[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fi8lKNy8fwXbGYBX9uEPgskL1pFpCDrVDoY8tSglq5bY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":7,"genre":10,"themes":11,"origin":12,"language":13,"yearPublished":14,"yearPublishedTranslation":7,"wordCount":15,"charCount":16,"usRestricted":17,"gutenbergId":18,"gutenbergSubjects":19,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":23,"gutenbergTranslators":24,"gutenbergDownloadCount":25,"aiDescription":26,"preamble":27,"content":28},2167,"Mansikoita ja mustikoita I","Usea tekijä",null,"2167-usea-tekija-mansikoita-ja-mustikoita-i","2167__Usea_tekijä__Mansikoita_ja_mustikoita_I","muu",[],[],"fi",1859,38680,246577,false,61117,[20],"Finnish literature",[22],"Literature - Other","\"Mansikoita ja Mustikoita I\" by Various is a collection of literary works written in the mid-19th century. This anthology features various pieces that reflect Finnish culture, nature, and social commentary, highlighting the beauty of the land and the depth of human emotions. While specific characters or storylines aren't immediately evident from the opening portion, the text suggests themes of nature, familial bonds, and cultural identity, making it appealing to readers interested in poetry and prose from this period.  The opening of this collection introduces the setting of a summer day at Sorsansaari, where family and friends gather to celebrate Jaakko's name day. The narrator observes the interactions and dynamics within the group, hinting at underlying tensions rooted in forgetfulness and recognition amidst celebrations. The characters engage in playful banter, with moments of introspection concerning nature's beauty and the responsibilities of life. Through descriptions of joy, song, and community, the excerpt sets a nostalgic tone, evoking the charm of rural Finnish life and its connection to the seasons and traditions. (This is an automatically generated summary.)",[],157,"Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisema lukemisto sisältää kertomuksia, kuvauksia ja runosuomennoksia useilta eri kirjoittajilta. Kokoelma tarjoaa 1800-luvun puolivälin lukijalle suunnattua monipuolista kaunokirjallista sisältöä.","'Mansikoita ja mustikoita I' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2167.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","MANSIKOITA JA MUSTIKOITA I\n\n\n        Soisin Suomeni hyväksi,\n        Maani marjan kasvavaksi.\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,\n1859.\n\n\n\n\n\n\n      Paino-luvan antanut: _L. Heimbürger_.\n\n\n\n\nAineisto.\n\n\nSananen Anni orpanalle.\nKosken-kuvia.\nTuttuni, tui! jopa kevättä koittaa.\nTotta puhuen.\nPohjan-piltti. Kirjoitt.  Y. K.\nKettu Repolainen. --kk-- K.\nSukeltaja (Srhiller'in mukaan). Kirjoitt.  J. K.\nRunebergin Puutarhahoitajan kirjeet. A--n.\nSuomennoksia Runebergin Runoelmista. Kirjoin.   O. B.\n\n\n\n\nSananen Anni orpanalle.\n\nJaakon päivästä Sorsansaarella.\n\n\nEn ole hetkiin unohtava tuota kaunista kesäpäivää, kun Sorsansaarella\nvietimme Jaakko enon nimipäivää. Ensinnä ei kukaan ollut muistamanansa\nkoko asiaa. Aamukahvi juotiin, kuin muullostikin, puistossa\nruusu-pensasten välissä, ja eno istui äänetönnä, sanomalehti edessänsä,\neikä sanaakaan virkkanut. Äijä oli nähtävästi vähän nyrkkipyhissänsä,\nkun ei kukaan hänen vuosijuhlaansa muistanut. Mutta ei sitäkään\nollut kukaan näkevänään. Eeva täti kutoi valkoista villasukkaa niin\nahkerasti, että olisi luultu hänen odottavan talven tuloa elokuussa,\nja sinä tepastelit tuhansissa pienissä askareissa, joissa ei toinen\nmaailmassa sinulle vertoja vetäne. Viimein käännyit yht'äkkiä minun\npuoleeni, kysyen, eikö \"nuori herra\" tiennyt Jumalan kaunista ilmaa sen\nverran arvossa pitää, että tahtoisi edes ongelle tulla.\n\nMinä vastasin, että \"nuoren neitsyen\" kattila luultavasti paljoa\nenemmän kostuisi, jos, pyssy olalla, minä liikkeelle lähtisin. Mutta\nkoska olit ottanut kaikki seudun lintuset, jopa itse kryytimaan\nvarpusetkin, korkean suojeluksesi alle, et siihen ehdotukseeni millään\nmuotoa myöntynyt, vaikka ko'in todeksi näyttää, että kalalla on henki\nja tunto yhtä hyvin kuin linnullakin.\n\nOlisimme siitä tieteellisestä seikasta ehkä kauankin sanoja\nvaihettanut, ellei täti olisi keskeyttänyt:\n\n\"Hsss! lapsikullat; rauha maassa! Jättäkää rauhaan sekä suorsat että\nahvenet, ja tulkaa Sorsansaarelle, jos ei muuksi, niin marjaan. Minun\ntäytyy käydä heinäväkeä katsomassa. Ettekö näe tuota pientä pilven\nnuohaa, joka kokoontuu päivän alla. Jos en minä toimeen tartu, ei tule\nkuivia heiniä ikipäivinä\".\n\nJokainen oli kääntynyt eteläpuoleen, ja jokainen oli näkevänänsä\njotakin pientä pilveä, vaikka tosi oli, että kaikki taivaanrannat\nolivat yhtä puhtaat, kuin sinun hohtava kahvipannusi. Täti oli\nkutimensa kokoon pannut ja kaikki menoa. Sen muoto oli sulaa\nkärsivällisyyttä, ikäänkuin uhriksi menijällä yhteisen asian, nimittäin\nheinäsaaliin tähden. Eno ei puhunut paljo mitään, mutta seurasi hänkin,\nkun kaikki lähdimme rantaa kohden.\n\nKyllä tuo kummalla näytti. Rannassa oli vene ihan valmisna, ikäänkuin\nodottelemassa. Tuhdot ja airot olivat paikallansa, purje ja lipunvarsi\nasemillaan. Pursi parka oli kaiketi pelännyt lastuillensa lahoamista,\nmutta ei tytynyt paljaisiin valituksiin, niinkuin Wäinämöisen\nmuinainen, vaan itse lähtenyt vesille. No, pian oli purje levitetty, ja\ntuo sininen lippu, jonka selvää puhdasta siniä ma aina olen ihastellut,\noli myöskin nostettu. Minä istuin airoille; sillä tuulesta ei paljon\napua ollut.\n\nTultuamme Sorsansaarta lähemmäksi, huomasi perämiehemme, s.t.s. Jaakko\neno itse, jättäneensä tupakat ja piipun kotia unohduksiin. Kysyimme\nkaikin, eikö sopisi palata noutamaan, johon hän lyhyesti vastasi: \"ei\".\nSamassa loi silmänsä saarta kohden, ja näki kaiken työväen seisovan\njoutilaana rannan puolella.\n\n\"Sen vietävät!\" hän tiuskasi, hyvillään kun sai närkästyksensä johonkin\npanna, -- \"eikö ne, Jumala nähköön, seiso kädet ristissä jo aamusta\nalkaen\".\n\nTäti leppeästi muistutti, että työväelläkin oli suurusaikansa, ja eno\nsiihen jotain jupisteli, josta en muuta kuullut, kuin -- \"ikänsä syödä!\"\n\nMutta nyt tultiin rannalle, ja kymmenen vahvaa kättä veti veneen\nvalkamoille semmoisella vauhdilla, että sinä, joka kokassa olit\nseisonut, epäilemättä olisit mennyt pitkällesi, ellet jo sitä ennen\nolisi kiville hypännyt kuin kärppä.\n\n\"Vanha laki: vedä perämies maalle\", sanoi yksi miehistä, ja kaikki\nnostivat lakkinsa.\n\nMutta olisit nähnyt, kuinka enon silmät menivät avolle, kun\nkoivikosta astui kuusi nuorta tyttöä valkoisissa paitahioissa ja\npitkät kukkaseppeleet väännettyinä haravien varsia ja lapoja myöten,\njotta suuri pitkä J, kukkaisista kudottu, oli kunkin kädessä kuin\njuhlalippu. Ja kun tytöt rupesivat laskemaan pienen laulun, niin luulen\nmelkein nähneeni, että kyynele tirkisti Jaakko enon silmänurkassa.\n-- Tuota kaikkea sinä et voinut nähdä; olithan kumminkin itse jo\nnäkyvistä kadonnut. Mutta laulun tunnet, sen ihanan nuotin, jonka\nitse olit muutamia päiviä ennen kokoon pannut ja sitten opettanut\n\"Saaren impilöille\". Sanoista en puhu mitään; ne oli joku ystävistäsi\nkyhännyt. Ja koska ne varmaankin jo olet unohtanut, panen nekin tänne\nnuotin kanssa. Mutta nuotti kuitenkin oli juhlamme loisto.\n\n    Tyttöjen laulu Sorsansaarella.\n\n                   Juhlallisesti.\n\n    Terve, Jaakko, juhlihimme!\n    Riemun tuotkin tullessasi.\n    Terve! suovat Saaren immet,\n    Iloitsevat onnellasi.\n        Ijän pitkän ihanaisen\n        Jumalalta\n        Antajalta\n        Toivotamme tulevaisen.\n\n    Kaste kaunis kylvöllesi,\n    Pouta heinän-aikanasi,\n    Täysi terä elollesi,\n    Sieluhusi rauhan kasi!\n        Ijän pitkän ihanaisen\n        Jumalalta\n         Antajalta\n        Toivotamme tulevaisen.\n\nSitä minä oikein ihmettelen, kuinka hyvin olet saanut heitä laululle\ntaipumaan. Somasti se nytkin heiltä kävi, ja somia heitä itsiäkin\njoukossa oli, -- vaikka jo melkein kadun sen sulle sanoneeni.\n\nMatta Jaakko eno hämmästyksessänsä oli unohtanut veneestä lähteä. Eikä\nhän enää tarvinnut lähteäkkään. Pajuvesoista tehty tuoli, koristettu\ntuoreilla heinillä ja kukkasilla, tuli jollakulla taikauksella hänen\nallensa, ja nyt hän kannettiin, ennenkuin itse aavistikaan, keskelle\nkoivikkoa, missä suuruspöytä oli valmistettu työväelle -- ja meille.\nEnolta oli kaikki pienet närkästykset hävinneet kuin sumu. Sillä sitä\nen miksikään lue, että hän vielä pöydän äärelle tultuansa kysyi kyllä\njulmistuneella äänellä: \"Mikä hullutus teillä mielessä on? tämäkö\nheinäntekonne onkin, sen vietävät? Ja ennen puolipäivää tulee sadetta\nkaatamalla\".\n\nVanha Köhkörön Junni, joka kaikki ilman muutteet tietää, vakuutti\nsiihen iloisesti, ett'ei tänä päivänä muka kastaisi muu kuin kurkku. Ja\nnyt vasta enokin huomasi, ett'ei pilven-nuohia ollut nimeksikään.\n\nMutta nyt sinäkin ilmestyit, ja kädessäsi oli suuri karsittu\nkatajanoksa, joka tarkemmin katseltuna havaittiin piipunvarreksi\npiippunensa. Toisessa kädessä oli tuokkonen tupakkia, ja nämä aseet\ntarjosit hymysuin enolle, mainiten, että saaren Haltia, kun kuuli\nJaakon unohtaneen tupakkansa kotia, lähetti omat aseensa ja omat\nomakasvosensa rakkaan vieraan maistettaviksi. Eno ei saattanut olla\nnauramatta; mainitsi vain, että Haltia kasvatti erinomaisen hienoa\ntupakkaa, ja käski miestenkin tuota maistella, jos kellä sattuisi\npiippukynä muassa olla.\n\nMuutoin siinä syötiin, ja enokin, joka ei milloinkaan suurusta syö,\notti oikein vahvan aterian. Mekin muut söimme ja juttelimme väen\nkanssa. Ja niinkuin tietäjämme oli ennustanut, tuli myöskin kurkku\nkastetuksi. Olutta minä en milloinkaan juo -- muuta kuin sinun\ntekemääsi, ja sentähden nytkin join jotensakin. Mutta tuota sinä\nmuistat yhtä hyvin kuin minäkin. Mitä mä siis juttelenkaan, kuinka\ntyöväki ja vanhat menivät heinäntekoonsa ja me marjaan. Olisit sinä\nmielellämmin mennyt haravoimaan, mutta minä, joka en osaa vikatetta\nkäyttää ja huonosti haravaakin, pidin vastapintaa. -- Sitä mun nyt\npitää joskus oppimani, nimittäin heinäntekoa.\n\nNyt en pitänyt ajanluvusta sinä päivänä mitään, enkä siis tiedä kuinka\nkauan marjassa viivyimme. Oli ainakin jo ehtoopuoli, kun palasimme,\nmolempien suut yltympäri marjassa, joka todisti, että kumminkin\njompikumpi meistä oli enemmän syönyt kuin poiminut.\n\nLuulen melkein, että väki jo työltäkin palasi; eno kumminkin jo\nistui koivikossa oluthaarikan ääressä. Mutta kuka vieras istui hänen\nvieressänsä? Oikein! se ei ollut mikään muu kuin tuo Hemppulan\n\"herasyöninki\", jonka monenmutkaista nimeä en ole koskaan huolinut\nmuistooni panna ja jonka pitäjäläiset tavallisesti kutsuvat\npaljaastansa Hempuksi.\n\nSinä pysähdyit vähän matkan päässä ja sanoit jotenkin tylysti -- sitä\nen sano, että se minun korvissani tylyltä soi --: \"Mikä on senkin\nlähettänyt!\" Minun olisi tehnyt mieli lisätä enon tavalla: \"Sen\nvietävä!\"\n\nJa kun tervehtimiset tapahtuivat, näytit vielä vähän happamalta, jonka\nasian Hemppu -- \"herasyöninki\" piti sanomani --- selitti sillä tavoin,\nettä sulla oli muka ikävä marjakumppali ollut.\n\n\"Minullapa on ollut paljon ja hyviä kumppalia, kaikki Sorsansaaren\nlaululinnut\", vastasit ja muotosi oli jo muuttunut iloiseksi.\n\n\"Sanokootte mitä hyvänsä\", jatkoi eno herrojen keskustelemusta,\n\"välikirjoja minä pidän aluslalaisteni kanssa ja ajan pitkään minä\nsillä tavoin voitan paljoa enemmän kuin te, joka alinomaa ajatte\nväkenne mäelle, Silläpä ette saakkaan enää kelvollista väkeä\".\n\n\"Kireämpiä palkollisasetuksia! parempia asetuksia la'illisesta\nsuojeluksesta! Minä olen siitä antanut jo mietteeni\nHuoneenhallitus-seuralle\".\n\n\"La'ista tulee synti, sanoo pyhä Paavali\", -- lopetti eno lähtiessään\npois työväkensä puheille, joka jo istui vähiin taempana oluen ääressä.\n\nNiinkuin tiedät minä en ole mustasukkaisia; lähdin siis nuorten\nlaulutyttöjen luoksi, joitten parissa pidin iloa hetken aikaa.\nKuulin kuitenkin hyvin selvästi mitäs sinäkin \"herasyöningin\" kanssa\njuttelit, -- ja muistaakseni Köhkörön Anni, sinun kaimasi, minulle\nkerran muistuttikin, ett'en muka hänen puolisella korvalla oikein hyvin\nkuullut.\n\nSitä nyt en oikein voi vakuuttaa, alkoiko keskustelemuksenne\nniin halvasta asiasta kuin palkollisista. Sen vain muistan, että\npuhe-kumppalisi sanoi mietteesi kovin runollisiksi ja suloisiksi,\nniinkuin muka itsekin olit, mutta kuitenkin ne olivat hänestä liian\npilventakaisia, että sopisivat tän maailman menoihin. Lisäksi puhui\nkohteliaan sanan sinun runollisuudestasi ja muuta semmoista, jota en\nmuistoon pannut.\n\nSinäpä vastasit -- ne sanat ma tarkasti muistan --:\n\n\"Minussako runollisuutta! oikein naurattaa. Teillä totta-tosiaan\nlienee runolliset silmälasit yllänne. Mutta se ei ole mitään runollista\neikä mitään pilventakaista, että\n\n    soisin Suomeni hyväksi,\n    maani marjan kasvavaksi,\n\nkuten Suomen kansa laulaa Kantelettaren runoissa. -- Oletteko\nKanteletarta lukeneet\", lisäsit, luultavasti päästäksesi toiseen\npuheen-johtoon.\n\n\"En, en ole tullut semmoista kirjaa nähneeksi. Nykyaikoina pannaan niin\neriskummaisia nimiä kirjoihin, ett'ei nimestä ollenkaan voi arvata\nmitään. 'Chemie' ja 'Hiavatha', onko nekin nimiä? Mutta mitä lajia tuo\n-- -- mainitsemanne on?\"\n\n\"Kanteletar, se on kokous suomenkielisiä muinoisrunoja, niinkuin\nKalevalakin. Tottahan niitä tunnette\".\n\n\"Muistan minä joskus nähneeni Helsingin Sanomissa --\"\n\n\"Mutta suomeksi, tottahan niitä olette suomeksi lukeneet\".\n\n\"Minä en osaa lukea suomenkieltä\".\n\n\"Oho! nyt olette viisastelevananne. Olenpa kuullut teidän selvää suomea\npuhuvanne, eikä tällä maalla käykkään juuri mykkänä olla\".\n\n\"Puhutte leikkiä nyt\", arveli herasyöninki, joka jo mielellään olisi\nmuihin asioihin poikennut eikä tahtonut juuri mainittavaksi, että\nsuomea taisi puhua; -- \"Puhutte leikkiä nyt; minä sanoin, ett'en osaa\nlukea\".\n\n\"Ette lukea osaa?\" kysyit niin isolla äänellä, että tätikin, joka oli\njonkun ehtoollisen toimissa, kummastellen kääntyi sinne puoleen; --\n\"No, sitte ette myöskään ole ripille päässyt; se onkin totta, ett'en\nole teitä koskaan kirkossa nähnyt\", lisäsit.\n\nSe la'in-opillinen herra tunsi nähtävästi maan tapoja paremmin kuin\nsinä, ja nosti säälivällä naurulla olkapäätään. \"Tahtoisiko mamseli,\nettä minä lukisin kaikkea mitä mökkiläiset hökkelissänsä lukevat.\nOlkoon se suotu, että heitä vasten on suomenkielisiäkin kirjoja. Mutta\nsen kyllä tiedätte, että suomenkieliset kirjat ovat talonpoikaista\nkirjallisuutta; se teiltä kaiketi on leikkipuhetta, kun sanotte niitä\nlukevanne\".\n\nSinäkin saatat toisinaan tulistua, ja luullakseni se juuri oli nyt, kun\nkaimasi sai tilaisuuden puhua toisen korvani kuuroudesta. Sinä vastasit:\n\n\"Minä en ole tätä nykyä aivan leikillisellä mielellä, ja saatatte\nsiis -- jos suotte -- todeksi uskoa, mitä mä sanon. Minä luen usein\nja paljon suomea, ja äskettäin lu'in yhden, nimeltä _Taito ja Toimi_,\njonka eräs Suomen talonpoika on tehnyt _hökkelissään_. -- Siitä olisi\nteillekkin, hyvä herra, kaksi hyvää opetusta saatavana, ensiksi kuinka\npalkollisia pitää kohdeltaman ja toiseksi -- mitä se _eriskummainen\nkirjannimi Chemie_ merkitsee\" -- -- --\n\nKuinka puheenne sitten jatkettiin, en saanut oikein kuulluksi, koska\nennen mainitusta syystä minun täytyi vaihettaa kuuroa korvaa. Pian\ntulikin ehtoolliskäsky. Hemppulan herra sanoi täytyvänsä jonkun tärkeän\nasian tähden lähteä ja teki jäähyväiset. Minä itsekseni ajattelin,\nmiksei hän saman tärkeän asian tähden saattanut kokonansa tulemattakin\nolla.\n\nSillä sinä et koko iltaan tahtonut hyvää mieltäsi takasin saada. Ja\nkuitenkin oli muutoin vielä kyllä iloa ja ilon syytä. Vanha Junni piti\nkaikkien puolelta suoran ja lämpimän kiitospuheen isännälleen, vieläpä\nmuistaakseni laulettiinkin kotimatkalla kesäisen kuutaman valossa.\nLauloit kyllä sinäkin muiden tyttöjen kanssa; mutta et enää ollut\nentiselläsi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna istuttiin taas kahvin ääressä ruusupensasten välissä,\nja jokainen muisti mielihyvällä eilistä päivää. Jaakko eno oli varsin\ntoisella tuulella kuin eilisaamuna ja jutteli ulkomaan oloista,\njoita hän nuorempana oli matkoillaan nähnyt. Sitä sinä aina niin\nmielelläsi kuuntelet, ja sinäpä vielä ymmärrät sen, mitä ei eno juuri\nymmärräkkään, nimittäin sovittaa kaikki oman maan verroille.\n\n\"Onko missään\", kysyit vihdoin, \"semmoista laitaa kuin täällä,\nettä herrasmies tuskin kehtaa puhua saati lukea samaa kieltä, kuin\ntalonpoika?\"\n\nEno vähän ajatteli; sanoi viimein: \"Se on totta, semmoista onnetonta\ntilaa on harvassa; minä en ole tullut sitä nähneeksi. Mutta, niinkuin\nitsekin tiedät\", hän lisäsi lepyttääksensä, \"koetaan sitä täälläkin\nmuuttaa\".\n\n\"Kuka sitä kokee?\" vastasit lempeästi, melkein sulavasti, \"millä se\ntehdään? Suomen kirjallisuus on talonpoikia varten, herrasväkemme\non liika-viisas sille; niin minulle eilen selitettiin; ehkä totta\nlieneekin? Minä en siis oikein ymmärrä, että täällä siinä kohdassa on\nmitään tekeillä. Minä kyllä ymmärrän yhden puutteen, jonka itse olen\nusein tuntenut, mutta neuvoa siihen en tiedä. Meillä ei ole suomeksi\nmitään kirjallisuutta, joka olisi nimenomaan herrasväkeä varten --\ntaikka jos ma sen ikävän nimen heitän, sivistyneempiä, opissa paremmin\nperusteluita varten. Se on tarpeellista, välttämättömän tarpeellista.\n-- Siihen tämän nuoren herran pitää neuvo tietämän\", lisäsit kääntyen\näkkiä minun puoleeni.\n\nSilloin näytit hyvin veitikalta.\n\nMinä ko'in todeksi näyttää, ett'et juuri ampunut lintua kohden, kun\nmoitit kielieroituksen ja kuitenkin tahdoit kaksi eri kirjallisuutta\nvaikka samallakin kielellä. Mutta sanoit vaatineesi ainoastaan sen,\nettä Suomenkin kirjallisuudessa löytyisi semmoista ylevää nykyajan\nrunollisuutta ja muuta kaunokirjallista, jota sivistyneet muissa maisia\nlukevat omalla kielellään.\n\nNo kyllä; mutta minä, sinun nöyrin palvelijasi, olin ja olen vielä\nsemmoiseen jättiläistekoon liian kykenemätön. Sitä tekevät kansojen\nsuuret henget, kun aika täytetään. Ystävissäni on kyllä monta\nparemmilla voimilla varustettua. \"Mutta mitä me kaikki\", arvelin,\n\"voisimme kirjoittaa semmoiselle nuorelle neidolle, joka lukee\nShakespeare'n ja Dickens'in alkukielellä. Ylevää ei olisi meillä\ntoivomistakaan. Hyvä, jos puolikuntoistakaan kyniemme alta syntyisi\" --\n\nSilloin sinä vakuutit, -- ja vakuutukseesi minä luotan --,\nettä mielellämmin lukisit omankielistä jos huonompaakin, kuin\nvieras-kielistä jos parempaakin; muistutit, että\n\n    oma maa mansikka,\n    muu maa mustikka.