[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fqUrPfJoxZjJ9Ou5zA_OzVGdWVb3DypmhINfeyC62Tl0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},2165,"Permalaisten uskonto","Harva, Uno",1882,1949,"2165-harva-uno-permalaisten-uskonto","2165__Harva_Uno__Permalaisten_uskonto",null,"tietokirja",[],[],"fi",1914,56026,400154,false,61164,[22,23,24],"Komi -- Religion","Permians -- Religion","Udmurts -- Religion",[26,27,28],"Archaeology & Anthropology","History - Other","Religion/Spirituality","\"Permalaisten uskonto\" by Uno Harva is an anthropological study written in the early 20th century. This work delves into the ancient religious beliefs and practices of the Permi people, focusing on their traditions surrounding the worship of ancestors, spirits, and nature. The book examines various rituals and cultural aspects related to their spirituality, particularly emphasizing the significance of ancestor veneration.  The opening of this study introduces the context of the Permi tribe's religious beliefs, tracing their historical interactions with other cultures, especially the Norse, through trade and conflict. The text begins by discussing early encounters with the Bjarmian land and the accounts of the Viking expeditions as they gained knowledge about the local customs and beliefs, including primitive practices of ancestor worship. The introduction sets the stage for a comprehensive exploration of how these ancient beliefs evolved over time and were influenced by surrounding cultures, preparing readers for a deeper understanding of the complex relationship between the Permi people, their spirituality, and the natural world. (This is an automatically generated summary.)",[],165,"Harvan teos tarkastelee permalaisten eli syrjäänien ja votjakkien perinteistä uskontoa. Se käsittelee muun muassa vainajien palvontaa, erilaisia uhripaikkoja kuten kualaa ja ludia sekä luonnonhaltioita ja maanviljelysjuhlia. Teos pohjautuu historiallisiin lähteisiin ja kansatieteellisiin havaintoihin.","Uno Harvan 'Permalaisten uskonto' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2165. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","PERMALAISTEN USKONTO\n\nKirj.\n\nUNO HOLMBERG [Uno Harva]\n\n\nSuomensuvun uskonto 2\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1914-15.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nJohdanto.\nVainajainpalvonta.\nKuala-palvonta.\nLud-palvonta.\nKylien yhteinen uhripalvonta.\nIhmisenkaltaiset haltiat ja niiden palvonta.\nLuonnonhaltiat ja niiden palvonta.\nMaanviljelysjuhlat.\nTaudinhaltiat ja tietäjät.\n\n\n\n\nJohdanto,\n\n\nPohjois-Venäjällä asuvan sukumme maine levisi ensi kerran sivistyneen\nmaailman kuuluviin retkien kautta, joita norjalaiset, Alfred Suuren\naikalaisen Otherin esimerkkiä seuraten, Jäämeren rantoja purjehtien\ntekivät Vienanmeren pohjukoihin. Täällä sijaitsi tarinain ihannoima\nvaltakunta, n.s. bjarmien maa, jossa asui varakas ja monilukuinen\nkansa. Sen kanssa olivat viikingit kauppasuhteissa, vaikka silloisina\nsotaisina aikoina kaupparetket usein muuttuivat ryöstöretkiksi.\nRetkillään Lännen naapurit perehtyivät bjarmien elintapoihin ja samalla\njonkun verran heidän uskontoonsakin. Arvokkain sen ajan kuvauksista on\nOlavi Pyhän elämäntarina, missä kerrotaan norjalaisten v. 1026\ntekemästä ryöstöretkestä bjarmien pyhäkköön. Keitä nämä bjarmit olivat,\nosoittaa siinä mainittu _Jomalin_ kuva, mikä nimi nähtävästi ei ole muu\nkuin suomalainen _jumala_.\n\nSamoihin aikoihin kuin pohjoismaiset lähteet kertovat bjarmeista,\ntietävät venäläiset aikakirjat kertoa pohjois-Venäjällä asustavasta\nPerman kansasta. Sen alueen mainitaan toiselta puolen rajoittuneen\n\"taipaleentakaisiin tshudeihin\", jolla nimityksellä venäläiset lähteet\nnimittävät luoteis-Venäjällä asuvia suomalaiskansoja, etupäässä Vienan\nkarjalaisia, toiselta puolen Petshoraan ja Jugraan. Tämä Perman kansa,\njolla epäilemättä tarkoitetaan nykyisiä syrjänejä, joutuu jo varhain\nkosketukseen suuren Novgorodin kanssa. Ollen kauppasuhteissa\npermalaisten kanssa novgorodilaiset retkeilevät syvälle Perman maahan,\nostavat sieltä itselleen maa-alueita ja tekevät vähitellen permalaiset\nveroa maksaviksi alamaisikseen. Novgorodilaisten välityksellä tulevat\nsyrjänit myös jo varhain, varhemmin kuin mikään muu itäsuomalainen\nkansa, kristillisen kirkon vaikutuksen alaisiksi. Aikakirjat kertovat,\nettä syrjänit ainakin jo 12:lla vuosisadalla alkavat tutustua ja\nosittain kääntyvätkin uuteen uskoon. Jo v:lta 1147 on olemassa tieto,\nettä eräs Kievin luostarin munkki, pyhä Gerasim saarnaa kristinuskoa\nnykyisen Vologdan seuduilla. Vähitellen leviävät uudet aatteet\nlaajemmallekin. Siihen viittaa eräs vuoden 1193 aikakirjassa oleva\ntieto, etteivät novgorodilaiset pitkille matkoilleen koillista kohti\nunohtaneet ottaa mukaansa myös pappeja.\n\nNovgorodilaisilla oli siis hyvä tilaisuus kauppa- ja\nveronkantomatkoillaan perehtyä Perman heimon pakanallisiin uskomuksiin\nja palvontaan, mutta ikävä kyllä he eivät ole kirjoittaneet muistiin\nnäkemiään ja kuulemiaan. Ne harvat viittaukset, joita sen ajan\nasiakirjoista tavataan, ovat siksi vähäpätöisiä, ylimalkaisia ja osaksi\nvääriä, etteivät ne luo mitään valoa Perman heimon muinaiseen\nuskontoon.\n\nSitävastoin ne jonkun verran myöhemmältä ajalta polveutuvat joskin\nniukat tiedot, joita on \"permalaisten apostolin\" Pyhän Tapanin\n(k. 1396) elämäkerrassa, ovat kaikin puolin luotettavia ja siitä syystä\ntieteelle korvaamattoman kalliit. Niiden arvoa lisää vielä suuresti se\nseikka, ettei meillä useilta vuosisadoilta sen jälkeen ole olemassa\nmitään syrjänien uskontoa koskevia tietoja, tuolta ajalta, jonka\nkuluessa mainittu kansa jo ennättää niin täydellisesti sulautua\nvenäläiseen kirkkokuntaan, että esi-isien muinaiset käsitykset ja menot\nmiltei tykkänään sen muistista katoavat.\n\nVanhimpina myöhemmän ajan tietolähteistä mainittakoon I. Lepehinin\nmatkakertomukset v:lta 1771-2, joissa syrjänien mytologiaa koskevat\ntiedot rajoittuvat kuitenkin vain muutaman uhritavan kuvaukseen.\nVähäpätöisiä ovat myös ne tiedot, joita kansalaisemme J.A. Sjögren ja\nM.A. Castrén viime vuosisadan alkupuolella matkoillaan kokosivat.\nVenäläisistä, jotka ovat muistiin merkinneet syrjänien uhri- ja\nhautaamismenoja sekä heidän käsityksiään ja kertomuksiaan ihmistä\nympäröivistä haltioista ja hengistä, ansaitsevat mainitsemista V.\nHlopin (1849), N. Rogov (1858), N.A. Popov (1874), N. Dobrotvorskij\n(1883), V. Kandinskij (1889), K. Zhakov (1901) ja M. Janovitsh (1903),\nuseita muita nimittämättä, joiden venäläisessä aikakaus- ja\nsanomalehtikirjallisuudessa oleviin pienempiin kyhäyksiin\nlähdeluettelossa viitataan. Muista nuoremmista syrjäniläisen\nkansanrunouden kerääjistä mainittakoon kansalaisemme Yrjö Wichmann,\nunkarilainen D.R. Fuchs (1911) sekä erityisesti syrjäni V. Nalimov,\njonka uutteran työn tuloksena lukuunottamatta hänen julkaisujaan on\narvokas kansantietokokoelma Suomalais-ugrilaisen seuran arkistossa.\nYleiskuvauksen syrjänien pakanuudenaikaisista uskomuksista on\nsaatavissa olevan ainehiston avulla I.N. Smirnov (1891) yrittänyt luoda\ntunnetussa kansatieteellisessä teoksessaan \"Permjaki\", jonka viides\nluku koskettelee heidän henkistä kulttuuriaan.\n\nSelvemmän kuvan kuin syrjänien niukka muistotieto antaa permalaisten\nmuinaisuskonnosta ja sen harjoituksesta eräs toinen samaan sukuun\nkuuluva kansa, votjakit, joista osa on meidän päiviimme asti\nsäilyttänyt pakanuutensa.\n\nVotjakit, joiden kielimurre poikkeaa syrjäninkielestä lähimiten tai\nehkä hiukan tuntuvammin kuin vironkieli suomenkielestä, asuvat\nsuurimmaksi osaksi Vjatkan ja Kasanin lääneissä; jonkun verran tavataan\nheitä myös Permin läänin Osan piirissä, Ufan läänin Birskin sekä\nSamaran läänin Buguljman piireissä. Vjatkan votjakit ovat lukuisimmat\nGlazovin, Sarapulin, Malmyzhin ja Jelabugan piirikunnissa, Slobodskojn\nja Urzhumin piireissä asuu heitä ainoastaan vähäinen määrä. Kasanin\nläänissä on votjakkeja vain Kasanin ja Mamadyshin piirikunnissa.\n\nSen mukaan, minkä kansan ja kulttuurin vaikutuspiiriin eri alueilla\nasuvat votjakit ovat joutuneet, eroavat he toisistaan monessa\nsuhteessa, tavoiltaan, puvultaan ja kielimurteeltaan, mutta onpa\neroavaisuutta olemassa myös heidän uskonnollisissa käsityksissäänkin.\nNiillä seuduin, missä votjakit ovat joutuneet venäläisen uutisasutuksen\npariin, he ovat jo suurimmaksi osaksi kääntyneet kristinuskoon.\nAikaisimmin on venäläiseltä taholta tullut vaikutus huomattavissa\npohjoisimmilla alueilla. Ensimäinen tunnettu tieto kristinuskon\nsaapumisesta votjakeille on Iivana Julman aikuisessa asiakirjassa\nv:lta 1557, jossa kerrotaan, että seitsemäntoista vjatkalaista\nvotjakkiperhettä oli kääntynyt kristinuskoon. Käännytystyö on näihin\naikoihin kuitenkin vielä perin heikkoa, kunnes se voimistuu vuoden 1657\njälkeen, jolloin keisari Aleksein käskystä perustetaan Vjatkan\nhiippakunta. Silloin alkaa innokas käännytystyö varsinkin Slobodskojn\nja Glazovin piireissä asuvien votjakkien keskuudessa. Sata vuotta\nmyöhemmin ovat jo kaikki Tsheptsa-joen votjakit kastettuja.\nKristinuskon juurtumiseen ja vakiintumiseen vaikuttaa suuresti myös\nPyhän Synodin määräys v:lta 1721, jossa Vjatkan papistoa kehoitetaan\nperustamaan kouluja äskenkastettujen kansain lapsia varten. Näihin\naikoihin aletaan jo muillakin votjakkialueilla tehdä käännytystyötä.\nTähän vaikuttaa ennen kaikkea Pietari Suuren mahtikäsky; hän sääti,\nettä pyhää uskoa oli levitettävä muhamettilaisten ja pakanain\nkeskuuteen Kasanin y.m. kuvernementeissa. Pietari Suuren kuoleman\njälkeen käännytysinto kuitenkin pian laimenee, kunnes Anna keisarinna\nv. 1740 uudistaa Pietari Suuren ukaasin. Siitä päivin on käännytystyö\nyhä enemmän ja enemmän edistynyt, kastamattomia votjakkeja on enää\ntuskin muualla kuin pieni murto-osa Kasanin läänissä ynnä joku\ntuhatmäärä Osan, Birskin ja Buguljman piirikunnissa, joihin viimeksi\nmainittuihin seutuihin nämä ovat vetäytyneet juuri kristinuskoa pakoon.\nUuden maailmankatsomuksen leviämiselle on viime aikoina ollut suureksi\neduksi N.J. Iljminskijn toimesta Kasaniin v. 1872 vierasheimoisia\nvarten perustettu seminari, josta kansakoulunopettajia leviää kaikille\nvotjakkialueille. Kuitenkin edistyksen vastapainona vaikuttaa itäisten\nesi-isien ajatustapaa lempivien votjakkien keskuudessa huomattava\njäykkä vanhoillisuus, jota jonkun verran on ollut omiansa tukemaan\nVenäjällä joku aika sitten säädetty uusi uskonvapauden laki.\nKristinuskon leviämisestä huolimatta ovat votjakit niilläkin seuduin,\nmissä he varhimmin ovat joutuneet venäläisen kirkon vaikutuksen\nalaisiksi, säilyttäneet paljon pakanuudenaikaisia uskomuksia.\nPohjoisimmilla alueilla ovat kyllä pyhät puistot jo kauan sitten olleet\nhävitettyjä, mutta vanhoja käsityksiä ei ole ollut yhtä helppo kansan\nmielestä hävittää. Niillä seuduin sitä vastoin, missä kristinusko vasta\nmyöhemmin on voittanut alaa, kohoaa vielä meidän päivinämme kaikkialla\nupeita uhrilehtoja, joita kansa katsoo taikauskoisella kunnioituksella,\ntoimittaapa toisinaan uhrinkin, varsinkin jonkun vastoinkäymisen\nkohdatessa. Mutta samoin kuin kristityissä votjakeissa on jäljellä\npaljon pakanuutta, johon myöhäisimpänä kerrostumana lisäksi on\nliittynyt venäläistä kansanuskoa, samoin on toiselta puolen\nkristinuskon vaikutus tuntuva niidenkin keskuudessa, jotka vielä ovat\nkastamattomia ja yhä edelleen isiensä tavalla toimittavat pyhäköissään\njulkisia veriuhreja. Näin on varsinkin laita siellä, missä kirkot jo\nkohoavat uhrilehtojen rinnalla. Mutta ovatpa kristilliset aatteet,\nkuten tuonnempana tulemme näkemään, koskettaneet niitäkin votjakkeja,\njotka muista syrjässä vähimmin ovat olleet venäläis-kristillisen\nkäsityskannan vaikutuksen alaisina.\n\nSamaten kuin votjakit tultuaan venäläisten yhteyteen ovat alkaneet\nomistaa itselleen tämän ylivoimaisen kansan ajatuskannan ja tavat, ovat\nhe siellä, missä tatarilais-muhamettilainen kulttuuri on ollut\nvastassa, lainanneet runsaasti tatarilaisia menoja ja käsityksiä. Niin\non varsinkin eteläisten ja itäisten votjakkien laita. Mutta onpa\nmuhamettilaisen kulttuurin jälkiä huomattavissa paljoa laajemmallakin\nalalla. Tämä ei koske ainoastaan votjakkien juhla- ja uhritapoja, vaan\nmyös heidän uskomuksiaan, sillä itse ylijumala _Inmar_ muistuttaa\nenemmän Allahia kuin kristittyjen Jumalaa. Asia on helposti\nymmärrettävissä, kun muistamme, että islami oli Kasanin kukistumiseen\nasti (1552) näillä mailla ainoana valtauskontona. Muhamettilaisuuden\nohella ja siihen läheisesti liittyen on tatarien, itäisillä alueilla\nmyös bashkiirien kansanusko lisäksi lyönyt leimansa votjakkien\nmytologiaan.\n\nEnnen tatarilais-muhamettilaisen maailmankatsomuksen tuloa tapaamme\nvotjakkien mytologiasta vielä erään vanhemman, myös etelästä päin\nsaapuneen kulttuurivirtauksen, joka ei ole tuntuva ainoastaan kaikilla\nvotjakkialueilla, vaan näyttää jättäneen jälkiä syrjänienkin\npakanuudenaikaisiin uskomuksiin. Tämä on Volgan rannoilla muinoin\nkukoistaneen Suur-Bolgarian kulttuuri, jonka aikuisia tapoja voidaan\ntutkia sen vielä nykyään elävillä jälkeläisillä tshuvasseilla.\nBolgarit, haara turkinsukuista kansaa, joka luultavasti 600 tienoilla\nj.Kr. oli asettunut keski-Volgalle, olivat laajoissa kauppasuhteissa\nkaikkien ympärillä asuvien suomensukuisten kansain kanssa, ja sen\nvuoksi on heidän ylivoimaisen kulttuurinsa jälkiä tavattavissa kaikilla\nitä-Venäjän suomalaiskansoilla. Heidän välityksellään on myös eräitä\nitämaisia uskomuksia saapunut Volgan varsille. V. 922 kääntyivät\nbolgarit muhametinoppiin, v. 1236 tekivät tatarit heidän vallastaan\nlopun.\n\nVasta viimeksimainitun kulttuurikerrostuman alta häämöittää\nesiin Perman suvun muinainen pakanuus, jossa jo siinäkin\nsuomalais-ugrilaisten uskomusten ohella voinee huomata indogermanisia\nkäsityksiä. Syystä siitä, että vieras virtaus kauan aikaa on tullut\netupäässä etelästä päin, on votjakkien alkuperäinen käsityskanta, kuten\njo Aminoff huomauttaa, säilynyt jonkun verran puhtaampana pohjoisten\nalueitten asukkailla, vaikkakin he jo kauan sitten ovat olleet\nkristittyjä, kuin eteläisten ja itäisten seutujen vielä kastamattomilla\npakanoilla.\n\nVaikka tiedot votjakkien uskonnosta ja palvonnasta syrjäniläisiin\nverraten ovat monin verroin runsaammat, ei niistä kuitenkaan yksikään\nole aivan vanhoilta ajoilta. Päinvastoin ensimäiset votjakkien\nmytologiaa koskevat tiedot tapaamme vasta 1700-luvun kirjallisuudesta.\n\nAikaisimmat niistä ovat ne vähäiset muistiinpanot, joita akatemikot\nJ.G. Gmelin (1733) ja Gerh. Fr. Müller (1756) yhteisillä\ntutkimusretkillään korjasivat talteen. Edellisen tiedonannot koskevat\netupäässä Sarapulin, jälkimäisen Kasanin läänin votjakkeja.\nTieteellisten tutkimusretkien tuloksina ilmestyivät joku vuosi\nmyöhemmin Nikolaj Rytshkovin (1770) ja P.S. Pallasin (1771-6)\nkuvaukset, joista kumpikin koskettelee Ufan läänin votjakkeja, sekä\nJ.G. Georgin (1776) esitys, jossa ei lähemmin mainita, minkä seudun\nkäsityksiä ja tapoja siinä selostellaan. Kuvauksessaan, joka\nyllämainittuihin verraten on täydellisin ja arvokkain, näyttää viimeksi\nmainittu kirjailija ainakin osaksi käyttäneen myös edellisiä lähteitä.\nSamoilta ajoilta (1762) ovat lisäksi P. Rytshkovin tiedonannot itäisten\nvotjakkien vainajainpalveluksesta.\n\nMainitut tietolähteet ovat kuitenkin kaikki siksi niukkoja, ettemme\nyksin niiden perusteella voi votjakkien mytologiaan paljonkaan\nperehtyä. Mutta vaikka varhaisimmat tiedot ovat puutteellisia, on\nmyöhemmin kerättyjä siksi paljon, että votjakkien uskontoa, tarustoa ja\nuhripalvontaa koskevista kokoelmista nykyään on kertynyt laaja\nkirjallisuus, jota vielä meidän päivinämme on kartutettu ja yhä\nedelleen, ainakin mitä itäisiin votjakkeihin tulee, voidaan kartuttaa.\n\nViime vuosisadan lähdekirjallisuussarjan aloittaa sen alkupuoliskolla\nJoh. Friedr. Erdmann (1826), jonka matkakertomuksessa on pieniä tietoja\nVjatkan läänin votjakkien hautaamismenoista sekä uhrijuhlista.\nKirjailija kertoo ne saaneensa osittain eräältä Glazovin virkamieheltä,\nosittain eräältä Jelabugan piirin tilanomistajalta. Näihin aikoihin\nsiirtyy keräysinto jo varsinaisten tutkijain piiristä myös suuren\nyleisön keskuuteen. Varsinkin lähetyssaarnaajat ja papit alkavat\nmuistiinpanna huomioitaan. V:sta 1838 alkaen julaistaan niitä tuon\ntuostakin Vjatkan lääninlehdessä, ja samoihin aikoihin, osittain jo\nennenkin, alkaa niitä rahvaan vajavaisen hengellisen tilan kuvauksina\nkerääntyä myös Vjatkan hiippakunnan arkistoon, joista arvokkaammat\nesitykset P.N. Luppov äskettäin (1911) on julkaissut. Niiden joukossa\non meille säilynyt muutamia varsin huomattavia tietoja pohjoisimmilta\nvotjakkialueilta, joita siitä syystä, että näillä seuduin monet vanhat\ntavat varhemmin kuin muualla ovat joutuneet unhoon, emme enää tapaa\nmyöhemmän ajan kirjallisuudesta. Paljoa vähempi merkitys on A.A.\nAndrievskijn (1881) Vjatkan läänin vuosisataisjulkaisuun painattamilla\nvuosisadan alkupuoliskolta polveutuvilla asiakirjoilla.\n\nNuoremmat, jo varsin runsaslukuiset lähteet, lienee parasta ryhmittää\nniiden alueiden mukaan, joita ne koskevat. Glazovin piirin votjakkien\nuskomuksia kuvailevat J. Popov (1851), K. Satrapinskij (1854), V.\nShestakov (1859), N. Pervuhin (1888-90), jonka viisiosaisesta teoksesta\netupäässä ensimäinen ja toinen käsittelevät mytologiaa, sekä Kreknin\n(1899) ja Gr. Vereshtshagin (1910). Sarapulin piirin uskonnollisia\nkäsityksiä ja menoja esittävät V. Koshurnikov (1880), M. Haruzin\n(1883), Gr. Vereshtshagin, joka on kirjoittanut kaksikin teosta (1886\nja 1889) sekä P. Bogaevskij (1888). Malmyzhin ja Urzhumin piirejä\nkoskevia tietoja ovat keräilleet S. Kurotshkin (1851), S. Osokin (1856)\nsekä eräs nimetön kirjoittaja (Vjatkan lääninlehdessä 1861). Jelabugan\nvotjakkien menoja ja uskomuksia kuvailevat G.N. Potanin (1884) ja\nMihail Jelabuzhskij (1894-1903). Kasanin lääniä koskevaa, nuorempaa\nlähdekirjallisuutta, jonka Aleksandra Fuchsin (1844) tunnetut\nmatkakirjeet aloittavat, edustavat D. Ostrovskijn (1874), A.\nMiropoljskijn (1876), B.G. Gavrilovin (1891) ynnä I. Miheevin (1900)\nkuvaukset, Vähimmin tietoja on olemassa itäisten, puoleksi\ntatarilaistuneiden votjakkien uskomuksista ja uhritavoista.\nMainitsemista ansaitsevat G.A. Aptievin (1891) Ufan sekä N.I.\nTezjakovin (1896) ja I. Jakovlevin (1903) Permin läänin votjakkeja\nkoskevat vähäiset kyhäykset.\n\nItsenäisistä kuvauksista, jotka eivät rajoitu ainoastaan johonkin\nmäärättyyn votjakkialueeseen ja joissa ei aina edes lähemmin mainita,\nminkä piirin tai seudun tapoja niissä kulloinkin selostetaan,\nmainittakoon ennen muita suomalaisten Torsten Aminoffin (1879) ja Yrjö\nWichmannin (1892) esitykset, joista viimeksimainittu käyttää hyväkseen\nmyös edellisen käsinkirjoitettuja muistiinpanoja. Varsin ansiokkaat\novat myös Boris Gavrilovin (1880), Johan Vasiljevin (1902) ja Nikolaj\nBlinovin (1898) teokset, joista ensimäiset koskevat Vjatkan ja Kasanin\nläänin votjakkeja, jälkimäinen kohdistunee etupäässä Sarapulin ja\nJelabugan piireihin. Lisätietoina edellisiin liittyvät vielä vanhan\nkansatieteilijän Kuznetsovin äsken (1908) ilmestyneet matkamuistelmat,\njoissa kirjailija omien persoonallisten havaintojensa perustuksella\nselostaa muun muassa eräitä harvinaisia uhritapoja.\n\nKansanrunouskokoelmia, joihin sisältyy suuri joukko votjakkien\nmytologiaa ja palvontaa valaisevia tarinoita sekä uhrirukouksia ovat,\nlukuunottamatta niitä, joita on painettuna B. Gavrilovin ja N.\nPervuhinin teoksissa (2 ja 3 os.), julkaisseet tunnetut kielimiehet\nunkarilainen Bernát Munkácsi (1884 ja 1887) sekä jo ennen mainittu\nkansalaisemme Yrjö Wichmann (1893 ja 1901).\n\nTäten eri alueilla kerättyä ainehistoa hyväkseen käyttäen ovat muutamat\nmyöhemmän ajan kirjailijat sepittäneet myös votjakkien uskonnon ja\nmytologian yleiskuvauksia. Aikaisimmin kokeilee tällä alalla V.\nBehterev (1880), joka nojautuu etupäässä vain vanhimman ajan\nkirjailijoihin. Arvokkaampina esiintyvät Max Buchin (1882), I.N.\nSmirnovin (1890) ja P. Bogaevskijn (1890) mytologian kuvaukset, joihin\nkukin kirjailija on liittänyt runsaan määrän omiakin havaintoja.\n\nHarvoista vertailevista esityksistä, joissa Perman heimon ja kaikkien\nsuomensukuisten kansain uskontoa ja palvontaa rinnan käsitellään, on\nJulius Krohnin \"Suomen suvun pakanallinen jumalanpalvelus\" ennen\nmuita huomattava. Mainitsemista ansaitsee myös H. Paasosen\nmielenkiintoinen tutkimus suomalais-ugrilaisten kansain alkuperäisistä\nsielukäsityksistä. Yleisen antropologian valossa tarkastelee M.\nHomjakov (1910) votjakkien pakanallista uskontoa eräässä saman kansan\npääkallomittauksia koskevassa tutkimuksessaan.\n\nVielä on joukko pienempiä enemmän tai vähemmän itsenäisiä kyhäyksiä\nolemassa, joiden kaikkien sepittäjiä ei tässä yhteydessä liene syytä\nmainita. Mitä heidän kirjoituksissaan on arvokasta, tulee lähemmin\npuheeksi itse aineen käsittelyssä, jossa yhteydessä myös viitataan\nlähteisiin. Kirjallisuudesta, joka koskee kristinuskon saapumista\nvotjakeille ja sen levenemistä heidän keskuudessaan, on ennen muita\nmainittava P.N. Luppovin (1899-1911) laaja kaksiosainen teos.\n\nEdellisten tietolähteiden lisäksi olen tässä votjakkien uskonnon\nkuvauksessa käyttänyt hyväkseni myös omia, kesällä 1911 tekemälläni\nkeräysmatkalla hankittuja tietoja, jotka koskevat Permin, Ufan ja\nKasanin läänin votjakkeja.\n\nKun esityksessä mikäli mahdollista on kosketeltava myös Perman heimon\nmytologian kehitystä ei ainoastaan sen omalla pohjalla, vaan\nulkoapäinkin tulleiden kulttuurivirtausten elähyttämänä, on\nluonnollista, että naapurikansain uskonnolliset käsitykset ja menot\novat otettavat huomioon. Lisäksi huomautettakoon, että syrjäniläisen\nainehiston niukkuuden takia on esityksessä etupäässä ja ensi sijassa\nseurattava votjakkien uskontoa, jonka ohella, mikäli tietoja on\nolemassa, aina viitataan veljeskansan vastaaviin käsityksiin.\n\nLopuksi on mieluinen velvollisuuteni kiittää prof. Yrjö Wichmannia\nkaikesta avustuksesta, jota hän ystävällisesti on minulle työni aikana\nantanut.\n\n\n\n\nVainajainpalvonta.\n\n\nPaitsi näkyväistä ruumista on ihmisessä votjakkien käsityksen mukaan\nnäkymättömät osat, henki _lul_ ja haamu _urt_. Myöhempinä aikoina on\nensiksimainittu sielunnimitys varmaankin vieraan kulttuurin\nvaikutuksesta astunut etusijalle. _Urt_ sanan vanha merkitys\nsitävastoin on jo monissa seuduin muistista hälvennyt ja itse sanakin\nsäilynyt vain ani harvoissa vanhanaikaisissa lausetavoissa. Ainoastaan\nitäiset, Permin ja Ufan lääneissä asuvat votjakit, jotka ainakin osaksi\novat täydellisemmin kuin muut säilyttäneet pakanuutensa, käyttävät\nvielä nykyään ihmisen sielusta puhuessaan uudenaikaisemman _lul_\nnimityksen rinnalla entiseen tapaan myöskin _urt_ sanaa.\n\nVanhanaikaisista sanontatavoista, joissa _urt_ nimitys esiintyy ja\njotka ovat tunnettuja useimmilla votjakkialueilla, mainittakoon\nmuutamia, koska niissä samalla kuvastuu votjakkien alkuperäisin käsitys\nsielusta ja sen ominaisuuksista. Sellainen lausetapa on muun muassa:\n_urtez koshkem_ (\"hänen sielunsa on lähtenyt\"), jolla votjakit\nilmaisevat, että joku henkilö syystä tai toisesta on perin säikähtänyt,\nsillä he ovat uskoneet useiden luonnonkansojen tavalla, että sielu\nihmisen säikähtäessä jättää asuntonsa. Sielun lähdettyä, joka heidän\nkäsityksensä mukaan tapahtuu myös vaikeiden tautien aikana, kutsutaan\ntietäjä etsimään sitä takaisin, jotta ihminen jälleen tulisi tajuihinsa\nja terveeksi. Tällaista toimitusta votjakit nimittävät nimellä\n_urt-kuton_ (\"sielun etsintä\").\n\n_Urt-kuton_ nimityksellä tarkoitetaan Ufan läänissä myös eräänlaista\nnimen-uusimistoimitusta, joka tapahtuu lapsen sairastuessa, milloin\nsairauden uskotaan aiheutuvan siitä, että lapsi on syntyessään sattunut\nsaamaan väärän nimen. Tämä seikka osoittaa, miten läheisissä\ntekemisissä ihmisen nimi ja _urt_ ovat toinen toistensa kanssa.\nVasiljev mainitsee Sarapulin piirin votjakkien nimittävän yllämainittua\ntoimitusta myös _lul-uttshan_ (\"sielun etsintä\"), mutta\nviimeksimainittu sanontatapa on varmaankin edellistä myöhempi.\n\nPaitsi säikähtämisen ja taudin aikana voi _urt_ irtautua ruumiista\nihmisen nukkuessa. Silloin se saattaa ilmaantua näkyväisessäkin,\ntavallisesti yölepakon muodossa. Eräs Ufan läänin votjakkivanhus\nselitti, ettei mainittuja lintuja milloinkaan näe päivin siitä syystä,\nettä ihmiset silloin ovat valveilla, vaan ainoastaan öin, jolloin\nnukutaan. Jos lepakko, jonka ihminen näkee, lähestyy häntä, on se\nmerkkinä siitä, että se on jonkun omaisen tai tuttavan sielu. Esittipä\nukko kertomuksenkin todistukseksi siitä, että lepakko todella on\nsielulintu: \"Eräs mies meni levolle, mutta hänen toverinsa valvoivat\nistuen pihalla. He näkivät miten lepakko lenteli määrätyissä paikoissa.\nKun nukkunut heräsi, tiedustelivat he tältä, mitä hän uneksi\nmaatessaan. Mies kertoi unessa kulkeneensa siellä ja siellä eli juuri\nsamoissa paikoissa, missä lintu oli lentänyt. Siitä miehet päättivät,\nettä lepakko, jonka olivat nähneet, oli nukkuneen miehen sielu\". --\nJollei _urt_ ehdi palata asuntoonsa siksi kuin ihminen herää, sairastuu\ntämä, käy kalpeaksi ja alkaa kuihtua. Sen vuoksi ei saa nukkuvaa\nyht'äkkiä eikä väkivallalla herättää.\n\nPaitsi yölepakon muodossa saattaa sielu näyttäytyä myös pienenä,\nvalkoisena perhona, joka kesäilloin ilmaantuu ikkunaan. Tällä tavalla\nilmestyvät varsinkin vainajain sielut omaisilleen. Eräs Kasanin läänin\nvotjakkiäiti lausui lapselleen, kun perho isävainajan muistojuhlaa\nvietettäessä lenteli ikkunassa: \"hänen sielunsa on saapunut perhosen\nmuodossa\". Joskus saattaa siten näyttäytyä elävänkin ihmisen sielu.\nMozhga nimisessä kylässä Birskin piirikunnassa kuulin kerrottavan, että\nkun _urt_ ihmisen säikähtäessä on irtautunut ruumiista, käännytään\nloitsija-akan puoleen, joka valkoinen liina kädessä alkaa sitä etsiä.\nKaikkialta haettuaan hän vihdoin huomaa pienen valkoisen perhon,\nvangitsee sen liinaansa, vie tupaan ja sitoo liinan perhoineen yön\najaksi sairaan kaulaan. Seuraavana aamuna tinaa valamalla tutkitaan,\nonko vangittu sieluperho todella sairaan _urt_. Toimitus, jota\nnimitetään _urtse kistalon_ \"sielun valaminen\", tapahtuu siten, että\nsulatettua tinaa vuodatetaan loitsua lukemalla vesivatiin, jota\npidetään sairaan pään yläpuolella. Jos tina tällöin ei mene hajalle,\nvaan muodostuu ehyeksi ja sieväksi kuvioksi, on se merkkinä siitä,\nettä sairaan _urt_ on löytynyt. Tinakuvio _urtkuton uzves_\n(\"sielunetsintä-tina\") ripustetaan sen jälkeen amulettina asianomaisen\nkaulaan.\n\nMyös nukkuvan ihmisen sielu ilmaantuu perhona sadussa, jonka olen\nmuistiinpannut Kasanin läänin Mamadyshin piirissä: \"Kaksi miestä\nmenivät metsään puita kaatamaan, puolipäivän aikana he lepäsivät.\nToinen nukahti. Toveri näki, miten hänen suustaan lennähti _lul_\nperhosen muodossa ja meni vesiämpäriin, joka miehillä oli metsässä\nmukanaan. Vedestä se lensi erään niinipuun onteloon, josta se uudestaan\nmeni vesiastiaan ja siitä jälleen nukkuvan suuhun. Silloin nukkuva\nheräsi. Herättyään hän sanoi toverilleen: 'Nukahdin ja näin unen, olin\nuivinani virran poikki, jonka toisella rannalla oli puu, siinä oli\nontelo ja ontelossa paljon kultarahoja.' Työnsä toimitettuaan palasivat\nmiehet kotiin, mutta hetken perästä meni nukkuneen toveri, joka oli\nnähnyt, missä tämän sielu unen aikana oli liikkunut, uudelleen metsään,\netsi sanotun puun ja löysi sieltä paljon rahaa\". -- Sieluperhoa nimitti\nsadunkertoja huolimatta siitä, että hän käytti _lul_ sanaa sielun\nnimityksenä, nimellä _urt-bugl'i_ (\"sieluperho\"). Mainitun perhosen\nhätyyttämistä tai surmaamista votjakit pitävät suurena rikoksena.\n\nNiin paljon kuin edellä kerrotuissa uskomuksissa onkin alkuperäistä ja\nmuinaista, ei kuitenkaan sieluperho-uskoa ynnä siihen liittyviä\nseremonioita tinakoetuksineen voine pitää Suomensuvun uskomuksiin\nkuuluvina. Suomalais-ugrilaisena aikana palautti sielun, joka syystä\ntai toisesta oli lähtenyt asunnostaan, noita \"loveen\" lankeamalla ilman\nvarsinaisia taikatemppuja. Viimeksimainitut ovat vierasta perua ja\nkuuluvat myöhempään aikaan. Vertauskohtia onkin olemassa, jotka\nosoittavat, mistä päin näiden menojen alkuperä on etsittävissä, sillä\nslaavilaisillakin näyttää aikoinaan olleen tapana vangita sielu\nliinaseen, ja itse sieluperho-usko on indogermaneilla muinoin ollut\nyleinen. Samoin vierailta lainattu lienee myös edellämainittu käsitys\nsielulinnusta, joka ihmisen nukkuessa lentää yölepakon muodossa, sillä\ntämä usko ei ole votjakeille yksinomainen, vaan on yleinen muutamilla\nmuillakin itä-Euroopan kansoilla, kuten tatareilla ja bashkiireilla.\n\nVotjakkien sielunimityksiä sekä osaksi myös niihin liittyviä käsityksiä\nvastaavat syrjänien _lol_ (myös _lov_) ja _ort_. Heilläkin on _lol_\nnykyaikana astunut etusijalle. Dobrotvorskij kertoo Orlovin piirin\npermalaisista, että he viettäessään vainajan muistojuhlaa aukaisevat\noven, istuutuvat pöytään ja kutsuvat vainajan sielun (_lol_) kanssaan\naterioimaan. Että _lol_ meidän aikoihimme asti on säilyttänyt\nalkuperäisenkin, henkisielun merkityksen, ilmenee uskomuksista, joita\nNalimov mainitsee, että nim. _lov_ syrjänien käsityksen mukaan asuu\npääkallon sisässä ja että se, kun ihminen kuolee, pakenee ilmaan höyryn\nmuodossa.\n\n_Lol_ saattaa joskus irtaantua ihmisen ruumiista myös unen aikana. Sitä\nosoittaa seuraava saman keräilijän muistiinpanema tarina, jossa\nkerrotaan, miten _lol_ erään naisen nukkuessa lähti asunnostaan ja\njuoksenteli pienen hiiren muodossa edes takaisin nukkuvan rinnoilla.\nSillä aikaa peittyi naisen suu verhon alle, mutta sielu muuttui jälleen\nhöyryksi ja sellaisena palasi ruumiiseen niin, että nukkunut saattoi\nvirkeänä nousta vuoteeltaan. Kertomuksessa esiintyvä \"sieluhiiri\"-usko,\njoka syrjäneille luultavasti on tullut venäläisten välityksellä,\ntavataan myös germaneilla.\n\n_Lol_ nimisen sielukäsityksen rinnalla on useissa seuduin vanhempikin\n_ort_ säilynyt, joskin sen merkitys on jonkun verran entisestään\nmuuttunut, sillä nykyisen kansan käsityksissä muistuttaa _ort_ pikemmin\nihmisen haltiaa eli suojelushenkeä kuin varsinaista sielua. Nalimov\nkertoo jokaisella ihmisellä olevan _ortin_, joka oleskelee aina sen\nihmisen läheisyydessä, jota se suojelee. Se ottaa osaa ihmisen toimiin\nsekä ilmaantuu unissa tavallisesti suojattinsa näköisenä. Popov\nmainitsee, että lapsi saa _ortin_ syntyessään, josta asti se seuraa\nihmistä kaikkialle, minne ihminen menee. Useat kirjailijat tietävät\nlisäksi, että _ort_ on ennen kaikkea kuoleman ilmoittaja. Silloin se\nilmaantuu joko sinisenä liekkinä _ort-bi_ (\"ortin tuli\") tai itse\nasianomaisen ihmisen muodossa, joskus se nipistää ihoon sinisiä täpliä.\nSamanlainen usko ihoon ilmestyvistä täplistä tavataan myös Sarapulin\npiirin votjakeilla.\n\nMuutamalla taholla vallitsevan käsityksen mukaan on _ort_ tykkänään\neristynyt ihmisestä. Wiedemann, joka syrjäninkielen sanakirjassa\nkääntää _ort_ nimen sanoilla \"kuolleen haamu, haltia, ilmestys,\nharhanäky, kummitus\", lisää, että syrjänit uskovat _ortin_ asuvan\ntilmassa. Samoin kertoo Nalimov, että ihmisen _ort_ asettuu asumaan\nlintuihin. Kuoleman enne ilmestyy tässä tapauksessa siten, että lintu\nrajusti lentää huoneeseen, lyö päänsä seinään ja menettää henkensä.\nHaltiansa jälkeen kuolee pian itse ihminen. Näin muodoin on ortista\nsyrjäneilläkin kehittynyt sielulintu, mutta siihen liittyvä usko, joka\nmuistuttaa meikäläistäkin kansanuskoa, eroaa kuitenkin votjakkien\nsielulintu-käsityksestä.\n\nVaikkakin syrjänien _ort_ nykyaikana ilmaantuu vähän toisessa\nmerkityksessä kuin votjakkien _urt_, on siihen liittyvissä\nkäsityksissä, kuten Paasonen aivan oikein huomauttaa, kuitenkin\npiirteitä, jotka viittaavat _ort_ sanan alkuperäiseen \"haamusielu\"\nmerkitykseen. Sitä todistaa ennen kaikkea Nalimovin tiedonanto, että\nihmisen sielu (arvatenkin _lov_) kuolemassa siirtyy ortiin niin, että\nkuollut ja _ort_ sen jälkeen ovat yksi ja sama olento. Siihen viittaa\nmyös Kandinskij lausuessaan, että _ort_ ilmaantuu kuolleen haahmossa\nvielä neljäkymmentä päivää kuoleman jälkeen, jonka ajan kuluttua se\nkatoaa. Syystä saattaa siis Wiedemann sanakirjassaan mainita _ortin_\nensimäisenä merkityksenä juuri \"kuolleen haamu\".\n\nPalataksemme jälleen syrjänien sukukansaan votjakkeihin eroavat _urt_\nja _lul_ alkujaan suuresti toisistaan siinä, että vaikkakin _urt_\nihmisen nukkuessa tai sairastaessa ajoittain saattaa jättää asuntonsa,\npysyy _lul_ sitä vastoin koko elämän ajan uskollisesti ruumiissa.\nViimeksimainittua ei alkujaan liene käsitettykään persoonalliseksi\nsieluolennoksi, vaan pikemmin on sillä ymmärretty ainoastaan ihmisen\nelämänilmiötä, joka hengityksessä ilmaantuu henkenä eli höyrynä. _Lul_\nsanaa, joka on suomalais-ugrilaista perua, on jo Europaeus syystä\nverrannut suomenkielen _löyly_ sanaan. Vasta kuoleman tullen, jota\nvotjakit kutsuvat _lul-polon_ (\"hengenlähtö\") jättää _lul_ ikiajoiksi\nihmisen ruumiin.\n\n_Lul_ lähtee asunnostaan suun tai sieraimien kautta, \"sillä sen korina\nkuuluu viimeksi kurkun päässä\". Mitä on tämä _lul_ ja minne se menee,\nsitä eivät votjakit osaa selittää. Mihail Jelabuzhskij mainitsee\nmuutaman votjakkiukon hänelle kertoneen, että kun ihminen kuolee, hänen\nsielunsa (tietenkin _lul_) haihtuu ilmaan ikäänkuin höyry. Kasanin\nläänin votjakkien kesken on yleensä se usko vallalla, että suuren\nnoidan kuollessa syntyy vihuri tai rajuilma. Käsitys \"hengenlähdön\"\ntuottamasta tuulesta ei näytä syrjäneillekään olevan tuntematon.\n\nYhtä jäljettömiin kuin _lul_ ei haihdu _urt_ ihmisen kuollessa. Se\nsäilyttää yhä edelleen inhimilliset piirteensä ja on vielä kuolemankin\njälkeen ruumiin uskollinen seuralainen. Tämä onkin helposti\nymmärrettävissä, kun tiedämme, että _urt_ on juuri kuolleen haamu- eli\nvarjosielu. Ruumiin ollessa \"niinen kuorilla\" se liikkuu sen\nläheisyydessä. Hautaamisen jälkeen se jonkun aikaa oltuaan kotona\nsiirtyy kalmistoon, josta se kuitenkin silloin tällöin kutsuttuna tai\nkutsumatta saattaa tulla kotitaloa ja kotolaisia tervehtimään. Sen voi\nerityisillä menoilla myös asettaa asumaan määrättyyn erikoiseen\npaikkaan. Näistä kahdesta vainajan sielusta jää siis ainoastaan _urt_\njälkeläisten palvonnan esineeksi.\n\nSamoin kuin votjakkien _urtin_ on myös syrjänien _ortin_ laita. Popov\nsanoo, että syrjänit palvelevat _ort_ nimellisinä esi-isien henkiä,\njotka kuoleman jälkeen liikkuvat kaikissa niissä paikoissa, missä\nvainajat elämänsä aikana ovat oleskelleet.\n\nHaudantakaista elämää pakanalliset votjakit nimittävät _so dünne_ (\"tuo\nmaailma\") tai _sopal dünne_ (\"tuonpuolinen maailma\"). Maailma on heidän\nnykyisen käsityksensä mukaan kolmiosainen: taivas, jossa _Inmar_,\ntaivaan jumala asuu, maa, jossa ihmiset asuvat, ja maanalainen osa\njalkaimme alla, jossa vainajat asuvat. Georgi mainitsee, että votjakit\ntekevät vielä erotuksen erilaisten tuonelaolotilojen välillä, hurskaita\nvarten on olemassa \"dunja-juggit\" (valoisa elämä), jossa on tarjona\nkaikenlaista onnea ja hyvää, jota votjakit vain voivat mielessään\nkuvitella, syntisiä varten on \"kuratsin-inti\" (katkera paikka). Siellä\non monta tervakattilaa, joissa pahoja ihmisiä keitetään. Tämä käsitys\nei kuitenkaan ole votjakeilla omaperäinen yhtä vähän kuin se usko,\njonka Vereshtshagin mainitsee Sarapulin piiristä, että nim. se, joka\ntäällä elää rikkaana, elää tulevassa maailmassa köyhänä, mutta se, joka\ntäällä elää puutteellisissa oloissa, tulee tuolla viettämään\nonnellisempaa elämää. Alkuperäisempi on se käsitys, jonka\nviimeksimainittu kirjailija kertoo olevan sikäläisten votjakkien\nsuurimmalla osalla ja jonka mukaan saman suvun vainajat elävät yhdessä\nmuodostaen ikäänkuin yhteisen perheen. Perheen päänä on patriarkka eli\nsuvunalkaja. Mainitaanpa vainajien maanalaisessa sukuyhteiskunnassaan\nharjoittavan jonkinlaista kurinpitoakin, sillä sitä, joka ei ole\neläessään ollut rauhallinen, vaan riitainen ja reuhaava, ei oteta\nyhteisen perhekunnan jäseneksi. Tässä käsityksessä kuvastuu siis\nselvästi ikivanha usko, että sukukalmisto (_shai_) on vainajien\nyhteinen olinpaikka, jossa kunkin hauta (_gu_ \"kuoppa\") on hänen\nitsenäinen asuntonsa. Ihmisen kuoltua sukulaisvainajat tulevat häntä\nsinne noutamaan. Siellä on elämä täydellisesti maallisen jatkoa, lapsi\nvoi kasvaa, naimattomana kuollut voi mennä naimisiin ja kukin vainaja\nyleensä saattaa harjoittaa samoja toimia kuin ennen maan päällä\neläessään. Siellä vainajat voivat myös elossa olevien tavalla nähdä\nnälkää, olla puutteessa, kärsiä vilua j.n.e.\n\nEttä syrjäneillä aikoinaan on ollut aivan samanlainen usko, kuvastuu\nselvästi vielä muutamalla taholla säilyneestä käsityksestä, että\nihminen kuoleman jälkeen jatkaa elämänsä aikaista ammattia, metsästäjä\nharjoittaa metsästämistä, kalastaja kalastamista. Lisäksi osoittaa\nsitä, kuten Nalimov huomauttaa, heidän tapansa kutsua taloa ja\nruumisarkkua samalla _gort_ (\"talo\") nimityksellä. Heidänkin\nalkuperäisen ajatuskantansa mukaan on siis haudan helma vainajan\nvarsinainen tyyssija. Tämä usko ilmaantuu selvästi myös siinä, että he\npelkäävät, kuten sama kertoja lisäksi tietää, kuolla vieraassa\nseudussa, syystä, etteivät he sieltä usko pääsevänsä kotipaikkaan\nsukulaisvainajiensa luo, joiden keskuuteen heidän sielunsa kuitenkin\nalinomaa ikävöisivät, niiden kun kuoleman jälkeen on pakko oleskella\nsen paikan läheisyydessä, jonne ruumis on haudattuna. Tällainen usko ei\nkuitenkaan ole syrjäneillä yleinen, sillä kristinuskon saavuttua on\nluonnollisesti uusi maailmankatsomus muuttanut heidän käsityksiään\nelämästä kuoleman jälkeen. Onpa heillä kristillistenkin käsitysten\nohella uskomuksia olemassa, jotka ovat luonnonlasten alkuperäistä\najatuskantaa koko lailla korkeampia. Niinpä muutamat syrjänit ovat\nuskoneet, että sielu kuoleman jälkeen siirtyy toiselle tähdelle, jossa\nelämä on maallisen kaltaista, mutta paljoa ihanampaa ja onnellisempaa\nkuin maan päällä. Toisin paikoin tunnetaan myös muinaisesta Persiasta\nalkuisin oleva käsitys, että sielun tulevaan elämään astuessaan\non kuljettava heiluvaa hirttä myöten tervajärven yli. Jottei\nvainaja-raukka tällöin horjahtaisi ja hukkuisi, on hänen tuettava\nitseään tangolla.\n\nAlkuperäisin ja aikaisin haudantakaisen elämän käsitys kuvastuu\nkuitenkin niin hyvin syrjäneillä kuin votjakeilla parhaiten heidän\n_hautaamismenoissaan_.\n\nVaikka votjakkien hautaamistavat jonkun verran vaihtelevat eri\nseuduilla, ovat päämenot kuitenkin kaikkialla samoja. Niin pian kuin\n_lul_ on ihmisestä lähtenyt, suljetaan kuolleen silmät ja suu, suuhun\nasetetaan voita, joskus voidellaan sillä koko ruumiskin. Sen jälkeen\nlevitetään kuolleen yli verho ja ryhdytään heti hautaushommiin, sillä\nkuollutta eivät votjakit pidä kauan asunnossaan. Jollei hautaamista\nsyystä tai toisesta ennätetä toimittaa jo samana päivänä kuin elämä on\nsammunut, jätetään vainaja yöksi kotiin, mutta sinä yönä ei kukaan mene\nlevolle. Kuolleen ollessa kotona ei myöskään kenenkään sovi ryhtyä\ntyöhön. Muutamin seuduin kuten Kasanin läänin Mamadyshin piirissä on\nomaisilla tapana kiskaista kanalta pää, niin pian kuin henki on\nvainajasta lähtenyt.\n\nEnnenkuin ruumis ennättää jäykistyä, ojennetaan kuolleen kädet ja jalat\nsuoriksi, vainaja nostetaan niinenkuorille ja pestään saippuoidulla\nvastalla ynnä haalealla vedellä. Kuka sen saa tehtäväkseen, on vainaja\nusein määrännyt ennen kuolemaansa. Miespuolisen vainajan pesevät\nmiehet, naispuolisen naiset. Kuolleen uskotaan ennen pesemistä kuulevan\nkaiken, mitä hänen ympärillään puhutaan. Hän saattaa myös osoittaa\nmieltänsä pesijöitä kohtaan. Niinpä vainaja, jos joku pesijöistä on\nhänelle vastenmielinen, pitää jäsenensä jäykkinä ja kankeina, kouristaa\nnyrkkiänsä j.n.e. Jos sitä vastoin ruumis on pehmeä ja taipuisa,\nsilloin ovat kaikki pesijät mieluisia.\n\nKun ruumis on pesty, puetaan vainaja valkoiseen juhlapukuun, jalkoihin\nsidotaan uudet hattarat ja niinivirsut. Miehille pannaan päähän\nkotitekoinen huopahattu, usein vielä rukkaset, vanhuksille sauvakin,\nkäteen. Nainen puetaan iänmukaisiin koristuksiin. Täten varustettuna\nvainaja asetetaan arkkuun (_koros_), mikä entiseen aikaan veistettiin\npuusta kovertamalla. Kuolleen päänalaseksi pienennetään vasta ja sen\npäälle levitetään tyyny. Arkkuun vainaja asetetaan selälleen, pääpuoli\nsuunnattuna oveen päin. Kuolleelle annetaan mukaan kaikenlaisia\ntarpeellisia esineitä, joista mainittakoon: kattila, kuppi, kirves,\nveitsi, lapio, lusikka, kylpyvasta, kampa, rahakukkaro, tupakkapussi ja\ntulukset, jos kuollut oli tupakoitsija; sitä paitsi asetetaan arkkuun\nniinenkuoria, lesti ynnä virsunaskali uusien jalkineitten valmistamista\nvarten. Naisille annetaan mukaan neuloja ja lankaa. Lisäksi pannaan\nvainajan käteen rahaa, minkä toiset selittävät olevan sen maan hinta\n(_muzem kerlim_), jonka kuollut siitä päivin omistaa; toisten mukaan\npiti vainajalla olla rahaa voidakseen lunastaa itsensä vapaaksi\n_shaitanin_ (paholaisen) vallasta, joka on \"kuollutta vaivaava\nsentähden, että tämä on kauan elänyt\".\n\nPaitsi tarve-esineitä annetaan kuolleelle vielä vaatteita. Vaimo\nasettaa miehensä arkkuun alusvaatekerran, \"jotta vainaja voisi tarpeen\ntullen vaihtaa pukuaan\". Mies kerää vaimonsa arkkuun pyyhinliinoja ynnä\nkoristeita. Neitosille pannaan paljon erilaisia vaatekappaleita, \"koska\nnaimattomina kuolleet miehet haudantakaisessa elämässä pikemmin kosivat\nniitä, joilla on runsaasti myötäjäisiä\". Morsiamelle, jonka elämä on\nsammunut vähää ennen hänen häitään, annetaan mukaan hänen ompeleensa ja\nkehoitetaan menemään miehelle uudessa elämässä. Lapset saavat kupposen,\nlusikan ynnä lempileikkikalunsa, \"jotteivät ikävystyisi ja kaipaisi\näitiään\". Sukulaiset, jotka saapuvat vainajaa hyvästelemään tuovat\nmukanaan lahjoja, muun muassa palttinaa, jota asetetaan arkkuun\nkuolleen verhoksi. Sen tekevät varsinkin ne, jotka ovat olleet vihoissa\nkuolleen kanssa. Antaessaan vainajalle lahjoja sanovat jälkeenjääneet:\n\"tässä on sinulle, käytä kun tarvitset\".\n\nMaanalaiseen asuntoonsa saa kuollut myös evästä, leipää ja suolaa,\nlihaa ja pannukakkua sekä kotitekoista viinaa, kumyshkaa y.m., \"jottei\nhän nälkäisenä palaisi kotiin häiritsemään kotolaisten rauhaa\". Lapset\nsaavat munan tai maitopullon, usein sivellään niiden suuhun vielä\nhunajaa ja voita. Gavrilovin mukaan on muutamilla äideillä lisäksi\ntapana pusertaa maitoa rinnastaan kuolleen pienokaisensa suuhun\nhyvästellessään sitä.\n\nEnnen kuin arkku kannetaan pihalle hyppivät omaiset sen yli, \"jotteivät\npelkäisi kuollutta\". Hautaan saatetaan vainaja reessä tai vankkureilla\nvuodenajasta riippuen: siinä tapauksessa että hautausmaa on lähellä,\nkannetaan kuollut niiniköysillä viimeiseen leposijaansa. Kun arkku on\nrekeen nostettu tapahtuu Urzhumin piirissä vielä tärkeä toimitus, n.s.\n\"kauhun lieventäminen\". Vainaja säikähtää tällä hetkellä häntä\nvastaanottamaan tulleita manalaisia. Kauhua lievennetään siten, että\npieneen leipä- ja voipalaseen, näitä kuolleen suun kohdalla\npidettäessä, piirretään risti, jota tehdessä lausutaan: \"kauhuasi\nlievennämme\". Vielä hautaan heittävät omaiset ja sukulaiset rahaa\nsanoen: \"elä tuonpuoleisessa maailmassa rahallisena, älä ole\npuutteessa!\" Jos vainaja oli eläessään naimaton, kehoitetaan häntä\nmenemään avioliittoon eikä elämään yksinäisenä. Kun lapsi on kuollut,\npyydetään sukulaisvainajia pitämään huolta pienokaisesta,\nSiroittaessaan multaa arkulle sanovat Jelabugan piirin votjakit: \"maa,\njoka putoo suullesi ja nenällesi, tulkoon sinulle kullaksi ja hopeaksi.\nJälkeenjäävää perhettä hyvin suojele, älä tee sen eloa raskaaksi. Anna\nrunsas viljansato sinulle kumyshkaksi ja olueksi\". Kun hauta on luotu\numpeen sytyttävät omaiset muutamia vahakynttilöitä ja murentavat leipää\nkummulle. Samalla jätetään vainajan käytettäväksi puukuppi ja -lusikka,\nmitkä paikalla särjetään, \"jottei kukaan sivullinen voisi niitä\nanastaa\". Nuorten neitosten haudoille on sitä paitsi ollut tapana sitoa\nmuutamia kangastilkkuja, jota tehdessä sanotaan: \"tässä on sinulle\npaita, tässä hame, tässä pääliina\". Haudan suunta pakanoilla on\npohjoisesta etelään, niin että kasvot ovat käännettyinä etelää kohti.\n\nEntiseen aikaan eivät votjakit ollenkaan valmistaneet kuolleelle\narkkua, vaan käärivät vainajan ruumiin koivuntuohiin ja asettivat hänet\nsiten hautaan. Joskus asetettiin kuolleen peitteeksi lampaantalja.\n\nItäisten votjakkien hautaamismenot eroavat jonkun verran\nedellämainituista. Niin on heillä esim. tapana viedä arkku tyhjänä\nkalmistoon, minne vainaja sen jälkeen kuljetetaan omaisten saattaessa.\nNaiset itkusilmin seuraavat ainoastaan talon portille tai kylän\nveräjälle. Vasta haudan ääressä nostetaan vainaja arkkuun. Se on\nveistetyistä lankuista tehty nelinurkkainen, suorasyrjäinen laatikko,\nminkä pohjalle on asetettu niinen lastuja ja villoja ynnä pieni patja\npäänalaseksi. Kanteen, joka puunauloilla kiinnitetään arkkuun, on\noikealle puolelle pään kohdalle kaiverrettu vähäinen nelikulmainen\nreikä, jotta kuolleen _urt_ voisi sen kautta tarpeen tullen vapaasti\nkulkea. Reikää nimitetäänkin sen vuoksi _urt vellon pas_ (\"sielun\nkulkureikä\"). Ennenkuin arkku suljetaan, repäisee joku kuolleen\nomaisista valkoisen liinan, jonka hän on tuonut mukanaan kalmistoon,\nhaudan ääressä kahtia: sen osan, joka jää vasempaan käteen, jättää hän\nkuolleen rinnan päälle, oikean käden puoleinen osa viedään kotiin ja\nsidotaan vuoden ajaksi tuvan orteen tai seinään. Reväistessä sanotaan:\n\"samoin kuin osa tästä kankaasta jää tänne ja osan otamme kotiin,\nsamoin älä sinä meistä vielä kokonaan erkane\" tai lyhyesti: \"sielun\n(_urt_) otamme tänne, onnen tänne otamme\". Muutamin seuduin on lisäksi\nollut tapana rakentaa haudan yli neljän tolpan varaan niinenkuorinen\nsuojakatto _lipet_.\n\nSama maailmankatsomus, joka erittäin elävästi ilmenee votjakkien\nhuolellisissa hautausvarustuksissa, kuvastuu myös syrjänien\naikaisimmissa vastaavissa menoissa. Vanhoista tietolähteistä ammentaen\nkertoo Budrin, että syrjänit asettivat entisaikaan vainajan mukaan\nuseita hänen tarvekapineitaan kuten jousen, nuolen, kattilan, kupin,\nlusikan, padanjalan sekä sitä paitsi yhden vainajan parhaista puvuista,\nmitkä esineet kuopattiin metsässä kaukana asunnosta olevaan hautaan.\nSamoin todistavat vanhat hautalöydöt, että vainajat muinoin ovat\nsaaneet runsaan määrän omaisuutta mukanaan.\n\nNykyaikana ovat syrjänien uhrit vainajille jo käyneet vähäpätöisiksi.\nHlopin (1849) kuvailee heidän peijaismenojaan seuraavin sanoin: \"He\npitävät syntinä asettaa kuollut pöydälle, ja siksi he panevat hänet\npenkille tai lattialle. Hautauspäivänä asetetaan arkkuun punaisia\nvöitä, pehmitettyä niintä sekä pieni leipä, ynnä kuolleen käteen\nvähäisen rahaa. Saattaessaan ruumista he istuvat arkulla ja laulavat\nvirsiä (ven. gimni). Sitä paitsi he ylistävät kuollutta sellaisilla\nmairesanoilla, joita tämä ei koskaan ole saanut kuulla eläessään.\nArkussa olevia punaisia vöitä he antavat jokaiselle vastaantulijalle\".\nEräs S.M.A. Permin hiippakunnanlehdessä (1889) selittää, että raha,\njota on ollut tapana asettaa kuolleen käteen, annetaan vainajalle\npaikan ostamista varten. Sama kirjoittaja mainitsee vielä, että vainaja\ntoisinaan saa mukaansa myös liinavaatteita voidakseen niitä tuolla\ntarpeen tullen vaihtaa. Smirnov mainitsee, että kuolleelle asetettiin\narkkuun myös ruokaa ja juomaa.\n\nMyöhempinä aikoina, varmaankin venäläisten tapojen vaikutuksesta ovat\nkerjäläiset päässeet kuolleille kuuluvien uhrien perillisiksi. Niin\nkertoo Popov, että muutamilla on peijaispäivänä tapana antaa arkun yli\nkerjäläisille armolahjoja. Tätä omituista tapaa selittää Nalimov\nmainiten, että minkä kerjäläiset saavat kuolleen muistajaisiksi, tulee\nvainajan osaksi haudantakaisessa elämässä. Vainajalle annetun uhrin\njäännös on myös Smirnovin teoksessa mainittu tapa antaa osa vainajan\nomaisuutta arkuntekijälle ruumisarkun yli. Samoin on ruumiin\npuhdistuksessa käytettyjen esineiden, kuten saippuan, kamman ja\npyyhinliinan laita, jotka ruumiin pesijällä on tapana saada palkkioksi\ntoimestaan.\n\nSyrjänit, jotka kauan aikaa ovat olleet kristittyjä, noudattavat\nluonnollisesti hautausmenoissaan jo tarkoin venäläisen kirkon tapoja,\nmyös mitä hautaamispaikkaan tulee. Vanhoja pakanallisia kalmistoja\ntavataan käytännössä enää ainoastaan kastamattomilla votjakeilla.\nTavallisesti ne sijaitsevat metsässä. Niin kertoo vanhin mainitun\nkansan hautausmenoja käsittelevä tietolähde, että votjakit hautaavat\nomaisensa kauas metsään. Tästä varmaankin johtuu heidän uskonsa, jonka\nAminoff mainitsee, että vainajain henget mielellään oleskelevat syvissä\nmetsissä, mikä käsitys ei ole syrjäneillekään tuntematon. Toisinaan\nsijaitsee kalmisto lähellä kylää jonkun joen tai puron rannalla.\nJokaisella pakanallisella votjakkikylällä on tavallisesti oma,\nyhteinen, aidattu hautuumaansa, johon kaikki kylän asujamet ilman\nerotusta hautaavat omaisensa. Muutamin seuduin, missä kylät ovat\nlähellä toisiaan, voi joskus useammalla kylällä olla yhteinen kalmisto.\nTämä johtuu siitä, että alkuperäisestä emäkylästä on aikojen kuluessa\nmuodostunut uutiskyliä, joiden asukkaat yhä edelleen käyttävät emäkylän\nkalmistoa. Samoin kuin votjakkien vanhimmat kylät ovat olleet\nsukukyliä, ovat heidän vanhimmat hautuumaansa myös olleet\nsukukalmistoja. Ettei niihin ole ollut tapana haudata vieraita,\nosoittaa parhaiten se seikka, että muutamissa votjakkikylissä\nkyläkalmiston ohella vielä näkee erityisen, usein maantien varrella\nsijaitsevan, hautausmaan niitä vieraita kulkijoita varten, joita\nkylässä ollessaan on kohdannut kuolema.\n\nVotjakkien pakanallisissa kalmistoissa, jotka nykyään, kun metsä niiden\nympäriltä on hävinnyt, kohoavat aukealla maalla pieninä puistikkoina,\nkasvaa erotuksetta kaikenlaisia puita seudun metsälajista riippuen.\nMonet rungot ovat jo vanhuuttaan mädänneinä sortuneet hautojen yli.\nHaudoilla ei huomaa minkäänlaisia muistomerkkejä, ainoastaan muutamilla\nvarakkaammilla votjakeilla on tapana rakentaa tatarien tavalla\nhirsi- tai lautakehys haudan ympärille. Siellä täällä maassa näkee\nuhrien jätteitä, rikkoutuneita puukuppeja ja -lusikoita ynnä\nkangastilkkujp. Kalmistossa ei naisilla ole tapana käydä eikä\nmiehilläkään ilman syytä, sillä votjakit pitävät sitä pelottavana ja\npyhänä paikkana. Kulkiessaan sen ohi on elossaolevien velvollisuus\naina, välttääkseen vainajien vihoja, heittää kuolleille jotakin, jollei\nmuuta niin pieni vaskiraha, leipäpala tai langanpätkä.\n\nLuonnonlasten kuolleen kammo kuvastuu selvimmin votjakkien\nmaahanpanijaisiin liittyvissä puhdistusmenoissa, joiden avulla elävät\nkoettavat vapautua vainajien tuskallisesta ja monesti tuhoa tuottavasta\nseurasta.\n\nEsineitä, mitkä tavalla tai toisella ovat olleet läheisessä\nkosketuksessa kuolleeseen, pidetään saastutettuina. Omaiset eivät käytä\nniitä hyväkseen, vaan joko polttamalla tai kedolle viskaamalla\nhävittävät ne. Niin kertoo esim. Shestakov Glazovin piirin votjakeista,\nettä he polttavat kaikki verhot, joissa vainaja on maannut, myös hänen\npukunsa, mutta reen, jolla ovat kuljettaneet kuollutta, he jättävät\nmätänemään. Vanhempi ja vielä joku aika takaperin hyvin yleinen on\nollut tapa heittää yllämainitut esineet sellaisinaan kedolle erityiseen\nmäärättyyn paikkaan. Useat kirjailijat tietävät siitä puhua.\nKoshurnikov kertoo Sarapulin piirin votjakeista, että he kantavat\nkedolle vuoteen, jossa kuollut makasi sekä puvun, virsut ynnä muut\nesineet. Samoin sanoo Gavrilov, että kaikki, mikä on ollut\nkosketuksessa kuolleeseen, paita ja sänkyvaatteet, joissa vainaja\nmakasi sekä myöskin arkunlastut, jollei niitä paikalla polteta,\nasetetaan niinikoppaan ja heitetään saattomatkalla jonnekin rotkoon tai\ntien ohessa olevan lähimmän kuusen juurelle. Että jokaisella kylällä\nentiseen aikaan on ollut määrätty erikoinen paikka tätä toimitusta\nvarten, osoittaa kaikilla votjakkialueilla tunnettu nimitys _kir-kujan_\n(\"niinenkuoren heittopaikka\"), joka on saanut nimensä siitä, että sinne\nmuun muassa on ollut tapana heittää niinenkuoret, joilla kuollut on\nmaannut sitä pestäessä. Muutamin seuduin, kuten esim. Kasanin läänissä,\nnäkee vielä nykyään sellaisissa paikoissa kaikenlaista törkyä, rikkoja,\nlastuja, vastoja, vaatteita y.m. kasottain mätänemässä. Tällaiset\npaikat, joiden lähettyville votjakit taikauskoisesta pelosta eivät\nturhaan astu, näyttävät entiseen aikaan olleen metsässä. Niin kertoo\nErdmann, että \"muu kuolleen omaisuus, jota ei hänelle asetettu mukaan\narkkuun, lukuunottamatta taloa ja karjaa, siirrettiin syrjään,\nenimmäkseen se kuljetettiin metsään\". Vielä nykyään näkee toisinaan\n_kir-kujan_ paikoissa puita, joihin uhriantimet ovat ripustetut.\nBryzgalov mainitsee erään Malmyzhin piirin kylän \"heittopaikassa\"\nolleen pyhän kuusen, jonka ympärille oli ripustettu tuohiastioita,\nniinikoppia, kaikenlaisia ryysyjä, nahkoja, lakkeja ja muuta roskaa,\njota sinne oli kannettu kuolleiden jälkeen, \"jottei vainajilta toisessa\nelämässä mitään puuttuisi\".\n\nSyrjäneistä olemme jo maininneet, ettei kuolleen omaisilla ole tapana\nottaa mitään niistä tarve-esineistä, joita on käytetty vainajaa\npuhdistettaessa, vaan ne saa nykyään ruumiinpesijä. Arkku on\nvälttämättömästi valmistettava kylän kadulla ja lastut poltettava.\nReki, jolla kuollut niin hyvin talvella kuin kesällä kuljetetaan\nkalmistoon, jätetään haudalle, toisin paikoin se puoleksi kuopataan\nhautaan, sillä, jos se vietäisiin kotiin, joku toinen omaisista\nseuraisi kuollutta. Smirnov kertookin, että muutamissa vanhoissa\nkalmistoissa, kuten Solikamskin piirissä, näkee niitä suuren joukon\nkaikissa asennoissa. Usein ne ovat särjettyjä. Muutamilla haudoilla on\nristin asemasta hautamerkiksi pystytetty rikkoutuneen reen antura tai\naisat. Sitä paitsi työkapineet, joilla hauta on kaivettu, jäävät\nkalmistoon.\n\nEstääkseen vainajaa kuoleman jälkeen kutsumatta kotona käymästä\nvotjakit noudattavat vielä monenlaisia taikauskoisia menoja. Jelabugan\npiiristä on olemassa tieto, että he kantaessaan vainajan ruumiin\ntuvasta pihalle asettavat kirveen kynnykselle, jotta kuolevaisuus siinä\ntalossa keskeytyisi. Useissa seuduin on tapana ottaa ovi vainajaa\nulosvietäessä saranoiltaan ja asettaa se siten, ettei se aukea samalta\npuolelta kuin ennen. Shestakov tietää kertoa Glazovin votjakeista,\netteivät he ollenkaan kanna kuollutta ovesta, vaan ikkunan kautta, ja\njolleivät sitä tietä voi kuljettaa, aukaisevat katon ja vievät kuolleen\nkaton kautta ulos ja sitten kalmistoon. Gavrilov mainitsee votjakkien\nvainajan eksyttämiseksi, jottei tämä voisi löytää tietä kotiin,\nasettavan arkun pihalle pölkyn nenään ja siinä pyöräyttävän sitä kolme\nkertaa ympäri vastapäivään. Bogaevskijn mukaan on Sarapulin votjakeilla\ntapana vielä lakaista jäljet saattomiesten mentyä.\n\nVarsinaiset puhdistusmenot tapahtuvat kuitenkin vasta kalmistosta\npalattua. Jo hautausmaan portilla alkavat itäiset votjakit vapautua\nvainajain tungettelevasta seurasta. Tämä toimitus tapahtuu siten, että\njoku saattajista, joka on tuonut kalmistoon mukanaan hopeakuusen oksia,\nlyö niillä seurakumppaneitaan selkään sanoen: \"mene kotiisi, älä tänne\njää!\" Toisin paikoin huiskivat saattomiehet kalmistosta palatessaan\nkatajanoksilla sivuilleen, ja huutavat: \"älkää tulko mukaan, menkää\nkotiinne!\" Urzhumin piirissä on tapana piirtää kirveellä piiruja tien\npoikki, jotteivät henget seuraisi mukana kylään.\n\nKotiin palattuaan saattajat vielä puhdistautuvat savustamalla itseään,\ntulen yli hyppimällä tai hieromalla käsiään tuhassa. Müller kertoo\nKasanin läänin votjakeilla olleen tapana, että isäntä tai joku muu\nomaisista heitti saattomiesten päälle heidän kalmistosta palatessaan\ntuhkaa, \"jotteivät nämä sen koommin tulisi kantamaan kuolleita\".\nYleisin puhdistautumiskeino on kuitenkin saunassa kylpeminen. Kaikki,\njotka tavalla tai toisella ovat olleet hautaamistoimissa osallisina,\nmenevät viimein saunaan, joka maahanpanijaisten aikana vainajan\nkotitalossa on lämmitetty. Vasiljev huomauttaa, ettei tässä\ntilaisuudessa kukaan perheen jäsenistä saa heittää löylyä, sillä\nvainaja voisi tekeytyä pahaksi omaisilleen ja löyly voisi polttaa\nheidän kasvonsa. Kylpemisen jälkeen pukeudutaan puhtaisiin vaatteisiin.\n\nSamoin kuin ihmiset puhdistautuvat, pidetään myös tarpeellisena\npuhdistaa vainajan asunto. Heti kun ruumis on saatettu lepoonsa,\nsiivotaan tupa, jossa vainaja on sairastanut. Lattia, seinät, ja\nkattokin pestään. Toisin paikoin on vielä tapana savustaa huone sekä\nasettaa sen nurkkiin ynnä oven ja ikkunain pieliin katajanoksia.\n\nVotjakkien käsitysten mukaan eivät elävien velvollisuudet kuolleita\nkohtaan kuitenkaan ole lopussa, vaikka vainaja onkin kunnialla saatettu\nhaudan suojaan. Yhä edelleen tarvitsee kuollut eloonjääneiden apua ja\nhoitoa. Jollei vainaja saa sitä, mitä hänellä on oikeus vaatia, saattaa\nhän pian ikävystyä oloonsa ja tulla häiritsemään kotolaisten rauhaa.\nSaattaapa hän toisinaan rangaistakin elossa olevia. Ennenkaikkea on\nhuolenpito vainajista omaisten asia. Jälkeläisten pyhä velvollisuus on\nmuistaa esi-isiään. Tämä käsitys esiintyy kauniimmin votjakkien\nvainajain kunniaksi viettämissä _muistojuhlissa_.\n\nMuistojuhlat ovat joko yleisiä, joita vietetään kaikkien kuolleitten\nsukulaisten muistoksi, tai yksityisiä, jolloin jotakin määrättyä\nvainajaa erikoisesti muistellaan.\n\nYksityisiä vietetään määrättyinä päivinä kunkin asianomaisen kuoleman\njälkeen. Päämenoja kaikissa muistojuhlissa on muistoaterian valmistus\nja vainajain kestitseminen.\n\nEnsimäinen yksityisen vainajan kunniaksi vietetty muistojuhla on heti\nkuolin- tai maahanpanijaispäivänä, ja ensimäinen muistoateria on niin\nmuodoin samalla peijaisateria.\n\nUsein ryhdytään muistoateriaa valmistamaan jo, ennenkuin kuollut on\nsaatettu kalmistoon. Niin kertoo Smirnov, että niin pian kuin vainaja\non pesty ja puettu, asetetaan hän penkille, talon vanhin naishenkilö\npanee kupposia ruumiin viereen ja valmistaa lihapiirakoita\n(_tukmat'si_). Perheen vanhin mieshenkilö ottaa nyt piirakan, murtaa\nsiitä kolmesti palan ja asettaa ne kuppiin, toiseen hän vuodattaa\nkumyshkaa sanoen: \"Tässä elämässä elit hyvin, elä hyvin myös tuolla.\nÄlä kiusaa meitä, äläkä ahdista. Meidän hyvää karjaamme hyvin suojele.\nMeidän lapsiamme hyvin varjele. Kokoa kuolleet ympärillesi. Varjele\nmeidän hyvää karjaamme joista ja rotkoista. Enempää en voi sinulle\nsanoa, älä vihastu. Elä tuolla elämässä hyvin, älä sieppaa kiinni takaa\näläkä edestä, älä vainoa meitä.\" Vanhimman jälkeen tekevät ja lausuvat\nsamoin muutkin perheen jäsenet. Toimituksen nimi on _tiron_ (\"maksu\").\n\nSamoin kertoo Gavrilov Kasanin läänin votjakeista. Vainajan arkun\nviereen asetetaan pieni kaukalo. Naiset valmistavat keitoksen ja sitä\npaitsi kolme pientä hapattamatonta ja suolatonta ohukaista. Tämä ruoka\nasetetaan pöydälle, josta kukin ottaa vuorostaan pienen ohukaispalan ja\nlusikallisen lientä, kaataa arkun vieressä olevaan kaukaloon ja lausuu:\n\"vanhukset, älkää koskeko meihin!\" Lopuksi viedään kaukalo pihan\nperälle, jossa sen sisällys jaellaan koirille.\n\nKumpikin kirjailija kertoo siis, että vainajalle asetettu ruoka-astia\noli kuolleen ruumiin läheisyydessä. Edellisen mainitsemassa rukouksessa\nkäännytään yksinomaan vain asianomaisen vainajan puoleen. Sitä vastoin\nGavrilovin kuvauksesta käy ilmi, että samalla muitakin vainajia\nmuistellaan.\n\nVasiljevin Sarapulin piiriä koskevasta esityksestä saamme lähemmin\ntietää, että vainajan ennenkuolleet sukulaiset ovat saapuneet uutta\ntulokasta vastaanottamaan ja yhdessä tämän kanssa ottavat osaa\nkesteihin. Kun ruumis on asetettu arkkuun, kertoo mainittu kirjailija,\npanevat miehet kotitekoisia kynttilöitä kuntoon ja naiset valmistavat\näsken teurastetusta kanasta, jos kuollut on naispuolinen, mutta\nkukosta, jos vainaja on miespuolinen henkilö, ruuan, joko keittämällä\nlihan erikseen tai sekoittamalla sitä sakeaan kaurajauhopuuroon.\nLiemeen he tekevät eräänlaisia kokkeleita. Oven luo uunin anturalle\nasetetaan kaukalo, jonka ääreen, samoin kuin kuolleen pään kohdalle,\nkiinnitetään pieniä vahakynttilöitä. Kaukaloon viskataan lihapaloja tai\nvoilla sekoitettua kaurapuuroa ja sen lisäksi vuodatetaan siihen\nlusikalla vähän lientä lausumalla vainajain nimiä ynnä pyytämällä heitä\nottamaan uhri vastaan, yhdessä syömään ja juomaan, siitä ilahtumaan ja\ntyytyväisin mielin ottamaan äsken kuollut vainaja seuraansa. Jos\nasianomainen on naimaton nuorukainen, kehoitetaan vainajia hänet\nnaittamaan sekä sanomaan kuolleelle, ettei hän tuolla ikävystyisi, että\nsiellä on hänen läheisiä sukulaisiaan, jotka voivat häntä rakastaa ja\nettä hän siellä voi mennä naimisiin. Jos kuollut on neitonen, neuvotaan\nhäntä menemään miehelle ja harjoittamaan ystävyyttä sukulaistensa\nkanssa.