStewart odotti Madelinea ja sanoi:\n\n\"Me saamme kohta myrskyn.\"\n\n\"Se tulee helpotuksena. On niin kuumaa ja tomuista\", vastasi Madeline.\n\n\"Käskenkö pysähtymään ja laittamaan leirin?\"\n\n\"Tässä? Ei toki! Mitä luulette parhaaksi tehdä?\"\n\n\"No, jos saamme hyvän ukonilman, on se uutta ystävillenne. Luulen, että\nmeidän olisi viisainta jatkaa matkaa. Tässä ei ole sopivaa paikkaa\nleirintekoa varten. Tuuli puhaltaisi meidät rinteeltä, ellei sade\nhuuhtoisi meitä pois. Menee koko päivä ennen kuin saavutamme hyvän\nleiripaikan. En takaa, ehdimmekö siinäkään ajassa. Jos sataa,\nsatakoon.\"\n\nStewart ratsasti eteenpäin ja Madeline seurasi. Kuormajuhdat\nponnistivat pää nuokkuen rinnettä ylös ja pienet burrot kulkivat\nkeveästi siinä missä hevosilla oli täysi työ. Niiden kuormat heiluivat\npuolelta toiselle ikäänkuin kameelien kyttyrät. Kiviä rapisi alas,\nkuumuus väreili mustina aaltoina, tomu kohosi ylös ja leijaili ilmassa.\nRaskas helteinen ilma teki hengityksen vaikeaksi.\n\nTuntia myöhemmin oli seurue kiivennyt korkealle ja kiersi suuren,\nalastoman kukkulan sivua, joka oli pitkän aikaa kätkenyt kallionhuiput.\nKuormaston viimeinen aasi ponnisteli kukkulan yli Madelinen näkyvistä.\nHän katsoi taaksepäin ja näki vieraidensa muuttavan väsyneesti itseään\npuolelta toiselle satulassaan. Kaukana alhaalla oli setripuualanko ja\nkunnaat.\n\nStewart nousi huipulle ja viittoi Madelinelle. Madeline, joka ei ollut\nmilloinkaan kiivennyt näin korkealle, toivoi näkevänsä paljon. Hän\nnousi muutamat vielä jäljellä olevat askelet ja pysähtyi Stewartin\nmustan viereen. Madelinesta tuntui näky siltä kuin maailma olisi\nmuuttunut. Harjanne laskeutui hänen edessään mustaan, kivien\nreunustamaan, pensaikon täplittämään rotkoon. Idässä päin, rotkon\ntoisella puolella häämötti pyöreitä, paljaita vuorenhuippuja. Oikealla\nveivät kalliosta muodostuneet jättiläisportaat kuusien reunustamille ja\nmäntyjen kaartamille kallionhuipuille, jotka kohosivat tummina ja\npaljaina myrskyistä taivasta vasten. Kasautuneet, musteenväriset pilvet\nkokoutuivat huippujen yläpuolelle peittäen korkeimmat näkyvistä.\nValkoinen salamakieleke leimahti ja ukkonen jyrisi kuin lumivyöry.\n\nMadeline katsahti Stewartiin. Cowboy istui liikkumattomana kuin kivi,\ntummakasvoisena, tummasilmäisenä ja katseli katselemistaan intiaanin\ntavoin.\n\nTaivas muuttui yhä mustemmaksi, pilvet vyöryivät, kasvoivat nopeasti ja\npeittivät kallionhuiput. Terävät salamanvälähdykset alkoivat vilkkua.\nUkkosen jyrähdysten välillä saattoi kuulla kaukaista tuulen ärjyntää.\n\nStewart odotti Madelinea kaltevan kallion suojassa, mihin cowboyt\nolivat pysähtyneet kuormastoineen. Madeline näki Montyn ja Dorothyn\nkulkevan kallion ympäri ja toivoi, että muut tulisivat pian.\n\nPimeyden ja jyrinän mukana tuli sadetulva, oikea kaatosade. Madeline\nistui pitkän aikaa hevosen selässä kumartuneena ja raivoavaa sadetta\nvälttäen. Kun sen voima väheni, kuuli hän Stewartin kutsuvan toisia.\n\nSatoi yhtä mittaa. Myrskyn raivo oli kuitenkin mennyt ohi ja ukkosen\njyrinä väheni. Ilma oli kirkastunut ja rupesi tulemaan viileäksi.\nMadelinesta alkoi tuntua epämiellyttävän kylmältä ja kostealta. Stewart\nkiipesi ylöspäin nopeammin kuin ennen ja Madeline huomasi, että Monty\npysytteli emäntänsä kintereillä pakottaen häntä eteenpäin. Oli\nmenetetty aikaa, ja leiripaikka oli pitkän matkan päässä.\nKallionhuippujen välissä olevasta rotkosta Madeline näki hetken ajan\nlännen taivasta. Punaiset auringonsäteet paistoivat hajanaisten pilvien\nvälistä. Aurinko oli laskemassa.\n\nStewartin hevonen oli nyt ruvennut hitaasti juoksemaan ja Madeline\njätti polun enemmän Majestyn kuin oman valintansa varaan. Varjot\ntummenivat ja kallionhuiput kävivät aavemaisiksi. Viileä tuuli\nvalitteli tummissa puissa. Kun musta yö alkoi peittää verhoonsa\nympäristön, huomasi Madeline, että kuuset olivat väistyneet mäntymetsän\ntieltä. Äkkiä tunkeutui neulankärjen suuruinen valonpilkahdus pimeyden\nläpi. Se tuikki ja vilkkui kuin yksinäinen tähti mustalla taivaalla.\nHän kadotti sen näkyvistään -- löysi sen taas. Se tuli suuremmaksi.\nMustat puunrungot tulivat esteeksi. Valo oli tulta. Hän kuuli cowboyn\nlaulua. Sadepisarat kimaltelivat puiden oksilla tulen säteissä.\nStewartin korkea vartalo, sombrero alas painettuna, hahmottui valoa\nvasten. Ja valon hohteessa Madeline näki hänen kääntyvän vähän päästä\nkatsoakseen taakseen, luultavasti vakuuttuakseen siitä, että Madeline\noli kintereillä.\n\n\n\n\nKallionhuiput\n\n\nMadeline oli iloinen, kun hänet nostettiin satulasta roihuavan tulen\nääreen -- kun hän näki höyryäviä astioita tulipunaisilla hiilillä.\nLukuunottamatta olkapäitä, joita sadetakki oli suojellut, oli hän\nlikomärkä. Meksikolaisnaiset tulivat auttamaan häntä ja muuttamaan\nvaatteita lähellä olevassa teltassa, mutta Madeline piti parempana\nlämmitellä jalkojaan ja käsiään ja katsella näytelmää, jonka hänen\nystäviensä saapuminen tarjosi.\n\nDorothy muksahti satulastaan odottavien cowboyden käsivarsille. Hän\nsaattoi tuskin kävellä. Hänen kasvojaan peitti vinossa oleva hattu.\nPörröisen reunan alta kuului valittava huokaus: \"Ooh! Mikä ka-kauhea\nratsastus!\" Rouva Beck oli huonommassa kunnossa: hänet oli otettava\nalas hevosensa selästä. \"Minä olen halvautunut -- minä olen hylky.\nBobby, hanki rullatuoli!\" Bobby oli halukas ja valmis, mutta\nrullatuoleja ei ollut. Florence astui helposti alas ja häntä olisi\nvoinut luulla sieväksi cowboyksi. Edith Wayne oli kestänyt ponnistuksen\nparemmin kuin Dorothy. Hänen pukunsa riippui ryysyinä. Helen oli\nsäilyttänyt hiukkasen arvokkuuttaan samoin kuin ylpeyttään ja ehkä\nhiukan voimaakin. Mutta hänen kasvonsa olivat valkoiset, silmät olivat\nsuuret ja hän ontui. \"Majesty!\" huudahti hän. \"Mitä sinä tahdoit meille\ntehdä? Tappaa meidät tai saada meidät kotikipeiksi?\" Kaikista heistä\noli kuitenkin Ambrosen vaimo Christine, pieni ranskalainen\nkamarineitsyt, kärsinyt eniten pitkästä ratsastuksesta. Hän oli\ntottumaton. Ambrosen oli kannettava hänet telttaan. Florence taivutti\nMadelinen lähtemään tulen luota, ja kun he menivät sisään muiden\nmukana, valitteli Dorothy, että hänen märät jalkineensa eivät tahtoneet\nlähteä pois. Rouva Beck itki.\n\n\"Lämpimiä vaatteita -- kuumia juomia ja ruokaa -- lämpimiä peitteitä\",\nkuului Stewartin terävä määräys.\n\nEi kestänyt kauan ennen kuin Madeline ja seurueen naisjäsenet olivat\ntaas tointuneet, lukuunottamatta väsymystä ja kipua, minkä vain lepo ja\nuni saattoi huojentaa.\n\nMutta ei uupumus eikä vaivat, ei sekään, että he olivat kuin silakat\ntervavaatteen alla, estänyt Madelinen vieraita ojentautumasta\nmakuusijalleen huoaten pitkään ja kiitollisesti. He vaipuivat yksi\ntoisensa jälkeen syvään uneen. Madeline kuiskaili Florencelle ja nauroi\nhänen kanssaan, sitten valo himmeni ja hänen silmäluomensa\nsulkeutuivat. Pimeys ja leirielämän melu, miesten matalat äänet,\nhevosten kavioiden tömistys, lämpimyyden ja suloisen levon tunto --\nkaikki kävi epäselväksi.\n\nKun hän heräsi, liikkui heiluvien oksien varjoja auringon valaisemalla\ntervavaatteella hänen yläpuolellaan. Hän kuuli kirveen kajahtelevat\niskut, mutta ei mitään muuta ääntä ulkopuolelta. Hidas, säännöllinen\nhengitys osoitti hänen telttatoveriensa nukkuvan sikeästi. Hän huomasi\npian, että Florence puuttui joukosta. Madeline nousi ja kurkisti ulos\nteltta-aukosta.\n\nKaunis näky hämmästytti häntä. Hän näki tasaisen aukean, jonka pitkä\nruoho teki vihreäksi ja kukat iloisen näköiseksi, siinä oli siellä\ntäällä somia kuusi- ja mäntymetsikköjä, jotka ulottuivat upeille\nkallionhuipuille asti, jotka olivat kullanvärisiä auringonpaisteessa.\nKiihkeänä pääsemään ulos, missä hän saattoi nauttia rajoittamattomasta\nnäköalasta, hän etsi matkatarpeitaan, löysi ne eräästä kulmasta ja\npukeutui sitten kiireesti ja rauhallisesti.\n\nHänen suosikki-hirvikoiransa Russ ja Tartar nukkuivat oven edessä,\nminne ne oli sidottu. Hän herätti ne ja päästi ne irti ajatellen\nsamalla, että Stewart varmaan oli kahlehtinut ne lähelle häntä. Viileä\nilma, jossa tuntui männyn sekä kuusen haju ja vielä jokin hieno nimetön\ntuoksu, sai Madelinen seisomaan suorana ja hengittämään hitaasti ja\nsyvään. Hän tunsi että ilma kiihdytti veren juoksua.\n\nMadeline käveli koirat sivullaan lähimmän metsikön läpi. Maa oli\npehmeätä ja kimmoisaa sekä ruskeana männynneulasista. Cowboyt olivat\nvalinneet leiripaikan, jossa heillä olisi aamuaurinko ja iltapäivän\nvarjo. Useita telttoja ja majoja oli jo pystytetty, kuusenoksista\noli tehty suuri katos, cowboyt puuhailivat tulen ympärillä,\nmatkatavarapinoja oli tervavaatteiden peitossa ja makuusijoja oli\nkääritty kokoon puiden alle. Maa kohosi matalina ruohoisina penkereinä\nsuuria kiviröykkiöitä kohti, jotka olivat viisisataa jalkaa korkeat.\nMuita kallionhuippuja kohosi näiden takana. Sammaleisen kallion alta\nkumpusi kirkas lähde. Villikukat reunustivat sen partaita. Niityllä\nolivat hevoset polviin asti ruohossa, joka huojui aamutuulessa.\n\nFlorence huomasi Madelinen puiden alla ja tuli juosten. Hän oli kuin\nnuori tyttö, eloisa, värikäs ja iloinen.\n\n\"Castleton on mennyt pyssyineen metsälle jo tunteja sitten\", sanoi\nFlorence. \"Gene lähti juuri tavoittamaan häntä. Muut herrat nukkuvat\nvielä. Luulen että he nukkuvat tarpeekseen.\"\n\nSitten alkoi Florence muitta mutkitta kysellä Madelinelta\nleirivarustusten yksityiskohtia, joita Stewart ja Florence itse tuskin\nsaattoivat katsella esittämättä omia ehdotuksiaan.\n\nEnnen kuin kukaan unisista vieraista oli herännyt, oli leiri valmis.\nMadelinella ja Florencella oli teltta männyn alla, mutta he eivät\naikoneet nukkua siinä muuten kuin myrskyisellä ilmalla. He levittivät\ntervavaatteen maahan, tekivät vuoteensa sille ja pitivät parempana\nnukkua tähtien valossa. Sen jälkeen he lähtivät tiedustusmatkalle\nottaen koirat mukaansa. Kun päivä kului, sai paikka Madelinen yhä\nenemmän valtoihinsa. Puolenpäivän aikaankin, kun aurinko paahtoi, oli\npikemmin miellyttävän lämmin kuin kuuma. Ja ohut ilma alkoi vaikuttaa\nomituisesti. Hän hengitti sitä syvään, kunnes tunsi itsensä keveäksi,\nikään kuin hänen ruumiinsa ei olisi ollut ainetta. Yht'äkkiä hän tuli\nuniseksi. Raukeus valtasi ja maatessaan männyn alla hän vaipui uneen.\n\nFlorence ilmoitti, ettei leirillä ollut tapahtunut mitään merkillistä.\nPian veti iloisten huutojen kuoro Madelinen tarkkaavaisuuden puoleensa\nja hän kääntyi nähdäkseen Helenin ontuvan Dorothyn mukana sekä rouva\nBeckin ja Edithin tukevan toisiaan. He olivat kaikki levänneitä, mutta\nhervottomia, iloitsivat paikasta ja heräsivät nälkäisinä kuin karhut\ntalviunestaan. Madeline saattoi heidät leirin ympäri ja puiden lomitse\nsammaleisiin, mäntyjen peittämiin soppiin kallionhuippujen alle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamien päivien ajan oli nukkuminen pääasiana vieraiden\nleirielämässä. Dorothy Coombs nukkui vuorokauden läpeensä ja sittenkin\noli häntä vaikea saada hereille. Helen vaipui uneen miltei syödessään\nja puhuessaan. Miehiin vuoristoilma koski ilmeisesti enemmän kuin\nnaisiin. Castleton ei kuitenkaan sortunut samaan uneliaisuuteen, koska\nhänellä oli mahdollisuus kuljeskella pitkin maita pyssy mukanaan.\n\nTämä velttous katosi pian ja sitten olivat päivät täynnä toimintaa.\nBeck, Bobby ja Boyd eivät kuitenkaan ryhtyneet mihinkään ponnistuksia\nvaativaan. Edith Wayne myöskin piti parempana kävellä metsiköissä tai\nistua. Helen ja Dorothy tahtoivat tutkia kallionhuiput ja kanjonit ja\nkun eivät voineet saada muita mukaansa, menivät he oppaana olevan\ncowboyn kanssa.\n\nVälttämättömyyden pakosta tulivat Madeline ja hänen vieraansa tietysti\nolemaan paljon cowboyden seurassa. Ja seurue oli kuin yhtä suurta\nperhettä. Madelinen ystävät eivät ainoastaan mukautuneet tilanteeseen,\nvaan suorastaan nauttivat siitä.\n\nEräänä iltapäivänä suuren suuri myrskypilvi syöksyi alas taivaalta ja\npeitti kallion huiput. Se himmensi laskevan auringon ja verhosi\npimeyden vaippaan metsikön. Madeline oli levoton, koska useat hänen\nseurastaan, niiden mukana Helen ja Dorothy olivat lähteneet\nratsastamaan cowboyden kanssa eivätkä olleet palanneet. Florence\nvakuutti hänelle, että vaikkakaan he eivät ehtisi takaisin ennen\nmyrskyn puhkeamista, ei ollut mitään syytä levottomuuteen. Siitä\nhuolimatta lähetti Madeline hakemaan Stewartia ja pyysi häntä menemään\nitse tai lähettämään jonkun etsimään vieraita.\n\nEhkä puoli tuntia myöhemmin Madeline kuuli kavioiden kapseen polulta.\nLyhdyt valaisivat telttaa. Edith ja Florence olivat hänen mukanaan.\nUlkopuolella oli niin pimeätä, ettei Madeline voinut nähdä viittä\nmetriä eteensä. Tuuli valitti puissa ja suuret sadepisarat rapisivat\ntervavaatteelle.\n\nPian pysähtyivät hevoset oven ulkopuolelle. Rouva Beck tuli juosten\ntelttaan hengästyksissään ja säteilevänä, koska he olivat voittaneet\nmyrskyn. Helen tuli sitten ja vähän myöhemmin Dorothy. Kun Madeline\nnäki Dorothyn leimuavat silmät, tiesi hän että oli tapahtunut jotakin.\nSe olisi mennyt huomaamatta, ellei Helen olisi tullut katsoneeksi\nDorothyyn.\n\n\"Taivas, Dot! Sinähän olet sievä silloin tällöin\", huomautti Helen.\n\"Saat eloa kasvoihisi ja silmiisi!\"\n\nDorothy käänsi kasvonsa pois ja katsoi peiliin. Hän näki laajan,\npunaisen täplän poskellaan. Dorothy oli ollut tarkka valkoisesta\nihostaan ja nyt oli siinä ruma merkki.\n\n\"Katsokaahan tätä!\" huudahti hän onnettomana. \"Kasvoni ovat\nturmeltuneet.\"\n\n\"Miten sait sellaisen pilkun?\" kysyi Helen.\n\n\"Minua on suudeltu!\" huudahti Dorothy.\n\n\"Mitä?\" kysyi Helen uteliaammin.\n\n\"Minua on suudeltu -- joku noista hävyttömistä cowboysta on syleillyt\nja suudellut minua! Oli niin pikimustaa, etten voinut nähdä mitään. Ja\nniin hälisevää, etten voinut kuulla. Mutta joku koetti auttaa minua\nalas hevosen selästä. Jalkani tarttui jalustimeen ja minä putosin --\nsuoraan jonkun syliin. Sitten hän syleili ja suuteli minua\nkarhumaisella tavalla. En voinut liikuttaa sormeanikaan.\"\n\nKun riemun purkaus oli laimentunut, katsoi Dorothy Florenceen.\n\n\"Käyttävätkö cowboyt todellakin hyväkseen tytön avuttomuutta\npimeydessä?\"\n\n\"Tietysti he tekevät niin\", vastasi Florence hymyillen. \"Dot! En ole\nmilloinkaan ennen nähnyt sinun olevan raivoissasi siitä, että sinua on\nsuudeltu.\"\n\n\"Minä -- minä en olisi välittänyt siitä niin paljon, ellei se törkimys\nolisi hangannut nahkaa kasvoiltani.\"\n\n\"Dot, minä yhdyn sinuun: on eri asia tulla suudelluksi ja toinen saada\nkauneutensa pilatuksi\", vastasi Helen. \"Kuka oli se villi-ihminen?\"\n\n\"En tiedä!\" puhkesi Dorothy. \"Jos tietäisin, niin -- niin...\"\n\n\"Vilpittömästi puhuen, eikö sinulla ole vähintäkään aavistusta siitä,\nkuka sen teki?\" kysyi Helen.\n\n\"Toivon -- otaksun, että se oli Stewart\", vastasi Dorothy.\n\n\n\n\nDon Carlos\n\n\nEräänä päivänä, kun Madeline oli yksin kävelemässä, oli hän\nhuomaamattaan kulkenut pitkän matkan alas hämärää polkua, joka kierteli\nkallioiden keskellä.\n\nOli keskikesän iltapäivä. Hänen ympärillään oli vain kallionhuippujen\nvarjoja ja niiden välissä auringon valaisemia täpliä. Rauhallisuus oli\nhäiriytymätön. Hän meni yhä eteenpäin, nautti villeistä, epätasaisista\nsopukoista, jotka olivat hänelle uusia. Lopuksi hän tuli penkerelle,\njoka päättyi kauniiseen metsäaukeaan. Sinne hän istuutui levätäkseen\nennen kuin lähtisi paluumatkalle.\n\nÄkkiä Russ, terävävainuinen hirvikoira, nosti päätään ja murisi.\nMadeline pelkäsi, että se oli haistanut villikissan. Hän rauhoitti sitä\nja katseli ympärilleen. Kummallakin puolen oli epätasainen rivi jykeitä\nkivilohkareita, jotka olivat rapautuneet irti kallionhuipuista. Aukea\noli avonainen ja ruohoinen, siellä täällä mänty tai vierinkivi.\nPääsytie näytti menevän kanjonien ja harjanteiden muodostamaan\nerämaahan. Katsoessaan siihen suuntaan Madeline näki naisen solakan,\ntumman vartalon tulevan hiipien mäntyjen alla. Madeline oli\nkummastuksissaan ja sitten peloissaan, sillä hiipiminen puulta puulle\nei voinut olla rehellistä.\n\nPian tuli naisen luokse pitkä mies, joka kantoi myttyä ja ojensi sen\nnaiselle. He kulkivat eteenpäin aukealle ja näyttivät puhelevan\nvakavasti. Madeline tunsi Stewartin, hän tarkkasi lähestyvää paria.\nSitten hän tunsi myös naisen. Pieni, tumma pää, ruskeat kasvot, suuret\nsilmät -- Madeline näki ne selvästi -- kuuluivat meksikolaistytölle\nBonitalle. Stewart oli kohdannut hänet täällä. Tässä oli Stewartin\nyksinäisten retkien salaisuus, joita hän oli tehnyt siitä asti kun oli\ntullut Madelinen työhön. Tämä yksinäinen aukea oli kohtauspaikka.\nStewart piti Bonitaa täällä piilossa.\n\nMadeline nousi rauhallisesti, viittasi koirille ja meni takaisin polkua\npitkin leirille päin. Hänen hämmästyksensä vaihtui suruksi, koska\nStewartin muuttuminen ei ollut ollut täydellinen. Suru väistyi\nsietämättömän vastenmielisyyden tieltä: sill'aikaa kun hän oli\nhaaveksinut cowboysta, uneksinut hyvästä vaikutuksestaan häneen, cowboy\noli ollut kiero. Se loukkasi häntä. Stewart ei ollut hänelle ollut\nmitään, ajatteli hän, ja kuitenkin hän oli ollut ylpeä miehestä. Hän\nkoetti miettiä asiaa, olla cowboylie oikeamielinen, vaikka ajatukset\nkehoittivat häntä karkottamaan miehen ja kaikki hänelle kuuluvan pois\nmielestä. Ja hänen yrityksensä tuntea myötätuntoa ja vähennellä asian\nmerkitystä epäonnistuivat täydellisesti. Ponnistaen tahdonvoimaansa hän\npoisti Stewartin ajatuksistaan.\n\nMadeline ei ajatellut Stewartia ennen kuin tämä ilmestyi hänen tielleen\nmyöhään eräänä iltapäivänä hänen lähtiessään teltasta ja liittyäkseen\nvieraitten joukkoon.\n\n\"Neiti Hammond, minä näin jälkenne polulla\", sanoi Stewart innokkaasti.\nHänen äänensävynsä oli kevyt ja luonnollinen. \"Luulen -- no, varmaankin\nsaitte sen ajatuksen...\"\n\n\"En halua selitystä\", keskeytti Madeline.\n\nStewart hätkähti. Hänen käyttäytymisensä muistutti vanhaa kylmää\njulkeutta. Kun hän katsoi Madelinea, muuttui hänen käytöksensä\nnopeasti.\n\nMikä hävyttömyys, ajatteli Madeline, tulla vieraiden nähden antamaan\nselitystä käytöksestään! Madeline tunsi sisäisen tulenleimahduksen,\njoka oli niin tuskallinen, niin omituinen, niin käsittämätön, että\nhänen mielensä meni sekaisin. Sitten hänet valtasi suuttumus, ei\nStewartia, vaan itseään kohtaan siitä, että jokin saattoi herättää\nhänessä tällaista kiihtymystä. Hän seisoi ulkonaisesti kylmänä ja\nlevollisena, ylpeä katse Stewartiin kohdistettuna, mutta sisältä hän\npaloi raivosta ja häpeästä.\n\n\"Ei tosiaan ole tarkoituksenani, että ajattelisitte...\" Stewart alkoi\nkiihkeästi, mutta, keskeytti puheensa ja hitaasti leviävä tumma puna\ntäplitti hänen kaulansa ja poskensa.\n\n\"Mitä te teette tai ajattelette, Stewart, ei liikuta minua ollenkaan.\"\n\n\"Neiti -- neiti Hammond! Ettehän luule...\" sammalteli Stewart.\n\nPuna väistyi hänen kasvoiltaan jättäen ne kalpeiksi. Hänen silmänsä\nnäyttivät rukoilevilta. Niissä oli jonkinlainen pelokas katse, joka\nvaikutti Madelineen suuttumuksesta huolimatta. Stewartissa oli jotakin\npoikamaista. Tämä astui askelen eteenpäin ja ojensi kätensä Madelinea\nkohti tehden liikkeen, jossa oli nöyryyttä ja kumminkin jonkinlaista\narvokkuutta.\n\n\"Mutta kuulkaa! Älkää välittäkö nyt, mitä te -- te ajattelette minusta.\nOn hyvä syy...\"\n\n\"En halua ollenkaan kuulla syytänne.\"\n\n\"Mutta teidän pitäisi\", jatkoi cowboy itsepintaisesti.\n\n\"Herra!\"\n\nStewartissa tapahtui toinen nopea muutos. Hän hätkähti rajusti. Tumma\nveritulva varjosti hänen kasvonsa ja hänen silmiinsä leimahti kimallus.\nHän astui kaksi pitkää askelta -- hän näytti kohoavan Madelinen yli.\n\n\"En ajattele itseäni\", jyrisi hän. \"Tahdotteko kuunnella?