[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fMybq3Nov53JDrwrurFRB12AmyXIHf2l5H6jz_tvncb0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":8,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},2164,"Suomen mies meni Zanzibariin","Mattsson, Gustaf",1873,1914,"2164-mattsson-gustaf-suomen-mies-meni-zanzibariin","2164__Mattsson_Gustaf__Suomen_mies_meni_Zanzibariin",null,"tietokirja",[14],"seikkailu",[],"fi",1915,34089,232465,false,61066,[23,24],"Africa -- Description and travel","Africa, Southern -- Description and travel",[26,27],"Adventure","Travel Writing","\"Suomen mies meni Zanzibariin\" by Gustaf Mattsson is a travel narrative written in the early 20th century. The book recounts a leisurely sea voyage and exploration across various regions, touching on themes of adventure, culture, and the implications of colonialism. The author likely uses a singular character who represents the Finnish perspective as he embarks on his journey, offering reflections on his experiences along the way.  The opening of the text introduces the protagonist's arrival at the Hotel Bellevue in Hamburg, where he grapples with the city’s lively ambiance amidst his quest for a peaceful room. As he navigates through the bustling streets featurd by automobiles and vibrant life, he contemplates Hamburg’s growth and its maritime connection to the world. The narrative sets the stage for a journey that is both a physical exploration around Africa and an introspective examination of the sights, sounds, and nuances of different cultures encountered along the way, as hinted at in the detailed observations of the protagonist. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Lehtonen, Joel",185,"Suomalaisen lehtimiehen humoristinen ja tarkkanäköinen matkakuvaus merimatkasta Euroopasta kohti Itä-Afrikkaa. Teos seuraa reittiä Hampurista ja Lissabonista Afrikan rannikkoa pitkin aina Sansibariin saakka, kunnes ensimmäisen maailmansodan syttyminen keskeyttää matkanteon ja pakottaa kääntymään takaisin.","Gustaf Mattssonin 'Suomen mies meni Zanzibariin' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2164. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","SUOMEN MIES MENI ZANZIBARIIN\n\nKirj.\n\nGustaf Mattsson\n\n\nSuomensi\n\nJoel Lehtonen\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1915.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nAlkulause.\nKaupunki ja laiva.\nYli Espanjan meren.\nPäivä Lissabonissa, yö Tejo-virran suulla.\nKanarian saarten eteläpuolella.\nSenegalin matalikoilla.\nPäiväntasaaja.\nKaksi Angolan loukkoa.\nPeter Moorin maassa.\nKapin kaupungissa.\nMozambique-virralla.\nVascon Jouluaatto-lahdessa.\nKansitarkastus.\nLassi Markussonin luona.\nOphirin maan ääriin.\nOhi Madagaskarin.\nViimeinen luku.\n\n\n\n\nAlkulause.\n\n\nSeuraava kirja ei tarjoa muuta kuin tuokioisen kuvan huolettomasta\nmatkasta valtameren ylitse. Sitäpaitsi on se vailla varsinaista\nloppuaan, sillä elokuussa tuli sota. Tuon matkustavan herran oli pakko\nkääntyä Zanzibarista takaisin ja kiertää Kapin ympäri vielä uudestaan.\nMuiden puutteellisuuksien joukossa haluaa tekijä erikoisesti korostaa\nkuvien ja tekstin riittämätöntä yhteensopivaisuutta. Se johtuu siitä,\nettä suuri osa hänen omia filmejään matkan keskeytyksen sekasorrossa\njäi matkatoverien haltuun Afrikaan. Ei ollut sittemmin varsin helppoa\nkorvata niitä sopivammilla, jääneestä varastosta.\n\nG. M.\n\n\n\n\nI.\n\nKAUPUNKI JA LAIVA.\n\n\n\"Onko teillä rauhallista huonetta?\" kysyin Hotel Bellevuen portierilta\nHampurissa.\n\n\"Jo toki, rauhallinen ja kaunis huone kolmannessa kerroksessa. Pst, vie\nherra ylös numeroon 35!\"\n\nMinä astuin huoneeseen, ja vastaani kajahti kymmenkunta automobiilin\nsignaalia. Jungfernstiegille päin oleva ikkuna oli nimittäin auki.\n\n\"Onko tämä rauhallinen huone, tällainen?\" huusin minä niin kovasti kuin\nvoin.\n\nViinuri koetti vastata, mutta kahdesti ei saanut ääntään kuuluville.\nKolmannen kerran onnistui hänen parin ulvahduksen välillä nopeasti\nvirkkaa pari sanaa:\n\n\"Kyllä, tämä on sangen rauhallinen huone.\"\n\nVastaus tuli syvimmän vakavasti, ja minun täytyi häntä uskoa. Muuten:\nsellaisessa kaupungissa kuin Hampuri on yksinkertaista pyytää\nkeskustassa olevaa hotellihuonetta ja samalla vaatia rauhallisuutta.\nMutta kuitenkin oli hotellin väki melkoisen oikeassa: huone oli\nrauhallinen kello 1:n jälkeen yöllä. Silloin uinahtaa katuelämä, ja\nsitten on aivan hiljaista noin kello 7:ään saakka aamulla. Kuutta\ntuntia kauemmin ei täyskasvuisen herrasmiehen tarvitse nukkua.\n\nJa palkkioksi, minkälainen näköala ikkunastani! Koko kuuluisa \"Stieg\"\nkokonaisperspektiivissä. Koko Sisä-Alstern ja sen venheet ja joutsenet.\nAlsternin takana sadoissa vaihtuvissa valoissa taustana kirkot ja\ntalot. Kirkkaan patinan peitossa kohoavat Pyhän Jaakopin ja Pietarin\nkirkkojen vanhat kypärät, ja syvän lehtivihreinä seppeleinä kiertävät\nlehmusrivit pitkin rantakatuja, joilla pikkuolennot kaukana kiiruhtavat\nja hienot vaunut vierivät.\n\nKun muutaman vuoden paussin jälkeen on tullut takaisin tähän\nkaupunkiin, näkee sen jälleen suunnattomasti kasvaneen sekä sisältä\nettä ulospäin. Lieneekö Europassa toista miljoonakaupunkia, joka\n_elää_ selvemmin kuin tämä? Se elämä ei ole amerikanismia, se ei ole\nyön sieni, vaan täällä työskentelevät ja paisuvat lihakset ja suonet.\nJos sille tahtoisi antaa nimen, niin parhaiten saattaisi sanoa, että\nHampuri _lontoolaistuu_. Tämä ei koske ainoastaan kaupungin laajuutta\nja liikennettä, vaan jollakin tavoin koko sen olemusta. Englantilainen\ntyöjärjestys on vallalla; joutokävelijäin, sotaväen ja ylioppilaiden\nolemattomuus saa tuntemaan, että juuri täällä \"time is money\". Ja jos\nkulkijan katse osuu rakennuksiin, joissa on liikekilvet \"Standard Bank\nof South Afrika Ltd\", \"Tehuantepec Route\", \"East India House\", niin\nkohtaa häntä se sama maailmaa-syleilevä, jota hän tuntee, kun hän\nLontoossa Victoria Streetillä näkee jonkun oven päällä yksinkertaiset\nsanat: \"Uuden Zeelandin hallitus\".\n\nSitten tulee lisäksi vielä Elbe, tuo verraton, joka Böhmin vuoristosta\nvierii halki koko saksain maan ja tuo Hampuriin kaikki, mitä maaseutu\ntuottaa ja kokoaa. Ja vaikka kaupungilla on kahdeksaisen peninkulman\nmatka suolaisen meren partaalle, ei siinä ole eikä tule olemaan mitään\nBrüggen tapaista. Sillä Pohjanmeren vuorovedet ulottuvat jokapäivä aina\nSt. Paulin rantalaitureille saakka ja huuhtelevat niitä alinomaa kahden\nmetrin korkeudelta, muistuttaen iäti, että Hampuri on meren poika.\n\nOikeastaan tämän kaiken on saanut aikaan jääkausi. Sillä suuri\npohjoismainen jäätikköestehän pakotti koillisen Saksan ylämaitten vedet\nhakemaan tiensä Pohjanmereen. Muuten olisi Elbe löytänyt lasku-uomansa\njo paljoa lähempänä, ehkä suunnilleen Danzigin tienoilla, ja Hampuri\nolisi jäänyt pienen Wismarin tai ehkäpä Stettinin tapaiseksi,\nnäkemään Suomen asukkaiden läpimatkaa Friedrichstrasselle, ei paljoa\nmerkittävämmäksi. Hampuri on Fennoscandian ikuinen velallinen.\n\nMiellyttävä virkistys on kiertää kaupunkia katselemassa\nvanhanaikaisilla ajurinrattailla. Minä nousin tuollaisiin toissa\npäivänä ja pyysin kuskipukin enoa ajamaan minne hänen mielensä teki.\n\"Alas satamaanko?\" Hyvä. Sitä sopivampaa, koska halusin nähdä uuden\nElbe-tunnelin, neljäntoista miljoonan yrityksen, joka valmistui vuonna\n1911 syksyllä.\n\nTunnelia myöten kävelee etupäässä 20,000 telakkalaista, jotka\ntyöskentelevät Kuhwärderin puolella, missä ei muilla ole juuri\nmitään tekemistä. Mutta siinä on kumpaisessakin tunneliputkessa\nkävelykäytäväin välissä myöskin ajotie, ja sille minun teki mieleni\npäästä, ei erikoisesti ajellakseni, vaan saadakseni nauttia uutta\nsensatsioonia. En ole nimittäin koskaan ennen mennyt hevosineni,\nkuskineni ja rattaineni hissiin, enkä käyttänyt kärryjä pystysuoran\nkulun välineenä. Sen olin nyt tekevä. Elbe-tunnelin kummassakin päässä\non kuusi hissiä, joista kaksi keskimmäistä kantaa kumpikin 10,000 kg ja\njoihin mahtuu ajoneuvot hevosineen.\n\nKuskipukin eno ei tästä laisinkaan pitänyt. \"Hevonen pelkää!\" Luulenpa,\nettä eno pelkäsi itse. Kuitenkin hyrritimme sisään, maksoimme 50 Pf.,\nja sitten kuulin valtavien luukkujen edessä ja takana sulkeutuvan. Sen\njälkeen alkoi jyristä. Musta vilkutti pari kertaa korvanpäitään, eno\nsanoi \"Oh Gott\", ja koko tuusallinen aikoi vaipua. Hiljaa ja somasti\nupottiin noin seitsemän kerroksen syvyyteen, ja sitten nostettiin\netuluukku. Edessämme aukesi näennäisesti loputtomana tunneliputki,\nlamppuja kiiluvana ja kaakelin-välkkyvänä, ja me ajoimme suoraan siihen.\n\nNyt muuttui eno yhtäkkiä ihan ylpeäksi, kääntyi taaksepäin puoleeni,\nviittasi piiskallaan kattoa ja lausui: \"Tässä on se kumma, että laivat\nkulkevat tuolla ylhäällä juuri lakkiemme ylitse.\"\n\nToisella rannalla emme saaneet kääntää suoraan paluutunneliin, vaan\ntäytyi meidän ensin mennä hissiin, sitten alas vielä toiseen, ja\nkotirannalla jälleen ylös. Summa: 100 metriä pystysuoraa vaunumatkaa.\nEno joutui tästä nelinkertaisesta hullutuksesta aivan pyörälle päästä\nja karautteli sitten suorastaan luvatonta vauhtia pitkin kristillisiä\nkatuja.\n\nAsiani olisi kai nyt kuvailla myöskin tuota uutta Alster-paviljonkia,\njonka avajaisissa olin. Hampuri oli odottanut tätä päivää kauniit\nyhdeksän kuukautta, ja nyt se oli tullut. Kaupungin asukkaat\nkokoontuivat sen ovien eteen kuin kissat valerianan ympärille, aivan\nkataleptisina. Mutta he ponnahtivat ällistyneinä takaisin, kun oviparit\navattiin. Sillä siellä vaadittiin pääsymaksua!\n\nTämä ei kuitenkaan ollut järin vaarallista, sillä sitä otettiin\nainoastaan ensimäisenä päivänä, Olympialaisten kisain hyväksi. Nyt on\npaviljonki auki ilmaiseksi ja Valeriana houkuttelee sisään. Tuo uusi\ntemppeli on hiukan tusinakomea. Mutta sen kai on sitä oltavakin \"coram\npublico\" [yleisön mielen mukaan. Suomentaja]. Parvilla ja alkooveilla\nvarustetun suuren salin alapuolella on Alsternin pintaa lähellä todella\nelegantti teesalonki, pöytäkoristeina kalliita pitsejä lasin alla.\nMonilta balkongeilta saa romantisesti nautiskellen katsella välkkeitä\nillan-tummalla järvellä, kanootteja, purjeveneitä ja hitaasti soluvia,\nvalkeita lintuja.\n\nKuitenkin kävi persoonallisen lyriikkani tällä kertaa siten, että minun\ntäytyi hukuttaa se satojen kauppapuotien proosaan. Hampurissa oleskelun\npäivät eivät nimittäin olleet aiotut huvitukseksi, vaan tuon yrityksen\nvalmistamiseksi, johon nyt olin pääni pistänyt, nimittäin kesämatkan\nAfrikan ympäri. Minun täytyi hankkia alus- ja päällysvaatteita, mitä\neriluontoisimpain leveysasteiden poikkikulkua varten, meripukuja ja\nmaapukuja, sekä vielä karttoja, kirjallisuutta ja pari tusinaa muita\ntarveaineita, joita vailla matka Afrikan ympäri olisi kaarnan ajelua\naalloilla. Mitä nyt ei tullut otetuksi huomioon, oli sitten oleva\nliian myöhäistä. Siksi saikin Hampuri näinä päivinä nähdä erään sangen\nvakavan ja päätteliään ostajan availevan kauppojensa kimmaltavia ovia.\n\nMatka Kapin-maanosan ympäri on nykyään normaalitapauksissa aikamoisia\nmukavuuden-vaatimuksia täyttävää. Matkailija ostaa Hampurissa Deutsche\nOst-Afrika-Linien konttorissa matkalipun, tilaa paikan jossakussa\nsen monista hyvistä laivoista, jättäytyy sitten kuljetettavaksi ja\nsaapuu ohjelmanmukaisesti takaisin Hampuriin 85 à 90 päivän retken\njälkeen, jonka piiriin on mahtunut koko Afrikan mantere, joko myötä-\ntai vastapäivää kulkien. Laivassa oleksii kuin hotellisanatorioissa,\nja ainoa mahdollinen uhkaheitto on, millainen seura tulokkaan tempaa\nnoiksi hitaasti vieriviksi viikoiksi joukkoonsa. Jokainen, joka\non kulkenut pitkiä merimatkoja, tietää, mitä tämä vaaranalaisuus\nmerkitsee. Mutta kun ihmisellä ei ole varaa täyttää koko laivaa\npelkillä ystävillään, niin ei auta muuta kuin työntäytyä rohkeasti\nyhteiseen pesuuteen, ympärillään katseet, jotka kysyvät samaa kuin\ntulijankin: Mikähän tuokin herra on miehiään?\n\nVaikka hyviä tilaisuuksia on tarjolla, tekevät ainoastaan harvat\nhenkilöt vuodessa tämän kiertomatkan, ja useimmat heistäkin\nkeskeyttävät sen melkoiseksi aikaa jossakin paikoin. Sen laivan\nmatkustajain joukossa, jonka haltuun minä uskoin itseni, jouduin minä\nyksinäni sarakkeesen \"Rund um Afrika\".\n\nEi ole lainkaan samantekevää, kumpaisen kiertoreitin päättää\nvalita, läntisenkö vai itäisen. Matka saa näissä molemmissa\ntapauksissa olennaisesti eri luonteen. Minä valitsin monesta eri\nsyystä ensinmainitun, ja siten saavutan m.m. sen edun, että voin\nhätätapauksessa lyhentää paluumatkaa lähtemällä laivasta Napolissa\ntai Marseillessa, jos maanjäristys, sota tai jokin muu syy sattuisi\nkiiruhtamaan minua kotiin. Ei sitäpaitsi ole aivan varmaa, etteikö\ntällaisella matkalla jo parin kuukauden kuluessa ala myöskin\nvihata ahdasta jokapäiväistä olopiiriään, jollainen tunne rupeaa\naina kiusaamaan naparetkeilijöitä, valanpyytäjiä ja muita \"laivaan\nvangittuja\". Ehkäpä se yllättää Välimerellä minut, ja silloin on\nhauskaa huikata hyvästit. Matka länsitietä takaisin pohjoiseen ei\ntarjoa sellaisia oikotien-mahdollisuuksia.\n\nMitä sitten tulee itseensä \"Tabora\"-laivaan, joka on tämän kesää\nminua kuljettava, kuuluu se kantavuudeltaan 8,100 tonnin kokoisena\nvaltamerilaivoista pienempien joukkoon. Seitsemäs osa \"Vaterlandin\"\nkantavuudesta! Sisarlaivainsa \"Generalin\" ja \"Kigoman\" kanssa muodostaa\nTabora kuitenkin Deutsche Ost-Afrika-Linien parhaiten varustetun\nlaivueen ja on se kaikessa tapauksessa pulskanpuoleinen jaala. Tämän\nhuomasi jo silloin, kun ajettiin merelle Hampurista, jossa ainoallakaan\nsiellä tilapäisesti olevasta n. 150:stä aluksesta ei ollut sen\nryhdikästä eikä ylpeän-virkeää ulkonäköä.\n\nNimi Tabora? Ah, haluaisipa siinä ajatella jonkin etioopialaisen\nkuningattaren muotoja, jotain Nigerian jokijumalatarta, Ruwenzorin\nmetsäin neitoa. Mutta se ei merkitse mitään näistä, se on pelkästään\nerään neekerikaupungin nimi, joka on Tanganjikan itäpuolella ja nykyään\npääasemana uudella, Dar-es-salamista Kongoon vievällä poikkiradalla.\nKuitenkin piilee tuon sanan tyypissä ja soinnussa jotain erikoista,\nmikä kohdistaa ajatuksen johonkin \"aliquid olim feminini\" [johonkin\nmuinaiseen naiselliseen. Suomentaja], ehkä johonkin tuon Saaban\nkuningattaren heimolaiseen, joka matkasi itäisiltä mailta...\n\nLaivalla on mainiot kokoontumishuoneet -- ruokasali, kahvihalli,\nmusiikkihuone, tupakkasalonki --, niin suuret ja ryhmittäin kalustetut,\nettä siellä voi huomaamatta pistäytyä johonkin sopukkaan ja saa\nkumminkin olla mukana. Nurkissa olevat kirjoituspaikat kutsuvat\nvastustamattomasti luokseen, varsinkin illalla, jolloin ne hohtavat\nuudessa marmori-valaistuksessaan: vaakasuora, läpikuultava levy, jonka\ntakana on kätkössä pari hehkulamppua, niin, että koko levy valaa\nleppoisaa ja laajaa hohdetta yli pöydän.\n\nHytit eivät sitä vastoin ole pitkää merimatkaa varten tehdyt. Tosin\nantoi ylistewardi salliman neuvosta minulle yksityisasunnoksi kahden\nhengen hytin. Mutta vaatekaapit olivat kapeita ja syväpohjaisia kuin\nsyrjittäin pystyyn nostetut sikarilaatikot, à 50 kappaletta, -- vertaus\njotakuinkin oikeissa suhteissa. Mitä hyllyihin tulee, tein tänään\nkirjastoni kanssa sopimuksen, että se asuu aamusta iltaan sängyssä,\nmutta sijoitetaan yöksi matolle. Pelastusvyön muutin minä katosta\ntoiselle alaslaskettavalle pesupöydälle ja järjestin sen renkaan sisään\nkotiapteekkini. Tämä näytti olevan siellä ylhäällä vahvassa tallessa,\nmutta jos se romahtaisi alas, niin se romahtaisi voimalla.\n\nJää hyvästi, ranta!\n\nPetersenin laiturista luisui Tabora varovasti joelle. Musiikkia,\nlippuja, kyyneleitä -- --\n\nMeitä seurasi jokilaiva Elise Wrede kauas meri-Elbelle päin. Kun\nkapteeni heilutti sieltä savutorven vierestä lakkiaan hyvästiksi, oli\nhän kävelysillaltamme katsoen kuin mikä \"kleine Cohn\", -- pitkulaisessa\nlaivalaatikossaan, nojaten mustaan paperossiin, joka pystyyn asetettuna\ntuprusi itsekseen.\n\nAurinko vaipui aaltoihin ja kylmä iltatuuli ajoi matkaajan aikaisin\nlevolle. Ensimäinen yö laivalla on harvoin epämiellyttävä. Silloin\nnukkuu hyvin ja hymyilee sielussaan kaikelle katoavalle ja on\nonnellinen tästä uudesta, vapaasta. Ja herää vahvoin päätöksin,\nettei anna minkäänlaisten tarmonpuuskain itseään häiritä. Sillä\nvastuunalaisuus on muiden, piletti on maksettu, eikä ole muuta huolta\nkuin antaa loitontaa hiljaa itseään pois kaikesta, mikä ennen oli.\n\nMitäpä haittaa siitä, vaikka sumu yllätti meidät varhain eilisaamuna,\nvaikka seisomme tässä tuokion paikallamme -- olemmehan jo poissa.\nKaikkialta ympäriltä kuuluu käheitä outojen kulkijain huutoja:\nyksinkertaisista ja kaksiäänisistä pilleistä, ja seasta kellojen\nläppäystä. Se on lumoavaa ja kaunista. Vesi on kiiltävää ja\nmeriruoho-läikkiä kuultaa. Olisipa hauskaa tietää, missä oikeastaan\nolemme. Äsken vihelsi suoraan keulasta päin kimeä terssipilli, joka ei\nollut ennen virkkanut mitään. Mutta nyt se on jälleen vaiti.\n\nPikkulapset alkavat peljästyksestä itkeä, kun meidän suurtorvemme\nulvahtaa. Arabialaiset matruusit skanssissa seisovat sieraimet koholla,\nniinkuin kamelit, vetäen hitaasti sisäänsä kosteaa, harmaata ilmaa.\n\nNäin liukuu pieni rautalevy-kaupunki hiljaa ja hapuillen edelleen.\nPohjanmeri kietoo meitä vaieten usviinsa.\n\n\n\n\nII.\n\nYLI ESPANJAN MEREN.\n\n\nJollakin omituisella tavalla pääsimme Boulognesur-Merin ohitse kulkien\nsumujen ja väijytysten läpi niinkuin päästä pyrimmekin, halkaisimme\nkanaalin pitkin sen pituutta, käännyimme etelää kohti, eikä meillä nyt\ntällä hetkellä ole enää monta peninkulmaa maailman loppuun, \"Finis\nterrae\", jossa Iberian sireenit laulavat maininkilauluaan ja moni\nkunnon merimies on hukkunut.\n\nOlen löytänyt laivassa erikoisen turvapaikan, nimittäin neljännen\nkannen alhaalta lukien, jossa pelastusvenheet ja sähkölennätin-asema\novat. Siellä ei ole kielletty oleskelemasta, mutta sinne ei mene kukaan\npaitsi hra Hauptia, telegrafistia, joka asuu yksin sentraalissaan. On\nhauskaa seisoskella iltapimeässä ja katsella häntä uudinten läpi, kun\nhän, jonkinlaista rasiaa kummassakin korvassaan pitäen, kuuntelee, mitä\nhänen virkaveljensä toimittavat Hampurissa, Nauenissa, Eiffel-tornissa\nja Lissabonissa sekä Atlantilla matkaavissa suurissa laivoissa. Silloin\ntällöin rypistää hän kulmakarvojaan -- varmaankin joku taas sotkee\njotain -- ja välistä naputtaa hän itse jonkun sanan. Jos saan tuon\nmiehen St. Helenan seuduilla käsiini kahden kesken, hommaan hänet\nopettamaan itselleni edes ammattinsa pari kolme ensimäistä lukua.\n\nEi ole muuten helppoa päästä minkäänlaisiin kosketuksiin\nlaivapäällystön kanssa. Kaikki, jotka ovat ylempänä Oberstewardia,\novat jumalia, selviä jumalia. Kapteeni Gauhea ei ole kukaan nähnyt --\nhänen kerrotaan asuvan viidennellä kannella --, ensimäinen upseeri v.\nEucken-Addenhausen on samoin myytti, niinikään toinen, kolmas, neljäs\nja viideskin upseeri. Johtava insinööri ja hänen neljä ylimasinistiaan\ntunnetaan ainoastaan aavistamalla, ja ylikasööri, herra Cleophas, on\nhypoteesi eli otaksuma, korkeintaan teoria. Laivan lääkäri, nuori\nensimatkan herra, on ainoa arvohenkilö, jota näkee aterioilla, ja\nhänenkin kolmikertaisesti kultatakeiset hihansuunsa, gloorioitu\nlakkinsa ja nappiensa loisto neuvovat arkaan kunnioitukseen. Ylikokin\nnimi on Hesch, ja vaikka ruokasali-kannelta näkee aivan puhki koko\nkeittiöosaston, en ole vielä häntä esittävää arvohenkilöä löytänyt.\n\nLuulenpa hänen istuvan jossakin nishissä ja johtavan joukkojaan\nnorsunluu-valtikalla. Tai ehkäpä on hän maalla ja johtaa langattomalla\nlennättimellä. \"Haloo, Tabora! Vielä vähän rémouladea [eräänlainen\nkalakastike. Suomentaja] makrillin kanssa.\"\n\nNämä 24 ensimäistä tuntia Atlantilla eivät ole suinkaan olleet mitään\nlaiskurin ja elämänkoreuden hetkiä, sillä me olemme tehneet työtä\nkoko vuorokauden, minä ja kolme muuta herrasmiestä. Omituista ja\nepätoivoista työtä. Me olemme näet opiskelleet portugalinkieltä.\nLissabon lähestyy minkä kerkiää. Jos mieli saada siellä hiukankin\nmenestystä, täytyy meidän osata puhella sikäläisten kanssa puhtaasti ja\nhellyttävästi.\n\nMinä koukustelin uusien tuttavieni joukossa ottaakseni selvää,\ntunsiko kukaan heistä tätä samaa sisäistä tarvetta, ja sellaisia oli,\nkuten sanottu, kolme. En tiedä heidän nimiään, mutta he näyttävät\nmukavilta miehiltä ja ovat nuorenlaisia kauppiaita. Tupakkasalongissa\ntoimitetun lyhyen sotaneuvottelun jälkeen päätimme palkata opettajan.\nPanimme ylistewardin ilmoitustaululle lapun, jossa oli saksan- ja\nenglanninkielellä seuraava teksti:\n\n\"Neljä miehistä ensiluokan matkustajaa haluaa opetusta\nportugalinkielessä, mieluimmin nuorelta naiselta, joka on kotoisin\ntästä valtakunnasta. Hätätilassa otetaan miehinenkin tai vanhempi\nnaisopettaja. Ehdot ovat, että annetaan tyydyttävät tiedot mainitussa\nkielessä 24 luennossa, à yksi tunti, joista kahdeksan tänään ja\nkuusitoista huomenna. Palkkio sopimuksen mukaan. Vastaus samalle\npaikalle täsmälleen puolen tunnin kuluttua eli klo 1/2 10 a.p.\"\n\nMe totesimme, että kaikki ruokasaliin matkaajat lukivat tämän\nilmoituksen, mutta kukaan heistä ei ilmoittautunut. Nyt lähetimme\nilmoituksemme toiseen luokkaan. Kukaan ei sielläkään osannut\nportugalinkieltä. Eräs rouvasihminen ilmoitti meille, että hänen\nveljensä kyllä mahtanee osata, mutta hän on Brasiliassa.\n\nUuden sotaneuvottelun jälkeen päätimme kolmella äänellä yhtä vastaan\nantaa toivomuksemme kolmannenkin luokan tiedoksi. Siellä karasi\nkoukkuun. Skanssista tuli kaksi miestä, toisella päässä turbaani,\ntoisella fetsi, oppaana eräs saksalainen matruusi, joka ilmoitti, että\nnuo kaksi pystyvät toimeen. Tuo turbaani-pää oli kotoisin Zanzibarista\nja fetsi-pää Lourenço Marquesista. Molemmat olivat he luonnostaan\nkellanruskeita ja hiukan vesikauhun marmoroimia, mutta muuten he\nesiintyivät ystävällisin naamoin ja alkoivat kohta molemmat yhtaikaa\nmeidän kanssamme puhua. Me emme ymmärtäneet tuon taivaallista ja\nkeskeytimme heidät kysymällä, tämäkö nyt oli portugalinkieltä. Se\ntapahtui keulapuolen luukun kohdalla ja meidän ympärillemme kerääntyi\npian koko kolmas luokka.\n\n\"No, no, misters\", vastasi toinen, \"no, no.\" Ja sitten he taas\njatkoivat kumpikin. Kaikilla äänillä ei yhtään vastaan päätimme\nsilloin, ettei asia tästä selvinnyt. Pistimme lantin heidän mustiin\nkouraloviinsa ja palasimme tupakkasalonkiin.\n\nMinä ilmoitin nyt, että hytissäni oli kaksi portugalinkielen\noppikirjaa, suuri ja pieni, ja arvelin, että ehkä voisimme tunkeutua\nyhteistyöllä tämän totisesti kunnioitettavan kielen perille, jota oli\npuhuttu kaukaisilla rannoilla kauan ennen engelskaa. Siitä olivat\nkaikki muut samaa mieltä, -- sehän oli viimeinen keino, ja Lissabon oli\nmeidän siinä ponnistellessamme tullut jo 30 meripenikulmaa lähemmäksi,\n-- ja niinpä siis perustimme osuuskunnan nimellä \"Genossenschaft für\nVerbreitung der portugisischen Sprache unter die übrigen Völker Europas\nLimited\". [\"Seura portugalinkielen levittämiseksi muiden Europan\nkansain keskuuteen Osakeyhtiö.\" Suomentaja.]\n\nMe vetäydyimme musiikkihuoneesen ja minä tulin oppikirjoineni. \"Minä\nehdotan\", sanoi yksi kelloaan katsellen, \"että tyydymme tuohon\npieneen.\" Sitä mieltä olivat kaikki, suurta voitiin käyttää reservinä.\n\n\"Eikö olisi parasta\", sanoi toinen, \"oppia ensin lausuminen? Se on muka\nmelkoisen vaikeaa, olen kuullut.\"\n\nTätäkin ajatusta pidimme järkevänä ja kävimme kohta käsiksi\nportugalilaisiin vokaaleihin ja konsonantteihin. Minä hoitelin kirjaa\nja luin ääneen.\n\n_Yksinkertaiset vokaalit_. a. Lausutaan puhtaasti ja avoimesti niinkuin\npohjoissaksan a, esim. ca, lausutaan ka ja merkitsee täällä.\n\n\"Mainiota\", huusi eräs yhtiön jäsen, \"mainiota. Minä en käsitä, mitä\nvaikeaa tuo nyt on. Sehän on itsestään selvää. Ka. Ka. Aivan kuin\npohjoissaksassa.\"\n\nYleistä hyväksymistä. \"Jatkakaa\", sanottiin minulle, \"jatkakaa. Se oli\nsiis a. Nyt tulee b.\"\n\n\"Ei, hyvät herrat, ensin vokaalit. Ja on vielä olemassa toinen a\nlisäksi.\"\n\n\"Toinen a lisäksi? Donnerwetter. Wozu?\"\n\n\"Niin, olkaa hyvä ja kuunnelkaa: a, tummempivärinen, niinkuin\nsaksalainen a u:n edessä sanassa Haus tai englantilainen o sanassa\nhouse. Esimerkiksi: mau, paha.\"\n\n\"Hyvä jumala, niin, senhän nyt ymmärtää, voihan olla, se nyt on\nkaikessa tapauksessa helppoa sekin. Mau. Ha, ha, ha, koomillinen kieli.\nJos siis sanon mau ka, niin se merkitsee: paha täällä. Merkitsee,\nettä minä olen täällä paha, aber, um Gottes willen, eihän tämä ole\nlaisinkaan vaikeaa.\"\n\nKirkastuvin kasvoin odottivat kaikki jatkoa. \"Siis nyt b.\"\n\n\"Ei, anteeksi, ei vielä. Se ei ole minun vikani, mutta\nportugalinkielessä näkyy olevan vielä yksi a.\"\n\n\"Zum Teufel, was ist denn _das_?\" Kolmiääninen paheksumisen huuto. Eräs\nherroista aikoi repäistä kädestäni kirjan pois. Hän luuli, että minä\npilkkasin heitä.\n\n\"Hyvät herrat, teidän täytyy rauhoittua, minä vakuutan, että se on\nviimeinen a, joka nyt täältä lähtee.\" Ja minä luin: \"a, a:n ja ö:n\nväliääni, esim. _pano, liina_.\"\n\n\"Väliääni? _Väliääni_?? Das ist ja zum Verrücktwerden. Kuka ilmeinen\nkristitty (kysyjä oli juutalainen) voi sanoa a:n ja ö:n väliäänen?\"\n\nMinun täytyy tunnustaa, että tehtävä oli epäilyttävä, ja kun olimme\nhyvän aikaa ulahdelleet erilaisilla suun asennoilla kaikkea, minkä\nvoi olettaa häilyvän a:n ja ö:n välillä, tietämättä, millä asteikon\nkohdalla tosiaan kohtasimme portugalinkielen kolmannen a:n, päätimme\nlykätä yhtiökokouksen toistaiseksi ja mennä hengittämään raitista ilmaa.\n\nMe vaelsimme kukin eri suunnalle ja häiritsimme useita\nkanssamatkustajia, jotka nauttivat lepotuoleissaan valtameren suurta\nrauhaa, kysymällä heiltä, saisivatko he suustaan vokaalin, joka on\na:n ja ö:n välillä. Harvinaisen vokaalin, jota portugalinkielessä on\nhurjan paljon. Pian olimme tartuttaneet vokaalin koko hienoon yleisöön\nja kannen päästä toiseen kuului sitten mitä eriskummaisimpia ääniä.\nKun joku tuli ylös ja kysyi, mitä herran nimessä tämä merkitsi, niin\nvastasivat kaikki, että se on portugalin ensimäinen kirjain.\n\nTästä huomataan, että osuuskuntamme oli kadottanut moraalisen\nkoossapysyväisyytensä. Me teimme hiljaisen tilin ja minä läksin yksin\nmatkaani oppikirjoineni, suurine ja pienine, päättäen jatkaa yksinäni.\n\nJouten kulkevasta matkamiehestä, joka lienee tutkinut aikoinaan\nespanjankielen alkeita, oli tosiaan hämmästyttävää tarkemmin huomata,\nmiten huimasti tuon ikimuistoisen niemen läntiset rannikkolaiset ovat\nvoineet väännellä selvän ja kauniin Kastilian kielen. Katsokaamme\nesim. määräävän artikkelin monikon maskuliini-muotoa. Espanjalainen\nkirjoittaa ja sanoo _los_, portugalilainen kirjoittaa _os_ ja sanoo\n_ush_. \"Ensi askeleet\": os primeiros passos, lausutaan suunnilleen:\nush primairush passush (jolloin a sanassa \"primairush\" on juuri tuo\nkäsittämätön väliääni, josta äsken oli puhe). Toinen esimerkki. \"Samat\nkauniit valonsäteet\" kuuluu: ush meshmush bälush rajush dash lusish.\nSitähän ei ole vaikea ymmärtää ja se vaikuttaa esperantolta, mutta\nkuuluuko se säädylliseltä?\n\nMinkälaisia elegioita voisinkaan veisata monesta muusta seikasta\nportugalinkielessä: inhoittavasta l:stä, nasaaliäänistä,\nnasaalidiftongeista. Mutta minä kyyristyn vavisten kumaraan, sillä\nCamoensin hahmo kohoaa jo taivaanrannalta. Oppimaton näkee Estremaduran\nrantaharjanteen ensimäisen hienon varjon itätaivaan tummansinisellä\ntaustalla. Ikäänkuin pitkänä ja suurena moitteena nousee sieltä\nnäkyviin keltaisia, vihreitä ja valkeita piirteitä kauniista maasta.\n\n\n\n\nIII.\n\nPÄIVÄ LISSABONISSA, YÖ TEJO-VIRRAN SUULLA.\n\n\nJuhlallista on ensi kertaa lähestyä tuota \"Lisboaa\", joka on\nkoonnut niin paljon vuosisatojen kohtaloita, runoilijain ylistystä\nja matkaavain ihmisten tarinoita. Cabo da Roca, Europan mantereen\näärimmäinen kärki länttä kohti, viittoo jo ylentäen korkeaa kumpuaan,\njonka huipun ympärillä lepäilee usein pieni, laakea pilvi. Ja sitten\ntulee laivaan luotsi, tumman ja vaalean veden rajakohdalla.\n\nMelkoisen kaukana merellä muuttuu näet vesi vaaleanvihreäksi,\nmuodostaen selvän rajan melkein lilan-vivahteista valtameren-pintaa\nvasten, ja hieno mainingin kuohu on värien vaihdekohdan merkkinä.\nTämä näyttää omituisen tekaistulta, mutta muistuttaa varovaisuuteen.\nSillä täällä alkavat Rio Tejon ulkosärkät, ja ne juuri maalaavat\nveden smaragdin väriseksi. Sangen hiljaisella vauhdilla pyrkii\nhöyrylaiva joen suuhun, Santa Marian citadellin ja yksinäisen Bugion\nulkovarustuksen välitse, jonka viimemainitun ympärillä meri on\nnousuveden aikana aivan luukkujen alla.\n\nMutta siitä liitää katse piikkiharjaiseen vuoristoon, joka on\npohjoisessa. Siellä kohoaa kuin mikä pelastuksen kallio Cintra,\nmuinaisaikuinen maurilainen kuningaslinna, jonka muurit ovat kuin\nkalliosta kasvaneet ja kultaiset kupoolit kimmaltavat kauas sadun\nAtlantikseen ja kaikkeen uneksittuun ja jumalaisen ihanaan tällä\nsiunatulla seudulla.\n\nSitten suo Lissabon kaukaa tulotervehdyksensä. Ja vieläpä saa nähdä\nmuuta: koko Tejon, joka on tällä kohtaa laajennut järveksi, minkä\nsisärantaa ei näy -- niin suuri sen syli on. Mutta sitten luhistuu\nvaikutelma kokoon.\n\nSillä kaupunki, joka nyt aukeaa näkyviin mutkittelevina rykelminä,\ntalo-pulikka toisensa vieressä pitkin pohjoisrantaa, on tukehduttavan\nikävä. Vasten tahtoaankin johtuu muistamaan vuotta 1755, jolloin\nmeressä syntynyt järistys viidessä minutissa veti kohtalonrajansa sitä\nennen olleen ja sitten tulleen Lisboan välille. Nykyinen Lissabon on\npelkkä nousukas, sillä kaupungille, jolla on moiset muistot, -- jossa\nda Gama, Cabral, d'Almeida, d'Albuquerque loistavat sankarisukujen ja\nmaineikkaiden herrain joukossa, -- on 160 vuoden ikä pelkkää tyhjää. Ja\nsehän on oikeastaan nykyisen Lissabonin ikä.\n\nMaanluonne on mainio ja tarjoaisi, jos siihen saisi suunnitella\nrakennuksiaan, juopumukseen asti ihania arkitektoonisia\nmahdollisuuksia. Mutta surkean vähän on niitä käytetty hyväkseen.\nAkropolis, missä on se? Latuskaisina ja epärunollisina ryömivät\ntuhannet yksitoikkoiset talot kunnaiden välissä ja niiden harjoja\npitkin, jokin harva heikko monumentaalisuuden pilkahdus tukehtuu massa\nvaikutukseen, ja tuntee, että ihmisen sielu kuolisi täällä, tässä\nhistorian ja luonnon antimien sekä nyt auttamattomasti vallalla olevan\nsurullisen kamatavaran sietämättömässä vastakohdassa. Tämän kaupungin\nrakensi jo loistostaan taantuva kansa, ja dekadenssi, jossa ei ole\nedes hyperkultuurin hiipuvaa illan-hehkua, painaa nyt sitä leveänä ja\nummehtuneena.\n\nJos kuvaisin nykyistä Lissabonia parilla kolmella vedolla, kuuluisi\nkuvaus: kalaa, roskaa ja kuolleita kuninkaita.\n\nMutta todellisuus on eläin, jota on pakko kursailematta käydä kiinni\nsarviin. Siis ostin minä, meluisan yön laiturissa vietettyäni,\nlaivakonttorista hiukan portugalilaista rahaa, vyötin kupeeni profeetan\nmiekalla -- s.o. pistin suurimman säiliökynän revolveritaskuuni -- ja\nmenin maihin. Suuri osa kanssamatkustajia oli kahtena ryhmänä uskonut\nitsensä kielentaitavain oppaiden haltuun -- kaikilla heillä oli suuri\nkauhu paikallista kieltä vastaan, -- ja ainoastaan kolme, neljä meistä\npiti vapautta arvokkaampana kuin tietämättömyyden kaikkia vaaroja.\n\nKalaa siellä oli. Jonoissa he tulivat, maan naiset, vanhat ja nuoret,\npitkin kaikkia katuja ja kaiken päivää, suuria, matalia koreja päänsä\npäällä kantaen. Lähinnä päälakea oli heillä musta huopahattu, jonka\nlaidat oli käännetty ylös. Hatun päällä oli pieni, kiekon muotoinen\nalustyyny, ja sitten kori, tavallisesti täynnä pitkiä, välkkyviä,\nmoninaulaisia venkaleita, joiden kuonot ja pyrstöevät pistivät\nnäkyviin vihreän peitevaatteen alta. Niin he kulkivat, keinutellen,\npää takakenossa ja taakka otsan puolta painaen, hanhenmarssia,\npitkin katukäytävää, usein laulaen, usein riidellen ja joskus juosta\nhölkyttäen toistensa ohitse. Sangen usein olivat he vankkoja,\nvanhahtavia matameja, edeltäjinään pötsi ja leivisköittäin rintoja.\n\nKalaa, kalaa, kaikilla kaduilla. Ja auringon paahteessa pullahteli\navonaisilla paikoilla noista suurista vasuista kalan haju oikein\ntulvana.\n\nMutta kannettiinpa siellä hienompiakin kuormia, varsinkin ylempänä\nkaupungilla. Eräällä oli korin pohjalla aika määrä pieniä\nruukkuja, joissa oli sananjalkoja, toiset toivat oransinhohtavia\nlangust-esikoisia (hienoin krapusesonki oli näet parhaillaan), toiset\ntaas äyriäisiä, simpukoita, suuria hedelmiä ja marjoja. Kaikista noista\nkuormista olisikin voinut kuoria itselleen melkoisen hyvinvoinnin\nkerman, ellei olisi antanut korin-alaisen olennon häiritä mielihalujaan.\n\nSillä he eivät olleet kauniita, ne Lissabonin naiset. Ja jos näki\njonkun oikeankin rotunaisen vaunuissaan, oli hänellä taas niin paljon\nvihreää hipiässään, niin paljon vihreää ja öljyllä hangattua, että\niho oli kuin emaljeerattua pistashia. Rukoilen Jumalan Äidiltä tätä\nanteeksi, mutta minä en kohdannut muita.\n\nMutta eikös Waldemar Seierin Berengaria aikoinaan tullut Portugalista?\nOnko siis ainoastaan halparotuisella ja sammuneella kauneudella enää\ntyyssijaa ja ilmaa Tejon rannalla? Olisihan se mahdotonta. Mutta,\nMadonna, miksi pistävät ne kaikki itsensä piiloon silloin, kun\njuhlatuulelle viritettyjä pohjoismaalaisia kuljeksii kaupungissa,\noikeanpuolimmaisessa takataskussa monta kuutiosentimetriä\nWaterman-mustetta ja valmiina ylistämään ja riutumaan?\n\nNyt joudumme auttamattomasti tuohon toiseen kohtaan, joka kalan\njälkeen seurasi. Lissabonissa on sähköraitiotiet. Samoilla kiskoilla\nvetävät myöskin muuliaasit omnibusseja. Nämä eläimet eivät ole,\nvakuuttavat asiantuntijat, siitokseen soveltuvia. Mutta erään toisen\nelämäntoiminnan, ruuansulatuksen, suorittavat ne sensijaan runsaasti.\nSe juuri antaa tuon puolimiljoona-kaupungin ajoteille leimansa.\nParaillaan kun kulkee kovalla, astuukin pehmeään. Jokapaikassa. Eikä\njärjestysvalta tahdo ryöstää seudun jalankulkijoitten väsyneiltä\nanturoilta tätä sulostusta.\n\nSopusoinnussa tämän seikan kanssa on kaikki muukin. Varmimpia\nsuurten kaupunkien siisteyden mittapuita on keskuspostikonttori.\nSe on Lissabonissa hyvin hienolla paikalla, Praça de Commercion\nvierellä, joka on kaupungin ainoa tosiaan komea tori, ja kaunistavat\nsitä pilarikäytävät ja kilvet neljällä kielellä. Mutta se on\nvasta loukko! Ensinnäkin pitkin porttikäytävää häkkirattaita\nmuulivaljakoineen. Ne ovat postivaunuja. Ja sitten sellaista\nyleisöä ja kaupustamista ja kääpystämistä, ettei tiedä, onko\nmarkkinoilla vai konkurssi-loppuunmyynnissä. Kysyin oikealta ja\nvasemmalta, moitteettoman puhtaasti kieltä lausuen, mistä saisi\nostaa \"ishtangpiljashia\" -- postimerkkejä, -- mutta sitä ei kukaan\ntiennyt. Sensijaan tarjosi eräs mummo minulle tomaatteja, muuan\nukko kävelykeppejä ja kaksi poikaa arpajaislippuja sekä kuvitettua\nDecameronea, uutta painosta. Viimeinkin näin savun ja pölyn keskeltä\nparin komeita viiksiä, jotka heiluivat erään ristikko-ikkunan takana,\nja puskin nyt niitä kohti.\n\nPerille päästyäni sain kuulla, että viikset olivat postihallituksen,\nmutta että voin saada tuolta vastapäätä, mitä halusin. Myyjä puhui\nonneksi ranskaa, mikä on välttämätön apukieli kaikille täällä\nmatkustaville, ja sillä tavoin saatiinkin koko miellyttävä kauppa\nkäyntiin.\n\nVaromatonta kyllä aloin minä kuitenkin katsella, olisiko missään\nnurkassa eräänlaista läkkipeltilaatikkoa. Odotteleva postiherra seurasi\nharhailevia katseitani.\n\n\"Vous voulez?\"\n\n\"Uma caixa para cuspir\", vastasin minä uljaasti. Caixa merkitsee\nlaatikkoa ja cuspir sellaista, jota tekemästä ilmoitus kieltää\nPortugalinkin raitiovaunuissa.\n\n\"Aaah\", huudahti silloin tuo kohtelias herra hymyillen, kohotti kätensä\nanteeksipyytävällä eleellä ja lisäsi:\n\n\"Oh monsieur, tout le monde est un crachoir.