\n\nSamoin kertoo Wichmann: \"Hautajaisiin ei ketään erityisesti kutsuta.\nAsiasta tietävä on aina velvollinen tulemaan, jos hän tahtoo välttää\nniitä hankaluuksia, joita vainaja, epäkohteliaisuudesta närkästyneenä,\nhänelle myöhemmin voi tuottaa. Vieraita varten on valmistettu\nkaikenlaista ruokaa: puuroa, lihaa, voita, ohukaisia, olutta ja --\nennen kaikkea -- kumyshkaa. Näillä ei kestitä ainoastaan maallisia\nvieraita, vaan myös niitä manalaisia sukulaisvainajia, jotka ovat\ntulleet vastakuollutta valtakuntaansa vastaanottamaan. Heitä varten on\nuunin kupeelle lähelle ovea, asetettu erityinen kuppi, johon hiukkasen\nkutakin ruokalajia heitetään. Kupin laitaan on kiinnitetty niin monta\nomatekoista vahakynttilää kuin on sukulaisvainajia. Perheen vanhin\nmiespuolinen henkilö lausuu ruokaa kuppiin heittäessään näin: He,\ntuossa! Pudotkoon tämä teidän eteenne, isoisä, isoäiti (y.m.\nsukulaisvainajat luetellaan)! Teidän tähtenne olemme keittäneet ja\npaistaneet. Olkaa tyytyväisiä, älkää vihastuko! Antakaa keitoksemme,\npaistimme aina onnistua, pitäkää niistä huoli! Antakaa kylvämämme\nviljan onnistua, suojelkaa sitä! Varjelkaa myös viljaa hiiriltä!\nAntakaa lapsillemme menestystä, suojelkaa heitä!\"\n\nSukulaisvainajille, jotka saapuvat uutta tulokasta vastaanottamaan, on\nsiis ylläesitettyjen kertomusten mukaan asetettu ruoka-astia uunin luo\noven ääreen. Tämä tapa onkin votjakeilla hyvin yleinen, ja se johtunee\nsiitä, että ovensuu heidän käsityksensä mukaan on muistojuhliin\nsaapuneiden vainajien varsinainen pysähdyspaikka. Bogaevskij sanoo\nSarapulin piirissä heitetyn ruokaa itse kynnykselle.\n\nMiltei yhtä yleinen kuin kotoiset peijaispidot on muistoateria, joka\nmaahanpanijaisten aikana vietetään vainajan haudalla.\n\nJelabuzhskij, joka kuvailee samannimisen piirin votjakkien\nvainajainpalvelusta, kertoo, että kun omaiset saattavat vainajaa hänen\nviimeiseen lepoonsa, tuovat he haudalle mukanaan leipää ja kumyshkaa,\nitse juovat ja syövät, mutta kuolleen osan vuodattavat ja murentavat\nhaudalle sanoen: \"Me juomme kumyshkaa ja sinulle vuodatamme, pudotkoon\nsitä eteesi, juo sitä tuonpuolisessa maailmassa. Leivällä muistelemme\nsinua, syö sitä siellä. Syö ja juo uusien ystäviesi seurassa, elä\nheidän kanssaan sovinnossa.\" Ostrovskij mainitsee, että vainajan osa\nvuodatetaan pieneen haudalle tehtyyn kuoppaan.\n\nTäydellisin kuvaus haudalla toimitetusta peijaisateriasta on Smirnovin\nteoksessa, jossa kerrotaan, että ruumiin saattajat ottavat mukaansa\nyltäkyllin kaikenlaista ruokaa ja juomaa: ohukaisia, munakokkelia,\nmunia, piirakoita, kumyshkaa, olutta ja viinaa. Vainajaa saattamaan\nkokoontuu kansaa muutamista muistakin taloista ja kaikilla on eväät\nmukanaan. Kalmistossa pidetään pitoja vainajan haudalla, äsken kuollut\nkutsutaan ennen manalle menneiden seurassa tulemaan syömään ja juomaan\nelossa olevien sukulaistensa kera. Osa ruokia jätetään haudalle, osa\nkuopataan multaan.\n\nToisinaan pidetään kuolleen kodissa muistojuhla vasta sen jälkeen kuin\nkalmistosta on palattu ja saunassa on puhdistauduttu. Niin kertoo esim.\nMiropoljskij, että votjakit vasta hautausmaalta palattuaan viettävät\nvainajan kodissa muistojuhlaa. Kukin juhlavieras maistaa tässä\ntilaisuudessa palan ohukaista ynnä kanaa sekä panee ruokaa hiukkasen\nmyös uunin ääreen asetettuun astiapahaseen, jonka reunalle on sytytetty\nvahakynttilöitä, sanoen: \"Ensin syö, sitten lähde, mutta älä mene\nkauas, varjele meidän taloamme sekä suojele meidän karjaamme, jottei se\neksyisi harhateille.\" Sen jälkeen istutaan aterioimaan ja syötyä\njaellaan vainajaa varten asetetun astian sisällys koirille.\n\nMuutamin seuduin kuten Mamadyshin piirissä asetetaan asianomaista\nvainajaa varten pitopöytään erityinen kuppi, josta vainajan ajatellaan\nystävien ja sukulaisten seurassa aterioivan. Uunin ääressä oleva\nkaukalo näyttää sitä vastoin olevan yksinomaan ennen kuolleita, vielä\nomaisten muistossa säilyneitä sukulaisia varten, joiden kunkin\nmuistoksi kynttilä on sytytetty ja joiden kunkin nimi mainitaan\nruokauhrin aikana. Glazovin piiristä on lisäksi olemassa tieto, että\nvotjakit vielä peijaispäivän jälkeiseksi yöksikin heittävät ruokaa\nkuistin eteen, milloin otaksuvat asettaneensa liian vähän evästä\nvainajan arkkuun; he uskovat näet, että vainaja yön aikana saattaa\ntulla sitä noutamaan.\n\nSyrjänien aikaisemmista peijaismenoista on varsin vähäpätöisiä tietoja\nolemassa. Kuitenkin on heilläkin säilynyt jälkiä käsityksestä, että\nvainaja itse ottaa osaa muistoateriaan. Smirnov kertoo Solikamskin\npiirissä olleen tapana asettaa vainajan pään kohdalle pannukakku ja\nkupillinen mesijuomaa, jolloin samalla lausutaan toivomus, että kuollut\nsöisi eikä vihastuisi. Nalimov mainitsee lisäksi, että syrjänit ovat\nvotjakkien tavalla uskoneet muidenkin vainajien peijaispäivänä tulevan\nkesteihin, sillä muutamin seuduin on ollut tapana, etteivät kaikki mene\nsaattamaan kuollutta, vaan yhden naisista on välttämättömästi jäätävä\nkotiin vastaanottamaan vainajia, jotka voivat saapua pitoihin\naikaisemmin kuin saattajat ennättävät palata hautuumaalta. Jollei\nkukaan olisi heitä vastaanottamassa, he helposti voisivat siitä\nloukkaantua.\n\nPaitsi kuolinpäivänä muistellaan yksityistä vainajaa vielä määrättyinä\npäivinä kuoleman jälkeen. Votjakkien muistopäivien aika vaihtelee\njonkun verran eri seuduissa riippuen vieraan kulttuurin kosketuksesta.\nEteläisillä ja itäisillä votjakkialueilla vietetään yksityistä\nmuistojuhlaa säännöllisesti, paitsi kuolinpäivänä, 3:ntena, 7:ntenä,\n40:ntenä ynnä vuosipäivänä eli siis samoina päivinä kuin tatarit ja\ntshuvassit sitä viettävät. Kristityt votjakit sekä syijänit viettävät\nmuistajaisia 3:ntena, 7:ntenä, 9:ntenä, 20:ntenä ja 40:ntenä päivänä\nkuoleman jälkeen ynnä vuosipäivänä eli siis samoina aikoina kuin\nvenäläinen rahvas.\n\nMuistojuhlien viettoaikaa eivät votjakit laske päivän, vaan yön mukaan.\nSiksi he nimittävätkin 3:nnen päivän muistojuhlaa nimellä _kuin üi_\n(\"kolmas yö\"), 7:nnen _sizim üi_ (\"seitsemäs yö\"), 40:nnen _nil'don üi_\n(\"neljäskymmenes yö\"). Vuosipäivän muistojuhlaa he kutsuvat _ares\nkiston_ (\"vuosi-vuodatus\"). Jokaisen muistojuhlan aikana on joku eläin,\nainakin kana teurastettava, sillä ilman verenvuodatusta (_vir-kiston_)\nei sovi muistojuhlaa viettää. Yleensä määräaikaisten muistojuhlien\nmenot suuresti muistuttavat itse peijaisjuhlaa.\n\nSeuraava kuvaus, joka on julkaistu Vjatkan lääninlehdessä\n(1861), koskee Malmyzh-Urzhumin alueella asuvien votjakkien\nvainajainpalvelusta. Muistojuhlaa varten valmistetaan kumyshkaa ja\nkaikki sukulaiset saapuvat siihen taloon, missä vainaja eli. Ensiksi\nkaataa vanhin sukulaisista itselleen juomaa ja asettaa ohukaisia\npöydälle. Sen jälkeen muutkin läsnäolevat kaatavat itselleen viinaa.\nKaikki kääntyvät nyt pohjoista kohti ja vanhin lukee rukouksen pyytäen\n_Inmarin_ suojelusta kuolleelle. Rukouksen päätyttyä hän ottaa\nylimäisen ohukaisen lautaselta, kastelee sitä kumyshkaan ja antaa\nkoiralle. Jos eläin syö sen, merkitsee se, että kuollut elää\ntuonpuolisessa elämässään onnellisena, ja votjakit alkavat iloisina\npitää pitoja vakuutettuina siitä, että vainajat mielihyvällä ottavat\nniihin osaa. Mutta jos koira ei siitä huoli, vaan kääntyy pois,\nennustaa se pahaa ja siinä tapauksessa sukulaiset hajaantuvat\nmurhemielin koteihinsa.\n\nJelabugan piirin votjakkien muistojuhlaa kuvailee Jelabuzhskij\nmainiten, etteivät he tällöin kestitse vain viimeksikuollutta, vaan\nmyös muita sukulaisia, jotka saapuvat tämän vieraiksi. Niille he\nheittävät ikkunalle pannukakkua ja pyytävät nauttimaan sitä eikä\nottamaan sen vainajan herkkuja, jota varten muistajaiset erityisesti\novat valmistetut.\n\nSarapulin piirin muistajaistapoja kuvailee Bogaevskij. Muistojuhlaksi\nvalmistetaan kaurajauhoista ohukaisia, joiden pinta voidellaan\nmunavoiteella. Niitä omaiset murentavat muistopäivän aamuna kaukaloon,\njoka on asetettu kynnyksen viereen. Siihen vuodatetaan myös kumyshkaa\nja olutta. Kun ruokamurut sittemmin annetaan koirille, tarkastetaan\nniiden syömistä; jos koirat ovat rauhallisia, merkitsee se, että\nvainajat tuonpuolisessa maailmassa elävät sovussa, mutta jos ne\nriitelevät keskenään, todistaa se, että vainajatkin ovat riitaisia.\nMuistopäivänä kutsutaan sukulaiset vieraiksi ja heidän kanssaan omaiset\nlukevat seuraavan rukouksen: \"vastaanottakaa (uhri), vanhukset, me\nmuistelemme teitä tämän juhlapäivän vuoksi, älköön teiltä puuttuko\nolutta ja viinaa. Älkää suoko elämäämme tautien käsiin, älkää laskeko\nsairautta karjaamme. Suojelkaa sitä tuonpuolisessa maailmassa, eläkää\nhyvin ja varjelkaa meitä. Ruokaa, viljaa kasvattakaa! Kylvämäämme\ntoukoa älkää liatko, älkää laskeko karjaa rotkoon, raatelevien petojen\nkäsiin älkää niitä antako! Vanhat ja nuoret vainajat, älkää loukatko\ntoisianne, yhdessä syökää ja juokaa!\"\n\nWichmann kertoo, että uuninvierustalle Urzhumin piirissä asetetaan,\npaitsi vanhempien vainajien ruokakuppia myös tuohitötterö\nvastakuollutta varten. Tuohitötterön laitaan on pieni kynttilä\nkiinnitetty. Ruokaa heitettäessä lausutaan rukoussanoja sekä vanhoille\nettä \"uudelle\" vainajalle sekä lisäksi huomautetaan viimeksimainitulle\nsiitä, monesko muistojuhla nyt on menossa.\n\nToisinaan saattaa muistajaisjuhla kestää useampiakin, ainakin pari\npäivää. Bogaevskij kertoo, että varsinaisen muistopäivän jälkeen vielä\nseuraavan päivän aamuna usein uhrataan, jos miespuolista muistellaan,\nkukko, jos naispuolista, kana. Pienentäessään lihaa kaukaloon sanoo\npoika: \"syö, isä!\" isävainajaansa, \"syö, äiti!\" äitiään muistellessaan.\n\nKun muistajaiset kestävät kauemman aikaa, on omaisten huolehdittava\nsiitä, etteivät vainajat mitenkään juhlan aikana ikävystyisi eivätkä\nlähtisi pidoista nälkäisinä. Ilahuttaakseen kuolleita omaisiaan\nvotjakit muun muassa lähtevät niiden kera kävelemään. He uskovat, että\npitojen aikana kunkin juhlavieraan läheisyydessä on tämän ikäinen\nvainaja, joka elämän aikana oli tämän kanssa paremmissa suhteissa kuin\nmuiden kanssa, ja siten onkin kunkin juhlavieraan velvollisuus\nilahuttaa ja kestitä etupäässä sitä henkeä, joka oleskelee hänen\nläheisyydessään. Votjakkien käsityksen mukaan tekee ikätoveri-vainaja\nkaiken, mitä eläväkin henkilö, sen vuoksi, mitä iloisempi juhlavieras,\nsitä iloisempi myös vainaja, mitä kylläisempi juhlavieras, sitä\nkylläisempi myös vainaja. Tästä seuraa, että muistojuhlassa tulee syödä\nniin paljon kuin mahdollista, jotteivät vainajat poistuisi pidoista\nnälkäisinä. Samasta syystä ei tällöin sovi tehdä työtä, ettei vainaja\nvihastuisi, kun häntä ei ilahuteta, vaan vieläpä pakoitetaan tekemään\ntyötä. Sen vuoksi ei myöskään sovi muistojuhlan aikana mennä levolle,\nsillä helposti voisi se vainaja, joka on ollut nukkuvien seurassa,\nmaata liian kauan ja siten jäädä muita vainajia kalmistoon saatettaessa\nelävien keskuuteen. Ilahuttaakseen kuolleita votjakit kehoittavat niitä\njoskus kanssaan saunaankin kylpemään.\n\nYhtä tärkeä toimitus kuin vainajain kutsuminen pitoihin ja\nkestitseminen ovat juhlan päättyessä n.s. saattajaiset _kelan_, jolloin\nvainajat joukolla saatetaan takaisin maanalaisiin asuntoihinsa, sillä\nkuolleitten alituinen seura on elossa oleville epämieluinen, saattaapa\ntoisinaan olla onnettomuuttakin tuottava.\n\nBogaevskij kertoo saattajaisten Sarapulin piirissä tapahtuvan siten,\nettä koko suku viinamalja kädessä menee pihalle portin taakse. Toisessa\nteoksessa sama kirjailija mainitsee vainajia saatettavan siten, että\neräs miehistä ottaa vanhan virsun, jonne hän asettaa sulkia, höyheniä\nynnä tulisia hiiliä, sekä vie sen tarhaan. Viedessään hän puhaltaa\nhiiliin ja lausuu seuraavan rukouksen: \"vanhukset syökää, juokaa ja\nlähtekää täältä, ken meitä kadehtii, se ottakaa mukaanne; ottakaa\nmukaanne kaikki meidän vihamiehemme.\" Heitettyään virsun tarhaan, hän ei\npuhu sanaakaan kenellekään siihen asti, kunnes on hieronut käsiään\npesästä otetussa tuhassa.\n\nYhtä täydellisiä kuvauksia ei ole olemassa votjakkien veljeskansan,\nsyrjänien vastaavista menoista. Kuitenkin ansaitsee mainitsemista\nDobrotvorskijn Orlovin piiriä koskeva esitys, jossa kuvataan kolmannen\npäivän muistojuhlaa. Juhlavieraiden saavuttua sytytetään muutamia\nvahakynttilöitä ikkunalle ynnä kahden puolen kynnystä. Ovi aukaistaan\nhetkeksi, jolloin vieraat istuutuvat pöydän ääreen kutsuen vainajan\nsielua (_lol_) mukaansa pitoihin. Peränurkkaan asetetaan hattu tai\nliina riippuen siitä, onko vainaja mies- vai naispuolinen henkilö.\nPaikkaan, mihin hattu on pantu, ei kukaan asetu. Sille kohdalle pöytään\nasetetaan myös erityinen kuppi, joka täytetään ohukaisilla,\nkiisselillä, maidolla, pannukakuilla ja viinalla. Jokainen juhlavieras\npitää velvollisuutenaan asettaa kuolleen kuppiin juhlaruokaa, jota on\npöydässä, samalla kun hän lausuu: \"syö, kaimaseni!\" tai \"juo,\nveliseni!\" Aterioimisen jälkeen astia viedään takapihalle, jonne se\nasetetaan piiloon jonnekin yksinäiseen nurkkaan, jotteivät koirat\nsiihen koskisi. Kolmen päivän perästä omaiset tarkastavat, onko jotakin\njäänyt kuppiin vai ei. Jolleivät linnut silloin ole kaikkea ennättäneet\nkorjata, vaan astiaan on vielä jäänyt jotakin, merkitsee se, ettei\nvainaja ole halunnut ruokaa, vaan on ollut vihoissaan.\n\nEri muistopäivien vietossa on kuitenkin jonkinlaisia eroavaisuuksia\nolemassa. Toisia vietetään paljoa juhlallisemmin kuin toisia. Niin\nkertoo votjakeista Georgi, että ensimäisessä muistojuhlassa, jota\nvietetään kolmantena päivänä, ystävät kokoontuvat kuolintaloon\nainoastaan ohukaisia syömään ja olutta juomaan, jota kumpaakin\nviskataan myös pihalle kuolleita varten, mutta seitsemäntenä päivänä\nsitävastoin teurastetaan lammas ja neljäntenäkymmenentenä päivänä lehmä\ntai hevonen.\n\nWichmann mainitsee, että \"3:nnen ja 7:nnen päivän muistajaiset\ntavallisesti yhdistetään hautajaisiin siten, että varsinaisten\nhautajaismenojen jälkeen uhrataan kana tai, jos varoja on, vasikka\".\n\nKasanin läänissä kuulin 3:tta ja 7:ttä muistopäivää kutsuttavan\n\"vähäisiksi muistajaisiksi\", jolloin tavallisesti teurastetaan kana ja\nainoastaan lähimmät sukulaiset tulevat kokoon, 40:tenä ja vuosipäivänä\non sitä vastoin n.s. \"suuret muistajaiset\", jolloin teurastetaan\nlammas, joskus suurempikin eläin, ja jolloin muistokesteihin kutsutaan\nsuuri joukko sukulaisia ja naapureita. Kumpanakin viimeksimainittuna\npäivänä etsitään kuolleen vaatteet, paita ja housut, jos hän on\nmiespuolinen, hame, jos hän on naispuolinen, ja ripustetaan tuvan\nseinälle juhlimisen ajaksi. Vaatteet ovat täten ikäänkuin vainajan\nedustajana. Pohjoisilla ynnä muutamilla eteläisilläkin votjakkialueilla\non vallalla usko, että kuollut oleskelee kotona 40 päivää kuoleman\njälkeen. Sen vuoksi on omaisten velvollisuus osoittaa vainajalle\nystävyyttä ja vieraanvaraisuutta erityisesti tänä aikana. Mamadyshin\npiirissä on joillakuilla tapana sanottujen 40 päivän kuluessa asettaa\npöytään joka kerta, kun talon väki istuutuu aterioimaan, kuppi myös\nkuollutta varten.\n\nSyrjäneilläkin on neljännenkymmenennen päivän muistojuhlalla aivan\nerikoinen merkitys siitä syystä, että hekin uskovat kuolleen vasta\nsilloin siirtyvän pois elävien ilmoilta. Nalimov kertoo, että vainaja\nmaahanpanijaisten jälkeen saattoväen mukana palaa takaisin vanhaan\nkotiinsa, jossa hän vielä oleskelee 40 päivää. Siksi ajaksi on ollut\ntapana ripustaa pyyhinliina määrättyyn paikkaan tuvassa, jotta, kuten\nselitetään, kuollut voisi sillä pyyhkiä kasvojaan joka kerta kuin hän\npeseytyy. Kukaan elävistä ei saa siihen koskea, sillä sitä pidetään\nsuurena rikoksena, josta seurauksena saattaa olla kuolema.\n\nMielenkiintoinen kuvaus syrjänien 40:nnen päivän muistojuhlasta on\nSmirnovin teoksessa. Vainajaa varten asetetaan pöydälle kuppi, lusikka\nja mesimalja. Kuolleen osaan eivät elävät saa koskea. Sitä paitsi\nkannetaan pöytään kaikenlaisia muistajaisruokia, kuten kalapiirakkaa,\nmunakokkelia ja puuroa. Ruoka-astiain ääreen asetetaan lusikoita myös\nmuita sukulaisvainajia varten. Kun kaikki on valmisna, ottaa perheenpää\nkynttilän, kulkee kolme kertaa pöydän ympäri ja savustaa ruokaa\nkynttilän savulla. Sitte hän taittaa palan kalapiirakkaa, mainitsee\nvainajan nimen ja lausuu: \"tulkoon tämä sinun osaksesi!\" Toivomuksen\nsanoo kertoja koskevan höyryä, joka nousee piirakasta ja muodostaa sen\nosan, myös ruuasta tulee vainajan hyväksi. Samalla toivomuksella\nmaistelevat muut läsnäolevat ruokia. Sen jälkeen katetaan pöytä\nsivullisia ja kerjäläisiä varten. Päähenkilönä heidän joukossaan\nesiintyy joku miesvainajan muistajaisissa mies, naisvainajan nainen,\njoka pitojen päätyttyä lähtee ensimäisenä tuvasta muiden saattaessa\nhäntä kynttilät kädessä, sillä tämän henkilön mukana heidän\nkäsityksensä mukaan poistuu tuvasta itse vainaja.\n\nVainajan edustajana syrjänien muistojuhlissa mainitsee Nalimov\nruumiinpesijän, jota kaikki juhlavieraat koettavat parhaansa mukaan\nkestitä, sillä he uskovat, että jos edusmies on kylläinen ja\ntyytyväinen, on sitä myös itse vainaja. Samanlaista huomiota lausuu\nkertoja arkuntekijän ja haudankaivajan joskus saavan osakseen. Itse\nkuolleen nimellä mainiten kehoitetaan näitä syömään ja juomaan.\n\nEttä neljännenkymmenennen päivän muistojuhla syrjäneillä todella on\nmuodostunut vainajan sielun kalmistoon saattamisen juhlaksi osoittaa\nlisäksi Rogovin tiedonanto, että kuolleen sukulaiset Solikamskin\npiirissä tällöin seuraavat vainajan edusmiestä kylälle ensimäiseen\ntienristeykseen saakka.\n\nKäsitys, että vainaja 40:nnen päivän muistojuhlan jälkeen siirtyy pois\nelävien seurasta, liene kuitenkin Perman heimossa myöhempää perua,\nsillä näyttää siltä kuin kuollut vanhemman tavan mukaan olisi saatettu\nvasta vuoden päästä kalmistoon. On nimittäin huomattava, että niilläkin\nseuduilla, missä yllämainittu käsitys vallitsee, kuolleen omaiset ja\nsukulaiset menevät vainajan haudalle ainoastaan vuosipäivän\nmuistojuhlan aikana. Niin kertoo Smirnov syrjäneistä, että he kuolleen\nvuosipäivänä viettävät muistajaisia haudalla, johon levitetylle\npöytäliinalle asetetaan ruokaa, viinaa ja olutta. Vanhin kääntyy\ntällöin kaikkien läsnäolevien nimessä kuolleen puoleen lausuen: \"vuoden\naikana emme ole tulleet sinun luoksesi, nyt me tulimme ja toimme\nsinulle ruokaa; syö, juo, meille älä tule!\" Tässä tilaisuudessa\nmuistellaan muitakin sukulaisvainajia. Vuosipäivänä menevät myös\nvotjakit kalmistoon, jonne he vievät mukanaan kaikenlaista ruokaa,\nlihaa, puuroa ja kumyshkaa. Tällöin on joillakuilla lisäksi ollut\ntapana tehdä puinen kehys haudan ympärille. Että vuosipäivän\nmuistojuhla todella entiseen aikaan on ollut vainajan ikäänkuin\nuudestaan kalmistoon saattamisjuhla, osoittaa vielä Wichmannin\ntiedonanto, että vainaja vuosipäivänä siirtyy yhteisesti muistettavien\njoukkoon, ja Miropoljskijn huomautus, että jollei silloin vietetä\nmuistajaisia, niin kuolleet eivät anna tilaa keskuudessaan uudelle\ntulokkaalle, vaan jättävät hänet kuljeksimaan kylässä, kuten kuollut\nvotjakkien käsityksen mukaan on tehnyt vuoden kuluessa.\n\nLisäksi on otettava huomioon, etteivät itäiset votjakit näytä ollenkaan\ntuntevan edellämainittua lyhyempää kuolleen maanpäällistä olokautta,\nvaan heidän käsityksensä mukaan vainaja erkanee aina vasta vuosipäivänä\nomaisten seurasta, jossa tämän _urt_ siihen asti on oleskellut ja\nviihtynyt. Silloin saapuvat kaikki sukulaiset vainajaa saattamaan,\npitoja varten teurastetaan lammas tai lehmä, ja osa ruokaa ja juomaa\nviedään mukana kalmistoon. Sinne viedään silloin myös tuo valkoinen\nkangaskaistale, joka maahanpanijaispäivänä sidottiin tuvan orteen, ja\nkuopataan juhlallisesti vainajan hautaan. Tämän päivän jälkeen voi\nvainajan puvun, jota siihen asti on talletettu ja ainoastaan suurissa\nmuistojuhlissa otettu esille, lahjoittaa köyhille.\n\nPaitsi määräaikaisina muistopäivinä toimitetaan yksityisen vainajan\nkunniaksi muistajaiset myös siinä tapauksessa, että kuollut on unessa\nilmestynyt jollekulle omaiselle tai sukulaiselle. Tällaisesta syystä\ntoimitettu muistojuhla onkin pidettävä vanhempana edelläkerrottuja\nmääräaikaisia, joiden tuskin voi ajatella polveutuvan aivan muinaisilta\najoilta. Niinpä kirjoittaa eräs nimetön kirjailija Vjatkan\nlääninlehdessä (1861) Malmyzhin ja Urzhumin piirin votjakeista,\netteivät he vietä muistajaisia, ennenkuin joku sukulaisista on nähnyt\nkuolleen unissaan. Samoin kertoo Smirnov, että jos vainaja hautajaisten\njälkeen ilmaantuu uniin, on välttämättömästi toimitettava _tiron_.\nKohta kun asianomainen aamulla herää, vie hän kellarin katolle tai\nmuuhun ylhäiseen paikkaan kananmunan ja lupaa toimittaa vainajalle\nmuistajaiset, s.o. valmistaa syötävää. Heti keitetäänkin luvattu ruoka,\npuuro tai lihaliemi, josta osan syö perheväki, osa kaadetaan kuppiin ja\nviedään kodan nurkkaan. Muistojuhlan aikana kääntyy perheenpää kuolleen\npuoleen samoilla rukouksilla kuin hautajaispäivänä.\n\nSamanlainen käsitys on Buchin mukaan Sarapulin piirin votjakeilla, he\nuskovat näet, että kuolleiden haamut saattavat tulla kotiin ja ilmestyä\nsukulaisille unissa. Silloin koko perhe heti valmistautuu toimittamaan\nasianomaiselle kuolleelle uhria, muussa tapauksessa saattaa seurauksena\nolla rangaistus sairauden muodossa. Bogaevskij kertoo tarunkin siitä,\nmiksi votjakit, jotka alkuaan muka eivät muistelleet vainajia, alkoivat\nviettää muistojuhlia kuolleiden kunniaksi. Eräs henkilö näki kerta\nvainajia unessaan. Nämät uhkasivat häntä, ja pian sen jälkeen muutamat\nhänen perheestään sairastuivat. Mies ihmetteli unen ja sitä seuraavan\nvastoinkäymisen yhteensattumista sekä teurasti vainajille lampaan.\nSilloin sairasten heti tuli helpompi olla ja siitä kävi ilmi, että\nkuolleet voivat lähettää jälkeläisilleen sekä hyvää että pahaa. Vielä\nnykyaikana, lausuu kirjailija lopuksi, pidetään välttämättömänä viettää\nmuistajaisia kuolleen ilmestyessä uniin.\n\nJoskus saattaa vainaja muullakin tavalla ilmoittaa itsestään\nomaisilleen ja huomauttaa olevansa avun tarpeessa. Muutamin seuduin\nMamadyshin piirissä kuulin kerrottavan, että muistojuhlaa joskus\nryhdytään viettämään myös siinä tapauksessa, että kuolleen sielu on\nsieluperhon (_urt-bugl'i_) muodossa ilmestynyt entisen kotinsa\nikkunaan.\n\nYksityisten vainajain kunniaksi vietettäviin muistojuhliin on lisäksi\nluettava eräs huomattava uhritoimitus, jota tosin ei toimiteta minkään\ntarkasti määrätyn ajan kuluttua, vaan joskus vuoden, joskus 5:nnen,\n10:nnen, jopa 20:nnen ja 30:nnenkin vuoden kuluttua kuoleman jälkeen.\nJoka tapauksessa on tämä uhri, joka näyttää olevan tunnettu kaikilla\nvotjakkialueilla, toimitettavan kerta kunkin täysi-ikäisen vainajan\nkunniaksi. [Gavrilovin mukaan on kysymyksessä oleva ikämäärä Kasanin\nläänissä ainoastaan kolme, Jelabugan piirissä kertoo Jelabuzhskij sen\nolevan kymmenen vuotta.]\n\nToimitusta, joka tavallisesti tapahtuu myöhään syksyllä tai\ntalvisaikaan votjakit nimittävät nimellä _val-suan_ (\"hevos-häät\") tai\n_kulem-murt suan_ (\"kuolleen häät\"), mikä johtuu siitä, että tällä\njuhlalla, erotukseksi muista muistopäivistä, on iloinen luonne,\nlauletaanpa vielä hääsäveliäkin. Uhrieläimen, joka teurastetaan\ntavallisesti talon pihalla, tulee olla hevonen, jos asianomainen\nvainaja on miespuolinen, mutta lehmä, jos vainaja on naispuolinen\nhenkilö. Aminoff mainitsee Vjatkan läänissä uhriteuraiksi käytetyn\nmustia eläimiä; toisin paikoin, missä muistojuhla toimitetaan heti\nensimäisinä kuoleman jälkeisinä vuosina, uhrataan vainajalle väriin\nkatsomatta useimmiten se eläin, jota hän on käyttänyt eläessään ja\njosta hän on erityisesti pitänyt. Juhlaan kutsutaan kaikki vainajan\nsukulaiset, jotka yksin voivat ottaa osaa syöminkiin, uhriruokaa kun ei\nvieraille ole tapana tarjota. Koko teurasta ei kuitenkaan yhdellä\nkertaa käytetä juhlakansan ravinnoksi, vaan ainoastaan pään, jalkojen\nynnä vasemman kyljen lihat valmistetaan sinä päivänä, muu liha\nkäytetään perhekunnan ruuaksi vastedes tarpeen tullen.\n\nPäätoimitus juhlassa, joka useimmiten alkaa määrätyn viikonpäivän,\ntorstain aamuna, on luiden saattajaiset illalla lyhdyn valossa, soiton\nja häälaulujen kajahdellessa. Pään ja jalkojen luut ovat erityisesti\nvainajan omaisuutta, siksi ne tuleekin kuljettaa n.s. _kir-kujan_\npaikkaan, jota siitä syystä myös nimitetään _li-kujan_ (luiden\nheittopaikka). Entisinä aikoina ja vielä nykyäänkin ripustetaan\nitäisellä votjakkialueella vainajalle tulevat luut niiniköysillä\nkalmiston puihin. Tavasta antaa vainajalle uhriteuraan pään ja jalkojen\nluut saa tämä uhritoimitus edellisten lisäksi nimityksen _d'ir-pid\nsoton_ (\"pään ja jalkojen anto\").\n\nGavrilov antaa meille havainnollisen kuvan siitä, miten itse toimitus\ntapahtuu Kasanin läänissä. Kun juhla on päätetty pitää, kutsutaan jo\nmuistopäivän aamuna sukulaisia olemaan läsnä kestien valmistamisessa.\nSivulliset teurastavat lehmän tai hevosen suunnaten teurastaessaan\neläimen pään pohjosta kohti ja samalla lausuen: _tshök peresjosli_\n(vanhuksille). [Votjakkien nykyisissä palvontamenoissa on pohjonen\nvainajille omistettu uhrisuunta.] Sinä päivänä keitetään teuraan pää,\njalat ja koko vasen puolisko. Ruoka valmistetaan vasta illaksi, jolloin\nkuolleen omaiset kutsuvat luokseen kaikki sukulaiset. Kun liha on\nkypsynyt, paloittaa määrätty henkilö sen palasiksi ja asettaa suureen\nkaukaloon. Tätä henkilöä votjakit kutsuvat nimellä _part't'shaskis_, s.o.\npaloittaja. Työn tehtyään hän antaa luut lasten kaluttaviksi, joita\njoukottain saapuu juhlaan ja seisovat tuvan ovella. Luut kootaan sen\njälkeen niinikoppaan. Lihan jälkeen keitetään puuro, ja kun se on\nkypsynyt, alkavat kaikki läsnäolevat muistella kuolleita vanhuksia,\nheittäen puuroa, lihanpaloja, olutta ja kumyshkaa vartavasten\nasetettuun kaukaloon. Kaukalon syrjiin kiinnitetään useita sytytettyjä\nvahakynttilöitä, joita vieraat ovat tuoneet mukanaan. Sen jälkeen\nalkavat kemut. Kokoontuneet poikaset laulavat ovella seisoen\nhääsäveliä. Kun on kyllin juotu ja herkuteltu, valjastetaan parihevoset\nreen eteen, luokkaan sidotaan kulkusia ja rekeen kannetaan niinikoppa,\njossa on kukkuranaan uhriluita sekä lähdetään laulaen kuljettamaan sitä\nmäärättyyn paikkaan, jonne vasu vanhan tavan mukaan heitetään. Jos\nsaattajia on monta, käytetään useampia rekiä. Muutamat ottavat mukaan\nmyös kumyshkaa. Luiden sekaan asetetaan koppaan vielä palttinatilkkuja\nynnä rahaa. Perille tultuaan saattajat sytyttävät vielä nuotion sekä\ntoimittavat täälläkin muistajaiset vainajien kunniaksi heittämällä\nmaahan ohukaispaloja ynnä olutta ja kumyshkaa. Niinikopan syrjään\nkiinnitetään sytytetty vahakynttilä ja samalla lauletaan ja tanssitaan\nkuten kotona. Juotuaan kaiken oluen ja kumyshkan sekä heitettyään\nohukaisten jätteet koppaan, ottavat saattajat siitä vihdoin\npalttinatilkut ja rahat, joista yhden kangaskaistaleen ja kopekan rahan\nheittävät maahan, mutta muut tilkut ja rahat jakavat keskenään.\nNiinikoppa luineen jätetään paikalle ja kansa palaa laulaen takaisin\npitotaloon. Kun saattajat saapuvat kotiin, ei heitä lasketa tuvan\nperälle ennen kuin heidän päälleen on tuhkaa ripoiteltu. Sen jälkeen\nnämä näyttelevät palttinatilkkuja toinen toisilleen sanoen: \"katsokaa,\nmillaisia lahjoja me saimme häissä!\" Se, jolle kangastilkkua\nosoitetaan, ottaa sen käteensä, pyyhkii sillä ikäänkuin pyyhinliinalla\nkasvojaan ja jättää sitten takaisin omistajalle sanoen: \"hyvä, hyvä!\"\nVihdoin hajaantuvat kaikki koteihinsa. Toisen päivän aamuna vieraat\njälleen tulevat juhlataloon antaakseen vainajille tilaisuutta \"pään\nparantamiseen\". Tällöin muistellaankin kuolleita vain viinalla, jota\nvainajille vuodatetaan kaukaloon; samalla juhlavieraat parantelevat\nomiakin päitään. Juhlaa jatketaan iltaan asti, mutta ainoastaan aamulla\nmuistellaan vainajia.\n\nGavrilovin esityksestä voimme päättää, että samoin kuin muissa\nyksityisissä muistojuhlissa tässäkin aikaisemmin kuolleet sukulaiset\nasianomaisen vainajan kera ottavat osaa kesteihin. Paikka, johon luut\nkuljetetaan ja jota kirjailija ei sen tarkemmin mainitse, lienee\n_kir-kujan inti_. Muutamin seuduin kuljetetaan _val-suan-luut_ itse\nkalmistoon.\n\nKuolleen ilahuttamista kuvailee Wichmann seuraavasti: Kun on syöty,\nkannetaan tupaan pärevasu, jonka pohjalle on ladottu olkia. Tähän\nvasuun kootaan huolellisesti kaikki hevosenluut, pääkallo\npäällimäiseksi. Pääkallo varustetaan päitsillä, kuten ainakin elävä\nhevonen. Luiden päälle panevat halukkaat vielä palttinakappaleita ja\nkopekan rahoja. Sitten alkaa iloinen uhritanssi. Votjakkivanhukset,\nukot ja akat, astuvat toinen toisensa perästä esille ja tanssivat vasua\nkiertäen vanhan säveleen mukaan votjakkilaista tanssia. Tanssiessa\npäästetään tuontuostakin ilonhihkauksia, ja kun ympärillä seisova\njoukko kysyy tanssijalta: \"kenelle tanssit?\" vastaa tämä mainitsemalla\nvainajan nimen. Kun vanhukset ovat tanssitaitoansa näyttäneet,\nasettuvat kaikki sekä nuoret että vanhat korin ympärille häälauluja\nlaulamaan. Iloista laulua säestää viulu ja jalkain poljenta. Muutamia\nlauluja on olemassa erittäin tätä tilaisuutta varten, esim. seuraava:\n\n    \"Hevostarhasi, isäntä, on täynnä hevosia,\n    nyt me niistä yhden viemme.\n    Vaikka yhden hevosen olemmekin vieneet,\n    menestykööt kuitenkin jäljelle jääneet hevoset!\"\n\nLaulujen loputtua kannetaan kori kartanolle, jossa valjastetut hevoset\novat valmiina luita ja vieraita hautausmaalle kuljettamaan. Kori\nasetetaan ensimäiseen rekeen. Tapetun hevosen nahka levitetään maahan\nja nahan päällä jälleen tanssitaan ja sen ympärillä häälauluja\nlauletaan. Sitten lähtee koko joukko vanhalle pakanalliselle\nhautausmaalle ajelemaan tiukujen soidessa ja häälaulujen kaikuessa.\n\nVereshtshagin kertoo lisäksi, ettei uhrieläimellä saa olla\nminkäänlaisia synnynnäisiä vikoja, vaan esim. jos se on lehmä, tulee\nsarvien olla eheät j.n.e. Vielä lausuu kirjailija, että sukulaiset\ntullessaan muistojuhlaan tuovat tuomisia mukanaan, kuten kumyshkaa ja\nmitä muuta valmistettua ruokaa sekä olutta sattuu olemaan, miehet\ntuovat sitä paitsi kukin vahakynttilän. Jos miestä muistellaan, ovat\nmiehet, jos naista, naiset etualalla.\n\nKöyhät, joilla ei ole varaa uhrata kotieläintään, ostavat markkinoilta\nuhriin välttämättömät pään ja jalkojen luut kalmistoon kuljetettavaksi.\n\nViimeksimainittua tapaa muistuttaa seuraava omituinen tapa, jonka\nOsokin kertoo Malmyzhin piirin votjakeista:\n\nIsäntä hakee huonoimman niinivasun, jota ei sovi mihinkään\ntarkoitukseen käyttää, latoo siihen kaikenlaisia luita, joita sekä\nihmiset että eläimet ovat kalunneet, ja sitä paitsi panee hän siihen\nleivänkuoria ynnä olkilyhteen. Sellaisena hän nostaa vasun pöydälle,\nsytyttää kaksi vahakynttilää, joista toisen kiinnittää pöydänreunaan ja\ntoisen tuvankynnykseen, sitten ottaa niinikopan käteensä ja seisoen\nlakki päässä kumartelee kohti huoneen peränurkkaa. Samalla kumartaa\nmyös koko perhe rukoillen, ettei Jumala näännyttäisi vainajaa nälkään\nja viluun. Rukouksen päätyttyä kantaa isäntä vasun luineen ja\nleivänkuorineen kynttilän yli, joka on asetettu kynnykselle, sekä\nsytyttää siitä olkikimpun, joka otetaan esiin niinivasusta. Sitten\nlähtee koko perhe vasussa palavan kynttilän valossa metsään, missä\nripustavat kopan uhrilahjana puuhun ripustettuina, että ovat\ntoimittaneet vainajalle sekä ravintoa ett lämpöä ja että ovat mitä\ntunnollisimmin täyttäneet velvollisuutensa häntä kohtaan.\n\nPaitsi yksityisiä, jonkun erityisen vainajan kunniaksi toimitettuja\npantuja votjakit viettävät myös määräaikaisia yleisiä muistajaisia.\nSamoin kuin edellisten vaihtelee jälkimäistenkin viettoaika jonkin\nverran eri alueilla riippuen vieraan kulttuurin kosketuksesta. Niillä\nseuduin, missä kristinusko on päässyt vakiintumaan, votjakit viettävät\nmuistojuhlaa venäläisen kirkon tavalla pokrovan päivänä (lokak. 1 p:nä\nv.l.), Dmitrin päivänä (lokak. 15 p:nä v.l.), helluntailauvantaina ynnä\nradonitsana, 10:ntenä päivänä pääsiäisen jälkeen. Siellä, missä\npakanuus puhtaimpana on säilynyt, kuten Kasanin läänissä, vietetään\nmuistojuhlia keväällä kiirastorstaina ja torstaina ennen helluntaita\nsekä syksyllä torstaina ennen kasanilaisen jumalanäidin päivää (lokak.\n22 p:nä v.l.). Samoihin aikoihin vietävät myös itäiset votjakit\nmääräaikaisia vainajainmuistojuhliaan. Kuitenkin näidenkin\nmuistojuhlien ajan on vieras kulttuuri määrännyt, sillä vanhimman tavan\nmukaan lienee votjakeilla ollut ainoastaan kaksi suurta vuotuista\nmuistojuhlaa nim. keväällä ja syksyllä. Siihen viittaavat nimitykset\n_tulis-kiston_ (\"kevät-vuodatus\") ja _sizil-kiston_ (\"syys-vuodatus\"),\njoilla nimillä Aminoff mainitsee heidän nimittävän vuoden suurimpia\nmuistojuhlia.\n\nYleisiä muistojuhlia votjakit viettävät joko siten, että kukin\nperhekunta erikseen muistelee omia sukulaisvainajiaan, tai siten, että\nsamaa sukua olevat perheet kokoontuvat yhteen suvun yhteisiä vainajia\nmuistelemaan. Joskus saattaa koko kyläkin, joka siinä tapauksessa\ntavallisesti on sukukylä, viettää yhteisesti kuolleitten muistoa.\nNykyaikana lienee ensiksimainittu viettotapa enimmän käytännössä, mutta\nuseilla seuduin on kuitenkin meidän aikaamme asti säilynyt jälkiä myös\nviimeksimainitusta suvun keskisestä muistajaisvietosta.\n\nSiinäkin tapauksessa, että kukin perhe aluksi viettää erikseen\nmuistojuhlan, on kuitenkin monesti tapana sittemmin käydä sukulaisten\ntaloissa, niitäkin vainajia, jotka ovat näitä lähinnä, muistelemassa.\nSellainen tieto on muun muassa Jelabugan piiristä. Ensiksi vietetään\nmuistajaisia kotona, jolloin omaiset nimeltä mainiten kehoittavat\nesi-isiään tulemaan kesteihin ja sen jälkeen mennään vielä niiden\nnaapurien pitoihin, joiden kanssa vainajat eläessään harjoittivat\nkanssakäymistä. Hyvin yleinen muistojuhlan viettämistapa on lisäksi se,\nettä sukulaiset kokoontuvat suvunvanhimman taloon yhdessä muistelemaan\nyhteisiä vainajia. Niin kertoo Kuvshinskij, että samaa sukua olevat\nhenkilöt kokoontuvat määrättyihin taloihin, joten kylään sinä päivänä\nmuodostuu useita pieniä seuroja.\n\nSeuroittain tapahtuvista muistajaisista kertoo myös Bogaevskij, mutta\nhän lausuu, etteivät noita kylässä juhlivia joukkoja muodosta henkilöt,\njotka aina olisivat samaa sukuperää, sillä hyvän naapuruuden siteet\nsaattavat yhdistää ihmisiä myös yleisissä muistojuhlissa. Naapuruuden\nperustuksella vietetyt muistajaiset kuuluvat epäilemättä kuitenkin\nmyöhäisempään aikaan. Vanhimman tavan mukaan olivat muistajaiskokoukset\naina vain sukukokouksia, sillä sukulaisten yhtyminen kuuluu jo itse\nvainajainpalvonnan luonteeseen ja sitä paitsi vainajalle valmistettua\nuhriruokaa vanhemman käsityksen mukaan eivät sivulliset saaneet\nnauttia.\n\nSukua, jonka perustuksella muistajaisseurat kokoontuvat, tietää\nVasiljev votjakkien nimittävän sanalla _bel'ak_, ja kertoo, että\nmäärättynä päivänä kaikki suvun jäsenet saapuvat taloon, joka\ntavallisesti sijaitsee sukualueen äärimäisessä perukassa. Eräs suvun\nvanhimmista ukoista pukeutuu tällöin vanhaan kauhtanaan ja alkaa\nvalmistaa vahakynttilöitä. Kun niitä on valmistunut tarpeellinen määrä,\nkiinnittää hän ne uuninsivuun ja alkaa muistella suvun vainajia.\nJokaiselle hän murtaa leipämurun, taittaa pienen pannukakun palan,\nvuodattaa myös vähäisen kumyshkaa ja olutta sekä lisäksi lusikallisen\nkeittoa ja lientä näkymättömiä henkiä varten asetettuun kaukaloon.\nHänen jälkeensä tekevät samoin kaikki ne juhlavieraat, joiden vanhemmat\novat siirtyneet manan majoille. Kaukalon sisällys, kuten yleensä\nmuistojuhlissa, annetaan myöhemmin koirille.\n\nMiropoljskij mainitsee, että talo, jonne suku kokoontuu juhlimaan, on\nsuvun vanhimman talo. Sitä paitsi hän lausuu, että sukukokouksen\njälkeen vielä vuorotellen käydään juhlimassa yksityisissä taloissa.\n\nPaitsi edellä mainittuja on olemassa vielä koko kyläkunnan keskisiä\nmuistojuhlia. Buch kertoo niitä nimitettävän _gurto kalike-kiston_.\nJokaisessa majassa katetaan sinä päivänä pöytä runsailla ruokavaroilla.\nIltapäivällä kokoontuvat kaikki kylän asukkaat paitsi äsken naituja\nnaisia, ja kulkevat tuvasta toiseen jättämättä yhtään käymättä.\nJokaisessa talossa kukin kävijä heittää ruokamuruja vainajia varten\nasetettuun kaukaloon samalla, kun hän sanoo: \"te kauan sitten manalle\nmenneet, pudotkoon teidän eteenne tämä ruoka, jonka me teille uhraamme.\"\n\nOn hyvin luultavaa, että mainitut koko kylän keskiset muistajaiset\npolveutuvat ajoilta, jolloin votjakkikylät yleensä vielä olivat\nsukukyliä, sillä Gavrilov tietää, että ainoastaan saman kylän asukkaat\nottavat osaa juhlaan, vieraista kylistä ei ketään kutsuta. Bogaevskij\nhuomauttaa samoin kuin Buch'kin, että vaimot, jotka hiljattain on\ntaloon tuotu, eivät ota osaa muistojuhlaan.\n\nKun kokonainen suku tai kylä ryhtyy yhteisesti viettämään muistajaisia,\nkestävät ne tavallisesti useampia päiviä. Miropoljskij tietää niitä\nvietettävän joskus kolme, joskus neljäkin päivää. Useimmiten päättyvät\nne kuitenkin jo seuraavan päivän aamuna. Gavrilov kertoo, että Kasanin\nläänin votjakit teurastavat muistopäivän jälkeisenä aamuna kanaparin.\nSillä aikaa kun ruokaa keitetään, kutsutaan viidestä, joskus\nuseammastakin talosta sukulaisia, jotka eivät heti tullessaan istu\npöytään, vaan jäävät vähäksi aikaa lattialle seisomaan, kunnes\nvartavasten valmistettu juhlaruoka on kannettu pöytään. Ukot ja akat\nottavat nyt lusikan käteensä ja vuorotellen vuodattaa kukin lientä\nkaukaloon. Sitä paitsi vuodatetaan siihen myös muutamia pisaroita\nolutta ja kumyshkaa sekä samalla muistellaan vainajia. Toisen päivän\njuhla, huomauttaa kertoja, on oikeastaan vain vainajien\nkohmelonparantamista varten (_makmir veskaton_).\n\nVasiljev sanoo, että toinen juhlapäivä samalla on vainajien\nhyvästijättö. Kun kukko aamulla on teurastettu ja vainajia jälleen\nedellisen päivän tavalla on kestitty lihalla ja juomalla, lausuvat\nomaiset heille: \"syökää, juokaa ja menkää kotiin toverienne luo, eläkää\nsovinnossa, olkaa meille armollisia, suojelkaa meidän lapsiamme,\nvarjelkaa meidän toukojamme, eläimiämme ja lintujamme.\"\n\nMääräaikaista yleistä muistojuhlaa viettävät votjakit paitsi kotona\nmyös kalmistossa. Shestakov tietää, että Glazovin piirin votjakit\nkaikkien yleisten muistojuhliensa aikana käyvät kalmistossa, jonne he,\nniin hyvin miehet kuin naiset, tavallisesti ratsastavat hevosten\nselässä vieden mukanaan ruokaa ja juomaa. Haudalla he itkevät ääneen,\nsyövät ja juovat jättäen loput vainajien käytettäväksi. Pervuhin kertoo\nheidän käyvän kalmistossa radonitsana sekä pokrovan päivänä, jota\nviimeksi mainittua he kutsuvat \"pikkumuistajaisiksi\". Silloin he\nteurastavat sorsan määrätyssä paikassa joen rannalla sekä vuodattavat\nlinnun veren virran veteen sanoen: \"Tässä annamme teille verta, älkää\nvihastuko, vanhukset\". Lihan he keittävät kotona, pudottaen vainajille\nosan pöydän alla olevaan ämpäripahaseen. Seuraavana aamuna he menevät\nhautuumaalle vieden mukanaan munia, ohukaisia, olutta, suolaa, leipää\nja kumyshkaa. Täällä he sytyttävät kynttilän, levittävät liinan\nhaudalle, asettavat sille ruuat sekä ristien itsensä rukoilevat:\n\"Valossa vaeltakaa, vanhukset! Vieraaseen maahan läksitte, olkoon\nteillä siellä sekä leipää että suolaa yhtäkyllin, ystävienne kera\nsovussa eläkää. Teistä jäimme orvoiksi ja vähäväkisiksi, älkää\nirroittako meidän käsiämme työstä, meidän perhettämme älkää hajoittako,\nkarjaamme älkää ahdistako. Tässä tuomme teille kynttilät. Aina valossa\nvaeltakaa! Teitä varten ovat munakokkeli ja ohukaiset, vihatta ottakaa\nvastaan meidän kestityksemme, syökää, juokaa ja laulakaa lauluja.\"\nSyötyään he jättävät haudalle jätteet musertaen sinne muutamia\nkokonaisia muniakin, samalla myös vuodattavat olutta ja kumyshkaa\ntoivottaen, että ravinto tulisi vainajien hyväksi.\n\nKaikilla votjakkialueilla ei kuitenkaan ole tapana käydä jokaisen\nyleisen muistojuhlan aikana kalmistossa, useimmiten vietetään siellä\nvain keväiset muistajaiset. Niin kertoo Georgi, että votjakit\nkiirastorstaina vievät lihaa ja ohukaisia kalmistoon. Aleksandra Fuchs\nmainitsee Kasanin läänissä olevan tapana ainoastaan keväällä helluntain\ntienoissa käydä kalmistossa. Vielä nykyäänkin on useilla pakanallisilla\nvotjakeilla samanlainen tapa. Hautuumaalle mennessä tuodaan mukana\npaitsi ruokaa ja juomaa myös lehtipuun vesa, joka tällöin istutetaan\nviimeksi kuolleen omaisen haudalle. Nykyäänkin on muutamin seuduin,\nkuten Kasanin läänin Mamadyshin piirissä, tapana myös pystyttää noin\nkyynärän pituinen \"muistotolppanen\" (_d'ibo_) tai \"merkki\" (_bilgi)\nkir-kujan_ paikkaan niiden vainajien muistoksi, jotka matkoilla tai\nsodassa kuolleina ovat haudatut vieraaseen seutuun. Tolpan viereen\nrakennetaan joskus vielä pieni yksijalkainen pöytä, jolle omaiset\nmuistojuhlaa viettäessään sytyttävät kynttilän sekä asettavat\nvainajalle kananlihaa, ohukaisia y.m. muistajaisruokia. Tolppanen on\npystytettävä, \"jotta vainajan henki (_lul_) saapuisi kotikylään\".\nRuokauhri tällaisessa tapauksessa toimitetaan ainoastaan kerran kunkin\nasianomaisen vainajan kuoleman jälkeen.\n\nMyöskin syrjänit, joiden yleiset muistojuhlat ovat samanaikaiset ja\nsamantapaiset kuin venäläisen kirkon, viettävät helluntainaikaisia\n(_semik_) muistajaisia haudoilla, jonne silloin kannetaan runsaasti\nkaikenlaista syötävää ja juotavaa. Hlopin kertoo, että ruoka koetetaan\ntuoda paikalle niin kuumana kuin mahdollista, sillä kansa uskoo, että\nvainajat nauttivat ruuan höyryn. Kun juhlavieraat ovat nauttineet\nosansa, jaetaan loput kerjäläisille. Muutamat siroittavat ruokaa myös\nhaudoille. Entiseen aikaan oli vielä tapana tehdä kuoppa vainajan suun\nkohdalle ja valaa siihen juomaa. Niin kertoo Popov, että naiset\nTsherdinskin piirissä tulivat _semik_ juhlana sukulais-vainajiensa\nhaudoille tuoden mukanaan mesijuomaa ja pannukakkua. Viimeksimainittua\nhe paloittelivat haudalle, mutta mesijuomaa he valoivat kuoppaan, jonka\nkaivoivat kuolleen suun kohdalle ja sanoivat itkusuin: \"juo, juo!\"\nGlazovin piirin syrjäneillä on ollut tapana asettaa ruokaa tuohisiin ja\nripustaa ne vainajia varten kalmiston puihin.\n\nKestitessään ja muistellessaan kuolleita omaisiaan on\nviimeksimainitulla kansalla lisäksi ollut tapana niin hyvin peijais-\nkuin muissa muistojuhlissa virittää itkuvirsiä vainajien kunniaksi.\nItkuvirsiä tavataan myö& pohjoisinten alueitten, esim. Glazovin piirin,\nvotjakeilla. Siihen katsoen, ettei niitä eteläisillä votjakkialueilla\nole olemassa, voinee olettaa, että niiden alkuperä on etsittävä\nvenäläisten taholta.\n\nVotjakkien muistajaisajoista huomattavin on pääsiäisen tienoo, jolloin\nkaikkien kuolleiden uskotaan olevan liikkeessä. Varsinkin\nkiirastorstain yönä, jota useissa seuduin kutsutaankin _kulem-poton üi_\n(\"kuolleidenkulku-yö\") uskotaan vainajien saapuvan elävien ilmoille.\nTähän aikaan suoritetaan monenlaisia taikauskoisia menoja, joiden\ntarkoituksena on suojella elossa olevia kuolleitten aikaansaamilta\ntuhoilta.\n\nJo aattoiltana on useissa seuduissa ollut tapana piirtää veitsellä,\nkirveellä tai uuniluudalla piiri talon ympäri. Ikkunat, savupiiput ja\nmuut huoneessa olevat aukot suljetaan tarkoin. Ikkuniin asetetaan\nteräsesineitä, oven ja ikkunain pieliin asetetaan katajan, kanervan tai\npihlajan oksia. Kristityt piirtävät sitä paitsi oviin ja seiniin\nristinmerkkejä. Ennen levolle menoa savustetaan vielä huone katajan\noksilla. Seuraavana aamuna sytytetään pihalle olkituli, jonka yli\nperheväki perätysten hyppii lausuen: \"_Inmar_ antakoon terveyttä\".\nLisäksi kylvetään saunassa ja sen jälkeen ryhdytään pitämään\nmuistojuhlia.\n\nUsein liittyy näihin puhdistus- ja suojeluskeinoihin vielä n.s. pahojen\nhenkien karkoittamismeno. Pervuhin kirjoittaa Glazovin piirin\nvotjakeista, että he keräävät vanhoja harkkorautoja, porkkia, pyssyjä\nj.n.e. sekä menevät lähimpään ryteikköön meluten, ampuen ja huutaen\nkarkoittamaan vuoden ajaksi susia ja muita petoja. Palattuaan sieltä he\nottavat viikatteen, uuniluudan ja lapion sekä pesästä tuhkaa ja\npiirtävät niillä talojensa ympärille piirin suojellakseen kotejaan\nvelhojen ja noitien pahanilkisiltä vehkeiltä, sillä pahat henget ovat\nheidän käsityksensä mukaan tänä aikana kaikkialla pahaa tekemässä.\nSenvuoksi he myös siunaavat itsensä ja karjansa sanoen: \"_osto Inmar_!\"\nMennessään levolle he sulkevat ikkunat, savureiän ja alustan aukot,\njotteivät noidat pääsisi sisään. Tuvan peränurkassa olevalle pöydälle,\njoka on valkoisella liinalla katettu, asettavat he vehnäkakun ja suolaa\nlepyttääkseen hyviä henkiä, jotka yöllä suojelevat nukkuvia. Muutamin\nseuduin nuorukaiset istuvat asestettuina koko yön tuvan tai aitan\nkatolla noitia ja velhoja vaanimassa. Noidat ilmestyvät tavallisesti\nkissan, koiran, joskus myös suden muodossa.\n\nVainajain kestitsemisestä kiirastorstain vastaisena yönä on säilynyt\njälkiä niidenkin votjakkien keskuudessa, jotka jo kristinuskoon\nkääntyneinä ovat alkaneet noudattaa venäläisen kirkon tapoja. Kuitenkin\ntoimitetaan henkien karkoittamismeno, joka Pervuhinin mukaan Glazovin\npiirikunnassa sekä Koshurnikovin ja Vereshtshaginin mukaan Sarapulin\npiirissä liittyy kiirastorstain viettoon, useissa seuduin jo\npalmusunnuntain aattona. Niin kuulin Birskin piirikunnassa kerrottavan,\nettä pojat ja tytöt yllämainittuna yönä lyövät kylän läpi kulkiessaan\npajunvitsoilla talojen portteihin ja seiniin sekä joskus tupaan\npäästessään vuoteessa makaavia ihmisiäkin huutaen: \"vervagistir\". Siten\nhe menettelevät siihen asti, kunnes kukko kiekuu, jolloin vitsat\nheitetään kylän ulkopuolella olevalle kedolle tai poltetaan tulessa.\nPalatessaan kylään kiiruhtaa kukin askeleitaan, sillä sitä, joka\nviimeisenä saapuu, ajatellaan jonkun onnettomuuden kohtaavan. Aamulla\npäivän valjetessa on muutamilla vielä tapana käydä karjapihassa\nlyömässä kutakin elukkaa pajunvitsalla selkään. Vasiljev, joka\nvarmaankin tässä kuvailee Sarapulin piirin votjakkeja, mainitsee heidän\nlyödessään huutavan: \"me karkoitamme tauteja ja sairautta\". Sitä paitsi\nhän kertoo, että pahojen henkien karkoittajilla tavallisesti on\nkädessään myös pihkaisia tulisoihtuja käydessään kylän toisesta päästä\ntoiseen. Gavrilov mainitsee votjakkien kutsuvan näitä menoja _putshi\nshukkon_ (pajulla lyöminen).\n\nKasanin läänissä liittyy palmusunnuntaisiin tapoihin jonkinlaisia\nnäytelmiäkin, jotka suoritetaan tavallisesti ennen varsinaista\nhenkienkarkoittamismenoa. Jo edellisenä aattoiltana kerääntyvät\nnuorukaiset jonnekin kylän äärimäisellä syrjällä olevaan saunaan, jonne\nhe tekevät tulen ja alkavat leikkiä monenlaisia leikkejä kuten\nveronkantoa ja sotilasten värväystä. Veronkantoa varten valitaan\nkaikenlaisia asiaankuuluvia virkamiehiä, veronkantajia, tarkastajia ja\ntuomareita, vieläpä poliisimiehiäkin järjestystä ylläpitämään.\nVerorahana, jota kerätään kultakin hengeltä, käytetään tässä\ntilaisuudessa papuja, joita itse kukin tullessaan tuo mukanaan.\nMuutamat niskoittelevat. Heiltä otetaan saatavat väkivallalla. Toiset\nsaavat kärsiä rangaistustakin. Sen jälkeen alkaa sotaväen värväys.\nNuorukaiset valitsevat keskuudestaan muutamia, joille annetaan\nkenraalin, kapteenin tai jonkun muun ylhäisen sotaherran arvo. Nämä\nryhtyvät värväämään sotaväkeä valtakunnan palvelukseen. Kun se on\ntehty, alkavat harjoitukset. Sotamiehet voimistelevat keppi kiväärinä.\nVihdoin puoliyön aikaan komentaa kenraali miehiään juoksemaan kylään\npaholaista karkoittamaan.\n\nPaitsi kiirastorstain ja palmusunnuntain öinä tapahtuu määräaikainen\nhenkien karkoitus eräissä seuduin, pääasiallisesti kuitenkin vain\npohjoisilla alueilla, muutamina muinakin aikoina. Sellaisena aikana\nmainitsee Vasiljev edellisten lisäksi palmusunnuntain jälkeisen\nmaanantain. Buch kertoo \"shaitanin karkoittamisen\" tapahtuvan\nseitsemäntenä päivänä joulun jälkeen. Joulunaikaisesta karkoittamisesta\npuhuu myös Vereshtshagin sanoessaan, että Sarapulin piirin votjakit\nvalmistavat 3:ntena joulupäivänä itselleen vähäisen puuvasaran, jolla\nkarkoittavat pahoja henkiä. Aseesta, jota toimituksessa käytetään, on\nmeno saanut nimen _t'shokmor_ (\"vasara\"). Erään sanomalehtitiedon\n(1851) mukaan tapahtuu pahan hengen karkoitus Malmyzhin piirissä uuden\nvuoden aattona. Glazovin votjakeilla ovat mainitut menot liittyneet\nuseiden kristillisten juhlien yhteyteen. Yleisin ja alkuperäisin\nhenkien karkoittamisaika on kuitenkin pääsiäisen tienoo, ennenkaikkea\nkiirastorstain vastainen yö. Venäläisten palmusunnuntaina käytettyihin\npajuvitsoihin liittynyt taikausko on sen luultavasti siirtänyt\nviimeksimainittuun päivään. Siihen viittaa votjakkien huudahduskin\n\"vervagistir\", jonka sisältöä he eivät osaa selittää, mutta joka\nsanontatapa on yhtä hyvin tunnettu Kasanin kuin Ufan läänin alueilla,\nsillä huudahduksen alkuosa tuskin voi olla mikään muu kuin venäläinen\n\"verba\" (pajunoksa). Joka tapauksessa on huomattava, että henkien\nkestitsemistä ei toimiteta minään muuna yllämainituista päivistä kuin\nkiirastorstaina.\n\nSamoin kuin votjakit uskovat myös muut ympärillä asuvat kansat, kuten\nkristityt tatarit, tshuvassit ja tsheremissit vainajain henkien\nolevan näihin aikoihin liikkeessä. Yleensä näyttää kaikilla\nitäeurooppalaisilla kansoilla, venäläisilläkin, keväänaika, joko\npääsiäisen tai helluntain tienoo, olleen kuolleiden kulkuaika.\nSyrjänien nykyisen käsityksen mukaan tapahtuu vainajien vaeltaminen\n_semik_-juhlana, jolloin he, kuten Janovitsh lausuu, uskovat kuolleiden\nsaavan Jumalalta vallan kulkea maan päällä. Kuitenkin on heilläkin\nsäilynyt jälkiä pääsiäisen aikaisista henkienkarkoittamismenoista,\nsillä Hlopin kertoo, että heillä on ollut tapana kiirastorstain aamuna\nennen päivän valkenemista tuoda kotiin katajan ja hopeakuusen oksia,\njoista osan asettavat vuoden ajaksi tuvan kurkihirteen tai uunille,\nosan polttavat hyppien tulen yli. Joka tapauksessa on kyseessä olevan\najan liittyminen jonkun kristillisen juhlan yhteyteen pidettävä\nmyöhempänä. Alkuperäisempi lienee se ajanmääräys, jota muutamat\ntsheremissit, kuten Nurminskij mainitsee, noudattavat karkoittaessaan\npaholaista maaliskuuhun sattuvana uudenkuun yönä.\n\nSe seikka, että yllämainittu uskomus on olemassa myös permalaiskansain\neteläisillä naapureilla, osoittaa, mistä päin sen alkuperä on\netsittävissä. Varmaankin bolgarit ovat välittäneet tämän käsityksen\nleviämistä itäisille suomalaiskansoille. Samalta taholta on heille\ntullut paljon muita uskomuksia ja tapoja, joitten jälkiä ei huomaa\nainoastaan kehittyneimmillä uskonnonasteilla, vaan osaksi myös jo\nvainajainpalvonnassa. Piirteitä, jotka bolgarien taholta ovat tulleet\nvotjakeille ja jotka ovat yhteisiä näille ja edellisten jälkeläisille,\ntshuvasseille, mainittakoon ennen muita yksityisten ja vuotuisten\nmuistojuhlien määräajat. Lisäksi ovat sellaisia monet pikku seikat,\nkuten vainajan voiteleminen, ruumiin asettaminen niinenkuorille,\nomaisten hyppiminen yli vainajan arkun, rahojen mukaanpaneminen paikan\nostamista varten, kanauhrit, kynttilät sekä kuolleen astia ovipielessä,\njohon vainajain nimiä mainiten murennetaan ruokaa ja sen jälkeen\njaellaan koirille tarkastamalla niiden syömisestä vainajien mielialaa,\nmikä viimeksimainittu tapa ei ole syrjäneillekään tuntematon. Samoin\novat votjakeille ja tshuvasseille yhteisiä tapoja pyhittää kalmiston\nohella kuolleitten palvomista varten erityinen \"kuorenheittopaikka\"\nsekä kuolleen muistoksi pystyttää tolppanen, jonka eteen rakennetaan\nuhria varten pieni yksijalkainen pöytä. Sitä paitsi vainajille\ntoimitettava pään ja jalkojen uhraaminen ynnä hevosen lahjoitus\nhäämenoilla ovat kaikki tapoja, jotka nähtävästi eivät votjakeilla ole\nomaperäisiä.\n\nMuhamettilaista vaikutusta todistaa votjakeilla haudan suunta\npohjoisesta etelään, jota syrjänitkin muutamin seuduin näyttävät\nennenvanhaan noudattaneen.\n\nMyöskin se merkitys, mikä torstaipäivällä on votjakkien vainajain\npalveluksessa, on tullut muhamettilaisten taholta. Samoin kuin tatarit\nmuistelevat Birskin piirin votjakitkin joka torstai-ilta teetä\njuodessaan vainajia. Lisäksi on huomattava, että vainaja tatarienkin\nkäsityksen mukaan poistuu vasta vuosipäivänä elävien ilmoilta\nastuakseen silloin Jumalan tuomiolle,. Näyttää siis siltä kuin käsitys\nvainajan vuodenkestävästä kotona olostakin olisi vierailta lainattu.\nVerrattakoon kuitenkin votjakkien mainittua uskoa ostjakkien tapaan\nhaudata vainajan muistoksi tehty nukke vuodenkin määräajan kuluttua\nkalmistoon. Siihen, että votjakeillakin aikoinaan on ollut samanlainen\ntapa, viitannee se seikka, että Birskin piirin asukkaat kuolleen\nvuosipäivänä kuoppaavat vainajan hautaan liinan, jolla _urt_\nmaahanpaniaispäivänä tuotiin kalmistosta kotiin ja joka vuoden ajan\nriippui tuvassa kuolleen muistomerkkinä. Vainajan muistoliina, joka\nnäyttää olleen tunnettu myöskin slaavilaisille kansoille ja jonka\nperuja lienee syrjäneilläkin ennenmainittu pyyhinliina, on\npermalaisilla nähtävästi tullut aikaisemman vainajan muistokuvan\nsijalle.\n\nUseimpien luonnonkansain tavalla votjakit uskovat, että elossaolevien\nelämä ja menestys on vainajista riippuva. Tästä johtuu se taikauskoinen\nkunnioitus, jota ihmiset tuntevat kuolleita kohtaan, varsinkin lapset\nvanhempiaan kohtaan. Toisinaan voivat vanhukset siinä tapauksessa, että\nomaiset ovat heitä pahoin pidelleet vanhuuden vuosina uhata\njälkeläisiään jo elämänsä iltana. Niin kertoo Vereshtshagin, että jos\nomaiset ovat huonosti hoitaneet vanhusta, uhkaa tämä heitä\nkuolinvuoteella seuraavin sanoin: \"te piditte minua kuin koiraa,\nvihasitte minua, ainoassaan minun kuolemaani te odotitte, no niin, se\nläheneekin yhä, enempää en tule teitä elämäni aikana häiritsemään.\nMutta katsokaa, mentyäni on teille tuleva onnettomuus onnettomuuden\njälkeen, vastoinkäyminen vastoinkäymisen jälkeen.\"\n\nTavallisin ihmistä kohtaava onnettomuus, jonka uskotaan johtuvan\nvainajista, on sairaus (_kulem-murt-mizh_). Se on jonkin velvollisuuden\nlaimiinlyömisen rangaistus ja sen parantamiseksi on ainoastaan yksi\nkeino olemassa nim. uhritoimitus. Vainajille votjakit uhraavat taudin\nsattuessa joko kotona siten, että uhrieläin teurastetaan pihan perällä\nolevassa määrätyssä paikassa, lihat keitetään tuvassa ja luut\nkuljetetaan _kir-kujan_ eli _li-kujan_ paikkaan, tai tapahtuu koko\ntoimitus viimeksimainitussa paikassa. _Kir-kujan_ uhreista on\nhuomattavin n.k. _ber-ves_ (\"viimeinen uhri\"), joka välttämättömästi on\ntoimitettava yön aikaan ja jota varten musta uhrieläin ehdottomasti on\nvarastettava. Uhratessaan rukoilee uhripappi vainajia huomauttaen, että\nuhri jo on viimeinen, sekä pyytäen, että henget käyttäisivät aterian\nhyväkseen eivätkä enää häiritsisi ihmisiä.\n\nPaitsi tauteja lähettämällä voivat vainajat matkaansaattaa paljon\nmuutakin onnettomuutta. Ne voivat esimerkiksi kätkeä omaistensa karjat.\nJelabuzhskij kertoo, että, kun joku elukka karjalaumasta hukkaantuu, on\nvotjakeilla tapana sanoa: \"vanhukset ovat sen kätkeneet\". Jos\nsivulliset silloin sattuvat sen löytämään, eivät he uskalla ilmoittaa\nasiasta eläimen omistajalle peläten vainajien vihoja. Bogaevskij\ntietää, että kun hevonen hukkaantuu, pidetään sitä miespuolisen\nvainajan syynä, jos lehmä katoaa, naispuolisen. Kummassakin tapauksessa\non kysymyksessä oleva elukka vainajalle \"luvattava\", sillä sen\nkatoaminen osoittaa, että vainaja on kotieläimen tarpeessa.\n\nLisäksi vainajat voivat monella tavalla turmiollisesti vaikuttaa\njälkeenjääneiden talouteen, he voivat hävittää touot, lähettää\nturmiollisia hyönteisiä, hiiriä y.m.\n\nYleensä, lausuu Jelabuzhskij, votjakit näkevät isissään enemmän pahaa\nkuin hyvää, siksi voi vainajista helposti kehittyä kaikellaisia pahoja\nhenkiolentoja.\n\nMutta suosiollisina ollessaan vainajat voivat monella tavalla myös\nedistää jälkeläistensä onnea ja menestystä. Rukouksista, joita votjakit\nlukevat muistajaisjuhlissa, ilmenee päivänselvään, että vainajat heidän\nkäsityksensä mukaan voivat saada aikaan mitä ikinä jumalat, he voivat\nkartuttaa perhettä ja karjaa, he voivat suojella niitä vihollisilta ja\npedoilta, he voivat pitää huolen viljan kasvamisesta, sateesta ja\npäivänpaisteesta. Senvuoksi votjakit lähestyvät esi-isiään uhreilla ja\nrukouksilla kaikissa elämän kohtaloissa.\n\nEnnen kaikkea ovat vainajat elossaolevien omaistensa elinkeinojen\nsuojelijoita. Niin kertoo Aminoff, että votjakit Vjatkan läänissä,\nmissä metsästys vielä on tärkeänä elinkeinona, uhraavat\npyydystämiskauden alussa kuolleille samalla kertaa kuin metsän\nhaltioille. Vasiljev mainitsee, että keväällä kun karja ensi kerran\nlasketaan laitumelle, tehdään vainajille uhrilupaus, jolloin perheenpää\nteurastaa pihalla kanan sanoen: \"minä uhraan vuodattamani kanan verta\nja lupaan syksyllä teurastaa teidän kunniaksenne yhden laitumelle\nlasketuista eläimistä, jos ne silloin saapuvat kotiin suojeltuina ja\nloukkaamattomina.\" Tämän he tekevät, sanoo kirjailija, jotta vainajat\nsuojelisivat karjaa laitumella kaikenlaisilta tuhoilta, jotteivät esim.\nelukat uppoaisi puroon tai suohon eivätkä joutuisi petojen käsiin.\nSyksyllä he täyttävät lupauksensa ja uhraavat pihalla oinaan. Karjan\npuolesta rukoilevat votjakit vainajia myös uudessa läävässä.\nVereshtshagin mainitsee, että isäntä teurastaa tällöin lampaan, keittää\nsen karjapihassa ja rukoilee lakki päässä ja puunoksa kädessään.\nRukoillessaan hän lausuu: \"vanhukset, ottakaa uhri käsiinne ja\njalkoihinne, hevosia älkää ahdistako, lehmiä älkää-kiusatko!\" Rukouksen\njälkeen uhriruuat jaellaan perheenväen kesken, liha nautitaan, luut\nkuopataan läävän nurkkaan. Myöhäisperäisimmänkin elinkeinonsa,\nmaanviljelyksen alalla votjakit turvautuvat vainajien apuun. Aminoff\nlausuu, että kuolleet heidän käsityksensä mukaan voivat jumalien\ntavalla vaikuttaa kasvullisuuteen. Senvuoksi useissa maanviljelyksen\nyhteyteen kuuluvissa uhrijuhlissa muistellaan manalle menneiden henkiä.\nVershtshagin kertoo, että Sarapulin piirissä muistellaan vainajia\nkeväällä kylvön jälkeen vietetyssä _tulis-sur_ (\"kevät-olut\") nimisessä\njuhlassa, jolloin m.m. teurastetaan \"vanhuksille\" sorsa. Sama\nkirjailija kertoo myös, että votjakit, ryhtyessään heinäntekoon tahi\nelonkorjuuseen, muistelevat leivällä esi-isiään lausuen: \"vanhukset,\nisät, veljet, älkää meitä hyljätkö, antakaa sato lihava, niinkuin tämä\nkakku on täysinäinen!\" Viljan korjuun päätyttyä pidetään toisin paikoin\nGlazovin piirissä, kuten Shestakov tietää kertoa, muistajaiset yleiseen\ntapaan. Bogaevskij, joka kuvailee Sarapulin piiriä, lausuu, että kukin\nperheenpää menee syksyllä ennen syyskylvöä pelto-osalleen kukko tai\nkana kainalossa sekä teurastaa siellä eläimen vuodattaen veren peltoon.\nLiha keitetään kotona, luut ja sulat kannetaan pellolle siihen\npaikkaan, missä teurastus tapahtui. Samoin kertoo Vasiljev mainiten\nlisäksi vielä erään toisen muistojuhlan, joka toimitetaan syksyllä\norasmaalla. Uhrieläimenä käytetään joko lehmää tai hevosta ja uhriin\nottavat osaa miehet, vaimot ja lapset. Tässäkin juhlassa uhrimenot\nkynttilöineen ja vainajia varten asetettuine kaukaloineen muistuttavat\ntäydellisesti yleistä muistojuhlaa.\n\nMyöskin syrjänien käsityksen mukaan vainajat monella tavalla ottavat\nosaa jälkeenjääneiden kohtaloon. Vihoitettuina ne kyllä voivat tehdä\nkaikenlaisia tuhoja, lähettää tauteja, kätkeä karjat metsään j.n.e.,\nmutta suopeina ollen ne ovat elossaolevien monipuolisia suojelushenkiä.\nMetsäsiä ne opastavat sukulaismetsämiestä, ajavat riistaa satimiin ja\nkaloja verkkoon. Laitumella ne vartioivat karjaa suojellen sitä\npedoilta. Viljavainioilla ne valvovat viljan kypsymistä. Matkoilla ne\nvarjelevat matkamiestä pahoista ihmisistä. Senvuoksi syrjänit, kuten\nNalimov huomauttaa, kääntyvät mitä erilaatuisimmissa asioissa vainajien\npuoleen. Kun he menevät metsään, pyytävät he niiltä saalista, kun he\nlaskevat karjan laitumelle, pyytävät he niitä sitä suojaamaan ja kun he\nkylvävät viljan peltoon, rukoilevat he esi-isiään antamaan hyvän sadon.\nMyöskin maanviljelysjuhlissa, esim. Iljan päivänä, rukoilevat syrjänit\ntaivaan jumalan ohella vainajia. Leikkuun jälkeen he viettävät\nmuistajaisia syöden erikoista _t'shomor_ nimistä muistajaisruokaa, joka\nvalmistetaan voista ja ohrajauhoista ja jota heillä ennen on ollut\ntapana asettaa pelto-osien väliselle pientarelle kuolleita varten.