\"\n\n\"En\", vastasi toinen ja hänen äänensä oli jäätävän ylpeä. Tehden\nkeveän, lähtömerkiksi tarkoitetun liikkeen, jonka päättäväisyydestä ei\nvoinut erehtyä, hän kääntyi selin Stewartiin. Sitten hän liittyi\nvieraittensa joukkoon.\n\nStewart seisoi liikkumatta. Sitten hän kohotti kättään, jossa piti\nsombreroaan, kohotti sitä ja heitti sombreron maahan. Hän nousi mustan\nhevosensa luo ja paiskasi satulan sen selkään. Harpatessaan hakemaan\nohjaksia, jotka riippuivat eräässä pensaassa, hän juoksi muuatta\ncowboyta vastaan, joka koetti väistää kömpelösti.\n\n\"Pois tieltäni!\" kiljui Stewart.\n\nSitten hän sovitti ohjakset hevosen päähän.\n\n\"Ehkä sinun olisi parempi viipyä hetkinen, Gene\", sanoi Monty.\n\n\"Haluatko että lyön pääsi halki?\" kysyi Stewart.\n\nStewart nosti tummia kasvojaan. Jokainen kuunteli. Aurinko oli\nlaskenut, mutta metsikkö oli valoisa. Nels näkyi alhaalla polulla ja\nhänen hevosensa juoksi. Seuraavassa hetkessä hän oli kentällä ja sai\nratsunsa vähitellen pysähtymään. Hän hyppäsi hevosen selästä aivan\nvastapäätä Stewartia.\n\n\"Mikä on kyseessä, Gene?\" kysyi Nels terävästi.\n\n\"Aion lähteä leiriltä\", vastasi Stewart epäselvästi.\n\nHänen musta hevosensa alkoi tömistää jalkojaan, kun Stewart tarttui\nsuitsiin ja harjaan sekä potkaisi jalustinta.\n\nNelsin pitkä käsivarsi syöksähti esiin ja hänen kätensä tarttui\nStewartiin pidättäen häntä nousemasta ratsaille.\n\n\"Olen tosiaan pahoillani\", sanoi Nels hitaasti. \"Sinä olet siis\nlähdössä tiehesi?\"\n\n\"Niin olen. Anna minun mennä!\"\n\n\"Ethän toki aio mennä?\"\n\n\"Anna minun mennä, hitto vieköön!\" huudahti Stewart tempoen itsensä\nvapaaksi.\n\n\"Mikä on hullusti?\" kysyi Nels kohottaen taas kätensä.\n\n\"Mies! Älä koske minuun!\"\n\nNels astui heti taaksepäin. Hän näytti huomaavan Stewartin kauhistavan\nkiihkon. Taas Stewart koetti nousta hevosen selkään.\n\n\"Nels, älä saata minua unohtamaan, että olemme olleet ystäviä\", sanoi\nhän.\n\n\"En varmaankaan unohda\", vastasi Nels. \"Ja minä luovun hommastani juuri\nnyt ja tässä!\"\n\nHänen puheensa pysähdytti ratsaille nousevan cowboyn. Stewart irroitti\njalkansa jalustimesta. Sitten heidän kovat kasvonsa olivat\nliikkumattomat ja kylmät. Silmissä oli tuijottava katse.\n\nMadeline hämmästyi Nelsin puhetta yhtä paljon kuin Stewartkin.\n\n\"Luovut?\" kysyi Stewart.\n\n\"Varmasti. Mitä luulisit minun tekevän sellaisissa olosuhteissa, jotka\novat nyt muodostuneet?\"\n\n\"Mutta kuulehan, minä en hyväksy sellaista.\"\n\n\"Sinä et ole minun pomoni enää eikä minulla ole mitään velvollisuuksia\nneiti Hammondiakaan kohtaan. Minä olen oma pomoni ja teen mitä\nmiellyttää.\"\n\nNelsin sanat eivät sopineet yhteen hänen kasvojensa ilmeen kanssa.\n\n\"Gene, sinä lähetit minut pienelle tiedustelulle vuoristoon, eikö\nniin?\" jatkoi hän.\n\n\"Kyllä, sen tein\", vastasi Stewart.\n\n\"No, sinulla oli tosiaan minuun verrattuna niin täydellisesti oikeat\nkäsitykset asioista, että minä olen tullut ihan kipeäksi sinun\nihailemisestasi. Jos et olisi lähettänyt minua -- no, luulen, että\nolisi saattanut tapahtua jotakin. Asiain ollessa tällä kannalla kuin\nnyt on meillä tosiaan odotettavana yhtä ja toista!\"\n\nHänen sanansa vaikuttivat kaikkiin cowboyhin! Stewart teki rajun\nliikkeen. Nick Steele asteli harppailevan jättiläisen tavoin Nelsin ja\nStewartin luo. Muut cowboyt nousivat hiljaa sanomatta sanaakaan.\n\nMadeline ja hänen vieraansa, jotka olivat pienessä ryhmässä, katselivat\nja kuuntelivat heitä voimatta arvata, mitä kaikki tuo puhe ja touhu\nmerkitsi.\n\n\"Lopeta, Nels, heidän ei tarvitse kuulla sitä\", sanoi Stewart käheästi\nheilauttaessaan kättään Madelinen hiljaista joukkoa kohti.\n\n\"No, olen pahoillani. Mutta luulen, että he voivat kuulla sen yhtä\nhyvin nyt kuin myöhemminkin. Ehkä neiti Helenin toivomus, että jotakin\ntapahtuisi, toteutuu nyt. Varmasti minä...\"\n\n\"Lopeta rupatus\", kaikui Montyn karhea ääni.\n\nSillä oli yhtä ratkaiseva vaikutus. Ehkä se oli viimeinen seikka, mikä\ntarvittiin muuttamaan nämä miehet, jotka toimivat oudossa tehtävässä,\nkauniiden naisten saattajina, takaisin omaan asemaansa erämaan miehinä.\n\n\"Sano meille, mikä on hätänä\", virkkoi Stewart synkästi.\n\n\"Don Carlos ja hänen guerillansa ovat leiriytyneet poluille, jotka\njohtavat tänne. He ovat sulkeneet solat. Huomenna he olisivat saaneet\nmeidät aitaukseen. Ehkä heillä oli tarkoituksena yllättää. Hän on\nsaanut koko joukon sekarotuisia ja lainhylkiöitä. He ovat hyvin\naseistettuja. Mitä he oikeastaan tarkoittavat? Me olemme vain kymmenen\nmailin päässä rajalta. Otaksukaamme, että guerillat saisivat joukkomme\nrajan toiselle puolen. Yhdysvaltain ratsuväki tulisi perässä. Te\ntiedätte kaikki, mitä se merkitsisi. Ja nyt, Stewart, olkoon Donin peli\nmikä tahansa, sinä pystyt varmasti voittamaan hänet.\"\n\nStewart vei Nelsin, Montyn ja Nick Steelen erilleen ja he ryhtyivät\nilmeisesti vakavaan keskusteluun. Pian kutsuttiin sinne muutkin\ncowboyt. He puhuivat kaikki enemmän tai vähemmän, mutta Stewartin syvä\nääni kuului yli muiden. Sitten neuvottelu loppui ja cowboyt\nhajaantuivat.\n\n\"Nopeasti toimeen, intiaanit\", määräsi Stewart.\n\nNyt seuraava näytelmä ei ollut Madelinesta eikä hänen ystävistään\nrauhoittava. He olivat levollisia odottaessaan, että joku sanoisi\nheille mitä piti tehdä. Cowboyt näyttivät hälinässä unohtaneen\nMadelinen. Jotkut heistä juoksivat metsiin, toiset avonaisille,\nruohoisille paikoille, missä he ajoivat kokoon hevoset ja aasit. Jotkut\nlevittivät tervavaatteita maahan ja alkoivat kääriä kokoon pieniä\nmyttyjä ilmeisesti kiireellistä matkaa varten. Nels nousi satulaan\nratsastaakseen polkua alas. Monty ja Nick Steele menivät metsikköön\ntaluttaen hevosiaan. Stewart kiipesi jyrkälle kiviröykkiölle kahden\nleirin takana olevan epätasaisen kallioryhmän väliin.\n\nCastleton tarjoutui auttamaan tavarain laittajia ja sai tylyn\nvastauksen, että hän oli vain tiellä. Madelinen ystävät ahdistivat\nemäntäänsä. Uhkasiko heitä vaara? Olivatko guerillat tulossa?\nLähdettäisiinkö heti karjatalolle? Miksi olivat cowboyt muuttuneet niin\nerilaisiksi? Madeline vastasi parhaansa mukaan, mutta hänen\nvastauksensa olivat vain otaksumia ja tarkoittivat vieraiden pelon\nviihdyttämistä. Helen oli innoissaan.\n\nPian tulivat cowboyt näkyviin ratsastaen satulattomilla hevosilla ja\njotkut niistä vietiin pois ja ilmeisesti kätkettiin onkaloihin\nkallionhuippujen väliin. Aasijono kuormitettiin ja lähetettiin polkua\nalas erään cowboyn kaitsemana. Steele ja Monty palasivat. Sitten\nilmestyi Stewart näkyviin laskeutuen alas kallioiden välistä halkeamaa.\n\nHänen seuraava käskynsä oli, että kaikki Madelinelle ja vieraille\nkuuluvat matkatavarat nostettaisiin kalliolle. Se oli ponnistuksia\nkysyvää työtä, jossa tarvittiin lassoja hinaamaan tavarat ylös.\n\n\"Valmistautukaa kiipeämään\", sanoi Stewart kääntyen seurueen puoleen.\n\n\"Minne?\" kysyi Helen.\n\nCowboy heilautti kättään sitä tietä kohti, josta oli noustava.\nSäikähdyksen huudahdukset seurasivat hänen kädenliikettään.\n\n\"Stewart, uhkaako tässä vaara?\" kysyi Dorothy ja hänen äänensä vapisi.\n\nSamaa oli Madeline kysymäisillään Stewartilta, mutta hän ei voinut\nsaada sitä suustaan.\n\n\"Ei, vaara ei uhkaa\", vastasi Stewart. \"Mutta me ryhdymme\nvarokeinoihin, jotka olemme katsoneet parhaiksi.\"\n\nDorothy kuiskasi, että Stewart valehteli. Castleton teki toisen\nkysymyksen ja sitten Harvey teki samoin.\n\n\"Olkaa hyvät ja pysykää rauhallisina sekä tehkää niinkuin teille on\nsanottu\", sanoi Stewart tylysti.\n\nKun viimeistä erää matkatavaroita hinattiin kalliota ylös, lähestyi\nMonty Madelinea ja otti sombreron päästään. Hänen mustat kasvonsa\nnäyttivät samoilta, mutta kuitenkin hän oli suuresti muuttunut.\n\n\"Neiti Hammond, ilmoitan että luovun hommastani\", sanoi hän.\n\n\"Monty! Mitä tarkoitatte? Mitä tarkoitatte nyt, kun vaara uhkaa?\"\n\n\"Me lähdemme pois. Siinä kaikki\", vastasi Monty täsmällisesti.\n\nHän oli tuima ja synkkä, hän ei voinut seisoa hiljaa, hänen katseensa\nharhaili sinne tänne.\n\nCastleton hypähti ylös pölkyltä, jolla oli istunut, ja hänen kasvonsa\nolivat punaiset.\n\n\"Price, tarkoittaako tämä hiivatinmoinen häly sitä, että joukko\nryysyisiä guerilloja ryöstää meidät, käy kimppuumme tai vie meidät\nmukanaan?\"\n\n\"Te olette aivan oikeassa.\"\n\nDorothy kääntyi kasvot hyvin vaaleina Montyyn päin.\n\n\"Price, ettehän tahdo -- ettehän voi jättää meitä pulaan nyt? Te ja\nNels...\"\n\n\"Jättää teidät pulaan?\" kysyi Monty kummastuksissaan.\n\n\"Niin, jättää meidät pulaan! Lähteä luotamme, kun tarvitsemme teitä --\nkun jotakin kauhistavaa on tulossa.\"\n\nMonty päästi lyhyen, kylmän naurahduksen suunnatessaan omituisen\nkatseen tyttöön.\n\n\"Minä ja Nels pelkäämme ja aiomme juosta tiehemme. Neiti Dorothy, koska\nolemme puuhailleet täällä niin paljon, tekee pahaa nähdä sieviä nuoria\ntyttöjä vedettävän pois tukasta.\"\n\nDorothy päästi huudahduksen ja tuli sitten hysteeriseksi. Castleton oli\nkerrankin täysin hereillä.\n\n\"Jumaliste! Te ja toverinne olette hiivatinmoisia pelkureita!\"\n\nMontyn tummat kasvot olivat ivalliset.\n\n\"Olen nähnyt muutamia mainioita veitikoita, mutta te viette kaikista\nvoiton. Arvostelette minua ja Nelsiä oikein. Kuulkaahan, jollei teitä\nriepoteta Meksikoon ja sidota kaktuspensaaseen, on teillä taas mainio\njuttu englantilaisille kumppaneillenne. Pyh! Te kerrotte heille, miten\nolette nähnyt kahden vanhanajan pyssymiehen juoksevan säikähtyneinä\nkuin ukkokaniinit pakoon sekarotuisparvea. Ette hitto vieköön teekään\nsitä.\"\n\n\"Monty, lopeta!\" kiljui Stewart tullessaan ylös.\n\nSilloin Monty käveli veltosti pois kiroillen itsekseen.\n\nMadeline ja Helen puuhailivat Castletonin kanssa Dorothyn kimpussa ja\nsaivat hänet rauhoittumaan. Stewart kulki useita kertoja ohi\nhuomaamatta heitä. Monty, joka oli ollut innokas osoittamaan pikku\npalveluksia Dorothylle, ei nähnyt häntä ollenkaan. Madeline tuskin\ntiesi, mitä piti ajatella.\n\nStewart neuvoi cowboyta menemään kalliossa olevan avoimen paikan päähän\nja laskemaan sieltä lassoja alas. Sitten hän joudutti naisia\nepätasaisia kiviportaita kohti.\n\n\"Me haluamme piilottaa teidät\", sanoi hän. \"Jos guerillat tulevat,\nsanomme heille, että olette menneet alas karjatalolle. Jos meidän on\ntapeltava, olette turvassa tuolla ylhäällä.\"\n\nHelen astui rohkeasti eteen ja antoi Stewartin panna lasson silmukan\nympärilleen sekä vetää sen kiinni. Stewart heilautti kättään\nyläpuolella oleville cowboyille.\n\n\"Kävelkää ylöspäin nyt\", neuvoi hän Heleniä.\n\nKatselijoista tämä näytti helpolta, turvalliselta ja nopealta keinolta\nnousta jyrkkää käytävää ylös. Miehet kiipesivät ilman lasson apua.\nRouva Beck oli tavallisuuden mukaan hysteerinen, hän puoleksi käveli\nitse ja puoleksi vedettiin ylös. Stewart tuki Dorothya toisella\nkädellään pitäessään toisella lassoa. Ambrosen oli kannettava\nChristine. Meksikolaisnaiset eivät tarvinneet apua. Edith Wayne ja\nMadeline kiipesivät viimeksi, ja päästyään ylös näki Madeline kapean\npenkereen, jossa oli paksulti pensaikkoa ja jota suuret sivulle päin\nkallistuneet kallionhuiput varjostivat. Kalliossa oli halkeamia, jotka\njohtivat taaksepäin. Paikka oli jylhä ja villi. Sitten hinattiin\ntervavaatteet ja vuodetarpeet ylös, samoin ruokaa ja vettä. Cowboyt\ntekivät mukavia vuoteita onkaloihin sekä kehoittivat Madelinea ja hänen\nystäviään olemaan niin hiljaa kuin mahdollista, välttämään tulen\ntekemistä ja nukkumaan pukeissaan valmiina lähtemään joka silmänräpäys.\n\nKun cowboyt olivat menneet alas, ei tummenevaan hämärään jäänyt joukko\nollut suinkaan iloinen. Castleton kehoitti toisia syömään.\n\n\"Tämä on todella suurta!\" kuiskasi Helen.\n\n\"Oi, tämä on kauheata!\" voivotti Dorothy. \"Se on sinun syysi, Helen.\nSinä rukoilit että jotakin tapahtuisi.\"\n\n\"Minä luulen, että nämä cowboyt vain suunnittelevat kepposta\", sanoi\nrouva Beck.\n\nMadeline vakuutti ystävilleen, ettei heille suunniteltu mitään\nkepposta, että hän valitti heille koitunutta epämukavuutta ja vaivaa,\nmutta ettei hän tuntenut todellista levottomuutta.\n\nPimeys näytti laskeutuvan nopeasti, arosudet aloittivat aaveentapaisen,\nvalittavan ulvontansa, tähdet tulivat näkyviin ja muuttuivat\nkirkkaammiksi, tuuli kulki huokaillen männynlatvojen läpi. Castleton\noli levoton. Hän käveli sinne tänne korkealle kohoavan kalliopenkereen\nedustalla, missä hänen toverinsa istuivat valittaen, ja pian hän meni\npenkereen reunalle. Cowboyt olivat alapuolelle laittaneet tulen ja sen\nvalo nousi ylöspäin suurena viuhkanmuotoisena hehkuna. Castletonin\npieni hahmo kuvastui mustana tätä valoa vasten. Uteliaana ja\nlevottomana liittyi Madeline häneen ja kurkisteli alas kalliolta.\nVälimatka oli lyhyt ja silloin tällöin hän saattoi erottaa jonkin\nsanan, minkä cowboyt lausuivat. He keittivät ja söivät huoletonna. Hän\nhuomasi Stewartin olevan poissa ja huomautti siitä Castletonille.\nCastleton osoitti vaieten melkein suoraan alas ja siellä Stewart seisoi\nhämärässä kaksi hirvikoiraa jalkojensa juuressa.\n\nSteele sai leiritulen piirin hiljaiseksi nostamalla kätensä\nvaroittavasti. Cowboyt taivuttivat päänsä alas kuunnellen. Madeline\nkuunteli myöskin. Hän kuuli yhden koiran vinkuvan ja sitten hän kuuli\nhevosen kavioiden heikon kopseen. Nels puhui taas ja kääntyi\nillallisensa puoleen ja muiden miesten tarkkaavaisuus näytti vähenevän.\nKavionkopse tuli kovemmaksi, se läheni metsikköön asti ja sitten tulen\npiiriin. Ratsastaja oli Nels. Hän astui ratsailta ja hänen matalan\näänensä kaiku kuului juuri ja juuri Madelinen korviin.\n\n\"Gene, täällä on Nels. Jotakin on tekeillä\", kuuli Madeline erään\ncowboyn huutavan hiljaa.\n\n\"Lähetä hänet tänne\", vastasi Stewart.\n\nNels astui tulen äärestä pois.\n\n\"Kuulehan, Nels. Poikien laita on hyvin, mutta en halua, että he\ntietävät kaiken, mikä koskee tätä sekasotkua\", sanoi Stewart Nelsin\ntultua hänen luokseen. \"Löysitkö tytön?\"\n\nMadeline arvasi, että Stewart tarkoitti meksikolaistyttöä Bonitaa.\n\n\"En. Mutta minä tapasin...\" Madeline ei kuullut nimeä. -- \"Ja hän oli\nvillinä. Hän oli erään metsänasukkaan mukana. Ja he sanoivat, että Pat\nHawe oli päässyt hänen jäljilleen ja aikoi pidättää hänet.\"\n\nStewart mutisi jotakin matalalla äänellä. Ilmeisesti hän kirosi.\n\n\"Ihmettelen, miksi Pat ei tullut tänne!\" sanoi hän. \"Hänhän voi huomata\nmistä tulimme.\"\n\n\"No, Pat tiesi, että sinä olet täällä tallella, sillä se metsänasukas\nsanoi, että Patilla oli hajua guerilloista. Ja Pat sanoi, että jollei\nDon Carlos tappaisi sinua -- minkä hän toivoi tämän tekevän -- silloin\nolisi kylliksi aikaa panna sinut tyrmään, kun tulisit alas.\"\n\n\"Hän on hiton halukas pidättämään minut!\"\n\n\"Ja sen hän tekee, niin kuin kävi sille vanhalle miehellekin, joka piti\nkapakkaa Lännessä. Gene, syy, miksi se punanaamainen kojootti ei ole\nseurannut jälkiäsi tänne, on se, että hän on peloissaan. Hän on aina\npelännyt sinua. Mutta luulen, että hän pelkää kuollakseen minua ja\nMontya.\"\n\n\"No, me otamme Patin aikanaan. Nyt on kysymyksessä, milloin se\nsekarotuinen hiipii meitä katselemaan ja mitä me teemme kun hän tulee!\"\n\n\"Poikani, on vain yksi tapa käsitellä sekarotuista. Olen sanonut sen\nsinulle. Hänellä on paha mielessä. Hän tulee hymyillen ja\nystävällisenä, mairittelevana kuin nainen. Mutta hän on petollinen, hän\non pahempi kuin intiaani. Ja, Gene, me tiedämme varmana tosiasiana,\nmiten hänen roistojoukkonsa on menetellyt näiden kukkuloiden ja Agua\nPrietan välillä. He eivät ole pontevaa rikollisjoukkiota, johon olemme\ntottuneet. Mutta he ovat tuiki pahoja. He ovat kulkeneet rosvoten. He\novat murhanneet naisia ja tehneet pahempaakin.\"\n\n\"Oletpa oikeassa. Minä en väitä vastaan\", vastasi Stewart. \"Jollei\nolisi neiti Hammondia ja toisia naisia, olisin iloinen nähdessäni sinun\nja Montyn valmiina sellaiseen puuhaan. Luulen että olisin iloinen\nsaadessani kohdata Don Carlosin. Mutta neiti Hammond! No, sellainen\nnainen kuin hän ei tointuisi nähtyään revolverinpaukuttelua,\npuhumattakaan sitten hirttohommista. Neiti Hammond on -- on...\"\n\n\"Varmasti hän on\", keskeytti Nels, \"mutta hänellä on hitonmoisesti\nenemmän rohkeutta kuin luulet. En ole mikään paksukalloinen lehmä. Minä\nolen kovin pahoillani, jos neiti Hammond näkee jotakin törkeyttä,\npaitsi jos minä ja Monty ryhdymme johonkin. Vanha toveri -- pyydän\nanteeksi -- mutta sinä olet kiintynyt neiti Hammondiin ja olet liian\nhellä haavoittaaksesi hänen tunteitaan tai tehdäksesi hänet sairaaksi\njuoksuttamalla vähän verta. Gene, tämä on sinun pelisi. Anna Don\nCarlosin tulla. Ole kohtelias. Jos hän ja hänen joukkonsa ovat\nnälkäisiä, syötä heitä. Ole sokea, jos hän haluaa, että hänen joukkonsa\nvarastaa jotakin. Anna hänen luulla, että naiset ovat menneet alas\nkarjatalolle. Mutta jos hän sanoo, että valehtelet -- jos hän vain\nkatsoo ympärilleen nähdäkseen naisia -- hyökkää hänen kimppuunsa niin\nkuin hyökkäsit Pat Hawen kimppuun. Minä ja Monty olemme turvanasi ja\nellei sinun mainio petkutuksesi menesty, jos Don joukkio vain\najatteleekin antaa pyssyjen pamahtaa, silloin me näytämme.\"\n\n\"Nels, siinä joukossa on valkoisia miehiä\", sanoi Stewart.\n\n\"Kylläkin. Mutta minä ja Monty huolehdimme heistä. Jos he ryhtyvät\njohonkin, pitää sen tapahtua pian.\"\n\n\"No hyvä on ja kiitos\", vastasi Stewart.\n\nNels palasi leiritulen ääreen ja Stewart ryhtyi taas vartioimaan.\n\nMadeline vei Castletonin pois penkereen reunalta.\n\n\"Cowboyt ovat hiivatinmoisen omituista väkeä!\" huudahti Castleton. \"He\neivät ole sitä mitä ovat olevinaan.\"\n\n\"Olette oikeassa\", vastasi Madeline. \"Minä en voi ymmärtää heitä.\nTulkaa, sanotaan toisille, että Nels ja Monty vain puhelivat turhia\neivätkä aio jättää meitä. Dorothy ainakaan ei ole niin pelästynyt, jos\nhän tietää sen.\"\n\nDorothy tunsi hieman huojennusta. Mutta muut valittivat cowboyien\nomituista käytöstä. Enemmän kuin kerran tuotiin esiin ajatus, että\ncowboyt olivat keksineet hienon kepposen. Asiaa pohdittaessa saavutti\ntämä ajatus kannatusta. Madeline ei vastustanut sitä, koska hän\nhuomasi, että se soveltui hälventämään hämmentynyttä mielialaa.\n\nHe istuivat puhelemassa matalalla äänellä myöhäiseen asti. Tapaus\nrupesi nyt saamaan Helenin kaipaaman seikkailun luonteen. Jotkut\nkävivät hillityn iloisiksikin. Sitten he vähitellen väsyivät ja menivät\nvuoteelle. Helen vakuutti, ettei hän voinut nukkua paikalla, jossa oli\nyölepakkoja ja matelevia olioita. Madeline luulotteli kuitenkin, että\nhe kaikki rupesivat nukkumaan, vaikka hän itse makasi silmät auki\ntuijottaen yläpuolella riippuvan kallion mustaan rykelmään ja sen\ntoisella puolen olevaan tähtitaivaaseen.\n\nPäästäkseen ajattelemasta Stewartia ja sitä tulista suuttumusta, jota\ntämä oli saanut hänet tuntemaan itseään kohtaan, koetti hän ajatella\ntoisia asioita. Mutta ajatus Stewartista palasi takaisin ja joka kerta\nhän tunsi rinnassaan kiihtymyksen tunteen, jota oli vaikea tukahduttaa.\nJärkevä ajatteleminen oli mahdotonta. Päivänvalossa hänen oli ollut\nmahdollista unohtaa Stewartin käytös. Mutta yöllä, omituisessa\nhiljaisuudessa ja hämärän varjojen noustessa, kun ilmeikkäät tähdet\nnäyttivät kutsuvan häntä, kun tuuli valitti, ei hän voinut hallita\najatuksiaan ja mielenliikutustaan. Päivä oli jotakin todellista ja\nkylmää, yö oli omituinen ja jännittynyt. Pimeässä hänellä oli\nmielikuvia, joita hän ei ollenkaan tuntenut auringon kirkkaassa\nvalossa. Hän taisteli kiusaavaa ajatusta vastaan. Hän oli sattumalta\nkuullut Nelsin keskustelun Stewartin kanssa, hän oli kuunnellut sitä\ntoivoen joitakin hyviä uutisia tai kuulevansa pahinta. Hän oli saanut\ntietoonsa kumpiakin ja lisäksi saanut valaistusta erääseen Stewartin\nvaikutteeseen. Stewart halusi säästää häneltä ne näyt, jotka\nloukkaisivat, pelottaisivat tai inhottaisivat häntä. Kuitenkin sama\nStewart oli sopinut salaisista kohtauksista sen sievän, hylätyn Bonitan\nkanssa. Tässä kohdassa kuuman häpeän tunne, joka muistutti kirvelevää\nsisäistä tulta, katkaisi Madelinen ajatuksen. Se oli sietämätöntä,\nkoska hän ei voinut ymmärtää sitä. Tunnit kuluivat edelleen ja vihdoin,\nkun tähdet alkoivat vaaleta eikä kuulunut enää minkäänlaista ääntä, hän\nvaipui uneen.