[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fGf281E0YVj2PO_Heo7FMDSIMvuCI7WWg6rBdZlxN2Y0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},2166,"Ruotsalainen uhkapurjehtija","Trolle, Henrik af",1829,1886,"2166-trolle-henrik-af-ruotsalainen-uhkapurjehtija","2166__Trolle_Henrik_af__Ruotsalainen_uhkapurjehtija","Historiallinen kertomus 1854 vuoden sota-ajan muutamista tapahtumista Suomen vesillä ja rannoilla","romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1878,1905,31110,203402,false,61095,[24,25],"Historical fiction","Swedish fiction -- Translations into Finnish",[27,28],"Adventure","Historical Novels","\"Ruotsalainen uhkapurjehtija\" by Henrik af Trolle is a historical novel written in the early 20th century. Set during the wartime events of 1854, the book explores life along the Finnish waters and shores, focusing on characters who are intertwined with themes of maritime adventure and risk. The main character, Yrjö Evert, is introduced as a spirited youth with a passion for the sea, determined to pursue a life as a sailor despite his father's apprehensions about the dangers of maritime life.  The opening of the narrative establishes the backdrop of 1854, highlighting the tensions of war as various naval forces are poised to impact the region. It introduces the Evert family, particularly the father, Gaabriel Evert, who is a respectable figure in the town of Gefle. As the story unfolds, we learn of Yrjö's fervent desire to leave his studies behind to become a sailor, which both excites and worries his father. A significant twist occurs when Yrjö earns his father's reluctant consent to join one of the merchant ships, indicating a pivotal moment in the young man's journey. The excitement builds around the war's implications for trade and adventure on the sea, setting the stage for further developments in both personal and historical contexts. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Aulén, Johan",116,"Historiallinen seikkailuromaani sijoittuu Krimin sodan aikaan vuoteen 1854. Tarina seuraa ruotsalaisen kauppiaan perheen vaiheita ja jännittäviä purjehdusmatkoja Suomen rannikkovesillä sota-ajan melskeissä.","Henrik af Trollen 'Ruotsalainen uhkapurjehtija' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2166. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","RUOTSALAINEN UHKAPURJEHTIJA\n\nHistoriallinen kertomus 1854 vuoden sota-ajan muutamista\ntapahtumista Suomen vesillä ja rannoilla\n\n\nKirj.\n\nH. AF TROLLE\n\n\n\n\n\nHelsingissä 1905,\nG. W. Edlund,\n1905.\n\n\n\n\n\n\nENSIMÄINEN LUKU.\n\nIsä ja poika. -- Perheen hylky. -- Mailman tapaus tekeillä.\n\n\nV. 1854 eli ja oli Geflen kaupungissa Ruotsin maalla\nkunnallisraatimies, nimellä Gaabriel Evert, joka muuten ammatiltansa\noli puutavarain kauppias. Häntä pidettiin arvossa rehellisen ja\nkunniallisen luontonsa tähden ja kaupungin hallitus oli kutsunut\nhänet neuvoskuntansa jäseneksi. Sangen hyvin ymmärsi hän kaikki mitä\nkoski metsä- ja puutavara-asioita, mutta lain monimutkaisia kaaria ei\nhän voinut saada päähänsä; toisenlaiset olivat ne kaaret, mitkä hän\ntunsi kyllin ja tarkoin. Mutta kuten sanottu, oli hän rehellinen ja\nselväjärkinen ja näillä ominaisuuksillaan hän useimmiten osasi oikeaan,\nesiin tuoden lauseensa oikeammin kuin lakia oppimattomalta olisi voinut\nodottaakaan.\n\nRaatimies Evert ei ollut rikas, eikä varakaskaan, mutta hän oli\nhyvinvoipa, kuten sanotaan, teki jokaiselle oikein, oli velaton, ja\nosaansa tyytyväinen ja tyytyväisyys onkin, kuten tiedetään, maallisen\nonnen parhaita perustuksia.\n\nMutta raatimiehellä oli toisentapainen arvaamaton rikkaus. Hänellä oli\nhyvä vaimo ja lukuisa lapsiparvi, seitsemän poikaa ja kuusi tytärtä,\nsiis kolmetoista perillistä, joten hänellä oli se iloinen vakuutus,\nettei Evertin nimi pitkään aikaan kuole, vaan että se tulisi vielä\nkestämään monet sukupolvet puhki.\n\n\"Varhaiset aviot eivät ole edullisia\", sanoi raatimiehen lapsiparvea\nnähdessään muuan hänen setänsä. \"Kolmentoista luku on sitä paitse\nonneton luku, joku sinun lapsistasi joutuu varmaan hunningolle.\"\n\nRaatimies naurahti, katseli veitikkamaisesti reipasta ja kunnollista\nvaimoansa ja arveli, että jos Herran tahto niin olisi, voi kolmentoista\nluku kylläkin muuttua neljäksi- tai viideksitoista. Mutta siitäpä\nei tullut mitään; perheensä ei enää lisääntynyt, raatimies ja hänen\nvaimonsa vanhenivat ja kertomuksemme alussa oli ukko jo täyttänyt\n60 ikävuotensa. Hänen korkea vartalonsa oli köyristynyt, tukka\nsilminnähtävästi harmaantunut ja näkö niin heikontunut, että hänen\noli tarvis ruveta käyttämään sinisiä silmälasia. Rouva, joka oli\nmiestänsä kymmenkunnan vuotta nuorempi, oli säilynyt paljoa paremmin.\nViisikymmentävuotisena oli hän lihava, punaposkinen rouva, joka vallan\nkepeästi hoiti taloutensa ja monilukuisen perheensä.\n\nSedän ennustus kolmentoista luvun onnettomuudesta raatimiehen\njollekulle lapselle, ei näyttänyt käyvän toteen. Kaikki kasvoivat\nvanhempaansa iloksi. Opintonsa päätettyä saivat pojat hyviä paikkoja\neri ammateissa ja kolme tytärtä tuli hyviin naimisiin. Lyhyesti sanoen:\nkaikki kävi hyvin Evertin monelle lapselle. Nuorin pojista, Yrjö Evert\noli vanhempainsa lemmikki.\n\nKertomuksemme alussa oli Yrjö kuusitoista vuotias. Hän oli kaunis,\npulskea nuorukainen, ruumiiltansa terve ja väkevä. Hänen korkean otsan\nalla loisti vilkkaat silmät. Käyntinsä oli kevyt ja jäntevä, koko\nolentonsa reipas ja uljas. Sellaisesta kyllä sopi toivoa, että hän\nmailmassa menestyisi ja toimeentulisi, vieläpä saavuttaisi suosiotakin,\nkoska hän oli hyväluontoinen ja rehellinenkin.\n\nMutta vaikka kaikki tämä oli Yrjön eduksi, oli hänellä muita\nhuonompiakin ominaisuuksia, mitkä saivat hänen isänsä myöntämään, että\nsedän ennustus valitettavasti voisi käydä toteen ja juuri Yrjölle\nhänen lempilapsellensa. Varhain pantuna kouluun, Yrjö osoitti ilmeistä\nhaluttomuutta lukuihin, mutta sitä suurempaa mieltymystä nuorison\najanvietteisiin. Hän oli kumppaneistansa etevin voimistelija, paras\nuimari, pallon lyöjä ja se, joka rohkeimmin kiipesi maston huippuun\nsuurimmillakin laivoilla, joita tuli kaupungin vilkkaaseen satamaan.\nKerran näki hänen isänsä suureksi kauhukseen, miten poika kiivenneenä\nsuurimman laivan keskimastoon, oli asettunut siellä seisomaan\npäälaelleen ja siinä tilassa heilutteli jalkojansa ilmassa. Raatimies\nei tohtinut hengittääkään, sitä vähemmin huutaa, jott'ei pelättäisi\npoikaa putoamaan. Uhkarohkea nuorukainen tuli onnellisesti alas\nilmamatkaltaan. Isä kutsui hänet luoksensa ja nuhteli häntä vakavasti\nhänen teostansa.\n\nYrjö naurahti ja sanoi:\n\n\"Tiedä isä, että minä opettelen merimieheksi, sillä merille hehkuu\nkoko haluni ja mieleni. Oppineeksi mieheksi en minä kelpaa enkä myös\nkauppiaaksi, tai käsityöläiseksi. Minä olen täyttänyt 14 vuotta enkä\nole vielä muuta kuin ison koulun toisella luokalla. Anna minun mennä\nkajuuti-vartijaksi Presioosaan, Geflen pulskimpaan laivaan, niin saat\nnähdä, että Yrjö Evertistäkin aikaa voittain tulee kunnon mies. Olethan\nitse sanonut, ettei miehen tarvitse hävetä mitään kunniallista tointa\nja että siihen pitää ryhtyä mihin tuntee taipumusta. Ei minusta ole\nmuuksi kuin merimieheksi; päivällä ajattelen minä merille menoa ja\nyöllä näen siitä unta.\"\n\nRaatimies säikähti ja katsahti uljasta poikaansa. Vanhempi Evert ei\nensinkään suosinut merta. Hänen isänsä oli ollut merikapteini ja\nuponnut laivoineen päivineen jo pojan lapsuudessa. Mutta hän muisti\nvallan hyvin äitinsä, omansa ja siskojensa surun ja tuskan, kun saivat\ntiedon isän onnettomasta lopusta. Siitä hetkestä asti kauhistutti heitä\nmeri. Kaikilla hänen muilla pojillaan oli toimeentulo maalla ja nyt\ntahtoi hänen armain poikansa erota kodista ja antautua tuon petollisen\nelementin valtaan.\n\nVaieten kävivät isä ja poika rinnatusten kotia kohden. Vasta pitkän\najan kuluttua tuli raatimies lausuneeksi: \"sinun sanasi, Yrjö,\ntuottavat minulle haikean mielen, sillä minä toivoin sinulle valoisaa\nja onnellista tulevaisuutta, vaan en luule sitä löytyvän merimiehen\nammatissa, johon sanot itselläsi olevan taipumusta ja halua. En\nkumminkaan tahdo estää sinua rupeemasta merimieheksi, mutta et ennen\nkuin täytettyäsi 16 vuotta, saa ruveta laivan kantta polkemaan. Sinulla\nsiis vielä on kaksi vuotta aikaa päätöksesi vakaannuttamiseen ja\ntarpeellisten tietojen kartuttamiseen. Käytä se aika hyvin ja niitten\nkahden vuoden kuluttua sano suoraan, vieläkö sittenkin haluat merille.\nSilloin saat vapaasti valita urasi. Siihen asti ei huolita tästä\nsanaakaan hiiskua.\"\n\nMutta povessansa tunsi Evertin Yrjö sulaa iloa ja riemua. Pianhan ne\nkaksi vuotta kuluivat ja silloin oli isäkin pitävä sanansa. Kahden\nvuoden kuluttua pääsisi hän vihdoinkin merelle, jota hän nyt ikävöiten\nkatseli joka päivä. Koulussa oli hän hyvin ahkera ja kokosikin vähän\ntietoja, mutta kirjalliset toimet kävivät kehnosti, vaikka hän olikin\nahkera. Lukemisessa oli Evertin Yrjö sama paksupää kuin ennenkin;\nepäilemättä Jooseppi sedän ennustus toteutuisi häneen nähden.\n\nYrjön koetusajaksi määrätyt kaksi vuotta kuluivat vihdoinkin loppuun ja\nhänen riemuksensa kirjoitettiin nyt vuosiluku 1854. Sota oli syttynyt\nVenäjän sekä länsivaltain ja Turkin välillä ja tämä tärkeä tapaus\njännitti kaikkein mieliä. Ruotsi oli vahvasti vakuuttanut pysyvänsä\nkenenkään puolta pitämättä. Odotettiin Itämerelläkin tähdellisiä\nsotatapauksia ja heti vetten auettua varrottiin siellä saada nähdä\nyhdistetty Ranskan ja Englannin sotalaivasto. Ruotsin pohjanmaan\nsatamissa oli vilkas liike ja hälinä. Suomen satamat tietysti\ntulisivat suljetuiksi ja ankarasti vartioituiksi. Kauppamiehille ja\nrohkeille seikkailijoille Ruotsin pohjoisosassa, mikä on Suomea niin\nlähellä, kai koituisi oikea kultainen aika. Niihin satamiin täytyi\nvierasten sotalaivain tulla hakemaan ruokavaroja, vettä, hiiliä ja\nmuita tarpeita. Suomalaiset taas pian joutuisivat pahan aikaisen\npuutteen alaiseksi. Tarpeeksi rohkea ja Suomen saaristoa hyvin tunteva\nsalapurjehtija ja sotasalpauksen särkijä voisi ansaita suuret rahat.\nEnglannin sterling-puntia ja shillinkiä, Ranskan kultarahoja ja frankin\nkappaleita karttuisi yltäkyllin Pohjois-Ruotsin kauppamiesten ja\nasioitsijain kirstuihin, uhkapurjehtijain ja merimiesten taskuihin.\nOdotettiin syntyvän vallan verraton liike ja rahoja ansaittavan\ntukuttain. Näin haaveksittiin ja toivottiin, ja toiveet tosiaankin\nmelkein täyttyivätkin, sotavuosina ansaitsivat Ruotsin-pohjan\nkauppiaat, tehtailijat, tavarain hankkijat ja merimiehet hyvästi rahaa.\nMelkoisesti sitä tuli Suomestakin.\n\n1854 vuoden talvi oli ankara. Vasta huhtikuulla lähti jää pohjanmaan\nsatamista, jotka siten tulivat meriliikkeelle vapaiksi. Evertin Yrjön\nsuureksi iloksi paljastuivat vihdoin Geflen molemmat sataman suut ja\ntähän vilkkaaseen merikaupunkiin tuli laivoja ei ainoastaan useammista\nEuroopan satamista, vaan vieläpä Amerikasta, Itä- ja Länsi-Intiasta\nsekä Välimerestä. Vapaasti lainehtivat vedet välkkyivät kevätpäivän\npaisteessa. Lintujen viserrykseen yhtyi merimiesten raikas laulu ja\nviimeiset jäät ajeltuivat merelle, missä saivat joko upota taikka\nsulaa. Liittolaisten sotalaivastoa odotettiin joka päivä Pohjanlahden\nvesille. Englannin- ja Ranskankieliset sanakirjat kävivät ahnaasti\nkaupoiksi. Smoolannista ajetut lihavat härät odottivat surmaansa,\nmuuttuakseen maukkaiksi häränpaisteiksi ja kaikki myymälät olivat\ntavaroita täynnä. Ruotsin-pohjan kauppamiesten sydämet sykkivät yhä\nvilkkaammin. Majakkapaikoilta toivat luotsit tietoja, että vieraita\nsotalaivoja jo oli nähty. Mutta ajojäät Itämeressä viivyttivät\nmeriliikkeen yleisempää alkamista. Tästä kiukuteltiin ja toivottiin\njäitten joutuvan hiiteen. Rikkautta ja kultaa toivovalla harvoin on\nriittävää kärsivällisyyttä.\n\nTuli vihdoin se ilon sanoma, että Englannin Itämeren laivasto\nsir Charles Napierin johtamana maaliskuun 20 p:nä oli tullut\nIsosta-Beltistä. Hänellä oli 42 laivaa, kaikki höyryvoimalla kulkevia,\nja yhteensä 16 tuhannen hevosen voimaisia, joissa oli 2,200 kanuunaa\nja 22 tuhatta merisotamiestä. Ranskalaisten kanssa oli liittolaisten\nsotalaivoja Itämeressä yhteensä 76. Toukokuun lopulla salpasivat nämä\nVenäjän laivaston; Suomen satamissa jo tiedusteltiin mihin varustuksiin\nItämeren rannoilla oli ryhdyttävä. Jo varemmin olivat liittolaiset\nryöstäneet ja kotiin lähettäneet muutamia Suomen kauppalaivoja. Venäjän\nlaivasto oli harmaakivisten varustustensa turvissa ja vältti nähtävästi\njoutumasta tappeluun vihollistensa kanssa.\n\nOltiin siis jo toukokuun keskivaiheilla, mutta keinottelijat Geflessä\neivät vielä olleet saaneet englantilaisille myydyksi naulaakaan\nlihaa eivätkä kaduillansa kuulleet ainoatakaan alkuperäistä yes\ntai oui. Satama oli täynnä laivoja, mutta niistä ei yksikään ollut\nsotalaiva. Yrjö Evert oli taaskin keskustellut isänsä kanssa merille\nlähtemisestään. Hän ei ollut siinä kohdin mieltänsä muuttanut, vaan oli\npäätöksessänsä yhä vakaantunut, jonka vuoksi hän nyt muistutti isäänsä\nhänen lupauksestaan. Isän ei muu auttanut kuin antaa suostumuksensa;\nYrjö erosi koulusta. Hänelle ostettiin merimiehen kirstu ja siihen\nnuorelle merimiehelle sopivat tarpeet. Evertin Yrjö oli valmis\nlähtemään milloin hyvänsä, mutta vaikka hän kyllä ahkeraan oli hakenut,\nei hänen vielä ollut onnistunut saada paikkaa. Kaikilla laivoilla\noli täysi miehistö, etenkin pitkille matkoille lähtevillä, ja juuri\nsellaiselle pitkälle matkalle hehkui hänen mielensä. Ei sekään auttanut\nettä hän koetti käydä heiluvasti, niinkuin merimiehet tavallisesti,\nettä hän näytti tupakkarullaa taskustansa ja että kiiltohattunsa oli\nkallellansa ja ikäänkuin ihan putoamassa. Kapteinit eivät tarvinneet\nkajutinvartiaa eikä nuorta merimiestä. Yrjöllä nähtävästi oli huono\nonni.\n\nIhana oli toukokuu. Merimiesten hatuissa oli sinivuokkoja sekä kevät\nesikkoja; kovasti rähisten valmistelivat vesilinnut pesiänsä karille\nja luodoille. Iltasilla vähä ennen auringonlaskua oli satamanrannalla\nrunsaasti kävelijöitä katselemassa vilkasta elämää reidillä. Ehtimiseen\noli puheena sama aine, se näetten, eivätkö ne vieraat sotalaivat\njo pian tulisi Gefleä tervehtimään. Tästä puhuttaessa näkyi savu\nhöyrylaivasta, joka pyrki satamaan. Kaikkein silmät kääntyivät sitä\nkohti. Olisikohan se joku noista jo mainetta saavuttaneista Englannin\nlaivoista Beagle tai Figer! Mitä hartaasti odotetaan ja toivotaan, sitä\nmielellään uskotaankin ja muutama kaupungin nuori herra pani jo veikkaa\nettä laiva, minkä runko jo rupesi näkymään veden yli, olisi joku\nikävöityistä vieraskansalaisista.\n\nLaiva tuli yhä likemmäksi. Sen pitkä musta runko korkeni yhä.\nHöyrylaiva oli takeloittu kuunariksi ja sen korkeat mastot hyvin\ntakanojassa. Lippua ei se vielä näyttänyt mastonsa nenästä. Kahdesta\nvalkeaksi maalatusta savutorvesta tuprusi paksu kivihiilien savu,\njota tuuli hajoitti merelle, minne se kärmeen tapaisena jäi taivaan\nrannalle. Keulan ympäri, terävä kuin partaveitsi, kuohui vesi\nvalkoisena kuin vispilöitty kerma. Se oli propellihöyrylaiva vahvimpaa\nlaatua ja parhaimmista aineista. Kaikki purjeet olivat hyvin sidotut ja\nulkomuodoltaan se oli ihan sotalaivan muotoinen.\n\n\"Se keula on ensimäisen kerran kastunut Hudson Riverissä\", sanoi muuan\namerikalainen merikapteeni parille lähellä seisovalle kansalaiselleen.\n\"Sille on Watson tai Scott tehnyt piirustuksen, toisin ei voi olla.\"\n\n\"Se on englantilainen, siitä voin lyödä 100 punnan vedon\", lausui muuan\nAlbionin punapartainen merikarhu. \"Sen kyljissä on englantilaista\nplootua ja se on laskettu vesille Blackwallin varvista Tyne-virran\nrannalla.\"\n\n\"Se on joko Figer tai Beagle, jotka ovat englantilaisia sotalaivoja\",\nsanoi muuan englantilaisen kauppalaivan kapteeni. \"Minulla on kuvalehti\nIllustrated London News ja siinä olen nähnyt sekä Figerin että Beaglen\nkuvan. Mutta kas, jopa se nostaa lippunsa. Hiisi vieköön! onhan se\nruotsalainen\", huusi englantilainen tuntuvasti nolostuneena, kun hän\nnäki hyvin tunnetut siniset ja keltaiset värit maston huipusta.\n\n\"Aivan niin, se on ruotsalainen höyrylaiva, rakennettu Motalan\nkonepajassa; sen runko on parasta Ruotsin rautaplootua, sen kone 300\nhevosen voimainen, se vetää 1,500 tonnia lastia, kulkee vähintäin 12\nsolmuvälin nopeudella tunnissa ja sen nimi on Salama. [Oikeastaan\nruotsiksi 'Blixten', mutta lausumisen helpoittamiseksi ja jotta sanan\noikea merkitys olisi suomalaiselle lukijalle tietty, kirjoitamme sen\ntässä suomeksi. Suoment. muistutus.] Nyt, herrat, olette saaneet täydet\ntiedot laivasta, mikä juuri laskee ankkurinsa.\"\n\nHyvällä englanninkielellä lausui nämä sanat eräs vanhan puolinen\nmies. Hymyillen nosti hän hattuansa nolostuneille ulkomaalaisille ja\nastui kiireesti rantaan missä häntä odotti vene ja siinä kuusi vahvaa\nsoutajaa. Mies astui veneesen, otti peräsimen ja käski laskea rannasta.\n\nNämä käskyt annettiin ruotsiksi. Nuolen tapaisesti lensi vene sitä\npaikkaa kohti, missä Salama oli ankkuroituna. Viidentoista minuutin\nperästä oli vene höyrylaivan kupeella. Tämä vanhanpuoleinen mies\nkiipesi nuorukaisen ketteryydellä köysirappusia myöten laivalle.\nKannella oli häntä vastassa solakkavartaloinen komea mies soreassa\nmerimiehenpuvussa. Se oli laivan kapteini, joka nähtyänsä tuon\nvanhanpuolisen miehen, kurotetuin käsin kiiruhti häntä vastaan.\n\n\"Terve tulemastanne; patruuna\"! ratkesi Salaman päällikkö lausumaan, ja\nilo loisti hänen kasvoistansa. \"Olen jo tässä; miten Mimmi voi?\"\n\n\"Tyttäreni on ihan terve ja on ikävöinyt teitä yhtäpaljon kuin minä\nteitä ja Salamaa. Millainen on laiva?\" vastasi ja kysyi patruuna.\n\n\"Se on kilpajuoksija, joka täyttää mitä nimensä sanoo\", vastasi\nkatteini. \"Plootu on parasta rautaa eikä koukistu, vaikka laiva 10\nsolmun vauhdilla törmähtäisi karille. Eilen oli aika myrsky ja meri\naaltoili valtavasti, mutta Salama leijaili kuin myrskypääsky aalloilla\nja kulki 8 solmun nopeudella, kokka suoraan myrskyä vastassa. Meidän\noivallisen laivanrakentajan Carlsundin on paras kunnia laivasta.\nMotalan konepaja ei koskaan ennen ole tehtäväänsä paremmin tehnyt.\nSalama ei pelkää mennä kilvoittelemaan englanti- ja ranskalaisten\nparhaimpainkaan kanssa.\"\n\nPatruuna naurahti hyvillä mielin.\n\n\"Se on hyvä, katteini! käydäänpä nyt salonkiin vähän keskustelemaan\",\nsanoi hän. \"Salaman lasti on valmis; minä tahdon, että te kahdeksan\npäivän kuluttua purjehditte Suomeen.\"\n\nMiehet menivät salonkiin. Juuri silloin laski toinen vene laivan\nkupeelle. Siitä nousi yksi ainoa nuori mies laivan kannelle. Se oli\nYrjö Evert. Hän pyysi varapäälliköltä saada puhutella katteinia.\n\n\"Milenius katteinilla ei nyt ole aikaa\", vastasi hänen sijaisensa.\nViimeinen höyry tuprusi ulos ja laivamiehet rupesivat laskemaan veneitä\nmereen.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\nPatruuna, katteini ja Salama. -- Mistä hinnasta merimies voi saada\nGeflen rikkaimman ja kauniimman neidon. -- \"Kummi, tehän autitte minua\nkasteessa suolattomassa vedessä, auttakaa minua nyt toisessa kasteessa\nsuolaisessa vedessä.\" -- Jopa tulivat.\n\n\nKiiltävän tammisen pöydän ääressä, joka oli peitetty kalliilla\npöytävaatteella, istui patruuna ja katteini salongissa, keskustellen\npuoliääneen keskenään. Pullollinen viiniä, tuotu suoraan Madeirasta,\nja kaksi lasia seisoi tarjottimella heidän edessänsä. Vartijan oli\nkielletty laskemasta ketään salonkiin; patruuna ja katteini tahtoivat\nolla kahdenkesken ja häiritsemättä.\n\nPatruunan nimi oli Joonas Wulff. Ikänsä oli 56 vuotta; hän oli Geflen\nrikkain tukkukauppias ja laivanreitaaja, jonka nimi missä pankissa\nhyvänsä oli vähintäin koko miljoonan arvoinen. Hänen hallussaan oli\nsuuria metsiä, mahtavia tehtaita ja maatiluksia, useampi laiva, sekä\nkaksi ihanaa tytärtä, Mimmi ja Elviira. Hänen oli niinikään Salama,\ntuo komea, ihka uusi höyrylaiva, jonka nopeus oli 12 ja hätätilassa,\nkorkeimmalla höyryvoimalla 14:kin solmuväliä tunnissa. Patruuna, joksi\nhäntä yleisesti sanottiin, oli siis onnellinen mies, vaan rikkautensa\ntähden oli hänellä aivan vähän todellisia ystäviä, mutta kadehtijoita\nsitä enemmän.\n\nPatruuna oli lihavanlainen, vahvavartaloinen mies, hänen kasvojensa\nmuoto oli niitä, joita ei helposti unohda. Hänen mustassa tukassansa ei\nvielä ollut ainoatakaan harmaata karvaa, hänen pienet harmaat silmänsä\nolivat vilkkaat, milt'ei juonikkaat, ja kun tuuheat kulmakarvansa\nrypistyivät, oli hän oikein hirmuisen näköinen. Suuri köyrynenä oli\ntämän ripsikaaren alla. Hänen suunsa oli suuri ja hampaat valkoiset\nkuin helmet. Ulkomuodoltaan patruuna oli kuin itse terveys, ja\ntodenteolla olikin hän niin terve kuin paras petäjä hänen suurissa\nmetsissänsä.\n\nKen viisineljättä vuotta sitten huhtikuun ensimäisinä päivinä olisi\nollut Geflen n.s. maatullissa, olisi varhain samana aamuna saanut\nnähdä terveen ja rivakan 21-vuotiaan pohjanmaan nuorukaisen, suuri\ntuohikontti selässä, naulapohjaiset saappaat jalassa ja tukeva\nkeppi kädessä, pukuna polvihousut ja pitkä sarkatakki, astuvan\nmaamiesten kuormain keskitse, näin saapuen Geflen vanhaan meri- ja\nkauppakaupunkiin. Tällä nuorella miehellä ei ollut äyriäkään rahaa\ntaskussa, ei puolustajia eikä ystäviä, hän oli köyhän uutisasukkaan\npoika, mutta oli kuin olikin vankasti päättänyt saavuttaa onnen ja\ntulla rikkaaksi. Hänellä oli hyvä pää ja terävä äly ja hän tunsi\nsopivansa kauppamieheksi. Hänellä oli terveet raajat ja voimaa niin,\nett'ei paljoa aristellut mennä vaikka karhun kera paininlyönnille.\n\nTämän nuoren miehen nimi oli Joonas Wulff. Päivä sen jälkeen kuin hän\ntuli Gefleen, sai hän paikan ja työtä lautatarhassa. Hänen väkevät\nkäsivartensa ja suuret kouransa pitelivät hirsiä, lankkuja ja lautoja\nkuin lasten leluja. Pian sai hän parhaimman päiväpalkan. Hän teki työtä\nkuin kolme muuta, kulutti vain kuin yksi. Hän säästi ja kitsasteli, ei\npannut mitään kapakkaan, mutta sitä enemmän kirstun pohjalle, opetteli\nsen ohessa kirjottamaan ja lukua laskemaan. Tästä seurasi, että Joonas\nWulff viisineljättä vuotta myöhemmin oli miljoonan omistaja. Rahan\nansaitseminen oli hänen elämänsä päämäärä, työtä tekeminen oli tullut\nhänelle välttämättömäksi tarpeeksi. \"Työ on elämän höyste, se on paras\nkeino karkoittamaan ikävän ja pahat ajatukset\", oli hänellä tapana\nsanoa. \"Lääkärit ja apteekit eivät minulta ole äyriäkään saaneet,\nsillä minä olen aina tehnyt jäykästi työtä ja ollut terve kuin kala\nvedessä.\" Luonteeltansa oli patruuna uskalias, rohkea ja kestäväinen.\nKauppamiehenä perusti hän toimensa tarkkoihin laskuihin. Ei ollut sitä,\nmitä hän ei pitänyt kauppatoimena, sellaisena piti hän koko elämänkin\nja voiton luki hän siitä lähtevän sen mukaan, miten suuri pääoma siihen\ntuotiin neroa, viisautta, älyä ja tervettä järkeä. Joonas Wulffia\npidettiin rehellisenä miehenä, vaikka hän kauppamiehenä katsoi kaikkia\ntoimia luvallisiksi, jos ne vain eivät liian kipeästi loukanneet\nyleistä mielipidettä.\n\nKun Joonas Wulff 36 vuoden ikäisenä oli päässyt omavaraiseksi mieheksi,\nse on omisti uljaan kivitalon, pari komeata rautatehdasta, viisi\nlaivaa, melkoisen rahasumman ja saanut kauppatoimensa oivalliseen\nkäyntiin, päätti hän ryhtyä siihen toimeen, mikä miehelle on\nhyvinkin tähdellinen elämässä, nimittäin mennä naimisiin, hankkia\nvaimon. Kauppamiehen tavoin menetteli hän siinäkin. Varovaisesti\nja maltillisesti teki hän laskunsa ja päätti muodon kauneudesta ja\nrikkaudesta lukua pitämättä, ottaa viisaan, toimellisen ja säästäväisen\nvaimon, sellaisen, joka kelvollisesti osasi hoitaa ja hallita suurta\ntaloutta. Ja Wulff löysikin Laura Törstedt-nimisen mieluisensa neidon.\nHän oli miellyttävä, vaikk'ei kaunis nainen, ijältänsä 26 vuoden vanha.\nVaroihinsa nähden hän oli köyhä, mutta järjen ja sydämen puolesta\nrunsas lahjainen. Ei hänellä myöskään ollut köyhiä sukulaisia patruunan\nvarojen kuluttajiksi. Patruuna kosi itse sai myöntävän vastauksen\nja huomasi tehneensä kaikinpuolin hyvän kaupan, joten onni hänelle\ntässäkin kohdin oli suotuinen.\n\nLaura-rouva synnytti miehellensä kaksi tytärtä, Mimmin ja Elviiran.\nLapsuudeniässä ollessaan heistä tuskin saattoi toivoa kauniita tyttöjä\nvarttuvan, mutta luonnollakin on oikkunsa ja kun Wulffin tyttäret\ntulivat siihen ikään, että he rupesivat käymään kemuissa ja pidoissa,\nkävi niin, että nämä suloiset immet yksimielisesti tunnustettiin\nkaupungin ihanimmiksi. Vaikka olivat siksi erimuotoiset, että toinen\noli tumma-, toinen vaaleaverinen, teki soma vartalo, suloiset silmät ja\nsievä käytös kummankin yhtä viehättäväksi.\n\nMutta juuri siihen aikaan kohtasi patruunaa kova isku. Hänen vaimonsa\nkuoli ja Wulff tunsi sydämensä saaneen semmoisen haavan, jota ei muu\nkuin aika voinut parantaa. Niinikään tunsi hän, että sydämeensä mahtui\nmurheen ja kaipauksenkin katkeria tunteita ja että puolisonsa oli\nollut hänelle arvokkaampi tavara kuin kaikki muut omistamansa yhteen.\nHänen suruansa ei voinut mikään muu hälventää kuin työ ja runsaampi\ntoimeliaisuus. Oikein kuumeentapaisesti puuhasi hän kauppa-asioissaan.\nHän melkein jumaloitsi tyttäriänsä, joille hän osotti rikkaan isän\nkaikkea hellyyttä. Itseensä nähden hän oli kovin säästävä ja kulunkia\nvälttävä, mutta tuhlasi molemmin käsin, jos tarvis oli hyvitellä\ntyttäriänsä. Heidän hyväksensä teki hän työtä ja kartutti rikkauttansa\n-- niin arveli hän kumminkin itse -- mutta rikkaus lumosi häntä\nerityisellä voimalla ja sen kartuttaminen huvitti häntä. Ei hän mikään\nkatala saituri eikä \"kultaisen vasikan\" palvelija ollut; ei suinkaan.\nMutta rahaa piti hän työnsä tuotteena, sen hedelmänä minkä makeutta\nei hän nauttinut yksin, vaan jakoi toisillekin niin tavoin, että hän\nhankki työtä tuhansille. Ryysyisen, almua pyytäväisen mierolaisen\najoi hän armottomasti pois, juomaria hän vihasi, mutta sille, joka\ntyötä pyysi, hankki hän sitä heti. Joonas Wulffilla oli hyvät, jos\nhuonommatkin puolensa, mutta hänen tapaistansa miestä hyväilee jokainen\nkunta, syystä, jota ei ole vaikea ymmärtää.\n\nKertomuksemme aikana oli Mimmi 19 ja Elviira 17 vuoden vanha. Ollen\nviehättävät, kauniit ja rikkaat, oli tietty asia, että heillä oli\nkosijoita runsaasti, jotka tanssiaisissa ja pidoissa mielistelivät\nnäitä tyttöjä, mutta parempaa menestystä kuin rukkaset kukaan niistä ei\ntähän asti ollut saavuttanut.\n\nMutta eräänä päivänä tapasi Elviira sisarensa istuvan syvästi\nmiettivänä ikkunan luona, pää alaspäin ja käsi poskella. Muuten iloinen\nkuin visertävä leivo, Mimmi oli jo pitemmän ajan ollut synkkämielinen\nja miettivä. Sisarukset rakastivat toisiaan rehellisesti eikä heillä\nollut minkäänlaisia salaisuuksia. Elviira muisti nyt, että sisar viime\naikoina vältti häntä ja etsi yksinäisyyttä, ettei hän enää ollut\nniinkuin ennen ja että kyyneliä usein näkyi hänen silmissänsä. Elviira\ntuli levottomaksi ja rupesi ajattelemaan. Sisaren tila arvelutti\nhäntä ja hän tuli siihen päätökseen, että Mimmin raskasmielisyys\nja mielenmuutos oli alkanut siitä päivästä, jolloin patruunan\nPääsky-niminen laiva, jonka päällikkönä oli kapteeni Kaarle Milenius,\nVälimereltä tuli kotikaupunkiin Gefleen.\n\nKapteeni Kaarle Milenius ei ainoastaan ollut Geflen kelvollisimpia\nmerikapteeneja, vaan luonteensakin puolesta jalo. Halvasta merimiehestä\nhän asteettain oli kohonnut kapteeniksi ja 26 vuoden iällä päässyt\nPääskyn päälliköksi. Hän oli rohkea, uljas ja kestäväinen, ja\nkapteeneista se, jota kauppamies piti suurimmassa arvossa. Hänen\nmuotonsa oli miehuullinen ja miellyttävä, katsanto uljas, vartalo\nsolakka ja kaunis. Elviira pian huomasi, että sisarensa rakasti tuota\nuljasta kapteenia, ja kun tällä usein oli asiaa patruunalle, kävi\nhän tervehtimässä hänen tyttäriänsäkin, joten Elviira huomasi, että\nkapteenissa liikkui vastaavat tunteet. Heidän silmänsä puhuivat, mitä\nsuu ei rohjennut lausua.\n\nHeikosti hymyillen Mimmi oli vastannut sisaren tervehdykseen, ja\ntaaskin vaipunut unelmiinsa. Elviira päätti saavuttaa sisarensa\nluottamuksen, sillä, arveli hän, iloa samoinkuin suruakin on kahden\nhelpompi kantaa.\n\nHän nousi, astui Mimmin luokse, kääri käsivartensa hänen kaulansa ja\nsuuteli hellästi sisarensa otsaa.\n\n\"Mimmi, sinulla on joku murhe kaivelemassa sydäntäsi, sen olen jo\nkauan huomannut\", sanoi hän. \"Entinen ilosi on kadonnut, samoin\nluottamuksesi minuun. Minä aavistan, mikä sinut tekee haaveelliseksi ja\nvähäpuheiseksi; sinä olet antanut pois sydämesi, sinä rakastat Kaarle\nMileniusta. No niin, elä siitä punastu eläkä itke, luota vain minuun,\nkyllä asia isän kanssa hyvälle kannalle saadaan kun vain herra kapteeni\nitse on sinulle suosiollinen.\"\n\n\"Hän rakastaa minua\", kuiskasi Mimmi, \"mutta pidä mielessäsi, että minä\nolen rikas ja Kaarle varaton. Me olemme molemmin puolin tunnustaneet\nrakkautemme, mutta Kaarle pelkää isän halveksien hylkäävän hänet. Ihan\näsken näin hänen menevän konttooriin. Hän ehkä tällä hetkellä pyytää\nminua. Oi miten sydämeni sykkii. Armas sisareni, jos en saa Kaarle\nMileniusta puolisokseni, en milloinkaan mene naimisiin.\"\n\n\"Turhaan sinä pelkäät isää, sillä hän rakastaa meitä molempia\nhellästi, eikä muuta toivo kuin meidän onnea\", lohdutteli Elvira\nsisartaan. \"Sinun, joka aiot merimiehen puolisoksi, pitää olla rohkea\nja luottavainen ja ajoissa tottua elämän koviinkin kohtaloihin, sillä\nmeri on oikullinen ja ottaa saaliinsa, milloin ei luulisikaan. Malta\nnyt mielesi, odotetaan mitä seuraa rakastettusi keskustelusta isämme\nkanssa.\"\n\nSill'aikaa kuin sisarukset pakisivat keskenänsä ja Mimmi kokonaan\npurkasi sydämensä, oli kapteeni Milenius patruunan luona konttoorissa\ntekemässä samaa rikkaalle laivan reitaajalle, tunnustaen rehellisesti\nrakkautensa Mimmiin ja pyytäen häntä puolisoksi.\n\nPatruuna kuunteli häntä tyyneesti ja keskeyttämättä. Kun kapteeni\nlakkasi, vastasi hän:\n\n\"Te sanotte, että te herra kapteeni, ja minun tyttäreni rakastatte\ntoisianne eikä minun ole siihen mitään muistuttamista. Onhan se\nvoimakas luonnon laki, että miehen ja vaimon pitää yhdistyä ja minä\nolen kylläkin tietänyt sen ajan tulevan, jolloin minunkin tyttäreni\njoutuvat sen lain alaisiksi. Enkä minä ole senlainen isä, joka vaatisin\ntyttäreni naimaan minun, eikä heidän mielensä mukaan. Niinikään en\nvaadi tulevalta vävyltäni rikkautta ja korkeaa säätyä, sillä rikkautta\nsaa työllä ja toimella. Ja mitä säätyyn tulee, olen minä itse köyhän\ntyömiehen poika. Niiltä puolin ei siis ole mitään estettä. Te olette\nnuori, kunnollinen ja uskalias, mutta...\"\n\n\"Te sanotte kuitenkin 'mutta'; mitä se tietää?\" kysyi kapteeni\nvilkkaasti.\n\n\"Se tietää sitä, että vaikk'ei minulla ole mitään muistuttamista\ntarjoukseenne tulla minun vävykseni, tahdon kuitenkin koetella intoanne\nja kuntoanne\", vastasi patruuna. \"Tahdon tulla täysin vakuutetuksi\nsiitä, että te ansaitsette tyttäreni ja sen rikkauden minkä hän kerran\nperii. Tähän asti olette laivan päällikkönä ollut minulle mieliksi,\nmutta se, minkä nyt uskon teidän tehtäväksenne, kysyy yhtäpaljon neroa\nja rohkeutta kuin kokenutta merimiestäkin.\"\n\n\"Ja mikä se koetus on?\" kysyi kapteeni uteliaana.\n\n\"Kuulkaa\", vastasi patruuna, \"minä olen kauppamiehenä tehnyt laskun,\njoka on hyvin rohkea, mutta jos se menestyy, antaa se hyvää\nvoittoakin. Tiedot ulkomailta osottavat että sota pian syttyy toisella\npuolen Venäjän ja toiselta länsivaltain ja Turkin välillä. Silloin\ntulee Ranskan ja Englannin sotalaivasto Itämereen, Suomen ja Venäjän\nsatamat tulevat saarretuiksi. Siitä seuraa elintarpeitten puute Suomen\nja Venäjän Itämeren rantaisissa kaupungeissa. Ettekö luule niin käyvän?