\" [Oo, herra, koko tämä\nmaailma on sylkylaatikko.]\n\nMoisia voi sanoa kuolemattomiksi sanoiksi. Minä kohotin nöyrän\nkunnioittavasti hattuani ja vaelsin ulos torille.\n\nLopuksi tulee se kolmas kohta, nuo kuolleet kuninkaat. Ne antavat\ntasavallalle ja kaupungille oman värityksensä. Torilla, jossa äsken\nolin, nousee ylpeänä päivää kohti José I:n muistopatsas. Kun kulkee\nriemukaaren alitse ja ylös pitkin Rua Aureaa, aukeaa eteen Praça\nRocio ja sen keskeltä kohottaa korinttolainen pylväs ilmoihin suuren\nPedro IV:nnen hahmoa. Pienenä ja vähänpuhuvana ylennäikse sitten\nsuunnattomasta \"Avenida da Liberdadesta\" vapauden sankarien yhteinen\nmuistopilari, omistuksella: \"Aos restauradores\" ja koristettuna maan\n1600:luvun historian kertauskurssilla.\n\nMutta vielä jotakin! Samalla Praça de Commerciolla, jossa olin,\nmurhattiin neljä vuotta sitten kuningas Carlos ja hänen poikansa\nLuiz. He lepäävät nyt formaliinissa säilytettyinä Sao Vicenten\nkirkon maaholvissa, jossa tosin en käynyt. Mutta luuleeko kukaan,\nettä tasavalta, joka syntyi tämän parimurhan avulla, koettaa salata\nuhrejaan? Päinvastoin. He makaavat arkuissaan _lasikannen_ alla,\nmakaavat harmaanvihreinä ja sienisinä, ja heitä näytetään juomarahasta\nkaikille. Mutta ei siinä kyllin: halukkaat saavat lasikannen läpi\nkatsella myöskin muita hienoja ruumiita, esim. Brasilian viimeistä\nkeisaria, Dom Pedro II:ta, tuota viisasta vanhusta, joka oli elänyt\npelkästään maansa hyväksi ja lähetettiin siitä palkaksi Atlantin yli\nlaivalla, joka oli valmistettu niin, että sen piti matkalla upota.\nSe pääsi kuitenkin perille, ja Amerikan viimeinen Braganza sai vielä\njonkun aikaa elää. Häntäkin näytetään nyt kokovartalo-kuvana, niinkuin\nmuitakin. Kaksikymmentäviisi \"centavos\" aikuisilta, ja kymmenen\nlapsilta. Jaloa kulttia!\n\nTietysti olisi verinen vääryys sanoa \"voila tout\", sillä kävinhän\nmyöskin Belemissä, Jeronymuksen kirkossa, jossa on Vasco da Gaman\nsarkofaagi ja ihania taideteoksia, ja kävinhän Jeesuksen sydämen\nluostarissa. Ja katselinhan tykistömuseon, joka tarjoaa paljon enemmän\nnähtävyyksiä kuin sen nimi ilmaisee. Se on, niinkuin oppaassa sanotaan,\n\"a maior invocaçao do nosso passado glorioso\" -- suurin kunniakkaan\nmenneisyyden muistiin palauttaminen. Se perustettiin vasta vuonna\n1842, mutta se on kasvanut kenraalien Eduardo Ernesto de Castelbrancon\nja Pedro de Alcantara Gomesin ansiosta, jotka ovat sitä vuodesta\n1876 saakka hallinneet, suureksi ja pyhäksi paikaksi, jossa luulee\nkuulevansa hindujen huudot kristilipun ympärillä Goa-rannalla ja\nmonsuunin viuhinan huojuvain kauppalaivain köysissä. Päiviä ja viikkoja\nmenisi ennenkuin tästä kaikesta voisi saada kuvan.\n\nMutta onko se nykyisyyttä? Ja onko se tulevaisuutta? Nangu, vastaavat\näänet asesaleista ja munkkiholveista. Nangu, nangu -- -- eivät, eivät.\nNäitä aikoja minä jo valaisin muukalaisen lyhdyllä ja niiden väri on\npelkästään: rappeutumisen, välinpitämättömyyden ja kultuurinkuonan.\n\nJossakin kirjassa näin seuraavat kaksi riviä, jäähyväiset kauniille\npraçalle Teion varrella:\n\nAdeus, Terreiro do Paço.\n\nAdeus, memoria real!\n\nSiihen on sullottuna kaikki, mitä tahtoo sanoa, kun laivaporras jälleen\nvedetään laivaan ja Lissabon väistyy.\n\nAdeus!\n\nMe luulimme, kaikki ne, jotka emme olleet asiaan vihityt, että\nlähtöaika -- \"täsmälleen kello 7 Lissabonista\" -- tosiaan olisi\nmerkinnyt samaa, jota sillä ymmärretään. Neljännestuntia ennen\nseitsemää ammuikin pilli niin, että kaikki, missä henki oli, kiemurteli\njätkäin reunustamalla Doca de Alfándegalla ja muulit viuhkivat korviaan\npitkin koko rantakatua. Kymmenen minuttia ennen seitsemän ajoi\ngong-gong pois kaikki portugalilaiset tirkistelijät, jotka kiertelivät\nnuuskimassa vartioimattomia kaukoputkia ja kameroita. Viittä vailla\nseitsemän ajettiin viimeinen maisemakortti-ukko ja kengännauha-akka\netukannelta maihin. Kahta vailla seitsemän vedettiin porras pois ja\npäästettiin köydet. Yksi ennen seitsemää vinkaisi pari hinaajapurtta,\nmerellä ylähangan puolella, ja täsmälleen kello 7 lähti Tabora\nlaiturista. Tämä pöytäkirja on tärkeä, sillä jos olisimme viipyneet\npuoli minuttia kauemmin, olisi pitänyt suorittaa suuri satamamaksu\nsatamakonttoriin.\n\nMutta kumminkaan emme lähteneet. Me ainoastaan siirryimme ulommaksi\nvirralle, melkoisen kauas, ja ankkuri laskettiin. Mitäs nyt? Niin,\ntämä on melkoisen möyheä juttu, joka ansaitsee lukemisen, vaikka se\nkoskeekin pelkästään lastia ja tullia. En usko monen olleen läsnä\nsellaisessa huijauksessa.\n\nTaboran tulopäivän iltapuolella oli sen viereen meren puolelle\nasettunut puolentusinaa proomuja ja vintturit alkaneet jyristä.\nSuuri osa lastiamme purettiin proomuihin ja oltiin ankarassa työssä\nkoko yö. Aamupuolella olivat proomut painuneet niin syvälle, että\nkuohuaallot räiskyivät keskipalkalta sisään. Minä tarkastelin kauan\nlossausta ja näin, että enin siirretystä oli alkohoolia laatikoissa ja\ntynnyreissä. Toisissa näki kirjoituksen \"Likor\", toisissa \"Nectar\",\nmonissa ei ollut mitään tavarannimitystä, mutta eräät muut merkit\nilmaisivat, mitä ne sisälsivät. Kaikki nämä tavarat, jotka me siis\nolimme tuoneet tänne Hampurista, olivat aiotut Beiraan, Portugalin\nItä-Afrikaan. Mekin olimme nyt kulkevat Beiran kautta, mutta koska\nmatka Lissabon-Suez-Beira on jonkun verran lyhyempi kuin meidän\nmatkamme Lissabon-Kap-Beira, niin maksoi nähtävästi vaivan siirtää\ntavarat toiseen, suorempaa tietä kulkevaan laivaan, joka ei luultavasti\nollut vielä saapunut.\n\nMutta kummakseni jäivätkin nuo kuusi proomua koko siksi päiväksi\nlaivamme ulkosivulle, ja nyt, jolloin meidät hinattiin ulos virralle,\nseurasivat ne mukanamme. Ja silloin ryhdyttiin vielä paljon\nmerkillisempään hommaan. Tuskin oli ankkuri laskettu, niin kaarilamput\npääluukun ja etuluukun kohdalla sytytettiin, luukut avattiin, vintturit\npantiin käyntiin ja koko lasti, jonka olimme proomuihin purkaneet,\n_nostettiin jälleen takaisin meidän laivaamme_. Jokainen kolli,\njokainen \"Likor\" ja \"Nectar\", jok'ainoa nimetön tynnyri.\n\nMoinen päätön järjettömyys sai tietysti ensin ajattelemaan suunnatonta\nerehdystä tahi odottamatonta peruutusmääräystä. Mutta niin ei asian\nlaita ollut. Tämä tehtiin täydellä harkinnalla.\n\nTavaroilla Hampurista Beiraan on korkea ulkomaantulli. Tavaroilla\nLissabonista Beiraan ainoastaan kotimaantulli ja ero on n. 20\nprosenttia. Jos nyt lasti viedään todistettavasti portugalilaisista\nproomuista Lissabonin satamassa Taboraan, on sen hampurilainen kotiperä\npoispyyhkäisty ja tavaran laivaanottopaikka on Lissabon. Lyhyesti\nsanoen, se kulkee silloin pienemmällä tullilla.\n\nMutta tuontitulli sitten? kysyy lukija. Eikö tavarasta, joka tuodaan\nHampurista ja lossataan Lissabonissa, ole maksettava tullia? Eikö tämä\ntulli nouse yhtä suureksi kuin mainittu alennus?\n\nTässä päähuijaus onkin. Tavaraa ei pidetä _laisinkaan Lissaboniin\nsaapuneena_. Se ei ole ollut tavaralaiturilla, ei Portugalin\nmantereella. Mitä kapteeni kaatelee laivan ulkokupeilla huvikseen\nvenheisiin, se ei kuulu laiturin puolella kehenkään.\n\nParilla sanalla: Hampurin liköörit eivät ole milloinkaan saapuneet\nLissaboniin, mutta kuitenkin lähtevät ne sieltä aivan kuin suoraan\nylätuvan ukon käsistä noihin mitään aavistamattomiin proomuihin\npudonneina.\n\nMiten tällainen humbuugi saattaa käydä päinsä, -- se on muuten aivan\ntavallista ja tunnettua, -- en tiedä, ja minne voitto lopulta joutuu,\ntietköön _se_ ja hänen joukkionsa.\n\nTämän ainoalaatuisen vehkeilyn todistajina saimme nyt olla, ja meteliä\nkesti koko yön. Hyvällä syyllä harmitti se meitä, mutta me koetimme\nnauttia siitä minkä voimme.\n\nPeräkannella puuhasi vintturimies, aivan ruumanluukulla seisoi\ntoinen antaen hänelle määräyksiä, kaiteen luona hommasi kolmas,\nalhaalla proomussa piti johtoa neljäs. He eivät huutaneet, nämä\nmestarit, niin paljoa kuin lossaus- ja lastausmestarien yleensä on\ntapana, mutta viittoivat sitä enemmän. Vasenta rannettaan osasivat\nhe kaikki kiemuroittaa niinkuin Schneevoigt korkean inspiratsioonin\nhetkillä, ja kun työ sujui hyvin ja nippu nektarilaatikoita huiskahti\nyhtämittaisessa kaaressa Portugalista Saksaan, heiluttivat he yhtaikaa\nkaikkia jäseniään rytmillisesti, niinkuin niissä olisivat olleet\njohtorihmat, joita joku puominnokalla istuva käytteli.\n\nMutta lastaus muuttui melkoisen tukalaksi, kun musiikki alkoi. Sillä\nlaivaorkesterimme antoi kävelykannella tavallisen iltakonserttinsa ja\nsitä oli pyydetty soittamaan valsseja ja one-stepejä, että ikävyytemme\nhaihtuisi pyörinässä. Mutta kun ensimäinen stepin tahti kajahti, meni\ntyö hajalle. Proomumiehet alkoivat tanssia. Kaikki yksikseen, kädet\nylhäällä. Myöskin reunimmaisen proomun tynnyrikasoilla tanssittiin. Ja\nsiitä merelle päin olevassa proomussa, jonka kohdalla kaarilampun valo\nheikkeni ja hälveni lyijynmustaan varjoon, tanssi neekeripoika koiran\nkanssa. Mitä kauempana olevissa laivoissa tehtiin, ei voinut eroittaa.\nMutta koska meillä oli soittimien joukossa sekä vetopasuuna että\nkontrabasso, niin varmaa on, että one-step kulki tuulen mukana yli koko\nTejon.\n\nLastiruumasta kohosi kiihtyneitä huutoja, mestarit noituivat kaiteen\nyli alas proomulaisille ja järjestysmies siellä alhaalla ryntäili\nliköörien joukossa ja tyrkki nyrkeillään jokaista lurjusta, kenen\nkimppuun pääsi. Sävelten mahti masennettiin ja työ jatkui, kun taasen\nmeidän vähälukuiset missimme ja kavaljeerimme alkoivat siivosti pyöriä\nerään Gilbert-valssin säestyksellä.\n\nVähitellen väsyttiin siihenkin ja mentiin ylähangan puolelle. Siellä\noli hyvä olla, sinne kävi tuuli pitkinä lauhkeina henkäyksinä, ja sinne\nloistivat Lissabonin kaikki valot. Nyt olivat kivirykelmät kadonneet,\nnyt kiilsivät ainoastaan lyhdyt ja ikkunat, ja niiden ympärille saattoi\nrakentaa mielikuvissaan kaupungin sellaisen kuin Jumala aikonut oli.\nKukkuloilla kohosivat yksinäisistä luukuista tuikkavain pikkulamppujen\nvalot aina tähtien tasalle, eikä voinut huomata, missä taivas\noikeastaan alkoi.\n\nLastauksen ratina, soitto ja ihmisten sekavat äänet raukaisivat minut\nuneen ja vähällä olin pudota kansisohvalta alas, ellei hra Oxybenz\nolisi ilmestynyt.\n\nHerra Oxybenz on saksalainen matkustaja, keski-ikäinen mies, joka on\nsaanut mainitun nimen syystä, mikä ehkä ilmenee sitten kun tunnen\nitseni kypsyneeksi kanssa-afrikalaisiani esittelemään. Toistaiseksi\nkutsukaamme häntä vain tuolla nimellä, ja tyytykäämme varmuuteen, että\nhän on ystävällinen ihminen, jolla on perhe Magdeburgissa.\n\nHän lähestyi minua, pysähtyi, tuijotti ja sanoi: \"Aha, Hr Doktor, ich\ndarf wohl sitzen?\"\n\nKyllä toki. Hra Oxybenz istuutui ja puuskutti. Ja sitten alkoi hän\nyksinpuhelun, jonka minä lukijan luvalla julkaisen kokonaisuudessaan\nalkutekstinä, sillä muuten menettää se 50 prosenttia arvostaan. Voihan\nsen yli hypätäkin:\n\n\"Ach du lieber Gott. Gut dass man wieder los ist. Die verdammten\nPortugiesen. So ein Sauvolk. So'ne Schweinewirtschaft. Nicht wahr?\nWissen Sie was mir passirte? Ach so'ne Lumperei. Ich war da auf der\nPraka da unten, und habe mich umgeschaut, und da kam so'ner Junge,\nso'ner geriebener Strassenjunge und hat mir einige Bilder gezeigt,\nBilder wissen Sie, so was Pikantes, so für Herren, für reifere\nHerren. Und ich hab mir die Bilder angeschaut, ach Gott, man ist ja\nschliesslich doch nur ein Mensch, nicht wahr, und es waren famose\nSachen dabei. Und da hab ich gefragt: was kosten die Bilder, du?\nDreitausend hat er gesagt, dreitausend Reis pro das halbe Dutzend. Das\nmacht nun zwölf Mark und so sagte ich: sechs gebe ich. Fünftzehnhundert\nReis. Das ist nun allerdings ein bisschen viel, aber bei uns in\nMagdeburg daheim gibts überhaupt keine Bilder, so was, se was Pikantes,\nnicht wahr? Und man ist ja doch schliesslich nur ein Mensch. Und die\nFrauen haben ja kein Verständnis dafür. Das sind ja aber nur Bilder,\ndas macht ja nichts. Nun da hat er mir also das blaue Couvert gegeben\nund bekam das Geld und lief anderswohin. Und denken Sie mal, Hr\nDoktor, was der getan hat, der Schweinemickel? Als ich an Bord kam\nund in meiner Kabine da unten das Couvert öffnete um die Sachen näher\nanzuschauen -- wissen Sie, wissen Sie was er mir gegeben hat? Sechs\n_Ansichts_ karten, sechs _ganz gewöhnliche_ Karten, mit Kirchen darauf,\naber gar keines von dem was er mir gezeigt hat. Er hat die Couverts\nvertauscht, der Malefizlümmel, und ich habe für sechs Ansichtskarten\nsechs Mark bezahlt. So ein Volk wohnt hier in _diesem_ Lande, so ein\nLausvolk, so eine Pestilenz. Ach, du lieber, wenn ich alle diese\nPortugiesen ins Feuer werfen könnte, diese ganze schmutzige Pestilenz.\nSechs Ansichtskarten, und der Lummel hat mir doch ganz famose Dinger\ngezeigt. So ein Schuft, so eine Pestilenz.\"\n\n[Joku \"piguliini\" tarvinnee kuitenkin jonkinlaisen suomennoksen. Tässä\nse on:\n\n\"Ah, Herra Jumala. Hyvä, että taas pääsin heistä irti. Kirotut\nportugalilaiset. Emä-sikoja. Sellaista sikamaista peliä. Eikö niin?\nTiedättekö, mitä minulle tapahtui? Ah, mokomaa viheliäisyyttä. Minä\nolin tuolla Praçalla, siellä alhaalla, ja katselin ympärilleni, silloin\ntuli sellainen poika, tuollainen ovela katupoika ja näytti minulle\neräitä kuvia, tiedättehän, tuollaisia pikantteja, noita herrasmiehille\nsopivia, kypsyneemmille miehille. Ja minä niitä kuvia katselin, ah,\nJumala, ihminenhän sitä lopultakin on, eikö niin, ja niissä oli mainion\nveikeitä muutamia. Ja minä kysyin: mitä kuvat, kuules, maksavat?\nKolmetuhatta, sanoi, kolmetuhatta reissiä puoli tusinaa. Sehän on\nkaksitoista markkaa, ja niinpä sanoin: saat kuusi. Tuhatviisisataa\nreissiä. Se nyt oli hiukan liikaa, mutta meillä kotona Magdeburgissa\nei ole yhtään mitään sellaisia kuvia, tuollaisia, niin pikantteja,\nvai mitä? Ja ihminenhän sitä lopultakin on. Ja eihän naiset sellaista\nymmärrä. Mutta nehän ovat vain pelkkiä kuvia, eihän se mitään tee.\nNo niin, hän antoi minulle tuon sinisen kirjekuoren ja sai rahat ja\njuoksi matkaansa. Mutta ajatelkaapas, herra tohtori, mitä hän teki,\nse sikamikko? Kun minä tulin laivaan ja avasin tuolla hytissäni\nalhaalla kirjekuoren, katsellakseni lähemmin noita kuvia -- ajatelkaas,\najatelkaas, mitä hän antoi minulle? Kuusi _maisemapostikorttia_,\nkuusi _aivan tavallista korttia_, joissa oli kirkkoja, mutta ei\nmitään sellaista kuin hän minulle näytti. Hän vaihtoi kuoret\nkeskenään, vietävän lurjus, ja minä maksoin kuudesta maisemakortista\nkuusi markkaa. Sellaista kansaa _tässä_ maassa asuu, sellaista\nretkukansaa, sellaisia raatoja. Ah, Jumala, jos saisin paistaa kaikki\nnämä portugalilaiset hiilillä, kaikki nämä likaiset raadot. Kuusi\nmaisemakorttia, ja se roistohan näytti minulle kerrassaan veikeitä\nvehkeitä, sellainen lurjus, sellainen heittiö\". Suomentaja.]\n\nHän puuskaisi, pyyhki otsaansa, ja minä lausuin vilpittömän\npaheksumiseni.\n\nTapaus oli moraalisen systeemin kannalta katsoen koko mielenkiintoinen.\nTäysi-ikäisen herran, joka aikoo syntisessä himossa käyttää väärin\nsilmiään ja puolustaa itseään sillä, ettei hän ole muuta kuin ihminen,\nsaattaa katupojan petos takaisin hyveen teille, niin että hän näkee\nnymfien asemasta pelkkiä kirkkoja. Mitenkä tämä oikeastaan niihin\nsuuriin lopputilikirjoihin merkitään? Onko tämä portugalilainen\nvekara taivaan lähettämä, lähetyssaarnaaja, joka houkuttelee ensin\nVanhan-Aatamin päivän valoon ja sitten työntääkin hänelle pyhiä kuvia\nja katumusta? Vai onko hänen jäätävä meidän mielestämme siksi täysin\noppineeksi yksityisraavaaksi, mikä hän selvästi on.\n\nSellaisissa mietelmissä kului lauhkea yö edelleen. Kello 2:n aikaan\nlaskeusin kuitenkin hiljaa alas, herra Oxybenzin seuraamana, joka vielä\nalemmalla pohjalla palasi asiaan.\n\n\"Gute Nacht, mein Herr, Sie haben recht, die Portugiesen sollten sich\nwirklich in Acht nehmen.\"\n\nAamun sarastaessa jätimme Europan. Keuhkot täyttyivät uudella ilmalla,\nja herra Oxybenz joi aamiaisella portteria.\n\nKääntöpiirin pohjoispuolella olevat viimeiset viisitoista leveysastetta\nolivat miellyttävinä keulan edessä ja niiden piiriin mahtuivat\nkauimpana myöskin Kanarian saaret, joita olimme käyvät tervehtimässä,\nnimittäin Santa Cruz de Tenerifea siellä. Lauhkeista meripäivistä ja\nkeveästä karkelo-kulusta ohi Cadizin, Salmen ja Tangerin ei minulla ole\nmitään kerrottavaa: merkki siitä, että ne olivat laiskuuden ja onnen\npäiviä. Mutta kun varhain eräänä aamuna tarkastelin ventiilin kautta\ntuota kuvaelmaa, niin ällistyin. Valtameri oli kadonnut, maiseman\ntaustana oli vuoristo, ja korkeina, ihanina kohosivat Tenerifen\neuforbia-verhoiset laavahuiput aivan vieressä. Ohi kylpyhuoneen,\nkahvisalongin ja kaikkien klo 8:n viettelysten kiipesin minä silloin\nkannelle ja ojensin käteni rosoisia vuoria kohti.\n\nMeillä ei ollut käytettävänä enempää kuin puoli päivää, mutta\nnelivaljakolla ja korkeapyöräisellä \"tartanalla\" ja pienen, jo ennen\nsaadun seudun-tuntemuksen avulla tavoitimme kuitenkin muutamassa\ntunnissa joukoittain kanaristen ilojen henkiä. Hyrräsimme aina\nvuorikyliin saakka, valokuvasimme kameleja ja lapsia, palmuja ja\npiinioita, joimme vettä yksinäisistä kaivoista, raastoimme hedelmiä\nihmisten puista ja söimme lunchin verannalla, jonne luojan aurinko\nvaltoinaan paistoi ja jossa ainoaa juomakelpoista oli _voi_. Kuin\nkylläiset merirosvot palasimme sitten oikeaan aikaan laivaan ja\nilmoitimme kapteenille, ettei meidän puoleltamme ollut matkan esteitä.\n\n\"Se oli sangen ikävää\", hymyili hän, \"minä odotin juuri kutsua maihin,\npikarin ja jonkun tanssivan tyttölapsen luo\". Paha-aikeiset huudot\nympäröivät hänet ja hänen oli lähdettävä pakoon.\n\n\n\n\nIV.\n\nKANARIAN SAARTEN ETELÄPUOLELLA.\n\n\nIhmeellisin rauhantuntein kuuntelin potkurien hiljaista ääntä, kun\nläksimme jälleen liikkeelle Santa Cruz de Tenerifen satama-ulapalta.\nViimeiset hindut olivat rynnänneet kamoineen alas venheisiinsä,\nviimeiset alastomat pojat sukelsivat noutamaan espanjalaisia\nvaskilantteja ja saksalaisia nikkelirahoja, joita miljonäärimäisesti\nkylvettiin kansikaiteen yli veteen. Laivayhtiön asiamiehen hieno\nmoottorivenhe pyörsi pois amiraaliportaitten juuresta, ja samalla\nhetkellä suuntasi Tabora suuressa, varmassa kaaressa kulkunsa etelää\nkohti.\n\nSe toi sieluun suuren rauhantunteen, tuo lähtö, sillä nyt oli tulossa\nkaksitoista työtöntä valtameren päivää, kaksitoista pitkää päivää ilman\nalkua ja loppua, -- pelkkää taivasta, merta ja laivaa.\n\nMinä ihmettelin, lyhytnäköisesti kyllä, ettei kaikilla ollut sama\ntunne kuin minulla, niin, siellä ei oikeastaan ollut ainoaakaan,\njolla se olisi ollut. Osa heistä oli kulkenut tämän tien jo ennen,\ntoiset tosin eivät, mutta ketään siellä ei ollut paitsi minua, joka\nolisi matkustanut pelkästään matkustaakseen. He kulkivat sitävastoin\npäästäkseen perille -- Angolaan, Svakopmundiin, Kapiin, Durbaniin -- ja\nnämä kaksitoista kuollutta päivää harmittivat heitä.\n\nTenerifen pitkä eteläinen kärki seurasi kauan vierellämme. Pilvet\nverhosivat alempia vuoria ja kätkivät pienten, vaikeitten talojen\nylimmäiset ryhmät, näkyvistä. Mutta korkein huippu kohosi vakavana ja\nlumoavana pilvien yläpuolelle. Ja taas sai nähdä tuon ihmeen, joka on\nkaikkien Atlantin-matkaajain muistossa, että huippu nousi sitä enemmän,\nkuta kauemmaksi se jäi. Ja lopulta se suli korkeuteen kimmaltavana\nkolmiona, yksinäisenä \"Jumalan silmänä\".\n\nPehmeästi ja hyväilevästi porisi meri koko illan hyttini ventiilin\nalla, ja pasaadituuli leyhyi pieninä, hapuilevina henkäyksinä aina\nvuoteelleni saakka.\n\nMinä loioin ja naurelin itsekseni, ihmeellistä hyvinvointia, ja tuntui\nkuin olisi isä Jumala asettanut koko ihmiskunnan eteeni pohjattoman\nkaivon reunalle pienessä pillerirasiassa ja sanonut: \"Saat napsauttaa,\npoikani, rasian kaivoon, jos sinua huvittaa.\" Ja minä tunsin sen\nnapsauttaneeni. Se oli nyt kaivossa, se oli poissa, ja minä kuljin\nyksinäni kautta kauniin maailman, jossa pasaadi niskaani leyhyi ja tee\nodotti klo 7.\n\nMutta olinpa ylhäällä jo varhaisemminkin. Se oli sunnuntaiaamu ja\nvaalea juhlamieli merellä ja olo niin taidetekoisen suloista, että\nolisin tahtonut iskeä suurella vasaralla jonkin viattoman kalloon,\npurkaakseni jollakin tavoin tunteitani.\n\nSilloin näyttäytyi taas pikku ihme: ensimäinen lentokala hypähti ilmaan\nalahangan puolella. Tämä yksinkertainen ilmiö oli sillä hetkellä\nkokonainen suurtapaus. Sillä kun tuijottelee pitkin valtameren pintaa,\non meri kuin jokin massiivinen epäorgaanisen inkarnatsiooni. Sen ylin\nkerrostuma elää, mutta se on vain vesimolekyylien kineettistä elämää,\nkatoamattomuuden kylmiä valtimonlyöntejä. Ja juuri kun silloin vaipuu\nsiihen ja katselee, miten tuuli hiertää tuota raskasta vesinestettä,\nhypähtää yhtäkkiä merestä esiin pieni olento, hento, kiiltävä\npikku otus, joka piirtää vapaan kaaren veden yläpuolelle, sukeltaa\nnäkymättömiin, hyppää vielä kerran ilmaan ja katoaa tuonne kauas.\n\nKatoavaisuus kaikessa rikkaudessaan kohoaa tämän airueen keralla\nkokonaisuudessaan ylös syvyydestä. Valtameri saa yhtäkkiä unohdetun\narvonsa suunnattomana akvaariona, joka on \"nykyajan kaikista parhaiten\nvarustettu\".\n\nLentokalan huiskaukset yli veden ovat korkeimmassa määrin esteettisiä.\nNiistä saisi pettävästi saman vaikutelman kuin linnun leijailusta,\nellei lentäjän pitkien rintasiipien takana harrottaisi vielä\nvatsaevä-pari. Paremminkin on tässä leijailussa, jos tohdin sanoa,\npienoiskokoisen Farmanin liikettä, eräänlaisen kaksitason mallin,\njoka viritetään kuminauhalla ja suorittaa moitteettomasti sataisen\nmetriä pitkän matkansa. Yleensä eivät lentokalat tee korkeita,\nparabelin-muotoisia hyppäyksiä niinkuin saattaisi luulla, vaan hyvin\nmatalia kaaria, jotka hämmästyttävät pituudellaan ja samoin pikaisella\nuusiintumisellaan monta kertaa toistensa perästä. Kuten parhaat\nvoileipäkivet ponnahtelevat nuo kalat veden kalvosta, ja välähdyksistä,\njotka toisiaan seuraavat, saattaa laskea hyppyjen luvun.\n\nMyöhemmin aamupäivällä koetti eräs lentokaloista päästä yli laivan,\nmalttamatta odottaa paria sekuntia, töytäsi laivavenheesen ja putosi\nkannelle. Se oli harvinaisen suuri kappale, neljäkymmentäkaksi cm pitkä\nkuonosta pyrstöevän kärkeen. Rintaevän pituus oli 26 senttiä. Evänahka\non erittäin ohutta, kirkasta ja elastista, eteerisimpiä eläinkalvoja,\nmitä olemassa lienee. Tuon ensimäisen saalis-parkamme, joka meni\nkolauksesta tainnuksiin, surmasi sitten säälivästi eräs innostunut\nkodak-herra, otti sen säilöönsä ja aikoi näpätä siitä kuvan lennossa.\nSitä tarkoitusta varten hän ripusti sen mustasta silkkilangasta kiinni\nkävelykannen kattoon. Mutta aina, kun hän oli valmis näppäämään, pudota\njysähti se raskas eväkäs permannolle: se lensi kuin p--ru, mutta väärin.\nNeljä kertaa koetettuaan turvautui hän viimein vankkaan nauhaan, mutta\nse joutui luonnollisesti nyt myöskin kuvaan ja oli vaativa taitavaa\nretushia.\n\nVastoinkäymisestään harmistuneena meni hän silloin matkaansa, jättäen\nkalan heilumaan ihmisten naamain korkeudelle ja mulkoilemaan jäykästi\nmaailman kaikkeuteen ällistyneillä sillinsilmillään, heilumaan hiljaa\ntuulessa ja laivan keinahduksissa. Se, mitä aavistin, tapahtuikin\nviiden minutin kuluttua. Tuolta tuli paikalle eräs täti. Ennenkuin\nkukaan ehti huutaa hänelle hei! lätkäsi kala häntä kasvoihin. Hän huusi\nkovalla äänellä Jumalaa hätään ja siitä seurasi pitkä selvittely, joka\npäättyi siten, että paikalle kutsutun kodak-herran täytyi ruveta hänen\ntuoli-, kirja- ja saali-orjakseen noin kymmenen leveysasteen ajaksi\neteenpäin.\n\nIltapuolella saimme vanaveteen lintuja. Afrikan manner oli tällä\nkohdalla ainoastaan 35 à 40 kilometrin päässä meistä. Ne olivat\npääskysiä, vilkkaita, ruosteenruskeita liuvareita, vaalea viiru siiven\npoikki ja leveä valkea nauhake takaruumiin ympärillä. Ensin tuli niitä\nkaksi, sitten kaksitoista ja seuraavana aamuna oli niitä yli 100. Mutta\nmeidän poisheitettyjä murusiamme ei sopinutkaan halveksia. Lähes kaiken\npäivää melkein satelee ruuan jätteitä eri luokkien ruokakaapeista.\n\nHämärissä kysyin eräältä matruusilta, milloin nuo väsymättömät olennot\naikovat otatella takaisin maihin. \"Oh\", vastasi hän, \"sinne ne eivät\nlähde. Kun pimenee, tulevat ne laivaan ja asettuvat tavallisesti\nlevolle vieretysten jollekin purjekatolle, ja päivän sarastaessa\nlentävät ne taas merelle.\"\n\nTosiaankin löysi matruusi jonkun hetken päästä heidän parhaan\npiilopaikkansa. Ne makasivat etukannen aurinkokatoksella, aivan\nreunalla, tiheässä rivissä niinkuin lelut puodin hyllyllä. Yksi ainoa\npikkuraukka oli lentänyt suoraan tupakkasalongin marmorihohteesen. Kun\nsiro whiskystewardi otti sen käteensä maasta ja aikoi ystävällisesti\nantaa sille soodavettä, iski se häntä kynsiin, niin että hän\nkirosi puhtaimmalla saksankielellä. Se oli häpäisy, sillä oikean\nwhiskystewardin täytyy aina kirota englanniksi. Hän heitti pahantekijän\nulkoiseen pimeyteen, ja pian istui se jälleen purjeella toisten\npääskysten vieressä, uljaana ja kiukkuisena, ja kerskui urotyötään,\nkunnes toiset hyssyttivät hänet olemaan vaiti.\n\nOlin saanut selvän, että kulkisimme Cap Blancon ohitse aamulla\nani varahin. Maanantai-aamun heikosti sarastaessa pistin siis\ntohvelit jalkaani, päällystakin yöpaitani päälle ja päähäni\ntoistaiseksi tarpeettoman tropiikkihatun ja pujahdin ulos. Minä\nasun ylähanganpuolella olevassa hytissä, josta ei näe maamaisemia\nkiertomatkalla vastenpäivää. Kannella tapasin jo kaksi muuta\naamunairutta, samalla tapaa pukeutuneina kuin minäkin, vaikkei juuri\npaita näkynyt heidän päällystakkiensa helmain alta.\n\nTällainen juhlallinen kolmikko istui sitten kiikareilla asestettuna\ntähystelemässä kohti Mekkaa. Ja se vaiva saikin palkkansa. Sillä puoli\nviiden ajoissa ilmestyi selvästi keltainen viiru Saharaa näkyviin,\nmatalana ja tasaisena, kuten sopii olettaa, ja sen alla kieriväin\naaltojen rantavaahtoa valkeana reunuksena. Me heilutimme hattuamme Cap\nBlancoa kohti, joka on Ranskan erämaanvallan etuvartioita, kumarsimme\nsitten juhlallisesti toisillemme ja palasimme hytteihimme, tämä\nensimäinen Afrikan-kuva aivokuoressamme.\n\nSuuri aamupesu alkoi jo kaikilla kansilla, ja laivan palvelushenget\nhaukoittelivat aamuhälyytystään. Eräs ranskalainen kolmipiippu kulki\nohi ylähangan puolitse, jättiläismäinen punainen kukko maalattuna\nkaikkiin savupiippuihin keltaiselle pohjalle.\n\nPääskynen lensi ventiilini editse. Minä nukahdin, hämärästi ollen muka\nolevinani lintuhäkissä. Ja Cap Blancon emäntä työnsi minulle sinne\nrasian ja sanoi: \"Monsieur, hiukan hampunsiemeniä.\"\n\n\n\n\nV.\n\nSENEGALIN MATALIKOILLA.\n\n\nEilen kuljimme Vihreänniemen, Afrikan ja Vanhan maailman kiinteän\nlänsikärjen, ohitse. Paljon ei ollut toivoa saada sitä ollenkaan\nnähdä, sillä Senegalin suulla nousi eteen pilviseinä ja tähän asti\nniin kirkkaana pysynyt ilma sakeni. Mutta me näimme sen sittenkin,\nklo 7:n tienoissa, harmaana, melkoisen korkeana ja vankasti kaarevana\nreliifinä. Cabo Verden historiallista vihreyttä ei kumminkaan\nrahtuakaan näkynyt ja saaret taasen olivat kaukana läntisen\nhorisonttimme takana.\n\nTuo kuuluisa niemi, joka kuuluu pienine kaupunkeineen nimeltä Dakat,\nRanskan Senegambiaan, on nykyään viralliselta ja kansainväliseltä\nnimeltään Cap Vert, mutta vanha portugalilainen nimi jäänee siitä\nhuolimatta yhä käytäntöön.\n\nTäällä me jouduimme ylen monitahoiseen merenkäyntiin, jossa\naallot tulivat ainakin kolmelta eri suunnalta, ja samalla muuttui\nhyvänsävyinen koillinen tarmokkaaksi lounaiseksi, seikka, joka on tyven\nvyöhykkeen yksityisoikkuja. Seurauksena tällaisesta epäjärjestyksestä\naamuhämyssä oli, että pyhä Ulrik, joka oli lepäillyt siihen saakka,\naikoi nyt marssia hytistä hyttiin kuin rautatierosvo kaukaisessa\nlännessä, vaatien herrasväkiä antamaan pois sen, mitä se oli\nsaanut. Ja herrasväki totteli kiltisti, varsinkin naisten puolella.\nKun minä luovin hyttikerroksessa porrasluukkua kohti, kaikui tuo\nmurheellinen kuoro parhaillaan, ja laivalääkäri juoksi ovelta toiselle\nantropiiniruisku kädessä.\n\nMutta sitä ei kestänyt kauan. Meri lauhtui Gambian kohdalla sävyisäksi,\nja yhtäkkiä ajoimme taas kaunista, tasaista valtameri-raviamme ja\nmeillä oli siistit aallot ja herrastuuli.\n\nPian saimme taas jotakin katseltavaa. Me puhkaisimme nyt suunnattomat\nparvet kelluvia molluskeja. Ne näyttävät lystikkäiltä. Tuo tavanvaatima\nhyytelökönttä kantaa seljässään pystysuoraa, puoliympyrän muotoista\nja reunoista oranssinväristä, \"puolakapuloilla\" varustettua purjetta,\njoka kohoaa yksinään näkyviin vedestä. Kun ne tulla kelluvat, nuo\nepikuurolaiset, ovat ne kuin joukko pystyyn asetettuja sitruunalevyn\npuolikkaita. Vasten tahtoaankin tuntee halun, jolla ei ole varmoja\nääriviivoja, kaataa mereen hiukan konjakkia ja heittää muutama\nsokeripala sekaan. Aivan pelkkää kylmää totia ei siitä tulisikaan,\nsillä me mittasimme juuri pintaveden lämmön ja se oli +30 (olemme nyt\nvesi-vuosi-isotermissä +27, Guinea-virran luoteisreunalla).\n\nRuskeat pääskyset eivät enää meitä seuranneet, mutta lentokaloja oli\nympärillä kaiken päivää joka hetki, ja puhuttiinpa, että toinen luokka\noli jo saanut keittoa kannelle lentäneistä.\n\nNyt, koska annamme näin autuaasti kuljettaa itseämme kärsimättömästi\nodottavan päiväntasaajan luo, on sovelias hetki esittää lyhyesti eräitä\nhuomattavimpia kanssamatkalaisiani. He sekautuvat persoonallisesta\npassiivisuudestani huolimatta elämääni, ken enemmän, ken vähemmän, ja\nkoska nämä rivit sitä kuvastelevat, täytyy heittää valoa myöskin tuohon\nelämänkeskustaan.\n\n_Kapteeni_. Luulenpa matkan alussa kirjoittaneeni jotakin päällystön\njumalallisesta näkymättömyydestä. Se loppui kuitenkin olennaisesti\nEnglannin kanaalin läntisillä vesillä, ja nyt on kapteeni Gauhe,\nJupiter navis, meillä joka päivä alhaalla ruokasalissa erään\npöydän ääressä. Samoin Jupiter machinae, insinööri Hermann, josta\ntuonnempana. Kapteeni Gauhe on lyhytkasvuinen herra, käytökseltään\nsangen sympaatinen ikämies, jolla viisaiden, ystävällisten silmiensä\nterissä on ruskea sisärengas ja sininen ulkorengas. Kapteenilla on\naikoinaan, purjelaiva-kipparina ollessaan, ollut pestissä suomalaisia\ntimpereitä ja hän selitti, että ne olivat erikoisen kelvollista väkeä.\nItse hän oli 80-luvulla käynyt Helsingissä ja Kotkassa. Että isäni ja\nvaarini ovat olleet hänen ammattikuntaansa, huomasin sangen hyväksi\nvisiittikortiksi, ja hän ilmaisi hartaan hyväksymisensä sen johdosta,\nettä minä purjehdin nyt heidän vanhassa vanavedessään. Lyhyesti sanoen:\nylijumala tulee tuskin minuun vasamaansa iskemään.\n\n_Koneinsinööri_. Hän on vaaleaverinen ja lihava ja kärsii\nhiukan hengenahdistusta ja muistuttaa paljon erästä vanhaa\npolyteknikkotoveriani, jolla oli lempinimi Sali, lyhyellä a:lla.\nHän ei yleensä puhu paljoa, mutta jos painaa jonkun aikaa päälle\n\"slingertankeista\" tai paloöljystä höyrykoneen polttoaineena tai\njostain muusta sen suuntaisesta, ei hän voi olla puheesen yhtymättä.\nIltavahdin 4:ttä lasia lyödessä nousee hän ylös ja sanoo: \"Niin, nyt on\nkello 10 ja minun täytyy lähteä kierrokselle. Hyvää yötä, herrasväki.\"\nSitäpaitsi lausui hän eräänä iltana, aivan itsestään: \"Tuolla naisella\non pisimmät koivet, mitä eläessäni olen nähnyt...\" Puhe koski muuatta\nnuorta englantilaista rouvaa, 190:n cm pituista, josta tuonnempana.\n\n_Laivalääkäri_. Sorea nuori mies, nimeltä Paul Wolff. Valittaa, että\nhänellä on liian vähän työtä, ja kysyi tässä äskettäin, enkö minä\nvoinut auttaa häntä joillakin kärsimyksillä.\n\n\"Ystävän puhetta\", vastasin; \"alotammeko ylhäältä?\"\n\n\"Haben Sie Kopfweh? Vielleicht rheumatisch?\"\n\n\"Nein, mein Haar fühlt sich etwas heruntergekommen.\"\n\nTohtori lähti pois. Kuitenkin kaikitenkin: ihonalainen\natropiinikäsittely näyttää tosiaan auttavan kaikkia meritaudin muotoja\nvastaan, ja tällä alalla on lääkärimme todellakin tarpeen.\n\n_Etelänpomoja_. Useimmissa Afrikan-laivoissa on matkustavaisten\njoukossa myöskin pari, kolme kappaletta species: \"etelänpomoja\".\nNiillä ymmärretään Afrikassa asuvaa valko-ihoista, joko boeria,\nsaksalaisjuutalaista tai englantilaista, jolla on taskussa miljoonia\nja joka käy aika ajoittain perheensä kanssa Europassa. Meidän toinen\npomomme on nimeltään Efraim Goldberger, englantilaistunut Nürnbergin\nisraeliitta, jolla on rouva omaa puhdasta rotua, kolme pienokaista\nja kaksi bonnia. Asuu Johannesburgissa sekä kuuman ajan Durbanissa.\nHänen ja minun hyttini ovat rajatusten, ja joka aamu näen hänen ovensa\nedessä puhdistettujen, valkeain kenkien päällä kaksi appelsiinia. Ne\novat herra Goldbergin aamuinen vatsaregulaattori ennen kylpyä. Muuten\ntuntee hän Kapin lehdistä lukeneena melkoisen yksityiskohdittain\nmeidän nykyisen valtiollisen asemamme ja hän tekee älykkäitä, selviä\nkysymyksiä Viipurin hovioikeusjutusta. Pyytää minua joka päivä olemaan\nunohtamatta poiketa Delagoabaysta Johannesburgiin ja soittamaan\ntelefoonilla hänelle. \"Se maksaa 50 centiä, se telefoonipuhelu. Silloin\ntulen minä heti nopeimmalla autollani ja sitten katselemme hiukan\nTransvaalia.\" Melkoisen houkuttelevaa tavallaan, täytyy myöntää. \"Mutta\nmuistakaakin sitten soittaa, se maksaa vain 50 centiä.\"\n\nToinen etelänpomo on Mister Levinson of Durban.\n\n_Mère triple_. Hän on saksalainen kenraalinleski, rva v. G., nokkela\nja lystikäs, vanhahtava naishenkilö, joka kuluttaa elämänsä matkoilla\nja on vahingoittuneesta lonkkaluustaan huolimatta, -- banaaninkuori\nSorrenton kadulla ja 8 kuukautta italialaista kirurgiaa! -- sangen\nvilkas olento. Hän on nyt matkalla Saksan Lounais-Afrikaan, saattaen\nsinne sisarenpoikaansa, josta kuuluu tulevan siellä jonkinlainen\npormestari. Hän vaalii äidillisesti tuota nuorta miestä koko merimatkan\nkestäessä, ja siitä syystä on hän saanut tuon pitkänlaisen nimen: Mére\nde mer du maire, s.o. pormestarin merimamma. Mukavammin mainitaan\nhäntä, ottaen huomioon hänen lihavanpuoleisuutensa, nimeltä Mére\ntriple. Hänen äidillisyyttään riittää m.m. minullekin, jonka äänen hän\non surukseen huomannut hiukan painuneeksi, mikä paha pitää ehdottomasti\nja voidaan korjata terveysvesi \"amolilla\", jonkinlaisella kaikenlaisen\nvademecumilla. Minun täytyy joka aamu nauttia n. 40 pisaraa amolia ja\nsen toimituksen saattaa sitten tuntea aromaattisesta henkäyksestäni.\nKenraalinrouva kontrolleeraa minua joka päivä klo 8 a.p., jolloin\nminä päästän sopivan välimatkan takaa huokauksen, ja Mére triple sitä\nhienolla vaistolla analyseeraa. Oikeastaan mieltyisin tuohon vanhaan\nrouvasihmiseen melkein täydellisesti, ellei hän olisi niin kauhea\njuorupytty.\n\nMutta hupaisiakin asioita osaa hän kertoa, esim. eräästä öisestä\nratsastuksesta ja auringonnoususta Öljymäellä, hotelliseikkailusta\nToledossa, rajuilmasta Bretagnessa.\n\n\"Mutta Suomessa ei kenraalitar varmaankaan ole käynyt?\"\n\n\"Ettäkö en? Mutta kun olen syönyt hyvän illallisen torvisoiton\nkaikuessa eräässä puutarha-ravintolassa, jonka nimi oli -- niin, mikäs\nse nyt olikaan -- Die Kapelle se oli.\"\n\n\"Helsingissä?\"\n\n\"Niin juuri, Helsingissä. Stokholmissa olen ollut kuukauden, ja\nTurussa olen käynyt, jossa on linnanmuseo, ja Imatralla ollut, ja\nsiitähän ne nyt aikovat ottaa ne monet hevosvoimat, olen lukenut.\nSitten minä matkustin Eremitageen, siellä oli neljä esinettä, jotka\ntahdoin nähdä, ja sitten matkustin takaisin kotiin. Se oli 1912.\"\n\nMitäpä ajatella tällaisesta? Kuulla Sierra Leonen kohdalla yhtäkkiä\npuhuttavan vanhasta Kappelistamme aivan kuin se olisi takasalongissa,\nse on jälleen noita taivaan pikku huomautuksia, että maa on kuin onkin\njalkain astinlauta. Mutta Mére triple on oikea paraadimutter, tuosta\nvietävän amolista huolimatta, jota minä muuten sipaisen vain hiukan\nviiksiini.