\n\nHän heräsi uinailustaan. Päivä oli sarastanut kirkkaana ja viileänä.\nAurinko oli vielä alhaalla itäisten kallionhuippujen alapuolella.\nAmbrose ja muutamat muut cowboyt olivat tuoneet ämpäreillä lähdevettä\nja myöskin kuumaa kahvia. Madelinen seura ei näyttänyt kärsineen\nyöllisistä kokemuksistaan. Itse asiassa olisi aamiainen nautittu yhtä\niloisina kuin nälkäisinäkin, ellei Ambrose olisi teroittanut\nhiljaisuutta.\n\n\"Ne odottavat seuraa tuolla alhaalla\", sanoi hän.\n\nTämä tieto ja se kursailematon tapa, jolla cowboyt veivät seurueen\nylemmäksi kalliopengerten väliin, aiheuttivat levottomuutta. Madeline\nvaati, ettei mentäisi kauemmaksi, että hän saattoi nähdä suoraan alas\nleiriin. Koska tämä asema tarjosi samalla piilopaikan, suostui Ambrose\nvaatimukseen, mutta hän asetti pelästyneen Christinen lähelle Madelinea\nja pysyi itsekin siellä.\n\n\"Ambrose, luuletteko todella että guerillat tulevat?\" kysyi Madeline.\n\n\"Varmasti. Me tiedämme sen. Nels tuli juuri ja sanoi, että he olivat\ntulomatkalla. Neiti Hammond, voinko luottaa teihin? Te ette päästä\nkirkunaa, jos alhaalla tapellaan? Stewart sanoi minulle, että veisin\nteidät näkyvistä tai estäisin teitä katselemasta.\"\n\n\"Lupaan olla meluamatta\", vastasi Madeline.\n\nMadeline sovitti vaippansa siten, että voi maata sen päällä, ja asettui\nodottamaan tapausten kulkua. Takaa kuului heikkoa kivien rapinaa. Hän\nkääntyi ja näki Helenin liukuvan erästä töyrästä alas hämillään olevan\nja huolestuneen cowboyn kanssa. Helen tuli kyyryssä siihen paikkaan,\nmissä Madeline oli, ja sanoi: \"Aion katsoa, mitä tapahtuu, vaikka\nsitten kuolisinkin yrityksessä! Minä voin kestää sen, jos sinäkin.\" Hän\noli kalpea ja silmät olivat suuret. Ambrose kiroili cowboyta, joka oli\npäästänyt tytön luotaan. \"Ota vaari hänestä ja toimi olosuhteiden\nmukaan\", vastasi toveri ja katosi kalliorykelmiin. Huomatessaan puheet\nhyödyttömiksi Ambrose valmistautui ankarana ja sankarillisena viemään\nHelenin takaisin toisten luo. Hän tarttui tyttöön. Raivostuneena ja\nsilmät leimuten kuiskasi Helen:\n\n\"Päästäkää minut! Majesty, mitä tämä hullu tarkoittaa?\"\n\nMadeline nauroi. Hän tunsi Helenin ja oli pannut merkille kuiskauksen,\nkoska tavallisissa oloissa Helen olisi puhunut käskevästi eikä\nmatalalla äänellä. Madeline selitti hänelle tilanteen vaatimukset.\n\"Minä ehkä juoksen tieheni, mutta en milloinkaan huuda\", sanoi Helen.\nNäin ollen oli Ambrosen tyydyttävä siihen, että antoi tytön jäädä.\nSitten hän velvoitti tyttöä hiljaisuuteen, viipyi tuokion\nviihdyttämässä Christineä ja palasi sinne missä Madeline oli piilossa.\nHän oli ollut siellä tuskin hetkeä, kun hän kuiskasi:\n\n\"Guerillat ovat tulossa.\"\n\nMadelinen piilopaikka oli hyvässä suojassa, jos joku olisi\nkatsahtanut sinne alhaalta päin. Hän saattoi kurkistaa jonkinlaisen\nrintavarustuksen yli, männynlatvoissa olevan aukon läpi -- latvat\nulottuivat kalliolle saakka -- sekä nähdä mainiosti leiripiirin ja sen\nympäristön. Pian hevosten kavioiden ääni kiihdytti hänen valtimonsa\nlyöntiä ja sai hänet katselemaan tarkemmin alapuolella olevia cowboyta.\n\nVaikka hänellä oli vihiä siitä menettelytavasta, mitä Stewart ja hänen\nmiehensä aikoivat seurata, ei hän ollut mitenkään valmistautunut siihen\nvälinpitämättömyyteen, jota hän huomasi. Frank nukkui tai oli\nnukkuvinaan. Kolme cowboyta hoiti laiskasti ja välinpitämättömästi\njoitakin tehtäviään leiritulen ääressä. Nick Steele istui selkä pölkkyä\nvasten ja poltti piippuaan. Nels näytti puuhailevan jonkin mytyn\nkanssa. Stewart pyöritti itselleen savuketta. Montylla ei ollut sillä\nhaavaa ilmeisesti mitään tehtävää lukuunottamatta viheltämistä. Koko\nseura vaikutti huolettoman välinpitämättömältä.\n\nHevosten kavioiden ääni koveni ja kopse hidastui. Eräs cowboy osoitti\npolkua alas, jonnepäin toverit käänsivät päänsä ja jatkoivat sitten\nhommiaan.\n\nPian tuli leiriin pörröinen ja tomuinen hevonen, jonka selässä\noli laiha, rääsyinen, tumma ratsastaja, ja pysähtyi sinne.\nMeksikolaisratsastajat tulivat yhdessä rivissä ja pysähtyivät johtajan\ntaakse. Cowboyt katsahtivat ylös ja guerillat katsoivat alas. Etumainen\nguerilla sanoi juhlallisesti hyvää päivää. Madeline tunsi Don Carlosin\näänen. Don Carlosin siro kumarrus Stewartille oli myöskin entisensä\ntapainen. Muutoin ei Madeline olisi voinut tuntea tätä kömpelöä ja\nkehnosti pukeutunutta meksikolaista entiseksi hienoksi vaqueroksi.\n\nStewart vastasi tervehdykseen espanjaksi ja heilauttaen kättään\nleiritulta kohti lisäsi englanniksi: \"Astukaa alas ja syökää!\"\n\nGuerillat olivat nopeita noudattamaan kehoitusta. He kasaantuivat tulen\nääreen, hajaantuivat pieneen piiriin ja kyyköttivät maassa pannen aseet\nviereensä. Ulkonaiselta olemukseltaan he olivat samanlaisia kuin se\nguerillajoukko, joka oli vienyt Madelinen kunnaille. Tämä joukko oli\nvain suurempi ja paremmin aseistettu. Lisäksi olivat miehet aivan yhtä\nnälkäisiä ja yhtä villejä sekä kurjia. Cowboyt eivät olleet\nsydämellisiä ottaessaan vastaan nämä vieraat, mutta he olivat\nvieraanvaraisia. Erämaan lakina oli aina ollut antaa ruokaa ja juomaa\nmatkaaville ihmisille, olivatpa he hukassa olevia, takaa ajettuja tai\najajia.\n\n\"Niitä on tuossa joukkueessa kaksikymmentäkolme\", kuiskasi Ambrose,\n\"siihen laskettuna neljä valkoista miestä. Sangen merkillinen joukko.\"\n\n\"Näyttävät jokseenkin ystävällisiltä\", kuiskasi Madeline.\n\n\"Asiat eivät ole tuolla alhaalla sellaiset, miltä ne näyttävät\",\nvastasi Ambrose.\n\n\"Ambrose, sanokaa minulle -- selittäkää asia minulle. Nyt on mainio\ntilaisuus.\"\n\n\"Kyllä. Mutta muistakaa, että Gene antaa minulle kyydin, jos saa\ntietää, että annoin teidän katsella niitä. No, nyt Gene katselee\nsiivosti noita kurjia pahuksia, kun ne saavat tukevan aterian. He ovat\nvain joukko vasikan varkaita. Rajan toisella puolen he ovat rosvoja.\nToiset ovat vain kehnoja lakiheittoja. Tämä kapinapetkutus ei mene\nmeihin. Minä haluaisin nähdä ensin, ennen kuin uskoisin, että\nsekarotuiset tappelevat. He ovat vain paatuneita varkaita ja he\nvarastaisivat toiselta peitteen tai tupakat. Gene luulee, että he\nvainoavat teitä naisia -- viedäkseen teidät mukaansa. Mutta Gene...\nGene on ollut hieman ajatuksissaan viime aikoina.\"\n\nMikä olikin Don Carlosin ja hänen miestensä salainen syy, ei se estänyt\nheitä pitämästä suuressa arvossa runsasta ruokamäärää. Joka mies söi\nkaiken, minkä saattoi sillä kertaa syödä. He lörpöttelivät kuin joukko\npapukaijoja ja jotkut olivat iloisiakin. Sitten, kun jokainen alkoi\npyörittää ja polttaa välttämätöntä savuketta, tapahtui sukkela muutos.\nHe polttivat ja katselivat pitkin leiriä, metsiin, ylös kallion\nhuipuille ja taaksensa joutilaisiin cowboyhin. He odottivat jotakin.\n\nDon Carlos kääntyi Stewartin puoleen. Puhuessaan hän helautti\nsombreroaan viitaten leiripiiriin.\n\nMadeline ei voinut erottaa hänen sanojaan, mutta miehen kädenliike\nosoitti hänen ilmeisesti kysyvän leiriseurueen muita jäseniä. Stewartin\nvastaus ja kädenheilautus alas polulle merkitsi, että seurue oli mennyt\nkotiin. Stewart kääntyi tekemään jotakin askaretta ja guerillapäällikkö\npoltteli rauhallisesti savukettaan. Hän näytti viekkaalta ja\najattelevalta. Hänen miehensä rupesivat vähitellen osoittamaan\nlevottomuutta. Muuan suuriluinen mies, jolla oli kuulan muotoinen pää,\nnousi ylös ja heitti pois savukkeensa. Hän oli amerikkalainen.\n\n\"Hei, äijä\", huusi hän kovalla äänellä. \"Etkö aio yskiä esiin ryyppyä?\"\n\n\"Minun mieheni eivät tuo väkijuomia matkalle\", vastasi Stewart.\n\nNyt hän kääntyi katselemaan guerilloja.\n\n\"Hohoo! Minä kuulin Rodeossa, että te olette ruvenneet harrastamaan\nkohtuutta. Minä inhoan vedenjuontia, mutta arvaan, että minun on\nryhdyttävä siihen.\"\n\nHän meni lähteelle, kävi pitkälleen voidakseen juoda ja pisti yht'äkkiä\nkäsivartensa veteen nostaakseen sieltä korin. Cowboyt olivat kiireesti\ntavaroita laittaessaan unohtaneet korin paikalleen ja siinä oli\nviini- ja likööripulloja Madelinen vieraita varten. Ne oli upotettu\nlähteeseen, jotta ne pysyisivät kylminä. Guerilla kopeloi kantta,\naukaisi sen jä nousi sitten ylös päästäen äänekkään riemuhuudon.\n\nStewart teki miltei huomaamattoman liikkeen kuin syöksyäkseen\neteenpäin, mutta hän hillitsi itsensä ja katsahdettuaan nopeasti\nNelsiin sanoi guerillalle:\n\n\"Luullakseni on isäntäväkeni unohtanut tuon. Se suodaan teille\nmielihyvällä.\"\n\nGuerillat parveilivat kuin mehiläiset pullojen löytäjän ympärillä. Tuli\ntodellinen äänten sekasotku. Juoma ei kestänyt kauan ja se edisti vain\nhuolettomuuden hengen irrottamista. Harvat valkoiset heittiöt alkoivat\nkuljeskella pitkin leiriä, jotkut meksikolaiset tekivät samalla tavoin,\ntoiset odottivat jotakin malttamattomina.\n\nStewartin ja hänen toveriensa käyttäytyminen ällistytti Madelinea. He\neivät ilmeisesti tunteneet mitään pelkoa, ei edes erikoista\nmielenkiintoa. Don Carlos, joka oli tarkannut heitä salaa, rupesi nyt\ntutkistelemaan avoimesti, vieläpä hyökkäävästi. Hän katseli Stewartista\nNelsiin ja Montyyn ja sitten muihin cowboyhin. Sillä aikaa kun jotkut\nmiehet kiertelivät siellä täällä, pitivät toiset häntä silmällä ja\nodottava käytös oli saanut jonkinlaisen pahaa ennustavan leiman.\nGuerillajohtaja näytti epäröivältä, mutta ei mitenkään ällistyneeltä.\n\nKiihtymyksessään ei Madeline ollut kuullut Ambrosen matalia\nkuiskauksia. Nyt hän koetti kääntää huomiotaan pois alhaalla olevista\nkuunnellakseen vieressään kyyristyvää cowboyta.\n\nAmbrose kuiski nopeasti:\n\n\"Älkää menettäkö mieltänne, jos minä äkkiä lipsautan käteni silmienne\neteen, neiti Hammond. Jotakin on tulossa alhaalla. En ole milloinkaan\nnähnyt Geneä niin kylmänä. Se on hänessä vaarallinen merkki. Ja\nkatsokaa, pankaa merkille, miten pojat ovat yhteistyössä! Se on hidasta\nja satunnaiselta näyttävää, mutta minä tiedän, ettei se ole sattuma.\nTuo kettumainen sekarotuinen tietää sen myöskin. Mutta hänen miehensä\neivät ehkä tiedä. Jos he sen huomaavatkin, ei heillä ole ymmärrystä\nvälittää siitä. Don ainakin -- hän on levoton. Hän ei välitä niin\npaljon Genestäkään. Nelsiä ja Montya hän tarkkaa. Ja hänen tarvitsee\ntehdä niin! Kas niin, Nick ja Frank ovat asettuneet tuolle pölkylle\nBoolyn kanssa. He eivät näytä siltä kuin heillä olisi ase valmiina.\nMutta katsokaa miten raskaina heidän liivinsä riippuvat! Revolveri\nkummallakin puolella! Nuo pojat voivat laukaista aseensa ja keikahtaa\ntuon pölkyn yli nopeammin kuin osaatte ajatellakaan. Noin! Stewart\nsanoi jotakin Donille. Haluaisinpa tietää mitä. Lyön vetoa, että se oli\njotakin, jolla saa Donin joukon kokoontumaan yhteen. Varmasti!\nSekarotuisilla ei ole älyä. Mutta nuo valkoiset guerillat, ne näyttävät\nvähän epäilyttäviltä. Mitä tahansa on tulossa, tulee se pian, siitä\nvoitte olla varma. Toivoisin olevani tuolla alhaalla. Mutta ehkä ei\nsynny metakkaa. Stewart on päättänyt välttää sitä. Hän on ihmeellinen\nkaveri saamaan tahtonsa perille. Katsokaahan! Don ei kestä\ntällaista. Koko tuo cowboyden omituinen käytös on hänen aivojensa\nkäsittämättömissä. Ellei Gene pian iske häntä päähän, rupeaa hän\npääsemään pelästyksestään. Mutta Gene valitsee oikean ajan. Ja minä\ntulen hermostuneeksi. Ohoo! Nyt tulee se suuri petos. Ei tämä näytä\ntappelulta.\"\n\nGuerillapäällikkö oli lopettanut rauhattoman astelemisensa ja kääntyi\nStewartin puoleen. Hänen ulkomuodossaan oli jonkinlaista rohkeata\npäättäväisyyttä.\n\n\"Gracias, señor\", sanoi hän. \"Adios.\" Hän heilautti sombreroaan alas\nkarjatalolle vievän polun suuntaan ja hänen suorittaessaan\nkädenliikettä kulki viekas ja pilkallinen hymy hänen tummien kasvojensa\nyli.\n\nAmbrose kuiskutteli niin matalasti, että Madeline tuskin kuuli häntä.\n\n\"Jos tuo sekarotuinen menee tuonnepäin, löytää hän hevosemme ja huomaa\njuonen. Oh, hän huomaa sen jo! Mutta lyönpä vetoa, ettei hän\nmilloinkaan lähde sille polulle.\"\n\nOsoittamatta olevansa varuillaan nousi Stewart ja astui pari askelta\nDon Carlosta kohti.\n\n\"Menkää takaisin samaa tietä kuin tulittekin!\" kiljaisi hän kuuluvasti\nja hänen äänensä kajahti kuin merkkitorven törähdys.\n\nAmbrose sysäisi hiljaa Madelinea:\n\n\"Älkää nyt jättäkö mitään huomaamatta. Gene on uhmannut häntä.\nKatsokaa! Luulen että tuo sekarotuinen ei ymmärrä selvää kieltä.\nKatsokaa Nelsiin ja Montyyn! Tämä on suurta -- katsokaahan heitä! Aivan\nyhtä levollisia ja tyyniä. Se tarkoittaa sitä, että joka lihas on kuin\npingoitettu vuota. He tarkkaavat vastustajiaan silmillä ja näkevät\nsekarotuisten kaikki aivoitukset. Nyt ei ole kynnenleveyttä\nsekarotuisten ja helvetin välillä!\"\n\nDon Carlos katsoi Stewartia pitkään ja ilkeästi, sitten hän nakkasi\npäänsä taaksepäin, heilautti ylös sombreron ja hänen ilkeä hymynsä\npaljasti välkkyvät hampaat.\n\n\"Miehet!\" huusi hän.\n\nStewart hyppäsi hänen kimppuunsa. Guerillan huuto kuristui kurkkuun.\nSeurasi raju taistelu, raskaita, läiskähtäviä iskuja ja Don Carlos oli\nlyöty maahan. Stewart hyppäsi taaksepäin. Hän kulki kyyryssä ja kiljui\nguerilloille. Sillä hetkellä olivat Nels ja Monty Stewartin sivuilla.\nMolemmat olivat kumarruksissa, kädet revolverien kädensijoilla. Nelsin\nläpitunkeva kiljaisu tuntui halkaisevan Montyn karjunnan. Sitten he\nvaikenivat ja kaiku kajahti kallionhuipuilta. Noiden kolmen miehen\nhiljaisuus, jotka hiipivät kuin hyppäämäisillään olevat tiikerit, oli\nuhkaavampi kuin hermoja kiduttavat kiljahdukset.\n\nSitten guerillat epäröivät, hajaantuivat ja juoksivat hevosiaan kohti.\nDon Carlos pyörähti maassa ympäri, nousi ja hoiperteli pois päästen\ntoisen avulla ratsunsa selkään. Hän katsoi taakseen ja hänen kalpeat\nkasvonsa olivat kuin aikeissaan ehkäistyn paholaisen. Koko joukko\njoutui liikkeeseen ja oli hetken kuluttua tiessään.\n\n\"Minä tiesin sen\", selitti Ambrose. \"En ole milloinkaan nähnyt\nsekarotuista, joka uskaltaisi ryhtyä ampumaan. Tässä oli hieman kuumat\npaikat. Luulen, neiti Hammond, että meillä oli hyvä onni, kun vältimme\nkaikki selkkaukset. Genellä on omat tapansa niin kuin olette nähnyt. Me\nmenemme karjatalolle ehkä parissa silmänräpäyksessä.\"\n\n\"Miksi?\" kuiskasi Madeline hämmästyneenä.\n\n\"Koska guerillat varmaan saavat rohkeutensa takaisin\", vastasi Ambrose.\n\"Se on heidän tapansa. Muuten ei kolme cowboyta voisi tyrmistyttää\nkokonaista joukkoa kuten nyt. He ovat pelkurimaisia. Mutta minä luulen,\nettä me olemme nyt suuremmassa vaarassa kuin ennen, ellemme pääse hyvää\nvauhtia vuorta alas. Noin! Gene kutsuu. Tulkaa!\"\n\nHelen oli liukunut alas eikä ollut sen takia nähnyt viime näytöstä\npienestä leiridraamasta. Näytti kuitenkin siltä, että hänen\nkiihotuksenkaipuunsa oli tyydytetty, sillä hänen kasvonsa olivat\nkalpeat ja hän vapisi kysyessään, olivatko guerillat menneet.\n\nAmbrose vei kiireesti nuo kolme naista kalliolle. Alhaalla olevat\ncowboyt satuloivat hevosiaan kaikessa kiireessä. Kaikki hevoset olivat\nilmeisesti tuodut piilosta. Nopeasti laskettiin Madeline, Helen ja\nChristine lassojen avulla alas sekä vietiin puoleksi kantamalla\ntasaiselle maalle. Kun he olivat turvallisesti alhaalla, tulivat\nseurueen muut jäsenet näkyviin kalliolla. He olivat mainiolla tuulella\nnäyttäen käsittävän koko asian suuren suureksi pilaksi.\n\nAmbrose pani Christinen hevosen selkään ja ratsasti pois mäntyjen läpi.\nFrankie Slade teki samalla lailla Helenin kanssa. Stewart vei Madelinen\nhevosen emäntänsä luo, auttoi häntä nousemaan ratsaille ja lausui,\nyhden ainoan ankaran sanan: \"Odottakaa!\" Vain muutama sana puhuttiin.\nKiire näytti olevan tärkein asia. Hevoset hoputettiin liikkeelle ja kun\nne olivat polulla, kannustettiin niitä ravaamaan. Eräs cowboy toi esiin\nneljä kuormahevosta, ja seurueen matkatavarat lastattiin nopeasti\nniiden selkään. Castleton nousi tovereineen ratsaille ja he ratsastivat\npois saadakseen kiinni toiset. Tällöin jäi Madeline taakse Stewartin,\nNelsin ja Montyn kanssa.\n\n\"Ne aikovat poiketa tieltä alangolla, joka on muutamia maileja\nalempana\", sanoi Nels kiristäessään satulavyötään. \"Alanko vie suureen\nkanjoniin. Kun vain ollaan siellä, vastaa joka mies itsestään. Luulen\nettei enää tule mitään pahempaa kuin vaikea ratsastus.\"\n\nNels hymyili Madelinelle rauhoittavasti, mutta ei puhunut. Monty otti\nhänen leiripullonsa, täytti sen lähteestä ja ripusti satulannuppiin.\nHän pani pari korppua satulapussiin.\n\n\"Älkää unohtako juoda ja syödä silloin tällöin ratsastusmatkallanne\",\nsanoi hän. \"Ja älkää olko levoton, neiti Majesty. Stewart on kanssanne\nja minä sekä Nels kuljemme jälkijoukkona.\"\n\nHänen synkät kasvonsa olivat entisenlaiset omituisessa tuimuudessaan.\nJäätyään yksin näiden kolmen miehen kanssa, joilta nyt oli poissa\nkaikki teeskentely, hän huomasi, miten onni oli suosinut häntä ja mikä\nvaara vielä oli uhkaamassa. Stewart ponnahti kahareisin suurelle\nmustalleen, kannusti sitä ja vihelsi. Vihellyksestä Majesty hypähti ja\nseurasi nopeasti Stewartia. Madeline katsahti taakseen ja näki Nelsin\njo ratsailla ja Montyn ojentavan hänelle asetta. Sitten männyt\nvarjostivat hänen näköalansa.\n\nPäästyään polulle lähti Stewartin hevonen laukkaamaan. Majesty\npysytteli mustan kintereillä. Stewart huudahti varoittaen taaksepäin.\nPuiden matalat, haarautuvat oksat saattoivat lakaista Madelinen alas\nsatulasta. Nopea ratsastus metsän läpi pitkin mutkaista, esteitä täynnä\nolevaa polkua vaati hänen koko tarkkaavaisuutensa. Ennen pitkää\npyörähti Stewart polulta ja poikkesi kahden matalan kallion välillä\nolevaan alankoon. Madeline näki jälkiä maanpinnan ruohottomissa\npaikoissa. Alanko syveni, kapeni ja oli täynnä kaatuneita puunrunkoja\nja pensaikkoa.\n\nVihdoin Stewart ja hänen hevosensa tukkivat tien. Katsoessaan ylös\nMadeline näki, että he olivat erään kanjonin suussa, joka ammotti\nalapuolella ja ulottui harmaaseinäisine rinteineen mustaan kuusimetsään\nasti. Kääntäen katseensa taaksepäin Madeline näki kuormahevosten\nmenevän erään avonaisen paikan yli mailin verran alempana ja luuli\nnäkevänsä hirvikoiratkin. Stewartin tummat silmät tutkivat rinteitä\npitkin rosoisia reunapaikkoja. Sitten hän antoi mustan laskeutua\nkanjoniin.\n\nTomu, kuumuus ja rutikuiva kurkku saivat Madelinen muistamaan ajan\nkulun ja hän oli kummastunut huomatessaan, että aurinko kallistui\nlänteen. Stewart ei pysähtynyt kertaakaan, hän ei katsonut taakseen\nkertaakaan, hän ei puhunut kertaakaan. Hän oli varmasti kuullut hevosen\ntulevan aivan jäljessään. Madeline muisti Montyn neuvon syömisestä ja\njuomisesta. Pahin paikka tuli kanjonin pohjalla. Kuolleet seetripuut\nsekä pensaikko olivat helppoja mennä yli verrattuina niihin mailien\nmittaisilta näyttäviin aloihin, joita peittivät irtonaiset kivet.\nHevoset kompastelivat. Stewart eteni erittäin huolellisesti. Vihdoin,\nkun kanjoni aukeni tasaiseksi kuusimetsäksi, oli aurinko laskeutumassa.\n\nStewart hoputti hevosensa kulkua. Kun oli kuljettu noin mailin matka\nhelposti, alkoi maa taas jyrkästi aleta muodostaen rotkoja sekä useita\nkorkeampia paikkoja, joiden välillä oli vettä. Pian yö varjosti\nsyvimmät rotkot. Ilman viileys virkisti Madelinea.