\"\n\n\"Varsin varmaan\", vastasi kapteeni.\n\n\"No niin, ettekö niinikään luule, että parhain pikakulkija höyrylaiva,\njota johtaa rohkea ja taitava päällikkö, sekä luotsi, joka tarkoin\ntuntee Suomen saariston kaikki mutkat, voisi pettää satamain\npiirittäjiä ja viedä suomalais-poloisille suolaa, sokeria, kahvia,\nteetä, ryytejä y.m. sekä sitä paitse vähän rautaa ja lyijyä, ruutia ja\nkivääriä, jos ranskalaiset ja englantilaiset aikoisivat astua maalle?\nLuuletteko?\" kysyi patruuna, salaperäisesti nauraen.\n\n\"Luulen ihan varmasti\", vastasi kapteeni, \"kun vain saatte kelvollisen\nhöyrylaivan ja kapteenin sellaisen josta puhutte.\"\n\n\"Höyrylaivan hankkii Motalan konepaja vuoden kuluessa ja päälliköksi\nrupeette te ja tämä on se koetus, mille teidät panen\", vastasi patruuna.\n\n\"Ja mikä on palkka, jos onnistun?\"\n\n\"Tyttäreni avioksi.\"\n\n\"Mutta jos saarroksen särkijänä onnistun kymmenen kertaa ja\nyhdennellätoista joudun pinteesen?\"\n\n\"Jos teitä silloin ei hirtetä, saatte kuitenkin tyttäreni, sillä\ntottahan kymmenen voittoa palkitsee yhden häviön\", vastasi naurahtaen\nkauppias.\n\n\"Minä suostun tarjoukseenne\", vastasi kapteeni. \"Saadakseni tyttärenne,\nei mikään yritys ole liian vaikea. Kyllä minä velvollisuuteni teen, se\non varma.\"\n\n\"Se on hyvä; nyt sopii teidän mennä Mimmille kertomaan, että teillä\non hyvä toivo päästä hänen herraksensa ja mieheksensä, mutta\nsopimuksestamme ette saa sanaakaan hiiskua. Tämä asia jääköön meidän\nkesken. Parin päivän kuluttua lähdette Motalaan tekemään sopimuksen\nhöyrylaivasta. Siinä kohdin annan teille rajattoman valtakirjan. Se\nvain muistakaa: laivan pitää olla valmis tulevan vuoden ensi avovedeksi\nja sen pitää olla lujarakenteinen pikakulkuinen ja paljon lastia\nvetävä. Minä ristin sen nyt jo Salamaksi ja salaman tapaisesti on se\nlentävä laineilla ja jättävä kaikki saarroslaivat taaksensa.\"\n\n\"Se tapa ja kyky millä te kehitätte aikeitanne, elähyttää ja kiihoittaa\nminua oikein kutkuttamalla, etenkin kun olen merimies. Minä soisin\nsodan jo olevan riehumassa ja Salaman valmiina alkamaan kiistansa\nEnglannin ja Ranskan sotataivain kanssa.\"\n\n\"Minun puheeni on kauppamiehen tapaista, rohkean ja arastelemattoman\nkeinottelijan tapaista, joka suuren voiton toivossa panee paljon\nalttiiksi\", vastasi patruuna. \"Rauhan kuten sodankin aikana tulee\nkauppamiehen olla valpas ja pitää vaaria mistä hyvää voittoa on\nsaatavana. Sitä paitse teen minä suomalais-poloisille suoranaisen hyvän\ntyön, olen jalona ihmisystävänä samalla kuin itse tahdon ansaita rahaa\".\n\nKapteeni kiiruhti Mimmille kertomaan miten onnellisesti hänen\nkeskustelunsa patruunan kanssa oli päättynyt. Hän sai toivoa, ja\nsillä oli jo paljon voitettu. Lempivä pari oli onnesta ja riemusta\nihastuksissa, mutta kauan he eivät saaneet sitä nauttia. \"Motalaan\nvalmistelemaan Salaman rakentamista\", käski patruuna, \"siellä viivytte\nvalvomassa sen valmistamista ja varustamista.\" Tämä käsky ei sietänyt\nvastaan sanomisia.\n\nKuten lukija tietää, oli Salama nyt valmis ja onnellisesti saapunut\nGefleen. Ennen sanotusta syystä kysyi kapteeni patruunalta heti\nMimmiä, jota hän ei ollut vuoteen nähnyt: sen vuoksi koetti hän kaikin\ntavoin lyhentää keskustelua patruunan kanssa, päästäksensä maihin\nmorsiantaan tapaamaan, mutta kauppamies ei näyttänyt huomaavan hänen\nlevottomuuttansa. Vitkaan ja vähittäin särpi hän viiniänsä ja tarinoi\nlaveasti asioitansa.\n\n\"Kuten sanottu, minulla on kelvollinen miehistö valmiina astumaan\nlaivaan\", sanoi kauppias. \"Niitä on 20 uljasta miestä, joitten joukossa\nkaksi varapäällikköä. Pekka Nord, paras luotsi ja peränpitäjä koko\nmeidän seudulla, on teitä varten palkattu. Hän tuntee jok'ainoan\nlymypaikan, sataman, ankkuroimispaikan, luodon ja karin niin Suomen\nkuin Ahvenankin saaristossa. Mutta yrityksemme onnistuminen riippuu\nvähemmin miehistöstä, vaikka kyllä tarvitaan uljasta mereen tottunutta\nväkeäkin. Laivan nopeus, koneitten voima, rungon rakennus ja päällikön\nsilmä ja kunto ovat pää-asia. Millaiset ovat koneenkäyttäjänne?\"\n\n\"Oivalliset miehet molemmat. Carlsund itse antoi heille\nsuosituslauseen\", vastasi kapteeni.\n\n\"Hyvä; kun Salama nyt on lastissa, lähtee se Haaparantaan. Se on\ntarpeellista, jos joku sotalaiva saavuttaisi teidät ja rupeisi teitä\ntutkistelemaan. Silloin ovat paperinne selvät, mutta te ette menekään\nHaaparantaan vaan Helsinkiin, missä teidät avosylin otetaan vastaan,\nmyytte lastinne ja tulette tänne ottamaan toista. Nyt tyhjennetään\nlasit ja noustaan maalle, sillä minä huomaan levottomuudestanne teidän\nikävöitsevän Mimmiä yhtä paljon kuin hänkin ikävöitsee teitä.\"\n\nHerrat lähtivät salongista ja nousivat kannelle, aurinko oli\nlaskemaisillaan, lähettäen kultasateitaan maalle ja merelle. Väkijoukko\nsatamassa oli lisääntynyt ja keskustelu eri ryhmissä ei muuta koskenut,\nkuin sitä uutta, komeata höyrylaivaa, mikä äsken oli siihen tullut. Sen\ntarkotuksesta oltiin eri mieltä, mutta oikein ei arvannut kukaan.\n\nTuskin olivat patruuna ja kapteeni päässeet kannelle; kun jo Yrjö Evert\nkiiruhti esille ja lakki kourassa asettui kauppamiehen eteen.\n\n\"Hyvää iltaa, kummi, nyt en laske teitä niinkään helposti\", sanoi\ntuo rohkeapuheinen nuorukainen vähän ällistyneelle patruunalle. \"Te\ntiedätte minun koko haluni ja taipumukseni hehkuvan merille ja että\nminä olen kelvoton lukemaan mutta ensimäinen kiipeemään taklinkiin;\nniinikään tiedätte minun turhaan hakeneen paikkaa. Nyt teidän pitää\nauttaa minua pääsemään merimieheksi!\"\n\n\"Millä tavoin, poikaseni? Ovathan kaikki laivani pitkillä matkoilla,\nmutta minä olen luvannut sinulle paikan heti kohta, kun joku niistä\ntulee kotiin\", vastasi patruuna.\n\n\"Eiköhän tämä komea höyrylaiva ole teidän, vai mitä?\" kysyi Yrjö\nsäihkyvin silmin.\n\n\"Onpa niinkin, sillä ei ainoakaan muu Geflen kauppiaista voi tällaista\nkustantaa.\"\n\n\"Te olitte kummini kun minä kastettiin suolattomalla vedellä, teidän\npitää olla samoin kun nyt aion koetella, miltä tuntuu suolainen vesi.\nKirstuni ja muut tarpeeni ovat valmiit. Elkää kieltäkö, sillä jos sen\nteette, ei laivallanne ole onnea.\"\n\nKauppamies naurahti, sillä nuorukaisen sanat huvitti häntä. Hän oli\ntodellakin ollut Yrjön kummina ja oli hänen isänsä ystävä ja piti\npojasta hänen uljaan ja nuortean käytöksensä tähden. Patruuna kuiskasi\nmuutaman sanan kapteenille ja sanoi sitte Yrjölle:\n\n\"Kapteeni Milenius, jonka tässä näet ja joka on tämän laivan päällikkö,\non minun puoltosanastani luvannut ottaa sinut laivaan ja tehdä sinusta\nmiehen. Ole nyt reipas, nöyrä ja tarkkaava, kyllä kummisi näillä\nvälipuheilla sinun toimeentulosi takaa. Varo, sinä riiviö, tiedä huutia\neläkä noin kaulaani karkaa. Kiitä kapteenia, joka sinut otti, siinä\nkaikki.\"\n\n\"Sulimmat kiitokset molemmille\", sanoi Yrjö äärettömästi ihastuneena.\n\"Hei! nyt olen saanut merimiehen paikan ja huomenna varhain tulen minä\nkirstuineni laivalle.\"\n\nHän ryntäsi veneeseensä ja souti reippaasti kaupunkiin onneansa\nvanhemmilleen kertomaan.\n\n\"Reipas ja vilkas poika, tuo Yrjö Evert\", sanoi patruuna kapteenille.\n\"Vahinko olisi ollut, jollen olisi auttanut häntä toiveittensa perille\npääsemään. Isä tahtoi häntä kirjamieheksi, mutta pojalla ei ollut halua\nsiihen. Lähdetään nyt maalle, kapteeni!\"\n\nSillä välin oli liittoutuneitten länsivaltain, Englannin ja Ranskan\nmahtava laivasto jo saapunut Itämereen. Ruokavarain ja hiilien ostoa\nvarten tuli erityisiä niitten laivoja Pohjanlahden vilkasliikkeisimpien\nkaupunkien satamiin. Sellaisilla asioilla oli äsken kerrottujen\ntapahtumain aikana Geflen satamassa englantilainen Miranda niminen\nsotalaiva. Sen päällikkö, katteini Hall, ja I:nen luutnantti Cutler\nynnä muutamia miehistöstä, oli tullut maihin. Kuten sanottu, oli\npatruuna Wulff'in Salamakin satamassa.\n\nSeuraavana aamuna tuli Yrjö Evert, tuo \"hylky\", kirstuinensa Salamaan.\nLaiva siirrettiin rantasillan partaalle ja sitä ruvettiin lastaamaan.\nKatteini Hall, Mirandan päällikkö, katseli nähtävällä mielihyvällä\ntuota soreata laivaa. Kääntyen herra Cutlerin, Mirandan ensimäisen\nluutnantin puoleen, sanoi hän, osottaen Salamaa: \"Oletteko huomanneet\ntuota laivaa?\"\n\n\"Olen; se on Rattlerin luokkainen, vaikka vähän kookkaampi\", vastasi\nCutler.\n\n\"Se on rakennuksensa puolesta parhaimpia\", lausui Hall, \"ja minä olisin\nylpeä, jos oman maani lippu liehuisi sen mastossa. Tuollaiset ovat\noivallisia satamain sulkijoiksi ja rantain vartijoiksi.\"\n\n\"Samoin sulun särkijöiksikin\", vastasi herra Cutler.\n\n\"Hm, sellaisten kanssa emme näissä vesissä joudu tekemisiin\", vastasi\nkatteini; \"ruotsalaiset ovat liian toimettomia ajattelemaan tai\nyrittämään semmoista. Huomenna hankimme hiiliä ja ruokavaroja, sillä jo\nkolmen päivän kuluttua pitää meidän olla vartiopaikallamme. Varokaa,\nettä pyöräköydet pannaan uudet. Jos elän ja mahdollista on, hankin tuon\nruotsalaisen höyrylaivan piirustuksen. Kutsukaa soutomiehiä, sillä nyt\nlähden maalle.\"\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\nPekka Nord. -- Miten Salaman kävi sen ensimäisellä matkalla. -- Nenätön\nvenäläinen. -- Suudelma on hyvä, kun se vain ei haise kynsilaukalta\neikä pistä kuin karrikka. -- \"Pojat vartioikaa tarkoin!\"\n\n\nKahdeksan päivää oli Salaman katteini saanut \"purjehtia lemmen\nmerellä\", s.o. saanut nähdä ja puhutella Mimmiä, mutta kahdeksannen\npäivän iltana oli Salama lastattu, sen paperit suoritetut ja kaikki\nvalmiina matkaan lähdettäväksi. Patruuna oli kirjottanut venäläiselle\nkauppiaalle Ivan Bodukov'ille Helsinkiin Salaman tulosta ja pyytänyt\nhäntä laivan toimimieheksi. Milenius katteini puristi Mimmin pientä,\nhienoa ja valkoista kättä jäähyväisiksi, lupasi kirjottaa hänelle\nHaaparannasta, sai patruunan viimeiset käskyt ja höyrysi varhain\nyhdeksännen päivän aamulla Geflen satamasta, välttäen vaaralliset\nFinn-karit ja suunnaten pohjoista kohden eteläisen merenkurkun lävitse.\nAurinko nousi kauniina ja kirkkaana eikä ainoakaan pilvenhattara\nvarjonnut sen säteitä, mutta kuitenkin oli aamu purevan kylmä, vaikka\njo oltiin toukokuussa, kuten sanottu on. Kolkko pohjoistuuli puhalsi\nyli meren. Mutta jos kannella sai vilua kärsiä, kyllä konehuoneessa sen\nsijaan oli kuuma; siellä poltettiin parhaimpia Englannin kivihiiliä.\nSalaman koneet olivat suoraan vaikuttavat, sen vaakasuorat sylinterit\nyksinkertaisimpaa laatua. Konehuone ei ollut avarampi kuin 16 jalkaa\npitkä, pannut olivat rakennetut 15 naulan paineelle joka neliötuumalta\nja kun liian suuri lasti ei rasittanut laivaa, oli sen vauhti 12\nsolmuväliä. Miranda oli lähtenyt Geflestä neljä päivää varemmin kuin\nSalama. Sen luultiin yhtyvän päälaivastoon, jota johti vanha Napier ja\noli nyt Hankoniemen lähellä Suomenlahdessa.\n\nSanoimme, että patruuna vakinaiseksi luotsiksi Salamallensa oli\nsaanut taitavan ja paljon kokeneen Pekka Nordin. Pekka oli syntynyt\npienellä Prestö-saarella Ahvenanmaan saaristossa, tuossa saari-,\nluotoja kariryhmässä, joita tuskin 25 penikulman matkalla Tukholmasta,\non yhteensä 80 ihmisten asumaa ja 200 asumatonta saarta. Viittä\npenikulmaa lavea Ahvenanmeri eroittaa sen Ruotsista ja 3 penikulmaa\nleveä n.s. Kihti Suomesta. Niitten 15,000 reipasta ja hilpeää asukasta\nsaa elatuksensa osittain maanviljelyksestä ja karjanhoidosta,\nmutta suurimmaksi osaksi kalastuksesta ja luotsaamisesta. He eivät\nmielestänsä ole ruotsalaisia eikä suomalaisia, vaan kerskaten olevansa\nahvenanmaalaisia \"aalantilaisia.\" He sanovat 10 neliöpenikulman suurta\npääsaartansa mantereeksi; koko saariston ala tekee 110 neliöpenikulman\npaikoilla. N.s. manner-Ahvenalla on monta hyvää satamaa, joitten\njoukossa turvallinen ankkuroimispaikka Lumparen, johon voi mahtua\nkoko Venäjän sotalaivasto. Sen rannalla oli luja Bomarsund'in\nlinnoitus, johon saattoi sijoittaa 60,000 miestä. Vuosina 1742 ja 1808\nvalloittivat venäläiset Ahvenanmaan, mutta jälkimmäisellä kerralla\nkarkoittivat saarelaiset venäläiset ja vangitsivat heidän päällikkönsä,\nmajuri Neidhardtin. V. 1809 valloittivat venäläiset taaskin Ahvenanmaan\nja siitä asti on se heidän vallassaan pysynytkin.\n\nPekka Nord oli siis Venäjän alamainen, mutta ei liioin rehellinen,\nsillä omasta mielestänsä hän oli ruotsalainen. Hänen asuntonsa\noli Prestön-saarella ja ijältään hän oli jo kuudenkymmenen. Hänen\nammattinaan oli laivojen luotsaaminen ja monta vuotta oli hän jo ollut\nluotsina niillä höyrylaivoilla, jotka matkailivat Tukholman, Helsingin\nja Pohjois-Ruotsin kaupunkien väliä.\n\nVanha Nord seisoo jäykkänä Salaman komentosillalla, missä raikas\npohjoistuuli liehuttelee hänen tuuheata, harmaata tukkaansa ja hänen\nvilkkaat silmänsä tähystelivät merelle. Tämä vankka ja harteva ukko on\nsellaisen saarimaan asukkaan oikea perikuva, jonka kasvot lapsuudesta\nasti ovat ahavoittuneet Itämeren tuulista ja joka siitä ajasta saakka\non tutustunut vaaraan ja kuolemaan. Tuo ukko, vaikkei olekaan muuta\nkuin halpa luotsi, ei milloinkaan kiroo; hän juo lasinsa, kun joutuu\nkoko yöksi valvomaan aaltojen loiskinnassa laivan kannelle, mutta\njuovuksissa ei kukaan ole häntä nähnyt. Hänen äänensä on voimakas,\npuheensa lyhyt. Hän on tyynimielinen silloinkin, kun moni merimies\nvapisee; hän tekee velvollisuutensa viimeiseen silmänräpäykseen asti,\nsillä hän on jumalinen ja rehellinen, täyttäen velvollisuutensa\nvelvollisuuden tähden. Tämmöinen on Pekka Nord, ukko, joka seisoo\nuhkapurjehtija-laivan komentosillalla halvassa merimiespuvussaan.\n\nKatteini Milenius tuli nyt laivan kannelle. Salama teki 12 solmun väliä\nvauhtia ja katteinin muoto loisti mielihyvästä. Olihan se hyvä vauhti,\nkun oltiin kulkemassa suoraan tuulta ja meren hyökyä vastaan. Valkeat\npilvenhattarat varjostivat tuon tuostakin aurinkoa ja lunta rupesi\npyryyttämään, joka siinä ilmapiirissä ei ole toukokuussakaan tavatonta.\n\nKatteini astui luotsin luokse ja tervehti häntä ystävällisesti.\n\n\"Hyvää huomenta, luotsi, vieläkö näette maanrantaa lumipyryssä?\" kysyi\nkatteini. \"Luultavasti on nyt rajuilma tulossa?\"\n\n\"Kun kuu nousee, muuttuu tuulikin; luultavasti alkaa silloin\nlounainen\", vastasi luotsi: \"vasemmalla on Korkeakarin, oikealla\nMerihaaran majakka. Nyt sopii muuttaa suuntaa idemmäksi, jotta tulee\nnäkyviin Matalakarin majakka. Jos ilma vastoin luuloani tulisi\nmyrskyiseksi, niin me Matalakarin, Uussataman ja Korkeakarin majakkain\njohdolla vietämme yötä Ahvenan merellä.\"\n\n\"Mutta jos tulee hyvä sää ja esteetön näkö, mitä ehdottelette silloin?\"\n\nLuotsi heitti pitkän tiedustelevan silmäyksen kapteeniin. Häntä lienee\nmiellyttänyt se minkä näki, sillä hän hymyili mielihyvillään ja vastasi:\n\n\"Silloin, katteini, käännetään suunta Ahvenan saaristoon, ei\nmaataksemme yötä Sottungassa, kuten Suomeen menevät matkailija-laivat\ntekevät, vaan pyrkiäksemme yhä Hankoniemelle, ollaksemme auringon\nnoustessa Helsingissä.\"\n\nNyt tuli katteinin vuoro tutkistellen katsella luotsia. Sen hän tekikin\nja sanoi sitte:\n\n\"Te olette uskalias mies, luotsi, ja hyvin varma teidän pitää olla\nasiastanne kun rohkenette ehdottaa laivan johtamista yöaikana näitten\nlukemattomien saarien, luotojen ja karien välitse. Te lausuitte suuret\nsanat; saadaanpa nähdä, miten ne täytätte. Minä hyväksyn ehdotuksenne,\njoka kuitenkin riippuu säästä ja tuulesta.\"\n\n\"Minä luotan Jumalaan ja tarkkaan silmääni sekä siihen, että varmasti\ntunnen nämä vedet\", vastasi, luotsi. \"Muistakaa se, että olette\nsellaisen laivan päällikkö, jonka tarkoitus on pettää satamansulkijat\nsotalaivat ja onnistuaksensa täytyy sellaisen olla uskalias. Jos\nsotalaivat ennättävät oppia tuntemaan vedet ja väylät, kyllä sitte jo\ntulee vaikeaksi heitä pettää.\"\n\nKatteinin keskustellessa luotsin kanssa oli lumipyry kiihtynyt ja ilma\nkäynyt sakeammaksi. Etumastossa istui Yrjö Evert, komennettuna sinne\ntarkkaa vaaria pitämään. Siellä istui hän lumiäijän muotoisena, mutta\nmielensä oli reipas ja iloinen. Olihan toivonsa toteentunut ja hän\npäässyt merille, minne mielensä niin kauan oli hehkunut. Ilo lämmitti\nhänen sydäntänsä ja sai hänet unohtamaan sekä pyryn että pohjoistuulen.\n\n\"Onhan tämä oikein lystiä\", jupisi hän itseksensä, \"ja vielä lystimpi\non, että vaikka kiikun täällä korkealla ilmassa, ensinkään en tunne\nmerikipua. Mutta oikein susimainen nälkä minun on, ja olisipa jo\nmielestäni aika, että Edvard Ryd tulee päästämään minut, jotta saisin\nmaistaa merimiehen muonaakin.\"\n\nEdvard Ryd oli kuten Yrjökin nuorimpia miehiä laivalla. Mutta hän\noli jonkun vuoden vanhempi kuin Yrjö ja kun hän jo oli tehnyt kaksi\npitkää matkaa, toisen Amerikaan, toisen Välimerelle, oli hänen\ntodistekirjassansa sanat: \"hyvin kokenut\", jommoista mainetta Yrjö ei\nvoinut odottaa ennen kuin monta vastusta nähtyänsä. Ryd oli luotettava\nja rivakka merimies ja oli Salamalla ottanut Yrjön erityiseen\nsuojelukseensa.\n\nAamulla oli Ryd sanonut Yrjölle:\n\n\"Sinä ja minä saamme vuorotellen olla vartijoina mastossa. Ylös\netumaston märsiin eläkä siellä huoli silmiäsi ummistella. Jos laiva\ntulee näkyviisi, huuda siitä ulos kannelle. Kun sinun tulee nälkä,\nhotki mahaasi meri-ilmaa; muuten tulen minä sinut päästämään, kun\nsopiva aika tulee. Iske kyntesi kiivetessä hyvin kiinni eläkä näytä\narkurilta.\"\n\nSe joka oli päälaellaan seisonut Presiosa-laivan ison maston huipulla,\neihän se arastellut Salaman etumastoa. Kevyenä kuin orava ja vikkelänä\nkuin kissa, kiipesi hän köysiä myöten korkealle paikallensa ja lauloi\nsiellä:\n\n    Koska ärjyvä tuuli käy purjehisin,\n    Sepä mulle on riemua vaan.\n    Josko kävisi purtenikin karihin,\n    Sen saan kyllä irtaumaan.\n\n    Merirosvo jos tielleni sattuvi, sen\n    Kiinni laivani kylläkin saa;\n    Kita tykkien kuulia tuiskuvien\n    Tuolle kuoloa tuo kamalaa.\n\n\"Tuosta tulee aikanansa kunnon merimies, se nyt on varsin varma\", sanoi\nEdvard Ryd, joka kummastellen oli katsellut Yrjön reipasta mastoon\nkiipeemistä. \"Siinä en pety, että tuo kerran on herra omalla laivallaan,\njos vain saa elää ja pitkittää samoin kuin nyt alottaa.\"\n\nJopa nähtiin Yrjön kädellä varjostavan silmiänsä ja tarkoin tähystävän\nsuoraan eteensä.\n\n\"Tuo suuri valkoinen pilvi, mikä näkyy kokasta suoraan, on joku laiva\ntai siirtyvä lumisade. Hiisi vieköön, se onkin purjeellinen höyrylaiva,\nsillä nyt näen savunkin. Julman suuri se onkin. _Höyrylaiva suoraan\nedessä_!\" huusi hän alas kannelle.\n\n\"Höyrylaiva suoraan edessä!\" kertoi kansivartija katteinille, joka\nvielä oli komentosillalle.\n\n\"Kiireesti, Willner, katsomaan, millainen sen asema on!\" komensi\nkatteini apumiestänsä, joka heti kiipesi ylös, mutta; ei ennättänyt\nedemmäksi kuin jo huusi:\n\n\"Peräsin tiukasti vasemmalle, sillä olemme toisiamme jo vallan lähellä.\"\n\nSalaman peräsin muutettiin silmänräpäyksessä, kuten käsketty oli.\nPeräsimelleen kuuliainen laiva kääntyi heti oikealle. Se valkoinen\npilvi, minkä Yrjö oli huomannut, näkyi nyt ihan lähellä Salaman\ntoisella puolella. Se oli Miranda, katteini Hall, joka avoimilla\npurjeilla ja puolella höyryllä liikkui vartija-asemallansa, joka\nulottui Ahvenanmeren suusta lähes Ruotsin rantaan, Svartklupin\nmajakkaan asti.\n\nSalamaan kuului laivapillien ja komentosanojen ääni vastaantulevalta\nsotalaivalta. Samalla jymähytti Miranda merkkilaukauksen ja nosti\nenglantilaisen pysäyskäskylipun -- tämä kaikki käskyksi Salamalle tulla\nsotalaivan viereen tutkittavaksi, mitä laivassa oli ja millä asioilla\nse liikkui.\n\nSalaman katteini noudatti heti meren valtiaan vaatimusta. Olivathan\nsen paperit täydessä kunnossa ja oltiinhan oikeassa kulkuväylässä eikä\nepäluuloisessa suunnassa, sillä hyväksi onneksi ei Salama vielä silloin\nkuin Miranda nähtiin, ollut suuntaansa muuttanut siksi kuin luotsi oli\nehdotellut.\n\nSomaa oli nähdä nämä molemmat laivat näin toinen toisensa vieressä.\nPyry oli vähentynyt ja himmeän lampun tapaisena valaisi aurinko,\njonka valossa lumihiutaleet välkkyivät. Aallot tanssivat, ei nyt enää\nhurjasti, mutta sen verran vilkkaasti, että näky oli kyllin elävä.\nSalaman komentosillalla seisoi sen katteini ja luotsi. Ei pienintäkään\nlevottomuutta näkynyt näitten miesten katseissa eikä muodossa. Molemmat\nnäkivät miten Mirandan sivuvene laskettiin veteen, miehiä astui siihen,\nmiten se jonkun minuutin kuluttua laski irti ja souti Salamaa kohden.\n\n\"Ne tulevat nyt jo\", sanoi katteini luotsille. \"Meillä on kaikki\nhyvässä kunnossa eikä mitään pelkäämistä.\"\n\n\"Varo, Willner, että tarttumisköysi on selvillä laivan oikealla\npuolella. Kutsu vartijapalvelijani tänne.\"\n\nPalvelija tuli kiireesti katteininsa luokse.\n\n\"Pane salongin pöydälle lasia ja pullo parasta sherry-viiniä ynnä\njuustoa ja makeisia\", käski katteini. \"Lasin ääressä käy keskustelu\nparhaimmin ja vilkkaimmin\", lisäsi hän, hymyillen luotsille.\n\n\"Teidän tyyneytenne ilahuttaa minua\", sanoi Pekka Nord, pistäessään\nuuden tupakkamällin leveään suuhunsa. \"Minä palvelen mielihyvällä\nteidän käskynne alaisena.\"\n\nTämä yksinkertainen, koruton ylistys sai nuoren päällikön punastumaan\nmielihyvästä. Hän kiiruhti alas komentosillalta vastaanottamaan\nenglantilaista upseeria laivan sivurappujen luo, sillä Mirandan vene\noli jo vallan lähellä. Jonkun hetken kuluttua suhisi ilma köyden\nheitännöstä. Veneen väki tarttui siihen, vene tuli laivan kupeelle\nja rappusia myöten kiipee laivalle keski-ikäinen mies Englannin\nmeriupseerin virkapuvussa. Hänen muotonsa on niitä, joita ei helposti\nunhota, hänellä on tuuhea vaaleanlainen poskiparta ja rintaansa\nkoristaa useampi kunniaraha sekä Viktoria-risti mikä osottaa, että\nhän on ollut todellisessa sotaleikissä osallinen. Tämä ei ole kukaan\nmuu kuin Mirandan päällikkö, katteini Hall, Englannin sotalaivaston\netevimpiä nuorempia päällikköjä. Hän ja Salaman päällikkö esittelivät\nitsensä toisilleen. Minuutin ajan katselivat nämä miehet toinen\ntoistaan, aivan kun vaistontapaisesti aavistaen, ett'ei tämä yhtymys\nollut heidän viimeinen, vaan että heillä vast'edes tulisi olemaan yhtä\nja toista tekemistä toistensa kanssa. Eikä tämä aavistus pettänytkään.\n\nMolemmat katteinit kävivät laivan peräkantta kohden.\n\n\"Minne on laiva matkalla?\" kysyi yhtäkkiä Mirandan päällikkö.\n\n\"Haaparantaan, ja lastina on sekatavaraa\", vastasi katteini Milenius.\n\n\"Sallikaa minun nähdä laivan paperit.\"\n\n\"Aivan mielelläni, sir (herra). Suvaitsetteko astua salonkiin?\"\n\nKatteini Hall kiitti ja molemmat astuvat Salaman soreaan salonkiin,\njonka yksinkertainen, mutta miellyttävä sisustus vaikutti vieraassa\nupseerissa ihmettelyä.\n\n\"Tämä on oikein oivallinen laiva\", sanoi katteini Hall, \"minä olen sitä\njo ennenkin ihmetellyt, kun joku aika sitten Mirandan kanssa olin\nGeflessä. Arvattavasti tekee se tehtävänsä kunnollisesti myrskyssäkin?\"\n\n\"Oikein oivallisesti, sir, meren kovimmastikin lainehtiessa ui se kuin\nmyrskypääsky aalloilla. Suvaitsetteko lasillisen sherryä?\"\n\n\"Vallan mieluisasta. Sen sanon rehellisesti, sir, että minä niin\nihastuin teidän laivaanne, että lujasti olen päättänyt hankkia sen\npiirustukset.\"\n\nKatteini Milenius viivytteli vastaustansa, sillä hän ajatteli\nitsekseen, että englantilainen piirustusten sijaan voisi saada ehkä\nkoko laivan. Mutta hän varoi sanomasta, mitä ajatteli; sanoi vain, että\nkatteinin halu siinä kohdin helposti voisi tulla täytetyksi. Sitte\nnäytti hän laivan paperit.\n\nEnglantilainen katseli niitä tarkoin. Satamasulun tähden\npiti Pohjanmaan satamiin menevillä kauppalaivoilla olla\nsuorimispapereistansa toinen kappale tehtynä joko englannin taikka\nranskan kielellä. Mirandan päälliköllä ei ollut mitään muistuttamista,\niloisesti hän siis lausui all right, sir (kaikki oikein, herra) ja\nantoi paperit Salaman päällikölle takaisin. Sitä ennen kirjoitti\nkuitenkin hän niihin nimensä, todisteeksi, että Salama oli tarkastettu\nja ollut oikeilla ja luvallisilla asioilla.\n\n\"Ja nyt sallinette anteeksi, että olen viivyttänyt matkaanne\", sanoi\nenglantilainen kohteliaasti; \"mutta totta puhuen, epäilen minä vähän\nteidän ruotsalaisten tahtovan rikkoa satamasulkua Suomen ja Ruotsin\nrannoilla. Pari viikkoa sitten olin Mirandan kanssa Tukholmassa\nviemässä valtiollisia kirjeitä meidän ministerillemme Ruotsini hovissa.\nTeidän puolueettomuus määritystenne mukaan minä en laivallani saanut\nmennä edemmäksi kuin Vaksholmaan, josta muuan teidän sotalaivoista vei\nminut Tukholmaan. Siellä tapasin moniaita teidän kansalaisianne jotka\nsanoivat suoraan aikovansa ruveta sulunsärkijöiksi, sillä suomalaiset\nmuka ovat ruotsalaisten veljiä joita kaikin tavoin tulisi auttaa.\"\n\n\"Kaunis aikomus, myöntäkää se, sir\", vastasi katteini Milenius\nkilistäen upseerin kanssa.\n\n\"Niinpä kyllä, joll'eivät oma hyöty ja voiton pyynti olisi sen\npäävaikuttimet. Mutta nyt hyvästi ja onnellista matkaa. Minä toivon,\nettä me vielä monta kertaa tapaamme toisemme, jos ei muun, niin sen\nhuvin vuoksi, että saisin maistaa teidän oivallista vanhaa sherryänne.\"\n\n\"Jota minä annan viedä tusinan verran pulloja teidän veneesenne,\nell'ette sitä pahaksenne pane.\"\n\n\"Enpä suinkaan ja kun kuulen teidän laivanne olevan kotoisin Geflestä,\nminne minä huomispäivänä menen, niin jos haluatte jollekulle siellä\njotain tietoa antaa, otan ruvetakseni postinkulettajaksi.\"\n\n\"Siitä kiitän teitä sulimmasti ja lähetän siis pari riviä laivani\nreitaajalle tukkukauppias Wulffille Geflessä.\"\n\nKatteini otti paperin ja kirjoitti kiireesti seuraavat rivit:\n\n    \"Herra tukkukauppias!\n\n    Laivalla on kaikki hyvin. Ahvenanmeren suussa pysähytti\n    Miranda-niminen Englannin sotalaiva, katteini Hall meidän\n    Salaman. Me joimme toistemme onneksi sitä oivaa vanhaa sherryä,\n    jota annoitte minulle mukaan matkavirkistykseksi. Ensi yönä\n    toivon vanhan kuun antavan minulle hyvää apua ja jos Jumala suo,\n    toivon huomenna saada tehdä tuttavuutta herra Ivana Budukovan\n    kanssa. Tuhansia terveisiä Mimmille! Katteini Hall on oikea\n    kunnon mies ja ansaitsee teidän luonanne hyvän aterian.\n\n    Nöyrimmästi\n\n                                          Kaarle Milenius.\"\n\nHyvin suljettuna katosi tämä kirje, pikaisesti Mirandan päällikön\ntaskuun. Eromalja juotiin, astuttiin kannelle ja katteini Hall sanoi\njäähyväiset. Mirandan vene lykkäsi irti laivan sivulta. Salama lähti\ntäyttä vauhtia entiseen suuntaansa. Pian nähtiin Mirandankin purjeitten\npaisuvan ja laivat erkanivat toisistaan lumiryöpyssä.\n\n\"Mitä suuntaa käskette nyt, katteini?\" kysyi vanha luotsi.\n\n\"Matalakarin majakalle; tänä yönä mennään Ahvenanmaan saaristoon.\"\n\n\"Vallan hyvä, katteini.\" Ja luotsi kääntyi perämiehen puoleen, huutaen:\n\"suunta itä-kaakkoon!\"\n\nSalama muutti suuntaa; joku minuutti myöhemmin ilmoitti peräänpitäjä:\n\"suunta kompassin mukaan itä-kaakkonen.\"\n\nKatteini ja luotsi puristivat toistensa kättä. Salama kiiti aiottua\nvaarallista suuntaansa.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\nOllut linnoitus on olemattomissa. -- \"Filistealaiset ovat niskoillasi,\nSimson!\" -- Tyhjä laivan runko on ryöstämisen vaarassa yhtä paljon kuin\nsekin, jonka lastiruumassa on kiellettyä tavaraa.\n\n\nMitä luotsi ilman muutoksesta oli ennustanut, kävi toteen. Vähää\nennen auringonlaskua tuli tyven, minkä vasta kello 9 lopetti heikko\nlounaistuuli. Salama oli jo silloin onnellisesti päässyt Föglön\nsaaristoon ja oli nyt kolmea peninkulmaa leveässä n.s. Kihtissä,\nmissä sillä oli verrattain avarampi vesi. Aurinko nousi kello 3 ja 55\nminuuttia. Siksi pitäisi ennättää salmeen Korpon ja Nauvon pitäjäin\nvälillä. Vasta sitte kun tultiin Kihtiin, meni katteini hakemaan\nhyvin tarpeellista lepoa. Mutta vanha Nord seisoi järkähtämättä\nkomentosillalla, kääri yön tullessa paksun pörhökankaisen takkinsa\ntarkemmin ympärilleen, nojasi selkänsä lavankaltaista aitausta vastaan\nja katseli terävin silmin merta.\n\nSalama kiiti kuin hauki vedessä. Keulaveden kohina kuului yön\ntyvennessä kuin jyrkkää kiveä myöten putoava koski. Tähystelijöitä\noli asetettu kannelle ja mastoihin. \"Pitäkää tarkka vaari, pojat\",\noli katteini sanonut, ja niin tehtiinkin. Miehet tiesivät matkan\ntarkoituksen ja mitä oli pelättävänä. Winner, katteinin ensimäinen\napulainen, oli kannella vartijana. Joka puolitunti kävi hän\ntarkastamassa toisia vartijoita. Yökiikari silmän edessä tarkkasi hän\nehtimiseen taivaan rantaa. Laivan yövartija on melkein aina kiihkeän\nlevoton, mutta etenkin silloin kun ollaan sellaisilla asioilla kuin nyt\nSalama. Mutta se tuottaa tavallansa huviakin. Vartijain esimies tuntee\nolevansa suuresti vastuunalainen. Hänelle on uskottu luottamustoimi ja\nälykäs mies, jolla on velvollisuuden tunnetta, tuntee tämän hyvin ja\nmenettelee sen mukaisesti.\n\nSalaman suunta käy Airiston aukolle. Katteini ja luotsi seisoivat\nrinnatusten, kaikki miehet ovat kannella. Suurinta tarkkuutta vaaditaan\nperän pitämisessä, sillä saaria, luotoja ja karia ilmestyy kaikilta\npuolin. Ranta on eriskummallisimpia, mitä nähdä saattaa. Toisinaan\ntullaan kapeaan salmeen, harmaiden kasvittomain karien välissä, missä\nlaiva koukerteleiksen, totellen peräsimensä pienintäkin liikutusta;\ntoisinaan taas kiidetään sinistä vehreärantaista, umpinaisen näköistä\nvettä niin että luulisi järvellä purjehtivansa. Ilmestyy taas Pohjolan\nrantamaan luonne kaikessa kolkkoudessaan ja kuuluu meren loiske\nsalakaria vastaan. Luotsin silmät ovat terävät kuin jahtihaukan; ei\nse enään näytä ukolta, joka käyskelee komentosillalla, vaan pikemmin\nrivakalta nuorukaiselta? Hänen liikkeensä osottavat sitä mielen\njännitystä, minkä hän tuntee. Eikä olekaan lapsen asia luotsata laivaa\nnäissä vesissä. Aivan yhtä vaikea on perän pitäminen. Peränpitäjä ja\nluotsi ovat ihan kuin sama sielu ja sama ruumis. Kun luotsi huutaa:\noikealle, vasemmalle; hiukan oikealle, tiukasti vasemmalle j.n.e.,\nsilloin toistaa perämies silmänräpäyksessä hänen sanansa ja yhtä\nnopeasti täyttää hän käskyn. Silmin seuraa hän luotsin oikeaa kättä,\nmikä joko kohoo taikka laskee, viittaa oikealle tai vasemmalle sen\nmukaan kuin hän tahtoo laivalle suunnan. Jos kiertopyörää hiukankin\nväärin hoidetaan taikka luotsin antamaa merkkiä väärin ymmärretään,\najautuu laiva joko matalikolle tai kalliota vastaan, taikka törmää\nkovaa vauhtia salakarille ja kaikki on hukassa.\n\nSalama on ennättänyt sivutse Suomen eteläisen niemen, Hankoniemen.\nMuuan suuri höyrylaiva on nähty. Tosin se vielä on kaukana, mutta\nSalaman katteini aavistaa sen olevan jonkun niistä Englannin tai\nRanskan sotalaivoista, jotka vartioivat Helsingin satamaa: Hän käskee\nlisäämään tulta höyrykattilain alle. Höyryhevoset päristelevät,\npuistelevat harjaansa ja enentävät vauhtinsa hurjaksi lennoksi. Ei\naikojakaan, kun jo näkyvät Wiaporin harmaakiviset muurit ja hurraa,\nkulkuväylä Helsinkiin on auki. Salama lentää sitä kohti, mutta\nsatamata vartioiva laiva lähestyy yhä sekin. Ruotsin lippu liehuu\nSalaman etumastossa. Venäläinen vartijaväki Wiaporissa kurkistelee\nkanuunareijistä ja huutaa hurraa rohkealle uhkapurjehtijalle:\n\nSe höyrylaiva, mikä nähtiin vähää ulompana merellä, oli englantilainen\nhöyrykorvetti Dragon, katteini Seymour. Sekin huomasi uhkapurjehtijan\nja suuntasi sekin satamaa kohti, käyttäen korkeinta höyrypainetta ja\nraskauttaa venttiilinsä, toivoen saavuttavansa sen, joka ei näkynyt\npelkäävän Albionin lippua; estääksensä sen aikeestansa. Mutta se ei\nonnistunut, sillä Salama oli siksi paljon edellä. Seymour upseerineen\nja miehineen kirosivat harmista ja ensimäinen luutnantti herra\nTroudbrigde, urhoollinen, vankka ja jäykkämielinen mies, vannoi kalliin\nvalan, että \"kun hiiri kerran oli satimessa, ei hän siitä niinkään\nhelposti laske sitä irti\", tahi toisin sanoen, että tämä rohkea\nuhkapurjehtija kyllä saisi jäädä Helsingin satamaan, jonne Salama nyt\nonnellisesti ankkuroitsi, rannalle kokoontuneitten venäläisten ja\nsuomalaisten tuhatkertaisten riemuhuutojen kaikuessa.