\n\n\"Mutta jollette paljaita mansikoita saakkaan, pankaatte mustikoita\nsekaan\". -- sanoit; \"tydyn suomennoksiinkin\".\n\nViimein lupasit itse ruveta jotakin kirjallista yrittelemään, jos\nminä vain olisin mies panemaan ensinnä alkuun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTätä kaikkea olen tahtonut muistoosi juohduttaa, ett'et tätä pientä\nkirjaa, jonka nyt sinulle lähetän, aivan oudoksuisi. Nimi on niitä\n\"eriskummaisia\", joita tuskin muu, kuin sinä, ymmärtänee. Muistin\nmarjat Sorsansaarella, muistin toivoneesi \"Suomen hyväksi, maasi marjan\nkasvavaksi\", ja muistin viimein kauniin sananparren, jonka kauniisti\nsovitit Suomen kirjallisuuteen. Ystävieni suostumuksella panin siis\nnimen, minkä näet. Nämä ystävät, -- jotka, niinkuin kyllä arvaat, ovat\nenimmän työn tehneetkin --, sanovat vain pelkäävänsä, että mansikatkin\ntässä maistunevat kovin paljon mustikalta. Muutoin toivovatkin, että\nsinulta kohdakkoon kypsyneempiä marjoja valmistuu, ja lupaavat sinun\navullasi lisätä _Mansikoita ja Mustikoita_ lisäämistään. Muista siis\nsinäkin lupaustasi! -- -- --\n\nMutta Sorsansaarta ja Jaakonpäivää en voi unohtaa. Enkä saata olla\nsinulle juttelematta, mitä viimeinen joutsen lähtömatkallansa toi mulle\nuutisiksi. Se oli pieni juttu, jos kuulla jaksat.\n\nMuutamana aamuna oli, näet, tapahtunut, että eräs henttu ja hieno\nherra, \"herasyöninki\" arvoltaan, ja kolmen manttaalin isäntä, tuli\nkaikella komeudella muutamaan paikkaan, jonka nimen olen tyyni\nunohtanut, mutta jossa kumminkin asui nuori, sievä neito. Sen neidon\nhän pyysi kolmen manttaalin emännäksi ja \"herasyöninki\"-arvon\napulaiseksi. Mutta neito oli vastannut, että hänen, nimittäin\n\"herasyöningin\", ei pitänyt naimista ajatteleman, ennenkuin oli oppinut\nsisältä lukemaan.\n\n\n\n\nKosken-kuvia.\n\n\n    Ma seisoin kosken kuohun partahalla,\n    Katsoen vaahtoharjain ottelusta,\n    Kun nälin heitä nieli pyörre musta,\n    Mi määrätönnä mylvi huurun alla.\n\n    Kuin oris karhun kourien alaisna,\n    Vapisi kalliokin tuskillansa;\n    Ja hädänhiki hänen kupeiltansa\n    Yleni vihmana viluttavaisna.\n\n    Vaan sumun suitsevaisen harma'ille\n    Kirjoitti aurinkoinen taivon kaarta.\n    Kuvaillen kuohun päälle sulon saarta\n    Asuttavaksi Päivän tyttärille.\n\n    Niin ihmissydänkin on tuima koski:\n    Syvyydessään on pyörre pauhaamassa\n    Ja vaahto, vapistus on vaivoissansa;\n\n    Mut päältä paistaa päivän ruusuposki.\n    Luvaten rauhan runsaan kuolemassa,\n    Kun taistelus on viimein alallansa.\n\n\n\n\nTuttuni, tui! jopa kevättä koittaa.\n\n\n    Tuttuni, tui! jopa kevättä koittaa;\n    Hellästi hyväilee aurinko maata.\n    Taistelee talvi, mut kevät jo voittaa.\n    Voittaa ja härmäiset urohot kaataa.\n       Leivonen pilvissä riemuissaan,\n       Lentelee, liitelee, laulelee vaan.\n\n    Tuttuni, tui! anna, minäkin laulan\n    Keväisen kultaisen kunnianvirttä. --\n    En toki, en! mitä kevättä laulan?\n    Kevääss' on kylmä ja kevääss' on kirttä;\n       Suven on sulo, on lämmin, oi!\n       Suvenpa toivoa lauluni soi.\n\n    Tuttuni, tui! jahka urpuset puhkee,\n    Tapion tytärten morsius-puku.\n    Jahkapa tuomi ja pihlaja muhkee\n    Häitänsä pitää ja kukkien suku\n       Aukaisee silmänsä juhliksi, oo! --\n       Lemunsa lähettää uhriksi, oo! --;\n\n    Silloin, oh Tuttuni, silloin ma lennän\n    Luoksesi vetten ja vuorten takaa,\n    Silloin on riemu, mik' ei ole ennen,\n    Sylissäs' silloin mun pääni jo makaa. --\n       Tuttuni, tui! jop' on kevättä, jo;\n       Suviko viipynee, kauanko?\n\n\n\n\nTotta puhuen.\n\n\n    Min'en totuutta peittele koskaan.\n    Puhu päätöntä mielittelystä; --\n    Sumu silmissäs' soimaukseksi\n    Olis' viekkauden pidetystä.\n\n    Sanon siis, että oon minä nähnyt\n    Mukavampia muodolta muita.\n    Sekä varrelta sorjemmat naiset,\n    Sini-silmiä myös, sima-suita.\n\n    Mutta en, mutta en ole nähnyt\n    Sinun mointasi suloudessa:\n    Sinun muotos' on henkesi peili,\n    Jossa näyttäit jaloudessa.\n\n    Kuten tuntosi puhdas ja pyhä,\n    Siten silmäs' on kirkas ja kaino:\n    Kuten sydämmes' lämmin ja harras.\n    Siten suudelmas' iloni ainoo.\n\n\n\n\nPohjan-piltti.\n\nKuvaus lopulta 13:tta vuosisataa.\n\n\nJos otamme vanhat Klintin merikartat katsellaksemme ja haemme sen\nlehden, missä Merenkurkku lukemattomine luotoinensa kuvataan, keksimme\npian keskellä meriä, toista peninkulmaa Mikkelinsaarista luodetta\nkohden, pienen karimerkin, jonka viereen on pantu nimi: \"Pohjanpiltti\".\nOlen useilta saaristolaisilta ja merimiehiltä kysellyt, minkä-näköinen\ntämä Pohjanpiltti on. Mutta tän aian ihmisistä ei ainoakaan voi\nsanoa sitä nähneensä, vaikka se ennen muinoin mainitaan terävänä\nkärkenä ylöttyneen muutaman kyynärän korkeudelle veden pinnasta.\nVanhat tietävät jutella, kuinka tämä pieni kari heidän vanhempiensa\nnuorella iällä oli ollut kaikkien merenkulkijain pelko ja kauhistus,\nkun syys-yön pimeydessä näitä vesiä sattuivat kyntämään. Se oli aina\nikäänkuin joku lumous olisi vietellyt heidän haahtensa sinne käsin\nkulkemaan. Lukemattomat laivat ja alukset olivat yht'äkkiä törmänneet\ntätä julmaa nirkkoa vastaan, ja silloin oli aina kaikki pelastus\nmahdoton. Näköisenä aikana oli helppo karttaa tätä kovaa onnea, sillä\nPohjan piltin sivut ja hamara hohti päivänvalossa erinomaisella\nloisteella, jonka silakan-pyytäjät Mikkelin-saaristosta näkivät\nkaukaisena tähtenä näkö-alan luoteisessa ääressä. Mutta harvat lienevät\nkuitenkin päivänvalossakaan uskaltaneet lähestyä tätä kamaloittavaa\npaikkaa, jossa niin monelle miehelle oli surma tullut. Yleinen luulo\noli, että Pohjanpiltti oli henki jonkin-lainen, ja kun aiottaisin\ntapahtui että tuo päiväs-aikainen loiste moneksi vuodeksi hävisi ja\nhaaksi-rikkoja silloin aina eneni, sanoivat saaristolaiset keskenänsä:\n\"nyt on Pohjanpiltti äkeissänsä\". Mutta mistä sen suuttumus ja\näreä mieli näin aiottain oli syttynyt, sitä eivät oikein tienneet.\nSaaristolaiset tällä puolen ovat Ruotsalaisia ja Pohjanpiltti oli\nheille muukalainen.\n\nMutta nyt on Pohjanpiltti hävinnyt, eikä kukaan ole kuullut isoon\naikaan sitä mainittavankaan. Samalla aikaa kuin kaikki muut karit ja\nluodot näillä vesillä ylenevät ylenemistänsä, satamat mataloituvat\nja koko Merenkurkku jo rupeaa kuivalta tuntumaan Pohjan kaupunkien\nsuurille laivoille, on tämä kari nähtävästi vaipunut syvemmälle ja\nkätkenyt terävän kärkensä syvälle aaltojen alle. Vai olisiko sen nirkko\ntaittunut, sen voima ja viha särkynyt? -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyyskuussa 1595 kulki iso, mutta kanneton vene hyvällä purje-tuulella\nPietarsaaren rannikolta Merenkurkkua kohden. Ilta alkoi pimetä, ja\nmuutamat miehistä jo olivat levittäneet avarat sarka-kauhtanansa\naluksen pohjalle, missä venyivät, jos ei juuri nukuksissa, kuitenkin\nhyvässä levossaan, sill'aikaa kuin muut istuivat purjeita kaitsemassa.\nAluksessa olikin kelpo lailla väkeä, eikä tavaraa nähtävästi mitään,\njotta helppo oli havaita, ett'ei tavallista kauppa-matkaa kuljettu.\nTosin oli pitkin alusta ladottu iso joukko kirjavia vakkoja, mutta\nnäitä tuskin lienee isompi luku ollut kuin miehiäkään, ja koska\njokaisen kannessa oli punalla tai keltamaalilla kirjoitettu nimi ja\nvuosiluku, ei ollut epäilemistäkään, että niissä ei muuta tavaraa\nsäilynyt kuin matka-eväs jokaiselle miehelle ja muut pitkän matkan\ntarve-kalut. Perimmäinen vakka oli muita suurempi ja kantoi kannessansa\nnimen: \"Pentti Pouttu\", mutta rinnatusten seisoi toinen vähäisempi,\njossa ei nähty muuta kirjoitettuna, kuin: \"H.H.F.\", ja tätä vastaan\nnojausi hylkeen-nahkainen kesseli eli kapsekki, joka oli pystyyn pantu.\nVahvamainen hylkeen-pyssy eli niinkuin silloin sanottiin tuli-putki\nseisoi vakan ja kesselin nojassa, josta arvaisit kaikella kolmella\nolevan yksi omistaja, ja vahva nahka-kinnas, sisustettu nuorella näädän\nnahalla, oli peitteeksi asetettu pyssyn suuhun. Toinen samanlaatuinen\nkinnas makasi miehen polvilla, joka par'aikaa perä-melaa hallitsi ja\nveneen purjeettomalta puolelta tarkasti silmäili keulan edustaa kauas\nsiintyvää selkää myöten. Puvusta arvaten näytti tämä mies ikäänkuin\naluksen päällysmieheltä. Hänellä tosin oli lammasnahkainen alus-takki\nniinkuin muillakin ja avara sarkakauhtana hartioille heitetty. Mutta\nlakkinsa ei ollut koirannahkaisella reunuksella niinkuin useimpien\nmuitten, vaan kokonansa näädän-nahasta tehty, semmoinen kuin aatelisten\nsiihen aikaan oli tapa kantaa. Ja kuitenkin ei tämä ollutkaan\naatelinen, vaan pikemmin talonpoikainen mies. Se oli tuo rikas ja\nmahtava nimismies Hannu Hannunpoika Fordeel, joka itse, samatekkuin\nisä vainajansa ennen, oli Ruotsin kuninkaille rahoja lainannut, ja\ntässä aatelittomassa Pohjanmaassa tosin oli mainiompi mies kuin moni\naatelinen muualla. Mutta mikään päällysmies hän ei kuitenkaan tässä\nollut; senpä jo olisi nähnyt siitä rohkeasta silmästä, jolla häntä\ntarkasteli toinen mies, istuen kädet ristissä lähisen vakan ääressä.\nTämä mies oli jotenkin lyhyt ja vahva, erinomaisen palavat silmät\npäässä ja suu vähäisen ilveissä päin. Leveä naama todisti Hämäläistä\nsuku-perää. Se oli tuo mainio talollinen Pentti Pouttu Kyröstä.\n\n-- \"Minä olen sielunne halki katsonut, Hannu\", sanoi Pouttu, yhä luoden\nterävät silmänsä perämieheen. \"Noihin Pietarsaarelaisiin en paljon\nluota, mutta teihin luotan. Kuitenkin tahdon toden puhua. Te kyllä\npidätte kaikella rehellisyydellä meidän puoltamme, te kyllä rakastatte\nPohjanmaan vapautta -- siihen teillä hyvät syyt on, -- mutta teiltä\npuuttuu rohkeutta. Jos ei teidän varomisenne olisi aina esteenä ollut,\nme talonpojat jo olisimme sonta-ryyttäreitämme päähän kolahuttaneet\".\n\n-- \"Ja saaneet koetella oman niskanne vahvuutta\", lisäsi Hannu\nHannunpoika, katsomatta toisen puoleen; \"minä taidan vakuuttaa,\nKlaus herralla on terävät kirveet ja koko mestarit mestaus-miehiksi.\nRautalammessa ovat nämä jo oppineet, millainen niskan-rakennus\nHämäläisillä on\".\n\n-- \"Klaus herra! no, minä tahtoisin sen pirun nokista nenää vähän\npestä\", sanoi Pouttu tuimistuneena, mutta malttoi mieltään ja lisäsi:\n\"Puhutte oikein, Hannu; täytyy odottaamme, mitä apua Kaarlo herttua\nmeille tietää. Eipähän säädyt suotta lie Söderköpingiin kutsuttu\".\n\n-- \"Minä en luule\", vastasi Fordeel, \"että Hänen ruhtinaallisen armonsa\nasiat niin äkkiä valmistuvat. Jonkun vuoden ainakin saamme malttaa, ja\nminä aion siksi aikaa jäädä Ruotsiin valvomaan tämän maakunnan asioita.\nMutta katsokaatte vaan, ett'ette ennen aikoja mihinkään rupea\".\n\n-- \"Vai Ruotsiin jäädä!\" kertoi pilkallisella äänellä Pouttu; \"no, no,\nkukin ihoansa arostaa\".\n\n-- \"Pentti!\" vastasi toinen, katsoen kumppalinsa silmiin, \"olen\njättänyt vaimoni kotia; sinä tiedät, että häntä arostelen enemmin kuin\nomaa ihoani\".\n\nPentti ei vastannut mitään ja hetken päästä puhe kääntyi toisaalle.\n\n-- \"Jos tuuli näin pysyy, olemme ennen päivää päässeet Kurkun läpi\".\n\nPouttu nousi pystyyn ja katseli merta ympärillensä. -- \"Jos tätä\nsuuntaa pidätte, tulemme ennen yösydäntä asumaan Pohjanpiltin linnassa.\nOlen minäkin näitä vesiä ennen kulkenut\".\n\n\"Olkaa vai!\" vastasi Hannu vakavasti. Mutta yht'äkkiä molemmat\nsäikähtivät. Yö oli näköinen ja täysi kuu tuolloin tällöin paistoi\npilvi-hattarojen lomasta. Nyt juuri kuu uudestaan näytti kirkkaat\nkasvonsa ja samassa toinen loiste leimahti veden pinnassa, noin puolen\npenikulmaa keulan edestä. Kaikki valveilla olijat sen kohta havaitsivat\nja muutamat tekivät vanhasta katolilaisesta tavasta ristinmerkin.\n\"Kääntää!\" huusi Hannu Hannunpoika perästä ja kohta purjeet olivat\nlöyhässä. Vähäisen ajan päästä taas pursi lenteli laineilla, mutta nyt\netelämpää suuntaa, Maksamon saariston puoleen.\n\n-- \"Pohjanpiltti on armollinen tänä vuonna\", arveli taas Hannu\nHannunpoika, kun kaikki oli suorassa. \"Muutoin sen ei ole tapa\nlähettää loistettansa kuin päivällä, ja lapsuudessani Kustaa kuninkaan\nloppu-aioilla muistan kuulleeni, kuinka alukset päivä-sydännäkin jäivät\nsen nokkaan kököttämään, kuten lahnan-lisut onkeen\".\n\n-- \"Niin kyllä\", vastasi Pouttu, -- \"vanha isäntä ei ollut Pohjanpiltin\nystäviä, sen taidan kyllä uskoa. Mutta jos tällä kertaa olemme\npelastuneet, niin minua tosin siitä saatte kiittää. Minä tahdon teille\nasian sanoa. Pohjanpiltti ei tahdo mielellään upottaa omaa sukuaan.\nMutta jos toisten näillä vesillä kuljette, ett'en minä muassa ole,\nkatsokaatte silloin eteenne. Ette taida tietää, mikä tämä Pohjanpiltti\nonkaan?\"\n\n-- \"Sitä ei juuri paljo kukaan tietäne\", arveli nimismies.\n\n-- \"Minä tiedän\", sanoi vakavasti Kyröläinen ja vähän ajateltuansa hän\nalkoi jutella.\n\n-- \"Taidatte tietää, että Kyrön kirkko ja Viipurin linna ovat\nyhtaikaiset. Toisen on rakentanut koko Ruotsin-valta, toisen Kyrön\nseurakunta. Siitä on nyt kolmen vuosisadan paikka. Nepä kyllä\nrauhattomat ajat oli, jos nämätkin\". -- --\n\n-- \"Vai rauhattomat!\" keskeytti nimismies; \"sitä ette sanoisi, jos\nolisitte lukeneet riimi-kronikaa. Herra Liungo Kalajoessa, jonka\nhyvin tunnette, on siitä tehnyt suomennoksen, josta kohta kuulette,\nolivatko Torkel Knuutinpojan ajat rauhattomat. Kuulkaappas nyt, mitä\nriimi-kronika lausuu:\n\n    \"Silloin hallitsi Torkel Knuutinpoika,\n    Taitava mies ja varsin oikea.\n    Talonpojat, papit, ritarit ja herrat\n    Hänehen suostuivat kaiket kerrat.\n    Riemu ja tanssi ja ritari-painit\n    Hoviloissa nähtiin, myöskin kaikki mainit.\n    Viljaa ei puuttunut talonpojilta,\n    Pöydäss' oli kalaa ja lihaa joka ilta.\n    Eip' ollut hätää kellään koko maassa,\n    Rauha oli rikkomaton valtakunnassa,\n    Eikä kukaan tohtinut vääryyttä tehdä,\n    Sitä ei marski kärsinyt nähdä.\n\n\"Sentapainen mies oli Torkel Knuutinpoika. Kuinka semmoisen miehen ajat\nsanotte rauhattomiksi?\"\n\n-- \"Sanon kun sanonkin\", vastasi Pouttu; \"minulla on toinen kronika\nomassa ja esi-isieni hyvässä muistissa, ja sen mä taidan teille\nvakuuttaa, että minun muisti-kronikassani on paljoa sujuvampi\nrunon-puku, kuin teidän riimi-kronikassanne. Mutta siitä ei tarvitse\nmeille riitaa tulla, sillä tahdon teille jutella asian paljailla\npuvuttomilla sanoilla. Satuin sanomaan, että Kyrön kirkko ja Viipurin\nlinna ovat yht'-ikäiset. Olisi pitänyt sanoani, että Kyrön kirkko\non vanhempi, ennemmin aloitettu. Mutta valmiiksi se saatiin vasta\nkymmenen vuotta myöhemmin. Tämä ei tullut siitä, että Ruotsin-valta\non suuri ja Kyrön pitäjä vähäinen. Ei vain! Kyrön pitäjä silloin\noli kuin valtakunta. Koko eteläinen Pohjanmaa, rannat, saaristot\nja sydänmaat, olivat silloin tämän pitäjän alla, ja sen asukkaat\nolivat kuin ruhtinaita, vallitsivat koko Lapinkansan yli ja kokosivat\nveron-saaliiksensa oravan- ja näädän-nahkoja summattomat määrät.\nSilloin tulivat nämä Ruotsin Hurrit rantoihimme ja juuri se sama\nTorkel Knuutinpoika ne tänne lähetti. Luuletteko tämän asian rauhaksi\nkääntyneen. Hän, joka ei kärsinyt muka nähdä vääryyttä kellenkään\ntehtävän, -- eikö hän tässä tehnyt meille vääryyttä? Saatpas nähdä; jos\nsonta-ryyttärit kerran voiton saavat, he varmaankin tekevät yhtäläisen\nkiitos-puheen Klaus Flemingistä\". -- --\n\nNäin kulki Pouttulaisen puhe eteenpäin, samalla lailla kuin\npilven-hattarat taivaalla, jotka milloin yhtyvät milloin taas hajoovat,\nmutta kaikki kuitenkin vihdoin kulkevat yhtä suuntaa. Nykyisen\najan seikat sekaantuivat Kyröläisen ajatuksiin ja vetivät hänen\nkertomuksensa oikealta tieltä, vaikka hän tavan takaa koki palata\npoikkeemisistansa. Koko yökauden lienee juttunsa kestänyt, jolla aikaa\nvene hyvällä vauhdilla kulki Riitakarin ohitse ja siitä lounaista\nsuuntaa Kurkun läpi Ruotsinpuoliselle Raumanmerelle.\n\nSille tielle tahdomme jättää Pentti Poutun; mutta hänen juttunsa tahdon\nsäilyyn ottaa. Jos lukija joskus on lehdessä ollut, lieneepä nähnyt,\nkuinka toinen kassaralla leikkaa lehtevät oksat maahan, toinen ne\nkokoilee ja sitoo kerpoihin. Jälkimäinen virka annetaan vaimoväelle\nja lapsille. Niin minäkin tahdon Poutun kertomuksesta ko'ota nuo\nhajalliset aineet vihkoloihin, enkä vähäksyä tätä alhaista virkaani\nniin mainion miehen alla.\n\n\n\nKäräjät.\n\n\nEräänä aamuna päivän noustessa kokoontui suuri joukko miehiä, Joutsi\nkunkin olalla, sille tasaiselle kunnaalle Kyröjoen varrella, missä\nnykyänsä Vähän-kyrön kirkko seisoo. Ne olivat Pirkkalaiset Lapinkävijät\nSuupohjassa [Tässä arvaisin Pentti Poutun olevan erehdyksissä.\nNe olivat arvatakseni kaikki Lapinkävijät sekä Suupohjasta että\nPeräpohjastakin, vaikka enin osa vielä edellisessä lienee asunut.],\njotka suvi-sydännä pitivät käräjiä ja keskustelemuksia yhteisistä\nasioistaan. Keskellä kunnasta oli kaksitoista istuma-kiveä piirissä,\nja kullekkin istuutui yksi niistä Pirkkalais-seuran vanhemmista,\njoitten neuvot ja päätökset enimmästi asettivat sekä seuran yhteiset\nasiat että yksityisten keskinäiset riidat. Tulipunaiset lakit leveällä\nnäädän-nahkaisella reunuksella olivat vanhinten tunnus-merkki,\nvaikka muuten kyllä olivat eri-pukuiset. Yhden puku oli varsinkin\neri-näköinen. Muun vaatteensa ylle oli heitetty rauta-paita, kudottu\nhienoista renkaista, ja jaloissa oli rauta-saappaat semmoiset, joitten\nvarret ylöttyivät polvien yli, rauta-paidan liepeitten alle. Itse mies,\njoka tämän raskaan rauta-kuorman yllänsä kantoi, ei ollut enää paraassa\niässään; mutta joka kerran hänen muotoansa katseli, olisi luullut, että\niho kasvoissansa oli samaa ainetta kuin paita ja saappaat, ja että pää\nja kasvot ainoastaan siitä syystä olivat jääneet rauta-pukua vaille,\nkoska jo itsestänsä olivat niin lujat, ett'ei minkään aseen terä niihin\npystynyt. Hänen jalkojensa juuressa makasi suuri halleva koira, silmät\nummessa, ikäänkuin nukuksissa. Pitkät selkä-karvat, jotka vähän väliä\npystyyn nousivat, osoittivat kuitenkin selvästi, että niitten omistaja\noli valppovalveillansa taikka ainakin levottomia unia näki.\n\nVasta-päätä tätä rautaista vanhusta istui vanhinten joukossa toinen\nmies, jonka puvussa ei mitään erinomaista ollut, mutta jonka vahvat\njäsenet ja pitkä varsi todistivat tavattomia ruumiin voimia. Hänen\npäänsä istuessakin ylettyi puolta kyynärää korkeammaksi kuin muitten\nistujien. Hänen muotonsa näytti iloiselta ja vapaalta, ja vapaasti\nhänen silmänsäkin kulkivat kokoontuneen käräjä-joukon ympäri.