\n\nStewart matkasi nyt hitaasti. Usein hän pysähtyi kuuntelemaan. Kerran\nkatkaisivat terävät pyssynlaukaukset hiljaisuuden. Madeline ei voinut\nsanoa, kuuluivatko ne läheltä vai kaukaa. Stewart oli ilmeisesti\nlevoton ja pettynyt. Hän astui alas ratsailta ja meni varovasti\neteenpäin kuunnellakseen. Madeline kuvitteli kuulevansa kaukaa\nhuudahduksen. Stewart otti kummankin hevosen suitset käteensä ja\ntalutti. Aina muutaman askelen päässä hän pysähtyi kuuntelemaan, muutti\nsuuntaansa useita kertoja ja viime kerralla hän joutui rosoisten,\nkallioisten harjanteiden joukkoon. Hevosten rautaiset kengät kolahtivat\nkallioita vasten. Ääni kuului kauas metsään. Se vaivasi Stewartia,\nsillä hän etsi pehmeämpää maata. Sillä välin varjot upposivat\npimeyteen. Tähdet loistivat, tuuli nousi. Madeline luuli, että oli\nkulunut tunteja.\n\nStewart pysähtyi taas. Madeline erotti hämärässä hirsimökin ja sen\ntoisella puolella suippokärkisiä tummia puita, jotka kohosivat\ntaivaanrannan yli. Hän saattoi juuri ja juuri erottaa Stewartin korkean\nhahmon. Tämä joko kuunteli tai pohti mitä tehdä -- ehkä oli kumpikin\nkysymyksessä. Pian hän meni mökkiin sisälle. Madeline kuuli\nraapaistavan tulitikkua, sitten hän näki heikon valon. Mökki näytti\nautiolta. Se oli luultavasti yksi niistä monista asuinpaikoista, jotka\nkuuluivat vuorilla eläville kullanetsijöille ja metsänkävijöille.\nStewart tuli taas ulos. Hän käveli hevosten ohi pimeään ja ilmestyi\nsitten takaisin Madelinen luo. Pitkän aikaa hän seisoi hiljaa kuin\npatsas ja kuunteli. Sitten Madeline kuuli hänen mutisevan:\n\n\"Jos meidän on lähdettävä nopeasti, voin minä ratsastaa ilman satulaa.\"\n\nNäin sanoen hän otti satulan ja peitteen hevosensa selästä ja vei ne\nmökkiin.\n\n\"Tulkaa alas\", sanoi hän matalalla äänellä astuessaan ovesta ulos.\n\nHän auttoi Madelinea maahan ja vei hänet sisään, missä hän taas\nraapaisi tulitikun. Madeline näki vilaukselta karkeasti tehdyn\ntulisijan ja epätasaisesti veistetyt hirret. Stewartin peite ja satula\nolivat kovaksi tallatulla maalattialla.\n\n\"Levätkää hieman\", sanoi cowboy. \"Minä menen vähän kuuntelemaan\nmetsään. Olen poissa ainoastaan minuutin ajan.\"\n\nMadelinen oli haparoitava pimeässä löytääkseen satulan ja peitteen. Kun\nhän laskeutui makuulle, tunsi hän kiitollisena tyytyväisyyttä ja\nhelpotusta. Mutta ruumiin levätessä nousi hänen mieleensä vanha\nahdistava aistimusten ja ajatusten sekasotku. Koko päivän hän oli\nkiinteästi tarkannut hevosensa auttamista. Nyt se, mikä oli jo\ntapahtunut, yö, hiljaisuus, Stewartin läheisyys ja cowboyn omituinen,\nsynkkä varovaisuus, hänen ystäviään mahdollisesti kohtaavat\nonnettomuudet -- kaikki vaativat oikeutetun osansa hänen ajatuksistaan.\nHän harkitsi jokaista asiaa.\n\nStewartin kevyet askelet kuuluivat ulkopuolelta. Tumma hahmo tuli\nnäkyviin ovella. Kun hän istuutui, kuuli Madeline revolverin\nkolahduksen Stewartin laskiessa sen viereensä kynnykselle ja sitten\ntoisen kolahduksen. Stewartin leveät hartiat täyttivät oven, hänen\nhienosti muodostunut päänsä ja voimakas, ankara profiilinsa\nhahmottuivat selvästi taivasta vasten. Tuuli heilutti hänen hiuksiaan.\nHän käänsi korvansa tuuleen ja kuunteli. Hän istui liikkumattomana\najan, joka Madelinesta tuntui tuntien pituiselta.\n\nSitten päivän seikkailun kiihottava muisto, tunne yön kauneudesta ja\nomituinen, syvälle juurtunut, suloisen epämääräinen tietoisuus\ntulevasta onnellisuudesta hävisivät kaikki ankaran, ahdistavan tuskan\ntieltä, kun Madeline muisti häpeän, minkä Stewart oli tuottanut\nitselleen. Madeline taisteli käsittämätöntä katkeruutta vastaan.\n\nSitten hän lepäsi silmät suljettuina. Kun Stewart puhui hänelle, avasi\nhän silmänsä nähdäkseen harmaan sarastuksen. Hän nousi ja astui ulos.\nHevoset hirnuivat. Silmänräpäyksessä hän oli satulassa tuntien lihakset\njäykiksi ja jäsenet väsyneiksi. Stewart ajoi kiinteässä ravissa\nkuusimetsään. He tulivat polulle. Hevoset tekivät matkaa tasaisesti,\nkuuset harvenivat, harmaa pimeys kirkastui.\n\nKun Madeline ratsasti esiin kuusikosta, oli aurinko noussut ja kunnaat\nnäkyivät aallokkaina hänen alapuolellaan. Ja niiden reunalla, missä\nlaakson harmaus alkoi, hän näki tumman täplän, oman karjatalonsa.\n\n\n\n\nEl Cajonin sheriffi\n\n\nNoin puolenpäivän aikaan ehti Madeline karjatalolle. Hänen vieraansa\nolivat saapuneet sinne myöhään edellisenä iltana ja halusivat vain\nnähdä hänet sekä vakuuttautua hänen hyvinvoinnistaan pitääkseen\nleirimatkan loppuosaa mainiona seikkailuna. He pitivät sitä cowboyden\nmestarikepposena. Madelinen viipyminen oli ollut vain näppärä temppu\nloppuvaikutelman tehostamiseksi. Madeline ei oikaissut heidän\nvaikutelmaansa eikä katsonut tarpeelliseksi ilmoittaa, että häntä oli\nsaattanut kotiin vain yksi cowboy.\n\nMadelinen vieraat tarvitsivat kaksi päivää tointuakseen kovasta\nratsastuksesta. Kolmantena päivänä he alkoivat valmistella lähtöään.\nTämä aika oli kaksinkerroin tuskallinen Madelinelle. Hänellä oli oma\nruumiillinen levontarpeensa ja lisäksi hänellä oli henkinen\ntaistelunsa, jota tuskin saattoi siirtää kauemmaksi. Hänen sisarensa ja\nystävänsä olivat ystävällisen ja vakavan itsepintaisia kehoituksissaan,\nettä hän lähtisi takaisin Itään heidän kanssaan. Hän halusi mennä.\nMutta kyseessä ei ollut pelkästään meneminen. Kysymys oli siitä, miten,\nmilloin ja minkä olosuhteiden vallitessa hän palaisi, herätti hänessä\nkiusallista huolestumista. Ennen kuin hän menisi Itään, halusi hän\nsaada ratkaisun kaikessa, mikä koski hänen tulevaa suhdettaan\nkarjataloon ja Länteen. Hän huomasi ettei Länsi ollut vielä vaatinut\nhäntä omakseen. Vanhat ystävät olivat saaneet vanhat siteet\nlujittumaan.\n\nKävi kuitenkin niin, ettei päätöksen tekoa tarvinnut kiirehtiä.\nMadeline olisi hyväksynyt minkä syyn tahansa voidakseen lykätä\nratkaisua, mutta nyt sattui siten, että poissa olevan Alfredin kirje\nsai hänen lähtönsä pois päiväjärjestyksestä. Veli kirjoitti, että hänen\nmatkansa Kaliforniaan oli ollut hyvin edullinen, että hänellä oli\nMadelinelle tarjous suurelta karjayhtiöltä ja että hän halusi mennä\nnaimisiin Florencen kanssa pian kotiintulonsa jälkeen ja toisi papin\nsitä tarkoitusta varten.\n\nVieraat nostivat kätensä hyvästiksi, kun autonkuljettaja Link Stevens\nilmestyi suuren valkoisen autonsa kanssa. Asemalla sanottiin ja\nkerrattiin jäähyväiset. Dorothy Coombsin viimeiset sanat olivat: \"Sano\nterveiseni Monty Pricelle! Sano hänelle, että olen -- olen iloinen\nsiitä, että hän suuteli minua!\"\n\nHelenin silmissä oli vakava ja kuitenkin pilkallinen ilme, kun hän\nsanoi:\n\n\"Majesty, tuo Stewart mukanasi! Hän tulee herättämään ihastusta.\"\n\nMadeline otti huomautuksen vastaan yhtä iloisen huolettomasti kuin\nmuutkin, mutta kun juna oli lähtenyt ja hän oli kotimatkalla, muisti\nhän Helenin sanat ja katseet sekä tunsi samalla jotakin, joka oli\nmelkein mielipahaan verrattavissa.\n\nKun Madeline karjatalolle mennessään kulki alemman järven ohi, näki hän\nStewartin kävelevän huolettomana rannalla. Kun cowboy huomasi auton\nlähestyvän, heräsi hän äkkiä tarkoituksettomasta maleksimisestaan ja\nkatosi nopeasti pensaikon varjoon. Tämä ei ollut suinkaan ensimmäinen\nkerta, jolloin Madeline oli nähnyt hänen välttävän kohtaamista. Tapaus\noli jollakin tavoin kiusannut Madelinea, vaikka se tuotti hänelle\nhuojennusta. Hän ei halunnut tavata Stewartia silmästä silmään.\n\nHänestä oli ärsyttävää ajatella, että Stillwellillä oli jotakin\nsanottavana Stewartin puolustukseksi. Vanha karjanhoitaja oli\nhuolissaan. Useita kertoja hän oli koettanut ryhtyä Madelinen kanssa\nkeskusteluun Stewartista, mutta Madeline oli välttänyt.\n\nKun päivät kuluivat edelleen, pysyi Stewart karjatalolla osoittamatta\nentistä uskollisuutta työhönsä. Madeline ei heltynyt. Hän ei voinut\nkunnioittaa Stewartia niinkuin ennen, hän ei tarvinnut cowboyta\nkarjatalolla ollenkaan. Hän ei milloinkaan halunnut puhua cowboylle,\nnähdä häntä tai ajatella häntä.\n\nDouglasista saapunut sähkösanoma, joka ilmoitti Alfredin ja papin\ntulon, lopetti Madelinen mietiskelyt, ja hän tunsi jonkin verran samaa\nkiihtymystä kuin Florence Kingsley. Cowboyt olivat innokkaita ja\nlörpötteleviä kuin tytöt. Sovittiin siten, että häämenot\nsuoritettaisiin Madelinen suuressa eteishuoneessa ja päivällinen\nviileällä, kukkastuoksuisella patiolla.\n\nAlfred ja hänen pappinsa tulivat karjatalolle suuressa valkoisessa\nautossa. Häävalmistukset saivat Alfredin iloisen hyväksymisen. Kun hän\noli saanut kuulla kaiken, mitä Florencella ja Madelinella oli\nsanottavana, tahtoi hän saada cowboyt sulhaspojiksi. Hän oli uteliaan\ninnostunut saadakseen tietää kaiken, mitä Madelinen vieraat olivat\ntehneet ja mitä heille oli tapahtunut. Hänen terävä, Madelineen\nkohdistunut katseensa kävi lempeämmäksi, kun sisar puhur kaikesta.\n\nSeuraavana päivänä Alfred ja Florence vihittiin. Florencen sisar ja\nystävät El Cajonista olivat läsnä. Alfredin toivomus oli, että Stewart\nolisi läsnä juhlamenoissa. Madelinea huvitti panna merkille cowboyden\ninnostus. Heistä häät olivat epätavallinen ja vaikuttava tilaisuus.\nMadeline rupesi paremmin ymmärtämään niiden luonnetta, kun cowboyt\nheittivät arastelun ja suutelivat morsianta. Koko elämässään Madeline\nei ollut nähnyt morsianta suudeltavan niin paljon ja niin\nsydämellisesti eikä myöskään nähnyt ketään morsianta niin säteilevänä,\ntukka epäjärjestyksessä ja onnellisena. Kun Madeline oli saanut\npujotelluksi cowboyden puristuksen läpi lausuakseen onnittelunsa, sai\nhän Alfredilta karhun syleilyn ja suudelman. Se näytti lumoavan\ncowboyt. Kasvot hehkuvina he hyökkäsivät Madelinen kimppuun poikamaisen\nrohkeina. Hetkeksi hänen sydämensä hypähti kurkkuun. Näytti siltä kuin\nhe saattaisivat suudella häntä. Yht'äkkiä Madelinen vaistomainen\nvastustus tulla vieraiden suudeltavaksi taisteli todellisen lämpimän ja\nhauskutusta rakastavan halun kanssa antaa cowboyden saada tahtonsa\nperille. Mutta hän näki Stewartin pysyttelevän joukon taustalla ja\njokin seikka -- jokin synkkä ilme kummastutti Madelinea samalla kun se\njäädytti hänen halunsa olla ystävällinen. Sitten hän ei tiennyt, mikä\nmuutos oli tullut hänen kasvoihinsa ja käytökseensä, mutta hän näki\nMontyn väistyvän arkana ja muiden cowboyden vetäytyvän sivulle\nantaakseen hänen mennä edellä patiolle.\n\nPäivällinen alkoi rauhallisesti cowboyden osoittaessa toisaalta\nhämmennystä, toisaalta ahnasta ruokahalua. Viini irroitti kuitenkin\nheidän kielensä siteet.\n\nStillwellin olemus oli nyt yhtä ainoata suurta hymyä. Hän oli niin\ntyytyväinen että näytti olevan kyynelten partaalla. Hän puheli sitä ja\ntätä kunnes tuli nostaneeksi lasinsa:\n\n\"Ja nyt, tytöt ja pojat, juokaamme kaikki morsiamen ja yljän kunniaksi,\nettä he saisivat onnea ja menestystä, hyvää terveyttä ja pitkän elämän.\nEi kukaan mies, joka uhkuu punaista verta ja todellista elämän henkeä,\nvoisi vastustaa Lännen tyttöä, hyvää hevosta ja Jumalan vapaata luontoa\n-- tätä avonaista maata täällä. Nyt, ystävät, juodaan!\"\n\nUlkopuolelta kuuluva kavioiden raskas töminä sai Stillwellin\nvaikenemaan ja pysähdyttivät hänen kohotetun kätensä siihen paikkaan.\n\nPatio tuli yhtä hiljaiseksi kuin asumaton huone.\n\nAvonaisten ovien ja ikkunoiden kautta tulvi hevosten ääniä, kun ne\ntömistivät pysähtyessään, sitten miesten karkeaäänistä puhetta ja\nahdingossa olevan naisen matala huudahdus.\n\nNopeita askelia kuului kuistilta ja Nels tuli näkyviin käytävässä.\nMadeline oli hämmästynyt nähdessään, ettei hän ollut päivällispöydässä.\nHän tuli levottomaksi nähdessään cowboyn kasvot.\n\n\"Stewart, sinua kaivataan ulkona!\" kehoitti Nels suorasukaisesti.\n\"Monty, sinä tulet tänne minun kanssani. Sinä, Nick ja Stillwell --\nluulen, että teidän muiden on parasta sulkea ovet ja pysyä sisällä!\"\n\nNels katosi. Vikkelänä kuin kissa hiipi Monty ulos. Madeline kuuli\nhänen nopeiden askeltensa äänen siirtyvän viereisestä huoneesta\ntoimistoon. Madeline vapisi. Hän näki Stewartin nousevan rauhallisesti\nja lähtevän muuttamatta ilmettä surullisilla kasvoillaan. Nick Steele\nseurasi häntä. Stillwell pudotti viinilasinsa. Kun se meni rikki\nkatkaisten hiljaisuuden, katosi hänen suuri hymynsä. Stillwell meni\nulos ja sulki oven jälkeensä.\n\nSitten vallitsi täydellinen hiljaisuus. Hetken iloisuutta oli häiritty.\nMadeline katsahti kasvoriviin ja näki mielihyvän häipyvän vanhaksi\ntutuksi kovuudeksi.\n\n\"Mikä on hätänä?\" kysyi Alfred jokseenkin tyhmänä. Tunnelman muutos oli\nollut hänestä liian nopea. Äkkiä hän heräsi: \"Minä menen katsomaan,\nkuka on tullut tänne pilaamaan päivällisemme\", sanoi hän ja harppasi\nulos.\n\nHän palasi ennen kuin kukaan pöydässä olija oli puhunut tai liikkunut.\nSuuttumuksen tumma puna muodosti täpliä hänen otsalleen.\n\n\"Siellä on El Cajonin sheriffi!\" huudahti hän halveksivasti. \"Pat Hawe\non tullut muutamien apulaislurjustensa kanssa pidättämään Gene\nStewartia. Heillä on tuo pieni meksikolaistyttö hevosen selkään\nsidottuna. Hitto vieköön sheriffin!\"\n\nMadeline nousi rauhallisesti pöydästä ja lähti ovea kohti. Cowboyt\nhypähtivät ylös. Alfred sulki Madelinelta tien.\n\n\"Minä menen ulos\", sanoi Madeline.\n\n\"Ei, et mene\", vastasi veli. \"Se ei ole sopiva paikka sinulle.\"\n\n\"Minä menen.\"\n\nMadeline katsoi suoraan veljeensä.\n\n\"Madeline! Mitä tämä on? Sinä näytät... Ulkona tulee syntymään hälinä.\nEhkä siellä tulee tappelu. Sinä et voi tehdä mitään. Sinä et saa\nmennä!\"\n\n\"Ehkä minä voin estää hälinän\", vastasi toinen. Lähtiessään patiolta\nhän huomasi, että Alfred, Florence ja cowboyt takanaan, oli lähdössä\nseuratakseen häntä. Kun hän tuli kuistille, kuuli hän miesten olevan\nvihaisessa väittelyssä. Sitten, nähdessään Bonitan avuttomana ja\njulmasti sidottuna hevosen selkään -- kalpeana, tukka epäjärjestyksessä\nja kärsivänä -- tunsi Madeline sitä väristystä, jota tuon tytön\nnäkeminen hänelle tuotti. Se katosi antaen tilaa tuskalle, sille\nkivulle, joka häntä hävetti. Mutta melkein heti, kun hän näki\nkuolemantuskan Bonitan kasvoilla, hänen pienet ruskeat kätensä veren\ntahraamina, valtasi Madelinen sääli onnetonta tyttöä kohtaan ja\nnaiselle ominainen oikeutettu suuttumus siitä, että hänen omaa\nsukupuoltaan olevaa ihmistä kohdeltiin niin raa'asti.\n\nMiehen, joka piti Bonitan hevosen suitsia, Madeline tunsi siksi\nsuuriruumiiseksi, kuulapäiseksi guerillaksi, joka oli löytänyt\nviinikorin lähteestä leirillä. Etualalla olevan teräväpiirteisen,\npunasilmäisen ja pujopartaisen hän tunsi El Cajonin sheriffiksi.\n\nMadeline epäröi ja pysähtyi keskelle kuistia. Alfred, Florence ja monet\nmuut seurasivat häntä ulos.\n\n\"No niin, Pat Hawe, mikä panee sinut raivoamaan kuin hullun härän?\"\nkysyi Stillwell.\n\n\"Pysy nahoissasi, Bill\", vastasi Hawe. \"Sinä tiedät miksi tulin. Olen\nodottanut sopivaa aikaa. Mutta minä olen valmis nyt. Olen täällä\npidättääkseni rikollisen.\"\n\nVanhan karjanhoitajan vartalo nytkähti niin kuin häntä olisi pistetty\ntikarilla. Hänen kasvonsa muuttuivat purppuranpunaisiksi.\n\n\"Kenen rikollisen?\" huudahti hän.\n\nSheriffi läimäytti piiskaa likaista saapastaan vastaan ja väänsi ohuet\nhuulensa ivahymyyn:\n\n\"No, Bill, minä tiesin, että sinulla oli kehno joukko näillä mailla.\nMutta minä en tiennyt, että sinulla oli siinä enemmän kuin yksi\nrikollinen.\"\n\n\"Lopeta jo lorusi! Kenet haluat pidättää?\"\n\nHawen käytös muuttui.\n\n\"Gene Stewartin\", vastasi hän lyhyesti.\n\n\"Mistä syytettynä?\"\n\n\"Siitä, että hän tappoi erään sekarotuisen muutamana yönä viime\nsyksynä.\"\n\n\"Sinä siis vielä märehdit sitä? Pat, nyt olet väärillä jäljillä. Sinä\net voi panna sitä tappoa Stewartin syyksi. Asia on jo vanhentunut.\nMutta jos yhä tahdot saada hänet oikeuteen, jätä pidättäminen tältä\npäivältä -- meillä on pieni juhla täällä -- ja minä tuon Genen El\nCajoniin.\"\n\n\"Ei! Minä vien hänet, kun olen saanut mahdollisuuden, ennen kuin hän\nlivahtaa pois.\"\n\n\"Minä annan sinulle sanani\", jyrisi Stillwell.\n\n\"Minun ei tarvitse vaatia sinun sanaasi eikä kenenkään muunkaan.\"\n\nStillwellin vartalo vapisi raivosta, mutta hän ponnisteli kuitenkin\nhillitäkseen itsensä.\n\n\"Kuulehan nyt, Pat Hawe, minä tiedän mikä on kohtuullista. Laki on\nlaki. Mutta tässä maassa on lakia aina käytelty rehellisellä ja\noikealla tavalla ja käytellään nytkin! Ehkä sinä olet unohtanut sen.\nMinä aion antaa sinulle neuvon: sinusta ei pidetä liikaa tässä maassa.\nSinä olet tehnyt liian paljon väkivaltaisuuksia. Tekosi ovat olleet\nhuonossa huudossa. Älä ole välittämättä siitä, mitä sanon. Mutta sinä\nolet sheriffi ja minä kunnioitan sinun virkaasi. Minä kunnioitan sitä\nhyvin paljon. Mutta jos inhimillisen säädyllisyyden maito on niin\nhapanta rinnassasi, ettei sinulla ole yhtään ystävällistä tunnetta,\nsilloin koeta ainakin välttää ikävyyksiä. Ymmärrätkö tämän neuvon?\"\n\n\"Sinä uhkaat virkamiestä\", vastasi Hawe vihaisesti.\n\n\"Tahdotko nopeasti lähteä täältä matkaasi?\" kysyi Stillwell. \"Minä\ntakaan, että Stewart tulee El Cajoniin sinä päivänä kuin sanot.\"\n\n\"En! Minä tulin pidättämään hänet ja aion tehdä sen.\"\n\n\"Sitten saat vastata asiasta!\" huudahti Stillwell.\n\nStillwell astui yhden ainoan askelen kuistilta. Hänen viime sanansa\nolivat kylmät. Sheriffi alkoi änkyttää ja heristää kättään\nkarjanhoitajalle.\n\n\"Kuulkaa, toverit, antakaa minulle tilaisuus sanoa sana!\" huusi\nStewart.\n\nKun Stewart tuli näkyviin, näytti meksikolaistyttö heräävän\ntylsyydestään. Hän jännitti siteitään kuin nostaakseen kätensä\nrukoillen. Puna elähdytti hänen kasvojaan ja hänen suuret silmänsä\nloistivat:\n\n\"Auttakaa minua! Minä niin kipeä. He lyövät minua, sitovat minut,\ntappavat minut. Auttakaa minua, Gene!\"\n\n\"Lopeta tai panen kapulan suuhusi\", sanoi hevosta pitelevä mies.\n\n\"Laita hänelle kuonokoppa, jos hän lörpöttelee vielä!\" huusi Hawe.\n\nMadeline tunsi jotakin kireätä ja jännitettyä. Hänen nopea katseensa\nhuomasi Nelsin, Montyn ja Nickin kasvojen olevan miettiväisiä, kylmiä\nja tarkkaavaisia. Hän ihmetteli, miksi Stewart ei katsonut Bonitaan\npäin. Stewart oli nyt synkkäkasvoinen, kylmä ja rauhallinen ja hänessä\noli jotakin pahaenteistä.\n\n\"Hawe, minä suostun pidätettäväksi pitemmittä hälinöittä\", hän sanoi\nhitaasti, \"jos irroitat tytön köysistä.\"\n\n\"Ei\", vastasi sheriffi. \"Hän pääsi minulta kerran. Hän on kiinni nyt ja\npysyy kiinni.\"\n\nMadeline luuli näkevänsä Stewartin hätkähtävän.\n\n\"No hyvä, joudutaan pois täältä\", sanoi Stewart. \"Te olette saaneet\nkylliksi häiriöitä aikaan. Ratsastakaa alas aitaukselle minun kanssani.\nOtan hevoseni ja tulen mukaan.\"\n\n\"Odota!\" kiljaisi Hawe Stewartin kääntyessä pois. \"Ei niin nopeästi!\nSinä et ryhdy mihinkään El Capitan-temppuihin minun kanssani. Sinä\nratsastat jollakin kuormahevosella ja tulet raudoissa.\"\n\n\"Haluatko panna minulle käsiraudat?\" kysyi Stewart.\n\n\"Haluanko? Hohoo! No, Stewart, se on minulla tapana hevosvarkaille,\nrosvoille, murhamiehille ja muille sellaisille. Kuulehan, Sneed! Tule\nalas ja pane tämä mies rautoihin!\"\n\nSneediksi nimitetty guerilla liukui alas satulasta ja alkoi kopeloida\npussiaan.\n\n\"Sneed on jokseenkin kätevä. Hän pyydysti minulle tuon pienen\nmeksikolaiskissan.\"\n\nStillwell ei kuullut sheriffiä, hän tuijotti Stewartiin.\n\n\"Gene, et kai aio kärsiä käsirautoja?\" kysyi hän.\n\n\"Kyllä\", vastasi cowboy. \"Bill, minä olen sivullinen täällä. Ei ole\ntarpeen, että neiti Hammond ja hänen veljensä sekä Florence saavat\nlisää vaivaa minusta. Heidän onnellinen päivänsä on jo pilaantunut\nminun takiani. Haluan päästä pois.\"\n\n\"Haluan tietää, aiotko sallia, että tuo luihu susi panee sinut\nrautoihin ja ajaa sinut vankilaan?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Stewart vakavasti.\n\n\"No, jumaliste! Mikä sinuun on mennyt? Mene sisälle ja minä selvitän\nasian tämän veitikan kanssa. Huomenna voit ratsastaa sinne ja antautua\nherrasmiehen tavoin.