\n\nSilloin kurotti katteini kätensä luotsille.\n\n\"Te olette oivallisesti täyttänyt vaikean tehtävänne ja suorittaneet\nmitä lupasitte. Te olette aivan yhtä maltillinen ja luotettava kun\nrehellinenkin mies. Parhaat kiitokset toimestanne. Teidän on ansio ja\nkunnia siitä, että Salama nyt on tässä ankkuroittuna.\"\n\nNyt oli luotsin vuoro punastua mielihyvästä.\n\n\"Pannaan se ansio ja kunnia suoraan puoliksi\", vastasi Pekka Nord.\n\"Teidän kuntonne, uljuutenne ja rohkeutenne saivat minut uskaltamaan\nsen minkä tein. Nyt, katteini, tarvitsen minä hyvän aterian ja hyvää\nunta, sillä minä kaipaan molempia.\"\n\n\"Varastojen hoitaja!\"\n\n\"Herra katteini!\"\n\n\"Toimita tälle kunnon miehelle, luotsillemme hyvä ateria, paras, minkä\nlaivalla voi aikaansaada ja aseta hänen eteensä pullollinen parasta\nvanhaa sherryviiniäni\", käski katteini.\n\nSen jälkeen sanoi hän ensimäiselle varapäällikölle:\n\n\"Laske ulos vene ja käske siihen nyt heti miehiä, sillä minä lähden\nkiireesti maalle hakemaan toimimiestämme, herra Ivan Budukovia. Yrjö\nEvert tulkoon mukaan; hän saa kantaa laatikon, jossa laivan paperit\novat.\"\n\n\"Toimitan; herra katteini!\"\n\nHeti kun Salama oli ennättänyt laskea ankkurinsa, tuli suuri joukko\nveneitä kaupungista tervehtimään sitä. Helsingin kaunis satamaranta\noli katselijoita ihan täynnä. Kaupungin siihen aikaan 20 tuhannesta\nasukkaasta oli vähintäin kolmas osa, milt'ei puoli liikkeellä\nsatamassa, kadulla tai torilla saadaksensa kuulla tai keskustella sitä\nsuurta uutista, uhkapurjehtijan saapumista. Heti paikalla halventui\nkahvin, sokerin, teen ja muitten tavarain hinta kauppapuotiloissa,\nsillä arveltiinpa, ett'eivät sen höyrylaivan lastikomerot suinkaan\ntyhjiä olleet. Vielä enemmän iloisia oltiin siitä, että englantilainen,\ntuo niin katkerasti vihattu satamansulkija oli petetty. Ensi\ninnostuksessa aiottiin kaupungissa illalla panna toimeen ilotulitus\nja ylioppilaat saivat esteettömästi lauleskella vaikka mitä\nruotsinmielisiä lauluja ravintoloissa.\n\nKun Salaman katteini Yrjön seurassa tuli rantaan ja astui maalle,\ntervehti kokoontunut väkijoukko heitä raikkailla hurraahuudoilla\nja nähtävillä suosionosotuksilla. Katteini kysyi kauppias Ivan\nBudukoffin asuntoa. Kun hän oli saanut lausutuksi tämän nimen,\ntunkeusi joukosta pieni mies, jolla oli leveät samettihousut, sopulin\nnahkainen turkkilakki ja harmaa turkiksilla reunustettu verkatakki.\nKaikenlaisilla ilonosotuksilla ryntäsi tämä katteinin luokse, syleili\nhäntä ja painoi harjaksiset huulensa ensin hänen kasvoillensa ja sitte\nYrjön, selittäen, että hän, eikä kukaan muu, oli herra Budukoff,\nWulff-ystävän ja hänen laivansa toimimies.\n\nKatteini ei heti vastannut, syystä, että hän samoin kuin Yrjökin tunsi\nIvanin harjasten vielä kirvelevän kasvoissaan ja väkevän venäläisestä\nlähtevän kynsilaukan löyhkän melkein huumaavan heitä. Katteini\nihmetteli mistä syystä reitaajansa oli toimimieheksensä valinnut juuri\ntämän pienen nenättömän venäläisen, mutta Budukoff ei antanut hänelle\naikaa pitkiin arvelemisiin. Hän näet pisti kätensä katteinin kainaloon\nja veti hänet mukaansa kaupunkia kohden, koko ajan rähisten milloin\nruotsiksi milloin venäjäksi kaikenlaista sekasotkua. Kaiken sen pakinan\npäätarkoituksena oli, että katteini sai lukea ja pitää omanansa kaikki\nmikä muuten oli hänen, venäläisen oma. Yrjö kävi katteininsa perässä\nja päätti tarkoin välttää Budukoff-herran suudelmia, joista oli sama\nseuraus kuin orjantappurain pistelmästä.\n\n\"Nyt olemme perillä, olkaa siis armolliset ja astukaa matalan kattoni\nalle\", sanoi Ivan-herra vinkuvalla nenä-äänellä, pysähtyen isonlaisen\ntalon portille, kun satamasta oli käyty pari kolme katua. \"Minä pyydän,\nastukaa sisälle\", pitkitti Ivan-herra. \"Feodora, Olga, Katinka, vaimo\nja tytöt kuulkaa! Ei nyt enään ole aikaa meidän suojeluspyhimykselle\nPyh. Andreaalle, jonka päivä tänään on, sillä tullut on meidän armas\nuhkapurjehtija, jota olemme odottaneet.\"\n\nTämä tieto vaikutti lumouksen tavalla talon asukkaihin, sillä portti\navattiin ja toimimiehellä oli ilo saattaa, tahi oikeammin lykätä\nkatteini ja hänen nuori seuraajansa avaraan etehiseen, jossa katteinia\noli vastaanottamassa kolme naista, rouva Feodora Budukoff ja hänen\nmolemmat tyttärensä Olga ja Katinka.\n\n\"Vaimo, tiedätkö kenenkä näet ja mitä teet?\" tiuskasi toimimies äreästi\nja vihellytti nenäreiästänsä. \"Oletko sinä ja tytöt paastoten ja pyhää\nAndreasta rukoillen unohtanut kaikki ihmistavat? Feodora, käpyseni,\nnämä molemmat herrat ovat meidän rohkeat uhkapurjehtijat!\"\n\nFeodora-rouva työntäytyi esille ja sulki kapteenin, joka ei osannut\ntämmöistä odottaa, pullistuvaa rintaansa vastaan, kääri käsivartensa\nhänen kaulaansa ja suuteli häntä monta kertaa. Kapteeni oli tukehtua\nsillä tämä kunnon rouva, joka ei suinkaan itseänsä ankaralla\npaastoomisella kiusannut, oli niin kookas, että tästä yhdestä olisi\njakamalla saanut kolme tavallista hyvinkin arvokasta rouvaa. Vihdoin\nlaski toimimiehen rakas puoliso kiusattavansa, joka oli pahemmassa\npulassa kuin jos Mirandan kanuunat olisivat häntä ahdistaneet, ja kävi\nnyt Yrjön kimppuun. Mutta oi, Feodora-rouva säpsähti pari askelta\ntakaperin ääneensä huutaen pyhää Andreasta.\n\nMikä voima sai hänessä aikaan tällaisen taaksekohtaisen liikunnon?\n\nEi mikään muu kuin puolentoista kyynärän pituinen, torvenmuotoinen\nläkkilaatikko, jossa oli Salaman paperit ja asiakirjat. Nähdessään,\nmissä vaarassa kapteeninsa oli, ja aavistaen itse joutuvansa samaan\nvaaraan, Yrjö oli, välttääksensä rouvan ensimäistä ryntäystä,\naseen tapaisesti ojentanut tämän laatikon eteensä. Innossaan ei\nFeodora-rouva huomannut tätä estettä, vaan työntäytyi täyttä vauhtia\nsitä vastaan, josta seuraukseksi tuli se minkä sanoimme eikä hänellä\nsitten enää ollut halua uudistaa päällekarkaustaan. Hän vain iski\nYrjölle kiukkuisesti silmää ja vetäysi vähän pois antaakseen nuorten\nja kauniitten tyttäriensä ruusuhuulillaan parantaa niitä haavoja,\njoita Budukoff, herra ja rouva, olivat kapteenille saattaneet. Olisi\nvain Mimmi tämän nähnyt, ei hän suinkaan leppein silmin olisi sitä\nkatsellut, etenkin kun kapteeni oli aivan tyytyväinen ja iloisen\nnäköinen.\n\nTämän välikohtauksen jälkeen astui kapteeni Budukoffin seurassa\nkonttoriin, missä heti tarjottiin teetä ja piippua. Yrjöä pyydettiin\ntalon tyttärien seurassa virvokkeita nauttimaan. Kapteeni huomasi\nkeskustelunsa aikana toimimiehen kanssa, että tämä oli suuri konna,\nmutta kauppa-asioissa paljon kokenut ja niihin perehtynyt. Vaikka\nWulff tavallansa oli antanut tämän venäläisen toimeksi myydä lasti,\noli kapteenilla kuitenkin täysi valta itse myydä se, jos hän sen\ntarpeelliseksi näki. Sen hän suoraan sanoikin Budukoff-herralle, josta\ntämä tuli vielä enemmän nöyristeleväksi, antaen kalliita vakuutuksia\nomasta hurskaudestansa, rehellisyydestänsä ja kunnostansa.\n\nIvana-herra koetti saada kasvoihinsa jonkun tapaista pyhimyksen ja\nhurskastelijan muotoa ja huudahti sitten: \"antakaa, herra, minulle\nkymmenen prosenttia lastin myyntihinnasta, niin minä, sen vannon pyhän\nYrjänän, p. Annan ja p. Vladimirin, sekä jalon suojeluspyhimyksemme\np. Andrean kautta, en ota kopeekkaakaan enemmän enkä pienimmälläkään\ntavalla kisko teitä, sen lupaan ja vannon pyhästi.\"\n\n\"Ja saman lupaan minä\", sanoi Feodora-rouva, joka oven takana oli\nkuunnellut keskustelua ja nyt toi viinapullon, minkä hän jykevästi\nlaski pöydälle. \"Ivana, sinä tunnet puolisosi, kopeekkakin yli kymmenen\nprosentin, kyllä tiedät.\"\n\nHerra Budukoff päästi nenäreiästänsä vihellyksen ja nyökäytti vain\npäätänsä. \"Olen tehnyt päätökseni\", sanoi kapteeni. \"Korkeampaa\npalkkiota kuin kuusi prosenttia lastin hinnasta en anna teille;\notatteko sen vai ettekö? Geflessä neuvottiin minua asioitsija\nLasareffin luokse täällä Helsingissä; hän sanotaan olevan rehellinen\nmies...\"\n\n\"Varas, hylky, petturi, äsken päässyt Siperiasta\", kiljui ja rähisi\nBudukoffin herra ja rouva vuorottain. \"Te tahdotte perikatoani, aiotte\ntehdä minut ja vaimo poloiseni kerjäläisiksi. Oi Lasareffia, sitä\nhylkyä, eipä konsanaan; tiedän tekeväni vääryyttä perheelleni, mutta...\"\n\n\"Muista tytär raukkoja, Budukoff\", sanoi rouva, \"muista Olgaa ja\nKatinkaa eläkä ota enempää kuin kahdeksan prosenttia.\"\n\nIvana herra kurotti nähtävästi liikutettuna kättänsä kapteenia kohti\nmutta se sai kajoomatta heilua ilmassa. Kapteeni nousi istumasta.\n\n\"Minä menen Lasareff'ille, sillä aika kuluu ja minä tahdon pian päästä\nlastistani\", sanoi hän. \"Jääkää hyvästi!\"\n\nHerra ja rouva Budukoff kiiruhtivat esille ja vaativat kapteenia\nmelkein väkisin uudestaan istumaan sohvalle.\n\n\"Minä teen mieluummin työtä ilmaiseksi kuin laskisin tämän toimen\nLasareff'ille\", huusi Budukoff vinkuen. \"Olkoon menneeksi kuudella\nprosentilla, kosk'en sitä voi auttaa, mutta armoton ja kova te olette,\ntässä käteni!\"\n\nNyt kapteeni tarttui tarjottuun käteen ja puristi sitä niin kovasti,\nettä Budukoffin pienet silmät vettyivät.\n\n\"Nyt ovat asiat selvillä, se on taattu, mutta sen sanon teille,\nkauppias Budukoff\", lausui kapteeni, \"että minä toivon tämän sodan\naikana useamman kerran tulevani tänne. Jos nyt petätte minut, ette enää\nmilloinkaan pääse kanssani tekemisiin, mutta jos olette rehellinen,\nsaatte erityisen palkkion. Tämän sanon ja siihen saatte luottaa, että\nse on miehen sana.\"\n\nNiitten kahdeksan päivän aikana, joina Salaman lastia purettiin ja\nmyytiin, osotettiin sen kapteenille ja miehille suurta huomiota ja\nsuosiota kaupunkilaisten puolelta, jopa itse kenraalikuvernöörikin,\nankara kreivi Berg, kutsui kapteenin luoksensa aterialle ja osotti\nhänelle erityistä huomiota. Bomarsundin linnoitus Ahvenanmaalla oli\nsill'aikaa valloitettu ja vihollista odotettiin nyt tulevaksi Viaporin\nedustalle.\n\nSalaman rauhallisesti purkaessa lastiansa Helsingin satamassa, sen\nvihollinen Dragon, kapteeni Seymour, ei ollut kaukana Helsingistä,\nodottaen \"että hiiri lähtisi piilostansa ja suoraan joutuisi kissan\nkynsiin.\" Dragonin miehet toivoivat uhkapurjehtijan sinne, missä ei\nollut aurinkoa eikä kuuta, sillä heidän täytyi ehtimiseen kiikkua\nmastoissa pitämässä vaaria eikö savu ilmaisisi Salaman tuloa.\nEnsimäinen luutnantti, mainion Froubrigden pojan-poika, tavattoman\nvirkaintoinen ja vankkamielinen mies, toimitti vartiopalvelusta yhtä\nahkerasti kuin halvinkin sotamies ja se ei tietänyt Salamalle hyvää.\nMutta onneksi sille loppui Helsingin ja muittenkin Suomen satamain\nvartioiminen ja saartaminen siitä syystä, että kaikki liittolaisten\nsotalaivat kutsuttiin Bomarsundin linnoituksen valloittamiseen. Siksipä\nSalamakin, kun oli asiansa suorittanut, lähti helsinkiläisten onnea\ntoivottaessa tiehensä ja pääsi Ahvenanmerelle, missä olisimme toukokuun\nlopulla taaskin saaneet tavata vanhan tuttavamme pyrkimässä Ruotsia\nkohden.\n\nTämä ilta oli kauniimpia, mitä kaukaisessa pohjolassa olla voi.\nVieno, maan puolelta tuleva tuuli toi metsän ja nurmien hyvää tuoksua\nmerelle. Joukko kalastaja-veneitä valkoisine purjeineen uiskenteli kuin\njoutsenet vähän aaltoilevalla veden pinnalla ja kullanpunainen aurinko\nkasti alista syrjäänsä veteen, muutaman tunnin kuluttua noustaksensa\nelähyttämään yökasteesta virkistynyttä maata. Lintuja tuli maalta\nlaivan mastoihin ja köysiin, missä levähtäessään visertelivät. Päivän\njalo tähti lähettää viinestänsä tuhansia kultanuolia, tulitus jota\nei kukaan kuolevainen kykene jälittelemään. Pian jo tulee iltatähti\nnäkyviin.\n\nMuutamalta Ahvenan jaalan päälliköltä sai Salaman kapteeni kuulla, että\nBomarsundin valloituksen jälkeen oli satamain sulku uudestaan alkanut.\nOnneksensa ei hän kuitenkaan tavannut vainoojiansa, sillä luultavasti\noli Dragonin päällikkö muille liikkeellä oleville sotalaivoille\nilmoittanut, että muuan ruotsalainen höyrylaiva oli päässyt Helsinkiin,\nja tietysti oli laivan muoto ja tunnusmerkit samalla annettu tarkoin\ntiedoksi. Salamalla kyllä nyt ei muuta ollut kuin painolasti, mutta\ntyhjänäkin oli sillä tämän tähden pelkäämisen syytä. Hyvin iloinen\noli siis kapteeni varhain auringon noustessa nähdessään Geflen rannan\nja puolta tuntia myöhemmin onnellisesti tekemänsä matkan jälkeen\nlaskiessaan ankkurin sen satamaan.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\nMirandan ensimäisen luutnantin, herra Cutlerin vangitsee paljoa\nvaarallisempi vihollinen kuin venäläiset. -- Joonas Wulff päättää\nulottaa hyvät tekonsa Loviisan kaupunkiin asti. -- Katteini Milenius\nkäyttää kavaluutta ja saa Cutler herran petetyksi. -- Nuorempi\nFroubrigde kiukun tuskissa.\n\n\nMirandan päällikkö, katteini Hall, oli kuten lukija muistanee, ollut\nsiksi kohtelias, että hän silloin kun tarkasti Salamaa, tarjoutui\nkirjeenkuljettajaksi sen katteinille. Sen toimen oli englantilainen\nlaivan päällikkö tunnollisesti täyttänyt. Gefleen tultuansa hän itse\nhaki patruunan ja antoi hänelle kirjeen, minkä oli saanut.\n\nKirjeen luettuansa patruuna loisti mielihyvästä, pilallinen hymy\nhuulillaan. Milenius oli toimittanut asiansa oivallisesti ja etenkin\nhuvitti kauppiasta se, että Mirandan päällikkö oli niin perinpohjin\npetetty, että hän itse toi siitä tiedon patruunalle. Salaman katteinin\narvo kohosi hänen silmissään monta prosenttia. Osottihan sellainen\nkäytös yhtä paljon viisautta kuin kekseliäisyyttäkin. Patruuna puhui\nenglanninkieltä, jos ei sujuvasti niin ainakin hyvästi, ja parhaimmalla\ntavalla lausui hän kiitollisuuttansa siitä kohteliaisuudesta, mikä\nhänelle oli osotettu. Hän kutsui katteini Hallin kemuihin, joissa sekä\nMimmi että Elviira olivat läsnä, ja selvästi näkyi, että hän erittäin\nsuosi noita nuoria neitosia, varsinkin kun he kumpainenkin haastelivat\nsujuvasti englanninkieltä.\n\n\"Oikein oivallisesti; vallan sukkelasti\", jupisi patruuna katteinin\npois mentyä. \"Milenius on kunnon mies; huonomman vävypojan voisin\ntodellakin saada. Hän sanoo kirjeensä lopussa, että Mirandan päällikkö\nansaitsee hyvän päivällisen. Hän ja hänen upseerinsa saavatkin sen mitä\nherkullisimman, se on varma.\"\n\nJa niin kävikin. Jo seuraavana päivänä kutsui patruuna katteini Hallin\nja hänen upseerinsa kotiinsa päivälliselle. Miljoonain omistaja Wulff\nei mitään kulunkia säästänyt saadaksensa pitonsa mahdollisimman\nloistaviksi. Mimmi ja Elviira tekivät emännän virkaa. Toinen heistä\nistui katteinin vieressä, toisen sivukumppalina pöydässä oli herra\nCutler. Herkullisista ruuista ja oivallisista viineistä syntyi iloinen\nmieli. Herra Cutler kahmasi tuuheata poskipartaansa; iski silmää\nkauniille pöytäkumpanillensa, otti lautaselleen kalkkunan paistia ynnä\nherkkusieniä ja jupisi: \"Soma muoto, komea vartalo.\" Näillä sanoillaan\ntarkoitti hän Elviiraa; herra Cutler oli nähtävästi ihastunut\nsuloiseen naapuriinsa. Merimiehen sydän on arempi tuleen syttymään\nkuin minkään muun miespuolisen olennon maaemomme lapsista. Tämä on\ntosi-asia, ja Cutler, joka laivalla oli niin maltillinen ja kylmä,\nleimahti ilmituleen, kun sai jalkansa maalle ja joutui kauniin naisen\nseuraan. Herra Augustus Cutler oli iältään neljänkymmenen viiden vuoden\nmies; isänsä oli satamavartija Portsmouthissa. Järkähtämättömällä\nvelvollisuutensa täyttämisellä ja oivalla merimieskunnolla oli hän\nansainnut nykyisen arvonsa: 21 vuoden ikäisenä hän oli sen aikaisen\nkatteini Napierin seurassa osallinen Portugalin merisodassa, ansaitsi\nsiellä mainetta, tuli takaisin Englantiin ja korotettiin luutnantiksi,\nmutta ei sitä askeltakaan korkeammaksi. Päällikköherrain, täysiveristen\nvapaasukuisten mielestä oli satamavartijan poika tarpeeksi palkittu,\nkun oli päässyt upseeriksi eikä hänen ollut ajattelemistakaan\npäästä päälliköksi eli katteiniksi. Cutlerin kävi siinä kohdin\nsamoin kuin monen muun ansiollisen aatelittoman meriupseerin. Hänen\nluutnanttipalkkansa ei sallinut hänen naimista ajatellakaan, mutta se\nei estänyt häntä pitämästä naista kovin ihastuttavana olentona, ei\nestänyt häntä sitä lempimästä ja suosimasta, vaikka ei saanutkaan sitä\nainaiseksi matkakumppaniksi elämänsä laivalle.\n\nSotalaivan ensimäisellä luutnantilla on niin paljo erilaisia\nvirkatoimia, että hänellä harvoin on aikaa mennä maalle jaloittelemaan.\nCutler ja moni hänen vertaisensa sai sentähden oleskella kuukausmääriä\nlaivalla näkemättä kukkivia nurmia, vehreitä maita ja metsiä likemältä\nkuin kiikarinsa lävitse; he söivät leipänsä tietämättä millainen\nviljatähkä todellisesti oli, he uneksivat naisia ja lempivät niitä,\ntuntematta millaisia ne sydämen, mielen ja luonteen puolesta oikeastaan\nja yleisesti olivat. Ei siis kumma että luutnanttipoloset, kun maihin\npääsivät ja joutuivat ihanain, miellyttäväin ja hyvästi kasvatettujen\nneitosten seuraan, heti rakastuivat oikein silmittömästi ja huomasivat\nettä hyvä Jumala oli heillekin antanut lempivän sydämen.\n\nElviira oli sitä paitse niin kaunis, hänen käytöstapansa niin iloinen\nja reipas, että hän saavutti jokaisen suosion, joka vaan hänen\ntuttavuuteensa joutui. Ja jos siihen vielä lisätään, että hän oli\nrikas, josta Cutler ei ollut tietämätön, niin jopa myöntänet, hyvä\nlukija, että luutnantti Cutlerilla oli useampi kuin yksi syy jo ensi\ntuttavuudessa rakastua tuohon nuoreen neitoseen.\n\nCutler koetti olla hauska. Hän tiesi aivan vähän elämästä maalla, sen\nhuvista ja hauskuuksista, mutta sitä paremmin hän tunsi olot laivalla.\nHän puheli Elviiralle merestä, kuvaili hänelle merimiehen työt ja\ntoimet laivalla. Kohteliaana emäntänä Elviira oli harras kuulija,\nvaikka hyvin vähän ymmärsi kaikkia siihen kuuluvia selityksiä.\n\nKatteini Hall tunsi ensimäisen luutnanttinsa ja hymyili. Hän nosti\nlasinsa, kilisti isännän kanssa, joka istui hänen oikealla puolellaan\nja sanoi kuiskaten:\n\n\"Teidän armas tyttärenne, herra Wulff, on tehnyt sen mitä venäläiset\neivät ole voineet tehdä, hän on valloittanut ensimäisen luutnanttini,\nha, ha, ha.\"\n\nPatruuna hymyili ja katsoi Elviiraan. Tämä huomasi sen ja punastui,\nsillä hän arvasi isänsä ajatukset. Cutler rakastui yhä kiivaammin.\nTulinen viini vaikutti hänessä, hän tuli yhä puheliaammaksi ja kun\nyleinen keskustelu kerran vähän hiljeni, lausui Cutler kaikkien\nkuultavasti Elviiralle:\n\n\"Minä vakuutan, ettei naisten suinkaan käy laivalla niin ikäväksi kun\nhe yleisesti luulevat. Kun vain esimiehet korottavat minut laivan\npäälliköksi, nain minäkin ja otan vaimoni laivaan.\"\n\n\"Tehdäksenne hänestä varapäällikön tai laivan järjestäjän, vai miten,\nherra Cutler\", keskeytti katteini Hall.\n\nVieraat, jotka kuulivat sekä Cutlerin että katteinin sanat, nauroivat\nmakeasti. Lemmen haaveilussa oleva luutnantti joutui nyt jonkinmoisen\npilan alaiseksi. Naiset katsoivat parhaaksi nousta pöydästä ja jättää\nherrat hoitamaan itseänsä ja jälkiherkkuja.\n\nSeuraavana päiväni kävi Cutler vieläkin patruunan luona ja silloin oli\nElviira hänen mielestänsä entistään viehättävämpi. Se on varma, että\njollei katteini Hall olisi antanut nostaa lippua, olisi herra August\nCutler todellakin jäänyt maihin. Nyt oli hänen alistuminen kovaan\nkohtaloonsa ja lähteminen Geflestä Mirandan mukana sen vartiopaikalle.\nMutta hän päätti siitä huolimatta olla unohtamatta suloista Elviiraa.\nHänestä eikä kenestäkään muusta, oli tuleva Cutlerin rouva ja\nsuloistava hänen päivänsä laivan päällikkönä.\n\nNoin neljätoista päivää oli kulunut näistä päivällistä. Patruuna ja\nMimmi laskivat usein Elviiran kanssa leikkiä siitä vaikutuksesta,\nminkä hän oli tehnyt Cutler-herran helposti syttyvään sydämeen.\nPatruuna alkoi tulla levottomaksi, kun Salamaa ei kuulunut, vaikka sen\njo olisi ollut aika tulla takaisin. Mimmi kyseli joka päivä tietoja\nlaivasta. Vaikka Milenius oli luvannut hänelle kirjoittaa, ei kirjettä\nkuulunutkaan. Miten oli käynyt hänelle ja hänen kuljettamalleen upealle\nlaivalle?, Näitä miettien, istui patruuna konttorissansa samana aamuna,\njona Salama onnellisesti palasi Gefleen takaisin. Oli tullut tietoja,\nettä satamansulkijat olivat anastaneet monta laivaa. Olisiko Salama\nniitten joukossa? Patruunan muoto synkistyi ja otsa kävi ryppyihin.\nHöyrylaiva lastineen oli 300 tuhannen riksin arvoinen, eikä semmoista\nsummaa ajatella menettäneeksi saamatta ryppyä otsaan ja alakuloisuuden\nvivahdusta silmiin. Patruunan ajatukset muuttuivat sanoiksi ja hän\njupisi: jos se on hukassa, tuli siitä paha lovi rahakirstuuni.\nMielelläni antaisin tyttäreni Mileniukselle, kun hän vain olisi täällä.\n\nHänen näin lausuttua kuului askelia etehisessä, ne lähenivät ovea, ovi\naukeni ja sisään astui tuo ikävöitty katteini, virkeänä ja iloisena\nkuten ainakin.\n\nPatruuna tuijotti ällistyneenä eteensä, hyppäsi sitte kepeästi kuin\nhöyhen alas pulpetti-istuimeltaan katsoi terävästi Mileniusta silmiin\nja kysyi: \"Salama?\"\n\n\"Ankkuroittu puoli tuntia sitten tänne satamaan, on onnellista ollut\nHelsingissä, myynyt lastin 200 prosentin puhtaalla voitolla, on nyt\nkuten sanoin täällä ottamassa toista ja minä puolestani toivon olleeni\nteille mieliksi.\"\n\nPatruunan sydän sykki riemusta. Iloissaan oli hän jo sanoa: \"ottakaa\ntyttäreni ja puolet rikkauksistani\", mutta Joonas Wulff osasi hillitä\ntunteensa. Ei katteini vielä ollut aikaansa palvellut ansaitakseen\nRaakelinsa; hän siis vastasi:\n\n\"Minä olen teihin tyytyväinen, katteini, ja minun suosiostani saatatte\nodottaa parasta. Näinä viimeisinä päivinä olen odottanut teitä joka\nhetki. Ovatko laivamiehenne kelvollisia?\"\n\n\"Jok'ainoa mies on tehnyt velvollisuutensa: varsinkin on luotsi mainio.\nKaikki ansaitsevat teidän suosionne.\"\n\n\"Entäs Ivan Budukoff, toimimies?\"\n\n\"Oli suuri lurjus, mutta hänen ei onnistunut tehdä mitään petosta;\nlastin hinta on minulla mukanani kelvollisissa vekseleissä.\"\n\n\"Vallan hyvä; 8 tai 10 päivän kuluessa on Salama uudestaan lastattu;\ntällä kertaa yritetään Lovisaan, meidän tulee jakaa hyviä lahjojamme;\nkäykää nyt tervehtimään tyttäriäni; keskustellaan sittemmin\nasioistamme.\"\n\nTuota ei tarvittu katteinille kahdesti sanoa. Hän poukahti ulos ovesta,\nlensi ylös rappuja, jotka johtivat perheen asuntoon ja siitä saliin.\nMikä ilo; siellä istuivat sisarukset keskustelemassa juuri hänestä. Hän\nkuuli Mimmin sanovan:\n\n\"Oi, jos Kaarleni olisi täällä, luulen totisesti, että vaikka isä\nsanoo, ettemme ole kihlatut vaan ainoasti saamme toivoa, että kerran\nniin käy, antaisin minä iloissani hänelle suudelman.\"\n\n\"Jopa olenkin täällä, pidä nyt puheesi. Armas Mimmi, olenhan minäkin\nsinua ikävöinnyt, siitä saat olla varma.\"\n\nNäitten kolmen nuoren ihmisen ilon voi jokainen arvata, joka itse\nnuoruuden keväänä on rakastanut ja ollut rakastettu. Tässä kerrottiin\nuutisia ja juteltiin jos jotakin. Sisaruksilta sai katteini tietää\nenglantilaisten upseerien käynnin ja sen huomion, jota herra Cutler oli\nosottanut Elviiralle.\n\nKatteini näytti hetkiseksi vähän miettivältä.\n\n\"Mitä ajattelet, Kaarleni?\" kysyi Mimmi. \"Sopimatonta on olla totinen,\nkun olet istumassa kahden nuoren naisen välissä.\"\n\n\"Minä vain ajattelen sen luutnantin osottamaa lempeä Elviiralle\",\nvastasi hän. \"Se on hyvä pitää muistissa.\"\n\nMolemmat katsoivat kummastellen katteinia.\n\n\"Mitä on sinun tekemistä Cutlerin kanssa?\" kysyi Elviira. \"Tuskin\ntulette te toisiansa tapaamaan.\"\n\n\"Eipä sitä tiedä, merimiehen elämä on vaiheista rikas ja hän kohtaa\nihan odottamatta niitä, joista ei voinut uneksiakaan. Miranda luovailee\nMerenkurkussa ja mahdollista on että minun laivani ja se englantilainen\nsotalaiva yhtyvät.\"\n\n\"Ja sitten?\" kysyi Elviira.\n\n\"Sanon minä Cutler-herralle terveisiä kälyltäni sorealta\nElviira-neideltä -- siinä kaikki\", vastasi Milenius naurahtaen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVanhempainsa kodissa istui Yrjö Evert kertoellen ensimäisestä\nmerimatkastansa ja mitä tunteita se oli hänen povessaan herättänyt. Hän\noli jo mielestänsä koko mies ja luuli tämän sisämeri-matkan tehneen\nhänet kokeneeksi merimieheksi. Raatimies nauroi näille lapsellisille\najatuksille, sillä hän hyvin tiesi tarvittavan vuosikausia työtä,\nmalttia, kovia kohtaloita ja kaikenlaisia vaaroja ennenkuin voitetaan\ntämä nimi täysi-arvoisesti. Äiti likisti lempilastansa syliinsä ja\nhänen silmistänsä putosi kyynel Yrjön vaaleaan tukkaan. Paremmin kuin\nsanat selitti tämä mitä äiti tunsi ajatellessaan, että hänen poikansa\noli valinnut meren elättäjäksensä.\n\nMutta tämä, nuorukainen oli täynnä toivoa ja iloa. Vilkkaan\nmielikuvituksensa avulla purjehti hän täyttä vauhtia kultaisten\nunelmain ruusunkarvaisella merellä. Pian luuli hän pääsevänsä\nkatteiniksi, ja oman laivansa päälliköksi, jolla toisi tavaroita ja\naarteita maan rikkaimmista paikoista. Vähimmän osan pitäisi hän itse,\nmutta runsaimman antaisi armahillensa kotona.\n\n        \"Päällä sinilaineen\n        Kuljen merta,\n        Käyn nyt maita maineen\n        Hakemaan.\n        Vaikka aaltoon kuolla\n        Saisin kerta,\n        Haluni on tuolla\n        Sentään vaan.\n        Niin ikävä, vaikea mulle ol' olla\n        Tuon maan tyvenessä,\n    Kun kulkea poukaman tuon kivikolla\n        Sain vaan venehessä.\n    Vaan vuohien kanssa sain leikkiä lyödä.\n        Tai laiskana maata\n    Ei, hitto vie! moista en tehdä mä työtä\n        Täst' alkaen saata.\n        Jää nyt vuona pieni!\n        Jää nyt uuhi!\n        Ulapalle tieni\n        Mua vie.\n        Laivaan kiiruhulla\n        Lennä ruuhi!\n        Hauska matka mulla\n        Kohta lie.\n    Hyvästi maa ja sun loistehes, varjos!\n        Mun mennä jo suo, maa!\n    Ol' aika, kun lemmetär mullekin tarjos\n        Makeimpata juomaa.\n        Useestipa riehua paimenetarten\n        Kans' sain ihanitten\n        Useestikin sain kavaloitakin varten\n        Mä itkeä sitten\n        Pois nyt huoli vaiva!\n        Kyllä rauhaa\n        Saan, kun mua laiva\n        Tuudittaa.\n        Riemun on, kun myrsky\n        Oikein pauhaa,\n        Jotta aaltoin hyrsky\n        Vaahtoaa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSalama on uudestaan lastattu. Kaikki sen miehet ovat jo laivassa ja\nse höyryämässä. Asiat maalla ovat päätetyt ja jäähyväiset ystäville\nsanotut. Tällä erää pyrkii uhkapurjehtija Lovisaan, siihen kauniiseen\nSuomen merikaupunkiin, mikä ennen oli Ruotsin rajavartijoita Venäjätä\nvastaan, mutta nyt sen varustuksista ei ole muuta jälellä kuin muutama\njykevä muuri ampumareikineen.\n\nGeflen satamarannalla liikkuu sadottaan katselijoita, jotka kaikki\nhaluavat nähdä rohkean uhkapurjehtijan lähtöä, sillä nyt jo hyvin\ntiedetään miksi eli mihin sitä laivaa käytetään. Ainoastaan Mimmi ja\nElviira eivät sitä vielä tiedä. Ankkuri on nostettu, \"hiljaa eteenpäin\"\nkomentaa katteini konehuoneesen. Juhlallisesti liikkuu komea laiva\neteenpäin, hurraa-huutoja kuuluu katselijain joukosta rannalla;\nhatuilla lakeilla ja valkoisilla taskuliinoilla heiluttavat ystävät ja\nomaiset jäähyväisensä poislähteville.\n\nJo käskettiin \"täys vauhti\"; Salama kiitää eteenpäin ja sen kiiltävät\nmetallikanuunat laskevat jyryävän laukauksen. Laiva joutui yhä enemmin\nnäkyvistä ja pian ei mikään muu kuin musta kivihiilisavu osoita sitä\nkohtaa merellä, missä laiva jo on.\n\nOn jo kesäkuu; vielä vähän aikaa, niin aurinko, pohjois-napapiirin\nkohdilla ei enää laskekaan. Yöt ovat melkein yhtä valoisat kuin\npäivätkin. Aurinko, taivaan suuri soihtu, sammuttaa tähän aikaa valonsa\nainoastaan parin tunnin ajaksi, sitte taas syttyäksensä. Purjehtijan\nei tarvitse pelätä yön pimeyttä ja sen salaista väijymistä, vaan saa\npelkäämättä kulkea uraansa.\n\nKultakruunun aukolla Suomen saaristossa oli Miranda ankkuroittuna\nja sen soma runko kuvastihe veteen. Sen sivulla oli englantilainen\nkuormalaiva, josta Mirandaan purettiin hiiliä. Katteini Hall oli\npienemmällä haahdellansa edellisenä päivänä lähtenyt Bomarsundiin\ntiedustelemaan, miten oli niitten englantilaisten merimiesten\nlaita, jotka olivat sinne jääneet linnoituksen valloittamisen\njälkeen. Cutler-herra oli siis tätä nykyä Mirandan päällikkö ja istui\nrauhallisena kajuutassansa syöden paistia ja juoden kahviansa.\nPöytävieraana oli hänellä laivan toinen luutnantti, lääkäri,\nmerisotamiesten päällikkö ja pursuri eli laivan ruokavarain esimies.\nKolmas upseeri oli vartijana kannella ja neljäs oli katteinin seurassa.\nKäyntinsä jälkeen Geflestä oli Cutler yhä tulisemmin rakastanut\nElviiraan; hänen sorea muotonsa seurasi häntä alati ja nytkin\naamiaistansa syödessä olivat hänen ajatuksensa Elviiran luona.\n\n\"Jos vain todella olisin laivan päällikkö\", ajatteli hän, \"niin\nviivyttelemättä naisin sen kauniin ruotsalaistytön. Hm, minä ajattelen\nhäntä niin paljon, että virkatoimille tulee siitä haittaa. Mitä\nsanoitte, pursuri? Rohkenetteko moittia vanhaa laivapäällikköäni,\namiraali Napieria? hääh!\"\n\nNämä viimeiset sanat kiljasi Cutler kiukkuisella äänellä. Vanha Napier\noli hänen epäjumalansa ja Jones pursuri ärsytti useasti Cutleria\npäästäen joitakuita pistesanoja amiraalista.\n\n\"Minä sanoin, etten luule tänä vuonna enää tulevan mitään tähdellisiä\nsotatapauksia täällä Itämerellä\", vastasi Jones naurahtaen. \"Meidän\nsuuri voimain ponnistuksemme oli Bomarsundin valloittaminen. Meillä ei\nole matalakulkuisia laivoja, sentähden on mahdoton näillä matalilla\nvesillä saada kanuunia venäläisten linnoituksia niin lähellä, että\nampumisesta lähtee hyötyä. Talveen asti saamme huviksemme vain pitää\nSuomen ja Venäjän satamat suljettuina.\"\n\nCutler tuli harmista tulipunaiseksi. Joneksen lause loukkasi liian\npaljon sen mainetta, jota hän, Cutler piti merisankarin ja soturin\nesikuvana. Vai amiraali Napier olla toimettomana. Tätä ei hän nyt enää\nvaitiollen voinut kuunnella.\n\n\"Te suvaitsette tehdä päätöksiä toimista ja asioista, joita ette\nymmärrä\", sanoi Cutler pursurille. \"Te soditte merimiesten mahain\nkanssa eikä teidän silmänne muuta tajua kuin punnuksia, mittoja\nja suuhun pantavaa. Oletteko te ehkä nähneet vanhan Charleyn\nansioluetteloa, olitteko mukana silloin kuin hän käden käänteessä otti\nkoko miguelilaisen laivaston S:t Vincent-nokan luona?\"\n\nJo nyt oli pursurin vuoro kiukustua. Jones tarttui oikealla kädellä\nkiiltävään nenäänsä ihankuin sieltä odottaen neuvoa ja valaistusta.\n\n\"Jos vaikka en ollutkaan mukana, tiedän toki, että Vincentin niemen\nluona saitte kelpo selkäsaunan.\" sanoi hän uhallisesti kiusaa tehden.\n\"Oikeinhan te juoksitte raippakujaa Miguelin laivojen keskitse. Kas\nniin; kiitos merimiesten mahoista ja suuhun pantavista.\"\n\nCutler raivostui. Toisten nauru sapetti häntä sitäkin häijymmin;\nhän löi kätensä pöytään ja ärjäsi pursurille: \"jumal-avita, te\nvalehtelette.\"\n\n\"Mitenkä se asia oikeastaan oli herra Cutler?\" kysyi sotamiesten\npäällikkö. \"Minä tunnen huonosti sen historiaa enkä siis osaa sanoa\nonko Jones oikeassa vai väärässä.\"\n\nJopa nyt seurasi \"the figting Charleyn\" kunniaksi pitkä ylistyspuhe,\njossa herra Cutler mielihyväksensä sai tilaisuuden kehuskella\nitseänsäkin, koska hänkin oli osallisena samassa meritappelussa.\nYlvästelevästi lopetti hän puheensa sanoen: \"tällainen hyvä pursuri, oli\nse, minkä te suvaitsette sanoa raippakujan juoksuksi ja sellainen se\nmies, jonka te luulette toimettomasti aikaansa tuhlaavan.\"\n\nJones-herra oli jo laskemaisillaan pilkallisen vastauksen, mutta\nsilloin tuli muuan miehistä ilmoittamaan, että näkyvissä oli outo\nhöyrylaiva.\n\n\"Onko se näyttänyt lippunsa?\" kysyi herra Cutler.