\nEttä syrjänit todella ovat pitäneet ja yhä pitävät vainajia\nsuojelushenkinään, osoittaa lisäksi heidän tapansa rakentaa uudet\nasuntonsa aina mikäli mahdollista vanhojen paikalle, jossa esi-isät\naikoinaan elivät ja jossa siitä syystä myös heidän henkensä\noleskelevat.\n\nPaitsi elannon huolissa votjakit anovat esi-isien siunausta kaikille\nyrityksilleen ja pyrkimyksilleen. Niin on esim. avioliittoa\nsolmittaessa yleinen tapa kääntyä rukouksilla ja uhreilla vainajien\npuoleen. Uhri luvataan tavallisesti jo itse hääpäivänä, kunnes se\nsopivassa tilaisuudessa pannaan toimeen. Tällaisessa tapauksessa\nkäytetään uhriteuraina suuria kotieläimiä, hevosia ja lehmiä. Itse\ntoimitus muistuttaa täydellisesti _val-suan_ menoja siinäkin suhteessa,\nettä uhriteuraan luut lopuksi saatetaan juhlallisesti _li-kujan_\npaikkaan. Muutamat, jotka uskovat, ettei sen jälkeen, kuin hääpäivänä\nluvattu uhri on teurastettu, enää synny lapsia, siirtävät uhrilupauksen\ntoteuttamisen niin myöhäiseen aikaan kuin mahdollista.\n\nOnpa itse ihmisen elämäkin votjakkien käsityksen mukaan vainajien\nlahja. Bogaevskij huomauttaa, miten läheinen yhteys esi-isäin ja\njälkeläisten välillä ilmenee votjakkien uskossa, että vainajat antavat\nsyntyvälle hengen. Tämä käsitys esiintyy ilmeisesti siinä, että\nvaikeiden synnytystuskien aikana käännytään rukouksilla esi-isien\npuoleen. Vereshtshagin mainitsee tapauksen, jolloin eräs vaimo\nkuolleena syntynyt lapsi sylissään rukoilee: \"vainajat, veljet, antakaa\nlapselle henki!\" Pervuhin sanoo, että kätilöakka, kun hän vaikean\nsynnytyksen aikana on turhaan kääntynyt useiden jumalien puoleen,\nvihdoin alkaa rukoilla synnyttäjän ja tämän miehen arvokkaimpia\nsukulaisvainajia, mainitsee heitä nimeltä ja samalla lupaa toimittaa\nheille uhreja. Sama kirjailija kertoo lisäksi, että, jos äsken\nsynnyttäneen äidin vanhemmat jo ovat kuolleet, pidetään välttämättömänä\ntoimittaa lapsen ensimäisinä elinviikkoina muistajaiset kuolleiden\nkunniaksi. Ne toimitetaan myös lapsen sairastuessa silloin, kun tietäjä\non ilmoittanut taudin johtuvan siitä, että äidin isä tai äidinäiti\nhaluaa lapsen luokseen.\n\nMyös matkoilleen votjakit pyytävät vainajain siunausta. Vasiljev\nkertoo, että kun votjakit menevät vieraisiin, muistelevat he kuolleita\nomaisiaan, ja kun he palaavat kotiin, muistelevat he niiden omaisia,\njoiden luona he ovat olleet vieraisilla. Vereshtshagin lausuu, että\nSarapulin piirin asukkaat matkustaessaan häihin ottavat mukaansa\nleivänpalasia, joita he heittävät peltoveräjien ja aitausten ääreen\npyytäen, etteivät vainajat lähettäisi heille tauteja matkalla. Siinä\ntapauksessa, että jokin vastoinkäyminen sattuu maantiellä, matkamies\ntai hänen hevosensa sairastuu, vankkurinpyörä särky j.n.e., joiden\nvaurioiden ajatellaan vainajista aiheutuvan, uhrataan paikalla mukana\nolevista muonavaroista. Itäisillä votjakeilla on oikein vakituisia\n\"katurukouksia\" (_uram-ves_), joita toimitetaan syksyllä myöhään,\nuseasti vasta talvikelin tultua. Kyläkadulle sytytetään silloin nuotio,\njonka ääressä teurastetaan varsa ja aterioidaan. Luut viedään\n_li-kujan_ paikkaan. Jakovlev kertoo, ettei tähän uhritoimitukseen\nkutsuta vieraita ja että hevonen uhrataan kylän yhteisillä varoilla.\nAptiev mainitsee samantapaisen uhritoimituksen nimellä _ser sures_\n(\"perimäinen tie\"), jonka hän sanoo tapahtuvan joka kuudes vuosi.\nSilloin uhrataan musta härkä, mutta ei kadulla eikä tiellä, vaan muussa\nmääräpaikassa. Rukouksessa votjakit kääntyvät sen seudun taudinhenkien\npuoleen, josta esi-isät ovat paikkakunnalle muuttaneet, ja anovat,\netteivät ne saapuisi heidän luokseen seutuun, missä he nykyään asuvat,\ntuottamaan heille onnettomuutta. Olettamatta, että nämä tavat olisivat\nlainattuja, huomautettakoon, että myöskin tshuvasseilla on ollut tapana\nuutisasutuksissa muistella vanhan kotipaikan henkiä.\n\nLopuksi mainittakoon vielä eräs uhritoimitus, joka osoittaa, miten\nmonella tavalla, vähäpätöisimmissäkin asioissa vainajat votjakkien\nkäsityksen mukaan saattavat vaikuttaa elossaolevien toimiin. Se\ntoimitetaan manalle menneiden kunniaksi silloin, kun kumyshkan\nkeittäminen ei ota onnistuakseen. Vasiljev kertoo, että votjakittarilla\non tapana, kun viinanpoltto menestyy huonosti, uhrata musta kana\nlepyttääkseen vainajien henkiä. Bogaevskij huomauttaa lisäksi, että\nmuutamien mielestä uhrijuhla on vietettävä koko suvun kesken, jolloin\njokaisen on omista vainajistaan pidettävä huoli, sillä eihän aina voi\ntietää, kuka niistä häiritsee väkijuoman keittämistä.\n\nMainitut esimerkit ovat kaunopuheisia todistuksia siitä, miten\nhuomattava osa esi-isillä on ollut syrjänien ja osaksi yhä edelleen on\npakanallisten votjakkien maailmankatsomuksessa. Sanomme osaksi, sillä\nmyöhempänä aikana ovat uudenaikaisemmat ja kehittyneemmät käsitykset\nyhä enemmin ja yleisemmin alkaneet syrjäyttää vanhoja, alkuperäisiä.\nNiin ovat meidän aikanamme jo monet elämänalat, jotka nähtävästi ennen\novat olleet vainajien suojeltavina, vähitellen saaneet oman\nerikoishaltiansa. Onpa aikojen kuluessa itse taivaanjumala _Inmar_\nmonista votjakkien rukouksista syrjäyttänyt sen sijalla ennen olleet\nisä- ja äitivainajain nimet. Nykyaikana, huomauttaa Jelabuzhskij, eivät\nvotjakit puhuessaan vainajiin kohdistuvista rukouksista enää myöskään\nkäytä sanaa _vesaskini_ (\"rukoilla\"), jota he aina käyttävät muista\npalvomisista puhuessaan, vaan sen sijaan sanaa _jibirtini_\n(\"kumartaa\"). Viimeksimainittu tiedonanto ei kuitenkaan koske kaikkia\nvotjakkialueita, sillä monella taholla, missä vanhoja käsityksiä ja\ntapoja yhä edelleen pidetään pyhänä, on vainajilla vielä meidän\npäivinämme huomattava sija myöhemmänkin ajan haltiain rinnalla. Ilman\nsyytä ei siis Jelabuzhskij nimitä vainajainpalvelusta votjakkien\n\"pakanuuden linnoitukseksi\".\n\nVainajainpalveluksen suuri merkitys ilmaantuu lisäksi siinä, että\nvotjakit eivät pidä esi-isiään ainoastaan tapojensa ja uskonnollisten\nmenojensa säätäjinä, vaan myös niiden suojelijoina. Vainajat ovat\nheidän käsityksensä mukaan vanhojen tapojen vartiat. Gavrilov mainitsee\nKasanin läänin votjakkien väittävän, että jos ei nykyään elävä kansa\nnoudata tapoja, joita isät ovat sille säätäneet, niin vainajat\nrankaisevat sitä viljankadolla. Samat käsitykset ovat vallalla kaikilla\nvotjakkialueilla. Tässä suhteessa eivät luonnon jumalat kykene\nkilpailemaan vainajien kanssa. Vasta varsin myöhäisenä aikana astuu\ntaivaanjumala vieraan kulttuurin vaikutuksesta tässäkin suhteessa\nvainajien rinnalle.\n\nHyvin huomattava merkitys on vainajainpalveluksella myös yhteiselämän\nalalla. Todistuksena siitä on votjakkien mielenkiintoinen\n_kuuala_-palvonta.\n\n\n\n\nKuala-palvonta.\n\n\nManalle menneitten lukemattomassa joukossa, joiden nimet ja maine pian\njoutuvat unhoon, on toisia, joilla votjakkien yhteiselämässä on ollut\nhuomattavampi sija ja vaikutusvaltaisempi asema ja jotka siitä syystä\ntulevat kauemmin kuin muut säilymään jälkeläisten muistissa. Niin on\nvarsinkin suvun ja perhekunnan esivanhempain laita, joita miespolvesta\ntoiseen palvotaan suvun suojelushenkinä. Kotionnen vartioina on heille\npyhitetty erityinen, pienehkö votjakkitalon pihassa oleva rakennus,\njonka nimikin _kuala_ eli _kua_ on suomalais-ugrilaista perua ja vastaa\nsuomenkielen _kota_ sanaa.\n\n_Kuala_ on aitan tapainen, perustaa vailla oleva nelinurkkainen\nhirsirakennus, jossa ei ole ikkunaa eikä välikattoa ja jonka permantona\non kovaksi tallattu tanner. Sen keskellä on kivien reunustama tulisija,\njossa on suuri rautainen pata, joko asetettuna koholle kivien nojaan\ntai kiinnitettynä katonalaisista orsista riippuvaan rautaketjuun.\nTulisijasta nousee savu ilmaan lautakatossa olevan reppanan kautta.\nMatala ovi on useimmiten sivuseinällä, riippuen siitä, että mainittu\nrakennus votjakkitalossa tavallisesti sijaitsee siinä rakennusryhmässä,\njoka neliönmuotoisen pihan toisella sivulla kulkee yhdensuuntaisena\npäärivin kanssa. Nykyaikana votjakit käyttävät kualaa useimmiten\nainoastaan talousesineiden säilytyspaikkana, mutta muinaisina aikoina,\njolloin heidän rakennustapansa ei ollut kehittynyt nykyiseen muotoonsa\nja jolloin senaikaisten elinkeinojen vuoksi usein oli siirryttävä\npaikasta toiseen, oli vaatimaton kota votjakkiperheen ainoa\nasuinrakennus.\n\nMuistona tästä etäisestä ajasta, jota votjakit vielä tarinoissaan\nmuistelevat, on muutamissa seuduin meidän päiviimme asti säilynyt tapa\nkäyttää kualaa paitsi varastoaittana myös perheen keitto- ja\naterioimishuoneena, varsinkin lämpimänä vuodenaikana. Tässä tapauksessa\nse osaksi on sisustettu asuinrakennuksen tapaan, pitkin seiniä ovat\npaksut honkaiset penkit ja ovensuupuolen jommassakummassa nurkassa on\npöytä, jonka ääreen perheväki kesällä kokoontuu aterian ajaksi. Joskus\non seinällä vielä kaappikin talousesineiden säilyttämistä varten.\nVotjakkien vanhanaikaisen asuinrakennuksen muistorikkain ja samalla\nhuomattavin esine on kuitenkin kodan perällä noin miehen korkeudella\noleva, vanhuuttaan tummentunut lautahylly, jossa viime aikoihin asti,\nmuutamissa seuduin vielä meidän päivinämme, näkee vähäisen, niinipuusta\nvalmistetun kannellisen vakan. Tämä vaatimaton vakkanen, jonka suuruus\nja muoto eri paikoissa jonkun verran vaihtelevat, on votjakkien\npyhin esine, sillä siihen ei ainoastaan kätkeydy heidän sukunsa\nlapsuudenuskonto, esi-isien huokaukset ja toiveet, vaan paljoa enempi\n-- sen ääressä elossaolevat uskovat voivansa lähestyä manalle menneitä\nsukupolvia. Pyhäkkönä onkin kuala voinut säilyä entisellään huolimatta\nsiitä, että votjakit maanviljelyksen tultua pääelinkeinoksi ovat\nalkaneet rakentaa itselleen ajanmukaisempia asuntoja.\n\nKuala-palvonnan vainajainpalvelusta muistuttava luonne ilmenee siinä,\nettä kuala-uhrit aina ovat toimitettavat määrätyn suvun (_belak_)\nkesken. Toista sukuperää oleva henkilö ei milloinkaan tule palvomaan\ntoisen suvun pyhäkköön. Miten tarkkoja votjakit tässä suhteessa ovat,\nosoittaa Bogaevskijn huomautus, että, jos perheessä on ottopoika\ntoisesta suvusta, on hänen kuala-uhrin aikana mentävä oman sukunsa\nrukouskualaan palvomaan, vaikka se olisikin toisessa kylässä.\nTämä seikka selittää kuala-palvonnan merkityksen votjakkien\nyhteiskuntaelämässä. Katkeamattomana yhdyssiteenä samaan perhe- ja\nsukukuntaan kuuluvien kesken, ei ainoastaan elossa olevien, vaan myös\nelävien ja manalle menneiden välillä se yhdistää nykyisyyden hämärään\nmuinaisuuteen. Jokainen votjakki vieraaseenkin seutuun muutettuaan\npitää pyhimpänä velvollisuutenaan tuntea sukuperänsä, mikä ei olekaan\nvarsin vaikeata, kun kullakin votjakkisuvulla on oma omituinen\nnimityksensä. Nämä sukunimitykset ovat sanoja, joiden merkitys\nuseimmiten jo on joutunut unhoon, kuten esim. _mozhga, kaksa, kuija,\nturja_ j.n.e., mitkä vieläkin ovat hyvin yleisiä nimiä varsinkin\nVjatkan votjakkien kesken. Uusia sellaisia meidän päivinämme enää\ntuskin saattaa syntyä. Sukunimistä voivat veriheimolaiset vieraassakin\nseudussa tuntea toinen toisensa. Tämä on sitä tärkeämpää, kun votjakit\npitävät rikoksena mennä avioliittoon samaan kuala-sukuun kuuluvien\nkanssa, sillä avioliittoeste ei heillä rajoitu ainoastaan läheisimpiin\nomaisiin, vaan ulottuu usein verrattain suureen sukupiiriin. Niinpä\nesim. _mozhga_-sukuinen mies Permin läänissä ei entisaikaisen\nkäsityksen mukaan saata mennä avioliittoon samansukuisen naisen kanssa,\nolipa tämän kotipaikka miten kaukana tahansa Ufan tai Vjatkan\nlääneissä.\n\nVotjakkien sukunimien alkuperästä on olemassa erilaisia otaksumia.\nSmirnov pitää niitä naisniminä ja arvelee, että ne alkujaan ovat suvun\nmyytillisen, kaukaisen kantaäidin nimityksiä. Ne polveutuvat muka n.s.\nmaterniteetin aikakaudelta, jolloin sukuperä luettiin äidin puolelta.\nYksinkertaisinta ja varminta lienee kuitenkin pitää niitä ainoastaan\neri sukuryhmien nimityksinä, jotka sukukyliä muodostaen ovat asettuneet\nasumaan erikseen. Kylällä ja siinä asuvalla suvulla onkin usein sama\nnimitys, toisinaan kutsutaan uutiskylääkin kotikylän nimityksellä. Jos\nuutiskylässä on useampia sukuja, on kylällä sama nimi kuin siinä\nasuvalla vanhimmalla suvulla. Että votjakkikansalla todella on\nluonnollinen taipumus pysyttäytyä ikäänkuin yhtenä perheenä, osoittavat\nesimerkit, joita Haruzin mainitsee Sarapulin piiristä. Hän kertoo, että\neräässä Norja nimisessä kylässä vielä joku aika sitten 16 perheenisää\neli taloudellisessa suhteessa niin läheistä yhteiselämää, että, vaikka\nhe asuivat eri tuvissa, siitä huolimatta kaikki olivat samassa ruuassa.\nLisäksi hän mainitsee erään toisen kylän, jossa 20 erikseen asuvaa\nmiestä kaikki olivat yhdelle yhteiselle päämiehelle kuuliaisia.\n\nMaterniteetin aikuisena muistomerkkinä Smirnov pitää ennen kaikkea sitä\nseikkaa, että votjakkitarta miehelässä ei kutsuta hänen syntymä-, vaan\nhänen sukunimensä mukaan. Tämä seikka ei kuitenkaan kelpaa\ntodistukseksi siitä, että votjakit joskus olisivat lukeneet suvun äidin\npuolelta, sillä edellämainitusta omituisesta tavasta huolimatta\nsukunimi menee perintönä niin hyvin pojalle kuin tytölle säännöllisesti\nisän puolelta. Paljoa yksinkertaisempi ja todenmukaisempi lienee se\nselitys, että votjakit tuodessaan vaimon vieraasta sukupiiristä, joka\nentisinä aikoina lienee tapahtunut ryöstämälläkin, kutsuivat häntä\nsanotun sukukylän nimellä erotukseksi siitä suvusta, johon hän\navioliiton kautta oli liittynyt. Buch kertoo vielä nykyään muutamissa\nseuduin Sarapulin piirissä olevan tapana, että vaimo avioliittoon\nmentyään saa sen kylän nimen, josta hän on kotoisin. Tähän on sitä\nsuurempi syy, kun vaimoa vaimonakaan ei ole pidetty miehen sukuun\nkuuluvana, sillä hänellä on eri esi-isät ja eri suku-kuala, jossa hänen\nvielä miehelle mentyään toisinaan on käytävä palvomassa tautien ynnä\nmuiden vastoinkäymisten kohdatessa.\n\nPaitsi sukunimeä yhdistää votjakkiperhekunnan perheen puumerkki (_podem\npus_), jolla votjakit, samoin kuin monet paimentolaiskansat,\nmerkitsevät omaisuutensa. Se on tavallisesti jonkin esineen kuten\nrenkaan, ristin, hanhenjalan, kirveen y.m. karkea jäljennös. Isän\nmerkki jää vanhimmalle pojalle, joka jää asumaan isän tupaan. Muiden\nmiespuolisten jäsenten on, muuttaessaan isän kodista, hankittava\nitselleen uusi merkki, joka tavallisesti vähäpätöisillä lisäyksillä tai\nmuutoksilla muovaillaan vanhan kodin merkistä. Uuden merkin saatuaan\neivät votjakit kuitenkaan silti unohda isän kodin merkkiä, joka on\nsamalla sen rukous-kualan merkki, joka sijaitsee vanhan kodin pihalla.\nIsältä vanhimmalle pojalle sukuperintönä mennen saattaa siis sukumerkki\ntoisinaan olla varsin vanha. Siitä samoin kuin sukunimestä saattavat\nveriheimolaiset tuntea toinen toisensa vieraassa seudussa.\n\nSukuperintönä puumerkin mukana saa vanhin poika isän kuoleman jälkeen\npaitsi kotitaloa ja kualaa myös kualan-vartian (_kualaut'is_) viran,\njolla nimityksellä votjakit nimittävät sitä henkilöä, jonka tehtävänä\non rukous-kualassa toimittaa uhritoimituksia. Siinä tapauksessa, ettei\nmiespuolista perillistä satu olemaan, menee kualan-vartian virka\nperintönä vainajan veljelle tai muulle lähimmälle miespuoliselle\nsukulaiselle.\n\nPaitsi perhekunnan rukous-kualassa, jota sen isäntä samalla käyttää\nkeittohuoneena ja varastoaittana ja jossa ainoastaan asianomainen\nperhekunta palvoo, ottavat votjakit osaa uhritoimituksiin myöskin siinä\nkualassa, jonka vartia polveutuu, mikäli mahdollista, suoraan kyläsuvun\nkantaisästä. Jälkimäiseen n.s. suku-kualaan verraten nimitetään\nperhekunnan pyhäkköä \"vähäksi kualaksi\" (_pokt'shi kuala_). Vähäisiä\nrukous-kualoja on votjakkikylässä useita, ei kuitenkaan yhtä monta kuin\nperhettä, sillä jokaisen talon pihakualaa ei käytetä pyhäkkönä. Tämä\njohtuu siitä, ettei jokainen perheellinen votjakki, joka on irtaantunut\nisän kodista ja hankkinut itselleen oman talouden, heti perusta\nitselleen pyhäkköä, vaan yhä edelleen käy palvomassa isän ja, jollei\ntälläkään satu sellaista olemaan, isoisän kualassa, jonka vartiana on\ntästä suoraan polveutunut henkilö, jos mahdollista, vanhin poika. Tässä\nnäyttää siis edellämainittujen esimerkkien lisäksi olevan viittaus\nsiihen, että votjakkiperhekunta entiseen aikaan on ollut nykyistä\nsuurempi sulkien helmaansa useita pieniä aliperheitä, jotka luultavasti\novat asuneet samassa taloryhmässä saman perheenpään alaisina.\n\nSuku-kualoja on sitä vastoin ainoastaan yksi, jos kylä on sukukylä,\nmikä on useimpien vanhojen votjakkikylien laita. Ostrovskij kertoo\nKasanin läänistä, että siellä miltei joka votjakkikylän muodostaa yksi\nja sama suku. Siinä tapauksessa, että kylään, kuten uutiskyliä\nperustettaessa usein sattuu, on saapunut kansaa, jotka polveutuvat eri\nsuvuista, on kylässä tavallisesti yhtä monta kualaa kuin sukuakin.\nSiten saattaa uutiskylässä joskus olla 3, 4, jopa 5:kin suku-kualaa.\nKutakin suku-kualaa kutsutaan sen suvun nimellä, joka siinä palvoo:\n_mozhga-kuala, utsha-kuala_ j.n.e. Samoin kutsutaan kualan palvojia\nsukunsa mukaan _mozhga-pijos_ (m.-pojat), _utsha-pijos_ j.n.e.\nSuku-kualojen luvusta saattaa siis helposti tietää, miten monta sukua\non kylässä. Useista eri suvuista muodostettuja kyliä on varsinkin\nitäisten votjakkien keskuudessa, jotka uutisasukkaina ovat siirtyneet\nvieraaseen seutuun. Siinä tapauksessa, että suku-kualoja sattuu kylässä\nolemaan useita, sijaitsevat ne tavallisesti vartiansa pihalla, eivät\nmissään suhteessa eroa tavallisesta perhe-kualasta ja käytetään kuten\nviimeksimainittuja usein myös taloustarpeiden säilyttämiseen. Sitä\nvastoin, jos kylä on ainoastaan yhden suvun asuma ja siinä siis on\nainoastaan yksi suku-kuala, saa tämä perhe-kualojen rinnalla aivan\nerikoisen aseman. Harvoin se sijaitsee siinä tapauksessa enää vartiansa\npihalla, jolla sitä paitsi saattaa olla oma tarve-kuala, ja harvoin\nkäytetään sitä silloin enää talousesineiden säilytysaittana.\nSuku-kualaa, jota vähään kualaan verraten nimitetään isoksi (_budzim\nkuala_) ja kylän yhteisenä pyhäkkönä kylä-kualaksi (_gurt-kua_),\nsijaitsee tavallisesti vartiansa kasvitarhassa tahi kylässä tai sen\nsyrjässä olevassa pienessä, erikseen aidatussa puistikossa. Pervuhin\nsanoo niiden Glazovin piirissä olleen jokien rannoilla sekä korkeilla\nmäillä, toisinaan ne olivat rakennetut puiden alle ilman kattoa.\nGeorgin ynnä muutamissa muissa vanhoissa lähteissä mainitaan niiden\nsijainneen kylän lähellä olevassa metsässä. Kyläpyhäkkönä on suku-kuala\nsaanut yksinomaan uskonnollisen merkityksen, joskus pidetään sitä niin\npyhänä, etteivät esim. naiset saa siihen astua. Se on siis votjakeilla\nvähitellen muodostunut jonkinlaiseksi kyläkirkoksi, jonka kehitykseen\nainakin eteläisillä alueilla tatarikylissä olevat muhamettilaiset\nrukoushuoneet (metshet) aivan ilmeisesti ovat vaikuttaneet.\n\nKylän ulkopuolella tai kylässä muista rakennuksista erillään sijaiten\non kualan rakennustapakin tavallisesti entisestään muuttunut. Mutta\njoskus se on voinut säilyttää vanhan asunsa, joten sen kehitystä\nvoidaan helposti seurata. Kualan vanhimpina piirteinä mainittakoon\nmuiden muassa, että rakennuksen pohja on neliön muotoinen, ovi on\nsivuseinällä eikä kualan perä ole suunnattu mitään varsinaisesti\nmäärättyä ilmansuuntaa kohti; jos perän suunta ennen vanhaan on ollut\nmäärätty, lienee ovi ollut auringon puolella. Muutamia siihen\nviittaavia muistoja on kirjallisuudessa olemassa. Niin kertoo Georgi\nsuur-kualan oven olleen suunnattu etelää päin. Samoin mainitsee\nJelabuzhskij lisäten, että asianlaita aina on niin, vieläpä otetaan\nrakennettaessa huomioon, että kualan läheisyydessä on etelään päin\nvirtaava joki tai puro. Eteläisillä votjakkialueilla on kylä-kuala\nrakennustapaansakin nähden saanut vaikutuksia muhamettilaisesta\nrukoushuoneesta. Rakennuksen pohja on käynyt suunnikkaan muotoiseksi,\novi on siirtynyt päätyseinään ja katon harja on huomattavasti kohonnut.\nSitä paitsi on kylä-kualan koko entiseen verraten melkoisesti\nlaajentunut. Joskus on kualan perään vielä kasvanut lisärakennuskin,\nn.s. \"kualan perä\" (_kua-berka_). Niin kertoo Kurotshkin Malmyzhin\npiiristä, että kylä-kualan perällä on lisärakennus, jossa säilytetään\ntulisijan tuhkaa ynnä uhriteurasten luita. Samoin mainitsee Gavrilov,\nettä suku-kualan rakenne Kasanin läänissä eroaa tavallisesta siinä,\nettä edellinen on väliseinällä jaettu kahteen osaan. Nykyään ne\nkuitenkin ovat jo yllämainituillakin alueilla harvinaisia. Peräosastoon\nastuu ainoastaan uhripappi, muut palvojat eivät sinne milloinkaan mene.\nSiellä on maassa läjä olkia ja kaikenlaista roskaa, kuten uhrilintujen\nsisälmyksiä, sulkia ja luita.\n\nMamadyshin piirin Staraja Jumjan _budzim kualan_ rakennus sijaitsee\nkylän sivussa vähäisessä aitauksessa ei aivan kaukana kualan-vartian\nasunnosta. Astuessamme sisään pienestä lukitusta ovesta, joka on\nrakennuksen päädyssä koillista ilmansuuntaa kohti, on heti oikealla\nkädellä ovipielessä hirsistä rakennettu leveä pöydäntapainen lavitsa.\nSiihen uhrivieraat juhlapäivänä kantavat uhriantimensa, joista osa\nasetetaan myös vasemmalla olevalle pöydälle, jonka takana seinustalla\non leveä honkainen penkki. Harjan alla kulkee rinnan kaksi ortta,\njoista riippuvaan rautaketjuun pata on kiinnitetty. Peräseinällä on\nmiehen korkeudella kaksilautainen hylly, joka ulottuu nurkasta toiseen.\nOrsien kummallakin, puolella on hyllyllä pienehkö tuohiastia, joista\ntoiseen juhlapäivänä vuodatetaan vähäisen kumyshkaa, toiseen olutta.\nNiiden viereen siroitetuille vihreille oksille, jotka vielä katetaan\nvalkoisella liinalla, asetetaan samalla myös uhrileipiä, leipä kunkin\nosaaottavan perhekunnan puolesta. Hyllyllä olevia uhriastioita pidetään\nkaikista kualan esineistä pyhimpinä. Kukaan asiaan kuulumaton ei niihin\nsaa koskettaa. Paitsi edellämainittuja on kualan taustassa vielä muita\nuhritoimituksessa tarvittavia astioita. Sellaisia ovat sivuseinällä\nolevan penkin päässä tuohivakkanen, jossa säilytetään uhrirahaa\n(_l'ugez_) sekä maassa oleva, edellistä suurempi, niinenkuoresta\nvalmistettu vakka uhrilintujen höyheniä varten, joita ei muitten\nuhrijätteitten mukana polteta. Esimerkkinä siitä, miten pyhänä votjakit\npitävät kualaansa ynnä kaikkea, mitä sen yhteyteen kuuluu,\nmainittakoon, että luudatkin ja kuusenviuhkat, joilla rakennuksen\nlattia, seinät ja katto kerta vuodessa pääsiäisjuhlan edellä siivotaan\nja pestään, säilytetään kualan oikeassa peränurkassa, sillä niitä ei\nmitenkään saa kantaa pihalle; tarpeentullen voidaan niitä myös käyttää\nuhritulen virikkeiksi. Samaten säilytetään kualassa myös pyyhinliinat,\njoita uhritoimituksissa tarvitaan, sillä muuhun tarkoitukseen ei\nniitäkään käytetä. Ne riippuvat seinässä uhripöydän yläpuolella, toiset\nniistä ovat jo ihan ryysyisiä. Kerta vuodessa ne pestään kualassa ja\nkun ne ovat kuluneet loppuun, ne heitetään tuleen.\n\nJoskin votjakkien suku-kuala on jonkun verran ollut kehityksen\nalainen, on siinä kuitenkin läpi kaikkien kehitysmuotojen säilynyt\npiirteitä, joihin vieras vaikutus ei ole voinut koskea. Nämä\njokaisen rukous-kualan oleellisimmat piirteet, jotka ovat niin\nläheisissä tekemisissä itse palvonnan kanssa, etteivät ne mistään\nvotjakkipyhäköstä saata puuttua, ovat ennen kaikkea kualan keskessä\noleva tulisija ynnä sen perällä oleva, esi-isien ajoista pyhänä pidetty\nuhrihylly. Niiden merkityksestä riippuu myös, ettei niiden asema, miten\nkualan rakenne vaihteleekin, huomattavasti ole saattanut muuttua.\nEnnenmainitussakin pyhäkössä missä kualan perässä erityinen\nlisärakennus on olemassa, ovat niin hyvin uhrihylly kuin tulisija\nsäilyneet paikoillaan uuteen osastoon muuttamatta.\n\nSekä perhe- että kylä-kualassa on uhrihylly (_dzadzi_) tavallisesti\nrakennuksen perällä, useimmiten sen vasemmassa peränurkassa, mutta\nsaattaa toisinaan olla oikeallakin puolella. Hyvin usein se on\nainoastaan pienten puikkojen varaan peräseinällä kulkevalle laudalle\nasetettu kohoke. Joskus se myös on sijoitettu keskelle takaseinää\npatsaan päähän. Lautaa kutsutaan siinä tapauksessa _vile mit'son pul_\n(uhri-lauta). [Merkitsee sanain mukaan \"ylösojentamis-lauta\" s.o.\nlauta, jolle se, mikä jumaluudelle ojennetaan (uhrataan), asetetaan.]\nNurkkaan sijoitettuna se on pieni kolmikulmainen nurkkahylly.\nJuhlapäivänä asetetaan hyllylle uhriantimet, mutta tavallisissa oloissa\nse useimmiten on tyhjä, jollei siinä säilytetä uhritoimituksessa\ntarvittavia esineitä. Buch mainitsee sellaisina lasin _vile mit'son\nsumik_, johon juhlapäivänä kaadetaan juomaa, sekä lautasen _vile mit'son\ntusti_ kiinteitä uhriruokia varten. Pervuhin kertoo lisäksi, että\nuhrihyllyn alla Glazovin piirissä oli entisaikaan noin kyynärän\nkorkuinen kaappi, jossa, paitsi uhrikapineita, säilytettiin\nuhriteurasten luita ja nahkoja. Yllämainittu vaatimaton uhrihylly ei\nole votjakkien uskonnon historiassa tärkeä ainoastaan sen vuoksi, että\nsiihen juhlapäivänä asetetaan uhriantimet, vaan myöskin siksi, että\nvotjakit uskovat perhekunnan tai suvun \"onnen suojelijan\" (_shud\nvordis_ eli _vorshud_) siinä asustavan. Ennenvanhaan ja vielä nykyään\nmuutamin seuduin, kuten esim. Kasanin läänissä, on uhrihyllyllä\nvähäinen, niinenkuorista valmistettu kannellinen vakka. Uhrivakkojen\nsuuruus ja muoto vaihtelevat jonkun verran eri paikoissa. Tavallisimmin\nne ovat ympyräisiä, mutta hyvin usein tapaa myös soikeita,\nnelikulmaisia sekä suunnikkaan muotoisia. _Vorshud_-vakkaa ei ole kuka\nhyvänsä mestari tekemään. Pervuhin lausuu, että se on aina uhripappien\n(_kuriskis_) tehtävä. Määrättynä päivänä astuu asianomaiseen\nperhe-kualaan vähintään kolme henkilöä. Tarve-esineet ja ainekset\non kualan isäntä sinne jo edeltäpäin hankkinut. Työnsä ukot tekevät\nlukemalla ääneen rukouksia eivätkä lähde kualasta ennenkuin vakka\non valmis. Samalla tavalla tapahtuu vanhuuttaan särkyneen uhrivakan\nkorjaus.\n\nSuku-kualassa säilynyt uhrivakka saattaa monesti olla hyvinkin vanha ja\nkualan savussa tummentunut, sillä pyhänä muistona se on periytynyt\nmenneiltä nykyiselle ja periytyy yhä edelleen tuleville polville. Miten\nvotjakit sitä vaalivat, osoittaa Pervuhinin tiedonanto, että uhrilauta\ntoisinaan on katettu liinasella, joka on silkillä kirjailtu, ja pyhä\nvakka päällystetty koruompeleisella vaatteella.\n\nNykyaikana _vorshud_-vakka on niin hyvin perhe- kuin suku-kualassa\nenimmäkseen tyhjä. Onko niin aina ollut tämän esineen laita, jota ei\nnaisten eikä vierasten mitenkään sovi lähestyä ja jota sukuun kuuluvat\nmiespuolisetkin henkilöt kavahtavat taikauskoisesta pelosta? Useat,\nvarsinkin vanhemmat kirjailijat kertovat _vorshud_-vakoissa nähneensä\nmonenlaisia pieniä esineitä, kuten vanhanaikaisia vaski- ja\nhopearahoja, linnunluita, koreita höyheniä, oravannahkoja,\nlampaanvilloja j.n.e. Mutta mitenkä olisi näihin vähäpätöisiin\nesineisiin, jotka pikemmin ovat uhriantimia kuin varsinaisen palvonnan\nesineitä, voinut kiintyä niin suuri arvonanto ja taikauskoinen\nkunnioitus. Vertaillessamme votjakki-kualan pyhää taustaa ostjakkien ja\nvogulien pyhänä pitämään kodan perukkaan sekä heidän uhrivakkaansa\nviimeksimainittujen kansain jumala-arkkuihin, jotka näillä jonkun\nverran alkuperäisemmällä kannalla olevilla kansoilla eivät ole tyhjiä,\nvaan sisältävät kodinhaltiain kuvia, voimme päättää, että votjakkienkin\nuhrivakka on entisinä aikoina ollut samanlainen kodinhaltiain tyyssija.\nMeidän päivinämme ei heillä tosin enää missään ole jumalankuvia\nkäytännössä. Jo vanhimmissakin lähdekirjoissa, kuten Müllerin,\nsanotaan, ettei votjakeilla ole piirrettyjä eikä veistettyjä\njumalankuvia. Kuitenkaan ei muisto siitä, että uhrivakassa entisinä\naikoina olisi säilytetty kodinhaltiain kuvia, ole kansan keskuudessa\naivan häipynyt unhoon eikä historiallisiakaan tietoja näytä tykkänään\npuuttuvan. Eräässä Andrievskijn julkaisemassa Jelabugan piirin\nvotjakkeja koskevassa asiakirjassa v:lta 1830 mainitaan, että kristityt\nrukoilevat kualassa polvillaan puista jumalankuvaa (bolvan).\nSamantapaisia tietoja on Vjatkan hengellisen konsistorin asiakirjoissa\n18:nnen sataluvun alkupuoliskolta. Niissä olevissa pappien\nseurakuntakuvauksissa, joita ei suinkaan kaikkia voine pitää aivan\nepäluotettavina, kerrotaan, että votjakeilla muutamin seuduin vielä\nnäin myöhäisenä aikana olisi ollut pakanallisia jumalankuvia\n_vorshud_-vakassaan. Niin mainitsee esipappi Stefanov, että votjakkien\njumalankuvat olivat puisia, niillä oli sarvet päässä (?) ja\nmetallikirjailuja rinnassa. Stefanov kertoo itse löytäneensä sellaisen\neräästä Uninskoj nimisen kylän kualasda. Jumalankuvia mainitaan myös\nsavesta valmistettuja ynnä hopeisia. Erään Poninskojn kylän ukon\nkerrotaan pitäneen kädessään savista jumalankuvaa lausuen: se on kuin\nihminen, sillä on silmät, nenä, suu j.n.e. Vielä kerrotaan, että\nvotjakit ottivat sen _vorshud_-vakasta, kumarsivat ja suutelivat sitä.\nLisäksi on olemassa tieto, että eräs Pietari Myshkin niminen pappi otti\nvotjakeilta hopeisen jumalankuvan (idol), joka painoi n. 4 naulaa.\nViimeksimainitusta ei mainita lähemmin, minkä näköinen se oli.\nSiumsinskojn pappi (1838) kertoo votjakkien sitä paitsi palvovan eri\neläinten näköisiä metalliesineitä, joita he nimittävät _dendor_.\nVereshtshagin mainitsee heidän Sarapulin piirissä nimittävän\nedellämainitulla nimellä hopea- ja tinarahoja, joita he säilyttävät\n_vorshud_-nimisessä tuohivakassa. Samalla nimellä sanoo Munkácsi\nSarapulin ja Malmyzhin piireissä nimitettävän niitä tinarahoja, joita\nnaiset kantavat koristeena kaulassaan ja ranteessaan. Että votjakeilla\nkualassa todella on ollut myös eläinten muotoisia kuvia, osoittaa\nKuznetsov mainitessaan, että hän Multan nimisen kylän kualasta löysi\n(1881) puisen hanhen kuvan, jolla oli rautainen nokka. Tämä ei\nkuitenkaan ollut itse uhrivakassa, jossa hän mainitsee olleen muita\npienempiä esineitä, luita, höyheniä, villoja j.n.e., vaan erikseen\nseinään kiinnitettynä. Se lieneekin pikemmin ollut vain uhrilahja kuin\nvarsinaisesti jumalankuva. Lisäksi mainittakoon, että kristityillä\nvotjakeilla nykyään on tapana pitää pyhimyksenkuvaa samalla hyllyllä,\njolle he pakanuuden aikana asettivat uhriantimet.\n\nYlläolevista tiedoista emme kuitenkaan saa selväpiirteistä käsitystä\nvotjakkien muinaisista kodinhaltiain kuvista. Edellyttäen, ettei heidän\nuhrivakkansa, joiden ympärysmitta keskimäärin on n. 110 cm ja korkeus\nn. 30 cm, ole aikojen kuluessa suuresti muuttunut, voimme päättää,\netteivät mainitut kuvat ole saattaneet olla aivan suurikokoisia.\nLuultavasti ne ovat olleet samanlaisia karkeatekoisia vaatteisiin\npuettuja puunukkeja (_mino_) kuin ne, joita votjakit vielä nykyään\nvaikeiden tautien aikana valmistavat siirtääkseen sairauden ihmisestä\nnukkeen. Sellaisia näyttävät syrjänienkin jumalankuvat olleen, sillä\npyhän Tapanin elämäkerrassa kerrotaan, että ne olivat ihmisten\nkaltaisia, niillä oli nenä, suu, sieramet, jopa jalatkin, ja että ne\noli valmistettu veistämällä, kaivertamalla ynnä leikkaamalla. Puisia\nkun olivat, saattoi Tapani hakata ne kirveellä palasiksi ja polttaa\ntulessa. Niitä oli suuri paljous myös \"kylissä ja asunnoissa\".\n\nKualan nurkkahyllylle uhrivakan alle asettavat votjakit, joka kerta kun\nhe ryhtyvät uhraamaan, tuoreita, vihreitä oksia. Syksyllä tai keväällä\neli yleensä lehdettömänä aikana uhratessaan he käyttävät hopeakuusen\n(pinus pichta l. sibirica), mutta kesällä koivun lehviä. Georgi\nmainitsee heidän kuusenoksien ohella asettavan uhrihyllylle myös\nsuoruohoja (aira aquatica). Muutamin seuduin on lisäksi ollut tapana\nkäyttää kualassa pajunoksia pääsiäisuhrin aikana. Viimeksimainittu tapa\nlienee kuitenkin tullut venäläisten taholta, jotka palmusunnuntaina\nasettavat pyhäinkuvainsa taakse pajunoksia, joita heillä juhlapäivän\naamuna on tapana poimia. Tämä on sitä todennäköisempää kun keväiset\npajunoksat eivät mitenkään voi täyttää tavan alkuperäistä vaatimusta,\nettä nim. uhrivakan alla juhlapäivänä tulee olla \"vihreitä oksia\".\nVihreiden oksien käyttö uhrijuhlissa polveutunee varmaankin jo hyvin\nvarhaisilta ajoilta, sillä samanlainen tapa on ollut käytännössä\nmyöskin lappalaisilla, joista lähetyssaarnaajat kertovat, että he\nasettivat jumalankuviensa alle kesällä koivun, talvella kuusen oksia.\n\nVihreiden lehväin asettaminen, mikä uhraamisen ohella on kualan-vartian\ntärkeimpiä velvollisuuksia, on kumma kyllä säilynyt niissäkin\nseuduissa, missä puhumattakaan jumalankuvista ei uhrivakkaakaan enää\nole olemassa. Niin on laita varsinkin itäisillä votjakeilla. Heillä\n_vorshud_-vakkaa enää tuskin ollenkaan tapaa -- uhrihyllyllä kyllä\ntoisinaan näkee uhritoimituksissa käytetyitä hunaja-, voi- tai\nsuolarasioita, mutta mitään varsinaisia uhrivakkoja ne eivät ole\n-- sitä vastoin näkee täällä vielä meidän päivinämme jokaisen\nrukous-kualan hyllyllä, oli siinä uhriastioita tai ei, puunlehviä,\njotka ovat enemmän tai vähemmän surkastuneet, riippuen siitä, miten\npitkä aika on ehtinyt kulua viime uhrijuhlasta. Monissa paikoin ovatkin\nnämä oksat, joilla alkujaan jumalankuvien rinnalla on ollut aivan\ntoisarvoinen merkitys, saaneet osakseen täydellisesti edellämainittujen\ntaikauskoisen kunnioituksen. Kenenkään muun kuin uhripapin, joka\njuhlapäivänä polttaa vanhat ja asettaa niiden sijalle uusia, ei niihin\nsovi koskea. Jo Rytshkov kertoo votjakkien taikauskon kehittyneen niin\npitkälle, että hengettömätkin esineet tulevat jumalallisen\nkunnioituksen esineiksi. Sellaisena hän mainitsee n.s. _modorin_, joka\nei ole muuta kuin hopeakuusen oksia, mutta jota siitä huolimatta\npidetään niin pyhänä, ettei siihen kuka hyvänsä saa koskea, sillä siinä\ntapauksessa voisi perhettä uhata jokin onnettomuus. Kirjailija ei tässä\nyhteydessä puhu mitään itse uhrivakasta, josta siis voi päättää, ettei\nitäisillä votjakeilla enää 17:nnen sataluvun lopulla ainakaan yleisesti\nsellaista ollut olemassa. Niissäkin seuduin, missä uhrivakka vielä\nmeidän päiviimme asti on ollut käytännössä, ovat oksat toisinaan\nsaaneet niin huomattavan sijan, että ne alkuperäisestä paikastaan vakan\nalta ovat siirtyneet itse uhrivakkaan. Niin tietää m.m. Gavrilov\nkertoa, että votjakit toisin paikoin käyttävät vakan sisässä koivun tai\nkuusen lehviä. Mainittu oksien kunnioittaminen kuuluu kuitenkin, kuten\nedellisestä selviää, myöhempään aikaan ja osoittaa alkuperäisten\nkäsitysten hämmentymistä. Tosiasioihin perustumaton on Smirnovin\noletus, että votjakkien _vorshud_-palvonta uhrihyllylle asetettuine\nvihreine oksineen polveutuisi ajalta, jolloin votjakit muka vielä\npalvoivat puita sellaisinaan.\n\nEttä kuala-palvonta keskittyy juuri uhrihyllyyn ja siinä olevaan\nvakkaan, todistaa ennen kaikkea kualan-vartian tapa seisoa\nrukoillessaan kasvot uhrihyllyyn päin. Tähänkin vanhaan ja\nalkuperäiseen rukous-asentoon on kuitenkin vieras kulttuuri toisin\npaikoin koskenut, votjakeilla on näet, varsinkin eteläisillä alueilla,\nyleensä tullut tavaksi palvoa muhamettilaisten tatarien rukousasennossa\nkasvot etelää kohti. Jos kualan perä siis on suunnattuna johonkin\nmuuhun ilmansuuntaan, eivät uhripapin kasvot enää rukouksen aikana\nsaata olla uhrivakkaan päin. Niin kertoo m.m. Georgi, että\nkualan-vartia uhritilaisuudessa, huolimatta siitä, että uhrihylly on\npohjan puolella, kääntyy rukoillessaan etelää kohti olevaan oveen päin.\nPoistaakseen täten syntyneen ristiriidan ovat votjakit joskus olleet\npakoitetut siirtämään uhrihyllyn, huolimatta kualan asemasta, sen\netelänpuoleiseen nurkkaan. Siten on uhrihylly joskus, tosin harvoin,\njoutunut oven puolelle.\n\nOlemme edellä maininneet, ettei jokaista votjakkipihassa olevaa kualaa\nkäytetä palvontapaikkana. Pyhäköksi se voi tulla ainoastaan erityisten\nvihkimismenojen kautta. Useimmiten tämä toimitus tapahtuu kesäiseen\naikaan, Kasanin läänissä sitä vietetään tavallisesti heinäkuun 21:nä,\nn.s. kasanilaisen jumalanäidin päivänä. Juhlamenoja kuvailee Gavrilov\nseuraavin sanoin. Edeltäpäin määrättynä päivänä kutsuu asianomainen\nhenkilö, joka aikoo hankkia itselleen oman _vorshudin_ eli\nonnenvartian, luokseen muutamia vieraita, tavallisesti kaksi mies- ja\nkaksi naishenkilöä. Sitäpaitsi hän kutsuu kanteleen eli guslin\nsoittajan. Vieraiden saavuttua lähtevät nuori isäntä ja emäntä näiden\nkera suvun päämiehen taloon, joka samalla on suvun _vorshud-kualan_\nvartia. Mukaan otetaan muutamia leipiä ja ämpärillinen viinaa. Perille\nsaavuttuaan tulijat alkavat juhlia suvunvanhemman talossa. Tämä kutsuu\nluokseen jonkun naapureista vaimoineen, näiden toimena on juhlan\nisännyys. Niitä kutsutaan peränurkassa istuviksi (_ter-pukis_).\nMieshenkilö kestitsee miehiä, nainen naisia. Kyllin vieraita\nkestittyään alkaa _ter-pukis_ vaimonsa kera laulaa hääsäveliä. Lauluun\nyhtyvät muutkin läsnäolevat. Vihdoin juhlavieraat lähtevät naapurien\nluo kesteihin palatakseen jälleen illaksi kualan-vartian luo. Vieraiden\npalattua keittää suku-kualan vartia puuron. Se, joka aikoo hankkia\nitselleen _vorshudin_, menee nyt kualaan, ottaa tulisijasta tuhkaa,\nkäärii sen puhtaaseen valkoiseen liinaan ja lausuu: \"vähemmän otan,\nsuuremman jätän\". Sitten hän asettaa tuhkakäärön kualan hyllylle ja\nistuu muiden juhlavieraiden mukana syömään puuroa. Aterian päätyttyä\nhän menee jälleen kualaan, ottaa uhrihyllylle asettamansa tuhan ja\nlähtee vieraineen kotiin. Kotimatkalla _vorshudin_ saattajat soittavat\nja laulavat, jona aikana uuden rukous-kualan emäntä kotipihaan asti\npitää suussaan vaskirahaa. Kadulle astuessaan hän tanssii guslin\nsävelien mukaan, samoin hän tekee pitkin matkaa, vieläpä kotiportille\nsaapuessaan. Näin saatettu tuhka asetetaan nyt koti-kualan hyllylle,\njota tehdessään isäntä lausuu: \"Minä sinun isäntäsi toin sinut tänne\nkunniakkailla menoilla, älä siis vihastu, ja kun sinua joko ymmärtäen\ntai ymmärtämättä rukoilemme, ota vastaan meidän rukouksemme\". Sen\njälkeen vieraat vähäksi aikaa hajaantuvat käyden naapurien luona, mutta\npalaavat pian jälleen kualan perustajan luo, jossa juhlivat puoliyöhön\nasti. Illalliseksi on isäntä valmistanut puuron, josta vieraat syötyään\nhäntä polvillaan kiittävät ja laulavat vielä lopuksi, kuitenkaan ei\nenää häälauluja, kunnes lähtevät koteihinsa. Sarapulin piirissä, kertoo\nVereshtshagin, vietetään kualan vihkimisjuhla Pietarin päivän\ntienoissa. Menot, joita votjakit täällä noudattavat, eroavat jonkun\nverran edelläkerrotuista. Kun poika erottuaan isän kodista ja\nperustettuaan oman talouden rakentaa itselleen kualan, pitää hän\nvälttämättömänä velvollisuutenaan tuottaa tänne ikäänkuin vanhempain\nsiunauksena _vorshudin_. Sitä varten hän kutsuu luokseen erityisen\njuhlaisännän _teren_, joksi tavallisesti valitaan isä-kummi vaimoineen\ntahi, jollei sellaista ole, joku läheinen sukulainen tai naapuri,\n_Teren_ haltuun uutis-kualan isäntä antaa kakun, munaohukaisia, tämän\nvaimolle hän jättää pullollisen kumyshkaa, joskus myös olutta, ja niin\nlähtevät kaikki yhdessä kualan perustajan vanhaan kotiin. Myöskin tänne\non juhlapäiväksi kutsuttu joku sukulaisista _teren_ tointa hoitamaan.\nEnnen muita tämä menee vaimoineen rukous-kualaan ja istuutuen siellä\nolevan pöydän ääreen odottaa kualan vartiaa. Pian tämä saapuukin\nemäntineen, kummankin kädessä on juhlaruokaa; edellinen tuo leipää ja\nohukaisia, jälkimäinen kotitekoista paloviinaa. Heidän jälkeensä astuu\nkualaan kodistaan eronnut poika sekä tämän kutsuma _tere_, joilla\nmolemmilla on vaimo mukanaan. Miehet astuvat edellä, naiset jäljessä.\nTultuaan kualaan kaikki kumartavat pöydän ääressä istuvalle _terelle_,\njoka on ikäänkuin toimituksen todistaja sekä välittäjä _vorshudin_ ja\ntämän isännän välillä. Vanhan kualan vartia antaa nyt kutsumalleen\nterelle kakun ja ohukaiset, jonka jälkeen tämä kakku kädessä kääntyy\n_vorshudin_ puoleen seuraavin sanoin: \"_oste vorshud_, lähde meidän\nkerallamme uuteen paikkaan, älkää vihastuko vanhukset, vainajat (s.o.\ntaaton suvunalkajat)\". Sitten asetettuaan kakun pöydälle, hän ottaa\n_teren_ kädestä leivän ja kääntyy samalla tavalla uudelleen _vorshudin_\npuoleen. Sen tehtyään hän jättää isän leivän pojalle, mutta pojan\nleivän isälle. Saatuaan leivän leikkaa isän kodista eronnut poika\nhartain mielin veitsellään vielä lastun katosta riippuvista puisista\npadan haahloista. Sitäpaitsi hän ottaa liedeltä tuhkaa, jonka hän\nlastun kera vie lähtiessään uuden kodin äsken perustettuun kualaan.\n\nEdellisiin lisättäköön vielä eräs Wichmannin mainitsema Urzhumin piiriä\nkoskeva tiedonanto, että nim. _vorshudin_ kuljettaja ei saa jalkaansa\nlaskea paljaaseen maahan, vaan hänen tulee kotimatkalla koko ajan\nkulkea maahan pantuja lautoja myöten.\n\nMonet seikat yllämainituissa kuvauksissa muistuttavat tapoja, joita\nvotjakit noudattavat viettäessään hääjuhlaa. Itse säveletkin, joita\ntässä tilaisuudessa soitetaan, ovat hääsäveliä. Gavrilov mainitsee\nlisäksi, että kuala-juhlassa myös samoin kuin häissä annetaan lahjoja.\nUuden kualan isäntä lahjoittaa vanhan kualan isännälle valkoisen paidan\nja hänen emännälleen ynnä guslin soittajattarelle esiliinan; muille\nnaisille hän antaa rintakoristeita sekä miehille housuja. Mamadyshin\npiirissä kuuluu yllämainittuihin menoihin lisäksi vielä eräs häitä\nmuistuttava tapa, että nim. _vorshud_ noudetaan kuten morsian\nparivaljakolla kulkusten soidessa uuteen kotiin, jossa tilaisuudessa\nnaiset ovat puettuina hääpukuun _budzim dis_. Että votjakit itse\npitävät _vorshud_-juhlaa todella hääjuhlana, osoittaa parhaiten itse\njuhlan nimitys _mudor-suan_ (mudor-häät).\n\nGavrilovin kuvauksessa ei erityisesti mainita, missä rakennuksessa\nvotjakit näitä \"häitä\" viettivät. Sellaisesta lauseesta, kuin että\n_vorshudin_ ottaja aterialta noustuaan menee kualaan, voi kuitenkin\npäättää, että aterioiminen tapahtui asuintuvassa. Tämä juhlan\nviettotapa ei kuitenkaan ole alkuperäinen. Vereshtshagin kertookin\nnimenomaan, että juhliminen tapahtui itse kualassa. Samoin on laita\nuseimmilla votjakkialueilla, missä mainittua kuala-juhlaa vielä\nvietetään. Mamadyshin piirissä on tapana niin hyvin vanhassa kuin\nuudessa kualassa teurastaa uhriruuaksi sorsa. Entiseen aikaan lienee\nkäytetty suurempiakin uhrieläimiä. Siihen näyttää viittaavan Gavrilovin\nedellämainittu tiedonanto, että nim. vierailla on juhlan aikana tapana\nlähteä joksikin aikaa kyläilemään, jota he nimittävät järjestyksessä\nkulkemiseksi (_perge vetlon_), palatakseen jälleen takaisin\njuhlapaikkaan, sillä on otaksuttavaa, että tällä aikaa tapahtui\nkualassa uhrieläimen teurastaminen ja keittäminen, jona aikana\nuhriyleisö ei yleensä pyhäkössä oleskele.\n\nTärkein toimitus _vorshudin_ saattajaisissa on tuhan tuominen vanhasta\ntulisijasta uuteen, sillä votjakkien yleisen käsityksen mukaan juuri\ntuhan mukana kulkee kodin onnenhaltia. Näyttää siis siltä kuin\nerityisesti liesi tai lieden ääri olisivat kodinhaltian olinpaikka.\nVereshtshaginin kuvauksessa mainitaan, että eroava poika lähtiessään,\npaitsi että hän ottaa mukaansa tuhkaa, leikkaa vielä lastun padan\nkannattimesta. Ja Miheev tietää lisäksi, että tuhan keralla otetaan\nvielä kolme kiveäkin vanhan kodan liedeltä. Tällaisista tavoista tekee\nBogaevskij sen johtopäätöksen, että liesi ja padanripustin ovat kualan\npyhin kohta. Että todella niin on asian laita, arvelee kirjailija\nkuvastuvan useista muistakin votjakkien käsityksistä. Esimerkkinä hän\nmainitsee, ettei lieden ja padanripustimen yli saa astua, sillä sitä\npidetään suurena rikoksena: \"_vorshudin_ olo tulee raskaaksi.\" Ilman\nsyytä ei saa irroittaa padanhaahloja, sillä seurauksena siitä saattaa\nolla jokin onnettomuus; synti on niihin koskettaa pesemättömin käsin.\nPadanripustimella on myös sekin huomattava merkitys, että ken siihen\nhädän tullen tarttuu, pelastuu viholliselta. Sitäpaitsi siihen\nkätkeytyy votjakkien käsityksen mukaan sellainen taikavoima, että se\nvoi lakkauttaa raesateen, kun se sellaisena aikana kannetaan pihalle.\nLisäksi se suojelee ihmisiä vihamielisiltä silmiltä. Tämä käsitys käy\nkirjailijan mielestä ilmi votjakkien väitteestä, että he vieraisiin\nlähtiessään tarttuvat padanhaahloihin ja lausuvat seuraavan rukouksen:\n\"siunattu _vorshud_, nyt me lähdemme valjastetuin hevosin, puettuina\nkuten tulee. Jospa emme vain joutuisi vihollismielisen ihmisen\nnäkyviin, vaan saapuisimme suoraan hyvän, jalomielisen ihmisen luo,\nsuoraan hyvän pöydän ääreen.\"\n\nKäsitys, jonka mukaan liettä ja lieden äärtä pidetään kualan muita\npaikkoja pyhempänä, on kuitenkin ristiriidassa ennen mainitun vanhemman\nkäsityskannan kanssa. Näyttää siis siltä kuin vieras vaikutus\nvotjakeilla olisi päässyt tunkeutumaan itse vanhan kodin pyhäkköön. Jo\nVereshtshagin huomauttaa, mitenkä tuhan vieminen vanhasta kualasta\nuuteen muistuttaa venäläisten tapaa, jotka siirtyessään uuteen kotiin\ntai muuttaessaan uutisasukkaina vieraaseen seutuun, ottavat vanhan\nkodin liedeltä kourallisen tuhkaa, siroittaakseen sen uuden kodin\nliedelle. Viimeksimainituista kertoo myös Saharov, että kun he\nperustivat uuden tuvan, he keräsivät hiiliä vanhasta asunnosta,\nasettivat ne savipataan sekä kääntyen kohti peränurkkaa pyysivät\nkodinhaltiaa lähtemään uuteen taloon. Samanlainen käsitys liedestä ja\nsen merkityksestä on aikoinaan ollut muillakin indogermanisilla\nkansoilla.\n\nMudor-häitä muistuttavia menoja liittyy votjakeilla myös uudenaikaisen,\nmyöhemmin käytäntöön tulleen tuparakennuksen vihkijäisiin. Gavrilovin\nmukaan he nimittävät uuteen tupaan muuttamisjuhlaa _korka-suan_\n(\"tupahäät\"), missä kuten hääjuhlissa yleensä esiintyy _ter-pukis_.\nSiihen nähden, että venäläisilläkin on vastaavia häämenoja, voinee\nolettaa niiden votjakeille saapuneen vieraan kulttuurin mukana.\nKuitenkin se seikka, että mainitut menot liittyvät vanhan kodan\nvaiheisiin, osoittaa niiden polveutuvan jo verrattain varhaisilta\najoilta.\n\nVenäläisten tavasta, jotka entisaikaan toimittivat kysymyksessäolevan\ntoimituksen joka kerta kun perustivat uuden kodin, voimme päättää, että\nsamoin on votjakeillakin aikoinaan ollut asian laita. Nykyään vietetään\n_vorshud_-juhlaa tosin ainoastaan silloin, kun kuala pyhitetään\nvarsinaisesti rukous-kualaksi. Mutta entisinä aikoina näyttää jokainen\nkota olleen siinä asuvan perheen pyhäkkö. Siitä todistuksena on niin\nhyvin lappalaisten kuin ostjakkien ja vogulien usko, että jokaisen\nasuinkodan perukka on kodinhaltiain tyyssija. Tämä käsitys ei\nkuitenkaan ole ollut olemassa ainoastaan suomalais-ugrilaisilla, vaan\nuseilla muillakin Europan ja Aasian, nykyisen ja muinaisen ajan\nkansoilla.\n\nVorshudin saattajaisia votjakit nimittävät muutamin seuduin _mudorin_\nottamiseksi. Kuten on mainittu nimitetään Kasanin läänissä itse\njuhlaakin mudor-häiksi. Mitä sana _mudor_ oikeastaan tarkoittaa, siitä\novat käsitykset hyvin erilaisia. Georgi ynnä muutamat muut mainitsevat\nvotjakkien sanovan mudoriksi kualassa olevaa uhrihyllyä. Rytshkov\nkirjoittaa: \"_Modor_ saa osakseen jumalallista kunnioitusta eikä ole\nmuuta kuin hopeakuusen lehviä; oksat otetaan aina määrätystä puusta,\njota myös sanotaan _modoriksi_.\" Miheev, joka itse on votjakki, väittää\n_mudorin_ olevan uhrivakkasen, jossa asuu _mudor_ eli _vorshud_ niminen\nolento. Bogaevskij tietää, että Sarapulin piirin votjakit sanovat\nmudoriksi paitsi kualan hyllyä myös hyllyllä olevaa pyhimyksenkuvaa.\nKasanin läänissä nimitetään itse rukous-kualaa erotukseksi tavallisesta\npiha-kualasta _mudor-kualaksi_ ja sen vartiaa nimityksellä\n_mudor-ut'is_. Sanan alkuperäinen merkitys kuvastunee kuitenkin\nparhaiten muutamilla votjakkialueilla säilyneessä tavassa nimittää\nyllämainitulla nimellä vanhan rukous-kualan tulisijasta tuotua tuhkaa,\nsillä nimi _mudor_ sananmukaisesti käännettynä merkitsee maapohjaa ja\nvastaa äänteellisesti suomenkielen \"manner\" sanaa.\n\nEttä _mudor_-häät nimessä saattaa piillä toisenlainen kuin\nedelläkerrottu muuttamismeno, viittaa, paitsi sanan merkitystä, eräs\nAminoffin arvokas tiedonanto: \"Kun poika eroaa isän kodista ja perustaa\noman talouden, menee hän isän tuvan lattian alle, ottaa sieltä _multaa_\nsekä sen jälkeen myös tulta isän kodan liedeltä ja pyytää sitten\nkodinhaltian nuorinta poikaa seuraamaan häntä uuteen kotiin\".\nSamanlainen muuttotapa näyttää entisinä aikoina olleen syrjäneillekin\ntunnettu. Siihen viittaa seuraava Nalimovin lausunto: \"Vielä nykyään\njokainen, joka lähtee kaukaiselle matkalle, ottaa kodin alustasta\nkourallisen multaa. Multa pelastaa hänet onnettomuuksista sekä\nvapauttaa hänet kotiseudun kaihosta\". Nykyisenä aikana, jatkaa\nkirjailija, eivät syrjänit osaa selittää, mistä mainittu omituinen tapa\njohtuu.\n\nVarhaisempina aikoina lienee uuden perhekunnan perustaja saanut isän\nkodista erotessaan myöskin muutamia suvun suojelushenkien kuvia, sillä\nluonnonkansat uskovat yleensä, että perheen suojelushenget menevät\nsamoin kuin muukin omaisuus sukuperintönä vanhemmilta lapsille. Siitä\nsyystä, etteivät votjakit enää pitkään aikaan ole ainakaan yleisesti\nkäyttäneet jumalankuvia, ei mitään suoranaisia tietoja asiasta voi olla\nolemassa. Ainoastaan muutamat harvat muistot ja tavat voinevat viitata\ntuohon etäiseen aikaan. Wichmann kertoo Urzhumin piiristä, että poika\nerotessaan isän kodista sai mukanaan muun muassa myös osan uhrivakan\nsisältöä. Bogaevskij mainitsee, että uuden kualan uhrivakka on\nvalmistettava vanhassa paikassa ja asetettava ensin joksikin aikaa\nvanhaan kualaan, ennenkuin se siirretään uuteen. Siihen viitannee\nmyöskin votjakkien edellämainittu tapa lausua _vorshudin_ viedessään:\n\"pienemmän otan, isomman jätän\". Gavrilov mainitsee, että _vorshudin_\nsaaminen on isän kodista eroavalle pojalle niin tärkeä asia, että jos\nisä syystä tai toisesta riitaantuu poikansa kanssa, niin ettei hän anna\ntälle _vorshudia_, on viimeksimainitun se ryöstettävä itselleen. Jos\npoika silloin isälleen vihastuneena lausuu _vorshudin_ ottaessaan:\n\"vähemmän jätän, isomman otan\" on siitä seurauksena, kuten tietäjät\nasian selittävät, että poika sen kautta saa haltuunsa vanhemman\n_vorshudin_ ja siten kohoaa uskonnollisessa suhteessa ylemmäksi\nisäänsä. Kun joku hänen nuoremmista veljistään sen jälkeen tarvitsee\n_vorshudia_, tulee tämän anoa sitä veljeltään eikä isältään.\n\n_Mudor_-häiden jälkeen on kuala pyhäkkö, siinä asuu _vorshud_ ja siitä\npäivin aljetaan siinä palvoa. Palvominen ei ole ainoastaan silloisen\nsukupolven, vaan myös jälkeentulevien pyhä velvollisuus, sillä\npyhäköksi vihityssä rakennuksessa ei uhraaminen votjakkien käsityksen\nmukaan saa milloinkaan keskeytyä. Ken tätä sääntöä ei noudata, häntä\nvarmasti uhkaa jokin onnettomuus. Votjakit tietävät kauhulla kertoa,\nmiten sellaiset henkilöt ovat menettäneet omaisuutensa, tulleet\nmielipuoliksi j.n.e. Jos kuala syystä tai toisesta, esim. vartian\nvaihtuessa, on muutettava toisesta paikasta toiseen, tapahtuu\nse siten, että rakennus puretaan ja seinähirret sijoitetaan\nuudelleenrakennettaessa vanhaan asentoon. Tulisijan tuhka ja kivet sekä\n_vorshud_-vakka viedään hirsien mukana juhlallisesti uuteen paikkaan.\nPervuhin kertoo Glazovin piirissä olleen tapana isoa kualaa\nmuutettaessa polttaa vanha, kerätä kaikki hiilet ja tuhka puhtaisiin\nastioihin sekä kantaa ne metsään siihen paikkaan, johon uusi pyhäkkö\naiotaan perustaa. Hiilet sijoitetaan reikiin, joita kaivetaan maahan\npatsaitten pystyttämistä varten ja tuhka kylvetään permannoksi aiotulle\nalalle sen jälkeen, kuin se on lyöty kovaksi kuin puimatanner. Paitsi\nvartian vaihtuessa saatetaan kuala toisinaan muuttaa muustakin syystä.\nSama kirjailija mainitsee tapauksen, jolloin härkä teurastettaessa\npääsi karkaamaan isosta kualasta ja uhraajien oli kesken uhritoimitusta\nlähdettävä sitä takaa ajamaan. Paikka, missä eläin vihdoin saatiin\nkiinni, katsottiin haltialle niin mieluisaksi, että koko kuala\nmuutettiin sinne. Samanlaisen tapauksen kertoo Vereshtshagin Sarapulin\npiiristä huomauttaen, että härän karkaaminen votjakkien käsityksen\nmukaan merkitsee, ettei uhripaikka ole jumalille otollinen. Täten voi\nuusi pyhäkkö joskus siirtyä varsin etäälle entisestä paikastaan.\n\nMiheev väittää, että itse rakennuksen kyllä saattaa myydä ja\nlahjoittaa, mutta uhrivakkaa ynnä tulisijan kiviä ei saa hävittää,\nsillä siinä tapauksessa tulee jokin onnettomuus rangaistukseksi.\nKirjailija kertoo, että kun votjakki syystä tai toisesta on pakotettu\nhävittämään kualansa, asettaa hän sen sijalle vähäisen patsaan, jonka\nympärille hän kerää kaikki kualan kivet ja päällimäiseksi asettaa\nuhrivakkasen. Esimerkkinä votjakkien taikauskosta hän mainitsee\nseuraavan kertomuksen. Eräs ukko hävitti kualansa ja rakensi sen\nsijalle aitan, mutta _mudorin_ ja kivet hän jätti aitan alle. Kerran\nmeni muutamia nuorukaisia aittaan nukkumaan. Yhtäkkiä yöllä he alkoivat\nkuulla ähkymistä aitan alta, siellä valitti joku ikäänkuin sairas\nihminen. Seuraavana yönä kuului sama valitus. Vihdoin isäntä meni itse\nsinne nukkumaan ja hän äkkäsi, ettei valitus ollut kenenkään muun kuin\n_mudorin_. Silloin hän lupasi muuttaa kivet ja vakan uuteen kualaan,\njonka hän myös teki, ja siitä asti oli aitassa aivan rauhallista.\n\nTämän kirjoittajalla oli eräässä kylässä Mamadyshin piirissä tilaisuus\nnähdä hävitetyn rukous-kualan paikalle pystytetty muistomerkki, josta\nMiheev kertoo. Kylän asukkaat selittivät, että kualan mudor-tuhka oli\nasetettu muistotolppaa varten kaivettuun kuoppaan. Merkki oli pyhäkön\npaikalle asetettu osoitukseksi, ettei kukaan siihen rakentaisi\nitselleen asuntoa. _Vorshud_-vakkaa ei paikalla näkynyt, sitä vastoin\noli eräässä \"vähässä\" kualassa kaksi uhrivakkaa, joista toinen, jota\npalvoi eri perhekunta, kerrottiin tuodun hävitetystä kualasta täällä\nsäilytettäväksi, kunnes köyhtyneellä perheellä jälleen olisi tilaisuus\nrakentaa itselleen uusi rukous-kuala.\n\nSiihen nähden, että _vorshud_ nimi votjakkien uhrirukouksissa\ntavallisesti esiintyy yksikössä, useimmiten yhdistettynä kuala-suvun\nnimeen, kuten _mozhga-vorshud, utsha-vorshud_ j.n.e., näyttää siltä\nkuin kussakin votjakki-kualassa olisi ainoastaan yksi haltia. Näin ei\nkuitenkaan liene vanhaan aikaan ollut asian laita. Palvoessaan\nesi-isiään perheen suojelushenkinä on itsestään selvää, että\nsuomalais-ugrilaisilla oli kodeissaan useampia enemmän tai vähemmän\narvossa pidettyjä haltioita. Jäljet siitä käsityksestä eivät\nvotjakeiltakaan ole kokonaan hävinneet. Sitä osoittaa jo se seikka,\nettä _vorshudeja_ ajatellaan voitavan jakaa jälkeläisille. Eräässä\nAminoffin muistiinpanemassa rukouksessa esiintyykin _vorshud_ nimi\nmonikossa, mikä siis osoittaa, että _vorshudeja_ oli monta, joista\npoika sai yhden. Käsitys useammasta _vorshudista_ yhdessä kualassa\nilmaantuu lisäksi seuraavassa Vereshtshaginin kertomuksessa. Eräs\nvotjakki kääntyi kristinuskoon ja hylkäsi vanhat uhrimenot, mutta itse\nkualaa hän ei hävittänyt. Jonkun ajan perästä _vorshudit_ alkoivat\nhäntä vaivata, sillä kun hän laskeutui levolle, oli ikäänkuin raskas\nkivi olisi ollut painamassa hänen rintaansa. Mentyään aittaan nukkumaan\ntulivat _vorshudit_ kualasta sinnekin häntä ahdistamaan. Vihdoin mies\npäätti ampua ne ja meni eräänä yönä pyssy kädessä niitä vaanimaan.\nPuoliyön aikana tuli kualasta kolme henkilöä valkoisissa vaatteissa,\nensimäinen oli parraton nuorukainen, toinen oli myös nuori, mutta jo\npartahuuli, kolmantena tuli naishenkilö. Silloin mies laukaisi pyssynsä\nja näky hävisi heti. Sen erän perästä ne eivät näyttäytyneet, vaan\nmuuttivat toiseen kualaan lähettäen rangaistukseksi mieheen vaikean\ntaudin, niin ettei tämä enää milloinkaan elämässään ollut iloinen.\n\nMainittu kertomus, joka osoittaa kuala-henkiä olleen useita yhdessä ja\nsamassa rakennuksessa, viittaa myös _vorshudien_ inhimilliseen\nalkuperään. Ihmisinä kualan-haltiat yleensä ilmaantuvatkin votjakkien\nmielikuvituksessa. Joskus tapaa votjakeilla uskon, että _vorshud_\npalvomista vaatiessaan ilmestyy nukkuvalle unessa venäläisen\nmuotoisena. Kuvastuisiko tässä hämärä tietoisuus siitä, että\nvenäläisten taholta tullut vaikutus olisi koskenut votjakkien\nkuala-menoihin? Wichmann kertoo, että Urzhumin piirin votjakit\nväittävät saaneensa mainitun haltian venäläisiltä silloin, kun nämä\nvielä olivat pakanoita. Kun venäläinen oli päättänyt heittää pakanuuden\nsikseen, hän heitti laatikon, jossa _vorshud_ asui, jokeen. Votjakki\nnäki tämän ja lähti laatikkoa vedestä pyytämään. Hän saikin sen\nkäsiinsä ja siitä saakka votjakit ovat muka _vorshudia_ palvelleet.\n\nJoskus, vaikka harvoin, _vorshud_ saattaa ilmaantua muussakin kuin\nihmisen, esim. linnun muodossa. Eräässä Glazovin piirin votjakkien\nkertomuksessa, jossa puhutaan nykyisen Vjatkan kaupungin paikalla\nolleesta rukous-kualasta, mainitaan, että kun venäläiset uutisasukkaat,\nkarkoitettuaan votjakit heidän silloisilta asuinsijoiltaan, alkoivat\nhävittää kualaa, lensi pyhäköstä kyyhkynen, mikä ikäänkuin näkymättömän\nvoiman vaikutuksesta sai surmansa äsken perustetun kirkon juurella.\n\nUuden rukous-kualan perustettuaan votjakki siitä huolimatta palvoo\nvielä vanhassa, joskus vielä sitäkin aikaisemmassa emäkodin kualassa.\nEnsiksimainittu on toiseen verraten \"vähä kuala\", samoin toinen\nkolmanteen verraten, jota vastoin toinen ensimäiseen verraten on\n\"suur-kuala\" ja samoin kolmas toiseen verraten. Votjakkien alkuperäisen\nkuala-järjestyksen rikkoutumiseen on kuitenkin vaikuttanut se seikka,\netteivät kaikki votjakit perusta itselleen rukous-kualaa ja että\nkyläsuvun vanhimman haaran talossa oleva kuala on muiden rinnalla\npäässyt aivan erikoiseen asemaan. Wichmann kertoo, että votjakit\nkuala-palveluksen mukaan jakaantuvat kahteen ryhmään, ison kualan\nsukuun (_badzim kuala vizi_) ja vähän kualan sukuun (_pit'si kuala\nvizi_). Valaistaksemme votjakkien nykyistä kuala-palvelusta ja eri\nsukuryhmien suhdetta toisiinsa mainittakoon esimerkkinä, että sama\nvotjakkiukko, Mamadyshin piirin Oshtorma Jumjassa palvoo paitsi vähässä\nkualassa (_pokt'si mudor-kuala_), joka sijaitsee hänen pihassaan ja\njonka uhreihin ottaa osaa lukuunottamatta häntä hänen kolmen nuoremman\nveljensä perheet, myös samassa kylässä sijaitsevassa suku-kualassa\n(_vizi mudor-kuala_), jossa kaikkiaan palvoo 73 perhekuntaa. Muut\nkylässä olevat perheet, jotka ovat toista sukuperää, käyvät omalla\ntahollaan uhraamassa. Nuo 73 perhettä palvovat sitä paitsi vielä\nlähellä sijaitsevassa Staraja-Jumja nimisessä emäkylässä, josta\nOshtorma Jumja ynnä muutamat muut naapurikylät aikoinaan ovat\nsyntyneet. Staraja Jumjan suur-kualassa (_budzim mudor-kuala_) palvovat\npaitsi oman kylän sukua ja Oshtorma Jumjan 73 perhekuntaa lisäksi\nkaikki muut naapurikylissä asuvat samansukuiset henkilöt. Viime aikoina\novat vieraskyläläiset kuitenkin vuosi vuodelta yhä enemmän lakanneet\nsaapumasta uhriantimineen emäkylän suurkualaan.\n\nSukusarjojen suhteet eivät kuitenkaan kaikissa votjakkikylissä suinkaan\nole samanlaisia. Toisinaan saattaa vähässäkin kualassa palvoa hyvinkin\nuseita, jopa kymmeniäkin perheitä. Tämä riippuu siitä, miten uutteria\nvotjakit ovat perustamaan itselleen uusia uhri-kualoja. Missään\ntapauksessa ei sama votjakkiperhe palvo useammassa kuin kolmessa\nuhri-kualassa. Pervuhin sanoo niitä Glazovin piirissä nimitetyn\n_pokt'si kuala, zek kuala ja budzim kuala_.\n\nVotjakit, jotka uutisasukkaina ovat siirtyneet ja vieläkin usein\nsiirtyvät kauas kotipaikastaan ja siksi luonnollisesti eivät voi ottaa\nosaa kotikylänsä uhreihin, muistelevat kuitenkin omassa kualassaan\nkotikylän kualaa. Niinpä esim. Ufan läänin Birskin piirin Mozhgassa\nasuva saman-niminen votjakkisuku muistelee sikäläisessä suku-kualassaan\nVjatkan läänin Jelabugan piirissä sijaitsevaa Mozhga nimisen emäkylän\nsuur-kualaa sentähden, että heidän esi-isänsä sieltä ovat _mudor_\nmukanaan tänne muuttaneet. Sitä vastoin ne uutiskylät, jotka myöhemmin\novat Birskin piirissä olevasta suvun emäkylästä syntyneet, muistelevat\nuhrijuhlissaan ainoastaan tämän, mutta eivät enää Jelabugassa olevan\nkantakylän suku-kualaa. Huomattava piirre itäisten votjakkien\nkuala-palvonnassa on lisäksi se seikka, että n.s. vähäiset\nrukous-kualat ovat joutuneet syrjään; sukulaiset toimittavat uhrinsa\nvain yhteisessä sukupyhäkössä, joita eri sukujen luvusta riippuen\nsaattaa yhdessä kylässä olla useampia. _Mudor_-häät tapahtuvat näin\nollen vain siinä tapauksessa, että votjakit siirtyvät vanhasta kylästä\nuutisasukkaina uuteen.\n\nArvoeroitus, joka on olemassa \"suuren\" ja \"vähän\" rukous-kualan\nvälillä, ilmaantuu myös niissä palvovien uhripappien välillä. Kylissä,\njoissa on ainoastaan yksi suku-kuala, on sen vartia, jota nimitetään\nkyläpapiksi (_gurt pop_), päässyt muita huomattavampaan asemaan. Samoin\nkuin perhe-kualan vartian menee tämänkin virka tavallisesti\nsukuperintönä isältä pojalle. Niin kertoo jo Rytshkov, että ainoastaan\nmäärätty henkilö saa vaihtaa uhrihyllyllä olevat lehvät, ja kun tämä\nkuolee, astuu hänen sijalleen hänen poikansa tai, jollei sellaista satu\nolemaan, joku muu läheinen sukulainen. Muutamissa seuduissa on tullut\ntavaksi, että entisen uhripapin kuoltua joku muu sukupiiristä vaalin\nkautta määrätään suur-kualan vartiaksi. Pervuhin lausuu Glazovin\nvotjakeista, että suku valitsee uhripapin (_zek pop_) keskuudestaan.