\"\n\n\"Ei. Minä menen. Kiitos, Bill, siitä tavasta, jolla sinä ja pojat\nolette tahtoneet puolustaa minua.\"\n\nMadeline näki hänessä menneiden aikojen toivottoman ja häpeissään\nolevan Stewartin. Kun Sneed lähestyi helistellen rautojaan, syttyi\nMadelinen veri tuleen. Mutta Stewart tarjosi kätensä kahlehdittaviksi.\nSilloin Madeline kuuli oman äänensä kaikuvana ja käskevänä:\n\n\"Odottakaa!\"\n\nSinä aikana, jonka hän tarvitsi astuakseen muutamat askelet kuistin\nreunalle ja katsellakseen miehiä kasvoihin, hän ei ainoastaan tuntenut\nsuuttumuksensa, oikeudentuntonsa ja ylpeytensä antavan voimia -- oli\nmyös muuta, joka kutsui -- jokin syvä, kiihkoinen ja salaperäinen, joka\nei ollut hetkessä syntynyt.\n\n\"Hawe, minä voin osoittaa teille, ettei Stewart ollut millään lailla\ntekemisissä sen rikoksen kanssa, josta te haluatte pidättää hänet.\"\n\nSheriffin tuijotus muuttui vilauksessa. Hän yski ja koetti puhua.\n\n\"Olisi mahdotonta, että Stewart olisi ollut yhteydessä tuon tapon\nkanssa\", jatkoi Madeline nopeasti, \"sillä hän oli kanssani aseman\nodotushuoneessa sillä hetkellä, jolloin hyökkäys tehtiin ulkopuolella.\nVakuutan teille, että muistan asian selvästi. Ovi oli auki. Minä kuulin\nriitelevien miesten ääniä. Kieli oli espanjaa. Miehet olivat ilmeisesti\nlähteneet vastapäätä olevasta tanssihuoneistosta ja lähestyivät asemaa.\nMinä kuulin naisen äänen, joka sekautui muihin. Hänkin puhui espanjaa\nenkä minä voinut ymmärtää puhetta. Mutta sävy oli rukoileva. Sitten\nkuulin askelia. Tiesin että Stewartkin kuuli ne. Minä saatoin nähdä\nhänen kasvoiltaan, että jotakin pelottavaa oli tapahtumaisillaan. Juuri\noven ulkopuolella kuului silloin karkeita ääniä, käsikähmää, laukaus,\nnaisen huuto, kaatuvan ruumiin jysähdys ja pois juoksevan miehen\naskelia. Heti jälkeenpäin hoiperteli Bonita ovelle. Hän oli valkoinen\nja kauhun lamaama. Hän tunsi Stewartin ja vetosi häneen. Stewart tuki\nhäntä ja koetti rauhoittaa. Cowboy oli kiihtynyt. Hän kysyi tytöltä,\noliko Danny Mains ammuttu vai oliko tämä itse ampunut. Tyttö vastasi\nkieltäen. Hän kertoi Stewartille tanssineensa hieman, keimailleensa\nhieman vaquerojen kanssa ja nämä olivat riidelleet hänestä. Silloin\nStewart vei hänet ulos ja pani hevosensa selkään. Minä näin tytön\nratsastavan tuolla hevosella katua alas kadotakseen pimeyteen.\"\n\n\"Tuo on kovin mielenkiintoista, neiti Hammond, melkein yhtä\nmielenkiintoista kuin satukirja\", sanoi Hawe. \"Nyt, koska olette niin\nkohtelias todistaja, tahtoisin mielelläni tehdä kysymyksen tai pari.\nMihin aikaan saavuitte El Cajoniin sinä yönä?\"\n\n\"Kello kahdentoista jälkeen\", vastasi Madeline.\n\n\"Ei kukaan ollut teitä vastassa?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Asemapäällikkö ja sähköttäjä olivat menneet?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"No kuinka pian tämä toveri Stewart näyttäytyi?\" jatkoi Hawe kierosti\nhymyillen.\n\n\"Hyvin pian minun tultuani. Luulen -- ehkä viisitoista minuuttia sen\njälkeen.\"\n\n\"Asemalla oli hiukan pimeätä ja yksinäistä, eikö niin?\"\n\n\"Kyllä totisesti.\"\n\n\"Ja mihin aikaan sekarotuinen ammuttiin?\" kysyi Hawe pienet silmät\nhehkuen kuin hiilet.\n\n\"Luultavasti aivan lähellä puolta kahta. Kello oli kaksi, kun katsoin\nsitä Florence Kingsleyn talossa.\"\n\nStillwell kohotti suurta vartaloaan astuen lähemmäksi sheriffiä.\n\n\"Mihin sinä pyrit?\" karjui hän kasvot taas mustina.\n\n\"Selvyyteen\", tiuskaisi Hawe.\n\nMadeline ihmetteli keskeytystä. Kun Stewart vastustamattomasti veti\npuoleensa hänen katseensa, näki hän, että cowboy oli kasvoiltaan harmaa\nkuin tuhka ja hervoton.\n\n\"Kiitän teitä, neiti Hammond\", sanoi hän käreästi. \"Mutta teidän ei\ntarvitse enää vastata Hawen kysymyksiin. Hän on -- hän on -- se ei ole\ntarpeellista. Minä menen hänen kanssaan nyt pidätettynä. Bonita\nvahvistaa todistuksenne oikeudessa. Ja se pelastaa minut tämän miehen\nhäijyydestä.\"\n\nKun Madeline katsoi Stewartiin ja näki nöyryyden, jota hän alussa piti\npelkuruutena, aavisti hän äkkiä, ettei pelko omasta häväistyksestään\nollut saanut Stewartia kauhistumaan lisäpaljastuksia yön tapauksista,\nvaan pelko hänestä, Madelinesta -- pelko häpeästä, jota hän saisi\nkärsiä Stewartin takia.\n\nPat Hawe nosti päänsä ja silmäili Madelinea kavalasti:\n\n\"Todistuksena on se, mitä olette sanonut, tosiaan tärkeätä ja\nratkaisevaa. Mutta luulen että oikeus haluaa saada selville, miksi te\nolitte kello puoli kahdestatoista puoli kahteen odotushuoneessa kahden\nStewartin kanssa.\"\n\nStewart ponnahti tiikerin tavoin, Stillwellin kädet repivät\npaidankaulusta ikään kuin cowboy olisi ollut tukehtumaisillaan, Alfred\nastui kiivaasti eteenpäin, kunnes kylmä ja vaitelias Nels pysähdytti\nhänet.\n\nAjatustensa ryöpyssä ei Madeline voinut tulkita näiden seikkojen\nmerkitystä. Mutta ne olivat pahaa ennustavia. Silloinkin kun hän\nmuodosteli vastausta, tunsi hän kylmän väristyksen hiipivän ylitseen.\n\n\"Stewart viivytti minua odotushuoneessa\", sanoi hän kellonkirkkaalla\näänellä. \"Mutta me emme olleet kahden -- koko aikaa.\"\n\nHetken ajan oli Stewartin huohotus ainoa ääni. Hawen kasvot muuttuivat\nilkeästä ällistyksestä ja ilosta.\n\n\"Viivytti?\" kuiskasi hän kurottaen laihaa ja suonikasta kaulaansa.\n\"Miten niin?\"\n\n\"Stewart oli juovuksissa. Hän...\"\n\n\"Neiti Majesty, luulen, että teidän olisi viisainta kertoa kaikki\",\nsanoi vanha karjanhoitaja totisena. \"Ei ole yhtään meistä, joka\nymmärtää väärin jonkin vaikuttimenne tai tekonne. Mitä tahansa Gene\nStewart tekikin sinä yönä -- kertokaa se.\"\n\nMadelinen arvokkuus oli joutunut pois tasapainostaan. Hän puhkesi\nnopeasti ja hajanaisesti puhumaan:\n\n\"Hän tuli asemalle -- muutamia minuutteja sen jälkeen kun olin päässyt\nsinne. Minä kysyin tietä hotelliin. Hän sanoi, ettei ollut mitään, joka\nolisi sopinut naimisissa oleville naisille. Hän tarttui käteeni -- etsi\nvihkisormusta. Sitten näin, että hän oli -- hän oli päihtynyt. Hän\nsanoi menevänsä hakemaan hotellin ovenvartijaa. Mutta hän palasi\nmukanaan muuan padre -- padre Marcos. Pappi oli kauhean pelästynyt.\nNiin minäkin. Stewart oli muuttunut paholaiseksi. Hän laukaisi aseensa\npadren jalkoihin. Hän sysäsi minut penkille. Stewart koetti minua saada\nsanomaan jotakin espanjaksi. Yht'äkkiä hän kysyi nimeäni. Minä sanoin\nsen. Hän tempaisi huntuani. Minä otin sen pois. Sitten hän laski\naseensa -- lykkäsi padren ovesta ulos. Tämä tapahtui juuri ennen kuin\nvaquerot lähestyivät Bonitan kanssa. Padre Marcos oli varmasti nähnyt\nheidät -- oli varmaan kuullut heidät. Tämän jälkeen selvisi Stewart\nnopeasti. Hän oli masentunut -- lohduton -- häpeän murtama. Hän sanoi\nminulle juoneensa häissä. Hän selitti -- pojat pelasivat aina -- hän\noli lyönyt vetoa, että naisi ensimmäisen tytön, joka tulisi El\nCajoniin. Minä satuin olemaan ensimmäinen. Hän koetti pakottaa minut\nnaimisiin kanssaan. Lopun -- mitä tulee vaquerojen hyökkäykseen -- olen\njo kertonut teille.\"\n\nMadeline lopetti hengästyneenä ja läähättäen, kädet painettuina\nkohoavaa rintaa vasten. Salaisuuden paljastaminen päästi\nmielenliikutuksen vapaaksi, kiireisesti lausutut sanat olivat saaneet\nhänet värisemään. Omituista kyllä, ajatteli hän sitten Alfredia ja\nhänen vihaansa. Mutta tämä seisoi liikkumatta, ikään kuin\nhuumaantuneena. Stillwell koetti tukea murtunutta Stewartia.\n\nHawe pyöritti punaisia silmiään ja nakkasi päänsä taaksepäin:\n\n\"Hohhoo! Kuulehan, Sneed, eihän sinulta jäänyt mitään kuulematta,\neihän? Hohhoo! Parasta, mitä ikipäivinäni olen kuullut!\"\n\nSitten hän lakkasi nauramasta ja kiiltävä katse Madelineen päin hän\nalkoi hävyttömänä, pahanilkisenä ja törkeänä puhua:\n\n\"No niin, hyvä neiti. Luulen että tarinanne, jos se sopii yhteen\nBonitan ja padre Marcosin kertomuksen kanssa, puhdistaa Gene Stewartin\noikeuden silmissä.\" Tässä hän kävi purevammaksi: \"Mutta teidän ei\ntarvitse odottaa, että Pat Hawe tai oikeus nielisi tuon osan\nkertomuksestanne -- että teitä viivytettiin vasten tahtoanne!\"\n\nMadelinella ei ollut aikaa saada selville sheriffin viime sanojen\nmerkitystä. Stewart oli kouristuksen tapaisesti hypähtänyt ylös\nvalkoisena kuin liitu. Kun hän syöksyi Hawen kimppuun, pani Stillwell\nmahtavan vartalonsa väliin ja kiersi käsivartensa Stewartin ympäri.\nTuli lyhyt ottelu. Stewart näytti voittavan vanhan karjanhoitajan.\n\n\"Apuun, pojat, apuun\", kiljui Stillwell. \"Minä en voi pidättää häntä.\nKiiruhtakaa tai tulee verenvuodatusta!\"\n\nNick Steele ja useat cowboyt juoksivat Stillwellin avuksi. Päästen\nvapaaksi sysäisi Stewart ensin toisen sivulle, sitten toisen. He\nsyöksyivät hänen päälleen. Kerran sai Stewart nostetuksi heidät\npäältään. Mutta he heittäytyivät takaisin -- voittivat hänet.\n\n\"Gene! Kuulehan, Gene!\" huohotti vanha karjanhoitaja. \"Sinä olet\nvarmaan riivattu -- kun teet tällä tavoin. Rauhoitu! Pysyhän hiljaa --\nanna meille tilaisuus puhua sinulle. Minähän se olen, vanha Bill,\ntiedäthän. Hän tahtoo vain, että olisit järjissäsi -- että olisit kylmä\n-- odottaisit.\"\n\n\"Anna minun mennä! Anna minun mennä!\" huusi Stewart.\n\nÄkkiä vihloi karjaisu Madelinen korvia. Hänen tyrmistynyt katseensa\nsiirtyi Stewartin ympärillä olevasta ryhmästä pois ja hän näki, että\nMonty Price oli hypännyt kuistilta. Cowboy kyyristyi alas, kädet\nlanteiden alapuolella, missä hänen suuret revolverinsa riippuivat.\nHänen vääntyneiltä huuliltaan lähti huuto, joka oli samalla karjuntaa,\nmylvimistä ja intiaanien sotahuuto -- ja ennen kaikkea kauhea\nvaroitushuuto.\n\n\"Takaisin, Bill, takaisin!\" mylvi hän. \"Työnnä heidät takaisin!\"\n\nYhdellä sysäyksellä työnsi Stillwell Stewartin, Nickin ja muut cowboyt\nkuistille. Sitten tunki hän Madelinen, Alfredin ja Florencen seinää\nvasten ja koetti pakottaa heitä kauemmaksi. Hänen liikkeensä olivat\nnopeat ja lujat. Mutta kun hän ei saanut heitä ovesta ja ikkunoista\nläpi, asetti hän oman mahtavan vartalonsa naisten ja vaaran väliin.\nMadeline tarttui hänen käsivarteensa, piti siitä kiinni ja kurkisteli\npelästyneenä hänen leveän hartiansa takaa.\n\n\"Sinä, Hawe! Sinä Sneed!\" huusi Monty samalla villillä äänellä. \"Älkää\nliikuttako sormeakaan eikä edes silmäripsiä!\"\n\nMadelinen tarmo terästyi herättäen hänessä kiihottavan, vapisuttavan\naavistuksen. Hän käsitti Montyn kauhean huudon. Stillwellin kiireisyys\nja vaitiolo olivat myös täynnä uhkaavan onnettomuuden tuntua.\n\n\"Nels, kuule!\" kiljui Monty, joka koko aikana ei kertaakaan siirtänyt\ntarkkaavaa katsettaan edes hiuksen vertaa Hawesta ja hänen\napulaisestaan. \"Nels, aja pois nuo kaksi kaveria, jotka seisoskelevat\ntuolla.\"\n\nNämä miehet, kaksi apulaista, jotka olivat jääneet kuormahevosten\nkanssa taemmaksi, eivät odottaneet Nelsiä. He kannustivat ratsujaan,\npyörähtivät ympäri ja laukkasivat pois.\n\n\"Nyt, Nels, päästä tuo tyttö irti\", määräsi Monty.\n\nNels juoksi esiin, tempaisi päitset Sneedin kädestä ja veti Bonitan\nhevosen kuistin luo. Kun hän leikkasi poikki köyden, joka sitoi tytön,\nputosi tämä hänen syliinsä.\n\n\"Hawe, tule alas!\" jatkoi Monty. \"Käänny suoraan tänne ja pysy\nkiltisti!\"\n\nSheriffi heilautti jalkaansa ja liukui maahan.\n\n\"Asetu tuohon guerillatoverisi viereen! Noin! Teistä tulee hiton hieno\nkuva: kehno susi sekä villin muulin ja sekarotuisen sekasikiö.\"\n\nMonty piti pitkän tauon, jolloin hänen hengityksensä kuului selvästi.\n\nMadelinen katse oli kiintynyt Montyyn. Hänen ajatuksensa oli nopeana\nkuin salama arvannut ne töissä ja sanoissa ilmenevät erikoisuudet,\njotka johtuivat Montyn vaikutuksesta toisiin miehiin. Rajuus,\nkauhistava rajuus, se seikka, jonka Madeline oli tuntenut, se seikka,\njota hän oli pelännyt, se seikka, jota hän oli koettanut juurruttaa\npois cowboyistaan, oli nyt monien kuukausien perästä saamassa\nilmaisunsa aivan hänen silmiensä edessä. Se oli tullut lopulta esiin.\nHän oli hillinnyt Stillwellin, hän oli vaikuttanut Nelsiin, hän oli\nmuuttanut Stewartin, mutta nyt nousi tuo pieni mustakasvoinen Monty\nPrice ikään kuin aikaisempien villien vuosiensa hämärästä eikä mikään\nvoima maassa tai taivaassa voinut pysäyttää hänen kättään. Villien\nmiesten kova elämä oli nyt vaikuttamassa Madelineen.\n\nHengitys kuului vihellyksenä ja suu vaahdossa kyyristyi Monty Price\nalemmaksi ja kulki varovaisesti tuuma tuumalta lähemmäksi Hawea ja\nSneediä. Madeline näki heidät vain silmiensä edessä olevan epäselvän\nharson läpi. He muistuttivat aaveita. Hän kuuli hevosen kimeän\nhirnunnan ja tunsi Majestyn, joka kutsui häntä aitauksesta. Ja sitten\nMonty taas puhui:\n\n\"Nyt, te molemmat aseistetut lainpalvelijat, tulkaa! Laukaiskaa\naseenne! Laukaiskaa ne ja pian! Monty Price on mennyttä! Päivä paistaa\nteidän kummankin lävitse ennen kuin ehditte kohottaa asettanne. Mutta\nminä annan teille tilaisuuden ärsyttää minua. Te hoilaatte laista ja\nminun tapani on vanha laki.\"\n\nHänen hengityksensä tuli nopeaksi, hänen äänensä kävi käheämmäksi ja\nhän kyyristyi. Koko hänen ruumiinsa värisi.\n\n\"Koirat! Laukaiskaa pyssynne tai minä laukaisen!\"\n\nMadeline näki, että nuo kolme jäykkää miestä hypähtivät ylös. Hän näki\ntuliviiruja -- savuviiruja. Sitten huumaava yhteislaukaus teki hänet\nkuuroksi. Sen ääni hälveni yhtä pian kuin oli kuulunutkin. Savu verhosi\nnäyttämön. Se ajautui hitaasti pois paljastaakseen kolme kaatunutta\nmiestä, joista yksi, Monty, nojasi vasempaan käteensä savuava revolveri\noikeassa. Cowboy odotti toisten liikkuvan. He pysyivät jäykkinä. Sitten\nhän vaipui hymyillen maahan ja oikaisi itsensä.\n\n\n\n\nSalaisuus\n\n\nMadeline Hammond ei voinut päästä irti murhenäytelmän vaivaavasta\nmuistosta. Monty Pricen kauhistava hymy vaivasi häntä. Vain joskus hän\nsaattoi saada unohdusta ja sen takia hän työskenteli, teki kävelyretkiä\nja ratsasti. Vieläpä hän voitti voimakkaan tunteen, minkä hän pelkäsi\nolevan käsittämätöntä vastenmielisyyttä meksikolaistyttöä Bonitaa\nkohtaan, joka makasi sairaana karjatalossa hoidon tarpeessa.\n\nMadeline tunsi, että hänen sielussaan tapahtui jokin selittämätön\nmuutos. Se taistelu, joka selvittäisi hänen kohtalonsa Idän tai Lännen\nhyväksi, pysyi yhä ratkaisematta. Hän ei ollut milloinkaan hengessään\nyksin. Hänen polullaan oli askelia. Huoneessa hän tunsi painostusta.\nHän halusi ulkoilmaa -- valoa ja tuulta.\n\nEräänä iltapäivänä hän ratsasti alemman järven lasku-uomalle, jossa\nryhmä mesquito-puita oli puhjennut kukkaan ja uudistuneen elämän\nkauneuteen sen veden vaikutuksesta, joka tihkui niiden juurille. Näiden\npuiden alla oli varjoja. Madeline laskeutui satulasta haluten levähtää.\nHän piti tästä rauhallisesta, yksinäisestä paikasta. Jos hän ratsasti\nalas laaksoon tai ylös kunnaille, ei hän voinut mennä yksin.\nLuultavasti Stillwell tai Nels tiesivät nyt hänen olopaikkansa. Mutta\nkun hän oli piilossa, kuvitteli hän nauttivansa yksinäisyydestä, vaikka\nse ei toden teolla sitä ollut.\n\nHänen hevosensa heitteli päätään, heilutti harjaansa ja pieksi\nhännällään kärpäsiä. Madeline istui selkä puuta vasten ja otti\nsombreron päästään. Lauhkea tuulenhenki, joka löyhytti hänen kuumia\nkasvojaan ja puhalteli hänen hiussuortuviaan, oli virkistävän viileä.\nHän kuuli karjan hitaan poljennan sen mennessä juomaan. Ääni häipyi, ja\nmesquitelehto näytti olevan eloton.\n\nÄkkiä Majesty nosti korvansa pystyyn ja korskahti. Madeline kuuli\nkavioiden hidasta kuminaa. Hevonen lähestyi järven puolelta. Madeline\noli oppinut olemaan varovainen ja nousten Majestyn selkään hän käänsi\nhevosen aukeata paikkaa kohti. Hetkistä myöhemmin hän tunsi olevansa\niloinen varovaisuudestaan, sillä katsoessaan puiden välistä hän näki\nStewartin ohjaavan hevosta lehtoon. Madeline olisi yhtä mielellään\nkohdannut guerillan kuin tämän cowboyn.\n\nMajesty oli ruvennut ravaamaan, kun kimeä vihellys tunki läpi ilman.\nHevonen hypähti ja pyörtäen ympäri se hyökkäsi takaisin mesquiteja\nkohti. Madeline puhui sille, huusi sille vihaisesti ja veti kaikin\nvoiminsa suitsista, mutta oli avuttoman kykenemätön pysäyttämään sitä.\nSe hirnui. Silloin Madeline ymmärsi, että Stewart, sen vanha isäntä,\noli kutsunut eikä mikään voinut kääntää sitä. Hevonen syöksyi puiden\nvälissä olevaan aukkoon ja seisahtui Stewartin eteen.\n\nStewart oli karkeassa puvussa matkaa varten ja talutti jäntevää\nhevosta, joka oli satuloitu ja kuormitettu. Kun Stewart Madelineen\nkatsomatta pani käsivartensa Majestyn kaulan ympärille ja painoi\nkasvonsa hevosen aaltoilevaa harjaa vasten, alkoi tytön sydän lyödä\nnopeasti. Stewart näytti unohtaneen hänen läsnäolonsa. Cowboyn silmät\nolivat kiinni. Hänen tummat kasvonsa lientyivät, kadottivat kovuutensa,\nrajuutensa ja surullisuutensa ja tulivat hetken ajaksi kauniiksi.\n\nMadeline arvasi heti, mitä kaikki tarkoitti. Cowboy oli lähdössä\nkarjatalolta ja tämä oli hänen jäähyväisensä hevoselleen. Himmeä verho\nlaskeutui Madelinen silmien eteen, hän pyyhkäisi sen nopeasti pois ja\nse tuli takaisin kosteana ja sumentavana. Hän käänsi kasvonsa häveten\nkyyneleitä, jotka Stewart saattaisi nähdä. Hän oli surullinen cowboyn\ntähden. Tämä oli menossa pois ja tällä kertaa menisi hän iäksi. Kuin\nkylmän säilän pisto tunki tuska Madelinen sydämen lävitse. Hän vapisi\njonkin tuntemattoman partaalla.\n\n\"Haluan puhua teille\", sanoi Stewart.\n\nMadeline hätkähti, kääntyi cowboyhin päin ja näki nyt aiemman\nStewartin, miehen, joka muistutti heidän ensimmäistä kohtaamistaan El\nCajonissa.\n\n\"Haluan kysyä teiltä jotakin\", jatkoi cowboy. \"Olen halunnut saada\ntietää jotakin. Siksi olen viivytellyt täällä. Te ette ole milloinkaan\npuhunut minulle, milloinkaan huomannut minua, milloinkaan antanut\nminulle tilaisuutta kysyä teiltä asiaani. Mutta nyt minä menen -- menen\nrajan yli. Ja minä haluan tietää. Miksi ette antanut minun puhua?\"\n\nStewartin sanojen aikana se kiihkeä häpeäntunne, nyt kymmenkertaisesti\ntukahduttavampana, syöksyi hänen ylitseen nostaen tulipunan aallon\nhänen ohimoilleen. Purren huuliaan tempaisi hän Majestyn suitsia, löi\nsitä piiskalla ja kannusti sitä. Stewartin rautainen käsi piti hevosta\npaikallaan. Madeline löi kiihkon puuskassa Stewartin kasvoihin, iski\nharhaan, löi uudestaan ja osui. Yhdellä nykäisyllä, vetäen hänet\nmelkein satulasta, kiskaisi cowboy ruoskan hänen käsistään. Enemmän\nkuin tämä teko hänen katseensa rauhoitti Madelinen raivoa.\n\nMadeline taisteli itsensä kanssa saavuttaakseen vallan ylitseen. Tämä\nmies ei sallinut, että häneltä kiellettiin jotakin. Ei milloinkaan\nennen ollut hänen kasvojensa kovuus, näiden erämaan miesten piikiven\nvahva kovuus, vaikuttanut Madelineen näin. Stewart näytti tuimalta,\nmenehtyneeltä, katkeralta. Tumma varjo oli muuttumassa harmaaksi --\nharmaus intohimon tuhanväriin. Läpitunkevat silmät, jotka cowboy\nkohdisti häneen, polttivat häntä ja kulkivat hänen lävitseen ikään kuin\ntoinen olisi katsonut hänen sieluunsa. Madelinen naisellinen vaisto,\njoka oli yhtä terävä kuin hänen katseensa, ilmaisi hänelle, että\nStewart oli tuolla hetkellä käsittänyt katkeran, lopullisen totuuden.\n\nKolmannen kerran cowboy toisti kysymyksensä hänelle. Madeline ei\nvastannut, hän ei voinut puhua.\n\n\"Te ette tiedä, että minä rakastan teitä -- vai tiedättekö?\" jatkoi\ncowboy kiihkeästi. \"Ettekö voi huomata, että minä olen ollut toinen\nmies rakastaessani teitä, tehdessäni työtä teille, eläessäni teille? Te\nette tahdo uskoa, että minä olen kääntänyt selkäni vanhalle villille\nelämälle, että minä olen ollut siivo, kunniallinen, onnellinen ja\nhyödyllinen.\"\n\nMadeline oli mykkänä. Hän kuuli sydämensä jyskyttävän korvissaan.\n\nStewart hyppäsi hänen luokseen. Cowboyn voimakas käsi sulkeutui hänen\nkäsivartensa ympäri.