\n\nEi, sir, mutta vartija-upseeri luulee tuntevansa sen Salamaksi, samaksi\nruotsalaiseksi höyrylaivaksi jonka joku aika sitten tapasimme Ahvenan\nmeren suussa. Sen savutorvet ovat nyt maalatut mustiksi sen sijaan, kun\nennen olivat epäluulon alaisia. Kun se ensin huomasi meidät, pysähtyi\nse ja oli alallansa, sitten se lähti liikkeelle ja suuntaa nyt suoraan\nmeidän ankkuripaikkaa kohti.\n\nCutler-herra kimmahti paikaltaan. Oli höyrylaiva luvallisilla tai\nluvattomilla asioilla, ainakin saisi hän sen katteinilta tietoja\nElviirasta, sydämmensä lemmitystä. Hän käski miesten valmistaa vene,\nsillä hän aikoi itse käydä tarkastamassa laivaa ja sen papereja.\n\nCutler-herra meni hyttiinsä asettamaan pukuansa kuntoon. Salaman\nliikkuminen näillä vesillä oli hänen mielestänsä kovasti epäluulon\nalaista ja hän päätti sentähden tarkoin tiedustella kaikki asiat ja\nankarasti tarkastaa laiva. Tie Haaparantaan ei mennyt Ahvenan saariston\nja Kultakruunun aukon kautta. Epäilemättä siinä piili vilppiä ja\nCutler päätti siitä ottaa selvän. Kun hän tuli kannelle, oli Salama jo\nmelkein kolmen luomaköyden [yhden luomaköyden eli kaapelin mitta on\n120 syltä eli 213 metriä 60 centimetriä] päässä Mirandasta, sillä tuo\nlaiva oli todellakin uhkapurjehtija. Höyryä purskui sen höyryputkista\nja Ruotsin lippu liehui ylpeästi sen mastonhuipussa. Mitähän tuumaili\nsen päällikkö, kun noin rohkeasti juoksi suoraan vihollisensa kitaan?\nOlihan sen katteini joko houru taikka oli hänellä päteviä syitä niin\ntehdä.\n\nIrti laivansa sivulta oli laskenut englantilaisen vene, jossa oli herra\nCutler, ja se suuntaisi suoraan Salamaa kohti, jonka katteini kiikarin\nlävitse tarkasti tähysteli venettä, ja erittäinkin siinä olevaa\nupseeria.\n\n\"Se on hän eikä kukaan muu; minä tunnen hänet sen mukaan, mitä tytöt\nhänestä kertoivat\", jupisi katteini, lykäten kiikarinsa kokoon. Sitte\nkäski hän Yrjö Evertin luoksensa.\n\nHeti paikalla tulikin tuo nuori merimies. Hänen ja katteinin kesken\nsyntyi kuiskutteleva keskustelu. Molemmat nauroivat ja katteini\nsilitteli käsin Yrjön vaaleata tukkaa.\n\n\"Se sopii oikein oivallisesti, poikaseni\", sanoi hän iloisesti Yrjölle.\n\"Sinä pukeudut kuten sanoi: vartia-palvelijani auttaa sinua. Koko puku\non valmiin, minun hytissäni. Kun olet puettu, menet siihen paikkaan,\nminkä minä osotin. Mutta sinun pitää olla totinen etkä saa sanaakaan\nlausua. Joudu nyt, sillä ei tässä kannata aikaa tuhlata.\"\n\nYrjö katosi salonkiin; katteini meni köysirappusilta vastaan-ottamaan\nMirandan vanhinta luutnanttia.\n\nEnglantilainen ja katteini tervehtivät kohteliaasti toisia ja esittivät\nkumpikin itsensä.\n\n\"Minun nimeni on Cutler ja minä olen päällikön sijainen laivalla\nniin kauan kun katteini Hall on poissa Bomarsundissa\", lausui Cutler\nseuraten katteinia laivan kannelle.\n\n\"Vai on katteini Hall poissa, se oli ikävä uutinen\", vastasi Milenius,\n\"minä paki parastaan tulin tänne päin saadakseni, jos mahdollista,\ntavata hänet, ei niin paljon itse tähteni, kuin toisen laivallani\nolevan henkilön.\"\n\nCutler-herra näytti kummastelevalta.\n\n\"Oletteko todellakin hakeneet Mirandaa?\" kysyi hän.\n\n\"Tietysti, sir, sillä kun matkani määrä, kuten tavallisesti, on\nHaaparanta, huomaatte helposti, ett'ei tämä suunta minulle sovi. Hyvin\nikävä, ett'en saanut tavata katteinia. Nyt saan tyhjäntoimittajana\npalata takaisin.\"\n\n\"Vaikka laivan todellinen päällikkö on poissa, olen minä hänen\nsijaisensa, jos siis suvaitsette minulle sanoa asianne, ja jos minun\napuni auttaa, teen sen ilomielellä\", sanoi Cutler.\n\n\"Kiitoksia, sir, mutta parasta lienee, etten minä tai oikeammin se\nhenkilö, joka on tällä laivalla, vaivaa teitä. Minulla oli muuan pyyntö\nreitaajaltani herra Wulffilta, hänen tyttärensä, neiti Elviira...\"\n\n\"Te sanotte Elviira-neiti\", keskeytti luutnantti nähtävällä\nmielenkiinnolla. \"Mitenkä jaksaa se nuori neiti, toivottavasti hyvin?\"\n\n\"Ei vallan hyvin, sir\", vastasi katteini. \"Mutta johan minä\nviivytän teitä liian kauvan. Suvaitsetteko tarkastaa paperejani,\nmuuten ehkä oudontapaisen suuntani tähden rupeette epäilemään minua\nsulunsärkijäksi, ha, ha, ha.\"\n\n\"Ha, ha, ha\", toisti Cutler-herrakin. \"Eihän sulunsärkijä rupee\nhakemaan vartijalaivaa, joka on estämässä hänen hankkeitansa. Te\nmainitsitte Elviira-neitiä se soma nuori nainen ja hänen voimisensa\nliikuttaa minua hyvinkin paljon. Olen hänen tuttavansa. Te sanoitte ei\nvallan terve; millainen on hänen sairautensa?\"\n\n\"Se ilmestyy syvänä raskasmielisyytenä, eli sellaisena, mitä te\nenglantilaiset sanotte spleeniksi\", vastasi katteini. \"Sellainen synkkä\nmieli on vasta näinä viime päivinä havaittu hänessä. Lääkärit ovat\nneuvoneet häntä menemään Lovisan kaupunkiin kylpemään.\"\n\nHerra Cutler kävi miettiväiseksi. Elviira-neito raskasmielinen! Hm,\nsehän jotakin tiesi. Luutnantti luuli olevansa hyvin sievä mies. Tuo\nnuori neiti oli halukkaasti kuunnellut hänen puheitansa. Itse hän oli\nensituttavuudessa rakastunut tyttöön. Luutnantti oli kuullut puhuttavan\nsielujen heimolaisuudesta. Eihän mikään ollut mahdotonta. Elviiralle\noli saattanut käydä niinkuin hänelle itselle. Cutlerin sydän ihan\nlämpeni: hän kääntyi katteinin puoleen ja sanoi:\n\n\"Eihän Lovisaan pääseminen mikään mahdottomuus ole. Viikon kuluttua tai\nniillä paikoin menemme taaskin Gefleen; minä hankin katteini Hall'ilta\nluvan, että se nuori neiti pääsee Mirandan kanssa johonkin Suomen\nsatamaan, josta hän sitte voi matkustaa kylpykaupunkiinsa Lovisaan.\"\n\n\"Kummallista on, että Elviira-neitiä ei huvita lukea muuta kuin\nenglantilaisia lauluja\", sanoi katteini, joka ei ollut kuulevinaan\nmitä luutnantti viimeksi lausui. \"Hänen lempilaulunsa on _Jeanot_ ja\n_Jeanette,_ hyvin soma englantilainen laulu. Tunnettehan sen sir, vai\nmiten?\"\n\n\"En nimeksikään, en rahtuakaan, sir, minä en ole kuullut muita lauluja\nkuin niitä, joita merimiehet lauleskelevat laivalla, sellaisia kun The\nyong Susanna, Old Jloe, Rule Britannia ja joitakin muita\", vastasi\nCutler, ihan vakuutettuna siitä, että Elviira oli kiihkeästi rakastunut\nhäneen. \"Mutta te ehkä osaatte sanella minulle ne värsyt, se olisi\nminulle suuri huvi.\"\n\n\"Vallan mieluisasti\", vastasi katteini, jonka oli vaikea pidättää\nnauruansa englantilaisen lemmenkiihkosta. \"Minä kun olen hankkeissa\ntulla Wulff-patruunan vävyksi, niin...\"\n\n\"Oletteko ehkä Elviira-neiden kosija?\" kysyi Cutler hyvin levottomana.\n\n\"Enpä suinkaan, minun mielitiettyni on Mimmi\" vastasi katteini. \"Mutta\nnäin kuuluu Elviira-neiden lempilaulu.\" Ja katteini kertoi pienen\nenglanninkielisen pätkän jostakin lemmenlaulusta.\n\nCutler kuunteli hengittämättä. Olihan se laulu selvä rakkauden\ntunnustus. Lause: \"But my heart will be with you\" täytti Augustus\nCutlerin toivolla ja riemulla.\n\n\"Suloinen, iki-soma\", ratkesi hän lopullisesti sanomaan hehkuvin poskin.\n\n\"Kiitoksia, sir, mutta te ette huomannutkaan, että minä sanoin\nElviira-neiden Mirandan muassa pääsevän Suomeen, mitä sanotte siitä?\"\n\n\"Olkoon menneeksi, minä luotan täydellisesti teihin, sir, jonka\nvuoksi sanon suoraan, että Elviira-neito on tällä laivalla ja että\nminä olen hakenut katteini Hall'ia saadakseni häneltä passin teidän\nsotalaivojenne estämättä päästä Lovisan satamaan veneelläni laskemaan\nneiden ja hänen kapineensa maalle\" vastasi katteini. \"Jos se\nonnistuisi; olisi patruuna Wulff päällikölle suuresti kiitollinen,\nsillä häntä huolettaa tyttärensä terveys enemmän kuin kaikki hänen\nmiljoonansa.\"\n\nCutler tuskin saattoi uskoa sitä, minkä nyt kuuli. Elviira Salamassa\nja siis nyt hänen läheisyydessänsä. Jos hän saisi nähdä ja puhutella\nhäntä, johan siitä voisi jotakin seurata. Mutta yht'äkkiä heräsi\nhänessä epäilys. Hänestä oli kumma, että patruuna lähetti tyttärensä\nSuomeen eikä kuuluisampiin kylpypaikkoihin Euroopassa. Hän loi\ntiedustelevan silmäyksen katteiniin, mutta tämän muoto ei ilmaissut\npientäkään mielenliikutusta, vaan oli täysin tyyni ja jäykkä.\n\n\"Hm, eihän sekään ole mikään mahdottomuus, ett'en minä katteinin\npuolesta voisi antaa teille semmoista passia\", sanoi Cutler pitkään,\n\"mutta ensin tahdon tulla vakuutetuksi siitä, että Elviira-neiti\ntodellakin on laivassa, ei sen vuoksi, että epäilisin teidän sanojanne,\nsir, mutta velvollisuuteni upseerina vaatii etten mitään toimi ilman\ntäyttä vakuutta.\"\n\n\"Te olette jalokuntoinen mies ja teidän suopeat sananne, herra,\nilahuttavat minua\", vastasi katteini. \"Minä heti menen Elviira-neiden\nluokse ilmoittamaan hänelle teidän täällä olonne ja teidän kohteliasta\ntarjoustanne olla hänelle avuksi. Hän ehkä tahtoo itse teitä kiittää,\nmutta hän jaksoi tänä aamuna hyvin huonosti. Minä tulen heti takaisin.\"\n\nKatteini meni salonkiin ja jätti Cutlerin yksinään kannelle.\nEnglantilainen näytti kovasti miettivän, luultavasti sitä mitä oli\nElviirasta kuullut.\n\n\"Petosta ei voi olla tuon miehen sanoissa tai teoissa\", sanoi hän\nitseksensä. \"Elviiran isä on kovin rikas, hänelle siis ei tunnu, jos\nhänen laivansa tekeekin muutaman kymmenen penikulman mutkatien. Onhan\nminulla sitä paitse silmäni säilyssä ja niillähän näen, onko neiti\nlaivassa, vai ei.\"\n\nTaas tuli katteini kannelle. Hän astui Cutlerin luokse.\n\n\"Niin on kuin pelkäsin\", sanoi hän. \"Te saatte nähdä Elviiran ja voitte\ntulla vakuutetuksi, että hän on laivassa, mutta häntä puhutella ette\nsaa, siksi hän on liian heikko, ja kun kuuli teidän olevan laivalla,\nliikutti se häntä nähtävästi, jopa kyyneliin asti. Jos seuraatte minua\nsalonkiin, saatte nähdä Elviira-neiden istuvan hytissänsä, mutta elkää\nsanallakaan häntä puhutelko.\"\n\nYhä varmemmin vakaantui Cutler luulossaan, että tuo ihana ruotsalainen\nneito rakasti häntä. Mahdotonta oli, että katteini valehtelisi\nhänelle, sillä mistä aavistaisi hän hänen lempivän Elviiraa. Hän oli\nheltynyt kyyneliin kuullessaan hänen olevan laivalla. Cutler pyyhkäsi\nmielihyvillään punaista poskipartaansa ja seurasi katteinia salonkiin.\nHän näytti kädellään hyttiä, jonka punaiset samettivarjostimet\nolivat puoliksi auaistut, ja mikä ilo, siellä istui Elviira vaaleine\nkutrineen pää käden nojassa. Hän oli kalpea ja kuihtuvan näköinen.\nNähdessään Cutlerin hymyili hän haikeasti, tervehti häntä ja hiukan\nkumartaen kaunista päätänsä veti äkkiä varjostimen oven eteen eikä\nollut huomaavinaankaan sitä hellää katsetta, minkä Cutler-poloinen\nvaaleansinisistä silmistään häneen loi. Katteini katsoi kysyvästi\nenglantilaiseen. \"All right, sir\", kuiskasi Cutler, \"minä olen\nvakuutettu ja annan mielihyvällä sen todistuksen, josta puhuitte.\"\n\nKatteini astui Elviiran hytille ja lausui muutaman sanan hänelle\nsalongista.\n\n\"Tuo nuori neito soisi saavansa kiittää teitä siitä hienosta\nkohteliaisuudesta, mitä hänelle olette osottaneet\", sanoi Milenius\nCutlerille; \"hän on suuresti pahoillaan, ettei hän muuta voi kuin\nkuroittaa teille kätensä, sillä haastelemaan on hän liian heikko.\"\n\nJa samassa kurotettiin pieni hansikkoittu käsi hytistä. Riemun\nihastuksissa jupisi Cutler muutaman sanan, tarttui siihen pienoiseen\nkäteen ja suuteli sitä.\n\n\"Oikein, oikein somasti luotu\", kuiskasi Cutler. Silmänräpäystä\nmyöhemmin oli hän ulkona salongista ja katteinin hytissä, mihin oli\nasetettu pullollinen vanhaa sherryä ja lasia.\n\nHerrat kilistelivät keskenänsä.\n\n\"Nyt, luutnantti Cutler kiitän teitä. Vielä enemmän kiitollinen olisin,\njos ilman vastuksia voisitte antaa minulle sen pääsykirjan, josta olen\npuhunut. Minun paperini ovat tässä nähtävänä.\"\n\n\"Vallan mieluisesti, sir\", vastasi Cutler. \"Minä olen siitä varma,\nettä katteini Hall olisi tehnyt samoin, sillä ei meitä ole kielletty\nosottamasta naisille kohteliaisuutta.\" Cutler otti kynän ja kirjoitti\nseuraavan:\n\n    \"H.M.S. Miranda, ankkuroittu Kultakruunun aukolla, Suomen\n    saaristossa.\n\n    Salama-nimisen ruotsalaisen kauppahöyrylaivan, jonka päällikkö\n    on katteini Milenius, on allekirjoittanut tarkastanut ja olivat\n    sen paperit sotatilassäännön mukaiset. Matkalle Haaparantaan\n    on katteini pyytänyt vapaasti ja esteettömästä saada mennä\n    Lovisa-nimiseen Suomen merikaupunkiin, sinne laskeaksensa\n    sairaan ruotsalaisen rouvasihmisen, joka aikoo siellä käyttää\n    merikylpyjä. Olen teille kiitollinen, sir, jos suosiollisesti\n    osotatte tuon kohteliaisuuden mainitulle rouvasihmiselle, joka\n    kuuluu hyvään ja arvossa pidettyyn perheesen.\n\n    Kunnioittaen\n\n                                              _A. Cutler,_\n\n    Ensimäinen luutnantti, H.M.S. Mirandan päällikkö vakinaisen\n    poissa ollessa.\"\n\nTämän paperin antoi hän katteinille.\n\n\"Tässä nyt se todiste, minkä tahdoitte\", sanoi hän. \"Liittolaisemme\nranskalaiset pitävät rannan sulettuna Lovisasta Riigaan asti, mutta\nkatteini Hall sanoi, että me muutaman päivän kuluttua siirrymme heidän\nsijaansa. Ainakaan ei muuta tarvittane kuin näyttää tämä paperi, niin\nesteettömästi pääsette maalle.\"\n\nKatteini uudisti kiitoksensa.\n\n\"Teidän hyvyyttänne soisin vieläkin saada vaivata\", lausui hän. \"Pyydän\nnäette vielä sitä, että kun tulette Gefleen, antaisitte minulta kirjeen\nElviiran isälle. Siinä annan hänelle tietoja tyttärensä terveyden\ntilasta ja siitä erinomaisesta kohteliaisuudesta, jota osotitte\nhänelle, kun niin tehokkaasti autoitte hänen matkaansa. Suvaitsetteko\nvielä tämän?\"\n\n\"Oikein mielihyvällä\", vastasi luutnantti, tyhjentäen lasinsa pohjaan.\n\"Siitähän minulle tulee uusi aihe pitkittää tuttavuutta reitaajanne\nkanssa. Onko hän todellakin niin rikas kuin hoetaan?\"\n\n\"Hän on miljoonani omistaja.\"\n\n\"Ja hänellä on ainoastaan kaksi lasta?\" \"Ei muuta kuin kaksi tytärtä,\njotka kerran tasaavat isänsä perinnön.\"\n\nPelkästä hajamielisyydestä täytti luutnantti vieläkin lasinsa. Tämä\npäivä oli hänelle ollut oikea onnenpäivä. Sekä isä että tytär jäivät\nhänelle suureen kiitollisuuden velkaan. Hän jo tuumaili rupeisiko\nasumaan Englannissa vai Ruotsissa. Sillä aikaa kirjoitti katteini.\n\n    \"Herra tukkukauppias!\n\n    Ihan aavistamatta jouduin minä ja Salama suoraan suden suuhun,\n    se on Miranda-laivan näkyviin, joka oli ankkuroittuna Kultakruunun\n    aukolla. Minulle lensi onnellinen aatos päähäni, kun muistin, mitä\n    teidän tyttärenne minulle kertoivat Mirandan ensimäisen luutnantin\n    ihastuksesta Elviira-neitiin. Yrjö Evert on täällä ollut Elviiran\n    sijaisena. Hän matkustaa merikylvyille Lovisaan ja herra Cutler\n    oli niin hyvä ja antoi suosituskirjan, jonka avulla toivon\n    Salaman helposti pääsevän Lovisaan. Pitää olla rohkea ja nerokas\n    menestyäksensä tämän tapaisessa toimessa.\"\n\nKatteini sulki kirjeen ja antoi sen Cutlerille. He joivat vielä\nlasillisen ja erosivat, mutta sitä ennen pyysi luutnantti sanomaan\nnöyrimmän tervehdyksensä Elviiralle.\n\nKun englantilaisen vene laski laivan kupeelta, ryntäsi Salaman katteini\nkomentosillalle.\n\n\"Laiva kulkuun, täysi vauhti ja lämmintä pannujen alle\", käski hän.\n\nKymmentä minuutia myöhemmin oli höyrylaiva Vähämaan ja Teron välisessä\nsalmessa ja Mirandaa ei enään näkynyt.\n\nYrjö Evert oli taas muuttunut kauniista naisesta nuoreksi merimieheksi.\nKatteini tapasi hänet pitämässä peräsintä.\n\n\"Sinä teit tehtäväsi vallan hyvästi, Yrjöseni\", sanoi hän hänelle.\n\n\"Mutta minua hävetti julmasti olla hamepuvussa.\"\n\n\"Et sinä sittekään mikään akka ole, sen olen jo sinusta huomannut, ja\nse olkoon lohdutukseksesi, poikaseni.\"\n\nYrjö punastui tuntuvasti. Tuo oli ensimäinen katteininsa antama\nkiitossana ja sen pani nuorukainen mieleensä.\n\nMitään esteitä kohtaamatta pääsi Salama Turun saaristosta ja Helsingin\nsivutse läpi muistorikkaan Ruotsinsalmen, joka on vähän idenpänä.\n\nSalama kiertää pienen Porvoon kaupungin, jota tulipalo ja viholliset\nusein ovat ahdistaneet. Vielä seitsemän penikulman matka, ja\nhöyrylaivalta näkyy jo Lovisa, joka onkin matkan päämäärä. Syvän\nlahdelman pohjukassa sijaitsee tuo kaunis kaupunki kummulla. Vaikka\nSalamalla tarkasti pidettiin vaaria, ei oltu sotalaivoja huomattu\nja katteini toivoi jo estymättä pääsevänsä satamaan, kun yht'äkkiä\nmetsäisen niemen takaa lahdessa tuli näkyviin kanuunoilla varustettu\nsotalaiva, jonka mastossa liehui Ranskan lippu. Kova laukaus tervehti\nSalamaa, jolta sotalaiva sulki tien, ja veti tarkastuskäskylipun\netumastoonsa. Laiva oli höyryrekatti Isis, katteini Cleret-Longavant.\nToinen laukaus, jonka luoti kävi keski- ja isomaston välitse, sai\nSalaman pysähtymään ja laskemaan vesille veneen, jossa katteini\nitse lähti vieraalle sotalaivalle selittämään rohkeata satamaan\npyrkimistänsä.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\nSalama pääsee Lovisaan. -- Lähtee sieltä Wiipuriin ja ottaa mukaansa\nsotatarpeita. -- Översti Gregor Suderoff.\n\n\nKatteini Cleret-Longavant oli komean laivansa kannella odottamassa\nSalaman venettä, joka jo oli tulemassa ja lähestyi laivaa. Isis\noli Ranskan laivaston uusimpia ja kaikin puolin kunnollisimpia\nhöyrylaivoja. Sen katteini oli kaunis, soreavartaloinen mies,\nurhoollinen ja jalomielinen. Hän oli oikein komea sen kansan edustaja,\njoka mielilauseeksensa on ottanut sanan: la gloire (kunnia).\nSotatoimissa etenkin Itä-Intiassa oli hän ansainnut kunniaritariston\nristin ja merimiesarvonsa. Ylhäisellä kohteliaisuudella vastaanotti hän\nSalaman päällikön, joka hänelle antoi luutnantti Cutlerin puoltavan\nsuosituskirjan.\n\nKatteini Longavant luki sen tarkoin, sitte sanoi hän:\n\n\"Näin ollen minä en suinkaan ole vähemmin kohtelias kuin liittolaisemme\nMirandalla. Venäläiset ovat vahvistaneet vanhat patterinsa Lovisan\nluona ja lähettäneet paljon varusväkeä kaupunkiin enkä minä siis voi\ntulla satamaan ottamaan teitä sieltä, jos mielisitte sinne jäädä, mutta\nminä seuraan teitä kanuunan ampumamatkalla ja pyydän huomauttaa teille,\nettä mieheni tähtäävät tarkasti. Menkää siis satamansuuhun, laskekaa\nkysymyksenalainen rouvasihminen maalle ja sen tehtyänne menkää rauhaan,\nminun rekattini ei estele teitä.\"\n\nKatteini Milenius teki kumarruksen.\n\n\"Oivallinen laiva\", sanoi hän, ihmetellen katsellen ympärillensä,\n\"luultavasti parhaimpia pikakulkijoitakin?\"\n\n\"Ei niinkään pikakulkuinen kuin luultiin ja toivottiin\", vastasi\npäällikkö. \"Vaikka 2,000 hevosen voimainen, Isis suurimmallakaan\nhöyrypaineella ei saavuta enempää kuin 11 solmuväliä.\"\n\n\"Mutta Salama 12, jopa 14:kin\", ajatteli Milenius. \"Minä pääsenkin\nhänen kynsistänsä.\"\n\nEnnen Salamasta lähtöään oli hän käskenyt koneenkäyttäjän kovasti\nlämmittää pannujen alle ja tarvittaessa raskauttaa venttiilit.\n\n\"Minä olen teille suuresti kiitollinen, herra katteini\", sanoi hän\nLongavantille. \"Nyt lähden laivalleni takaisin, satamansuussa lasken\nveneeni alas ja teidän vartioimananne palaan takaisin aukon selälle.\"\n\n\"Niin on sopimuksemme, hyvä herra\", sanoi katteini. \"Pitäkää mielessä,\nettä kanuunani ovat ladatut ja kuulani osaavat pilkkuunsa 10,000\nkyynärän matkalla.\"\n\n\"En unohda kumpaakaan; nyt kiitolliset jäähyväiset.\"\n\nLaivalleen saavuttuansa Salaman katteini kutsui Yrjö Evertin luoksensa.\n\n\"Kuule nyt tarkoin, poikaseni, mitä minulla on sanomista\", lausui\nhän nuorelle merimiehelle. \"Kappaleen matkaa satamansuusta pysähytän\nlaivan. Puettuna naiseksi samoin kuin Cutlerin laivassa käydessä,\nastut sinä ja kolme miestä veneesen. Laskette heti irti ja soudatte\nkaikin voimin satamaan, sitä patteria kohden, missä astutte maalle.\nHöyrylaivalla suojaan minä teitä miten mahdollista. Ymmärsittekö minua?\"\n\n\"Kyllä, katteini; aikomuksenne luulen olevan pettää\nsatamansulkijalaivoja.\"\n\n\"Oikein arvasit, joudu nyt pukeutumaan.\"\n\nKatteini nousi komentosillalle. \"Täysi vauhti; korkein höyrypaine\",\nkäski hän.\n\nPropelli pyöri hurjasti, pistoonit lensivät ylös ja alas, vesi kiehui\nvaahtona keulan edessä, Salama kiiti kauheata vauhtia, Isis ajoi sitä\ntakaa, mutta ei kestänyt kilpailussa.\n\n\"Se on meitä nopeampi\", sanoi Longavant, \"mutta kuulain nopeutta se ei\nvoita. Jos se mielii minun pettää, ammun sen upoksiin.\"\n\nSamassa silmänräpäyksessä näkyi salmen suussa toinen suuri höyrylaiva.\nSe on Dragon, katteini Seymour, joka tulee päästämään Isis-laivaa\nyhtymään suureen laivastoon. Se halkaisee vettä samoin kuin kotka\nilmaa. Froubrigde on kannella. \"Mitä toiminnee Isis tuolla salmen\nsuussa?\" kysyy ensimäinen luutnantti itseltänsä. Kiikari näyttää\nkasvaneen kiinni hänen silmiinsä. Silmä välähtää, se salamoi. Hän tunsi\nuhkapurjehtijan samaksi, joka oli hänet pettänyt Helsingissä, vaikka\nsen savutorvet nyt olivat mustiksi maalatut. \"Go ahead, go ahead\",\nkomentaa hän koneenhoitajalle. Dragonin vauhti yltyy joka minuuti.\nFroubrigde aavistaa uhkapurjehtijan pyrkivän satamaan ja sen hän tahtoo\nestää, revetkööt vaikka Dragonin höyrypannut.\n\nSalama seisoo sataman suussa, vene sen vieressä ja katteini Longavant\nnäkee miten siihen astuu rouvasihminen ja kaksi merimiestä. Vene laskee\nirti ja soutaa satamaa kohti.\n\n\"Hän ei petäkään minua ja mitä Cutler sanoi kirjeessään on tosi\",\njupisi Isiksen päällikkö, joka vastikään oli saanut tiedon\nenglantilaisen laivan lähestymisestä.\n\n\"Jumalan kiitos siitä\", sanoi Longavant-iloisesti. \"Nyt pääsemme tästä\nikävästä vartioimisesta ja saamme parempaa tehtävää. Mutta mitä hittoa\ntuo höyrylaiva yrittää? Sen kone on käymässä ja se suuntaa täyttä\nvauhtia satamaan. Sukkelaan laita-kanuunien luo ja ampukaa, ampukaa,\nmuuten se Jumal'avita pääsee käsistämme.\"\n\nRekatti siirtyi eteenpäin ja lähetti satamaan pakenevan Salaman perään\n3 tai 4 laukausta, jotka kuitenkaan eivät sattuneet, vaikka Longavant\noli kehunut miestensä ampumistaitoa. Venäläisistä pattereista oli\nnähty, mitä ulkona satamassa tapahtui ja siinä luulossa, että joku\nsulunsärkijä tässä pyrki satamaan, ruvettiin niistä ampumaan rekattia.\nMatka oli kuitenkin liian pitkä, niin ettei siitä mitään apua lähtenyt.\nIsis sai toimettomana nähdä, miten Salama pian oli sen kuulilta\nsaavuttamattomissa. Katteini Longavant oli julmasti suuttunut.\n\nKaikki nämä tapahtumat oli valpas Froubrigde nähnyt Dragonista aivan\nhyvin. Hän aavisti, että Isiksen päällikkö oli jollakin tavalla tullut\npetetyksi. Hän riensi rohkeasti eteenpäin, ohjasi Isiksen sivutse ja\ntunki satamaan, toivoen pääsevänsä sinne sen verran ajoissa, että,\nvaikkapa ei voisikaan ottaa uhkapurjehtijaa, saisi sille kumminkin\nantaa aimo muistomarjan. Mutta Salama oli jo venäläisten patterin\nturvissa ja Froubrigden täytyi suureksi harmiksensa nähdä, miten\nhänen kuulansa putosivat veteen ulottumatta määräänsä. Hän siis\nkäänsi ulospäin ja huomasi nyt Salaman veneen, joka ei ollut joutunut\nhyvinkään paljon maata kohti, vaikka sen soutajat kylläkin tekivät\nparastansa.\n\nTuota venettä rupesivat nyt Dragonin kanuunat tähtäämään. Yrjö Evert\nja hänen kolme seuraajansa, joista yksi oli hänen ystävänsä Edvard\nRyd, ponnistivat kaikki voimansa päästäksensä maalle. Yrjö riisui\nvalhepukunsa ja paiskasi sen kokonaan mereen. Hän tahtoi esiintyä\nmiehenä eikä naisena, jos hän vangiksikin joutuisi. Merimiespukunsa oli\nhänellä hameitten alla. Dragonin ahdistamat neljä miestä soutivat niin\nettä verta alkoi tiukkua heidän kynsiensä alta. Pelastua oli mahdoton,\nsillä höyrykorvetti tuli yhä lähemmäksi. Kaksi miestä otti aironsa\nveneesen, vaikka Yrjö ja Edvard sitä estelivät. Kuulat rupesivat\nsattumaan yhä lähemmäksi, jonka vuoksi toinen miehistä pani valkoisen\ntaskuliinan airon nenään ja pystytti sen antaumisen merkiksi. Dragon\nlakkasi ampumasta ja otti veneen ja miehet vangiksi.\n\nKun miehet oli viety laivaan rupesi ensimäinen luutnantti heitä\nkyselemään, mutta kun kukaan heistä ei osannut englannin kieltä, ei\nmitään tietoja saatu uhkapurjehtijasta, sillä sitä siinä nyt kyseltiin.\nFroubrigde ärisi kiukkuisesti ja tarkasti miehiä kantapäästä kiireesen\nasti.\n\n\"Nämä sopii pistää niitten miesten sijaan, jotka tauti on meiltä\nvienyt\", jupisi hän, \"sen verran on tästä saalista hyvää.\" Sitten\nkutsui hän laivan pursurin, käski panna miehet laivan kirjoihin ja\nylilaivurin osottaa heille makuupaikan, numeronsa laivassa ja heidän\ntehtävät työt sekä toimet.\n\n\"Kas niin, te hirtehiset, nyt saatte toista lajia makeisia kuin\nlaiskureilla sulkusärkijän kannella. Niin totta kuin nimeni on\nFroubrigde koetan tehdä teistä ihmisiä.\"\n\nTämän ystävällisen lupauksen jälkeen astui Froubrigde perää kohti.\nDragon lähti satamasta, missä Isis oli odottamassa. Seymour meni\nrekatille ilmoittamaan tulonsa ja näyttämään käskyn, jonka mukaan hän\nnyt otti haltuunsa vartiotoimen:\n\nTietysti syntyi heidän kesken puhe uhkapurjehtijasta ja miten se ennen\noli päässyt Helsinkiin, \"Se on luonnoltansa rohkea ja muuten oiva\nmerimies, tuo uhkapurjehtija, mutta sitä en saa päähäni, millä keinoin\nhän Cutlerilta on voinut saada suosituskirjan. Miehet jotka otimme\nvangiksi, eivät mitään osaa sanoa, sillä he puhuvat ainoastaan omaa\nkieltänsä. Mutta sen vakuutan teille, katteini Longavant, ettei tuo\nuhkapurjehtija suinkaan pääse irti, myöhemmin tai varemmin saa hänen\nsisuttelemisensa palkkansa.\"\n\n\"Vartiopiirimme on liian avara emmekä sen vuoksi voi pitää tarpeeksi\ntarkkaa vaaria\", vastasi Longavant.\n\n\"Sill'aikaa kuin te menette Rigaa kohti hiipii ruotsalainen ulos ja\npääsee onnellisesti tiehensä.\"\n\n\"Teidän muassa kirjoitan amiraalille, kerron koko asian ja pyydän yhden\nlaivan avuksi\", vastasi Seymour. \"Jos me lähtisimme pois rannikkoa\npitkin, jätän sen laivan salmen suuhun, pitämään veitikkaa silmällä.\"\n\nMutta Salama venyi turvallisesti satamalaiturin luona ja Lovisan\nasukkaat olivat vastaanottaneet sen jos mahdollista, vielä suuremmalla\nriemulla kuin helsinkiläiset. Katteinia suretti kuitenkin suuresti\nnoitten neljän merimiehen menettäminen. Eräältä venäläiseltä upseerilta\nsai hän kuulla että ne oli otettu vangiksi. Katteini käsitti tehneensä\nvaromattomasti lähettäessään heidät pois veneessä, sen sijaan että\nhänen heti uhkarynnäköllä olisi tullut pyrkiä satamaan. Dragonin\nodottamatonta tuloa ei hän voinut arvata, ja jos ei se este olisi\ntullut, olisi kai vene väkineen päässyt pakoon.\n\nSeuraavana aamuna olivat Yrjö ja hänen ystävänsä Edvard Ryd komennetut\netumastoon, toiset miehet olivat isomastossa.\n\n\"Nyt veikkoseni\", sanoi Edvard Ryd kumppanillensa, \"nyt pitää olla\niloinen ja osottaa reippautta, ei tässä muu auta. Mielesi hehkui\nmerimieheksi, nyt et siinä saa virnistellä, kun sattui suuhusi\nensimäiset kovat pähkinät. Ken ei tahdo kuorta purra, ei se\nsisustaakaan saa.\"\n\n\"Niinpä kyllä, enkä minä tätä arastele, vaikk'en olekaan sotalaivalle\nhalunnut\", vastasi Yrjö iloisesti. \"Nyt saan ruveta kuuntelemaan\nsotalaivan pillejä, pitelemään kanuunia ja välkkyviä aseita. Siitä\nsaattaa joskus olla hyötyäkin; onhan merimiehen hyvä oppia mitä vain\nopittavaksi sattuu.\"\n\nSalaman lasti oli hyvällä voitolla myyty eikä sen katteini muuta\nodottanut kuin sopivaa tilaisuutta päästä Loviisasta. Mutta sepä\nei ollut niinkään helppoa. Kaupungin kirkkotornista, josta näki\nkauas merelle, näkyi pelätty englantilainen vartiolaiva liikkuvan\nedestakaisin ja itsepintaisesti sulkevan kulkuväylän. Yöt olivat\nvaloisat, niin ettei ollut toivomistakaan päästä salaa pakoon\npujahtamaan. Meren puolelta tulleet kalastajat tiesivät kertoa, että he\nolivat nähneet toisenkin sotalaivan liikkuvan rantaa pitkin idenpänä.\nVartijoita oli nähtävästi lisätty, ja niin todella olikin.\n\nTuo toinen sotalaiva ei ollut mikään muu kuin Miranda ja siinä oli\nSalamalle toinen aivan yhtä kiukkuinen ja valpas vihollinen kuin\nFroubrigdekin, nimittäin herra Angustus Cutler.\n\nMikähän oli saanut tuon entisen ystävän niin katkeraksi viholliseksi,\nettä se nyt hautoi kostoa ja olikin vannonut kostavansa oikein\nloistavasti?\n\nSen kerromme lyhyesti.\n\nMiranda oli lähes viikkoa myöhemmin kuin se Kultakruunun aukolla tapasi\nSalaman, lähtenyt Gefleen ostamaan muonaa ja muita tarpeita. Kiiruimman\nkautta meni Cutler patruuna Wulffin luo viemään kirjettä, jonka oli\nsaanut Mileniukselta, ja terveisiä hänen tyttäreltänsä. Onnellisena\nja iloisena kuin laululintu, täynnä suloisia toiveita, astui Cutler\npatruunan asuntoon ja sen etehiseen, mutta siellä kohtasi häntä näky,\nmikä sai hänelle vilun ja värin. Hän vuorottain vaalistui ja punastui,\nhänen tuuhea poskipartansa riippuu vetelänä kuin koiran korvat.\nElviira oli hänen edessänsä punaisena ja hymyilevänä, tuiki terveenä\nja elävänä. Cutler herran mieli oli kuin olisi hänen päänsä ollut\ntungettuna viritettyyn ja kohta laukastavaan kanuunaan.\n\n\"Oletteko te täällä?\" änkytti hän koettaen kumartaa.\n\n\"Olen, hyvä herra, tervetuloa jälleen\", vastasi Elviira.\n\n\"Ettekö ole ollut Salamassa?\"\n\n\"Enpä suinkaan, mutta mikä teidän on, te olette aivan kalpea ja\nmielenliikutuksissa; eihän toki laivalle liene mikään onnettomuus\ntapahtunut, sanokaa, minä pyydän:\"\n\n\"Minä soisin sen olevan hiiden hornassa\", jupisi Cutler kiristellen\nhampaitaan. Ääneen vastasi hän pitkäveteisesti \"ei.\"\n\n\"Ettekö ole sairastanut?\" kysyi hän vielä.\n\n\"En eläissäni, sen verran kuin itse muistan\", vastasi Elviira vielä\nenemmin kummastellen. \"Mutta sanokaa, herra, minkä vuoksi minulta\ntällaista kyselette?\"\n\n\"Yksi kysymys vielä, sitte olen aivan vaiti\", vastasi onneton\nluutnantti. \"Sanokaa, neiti, laulatteko englantilaista laulua Jeanot ja\nJeannetta?\"\n\nElviiran mielestä olivat luutnantti Cutler ja hänen kysymyksensä niin\nlystilliset, että hän ratkesi helisevään nauruun.\n\n\"Vastatkaa, sitä pyydän, sillä siitä riippuu elämäni onni\", lausui\nCutler, kiukusta halkeamaisillaan.\n\n\"Olkoon sitte tiedoksenne, etten milloinkaan ole laulanut\nmainitsemaanne laulua enkä sitä edes tunnekaan\", vastasi tyttö, yhä\nenemmän kummastellen Cutlerin käytöstä, \"mutta sanonettehan toki\nmiksikä minulta tämmöisiä tiedustelette?\"\n\n\"Erään salaperäisen asian tähden\", vastasi Cutler irvinnällä, jonka\npiti olla naurua; \"en muuta kuin huvikseni. Hyvästi, neiti, tämän\nkirjeen antanette isällenne.\"\n\nCutler kurotti kirjeen Elviiralle, kumarsi ja ryntäsi ulos. Hän\nluuli tulevansa hulluksi. Salaman katteini oli julmasti pettänyt\nhänet; hän huomasi olleensa juonittelun esineenä ja Salama olikin\nsulunsärkijä, jonka katteini viekkaasti oli käyttänyt hyväkseen\nhänen herkkäuskoisuuttaan ja lemmenkiihkoaan. Kenen kättä hän oli\nSalamalla suudellut? Kaiketikin hansikoittua miehen kättä. Jos hänen\nvihamiehensä, häijynsisuinen pursuri Jones saisi tuon tietää, olisi\nhänen arvonsa laivalla aivan hukassa. Cutler vannoi kalliin valan\npitää Salaman katteinia tuoreessa muistossa. Hän meni laivaansa ja\nsinä päivänä sai väki kärsiä luutnanttinsa mielipahasta. Koko päivä\näkseerattiin purjeilla ja kanuunilla, kivääreillä ja käsiaseilla; se\npäivä oli kuumempi kuin Mirandan väellä pitkään aikaan oli ollut.\n\nCutlerin suureksi iloksi määrättiin korvetti lisävartijaksi Venäjän\nja Suomen itärannalle. Isiksen päälliköltä sai hän tietää, miten\nSalama oli päässyt Lovisaan ja että se oli onnistunut ainoastaan\nCutlerin lupakirjaan avulla. Nyt oli vihamiehensä suljettu Lovisan\nsatamaan ja Cutler valvoi lohikäärmen tavalla ett'ei saalis pääsisi\nhänen käsistään. Kärsimäänsä pilkkaa ei mikään muu voisi palkita kuin\nloistava kosto. Ei hän sydämessänsä enää ajatellutkaan Elviiraa.\nKatteini Hall tiesi, miten Cutleria oli puijattu ja hymyili nähdessään\nhänen yltynyttä virka-intoaan ja valppautta; pursuri Jones arveli yöt\npäivät mitä lienee tapahtunut ystävällensä Cutler'ille. Hän paloi\nuteliaisuudesta ja päätti lujasti saada tästä salaisuudesta tiedon.