\n\n_Oxybenz_. Saksalainen kauppamatkustaja. Kulkee levittämässä\nkaikenlaisia esineitä, mutta aikoo lähinnä tuottaa Kap-kolonialle\nsiunauksen uudella lampulla, jota ravitaan ilmalla ja\nbenzoolikaasuilla. Siitä nimi Oxybenz. Minä satuin valitettavasti\nmatkan alkaessa lausumaan kohteliaisuudesta joitakin ymmärtäviä sanoja\nbenzoolien valovoimasta ja siitä sen tropiikeissa merkittävästä\nominaisuudesta, ettei se haihdu aivan niin helposti kuin alemmat\nbenziinit. Seuraus oli, että Oxybenz on ottanut minut henkiseksi\ntuekseen, minkä tosiasian luulen jo aikaisemmin esimerkillä\ntodistaneeni. Etelänpomot ja pari muuta afrikalaista vehkeilevät\nkauheasti hänen kustannuksellaan, sillä hän ei tunne rahtuakaan maata,\njonne nyt matkustaa.\n\n\"Te luulette, että kun vain heilutatte lamppuanne, niin sata tuhatta\nkafferia ja kymmenen tuhatta valkoihoista ryntää heti teidän luoksenne,\nvai mitä? Tiedättekö edes, kuka siellä on kuninkaana, hä?\"\n\nEi, punastuva herra Oxybenz ei sitä tiennyt.\n\n_Kamerulla_. Oiva nuorenlainen mies Elsassista. Rautatieinsinöörinä\nKamerunissa. Hänellä on oivallinen kamera, on suorittanut\nkameraalikoloniaalitutkinnon ja on enimmiltä puoliltaan pyöreä kuin\nrulla. Siitä ehdottomasti tuo nimi. On mainio kertoja ja tietää paljon\nhyviä asioita neekeriheimojen vaelluksista, antropologiasta ja luonnon\nlääketieteestä. Me kohtaamme toisiamme kannella keskellä yötä, kun emme\nsaa helteeltä unta, ja silloin me juttelemme hiljaa aurinkokatosten\nalla.\n\n_Irene ja Clara_. He ovat kotoisin Berlinistä. Irene n. 30-vuotias,\nhentoinen ja tumma, Clara taasen n. 22-vuotias, suuri ja vaaleaverikkö.\nHe riippuvat kiinni toisissaan kuin naimattomat paritusten olevat\nnaiset usein tekevät, ja jos näkee Claran pystynenän kuvastuvan\nhorisonttia vastaan, on Irenen samainen kupera enintään vain puolen\nmetrin päässä paikalta. He matkustavat Kapiin toiveissa \"Mädchen\nfür alles\" ja kuuluvat seuduntuntija-herrain lausuntojen mukaan\njoutuvan kuusi viikkoa sinne saapumisestaan naimisiin, kumpikin\noman, toistaiseksi mitään pahaa aavistamattoman siirtolaisensa\nkanssa. Irtaimet valkoiset naiset saavat miehen niillä maanpaikoilla\nsuunnilleen niin pian kuin suinkin. Mutta sitten tulee elämä\nikävämmäksi. (Ääniä Pohjolasta: missäpä ei niin käy?)\n\nHeillä on lahjoja. Clara laulaa kitaran säestyksellä noin kuuden äänen\nlaajuisella kurkulla, siis keskitetty kyky. Irene jälleen soittaa\npianoa. Spesialiteetti: Sindingin Frühlingsrauschen.\n\nUsein olen ihmetellyt, minkä kuolemansynnin tuo norjalainen lienee\naikoinaan tehnyt, koskapa sallima usuttaa aina kaikki pianotautiset\nnaiset leppymättömästi hänen Frühlingsrauschinsa kimppuun, ja juuri sen\nkimppuun. Mitä kohti kulkeneekin, aina vedetään esiin kainosti mukana\nkuljetetusta portföljistä vaaleanpunainen vihko Sindingiä. Ja kaikki\nhe sotkeutuvat bassojuoksutuksissa. Ja sanovat sitten: \"Oh, minä en\nole tottunut tähän pianoon\". Sindingin Frühlingsrauschen on kaikkialla\nmaailmassa naimatonten naisten harpunhelähyttelevä älyhorisontti,\nja elleivät he pääse naimisiin ennenkuin se bassokohta lakkaa\nreistaamasta, eivät he pääse koskaan.\n\n_Portugalilainen kvartetti_. Neljä ylen pienoista mustaa herraa,\njotka tulivat laivaan Lissabonista. Yksi heistä näyttää siivolta,\non upseeri ja esiintyy joskus juhla-asussa. Toiset kolme lienevät\nliikemiehiä. Luonteenomaista kaikille heille on se, että he pitävät\naamusta iltaan keskeytymättömän äänekästä puhetta ja läiskivät pitkin\nkantta kävellessään kämmeniään siellä täällä oleviin pöytiin. Mére\ntriple vihaa heitä ytimiinsä saakka, ja kerran, kun kvartetin vasen\nsivusmies taas läiskäisi kätensä hänen vieressään pöytään, rämäytti\nkenraalinrouva kepillään samaan pöytälevyyn niin, että kaikki neljä\nrepublikaania saivat sellaisen hermotäräyksen, että muistivat sen koko\npäivän. Muuten he joka aterialla juovat italialaista maaviiniä, myöskin\naamukahvin kanssa, ja heillä on se verrattain originelli käsitys, että\nBriejuustoon käydään kiinni kynsillä.\n\nYksi noista neljästä on ollut eilisestä saakka ystäväni. Se johtui\nsiitä, että hän lähestyi hiukan merikalvaana tupakkasalongissa\nstewardia ja sanoi: bitte. Steward seisoi vaiti hänen edessään\nja portugalilainen toisti: bitte, bitte. Johon steward muun\nymmärryksen puutteessa vastasi hymyillen: Bitte, bitte. Nyt katsahti\nportugalilainen epätoivoissaan minuun, joka istuin yksinäni\nlueskelemassa. Hän viittasi vatsaansa ja huusi _bitte_. Minulle\nselvisi, että hän tarkoitti ehkä: Bitter, Magenbitter, ja minä\nmainitsin sanan angostuura. Hänen jo vääristyneille kasvoilleen\nsyttyi oikea pieni aurinko, ja steward laski nyt huomattavan määrän\ntuota ruskeaa siunausta hänelle, lasiin. Kun lasi oli tyhjennetty,\ntuli lisboalainen minun luokseni, puristi kättäni ja lausui pitkän ja\nsydämellisen laterin, jonka eetillinen koefisientti oli huomattavasti:\n\"Jumala suojelkoon teitä, jalo muukalainen\". Sen jälkeen alkoi hän\npyörittää silmämuniaan ja ryntäsi laivan kaiteen luokse.\n\n_Konsuli ja pikku rouva_. Mies on laivan harvoja englantilaisia ja\naikoo pariksi vuodeksi hautaantua Angolaan H.M. Yrjö V:nnen lähettinä.\nEsitteli itsensä ja puolisonsa näin: \"I am mister Blake and that's my\nlittle wife.\" Tämä vaimo, joka on päätä pitempi miestään, on juuri tuo\njo ennen puhuttu 190-sentimetrinen; hänellä on kauniit, nuoret kasvot,\nmutta niin pyramidaalinen vartalorakenne, että jos hän asettuisi\nuimapuvussa kannelle seisomaan, jalat metrin päähän toisistaan, niin\nvoisi kolme noista portugalilaisista hiukan päätään alentamalla kulkea\ntuosta portista itseään vikuuttamatta. Neljännen ei tarvitseisi päätään\nalentaa.\n\n_M. Pichon_. Ainoa ensimäisen luokan ranskalainen. Kaivosinsinööri\nenglantilaisten palveluksessa. Itsekseen eläjä ja hiljainen. Häntä ei\nnähty eräänä päivänä aamiaisella. Haettiin hytistä, kävelysilloilta\nja kaikista mahdollisista paikoista. Mahdoton löytää. Levottomuutta\nnaisten piirissä. \"Viime vuonna putosi eräs mereen.\" \"Niin, ja eräs\n_heittäytyi_ mereen.\" Eri stewardeja lähetettiin tutkimusmatkalle. He\nviipyivät, levottomuus kasvoi.\n\n\"Hänen silmissään olikin jotain omituista.\" \"Niin, se pisti minunkin\nsilmääni, ja hän saattoi tuijotella puolisen tuntia yhtä mittaa\nmerelle, vaikkei siellä ollut mitään nähtävää.\" Eräät nousivat kesken\naterialta. Tosiaan ilkeä tunnelma.\n\nYhtäkkiä saapui pieni lautas-stewardi, teki ovella honööriä ja antoi\nselvällä äänellä, syvän vakavana raportin:\n\n\"Monsieur Pichon on polvillaan langattoman lennättimen takana ja\nylenantaa.\"\n\nHaudan hiljaisuus. Tuskasta vapautunut naisääni huutaa:\n\n\"Jumalan kiitos, nythän on niinkuin pitääkin.\"\n\nLukijan täytyy minulle suoda anteeksi nämä kosketukset puheenaiheisiin,\njoita siellä maalla ei suvaita. Mutta valtamerilaivalla ja kuoppaisella\nAtlantilla yhtyy ihmisen sisälmysten probleemi niin suuresti\nseuraelämään, ettei pieniä heijasteita siitä voida päivänkronikassa\nvälttää.\n\n_Pingviini ja Piguliini_. Ensimäisen luokan rouvasväen joukossa\nharhailee eräitä, jotka eroittuvat tavoiltaan ja ulkomuodoltaan\nhiuskarvan verran muista tosi-kansanomaiseen suuntaan. Ne ovat species:\npikku talouden emännöitsijä, -- tai jotain muuta siihen suuntaan --\njollaisia Lounais-Afrikan valkeat mies-erakot tai perheet tilaavat\nEuropasta ja joilla on tapana vaatia itselleen vapaa merimatka\nensimäisessä luokassa. Siitähän ei ole juuri mitään sanottavaa.\nMutta kun he alkavat laivalla kotiintua, ja sen tekevät he suuritta\nvaikeuksitta jo noin toisena päivänäpä alkavat sekaantua enimpiin\njuttuihin ja ryhtyvät kertomaan, mitä kotihyönteislaatuja he pahimmin\npelkäävät, ja istahtavat flyygelin ääreen ja soittavat katinvalssia\nvariatsiooneilla -- silloin käy ihmisen suvaitsevassa pinnassa väristys.\n\nTällä kertaa rehentelee meillä sitä lajia olennaisesti kaksi.\nToinen heistä käy erikoisella tavalla. Kamerulla alkoi kutsua häntä\nPingviiniksi, mutta arveli, että toisellakin pitäisi olla nimi. Minä\nuskalsin esittää Piguliinia.\n\n\"Pigulini? Was ist das? Ist es auch so ein Vogel?\"\n\n\"Ja es ist auch so ein Vogel. Der kommt in Finnland vor, in ziemlicher\nMenge.\"\n\n_Toiset_. Olisi monen sivun pituudelta aihetta kirjoittaa jotain\nheistäkin. Mutta ehkäpä olen jo ollut liiankin laajasanainen \"in\npersonalibus\", ja rajoitun nyt vain ilmoittamaan, että meillä on\nlaivassa koko joukko nuoria pareja, rakastettavia ja vaatimattomia\nolentoja, jotka ovat jo kokeneet raskasta elämää siirtomaissa,\npistäytyneet kotonaan pohjolassa ja palaavat nyt yksinäisiin\nfarmeihinsa takaisin. Niistä ovat monet vanhaa verta ja toiset oikeaa\nbyrokraatti-ainesta, joista \"the struggle of life\", elämän taistelu, on\nraapinut pois luokkakiilloituksen kaikki jätteet, niin että jäljellä\non pelkkä, puhdas ihminen, jossa yhdistyy se koko viehätys, minkä\ntuottaa kultuuritunne _plus_ se itsekseen pyrkivä ja melkein arka\nitsensä-arvioiminen, jonka ainoastaan elämä, todellinen elämä pakollaan\nluo.\n\nYlimalkaan tekevät ne, jotka ovat jo tuolla Afrikassa ponnistelleet,\ninhimilliseltä rakennuslaadultaan korkeamman vaikutuksen kuin\nsellaiset, jotka menevät sinne vasta ensi kertaa, vieden mukanaan\nkaiken tuon mopsimaisuuden ja puoliälyn painolastin, mikä ympäröi\neuropalaista kotonaan niin runsaassa määrin.\n\nOlisi kai puhuttava vähän myöskin toisen ja kolmannen luokan yleisöstä,\njoka näyttää -- ainakin meidän korkeasta puustamme katsoen, --\nyksituumaisemmalta ja todella iloisemmalta kuin mihin ensimäisen luokan\nnurkkaryhmä-sielut pystyvät. Niin on laita, vaikka esim. toiseen\nluokkaan on tällä kertaa joutunut yhteen parvi lähetyssaarnaajia ja\neräs teatteriseurue. Mutta heidät täytyy nyt tällä kertaa syrjäyttää.\n\nMenschen, Menschen sind wir alle, väitetään. Paitsi ehkä dogi\nPietaria, joka makaa kaiket päivät korissaan etuluukulla, teräsköyteen\nkahlittuna, ja volahtaa vähän jokaisen leveysasteen rajalla.\n\n\n\n\nVI.\n\nPÄIVÄNTASAAJA.\n\n\nEi pitkän matkaa Kapin eteläpuolella puski kova kuumuus meidän\nkimppuumme, leppymättömänä, pääsemättömänä. Tuuli kovasti, mutta\nniinkuin paistinuunista. Meri tanssi kerallamme muka nuorekkaan\nraikkaana, mutta olikin jopa 30 astetta kuumaa. Jäätelöä tarjoiltiin\npäivät päästään, ja \"lemon squash\" huljui läpi satojen olkipillien\nja ihohuokosemme olivat kuin suihkulähteet ja paitamme -- ei muuta\ntekemistä kuin mennä alinomaa alas, muuttaa ja tulla takaisin.\n\nJoka hytissä on sähköllä käypä ilmanleyhyttäjä, ja onpa leikkikaluna\nkäytellen suvereenista panna se väsyneellä, suurten piirien arvoisella\nilmeellä kokoviritykseen. Juhlallista on myöskin nähdä ruokasalin\nkahdeksantoista kattoväkkärää yhtaikaa hyrräämässä. Mutta sangen\nlapsellista, olisi odottaa näistä kummastakaan pyörimisestä mitään\npositiivista tulosta. Se on vain silmänvirvoitusta.\n\nMeillä on laivassa uima-allas, ja siinä asuvat monet. Se ei ole\ntietystikään mikään jättiläishalli à la Vaterland, mutta se on\nkekseliäästi ja hauskasti järjestetty. Melkoisen suuri kansiala\npääluukun vieressä ylähangan puolella ympäröitiin eräänä päivänä,\nkravunkääntöpiirin kohdalla, korkealla telineellä, joka oli\ntehty paaluista ja lankuista. Tuo noin 60 kuutiometriä sisältävä\nlaatikko, joka täten syntyi, verhottiin sisältä yksinkertaisella\npurjekangas-kerroksella. Sitten pumputtiin siihen noin 50 tonnia\nmerivettä, ja kun kangas oli läpilionnut, niin se piti. Tämä\nvedenpaljous uudistetaan kokonaan kaksi kertaa vuorokaudessa ja\nsitäpaitsi jatkuvasti letkusta keskeymättä juoksevalla vedellä ja\npäästämällä samalla aikaa vettä ulos parista sen pinnan tasalla\nolevasta aukosta. Tässä Atlantin filiaalissa on oivallisen hyvä uida\nja sen kohdalle ylhäälle levitetty aurinkokatos suojaa kaikilta\nheliotismeilta. Ainoa vika on, ettei vesi voi vapautua liioista\nkahdestatoista asteestaan.\n\nKuitenkin tarjoaa laitos jonkinlaisen pakopaikan tropiikin kiusaamalle\nsielulle. On eri kylpyajat herroja ja naisia varten. Mutta, niinkuin\nusein muuallakin, käyvät naisten kellot väärin. Sen vuoksi saattaakin\nnähdä esim. laivalääkärin, telegraafipäällikkö M. Pichonin ja kolmen\nneljän primadonnan yhtaikaa tritoonisesti pulskimassa, välttäen\nsuurmaailmallisella taidolla kaikkia, loukkaavia yhteentörmäyksiä ja\nantaen luontevalla sulolla pienemmät anteeksi. Altaan ilmasto, kymmenen\nkuutiometriä, kaikuu pelkkiä rukouksia ja anteeksiantoja.\n\nEräs donnoista ui etupäässä seljällään. Sattuman syy on, että\nhän esiintyy siten parhaiten edukseen. Toinen heistä oleksii\nvähemmän vedessä kuin altaan leveällä reunamalla, jossa hän uneksii\nsfinksi-asennossa, hämyinen katse suunnattuna pohjolaa kohti. Sattuma\njälleen on, että juuri hänellä on se oikea selkäviiva.\n\nMyöskin matkailija Oxybenz oli eilen perhekylvyssä. Kun hän tuli ylös,\nlausui joku:\n\n\"Na na, Hr. Oxybenz, das hätte Ihre Frau sehen müssen.\"\n\n\"Aber bitte\", huudahti hän rehellisesti närkästyneenä, \"bei dieser\nTemperatur ist doch jede Liebe ausgeschlossen.\"\n\nTaisi olla oikeassa. Tosiaan on niin, että laivan hienoissakin\npiireissä jokainen rahtu flirttiä on kadonnut.\n\nPerhesauna Taboralla.\n\nSellainen vaatii vastakohtia, vaatii sekä viileää että lämpenemistä.\nMutta tämä täällä on niin perinpohjainen uuninlämmin, että kaikki\ninhimillinen unohdetaan ja hyvää jumalankuvaa laajennetaan ylen\nkiltisti.\n\nEräs matkustaja teki taulukon pukumuodoista, joita hän näinä päivinä\noli eri leveysasteilla tuntenut tarvitsevansa:\n\n    14 astetta pohjoista: Valkea puku ilman liivejä,\n    12    \"       \"       alusvaatteet,\n    10    \"       \"       paita,\n     8    \"       \"       nahka,\n     6    \"       \"       vatsakalvo,\n     4    \"       \"       luuranko.\n\nKoska laivatavat määräävät ensimäiseksi mainitun puvun ohuimmaksi, mitä\nkannella sallitaan, ja kun fysiolooginen konvennansi ei edes ihmisen\nyksinään ollessa salli kahta viimeistä pukua, niin ymmärtää lukija,\nmillaista olo täällä on.\n\n\"Tulee parempaa\", sanoo kapteeni, \"heti kun lakkaamme kiertämästä aivan\nSaharan reunaa. Vähitellen oikaisemme ulapalle Guineanlahden poikki ja\nsitten vaikuttaa meri.\" Hyvä tietää. Mutta se ei toistaiseksi vähennä\nkauhua pukeutua joka päivälliseksi (klo 7) täyteen \"evening dressiin\"\nja kuulla tikahtuvan sielunsa kiljuvan kuumissaan.\n\n\"Tulee sade\", sanoi yli-insinööri. Ja se tuli, keskellä yötä. Minä näin\nunta, että eräs nuorehko naisellinen sukulaiseni seisoi pirskuttamassa\nvettä nenälleni, ja minä aprikoin, miten nenäkkäitä nykyajan lapset\nsentään ovat. Mutta sitten heräsin ja huomasin, ettei ainoastaan\nnenäni, vaan koko peitteellä lepäävä persoonanikin oli täydellisesti\nsadevirran holaama, veden, joka tulvi suuresta ulkoventiilistä\nhyttiini aina kahden metrin päähän aukosta. Se oli tropiikkisadetta ja\nsuorastaan tyrmistävää.\n\nMinä suljin ventiilin, menin pyjamas-tamineissa ulos ja asetuin\nylähangan kaiteen ääreen. Se oli dushia! Joka pisara tuntui kuin siinä\nolisi ollut suunnilleen viisi grammaa vettä, ja tällaisten lämpöisten\nraiskausten armeija iski niin tarmokkaasti ja hillittömästi seisojaan,\nettä sai pitää itseään kaikilla kymmenellä kynnellään kiinni.\nNuoruudenaikaisten seikkailukirjaini sadekuurot tapasivat ensimäisen\ntodellisen esikuvansa, voimakkaampana kuin olin voinut aavistaa.\n\nKoko jono matkustajia kerääntyi vähitellen kannelle, ja oli oikea\nohjelmanumero nähdä neekerien ja arabialaisten makaavan etukannella\nkuin etanat taivasalla, aivan samoissa asennoissa kuin he klo 10:n\naikaan olivat nukahtaneet. Sade ei näkynyt heitä edes herättäneenkään,\nja ohuet vaatteet kääriytyivät kuin märkä silkkipaperi heidän\nruumiittensa ympärille. Dogi Pietari vingahti silloin tällöin, kun\nkaatoi vettä liian ilkeästi, mutta ei näyttänyt olo senkään mielestä\npaljon muutosta kaipaavan.\n\nKaikki ylähangan asukkaat ajattelivat hiljaisin selkäpiin väristyksin,\nmiten korjata makuupaikkaansa -- alahankalaisilla oli kuivaa -- ja\nkauan kuultiin sieltä täältä monoloogimutinaa.\n\nSitten nousi aurinko ja uusi aamu pisti vielä jonkun viivan\nFahrenheitiä lisää konsuli Blaken eilispäivän huomioihin.\n\nSeikka, mikä tekee tunnelman jollakin tavoin yhä erämaisemmaksi, on\nvesi-ulapan ehdoton tyhjyys. Lentokalat ovat lakanneet lentelemästä,\nsitruunalevyt kadonneet, delfiinit eivät kohota enää selkäänsä, ja\nlukuunottamatta paria valaanpyyntilaivaa Monrovian edustalla, emme\nmoneen päivään perätysten ole nähneet ainoatakaan alusta, yhtään savua.\nAinoastaan sähköaallot antavat merkkejä siitä, että kaukana kulkee\nmuitakin laivoja.\n\nTavaton merkkitapaus oli niinollen, kun hra Haupt, radiotelegrafisti,\nlähetti tänään ilmoitustaululle raportin: \"Windhuk kommt\". Windhuk\non nimittäin yksi niistä kuudesta höyrylaivasta, joita Deutsche\nOst-Afrika-Linie lähettää myötäpäivään ympäri Afrikan. Tuntui\nsuorastaan suurenmoiselta saada sellainen rendezvous näillä vesillä.\n\nMe tirkistelimme merelle. Me odotimme. Viimein lähetettiin pikajuoksun\nylös hra Hauptin luo: \"Milloinka Windhuk tulee?\"\n\n\"Olkaa hyvä ja odottakaa, minä kysyn, missä se nyt on\".\n\nKesti melkoisen aikaa ennenkuin vastaus valmistui. Mutta sitten se\nkuului niin selvänä kuin toivoa voi:\n\n\"Kohtaamme Windhukin 4 t. 25 min. kuluttua. Kenraali Joubert ja\nvapaaherra Nisco ovat matkustajain joukossa.\"\n\nKenraali Joubert, kaikille tuttu boerisodasta, -- se nyt oli melkeinpä\nuutinen. Mitä osaa vapaaherra Nisco ihmiskunnan uusimmassa historiassa\nnäyttelee, ei kukaan voinut selittää. Uusi airut hra Hauptin luo:\n\"Olkaa hyvä ja kysykää Windhukista, mikä herra on vapaaherra Nisco.\"\n\nPian tuli vastaus, että hän on upporikas portugalilainen. Enempää\ntuskin tarvitsimme tietää.\n\nNoin 4 t. 10 min. kuluttua kohosi savua edestäpäin, pian nousi\nnäkyviin korkea laiva, ja 4 tuntia 27 minuttia siitä, jolloin hra\nHaupt oli ilmoittanut kohtaamisesta, tervehtivät nuo sisarlaivat\ntoisiaan. Oli melkein liikuttavaa nähdä sitä valtavaa innostusta, jolla\nsadat tapahtuman-nälkäiset valtameren kyntäjät noilla kummallakin\nlaivalla tervehtivät tätä harvinaista sivuutusta, huomioonottamatta\nlippusukulaisuuden ja näiden kahden laivan kulkureittien yhteisyyden\nvaikutusta sieluihin.\n\nMutta sitten löi herra Haupt vielä uuden valtin: viisi minuttia\nkohtauksen jälkeen riippui Taboran taululla koneellakirjoitettu,\ntäydellinen luettelo Windhukin matkustajista. Laivassa oli paljon\ntuttuja, sanoi eräs Lounais-Afrikaan menevä matkustajamme. \"Vai niin,\nnyt matkustavat Mayerit taas Europaan, ne sitten eivät saa rauhaa\nmissään\". \"Ja kas neiti Sterneä, kun menee takaisin.\" Tuo toinen\nlaiva sai tietysti meidän luettelomme, sitä katsellakseen ja siitä\njuorutakseen.\n\nJoku tunti myöhemmin lähetin Turkuun n.s. valtameri-kirjeen, 30\nsanaa pitkän. Tämä miellyttävä postimuoto on sellainen, että teksti\nlennätetään johonkin vastaiseen suuntaan kulkevaan laivaan, tässä\ntapauksessa jo tuohon kadonneesen Windhukiin, joka ensimäisestä\nsatamastaan (Lissabonista, Southamptonista, Hampurista) toimittaa\nviestin edelleen, kirjoihinmerkittynä kirjeenä. Sellainen lähetys,\njoita saksalaiset ja englantilaiset laivat ottavat perille\ntoimittaakseen, maksaa 5,50 Rmk., mitä hintaa ei voida pitää\nkalliina, huomioon ottaen, että se saapuu vastaanottajan käsiin monta\nviikkoa aikaisemmin kuin tavallinen säännöllinen kirjepostimme (Kap\nkaupungista). Saattaisi kyllä lähettää myöskin maa-asemien kautta\n-- olemme nyt sattumalta puheluissa Guineanlahden kaupunkien kanssa\n-- Suomeen oikeankin sähkösanoman, joka saapuisi perille jo samana\npäivänä, mutta niin tärkeitä asioita minulla ei ole kerrottavana. Hinta\nolisi noin 5 Rmk. sanalta. Kaikessa tapauksessa on hupaisaa tietää,\nettä tällaisenkin päättömän avaruuden takaa voi huutaa kuultavan\n\"haloon\", joka tunkeutuu kotimaassa erään tutun eteisen ovesta sisälle\njoitakuita tunteja sen jälkeen, kun on sen laskenut lentoon.\n\n\"Maailma niin suuri on\" lauloi aikoinaan tunnettu nimimerkki Z. T.\nSe on yhä vieläkin totta. Mutta valitettavasti tarkoitti kirjailija\nainoastaan maapalloa. Ja se on, rakas setä, tullut koomillisen pieneksi.\n\nKapteenit eivät ole koskaan väärässä. Siksi tuo lemmetön temperatuuri\nmuuttuikin, noin 4:nnen asteen kohdalla pohjoista leveyttä. Ilma tuli\nmiellyttäväksi ja yöllä sai unta. Katoavan mantereen paahde loppui.\nSuuntasimme nyt matkan suoraan Benguellaan, ja ne lukijoista, jotka\ntuntevat maapallon luomusta, tietävät, että tämä merkitsee saaretonta\nmaapallon paikkaa, joka ulottuu päiväntasaajan yli St. Helenan\npohjoispuolella. Tuon suuren viivan poikkikulku on aina juhlallinen\nhetki. Olopaikkamme klo 12 päivällä on kuten tavallisesti merkitty\nseinäkarttaan pienillä neulalipuilla, jotka toinen upseeri pistää\npaikalleen. Samalla aikaa ilmoittaa purjehduskortti todellisen asemamme\nmainitulla kellonlyömällä, edellisellä vuorokaudella tehdyn matkan\npituuden ja keskinopeuden tuolla matkalla. Näiden aikamääräysten avulla\nsaatoimme päällystöä häiritsemättä arvioida ajan, jolloin olimme\nkulkeneet ekvaattorin ylitse. Sen piti kesäkuun 27 päivänä tapahtua klo\n8 tienoissa illalla.\n\nIltapuolella tunnelma nousi huomattavasti. Klo 8 kokoontui laivan\norkesteri kävelysillalle. Klo 8,10 vieritettiin tummanväristä tynnyriä\ntakakannelle. Klo 8,20 asetettiin kolme matruusia, eräänlaiset\npeltikauhat kädessä, alahangan kaiteen viereen, kukin eri korkeudelle.\nSe oli vastustamattoman jännittävää.\n\nKlo 8,24 annettiin komentosillalta kellosignaali. Orkesteri alkoi\nsoittaa, -- klo 8.24.30 vihelsi pilli, jysähti kanuunanlaukaus -- ja\n\"Suomen ratsuväen marssin\" kaikuessa kulki Tabora poikki päiväntasaajan!\n\nHuima hurraa pitkin laivaa. Samassa tuokiossa sytyttivät nuo kolme\nmatruusia tuleen kauhainsa sisällön ja bengaalinen trikoloori leimahti\npalamaan: Itä-Afrikan linjan signaalivärit. Ja nyt laskettiin mereen\nse salaperäinen tynnyrikin, tuleen sytytettynä: kelluva tervasoihtu,\njoka jäi pian yksin, ilotulittamaan kappaleen ekvaattoria, edeten yhä\nkauemmaksi luoteesen.\n\nHyvästi, sinä kulunut pohjoinen pallonpuolikas, sinä monien kehnouksien\nnäyttämö ja lukemattomien ent. kanssalurjusten paksu kalotti, hyvästi!\n\nTaivas kaartui avoimena ja kimmaltelevana yli kartanomme.\nSeljällään kellottava uusikuu kiilsi lännessä. Vielä saattoi nähdä\npunaisenhohtavan linjavahtimme keinuvan tuolla aalloilla, ajelehtien\npasaadituulen mukana hiljaa pohjoista kohti.\n\nSeuraava päivä oli pyhitetty päiväntasaajan kasteelle. Toimitus on jo\nhiukan vanhanaikaistunut ja lienee yhä enemmän katoamassa. Kuitenkin\noli yleisö taipuvainen tällä kertaa oikeaan kastejuhlaan, tiettävästi\nkaikkien linja-esikoisten iloksi. Osanotto oli kuitenkin vapaaehtoista,\nja koska minä tunsin tuon jotensakin karkean toimituksen omituisuudet,\nniin päätin, samoinkuin parikymmentä muutakin matkustajaa, jäädä\nnollaviivan eteläpuolella pakanaksi. Se ei ollut ylpeyttä, vaan\nvähäistä varovaisuutta ja terveyden huomioonottoa.\n\nKlo 2 lähti kiertämään juhlasaatto. Ensin kulki orkesteri, jäsenet\nkyökkipiioiksi puettuina. Sitten seurasi Neptunuksen hovijoukko ja itse\nukko kahden puolisonsa kanssa. Ja sen jälkeen koko kastelasten jono,\njoita oli yli sata, naiset juhlapuvussa, miehet päinvastoin.\n\nHovi kokoontui lavalle uima-altaan viereen. Neptunus nousi ylös ja\npiti juhlapuheen kapteenille, lopettaen sanoilla: \"Ja muuten voin\ntuoda terveisiä virkaveli Wilhelmiltä.\" Kun oli mukana teatteriseurue,\ntoimitti hänen majesteettinsa ja osa arvohenkilöitäkin tehtävänsä\nmestarillisesti, ja meripiispan saarna oli suurenmoinen.\n\nNyt huudettiin naiset esille. Ensin Mére triple, joka astui\nkastepenkin ääreen maailmannaisen koko varmuudella. Hovilääkäri tutki\nstetoskoopillaan, selitti, että madamia vaivaa kroonillinen amoliittis\nja antoi hänelle heti jättiläismäisen suklaapillerin. Sen jälkeen\nhuusi piispa kuuluville hänen uuden nimensä, pilvi eau-de-Colognea\npuhallettiin Mèren iloisille silmille, ja hänet oli kastettu. Samalla\npikkuhauskalla tavalla suoriuduttiin muistakin naisista.\n\nMutta sitten seurasi miesten lauma, ja siitä syntyi melkoisen\nhurja kansanhuvi. Kastepenkki vietiin pois ja kysymyksessä oleva\nmies sai istuutua altaan laidalle. Ensin toimitettiin jälleen tuo\nlääketieteellinen tutkimus ja potilas pakotettiin tyhjentämään puoli\njuomalasia mikstuuraa, joka oli valmistettu aamulla erään laivassa\nolevan kemistin avustuksella. Se oli laadittu vaarainmehusta,\nmerivedestä, pickles-kastista, risiiniöljystä, pulveriksi jauhetusta\ngorgonzola-juustosta, kiniinikeitteestä, suolasta ja sinapista. Se oli\nkauniin punaisenharmaan-keltaista, ei varsin kirkasta nestettä. Jos\nken kieltäytyi sitä nielemästä, kutsui Neptunus murjaaninsa ja heidän\npuumiekkainsa ahkerasti töykkiessä meni rohto kulauksittain vatsaan.\n\nSen jälkeen astui paikalle hoviparturi apulaisineen. Valtavaan,\npurjekankaasta tehtyyn striigeliin, jonka toinen pää oli pujotettu\nuhrin niskaan ja toista päätä tempoi apulainen säännöllisessä\ntahdissa, hioi Figaro metriä pitkää partaveistään, joka oli sekin\npuuta. Apulainen saippuoi miehen köysiluudalla, joka oli kastettu\nsuopa-ämpäriin, ja sitten veteli partaveitsi tarmokkaasti pitkin korvia\nja nenää ja kaikkea, mikä eteen sattui. Luulipa melkein kuulevansa\nsärkyväin rustojen ritinää. Ja yhtäkkiä, ilman varsinaista johdantoa,\ntarttuivat parturi ja hänen apulaisensa kiinni uhrin nilkkoihin ja\nväänsivät hänet takaperin alas vesialtaaseen, jossa virkapukuun puettu\nmerikonstaapeli painoi häntä vielä kolme kertaa veden alle.\n\nTätä toistettiin pikkutoisinnoilla pitkin koko riviä. \"Esineet\"\nkäyttäytyivät eri tavalla, mutta osoittivat kaikkea toivottavaa\nurhoollisuutta, vaikka niillä, jotka eivät osanneet uida, oli hyvinkin\nvaikeaa.\n\nKun oli suoriuduttu suunnilleen puolesta, tapahtui kumminkin jotain\naivan odottamatonta. Muuan vankka mies, toisen luokan matkustaja,\nkumartui sillä hetkellä, jolloin parturityrannit aikoivat iskeä\nhäneen kiinni, eteenpäin, tempaisi heistä yhden toiseen, toisen\ntoiseen käteensä ja paiskasi heidät yhdellä nykäyksellä päälaelleen\nveteen, keikahtaen siihen samalla itsekin nurinniskoin. Syntyi hurja\nriemu, ja katsojain haltioituminen muuttui suorastaan ulvonnaksi, kun\ntuo pahoin arvossa alennettu yliparturi, joka hukkasi kaapunsa ja\npiippahattunsa, nousi takaisin altaasta, jolloin huomattiin, että hän\noli hienoasuinen Johannesburgin magnaatti, Efraim Goldberger, vanha\nNürnbergin juutalainen ja seitsennumeroinen Kapin kauppias. Enimmillä\nei ollut aavistustakaan, että tämä taitavasti toiseen hahmoon verhottu\nsuur-inkvisiittori oli juuri hän, ja hän itse näytti hirvittävän\nnololta.\n\nKuitenkin hän nauroi muitten kuorossa ja jatkoi kylmäverisesti\ntoimitustaan. Mutta käsittelystä huomasi, että hänen sisällinen\nraivonsa jo purkautui, minkä seikan sai kokea m.m. siivo tohtori\nWolff, joka aakkosellisista syistä joutui viimeiseksi kastettavaksi.\nSitäpaitsi sipistään, että Goldberger on hiukan mustasukkainen\nvilkkaasta vaimostaan, ja hän sahasikin pykäläisellä aseellaan\nraivoisasti tohtorin viatonta niskaa.\n\nProletariaatti -- kaikki nämä kiusatut -- oli saanut sappea sisäänsä\nja ympäröi nyt uhkaavana piispan ja apulaisen, selvissä aikeissa\nuittaa heitäkin. Seuraus oli, että koko seremonia, jonka piti päättyä\npuheella ja juhlallisella lähtömarssilla, hajosi. Neptunus meni\nkirkuvine puolisoineen käpälämäkeen, hovi hälveni ryhdittömästi ja\norkesterikaunottaret syöksyivät soittoneuvoineen ja nuottitelineineen\npesulaitokseen, jossa eräs pieni kiinalainen lukitsi oven heidän\ntakanaan.\n\nNyt seurasi jälkinäytös: kastamattoman miehistön pyydystäminen. Syntyi\nhurja kokkien ja jungmannien ajojahti. Ensimainitut joutuivatkin\npian kiikkiin, mutta merimiehistä tuli kovempi leikki. Niinkuin\noravat kiipesivät he märssiin ja korkeammallekin, vainolaisia kapusi\njoukoittain perästä, ja oli tosiaan kauhistavaa nähdä, miten kiikkuva\nnippu käsiä ja jalkoja koetti selvittää asiaa siellä korkealla. Erästä\nnuorukaista ei saatu millään voimalla alas, vaikka häneltä riuhdottiin\npois lakki, takki ja housut. Huvittavaa oli kilpajuoksu pitkin\netukannen aurinkokatosta. Tuuli pullisti tuon raskaan kankaan kahdeksi\nsuureksi patjaksi, ja siinä tallusteli, uppoili ja pyöriskeli hurjasti\nparikymmentä matruusia, saadakseen kynsiinsä laivapojan, joka olikin\njuuri ollut siellä, mutta oli nyt jo kadonnut.\n\nSekasikiöiltä, keltaisilta ja mustilta, oli periaatteessa kielletty\npääsy valkoihoisten jaloon leikkiin, mutta kuinka kävikään, jo\nojenteli eräs vanyamvesneekeri soikeassa altaassa ja huusi kuin puukko\nkurkussa. Silloin suuttui pääpursimies tosissaan ja antoi tyhjentää\naltaan, ja sillä toimituksella lakkasi tuo noin neljä tuntia kestänyt\nekvaattorikaste lopullisesti.\n\nPäivälliset olivat juhlalliset. Koko salonki koristettu kiinalaiseen\nmalliin. Ennen jälkiruokaa sammutettiin valaistus ja kiinalaismarssin\nkaikuessa, joka oli otettu Tshaikowskin \"Casse noisettesta\", asteli 12\nmandariineiksi puettua stewardia sisään, joka toisella vavan nenässä\nlyhty ja joka toisella glassia simpukoissa, jääkimpaleiden ympärille\nriviin asetetuissa, jäiden sisässä punaiset lamput.\n\nPäivä loppui pitkällä ohjelmalla, jonka suorittivat teatterilaiset,\nkaikki todellisia kykyjä. Nuori itävaltalainen Erich Nahod,\nsäveltäjä ja klaveeriherra, oli seurueen neuvotteluissa esimiehenä.\nJohtaja James Bauer esitti hänen kanssaan Wildenbruchin \"Noidan\nlaulun\"; melodraamana, Schillingin musiikki. Enkä luule, että moni\nAfrikan-retkeilijä on matkallaan sinne saanut jalompaa taidenautintoa\nkuin tämä meille aivan odottamatta annettu. Lausuja muistutti\npaljon August Lindbergiä (\"Myrsky\"!) ja intohimojen täyttämä numero\nsai harvinaisen akustisen taustan -- meren pauhinan, joka vyöryi\nsisään paristakymmenestä avoimesta ikkunasta, matalina, laulavina\nkuohahteluina. Flyygelin soitto kuului tuota aallonkäyntiä korkeampana,\naivan kuin itse merestä nousseena. Ja yksinäinen miehen ääni kaiutti\nhuutojaan, sanojaan ja valituksiaan niinkuin jostakin luostarisaarelta\npimeydestä.\n\nKiertäväin taiteilijain kuljeskelussa maailman rantaa on aina\nviehätyksensä, mutta varsinkin suuri se on silloin, kun se esiintyy\nmatkoilla kaukaisiin erämaiden siirtokuntiin, joissa hylky-filmeillä\nvarustettu kinematograafi on korkeimpana huippuna ja persoonallinen\ntaide harvinaisempaa kuin uudet lähteet erämaassa. Syyskauden alussa\non meidän pelottomain komedianttiemme oltava takaisin kotonaan,\nnäyttämöillänsä Berlinissä ja Dresdenissä. Pikku neiti Schenckille,\nSchiller-teatterista, se käy ehkä vaikeaksi, sillä jos saamani kuvaus\nLounais-Afrikan miehistä on oikea, tulee vähintäin 25 heistä tarjoamaan\nhänelle huoletonta elämänuraa, yhtä rikasta mustista palvelijoista kuin\nköyhää vaihtelusta.\n\nSinä yönä eivät monet nukkuneet laivalla. Minä vetäydyin kojuuni kello\nyhden aikaan, mutta kävelykäytävästä kuuluvat kovat äänet herättivät\nminut kaksi tuntia myöhemmin.\n\n\"Hra Marting\", kuulin jonkun huutavan, \"hra Marting, tulkaa ulos.\"\nJyskytystä, vastalauseita. \"Hra Marting, tulkaa ulos\". Viimeinkin\nlienee kyseessä oleva noussut, sillä nyt jatkoi sama ääni:\n\n\"Hra Marting, teidän _täytyy_ ra-ra-ratkaista ri-ri-riita. Hra\nO-O-Oxybenz väittää, että valaskala ei voi saada re-re-reumatismia, ja\nminä väitän pä-päinvastoin. Voitteko te ra-ra-ratkaista tämän riidan,\nhra Ma-Ma-Marting?\"\n\nSyntyi pitkä ja sekava väittely. He menivät kaikki kolme takaisin ylös\nja rauha palasi käytävään.\n\nSeuraavana päivänä kuljeksi erään näyttelijän kaunis rouva side päässä.\nRouvasväki raporteerasi jokaiselle, joka halusi tietää: \"Mies löi häntä\nviime yönä, oli niin hirmuisen mustasukkainen.\"\n\nOnni, että Afrika jälleen lähenee. Valtameri-ulapan viikkoja pitkä\npainostus ahdistaa kovasti aivoja, ja harvain autuus on enemmistön\npainajainen.\n\nErämaat nousevat pian kuin keitaat aallokosta.\n\n\n\n\nVII.\n\nKAKSI ANGOLAN LOUKKOA.\n\n\nKello kuuden aikaan eilisaamuna, kun päivä sarasti harmaana ja\nepävarmana merellä, näkyi idässä maa. Minä olin istunut kannella kauan\nja pitänyt sitä kaukoputkella silmällä, kartta ja taskulamppu kädessä,\nolin nähnyt kuun laskevan ja etelän-ristin kalpenevan ja säpsähtänyt\nensimäisen majakan tuikahduksen huomatessani. Afrikan valoja -- --\n\nHiljalleen soljuimme edelleen ja verkkaan kohosi ranta. Tunsin\njoutuneeni juhlatunnelmaan niin suureen kuin ei koskaan ennen. Tällä\ntavalla sitä on kohdattava uutta, suurta maailmaa -- merellisenä\naamutuokiona, keula kohti neitseellistä, asumatonta rantaa. Sillä\ntäällä ei ketään asusta, täällä kohoavat ainoastaan hiekkakivipengermät\nja niitten takana vuorijonon graniittiharjanteet sellaisina, joina\naurinko ne tuhansien vuosien kuluessa on nähnyt. Täällä ei sytytellä\ntulia, ei lauota pyssyjä, ei riistetä kalaa vedestä. Sillä täällä ei\nketään asusta.\n\nOmituista ja totta. Bahia da Lobito on pieni luonnonsatama, jota\nsuojaa merelle päin pitkä, kynnenmuotoinen hiekkasärkkä. Kapea\nsisäänpääsy-väylä aukeaa pohjoista kohti. Mannerranta on alastonta\nvuorierämaata, jonka ulommaisesta, jyrkästä rinteestä Atlantti on\naikojen kuluessa kuluttanut kaistaleen pois, joten koko reunus on\nsen näköinen kuin olisi Herramme luomisen jälkeen käytellyt siellä\nsuurta veistä, pystysuorasti viiltäen. Leikkauspinta on keltainen ja\nsiinä huomaa vaakasuoria kerrostumia. Yläpinta harmaanruskea ja, kuten\ngeoloogit sanovat, moutonneerattu, uurteinen, kuivuneita puron-uomia\nharjanteitten välissä. Riutan juurella tulee kuvaan lisää vielä\nvihreää: matalaa pensaskasvullisuutta. Ja kaidalla hietikko-kaarella,\naivan kuin toisessa maailmassa, on rivi taloja: Lobiton satama.\n\nSe on siinä omituisena repaleena puolikultuuria, ainoastaan jotakuta\nvuosikymmentä vanha, leviämättä muualle asumattomalla rannikolla.\nSen muodostavat jotkut virasto-barakit, tavara-vajat, bungalowit eli\nbengaalilaistyyliset yksikerroksiset talot, työväen kojut ja kapakka,\njossa on baari, biljardi, pianiino ja gramofooni sekä valtameren\npuolella suuri veranda, jossakin paremmalla seudulla miljoonan arvoinen.\n\nMaa on Portugalin, tarkemmin sanoen Angolan siirtokuntaa, Benguellan\npiiriä. Kauempana etelässä on samanniminen, 400-vuotias kaupunki.\nMinkä isäntäin maata olemme lähestyneet, huomaa ei ainoastaan\nlyhyellä aallonmurtajalla kulkevain ihmisten kasvoista, vaan myöskin\npostikonttorin katolla olevasta Republica Portuguesan lipusta ja\nitse tuosta rakennuksesta, joka kohoaa pikku kylttineen: \"Correio e\nTelegrapho\" yksikerroksisena, kipsistä ja uurrepellistä rakennettuna\nidyllisesti tamariskien ja nuorten palmujen keskeltä.\n\nTällä on aivan erikoinen historiansa, tällä Lobitolla. Kelvolliset\nsatamat ovat Afrikan länsirannalla, varsinkin päiväntasaajan\nlänsipuolella, huomattavia harvinaisuuksia. Niinpä ei koko pitkällä\nSaksan Lounais-Afrikalla ole ainoatakaan satamaa -- paitsi keskustassa\nolevaa Valas-lahtea, joka on englantilaisten oma. Mutta Portugalin\ntaloudellinen pulahan on tunnettu. Kaikki olettavat, että sen täytyy\nennemmin tai myöhemmin myydä afrikalaiset siirtomaansa. Julkinen\nsalaisuus on myöskin, että Englanti ja Saksa ovat tästä asiasta\ntehneet jo alustavan sopimuksen, jonka pääasiallinen sisältö on, että\nMoçanbique on joutuva aikoinaan ensimainitulle vallalle ja Angola\nviimemainitulle, joka saisi siten pohjoisessa arvokkaan jatkon karulle\nLounais-Afrikalleen.\n\nNämä tulevaisuuden mahdollisuudet ovat alkaneet harmittaa\nportugalilaisia, jotka ovat kaikesta huolimatta säilyttäneet vahvan\nuskon valtansa säilymiseen. Angolaan nähden, jonka sisäosat kätkevät\naavistamattomia rikkauksia (siirtokunta on melkein neljä kertaa\nsuurempi Suomea), on tämä hermostuneisuus ilmennyt kahta vertaa\nrajumpana. Osiksi on koetettu kaikenlaisilla väliehdoilla estää muiden\nvaltioiden laivoja lainkaan poikkeamasta rannikolle, toisaalta jälleen\non alettu äkillisellä innolla järjestää kuntoon siirtomaan neljä\nvuosisataa laiminlyötyä ankkuripaikkaa, nim. juuri tätä rauhallista\nBahia da Lobitoa.