\nJelabugan piirissä määrää tietäjä (_tuno_) uhripapin eliniäksi.\nSarapulin piirissä uhripapit palvovat eri lailla, lyhyemmän tai\npitemmän ajan. Vasiljevillä on tieto, että _tuno_ (tietäjä) aina määrää\nsuur-kualan vartian ja että uhripappi asetetaan virkaansa tavallisesti\n12 vuoden ajaksi, mitä aikaa kuitenkin tarpeen tullen voidaan lyhentää.\n\nPerhekunnan kualassa, jossa perheenpää palvoo uhripappina, ovat tämän\navustajina uhritoimituksissa ne henkilöt, jotka hän kulloinkin sitä\ntarkoitusta varten kutsuu. Suur-kualassa sitä vastoin ovat uhripapin\napulaisetkin useimmiten vakituiset. Samoin kuin itse uhripappi valitaan\nheidätkin vartavasten heidän pyhään virkaansa. Jelabuzhskij kertoo\nsamannimistä piiriä koskevassa kuvauksessaan, että _tuno_ valitsee\nkuala-papin apulaiseksi kaksi henkeä nim. \"kainalosta pitäjän\" (_kunul\nkutia_) sekä \"kuppien ja lusikkain pesijän\" (_tusti-duri-miskis_).\nSarapulin piirissä on kaksi kualapappia: _utis_ ja tämän apulainen\n_tere_. Sitä paitsi on kaikilla votjakkialueilla veriuhreissa\nteurastajia (_part't'shas_). Joskus on vielä n.s. _tilas_ (savustaja),\njoka aina, ennenkuin kualan-vartia palvoo, kolme kertaa savustaa\nuhriantimet tulessa.\n\nPervuhin kertoo, että suur-kualan vartia eroaa muista kualan-vartioista\nsiinäkin suhteessa, että hänellä on pyhän toimituksen aikana erityinen\nvirkapuku. Pietari Myshkinin sanojen mukaan oli uhripapin vaatetuksena\npaitsi tavallista votjakki-kauhtanaa vielä hihaton palttinatakki. Erään\nvotjakkiukon sanoista päättäen oli suur-kualan vartia votjakkipuvun\nlisäksi puettu pitkään sinipunertavaan, leveähihaiseen mekkoon, joka\nmuistutti venäläisen diakonin pukua. Päässä oli sukan tapaan kudottu\nkyynärän pituinen päähine, jonka huipussa oli korealankainen tupsu.\nPäähän pantaessa käännettiin hiipan alareuna ylöspäin niin, että lakin\npituus sen kautta jonkun verran väheni. Yleisimmän tavan mukaan ovat\nuhripapit samoin kuin itse juhlayleisö uhritilaisuudessa puettuina\nvotjakkien kansalliseen, valkoiseen juhlapukuun. Uhripapin päähineestä\nemme voi mitään varmaa lausua. Sen ainoastaan tiedämme, että\nsuur-kualan uhripapit, niin hyvin _utis_ kuin _tere_, usein seisovat\nlakki päässä pyhän toimituksen aikana.\n\nEnnenkuin ryhdymme kuvailemaan kualan palvontamenoja, on vielä\nmainittava eräs kuala-laji, n.s. _ser-kuala_ (\"takainen kuala\"), jota\nmyöskin aikoinaan on käytetty uskonnolliseen tarkoitukseen. Miten\nlaajalla alueella tämä kualalaji on ollut tunnettu, on vaikeata\npäättää, syystä ettei siitä mainita sanaakaan votjakkien palvontaa\nkoskevassa kirjallisuudessa. Nykyään on _ser-kuala_ uhripyhäkön\nnimityksenä tietääkseni säilynyt ainoastaan Kasanin läänin Mamadyshin\npiirissä. Mutta täälläkin ovat itse rakennukset jo perin harvinaisia.\nNiin esim. Oshtorma Jumjassa on pellon perällä vanhan männyn juurella\nuhripaikka, jota kutsutaan _ser-kuala inti_ (ser-kualan paikka), mutta\nitse kualaa ei ole olemassa. Että se on täältä hävinnyt jo aikoja\nsitten, todistaa parhaiten se seikka, ettei kukaan vanhimmistakaan\nkyläläisistä muista sellaista nähneensä. Samaten on useiden muiden\nkylien laita, joissa _ser-kualan_ muisto on säilynyt. Matkoillani\nKasanin läänissä satuin sellaisen näkemään ainoastaan Staraja-Jumjassa.\n_Ser-kuala_ täälläkin jo alkanut autioitua, sen katto on sortunut ja\nosaksi sen seinähirretkin ovat mädänneet.\n\nMikä merkitys _ser-kuala_-palvonnalla alkujaan on ollut votjakkien\nuskonnollisissa menoissa, ei nykyään tietojen niukkuuden takia ole\nmahdollista ratkaista. Vanhukset kertovat, että _ser-kualassa_ entiseen\naikaan uhrattiin vain sairauden sattuessa. Siellä ei milloinkaan käyty\nmääräaikoina eikä väkijoukoin palvomassa, eivätkä naiset ottaneet\nuhritoimitukseen osaa. Lisäksi kerrotaan, ettei _ser-kuala_ koskaan\nsijainnut itse kylässä, vaan aina jonkun matkan päässä siitä.\n\nYleisiä määräaikaisia kualajuhlia, jolloin ei palvota ainoastaan\nperhe-, vaan myös sukukualassa, viettävät votjakit eri alueilla jonkun\nverran eri aikoina. Gavrilov mainitsee Kasanin läänissä vietettävän\nkuala-juhlaa kolme kertaa vuodessa, pääsiäisenä sekä kesäisen\n(21/7 v.l.) ja syksyisen (4/11 v.l.) kasanilaisen jumalanäidin päivänä.\nJelabugan piirissä kertoo Potanin kylän asukkaiden menevän isoon\nkualaan rukoilemaan talvisena Nikolain päivänä (6/12 v.l.),\nlaskiaisena, toisena pääsiäispäivänä ja kasanilaisen jumalanäidin\npäivänä. Erään toisen samaa votjakkialuetta koskevan tiedon mukaan\nvietetään joulukuussa _sizil-juon_ (\"syys-juomingit\"), laskiaisena\n_vei-juon_ (\"voi-juomingit\"), pääsiäisenä _akashka-juon_\n(\"akashka-juommgit\") sekä kesällä Pietarin päivän tiennoissa (12/7\nv.l.) _guzhem-juon_ (\"kesä-juomingit\"). Sarapulin piirissä kertoo Buch\njuhlittavan kylä-kualassa jouluaattona _tol-juon_ (\"talvijuomingit\"),\nlaskiaisena _vei-dir_ (\"voi-aika\"), palmusunnuntaina _budzim nunal\njuon_ (\"suuren päivän juomingit\"), Pietarin päivänä _kuar-su_\n(\"lehti-olut\") sekä syksyllä| Katrinan päivänä (24/11 v.l.). Haruzin\nmainitsee juhlapäivinä paitsi laskiaista ja Pietarin päivää pokrovan\n(1/10 v.l.) ja Mikkelin (8/11 v.l.). Vereshtshagin, joka myös kuvailee\nSarapulin votjakkien palvontaa, kertoo kuala-juhlia vietettävän\nkevättouon jälkeen _tulis kuala piron_ (\"keväinen, kualaan meno\") eli\n_tulis-sur_ (\"kevät-olut\") nimistä kualajuhlaa sekä sitä paitsi\nPietarin päivänä eli elonajan alkaessa. Glazovin piirissä ovat yleiset\nmääräaikaiset sukukuala-uhrit _akajashka_-juhlana ennen kevätkylvöä,\nPietarin päivänä _zek gerber_ sekä syksyllä talvikylmien alkaessa\n_kuala piron_. Permin läänin Osan piirissä vietetään kuala-juhlaa\nkeväällä pääsiäisenä, kesällä ennen heinäntekoa ja syksyllä lokakuussa\nulkotöiden päätyttyä. Samoihin aikoihin toimittavat Ufan läänin\nvotjakit kuala-uhreja.\n\nUseimmilla votjakkialueilla ovat siis kuala-päivät liittyneet\nkristillisen kirkon viettämiin juhliin, mikä on silmäänpistävää\nvarsinkin niillä seuduin, missä kristinusko jo suuremmassa määrässä on\nsaavuttanut jalansijaa. Varhempina aikoina ei asianlaita ole voinut\nolla niin, sillä määräaikaisetkaan juhlat eivät ole silloin vielä\nvoineet olla määrättyihin päiviin sidottuja. Varmaankin niitä on\nvietetty vain vuodenaikojen mukaan. Yllämerkittyjä juhla-aikoja\ntarkastaessa huomaa yleisimpiä kaikilla votjakkialueilla olevan kolme,\nnim. kevään, kesän ja syksyn aika. Talvenaikuiset uhrijuhlat ovat\nvotjakeilla yleensä harvinaisia. Mainitut viettoajat polveutuvat,\nniiden laajasta käyttöalueesta päättäen, jo verrattain varhaiselta\najalta. Ne eroavat myöskin siinä suhteessa enemmän tai vähemmän\nsatunnaisista kuala-juhlista, että niinä päivinä uhrivakan alla olevia\noksia aina ehdottomasti on vaihdettava. Pääsiäisenä käytetään siinä\nkuusen, samoin myös syksyllä, kesällä sitä vastoin koivun lehviä.\nOlisiko vielä ennen näitäkin viettoaikoja olemassa toisia, joilla\nviimeksimainittuihin verraten olisi muinaisempi leima? Aminoff\nmainitsee ainoastaan kaksi kualajuhlaa nim. _tulis-sur_ (\"kevät-olut\")\nja _sizil-sur_ (\"syys-olut\") ja Wichmann kertoo perheuhreja\ntoimitettavan Urzhumin piirissä säännöllisesti kaksi kertaa vuodessa,\nnim. kevätkesällä ja syksyllä syystöiden loputtua, sekä lausuu lisäksi,\nettä samaan aikaan uhrataan myös kylä- eli suku-kualassa. Niinikään\nmuutamin paikoin Birskin piirikunnassa tapahtuu määräaikainen\nkuala-palvonta ainoastaan kaksi kertaa vuodessa, nim. keväällä, kun\nkoivunlehvät ovat puhjenneet, ja syksyllä sen jälkeen, kuin ne ovat\nvarisseet maahan. Keväällä siroitetaan kualan nurkkahyllylle\nkoivunlehviä; syksyllä ne vaihdetaan kuusenoksiin.\n\nMääräaikaisina kuala-juhlina votjakit palvovat sekä perhekunnittain\nvähässä kualassa, että yhteisesti kylän suku-kualassa; joskus\nlähetetään sitä paitsi edustajia vielä emäkylänkin sukupyhäkköön.\nPalvontamenot niin hyvin eriarvoisissa kualoissa kuin myös eri\nvotjakkialueilla muistuttavat, vähäpätöisiä poikkeuksia\nlukuunottamatta, suuresti toisiaan. Sitä vastoin eri arvoisten\nrukous-kualain palvonta-aika ja järjestys jonkun verran vaihtelevat.\nKasanin läänissä palvotaan Gavrilovin mukaan ensiksi koti- ja sen\njälkeen suku-kualassa. Samoin on laita Sarapulin piirissä. Buch kertoo,\nettä esim. joulunaattona palvotaan ensiksi illalla perhe-kualassa ja\nsen jälkeen myöhään yöllä kylä-kualassa. Palmusunnuntaina toimitetaan\npalvonta aamupäivällä ensiksi koti- ja sitten suku-kualassa. Syksyllä\npalvotaan juhlapäivän aattona vähässä ja juhlapäivän aamuna\nsuur-kualassa. Samoin kertoo Bogaevskij, että perheenpää kerää\njuhlapäivän iltana perhekuntansa koti-kualaan, josta toimituksen\npäätyttyä vielä yksi perheen jäsenistä menee suku-kualaan rukoilemaan.\nSamasta piiristä on Vasiljevilla samanlainen tieto.\n\nMuutamilla votjakkialueilla on järjestys päinvastainen. Georgi lausuu\npuhuessaan pääsiäisjuhlan kuala-palvonnasta, että jokainen talonisäntä\nkertaa suku-kualan menot omassa kualassaan toimien siellä itse\nuhripappina. Pervuhin kertoo, että votjakit Glazovin piirissä ensiksi\nmenevät _zek-kualaan_ palvomaan, sen jälkeen siirtyvät jatkamaan juhlaa\nkoti-kualassa. Mitä itse kuala-palvonnan niin hyvin määräaikaisen kuin\nsatunnaisen lähempään viettoaikaan tulee, näyttää sekin eri seuduissa\njonkun verran vaihtelevan. Sarapulin piirissä vietetään kuala-juhlaa\nenimmäkseen myöhään illalla. Jelabugan piiriä koskevat lähdekirjat\nkertovat sitä täällä vietettävän puolipäivän jälkeen, joskus\niltamyöhällä. Useissa seuduin kuala-uhri toimitetaan myös aamupäivällä.\nSuurimpina juhlina, kuten pääsiäisenä, palvotaan suur-kualassa joskus\nkolmekin päivää.\n\nVanhin kuala-palvontaa koskeva uhrikuvaus on Rytshkovin Ufan läänin\nalueelta. Kirjailija kertoo siinä, että votjakit oksien ääressä, jotka\nheillä ovat kotijumalan kuvana, teurastavat uhriksi nuoren vasikan,\njonka korvat he asettavat sille hyllylle, missä kuusen oksat ovat.\nUhrieläimen he teurastavat itse pyhäkön keskessä.\n\nSamanaikainen on Georgin esitys, missä edellistä seikkaperäisemmin\nkuvataan pääsiäisjuhlan aikana tapahtuvaa palvontaa. Kirjailija\nmainitsee, että molemmat sukupuolet ottavat siihen osaa, kun he sitä\nennen ovat saunassa kylpemällä puhdistautuneet. Kukin tuo tullessaan\nkualan-vartialle, mitä uhria varten on tarpeen. Kun liha on kiehunut,\nasettaa uhripappi palan kaikista ruuista ja myös vähäisen juomaa\npöydälle, joka kualassa on vastapäätä ovea. Pöydän yläpuolella olevalle\nhyllylle ladotaan kuusen oksia sekä ennenmainittuja suoruohoja. Siihen\nasettaa uhripappi sitä paitsi ikäänkuin alttarille lautasessa muutamia\nuhripaloja. Nämä ynnä juoma-astian uhripappi ottaa hetken päästä\nkäteensä, pitää niitä kohti ovea sekä samalla kohti harrasta\njuhlayleisöä huomauttaen, mikä uhrijuhla nyt on kysymyksessä sekä\npyytäen _vorshudilta_ onnea, terveyttä, lapsia, karjaa, leipää, hunajaa\ny.m.\n\nJonkun verran nuorempi, mutta paljoa täydellisempi on erään Vjatkan\npiispan hiippakuntakertomuksessa (1838) oleva uhrikuvaus, joka koskee\nMultanin alueen votjakkeja. Siinä kerrotaan, että juhlavieraat tuovat\nmukanaan _vorshud-kualaan_ kakkuja, keitettyjä munia sekä juomaa,\nkumyshkaa ja olutta. Saatettuaan uhriteuraan keskelle kualaa,\njumalankuvan (\"idol\") eteen, asettavat he sen ääreen myös kakkuja ja\nniiden päälle munia. Jos kakkuja on tuotu paljon, valikoivat\ntoimitusmiehet niistä kolme kokonaista, mutta muista leikkaavat\nainoastaan vähäisiä osia ja asettavat munien kera ehyitten leipäin\npäälle. Samalla lukee joku votjakeista teuraan vieressä pakanallisia\nrukouksia, toinen valaa sinä aikana uhrieläintä vedellä. Kun toimitus\non päättynyt, ryhdytään teurastukseen, veri vuodatetaan kuppiin tai\nkaukaloon, nahka nyljetään, sisälmykset puhdistetaan ja ravinnoksi\nkelpaamattomat osat haudataan kuoppaan. Sen jälkeen uhrintoimittajat\npaloittavat teuraan jäseniä myöten leikaten jokaisesta jäsenestä,\npäästä, rinnasta, jaloista y.m. palasen. Liha keitetään kattiloissa,\njohon kaadetaan myös uhriteuraan veri. Kun liha on kiehunut kypsäksi,\nalkavat votjakit juoda kumyshkaa ja olutta, kestiten niillä toinen\ntoistaan sekä maistella uhriruokia. Samalla he pudottavat tuleen\nkolmesti leipää ja lihaa, kolmesti vuodattavat siihen myös olutta ja\nkumyshkaa kustakin astiasta. Tuleen kerätään lisäksi kaikki uhriteuraan\nluut, ainoastaan ne, jotka eivät siinä pala, haudataan kuoppaan.\nRukous, joka uhritoimituksen aikana luetaan, sisältää pyyntöjä,\nsellaisia kuin että jumala varjelisi perhettä, kartuttaisi karjaa ja\nedistäisi viljan kasvua.\n\nNykyaikaista suurkuala-palvontaa Jelabugan piirissä kuvailee\nJelabuzhskij. Kun vanhukset ovat sopineet päivästä, tuovat kyläläiset\nuhripapille (_vesas_), mitä uhrissa on tarpeen. Päivällisen jälkeen,\njoskus iltamyöhällä, menee tämä kualaan vieden mukanaan leipää,\nnaudanlihaa, oluthaarikan ja pullollisen kumyshkaa, mitkä hän asettaa\nkualan keskessä olevalle pöydälle. Pöytä katetaan liinalla ynnä\nvihreillä oksilla. Uhripappia seuraavat kualaan kaikki, jotka haluavat\nottaa osaa uhrijuhlaan. Aluksi uhripappi ottaa käteensä leivän sekä\npalan naudanlihaa, kääntyy pohjosta kohti, s.o. kualan perään päin ja\nlukee rukouksen kohottaen silloin tällöin uhriantimia; tavan takaa\npäättyy anomus \"amin\" sanaan, jolloin uhripappi ja muut läsnäolevat\nkumartavat. Luettuaan rukouksen pappi heittää tuleen palan lihaa ja\nleipää, mutta muun osan hän asettaa hyllylle, joka samoin kuin pöytä on\nvihreillä oksilla katettu. Sitten hän tarttuu kuppiin, vuodattaa siihen\nkumyshkaa ja olutta sekä rukoilee. Kolmannen kerran hän rukoilee vain\noluttuoppi kädessään, neljännellä kerralla on hänellä kumyshkamalja ja\nvihdoin viidennen ja viimeisen kerran hän palvoo paljain käsin\nlopettaen rukouksensa sanomalla: \"Seuraavaan juhlaan saakka kestä nyt,\n_vorshud_!\" Rukouksen jälkeen juhlayleisö asettuu istumaan kualassa\noleville penkeille. Aletaan syödä, juoda, laulaa sekä soitella guslia.\nUhripappi laulaa vartavasten sepitettyjä uhrilauluja (_ves-gur_).\nEsimerkkinä sellaisesta mainitsee kertoja seuraavan säkeen:\n\n    \"Me rukoilemme, jotta suuri _invu_\n    ottaisi vastaan rukouksemme.\"\n\nEteläisillä ja itäisillä votjakkialueilla eivät naiset useimmiten\nollenkaan tule uhritilaisuuteen, mutta silloinkin kun heidän on\nsallittu ottaa osaa juhlaan, he jäävät lapsineen kualan oven\nulkopuolelle. Näin ei liene alkujaan ollut asian laita. Pohjoisilla\nvotjakkialueilla, jossa vanhat tavat osaksi ovat säilyneet\nalkuperäisempinä, ovat naisetkin läsnä uhritoimituksessa. Niin on laita\nGlazovin ja Sarapulin piireissä, joissa naisilla vielä usein on\nhuomattava osa, jopa erityinen edustajakin kuala-pidoissa. Täällä on\nnim. paitsi vakituista kualan-vartiaa, joka uhritilaisuudessa toimittaa\nuhrirukoukset, lisäksi erityiset toimihenkilöt, joiden tehtävänä on\npitää huolta pitomenojen järjestämisestä. Ne ovat juhlaisäntä _tere_ ja\nhänen vaimonsa, jotka kumpikin istuvat nurkassaan eri pöytien ääressä.\nTerellä on toimituksen aikana lakki päässään. Uhriyleisö saapuu\njuhlapukuisena pyhäkköön, jossa miehet asettuvat tulisijan vasemmalle,\nnaiset oikealle puolelle. Täällä on lisäksi tapana nostaa\n_vorshud_-hyllylle kaksi leipää, joista toinen on miespuolisia, toinen\nnaispuolisia palvojia varten. Päällimäisen, sillä kakut asetetaan\npäällekkäin, syövät rukouksen päätyttyä ainoastaan mieshenkilöt;\nalimainen on naisten leipä, mistä näille kullekin jaetaan pala.\n\nKesänaikaista uhrijuhlaa on votjakeilla tapana viettää muita\njuhlallisemmin. Koko kuala-rakennus koristetaan sinä päivänä\nkoivunlehvillä. Haruzin kertoo, että Sarapulin piirin votjakit silloin\nsiroittavat paitsi pöydälle ja uhrihyllylle myöskin lattialle tuoreita\nkoivunlehviä. Bogaevskij sanoo, että niillä koristetaan seinätkin ja\npenkit. Tavallisesti on uhripapillakin palvomisen aikana koivunoksa\nkädessään. Ei siis ole ihme, että votjakit kutsuvatkin tätä\n\"lehtimajan\" juhlaa nimityksellä _kuar-sur_ (\"lehti-olut\"). Nykyään\nsitä vietetään yleisesti Pietarin päivän tienoissa, mutta ennenvanhaan\nse varmaankin on ollut aikaisemmin, sillä vielä nykyään on muutamilla\nvotjakkialueilla, kuten Ufan läänissä, säilynyt käsitys, ettei ennen\n\"lehti-juhlaa\" sovi taittaa tuoreita koivunoksia vihdoiksi, ei ainakaan\nkualan-vartia saa sellaisilla kylpeä, ennenkuin hän on niitä\nsiroittanut kualan uhrihyllylle.\n\nVanhempina aikoina olivat kuala-uhrit, kuten votjakkien uhrit yleensä\nteurasuhreja. Uhriteuraina käytettiin syötäviä kotieläimiä: härkiä,\nlehmiä, vasikoita, lampaita, hanhia ja sorsia. Myöhemmin käytäntöön\ntulleet uhrieläimet, kuten hevonen, ovat ainoastaan ani harvoin saaneet\nsijan kuala-uhreissa. Samoin on kanojen laita, joita votjakit\nuseimmiten käyttävät vain viettäessään muistajaisjuhlaa kuolleiden\nkunniaksi. Kotikarjan ohella on kualassa ollut tapana uhrata myös\nmetsän ja veden riistaa. Georgi kertoo votjakkien kesäisen\n_mudor_-juhlan aikana suur-kualassa uhranneen muun muassa tikan\n(kutscha), joka asetettiin _mudor_-hyllylle \"korkeaksi uhriksi\".\nMenojen päätyttyä heitettiin lintu, sitä kun ei syöty, kokonaisena\ntuleen. Kirjailija lausuu, että tällä juhlalla oli mehiläis-onnen\nedistämisen tarkoitus. Aminoff mainitsee, että kun poikalapsi syntyy,\nuhrataan metso _vorshudille_, jolta vastasyntyneelle pyydetään kirkasta\nsilmää ja terävää korvaa. Pervuhin puhuu teeri- ja pyyuhreista.\nVasiljev kertoo, että votjakit uhraavat kualassa haukiparin lasten\nonnen edistämiseksi. Jelabuzhskij mainitsee kuala-uhreina käytetyn koko\njoukon erilaisia metsäneläimiä, kuten jäniksiä, metsoja, pyitä,\nvillihanhia, villisorsia y.m. Kirjailija huomauttaa, että\nedellämainitut uhrit teurastetaan kuitenkin vain satunnaisista syistä\netupäässä tietäjän (_tuno_) määräyksestä.\n\nNykyaikana ovat veriuhrit kuala-juhlissa alkaneet käydä harvinaisiksi.\nSatunnaisista syistä uhratessa ne ovat kyllä vieläkin välttämättömiä,\nmutta määräaikaisissa juhlissa on jo useimmiten tullut tavaksi palvoa\nainoastaan leivällä tai puurolla. Siinäkin tapauksessa, että votjakit\nuhraavat vain leipää tai ohukaisia, on vanhemman uhritavan\nmuistomerkkinä uhrituli joka kerta viritettävä. Kumminkin on ainakin\nkerta vuodessa yhteisvaroin toimitettava veriuhri. Niin on esim.\nKasanin läänissä tapana joka syksy uhrata _vorshudille_ hanhi tai\nsorsa. Runsaammin uhrein on muutamin seuduin tapana viettää\n_vorshud_-juhlaa säännöllisesti jonkun määräajan kuluttua. Mamadyshin\npiirin Oshtorma Jumjassa vietetään joka 30 vuoden päästä suku-kualassa\n_kuamin ar vesaskon_ (\"30:n vuoden palvonta\") nimistä uhrijuhlaa,\njolloin uhriteuraita on useampia, nim. härkä, vasikka sekä sorsapari.\nKoko suku saapuu silloin runsaslukuisena uhripitoihin.\n\nUhritoimituksessa on votjakeilla tapana asettaa hyllylle osa\nuhriantimista (_vile mit'som_) ja osa polttaa tulessa (_tilaskon_).\nLeivällä rukoiltaessa asetetaan uhrileipä aina kualan nurkkahyllylle,\njoka vartavasten katetaan valkoisella liinalla. Joskus asetetaan\nvarsinaiselle uhrileivälle, jonka kualan-vartian vaimo leipoo\nkevätviljoista, vielä pieni pala jokaisen muun uhriin osaaottavan\nperheen leivästä. Toisinaan asetetaan uhrileivälle muiden perheiden\nuhriantimena jokaisen talon puolesta voimuru. Mamadyshin piirin Staraja\nJumjassa tuo kukin perhekunta kolme uhrileipää, joista yksi jokaisen\ntalon osalta asetetaan kualan perällä olevalle uhrilaudalle. Olemme jo\nennen maininneet, että Sarapulin piirissä käytetään kahta uhrileipää.\nPaitsi leipää ja voita asettavat votjakit _vorshud_-hyllylle toisinaan\nmyös hunajaa ja juomia. Teurasuhrin aikana asetetaan sille vähän\nlihapuuroa tai, kun uhriteuraina on suuria kotieläimiä, palasia niiden\ntärkeimmistä elimistä, jotka tavallisesti keitetään eri kattiloissa.\nUseimmilla seuduilla on tapana asettaa yllämainitut uhriantimet\nkuala-hyllylle ainoastaan rukouksen ajaksi. Kuitenkin on merkkejä\nolemassa, jotka osoittavat, että uhriantimet jäivät paikalleen\npitemmäksikin aikaa. Niinpä esim. Mamadyshin piirissä on tapana, kun\nsorsa uhrataan, jättää linnun pää uhrihyllylle _vile mit'som_-lihana\nsiksi, kunnes uhripappi sen syö toisena tai kolmantena päivänä\nkuala-juhlan jälkeen. Gavrilov kertoo, että pääsiäisenä asetetaan\nkuala-hyllylle kakku ja vesikuppi yön ajaksi, joskus koko viikoksi,\njonka jälkeen sukuun kuuluvat henkilöt syövät uhriantimet. Naisilla ei\nyleensä ole tapana nauttia uhrihyllyn ruokia.\n\nSamoja uhriantimia, joita votjakit asettavat mainitulle hyllylle, on\nheillä ollut tapana myös uhrata tuleen. Onko tämä kaksinkertainen\nuhritapa kuala-palvonnassa pidettävä alkuperäisenä vai kuvastuuko\nnäissä menoissa kahden eri kehityskauden uhrimenoja? Jo Aminoff\nolettaa, että laudalle nostaminen on kuala-palvonnan vanhempi, tuleen\nheittäminen sen myöhempi muoto, koska edellämainittua tapaa aina\nkäytetään kuala-uhreissa. Aminoffin olettamus tuliuhrin myöhemmyydestä\nsaa tukea eräiden suomalais-ugrilaisten kansain, kuten lappalaisten\nuhritavoista. Mutta onpa itse votjakeillakin säilynyt jälkiä siitä,\nettei tuliuhreilla, jotka lienevät läheisessä tekemisessä myöhemmin\ntulleiden lieden pyhittämistapojen kanssa, ole entisinä aikoina ollut\nyhtä huomattava sija heidän kuala-palvonnassaan. Niin on muutamilla\nvotjakeilla vielä nykyään ollut tapana sen sijaan, että he polttaisivat\nuhrin jätteet, joko haudata ne kualan maa-alaan tai muulla\ntavalla asettaa syrjään ihmisten saatavilta. Edellämainitussa\nhiippakuntakuvauksessa kerrotaan, että votjakit teurastaessaan\nuhrieläimen hautasivat ne osat teuraan sisälmyksistä, joita he eivät\nkäyttäneet uhriruokana, kuoppaan, joka luultavasti kaivettiin itse\nkualan-alaiseen maahan. Samaten meneteltiin niiden uhriluiden\nkanssa, jotka eivät palaneet tulessa. Edellä olemme erilaisten\nkuala-rakennusten yhteydessä myös maininneet, mitenkä _kua-berkalla_\nvarustetussa suur-kualassa on ollut tapana heittää takimaiseen osastoon\nhöyhenet, luut y.m. uhrijätteet. Lisäksi on ollut tapana haudata\nuhrijätteet joko metsään tai jonnekin muualle kualan ulkopuolelle.\n\nPaitsi teurasuhreja, joiden tarkoituksena etupäässä on ollut henkien\nkestitseminen, ovat votjakit kuala-pyhäkköönsä kantaneet entisinä\naikoina myös sellaisia uhriantimia, joiden tarkoitus lienee ollut olla\nniiden pukuna, koristeena tai muuna pyhänä omaisuutena. Olemme jo ennen\nmaininneet, että votjakkien vanhoissa uhrivakoissa on ollut\nkaikenlaisia esineitä, kuten nahkoja, sulkia, rahoja j.n.e., joita\nniihin alkujaan varmaankin on uhriantimina asetettu. Entiseen aikaan\nolivat kuala-uhrit tässäkin suhteessa luonnollisesti paljoa runsaampia\nja kallisarvoisempia, niin että monet suuret suku-kualat saattoivat\nolla hyvin huomattavia aarreaittoja. Siksi niiden ovet rauhattomina\naikoina olivatkin vahvasti lukittuja ja juuri sen vuoksi niillä\nvarmaankin myös piti olla erityinen hoitaja.\n\nMuinaisajan runsaammista kuala-uhreista saamme havainnollisen kuvan\npyhän Tapanin elämäkerrasta, jossa ohimennen puhutaan votjakkien\nveljeskansan, syrjänien epäjumalanhuoneista. Näilläkin oli erityiset\nrukoilijat ja vartiat. Itse rakennusten ulkomuodosta ei sen lähemmin\nkerrota, mainitaan ainoastaan, että niissä oli epäjumalankuvia,\nalttareja eli uhripöytiä sekä suuret määrät rikkauksia. Elämäkerrassa\nylistetään pyhää Tapania siitä, ettei hän käyttänyt uhrivaroja\nhyväkseen, vaan \"mitä oli ripustettu epäjumalankuvien ympärille, joko\npeitteeksi niiden ylle tahi uhriksi (antimeksi) elikkä kaunistukseksi\ntuotu niille: sopulit, näädät, kärpät, lumikot, majavat, ketut, karhut,\nilvekset, oravat -- kaikki ne hän kokosi yhteen kasaan, kokosi ja\npoltti, löi epäjumalia ensin kirveenhamaralla otsaan ja hakkasi ne\nkirveellä pieniksi palasiksi sekä tuleen heittäen poltti molemmat, niin\nhyvin kasan näädännahkoineen kuin epäjumalat samalla niiden kanssa.\nItselleen hän ei ottanut mitään tästä saaliista, vaan poltti ne kaikki\ntulessa. -- -- Tätä ihmettelivät permalaiset suuresti sanoen: miksei\nhän ottanut kaikkea sitä saaliiksi itselleen.\" Toisessa paikassa\nluemme: \"Samoin kielsi tuo kunnianarvoisa oppilaitansa ottamasta mitään\nepäjumalien huoneista, olipa sitten kultaa, hopeaa, vaskea, rautaa,\ntinaa tai jotakin muuta ennen mainittua\".\n\nUhriantimien lisäksi säilytetään kuala-pyhäkön aartehistona vielä\nrunsaat määrät uhrirahoja, joita votjakit nimittävät _l'uqez_. Niiden\nsäilyttämistä varten on kodassa pieni niinenkuoresta valmistettu vakka;\njuhlamenoihin kuuluu näet myös rahankeruu, mikä tavallisesti\ntoimitetaan uhriaterian päätyttyä. Tämä tapahtuu siten, että kukin\nuhrivieras joko asettaa roponsa rahavakkaan tai painaa sen kakkuun,\njota kualan-vartia uhritoimituksen päätyttyä kantaa käsissään.\nToisinaan tuovat uhrivieraat rahoja uhrileipään pistettynä. Näitä\nyhteisiä varoja, joita entiseen aikaan kerääntyi paljoa runsaammin kuin\nnykyään, käytetään ainoastaan pyhään tarkoitukseen. Niillä kustannetaan\npyhäkön korjaukset ja yleisissä uhritoimituksissa tarvittavat\ntarve-esineet ynnä uhriteuraat.\n\nPaitsi edellämainittuja määräaikaisia kuala-uhreja, joita votjakit\nviettävät samaan aikaan niin hyvin perhe- kuin suku-kualassa, on\nolemassa toisia enemmän tai vähemmän satunnaisia, joita vietetään vain\nmäärätyissä tapauksissa joskus suku-, joskus perhe-kualassa.\nSatunnaisia uhripalvomisia suku-kualassa viettävät votjakit\nennenkaikkea sairauden sattuessa, kun tietäjä (_tuno_) on ilmoittanut\ntaudin johtuvan suku-kualassa asuvista haltioista (_budzim kuala miz_).\nSellaiset taudit ovat yleensä ankaria sisällisiä tauteja, mutta joskus\nvähäpätöisempiäkin. Vereshtshagin kertoo näet Sarapulin piirin\nvotjakkien uhraavan _budzim kualassa_ silmätaudin vuoksi metson tai\nteeren. Samoin mainitsee Vasiljev saman piirin votjakeista, että he\nuhraavat suku-kualassa metson silmä- tai hammaskivun takia.\nVälttämättömästi uhrataan suku-kualassa myös joka kerta, kun joku suvun\nneitosista menee miehelle toiseen sukuun. Kasanin läänissä on tapana,\nettä nuorikko jo hääpäivänä tekee uhrilupauksen, mutta itse\nuhritoimitus tapahtuu tavallisesti vasta seuraavana syksynä, jolloin\nnuorikko saapuu kotikylään uhrisorsa kainalossa. Lintu teurastetaan ja\nkeitetään suur-kualassa, uhrirukouksen lukee _ut'is_ huomauttaen\n_vorshudille_, kuka suvun tyttäristä nyt miehelle mentyään on siirtynyt\nvieraaseen sukuun ja siksi tuo uhrin kotisuvun suojelushaltioille.\nToimituksen aikana nainen seisoo ovella astumatta pyhäkköön. Muut kuin\nuhripappi ja uhrintuoja eivät ota osaa toimitukseen. Vasta tämän uhrin\njälkeen saattaa vaimo palvoa myös miehensä suku-kualassa, kuitenkin on\nhänen sairauden tai jonkun muun onnettomuuden kohdatessa tietäjän\n(_tuno_) määräyksestä mentävä yhä edelleen kotisukunsa suur-kualaan\n(_tsuzh-murt kuala_) palvomaan. Gavrilov kertoo, että Kasanin läänissä\non ollut tapana toimittaa jokaisen naisen puolesta viisi kertaa hänen\nelämässään kuala-uhri, joista kaksi _budzim kualassa_. Uhriteurasta\ntuodessa pidetään välttämättömänä, että vaimolla on sormessaan hopeinen\nsormus ja korvissaan hopeiset korvarenkaat.\n\nSatunnainen uhri toimitetaan suur-kualassa vielä, kuten Vasiljev\ntietää, karjanhoidon edistämiseksi. Se toimitetaan tavallisesti\nsyksyllä ja uhriteuraana on välttämättä oleva musta varastettu oinas.\nUhritavasta päättäen lienee tämä uhri kuulunut alkujaan taudinhengille.\n\nPaljoa lukuisammat kuin suurkuala-uhrit ovat ne, joita toimitetaan\nperhekunnan rukous-kualassa. Tämä ei koske ainoastaan satunnaisia, vaan\nmyös määräaikaisia uhreja. Vasiljev kertoo, että votjakit palvovat\nvähässä kualassa samoina päivinä kuin suuressa ja sitä paitsi usein\nmuulloinkin, kuten loppiaisena, jouluna, uudenvuoden päivänä ja\nlaskiaisena. Vereshtshagin, joka kuvailee Sarapulin piirin votjakkeja,\nmainitsee heidän palvovan _vorshudia_ perhe-kualassa n. 60 kertaa\nvuodessa, nim. joka sunnuntai, uutena vuotena, laskiaisena,\nkiirastorstain aamuna ennen auringon nousua sekä pääsiäisenä.\nBogaevskij laskee kotoisten kuala-juhlien luvun aina 70:een asti.\nMääräaikaisina palvontapäivinä ei tavallisesti käytetä teurasuhreja,\nvaan kualan-vartia palvoo ainoastaan leivin tai ohukaisin. Yhtä\nuseasti kuin pohjoiset eivät eteläiset ja itäiset votjakit rukoile\nperhe-kualassa. Niillä seuduin, missä votjakit ovat tulleet\nkosketuksiin muhamettilaisen kulttuurin kanssa, he kyllä, samoin kuin\npohjoiset votjakit ovat alkaneet pyhittää sunnuntaita sekä muita\nkristillisiä juhlapäiviä, täällä alkaneet viettää perjantaita,\nmuhamettilaisten lepopäivää, ohukais- ja leipäuhreilla, mutta heillä ei\nnäitä uhreja nykyään toimiteta kualassa sentähden, että \"vähäiset\"\nrukous-kualat yleensä ovat alkaneet käydä harvinaisiksi, vaan pihalla,\njossa kotoisia uhritoimituksia varten on erityinen paikka pyhitetty.\nUsein se on erikseen aidattu tai ainakin sijaitsee piha-aitauksen\nääressä, jottei kukaan voisi kulkea sen ympäri, sillä siitä votjakit\najattelevat pyhän paikan saastuvan. [Pyhää paikkaa votjakit nimittävät\nnimellä _aibat-inti_ tai _taza-inti_ (\"terve\" tai \"puhdas paikka\").]\nNaiset eivät mitenkään saa tähän pyhäkköön astua. Jokaisena\njuhlapäivänä perheenpää palvoo siinä pitäen ohukaisvatia käsille\nlevitetyllä liinalla, kasvot ovat suunnattuina etelään päin. Kuitenkin\nvielä nykyään on näilläkin seuduin muisto säilynyt siitä ajasta,\njolloin sanotut uhrit toimitettiin perhe-kualassa.\n\nPaitsi edellämainittuja vieraisiin pyhäpäiviin liittyviä juhlia\nvotjakit viettävät kotoisessa kualassaan enemmän tai vähemmän\nmääräaikaisia uhrijuhlia myös maanviljelyksen yhteyteen kuuluvien\nmerkkipäivien aikana. Näin on laita etupäässä pohjoisimmilla\nvotjakkialueilla. Gavrilov kertoo, että jokainen perhe teurastaa\nheinänteon edellä kualassa nuoren lampaan. Vereshtshaginin\nmukaan on Sarapulin piirissä samaan aikaan kuala-palvonta.\nPervuhin sanoo Glazovin votjakeista, että heillä on kyntämään meno\n(_geri-potton_)-juhlana tapana palvoa koti-kualassa varhain aamulla,\nennenkuin he menevät pellolleen. Saman piirin asukkaista hän kertoo\nlisäksi, että he uhraavat Iljan päivänä kualassa valkoisen lampaan;\nluut poltetaan metsässä.\n\nAlkuperäisimmät kotoisista kuala-uhreista lienevät kuitenkin ne, joita\ntoimitetaan tietäjän (_tuno_) määräyksestä taudin tai jonkun muun\nonnettomuuden sattuessa. Tautia, jonka uskotaan aiheutuvan kotoisen\nrukous-kualan haltioista, nimitetään _pokt'si kuala miz_. Sitäkään ei\nvoi parantaa ulkonaisilla keinoilla, vaan siten, että kualan-vartia\nsairaan puolesta ja nimessä teurastaa uhrin kualan-haltioille.\nTeurastaminen ei kuitenkaan tapahdu heti sairauden sattuessa, vaan\nensiksi, kuten satunnaisissa uhreissa yleensä, tehdään uhrilupaus\n(_siziskon_). [Uhrin lupaaminen tapahtuu tavallisesti joko siten,\nettä kualan-vartia leipä kädessä lukee asiaan kuuluvan rukouksen\nvorshud-vakan edessä tai siten, että hän panee jauhoja pieneen\nvalkoiseen pussiin, jonka ripustaa vorshud-laudan viereen.] Joskus se\nvarojen puutteessa vielä uudistetaan (_vil'diskon_) ennenkuin\nvarsinainen uhri pannaan toimeen. Mutta missään tapauksessa ei sitä saa\nunohtaa eikä liian kaukaiseen tulevaisuuteen lykätä.\n\nSamoin kuin suur-kualassa palvotaan perhe-kualassakin myös ulkonaisten\nkualan-haltioista aiheutuneitten vammojen lieventämiseksi. Niilläkin\nseuduin, kuten Glazovin piirissä, joissa vanhat pakanalliset menot jo\nmelkein tykkänään ovat syrjäytyneet, palvoo kansa kualassa usein\nvieläkin salaa sairauden sattuessa.\n\nKualan-haltiain vihoista votjakit uskovat lisäksi vaikean\nsynnytystapauksen aiheutuvan. Gavrilov sanoo, että lapsivaimo tässä\ntilaisuudessa muistelee muiden jumalien ja haltiain lisäksi myös\n_vorshudeja_ niin hyvin synnyttäjän kuin tämän miehen puolisia,\nrukoilee tuskaiselle huojennusta ja lupaa hänen nimessään toimittaa\nuhreja niille.\n\nMyös avio-onnen vuoksi on votjakeilla tapana toimittaa veriuhreja\nkotikualassa. Ennenkaikkea on uhrinantaminen miehelään joutuneen vaimon\nasia. Tällöinkään ei uhritoimitusta heti panna toimeen itse hääpäivänä,\nvaan aluksi rajoitutaan lupauksen tekemiseen. Bogaevskij kertoo\nSarapulin votjakkien, kun he lähtevät viemään miniää uuteen kotiin,\nkuljettavan hänet lieden ympäri, jona aikana isä rukoilee kumyshka- ja\nolutmalja kädessään luvaten uhriksi teurastaa härän, vasikan,\nmetsoparin ja kaksi haukea. Kertoja huomauttaa, etteivät uhriteuraat\nsaa olla kirjavia, muuten avioliitosta syntyneet lapsetkin tulevat\nkirjavia. Uhrieläinten luku ja laatu vaihtelee paikkakunnan tavoista\nriippuen suuresti eri seuduilla. Muutamin paikoin on tässä\ntilaisuudessa tullut tavaksi uhrata vain sorsa; ainoastaan itäiset\nvotjakit toimittavat pihalla teurastaen yhä edelleen suurempia ja\nrunsaampia uhreja.\n\nOmituinen piirre avioliittouhrissa, jota votjakit kutsuvat nimellä\n_vil'-ves_ (\"uusi uhri\"), on se merkitys, jonka vaimon päähuntu siinä\nsaa osakseen. Vasiljev kertoo, että perheenemäntä valmistaa tilaisuutta\nvarten leivoksia ja mies käy sinä-aikana noutamassa metsästä\nkuusenlatvan, jonka hän pystyttää kodan peränurkkaan. Tämän ääreen hän\nasettaa vaimon _sulik_ nimisen päähineen uhriruokien kera. Muut\nuhrimenot eivät suurinkaan eroa tavallisesta kuala-palvonnasta.\nUhriteuraan nahka levitetään aterioimisen ajaksi kuusen eteen. Lopuksi\nkerätään luut niinikoppaan, joka hevosella kulkusten soidessa saatetaan\nmäärättyyn paikkaan, jonne myös ennenmainittu kuusen latva heitetään.\nLuiden vientipaikka, josta kirjailija kertoo, on nähtävästi n.s.\n_li-kujan-inti_ (\"luiden heittopaikka\"). Vainajainpalvelusta muistuttaa\nVasiljevin tiedonanto, että uhriteurasten tässä tilaisuudessa tulee\nehdottomasti olla mustia. Avioliitto-onnen lujittamiseksi Sarapulin\npiirin votjakit uhraavat kualassa joskus myös varsan, minkä toimituksen\nmenot täydellisesti muistuttavat ennen kerrottuja \"hevoshäitä\".\n\nOlemme jo ennen viitanneet yhteisiin piirteisiin, joita esiintyy\n_vorshud_- ja vainajainpalvonnassa. Ennen kaikkea muistuttaa\nesi-isienpalvontaa _vorshudin_ läheinen suhde kualassa palvovaan\nsukuun, jonka nimelläkin sitä usein rukouksessa puhutellaan. Huomattava\non myös, että votjakit kääntyvät _vorshudin_ ja vainajain puoleen aivan\nsamoissa huolissa, etupäässä sairauden tullen. Joskus esiintyvätkin\nsuvun _vorshud_ ja vainajat rinnan samassa rukouksessa. Että puheena\nollut omituinen kuala-palvonta todella on hyvin läheisessä suhteessa\nvainajainpalvelukseen käy ilmi Glazovin piirissä säilyneistä tavoista.\nPervuhin kertoo näet, että sikäläiset votjakit heinänteon edellä\npalvoivat kualassa _vorshudin_ ohella myös vainajia. Kota kaunistettiin\nkuusenhavuilla ja koivunlehvillä, joita maahan siroitettiin lattian\npeitteeksi ovelta aina tulisijalle asti. Uhriteuraana oli lammas, jonka\nveri vuodatettiin maahan tulisijan ääreen. Ainoastaan osa uhriteuraan\nlihaa keitettiin sitä päivää varten, muun käytti perheväki jälkeenpäin\nravinnokseen. Kummallekin sukupuolelle oli kualassa katettu eri pöytä,\njossa oli lusikoita paitsi perheväkeä myös vainajain näkymättömiä käsiä\nvarten. Rukous alkoi sanoilla: \"olkaa terveitä, _Inmar, kildisin ja\nkuaz, sekä vorshud udja_, ja te ennen eläneet isät ja äidit, sedät ja\nlapset, kaikki yhdessä tulkaa syömään ja juomaan, olkaa terveitä!\"\nTervehdyksen uhripappi lausui myös elossa oleville. Luut kasattiin\nvanhaan astiaan ja vietiin kodan taakse kedolle, missä ne joutuivat\nkoirien syötäväksi. Kuten muistojuhlissa yleensä votjakit päättelivät\ntässäkin tilaisuudessa koirien ruokahalusta vainajien mielialaa.\n\nVertaillessamme kuala-uhreja ja niiden palvontajärjestystä votjakkien\nnykyisiin muistojuhliin, joita he viettävät asuintuvassaan, huomaamme,\nettä yleisten määräaikaisten muistajaisten nykyaikainen viettotapa ei\nole muuta kuin vanhojen kuala-menojen kertaamista. Vielähän votjakit\nnykyään viettävät muistojuhlaa paitsi perheittäin kotona myöskin\nsuuremman perhekunnan tai suvun kantaisän talossa, jossa suvun kaikkia,\nvarsinkin sen arvokkaampia vainajia yhteisesti muistellaan. Siitä saa\nselityksensä tuo votjakkien omituinen jakaantuminen \"vähän\" ja \"suuren\"\nkualan sukuun. Ei ole siis ainoastaan sattuma, että määräaikaisten\nkuala-juhlien ja yleisten muistajaisten viettoaika on niin lähellä\ntoinen toistaan. Nähtävästi ovat kuala-juhlat ainoastaan nykyisten\nmuistojuhlien vanhempi muoto, missä kanauhrien asemasta on käytetty\nsuurempia kotieläimiä, missä nykyisen uunin ääressä olevan uhrikaukalon\nsijalla on ollut kualan uhrihylly ja vainajain haihtuvan muiston\nsijalla pienet puunuket, jotka varmaankin juhlapäivänä otettiin vakasta\nesille ja asetettiin vihreiden lehväin koristamalle uhripöydälle.\nKumpaistenkin muistajaismenojen eroavaisuudesta on johtunut, että ne\nmeidän päiviimme asti ovat voineet säilyä toinen toistensa rinnalla.\n\nTietolähteiden puuttuessa on vaikeata päättää, milloin _vorshud_\n(\"onnensuojelia\"), jonka nimi uhrirukouksissa tavallisesti esiintyy\nyksikössä, on astunut kualan vanhempien, monien haltiahenkien sijalle.\nKuitenkaan emme erehtyne olettaessamme, että tämä kehitys on voinut\ntapahtua vasta sen jälkeen kuin kodinhaltiain kuvat ovat vieraan\nkulttuurin vaikutuksesta alkaneet hävitä. Että tuo aika jo on\nverrattain kaukana, todistaa _vorshud_-palvonnan yleisyys kaikilla\nvotjakkialueilla. Sama kehitys on huomattavissa muidenkin kansain\nuskonnon historiassa; useista perheen suojelushengistä, penateista jää\naikojen kuluessa jälelle vain yksi ainoa: talonhaltia.\n\nViime aikoina on itse taivaanjumala _Inmar_ tullut kuala-palvonnan\nesineeksi. Hänen nimensä esiintyy jo yhä useammin ja yleisemmin\nvotjakkien rukouksissa _vorshud_ nimen rinnalla. Kolmas\nkualarukouksissa yleisesti ilmaantuva nimi on hämäräperäinen _invu_,\njolla nimellä Aminoff arvelee votjakkien jumaloineen taivaan sadevettä.\nRukouksista, jotka alkavat sanoilla \"_inevue, vorshude_\", näkyy, että\n_invu_ on yhdysperäinen sana, jonka molemmat yhdysosat taipuvat. Siihen\nnähden, että _invu_ nimeä hyvin harvoin enää tavataan, huomauttaa\nWichmann, \"lienee vaikeata saada selville, onko sillä käsitetty\nInmarista riippumatonta jumalaa vai ainoastaan sateessa voimaansa\nosoittavaa taivaan jumalaa, s.o. erityistä taivaan jumalan\nilmestymismuotoa.\" Seikka, joka jonkun verran vaikeuttaa otaksumaa,\nettä _invu_ nimellä jumaloitiin taivaan sadevettä, on kuitenkin se,\nettei vainiouhrien aikana tai muuten sadetta anottaessa milloinkaan\nkäännytä yllämainitun olennon puoleen. Paitsi kualassa rukoillaan sitä\nainoastaan eräässä lehto-palvonnassa, josta seuraavassa tulee puhe,\nmutta kummassakaan paikassa ei sitä palvota erityisesti tai yksinomaan\nsateen aiheuttajana. Sitä paitsi vastustavat tätä olettamusta nimet\nsellaiset kuin _vorshudinvu_ (\"onnensuojelija-invu\") tai _budzim-kuala\ninvu_ (\"suur-kualan invu\"), joissa tällä sanalla näyttää olevan enemmän\ntai vähemmän paikallinen merkitys.\n\n\n\n\nLud-palvonta.\n\n\nSuvun keskistä uhrijuhlaa votjakit viettävät paitsi kodin pyhäköissä\nmyöskin uhrilehdoissa. Selostaessaan heidän uskonnollisia menojaan\neivät venäläiset kirjailijat tavallisesti tee mitään erotusta\nerilaatuisten uhrimetsikköjen välillä, vaan nimittävät niitä kaikkia\nyhteisellä vierasperäisellä nimityksellä \"keremet\". Tämä on varmaankin\naiheutunut siitä, että votjakkien pyhät lehdot sekä ulkomuotoonsa että\nniissä tapahtuvaan uhripalvontaan nähden suuresti muistuttavat\ntoisiaan. Jotkut, kuten Bryzgalov, sanovat keremetiksi edellämainittua\nluidenheittopaikkaakin (_li-kujan-inti_).\n\nKuitenkin lukuunottamatta uhripaikkoja, jotka ovat pyhitetyt yksinomaan\nerinäisten elinkeinojen edistämistä tai taudinhenkien lepyttämistä\nvarten ja joissa erisukuiset henkilöt voivat yhdessä palvoa, votjakit\ntekevät jyrkän erotuksen niidenkin uhrilehtojen välillä, joissa\npalvonta tapahtuu määrätyn suvun tai sukukunnan kesken. Edellisiä\nniistä on miltei joka kylässä, joskus useampiakin yhdessä kylässä,\njälkimäiset ovat harvinaisempia, useimmiten niitä on vain vanhoissa\nemäkylissä, joissa muut ympärillä olevat kyläkunnat käyvät uhraamassa.\nEdellisiä votjakit nimittävät _lud_, jälkimäisiä _budzim kuriskon-inti_\n(\"suuri palvontapaikka\").\n\nSana _lud_ merkitsee yleensä kylän ulkopuolella olevaa vainiota tai\nmetsikköä, mutta erityisesti myös määrättyä uhrilehtoa. Entiseen aikaan\nolivat votjakkien kaikki \"lehdot\" metsään aidattuja. Sellaisina\nkuvailevat niitä vanhimmat käytettävissämme olevat lähteet. Müller,\njoka muita aikaisemmin liikkui votjakkimailla, kertoo uhrilehtojen\nenimmäkseen olleen etäällä sijaitsevissa metsissä. Selostaessaan Ufan\nläänin uhrilehtoja lausuu Pallas, että votjakkien metsiköt, joita he\nvaalivat ja pitävät pyhänä, sijaitsevat tavallisesti kuusikoissa,\nvarsinkin kauniilla paikoilla, missä kasvaa sorjia ja korkeita\nhopea-kuusia. Niin kertoo myös Georgi mainiten samalla, että votjakit\nnimittävät niitä _lud_ nimellä. Sarapulinkin piirissä, kuten\nKoshurnikov tietää, ne ovat olleet metsässä luonnonihanilla paikoilla,\nusein porisevan puron rannalla. Nykyaikana, jolloin metsät\nitä-Venäjällä ovat suuresti vähentyneet, jopa toisin paikoin alkaneet\nkäydä harvinaisiksikin, ovat uhrilehdot paljastuneet salojen kätköistä\nja jääneet hävitetyn metsän muistomerkeiksi aukealle vainiolle. Siten\nkohoaa pakanallisten votjakkikylien lähistöllä siellä täällä upeita\nuhrilehtoja, joiden koskemattomat, korkeat puut opastavat tasangon\ntaivaltajaa.\n\nJo 1700-luvulla, jolloin Müller matkusti votjakkimaan läpi, oli\nuhrilehtoja toisin paikoin paitsi metsissä myös aukeilla mailla.\nKasanin läänissä, missä on korkeita hiekkaharjanteita, ne tavallisesti\nsijaitsevat ylimmällä, kauasnäkyvällä huipulla. Niissä seuduissa, missä\nmetsä on säilynyt meidän päiviimme asti, saattaa lud joskus vieläkin\nolla salon suojassa, niin että vieraan on vaikea sitä löytää. Niin\nkertoo Wichmann olleen asianlaidan Jelabugan piirin Bussurman\nMozhgassa, jossa hän, vaikkei metsä, missä lud sijaitsi, ollut suuri,\nsai sitä oppaansa kanssa kauan etsiä, se kun oli hyvässä piilossa.\nTiheää, raivaamatonta metsää oli joka puolella. Itse uhripaikka oli\nkunnaalla, jota ympäröi pensastunut notko. Aitauksen ympärillä oli\npuita siellä täällä; niinikään oli aitauksen sisäpuolella muutama kuusi\nja lehmus.\n\nSeudun metsän laadusta riippuen saattaa ludissa ilman erotusta kasvaa\nkaikenlaisia puita. On varsin vaikeata päättää, ovatko votjakit yleensä\nsuosineet pyhäköissään toista puulajia enemmän kuin toista, sillä\nmuutamin paikoin on lehto lehtipuinen, toisin paikoin siinä kasvaa\nhavupuita; useimmiten se on sekametsän peittämä. Kuten edellä on\nmainittu, kertovat vanhimmat kirjailijat votjakkien metsikköjen yleensä\nsijainneen kuusikoissa. Behterev sanoo niiden olleen lehmus- tai\nkoivulehtoja. Haruzin tietää niissä kasvavan petäjiä, tammia ja\nlehmuksia. Ostrovskij kertoo, että ne ovat pieniä puuryhmikköjä, joissa\nkohoaa koivu-, lehmus- ja tammipuita; mainittuja puulajeja kertoja\narvelee votjakkien pitävän erityisesti arvossa. Vereshtshagin puhuu\nvainioilla sijaitsevista lehdoista, missä on sekä lehti- että\nhavupuita. Bogaevskij sanoo lyhyesti, että niissä kasvaa kaikenlaisia\npuita.\n\nMissä lud sijaitseekin, metsässä tai aukealla maalla, aina se on\naitauksen ympäröimä ja sitä paikkaa kansa kavahtaa taikauskoisesta\npelosta. Tuskin mitään monista pyhäköistään votjakit arastelevat siihen\nmäärään kuin viimeksimainittua. Kukaan ei lähde lehtoon turhan vuoksi,\nei edes juhlapäivänä uhriantimetta. Karjaa ei sinne lasketa, sieltä ei\nsaa taittaa oksaa, ei edes tikkua tuoda kotiin, kaikenlainen meluaminen\non siellä ankarasti kielletty eikä ludiin pujahtavaa otustakaan saa\nmetsästäjä pyydystää. Naiset ja lapset sitä tykkänään karttavat;\npuhumattakaan siitä, että he astuisivat sinne jalallaan, he jo\nohikulkiessaankin sen arasti sivuuttavat. Muukalaisen ei myöskään sovi\npyhäkköön astua. Ken ludin haltiaa loukkaa, sitä kohtaa ehdottomasti\nrangaistuksena jokin onnettomuus. Votjakit tietävät kertoa useita\nvaroittavia esimerkkejä. Vasiljev sanoo, että kun eräs kirkonpalvelija,\njoka oli mennyt ludiin sieniä poimimaan, aikoi sieltä palata, pidätti\nhänet joku näkymätön mahti, niin että hänen oli jätettävä sienet sinne\npäästäkseen pois lehdosta vahingoittumattomana. Sama kertoja mainitsee\nmyös, mitenkä sotilaalle tapahtui, joka vieraassa seudussa oli oppinut\nhalveksimaan esi-isiensä menoja; hän näet vetoa lyömällä kerskasi\nkaatavansa ludista puut kärsimättä siitä vahinkoa, mutta kun hän oli\ntukit tuonut kotiin ja alkoi rakentaa, löi hän kirveellä jalkaansa ja\nhänen hevosensa, jota hän oli käyttänyt puiden vedättämiseen, katosi.\nVielä pelottavamman esimerkin tietää Buch mainita eräästä venäläisestä,\njoka hakkasi puun ludista; tämä heti paikalla sairastui ja kuoli,\nvieläpä koko hänen perheensä myöhemmin sairastui kuolemantautiin.\nPotanin kirjoittaa Jelabugan piirissä uskottavan, että sitä, joka\ntaittaa oksan pyhäköstä, karhunhaahmoinen \"keremet\" rankaisee. Hyvin\nyleinen votjakkien keskuudessa on usko, että jos ludista kaataa puun,\nsyntyy raemyrsky, ja jos sen polttaa tuvassa, syttyy rakennus palamaan.\nAitaus, joka ympäröi lehdon, on joko riuku- tai lauta-aita, joskus se\non puunoksista punottu. Samoin kuin sen tekotapa, vaihtelee sen korkeus\njonkun verran eri seuduissa. Pyhäkköön johtaa tavallisesti pienoinen\npuusaranoilla kääntyvä lautaportti, joka on auki ainoastaan uhrin ajan.\nPortin suunta vaihtelee siihen määrään, ettei sen sijoittamiseen nähden\nvoi olettaa mitään erityistä ilmansuuntaa noudatetun. [Samoin ei voi\nhuomata, että itse lehdon asema kylään nähden noudattaisi määrättyä\nilmansuuntaa.] Tavallisesti se sijaitsee sillä lehdon sivulla, joka on\nkylään tai kylästä johtavaan tiehen päin. Wichmann näki Jelabugan\npiirin Bussurman Mozhgassa ludin, jonka aitaus oli kaksiosainen.\nSisempään osastoon astuu ainoastaan ludin hoitaja ja hänen apulaisensa.\nTässä osastossa oli tulisija ynnä pöytä uhrilihoja varten.\nEtuosastossa, johon rahvaskin pääsee, oli pöytä yleistä ateriaa varten.\nSamasta votjakkipiiristä kertoo Potanin, että keremet-aitauksen\nsisäpuolella oli vielä nurkka erikseen aidattu. Sitä pyhäkön osaa ei\nsaanut tyhjin käsin lähestyä, jotakin oli välttämättä vietävä uhriksi.\nKertoja huomauttaa, että jos esim. isä poikansa kera meni sinne, ei\nollut kylliksi, että isä vei uhrin, vaan pojankin oli jotakin vietävä.\nSiinä tapauksessa, että hän oli seurannut isäänsä lehtoon ilman uhria,\ntuli hänen jäädä esiaitaukseen.\n\nWichmannin muistiinpanoissa mainitaan lisäksi eräs harvinainen\nlud-muoto, jossa suuremman aitauksen keskellä vielä on vähempi.\nKaikkein pyhimpään, jossa on uhrialttari, saattavat ainoastaan\nuhripapit astua.\n\nSamoin kuin ludin porttiin ei sen tulisijaankaan nähden huomaa\nerityistä ilmansuuntaa noudatetun. Eräässä kylässä Sarapulin piirissä\nkertoo Buch tulisijan olleen etelän eli kylän puolella, mutta\nhuomauttaa samalla, että se yhtä hyvin saattaa olla missä hyvänsä.\nToisinaan näkee ludissa useampiakin tulisijanjälkiä, joskus on niitä\npyhän lehdon aitauksen ulkopuolellakin.\n\nUseimmissa ludeissa, joita tämän kirjoittaja näki matkoillaan, ei ollut\nmitään esinettä, aitausta lukuunottamatta, joka erityisesti olisi\nvoinut kiinnittää huomiota. Ainoastaan muutamissa pyhäköissä tapaa\njonkun lahoamaisillaan olevan penkin, sammaltuneen jakkaran tai kapean\npöydän, joita votjakit palvonnan aikana käyttävät uhrialttarina.\nUhripöytä on useimmiten sijoitettu jonkun paksun, satavuotisen puun\njuurelle, jossa uhripapin on tapana lukea rukouksensa. Näyttää siltä\nkuin votjakkien lehtopalvonta keskittyisi erityisesti jonkun vanhemman\nuhripuun juurelle. Niin kertoo Buch Sarapulin piiristä, että lehdon\nkeskellä oli vanha puu, jonka alaoksat olivat katkotut, jotta helpommin\nvoi päästä sen ääreen. Puun ympärillä oli lehdossa aukea paikka. Samoin\nsanoo Bogaevskij, että votjakit kokoontuivat uhraamaan lempipuun\nsiimekseen. Haruzin tietää lisäksi, että jokaisella votjakilla oli\nludissa oma puunsa, jonka ääressä hän toimitti palvontaansa, kukin\nrukoili erikseen, polvistuen uhripuunsa juurelle. Puun rungon sanoo\nkertoja palvojien koristaneen kuusenhavuista tai koivun lehvistä\ntehdyllä seppeleellä tahi sitomalla siihen erivärisiä kangastilkkuja\ntai nauhoja. Haruzinin tieto on kuitenkin ainoa laatuaan. Puhumattakaan\nsiitä, että votjakeilla uhrilehdossa olisi ollut kullakin oma erityinen\npalvontapuunsa, ei kertojan mainitsemia uhrivöitä näe edes vanhaan\nyhteiseen uhripuuhun kiinnitettävän. Jos tällainen harvinainen tapa\ntodella on joillakuilla votjakeilla ollut olemassa, muistuttaa se\ntsheremissien vastaavaa tapaa; nämä uhrilehdoissaan sitovat uhrivöitä\npalvontapuiden ympärille.\n\nEntiseen aikaan ja vielä nykyään, joskin harvoin, on ludissa lisäksi\nollut vähäinen kodan tapainen rakennus, jota votjakit kutsuvat\n_lud-kualaksi_. Rakennuksia pyhissä metsiköissä kertoo jo Müller\nnähneensä. Tekemättä erotusta votjakkien, tsheremissien ja tshuvassien\nkeremet-palvonnan välillä hän mainitsee, että kaikki kolme kansaa\nlaativat lehtonsa siten, että he aitaavat ympyräisen paikan, rakentavat\nsen keskelle pystytettyjen paalujen päälle puisen katoksen sekä\nasettavat katoksen alle pöydän ja muutamia penkkejä. Shestakov tietää\nGlazovin piirissä olleen metsään rakennettuja, kodan tapaisia pyhäkköjä\n(keremet). Rakennuksesta, joka oli keremetille pyhitetty, kertoo myös\nVereshtshagin Sarapulin piiriä koskevassa kuvauksessaan. Hän sanoo sen\nmuistuttaneen suuresti suur-kualaa, mutta siinä ei ollut pyhimyksen\nkuvaa, vaan sen sijalla punainen oravannahka. Pyhäkkö sijaitsi metsän\nkätkössä, keskellä oli kolme tulisijaa ja nurkassa penkin tapainen\npöytä. Pöydällä oli kolme tuohivakkaa, kuppeja, lusikoita y.m.\nuhriesineitä. Jos viimeksimainittu rakennus todella, kuten näyttää, oli\nlud-kuala, eroaa se muista samanlaisista siinä, että tässä kertojan\nsanoista päättäen oli kolme tulisijaa. Tavallisesti ei lud-kualassa\nainakaan Kasanin läänissä ole sellaista ollenkaan. Mielenkiintoinen\ntässä suhteessa on Gavrilovin teoksessa oleva kuvaus, joka koskee\nMamadyshin piirin Novaja Utshan lud-kualaa. Rakennus sijaitsee\naitauksen keskellä. Niin hyvin ludin portti kuin kualan ovi ovat itää\nkohti. Rakennuksen sisässä on pöytä, kaappi ja hylly. Tulisija on\nlehdossa kualan oikealla puolella. Saman piirin Staraja-Jumjassa\nvalokuvasin lud-kualan. Se on pikkuruinen, asuttavaksi kelpaamaton\nmaja, jonka katto on taaksepäin viettävä. Kualan vähäinen ovi on samoin\nkuin ludin portti lännen eli kylän puolella. Rakennuksessa ei ole\nmitään esineitä lukuunottamatta oikeanpuolisessa peränurkassa olevaa\nlautahyllyä. Tulisija on kodan ulkopuolella, sen ja portin välisellä\nalalla. Vanhukset tietävät kertoa, ettei kuala entisinä aikoina ollut\ntyhjä kuten nykyään, vaan sitä käytettiin pyhien uhriastiain,\npyyhinliinojen, rahojen y.m. säilytyspaikkana. Vanhat sortuneet puut,\njoiden rungot mätänevät maassa koskemattomina, osoittavat, että\nvotjakit tässä pyhäkössä ovat palvoneet jo monta miespolvea.\n\nNykyaikana ovat kuala-rakennuksella varustetut ludit jo käyneet\nharvinaisiksi. Lehdoissa, joissa perimätieto kertoo sellaisia olleen,\nei enää ole mitään muistomerkkiä olemassa. Mamadyshin piirissä kuulin\nväitettävän, ettei lud-kualassa, miten paljon se muuten muistuttikin\nkoti-kualaa, ole milloinkaan ollut tulisijaa. Kualojen ynnä osaksi myös\nludin aitausten nykyiseen häviämiseen on ennenkaikkea vaikuttanut\nmetsien puute ynnä siitä johtunut puiden kallistuminen.\n\nMainitsimme jo alussa, että votjakit palvovat ludissa suvuttain. Samoin\nkuin rukous-kualan menee ludinkin palvontavelvollisuus sukuperintönä\nisältä lapsille. Toisen suvun jäsenet eivät milloinkaan tule palvomaan\ntoisen suvun lehtoon. Lud saattaa kuulua yhdelle tai useammalle\nperheelle, koko kylän muodostavalle suvulle, joskus parille tai\nuseammalle kylälle yhteisestikin. Jos kylässä on useampia lud-sukuja,\non sen läheisyydessä yhtä monta ludia. Gavrilov mainitsee eräässä\nMamadyshin piirin kylässä olleen neljä ludia. [Näyttää kuitenkin siltä,\nkuin yksi kertojan mainitsemista ludeista olisi n.s. vozho-inty, josta\nmyöhemmin tulee puhe.] Samoin kertoo Wichmann olleen laidan Malmyzhin\nKushketissa. Pienissä votjakkikylissä niitä tavallisesti on ainoastaan\nyksi tai pari. Wichmann kertoo myös olevan kyliä, joissa ei ole ludia\nollenkaan. Tämä saattaa toisinaan johtua siitä, että kylän asukkaat\npalvovat jossakin naapurikylän ludissa, sillä uutiskyläläiset eivät\naina heti perusta itselleen uutta uhrilehtoa, vaan käyvät yhä edelleen\npalvomassa vanhan emäkylän ludissa. Niin lausuu Bogaevskij Sarapulin\npiirin votjakeista, että eri kyläkunnat palvovat yhdessä ja samassa\nludissa siinä tapauksessa, etteivät votjakit eri seutuihin siirtyessään\nperusta itselleen uusia uhrilehtoja. Tämä on tullut tavaksi varsinkin\nmetsättömillä seuduilla, missä jo alkaa käydä vaikeaksi uuden\nuhrilehdon perustaminen. Ettei kylän lud aina ole sen rajojen\nsisäpuolella, saattaa lisäksi johtua siitä, että uhrilehto, joka\nmonesti on hyvin vanha, on ollut olemassa ennen nykyisiä kylänrajoja.\n\nJos kylässä on useampia ludeja, pidetään muutamilla votjakkialueilla,\nkuten Kasanin läänissä, vanhinta niistä suurimmassa arvossa ja\nerotukseksi muista sitä nimitetään nimellä _budzim-lud_ (\"suuri lud\").\nSiinä palvovien lukumäärä on tavallisesti paljoa suurempi kuin muiden\nkylässä olevien ludien ja siinä on votjakkien vanhan tavan mukaan myös\nollut kuala-rakennus, jota vähempiin uhrilehtoihin ei aina ole ollut\ntapana rakentaa. Paitsi arvon perustuksella nimittävät votjakit ludia\nmyös sen paikan tai iän mukaan. Mamadyshin piirin Srednij Kumor\nnimisessä kylässä on kaksi ludia, joista toista kutsutaan _vuzh lud_\n(\"vanha lud\"), toista _vil' lud_ (\"uusi lud\"). Useimmiten lud kuitenkin\nsaa nimen vartiastaan tai perustajastaan.\n\nItäisten votjakkien uutiskylissä on tavallisesti yhtä monta ludia kuin\nkuala-sukua. Niin on esim. Birskin piirin Staraja Kyrgassa neljä\nsuku-kualaa ja neljä ludia, joista viimeksimainittujakin kyläläiset\nkuten suku-kualojaan nimittävät niissä palvovien sukujen nimillä:\n_mozhga-lud, sat'sa-lud_ j.n.e. Joskus on uutiskylässä, jos sinne\nmuuttaneet suvut ovat hyvin pieniä, vaikkakin niillä kullakin on oma\nsuku-kualansa, ainoastaan yksi yhteinen lud. Tässä tapauksessa ovat\nmyöhemmin saapuneet siirtolaiset suostuneet palvomaan ensiksi tulleen\nsuvun perustamassa lehdossa. Niin on esim. Birskin piirin Kaimashebash\nnimisessä kylässä kolme suur-kualaa, mutta vain yksi ainoa lud, jossa\nkaikki kolme kuala-sukua palvovat. Kuitenkin kukin suku palvoo\nerikseen, ja noudattaa palvoessaan omia tapojaan.\n\nUseat piirteet kuala- ja lud-palvonnassa muistuttavat siis toinen\ntoistaan. Olemme maininneet, että itäisten votjakkien keskuudessa\nkuala- ja lud-suvutkin usein ovat samoja. Kutsutaanpa ludia usein vielä\nkuala-suvun nimitykselläkin. Tämä on kuitenkin vain satunnaista. Niillä\nvotjakkialueilla, missä vanha asutus ja olot ovat vakiintuneet, eivät\nne perheet, jotka palvovat yhdessä ja samassa rukous-kualassa, silti\naina palvo yhdessä ja samassa ludissa. Niin esim. Mamadyshin piirin\nSrednij Kumor nimisessä kylässä on yksi _budzim-kuala_, mutta ludeja,\nkuten jo ennen on mainittu, on kaksi. Joskus saattavat saman\nsuur-kualan palvojat jakaantua vielä useampaan Zud-sukuun. Toisinaan on\nasianlaita päinvastoin. Esimerkkejä siitä luettelee Bogaevskij\nSarapulin piiristä mainiten, että Juska nimisessä kylässä on kaksi\nludia, joista toisessa palvoo kolme kuala-sukua, toisessa yksi.\nPurgassa on myös kaksi ludia; toisessa uhraa kaksi, toisessa yksi\nkuala-suku.\n\nKuala-palvontaa muistuttaa lud-palvonta siinäkin suhteessa, että\nviimeksimainitunkin pyhäkön vartian virka, jonka yleinen nimitys on\n_lud-ut'is_ (\"ludin-vartia\"), menee sukuperintönä isältä pojalle. Tämä\ntapa on yhtä yleinen kaikilla votjakkialueilla. Ostrovskij kertoo\nKasanin läänistä, että kullakin metsiköllä (keremet) on oma vartiansa,\njoka yksin toimittaa uhritoimitukset ja jonka virka menee suoraan\nsuvussa perintönä. Wichmann sanoo Urzhumin piirissä olleen tapana, että\nkun ludin-vartia vanhenee, antaa hän ludin hoidon lempipojalleen\ntaikka, jollei semmoista ole, jollekin toiselle suositulleen, joka\ntietysti myös kuuluu ludin palvojiin. Behterev kirjoittaa, että pyhä\nvirka menee perintönä, mutta silloin kun ludin-vartialla ei ole\nperillistä, tulee uhripapiksi joku sukulaisista, jonka yleinen\nsukukokous päättää. Näin on asianlaita itäistenkin votjakkien\nkeskuudessa. Sarapulin piiristä on Bogaevskijlla mielenkiintoinen\ntieto, hän sanoo näet, että samoin kuin _tuno_ (tietäjä) tainnoksiin\nasti tanssittuaan määrää kuala-papit, samoin lud-papitkin määrätään.\nMyös Vasiljev kertoo tapauksen, jolloin ludin-vartia halutessaan erota\nvirastaan kääntyy tietäjän (_tuno_) puoleen, joka loitsimalla antaa\nhänelle vastauksen.\n\nViimeksimainittu kertoo lisäksi, että lud-uhreihin Sarapulin piirissä\nottaa virkailijoina osaa kolme toimitusmiestä nim. _ludut'is, tere ja\npart't'shas. Lud-ut'is_ on ylipappi ja päähenkilö. Hänen virkansa on\npanna kuntoon kaikki, mitä uhrissa tarvitaan. Hän vuodattaa kumyshkan\nja oluen uhrikuppeihin, samoin liemen ja lihan, tarjoaa ne terelle sekä\nrukoilee. _Tere_ on ut'isin apulainen, hänen päätehtävänsä on olla\nuhri-isäntänä. _Part't'shas_ teurastaa ja nylkee uhrieläimet ja\nmuullakin tavalla palvelee ut'ista. Kaikki kolme yhdessä puhdistavat\nuhrilihat, keittävät ne ynnä rukoilevat. Eteläisillä votjakkialueilla\nei ole erityistä _tereä_ olemassa, sitä vastoin on siellä ludin-vartian\napulaisina pari, joskus useampiakin _part't'shasia_.\n\nMitään erityistä virkapukua ei _lud-ut'isilla_ ole. Kuitenkin häneltä\nvaaditaan, että hänen pukunsa uhritilaisuudessa on siisti ja puhdas.\nVereshtshagin sanoo, että keremetin uhripappien tulee välttämättömästi\nolla puettuina valkoiseen mekkoon, päässä pitää olla valkoinen lakki ja\njaloissa puhtaat hattarat ynnä uudet niinivirsut. Puhtautta vaaditaan\nmyös ludissa palvovalta yleisöltä. Saunassa kylpemättä ei uhrilehtoon\nole kenenkään lupa astua. Sitä, joka rikkoo tätä sääntöä vastaan,\nlud-haltia rankaisee lähettämällä tauteja tai muuta onnettomuutta.\n\nLudin votjakit perustavat itselleen useista eri syistä. Wichmann sanoo,\nettä lud-henkeä ruvetaan palvelemaan siinä tarkoituksessa, että\nvapauduttaisiin jostakin kovasta taudista. Mamadyshin piirissä\nkerrottiin, että eräs paikkakunnan uhrilehdoista oli perustettu siitä\nsyystä, että lud-haltia oli näyttäytynyt unessa, vaatinut lehdon\nperustamista sekä samalla osoittanut, minne se oli laadittava. Aamulla\nherättyään unennäkijä meni heti metsään ja aitasi hänelle osoitetun\npaikan. Useimmiten votjakkiperheet perustavat uuden ludin muuttaessaan\nuutisviljelijöinä vieraaseen seutuun tai siirtyessään toisiin kyliin,\njotka sijaitsevat siksi kaukana kotikylästä, että siellä palvominen käy\nhankalaksi. Uhrilehtoa ei kuitenkaan voi perustaa minne hyvänsä, vaan\nsen perustamisessa on noudatettava määrättyjä menoja. Buch kertoo\nSarapulin piirissä kuulleensa, että uusi lud-paikka on tietäjän avulla\nvalittava. _Tuno_ astuu nuoren varsan selkään, jolla ei ennen\nmilloinkaan ole ajettu, ja ajaa ohjaksitta metsään päin. Missä varsa\ntällöin pysähtyy, siihen perustetaan lud. Tavallisesti votjakit\nkuitenkin, huomauttaa kertoja, pitävät silmällä, ettei pyhäkkö tule\nolemaan liian kaukana kylästä. Samanlaisen tavan mainitsee Vasiljev\nsamasta piiristä. Myös Jelabugan piirikunnassa, kuten Jelabuzhskij\ntietää, määrää _tuno_ tarpeen tullen pyhäkön piirtäen miekalla piirin\nvalitsemansa palvontapaikan ympäri.\n\nUudessa uhripaikassa ei kuitenkaan ryhdytä palvomaan ennenkuin sinne on\ntuotu haltia vanhasta emäludista. Haltian tuominen tapahtuu samalla\ntavalla kuin _mudor_-häissä. Niin kertovat itäiset votjakit, että\nheidän esi-isänsä perustaessaan ludeja vieraaseen seutuun toivat\nmukanaan tuhkaa kotikylän lehdosta. Samoin mainitsee Bogaevskij, että\nkun _tuno_ on määrännyt uhripaikan, muutetaan pyhäkkö sinne\njuhlallisesti häämenoilla. Päätoimitus on tuhan tuominen vanhasta\nrukouspaikasta uuteen, jossa se asetetaan uuden tulisijan paikalle.