\n\nPatruuna Wulffin mielestä taas oli katteinin käytöstapa niin nerokas\nja oivallinen, että hän päätti lyhentää hänen koetusaikansa sekä jo\nsyksyllä antaa hänen ja Mimmin viettää häitä. \"Oivallinen, nerokas,\nrohkea ja toimellinen mies, tuo Milenius\", huudahti hän useammat\nkerrat, sittekuin oli lukenut Elviiran antaman kirjeen. \"Hm, paremmin\nen itsekään olisi osannut tehdä.\" Tyttärensä moniin kysymyksiin\nCutlerin kummallisesta käytöksestä patruuna vastasi makealla naurulla\ntaikka sanoen, ettei hän tietänyt mitään, pyytäen häntä odottamaan\nSalaman tuloa, jolloin Milenius itse varmaan antaisi hänelle parhaimmat\ntiedot.\n\nPatruuna istui korkealle kirjoituspöytänsä ääreiselle tuolille, otti\nsuuren tilikirjansa ja rupesi laskemaan. Mitä useampia numeroita hänen\nkynästänsä lähti sitä iloisemmaksi tuli hänen muotonsa ja lopuksi sanoi\nhän:\n\n\"Hyvin, vallan hyvin. Oikein oivallinen lasku. Jos Salama onnellisesti\ntulee takaisin, on Milenius koonnut laivan hinnan kahdenkertaisesta.\nMimmille pidän komeat häät, sen lupaan. Cutler-poloinen, se nyt oli\nlemmon hauska, ha, ha, ha; semmoinen ei sovi vävyksi Joonas Wulffille\neikä mieheksi Elviiralleni.\"\n\nMutta Salama ei tullut. Kaksi viikkoa oli se ollut suljettuna Lovisan\nsatamaan eikä vielä ollut toivoa, että hänen vartijansa pakenisivat.\nTuonlainen toimettomuus sapetti katteinia ja hänen halunsa päästä\nliikkeelle yltyi joka päivä. Kosimisensa riippui siitä, miten matkansa\nSalaman kanssa menestyivät, mutta nyt olikin hän melkein kuin vanki\neikä voinut tehdä mitään, joka veisi hänet lähemmäksi elämänsä\nonnea. Hautoessaan tällaisia kolkkoja ajatuksia tuli sana Lovisan\nsotapäälliköltä översti Gregor Suderoffilta pyynnöllä että katteini\nheti tulisi hänen luoksensa. Översti Suderoff oli vanha äreä soturi,\njoka oli palvellut Venäjän armeijassa jo Napoleonin aikaisessa\nsodassa v. 1812. Hän käytti valtaansa innokkaasti ja vakavasti, piti\nkeisaria jumalanansa, oli englantilaisten ja te heidän liittolaistensa\nleppymätön vihollinen. Översti otti katteinin niin kohteliaasti vastaan\nkuin hänen ärtyinen soturiluontonsa salli. Hän pyysi katteinia istumaan\nja käski tuoda teetä sekä piippuja. \"Kuulkaa, herra\", sanoi översti,\nkiertäen harmaata huulipartaansa. \"Te olette rohkea ja pelkäämätön\nmies, sen tiedän siitä, että rohkenitte särkeä satamasulun. Sellaista\nmiestä minä nyt tarvitsen. Haluttaako teidän ansaita hyvät rahat?\"\n\n\"Se on tietty, herra eversti. Millainen on tarjouksenne?\"\n\n\"Seikka on se, että meillä täällä Lovisassa on runsaasti kanuunia,\nkuulia, ruutia ja ruokavaroja, mutta toisin on Viipurissa. Tuon meidän\nSuomen rannikon vahvimman varustuksen komentaja on kirjoittanut\nsotaministerille Pietarissa, että hän kun odottaa vihollisten\nhyökkäystä, tarvitsee kipeästi mainituita varoja. Sotahallinto on\nantanut minulle käskyn lähettää Viipuriin sen verran sotavaroja kuin\nluovuttaa voin. Maata myöten kulettaminen veisi liian paljon aikaa ja\nViipurin komentaja joutuisi kovaan pulaan. Minä siis ehdoitan, että\nte katteni, otatte nämä sotatarpeet ja muonan laivaanne ja viette sen\nlastin Viipuriin; mitä sanotte siitä?\"\n\n\"Mitä sanovat siitä englantilaiset vartijat, jotka ovat sataman\nedustalla\", kysyi vuorostansa katteini.\n\n\"Tuli ja leimaus, niitä ei otettu lukuun\", huusi översti puhaltaen\nsuustansa koko savupilven. \"Tietäkää, herra, minä olin mukana, v. 1812,\nkun poltimme Moskovan, olin mukana, kuin ajoimme ranskalaiset yli\nBeresinan ja olin osallisena Smolenskin tappelussa. Minä vannon Yrjön\nristin kautta, etten pelkää niitä enkä englantilaisia. Te osaatte kyllä\nlumota vartijain silmät; mitä sanotte ehdotuksestani?\"\n\n\"Jos siihen suostun, on se vaara tarjona, että laivani ryöstetään ja\nminä itse hirtetään eikä minun ole halu mennä sellaiseen kauppaan.\"\n\nÖversti kiivastui niin, että huomaamatta nieli siemauksen varikuuma\nteetä.\n\n\"Te olette rohkea, haluatte ansaita rahaa ja kuitenkin teitä arveluttaa\npistää taskuunne 10 tuhatta hopearuplaa, sillä sen summan tarjoon minä\nteille rahtipalkaksi\", sanoi översti. \"Tuohon käteen, niin on asia\nsovittu.\"\n\nÖversti seisoo käsi kurotettuna niinkuin kiusaaja korvessa.\n\n\"Tarvitsen yhden päivän miettimisaikaa\", vastasi katteini. \"Minun on\ntarvis tarkemmin punnita teidän ehdotustanne, ja jos vain mahdollista\non, suostun siihen.\"\n\n\"Se on miehen puhetta; kahden päivän kuluttua odotan vastaustanne.\"\n\nSalamaan tultuansa katteini kutsui luotsin, Pekka Nordin luoksensa.\n\n\"Osaatteko luotsata Viipuriin, tunnetteko saariston ja vedet sen\nympärillä\", kysyi katteini.\n\n\"Osaan, katteini; Viipuriin asti kelpaan minä luotsiksi, mutta en\nkauemmaksi. Ollaanko sinne menossa?\"\n\n\"Niinpä kyllä, jos, vartijalaivoilta vain pääsemme.\"\n\n\"Jos eivät kaikki vanhat merkit petä, tulee kuun syntyessä, se on 4 tai\n5 päivän kuluttua itäinen myrsky\", vastasi luotsi. \"Tähän vuoden aikaan\non tavallisesti 2 tai 3 sellaista myrskyä. Suomen lahti on silloin\naaltoileva, meri käy levottomaksi ja vartiolaivain on hakeminen suojaa\nAhvenanmaan saaristosta. Sitä tulee meidän käyttää hyväksemme ja laskea\nmerelle. Salama tekee tehtävänsä millaisessa ilmassa hyvänsä, kun vain\nei ole liian kovasti lastattu.\"\n\n\"Minä luotan teidän sanoihinne ja kokemukseenne ja päätän siis mennä\nViipuriin\", sanoi katteini.\n\nSovitulla ajalla kävi katteini överstin luokse.\n\n\"Suostun ehdotukseenne ja vien 10,000 ruplan maksusta Viipuriin sen\nlastin, josta puhuitte\", sanoi katteini.\n\nVenäläinen ojensi hänelle kätensä ja puristi katteinin kättä kiihkeästi.\n\n\"Te olette rohkea mies, katteini, sen sanon vieläkin. Jo huomispäivänä\nsaatte ruveta lastamaan\", sanoi översti. \"Minä kirjoitan teistä\nsotaministerille ja toimitan teille ritarimerkin.\"\n\n\"Kun laiva on lastattu, otan minä mieluummin rahdiksi luvatut 10,000\nruplaa\", vastasi katteini.\n\n\"Rahat antaa teille kenraali Streboff Viipurin komentantti\", vastasi\növersti, \"sellaiset ovat minulle sotahallinnosta annetut ohjeet. Minun\non vain nimelläni vahvistettava sopimuksemme.\"\n\nTuohon selitykseen tyytyi katteini; hän ei voinut aavistaakaan mitään\npetosta siinä. Postissa, joka silloin kulki Haaparannan kautta, hän\nlähetti ne vekselit, mitkä oli saanut Lovisassa myymästänsä lastista,\njota varovaisuuttansa hänen ei tarvinnut katua, niinkuin myöhemmin\nsaamme nähdä.\n\nJo seuraavana päivänä rupesi Salama lastaamaan kieltotavaraa. Kanuunat\nja kuulat sijoitettiin suuremman lastiruuman pohjaan, muut tavarat ja\nruutitynnyrit pienempään. Huolellisesti jaettiin lasti niin tasan kuin\nmahdollista. Kun Salaman perä oli vaipunut 8 jalan syvälle, kielsi\nkatteini lastaamisen, vaikka sitä kuinkakin vastusteli översti, joka\ntahtoi ruumat täyteen pantavaksi.\n\n\"Nyt ei enää panna myttyäkään lastiruumaan\", vastasi katteini. \"Laivani\nnopeudesta riippuu pääsemmekö takaa-ajajoistamme ja jos Salama enemmän\nlastataan, ei se enään ole kyllin pikakulkuinen.\"\n\nSiihen sai översti tyytyä. Kun hän vain sai lähetetyksi pois ne\ntavarat, mitkä sotaministeri oli käskenyt, oli hänestä yhden tekevä,\ntulivatko ne onnellisesti perille vai ei. Hän vain tahtoi päästä koko\ntoimesta mitä pikemmin.\n\nSalama oli jo lastissa eikä katteini muuta odottanut kuin että sää\nmuuttuisi luotsin ennustuksen mukaan, jolloin hän koettaisi lähteä\nsatamasta. Laivan toimettomana ollessa olivat koneen kaikki osat\npuhdistetut ja hiilisäilöt täytetyt hiilillä. Heinäkuun 16 päivän\nillalla näkyi vihdoin uuden kuun kapea kannikka. Samaan aikaan nousi\nvieno tuulenhenki, pilvet ja ilma ennustivat myrskyä.\n\nSeuraavana aamuna puhalsi jo melkoisen kova tuuli. Kirkon tornista\nnäki, miten meren aallot kävivät korkeina vaahtoharjoina; vartijalaiva,\njoka ennen oli ollut purjeittensa varoilla, oli nyt ottanut höyryn\navuksensa kestääksensä tuulen ja aallot, jott'ei ajeltuisi merelle.\nPekka Nord oli ollut tornissa tähystämässä merta. Laivalle tultuansa\nsanoi hän katteinille: \"Huomenna tähän aikaan on vartijalaiva ajettu\nmerille ja satama vartioimatta; silloin lähdetään heti ulos.\"\n\n\"Olkoon niin\", sanoi katteini. \"Minä tahdon pois vaikka mikä olisi.\nPaperini ovat täysikuntoiset ja minä käsken koneenkäyttäjän pitää\nhöyryn valmiina aamun hämärtyessä.\"\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\nSalaperäinen nainen. -- Onnettomalta kaunottarelta ei voi pyyntöänsä\nkieltää. -- Myrsky. -- Luotsi, osaatteko nyt pelastaa laivan? -- Kun\nhätä on pahin, on apu lähin.\n\n\nPäivän kuluessa yltyi myrsky raivoisaksi. Mirandaa ja Dragonia ei enää\nnäkynyt kirkon tornista, ne olivat ajeltuneet pois rannalta, minnekä,\nsitä ei tietänyt kukaan. Salama tuskin saattoi pysyä satamalaiturilla;\nperäpuolelta oli tarvis laskea vielä yksi ankkuri sekä vahvistaa\nkiinnitystouvit vahvoilla rautakettingeillä.\n\nVeripunaisena laski aurinko länteen ja hämärän tullessa kiihtyi\nluonnon raivo. Salonkipöydällä seisovan lampun valossa istui Milenius\nkirjottamassa kirjettä Mimmille. Tuo rohkea merimies kertoeli\nkoruttomilla, mutta sievillä sanoilla rakkautensa ja toivonsa. Ei\nhän sanallakaan antanut rakastettunsa ymmärtää niitä vaaroja ja\nponnistuksia, joita hänen nykyinen toimensa kysyi eikä niitä uusia,\njotka epäilemättä uhkasivat häntä. Hän oli niin omissa ajatuksissaan,\nettei ensinkään huomannut, miten salongin ovi avattiin ja sisään astui\nnainen, jonka kasvot olivat kokonaan hunnun peitossa. Hän seisahtui\nvarjoon salongin alipäähän.\n\nMitähän asiaa oli tuolla naisella, mikä pakoitti häntä myrskystä ja\nsen kauhuista huolimatta pimeässä käymään rantaan ja huojuvaa porrasta\nmyöten astumaan oudolle laivalle?\n\nPaksu huntu peitti hänen kasvojansa, jättäen ainoastaan silmät\nnäkyviin. Silmät olivat suuret ja lempeät; niistä ilmeni murhetta ja\nkärsimystä. Hän oli solakka, jäsenet ja vartalo somasti sopusoinnussa.\nHänen sinertävän mustat hiuksensa olivat otsalla kiertyneet kiharoiksi\nja tekivät hänen kalpeat kasvonsa melkein kolkon näköisiksi.\n\nKului hetkinen ennenkuin katteini nosti päätänsä. Hän säpsähti\nhuomatessaan kolkon haahmon ovella. Mutta Milenius oli rohkea, hän\nnousi ja lähestyi paikkaa, missä nainen seisoi liikkumatonna. Olihan se\nnainen, mitä tarvitsi hänen siis pelätä?\n\n\"Ketä haette ja mitä varten olette tänne tullut?\" kysyi katteini.\n\n\"Minä haen uljasta miestä, semmoista, joka on kyllin jalomielinen ja\nhyväluontoinen auttamaan onnetonta, kun se hänen apuansa rukoilee\",\nvastasi tuntematon vienolla surullisella äänellä.\n\n\"Siitäkö syystä olette minua hakenut?\"\n\n\"Aivan niin, sillä minä toivon ja uskon teidän olevan semmoisen\",\nvastasi hän. \"Minä ajattelen näin: se, joka voittaaksensa maallista\ntavaraa uljaasti panee alttiiksi oman ja laivamiestensä hengen,\nlaivansa ja tavaransa ja rohkeasti murtaa vihollisten vartijain rivin,\nei se kieltäydy auttamasta ja pelastamaan onnetonta, kovasti koetetulle\npuolisolle se hankkii onnen, antamalla hänelle puolisonsa ja turvansa.\"\n\nYhä enemmin kummasteli katteini ja puhuttelijan äänikin miellytti\nhäntä. Hän pyysi naista pöydän luokse istumaan ja istui itse likelle\nhäntä.\n\n\"Miten voin minä olla teille avuksi?\" kysyi katteini. \"Siitä saatte\nolla vakuutettu, että minä säälin onnetonta, sillä merimiehenä olen\nminä monta kertaa tarvinnut ja saanut apua ja sääliväisyyttä. Sanokaa\nsiis mitä haluatte ja jos minun voimassani on, en ole tekemättä, mitä\ntunto ja velvollisuus käskevät.\"\n\n\"Nämä teidän jalomieliset sananne ovat takauksena siitä, etten pettynyt,\nkun päätin hakea teidät ja uskoa kohtaloni teidän käsiinne\", sanoi\nnainen. \"Noin kymmenen vuotta sitten syntyi Pietarissa kapina. Se\noli seuraus salaliitosta, jonka tarkoitus oli karkoittaa istuimelta\nnykyinen keisari Nikolai ja antaa valtikka perintöruhtinaalle\nlempeälle Aleksanderille. Kapinan syttyessä olin minä ollut kaksi\nvuotta onnellisissa naimisissa; itse olin silloin ainoastaan 20 vuoden\nvanha. Puolisoni, ruhtinas Barinsky palveli kaartin katteinina. Hän oli\nVenäjän rikkaimpia ja mahtavimpia sukuja, hänellä oli suuria maahoveja,\nhän oli luonnoltansa jalo ja ritarillinen, rakasti vapautta, vihasi\nväkivaltaa ja sortoa. Mieheni määrättiin kaartin kanssa kukistamaan\nkapinaa. Tultuansa tapahtumapaikalle näki hän miten hevosväki ja\nsotamiehet miekalla, painetilla ja luodilla surmasivat joukottain\naseettomia katselijoita. Puolisoni veri kiehahti; hänen oikeustuntonsa\nheräsi nähdessään tämmöistä turvattomain surmaamista. Hän esteli ja\nhillitsi raivoisaa joukkoa ja pelasti siten monen hengen. Mutta hänen\nkäytöksensä kerrottiin Nikolai-keisarille, joka sanoi miestäni kapinan\nedistäjäksi, miltei yhdeksi sen osanottajiksi.\n\n\"Keisarin käskystä tuomitsi sotaoikeus mieheni 20 vuodeksi\nmaanpakolaisuuteen Uralin vuorikaivoksiin. Hän vangittiin heti ja hänen\nmaatilansa ryöstettiin kruunulle. Meidän onnemme oli tuhottu, murheeni\nja tuskani oli rajaton.\"\n\n\"Minä rukoilin keisaria kyynelsilmin ja anoin armoa miehelleni. Hän\nkatsoi minuun ankarin silmin ja vastasi äreästi, ettei mitään armoa\nollut sille, joka unohti velvollisuutensa ja puolusti kapinoitsevia.\nBarinskyn rikkaat sukulaiset puolustivat häntä ja rangaistus\nhelpotettiin, huomatkaa, se helpotettiin 20 vuoden vankeudeksi Viipurin\nlinnassa.\"\n\n\"Parhaimmalla iällänsä, juuri silloin kuin elämä olisi voinut tarjota\njoitakuita harvalukuisista iloistansa, temmattiin ruhtinas Barinsky\npuolisolta, sukulaisilta ja ystäviltä 20:ksi vuodeksi kitumaan\nvankeuden yksinäisyydessä. Onhan se kauheaa, se on vitkaan murhata\nrehellinen ja syytön mies. Kymmenen vuotta on mieheni jo ollut vankina\neräässä Viipurin linnan tornissa, Korsaaren karilla. Se on vanha kaunis\ntorni, jonka katto jo on rusentunut, mutta pohjakerrosta käytetään\nvankilaksi. Siinä kituu ja kärsii mieheni.\" Ruhtinattaren näitä\npuhuessa, oli musta huntunsa siirtynyt silmiltänsä ja katteini näki\nkalpean, mutta ihmeen ihanat kasvot joissa ilmestyi syvää kärsimistä\nja raskasmielisyyttä. Nuo kasvot suurine mustine silmineen teki\nmerimieheen valtavan vaikutuksen ja kunnioittaen pyysi hän ruhtinatarta\npitkittämään kertomustaan, lisäten kuuntelevansa häntä yhtä suurella\nsurkuttelulla kuin mielihalulla.\n\n\"Mitä minulla vielä on sanomista, se on pian kerrottu\", jatkoi\nruhtinatar. \"Näitten kymmenen vuoden kuluessa, joina ruhtinas on ollut\nvankina, olen minä turhaan koettanut kaikkia keinoja saadakseni hänet\nvapautetuksi. Ruhtinaan tilukset kun ryöstettiin, ei minulla ollut\nvaroja hankkia apulaisia ja puolustajia, sillä ainoastaan lahjomisilla\noli mahdollista saada keisaria läheisten mahtavain apua. Vihdoin sain\nBarinskyn sukulaisilta kootuksi niin suuren summan, että muuan Viipurin\nlinnan vartijamiehistä suostui auttamaan ruhtinaan pakoa. Valepuvussa\nolin minä äskeisin Viipurissa. Onnistuin päästä linnaankin, saamatta\nkuitenkaan nähdä miestäni, mutta tein tuttavuutta erään Gregorius\nBestysjeff-nimisen Ukrainassa syntyneen vanginvartijan kanssa. Jos\nhän saa 4,000 ruplaa kultarahassa, suostuu hän auttamaan ruhtinaan\nkarkaamista. Ne rahat ovat tässä, lunnaiksi koottuina puolisoni\nvapauttamiseksi.\"\n\nRuhtinatar laski kultarahalla täytetyn nahkaisen kukkaron pöydälle.\n\n\"Oi, miten noitten katalain rahain hankkiminen on maksanut minulle\npaljon kyyneleitä ja rukouksia\", sanoi hän. \"Ei ollut helppo asia\nsaada niitä Barinskyn ahnailta sukulaisilta, se maksoi vuosikausia\nkestäneitä vaivoja. Jokainen satarupla, jonka sain summani jatkoksi,\nlisäsi toivoani, rakkaus mieheeni kannatti rohkeuttani ja minä uskalsin\ntoivoa.\"\n\n\"Ennenkuin erosin Gregorius Bestysjeffistä, sovimme siitä, että\nruhtinaan pako oli tapahtuva meren puolelta. Sitä tarkoitusta varten\noli hankittava laiva ja pidettävä se valmiina, jotta pakolainen pääsisi\nsiihen. Sittekun Bestysjeff oli suostunut laivan päällikön kanssa ja\ntarkemmat määräykset tehty, olisi vene ja soutomiehiä lähetettävä\nrannalle tornin luokse. Bestysjeff saattaisi ruhtinaan sinne ja kun\ntämä oli päässyt veneesen, saisi vanginvartija vaatimansa 4,000 ruplaa.\nTietysti vene heti soutaisi laivalle, joka sitte purjehtisi Ruotsiin\ntai johonkin Itämeren satamaan, missä ruhtinas olisi turvassa.\"\n\n\"Mutta laivan saaminen ei ollut helppo. Kun kaikki Suomen ja Venäjän\nsatamat olivat suljetut, oli siitä se haitta, että vaikka saataisiinkin\nlaiva, se ei pääsisi ankarasti vartioittuun satamaan sisälle eikä siitä\nulos. Viipurista tulin minä tänne Lovisaan, yhä siinä toivossa, että\nlöytäisin tarkoitukselleni sopivan laivan. Mutta sellaistapa ei ollut\nsaatavissa. Minua alkoi tuskastuttaa. Silloin kuulin kerrottavan, miten\nteidän oli onnistunut pettää vartijat ja päästä satamaan; minussa\nheräsi se toivo, että te ehkä rupeisitte ruhtinaan pelastajaksi ja\nkun vielä sain kuulla, että te lähdette Viipuriin, juuri sinne, missä\nruhtinas Barinsky on kitumassa, silloin myrskystä ja pimeydestä\nhuolimatta hain teidät ja tulin rukoilemaan teiltä apua ja tointa\npuolisoni vapauttamiseksi.\"\n\nRuhtinatar loi nöyrän ja rukoilevan katseen katteiniin. Hänen kalpeilta\nmurheellisilta kasvoiltansa valui kyyneliä. Hän oli pannut käteensä\nristiin niinkuin rukoileva ja odotti levottomana sekä tuskastuneena\nkatteinin vastausta.\n\nKatteini olikin nähtävästi liikutettu. Onnettomuudella, ja ihanuudella\non aina puoleensa vetävä voima ja etenkin nyt kun tässä oli\nvääryyttä kostettava ja pelastettava jalokuntoinen mies, joka toisia\npuolustaessaan itse oli joutunut onnettomuuteen. Milenius oli nuori,\nrohkea ja teki päätöksensä pikaisesti. Hän kurotti ruhtinattarelle\nkätensä.\n\n\"Jos minä sen toimeen saan ja jos Bestysjeff lupauksensa pitää,\nvapautan minä ruhtinas Barinskyn\", sanoi hän. \"Mutta kaikki riippuu\nsiitä, pääsenkö minä laivoineni Viipuriin, sotalaivojen minua kiinni\nsaamatta. Elkää kiittäkö minua, sillä lupaukseni annoin siitä syystä,\nettä kunnioitan alttiiksi panevaa rakkauttanne puolisoonne samalla kun\nsurkuttelen hänen onnettomuuttansa. Jos minä vain Viipuriin pääsen,\nlienee ruhtinaan vapauttaminen varma.\"\n\n\"Minä rukoilen hartaasti Jumalaa, että se teille onnistuisi\", sanoi\nruhtinatar, puristaen katteinin kättä. \"Minä jään tänne Lovisaan\nodottamaan, miten teidän jalo yrityksenne menestyy. Tässä ovat ne\nrahat, mitkä Bestysjeff vaatii, ja pyydän teitä antamaan ne hänelle\nruhtinaan vapauden hinnaksi.\"\n\n\"Olen lupaukseni antanut ja tahdon toimia parhaan ymmärrykseni mukaan\",\nvastasi katteini. \"Ette saa yksinään lähteä laivasta, minä tulen\nsaattamaan teitä asuntoonne. Myrsky on raivoisa, jos ei se vähän\nhelpota, en huomenna pääsekään satamasta, niinkuin aikomukseni oli.\"\n\nKatteini ja ruhtinatar lähtivät salongista ja astuivat maalle. Kovat\ntuulenpuuskat ajelivat toisiansa, sade valui virtana ja ilta oli niin\npimeä, että katteini ja hänen seuralaisensa vaivoin saattoivat päästä\neteenpäin. Ilmassa lenteli kattolaudan pätkiä ja muita kaikenlaisia\nniin, että kävelijät joka hetki olivat hengen vaarassa.\n\nVihdoin saavuttiin ruhtinattaren asunnolle.\n\n\"Varjelkoon ja suojelkoon teitä Jumala\", sanoi hän katteinille.\n\"Minulla ei ole teille muuta annettava kuin sydämeni koko kiitollisuus.\nTuskalla levottomuudella ja toivollakin odotan tietoja teiltä ja\nteistä.\"\n\n\"Niitä saattekin; niin pian kuin vain saan ruhtinaan pelastetuksi,\nsaatte siitä tiedon. Nyt jääkää hyvästi!\"\n\nHän kiiruhti pois ja pääsi ilman vaikeuksia laivaansa. Salonkiin\ntultuansa jatkoi hän kirjettään Mimmille, sulki sen ja sanoi itseksensä:\n\n\"Onnistukoon minulle tehdä hyvä työ, saada vapautetuksi kovaonninen\nruhtinas ja saattaa hänet oivallisen puolisonsa luokse. Itse olen\nniin monella ihmeellisellä tavalla saanut kokea Jumalan apua, että\nvelvollisuuteni on auttaa toisia apua tarvitsevia.\"\n\nSydänyön aikana oli myrsky yltynyt hurjimmilleen; aamulla oli sen\nraivo masentunut. Samalla oli höyrylaiva varuillaan, ja kun ensimäinen\nauringon säde pilkisti idän pilvistä, höyrysi laiva pois satamasta.\nSuotuisissa oloissa olisi sen 8 tai 9 tunnin kuluttua pitänyt saapua\nViipuriin, jonne Lovisasta oli noin 15 penikulman matka.\n\nVäljemmille vesille päästyä nostettiin Salamaan vauhdin lisäämiseksi\nmuutamia purjeita, mutta pysyttiin mahdollisimman lähellä rantaa. Pian\ntuli näkyviin Haminan kaupunki, jossa on rappiolle joutunut linnoitus;\nsamoin Suursaari, missä enimmästi asuu luotseja ja kalastajia. Sen\nluona oli v. 1788 merkillinen meritappelu ruotsalaisten ja venäläisten\nvälillä.\n\nSydänpäivän aikoina alkoi aurinko näkyä myrskyn repimistä pilvistä.\nVieläkin lainehtii meri valtavasti, mutta kova itäinen tuuli on\nkääntynyt vahvaksi lounaiseksi. Näkyviin tulee Viipurin saaristo,\njossa ovat suuret Piispansaari, Torsaari ja Koiviston saaret Muutama\ntunti vielä, jopa alkaa näkyä Uuraan- ja Ravansaari, jotka suojelevat\nViipurin avaraa satamaa. Hurraa, ponnistelkaa ja puhkukaa höyryhevot,\nsilloin pääsee Salama Viipurin linnoituksen suojaan, jonka kanuunilla\nvarustetut muurit ovat ihan meren rannalla.\n\nKatteini hieroo hyvillä mielin käsiänsä, tyytyväisenä pistää luotsi\nsuuhunsa uuden tupakkamällin kirkkaasta messinkirasiastansa. Pian on\nkaikki pelko ja vaara vältetty; parin tunnin kuluttua ollaan turvassa.\n\n\"Kuten arvelen, niin kävi; vihollisemme ovat ajaantuneet merelle tai\nsaaristossa hakeneet satamaa\", sanoi luotsi, \"tälläkin erällä petimme\nheidät kelpotavalla.\"\n\nPekka Nord oli tuskin saanut tuon sanoneeksi kun suuri höyrylaiva\nUuranasaaren etelänokasta ilmestyi kulkuväylään. Samaan aikaan\nnähtiin toinen höyrylaiva tulevan Koiviston salmesta ja; pyrkivän\npohjoista suuntaa suoraan satamaa kohden. Katteini nosti kiikarin\nsilmälleen, katseli tarkoin noita kahta laivaa ja sanoi sitte luotsille\nkylmäverisesti ja tyynesti.\n\n\"Ne ovat molemmat vihollisemme Miranda ja Dragon. Nyt saamme panna\nparastamme hengen ja laivan pelastamiseksi.\"\n\n\"Vai niin, minä luulin niitten olevan kaukana Suomenlahdella\", vastasi\nluotsi ja rupesi sitte tähystelemään näkyalaa kaikilta puolin.\n\nVasemmalla puolella oli Viipurin ranta ja satamasta läheni Miranda\ntäydellä höyryllä ja purjeet auki. Oikealla oli saaristo, sen\nlukemattomat saaret, luodot ja siltä puolelta tuli Dragon. Pekka Nord\nmuutti tyynimielisenä tupakkamällinsä oikeasta poskesta vasempaan ja\nsanoi sitte katteinille:\n\n\"Mahdollisimman suuri höyrypaine, raskauttakaa venttiilit, kaikki\npurjeet leveälle, parhaimmat miehet peräsintä pitämään. Minä kiipeen\netumastoon, josta johdan luotsausta. Te, katteini, komentosillalle\njohtamaan laivan liikkeitä ja peränpitäjälle kertoomaan minun käskyjäni\n-- minä vien laivan saaristoon.\"\n\n\"Oikein sanotte, muulla tavoin emme pääse pulasta\", vastasi katteini.\n\"Miranda estää meitä pääsemästä satamaan ja Dragon kääntymästä\ntakaisin; meidän täytyy mennä saaristoon.\"\n\nPekka Nord nousi nopeasti mastoon, missä istui suuren mustan linnun\nmuotoisena. Kaikki purjeet jotka saattoivat olla avuksi avattiin.\nTuokion kuluttua pisti koneenkäyttäjä päänsä koneluukusta ja huusi\nkatteinille:\n\n\"Kymmenen astetta yli korkeimman höyrypaineen.\"\n\n\"Lisää 30:een asteesen\", käski katteini. \"Carlsund antaa aina lahjaksi\njonkun tusinan hevosvoimia yli sen, minkä sopimus säätää. Lämmittäkää\nlisää!\"\n\n\"Se tehdään.\"\n\nKoneenkäyttäjä sukelsi koneruumaan takaisin. Siellä alkoi kuumuus tulla\nkauheaksi, pistoonit lensivät ylös ja alas niinkuin hurjat paholaiset.\nVenttiilistä, putkista ja viemäreistä pihisi höyryä. Konemiehet olivat\nriisuneet vaatteensa ja kuumuus oli niin kova, että kun uunin luukut\navattiin, hiilien lisäämistä varten, heidän täytyi kääriä märkiä\nhurstia ympärilleen kestääkseen kuumuutta. Purakallinen vähän rommilla\nsekoitettua vettä oli asetettu koneruumaan miesten virkistykseksi.\nAina tavan takaa täytyi miesten muutamaksi minuutiksi juosta kannelle\nsaadaksensa raikasta ilmaa keuhkoihinsa.\n\nKatteini käski ensimäisen varamiehensä heittää lokiköyden.\n\n\"Vauhti runsaasti 12 solmuväliä\", antoi hän tiedoksi.\n\n\"Se on liian vähän\", jupisi katteini, \"takaa-ajajaimme suuret purjeet\nauttavat heidän koneittensa voimaa niin, että he voittavat meidät.\nWillner hoi!\"\n\n\"Herra katteini!\"\n\n\"Ota miehiä, menkää lastiruumaan ja sovittakaa painoa laivan keskelle,\nniin paljon kuin suinkin saatte sitä sinne sopimaan.\"\n\n\"Se tehdään, katteini.\"\n\nMiranda ja Dragon ajoivat nyt takaa Salamaa sekä purjeilla että\nhöyryllä. Ne huomasivat sen tarkoituksen olevan paeta saaristoon,\nvaan kun molemmilla sotalaivoilla oli luotsi Suursaaresta, ne eivät\narkailleet tehdä samoin. Nämä luotsit olivat väkisin otettuja\nsuomalaisia, joita pakotettiin johtamaan vihollisia sillä uhkauksella,\nettä he heti hirtetään mastoon, jos eivät rehellisesti tee, mitä\nkäsketään.\n\nMiranda antoi Dragonille merkin ja heti muutti korvetti suuntansa.\nDragon käänsi, suuntasi lounaista kohden ja katosi pian näkyvistä,\nMiranda yksin pitkitti takaa-ajamista, päästäen silloin tällöin\nlaukauksen vaikka liian pitkän välin takia kuulat putosivat veteen\ntekemättä mitään vahinkoa.\n\nLuotsin tarkka silmä huomasi kaikki. Hän näki Dragonin suuntaavan\nsaaristoon ja arvasi sen aikovan päästä Salaman eteen estääksensä\ntätä pakoon pääsemästä. Pekka Nord hymyili; tämä kunnon merikarhu\noli nyt raitis ja hilpeä kuin nuorukainen. Hän tunsi, mikä suuri\nvastuunalaisuus hänellä oli. Laivan hyvä tai paha kohtalo oli kokonaan\nhänen käsissänsä, hänen taitonsa, tarkka silmänsä ja tyyni mielensä oli\ntässä oleva kaiken ja kaikkien pelastus.\n\nSalama kiiti saaristoon, missä lukemattomia saaria, luotoja ja karia\noli kaikkialla ja kaikilla puolin. Näytti niin sokkeloiselta, ettei\nsiinä luullut kulkuväylää olevankaan eikä kenenkään sieltä osaavan\nulos. Vielä lainehtiva meri ja aallot pauhasivat ruskeakivisiä rantoja\nja vedenalaisia salakaria vastaan, joitten osotteena oli vaahtoava\nvedenpinta. Hyrsky nousi rannalla kasvavien puitten latvaan asti.\nParvittain kalalokkia lensi kirkuen ympäri. Laiva pujahteli niin\nlähellä kareja, että rohkeimmatkin miehet ehdottomasti ummistelivat\nsilmänsä, mutta luotsin ilmeinen jäykkyys rohkaisi katteinia, joka\ntähän asti ei ollut mokomaa retkeä yritellyt. Myötänsä; kuului Pekka\nNordin huuto: \"Oikealle\" tai \"vasemmalle.\" Miranda pääsi Salamaa yhä\nlähemmäksi. Höyrypaineen lisääminen olisi saanut pannut räjähtämään.\nPaino lastiruumassa oli parhaimmin tavoin sovitettu keskelle ja se oli\nlisännyt vauhtia puolen solmun väliä.\n\nSilloin nähtiin luotsin ensimäisen kerran vaalenevan. Mitä hän oli\nnähnyt? Dragonin, joka tuli vastaan keulapuolesta ihan kohtisuoraan. Se\noli mennyt erään kapean salmen lävitse ja esti nyt Salamaa pääsemästä\nedemmäksi. Uhkapurjehtija oli hukassa. Pekka Nordin silmät leimuivat ja\njyrisevällä äänellä huusi hän:\n\n\"Peräsin vasemalle, tiukimmasti vasemmalle, tulisesti! Vallan niin se\non oikein. Ei tuumaakaan ylemmäksi; vauhti kiukkuisin, minkä voimme\nsaada; haljetkoot vaikka pannut, meidän täytyy päästä väistymään, sen\nminä sanon.\"\n\nKatteini toisti luotsin käskyt. Silmänräpäyksessä väistyi Salama ja\npujahti purjein höyryin kapeaan merisolaan kulkuväylän vasemmalle\npuolelle. Dragonista vastaiseen suuntaan. Salaman höyrypannut puhkuivat\nraivoisasti ja hurjana lensi laiva eteenpäin. Saaret, luodot ja karit\npyörivät katselijan silmissä. Vieläkin korotti luotsi äänensä:\n\n\"Olkaa varuillamme miehet kannella, ja pitäkää kiinni, sillä nyt\nkoetellaan Salaman kestävyyttä. Sillä on vedenpitävät vararuumat ja\nRuotsin rautaa kupeissansa. Katteini, minä ajan yli tuon matalikon,\njoka sulkee meiltä tien. Siinä on kahdeksan jalkaa vettä ja Salama\nmakaa keulassa yhdeksän jalkaa. Niin nytpä koetellaan Ruotsin rautaa.\"\n\nKaikki miehet kannella loivat katseensa eteenpäin. He vaalenivat.\nValkeavahtoinen matalikko tai salakari näkyi suoraan edessä\nvain muutaman sadan sylen päässä laivasta ja ihan sitä kohti\nkiiti nyt Salama. Meri ajaa suoraan sinne päin ja heittää laivaa\nkahdenkertaisella voimalla. Se lentää oikein hirvittävää vauhtia.\nRatkaiseva hetki on tullut. Jättiläisaallon harjalla viskautuu Salama\nyli tyrskyn. Vauhti on niin väkevä, aaltojen kuohu, koneen rätinä niin\nhuumaava, ettei huomatakaan laivan emäpuun koskevan karia, tuntuu\nvain, että laiva ikäänkuin horjahtaa ja vavahtaa. Matalikon yli on\nonnellisesti päästy ja nyt ollaan puhtaassa vedessä. Luotsi oli\nnerokkaasti laskenut kaikki ja nyt hän hymyili anteeksiannettavasta\nylvästelystä. Dragonin on kääntyminen takaisin sama tietä kuin tulikin,\nse ei rohkene seurata Salaman jälkiä. Itse Froubrigde ei voi, olla\nihmettelemättä uhkapurjehtijan rohkeutta. Hän jupisi: hyvin tehty, all\nright, mutta sen täytyy upota.\n\nFroubrigde ei tietänyt, miten oivakuntoista Ruotsin rauta on ja kuinka\nverraton laivanrakentaja Carlsund. Katteini; käski peilata pumppuja;\nWillner ilmoittaa, ettei vettä ole pisaraakaan enempää kuin ennen.\nSalama on ihan eheä, vaikka puoli sen irtoanturasta jäi karille.\n\nKun Salama pääsi väljempään veteen, käski luotsi vähän muuttaa suuntaa,\nniin että se teki kolme neljännestä ympyrän kaaresta ja ajoi laivan\nPiispasaaren ja Torsaaren väliseen salmeen. Siitä päästyä suunnattiin\nkoilliseen ja pohjoiskoilliseen. Tuo yhtä nerokas kuin taitava johto\nsaaristossa ajoi laivan suoraan kohti Viipurin satamaa ja saaristo jäi\ntykkänään sen taakse.\n\nNyt astui luotsi alas etumastosta ja meni katteinin luokse\nkomentosillalle. Miehet katsoivat hetken ajan terävästi toisiansa,\nsitten yhtyivät heidän kätensä rehelliseen kädenlyöntiin.\n\n\"Hyvin tehty, luotsi!\"\n\n\"Hyvin tehty, katteini!\"\n\nHe eivät sanaakaan sen enempää haastelleet tuosta tapauksesta.\nHe nyt jo perinpohjin tunsivat toinentoisensa, he kunnioittivat!\ntoinentoistensa jaloa rohkeutta, merimieskuntoa ja jäykkää\nmielentyvenyyttä vaarassa. Pekka Nord pyyhkäsi nuttunsa hihalla\nmuutaman suuren hikipisaran otsaltaan.\n\n\"Käskekää stevartin tehdä minulle virkistysjuoma, katteini; kuten\ntiedätte, minä en rakasta väkeviä juomia, mutta nyt on virkistävä\nnaukku paikallaan\", sanoi Pekka Nord.\n\nKatteini suostui heti hänen pyyntöönsä.\n\nSalaman molemmista takaa-ajajista näkyi nyt vaan Miranda tulevan\nsaaristosta. Nähtävästi Dragon ei enää tietänyt minne Salama oli\nmennyt ja haki sitä vielä saaristossa. Tuo Salama, joka jo kaksi\nkertaa perinpohjin oli pettänyt Mirandan, onnistuisiko se vielä\nkolmannenkin kerran, johan se olisi kuulumatonta. Yritettiin\nkaikkia mitä purjeet ja höyry aikaan saivat, jotta saavutettaisiin\nViipuria kohti pakeneva Salama, ja Mirandan miesten iloksi vähenikin\nvähenemistään näitten laivojen välimatka. Asia oli näet sellainen, että\nkun Salaman irtoantura oli särkynyt, sen vauhti väheni 9:ksi tai 9,5:ksi\nsolmun väliksi, siis vähemmäksi kuin Mirandan, jonka kanuunat\nrupesivat tähtäämään kuulia Salamaan. Uhkapurjehtijan tila alkoi\nkäydä arveluttavaksi. Painon keventämiseksi heitettiin pois ankkurit\nja kettingit, vesiastiat työnnettiin mereen ja samoin veneet, paitsi\nyksi. Se kevensi laivaa ja vauhti lisääntyi vähän. Nyt oltiin jo niin\nlähellä satamaa, että linnoituksen ampumareiät olivat paljain silmin\nnähtävissä. Yksinäisellä karilla näkyi se vanha torni, jonka holveissa\nkitui ruhtinas Daniel Barinsky, hän, jonka katteini oli luvannut\npelastaa. Milenius ajatteli sitä ja hymyili katkerasti. Oma ja laivansa\npelastus oli enemmän kuin epätietoinen. Mirandan kuulat putoilivat jo\naivan lähellä Salamaa. Pian ei enää ollut muuta tehtävää kuin antaa\nampua itsensä upoksiin taikka antautua viholliselle. Äkkiä jouhtui\nkatteinille tuuma mieleen.