\nTämä joukko oli ikäänkuin siirtynyt enemmin sille puolelle, missä\nviime-mainittu mies istui ja levoton häly kuului heidän keskeltänsä,\nsill'aikaa kuin vanhimmat tuosta tästä keskustelivat. Se oli niinkuin\nensimäiset suhinat puitten latvoissa, raju-ilman lähestyessä.\n\nKeskustelemus-aineet olivat nyt loppumaisillansa, kun yhtä äkkiä tuo\npitkä mies vanhinten luvusta nousi pystyyn ja nyt vasta nähtiin, ett'ei\nkoko joukossa sen mittaista ollut. Kaikki häly oieti vaikeni, kun tämä\notti puhuaksensa:\n\n-- \"Matti Kurki!\" lausui hän, ja halleva koira kohta jaloillansa oli,\nkun kuuli isäntänsä nimeä mainittavan, -- \"Kurki! minä tahdon tässä\nkaikkien Pirkkalaisten läsnä ollessa sulta asian kysyä. Miksikä olet\npoikasi lähettänyt Ruotsin kuninkaan kartanoihin? Miksikä hänen olet\nlähettänyt Ruotsin marskin seuraan, omia veljiämme vastaan Karjalassa\nsotaa käymään? Outoja puheita jo käymässä on. Mutta tiedä se, että\nvaikka tulisit kuningasten kummiksi ja ylimysten apiksi, vaikka poikasi\nkoko Karjalan valloittaisi ja vihdoin tänne palajaisi kultaisiin\nkannuksiin puetettuna, ei tule sinusta eikä sinun suvustasi ikinä\nmeille herroja. Me olemme tähän asti pitäneet sinua päämiehenämme.\nMutta tämä on ollut ja on vieläkin meillä ehdon asia. Me emme ole sen\nvuoksi muuttaneet Hämeen suloisista maista näihin Pohjan rämeisin,\nettä pitäisi joutumamme rauta-höyhenisten kurkien tallattaviksi. Tänä\npäivänä, jos mielemme tekee, valitsemme toisen päämiehen\".\n\nSe oli Kurjen vanha sota-toveri, Viljakka Pouttu, joka näin lausui, ja\nmuusta joukosta kuului iso hälinä, joka kyllä todisti, että Viljakan\npuhetta oli hyväksytty. Kurjen ukon silmissä näkyi vihan leimaus, joka\nlevitti kalpean loisteen hänen rautakarvaisiin poskipäihinsä. Mutta hän\nei noussut eikä virkkanut mitään.\n\n-- \"Se on totta, minkä Pouttu puhuu\", lausui toinen vanhimmista; \"siitä\nKurjen suvusta paisuu meille ankara esivalta. Hän istuu keskellämme\nniinkuin kuningas, tuskin on kuulevanansa mitä keskustellaan; mutta kun\nvihdoin sanansa sanoo, se sana ei ole neuvon sana, se on käskyn. Jos\nannamme ylpeyden paisua, tulee meistä pian Lappalaisia ja hän meidän\nvero-herraksemme. Ottakaamme toinen päämies, joka meidän-mukainen on ja\nmeidän-mukaisia poikia kasvattaa, -- ottakaamme Pouttu\".\n\n\"Pouttu päämieheksi\", huusi koko käräjä-joukko. Mutta Kurki nousi\nseisaalle, jotta rautarenkaat paidassansa helisivät. Kaikki joukon\nmeteli tyyntyi, kun hänen terävät silmänsä synkästi tarkastivat heitä.\nSitten nämä silmät palauttivat teränsä ja vaipuivat maata kohden.\nIkäänkuin itseksensä hän puhui:\n\n-- \"Ihmisellä on lyhyt ikä, mutta sitäkin lyhyempi muisti. Siitä ei\nole täyteensä kahta kymmentä vuotta, kuin minä ja Viljakka Pouttu\nte'imme naimis-matkan, veimme miekka kädessä kaksi kaunista sisarta\nKarjalasta. Siihen aikaan nähtiin meissä kaksi luopumatonta toveria.\nMutta ystävyys on haihtunut kuin oluen vaahto ja vanha toveri jo\nyrittää, millä saisi veikkonsa re'en syrjältä kinokseen. Hän on uusia\nveljiä saanut Karjalassa, missä emme ennen muuta nähneet kuin yhteisiä\nvihollisia. -- No, onko viisitoistakaan vuotta kulunut siitä, kun kävin\nMaunu kuninkaan puheilla toimittamassa koko tälle Pirkkalais-väelle\nherruuden Lappalaisten yli, jota ei yksikään teistä olisi voinut. Nyt\nolen mielestänne jo tarpeeton, mitätön mies. Kiitollisuus on riutunut,\nniinkuin keväinen jää, se on umpeen mennyt, niinkuin re'en jälki\nlumituiskussa\". -- Hän nosti silmänsä taas; kaikki oli ääneti ja hän\njatkoi: \"Minua soimataan siitä, kun poikani olen lähettänyt kuninkaan\nja marskin hoviin! Millä lailla luulette voivanne pitää sen oikeuden\nja herruuden, jonka teille toimittanut olen, jos en minä teille pidätä\nRuotsin hallitusmiesten suosiota. Minun poikani palvelus vieraassa\nmaassa on teille suojelusta, hänen retkensä Karjalan pakanoita vastaan\nostaa teidän syntinne Jumalalta anteeksi. Mutta te ette ymmärrä\ntaivaallisia eikä maallisia etujanne. No\", hän lisäsi uhka-äänellä,\n\"minä pyydän teistä eron. Maksakaa vain, minkä olen hyväksenne\nkuluttanut!\" -- Koira kerran haukahti puheen päätteeksi, ikäänkuin\nsanoaksensa: \"Niin maksakaatte, taikka!\" --\n\nÄänetön odottamus vallitsi koko joukossa. Mutta Viljakka Pouttu kohta\nuudestaan nousi.\n\n-- \"Jos tahdot meistä eron\", sanoi hän, \"niin kulutuksesi ja\nvaivan-näkösi ovat helposti maksetut, -- ne, mitkä meidän edestämme\nolet tehnyt ja nähnyt. Sinun syntiesi tähden olemme jo ruvenneet\nkirkkoa rakentelemaan ja joutuneet Turun pispan vallan alle. Sinun\nomaatuntoasi painaa kahden naisen murha, ja sinulle helpoitukseksi\npainaa meitä nyt Turun paavin paimen-sauva. Sinun muistosi on höltynyt,\nkun et enää oikein muista sotaretkeämme Karjalaan. Minä olin naimaton,\nja kun kaksi kaunista sisarta tapasin, niin sodan oikeudella otin\ntoisen, -- te'in hänen naisekseni. Mutta sulla oli nainen kotosella.\nMitä vasten silloin otit toisen Karjalais-neidon mukaasi. Ja minne\nentinen emäntäsi katosi? minne sen lapset? Ja kuinka uuden naisen\nkävi? Se vihasi sinua, se on totta. Häntä miellyttääksesi, sinä tapoit\nentisen emännän ja entiset lapset; mutta hän vihasi sinua vielä\nenemmin. Kaksi lasta, pojan ja tyttären, hän oli sinulle synnyttänyt,\nniin löyttiin hän muutamana päivänä hirtettynä metsästä. Sinä olet\njulma mies, Kurki, mutta sinä olet jumalinen. Sinun poikasi nyt käypi\nristi-sotaa oman äitinsä sukua vastaan, mutta Lappalais-raukkoja sinä\nraatelet, niinkuin olisivat metsän-riistaa. Ne pakenevat meitä, ne\nhäviävät, ja meiltä häviää verot ja saaliit. -- No, mekin tahdomme\nsinusta eron. Jos tahdot, niin ostamme sinulle sijan Turun luostariin,\nmissä oikein voit vielä pyhäksi käydä. Mutta jos olet tottumaton avoin\njaloin käymään, meillä on avarat tilukset Hämeessä. Ota ne, muuta\nsinne; siellä olet Ruotsin ylimyksiä ja Turun pappeja likempänä\".\n\nKoko joukko huusi suostumusta tähän ehdotukseen, ja Matti Kurki\noli hämmästyksissä, että hänen uhkauksensa oli semmoisen päätöksen\nsaanut. Viha sydämmessä, täytyi hänen mieltyä. Pouttu päämieheksi eli\nLapinvoudiksi valittiin, viideksi vuodeksi. Käräjät vihdoin hajosivat.\n\n\n\nPohjan Neito.\n\n\nMeidän ei ole helppo arvata, mitä kaikkia tuumia ja hankkeita oli\nKurjen ukon päässä asunut. Pohjanmaan Lapinkävijät, joitten päämiehenä\nhän alusta saakka oli ollut, olivat viime aikoina ruvenneet pahaa\naavistelemaan ja olivat nyt mieli-hyvillään, kun asia semmoisen lopun\nsai. Tosin muutamat, niinkuin Viljakka Pouttu, joka vanhastaan tunsi\nhäntä, tiesivät, että hän ei tämmöistä loukkausta kostamatta jättäisi.\nMutta salaiset juonet heitä enemmin pelottivat kuin täysi vihollisuus,\nja samassa senkin arvasivat, että Kurjen mahtavuuden aurinko oli\nlaskeumassa, niin pian kuin päämiehyytensä Pohjan miesten seassa oli\nlakannut. Jos häntä tähän asti oli Ruotsin hovissakin jotenkin suuressa\narvossa pidetty, se isommaksi osaksi oli lähtenyt siitä syystä, että\nhäntä oli katsottu ikäänkuin Pohjanperien ja Lappien kuninkaaksi,\njota ei käynyt aivan halpana alamaisena pitää. Jos nyt Pouttu taikka\njoku muu kävisi Ruotsissa tarjoomassa yhtäläistä alamaisuutta ilman\nKurjetta, niin arvattavasti Ruotsin hallitus ei ottaisi entisen\npäämiehen koston-tuumia suojellaksensa, ja silloin ei olisi hätää hänen\nyksityisistä yrityksistänsä. Näin vanhat viisaat arvostelivat tämän\ntapauksen valtiollisia kohtia.\n\nMutta Pohjan Pirkkalaisissa ei ollut paljaastansa vanhoja viisaita,\nvaan myöskin nuoria veitikoita, ja nämä eivät paljon suinkaan\najatelleet valtiollisia seikkoja. Että Kurjen ukko itse muutti\nmuuanne, he kyllä mielellään näkivät; hänen kolkko katsantonsa ja\nylpeä käytöksensä ei voinut olla heillekkään mieluinen. Mutta tämänpä\nmelkein olivat unohtaa, muistaessaan hänen ainoata tytärtään, joka oli\nPohjan kuuluna, Pohjan kunniana.\n\n    _Lyyli_, lylyn lykyttäjä,\n    Kautokengän kuluttaja.\n    Hirven ahkion ajaja,\n    Pohjan neito pulskeainen,\n    Veikko viidan impilöille,\n    Suloisille, suike'ille,\n    Sisar Vellamon väelle,\n    Veen emännän tyttärille. --\n\nPitikö hänenkin lähtemän pois, hänen joka oli Pohjan poikien ihastus ja\nkerskaus, \"maan kuulu, veden valio?\" -- Vanhat viisaat vastasivat,\nvaikka vastoin mieltänsä: \"totta kaiketi; hän seuraa isäänsä, niinkuin\ntytär ainakin\" -- --. Mutta nuoret yhdellä äänellä arvelivat: \"ei\nsuinkaan; hän on meidän, hän on Pohjanmaan!\" -- ja totta puhuen, eivät\nvanhat viisaatkaan voineet tätä kieltää. Lyyli oli ikäänkuin juurtunut\nPohjanmaahan.\n\nKaikki tiesivät, että Lyyli itse ei tahtonut pois syntymä-paikoiltansa,\nja he tiesivät sen ohessa, että Lyyli oli itsevaltainen lapsi, Matti\nKurjen omaa jäykkää luonnetta, eikä milloinkaan tottunut muitten tahdon\nalle taipumaan. Koska Luoja ei nä'y tehneen ainoata ihmistä niin\nkiven-kovaksi, ett'ei mitään hellää paikkaa hänen sydämmessään löydy,\noli Kurjen ukollakin, varsinkin vanhalla iällänsä, muutama heikompi\npuoli, ikäänkuin reikä ruosteen syömässä rauta-asussa. Tämä heikkous\noli rakkautensa lapsiinsa, varsinkin tyttäreen. Ei sitä tarvinne\nmuistuttaakkaan, että tämäkin rakkaus oli itsekäs, niinkuin koko\nmieskin. Mutta osaksi taisivat oman-tunnonkin soimaukset siitä mitä\nhän äitiä vastaan oli rikkonut, tehdä hänen hellemmäksi, jopa liiankin\nmyöntyväiseksi tytärtä kohtaan, ja Lyyli oli tästä syystä saanut olla\nja elää varsin omilla valloillansa. Isä enimmältään oli kotoa poissa,\nmilloin Lapinmaissa käydessään, milloin muissa tärkeissä toimissa, ja\nsuuressa talossa, suuren perheen keskellä oli Lyyli jo lapsuudesta\nasti enimmästi ainoana haltiana. Tämä asia oli jo aikaisin kasvattanut\nhänen neronsa ja älynsä, mutta samassa totuttanut häntä ohjattomaan\nvapauteen, johon vihdoin vanhan Kurjenkin, kotona ollessansa, täytyi\nsuostua. Vapauttansa ja elämän täyttä nuoruuden-riemua rakasti Lyyli\nenemmän kuin mitään muuta maailmassa, ja tämä miehen luonne ilmaantui\nkaikissa hänen huvitus-töissäänkin. Taitavammin kuin hän ei kukaan\nosannut purttansa ohjata Merenkurkun kuohuvissa tyrskyissä, ja\ntarkemmin kuin hän ei kukaan lähettänyt nuoltansa vikkelän kärpän\nsilmiä kohden. Talvisaikana oli suurin huvituksensa asettaa isänsä\nlahjoittama aljo-hirvi ahkion eteen, ja sitten niinkuin tuulen\nsiivillä liidellä Pohjanmaan äärettömillä nevoilla. -- \"Pohjan neiti\nkäy\", oli ihmisten tapa sanoa, kun hänestä vilahduksen näkivät, ja\nLappalais-raukat luulivat hänen Pirkkalaisten haltiattareksi, joka\nnäille heidän herroillensa antoi niin suurta onnea ja menestystä. Itse\nPohjan Pirkkalaisten seassa oli monella melkein sama luulo.\n\nNäin oli Kurjen ukko antanut tyttärensä yletä ja kasvaa oma-valtaisessa\nvapaudessa. Hän uljaili sydämmessään Lyylin puhkeavasta ihanuudesta\nja mietteili mielessään suurta tulevaisuutta rakkaalle tyttärellensä.\nSuurta, komeata naimista hän sille toivoi. Hän oli sitä varten jo\nmuutama vuosi sitten Hämeen puolisissa tiluksissaan rakennuttanut\nupean kartanon Vesilahdella, josta piti tulemaan Lyylille perintö ja\nmorsius-myötäjäiset, koska taas Pohjanpuoliset tilukset ja päämiehyys\nPirkkalais-seurassa oli annettava Lyylin veljelle osaksi. Sillä\ntavoin muka molempien onneksi oli tehty, mitä hellä isä suinkin tehdä\nsaattoi: pojalle perintö määrätty siinä maakunnassa, missä hän saattoi\netevimmän sian pitää isänsä jälkeisenä hallitsijana, tyttärelle taas\nasunto määrätty Hämeen suloisilla niemekkeillä, missä hänelle korkeat,\nritarilliset naimiset olivat tarjona.\n\nNiinkuin jo olemme nähneet, oli kuitenkin Pohjanmiehillä toinen mieli,\n-- ja niin oli Lyylilläkin. Ei ole mikään niin inhoittava nuoren tytön\nkuulla, kuin toisen sille rakentamat naimis-tuumat, ja kun Kurjen\nukko toisinaan kuvaili tulevaista onnea ja kunniaa tyttärellensä,\nkuinka sen piti korkean miehen puolisona istuman Laukon kartanossa\nVesilahdella ja tuleman suuren suvun kanta-emäksi, oli tuo Lyylille\nniinkuin kalman kylmyyttä, eikä hän ollenkaan voinut ymmärtää, miksikä\nhänen pitäisi milloinkaan naimisiin ruveta ja miks'ei hänen käynyt\nelin-aikaansa tyttönä liidellä revon-tulten valaisemilla Pohjan\naukeilla taikka puna-purjeillansa lasketella Merenkurkun aaltojen\nyli. Koko Laukon kartano, koko Hämeenmaa oli käynyt hänelle kiusaksi\najatella, siitä ainoasta syystä että se oli hänelle naimis-asunnoksi\naiottu, ja kun Kurjen ukko otti tätä ainetta puheeksi, oli Lyylin\ntapa sanoa, päättäneensä vaihe-kauppaa tehdä veljensä kanssa, jonka\nsopisi muka isoisena ritarina Laukossa asua, jättäen Pohjan päämiehyys\nsisarellensa. \"Neidon mieli on kuin keväinen ilma, milloin tuulta,\nmilloin tyyntä\", arveli siihen vanha Kurki, ja siksensä olivat asiat\nmuutaman aikaa jääneet. Hän oli vakuutettu, että tyttö pian oli omaa\nparastansa ymmärtävä.\n\nMutta nyt olivat asiat yht'äkkiä saaneet vakaisemman muodon. Ei\nainoastaan Lyylin, mutta itse Kurjenkin koko perheinensä piti Hämeesen\nmuuttaman. Se oli auttamaton asia. Vaivoin hillitty vihan liekki riehui\nvanhan päämiehen sydämmessä, eikä hän enää kärsinyt leikki-puhetta\ntyttäreltänsäkään, joka tosin olikin iloisen mielensä peräti\nkadottanut. Yhteinen tympeys vallitsi Kurjen ukon koko huonekunnassa.\nItse hän valmisti muuttoansa tulisella innolla, ikäänkuin maa olisi\nhänen jalkojansa polttanut; mutta koko hänen perheensä vitkasteli,\nvaikka juurtunut kuuliaisuus kuitenkin saatti heidät isännän käskyjä\nnoudattamaan. Totki, tuo vanha uskollinen koira, jonka ikää ei kukaan\noikein tiennyt, veti yöt päivät surullista virttä, ikäänkuin olisi\npahoja aaveita nähnyt. Lähtö-aika läheni, ja joku osa palkollisista\noli jo edeltä lähtenyt Laukkoon; toiset ottivat eronsa, kosk'ei tehnyt\nmielensä Pohjan seutuja jättää. Ainoastaan viimeiset toimet olivat enää\ntehtävinä, niin Matti Kurki saisi pudistaa tomun jaloistansa ja lähteä\npois entisestä vaikutus-alastaan, jota hän nyt sadatteli, -- lähteä\ntakaisin syntymä-maahansa, joka oli nähnyt hänen ensimäiset askeleensa\nvallanhimon tiellä.\n\nMutta Lyylin piti syntymä-maastaan lähteä, vieraasen maahan,\ntietymättömän tulevaisuuden maahan tulla. Jo tämä ajatuskin tahtoi\nhyydyttää hänen lämpimän verensä; mutta asia oli auttamaton. Jos\nolisivat kaikki muut seikat olleet vanhallaan ja vanha Kurki olisi\ntahtonut ainoastaan vanhat tuumansa toteen saattaa, hänen tyttärensä\nepäilemättä ei olisi taipunut, -- ja vaikea on sanoa, mikä neuvo\nvihdoin olisi vanhukselle jäänyt; hän oli enemmin tottunut tyttärensä\nmukaan taipumaan, kuin tytär hänen mukaansa. Mutta nyt oli itse Lyylin\ntila toivoton, neuvoton. Hän tiesi, että Pohjalaiset ajoivat Kurjen\nsuvun pois maan-ääriltänsä. Hänelle ei voinut tulla mieleenkään, että\nyleinen viha ei koskisi tytärtä samassa kuin isääkin. Tämä luultu\nviha tuntui hänelle tukehuttavalta, niinkuin raskas ukkosen pilvi, ja\ntukaluudessaan hän melkein ikävöitsi päästä Hämeen ilmaa hengittämään.\nJa kuitenkin tämä Häme oli hänelle kamottavainen.\n\n\n\nVitjakka.\n\n\nNiihin viikkoihin, jotka käräjistä olivat kuluneet, ei Lyyli rohjennut\nPouttulassa käydä, vaikka tuo oli hänelle tähän asti ollut niinkuin\ntoinen koti ja Pouttulan täti emottomalle niinkuin äidin siassa.\nTosin Lyyli ainoastaan vaillinaisesti tiesi, mitä käräjissä oli\ntapahtunut, mutta senpä ainakin kuuli isänsä katkonaisista puheista,\nettä Pouttulaiset sen etevimpiä vihamiehiä olivat. Monta kertaa\noli tyttö näinä ahdistuksen päivinä hankkinut lähteä tätilään,\nmistä hän aina ennen oli tottunut neuvoja hakemaan. Mutta häntä\noli kamoittanut se ajatus, että muka kylmyydellä, ehkäpä vihalla\nhäntä kohdeltaisiin, missä hänen aina oli ollut niin erinomaisen\nlämmin ja hyvä olla. Enemmän kuin hän itse oikein ymmärsikään, tämä\najatus häntä kauhistutti, ja enemmän kuin kaikki kauhu vaikutti\nkuitenkin käsittämätön ja hillitsemätön halu, joka kehoitti häntä\nsanomaan viimeiset jää-hyväiset toiselle kodilleen ja sen rakkaille\nasujaimille. Varhain eräänä aamuna hän istui satuloitun hevosen\nselässä. Matkansa kulki lounaista joenvartta ylöspäin, kunnes hän\nmuutamassa uitto-paikassa meni virran poikki. Jota edemmäksi hän kulki,\nsitä enemmin hänen mielensä virkistyi; sillä kesäinen aamu on verraton\nlääke haihduttamaan kaikkia mielialoja. Melkein tavallinen ilonsa hohti\nLyylin kauniista kasvoista, hänen astuessaan Pouttulan pirttiin.\n\n-- \"Käyn hirveäni hakemassa, missä lieneekään, kun ei ole moneen aikaan\nnähty, ei kuultu. Täytyy pitää se tästä lähin kytkyessä, muutoin karkaa\ntakaisin Pohjanmaahan. -- Etkö tahtoisi toki minua auttaa, Vitjakka?\nMuutoin en tiedä, mitä sinusta luulla. Ehkä kadehdit sen minulta\".\n\nPouttulan pirtissä istui koko perhekunta eineellä, isäntä, tuo uusi\npäämies Viljakka Pouttu, ja emäntänsä poikineen. Vanhin poika,\nVitjakka, oli pitkä pulskea nuorukainen, jolla jo oli suuri maine\nLapinkävijäin seassa hänen rohkeudestaan ja miehuudestaan kaikissa\nvaarallisissa tiloissa sekä talvi-matkoilla autioissa erämaissa että\nkesä-retkillä, Pohjanlahden ja Raumanmeren aavoilla laineilla. Hän oli\nsyntyessä saanut nimen \"Vitjakka\" ja äitinsä oli jo silloin ripustanut\nvahvat hopea-vitjat hänen kaulaansa ikäänkuin miehuuden merkiksi.\nMutta kun lapsi yleni, varttui ja valmistui, syntyi hänelle toinen\nnimi yht'ikäisten keskellä, joitten etevin ja voimakkain hän oli, ja\ntätä nimeä ruvettiin pian hänelle yleisesti antamaan. Tämä liika-nimi:\n\"Pohjanpiltti\", on yhtä vaikea selittää kuin moni muukin nimitys\nmaailmassa, mutta jos sen omistaja tällä tavoin ikäänkuin verroille\nasetettiin sen \"piltin\" kanssa, joka Betlehemissä syntyi, se tosin\ntodistaisi, kuinka vähän kristin-uskoa vielä oli tunkeunut Pohjan\nseuduille. Ja niin se kuitenkin näyttää olleen. Se oli kunnia-nimeksi\notettu, jonka Vitjakan äitikin juhlallisessa puheessa mielellään\nkäytti. Mutta ihmiset ympäristöillä ja pian koko Pohjassa laskivat\nmielellänsä nimet: \"Pohjanpiltti\" ja \"Pohjan neito\" yhteen. Se oli niin\nluonnollista; molemmat olivat Pohjan kuuluina ja Pohjan tulevaisuuden\ntoivoja.\n\nMieli-hyvän loiste, joka oli tytön tullessa leimahtanut Vitjakan\nsilmissä, katosi kohta, kun tervehdys-sanat kuuli. Hän oli jo luullut\nLyylin lähtevän, hyvästi jättämättä. Siitäpä ilo sitä nähdä. Mutta nyt?\n-- Näinkö jää-hyväiset sanottiin Pohjanmaalle ja -- tuttaville?\n\n-- \"Älä huoli kytkyttä laittaa?