\n\n\"Te luulette, että minä pidin Bonitaa vuorilla, että minä menin salaa\nkehtaamaan häntä, että koko ajan, kun olin palveluksessanne, minä\nolin... Oi, minä tiedän mitä te ajattelette! Nyt sanokaa se!\"\n\nSokaistuna, kokonaan intohimon tulisessa puristuksessa, voimatta\npysäyttää sen sanan esiinsyöksymistä, joka oli sekä häpeällinen että\npaljastava ja kohtalokas, Madeline huusi:\n\n\"_Kyllä_!\"\n\nCowboy oli väkivalloin vääntänyt tämän sanan häneltä, mutta ei\nollut kylliksi terävä, kylliksi perehtynyt naisen vaikuttimien\nsalaperäisyyteen arvatakseen hänen vastauksensa syvällisen merkityksen.\n\nStewartista sanalla oli vain kirjaimellinen merkitys, joka vahvisti sen\nhäpeän, mikä tytön mielestä häntä tahrasi. Laskien Madelinen käsivarren\nhän väistyi poispäin -- omituinen teko siltä villiltä ja raa'alta\nmieheltä, joksi Madeline hänet arvosteli.\n\n\"Mutta eräänä päivänä te puhuitte uskosta\", puhkesi cowboy. \"Te\nsanoitte, että maailman suurin asia on usko ihmisluonteeseen. Te\nsanoitte, että parhaat miehet ovat ne, jotka ovat vaipuneet alhaalle ja\nnousseet. Te sanoitte, että teillä oli uskoa minuun!\"\n\nCowboyn moite, jossa ei ollut katkeruutta eikä pilkkaa,\noli ruoskanläimäys Madelinen vanhalle itsekkäälle luulolle\noikeudenmukaisuuteen. Hän oli saarnannut kaunista periaatetta, jonka\nmukaan hän ei ollut elänyt. Hän ymmärsi cowboyn nuhteen, hän ihmetteli\nja epäröi, mutta loukkaus hänen ylpeyttään vastaan oli ollut liian\nsuuri, riehunta hänen rinnassaan oli ollut liian kuohuttava ja raju,\nhän ei voinut puhua, hetki meni ohi ja sen mukana Stewartin karkea\nloisto.\n\n\"Teidän mielestänne minä olen halpamainen\", sanoi cowboy. \"Te\najattelette sitä Bonitan asiaa! Ja koko ajan minä olen ollut... Minä\nvoisin saada teidät häpeämään -- voisin sanoa teille...\"\n\nHänen huulensa muodostivat kapean, katkeran viivan. Hänen kasvojensa\nkuohuntaa seurasi hartioiden kouristuksentapainen vääntyminen. Se\nosoitti sisäistä taistelua, joka melkein masensi hänet.\n\n\"Ei, ei!\" huohotti hän. Sitten hän hypähti suoraksi. \"Mutta minä tahdon\nolla se mies, joksi minua ajattelette!\"\n\nHän tarttui Madelinen käsivarteen rajuin ja voimakkain ottein, nykäisi\ntytön satulasta syliinsä. Madeline putosi alas, rinta cowboyn rintaa\nvasten, pääsemättä vapaaksi jalustimista ja hevosesta. Siinä hän\nriippui aivan voimatonna. Raivoisana ja kiemurrellen hän tempoi\npäästäkseen vapaaksi. Kaikki, minkä hän voi saada aikaan, oli vain\nkohottautua nähdäkseen toisen kasvot. Se melkein lamautti hänet.\nAikoiko cowboy tappaa hänet? Stewart kiersi käsivartensa hänen\nympärilleen ja puristi häntä tiukempaan, likemmäksi itseään. Madeline\ntunsi cowboyn sydämen jyskytyksen, hänen omansa tuntui jäätyneen. Mies\npainoi palavat huulensa hänen huulilleen. Se oli pitkä, kauhea\nsuudelma. Madeline tunsi toisen vapisevan.\n\n\"Oi Stewart! -- Minä -- rukoilen -- teitä -- antakaa -- minun mennä!\"\nkuiskasi hän.\n\nToisen valkoiset kasvot näkyivät hänen kasvojensa yläpuolella. Hän\nsulki silmänsä. Stewart antoi suudelmien sataa hänen kasvoilleen, mutta\nei enää hänen suulleen. Hänen suljetuille silmilleen, hiuksilleen,\nposkilleen, kaulalleen cowboy painoi nopeasti huulensa -- huulet, jotka\nkadottivat tulisuutensa ja muuttuivat kylmiksi. Sitten hän päästi tytön\nirti ja nostaen hänet satulaan piti yhä kiinni hänen käsivarrestaan\nestääkseen häntä putoamasta.\n\nHetken ajan Madeline istui satulassa silmät kiinni. Hän pelkäsi valoa.\n\n\"Nyt ette voi sanoa, ettei teitä ole milloinkaan suudeltu\", sanoi\nStewart. Hänen äänensä tuntui olevan pitkän matkan päässä. \"Mutta tämän\nsaitte. Sitten on asia selvä.\"\n\nStewart hypähti satulaan ja ratsasti ryskyen mesquitein läpi\nkadotakseen näkyvistä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHuoneensa varjoisassa yksinäisyydessä, hautautuneena kasvot alaspäin\nsyvälle leposohvansa tyynyjen joukkoon makasi Madeline Hammond\nmusertuneena ja vavisten sen loukkauksen takia, jonka hän oli kärsinyt.\n\nMadeline nousi istumaan ikkunan ääreen antaakseen tuulen puhaltaa\nkuumille kasvoilleen. Häneltä kului kokonaisia tunteja käsittämättömän\nhäpeän ja voimattoman raivon vallassa sekä turhassa ponnistelussa, kun\nhän koetti ajatella häväistyksensä olemattomaksi.\n\nHän menisi kotiin.\n\nEdith Wayne oli ollut oikeassa, Länsi ei ollut sopiva paikka Madeline\nHammondille. Päätös mennä kotiin tuli helposti ja luonnollisesti,\najatteli hän, tapausten seurauksena. Se ei tuottanut hänelle mitään\ntaistelua. Itse asiassa hän kuvitteli tuntevansa helpotusta.\n\nMadeline sulki ikkunan ja pani verhon eteen. Oli välttämätöntä sanoa\nlevottomille palvelijoille, jotka koputtivat ovelle, että hän voi hyvin\neikä tarvinnut mitään. Keveä, ulkoa käytävältä kuuluva astunta\nkiinnitti hänen huomionsa puoleensa. Kuka siellä oli -- Nels, Nick\nSteele vai Stillwell? Kuka oli nyt häntä vartioimassa, kun Monty Price\noli kuollut ja se toinen -- se villi...? Oli luonnotonta ja\nkäsittämätöntä, että hän kalpasi sitä toista.\n\nValo kiusasi häntä. Täydellinen pimeys sopi hänen omituiseen\nmielentilaansa. Hän lähti makuuhuoneeseensa ja koetti rauhoittua\nvoidakseen nukkua. Uni ei ollut hänelle tahdon asia. Hänen poskiaan\npoltti, niin että hän nousi valelemaan niitä. Sitten hän paneutui taas\nmakuulle. Stewartin suutelot polttivat hänen huuliahan, hänen\nsuljettuja silmiään, hänen kohoilevaa kaulaansa. Ne tunkeutuivat yhä\nsyvemmälle hänen vereensä, hänen sydämeensä, hänen sieluunsa --\nkiihkoisan, kovettuneen miehen jäähyväissuudelmat. Huolimatta\nkehnoudestaan oli cowboy rakastanut häntä.\n\nMyöhään yöllä Madeline vaipui uneen. Aamulla hän oli kalpea ja raukea,\nmutta sieluntilassa, joka lupasi rauhaa.\n\nHän lähti toimistoonsa. Ovi oli auki ja sen ulkopuolella istui\nStillwell tuolillaan.\n\n\"Huomenta, neiti Majesty\", sanoi hän noustessaan tervehtimään\nemäntäänsä. Hänen uurteisilla kasvoillaan oli levottomuuden merkkejä.\nMadeline säpsähti peläten vanhoja valituksia Stewartista. Sitten hän\nnäki pihalla tomuisen ja pörröisen poni-hevosen sekä pienen aasin, joka\noli sortua raskaan taakan alla.\n\n\"Kelle ne kuuluvat?\" kysyi Madeline.\n\n\"Nuoko elukat? No, Danny Mainsille\", vastasi Stillwell yskäisten\ntavalla, joka osoitti hämmennystä.\n\n\"Danny Mainsille?\" kertasi Madeline ihmetellen.\n\n\"Niin.\"\n\nStillwell ei tosiaan ollut oma itsensä.\n\n\"Onko Danny Mains täällä?\" kysyi Madeline uteliaana.\n\nHän muisti miehen, joka ampui tai joka ammuttiin sinä surkeana yönä\nasemalla.\n\nVanha karjanhoitaja nyökkäsi synkästi.\n\n\"Kyllä, hän on täällä -- niin on asia. Tulla tuiskahti tänne\nkukkuloilta ja tahtoi nähdä Bonitaa. Hänkin on päästään pyörällä sen\npienen mustasilmäisen hepsakan takia. Minä vein hänet sisään katsomaan\nBonitaa. Hän on ollut siellä jo enemmän kuin puoli tuntia.\"\n\nStillwellin tasapaino oli ilmeisesti häiriintynyt. Madelinen\nuteliaisuus muuttui täydelliseksi kummastukseksi, joka jätti\nhävitessään vapisuttavan varoituksentunteen. Hän pidätti henkeään.\nTuhannet ajatukset tungeskelivat hänen mielessään saadakseen itselleen\nselvän ilmaisumuodon.\n\nEteiskäytävästä kuului nopeita askelia. Muuan nuori mies tuli\nkuistille. Hän muistutti cowboyta, mutta hänen kasvoillaan oli kirkas\nruskea väri. Hänen silmänsä olivat siniset, hänen hiuksensa vaaleat ja\nkiharat. Hän oli soma, avokatseinen poika. Nähdessään Madelinen hän\ntempaisi sombreron päästään ja juosten tytön luo tarttui hänen\nkäsiinsä. Miehen rajuus ei ainoastaan saanut Madelinea levottomaksi,\nvaan myöskin muistutti hänelle tuskallisesti jostakin, jonka hän halusi\nunohtaa.\n\nCowboy taivutti päänsä ja suuteli Madelinen käsiä ja pusersi niitä. Kun\nhän suoristui, itki hän.\n\n\"Neiti Hammond, hän on turvassa ja melkein terve!\" huudahti hän. \"Minä\nen totisesti voi korvata kaikkea sitä, mitä olette tehnyt hänen\nhyväkseen! Hän on kertonut minulle, miten hänet laahattiin tänne, miten\nGene koetti pelastaa hänet, miten te rupesitte puhumaan Genen ja\nhänenkin puolestaan, miten Monty vihdoin laukaisi revolverinsa.\nMonty-raukka! Me olimme hyviä ystäviä. Hän oli suurenmoinen. Hän ei\ntietänyt milloinkaan -- enemmän kuin tekään ja Bill -- mitä Bonita oli\nminulle!\"\n\nStillwellin ystävällinen ja raskas käsi laskeutui cowboyn olkapäälle.\n\n\"Danny, mitä tämä kummallinen jaaritus on?\" kysyi hän. \"Sinä otat\njonkinlaisia vapauksia neiti Hammondin suhteen, joka ei ole nähnyt\nsinua milloinkaan ennen.\"\n\nCowboyn hienot, avomieliset kasvot hymyilivät. Hän pyyhki kyynelet.\nSitten hän nauroi. Hänen naurussaan oli miellyttävä poikamainen sointu.\n\n\"Bill, vanha toveri, pysy alallasi hetkinen.\" Sitten hän kumarsi\nMadelinelle. \"Pyydän anteeksi, neiti Hammond, että näytän\nepäkohteliaalta. Minä olen Danny Mains. Ja Bonita on minun vaimoni.\nOlen iloinen siitä että hän on turvassa ja vahingoittumaton.\"\n\n\"Bonita sinun vaimosi!\" huudahti Stillwell.\n\n\"Kyllä varmasti. Me olemme olleet naimisissa jo monta kuukautta\",\nvastasi Danny. \"Gene Stewart sen teki. Hyvä vanha Gene, hän on\nhitonmoinen naittamaan ihmisiä! Ymmärrättehän, minä olen rakastanut\nBonitaa jo kaksi vuotta. Ja Gene -- sinä tiedät, Bill, miten Gene\nmenettelee tyttöjen kanssa -- no, hän koetti saada Bonitaa ottamaan\nminut.\"\n\nMadelinen vaihtelevat mielialat upposivat rajattomaan iloisuuteen.\nJotakin tummaa, syvää, raskasta ja synkkää virtasi pois hänen\nsydämestään. Hän tunsi syvää kiitollisuutta tuota hymyilevää,\nsileäkasvoista cowboyta kohtaan.\n\n\"Danny Mains!\" sanoi hän vavisten ja hymyillen. \"Jos olette niin\niloinen kuin miksi uutisenne ovat tehneet minut voitte suudella minua\nheti paikalla!\"\n\nHäveliäästi mutta tahtoen sydämensä halusta täyttää toisen pyynnön\nDanny Mains käytti hyväkseen lupausta.\n\nStillwell rykäisi.\n\n\"Bill, paina puuta\", sanoi Danny. \"Sinä olet mennyt taaksepäin viime\nkuukausien aikana harmitellessasi pahojen poikien Dannyn ja Genen\ntakia. Sinä tarvitset tukea allesi sill'aikaa kuin minä kerron elämäni\ntarinaa, Bill.\"\n\nHän meni aasin luokse, päästi kuormauksen siteistään ja ottaen sieltä\npienen raskaan pussin tuli takaisin kuistille. Hän pudisti varovasti\npussin sisällön Stillwellin jalkoihin. Kivenkappale toisensa jälkeen\nkolahti lattialle. Palaset olivat teräviä ja epätasaisia, niissä oli\nkeltaisia suonia, poikkiviiruja ja juovia. Stillwell otti kappaleen\ntoisensa jälkeen, tuijotti ja änkytti, kaiveli niitä vapisevilla\nsormillaan.\n\n\"Hyvä Jumala, Danny, sinähän olet tullut yhdellä täräyksellä\nrikkaaksi.\"\n\nDanny katseli Stillwelliä alentuvasti.\n\n\"Jotenkin rikkaaksi\", sanoi hän. \"No, Bill, paljonko meillä on tässä,\nsano summassa!\"\n\n\"Pelkään sanoa. Katsokaahan, neiti Majesty, katsokaahan kultaa! Olen\nelänyt kullanetsijäin ja kaivosten keskellä kolmekymmentä vuotta enkä\nole milloinkaan nähnyt tällaista osumaa.\"\n\n\"Kultakaivos!\" huudahti Danny. \"Minä tapasin sattumalta Bonitan enkä\naikonut antaa hänen ratsastaa yksin pois, kun hän sanoi minulle\nolevansa pulassa. Me menimme Peloncilloon päin. Bonitalla oli Genen\nhevonen ja hänen piti kohdata Gene tiellä. Me tulimme vuorille niin\nkuin pitikin ja näimme melkein nälkää muutamia päiviä, kunnes Gene\nlöysi meidät. Hän oli itsekin joutunut pulaan eikä voinut ottaa paljon\nmukaansa.\n\n\"Me matkasimme kallionhuippuja kohti ja teimme majan. Gene tuli ylös\nkallionhuipuille ja löysi meidät. Gene oli lakannut juomasta, hän oli\nmuuttunut ihmeellisesti ja oli hieno ja keikarimainen. Silloin hän\nalkoi kiusata minua saadakseen minut naimaan Bonitan. Minä olin\nonnellinen ja niin oli Bonitakin. Gene toi padre Marcosin ja tämä vihki\nmeidät.\"\n\nDanny pysähtyi kertomuksessaan hengittäen syvään. Stillwellin hymy oli\nihastuttava. Madeline kumartui Dannya kohti silmät loistaen.\n\n\"Neiti Hammond ja sinä Bill, kuunnelkaa nyt, sillä minulla on\nmerkillistä kerrottavaa. Sinä iltapäivänä, jolloin Bonita ja minut\nvihittiin, olin minä Genen ja padren mentyä yhtenä minuuttina\nonnellinen ja seuraavana alakuloinen. Olin kurja, koska minulla oli\nhuono maine. En voinut edes ostaa säädyllistä pukua sievälle\nvaimolleni. Bonita kuunteli sanojani ja oli hieman salaperäinen. Hän\nkertoi minulle tarinan kadonneesta kaivoksesta, suuteli minua ja\nhuvitteli kustannuksellani. Tiesin että avioliitto menee naisille\npäähän, ja ajattelin, että Bonitallakin oli jokin sellainen puuska.\n\n\"No, hän lähti luotani hetkeksi, ja kun hän tuli takaisin, oli hänellä\njoitakin keltaisia kukkia hiuksissaan. Hän puhui jotakin omituisista\nhengistä, jotka vierittivät kiviä alas. Sitten hän sanoi haluavansa\nnäyttää minulle paikan, jossa hän aina istui odottamassa ja\ntähystämässä minua, kun olin poissa. Ja siellä kallionhuippujen alla\noli kultakaivos!\n\n\"Silloin olin pahempi kuin hullu. Minä tulin kultakiihkoon. Tein työtä\nkuin seitsemäntoista aasia. Kaivoin koko joukon kultapitoista kvartsia.\nBonita piti silmällä polkuja ja toi minulle vettä. Sillä tavoin saivat\nPat Hawe ja guerillat hänet kiinni. Varmasti! Pat Hawe oli niin lujasti\npäättänyt tehdä Genelle kiusaa, että hän ryhtyi yksiin hommiin Don\nCarlosin kanssa. Bonita voi antaa teille eräitä hämmästyttäviä tietoja\nsiitä joukosta. Minun tarinani puhuu yksinomaan kullasta.\"\n\nDanny Mäins nousi ja potkaisi tuolinsa taaksepäin. Sininen salama\nloisti hänen silmistään, kun hän työnsi kätensä Stillwelliä kohti.\n\n\"Bill, vanha kaveri, anna minulle kätesi\", sanoi hän. \"Sinä olet aina\nollut ystäväni. No, Danny Mains on velkaa sinulle ja on velkaa Gene\nStewartillekin hyvän joukon. Danny Mains maksaa! Tarvitsen kaksi\nosakasta auttamaan minua työssäni kultakaivoksessa. Sinut ja Genen. Jos\ntäälläpän on jokin karjatalo, joka miellyttää teitä, ostan minä sen.\nJos neiti Hammond joskus väsyy karjataloonsa, karjaansa ja kotiinsa,\nostan minä ne Genelle. Jos täällä ympäristössä on jokin rautatie tai\nkaupunki, josta Bonita pitää, ostan minä ne. Jos näen itse jotakin,\njosta pidän, ostan minä sen. Mene ulos, hae Gene käsiisi. Mene\nnoutamaan hänet. Juuri tässä talossa, vaimoni ja neiti Hammondin\nollessa todistajina, me perustamme yhtiön.\"\n\nMadelinen huulet avautuivat vavisten ja hän aikoi kertoa Mainsille ja\nStillwellille, että cowboy, jota he kaipasivat, oli lähtenyt\nkarjatalolta. Hän kuvitteli mielessään, millainen Dannyn pettymys olisi\nja millainen vanhemman miehen tyrmistys, kun he saisivat tietää, että\nStewart oli lähtenyt rajalle. Tällöin hän katsahti ylös ja näki tutun\nhahmon lähestyvän -- padre Marcos! Oli varmaa, että Madeline tunsi\nvapisevansa. Mitä merkitsi padren läsnäolo täällä tänä päivänä?\n\nPadre Marcosin mainitseminen oli aina aiheuttanut Madelinelle pienen,\nmäärittelemättömän hätkähdyksen, ja nyt, kun padre astui kuistille,\nkurttuinen, kumartunut ja surullisen näköinen mies, oli hän\nhämmästynyt.\n\nPadre kumarsi hänelle syvään.\n\n\"Suvaitsetteko kuunnella minua?\" kysyi hän virheettömällä\nenglanninkielellä, ja hänen äänensä oli matalasointinen ja vakava.\n\n\"Kyllä, tietysti, padre Marcos\", vastasi Madeline ja vei hänet\ntoimistoonsa.\n\n\"Saanko pyytää, että ovet suljettaisiin?\" sanoi padre. \"Kysymyksessä on\ntärkeä asia, jota ette luultavasti tahdo toisten kuulevan.\"\n\nPadre sulki hiljaa ensin yhden oven ja sitten toisen.\n\n\"Olen tullut ilmaisemaan salaisuuden -- tein syntiä säilyttäessäni sen\n-- ja rukoilemaan teiltä anteeksi. Muistatteko sen yön, jolloin Stewart\nlaahasi minut eteenne El Cajonin odotushuoneessa?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Madeline.\n\n\"Siitä yöstä lähtien te olette ollut Stewartin vaimo!\"\n\nMadeline tuli liikkumattomaksi kuin kivi. Hän ei näyttänyt tuntevan\nmitään, ainoastaan kuulevan.\n\n\"Te olette Stewartin vaimo. Minä olen säilyttänyt salaisuuden kuoleman\npelosta. Mutta en ole voinut säilyttää sitä kauempaa. Stewart saattaa\ntappaa minut nyt. Ah, tämä on kovin omituista teistä. Te olitte niin\npelästynyt sinä yönä, te ette tiennyt mitä tapahtui. Stewart uhkasi\nminua. Hän pakotti teitä. Hän sai minut lausumaan vihkikaavan! Hän sai\nteidät sanomaan espanjaksi 'kyllä'. Ja minä en voinut muuta kuin vihkiä\nteidät. Vihin teidät laillisesti kirkkoni kaavan mukaisesti.\"\n\n\"Hyvä Jumala!\" huudahti Madeline.\n\n\"Kuulkaa minua! Minä rukoilen teitä, kuunnelkaa loppuun! Älkää jättäkö\nminua! Älkää näyttäkö niin -- niin... Ah, antakaa minun puhua sana\nseñor Stewartin puolesta. Hän oli juopunut sinä yönä. Hän ei tiennyt\nmitä teki. Aamulla hän tuli luokseni ja pakotti minut vannomaan ristin\nkautta, etten ilmaisisi sitä häväistystä, jonka hän oli tuottanut\nteille. Jollen olisi tehnyt siten, olisi hän tappanut minut. Henki ei\nole mitään amerikkalaiselle vaquerolle. Minä lupasin kunnioittaa hänen\nkäskyään. Mutta minä en sanonut hänelle, että te olette hänen vaimonsa.\nHän ei uneksinutkaan, että minä todella vihin teidät. Hän meni\ntaistelemaan vapauden puolesta ja minä mietiskelin salaisuuteni syntiä.\n\n\"On todella omituista, että Stewart ja padre Marcos tulivat kumpikin\ntälle karjatalolle. Se suuri muutos, jonka teidän hyvyytenne on saanut\naikaan rakastetussa seurakunnassani, ei ole suurempi kuin muutos\nStewartissa. Minä pelkäsin, että menisitte pois jonakin päivänä,\nmenisitte takaisin kotiinne tietämättä totuutta. Tuli aika, jolloin\ntunnustin asian Stewartille -- sanoin että minun täytyy kertoa asiasta\nteille. Hän ei uhannut enää tappaa minua! Hän pyysi minua, etten\nkertoisi salaisuutta -- etten milloinkaan ilmaisisi sitä. Hän tunnusti\nrakkautensa teitä kohtaan -- rakkauden, joka muistutti erämaan myrskyä.\nTeidän ei tarvinnut koskaan tietää sitä. Siten pidin suuni kiinni\npuoleksi säälien häntä, puoleksi peläten häntä.\n\n\"Stewart eli hullun paratiisissa. Minä näin hänet usein. Kun hän vei\nminut vuoristoon, saadakseen minut vihkimään Bonitan ja hänen\nrakastettunsa, rupesin minä tuntemaan kunnioitusta häntä kohtaan.\"\n\nMadeline kuunteli kuin lumouksen vallassa.\n\n\"Minä rukoilen teitä, älkää käsittäkö väärin minun tehtävääni.\nLukuunottamatta tunnustustani teille on minulla vain yksi tehtävä --\nkertoa teille miehestä, jonka vaimo olette. Mutta minä olen pappi ja\nvoin nähdä sieluun saakka. Jumalan tiet ovat tutkimattomat. Minä olen\nvain kehno työase. Te olette jalo nainen, ja señor Stewart on erämaan\nraudasta tehty mies, joka on muovailtu uudestaan rakkauden\nsulatuskauhassa.\"\n\nSokaistuna juoksi Madeline Hammond huoneeseensa. Hänestä tuntui kuin\nsalamanisku olisi murskannut sen varjomaisen uniaineen, joksi hän oli\nmuodostanut todellisen elämän. Danny Mainsin tarinan ihmeellisyys,\nomituinen kaipuu, jota hän oli tuntenut huomatessaan vääryytensä\nStewartia kohtaan, hämmästyttävä salaisuus, jonka padre Marcos oli\npaljastanut -- nämä unohtuivat, kun hän äkkiä huomasi rakastavansa.\n\nMadeline pakeni kuin vainottuna. Hän lukitsi ovet, veti alas ikkunoiden\nkaihtimet, sysäisi syrjään tuolit, niin että saattoi astella pitkin\nhuonettaan. Hän oli nyt yksin, hän saattoi olla oma itsensä ilman\nnaamiota.\n\n\"Minä rakastan häntä!\" kertasi hän, mutta epäili oliko hän oma itsensä.\n\n\"Olenko minä Madeline Hammond? Mitä on tapahtunut? Kuka minä olen? Kuka\non tämä nainen?\"\n\nHän odotti näkevänsä tutun, arvokkaannäköisen henkilön, rauhallisen,\nliikkumattoman vartalon, tyynet kasvot tummine, ylpeine silmineen ja\nrauhallisine, ylpeine huulineen. Ei, hän ei nähnyt Madeline Hammondia.\nHän ei nähnyt ketään, jonka hän olisi tuntenut. Pettivätkö hänen\nsilmänsä häntä niin kuin hänen sydämensäkin? Hänen edessään oleva\nhenkilö oli täynnä sykkivää elämää. Kädet, jotka hän näki, puristuivat\nyhteen liitettyinä syvälle vasten paisuvaa rintaa. Kasvot, jotka hän\nnäki eivät voineet olla Madeline Hammondin kasvot.