\n\n\"Luotsi\", sanoi hän, \"minä lasken suoraan Ravansaarelle ja laiva\najautukoon rantaan, se on ainoa keino välttääksemme nuoraa, sillä\nvarmaan meidät hirtetään, jos joudumme vainoojiemme käsiin. Me ehkä\nsaavutamme rannan ennenkuin sotalaivan kanuunat upottavat meidät\nsyvyyteen.\"\n\nTyvenmielisenä siirsi luotsi tupakka mällin toisesta poskesta toiseen\nja kääntyi perää kohden vieläkin katselemaan Mirandaa.\n\n\"Suunnataan suoraan Viipuriin, minne ei nyt enää ole muuta kuin 18\nvirstaa\", sanoi hän tyhjentäen lasinsa pohjaan. \"Teidän maljanne,\nkatteini! Kun hätä on pahin, on apu lähin.\"\n\nKatteini katsoi kummastellen luotsia. \"Mitä tarkoitatte?\" kysyi hän.\nLuotsi osotti kädellänsä Mirandaa. \"Meille tuli ihan odottamaton apu\",\nvastasi hän. \"Näettekö, Miranda on pysähtynyt, miehet ovat köysissä\nkiinnittämässä sen purjeita, sen veneet ovat lasketut vesille, ja\nse kaikki tietää sitä, että korvetti on tarttunut vedenalaiseen\nhelvetinkoneesen, jommoisia on laskettu sinne tänne tähdellisimpäin\nsatamain suihin turmelemaan niihin pyrkiviä laivoja. Nyt saamme mennä\nvallan mukavasti loppumatkamme.\"\n\nTotta olikin mitä luotsi sanoi. Miranda oli arvaamatta törmähtänyt\ntorpedoon. Korvetti sai kovan tärähdyksen niin että osa kannenpäällisiä\nrakennuksia särkeytyi, kuulat poukkoivat kehistänsä ja itse laiva\nsai tuntuvan reiän, josta se rupesi vuotamaan. Väestä ei kukaan\nvahingoittunut. Veneet laskettiin vesille, jotta jos mahdollista\ntorpeedo saataisiin ylös.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\nSalaman tulo Viipuriin. -- Kenraali Streboff. -- Santta Annan torni.\n-- Salaman katteini ei saakaan luvattuja kymmentätuhatta ruplaa, mutta\nrahtinsa maksuksi ottaa hän valtiovangin.\n\n\nSiitä hetkestä kuin Salama tällä viimeisellä erällä nähtiin merellä,\noli Mirandan päällikkö ja upseerit, mutta eteenkin luutnantti Cutler\nankaran innokkaasti ajaneet uhkapurjehtijata. Koston hetki oli lyönyt\nja Cutler oli takaa-ajossa oikein kiihkoisa. Ilkeä pursuri herra Jones\noli saanut tietää syyn, minkä vuoksi luutnantti vihasi uhkapurjehtijaa,\nja hän käytti kaikkia tilaisuuksia ivataksensa Cutleria ja saadaksensa\nhänet raivoon. Jones ynnä tohtori ja vanhin aliupseeri herra Studart\nolivat asettuneet laivan perään katsellaksensa ajoa.\n\n\"Kylläkai Cutler nyt antaa höyrypannujen haljeta kun hänellä on toivo\nsaada otetuksi se mies joka on tehnyt hänelle hauskimman kepposen minkä\neläissäni olen kuullut\", sanoi Jones seurakumppaneillensa. \"Minun olisi\npitänyt saada nähdä hänet silloin kuin hän silmittömästi rakastuneena\nsuuteli merimiehen kättä. Ha, ha, ha, minä oikein pakahdun naurusta\njoka kerta kuin sitä ajattelen. Oikein oiva mies, tuo Cutler; hän on\nhankkinut minulle hyvin monta naurujuhlaa. Mieleni tekisi päästä sen\nhauskan uhkapurjehtijan tuttavuuteen.\"\n\n\"Toivonne käynee kylläkin toteen\", vastasi lääkäri, Farnham. \"Hän kai\nsaaristossa juoksi uuvuksiin ja on nyt väsyksissä. Tällainen kilpa-ajo\non täysin yhtä hauska ja viehättävä kuin kilpa-ajot Epsonissa tai\nDerbyssä. Kymmenen puntaa lyön vetoa, Jones, että uhkapurjehtija tunnin\nkuluttua on vankimme.\"\n\n\"Cutler on syntynyt huono-onniseksi ja minä panen vastaisen vedon\"\nvastasi pursuri. \"Uhkapurjehtija ei ole väsynyt, hän vain juonittelee.\nSen saatte nähdä, että hän vieläkin näyttää ystävälleni Cutlerille\npitkää nenää.\"\n\nJones oli tuskin ennättänyt lausua tämän salaisen toivonsa, kun jo\nMiranda tarttui torpeedoon, sillä seurauksella kuin vasta kerrottiin.\nOsa miehiä kaatui kynsillensä laivan kannelle. Aliupseerin koivet\nnousivat pystyyn ja lääkäri poukahti Joneksen syliin.\n\n\"Mitä tuhattulimaista tämä on?\" huusi lääkäri säikähtyneenä.\n\n\"Se nyhjäys siirsi teidän kymmenen puntaa minun taskuuni\", vastasi\nJones, silittäen punottavaa nenäänsä. \"Sanoinhan minä että Cutler'illa\non huono onni. Ei hän tällä kertaa sitä huvia saa, että pääsisi\nkostamaan uhkapurjehtijaa käden suutelemisesta.\"\n\nTapahtumasta oli säikähdys laivassa yleinen. Kone pysäytettiin heti\npaikalla ja veneitä pantiin varovasti koettamaan saada torpeedo\nylös. Varovaisuutta siinä tarvittiinkin, se tiedettiin jo siitä\nonnettomuudesta, minkä samanlainen torpeedo oli tehnyt Exmouth\nnimiselle englantilaiselle laivalle. Mainittu laiva oli näette\nKronstadtin vesillä tarttunut samanlaiseen helvetinkoneesen. Torpeedo\noli tuotu kannelle, muuan merimies nosti sen ja piti sen käsissänsä,\njoll'aikaa amiraali Seymoyr tarkasti sitä, mutta miten hän pitelikin\n_tätä_ salaperäistä konetta, tuli hän sulkeneeksi jonkun putken ja\nkoko kummitus räjähti heidän keskellänsä. Amiraali pääsi palohaavoilla\nkasvoissa ja toisen silmän vahingoittumisella, mutta eräälle toiselle\nkävi pahemmin. Erään upseerin molemmat kädet paloivat pahasti ja hänen\ntoinen jalkansa repäistiin pois. Ihmeellistä oli, että ensin mainittu\nmerimies, joka piti konetta, ei saanut pienintäkään vammaa.\n\nSe torpeedo, johon Miranda tarttui, saatiin onnellisesti ylös ja sitä\nkatseltiin tarkoin.\n\nMiranda laivalla oltiin iloisia, kun oli päästy kovemmasta pahasta.\nSalamaa ei nyt enää kannattanut ajaa takaa ja Cutler sai sanomattomaksi\nharmiksensa nähdä miten hänen vihollisensa liehuvine lippuineen höyrysi\nViipurin satamaan.\n\n\"Toivotan parempaa onnea toisten, herra Cutler\", sanoi lohduttaen,\nkatteini Hall ensimäiselle luutnantillensa. \"Eihän helvetinkoneita\naina apuna ole. Luotetaan me Jumalan apuun ja siihen, että tuo rohkea\nuhkapurjehtija kerran joutuu käsiimme ja saa rangaistuksensa Englannin\nlipun pilkkaamisesta.\"\n\n\"Amen, niin tapahtukoon\", ajatteli Cutler, vieläkin kerran luoden\nsilmäyksen viholliseensa päin, jonka runko nyt näkyi vaan pienenä\nmustana pilkkuna syvällä satamassa.\n\nViipurin kaupunki on 12 virstan paikoilla satamasta ja siellä\nkäydään vilkasta puutavara kauppaa. Kaupungin asukkaat tervehtivät\nuhkapurjehtijaa yhtä suurella, milt'ei suuremmalla riemulla kuin\nhelsinkiläiset tai lovisalaiset. Vaino, jota se oli kärsinyt, se nero,\nmillä katteini oli pelastanut laivansa ja se huono onni, mikä oli\nkohdannut Mirandaa, tuota vihattua englantilaista, kaikki tuo kiihotti\nväestön riemua oikeaksi raivoksi. Katselijat ihan piirittivät Salaman\nja missä vain tavattiin joku sen miehistä, oli se kadulla tai muulla,\nosotettiin sille suosiota. Linnoituksen komentaja kenraali Streboff\nlähetti yhden ajutanteistansa onnittelemaan Salaman katteinia ja\nkutsumaan häntä seuraavaksi päiväksi kenraalin luokse päivälliselle.\n\nSotapäällikkö asui linnassa. Kun katteini oli kutsua noudattaen sinne\nsaapunut, vastaanotti kenraali rouvinensa hänet hyvin kohteliaasti.\nPieni joukko vieraita, enimmäkseen sotaherroja, oli niinikään\nkutsuttu vieraiksi ja isäntä ylisti katteinia siitä että oli\npäässyt vainoojittensa käsistä. Hän sanoi saaneensa kirjeen eversti\nSudoroff'ilta Lovisasta, joka oli hänelle antanut tiedon Salaman\ntulosta ja mitä lastia sillä oli.\n\n\"Te olette monipuolisesti tervetullut tänne\", sanoi kenraali, \"sillä\nlinnan varat ovat kovasti kuluneet niin että lisäys oli tarpeellinen.\nSitä paitsi odotamme joka päivä liittolaisten laivaston ryhtyvän\nrynnäkköön. Hekin ovat tervetulleet ja me otamme heidät parhaalla\ntavalla vastaan. Vihollistemme raakalaistapainen käytös useammissa\nSuomen varustamattomissa rantakaupungeissa, missä he ovat polttaneet\nja ryöstäneet yksityisten tavaraa, on suuresti yllyttänyt Suomen\nasukkaita. Muun muassa ovat he polttaneet turvattoman Raahen, Oulussa\npanneet tulta laivarakennusaineisiin ja tervaan. He ovat, kuten sanoin\nrosvoja ja murhapolttajia.\"\n\nKenraali puhui äreästi ja hätäisesti. Hän oli pitkä ja laiha mies,\nlyhyttukkainen ja pienet viiksensä kuin harjakset. Päivällisateria oli\nherkullinen; kenraali ja rouvansa olivat vieraanvaraiset. Pöydästä\nnoustua viittasi kenraali katteinille seuraamaan häntä erityiseen\nhuoneeseen. Sinne tultuaan lausui kenraali:\n\n\"Huomenna lähetän väkeä purkamaan lastinne, ettehän sitä vastustele.\"\n\n\"Enpä suinkaan, kun vain te, herra kenraali, ensin suoritatte minulle\nluvatun rahdin 10 tuhatta ruplaa.\"\n\nTämän kuultuansa venäläinen näytti ujostelevan.\n\n\"Juuri tuosta rahdista tahdoin teitä puhutella\" sanoi kenraali\nhetkisen vaiettuansa. \"Nykyhetkellä ei ole sotahallinnolla selvää\nrahaa maksuksi. Minä en siis voi teille maksaa toisin tavoin kuin\nvelkakirjalla, joka lunastetaan sodan loputtua. Venäjä on rikas ja sen\nvarat äärettömät teille ei tule muuta vahinkoa kuin odottaminen.\"\n\n\"Siihen en voi suostua, sillä minun on laivan omistajille vastaaminen\nrahdista ja kaikesta, jos nyt ottaisin arvottoman paperin niin suuresta\nsummasta menettelisin petollisesti häntä kohtaan\", vastasi katteini.\n\"Lasti jää laivaan, kunnes minä saan rahdin joko puhtaasta rahassa\ntaikka sen sijaan kelvollisen vekselin.\"\n\nVenäläisen silmät salamoivat kiukusta. Tuo halpa-arvoinen katteini\nrohkeni puhua \"arvottomasta paperista\"; hän epäili mahtavan Venäjän\nrehellisyyttä ja hyvää tahtoa maksaa rahat. Olihan se hävytöntä ja\ntarvitsi rangaistusta.\n\n\"Teidän _täytyy_ vastaiseksi ottaa velkakirja\", sanoi kenraali\nkuivasti. \"Teidän lastinne oli odotettu ja me tarvitsemme sen;\nymmärrättekö minua?\"\n\n\"Ymmärrän kyllä ja toivon teidänkin, herra kenraali, ymmärtävän minua\",\nvastasi katteini. \"Lastia ei pureta, jos en saa suoritusta selvässä\nrahassa.\"\n\n\"Onko tämä teidän viimeinen sananne?\"\n\n\"On\", vastasi Milenius.\n\nPilkallinen hymy näkyi venäläisen huulilla, mutta hän hillitsi\nkiukkunsa. Tätä virnailemista Milenius ei huomannut. Hänen olisi\nkuitenkin pitänyt olla varuillansa, sillä hän oli tekemisissä\nvenäläisen virkamiehen kanssa, joka pitää kaikkea luvallisena, kun hän\nvain luulee toimellisesti palvelevansa keisaria.\n\n\"Minun sitte kai täytyy hankkia rahaa, vaikkapa se minulle käykin\nvaikeaksi\", sanoi kenraali. \"Viipurin pankin on annettava laina. Olkaa\nhyvä, viipykää muutama minuutti, minä tulen heti takasin.\"\n\nKenraali meni taas vierastensa luokse ja jätti katteinin yksinänsä.\nVierashuoneesen tultuansa viittasi hän kahdelle ajutantillensa tulemaan\nlähemmäksi. Näitten herrain kanssa puheli kenraali hiljaa, sen jälkeen\nmenivät molemmat ajutantit ulos. Kenraali tuli takaisin huoneesensa.\n\n\"Käskin valjastaa hevoseni, tullakseni teidän seurassa pankkiin\ntiedustelemaan voiko se antaa sen summan\", mikä teille tulee rahdista,\nsanoi kenraali iloisesti. \"Muussa tapauksessa saavat Viipurin\nkauppamiehet osottaa isänmaallista mieltänsä ja koota sen summan.\nTottahan te seuraatte minua, katteini?\"\n\n\"Vallan mielelläni, sillä mitä pikemmin saadaan tämä asia selväksi,\nsitä parempi minulle\", vastasi katteini. \"Muistanettehan, herra\nkenraali, minun uskaltaneen laivani ja henkeni päästäkseni tänne\nViipuriin. Työmies on palkkansa ansainnut.\"\n\n\"Niinpä niinkin ja minä vakuutan, että te saatte palkkanne, eikä ole\naikomus suinkaan pidättää ainoatakaan kopeekkaa rahdista\", vastasi\nkenraali. \"Mutta kuulen vaunujen jo olevan rappujen edessä. Kun\npankista tullaan, pyydän teidät luokseni kahville.\"\n\nKatteini kumarsi, kenraali oli itse kohteliaisuus. Yhdessä mentiin\netehiseen ja puettiin päällysvaatteet sitte astui kenraali ja hänen\nvieraansa pihalle. Umpinaisten vaunujen eteen oli valjastettu pari\nvirkkua hevosta. Kenraali ja katteini astuivat vaunuihin. Samaan aikaan\ntuli toiselta puolelta kenraalin kaksi ajutanttia, jotka istuivat\ntakaistuimelle katteinia vastaan, jonka oikealla puolella oli kenraali.\nKuski sulki vaunujen oven ulkoa ja heti lähtivät hevoset täyttä vauhtia\nlinnasta.\n\nKatteini alkoi tuntea vähän levottomuutta ja hänessä syntyi epäluulo,\nettei tuo matka ollut oikein, rehellistä. Hän tunsi etteivät\nvaunut liikkuneetkaan, kaupungin kivikaduilla, vaan pehmeämmällä\ntiellä, arvattavasti maantiellä. Vaunujen ikkunasta näki hän puita\nvilkahtelevan ja korvansa kuulivat meren kuohun.\n\n\"Minnekä viette minut?\" kysyi hän kenraalilta.\n\n\"Pankkiin\", vastattiin hänelle.\n\n\"Eiköhän se ole kaupungissa?\"\n\n\"Ei, me olemme siirtäneet sen pois kaupungista; varovaisuudesta,\npeläten että viholliset ehkä rupeavat pommittamaan kaupunkia.\"\n\n\"Omituinen varovaisuus, kun te, herra kenraali, epäilette, ett'ei siinä\nmuka olisi tuota mitätöntä 10 tuhannen ruplan summaa\", vastasi katteini.\n\n\"Älkää olko millännekään, siellä on jotain muuta, jota kyllä kannattaa\nvaroa ja varjella; pian saatte nähdä meillä olevan arvaamattomia\naarteita\", vastasi kenraali hymyillen.\n\nAjutantitkin nauroivat. Katteinin levottomuus ja epäluulo kasvoivat.\n\"Minnehän häntä vietiin?\"\n\n\"Minä tahdon astua ulos, käskekää vaunujen pysähtyä\", sanoi katteini\nlaskien kätensä vaunujen ovelle. Mutta samassa silmänräpäyksessä näki\nkatteini kummankin ajutantin kurottavan pistoolin hänen päätänsä\nvastaan.\n\n\"Elkää liikkuko paikastanne, muuten ammumme kumpikin kuulan kallonne\nlävitse\", sanoi toinen upseerista.\n\nKatteini huomasi joutuneensa ansaan.\n\n\"Teidän on siis aikomus murhata minut\", sanoi hän tyvenmielisenä,\n\"näinkö Venäjällä kohdellaan vieraan valtakunnan alamaisia?\"\n\n\"Niin kohdellaan esivallan käskyille tottelemattomia henkilöitä\",\nvastasi kenraali. \"Teidän uppiniskaisuuttanne rahdin suorittamiseen\nnähden on rankaistava.\"\n\nKatteinin oli aikomus vastata, mutta samassa huusi vartijamies ajajille\nja hän kuuli portin avautuvan. Vaunut vierivät kivitetyllä tiellä tai\npihalla ja seisahtivat jonkun minuutin kuluttua.\n\n\"Olemme perillä\", sanoi kenraali, \"astukaa ulos, hyvät herrat.\"\n\nVaunujen ovet avattiin ja herrat astuivat ulos. Katteini huudahti\nkauhusta. Hän oli saman linnan sisäpihalla, minkä korkeita muuria ja\nkanuunain reikiä hän vähä ennen oli katsellut meren puolelta. Samain\nmuurien sisällä kitui onneton Barinsky ruhtinas. Mitähän aiottiin\nhänelle itselle?\n\n\"Mitä tarkoitatte tällä koiranleikillä?\" kysyi hän kenraalilta.\n\n\"Saada teidät masennetuksi\", vastasi venäläinen äreästi. \"Te jäätte\ntänne vangiksi kunnes laivanne on purettu. Kun lastiruumat ovat\ntyhjennetyt, pääsette te vapaaksi ja saatte mennä, minne tahdotte.\"\n\n\"Teidän käytöksenne on inhottavan ilkeä ja häpäisee sitä maata ja\nhallitsijaa, jota palvelette\", vastasi katteini säikähtyneenä, \"mutta\nse tietäkää, ett'ette suinkaan rankaisemalta saa näin kohdella vieraan\nvallan alamaista.\"\n\nTähän ei kenraali huolinut mitään vastata. Hän lähetti noutamaan linnan\npäällikköä, joka pian tulikin, vanha harmaapartainen upseeri.\n\nOsottaen katteinia, sanoi kenraali upseerille: \"Tämä herra tulee\nolemaan täällä muutaman päivän. Antakaa hänelle joku parhaimmista\nsuojista; ruokaa ja juomaa lähetän hänelle omalta pöydältäni, hän saa\nliikkua linnan sisäpihalla, mutta te vastaatte siitä, ettei hän pääse\ntornista.\"\n\n\"Minuun saatte huoleti luottaa\", vastasi vanhus. \"Kolmekymmentä\najastaikaa olen vartioinut tämän linnan vankeja eikä yksikään vielä\nole päässyt karkuun eikä saanut vanhaa Petrovits Augustoffia petetyksi.\nTänne tullaan, mutta täältä ei lähdetä ilman keisarin armollista lupaa.\"\n\n\"Minä panen vastalauseen tällaista kavalaa menettelyä vastaan, jota\nminulle osotetaan\", sanoi katteini ähkyen vihasta. \"Vapaaksi tultuani\nvalitan hallitsijallenne. Näin julkeaa mielivaltaa ei toki sallittane,\nkenraali Streboff.\"\n\n\"Uhkauksistanne en ole millänikään, minulla on tarpeeksi valtaa, jotten\ntarvitse pelätä häviäväni\", vastasi kenraali, joka uudesti kääntyi\nPetrovits Augustoffin puoleen.\n\n\"Onko teillä mitään muuta sanottava?\"\n\n\"Ei muuta kuin että Barinsky on sairastunut ja että minä lääkärin\nneuvosta olen antanut hänen joka päivä jonkun hetken nauttia raikasta\nilmaa täällä linnan sisäpihalla\", vastasi päällikkö. \"Vankihuoneen ilma\ntekee hänelle pahaa.\"\n\n\"Hänen pitäisi jo olla siihen tottunut\", vastasi kenraali nauraen.\n\"Hyvästi, katteini, hyvästi vanha Petrovits, tulkoon teistä hyvät\nystävät.\"\n\nKenraali ajutanttinensa astui vaunuihin, jotka heti vierivät pois.\nKatteini oli kuin kiveksi muuttunut. Hänelle oli tapahtunut jotain,\nmitä hän ei olisi voinut aavistaa eikä uneksiakaan. Petrovitsin ääni\nherätti hänet unelmistaan.\n\n\"Tulkaa muassani, suojanne on valmis\", sanoi linnan päällikkö\nkäskevällä äänellä. \"Te olette varmaan suuri pahantekijä, koska teille\nannetaan yksi parhaimmista suojista ja saatte milloin hyvänsä mennä\npihalle. Sano, veljeni, mikä on pahatekosi?\"\n\n\"Se että luotin venäläisen rehellisyyteen ja kunniaan\", vastasi\nkatteini saksaksi, jota kieltä hän oli kuullut vartijansa ymmärtävän\nja puhuvan. \"Mutta malttakaa\", ajatteli katteini itsekseen,\n\"vastentahtoinen vankeuteni täällä on hyödyttävä ja auttava toisia.\nMinäpä vapautan Barinskyn ja nuo kymmenentuhatta ruplaa saatte kuin\nsaattekin vielä maksaa.\"\n\nKatteini ja tuo vanha upseeri menivät torniin.\n\nTuo vanha rakennus, joka nyt jo oli puoliksi rauniona, osotti vielä\nsellaisenakin entistä komeutta ja uljuutta. Katto oli pudonnut\nsisään ja tuulet humisivat esteettömästi tyhjien salien särkyneissä\nikkunarei'issä. Tällaisen tornin alikerrokseen meni nyt katteini ja\nhänen seuralaisensa. Hänelle annettiin avara suoja, jonka toinen ikkuna\noli merta kohti, toinen linnan pihaanpäin. Tässä muka paremmassa\nsuojassa ei ollut muita huonekaluja kuin sänky, pöytä ja muutama tuoli.\nKalkituilla, vanhuudesta harmaantuneilla seinillä oli lukemattomia\nhämähäkin verkkoja. Jos tuo nyt oli parempia suojia, millaiset olivat\nsitte huonommat ja huonoimmat? Katteinia väristyttä ajatellessaan\nBarinskya, joka jo kymmenen vuotta oli nääntynyt mokomassa luolassa.\nKatteinin rohkeutta ylläpiti se toivo, että voisi pelastaa ruhtinaan ja\nsiten kostaa Streboffille.\n\n\"Minä jätän sinut nyt, veljeni, mutta lähetän Bestysjeffin, yhden\nvanginvartijoistani tuomaan sinulle vettä ja viinaa. Kun sinä taas\njätät rakkaan tornini ja pääset vapaaksi, tottahan silloin muistat\nystävääsi Augustoffia\", sanoi tuo vanha upseeri.\n\n\"Sen teen ja lupaan sen jo varmaan\", vastasi katteini, joka tuskin\nosasi salata iloansa siitä että saisi tavata Bestysjeffin, sen\nvanginvartijan, josta ruhtinatar oli puhunut. Vankeutensa ei tulisi\nkestämään enempää kuin korkeintaan kolme päivää, sillä niin pian\nsaataisiin Salama kyllä puretuksi. Viivyttelemisen aikaa ei siis\nollut, vaan oli katteinin mitä kiiruummin pitäminen huolta Barinskyn\nvapauttamisesta.\n\nKatteini oli yksinään. Hän astui merenpuolisen ikkunan luokse, josta\nhyvin näki sataman. Aukolla näkyi ainoastaan muutamia kalastajain\nveneitä. Aallot läiskyivät hiljaa vastoin sitä karia, jolle torni\noli rakennettu. Vene saattoi hyvin päästä karin rantaan. Jos vaan\nBestysjeff piti lupauksensa, oli Barinskyn pelastaminen varma.\n\nPieni kolina oven takana keskeytti katteinin mietteet. Hän kääntyi\nsinne päin ja ovesta tuli sisään mies, tuoden ruukun ja pullon\nynnä lasia. Kaiketikin oli se vanginvartija, joka nyt toi kaikkein\nvenäläisten niin suuresti rakastamaa juomaa, viinaa, jota katteini\npuolestaan ei voinut kärsiä.\n\nSisääntulija oli komeavartaloinen kasakka, jonka ulkomuoto ei suinkaan\nollut sellainen kuin olisi luullut venäläisen vanginvartijan olevan.\nPäinvastoin oli noissa tummanverisissä kasvoissa jotakin, joka osotti\nsurua ja kärsimystä, mikä heti herätti katteinissa mieltymystä häneen.\nVenäläinen laski Augustoffin lahjan pöydälle, katseli hetkisen vankia,\nkumarsi ja astui takaisin ovea päin.\n\n\"Bestysjeff, elä mene, minä tahdon puhutella sinua\", sanoi katteini\nsaksaksi.\n\nMies oli todellakin sama, josta ruhtinatar oli puhunut; hän pysähtyi\näkkiä, katseli kummastellen katteinia, teki ristin merkin ja sanoi:\n\n\"Miten, mistä tunnette te, vieras, Bestysjeffin, sanokaa miten se on\nmahdollista.\"\n\nKatteini astui ihan kasakan luokse ja kuiskasi hänelle:\n\n\"Minä tiedän paljon enemmänkin, minä tiedän sinun olevan avuliaan\nmiehen, joka tuntee sääliä toisen onnettomuutta kohtaan, minä tiedän\nsinun puhutelleen Barinsky-ruhtinatarta ja luvanneen auttaa ruhtinaan\npakoon pääsyä; sentähden olen hakenut sinut ja tuon ne neljätuhatta\nruplaa, mitkä olet pyytänyt ruhtinaan vapaudesta.\"\n\nBestysjeff tuli kalman kalpeaksi, vavisten lankesi hän polvilleen\nkatteinin eteen ja rukoili häntä säästämään hänen henkeänsä, sillä jos\ntuo salahanke tulisi ilmi, olisi hän hukassa.\n\n\"Nouse Bestysjeff, ja kuule minua tyvenesti; minua et tarvitse pelätä\",\nsanoi katteini. \"Minä vannon pitäväni salassa sen, mitä on sinun ja\nruhtinattaren kesken sovittu.\"\n\n\"Herra, henkeni on teidän vallassanne\", vastasi kasakka noustessansa.\n\"Jos niin on, kuin sanotte, että olette ruhtinattaren lähettämä ja\nhänen ystävänsä, eipä silloin Bestysjeff riko lupaustansa. Sanokaa mitä\ntiedätte ja mitä vaaditte, minä olen valmis kuulemaan.\"\n\nNyt kertoi katteini kuulijallensa, millä tavoin hän oli joutunut\nruhtinattaren tuttavuuteen ja sen lupauksen, minkä oli antanut auttaa\nruhtinasta pakenemaan; syyn minkä vuoksi hän oli vankina Santta-Annan\ntornissa ja lopullisesti selitti hän Bestysjeffille, mitenkä hän oli\naikonut vapauttaa kovaonnisen Barinskyn.\n\n\"Nyt tiedätte kaiken mitä minun on teille sanomista\", sanoi katteini.\n\"Vapaaksi tultuani ja päästyäni laivaani, siirryn pois satamasta ja\nankkuroitsen ulapalla. Samana yönä noudan veneellä ruhtinaan, jonka\nsilloin pitää olla valmis pakenemaan. Kun hän on veneessäni, saatte\nte heti vaatimanne rahat. Jos tahdotte paeta vankinne muassa, suostun\nminä siihen. Onko nyt asiasta sovittu ja voinko minä luottaa teihin,\nBestysjeff?\"\n\n\"Sen voitte tehdä, sillä minuakin johtaa kostonhimo ja polttava\nviha\", vastasi kasakka. \"Kuusi vuotta sitten olin minä rykmenttini\nmukana Viipurissa. Streboff, tuo julma, häijy Streboff oli silloin,\nkuten nytkin, kaupungin sotapäällikkö. Kerran katselua pitäessään,\nsanoi hän hevostani laihaksi ja huonosti hoidetuksi. Minä vastasin,\nettä saan kauroja liian vähän, sillä komppanian päällikkö ei anna\nsitä, mitä hevosille määrätty on. Streboff kiljui kiukusta, minä\nolin muka rohjennut syyttää upseeria. Minä tuomittiin saamaan 50\nruoskan lyöntiä ja suljettavaksi Santta-Annan vankikomeroihin. Niin\nkävikin. Suru ja viha tekivät minut vähäpuheiseksi ja alakuloiseksi.\nSitä pidettiin katumisen merkkinä ja kolmen vuoden kuluttua pantiin\nminut vanginvartijaksi. Minä opin tuntemaan ruhtinas Barinskyn hän\nkertoi minulle kurjuutensa syyn ja minun tuli häntä surku. Hänkin oli\nväkivallan ja hirmun uhri samoin kuin minäkin. Ruhtinas ja minä tulimme\nystäviksi ja kun ruhtinatar odottamatta tuli tänne ja ilmoitti itsensä,\nsai hän minulta sen lupauksen, minkä tiedätte. Ilman apua ulkoapäin\nolisi pako ihan mahdoton. Vartijat ovat hyvin valppaat ja vanha\nAugustoff ummistaa ainoastaan yhden silmän kerrallansa. Pakeneminen\nruhtinaan kanssa on ainoa pelastukseni. Minua vetää vastustamaton\nhalu Ukrainan avarille aroille, syntymäseuduilleni. Olen kertonut\nruhtinaalle hänen puolisonsa käynnin ja mitä me silloin sovimme. Hän\nsyleili minua ja itki liikutuksesta. Nyt tiedätte kaikki.\"\n\n\"Kuulin linnanpäällikön sanovan että ruhtinas jonakin päivän aikana\nterveytensä tähden saa käyskennellä linnan sisäpihalla. Te toimitatte\nhänelle pienen kirjeen, jossa ilmoitan tavanneeni ruhtinattaren ja mitä\nolemme sopineet hänen paostansa. Hänen tulee valmistautua siihen, mitä\nme ai'omme toimia.\"\n\nKatteini repäsi lehden taskukirjastansa ja kirjoitti lyhyen kirjeen,\nminkä hän antoi Bestysjeffille.\n\n\"Anna tämä ruhtinaalle\", sanoi hän; \"ikkunanloukossa odotan minä hänen\npihalle tuloansa. Pyydä häntä antamaan minulle merkki, että hän on\nminut ymmärtänyt.\"\n\n\"Minä täytän tarkoin ja täsmällisesti teidän käskynne\", sanoi kasakka.\n\"Tästä hetkestä alkain olen minä teidän palvelijanne, teidän orjanne.\nHenkeni, onneni ja kaikki on teidän vallassanne. Pian tulen taas\nluoksenne.\"\n\nYksinään jääneenä katteini astuskeli avarassa suojassaan edestakasin,\nhautoen omia aatteitansa. Ne eivät olleet liioin iloista laatua. Voiko\nhän luottaa siihen, ettei vanginvartijakin ollut petturi, ja jos\nniin oli laita, saattaisi syntyä paljon mielipahaa, jopa vaaraakin\nkatteinille. Streboff oli laittomalla käytöksellänsä selvään näyttänyt,\nminkä arvoisena Venäjällä rehellisyyttä pidetään. Jos hän tulisi\npetetyksi, katoisi hän ehkä tietämättömiin ja silloin hyvästi onni ja\nelämän ilo! Mimmiä, hellästi lemmittyä Mimmiänsä hän ei milloinkaan\nsaisi. Kylläkai hän häntä surisi, sen hän tiesi, mutta itse oli hän\nmennyt vaaraan ja oma sydämensä, rohkeutensa ja velvollisuuden tuntonsa\nolivat hänet siihen saattaneet hänen levottomuutensa kasvoi ja hänessä\nheräsi pahoja aavistuksia.\n\nHän kuuli kellon lyövän neljää iltapäivällä. Siis oli kolme tuntia\nkulunut siitä kuin hän tuli vankilaan, jotka tunnit hänelle, vapaalle\nmerimiehelle, hänestä tuntuivat loppumattomilta. Hän kävi sen ikkunan\nluokse, joka oli pihaa päin. Piha oli autio ja tyhjä. Mutta muutamien\npuitten varjoista ilmestyikin mies, joka oli puettu karkeaan valkoiseen\npukuun, sellaiseen, mikä on venäläisillä vangeilla kesäaikana. Hän\nseisahtui, katsoi ylös ikkunaan, jossa katteini seisoi, painoi vitkaan\noikean kätensä sydämmelleen, kumartaen kaksi kertaa ja astui sitte\nharvoin askelin torniin.\n\nKatteini oli tarkasti seurannut miestä ja hänen liikkeitään. Ei\nepäilemistäkään, se oli ruhtinas. Hän oli siis saanut katteinin kirjeen\neikä Bestysjeff siinä kohden ollut häntä pettänyt. Katteini rupesi\nluottamaan hänen rehellisyyteensä, pelkonsa väheni ja hän, laskeutui\nvuoteelle, jossa pian nukkui.\n\nKun Milenius heräsi, oli aurinko laskemaisillaan. Meren puolisesta\nikkunasta tuli auringon valoa tuohon kolkkoon suojaan ja teki sen\nhauskemman näköiseksi. Bestysjeff tuli, toi vangille herkullisen\naterian, minkä kenraali oli lähettänyt, ja kirjeen Willneriltä, joka\nilmoitti, että sotamiehiä on asetettu laivaan ja että sitä ruvetaan\nhuomispäivänä purkamaan. Väkivalta väkivaltaa vastaan olisi ollut\nsula hulluus Muutamalta Suomen sotamieheltä oli Willner kuullut, mitä\nkatteinille oli tapahtunut. Bestysjeff kertoi vielä että ruhtinas oli\nsaanut katteinin kirjeen ja siitä kovasti ilostunut sekä että hän oli\nse henkilö, joka oli liikkunut linnan pihalla. Kasakka sanoi tornin\nmeripuolella olevan portin, jota sanottiin vesiporaksi, sen kautta oli\npako tehtävä. Portti oli ilman lukkoa ja siis helppo avata. Bestysjeff\nuudisti lupauksensa vankasta rehellisyydestä ja kuuliaisuudesta. Kun\nnyt oli tilaisuus paeta ja päästä kotimaahansa, oli hänen entinen\npontevuutensa palannut ja hän oli valmis panemaan alttiiksi mitä\nhyvänsä oman vapautensa ja Barinskyn vapauttamisen eteen.\n\n\"Mutta minulla on vieläkin jotain kerrottavaa\", sanoi kasakka.\n\"Hetkinen sitten olin kokemassa pyydyksiäni, joilla pyydän kaloja\nvanhalle Augustoff'ille. Silloin näin suuren höyrylaivan tulevan\nulapalle ja ankkuroivan Uuraansaaren eteläpuolelle. Lipussa olevasta\nkuvasta tunsin sen englantilaiseksi sotalaivaksi, siis meidän ja teidän\nviholliseksi. Varmaan hän vartijoitsee teidän laivaanne, vai miten?\"\n\nKatteini luki vielä kerran Willnerin kirjeen ennenkuin vastasi\nkasakalle. Harmin ja vihan puna nousi merimiehen otsalla ja poskille.\nVenäläisiä auttaaksensa hän oli uskaltanut hyvin paljon. Streboff'in\nkäytös oli hänen mielestänsä niin ilkeä ja katala, että hänessä syntyi\nmitä rohkeimpia kostontuumia. Erittäin tärkeä oli hänelle se, mitä\nBestysjeff äsken oli sanonut, ja muutaman minuutin mietittyänsä sanoi\nhän kasakalle puolikuiskaten:\n\n\"Bestysjeff, sinä olet ollut sotamies, olet katsonut surmaa silmiin,\nolet uskalias, tahdot päästä vapaaksi ja kostaa! Sano, suostutko\nyhtymään rohkeaan toimeen, silloinpa me kostamme Streboff'ille,\npelastamme Barinskyn ja teemme vielä sen lisäksi vihollisellemme aika\nkiusan, sano suostutko siihen?\"\n\nKasakan silmät leimahtivat. Aron pojan kuuma veri oli alkanut kiehua;\nhän vastasi.\n\n\"Puhukaa, herra, olen valmis mihin hyvänsä.\"\n\n\"Meidän on pakeneminen jo parin tunnin kuluttua. Te ette karkaa kahden,\nvaan minä tulen kolmanneksi. Me otamme sinun kalastusveneesi. Tornista\npäästyämme soudetaan suoraan englantilaisen laivalle.\"\n\n\"Teidän vihollisenne, englantilaisen käsiin\", kuiskasi kasakka\nhämmästyen. \"Mitä ajattelettekaan herra?\"\n\n\"Loistavaa kostoa Streboff'ille ja saada laivani lastineen takaisin\",\nvastasi katteini. \"Etkö luulee, että jos englantilaisen saavat kaikki\nne sotatarpeet, mitkä ovat laivassani, he sen palkaksi laskevat minut\nja laivani rauhaan? Etkö luule heidän osottavan kiitollisuutta, kun\nmikä riistän heidän vihollisiltaan puolustus-tarpeita? Huomaan sinun\nepäilevän, mutta jääköön se asia minun haltuuni, kyllä minä toimin niin\nettä saavutan tarkoitukseni.\"\n\n\"Mutta te unhotatte vanhan linnanpäällikön, Petrovits Augustoff'in,\nhänet, joka valvoo kuin lohikäärme kätkettyä aarretta\", jupisi kasakka.\n\n\"Enpä unohdakaan, häntäkin olen ajatellut. Onhan Streboff lähettänyt\nherkullisen päivällisruoan sekä runsaasti viinaa ja viiniä. Aseta ruoat\npöydälle ja mene sitte kutsumaan se vanha harmaaparta osalliseksi.\nSellaista kuin minä tarjoon, ei lähde Santta-Annan keittiöstä.\nSill'aikaa kuin me syömme, juomme ja tarinoimme, viet sinä veneesi\nvesiportille ja kun näet minun siirtävän lampun vasempaan ikkunan\nloukkoon, saatat sinä ruhtinaan vankilastaan, tulet sitte tänne ja viet\nminunkin veneesen. Silloin nukkuu Petrovits Augustoff niinkuin hyvä\nlapsi. Joudu kutsumaan häntä tänne.\"\n\n\"Teidän ehdotuksenne on melkein uhkarohkea, mutta kun te uskallatte\nhenkenne, olisin minä katala, jos en tekisi samoin\", vastasi kasakka.\n\"Nyt menen päällikön luokse ja sitte valmistan pakomme. Vesiportin\npuolisella linnan sivulla on vartijana silmäpuoli Strelin; hänen toinen\nsilmänsä puhkaistiin kerran tappelussa. Minä hankin hänelle viinapullon\nkumppaniksi, kyllä hän sitte ummistaa toisenkin silmänsä.\"\n\nAsetettuansa ruoan pöydälle ja sytytettyänsä öljylampun, kasakka lähti\nsuojasta. Oli jo hämärä; linnan eri kulmilta kuului vartijamiesten\nhuudot, että kaikki oli kunnossa. Katteinin sydän sykki levottomuudesta.\n\n\"Kunhan vain ei nyt olisi tapahtunut mitään sellaista, mikä estäisi\npäällikköä tulemasta tänne\", jupisi katteini. \"Minun jäi saamatta\nkymmenen tuhatta ruplaa rahtimaksua, mutta jos toimeni menestyy, saa\ntuleva appini, patruuna sen summan sijaan kirjottaa tilikirjaansa, että\nminä rahan arvona otin venäläisiltä yhden valtiovangin ja yhden kasakan\nsekä sovitin englantilaiset uhkapurjehtijan kanssa.\"\n\nKun hän mietteissään oli päässyt näin pitkälle kuului raskaita askeleita\nulkoa, oven rautapönkkä aukaistiin ja katteinin sanomattomaksi iloksi\nnäkyovessa Petrovits Augustoffin punertava muoto ja harmaat viikset.\n\n\"Tässä nyt olen veikkoni\", huudahti vanha päällikkö, syleillen katteinia\nja suudellen häntä molemmille poskille. \"Mitä näenkään? viiniä ja\nhyvää viljaviinaa, tuoretta sammin mätiä Volgasta, paistia, lohta\nja siihen sipulikastetta. Hm, jopa nyt jotakin Kiitos, veikkoseni,\nkohteliaisuudestasi.\"\n\n\"Teidän kanssa seurusteleminen on suurin iloni\", vastasi katteini\nkohteliaasti. \"Vangittu merimies on kuin vangittu lintu. Minun tuli\nyksinäisyydessäni ikävä. Tulkaa istukaamme pöydän ääreen ja pannaan\nkenraalin herkut kulumaan.\"\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\nKissan maatessa tanssivat hiiret pöydällä. -- Jopa itse Froubrigdekin\nkunniottaa uhkapurjehtija-katteinia. -- Yöllinen hyökkäys. -- Kaksi\nvihollista parhaimpina ystävinä. -- Salama vie katteininsa onnellisesti\nkotiin ja uhkapurjehtija menee täysin purjein avioliiton satamaan.