\" sanoi vihdoin Vitjakka, -- \"hirven\nemäntä tulee ritarilliseksi rouvaksi ja hirvi itse ritarilliseksi\nhirveksi. Mikä sen sitten ollessa on! Pohjan laitumilla ei kasva\nkelvollista ruohoa niin korkea-arvoiselle itikalle\".\n\nTyttö oli istuutunut lavitsalle. Kauhea täristys uhkasi musertaa hänen\njäseniänsä, ja Pouttulan emäntä nousi levottomana pöydältä. Mutta Lyyli\ntointui jo liikutuksestaan, jonka mielensä voimalla tukehdutti, ja\nlausui levollisella, vaikka hiljaisella äänellä:\n\n-- \"Te'et hirvelleni väärin, -- ja ehkä hirven emännällekkin. Molemmat\npannaan kytkyeen ja molemmille on kytkyt yhtä tottumaton. Mutta toista\nei vihata missään; sillä on maailma vihanta joka maassa ja syystä on\nvaromista sen rikkovan kytkyensä palatakseen syntymäpaikoillensa.\nToista taas ajetaan maan-pakolaisuuteen syntymä-kedoiltansa\".\n\n-- \"Sinuako maan-pakolaisuuteen, Lyyli!\" huusi Vitjakka riehahtaen.\n\"Kukapa sinusta on eron pyytänyt? Etkös olisi voinut tänne jäädä,\nantaen isäsi lähteä? -- tämä julma isä, joka tappoi tyttärensä äidin,\ntappoi sinun äitisi, Lyyli! -- Etkös olisi tänne voinut jäädä, tänne\nsyntymä-taloosi, jota olet tähän saakka lapsuudestasi hallinnut?\nEtkös olisi voinut, kun tahtonut olisit? sillä et olekkaan muitten\ntyttöjen tapainen; sinä olet syntynyt käskemään ja itse Kurjen ukko\non pääsemättömissä, kun sinä jotakin tahdot. Mutta et varmaankaan\ntahtonut. Voi kaikkien meidän riemua, jos tahtonut olisit!\"\n\nKauheat tunnot tuimistelivat Lyylin sydämmessä. Vaaleana,\nkalman-näköisenä hän istui kuin jäätynyt, ja sydämmensä oli pakahtua\nahdistuksesta. Hän oli nyt ensi kerran suorilla sanoilla kuullut\näitinsä surmallista loppua mainittavan, ja muistaessaan himmeitä\nhuhuja, joita ei tähän asti ollut ymmärtänyt, hän ei enää voinut\nepäillä, että tässä joku hirveä perä oli salattuna. _Äiteä, äiteä_ --\nkuinka paljon hän oli sitä nimeä näinä viimeisinä aikoina kaivannut\nmainitaksensa! Nyt vasta, kun syntymämaasta oli lähteminen, hän oikein\noli tuntenut äidillistä hellyyttä, äidillistä neuvoa tarvitsevansa.\nJa nyt hän kuuli kauhulla, mitenkä tämä hänen kaivattavansa oli\npäivänsä lopettanut. Kaipaus oli muuttunut polttavaksi tuleksi.\nMaailma oli käynyt autiommaksi kuin Lapin lumiset aukeat. Tyttö oli\nvieraantunut ainoastakin turvastansa, mikä hänellä jälillä oli ollut,\n-- vieraantunut omasta isästänsä, -- murhaajasta.\n\nMutta kuka se oli, joka neidon kylmän-hikistä otsaa lämpimällä kädellä\npyhkeili? -- jonka rintaa vasten neito vaipui, sulaen kyynele-virtoihin?\n-- Se oli Vitjakka Pouttu, \"Pohjan-piltti\". -- -- Sydämmen polttaviin\nhaavoihin vuoti lievittäväinen voide vuotamistaan. Se oli lemmen sulo,\njoka toi ruusut takaisin poskipäihin.\n\nLyyli taas nousi; mutta kuinka muuttuneena! Hänen uljas uskalluksensa,\njoka ei tarvinnut muihin turvata, oli nyt taittunut, notkistunut. Hän\noli sortuneena kovan onnen alle, mutta samassa löytänyt ketä vastaan\nnojata. Hän oli vaimo nyt, toisen turviin pakeneva, heikko, nöyrä ja\ntaipuvainen.\n\n-- \"Mitä mun pitää tekemän?\" oli hänen ensimäinen kysymyksensä.\n\n-- \"Jää minulle\", vastasi Vitjakka; \"tämä käsi sinua holhoo ja\npuolustaa\". -- Nuorukaisen silmät välkkyivät miehuuden voimasta. Hän\ntunsi käsivartensa väkevämmiksi kuin milloinkaan ennen.\n\nMutta vanha Pouttu pudisteli päätänsä. -- \"Saammehan mennä\nkuulustamaan, mitä Matti Kurjella on siihen sanomista. Minä en hyvää\nvastausta odota. Ja jos niin on, niin tytär seuraa isäänsä. Ota se\nsitten, Pohjan-piltti, millä keinoin voit. Mutta varkain emme sitä\ntäällä pidä\".\n\nSe oli sana, johon ei kenenkään käynyt vastaan sanoa. Illan tullessa\noli Lyyli taas kodissansa, ja seuraavana aamuna kävi vanha Pouttu\npoikansa kanssa Kurjen talossa, pyytämässä neitoa miehelään. Vanha\npäämies vastasi pilkalla ja ylenkatseella. Hänen ei sopinut muka\nnaittaa tytärtänsä alamaistensa pariin, mutta lupasi kuitenkin\nheidän mieliinsä toimittaa niin, että Lyyli vasta, jonkun mahtavan\nritarin rouvana, palaisi Pohjanmaalle, hallitsemaan ja vallitsemaan\nperintö-oikeutensa nojassa.\n\nVanha Pouttu levollisesti muistutti, että vanhuus oli tehnyt entisen\ntoverin pään heikoksi, jott'ei enää osannut eroittaa mennyttä\ntulevaisesta, eikä mieli-kuviansa olevaisista oloista. Ritarillisen\nherruuden olisi muka huono menestys Pohjanmaalla, jos kohta Lyylinkin\nkädellä se valta käytettäisiin. Mutta Pohjan miehet eivät olleet muka\nunohtaneet, millä lailla heidän isänsä olivat naisia kosineet. Ja mitä\nsilloin tapahtuisi Kurjen ukolle ja hänen ritareillensa, sen hän saisi\nlukea omaksi syykseen.\n\n-- \"Kaitse tyystin tytärtäsi!\" huusi Vitjakka, ratsunsa selkään\nhypätessään; \"jos rauta-paitasikin alle sen kätkisit, minä sen\nsieltäkin löydän. Pysy valveilla vuoden pisimpänä yönä\".\n\nSininen silkki-vyö viittasi luhdin akkunasta jää-hyväiset\npois-menijälle. Hän ajoi ratsunsa siitä alitse, ja vyö laskeutui alas\nhänen olkapäilleen. Sanaa virkkamatta ajoivat Pouttulaiset kotiansa.\n\n\n\nVuoden pisin yö.\n\n\nJoulun lähetessä astuskeli Matti Kurki levottomilla askeleilla\njuhla-salinsa permannoilla Laukon kartanossa. Hänen silmänsä olivat\nvähän kadottaneet entistä terävyyttänsä ja askeleissa oli vähäinen,\ntuskin havaittava horjaus; mutta kasvot olivat melkein kamalamman\nkarvan saaneet. Mieli-karva, ikävyys ja koston-himo kalvoivat entisen\nPirkkalais-päämiehen sydäntä. Hän katseli väliin ympäri huonetta,\njoka oli pitoja varten koristettu, pöydät peitettyinä hienoilla\nEnglannin veroilla, lavitsat ja penkit varustettuina pehmeillä\ntyynyillä ja villa-vaipoilla. Mutta tätä katseltuansa hän taas vaipui\nomiin ajatuksiinsa ja ärjähti toisinaan itseksensä, johon Totki, joka\nuskollisesti seurasi hänen jälkiänsä, vastasi lyhyellä haukahduksella.\n\nLavan-alustan puolella istui Lyyli työllään. Palvelija näytti valkeata\nleimuavalla soihdulla, ja lisäksi paloi vierisellä pöydällä kynttiläkin\nsemmoinen, jonka käyttämistä uuden uskon kirkolliset menot olivat\nSuomenmaahan tuoneet. Lyyli oli kalpeampi kuin ennen, sen iloinen\nlapsellisuus oli kasvoista hävinnyt; suru ja kaipaus asui sen silmissä.\n\n-- \"Mitäs te'et\", kysyi Kurki pysähtyen. Hänen äänessään ei enää ollut\nhavaittavana entinen lempeys tytärtänsä kohtaan.\n\n-- \"Hää-ohjaksia sulholleni\", vastasi tytär vakavasti.\n\n-- \"Se on oikein\", jatkoi isä leppeämmin; \"tänä ehtoona jo tulee\nHarald ritarinensa Birger Jaarlin linnasta. Huomis-päivän pidämme iloa\ntäällä ja aikaisin ylihuomen-aamuna ajamme juhlallisessa hää-menossa\nSastamalan [tämä oli Karkun pitäjän sen-aikuinen nimi] kirkolle\nvihkiäisiin. Sitten odottavat komeat tuliaiset nuorta linnan-rouvaa\nHämeenlinnassa. Et taida tietää, että koko Pohja on laskettu Haraldin\nläänin alle. Harald on mahtavin ritari koko Suomenmaassa, Ruotsin\nmarskin omaa sukua\" -- --\n\n-- \"Minä en tunne ritari Haraldia, enkä tahdo häntä tuntea\", lausui\nneitto punastuen mieli-pahasta. \"Olen sen jo usein Teille sanonut, olen\ntoisen oma, -- Pohjan-piltin\".\n\nKurjen ukko löi jalkansa permantoihin, että rautarenkaat helisivät\nja salin laet kajahtivat. Palvelija hämmästyksissänsä päästi soiton\nmaahan, johon se sammuneena jäi karrestansa suitsemaan.\n\n-- \"Jos et käskyäni noudata, lähetän sun vetten ja vuorten ta'a Saksan\nsynkimpään nais-luostariin, -- taikka ma asetan tänne Laukkoon sinua\nvarten rauta-telkeisen luostarin, missä saat muotosi kukkaset syöttää\nriutuvaisen iän matoloille. Olet jo liian kauan kärsivällisyyttäni\nkoetellut. Sinä olet äitisi kaltainen, mutta minäkin olen se sama\nMatti Kurki kuin ennen. Tiedä se, että äitisi on verellänsä maksanut\nynseytensä\".\n\n-- \"Minä tiedän sen, enkä pelkää\", vastasi Lyyli jäisellä äänellä,\nlähtien ulos salista. Täristys sanomattomasta vihasta valtasi vanhuksen\nsisuja. Hän istuutui lavitsalle uupuneena. Hämmästyksellä hän tunsi,\nettä entinen jäntevyys oli jäsenistä poikennut, että ikä oli kuluttanut\nhänen voimiansa.\n\nMutta nyt kuului ulkoa hevosten astumista. Ritari Harald seuranensa\noli tullut. Kurjen ukko virkosi uupumuksestaan ja vieraat johdatettiin\nsisälle juhla-saliin pitkän perä-pöydän ääreen. Se oli vahva, roteva\nmies tämä Kurjen aiottu vävy, ei enää aivan nuorella iällä, täydessä\nritarillisessa pukuimessa, kopea käytökseltään ja katsannoltaan.\nHänen seurassansa oli useita ritareita ja asemiehiä, jotka erotettiin\ntoisistaan kultaisilla ja hopeisilla kannuksillaan. Muutamat näistä\nseuraajista olivat Suomen sukua ja näitä Harald varsinkin kielen vuoksi\ntarvitsi; sillä itse hän oli äskettäin tullut Ruotsista eikä osannut\nmeidän maan puhetta.\n\nKnaapit ulkona riisuivat herrojensa hevosia ja saivat sitten nekin\nsijansa juhla-salissa, vaikka oven puolella. Riemu oli pian ylinnä\nvierasten seassa; sillä olut suurissa hopea-jalkaisissa sarvissa kulki\nahkerasti kädestä käteen ja väkevää kryydittyä saksan-viinaa hopeisessa\nmaljassa oli jokaiselle tarjona, jos oluehen ruvettiin kyllästymään.\nVähin erin vaikeni riemu vaikenemistaan. Miehet matkasta väsyneinä ja\njuomilla voitettuina olivat oienneet mikä missäkin torkuksissa, ja\nvahvoja hornauksia nousi miesten rotevista rinnoista.\n\nSydän-yön aikana syntyi äkkiä meteli makaajien joukossa. Knaapeista\noli yksi ollut vahtina ja toi nyt hätäisen sanoman, että suuri joukko\nkummallisia eläimiä, joitten päät olivat pensailla koristetut,\nlähenivät järven jäästä kartanoa, ja että kunkin vedettävänä oli reki\ntäynnänsä miehiä, jotka eivät suinkaan rauhallisessa aikomuksessa näin\ntulleet. Ritarit olivat pian pystyssä ja pihalla, missä hämmästyksellä\nkatselivat tulijoita, joitten re'et kulkivat kukin ainoalla jalaksella\nja joitten hevoset ajettiin kukin ainoalla ohjaksella. Kohtapa\nhavaittiin, että ensimäisen sanan tuoja oli liikoja nähnyt: sillä\nrekiä oli ainoastaan kymmenkunta, eikä kussakaan kuin yksi henki.\nMutta kamoittihan kuitenkin tämä outo näky, -- nämä hennot ja kepeät,\npensas-päiset itikat kummallisine ajokaluinensa, -- ja moni ritareista\nteki ristinmerkin, luullen tässä tulevan menninkäisten kanssa\ntaistelemista.\n\nAinoastaan Matti Kurki tunsi tulijat Lappalaisiksi, vaikka hänkin\nkummasteli, mitä asiata nämä Laukon kartanossa kävivät. Hän meni siis\nheitä vastaan ja kyseli tylyllä äänellä, ketä hakivat, näin yö-sydännä\ntullessansa. Kohta nousi ensimäisestä ahkiosta lyhyt-läntä vanhus ja\nlaski syvästi kumartaen kihtelyksen näädän-nahkoja kysyjän jalkain\njuureen. Tämä lahja lepytti vanhaa Lapinkävijäin päämiestä, joka nyt\nystävällisemmin käski tulijain johdattaa peuransa pihaan ja itse\nastua katon alle. Mutta vanha Lappalainen sanoi itsensä mahdottomaksi\noleksimaan katon alla siinä talossa, missä kuninkaat ja ylimykset\nilojansa viettivät, vaan pyysi kuitenkin saadaksensa alhaisilla\nlahjoillansa kunnioittaa sitä suurta linnanhaltiaa, joka nyt oli hänen\nja koko Lapinkansan herraksi asetettu. Ritari Harald, jolle tämä lause\nselitettiin veti suutansa sääliväiseen nauruun, mutta muutti muotonsa\nnähdessään niitä kalliita nahka-kaluja, jotka hänen eteensä ladottiin;\n-- ja kuullessansa, että tämän joukon matka ei muuta tarkoittanut\nkuin hänelle kunnian-osoitusta, hän jalosti suvaitsi luvata näille\nraukoille olennoille korkeata suojelustaan. Sitten ritarit taas\npalasivat oluen-juontiinsa. Ainoastaan Kurjen ukko jäi hetken aikaa\nvanhan Lappalaisen puheille, onkiaksensa häneltä kuulumisia Pohjan\nPirkkalaisista. Niistä ei kuitenkaan Lappalainen sanonut paljon\ntietävänsä; hänen kotonsa muka seisoi kankaan harjulla Pohjanmaan\netelä-syrjällä. Ainoastaan kaukaisena huhuna oli hän kuullut, että\nriita ja eripuraisuus oli ylinnä Lapinkävijäin seassa, ja että tältä\nriidaltansa eivät tänä talvena malta käydä veroansa kokoilemassa\nLappalaisilta. Tämä sanoma ilahutti Kurkea enemmän kuin Lappalaisten\ntuomat lahjat ja hän käski matkalaisille tuoda vahtoavaista olutta,\nennen kuin taas lähtisivät salomaihinsa palaamaan. Se oli Lyyli, joka\nsuurissa haarikoissa tarjosi vieraille virvoittavaista mallasmehua,\nja Lapin vanhus teki tarjoojalle ja tarjoomalle kaiken kunnian, minkä\njaksoi, juoden haarikon tyhjäksi pohjaan asti.\n\nMutta mikä tuo kiiltävä kalu oli, jonka hän kenenkään huomaamatta\npäästi haarikon pohjaan, antaessaan astian tyhjänä takaisin\ntarjoojalle? Ja mikä leimaus loisti Lyylin surun-alaisissa silmissä?\n-- Se oli lahja, jota ei olisi Lappalaisen kädestä odotettu, lahja\nluultavasti neidon hää-pukuun aiottu, -- vahvat hopeiset ritari-vitjat.\n\n-- \"Jos joskus tarvitsette hevostanne syöttää Kauraharjun kukkulalla,\nniin minä Teidän hyvyyttänne tahdon palkita, korkea neito!\"\nlausui Lappalainen jää-hyväisiksi, -- ja pian oli taas koko seura\npaluu-matkalla.\n\nMutta juhla-salissa oli ilo taas alkanut ja kesti koko päivän. Ritarit,\nasemiehet, knaapit ja muut palvelijat tyhjentelivät kilvoitellen Laukon\nolut-tynnyreitä, ja itse isäntäkin oli paremmalla mielellä kuin moneen\naikaan. Hän oli jo kohta toivonsa perille ehtinyt tyttärensä naimisen\nasiassa; hänen koston-himonsa hehkui hekumallisesti ajatellessaan\nPohjanmiesten nykyistä eripuraisuutta, josta vanha Lappalainen oli\ntiennyt jutella, ja vieläpä enemmän lupasi lähin tulevaisuus tydyttää\nhänen mielensä tuimuutta. Vanhan päämiehen synkät kasvot selkenivät,\nkun Lyyli täydessä juhla-puvussa astui vähäksi aikaa vierasten\njoukkoon, täyttäen kohteliaasti emännän velvollisuudet.\n\n-- \"Minä juon Teidän terveeksenne, korkea neito\", lausui Harald ritari,\ntyhjentäen yhdellä hengehdyksellä sarvellisen olutta. -- \"Se on oikein,\nettä olette pukeuneet ritarillisiin vitjoihin; sillä mahtavan ritarin\nmorsiamen sopii ritarillisessa pukuimessa käydä. Mutta koska Teillä on\nvitjat ennaltaan, annan minä Teille toisen kannukseni\". -- Näin sanoen\nhän riisui kannuksen jalastansa.\n\nLyylin poskipäihin olivat kaikki ruusut palanneet.\n\n-- \"Se on totta\", hän lausui ylevästi, \"vitjain omistaja ansaitsee\nkyllä kantaa ritarillisen kannuksenkin. Tämän omistajan puolesta minä\nTeille, korkea ritari, lahjoitan kiista-kintaan\". -- Näin sanoessaan\nneito päästi rauta-kiskoilla päällystetyn kintaan ritarin jalkain\njuureen.\n\nSumu hetkeksi lensi Kurjen kasvojen yli, äkätessään hopea-vitjat\ntyttärensä kaulassa. Joku hämärä muisto oli riehoittanut hänen\nmieltänsä. Mutta kaikki selkeni, kun Harald nauru-suin nosti kintaan,\nlausuen:\n\n-- \"Siinä kiistassa toivon molempien tulevan voitetuiksi. Minä jo olen\nvoitettu kauneuden voimalla\".\n\nRitarin seuraajat, joissa mallas-mehu jo oli tehnyt vaikutuksensa,\nlisäsivät näihin sanoihin leikillisiä selityksiänsä, jotka pian ajoivat\nLyylin pakoon juhla-salista.\n\nIllan tullessa nousi naittajan ja ylkämiehen välillä puhe myötäjäisistä\nja huomen-lahjoista. Kurjen ukosta se ensimältään kovin outoa\noli, että Harald ensiksi aikoi viedä tyttären ilman hinnatta ja\nvielä päälliseksi vaati tavaroita morsiamen myötä. Päin-vastoin\noli hänen nuoruudessansa ollut Suomen miehillä tavallista, että\nkosija maksoi morsiamen sukulaisille kalliin hinnan vietävästään,\nellei nähnyt soveliaammaksi ottaa naistansa väkisin ja sitten pitää\nmiekalla puoltansa morsiamen sukua vastaan. Että nyt kosija tahtoi\nmyötäjäisiä, oli ikäänkuin halveksimista, ja vähältä piti, ett'ei koko\nkauppa olisi rikkunut. Kuitenkin kun vanhukselle seliteltiin, että\nmyötäjäiset olivat morsiamelle omaksi annettavat eikä ylkämiehelle,\nja että jälkimäisen piti samate antaman puolisolleen saman-arvoinen\nhuomenlahja maa-tiluksissa tai muussa omaisuudessa, niin Kurki myöntyi\nja lupasi semmoiset aarteet tuoda, kuin harva Ruotsin ritari vielä oli\nmorsiamensa kanssa saanut myötäjäisiksi. Nämä aarteet hän tahtoi nyt\nkaikkien ritarien läsnä-ollessa jättää vävymiehen käsiin ja häneltä\ntaas ottaa juhlallisen vakuutuksen huomen-lahjasta. Hän käski vierasten\nviljellä olut-varoja ahkeruudella ja lähti itse valitsemaan soveliaita\nkalleuksia niistä aarteista, jotka Laukon kellarissa säilytettiin.\n\nVuoden pisin yö oli jo ruvennut hämärtämään, ja aikaisin aamu-puolella\nyötä piti hää-seuran lähtemän Laukosta Sastamalaan. Knaapit ja\npalvelijat valmistelivat herrojensa hevosia juhla-matkan komeutta\nvasten.\n\n-- \"Kuka tuo pitkä ritari on, joka sivutsemme kävi; se ei ole\nmeikäläisiä\", puhui yksi knaapeista toiselle, heidän askaroitessaan\npihalla hevosten toimissa.\n\n-- \"Ritari, eikä meikäläisiä!\" vastasi toinen, \"puhutpa toisia!\nLuuletkos Saksassa käyväsi, vai missä? eihän Suomen miehissä ole\nritareita, ei sukuakaan, ellet ritariksi sano semmoista tervaskantoa,\nkuin tuo vanha Kurki on. Mutta sinäpä aina loruja latelet\".\n\n-- \"Sanon kun sanonkin, että se ritari oli, koska näin\nkulta-kannuksenkin hänen kantapäässään. Ja eikö hän nyt tuolla toisella\npuolella pihaa, sininen vyö hartioillaan, valjasta re'en eteen\nyhtäläistä kummallista itikkaa, kuin viime yönä nä'imme, silloin kun\nnuo linnunkotolaiset, tai mitä lienevät olleet, kävivät -- --?\"\n\n-- \"Ja kun sinä pelossasi luulit koko sotajoukon menninkäisiä\nkarkaavan päällemme, ja vähissä hengin tulit turmelemaan hyvää\nyö-untamme. Sopisihan nytkin sinun juosta tärkeän tietosi kanssa\nritarien kuuluville. Ha, ha, ha! tekisi mieleni nähdä, kuinka palaisit\nuudestakastettuna oluella\".\n\nToinen knaappi, jolle nämä pilkalliset sanat lausuttiin, oli vetää\nmiekkansa tupesta vastaukseksi, kun samassa juhla-salin ukset ulvoivat\nja talon-isäntä, soihtu kädessä, astui ulos, käyden pihan poikki vahvan\nrautaoven luoksi, joka vei Laukon kellariin. Totki, joka seurasi hänen\njälkiään, ärähti pahasti pihalle tullessa, mutta vaikeni kohta isännän\nkäskystä. Totutetun tapansa mukaan se jäi ulkopuolelle ovea vartiaksi,\nkun Kurki itse kellariin astui.\n\nTämä Laukon kellari oli alkuansa luonnollinen vuoren-luola, joka\npienestä suustaan ulottui syvälle maan uumeniin. Jo siihen aikaan,\nkuin ensimäinen siirteleväinen Lappalainen oli tälle paikalle\nlaukkunsa laskenut, lausuen, kuten tarina mainitsee: \"Tähän lasken\nlaukkuni; tämä Laukko olkoon\", oli tämä avara rotko ruvettu kellarina\nkäyttämään, johon Lappalaiset kesän aikana laskivat kalan-saaliinsa\nsäilytettäväksi. Mutta kalliimpia tavaroita oli Matti Kurki tiennyt\nsiihen ko'ota ja vahva rautainen ovi telkeinensä lukkoinensa oli\nnyt luolan suuhun sovitettu. Jyrkät portaat veivät kohta ovelta\nalas avaraan kehään, jonka perässä pimeä aukko johdatti teihin\ntietymättömiin. Mutta sivu-puolella tästä yleni toinen yhtä avara\nkellari, johon alisesta kehästä päästiin portaita myöten ikäänkuin\nlavalle. Siinä Kurjen ukko säilytti kaikki ne kalliit kalut, mitkä hän\nkoko ikänsä kuluessa oli kokoillut, milloin sotaretkillänsä, milloin\nveron ja kaupan käynnillä Pirkkalais-aikanansa. Kaikki muistonhaahmot\nastuskelivat tässä vanhuksen silmien eteen, mitkä hymy-huulin hänelle\nmuistuttaen entisiä iloja ja maineita, mitkä taas irvi-hampain soimaten\nhäntä monesta julmasta ja tunnottomasta teosta. Kullat ja hopeat,\njotka läjittään olivat maassa ladottuina, vaatteet ja kalliit nahat,\naseet ja sota-koristukset, mitkä seinissä rippuivat, -- kaikilla oli\njotakin juttelemista vanhalle uroolle lohdutukseksi tai kiusaksi, hänen\nkuluneen elämänsä kerrasta.