\nKeremet-häistä puhuu, vaikka tosin omituisella tavalla, myös\nOstrovskij. Eräillä Malmyzhin piirin votjakeilla vilja kasvoi huonosti.\nUkot tuumivat kadon syytä, kunnes päättivät, että keremet oli\nikävissään. Jotta se ilahtuisi, oli sille hankittava vaimo. He sopivat\nerään toisen kylän kanssa keremetin naittamisesta. Yöllä Pietarin\npäivän tienoissa asianomaiset lähtivät kolmivaljakolla kulkusten\nhelistessä, kuten häämatkalle ainakin, sanottuun kylään. Juhlasaattue\najoi suoraa päätä lehtoon, jossa kaiken yötä juhlittiin ja\nherkuteltiin. Vasta seuraavana aamuna tapahtui itse päätoimitus, s.o.\nhääkulkue palasi kotikylään tuoden mukanaan neliökyynärän kokoisen\nturvekappaleen, mikä oli vieraan kylän keremetistä lohkaistu. [Vrt.\nturvekappaleen saattamismenoja votjakkien mudor-häissä käytettyyn\ntapaan tuoda multaa vanhasta uuteen kotiin.]\n\nNiin pian kuin lud on virkaansa vihitty, on se pyhäkkö, jossa\nvuotuisesti on palvottava. Tämä ei ole ainoastaan ludin perustajan,\nvaan myös hänen jälkeläistensä pyhä velvollisuus. Miropoljskij sanoo,\nettä vaikka venäläiset ovat hävittäneet ludin, niin votjakit palvovat\nedelleen pyhän lehdon paikalla. Ken määrätyt uhrit laiminlyö, sitä\nlud-haltia kovasti rankaisee, votjakit näet pitävät tätä ankarana ja\nvaateliaana henkenä.\n\nLudissa asuvaa haltiaa nimitetään eri paikoin eri nimityksillä.\nYleisin, kaikilla votjakkialueilla tunnettu on _lud-kuzo_\n(\"lud-isäntä\") Jotkut nimittävät sitä myös nimellä _lud-asaba_\n(\"lud-herra\"). Muutamin paikoin näyttää lehdolla ja siinä asuvalla\nhengellä olevan sama (_lud_) nimitys. Venäläisten kanssa puhuessaan\nvotjakit nimittävät sekä uhrilehtoa että siinä asuvaa henkeä\n\"keremetiksi\", mutta tätä nimitystä _ludista_. ei heillä milloinkaan\nole tapana käyttää omassa keskuudessaan. Aminoff väittää ludissa\npalvottavan vielä edellämainittua hämäräperäistä _invua_. Georgi sanoo,\nettä votjakit nimittävät keremet-haltiaa rukouksissaan nimellä \"Saltan\ndjes\" (\"hyvä Saltan\"). Samoin tietävät muutamat myöhemmänkin ajan\nkirjailijat häntä nimitettävän: \"Dzets Sulton\", joskus myös \"Sultan\".\nViimeksimainitulla nimityksellä kuulin itäistenkin votjakkien\nlud-haltiaa palvovan. Jotkut kertovat lud-haltiasta puhuttavan vielä\npaholaisen nimityksillä _lud-shaitan_ ja _lud-peri_, mutta\nymmärrettävää on, etteivät votjakit tällaisia nimiä ole käyttäneet\nlud-haltiaa palvoessaan.\n\nViimeksimainittu nimittämistapa on varmaankin johtunut siitä, että\nlud-haltiaa monissa paikoin pidetään pahana olentona. Niin kertoo\nShestakov, että keremet-metsikkö on pahalle hengelle pyhitetty. Samoin\nmainitsee Miropoljskij, että votjakit nimittävät _lud_ nimellä pahaa\njumaluutta. Bogaevskij sanoo, että _lud_ on hirveä ihmisten kiusaaja.\nMyös Wichmann kertoo votjakkien vakuuttaneen hänelle, että lud-uhrit\ntoimitetaan pahalle hengelle ja että tämän uhripaikan \"rukouksissa ei\nmuistella jumalaa\".\n\nViimeksimainittu seikka ei kuitenkaan riitä osoittamaan, että lud\nvotjakkien alkuperäisen käsityksen mukaan olisi ollut ehdottoman paha\nolento. Sellaisiksi ovat pakanalliset haltiat usein muuttuneet vasta\nkorkeampien uskontojen vaikutuksesta. Vielä nykyään on votjakeilla\ntoisin paikoin parempiakin käsityksiä lud-haltiasta. Jo Potanin\naikoinaan huomauttaa, että \"keremet\" on \"jumala\" ja ettei sitä\nmitenkään saa sekoittaa _shaitaniin_. Samoin väittää Jelabuzhskij\nvastustaessaan Gavrilovin ja Smirnovin olettamusta, jotka kumpikin\npitävät lud-haltiaa paholaisena, että ainakin Jelabugan piirin votjakit\nnimittävät sitä jumalaksi. Samoin huomauttaa Bogaevskij, että monet\nkirjailijat sanovat ludia pahaksi, ja totta onkin, että tämä on vaativa\nja ankara haltia, mutta samalla se antaa ihmisille myös menestystä,\njoskus suuressakin määrin. Toisessa paikassa sama kertoja esittää\nuhrilaulun, minkä sanat kuuluvat: \"Dzets Sulton otti vastaan meidän\nuhrimme, lupasi antaa hyvän kesän ja helpoittaa meidän työtämme\".\nLisäksi viitattakoon itse \"dzets Sulton\" (hyvä Sulton) nimitykseen,\njoka selvästi osoittaa, ettei yksinomaan onnettomuutta ja pahaa\ntuottavasta haltiasta voi olla kysymys.\n\nLud-haltian vakituinen asuinpaikka on hänelle pyhitetty lehto. Itäiset\nvotjakit, jotka yhä edelleen pitävät lud-haltiaa suuressa arvossa,\nuskovat tämän pyhän toimituksen aikana oleskelevan uhrialttarin\nääressä. Bogaevskij sanoo lud-haltian asustavan pyhässä puussa, jonka\nympärille palvojat juhlapäivänä kokoontuvat. He ovat tuntevinaan sen\nolopaikan oravien, näätien ynnä muiden eläinten jäljistä. Useimmiten\nilmaantuu lud-haltia votjakkien saduissa ja käsityksissä ihmisen\nmuotoisena. Miropoljskij tietää niitä olevan monta, ne ovat mies- ja\nnaispuolisia, menevät naimisiin ja synnyttävät lapsia. Tavallisesti ne\nilmaantuvat ihmisille tatarin näköisinä. Kun lud-haltia ilmestyy uniin,\nennustaa se onnettomuutta, tavallisesti tautia, joskus saattaa se\nkuitenkin ennustaa myös kivuista parantumista. Miropoljskij kertoo\nerään votjakkiukon sairautensa aikana nähneen, miten hänen tupaansa\ntuli lukitusta ovesta puoliyön aikana yksi nais- ja kaksi miespuolista\ntataria, jotka jonkun ajan perästä suhisten kuin tuuli katosivat katon\nläpi. Usko, että lud-henki näyttäytyy tatarin puvussa, on yleinen\nkaikilla votjakkialueilla.\n\nMuutamat kirjailijat kertovat votjakeilla entisaikaan olleen ludissa\nmyös jonkinlaisia pyhiä kuvia, joista muistomerkkejä vielä\nmyöhempänäkin aikana muka on ollut olemassa. Behterev mainitsee, että\nvotjakit palvonnan aikana asettivat lehtoon (lud) karkeasti veistetyn\nkuvan (idol), joka oli hevosen tai muun eläimen muotoinen riippuen\nsiitä, mitä keremet kulloinkin vaati. Ostrovskij lausuu, ettei\njumalankuvaa enää missään ole olemassa, mutta muistomerkit siitä, että\nniitä entiseen aikaan olisi käytetty, eivät vieläkään ole tykkänään\nhävinneet. Kirjailija kertoo erään votjakkiukon muistaneen, mitenkä\nuhraajat yleisen uhrin aikana ottivat puusta tuohen, käärivät sen\nteuraan nahkaan ja asettivat maahan. Vjatkan lääninlehdessä vuodelta\n1861 puhuu nimetön kirjoittaja myös keremetissä olleesta\nuhrilaatikosta. Hän sanoo, että uhripappi asettaa uhrieläimen\nkarvavärin mukaan mustan tai punaisen kangastilkun laatikkoon, joka on\npyhäkön keskellä olevaan kuuseen ripustettu, uskottaen yksinkertaisia\nvotjakkeja, että itse \"keremet\" on tilkun sinne asettanut.\nVereshtshagin, kuten jo on mainittu, puhuu keremet-pyhäköstä, jossa ei\nollut pyhimyksen kuvaa, vaan sen sijalla punainen oravannahka.\n\nMainitut muistomerkit ovat kuitenkin liian vajavaisia osoittaakseen,\nonko votjakkien ludissa aikoinaan ollut kuvia ja millaisia ne\ntodellisuudessa ovat olleet. Epäilemättä ne kuitenkin, jos niitä, kuten\nluultavaa on, on ollut olemassa, ovat olleet ihmismuotoisia. Eläinten\nkaltaiset kuvat, joista Behterev puhuu, ovat pikemmin olleet\nuhriantimia kuin varsinaisesti jumalankuvia. Joka tapauksessa ovat\nylläolevat tiedot arvokkaita muistomerkkejä votjakkien omasta\nkäsityksestä, että lud-haltiaa aikoinaan on kuvissa palvottu. Miten\nvaikeata luonnonlasten todella on kuvitella henkeä, joka ei olisi\njollakin tavalla aineeseen sidottu, osoittaa Bogaevskijn mainitsema\nSarapulin piirin etelä-osaa koskeva kertomus, jossa esitetään, mitenkä\nvotjakit kerran olivat niin masentuneet ulkonaisista vastoinkäymisistä,\nettä he pitivät liian raskaana lepyttää keremetiä uhreilla ja siksi\npäättivät hyljätä sen. Eräs tatari suostuikin 15 ruplan hinnasta\nkuljettamaan keremetin pois kooten mukaansa kaikki lehdossa olevat\nuhrikapineet. Mutta votjakkien harras toivomus ei kuitenkaan\ntoteutunut, sillä yhä edelleen keremet heitä vaivasi. Kansan mielestä\nse johtui siitä, ettei tatari ollut vienyt uhrikapineita tarpeeksi\nkauas, vaan heittänyt ne kylän pelloille.\n\nSamoin kuin kualassa votjakit palvovat ludissakin paitsi satunnaisista\nsyistä myös vuotuisina määräaikoina. Uhriajat vaihtelevat jonkun verran\neri paikoissa, mutta milloinkaan ei ole tapana viettää yleistä\nlud-juhlaa talven aikana. Aleksandra Fuchs kertoo Kasanin läänissä\nuhratun kesällä Pietarin päivän tienoissa. Samoin sanoo Miropoljskij,\njota vastoin Gavrilov mainitsee ludissa uhratun syksyllä marraskuun\n8:ntena. Mamadyshin piirissä kuulin nykyään uhrattavan yksinomaan\nsyksyllä, mutta entisinä aikoina oli palvottu myös kesällä ennen\nheinäntekoa. Sarapulin piirissä, kuten Koshurnikov kertoo, uhrattiin\nkeremetille keväällä ennen tou'on tekoa. Haruzin mainitsee votjakkien\nmenevän lehtoon (lud) keväällä helluntain jälkeen. Bogaevskij väittää\nlud-juhlaa vietettävän viikkoa jälkeen Pietarin päivän; Vasiljev kaksi\nkertaa vuodessa, nim. syksyllä sekä kesällä ennen heinäntekoa;\nVereshtshagin mainitsee kokonaista kolme uhriaikaa: keväällä kyntämisen\njälkeen, kesällä Pietarin päivän tienoissa sekä syksyllä peltotöiden\npäätyttyä. Jelabugan piirissä palvotaan Jelabuzhskijn tietojen mukaan\nkerta kesällä heinänteon edellä ja Wichmannin mukaan kahdesti vuodessa,\nkeväällä ja syksyllä. Osan piirissä on toisilla tapana uhrata kaksi\nkertaa vuodessa, kesällä Pietarin päivän tienoissa ja syksyllä ensi\nlumen tullessa. Toiset uhraavat ainoastaan kesällä. Birskin piirissä\nuhraaminen tapahtuu kesällä ja syksyllä, kumpaisenakaan aikana ei itse\npäivä ole sen lähemmin määrätty, vaan riippuu sukukokouksen\npäätöksestä. Mainituista uhriajoista näyttää siis enimmän käytännössä\nolleen kaksi, nim. kesällä ennen heinäntekoa ja syksyllä ulkotöiden\npäätyttyä.\n\nSatunnaisia uhreja votjakit toimittavat ludissa jokaisen onnettomuuden,\nvarsinkin vaikean taudin kohdatessa, jonka tietäjä (_tuno_) ilmoittaa\naiheutuvan siitä, että _lud-kuzo_ haluaa uhria. Niin kertoo Wichmann,\nettä ludille uhrataan paitsi vuotuisia uhreja myös jonkun kovan\ntaudinkohtauksen sattuessa. Samoin kirjoittaa Rytshkov, että votjakit\netsivät keremetiltä vapautusta taudeistaan, jolloin _tuno_ ilmoittaa,\nmillainen eläin kulloinkin on uhrattava. Niin kertoo myös Behterev\nvotjakkien toimittavan satunnaisia uhreja perheonnettomuuksien kuten\nsairauden sattuessa, jolloin _tuno_ ilmoittaa, mitä keremet vaatii.\nMiropoljskij sanoo, että votjakit uhraavat varsinkin siinä tapauksessa,\nettä joku omaisista on tullut mielisairaaksi. Ostrovskij tietää\nlisäksi, että lud-henkeä lepytetään paitsi ihmisen sairastuessa myös\nkarjataudin, viljankadon y.m. johdosta. Vasiljev liittää edellisiin\nvielä erään uhraamissyyn, nim. avio-onnen edistämisen. Pääasiallisin\nuhrin aihe on sairaus, useimmiten vaikea sisällinen tauti, jonka yksin\n_tuno_ voi tietää, ja jota votjakit syystä, että se on lud-hengen\nlähettämä, nimittävät _lud-mizh_ (\"lud-tauti\").\n\nErilaisia ovat tiedot myös siitä, minä vuorokauden hetkenä lud-uhrit\novat toimitettavat. Tämä koskee niin hyvin määräaikaisia kuin\nsatunnaisia uhreja. Muutamat kirjailijat kertovat, että ludissa\nuhrataan yön aikaan. Niin mainitsee Vereshtshagin Sarapulin piiristä,\nettä Pietarin päivän tienoissa tapahtuva uhri toimitetaan yöllä. Samoin\nkertoo Wichmann, että lud-palvonta Bussurman Mozhgassa ei tapahtunut\npäivällä, niinkuin tavalliset uhrit vaan yön aikana. Yleisintä on\nkuitenkin että lud-uhrit toimitetaan päivällä, monesti jo ennen\npuoltapäivää. Niin kertoo Aleksandra Fuchs Kasanin läänissä ja Buch\nSarapulin piirissä olleen tapana. Päivän aikaan tapahtui myös\nGavrilovin kuvauksessa kerrottu lud-palvonta. Itäiset votjakit\naloittavat lud-uhrin tavallisesti auringon ollessa korkeimmillaan.\nOlisiko yönaikainen uhritapa eräillä votjakkialueilla ehkä johtunut\nvain uhritoimituksen salaamisen halusta?\n\nKun lud-suku on keskenään sopinut uhripäivästä, ryhdytään\njuhlavalmistuksiin. Ennen kaikkea on uhrikansan peseydyttävä ja\npukeuduttava alusvaatteita myöten puhtaaseen pukuun. Gavrilov kertoo,\nettä ludin-vartia lämmittää saunan määrättynä päivänä ja kutsuu sinne\nkaikki ne, jotka aikovat mennä pyhään lehtoon palvomaan.\n\nUhrivalmistuksiin kuuluu myös uhrirahan sekä ruokalahjojen keruu.\nBogaevskij sanoo, että Sarapulin piirissä on tapana tuoda jo juhlan\naattona joko ludin-vartialle tai terelle, riippuen siitä kuka heistä\nasuu asianomaista lähempänä, kupillinen jauhoja. Ken haluaa tuo\nmukanaan myös munia. Jauhoista keitetään olut, munista ja jauhoista\nvalmistetaan ohukaisia. Vasiljev kertoo, että uhrivieraat tuovat\nludin-vartialle paitsi jauhoja myös hunajaa, voita ja munia. Edeltäpäin\nkerätään myös rahat uhrieläinten ostamista varten. Tilitys toimitetaan\nsiten, että niinipuiseen pirkkaan piirretään joko kunkin ludissa\npalvovan perhekunnan puumerkki tai henkilöjen luku talojen\njärjestyksessä, ja näiden kohdalle merkitään roomalaisin kirjaimin\nmaksettu rahamäärä.\n\nMamadyshin piiriä koskevassa kuvauksessa kertoo Gavrilov; että ludin\npalvojat saapuvat juhlapäivän aamuna pyhäkön vartian luo tuoden\nmukanaan viisi kakkua ja pullollisen viinaa. Kun kaikki ovat saapuneet,\nvalmistaa ludin-vartia aterian, kattaa pöydän, ottaa käteensä kakun ja\nkääntyen läsnäolevien puoleen kysyy: \"veljet, onko teillä lupauksia\nludille; jos niin on, niin antakaa!\" Ne, jotka syystä tai toisesta ovat\ntehneet lupauksen, pesevät lupaamansa rahat sekä pistävät ne kakkuun,\njota _lud-ut'is_ kantaa kädessään. Rahaa tuovat muutkin läsnäolevat,\nvaikkeivät olekaan tehneet varsinaista uhrilupausta. Kun rahat ovat\nkerätyt, asettaa ludin-vartia kakun pöydälle ja alkaa tämän jälkeen\nkoota luvattuja uhrieläimiä, jotka useimmiten ovat kotilintuja, hanhia\ntai sorsia. Pestyään niiden jalat hän asettaa ne lattialle. Jos lintua\npuistattaa, niin votjakit uskovat, että _lud-kuzo_ odottaa uhria. Sen\njälkeen ludin-vartia pistää kakkuun kaikki kerätyt rahat, ottaa leivän\nkäteensä ja asettuu kasvot etelään päin. Samoin asettuvat muutkin\nleipineen hänen selkänsä taakse. Nyt aletaan rukoilla seuraavin sanoin:\n\"_osto Inmar_, leivällä ja suolalla me muistelemme Esembain ludia...\"\n[Gavrilov huomauttaa, että vaikka votjakit uhraavat pahalle hengelle,\nmainitsevat he kuitenkin Jumalankin nimen pysyäkseen hänenkin\nsuosiossaan.] Rukouksen jälkeen istuutuu uhrikansa pöytään ja alkaa\naterioida. Kerätyt rahat (_l'ugez_) tulevat sekä ludin että sen vartian\nhyväksi, mutta mitenkään ei niitä saa käyttää ludin-vartian tyttärien\ntarpeisiin, sillä muuten heidän silmänsä saattaisivat kipeytyä.\n\nGavrilovin kuvauksessa tapahtuu lupausuhrien keruu siis ludin-vartian\ntuvassa; yleisimmän tavan mukaan se kuitenkin toimitetaan itse\nuhrilehdossa.\n\nKun kaikki esivalmistukset ovat päättyneet, alkaa varsinainen\nuhripalvonta. Ainoastaan vanhemmat mieshenkilöt lähtevät ludiin.\nUhrissa tarvittavat ruuat sekä astiat, padat, kaukalot y.m. viedään\nmukana sekä myöskin uhrieläimet, sillä, kuten jo Aleksandra Fuchs\nhuomauttaa, \"keremet\" vaatii aina veriuhrin. Kun joukko on saapunut\npyhäkön portille, tervehtii se ludin haltiaa paljastamalla päänsä,\n_lud-ut'is_ itse aukaisee portin ja astuu ensimäisenä lehtoon, muut\nseuraavat hiljaisina hänen jäljissään. Aluksi on nuotio sytytettävä,\nmikä tavallisesti tehdään vanhan tulisijan paikalle. Polttopuiksi ja\nsytykkeiksi votjakit käyttävät lehdossa olevia sortuneita puita,\nlahonneita kantoja tai maahan karisseita oksia. Pyyhinliinat, joita\nlehtoon tuodaan käsien pyyhkimistä varten, ripustetaan puiden oksille.\nUhripöytä, joka ludissa säilytetään tai on tuotu sinne ainoastaan\ntoimituksen ajaksi, katetaan vihreillä oksilla, joita kesällä karsitaan\nkoivu-, syksyllä kuusipuista. Oksien yli levitetään vielä valkoinen\npöytäliina, jolle sen jälkeen ladotaan mukana tuodut leivät ja\npannukakut. Siinä tapauksessa, että ludissa palvovien lukumäärä on\nhyvin suuri, asetetaan uhriruuat maahan ruohikolle, johon kunkin\nperheen puuvadin alle on levitetty valkoinen liina.\n\nMuutamin paikoin, kuten Mamadyshin piirin Oshtorma Jumjassa, menevät\nuhrilehtoon ainoastaan _lud-ut'is_ ja _part't'shasit_ ynnä ne henkilöt,\njoiden on toimitettava lupausuhri, mutta muu uhrikansa asettuu\njuhlimaan aitauksen ulkopuolelle.\n\nEnnenkuin ryhdytään teurastukseen, tapahtuu tavanmukainen uhrikoetus.\nSelkään teuraalle, jonka ehdottomasti tulee olla koskettamaton,\nvirheetön ja yksivärinen eläin, valetaan päästä alkaen vihreiden\nlehvien läpi raikasta lähdevettä. Tämä toimitus, jonka aikana\nludin-vartia hiljaa rukoilee, tapahtuu useat kerrat, kunnes eläintä\nalkaa puistattaa, mikä votjakkien käsityksen mukaan on merkkinä siitä,\nettä uhri on _lud-kuzolle_, otollinen. [Samanlainen uhrikoe on\nkäytännössä myöskin tshuvasseilla.]\n\n\"Merkin\" saatuaan uhripapit ryhtyvät teurastamaan uhrieläintä. Jalat\nsidotaan yhteen, eläin kaadetaan vasemmalle kyljelleen ja veri\nvuodatetaan poikkileikatuista kaulasuonista eläintä sitä ennen\ntainnuttamatta. Teurastamisen aikana ludin-vartia rukoilee hartaasti\npuoliääneen uhrileipä kädessä. Niin pian kun uhri on teurastettu,\nnyljetään nahka ja lihat paloitellaan määrätyllä tavalla. Jos\nuhriteuraita on useampia, keitetään kunkin lihat erikseen eri\nkattiloissa. Entiseen aikaan, kuten joskus vielä nykyään, asetettiin\nsuurempien kotieläinten tärkeimmät ruumiinelimet muista lihoista\nerilleen. Niin tietää Behterev, että uhriteuraan korvat, sydän, keuhkot\nja suolet keitettiin erikseen ja, kun ne olivat kypsyneet, asetettiin\nerityiseen kuppiin. Samoin lausuu Buch, että sydän, keuhkot ja maksa\nkeitettiin toisessa, muut lihat toisessa kattilassa.\n\nUhrin päätoimitus eli itse uhrilihojen pyhittäminen lud-haltian\nkäytettäväksi tapahtuu ludissa samoin kuin kualassa kahdella eri\ntavalla. Osa heitetään tuleen (_tilaskon_), osa asetetaan sellaisenaan\njumalien saatavaksi (_vile mit'son_).\n\nNykyaikana näyttää tuliuhri kaikissa votjakkien palvontamenoissa\nastuneen etusijalle. Jo Müller mainitsee, että votjakit uhratessaan,\nennen kuin he ryhtyivät aterioimaan, heittivät tuleen vähäisiä osia\nkeitetyistä lihoista, kuten korvat, silmät, jalat y.m.; samoin he\nmenettelivät sydämen, suolien, ja muiden sisälmysten kanssa. Pallas\nkertoo itäisistä votjakeista, että he polttivat uhrieläimen veren sekä\nvatsassa olevan rasvan ynnä luut. Georgi sanoo, että lihan jälkeen\nuhrattiin myös ohukaisia, hunajaa ja juomaa, joita jokaista \"tona\"\n(_tuno_) asetti vähäisen tuleen lausuen: \"tuli, saata ne _Inmarille_\".\nSamoin kertoo Behterev että, paitsi lihaa, viskattiin tuleen myös\nleipää ja munaa, olutta ynnä kaikkea muuta, mitä votjakit tuovat\nuhrilehtoon. Jos savu uhriantimien palaessa nousi ylöspäin, pitivät\nvotjakit sitä hyvänä uhrimerkkinä. Wichmann sanoo ludille uhrattaessa\nheitettävän tuleen paitsi uhriteuraan verta myös palasia eläimen\nsydämestä, maksasta, nokasta, kaviosta y.m. Gavrilov lausuu Mamadyshin\npiirissä olleen tapana, että ludin-vartia, sen jälkeen kuin uhrilihat\novat keitetyt, ottaa lihapalan, lusikallisen puuroa ynnä pikarillisen\nviinaa ja heittää ne tuleen. Samassa piirissä kuulin kerrottavan, että\nludissa uhrattaessa heitetään tuleen, paitsi kumyshkaa ja leipää, pala\nuhriteuraan keitettyä sydäntä, kieltä, huulta ynnä ruuan tähteet ja\nluut. Yleinen tapa kaikilla votjakkialueilla on vuodattaa uhrieläimen\nveri heti teurastettaessa tuleen. Tämä on tehtävä koivunlehvien tai\nkuusenhavujen läpi.\n\nTuleen heittämisen ohella toimitetaan useissa kuitenkin myös _vile\nmit'son_ uhri. Sitä varten votjakit valmistavat pyhäkköön pienen\npöydäntapaisen uhrialttarin. Vasiljev kertoo, että ludissa uhrattaessa\ntehdään jonkun vanhan puun juurelle koivunoksista pieni pöydän tapainen\nuhrialttari, joka katetaan liinalla. Buch mainitsee uhripöytää\nnimitettävän _vile mit'son dzhek_. Aminoff sanoo ludissa olleen\n\"ylösojentamislaudan\" (_vile mit'son pul_), jolle asetettiin\nkoivunlehviä. Sen tarkemmin hän ei selitä, missä ja minkämoinen tämä\nlauta oikeastaan oli. Itäisten votjakkien keskuudessa oli minulla\ntilaisuus nähdä monenlaisia sekä koivunoksista valmistettuja että myös\njakkaran tai pöydän tapaisia uhrialttareja (_dzhek_), jotka kesällä\nkatetaan koivun-, syksyllä kuusenlehvillä. Oksien päälle levitetään\ntavallisesti vielä valkoinen liina. Alkuperäisempi tapa on asettaa\nuhriantimet uhripuun oksalle. Eräässä pienessä Birskin piirin Mozhgan\nnaapurikylässä, missä ludissa ei ole puita, on tapana pystyttää maahan\nuhraamisen ajaksi nuori koivu, jonka oksiin sidotaan ohukaisvati.\nJoskus asetetaan _vile mit'son_ uhri maahan valkoiselle liinalle.\n\nNykyaikana on yleisesti tullut tavaksi asettaa uhrialttarille\nainoastaan leipää, ohukaisia, joskus myös vähäisen hunajaa ja voita.\nEntiseen aikaan, jolloin leipäuhreilla ei ollut yhtä suuri merkitys,\noli _vile mit'son_ antimena etupäässä lihaa. Niin kertoo Georgi, että\nkun liha oli kiehunut, asetettiin siitä uhripöydälle osa, jota\nnimitettiin \"korkeaksi uhriksi\" (vilam mitscham). Samoin mainitsee\nVasiljev, että uhrialttarille asetettiin paitsi pannukakkuja myös\nuhriteuraan lihaa. Kumpikaan kertoja ei lähemmin mainitse, mitä lihan\nosia uhrialttarille asetettiin.\n\nOmituisen tavan, joka voinee luoda valoa alkuperäisempään _vile\nmits'on_ uhriin, mainitsee Vasiljev Sarapulin piiristä. Hän kertoo näet\nvotjakkien käyttävän ludissa palvoessaan koivunvitsoja, joista yhteen\nhe pujottavat uhrieläimen sisälmyksiä, s.o. palasen päätä, sydäntä,\nkeuhkoa, maksaa y.m. lihaa. Esineen päähän, minkä nimi on\n_shat'shi-her_, sidotaan vielä pätkä pehmitettyä niintä, johon\nkiinnitetään hopeinen rengas tai sormus. Näin ollen tämä uhriesine\nmuistuttaa piiskaa. Palvottaessa pitää ludin-vartia oksista eli\nvarresta ja _tere_ niinirihmasta eli siimasta kiinni. Sen enempää emme\nsaa kirjailijan esityksestä tietää, mihin tarkoitukseen tätä esinettä\non käytetty tai käytetään, joka siihen kiinnitetyistä lihapaloista\npäättäen oli uhrilahja. Luultavasti se nykyisenä aikana uhrimenojen\nloputtua poltettiin nuotiossa, mutta tuskinpa asian laita on ollut sama\nentisinä aikoina.\n\nItäisillä votjakeilla on lehdoissa uhrattaessa tapana rakentaa\ntulisijan kohdalle vielä eräänlainen uhriteline, joka kesällä on\nrakennettava nuorista koivuista, mutta lehdettömänä aikana kuusipuista.\nSe on rakennettu ikäänkuin padan kannattimeksi, kuitenkaan ei siihen\nnykyään uhripataa ripusteta. Pystyssä olevien puiden ja samoin myös\npoikkipuun latvaan jätetään vihreitä lehviä. Poikkipuun tyvipuoli on\nsuunnattava sitä ilmansuuntaa kohti, jonne uhripapin kasvot rukouksen\naikana ovat käännetyt. Samalla on se siellä, missä erityinen uhripuu on\nolemassa, aina kohdistettu tähän ynnä sen juurella olevaan\nuhrialttariin päin. Siinä tapauksessa, ettei erityistä uhripöytää ole\nkäytettävissä, pannaan uhrileipä maahan valkoiselle liinalle, joka aina\non levitettävä etumaisen pystypuun juurelle. Mainitun puun viereen\npystytetään silloin myös pienoinen vesa, joka vitsalla kiinnitetään\nedelliseen ja jonka välttämättömästi tulee olla samaa puulajia kuin\nitse uhriteline. Mikä merkitys tällä vesalla alkujaan on ollut, ei\nnykyinen polvi enää osaa selittää, mutta siinä suhteessa se on\nhuomattava, että votjakit kutsuvat sitä nimityksellä _vile mit'son-ner\n(vile mits'on-oksa_). Kuten Vasiljevin mainitsemaan oksaan ei tähän\nkuitenkaan nykyään mitään uhriantimia kiinnitetä.\n\nLisäksi on vanhemman ajan uhritapaa omiansa valaisemaan vielä se\nseikka, että itäiset votjakit nimittävät niitä uhriteuraan elimiä,\njoita useilla mainitun kansan alueilla on tapana keittää eri\nkattilassa, _vile mit'son_ lihoiksi. Sellaisina pitävät Birskin piirin\nasukkaat uhriteuraan päätä, sydäntä, kaulaa, oikeanpuolista etumaista\nolkavartta ynnä kolmea saman puolen kylkiluuta, joita yksinomaan uhrin\ntoimittajat ja vanhimmat uhrivieraat saavat nauttia. Niitä lihoja ei\nnaisten milloinkaan sovi maistaa. Nykyään leikataan niistä pieniä\npaloja tuleen viskattavaksi, mutta niiden nimitys osoittaa ilmeisesti,\nettä entinen uhritapa on ollut toinen. Me voimme kuvitella\nedellämainittujen muistomerkkien perustuksella, että _vile mit'son_\nlihapalat ennen muinoin pujotettiin puusta leikattuun oksaan ja\nsellaisena kiinnitettiin uhripuuhun. Arvokas tiedonanto, joka on\nomiansa olettamustamme tukemaan, on Buchin teoksessa, jossa kerrotaan\nSarapulin piirissä olleen tapana, että uhripappi paitsi tuleen asettaa\npalan uhriteuraan sydäntä, keuhkoa ja maksaa uhrialttarin lehville.\nPäättäen siitä, että myös lappalaisilla on uhratessaan ollut tapana\nleikata pieniä lihapaloja uhriteuraan tärkeimmistä elimistä sekä\npujottaa ne pieneen vitsaan uhripuuhun kiinnitettäväksi, voimme\nolettaa, että tämä uhritapa on ollut käytännössä jo Suomensuvun\nyhteisaikana.\n\nEntiseen aikaan ovat _vile mit'son_ antimet varmaankin jääneet\nkoskemattomina uhripaikkaan. Nykyään kun itse uhrilahjat ovat\nmuuttuneet, on tullut tavaksi, että uhripappi juhlamenojen päätyttyä\nottaa uhrialttarille asetetut ruuat sekä nauttii ne joko yksin tai\napulaistensa, joskus muidenkin vanhimpien juhlavieraiden kera. Vasiljev\nsanoo, että vielä niistäkin osa heitetään tuleen.\n\nLudissa, jossa kuala-rakennus on olemassa, asetetaan _vile mit'son_\nanti kualan nurkkahyllylle. Gavrilov kertoo, että ludin-vartia\ntullessaan lehtoon ottaa kakun ja hunajakupin, menee kualaan ja asettaa\nuhriantimet siellä olevaan kaappiin. Vähän ajan perästä hän ottaa ne\nsieltä, asettaa pöydälle, pian tarttuu niihin uudelleen ja alkaa\nrukoilla. Rukouksen luettuaan hän tuo leivän ja hunajan kualasta ja\njakaa läsnäolevien kesken, jotka heti alkavat niitä maistella. Staraja\nJumjassa, missä, kuten edellä on kerrottu, lud-kuala myös on olemassa,\nei nykyään toimiteta ludissa ollenkaan _vile mit'son_ uhria, vaan\nainoastaan _tilaskon_. Voinee kuitenkin olettaa, että uhriantimet\ntäälläkin on entiseen aikaan asetettu kualan nurkkahyllylle, sillä jos\nlud-haltioista, kuten on luultavaa, kerran on ollut olemassa kuvia, on\nniitä varmaankin uhriastiain ja rahojen kera säilytetty itse kualassa.\nSiihen viittaa varsinkin se seikka, että votjakit pitävät lud-kualaa\nerittäin pyhänä ja peloittavana paikkana, jonne ei kenenkään muun kuin\nludin-vartian sovi astua.\n\nKun lud-haltialle on annettu sille tuleva uhriosa, jakavat\n_part't'shasit_ lihan ynnä puuron, jota toisin paikoin myös\nuhrilehdossa valmistetaan, jokaisen ludissa palvovan perhekunnan kesken\nasettaen kunkin lautaselle yhtä suuren ruokamäärän. Sen jälkeen\nistuutuu kukin kedolle ruokakuppinsa ääreen aterioimaan. Sarapulin\npiirissä, jossa on olemassa erityinen juhla-isäntä _tere_, on tapana,\nettä _ut'is_, sen jälkeen kuin hän on polttanut osan uhriantimia,\nkantaa lihan ja kumyshkan terelle, joka istuu oksista valmistetun\npöydän ääressä. _Tere_ ja vanhukset, jotka istuvat hänen rinnallaan\npöydässä, alkavat ensiksi maistella uhrilihaa. Vasta sen jälkeen\n_part't'shasit_ jakavat sitä muillekin läsnäoleville niiden\nperhekuntien luvun mukaan, jotka ottavat osaa uhriin.\n\nSyömisen päätyttyä asettuu uhrikansa riviin ja ludin-vartia rukoilee\npuoliääneen. Rukouksen sisältö vaihtelee eri paikoissa riippuen\nennenkaikkea uhraajien satunnaisista tarpeista. Miropoljskij sanoo,\nettä votjakit rukoilevat lud-haltiaa suojelemaan heitä rakeista,\nmyrskyistä, taudeista ynnä kaikesta pahasta. Jokaisen pyynnön jälkeen,\njonka uhripappi esittää, painaa polvillaan oleva uhrikansa otsansa\nmaahan ja lausuu: \"amin\". Joskus on lisäksi ollut tapana kohottaa\nuhrijuhla-tunnelmaa kielisoittimella. Haruzin tietää votjakkien syövän\nja juovan lehdossaan uskonnollisen virren kaikuessa, jota guslilla\nsäestetään. Georgin mukaan palvojat vielä lähtiessään lehdosta\nkumartavat syvään keremettiin päin ja sanovat: \"elä onnellisena ja\nsuojele meitä\".\n\nMitä ludissa noudatettuun palvontasuuntaan tulee, huomaa siinäkin,\nkuten monissa muissa votjakkien uhrimenoja koskevissa seikoissa,\ntapoja, joista toiset saattavat polveutua myöhemmältä, toiset\naikaisemmalta ajalta. Olemme jo kuala-uhrien yhteydessä maininneet,\nettä votjakit varsinkin eteläisillä alueilla ovat viime aikoina yhä\nyleisemmin omaksuneet tatarien rukoussuunnan. Tämä on tullut tavaksi\nmyös ludissa palvottaessa. Jo Pallas tietää kertoa, että votjakit\nrukoilevat keremetissä kasvot etelään päin. Georgi sanoo samoin: \"ut'is\nasettaa teuraat ja muut uhrit keremetissä tulen ääreen etelää kohti ja\nsanoo: Inmar, Saltan djes, me uhraamme sinulle punaisen oriin tai\nvalkean lampaan viljankorjuun vuoksi, vapauta meidät taudeista, tee\nmeidät rikkaiksi, anna terveyttä, siunaa hallitsijaa\".\n\nHyvin yleinen viime aikoihin asti on edellisen ohella ollut tapa\nkääntyä uhrirukouksen aikana auringonnousuun päin. Niin kertoo jo\nMüller, että votjakit ja tsheremissit kääntävät rukouksen aikana\nkasvonsa itää kohti. Siinä asennossa uhripappi, joka seisoo kansan\nedessä, kumartaa maahan asti, samoin tekevät ne, jotka seisovat hänen\ntakanaan. Myös Jelabugan piirin votjakkien sanoo Potanin rukoilevan\n\"Sultania\" kasvot itään päin. Samoin kertoo Buch Sarapulin piirin\nvotjakeista.\n\nVielä kolmattakin uhrisuuntaa ovat votjakit noudattaneet ludissa\npalvoessaan. Bogaevskij kertoo, että Sarapulin piirissä on ludissa\npalvottu länteen päin käännetyin kasvoin. Samoin kuulin olevan tapana\nBirskin piirin Mozhgassa.\n\nMitä uhriruuista jää syömättä, on votjakeilla tapana kerätä liinaseen\nkotolaisille vietäväksi. Niin kertoo jo Georgi, että jäljelle jäänyt\nliha vietiin kotiin, jossa se nautittiin yhdessä vaimojen ja lasten\nkera. Samoin sanoo Gavrilov, että ruuan tähteet kannettiin kylään,\njossa niitä naisetkin saattoivat nauttia. Vasiljev tietää, että\nuhrilihan ja -liemen loppu viedään vielä samana iltana uhrimenojen\npäätyttyä ludin-vartian taloon, minne kaikki kylän asukkaat miehet,\nvaimot ja neidot kokoontuvat. Vaimot tuovat tullessaan myös kumyshkaa.\nUhripapit maistelevat juomaa sekä laulavat uhrilauluja, joiden sanat\nkuuluvat: \"_lud-asaba_ on toivottanut rauhaa ja suonut siunauksensa\".\nLihan tähteet, pannukakut ynnä muut ruuat jaetaan juhlavieraiden\nkesken. Usein jatketaan kylässä pitoja vielä pari, joskus kolmekin\npäivää.\n\nVarhaisimpina aikoina ei uhrilihan jätteitä näytä niinkuin nykyään\nkuljetetun kylään. Siitä on todistuksena Müllerin lausunto, että\nvotjakit ja tsheremissit keittävät ja syövät koko uhrieläimen yhdellä\nkertaa, sillä he pitävät syntinä, jos pienikin osa jää syömättä, sen\nvuoksi he kutsuvat niin paljon ihmisiä uhritilaisuuteen, että kaikki,\nmitä on keitetty, loppuisi.\n\nUhriteurasten syötäväksi kelpaamattomat osat, kuten luut, poltetaan\nnykyään juhlamenojen päättyessä, nahat ja lintujen höyhenet myy\nludin-vartia enimmän tarjoavalle; rahat säilytetään ludille kuuluvana\nomaisuutena seuraavaan juhlaan.\n\nEntiseen aikaan on näiden jätteiden kanssa toisin menetelty. Pallas\nkertoo itäisten votjakkien ripustavan härkien ja lampaiden päät sekä\nhevosen koko luurangon keremetissä olevaan puuhun, mutta ei nahkoja,\njotka viedään kotiin ja myydään. Samoin kertoo Georgi huomauttaen, että\nnahat saa \"tona\", jolla hän tarkoittaa uhripappia. Vereshtshagin, joka\nkuvailee Sarapulin piirin tapoja, sanoo, että luut kannetaan metsään.\nSamoin tietää Bogaevskij, että luut kerätään niinikoppaan, jonka _tere_\nmuutamien muiden henkilöjen seurassa vie vähän matkan päässä\nsijaitsevan kuusen juurelle. Sinne kannetaan myös riuvut, joissa\nkattilat riippuivat uhritoimituksen aikana.\n\nSamoin kuin Georgi sanoo Haruzin, että uhriteuraan nahka tulee\nuhripapin hyödyksi. Behterev tietää, että nahka joko heitetään tuleen\ntai ottaa uhripappi sen itselleen. Ennen vanhaan näyttää kuitenkin\nnahatkin ripustetun uhrilehdon puihin. Niin kertoo Müller, että\nvotjakit ripustivat puihin kaikenlaisia nahkoja ja asettivat ne\ntavallisesti puiston itäpuolelle tammeen tai koivuun, joita puita he\npitivät suurimmassa arvossa. Missä venäläiset varastivat nahat, siellä\noli tapana paloittaa ne veitsellä. Samoin kertoo Ostrovskij uhrinahkoja\npuihin ripustetun, mutta huomauttaa samalla, että nykyään on tämä tapa\nhyljätty syystä siitä, ettei edes nahkojen paloittaminen ole suojellut\nniitä varkailta.\n\nNykyään ei enää missään votjakkipyhäkössä huomaa uhrinahkoja\nriippumassa, niinkuin vielä usein itäisten tsheremissien uhrilehdoissa;\nsitä vastoin olen useissa paikoin Osan ja Birskin piirikunnan ludeissa\nnähnyt uhripuissa kokonaisia luurankoja, joita niihin on niiniköysin\nripustettu. Varovaisuus, jota votjakit noudattavat uhrilihoja\npaloitellessaan, jottei yksikään luu särkyisi, sekä huolellisuus, jota\nhe osoittavat niitä sitoessaan toisiinsa luonnollisessa järjestyksessä,\njohtunee käsityksestä, jonka Behterev sanoo heillä olevan, että se,\nmitä keremetin kunniaksi teurastetaan, ei kuole, vaan menee elävänä\ntämän olopaikkaan.\n\nHuomattava piirre votjakkien lud-palvonnassa on lisäksi kynttiläin\nkäyttäminen. Jo Aleksandra Fuchs kertoo Kasanin läänin votjakeista,\nettä he keremetille uhratessaan kiinnittivät puuhun useita\nvahakynttilöitä. Puhuessaan lud-palvonnasta lausuu Gavrilov, että\nludin-vartia teki palavasydämisiä tuohuksia, sytytti ne sekä asetti\nlud-kualassa olevan pöydän etelänpuoleiselle reunalle. Sarapulinkin\npiirin votjakkien kertoo Bogaevskij sytyttäneen ludissa olevan kuusen\neteen kynttilöitä. Myös Vasiljev sanoo heillä olleen tapana asettaa\nkotitekoinen vahakynttilä uhrialttarille. Tämä tapa on ollut yleinen\nBirskinkin piirin votjakeilla. Uhrieläimet, joita votjakit teurastavat\nviettäessään juhlaa lud-haltiain kunniaksi, ovat paikkakunnan tavoista\nja kansan varallisuudesta riippuvaisia. Bytshkov kertoo heidän\nteurastaneen keremetille uhriksi mustan lampaan, jonka he ostivat\nyhteisillä varoilla. Pahasin mukaan uhrattiin keremet-juhlassa ruskea\nhevonen, härkä, lammas, hanhi ja sorsa. Tästä tiedonannosta ei\nkuitenkaan voi varmasti päättää, onko lud- vai muusta lehtopalvonnasta\nkysymys. Georgi sanoo votjakkien uhranneen ruskean hevosen ynnä\nvalkoisen lampaan. Aleksandra Fuchs tietää keremetille uhratun lampaita\nja lintuja, samoin Wichmann. Shestakov sanoo, että silloin kun koko\nkylä uhraa, on uhrieläimenä hiirakko hevonen, mutta perhekunnan\nuhratessa varsa tai lintu. Vereshtshagin mainitsee edellisten eläinten\nlisäksi vielä vuohen. Samoin kuin Rytshkov, kertovat Buch ja Vasiljev,\nkumpikin Sarapulin piiristä, että lud-haltialle uhrattiin\nmustavillainen lammas. Vielä nykyään ovat hevosuhrit itäisillä\nvotjakeilla varsin yleisiä, muilla votjakkialueilla ovat lud-uhrit sitä\nvastoin vähäpätöisempiä: lammas, hanhi tai sorsa. Tämän myöhemmän\nlaiminlyömisen korvaamiseksi, mitä uhriantimiin tulee, on toisin\npaikoin tapana jonkun määrätyn ajan kuluttua viettää lud-juhlaa\nrunsaammin uhrein. Niin vietetään esim. Mamadyshin piirin Oshtorma\nJumjassa joka kuuden vuoden päästä _kuat' ar vesaskon_ nimistä\nlud-juhlaa, jolloin uhrieläiminä pitää olla hiirakko varsa, lammas ja\nhanhi. Kylän väki tulee silloin runsaslukuisena uhripitoihin tuoden\nmukanaan juomaa, leipää, suolaa ja ryynejä.\n\nSatunnaisissa uhreissa määrää uhrieläimet _tuno_. Vjatkan\nlääninlehdessä v:lta 1861 kerrotaan, että \"pappi\" ennen uhritoimitusta\nmenee metsässä olevaan rukouspaikkaan, jonne kukaan muu ei saa astua,\nja tutkii siellä itsekseen, millainen eläin on uhrattava. Sellainen\nuhriteuras on sitten hankittava mistä hyvänsä. Joskus tietäjä määrää\nuhriteuraaksi sen näköisen eläimen, joka hänellä sattuu olemaan\nitsellään ja ottaa siitä silloin erittäin kalliin hinnan. Behterev\nlausuu, että aluksi rajoitutaan vain uhrilupauksen tekemiseen. Se\ntapahtuu siten, että _tuno_ käärii muutamia vaskirahoja riepuun sanoen:\n\"näillä rahoilla, keremet, ostan sinulle hevosen, anna sairaalle\nelämä\". Sitten hän panee riepuun myös vähäisiä hopearahoja sanoen:\n\"hopeilla kaunistan hevosesi harjan\". Lisäksi hän sirottaa siihen\njauhoja lausuen: \"paistanpa vielä leivänkin, kun vain suot sairaalle\nterveyden\". Riepumytty sidotaan sen jälkeen kodan kattoon. Tällaisia\nlupausmyttyjä kertoo kirjailija samassa kodassa olevan kymmenen ja\nenempikin. Jollei tauti siitä tule helpommaksi, merkitsee se, että\n\"keremet\" vaatii heti uhrin ja määrätyn värinen eläin on silloin kohta\nmarkkinoilta ostettava.\n\nTavallisesti tapahtuu lupausuhri _lud-kuzolle_ yksinkertaisemmin eli\nsiten, että ludin-vartia, niin pian kuin hän saa asiasta tiedon, käy\npihallaan tahi itse pyhäkössä leipä tai puurokuppi kädessä palvomassa\npyytäen sairaan nimessä, että _lud-kuzo_ leppyisi sekä odottaisi,\nkunnes sairaalla on tilaisuus toimittaa aikomansa uhri. Joskus lupaus\non vielä uudistettava ennen varsinaista uhria. Pihalla rukoillessa ovat\nludin-vartian kasvot aina käännettyinä sinne päin, missä lehto\nsijaitsee.\n\nMonet seikat votjakkien lud-palvontaan liittyvissä menoissa ja\nkäsityksissä osoittavat ilmeisesti, että se on läheisissä tekemisissä\nvainajainpalveluksen kanssa. Sellaisia piirteitä ovat, paitsi että\n_lud-kuzo_ ilmaantuu uniin ihmisen muotoisena, jo se seikka että hän on\nmäärättyyn alueeseen sidottu, jonka ulkopuolella ei hänelle voi uhria\ntoimittaa. Vainajainpalvelukseen viittaa sitä paitsi votjakkien\nkäsitys, että lud-haltiaa on palvottava suvuttain ja että ludin-vartian\nviran tulee mennä perintönä isältä pojalle tai, siinä tapauksessa,\nettei perillistä satu olemaan, on tietäjän määrättävä viranperillinen.\nItse palvontamenoissa on muutamilla seuduin säilynyt vanha manalan\nhengille omistettu, länteen päin kohdistuva uhraamissuunta ynnä mustat\nuhrieläimet, joita Sarapulin piirin votjakit ovat pyhittäneet\n_lud-kuzolle_, mitkä piirteet ovat epäämättömästi vainajainpalvontaan\nkuuluvia.\n\nToinen kysymys on, onko tämä uhripalvonta votjakeilla omaperäinen vai\nvieraan kulttuurivirtauksen tuoma. Se seikka, että votjakit uskovat\nlud-haltian ilmaantuvan unissa tatarin muotoisena, on viittauksena\nsiihen, että tämän haltian palvominen olisi tullut heille naapurien\ntaholta. Sitäpaitsi on huomattava, että votjakit käsittävät\nlud-palvonnan ennen kuuluneen myös tatarien pakanuudenaikaisiin\nuhrimenoihin. Bogaevskij kertoo mielenkiintoisen tarinan Sarapulin\npiiristä, jossa puhutaan, miten votjakit alkoivat ludia palvoa:\n\"Entiseen aikaan, kun tatareilla ei vielä ollut nykyistä uskontoaan,\nrukoilivat nämäkin ludia. Mutta kääntyessään muhametinoppiin heitä\nkiellettiin käyttämästä jumalanpalveluksessa kynttilöitä ja sen vuoksi\noli heidän hyljättävä lud. Lud tuli alakuloiseksi, lähti vaeltamaan\npitkin maailmaa tavattoman kauniine liinoineen sekä itki sanoen: ken\nminut ottaa vastaan, kuka minua palvoo, sille minä annan loppumattoman\nnnen. Silloin tyhmä votjakki kauniin pyyhinliinan lumoamana alkoi\nsitä palvoa.\" -- Erään toisen tarinan mukaan tatarit kerran teurastivat\nhevosen ludille, mutta uhriteuraan pään he heittivät metsään, votjakit\nhuomasivat sen, ottivat pään ja siitä asti he ovat ludia palvoneet.\n\nLisäksi on lud-palvonnan vieraita piirteitä votjakkien usko, että\nlud-palvonnassa on ehdottomasti puhtautta noudatettava, koska\n_lud-kuzo_ ei voi sietää vähintäkään epäsiisteyttä; samaten heidän\nkäsityksensä, ettei ludin-hoitajan sovi syödä sianlihaa. Sitäpaitsi\nsaattaa sitä osoittaa myöhäisperäinen hevosuhri, joka erityisesti\nliittyy lud-palvontaan. [Vielä nykyään, kuten Vereshtshagin huomauttaa,\novat votjakit tietoisia siitä, ettei heillä entisinä aikoina ole ollut\ntapana uhrata hevosia.]\n\nVotjakkien perimätietoa, että lud-uhria vastaava palvonta on heidän\nnaapurikansoilleenkin ollut tunnettu, tukevat historialliset tosiasiat.\nNykyään emme tosin enää muhametinoppiin kääntyneillä tatareilla tapaa\nvastaavia uskomuksia, -- jälkiä niistä näyttää vielä viime vuosisadan\nalkupuoliskolla kyllä olleen olemassa --, mutta votjakkien\npakanallisilla naapurikansoilla tsheremisseillä ja tshuvasseilla on\nsamanlaatuinen lehtopalvonta yhä edelleen käytännössä. Tshuvassit\nnimittävät niin hyvin lud-pyhäkköä vastaavaa puistoa, kuin siinä asuvaa\nhaltiaa \"kirämät\" nimellä. Tällä nimityksellä palvovat myös kristityt\ntatarit, jotka enemmän kuin heidän muhametinuskoon kääntyneet\nkansalaisensa ovat säilyttäneet pakanuudenaikaisia peruja,\nkostonhimoista ja vaateliasta henkeä. Sana \"keremet\", joka arapian\nkielessä merkitsee \"pyhää, koskematonta\", lienee alkujaan ollut itse\npyhäkön eli uhrilehdon nimitys, vaikka se myöhemmin on tullut\nmerkitsemään myös pyhäkössä asuvaa henkeä. Että tshuvassien \"kirämät\"\nvastaa votjakkien lud-haltiaa, osoittaa parhaiten lud-palvonnassa\nilmaantuva sana \"Sulton\" eli \"Sultan\", joka on tshuvassienkin\nkirämät-haltian kunnianimitys. Tämä alkujaan arapialainen sana, joka\nmerkitsee ruhtinasta eli hallitsijaa, osoittaa, kuten monet\nedellämainitut seikat, vieraan sivistyksen kosketusta, mutta\nei ainoastaan sitä, vaan se todistaa samalla, että votjakit\nturkkilais-tatarilaisten kansain alaisina ovat lehdossaan palvoneet\nvierasta hallitsijaa. Lud-haltian ruhtinaallista alkuperää osoittanee\nlisäksi sen nimitys _lud-asaba_ (\"lud-herra\") sekä se seikka, että tätä\nyleisesti pidetään ankarana ja vaateliaana olentona.\n\nKaikesta huolimatta emme vielä ylläolevan perustuksella voi päättää,\nettä votjakkien lud-uhreilla tykkänään olisi vieras alkuperä.\nEpäilyksiä herättää jo votjakkien oma vakiintunut nimitys \"lud\" ynnä\noikeutettu olettamus, että heillä heidän vapautensa aikana on ollut\nomiakin sankariruhtinaita, joita varten he epäilemättä ovat uhrilehtoja\nperustaneet. Lisää valaistusta lud-kysymykseen saamme tsheremissien\nvastaavaa uhripalvontaa tutkimalla.\n\nJälkiä siitä, että votjakeillakin on ollut sankarinpalvontaa, on\nsäilynyt meidän päiviimme asti. Mielenkiintoisen esimerkin tietää\nWichmann mainita Jelabugan Bussurman Mozhgasta, missä 11 kyläkuntaa\nviettää kanta-isänsä Mardanin muistoa. Urhoollinen Mardan oli aikoinaan\ntullut pohjosesta päin ja valinnut Bussurman Mozhgan asuinpaikakseen.\nJoka kolmas vuosi uhrataan hänelle hevonen ja hänen vaimolleen lehmä.\nVuosittain uhrataan sitä paitsi lammas. Kiitossanat, mitkä Mardanille\nuhrattaessa lausutaan, kuuluvat: \"Yhdessä annamme nyt sinulle hevosen.\nAntamistasi hyvistä lapsista ja hyvästä viljasadosta kiitämme sinua,\nMardan-isämme!\" -- Uhripaikalla, joka sijaitsee korkean kuusen juurella\nKynjegshur puron rannalla, ei kuitenkaan ole nimenä lud, vaan\n_t'shekaskon inti_ (\"rauhoituspaikka\").\n\nKysymykseen, onko syrjäneilläkin ollut veljeskansan lud-palvontaa\nvastaavia uhrimenoja, ei voitane antaa mitään varmaa vastausta.\nKuitenkin viittauksia siihen tapaa Pyhän Tapanin elämäkerrasta, missä\njumalankuvia sanotaan olleen paitsi kylissä ja taloissa myös metsissä\nja kukkuloilla. Vastineita votjakkien lud-kualoille voivat myös hyvin\nolla Pyhä Tapanin hävittämät ja polttamat epäjumalan huoneet, joissa\noli kuvia, uhripöytiä ja uhriantimia. Samoin kuin votjakit kavahtivat\nsyrjänitkin kaikkea jumalille omistettua, uskoen että se, joka\njumalille kuuluvaan omaisuuteen koskee, tulee taudin väänteisiin,\ntuskiin ja poltteeseen.\n\nSyrjäneilläkin olleeseen suku-palvontaan siinä viittaa ilmeisesti\nseuraava arvokas tiedonanto: \"Permissä oli näet useanlaisia epäjumalia,\ntoiset suuria ja pieniä, toiset keskikokoisia; muutamat olivat\nkuuluisia ja mainioita, muutamia oli aivan lukemattoman paljon; toisia\nrukoilivat vain harvat ja osoittivat niille vähäistä kunniaa, mutta\ntoisia palvoivat monet ei ainoastaan lähelläasuvat, vaan myös\nkaukaiset. Heillä on muutamia epäjumalia, joiden luokse he tulevat\nkaukaa ja tuovat kaukaisista paikoista niille lahjoja, semmoisiakin,\njotka ovat kolmen ja neljän päivän matkan päässä ja viikonkin matkan\npäässä...\"\n\nTällaisia suuria uhrijuhlia eivät votjakit kuitenkaan vietä ludissa,\nvaan monen kylän yhteisissä uhrilehdoissa.\n\n\n\n\nKylien yhteinen uhripalvonta.\n\n\nSuurenmoisimmat votjakkien monista uhrijuhlista ovat ne, joita useiden\nkyläkuntien asukkaat yhdessä viettävät. Uhripaikka, joka sukupolvesta\nsukupolveen on sama, monesti vuosisatoja vanha, aidattu uhrilehto,\nsijaitsee tavallisesti kauniilla, silmäänpistävällä paikalla, mikäli\nmahdollista jonkin lähteen tai puron läheisyydessä. Lehdon ulkomuoto\naitauksineen ja korkeine uhripuineen muistuttaa suuresti\nedelläkerrottua ludia, niin että niitä ulkonaisten tuntomerkkien\nperusteella on usein vaikea, jopa mahdoton toisistaan erottaa.\n\nNiitä lähemmin keskenään vertaillessa huomaa kuitenkin muutamia\nvähäpätöisiä eroavaisuuksia. Niin esim. pinta-alaltaan on monen kylän\nyhteinen pyhäkkö tavallisesti ludia suurempi. Sitäpaitsi on sen\naitauksessa usein pari, joskus kolmekin porttia, jotavastoin niitä\nludissa aina on vain yksi. Lisäksi ansaitsee mainitsemista, ettei\nkylien yhteisessä uhrilehdossa kuten ludissa milloinkaan näe\nkuala-rakennusta eikä erityistä aitauksella muusta uhripaikasta\nerotettua osastoa, jota pidettäisiin muuta pyhäkön aluetta pyhempänä.\n\nYhtäläisyydestä, joka vallitsee yllämainittujen uhrilehtojen välillä,\njohtuu, etteivät useimmat votjakkien uskontoa ja palvontaa esittävät\nkirjailijat tee minkäänmoista erotusta ludin ja kysymyksessä olevan\nuhrilehdon välillä. Aminoffkin, joka v. 1878 matkusti votjakkimailla ja\nkielellisten tutkimustensa ohella ehti kiinnittää huomiotansa myös\nvotjakkien uskomuksiin, nimittää kumpaistakin kysymyksessä olevaa\nlehtoa votjakinkielellä _lud_ sanalla, käyttäen kuitenkin kyläkunnan\nuhrilehdosta puhuessaan sanaa _gurt-lud_ (\"kylälud\") erotukseksi monen\nkylän yhteisestä, jota hän nimittää _meren lud_ ja _elen lud_. Buch,\njoka kirjoitti jotakin vuotta myöhemmin, nimittää monen kylän yhteistä\nuhripuistoa nimityksellä _budzim lud_ (\"suuri lud\"). Kumpikin\nkirjailija käyttää näin ollen _lud_ sanaa, samoin kuin venäläiset\nkeremet nimeä, merkitsemään uhrilehtoa yleensä. Kuitenkin, kuten\nWichmann huomauttaa, votjakit itse tekevät jyrkän erotuksen ludin ja\nmuitten uhrilehtojen välillä. _Lud_, hän sanoo, on paikka, jossa\npahalle hengelle uhrataan, muut ovat rukouspaikkoja (_vesaskon inti_).\nHuomattava ero ludin ja monen kylän yhteisen uhripaikan välillä tehtiin\nmyös kaikkialla, missä matkoillani oleskelin. Aivan yleinen on usko,\nettä lud-haltia (_lud-kuzo_) asustaa vain lud-pyhäköissä, mutta ei\nkoskaan kylien yhteisissä uhrilehdoissa, joita votjakit erotukseksi\nedellisistä ynnä muista uhripaikoista nimittävät _budzim kuriskon inti_\n(\"suuri palvontapaikka\").\n\nEroavaisuuksia huomaa myös itse uhripalvonnassa. Jo se seikka on\nhuomattava, ettei monen kylän yhteisiä uhrilehtoja, kuten ludeja, ole\nläheskään kaikissa votjakkikylissä, vaan ainoastaan vanhoissa\nemäkylissä, joihin ympärillä olevat, näistä myöhemmin syntyneet\nkyläkunnat saapuvat palvomaan. Sitäpaitsi on mainittava, ettei useiden\nkyläin välistä uhrijuhlaa vietetä yhtä useasti kuin lud-juhlaa, vaan\ntavallisesti jonkun pitemmän väliajan kuluttua. Ei siihen myöskään\nryhdytä kuten lud-palvontaan milloin mistäkin satunnaisesta syystä.\nLisäksi eroaa ensinmainittu jälkimäisestä siinäkin, että sitä vietetään\npaljoa juhlallisemmin, uhrimenot kestävät monta päivää, usein\nkokonaisen viikon, jolloin uhriteurasten luku joskus nousee moniin\nkymmeniin. Buch mainitsee vielä erään huomattavan eroavaisuuden\nlausuessaan, etteivät monen kylän yhteisjuhlaan ota osaa ainoastaan\nmiehet, kuten lud-juhlaan, vaan myös naiset ja lapset. Saman huomion\ntein minäkin matkoillani; kuitenkin on mainittava, ettei naisilla aina,\nkuten miehillä, ole oikeutta astua itse uhrilehtoon, vaan heidän on\nlapsineen jäätävä aitauksen ulkopuolelle, jossa he polvistumalla\nottavat osaa rukouksiin. Siellä heillä myös on tapana nauttia\nuhriruokaa, jota miehet lehdosta heille kantavat. Toisinaan, varsinkin\nBirskin piirissä, jäävät miehistäkin ne, jotka eivät tavalla tai\ntoisella ota osaa itse uhritoimituksiin, pyhäkön ympärillä olevalle\naukealle kedolle.\n\nSuuremman tai pienemmän uhripiirin keskustana on votjakkien\nuhrilehdoilla enemmän tai vähemmän huomattava merkitys. Kuuluisimpia\nheidän suurista kylien yhteisistä uhrijuhlistaan ovat n.s. bulda-uhri\n(_bulda-ves_) Jelabugan piirissä sekä Mamadyshin piirin Nyrjan kylän\nuhrijuhla. Edellisen, jota vietetään Bussurman Mozhgassa, sanoo\nWichmann olevan suurenmoisimman sen puolen uhrijuhlista. Sitä vietetään\njoka kolmas vuosi ja sadottain votjakkeja yhdestätoista kyläkunnasta\nottaa siihen osaa. Uhripaikka on aidattu ja siinä on ainoastaan yksi\nportti lännen puolella. Uhripappeja on tilaisuudessa kolme;\nuhrieläimiä ovat orivarsa, musta härkä, punainen vasikka ja pari\nvalkeita hanhia. [Potanin tietää bulda-uhreja vietettävän useammassa\neri kylässä.]\n\nVielä mahtavampi on Nyrjan kylän suuri uhrijuhla, johon paitsi\nMamadyshin piirin votjakkeja lukuisat joukot Vjatkankin läänin puolelta\nottavat osaa. Uhripyhäkkö sijaitsee, kuten Aminoff mainitsee, mäen\nvietteellä luonnonihanalla paikalla. Pyhäkön keskellä kohoaa ikivanha\ntammi, jota ympäröi aukea keto, kedon syrjilläkin kasvaa komeita\ntammipuita. Lehto on suojattu hyvin hoidetulla aitauksella, jonka\nporttia ei saa avata muulloin kuin joka kolmas vuosi vietettävää\nuhrijuhlaa varten, silloinkin vasta sen jälkeen kuin siihen on lupa\nhankittu erityisillä rukouksilla ja uhreilla. Ostrovskij, joka muutamaa\nvuotta aikaisemmin kävi pyhäkköä tarkastamassa, sanoo lehdossa olleen\nkaksi aitausta, joista toista käytettiin uhriksi tuotujen teuraiden\nsäilyttämistä varten.\n\nVanhin tieto Nyrjan kylän palvonnasta on kreivitär Fuchsin\nmatkakirjeissä. Niissä tosin ei mainita itse uhripaikan nimeä, mutta\neräistä yksityisseikoista voi päättää, että on kysymys mainitun kylän\nuhrikokouksesta. Kirjailijatar näet kertoo, ettei uhrijuhlaan\nkerääntynyt palvojia ainoastaan ympärillä sijaitsevista lähikylistä,\nvaan vielä kahdensadan virstan päästäkin. Uhriteuraina, joita\nyhteisillä varoilla hankittiin, käytettiin, paitsi lehmiä ja lampaita,\nlukuisat määrät kotilintuja. Juhlan aikana uhrikansa oleskeli pyhäkössä\nneljä päivää; päivin palvottiin, öin syötiin uhrilihaa sekä poltettiin\nluita. Uhrijuhlaan hankittiin myös joutsenpari, joita lintuja votjakit\nkumarsivat maahan asti ja jotka uhrimenojen loputtua laskettiin\nvapauteen. Monesti on ollut tapana lähettää vielä miehiä saattamaan\nniitä Vjatkan tai Kaman rantaan. Lähettien tuli taivuttaa rantalaisia\npyynnöillä ja rahapalkkioilla suojaamaan pyhiä lintuja, sillä votjakit\nuskovat, että joutsenet rukoilevat _Inmarilta_ heille onnea ja viljaa.\n\nMuutamaa vuosikymmentä myöhemmin kertoo Ostrovskij, että Nyrjan suureen\nuhrikokoukseen saapui kansaa aina neljään sataan henkeen saakka ja että\nsuurten uhriteuraiden luku toisinaan saattoi nousta kuuteenkymmeneen.\nJoutsenistakin, joista votjakit maksoivat 25-40 ruplaa ja joita he\nuhrilehdossaan ruokkivat herkuillaan, tietää kirjailija kertoa. Samalla\nhän mainitsee, ettei pyhiä lintuja milloinkaan teurasteta, vaan niiden\njalkoihin sidotaan hopearahoja sekä saatetaan ne juhlallisesti\nkolmivaljakolla Vjatka-joen rantaan, jossa ne lasketaan vapauteen.\n\nAminoff kertoo muistiinpanoissaan Nyrjan uhrijuhlassa teurastetun\nkolme, neljä hevosparia, pari härkää ja lehmää ynnä n. 50 oinasta ja\nlammasta. Vasiljev, joka varmaankin seuraa seudun perimätietoa, laskee\nuhriteurasten luvun paljoa suuremmaksi sanoen, että lukuunottamatta\nhärkiä oli lehmiä 80 ja yhtä paljon hevosia sekä pientä karjaa. Sitä\npaitsi kirjailija kertoo uhratun myös rahoja, pyhäkössä näet oli ontto\nlehmus, jonka onteloon useat uhrivieraista panivat roponsa.\n\nViime aikoina ei Nyrjan kylän uhrijuhlalla enää ole ollut sen entistä\nupeutta. Uhrieläinten lukumäärä on vähitellen supistunut. Etäisemmistä\nkyläkunnista on vuosi vuodelta yhä harvalukuisemmin saavuttu pyhäkköön,\nuseimmiten vain siinä tapauksessa, että on ollut joku uhrilupaus\ntäytettävänä. Kuitenkin vanhemmalla sukupolvella on vielä tuoreessa\nmuistissa juhlan vanha viettotapa, sen suurenmoiset esivalmistukset,\nloppumattomat jonot uhriteurasten kuljettajia ja satoihin nousevat\nhevoskuormat juhlapukuista yleisöä, jonka sijoittamista varten\nnaapurikylienkin oli avattava ovensa. Koko juhlan ajan, kestipä sitä\nviikon tai pari, paloivat uhritulet lehdossa yötä päivää, nuoriso\nhuvittelihe ja vanhukset tarinoivat uhritoimitusten lomassa päivän\ntärkeistä tapahtumista sekä tulevien uhrijuhlien viettämisestä. Olipa\nentiseen aikaan jonkinlaisia markkinoitakin pidetty. Innostuen\nvanhukset selittävät lapsilleen, miten silloin oli Nyrjassa iloa ja\nelämää.\n\nViimeisen kerran vietettiin votjakkien suurinta uhrijuhlaa v. 1907. V.\n1910 paikallinen hallitus kielsi jostakin syystä uhrikokouksen\npitämisen.\n\nVotjakkien monen kylän yhteinen uhrijuhla muistuttaa niin hyvin\nkuala- kuin lud-palvontaa siinä, että sitä vietetään määrätyn suvun\nkesken. Suku tässä tapauksessa on kuitenkin jo kasvanut koko laajaksi,\nmonta kyläkuntaa käsittäväksi sukukunnaksi, jota votjakit nimittävätkin\naivan erityisellä nimityksillä _mer_ tai _el'_. Näistä sanoista on itse\nuhrijuhla saanut nimen, _meren ves_ tai _elin ves. Mer_ ja _el'_\nsanoja, joista ensiksimainittu on tunnettu myös tsheremisseille,\nvotjakit käyttävät yksinomaan uskonnollisessa merkityksessä ja\nkummallakin tarkoitetaan samojen uhrivelvollisuuksien yhdistämiä\nkyläkuntia. Siihen katsoen, että votjakkien yhteiselämä entiseen aikaan\non suuressa määrin ollut heidän uskonnostaan riippuva, voi olettaa,\nettä \"uhripiiri\" käsitteellä on votjakkien itsenäisyyden aikana ollut\nmyös huomattava yhteiskunnallinen merkitys. Smirnov selittää tunnetussa\nteoksessaan, että Birskin piirin votjakit, joilla _mer_ sana yhä\nedelleen on käytännössä, ymmärtävät sillä samoihin uhritoimituksiin\nosaaottavia kyläkuntia. Esimerkkinä hän mainitsee, että Osan piirin\nVarjazhin kylä seitsemine naapurikylineen, jotka palvovat samassa\nuhrilehdossa, muodostavat votjakkien käsityksen mukaan merin. Smirnov\ntarkoittaa, näin ollen mainitulla sanalla itse palvonta-aluetta eli\nuhripiiriä. Muutamat kirjailijat johtavat sen venäläisestä \"mir\"\nsanasta, joka merkitsee kyläyhteiskuntaa. Niin kääntää esim. Blinov\nnimen _mer-ves_ venäjäksi \"mirskoe molenie\" (\"kyläkunta-palvonta\").\nMyöskin _el'_ sanalla ovat jotkut kuten Jakovlev ymmärtäneet uhripiiriä\n(okrug). Smirnov sitävastoin käsittää viimeksimainitulla sukukuntaa,\njolla on sama suvunalkaja eli kantaisä. Tatarin kielessä (Kas. tat.\n_il_), josta tämä sana on lainattu, se merkitsee sekä kylää että\nsukulaiskylien yhteyttä kuin myös asumusaluetta. [Wichmannin\nmuistiinpanojen mukaan on mer-vösj (Birskin piirin Bolshoj Katshakissa)\nneljän kylän yhteinen uhrijuhla. Eljyn-vösj toimitetaan joka vuosi\nvuorottain jossakin kylistä Starij Varjash, Altaevo tai Kyrga. Siihen\nkokoontuvat kaikki Birskin piirin votjakit. Silloin kun jossakin\nmainituista kylistä oi ole tätä uhrijuhlaa, toimitetaan samassa\npaikassa mer-vösj s.o. pienempi suku-juhla.]\n\nJoka tapauksessa ei voitane epäillä, että kysymyksessä oleva kylien\nyhteinen uhripalvonta ainakin alkujaan on tapahtunut määrätyn suvun\nkesken. Siihen viittaa jo se seikka, että uhripyhäköt aina sijaitsevat\nvanhoissa emäkylissä, joissa näistä polveutuvat uutiskyläläiset käyvät\npalvomassa, sillä nuoremmissa kylissä ei mitään suuria uhrijuhlia\nvietetä. Mutta ennen kaikkea on huomattava, että votjakit itse,\nvarsinkin niillä seuduin, missä asutus on vanha ja vakiintunut, pitävät\nsamassa uhripyhäkössä palvovia samaan sukukuntaan kuuluvina, kutsuvatpa\neri uhrisukuja määrätyillä nimityksilläkin. Mamadyshin piirin Staraja\nUtshassa, joka sijaitsee kymmenkunnan virstaa edellämainitusta\nNyrjasta, kuulin viimeksimainitun kylän uhrijuhlaa nimitettävän _birvil\nves_ (\"b.-uhri\") ja siinä palvovia lähikyläläisiä _birvil-kalik_\n(\"b.-kansa\"). Samoin kutsuvat Nyrjan seudun asukkaat Staraja Utshan\nuhrijuhlaa, johon ottaa osaa kymmenen kyläkuntaa, nimellä _ut'sha-ves_\n(\"u.-uhri\") ja palvojia _ut'sha-kalik_ (\"u.-kansa\"). Kuitenkin on\nutsha-kansakin perimätiedon mukaan entisinä aikoina ottanut osaa Nyrjan\nuhreihin. Muistona siitä on vielä meidän päiviimme asti säilynyt tapa\ntoimittaa taudin tullen tietäjän määräyksestä uhrilupaus Nyrjan\npyhäkölle, mikä lupaus pannaan täytäntöön yleisen määräaikaisen\nuhrijuhlan aikana. Nyrjan puolen asukkaat sitä vastoin eivät ole\nmilloinkaan tuoneet uhria utsha-kansan yhteispyhäkköön.\n\nLisäksi on eräs mielenkiintoinen muistotieto olemassa, joka selvästi\nosoittaa, ettei monen kylän yhteinen uhrijuhla alkujaan ole ainoastaan\nollut määrätyn alueen, vaan todella samaan sukukuntaan kuuluvien asia.\nWichmannin arvokkaissa kansanrunouskokoelmissa kerrotaan näet, että\nsamat yksitoista kyläkuntaa, jotka ottavat osaa edellämainittuun\nbulda-uhriin, polveutuvat samasta, ennenmainitusta Mardan kantaisästä.\n\nKuten kuala-palvonnassa jakaantuvat votjakit suurempaan tai pienempään\nsukuun myös kylien yhteiseen uhripalvontaan nähden. Paitsi laajemman\nsuvun eli heimon yhteisessä uhripyhäkössä, joka aina sijaitsee suvun\nalkajan asuinsijoilla, palvovat votjakit samalla myös vähemmän\nsukupiirin pyhäköissä, joiden uhreihin ainoastaan muutamat harvat\nkyläkunnat ottavat osaa. Esimerkkinä mainittakoon, että seitsemän kylää\nMamadyshin piirissä, jotka yhdessä joka kolmas vuosi palvovat emäkylän\nnim. Staraja Jumjan upeassa Yzerno-puron rannalla sijaitsevassa\nuhrilehdossa, ottaa sitäpaitsi lukuisien muiden kylien kanssa osaa\nNyrjan kantakylän suuriin suku-uhreihin. Samaten ottaa neljä Birskin\npiirin votjakkikylää, jotka palvovat Kaimashebash nimisen emäkylän\nuhrilehdossa, sitä paitsi yhdentoista muun kylän kanssa osaa vanhan\nkantakylän Staraja Kyrgan suuriin, joka kolmas kesä vietettäviin\nsuku-uhreihin. Kuten kuala-palvonnassa on tässäkin suhteessa\nhuomattava, etteivät vanhemman sukupiirin jäsenet milloinkaan mene\npalvomaan nuoremman sukupiirin uhrilehtoihin, vaan aina päinvastoin.\nEivät myöskään pienemmät sukupiirit, jotka samaan suurempaan sukuun\nkuuluen ottavat osaa yhteisiin suuriin heimouhreihin, tule palvomaan\ntoistensa uhrilehtoihin. Näin ollen on sukupalvonta apulähteenä\nvotjakkiasutuksen leviämistä tutkittaessa.\n\nKoska kylien yhteiset uhripyhäköt yleensä ovat hyvin vanhoja, ja uusia\nsellaisia perustetaan ani harvoin, ovat tiedot uuden sukupyhäkön\nperustamismenoista perin harvinaisia. Ainoastaan se tieto on olemassa,\nettä _tuno_ (tietäjä) määrää uuden uhripaikan. Että nuoremmat\nsukupyhäköt ovat olleet jossakin suhteessa suuremman kantasuvun\npyhäkköön, osoittaa ainoastaan muutamissa seuduin meidän päiviimme asti\nsäilynyt tapa käyttää vähemmissä uhrijuhlissa kerääntyneiden\nuhrirahojen ylijäämät heimon yhteisen uhrijuhlan hyväksi.\n\nIästä riippuen uhrilehto on harvemman tai useamman kyläkunnan yhteinen.\nMonesti on vanhoissa emäkylissä useampiakin eri aikoina perustettuja\nlehtoja, joiden perustamisen syitä ei nykyinen polvi osaa selittää.\nNiin kertoo Wichmann Jelabugan Mozhgassa vietetyn useita suuria\nsukujuhlia. Paitsi bulda-uhriin otti yksitoista kylää osaa myös\nMishka-lähteen palvontaan (_Mishka-oshmes vesaskon_), jota vietetään\njoka kolmas vuosi mainitun puron rannalla sijaitsevassa aidatussa\nuhrilehdossa. Juhlaa, jota tavallisesti vietetään kesällä, kesäkuun\nlopulla, kestää neljä, viisi päivää. Uhriteuraat ovat samat kuin\nbulda-uhrissa, paitsi että hanhipareja on kaksi. Kolmas mainitun kylän\nsuurista suku-uhreista on _demen vös_, jota vietetään vuosittain, mutta\njohon ainoastaan kolme kylää ottaa osaa. Uhripyhäkkö eroaa siinä\nsuhteessa edellisistä, että paikka, missä uhrieläin teurastetaan, ynnä\nluukuoppa ovat erikseen aidatut. Uhriteuraita ovat härkä, nuori lehmä,\norivarsa ja tamma sekä hanhipari. Kahta ensiksimainittua uhrijuhlaa ei,\nkuten kertoja huomauttaa, vietetä milloinkaan yhtenä ja samana vuotena.\n\nMyöskin Birskin piirin Mozhgassa vietetään useita suuria suku-uhreja.\nJoka kolmas vuosi vuorotellen palvotaan rukiin kukinta-aikana eräässä\nhaapalehdossa sekä _vizhpum-ves_ (\"sillanpää-uhri\") ja _künserek-ves_\n(\"kolmio-uhri\") pyhäköissä. Ensimäiseen ottaa osaa viisitoista, toiseen\nkaksitoista ja kolmanteen kolme kylää. Viimeksimainituissa\nuhripaikoissa teurastetaan ainoastaan kolme uhrieläintä, hanhi, varsa\nja vasikka, ensinmainitussa viisi, nim. valkoinen hanhi, joka vie\nviestin _Inmarille_, ruskea, puolentoista vuoden vanha varsa\nkurbon-uhrina _Inmarille_, samanlainen viranhaltijalle\n(_d'u-kilt'shin_), ruskea hieho _vorshudille_ sekä musta härkä\nmaanhaltialle (_mu-kilt'shin_). Edellisten lisäksi vietetään vielä\nvuosittain kesäkuun lopulla eräässä tammilehdossa \"imenlek\" (tat.\n_imännek_ = tammisto)-juhlaa, johon viisitoista kylää ottaa osaa.\nUhrieläimet ovat samat kuin haapalehtojuhlassa. Kahta viimeksimainittua\nnimittävät kyläläiset erotukseksi muista _mer-ves_ ja _el'in-ves_\nnimityksillä. Ympärillä sijaitsevissa lähikylissä ei tällaisia\nsuuremman suvun keskisiä uhrijuhlia vietetä.