\n\nVuoden 1914 tammikuun 1:een päivään saakka eivät saksalaiset laivat\nsopimuksenmukaisesti saaneet käydä Angolan satamissa, korvauksenaan\nkäytännössä merkityksetön portugalilaista laivaliikettä Saksan\nItä-Afrikassa koskeva vastakielto. Mutta viime vuonna ei Saksa\nsuostunut enää uusimaan tätä sopimusta, ja Lissabonin katkeruudeksi\nkäyvät nykyään Deutsche Ost-Afrika-Linien laivat sekä Lobitossa että\nMossamedeksessä, jonne huomenna poikkeamme. Tuntee, että näiden\nhyvinvarustettujen saksalaisten valtion postihöyrylaivain säännölliset\nvierailut merkitsevät täällä vakinaisen saksalaisen liike-elämän alkua\nsekä näiden vuosisatoja laiminlyötyjen ja viljelemättömäin maiden\nvakavaa ja hiljaista valloitusta. Mereen saakka ulottaa kyllä pitkä\nNamib-erämaa vedetöntä, karkoittavaa aluettaan. Mutta 1700-2000 m.\nkorkean Sierra Gorvo d'Andraden toisella puolella, joka tänne selvästi\nnäkyy, alkaa Angolan hedelmällinen ylämaa, jossa sade ja auringonlämpö\nvaihtelevat oivallisesti ja josta Lobiton kelmeänlihavat rouvat\nhaettavat monipeninkulmaisen jalkamatkan päästä neekereillä multaa\nhiekkariuttansa vähiin kukkalavoihin. Siellä ylhäällä sisämaassa\nlepäävät odottavat miljaardit, ja Taboran vihellyspilli lähetti sinne\njälleen tänä aamuna yhden noita vihattuja germaanilaisia signaalejaan.\n\nSellainen on Lobito.\n\nEn suudellut maata, jolle nousin. Sillä satoja neekereitä tallusteli\nympärillä ja europalaiset olisivat minulle oman kansallisuuteni\npilkaksi nauraneet. Mutta otin kourallisen santaa jalkani ensimäisestä\njäljestä ja valutin sen oikeaan housuntaskuuni. Laivalla siirsin sen\nsitten pieneen alumiini-rasiaan, ja jos pääsen ehjin nahoin kotiin, saa\nse lepäillä pyhänä esineenä Afrika-kaapissani.\n\nKoska postikonttoria, joka oli minun ja muittenkin ensimäisenä\npäämaalina, piiritti kymmenkunta kundia, -- luukun edessä seisovat\npuoliväriset eivät ymmärtäneet edes portugalinkaan kieltä, -- tein\nkävelyretken pääkatua pitkin ja palasin sitten radan vartta takaisin.\nLobitossa on nimittäin aivan uusi satamaratakin, joka jatkuu aina\nCatumbellaan ja Benguellaan asti. Meille tarjottiin halpaa ylimääräistä\njunaa, ajaaksemme viimemainittuun paikkaan, joka on vähäpätöinen ja\nkolkko, mutta ikänsä ja alkuperäisyytensä puolesta houkutteleva.\nVaikka henkilömaksu koko matkasta olisi noussut ainoastaan 6 Rmk.,\nilmoittautui pelkästään kahdeksan halukasta ja aie meni myttyyn,\nnäiden kahdeksan suureksi harmiksi. Sen sijaan ryntäsi suuri enemmistö\nRestaurant Lobitoon juomaan tynnyriolutta -- kalliimpaa, huonompaa\nja lämpimämpää kuin laivalla, jossa saa sekä tummaa että vaaleaa\ntynnyri-bieriä inhimillisellä hinnalla kaiken matkaa Afrikan ympäri.\n\nHupaisia olentoja, tuo enemmistö. Ensin se tuskittelee kaksitoista\nkaunista päivää, miten saisi rajattoman yksitoikkoisen valtameriaikansa\nloppumaan. Ja nyt, kun harvinainen ja arvokas pikkuvaihtelu tuodaan\nheidän eteensä suorastaan tarjottimella, ei anneta itseään liikuttaa,\nvaan ruvetaan oluvisille hienoimmalla erämaan rannalla, mitä Atlantilla\nenää on varastossaan. Eräät syyttivät, että 6 Rmk. on rahaa. Sitä\nnäkökantaa saattaisi kunnioittaa, elleivät nämä terveen-säästäväiset\nluonteet joisi varmasti tänäkin iltana sampanjaa monta ja suurta lasia.\n\nMinä sydämestäni vihaan heitä, noita velikultia, sillä he estivät minut\nkäymästä maailman kuuluisimmassa orjakauppa-pesässä, jonne muinoin aina\nsuurten merenkulkijain ajoista asti tuotiin elävää, mustaa norsunluuta\nsalaisia karavaaniteitä ja lastattiin, samoin salaisesti, toisen\ntavaran nimellä vietäväksi kaiken maailman rannoille, viljelyksille\nja kaivoksiin. Sellaisen tahtoisi edes hajulta tuntea, sillä se on\n\"conquistadorien\" suurta seutua sekin, portugalilaisten valloittajain,\njoitten hahmojen varjot yhä vielä merellä risteilevät.\n\nAinoallakaan mustaihoisella ei ole kotia hiekkasärkällä, eikä\nylimalkaan lähiseuduillakaan. He oleksivat täällä ainoastaan satama-\nja rautatietyöläisinä, asuvat ahtaalle sullottuina uurrepellistä\nvalmistetuissa kojuissaan ja elävät köyhää vetojuhdan elämää,\nmulattien ja nimivalkeain käskettävinä. Melkein kaikilla heillä\nhuomasin tuon hyvän ja kummastuneen lapsenkatseen, joka on ominainen\nturmeltumattomalle neekerille. Ja miten vähän maailman hyörinä koski\nheitä, huomasi heidän täydellisestä tungettelun puutteestaan. Kukaan\nei huutanut kaupaksi mitään tavaraa, kukaan ei tyrkyttänyt itseään\noppaaksi tai tulkiksi, ainoakaan lapsista ei kerjännyt.\n\nKolme naista kulki hiljaisina syrjässä, hedelmäkorit pään päällä,\nottaen ne ujon-arasti alas, kun joku seisahtui ostamaan. Kaupat tehtiin\nsiten, että ostaja itse otti, mitä halusi, ja neekerinainen nosti\nyhden, kaksi tai useampia sormiaan, mikä merkitsi 10, 20 j.n.e. reissiä.\n\nKun kamerunilainen ystäväni antoi 100 reissiä (puoli frangia) 80\nasemasta ja huiskautti kieltävästi kättään, ettei hän noita 20 takaisin\ntarjottua ota, seikka, jota tällaisessa tapauksessa tuskin pitää\ntehdä, ei nainen hymyillyt kiitollisena, vaan alkoi seurata meitä,\npitkän matkaa. Kun me pysähdyimme, tuli hän luokse ja ojensi hiljaa\nkuparilanttiaan. Minä otin sen. Hän katsoi minuun kummastuneena,\ntarkasteli meitä molempia ja viittasi sitten oikeaan omistajaan. \"Se on\ntuon.\" Mutta kun Kameralla ei vieläkään huolinut, otti nainen, pitäen\nasiaa itsestään selvänä, rahan pois minun kädestäni, arveli hetkisen,\nveti sitten koristaan 4 banaania ja ojensi ne Kamerullalle. Koska tässä\nheräsi mielenkiinto nähdä, mitä nyt seuraisi, kieltäytyi hän uudestaan\nottamasta takaisin omaansa. Silloin kumartui nainen maahan, asetti nuo\nneljä banaania varovasti hiekalle, veti etusormellaan niiden ympärille\npiirin, nousi ja meni pois.\n\nPieni luonnonoikeuden luento. Oli miten oli, neekerinainen jäi\nvoitonpuolelle, ja valko-ihoiset reistailijat katselivat noloina maassa\nolevia banaaneja, arvellen, merkitsiköhän tuo piiri \"tabu\" vai kuitattu.\n\nJonkun tunnin kuluttua kuljimme saman paikan ohitse, jossa sillävälin\noli liikkunut kymmenittäin ihmisiä. Banaanit olivat paikallaan. Piiri\nmerkitsi siis: tabu, näillä hedelmillä on jo omistaja, niihin ei kukaan\nsaa koskea.\n\nSe oli, niinkuin väitin, harvinainen ja neitseellinen seutu. Vuoden\ntai parin päästä ei siitä ole paljoa jäljellä. Ehkäpä näimme täällä jo\nviimeisen hiekkaan vedetyn piirin.\n\nLobito vaipui meren taakse. Taustan vuoret ylenivät, mutta hälvenivät\npian taivaaseen sulautuen Meri sulki meidät jälleen tarhaansa, jossa\nei ole aitoja ei katto-ortten eikä seinäin nitinää, ei vanhan keinun\nkitinää kesäiltana.\n\nSeuraavana päivänä jouduimme keskelle suurta valaslaumaa, joka keikaili\nylä- ja alahangan puolella n. 50-1000 metrin päässä laivasta. Me\nolimme jo muutamia päiviä nähneet merkkejä valaista ja myöskin eräitä\nammattipyytäjiä tähystelemässä. Mutta nyt ui niitä siellä sakeanaan,\nmelkein joka kymmenes minutti suihkuttivat ne vietteleviä geysirejään\nmikä mihinkin ilmansuuntaan. Lihavia selkiä kohosi kuin mitäkin\nvedenalaisia veneitä aalloista, ja välistä keikahti joku sangen vilkas\nyksilö melkein suulleen pystyyn läiskien valtavalla, kaksihaaraisella\npurstollaan ilmaa, aivan kuin oikeissa vanhanaikaisissa\nvalaanpyynti-kuvissa.\n\nSe oli melkoisen komea näky, ja me toivoimme enää ainoastaan saada\nkatsella itse jännittävää pyyntiä Sitä ei kuitenkaan näytty meille\nsallittavan, sillä pian tuli pimeä ja huomenna olisimme kai jo kaukana\nleikistä. Kohtasimme kuitenkin erään valaslaivan joka hinasi tuollaista\nkuollutta jättiläistä, ei kuitenkaan irtaallaan perässä, vaan\nkupeellaan pitkin alahankaa Eläimen pää pysyi koholla vedestä, ja siitä\nsaattoi suunnilleen päättää, miten iso ruumis oli. Se yksimastoinen,\npieni höyrylaiva kulki kyllä mukavan kiikarimatkan päässä, mutta ei\nsilti tarpeeksi lähellä, että siitä olisi voinut ottaa selvän valokuvan.\n\nAamu valkeni varhaisin torventoitauksin. Mies, joka puhaltaa meidät\nvalveille tavallisesti kello 1/2 8, soittaen kornetilla jonkin laulun\n-- sangen miellyttävä herätystäpä -- saattaa olla hyvin häikäilemätön,\nkun uusi satama nousee näkyviin. Silloin on hän saanut määräyksen\ntoitottaa matkustajat henkiin klo 7, 1/2 7, 6, jopa 1/2 6. Kun on\nkunnolla päässyt kannelle, nauttii siellä riutuvan tähtisen yön\nkauneudesta ja auringon nousun itäisestä kimmaltelussa.\n\nNiin lähestyimme Mossamedestä, Angolan vanhaa eteläasemaa. Siellä ei\nTabora päässyt laituriin. Kaupunki on aivan avomeren partaalla ja kuohu\nhuuhtoo korkeana koko rannikkoa. Ankkuri laskettiin ja viranomaiset\nlähestyivät laivaa valkeilla venheillä, joita kosteankiiltävät neekerit\nsoutivat. Eräitä hedelmäkauppiaita lähti myöskin venheillä liikkeelle\nja mandariinikeot heidän vasuissaan hohtivat kauas kuin punertava kulta.\n\nTuosta pikkukaupungista ei ole paljoa kerrottavaa. Nykyisessä asussaan\non se suunnilleen 75 vuotta vanha, mutta paikka mainitaan jo sangen\naikaisissa matkakirjoissa, ja täälläkin on orjakauppa kukoistanut,\ntietojen mukaan vielä 1890-luvulla, mutta pikku olettamustemme mukaan\nmyöskin vuonna 1914. Kokonaisnäköala on: jono taloja aivan veden\nrajalla, palmuja, köyhäin asumuksia hajallaan kaupungin laitamilla;\nhiekkakivi-perustaan hakattu linnoitus, jossa on 2 pientä kanuunaa;\nvaltava laivanhylky, keltaisenruskea kirkko -- sekin esimerkki\nmimikrystä [suojelevasta samannäköisyydestä. Suomentaja] -- ja\nkehyksenä ja taustana jälleen Namib, tuo suuri erämaa.\n\nYlängöt sisämaassa päin, jotka myöhemmin päivällä tulivat\nsini-autereisista uduista näkyviin, ovat taffelvuori-rakennetta,\nmahtavain, muinaisten kerrostumain jäännöksiä, joissa on säilynyt katto\nja jyrkät kyljet. Yksi näistä reliikeistä on kaikilta puolilta niin\nkulunut, että huipulle on jäänyt ainoastaan pienenpieni vaakasuora\ntasava ja että keila näyttää yksinäiseltä tulivuori-kukkulalta,\nkuolleena uneksivalta keskellä lentohiekka-tasankoa.\n\nLoitommaksi kätketyllä sisämaalla on pieni kultuurihistoriallinen\nsilauskin, jos niin voisi sanoa. Alinomaa kiertävät boerit joutuivat\nnimittäin aina tänne saakka säteettäisillä retkillään kantapaikastaan\nKapista ja perustivat tänne siirtolan nimeltä Humpata. Siitä on jo\nvuosikymmeniä. He viihtyivät hyvin, perustivat farmeja ja toivat\nseudulle onnea. Mutta portugalilaiset eivät ymmärtäneet parempaa\nkuin pitää heitä verojuhtinaan, alkoivat rettelöidä järjettömästi\nheidän kanssaan, ja kerran lähtivät sitten nuo raskaat härkävaunut\njälleen vierimään matkaansa, takaisin Kunenen kaalamojen poikki,\neivätkä palanneet enää koskaan. Leijonat tassuttelivat kummastuneina\nhiljaisissa, lihattomissa taloissa.\n\nKaikkialla laivassa tuntui imelä mandariininkuoren haju, kun käänsimme\nkeulan takaisin merta kohti. Ja kun Tabora kiersi eteläisen niemen\nympäri, jonka kärjessä maininki huiski korkealle ilmaan viuhkoina\nja morsiusharsoina, solahti neiti Irene synnynnäisen sujuvasti\npianotuolille ja soitti \"Frühlingsrauschenin\".\n\n\n\n\nVII.\n\nPETER MOORIN MAASSA.\n\n\nEräitä vuosisatoja sitten oli lähellä Svakop-jokea, eteläisen\nkääntöpiirin seudulla Lounais-Afrikassa lahti, joka oli merkitty\nvanhoihin englantilaisiin merikortteihin nimellä Sierrabai. Sinnekin\noli kaakkoispasaadi koonnut jonon tiuhaa hiekkaa, joka sulki piiriinsä\ntyyntä vettä ja loi laguunirauhaa. Tämän paikan löysi vuonna 1485\nportugalilainen kapteeni, Diogo Cao ja pystytti sinne ristin. Kerran,\nei tiedetä milloin, hävitti myrsky koko suojuspadon, luonnonpato\npyyhkäistiin pois, valtameri vyörytti vesivuoriaan paljastettua rantaa\nvasten ja Sierrabai oli ainaiseksi kadonnut, samoin Diogo Caon risti.\nTästä elää kuitenkin muisto likimmäisen niemen nimessä: Cape Cross.\n\nSe oli ensimäinen tunnettu inhimillinen kosketus seutuun, joka on\nnykyään Afrikan nuorin ja eräässä suhteessa huomattavin siirtovaltio,\nnimittäin Saksan Lounais-Afrika, lyhyemmältä nimeltä Lounas, kuten\nGustav Frenssen sanoo kertomuksessaan Peter Moorista.\n\nEi pitkää aikaa siitä tuli tänne Bartolomeo Diaz. Se tapahtui vuonna\n1487. Hän löysi etelämpänä toisen ja lujemman bain, Angra Pequenan,\n\"pikku lahden\". Se on gneissi- ja graniittiharjanteitten keskellä\nja on nykyinen saksalaisten Lüderitzbucht. Myöskin Diaz pystytti\nsinne ristin. Se oli rautaa, upotettu marmoripilarin päähän ja\nseisoi paikallaan vielä 100 vuotta sitten. Nyt on se englantilaisten\nKap-museossa ja ainoastaan vähäpätöinen merkki ilmaisee sen entisen\npaikan.\n\nSe oli toinen käynti Lounaassa.\n\nSitten se hyljättiin pitkiksi ajoiksi. Sillä Diaz ja De Saldanha\npääsivät Kapiin ja sen ympäristöllä oleviin lahtiin, tapasivat vettä,\nhedelmiä ja paljon muuta ihanaa ja löysivät Indian väylän. Kuiva,\nsynkkä Lounas unohdettiin, ja vasta myöhään 1700-luvulla nousi\nse jälleen nimettömistä. Kapin valaanpyytäjät -- hollantilaiset,\nenglantilaiset ja amerikalaiset -- laskivat ahnaan halukkaina keskelle\nLounasmeren lihavia valasparvia ja keräsivät traaniset jaalansa\nWalfischbaihin, \"Bahia das Baleas\". Sekin tapahtui lähellä Svakopia,\nkuivuvaa virtaa. Sittemmin tulivat hylkeenpyytäjät ja 1820-luvulla\nguanonkerääjät, eräs liverpoolilainen firma \"Livingstone\" etunenässä.\nVuonna 1844 keikkui yhtaikaa 6000 miestä kolmessasadassa laivassa\nrannikkosaarten lähettyvillä, jonne pingviininlantaa oli kokoontunut\nAatamin päivistä saakka, aina 12 metrin korkeudelta. Ne olivat aikoja!\n\nSitten seurasivat lähetyssaarnaajat ja yhtaikaa heidän kanssaan\n1800-luvun löytöretkeilijät, joiden joukossa ruotsalaisella Karl Johan\nAnderssonilla oli 50- ja 60-luvulla huomattava paikka suurmetsästäjänä,\nkaupustajana ja neekerien sotamarsalkkana.\n\nSaksalainen lähetystyö, joka alkoi 1844 ja harjoitti myöskin kauppaa,\nvalmisti jossakin määrin nykyistä asiaintilaa, mutta ikäänkuin Saksan\nLounais-Afrikan avaimen löysi vasta bremeniläinen kauppias Adolf\nLüderitz, joka 1844 uskalsi matkata sinne, perustaakseen kauppapaikan\nja luultavasti myöskin kullanhakuaikeissa.\n\nKaksi vuotta myöhemmin hän katosi tietämättömiin, koettaessaan\nerään matruusin kanssa palata pienellä vaatevenheellä meritietä\nOranje-joen suulta Angra Pequenaan. Eräät seikat viittaavat, että\nhän oli jo päässyt erämaan timanttisalaisuuden perille, joka nyt on\nkoko Lounaan merkkiasia. Mutta se salaisuus katosi hänen kanssaan,\nja 22 vuotta saivat sitten nuo \"valaisevat kivet\" kiiltää yksinään\nauringonpaisteessa, ilman noukkijoita, kuten vuosisatoja sitä ennen,\nkunnes 1908 muuan kafferi otti kourallisen niitä, näytti roskan eräälle\nsaksalaiselle ratamestarille ja saattoi siten käyntiin liikkeen, joka\nviime vuonna tuotti 50 miljoonaa nettoa ja on nyt kaikkineen ainakin\nmiljaardin arvoinen, pelkästään sen mukaan, mitä nykyään voidaan\npäättää.\n\nHuhtikuun 24 p:nä 1884 sähkötti Bismarck Saksan konsulille Kapin\nkaupunkiin, että valtio ottaa kauppias Lüderitzin kauppapaikan\nsuojelukseensa. Siten perustettiin Saksan Lounais-Afrika.\n\nMitä uskomattomia vaikeuksia Saksa ja siirtolaiset ovat sitten saaneet\nkestää luodakseen jotakin tästä kauhistavasta erämaasta, jonka meren\npuolella on Namib ja itäpuolella Kalahari, täytyy jättää tässä\nkuvailematta.\n\nTulo Svakopmundiin on saksalaisen länsilinjan suurin merkkitapaus.\nTorviorkesteri soittaa germaanilaisia lauluja jo ennenkuin aurinko on\nnoussut lätäköstä. Isänmaalliset liput läiskivät mastoissa ja kapteeni\nesiintyy valkeissa, kultanappisissa liiveissä.\n\nVieraskuntalaisestakin tuntui hetki merkittävältä. Näin joukon\nmatkatovereitani seisovan käsilaukut kädessä ja hienot hatut päässä\nvalmiina siirtymään maihin.\n\nMére triplestä tuli peli. Puoli tuntia ennen laivasta lähtöä pälkähti\nnimittäin muorin päähän, että maa on ikävän näköinen, että laivassa on\nhyvä olla ja että hän saattaa matkustaa yhtä hyvin Ceyloniin, jossa\nmyöskin Häckel on oleskellut ja jossa kuului olevan niin kaunista,\nvaikka siellä on tiikereitä; joten hän päätti jäädä Taboraan muutamiksi\nviikoiksi lisää. Hän seisoi ylimmällä kannella, ja joka kerta, kun joku\nherra lähestyi, pisti hän keppinsä poikkiteloin hänen vatsansa eteen ja\npakotti hänet lausumaan mielipiteensä asiasta. \"Menenkö maihin täällä\nvai matkustanko Ceyloniin?\"\n\nKapteeni tuli. \"Minä neuvoisin kenraalitarta matkustamaan Ceyloniin, se\non varmaan miellyttävämpää.\"\n\nYlistewardi tuli. \"Tottahan, tietysti kenraalitar lähtee maihin täällä,\ntämähän on Saksan maata.\"\n\nMister Levinson tuli. \"Minä neuvoisin rouva von G:tä menemään\nmakaamaan.\"\n\nMinä nousin paikaltani, tein kierroksen kannella ja sain vuorostani\nkepin poikittain eteeni. \"Hyvä kenraalska, Ceylon on kyllä kaunista,\nmutta se on niin pieni. Minä teidän sijassanne valitsisin Mada--\"\n\nSilloin keskeytti Mére triple huudolla minut. \"Herra Jumala, tuollahan\nmenevät jo tavarani.\"\n\nAivan niin. Suuressa proomussa hinattiin paraikaa kaikkien\nSvakopmundiin jäävien tavaroita maihin, ja niiden joukossa olivat\nmerimamman kaikki matkalaukut.\n\nKiertokyselystä tuli pikainen loppu, ja kenraalitar lylleröi vaiti,\naivan kuin suulleen saaneena, välikannelle, josta matkustajat\nlaskettiin alas. Ainaisten kuohu-aaltojen vuoksi ei Svakopmundin\nedustalla milloinkaan pääse suoraan portaita pitkin kuljetuspurteen,\njoka nousee ja laskee alinomaa nopeasti, parin metrin korkeudelta.\nTäytyy käyttää vintturia. 4-6 henkeä asettuu jonkinlaiseen \"karoskaan\",\njoka muistuttaa lähinnä perhekeinua ja jossa on kaksi penkkiä ja seinät\nympärillä. Laitos hissataan ilmaan laivan kannesta, keikautetaan\nkaiteen yli ja lasketaan toiseen laivaan tai hinattavaan proomuun,\nmissä avuliaat kädet rientävät hätään ja matkustajat pääsevät\nonnellisesti kopista. Oli dramaattista nähdä Mére tripleä, kuinka\nhämmästyneenä hän kuvastui taivaanrantaa vastaan ja vaipui sitten\nhiljaa alas proomuun, ainakin 15 kertaa keppiään huiskauttaen.\n\nHe menivät, ja heissä toisen ja kolmannen luokan melkein\nmiellyttävimmät ihmiset. Seuraavalla hinauksella lähti myöskin \"les\nbeaux restes\" maihin, näkemään seutua kasvoista kasvoihin. Minun täytyy\ntunnustaa, ettei puhtaampaa ja siistimpää pientä erämaankaupunkia\nvoi kuvitellakaan. Tosin huomautti joku noista 41:stä baarista, mikä\nmäärä tuntuu runsaanlaiselta 1800:n valko-ihoisen virkistykseksi,\nmutta järjestys lienee mallikelpoinen. Kaupoissa on tarjolla melkein\nkaikkea, mitä Berlinin puodeista saa, jalokivistä ja turkiksista\nkärpäspapereihin ja postikorttialbumeihin saakka, ainoastaan kalliimpaa\nkuin Europassa. Kaduilla on hupaisat puukäytävät, niiden välillä näkyy\nerämaa puhtaassa pohjavärissään.\n\nLüderitzbucht, jonne seuraavana päivänä ankkuroimme, näyttää\nkummallisine vuorineen ja lelujen tapaan sinne tänne siroitettuine\ntaloineen joltakin kaupunginkuvalta 1600-luvulta. Jos Svakopmundissa\noli istutuksiakin, niin täällä ovat ne sen sijaan niin olemattomia,\nettä on tapana sanoa: \"Kun jonkun lüderitziläisen päähän pälkähtää\nnähdä jotain viheriäistä menee hän hotelliin ja tilaa kurkun.\"\n\nTäällä jätti minut hyvä ystäväni Kamerulla. Minä napautin hänestä\nkannella naamakuvan. Kun sitten pyysin vielä profiilikuvaa, vastasi\nhän, tuo tavallinen voittamaton vakavuus kasvoillaan: \"Ahaa, vai niin\nja sitten tahdotte painetut sormen jäljet?\" Minä seurasin tuota kelpo\nrikollista maihin ja kunnioitin hymyä, millä hän pikaisesti silmäili\ntätä kamalaa loukkoa jossa hänen nyt on kolme vuotta oteltava.\n\n\"Jaha, vai tämä se nyt on se uusi olinpaikkani. Kamerunissa oli palmuja\nja leipäpuita ja kukkia ja elefantteja ja suuria käärmeitä ja sadetta.\nTäällä näkyy olevan hiekkaa. Jaha, jaha. Kirjoittakaa nyt kuten\nlupasitte isäukolleni Colmariin ja kertokaa että minä saavuin hyvin\nperille ja voin hyvästi, ja muistakaa se, herra tohtori, että kirje\nHelsingistä on jonkun kerran vuodessa tarpeen, jonakin kauniina päivänä\nsaatte korvaukseksi laatikon harvinaisia mineraaleja Lounais-Afrikasta.\nHyvästi nyt.\"\n\nJa me löimme kättä, emmekä enää kai näe toisiamme.\n\nMinä maleksin yksinäni uurrepelti-barakkien ja betonitalojen välissä\nja löysin roskaisen kahvilan ja monien kamapuotien keskeltä aivan\nodottamatta ison kirjakaupan. Se oli tosiaan merkillistä. Siellä oli\nhyllyllä kaikkea, mitä kohtuudella vaatia voi, Goethestä ja Byronista\nLagerlöfiin ja Wolzogeniin asti, pöydillä olivat Simplicissimus, Woche\nja kaikki. Jos pilkisti ulos ikkunasta, näki takkuisen muuliaasin\nhankaavan pakaraansa uurrepelti-seinään ja hiekkapyörteen lakaisevan\nkäytävätöntä katua.\n\nMinä pyysin paikkakunnan lehden viimeistä numeroa, Lüderitzbuchter\nZeitungia, silmäilin sitä, näin johtavassa muutamia voimasanoja\nSvakopmundin virkaveljelle ja sanoin hymyillen tiskin takana\nolevalle herralle: \"Olisi huvittavaa tutustua tällaisen lehden herra\ntoimittajaan.\"\n\n\"Se käy kyllä päinsä\", vastasi hän hiukan kumartaen, \"toimittaja olen\nminä\".\n\nPuksis, sanotaan.\n\nNo, ei tässä surku auta, ja pian läksimme katselemaan kirjapainoa,\njoka oleksi saman talon toisessa päässä. Lounaassa julkaistaan\nkaikkiaan viittä lehteä. Kaksi lehdistä, jotka ilmestyvät Windhukissa\n(pääkaupunki sisämaassa), käyvät keskenään kiivasta väittelyä ja\nedustavat kumpikin eri agraariryhmäänsä. Muut pippuroivat toisiaan\nainoastaan ammatin vuoksi.\n\nLüderitzbuchtin kaupunginvaltuustolla oli ollut äskettäin tärkeä\nkokous ja ostamaani numeroa seurasi kokonaisuudessaan painettu\nkeskustelupöytäkirja. Mitä eräässä europalaisessa kaupungissa tästä\narvellaan? Milloin on meidän korpiviisautemme tarpeeksi syventynyt\nesimerkkiä seuratakseen?\n\nTuo itseään hankaava muuliaasi alkoi minusta tuntua suoraan sanoen\ninhimilliseltä. Minä huomasin järjestelmää sen liikkeissä. Ne olivat\nsitäpaitsi julkisia, ja se herätti luottamusta.\n\nHyvältä tuntui kuitenkin päästä jälleen takaisin laivaan, vihdoinkin.\nKun on asustanut 4 viikkoa hyvin varustetussa valtamerilaivassa, on\nkotoisuudentunne sitä kohtaan lujasti kasvanut.\n\nHyvästi, Lounas! Hyvästi, te näkemättömät timantit! Minä kävin kummun\nharjalla, jenka juurella eräs läntisistä löytö-alangoista oli aivan\nlähellä. Mutta sinne ei saanut laskeutua ilman kuvernöörin passia eikä\n30 Rmk:n pääsylippua, seisomapaikka. Minun täytyi alistua.\n\nHyvästi sinäkin, ylpeä Diazin kallio, vuosisataisten muistojen\nverhoama, ilta-aaltojen vaahdon huuhtoma! Ulapalle jälleen, kohti\ntummenevaa merta.\n\nNyt on matka suoraan Kapiin. Sieluni on kuin sampanja-malja, josta\nodotuksen helmiä yhtämittaa poreilee.\n\nAinoastaan kuun-ukko kärsii eteläpuolen vaivoja: hän on ylösalaisin.\n\n\n\n\nIX.\n\nKAPIN KAUPUNGISSA.\n\n\nKaukainen kellojen soitto kuului öisestä sumusta. Kaksi eri läppääjää,\njotka vuorottelivat, laulaen samaa säveltä. Meri oli sileä, mutta\nhuokui raskaasti ja kohotellen. Aivan hiljaa liukui laiva eteenpäin\nja hitaasti täyttivät kellojen äänet avaruuden. Cape townin sanottiin\nolevan varsin lähellä, mutta mitään ei kuulunut eikä näkynyt, paitsi\nnoiden kahden kutsuvan ääni.\n\nNyt loiskivat airot kaiteen alla juuri kohdallani ja venhe, jossa oli\nyksinäinen mies, sipaisi laivan kylkeä. Hän kurotti touvin päätä, joka\nriippui laivan sivulla ja sitten hän hävisi, huutamatta, puhumatta.\nTouvi kiskottiin vaivaloisesti laivaan ja sen jatko katosi sakeaan\nusvaan, eikä olisi voinut käsittää, kuka tai mikä touvia siellä\nkannatti.\n\nYhtäkkiä alkoi kuultaa makasiini melkein kyynärän päässä, sitten\nnostorana ja rantalaituri, ja kymmenen minutin kuluttua oli Tabora\nkaikkien seremoniain mukaisesti köytetty kiinni East Pearissa, jossa\npari pyöräpoliisia, eräät satamavirkailijat ja joukko hotellien\nhansom-vaunuja ja autoja oli odottanut sumussa \"the German Mail\nBoatia\", saksalaista postilaivaa. Tällainen oli se yksinkertainen ja\nhiljainen saapuminen satujen Kap-kaupunkiin.\n\n\"Hei, tohtori, nämä naiset ja minä aiomme lähteä kaupunkiin, ja\nkysymme, tuletteko mukaan.\"\n\nHuutaja oli laivan rohtomies ja naiset olivat neidit Irene ja Clara.\n\n\"Hyvä\", vastasi pyydetty jotenkin jäykällä innostuksella, ja pian\nistuttiin vaunuissa, joiden edessä oli kaksi muulia ja kuskipukilla\nmulatti. Hän puhui ainoastaan hollanninkieltä, tuo nuorukainen, mutta\nymmärsi mitä halusimme: nopeaa ja tulista kyytiä vielä näkymättömään\nCape towniin.\n\nKivihiilistä mustain ulkoalueitten ja tummanahkaisten\nhuligaanijoukkojen, tavaravaunujen räminän ja kapakalan löyhkän läpi\nvaunumme vierivät. Kaikkien kummastukseksi alkoi näkyä kaupungin\noireita. Kivitalo, kolme kivitaloa, jo katukin, poikkikatu,\neläväinkuvain teatteri, raitiovaunu -- holoo, se oli hurjaa vauhtia\n-- ja sitten tuli yhtaikaa paljon kaupunkia, suurkaupunkia,\nmaailmankaupunkia -- mulatti kiinnitti niin yhtäkkiä ohjaksia, että\nyhtähyvin Clara kuin Irenekin sysäytyivät eteenpäin, jolloin heidän\noli pakko punastuen tarttua kiinni kavaljeeriensa koipiin. \"Adderley\nstreet\", vonkaisi sekasikiö-kuski, ja siitä ymmärsimme, että se oli\ntäytetty. Kaupungin keskusta oli edessämme.\n\nKymmenen shillingiä hän vaati. Siis ensimäinen, mitä Capetownissa\nteimme oli huutaa poliisia. Nuo kaksi herraa vaihtoivat sitten\nkeskenään joitakin alankomaalaisia repliikkejä, ja tulos oli, että\nmatka maksoi kuusi. Mulatti hyryytteli hymyillen matkaansa, josta\nsaatoin päättää, että taksa oli neljä shillingiä.\n\nOlipa miten oli, nyt seisoimme vaan Adderley Streetillä, aivan\nmajesteettisen \"Standard Bank of South African\" edessä, joka on\nsamannäköinen kuin Lontoon pörssi, mutta valkea. Kansa oli jo\nhyvässä liikkeessä. Täysiä double-trameja kiiti hyristen ohitse, ja\nkäytävien laidoilta kaikuivat lainehtivana kuorona kukkaskaupustajain\nhuudot. Mustat, ruskeat ja keltaiset matamit nostivat meitä kohti\nsylittäin liljoja ja gladiooleja, mimoosoja ja kämmeköitä, ja pieni\nkafferin-pätkä huiskutti edessäni Table Mountainilta tuotua hopeapuun\noksaa. Vielä viipyi sumu alhaalla, ja katu hälveni näkyvistä kortterin\nvälimatkan päässä. Mutta elämä virtaili vilkkaana, ja nyt alkoi\nsydämestä tuntua, missä mies oli, Kapin kaupungissa.\n\nMinulla oli yksityisohjelmani, kohotin etelämaalaisella\nkohteliaisuudella hattuani, toivotin noille kolmelle muulle\nmiellyttävää jatkoa ja astelin tuntemattomia vaiheita kohti, olettaen\ntietysti, että lähtöäni seurasivat saksalaiset mietelmät suomalaisesta\nepäkohteliaisuudesta. Hukata loruamalla suuri päivä, joka ei koskaan\npalaa, olisi kumminkin ollut tukalampaa kuin jaksoin sietää.\n\nEräällä pysäkillä odotin tuokion Camps Bayhin menevää raitiovaunua,\nja pian olin radalla, jota nimitetään \"The finest tram ride in the\nworld\", maailman hienoin raitiovaunu-retki. Haluanpa melkein uskoa,\nettä tuo superlatiivi on paikallaan. Sillä kun on tullut kaupungin ja\nhuvilavyön ulkopuolelle, nousee vaunu yhä korkeammalle, piiniametsän\nhalliin, jonka muodostavat suorat rungot ja jota kattaa tumma havusto,\nläpikiiluvine taivaineen. Ja kun puut vasemmalla puolella harvenevat ja\nkaikkeus yhtäkkiä avautuu eteen, hohtaa tuolla valtavassa voimassa ja\nkuvaamattomassa kirkkaudessa Taffelvuoren uurteinen möhkäle, irrallaan,\nsininen taivas taustana.\n\nLaakso kylpee päiväpaisteessa ja kaupungin talot sulautuvat vaaleaksi\ntasangoksi. Valtameren vaahtoseppeleet kiertävät rantoja ja kallioita,\nja tuolla, -- -- ah tuolla, tuo tumma vuorinen, yksinäinen huippu\netelämeren puolella, sen aavistaa Cabo da Bona Esperançaksi, maailman\nniemistä ensimäiseksi.\n\nSellainen joukko yhteen koottua kauneutta voi saattaa aikamiehen\nmelkoisen hämilleen. Sillä se voi tuoda hänelle kyyneleet silmiin ja\nsaa hänet tuntemaan joutuneensa taivaan avoimelle ovelle, nolona ja\ntalonpoikaisena.\n\n\"Please adjust your dress\", kuuluu yhdestoista käsky. Minutti\ntai pari myöhemmin olisi siis jälleen selvä mies. Elämän totiset\nkulminatsioonit eivät ole laajoja ylätasankoja, ne ovat pelkkiä\nhuippuja ja hetkiä. Niitä ei koskaan uudestaan tapaa, enemmän etsittyjä\nkuin odottamattomiakaan. Se juuri antaakin niille tuon ehdottoman\nerikoisuuden, jumalhetkien keskittyneen leiman. Se, että ne kiireesti\nhälvenevät kaikesta paitsi muistostamme, on niiden pyhyyden signum.\n\nJoten: ajatelkaamme matkaamme edelleen ja mitatkaamme graniittikivessä\nolevia arovuojokivi-kristalleja. Ne ovat nimittäin täällä harvinaisen\nsuuria ja porfyyrisinä esiintyviä, koko vuorenlaatu muistuttaa\nSchwartzwaldin graniittia, josta Lederer on hakannut taltallaan\nBismarckin. Table Mountainin ylin massa on valkeanharmaata hiekkakiveä,\njoka muuttuu alaspäin mennen okranväriseksi ja purppuranpunaiseksi ja\njonka jalustana on kantavuori. Kosketuskohdan näkee monin paikoin tien\nvarrella. Kauempana, Sea Pointin kohdalla, se laskeutuu meren alle,\nmutta nousee jälleen loitompana näkyville.\n\nRaitiovaunu kulki kovaa vauhtia sitä \"satulaa\" myöten, joka on\nTable Mountainin korkean ja Lions Head-nimisen huipun välillä.\nTämä leijonan-pää, jolla on transvaalilaisen kopjen, neekerimajan,\ntyypillinen muoto, -- alaston, särkynyt kallion huippu, kohoava\njyrkästä, tasaisesta rapautumissora-keosta, ainoana todisteena siitä,\nettä keossa on vielä jäljellä kova ydin --, on Kapin toisen kuuluisan\nvuoren jatko. Meren puolelta katsoen, huomasin sen ylös lähtiessäni,\nnäyttää se tosiaan sangen paljon monumentaalisena lepäävältä\nnaarasleijonalta, joka vartioi erästä brittiläisvallan suurinta\naarretta.\n\nEnimmin hämmästyi siellä vuorella sen tavatonta kasvullisuutta. Koko\nThe Mountainin puolella oleva laaja satulankylki hohti aivan kuin\npelkkä suuri botaninen puutarha, varsinkin mitä pensaskasveihin tulee.\nMutta myöskin moninaisella yrteillä oli kallio verhottu, ja niin totta\nkuin oli heinäkuu, etelämaan sydäntalvi, oli kuitenkin kaikkialla\nkukkia. Millään seudulla, Honkongin ympäristöä lukuunottamatta, ei\nrajoitetulla alueella liene sellaista villin kasviston lajirikkautta\nkuin Kapissa. Pelkästään tähän saakka sieltä löydetyt Erica-lajit\nlähenevät viittäsataa. Valkeaa, keltaista, sinistä, punaista,\npurppuran-mustaa kanervaa. Sadat kämmekkälajit seuraavat toisiaan\nvuorossa kaiken vuotta -- \"ainoastaan todella huonoina vuosina eivät ne\njoskus huhtikuussa kuki\", kirjoittaa Kapin kämmekköiden suurmestari,\ntohtori H. Bolus, F.L.S. [\"Fellow of Linnean Society\", lontoolaisen\nLinné-seuran jäsen. Suomentaja.]\n\nVaunu vieri alamäkeen, Camps Bayta kohti. Vuoret saivat uusia\nääriviivoja, ja minä siinä aprikoin, missä joku niistä 60:stä tiestä\nolisi, joita myöten tähän asti on noustu Taffel-vuorelle. Kaksi viikkoa\nsitten kuoli eräs kuulu kiipeilijä, pudoten 500 metrin korkeudesta\nsillä luotisuoralla uralla n:o 61, jonka hän aikoi avata käytettäväksi.\nEi liene suinkaan vaikeata päästä, vuoren tasaiselle laelle eräitä\nrotkopolkuja pitkin. Aikaisin ylös saakka kiivennyt mies (v. 1503) oli\nensimäisiä europalaisia, mitä ylimalkaan siihen saakka oli Kapissa\nkäynyt, nimittäin Antonio de Saldanha. Vuori kantoikin kauan hänen\nnimeään, ja sillä pitäisi olla se vieläkin, sillä taffel-vuori on\ngeolooginen yleiskäsite ja esiintyy erikoisnimenä hiukan kömpelönä\ntaruverhoistaan. Vuoren kronikoissa mainitaan muuten erikoisella\nkunnioituksella ruotsalainen botanikko Thunberg, joka nousi vuosina\n1773-76 sen laelle 15 kertaa.\n\nAlas mentiin jarrut vireessä. Pitkässä vaunussa, johon mahtui 61\nhenkeä, oli meitä 3: ohjaaja, konduktööri ja minä. Cape townissa ei\nraitiotie-virkailijoilla ole uniformua. Kuka heistä on puettu mitenkin,\nmutta se ei näytä kuitenkaan kirjavalta, sillä jokaisella heistä on\npuhdas kiiltokaulus ja moitteettoman siisti puku. Ajo siellä näyttää\nsuunnilleen samanlaiselta kuin tilaisuudessa, jolloin meidän kotoiset\nherramme ovat koeajolla uudella vaunulla.\n\nPyörät raapivat ja yhden shillingin matka loppui.\n\nMinä olin joutunut ylen ihanalle kylpylä-rannalle. Metrinkorkuiset\nkuohuaallot vyöryivät loputtomasti toisiaan seuraten hietaan ja\nsoljuivat jälleen hiljaa takaisin. Merestä eroitetussa altaassa, jonne\nhaikalat eivät voi päästä, kahlaili parvi pienokaisia. Kyltti reunassa:\n\"Ainoastaan europalaisia lapsia varten\".\n\nPieni teehuone houkutteli tulemaan sisään. Paikka ulkoverannalla\n-- \"tea, cakes, newspapers please\" -- ja tunsin itseni tavattoman\nitsevaltiaaksi ja hyvinvoivaksi.\n\nNaurun tirskahdus häiritsi minua. Joku seisoi sisällä lasipaviljongissa\nja tirkisteli niskaani. Minä käänsin päätäni ärtyneenä -- kolme nenää\npainautui siellä latuskaksi ruutuun: Claran nenä, Irenen nenä ja\nlaivalääkärin nenä. Tavaton voitonilo loisti heidän kasvoistaan.\n\nHe lienevät joutuneet ennen minua lähteneellä vaunulla, ja nyt he\nilkkuivat asemaa. Minulla oli ollut kuitenkin liian kaunis yksinmatka\ntoivottaakseni nyt heitä niin pitkälle kuin pippuri kasvaa; sitä\nkasvoi muuten aivan lähellä pitkin tien vartta. Kvartetti lyöttäytyi\nsiis jälleen yhteen ja pian saapui vaunu, joka oli Sea Pointin kautta\nvievä meidät vuoren toista puolta takaisin kaupunkiin. Uusi pitkä\nmatka ilman pitkäveteisyyksiä. Rikkaiden huviloita, yksi belvedere\ntoisensa jälkeen. Laakerit ja myrtit reunasivat raidetta, sypressit\nja araukariat, tamarindit ja elämänpuut siimestivät taloja, ja vuoren\nrinteillä kohosi jälleen jaloryhtisenä piiniametsä.\n\nHarvoin näin palmun ja siitä olin hyvilläni. Sillä palmut tekevät\nmieleni suruiseksi. Nuokkukoot ne välttämättömänä silhuettina Tahitilla\nja valmistelkoot ohjelmanmukaisesti taateleita ja palmunpähkinöitä.\nMutta niiden luonteessa on jotain kylmää ja tunnetta vierovaa, jotain,\njoka ei kuulu homo-suvulle, vaan bushmanneille ja paviaaneille. Miten\nihana oli sielulleni sen sijaan havupuiden runsaus, ja kuinka hienona\nleyhyi hento talvinen pihkain tuoksu tummista metsiköistä! Kapin\nauringon alla ei sypressi ole mikään kalmistopuu, ja tamarindi on\nmelkeinpä lehmus.\n\nMatkakehä sulkeutui ja olimme taas Adderleyn vilinässä.\n\n\"Nyt, hyvä herrasväki\", sanoi tohtori, \"ehdotan, että menemme\naamiaiselle.\"\n\n\"Voi, ei vielä, minun täytyy ostaa pleureusi\", kitisi Clara.\n\n\"Ja minun parasolli\", täydensi Irene.\n\n\"Minä menen Groote Schuuriin\", ilmoitin minä varomattomasti.\n\n\"Mikä se on? Onko se intressantia?\"\n\n\"En tiedä, se on Cecil Rhodesin vanha huvila. Hyvästi nyt, aika\nrientää.\" Jonka jälkeen minä kiiruhdin lähimmän auton luo ja istahdin\nsiihen.\n\n\"Ei, tuo näyttää kovin mukavalta\", huusi rohtomies, ja tuossa\nvilauksessa oli koko seurue aluksessani. Fatum, minun fatumini oli\nselvä. Että en saisi yksinäni kaapia Kapia. Kuitenkin soin itseni\nasettua hyvälle paikalle ohjaajan viereen, joka oli sekoitus boerista\nja kvarteronista [valkoisen ja mulatin jälkeläinen. Suomentaja], ja\npäätään tyytyväisesti nyökäten suuntasi hän matkamme Groote Schuuriin:\nseitsemän mailia.\n\nPaikka on pohjoispuolella Devils Peakia, Sierra de Saidanhan jatkoa, ja\non se ylen suuri, viettävä puisto, jonka alaosassa uinuu Cecil Rhodesin\nentinen cottage eli maja ja yläosaa koristaa \"Rhodes Memorial\",\nkansallismuistomerkki.\n\nAuton vauhti hiljeni, yksinkertainen tienviitta neuvoi, missä olimme,\nja hiljalleen hyrräsimme edelleen ruskeanpunaista tietä, nurmikkojen ja\npuuryhmien välitse ja korkeain vartiopuitten holvin alitse. Ainoaakaan\nihmistä ei näkynyt, ei ketään portilla, ei kauempanakaan. Mutta kaikki\noli hyvin hoidettua ja ajotie kova ja sileä.\n\nGroote Schuur -- \"Suuri lato\" -- hohti edessämme valkeana ja hienona,\nollen vain yksikerroksinen, viivoiltaan hollantilainen. Oikeaan\nkatseluun olisi tarvittu ainakin kokonainen päivä. Yksinään Rhodesin\ntyöhuone ja kirjasto olisi vaatinut oikeastaan tuntikausia, niihin\nluettuna taiteellisesti koristettu makuuhuone, jossa on m.m. Marcus\nAureliuksen mietekirja avoinna ja eräät sanat viivattuina: \"Muista,\nettä olet roomalainen, mutta älä unohda, että olet Caesar.