\n\nSoihdun liekki valaisi vaimollista vaate-partta, joka riippui\nperimmäisessä sopessa, ikäänkuin kätkettynä. Hunnussa vielä näkyi\nruskeita veren-tahroja ja hame oli revitty ja rikki leikattu. Äläppäs\nvielä! toinenkin huntu riippui siinä vieressä, melkein yhtäläinen,\nja sekin verellä soaistu! -- Kurjen synkimmät muistot astuivat tässä\nhänen eteensä ja vanhaa syyllistä sydäntänsä tuimasti pöyristytti. Se\noli hänestä ikäänkuin molemmat hänen naisensa olisivat siinä seisoneet\nsurma-puvussansa, odotellen sitä aikaa, milloin täydellinen kosto\nantaisi heille rauhaa Tuonen tyynissä tuvissa.\n\n-- \"Olenko koskaan vaimoja pelännyt?\" hän jupisteli, vihaisesti\nkääntäen selkänsä vainajien luultuja haahmoja kohden. Mutta kuinka\nyrittikin karaista sydäntänsä ylenkatsomaan vainajien vihaa, täytyi\nhänen kuitenkin taas palauttaa silmänsä heidän puoleensa. Hän oli\nselvästi kuullut kahinan jonkun-moisen, ja riehaantuneessa mielessään\nhän oli tuntevanansa, ikäänkuin haahmot olisivat lähteneet häntä\ntakaa ajamaan. Kuitenkin veriset hunnut yhä olivat asemillaan. Mutta\nluultavasti Totkikin yhtäläisiä kummia kuuli tai näki, koska häneltä\nouto ärinä kuului, missä oven edessä vartiana oli.\n\nTuskin oli Kurki ennettänyt ruveta tätä uutta kummaa kuuntelemaan, kun\nTotki viskattiin voimakkaasti kellarin portaita alas, ovi paiskattiin\nkiinni ja telkeet lukkoinensa eteen pantiin. Kurki riensi, soihtu\nkädessä, aliseen kellariin ja siitä portaita ylös ovea vastaan, jota\ntömistytti, kunnes havaitsi sen olevan täysissä telkeissä. Raosta oven\nja pielen välissä loisti palo. Se oli juhlasali, joka oli sytytetty.\nKauhea viha vimmasi Kurjen päätä. Olivatko hänen Ruotsalaiset vieraansa\nhäntä pettäneet, ryöstäneet hänen tyttärensä, niinkuin Kurjen omassa\nnuoruudessa oli ollut tavallista, ja teljenneet hänen itsensä vuoren\nluolaan? Tämä ajatus pani hänen verensä kuohumaan. Oven tukevuuden\nhän kyllä tunsi ja tiesi siis pääsönsä mahdottomaksi. Raivonsa yltyi\nyltymistään. Silloin silmänsä äkkäsivät Totkin, joka ikäänkuin\nhävyn-alaisena oli pysynyt portaitten alisilla asteilla. Viha, joka ei\npäässyt muuanne puhkeamaan, kääntyi koiraa vastaan, jonka olisi pitänyt\nmuka paremmin tehdä virkansa, ja nytpä Kurki, miekkansa siepaten,\nhyökkäsi silmättömästi portaita alas. -- Ainoa isku olisi epäilemättä\nlopettanut uskollisen toverin viran ja elämän, ellei tämä ulvoen\nolisi paennut luolan perään ja tästä aukon kautta vuoren sisuksiin.\nIkäänkuin kaikkia muuta unohtaen ryntäsi ukko aukkoa vastaan, väänsi\nrautaisella kädellänsä paaden irti kalliosta ja seurasi Totkin jälkiä\nyhä syvemmälle. Polku oli mutkainen ja haarainen, kuitenkin jokseenkin\ntasainen ja niin korkea, että mies helposti mahtui kävelemään. Kun\nKurki vihdoin oli sen verran malttanut mieltänsä, että ymmärsi turhaa\najoa tekevänsä, hän ei enää osannut takaisin palata, vaan katsoi\nviisaammaksi seurata Totkin johdatusta, joka ulvoen kulki edellä pimeän\nkäytävän läpitse. Soitto toisessa kädessä ja miekka toisessa, hän\nsiis astui yökauden Hiisien muinaisia käytäviä myöten. Jyminä hänen\naskeleistaan kuulu yö-sydännä peninkulman matkoja ylt'-ympäri, ja vielä\nkuudetta sataa vuotta tämän tapauksen jälkeen muistaa kansantarina,\nkuinka\n\n    \"Kurjen ukko rauta-kenkä\n    Astuupi kivistä vuorta,\n    Kivi-vuorta vangottaapi\".\n\n[Ks: Suomen kans. arvoit.]\n\nMutta Laukon pihassa oli knaappien tora vielä jatkettu, kunnes molemmat\ntulivat siihen vakuutukseen, että se outo mies, jonka olivat nähneet\nhämärässä askaroivan, ei ollut kuin joku Matti Kurjen palvelijoita.\nPimeys oli jo niin karttunut, ett'eivät mitään voineet silmillänsä\neroittaa. Yht'äkkiä kuului kauhea ärinä, ikäänkuin koiralta, joka olisi\nkuristumallaan. Samassa rauta-ovi kuului paiskattavan kiinni ja\nlukittavan. Molemmat knaapit juoksivat lentämällä herrojensa luoksi\nnäitä kummia ilmoittamaan, ja saliin tultuansa näkivät tulta jo\nsyttyneen useassa paikassa. Tuokio ei kulunut ennenkuin ritarit olivat\njättäneet juominkinsa ja kiiruhtaneet paloa pakoon pihalle. Haettiin\nLaukon isäntää; -- hän oli poissa. Poissa oli Lyylikin, morsian, jonka\ntähden vieraat olivat tulleet. Ritarit eivät tienneet mitä luulla näin\nkummallisesta seikasta. Oliko Kurjen ukko ollut naimis-ehtoihin\ntytymätön ja lähtenyt tyttärensä kanssa pakoon? -- ja mihinkä pakoon?\n-- Näillä arvoituksilla päätänsä vaivaten, seisoi Harald miehinensä\npalon loisteessa Laukon pihalla.\n\nMutta jäätä myöden pohjaseen kulki tuulen viuhkana hirven vetämä reki,\nkaksi henkeä nahka-peittojen välissä. Se oli Pohjan-piltti, joka\n\"vuoden pisimpänä yönä\" vei morsiamensa appelasta Pohjan aukeille\nrämeille takaisin. Se oli Lyylin hirvi, joka ilosta päristen palasi\nsyntymämailleen.\n\n\n\nLyylin matka.\n\n\n    Juokseppas, hirvi, joudu ja riennä!\n    Muista, kun kirmasit ennenkin piennä\n    Pohjaisten laidunten aukeita pitkin;\n    Sinneppä rientäös kirmailla nytkin.\n\n    Sinnehän minäkin, iioa lyöden,\n    Kiidähdän talvista tannerta myöden;\n    Lennän, kuin lintunen, loukosta lähtein,\n    Siipensä kohotti tienoille tähtein.\n\n    Tuolla on tulena taattoni talo,\n    Takaani loistaa sen ruskea palo;\n    Edestä viittaa Pohjasen tähti. -- -- --\n    Voi sitä, voi! joka isältä lähti,\n    Ikäisen, horjuvan vanhemman heitti,\n    Pakonsa öisehen pimeään peitti.\n\n    Isä, oi isäni! -- -- Isäkös lietkään?\n    Lapseksi minun vai orvoksi teitkään?\n    Surmasit äitini lempeän, jalon,\n    Multahan minulta hautasit valon,\n    Heitit mun portaille emottomille,\n    Oloille viskasit armottomille.\n\n    Oisit jo antanut alttiiksi munkin\n    Kauppojes' väliksi, valtoihin kunkin. --\n    Muistaos kuitenkin, muista ja tiedä:\n    Pohjolan neittä ei kaupalla viedä,\n    Lyylin ei sydäntä vallitse kenkään;\n    Väkisin-pyytäjä pilalle menkään.\n\n    Silläpä pakenen sulhoni suojaan,\n    Taivahan turvissa, luottaen Luojaan,\n    Lähden kuin lähdenkin omille teille,\n    Rakkahan syntymämaan alanteille.\n\n    Juokseppas, hirvi, joudu ja riennä!\n    Muista kuin kirmailit ennenkin piennä\n    Pohjaisten laidunten aukeita pitkin;\n    Sinneppäs rientäös kirmailla nytkin.\n\n\n\nHämärä ja hämmennykset.\n\n\nNihkeä, tympistynyt ilma maan-alaisessa käytävässä pöyristytti\nKurjen ukon jäseniä, hänen astuessaan yhä eteenpäin Totki toverinsa\njäljissä. Pihka-köytinen soihtu hänen kädessänsä oli tuolloin tällöin\ntukehtumaisillaan tässä paksussa, kosteassa kaasussa, ja itse vanhuksen\nrinta kohosi raskailla hengen-vedoilla. Hän oli tuntikauden ravakkaasti\nkulkenut, kun vihdoin pysähtyi miettimään erinomaista tilaansa. Soihtu\nvirisi kirkkaammaksi ja muutamat hellän-kirjavat sisiliskot, jotka\nhämmästyivät tätä outoa valoa, pakenivat kiireesti vuoren rakoihin.\nKäytävä oli yhä yhtäläinen kuin alustakin, milloin jokseenkin kaita,\nett'ei kaksi henkeä olisi hyvin mahtunut rinnatusten käymään milloin\ntaas ankeampi, tehden ikäänkuin pihoja ja avarampia tarhoja, jotka\nnähtävästi lähettivät syrjäteitänsä tietämättömiin. Olisi ollut\nmahdotonta Kurjen ukon osata näitten harha-teitten lävitse, ellei\ntarkka tottunut silmänsä olisi tuolla täällä keksinyt Totkin jälkiä\npehmoisessa sammaleessa, joka paikottain peitti maan. Muutoin oli\nhavaittava, että ura oli tähän saakka ollut viettoinen ja vieläkin\nnäytti vajoovan yhä syvempään. Mihinkä tämä matka vihdoinkin veisi,\noli ajatus, joka pakoittamalla tunkeusi maan-alaisen kulkijan mieleen.\nTuonelan talo, missä Tuoni itse tylynä isäntänä hallitsi vainajien yli,\nja missä Manalatar, vanha vaimo, tarjosi vieraillensa sammakkaisen\noluen -- tämä kamala muinais-uskon kuva nousi hänen sielunsa silmille,\nja tuskin hän enää epäilikään, että matkansa sinne kulki. Hänen olisi\nmelkein tehnyt mielensä kääntyä palaamaan, mutta vanha jähmittynyt\nyksipintaisuutensa esti hänen peräytymästä mistäkään aloittamastansa\nyrityksestä, jos kohta tämä olisikin Tuonen tietä astuminen. Hän siis\nuudestaan jatkoi kolkon matkansa, Totkin jälkiä seuraten. Aika kului,\nhetki vieri. Yhä syvemmälle saattoi maan-alainen polku. Nääntymys jo\nalkoi livahtaa vanhan miehen jäseniin. Silloin alkoi kuulua kosken\nkohina. Kurki joudutti askeleensa, ja pian hän seisoi avaramman\nluolan suussa, josta putoovan veden loiske ennätti hänen korviinsa.\nHimmeä päivänvalo pääsi jostakin tietymättömästä, keksimättömästä\naukosta selittämään luolan perää, missä pieni vaahtoava puronen,\npimeästä rotkosta tullen, vilahti silmien ohitse ja taas katosi vuoren\nsisuksiin. Puron ääressä seisoi Totki latkimassa vuoren raikasta\nvettä, mutta lähti kohta taas vinkuen pakoon eteenpäin, kun isännän\njulmistuneet silmät hänen saavuttivat. Kurki meni veden reunalle ja\nseuraten Totkin esimerkkiä hän särpi vuoren nestettä kuumettuneen\nverensä virvoitukseksi. Ilma oli tässä paikassa raittiimpi, soihtu\npaloi kirkkaammin, ja vanhus istuutui levähtämään eräälle istuimen\ntapaiselle kivelle, joka oli veden partaalla. Ajatuksensa kiertyivät\ntakaperin viime illan tapauksiin. Kuka oli kellarin oven salvannut?\noli arvoitus, jonka selitystä ei Kurki ollut mies löytämään. Hänen\nmietteensä lensivät sinne tänne eikä asia tahtonut selitä. Kerran\najatus vivahti Pohjanmaahan ja Pouttulaisiin, ja koura likisti lujemmin\nmiekan kahvaa. Mutta viimein hän päätyi ensimäiseen päätökseen, että\nHarald miehinensä oli tehnyt tämän rikoksen vieraan-varaisuuden lakeja\nvastaan. Se oli muka kyllä uskottavaa, että Hämeenlinnan isäntä ei\ntoivonut saavansa täyttä valtaa Pohjanmaitten yli, ennenkuin vanha\nPirkkalais-päällikkö oli tieltä tullut, ja että hän sen vuoksi oli\nsalaiseen kuolemaan teljennyt vanhuksen, jota hän ei uskaltanut\njulkisesti tappaa. Mutta näyttihän tämäkin kummalliselta. Olihan juuri\nse ollutkin Kurjen omaa tointa ja tarkoitusta, että Harald pääsisi\nLyylin miehenä perimään Pirkkalais-päällikön oikeuksia ja valtaa. Ja\nvoisiko hän Matti Kurjen avutta ollenkaan näille perille päästä? -- --\nVai oliko Ruotsin hallitus pitänyt Kurjen pilkkanansa? -- Hän pudisti\npäätänsä epä-arvioissaan.\n\nSilmänsä suihkaisivat kuohuvaa veden pintaa, jota soihdun valo\nkummallisesti kirkasti. Tästä kääntyivät katsastamaan luolan seinuksia.\nÄkisti ukko hämmästyneenä hyppäsi seisoalle. Vähän ylhäällä maasta\noli muutamassa kohden vuoteen tapainen kolo, josta kirkkaat valkoiset\nhampaat loistivat vastaan. Kurki meni vakavilla askeleilla sinne ja\nnäki luu-rangon pitkällään. Suuret tukevat raajat sekä kiviset kirveet\nja muut aseet vieressä, -- kaikki todisti, että tämä vainaja oli ollut\nsitä muinois-kansaa, joka tarinoissa nimitetään Hiiden kansaksi,\nJättiläisiksi ja Piruiksi. Kun ensimäiset kirkot Suomessa rakennettiin,\noli pyhien kellojen sointu vaivannut tämän vuori-väen korvia, ja\nvihoissansa olivat viskanneet hirmuisen suuria kallionlohkareita\nmusertaaksensa uuden uskon komeat rakennukset. Mutta kun kaikki\nsemmoiset yritykset olivat turhaa, oli Pirun-väki tuskillansa paennut\nsyvimpiin vuorenloukkoihin, pyytäen kuollaksensa pois maailman uusista\nmenoista. -- Se tuntui Kurjen ukolle, ikäänkuin hänkin olisi jo\nsaman onnen oma kuin tuo vaipunut Jättiläinen. Hänen mieleen nousi\najatus, eikö hänenkin olisi ollut parempi tehdä uudelle uskolle ja\nuudelle vieraalle vallalle vastarintaa, kuin antauda sen sovintoon ja\npalvelijaksi, milt'ei välikappaleeksi! -- Mutta jos hairahtunutkin\nlienee, hänpä ei suinkaan mielinyt lannistua onnensa alaiseksi. Hän\ntahtoi vielä ulos maailmaan, elämään, kostamaan.\n\nSoihtunsa pitkä karsi ja kulunut runko muistutti hänelle, että oli\nrientäminen. Kiireellä siis jätti Jättiläisen asumuksen hyvästi ja\nseurasi taas Totkin jälkiä. Käytävä jo oli muuttunut tasaisemmaksi,\nmutta kulki yhä alaspäin kunnes yht'äkkiä muuttui kivisiksi portaiksi,\njoiden avarat asteet veivät yhtä-mittaa ylös korkealle. Soihdun\nliekki jo alkoi lämmittää Kurjen rauta-kinnasta, eikä vielä näkynyt\nmatkan loppua. Vai joko vähäinen valon loiste vilahti? Ukko joudutti\naskeleensa -- ja nytpä jo soihtunsa viimeinen pätkä kähisi sammuen\nlumessa. Kurjen ukko oli ilmoihin päässyt.\n\nOli kirkas ja kaunis joulu-aamun puhde, ja Matti Kurki seisoi\nPirunvuoren kukkulalla, keskellä kapeata Kulovettä, jonka laineet\ntuolla täällä mustina virtailivat jäisten, lumisten reunojen välissä.\nVähän matkan päässä, järven toisella puolella loisti Sastamalan kirkko\njuhlakomeudessaan, ja Pyhän Maarian kello soi harvaan, mutta heleästi.\nVanhuksen sydäntä täristytti; silmänsä tapasivat paljaan miekan,\njoka vielä kädessään heilui. Miksikä tämä näin tällä Jumalan-rauhan\nhetkellä? -- Hän pisti sen takaisin tuppeensa, ja alkoi kävellä vuoren\nrinnettä alas kirkkoa kohden. Totkin jäljet olivat jo hävinneet, eikä\nKurki tätä seikkaa enää huomannutkaan; hän ainoastaan seurasi sitä\nvaloa, mikä temppelin ikkunoista häntä vastaan loisti. Jota lähemmäksi\ntuli, sitä vilkkaampi liike havaittiin joka haaralta. Himmeitä varjoja\nnähtiin liikkuilevan valkoisen lumi-hangen yli ja solina kuului\nhevosilta ja ihmisiltä. Se oli kirkkoväkeä, joka koko Ylisatakunnasta\ntulvaili kirkon-menollensa Sastamalaan.\n\nTässä sumeassa väki-joukossa ei voinut Kurki ketään eroitella, vaan\nkulki äänetönnä matkaansa eteenpäin. Hän tuli kirkon ovelle, missä\njokaisen jos mahtavimmankin oli velvollisuus riisua sotaiset aseet\nyltänsä, ennenkuin astuisi Herran, sen Korkeimman, huoneesen. Niin\nKurkikin oli tehdä, kun läheltä kuului tuttava ääni ruotsiksi:\n\n-- \"No, Hintsa Suurpää, sinä joka tätä kirottua kieltä osaat, laitas,\nettä pääsemme johonkin selkoon\".\n\n-- \"Kirous palatkoon päänne päälle\", vastasi toinen ääni, joka ei\nmyöskään ollut vallan vieras; -- \"se on minun äitini kieli, ja joka\nsitä kiroo, pääsee minun miekkani terää maistamaan, olkoonpa hän vaikka\nritari Harald\".\n\n-- \"No, no\", kuului Haraldin sanat, \"ei riitaa nyt. Nyt\nkuulustelkaatte tältä kokoontuneelta kansalta, ovatko kirkkotiellään\nmissään tavanneet pakenijamme\".\n\nPuhujat lähenivät ovea. Kurjen ukko oli vetänyt miekan tupesta ja otti\naskeleen Haraldia vastaan. Ritari hämmästyi ja veti miekkansa hänkin.\n\n-- \"Missä on tyttäreni?\" -- \"Missä on morsiameni?\" -- nämät kysymykset\nlensivät vastatusten niinkuin kaksi miekan-lapetta.\n\nHäly syntyi kansassa ja useat äänet huusivat: \"Pois, miehet,\nmiekkoinenne; tässä on jumalan rauha\". Samassa kirkon ovet avattiin,\nlatinainen kuori-virsi Kristuksen syntymisestä oli alkanut ja pappi\nloistavassa kasukassa tuli ovesta ulos, huutaen korkealla äänellä.\n\"Kristus on syntynyt Betlehemissä; tulkaatte lahjoja kantamaan äsken\nsyntyneelle Juutaan kuninkaalle, tulkaatte häntä kumartamaan, tulkaatte\ntuomaan kultaa, suitsutusta ja mirhamia\".\n\nKansa kumartui nöyryydessä; ainoastaan Matti Kurki ja Harald ritari\nmiehineen seisoivat jänkeinä toisiansa vastassa.\n\n-- \"Keitä te olette?\" huusi innossaan pappi, heitä havaitessansa;\n-- \"keitä te olette, jotka täällä miekkoja paljastatte taivaallisen\nkuninkaan läsnä ollessa? Oletteko jumalattoman Herodeksen palvelijoita,\njotka tulette tappamaan poika-lapset Betlehemissä? Pimeyden ruhtinas\non kahleisin sidottu ja hänen palvelijansa hukkukoot helvetissä\".\n\n-- \"Minä olen ritari\", lausui Harald juhlallisesti, mutta kopeastikin,\n\"miekkani on vihitty pyhän kirkon palvelukseen. Mutta tämä kurja on\npetollisesti minulta morsiamen varastanut; tyttärensä, jonka hän ensin\nlupasi minun viedä tänä pyhänä aamuna tälle pyhälle alttarille, on\nhän viime yönä vienyt pakoon mukahansa ja tahtonut paloon hukuttaa\nhäävieraansa. Ritarin tavalla tahdon antaa asiani Jumalan tuomion alle\nja sen tähden, pyhä isä, olen miekkani paljastanut\". Näin sanoen Harald\nkäänsi kalpansa kärjen maata kohden.\n\n-- \"Sinä rietas valehtelija!\" huusi Kurki vihan vimmassa: \"sinäpä\njuuri olet tyttäreni varastanut, taloni polttanut ja ryöstänyt,\nvieläpä minun itseni salvannut kellariluolaan, koska pelkäsit vanhan\nKurjen siiven-kyniä. Mutta näetkös, minä olen maan povesta sukeltanut\nylös sinulle kostajaksi, ja nyt olen riisuva sulta ritariutesi\nvale-vaatteet. Etpä tainnut arvata, että kosto niin likeltä seuraisi\nilkeätä tekoa; sinä hämmästyit ja hädissäsi sepitit tämän kehnon\nvaleen, joka sopisi liehakoitsevan orjan tekemäksi\".\n\n-- \"Tuomitkoon Jumala\", sanoi pappi. \"Hän puuduttaa valehtelijalta\nvoiman ja jäntevyyden; Hän vaivuttaa miekan ilkiön kädestä ja peittää\nsen silmät pimeydellä\".\n\nKatsojat, jotka seisoivat ihmettelemässä näitä kummallisia tapauksia,\nalkoivat ymmärtää, mitä oli tekeillä. \"Se on Matti Kurki Laukon ukko,\nja toinen Ruotsin ritari Harald, Hämeenlinnan haltia\", levisi humina\nväki-joukossa. \"Mistä on riita? -- Kurjen tyttärestä, Pohjan neidestä\".\nVäkeä yhä enemmin kokoontui ja asettui vahvaksi kehäksi riita-veljesten\nympäri, jotka valmistuivat käymään Jumalan-oikeutta miekalla. Se oli\nla'in-käytöksen tapa, jonka kristin-usko ja pappeus oli mukaansa tuonut\nja sen perustuksena oli vahva luottamus, että Jumala itse tahtoisi\nväkevällä kädellään saattaa ylpeilevän vääryyden häpeään. Kirkon ovet\nolivat taas suljetut ja jumalanpalvelus hetkeksi pidätetty. Olihan\nJumalan-tuomio muka yhtä juhlallinen asia kuin kirkonmeno. -- Ensinnä\nHarald korkealla äänellä sanoi nimensä ja asiansa, syyttäen Kurjen\nukkoa petollisuudesta ja itsellensä rukoellen taivaan kirousta, jos oli\nvaletta puhunut. Nyt Kurjen piti samaten asiansa sanoman.\n\n-- -- \"Minä olen Matti Kurki, Pohjan Pirkkalaisten päämies\" -- -- --\n\nTätä edemmäksi ei ukko ennättänyt puhua, kun roteva ääni joukosta soi:\n\n-- \"Sen valehtelit, Matti Kurki; sinä et ole Pohjan Pirkkalaisten\npäämies\".\n\nKaikkien silmät kääntyivät puhujaa kohden. Se oli äsken tullut vieras,\noudossa puvussa, ja seurassansa näkyi olevan useita samannäköisiä.