\n\nMutta kun hän katseli, tiesi hän ettei mikään luulottelu voinut todella\npettää häntä, että hän oli vain Madeline Hammond. Hän huomasi nopeasti\nmuutoksen itsessään, arvasi sen syyn ja tarkoituksen, otti sen vastaan\nvälttämättömänä ja joutui taas typerryttävän hämmästyksen valtaan.\n\nHänen tapaisessaan luonteessa, missä tunteen voima oli pidetty\nmasennettuna kuin jotakin hillittävissä olevaa ilmiötä, vaati sellainen\nyllättävä muutos kuin rakkaus aikaa herätäkseen, aikaa vahvistuakseen.\n\nVähitellen tämä selvenemisen hetki tuli, ja silloin Madeline havaitsi\nsydämessään myös ajatuksen miehestä, jota hän rakasti.\n\nÄkkiä, kesken mielen myllerrystä, jokin hänessä ryhtyi puolustamaan\nGene Stewartin syyttelyitä vastaan. Madelinen ajatus pyöri cowboyn ja\nhänen elämänsä ympärillä. Hän näki tämän juopuneena ja raakana, hän\nnäki tämän hylättynä ja kadotettuna. Sitten tästä cowboyn kuvasta\nkasvoi hitaasti toisenlaisen miehen kuva -- vähitellen vahvistuvan,\nvaiteliaan, yksinäisen kuin kotka, salaperäisen, väsymättömän,\nuskollisen, hellän kuin nainen, raudankovan kestämään ja vihdoin jalon.\n\nHän heltyi.\n\n\"Minä olen hänen vaimonsa, hänen rakkautensa, hänen nousemisensa, hänen\nvaitiolonsa, hänen ylpeyteensä! Ja minä en voi milloinkaan olla hänelle\nmitään. Voisinko minä olla hänelle jotakin? Minä, Madeline. Minä olen\nhänen vaimonsa ja rakastan häntä! Minä olen cowboyn vaimo! Hän tulee\ntakaisin. Ei, hän ei tule milloinkaan takaisin! Oh, mitä minun pitää\ntehdä?\"\n\nMadeline Hammondille olivat päivät, jotka seurasivat tätä tunteen\nmyrskyä, tuskastuttavan verkkaisia, loputtomia, pitkä jakso väsyneitä\nhetkiä, unettomuuden hetkiä, joita kaikkia vaivasi hitaasti\nkidutukseksi kasvava pelko että Stewart oli mennyt rajan yli saadakseen\nsydämeensä kuulan, joka antaisi hänelle, Madelinelle, vapauden. Silloin\nhän kärsi. Hän paloi sisäisesti.\n\nJa eräänä aamuna, kun Madeline meni kuistille, oli Stillwell siellä\nmenehtyneenä ja jäykkänä. Bill antoi hänelle tiedonannon. Siinä luki:\n\n    \"Kapinalliset sotilaat ovat ottaneet El Capitan Stewartin vangiksi\n    taistelussa Agua Prietan luona eilen. Hän oli liittoutuneiden\n    riveissä. Tuomittu ammuttavaksi torstaina auringon laskiessa.\"\n\n\n\n\nMatkan päässä\n\n\n\"Stillwell!\"\n\nMadelinen huuto oli enemmän kuin murtuvan sydämen purkaus.\n\nVanha karjanhoitaja seisoi mykkänä hänen edessään tuijottaen hänen\nvalkoisiin kasvoihinsa, hänen liekehtiviin silmiinsä.\n\n\"Stillwell! Minä olen Stewartin vaimo!\"\n\n\"Hyvä Jumala, neiti Majesty!\" puhkesi toinen. \"Minä tiesin että jotakin\nkauheata oli tulossa. Oo, on tosiaan sääli...\"\n\n\"Luuletteko että annan ampua hänet nyt, kun en ole enää sokea, kun\nrakastan häntä?\" kysyi tyttö intohimoisena. \"Minä tahdon pelastaa\nhänet! Nyt on keskiviikkoaamu. Minulla on kolmekymmentäkuusi tuntia\npelastaakseni hänen henkensä. Stillwell, lähettäkää hakemaan autoa!\"\n\nMadeline meni toimistoonsa. Hänen ajatuksensa työskentelivät nopeasti\nja selvästi. Hänen suunnitelmansa, joka oli syntynyt yhdessä ainoassa\nvälähdyksessä, pakotti miettimään huolellisesti Washingtoniin, New\nYorkiin ja San Antonioon lähetettävien sähkösanomain sanamuotoa. Ne\nolivat senaattoreille, edustajille ja julkisessa sekä yksityisessä\nelämässä korkeissa asemissa oleville miehille, jotka muistaisivat hänet\nja tekisivät kaikkensa hänen hyväkseen. Hänellä oli valtaa. Hänellä oli\nrikkautta. Hän panisi liikkeelle kaikki rajattomat keinot. Hän saattoi\npelastaa Stewartin. Hän ei sallisi minkään epäonnistumisen\nmahdollisuuden tulla mieleensä.\n\nKun hän meni ulos, oli auto siellä, samoin kuljettaja Link kypärä\nkädessä, kirkas hohto silmissään, mukanaan Stillwell, joka vähitellen\nkadotti menehtyneen kurjuutensa ja alkoi olla Madelinen mielen\nmukainen.\n\n\"Link, viekää Stillwell El Cajoniin hyvissä ajoin, jotta hän ehtii El\nPason junaan\", sanoi Madeline. \"Odottakaa siellä hänen palaamistaan. Ja\njos häneltä tulee jokin tiedonanto, soittakaa siitä minulle heti.\"\n\nSitten hän antoi Stillwellille sähkösanomat, jotka oli lähetettävä El\nCajonista, ja maksuosoitukset, jotka lunastettaisiin El Pasossa. Hän\nopasti Stillwelliä menemään kapinallisten neuvoston eteen selittämään\ntilanteen, pyytämään heitä odottamaan Washingtonin virkamiehiltä\ntulevia tiedonantoja, joiden mukaan Stewart piti luovuttaa sotavankeja\nvaihdettaessa, sekä lopuksi tarjoamaan lunnaita kapinallisten\njohtajille hänen vapauttamisekseen.\n\nKun Stillwell oli kuunnellut loppuun, suoristui hänen kumartunut\nvartalonsa ja hänen vanhan hymynsä varjo liikahdutti hänen huuliaan.\nHän ei ollut enää nuori, eikä toivo voinut heti paikalla karkottaa\nankaria ja kovia tosiasioita. Kun hän kumartui Madelinen käden yli,\nnäytti hänen käyttäytymisensä kohteliaalta ja kunnioittavalta. Mutta\nhän oli joko sanaton tai sitten tunsi, ettei hetki ollut sellainen,\nettä hän olisi voinut katkaista hiljaisuuden.\n\nHän kiipesi istuimelle Linkin viereen. Tämä kumartui ohjauspyörän yli.\nKuului tukahtunut ääni, joka puhkesi pauhuksi, ja suuri auto nytkähti\neteenpäin viedäkseen alas pitkää rinnettä, syöksyäkseen tasaiselle\nlaakson maanpinnalle ja kadotakseen liikkuvaan tomupilveen.\n\nEnsi kerran moneen päivään kävi Madeline puutarhoissa, aitauksilla,\nlammikoilla ja cowboyden asunnoissa. Vaikka hän kuvitteli olevansa\ntyyni, pelkäsi hän näyttävänsä omituiselta. Hän puhui ilmasta,\nhevosista ja karjasta. Sitten muuan hänen omituisista mielijohteistaan\nsai hänet pysähtymään.\n\n\"Nels, teidän ja Nickin ei tarvitse mennä toimeenne tänään\", sanoi hän.\n\"Minä ehkä tarvitsen teitä. Minä...\"\n\nHän epäröi, pysähtyi ja seisoi viivytellen. Hänen katseensa oli osunut\nStewartin suureen, mustaan hevoseen, joka hyppeli lähellä olevassa\naitauksessa.\n\n\"Minä olen lähettänyt Stillwellin El Pasoon\", jatkoi hän matalalla\näänellä, jota hän ei voinut pitää vakavana. \"Hän pelastaa Stewartin.\nMinun on kerrottava teille -- minä olen Stewartin vaimo!\"\n\nHän tunsi sen hämmästyneen tyrmistyksen, joka saattoi miehet\näänettömiksi ja liikkumattomiksi. Katse poispäin käännettynä hän lähti\nheidän luotansa. Palattuaan taloon ja huoneeseensa hän valmistautui\njohonkin -- mihin? Odottamaan!\n\nSitten näytti suuri näkymätön varjo leijailevan hänen takanaan. Hän\nkoetti ryhtyä moneen tehtävään, mutta ei voinut keskittää\ntarkkaavaisuuttaan, huomasi että hänen ajatuksensa olivat kiinni vain\nStewartissa ja hänen kohtalossaan.\n\nMadeline kesti kärsivällisesti, kesti pitkiä määräämättömän monia\ntunteja pitäen toivoaan yllä lannistumattoman tahdon avulla.\n\nEi tullut mitään tiedonantoa. Auringon laskiessa hän meni ulos kärsien\nepätietoisuuden kidutusta. Hän katseli erämaata toivoen ja rukoillen\nvoimaa. Erämaa ei vaikuttanut häneen samoin kuin intohimottomat,\nmuuttumattomat tähdet, jotka olivat tyynnyttäneet hänen henkeään. Se\noli punainen, muuttuva, varjoihin verhottu ja kauhistava niin kuin\nhänen mielensä. Tomun verhoama auringonlasku värjäsi kallion ja hiekan\nmuodostaman laajan, mietiskelevän, alastoman avaruuden.\n\nTuli yö. Mutta nyt valkoiset, säälimättömät tähdet pettivät hänet.\nSilloin hän etsi oman huoneensa yksinäisyyttä ja pimeyttä ollakseen\nsiellä silmät auki ja odottamistaan odottaen. Äänetön pimeys vallitsi\nniin kauan, että kun ikkunanpuoliskot näyttivät harmailta, luuli hän,\nettä se oli vain kuvittelua ja ettei sarastus tulisi milloinkaan. Hän\nrukoili, ettei aurinko nousisi, ettei se alkaisi lyhyttä,\nkaksitoistatuntista vaellustaan sitä maillemenoa kohti, joka olisi\nkohtalokas Stewartille. Mutta aamu valkeni, hänen mielestään\nsäälimättömästi. Päivä oli tullut ja nyt oli torstai!\n\nPuhelimen terävä ääni sai hänet hätkähtämään.\n\n\"Halloo -- halloo -- neiti Majesty!\" kuului kiireinen vastaus. \"Täällä\npuhuu Link. Sanomia teille. Suotuisia, sanoi sähköttäjä. Minä tuon\nautolla. Minä tulen yhtenä suhinana.\"\n\nSiinä kaikki. Madeline kuuli kuulotorven kolahduksen. Hän halusi tietää\nenemmän, mutta oli mittaamattoman kiitollinen niinkin paljosta!\nSuotuisia! Stillwellillä oli siis ollut menestystä. Madelinen sydän\nhypähti. Tuntui kuluvan tuhat vuotta pukeutumiseen. Aamiainen ei\nmerkinnyt hänelle mitään, paitsi että se auttoi häntä kuluttamaan\nlaahustavia minuutteja.\n\nLopulta matala surina, joka kohosi nopeasti jyrinäksi, ilmoitti auton\ntulon. Hän näki cowboyn kypärä taaksepäin sysättynä ja mies katsoi\nhäneen kylmästi. Hän antoi kimpun sähkösanomia. Madeline repi ne auki\nvapisevin sormin ja alkoi lukea nopein, sumein silmin. Jotkut olivat\nWashingtonista ja vakuuttivat, että hänen hyväkseen ryhdyttäisiin\nkaikkiin mahdollisiin toimenpiteisiin. Eikö hän ollenkaan löytäisi\nStillwellin tiedonantoa? Se oli viimeisenä. Se oli pitkänlainen ja\nkuului:\n\n    \"Ostanut Stewartin vapaaksi. Järjestänyt myöskin hänen\n    siirtämisensä sotavankina rajan yli. Kumpikin asia virallisesti\n    vahvistettu. Hän on turvassa, jos saamme tiedon hänen\n    vangitsijoilleen. Ei varmaa, olenko päässyt heidän yhteyteensä.\n    Te menette Linkin kanssa Agua Prietaan. Ottakaa espanjalaiset\n    tiedonannot, jotka on lähetetty teille. Ne suojaavat teitä ja\n    tekevät Stewartin vapauttamisen varmaksi. Ottakaa Nels mukaanne.\n    Älkää pysähtykö minkään edessä. Sanokaa Linkille kaikki --\n    antakaa hänen ajaa autoa.\n\n                                                 Stillwell.\"\n\n\"Lukekaa\", sanoi hän lyhyesti antaessaan sähkösanoman Linkille. Tämä\ntutki sen tarkasti ja katsoi sitten kummastuneena emäntäänsä.\n\n\"Link, tunnetteko te tiet ja polut -- erämaamatkan tästä Agua\nPrietaan?\" kysyi Madeline.\n\n\"Sehän on vanha tepastelupaikkani. Tunnen Sonoran myöskin.\"\n\n\"Meidän täytyy ehtiä Agua Prietaan ennen auringonlaskua -- kauan ennen,\nniin että jos Stewart on jossakin lähellä leirissä, me pääsemme sinne\n-- aikanaan!\"\n\n\"Neiti Majesty, se ei ole mahdollista!\" huudahti Link.\n\n\"Link, voiko autoa ajaa täältä Pohjois-Meksikoon?\"\n\n\"Kyllä. Mutta siihen menisi aikaa.\"\n\n\"Meidän täytyy tehdä se lyhyessä ajassa\", jatkoi toinen. \"Muuten\nStewart saattaa -- tulee luultavasti -- ammutuksi.\"\n\nLink Stevens näytti äkkiä käyvän veltoksi ja kurtistuneeksi, kadottavan\nkaiken hilpeytensä, heikontuvan ja vanhenevan.\n\n\"Minä olen vain -- vain cowboy, neiti Majesty.\" Link melkein änkytti.\nHänessä tapahtui omituinen muutos. \"Se on kauhea matka -- rajan yli.\nJos en jostakin onnellisesta sattumasta ajaisi autoa murskaksi, saisin\nteidän hiuksenne harmaiksi. Te ette milloinkaan tointuisi siitä\nmatkasta!\"\n\n\"Minä olen Stewartin vaimo\", vastasi Madeline ja katsoi häneen\ntietämättä mitään keinoa, jolla voisi taivuttaa tai houkutella toista.\n\nCowboy hätkähti -- Stewartin vanha liike. Tämä mies oli samaa villiä\nlajia.\n\nMadelinen sanat vuotivat virtana:\n\n\"Minä olen Stewartin vaimo! Minä rakastan häntä, minä olen tehnyt\nväärin hänelle, minun täytyy pelastaa hänet. Link, minä luotan teihin.\nMinä uskallan lähteä matkalle ilomielin -- urhoollisesti. Minä en\nvälitä, mistä tai miten te ajatte.\"\n\n\"Neiti Majesty, matka tuntuu mahdottomalta, mutta minä yritän!\" vastasi\nLink. Hänen kylmä, kirkas katseensa värisytti Madelinea. \"Minä\ntarvitsen ehkä puoli tuntia tarkastaakseni auton ja varustaakseni\nmukaan mitä tarvitsen.\"\n\nMadeline ei voinut kiittää häntä, vaan vastasi ainoastaan pyytämällä,\nettä Link kehoittaisi Nelsiä ja muita toimestaan vapaana olevia\ncowboyieja tulemaan taloon. Kim Link oli mennyt, ajatteli Madeline\nhetkisen matkan valmisteluja. Hän otti ylleen pitkän takin ja kietoi\nhuntuja päänsä ja kaulansa ympärille sovittaen ne päähineeksi, jolla\nsaattoi tarpeen tullen peittää kasvonsa.\n\nJoukko cowboyieja oli odottamassa. Hän selitti tilanteen ja jätti\nkotinsa heidän hoitoonsa. Tämän sanottuaan hän pyysi Nelsiä seuraamaan\nitseään erämaahan. Nels tuli valkoiseksi huuliaan myöten, ja se sai\nMadelinen muistamaan, miten mies pelkäsi autoa.\n\nMadeline kuuli auton surinaa. Link tuli näkyviin ajaessaan rinnettä\nylös. Hän käänsi jyrkästi ja pysähtyi kuistin eteen. Link oli\nkiinnittänyt kaksi pitkää, raskasta lankkua autoon, yhden kummallekin\npuolelle, ja jokaiseen sopivaan kohtaan hän oli sitonut ylimääräisiä\nrenkaita. Suuren suuri tynnyri täytti toisen takaistuimen ja toinen\nistuin oli täynnä työkaluja sekä köysiä. Auton perässä oli juuri tilaa\nNelsin tunkeutua sisään. Link pani Madelinen etupuolelle viereensä ja\ntaivuttautui sitten ohjauspyörän yli. Madeline heilautti kättään\nkuistilla oleville vaiteliaille cowboyeille. Ääneen ei jäähyväisiä\nlausuttu.\n\nAuto liukui pihasta ulos, hypähti tasaiselta maalta rinteelle ja lähti\nnopeasti tietä alas, ulos avonaiseen laaksoon. Jokainen kuivan tuulen\nsuhahdus Madelinen kasvoja vasten merkitsi vauhdin lisääntymistä.\nMadeline katsahti kerran kiemurtelevaan karjatiehen. Hän loi toisen\nsilmäyksen nahkapukuiseen ajajaan ja sitten veti huntupäähineen\nkasvojensa yli.\n\nNeljännestä vaille kymmenen! Link oli suoriutunut laaksomatkasta.\nBernardinon toisella puolen auto poikkesi tieltä ja kääntyi pitkälle,\nhitaasti kohoavalle rinteelle. Laakso näytti antavan etelään päin\nGuadalupen tummien huippujen alla. Link suuntasi kulun lounaaseen. Tuli\nnäkyviin paljaita, tomuisia paikkoja, ilmestyi mesquiten ja kaktusten\npeittämiä täpliä sekä murtunutta kalliota.\n\nMadeline saattoi olla valmistunut siihen, mitä hän näkisi harjanteen\nhuipulta. Heidän allaan hehkui erämaa. Tässä alkoi punainen erämaa,\njoka ulottui kauas Meksikoon, kauas Arizonan ja Kalifornian halki\nTyynen meren rannoille. Hän näki paljaan, kumpuja täynnä olevan\nharjanteen, jota alas auto liukui, hyppeli ja heilahteli, ja tämä rinne\nnäytti katoavan ryppyiseen kallio- ja hiekkamaailmaan. Kaukainen Sierra\nMadres oli kirkkaampi ja sinisempi eikä niin savuinen ja kangastuksen\ntapainen millaisena hän oli sen aikaisemmin nähnyt. Sitten erämaa alkoi\nvähitellen nousta, kadottaa rajaviivojensa epämääräisyyden, tiivistää\nvaihtelevat valonsa ja varjonsa sekä vihdoin kätkeä onkalonsa ja\nhuippunsa punaisten harjanteiden taakse, jotka olivat vain pieniä\naskelmia, pieniä etuvartioita, pieniä rajamerkkejä sen käytävillä.\n\nHän huomasi että Link kulki pitkin vanhaa tietä. Rinteen juurella he\njoutuivat epätasaisemmalle maalle ja siinä Link ryhtyi ajamaan\nvarovaisesti kiemurrellen. Tie hävisi ja ilmestyi pian taas uudestaan.\nMutta Link ei pysynyt aina sillä. Hän kulki oikoteitä, kierteli, meni\nristiin ja näytti koko ajan tulevan syvemmälle sokkeloon, jonka\nmuodostivat matalat, punaiset hiekkasärkät. Kuitenkin Link jatkoi\nmatkaa. Laajan kanjonin pohjalla hän tuli lietepaikkaan, jossa pyörät\ntuskin kääntyivät. Aurinko paahtoi, tomu nousi, ei ollut tuulen\nhenkäystäkään. Etanan vauhti samoin kuin pyörissä kitisevä hiekka alkoi\nvähentää Madelinen luottamusta. Link antoi ohjauspyörän Madelinelle ja\nhypäten ulos kutsui Nelsiä avukseen. Kun he irrottivat pitkät lankut ja\npanivat ne auton eteen, huomasi Madeline, miten viisas Linkin\nhuolenpito oli ollut. Lankkujen avulla he saivat auton hiekan yli, joka\nolisi muuten ollut mahdoton sivuuttaa.\n\nAuto kiipesi vakavasti, kohosi töyräälle. Taivas oli kiinteätä,\nkirkasta, teräksistä sineä, joka teki kipeätä silmään. Kallionlohkareet\nestivät kulkua ja ne piti vierittää tieltä pois. Mutakerrostumat, jotka\nolivat valmiit liukumaan pienimmästäkin painosta, mukulakivipeittoiset\nrinnepaikat, kapeat kohdat, joista ei jäänyt enemmän kuin jalan verran\nulommille pyörille, keihäskärkiset kaktukset, joita oli vältettävä --\nkaikki esteet olivat kuin ilmaa cowboy-kuljettajalle. Hän jatkoi matkaa\nja kun hän tuli taas tielle, korvasi hän menetetyn ajan vauhdilla.\n\nKerran Madeline huudahti vasten tahtoaan eräässä pahassa paikassa:\n\n\"Oh, aika rientää!\"\n\nLink Stevens katsahti häneen, ikään kuin häntä olisi moitittu. Miehen\nsilmät loistivat kuin teräksen välähdys jäähän. Ehkä tuo Madelinen\nhuomautus oli tarpeen. Ainakin hän pani auton suorittamaan näennäisesti\nmahdottomia tekoja. Hän kulki rotkojen ympäri, hän sai koneensa\nkiipeämään vuoren jyrkkiä vieruja ylös. Madeline tunsi että hän\nleijaili, purjehti, ajelehti, hoiperteli silloinkin kun meni eteenpäin\nnopeasti kuin salama. Hänen kätensä ja käsivartensa olivat\nliikkumattomat vuorenraskailta tuntuvien painojen alla. Tuli pitkä,\ntiedoton vaihe, josta hän heräsi tunteakseen käsivarren kannattavan\nhäntä. Sitten hän virkistyi. Lykäten pois päähineen hän hengitti taas\nvapaasti ja tointui täydelleen.\n\nAuto vieri lavealla tiellä kaupungin liepeillä. Madeline kysyi, mikä\npaikka se oli.\n\n\"Douglas\", vastasi Link. \"Ja juuri tuolla toisella puolella on Agua\nPrieta!\"\n\nNimi näytti typerryttävän Madelinen. Hän ei kuullut enempää ja näki\nvain vähän, kunnes auto pysähtyi. Nels puhui jollekulle. Khakipukuisten\nsotilaiden näkeminen virkisti Madelinea. Hän oli rajaviivalla\nYhdysvaltain ja Meksikon välissä ja mies, jonka Nels ilmeisesti oli\nlähettänyt asialle, palasi ja sanoi että upseeri tulisi heti. Ratsuväen\nupseeri lähestyi autoa, tuijotti tulijoita ja otti sombreron päästään.\n\n\"Voitteko sanoa minulle jotakin Stewartista, amerikkalaisesta\ncowboysta, jonka kapinalliset ottivat vangiksi muutamia päiviä sitten?\"\nkysyi Madeline.\n\n\"Kyllä\", vastasi upseeri. \"Rajan toisella puolen oli kahakka\nliittoutuneiden komppanian ja suuren guerilla- sekä kapinallisjoukon\nvälillä. Liittoutuneet ajettiin länteen rajaa pitkin. Stewartin\nilmoitetaan taistelleen uhkarohkeasti ja joutuneen vangiksi. Hänet\ntuomittiin Meksikossa. Hän on tunnettu täällä pitkin rajaa, ja uutinen\nhänen vangitsemisestaan on herättänyt kiihtymystä. Me teimme kaikkemme\nsaadaksemme hänet vapaaksi. Guerillat pelkäsivät teloittaa hänet täällä\nja luulivat, että hänet autettaisiin pakoon. Muuan sotaväenosasto vei\nhänet mukanaan Mezquitaliin.\"\n\n\"Hänet tuomittiin ammuttavaksi torstaina auringon laskiessa -- tänä\niltana?\"\n\n\"Niin. Huhuttiin, että se oli henkilökohtaista kostonhimoa Stewartia\nvastaan. Valitan, etten voi antaa teille varmaa tietoa. Jos olette\nStewartin ystäviä -- sukulaisia -- voisin keksiä...\"\n\n\"Olen hänen vaimonsa\", keskeytti Madeline. \"Oletteko hyvä ja luette\nnämä?\" Hän antoi sähkösanomat. \"Neuvokaa minua -- auttakaa minua jos\nvoitte!\"\n\nKatsahtaen Madelineen upseeri otti sähkösanomat. Hän luki muutamia ja\nvihelsi hiljaa hämmästyksissään. Hänen käytöksensä tuli nopeaksi,\nvalppaaksi ja vakavaksi.\n\n\"Minä en ymmärrä näitä, kun nämä on kirjoitettu espanjaksi. Mutta minä\ntunnen alla olevat nimet.\" Hän silmäili nopeasti muut. \"Niin, nämä\nmerkitsevät, että Stewartin vapauttaminen on hyväksytty. Ne selittävät\nsalaperäiset huhut, joita olemme kuulleet täällä. Sekarotuisten\nkavallusta! Jostakin omituisesta syystä eivät kapinallisten neuvoston\nkäskyt ole ehtineet määräpaikkaansa. Me kuulimme tietoja Stewartin\nvaihtamisesta, mutta siitä ei tullut mitään. Tulkaa, minä lähden\nmukananne kenraali Salazarin, komentavan kapinallispäällikön luo. Minä\ntunnen hänet. Ehkä voimme saada selville jotakin.\"\n\nLink antoi auton mennä huristen rajan poikki Meksikon alueelle.\nValkoinen tie vei Agua Prietaan, kaupunkiin, jossa oli värilliset\nseinät ja katot. Vuohet, porsaat ja hiirihaukat pakenivat koneen\njyrinän edestä. Alkuasukasnaiset mustissa vaipoissaan kurkistelivat\nrautaristikkoisten ikkunoiden läpi. Miehet, joilla oli suuren suuret\nsombrerot, puuvillapaidat, ja -housut, kirkasväriset vyöt uumillaan ja\nsandaalit jalassaan seisoivat liikkumattomina ja katselivat autoa. Tie\npäättyi suunnattomaan plazaan, jonka keskellä oli ympyränmuotoinen\nrakenne, joka muistutti karja-aitausta. Se oli härkätaistelunäyttämö,\njossa pantiin toimeen härkätaisteluja. Nyt se näytti olevan\nleiripaikkana. Rääsyisiä, siistimättömiä kapinallisia oli kaikkialla ja\nkoko nelikulmio oli sirotettu täyteen telttoja, myttyjä, vaunuja ja\naseita. Siellä oli hevosia, muuleja, aaseja ja härkiä.