\"\n\nUn peu pathétique, sanovat kai selvät sielut moisesta asettelusta.\nSillä en luule Rhodesin muistaneen Marcus Aureliuksen kehoitusta\nsilloin, kun hän nukkui viimeistä kertaa Groote Schuurissa. Mutta\nkuitenkin se sopii tyyliin, ja hän oli yleiseen tunnetusti Caesarien\nuskollinen tutkija. Kirjastossa on koneellakirjoitettuja käännöksiä\nkaikista mahdollisista roomalaisista keisariteoksista, jotka eivät ole\nilmestyneet vielä englanninkielellä ja katselija näkee, että niitä on\nkäytetty. Samoin on koko suuren Napoleon-osaston laita.\n\nTuntijoille tuottaisivat kai tuon loistokodin kalliit porsliiniesineet\nja kutomatyöt suurta iloa, mutta voimakkaimmin esiintyvät kuitenkin\nsiellä reliikit, nuo monet pyhät arvomerkit ajoilta, jolloin Rhodes oli\nmatabelien keskuudessa: kuningas Lobengulan sinetti, repaleiset liput.\n\nMutta edelleen. \"Tuolla on lordi Gladstonen talo\", sanoi ohjaaja\nviitaten huvilaa vasemmalla puolella. \"Ja tuolla asuu usein sir Rudyard\nKipling\", kolmannessa pienessä rakennuksessa ylempänä rinteellä.\n\nAjettiin eteenpäin, yhä vain ylämäkeen. Oikealla puolella vilahti\npuiden lomissa monta lajia antiloopeja, kauempana kaksi zebraa --\nharvinainen näky keskellä hienosteltua puistoa. Eräiden puiston osain\nasukkaina on näet etelä-afrikalaisia metsäneläimiä, ja aituukset on\ntehty niin tilavat ja vähän näkyvät, etteivät katsojat eivätkä eläimet\nitse saa häkkivankeuden vaikutusta. Poikkeuksena ovat ainoastaan\nleopardit ja eräät muut sellaiset, jotka asuvat ahtaammalla, mutta\nnekin täydentävät osaltaan sitä Rhodesin luomistyön kopiaa, jota tämä\njoukko vapaan metsän elämää edustaa.\n\nNyt kääntyi auto jyrkästi oikealle ja kiiti vaakasuoraa tannerta\npitkin läpi tiheiden viidakkojen. Aukeama -- hiljainen huudahdus -- ja\nedessämme hohti temppeli. Se oli matkamme määrä.\n\nRhodes Memoriaal on doorilainen pilarihalli, johon leveät, moniosaiset\nportaat nousevat. Se on kokonaisnäöltään melkein marmori-valkea,\nmutta kiviaines on pelkkää graniittia. Portaat, pilarit, arkitraavit,\nreunukset, kaikki ovat Kapin prekambrisen kauden tuotteita. Suuria\nmöhkäleitä ja vähän liitoksia.\n\nHavumetsän helmaan rakennettuna on pyhäkkö aivan vuoren otsikon alla.\nSen alimmassa osassa, keskellä, on ratsastajan kuva, \"Physical Energy\",\njänteekäs, alaston mies ohjaten ratsuaan. Rhodes oli kerran nähnyt\ntämän teoksen kuvanveistäjä Wattsin luona ja ihaillut sitä suuresti.\nKun tämä muistomerkki sitten rakennettiin, lahjoitti taiteilija\nveistoksensa homman toimeenpanijoille, ja on se täällä saanut\nonnistuneen paikan. Tuo villin-voimakas ryhmä, jonka pronssin pinta\non käsitelty niin, että se vaikuttaa rapautuneelta kiveltä, jännittää\nkaikki lihaksensa karauttakseen avaraan maahan tuonne pohjoiseen päin;\näärimmäiseen saakka tarkoin vastaava Miehen, hänen tahtonsa ja hänen\nvoimansa vertauskuva.\n\nKauimpana portiikin varjossa on holvattu seinäkomero, jonka Rhodesin\npronssinen kuva täyttää. Suuri pää nojautuu keveästi toiseen käteen,\nkatse on suunnattu alhaalla olevan ratsastajan yli, kaukaisuuteen,\njossa Etelä-Afrikan valtio haipuu laaksojen ja harjujen ja tasankojen\ntakana ilmanrantaan. Siellä paalutti Rhodes uusia, suunnattomasti\nlaajennettuja rajoja kuningaskunnalle, ja sen hän teki _yksin_.\n\nEn koskaan unohda kuvausta siitä, miten hän meni kolmen palvelijan\nkanssa, aseettomana niinkuin hekin, Buluvayon erämaahan ja odotteli\nviikkokausia taivasalla, kunnes Lobengulan sotilaat tulivat häntä\nvastaan, kuinka hän puhui noille tuimille miehille, voitti heidän\nsydämensä, sai heidät kuuntelemaan, uskomaan sekä ymmärtämään, mikä\netu heillä oli elää vapaina brittiläisten suojeluksessa. Samoin\nen voi unohtaa kertomusta, miten matabelit saattoivat Rhodesin\nhautaan, Matappoon, johon hänet laskettiin raskaan paaden alle,\nvyörykivilouhikkoon. He surivat häntä kuin suurinta päällikköään, he\nteurastivat viisitoista härkää ja tanssivat esi-isäinsä kuolintanssin\nvalkean vainajan ääressä.\n\nOikeastaan on tarina Rhodesista sille, joka on lähemmin sitä tutkinut,\njotakin niin hämmästyttävän suurta, miehekästä ja ennen kaikkea\nbrittiläistä, ettei siitä voisi puhumasta laata, jos arvostelisi sitä\nansion mukaan. Sillä lieneekö rajoja aatoksella, joka mahtuu Kiplingin\noodiin Rhodesin unelmista:\n\n    \"I dream my dream by rock and heath and pine,\n    of Empire to the nothward. Ay, one Land from Lions\n    Head to Line\".\n\n[\"Uneksin kallion kupeella ja piiniain alla unelmaani pohjoiseen\nulettuvasta valtakunnasta. Niin, vallasta Leijonan päästä\nekvaattoriin\". Suomentaja.]\n\nNuorukainen tuli keuhkotautisena ja kuolemaan tuomittuna tänne Kapiin,\nvahvistui sen ilmasta, ryhtyi timantti-keinotteluihin, ansaitsi jonkun\nverran omaisuutta ja palasi Englantiin jatkamaan opintojaan Oxfordissa.\nKeuhkotauti purkausi uudestaan ja Cecil John Rhodes matkusti toisen\nkerran tänne, sai jälleen kappaleen terveyttä, teki timanttikeikauksen\nuudestaan suuressa mitassa, paisui monimiljonääriksi ja valtiomieheksi,\nuneksijaksi, profeetaksi, sotilaaksi, päälliköksi, voimuriksi,\njättiläiseksi -- -- ja antoi maalleen kaikki, miljoonat, vallan ja\nhenkensä. \"He loved and served it\", hän rakasti ja palveli sitä,\nkertoo graniittiin kaivettu kirjoitus. 48-vuotiaaksi hän eli. Silloin\noli kuori käytetty ja Rhodes-systeemin molekyylit erosivat hajalleen,\nkokoontuakseen ehkä jossakin ultravioletissa vastaisuudessa saman\nluokan yhtymäksi kuin hän, mutta ei ennemmin. Sillä hänen mittaiselleen\nmiehelle ei maassa ole tilaa.\n\nHiljainen ja vakavuuden täyttämä oli paikka muistomerkin laella.\nKukaan vartia ei häirinnyt tiedonannoilla, joita ei anottu, ei näkynyt\nmuistoesineitä eikä maisemakortteja, ei ollut olemassa ilmoituksia, ei\nvaroitustauluja.\n\nOli raskasta, aivan raskasta lähteä Rhodes Memorialin luota. Mihin\nasettuikin: pengermälle, katse kohti hallia ja vuorta, tai korkeimmalle\npodestille, silmäten yli peninkulmaisten alain Kapin maata, yli\nrantahyökyjen ja sinisten kukkulain, kaikki oli sommittelultaan niin\nkäsittämättömän hienoa, ettei tosiaan saata olla oikeaa nähdä Napoli ja\nkuolla. Kapissa se tehtäköön.\n\nOli vielä jäljellä joku tunti päivää. Lunchimme Cleghornin verannalla\nmaistui selvältä ambrosialta, kahvin Grand-hotellissa tarjoilivat\nenkelit ja torkkuilemisella nojatuoliemme pohjassa oli hellä kotimainen\nmaku lasista benediktiiniä kahvikullan kanssa.\n\nSitten samoilin syntistä vauhtia kautta koko \"Kasteel de Goede Hoopin\",\nnautin verkemmin kuulusta luonnonhistoriallisesta museosta ja tein\nkunnioittavan kierroksen kirjastossa, jonka Shakespeare-painoksen ja\nAfricanan sanotaan painavan paljon kultaa. Mutta vähitellen täyttyi\npersoonallinen mittani, ei mahtunut enää pisaraakaan lisää, ja annoin\nkuuden maailmanosan kansanelämän, joka satamassa vallitsee, niellä\nitseni.\n\nKaupungista lähtiessämme puhalsi matkani ensimäinen myrskytuuli. Kapin\nnimihän ei ollutkaan alunpitäen sellainen, miksi Portugalin Joan II sen\nristi. Vanhimmissa kartoissa luetaan \"Capo di Diab\". Saldanha antoi\nniemelle nimen Cabo Tormentoso, myrskyinen. Ja muistoksi siitä kalvensi\nsataman ulappa tänä iltana monet posket.\n\nMutta terveet pelastuneet seisoivat huojuvassa rivissä imien\nappelsiinejä, kun kahdentoista apostolin vuori etelässä ja Spitaalisten\nsaari pohjoisessa todisti kulkuamme hyökyjen läpi. Ilta oli meidät jo\nsaavuttanut, Robben Islandin majakka oli sivuutettu, ja muistoista\ntäysin sieluin erosimme tuosta unohtumattomasta päivästä.\n\nOli pilkkoisen pimeä silloin, kun Cape Agulhas väistyi ohitse. Se on\nAfrikan eteläisin niemi. Meri, jota huominen aurinkomme oli valaiseva,\noli Indian valtameri.\n\n\n\n\nX.\n\nMOÇAMBIQUE-VIRRALLA.\n\n\nNoin sata vuotta sitten hallitsi Kap-koloniaa kuvernööri Donkin.\nHänellä oli nuori, kaunis ja älykäs vaimo, lady Elizabeth, Yorkin\ntuomiorovastin tytär. Aiottiin perustaa uusi englantilainen\nsatamakaupunki Kapin itäpuolella olevalle rikkaalle rannikolle,\nja kuvernöörin asia oli antaa sille nimi. Mutta samoihin aikoihin\nsairastui hänen ladynsä, riutui ja kuoli. Ja silloin pystytti mies\nhänen muistomerkikseen nimen. Kaupungista tuli Port Elizabeth.\n\nMe laskimme ankkuriin kauas kaupungin edustalle ja saimme katsella\nsitä pari tuntia matkan päästä. Se on yleismallinen englantilainen\npikkukaupunki ja saattaisi sen, mitä maisemaan, rakennustyyppeihin\nja koko olemukseen tulee, aivan luontevasti sijoittaa Kanaalin tai\nPohjanmeren rannalle. Vihdoin nouti satamapursi Talana meidät ja\nvilkkaiden merisikain ja unteloiden medusain välitse puskimme erästä\nlaituria kohti, joita Port Elizabeth ojentaa kolme avoimelta rannaltaan\nsuoraan ulapalle.\n\nTaborassa ollessamme oli valtameri tuntunut sileältä kuin puhdas\nlinoleumimatto. Mutta kun satamapurresta oli noustava, näytti seikka\ntoisenlaiselta. Juuri, kun päästiin laitalaiturin tasalle, töytäsivät\naallot meidät etäälle portaista ja joko metrin sitä ylemmäksi\ntaikka alemmaksi. Onneksi oli niillä siellä nokkela, solmuisesta\nköydestä tehty laitos, joka riippui irtaallaan alas vaakasuorasta\nrautatelineestä sillalta. Kun iski kyntensä pariin tuollaiseen köyteen,\nsaattoi niiden avulla koska tahansa keikahtaa nopeasti ylös portaille,\njossa lujat kädet ottivat tulijan vastaan. Sillä tavalla pääsimme\nsittenkin mukavasti maihin, yksinpä pieni, pyöreä rouva Hartmannkin,\njonka ominaisuus on huutaa kaikissa elämänvaiheissa apua. Hänen\njoviaalinen miehensä näyttää tosin jo kauan sitten lakanneen antamasta\nitseensä vaikuttaa. Mutta rouvalla on näköpiirissä aina joku uusi\nherra, sillä Jumalahan suojaa alinomaa kedon liljaa.\n\nTuskin olimme ehtineet rannalle, niin näimme plakaatteja, joissa\njulistettiin, että strutsin sulkain hinta vähän ennen meidän tuloamme\noli alentunut 40 prosenttia, joten meille suotiin onni kohta tehdä\naivan erinomaisia ostoja. Oletan, että tässä niinkuin monessa muussakin\nalennusmyynnissä alkuperäinen hinta oli samassa suhteessa koroitettu,\nettei hyppäys turmelisi ostajaa. Osa seurueesta pujahti silti lähimpään\nhatunsulka-kauppaan, heidän joukossaan myöskin rouva Hartmann, joka\nehti kumminkin sillävälin pari kertaa kuolla, kun eräs neekeri\nohimennessään sattui häneen koskettamaan.\n\nPort Elizabeth on pitkä mäenrinne, ja on siellä vaakasuora pääkatu ja\nparikymmentä poikkikujaa, jyrkkiä kuin Jaakopin tikapuut Dorén mukaan.\nErästä sellaista myöten jaksaa kuitenkin raitiovaunu hinautua ylös, ja\nse on miellyttävä seikka, sillä ylimmällä mäellä vihertää suuri puisto,\njossa puut paussia pitämättä suhisevat ja pohjolasta tullut saa ensi\nkertaa nähdä kolibrien lehdistössä kimmaltelevan.\n\nErään suurehkon rakennuksen seinässä oli kilpi: Museo. Kolmikko,\njäseninä miljoonaliike, \"Rudolph Herzogs Africahausin\" johtaja hra\nBeuster, nyt matkalla Svakopista Dar-es-salamiin, sanomalehtimies\nja kolmenkymmenen saksalaisen lehden kirje-leverantööri Sachers,\nsekä lopuksi minä, päätimme astua sisälle. Ensimäinen vaikutelma\noli ällistyttävä. Tulimme leveälle parvelle, joka ympäröi\nsuunnatonta hallia. Hallin ja osaksi parvenkin lattia oli peitetty\nlampaanvilla-paaleilla, hienointa angoraa. Museo -- niin, se oli meille\nuutta tyyppiä, opettavainen kyllä.\n\nKiertäessä ja katsellessa, jolloin ei ainoaakaan ihmistä näkynyt,\nselvisi, että olimme Port Elizabethin tavarapörssissä. Kaupunki\non maailman suurin strutsinhöyhen-keskusta ja suurimpia hienon\nlampaanvillan keskustoja.\n\nMutta museo? Puoliavoimesta ovesta kuulsi jokin täytetyn näköinen\neläin. Me kiiruhdimme sinne ja aivan oikein: kaksi pörssitalon salia\noli täpötäynnä nähtävyyksiä. Siellä oli papukaijoja, pussirottia ja\nhaikaloja, norsunluuta, merimetsoja ja Python-käärmeitä, mineraaleja ja\nkaivoskuokkia, jalopeuroja ja vanhoja sanomalehtiä. Keskeltä jotakin\nelukkajoukkoa tuijotteli Hadrianuksen pää, jäljennös erään tunnetun\nbritannialaisen löydön mukaan. Ällistyneempää keisari-ilmettä en\nsaata kuvitella. \"Mehercle, mitä _minulla_ on näiden elukkain seassa\ntekemistä?\"\n\nMitä näihin viimemainittuihin tulee, tuotti museo minulle yllätyksen,\njonkalaista ainakaan minun sieluni ei ole ennen kokenut. Juuri kun\ntarkastelin noita lukuisia kaappeja ja niiden monia preparoituja\neläimiä, suvaitsi nimittäin eräs täytetty eläin, noin kaniinin kokoinen\nmungooni, _kääntää päätään ja katsella minua_.\n\nEi ollut epäilystäkään, että hän teki sen, sillä hän iski vielä pari\nkertaa silmääkin.\n\nOlisi ollut arvokasta saada juuri silloin siitä valokuva. Aivoissani\nkulkivat ristiin rastiin lukemattomat avuttomat kuvitelmat ja niistä\noli konkreettisinta se, että Herzogin liike oli eilisiltana tarjonnut\nminulle Braunebergeriä. Tosin ei suinkaan raskasta moselia, mutta joka\ntapauksessa viiniä. Mutta sehän tapahtui jo eilen.\n\nJa tänään käänsi täytetty faaraokissa Port Elizabethin museossa\nminut älytessään päätänsä. Minulle ei ole tuntematon asia, että olen\njoskus elämässäni käyttäytynyt omituisesti. Että olin _sellainen_\neriskummallisuus, tuntui kuitenkin tukalalta.\n\nVilkaisin toisaalle, katselin pitkää käärmeen luurankoa, aloin laskea\nsen kylkiluita, ehdin kahteensataan, mutta sitten täytyi minun jälleen\nvilkua siihen piruun.\n\n_Nyt se seisoi takajaloillaan, etukäpälät lasia vasten_.\n\nTämä suora mahdottomuus sai minut jälleen tasapainoon. Ja silloin\nhuomasin, että museon johtaja oli taitavasti pistellyt sinne tänne\nkuolleen eläinmaailman joukkoon häkkejä, joissa oli pieniä eläviäkin\nmetsäneläimiä. Ilmestyksen ja sen ympäristön välillä oli oikeastaan\nseinät, mutta sen huomasin minä vasta myöhemmin.\n\nSiinä hiljalleen oli Port Elizabeth antanut meille kaikki, mitä\nmuutamassa tunnissa antaa voi, ja me lähenimme taas meren rantaa.\nSiellä näytti kaikki muuttuneelta, nousuveden aika oli tullut ja\nmelkoiset aallot vyöryivät rantatietä kohti. Laiturilla seisoi\nHartmannin herrasväki ostoskääryineen ja huolestuneiden näköisinä.\nSatamapursi keikkui sillan päässä.\n\nSain kuulla, että Kapin parlamentti oli äskettäin myöntänyt noin 40\nmiljoonaa markkaa aallonmurtajan rakentamiseksi Port Elizabethiin.\nEteläisin silta rakennetaan kolme kertaa nykyistään pitemmäksi,\nse on jatkuva kaarena pohjoista kohti ja jättävä kapean avoväylän\npohjoisimman sillan kohdalle. Näin suunnitellun sataman pinta-ala tulee\nolemaan kaksi kertaa niin suuri kuin Cape townin satama ja tuottaa\nse laivakululle tällä turvattomalla, mutta arvokkaalla rannikolla\nsuunnattomia etuja. Kaupungissa on nykyään 30,000 asukasta, mutta\nväestön oletetaan lähivuosina nopeasti lisääntyvän.\n\nSatamansuu on muuten jo melkein nelisatavuotinen ankkuripaikka, jota\nmerimiesten kesken kutsutaan _Algoa_ Bayksi. Ylempänä Lourenço\nMarquezin lähistöllä on _Delagoa_ Bay. Nämä kaksi nimeä ovat yhteydessä\nportugalilaisten vanhan ja yhä vieläkin säilyneen etu-indialaisen\nalueen kanssa, nimittäin Goan, jonka Albuquerque vuonna 1515 valloitti.\nKun hänen miehensä purjehtivat Goaan päin, \"al Goa\", viivähtivät he\nhetkisen täällä. Kun he palasivat sieltä, \"de la Goa\", pysähtyivät he\ntoiseen ja parempaan poukamaan. (Artikkelit eivät ole sopusoinnussa,\nmutta sen seikan selvittäkööt kieliniekat.)\n\nJuuri hetkellä, jolloin meitä lähdettiin viemään laivaan, kulki\nsillankorvalla kolme mustaihoista kantaen reklaamikilpeä:\n\n\"Polttakaa erinomaista paperossia 606.\"\n\nSe oli aivan omalaatuisensa tupakan nimi. Mitä mainioita ominaisuuksia\novela tehtailija oli osannut antaa tavaralleen, en tiedä, ja valitan,\netten ennättänyt hankkia yhtä laatikkoa tuodakseni sen kotiin ja\nnäyttääkseni.\n\nParemminkin kuolleena kuin elävänä ja enemmän kirkuvana kuin kuolleena\nlepäili M:me Hartmann sangen monessa sylissä kuljetuspurressa, joka\nkeikkui tosiaan niin, että vuoroin näki pelkkää taivasta, vuoroin\npelkkää vettä ja ainoastaan vilauksittain odottavaa laivaamme. Kun\nmadamea viimeinkin autettiin ylös amiraaliportaista, hoitelin minä\nsiinä tilaisuudessa esiinpistävää vasempaa kenkää, joka uhkaili\nnaamaani. Hänen muuta minuuttaan kantoi puolitusinaa toisia ritareita,\njotka omain sanainsa mukaan kutittivat häntä koko matkan portaita ylös,\nmikä kuuluu olevan roima lääke meritautia vastaan. Jos minäkin olisin\nsen tiennyt, ei minun olisi ollut lainkaan vaikeaa hellittää hiukan\ntuota kenkää ja hivutella hellästi hänen keijukaismaisia jalkapohjiaan.\nMutta ensimäisen Afrikan-matkan tekijä ei tunne vielä kaikkia temppuja.\n\nSeuraavana aamuna seisoimme taas uuden kaupungin edustalla, jolla on\nkolme nimeä. Virallisesti on sen nimi East London, käytännössä Buffalo\nHarbour ja tuttujen kesken Penmore. Keskimmäinen johtuu pienestä\nvirrasta, Buffalo Riveristä, joka yhtyy korkeain rantain uomassa\nidyllisesti mereen ja antaa laituripaikkoja pienille laivoille. Tabora\nei mennyt satamaan ja päällystö teki meille tiettäväksi, että se, joka\nmenee maihin, saa tehdä sen omalla vastuullaan. On nimittäin sattunut,\netteivät matkustajat maihin mentyään ole päässeet sieltä takaisin\nlaivaan, siitä syystä, että merenkäynti oli lisääntynyt sillävälin\nkuljetusmahdollisuusasteikon yläpuolelle. Myöskin Svakopmundissa kuuluu\nnäin tapahtuvan melkoisen usein.\n\nMaihinlasku-tavasta voi arvata, että täällä voidaan siinä suhteessa\njoutua melkoisen oikullisiin pulmiin. Lounaassa laskettiin uhrit\nvintturilla alas avonaisessa karossissa, täällä sitävastoin\nmiehenkorkuisessa, lujassa sylinterinmuotoisessa korissa, jonka\nkupeessa on ovi.\n\nEast Londonilla on oikeus ylpeillä nimellään siinä suhteessa, että\nBuffalo River on tosiaan Etelä-Afrikan Thames. Täällä pidetään suuria\nsouturegattoja, joiden tulokset lennätetään yksityiskohdin kaabelitietä\nLontooseen, Australiaan ja Canadaan. Tämä lisäys tietoihini pakotti\nminut vielä kerran kohottamaan kaukoputkeni ja tarkastelemaan yhä\nlisääntyvällä kunnioituksella virran suuta. Cambridge, Oxford,\nkilpasoutuveneet, Old England -- -- Old England forever! Eläköön vanha\nEnglanti!\n\nMatka yhä koillista kohti oli rauhaa tuottava ja kaunis. Koko välillä\nCapista Port Nataniin näkyy rannikko aivan selvästi kaiken päivää.\nJa vaikka siinä ei olekaan mitään erikoisen vaihtelevaa -- pelkkiä\nhietikoita ja aukeita vuoria -- niin piirtävät kuitenkin pensastot\nja viidakot vyön elävää vihreyttä kumpujen rinteille, eikä siellä\nmissään puuttuisi halua pistäytyä maihin pienelle pic-nicille. Paikka\npaikoin loistaa hyökyjen vaahto rannalla kuin tuhannen yhtaikaa\nlentoon pyrkivän tiiran siivet, toisin kohdin taas syöksyy jostakin\nkallionkolosta vesisuihku yli metsänharjan, ja tuntuu kuin olisi\nviisitoistavuotias ja haluaisi rientää alastomana tuohon ryöppyyn.\nRiemu seuraa näitä kesyttömiä rantoja.\n\nJa kun katselee kauan niitä, niin muodostuu auringonpaisteessa eteesi\nparvi neitoja, joilla on musta hipiä ja uumissa haikalan evä, se kuva\nkuultaa vakavankauniina hyökyvallien taustaa vastaan, ja matkaaja\njoutuu muistelemaan tuota Ithakan miestä, joka pelkäsi rantain laulua.\n\nMonikin laiva kohtasi näillä vesillä meitä, ja jo varhain illalla\nkulki kahden puolen ohitsemme ikäänkuin harva karnevaalisaattue:\nhuippulyhdyt, värilliset laternat ja valaistuja hytti-ikkunoita\nrivittäin. Eräät laivoista puhelivat keskenään optillisella\ntelegraafilla muutaman sanan ja katsoja mietti mielessään, mitä nuo\ntiheään toisiaan seuraavat valontuikahdukset merkitsivät.\n\nKun auringonlaskun purppura oli mantereella hämärtynyt harmaaksi eikä\nääriviivoja enää voinut eroittaa, syttyi lännessä ikäänkuin tulipaloja.\nEpävakainen hehkuviiva, joka näytti tuulessa loimahtelevan tuleen ja\njälleen melkein sammuvan. Monilla paikoin. Lyhyitä viivoja ja pitempiä.\nHämärän henkien ilve-kuvia kulkevain laivain Morse-puheluista.\n\nMitä tämä merkitsi, tiesi eräs välikannen matruusi: kafferien\nmetsätulia.\n\nRanta ei siis kadonnutkaan, se virkosi eräänlaiseen uuteen eloon. Nyt\ntiesin, että mustat olennot juoksivat laulaen siellä tulessa loimuavain\npuitten ympärillä ja linnut lentelivät liekkeihin. Päivällä olivat\nainoastaan jotkut pienoiset cumulus-sauhut saaneet ihmisen luulemaan,\nettä tuolla hiljaisen ja tyhjän metsän takana näkyi pilviä.\n\nAfrika lähettää viestejään äärimmälle meren rannalle. Savannien matava\ntulikukka kuvastuu mereen.\n\n\n\n\nXI.\n\nVASCON JOULUAATTO-LAHDESSA.\n\n\nKun lähestyy Durbania, täytyy oppia tuntemaan viisi sanaa: Bluff,\nPoint, Town, Beach ja Amanzimtoti. Niiden ympärillä pyörii elämä tuossa\noivassa kaupungissa. Nuo neljä ensimäistä on helppo muistaa, viides\nvaatii lahjoja.\n\n_Bluff_ ei ole laisinkaan sitä, miksi joku lukija ehkä sitä kuvittelee,\nvaan erään korkean metsäisen vuoriharjanteen nimi, jonka äärimmällä\nkärjellä on majakka ja joka reliifineen painuu ainaiseksi mieleemme\nPort Natalin vartiana. Se ystävämme, johon jo usein olemme turvanneet,\nnim. Vasco da Gama, purjehti tänne pelkästä uteliaisuudesta vuonna 1487\nKristuksen syntymän jälkeen, löysi suuren, kauniin sataman ja antoi sen\nnimeksi Porto Natale. Maan nykyisessä nimessä Natal pitäisi siis koron\noikeastaan olla toisella tavulla.\n\n_Point_ on niemi, joka puskee rannikosta vinosti merelle Bluffia\nkohti ja ympäröi sen kanssa satamaa kehäänsä. Pointin sisäpuolella\nkiertävät laiturit, erinomaisine nostoranoineen, joita on parikymmentä\nyhdessä rivissä ja raiteille rakennettuina. Pointista on niinollen\ntullut vähitellen sataman kokonaisnimi. Lahti on sangen laaja ja\nvasta ainoastaan murto-osalta käytetty. Laskuveden aikana näkee siinä\nsärkkiä, jotka kohoavat yli rasvatyynen pinnan. Saattaa ajankulkua\nhuomaamatta seisoa pari tuntia kansikaiteeseen nojaten katselemassa\npitkin veden pintaa. Suuressa kaaressa on tuolla mangrove-ryhmiä,\nyksinäisiä taloja, tasankoja ja kauas haipuvia ylänköpolkuja. Bluffin\ntumman harjun taustalle piirtyy kolme englantilaista risteilijää, jotka\novat ankkurissa, yhdessä niistä on amiraalilippu. Tuossa lähellä,\nlahden hopeanharmaan kalvon alla kellii keltaisia ja oranssinvärisiä\nmöhkyjä: medusoja, jotka heiluttelevat hitaasti limaisia kehojaan.\nNe vaikuttavat melkein massiiveilta, ovat suuria kuin kurpitsat\nja merkillisen vastenmielisiä, näennäisen orgaanittomia kun ovat.\nMieluummin näkisi kiemurtelevia octopuksen pääjalkaisen lonkerolta kuin\nnäitä plasmakupuja, joita on mahdoton määritellä ja jotka eivät koskaan\nilmaise, mikä niillä on mielessä.\n\nMutta vielä parista muusta lahden asukkaasta on tässä puhuttava.\nMerisika töytäilee siellä kuin kotonaan ainakin, hupaisesti ja\ntungetellen aivan pitkin laivan kuvetta, ja varsinkin soutuveneitten\nvieressä, joiden neekerit koettavat niitä pieksää airoilla ja\npuoshaoilla. Paljoa tuhmemman luontoinen on \"_the beagle shark_\",\nkoirahai. Suoraan, hiljaa ja nopeasti viiltää se veden pintaa\ntaaksepäin vinolla, suipolla selkäevällään, joka luo pieniä\nkuohulaineita ja jättää rivin rakkoja veteen. Missä se liikkuu, tuntuu\nvaikeneva selkä tulevan entistään hiljaisemmaksi. Merisika on kadonnut,\nja kaikki näyttää ikäänkuin henkeään pidättävän. Sitten vaipuu tuo\nmusta merirosvonlippu yhtäkkiä -- odotetaan sitä jälleen -- joskus se\nnousee taas näkyville melkoisen kaukana, joskus ei enää. Beagle shark\non luultavasti viuhkinut takaisin merelle, jonka rannoilla lapset uivat\nja laivamiehiäkin veteen putoo, harvoin, mutta hartaasti.\n\n_Town_ ei ole koko kaupunki, vaan määrätty osa siitä, tori\nkaupungintalon ja postin edustalla. Jos sanoo ajurille Town, joutuu\naina sinne.\n\nAjurilla ei tarkoiteta kumminkaan vuokra-ajuria, eikä\ntaksametrichauffeuriä, vaan erästä mustanruskeaa olentoa, joka vetää\nperässään kaksipyöräisiä rattaita, n.s. rickshaa. Tahdon heti selittää,\nettä ricksha kirjoitetaan yhtä monella tavalla kuin Shakespeare.\nJollakin japanilaiseen vivahtavalla tavalla kirjoitetaan riksha,\nrikshah, rikhsha, rikshaw j.n.e. ja koko sarja taas uudestaan myös\nck:lla. Natalissa käytetään useimmiten muotoa \"ricksha\", jota minä\nkaikessa vaatimattomuudessa tässä suosin.\n\nPointissa vaanii tulijoita pitkä boy-rivi, joilla on pukuna\npuhvelinsarvet, indianin sulkia, karttuuniröijyt, uimahousut ja valkeat\nsukat. Viimemainitut eivät ole lankaiset, vaan maalatut suorastaan\nomistajainsa koipiin, ulottuen puoliväliin pohkeita ja ollen usein\nkuvioilla kaunistetut. Kun matkustaja lähtee maihin, ryntää häntä\nvastaan noin 15 moista hirviötä, vetäen keveitä kärryjä, joissa on\nmetrinkorkuiset pyörät, istuin, jolle mahtuu kaksi henkeä vierekkäin,\nsekä takana rautainen, pienellä varmuusrissalla varustettu tanko,\njoka estää ajoneuvoja keikahtamasta nurin taaksepäin. Puolimatkassa\nvastustaa tuota hurjaa joukkoa vielä hurjempi järjestysvalta, nimittäin\nmusta poliisi. Hänellä on vyöllä sapeli, oikeassa kädessä batongi ja\nvasemmassa leveällä ja kirkkaalla keihäänkärjellä varustettu sauva. Hän\nhuutaa hirmuisesti, heiluttaa ricksha-poikien edessä kaikkia aseitaan\nyhtaikaa, valitsee jonkun heistä saaliikseen ja ajaa muut 14 takaisin.\n\nKun on asettunut rattaille ja sanonut Town, johon tuo ruskeanmusta\nvastaa \"Yes\", sangen miedolla s:llä, tarttuu hän aisoihin, niin\npitkän matkan päästä takaa kuin mahdollista, ja lähtee menemään,\nsoljuvaa vauhtia ei varsin kovaa, mutta sangen tasaista, noudattaen\nsuunnilleen kohtuullista vuokra-ajurin tahtia. Miehen takalisto on\naivan kuskattavan nenän alla ja vankat lantiot heiluvat kuin hyvän\npuhdasrotuisen hevosen. Vetäjät ovat enimmäkseen zulukaffereita ja\nhe ovat roimaa kansaa. Tuollainen rickshajuhta vetää yhtaikaa jopa\nneljäkin henkeä ja kulkee silti yhä samaa säännöllistä hölkkäravia.\nMutta kun rattailta laskeudutaan ja maksetaan, näkee hiestä, joka\nhelmeilee hänen mustilla kasvoillaan, että työtä se sittenkin oli.\n\nLoivassa alamäessä muuttaa boy asentoa ja painaa nyt koko\nkyynärvartensa aisaa vasten. Tästä muutoksesta ilmoittaa hän oikeaan\nranteesen sidotulla kulkusella, sillä nyt kallistuvat rattaat yhtäkkiä\ntaaksepäin ja silloin tulee olla varuillaan. Suuremmissa alamäissä\nmenee ricksha nopeammin kuin boy jaksaa juosta. Silloin tekee hän\njonkinlaisia lentoaskeleita tai hylkää maaemon kokonaan ja riippuu\nkyykkyasennossa ilmassa ja antaa avuttomasti taaksepäin kellistettyjen\nvietäväinsä nauttia varmuusrissan tuimasta kirskunasta maata vasten.\n\nDurban tekee kauttaaltaan kunnollisesti ja hyvässä merkityksessä\neuropalaisen järjestelmän mukaan hallitun kaupungin vaikutuksen --\nvaikka siellä aivan vilisee indialaisia ja kaffereja. Jos astuu\nkaupungintalon konserttisaliin ja näkee sen takaseinustalla olevat\nvaltavat urut ja nuo 3,000 istumapaikkaa, jotka ovat täynnä hyvin\npuettua yleisöä, ja nauttii koko-illan ohjelman ensiluokkaista\nmusiikkia, soolokappaleita, kuoroja, oratoorio-sävellyksiä, symfoonisia\nnumeroita, niin liittyy ulkonaisen vaikutelman lisäksi vielä parhain,\nmitä englantilainen kultuuri voi antaa. Kun istuin siellä suljetuin\nsilmin ja kuuntelin urkujen pauhinaa ja viulujen laulua, tuntui sitten\neriskummalliselta yhdistelmältä palata jälleen Afrika-käsitteeseen.\nTosiaankin: South Africa is nota colony, it is white man's land,\nEtelä-Africa ei ole kolonia, se on valkoisen miehen maa.\n\nDurban vaikuttaa paljoa enemmän Europalta kuin Cape town, johtuen\nosaksi luultavasti siitä, ettei luonto Durbanissa korosta niin\nsuuressa määrin kuin edellämainitussa paikassa eksoottista, mutta\nvarmasti myöskin suuresti siitä, että Durban on täydellisesti\nenglantilainen. Capin kaupungissa elää boerien maalaishenki, siellä\nkuhisee malaijilaisia, siellä ovat neekerit julkeita ja hindut\nkouraantuntuvasti itsestään varmoja -- kun taas moinen ei ole voinut\ntänne laisinkaan varsinaisesti juurtua, joskin Natalin väestön suhteet\novat: 100,000 valkoihoista, 120,000 indialaista ja 1,000,000 neekeriä.\n\nBoereista puheen tullen on mielenkiintoista tietää, että sen\njälkeen, kun etelä-afrikalainen unioni muodostettiin, on englannin-\nja hollanninkielten tasa-arvoisuus täysin virallisesti toteutettu\nsellaisissakin liittovaltion osissa, joissa se ei olisi tarpeen\nvaatima, niinkuin esim. Natalissa. Jokaisella Durbanin postissa tai\nlennätinkonttorissa käyjällä on oikeus vaatia, että asia selvitetään\nhänelle hollanninkielellä. Sen näkee nykyisistä postimerkeistäkin.\nKuninkaan kuvan vasemmalla puolella on englantilainen ja oikealla\nhollantilainen teksti, ja matkaajan silmään pistää niissä hienoilla\nkirjaimilla laadittu vastine englantilaiseen sanaan \"Revenue\",\nnimittäin meille tuttu \"Inkomst\", odottamaton löytö brittiläisissä\nkruununpapereissa.\n\n_Beach_. Se on merikylpylä, jonne pääsee kaupungin keskustasta viidessä\nminutissa. Aivan vapaasti eivät durbanilaiset voi käyttää mainioita\nhyökyaaltojaan, vaikka sesonki on yhtä pitkä kuin koko vuosi. Sillä\nhaikalat pitävät alituista paraadia sen edustalla. Siitä syystä\non sinne rakennettu yli 40,000 markan kustannuksilla suuri kehä\nrautaristikkoa, niin harva, että maininki pääsee melkein murtumatta\nvyörymään sisään, mutta tarpeeksi sakea pitämään piikkihammasta\nulkopuolella.\n\nTämän varokeinon sisäpuolella Durban sitten kylpee. Herrat, naiset ja\nnuoriväki samassa keitossa. Lapsilla on sitäpaitsi kaksi omaa, suurta\npulskima-allasta lähempänä rantaa, ja on tavattoman hauskaa katsella\nsatojen pienokaisten hyörinää siellä, pienistä, tuskin jaloillaan\npysyvistä tallukoista metrin pituisiin misseihin ja gentlemanneihin\nsaakka.\n\nYhteiskylvyillä, joita usein niin tuimasti arvostellaan, ei ainakaan\nDurbanissa ole mitään frivoliteetin leimaa. Tosin näkee yhden jos\ntoisenkin naisen koko veistoksena, mutta mahdollisen eroottisen\nvaikutuksen hävittää täydellisesti ja välittömästi se seikka, että\nhänet näkee samalla tulevaisuuden hahmossa, s.o. näkee hänen rakkaan\nmammansa, joka antaa samoin kokonaisena vartalokuvana Indian valtameren\nväkevien ryntäysten hyväillä itseään. Hänen vieressään seisoo samoin\nyhtä plastillisen väärentämättömänä rakas isä, ja kokonaisvaikutus on\ntäydellisen herttainen.\n\nEristys- ja arkamielisiä naisia varten on oma, nuoralla eroitettu\nsektori tässä suuressa puolipyörössä, mutta laisinkaan ei huomaa\nmaskuliinikatselijain, miesten tunnettujen esteettisten puuskain\najamana, kokoontuvan tälle alueelle tiheämmin joukoin kuin muuallekaan.\n\nKylpyaikana -- klo 11 a.p. ja 3 i.p. -- on alhaalla Beachissa\ntuhansittain ihmisiä. Ne, jotka eivät oleksi vedessä,\nkävelevät rantatiellä tai loikovat pitkissä riveissä mukavissa\npurjekangastuoleissa, joissa on aurinkokatokset, nauttien 2:sen\nSouth-Staffordshiren rykmentin oivallisesta soitosta, joka kaikuu\nbaby-uimalain välissä olevasta paviljongista. Se on suuri torvijoukkue,\nnoin 45 miestä, joilla on kaikenlaiset puupuhaltimet --. myöskin oboet\nja fagotit -- sekä kaksi bassoviulua. Punatakkiset nuorukaiset seisovat\nsuorina kuin kepit ja käyttäytyvät kuin herrat.\n\nJos asettuu siellä johonkin lähimpänä olevaan teehuoneeseen, sekoittaa\nkuumanruskean annoksen hyvältä tuoksuvaa Mazavattee-teetä, katselee\nmerta, väkeä ja taivasta ja kuuntelee Rigoletton vanhoja, kauniita\nsäveleitä, niin täyttyypä onnen helposti kumoutuva pikari taas\nkukkuroilleen ja ihminen kohottaa onnellensa hiljaisen maljan.\n\nLaskuveden aikana, jolloin suuret osat kylpypaikan rantamaa jää\nkuiville, pidetään hietikossa toisenlaista hauskaa. Lepotuoleja\nristiin rastiin, niiden välissä kaikenikäisiä maassakellottajia:\nkakkaroita leipovia pienokaisia ja ukkoja piirtäviä vanhuksia, lihavia\nmulattiammoja, valko-ihoisine kapalolapsineen, pikavalokuvaajia,\njotka tekevät shillingin maksusta höskin valmiiksi 90 sekunnissa,\nsäkkipillinsoittajia, indialaisia ilveilijöitä ja taikureita.\n\nEräs viimemainitun laatuinen valmistautui tässä äskettäin esiintymään.\nHän pyysi ystävällisesti herrasväkeä väistymään syrjään, tarvittiin\nnäet muutama neliömetri avonaista alaa. Kaikki suostuivat hänen\ntoivomukseensa paitsi eräs ankarasilmäinen täti, jolla oli suuret\nVictoria-kasvot. Hän ei antanut millään ehdolla siirtää tuoliaan\npois paikaltaan, ja siten joutui hän istumaan yksinään suunnilleen\ntyhjän ellipsin toisessa polttopisteessä. Ja toiseen istuutui, jalat\nallensa ristiin pistäen, taikuri ja käytteli engelskaansa. Hän teki\nrahoja, munia, eläviä kyyhkysiä ja kaikkea, mitä repertoaari tarjoaa.\nSe kävi tulisella ponnella, ja kaikki seurasivat mielenkiinnolla\nhänen näytöksiään, -- paitsi tuo Victoria-täti, joka tähtäsi suorassa\nkulmassa jäykästi sivullepäin, näkemättä tosin muuta kuin tiukkaan\nahtautuneen ihmismuurin, joka oli jardin päässä hänen nenästään.\n\nNyt kävi mies käsiksi käärmekoriin, otti esille pari cobra-vanhusta ja\nlaski ne matelemaan miten ne halusivat. Ne matelivat tätiä kohti.\n\nPiirissä syntyi hiirenhiljaisuus. Kaikki odottivat suu raollaan, mitä\ntapahtuman piti, lapset peljästyneinä, vanhemmat salaista ihastustaan\nhilliten. Hindu istui hymyillen paikallaan ja piti kuulapilliä\nhuulillaan.\n\nViimein huomasi Victoria, mitä oli tekeillä. Hän katsoi kieroon\nkäärmeihin, päänsä asentoa muuttamatta, ja hänessä yhtyi suurenmoisesti\npöyristys urhoollisuuteen, -- hänen olisi jo nyt sietänyt saada\nkunniamerkki -- mutta samassa alkoi indialainen soittaa pilliään. Nuo\nkaksi cobraa seisattuivat ja kääntyivät takaisin.\n\nTäti lakkasi vilkumasta, hän tähtäsi jälleen suorassa kulmassa\nsivulleen, puhki ihmismuurin. Hän ei ollut antautunut. Ja soittajan\nedessä väsyneenä heiluvat käärmeet eivät enää yleisön mieltä\nkiinnittäneet.\n\nKulkiessani takaisin West-streetiä pitkin tuli minua vastaan muiden\nhuvikävelijäin joukossa neljä norsua. Niistä oli kaksi indialaista,\nsivusmiehinä toiset kaksi afrikalaista, kaikilta torahampaat\nlyhyiksi sahattuina. Ne kulkivat täydessä rintamassa pitkin katua,\nja kun raitiovaunu tuli, jakautuivat ne sopivasti sen kahden puolen\nja yhtyivät sitten jälleen. Se näytti valtaavalta, sillä mitään\nihmisolentoa, joka olisi niitä ohjannut, ei ollut.\n\nMutta yhtäkkiä syntyi katukäytävällä väen liikkeessä seisahdus,\nnuo neljä suur-herraa pysähtyivät ja vilkuivat hiukan levottomina\nympärilleen. Silloin juoksi esiin laiha hindupoika, raippa kädessä.\nHän oli pitkän matkan päästä seurannut eläimiä ja roimi niitä nyt\nkaikin voimin kintuille, sillä seurauksella, että ne huomattavasti\ntyytyväisinä ja hyvässä järjestyksessä jatkoivat matkaansa.\n\n_Amanzimtoti_. Sen niminen on eräs virta, jonka suulle pääsee\npuolessatoista tunnissa Durbanista pohjoiseen vievällä\nranta-rautatiellä. Sinne johdetaan aina muukalaiset, jotka tahtovat\nnähdä aarniometsää ja neekerielämää \"in natura\". Asemalta saa\nvuokrata venheen, ja sitten soudetaan mukavasti ylöspäin tuota pientä\nvirtaa, jossa ainoastaan joku lehti tai katkaistu oksa ilmaisee veden\nliikuntaa. Rantojen viidakot riiputtavat lehviään kauas juuripaikkainsa\nulkopuolelle ja muodostavat vihreän-hohtavia tunneleita, joissa\ntuoksuaa lahonneelta.\n\nFirma Hertzog ja langattoman herra Haupt soutivat ja muut seurueesta\nolivat \"siestalla\". Meren pauhina, joka oli vähitellen hälventynyt\nheikoksi ja syväksi tremoloksi, vaikeni ja kaikki oli hyvin\nhiljaista. Ei papukaijoja, ei apinoita, ei antiloopien loittoa huutoa\neikä leopardin karjuntaa. Ei siis mikään oikea aarniometsä. Mutta\nkokonaisuus oli kumminkin ihmeellisen koskettamatonta, kaksi-, kolme-,\nnelisata-vuotista.\n\nPian tultiin suureen kafferikraaliin. Se ei ollut oikeastaan mikään\nloistonumero. Sillä miehet olivat samanlaisia kuin kaupungissakin,\nainoastaan nenäkkäämpiä, ikänaiset hirveitä nähdä ja nuoremmat\nilmoittivat olevansa halukkaita yhdestä shillingistä hyeenaa kohti\nriisumaan vieraitten saapuessa yllepuetun röijyn -- ehdotus, joka ei\nheidän kummakseen tehnyt mitään vaikutusta. Aikaisemmilla turisteilla\noli kuudes aisti nähtävästi ollut kehittyneempi kuin Taboran herroilla.