\nNäädän-nahkaiset reunukset lakeissa ja turkeissa ilmoittivat mahtavia\nmiehiä olevan, ja koko heidän varustuksensa todisti, että olivat\nmatkalaisia. Mutta puhujan ko'okas varsi ja jalo katsanto osoitti\nhänelle ensimäisen sijan heidän joukossansa. Helposti kansa hänelle\nsijaa antoi, kun hän tukevilla askeleilla astui kirkon-ovelle saakka,\nlausuen papille:\n\n-- \"Tämä mies jo valehtelee ensi sanoissa, ja tahdon estää häntä\nkutsumasta Jumalaa kostajaksi. Hän on Matti Kurki, mutta Matti Kurki\nei ole enää Pirkkalaisseuran päämies. Minä, Viljakka Pouttu, olen\nPohjan Pirkkalaisten päämies, itse Lapinkävijäin valitsema ja Ruotsin\nhallituksen vahvistama\".\n\nNäin sanoen hän otti povestansa nahkaisen kirjoituksen, josta killui\niso vahainen sinetti. Kirkonpalvelija näytti kynttilällä valkean ja\npappi levitettyänsä kirjoituksen alkoi lukea latinaksi: \"Universis\npraesentes literas inspecturis Tyrgillus Knuzs sun, marscalkus, salutem\nin Domino sempiternam\". -- -- Tästä hän rupesi suomeksi selittämään,\nmitä kirjoitus tarkoitti. Torkel Knuutinpoika, Ruotsin marski, oli\nmuka palkinnoksi Pohjan Pirkkalaisten uskollisesta palveluksesta\nheidän saattaessansa tuon siirteleväisen Lapin kansan Ruotsin kruunun\nalamaiseksi, tahtonut heille vahvistaa ja myöntää heidän vaalinsa,\njolla päämieheksi oli otettu tuo rohkea mies \"Viljakka de Pouttu\".\nKuitenkin piti heidän kaikissa muissa asioissa, jotka eivät suorastaan\nkuuluneet heidän Lapinkäyntiinsä, totteleman Hämeen hallitus-miehen,\nritari Haraldin, käskyjä.\n\nKirja pantiin kokoon ja annettiin takaisin Poutulle, joka virkkoi:\n\n-- \"Muutoin en tiedä, mitä näillä miehillä on riitana, eikä tuo asia\nminuun koskekkaan. Poikkesin vain Turusta tullessani tänne rukousta\npitämään ja satuin kuulemaan Matti Kurjen hourailevan. Toivon nyt hänen\npäänsä selvenneen ja kiirehdin taas eteenpäin matkalleni. Rukoilen\nTeiltä, pyhä isä, aneita, kun täytyy minun näin suurena juhlana\nmatkustella. Minun nöyryyteni merkiksi tarjoon minä tälle P. Maarian\nkirkolle Sastamalassa tämän hopeisen suitsutus-astian ja kun lisäksi\nilmoitan kiireeni syyt, ette suinkaan minulta pidätä siunaustanne:\nlähden rakkahimman poikani Vitjakan häihin; sillä toivoni on, että hän\ntänä kuluneena yönä on tuonut morsiamensa Laukosta\".\n\n-- \"Korkeimman siunaus sinua seuratkoon, poikani! Herra varjelkoon\nsinua ja koko sinun huonettasi!\" lausui pappi nostetuilla käsillä.\n\n-- \"Viljakka!\" huusi Kurjen ukko, joka vihdoin oli toipunut\nällistyksestään, \"onko Pohjan-piltti käynyt tyttäreni viemässä\".\n\n-- \"Senhän itse paraiten tietänet\", vastasi Pouttu; \"minä Turusta\npalaan, enkä tiedä mistään. Mutta sen muistan, että hän käski Kurjen\nukon olla varoillansa vuoden pisimpänä yönä, ja senkin tiedän, että\nPohjan-piltti pitää lupauksensa. Onko tässä kansassa ketään, joka on\nnähnyt Vitjakka Poutun tänä yönä vievän morsiamensa pohjaseen\", lisäsi\nkääntyen kirkkoväen puheille.\n\nMies kansan keskeltä vastasi: \"minä tulin ilta-yön puolella ajaen\nKyrösselän jäitä myöden. Yht'äkkiä oriini pelästyi ja sivutseni\nsuihkaisi reki niinkuin noidan nuoli. Minä siunasin ja tein\nristinmerkin. Mutta sen ennätin nähdä, että re'essä istui nuori mies ja\nsini-huntuinen neiti. Miehen kaulasta riippui hopeiset vitjat\".\n\n-- \"Se oli Pohjan-piltti\", puhkesivat yhteen ääneen Pouttu ja Kurki.\n\n-- \"Surma ja kuolema!\" tuimisti vihoissansa Kurki, ja kääntyen papin\npuolelle hän sanoi: \"Sinä kuulit, kuka on juhlan rauhaa rikkonut;\njulistappas kirkon suurin kirous tämän ilkiön yli\".\n\n-- \"Pyhä kirkko\", vastasi pappi, joka vielä piti Poutulta saadun\nsuitsutus-astian kädessään, -- \"pyhä kirkko ei yhtenä aamu-hetkenä\nsiunaa ja kiroo. Minä olen Viljakka Poutun huonetta siunannut, enkä\nkiroo hänen poikaansa\".\n\n-- \"Mutta minä\", huusi Harald, joka nyt vihdoin oli saanut nämä kummat\nitsellensä selitetyiksi ja astui Pouttua lähemmäksi, \"minä olen ritari\nHarald, Hämeenlinnan isäntä ja Pohjan Pirkkalaisten maaherra. Te olette\nminun alamaiseni ja minä otan tämän talonpojan talteeni, kunnes hänen\npoikansa on rikoksensa sovittanut\". Hän pani kätensä Poutun olkapäähän,\nikäänkuin omistaaksensa hänen.\n\nVanha Pouttu katseli häntä kummastellen. Hän oli Turussa, marskin\npuheilla käydessään, turhaan pyytänyt saada pois valtuus-kirjastansa\nsen lisäyksen, jolla Pohjanmaan ylimmäinen hallitus laskettiin\nHämeenlinnan isännän käsiin. Mutta viimein hän oli pitänyt tämän\nlauseen vähäpätöisenä ja oli päättänyt työssä estää kaikki vierasten\nryhtymiset Pohjan asioihin. Nyt oli äkki-arvaamatta Harald itse\nsattunut hänen tielleen.\n\n-- \"Sinäkös Harald ritari?\" lausui jäykästi: \"mutta tämä niska ei kanna\ni'estäsi\". Näin sanoen hän kädellänsä sysäsi ritarin takaperin.\n\nHarald tuimasti nosti miekkansa, mutta vihainen myrinä syntyi\nväki-joukossa, samassa tuokiossa olivat Poutun kumppanitkin nostaneet\naseensa ja seisoivat jo päämiehensä ympäri. Yhdessä joukossa lähtivät\nkaikki Pohjan miehet hevostensa luo ja ajoivat tiehensä. Haraldin\nseura ei ollut kyllä väkevä heidän lähtöänsä estämään, olletikkin\nkoska kokoontunut kansa nähtävästi aikoi pitää Pohjalaisten puolta.\nHämeenlinnalaiset ja Kurki jäivät siis keskenänsä neuvottelemaan.\nKirkon-ovet avattiin ja kansa seurasi pappia kirkkoon.\n\nMutta Kurjen ukko ja Harald miehineen keskustelivat vielä vähän aikaa\nystävyydessä kirkon-oven edessä. Sitten lähtivät kiireesti päivänvalon\nkoittaessa hajalle, Harald seuralaisineen Hämeenlinnaan, Matti Kurki\nlainatulla hevosella kotiansa.\n\nAuringon säteet löysivät kynttilät vielä palamassa Sastamalan kirkossa.\nSuitsutus nousi kivistä kattoa kohden, ja kokoontui siinä pilven\nnäköiseksi, pyhän veden kasi pirskui runsaasti, ja pappi messueli\nlatinaksi, selittäen väliin muutamalla suomalaisella sanalla juhlan\nmerkitystä ja kehoittaen uskovaisia uhrailemaan alttarille. Sanalla\nsanoen, katholilainen kirkonmeno, niin loistava kuin Suomen sydänmaissa\noli mahdollinen, pidettiin jouluaamuna Sastamalassa.\n\n\n\nTotkijärvi ja Lapinkaivo.\n\n\nHarald ritarin ja Matti Kurjen sovinto oli pian ollut rakennettu, kun\nmolempien erehdys oli ilmi tullut. Nyt oli heillä yhteinen vihollinen.\nHeidän keskustelemuksensa Sastamalassa oli saattanut heidät siihen\npäätökseen, että molemmat yhdessä vielä talvi-kelillä tekisivät\nkosto-retken Pohjanmaalle. Tällä aikomuksella riensi Harald\nHämeenlinnaan tekemään tarpeellisia valmistuksia ja väkeä kokoilemaan.\nMutta Matti Kurki jo koti-matkallansa rupesi muuttamaan päätöstänsä.\nEnnenkuin Harald olisi valmiina, saattaisi jo pian kuukausi kulua. Tämä\noli Kurjen mielestä aian-tuhlausta. Lapinkävijät jo muka ennättäisivät\nlähteä talvi-matkoillensa Lappiin, ja koska arvattavasti sekä vanha\nPouttu että Pohjan-piltti ja Lyylikin sinne seuraisi, ei olisi Kurjen\nukolla koko retkestänsä suurta hyötyä. Tätä miettiessään oli Kurki jo\nennen kotiin-tultuansa päättänyt lähteä omin neuvoin matkalle, jollei\nHarald ritari viikon perästä olisi valmiiksi tullut.\n\nJuhlasalin rauniot vielä suitsivat, kun Kurki lähestyi kartanoansa.\nSynkkä-mielisenä hän ajoi pihaan. Laukon palvelijat hääräsivät vielä\nsammuneen palon ympäri, jonka he olivat leviämästä estäneet. Heidän\nilonsa oli silminnähtävä, kun isäntä, joka niin kummallisesti oli\nhävinnyt, taas tuli näkyviin. Mutta kauhu tuli ilon sijaan, kun eivät\nLyyliä muassa nähneet. Kuitenkaan ei uskaltanut kukaan kysymyksiä tehdä.\n\nKellarin oven edessä makasi Totki, ikäänkuin jatkamassa\neilis-illallista virkaansa. Totkin isäntä ei kuitenkaan tuosta\nleppynyt. Sanaakaan virkkamatta hän sitoi koiransa kahleilla kiinni\nkellarin-oveen, ja ryhtyi sitten kohta matka-toimiin.\n\nJa nyt Kurjen ukko ei levännyt yötä, ei päivää. Joulupyhät läpitsensä\nvalmistettiin aseita, muonaa ja muita retken tarpeita. Muistakin\nKurjen tiluksista ko'ottiin miehiä ja sana lähetettiin Hämeenlinnaan\njouduttamaan Harald ritarin lähtöä. Kurki itse oli väsymätön taikka,\noikeammin sanoen, levoton ja rauhaton. Yön-aikana hän käveli palaneen\njuhlasalinsa ympäri taikka istuskeli uuvuksissa sen raunioilla. Mutta\njos sattui lähestymään kellarinsa ovea, hän äkisti säikähtyen tuosta\ntakaisin kääntyi. Oliko se Totkin hiljainen ulvona, joka ajoi hänen\npakoon, vai oliko naistensa haahmot häntä peloittaneet? Sitä ei kukaan\nvoinut sanoa. Mutta Laukon palvelijat pudistivat päätänsä, ja vanhat\nkamalat jutut Kurjen entisistä hirmutöistä kulkivat taas kuiskumalla\nsuusta suuhun.\n\nUuden-vuoden aattona olivat kaikki valmistukset suoritettuina. Hevoset\npäristivät valjaissansa, ja miehet kokoilivat kaikki tarve-kalut\nrekiinsä: joutset, keihäät ja miekat, muonat ja appeet, sukset ja\nsommat. Lähes sataluku miehiä, joista isompi osa jo vanhastaan oli\ntottunut seuraamaan Matti Kurkea palvelijoina hänen kaukaisilla\nretkillänsä, seisoi nytkin valmiina hänen käskyjänsä tottelemaan.\nRetken tarkoitus jo tiettiin; sillä vaikk'ei kukaan uskaltanut ukolta\nkysyä, oli kuitenkin hänen katkonaisista lauseistansa huomattu, että\nLyyli oli varkain viety Pohjanmaalle ja että isän oli aikomus mennä\nottamaan tyttärensä takaisin. Tämä tieto oli Kurjen miehissä sytyttänyt\nsuuremman innon, kuin minkä yksistään isännän käsky olisi voinut. Se\noli heille kunnian asia, että Pohjamniehet eivät saisi saalistansa\npitää, ja melkein yhtä paljon sekin heidän kunniaansa koski, ett'ei\nHarald ritari miehinensä ennättäisi jakailemaan tämän retken mainetta.\nSiitäpä Laukkolaisten uutteruus valmistus-toimissa, siitäpä heidän\nraikas riemunsa nyt, kun kaikki oli valmisna lähtöön.\n\nMutta vanhan Kurjen silmissä ei näkynyt muuta valoa, kuin synkän keston\nkamalaa loistoa. Tukevalla kouralla hän nosti Totkin kahleinensa rekeen\nja istui ajamaan. Muut seurasivat. Ensimäisen selän jäitä ajettuansa\nkulkijat tulivat metsä-taipaleelle, josta pian keskellä jylhää saloa\naukeni vähäisempi järvi. Se oli pohjaton Hiisijärvi, johon Lappalaiset,\nasuessaan näillä mailla, olivat uhranneet Manalan hirmu-valtiaille\nlepyttäjäisiä. Kurjen ukko pysähtyi keskelle tätä kolkkoa selkää ja\nkäski tehdä avennon jäähän. Pöyristys hyydytti miesten verta; kukaan ei\ntiennyt mitä oli odotettavana, ainoastaan Totki ilmoitti hiljaisella\nulinalla pahoja aaveitansa. Ja oikein se aavisteli. Raskaat painot\nsitoi isäntä vanhan toverinsa kaulaan ja päästi hänen aventoon.\n\n-- \"Kaitse Kalman kartanoa!\" oli ukon viimeinen hyvästi-jättö,\nrientäissään kuin vimmattu pois surma-paikalta. Mutta Totkin surkea\nulina seurasi häntä. Hän katsoi taaksensa ja näki, että kaikki\npalvelijat seurasivat häntä, -- että Totki yksinänsä taisteli avennossa\nkuolemaa vastaan. Vielä silmänräpäys ja Totki raukka oli vaipunut,\nvajonnut Hiisijärven pohjattomiin vesiin. Hiisijärvi oli muuttunut\n_Totkijärveksi_, joka nimi on tullut melkein yhtä kuuluisaksi kuin\nnimet: Kurki ja Laukko.\n\nMutta Matti Kurjen korvissa soi lakkaamatta uskollisen Totkin surkea\nulina, milloin kaukaa, milloin ikäänkuin likemmältä häntä ahdistaen.\nTuskin uskalsi vanhus enää kääntää silmänsä ta'appäin.\n\nMatka kulki maitten ja jäitten yli Kyrösselälle, jonka toisella\npuolella alkoi 12-penikulmainen autio taipale, tunnettu Kyrön-metsän\neli Kyrön-kankaan nimellä, täynnänsä sora-harjuja, rämeitä ja keitaita.\nMatka-joukko tätä korpi-maata myöden läheni Kauraharjua, kun yhtäkkiä\nsen kukkulalla leimahteli palo. Pari kolme Lappalais-kotaa oli syttynyt\ntuleen ja samassa liekissä paloi kasanen tervaksia kirkkaalla valolla.\nKummastellen Kurjen ukko sinne ajoi ja näki keitaan aukealla useita\nahkioita lentävän pohjaseen päin. Hänen silmänsä kohta tunsi ajajat\nsamaksi Lappalais-perheeksi, joka joulu-yönä oli Laukossa käynyt.\nArvellessaan, mitä tämä Lappalaisten pako tiesi, hän antoi silmänsä\nheitä seurata pitkin lumista aukeata. Sitten tarkasteli taivaan\nranteita. Tuolla luotehessa oli Lauhan kukkula, niinkuin mahtava\npieli Kyrön-kankaan kannasten raja-pylvääksi. Mutta mitä kummia? Jo\nsenkin huipussa kirkas valo leimahtelee. Ja kauempanakin kaukaisella\nPyhävuorella kohta yhtäläinen loiste syttyy. Tuokiossa jo tämä kumma\nselveni Kurjelle. Se oli Pohjalaisten sanoma-tulet, jotka tällä tavoin\nkukkulasta kukkulaan lennättivät sanan vihollisten tulosta.\n\nKohta Kurjen ukko lähetti kolme suksi-miestä ottamaan Lappalaiset\nkiinni. Itse hän muun seuransa kanssa kulki hiljakseen Karvianjoen\nrannalle, jossa levähdettiin.\n\nTähän aikaan pitivät Pohjan Pirkkalaiset suuren kokouksen Pouttulassa.\nViljakka, joka aavisti Kurjen ukon kosto-tuumia, oli jo koti-matkallaan\njärjestänyt sananlennätyksen Kauraharjulla, Lauhassa ja Pyhävuorella\nja tahtoi nyt Pohjan miesten kanssa neuvotella puolustuksesta sekä\nheille ilmoittaa, mitenkä asiat olivat etelässä ja kuinka matka oli\nmenestynyt. Sitten piti juotaman Vitjakan ja Lyylin häitä, ja Pouttulan\nemäntä askaroitsi Lyylin avulla valmistamassa näitten juhlien tarpeita.\nRaikas talvi-ilma matkalla ja virvoittavainen pohja-tuuli oli tuonut\nkaikki ruususet takasin Lyylin poskipäille ja jalompana entistänsä\nhän liikkui tätinsä, tulevan anoppinsa, käskyillä uuden kotinsa\naskareissa. Mutta kun Pohjan-piltti vei kokous-kapulan ympäri, levisi\nsamalla tieto, että Pohjan neiti oli Pohjanmaahan takaisin tullut. Ja\nerittäinkin nuorissa tämä sanoma riemun sytytti. Miehissä he Pouttulaan\nkokoontuivat viettämään ikäänkuin voitonjuhlaa.\n\nKuinka suloinen olisi minun kuvailla iloisia juhlakemuja, vanhojen\nriemuja ja nuorten leikin-laskuja. Mutta minun täytyy seurata Pentti\nPoutun sanoja, niinkuin hän asiat selitteli ystävällensä Hannu\nFordeel'ille, veneen perässä Kurkun laineilla.\n\nVanha Pouttu, joka täydellisesti ymmärsi mitä Pohjanmiesten nykyinen\ntila vaati, oli katsonut tarpeelliseksi, että häät tapahtuisivat uuden\nopin mukaan, jotta ei ainakaan kirkko ja pappeus, jonka valta nyt oli\nmaassa mahtavin, menisi muitten vihollisten puolelle, Pohjalaisten\nperikadoksi.\n\nMutta tässä kohden oli äkki-arvaamaton este syntynyt. Pappi, joka\nKyrössä toimitti uskon-levittäjän virkaa näillä pohjanmailla, kielsi\nantavansa kirkon siunausta avioliitolle, joka niin törkeästi rikkoisi\nkanonisen la'in. Jos olisi kaukaisempaa sukua ollut, hän ehkä olisi\nvoinut muka saastaisuuden poistaa kirkon pyhyyden voimalla. Mutta\norpanusten väliseen avioon ei hänen mielestään muu voisi lupaa antaa\nkuin itse pyhä isä Romassa.\n\nMiehet Pouttulan käräjissä ottivat tämänkin asian keskusteltavaksi.\nNuori Vitjakka ja hänen kanssansa useat muut väittivät, että isät\nja isän-isät olivat kirkon luvatta naineet ja että ei nytkään ollut\npapin pyhityksestä väliä. Toiset taas väittivät vastaan, mitkä peläten\nkirkon maallista valtaa, mitkä sen hengellistä mahtia varoen. Monelta\npääsi ilmi hänen salaiset vihansa uuden opin valtaa vastaan ja moni\nnuoremmista oli valmis nostamaan uskonsotaa koko maan vapahtamiseksi.\nMutta viisaammat, jotka tunsivat aian merkkejä, jähdyttivät heidän\nintoansa.\n\nRiita, joka tästä asiasta syttyi, tyyntyi kohta kun Lyyli astui heidän\nkeskeensä.\n\n-- \"Minä en ole riidan sytyttäjäksi tänne tullut, en myöskään naimista\nvarten. Minä seuraan Pohjan-pilttiä, minä elän täällä keskellänne; --\nmutta minä olen ja tahdon vasta olla 'Pohjan neiti'.\" Huulensa hymyili\nihmeellisellä tavalla, joka pani miesten sydämmet vavahtamaan. Hän\nlisäsi korkeammalla äänellä ja ikäänkuin käskemällä: \"Pyhävuorella,\nKyrön kankaan puolella, palaa jo sanomatuli. Viholliset ovat tulossa.\nSinne, miehet, kankahalle, torjumaan heidät Pohjan rajoilta!\"\n\nHän läksi itse pukeumaan sotaiseen pukuun, ja miehet yhdellä mielellä\npäättivät kiirehtiä Kankaalle.\n\nMutta Kyrönkankaalla syntyi tällä hetkellä myrsky. Kinokset kohosivat\nniinkuin meren aallot pitkin keitaitten avaruutta, ja sakea lumi-tuisku\ntäytti ilman. Tämä rajuilma nousi Lappalaisten ahkioitten jäljistä\nja tukehdutti pian palon liekit Kauraharjulla. Vanha Lappalainen oli\nvielä kerrankin tahtonut näyttää, että hänen vanha liittonsa luonnon\nvoimain kanssa oli eheänä. Hänen suvullensa olivat Pohjan päämiehet\nluvanneet Kyrönkankaan keitaat ja metsät verottomaksi omaisuudeksi,\njos hän sanoma-tulella Kauraharjulta heille ilmoittaisi vaaran tuloa.\nHän oli tehtävänsä tehnyt, mutta nyt surma läheni häntä ja koko hänen\nsukuaan; sillä Kurjen suksimiehet ajoivat kuin tuuliaispäät häntä\ntakaa. Hän puhutteli myrskyn henkiä, mutta nämä vaativat uhrin. Silloin\nLappalais-vanhus oli päättänyt pelastaa sikiönsä, mutta itse astua\nTuonelan tupiin, Manalan majoihin. Hän oli käskenyt seuransa lähteä\nedelleen ja oli itse poikennut kankaan harjulle.\n\nKeskellä harjua istuu ukko ahkiossaan, pitäen vasemmalla kädellä peuran\nsarvet, sill'aikaa kuin oikea käsi ilmaa haparoitsee etelää kohden.\nHänen silmänsä palavat ja suusta soipi voimalliset sanat, joita tuulet,\nvihurit ja viuhut tottelevat. Se on vanhan Lappalaisen kuolemavirttä,\nja tuulispäät tanssivat ilosta hänen ympärinsä. Hän viittailee etelään\nja kirmaten myrskyn-henget lähtevät lentämällä päivän alle. Mutta\nloihtija on väsymätön; yhä uusia myrskyn henkiä hänen loihto-laulunsa\nkäskee kokoon ja uusia pyry-pilviä hän lähettää etelän-maille.\nKarvianjoen autiot varret ovat vajonneet lumi-tuoksun sekaan, Hämeen\nmetsissä hongat taittuvat, ja Hansalaisten kauppahaahdet Itämerellä\najetaan haaksirikkoon Liivin ja Preussin matalia rantoja vastaan.\n\nKaksi vuorokautta soivat loihto-runot Kyrönkankaalla ja kaksi\nvuorokautta viivytti lumi-tuisku Matti Kurjen ja hänen seuransa\nmatkaa. Mutta vanhan Lappalaisen voimat riutuivat ja myrsky vähitellen\nhelpoitti. Matkalaiset lähtivät liikkeelle Karvianjoen rannoilta ja\nlöysivät pian vanhuksen, missä vielä istui, peuran sarvet kämmenissään.\nHänen päänsä oli hervotonna vaipunut rintaa vastaan, silmien tuli\noli sammunut ja ainoastaan tuskalliset vavahdukset ilmoittivat, että\nvanhus oli hengissä. Kaikki Kurjen seuraajat pysähtyivät kauhistuksella\neivätkä uskaltaneet lähestyä tätä Kalman kuvaa. Mutta Matti Kurki meni\nahkion luoksi ja nosti väkevällä kädellään vanhuksen ilmaan.\n\n-- \"Matti Kurki!\" lausui Lappalainen riutuvalla äänellä, \"anna peurani\nseurata Kalman maille. Jos sen te'et, tahdon sielläkin sinulle vuotisen\nveron maksaa, jahka itsekin olet maan alle muuttanut. Usko minua,\nKurki, jo tämän päivän paistaessa lähdet sinäkin näiltä ilmoilta\nTuonelaan\".\n\nKurki päästi uhrattavansa takasin ahkioon ja vaipui ajatuksiinsa.