\n\nNykyaikana emme enää voi varmasti päättää, onko kylien yhteisessäkin\nuhrijuhlassa toimivien pappien virka perinnöllinen. Yleisin tapa\nnykyään on valita uhripapit arvalla kutakin yksityistä uhrijuhlaa\nvarten. Ainoastaan Aminoff tietää kertoa, että Nyrjan uhripyhäkön papin\narvo oli perinnöllinen. Buch kertoo Sarapulin piiristä, että kylien\nyhteisellä uhrilehdolla oli erityinen tietäjän (_tuno_) määräämä\nvirkailija _budzim-lud ut'is_ (\"suuren lehdon vartia\"). Jelabuzhskij\nsanoo, puhuessaan votjakkien uhripapeista yleensä: \"Yksityisissä\nuhreissa on uhripappina perheen isä eli vanhin nainut poika,\nkyläuhreissa kyläyhteiskunnan siksi kertaa valitsema henkilö, mutta\nmonen kylän yhteisessä, lud- ja kuala-pyhäköissä erityinen toimitusmies\n(_vesas_), jonka _tuno_ valitsee elinkautiseksi papiksi\".\n\nVanhin votjakkien monen kylän yhteistä uhrijuhlaa koskeva kuvaus on\neräässä Vjatkan hiippakunnanarkistossa olevassa asiakirjassa v:lta\n1836. Lähetyssaarnaaja Dvinjaninov kertoo siinä nähneensä, mitenkä\nyhdeksän Sarapulin piirin kyläkuntaa kesäkuun 19:nä päivänä v. 1836\nviettivät yhteistä uhrijuhlaa. Pienessä Sosnovkan ja Byzinovin kylien\nvälisessä metsikössä, joka sijaitsi n. puolen virstan matkan päässä\nkummastakin kylästä, kansajoukot seisoivat tuuhean kuusen ympärillä,\nminne uhriateria oli valmistettu. Kansan keskellä rukoilivat papit\nkuusen oksien alla. Pyhäkköön oli tehty vähäinen pöytä, joka oli\npellavaisella liinalla katettu. Pöydälle oli sitäpaitsi siroitettu\nkuusenhavuja, joiden päälle oli asetettu puinen ruokavati sekä\nkumyshka-astia. Muut ruokakupit, joita oli suuri joukko, olivat ladotut\nmaahan uhripöydän ja kuusen ympärille; lehmänliha kiehui kattilassa.\nPääpappi oli pöydän ääressä polvillaan kasvot käännettyinä kuusta\nkohti. Mitään \"pyhimyksenkuvia\" (ikoneja) ei ollut. Uhripöydän viereen\noli kuusen juurien lomitse kaivettu noin kyynärän syvyinen kuoppa,\njohon oli asetettu uhrieläimen sisälmyksiä.\n\nPuolen vuosisataa myöhemmältä ajalta on Buchin samaa votjakkialuetta\nkoskeva esitys, jossa kirjailija kertoo kylien yhteisiä uhrijuhlia\nvietettävän toisinaan kevätkylvön jälkeen, joskus helluntain tienoissa,\ntoisin paikoin Pietarin päivän \"lehti-olut\" juhlana. Silloin kokoontuu\nuhrikansaa kymmenestä, joskus viidestätoista kylästä uhraamaan\n_Inmarille_ ja _mu-kilt'shinille_ (maan jumaluudelle). Juhlaan eivät\nota osaa ainoastaan miehet, vaan myös vaimot ja lapset. Osa uhria\nasetetaan uhripöydälle (_vile mit'son dzhek_), osa heitetään tuleen.\nUhrieläiminä, joiden luku joskus nousee viiteentoista asti, käytetään\nsarvikarjaa, lampaita ja hanhia, joita _tunon_ määräämä _badzim\nlud-ut'is_ uhraa. Kirjailija huomauttaa lopuksi, etteivät itse\nuhrimenot missään suhteessa eroa lud-uhrien menoista.\n\nTäydellisin saman piirikunnan nykyisiä uhritapoja koskeva kuvaus on\nVasiljevin teoksessa. Uhriajan lähestyessä pidetään kokous, jossa\npäätetään lähemmin juhlan viettopäivästä. Samalla pannaan toimeen\nrahankeruu uhrieläinten ostamista varten sekä valitaan sopivia\nhenkilöjä hankkimaan teuraat, joiden karvaväri on edeltäpäin määrätty.\nUhrieläimiä ovat tässä tilaisuudessa musta härkä, ruskea vasikka sekä\nnuori ruskea tai harmaa varsa. Musta on ehdottomasti uhrattava\nmaan jumaluudelle (_mu-kilt'shin_) ja samalla viljanhaltialle\n(_ju-kilt'shin_), jotteivät madot söisi siementä. Ruskea vasikka\nteurastetaan _kilt'shin-inmarille_, jotta lämpöiset säät olisivat\npysyväisiä. Varsa uhrataan ukkosen ja salaman haltialle, jottei\nsyntyisi vahingollisia raeilmoja eikä tuhoavia rankkasateita. Kun\nkaikki uhrin esivalmistukset on saatu kuntoon, heitetään uhrin\ntoimitusmiehistä arpaa. Ensimäinen arpa määrää rukoilijan (_vesas_),\ntoinen savustajan (_tilas_), kolmas ja neljäs teurastajat\n(_part't'shas_), viides ja kuudes tarjoilijat (_kodok_) ja seitsemäs\nkattilan-vartian (_purti nuldis_).\n\nEnsimäisenä juhlapäivänä uhrataan härkä, jonka toimitusmiehet tuovat\npyhäkköön. Samalla tuodaan joka talosta leipää, jonka päälle on\nasetettu ohukainen ynnä voita sekä sitäpaitsi kumyshkaa. Uhriantimet\nkannetaan uhripaikkaan valkoiseen liinaan käärittyinä. Heti lehtoon\ntultuaan uhraajat tekevät tulen. Senjälkeen levitetään pöytäliinat\nriviin toinen toisensa viereen kedolle ja uhriantimet ladotaan niiden\npäälle kauniiseen järjestykseen. Liinojen alle siroitetaan vihreitä\nhavu- tai lehtipuun oksia vuodenajasta riippuen. _Vesas_ vuodattaa\npulloista, joita jokaisesta talosta on tuotu uhripyhäkköön, vähäisen\nkumyshkaa erityiseen maljaan. Nyt kaikki ottavat lakit päästään ja\nlaskeutuvat polvilleen. Ääneen rukoilemalla _vesas_ vihkii leivät ja\njättää ne \"savustajan\" huostaan. Tämä taittaa jokaisesta palan maahan\nkaivettuun uhrikuoppaan. Sen jälkeen kukin maistaa omaa leipäänsä.\nSamoin menetellään myös kumyshkan kanssa, jota yksityisistä pulloista\non vuodatettu erikoiseen maljaan. Sitten uhrikansa hajaantuu joksikin\naikaa. Nuoriso alkaa huvitella, leikkiä ja soitella. Miehet ja naiset\nilahuttavat toisiaan tarjoilemalla kumyshkaa. Sinä aikana _vesas_ ja\n\"teurastajat\" tutkivat uhrin otollisuutta kaatamalla härän selkään\nraikasta lähdevettä vihreiden lehvien läpi. Kun ennusmerkki vihdoin on\nsaatu, s.o. eläintä on puistattanut, sidotaan uhrin jalat niiniköydellä\nyhteen ja _part't'shas_ pistämällä teurastaa härän. Veri vuodatetaan\npuuvatiin, josta se myöhemmin ammennetaan keitettäväksi. Nyt\nripustetaan eläin puuhun nylkemistä varten, minkä jälkeen lihat\npaloitellaan uhripatoihin. _Vesas_ pitää huolen juhlaruuan\nvalmistamisesta. Kun uhriliha on kypsynyt, kaadetaan liemi puuvatiin ja\nlihat kasataan kaukaloon. Tällöin on aika kutsua koolle uhrikansa,\nsillä nyt alkaa uhripappi liemikuppi kädessä lukea rukousta. Sen\njälkeen hän jättää uhrivadin \"savustajalle\", joka vihreiden lehvien\nläpi vuodattaa kolme lusikallista lientä ennenmainittuun kuoppaan. Kun\nrukous, jota luettaessa vaimot ja lapset seisovat erikseen miesten\ntakana, on päättynyt, hajaantuu uhrikansa jälleen. _Vesas_ kaataa nyt\nryynejä lihaliemeen, jota kattilaan on jätetty uhripuuron keittämistä\nvarten. Ruuan kiehuessa papit juovat kumyshkaa sekä maistelevat\nlihalientä. Kun ryynikeitoskin on vuorostaan valmistunut, kehoitetaan\nuhrikansaa jälleen kokoontumaan, sillä uhriruoka on rukouksilla\nsiunattava ja osa on lehvien läpi kaadettava uhrikuoppaan. Sen jälkeen\ntapahtuu uhriruokien jako. Kukin saa sikäli, mikäli hän on tuonut rahaa\nuhriteurasten ostamista varten. Saatuaan ruokaosansa kukin istuutuu\nkedolle aterioimaan. Luut kerätään kuoppaan, mikä sen jälkeen luodaan\numpeen. Lopuksi laskeutuu uhrikansa polvilleen kiittämään jumalaa\npaljastetuin päin, kunnes se vähitellen hajaantuu kylään odottamaan\nseuraavaa uhripäivää.\n\nToisena juhlapäivänä uhrataan _kilt'shin-inmarille_ vasikka. Nytkin\nsiroitetaan pöytäliinan alle puunlehviä. Uhritoimituksen järjestys on\nyleensä sama kuin edellisenä päivänä, ainoa erotus on siinä, että niitä\nuhrinosia, jotka tulevat jumalan hyväksi, ei tänään aseteta kuoppaan,\nvaan kaadetaan lehvien läpi tuleen. Niin menetellään leivän, kumyshkan\nynnä lihan kera, joita erityisesti tätä uhripäivää varten on tuotu\npyhäkköön, sillä edellisen päivän uhriruuilla ei tänään saa palvoa.\nTällä kertaa kaikki rukoilevat polvistumatta, lakit päässä, vasta\nuhritoimituksen päättyessä kansa kumartelee paljastetuin päin. Tänä\nuhripäivänä pystytetään maahan myös neljä haarukkapäistä oksaa, joitten\nneniin sijoitetaan poikkipuut. Näitten päälle asetetaan vielä oksia ja\nlehviä, joten siitä muodostuu pöydäntapainen teline. Votjakit\nnimittävät sitä _sulik_ (s.o. vaimon pääliina). Uhrialttarille\nasetetaan leipää ja keitettyä lihaa sekä myös lautasellinen lihaliemeen\nkeitettyä puuroa. Tätä toimitusta kutsutaan _vile mit'son_\n(\"ylösojentaminen\"). Samalla asetetaan kahteen pikariin, toiseen\nhienoja vehnäjauhoja, toiseen hunajalla sekoitettuja kaurajauhoja.\n_Vile mit'son_ uhrin ohella on tapana asettaa vähäisen kaikkia\nuhriruokia myös tuleen; siihen heitetään vielä uhrialttariltakin osa.\nSen jälkeen jaetaan uhriruuat ja kansa asettuu samoin kuin edellisenä\npäivänä aterioimaan, ruuan loput kerätään kotolaisille vietäväksi.\nTärkeä toimitus uhritilaisuudessa on lisäksi ennusmerkkien tarkastus,\non näet tutkittava, onko ja minkämoisia merkkejä ilmaantunut pikareihin\nkaadetun jauhon pinnalle. Jos on huomattavissa linnun, rotan tai muun\neläimen jälkiä, ennustaa se hyvää viljavuotta sekä että uhri on\njumalalle otollinen. Lopuksi _tilas_ ja _part't'shas_ kantavat luut\nvähän matkan päähän pyhäköstä ja hautaavat ne lehvien kera maahan. Sitä\ntehdessään he sanovat: \"ota se käsiin ja jalkoihin\", s.o. ota vastaan\nmeidän uhrimme. Sen jälkeen kantajat maistelevat kumyshkaa. Hetken\npäästä he palaavat takaisin laulaen. Laulu herättää vastakaikua\nniissäkin, jotka ovat jääneet rukouspaikalle, mielihyvällä he kuulevat,\nettä jumala on luvannut vastaanottaa palvojiensa uhrit. Sen jälkeen\ntapahtuu kiitosrukous aivan kuten edellisenä päivänä.\n\nKolmantena juhlapäivänä uhrataan ukkos-emolle varsa. Uhrimenot ovat\nyleensä edellisten kaltaiset, kuitenkaan ei _vile mit'son_ uhria\ntällöin toimiteta, vaan ainoastaan _tilaskon_, s.o. uhriantimet\nheitetään lehvien läpi tuleen. Tänäkin päivänä haudataan uhriluut\nlopuksi maahan jonkun matkan päähän pyhäköstä.\n\nMielenkiintoisia piirteitä on myös Bogaevskijn uhrikuvauksessa, jossa\nkirjailija kertoo, mitenkä hän erään votjakki-ystävän seurassa Minderyn\nkylässä joutui ottamaan osaa suurenmoiseen uhrijuhlaan. Pyhäkkö\nsijaitsi metsän reunassa puolentoista virstan päässä mainitusta\nkylästä. Vaikka uhripitoja pidettiin jo viidettä päivää, jona aikana\noli uhrattu varsa, hanhi ja lammas, kerääntyi juhlapaikkaan yhä\nuudelleen juhlapukuista yleisöä. Jokaisella uhrivieraalla oli\nkainalossaan tuohikontti, jossa oli leipää, pannukakkua, ohukaisia ja\nkumyshkaa. Tänä juhlapäivänä oli karitsa uhrattava. Kirjailija kertoo,\nmiten hänen saapuessaan uhripaikkaan silmien eteen aukeni omituinen\nnäky, niin että jollei olisi tietänyt, että paikka oli pyhäkkö, olisi\nluullut täällä pidettävän markkinoita tai jonkinlaisia kyläkisoja.\nMetsän rinteessä olevalta vähäiseltä aholta kuului taukoamatonta\nhälinää. Ahon keskellä oli vankkureita, joihin valjaista päästetyt\nhevoset olivat sidotut. Vähän etäämpänä oli paljon kansaa koolla.\nLapset melusivat, nuoriso leikki rahaleikkiä. Votjakkineidot kulkivat\njuhlapuvuissaan, pojat pitivät heille seuraa kestiten heitä makeisilla,\njoita oli kaupan niityn suussa olevilla vankkureilla. Itse rukouspaikka\noli metsässä. Uhrikuusen ääressä oli oksista valmistettu, lehvillä\nkatettu pöytä, jonka ääressä istui ukkoja kolmella sivulla. Vähän\nmatkan päähän ukkojen taakse oli akkoja varten varattu samanlainen\nsija. Itse puun juurelle oli asetettu pienoinen pöytä, jossa oli kakku\nynnä hunajakuppi. Leivän viereen oli pantu pieni lauta, johon oli\nkiinnitetty vahakynttilä ynnä vähäinen renkaan muotoon taivutettu\nkuusenoksa.\n\nItse uhripuuhun oli ripustettu pyyhinliina. Maassa puun oikealla\npuolella oli uhriantimia. Tullessaan lehtoon otti kukin tuomiset\ntuohikontistaan sekä asetti leivät, pannukakut, ohukaiset ynnä\nkumyshkapullon riviin maahan levitetylle liinalle. Juomaa oli jokaisen\nperhekunnan tuotava pyhäkköön.\n\nPuun vasemmalla sivulla oli kattilain sija, joissa kiehui uhriksi\ntuotujen eläinten lihoja. Kattilat riippuivat puukannattimessa.\nLäheisyydessä myös oli karitsa, joka sinä päivänä aiottiin uhrata.\nPääpaikassa pöydän ääressä istui arvossa pidetty vanhus. Se oli _tere_,\nhuomattavin henkilö uhrijuhlassa. Hänen toimenaan oli vihkiä uhrilihat.\nHäntä paitsi oli uhrin toimitusmiehinä kaksi rukoilijaa (_vesas_) neljä\nteurastajaa (_part't'shas_) sekä kaksi, joskus useampiakin\ntarjoilijoita (_kodok_). Kaikki uhripapit oli valittu vain yhtä\nuhrijuhlaa varten. Kun uhrilihat oli keitetty, kutsuivat tarjoilijat\nkansaa rukoilemaan. _Tere_ istui pöytään ja hänen ympärilleen asettui\nmuita arvokkaannäköisiä ukkoja. Akat asettuivat heitä varten\nvalmistettuun pöytään. Etumaisimpina seisoivat \"rukoilijat\" lakki\npäässä, kasvot käännettyinä kuusta kohti, samoin seisoivat miehet\nrivissä heidän takanaan. Naiset olivat takimaisina. Toinen\n\"rukoilijoista\" alkoi nyt lukea rukousta, pitäen vähäistä uhrikuppia\nkädessään. Samanlainen oli hänen apulaisensa kädessä, johon\n\"tarjoilijat\" vuodattivat kustakin pullosta vähäisen kumyshkaa. Sen\njälkeen pappi kaatoi uhrijuoman rukousta lukevan apulaisensa kuppiin,\njoka vuorostaan vuodatti sen tuleen. Täten tuli jokaisen perhekunnan\nkumyshkaa vuodatetuksi tuleen. Nyt meni toinen rukoilijoista kuusen\njuurella olevan pöydän ääreen, täälläkin hän luki rukouksen sekä\nkumartui sen tehtyään maahan asti, jolloin teurastajat alkoivat\nammentaa kattiloista lihaa. Osa uhrilihaa paloiteltiin kahteen kuppiin,\ntoinen asetettiin puun juurelle, toinen kannettiin kumyshkan kera\n_terelle_. Tämä siunasi ruuan sekä alkoi sitä maistaa vanhusten ja\npappien kera. Kansanjoukot kokoontuivat nyt sinne, minne uhriantimet\noli asetettu, ja \"teurastajat\" jakoivat lihat antaen kullekin hänen\nosansa. Ruuan saatuaan miehet istuutuivat kedolle aterioimaan yhdessä\nvaimojen, lasten ynnä muun perheväen kanssa. Naiset kestitsivät\nsukulaisiaan ja naapureitaan kumyshkalla. Kun ateria oli päättynyt,\nkuului jälleen \"tarjoilijain\" kutsu ja pian alettiin uudelleen\nrukoilla; tällä kertaa laskeutui uhrikansa polvilleen.\n\nVähän sen jälkeen ryhdyttiin teurastamaan uutta uhria, nim. karitsaa,\njoka seisoi sidottuna jonkun matkan päässä kattiloista. Kaksi\ntoimitusmiestä \"pesi\" eläimen sekä johti sen syrjään erään puun\njuurella olevan kaukalon luo. Puun juurelle oli maahan asetettu leipää,\nsuolaa ja kumyshkaa. Teurastettaessa asetettiin eläimen pää kaukalon\nkohdalle, kurkku leikattiin poikki ja veri vuodatettiin astiaan. Tässä\ntilaisuudessa ei kuitenkaan kansa eivätkä kaikki papitkaan olleet\nläsnä. Kun lammas oli teurastettu, ripustettiin se puuhun nylkemistä\nvarten, samalla poistettiin sisälmykset, joista votjakeilla on tapana\nvalmistaa erityinen uhriruoka. Sen jälkeen eräs teurastajista alkoi\nlähelle sytytetyssä nuotiossa savustaa karitsan päätä, joka lopuksi\nluiden mukana kuopattiin maahan. Taas oli rukoilemisen aika tullut,\nkansa kutsuttiin koolle ja papit alkoivat rukoilla heittäen toimituksen\npäättyessä tuleen leipää, suolaa ja kumyshkaa sekä myös oksan, josta\nedellä on ollut puhe. Poltettuaan sen lausui uhripappi, että\nuhriteuraan sielu menee taivaalle kuten savu, joka kohoaa palavasta\noksasta. Sen jälkeen asetettiin karitsan lihat kattilaan, jotta ne\nolisivat kypsiä seuraavana päivänä, jolloin uhrimenoja vielä oli\njatkettava. Pian alkoi kuulua syrjästäpäin soittoa, uhrikansa hajaantui\nkisailemaan ja tanssimaan, kunnes illan tullen oli lähdettävä kotiin.\n\nMalmyzhin piirin uhrimenoja, joissa ilmenee omituinen uhriteuraan\ntiedustamistapa sekä erittäin alkuperäinen _vile mit'son_ uhri,\nkuvailee Osokin (1856). Kevätkylvön sekä viljankorjuun jälkeen\nkokoontuvat muutamat votjakkikylät uhraamaan eläimiä uhripapin\nmääräyksen mukaan; tämän henkilön tärkeimpiä velvollisuuksia on\ntiedustella, millaisen uhrin jumala vaatii. Sen vuoksi on hänen\nuhrijuhlan edellä mentävä metsään uhrien otollisuutta tutkimaan.\nPalattuaan sieltä hän kertoo kyläläisille nähneensä, mitenkä Jumala\nmetsässä kiiti hänen ohitseen vihurin tavalla esim. valkoisen härän\nselässä. Tästä votjakit päättävät, että jumala haluaa valkoisen\nuhriteuraan. Jos uhripappi kertoo, että hän näki jumalan mustan lampaan\ntai harmaan hanhen selässä, merkitsee se, että uhriksi on annettava\nmusta lammas tai harmaa hanhi. Joskus uhripappi määrää sen näköisen\neläimen, joka hänellä sattuu olemaan omassa läävässään ottaen siitä\nsilloin tavallista kalliimman hinnan. Teurastaminen tapahtuu pyhäkössä\nuhritulen ääressä. Lukien uhrirukousta lakki päässä uhripappi heittää\ntuleen vähäisen verta ja lihaa. Tuleen hän heittää lusikalla myös\nmuutamia pisaroita kumyshkaa. Silloin kaikki, jotka ottavat osaa\nuhrijuhlaan, laulavat kuorossa ja tanssivat tulen ympärillä. Kun laulu\nja tanssi on päättynyt, otetaan uhriteuraista sisälmykset, osa suolia\nripustetaan puuhun sekä ennen kaikkea eläinten sydämet, jotka\nvotjakkien käsityksen mukaan ovat jumalan mieliruokaa. Sitten lihat\nkeitetään ja nautitaan yhdessä. Juhlamenojen jälkeen vielä huvitellaan\nkaikin tavoin, ajetaan pari- ynnä kolmivaljakolla sekä pidetään iloista\nmelua. Näin vietetään juhlaa kokonainen viikko. Uhrilihojen ylijäämät\nkäytetään kotitarpeisiin, köyhät ottavat suolet, siistivät ne,\ntäyttävät uhriteurasten verellä sekä syövät uhrijuhlan kunniaksi.\n\nMuutamin seuduin liittyvät yllämainittuun uhrijuhlaan vielä vainajien\nmuistajaiset. Niin kertoo Potanin, joka v. 1884 otti osaa Jelabugan\npiirin suureen, kokonaisen viikon kestävään bulda-juhlaan. Juhla alkoi\ntoisena päivänä Pietarin päivän jälkeen, jolloin votjakit teurastivat\nillalla kylän takana olevalla niityllä lampaan ja keittivät sen\nvainajia varten. Niitylle oli asetettu tuohivakka. Siihen vuodatettiin\nteurastetun eläimen veri, ja sitä paitsi oli jokaisen osaaottavan\nvelvollisuus heittää sinne myös vähäisen kumyshkaa sekä ohukaispaloja,\njoita oli valmistettu muistajaisruuiksi; lopuksi vuodatettiin siihen\nmyös uhrilampaasta laadittua keittoa. Menojen päätyttyä tuohivakka\njätettiin pellolle, ja koirat söivät sen sisällyksen.\n\nSeuraavan päivän aamuna kaikki kylpivät saunassa. Bulda-paikkaan, joka\nsijaitsi vuoren rinteellä ja oli risuaitauksella ympäröity, kerääntyi\njo varhain uhripappeja, mutta kansaa saapui hitaasti. Puolipäivään\nasti, jolloin kertoja saapui pyhäkköön, ei siellä ollut muita kuin\nuhrin toimitusmiehiä. Pyhäkkö oli puuton, vain keskellä seisoi\nkuivettunut koivu ja sen oikealla puolella lehmus. Koivun alla oli\nvähäinen miesjoukko, jonka keskellä uhripapit puuhasivat valkoisissa\nmekoissa. Erillään miesjoukosta ylempänä seisoi naisten juhlapukuinen\nryhmä. Kuivuneen koivun alle oli viritetty tuli ja tulen yläpuolelle\nasetettu riukuteline kattilain ripustamista varten. Noin kuusikymmentä\naskelta etelään päin uhripuusta oli riviin pystytetty kolme nuorta\nkoivua, joiden eteen oli asetettu pöytä. Koivusta koivuun oli sidottu\nköysi, johon oli ripustettu valkoisia, päistä koruompeleella\nkirjailtuja pyyhinliinoja. Niitä oli niin paljon, että ne muodostivat\nikäänkuin yhtäjaksoisen seinän. Äärimäisenä vasemmalla sivulla olevaan\nkoivuun oli ihmisvartalon korkeudelle punottu puunoksista linnunpesän\ntapainen, johon oli asetettu pyyhinliinalla peitetty lautanen. Tähän\npani pääpappi uhrirahat. Pöydällä koivujen edessä oli n. 20 tuoppia\nkumyshkaa. Uhripöydän ääreen maahan siroitetuille pähkinäpensaan\noksille oli ladottu lautasia. Niissä oli ohukaisia ja leivänviipaleita,\njoiden pinta oli sivelty voilla tai munavoiteella. Lautasia oli maassa\nnoin kolmen sylen leveydeltä. Pöydän eteen oli asetettu kaksi pitkää\npenkkiä vanhuksia varten. Neljä valkopukuista pappia istui heidän\nseurassaan tai puuhaili pöydän ääressä hatuttomin päin. Uhrirukouksen\naikana kansa asettui pöydän eteen polvilleen. Vanhin uhripapeista, joka\nseisoi äärimäisenä vasemmalla kädellä, otti nyt käteensä kumyshkakupin\nja alkoi lukea rukousta, jota tehdessään hän toisinaan kohotti kuppia\nilmaan. Toisillakin papeilla oli kädessään kuppi tai puumalja:\nUhrianomukset päättyivät tuon tuostakin \"amin\" sanaan, johon koko\nuhrikansa yhtyi. Rukouksen jälkeen menivät papit uhritulen luo, jonne\nastuessaan he, sen sijaan että olisivat kääntyneet vasemmalle, joka\nolisi ollut suorinta, kääntyivät oikeaan ja tehtyään koko käänteen\nmenivät peräkanaa, pääpappi etumaisena. Vielä nuotion ääressä luki\nuhripappi rukouksen kaataen samalla kumyshkaa tuleen. Sen jälkeen papit\ntekivät jälleen koko käänteen vasemmalta oikealle ja palasivat takaisin\npöydän ääreen, mutta tällä kertaa astui ensimmäisenä se, joka äsken\nkulki viimeisenä. Tultuaan pöydän luo pääpappi joi kumyshkaa tarjoten\nsitä myös apulaisilleen, sen jälkeen saivat muutkin ukot sitä\nmaistella. Rukouksen aikana oli papeilla muhamettilaisten tapaan\npyyhinliina päässään. Toisin paikoin, kertoja huomauttaa, uhripapit\nkäyttävät merkkinään, paitsi pyyhinliinaa, koivun oksaa, joka\nhalkaistaan kahteen haaraan ja asetetaan kaulaan siten, että toinen\nhaara tulee käymään oikean, toinen vasemman olkapään alitse.\n\nMuut uhrimenot eivät suurinkaan eroa edellämainituista. Huomiota\nansaitsee vain, että jokaisesta uhrileivästä leikataan viipale kahteen\nkuppiin, joista toisen sisällys kaadetaan tuleen, toisen syövät\nuhripapit. Mainittakoon myös, että uhripappi rahaa kerätessään asettuu\npolvilleen. Samoin tekevät ne, jotka uhraavat roponsa. Uhrirahaa ei saa\nantaa paljaasta kädestä, vaan kunkin on se tuotava kämmenen yli\nvedetyllä hihallaan.\n\nEri seutujen uhrikuvauksia vertaillessa huomaa samojen päämenojen\nohella vähäisiä paikallisia eroavaisuuksia. Niin on esim. itäisillä\nvotjakeilla vielä tapana ripustaa, maanhaltian uhria lukuunottamatta,\nkaikkien suurten teurasten luut pyhän lehdon puihin. Heillä on myös\ntapana, etteivät kotolaisetkaan, jotka syystä tai toisesta ovat\nestyneet saapumasta uhrijuhlaan, ryhdy sinä aikana työhön, vaan\nleipäuhrilla muistelevat kotipihalla heimon suurta uhripalvontaa.\nLisäksi huomautettakoon, että kaikilla votjakkialueilla, miten kauan\nuhrijuhlaa kestääkin, uhripappien velvollisuus on koko ajan niin hyvin\npäivällä kuin yöllä olla uhrilehdossa, sillä sinä aikana eivät\nuhritulet saa sammua. Sateisina ja kylminä öinä uhraajat ovat pakotetut\ntekemään verhokseen teltan tapaisen suojuksen.\n\nKuten on mainittu, alkavat Jelabuean piirin votjakit uhrijuhlansa\nmuistajaismenoilla. Myös Kasanin läänissä on tapana viettää suuren\nuhrijuhlan yhteydessä muistajaisia suvun vainajien kunniaksi. Niin on\nesim. Mamadyshin piirin Staraja Jumjassa tapana toimittaa monen kylän\nyhteiset uhrit seuraavassa järjestyksessä. Ensimäisenä päivänä\nuhrataan varsa _Inmarille_, valkoinen vasikka viljan jumaluudelle\n(_du-kilt'shin_) ja musta karitsa vainajille. Toisena päivänä\nteurastetaan musta härkä maan jumaluudelle (_mu-kilt'shin_), samalla\ntoimitetaan myös yksityisten tuomat lupausuhrit, joita he syystä tai\ntoisesta ovat kolmen viimeksi kuluneen vuoden aikana \"luvanneet\".\nKolmantena uhripäivänä teurastetaan valkoinen lammas aurinko-emolle\n(_shundi-mumi_) ja valkoinen karitsa kohtalon jumaluudelle\n(_kaba-inmar_). Sitä paitsi uhrataan hanhi ja sorsa terveyden vuoksi.\n\nMuistojuhlan vietto tapahtuu siis täällä lehto-palvonnan yhteydessä.\nKuitenkin on vainajain uhri toimitettava eri tulella ja eri paikassa\nuhrilehdon syrjässä. Kuten kaikissa votjakkien nykyisissä\nmuistojuhlissa käytetään tässäkin omatekoisia vahakynttilöitä sekä\nerityistä uhrikaukaloa, johon kukin osaaottavista perheistä siroittaa\nruokamuruja. Uhriteurastus ja rukous toimitetaan kasvot pohjoista kohti\nkuten yleensä _ullan vandon_ (\"alas teurastus\") uhreissa. Uhrin jätteet\njäävät kedolle tai poltetaan nuotiossa. Muistojuhlaa vietetään\nyhteisesti suvun kaikkien vainajien kunniaksi.\n\nVainajainpalvonta ei ainakaan nykyään näytä kuuluvan itse kylien\nyhteisiin lehto-uhreihin, mitkä yleensä ovat omistetut mahtaville\nluonnonhaltioille. Näistä on ennen muita mainittava taivaan jumala\n_Inmar_, jonka yleisin uhrieläin lehto-uhreissa on hevonen ja jota\nvotjakit samoin kuin muitakin luonnonjumalia palvovat tatarien\nrukoussuunnassa kasvot etelään päin. _Inmarin_ rinnalle on tullut vielä\nerityinen, mahtava jumaluusolento _kilt'shin-inmar_, jolle myös\nuhrataan hevosia. Maanjumaluudelle (_mu-kilt'shin_) uhrataan maahan\nmusta härkä tai lammas. Pienempiä uhrieläimiä teurastetaan kohtalon\njumaluudelle (_kaba-inmar_) sekä panettelija-jumalalle (_al'akinmar_).\nSitä paitsi uhrataan erilaisia uhriteuraita myöskin viljan jumaluudelle\n(_du-kilt'shin_), ukkos-emolle (_gudiri-mumi_) ja aurinkoemolle\n(_shundi-mumi_). Kaikkia yllämainittuja jumaluusolentoja ei kuitenkaan\npalvota säännöllisesti jokaisessa uhrijuhlassa, vaan samoin kuin itse\npalvontajärjestys ynnä uhriteuraat vaihtelevat myös palvonnan alaiset\nhaltiat. Useimmiten on tullut tavaksi pyhittää kukin uhrieläin jollekin\nerityiselle jumaluusolennolle, joten kulloinkin palvottavana olevien\nhaltiain lukumäärä näin ollen tulee riippumaan uhrieläinten\npaljoudesta.\n\nSamoin vaihtelee mainittujen juhlien uhriaika. Useimmiten vietetään\nkylien yhteistä uhrijuhlaa keskikesällä; ainoastaan Jakovlev tietää\nsitä Osan piirissä joskus vietettävän myös syksyllä lumikelin tultua.\nHyvin yleinen viettoaika on Pietarin päivän tienoo, jolloin se sattuu\nyhteen kesäisen kuala-uhrin eli \"lehti-olut\"-juhlan kanssa. Muutamin\npaikoin, kuten Birskin piirin Mozhgassa, onkin tapana juhlapäivän\naamuna toimittaa kuala-rukous ja sen jälkeen heti alkaa lehto-palvonta\nennenmainitussa Imenlek puistossa.\n\nKooten heimon toisistaan etäällä asuvat jäsenet yhteen monesti useamman\nvuorokauden ajaksi ovat Perman heimon suuret suku-uhrit olleet erittäin\nsopivia tilaisuuksia kokousten ja neuvottelujen pitämistä varten ei\nainoastaan rauhan ja onnen päivinä, vaan myös vaaran ja vastoinkäymisen\nuhatessa. Sen vuoksi on niillä uskonnollisen merkityksen ohella\nepäilemättä ollut hyvin tärkeä yhteiskunnallinen merkitys. Vielä\nmyöhempinäkin aikoina ne ovat votjakeilla olleet, kuten jo Aminoff\nhuomauttaa, voimakkaita yhdyssiteitä, jotka pitävät hajalla asuvaa\nkansaa koolla sekä estävät sitä sulautumasta ympärillä asuviin\nylivoimaisiin, korkeammalla kehitysasteella oleviin kansoihin.\n\n\n\n\nIhmisenkaltaiset haltiat ja niiden palvonta.\n\n\nVotjakkien jumalat ja haltiat, joita he palvovat vainajien ohella,\nvoidaan niiden alkuperään nähden jakaa kahteen pääryhmään. Sen mukaan\nnimitämme niitä ihmisenkaltaisiksi ja luonnon-haltioiksi.\n\nIhmisenkaltaisia ovat etupäässä kodin-, metsän- ja veden-haltiat.\n\nEnsiksimainituista ovat yleisimmät asuintuvan-, karjapihan- ja\nsaunan-haltiat.\n\nTuvassa asustavaa haltiaa votjakit nimittävät _korka-murt_\n(\"tupa-ihminen\") tai _korka-kuzo_ (\"tupa-isäntä\"). Kasanin läänissä\nkuulin sitä nimitettävän myös _dürt-kuzo_ (\"talo-isäntä\") ja Sarapulin\npiiristä mainitsee Vereshtshagin sen nimenä _busturgan_. Sen yleisin\nasuinpaikka on lattianalusta, jonka vuoksi sitä toisinaan kuulee\nnimitettävän nimellä _vizh-ul kuzo_ (\"lattianalainen isäntä\"). Kuten jo\n_murt_ (\"ihminen\") sanasta voi päättää, on tämä haltia ihmisen\nmuotoinen. Miropoljskij sanoo, että se näyttäytyy vain harvoin, mutta\nkun se tapahtuu, ennustaa se kuolemaa tai muuta onnettomuutta.\nIlmestyessään se on joskus talon isännän näköinen. Yleensä _korka-murt_\non hyvä ja tarpeellinen olento, sillä se suojelee perheenväkeä\nvierailta haltioilta sekä valvoo kaikin tavoin talon parasta. Joskus se\nottaa osaa myös ihmisten toimiin. Votjakit tietävät kertoa, että se\nesim. alkaa yöllä kehrätä, jolleivät naiset syystä tai toisesta ole\nehtineet päättää päivätyötään. Kun tuvanhaltia saa aiheen suuttua,\nkiusaa se ihmisiä painajaisena, pörröttää maatessa hiukset ja parran\nsekä ehkäisee töiden onnistumista. Pieniä lapsia votjakit eivät\nmilloinkaan jätä yksin tupaan, sillä he uskovat, että _korka-murt_\nvaihtaa pienokaiset.\n\nSiinä tapauksessa, että tuvanhaltia tavalla tai toisella on osoittanut\nolevansa vihainen, on se mitä pikimmin uhrilla lepytettävä. Uhrieläin,\njoksi votjakit yleisimmin käyttävät mustaa lammasta, on teurastettava\nlattianalustassa, _korka-murtin_ olopaikassa. Tämän vuoksi kutsutaankin\nuhria _gulbet's-taka_ (\"alustalammas\") ja uhriteurastusta _gulbet'se\nvandon_ (\"alustassa teurastaminen\"). Toimitukseen, jossa uhripappina on\nperheenpää, ottaa osaa vain oma perheenväki, sillä uhriruokaa ei sovi\nantaa vieraille. Osoitteeksi, miten tarkkoja votjakit tässä\nsuhteessa ovat, mainittakoon, ettei edes perheen tytär saa maistaa\n_gulbet's-taka_ uhria sen jälkeen, kun hän on miehelle \"luvattu\".\nTuvanhaltialle tulevat uhrilihat ynnä luut haudataan lattian alle\nkaivettuun kuoppaan, jonne myös eläimen veri teurastettaessa\nvuodatetaan. Uhriruoka keitetään ja syödään tavallisesti itse\nasuintuvassa.\n\nSatunnaisten uhrien ohella toimitetaan _korka-murtille_ toisin paikoin\nmääräaikaisiakin teurastuksia. Aminoff kertoo, että votjakit\n(luultavasti Sarapulin piirissä) uhraavat syksyllä peltotöiden\npäätyttyä tuvan haltialle hanhen tai sorsan sekä myös puuroa. Linnun\nluut ja puuro ynnä lusikka pannaan maahan vasempaan nurkkaan, jossa on\naukko. Uhritoimituksessa luetaan seuraavanlainen rukous: \"osto,\nInmarini, suuri Inmarini! Täten uhraan lattianalaiselle isännälle\nhanhen. Älä säikytä meitä! Ota tarjoomamme uhri suosiolla vastaan. Anna\nminulle perheineni, huonekuntineni rauhaa ja onnea. Anna kylvetyn\nviljan menestyä.\" Toisessa paikassa sama kirjailija kertoo talonisännän\nSarapulin Bödjassa uhraavan syksyllä ennen pokrovan päivää (l/X v.l.)\noinaan lattianalaisena uhrina. Tässä tiedonannossa on kuitenkin\n_mu-kilt'shinin_ nimi tullut haltian alkuperäisen nimen sijalle.\nMyöskin Kasanin läänissä, kuten Miropoljskij tietää, toimitetaan\ntuvanhaltian uhri vuosittain syksyllä. Osan ja Birskin piirikunnissa\nkuulin sille uhrattavan vuotuisia uhreja toisin paikoin syksyllä,\ntoisin paikoin kesällä n. viikkoa ennen Pietarin päivää, jolloin\nvotjakeilla on tapana ajaa lampaat kotiin kerittäviksi. Jollei sopivaa\nuhrilammasta sattuisi laumasta löytymään, lykätään toimitus\ntuonnemmaksi, sillä kertaa tehdään vain puurolla uhrilupaus. Kuitenkin\non puurostakin osa kuopattava alustaan.\n\nEnnen kaikkea votjakit pitävät velvollisuutenaan uhrata\n_korka-murtille_ silloin, kun he ensi kerran asettuvat uuteen tupaan.\nJo Georgi tietää kertoa, että votjakit muuttaessaan uuteen taloon\nuhraavat mustan lampaan tai keittävät, kuten köyhät tekevät, sakean\npuuron. Uuteen tupaan muutto (_korka-piron_) on kaikilla\nvotjakkialueilla muodostunut juhlahetkeksi, jota Kasanin läänissä\nnimitetään _korka-suan_ (\"tupa-häät\") ja Glazovin ja Sarapulin\npiireissä _korka-_ tai _korka-murt-sektan_ (\"tupa-\" tai \"tuvanhaltian\nkestitys\"). Kaikki sukulaiset ja ystävät saapuvat silloin\nrunsaslukuisina pitoihin tuoden mukanaan monenlaisia lahjoja. Tärkein\ntoimitus on uhrin teurastaminen uuden tuvan alustassa. Vereshtshagin\nsanoo Sarapulin piirin votjakeilla olevan tapana, että isäntä,\nasettuessaan uuteen taloon, menee emäntineen alustaan vieden mukanaan\nohukaisia ynnä kumyshkaa sekä nuoren kyynärän kokoisen kuusen ja tekee\nuhrilupauksen _gulbet'se siziskon_. Isäntä pystyttää nurkkaan kuusen,\nottaa siitä oksan käteensä sekä asettuu polvilleen kuusen ääreen.\nEmäntä levittää hänen eteensä pöytäliinan ja asettaa sille ohukaisen.\nSen jälkeen hän vielä vuodattaa kumyshkaa pikariin ja antaa sen\nmiehelleen. Tämä alkaa nyt, pitäen oikeassa kädessä pikaria, vasemmassa\noksaa, lukea rukousta pyytäen _Inmarilta_, että tupa, jonka tämä on\nhänelle suonut, olisi hyvä asua vanhuuteen ja kuolemaan asti sekä lupaa\nsamalla uhrata mustan lampaan ynnä muita nelijalkaisia eläimiä.\nRukouksen päätyttyä hän juo kumyshkaa sekä maistelee myös ohukaista.\nLuvattu uhri pannaan myöhemmin täytäntöön joko tuvassa tai lattian\nalla. Uhrilihan kiehuessa isäntä palvoo polvillaan pyytäen uudelle\nkodille onnea, rikkautta ynnä kaikkea hyvää sekä huomauttaa samalla,\nettä hän nyt täyttää antamansa lupauksen. Uhriteuraan luut\nkuopataan maahan. Toimituksen nimi on _gulbet'se taka vesan_\n(\"alusta-lammas-uhri\").\n\nVasiljev, joka uhrin saajana mainitsee _mu-kilt'shinin_, kertoo, että\nuuteen tupaan siirryttäessä annettu uhrilupaus täytetään tavallisesti\nseuraavana syksynä. Uhraamispäivänä ei saa mitään antaa pois talosta,\neikä uhrieläintä saa teurastaa paljaalla maalla, vaan kuusen oksien\npäällä. Määrätyt ruumiinelimet, kuten oikean puolinen lapaluu,\nkylkiluu, pää, jalat, keuhkot ja maksa, ovat erikseen keitettävät. Osa\nkaikkia uhriruokia kuopataan alustaan. Hän kertoo lisäksi härkäuhrista,\njoka uuteen taloon muutettaessa teurastettiin pihalla. Pihalle tehtyyn\nkuoppaan haudattiin osa uhrilihaa ynnä luut maanhaltian hyväksi.\nKasanin läänissä on Gavrilovin mukaan tällöin tapana uhrata\n_korka-kuzolle_ paitsi mustia lampaita myös kotilintuja, paitsi kanoja.\n\nEttä votjakeilla toisin paikoin uuteen tupaan muutettaessa on ollut\ntapana viedä haltia vanhasta asunnosta uuteen, olemme Aminoffin\ntiedonantojen perustuksella maininneet jo kuala-palvonnan yhteydessä.\nMyös Glazovin piirissä näyttää säilyneen muistoja mainitusta tavasta.\nSe käy selvästi ilmi Pervuhinin huomautuksesta, että kun _korka-murt_\nmuuttaa isäntäväen mukana vanhasta uuteen tupaan, silloin sitä\nuseimmiten nimitetään \"vanhaksi ihmiseksi\" (_vuzh-murt_). Korka-murtin\nkestityksestä (_korka-murt sektan_) on näillä seuduin enää vain se\nmuisto olemassa, että kodin haltialle silloin oli teurastettava härkä.\n\nTalon sijaa valitessaan votjakit ovat varsin tarkkoja, jotteivät\nmitenkään joutuisi perustamaan asumustaan paikkaan, missä pahat haltiat\noleskelevat. Shestakov sanoo, että kun votjakki aikoo rakentaa\nitselleen uuden asunnon, kääntyy hän tietäjän puoleen, jotta tämä\nhänelle osoittaisi otollisen paikan. Aptiev, joka kuvailee Osan piirin\nvotjakkeja, kertoo, että kun uusi talo on perustettava, poltetaan sen\nperustamispaikalla olkia siinä tapauksessa, että maassa sattuu olemaan\npolku, jotteivät pahat henget sitä myöten kulkisi. Gavrilov tietää\nKasanin läänin votjakeilla olevan tapana asettua uutisrakennukseen\nheti, kun uuni on valmistunut, sillä muussa tapauksessa voisi siinä\nruveta asustamaan _peri_ (paholainen), jota sen jälkeen on vaikea\nkarkoittaa.\n\nKarjapihanhaltiaa votjakit nimittävät _gid-murt_ (\"karjapihaihminen\")\ntai _gid-kuzo_ (\"karjapiha-isäntä\"). Sekin on ihmisenkaltainen, hyvä\nhaltia, joka asuen läävässä huolehtii karjasta ja sen lisääntymisestä\nsekä suojelee sitä pedoilta ynnä karjataudeilta. Karjapihanhaltia pitää\nhuolta myös karjan ruuasta, sillä votjakit uskovat, että se karkoittaa\nvieraan virkaveljensä joka kerta, kun tämä tulee naapurin läävään\nrehuja varastamaan. Pervuhin kertoo Glasovin piirin votjakkien uskovan,\nettä _gid-murt_ pääasiallisesti asustaa hevostallissa. Niitä hevosia,\njoista se pitää, se vaalii ja ruokkii, palmikoipa toisinaan niiden\nharjankin ja hännän, mutta toisia, joita se vihaa, se kiusaa ajaen\nniitä yön aikana väsyksiin. Kertoja mainitsee tarinan, miten eräs\nisäntä siveli hevosensa selkään pihkaa ja aamulla tullessaan talliin\nnäki siinä istuvan pienen, puolen kyynärän pituisen ukon. Toisen\nkertomuksen mukaan karjapihanhaltia ilmaantuu karhuna jättäen jälkeensä\nkarhun jäljet.\n\nSamoin kuin _korka-murtille_ toimitetaan _gid-murtillekin_ niin hyvin\nsatunnaisia kuin määräaikaisia uhreja. Birskin piirin votjakeilla on\nkarjatautien aikana tapana uhrata läävässä metso, kun lehmät\nsairastuvat, sekä haukipari hevosten terveydeksi. Muutamin seuduin on\ntapana toimittaa kerran kunkin varsan puolesta mainittu kalauhri, jotta\nhevonen tulisi loistavaksi ja välkkyväksi kuin hauki. Kaloja ei tällöin\nkuitenkaan ole tapana keittää, vaan ne kuopataan sellaisinaan\nkarjapihaan.\n\nVuosittaiset uhrit karjapihanhaltian kunniaksi tapahtuvat sekä\nkeväällä, jolloin karja lasketaan laitumelle, että syksyllä, kun se\npalaa takaisin läävään. Useimmilla seuduin on nykyään tullut tavaksi\ntoimittaa keväällä vain lupausuhri leivällä tai puurolla, joka vasta\nsyksyllä pannaan täytäntöön, jos karja laitumella ollessaan on pysynyt\nterveenä ja lisääntynyt. Uhri, johon ainoastaan perheenväki ottaa osaa,\nmuistuttaa suuresti edelläkerrottua lattianalaista uhria, ainoa erotus\non vain siinä, että _gid-kuzolle_ tulevat uhriantimet kuopataan maahan\nkarjapihaan. Uhrieläimetkin ovat samat kuin lattianalaisessa uhrissa.\nKuvaillessaan erästä läävä-uhria Aminoff mainitsee, että uhrikuoppa\nkaivettiin karjapihan kattoa kannattavan patsaan juureen. Rukouksessa,\njossa myös _Inmarin_ nimi esiintyy, pyydetään karjapiha täyteen lihavia\nhevosia ja lypsäviä lehmiä. Miropoljskij sanoo _gid-kuzolle_ luetun\nseuraavan rukouksen: \"ole terve ja väkevä, karkoita vieras, varjele\nkarjaa ja aja kaikki paha talosta\".\n\nSaunanhaltia on _munt'so-murt_ (\"sauna-ihminen\") tai _munt'so-kuzo_\n(\"sauna-isäntä\"). Glazovin piirissä sitä nimitetään myös _ted'i-murt_\n(\"valkoinen ihminen\"). Se asuu saunan pimeässä loukossa ja on pitkän,\nkeski-ikäisen miehen näköinen, valkoiseen paitaan ja virsuihin puettu\nolento. Sarapulin piirissä sillä on pitkät hiukset ja yksi silmä. Se\npuhuu ja itkee kuin rintalapsi. Ihmisille se näyttäytyy vain jonkun\nonnettomuuden edellä. Kasanin läänissä ynnä muilla eteläisillä\nvotjakkialueilla se on pieni, kääpiön tapainen, karvainen olento.\nSaunanhaltia kujeilee saunassa kylpeytyvien kanssa, toisinaan se kätkee\nalusvaatteet, joskus se solmiaa paidanhihan tai kääntää sen nurin,\nhäiriten siten pukeutumista. Luonteeltaan se on pahempi kuin edelliset\nhaltiat. Saunaan ei ole hyvä mennä yksin eikä siellä sovi torua tai\npuhua ääneen. Samoin kuin tuvanhaltia vaihtaa saunanhaltiakin\npienokaiset. Kummassakin tapauksessa käytetään amulettina rauta- tai\nmuuta metallipalaa. Uhria ei viimeksimainitulle yleensä toimiteta.\nAinoastaan Gavrilov tietää sille uhrattavan, kun uusi sauna on\nvihittävä virkaansa. Sorsa, jota uhrina käytetään, teurastetaan\nsaunassa, mutta keitetään ja syödään asuintuvassa. Jollei uhria tällöin\ntoimiteta, voi saunanhaltia panna pahakseen. Kertoja huomauttaa\nkuitenkin, ettei tämä uhritoimitus ole votjakeilla yleinen.\n\nEdellämainittujen talonhaltiain rinnalla on vielä olemassa muutamia,\njotka eivät ole kaikilla votjakkialueilla tunnettuja. Sellainen on\nGlazovin ja Sarapulin piireissä _obin-murt_ (\"riihi-ihminen\"), jolle\npohjoiset votjakit, kuten Satrapinskij tietää kertoa, uhraavat syksyllä\nriihessä, jottei haltia vihastuisi eikä säikyttäisi ihmisiä, vaan\nsuojelisi riihtä tulipalolta ja tuulelta. Mainittu uhritoimitus, joka\nyleisimmin on tunnettu nimellä _ikem_- eli _it'im-ves_ (\"riihi-uhri\")\non käytännössä niilläkin votjakkialueilla, missä riihellä ei mainita\nerityistä haltiaa olevan. Uhrieläimen, jona tavallisesti käytetään\nsorsaa tai hanhea, joskus lammastakin, teurastaa perheenpää riihessä\ntai puimatanterella, minne myös veri vuodatetaan. Uhrilihat keitetään\nkotona, sen jälkeen mennään teurastuspaikkaan ruokien kera rukoilemaan.\nLopuksi kuopataan uhrin jätteet ja luut riihen alle maahan. Entiseen\naikaan näyttää suurempiakin teuraita uhratun, sillä vanhimmassa\nriihipalvontakuvauksessa v:lta 1842, joka koskee Malmyzhin piirin\nvotjakkeja, mainitaan uhrieläimenä hevonen. Paitsi veriuhritoimitusta\njätetään usein vielä viljalyhde puimisen päätyttyä riihen parsille\nhaltian hyväksi.\n\nLisäksi on mainittava pari talonhaltiaa, joista toinen on eteläisten\nvotjakkien pahanluontoinen _albasti_, joka oleskelee asumattomissa\nrakennuksissa, toinen Sarapulin piirissä tunnettu _nulliskis_.\nEdellisestä vapautuakseen on votjakeilla tapana hävittää tai polttaa\nniin pian kuin mahdollista kaikki vanhat, käyttämättä jääneet\nasumukset. Viimeksimainittu on kissan muotoinen, joka auttaa\nomistajaansa kantamalla tälle viljaa vieraista aitoista. Tämänkin\nhaltian inhimillistä alkuperää osoittaa votjakkien usko, että jos\n\"kissan\" tappaa, kuolee itse se henkilö, joka mainitun haltian omistaa.\nKummallekaan viimeksimainituista haltioista ei toimiteta uhria.\n\nVertaillessa votjakkien kodinhaltioita naapurikansain vastaaviin\nhuomaa, että ne ovat kaikissa kohdin viimeksimainittujen kaltaisia. Jo\nPervuhin huomauttaa, ettei _korka-murt_ Glazovin piirin votjakeilla\neroa missään suhteessa venäläisten naapurien \"domovoj\" haltiasta,\nkutsutaanpa sitä toisinaan venäläisiltä lainatulla nimitykselläkin\n\"susjetka\". Samalla nimellä kutsuvat kodinhaltiaa myös syrjänit, joiden\nhaltia-usko yleensä on mukautunut venäläisen kansanuskon mukaiseksi.\nSyrjänienkin \"susjetka\" asuu samoinkuin votjakkien, _korka-murt_ tuvan\nlattian alla, minne sille on uhri asetettava. Heilläkin se on hyvä\nhaltia, joka hoitaa ja suojelee taloutta. Mutta jos se suuttuu, tulee\nvastoinkäymisiä, käsityöt eivät menesty ja karja laihtuu, kodinhaltia\nkun laiminlyö niiden ruokinnan. Joskus se ahdistaa ihmistä painajaisena\ntai suutelee häntä unen aikana niin, että huuliin ilmestyy kipeitä\nrakkoja. Toisinaan se kehrää tai kolistelee kovasti, ikäänkuin\nrakentaisi jotakin, mutta tämä ei ole hyvä enne, sillä semmoista seuraa\nkuolema tai jokin muu onnettomuus. Uutistaloon siirtyessään on\nsyrjäneilläkin ollut tapana lepyttää uhreilla kodinhaltiaa. Rogov\nkertoo, että kun syrjäni muuttaa uutistaloon, ottaa hän pyhimyksenkuvan\nnurkasta sekä astuu samalla vanhan kodin alustaan kutsuen kodinhaltiaa\nsanoen: \"susjetkani, veliseni, lähtekäämme uuteen kotiin. Kuten asuimme\nvanhassa, eläkäämme myös uudessa kodissa. Rakasta karjaani ja\nperhekuntaani.\" Uudessa talossa asetetaan pyhimyksenkuva nurkkaan,\nmutta kodinhaltiaa kehoitetaan asettumaan alustaan. Syrjänien yleisen\nkäsityksen mukaan talonhaltia muuttaa uuteen rakennukseen vasta sen\njälkeen kuin tuvan uuni on valmistunut. Myöskin metsätuvissa uskovat\nsyrjänit kodinhaltian asustavan.\n\nSamoin kuin venäläinen \"domovoj\" on siis syrjänienkin kodinhaltia\nsamalla kertaa tuvan ja karjaläävän haltia. Votjakeilla sitä vastoin on\nasuintuvalla ja karjapihalla erinimiset haltiat. Niin on myös laita\nheidän eteläisellä naapurikansallaan tatareilla, joiden _öi-ejäse_\n(\"tupa-isäntä\") ja _abzar-ejäse_ (\"karjapiha-isäntä\") eivät vastaa\nainoastaan nimien, vaan kaikkien niihin liittyvien uskomusten ynnä\nuhrien puolesta täydellisesti votjakkien yllämainittuja haltioita, niin\nettä on pakko otaksua votjakkien lainanneen ne sellaisinaan\nkorkeammalla kehityskannalla olevilta naapureiltaan. Vierasperäisiä\nhaltioita heillä ovat myös _albasti, obin-murt_ sekä _nulliskis_,\njoista ensiksimainitut jo nimiensä puolesta osoittautuvat olevan\nedellinen tatarilais-, jälkimäinen (_obiri_ = ovinj) venäläisperäinen;\nviimeksimainitun kansan taholta lienee tullut myös _nulliskis_\n\"kantaja\", joka vastaa suomalaisten \"paraa\". Votjakkien saunanhaltian\nvastine syrjäneillä on _pivsan-olisa_ (\"sauna-eläjä\") eli _pivsanaika_\n(\"sauna-mies\") ja riihenhaltian _rinish-olisa_ (\"riihi-eläjä\") eli\n_rinish-aika_ (\"riihi-mies\"). _Albastia_ vastaava haltia heillä on\nvenäläisiltä nimineen lainattu \"kikimora\", joka samoin kuin tuo on\npaha, hyljätyissä rakennuksissa oleskeleva haltia.\n\nNäin ollen näyttävät kaikki yllämainitut permalaisten kodinhaltiat\nolevan vieraita ja verrattain myöhäisen kulttuurin tuomia. Eivätkä edes\nkaikki rakennukset, joissa mainittujen haltiain uskotaan oleskelevan,\nole aivan alkuperäisiä ja muinaisia. Jo _korka-murtin_ lattianalainen\nasuinpaikka todistaa ilmeisesti, ettei tämä kodinhaltia ole voinut olla\nvotjakkien palvoma vielä sinä aikana, jolloin he asuivat vanhassa\nkuala-asunnossa, siinä kun lattian alustaa ei ollenkaan ole. Mitä\nkarjanhaltiaan _gid-kuzoon_ tulee, on jo ennen osoitettu, että niin\nhyvin syrjänit kuin votjakit ovat palvoneet yleensä vain vainajia\nkarjan suojelushenkinä. Lopuksi ansainnee mainitsemista vielä eräs\nseikka, johon jo Pervuhin on kiinnittänyt huomiota, etteivät nim.\nuudet, kehittyneemmät kodinhaltiat milloinkaan ole saaneet\nasuinsijakseen kualaa, jossa votjakkien omat, jo suomalais-ugrilaiselta\najalta polveutuvat kodin ja perheen suojelushenget, esi-isät\noleskelevat.\n\nSamoin kuin kodinhaltiat ovat useimmat metsänhaltioistakin vierailta\nlainattuja. Yleisin metsähisen nimitys votjakeilla on _nules-murt_ eli\n_tshatsha-murt_ (\"metsä-ihminen\"). Glazovin piirissä se on tunnettu\nmyös nimellä _nules-nuna_ (\"metsä-setä\") ja Sarapulin piirissä\n_nules-ut'is_ (\"metsän-vartia\"), Urzhumin piirissä sitä kutsutaan\n_obidaksi_. Ulkomuodoltaan ja tavoiltaan on metsänhaltia aivan kuin\nihminen, mutta usein sitä kuvitellaan yksisilmäiseksi sekä uskotaan,\nettä sillä on kyky pidentää ja vähentää kokoansa, lyhyemmäksi pisintä\nihmistä ei se kuitenkaan saata tekeytyä. Tavallisesti se pitää päätään\nkorkeimpien puitten tasalla. Suuren kokonsa vuoksi kutsutaankin sitä\nGlazovin piirissä vielä nimellä _bidzim nuna_ (\"suuri setä\"). Metsässä,\njossa se asustaa, on sillä talous ja perhe sekä paljon rikkautta,\nkultaa, hopeaa ja karjaa. Tuulen vihurina se siellä kiitää\nnäkymättömänä toisesta paikasta toiseen. Glazovin piirin votjakit\nkertovat, että metsänhaltiat viettävät häitäkin. Ne tapahtuvat kaksi\nkertaa vuodessa kesällä ja talvella, jolloin metsänhaltiat vaeltavat\ntuulispäissä niin, että korkeat puut ryskyvät. Metsähinen houkuttelee\nluokseen ihmisiä, varsinkin lapsia. Joskus se eksyttää karjatkin\nmetsään tai kuljettaa niitä pitkät matkat tuulispäässä. Se on ylen\nväkevä, mutta samalla tyhmä haltia, sen vuoksi se ei ole vaarallinen\neikä pelätty olento. Monesti se on ihmiselle suurena apunakin, se antaa\nnäet metsämiehelle riistaa, suojelee karjaa metsässä sekä on\nmehiläishoidossa avullisena.\n\nSamoin kuin kodin- on metsänhaltiallekin ollut tapana toimittaa uhreja.\nNe ovat kuitenkin vuosi vuodelta alkaneet käydä yhä harvinaisemmiksi.\nTämä johtuu ennen kaikkea siitä, että itse metsät useimmilla\nvotjakkialueilla ovat viime aikoina suuresti supistuneet. Entisinä\naikoina oli asian laita toisin. Vielä v. 1733, jolloin Gmelin matkusti\nvotjakkien keskuudessa, kertoo hän heidän pääelinkeinonsa olleen\nmetsästyksen. Paitsi pienempää metsänriistaa hän mainitsee heidän\npyydystäneen myös karhuja, susia ja kettuja. Aseena he käyttivät\nmetsämatkoillaan jousta, muutamilla oli pyssykin. Siihen aikaan olivat\nmetsänhaltian uhrit vielä runsaat ja yleiset.\n\nNykyaikana sitävastoin votjakit toimittavat uhreja metsänhaltialle\nainoastaan pohjoisalueilla, missä metsiä vielä meidän päivinämme on\nolemassa. Aminoff sanoo, että Sarapulin piirissä on tapana uhrata\n_nules-ut'isille_ syksyllä metsässä kuusen alla. Uhritoimitukseen\nottavat osaa kaikki metsämiehet. Uhrina on viinaa, leipää sekä härkä ja\nharmaja oinas. Uhrin toimittavat vartavasten valitut miehet: rukoilija,\nliemenkeittäjä ja teurastaja. Ensinmainittuja saattaa joskus olla\nkaksikin. Muutamin paikoin on tapana panna leipää puunoksille\nmetsänisäntää varten. Omituista metsänhaltioille uhrattaessa on, että\nvainajiakin samalla kertaa muistellaan. Heille annetaan uhriksi sorsa.\nEräs Aminoffin kirjoittama rukous metsänisännälle kuuluu: \"anna\nminulle, metsänisäntä, metsäneläviäsi, oraviasi, kettujasi, karhujasi.\nAnna myös mehiläisiäsi, tekemääni mehiläispesään niitä johdata. Siitäpä\nvielä sinulle lahjoja annamme.\"\n\nSaman piirin votjakkien kertoo Vereshtshagin uhraavan _nules-murtille_\nkaksi kertaa vuodessa, keväällä ja syksyllä. Keväällä teurastetaan\nharmaa lammas ja hanhi sekä rukoillaan, ettei kesällä kävisi väkeviä\ntuulia. Syksyllä votjakit pyytävät siltä jäniksiä, oravia, lintuja y.m.\nmetsänriistaa.\n\nSama kirjailija kertoo Glazovin piirin votjakkien uhraavan\nmetsänhaltialle myös karjan menestykseksi. Keväällä, kun karja ajetaan\nlaitumelle, rukoilee perheenpää sitä seuraavin sanoin: \"_bidzim-nuna!\nnules-nuna!_ nyt me ryhdymme ajamaan karjaa vainiolle ja samalla\naloitamme kyntämisen. Sen vuoksi me annamme sinulle uhrin. Ota se\nvastaan. Varjele karja pedoilta ja pahoilta ihmisiltä. Meidän karjamme\nkulkee kahdentoista joen yli, kahdentoista niityn taakse. Varjele ja\nsuojele sitä taudeista ja kaikesta pahasta.\" Uhripuuro, joka\nmetsänhaltialle on valmistettu, viedään tuohisessa peltoaitaukselle.\nSyksyllä, kun karja palaa kotiin, toimitetaan jälleen uhri\n_pirtan-soton_. Uhrina on tällä kertaa harmaa hanhi ja toimitus\ntapahtuu läheisessä metsikössä. Metsänhaltiaa kiitetään siitä, että se\non karjaa metsässä kesän aikana hyvästi hoitanut.\n\nBessermaneillakin, kuten Wichmann kertoo, on tapana teurastaa hanhi\nmetsänhaltialle (_t'ashsha-murt_). Uhri toimitetaan syysaikaan jossakin\nmetsän laidassa, mieluimmin kuusikossa, jonne tehdään pöydäntapainen\nteline. Liina levitetään pöydälle, johon asetetaan kaksi ruokakuppia,\ntoisessa on puuroa, toisessa uhratun hanhen lihaa. Metsänhaltiata\npyydetään olemaan suosiollinen metsässä kulkevia ihmisiä ja eläimiä\nkohtaan; varsinkin pyydetään, ettei hän niitä säikyttäisi.\n\nMyöskin satunnaisia uhreja toimitetaan metsänhaltialle. Niin tekevät\nmetsämiehet eräretkille lähtiessään. Sarapulin piirissä uhrataan sille\njoskus myös myrskyilman aikana. Tällöin on uhrieläimenä tavallisesti\nsorsa. Usein uhrataan sille vielä sairauden sattuessa tietäjän\nmääräyksen mukaan. Niin tekevät esim. bessermanit, jotka taudin tullen\nuhraavat metsänhaltialle puuroa. Glazovin piirin votjakit nimittävät\nsatunnaisesta syystä esim. taudin takia toimitettavaa uhria nimellä\n_sion-poton_ (\"ruuan vienti\"). Toimitus muistuttaa suuresti\nvainajainpalvontaa. Kuten vainajille viedään metsänhaltiallekin uhri\npeltoaitauksen luo. Ohukaisten luvun, joita perheenemäntä vartavasten\nvalmistaa, tulee välttämättä olla epätasainen, kolme, viisi tai\nseitsemän. Jos joku uhraamaan mentäessä sattuu tulemaan vastaan, on se\npaha enne, siksi on vastaantulijoita kartettava. Palattuaan\nuhripaikasta tupaan tulee uhraajan mennä suoraa päätä sanaa sanomatta\nliedelle tuhassa käsiään puhdistamaan, jonka toimituksen jälkeen hän\nvasta voi omaisiaan lähestyä.\n\nMetsänhaltioihin, joille uhreja annetaan, on myös _lud-murt_\n(\"vainio-ihminen\") luettava, jota emme saa sekoittaa ennen mainittuun\n_lud-kuzo_ tai _lud-asaba_ (keremet) haltiaan. _Lud-murt_ on tunnettu\netupäässä Glazovin piirissä. Se on viisivuotiaan lapsen kokoinen\nkääpiö, joka _nules-murtin_ tavalla voi jonkun verran pitentää tai\nlyhentää kokoansa. Korkeiden korsien keskellä se on niiden pituinen,\nmatalassa ruohikossa se on ruohon mittainen. Siksi sitä on vaikea\nnähdä. Yllään on sillä valkoinen puku. Pääasiallisesti se oleskelee\nlaitumilla, joissa se kaitsee ja suojelee karjaa. Sille toimitetaan\nainoastaan satunnaisia uhreja, niitäkin vain harvoin. Keväällä kun\nkarja ensi kerran lasketaan laitumelle, palvoo jokainen isäntä sitä\nlakki päässä rukoillen: \"hyvin suojaa elukoita, hyvästi saata ne\nlaitumelle, älä anna niitä petojen käsiin\".\n\nPaitsi edellämainittuja palvonnan alaisia on votjakeilla vielä joukko\nmetsänhaltioita, joille ei milloinkaan uhria toimiteta. Sellainen on\nennen muita kaikilla votjakkialueilla tunnettu _pales-murt_\n(\"puoli-ihminen\"), jota Georgi nimittää myös _alidaksi_. Sekin on\nihmismuotoinen, mutta sillä on ainoastaan toinen puoli ihmisen\nruumista. Niin on sillä vain yksi silmä, yksi jalka ja yksi käsi sekä\nyksi rinta, joka on niin iso, että kun _pales-murt_ sen tunkee ihmisen\nkitaan, tukehtuu tämä. Se ei kuitenkaan ole kovin pelätty haltia, sillä\nse ei ole ihmissyöjä. Ainoastaan huutamalla se hämärän tullen\npeloittelee metsässä yksinäistä kulkijaa. Jelabugan piirissä kerrotaan,\nettä jos se tavalla tai toisella sattuu verta vuodattamaan, syntyy joka\nveripisarasta uusi _pales-murt_.\n\nPahempi edellistä on eteläisillä votjakki-alueilla tunnettu _shurali_,\njoka sekin on ihmisenkaltainen, mutta alaston ja karvainen. Kädessään\non sillä ainoastaan kolme pitkää sormea. Se huutaa yöllä metsässä,\neksyttää ihmiset polulta ja vie ne luokseen. Toisinaan se ilman muuta\nhyökkää ihmisten päälle, kutkuttaa heitä kovasti tai tanssittaa\nuuvuksiin. Usein se laitumella nousee hevosen selkään ja ajaa sillä\nhurjasti ympäri vainioita, niin että hevonen on aivan nääntyä.\n\nPahoja metsänhaltioita on myös _iskal-pido-murt_\n(\"lehmänjalka-ihminen\"), jonka nimestä jo voi päättää sen ulkomuodon.\nVyötäisiin asti on sen yläruumis puettu talonpojan pukuun, mutta jalat,\njotka ovat karvapeitteiset ja sorkalliset, ovat paljaat.\nViimeksimainittu on metsänhaltia, kuten _nules-murt_, jonka seuraan se\nkuuluu, mutta se on paljoa julmempi ja raaempi kuin tämä, votjakit\nuskovat sen syövänkin ihmisiä.\n\nSarapulin piirissä tunnetaan Vereshtshaginin mukaan vielä _babasir_\n(\"metsäpiru\"), joka hohottaa metsässä, sekä _kuzpino murt_\n(\"pitkähampainen-ihminen\"), jolla on suussa pitkät ihmisverta himoavat\nhampaat, ynnä _kukri-baba_, jota kirjailija vertaa venäläisten\n\"baba-jaga\" nimiseen syöjättäreen.\n\nPahojen haltiain joukkoon on lisäksi luettava _ubir_, joka on kuolleen\nvelhon sielu. Se tulee haudasta juomaan elossa olevien ihmisten verta.\nVotjakit nimittävät sitä myös _kulem-ubir_ (\"kuolleen u.\"). Kalpeaan\nruumiiseen, josta se on imenyt verta, jää merkiksi sinisiä täpliä. Se\nryöstää myös sikiön äidin kohdusta. Ilmassa se lentää tulikäärmeenä,\ns.o. meteoorina. Ken sen näkee, voi sen pysäyttää repäisemällä poikki\npaidankauluksen nauhat, silloin _ubir_ tulee voimattomaksi, putoaa\nmaahan, vieläpä muuttuu siksi ihmiseksi, joka tulikäärmeenä liikkui.\nVotjakit uskovat lisäksi, että auringon ja kuun pimeneminen johtuu\nsiitä, että _ubir_ ne hotkaisee suuhunsa; kun tulipallot kuitenkin pian\nalkavat sitä polttaa, sylkee se ne jälleen suustaan. Tällekään pahalle\nhengelle eivät votjakit milloinkaan uhraa. Yhteisellä nimellä he\nnimittävät kaikkia pahoja henkiä tatarilaisilla nimillä _shaitan_\n(saatana) ja _peri_ (paholainen).\n\nMetsänhaltiana on vielä karhu (_gondir_) mainittava, jota votjakit\npitävät ihmisenkaltaisena olentona. Se on kuitenkin heidän käsityksensä\nmukaan ihmistä viisaampi ja väkevämpi. Ihmiskieltäkin se ymmärtää,\nmutta ei osaa itse sitä käyttää. Karhusta puhuessaan votjakit eivät\nmainitse sen oikeaa nimeä, vaan käyttävät kaikenlaisia mairenimityksiä,\nuseimmiten sanovat sitä \"vanhaksi mieheksi\". Kun he metsässä kohtaavat\nkontion, paljastavat he sille päänsä kuten metsänisännälle ainakin.\nJoskus kumartavatkin sitä, vieläpä asettuvat polvilleen, sillä he\nuskovat, että kun karhua kunnioittaa, se ei vastaantulijaa vahingoita.\nVihamiehensä karhu tuntee vielä kuoltuaan ja vainoaa sitä. Sen vuoksi\nei ole hyvä nauraa kaadetun karhun ääressä. Mitään karhunpalvelukseen\nviittaavia peijaisia ei votjakeilla kuitenkaan tätä nykyä enää ole\nolemassa. Eivät edes vanhukset tiedä niistä kertoa. Tämä johtuu siitä,\nettä karhut metsien hävitessä ovat vetäytyneet pohjoisempiin seutuihin.\n\nGlazovin piirin votjakeilla sanoo Pervuhin olevan myös _gondir_\n(\"karhu\") nimisen talonhaltian, joka asustaa kellarissa tai aitassa ja\njota kuten _korka-murtia_ on kestittävä uutistaloon muutettaessa. Kun\nse vihastuu, vähenevät talon ruokavarat. Nimestä päättäen on tämä\nkuitenkin alkujaan metsänhaltia.\n\nVotjakkien _nules-murtia_ vastaa täydellisesti syrjänien _versa_\n(\"metsällinen\") eli _veris-mort_ (joskus myös _lesak-mort_\n\"metsä-ihminen\"). Janovitsh kertoo, että syrjänit pelkäävät sitä\nnimittää sen oikealla nimellä, sen vuoksi he sanovat sitä milloin\nmiksikin. Yleisimmin he nimittävät sitä venäläisten tavalla \"djadja\"\n(vrt. Glazovin piirin votjakkien _nuna_). Samoin kuin votjakkien on\nsyrjänienkin metsänhaltia ihmisenkaltainen, jolla on metsässä kartano\nja perhe. Sekin on suuri kooltaan, korkeampi kuin pisin puu, sen vuoksi\nsyrjänit usein nimittävät sitä myös _kuz dada_ (\"pitkä setä\"), mikä\nnimitys siis vastaa Glazovin votjakkien _bidzim nunaa_ (\"suuri setä\").\n_Nules-murtin_ tavalla kiitää _veris-mortkin_ vihurina paikasta toiseen\nvieden mukanaan joskus myös ihmisiä ja karjaa. Naiset suuresti sitä\npelkäävät, sillä se pyrkii lemmenseikkailuihin heidän kanssaan. Samoin\nkuin pohjoisten votjakkien metsähiset, viettävät syrjänienkin\nmetsänhaltiat häitä matkaten, kuten ihmiset, suurissa hääsaatoissa.\nYleensä on _veris-mort_ hyvä haltia, josta ihmisellä on monenlaista\nhyötyä. Varsinkin metsämiehiä, joiden kanssa se on sovinnossa, se\nopastaa saloilla, tulee heidän nuotioilleen lämmittelemään sekä ajaa\nheidän pauloihinsa metsän karjaa. Sen vuoksi on metsämiehillä tapana\ntoimittaa sille silloin tällöin pieniä uhreja. Hlopin sanoo, että\nsyrjänit vievät metsään kerran vuodessa lehtitupakkaa, jota he\nasettavat kannon päähän tiheikköön, sillä \"metsä-setä\" pitää tupakasta.\nArvokkaampia uhreja, kuten pyitä, oravannahkoja ja ryynejä, tietää\nDobrotvorskij sille uhratun. Nalimov kertoo lisäksi, että syrjänit\nuhraavat metsänhaltialle leipää, suolaa ja kalapiirakkaa karjan\nkadotessa.\n\nKarhua koskevat käsitykset ja uskomukset ovat syrjäneillä samat kuin\nvotjakeilla.\n\nLuodessamme yleissilmäyksen permalaisten metsänhaltioihin, huomaamme\nniidenkin joukossa useita, jotka ovat tunnettuja myös ympärillä\nasuvilla kansoilla. Eri votjakkialueiden uskomuksia vertaillessa\nhuomaa, että melkoinen eroitus vallitsee pohjoisten ja eteläisten\nkäsitysten välillä, joka johtuu siitä, että uskomukset\nensiksimainituilla seuduilla lähenevät venäläisten, viimeksimainituilla\ntaas tatarien kansanuskoa. Olemme jo edellä huomauttaneet niistä\nyhtäläisyyksistä, jotka vallitsevat syrjänien ja Glazovin piirin\nvotjakkien metsänhaltia-käsitysten välillä. Tämä yhtäpitäväisyys, joka\nei aina ole alkuperäistä, johtuu siitä, että kumpaisetkin ovat\nlainanneet uskomuksensa suoraan venäläisiltä, joiden metsänhaltiaa ne\nyksityisiä piirteitä myöten muistuttavat ja joiden nimityksiäkin usein\nkäytetään omien nimien rinnalla. Samalta taholta on tullut myös\nvotjakkien vainio-ihminen (_lud-murt_), jota vastaa venäläisten\n\"polevik\" (\"peltohinen\"). Samoin kuin votjakit ovat Orlovin piirin\nvenäläisetkin joskus toimittaneet sille uhreja. Syystä siis huomauttaa\nPervuhin, että on varsin vaikeata huomata rajaa, missä votjakkien\nalkuperäiset käsitykset päättyvät ja venäläinen kansanusko alkaa.\nVieras kulttuuri on samalla saanut aikaan, että aiemmin tunnetut\nhaltiat, joilla ei ole mitään vastaavia venäläisten naapurien\nnykyisessä kansanuskossa, vähitellen alkavat votjakkien muistosta\nhävitä. Unohtumaisillaan olevia haltioita pohjoisilla votjakkialueilla\novat kirjailijan mukaan _pales-murt_, ja _iskal-pido-murt_, joista\nensiksimainittua vastaa tshuvassien _ar-zori_ (\"puoli-ihminen\") ja\njälkimäistä tatarien _sijir-ajak_ (\"lehmä-jalka\"). Eteläisillä\nvotjakkialueilla on tatarilainen vaikutus vielä meidän päivinämme\nvarsin voimakas. Täällä votjakkien metsällinen muistuttaa suuresti\ntatarien _urman ejäse_ (\"metsä-isäntä\") haltiaa. Samalta taholta\ntulleita ovat myös pahat _shurali_ ja _ubir_-henget, joiden nimetkin\novat lainatut viimeksimainitun kansan kielestä. _Obida_, joka on\ntshuvasseillekin tunnettu, on voinut tulla näille maille bolgarien\ntaholta.\n\nKaikista metsänhaltioista omaperäisiä saattavat permalaisilla siis olla\nainoastaan karhu sekä täydellisesti ihmisen kaltainen ja tapainen ilman\nminkäänlaista myöhempää kehitystä osoittavia piirteitä oleva olento,\njolle he toimittavat uhreja. Ettei viimeksimainittu alkujaan ole mikään\nmuu kuin vainaja, käy ilmi paitsi sen ulkomuodosta myös sille\ntoimitetuista uhreista, joiden suhteen votjakit noudattavat samoja\ntapoja kuin kuolleita palvoessaan. Yhteisistä piirteistä olemme jo\nedellä maininneet, miten kumpaisillekin on uhriantimia annettava\nepätasainen lukumäärä, että uhraamaan mentäessä on vastaantulijoita\nvältettävä ja että uhritoimituksen jälkeen kädet välttämättä ovat\ntulessa puhdistettavat. Viimeksimainitusta seikasta huomauttaa myös\nJelabuzhskij sanoen, että votjakit, samoin kuin he hautaamisen jälkeen\nkylpevät saunassa tai savustavat tulessa lakkejaan ja käsiään, samoin\nmenettelevät myös uhratessaan metsänhaltioille. Metsähisten ja\nvainajain palvonnan yhtäläisyyttä osoittaa myös Kuznetsovin tiedonanto,\nettä _nules-murtille_ uhrattaessa veri ja luut haudataan maahan tehtyyn\nkuoppaan, kuten maanhaltioita palvottaessa. Lisäksi on huomattava, että\nvotjakeilla on tapana samalla kertaa muistella kumpaisiakin haltioita.\nNiin lausuu Aminoff, että Vjatkan läänissä (luultavasti Sarapulin\npiirissä), missä metsästys vielä on tärkeä elinkeino, uhrataan\nsyysmetsästyksen alussa kuolleille samalla kertaa kuin\nmetsänhaltioille. Että vainajista helposti on saattanut kehittyä\nmetsänhenkiä, ei olekaan kumma, kun muistamme, että votjakeilla\nentisinä aikoina on ollut tapana haudata kuolleensa metsiin. Siitä\nmuistomerkkinä on meidän aikaamme asti säilynyt usko, että vainajat,\nkuten viimeksimainittu kirjailija huomauttaa, oleskelevat mielellään\nsyvissä metsissä.