\n\nPaikka oli niin täynnä, että Linkin oli pakko ajaa hitaasti aitauksen\nsisäänkäytävälle. Madeline näki vilaukselta telttoihin sisälle, sitten\nhänen näköalansa peitti utelias, tunkeileva väkijoukko. Upseeri hypähti\nautosta ja raivasi tiensä käytävälle.\n\n\"Link, tiedättekö tien Mezquitaliin?\" kysyi Madeline.\n\n\"Kyllä, minä olen käynyt siellä.\"\n\n\"Miten kaukana se on?\"\n\n\"Noo, ei niin kovin kaukana\", mumisi toinen.\n\n\"Link! Kuinka monta mailia?\" rukoili Madeline.\n\n\"Luullakseni vain muutamia.\"\n\nMadeline tiesi, että cowboy valehteli. Hän ei kysynyt enempää eikä\nkatsonut häneen eikä Nelsiin. Miten tukahduttavaa olikaan tämä väkeä\ntäynnä oleva, pahalta haiseva plaza! Aurinko oli punaisena kallistunut\nkauas länteen, mutta poltti vielä kuumasti. Kärpäsparvi kieppui auton\nyläpuolella. Kapinalliset katselivat uteliaasti Linkiä, kun tämä rupesi\npuuhaamaan auton kanssa. Heillä oli suunnattomat sombrerot, jotka oli\nvalmistettu ruskeasta ja mustasta huovasta, oljista tai kankaasta. Joka\nmiehellä oli nahka- tai kangasvyö, johon oli pistetty jonkinlainen ase.\nJoillakin oli saappaat, joillakin kengät, joillakin mokkasiinit,\njoillakin sandaalit ja monet olivat paljasjaloin. He olivat\nkiihtynyttä, lörpöttelevää ja viittilöivää joukkoa. Madeline värisi\najatellessaan, miten saattoi veren vuodattamisen vimma vallata kurjat\nvallankumoukselliset. Vaikka he ehkä taistelivat vapauden puolesta, ei\nheidän kasvoillaan näkynyt merkkiä siitä. He olivat kuin saaliin\njäljillä olevia susia.\n\nJoukko jakautui kahtia antaakseen upseerin ja jonkun kapinallisen\npäästä auton luo.\n\n\"Madame, asia on niin kuin epäilin\", sanoi upseeri nopeasti. \"Sanoma,\njoka määräsi Stewartin vapautettavaksi, ei ehtinyt milloinkaan\nSalazarin tietoon. Se kaapattiin tiellä. Mutta ilman sitäkin olisimme\ntoteuttaneet Stewartin vaihtamisen, ellei eräs vanginvartija olisi\ntahtonut häntä ammuttavaksi. Tämä guerilla kaappasi määräyksen. Se on\nsurullista. Niin, hän olisi vapaa mies tällä hetkellä. Minä valitan...\"\n\n\"Kuka teki sen?\" huudahti Madeline kylmänä ja kipeänä. \"Kuka on se\nguerilla?\"\n\n\"Don Carlos Martinez. Hän on ollut rosvo, vaikutusvaltainen mies\nSonorassa. Hän on salainen asiamies vallankumouksen hommissa. Hän on\nollut mukana guerillasodassa.\"\n\n\"Don Carlos! Stewart hänen vallassaan!\" Madeline vaipui melkein\nmusertuneena. Sitten kaksi kättä tarttui voimakkaina, vavahduttavina\nhänen hartioihinsa ja Nels kumartui hänen ylitseen.\n\n\"Neiti Majesty, me tuhlaamme täällä aikaa\", sanoi hän. Madeline\npyörähti häneen päin vapisevana, rukoillen. Miten kylmä, kirkas ja\nsininen olikaan cowboyn silmien leimahdus!\n\n\"Se tuntuu mahdottomalta, mutta minä teen sen!\" sanoi Link vastaukseksi\nhänen äänettömään kysymykseensä.\n\nSe jokin, joka oli kylmää, synkkää ja villiä Madelinen cowboyissa, sai\nhänen kasvonsa vaalenemaan, terästi hänen hermonsa, vetosi hänen\nsyvimpäänsä. Hetken innostus oli Linkistä ja Nelsistä luonnonmukaista,\nhänestä se oli intohimoa.\n\n\"Saanko luvan mennä sisämaahan -- Mezquitaliin?\" kysyi Madeline\nupseerilta.\n\n\"Te jatkatte matkaanne? Madame, toiveenne ovat turhia. Mezquital on\nsadan mailin päässä. Mutta on eräs mahdollisuus -- sangen heikko\nmahdollisuus, jos ajajanne osaa kuljettaa tätä autoa. Meksikolaiset\novat joko murhanhimoisia tai juhlamenoja rakastavia teloituksissaan.\nStewartin suhteen määräykset ovat erikoisia. Mutta odottamattomia\nasianhaaroja lukuunottamatta se tapahtuu täsmälleen määrätyllä\nhetkellä. Te ette tarvitse mitään lupaa. Teidän tiedonantonne ovat\nvirallisia papereita. Mutta ajan, ehkä viivytyksenkin säästämiseksi\nehdotan, että otatte tämän meksikolaisen Montesin mukaanne. Hän on\narvossa Don Carlosta korkeampi ja tuntee Mezquitalissa olevan joukon\nkapteenin.\"\n\n\"Ah! Sitten ei Don Carlos olekaan niitä joukkoja komentamassa, joilla\non Stewart hallussaan?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Kiitän teitä. En unohda ystävällisyyttänne\", lopetti Madeline\nkeskustelun.\n\nHän kumarsi Montesille ja pyysi tätä tulemaan autoon.\n\nValkoinen, kapea tie vilahteli liukuen käsittämättömällä nopeudella\nauton alle. Tien laatu muuttui, puut muuttuivat -- koko ympäristö\nmuuttui kaktuksia lukuunottamatta. Tuli maileittain aallokkaita\nharjanteita, lyhyitä, kallioisia tienpätkiä ja lietepaikkoja. Vihreät\nkohdat lievensivät erämaan kovaa, kuivaa ulkonäköä. Siellä oli lintuja,\npapukaijoja, saksanhirviä ja villisikoja. Kaikki nämä Madeline huomasi\nhuomiokyvyn ollessa erikoisen herkkä. Mutta se, mitä hän ponnisti\nnähdäkseen, mitä hän halusi ja rukoili, oli suora, esteetön tie.\n\nNopeammin, nopeammin! Jyrinä muuttui surinaksi. Sitten ei Madelinelle\nääni ollut mitään -- hän ei voinut kuulla. Tuuli oli raskas, sitä ei\nvoinut punnita. Se ei ollut enää nopeata ja taipuisaa, vaan kiinteää\nkuin päälle syöksyvä seinä. Tien vierellä olevien erämaakasvien vehreys\nkatosi kahdeksi muodottomaksi aidaksi, jotka liukuivat häntä kohti\nkaukaa. Edessä olevat esineet alkoivat tulla epäselviksi, valkoinen tie\nalkoi käydä juovittelevaksi kuin valon säteet ja taivas muuttui\npunertavan utuiseksi.\n\nKun Madeline huomasi, että hänen näkönsä rupesi häviämään, kääntyi hän\nkatsoakseen vielä kerran Link Stevensiin. Cowboy kyyristyi alemmaksi\njäykkänä ja jännitettynä viimeiseen asti -- hän oli leppymätön\nkuljettaja! Tämä oli hänen hetkensä ja hän oli suuri. Madeline luuli\nnäkevänsä, että Linkin pullistuneet posket ja leuka olivat harmaat,\nettä hänen tiukasti suljetut huulensa olivat valkoiset, että hymy oli\nmennyt. Silloin cowboy oli tosiaan inhimillinen -- ei paholainen.\nMadeline tunsi omituista veljeyden tunnetta. Stevens ymmärsi naisen\nsielun niin kuin Monty Pricekin oli ymmärtänyt sen. Link oli salaman\ntakoma automaatti; naisen tahdon ponnisteleva, heltymätön,\nlannistumaton väline. Hän oli mies, jonka voimaa naisen intohimo\nohjasi. Hän kohosi Madelinen korkeuteen, tunsi hänen rakkautensa,\nymmärsi hänen tuskansa luonteen. Nämä seikat tekivät hänestä sankarin.\nMutta kova elämä, villit vaaran vuodet erämaassa, armottomien miesten\nseura, alkeellisuus -- ne tekivät mahdolliseksi hänen ruumiinvoimia\nkysyvän urotyönsä. Madeline rakasti tällä hetkellä hänen henkensä\nvoimaa ja ylpeili miehestä.\n\nSe oli Madelinen viimeinen selvä huomio matkalla. Sokaistuna ja\nhuumaantuneena hän uupui niiden vaatimusten painosta, jotka pantiin\nhänen kestettäväkseen. Hän horjui, kaatui taaksepäin tuntien vain\nhämärästi auttavan käden kosketuksen. Kaikki oli ympärillä synkkää\nsekasortoa, jonka läpi hän syöksyi syöksymistään laskevan auringon\nvihaisen, punaisen silmän alla. Kun hänellä ei enää ollut mitään\nkuultavana tai nähtävänä, tunsi hän, ettei ollut väriäkään. Mutta\nsyöksyminen ei hidastunut, syöksyminen pimeän, rajattoman alan lävitse.\nHetkiä, tunteja, aikakausia hän kulki eteenpäin tähdenlennon\nnopeudella.\n\nMutta määrättömän ajan kuluttua syöksyminen lakkasi. Hän kuuli ääniä,\njotka aluksi olivat matalia, koska ne ilmeisesti olivat kaukana. Sitten\nhän avasi silmänsä ja näki kaiken epäselvästi, mutta täysin\ntietoisesti.\n\nAuto oli pysähtynyt. Link makasi kasvot alaspäin pyöränsä päällä. Nels\nhieroi käsiään puhutellen Madelinea. Madeline näki talon, jossa oli\npuhdas, valkaistu seinä ja ruskeatiilinen katto. Toisella puolen tumman\nvuorijonon yli kurkisti punainen kaari, laskevan auringon viimeinen\nkaunis säde.\n\nMadeline näki, että autoa ympäröivät aseistetut meksikolaiset. He\nolivat vastakohtana toisille, jotka hän oli nähnyt samana päivänä. Hän\nihmetteli heidän hiljaisuuttaan, heidän kunnioittavaa rintamaansa.\n\nÄkkiä avasi terävästi lausuttu komennus rivit. Montes näyttäytyi\naukossa tullen nopeasti esiin. Hänen tummilla kasvoillaan oli hymy,\nhänen käytöksensä oli kohteliasta, arvokasta ja käskevää.\n\n\"Ei ole liian myöhäistä!\"\n\nHän puhui Madelinen kieltä korostaen tavalla, joka oli tytölle vieras,\njoten se näytti estävän ymmärtämistä.\n\n\"Te tulitte tänne ajoissa\", jatkoi upseeri. \"El Capitan Stewart pääsee\nvapaaksi.\"\n\n\"Vapaaksi!\" kuiskasi Madeline.\n\nHän nousi horjuen.\n\n\"Tulkaa\", sanoi Montes tarttuen hänen käsivarteensa.\n\nIlman hänen apuaan olisi Madeline kaatunut. Hetken ajan valkoiset\nseinät, sumuinen, punainen taivas js kapinallisten tummat vartalot\npyörivät Madelinen silmien edessä. Hän astui muutaman askelen hoippuen\nsaattajiensa välissä, sitten hänen näkökykynsä ja mielensä hämmennys\nhälveni. Tuntui kuin hän olisi elpynyt tuhannen elähdyttävän virran\nvaikutuksesta, ikään kuin olisi hän voinut nähdä, kuulla ja tuntea\nkaikki maailmassa, ikään kuin mikään ei olisi voinut jäädä huomaamatta,\nunohduksiin ja laiminlyödyksi.\n\nSeñor Montes vei Madelinen ja hänen cowboynsa eteissalin kautta\npatiolle ja edelleen pienempään huoneeseen, joka oli täynnä\naseistettuja, rauhallisia kapinallisia. Nämä katselivat avonaiseen\nikkunaan päin.\n\nMadeline tarkasti miesten kasvoja odottaen näkevänsä Don Carlosin.\nMutta tämä ei ollut läsnä. Muuan sotilas puhutteli Madelinea\nespanjaksi.\n\nMontes osoitti Madelinelle miestä, joka seisoi ikkunan luona.\nKirkkaanpunainen irtonainen kaulaliina riippui hänen kädessään.\n\n\"He odottivat auringonlaskua silloin kun me saavuimme\", sanoi Montes.\n\"Aiottiin juuri antaa merkki, että Stewart kävelisi kuolemaansa.\"\n\n\"Stewart kävelisi?\" kertasi Madeline.\n\n\"Antakaa minun kertoa teille hänen tuomionsa -- tuomio, joka minulla\noli kunnia ja onni saada peruutetuksi teidän tähtenne.\"\n\nStewart oli ollut sotaoikeudessa ja tuomittu erään meksikolaisen tavan\nmukaan, jota käytettiin urhoollisten sotilaiden suhteen, joille oltiin\nvelvollinen suomaan kunniallinen ja arvonmukainen kuolintapa. Hänen\nhetkensä oli määrätty torstaiksi, kun aurinko oli laskenut. Merkinannon\njälkeen hänet oli päästettävä irti ja hänellä oli vapaus kävellä tielle\nja lähteä minne häntä miellytti. Hän tiesi tuomionsa -- tiesi että\nkuolema odotti häntä, että miehet sulkisivat, pyssyt valmiina, kaikki\nmahdolliset pakotiet. Mutta hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta,\nmillä hetkellä tai miltä suunnalta kuulien piti tulla.\n\n\"Señora, me olemme lähettäneet sanansaattajia jokaiseen odottavaan\nsotamiesjoukkoon -- määräyksen, että El Capitania ei saa ampua. Hän ei\ntiedä vapauttamisestaan. Minä annan merkin hänen vapauteensa.\"\n\nMontes oli juhlallinen ja kohtelias. Madeline näki hänen ylpeytensä ja\narvasi, että tilanne oli sellainen, joka toi esiin hänen rotunsa\nturhamaisuuden ja kerskailun samoin kuin julmuudenkin. Montes pitäisi\nhäntä epätietoisuuden tuskassa ja antaisi Stewartin aloittaa kauhean\nmatkansa tietämättä vapaudestaan. Se oli espanjalaisen tapaista. Äkkiä\nMadeline tunsi kauhistavaa, vapisuttavaa pelkoa, että Montes valehteli,\nettä mies aikoi saada hänet todistajaksi Stewartin teloitukseen. Mutta\nei, mies oli kunniallinen, hän oli vain raakalaisen tapainen. Hän\ntuottaisi tyydytystä muutamille luonteensa ominaisuuksille --\ntunteelle, romantiikalle, julmuudelle antaessaan Stewartin lähteä sille\nretkelle, tarkatessaan Stewartia ja nähdessään Madelinen epäilyksestä,\npelosta, säälistä, rakkaudesta johtuneen tuskan. Madeline tunsi\nmelkein, ettei hän voisi kestää tilannetta. Hän oli heikko ja horjui.\n\n\"Ah, siitä tulee kaunista!\"\n\nMontes otti liinan kapinallisen kädestä. Hän hehkui ja oli\nkiihkoissaan, hänen silmissään näkyi omituinen, pehmeä, kylmä väläys,\nhänen äänensä oli matala ja jännittynyt. Hän koki nyt jotakin, joka oli\nloistavaa hänelle.\n\n\"Minä heilautan liinaa, señora. Se on merkkinä. Se näkyy alhaalla tien\ntoisessa päässä. Stewartin vanginvartija näkee merkin, ottaa pois\nStewartin raudat, päästää hänet irti ja avaa oven, että hän voi lähteä\nkävelemään. Stewart on vapaa. Mutta hän ei tiedä sitä. Hän odottaa\nkuolemaa. Koska hän on urhoollinen mies, menee hän suoraan sitä päin.\nHän kävelee tätä tietä. Kävellessään hän odottaa joka askelella, että\nhäntä ammutaan joltakin tuntemattomalta suunnalta. Mutta hän ei pelkää.\nMinä olen nähnyt El Capitanin taistelevan sotakentällä. Mitä on kuolema\nhänelle? Ah, eikö ole suurenmoista nähdä hänen tulevan esiin --\nkävelevän tietä alas? Señora, te saatte nähdä, millainen mies hän on!\nKoko matkan hän odottaa kylmää, nopeata kuolemaa. Täällä tien tässä\npäässä hän kohtaa kauniin rakastettunsa!\"\n\n\"Eikö ole mitään -- mitään erehtymisen mahdollisuutta?\" änkytti\nMadeline.\n\n\"Ei mitään. Määräykseeni sisältyi, että aseista otetaan panokset pois.\"\n\n\"Don Carlos?\"\n\n\"Hän on raudoissa ja saa vastata kenraali Salazarille teostaan\",\nvastasi Montes.\n\nMadeline katsoi alas autiolle tielle. Miten omituista nähdä auringon\nviimeinen punertava hehku vuoristojonon harjan yläpuolella! Ajatus\ntästä auringonlaskusta oli kiduttanut häntä. Se oli kuitenkin ohi, ja\nnyt oli siitä jäljelle jäänyt valo kirkasta, kaunista ja ennustavaa.\n\nSydän sekä ilon että tuskan vallassa hän näki Montesin heilauttavan\nliinaa.\n\nSitten hän odotti. Mitään ei näkynyt alhaalla yksinäisellä\ntiellä. Huoneessa hänen takanaan oli ehdoton hiljaisuus. Miten\nkauhistavan, loputtoman pitkältä tuntui odottaminen! Ei milloinkaan\nvastaisessa elämässään hän unohtaisi omituisia, sini-, valko- ja\nvaaleanpunaseinäisiä taloja värillisine kattoineen. Tuo tomuinen,\npaljas tie muistutti muuatta Pompejin avonaista katua ja kuvasti\nvuosisatoja kestänyttä yksinäisyyttä.\n\nÄkkiä eräs ovi aukeni ja pitkä mies astui ulos.\n\nMadeline tunsi Stewartin. Hänen oli asetettava molemmat kätensä\nikkunalaudalle tukeakseen itseään mielenliikutuksen myrskyn\nhorjuttaessa häntä. Se syöksyi takaisinpäin vetäytyvän aallon tavoin\npois. Stewart eli. Hän oli vapaa. Hän oli astunut valoon. Madeline oli\npelastanut hänet. Elämä muuttui Madelinesta tällä hetkellä suloiseksi,\ntäyteläiseksi, omituiseksi.\n\nStewart pudisti kättä jonkun kanssa käytävällä. Sitten hän katsahti\nylös ja pitkin tietä. Ovi sulkeutui hänen takanaan. Hän pyöritti\nverkalleen savukkeen ja seisoi seinän vieressä raapaistessaan\ntulitikkua. Tällaisenkin välimatkan päästä Madelinen terävät silmät\nerottivat pienen liekin ja ensimmäisen pienen savutuprun.\n\nSitten Stewart meni keskelle tietä ja aloitti verkalleen kävelynsä.\n\nMadelinesta hän näytti luonnolliselta, hän käveli välinpitämättömästi\nikään kuin olisi maleksinut huvikseen, mutta muiden elävien olentojen\npuuttuminen, hiljaisuus, punainen sumu, liian kyllästetty ilmapiiri --\nkaikki nämä olivat epäluonnollisia. Silloin tällöin Stewart pysähtyi\nkääntyäkseen päin taloja ja nurkkia. Kerran hän pysähtyi pyörittääkseen\nja sytyttääkseen toisen savukkeen. Tämän jälkeen hän asteli nopeammin.\n\nMadeline tarkasti häntä ylpeyden, rakkauden, tuskan ja riemun\ntaistellessa ylivallasta. Stewartin kävely näytti kestävän kauemmin\nkuin Madelinen kaikki heräämisen, taistelun ja tuskien hetket, kauemmin\nkuin matka Stewartin löytämiseksi. Madeline tunsi, että hänen olisi\nmahdoton odottaa, kunnes cowboy tulisi tien päähän. Ja kuitenkin hän\noli tunteittensa hälinän ja melskeen ohella tietoinen äkillisestä\nsäikähdyksestä. Mitä hän saattoi sanoa Stewartille? Miten kohdata\nhänet? Hän muisti korkean, voimakkaan hahmon, joka nyt tuli kyllin\nlikelle, jotta saattoi erottaa puvun. Stewartin kasvot olivat vielä\nainoastaan tummaa välkyntää. Madeline näkisi ne pian -- kauan ennen\nkuin Stewart saattaisi tietää, että hän oli siellä. Madeline halusi\njuosta tielle kohdatakseen Stewartin. Siitä huolimatta hän pysyi\npiilopaikkansa ikkunan takana eläen Stewartin mukana tuon kauhean\nkävelyretken aina viimeistä ajatusta myöten kodista, sisaresta,\näidistä, rakastetusta, vaimosta ja elämästä itsestään -- joka ajatusta\nmyöten, mikä saattoi tulla miehelle, joka kulki kohtaamaan\nteloittajiaan. Kaikki tuo sekasorto mielessään ja sydämessään joutui\nMadeline yhä niiden mielenliikutuksen käsittämättömäin vaihteluiden\nsaaliiksi, jotka ovat naisessa mahdollisia. Jokainen Stewartin astuma\naskel sai hänet värisemään. Hänellä oli jokin omituinen, herkkä välitön\nhavainto, ettei Stewart ollut onneton ja että hän uskoi ilman\nepäilyksen häivettäkään kulkevansa kuolemaansa kohti. Hänen askelensa\nolivat hieman laahustavia, vaikka ne olivat nopeita. Cowboyn vanha\nvilli tarmo oli ehkä ristiriidassa hienomman miehen henkisen olemuksen\nkanssa, miehen, joka liian myöhään huomasi, ettei elämää pitäisi\nuhrata.\n\nSitten tumma välke, joka muodosti hänen kasvonsa, hahmottui ja tuli\nterävämmäksi sekä selvemmäksi. Hän astui nyt pitkin askelin ja hänen\nharponnassaan oli kärsimättömyyden tuntua. Piilossa olevat\nmeksikolaiset tarvitsivat pitkän ajan tappaakseen hänet! Eräässä\nkohdassa tien puolivälissä, joka oli erään talon nurkan tasalla ja\nvastapäätä Madelinen olopaikkaa, pysähtyi Stewart ja oli aivan hiljaa.\nHän tarjosi mainion maalin teloittajilleen ja seisoi siinä\nliikkumattomana pitkän tovin.\n\nVain hiljaisuus tervehti häntä. Madelinesta oli selvää, että\nStewartille tämä oli hetki, jolloin hänet piti armeliaasti ampua, koska\nhänet oli säästetty koko kävelynsä ajan. Mutta kun laukauksia ei\nkuulunut, väistyi karkea arvokkuus huolettoman ivan tieltä, joka ilmeni\nsiinä tavassa, jolla hän vaelsi talon nurkalle, pyöritti vielä yhden\nsavukkeen ja tarjoten leveän rintansa nähtäväksi poltti savukettaan\nsekä odotti.\n\nTämä odottaminen oli Madelinesta sietämätöntä. Ehkä se kesti vain\nhetken, korkeintaan muutamia sekunteja, mutta aika tuntui vuodelta.\nStewartin kasvot olivat pilkalliset ja kovat. Epäilikö hän petosta\nvangitsijoittensa puolelta, että he aikoivat leikitellä hänen kanssaan\nkuin kissa hiiren kanssa, murhata hänet sopivassa tilaisuudessa?\nMadeline oli varma siitä, että näki vanhan, tutkimattoman, pilkallisen\nhymyn vilahtavan Stewartin huulilla. Cowboy pysyi paikallaan ajan, joka\nvarmaan oli kohtuullinen hänen mielestään, ja heitti sitten naurahtaen\nsekä olkapäitään kohauttaen savukkeensa tielle. Hän pudisti päätään\nkuin ihmetellen niiden miesten käsittämättömiä vaikuttimia, joilla ei\nnyt saattanut olla mitään syitä viivyttelyyn.\n\nHän teki rajun liikkeen, joka oli enemmän kuin voimakkaan vartalon\noikaisemista. Se oli vanhaa vaistomaista rajuutta. Sitten hän katseli\npohjoiseen. Madeline luki hänen ajatuksensa, tiesi että Stewart\najatteli häntä, lähetti hänelle viimeiset äänettömät jäähyväisensä.\nStewart muistaisi häntä viimeiseen hengenvetoonsa, jättäisi hänet\nvapaaksi ja säilyttäisi salaisuutensa. Stewartin kuva, tummakulmaisena,\ntulisilmäisenä, omituisen surullisena ja voimakkaana, painui\nhäviämättömästi Madelinen sisimpään.\n\nSeuraavalla hetkellä Stewart harppoi eteenpäin pakottaakseen rohkealla\nja pilkallisella käyttäytymisellä tuomionsa pantavaksi täytäntöön.\n\nMadeline astui ovelle ja meni kynnyksen yli.\n\nStewart horjui aivan kuin hänen odottamansa kuulat olisivat tosiaan\nlävistäneet hänet. Hänen tummat kasvonsa muuttuivat valkoisiksi. Hänen\nsilmissään oli ihastunut tuijotus, sellaisen miehen villi pelko, joka\nnäkee ilmestyksen, mutta vielä epäilee näköään. Ehkä hän kuvitteli,\nettä äkillinen kuolema oli tullut odottamatta ja että tämä oli\nMadelinen haamu, joka ilmestyi hänelle jossakin toisessa elämässä.\n\n\"Kuka -- te -- olette?\" kuiskasi hän käheästi.\n\nMadeline koetti kohottaa käsiään -- epäonnistui -- koetti uudestaan ja\nkurotti niitä vavisten.\n\n\"Minä tässä olen. Majesty. Sinun vaimosi!\"\n\n\n\n"]