\n\nAntaakseen valokuvata itsensä vaati tuo suloinen herrasväki 5\nshillingiä. Lyhyesti sanoen: Amanzimtotin suureen ja kuuluisaan\nkafferikraaliin en neuvo ketään menemään. Silläkin on luonnollisesti\nollut koskemattomuuden aikansa, mutta nyt se hirvittävästi \"schtinkt\".\nVirta on kaunis ja jää mieleen jonkin sellaisen esikartanona, jonka\ntaustaporttia ei olisi pitänyt avata.\n\nToinen huviretkipaikka on hindulaiskylä Umgeni. Siellä on mahtava\njoen-uoma, jossa on putous ja niukasti vettä hiekkasärkkäin välissä\nsekä kaksi hyljättyä laivanankkuria. Ne lepäävät siinä kuin pari pitkän\nsadun aihetta, eikä kukaan taida sanoa, kuinka ja milloin ne ovat\nsinne joutuneet. Kuljeksin yksinäni rinteillä ja sokeriruoko-kedoilla\nja ostin hedelmämurkinan kaupustelijalta nimeltä Hajeb Habeb Baux.\nKauppaneuvoksetar istui trotoaarilla öljyten hiuksiaan.\n\nKäydä kuuluisassa Marian Hillin trapistiluostarissa olisi kyllä ollut\nvelvollisuuteni, mutta milloinkapa ihminen täyttää koko moraalisen\nohjelmansa? Durbanissa oleskelun päivät, ei kolmea enemmän, vierivät ja\nkatosivat kuin elohopea.\n\nLuulenpa, että olisin tahtonut jäädä sinne pitkäksi aikaa. Ilmasto\non Etelä-Afrikan kaikkein parhaita. Ihmiset näyttävät vapailta ja\nonnellisilta. Kun valaslaivat palaavat illan tullen valtamereltä,\ntuovat ne aina mukanaan sitä kaukaista raitista tuulta, joka paisutti\naikain aamuna merirosvopäällikköjen purjeita. Me kaikki rakastuimme\nhiukan Durbaniin, ja minä uneksin jo huvilasta The Bluffin huipulla\n-- suuresta, valkeasta huvilasta, jossa olisi mukavat tuolit ja\nmiellyttäviä ihmisiä ja muille surmanluukut permannoissa.\n\n\n\n\nXII.\n\nKANSITARKASTUS.\n\n\n\"Olisiko herra klarinetti hyvä ja antaisi sen oxygenoolipullon olla\npaikoillaan.\"\n\nTämä omituinen neuvo, jonka eräs matkustava herra antoi muuanna\nheinäkuun aamuna vuonna 1914, 33 asteella eteläistä leveyttä, yhdelle\nlaivan virkailijoista, vaatii ehkä selitystä. Niinkuin kaikissa\nkunnollisissa valtamerihotelleissa, on myöskin Taboralla orkesteri,\nkuten olen jo maininnut. Yleisen tavan mukaan askaroivat sen jäsenet\nmusiikittomina aikoina muilla toimialoilla. Klarinetti siistii minun\nhyttiäni, ja hänellä on kuosina, vaikka hän muuten on täsmällinen,\nmyllätä irtaimistoani. Eräänä pimeänä aamuna, jolloin meidät\njohdatettiin varhain vuoteista katselemaan jotakin eteläafrikalaista\nsatamaa ja jolloin minä en välittänyt sytyttää tulta lamppuun,\nyllätin itseni aikeissa kaataa gummiarabikumia suuveteen. Klarinetti\noli asettanut liimapurkin sille paikalle, mikä oli oxygenolille\nvarustettu. Vaarallistahan se ei ollut, ja Herra tietää, mikä ajatus\nmahtoi piilläkään siinä, että olisin ehkä eksynyt liimaamaan kieleni\nkitalakeen kiinni. Mutta periaate vaati oikaisemaan. Klarinetti kumarsi.\n\nEräs kanssamatkustaja -- hän lähti pois laivasta Kapissa -- kertoi\nsitävastoin pyytäneensä kerran stewardiltaan jotakin pientä\nlisäpalvelusta. \"Se ei kuulu minuun\", vastasi mies, \"minä olen pasuuna\nja kapellimestari.\"\n\n\"Ehkä pasuuna on sitten hyvä ja pyytää kapellimestaria menemään\nhiiteen\", vastasi hänelle kertoja.\n\nNiin, asia on tosiaankin sillä tavalla, pasuunansoittaja on tällä\nlaivalla musiikinjohtaja. Orkesterissa on paitsi häntä omat herrat\nkornettia, klarinettia, pianoa, bassoviulua ja kahta viulua varten.\nKuumassa vyöhykkeessä, jossa käyrien on mahdoton pysyä klaverin kanssa\nsamassa virityksessä, soittaa pianisti huilua.\n\nPasuunalla johtamisella on kyllä omat hyvät puolensa. Tuon soittimen\nheilutussäde on eräissä asennoissa huomattava, ja tunteellisissa\nkappaleissa piirtelee kiiltävä messinki kimmaltelevia kaaria, jotka\npuhuvat paljoa enemmän kuin tahtipuikon tai viulunkäyrän yksitoikkoiset\nliikkeet. Vielä mahtavammalta vaikuttaisi kyllä tahti- ja\nnyansiheilurina bassoviulu, mutta moisella tunnevoimalla varustettuja\nmuusikkoja ei saa stewardin palkalla.\n\nVaikkei septetti ole kokoonpanoltaan aivan akadeeminen, soittaa\nse eräitä kappaleita nautittavasti. Jos sävellyksen painopiste on\nmessinkipuhaltimissa, menestyy yritys parhaiten, sillä nuo kaksi\ntorvimiestä puhaltavat moitteettomasti. Toisella viululla on sensijaan\nenemmän taipumusta halonhakkuuseen, ja klarinetin klaffit pitäisi\nöljytä.\n\nIhastuneet iltakuuntelijat -- laivalla soitetaan joka ilta klo 1/2\n9:stä alkaen -- kustantavat joskus koko orkesterille tynnyri-olutta.\nKun nuo kuohuvat lasit kannetaan keskellä pitkää numeroa paikalleen\nja järjestetään septetin silmien eteen riviin pianon kannelle, on\nmielenkiintoista tarkata, kuinka -- aivan Pavloffskin tutkimusten\nmukaisesti \"Nesteen erittymisestä koirilla ruokahalua kiihoitettaessa\"\n--, musikanttien suussa saliivin muodostuminen tulee nopeammaksi.\nPasuunan täytyy ottaa vähän väliä irti vetokapula ja pudistaa sitä\nja siihen toimitukseen sanoi jo pois lähtenyt matkatoverimme Oxybenz\nolevan sen syynä, että \"henki loppui kapeasta putkesta\". Ja tempon on\ntapana muuttua sellaisissa tiloissa kappaleen loppu-osassa siksi, mitä\nselostajat kutsuvat yltiöpäiseksi strettoksi.\n\nLaivan henkilökunnasta puhuen ei sovi jättää mainitsematta Hassania ja\nAli Noaa. Ensinmainittu on nuori, ei kaunis, mutta älykäs ja luotettava\narabialainen, joka on apulaisena \"hieno-keittiössä\" ja kulkee\nusein tarjoilemassa erikoisuuksia. Minä olen nähnyt hänen kaatuvan\npäälaelleen salongin portaissa kantaessaan korkeaa lautaskekoa, ja\nnousevan ylös, itse huomattavasti haavoittuneena, mutta säilyttäen\njoka lautasen ehyenä. Hassan on mainio mies. Ali Noa taasen kuuluu\nsuahelien suureen heimoon ja on pikimusta -- jota neekerit harvoin ovat\n--, nauttii seitsemäätoista ikävuotta ja liikkuu puhtaan valkeassa\npuvussaan samalla niin sirosti ja kainosti, että luulisin hänen\nnaisten kesken saavan todistuksen: \"hirveän söötti\". Ali Noa tarjoilee\nupseerikajutassa. Hän on virkku sielu. Kun poislähtenyt veli Kameralla\nkerran ohimennessään sanoi hänelle:\n\n\"Ali Noa, sinä olet sattunut tulemaan mustaksi\", pysähtyi nuorukainen\nkohteliaasti ja kysyi:\n\n\"Kah, ja mitä minun on sinun mielestäsi sille tehtävä?\"\n\nNyt, koska näen jälleen joutuneeni epistolaan kanssamatkustajista,\ntäytynee muistaa, että kaikista europalaisista Taboran matkustajista\nminä yksinäni olen enää jäljellä. Yleisö on kokonaan muuttunut, eräät\ntulivat Lounaasen saakka, hyvä joukko Cape towniin, Port Elizabethiin\nja Durbaniin. Englantilainen aines on nykyään enemmistönä ja siinä\non eräitä miellyttäviä vanhoja herroja. Yksi heistä, mister Barroll,\njoka on asunut 37 vuotta East-Griqualandissa, on lyöttäytynyt\nystävällisesti minun seuraani, koska hän huomasi kerran, että minäkin\nosaan ähkiä portaissa. Nyt puhuu hän intohimoisesti bronkitiksestaan\nja kuinka se muuttaa luonnetta eri osissa Etelä-Afrikaa. Bedshuanamaa\non seutu, jossa hän tuntee itsensä kahdeksaa vuotta nuoremmaksi, ja\nLounais-Rhodesiassa löytyy eräs toinen paikka, jossa hän on kahdeksan\nvuotta nuorempi ja jossa hän kulkisi vaivatta minkälaisia portaita\ntahansa. \"Mutta\", lisää hän ja levittää käsiään, \"Lounais-Rhodesiassa\n_ei ole portaita_.\" Ja sitten hän nauraa niin sydämellisesti, että yskä\nkarkaa hänen kimppuunsa eikä hän voi pitkään aikaan virkkaa sanaakaan.\n\nEräs eno matkustaa puolisoineen. Vaimo on nuorenpuoleinen ja sangen\nvallaton. Toisen aamiaisen jälkeen on hänen tapana raahata mukanaan\ntyynyä ja tulla makaamaan salongin sohville, jotka eivät oikeastaan ole\naiotut makaavia rouvia varten. Kun sitten istuu paraikaa selin häneen\nsamassa huoneessa, rustaten kirjettä, ryntää hän seisoalleen ja huutaa:\n\n\"Hyvä Jumala, nyt minä taas näin unta pianosta, nyt minun täytyy mennä\ntoiselle sohvalle!\"\n\nJonka jälkeen hän häviää tyynyineen ja peljästyttää viiden minutin\nkuluttua jotakin muuta herraa toisessa huoneessa. Silloin hän on nähnyt\nunta pussielukasta.\n\nSveitsiläinenkin pari meillä on laivassa, ja romanialainen ja\nportugalilainen pari. Romanialainen, insinööri Philippe Tecluescu\nkäsittelee kallista kameraa. Hän ottaa sangen taitavasti kuvia\nkuutamossa, vasten aurinkoa ja miten puolin tahansa, mutta niillä on\nse pieni ominaisuus, että hänen rouvansa, kylläkin kaunis, on niissä\nkaikissa. Näyttelyssä olisi näiden kuvain nimenä: \"Rouva ja majakka\",\n\"Rouva ja hyökyaalto\", \"Rouva ja laivaan kapuava luotsi\".\n\nOlen aikaisemmin kertonut, että täällä on myöskin saksalainen\nsanomalehtimies, Heinz Sachers. Hän on miellyttävä, nuorehko\nherra, ja on nyt keinottelumatkalla. Erään iloisen luutnantti\nvon Gusmannin, kinematografin ja säiliökynän seurassa samoaa hän\nnimittäin Saksan siirtomaita ja ottaa valtavat määrät filmejä.\nViimeksi ovat he naruuttaneet sisäisen Lounaan alueella parituhatta\nkm. härkävankkureissa, napanneet näköaloja kaukaisista farmeista,\nLüderitzbuchtin takaisista timanttikaivoksista, ovambojen, hererojen ja\nhottentottien kotielämästä j.n.e. Nyt aikovat he jatkaa työtä Saksan\nItä-Afrikassa, alkaen kauimpaa pohjoisesta Kilimandjaron seuduilta.\nTarkoituksena on ansaita kuvilla kotimaassa rahaa. Hyvin mahdollista,\nettä heidän tuotteensa saapuvat meille saakka. Sachers seuraisi\nmieluimmin kaikkialle pelkkänä neuvonantajana, mutta luulen, ettei se\noikein kannata. Samallaikaa kirjoittaa hän siirtomaakirjeitä eräälle\nberliniläiselle toimistolle ja se maksaa hänelle 3,000 Rmk. kymmenestä\nlyhyestä artikkelista, jotka julaistaan 30:ssä lehdessä, niinkuin olen\nkertonut.\n\nLuutnantti, joka tuli laivaan Lounaasta, lähti East Londonissa jälleen\npieni matkareppu kädessä maihin, aikoen ottaa meidät, kuten hän sanoi,\njunalla kulkien kiinni Durbanissa. Mutta hän ei tullutkaan. Kompanjooni\non kuitenkin aivan huoleton. \"Kylläpähän nousee jossakin takaisin\nlaivaan, missä lienee hummastelemassa.\"\n\nSe on hauska kaksikko, nuo germaani-nuorukaiset, jotka elävät\nlöysäläisen vapaata elämää ja tekevät samalla uljaasti ja ahkerasti\ntyötä. Sachers lähettää sitäpaitsi matkaepistoloita eräihin\naikakauskirjoihin. \"Minun täytyy ansaita 3,000 Rmk. lisää saadakseni\nensi vuonna filmata Kamerunin ja Togomaan\".\n\nMe perustimme musiikkihuoneeseen yhteisen toimiston. Laivalääkäri tulee\nsilloin tällöin sinne ja haukkuu meitä, \"viet--n kirjoittelijoita\".\nMutta se on ainoastaan kateutta, sillä miesparalla ei ole tekemistä\nmitään. Tässä eräänä päivänä sai hän vetää neekerin suusta hampaan ja\nhän säteili monta tuntia onnesta.\n\nMyöskin helpoittaa häntä kiniinikapselien jakaminen. Ajattelevaiset\nmeistä nauttivat nimittäin kiniiniä ehkäisevässä tarkoituksessa, koska\nlähenemme nyt parhaita malariarantoja. Ja kun minä olin kaksitoista\nvuotta sitten kuolla tuohon miellyttävään siukkuuteen, tertiana\ntyyppiä, olen minäkin nyt noita ajattelevia. Hyttysiä hyrrää jo\nhyteissämme, mutta ne eivät ole vielä niitä oikeita, Anopheles-lajia.\n\nSangen miellyttävä uusi matkatoveri on hra Otto Gerlach, ent.\nnäyttelijä ja Saksan tunnetuimpia lausujia. Hän on jo 55-vuotias\nmies, mutta niin rivakka ja kestävä, että aivan säkenöi. Hän on nyt\ntoisella suurella Afrikan-matkallaan. Hänkin toimii kirjeenvaihtajana\n-- piirtäen sangen aistikkaita kirjeitä, päättäen parista, jotka\nsain nähdä, -- ja ottaa 1,200 markan kamerallaan erinomaisia kuvia.\nIsänmaassaan tekee hän sitten kiertoretkiä -- viimeiseen kuului 57\nkaupunkia --, saa matkan korvatuksi ja vähän päällekin ja lähtee\njälleen ulkomaille. Melkoinen vaiva hänen ikäiselleen miehelle.\nMutta se ei näy häntä rasittavan, ja hän käsitti aivan vakavasti\nehdotukseni, että me kahden lähtisimme jonkun vuoden päästä yhdessä\netelämeri-retkelle.\n\nOn ihmeellisen hupaisaa kuulla Gerlachin kertovan teatterimuistojaan.\nHän on kuulunut m.m. samaan seurueeseen kuin Maximilian Harden\nennenkuin viimemainittu jätti näyttämön ja antautui valtiomieheksi,\nja kertoo hänestä mitä mielenkiintoisimpia yksityiskohtia, joita\nuseimmat varmaankaan eivät tunne. Hän on ollut myöskin Münchenin\nDeutsches-Theaterin vihkinäytännössä ja kuvailee tarkoin, mistä se\njohtui, että tuosta suuresta, kaivatusta taiteentemppelistä tuli se,\nmiksi se melkein kohta muuttui -- varieteehuoneisto. Hän kertoo ylen\nmerkillisiä, kuvaavia asioita suurten näyttämöiden kulissientakaisista\njuonista ja lahjusjärjestelmästä, -- lyhyesti sanoen, häiritsee yhden\nillanrauhan toisensa jälkeen, säpsähtää, kun klo lyö 11, mutta hänen\ntäytyy vielä joku puolituntia jatkaa. On suoranainen taidenautinto\nkuunnella häntä. Hänen äänensä on yhä raikas ja sointuva. Kuulijoita\non tavallisesti kolme: rva Tuaillon, Sachers ja minä, ja pöydällä\nseisoo kolme lasia punaviini-groggia. Rouva, jonka tässä mainitsin,\non vanhahtava, sairaaloinen nainen, naimisissa erään keisarillisen\nhovi-kuvanveistäjän kanssa, muuten miellyttävä, hiljainen olento,\njoka rakastaa suurmatkoja ja valtameriä yhtä paljon kuin jo autuaasti\nkadonnut Mére Triple, vaikkei niin meluisalla tavalla.\n\nNuorena on Gerlach opiskellut kaksi vuotta Zürichin polyteknikossa ja\nhänellä on vielä Fiedlerin luennoilta tallella koonillisten sektsionien\nkoko kauneusmaailma.\n\nOlen hartaasti pyytänyt häntä kirjoittamaan muistelmansa ja\njulkaisemaan ne. \"Ah, lieber Doctor, minä en pysty puskusille\nkustantajain kanssa.\" Mutta lieneehän sellaisiakin, joiden kanssa ei\ntarvitse olla puskusilla? \"Niin, jos lienee, mutta missä?\" Ja Hamletin\neleellä hän tilaa poikkeus-groggin n:o 2.\n\nTohtori Ebert, bakterioloogi, jonka hallitus on lähettänyt\nLounais-Afrikaan tutkimaan alinomaisia lavantauti-tapauksia ja\nItä-Afrikaan erästä hevostautia, sanoo itse saaneensa unitaudin. Hän\nnukkuu nimittäin joka päivä päivällisen jälkeen ja vielä öilläkin. Me\nkysyimme häneltä, oliko hän jo nähnyt kärpäsen -- Glossina palpalis,\njoka aiheuttaa tuon vaikean taudin, -- ja hän tunnusti nähneensä\nniitä eräänä iltana kaksikin kappaletta, ne lensivät koko ajan\nyhdensuuntaisesti ravintolan ryyppypöydän kohdalla.\n\nMainittu herra kuuluu erääseen nelihenkiseen vapaitten seuraan,\njonka jäseninä ovat: muuan pitkä asianajaja, hänen vaimonsa ja\nvaimon ystävätär, neiti Sophie Susanna v. Braun, ja tuo seura pitää\npahempaa meteliä kuin koko muu laiva ynnä vintturit yhteensä. Viimeksi\nmainittu vallasnainen lähti ulkomaille tutkinnon suorittaneena\nsairaanhoitajattarena, mutta ei siellä astunutkaan virkaan, koska\noli hauskempi olla ilman, ja palaa nyt osoitteella Napoli. Hänen\nerikoisalansa on kaadella pöytiä ja pudottaa kahvikannut permannolle,\nja hän on stewardien kauhistus. Sophie Susanna jälleen on täydellä\nhöyryllä rakastumassa bakteorioloogiin ja tämä puolestaan ei sano\nsiihen \"ei kiitos\".\n\nNiinpä on kaikki laivassa hyvässä kunnossa, ja lukijan suosiollisella\navulla ryhdyn nyt jälleen Afrikanmatkaani, joka sipaisee tällä kohdalla\nuudestaan Portugalia, kolmannen ja huomattavimman kerran. Sillä tuolta\nkuultaa jo korkea, palavanpunainen ranta, jossa on ylimmillä rinteillä\npuutarhoja ja huviloita. Se on satamapaikka De la Goa Bay ja kaupunki\non Lourenço Marques.\n\nViimemainittu nimi on oikeastaan erään kauppiaan ja merirosvon, joka\nilmoitti vuonna 1544 pyssy kädessä seudun asukkaille, että he kuuluvat\nnyt hänen majesteetilleen Lusitanian kuninkaalle. Niihin, jotka eivät\ntätä heti ymmärtäneet, hän ampui pyssyllään reikiä.\n\nSe teki seikan selväksi.\n\n\n\n\nXIII.\n\nLASSI MARKUSSONIN LUONA.\n\n\nAla- ja ylähangan matkustajain välillä vallitsee jännittävä kilpailu\njoka kerta, kun Taboran on asetuttava satamaan, jäädäkseen sinne\njoksikin aikaa. Sillä jos alahanka joutuu laiturin puolelle, eivät sen\nmatkustajat saa yöllä nukkua, jotavastoin ylähankalaisten hytit ovat\nmerenpuolella ja he pääsevät monesta melskeestä, joka rantapuolella\nraivoaa. Lourenço Marquesiin tullessa oli laituri oikeastaan ylähangan\npuolella, mutta kapteeni tekaisi mieluisan käännöksen ja alahanka\njoutui laituria vasten. Siellä oli oltava neljä yötä, joten me\noikeistolaiset siunasimme laivan päällystöä.\n\nNeekerisatamissa on meteli ankarampi kuin muualla. Rakkaat ystävämme\nkafferit laulavat ja viheltelevät nukkuessaankin. Kun yö-lossaus (klo\n7-1) oli alkava ja mustat saivat asettua pestattaviksi kaksisataa\nmiestä pitkään riviin, kasvoi hälinä suunnattomaksi. Mutta se näky\nolikin tavallista ihmeellisempi. Vaikka makasiinien kulmissa ja\nnostoranoissa paloivat hehkulamput, oli aukeama melkoisen pimeä,\nja harmaankeltaisissa repaleissaan sulivat nuo kaksisataa tummaa\notusta yhdeksi ainoaksi heiluvaksi juovaksi, joka lakkaamatta nauroi\nja huusi, portugalilaisten ja englantilaisten työpomojen kulkiessa\npitkin riviä merkitsemässä kirjaansa numeroita. Nimiä ei mustilla\nole, mutta kullakin on polettinsa. Kun tarkastus oli tehty, hajosi\nrivi ryhmiin, jotka ryntäsivät sitten kukin kärryjen, vintturien ja\nlastausluukkujensa luokse, ja sitten alkoi toinen musiikki!\n\nKafferit tekevät työtä koko ajan tahdissa huutaen, ja niitä huutoja\njatkuu sittenkin, kun heidän ruumistaan ei enää rasiteta, vaan miehet\nlepäävät työntökärryihinsä nojaten tai odottavat jotakin uutta\nraskasta esinettä, jota nostetaan vintturilla ruumasta. Tavallisesti\nmuodostuu heidän melkoisen yksitoikkoinen kertosäkeensä jonkinlaiseksi\nvuorolauluksi, johon yksityiset korkeat äänet yhtyvät keskellä ja\nenemmistö toistaa matalammalla äänellä yhtä mittaa samaa motiivia.\nLaulu muistuttaa sekä tahtinsa että melodiansa puolesta hyvin paljon\nmeidän vanhaa tuttuamme: \"Bror Bellman, bror Hallman och bror Kexeli.\"\nYhdistettynä komennushihkunaan, haukkumasanoihin, koneen jyrinään,\nketjujen räminään ja putoavien esineitten jymähdyksiin laituria vasten,\nsuoritti bror Bellman kuitenkin siellä vain vähäisen osan siinä\nhornan-sinfoniassa, joka sitten aamun sarastaessa alkoi uudestaan.\nMeidän oli lossattava 2,000 tonnia kaasuputkea, raitiotiekiskoja,\nhöyrypannun-osia y.m. ja se vei aikaa. Muun karkean-tavaran joukossa\nlähetettiin ruumasta myöskin kaksi pianinoa, ja niiden puskuja\nlaituriin ja kohtelua ylimalkaan me katselimme pöyristyksellä ja\nmelankoolisin miettein. Sitten tuli rautalankaa, sileää ja piikkistä,\nmaanviljelys-lapioita, kulmarautaa, yksin- ja kaksinkertaista T-rautaa,\nhiilihappo-pommeja, happikaasupommeja, puutarhatuoleja, bisquiteja,\ntulitikkuja, likööriä, ja keskelle kaikkea muuta jättiläiskokoinen\nsähkö-transformaattori, joka laatikkoineen melkein tukki lastiluukun\nja teki koko neekeriarmeijan muutamaksi silmänräpäykseksi suorastaan\ntuppisuuksi.\n\nKaikkiko tämä Lourenço Marquesiin -- ruotsiksi Lasse Markusson --\nkaikkiko tämä kylään, jossa on tuskin 10,000 asukasta ja on melkoisen\nepäilyttävä loukko? Ei, hyvät ihmiset. Täytyy muistaa, että paikka on\nTransvaalin merisatama. Pretoriaan ja Johannesburgiin nuo monet vehkeet\nviedään. Englantilaiset ovat tehneet täällä merkillisen sopimuksen. He\ntakaavat, että vähintään 55 prosentia Transvaalin viennistä johdetaan\nLourenço Marquesin tietä. Tästä korvaukseksi on heillä oikeus valvoa\nsinne tuovaa rautatietä ja hallita satamia. Siitä syystä pannaan satama\nnyt mallikelpoiseen kuntoon, suuri rautatieasema on rakenteilla ja\nkaikki järjestetään valmiiksi sen päivän varalta, jolloin Englanti\nkuittaa vaatimuksensa Portugalin valtiokonkurssissa kaappaamalla koko\nMoçanbiquen provinsin, jonka virallisena nimenä nykyään on _Estado\nd'Africa Oriental_, Itä-Afrikan valtio.\n\nKauempana pohjoisessa on portugalilainen Beira, joka samalla tapaa\non Rhodesian merisatama ja josta vie jo rautatie Salisburyyn ja\nBulawayoon. Ne kasvavat maailmansatamiksi hyvinkin pian, nuo kaksi\nJumalan hylkäämää rantakylää, ja aivan kuin käyntini Lobitossa olisi\njäähyväiset sen vähäpätöisyydelle, tapahtuu maihinnousu myöskin\nLourerçossa ja Beirassa niiden romanilaisen pimeyden viimeisellä\nhetkellä.\n\n\"Mitä tehdään tänä iltana?\" kuului tuon aina liikkuvan eskulaapin\nkysymys afternoon-tea-pöydässä ensimäisenä päivänä. Tavanmukaiset\nälyniekat löivät päänsä yhteen ja tulos oli elävät kuvat. Ei silti,\nettä muutakaan olisi ollut. Ei edes kunnollista tingeltangelia.\nLourençon kinematograafilla on kuitenkin siinä suhteessa oma arvonsa,\nettä se näyttelee ainoastaan kerran päivässä, klo 9 illalla. Teatteri\non hämmästyttävän hieno salonki, jossa on 600 paikkaa ja taustaparveke\nneekereitä varten. Se on oikeastaan kaupungin teatteritalo, mutta\ntäällä ei saada mitään seuruetta näyttelemään, koska portugalilaiset,\ntavoilleen uskollisina, nylkevät matkustavia seurueita kaikenlaisilla\nmahdollisilla veroituksilla. He kuuluvat sitäpaitsi vaativan vapaaliput\nkoko johtokunnalle, koko poliisikunnalle, koko palokunnalle ja puolelle\nkaupungin muuta väestöä. Niin selitti meille asiaa eräs englantilainen.\n\nPaitsi 24 Taboran teatterivierasta, täytti viitisenkymmentä\npaikkakuntalaista osansa katsomon tyhjiössä, odottaen, kunnes eräs\nravistuneen näköinen herra tuli mulatin kanssa sisään ja astui\norkesteri-hinkaloon ja viritti \"Solveigs sangin\". Tuo ravistunut\nistui pianon ääressä ja sekaverinen hankasi viulua. He hyppäsivät yli\nluirutuksen, joka on laulun välijaksossa, sillä siihen ei mulatti\npystynyt, mutta muun verkkaisen-surumielisen soittivat he kahdeksan\nkertaa, ja viimeinkin ilmestyi kankaalle kuvia.\n\n\"Cornwallin kalliot\". Filmiä juovittivat tiheät, pystysuorat repeämät\n(\"verregnet\", niin sanoi Sachers sitä kinematograafikielellä\nkutsuttavan) ja niiden kanssa vuoroittelivat kolmikulmaiset reiät,\njotka todistivat selvästi, että Europan kaukaisimmatkin metsäkylät\nolivat jo sanoneet sille jäähyväisensä.\n\nSen jälkeen kaiutti orkesteri marssin Tannhäuseristä, jolloin\nmulatti ikäänkuin sivumennen vaikeni, istuutui ja hiipi kuve edellä\nhuoneesta pois, kun taas pianoherra jatkoi majesteettisesti omia\nkeksimiään basso-oktaaveja. Samaan aikaan alkoi filmidraama --\npirullinen viettelijä, hänen hurjistelunsa ja kauhistava loppunsa, --\njoka oli näytelty keskellä eksootista maisemaa ja muistutti meillä\ntuttua Fantomas-näytelmää espanjan pippurilla höystettynä. Kun\nroisto ja petetty aviomies pyöriskelivät toistensa niskoilla, kaikui\nneekerilehteriltä riemunulvonta ja kiihoitushuutoja, kun taas pianisti,\nhuomioon ottaen ratkaisevan traagillisen lopun lähestymisen, palasi\ntakaisin Solveigin lauluun.\n\nMeille lahjoitettiin vielä kolme pitkää numeroa, ja ilta oli kaikkiaan\nsangen suurta hupia tuottava. Loppumarssina annettiin \"Das haben die\nMädchen so gerne\", johon mulatti jälleen otti osaa. Joku läiskytti\nkäsiään, ja silloin nousi pianisti ylös, kääntyi ja kumarsi. Hänen\nsameissa katseissaan oli jätteitä nelikymmen-vuotisesta alamäenlaskusta\npohjoisella pallonpuoliskolla, ylpeistä säestäjänpäivistä,\nvarietee-ajoista, kapakka-äykkinästä ja bordelli-meteleistä.\n\n\"Mutta minnekäs nyt mennään?\" Älyniekat päättivät valita parhaan\nbaarin, joka oli läheisyydessä ja nimeltä \"Ranskan konsulaatti\".\nBaareja on Lourençossa suunnilleen 50 ja niissä on enimmäkseen yksi\nainoa suuri huone, katukäytävän tasalla, ovi aina auki. Seiniä\nkoristavat \"Gartenlaubesta\" ja \"Moderne Kunstista\" otetut kuvat,\nkalliissa kehyksissä. Yhdessä nurkassa on papukaijan häkki, toisessa\npianino, jonka kannella on rouletti. Lattialla leikkii kolme koiraa\nja shakaalinmuotoinen toissilmäinen kissa. Tiskin takana rehoittaa\nenglantilainen neiti, joka puhuu portugalinkieltä, ja tarjoilijattarena\nliikkuu saksalainen neiti, joka osaa ranskankieltä. Aineet eivät ole\nhalpoja -- pullo sodaa 9 penceä, lasi bolsia 1 sh. 3 penceä -- mutta\neivät kohtuuttoman kalliitakaan. Ja huomatkaa ihmettä: juomarahoja ei\noteta vastaan.\n\nOleskelun siellä keskeytti viehättävästi saksalainen neiti huutamalla:\n\"Kas Idoa, millaisella elukalla leikkii.\" Ido oli kissa. Permannolla\ntuohemme välissä rääpisteli afrikalainen russakka, (pituus 6 1/2\nsenttiä, leveys 4, paksuus 0,8) taempana tepsutteli toinen. Ido\npuraisi toista niistä, mutta ei uskaltanut sitä kaapata kokonaan.\nEnglantilaisesta neitosesta oli näytös hurmaava, saksalainen neiti ei\nsanonut mitään, mutta me maksoimme.\n\nTiskinainen antoi meille hyvästiksi käyntikorttinsa, joka kuului\n\n    LITTLE LILY\n\n           Lourenço Marques\n\nja tajuamatta täysin, mitä kaikkea onnea ja tuskaa tämä kirjallinen\nmuisto saattoi kätkeä, katosimme sovittavan yön helmaan.\n\nSe oli Ranskan konsulaatti.\n\nMatkalla satamaan saimme hyvää kahvia eräässä kioskissa Praca Muchino\nd'Albuquerquen-torilla, ja isäntä toi meille \"L'Illustrationin\" ja\n\"Graphicin\" viimeiset vihkot, jotka tosin olivat kolme viikkoa vanhoja,\nmutta meille tuoreita kuin saman päivän lehdet.\n\nTästä puheen tullen: kaupungissa ilmestyy maanantaisin ja torstaisin\nsanomalehti: \"Lourengo Marques Guardian\". Sitä myy irtonumeroina\nkolportööri Bambusio, fetsikalloinen mies, joka näyttää indialaisen,\narabialaisen ja suahelin sekasikiöltä. Miten hän on saanut kolmet\nvanhemmat, en voi selittää. Näillä seuduilla on sangen paljon\neriskummallisuuksia. Khartumin sankari Gordon on aikoinaan kirjoittanut\nteoksen saariryhmä Seychellenistä, joka on täällä rannikolla,\nkoilliseen päin. Hänen mielipiteensä mukaan on paradiisi aikoinaan\nollut siellä, ja varhaisimmat ihmiset hermafrodiitteja, mistä seikasta\njotkut piirteet eräissä neekerisikiöissä muka vielä ovat todisteena.\n\nKuitenkin aioin sanoa, että Bambusiolta täytyy mennä irtonumeroita\nostamaan kaksin miehin, jos ei ole tasarahoja taskussa. Toisen täytyy\nolla atleetti ja on hänen tehtävänsä pidellä kiinni myyjää, Sill'aikaa\nkuin toinen, jonka on oltava matemaatikko, laskee, kuinka monta reissiä\nenglantilaisesta puolenshillingin rahasta on saatava takaisin. Bambusio\non nimittäin petturi ja livistää kuin antiloopi tiehensä heti, kun on\npaiskannut lanttinsa ostajan kouraan. \"Lourenço Marques Guardian\" ei\nkumminkaan ole mikään huono lehti, ja nyt ilmestyy sitä jo kymmenes\nvuosikerta. Osa tekstiä on portugalilainen.\n\nYhteiskuntaa koristaa yksi muistopatsas, nim. vuonna 1910\nsatamapuistikkoon kuvernööri Antonio Ennesin muistoksi pystytetty.\nAlhaalla jalustan etupuolella kohottaa paksuhymyinen neekerinainen\ntuota rauhan aina saatavilla olevaa palmunoksaa. Ylhäällä seisoo itse\nmies, pitkä takki yllä ja nenällä _pince-nez't_. Taidehistoria tiennee\nkyllä pari tällaista tapausta, mutta harvinaisia ne ovat, ja kannattaa\npanna muistiin, että Lourenço Marquesilla on yhdet noista tähystimistä.\n\nKuitenkaan ei vehkeissä ole laseja. Tyhjät kehykset vain kuvastuvat\nvalheellisina taivasta kohti. Ja siinäkin suhteessa on Antonio Ennesin\npatsas originelli, että päähenkilö, joka pitää vasemmassa kädessä\nkirjaa, nojautuu oikealla hyvin täytettyyn, pieneen kirjakaappiin. On\ntahdottu osoittaa, että tällä portugalilaisella kuvernöörillä, hänellä\noli kirjat ja kaikki, joita hän oikein lueskeli. Aivan liikutetuin\nmielin ottaa tarjotun vaikutelman vastaan.\n\nMitä neekerit tuosta lehvää kohottavasta naisesta arvelevat, en ole\nkuullut, mutta kerrotaan, ettei heillä yleensä ole vertauskuvaan\ntajuntaa. Niinpä ovat esim. saksalaiset tehneet sekä idässä että\nlännessä sen psykoloogisen tyhmyyden, että ovat pystyttäneet\nsymbolistisesti ymmärrettäviä ryhmäkuvia. Neekerit tekevät niistä\nalinomaa pilaa. Dar-es-salamissa on Wissmannin muistopatsas ja\nsiinä ylimpänä, kallionmöhkäleellä seisoen päähenkilö saksalaisessa\nsotilaspuvussa. Vähän alempana nähdään kaatunut leijona, jonka ylitse\nneekerisoturi laskee lippua. Mustaihoiset väittävät: \"Tuo tuolla\nylhäällä meni jalopeuraa pakoon, ja neekeri sen tappoi\". Windhukissa\ntaasen on sotilasmonumentti, jossa on yksi seisova ja toinen kaatunut\nsaksalainen. Sen ohitse ei kulkene ainoaa mustanahkaista paria, joka\nei osoittaisi kaatunutta ja sanoisi: tuon tappoi minun isäni, minun\nveljeni tai minä itse, tahi: noin me vielä niille kaikille tehdään. Se\non vaikutelma, jonka alinomainen toistaminen luo yleisen mielipiteen\nja jolla ei ennen kaikkea ole mitään yhteistä kunnioituksen tai pelon\nkanssa.\n\nSe on tosiaan merkillinen kaupunki, tämä vanha ja pian uudistuva\nLourenço. Iltaisin näkee kaduilla loputtomat linjasuorat rivit\nsähkölyhtyjä, mutta kulkijoita ei melkein yhtään, eikä ainoaakaan\najajaa. Kujista saattaa ilmestyä äänettömästi joku tumma hahmo, mutta\nse ei suinkaan ole odotettu rosvo, vaan siivoojamies sankoineen.\nPortilla, jonka ohitse käy, pakinoi pari pitkää kafferia. He ovat\nyövahteja ja vartioivat erästä pankinkonttoria. Ainoastaan baarien\nvaloisista oviaukoista tunkeutuu kuuluville räyhinää, mutta sekin\nmerkillisen hillittynä ja pian loppuvana. Eräässä kulmassa odottaa\nkolme ricksha-boyta. He istuvat maassa ja nukkuvat niska rattaiden\nreunaa vasten. Heidän hampaansa loistavat lyhdyn valossa. He heräävät\nkuullessaan askeleita, karkaavat pystyyn, ja kun tulija kulkee ohi,\nkysyvät he häneltä puoliääneen jotakin. Sitten istuutuvat he jälleen,\nasettavat niskansa entiseen paikkaan ja nukkuvat.\n\nKeskellä päivää ei ole paljon vilkkaampaa -- satamaa lukuunottamatta\n-- ja pääkaduilla, esim. eucalyptus-kujassa postitalon edustalla,\ntapaa suunnilleen kolme olentoa joka sadan metrin välillä. Niissä on\nhiljaa hyräileviä zulu-naisia, jotka kantavat päänsä päällä kulhoja ja\nseljässään pussissa jälkeläistä, jolla on musta päämukula ja valkeat\nsilmämunat ja joka koettaa saada hiljaisen yleissilmäyksen maailman\nmenosta mammansa selän takana.\n\nKoko kaupunki tekee pinta-alansa puolesta suunnattoman avaran\nvaikutuksen, mutta näyttää vain ikäänkuin puolenkerroksen\nkorkuiselta. Sinne tänne siroitetut kaksikerroksiset talot eivät riko\nkokonaisvaikutelma. En ole missään nähnyt niin latteaa kaupunkia kuin\nLourengo Marquez.\n\nPikku paradiisina on kaupungin sisässä kasvitieteellinen puutarha.\nTalvikasvistosta saattaa aavistaa kesäisten kasvien runsauden. Eräässä\naituuksessa kävelee seurue kamelikurkia, ja lähellä soittaa joukkue\nmustia musikantteja, joilla on valkea johtaja, ja _valkea rummunlyöjä_.\nEräs paikkakuntalainen kertoi, että myöskin tätä tointa olivat neekerit\naikoinaan hoitaneet, mutta näistä oli niin suunnattoman hauskaa lyödä\nbassorumpua, että heitä oli mahdoton estää pitkin koko kappaletta ja\nkaikissa kappaleissa rymistämästä hartiavoimalla. Musikaalisista ja\ntaloudellisista syistä täytyi tämä virka siis riistää mustalta rodulta.\nMuuten soittivat he melkoisen hyvin, ja ensimäinen torvi mullisteli\nsilmiään niin taivaallisesti, että lapsenhoitajattarien rintaa karmi.\n\nKun palasin kävelyltä laivalle, käytiin laiturilla vilkasta kauppaa.\nNeekeripojat möivät kameleontteja. Nuo kollomaiset elukat kellottivat\nrivissä pitkin betoni-reunustaa, kytkettyinä omistajiinsa rihmalla,\njoka oli solmittu niiden ruumiin ympärille. Prix fixe: six pence.\nKukin osti tietysti tällaisen aarteen, joka oli noin 30 cm. pituinen\nnokasta toiseen päähän. Huvi oli sellainen, että kameleontti asetettiin\nmaahan ja kutitettiin sitä selän päähän. Silloin tapahtui yhtäkkiä\nkolme ihmettä. Häntä kääriytyi kokoon kuin paloruiskun letku, vihreä\nelukka muuttui ruskean-violetiksi (ei kuitenkaan sen koko pinta, vaan\nainoastaan symmetrisesti järjestyneiden pilkkujen ja viirujen kohdalta)\nja silmäterät alkoivat pitää peliään. Ennenkuin kameleontti vaivaa\nitseään kääntämään koko päätänsä, koettaa se katsella ympärilleen\npullottavilla silmäpallukoillaan. Toinen silmä vääntyy ulos oikealle\nja vinosti taaksepäin. Toisella tahtoo hän katsoa niskansa yli. Vasta\nsitten, kun nämä pyörittelyt on tuloksettomiksi huomattu, kääntyy kaula\nsivulle. Pakoon hän ei viitsi lähteä. Kun lakkaa sitä kutittamasta,\ntulee se heti jälleen vihreäksi, rauhalliseksi ja suorahäntäiseksi.\n\nEräät ottivat tuon uuden ystävän kanssaan hyttiin ja päättivät pitää\nhäntä mukanaan myötä ja vastoinkäymisessä, hankkia sille kärpäsiä\nja nauraa guanolle. Minä puolestani en usko voivani nukkua hyvin\nkameleontin vieressä. Herätä sydänyöllä siihen, että kalju häntä\nkiertyy korvan ympärille ja kylmä kieli etsii kärpäsiä silmistäni, on\ntarve, jota ilman voi tulla toimeen. Muuten on vaikeuksia kuljettaa\nkameleontteja elävinä Europaan, ne kuolevat tavallisesti päiväntasaajan\nkohdalla. Minä pistin siis ystäväni takkini taskuun, menin maihin\nja istutin hänet Antio Ennesin juurelle, saatuani ensin hellällä\njäähyväis-nipistyksellä hänet muuttumaan vielä kerran manganaattisesta\npermanganaattiseksi.\n\nSunnuntain edellisenä yönä loppui lossaus ja me olisimme voineet jo\nlähteä. Mutta saksalainen valtion postilaiva ei saa lähteä satamasta\nennen aikataulun määräämää lähtöpäivää -- eikä saa, ihme kyllä,\ntulla perillekään liian aikaiseen -- ja siksi jäimme paikoillemme\nmaanantaihin asti.\n\nLaivalla oli erittäin rauhallista. Tuntuu kuin olisi oleillut hyvässä\nmaatalossa meren rannalla. De la Goa lahdessa läikkyivät pienet\nkirkonaika-laineet, talviauringon kuulto loi pohjoismaisen sydänkesän\nvalaistusta ja joutilaat purjehtivat kuin siellä meilläkin pienillä\nkuttereillaan. Se, että näillä oli latinapurjeet, ei häirinnyt, sillä\nsaattoihan sellainen olla sesongin muoti. Jos ken kellahti kumoon\nja pullon kauloja ponnahteli haahden ympärillä vedestä, ei sekään\nhäirinnyt. Sillä moottorivenhe-väkeä oli saapuvilla täälläkin.\n\nSelän eteläranta oli tosin hiukan punaisempi kuin mihin me olemme\ntottuneet. Mutta vihreä hohti saaristo kauniisti hietikon rinnalla\nja taivaan kansi kaareutui ohuensinisenä kuin Itämerellä. Vanha\nlaiva, joka oli ajautunut särkälle ja oli kallellaan maata kohti,\nnäytti laskuveden aikana koko runkonsa köliin saakka ja sen ruskea\nkuormavatsa, joka ei ole koskaan enää matkaava maailmalle täytettynä ja\nsuolaveden huuhtomana, uinaili jonkinlaisessa lepopäivien lepopäivän\ntunnelmassa.\n\nIkäänkuin tutusti hymyillen kajahti kaukaa jostakin lännen puolella\nseisovasta laivasta harmonikan ääni. Pohjolaan en kaivannut, mutta\nkotirantain sunnuntai nousi kutsumatta mieleeni ja sen mukana eräitä\ntuttuja olentoja. Olisin tahtonut huiskuttaa jättiläislippua niin\nkorkealle, että jokin kirkas lieve siitä olisi liehahtanut yli Gråharan\nviivan ja pari kolme ihmistä kotona huutanut: \"Hei, tuolla vilkuttaa G.\nM., De la Goa Baysta!\"\n\n\n\n\nXIV.\n\nOPHIRIN MAAN ÄÄRIIN.\n\n\nMe suuntasimme pohjoiseen.\n\nInhaca nimeltään on siellä kapea niemeke, joka suojelee De la Goa Bayta\nkaakkoistuulilta. Kauempana ulapalla se kohottaikse merestä näkyviin\nvielä toisen kerran, nimettömänä saarena, joka muistuttaa pyhän Yrjänän\nlohikäärmettä. Pää, kaljua keltaista hietikkoa, on puolittain vedessä,\nja toinen silmä, särkässä olevan kuopan varjo, pälyy pohjoista kohti.\nNiskasta alkaen nousee suurissa mutkissa metsäverhoinen, tumma ruumis,\nja ensimäisen selkäkilven kohdalla kimmaltelee Luciferin valona, kuin\nsiihen juotettu jalokivi, tuli erään majakan tornista.\n\nTurhaan haki kaukoputki asuntoa, raivattua alaa, kalapaikkaa -- kaikki,\npaitsi majakka, oli pelkkää horteessa kellottavaa Midgårdin käärmettä\nja minkäänlaiset olennot eivät sen kupeilla kapuilleet. Merikortti\nilmaisi sittemmin, että sekin saari on englantilaisten oma ja että he\novat ristineet sen Inyackiksi, barbarilaistunut muoto Inhaca-sanasta,\njoka jälleen lienee väännös jostakin hyvin vanhasta.\n\nAivan ylähangan sivuitse solui nyt lohikäärmeen suljettu kita,\nja valtameri tuli jälleen vastaan kuin hellä, tuuditteleva äiti.\nHiljaa otti se meidät syliinsä, keinutteli ja lauloi, ja se tuntui\nlepuuttavalta, suorastaan tutunomaiselta.\n\nNyt lähenimme merkillistä paikkaa Afrikan itärannalla, nimittäin\nZambesin suistomaata. Itsensä pääuoman suuhun -- Chindeen, Quellimaneen\n-- oli vielä kolmen päivän matka, mutta tulvasantaa on jo Beiran\nedustalla, ja Beira oli oleva ensimäinen satamamme.\n\nZambesi on Niilin, Kongon ja Nigerin jälkeen Afrikan neljäs suurvirta.