\n\n-- \"Oikein sinä puhut, oikein\", hän vihdoin hiljaa puhui ikäänkuin\nitseksensä, \"niin pitää Lappalaisen lähtemän Kalman maille, peuransa\nseurassa, ahkiossa ajain\". Hän tarttui peuran ohjakseen ja alkoi sitä\ntalutella.\n\nHarjun syrjässä oli avara syvennys, jonka penkereet äkki-jyrkkinä\nkaatuivat mustaan pohjattomaan kitaan. Se oli tuttu paikka Kurjelle ja\nvakaisilla askeleilla hän astui sitä kohden. Äyräälle tultua, peura\npysähtyi hämmästyneenä; mutta Kurki päästi ohjaksen ja viskasi, sarviin\ntarttuen, helpolla lykkäyksellä uhrit syvyyteen. Tuokion päästä nousi\nhiljainen loiske niinkuin huokaus ylös maanalaisesta kidasta, ja Kurjen\nukko palasi _Lapinkaivon_ reunalta.\n\nHän palasi matka-kumppaniensa ty'ö; mutta kummallinen ulina hänen\nkorvissansa soi. Oliko tuo Totkin ääntä Totkijärvestä? Vai oliko\nTuonen hallit haukkumassa tuota äsken tullutta vierasta? Kauhu oli\nkäsittänyt kaikkia ja ukon askeleet horjuivat. Kuitenkin hän tointui\nlujan tahtonsa voimalla. Jopa olikin tointuminen: metsän reunalta\nläheni Pohjanmiesten joukko, suksilla lentäen valkoisen lumi-hangen\nyli. Heidän sompansa välkkyivät, kuin virran laineet päivän-paisteessa.\nNiinkuin väkevä virta he lähenivät Kurkea. Heidän etupäässä hiihti\nkaksi miestä, joitten punaset lakit kohosivat muiden yli. Se oli vanha\nViljakka Pouttu ja Pohjanpiltti.\n\n-- \"Matti Kurki\", lausui päämies kaikuvalla äänellä, -- \"Pohjan\nPirkkalaisten nimessä minä sinulta kysyn, mitä asioita sinä uskallat\nheidän rajoillansa käydä. Jos häävieraaksi tulet Pohjanpiltin häihin,\nniin miksikä ei? Mutta soveliaampi se minusta olisi, että Lyylin isä\npitäisi tyttärensä häät Laukossa. Me olemme kaikki valmiit sinua sinne\nseuraamaan. Ja Lyylikin, Pohjan neiti, on kohta täällä; hän ainoastaan\npoikkesi Lauhan kukkulalle, katsomaan hää-valkeitansa\".\n\n-- \"Sen hää-valkeat viritetään toisella puolen Tuonen jokea\", ärjähti\nMatti Kurki vastaan. \"Sinne tekin kurjat, pääsette häitä juomaan.\nMinä olen sanansaattajanne sinne lähettänyt tuloanne ilmoittamaan\".\n-- Hän veti rajusti miekkansa ja jatkoi: \"Niinkuin veltot varkaat\nolette ryöstäneet tyttäreni. Sinua, Vitjakka, pitäisi minun kurittaman,\nniinkuin lapsia kuritetaan. Mutta vitsani on teräksinen, ja viimeisen\nkerran sinä hyppäsit naisten teillä. -- -- Sitten sinun tulee vuorosi,\nViljakka Pouttu\".\n\nPohjanpiltti oli siepannut miekkansa vyöltä, mutta vanha Pouttu astui\nhänen eteensä.\n\n-- \"Sinä olet nuoruuden voimissa ja Matti Kurki on haudan reunalla.\nJos hänen kaadat, kuinka tahdot hänen tyttärensä naida. Mutta minä\nolen Kurjen ikäinen, minä olen Pohjan päämies ja minä tahdon hänen\naskeleensa pidättää Pohjan rajoilta\".\n\nHän kääntyi Kurjen kumppanien puoleen, lausuen:\n\n-- \"Näette, Hämeen veljet, että Pohjalaiset ovat varoillansa. Meidän\njoukkomme on paljoa suurempi kuin teidän ja turha oli toivonne päästä\näkki-luulematta päällemme. Mutta teidän ei tämä riita olekkaan, ja jos\nminä tasapäässä tappelussa Kurjen kaadan, saatte palata, kenenkään\nhätyyttämättä. Se mies on kaksi naistansa murhannut, se mies on\ntahtonut tyttärensä onnen murhata; hän murhaisi vielä tyttärenkin,\njos se hänen valtoihinsa joutuisi. Mutta nyt on hänelle koston hetki\ntullut\".\n\nVanhat toverit astuivat miekka kädessä toisiansa vastaan ja heidän\nseuraajansa asettuivat äänettöminä heidän ympärinsä. Matti Kurjen\nsuu oli vihan vaahdossa. Hänen korviinsa soi uudesta Totkin ulina ja\nkauhulla hän katsoi taaksensa.\n\n-- \"Hornan haukkuja, enkö saa suutasi tukituksi\", hän jupisteli,\n\"malta, malta!\" -- -- --\n\nMiekan terät leimahtelivat ja rauta-renkaat sotapaidoissa helisivät.\nTaistelu oli alkanut.\n\nMutta Lauhan kukkulassa syttyi äkkiä kirkas tuli joka paistoi Kurjen\nukon silmiin. Ja liekin loisteessa seisoi vaimoinen haahmo, miekka\nkädessä. Matti Kurjen silmät kiintyivät tähän kummalliseen näkyyn.\nHaahmo jakaantui hänen mielestänsä kahtia ja muuttui hänen kahden\nsurmatun naisensa muotoiseksi. Hänen käsivartensa puutuivat ja\nheikommin hän alkoi vivuttaa miekkaansa.\n\n-- \"Surma ja kuolema!\" hän ärjähti. \"Kaikki Tuonen vallat minua\nkiusaavat\".\n\n-- \"Niinpä kuole, sinä murhamies\", huusi Pouttu ja tapasi vihamiestänsä\nvasempaan olkapäähän, jotta punainen veren-soilu parskui miekan\njäljestä.\n\nHaavan tuska tuntui Kurjen sydämmeen. Hän kokosi vimmattuna viimeiset\nvoimansa ja haavoitti vihamiehen päätä. Mutta itse hän jo horjahti ja\nkaatui hervottomana. Hän käänsi silmät Lauhaa kohden; tulen liekki\nsiinä vielä leimahti, mutta haahmo oli hävinnyt. Pian alkoivat kaikki\nTuonen kauhut liikkua hänen himmentyneitten silmäin edessä. Murhatut\nnaiset astuivat likemmäksi ja pudistivat verisiä huntujansa. Hän luuli\nolevansa Laukon kellarissa näitten vainajien seurassa, kahleissa\nja vaivattuna. Eikä aikaakaan, niin tunsi vajoovansa Lapinkaivon\näärettömään syvyyteen. Katkonaiset sanat tunkeutuivat huulien raosta,\nilmoittaen hänen tuskiaan. Hänen seurastansa muutamat kokivat tukkia\nveren-juoksun; mutta elämän hetteet heruivat taukoomatta.\n\nEikä kaukana tuosta istui Viljakka Pouttu tainiossaan lumi-hangen\npäällä ja Pohjanmiehet seisoivat hänen ympärillänsä. Hänen haavojansa\nkorjattiin ja päämies kannettiin ystäväinsä toimesta paikalta.\n\nYö on tullut, tähdet tuikkivat ja pohjaisella taivaan rannalla\nrevon-tulet välkkyvät, soilehtivat. Lauhan tulet ovat sammuneet, mutta\npohjonen palaa ja valkoisella lumella hohtaa taivaan loiste.\n\nMikä varjo tuolla lentää aukealla keitaalla? Se lähenee. -- Se on\nLyyli, Pohjan neiti, hirveä ajamassa. Hän tulee lennossa Lauhasta\ntappotanterelle; ja juoksijan sorkat tuskin koskevat maata. Kankaan\nharjulle päästyänsä hirvi kompastuu ja kaatuu; se on viimeisen\njuoksunsa juossut.\n\nPohjanpiltti menee morsiantansa kohtaan:\n\n-- \"Matti Kurki on kaatunut, Viljakka Pouttu pahoin haavoitettu\".\n\nHiiskumatta tyttö riensi kaatuneen luoksi. Hän lankesi polvilleen ja\npani kätensä Kurjen otsalle, josta kylmä kuoleman-hiki vuoti. Lämpimät\nkyyneleet neiden silmistä valuivat sijaan ja ukko vielä kerran aukaisi\nsilmiänsä.\n\n-- \"Anteeksi, isä\", kuiskutti rukoilevalla äänellä tytär.\n\nUkkoa pöyristytti; hän ei oikein tiennyt, oliko tuo joku vainajista.\n\n-- \"Minä olen Lyyli\", jatkoi tytär, \"minä olen onneton tyttärenne\".\n\nKurjen silmät tarkastivat puhujaa, hänen katsantonsa muuttui julman\njulmaksi ja ainoa sana soi tuskallisesti hänen suustaan:\n\n-- \"Kirottu!\"\n\nLyyli lankesi selällensä pyörryksiin ja kannettiin pois sulhonsa\nkäsivarsilla. -- --\n\nKun aamu valkeni, oli taistelu-paikka tyhjä; ainoastaan veriset merkit\nlumessa osoittivat, että surma oli tässä töitänsä tehnyt. Pohjalaiset\nolivat palanneet kotihinsa, missä haavoitettu päämies pian henkensä\nheitti, -- ja Kurjen ruumis kuljetettiin Laukkoon. Ennenkuin Hämeen\nmiehet perille pääsivät, tuli Harald ritari seuranensa vastaan. Hänen\nmatkansa oli jo liian myöhäinen; ja kuultuansa, että Pohjanmiehet\nolivat varusteilla rajojansa varjelemaan, hän päätti palata matkaltaan.\nUusia keinoja oli hänen yrittäminen, joilla kosto muka vihdoinkin oli\nsaatava. Koko Pirkkalais-vallan tahtoi Harald ritari kerrallaan särkeä.\n\n\n\nSalaisia juonia.\n\n\nMuutamana kauniina kevät-yönä v. 1295 nähtiin kuutamon valossa pienempi\nhaaksi kulkevan Hirviluodon ja mannermaan välisessä salmessa Turusta\ntullen. Lauhkea luoteis-tuuli täytti purjeet, ja laineet kimaltelivat\nhopean karvalla. Purjehtijain matka kulki Kakskerran pohjoisia niemiä\nkohden, jotka tumman-viheriöinä uiskentelivat veden-kalvossa.\n\nHaahden kannella oli kaikki hiljaista oloa. Perämies ja muu väki istui\näänetönnä paikoillaan torkuksissa; ainoastaan etukannella keulan\npartaalla seisoi kaksi miestä puhumassa vilkkaalla, vaikka alhaisella\näänellä. Toinen näistä, joka avaran kappansa alla kantoi ritarillisen\npuvun ja puhuessansa innollisesti kouristeli miekkansa tuppea, on\nmeille vanha tuttava, Hämeenlinnan isäntä, ritari Harald. Hänen\nkumppaniansa emme ole ennen nähneet; mutta pitkä hiallinen kauhtanansa,\njonka päähine oli vedetty otsan yli, osoitti, että kauhtanan kantaja\noli hengellinen mies, joka päinensä päivinensä pyrki piiloon tämän\nmaailman metelistä ja turhista menoista. Kuitenkin hänen silmänsä,\njotka levottomina päässä paloivat, näyttivät todistavan toista, kuin\nkirkollinen takki. Hänen avarat sieramensa ja ryppyyn vedetyt huulensa\npuhuivat kopeutta ja vallan-himoa. Hän oli nähtävästi niitä miehiä,\njotka harniskan ja kypärin sijasta olivat pukeuneet pyhän kirkon\nsota-asuun, koska toivoivat paremmin hengen miekalla hallitsevansa\nmaailmaa kuin maallisilla aseilla. Hänen nimensä oli Ragvald, kanonikus\neli kaniikki Turun tuomiokirkossa ja syntyänsä Ruotsalainen Ahvenan\nsaaristosta.\n\n-- \"Minä en epäilekkään, että tuumamme vihdoin menestyvät; mutta sen\nsaatte lukeakkin minun ansiokseni\", -- lausui vähän pistävällä äänellä\npappi ritarille.\n\n-- \"Saattaa se niin olla, vaikk'ette sillä ansiolla vielä kauas lennä\",\nvastasi ritari närkästyneenä. \"Sillä totta puhuen saapi se panna-kirous\nolla hyvin tulinen, joka ei jähtyisi, ennenkuin Kyrönkankaan yli on\npäässyt Pohjan nevoille. Mutta jos koko Pohjanmaa palaisikin helvetin\nliekeissä, ettepä te kuitenkaan ole tulleet Turun hiippaa lähemmäksi,\nellen minä ole mies täyttämään lupaustani\". -- --\n\n-- \"Se on totta\", Ragvald heti virkkoi, \"me tarvitsemme toisiamme. Minä\nen muuta tahtonut kuin muistuttaa, millä väsymättömällä uutteruudella\nolen tehtäväni tehnyt. Mutta jos luulette, että työni on helppo\nollut, niin kuulkaatte itse. Niinkuin tiedätte, lähdin viime vuonna\ntätä aikaa Gotlantilaisessa laivassa matkalle. Mutta tuskin olin\nVisbyyhyn tullut, ennenkuin sana levisi noista hirmuteoista, jotka\nTanskan kuningas Eerikki oli Lundissa harjoitellut, ja jotka ovat\nkauhulla täyttäneet koko kristikunnan. Pohjoisten valtakuntain pyhä\n'primas' ja arkkipispa, Johannes Grand, sekä hänen tuomioprovastinsa\nolivat vangiksi otetut omassa hiippa-kaupungissaan ja Lundin kirkon\ntavarat ja kalliit kirjoitukset olivat ryöstetyt ja hajoitetut. Minä en\nsäikähtänyt tästä, vaan lähdin Lundiin. Mutta siellä ei kukaan vielä\ntiennyt, mihinkä arkkipispa oli vietykään. Teidän täytyy rohkeuttani\ntunnustaa, koska nyt uskalsin lähteä häntä hakemaan keskellä kirottua\nmaata, jota Jumala pian on etsiskelevä tuon jumalattoman kuninkaan\nrikosten tähden. Mutta minä tapasin hänen vihdoinkin. Söeporin linnassa\nluoteisella Seelannilla se marttiira istui kovassa vankeudessa,\nmutta hyvässä luottamuksessa Pyhän Romalaisen isän apuun. Hän oli\nkohta taipuvainen pyyntööni, ja nyt on minulla muassa hänen vakainen\nmanaus-kirjeensä Maunu pispalle, joka käsketään estämään kaikkia\npakanallisia menoja ja tapoja Suomessa, eikä sallimaan mitään naimista,\njoka rikkoisi kanonisen la'in, vaan säästämättä rankaisemaan niitä,\njotka semmoisiin synteihin ovat langenneet. Eikä siinä kyllä; kirje\nnimen-omaan käskee pannaan laskea Pohjanmaan asukkaat, jotka semmoisia\nsyntiä harjoittavat ja suosittelevat\".\n\nRitari katseli ihmetellen toveriaan.\n\n-- \"Se on hyvä, se on enemmän kuin olen voinut toivoa. Mutta luvallanne\nsanottu, minä pelkään, että tuo pyhä marttiira, tuo arvoisa arkkipispa\nja primas on oikea hirtehinen\".\n\n-- \"Jumala armahtakoon! mitä uskallatte sanoa\"! katkaisi pappi.\n\n-- \"No, no\", jatkoi Harald, \"se on yleinen luulo hänestä Ruotsissa;\neikä tuo olekkaan paljas luulo. Onpa hän ollut niiden joukossa, jotka\nmurhasivat Eerikki Glippingin, tän-edellisen kuninkaan Tanskanmaalla,\neikäpä suotta siis häntä kurittele murhatun poika, tämä nykyinen\nkuningas. Mutta tämäpä olisi yhtä-kaikki, jos ei siitä vain syntyisi\nesteitä tuumillemme. Tiedätte itse, että nuoren kuninkaamme nuori\nsisar, Ingeborg, on kihlattu Tanskan kuninkaalle, ja samate Tanskan\nprinsessa Marketa meidän kuninkaalle. Tämän aiotun sukulaisuuden tähden\novat molemmat kuninkaalliset huoneet jo niinkuin yhtä perhekuntaa,\nja Ruotsin hovissa on viha arkkipispa Grandia vastaan melkein yhtä\nsuuri kuin Tanskassa. Minä siis kovasti epäilen, että hänen kirjeensä\nkelpaavat mihinkään tässä valtakunnassa. Mutta jos saammekin Maunu\npispamme tottelemaan arkkipispan käskyjä ja lausumaan omassa nimessään\npanna-kirouksen Pohjanmiesten yli, ei ole sillä paljo voitettu. Torkel\nKnuutinpoika ei ole papiston ystävä, vaan pelkää ja varoo kirkon\nliikaa valtaa, ja tuskinpa hän siis taipunee käyttämään kirkon miekkaa\nsaati tämmöisessä asiassa. Hän on itse rakennellut naimis-kauppoja,\njotka ovat vastoin kanonista lakia; sillä molemmat kuninkaat ovat\nmorsiamillensa sukua neljännessä polvessa\".\n\n-- \"Minun ajatukseni\", sanoi Ragvald, \"on päinvastoin se, että hän\njuuri tästä syystä mieluisemmin palvelee kirkkoa. Kuningas Birgerin\nnaimisiin on jo aikaa pyydetty ja saatu lupa Romasta. Mutta Ingeborgin\nnaiminen on vielä paavin vallassa, ja marski on liian viisas, että hän\ntahtoisi tehdä asian vaikeaksi, niinkuin se epäilemättä tulisi, jos\nsanoma leviäisi Romaan saakka, että Ruotsin valtakunnassa orpanukset\nomin luvin naivat ja yhdessä elävät. -- Mutta mitenkä omat asianne\nmuuten ovat Ruotsissa luonnistuneet?\"\n\n-- \"Minä en saata kehua enkä myös moittiakkaan\", vastasi Harald;\n\"marski ei ollut taipuvainen kovuutta käyttämään Pohjanmiehiä\nvastaan, eikä hän sitä juuri minään pitänyt, että olivat tappaneet\nvanhan Kurjen. Kun ehdottelin, että tarvitsisi Ruotsalaisilla\nuutis-asutuksilla tukea Ruotsin valta näillä Pohjanperillä, hän\nvakuutti, että kaikki valtakunnan voima vaadittiin Karjalan puolelle ja\nettä Pohjan Pirkkalaisille piti sallittaman heidän oma valtansa; heistä\nmuka ei koskaan saattaisi vahinko tulla valtakunnalle. Kuitenkin hän\nkäski minun tehdä mitä taitaisin, mutta rauhallisesti ja sovinnolla.\nJa minäpä jo olen pannut asian alkuun, jotta ennen syksyä toivon\nRuotsin miehiä asuskelevan meren partaalla Kokemäenjoesta ylöspäin\npohjaseen\". --\n\n-- \"Mutta muut toimenne?\" kysäili Ragvald levottomasti.\n\n-- \"Niihin\", vastasi Harald, äänensä alentaen, \"niihin tarvitaan\naikaa ja kärsimystä. Se on totta, niitä on monta, jotka odottelevat\nmarskin kaatumista. Mutta niin kauan kuin hän pystyssä on ja kuningas\nveljinensä ovat lapsia, täytyy jokaisen pysyä alallansa. Mutta annappas\nkuninkaan ja herttuain tulla lailliseen ikään, silloin on aika käydä\ntoimiin. Nuori kuningas on yksinkertainen, mutta Eerikki herttua\nvilkas, järkevä ja levoton. Usko minua, se poika ei tydy alamaisena\nelämään. Pahasti vain, että nuorin veljes, Valdemar, jolle isä vainaja\non tämän Suomen määrännyt, näyttää kaikin puolin mitättömältä, jos\nei marski olisi pappeudelle mieltymätön, tulisi varmaankin tästä\nkalpeasta lapsesta kuori-pappi taikka arkki-teini, niinkuin hänen setä\nvainajansa, pispa Pentti Linköpingissä, oli ja Suomi saisi vieläkin\nkerran kirkollisen herran herttuaksensa. -- -- Mutta eipä tiedä,\nmiksi tämäkin vielä miehistyy. Niinkuin sanoin, meidän täytyy malttaa\nmieltämme\".\n\nMolemmat keskustelijat vaipuivat ajatuksiinsa. Avarat tuumat ja\ntulevaisuuden hankkeet, joita vallan-himo ohjasi, tuimistelivat heidän\nmielissänsä. Kummallakin oli erityinen tarkoitus-peränsä, mutta\nkeskinäisellä avulla toivoivat pikemmin siihen pääsevänsä. Jos Ragvald\nkerran olisi Suomen pispa ja Harald tämän maan mahtavin maallinen\nmies, olkoonpa millä virka-nimellä hyvänsä, niin heidän yhdistetty\nvaltansa ei olisi muka halpa pohjoisen maailman asioissa. Haraldin\nsilmä jo tarkasteli Vironmaata, jonka veron-saaliit nyt menivät Tanskan\nkuninkaan veljelle, tuolle kavala-mieliselle Kristopherille. Kuitenkin\nhänen ajatuksensa purjehtelivat mahdollisuutten aavalla merellä, jossa\nlukemattomat sattumukset saattaisi ajaa hänen tuumansa haaksi-rikkoon,\nellei äly ja tarkka varovaisuus perää pitäisi. Sen hän tiesi, ja päätti\nsiis olla varoillansa.\n\nHänen kumppaninsa taas nosti puheen:\n\n-- \"Tiedättekö viimeiset uutiset Karjalan puolelta?\"\n\nRitari nosti silmänsä, mutta ei puhunut mitään. Kaniikki jatkoi:\n\"Lyybekiläinen laiva palasi eilen Viipurin uuden linnan paikoilta. Sen\ntuomat tiedot ovat luotettavat, jos mitkään. Taidatte jo entiseltä\ntietää, että Nougorodilaiset, nyt vuosi sitten, tiistaina viidennellä\nviikolla paastossa karkasivat uutta linnaa vastaan, mutta lyötiin\ntakaisin. Suvella lähtivät linnan soturit syvemmälle Karjalaan ja\nvalloittivat siellä Karjalaisilta linnoituksen, joka on suuren joen\nsuussa ja kutsuttiin Käkisalmeksi. Mutta Karjalan miehet ovat pyytäneet\nVenäjästä apua vanhoilta ystäviltänsä Nougorodissa, ja aikaisin\ntänä keväänä ovat Nougorodilaiset tulleet. Sigge Lake, urhokas mies,\non ollut Ruotsalaisten päämies, mutta nälkä ja puute ovat sotineet\nVenäläisten apuna. Käkisalmi on valloitettu, ja -- kaikki Ruotsalaiset\novat kaatuneet\".\n\n-- \"Ne uutiset\", ritari puhkesi, \"eivät kenenkään mieltä ilahuta, saati\nminun. Karjala tarvitsee siis Ruotsin kaikki voimat. Marski ehkä tekee\nuuden retken sinne puolen ja -- Pohjan asiat jäävät syrjälle\". -- --\n\n-- \"En ole vielä\", katkaisi Ragvald, \"kaikkia maininnut. Sigge Laken\nseurassa oli nuori Kurki. Hänkin siis on kaatunut. Ja kaikki Kurjen\nsuvun tilukset -- mihinkä ne joutuvat? Jos Kurjen ainoa tytär lankee\npannakirouksen alle, niin ainoa perillinen -- la'illinen tai laiton --\non Kurjen ukon aiottu vävy, se joka nykyäänkin jo nämä tilukset pitää\nhoidossansa, -- Harald ritari, Hämeenlinnan haltia. Tämä Harald on\ntällä perinnöllä noussut maan rikkahimmaksi mieheksi. Hänen onnensa\naurinko on ylenemässä. Kohtapa jo on hänessä miehenvastus itse Ruotsin\nvaltakunnan valtikkaille. -- Mutta yksi ehto on tässä asiassa tärkeä;\npanna on julistettava Pohjanmiesten yli, ennenkuin sana leviää nuoren\nKurjen kaatumisesta. Muutoin vanhan Kurjen tytär sulhonensa tulee\noikeudella Laukossa hallitsemaan\".\n\nHaraldin silmät iskivät tulta. Nostetulla nyrkällä hän puhui äkisti ja\njyrkästi:\n\n-- \"Jos ei Maunu pispa suosiolla taivu pyyntöömme, niin tämä käsi häntä\nneuvoo\".\n\n-- \"Hiljaa, hiljaa!