\n\nVedenhaltiaa votjakit nimittävät yleisimmin _vu-murt_ (\"vesi-ihminen\")\nmuutamilla, varsinkin eteläisillä, alueilla myös _vu-kuzo_\n(\"vesi-isäntä\"). Se on ihmisen kaltainen alaston olento, jolla on\nsuuret silmät ja pitkä musta tukka. Glazovin ja Sarapulin piirin\nvotjakit tietävät puhua myös vedenhaltian kivisistä, ukonvaajan\ntapaisista sormista (_vu-murt-t'shini_), joita he luulevat löytävänsä\njokien rannoilta. Useimmiten _vu-murt_ asuu syvissä vesissä, kuten\nsuurissa virroissa ja järvissä, mutta mielellään se oleskelee myös\npienissä puroissa ja varsinkin myllyvesissä. Vedenhaltialla on vedessä\nkartano ja perhe. Saduissa se ilmaantuu rikkaana, sillä on hallussaan\npaljon kalliita aarteita sekä suuret laumat lihavaa karjaa. Toisinaan\nse saattaa lyöttäytyä ihmistenkin seuraan, varsinkin markkinoilla.\nVetehinen on silloin puettuna talonpojan pukuun, mutta se on helppo\ntuntea siitä, että sen kauhtanan vasen puoli aina on kostea. Useimmiten\nei vedenhaltia ollenkaan näyttäydy, ja onneton se, jolle se ilmaantuu,\nsillä sen näkeminen ennustaa kuolemaa tai muuta onnettomuutta.\n\nSamoin kuin mies- on naispuolisellakin vedenhaltialla määrätyt,\nmyöhempää kehitystä osoittavat piirteet. Se on ihana, ja sen alaston\nruumis on välkkyvän valkoinen. Toisinaan hämärän aikana vedenhaltian\n\"vaimo\" (_vu-murt kishno_) tai \"tyttö\" (_vu-murt nil_) nousee rannalle\nsukimaan pitkiä, tummia suortuviaan. Niin hyvin mies- kuin naispuolinen\nvedenhaltia on arka olento, joka heti, kun ihmissilmä sen näkee,\nheittäytyy veteen.\n\nPaitsi ihmismuotoisena, mikä on tavallisinta, saattaa vedenhaltia\njoskus ilmaantua myös kalan muodossa. Sarapulin piirissä ovat\ntuulastajat sen nähneet hauen muodossa, mikä eroaa muista siinä, että\nse on tavattoman suuri kooltaan sekä että se nukkuessaan pitää päänsä\npäinvastaiseen suuntaan kuin muut hauet.\n\nGlazovin ja Sarapulin piireissä uskotaan lisäksi, että vedenhaltiat\nmetsänhaltiain tavalla viettävät häitä kaksi kertaa vuodessa, keväällä\nja syksyllä, jolloin ne kulkevat vedessä ilakoiden ja meluten sekä\ntuottaen tulvia, niin että myllynpadot särkyvät. Sitä paitsi on\nGlazovin votjakeilla käsitys, että _vu-murtit_ talvella joulun edellä\ntulevat ihmisten kyliin oleskelemaan saunoissa; joskus voi ne hämärän\ntullen kohdata myös kylän kadulla. Sen vuoksi votjakit pelkäävät\nsanottuna aikana liikkua ulkona yksinään ilman tulta. Tänä aikana on\nmyös vaarallista meluta veden läheisyydessä, huuhtoa likaisia vaatteita\nsekä kulkea joen yli laulaen. Yleisimmin kutsutaan joulunaikaisia\nvedenhenkiä _vozho_ nimellä ja niiden liikunta-aikaa nimellä\n_vozho-dir_ (vozho-aika). Loppiaisena (6/1), jolloin sanottu aika\npäättyy, votjakit saattavat vedenhaltiat takaisin heidän vedenalaisiin\nasuntoihinsa. Siksi kutsutaankin loppiaisjuhlaa nimellä _vozho-kel'an_\n(\"vozhon saattaminen\"). Pervuhin kertoo, että nuoriso loppiaisyönä\nkulkee tulisoihdut käsissä saunasta saunaan kuunnellen \"kohtaloaan\"\nsekä huutaen _vu-murtille_: \"poistu täältä meidän luotamme!\" Vielä\nseuraavana aamuna menevät miehet kirves, keppi tai puunoksa kädessä\njoelle, jossa kopistavat jäätä huutaen: \"lähde luotamme!\" Pervuhinin\nmainitsemissa rukouksissa nimitetään vedenhaltiaa tällöin vozho-emoksi.\nVereshtshagin kertoo, että _vozho-kel'an_ tilaisuudessa käännytään\nuhriantimin itse paikallisen joen puoleen: \"Siunaa joki Tshura!\nMäärättynä aikana me saatamme _vozhoa_. Suojele meitä kaikesta\nsairaudesta ja onnettomuudesta!\" Vähäisen leipää, lusikallinen puuroa\nynnä lihapala heitetään veteen. Muutamin seuduin, kuten Munkácsi\ntietää, on loppiaisena ollut tapana uhrata sorsa vedenhaltialle\navantoon.\n\nVotjakkien käsityksen mukaan on _vu-murt_ yleensä pikemmin paha kuin\nhyvä haltia. Joskus nimitetäänkin sitä nimellä _vu-peri_ (\"vesi-piru\").\nGavrilov sanoo, että se pääasiallisesti tuottaa tuhoja hävittämällä\nvesilintuja; paikoissa, missä vesi on syvä, se anastaa sekä ihmisiä\nettä eläimiä. Vereshsthagin kertoo, että se upottaa uijat veteen ja\nhävittää häämatkallaan myllynpadot. Buchin mukaan se on talvellakin\nvaarallinen olento, sillä se särkee jään kulkijan alta, niin että tämän\non pakko vaipua syvyyteen. Joskus _vu-murtin_ sanotaan lähettävän\ntautejakin.\n\nKuitenkaan ei _vu-murt_ sen paremmin kuin muutkaan _murt_ haltiat ole\nehdottoman paha olento, jota ei kannattaisi lyylitellä ja palvoa.\nHyvitettynä saattaa siitä olla ihmiselle apuakin. Niinpä se voi auttaa\nmylläriä tämän toimissa sekä kalastajaa ajamalla kaloja pyydyksiin.\nSitä paitsi sen uskotaan suojelevan ja kartuttavan kotoista, vedessä\nelävää siipikarjaa.\n\nUhreja vedenhaltialle toimitetaan paitsi satunnaisista syistä myös\nmääräaikoina. Miropoljskij kertoo Kasanin läänin votjakkien uhraavan\nsille syksyllä sorsan tai hanhen jokeen, jottei kukaan hukkuisi eikä\nsairastuisi vilutautiin; samalla pyydetään vedenhaltiaa suojelemaan\nhanhia ja sorsia sekä kartuttamaan niiden lukua. Osa uhrikeittoa on\nheitettävä veteen. Gavrilov huomauttaa, että uhri vedenhengelle\ntoimitetaan joko kokonaan joen rannalla tai siten, että lintu\nainoastaan teurastetaan siellä, mutta keitetään ja nautitaan kotona.\nSyysaikaan uhraavat myös Sarapulin piirin votjakit, kuten Aminoff\ntietää, sorsan vedenhaltialle. Uhrilinnun veri vuodatetaan virran\nveteen. Rukouksessa pyydetään paljon sorsanpoikia tulevaksi. Vasiljev\ntietää, että vetehiselle uhrataan sekä ihmisten että karjan puolesta,\njotteivät ne vikaantuisi vedessä tai veden yli kulkiessaan. Uhripaloja\nheitetään veteen. Bessermanienkin kertoo Wichmann uhraavan\n_vu-murtille_ joka syksy hanhen tai sorsan. Veri, luut ja hiukan lihaa\nheitetään veteen, sen ohella myös leipää. Satunnaisista syistä uhrataan\nsille taudin tullen, kun tietäjä määrää. Uhriksi riittää silloin vain\nhanhen tai sorsan höyhen. Joskus uhrataan vetehiselle sorsa myös\nmyllynpadon särkyessä tai kun suuria tulvia pelätään. Entiseen aikaan\non _vu-murtin_ kunniaksi paljon suurempia uhreja toimitettu. Pervuhin\nsanoo, ettei sille Glazovin piirissä ole uhrattu ainoastaan lintuja ja\nlampaita, vaan ainakin kerta vuodessa myös ruskea härkä. Vastaava\nvedenhaltia syrjäneillä on _va-kul'_ (\"vesi-hiisi\"). Usein kuulee sitä\nnimitettävän myös _vais_ eli _vasa_ (\"vetehinen\"). Fuchs tekee eron\n_kul'in_ ja _vasan_ välillä sanoen, että edellinen on mies-,\njälkimäinen naispuolinen olento, jota joskus nimitetään myös\n_vasa-tisa_ (\"vetehinen-järvehinen\") ja (saduissa) _vasa-tetka_\n(\"u.-täti\"). Nalimovin kokoelmista käy kuitenkin ilmi, että syrjänit\nkäyttävät kumpaakin nimitystä yhtä hyvin mies- kuin naispuolisesta\nvedenhaltiasta puhuessaan.\n\nSamoin kuin votjakkien on syrjänienkin vedenhaltialla määrätyt,\nkehitystä osoittavat tuntomerkit. Tämä koskee niin hyvin mies- kuin\nnaispuolista haltiaa. Hlopin sanoo, että miespuolinen on musta,\nkarvainen olento, joka toisinaan istuutuu rannalle ja pudistelee\nitseään; joskus se tarttuu myllyn vesirattaaseen. Zhakov kertoo sitä\nkuviteltavan ihmisen kokoiseksi, suuripäiseksi olennoksi, joka\ntoisinaan näyttäytyy rannalla sukimassa pitkiä, tummanvihreitä\nhiuksiaan. Yllään sillä on vihreä kauhtana, suussa rautaiset hampaat.\nKun se heittäytyy rannalta veteen, syntyy myrsky ja laineet läiskyvät\nkorkealle. Nalimovin mukaan on vedenhaltia ihmismuotoinen, päässä on\npitkät hiukset ja suuret silmät, ruumis on aivan alaston. Sellaisena se\nuiskentelee vedessä varsinkin rajuilman aikana; onpa se joskus\nmuulloinkin nähty veden pinnalla keikkumassa tai kalanpyydyksillä tahi\nsillalla istumassa. Ihmisen lähestyessä se aina heittäytyy veteen.\nWichmannin kokoelmissa vedenhaltia kerran esiintyy myös hiuksettomana,\nsellaisena kalastajat sen näkivät veden sisässä, muuten se oli ihmisen\nmuotoinen, sillä oli nenä, suu ja korvat, silmät olivat suljetut ja\nkädet ulonnetut pitkin kylkiä. Toisinaan kummittelee vedenhaltia yössä\npieksämällä pyykkiä tai itkemällä ääneen jokirannassa. Joskus se\nlisäksi on nähty tuulastamassa ja tunnettu siitä, että sen vene ja\ntuli, kun ihminen niitä lähestyy, heti häviävät. Samoin kuin votjakit\ntietävät myös syrjänit puhua vedenhaltian kivisistä sormista,\n_kul'-t'sun_ (\"kul'in sormi\").\n\nMiespuolisen tavalla vaihtelee naispuolisenkin vedenhaltian ulkomuoto\njonkin verran eri paikkakunnilla. Hlopin sanoo senkin olevan märän,\nkarvaisen olennon, joka suurin käpälin sukii pitkiä hiuksiaan.\nJanovitsh kertoo, että vedenhaltia joskus näyttäytyy alastomana,\npitkätukkaisen naisen näköisenä, joka pajupensaiden nojaan istuutuen\nsukii pitkiä suortuviaan. Shatrov tietää mainita, miten muuan\ntalonpoika, nähdessään vedenneidon alastomana istuvan mättäällä\nhiuksiaan kampaamassa, säikäytti sen niin, että se heti heittäytyi\nveteen jättäen mättäälle kampansa. Talonpoika otti kamman ja vei\nkotiinsa, mutta yöllä tuli vedenneito sitä vaatimaan takaisin.\n\nJoskus vedenhaltiat ilmaantuvat myös pienen lapsen muodossa. Nalimov\nmainitsee tapauksen, jolloin kalastajat löysivät pyydyksistään\nvetehisen lapsen, joka oli ihmislapsen kaltainen, mutta hiukset olivat\nvaalean vihreät. Lisäksi se näyttäytyy täällä samoin kuin votjakeilla\nsuuren hauen muodossa. Smirnov kertoo, miten kalastajat kerran\nhaavoittivat ahraimella suurta haukea, joka oli pistäytynyt\nmyllyveteen, sillä seurauksella, että vetehinen yöllä tuli valittamaan\npoikansa puolesta. Myös Nalimovin kokoelmissa puhutaan haukena\nilmaantuvasta vedenhaltiasta, joka osasi puhua ja jolla oli päässään\npitkät, valkoiset hiukset. Se oli erehdyksestä joutunut kalastajan\nverkkoon. Joskus saattaa vedenhaltia ilmaantua muussakin muodossa,\nmutta, kuten Zhakov huomauttaa, useimmiten se on ihmisen muotoinen.\n\nVotjakkien tavalla uskovat myös syrjänit, että vedenhaltiat toisinaan\nvedessä meluten ja myllynpatoja särkien \"matkustavat häihin\". Sitä\npaitsi he uskovat, että ne talvella joulun tienoissa tulevat ihmisten\nilmoille, mutta loppiaisena, kun risti pannaan avantoon, katoavat\ntakaisin veteen. Tällöin kutsuvat syrjänit vedenhaltiaa nimellä\n_kut'ja-voisa_ tai _kut'ja-dad'ja_. [_Kut'ja_ (venäl. kutja) merkitsee\njuhlaruokaa, jota syrjänit käyttävät joulun ja loppiaisen aattona.]\n\nSiinäkin muistuttaa syrjänien vedenhaltia votjakkien vastaavaa, että se\non pikemmin paha ja pelätty kuin hyvä haltia. Jo sen näkeminen ennustaa\nmyrskyä, kuolemaa tai muuta onnettomuutta. Vesissä, missä se oleskelee,\non vaarallista kylpeä varsinkin myöhään illalla, sillä, kuten Popov\nsanoo, vetehinen vetää luokseen yhtä hyvin ihmisiä kuin eläimiä.\nNalimov tietää, että naispuolinen _vasa_ houkuttelee miehiä luokseen\nsaadakseen harjoittaa sukupuoliyhteyttä heidän kanssaan. Zhakov sanoo\nvetehisen iloitsevan jo edeltäpäin ihmisuhreista, sillä monet ovat sen\nnähneet rannalla tai vedessä vähää ennen hukkumistaan. Paitsi ihmisiä\nanastaa vedenhaltia hyvin mielellään myös hevosia, joita tavan takaa\nuppoaa soihin ja jokiin.\n\nKristillisenä aikana on vedenhaltia tullut entistään pahemmaksi ja sen\nnimeä _kul'_ on alettu käyttää myös paholaisen merkityksessä.\nSellaisena ei vetehinen voi sietää ristinmerkkiä eikä kirkonkellojen\nääntä, jota kuullessaan se aina heti pistäytyy maan sisään. Vihaansa\nvedenhaltiaa kohtaan osoittaa _Jen_ (taivaan jumala) iskemällä siihen\nukkosilmalla salamoitaan.\n\nKansan alkuperäisen käsityksen mukaan ei _kul'_ kuitenkaan ole ollut\nehdottoman paha olento. Zhakov sanoo, että kun vetehiselle uhraa, se\nantaa kaloja sekä sallii ihmisten matkustaa joilla. Wichmannin\nmuistiinpanoissa kerrotaan, että syrjänit uhraavat järvenhaltialle\nhyvän kalasaaliin vuoksi voita ja leipää. Kalastaessa on varottava\nrumien sanojen lausumista, sillä siitä vedenhaltia suuttuu tarttuen\nkiinni nuotan periin. Samoin kuin kalastajain tulee myllärien olla\nsovussa vetehisen kanssa. Janovitsh tietää, että vedenhaltia vaatii\nmyllyä rakennettaessa uhriksi \"pään\", muuten se häämatkallaan särkee\npadot. Nykyään sille uhrataan vain kukon pää. Muussakin tarkoituksessa\nannetaan vetehiselle silloin tällöin pieniä uhreja. Janovitsh sanoo,\nettei yksikään syrjäni astu veden yli antamatta vedenhaltialle lahjaa,\njollei muuta, niin langan vyöstään hän heittää veteen. Popov kertoo,\nettä paremman puutteessa on vetehiselle uhrattu kivi tai lastu. Hyvin\nyleinen on lisäksi tapa uhrata vedenhaltioille hopeaa.\n\nShatrov tietää vielä puhua kääpiömäisistä _it'setik_ nimisistä\nvedenhengistä, jotka ovat hyvin pieniä, pitkähiuksisia,\nihmisenmuotoisia, syvissä joissa eläviä olentoja. Niiden hän sanoo\nolevan alkujaan veteen hukkuneitten pienokaisten henkiä, joita\nmyöhemmin on alettu pitää vedenhaltiain joukkoon kuuluvina. Ne ovat\nihmiselle vihamielisiä. Pyytämään ryhtyessään on kalastajilla tapana\npalvoa niitä heittämällä veteen uhriksi munaa, leipää, ohukaisia, rahaa\ny.m. Muutamassa Smirnovin esittämässä kertomuksessa mainitut olennot\nesiintyvät karvaisina peukaloisina, ne tulevat esiin myllyn lattian\nalta, istuutuvat talonpojan käsille, jaloille ja rinnan päälle sekä\npyytävät häneltä jauhoja uhaten muussa tapauksessa vetää hänet veteen.\nSmirnov vertaa niitä votjakkien _kutis_-henkiin, mutta on huomattava,\nettei viimeksimainituilla kuten näillä ole tarkoin määrättyä\nilmenemismuotoa.\n\nVertaillessa votjakkien ja syrjänien vedenhaltioihin liittyviä\nuskomuksia keskenään ovat yhtäläisyydet silmäänpistävät. Tämä ei\nkuitenkaan aiheudu siitä, että mainitut kansat veljeskansoina kuuluvat\nsamaan permalaiseen kansaryhmään, vaan siitä, että kumpikin kansa\ntoisestaan eronneena on ollut saman kolmannen, heitä korkeammalla\nkehityskannalla olleen kansan vaikutuksen alaisena, sillä\nisovenäläisten vedenhaltiain sekä ilmenemismuodot että muut niihin\nliittyvät uskomukset vastaavat pikku piirteitään myöten niin hyvin\nvotjakkien kuin syrjänien uskomuksia. Suoranaisimmin näkyy venäläinen\nvaikutus koskeneen, paitsi syrjäneihin, Glazovin ja Sarapulin piirin\nvotjakeihin. Eteläisillä ja itäisillä alueilla vastaa votjakkien\nvetehinen tatarien _siu-ejäse_ (\"veden isäntä\") ja tshuvassien\n_shu-hozi_ (\"veden isäntä\") haltiaa, joita se muistuttaa jo nimensäkin\n_vu-kuzo_ (\"veden isäntä\") puolesta. Kuitenkin on hyvin vaikea vetää\nrajaa venäläisten ja tatarien vedenhaltioita koskevien uskomusten\nvälille, sillä nähtävästi on niilläkin paljon yhteistä. Että syrjänien\nvedenhaltiain luonteenomaiset piirteet ovat samat kuin venäläisten\nvetehisten, ovat jo useat mainitun kansan mytologian tutkijat, kuten\nPopov ja Dobrotvorskij, oivaltaneet. Nalimov tosin vastustaa Popovin\nväitettä, että syrjänit ovat lainanneet vedenhaltioihin liittyvät\nuskomuksensa venäläisiltä huomauttaen, että syrjänien käsityksen mukaan\n_omel'_ (paholainen) on luonut vetehiset, jota vastoin venäläinen\nrahvas uskoo, että ne ovat syntyneet hukkuneitten hengistä.\nPerustelut, joilla Nalimov tukee olettamustaan, mikä enemmän lienee\nkansallistunteen kuin tieteellisen arvostelun aiheuttama, ovat\nkuitenkin kaikkea todistusvoimaa vailla. Ensinnäkin on huomattava, että\nkertomukset omel'in luomista hengistä ovat legendoina myöhäis- ja\nvierasperäisiä, ja toiseksi ei käsitys hukkuneitten muuttumisesta\nvedenhaltioiksi, jossa kuvastuu sangen alkuperäinen ajatus, ole\nsyrjäneillekään vieras. Popov on epäilemättä oikeassa väittäessään,\nettä _vasa_ nimikin on suoranainen käännös venäläisestä \"vodjanoj\"\nsanasta. Vierasta vaikutusta todistaa lisäksi nimi _shishiga_, jolla\nsyrjänit, kuten Smirnov tietää, toisinaan nimittävät naispuolista\nvedenhaltiaa, mikä nimi on sellaisenaan isovenäläisiltä lainattu.\n\nVedenhaltiain ihmisellistä alkuperää todistaa paitsi niiden ulkomuotoa\nkäsitys, että uusia vedenhaltioita muodostuu joka kerta, kun ihmisiä\nhukkuu veteen. Zhakov tietää syrjäneillä olevan tapana kantaa uhriakin\nhukkuneille pudottamalla veteen leivänpaloja. Sellaisina uhripaikkoina\nhän mainitsee Vytshegdan sivujokien laskupaikat, joihin usein ihmisiä\nhukkuu. Myöhäis- ja venäläisperäinen on käsitys, että ihminen, joka\nilman ristiä käy uimassa, joutuu vedenhaltiain joukkoon, mutta voi\njälleen muuttua ihmiseksi, niin pian kuin joku ripustaa ristin hänen\nkaulaansa.\n\nVotjakkien ihmisenkaltaisiin haltioihin, joskin suuresti muista eroten,\non lisäksi luettava _kilt'shin_ eli _kildisin_ (Glaz. p.), jota valkean\nulkomuotonsa ja pukunsa vuoksi kutsutaan myös nimellä _ted'i kilt'shin_\n(\"valkoinen kiltsin\"). Votjakit väittävät, että se on ihmisten ja\n_Inmarin_ välittäjä. Kuten muista ihmisenkaltaisista haltioista on\n_kilt'shinistäkin_ runsas määrä kertomuksia olemassa. Nämä eroavat\nkuitenkin edellisistä legendanomaisen sisältönsä puolesta. Niissä\nkerrotaan, miten _kilt'shin_ ennen vanhaan kulki maan päällä tehden\nihmeitä, lausuen ennustuksia sekä muistuttaen ihmisiä heidän\nvelvollisuuksistaan kanssaihmisiään kohtaan. Joskus hän ilmaantuu myös\nerään toisen nimettömän henkilön seurassa. Hyvin yleinen kaikilla\nvotjakkialueilla on kertomus _kilt'shinistä_ viljamaan vaalijana. Sen\nmukaan hänellä on tapana kulkea pitkin pellonsarkojen välisiä\npientareita, jotka kynnettäessä ovat jätettävät leveiksi, jottei vilja\nkoskisi _kilt'shinin_ valkoiseen viittaan. Kulkiessaan hän osoittaa\nkasveille hellyyttä nostamalla ja tukemalla tuulen kumoamia korsia.\nPellon pientarella kulkevana nimitetään _kilt'shiniä_ Sarapulin\npiirissä nimellä _mezha-ut'is_ (\"pientaren-vartia\").\n\nMonipuolisena suojelushenkenä _kilt'shin_ on vähitellen alkanut\nsyrjäyttää eräitä votjakkien vanhoja, alkuperäisempiä haltioita.\nUseimmiten on haltiain vaihdos kuitenkin enemmän vain nimellistä kuin\ntodellista laatua, sillä entisiin haltioihin liittyvät uskomukset ynnä\nuhrimenot ovat useimmiten nimien vaihtuessa säilyneet muuttumattomina.\nVanhan _vu-murtin_ sijalle on tullut _vu-kilt'shin_, talonhaltiain\nsijalle _dürt-kilt'shin_ ja _gid-kilt'shin_. Yleisempiä ovat\n_dü(\"vilja\")-kilt'shin_ sekä _mu(\"maa\")-kilt'shin_. Yksinään\n_kilt'shin_, joskus myös _nuni(\"lapsi\")-kilt'shin_, nimisenä votjakit\npalvovat mainittua jumaluusolentoa ainoastaan synnytyksen ja lasten\nsuojelushaltiana. Senvuoksi on heillä tapana uhrata lapsen\nsyntyessä _kilt'shinille_ valkoinen lammas. Uhri, jota nimitetään\n_kilt'shin-taka_ (\"kilt'shin-lammas\"), teurastetaan pihalla,\njossa myös uhrin jätteet poltetaan tulessa. Rukouksessa pyydetään\nvastasyntyneelle onnea, terveyttä ja runsaasti elonpäiviä. Tavallisesti\nei _kilt'shin_-uhria kuitenkaan toimiteta heti syntymäpäivänä, vaan\naluksi tehdään vain uhrilupaus. Se seikka, ettei Glazovin piirissä\ntunneta _kilt'shin-taka_ uhria, vaikka siellä on säilynyt hyvin\nalkuperäisiäkin synnyttämiseen liittyviä uhritapoja, kuten vainajien\nmuistajaiset, herättää epäilystä, tokko eteläisten ja itäistenkään\nvotjakkien _kilt'shin-taka_ on omaperäistä laatua. Kuitenkin on\nhuomattava, että tsheremisseilläkin tavataan aivan vastaava\nuhritoimitus.\n\nNiin hyvin _kilt'shinin_ ulkomuoto kuin hänen nimeensä liittyvät\nkertomukset osoittavat, että tämä haltia, sellaisena kuin se\nnykyään esiintyy, on sulautunut myöhemmän ajan legendaperäisiin\njumaluusolentoihin. Vähävenäläisillä säilyneet runsaat legenda-aarteet,\njoissa on useita, jotka miltei sanasta sanaan vastaavat votjakkien\n_kilt'shin_-kertomuksia, osoittavat kumpaistenkin olevan yhtä\nkristillistä alkuperää. Sama käsitys on votjakeilla itsellään. Joskus\nkutsuvat he _kilt'shiniä_ enkeliksi, joskus pyhimykseksi, joskus\nprofetaksi. Hyvin yleisesti häntä verrataan myös Kristukseen.\nIlmaantuupa Jeesus Kristus votjakkien rukouksissa toisinaan\n_kilt'shinin_ synonyymina. Votjakkien legendanomaista _kilt'shiniä_\nvastaa tarkoin tsheremissien _puirsho_.\n\nJoskus ilmaantuu miespuolisen _kilt'shinin_ rinnalla myös naispuolinen\n_kilt'shin-mumi_. Ensi kerran mainitsee hänet Rytshkov kutsuen häntä\n\"Kaldyni mumas\" (synnyttämis-emo). Kirjailija lausuu, että tämä\njumalatar on ensi sijalla Ilmerin (_Inmar_) jälkeen, ja että votjakit\nväittävät sen olevan Ilmerin äidin. Naiset rukoilevat siltä lapsen\nsynnyttämistä ja neitoset onnellista miehelään joutumista sekä antavat\nsille uhriksi valkoisen lampaan. Georgi kutsuu sitä \"Mukalzin\",\n\"Mutzien kalzin\" ja \"Mumu kalzyn\" ja kertoo, että votjakit pitävät sitä\n_Inmarin_ äitinä, joka hallitsee maan satoa sekä ihmisten ja eläinten\nhedelmällisyyttä. Myöhemmänkin ajan lähdekirjallisuudessa esiintyvät\nsamat nimet tarkistamatta Georgilta lainattuina. Pallas, jonka esitys\non edellämainittua vanhempi, mainitsee ainoastaan nimet \"Mu kalzin\" ja\n\"Muldsien kalzin\" maan jumaluuden nimityksinä. Varsin otaksuttavaa on,\nettä _muzem-mumi_ (\"maa-emo\"), joka myöhemmin tulee puheeksi, on\nvaikuttanut _mu-kilt'shinin_ sukupuoleen. Ainakin nykyään vastaa\n_mu-kilt'shin mumi_ sekä käsitteellisesti että uhriensa puolesta\n_muzem-mumia_. Miten lieneekin, joka tapauksessa puhutaan Rytshkovin\ntiedonannossa naispuolisesta _kilt'shinistä_ synnytyksen jumalattarena.\nVaikkakin hänen lauseessaan, että votjakit sanovat \"Kaldyni\nmumas\"-haltiattaren olevan Jumalan (Ilmerin) äidin, on jotakin\nlegendanomaista, näyttää kuitenkin todennäköiseltä, että _kilt'shin_ on\nollut permalaisilla jo pakanuuden aikainen sikiämisen ja syntymisen\nhaltia. Siihen viittaa itse haltian nimikin, joka johtuu sanasta\n_kildini_ (\"siittää, synnyttää, luoda\"). Rytshkovin mainitsemaa\n\"Kaldyni mumas\" jumalatarta vastaa tarkoin tsheremissien _shotshen-ava_\n(\"synty-emo\").\n\n\n\n\nLuonnonhaltiat ja niiden palvonta.\n\n\nEdellisen ryhmän haltioita olemme yhteisellä nimellä nimittäneet\nihmisenkaltaisiksi siitä syystä, että ne permalaisten mielikuvituksessa\nilmaantuvat ihmisen näköisinä. Niiden joukkoon olemme lukeneet myös\nkarhun, koska luonnonkansat yleensä eivät pidä sitä tavallisena\neläimenä, vaan pikemmin jonkinlaisena metsäihmisenä. Mainitun ryhmän\nhaltioiden ihmisenkaltaisuus on oletettu aiheutuvan siitä, että ne\nalkujaan ovat olleet manallemenneiden henkiä, joita on aljettu palvoa\nniiden olopaikan mukaan erilaisten elinkeinojen suojelushaltioina.\n\nNäiden rinnalla on Perman heimon jumalistossa toinen huomattava ryhmä\npalvonnan alaisia olentoja, joita yhteisellä nimellä lienee sopivinta\nnimittää luonnonhaltioiksi. Nämä eroavat yllämainituista ennen kaikkea\nsiinä, ettei niillä, kuten edellisillä, ole inhimillistä alkuperää\neivätkä sen vuoksi myöskään, ainakaan alkuaan, ole ihmismuotoisia.\nLuonnonhaltiat ovat syntyneet itse luonnonvoimien ja esineiden\nelollistamisesta, jotka sikäli, mikäli ne voivat joko edistää tai\nehkäistä ihmisen elämää ja hyvinvointia, ovat päässeet palvonnan\nesineiksi.\n\nEnsi sijalla viimeksimainitussa haltiaryhmässä on taivaanjumala, jota\nvotjakit nimittävät _inmar_. Yleisimmin ymmärretään tällä sanalla\ntaivaassa asuvaa jumaluusolentoa, mutta sen ohella se näyttää\nmerkinneen myös itse aistimilla havaittavaa taivasta. Muistomerkkejä\nsiitä on säilynyt meidän päiviimme asti sanontatavoissa sellaisissa\nkuin _inmar zore_ (\"sataa\") y.m., joita Smirnov, Munkácsi ja Rogaevskij\nesittävät teoksissaan. Mielenkiintoinen viimeksimainitun kuvauksessa on\nvotjakkien väite: \"kaiken valoisan, minkä me näemme, me nimitämme\ninmariksi\", sillä siitä selvästi ilmenee, että votjakit ovat\ntarkoittaneet inmarilla ennen kaikkea juuri päiväntaivasta. Nykyään on\n_inmar_ sanalla kuitenkin etupäässä vain persoonallisen taivaanjumalan\nmerkitys, samalla kun sen kantasana in(m-) (= suomal. ilma) yhä\nedelleen on säilyttänyt näkyväisen taivaan merkityksen. Kuitenkin on\nsitäkin joskus esim. Sarapulin piirissä, kuten Aminoff tietää, käytetty\nmyös taivaanjumalan merkityksessä. Viimeksimainittua vastaa\ntäydellisesti syrjänien _jen_, joka myös alkuaan merkitsee taivasta,\nmutta edellisen lisäksi on saanut monoteistisen Jumalan merkityksen.\n\nOn luonnollista, että salaperäinen taivas valoineen, sateineen,\nsalamoineen ynnä muine ihmeellisine voimineen ja ilmiöineen, jotka\nhyvin läheisesti koskevat kaikkea maanpäällistä elämää, on jo varhain\ntullut luonnonihmisen erityisen huomion esineeksi. Kuitenkaan ei sitä,\nmiten sielulliseksi se lieneekin ajateltu, ole alkuaan käsitetty\npersoonalliseksi olennoksi eikä sitä myöskään ole palvottu\nrukouksilla ja uhreilla. Sitä todistaa ilmeisesti se seikka, etteivät\ntaivaanjumalan uhrit pohjoisimmilla kansoilla, kuten lappalaisilla ja\nostjakeilla, ole olleet yleisiä. Voi siis olettaa, että taivaanjumalan\n_palvonta_ on Suomensuvulle saapunut myöhemmän kulttuurin mukana.\n\nTätä vierasta vaikutusta etsiessämme sattuu katseemme lähinnä ympärillä\nasuviin sivistyskansoihin, joilla aikoinaan on ollut vastaavia\nuskomuksia ja uhritapoja. Samoin kuin votjakit ovat heidän\nnaapureistaan sekä tshuvassit että tatarit palvoneet taivaanjumaluutta\nitse \"taivaan\" nimisenä. Viimeksimainittujen pakanuuden aikaisen\n_tängere_ (\"taivas\") haltian on Allah jo syrjäyttänyt muhametinoppiin\nkääntyneillä, mutta kristityt käyttävät sitä yhä edelleen kristillisen\nJumalan nimityksenä. Samaa alkujuurta lienee myös _tura_, jolla\nnykyiset tshuvassit ja heidän edeltäjänsä bolgarit ovat nimittäneet\ntaivaanjumalaa. Että votjakkien _Inmar_ todella on ollut\nturkkilais-tatarilaisen ylijumalakäsitteen vaikutuksen alaisena,\nosoittaa ilmeisesti se seikka, että tältä taholta tullut ubrieläin,\nhevonen, joka Suomensuvun palvonnassa on myöhäisperäinen, on\nerityisesti taivaanjumalalle omistettu uhri. Samalla on mainittava,\nettä votjakit suurissa uhrijuhlissaan, joissa on tapana teurastaa\nuseita eläimiä, nimittävät _Inmarin_ uhria muista erotukseksi nimellä\n_kurbon_, mikä johtuu tshuvassinkielen \"kurban\" (\"uhri\") sanasta.\nLisäksi on _Inmarin_ palveluksen myöhäisperäisiä piirteitä tämän\nhaltian uhrimenoihin kuuluva polttouhri (_tilaskon_), joka, kuten jo\nennen olemme huomauttaneet, on nuorin votjakkien uhritavoista.\n\nPolveutuisiko siis _Inmarin_ palvonta näin ollen ehkä vasta\nbolgarien vallan ajoilta, vai onko syytä päättää, että se on\nvotjakeilla ollut olemassa jo ennen kuin he joutuivat kosketukseen\nturkkilais-tatarilaisen kansanryhmän kanssa? Jälkimäisen olettamuksen\npuolesta puhuu eräs uhritapa, joka, sen laajasta leviämisalueesta\npäättäen, tuntuu varsin vanhalta sekä samalla osoittaa, että useiden\nniin hyvin Europan kuin Aasian luonnonkansain taivaanpalvonnalla on\nsama, yhteinen alkuperä. Tämä uhritapa, joka yhdistää votjakkien\n_Inmarin_ palvonnan Altainkin seutujen taivaanpalvontaan, on se, että\nuhripapin kasvot ja uhriteuras, jonka tässä tapauksessa tulee olla\nvalkoinen, ovat uhritilaisuudessa suunnattavat itää kohti erotukseksi\nmanalan haltiain uhreista, jotka toimitetaan päinvastaiseen suuntaan.\nVielä nykyään votjakit noudattavat tarkoin tätä erotusta, vaikka\nmuhamettilaisten rukoussuunta on entiset ilmansuunnat vaihtanut uusiin,\nniin että _Inmaria_ on alettu palvoa etelään, vainajia pohjoseen päin.\nKummallakin uhritavalla on omat nimityksensäkin, edellisellä\n_vallan vandon_ (\"ylös-teurastus\"), jälkimäisellä _ullan vandon_\n(\"alas-teurastus\"). Aivan varmaan on tämä tapa aikoinaan ollut tunnettu\nmyös syrjäneille, koska heitä pohjoisempana asuvat samojeditkin sen\ntuntevat. Tämä uhritapa näyttää olleen käytännössä jo ennen\npolttouhria, sillä vanhemmissa tietolähteissä sanotaan samojedeista\nnimenomaan, että he söivät uhrilihat raakana. Jotta uhriantimet, joita\nei siis tällöin vielä tulen savu saattanut taivaan korkeuteen, olisivat\nolleet lähempänä jumalaa ja hänen käytettävissään, asetettiin valkoisen\nuhriporon luut ynnä pää korkeimman vuoren huipulle. Pää asetettiin\nvielä seipään päähän kuono itään päin. Ettei mainittu palvomistapa ole\nPerman heimollekaan ollut tuntematon, todistaa Vereshtshaginin\nSarapulin piiriä koskeva tiedonanto, jossa mainitaan, että seudun\nvotjakeilla perimätiedon mukaan on ollut tapana uhrata korkeimmalle\nolennolle korkeimmilla vuorilla. Votjakkien taivaanjumalan muinaisuutta\nosoittaa lisäksi se seikka, että _Inmar_ sanaa vastaa äänteellisesti\nsuomalaisten ilmanhaltian nimi _Ilmari_. Onko siis taivaanjumala ollut\ntunnettu suvullemme jo suomalais-permalaisena aikana? Tätä olettamusta\ntukee se asianlaita, että myös indogermanit, joiden naapuruudessa\nSuomensuku muinaisaikoina on elänyt, ovat palvoneet päiväntaivasta\njumalanaan. Johtopäätteellisten _Inmar_ ja _Ilmari_ muotojen yhteydestä\nvoimme päättää, että suvullamme jo tuona etäisenä aikana, s.o. toisella\nvuosituhannella ennen ajanlaskumme alkua, oli persoonallinenkin\ntaivaanjumala ja että siis esi-isämme jo silloin pyrkivät ylemmäksi\ntuota alkuperäistä kantaa, millä persialaiset olivat vielä Herodotoksen\naikana, kunnioittaessaan jumalanaan \"koko taivaan piiriä\".\n\nTaivaanjumalan palvonta on varmaankin hyvin läheisessä yhteydessä\nmaanviljelyksen kanssa, se kun ennen muita elinkeinoja suuntaa ihmisten\nkatseet taivaalle päin. Että votjakkienkin _Inmar_ on ennen kaikkea\nmaanviljelyksen jumala, osoittaa ilmeisesti se seikka, että hänelle\nuhrataan etupäässä viljavainioilla. Siitä kertoo jo Rytshkov samalla\nhuomauttaen, että votjakit rukoilevat _Inmarilta_ maalle\nhedelmällisyyttä. Sitä osoittavat myös määresanat _kildis-vordis_\n(\"siittävä, ylläpitävä\"), joita votjakit uhrirukouksissaan usein\nantavat taivaanjumalalle. Lisäksi on huomattava, että taivaanjumalan\nalkuperäinen palvonta-aika on vain kesäkausi, sillä, kuten Potanin\nsanoo, votjakit uskovat, että Inmarille voidaan uhrata ainoastaan\npokrovan päivään (l/X v.l.) asti; sen jälkeen se on sopimatonta. On\nsiis oletettavissa, että taivaanpalvonta on edennyt kansalta toiselle\netupäässä maanviljelyskulttuurin mukana. Tällä ei kuitenkaan ole\nväitetty, etteivät luonnonkansat olisi sitä saattaneet omaksua\nmaanviljelijänaapureiltaan jo ennen mainittua elinkeinoa. Pohjoiset\npaimentolaiskansat kuten samojedit ovat siitä todistuksena.\n\nTaivaanjumalan palvonta kuten luonnonhaltiain yleensä eroaa suuresti\nvainajainpalveluksesta siinä, ettei se ole määrättyyn uhripaikkaan\nsidottu, että siihen saattaa ottaa osaa kuka hyvänsä sukuun tai\nsukupuoleen katsomatta, että uhripapin toimi ei ole perinnöllinen, vaan\nhänet valitaan kutakin yksityistä uhritoimitusta varten ja ettei sille\npyhitettyä uhripaikkaa pidetä taudin (_mizh_) aiheuttajana.\n\nVanhin votjakkien _Inmarin_ palvelusta koskeva tiedonanto on Rytshkovin\nkuvaus, jossa, niin lyhyt kuin se onkin, on säilynyt useita varsin\narvokkaita piirteitä: \"Pääjumala Ilmer (_Inmar_) asuu taivaassa ja on\nkaikki luonut. Hänen juhlaansa vietetään keväällä, jolloin palvonta\ntapahtuu peltojen keskellä. Sinne menevät sekä miehet että naiset anoen\nhäntä lisäämään heidän vainioittensa hedelmällisyyttä. Uhrieläinten,\njoina käytetään hevosta, lehmää, lammasta tai vasikkaa, tulee olla\nvalkeakarvaisia.\"\n\nNykyaikana votjakit, mitä uhrieläinten karvanväriin tulee, eivät aina\nenää tarkoin noudata mainittua vanhaa uhrisääntöä; ainoastaan sitä he\npitävät silmällä, ettei uhriteuraaksi mitenkään tule mustavärinen.\nYleisin _Inmarille_ omistettu uhrieläin on tätä nykyä, varsinkin\neteläisillä ja itäisillä alueilla, ruskea varsa. Uhritoimituksessa on\ntapana asettaa taivaanjumalalle tulevat uhriantimet tuleen, kuitenkin\non polttouhrin ohella joskus vanhempi _vile-mit'son_ uhritapa säilynyt.\n\nTietoja siitä, ovatko votjakit valmistaneet kuvaa taivaanjumalasta,\npuuttuu tykkänään. Ainoastaan Koshurnikov tietää kertoa, että he\npiilottivat asumattomiin majoihin _Inmarin_ kuvan, joka oli vain\nkarkeasti veistetty päätä kuvaava pölkky, parta oli muodostettu\nsuoruohoista. Toinen _Inmarin_ kuva, josta sama kirjailija puhuu,\nsäilytettiin pieneen laatikkoon kätkettynä yleisessä rukoushuoneessa.\nKuva oli taikinasta tehty, ihmisen muotoinen. Palvonnan ajaksi\nasetettiin arkku pöydälle ja siinä oleva pieni, ikkunan tapainen reikä\naukaistiin, \"jotta jumala kuulisi uhraajain rukoukset\". Mainittuihin\ntietoihin ei kuitenkaan voi mitään perustaa, sillä epäilemättä ne\nkoskevat kumpikin _vorshud_-palvontaa. Edellinen kuva ei ilmeisesti\nolekaan mikään muu kuin _vorshud-vakka_, jonka alle votjakit toisinaan\nasettavat suoruohoja. Näin ollen jää kysymyksemme vaille vastausta.\nLuultavasti me hyvin voimme sovelluttaa votjakkeihin sen, mitä Tacitus\nsanoo germanien luonnonjumalista: \"He eivät pidä taivaallisten\nsuuruutta vastaavana sitä, että jumalat suljetaan seinien sisään ja\nettä niille muodostetaan ihmisen kaltaiset kasvot.\"\n\nMyöhempinä aikoina _Inmar_ on korkeampien uskontojen vaikutuksesta\nyleistynyt Jumalaksi monoteistisessä merkityksessä, ja votjakit ovat\nalkaneet häntä palvoa kaikissa elämäntarpeissa. Kuitenkin he kääntyvät\nhänen puoleensa yhä vieläkin yksinomaan aineellisen hädän hetkinä.\nVotjakkien yleisintä uskoa kuvailee sattuvasti eräs nimetön kirjoitus\nVjatkan lääninlehdessä (1861): \"_Inmar_ on heidän käsityksensä mukaan\nvain hyvä haltia, joka suojelee heidän elämäänsä sekä antaa heille\nruuan ja vaatteet, mutta jolla ei ole mitään tekemistä ihmisten kesken\nvallitsevien suhteiden kanssa.\" Näin ollen ei siis _Inmar_ alkuaan,\nkuten luonnollista onkin, ole votjakkien käsityksen mukaan ollut\nvainajien tavalla tapain tuomari.\n\nNykyisen ajan _Inmar_ muistuttaa toiselta puolen muhamettilaisten\nAllahia, toiselta puolen kristittyjen Jumalaa. Edellisten taholta,\njotka varhemmin ovat joutuneet kosketukseen votjakkien kanssa, johtuu\n_Inmarin_ määresana _budzim_ (\"suuri\"), jota muhamettilaiset aina\nAllahia rukoillessaan käyttävät. Kristinuskon vaikutusta todistavat\n_Inmar-atai_ (I.-isä) sekä _Inmar-anai_ (I.-äiti), jolla votjakit\ntarkoittavat neitsyt Maariaa. Kolminaisuus _Inmar-kildisin-kuaz_, joka\nGlazovin piirin votjakkien uhrirukouksissa säännöllisesti ilmaantuu, ei\nmyöskään voi olla satunnaista, vielä vähemmän omaperäistä. Asia onkin\nymmärrettävissä, kun tiedämme, että _kildisin_ esiintyy votjakkien\nlegendanomaisissa tarinoissa aina Vapahtajan sijalla, ja että _kuazia_,\nmikä oikeastaan merkitsee \"säätä, ilmaa\" ja joka jumaluusolentona,\nkuitenkaan ei erikoisen uhripalvonnan esineenä, on tunnettu yksinomaan\ntässä piirissä, käytetään Pyhänhengen kansanomaisena nimityksenä.\nViimeksimainittua käsitystapaa verrattakoon Viron setukaisten\nvastaavaan, jotka \"tasast tuult\" nimittävät Jumalan \"pühä hõngukene\".\nPervuhin huomauttaa, että venäläinen papisto tahtoo votjakkien\nrukouksista poistaa _kuaz_ sanan ja asettaa sen sijalle nimen _dzhets\nlul_ (\"hyvä henki\").\n\nPaitsi ennenmainittua _kildisiniä_, jota toisinaan nimitetään\n_kilt'shin-inmar_, ilmaantuu votjakkien ylijumalan apulaisina ja\npalvelijoina myös _alak-inmar_ (\"panettelija jumala\"), joka ilmoittaa\nimnarille ihmisten pahat teot ja suojelee heitä ilkeämielisten\nparjauksilta sekä _kaba-inmar_ (\"kohtalon jumala\"), joka voi tehdä\nihmiset joko onnellisiksi tai onnettomiksi katsoen siihen,\nmuistelevatko he häntä vai eivät. Kummallekin viimeksimainitulle\nvierasperäiselle haltialle, jotka ovat tunnettuja myös tshuvasseille ja\ntsheremisseille, votjakit uhraavat vain suurissa kylien keskisissä\nuhrijuhlissa. Uhrieläiminä käytetään valkoisia lampaita sekä\nkotilintuja. \"Inmareiksi\" ovat votjakit lisäksi alkaneet nimittää\nvenäläisiltä saatuja pyhimyksiä kuten pyhää Iljaa (_Il'ja-inmar_) sekä\nNikolai Ihmeidentekijää (_Nikolai-inmar_). Samoja suojeluspyhiä, jopa\nniiden kuviakin nimittävät syrjänit _Jen_ nimellä.\n\n_Inmarin_ jälkeen ovat votjakkien luonnonhaltioista mahtavimmat\nauringon, ukkosen ja maan haltia. Nämäkin haltiat ovat syntyneet itse\nluonnonilmiön tai esineen elollistamisesta, eivätkä senvuoksi myöskään\nole ihmisenkaltaisia. Votjakit sanovat niitä \"emoksi\" (_mumi_), jota\nvastoin he ihmisenkaltaisia haltioita nimittävät \"ihmiseksi\" (_murt_).\n\nAuringon ja siitä säteilevän ihmeellisen valon ja lämmön haltia on\n_shundi-mumi_ (\"aurinko-emo\"). Nimi ei tarkoita mitään muuta kuin itse\naistimilla havaittavaa aurinkoa. Gavrilov tosin kertoo, että\n_shundi-mumi_ on haltiatar, joka pitää huolta auringosta, jotta se\nloistaisi, kuten tulee, sekä tietäisi ajan nousta ja laskea, mutta\nvotjakkien käsitykset ja tavat osoittavat ilmeisesti, että he\n_shundi-mumilla_ tarkoittavat itse aurinkoa. Muun muassa osoittaa sitä\nheidän tapansa kääntyä _shundi-mumia_ palvoessaan itse auringon\npuoleen. Aineellisen auringon sielullistuttamista todistaa lisäksi\nheidän käsityksensä, että silmäsairaus (trachoma), jota nimitetään\n_shundi-mumi-kuton_ (\"aurinko-emon koskenta\"), johtuu siitä, että\n_Shundi-mumi_ on tarttunut sairaan valonarkaan silmään. Jelabuzhskij\ntietää lisäksi, että _shundi-mumi_ kulkee auringon edellä ikään kuin\nmusta malja osoittaen sille tietä; samalla hän kuitenkin huomauttaa,\nettä votjakit silminnähtävästi elollistavat itse auringon.\n\nVanhin votjakkien auringon palvontaa koskeva kuvaus on Rytshkovin, joka\nsanoo _shundi-mumia_ jumalattareksi: \"sitä palvotaan isonrokon ynnä\nmuiden lastentautien aikana. Yleistä juhlaa sen kunniaksi vietetään\npääsiäispäivänä, jolloin uhriantimina on ruisleipä ja ohrapuuro.\nJuhlatoimitus tapahtuu kyläläisten kesken, jotka pellolla tai metsässä\nvalitsevat siistin paikan, minne niin hyvin miehet kuin naiset saapuvat\npäivän koittaessa. Seuran vanhin mieshenkilö tarttuu leipään ja\npuurokuppiin, kaikki laskeutuvat polvilleen ja katsoen päin aurinkoa\nrukoilevat: _shundi-mumi_, vapahda meidän lapsemme taudeista!\"\nLausuttuaan rukouksen painavat palvojat kasvonsa maahan sekä alkavat\nnoustuaan syödä yhdessä uhriruokaa. Juhla päättyy juominkeihin ja\nilonpitoon.\n\nLuultavasti senvuoksi, että aurinkoa palvotaan lasten sairastuessa,\nGeorgi nimittää _shundi-mumia_ auringon ja lasten äidiksi.\n\nNykyaikana votjakit rukoilevat _shundi-mumia_ sekä määräaikaisissa\njuhlissaan valon ja lämmön tuojana että satunnaisista syistä varsinkin\nsilmäsairauden takia. Jälkimäisessä tapauksessa sille uhrataan talon\npihalla valkoinen sorsa. Kasvillisuuden vuoksi votjakit uhraavat\n_shundi-mumille_ viljapellolla, joskus sitä paitsi suurissa kylien\nyhteisissä uhrilehdoissa. Yleisimmin teurastetaan sille tällöin\nvalkoinen lammas tai hanhi. Osan piirin Staraja Kyrgassa on sille ollut\ntapana teurastaa toisinaan myös valkoinen hevonen. Auringolle tulevat\nuhriantimet ovat votjakkien käsityksen mukaan aina viskattavat tuleen.\n\nAuringonpalvelukseen Montelius lukee myös erään useilla kansoilla\ntavattavan omituisen käsityksen, että nim. vanha tuli on kerta vuodessa\nsammutettava ja sytytettävä uusi, joka viritetään kahta kuivaa puuta\nyhteen hankaamalla. Tästä vanhanaikaisesta tavasta on votjakeillakin\nsäilynyt jälkiä. Niin tietää Aptiev kertoa, että Birskin piirin\nvotjakit määrättynä kevätiltana viettävät juhlaa, jota he nimittävät\n_vil'-til_ (\"uusi tuli\"). Kaimashebashin kylässä kuulin sitä\nvietettävän kesällä Pietarin päivän tienoissa ja mainittavan nimellä\n_pudo-tet't'shaton_ (\"karjan hypitys\") tai _val-tet't'shaton_\n(\"hevosten hypitys\"). Sinä päivänä ajetaan karja kotiin, viritetään\nkitkatuli sekä sytytetään kylän laidunmaalle päin johtavalle portille\nsuuri olkinuotio, minkä ääreen sekä ihmiset että elukat kokoontuvat.\nTulen palaessa nuoriso hyppii peräkanaa valkean yli, samalla ajetaan\nsen läpi hevoset, lehmät ja lampaat. Kun tuli on sammunut, tuodaan\npaikalle koira, raahataan tulisijalle, vatsa puhkaistaan ja sen jälkeen\nhaudataan vartavasten kaivettuun kuoppaan. Toisin paikoin on ollut\ntapana polttaa koira tulessa. Minkäänlaisia rukouksia ei toimituksessa\nlueta. Kaimashebashin kylässä teurastetaan myöhemmin juhlapäivän iltana\nvielä musta karitsa, jonka luut kuopataan maahan tai poltetaan\nnuotiossa.\n\nSarapulin piirissä on Vereshtshaginin mukaan tapana virittää _vil'-til_\nvain siinä tapauksessa, että jokin onnettomuus, kuten sairaus, on\nkohdannut perhettä, sillä \"uusi tuli\" muka palauttaa terveyden.\n\nVotjakkien veljeskansallakin syrjäneillä näyttää aikoinaan olleen\nsamanlainen tapa. Smirnov kertoo, että he määrättynä aikana syksyllä\ntai yleensä karjan sairastuessa tekevät hankaamalla \"elävän tulen\" eli\n\"puutulen\", sytyttävät sillä turvenuotion sekä ajavat karjansa tulen\nläpi. Smirnov pitää tätä omituista tapaa tulen palvontana. Nähtävästi\nei tällä toimituksella, joka venäläisille ja tshuvasseillekin on,\ntunnettu, ainakaan alkuaan ole ollut mikään palvomisen tarkoitus, vaan\nsiinä ilmenee ainoastaan luonnonlasten usko uuden tulen puhdistavaan\nvoimaan. Sama alkuperä lienee suomalaistenkin helka- ja\njuhannustulilla.\n\nAuringon kierroksen mukaan votjakit jakavat vuoden itämaisten kansojen\ntavalla kahteen puoliskoon, joita rajoittaa keskikesän ja keskitalven\naika. Näihin raja-aikoihin on enemmän kuin muihin vuoden hetkiin\nihmisten huomio kiintynyt. Votjakit nimittävät niitä _vozho-dir_\n(\"vihainen aika\"). Talvinen vozho-kausi liittyy joulunaikaan, kesäinen\nn.s. _invozho-dir_, lasketaan Glazovin piirissä alkavan kesäpäivän\nseisauksesta ja kestävän kokonaisen kuukauden tai vain kulumassa olevan\nkuun loppuun. Sarapulin piirissä sanoo Vereshtshagin sen ulottuvan\nkesäkuun 20:sta -- heinäkuun 20:teen. Vasiljev nimittää siksi kahta\nkesän kuuminta kuukautta. Kasanin läänissä kuulin sen alkavan\nhelluntain jälkeensä päättyvän kesantokynnön alkaessa kesäkuun lopulla.\nVaikka tämä aika eri seuduilla jonkun verran vaihtelee, keskittyy se\nkuitenkin kaikkialla rukiinkukinta-aikaan. _Invozho_-kautena kartetaan\nmonenlaisia toimia, ei kylpeydytä, ei huuhdota likaisia vaatteita, ei\npestä astioita eikä mitenkään meluta veden läheisyydessä. Erikoisesti\nkoskee sääntö puolipäivän aikaa, jolloin ei tehdä semmoisia töitä,\njoista vain vähänkään voisi syntyä melua, ei edes taiteta kukkaa eikä\npuhuta ääneen. Jos joku rikkoo määrättyjä tapoja vastaan, saa siitä\nkoko kyläkunta kärsiä rangaistuksen, sillä seurauksena tulee ankara\nraeilma tai rankkasade.\n\nVotjakkien _in-vozholle_ on syrjäneilläkin vastine. Täälläkin se\nliittyy etupäässä rukiinkukinta-aikaan. Erotus veljeskansain samaa\najanjaksoa koskevissa uskomuksissa on vain se, että syrjänit ryhtyvät\nvarovaisuustoimenpiteisiin siinä tarkoituksessa, etteivät suututtaisi\n_peleznit'sia_ nimistä haltiaa. Niin kertoo Nalimov, että\nrukiinkukinta-aikana \"pelätään pesulla loukata erikoista naispuolista\nolentoa, _peleznit'saa_, joka oleskelee rukiissa.\" Mainittua haltiaa\npitää Kandinskij erityisenä rukiin suojelusjumalattarena ja sanoo, että\nusko siihen oli entiseen aikaan niin vankka, ettei yksikään syrjäni\ntohtinut koskea rukiiseen ennen Iljan päivää peläten kauheaa\nrangaistusta. Nykyään pelkäävät sitä vain lapset, mutta vieläkin on\nvanhoilla tapana sanoa, että silloin, kun _peleznit'sa_ suojeli ruista,\noli vilja parempaa.\n\nMikä olento tämä syrjänien _pelznit'sa_ (Wied. _pölödnitsa_) oikeastaan\non, ovat jo Lytkin ja Savvaitov oivaltaneet mainitessaan sille\nvenäläisenä vastineena \"poludnitsan\" (\"puolipäivänhaltiatar\"), joka\nkesällä kulkee ruispellossa ja rankaisee sitä, joka tekee työtä\nkeskipäivällä. Myöskin votjakit pitävät puolenpäivän aikaa muita\nvaarallisempana. Vereshtshagin sanookin, että _in-vozho_ on\n\"puolipäivän jumala\". Samat uskomukset ja tavat ovat tunnettuja myöskin\nvotjakkien naapurikansoilla tshuvasseilla (_sinzä_) ja tatareilla\n(_näzek_).\n\nUkkos-jumalaa votjakit nimittävät _gudiri-mumi_ (\"ukkos-emo\").\nTälläkään he eivät tarkoita mitään persoonallista olentoa, vaan itse\nluonnonilmiötä, jota palvotaan lämpöisen ja virkistävän sateen\nantajana. Kuten muille maanviljelyksen suojelushaltioille uhrataan\nukkos-emollekin etupäässä viljavainiolla. Uhriteuraina käytetään\nyleensä samoja eläimiä kuin _Inmarille_ uhrattaessa. Valkoinen uhriväri\nei aina ole välttämätön. Uhriantimet poltetaan tulessa samoin kuin\nauringolle uhrattaessa.\n\nUkkosen kunnioitukseen liittyy votjakeilla muutamia omituisia\ntaikamenoja. Niin on esim. Birskin piirin asukkailla tapana kuullessaan\nensi kerran kevätukkosen jyrisevän heittäytyä maahan pitkälleen\npaikassa, missä silloin sattuvat seisomaan, joskus vielä heittävät\njonkun kerran kuperkeikkaa. Tavan tarkoitusta ei kansa enää osaa\nselittää. Samalla tavalla menetellään Vereshtshaginin mukaan Sarapulin\npiirissä. Toinen ukkoseen kohdistuva taikatoimitus, joka on yleinen\nkaikilla votjakkialueilla, on \"sateen tekeminen\". Se tapahtuu siten,\nettä kylänrahvas pitkällisen kuivuuden aikana kerääntyy lähipuron\nrantaan kastelemaan vedellä toinen toistaan. Osan ja Birskin\nvotjakeilla on lisäksi tapana kerätä purosta rapaa sekä sivellä sitä\nrakennusten ikkuniin ja seiniin, tuhrivatpa vielä toinen toisensakin\nynnä kyläkadulla vastaantulevat. Samalla pistäytyy joku naisista\nlammaslaumaan, sieppaa sieltä lampaan sekä heittää sen vesikuoppaan.\nSen värinen, mikä silloin sattuu hänen käsiinsä, uhrataan myöhemmin\n_gudiri-mumille_. Kyllin toisiaan ravalla tuhrittuaan kokoontuvat\nnuorukaiset ja neitoset vihdoin puron rantaan, jossa vielä valavat\ntoisiansa vedellä sekä työntävät leikillään toisiaan puroon.\nToimituksen päätyttyä kukin palaa kotiinsa, puhdistautuu sekä pukeutuu\njuhlapukuunsa. Uhrilammas, joka ostetaan yhteisillä varoilla,\nteurastetaan kevätviljavainiolla. Rukouksessa pyydetään Inmarilta ja\n_gudiri-mumilta_ lämpöistä, virkistävää sadetta. Uhriteuraan luut\npoltetaan nuotiossa.\n\nUsein toimitetaan mainittu \"sade-palvonta\" (_zor kuriskon_) lähteen,\npuron tai joen rannalla. Rukouspaikka on tavallisesti hyvin vanha ja\ntunnettu. Uhreihin, varsinkin jos ne ovat vuotuisia, ottaa osaa joskus\nhyvinkin monta kylää. Aminoff kertoo Sarapulin Bödjan Parvun kylässä\nolevan niin kuuluisan sateenpalvontapaikan, että sinne saapuu\nviisitoista kylää vuosittain uhraamaan. Uhripaikka on lehdossa lähteen\nääressä. Pyhäkössä toimii pappeina kaksi arvalla valittua uhraajaa sekä\nkaksi teurastajaa. Uhrieläiminä ovat punainen tai valkea härkä ynnä\nkaksi lammasta. Mamadyshin piirissä vietetään myös suuria kylien\nkeskisiä sade-uhreja. Palvontapaikka on aina jonkun joen tai puron\nrannalla. Musta härkä on täällä yleisimmin käytetty uhrieläin.\nEsimerkkinä täkäläisistä kylien välisistä sadeuhreista mainittakoon,\nettä Staraja Kanizarj nimisessä kylässä on kaksi uhripaikkaa, joista\ntoisessa, Butshkopuron rannalla, uhraa viisi, toisessa, Bynty-lähteen\nluona, kaksi kylää. Kummassakin uhripaikassa on palvojilla tapana\nhärkäuhrin jälkeen kastella toisiaan. Uhriteuraan luut poltetaan\nnuotiossa. Rukouksissa käännytään _Inmarin, gudiri-mumin_, usein myös\nitse puron tai lähteen puoleen, jonka rannalla palvotaan.\n\nTarkastaessa votjakkien _zor-kuriskon_ menoihin liittyviä tapoja\nhuomaa, että \"sateen tekeminen\" ja uhritoimitus eivät aina\nvälttämättömästi kuulu toistensa yhteyteen. Hyvin usein on votjakeilla\ntapana \"tehdä sadetta\" ilman minkäänmoista uhria. Taianomainen\n\"sateenteko\" lieneekin uhritoimitusta alkuperäisempi. Että vedellä\nsadepalvonnassa entiseen aikaan uhraamisenkin ohella on ollut\nhyvin huomattava sija, osoittaa jo se seikka, että vanhimmat\n_zor kuriskon_-paikat säännöllisesti sijaitsevat jonkun joen tai puron\nrannalla. Onpa itse uhrillakin, joka nykyään rukouksista päättäen tulee\ntaivaanjumalan hyväksi, alkuaan ollut tarkoitus vahvistaa itse veden\nsielullista voimaa. Sitä osoittaa jo uhrieläimen tumma karvaväri, jota\nvotjakit yleensä käyttävät vedelle uhratessaan. Kuten edellä on\nkerrottu, on nykyään tapana polttaa uhriteuraan verta ja luut\nnuotiossa, mutta entisinä aikoina on uhriantimet perimätiedon mukaan\nviskattu veteen. Sitä todistaa myös edellämainittu itäisten votjakkien\ntapa heittää, joskin vain leikillään, lammas vesikuoppaan sekä saman\nseudun tsheremissien tapa, jotka sadetta toivoessaan, samalla kun he\nkastelevat toisiaan, uhraavat mustan uhrieläimen sisälmykset ja luut\nnahkaan käärittyinä puron tai virran veteen.\n\nSadeuhrit vesikasteluineen ovat olleet meidän aikoihimme asti\nkäytännössä myös muilla ympärillä asuvilla kansoilla kuten\ntshuvasseilla ja bashkiireilla.\n\nOn luonnollista, ettei ukkosesta sen paremmin kuin muistakaan\nluonnonhaltioista, koska niitä ei ole käsitetty persoonallisiksi\nolennoiksi, voi mitään alkuperäisiä taruja olla olemassa. Nykyaikaiset\nvotjakkien ukkosmyytit ovat myöhemmän ajan tuotteita. Ne eivät olekaan\nliittyneet vanhan _gudiri-mumin_, vaan joko persoonallisen\ntaivaanjumalan (_Inmarin_) tai legendanomaisen ukkoshaltian, pyhän\nIljan nimeen. Viimeksimainittu on tässä suhteessa astunut etusijalle.\nVotjakit kertovat, että pyhä Ilja ukkosilmalla ajaa vankkureissaan\ntaivaan kantta karkoittaen _shaitania_ (paholaista). Pyörien ryskeestä\nsyntyy jyrinä, nuolesta, jolla Ilja ampuu paholaista, syntyvät salamat.\nKun salama iskee puuhun, näkyy puun latvassa joskus sininen liekki,\nmutta se, mikä palaa, ei ole puu, vaan paholaisen veri, joka puuhun on\npiiloutunut. Senvuoksi ei ole hyvä asettua puun alle ukkosen ajaksi.\nEstääkseen _shaitania_ piiloutumasta huoneisiinsa votjakit ajavat\nkoirat pihalle. Joskus saattaa paholainen piiloutua munan kuoriin,\njotka senvuoksi ovat syödessä särjettävät. Ukkos-ilmalla ei saa meluta\neikä kolistella, sillä siitä rajuilma yltyy, myöskään ei ole hyvä\nviheltää, sillä silloin paholainen hiipii luo. Poistaakseen sen\nläheisyydestään votjakit iskevät veitsellä tai kirveellä siihen\npaikkaan, missä oleskelevat tai aukaisevat paidankauluksen ja sylkevät\npoveensa. Ukonvaajaa he nimittävät _in-keli_ (\"taivaan kivi\") ja\nuskovat, että se menee maahan neljänkymmenen sylen syvyyteen\npalatakseen takaisin neljänkymmenen vuoden päästä. Salamatulesta on\nheillä käsitys, ettei sitä voi sammuttaa muu kuin mustan lehmän maito.\n\nViimeksimainitut käsitykset ja uskomukset, jotka ovat venäläisillä ja\nuseilla muilla kansoilla yleisiä, ovat tunnettuja myöskin syrjäneille.\nMitä itse luonnonilmiön palvontaan tulee, on viimeksimainituilla\nainoastaan tapa tervehtiä kevään ensimäistä ukonjyryä.\n\nMaanhaltiaa votjakit kutsuvat nimityksellä _muzjem-mumi_ (\"maaemo\").\nJelabuzhskij, joka mainitsee sen toisella samaa merkitsevällä nimellä\n_muzjem-anai_. sanoo, että se on maanviljelyksen päähaltia. Yleensä\nvotjakit uskovat sen asuvan maassa, jonne sille myös on uhrattava.\nMamadyshin piirissä kuulin kerrottavan, että _muzjem-mumi_ oleskelee\nmaahan muodostuneissa kumpuloissa, joita siitä syystä ei sovi kaivaa.\n\nNykyään esiintyy vanha _muzjem-mumi_ enää ainoastaan harvoin votjakkien\nuhrirukouksissa, sillä kaikilla votjakkialueilla on sen syrjäyttänyt\nennenmainittu _mu-kilt'shin_ eli, kuten sitä usein myös nimitetään,\n_mu-kilt'shin-mumi_. Nimien vaihdos ei kuitenkaan ole mitenkään\nmuuttanut votjakkien vanhaa käsitystä eikä entisiä uhrimenoja. Onpa\nvanha _muzjem-mumi_ vielä sukupuoleenkin nähden tunnettavissa\n_mu-kilt'shin-mumi_ haltiattaressa, sillä Aminoff sanoo votjakkipappien\nitse väittäneen, ettei viimeksimainittu ole mikään muu kuin \"maa-emo\".\nSamoin huomauttaa Wichmann, että hän samanlaisessa tilaisuudessa, jossa\nAminoff kuuli palvottavan _mu-kilt'shin-mumia_, kuuli käännyttävän\n_muzjem-mumin_ puoleen. Senvuoksi hän olettaakin, että edellinen\nmaanhaltian nimitys on vain myöhempi sekamuodostus. Samaan tulokseen\ntulee myös venäläinen tutkija Smirnov.\n\nJo se seikka, ettei votjakkien maanjumalattarella ole minkäänlaista\nmuotoa heidän mielikuvituksessaan, viittaa, että uhrilahjoin palvottu\n_muzjem-mumi_ alkuaan on itse maa sielulliseksi kuviteltuna. Sitä\nosoittaa myös uhritoimituksissa noudatettu tapa asettaa _muzjem-mumin_\neli _mu-kilt'shinin_ uhri, jonka välttämättä tulee olla musta eli maan\nvärinen, itse maan poveen, ynnä se yleiseen vallalla oleva käsitys,\nettei _mu-kilt'shinille_ sovi uhrata aivan myöhään syksyllä siitä\nsyystä, että maa silloin jo nukkuu. Lisäksi todistaa sitä eräs rukous,\njonka olen pannut muistiin Birskin piirin Mozhgassa, jossa anotaan,\nettei _mu-kilt'shin_ suuttuisi, kun ihmisen on pakko kaivaa ja kyntää\nmaata. Huomattava on myöskin, että votjakit toisin paikoin kutsuvat\nmaasta johtunutta tautia nimellä _mu-kilt'shin-mizh_ (mu-kilt'shin\ntauti). Nämä esimerkit osoittavat, että viimeksimainittuun, joka\nalkuaan lienee maan elollistettu tuotantovoima, ja maaemoon liittyvät\nuskomukset ovat samoja.\n\n_Muzjem-mumia_ eli _mu-kilt'shiniä_ votjakit palvovat pääasiallisesti\nkesäisissä vainiojuhlissa. Uhriteuraan veri on vuodatettava\nteurastettaessa maahan kaivettuun kuoppaan, jonne myös\n_vile-mit'som_-lihaosia vastaavat elimet, sisälmykset ja luut haudataan.\nYleisimmin käytettyjä uhrieläimiä tässä tilaisuudessa ovat musta härkä\ntai lammas. Myöhemmin käytäntöön tulleita, kuten hevosta ei\n_muzjem-mumille_ uhrata. Votjakit eivät myöskään pidä välttämättömänä\nuhrata maaemolle vain naaraspuolisia eläimiä. Paitsi vainiouhreissa\nilmaantuu _mu-kilt'shinin_ nimi votjakkien rukouksissa säännöllisesti\nmyös kylienvälisessä uhripalvonnassa sekä joskus lattianalaisissa\nuhreissa, joista jo edellä olemme huomauttaneet. Yleensä muistuttaa\nmuzjem-mumin-palvonta uhrimenojensa puolesta täydellisesti vanhemman\najan vainajainpalvelusta. Vanhin maanhaltialle kohdistettu rukous,\njonka tunnemme, on seuraava Satrapinskin Glazovin piirissä\nkevättoukojuhlassa (1854) muistiinkirjoittama: \"oi maa-emo, me kiitämme\nsinua, että olet meitä ruokkinut menneenä vuonna, älä nytkään\nkitsastele, kasvata meille viljaa tänäkin kesänä!\"\n\nMaan sielullistuttamisesta johtuu myös eräs omituinen tapa, jota\nsyrjänit nimittävät \"maa-onnen\" (_mu-shud_) varastamiseksi. Nalimov\nsanoo sen tapahtuvan siten, että varas hiipii toisen pelto-osalle,\nottaa sieltä kourallisen multaa ja lausuu: \"hyvä onni seuraa minua,\nanna minulle hyvä sato!\" Tshuvasseilla, jotka toimitusta nimittävät\n\"maan varkaudeksi\", liittyy siihen vielä häätapoja. Vieraan pellolle\najetaan yöllä kuten häihin kulkusten helistessä sekä häälaulujen\nkaikuessa, valitaanpa varta vasten maaemolle sulhokin. Päätoimitus on\nmullan vieminen vieraasta omaan peltoon. Että sama häätapa on\nvotjakeillekin ollut tunnettu, osoittaa Ostrovskijn lud-palvonnan\nyhteydessä esittämä mullan saattamiskuvaus, josta edellä on kerrottu,\nsillä on todennäköistä, että tämä toimitus alkuaan on kuulunut\nmaanviljelyksen yhteyteen.\n\nJelabuzhskij tietää samannimisen piirin votjakkien lisäksi uskovan,\nettä maan alla asustaa suuri musta härkä _muzjem-ut'is-osh_ (\"maata\nvartioiva härkä\"). Heidän käsityksensä mukaan on näet maan alla meri,\nmeressä kalahirviö ja sen selässä suunnaton härkä, joka kannattaa maata\nsarvillaan. Myös Sarapulin piirin votjakeilla on Vereshtshaginin mukaan\nkertomuksia maanalaisesta härästä _muzjem-osh_. Maanjäristysten uskotaan\naiheutuvan siitä, että härkähirviö lähtee liikkeelle. Auringon valoa se\npelkää, sillä päivänsäteet surmaavat sen. Tämä kummitus ei tietysti\nkuitenkaan ole milloinkaan ollut uhripalvonnan alaisena.\n\nViljanhaltiaa votjakit nimittävät _d'u-urt_ (\"vilja-sielu\"), joskus\nnimitetään sitä myös _busi-urt_ (\"pelto-sielu\"). Nykyään se näyttää\nolevan tunnettu ainoastaan itäisille votjakeille. Tämäkään haltia ei\nalkuaan ole muu kuin itse vilja sielullistettuna. Senvuoksi ei\n_d'u-urt_ votjakkien mielikuvituksessa voi pukeutua minkäänmoiseen\nmuotoon. Ainoastaan eräs omituinen pellolla tapahtuva toimitus\ntodistaa, että votjakit ovat uskoneet vilja-sielun irtautuessaan\nviljasta ilmaantuvan pienen valkoisen perhon hahmossa, samoin kuin\nihmissielu ruumiista lähdettyään heidän käsityksensä mukaan ilmenee.\n\nOnnellinen se henkilö, jonka pellossa _d'u-urt_ viihtyy, sillä siinä\nkasvaa hyvä ja runsassatoinen vilja. Sitävastoin kun vilja ei tule\noraalle tai muuten kasvaa kitumalla, on se todistus siitä, että\n_d'u-urt_ on jättänyt entisen asuntonsa ja muuttanut naapurin\nviljamaahan. Siinä tapauksessa se on etsittävä takaisin. Toimitukseen,\njota nimitetään _d'u-urt-kuton_ (\"vilja-sielun etsintä\"), ottaa osaa\npaitsi varsinaista etsijää, _sinad'd'zis_ (\"näkijä\"), kolme poikaa ja\nkolme tyttöä. Viimeksimainitut nousevat kukin valkoisen hevosen selkään\nvalkoiseen pukuun puettuina. Yhden pojista tulee olla viulutaituri.\nHartain mielin ajaa saattue hiljalleen viljapeltojen ympäri etsien\nviljan \"sielua\". Vihdoin huomataan sen liitelevän valkoisena perhona\nruohikossa. \"Näkijä\" vangitsee sen silloin valkoiseen liinaan, mikä\nhänellä on kädessään. Sen jälkeen saattue palaa riemuiten pellon\nlaidassa olevaan uhripaikkaan, jossa vanhukset sillä välin ovat\nteurastaneet uhriksi valkoisen lampaan. Tullessaan nuorukaiset ja\nneitoset laulavat erityistä _urt-kuton_-laulua. Se henkilö, jota perho\netsittäessä lähenteli, saa sen nyt huostaansa säilyttääkseen sitä\nviikon päivät vilja-aitassaan, minkä ajan kuluttua _d'u-urt_ viedään\ntakaisin viljamaalle ja lasketaan vapauteen.\n\nMuulloin kuin tässä yhteydessä eivät votjakit tätä nykyä _d'u-urtille_\nuhraa. Siihen on varmaankin vaikuttanut se, että mainitun haltian\nsijalle yleiseen on tullut toinen, kaikilla votjakkialueilla tunnettu\n_d'u-kilt'shin_, jota myös palvotaan viljamaan haltiana. Sille votjakit\nuhraavat maanviljelysjuhlien aikana, joskus myös kylien yhteisissä\nuhrilehdoissa valkoisia lampaita, hanhia ja sorsia. Uhriantimet\npoltetaan tulessa.\n\nVanhanaikainen _urt_ sana, joka ainoastaan tässä yhteydessä on säilynyt\nesinesielun merkityksessä, todistaa, että d'u-eli _busi-urt_ polveutuu\njo sangen varhaisilta ajoilta. Sama haltia näyttää tsheremisseillekin\nolevan tunnettu nimellä _pasu-ört_ (\"pelto-sielu\").\n\nSamoin kuin maata votjakit pitävät vettäkin elävänä oliona. Siitä\njohtuu järvien, jokien, purojen ja lähteiden palvonta, jota ei ole\nsekoitettava ennen mainittujen ihmisenkaltaisten vedenhaltiain\npalvontaan, vaikkakaan niitä ei aina ole helppo toisistaan eroittaa.\nJokia, järviä ja lähteitä palvoessaan votjakit kääntyvät suoraan niiden\npuoleen mainiten niitä nimeltä. Kuten yleensä luonnonhaltioita\nkäytetään näitäkin puhuteltaessa usein _mumi_ sanaa. Järvi- ja\njoki-emoja votjakit palvovat hedelmöittävän sateen ja runsaan\nkalansaaliin saamiseksi sekä estääkseen sumujen, tulvien, myrskyjen,\nrankkasateiden, raeilmojen ja vedestä aiheutuvien tautien syntymistä.\n\nPaitsi satunnaisista syistä ovat votjakit palvoneet vesi-emoa myöskin\nmääräaikoina. Vuoden ensimäinen yleinen uhrijuhla veden ja\nvedenhaltiain kunniaksi on _je-kel'an_ (\"jään saattaminen\"). Nykyään\nsitä vietetään keväällä kyntöjuhlan yhteydessä, mutta nimestä päättäen\nja perimätiedon mukaan on sitä ennen vietetty jo jäiden lähtiessä.\nSellaisena siitä kertookin vanhin mainittua palvontaa kuvaileva tieto:\n\"Keväällä kun jää lähtee liikkeelle, menee isäntä perheineen oluen ja\nkumyshkan kera joen rantaan tai sillalle, vuodattaa siellä lasin olutta\nja pikarin viinaa veteen ikäänkuin kestitäkseen sitä ja pyytää, että\nvesi virtaisi onnellisesti tuottamatta tuhoja ja anastamatta ketään\naaltoihinsa.\" Pervuhinin mukaan uhrataan veteen paitsi juomaa myös\nleipää ja pannukakkua, samalla kun pyydetään, että kevät olisi tyyni,\nettei joen tulva tekisi vahinkoja, että jäät veisivät mukanaan ihmisten\nja eläinten taudit sekä ettei kukaan hukkuisi veteen. Rukouksessa,\njonka Pervuhin tässä tilaisuudessa on kirjoittanut muistiin, käännytään\nsekä paikallisen joki-emon että _vu-murtin_ puoleen. Vereshtshagin\nsanoo uhripalvonnan tarkoituksena olevan pyytää, että joen jumala\njuottaisi tulevana kesänä ihmisiä ja karjaa vedellään sekä\nelähyttävillä nesteillään kostuttaisi pellot ja niityt. Uhrileipää\nveteen viskattaessa käännytään itse joen puoleen: \"Joki Tshura! Me\ntulimme kaikki saman perheen jäsenet yksimielisesti sinua\nkunnioittamaan!\" Tällöin maistellaan joen terveydeksi viinaa. Kotiin\npalatessaan uhrikansa kääntyy vielä jokeen päin sekä paljastaen päänsä\nsanoo kolme kertaa kumartaen: \"Me kiitämme sinua, Tshura joki! Olemme\nkyllin syöneet ja juoneet. Kaikista taudeista meitä varjele!\"\n\nSamoihin aikoihin kuin Glazovin votjakit viettävät itäisetkin Buj-joen\nrannalla asuvat jokijuhlaa uhraten teuraitakin. Tezjakov sanoo heidän\nuhraavan veteen varsan luut ja nahan, jottei tulisi sumuja ja jotta\nkalansaalis olisi runsas. Staraja Kyrgassa oli minulla tilaisuus ottaa\nosaa Buj-joen juhlaan. Kun nuori uhrivarsa oli teurastettu ja keitetty\nitse joen äyräällä, polvistui uhrikansa kasvot veteen päin ja uhripappi\nluki laajanlaisen rukouksen pyytäen Inmarilta ja virralta kaikkea\nmenestystä. Rukouksen aikana heitettiin eläimen luut, nahka sekä\npalasia jaloimmista ruumiinelimistä, vieläpä uusi niinenkuorinen\nmarhamintakin veteen, jonne jo teurastettaessa veri äyräälle tehtyä\nuraa myöten oli juoksutettu. Sanotussa kylässä vaihtelee uhriteuras\nvuosittain, toisena on ruskea varsa, toisena musta härkä. Kylän\nasukkaat ovat siinä vakaumuksessa, että, jollei joelle -- täällä ei\njäänlähtöjuhlassa _vu-murtia_ muistella -- uhrata, tekee se tulvillaan\ntuhoja viljamaalle, muodostaa rantoihin pahoja repeämiä sekä lähettää\nmyrskyjä ja turmiollisia raesateita. Eräässä kylässä oli kerran jätetty\nkevätuhri tekemättä, mutta rangaistukseksi rakeet löivät kylän viljat\nmaahan.