\n\n\nKatteini ja hänen vieraansa istuivat pöytään, lasit täytettiin ja\nMilenius kilisti Santta-Annan komentajan kanssa, toivottaen häntä\ntervetulleeksi.\n\n\"Sellaisen vangin kuin sinä, veikkoseni, soisin saavani pitää\nainaiseksi\", sanoi vanha Augustoff ja katseli kiiltävin silmin\npöydälle levitettyjä herkkuja. \"Mutta sanoppa minkätähden olet täällä\nja minkätähden on isämme kenraali sinulle niin ankara ja samalla\nniin erinomainen kohtelias, että omista varoissansa lähettää sinulle\nherkkuja? Tämä paisti, kuinka oivallista ja mehuista; se on viinissä\nkeitettyä peltopyytä.\"\n\n\"Sitä sietää kastella viinillä\", sanoi katteini iloisesti. \"Teidän\nmaljanne, komentaja; jos kauan olisin vankina ollut, olisin suonut\nolevan teidän tapaisen vartijan alaisena. Te hoidatte toimenne oivasti.\nMinkä vuoksi minä jouduin tänne? Siitä syystä, että vaadin saatavaani\nkenraalilta. Rahan sijaan annettiin minulle vankeutta. Siinä koko asia.\"\n\nPetrovits Augustoff tyhjensi lasinsa, pyyhkäsi käsin muutaman\nviinipisaran huuliparrastansa, piristi silmiänsä ja katseli\nsalaperäisesti katteinia.\n\n\"Moni poloinen saa Venäjällä vankeutta pienemmästä syystä kuin sinä.\nTotta puhuakseni on isällämme keisarilla kova rahan puute. Sota maksaa\nsummattomasti ja hallituksen on täytynyt tehdä suuresti velkaa. Venäjän\nrikkaat lahjottavat suuria summia, mutta mitä se tuntuu? Meidän\nraha-asiat ovat huonot; paperi käy rahasta. Ranskalla ja Englannilla\non meihin verrattuina äärettömät varat. Odottaa saat, poikaseni, mutta\nlopulla voinet toki saada saatavasi.\"\n\n\"Onhan se mahdollista, mutta ainakin väärin\", vastasi katteini. \"Mutta\nte unohdatte juomisen. Tämä viina on oivallista, maistakaa sitä.\"\n\nPetrovits Augustoff ei tarvinnut kahta käskyä; hän täytti juomalasin\nviinalla ja joi sen pohjaan.\n\n\"Tiedä se, että minun virkani on aivan yhtä ikävä kuin tärkeä\",\nsanoi hän; \"iloista hetkeä näen harvoin. Istun kuin neuloilla, sillä\nehtimiseen pelkään jotakin tapahtuvan; pyhän Andreaan nimeen; sitä saan\nyhä pelätä.\"\n\n\"Mitähän sitte pelkäät setä?\"\n\n\"Sitäkö kysyt, poikaseni\", huudahti vanhus ihmetellen. \"Onhan täällä\nviidettäkymmentä vankia minun vartioitavana ja silmällä pidettävänä,\nja kun tämä linna ei ole mikään paraatiisi, pyrkivät ne ehtimiseen\nkarkuun. Siitä ne yhä uneksivat, tuumiskelevat lakkaamatta ja kaikin\ntavoin, miten pääsisivät karkaamaan. Ne ovat vilpilliset kuin saatana\nja kavalat kuin ketut, mutta vanhaa Petrovits Augustoffia ei Jumalan\nkiitos vielä ole petetty.\"\n\n\"Eihän se olisikaan helppo tehtävä, ha, ha, ha\", nauroi katteini, \"mutta\nonhan teillä apulaisena vartijoita ja sotamiehiä.\"\n\n\"Tuo lohi on Äänisestä tai Laatokasta, se on erinomaisen hyvää\", arveli\nlinnanpäällikkö. \"Sinä mainitsit apulaisiani; minkä arvoisia ne ovat?\nTyhjän, ei minkään. Sotamiehet ovat vanhoja, vanginvartijat juomareita.\nAinoa luotettava niistä on Bestysjeff, mutta minkä vuoksi? Sen vuoksi,\nettä hän on saanut maistaa ruoskaa. Selkäänsaanti ja ruoska ovat\nalhaiselle sotamiehelle sama kuin sade ja päivänpaiste maalle. -- Mutta\nmitä on tuossa pullossa?\"\n\n\"Olutta; suvaitsetteko sitä?\"\n\n\"Se on lempijuomani, sitä en ole saanut maistaa moneen vuoteen;\nantaisitteko lasillisen sitä?\"\n\n\"Juokaa koko pullollinen, minä en rakasta sitä juomaa.\"\n\nPäällikkö teki tehtävänsä kuin kunnon mies. Hän joi olutta ja viinaa\nehtimiseen. Hänen muotonsa alkoi punottaa ja mies tuli aika hutikkaan.\nHän rupesi laulamaan ja löi tahtia pöytäveitsellä, joka oli hänen\nkädessänsä.\n\n\"Minä en huoli Santta-Annasta, en vangeista enkä koko roskasta\", pärisi\nhän kiikutellen tuoliansa. \"Mitähän minun on tekemistä tämän vanhan\ntornin kanssa; ei mitään, eläköön viina ja ilo. Kenraali sanoi --\nminunhan pitäisi olla kenraali -- hän sanoi sinun jäävän tänne ainoasti\nmuutamiksi päiviksi, ha, ha, ha, kyllä minä ne päivät tiedän; ne\nkestävät vuosia. Täällä saat kyllä oleskella vanhan Petrovitsin kanssa.\nMe pidämme joka päivä tällaiset kemut. Mitä, onko viini loppu ja minun\npikarini tyhjä, eikö enää ole viinaa?\"\n\nKatteini täytti vanhan juomarin lasin puoleksi viinalla ja puoleksi\nviinillä.\n\n\"Juokaa ja olkaa iloinen, täällä on niin paljon kuin tarvitaan\", sanoi\nkatteini, joka päällikön puheista ja liikkeistä huomasi juopumuksen yhä\nyltyvän. \"Kyllä Bestysjeff vangeista huolen pitää, sanoittehan itse,\nettä voitte häneen luottaa.\"\n\n\"Luottaa, minä en luota muihin, kuin itseeni. Teidän menestykseksenne,\nkultapoikani. Hurraa, eläköön ilo tässä vanhassa tornissa. Minä olen\nonnellisempi kuin keisari; mitä minua liikuttaa keisari, Streboff tai\nkoko maailma\", änkytti linnanpäällikkö.\n\nHän joi vielä lasillisen viinaa. Silloin vaipui hänen päänsä vastoin\nrintaa, kädet putosivat hervottomasti alas ja silmät ummistuivat. Ukko\nvaipui sikeään uneen. Turhaan puisteli häntä katteini, hän ei herännyt.\n\nKatteini nosti ja kantoi hänet vuoteelle. Veitsellä leikkasi hän\nhurstin leveiksi kappaleiksi, sitoi niillä nukkuvan kädet ja jalat.\nSitte siirsi hän lampun pöydältä merenpuoliselle ikkunalle. Sehän oli\nhänen ja Bestysjeffin kesken sovittu merkki.\n\nNeljännestunnin kuluttua ovi aukeni ja kasakka astui sisään.\n\nKatteini meni häntä vastaan.\n\n\"Onko kaikki valmiina?\" kysyi hän.\n\n\"Vene ja ruhtinas ovat odottamassa vesiportilla\", kuiskasi vartija.\n\"Vanha Strelin on nukkunut vartiopaikalleen. Miten on päällikön laita?\"\n\nKatteini otti lampun, viittasi Bestysjeffille ja molemmat hiipivät\nvuoteelle.\n\n\"Hän nukkuu kuin pölkky\", kuiskasi katteini. \"Meidän on aika kiiruhtaa.\"\n\nSamassa silmänräpäyksessä liikahti päällikkö unissansa ja varmaankin\nnäki hän unta, koska puoliääneen jupisi:\n\n\"Sinun maljasi, veikkoni. Ne vangit, ne vain tahtoisivat minut pettää,\nmutta maltappas.\"\n\nHän nukkui uudestaan. Katteini ja Bestysjeff kiiruhtivat ulos.\n\n\"Tarttukaa\" käteeni ja seuratkaa minua, minun täytyy johtaa teitä tässä\npimeässä, sillä lyhtyä emme saa käyttää; kuiskasi kasakka; \"joutuun, ei\nminuutiakaan viivytä, hän ehkä herää.\"\n\nBestysjeff johti katteinin monen mutkan ja solan lävitse. Vihdoin\noltiin vesiportilla. Kasakka aukasi sen hiljaa, Katteini tunsi viileän\nyöilman kuumottavilla kasvoillaan; pilven takana piilevästä kuusta\nlähti vain heikko valojuova.\n\nNämä molemmat miehet kiiruhtivat veneseen, jonka perässä jo istui musta\nhaahmo. Se oli ruhtinas Barinsky.\n\nHän ja katteini kättelivät toisiaan ääneti. Vene lykättiin irti,\nBestysjeff ja katteini tarttuivat airoihin ja soutivat Uuraansalmelle\npäin, jossa englantilainen sotalaiva oli ankkurissa. Kello löi yhdeksän\nsilloin kuin pakolaiset lähtivät tornista.\n\nHyvin hiljaa soutivat he eteenpäin ja sotalaivan korkeat mastot tulivat\npian näkyviin. Tuuli oli myötäinen ja vene kiiti hyvää vauhtia.\n\n\"Herra\", lausui Barinsky katteinille, \"minä en osaa lausuakaan\nkiitollisuuttani ja sen tunteita teille. Nyt kun taas olen vapaa\nja saan toivoa tapaavani jalomielisen puolisoni, on mieleni niin\nliikutettu, etten muuta voi kuin siunata ja kiittää teitä.\"\n\n\"Minä tein ainoastaan sen, minkä pidin velvollisuutenani, mitä sydämeni\nja tuntoni käskivät tehdä\", vastasi katteini. \"Siitä emme nyt huoli\npuhua. Meidän seikkailumme ei vielä ole loppu. Minä jätän itseni\nvainoojieni käsiin, toivoen heidän avullaan saavani kostaa Streboffille\nja häneltä ottaa saalis takaisin, minkä hän niin vilpillisesti anasti.\"\n\n\"Onnistukoon se\", vastasi ruhtinas; \"sitä toivon kaikesta sydämestäni,\nmutta hiljaa, nythän kuuluu jokin huuto.\"\n\nMiehet kuuntelivat; huuto tuli sotalaivasta.\n\n\"Ken siellä?\" kuului taaskin laivasta.\n\n\"Ystävä\", vastasi katteini.\n\nSoudettiin edemmäksi ja vene tuli pian laivan perärappujen luokse.\nAlimpana seisoi upseeri paljastettu miekka kädessä ja häntä lähellä\nmerimiehiä, jotka olivat varustetut pyssyillä ja pistooleilla.\n\n\"Teidän asianne?\" kysyi upseeri.\n\n\"Heti kohta puhutella päällikköä, minulla on kovin tärkeä asia\",\nvastasi Salaman päällikkö.\n\n\"Meidän täytyy ensin tarkastaa vene ja tutkia, onko teillä ehkä aseita\nja ampumavaroja; ennen ette pääse kannelle\", vastasi upseeri \"James ja\nScott, menkää tarkastamaan vene ja sen miehet.\"\n\nKaksi sotamiestä meni heti täyttämään upseerin käskyä. He ilmoittivat,\nettei mitään kiellettyä tavaraa löytynyt. Vasta sitte saivat katteini\nja hänen seuralaisensa astua laivalle. Siellä oli heitä vastaan\nottamassa vartijaupseeri, jolta katteini pyysi saada heti puhutella\npäällikköä.\n\nKatteini Milenius kysyi upseerilta laivan nimeä.\n\nRuuvikorvetti Dragon, katteini Seymour, vastattiin hänelle.\n\nTuon tiedon saatuansa oli katteini hyvin mielissänsä. Hän oli pelännyt\nsen olevan Mirandan ja Cutleria tahtoi hän mieluimmin välttää. Katteini\nei aavistanutkaan, että nuorempi Froubrigde vihasi häntä aivan yhtä\npaljon kuin Mirandan ensimäinen luutnanttikin. Apulaisupseeri tuli nyt\nsanomaan, että katteini Seymour, joka ensimäisen luutnanttinsa kanssa\noli kajuutassa, laski hänet puheilleen.\n\nUpseeri käski katteinin seurata apulaistansa ja sen saattamaan häntä\nDragonin päällikön luokse. Oven edessä oli merisotamies vartioimassa.\nSuuren valkoiseksi kiillotetun pöydän ääressä istui avarassa ja\nsiistissä kajuutassa kaksi meriupseeria. Ne olivat katteini Seymour ja\nFroubrigde, hänen luutnanttinsa.\n\nMolemmat katselivat suurella mielenkiinnolla katteinia, joka nyt astui\nsisään. Se seikka että maalta tuli vene näin myöhään ja siinä kolme\nmiestä, joista yksi sanoi tahtovansa tuoda hyvin tärkeitä tietoja\nDragonin päällikölle, se kaikki oli tehnyt hänen uteliaaksi, jonka\nvuoksi hän oli kutsuttanut Froubrigdenkin kuulemaan mitä semmoisella\nmiehellä olisi sanottavaa.\n\nMileniuksen koko ryhti ja huolellinen vaatetus osotti herrasmiestä ja\nkohteliaasti vastasivat upseerit hänen tervehdykseensä.\n\n\"Te, sir, olette sanonut haluavanne puhutella minua; minä olen katteini\nSeymour, tämän laivan päällikkö\", sanoi vanhempi herroista.\n\n\"Asiani soisin saavani suorittaa teille, sir, kahdenkesken; se on perin\ntärkeää laatua\" sanoi katteini.\n\n\"Ainoastaan luutnanttini läsnä-ollessa otan kuullakseni mitä teillä on\nsanottava.\"\n\n\"Olkoon sitte hänkin läsnä, kosk'ei se muuten käy\", vastasi katteini.\n\"Teidän laivanne ajoi kaksi päivää sitten toisen englantilaisen laivan\nkanssa takaa erästä ruotsalaista uhkapurjehtijaa.\"\n\n\"Ei se mikään uutinen meille ole, sir, vastasi katteini Seymour.\nUhkapurjehtija pääsi pakenemaan siksi että onnettomuus kohtasi toista\nsen takaa-ajajista, mutta me olemmekin täällä estääksemme tuon\nuhkarohkean Englannin lipun halveksijan pääsemästä pois Viipurin\nsatamasta, vaikka sentakia jäisimme vetelehtimään tänne talveen asti.\"\n\n\"Olkoon onneksi, hyvät herra!; siitähän tulee teille oikein hauska\nvirkatoimi\", vastasi katteini naurahtaen. \"Mutta te, sir, ette tietäne\nmitä lastia sillä uhkapurjehtijalla oli.\"\n\n\"Luultavasti ruokatavaroita; niitähän suomalaisraukat paraiten\ntarvitsevat\", arveli Froubrigde, joka kiukkuisesti katseli katteinia.\n\n\"Ruokatavarana oli sillä oivallisia kanuunia ja kuulia Viipurin\nlinnoitusten tarpeeksi sekä lisäksi ruutia, kivääriä ja muita aseita;\nlyhyesti sanoen: uhkapurjehtijalla oli sotatarpeita vähintään\nsadantuhannen ruplan arvosta. Olisihan teidän, hyvät herrat, sopinut\nne ottaa; se olisi ollut teille kunniaksi, sillä jos ei vihollinen\nolisi saanut tuota apua linnaansa, ei se olisi voinut sitä puolustaa.\nViipurin linna oli kehnosti varustettu; jos osasto teidän laivastoanne\nolisi ottanut sitä pommittaaksensa, olisi sen täytynyt antautua.\nViipuri on Suomen itäisin rajakaupunki Venäjää vastaan eikä muuta kun\n12 penikulman päässä Pietarista, mutta uhkapurjehtija toi apua juuri\nhädän hetkellä ja nyt on linnotuksen tila aivan toinen.\"\n\nFroubrigden silmät säikkyivät kiukusta.\n\n\"Hiiden hornaan tuo mies; saisin sen vain käsiini, roikkuisi hän\nvähemmän kuin kymmenen minuutin kuluessa maston huipussa.\"\n\n\"Uhkapurjehtijanko katteinille tuon hyvän suotte\", kysyi Milenius\nlevollisena.\n\n\"To be sure, sir, juuri sitä pirulaista minä tarkoitan enkä ketään\nmuuta.\"\n\n\"Silloin saatte toivonne täytetyksi\", vastasi katteini uljaasti;\n\"uhkapurjehtija-laivan päällikkö olen minä.\"\n\nSeymour ja hänen luutnanttinsa hypähtivät kumpikin sijaltaan,\ntöllistelivät mykkinä hämmästyksestä Mileniusta, joka vain naurahti\nsille kauhuntapaiselle ällistykselle, jonka hänen uhkarohkeat sanansa\nheissä olivat aikaan saaneet.\n\n\"Te jätätte minut hirttämättä; päin vastoin palkitsette minua\nystävyydellänne ja suosiollanne\", sanoi katteini. \"Uskokaa pois, meistä\ntulee vielä hyvät ystävät.\"\n\n\"Sepä saadaan nähdä, jos vain olette se, joksi itseänne sanotte\",\nvastasi Seymour. \"Froubrigde, käskekää vartija-upseerin kiinnittää\nisomaston huippuun erityinen vetonuora; kohta näytän teille millaiset\nystävät meistä tulee.\"\n\nFroubrigde astui ovea kohden. Katteinin ääretön rohkeus teki tavattoman\nvaikutuksen vanhemman Froubrigden pojanpoikaan. Olihan tuon miehen\nluonnossa terästä, noin rohjeta tulla vihollistensa keskelle oli\nenemmän kuin rohkea teko; hän ei semmoiselle käytökselle osannut\nnimeäkään antaa.\n\n\"Viivyttäkää hetkinen aiheenne täytäntöönpano\", sanoi katteini\ntyvenesti. \"Ensiksikin on parempi, että väkenne näkee minut hirtettävän\npäivällä; silloin voivat he tarkoin oppia, miten pelkäämätön mies menee\nkuolemaan, ja toiseksi teitä ehkä huvittaisi tietää syy, minkätähden\nminä tulin tänne ja näin arvelematta annoin henkeni teidän käsiinne.\nSillä tietysti minulla oli hyvin tärkeä syy tullakseni tänne teidän\nlaivallenne.\"\n\nTämä järkevä puhe sai katteinin kuulijat malttamaan mielensä. Olihan\nselvää, että jos ei uhkapurjehtijalla ollut jotakin erinomaisen tärkeää\nsanottavaa, jopa niin tärkeätä, että hän oli varma pahaa kärsimättä\npääsevän tiehensä, hän ei olisi tullutkaan.\n\n\"Odottakaa, Froubrigde, jotta ensin saamme kuulla, mitä tällä miehellä\non meille sanomista\", keskeytti katteini Seymour. \"Kun hän on puhunut\nsuunsa puhtaaksi saatte hirttää hänet.\"\n\n\"Te olette erinomaisen hyvänsuopa, sir, ja minä kiitän teitä\", vastas\nkatteini. \"Sallikaa minun tehdä teille muutama kysymys. Te sanotte\nhaluavanne saada uhkapurjehtijan laivan haltuunne?\"\n\n\"No, hiisi vieköön, niinpä kyllä; toistan vielä että juuri sitä varten\nolemme tässä ankkurissa\", vastasi Seymour.\n\n\"Toinen kysymykseni on tämä tällainen: jos sen saaliin saisitte,\neiköhän olisi teille kahdenkertasesti tervetullut, jos laivassa vielä\nolisi koko lastinsa eli sotatarpeita noin sadan tuhannen ruplan\narvosta?\"\n\n\"Se kysymys on niin yksinkertainen ja selvä, ettei sen vastaukseksi\nmuuta tarvita kuin yksitavuinen _on_.\"\n\n\"Aivan niin, sir, ja kun on päivän selvää, että te urhoollisena\nupseerina halusta palvelette maatanne, koetatte tehdä vihollisellenne\nkaikenlaista vastusta j.n.e., niin myöntänette, että se henkilö, joka\nosottaa teille keinon saada uhkapurjehtijan ja sen kallisarvoisen\nlastin, ansaitsee kiitollisuutenne ja palkkaa eikä rankaisua.\"\n\n\"Sekin myönnetään, mutta missä semmoinen henkilö on ja mitenkä se\nonnistuisi?\" kysyi Dragonin päällikkö hilpeästi. \"Onhan uhkapurjehtija\nteidän laivanne, jos niin todellakin olette sen katteini -- se on\nViipurin satamassa linnan kanuunain turvissa; eihän sitä sieltä\nhelpolla saa, sehän on mahdotonta.\"\n\n\"Se mies, joka vastaa asian onnistumisesta olen juuri minä\", vastasi\nkatteini, joka sitten kertoi kuulijoillensa, mitenkä Streboff oli\nhäntä pettänyt ja sulkenut Santta-Annan torniin, kuinka hän sieltä\nkarkasi, otti ruhtinas Barinskyn ja kasakan mukaansa sekä miten hän\nkostonhimosta tuli vihollisensa laivalle tarjoomaan sille palvelustaan.\n\nSuurimmasti ihmetellen kuulivat upseerit katteinin kertomusta. Seymour\nja Froubrigde olivat kumpikin urhoollisia miehiä ja ymmärsivät\narvostella katteinin rohkeutta ja tavattoman nerokasta tekoa. Heidän\ntäytyi häntä kunnioittaa, vaikka olikin hän halveksinut heidän\nlippuaan, jonka vuoksi Dragonin päällikkö kysyi ystävällisellä äänellä.\n\n\"Mikähän olisi palkka, minkä pyydätte avustanne?\"\n\n\"Muuta en pyydä kuin saada laivani takaisin antaakseni sen ehjänä\nomistajallensa, sittekuin ensin olette purkaneet sen lastin\nkuormalaivoihinne. Minä puolestani taas lupaan, etten enää käytä\nSalamaa satamasulunsärkijäksi\", vastasi katteini. \"Minä olen\nluonteeltani hyvin uskalias. Olen nuori, ja merimiesmainettani kutkutti\nyrittää uhkapurjehtimista. Olkoon että se on vika, mutta minä sovitan\nsen antamalla teille tilaisuuden tehdä pienen urostyön, -- kauniimman,\nminkä mikään laiva on tehnyt koko sodanaikana. Antakaa kunniasananne\nja lupauksenne, sir, että Salama pääsee vapaaksi, kun olette saaneet\nne sotatarpeet, mitkä sillä ovat lastina, silloin olen teidän\npalveluksessanne. Muistakaa, sir, että minä vapaasti ja kutsumatta\ntulin tänne, että minä vapaasti ja vaatimatta, tarjoon apuani\nkallisarvoisten sotatarpeitten ottamiseksi teidän vihollisiltanne ja\nsekin muistakaa että jos emme jo tänä yönä ole toimessa, se huomenna\non myöhäistä, sillä kuten jo sanoin, silloin ryhtyvät venäläiset\npurkamistyöhön.\"\n\nTarkoin mietti Seymour kaikkea mitä katteini oli sanonut ja ehdottanut.\nHän nousi ja lausui:\n\n\"Viipykää tässä muutama hetki, minä ja ensimäinen luutnanttini tahdomme\nasiasta keskustella. Vastaukseni saatte heti kohta.\"\n\nUpseerit lähtivät kajuutasta kannelle, missä ruhtinas Barinsky ja\nBestysjeff kovin levottomina odottivat katteinin takaisin tuloa.\nSeymour ja Froubrigde menivät molemmat ruhtinaan luokse ja tutkivat\nhäntä mitä tarkimmasti. Kaikesta siitä, minkä saivat kuulla huomasivat\nhe katteinin puhuvan totta kumminkin sen verran, mikä koski hänen\nvangitsemistansa sekä hänen ja seuralaistensa karkaamista linnasta.\nBarinskylle tarjottiin lepopaikaksi upseerin kajuutta ja kasakka\nvietiin laivamiesten suojaan. Upseerit sitte vielä neuvottelivat kauan\nkeskenänsä, mutta menivät vihdoin hekin kajuuttaansa.\n\nSiellä katteini Seymour lausui. \"Teidän erittäin omituinen käytöksenne\nsaa minutkin tekemään omituisesti ja poikkeamaan sota-aikana\ntavallisista määräyksistä. Jos meidän onnistuu teidän avullanne saada\nlaiva ja sen lasti, niin annan teille kunniasanani, että te ja laivanne\nolette vapaat hetikohta, kun lasti on hallussamme, sillä välipuheella\nkuitenkin, ett'ette nykyisen sodan aikana enää yritä laivallanne\nsatamasulkua särkemään. Oletteko siihen tyytyväinen?\"\n\n\"Olen, sir, sillä englantilaisen upseerin ja gentlemanin sana on pyhä\",\nvastasi katteini; \"mutta kuulkaa sir, mitä minä nyt kunnioittavasti\nehdotan. Viivyttelemättä laskekaa vesille ja miehittäkää veneenne.\nPimeyden avulla ja koska minä tarkoin tunnen nämä vedet, vältämme\nhelposti linnan ja pääsemme Salamalle, joka on kaupungin laiturin\nääressä lähellä rantaa. Varamieheni kirjeestä päätän, ettei laivalla\nole paljo sotamiehiä. Ne me voitamme helposti. Kun laiva kerran on\nvallassamme, hinaamme sen pois rannasta. Tuuli on koillinen, siis\nmyötäinen purjehtia satamasta. Englantilaisten merimiesten avulla,\nrohkeudella ja nerolla saadaan Salama varmaankin päivän nousun ajaksi\nankkuriin tähän Dragonin lähellä. Jos minä en täytä, mitä lupaan ja nyt\nolen tarjoutunut toimittamaan, saatatte ajaa kuulan kalloni lävitse;\nnuorassa roikkumasta säästäkää minua suosiollisesti.\"\n\nMitä katteini ehdotti, ei suinkaan ollut mahdotonta. Seymour oli\nvarovampi, sillä hän oli päällikkö ja vastuunalainen miestensä\nhengestä, jonka tähden hän tekikin useampia vastaväitteitä. Mutta\ntoisaalta oivalsi hän hyvin mikä kunnia tulisi hänelle jos yritys\nonnistuisi. Ei yksikään laiva ollut vielä koko sodan aikana tehnyt\nmitään erityistä urostyötä ja Bomarsundin valloittaminen oli, kuten\nJones-purseri Cutlerille oli sanonut, yhdistetyn laivaston ainoa\nsankarityö vuoden 1854 kuluessa. Puuttui matalakulkuisia laivoja eikä\nsen vuoksi päästy Suomen ja Venäjän satamiin. Siinä oli syy Fighting\nCharleyn ehdottomaan toimettomuuteen, mikä tuotti tuolle mainiolle\nsankarille merisotahallituksen epäsuosion, josta syystä hän seuraavana\nvuonna erotettiin Itämeren-laivaston päällikön virasta, joka annettiin\namiraali Dundas'ille.\n\nMutta sitä vastoin puolusti Froubrigde innokkaasti katteinin ehdotusta.\nRyöstää laiva ihan venäläisten patterien alta, kas se oli urostyö ihan\nhänen mieluisensa. Hän muistutti päällikköänsä, miten englantilainen\nsotalaivasto Itä- ja Länsi-Intian hyvin varustetuissa satamissa oli\nvoittanut paljon pahempia vastuksia ja onnellisesti suorittanut\nmainehikkaita töitä. Pätevillä syillä kumosi hän ne väitteet, joita\nSeymour teki katteinin ehdotusta vastaan ja siitä seurasi, että\nDragonin päällikkö lopulta antoi suostumuksensa. Veneitten piti\nlähteä Froubrigden johdolla ja katteini ruveta hänelle luotsiksi;\nenglantilaisen merimiehen pontevuudella pantiin yritys heti toimeen.\n\nKaikki miehet herätettiin heti ja väkeä muistutettiin olemaan ihan\nvaiti ettei vihollisen huomio kääntyisi heihin. Kaikki tehtävän\ntäyttämiseen tarpeelliset käskyt annettiin laivapilleillä. Vähemmän\nkuin puolen tunnin kuluessa olivat veneet laivan kupeilla täysin\nvarustettuina upseerinsa johtamina. Ensimäinen luutnantti, joka\nMileniuksen kanssa oli päällikkönä, istui isoveneessä. Kello 11 yöllä\nlähtivät veneet hiljaan retkellensä, seuraten Uuraansaaren rantaa.\nJottei pimeässä hajottaisi eri suunnille, olivat veneet keskenänsä\nyhdistetyt hienoilla köysillä. Jo tultiin Santta-Annan tornin kohdalle,\njoka jättiläiskummituksen tapaisena seisoa törötti yön pimeässä.\nKynttilä paloi siinä suojassa, mistä katteini äsken oli lähtenyt ja\nkomentaja nukkui yhä vielä, itse nyt vankina. Venäläisten linnoitusten\npitkä rivi oli näkyvissä ja venäläinen vartijaväki nukkui sikeästi,\naavistamattakaan vihollisen olevan niin lähellä, jos englantilaisilla\nolisi ollut tarpeeksi väkeä, olisivat he väkirynnäköllä ehkä saaneet\nvalloitetuksi koko linnan, niin vähän oli vihollinen varuillansa ja\nniin vähän odotti se hyökkäystä. Muistettakoon, mitä kokemus useasti on\ntodistanut, että rohkein saa useimmiten voiton, jos hän vain on taitava\nja seuraa onnen ohjausta.\n\nDragonin veneet olivat jo itse satamassa. Saattoi jo nähdä Salaman\nja ihmeeksensä huomasi katteini venäläisten siirtäneen laivan pois\nlaiturin äärestä, luultavasti sen vuoksi ett'eivät heidän omat\nsotamiehensä pääsisi kapakkoihin juomaan ja sitten juopuneina aikaan\nsaamaan hämminkiä. Milenius ilmoitti Froubrigdelle tuon havaintonsa,\njoka oli aivan tärkeä, sillä nyt kun laiva ei ollut laituriin kiinnite\npääsi sen kimppuun, kaikilta puolelta eikä tarvinnut pelätä estettä\nkaupungista eikä linnasta. Päätettiin tehdä hyökkäys kaikilla veneillä\nyhtä haavaa.\n\nSalamasta oli jo huomattu veneet ja yksi venäläisistä sotamiehistä\nhuusi niille, saamatta kuitenkaan vastausta. Pimeässä luultiin ne\nkalastajain veneiksi. Huudettiin vielä toistamiseen. Milenius tunsi sen\nensimäisen varapäällikkönsä Willnerin ääneksi.\n\nKatteini vastasi, että laivaa nyt tultiin valloittamaan, että Willnerin\nja miesten pitäisi aseiksensa hankkia kirveitä, kalikoita ja mitä muuta\nkäsiinsä saisivat ja että hekin auttaisivat tulijoita. Tuo kaikki oli\nsilmänräpäyksessä tehty. Tällainen ryntäys oli tehtävä pikaisesti\nja pontevasti. Vallan hiljaa kiipesivät englantilaiset laivalle ja\npääsivät vastustelematta sen kannelle. Milenius huusi väellensä, että\nenglantilaiset olivat heidän liittolaisiaan, joille tulisi olla apuna.\nWillner ja katteini vaihtoivat muutaman sanan. Katteini sai kuulla että\nvenäläisiä oli kolmattakymmentä miestä, joista useammat kannen alla ja\nniillä päällikkönä yksi upseeri ja pari aliupseeria. Kannella olevat\nvartijat joko surmattiin taikka pyysivät he armoa. Kannen alla olijat\nmelskeestä säikähtyneinä, pakenivat salonkiin ja antautuivat siellä\nvoittajain armoihin, kun olivat saaneet Froubrigdeltä vakuutuksen,\nettä heidän henkensä säästetään. Sillä aikaa kuin englantilaiset\ntoimittivat tämän, oli Milenius antanut väkensä irroittaa laivan ja\nlevittää purjeet. Ankkuri nostettiin ja hinaten englantilaisten veneet\nmukanansa, Salama lähti täysin purjein satamasta vanhan Pekka Nordin\ntaatulla johdolla. Linnasta ei kuulunut ainoatakaan laukausta; siellä\noli ihan pimeää ja hiljaista. Kello 3 aamulla pääsi Salama veneineen\nDragonin ankkuripaikalle, jossa niitä tervehdettiin raikkailla\nhurraahuudoilla korvetista. Katteini Seymour vastaanotti Mileniuksen\nsuurimmalla kohteliaisuudella. Arvokas lasti, josta miehille oli tuleva\nhyvät palkkiorahat, lisäsi sekin yleistä mielihyvää laivalla.\n\nEnsimäiseksi tiedusteli Milenius, miten oli käynyt Yrjö Evertin ja\nhänen vangiksi otettujen kumppaniensa. Froubrigde sanoi, että he\nolivat lähetetyt Napierin päällikkölaivalle \"Duke of Wellington.\"\nSilloin kun Miranda ja Dragon ajoivat takaa Salamaa, olivat he\nkieltäyneet palvelemasta kanuunien luona ja niinikään hurranneet ja\nosottaneet sopimatonta iloa, kun Miranda törmähti torpeedoon ja Salama\nonnellisesti, pääsi pakoon. Froubrigde vakuutti, ettei heille tapahdu\nmitään pahaa, mutta kuitenkin pidettiin sopivana lähettää heidät\npäällikkölaivalle palvelemaan.\n\nBarinskyä oli mitä ystävällisimmin kohdeltu Dragonilla, Bestysjeffiä\nsamoin. Ruhtinaan ja Mileniuksen kesken sovittiin, että hän ja kasakka\nSalaman mukana tulisivat Gefleen. Ennen kaikkea halusi ruhtinas saada\ntavata puolisonsa, joka Haaparannan kautta kyllä helposti pääsi Gefleen.\n\nRuhtinas sanoi: \"totta kyllä, että te, katteini Milenius, kansalaiseni\nvilpin kautta jäitte ilman rahtipalkkaanne, mutta siitä saatte olla\nvarma, ett'eivät kaikki venäläiset ole Streboffin tapaisia, ja\nkun minä kerran kuten varmaan toivon, saan ryöstetyt tilukseni ja\ntavarani takaisin, olen teidät palkitseva. Tätä en sano siksi, että\nkullalla voisi palkita sitä, mitä te minun hyväkseni olette tehneet\nja uskaltaneet, vaan osottaakseni hyvää tahtoani ja korvatakseni\nreitaajallenne hänen tappionsa.\"\n\nSill'aikaa kuin veneet onnellisesti suorittivat tehtävänsä, oli\nsatamalaivan vartijavene ottanut kiinni erään selejä lastin hinnaksi\nja tiedon Suderoffin kanssa sopimastansa rahtimatkasta Viipuriin,\noli patruuna Wulff saanut, mutta sittemmin ei kuulunut mitään\ntietoa laivasta. Mimmin murhe ja tuska oli ääretön, etenkin kun\nhän oli saanut kuulla mihin tarkoitukseen Salamaa käytettiin. Hän\nsoimasi isäänsä, että hän katalasta voitonpyynnistä oli houkutellut\nMileniusta sellaiselle vaaralliselle retkelle. Hänen valituksensa\nja voivotuksensa karkoittivat ilon ja rauhan patruunan kodista, ja\npatruuna, aivan yhtä levoton ja mielipahoillaan kuin tyttärensäkin,\nteki sen järkähtämättömän päätöksen, että jos Salama onnellisesti tulee\ntakaisin, sitä ei enää käytetä alkuperäiseen tarkoitukseensa.\n\n\"Ei sovi uhkarohkeudella karkoittaa onneansa\", oli hän sanonut\nitselleen. \"Minä olen tällä toimella ansainnut niin paljon, että jo\nsopii tyytyä. Hm, en luullut Mimmin asiata niin paheksivan. Olkoon\nmenneeksi, saakoon hän vain minun puolestani rakastamansa katteinin,\njota minäkin suuresti kunnioitan ja muita mieluummin otan vävykseni.\nTulisi vain sulhanen tänne, kyllä minä häät pitäisin. Oli sitä\nMileniuksella sisua kun otti mennäksensä Viipuriin. Kuin vain ei\nhänelle olisi mitään tapahtunut. Jos hän joutuu vihollistensa käsiin,\nniin -- hiisi vieköön, en tahdo ajatellakaan, miten silloin käy.\"\n\nMutta sittekin ajatteli hän sitä yöt päivät ja jos hän koettikin\npäästä levottomista ajatuksistansa, muistuttivat Mimmin huokaukset\nja punoittavat silmät häntä ehtimiseen Salamasta. Patruuna tuli\nyhä synkemmäksi, laivan ja sen väen kohtalo eivät lopulta suoneet\nhänelle hetkenkään lepoa. Näin synkkämielisenä ollessaan tuli häntä\ntervehtimään raatimies Evert.\n\n\"Minä tulen\", sanoi raatimies, \"antamaan sinulle tietoja, joita olen\nsaanut kirjeessä Yrjö-pojaltani. Ikävä tapaus, hyvin ikävä.\"\n\nPatruuna hypähti kirjoituspöytänsä äärestä, kasvoiltansa kalman\nkalpeana.\n\n\"Sanoit: ikävä tapaus, veikko Evert\", jupisi hän värisevin huulin,\n\"sano onko Salama ryöstetty? joutuin; muuten tulen hulluksi.\"\n\n\"Niin hullusti kai ei sentään ole, mutta ikävästi sittekin\", vastasi\nraatimies niin pitkään, että patruunalla oli hyvin aikaa tuskistella.\n\"Jos olisin aavistanut, että laivaa käytettiin sulunsärkijäksi, ei Yrjö\nmilloinkaan olisi saanut astua sen kannelle. Se vain on varma...\"\n\n\"Keskustellaan sittemmin siitä, oliko se oikein vai väärin\", keskeytti\nhänet patruuna. \"Nyt kysyn sinulta, veikko, ihminen, sano selvään,\ntiedätkö onko Salama säilyssä vai eikö, elääkö sen katteini vai ovatko\nenglantilaiset hänet hirttäneet; armosta sano se minulle.\"\n\n\"Poikani kirjoittaa, että Salama onnellisesti pääsi Lovisaan,\nmutta että Yrjö ja kaksi muuta sen miehistä olivat joutuneet\nenglantilaisten vangiksi. Yrjön kirje oli kirjoitettu englantilaisella\npäällikkö-laivalla 'Duke of Wellington.' Hän on ollut useammassa\npienemmässä tappelussa, ja Jooseppi-setä ennusti sittekin väärin, kun\nsanoi, että joku minun kolmestatoista lapsestani tulee hylkiöksi.\nYrjöstä ei ainakaan sellaista tule, sillä hän on käyttäytynyt\nmiehentavoin ja osottanut niin ylevän jaloja tunteita, että saatan olla\nylpeä kelpo pojastani.\"\n\nPatruuna rohkeni taaskin hengittää. Sen että Yrjö ja kolme muuta\nmiestä oli joutunut englantilaisten valtaan, oli Milenius hänelle\nkirjoittanut, vaikka patruuna ei sitä ollut raatimiehelle sanonut,\njott'ei tämä suotta surisi. Olihan siis vielä toivoa Salaman olevan\nvapaana. Siitä iloisena puristi hän raatimiehen kättä ja sanoi:\n\n\"Minä olen Yrjön kummi enkä häntä unohda. Vankina hän ei voi kauan\npysyä, ja kotiin päästyä saa hän ruveta lukemaan varapäällikön\ntutkintoa, minun kustannuksellani tietysti. Eikä se haittaa, että hän\nsaa oppia englanninkieltä sekä kuria ja järjestystä sotalaivalla.\nJumala suokoon, että minäkin nuoruudessani olisin jotakin hyödyllistä\noppinut, eipä silloin olisi ollut niin vaikea hankkia tietojani\nvanhemmalla iällä. No, mitä poikasi kirjottaa?