\nSen pää-uoma on 2,660 km pitkä, siis kaksi kertaa pitempi kuin Rheinin,\nja vesialue ainoastaan hiukan pienempi kuin Volgan. Se ei ole mikään\nsulavain jäätikköjen ja vuoripurojen joki niinkuin Niili, vaan kokoaa\nse hiljaisia vesiä Angolan ylätasangolta, Rhodesian kaukoseuduilta,\nBetshuanamaan aukeilta, Nyassasta ja Tanganjikan järven mailta, joka\nei tiedä, minne laskea. Mutta kauniina ja vahvavirtaisena se juoksee\nmerta kohti ja syöksyy Victoria-putouksessa yli maailman valtavimman\nerosionikynnyksen. Suuren rauhansa saavuttaa se vasta alhaalla\nportugalilaisten maassa ja jonkun matkan päässä rannasta se levittää\nviuhkamaisesti monet lasku-uomansa.\n\nKun sellainen Herran joki on virrannut tuhansia ja kymmeniä tuhansia\nvuosia, on se tuonut mukanaan paljon tavaraa. Ei pelkästään vettä,\nvaan vuortakin. Uutta vuorta ja vanhaa, kylmän rapaamaa, tuulen\njauhamaa, erämaan paahtamaa. Se on hajoittanut Kalaharin erämaan tiukat\nhiekka-aallot ja imaissut lukemattomat miljaardit hienoja hietajyviä\npyörteisiinsä. Matkalla se on saanut opaalin värin, maidon värin,\nokran- ja saven värin, ja vasta kaukana alhaalla, aivan meren äärellä,\nse on laskenut nuo jyvät jälleen pohjaan. Ne ovat muodostaneet joen\nkiemurtelevain haarain väliin imuhietaa, vuoksisaaria ja salaisia\nsärkkiä, joita ainoastaan meri myrskysäällä vääntää näkyviin.\n\nZambesi, jota me rannankiertäjät saamme tuskin nähdäkään, ilmaisee\npaikkansa jo kauas merelle. Höyrylaiva puskee Beiraa kohti. Vielä\nei näy piirtoakaan maasta, mutta rauhaton vesi on jo saanut\nvärivivahduksen, jota emme ole ennen tavanneet ja jota voisi ehkä sanoa\nmaidonvihertäväksi.\n\nKaksinkertainen vihellys komentosillalta, mies kiiruhtaa takakannen\nreunalle ja mittaluoti laskeutuu.\n\n\"Dödig Fodn\", huutaa hän. Ukko on Saksan rannikkolainen ja tietää, että\nkapteeni ymmärtää häntä. \"Dödig Fodn\" on dreissig Faden, 30 fadenia,\nSaksan merisyltä. Se on meidän mitoissa 150 jalkaa. Niin vähän! Ja\ntuolla loitompana oli 2,000 metriä pohjaan.\n\n\"Dödig Fodn nomals\", -- 30 fadenia uudestaan.\n\n\"Dödig wiederum\",\n\n\"Säbnuntwintig\",\n\n\"Fifuntwintig\",\n\nKone hiljentää.\n\n\"Fifuntwintig\".\n\n\"Achtain\", -- 18.\n\nKone hiljentää vielä.\n\n\"Viertain Fodn knapp\", -- tuskin 14 fadenia.\n\n\"Tvölv Fodn\", -- 12.\n\n\"Tvölv Fodn\", laulaa hän monta kertaa, yksitoikkoisen pitkään, samaan\ntapaan kuin ajattelen Samuel Clemensin kuulleen poikana Mississippinä\njokialuksen miesten ilmoittavan tuota ainaista: \"mark twain\".\n\n\"Tvölv Fodn -- -- _tain_\", huutaa hän yhtäkkiä. Se merkitsee _kymmenen_.\n\nSeis.\n\n\"Tain knapp\", -- tuskin 10.\n\n\"Neen Fodn\".\n\nKone taaksepäin. Signaali ankkurivintturille, -- huruuskis, ja siinä\nnyt seistään. Indian valtameri ympärillä, maaton ilmanranta joka\npuolella, eikä kölin alla enempää vettä kuin laivan oma syvyys.\n\n\"Ja mitä sitten tulee?\" kysyin vanhalta Jussilta, joka kiilloitti\ntupakkasalongin oven messinkejä.\n\n\"Mitäkö? Sitten tulee tietysti nousuvesi ja me ajamme satamaan.\"\n\nTodellakin. Viisi tuntia mukavasti lepäiltyämme suuntasimme maata\nkohti, ja ohut viiru ennusti rannikon tuloa. Se oli niin matalaa,\nettä oli vaikeaa uskoa. Jokin salainen vallitus kätki todellisuutta.\nMutta tuosta matalasta hiipi näkyviin rivi taloja, jonkin katon tumma\näärikuva, puita, satamalaituri ja kaksi höyrylaivaa. Vauhti hiljeni,\nankkuri laskeutua jyrisi, ja siinä lepäsimme nyt horjumatta Beiran\nsataman suulla, valmiina kaikkiin mustiin seikkailuihin ja kohtaloihin,\njoita taivas piti meille soveliaina.\n\nNiitä ei tullut tosiaan monta. Me toverukset laskeusimme\nbentsiinipurteen, jossa eräs kreikkalainen piti perää ja konetta\nhoiti pari kafferia -- heillä lienee lahjoja moottorin hoitoon -- ja\nhartaalla rätinällä kiisimme vinosti Afrikan rantaan. Täällä täytyy\nkaikkien alusten kuljeskella tyynelläkin kuin koirat kylki puolittain\nedeltä, sillä vuorovesi laskee ja nousee merkillisellä voimalla.\nSitäpaitsi vyöryy vapaiksi päässeitä joenvesiä sataman kautta merelle,\njoten pakoveden aikana tapahtuu vielä ankarampia vesiajoja kuin\nmuulloin. Saattaa nähdä puiden ja kokoskuorien ja kanotinkappaleiden\nkiitävän merelle kuin hullut.\n\nBeirassa lienee lähes tuhat vakituista asukasta. \"600 neekeriä, 200\nportugalilaista ja 200 valkoista\", sanoi luutnantti von Gussmann. Sama\nmies ilmoitti syyksi meren rumaan väriin, että \"portugalilaisethan\nkylpevät täällä.\" Tämä oli kuitenkin noita tavallisia halpahintaisia\nhävyttömyyksiä, joita Europan muut kansat alinomaa keksivät. Minä\npuolestani olen vakuutettu, etteivät portugalilaiset ollenkaan kylve\ntässä meressä.\n\nBeiran suurin omituisuus on kuitenkin se, ettei kaupunkia ja suurinta\nosaa maaseutua hoida Portugalin hallitus, vaan ne omistaa eräs\nosakeyhtiö, Companhia de Moçambique, jonka päällikkö on näön vuoksi\nportugalilainen ja rahat ovat englantilaisia ja ranskalaisia. Melkein\nkoko laaja Moçambiquen siirtomaa, joka on Skandinavian kokoinen, on\nvuokrattu täten yksityissyndikaatille (paitsi jo mainittua on olemassa\nvielä Companhia de Njassa, C. Zambesia, C. Inhambane ja C. de Graza).\nNämä maksavat Portugalille vuotuisen vuokran, eikä niillä ole mitään\nmuita harrastuksia kuin nylkeä maata ja sen mustaa väestöä. Neekerit\nkäyttäytyvät täällä kuin ammoin, 100 à 200 vuotta sitten, nimittäin\norjamaisen arasti. Kapmaassa ja Natalissa kulkevat he katukäytäviä\naivan kuin valkoisetkin. Täällä saavat he astua trotoaareille\nainoastaan taloihin mennessään ja sieltä lähtiessään. Beirassa ei\nainoakaan neekeri käy kauppapöydän tai postiluukun luokse niin kauan\nkuin siinä on joku valkoihoinen.\n\nKauppakomppanian suvereniteettia kuvaavaa on esim., että Companhia de\nMoçambique painattaa omia postimerkkejään ja postikorttejaan Beirasta,\njotavastoin hallituksen postimerkit eivät kelpaa. Aivan kuin ivalla on\nkomppania antanut vuonna 1910 tehdyn Lissabonin vallankumouksen jälkeen\nniinkuin korkea kruunukin painattaa vinosti merkkien poikki punaisella\ntai vihreällä sanan: \"_Republica_\". Tämä ei merkitse kerrassaan mitään,\nsillä alkuperäisessä merkissä ei vanhastaan ole kuninkaan kuvaa eikä\nedes Portugalin nimeä, vaan pelkästään paikallisvaakuna, jossa on\nkaksi elefanttia ja teksti \"Companhia de Moçambique\", ei muuta. Yhtiö\non kai ollut tasavalta ilmoisen ikänsä. Mutta tuo pieni, uusi leimaus\nkannattaa -- maailman 5:n miljoonan postimerkkikokoojan on hankittava\nuudestaan komppanian postimerkit.\n\nBeira on suunnilleen saman muotoinen ja laajuinen kuin Kaskinen.\nKaupungin isät ovat antaneet istuttaa sinne pitkänsoikean keskuspuiston\ntamarindeista, jotka ovat merelle päin ikäänkuin kulisseina. Mutta\nnäiden taakse tultua eivät mitkään toiveemme täyty, sillä siellä\nalkaa pelkkä Afrika kursailematta. Ikäänkuin entisen tuuhean tukan\njätteinä pyrkii paikka paikoin ilmoihin harvasti palmuntynkiä, muu\nkaikki on teeskentelemätöntä, peninkulmaista aroa, jonka etualalla\nnäkee juoksentelevia neekereitä ja taustalla pieniä, auringonpaahteessa\nhulmuavia savuja.\n\nBeiran kadut -- joita on yksi pitkä ja useita pieniä -- ovat varustetut\nhyvillä sementtikäytävillä. Ajopaikka on paksua, pehmeää hietaa,\neikä kukaan kulje sen poikki tarpeettomasti. Hevosista ja muuleista\nj.n.e. ei vilahdustakaan. Liikenne suoritetaan aivan kuin muissakin\nafrikalaisissa pikkukaupungeissa trolley-järjestelmän mukaan, joka on\ntosiaan sangen käytännöllinen sellaisilla seuduilla, missä työvoimaa\nsaa melkein ilmaiseksi. Keskellä katua on alkeellinen kaitaraide, (55\ncm leveä), jota pitkin kafferit lykkäävät dresinoita. Osaksi ovat nämä\nkuorma-, osaksi henkilövaunuja. Viimemainituissa on syntisen mukava\nistua. Ne on varustettu aurinkokatoilla ja mahtuu niihin kaksi, kolme\nhenkeä vieretysten. Takana on poikkitanko, johon pari neekeriä käy\nkäsiksi.\n\nNiillä kiidetään tempaavaa vauhtia, ja ainoa tukaluus on vaunusta\nlähteminen. Sillä jos nostaa kättään tai huutaa pysähdysmerkiksi, niin\nluulevat neekerit sitä ihastuksen ilmaisuksi, hihkaisevat puolestaan\nkovalla äänellä ja työntävät eteenpäin kahta kertaa kiivaammin. Me\nemme voineet oppia, miten trolley on seisautettava, vaan oli meidän\ntavallisesti pakko ajaa niin kauan, kunnes koko kaupunki loppui. Ja\nsitten taas takaisin, -- kunnes se loppui uudestaan.\n\nEräs toveruksista koetti hypätä vaunusta pois sen vauhdissa ollessa.\nHän kellahti tosin pehmeälle; mutta vielä seuraavana päivänä valui\nhänen taskuistaan hiekkaa. Se oli kaffereista äärettömän hauskaa, he\nlöivät kämmeniään polviinsa ja ymmärsivät huomattavastikin asian siten,\nettä me kaksi muuta rattailla olevaa olimme paiskanneet toverimme\nniistä tielle. Sopii huomata, että trolleyt ovat yksityisten. Niillä\nei pääse ajamaan ilman paikallisten tuttavien apua, esim. Saksan\nkonsulin. Jokaisessa vaunussa on suuri joukko pieniä numerolaattoja ja\ntämä merkitsee, että ne ja ne herrat ovat vaunun osakkaita. He maksavat\nliikennemaksua komppanialle, mutta eivät minkäänlaista kertamaksua.\n\nKun laitos on yksiraiteinen ja vaihdepaikkoja harvassa, ei\nyhteentörmäyksen mahdollisuuksia voi välttää. Sellaisten varalta on\nerityiset sääntönsä. Kuorma-trolley perääntyy aina henkilö-trolleyn\nedestä. Kahdesta henkilö-trolleysta perääntyy se, jossa sattuu sillä\nkertaa olemaan vähemmän väkeä. Jos kaksi yhtä suurta seuruetta tulee\nvastatusten, kursaillaan kahden puolen ja molemmat perääntyvät. Sitten\nryntäävät ne jälleen eteenpäin, ja se vaunuista, jonka neekerit\novat nopeampia, saa lähteä ensin. Niin selitti asian Savoy-hotellin\nmajordomus, joka ravintola muuten mainitaan niiden Beiran paikkojen\nluvussa, joissa saa rahaa vaihtaessa oikein takaisin.\n\nEräällä kohtaa pääkadun varrella on putka, -- aivan kuin Kaskisissa --\nja siinä on kaksi rautaristikoilla varustettua pyöreää luukkua, joista\nneekerivangit kuroittelevat vaikeroiden kadulle pieniä palmikoituja\nkäsilaukkuja. \"Ostakaa nyt, very good massa\", hyvä, kiltti herra,\n\"shillingi pari.\" Rautoihin painautuneilla kasvoilla on kärsivä ilme.\nKuitenkin on tuo kaikki pelkkää ilvettä, sen seikan osoittaa todeksi\nhyvin syötetyn vangin jäljestäpäin naureleva naama. Käsilaukun kauppa\non nimittäin vartian afääri. Hän ostaa noita esineitä muutamalla\nreissillä kappaleen torilta ja panee sitten loisensa myymään niitä\nhyvällä voitolla rautatistikon takaa. Mies seisoi koko ajan putkan\nkulmalla tarkastamassa liikettä.\n\nKaksi Taboran vallasnaista toi laivaan kalliin kuorman portugalilaisten\nvankien veistotyötä, ja kun he saivat kuulla asian todellisen laidan,\nvihasivat he meitä kuin naiset ainakin. Muuten en luule, että putkassa\nolevat miehet olivat vankeja, vaan ainoastaan tilapäisesti sinne\nahdettuja kotineekereitä, joita vartia vuokraa niiksi päiviksi, jolloin\nkunnon europalaisia matkustajia odotetaan kaupunkiin.\n\nPikkukaupungin olot saavat usein kauppapuodeissa aikaan hiukan\nomituisia tavara-yhdistelmiä. Beiran pääkadun varrella ei siinä\nsuhteessa ole paljon kursailtu. Yksi liike myö rauta-tavaraa ja\nperunoita. Eräs parturi hoitaa parturinsalongissaan tupakkakauppaa ja\nbaaria. Eräästä puodista saa maisemakortteja, paitoja ja hedelmiä,\ntoisesta jalkineita ja kalaa. Tein fantastisen yrityksen löytää\nkirjakaupan. Se onnistuikin. Keskellä jonkinlaista tavara-aittaa, jossa\noli ensiksikin matkalaukkuja, harjoja, hattuja ja lukkoja, oli puoli\ntiskiä täytetty englantilaisella kirjallisuudella, jaettuna noihin\nKapin pohjoispuolella yleisiin ryhmiin: 6:n pencyn kirjat, 9:n pencyn\nja shillingin kirjat.\n\nSiellä sain myöskin Beirassa ilmestyvän sanomalehden, \"The Beira\nPostin\", yksityisnumeroita. Niissä on kolmannen sivun viimeisellä\npalstalla portugalinkielinen teksti, joka kertoo lehden tärkeimmät\nenglanninkieliset uutiset. Täällä lienee siis pari kirjallistakin\nharrastelijaa. Ehkäpä karkoitettuja monarkisteja, joilla on isiltä\nperitty sivistys. Lehdessä oli joukko meille uusia sähkösanomia ja\nluettiin sitä kunnioituksella. Henkilö, joka saa joka päivä tuoreen\nlehden, voi tuskin kuvitella täkäläistä asemaamme, mitä sanomalehtiin\ntulee. Me olemme täysin tietämättömiä maailman tapahtumista. Sarajevon\nverityöstä ilmoitettiin meille langattomalla Svakopmundin edustalla,\ntapahtuman jälkeisenä päivänä. Mutta kaikki muut uutiset jäivät\nvaltameren taakse.\n\nMitä koskee minuun itseeni, joka olen tottunut joka päivä märehtimään\nmuutamia kotimaisia ja ulkomaisia lehtiä, on tapahtunut se ihme, että\nvoin hillitä melankoliani, niin, kamalaa sanoa, en edes tuota lukemista\nkaipaa. Hyvä herrasväki, tohdinko toivoa, että minua uskotaan, kun\njulistan, että _ilman sanomalehtiä saattaa elää_? Ja moinen on\nmahdollista, vaikka ihminen siellä kotona kitisee ja pauhaa, jos lehti\nviipyy 15 minuttiakin yli tavallisen ajan.\n\nSitten me ajoimme rätisevällä moottorilla takaisin Taboran luokse.\nPurren kaffereilla oli nyt kullakin korvan takana paperossin puolisko\nja kreikkalainen poltti sikaria. Joku Maecenas oli siis äsken sitä\ntietä reissunnut. Me emme voineet olla miestä huonompia. Neekerit\nsaivat uuden paperossin kukin. Se pujahti kauniisti toisen korvan\ntaakse. Ja kreikkalainen sai pari sikaria, sillä ehdolla, että\nhänen oli sytytettävä toinen heti ja pistettävä se vapaanaolevaan\nsuupieleensä, poistamatta entistä röyhyä suustaan. Mies taipui kovin\nväkinäisesti sovitteluun, mutta kun hän olisi kieltäytymällä menettänyt\nsikarin n:o 3, ei muu auttanut. Taboran Fritz, joka otti meidät vastaan\nportailla, luuli, että moottorikapteeni oli tullut hulluksi. Tämä\ntuprutti vain kylmäverisesti yhtaikaa kahta Bismarck-pulikkaansa,\nmutta heti, kun viimeinen matkustaja oli purresta noussut, lensivät ne\nkumpikin hänen suustaan pois. Molemmat oman korvansa taakse.\n\nKauempaa nähden oli Beira kuitenkin koko viehättävä. Iltavalaistus loi\npitkine varjoineen itämaalaista reliifiä tuohon pieneen talorykelmään,\ntamarindien kuroitteleviin oksiin tuli ikäänkuin rukoileva sävy. Aro\nmuuttui taivaan väriseksi: sauhuiset purppuraviirut hehkuivat hetkisen.\n\nSe oli indialainen ilta, se tunne valtasi minut yhtäkkiä, kun näin\nkannella iltarukoukseen kumartuneiden fetsien joukossa erään goalaisen\nturbaanin. Se oli Agran taivas, samana kuin se hohtaa eräässä kotonani\nolevassa kuvassa. Niinä aikoina, jolloin Portugal hallitsi meriä ja\nrakensi Zambesi-joen varsille kaupunkeja, joista enää on vain nimet\nsäilyneet, oli kaikki tämä Indiaa.\n\nNe olivat kaukaisia ja outoja aikoja. Ja niitä ennen oli paljon eletty.\nKaikki se astui nyt esiin yhtaikaa, kokoontui Beirassa auringonlaskun\nhetkenä ja täytti sieluni. Se oli profeetan hetki ja kaikkien vainajain\nmuiston tuokio.\n\n\"Ja kuningas Salomo teki myös laivan Etseonin Geberissä, joka liki\nElothia on, Punaisenmeren reunan tykönä, Edomealaisten maalla. Ja\nHiram lähetti laivaan palvelijansa, jotka olivat jalot haaksimiehet\nja mereen hyvin harjaantuneet, Salomonin palvelijain kanssa. Ja he\ntulivat Ophiriin ja veivät sieltä neljäsataa ja kaksikymmentä leiviskää\nkultaa; ja he veivät sen kuningas Salomolle.\" Niin kertoo ensimäisen\nKuningasten kirjan yhdeksäs luku.\n\nHiram oli Tyron kuningas. Hänen miehensä olivat käyneet usein Ophirissa\nja koonneet sieltä kultaa; kultaa, kiviä ja tuoksuavaa almugh-puuta.\n_Missä oli Ophir_? Siitä ovat oppineet kiistelleet ja kiistävät yhä\nvielä. Mutta ken on lukenut suuren Afrikanmiehen, Carl Petersin\nkirjan \"Im Goldlande des Alterthums\" (1902), hänen on vaikea olla\neri mieltä kuin hän, nimittäin, että Ophir on nykyinen Mashonamaa,\nitäisessä Rhodesiassa, jossa on löydetty yli 500 ikivanhaa kulta- ja\nkuparikaivosta. Jo keskiajan arabialaiset etsivät raamatun Ophiria\njuuri täältä.\n\nJos siis Salomon temppelin metalli oli kotoisin Matabeleen tasangon\nkaivoksista, lienee hänen ja Hiramin laivasto seissut täällä meidän\nlahdessamme, tuota kultamaata lähinnä olevassa. Tuolla satamansuulla,\ntämän matalan rannan edustalla, tässä samassa aallokossa, joka lyö\naron hietikkoon, keinuivat 3,000 vuotta sitten nuo Elothin veistämön\ngaleerit. Samainen valo kuin tänä iltana riutui ja laskeusi pitkissä\njonoissa työskenteleväin juutalaisten, heidän kuokkainsa ja muiden\ntyökapineiden yli. Samat varjot kuin nyt vaipuivat ja levisivät heidän\nympärilleen, kun he tunkeusivat soihtuja kantaen metsän pimentoon,\näsken hakatuille, sekaville urille, petojen silmäin kiiluessa\nympärillä. Ja sama aurinko, joka huomenna paistaa, poltti niiden\nruumiita, jotka olivat noille hietikoille kaatuneet.\n\nTuolla, suoraan tuolla vasemmalla oli Ophirin maa. Sieltä olivat\nkotoisin Hiramin ja Saban kuningattaren lahjat Israelin Loistavalle,\njoka antoi sitten 70,000:n kukistamansa miehen takoa kultaa\nsypressipuuhun ja pilareitten kiviin.\n\nNyt kuljetaan Beirasta Ophirin halki salonkivaunulla. Mass-Kessiin,\nkeskelle kultatasankoa, on 350 km ja piletti maksaa 3 puntaa 10 st.\nensimäisessä luokassa. \"Please, the train is starting\", -- olkaa hyvä,\njuna lähtee.\n\nMutta ennen Salomoa ja Hiramia ja ennen saabalaisia oli täällä\nmuitakin. Hottentottien alkuperä on sangen hämärä. He eivät ole\nneekereitä tavallisessa merkityksessä, heidän pohjavärinsä ei ole\nmusta eikä ruskea, vaan keltainen. Heidän tyyppinsä on usein selvästi\nmongooleja muistuttava, ja joskus voisi vannoa, ettei joku esitetty\nkappale hottentottia ole oikea, vaan pelkästään likainen malaiji.\nAntropoloogeille ei siis ole vieras se käsitys, että hottentotit ovat\nafrikalaistuneita aasialaisia. Onhan todettu hämmästyttävän vanhaa\nkiinalaiskultuuria sekä Meksikossa että Perussa, paljon vanhempaa kuin\nkaikki aztekien ja incas-kansan kultuurit. Jos nyt mongoolit heikoilla\npursillaan uskalsivat muuttaa Atlantin yli, niin miten paljoa varmemmin\nhe saatto ivatkaan tulla rantoja pitkin Itä-Afrikaan? Ja on olemassa\nmyöskin positiivisia todisteita siitä, että he ovat sen tehneet.\n\nSiis, hyvä herrasväki, aikoina, jotka olivat Salomolle yhtä läheisiä\nkuin temppelin rakentamisen riemupäivät meille, lepäsi täällä Beiran\nhietikoille vedettyinä, kymmeniä suuria djonkeja, joita vartioi parvi\npieniä, keltaisia olentoja, kun taas miehistön pääjoukko samoili\npitkin rannikkoa, osa siitä sisemmälläkin maassa. Heillä oli mukanaan\nriisipussi ja käyrät veitset. He huutelivat kimeästi toisilleen ja\ntähystelivät jännityksessä yli maan. Sama aurinko, sama hiekka, samat\nhymyilevät laineet -- --\n\nJa heitä ennen?\n\nTämä on vimmatun vanhaa maata, tuo, joka uinuu tuolla iltataivaan alla.\nBeira merkitsee hiekkaa. \"Beira Velha\" pitäisi sen nimenä olla, Beira\nVanha. Ei tuon kehnon kaupunki-loukon vuoksi, vaan hietikon. Se kai on\nantanut tuulen tuhannet kerrat peitellä ja lennättää pois juutalaisten\nja kiinalaisten askelten merkkejä, sekä niiden suurten anturaeläinten\njalan jälkiä, jotka hämärässä muinaisuudessa tongiskelivat laskuveden\npaljaiksi jättämiä raakkuja. Mutta se on yhä vielä samaa, mitä se\nikuisesti on ollut, matto kultaisen kartanon ovella.\n\nAivan hiljaa kaikui tässä hartaudessani sävel, juuri olkani takaa\nhyräili joku sanoja, merkillisiä sanoja:\n\n    \"Auf einem Simili-, Simili-, Simili-Schifchen\n    man nimmt ein Apéri-, Apéri-, Apéri Apéri-tifchen.\"\n\nSe oli luutnantti, joka kutsui hymyillen syntymäpäivä-maljalle, oikein\nisolle maljalle.\n\nOi Beira-Velha, mitä on vanha kultasi hetken helmen rinnalla! Kello\n11 aikaan me nousimme seisomaan ja joimme pikarin Nebukadnezarin\nmuistolle. Sitten menimme ulos ja katselimme etelän-ristiä. Jos\nsen pääakselia pitennetään seitsenkertaiseksi, joudutaan taivaan\netelänavalle. Me jouduimme taivaan etelänavalle kaikki, paitsi von\nGussmann, joka juhli syntymäpäiviään. Hän näki pikkuenkelin viidennen\npitennyksen päässä eikä päässyt sitä kauemmaksi.\n\n\n\n\nXV.\n\nOHI MADAGASKARIN.\n\n\nPieni, urhea höyrylaiva, jolla oli etutangossa Saksan lippu ja\ntakimmaisessa vapaan valtakunnankaupunki Hampurin, tuli meitä vastaan\nChinden edustalla. Se oli Saksalaisen Itä-Afrika-yhtiön steamer\nKadett ja sen ainoa, mutta vastuunalainen velvollisuus on välittää\nposti- ja matkailuliikennettä Zambesin suistomaan pääuoman ja suurten\nlinjalaivain välillä, joita virran suunnaton tulvahiekka-sulku estää\nollenkaan maihin pääsemästä. Taboran ankkuri laskeutui niin kaukana\nmerellä, että Afrika kuulsi meille ainoastaan hienona, hammastettuna\nviivana. Viivassa oli pitkä tyhjä väli: virran suu.\n\nChinde on suuri lastauspaikka, jonka on vuokrannut vuoteen 1990\nsaakka englantilainen yhtiö nimeltä Companhia de Nyassa, mutta\nlastit kuljetetaan Beiran sataman kautta. Siellä luovutimme mekin\nkalliit laatikkomme kaiken maailman aarteineen, jotka nyt ladottiin\nmeluten suurimahaisiin ja matalamastoisiin jaaloihin, sellaisiin\nkuin esimerkiksi melkoisen suuri proomu Asean ja pieni suloinen\nlotja Lili. Kaikki ne lähtivät sitten purjehtimaan pohjoista kohti,\ntulvahiekka-kehän sisäpuolelle, ja niiden paikalle tuli toisia,\ntuoden paljon maissia, joka katosi kahdentoista täyden säkin nipuissa\nlastiruumaamme.\n\nKaksi neekeriä keikahti lastiluukulla melskatessaan yli reunan ja\nputosi nurin niskoin ensimäiselle maissi-patjalle, koko syvälle\nruumaan. Rangaistukseksi nostettiin heidät sieltä ylös vintturin\nkoukussa, jossa he riippuivat käsistään, suut vastatusten. Muiden, n.\n150 neekerin ihastus oli tavaton. Vintturin-käyttäjä, joka niinikään\noli neekeri, pysäytti koneensa, koukun ollessa korkeimmillaan. Moinen\nnäytti melkein inkvisisionilta. Odotettiin ilkein tuntein uutta ja\nvaarallisempaa putoamista. Nuo kaksi hirtettyä eivät päästäneet\nsanaakaan.\n\nViimein käski työpomo hiljalleen laskemaan alas. Rangaistut nauroivat\nkumminkin vain makeasti, kun tunsivat viimein kannen jalkainsa alla.\nJoku lähetti heille alas \"savut murheeseen\". Kaikissa proomuissa ja\nkannella kävi valtava suhaus: \"Ne saivat tupakkaa, penteleet.\"\n\nRannikkolaivaan siirryttäessä täytyi jälleen turvautua \"the basket\ntrickiin\", riippuvaan koriin. Täällä oli siinä kattokin. Mutta ovi\nsitävastoin oli leveämpi ja kahdesta katseluluukusta saattoi nähdä,\nmiten sisäänsullotut vieraat pitivät hätäsilmukoista kiinni, kun\nkori huiski ilmassa ja kolahteli laivan laitoihin. Avaajana palveli\n\"Kadetissa\" valkohapsinen neekeri, joka aukoi mitä valppaimpana\nlukonrivan jokaisen uuden matkustajalastin tullessa. Ei pennyä\nhän saanut vaivoistaan, jotka olivat kymmentä kertaa suuremmat\nkuin europalaisten kapakanovi-susien. \"Kadetilla\" jätti meidät\njoukko lähetyssaarnaajattaria, jotka huusivat hissikorissa yhtä\nepäkristillisesti kuin muutkin naiset, ynnä yksi miehinen, jota\nhissattiin yksinään ja jonka täytyi istua permannolla, sillä hän\nkuljetti kukkaruukkua ja petroleumikeittiötä.\n\nViimeisen korin lähtijöissä oli eräs linjan korkeita hampurilaisia\ntirehtöörejä rouvineen. He olivat tulleet matkassamme Mossamedeksestä\nKapiin ja Lourençosta tänne. Päällystö, mestarikokki ynnä koko alus\npäästivät helpoituksen jättiläishuokauksen -- onko herrasväki koskaan\nkuullut aluksen huokaavan? -- ja sinä iltana otti kapteeni ja samoin\nkonepäällikkö \"kaksoisbambun\". Se on mahtava juoma, jossa on kahdeksan\neri elementtiä. Laivakonsertissa käskivät he orkesterin soittamaan yli\nohjelman \"den schönen Choral Puppchen\", joka toistettiin kaksi kertaa.\nNiin suloista on, kun tirehtööri rouvineen katoaa. Kuitenkin täytyy\nlisätä, että heistä yleensä pidettiin ja että huokaus koski ainoastaan\nvirallista jännitystä, joka oli heidän läsnäollessaan vallinnut. Ei\ntiedetty, mitä saattoi tapahtua. Olkanivelen niukahdus, hyttirotta,\npalanut pyy. Harvinaisia, mutta arveluttavia seikkoja.\n\nKovasti kadehtien katselin minä tirehtööri-parin lähtöä. Sillä he\naikoivat jatkaa matkaansa Chindestä jokialuksella Zambesia ylös,\nkokonaista 5 päivää, aina Zumbaan saakka, jossa ensimäiset putoukset\novat. Vanhankuosisella, lattealla laivalla, kaksinkertaisella\nrakennuksella, jossa oli luotisuora savutorvi ja perässä siipiratas,\ntuollaisella Livingstonen aikuisella. Sellaisessa he saisivat istua\naurinkokatoksen alla, nauttien virkisteiksi paw-pawwia ja mangoa,\nkatsella kiiltävän veden pyörteitä ja tummia rantoja, joiden\npensaikoista alkuasukkaiden kanootit puskevat kahisten virralle, ja\nvanhain Stanleyn kantajain pojat seisovat ja katselevat, vettä valuvat\nairot kädessä. Kaiken tuon ja tuhat muuta he saisivat nähdä. Mutta me\nemme -- --\n\nKaikki oli selvä, \"Kadett\" kääntyi länteen päin, mastossa merkkilippu\n\"Onnea matkalle!\" Tabora jatkoi kulkuaan pohjoiseen. Kauan saattoi\nseurata tuon pienen kansalaisemme keinuvaa menoa ja aivan varmaan\nkuunneltiin siellä viimeiseen saakka meidän torvisoittokuntamme\nmarsseja. \"Muss i denn zum Städtele naus, zum Städtele naus, und du\nmein Schatz bleibst hier.\" Aurinko painui hehkuvana maan puoleen, jonka\nkadotimme, ja kuin parvi sieltä karkoitettuja kurkistelimme kaiteen yli\n-- me, joita vietiin pohjoiseen.\n\nSinä yönä me valvoimme kauan. Salonkivalaistus lakkaa tavallisesti\nklo 11. Mutta jotkut lamput palavat aamuun saakka, joten voi jossakin\nsopessa hyvin lukea. Kauneinta on kuitenkin täyttää seurassa kannen\nlepotuoleja ja \"vaieta elämästä tämän jälkeen\".\n\nUusi kuu oli alkanut jälleen loistaa, sarvet pystyssä, aivan kuin\nGuineassa, ja vaikka siitä oli valaistuna vasta ensimäinen neljännes,\ntuntui vesi loistavan kuin meillä täysikuun kilosta. Pasaadituuli\nhenkäili kaakosta ja se oli raskaan hyväilevää. Se sulki ihmisen oikein\nsyliinsä, lämpöisesti ja kysyvästi, ja siellä tunsi itsensä kuten\nrakastuneeksi johonkin, jonka piti tulla tuulen mukana.\n\nYö, päivä, ja vielä toinen yö. Moçambiquen majakka alkoi loistaa\nkirkkaasti ennen kahtatoista. Kaupungin lyhtyjä tuikki kauempaa\nharvassa ja kaksi vihreää maa-valoa oli viittoina väylällä, jota\nmyöten niemi oli kierrettävä. Meri on täällä täynnä matalikkoja ja\nriuttoja, jotka aina kasvavat, murtuvat ja muuttavat paikkaa. Korallit\nrakentelevat, meri tasoittelee, ja kymmenen, parinkymmenen vuoden\nkuluttua ei mikään kapteeni koskaan tiedä, pitääkö vanha kortti enää\npaikkaansa. Eräs Woermann-yhtiön laiva kohtasi tässä viime vuonna\nodottamatta kovan pohjan paikalla, jossa piti olla 90 jalkaa vettä.\nSe kortti lienee tosin ollut jo vuodelta 66, mutta päällystö piti\nkuitenkin oikeutenaan noitaista pari kertaa ennenkuin otettiin täysi\nvauhti taaksepäin.\n\nTabora kulki melkeinpä varpaisillaan, muistuttaen suuresti nuortamiestä\nsala-aikeissa, ja se pysähtyi melkoisen kaukana ulapalla, yhtäkkiä kuin\nolisi ovi narahtanut.\n\nOn melkoisen viehättävää joutua pimeässä ankkuriin vanhan kaupungin\neteen, josta ei ole nähnyt kuviakaan, ja tyhjentää sitten auringon\nnoustessa koko maisema yhdellä siemauksella, kuin lasi viiniä maasta\nkaivetusta pullosta.\n\nMoçambique, joka on saarella, on portugalilaisten muinaisaikaa.\nKukoistuskautensa oli sillä n. 1560, ja sen jälkeen on se elänyt\nloiskasvin elämää, nähtävästikin sangen vähän muuttuneena.\nTullirakennus kertoo taulussa porttinsa päällä, että se on uudistettu\nvuonna 1791. Jokin piirre fasaadien väreissä, jokin sirpale\nveistotaidetta ovissa ja parvekkeissa muistuttaa heikosti \"conquistan\"\npäivien kuoseista ja ehkä arabialais-ajoistakin. Vanhat, villit\nviikunapuut kieroissa riveissä viittovat tietä Sao Sebastianon\nlinnoitukseen, joka rakennettiin 1503, Portugalista tuoduista kivistä.\nSiellä saa katsella merta ampumaluukuista, joiden kautta eräät\nsuusta-ladattavat tykit, ravistuneilla puupyörillä leväten, ovat\n200-vuotisessa voimattomuudessa tähdänneet ulapalle. Joku nuorempikin\nkappale siellä on. Ne nukkuvat kangaspeitteen alla, ja kun sitä nostaa\nvarovasti, niin näkee valuvuoden: 1863.\n\nLinnoitus on muuten portugalilainen valtion vankila ja matkustajien\non tapana ostaa pihalla omenia ja kuroittaa niitä ristikkojen läpi\nvangeille. Joku tiesi kertoa, että emämaan sitkeimmät monarkistit\nistuvat täällä, ja se sai mielet alakuloisiksi, sillä näin alttiina\nkuin tämä laaka linna on kaiken vuotta tropiikin auringolle,\nmahtaa se jokapäiväisessä käytössä olla oikea helvetti. Kolmea\npoikkeusta lukuunottamatta olivat kuitenkin kaikki kasvot, joita\nnäkyi rautaristikkojen takaa, neekerien ja mulattien. Ja nuo kolmet\nvalkeatkin olivat niin täyspitoisia roistonnaamoja, ettei niissä voinut\nkuvastua minkäänlaisia poliittisia ihanteita. Kituiko linnoituksen\nsuljetuissa sisäosissa muitakin vankeja, emme saaneet selville.\nRuokinta tuotti ainakin riemua, sillä jokainen hunsvotti-raukka näytti\niloiselta, kun otti annoksensa vastaan. Vahvat hampaat iskeytyivät\noikealla koiran hotaisulla omenan pintaan.\n\nEräällä kaupungin kaduista, jotka muuten ovat kovat ja tasaiset ja\nenimmäkseen vailla katukäytäviä, kohtasimme keltaisenruskean ukon,\nyömyssy päässä ja siniset silmälasit nenällä. Hän paljasti kohteliaasti\npilkullisen päälakensa ja kysyi portugalilaisella engelskalla, saisiko\nhän opastella kaupungin labyrinteissä \"os Capitanos\", -- vastaa Wienin\nkyyppärien \"herra Paroonia\". Ei, sitä hänen ei tarvinnut tehdä,\nmutta jos 20 reissiä ja sikari sopisi hänen hyväntahtoisuutensa\nvastapainoksi, niin halusimme ne hänelle antaa. Ylen hurmautuneena hän\nsuostui ehdotukseen ja toivotti meille, \"os Capitanos gentilissimos\",\npitkää ikää ja kauniiden naisten seuraa, jota kaikkea hyvää hänen\nkertomansa mukaan oli seudulla saatavissa. Mitä pitkään ikään tulee,\npitävät Moçambiquessa anopheles-hyttynen ja tsetse-kärpänen parhaansa\nmukaan huolta ihmisen hyvinvoinnista. Mitä taas tuohon toiseen kohtaan\n-- niin, on tosiaan uskottavaa, että hän oli oikeassa, sillä täällä\nilmestyi ensimäisen kerran koko matkalla _kaunis_ neekerinainen\nnäköpiiriimme.\n\nMe istahdimme pieneen, hospitaalin luona olevaan puistikkoon ja\nkatselimme alkuasukkaita, jotka kulkivat melkein katkeamattomana\njonona juuri siitä ohitse, kauppahallien ja suuren Messenil-nimisen\nneekerikylän väliä, joka on kaupungin laidassa. Enimmäkseen olivat ne\nnaisia, päinvastoin kuin Beirassa, jossa näimme ainoastaan miehiä.\nKaikki kantoivat päänsä päällä taakkaa. Hedelmäkoreja, mattoja,\npuita, riissilyhteitä, ja varsinkin vettä, valtavissa kulhoissa ja\nmaljakoissa. Siinä meni nuori tyttö, kantaen päälaellaan ainakin 20\nkg tuota nestettä. Hän melkein horjui ja vyötärön liikkeistä saattoi\npäättää, miten raskas oli kantamus, puhumattakaan vielä tasapainon\nsäilyttämisestä. Kotvan ajan kuluttua tuli sama tyttö takaisin, kantaen\nnyt kulhoa syrjittäin päänsä päällä, ja keinuili yhtä varmasti ja\nmalttavana kuin äsken kaivolle, saadakseen kulhon uudestaan vettä\ntäyteen ja mennäkseen auringonpaahteessa nääntyen takaisin kylään.\n\nMoinen kantaminen ja alinomainen vaarinpito tasapainosta luovat\nkuvaamattoman viehättävän käynnin ja viivat, jotka saisivat\ntuhat kalpeaa prinsessaa kalpenemaan vielä hiukan lisää. Neljä\nkristittyä maskuliinia päätti pitää siinä esteettistä pöytäkirjaa.\n200:sta Moçambiquen negritasta kävi 182 kauniimmin kuin useimmat\neuropattaret, mitä olemme nähneet. Loput 18 olivat väsyneitä vanhuksia.\nSuklaanruskeassa naissaatossa, joka alinomaa vaihteli, liikkui\nmyöskin ylen arvokkaasti arabialaisia ja indialaisia kauppamiehiä,\nensinmainituilla tavallisesti päivänvarjot kädessä. Useimmat heistä\nkuljettivat varmaa hyvinvoinnin symboolia, arvokkaasti vyötettyä\nvatsaa, ja he puhuivat aina suoraan eteensä, katsomatta toisiinsa.\nSiellä täällä kiiruhti heidän ohitseen valkeain herrainsa lähettämänä\njoku suaheli, ja musta sotilaspatrulli marssia tömisti päävahtiin,\nkhaki-uniformuissa ja pitkävartiset saappaat jalassa, pieni\nportugalilainen jefreitteri sivusmiehenä. Joku ricksha vilahti vielä\nsiellä täällä, mutta niin täydellisesti verhottuna, ettei sisältöön\nvoinut tutustua.\n\nMerkillisen näköisiä olivat neekerinaiset, joilla oli liidunvalkeat\nkasvot, maalatut jollakin riissivärillä ja joskus rannukkaat kuin Uuden\nSeelannin entisten asukkaiden tatuoidut naamat sotaan lähdettäessä. Me\nkoettelimme kauan turhaan saada selvää, mitä tämä merkitsi. Kasvojen\npöhöisten yksityiskohtain ja koko tyypin keralla teki moinen jauhoinen\npäällyssively klownin ja vanhan ruumiin kamalan yhteisvaikutuksen.\nEräässä kaupassa saimme viimein tietää, että neekerit olivat viettäneet\näskettäin uskonnollista sydäntalven juhlaansa, jolloin nuorten naisten\non tapana valkaista naamansa. Rannut, joita olin luullut tahallisiksi\nkoristeiksi, olivatkin vain jälkiä raaviskelusta, naisten keskenään\nsuorittamasta pakina-hetkillä kaivolla.\n\nHyvä oli, että sain sen tietää. Miten helposti olisikaan voinut käydä\nniin, että jokin nuori esteetikko tai etnoloogi olisi saanut minulta\nkotimaassa hienon viittauksen käyttämään erinomaista väitöskirjan\naihetta: \"Moçambiquen neekerinaisten ornamentaalinen taide, verrattuna\nmaorien tatuoimiseen. Lisiä kysymykseen bantu-heimojen oletetusta\nsiirtymisestä Melanesiasta Afrikaan.\" Hän olisi kiittänyt minua,\npistänyt pillit pussiin ja matkustanut näiden kalkilla rapattujen\nDulcineain luokse. Ja matkustanut ensimäisessä tilassa takaisin Suomeen\nja ampunut itsensä.\n\nHuomattava oli europalaisten puute tässä vanhassa loukossa.\nPortugalilaiset eivät, kuten boerit, pelkää sekoittumista\nalkuasukkaihin, ja äpärä-tuotantoa on harjoitettu täällä varsinaisitta\nesteittä, vaikka valkoihoiset ja puolivalkeat ovatkin suuria neekerien\nsortajia ja orjakauppiaan piiskan viuhina kuuluu Moçambiquessa\nyhä vielä luonnonääniin. Eräällä keski-ikäisellä rakastavaisella\nviljelysten isännällä, joka asuu lähimmällä kohtaa mantereella, on\nautentisesti 178 lasta, kaikki puoliverisiä. Mutta näitä rivejä\njulkaistaessa on tieto jo huomattavasti vanhentunut.\n\nJoku ehdotti, että kävisimme vaihteen vuoksi kuvernöörin luona\nvieraisilla. Tällaisia käyntejä kuulutaan suvaittavan mielellään\nja ovat ne muistorikkaita. Seremonia olisi kuitenkin vaatinut\nmustaa pukua, ja se masensi meidät. Kun hikoilee jo ohuimmassakin\nsäädyllisyyden sallimassa valkeassa puvussa, on mustassa puvussa\nmarssimisen ajatuskin sietämätön. Me heilutimme siis vain\nystävällisesti kättämme hallitusherran auringonhautomaa asumusta kohti\nja laahustimme kylki edellä hitaasti pitkin kapeita varjopaikkoja,\njoita jotkut räystäät loivat. Kunnioitus kaupungin mahtimiestä kohtaan\nkasvoi suunnattomasti, kun eräs tullivirkailija ilmoitti meille, että\nmainittu mies kantaa yli miljoonan vuosipalkkaa. Tosiaan, hyvä korvaus\ntästä maanpakolaisuudesta. Sittemmin saimme kuitenkin kuulla, että hän\noli tarkoittanut miljoonaa reissiä, mikä on noin 5,000 markkaa. Meitä\nilahutti, ettemme menneet niin yksinkertaisen herran vieraaksi.\n\nPalatessamme laiturin luokse, kohtasi meitä kiljuna. Vedessä portaitten\njuurella kuhisi kymmenkunta neekeriä, jotka puivat nyrkkejään ja\nhuusivat ja viittoivat. He tahtoivat kantaa meidät ja eräitä muita\nmatkustajia purteen. Laskuvesi pakotti erään tottelemaan. Ei ole\nmukavinta hommaa ratsastaa neekerillä. Kannettavaa ei oteta selkään\n\"suolasäkkinä\", mikä temppu olisi mukavinta, vaan hänen täytyy istua\nkahden otuksen päällä yhtaikaa. Nämä lykkäytyvät tiukasti vieretysten\nja kietovat kätensä toistensa ympärille. Matkustaja ottaa istuinpaikan\nheidän päittensä välissä, eikä hänellä ole jalkain eikä käsien\npidikettä. Jos toinen miehistä vähänkin liukahtaisi, kellahtaisi\nkannettava suoraan kauniille korallivuoteelle. Toveri Hetzog koetti\npidellä kiinni kantajan korvista, mutta niiden öljyisyys voitti\nhänen sormiensa nipistysvoiman. Vihdoin pääsimme kuitenkin pienen\nmoottoriveneen tuo, joka vei meidät suurempaan samanlaiseen ja se\njälleen laivalle. Nuo 12 à 14 neekeriämme juoksivat kauas mereen\nperästä, vaatien kiivaasti \"six penceä\" yli taksan. He roikkuivat\nkiinni venheen reunassa, ja heistä näytti kuin olisimme heistä\npääsemättömissä.\n\nSilloin nousi eräs meidän ei muuten kovin korkealle arvioitu\nportugalilais-herramme ylös, viittasi jonnekin ja huusi \"_papa_\".