\n\nVastaavaa kevätjuhlaa ovat viettäneet myöskin venäläiset, joista\nSaharov kertoo, että he jäiden lähtiessä uhrasivat vanhan hevosen\nvedenhaltialle (vodjanoj), syystä että se tänä vuodenaikana on hyvin\nnälkäinen ja vihainen.\n\nGlazovin piirissä vietetään joen kunniaksi määräaikainen uhrijuhla\nvielä kesällä heinänkorjuun jälkeen, jolloin veteen uhrataan ruskea\nhärkä ja jokiemoa pyydetään suojelemaan ja vahvistamaan karjaa sekä\nvarjelemaan ihmisiä tulipaloilta. Kolmatta juhlaa vietetään vielä\nsyksyllä vähää ennen jokien jäätymistä. Uhrina on tavallisesti sorsa\ntai hanhi. Pervuhinin mukaan kiitetään tällöin jokea ja _vu-murtia_\nsiitä, etteivät ole tuhonneet karjaa,, vaan antaneet sille ruuaksi\nhyvän heinän. Sitä votjakit pyytävät tulevaksikin vuodeksi luvaten\nsilloin antaa suuremman uhrin. Vereshtshagin, joka huomauttaa, että\nsyysuhri toimitetaan yöllä, mainitsee itse joen uhrirukousten esineenä.\nKumartaen jokeen päin kolme kertaa uhripappi palvoo sanoen: \"Siunaa,\njoki Tshura! Sinä näet, että me tuomme sinulle uhrin. Mennessään\njuottopaikkaan ulottuu karjalauma jo navetasta jokeen asti.\" Uhrihanhen\nveri, pää, muutamia höyheniä, vähän uhrikeittoa y.m. ruokaa pudotetaan\nveteen ja sanotaan: \"Tule, joki Tshura, syömään maukkaita ruokiasi!\"\nJoelta palatessaan votjakit kumartavat vielä veteen päin.\n\nPaitsi määräaikoina uhrataan veteen myös satunnaisista syistä.\nvarsinkin sairauden sattuessa. Veden vihoista aiheutunut on votjakkien\nkäsityksen mukaan ihotauti _vu-kuton_ (\"veden tartunta\"), joka saa\naikaan, että iho muuttuu araksi, kosteaksi ja punaiseksi. Tällöin\nuhrataan tietäjän määräyksen mukaan niihin vesiin, joista taudin\nuskotaan aiheutuvan. Sellaisia uhripaikkoja on lukematon joukko\nkaikilla votjakkialueilla. Uhreina käytetään joskus kotilintuja, mutta\nuseimmiten vain puuroa, munia, ryynejä, rahoja tai höyheniä. Entiseen\naikaan ovat uhrit olleet arvokkaampia. Se käy ilmi Georgin kuvauksesta,\njossa mainitaan, että \"tona\" (_tuno_) määrää sairaan uhraamaan vedelle\nvuohen tai kukon siinä tapauksessa, että tauti on johtunut\n\"vihastuneesta vedestä\" (_vu-vozho_). Veden vihoja välttääkseen on\nvotjakeilla tapana joka kerta, kun he joko kulkevat itse tai ajavat\nkarjansa puron yli, heittää veteen jotakin uhriksi, jollei muuta niin\nleivänmuru tai langanpätkä.\n\nVedelle uhraamisesta sateen saamiseksi olemme puhuneet \"sateen\ntekemisen\" yhteydessä. Kun veden salaperäinen, kasvillisuutta\nhedelmöittävä voima kerran on päässyt ihmisen huomionalaiseksi, herää\nhelposti usko, että vedellä on sama tenhovoima myös ihmisiin ja\neläimiin. Ettei tämä useilla kansoilla tavattava käsitys ole\nvotjakeillekaan outo, käy ilmi heidän häämenoistaan. Selvimmät\nmuistomerkit tästäkin ovat säilyneet Glazovin piirissä. Kuvaillessaan\nbessermanien häätapoja kertoo Wichmann, että morsian ja sulhanen\nviedään kolmantena hääpäivänä joelle siellä \"astuakseen veteen.\"\nSamalla morsian uhraa leipäpalan ja voita veteen puhutellen joki-emoa\n(_vu-shur-matuska_). Rukouksesta ei tosin ilmene, mikä tarkoitus veteen\nastumisella alkuaan on ollut, mutta vertailemalla sitä tapoihin, joita\ntapaamme esim. mordvalaisilla, ei ole tarvis jäädä asiasta\nepätietoiseksi. Arvokas votjakkien vanhoja, jo useilla seuduin\nunohtuneita häätapoja valaiseva tieto on lisäksi Pervuhinilla,\njoka sekin koskee yllämainittua piiriä. Täällä päättyy näet\njäänsaattamisjuhla omituiseen, n.s. _salam baston_ (\"lahjanotto\")\nleikkiin, jota Pervuhin kuvailee seuraavasti: \"leikki tapahtuu siten,\nettä nuorukaiset ja neitoset laahaavat talvella häitä viettäneen\nnuorikon veden partaalle ja siellä koettavat pirskoittaa ja valaa häntä\nvedellä, vieläpä uhaten hänet vaatteineen päivineen upottaa jokeen\npitävät häntä veden pinnalla. Pelastuakseen epämieluisesta kylvystä\nnuorikko lupaa antaa lunnaiksi jotakin, kuten kupin olutta, pikarin\nviinaa, joskus hän antaa arvokkaammankin lahjan, kuten pää- tai\npyyhinliinan.\" Epäilemättä on kysymyksessä olevan vesikastekin\nalkuperäinen tarkoitus votjakeilla samoin kuin muillakin kansoilla\nnuoren vaimon hedelmöittäminen, joka siinä tapauksessa, että häitä on\nvietetty kylmänä vuodenaikana, on siirtynyt kevätjuhlan yhteyteen.\n\nEläintenkin hedelmöittäjä näyttää vesi votjakkien käsityksen mukaan\nolleen. Se ilmenee jo edelläolleesta Vereshtshaginin mainitsemasta\nrukouksesta, jossa jokea kiitetään siitä, että karja kesän aikana on\nkarttunut. Myös Aminoff tietää, että Kasanin läänin votjakit uhraavat\nvedelle sorsan, jotta sorsien ja hanhien lukumäärä lisääntyisi.\nGlazovin piirissä on Wichmann muistiinkirjoittanut seuraavan rukouksen:\n\"Ybyt-emolle minä annan hanhen. Tuota paljon hanhia, kun niiden aika\njoutuu!\"\n\nVeden puoleen käännytään myös kalastuksen huolissa. Siitä todistuksena\non rukous, jonka Wichmann on muistiinkirjoittanut Glazovin piirissä:\n\"_oste Inmar, kildisin!_ Löytyköön paljon kaloja! Anna meille onnea!\nMinä menen Ybyt-joelle kalaan. Ybyt-emoni, anna kalojasi!\"\nTavallisimmin käännytään kalastushuolissa kuitenkin _vu-murtin_\npuoleen.\n\nItse veden elostamisesta on johtunut vielä usko, että järvi\nsellaisenaan saattaa muuttaa paikasta toiseen. Tämä käsitys liittyy\nKasanin läänin votjakeilla Löza-järveen, josta Miropoljskij kertoo,\nettä se yleisen käsityksen mukaan on muualta muuttanut nykyiseen\npaikkaansa. Suuttuneena siitä, että sen vedessä oli huuhdottu likaisia\nvaatteita, järvi päätti poistua paikoiltaan. Vedestä nousi silloin\nsotamiehiä, jotka valmistivat sille sijan vuorelle kahden virstan\npäähän sen entisestä paikasta. Kun uusi sija oli tehty, lähti järvi\nkohisten liikkeelle yön aikaan sotamiesten ja suuren härkälauman\nsaattamana. Muuttaessaan oli sen mentävä joenkin poikki, jolloin härät,\nylimeno kun oli hankala, alkoivat kauheasti mylviä. Sen kuultuaan virta\njakaantui kahtia niin, että järvi sotamiehineen ja härkineen pääsi\nkulkemaan kuivaa myöten sen veden sekaantumatta joen veteen. Samoin\nkertoo Jakovlev mainiten lisäksi, että muutto tapahtui rajuilman\naikana.\n\nLöza-järvi on siinäkin suhteessa huomattava, että sitä palvotaan\nsuurilla uhreilla. Uhria ei kuitenkaan toimiteta joka vuosi, vaan\nainoastaan joka kolmantena. Miropoljskij mainitsee uhriteuraana mustan\nhärän, joka hankitaan yhteisillä varoilla. Rukouksen aikana seisoo\nkansa kasvot järveen päin käännettyinä; teuraan liha keitetään ja\nnautitaan järven rannalla, jonne myös luut jätetään. Kirjailija\nhuomauttaa votjakkien uskovan, että, jollei uhria toimiteta, tulee\nmyrskyjä ja raesateita. Jakovlevin mukaan uhrataan järvelle joka kolmas\nvuosi kolme eläintä, nim. härkä, vasikka ja lammas; muina vuosina\ntoimitetaan uhrileivällä vain \"uudistus\" (_vildiskon_). Sellaisesta\ntilaisuudesta on Wichmannilla muistiinpantuna rukous: \"Minä uudistan\nLöza-järven mustan härän, oinaan ja hanhen. Uhrin minä uudistan. Odota\nsiksi kunnes saat. Musta härkä, oinas ja hanhi ovat kyllä olemassa.\"\nSairauden sattuessa käydään Löza-järvellä kaukaakin uhraamassa tietäjän\nmääräyksestä.\n\nSamoinkuin votjakeilla on heidän veljeskansallaankin syrjäneillä\nsäilynyt jälkiä joki-emojen palvomisesta. Zhakov sanoo, että Vym-joen\nrantalaiset sivelevät kalaan mennessään voita leivälle ja viskaavat sen\nveteen sanoen: \"_vörik-va_ emo, kanna meitä terveinä, pidä meistä\nhuolta, suojele meitä sekä anna meille paljon kaloja, koko vene\ntäyteen\". Myös vesimatkoille lähtiessään on heillä tapana uhrata veteen\nleipää ja rahaa samalla pyytäen joelta menestystä ja terveyttä. Sen he\ntekevät joka kerta, kun tulevat uudelle joelle. Että itse joen\nlyylittelystä on kysymys, käy ilmi Nalimovin tiedonannosta, jonka\nmukaan syrjänit, matkaillessaan Sysolan yli, pyytävät siltä menestystä\nsanoen: \"Sysola emo, anna onnea ylisoutaessamme!\" Samalla pyynnöllä he\nkääntyvät Vytshegdan puoleen tämän yli kulkiessaan. Samoin kuin\nvotjakit uhraavat syrjänit vedelle myös siinä tapauksessa, että tietäjä\nselittää taudin tulleen \"veden vihoista\". Veden aiheuttama kipu\nparannetaan siten, että sairas ennen aamun koittoa menee sille joelle\ntai järvelle, josta tauti on aiheutunut, lyylittelee \"vihastunutta\nvettä\" sekä peseytyy siinä. Estääkseen veden tautien tarttumista on\nsyrjäneillä tapana joka kerta, kun he juovat purosta tai lähteestä,\nheittää veteen vähäpätöinen uhri.\n\nLisäksi syrjänit uhraavat veteen avio-onnen edistämiseksi. Nalimovin\nkokoelmissa kerrotaan, mitenkä nuorella parilla kolmantena hääpäivänä\non tapana mennä joelle tai lähteelle uhraamaan vedelle leipää, rahaa ja\njuustoa, Sen jälkeen kumpikin pesee siinä kasvonsa, kätensä, toisinaan\nvielä muutkin ruumiinosat. Talvella tapahtuu toimitus jokeen tehdyssä\navannossa. Rukouksessa, jonka Nalimov mainitsee, sanotaan joelle:\n\"Inva-emo, ota lahja vastaan\". Joskus muulloinkin uuteen paikkaan\nmuutettaessa on ollut tapana lyylitellä paikallisia vesiä.\n\nVotjakit palvovat vielä tuulta (_tel_) ja härmää (_puzhmer_), jota\nviimeksimainittua Birskin piirissä kuulin nimitettävän myös emoksi\n(_puzmer-mumi_). Edelliselle uhrataan viljapellolla sorsa yleisten\nvainiouhrien aikana sekä pyydetään, ettei se liioin riehuisi ja siten\nturmelisi viljaa, vaan liikkuisi lauhkeana viljavainioiden yli.\nUhrilinnun väri ei ole tarkemmin määrätty, kuitenkaan tuulelle ei sovi\nuhrata valkoista eikä mustaa. Eläin, joka yhteisillä varoilla ostetaan,\nteurastetaan kuusenhavujen päällä, mitkä lopuksi linnun veren ja\nluitten kera poltetaan nuotiossa. Toisin paikoin on tuulelle\nuhrattaessa tapana pirskoittaa verta ilmaan. Satunnaisistakin syistä\nuhrataan tuulelle, varsinkin myrskyilman aikana. Paitsi viljan vuoksi\nvainioilla palvotaan sitä joskus myös karjapihassa, jottei aukean maan\nankarat syystuulet hävittäisi olkikattoisia karjansuojia eivätkä\nvahingoittaisi karjaa.\n\nMyöhempi ja vierasperäinen on käsitys, että tuulenpyörteessä liikkuu\npaholainen (_tel-peri_, myös _tel-murt_ \"tuuli-ihminen\"). Tähän nimeen\non votjakeilla liittynyt eräitä muka tuulispään tuottamia tauteja,\nkuten halvaus, _peri sukkem_ (\"paholaisen lyömä\"), ja \"korvien humina\",\njonka uskotaan aiheutuvan siitä, että sairas on kohdannut _tel-perin_.\nMainittujen tautien takia on tuulen haltialle uhrattava sorsa.\nTuulenvihurin votjakit uskovat voivansa pysäyttää heittämällä siihen\nteräaseita. Tarvitessaan tuulta, varsinkin puhdistaessaan viljaa\nulkoilmassa, on heillä tapana \"tehdä\" sitä viheltämällä.\n\nMoshkov tietää votjakeilla olevan tarun myrskyn alkuperästä. Siinä\nkerrotaan, että tuulet aiheuttaa paholainen (_shaitan_), joka\nkahlehdittuna istuu maan äärellä. Sillä on suussaan kolme vaskitorvea,\njoihin puhaltamalla se saa aikaan erilaisia tuulia.\n\nHärmää (_puzhmer_) palvovat nykyään ainoastaan itäiset votjakit, jotka\nuhraavat sille joka kerta kun viljamaahan kylminä kevätöinä ilmestyy\nkuuraa. Yleisin uhrieläin on harmaa karitsa tai sorsa. Osan piirin\nStaraja Kyrgassa kerrottiin entisaikaan olleen tapana uhrata\n_puzhmertile_ vuotuinenkin uhri keväällä heti pääsiäisen jälkeen.\nUhrieläin, joka teurastettiin viljavainiolla oli harmaa lammas.\nUhrirukouksessa votjakit kääntyvät, samoin kuin tuulelle uhratessaan,\nitse luonnonilmiön puoleen. Monissa paikoin on kuitenkin _Inmar_\nnykyään jo syrjäyttänyt tämänkin erikoishaltian.\n\nJotkut kirjailijat tietävät mainita vielä muutamia muita\nluonnonilmiöitä, joita votjakit jumaloivat. Niin kertoo Aminoff, että\nhe palvovat tulta (_til_); samalla hän huomauttaa, ettei sille mitään\nerityistä uhria toimiteta. Vereshtshagin sitävastoin tietää sille\nGlazovin piirissä uhrattavan puuroa, leipää, olutta ja kumyshkaa.\nUhriantimet asetetaan lieden tuleen. Kirjailija ei mainitse syytä,\nmiksi tämä uhri on toimitettava.\n\nTulen jumaloimiseen syrjäneillä viittaa Kandinskijn mielestä se seikka,\nettei tuleen saa sylkeä eikä heittää likaisia esineitä sekä ettei sitä\nsovi jaloin tallata.\n\nVereshtshagin puhuu lisäksi _akshan_ nimisestä haltiasta, joka\nvotjakkien käsityksen mukaan hallitsee aamu- ja iltahämärän aikana.\nMainittua aikaa nimitetäänkin sen johdosta nimellä _akshandir_\n(\"akshan-aika\"). Uhria ei sille kuitenkaan toimiteta, ainoastaan se\nkäsitys on olemassa, ettei tänä aikana sovi meluta eikä mitään\naskareita toimittaa. _Akshan_, joka on tatarilainen sana, merkitsee\nhämärää.\n\nMuista huomiota herättävistä luonnonilmiöistä kuten kuusta (_tolez_),\ntähdistä (_kizil'i_), taivaan kaaresta (_vu-juis_, \"veden-juoja\"),\nlinnunradasta (_kir-dzhadzheg sures_, \"villihanhien tie\"), pilvistä\n(_pil'em_) j.n.e. on votjakeilla yleensä samanlaisia käsityksiä ja\nkertomuksia kuin heidän naapureillaan sekä monilla muilla ympärillä\nasuvilla kansoilla. Mitään viimeksimainituista he eivät rukouksilla\nlähesty, ainoastaan uuden kuun (_vil'-toles_) nähdessään he ottavat\nlakin päästään sekä kuuta katsellen sanovat: \"_Inmar_ antakoon\nterveyttä\".\n\nVertaillessamme yllämainittuja luonnonjumalia ympärillä asuvien kansain\nnykyisiin ja entisiin jumaluusolentoihin, löydämme niille vastineita ei\nainoastaan itse haltioihin, vaan niille osoitettuun uhripalvontaankin\nnähden. Samoin kuin votjakit ovat slaavilaisetkin kansat nimittäneet\npalvomiansa luonnonilmiöitä emoksi. Mielenkiintoinen ja huomattava\npiirre kaikessa luonnonpalveluksessa on se, että uhrieläimen tulee,\nmikäli mahdollista, olla itse luonnonilmiön tai esineen värinen. Niin\non eri kansojen uskonnoissa yleistä, että esim. auringolle ja\npäiväntaivaalle on annettava valkoinen, maaemolle musta,\npakkashuurteelle harmaa j.n.e. uhri. Samalla kuin se todistaa yhteistä\najatuskantaa eri kansain luonnonpalveluksessa, osoittaa se, että\nvanhojen kulttuurikansojenkin luonnonjumalat, jotka jo olivat\nkehittyneet enemmän tai vähemmän ihmisenkaltaisiksi ja persoonallisiksi\nolennoiksi, ovat kerran olleet vain aistimilla havaittavia,\nelollistettuja luonnonilmiöitä.\n\n\n\n\nMaanviljelysjuhlat.\n\n\nLuonnonhaltiain palvonta votjakeilla liittyy läheisesti määräaikaisiin\nmaanviljelysjuhliin. Palvontapaikkana on useimmiten joko itse\nviljavainio tai erityinen pyhään tarkoitukseen varattu keto pellon\nlaidassa, jota ei koskaan kynnetä. Useimmiten on peltopyhäkössä vanha\npuu, joskus useampiakin, joiden juurelle palvojat juhlapäivänä\nkokoontuvat. Ennenmainituista uhrilehdoista eroaa kysymyksessä oleva\nsiinä, ettei sitä ole ollut tapana varustaa aitauksella, että kylän\nerisukuiset asukkaat palvovat siellä yhdessä ja että uhripapit valitaan\narvalla (_pus-kujan_) kutakin yksityistä uhritoimitusta varten.\n\nTavallisesti on kussakin votjakkikylässä kolme samanlaista\npeltopyhäkköä riippuen siitä, että kyläkunnan yhteinen viljavainio on\njaettu kolmeen lohkoon, joissa kesanto sekä kevät- ja syysviljat\nvuorottelevat. Viljelyskierron mukaan tapahtuu määräaikainen\npeltopalvonta jokaisen lohkon pyhäkössä säännöllisesti joka kolmas\nvuosi.\n\nKuten luonnollista vietetään maanviljelysjuhlia yksinomaan kesällä.\nViettoaika ei ole erityiseen, edeltäpäin määrättyyn vuosipäivään\nsidottu, vaan riippuu tykkönään ilmasuhteista sekä peltotöiden\nedistymisestä.\n\nKevään ensimäinen kasvillisuuden menestymistä tarkoittava yleinen\nuhrijuhla on _guzhdor-dzhuk_ (\"pälvipuuro\") tai kuten sitä myös\nnimitetään _guzhdor-shid peston_ (\"pälviliemen keittäminen\"). Kasanin\nläänin Mamadyshin piirissä sitä vietetään nykyään määrättynä vuoden\npäivänä, nim. ensimäisenä torstaina pääsiäisen jälkeen, Sarapulin\npiirissä se on siirtynyt erään toisen (_geri-shid_) kevätjuhlan\nyhteyteen, mutta nimestä päättäen on _guzhdor_-juhlaa alkuaan vietetty,\nkuten vielä meidän päivinämme muutamissa seuduin Glazovin piirissä,\nsilloin kuin maahan kevään tullen ilmaantuu ensimäinen pälvi.\n\nJoskus _guzhdor_-juhla on jo muuttunut vain nuorison huvihetkeksi. Kun\nensimäinen pälvi ilmaantuu, kertoo Pervuhin viimeksimainitun piirin\nvotjakeista, menee nuori kansa pellolle laulamaan ja tanssimaan;\nmuutamat ottavat mukaansa myös kumyshkaa iloansa lisätäkseen.\nUseimmissa seuduin on juhla kuitenkin nykyaikaan asti säilyttänyt\nuskonnollisen luonteen. Niin on esim. Kasanin läänissä tapana, että\nkylän asukkaat kokoontuessaan määrätylle kedolle tai niitylle, jota\nkäytetään jokavuotisena kokouspaikkana, tuovat mukanaan ohukaisia,\nleipiä sekä sitä paitsi suurimoita, joista valmistetaan uhripuuro.\nKohottaen puurokuppia kädessään palvoo uhripappi kasvot etelään päin\nsuunnattuina anoen Inmarilta lämpimiä, kasvullisuutta edistäviä ilmoja\nsekä hyvää heinä- ja viljavuotta. Rukouksen päätyttyä poltetaan osa\nuhriruokaa tulessa, minkä jälkeen juhlakansa maistelee uhripuuroa.\nSaman votjakkialueen uhritapoja koskee myös Aminoffin mielenkiintoinen\nkuvaus, jossa kerrotaan, että uhripuuroa pantiin kolmeen kuppiin,\njoista yksi vietiin uhripaikasta etelään, toinen itään n. 80 askelta,\nkolmas jätettiin uhripaikalle. Omituinen on lisäksi sanotussa\nkuvauksessa mainittu tapa, että puurokuppeihin pantiin heinää ja\nlusikka. Uhritoimituksessa pyydettiin _Inmarilta_ hyvää heinänkasvua.\n\nKasanin läänissä ja useissa muissakin seuduin ei _guzhdor_-juhlassa\nnykyään ole tapana toimittaa veriuhria. Entiseen aikaan sitä vastoin\nnäyttää teuraitakin uhratun. Niin tietää Pervuhin kertoa Glazovin\npiiristä, että siellä ennenvanhaan on ollut tapana teurastaa\npälvijuhlassa valkoinen härkä, joka vartavasten hankittiin kylän\nyhteisillä varoilla. Uhripaikalle, jossa härkä teurastettiin,\nsiroitettiin maahan vihreitä kuusenhavuja. Itse uhritoimitus\nvesikoetuksineen ynnä muine menoineen tapahtui kuten votjakkien\nuhrijuhlissa yleensä. Rukouksessa käännyttiin _Inmarin_ puoleen hyvää\nviljasatoa anoen, osa eläimen verta, lihaa ynnä luut poltettiin\nnuotiossa. Joskus on juhlan menoihin liittynyt vielä omituinen leikki.\nVanhin nuorukaisista ottaa käteensä uhrihärän hännän, joka on\npuhdistettu karvoista sekä vedessä sitkeäksi lioitettu, heiluttaa sitä\ntakanaan ja painaa päänsä rintaansa vastaan mylvien kuin härkä.\nNuorukaista, jota kutsutaan härän vasikaksi (_ospi_), ukot kestitsevät\nkumyshkalla, mutta muut estelevät häntä sitä juomasta, josta härkä\nvihastuu ja alkaa hännällään huiskien karkoittaa ympärille tunkeilevaa\nkansaa.\n\nMainitun juhlan aikoihin sattuu itäisten votjakkien _busi-kotirton_\n(\"pellon ympäri käynti\"), jota vietetään orasmaalla heti lumen\nsulattua. Käytyään kerran myötäpäivään viljavainion ympäri he uhraavat\n_Inmarille_ valkoisen karitsan tai hanhen hyvää vuodentuloa anoen. Että\ntällä menolla kuitenkin alkuaan on ollut toinen tarkoitus, käy ilmi\nvenäläisten ja Pensan läänin mordvalaisten käsityksestä, että kylän\nympärikierto keväällä, varsinkin auraa vetämällä, suojelee sitä\nkarjataudeista. Senvuoksi ei elukoita sitä ennen lasketa laitumelle.\nTshuvasseilla tämä toimitus ei ole määrättyyn vuodenaikaan sidottu,\nvaan suoritetaan milloin hyvänsä vaikean kulkutaudin aikana..\n\nToista keväistä uhrijuhlaa, joka on tunnettu kaikilla votjakkialueilla,\nvietetään toukotöihin ryhdyttäessä. Glazovin piirissä sitä nimitetään\n_geri-potton_ (\"auran-vienti\"), Kasanin läänissä _gerini poton_\n(\"kyntämään lähtö\"), useilla votjakkialueilla on juhlan nimenä lisäksi\n_geri-shid_ (\"aura-liemi\"). Yksityiskohdissaan viettotavat eroavat\njonkun verran eri paikkakunnilla, mutta itse päämenot ovat kaikkialla\nsamoja.\n\nKun peltomaa keväällä on tarpeeksi kuivahtanut, ryhtyy kukin talokas\nkyntämään pelto-osaansa kauran kylvöä varten. Jotta työllä olisi\nmenestystä, on tämä aloitettava sen, joka kyläläisten kesken on\ntunnettu \"onnelliseksi\" (_shudo_) eli jolla toisin sanoen on \"kevyt\nkäsi\" (_kapt'shi ki_). Vasta tämän jälkeen kuljettavat muutkin ukot\nauransa pellolle. Sinä aikana valmistetaan jokaisessa votjakkituvassa\njuhlaruokia, ohukaisia ja leivoksia, joskus vielä olutta ja kumyshkaa.\nNiin pian kuin kukin isäntä on ennättänyt päättää työnsä, täytetään\nviljavankkurit kauransiemenillä, perheväki pukeutuu valkoiseen\njuhlapukuun ja astuu kylväjän jäljessä äsken kynnetylle peltomaalle.\nVarsinkin nuoriso ottaa osaa juhlaan. Tytöt tuovat kovaksi keitettyjä,\njoskus keltaiseksi värjättyjä kananmunia mukanaan. Sitä paitsi tuodaan\npellolle juhlaruokaa ja -juomaa.\n\nKun kaikki ovat kokoontuneet, täyttää kylväjä ensimäisen viljavasun,\njohon siementen lisäksi asettaa pellolle tuodut kananmunat, ja ryhtyy\ntyöhön. Siroittaessaan siemeniä hän silloin tällöin heittää ilmaan myös\nmunia, joita neitoset kylväjän edessä hyppien kilvan koettavat poimia.\nOnnellinen se, joka useimmat munat saa helmaansa kerätyksi, sillä sitä\npidetään hyvänä enteenä. Jos munien kokoojat paljon horjahtelevat ja\nkaatuvat, ennustaa se, että viljakin kesällä kumartuu maahan raskaiden\ntähkäpäiden painamana.\n\nHeti kun ensimäinen viljavasu on tyhjentynyt, kokoontuu nuoriso jälleen\nviljavankkurien ääreen, kylväjä täyttää vasunsa uudelleen, asettaa sen\nmaahan eteensä sekä leipä kädessä etelään päin kääntyneenä rukoilee\n_Inmarilta_ lämpimiä sateita ja hyvää viljankasvua. Rukoiltuaan taittaa\nkylväjä leipä- tai ohukaispalan kullekin sekä kuoppaa palasen myös\npeltoonsa kokonaisen munan kera. Usein mullataan maahan muitakin\nherkkuja kuten lihaa ja voita, joskus vuodatetaan peltoon vielä olutta\nja kumyshkaa. Useimpien tietolähteitten mukaan toimitetaan uhri maan\njumaluudelle, _muzjem-mumille_ eli _mu-kilt'shinille_, ainoastaan\nGavrilov sanoo sen omistetun vainajille, joita votjakit rukoilevat\nsuojaamaan heidän viljaansa rakeilta sekä pahoilta peltotoukilta.\nUhritoimituksen jälkeen lähtevät neitoset kylään palatakseen pian\njälleen vesiämpäreineen kastelemaan peltoa. Usein he myös kastelevat\ntoisiaan sekä muita pellolta palaavia. Toimituksen tarkoituksena on\nhankkia virkistävää sadetta äsken kylvetylle viljalle.\n\nMuutamin seuduin kyläläiset kokoontuvat vielä yhteiseen peltopyhäkköön\nrukoilemaan. Eläimiä ei tässä tilaisuudessa uhrata. Pyhä toimitus\npäättyy vihdoin kotoisiin pitoihin, kisoihin sekä kilparatsastukseen,\njolloin paras ajaja saa palkkioksi pitkän, korearaitaisen pyyhinliinan.\nSamanaikainen ja kaikkien menojen puolesta aivan vastaava juhla on\ntatarien \"saban-tuj\" (\"aurajuhla\") sekä tshuvassien samaa merkitsevä\n\"aga-dui\", josta voi päättää, että votjakit monien maanviljelystapojen\nmukana ovat lainanneet juhlamenonsa jonkun verran kehittyneemmiltä\nnaapureiltaan. Munien kylvämisessä, joka on useille itäeurooppalaisille\nkansoille yhteinen meno, ilmenee taianomaisella tavalla esitetty\ntoivomus, mikä usein rukouksissakin lausutaan julki, että nim.\nkylvetystä viljasta kehittyisi jyviä keltaisia, täysinäisiä ja\nhyvänmakuisia kuin kananmuna.\n\nGlazovin piirissä vietetään _geri-potton_ juhlan yhteydessä vielä\n_geri-sektan_ (\"aura-kestitys\") nimistä juhlaa, jolloin kotona keitetty\npuuro kannetaan vainiolle ja nautitaan siellä peltomiesten seurassa\noluen ja viinan kera. Samalla rukoillaan, etteivät työkalut työn aikana\nsärkyisi, että aura olisi kevyt kynnettäessä, että kylvetty vilja hyvin\nitäisi ja kasvaisi sekä että ilmat olisivat suopeita ja ihmiset\ntyökuntoisia ja terveitä. Pervuhin arvelee, että mainittua juhlaa\nalkuaan olisi vietetty vasta toukotöiden päätyttyä. Hänen olettamustaan\ntukee se seikka, että tatareilla paikoittain on siihen aikaan\nsamantapainen juhla \"saban-butkasy\" (\"aura-puuro\") ja tshuvasseilla\nsamaa merkitsevä \"aga-putty\".\n\nVain jokunen viikko sen jälkeen, kuin kevätkylvöt aherruksineen ja\nkiireineen ovat päättyneet, votjakit viettävät ruislaihon pyhäkössä\njälleen iloista uhrijuhlaa, joka Kasanin läänissä on tunnettu nimellä\n_d'u-kurbon_ (\"vilja-uhri\"), Sarapulin sekä itäisten alueitten votjakit\nnimittävät sitä nimellä _busi-ves_ (\"pelto-uhri\"), Glazovin piirissä\nsen nimenä on _dzeg-lud dure kuriskon_ (\"rukous ruisvainiolla\"). Niin\nhyvin uhrien aika kuin itse menotkin vaihtelevat jonkun verrai eri\nseuduissa. Pervuhin kertoo, että sitä viimeksimainitussa piiri kunnassa\nvietetään ilmasuhteista riippuen joko toukokuun lopussa tai kesäkuun\nalussa. Uhriteuraana on tavallisesti härkä, jonka luu palvontamenojen\npäätyttyä haudataan maahan. Sarapulin piirissä on uhrieläinten\nluku runsaampi. Aminoff sanoo, että paitsi maanjumaluudelle\n(_mu-kilt'shin_), jolle toisena vuonna uhrataan musta härkä, toisena\nmusta lammas, teurastetaan vielä _Inmarin_ kunniaksi joko härkä tai\nvalkoinen oinas. Sitä paitsi on ollut tapan uhrata ukkosemolle\n(_gudiri-mumi_) lammas, tuulelle sorsa, sorsa teurastetaan myös\nvainajille. _Inmarille_ ja ukkosemolle asetetaan uhriantimet tuleen,\nmaanjumaluuden osa kuopataan maahan, mutta vainajille tulevat antimet\nnostetaan kuusen oksille. Kullekin kolmesta pääjumaluudesta viritetään\neri uhritulet.\n\nMamadyshin piirissä, missä _d'u-kurbon_ juhlaa vietetään säännöllisesti\nkesantokyntöön ryhdyttäessä, on tullut tavaksi toimittaa kaksi uhria:\nvalkoinen oinas teurastetaan taivaanjumalan, musta maaemon kunniaksi.\nSeuraava uhrikuvaus, joka perustuu omiin muistiinpanoihini, koskee\nsanotun piirin Staraja-Jumjan _d'u-kurbon_ juhlaa.\n\nAuringon ollessa korkeimmillaan saapuu ruislaihon reunassa olevalle\nkedolle uhripappi (_pop_ eli _vesas_) ja pari teurastajaa\n(_part't'shas_) sekä sitä paitsi veden kantaja ja valaja (_vu-vais_ ja\n_vu-kistis_). Teurastajat tuovat mukanaan jo edeltäpäin hankitut\nuhrilampaat. Polttopuut, padat, kaukalot, veitset, kirveet y.m. pyhässä\ntoimituksessa tarvittavat esineet kuljetetaan paikalle hevosen\nvetämillä vankkureilla. Uhriteuraat sidotaan niiniköysillä pyhäkössä\nolevaan hopeakuuseen. Ensiksi on nuotiotuli sytytettävä ja\ntavanmukainen uhrilupaus toimitettava. Uhripappi tarttuu\nvanhanaikaiseen, ainoastaan uhrijuhlissa käytettyyn puuvatiin, jossa on\nleipiä ja ohukaisia, asettuu kasvot etelään päin ja anoo jumalilta\njuhlan onnistumista sekä lupaa toimittaa isien tavalla _d'u-kurbon_\nuhrin. Rukouksen päätyttyä paloittaa uhripappi leivän sekä jakaa palat\ntoimitusmiesten kesken, jotka harrasmielisinä maistelevat siunattua\nleipää. Sen jälkeen tuo vedenkantaja lähellä olevasta lähteestä\nraitista vettä, jota hän valaa koivunlehvien läpi uhriteurasten\nselkään. Sen hän tekee useat kerrat, sillä kesäkuumalla ei raitiskaan\nvesi voi heti eläintä värisyttää. Kaatamalla sitä yhä runsaammin,\nvieläpä valamalla vettä lammasten korviin sekä rukoilemalla yhä\nhartaammin: \"_Inmar_, ota vastaan uhri!\" uhripapit vihdoin saavat nähdä\nonnellisen merkin. Ilomielin käydään nyt teurastukseen käsiksi. Ensiksi\npuhkaistaan valkoisen lampaan kaula, sillä taivaanjumalan uhri on\nensiksi toimitettava. Veren vielä lämpimänä ollessa uhripappi valaa\nsitä puulusikalla tuleen lukien rukousta puoliääneen. Mustan lampaan\nveri vuodatetaan maahan pienoiseen kuoppaan, joka on kaivettu\nnuotiotulen läheisyyteen. Kumpikin eläin on erikseen teurastettava ja\nniiden lihat ovat myös eri padoissa keitettävät. Kun uhrilihat jonkun\naikaa ovat kiehuneet, alkaa joka talosta saapua leipien ja ryynien\ntuojia. He tulevat pyhäkköön hiljaa, huomiota herättämättä, asettavat\ntuomisensa puuvadeissa maahan valkoisille liinoille ja poistuvat\njälleen sanaa sanomatta.\n\nVasta iltapäivällä, kun uhrilihat ovat kypsyneet, kokoontuu juhlakansa\nvähitellen pyhäkköön. Kasanin läänissä ottavat etupäässä vain miehet\nosaa peltouhreihinkin, ainoastaan harvoin näkee niissä naisia. Niin ei\nkuitenkaan ole asianlaita kaikilla votjakkialueilla. Paloitettuaan\nkummankin lampaan lihat erikseen asettavat teurastajat ne\npuukaukaloihin ja kantavat pyhäkön eteläpuoliselle rinteelle, missä\nmuutkin uhriantimet ovat maassa riviin ladottuina. Kyläläisten tuomat\nuhrileivät kootaan nyt kedolle yhteen kasaan ja ryyneistä keitetään\nuhripuuro. Sen jälkeen tapahtuu uhriruokien siunaaminen.\nLihakaukaloihin ja puurovateihin tarttuen toimitusmiehet asettuvat\nriviin kasvot etelää kohti, edellimäisenä seisoo uhripappi pitäen\nkädessään puurokuppia ja ääneen rukoillen, että jumalat siunaisivat\nuhritoimituksen sekä suosiollisesti ottaisivat uhriantimet vastaan.\nPalvoessaan hän tavan takaa kohottelee ilmaan uhrivatiaan. Samoin\ntekevät hänen takanaan muutkin toimihenkilöt. Rukouksen päätyttyä\nasetetaan _Inmarille_ omistetun uhrilampaan lihoja tuleen, vieläpä osa\nnostetaan puun oksalle (_vile mit'son_), maaemon uhriantimet asetetaan\nennenmainittuun kuoppaan.\n\nNyt alkaa uhriruokien jakaminen. Ensiksi pannaan puuro kunkin\nperhekunnan kuppiin, johon höysteeksi vielä valetaan rasvaa sekä\nlihalientä. Kukin perhekunta istuutuu erikseen ruokakuppinsa ääreen\nkedolle aterioimaan. Sillä aikaa uhripappi ja hänen apulaisensa latovat\nriviin kaksitoista suurta puuvatia, joihin kuhunkin jaetaan yhtä suuri\nlihamäärä sekä yhtä monta leipää. Ennenkuin uhrilihoihin käydään\nkäsiksi, valmistetaan vielä jokaisen kahdentoista perhekunnan osalle\npieni arpanoppa, johon kukin asianomainen suku piirtää puumerkkinsä.\nMerkityt nopat kokoaa nyt joku ukoista lakkiinsa, kohottaa sitä\nkorkealle ilmaan sekä kehoittaa naapuriaan poimimaan ne sieltä\nyksitellen. Samalla kun tämä tarttuu arpaan, hän lausuu, mikä onni\n(_shud_) sillä perhekunnalla on elämässään, jonka puumerkki noppaan on\npiirretty. Siten saa uhrikansa tietää, mikä toimi kullekin on onnea\ntuottavin, toisin sanoen, kenellä on hevosonni, kenellä lampaat\nmenestyvät, kuka on luotu kauppamieheksi, kuka maanviljelijäksi,\nkenellä on matkaonni j.n.e. Sen jälkeen uhrikansa ryhtyy tyytyväisin\nmielin jatkamaan uhripitoja. Kedolle kannetaan yllämainitut kaksitoista\nlihavatia leipäkasoineen ja perheittäin asetutaan kehiin niiden\nympärille. Syötyään juhlayleisö kerää ruuan tähteet liinakääröihin\nkotolaisille vietäväksi, osa jäljellejääneitä luita poltetaan\nnuotiossa, osa haudataan kuoppaan, joka täytetään mullalla. Lopuksi\nasettuvat kaikki polvilleen palvontajärjestykseen ja uhripappi lukee\nääneen rukouksen, jossa hän yhä uudelleen esittää jumalille\nvaatimattoman kansan tarpeet ja toiveet. Kaikissa maanviljelysjuhlissa\novat luonnollisesti leipähuolet etualalla. Toimitus päättyy rahan\nkeruuseen: kukin osaaottavista jättää uhripapin lautaselle roponsa\n(_l'ugez_), joilla uhrikustannukset suoritetaan. Uhrieläinten taljat\nmyydään huutokaupalla enimmän tarjooville ja kansa hajaantuu vihdoin\nkoteihinsa jatkamaan kesän iloista uhrijuhlaa vielä senkin jälkeen kuin\nilta-aurinko on heittänyt viimeiset säteensä.\n\nGlazovin piirissä liittyy mainitun vainiouhrin menoihin toisinaan vielä\nyleinen vesikastelu, jonka tarkoitus, kuten _gerini poton_ juhlassa, on\ntaianomaisella tavalla aikaansaada viljamaalle virkistävää sadetta\nkuuman ja kuivan kesän aikana.\n\nSamaan aikaan kuin eteläiset votjakit, s.o. kesantokynnön alkaessa eli\nn. pari viikkoa ennen Pietarin päivää, viettävät myös tshuvassit\nsamannimistä ja samantapaista uhrijuhlaa \"oj-tshüge\" (\"peltouhri\").\nMamadyshin piirin kristittyjen tatarien vastaava uhrijuhla on \"syjyr\nkurmany\" (\"lehmäuhri\") eli \"saryk kurmany\" (\"lammasuhri\"). Mitä\nonnenarpomiseen tulee, tavataan senkin esikuva tshuvassien\nkeväänaikaisista palvontamenoista.\n\n_D'u-kurbon_ eli _busi-ves_ juhlaan, jota joskus vietetään useampia\npäiviä, päättyvät kevätkauden varsinaiset vainiouhrit. N.s. heinäuhri\n(_turnan-juon_ eli _turin vesaskon_) heinänteon edellä ludissa sekä\nkesäinen kuala-juhla _kvar-sur_, jota Glaszovin piirissä nimitetään\nnimellä _gerber_ (\"auran jälkeen\"), eivät ole varsinaisia\nmaanviljelysjuhlia. Viljan leikkuunkaan yhteyteen ei votjakeilla\nenempää kuin tshuvasseillakaan liity mitään varsinaisia uhrimenoja.\nMuutamin paikoin on tapana aloittaa elonleikkuu torstaipäivänä, jolloin\nkustakin talosta ainoastaan yksi henkilö menee pellolle sirppi kädessä\nsekä rukoiltuaan, että jumala antaisi terveyttä hänen perhekunnalleen\nelonkorjuun aikana, leikkaa kolme lyhdettä jumalalle. Seuraavaa päivää\nvietetään tatarien tapaan pyhänä, ja vasta lauantaina alkaa yleinen\nelonleikkuu. Leikkuun päättyessä on ainoastaan muutamilla seuduin\ntapana palvoa leipä kädessä viljapellolla. Samanlaisia menoja\nnoudattavat kristityt tatarit.\n\nVenäläiseltä taholta tullut vaikutus on tuntuva uhrijuhlassa, jota\nvotjakit viettävät Iljan päivänä (20/7 v.l.). Glazovin piirissä se on\ntunnettu nimellä _pot'si gerber_ (\"vähäinen gerber\") tai _vil' dzhuk_\n(\"uusi puuro\"), Jelabugan piirissä _vil' ninal_ (\"uusi päivä\"), itäiset\nvotjakit nimittävät sitä nimellä _vil' nan_ (\"uusi leipä\"). Sinä\npäivänä on viimeksimainituilla tapana uhrata pyhälle Iljalle,\nukkosjumalalle, kevätviljavainiolla hanhi tai valkoinen oinas. Glazovin\npiirissä on Tsheptsa-joen rantalaisilla tapana uhrata jo juhlapäivän\naattona ruskea härkä, jonka kyläläiset vartavasten yhteisillä varoilla\nhankkivat. Teurastus ja uhritoimitus tapahtuvat metsässä, samassa\npiirissä on tällöin toisin paikoin myös ollut tapana teurastaa kualassa\nvalkoinen lammas. Uhripuuroon asetetaan kokonaisia tähkiä. Kasanin\nläänin votjakeilla samoin kuin tshuvasseilla ei lainkaan nykyään näytä\nolevan vastaavaa uhrijuhlaa.\n\nNe vainiouhrit, joita votjakit toimittavat syyskesän kuluessa eivät\nvedä vertoja keväisille, mitä uhrieläinten runsauteen ja juhlayleisön\nilonpitoon tulee. Syyskauden varsinaisia jokavuotisia syysuhreja onkin\noikeastaan vain yksi, joka on yleinen kaikilla votjakkialueilla. Sen\nviettoaika ei ole lähemmin määrätty, useimmiten se toimitetaan\nsyyskuussa, missään tapauksessa se ei saa tapahtua pokrovan (1/10 v.l.)\npäivän jälkeen. Glazovin piirin votjakit kutsuvat juhlaa, syystä että\nsitä aina vietetään orasmaalla, nimellä _ozim dure kuriskon_\n(\"orasmaa-uhri\"), Kasanin läänissä uhrijuhla on yleisimmin tunnettu\nnimellä _d'iran ves_ (\"piennaruhri\"). Keväisistä ruisvainiouhreista\neroaa syksyinen siinä, ettei se tällä kertaa tapahdu koko kylän kesken,\nvaan kukin perheenpää menee omaistensa kera pelto-osalleen vieden\nmukanaan, mikäli varat sallivat, sorsan, hanhen, karitsan tai lampaan.\nUhri teurastetaan pellon pientarella, veri vuodatetaan maahan, lihat\nkeitetään joko paikalla tai kotona. Joka tapauksessa on uhriateria itse\npellolla nautittava, jolloin perheenpää peltosaralla seisten rukoilee\nmaanjumaluudelta runsasta ruissatoa, ennen kaikkea hän anoo, etteivät\ntoukat ja madot turmelisi oraita. Uhriteuraan, jonka luut kuopataan\npeltoon, pitää välttämättä olla musta, se kun teurastetaan\n_mu-kilt'shinille_.\n\nVastaavaa uhrijuhlaa ei tätä nykyä tietääkseni ole tshuvasseilla, sitä\nvastoin Pensan läänin mordvalaisilla on samanaikainen orasmaapalvonta\n(_ozim-osks_).\n\nEstääkseen turmiollisten toukkien tuhoja on Mamadyshin, piirin\nvotjakeilla paikoittain vielä ollut tapana uhrata ruisvainiolla\nsyyskuun kuluessa kukko. Kukon pää sekä jalat haudataan peltoon sitä\nvarten, että kukko noukkisi orasmaasta kaikki turmiolliset toukat.\nKukko keitetään ja syödään kotona, mitään rukouksia ei toimituksen\naikana lueta. Itäisillä votjakeilla ei tällainen kukkouhri ole\nmäärättyyn vuodenaikaan sidottu, vaan se toimitetaan kesällä milloin\nhyvänsä, tarpeen tullen. Tavallisesti ottavat ainoastaan akat osaa\nuhrimenoihin sen jälkeen, kuin he hiukset silmillä, paitasillaan tai\naivan alastomina uuniluuta tai hiilihanko kädessä ovat karkoittaneet\ntoukkia. Toimitusta nimitetään nimellä _kibi ul'l'an_ (\"toukkien\nkarkoittaminen\"). Kukkouhri orasmaalla on ollut tunnettu myös\nkristittyjen tatarien keskuudessa.\n\nSyksyiseen orasmaa-juhlaan päättyvät votjakkien varsinaiset\nvainiouhrit. Kiitosuhria, joka myöhään syksyllä peltotöiden päätyttyä\ntoimitetaan _Inmarin_ kunniaksi, ei suoriteta peltomaalla, vaan joko\nkodin pihalla tai itse asuintuvassa. Vuodenajan mukaan sitä nimitetään\nnimellä _sizil-kurbon_ (\"syysuhri\"). Tämäkään uhrijuhla ei ole kylän\nyhteinen, vaan jokainen perhe toimittaa uhrin erikseen, kukin omasta\npuolestaan. Pervuhin mainitsee, että Glazovin piirissä on tässä\ntilaisuudessa tapana teurastaa valkoinen lammas, jonka liha nautitaan\ntuvassa ja luut viskataan lieteen. Itäiset votjakit toimittavat\nsyysuhrin pihapyhäkössä, jonne nuorista kuusista on tulen yli\nrakennettu tavanmukainen uhriteline. Yleisimmin käytetty uhrieläin on\nruskea, puolentoista vuoden vanha varsa. Uhrin aika ei ole ennakolta\nmäärätty, vaan päätetään tavallisesti kyläkokouksessa. Juhlapäivästä\nsovittaessa pidetään silmällä, etteivät pidot satu samaan aikaan kuin\nnaapurikylien, jotta halukkaat voisivat kutsua vieraita luokseen sekä\nitse ottaa osaa muiden kylien kestoihin. Pidot kestävät pari, kolme\npäivää, jonka jälkeen useissa seuduin seuraavat syysmuistajaiset.\nVotjakkien _sizil kurbon_ juhlan vastine on tshuvasseilla \"kil-jysh\nputty\" (\"perhepuuro\").\n\nYhtä tarkkoja tietoja ei ole olemassa votjakkien veljeskansan syrjänien\nmaanviljelysjuhlista. Muutamista niukoista tiedonannoista voi kuitenkin\npäättää, että useat heidänkin peltouhreistaan ovat olleet samanaikaisia\nvotjakkien vainiojuhlien kanssa. Niin tietää muiden muassa\nDobrotvorskij heidän juhlineen keväällä silloin, kun orasmaa paljastuu\nlumen alta, sekä toukotöihin ryhdyttäessä; syysjuhlaa syrjänit ovat\nviettäneet viljan korjuun jälkeen. Nykyaikana useimmat heidän\nuhrijuhlistaan ovat liittyneet venäläisen kirkon juhlapäiviin. Monissa\nseuduin on tullut tavaksi suorittaa uhritoimituksia maanviljelyksen\nedistämiseksi Pietarin (29/6 v.l.), Iljan (20/7 v.1.) tai Florin ja\nLavrin (18/8 v.1.) päivinä. Yleisin on Iljan päivän uhrijuhla, jolloin\nsyrjänikylät yhteisillä varoilla ostavat härjän sekä kokoontuvat\njonkun, usein itse Iljalle pyhitetyn rukoushuoneen luo anomaan\nukkosjumalalta lämpöistä sadetta ja hyvää vuodentuloa. Uhrieläin\nteurastetaan kedolla rukoushuoneen läheisyydessä, jossa myös lihojen\nkeittäminen tapahtuu. Uhripappina esiintyy kyläkunnan vanhin, joskus\nsaapuu venäläinen pappikin siunatulla vedellä uhrilihoja pyhittämään.\nKaikkia uhriruokia ei yhdellä kertaa nautita, osa jää papiston hyväksi,\nosa viedään haudoille tai kuopataan maahan sitä varten, että vilja\nparemmin kasvaisi. Samoin kuin syrjänit ovat votjakitkin niissä\nseuduin, missä kristinusko on saanut pysyväisen jalansijan, alkaneet\nyhdistää uhrijuhlansa kirkon viettämiin juhlapäiviin.\n\nOttaen huomioon, että itse maanviljelys, joka nykyään niin hyvin\neteläisimmillä syrjäneillä kuin votjakeilla on tärkein toimeentulon\nlähde, on suhteellisesti myöhäisperäinen elinkeino, voi olettaa, että\nmyös sen yhteyteen liittyvät uhrijuhlat ovat verrattain nuoria. Niiden\nvierasperäisyys käykin ilmeiseksi, jos niitä vertaa naapurikansain\nvastaaviin menoihin. Melkein yksityiskohtiin ulottuva yhtäläisyys, joka\nvallitsee votjakkien ja tshuvassien peltouhrien välillä, ei ainoastaan\nmitä uhrin aikaan, vaan myös mitä itse uhrimenojen järjestykseen tulee,\nosoittaa, että votjakkien opettajina tässäkin suhteessa ovat olleet\ntshuvassien esi-isät, bolgarit, jotka taas vuorostaan ovat saaneet\noppia muilta kehittyneemmiltä kansoilta. Enemmän karjanhoidon kuin\nmaanviljelyksen yhteyteen kuuluu _guzhdor ves_, jonka tarkoituksena\netupäässä on hyvän heinäsadon hankkiminen ja jota alkuaan ei näytä\nvietetyn itse viljamaalla, vaan niityllä, siellä missä kevään ensi\npälvi ilmaantuu.\n\nVotjakkien rukoukset vainiouhreissa, kuten yleensäkin, ovat\nhuudahduksen tapaisia pyyntöjä, jotka tatareilta opitun tavan mukaan\npäättyvät \"amin\" sanaan. Esitettyään pyyntönsä, mikä aina koskee vain\naineellisia etuja, painaa polvillaan oleva uhriyleisö otsansa maahan.\nEsimerkkinä esitettäköön seuraava rukous, joka luetaan keväällä\nruisvainiolla:\n\n\"_Osto inmar, kilt'shin!_ Oi jospa sinä kylvetyn, heitetyn viljan (niin\ntiheäksi) kuin nurmen kasvattaisit, monihaaraiseksi kuin pajupensaston,\nkuin koivulehdon sen levittäisit; jospa soisit, että siinä (olkea\nmyöten) orava ja näätä voisivat juoksennella, ja että korsi kaartuisi\nmaahan jyvien painon alla! Kun kokoomme ja kasaamme (viljan), suo, että\nvoisimme liittää lyhteen lyhteeseen ja kykään kykääseen; ja kun\nkuljetamme elot (riihelle), suo, että syntyisi kaksitoista aumaa; ja\nkun tuomme viljaa riihestä reellä, anna siunauksesi niin, ettei\nviljanvetämisellä ole loppua! Painukoon se yhteen viljahinkalon\npohjalla, mutta pinnalla juoskoon yli laitojen! Anna siunauksesi, että\nme voisimme maksaa verot suurelle keisarille; raipoilta meitä suojele\nja varjele rautaisilta kahleilta! Mennessämme ulos ja sisälle suojele\nmeitä ahdistajalta ja häijyiltä vastaantulijoilta! Varjele jalkaamme\nkompastumasta ja kieltämme erheellisistä lausunnoista!\"\n\n\"Kun me keväällä ajamme karjamme laitumelle, varjele sitä puun\njuurilta, kuopilta ja rotkoilta, soilta, pedoilta, auringonpistokselta,\nsairaudelta ja taudeilta, kulkutaudeilta varjele; kartuta sitä niin,\nettä läävät ja karjapihat, vieläpä vainiotkin täyttyisivät.\"\n\n\"Kesällä suo lämpöisiä, terveellisiä ilmoja, anna lauhkeita ja hyviä\nsateita, vahingollisilta rankkasateilta suojele meitä, niin myös\ntuimilta tuulilta, ukkoselta ja salamalta.\"\n\nLopuksi uhripappi vielä huomauttaa:\n\n\"Ehkä olen alussa sanonut sen, mikä olisi pitänyt lausua lopuksi tai\npäinvastoin, aseta sinä itse rukous oikeaan järjestykseen.\"\n\n\n\n\nTaudinhaltiat ja tietäjät.\n\n\nHenkien vaikutus ulottuu votjakkien käsityksen mukaan kaikille elämän\naloille. Useissa vähäpätöisissäkin asioissa ilmenee niiden oikullinen\nmieli, mutta varsinkin jokaisen vastoinkäymisen uskotaan niistä\naiheutuvan. Ennen kaikkea taudit ovat niiden lähettämiä vitsauksia.\nOlemme jo maininneet, että votjakit nimittävät henkien aiheuttamia\ntauteja _mizh_, nimellä. Niistä ei voi selviytyä ulkonaisilla\nkeinoilla, vaan yksinomaan veriuhreilla. Uhri on toimitettava siinä\npyhäkössä, missä taudin lähettäjän uskotaan asustavan. Henkien\nolinpaikan mukaan saavat mainitut taudit erikoisnimiä: _kuala-mizh,\nlud-mizh_ ja _kulem-murt mizh_. Että _mizh_ sana siihen liittyvine\nkäsityksineen polveutuu jo Perman heimon yhteisajalta, todistaa se\nseikka, että myöskin syrjänit käyttävät sitä niistä taudeista\npuhuessaan, joita vainajien tai kirkon pyhimysten uskotaan lähettävän.\n\nPaitsi määrättyihin pyhiin paikkoihin sidottuja on olemassa suuri\njoukko henkiolentoja, joiden uskotaan rauhattomina kuljeksivan\nkaikkialla pahoina, sairautta levittävinä taudinhenkinä. Sellaisia ovat\n_üi vetlis-minis_ (\"yöllä vaeltava\"), joka nimensä puolesta vastaa\nvenäläisten puoliyön henkeä (polunotshnik), mutta siinä, että se imee\nnukkuvan ruumiista verta jättäen ihoon sinisiä pilkkuja, muistuttaa\n\"vampir\" henkiä, sekä _süs-juis_ (\"syövä-juova\"), jolle votjakit\ntshuvassien tavalla asettavat ruokaa portin pylvään päähän.\nEdellämainitulle uhrataan sorsa lapsen syntyessä, sillä muuten lapsi\nmuka voi sairastua langettavaan tautiin. Paha, yöllä liikkuva\npalvonnanalainen taudinhaltia on myös _aktash_, joka tatarien taholta\ntulleena on tunnettu etupäässä vain itäisten ja eteläisten votjakkien\nkeskuudessa. Vielä on mainittava _kil'_, kaikkialla pelätty\nkuumetaudinhaltia, joka sana, samoin kuin syrjänien _kul'_\n(vedenhaltia), vastaa suomalaisten _koljo_ (jättiläinen, paholainen)\nnimeä.\n\nItse taudin personoimisesta ovat sitä vastoin johtuneet sellaiset\ntaudinhaltiat kuin horkan aiheuttaja _ked'zeg_, jota votjakeilla, kun\nhe tietävät sen liikkuvan kylissään, on samoin kuin tatareilla tapana\npiileksiä, sekä isorokko, jota he, kuten naapurikansatkin, nimittävät\nemoksi, _t'satsa-mumi_. Ensiksimainittua votjakit sekä lepyttävät\nuhreilla että koettavat karkoittaa ampumalla salaa sairaan\nläheisyydessä tai tekemällä pieniä puunukkeja, joita he heittävät\nmetsään, veteen tai kolmen tien haaraan lausuen: \"vaivaa tuota, älä\nsairasta vaivaa!\" Viimeksimainitulle teurastetaan pihalla valkoinen\nlammas, jonka luut ja osa verta poltetaan tulessa, tai lyylitellään\ntaudin haltiatarta ainoastaan siten, että ohukaisia ja leipää asetetaan\nsairaan patjan alle.\n\nVaikeiden tautien aikana on lisäksi ollut tapana polttaa uhrin mukana\nsairaan hiuksia, jolloin sairas samalla luopuu vanhasta nimestään\nsaaden siitä päivin uuden, tietäjän antaman nimen. Eipä itse\nihmisuhrikaan tällöin ole votjakkien kesken ollut tuntematon.\n\nYhteisellä nimellä votjakit nimittävät pahoja kulkutauteja _t'ser_\nsanalla, joka samalla on itse taudin haltian nimitys. Koiran tai kissan\nmuodossa _t'ser_ kulkee kylästä toiseen ja vaivaa yhtä hyvin ihmisiä\nkuin eläimiä; varsinkin se on hevosten tauti. Tähän taudinhaltiaan\nliittyy votjakeilla eräitä omituisia uhritapoja. Pervuhin kertoo, että\nkun t'serille uhrataan hevonen, ei uhrilihaa syödä, vaan jätetään se\npaloiteltuna uhripaikalle. Nahka, johon jätetään pää kokonaisena,\ntäytetään risuilla sekä asetetaan neljän, hevosen korkuisen seipään\nvaraan, joten uhri siten on aivan elävän hevosen näköinen.\nSamanlaisesta uhrista puhuu myös Vereshtshagin. Omituinen uhritapa on\nvielä se, ettei eläintä surmata uhrattaessa. Siten votjakit\nmenettelevät kanojen kanssa, joita he taudin aikana sitovat elävinä\npellonaitaan tai asuessaan metsäisellä seudulla ajavat metsään sidotuin\nsiivin. Hyvin yleinen tapa on lisäksi kulkutaudin aikana kuopata koira\nelävänä maahan. Mistäpäin mainitut käsitykset ja uhritavat ovat\nvotjakeille saapuneet, osoittaa taudinhaltian nimitys, joka on\ntatarinkielestä lainattu.\n\nVierailta saatuja menoja ilmaantuu myös eräässä toisessa uhritavassa,\njolla votjakit koettavat vapautua ruttotaudin tuhoista. Jo Georgi\ntietää kertoa, että kun rutto ilmaantuu votjakkikylään, teurastetaan\njoen rannalla uhriksi musta lammas. Sillä aikaa kun liha kiehuu, menee\nkukin isäntä keppi kädessä tupaansa, jossa hän iskee ympärilleen\nsanoen: \"lähde asunnostani!\" Sen jälkeen ammutaan kylässä koira tai\nkissa, joka raahataan uhripaikalle. Uhrimenoa sanoo kirjailija\nnimitettävän \"orvas\".\n\nNykyään vietetään _urves_ juhlaa useimmilla votjakkialueilla kerta\nvuodessa joko keväällä tai syksyllä, ainoastaan Vereshtshagin tietää\nsitä Sarapulin piirissä vietettävän kaksikin kertaa, nimi joulu- ja\nkesäkuun lopulla. Nykyään se on enimmäkseen vain nuorten leikki, jonka\nalkuperäinen tarkoitus on joutunut unhoon. Uhripäivänä nuoriso kerää\njokaisesta talosta vähäisen lihaa, munia ja suurimoita sekä lähtee\nillalla myöhään lähipuron rantaan, jossa keitetään puuro. Usein on\n_urves_-juhlaan vielä liittynyt iloisia tautienkarkoittamismenoja.\nSiitä, että entiseen aikaan on ollut tapana kerätä uhrikeitoksi\neläinten korvia ja jalkoja, on toimitus saanut nimen _pel-sion_\n(\"korvien syönti\").\n\n_Urves_-uhrin hämärästä alkuperästä on Mamadyshin votjakeilla säilynyt\nmielenkiintoinen perintätieto, jonka mukaan uhritoimitus entiseen\naikaan tapahtui ainoastaan jonkun vaikean kulkutaudin johdosta. Koko\nkylän rahvas, niin hyvin suuret kuin pienet, kerääntyivät silloin\nrotkon partaalle, johon hiekkamäkeen kaivettiin pienoinen tunneli.\nSiitä oli kaikkien käsikädessä peräkanaa kuljettava läpi, joukon\netunenässä kulki itse tietäjä (_tunot'shi_). Sen jälkeen teurastettiin\nse koira, joka ensiksi sattui väkijoukon silmiin. Sitäpaitsi\nviritettiin kitkatuli ja musta lammas uhrattiin samassa paikassa.\n\nLuonnonvoimien aiheuttamista taudeista puhuessaan votjakit käyttävät\nsanaa _kuton_ (\"tartunta\"). Siten he nimittävät, kuten jo yllä on\nmainittu, silmätautia _shundi-mumi-kuton_ (\"aurinko-emon tartunta\")\nsekä vedestä johtunutta tautia _vu-kuton_ (\"veden tartunta\").\n\nMutta onpa esimerkkejä siitäkin, että he ovat olennoinneet itse\ntartunnan ja siten muodostaneet itselleen uusia erikoishaltioita.\nSellaisia olennoiksi käsitettyjä taudinhenkiä ovat muiden muassa\n_vu-kutis_ ja _vu-vozho_ (\"vedenviha\"), jotka ovat syntyneet siitä,\nettä vedenvihoista aiheutuvia tauteja on alettu pitää persoonallisina,\nei kuitenkaan ihmisen kaltaisina olentoina. Niille uhrataan veteen\naivan kuin itse vedelle uhrattaessa. Uhripaikkana on pieni joen tai\npuron rannalla sijaitseva lehto, jota votjakit senvuoksi, että he\nsiellä uhraavat _vozholle_, kutsuvat nimellä _vozho-inti_\n(\"vozho-paikka\").\n\nViimeksimainitut taudit ovat votjakkien käsityksen mukaan helposti\nlääkittävissä, sillä niiden tuntomerkit ovat ilmeiset. Vaikeampi sitä\nvastoin on selviytyä taudeista, jotka ovat johtuneet vihamielisten\nhenkien kostonhimosta. Niitä ei kuka hyvänsä ole mestari parantamaan,\nmonesti kun on vaikeata päästä selvyyteen siitä, kuka on taudin\naiheuttaja, missä pyhäkössä uhri on toimitettava sekä millainen uhri\nkulloinkin on tarpeen. Tällaisissa tapauksissa votjakit kääntyvät\nerityisen tietäjähenkilön, _tunon_ puoleen, jota he pitävät välittäjänä\nnäkyväisen ja näkymättömän maailman välillä.\n\nJo Müller aikoinaan tietää puhua \"tona\" eli _tuno_ nimisistä\ntietäjistä. Niiden hän sanoo olevan harmaapartaisia ukkoja, joita muu\nkansa suuresti kunnioittaa ikäänkuin he tietäisivät edeltäpäin tulevia\nasioita tai ikäänkuin heillä olisi salaperäinen yhteys jumalan kanssa.\nKirjailija kertoo _tumoja_ olevan myös naispuolisia. Kuitenkaan ei\njokaisessa votjakkikylässä ole tietäjää, vaan usein neljä, jopa\nuseampikin kylä käyttää yhtä.\n\nTietäjän puoleen votjakit kääntyvät kaikissa vaikeissa elämän\nkohtaloissa. Ei ainoastaan sairauden tila, vaan myös vähemmät huolet,\nkarjan katoaminen, metsän riistan etsiminen tai varastetun tavaran\ntakaisinsaaminen saattavat pakoittaa asianomaista turvautumaan tietäjän\napuun. Nykyaikana _tuno_ tutkii tiedusteltavia asioita etupäässä\narpomisvälineiden avulla. Niin kertoo jo Rytshkov 1700-luvulla, että\n_tuno_ saadakseen tietää, mikä uhri taudin johdosta kulloinkin on\nuhrattava, täyttää puulusikan vedellä, asettaa siihen hopearahan sekä\nrahaan tuijottamalla tutkii jumalien tahtoa. Tekemättä erotusta\nvotjakkien, tsheremissien ja tshuvassien välillä kertoo Müller kaikilla\nkolmella kansalla olevan tapana tutkia tuntemattomia asioita myös 41\npavun avulla, jotka tietäjä siroittaa pöydälle. Papujen asemasta arvaa\ntietäjä, minä hetkenä, missä seurassa ja millaisilla uhreilla apua\nkysyvän tulee lepyttää vihastunutta jumaluutta. Myöskin maljaan\nvuodatetusta viinasta tai käteen kaadetusta nuuskasta kirjailija kertoo\ntietäjien tiedustelevan hämäriä asioita.\n\nHyvin yleinen tiedustamiskeino on lisäksi heiluvan kirveen tai\nvärttinän avulla arpominen. Värttinällä tiedustaminen (_t'sersen\ntunaskon_) tapahtuu siten, että pöydälle ladotaan vastakkain neliön\nmuotoon kaksi leipä- ja yhtä monta hiilipalaa. Mitä mainituista\nesineistä värttinä, joka tietäjän kädessä näiden yläpuolella riippuen\nheiluu, vihdoin lähenee, siitä votjakit tekevät johtopäätöksiä\ntiedusteltavan asian suhteen. Joskus tietäjä pitää värttinää vain\nkämmenensä yläpuolella, tarkastaen mille sormelle arpaheiluri pysähtyy,\njos se pysähtyy pivon puolelle, ennustaa se onnettomuutta tai kuolemaa.\nMainitut arpomiskeinot, joista useimmat hyvin yleisinä ovat\nsyrjäneillekin tunnettuja ja säilyneet käytännössäkin aina meidän\npäiviimme asti, eivät kuitenkaan polveutune aivan varhaisilta ajoilta.\nAlkuperäisempi tiedustamistapa on \"unen asettaminen\" (_vet ponon_),\njoka tapahtuu siten, että apua etsivä asettaa jonkin hänelle kuuluvan\nesineen, kuten kaulahuivin tai hatun, tietäjän pään alle unen ajaksi,\njolloin tämä uskoo näkevänsä, mikä asianomaista vaivaa ja miten asia on\nautettavissa.\n\nVarsinaista vanhaa, suomalais-ugrilaista noitaa, jommoisia\npohjoisimmilla kansoilla, kuten lappalaisilla ja ostjakeilla, on ollut\nolemassa aivan viime aikoihin asti, emme enää votjakeilla tapaa.\nKuitenkin muutamista tiedonannoista, joissa kerrotaan, mitenkä uusi\nsuku-kualan vartia on valittava virkaansa, ilmenee, ettei aika, jolloin\nviimeksimainitullakin kansalla oli tainnostilaan eli \"loveen\" lankeevat\ntietäjänsä, saata olla aivan kaukainen. Seuraava mielenkiintoinen\nkuvaus on Bogaevskijn antama Sarapulin piiristä:\n\nKun uusia uhripappeja on valittava, etsitään _tuno_, joka tavallisesti\ntuodaan niin kaukaa, ettei hän persoonallisesti tunne ketään\nkyläläisistä. Hänet noudetaan kotoa juhlallisesti kulkusten helistessä\npari- tai kolmivaljakolla. Sinä aikana keitetään kylässä runsaasti\nolutta ja kumyshkaa ja asukkaat valmistautuvat vastaanottamaan\nkunnioitettua vierasta kylpemällä saunassa.\n\nItse toimitus tapahtuu joko suur-kualassa, jos aika on kesäinen,\ntalvella muussa sopivassa huoneessa. Tunon saavuttua saatetaan hänkin\nensiksi saunaan, jona aikana kansa kokoontuu toimituspaikkaan. Kun\nkaikki ovat koolla, ilmestyy guslin soittaja ja ryhtyy koskettelemaan\nsoittimensa kieliä. Tässä tilaisuudessa ei milloinkaan käytetä\nmuunlaista soittokonetta, ovatpa säveletkin pyhiä uhrisäveliä.\nHuoneessa on valkoisella liinalla katetulla pöydällä kolme leipää sekä\nkumyshkapulloja, joita kukin asianomaisessa suur-kualassa palvova perhe\non tuonut mukanaan, joskus on lisäksi vielä olutta. Saunassa\nkylvettyään pukeutuu tietäjä valkoiseen pukuun, päähän kääritään vielä\nvalkoinen pyyhinliina. Nyt asettaa entinen kualan-vartia pöydälle\nhopeisen rahan, jonka hänen vaimonsa antaa tietäjälle. Tämä panee sen\npuukuppiin, jossa on kumyshkaa, ja alkaa loitsia. Noidan ympärille\nkokoontuvat entiset uhripapit, jotka vyöttävät hänet valkoisella\nkäsiliinalla. Hetken aikaa loitsittuaan tietäjä nousee ja alkaa tanssia\nguslin säestyksellä pitäen kädessään kalpaa sekä ruoskaa, jonka varren\ntulee ehdottomasti olla angervoisen, koska pahahenki votjakkien\nkäsityksen mukaan pelkää sitä pensasta. Jotkut kertovat, että tanssi\ntapahtuu miekan ympärillä, joka on isketty lattiaan tuvan keskelle.\nTanssin aikana tietäjä kiihtyessään lankeaa ja huutaa tulevien\nuhripappien nimiä, samalla joka kerta kysyen, onko sen nimistä\nolemassa. Jollei ole, nostetaan tietäjä pystyyn, tanssi jatkuu ja yhä\nedelleen hän huutaa uusia nimiä, kunnes hän ei enää saa kysymykseensä\nkieltävää vastausta.\n\nYhtä mielenkiintoinen on Jelabuzhskijn esitys, jossa kerrotaan, miten\nvotjakit menettelivät, kun he jonkun aikaa palvottuaan naapurikylän\nisossa kualassa halusivat perustaa itselleen oman suku-kualan.\nVoidakseen tietää, mihin paikkaan pyhäkkö oli perustettava, oli _tuno_\netsittävä. Hänen toimenaan oli myös uhripappien ja tämän apulaisten\nvalitseminen. Kun tietäjä saapui kylään, kokoontuivat kaikki määrättyyn\ntaloon. Tietäjä asettui pöydän ääreen, jossa oli vesikuppi ja alkoi\nsiihen tuijottaa. Kauan katseltuaan hän lausui: \"en voi nähdä, kenet\njumala valitsee teille uhripapiksi, tosiaan teidän tulee minua kovasti\nvaivata. Sitokaa käsiliina vyölleni ja kiristäkää niin paljon kuin\nteillä riittää voimaa\". Väkijoukko teki tietäjän määräyksen mukaan ja\npian _tuno_ kaatui seljälleen lattialle maaten tainnostilassa puoli\ntuntia. Sen nähdessään muut säikähtyivät niin, että hekin lankesivat\npolvilleen. Toinnuttuaan horrosunestaan puristi noita sormensa nyrkkiin\nja kehoitti ympärillä seisovia niitä oikaisemaan. Mutta kukaan\nläsnäolevista ei ollut halukas sitä tekemään. Silloin tietäjä kutsui\njoukosta kolmea nimeltä. Ensimäinen aukaisi etusormen, hänestä tuli\n_vesasi_ (uhripappi), toinen ja kolmas aukaisivat seuraavat sormet ja\nheistä tuli uhripapin apulaiset.\n\nTietäjän toimeen ei kuka hyvänsä saata ryhtyä. Tavallisesti _tuno_\nperii tietäjätaipumusten mukana arvon isältään. Joka tapauksessa tulee\nhänen vuoden ajan, joskus kauemminkin, olla henkien oppilaana.\nNaapurien ihmeeksi kokelas usein poistuu paikkakunnalta kenenkään\ntietämättä, minne hän menee. Sitä paitsi ilmenee tietäjänalussa\nsilmäänpistäviä omituisuuksia: ajoittain hän kadottaa järkensä, ruoskii\nitseään, huutaa j.n.e. Vähitellen hänestä kehittyy täydellinen _tuno_.\nHänen ruumiinsakin tulee votjakkien käsityksen mukaan aikojen kuluessa\nniin karaistuksi, ettei tuli voi sitä polttaa, ei teräs eikä vesi\nvahingoittaa. Hän voi tehdä monenlaisia ihmetekojakin; niin hän esim.\nsaattaa tanssia vesimalja päänsä päällä yhdenkään pisaran siitä\nvalumatta maahan. Hänellä on myös eriskummallinen kyky tuntea jokaisen\nihmisen luonnonlaatu ja mieliala; vieläpä hän saattaa mainita kenen\nhyvänsä tuntemattoman henkilön nimen. Sitä paitsi ovat kaikki henget ja\nhaltiat hänen käskettävissään.\n\nKuten luonnollista on etevällä tietäjällä monesti suuri vaikutusvalta\nkansalaistensa keskuudessa. Hänen sanojansa noudatetaan tarkoin.\nEsimerkkinä siitä mainitsee Jelabuzhskij tapauksen, jolloin _tuno_\nloitsittuaan lausui eräälle talolliselle: \"jos tahdot rikastua, on\nsinun aluksi poltettava kotisi\" ja tämä meni heti ja sytytti tupansa,\njonka takia vielä kymmenen naapuritaloakin joutui tulen uhriksi.\n\nEttä votjakkien veljeskansallakin, syrjäneillä, on ollut aikoinaan\n\"loveen\" lankeavat tietäjänsä, ilmenee selvästi muutamista pyhän\nTapanin elämäkerrassa olevista tiedonannoista, joissa heidän kerrotaan\nuskovan \"sinä päivänä ja sillä hetkellä\" saavansa tiedot siitä, \"mitä\ntapahtuu kaukaisessa seudussa, toisessa kaupungissa, yhdeksännessä\nmaassa\". Tietäjät voivat myös laskea jumalansa valloilleen ja siten\ntuottaa ihmisille tuhoja. Manauksilla ja taioilla he voivat aikaansaada\n\"taudinväänteitä, tuskia ja poltteita\". Syrjänienkään suurnoitaa eivät\nelementit, kuten vesi ja tuli, saattaneet vahingoittaa.\n\nVanhalla permalaisella noidalla näyttää olleen huomattava sija\nyhteiskunnallisessakin elämässä. Pam, joka pyhän Tapanin\ntoimintakautena oli Permissä \"kuuluisa noita, velhojen päämies,\nloitsijoiden vanhin\", ei ollut kansansa johtaja ainoastaan\nuskonnollisissa, vaan myös maallisissa asioissa. Nimenomaan sanotaan,\nettä hän oli Permin maassa \"opettaja ja johtaja\". Hän näyttää toimineen\nmyös sotapäällikkönä ja tuomarina, vieläpä kuolemantuomioita on hänellä\nollut valta langettaa. Innokkaana isiltä perityn katsantokannan ja\nkansallisten tapojen puolustajana Pam on harvoja Suomensuvun\npakanuudenajan sankareita, jotka ovat jättäneet nimensä aikakirjoihin.\n\nPaitsi varsinaista noitaa, _tunoa_, on votjakeilla ollut vielä muita\nvähempiä tietäjiä, joita he nimittävät nimellä _pel'l'askis_\n(\"puhaltaja\"). Ne voivat olla joko mies- tai naispuolisia, sekä nuoria\nettä vanhoja. Samoin kuin _tunon_ etsitään näidenkin apua monissa eri\ntarpeissa, kuten varkauden, sairauden y.m. vastoinkäymisten kohdatessa.\nEnnen kaikkea _pel'l'askis_ on puoskari, joka parantaa sairaita\nkansanomaisilla lääkitsemiskeinoilla, mutta varsinkin loitsujen\nlukeminen on hänen erikoisalansa. Hänen omituisen nimensä selitetään\njohtuvan siitä, että hän ikäänkuin puhaltaa loitsun sanat sairaan\nruumiiseen. Yleisimmin parantaa _pel'l'askis_ vain ulkonaisia vammoja,\nhenkien lähettämiä vitsauksia hän ei voi poistaa senvuoksi, ettei hän,\nkuten _tuno_, ole yhteydessä henkimaailman kanssa. Buch huomauttaa,\nettä kaiken, mitä _pel'l'askis_ saa aikaan, voi tunokin toimittaa,\nmutta ei päin vastoin.\n\nSamoin kuin naapurikansain, venäläisten, tshuvassien ja tsheremissien\non votjakkienkin loitsujen (_pel'l'an_) läpikäypänä tunnusmerkkinä\nmahdottomien asiain luetteleminen. Osoitteeksi esitettäköön eräs\nWichmannin muistiinkirjoittama loitsu \"ihmisen turmelemista vastaan\":\n\n  Jos hänessä on miestä Inmarin salamaa pää pystyssä vastaanseisomaan,\n  niin onnistukoon hänelle tämän ihmisen turmeleminen.\n  Jos hänessä on miestä lapsillaan täyttämään keisarin kassaholvit,\n  niin onnistukoon hänelle tämän ihmisen turmeleminen.\n  Jos hänessä on miestä auringon ja kuun kulkua takaperin kääntämään,\n  niin onnistukoon hänelle tämän ihmisen turmeleminen.\n  Jos hänessä on miestä myllynpadon vettä vasten virtaa juoksuttamaan,\n  niin onnistukoon hänelle tämän ihmisen turmeleminen.\n\nNiin hyvin _tuno_ kuin _pel'l'askis_ saattavat käyttää valtaansa paitsi\nkanssaihmisten hyödyksi myös heidän vahingokseen. Uskovatpa votjakit\nolevan erityisiä henkilöitä, jotka käyttävät valtaansa yksinomaan\nmuiden turmioksi. Niitä he nimittävät _vedin_ eli _vedin-murt_, joiden\nyleisin liikkumisaika on pääsiäisen tienoo. Joskus muulloinkin ne\nkulkevat kissan tai koiran muodossa votjakkikylissä pahaa tekemässä.\nViimeksimainittu taikausko, joka on tunnettu myös syrjänien kesken,\nnäyttää velhon nimestä (ven. vedun) päättäen tulleen permalaisille\nvenäläisten taholta.\n\nHävittäessään Permansuvun pakanallisia käsityksiä ja menoja on\nvenäläisillä lähetyssaarnaajilla Pyhän Tapanin ajoista asti ollut\nsuurin vastus juuri tietäjistä, jotka kansallisen perintätiedon\nkannattajina ja esi-isien uskon innokkaina puoltajina ovat sitkeämmin\nkuin muut taistelleet uuden ajan virtauksia vastaan. Heidän\nkatsantokantansa kuvastuu erään votjakkivanhuksen sanoissa, jotka\nPervuhin mainitsee: \"Jumala on yksi, mutta ihmiset palvovat häntä eri\ntavalla; jokaisella kansalla on oma uskontonsa, samoin kuin jokaisella\npuulla on omat lehtensä\".\n\n\n\n"]