\"\n\nRaatimies asetti silmälasit nenälleen ja rupesi lukemaan Yrjön\nkirjettä, joka oli sekä pitkä että ainehikas. Sulimmalla hellyydellä\npuhui hän siinä vanhemmistansa. Hän kertoi tapahtumat Salamalla,\nvangitsemisensa ja palveluksensa Dragonilla. Vielä kertoi\nhän osallisuudestaan useammassa pienessä tappelussa, etenkin\nmaallenousu-yrityksistä Suomen rannalle laivaston pienemmillä\naluksilla. Kerromme tässä kohtauksen yhdestä sellaisesta kahakasta,\njoka osottaa, miten jalointa ihmisyyttä voi tavata keskellä sodan\nkauhuja. Se on todellakin kaunis urostyö sodanaikana. Siitä kirjottaa\nYrjö Evert seuraavasti:\n\n    -- -- -- \"Jok'ainoa laivan miehistä tarjoutui vapaaehtoiseksi,\n    mutta päällikkö valitsi mielensä mukaan parhaimmat ja\n    minäkin lähetettiin merimiesten muassa maalle. Rantaa kohti\n    soutaessamme näkyi maalla sotaväkeä, mutta laukaus 'Bloodhoundin'\n    kylkitykistä karkoitti ne tykkänään. Meidän miehiä hajaantui\n    kappaleen matkan päähän rannasta sill'aikaa kuin venemiehemme\n    valloittivat muutaman vihollistemme jättämän kanuunan. Viholliset\n    seisahtuivat metsän suojaan ja alkoivat ampua. Minä tähtäsin\n    tarkoin yhtä heistä, laukasin ja mies kaatui kuin kannaltansa\n    hakattu puu. Samalla erää laukasi 'Cruiser' koko kylkirivinsä,\n    kuulat sinkoilivat metsään ja vastustajamme pakenivat. Joku\n    vastustamaton halu pakotti minua käymään katsomaan sitä miestä,\n    jonka olin ampunut, elikö hän vielä vai oliko hän jo kuollut. Hän\n    makasi liikkumattomana ja minä pelkäsin häntä enemmän sellaisena\n    kuin äsken seisovana ja aseellisena. Hyvin kamala tunne on\n    katsella ihmistä, jonka tietää surmanneensa. Hän oli avannut\n    nuttunsa ja puristi kättä rintaansa vastaan, siihen kohtaan,\n    mihin kuula oli sattunut. Hän hengitti raskaasti ja verta pursui\n    joka hengenvedolla sekä suusta että haavoista. Muotonsa oli\n    kalman kalpea; suurilla kirkkailla silmillänsä tirkisti hän\n    minua. Sitä näkyä en milloinkaan voi unohtaa. Hän oli kaunis\n    nuori mies, ei ainakaan yli viidenkolmatta ikäinen. Minä asetuin\n    polvilleni hänen viereensä ja sydämeni sykki niin kovasti kuin\n    olisi se ollut pakahtumaisillaan. Hän oli oikein ruotsalaisen\n    näköinen eikä ensinkään näyttänyt viholliselta. Mahdotonta on\n    kertoa mitä tunsin povessani, mutta jos oma henkeni olisi voinut\n    pelastaa hänet, luulen että olisin sen antanut. Minä panin hänen\n    päänsä polvilleni, hän tarttui minun käteeni ja koetti jotain\n    sanoa, mutta ei saanut ääntä. En minä häpee tunnustaa olleeni\n    häntä heikompi, sillä hän ei vuodattanut ainoatakaan kyyneltä,\n    mutta minä en voinut pidättää omiani. Hän ummisti silmänsä,\n    mutta samassa paukahti laivastamme kanuunan laukaus, joka kutsui\n    meitä takaisin ja se herätti hänet. Hän osotti sormellaan\n    rantaa ja metsää kohti, minne hänen toverinsa pakenivat. Mies\n    poloinen, hän ei varmaankaan aavistanut, että juuri minä olin\n    hänen surmaajansa. Olin epätietoinen, miten erota hänestä. Sitä\n    ei kuitenkaan kauan kestänyt, sillä samassa tuli häneen kova\n    kouristus, silmänsä särkyivät ja huoaten heitti hän henkensä.\n    Minä toivon jumalan ottaneen hänet ikuiseen rauhaansa. Hänen\n    päänsä laskin minä hiljaa maahan ja jätin hänet siihen.\"\n\n\"Hm, -- jalosti, ihmismäisesti tehty; siitä on pojallesi kunniaa,\nveikko Evert\", sanoi patruuna. \"Yrjöstä kyllä aikanansa tulee mies.\nMutta mitä tirkistelet paperiisi; onko siinä vielä jotakin mainittavaa?\"\n\n\"Onpa niinkin, sitä en vielä huomannutkaan; sillä ihan äsken sainkin\ntämän postista\", vastasi raatimies. \"Kuoressa on erityinen pieni\nkirjelippu, jonka sisällön luulen ilahuttavan sinua Wulff veikko. Kas\nnäin seisoo siinä:\n\n\"Salama lähti Lovisasta, Dragon ja Miranda ajoivat sitä turhaan\ntakaa. Me seurasimme sitä aina Viipurin saaristoon, mutta se pääsi\nonnellisesti tiehensä. Me ruotsalaiset iloitsimme siitä rehellisesti\nja kieltäysimme hoitamasta niitä kanuunia, jotka ampuivat meidän\noivallista laivaamme. Salamaa vainotessaan tarttui Miranda venäläiseen\ntorpeedoon ja katteini Milenius pääsi onnellisesti Viipuriin. Enempää\nen nyt ehdi.\"\n\n\"Hei ja hurraa!\" huusi patruuna ja pyöräytti iloissaan raatimiestä\nkerran ympäri lattian, sitte riensi hän ovelle, avasi sen ja huusi\nylikertaan:\n\n\"Mimmi, Elviira, tytöt, lapset! kuulkaa, tulkaat tänne! Salama ja\nMilenius ovat säilyssä ja onnellisesti päässeet Viipuriin. Tulkaa\npaikalla tänne! Olen ilosta pyörtyä. Oiva mies tuo Milenius, katteinien\nparhaita. Kas tässä ovat tytöt; lue heille Yrjön kirje, veli Evert,\neläkä unohda sitä pientä kirjelippua, mikä olikin kaikista paras.\"\n\nMutta kun vihdoin Salama itse saapui Geflen satamaan eräänä kauniina\niltana ja tieto siitä tuotiin patruunalle, yltyi ilo ylimmilleen\nreitaajan talossa. Mimmin silmät riemusta säihkyivät nähdessään jälleen\nsen, jota hän maailmassa enimmin rakasti ja kun katteini patruunalle\nesitti ruhtinas Barinskyn ja kertoi hänen elämänsä vaiheet sekä miten\nhän itse oli välttänyt kaikki häntä tällä matkalla kohdanneet vaarat,\nsilloin loistivat kauppamiehen kasvot ilosta ja mielihyvästä. Kun\nkatteini oli kertomuksensa päättänyt, sanoi patruuna:\n\n\"Minä olen teille, katteini suurimmassa määrässä tyytyväinen ja te\nansaitsette tulla onnelliseksi. Kuuden viikon kuluttua vietätte\nhäitä tyttäreni kanssa, joka myötäjäisiksi tuo teille muun muassa\nsen laivan, joka epäilemättä on käynyt teille rakkaaksi ja jota te\nnäin taitavasti ja tavattoman onnellisesti olette kuljettanut. Elkää\nkiittäkö minua, katteini; Joonas Wulffilla on varaa antaa vävynsä\nvaikutusalakseen valita joko maan tai meren. Kun manner rupee tuntumaan\nikävystyttävältä, valjastakaa silloin Salama, ottakaa vaimonne Mimmi\nmukaanne ja tehkää matkoja, sellaisia, joista lähtee sekä huvia että\nhyötyä.\"\n\nJa patruuna piti sanansa. Kuusi viikkoa myöhemmin vietti Kaarle\nMilenius häitä Mimmi Wulffin kanssa Geflen kaupungissa. Ne olivat\nkomeat ja kaikin puolin onnistuneet pidot. Vierasten joukossa olivat\nruhtinas ja ruhtinatar Barinsky, joka onnellisesti oli päässyt Gefleen\nja siellä tavannut puolisonsa. Oli siellä vielä Gregorius Bestysjeff\nja vanha luotsi Pekka Nord'kin, joka katteinin kutsumana oli tullut\nPrestön-saarelta Gefleen katteinin häihin. Päivä oli ihmeen kaunis ja\nsatamassa oli Salama puettu liehuviin lippuihin kannesta mastonhuippuun\nasti. Höyry tuprusi venttiileistä ja putkista, se oli valmis panemaan\nkoneensa käymään. Minnehän piti Salaman lähteä?\n\nHeti vihkimisen ja juhlapäivällisten jälkeen oli se vievä nuoren\nparin etelän lämpöisiin maihin, muun muassa Italiaan. Patruuna oli\nniin tahtonut ja niin oli nyt tapahtuvakin. Ruhtinas Barinsky ja\nhänen puolisonsa olivat kutsutut osallisiksi tälle matkalle ja sen\ntarjouksen olivat he suurella kiitollisuudella vastaanottaneet.\nLaivan taloudenhoitajaksi oli otettu Bestysjeff ja uhkapurjehtijan\nentiset miehet olivat tälläkin kertaa pestatut sen hupaiselle ja\nvaarattomalle matkalle. Kyllä oli katteini saanut taistella ennenkuin\nsai patruunan suostumuksen naida hänen tyttärensä, mutta tulipa\nsitte Joonas Wulffista yhtä antelias kuin oivallinen appi. Pahat\nkielet sanoivat -- ja niitähän on runsaasti kaikkialla -- että rikas\nWulff oli pannut toimeen kaiken tuon komeuden saadaksensa prameilla\nrikkaudellansa ja toiset kielet, aivan yhtä pahat, milt'ei pahemmat,\nsanoivat, että entisen lautakartanon miehen pitäisi hävetä sillä tavoin\npöyhkeillä ja olla olevinaan muita etevämpi; hän muka oli unohtanut\nkantaneensa tuohikonttia ja käyneensä \"pikisaumasilla.\" Mutta ne, jotka\nnäin puhuivat ja päättelivät, olivat kiukkuisia kadehtijoita, jotka\nvarmaankaan eivät olisi tehneet, mitä Wulff teki. Hän näette lahjoitti\nsinä samana päivänä suuria summia vaivaishoidolle ja opistoille sekä\nauttoi salaisesti puutteenalaisia, siten kuivaten satalukuisten kurjain\nkyynelet.\n\nPariskunta oli vihitty ja vieraat kävivät sille onnea toivottamassa,\nvaahtoavat samppanjalasit kädessä. Nuoren parin malja oli juotava ja\nesille astui muuan nuori ilomielinen merikatteini, sulhaisen nuoruuden\nystävä. Hän nosti lasinsa, korotti äänensä, puhui ja sanoi:\n\n\"Veikkoseni, verrattoman onnellinen olet sinä, jopa onnellisempi kuin\nrasvamerillä purjehtija. Apeksi sait rikkaan Wulffin, joka tietysti\ntekee sinusta Ruotsin Rothschildin, mutta kalliimpi on kuitenkin se\nhelmi, joka vieressäsi seisoo, sen huomaan silmistäsi. Te olette nyt\nyhteen solmitut ja saatte yhtenä tehdä elämän pitkänmatkan. Tulkoon\nse riemuisaksi elköönkä ennen loppuko kuin on vietetty kultahäitänne.\nToivotan, ettei onnenne milloinkaan siirry oikeasta kulkuväylästä,\npitäkää tarkkaa suuntaa ja vähentäkää purjeita ennenkuin nousee myrsky.\nPainolastina olkoon teillä paljon rakkautta, uskoa ja toivoa, sillä\nsilloin asuvat rauha ja riemu mielessänne. Jos sää muuttuu myrskyiseksi\nja taivas käy pilviseksi, käärikää silloin purjeet ja luottakaa siihen,\nettä mahtava peränpitäjä pian hankkii hyvän sään ja myötäisen tuulen.\nVeikkoni, sinä nostat ankkurin ja lähdet kaukaisille vesille, mutta\nminne menetkin, olette aina mielessämme. Tule leivon mukana takaisin\npohjolaan ja sitte pysykää täällä, sillä totta on, että 'autuas se,\njoka ei nuorena sortunut maaltaan'.\"\n\nPari tuntia myöhemmin höyrysi Salama satamasta ja sen muassa sulhanen,\nmorsian ja ne toiset, jotka jo mainitsimme. Laivasta ja sen rannalta\nliehuteltiin ja hurrattiin jäähyväisiksi ja vanha Pekka Nord heilutti\nhattuansa niin kauan kuin hän hiemankin näki laivaa ja sen katteinia,\nsillä hän rakasti niitä molempia. \"Katteini ansaitsi onnensa, sillä\nreippaampaa merimiestä ja rohkeampaa miestä en ole milloinkaan\ntavannut\", jupisi luotsi. \"Onnea matkalle, olkoon Jumala laivan ja sen\nväen kanssa!\"\n\nElviira jäi kotia isänsä luokse, eikä tahtonut hänestä luopua. Mitä\ntulee häneen rakastuneesen englantilaiseen luutnantti Cutleriin, haki\nhän siirtoa Mirandasta ja sai paikan eräällä 44-kanuunan laivalla,\njoka lähti Itä-Intiaan. Hän ei voinut kestää häijyn Joneksen\nainaisia pistopuheita. Kalkuttassa tutustui hän erääsen rikkaasen\nsitrunakeltaiseen rouvasihmiseen, joka oli hindulaisen leski. Hän\notti sen vaimoksensa ja erosi virastaan. Emme osaa sanoa, tuliko hän\nonnelliseksi, mutta toivomme niin käyneen. Hyvänluontoinen Cutler\nansaitsi hänkin vähän onnea elämässä.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\nUhkapurjehtijan entinen laivapoika englantilaisella sotalaivalla.\n-- Keskustelu mastossa. -- Wiaporin pommitus. -- Laivasto lähtee\nItämerestä. -- Yrjö Evertin myöhemmät elämänvaiheet. -- Loppunäytelmä.\n\n\nKuten Jones oli ennustanut, ei mitään tärkeitä sotatapauksia, vuoden\n1854 lopulla enää tapahtunut Itämerellä. Matalakulkuisten laivan puute\noli sellainen este, ettei voitu Itämeren kaupunkeja ja linnoituksia\nhätyyttää. Liittolaisilla ei ollut muuta tehtävää kuin sulkea satamat,\npitää Venäjän laivastoa suljettuna ja toimettomana. Englannissa\nja Ranskassa ruvettiin kiiruimmiten rakentamaan höyryllä kulkevia\nkanuunaveneitä ja uivia pattereja, jotta varhain tulevana keväänä\npäästäisiin tehokkaammasti toimimaan noissa vaikeakulkuisissa vesissä.\n\nLiittolaisten laivat lähtivät syksyllä Suomen vesiltä ja kääntyivät\nkotiinsa.\n\nPian oli talvi rakentava tukevamman sulun Suomen- ja Pohjanlahdelle\nsekä sulkeva niitten rannoilla olevat satamat. Pohjoistuuli, jää ja\nlumi olivat kylläkin vihollisia, aivan yhtä ankaria kuin Länsivaltain\nlaivastotkin.\n\nMutta yli Pohjanmeren purjehtivat laivastot kotia kohden. Syysauringon\nviileät säteet valaisivat tuota mahtavaa hävittäjä-joukkoa, joka,\nvaikka kyllä monilukuinen ja voimakas, oli niin vähän saanut aikaan.\nKeskustan etunenässä purjehtii uhkea kolmikantinen, 700 hevosen\nvoimaisella koneella ja 131 kanuunalla varustettu laiva \"Duke of\nWellington.\" Se on englantilaisten pelottava päällikkölaiva. Elköön\nlukija unohtako, että pansarilaivain ja monitorien aika ei silloin\nvielä ollut tullut. Päällikkölaivan vanavedessä tulevat S:t Jean\nd'Acre, 100 kanuunaa, kone 600 hevosen voimainen; Neptun, 120\nkanuunaa; ruuvilaiva Nile, 91 kanuunaa, kone 500 hevosen voimainen;\nruuvilaiva Royal Georg, 120 kanuunaa, kone 400 hevosen voimainen y.m.\nkomeat rekattilaivat Euralus, Arrogant, Amplian, Miranda j.n.e. sekä\nkorvettilaivat Cruiser, Desperate, Conflict, y.m. Tuosta laivastosta\nylpeilee jok'ainoa englantilainen; se on Britannian varus ja turva,\nsen valtiollisen voiman kannattaja, se käsi, joka pitää miljoonia\nkaukaisia kansoja kurissa ja pakottaa ne Englannin vallan ja herruuden\nalaisiksi, se, mikä saa kaukaiset maat ja kansat tottelemaan Englantia\nja nöyrtymään sen laille.\n\nDuke of Wellington'in isomärssissä, johon helposti mahtuu sata miestä,\nmakaa vartijamiehiä ryhmittäin. Muitten muassa on siellä Yrjö Evert ja\nhänen hyvä ystävänsä Edvard Ryd. Yrjö on kelpolailla miehistynyt. Hänen\nkasvonsa ovat päivettyneet ja niitä varjostaa hieno parran untuva,\njoka tekee ne miehuullisemman näköisiksi. Hänestä ja Ryd'istä pidetään\npaljon heidän rohkeutensa ja reippautensa tähden. He ovat olleet\nosallisina monessa pienemmässä ottelussa. Yrjö Evert on \"sininuttuna\"\noivallinen ja kumppaninsa suosivat häntä suuresti.\n\nEnglantilaisten laivain piti mennä Spitheadiin, ranskalaisten\nCherbourgiin, Brestiin ja Touloniin.\n\nYrjö ja Edvard Ryd keskustelivat ystävällisesti:\n\n\"Kuten jo olen sinulle ehdottanut\", sanoi Ryd kumppanillensa,\n\"karkaamme me niin pian kuin maihin tulemme. Minä olen ennen ollut\nPortsmouthissa, tunnen siis vähän paikat. Jos vain vanha Peggy Oliver\nelää, ei ole mitään hätää. Hän osaa kätkeä merimiehen niin hyvästi,\nett'ei elävä silmä sitä löydä. Peggy on kunnon eukko, siihen saat\nluottaa.\"\n\n\"Mikä on hänen elinkeinonsa?\" kysyi Yrjö.\n\n\"Hän pitää pientä boardinghousea, asuntoa merimiehille ja sen mukana\nkapakkaa\", vastasi Edvard. \"Se on oikein lemmon eukko, irlantilainen,\nvarmaankin 70 vuoden vanha. Minä karkasin kerran amerikalaiselta ja\nmenin Peggy Oliverin luokse. Hän otti minut hoitaaksensa ja vaikka\npoliisi vainosi minua ja haki jokikisen nurkan ja pielen Peggyn\nhuoneessa, niin minuapa ei löydetty. Hän näet kätki minut vanhaan\nkellariholviin kapakkahuoneen lattian alle ja poliisi sai pitkän nenän.\"\n\n\"Käyköön miten tahansa, mutta minä en kauemmin viihdy sotalaivalla\",\nsanoi Edvard. \"Minä haluan vapaaksi ja kauppalaivaan. Nyt olen jo mies\ntullakseni toimeen missä merimiestyössä hyvänsä, mutta täällä olemme\nkuin orjat saamatta mitään palkkaa. Olkoon että tämä on hyvä koulu,\nmutta minun ei haluta siihen jäädä.\"\n\n\"Mutta miten tulemme rahattomina toimeen\", sanoi Yrjö, \"sehän on pahin\nmutka.\"\n\n\"Vanha Peggy on hameellinen boardingmaster; jos vaan onnellisesti\npääsemme hänen luoksensa, antaa hän meille lainaksi sen verran kuin\ntarvitsemme\", vastasi Ryd. \"Hän hankkii meille pestin ja saa sitte\nkatteinilta mitä on kuluttanut. Niin on vallan tavallista meille\nmerimiehille. Ei meillä ole muuta kuin boardinghouse ja kapakka. Meistä\nei pidetä mitään huolta, senpä vuoksi käy, niinkuin käykin.\"\n\n\"Mutta Englanti on jo ruvennut muistamaan merimiehiänsä; minä\nolen kuullut, että useammissa sen suuremmissa merikaupungeissa on\nmerimieskoti\", vastasi Yrjö.\n\n\"Aivan totta, mutta ne merimieskodit, vaikka ovatkin hyviä, eivät\nriitä niille tuhansille merimiehille, jotka käyvät ulkomaan\nsuurissa merikaupungeissa\", vastasi Edvard. \"Kun muistaa, että se\nosa Isonbritannian tavaroita, mikä aina on vesillä, nousee 80:teen\nmiljoonan punnan arvoon, on samalla myönnettävä, että koko kansalla\non täysi syy huolehtia sen kansaluokan kohtalosta, jonka haltuun ja\nhuostaan niin suuri osa sen tavarata on uskottu. Tärkeältä tuntuu, että\nne miehet ovat kunniallisia, taitavia, hyväntapaisia ja jumalisia.\nSitä siis tulisi kaikkein meriliikettä harjottavain kansain muistaa.\nRuotsissa ei ole mitään tehty meidän merimiestemme hyväksi; Englannissa\non jo vähän tehty ja tekeillä on vielä enemmän.\"\n\nRyd puhui totta. Vaikka on myönnettävä Englannin merimiehillä\nolevan monta jaloa ominaisuutta, havaitaan kuitenkin, etteivät ne\nsiveellisyydessä ja hurskaudessa ole ensinkään eteviä, jos kohta\ntässäkin kohdin löytyy poikkeuksia.\n\nEnglannin sotalaivasto saapui onnellisesti Spitheadin ulkosatamaan ja\nvangit, joita laivoissa oli useampia, lähetettiin Victory nimiselle\nkolmekansilaivalle, lord Nelsonin päällikkölaivalle, joka seisoi\nsisäsatamassa. Turhaan pyysivät Salaman neljä miestä vapauttansa.\nHeille vastattiin lyhyesti, että kiittäkööt Jumalaa siitä että pääsevät\nhirttonuorasta, he kun olivat olleet sulunsärkijöitä, todellinen syy\noli kumminkin suuri puute merimiehistä, jonka vuoksi ei ollut varaa\nlaskea miehiä irti. Victory laivalla täytyi heidän äkseerata purjeilla\nja kanuunilla niin kauan kuin sää ja vuodenaika sen sallivat. Heitä ei\nlaskettu maalle ja usein he yrittivät karata, mutta aina turhaan.\n\nVictory laivassa olevista vangeista oli pari koettanut karata jonka\nvuoksi kaikkia vankeja alettiin ankarasti vartioida. Yrjö Evertin ja\nRydin karkaamisyritykset siis jäivät onnistumatta. Oli jo vuoden 1855\nhuhtikuu, mutta yhä vielä he olivat sotavankina. Niitä miehiä varten,\njotka halusivat meritieteitä oppia, oli toimitettu koulu laivaan ja\nsen opetusta käytti Yrjö ahkeraan, josta hänelle vast'edes oli suuri\nhyöty. Edvard Ryd sen sijaan yritteli ehtimiseen karkaamista. Hän\nkoetti taivuttaa Yrjöä yöllä hyppäämään laivasta ja uimaan maalle,\njossa hakisivat Peggy Oliverin, mutta siihen Yrjö ei suostunut, koska\nse hänen mielestänsä oli liian rohkea hanke, jonka vuoksi ei ollut sen\nonnistumisestakaan toivoa. Jos he saataisiin kiinni, seuraisi siitä\nkova rangaistus, jonka alaiseksi Yrjö ei tahtonut antautua. Hän odotti\nparempaa tilaisuutta vast'edes. Ryd taas pysyi jäykästi päätöksessänsä.\nEräänä pimeänä yönä kiipesi hän alas ankkurikettinkiä myöten ja\nalkoi uida kaupunkia kohti. Mutta pahaksi onneksi huomasi hänet\nmuuan vartijavene ja hän vietiin takaisin. Mies tuomittiin saamaan\nkaksikymmentä köydenpään lyöntiä. Ainoatakaan valitusta päästämättä hän\nkärsi rangaistuksensa, mutta hänen kiukkuiset silmäniskunsa osottivat,\nettä hän pian aikoi karata uudestaan. Muutamia päiviä myöhemmin\njaettiin vangit laivaston eri haaroille lähteville laivoille. Yrjön ja\nRydin oli eroaminen. Yrjö joutui Snapper nimiselle kanuunaveneelle, Ryd\nErmouth nimiselle sotalaivalle. Laivasto oli valmistettava ensi keväänä\nmeneväksi Itämereen ja Suomen lahteen amiraali Dundasin johtamana.\nKaipauksella ja ikävällä erosivat Ryd ja Yrjö toisistaan sillä\nheistä oli tullut todelliset ystävät. Yrjö kirjoitti pitkän kirjeen\nvanhemmillensa ja kertoi siinä kaikki, mikä häntä oli kohdannut; hän\nehkä etäältä saisi nähdä kotimaansa rannikon, vaan ei tavata omaisiansa.\n\nEnglannin Itämerenlaivastoon yhdistyi Ranskan laivasto amiraali\nPenaudin johtamana. Suomen ja Venäjän Itämeren-satamat suljettiin\nuudestaan ja nyt alettiin todenteolla tuumailla Wiaporin pommittamista,\njotta Venäjälle tulisi tuntuva isku.\n\nWiaporin linnoitus, jota vastaan liittolaiset nyt olivat päättäneet\nkäyttää hirveää sotavoimaansa, on kuten tiedetään rakennettu\nkallioon ja kalliolle puolen penikulman päähän Suomen pääkaupungista\nHelsingistä. Linnoitettuja saaria on seitsemän. Niistä on suurin\nKustaavi-niminen, jossa linnanpäällikkö asuu. Wiaporia on sanottu\nPohjolan Gibraltariksi. Pitääkö se väite enää paikkansa, lienee\nepätietoista; ainakin huomattiin sillä, liittolaisten laivain sitä\npommittaessa, olevan kylläkin heikkoja puolia. Ainoa kulkuväylä\nHelsingin redille, joka on Venäjän valtakunnan suurimpia sotasatamia,\nkäypi näitten lujasti varustettujen saarien välitse, joissa on 800\nsuurimmanlaista kanuunaa. Kun Wiapori on pelkkää kiveä, ei sitä voi\nmaalta piirittää; ainoa keino sitä hävittää on pommittaminen meren\npuolelta. Wiaporin rakensi 18:ta vuosisadalla Kustaavi III:nen\nhallitusaikana kreivi August Ehrensvärd. 1809-vuoden sodan aikana\nantoi kavaltaja tämän lujan linnan ilman ottelua venäläiselle\nkenraalille Barclay de Tollylle, oinain valtiollisten mielipiteittensä\ntyydyttämiseksi, kokonaan unohtaen velvollisuutensa isänmaataan kohtaan.\n\nLiittolaisten laivasto seisoi Wiaporin edustalla. Oli elokuun 7 päivä\n1855. Aurinko valaisi Suomenlahden laineita ja tuota uljasta laivastoa,\njoka oli aikeissa koetella voimiaan Ehrensvärdin nerokasta luomaa\nvastaan. Edellisenä päivänä oli itse amiraali Penaud tullut Tourville\nlaivalla ja heti hänen jälkeensä kaikki muut Ranskan osaston laivat!\n\nMolemmat ylipäälliköt ryhtyivät heti tarpeellisiin alkutoimiin Wiaporia\nvastaan. Venäläiset olivat edellisenä vuonna samoinkuin vuoden 1855\nviimeksi kuluneina viitenä kuukautena uutterasti parannelleet ja\nvarustelleet täällä, rakentaneet uusia pattereja jokaiseen sopivaan\npaikkaan ja estäneet laivoja lähestymästä muuta kuin tätä monimutkaista\ntietä.\n\nAmiraalit sen vuoksi päättivät, ett'eivät laivoillansa tee yleistä\nryntäystä, vaan ainoastaan semmoista hävitystä, mitä mörssäreillä\nvoidaan aikaan saada.\n\nLinnan melkein pääsemätön asema teki vaikeaksi valita mörsärilaivain\npaikkaa sopivan kauaksi tai lähelle. Pommittamisen valmistukset olivat\nsiis tehtävät niin varovasti ja huolellisesti, että niihin kului pari\npäivää, jotenka alottamisen merkki voitiin antaa vastaa elokuun 9 p:nä\nkello 7 aamulla.\n\nTulta salamoi laivojen koko rivistä; yhdeksänkolmatta englantilaista\nja ranskalaista pommia lensi yht'aikaa linnaan. Siellä oli siihen asti\noltu vaiti, vaan nyt vastattiin heti kohta. Taistelu oli alkanut.\n\nPaksu savu tuprusi jo monesta kohdin linnassa. Kello 10 ja 11 välillä\nkuului ankara räjähdys; muuan ruutikellari oli syttynyt ja lensi\npirstaleina ilmaan. Siitä päästivät liittolaiset riemuhuutoja.\nTaistelu kävi tuimaksi. Melkein kaikki Wiaporin patterit ampuivat\nkaikilla kanuunillansa. Ranskan ja Englannin kanuunaveneet viskelivät\ngranaatteja ja jykeviä kuulia; näitten paljouden ja sen nopeuden,\nmillä taistelulinjaa muutettiin, piti houkutella vihollista kääntämään\nhuomionsa pois mörsärilaivoista, joihin se muussa tapauksessa olisi\ntähdännyt kaikki kuulansa.\n\nKello vähää ennen kahtatoista kuului toinen räjähdys; se oli tuntuvasti\nvoimakkaampi kuin edellinen ja sitä seurasi kaikkialle leviävä\ntulipalo. Ei kulunut paljon aikaa, kun vielä tapahtui kolmas räjähdys,\njoka peitti melkein koko linnan savuun. Muutaman hetken aikana kuului\nyhtämittaista, ukkosen jyrinän tapaista paukkinaa. Tuo viimeinen\nräjähdys surmasi viholliselta paljon miehiä. Liittolaisten upseerit\neivät milloinkaan olleet mitään hirveämpää nähneet. Sekasorto oli\nWiaporissa ääretön ja siitä hetkestä alkaen kävi ampuminen sieltä\ntuntuvasti heikommaksi. Moni patteri herkesi kokonaan ampumasta;\nainoastaan kaksi niistä kiusasi yhä liittolaisten laivoja. Tulipaloja\nsyntyi ja yltyi yhä useammalla haaralla. Makasiineja ja halkovarastoja\npaloi monessa paikoin.\n\nMörssärilaivain ammunta oli koko päivän hyvin vilkas. Linnastakin\nkiihkenee ammunta ja kuulia tuiskuu rakeitten tapaisesti liittolaisten\nlaivoille. Muuan kuula särkee yhdestä veneestä kanuunan alustimen;\nsiitä lähtenyt kappale sattuu upseeriin, jonka se kaataa. Hän luullaan\nkuolleeksi, mutta kun tungetaan hänen ympärillensä, nousee hän niinkuin\nei olisi mitään kolahusta saanutkaan. Toiselta kanuunaveneeltä sattuu\ntulikuuma kuula lävistämään kannen; se tunkee ruutisäiliöön, mutta\ntarttuu siellä erään vaskisen laatikon ja seinän väliin. Seinä rupee\npalamaan, mutta laivan vesiruisku sai palon sammutetuksi.\n\nAmiraalit Dundas ja Penaud ovat kaikkialla; he siirtyvät laivasta\nlaivaan, veneestä veneesen. Upseerit merimiehet ja sotilaat kilpailevat\nrohkeudessa ja kestävyydessä. Snapperlaivalla ammuskeli Yrjö Evert\nlankaster-kanuunallansa niin, että hän käytöksestänsä sai korkeimmat\nkiitokset. Itse amiraali huusi hänelle: \"sinä olet kunnon poika\", ja\nkäski kirjoittaa hänen nimensä muistiin.\n\nAmmuntaa kesti koko elokuun 9:nen päivän. Se sai aikaan, mitä\ntarkoitettiinkin ja sitä pitkitettiin vielä seuraavanakin päivänä yhtä\nhyvällä menestyksellä kuin edellisenäkin. Päivän vaaletessa huomattiin,\nettä eräs kolmikantinen venäläinen sotalaiva ei enään ollut siinä\npaikassa salmessa, missä se ennen oli ollut. Se oli edellisenä iltana\nsaanut monta kuulaa ja pimeässä oli se siirretty niin etäälle, etteivät\nkuulat siihen enään kantaneet.\n\nKun venäläiset huomasivat mörssärilaivain olevan entisellä paikallansa,\nalkoivat he tuimasti ampua linnasta ja yhdestä laivastansa. He\ntähtäsivät etenkin erästä patteria pienellä Aapraham nimisellä\nsaarella, jossa liehui Ranskan lippu. Pommin kappaleita ja kuulia oli\npaksulla koko saarella, mutta yksikään mies ei haavoittunut.\n\nTaistelu raivosi hirveästi. Kuulia, pommeja ja kranaateja vinkui\nilmassa. Ruudin savu pimitti auringon. Sydänpäivän aikana syntyi\ntulipalo muutamassa makasiinissa kirkosta länteenpäin ja se tarttui\nsuuriin rakennuksiin, linnasta samaan suuntaan. Kauhea oli se palo.\nLiekki kohosi korkeammalle kuin kirkontorni ja ajottain oli savu\nniin sankka ettei koko Wiaporia näkynytkään. Sen päivän ilta tuotti\nvenäläisille äärettömän vahingon.\n\nSnapperlaivan kannelle putosi pommi. Silmänräpäyksessä juoksi esille\nYrjö Evert, otti pommin syliinsä ja paiskasi sen mereen. Hänen\nkumppaninsa huusivat hänelle hurraata, esimiehensä antoi hänelle kättä\nja sanoi.\n\n\"Se oli teko, joka korottaa teidät; minä en jätä sitä amiraalille\nkertomatta ja kun se on tehty pääsette aliupseeriksi.\"\n\nYrjö nosti hattuansa ja meni taas hoitamaan kanuunaansa. Jos pommi\nolisi saanut räjähtää laivan kannella, olisi se tehnyt tuhoja. Sen\nkorjaaminen osotti todellista rohkeutta.\n\nElokuun 11 p:nä kello 4 aamulla lähetti amiraali Dundas sanomaan\namiraali Penaudille että pommituksen tarkoitus oli saavutettu ja\nehdotti samalla sen lopettamista. Penaud arveli samoin ja ampuminen\nlakkautettiin. Sitä oli kestänyt 48 tuntia. Ranskan laivat ja\nAapraham-patteri olivat ampuneet 4,150 pommia ja muita kuulia;\nenglantilaiset melkein saman verran, mutta Wiaporin vallit olivat\nkivestä; kuulat ja pommit eivät voineet niitä särkeä.\n\nWiaporin pommittaminen oli liittolaisten viimeinen tärkeämpi toimi\nItämerellä. Kuin ei ainoakaan venäläinen laiva rohjennut tulla aavalle\nmerelle, ei meritappelua syntynytkään. Satamat pidettiin vieläkin\nniin kovasti suljettuina ett'eivät pienetkään veneet päässeet niistä\nliikkeelle. Myöhempänä syksyllä palasivat samat laivat kotiin, mutta\npienemmät jäivät talveen asti vartioimaan Venäjän satamia.\n\nRauha, joka tehtiin maaliskuun 30 p:nä 1856, lopetti vihdoinkin\ntuon ihmisiä ja rahaa ahmivan sodan. Ranska oli rauhanteon johtaja.\nPäätöksen allekirjottivat Pariisissa asianomaisten valtakuntain\nedustajat kynällä, joka oli otettu eläintarhassa olevan korpikotkan\nsiivestä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKertomuksemme \"Ruotsalaisesta Uhkapurjehtijasta\" on lopussa, samalla\nkuin sotakin loppui. Mutta ehkä jonkun lukijoistamme huvittanee tietää\nvähän enemmin yhdestä tässä kertomuksessa mainitusta henkilöstä,\nnimittäin Yrjö Evertistä. Hänestä ja hänen kohtalostansa kerromme siis\nvielä lyhyesti.\n\nVaikka sota loppui, ei Yrjö kuitenkaan eronnut Englannin\nsotapalveluksesta. Rohkeudestansa ja hyvästä käytöksestänsä\nSnapperlaivalla sai hän kunnia rahan, ja arvon sekä viran korotuksen.\nHän siirrettiin Atlanta laivalle, joka kulki matkoilla Välimeressä.\nLänsi-Intiassa ja Afrikan länsi-rannoilla. Portsmourh'issa suoritti\nYrjö talvella v. 1856 parhaimmilla arvolauseilla varapäällikön\ntutkinnon. Tuon pitkän matkailemisen aikana, joka hänelle nyt alkoi, ja\nkunnon päällikön katsannon alaisena hänellä oli hyvä tilaisuus koota\ntarpeellista kokemusta ja ammattiinsa kuuluvia tietoja.\n\nPaluumatkalla Englantiin sai Yrjö isältänsä pitkän ja kauan ikävöidyn\nkirjeen, jonka hän luki syvästi liikutettuna. Hänen vanhempansa ja muut\nomaisensa elivät ja olivat terveet. Katteini Milenius ja hänen rouvansa\nolivat merimatkaltaan palattuaan asettuneet suurenmoiselle maatilalle\njonka patruuna Wulff oli ostanut ja lahjottanut heille. Entisestä\nmerimiehestä ja rohkeasta uhkapurjehtijasta oli tullut toimellinen\nmaanviljelijä, joka nyt yhtä paljon harrasti maataloutta kuin ennen\nmerimiehen ammattia. Uudet olot voivat muuttaa ihmisen luonnonkin.\nMuuan nuori tehtaanisäntä oli nainut Elviiran ja Salaman päällikkönä\noli eräs nuori, Mileniuksen tuttava merikatteini. Kirjeen loppu oli\nnäin kuuluva:\n\n\"Armas poikani, me odotamme sinua koko sydämestämme. Tule pian, sillä\nminä ja äitisi olemme vanhat ja toivomme hartaasti eläissämme vielä\nsaavamme nähdä sinut. Sinä olet kokenut paljon kovaa siinä ammatissa\nminkä itse ja vapaa-ehtoisesti valitsit, mutta sinä kestit koetuksen\nkunniallisesti. Lienethän jo kasvanut suureksi ja voimakkaaksi;\nvarmaankin olet karaistu ruumiiltasi ja mieleltäsi. Kummisi patruuna\nWulff ei ole sinua unohtanut. Hän rakennuttaa uutta laivaa ja sanoo,\nettä sen katteiniksi tulet sinä eikä kukaan muu. Entinen kumppanisi\nEdvard Ryd on tullut kotiin ja sinusta hän puhuu kiittäen, ja\nkunnioittaen. Niin nuorena olet jo saanut kunniarahan! Jooseppi-setä\nvalehteli julmasti ennustaessaan että joku monista lapsistani tulisi\nhylkiöksi. Minulla on iloa ja kunniaa heistä kaikista, sinusta\npoikaseni yhtä paljon kuin kenestäkään toisesta.\"\n\nYrjö heltyi ilon kyyneliin. Merimiehelle on kodista saamansa kirje\nkovin rakas. Yrjö luki kirjeensä monet kerrat. Hän oli päättänyt\nvieläkin viipyä merillä, kunnes olisi siksi kokenut ja toimeensa\npystyvä, että hän, omaan kuntoonsa luottaen saattaisi astua patruunan\nluokse ja muistuttaa häntä ennen luvatusta päällikön virasta.\n\nKolme vuotta purjehti Evert vielä samalla englantilaisella laivalla\nja kävi sen ajan kuluessa kaikissa maailman osissa. Vasta v. 1859\ntuli laiva Europaan, tuoden lastin Itä-Intiasta Lontoosen. Lontoossa\nsuoritti Yrjö merikatteinin tutkinnon hyvällä menestyksellä. Sieltä\ntuli hän höyrylaivalla Göteborgiin ja oli silloin täysin kokenut ja\nkelpo merimies. Göteborgista matkusti hän meritse Gefleen, kotiinsa,\njota hän moneen vuoteen ei ollut nähnyt mutta kuitenkin aina\nmielessänsä pitänyt.\n\nOli kaunis valoisa syyspäivä, jolloin Geflen satamaan tuli se laiva,\njonka muassa Yrjökin matkusti. Muuttolinnut siirtyivät etelään ja\npuitten lehdet kellertivät. Nuori merimiehemme näkee kaupungin\nedessään. Mitä tunteita värähtelee nyt hänen mielessänsä? Siinä on\nhänen syntymäkaupunkinsa, jossa hän leikki lapsena, uneksi nuorukaisena\nelämän iloista ja sen vaiheista. Laiva ankkuroitsee, vene vie Yrjön\nmaihin. Hän lentää katuja kotiin. Siinähän on tuttu syntymäkoti.\nMonenlaisia tunteita liikkuu miehen mielessä. Ken ihmettelisi sitä?\nJok'ainoan, hieno- ja hellätunteisen ihmisen mielessä tekisi samoin.\nHän astui perheen avaraan saliin. Siellä istui valkotukkainen ukko ja\nharmaantuva vaimo. Ne olivat hänen omat vanhempansa. Vanhukset ensin\nkatselivat hetkisen mielestänsä outoa korkeavartaloista tulijaa, joka\nnähtävästi voimakkaan mielenliikutuksen alaisena ja kyynelsilmäsenä\nseisoi ovella. Vanhusten sydämmet sykkivät valtaavasti, mutta samassa\nkumpikin heistä huudahti:\n\n\"Yrjö-poikammehan se onkin!\" ja silmänräpäystä myöhemmin ovat he hänen\nsylissänsä, hän suutelee heidän harmaita hiuksiansa ja sulkee heitä\nriemutsevaa rintaansa vastaan. Autuaallisia tunteita liikkuu heissä.\n\n\"Miten suureksi, miehuulliseksi ja voimakkaaksi olet tullutkin\", sai\nraatimies vihdoinkin sanoneeksi, katsellen riemuisasti poikaansa.\n\"Sellaisena kuin nyt olet, olen aina ajatellut sinua takaisin\ntulevaksi. Meri on sinusta kasvattanut ja tehnyt miehen: se on ollut\nsinulle hyvä kouluttaja.\"\n\nJa äiti, hänen synnyttäjänsä, seisoi siinä kädet ristissä,\nsydämessänsä hartaasti kiittäen Jumalaa, joka ruumiin ja sielun\npuolesta turmeltumatonna oli johtanut hänen poikansa kotiin. Hän luki\ntämän kasvoista, ettei hän ollut synnin, pahain himoin ja raakojen\ntapojen turmelema. Se päivä vietettiin raatimiehen kodissa sellaisena\njuhlapäivänä, jota ei yksikään unohtanut.\n\nYrjön kummi, Joonas Wulff oli hänkin mies, joka ei sanaansa syönyt.\nKevään tultua nosti Yrjö oman lippunsa patruunan uudelle Toivo\nnimiselle laivalle, jonka piti lähteä monivuotiselle matkalle\nItä-Intiaan.\n\nVarapäälliköksi samalle laivalle oli palkattu Edvard Ryd. Laivalla\npidettiin komeat jäähyväispäivälliset, joissa oli saapuvilla koko\nEvertin ja patruunan perhe, katteini Milenius vaimoinensa ja Elviira\nmiehinensä. Sitte levitettiin Toivon purjeet. Katselijain onnea\ntoivottaessa ja hurraa huutaessa lähti se nopeasti satamasta.\nJäähyväisiksi antoi Yrjö laivansa tykkien jyrähtää. Mekin toivotamme\nhänelle onnea ja menestystä pitkälle matkallensa.\n\n    Hyvästi, synnyinmaa;\n    Sä synnyinmaa, sä synnyinmaa!\n        Hyvästi jää!\n    Mä kiikun harjall' lainehen,\n    Tie hausk' on tää. -- Hyvästi jää!\n    Kyll' laine voi, ma uskon sen,\n    Sammuttaa tulta sydämmen.\n\nLOPPU.\n\n\n\n"]