\nSillä oli ihmeellinen vaikutus. Kaikki huutajat mykistyivät yhtaikaa,\nheittäytyivät irti ja uivat ja juoksivat maata kohti kuin henkensä\nedestä. Meille kaikille oli uutuus ja aivan taivaallinen ihme, että\npelkästään Hänen Pyhyytensä Paavin nimellä saattoi ajaa käpälämäkeen\nneekereitä.\n\nPortugalilainen ilmoitti kuitenkin, että suahelilainen sana \"papa\"\nmerkitsee _haikalaa_ ja että hänen oli aina tapana peloittaa sillä\nvesineekerejä. Moçambiquen edustalla kahlaaminen on tosiaankin\nmelkoisen uskallettu teko. Me saimme kuulla paljon sellaisia\nseikkailuja. Niinpä oli kerrankin monta haikalaa yhtaikaa töytännyt\nsuurta kantajaparvea kohti. Syntyi pakokauhu ja kaksi neekeriä pudotti\npainavan englantilaisen rouvan veteen. Silloin kääntyi yhtäkkiä koko\nkalaparvi takaisin ja pakeni merelle. Josta päättäen näyttää siltä\nkuin käsite _mama_ -- niin, millaisiin hartaihin mietelmiin tässä\njoutuisikaan! Erään toisen kerran kuului haikala nielleen ramman miehen\npuujalan. Mies pelastettiin, mutta alkoi ankarasti valittaa, kun\nhuomasi, kumpi jalka häneltä oli viety. Sillä puujalka oli ontto ja sen\nsisään oli ladottu kokonainen omaisuus kuparilantteja.\n\nOli vahinko, ettei saanut pysähtyä jotakin päivää pitemmäksi aikaa\ntuohon kumman jäykistyneeseen kaupunkiin, joka on nyt kaikkein\neristetyimpiä ennen yhtä suuressa arvossa olleista. Mutta Tabora oli\nkärsimätön, hän tahtoi viimeinkin päästä Madagaskarin leveysasteelta\nja portugalilaisilta aro-rannoilta. Lähimpänä pää maalina oli nyt\nZanzibar, aivan päiväntasaajan paikkeilla, ja siellä oli uusi taivas\nhohtava, uusi maa vihannoiva, uudet ilman rannat ilahuttavat janoista\nkatsettamme.\n\nKaunis ja pitkä merimatka oli edessä ja me ositimme sen joutilaat\nhetket musiikinviljelyyn ja suahelinkielen tutkimiseen. Mitä\nensimainittuun toimeen tulee, olimme saaneet laivalle jotakin uutta\nja huomattavaa lisää: nuoren, viulua soittavan professorinrouvan,\nnaimisissa Johannesburgissa, miehen nimi Young, vaimo syntyisin\nWildner Würzburgista. Hän ei ollut mikään tavallinen hyvälajinen\nviulutantti, vaan mestari, jonka musiikkilaukussa oli m.m. Sibeliuksen\nviulukonsertti, koirankorvilla varustettuna -- huomatkaa se -- ja\nvarsinkin Kreislerin kappaleita hän soitti niin hyvin, että saattoi\ntulla hiukan hassuksi mielihyvästä, suuressa määrin myöskin viulun\nansiosta, joka oli 5-numeroinen kalleus.\n\nMitä taas tuohon toiseen tulee, on annettava kunnia pakollisille,\nalkuperäisille pakinoille neekerien kanssa niissä neljässä satamassa\n-- Zanzibar, Dar-es-salam, Tanga ja Kilindini, -- joiden vitsaukseksi\npian olemme joutuvat. Seidelin epäkäytännöllistä suahelinkielen\noppikirjaa vedettiin esiin monta kappaletta, ja eräät meistä ottivat\nberlitzintunteja välikannen miehistöltä. Ensimäinen, mitä sain\ntietää, oli, että tyttö, nainen, vaimo, isoäiti ja anoppi kuuluvat\nsuahelinkielellä bibi. Tällainen lumoava kollektivismi lupasi\nparhainta, mitä kielen muihin osiin tulee.\n\nMe olimme nyt parhaillaan tropiikissa. Kaikki ventilaattorit hyrisivät\nvuorokauden päästään, ja eräs lähetystö varustautui jo anomaan\nkapteenilta n.s. yöpaita-lupaa, jolla ymmärretään oikeutta käydä\nmainitussa asussa kävelykannella -- naiset ala- ja herrat ylähangan\npuolella, -- ja hätätilassa heittää paita mereen. Lähetystö ei\nkumminkaan päässyt koskaan perille, se meni hajalleen baarin ovella.\n\n\n\n\nXVI.\n\nViimeinen luku.\n\n\n1.\n\n[Tekijä ei itse ehtinyt viimeistellä tätä kirjaansa. Korrehtuuria\nluki hän 9 arkkia. Loppuluku ei tullut valmiiksi. Se on yhdistetty\nseuraavista aineksista: tekijän lähimpiä sodan puhkeamisen jälkeisiä\npäiviä koskevista muistiinpanoista, yksityiskirjeestä, jossa\nselostetaan matkaa Zanzibarista Liverpooliin; eräästä \"I dag\"-pakinasta\nDagens Pressissä, jossa kuvaillaan matkaa Tukholmasta Raumalle. --\nViivan alle on lisätty eräitä huomautuksia, Ruotsalaisen painoksen\nkustantaja.]\n\n_Zanzibar_: Kaupungin historia.\n\nZanzibarin nimi oli muinoin suuri, suuri kuin Indian. Silloin merkitsi\nZendj-bar \"Mustain maata\" ja käsitti koko Itä-Afrikan, somali- ja\ngalla-heimojen ynnä neekerien maan. Punaisesta merestä Sofalaan ja\nniin kauas sisämaahan saakka kuin kifarun kaksisarvinen kuono antoi\norjanpyydystäjäin samota. Vihreä korallisaari Bagamoyon-lahdessa,\nsaari, jolla on nyt yksinään tämä nimi, oli ainoastaan vartiopaikka\nvaltakunnan portilla ja niiden pitkäin horjuvain dhowien\n[latinapurjeella varustettu indialainen jaala. Suom. huom.] satama,\njotka kurkien kiilana tulivat monsuunin keralla Rangoonista, Bombaysta,\nGoasta ja Maskatista.\n\nPortugalilaiset, jotka uskollisesti seurasivat Vascon peräsimen\nporeita, ottivat 1503 Zanzibarin omakseen. Mutta täällä ei ollutkaan\nhurskaita kafferiraukkoja, jotka olisivat ällistellen huolineet kaiken,\nmitä sinne tuli. Täällä kohtasi heitä Islam. Vuosisatoja kestäneen,\nhetkeäkään pysähtymättömän taistelun jälkeen arabialaisia vastaan\nhellittivät portugalilaiset vuonna 1729 otteensa ja Zanzibar joutui\narabialaisten omaksi.\n\nSeyyid Said'in (k. 1856) valtaistuimelle noustessa alkaa nykyinen\nhallitseva dynastia. Sen aikana on Zanzibar vähitellen menettänyt\nitsenäisyytensä. Sultaani Alin valtaistuimella ollessa ottaa\nEnglanti (brittiläis-saksalainen sopimus v:lta 1890) Zanzibarin\nsuojelusvaltiokseen. Nykyinen sultaani on saanut puhtaasti\nenglantilaisen kasvatuksen. Vuodesta 1908 on saarella ollut\nenglantilainen piispa.\n\nZanzibarin väestön muodostaa 10,000 Maskatin arabialaista, hallitseva\nluokka; 70,000 indialaista ja muutamia satoja europalaisia. Väestön\nsuurin osa on neekereitä, osaksi vapaita suahelejä, jotka ovat\nkaikki muhamettilaisia, osaksi epävapaata orja-asutusta, sekajuurta.\n-- Zanzibarin kaupungissa on n. 100,000 asukasta, joista 50,000\nindialaista ja 5,000 arabialaista; loput neekereitä. -- Zanzibarissa\nilmestyy sanomalehti \"Gazette for Zanzibar and East-Africa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nYleissilmäys, -- pittoreski, mutta hiukan roskainen. Sultaanin palatsi,\nrautaverantoineen, näyttää tavara-varastolta tai makasiinilta.\n\nPetolinnut satamassa.\n\nSukeltajapoikia, kolme ulvoen pienessä venheessä, soutivat käsillään.\n-- Täällä ei haikaloja!\n\nKamatavaran kauppiaita laivaan: hinduja, guaneeseja. Heidän\ntukkalaitteensa.\n\nVeneellä maihin, kisuahelit soutivat. Suoraan hietarantaan.\n\nKävelyretki kaupungilla. Posti. Sultaanin kuva. Rahahämmennys.\n\nKauppapuodit. Tinkiminen. Taktiikka. Sen tulos. Tavaravarastot. --\nArabialaisia. Indialaisia.\n\nKadut. Väentungos. Pittoreskeja paikkoja. Vanhoja torneja, joissa\nkasvoi puita. Sisiliskoja. Leikkauksilla koristettuja ovia. --\n_Keltaisia_ vankeja.\n\n-- Basaarikatu. Indialaisia. Arabialaisia. Tyyppejä. Naisia. Eräät\nhunnuissa. Kaivolla riitelevät naiset. Valokuvaamisen pelko.\nRuokatavarat.\n\nSaksalainen klubi. Africa-hotelli.\n\nTuoksu kaupungilla: neilikalta, copralta, kurryltä.\n\nJättiläisbanaaneja. Iilimatoja. Suuria mandariineja. Kokosmaitoa.\n\nZanzibarilainen lääkäri. Näytti äkäiseltä.\n\nHuvimatka autolla. 28 mailia. 7 henkilöä 30 rupies.\n\nKuvaus (tohtori, Hoffmann, Beuster toisessa, rva Tuaillon, Sachers,\nBeetzs ja minä toisessa).\n\nHyvä vauhti. Oikea filmi-matka. Taitavat chauffeurit (indialaisia).\n\nPalmuja, manjosia, neilikkapuita, neekerimajoja. _Meri_.\n\nNummea, pensaita, joki, lumpeita. Vanha sultaanin palatsi. Punaisia\nkukkia. \"Vaahtohedelmiä\". Mehiläispesä.\n\nZebu-härkiä, vuohia, kanoja. Harvassa siistiä, hyvinpuettua väkeä.\nMainio matka (klo 3-1/2 6).\n\n_Sekalaista_: Rva Tuaillonin apinanpurema.\n\nKopran valmistus (Viidenvuoden vanha palmu, 5 mk vuodelta) (3 rupl.)\n\nNeilikkain käsittely.\n\nKlo 8:n laukaus.\n\nIltavalaistus sultaanin palatsissa.\n\nGerlach ja Aga-Khan (viimemainitun huolet).\n\n_Aga-Khan_. Aga Sultan Mahomed Shah, s. 1875. on profeetan\ntyttärestä polveutuvaan Fatimidien suvun päämies. Aga-Khan johtaa\nyleis-indialaista muhamettilaisten yhdistystä (perustettu 1906),\njoka toimii vilkkaasti m.m. hankkiakseen Indian muhamettilaisille\nvaltiolliset oikeudet ja hävittääkseen heidän valtiollista ja\nyhteiskunnallista välinpitämättömyyttään. Uskonnollisena johtajana\non Aga-Khanilla lukuisasti puoluelaisia, n.k. ismaelilaiset\nmuhamettilaiset, Itä-Afrikassa, Keski-Aasiassa ja Indiassa. Hän on\nperusteellisen länsimaisen sivistyksen saanut mies, m.m. suorittanut\njuristohtorin Cambridgessa. Aga-Khan on indialainen Bombayssa\nollessaan, halliten siellä palatsissa, jonka brittiläinen hallitus on\nantanut hänen käytettäväkseen, ja tyypillinen englantilainen urheilija\nja klubimies Englannissa.\n\nSotauutisia illalla.\n\n\"Elisabeth\" -- \"König\" -- Bombay.\n\nPikku saaret (Böcklinin malliin). --\n\nValkeita aaseja -- yksi musta -- keskolaisen hyvä aasi.\n\n_Matka meren poikki Dar-es-salamiin_. Laivassa 370 indialaista, jotka\nkävivät osoittamassa kunnioitusta Aga-Khanille.\n\nTappelu paikoista etuluukulla. Pilvenä erivärisiä mattoja kummaltakin\npuolelta. Eri arvoisiin kasteihin kuuluvia naisia. 15-vuotias\nvaimo, jolla oli kolme lasta. -- Koriste vasemmassa sieraimessa\n(timanttejakin). -- Koko näyssä tavaton väriloisto. Myöhemmin\ntelttakatto verhoksi. -- Ei paljon meteliä.\n\n_Koriste sieraimessa_. Laivassa olevilla intialaisilla naisilla oli\nvasemmassa sieraimessa metallinen levy, aineesta, joka oli sitä\nkalliimpaa, kuta ylhäisempää kastia naiset olivat. Ylhäisimmillä heistä\nse oli kultaa ja jalokivillä koristettu.\n\n(Eri-tapoja puhua viittoilemalla: neekeri, arabialainen, juutalainen).\n\nEräät käyttivät hyväkseen tilaisuutta ja möivät appelsiineja.\n\nKaranteenilääkäri kysyi, ovatko nuo 370 terveitä! (Tämä olisi pitänyt\ntodeta 3 1/2 tunnissa!)\n\n_Dar-es-salam_, heinäkuun 31 päivä. Zanzibarissa jo sotahuhuja\n(Itävalta-Serbia).\n\nSatamaan tullessa kohtasi meitä risteilijä Königsberg (Me seisoimme\nlaskuvesi-ankkurissa). Se pysähtyi ja lähetti luoksemme venheen. Huom.\nMiesten matalat olkihatut mustin nauhoin ja reunoin, pelastusvyöt\nympärillä! Soutu ylen täsmällistä.\n\nIlmoitettiin, että Königsberg oli saanut määräyksen lähteä täysin\ntaisteluvalmiina satamasta merelle. (Myöhemmin kerrottiin, että myöskin\nTaboraa oli varoitettu uiskentelevain miinojen paikoista.)\n\nIdyllisen kaunis satama. Palmuniemiä. Suuria adansonioita, monta\nkappaletta. Siistejä taloja. Kirkkoja.\n\n_Adansonia_. Baobab -- l. apinanleipäpuu. Lehdettömänä enimmän\nosan vuotta ja kantaa lukuisat hedelmänsä paljain oksin. Baobab on\npaksuin kaikista tunnetuista puista, päärungon halkaisija 6-8 m. jopa\nenemmänkin. Sen korkeus on n. 4,5 m., mutta monet oksat kasvavat aina\n20 m. pituisiksi. Ne leviävät rungosta joka taholle ja tekevät puun\nkaukaa katsoen pienen metsikön näköiseksi.\n\nLukuisasti virallisia soutuvenheitä (tullin, luotsin, lääkärin,\nhallituksen, postin j.n.e.).\n\nYksityisiä huutoja: \"Ist das Bier kalt?\"\n\nEräät kaupunkiin. Nyt vakavampia sotahuhuja. Toistaiseksi kuitenkin\nrauhallista. (Silloin oli perjantai-ilta. Sunnuntaina elokuun 2 päivä\naikoi Tabora jälleen lähteä.)\n\nLauantaiaamuna, elokuun 1 p:nä ilmoitus laivalla: \"Wegen der drohenden\nKriegsgefahr müssen sich die Passagiere jederzeits bereit halten,\nsofort an Land zu gehen.\" [Sota-uhan johdosta tulee matkustajain\nmilloin tahansa olla valmiita oitis lähtemään maihin.]\n\nSe herätti melkoisen yleistä hermostusta.\n\nMinä kaupunkiin. Järjestettyä, mutta saksalaista. Vankeja kahleissa,\ntyössä.\n\nLisälehti! (Saksan kysymys Venäjälle.) Neekerit jakoivat.\n\nKäynti sanomalehden kirjakaupassa.\n\nSamoin Bezirksamtissa, piiritoimistossa (kellään ei aikaa!).\n\nMelkein koko päivän ainaista levottomuutta. Alakuloisuutta.\n\nRyntäys pankkeihin. Valituksia vahingoista rahaa vaihtaessa.\n\nBeuster hotellinsa verannalla. Tarjosi minulle ystävällisesti\nsänkypaikkaa huoneessaan.\n\nTakaisin laivalla. Tavarain sullominen laukkuihin. Matkareppuja\nostettiin. Huhuja -- \"Venäjä 70,000 miestä Itävaltaan, -- Ranska\njulistanut sodan -- mille kannalle Englanti asettuu?\" --\n\nIlmoitus: \"lähtö todennäköisesti sunnuntaina klo 12.\" Tahallinen\nyllätys.\n\nJoka signaali laivalla tuotti levottomuutta: _Nyt_ se tuli, nyt meidän\ntäytyy lähteä maihin.\n\n\"Tabora\" ja saman linjan laiva \"Somali\" asetetut sotilasjohtoon\n(kanuunavenhe Möwen).\n\nKapteeni hermostunut ja kiihtynyt.\n\nIltapuolella ei mitään uusia tietoja, ainoastaan sähkösanoma, että\n\"kaiser\" on pitänyt jumalanpalveluksen, mikä seikka todisti, että\nsähkölennätin yhä toimi. Kerrottiin aikaisemmin, että yhteys oli\nkatkennut.\n\nIllalla hiukan rauhallisempi tunnelma. Musiikkia. (Myöskin viulu +\npiano).\n\n_Myöskin viulu + piano_. Tekijän musikaaliset lahjat olivat saattaneet\nhänet professori ja rouva Youngin seuraan ja hänen oli tapana säestää\nprofessorinrouvan soittaessa viulua. Hänen oli siis kiittäminen\nerikoisesti näitä yhteisiä musiikkiharrastuksia siitä, että professori\nYoung valmisti hänelle mahdollisuuden päästä heidän kerallaan\nPegasus-laivalla pois Dar-es-salamista.\n\nKerrottiin, että Dar-es-salamin langaton lennätin (100 m korkea torni)\non ollut _suoranaisessa_ yhteydessä Berlinin kanssa. (Aikaisemmin\ntunnettua, että Togo oli päässyt yhteyteen.)\n\nTri Pfaff \"König\" laivasta (Bombayn linjaa) ja hänen tapansa.\n\nIhana ilta. Vilkasta lastaamista eräällä rautatien pysäkillä 6\nmagnesium-soihdun valossa. Hallitus vetäytyy Taboran kylään, sanotaan,\nja arkisto y.m. viedään sinne, samoin sotaväki.\n\nRauhallinen yö.\n\n_Sunnuntaina_, elokuun 2 p:n aamuna. Suloinen, hiljainen päivä.\nStewardit saavat lomaa. Se todistaa, ettei tänä päivänä odoteta mitään\nuutta. (\"Tabora\" saanut yhtiön määräyksen jäädä toistaiseksi tänne,\n\"Feldmarschall\" seisoo Tangassa.)\n\nMitään postia emme ole saaneet. Kerrotaan, että se toistaiseksi\npidätetään.\n\nLuutnantti von Gussmann sai äidiltään Münchenistä sähkösanoman, joka\noli lähetetty eilisiltana.\n\nAmerikalainen Quinon ilmoitti minulle, että hän ostaa dhow-jaalan\nja purjehtii Zanzibariin (n. 15 tuntia) päästäkseen tästä\nepämääräisestä odotuksesta. Zanzibarista jatkaa hän Mombasaan ja sieltä\nenglantilaisella laivalla kotiin.\n\nIlmoitus, että odotusajan epämääräisyyden vuoksi otetaan laivalla\nkäytäntöön yksinkertaisempi ruokajärjestys. Ei kuitenkaan juuri\nerikoinen.\n\n_Maanantai, elokuun 3 p. ja tiistai 4:s_ kuluivat vaihtelutta -- kunnes\ntiistai-iltana ilmoitus, että kaikkien matkustavain täytyi lähteä\nseuraavana aamuna klo 1/2 9 Taborasta.\n\nKaikki hermostuneessa ja sietämättömässä tunnelmassa, varsinkin\nsairaat, kuten esim. amerikalainen muotokuvamaalari Besser ja\nskotlantilainen Afrikan asukas, ukko Bonna (Bonar?), ontuva ja\nbronkitista sairastava.\n\n_Elokuun 5 p._ Yleinen laivasta lähtö. Minä viimeisenä. Osa nuotteja\nja muistoesineitä jäi laivaan. -- Täsmälleen 1/2 9 laski Möwe Taboran\nylähangan puolelle ja kiinnitti itsensä siihen.\n\nSekasorto tullissa.\n\nHra Betz hankki huoneen Fürstenhofissa minulle ja itselleen (à 7 1/2\nrup. = Smk 12 l/2). Hotelli, sen asema ja ominaisuudet. Herra ja rouva,\nja \"boyt\" ja yleisö. Ympäristö: neekereitä, indialaisia, syyrialaisia,\nkreikkalaisia.\n\nAskari-kulkue. Vangit kantajina.\n\nKolme hälyytyslaukausta (= kaikkien asekuntoisten miesten kokoonnuttava\nrautatieasemalle). Hra Schmudy jätti kapakkansa ja raskaan vaimonsa\nminun hoitooni. \"Jos jotain tapahtuu, viekää hänet katolilaiseen\nsairaalaan.\" -- Ei mitään erikoista, ainoastaan tarkastus.\n\n_Elok. 6-7 p._ Englantilaiset näkyvissä. Keskustelua siitä.\n\nYleistä istumista Kaiserhofin kauniilla terassilla. -- Jalopeuranpentu,\nkolmen kuukauden ikäinen.\n\n\"Patriotischer Abend von Otto Gerlach\". -- Tunnelma painostava. Yleinen\nepätietoisuus. Viranomaisetkin näyttivät sangen hermostuneilta,\nhöyrylaivoja koskevia määräyksiä ja vastamääräyksiä.\n\nOlo Fürstenhofissa sietämätöntä. Kaiken yötä meteliä, huutoja, kiekunaa\ny.m. Päivällä väen väittelyä alakerrassa.\n\nValokohtina: keltaiset sisiliskot laipiossa ja kutojalinnut palmussa\nikkunani edessä. Sitäpaitsi jokin laji kauniita, kullankeltaisia\noriolus-lintuja.\n\n_Dar-es-salam_, elokuun 8. (lauantai).\n\nLaukauksia aamulla (3 saksalaista hälyytyslaukausta, 6 englantilaista\ntäysillä panoksilla, 2 saksalaista lennätintornin räjäyttämiseksi).\nSuuri hälinä. Neekerien pakokauhu. Englantilaiset ampuivat yli\nkaupungin (puiston) ja sataman. Ainoakaan heidän laukauksistaan ei\nsattunut torniin, yksi kulki 30 metrin päästä (likimmäisin, sanottiin).\nKerrotaan, että saksalaiset räjäyttivät tornin englantilaisten\n_vaatimuksesta_. Saksan lippu laskettiin kuvernöörin talon katolta ja\nsamoin väylän suulta ja valkeat liput nostettiin. Kanuunavenhe Möwe\n(Vermessungsschiff, merenmittausalus) riisuttiin täydellisesti aseista\n-- sanottiin, että se oli illalla räjäytetty, luultavasti sataman\nsuulla, jossa saksalaiset olivat jo upottaneet erään kuivatelakan,\n-- ja linjalaivain langattomat lennättimet poistettiin. (Koenig;\nFeldmarschall; Tabora oli muutettu sairaslaivaksi ja sen molempiin\nkupeihin maalattu punainen risti, mikä toimenpide tuntui ilveilyltä,\nkoska tuskin sopi odottaa lisäsairaita suurempaa määrää kuin mitä\nkaupunki saattoi hoitaa omissa lasareteissaan). --\n\n_Dar-es-salam_, elokuun 9 (sunnuntaina).\n\nJaettiin sähkösanomia, että Ruotsi oli julistanut sodan Venäjälle ja\nSuomi ja Itämerenmaakunnat muka kapinassa, mikä kaikki tuntui minusta\nsangen epäuskottavalta. Saksalaisissa tutuissani herätti se kuitenkin\nsuurta tyydytystä, ja minä sain liittolaisen arvonimen.\n\nAjoin Betzin kanssa klo 9 3/4 Kaiserhofiin. Menin luterilaiseen\nkirkkoon, jossa alkoi silloin jumalanpalvelus (1/2 10). Sitä kesti n. 1\nt. Urkumusiikki oli kaunista, kirkko viileä ja siellä oli hyvä istua,\nsaarna melkoisen ala-arvoinen, pöyhkeilevän isänmaallinen.\n\nTapasin kirkon ovella Sachersin, sitten Gerlachin ja herrasväki\nWesthausenin. Joimme omenamehua heidän kauniilla verannallaan. Hra\nWesthausen ylpeä englantilaisesta kranaatinsirusta, jonka oli saanut\nmuistoksi. Palmujen välistä saattoi nähdä merellä seisovat risteilijät.\n\nAjoin kotiin Fürstenhofiin aamiaiselle (klo 12). Olin juuri lopettanut,\nkun Beuster kutsui kirjeellä minua heti Kaiserhofiin. Mahdollisuus\npäästä Youngien kanssa englantilaisella risteilijällä Zanzibariin.\n\nYlen jännittävät ja kiireelliset toimenpiteet. Onnistuin, siitä syystä,\nettä en ollut purkanut tavaroitani matkalaukuista. Tulin tavaroineni\nlaivarantaan klo 1/2 3, ja klo 3 1/4 tulivat englantilaiset sinne\nhöyrypurrella, hinaten soutuvenhettä miehineen. Koska olin \"russian\nsubject\", sain lähteä heidän kanssaan, ja tuossa tuokiossa kiisimme\nkapeasta sataman salmesta merelle risteilijä Pegasusta kohti. Kauempana\nulapalla kierteli Astraea.\n\nJäähyväiset Sachersille, Beuterille, rva Tuaillonille, Betzille liian\nkiireelliset. Mutta ei ollut aikaa.\n\nN. klo 5 i.p. lähtivät risteilijät merelle. Auringonlaskun jälkeen\nkaikki valot sammutetut.\n\nLaivassa mieltäkiinnittävää. Tykit. Signaleeraus. Puhelukoneet. Kaikki\nmääräykset kirjeellisesti. Langattoman lennättimen hytti kääritty\nteräskaabeleihin, pieni reikä, josta telegrafisti voi ryömiä sisään.\n\nSuurenmoista vierasvaraisuutta. Teetä. Viinejä. Illalliset. Kapteenin\nhuone (luukut j.n.e.). Upseerikajuutta. Aika kului liian nopeasti.\n\nKapteeni Ingles ja luutnantti Turner. Sieppasivat saksalaisia\nkoodi-sähkösanomia. [Sähkösanoma, jossa yksi sana merkitsee koko\nlausetta. Suom.]\n\nKlo 9 aikaan ankkuriin Zanzibarin edustalla. Pakinaa yli klo 11. Sitten\nmaihin Africa Hotelliin (tullin sivuitse). Aikaa meni kuitenkin yli\npuoliyön ennenkuin olimme valmiit levolle.\n\n_Zanzibar_, elokuun 10 ja 11 p. (maanantai ja tiistai). Hotelli kamala.\nHuoneeni. Sänky. Pesupöytä. Koko talo. Ruokasali paras (katolla). Minua\nvastapäätä, 3 metrin päässä, rukoustenhuutaja (eeeh, mek, mek, mek,\nmek). -- Kaikkialla huono ilma.\n\nEnglannin konsulin uteliaisuus. Pöytäkirja. Residenssissä.\n\nYoung sai rahaa \"National Bank of Indiasta\".\n\nVielä yksi yö. Sitten varma ilmoitus, että \"Pentakota\" lähtee klo 4\ni.p. (tiistaina, 11 p:nä), joka tapahtuikin.\n\nPortugalilaisia nylkyreitä hotellissa (n. 25 mk. huoneesta\nvuorokaudelta). Niillä näyttää olevan melkeinpä yksinoikeus siihen.\n\nLähtö Pentakotalla. Yöhön saakka Pegasuksen saattamana. Kaikki tulet\nsammutettu laivalla.\n\nIndialainen miehistö. Palveluskunta. Lääkäri.\n\nTilavaa. -- Sipuleja. Rottia. Kannella hyvä.\n\nElokuun 11 p:nä a.p. jätimme tuon unohtumattoman Africa Hotellin ja\nmeidät, 18 kolliamme ja professorinrouvan viulu soudettiin höyrylaiva\nPentakotaan, joka seisoi tyhjänä, outona ja tulijoilta suljettuna\nkaukana sataman edustalla. Me kiersimme sen ympäri, ei portaita\nmissään. Kun toisen kerran soudimme alahangan puolta, pisti tumma pää\nkaiteen ylitse näkyviin.\n\n\"Mitä tahdotte?\" huusi hän.\n\n\"Laskekaahan portaat meille.\"\n\n\"Minkätähden?\"\n\n\"Me olemme matkustajia ja tulemme laivaan.\"\n\nPää katosi. Tuokion kuluttua ilmestyi kaksi päätä ja uusi niistä kysyi\nsamaa asiaa. Nyt ryhtyi kolme neekerisoutajaamme puhumaan, kaikki yhtä\nsuuta ja se sai viimein asian sujumaan. Kunnolliset ja kunnialliset\nparaatiportaat laskettiin eteemme ja pian olimme kannella.\n\nEi ainoaakaan europalaista näkyvissä, pelkkiä indialaisia ja pari\nmalaijia. Yhdentekevää, kunhan vain pääsisimme lähtemään. Eräs\nensinmainituista pyyteli kumminkin kohteliaasti anteeksi, ettei meitä\notettu heti laivaan. Kukaan ei ollut ilmoittanut, että matkustavia\ntulee, ja oli annettu ankarat käskyt asiattomien laivassakävijäin\nvaralta. Meidät sijoitettiin ylen kohteliaasti ja yli-hindu pyysi meitä\nitseämme valitsemaan hyttimme, laivassa ei ollut muita matkustajia.\n\nMelkoisen eriskummallinen laiva, tämä uusimpamme. Vanha Itä-Indian\nkulkija, ainoastaan 3,400 tonnin kantavuus, liikkui väliä\nBombay-Zanzibar-Durban niin sanoakseni huvikseen. Sillä kriitillisten\naikain vuoksi ei sillä ollut, kuten jo sanottu, lastia eikä\nmatkustajia, paitsi meitä kolmea. Kuitenkin toimitti se tärkeää\ntehtävää. Huippulipun alla liehui viiri \"Royal Mail\", kuninkaallinen\nposti. Meillä oli laivassa posti, koko Etelä-Afrikaan, Europaan ja\nAmerikaan menevä Indian posti. Ja missä se merkki loistaa, on aluksen\npuskettava eteenpäin, olipa se miten tyhjä ja kuormasta köyhä tahansa.\n\nPuoli tuntia kestävän tutustumiskävelyn jälkeen milloin missäkin\nkohtasimme ensimäisen kristityn sielun, englantilaisen, jolla oli\npiippu suussa ja uniformulakki päässä. Hän ei ottanut laisinkaan selvää\nmeistä, eikä vastannut tervehdykseemme. Professori uskalsi kuitenkin\nkysyä, tiesikö hän, missä kapteeni oli.\n\n\"Yes\", vastasi mies ja veti nysän hetkeksi suustaan, \"I'm the captain\",\nminä olen kapteeni.\n\nMe esittelimme itsemme ja selostimme vaiheemme ja aikeemme. \"Jaha,\njaha, Pegasuksen kapteeni puhui jotain sen tapaista\". Sitten meni\npiippu suuhun takaisin eikä hänestä lähtenyt sillä kertaa sanaakaan\nenempää.\n\nPian soitettiin sitten aterialle ja me asetuimme ruokasaliin, joka oli\nsama kuin huone, jota on tapa kutsua peräsalongiksi. Oli hyvin mukavaa,\nminulla oli matkaa ainoastaan l 1/2 metriä hytin ovelta paikalleni\nruokapöydän ääreen. Pöytäseuraa oli kapteeni, me kolme matkustajaa,\nyksi valkea upseeri ja yksi indialainen samaa virkaa sekä eräs\ntuntematon, pieni, tumma herra, jolla on silmälasit.\n\nNyt sain tutustua indialaiseen ruuanlaittoon. Siinä on eräs johtava\nperiaate ja se kuuluu SIPULIA. Ensin tuli kalavoileipä, joka oli\nvarustettu sipulisuikaleilla, sitten sipulikeitto, sitten sipulipihvi,\ntomaatista ja sipuliviipaleista tehdyn salaatin kanssa. Viimeiseksi\ntarjottiin erästä määrittelemätöntä, imelähköä sotkua, jonka reunoilla\noli sipuli-kiehkuroita, ja aamusta ja päivästä tuli ensimäinen lunchi.\n\nPöytäseurustelu ei ollut rasittava. Kukaan ei sanonut ylimalkaan mitään.\n\n\n2.\n\n_Helsingissä, marrask. 2 p. 1914_.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli kerrassaan kirottu kotimatka tuo, jonka sain tehdä. En jaksa\nkuvailla sitä nyt tarkemmin, mutta voit ymmärtää vaikutuksen, jos\nmainitsen, että sain 3 viikkoa, Kapista Liverpooliin saakka, olla\nsamassa hytissä erään työmiehen kanssa, hytissä, jota ei myrskyisen\nilman vuoksi melkein koskaan tuuletettu. Sen laajuussuhteet olivat\nsuunnilleen seuraavat:\n\n    Pituus 2 1/2 m.\n    Korkeus 2 1/2 m.\n    Leveys 2 m (tarkemmin 1,8),\n\nyhteensä 12 1/2 m3. Hyttitoveri ei koskaan riisunut muuta kuin\ntakkinsa ja saappaansa, ei koskaan pessyt itseään ja tupakoi öisin.\nLiian täydessä laivassa (SS. Aeneas of Blue Funnel Line, trade\nSydney--Durban--Liverpool) [\"Sinisen savupiipun linjan\" laiva,\nkulkeva väliä Sydney--Durban--Liverpool. Suomentaja] ei ollut mitään\nmahdollisuutta vaihtaa hyttiä. Eikä saanut nukkua kannellakaan.\nSeuraava laiva oli lähtevä Kapista vasta viiden viikon kuluttua.\n(Englannin hallitus oli takavarikoinut omiin tarpeihinsa \"Union\nCastle-linjan\" laivat.)\n\nJos olisin voinut miten tahansa saada tiedon Dar-es-salamista kotiin,\nettä olin elossa ja tulin siellä toimeen, olisin jäänyt varmasti sinne.\nMutta olimme täydellisesti eristetyt, (langaton lennätinkin hävitetty)\neikä minulla olisi ollut rauhallista päivää, alinomaa ajatellessani\nkotiväkeni levottomuutta ja tietämättä itsekään mitään heistä.\n\nSentähden pakenin kaiken uhallakin yli meren Zanzibariin,\nenglantilaisella risteilijällä nimeltä Pegasus (minä + eräs\nenglantilainen pari, prof. Young rouvineen, Johannesburgista) ja\njatkoin sitten sieltä eräällä surkealla Bombayn-laivalla matkaa\nDurbaniin, jonne mainittu Aeneas viimein saapui. Oli pelkkä sokea\nsattuma, ettei meitä kaapattu, sillä ristelijä Königsberg otti aivan\nmeitä lähellä erään suuren engl. höyrylaivan. Lourenço Marquesissa oli\nlaivamme pakko myrskyn tähden kotvia. Kirotun kylmää siellä sitäpaitsi\noli, ja ruoka kirjaimellisesti syötäväksi kelpaamatonta, (indialainen\nkeittiö, m.m. sipulia joka ruuassa, jälkiruuassakin).\n\nSähkösanoman Kapista sain lähetetyksi aivan viime tingassa ja suurilla\nvaikeuksilla. Minä ajattelin kyllä, että sinä ehkä vastaisit siihen,\nmutta valitettavasti ei ollut aikaa sitä odottaa. Minä laadin 20 sanaa\nja niistä pyyhittiin kaabelikonttorissa 17 pois. Muistaakseni kuului se\nnäin:\n\n\"Stopped Daressalam, escaped british cruiser Zanzibar, Indiaboat\nDurban, Australiaboat Capetown. Many difficulties. Now direct\nLiverpool steamer Aenas arriving 20 september.\" [Matka keskeytyi\nDar-es-salamissa, pääsimme brittiläisellä risteilijällä Zanzibarista.\nIndialaisella laivalla Durbaniin australialaisella Cape towniin.\nPaljon vaikeuksia. Nyt suoraan Liverpooliin, höyrylaivalla Aeneas,\nsaavutaan syyskuun 20 p. Suomentajan selitys.]\n\n_Durban_. Tekijän oli jo melkein pakko pysähtyä Durbaniin, koska\nenglantilainen komendantti ei pitänyt hänen passiaan tarpeeksi pätevänä\nja epäili hänen sanojaan mitä hänen kansallisuuteensa tulee. Tekijältä\nkysyttiin, osasiko hän venäjää. Hän vastasi ettei asianlaita ollut niin\nja että hänen kotimaassaan puhuttiin pelkästään ruotsia ja suomea.\nKomendantti vastasi, että sitä seikkaa hän ei tuntenut ja kysyi,\nosaisiko hän kirjoittaa nimensä venäjäksi. Sen hän osasi ja komendantti\nratkaisi nyt asian niin, että hän sai jatkaa matkaansa. -- Joku hetki\nmyöhemmin ilmestyi hänen hotelliinsa salapoliisi ja tiedusteli tuota\n\"saksalaista tohtoria\". Tekijä oli käynyt Hampurilinjan Durbanissa\nolevassa konttorissa viemässä Taboran kapteenin pyynnöstä terveisiä\nsikäläisille yhtiön miehille; hän oli siellä käyttänyt saksankieltä,\njosta nyt seurasi ilmianto. Äskenmainittu passin tutkiminen pysähdytti\nseikkailun kumminkin pelkkään kuulusteluun.\n\nJa hiton monien pyyhkimisten jälkeen jäi ainoastaan \"Returning\nLiverpool Mattsson\", kun olin ensin saanut antaa kunniasanani, ettei\nTurku ole linnoitus (Helsinkiin ei laisinkaan saanut sähköttää, sillä\nse oli linnoitus).\n\nKoko moinen matka alinomaisessa rahattomuuden ahdingossa (sain\nlainailla askel askeleelta päästäkseni eteenpäin; tavattoman hauskaa;\nhyvin ystävällisiä olivat mainitut Youngit, he tulivat Lontoosen\nsaakka), se oli tietysti raihnaiselle minuudelleni liikaa. Ei ole ihme,\nettä sitten kellistyin.\n\nMyöskin Liverpoolissa ajattelin, että kotoa voi tulla sinne\nsähkösanoma, mutta meidät vietiin suoraan laivalta Lontooseen menevään\nylimääräiseen junaan.\n\n\n3.\n\nTänään tunnun olevan tuulella puhua eräästä hyvin uusiaikaisesta\nkappaleesta maailman historiaa, nimittäin tuosta nykyään niin\nkiitetystä Rauman-liikenteestä. Onhan mainitusta läntisen rannan\nkaupungista näet tullut eräs oikeita maapallon jymykohtia, ja pian\nalkaa kuulua huonoon käytökseen, ettei ole tehnyt matkaa Tukholmasta\nRaumalle. Kun sattui niin, että olin joku päivä sitten moisessa mukana,\nerään professorin sekä maisterin kanssa, ja koska en ole nähnyt\nkuvausta siitä, miten tuollainen matka ylipäätään suoritetaan, kuvailen\nsitä tässä kaikessa lyhyydessä, mahdolliseksi hyödyksi myöhemmille\nylitulijoille.\n\nTukholmassa saimme kolme viimeistä paikkaa laivassa \"Carl XV\", yhdellä\nniistä viidestä aluksesta, jotka sillä kertaa lähtivät matkalle.\nProfessori ja minä miehitimme kaksi päälletysten valmistettua\nmakuulaveria höyrylaivan n.s. seurustelusalongissa takakannella,\nkun taas maisteri otti uhrautuvasti tuon kolmannen vuoteen, joka\noli yksi neljästä eräässä toisenluokan hytissä. Mutta kun hänen oli\nmajoituttava sinne, huomattiin, että ne muut kolme paikkaa samassa,\nhytissä olikin annettu naisille, jonka vuoksi hän ryhtyi näiden kanssa\nneuvottelematta heti pyydystämään jotakin toista kajuuttaa ja saikin\nerikoismaksua vastaan viimein haltuunsa köksän kojun. Köksä lienee itse\nnukkunut jossakin padassa. Höyrylaivakonttorien tapa on tavallisesti\npitää huolta siitä, ettei naisia ja herroja, jotka eivät avioliiton\nkytkyillä kuulu yhteen, sijoiteta samaan hyttiin. Rauman-liikenteen\ntukholmalainen konttori ottaa asian hiukan vapaamielisemmältä kannalta\nja antaa sekaisin sullottujen itse selvitellä asiansa.\n\nMatka Ruotsin saariston halki oli kuten aina miellyttävä, mutta\nauringon laskiessa tulimme merelle ja luoteistuulessa alkoi\nkeikkuminen, joka jatkui sitten melkoisen hyvänä crescendona aina\nRaumalle saakka. Suuri joukko matkustajia kalpeni aivan empimättä,\ntoiset vähitellen. Ei ollut paljon useampia kuin me kolme, jotka\nsäilyttivät sisäisen tasapainonsa. Seurustelusalongin kahdeksasta\nvuoteesta ei näkynyt yksikään olevan täytetty vielä edes iltamyöhällä,\nsillä kuusi niiden tilaajista oli kadonnut kuin tuuleen. Viimein arveli\nkuitenkin professori, että meidän oli mentävä levolle. Hän meni sisään\nvalmistamaan makuupaikkaansa, mutta tuli takaisin ja sanoi, että siellä\nistuu yksinäinen herra pöydän ääressä ja tuijottaa hurjasti eteensä.\nMinä menin vuorostani sisään ja näin, että tiedonanto oli oikea. Koska\noli epämiellyttävää asettua makuulle näiden kauhistavain katseiden\nedessä, kysyin varovasti tuolta yksinäiseltä herralta, joka oli\nkeski-ikäinen, miellyttävän näköinen mies, voiko hän pahoin.\n\n\"Mein Herr\", vastasi hän, \"jich bin sehr krank. Jich habe schon zweimal\nvomiert. Jich bin aus Riga und jich fahre nicht gerne auf dem Wasser.\"\n\nNiin, mitä oli nyt tehtävä? Naamat synkeinä kömmimme, professori ja\nminä, ylös vuoteillemme, kun ensinmainittu, joka makasi yläkerroksessa,\noli ensin järjestänyt matkaremmistään varmuuslaitteen, josta hän ei\npäässyt putoamaan. Laiva keikkui nimittäin runsaasti, eikä pöydillä\neikä hyllyillä pysynyt mitään.\n\n\"Mein Herr\", huudahti yhtäkkiä tuijottava naapurimme katsoen minuun,\n\"jetzt kommt es wieder.\"\n\n\"Mein Herr\", vastasin minä, \"bitte, eilen Sie hinaus.\"\n\nHän totteli. Kun hän palasi, kehoitin minä häntä hartaasti olemaan\ntuota onnetonta istumistaan jatkamatta ja sen sijaan menemään\npitkälleen yhteen noista vapaista makuupaikoista ja koettamaan nukkua.\n\n\"Glauben Sie, dass das gut ist?\" kysyi hän.\n\n\"Mein Herr, ich glaube.\"\n\nHän riisui kalvostimensa, kauluksensa ja selluloosasta tehdyn\npaidanrintansa. Hän ei näyttänyt kuitenkaan joutuvan koskaan valmiiksi,\nsillä hän koetti itsepäisesti pitää irtaimistojaan peilin hyllyllä,\nja jokaisella laivan keikauksella hurahtivat ne alas lattialle.\nViimein hän pääsi kuitenkin asettumaan eräälle alavuoteelle, tuulen\nyläpuolelle, vastapäätä minua.\n\nProfessori ja minä aioimme jo nukahtaa, kun meidät peljästytti kova\njytinä. Riigan herran oli muuan ankara heilahdus paiskannut vuoteesta,\npatjoineen, tyynyineen päivineen, ja siinä hän nyt voihki nelinryömin\nseurustelupermannolla.\n\n\"O ha, o ha, o ha\", muuta hän ei puhunut, ainoastaan niitä 18 à 24\nkertaa perätysten. Viimein alkoi hän suorittaa värähteleviä liikkeitä\nkululle lähteneen patjan alla ja lähistöllä.\n\n\"Was wünschen Sie?\" kysyin, todellakin osaaottavasti.\n\n\"O ha\", vastasi hän, \"ich habe verlohren meine Brust.\" Ja ilmeisissä\ntuskissa hän etsi nyt tuota siunattua selluloosaansa. Jos se olisi\nollut minua lähellä, olisin pistänyt sen tikulla tuleen ja vapauttanut\nsekunnissa hänet rauhattomuudestaan. Siinä hän sitten löysi\nrintamuksensa ja koetteli nousta jaloilleen.\n\n\"Älkää nousko ylös\", sanoin, \"vaan ryömikää tuohon tyhjään vuoteeseen\ntyynen puolelle. Siinä on varmempi maata.\"\n\nHän ryömi, kiltisti kuin lapsi, pianotuolin seuraamana, joka\nkäyskenteli väsymättä salongissa edestakaisin. Hän lepäsi nyt samassa\nlinjassa minun kanssani, jalat vasten jalkojani. Yhtäkkiä näin hänen\ntempaisevan kouraansa jonkin vieraan hatun -- onneksi se ei ollut\nprofessorin eikä minunkaan, -- joka myöskin kulki kävelyllä. Hän\nkallisti kasvonsa siihen. Tjaa.\n\nHetken perästä kuulin hänen virkkavan puoliääneen:\n\n\"Ich hatte nicht Zeit auszugehen.\"\n\nEn malttanut olla onnittelematta häntä, ettei hattu ollut hänen omansa.\n\n\"Nein\", vastasi hän sangen vakavana, \"dieser Hut ist nicht mein Hut.\nAber ich werde den Bezitzer nicht aufsuchen.\"\n\nKaiken aikaa pyöriskeli parvi pieniä omenoita edestakaisin lattialla.\nRiigan herralla olivat ne olleet pussissa ensimäisessä vuoteessaan.\nAivan odottamatta kuulin hänen huutavan: \"Hs -- häs -- häs --\" ja\nhuitovan kaksin käsin. Mutta tuokion päästä alkoi hän nauraa: \"Herra\nJumala, minä luulin, että ne olivat hiiriä.\"\n\nJa tämä mieluisa asian käänne antoi hänelle viimeinkin unen. Mutta ei\nminulle.\n\nSillä nyt tuli sisään sangen hienosti puettu vanhanlainen kavaljeeri,\njoka asettui muitta mutkitta vielä koskemattomalle alavuoteelle,\ntuulen yläpuolelle. Hän oli avannut hienon matkavaipan, veti sen\nkorvilleen ja aikoi nähtävästikin viettää yön jäljellä olevat neljä\ntuntia makaavassa kellotusasennossa seljällään. Vajaassa viidessä\nminutissa paiskattiin hänetkin ja hänen sänkyvaatteensa permannolle,\nsamalla siroudella kuin Riigan herra vuoteineen. Myös uutistulokas\njäi vähäksi aikaa nelinkontin maahan, ei sanonut ensin mitään, mutta\nsähähti sitten jotain jollakin minulle vieraalla kielellä, sähähti\nsuorastaan julmasti, noukki maasta särkyneet silmälasinsa, nousi ylös\nja meni ulos. Hän ei tullut koskaan takaisin. Ainoastaan Riigan omenat\njatkoivat hillitöntä franseesiaan.\n\nSuunnilleen sillätavoin kului aika sisällä. Ulkona kannella, joka\ntaholla, huusivat tunnit päästään melkein keskeyttämättä sairaat\nnaiset. Siinä soivat hysterian, meritaudin ja kuolemankammon kaikki\nhornansävelet. Joskus tuntui kuin olisi koko laiva ollut houruinhuone.\n\nRaumalaisten uhrautuva valppaus varhain aamulla oli kaikille meille\noikea siunaus. Saatiin ystävällisistä käsistä ruokaa ja juomaa,\nlämmintä ja hyvää, ja luulenpa, että useimmat virkistyivät siellä\njälleen tuon monille suorastaan kauhean yön vaivoista.\n\n\n\n"]