\" muistutti pappi, \"jos ette mieltänne malta, niin\npilaatte pian koko asian. Ette oikein tunne Maunu pispaa. Hän on\nhyvän-sävyinen ja suopea, hän on helppo taivuttaa suosiolla; mutta\njos väkinäisyyttä hänelle osoitetaan, silloin hänen suomen-sukuinen\nkiinteytensä herää, ja pelkoa se mies ei tunne laisinkaan, niin\nhiljainen kuin hän muutoin onkin. Ja erittäisin on tämä asia hänelle\narka. Hänen koko huolensa ja rakkautensa on kääntynyt näiden\nSuomalaisten puolelle. Niitä hän suosittelee, niitä hän hyväilee,\neikä siinä pidä suurta lukua Ruotsin vallasta, eikä pyhän kirkon\neduista. Antoipa pari vuotta sitten Hämäläisillenkin anteeksi neljännen\nnahan omista pispansaatavistansa, siitäpä ainoasta syystä että nämä\npuoli-pakanat olivat jotain kärsineet Venäläisten hävityksestä. Hänen\nalinomainen lauseensa on, että tämä kansa tarvitsee leppeydellä ja\nhellyydellä johdattaa kristillisyyteen, ja että tässä maassa ei vielä\nsovi vaatia täydellistä katholista vanhurskautta. Mutta erinomattain\nhän pelkää ja kammoo Ruotsin-väen muuttamista tähän maahan; siitä hän\npelkää tämän kansan muka sortuvan. Hän on salaisesti Ruotsin vallan\nvihollinen, mutta paavillisen istuimen läheisyydessä on hänellä\npuollustajia, jotka ajavat hänen asiaansa. Hän on Romassa tehnyt\nmuistutuksia Liivin papiston ja ritariston menetyksestä sen maan\nasukkaita kohtaan, ja Liivin herrat eivät kiitä hänen tointansa, vaikka\nhän ei vielä viittä vuotta ole Turun hiippaa kantanut. Jos hänelle\nnäyttäisimme oikeat tarkoituksemme, hän tuosta vain tulisi entistänsä\nvaikeammaksi taivuttaa. Uskokaa minua, ritari Harald, minä ymmärrän\nnämä seikat parahiten, ja lupaan teille kuin mies, että ajan asiat\nperille\".\n\nHetken aikaa molemmat olivat ääneti sitten Harald virkkoi:\n\n-- \"Entä jos nuori Kurki ei olekkaan kaatunut? Jos vielä elävänä palaa?\"\n\n-- \"Tilukset\", vastasi pappi, \"ovat kerran hallussanne\". Naurahtaen hän\nlisäsi: \"harvoin härkä linnasta palaa\".\n\nNäissä keskustelemuksissa matkustajat kulkivat Nummen ja Piikkiön\nrannikkoa myöden Kuus'luodolle, missä pispa Maunu oli alkanut\nrakennuttaa Kuusiston linnan. Päivä oli nousemaisillaan, kun haaksi\npysähtyi syvään salmi-paikkaan. Ritari ja kaniikki kahden palvelijan\nkanssa nousivat maalle ja menivät Kuusiston kartanon luoksi, missä\npispa Maunu, ensimäinen suomensukuinen pispa, tavallisesti loma-aikoina\nnautitsi lepoansa maanviljelyksen askareissa ja tieteellisissä\nharjoituksissa.\n\n\n\nKuusisto.\n\n\nVähän matkaa satama-paikasta sorjan kuusimetsän takana oli kunnaan\nrinteelle rakennettu Kuusiston hovi, jonka Maunu pispa oli omilla\nvaroillansa ostanut, mutta lahjaksi antanut Pyhälle Henrikille, s.t.s.\nTurun uudelle tuomiokirkolle ja Suomen pispan-istuimelle. Tämän hovin\nasuinhuoneet eivät tähän aikaan vielä olleet mitään loistavia, vaikka\nmonessa kohden tarpeen mukaisia. Avara sali eli pirtti, joka pidettiin\npalvelijain olopaikkana sekä kokoussalina juhla-tiloissa, oli vahvoista\nhonka-hirsistä salvattu eri kehänä, josta ovi vei korkeaan esikkoon\neli porstuaan. Toisella puolella porstuata oli jotenkin yhtäläinen\nkehä, mutta sisu-seinillä jaettu neljään kammioon, joissa arvollisemmat\nvieraat saivat yö-siansa. Pispan omat huoneet olivat eri kehässä,\njonka etu-seinä pisti vähän matkaa sisään muiden kehien väliseen\nporstuaan, jotta tämä salvos käänsi päätynsä porstuan perään ja siitä\nulkoni rannan puolelle. Kaikki kolme kehää teki yhteensä ikäänkuin\nlinnun muotoa, jonka vartalo olisi ollut tuo keskellä oleva porstua,\njohon pispan huoneet liittyivät nokkana ja muut salvokset siipinä.\nPorstuan-peräinen rakennus oli oikeastaan tehty kahteen kertaan, josta\nalinen ja matalampi oli hovin kellari, missä oluet ja viinivarat\ntalletettiin maan-alaisessa kalvessa. Ainoastaan ylinen kerta oli\nasuttavana ja muutamat porras-asteet veivät porstuasta pirtin-seinusta\nmyöten ylös tämän ylisen kerran tasalle; missä vähäinen käsipuilla\nvarustettu sola oli oven edustana. Ovesta sisään mentyä tultiin ensinnä\nisompaan huoneesen, jonka perässä soukka kammio löytyi salvoksen\nulommaisessa päädyssä. Nämä huoneet olivat varustetut pienillä\nlyijyn-liitteisillä lasi-ikkunoilla. Mutta muissa asuin-huoneissa oli\nainoastaan tavalliset akkunat, jotka laudalla tai ohuella nahalla\npeitettiin.\n\nTämmöisessä asunnossa Maunu-pispa piti tyyssijansa, kun ei\nvirka-toimet vaatineet häntä Rantamäellä tai Turussa olemaan; mutta\njälki-pispoillensa hän oli alkanut rakennuttaa komeamman ja vahvemman\nkivisen asumuksen, jonka perustukset ja aliset kivikerrokset jo nähtiin\nvähän matkan päässä, itse mäen kukkulassa. Tämän nousevan linnan\nperusteilla nähtiin vanha pispa usein istuvan yksin ajatuksissansa,\nhengissänsä arvellen isänmaansa ja kansansa tulevaisuutta ja\nsivistyksen voiton-toiveita tässä syrjäisessä maassa. Silloin hän\ntavallisesti äkkiä nousi pystyyn korkeimman muuri-kiven päälle,\nikäänkuin avarampaa näkö-alaa etsien tulevaisuuden aavalla merellä, ja\nantoi silmänsä kulkea niemien nenitse salmien ja selkien yli. Mutta\ntulevaisuus makaa sumujen ja hämärien peitossa, joissa ainoastaan\nihmisen omat toiveet kangastavat, ja pispa Maunu taas istuutui levolle,\njättäen isänmaansa asiat Kaikkivaltiaan huomaan.\n\nTänä aamuna varhain näemme taaskin vanhan pispan kävelevän linnan\nasemilla, ei kuitenkaan yksinänsä, vaan nuoren nepaimensa, Lauri\nnimisen koululaisen eli \"Scholarin\" seurassa. Pispa itse oli vanhahko\nharmaapäinen mies, jonka pienet siniset silmät leppeästi pilkistelivät\nsiniharmaan pata-lakin alta. Musta kauhtana, jonka rintaan valkoinen\nristi oli ommeltu, löyhyeli hartioista alas hänen vartensa ympäri ja\nhänen kädessään oli pitkä valkoiseksi maalattu sauva, jota hän piteli\nmelkein keskeltä, nojaten sillä askeleitansa, jotka kuitenkin olivat\njokseenkin vilkkaat ja voimalliset. Hänen nepaimensa oli 18-vuotinen\nnuorukainen, jonka keskeltä jaetut keltaiset hapset käherinä vierivät\nolkapäillen. Hänen pukunsa muutoin oli melkein yhtäläinen kuin\nsedälläkin ja ilmoitti kylläksi, että hengellinen sääty oli hänelle\nelämän-toimeksi aiottu.\n\n-- \"Omatuntoni minua vaivaa\", lausui pispa alakuloisesti, \"kun olen\ntähän linnan-rakennukseen ruvennut, ennenkuin Pyhän Henrikin temppeli\nUnikankaalla valmiina on. Antakoon Jumala ja Pyhä Henrikki laupiaasti,\nett'ei tätä tekoani luettaisi minulle kuoleman-synniksi\".\n\n-- \"Isä\", arveli nuorukainen nöyrästi, \"eikö Jumala ja kaikki Pyhät\ntunne sydämmenne puhdasta tarkoitusta?\"\n\n-- \"Siitäpä tarkoituksesta\", vastasi pispa, päätänsä pudistaen, \"olen\njuuri itsekin väliin epäilyksissä. Tämän linnan olen tosin Pyhälle\nHenrikille aikonut, hänen seuraajoillensa ja maalliselle tavaralleen\nturva-paikaksi. Mutta tällä lahjallani on toinenkin salainen tarkoitus,\njota sieluni vapisee ajatellakkaan. Minä tahtoisin lepyttää P. Henrikin\nvihaa murhaajaansa kohtaan, -- minä tahtoisin P. Henrikkimme omilla\nesirukouksilla lunastaa Lallin sielun helvetistä. Minä olen aikonut\n-- Jumalan minua armahtakoon -- asettaa tässä syrjäisessä paikassa\njokapäiväiset messut Lallin sielua varten\". -- --\n\n-- \"Lallia varten sielun-messuja?\" virkkoi säikähtyen nuorukainen;\n\"Lalli oli murhamies, marttiiran surmaaja!\"\n\n-- \"Hän oli syntinen, niinkuin me kaikki\", vastasi leppeällä\nvakavaisuudella vanhus. \"Kaikki olemme synnillämme Kristuksen\nsurmanneet ristin hirsipuussa. -- -- Eikä Lallikaan ollut muuta kuin\nihminen: hän oli omaa vertasi, -- -- minun ja sinun sukua. -- -- Hänen\nsydämmensä tosin oli sokea, mutta juuri siitä syystä lienee syntinsä\nvähempi, ja mekin kaikki olisimme hänenä saattaneet saman tehdä. Vieras\nvalta ja vieras usko oli kaksi asiaa, jota eivät esi-isämme silloin\nvielä eduksensa ymmärtäneet\".\n\nPispan puhuessa, olivat molemmat kääntäneet silmänsä rannalle päin,\nmissä nyt äkkiä havaitsivat haahden makaavan päästetyillä purjeilla.\nEivätkä kauan aikaa vielä tuota katselleet, niin kaksi miestä\nviidakosta heitä lähestyi. Maunu pispan silmät kohta erotti, keitä\ntulijat olivat, toinen kaniikki Ragvald, toinen Hämeenlinnan isäntä,\nritari Harald. Joku mielipahan sumu ensin varjosteli vanhuksen otsaa,\njohon kuitenkin pian taas entinen suopea valo palasi.\n\n-- \"Se on oikein, arvoisa isä\", lausui Ragvald tervehdykseksi, --\n\"se on oikein, että rakennatte teille turvapaikan. Aiat ovat pahat;\nminä olen omin silmin nähnyt, kuinka pohjoisten valtakuntain Primasta\nrääkätään. Häneltä minä tuon teille hellimmät terveiset iankaikkisesti\nJumalan kanssa. Ja itse puolestani toivotan, että Herran siunaus aina\nkanssanne olkoon\".\n\n-- \"Suustanne Jumalan korviin!\" vastasi ystävällisesti pispa. \"Mutta\nJumala varjelkoon, että mun tarvitsisi maallisissa linnoissa hakea\nsuojaani omaa esivaltaani vastaan, taikka että mun käteni sekaantuisi\nsemmoisiin asioihin kuin arkkipispa Grandin. Kun kirkon omat miehet\nvastoin Jumalan lakia ylentävät kätensä Herran voideltua vastaan,\nsilloin ei ihmettä ole, jos koko maailma muuttuu ryövärien luolaksi,\nmissä ainoastaan väkevämpi nyrkkä vallitsee\".\n\n-- \"Sitä ei kukaan ole vielä voinut todistaa, että Lundin arkkipispa\non kuningas Glippingin murhaajia\", lausui kiivaasti kaniikki.\nMieltänsä malttaen hän lisäsi: \"Jättäkäämme se siksensä, kutka ne\nolivat, jotka Vilkuttaja kuninkaan tappoivat. [Tanskan kuningas\nEerikki, jonka muutamat liittäytyneet Tanskalaiset v. 1286 murhasivat\nFinnerupin maja-ladossa, oli saanut 'Glipping' nimen siitä, että\nhänellä oli omituinen tapa silmiänsä vilkuttaa.] Hän on kuitenkin\nprimas, vaikka vankeudessakin istuu, ja Pyhä isä Bonifacio VIII hänelle\nkyllä oikeutta toimittaa. Hellät silmänsä vielä Söeporin linnastakin\nhuolen-pidolla tarkastavat pohjaisten hiippakuntain hengellistä oloa,\nja minun hän käski viedä tämän kirjeen teille sydämmellisten terveisten\nkanssa\". Näin sanoen Ragvald otti kirjeen kauhtanansa alta ja jätti sen\npispalle. Mutta Maunu pispa viittasi kädellänsä:\n\n-- \"Käykäämme sisälle edes levähtämään, niin siellä saamme rauhassa\ntutkia arvosan arkkipispan mietteet ja niistä keskustella\".\n\nKaikki neljä nyt astuivat kartanoa kohden ja pispa vei vieraansa\nporstuan-peräisiin huoneisinsa, mutta nuori koululainen lähti setänsä\nkäskystä toimittamaan vieraille \"suun-avausta\". Myös pidettiin\nhuolta, että haahden väen ei tarvinnut nälkää eikä janoa nähdä, ja\nmuutamat heistä tulivatkin ylös kartanolle, jossa heitä eri huoneissa\nhyväiltiin. Näiden joukossa näemme myöskin Hintsa Suurpään, jonka\nennen tapasimme Haraldin seurassa Sastamalassa. Hänen ja koululaisen\nvälillä näytti olevan entisellä tuttavuus ja pian he olivat joutuneet\nystävällisiin juttuihin keskenänsä.\n\n-- \"Tuo pappi, jonka olemme seuraamme saaneet, kantaa ketun-nahkaa\nkauhtanansa alla\", puhkesi Hintsa, kun kahden istui Laurin kanssa\noluen ääressä. \"Tuli mieleeni, että oli itse ilmetty piru, nähdessäni\nsilmäinsä hiilinä palavan päässä. Mutta älä vielä, että se manaustani\ntotteli, vaikka te'in ristinmerkit ja lu'in 'ave-marjat' ja muut\nrukoukset, mitä muistin\".\n\n-- \"Ohho!\" sanoi naurahtaen Lauri, joka sillä välin oli ihmetellen\nkatsellut ystävänsä avarata kurkun-laskua, \"sepä nyt oli turha vaiva,\njollet oman sielusi hyödyksi tahdo rukoilla: ave Maria. Pappi ei ole\nmikään muu, kun Turun kaniiki Ragvald, kuuluisa pyhyydestä ja uskon\ninnosta\".\n\n-- \"Olkoon mikä hyvänsä\", vastasi Suurpää, \"mutta lempo hänessä asuu ja\nsen minä sanon, pitäköön nyt pispa ja joka mies silmänsä auki; sillä\ntäällä on joku koirankuri tekeillä. Minä olen jo hetken aikaa jotain\nhaistellut, enkä ymmärrä, mitä tuo Harald herra liehuilee Ruotsin\npuolella. Mutta sitten kuin tuo pappi seuraamme yhtyi, voin vaikka\nvannoa, ett'ei oikeita asioita käydä\".\n\nNäin Hintsa purkasi rehellisen sydämmensä. Mutta Lauri viittasi hänelle\nvaikenemaan ja puikahti pispan etuhuoneesen, joka olikin hänen oma\nolo-siansa, missä hän aina oli setänsä käsillä, kun kirjoittamista\nvarten tai muussa toimessa tarvittiin. Sisämäisen kammion ovi oli\njäänyt raolle ja puhujain äänet selvästi kuuluivat.\n\n-- \"Jumala sen nähköön\", lausui pispa Maunu juhlallisella äänellä,\nsyvästi huoahtain, -- \"Jumala sen nähköön, kuinka näitä Suomalaisia\nkansoja on käännytetty rakkauden uskoon. Liiviläiset ovat tässä\nkaupassa kaiken maallisen onnensa kadottaneet, Virolaisten on\nmelkein samoin käynyt ja täällä Suomessa ajettiin Hämeen miehet\nmeren-syrjästä takamaihinsa. Onko tämä rakkauden töitä? tahdotaanko\nsillä tavoin perustaa rakkauden oppi sydämmiin? Tämä kansa on harras\nja sydämmellinen, siveä, vakava ja uskollinen; mutta hellästi sitä on\nkohteleminen, muutoin se muuttuu julmaksi ja taipumattomaksi. Tätä\npitäisi valtikasten muistaman. Mutta -- -- oi, milloinka on heikon\nhätähuuto päässyt mahtavan sydämmelle!\"\n\n-- \"Oikein puhutte, arvoisa isä\", keskeytti Ragvald, \"tämä kansa on\nvääryyttä kärsinyt; minä olen ensimäinen ja valmiin sitä tunnustamaan.\nJa parhain minä senkin tiedän, että heikkoa vanhurskasta poljetaan\ntässä maailmassa; sillä uskokaa minua, meidän hurskas isämme Lundin\narkkipispa, jolta kirjeen teillen toin, on totinen marttiira\njumalattoman pöyhkeän Ahabin tähden. Mutta jos ette pahaksi ota nöyrää\nneuvoani, on se juuri teidän vallassanne, mikä onni ja olo tälle\nkansalle osaksi tulee. Jos annatte törkeiden syntien päästä vallalle\ntässä maassa, niin olette samalla antaneet aseet käteen niille, jotka\neivät tälle kansalle hyvää suo. Mutta jos isällisellä kädellä itse\nkuritatte, niin tämä kansanne pian voi kasvaa Jumalan pelossa ja\nkaikessa siunauksessa\".\n\n-- \"Mutta\", arveli pispa, jonka taipuvainen mieli jo oli huomaamattansa\nruvennut myöntymään, \"eipä olekkaan tässä vielä syntiä tapahtunut;\nPohjalainen Vitjakka ja hänen orpanansa Lyyli eivät olekkaan naimisiin\nmenneet ja jos heissä olisikin syytä, ei käy heidän tähtensä kaikkia\nPohjanmiehiä rankaista\".\n\n-- \"Suokaatte anteeksi\", vastasi Ragvald, \"tämä asia on kaikkien\nPohjalaisten; sillä Vitjakka Pouttu on valittu heidän päämiehekseen\nja hän, samatekkuin isänsä, joka Matti Kurjen tappoi ja itse kuoli\nsaamista haavoistansa, ovat kaikkien Pohjalaisten avulla ruvenneet\nnäihin turmiotöihin, jotka kyllä tunnette. Mutta mitä siihen tulee,\nett'ei syntiä ole tapahtunut, että naiminen on siksensä jäänyt, niin se\non totta, että kirkollinen siunaus ei ole tätä luonnotonta yhdistystä\npyhittänyt, mutta -- -- minä sanon: sen pahempi! Koko kristin-usko\ntässä onnettomassa maassa on kallistumaisillaan, jos jätätte asiat\nsillensä\".\n\n-- \"Minun pelkoni\", sanoi Maunu pispa, \"on suuri tässä asiassa. Ruotsin\nhallitus pian sekaantuu näihin toimiin ja asian viimeiset tulee\npahemmiksi kuin ensimäiset\".\n\n-- \"Ruotsin hallituksella\", virkkoi tähän ritari Harald, \"on tätä\naikaa kylläksi tekemistä Karjalan puolella. Ette taida tietää, että\nVenäläiset siellä ovat suuren turmio-työn tehneet. Paljon Ruotsalaisia\nritareita on kaatunut, niiden joukossa myöskin nuori Kurki. Minä suren\nhänen kuolemaansa niinkuin veljen, ja Laukon maalla tahdon hänen\nsielunsa pelastukseksi rakennuttaa kappelin\".\n\nPispa oli vaipunut ajatuksiinsa ja puhui niinkuin itsekseen: \"Vai\nonko Nougorodin valta taas paisumassa; se on toinen vaara, joka tätä\nonnetonta maata uhkailee\".\n\nPispa Maunu ei ollut se mies, joka olisi osannut viekkauden virittämiä\npauloja karttaa. Hänen älynsä tosin oli tarkka ja terävä ja hän näki\nasiat selvästi niinkuin olivat. Mutta jos alusta olikin epäluuloinen\nniinkuin kaikki Suomalaiset, hänen suopea sydämmensä pian vietteli\nhäntä uskomaan hyvää kaikista ihmisistä, ja lopuksi hän aina lohdutteli\nepäileväistä mieltänsä sillä, että muka kuitenkin oli jumalassa onnen\nohjat. Niinkuin Ragvald oli toivonut, päätyi siis tämäkin keskustelemus\nhänen ja Haraldin mieliin, jotta Maunu pispa, jos vastahakoisestikin,\nmyöntyi langettamaan panna-tuomion Pohjanmiesten yli. Ragvald tarjousi\ntekemään tätä ikävää tointa, josta pispa sillä tavoin pääsi vapaaksi,\nja nyt päätettiin, että juhlallinen pannaan-paneminen oli tapahtuva\nPyhän Henrikin juhlana, joka vuosittain Kesäkuun 18 p. vietettiin Turun\nkirkossa, kristin-uskon ensimäisen saarnaamisen muistoksi. Ainoastaan\nsen varoituksen Maunu lisäsi, että kirous oli leppeässä muodossa\nlausuttava. Sillä tavoin heikkous koki viihdyttää omantunnon soimauksia.\n\nVieraat olivat valmiit lähtemään ja jättivät Maunu pispan hyvästi.\nMyöskin Ragvald ja ritari Harald erosivat toisistaan, sillä kaniikin\npiti lähtemän maa-matkaa Turkuun, mutta ritari astui haahteensa. Kun\njättivät toisensa hyvästi, eivät sanaakaan vaihettaneet hankkeistansa,\nmutta heidän silmän-luontinsa puhui niin paljon kuin: \"hyvin käy\".\n\nSill'aikaa seisoivat Hintsa Suurpää ja hänen nuori ystävänsä\nsivultapäin keskustelemassa. Kun ritari jo oli rannalle tullut,\nsaavutti hänet asemies ja kysyi jyrkästi:\n\n-- \"Onko lupa kysyä, mihinkä nyt matka pitää?\"\n\n-- \"Ruotsin puolelle, Hintsaseni\", vastasi Harald ystävällisesti.\n\n-- \"Vai Ruotsin puolelle!\" arveli Suurpää irveillään. \"Mutta minun on\ntäällä Suomen puolella vähän asioimista ja jätän siis teidät hyvästi\".\n\nEnnenkuin Harald ennätti vastaamaan, oli Hintsa hänelle selkänsä\nkääntänyt ja meni levollisilla askeleilla tiehensä polkua myöden.\nRitarin silmät häntä seurasivat kummastellen. Viimein hän jupisteli\nitseksensä: \"Ykspäinen kuin koko tämä kansa!\" -- ja lähti haahteensa,\njoka pian paisuvilla purjeilla kulki merelle päin.\n\n\n\nSampanlinnan-vuori.\n\n\nTurun kaupunki! -- kuinka syvälle tämä nimi on piirretty Suomen\nhistoriaan! Niinkuin \"ikuinen Roma\" on tuhannen vuotta ja enemmän\nollut koko sivistyneen maailman keskus, josta lähtien maallinen ja\nhengellinen järjestys on levittänyt siunaustaan raaoille kansakunnille,\nsamate vanha Turku on ollut Suomen Roma, -- se paikka, jossa Suomenmaan\nhistoria on alkanut ja kasvanut, se paikka, jossa Suomen heimokunnat\nensinnä ovat oppineet tuntemaan itsensä yhdeksi kansaksi, se paikka,\nmistä sivistyksen valo on monessa muodossa levinnyt Suomen saloille.\n\nMutta siihen aikaan johon kertomuksemme kuuluu, oli Turun kaupunki\nvielä vasta tekeillänsä. Tuomiokirkko Unikankahalla oli tosin jo aikaa\naloitettu ja sen verran saatu valmiiksikin, että juhlamenoja siinä\nvuosittain vietettiin, varsinkin Pyhän Maarian ja muina juhlina.\nMutta Suomen kirkon varat olivat vielä vähäiset ja vaikka useat\npaavit olivat luvanneet milloin 40-päiväisen synti-aneen milloin\nsamat edut kokonaiseksi vuodeksi ja 40:ksi päiväksi kaikille niille,\njotka neitsyt Maarian juhlina kävisivät Turussa ja silloin hurskailla\nlahjoillansa muistaisivat kirkon varoja lisätä, ei ollut vielä tämä\nuusi komea rakennus saatu semmoiseen kuntoon, että Pyhän Henrikin luut\nolisi voitu tänne muuttaa Nousiaisista. Itse kaupunki taas oli vielä\nhajallansa tuolla täällä pitkin Aurajoen rannikoita Rantamäen ja linnan\nvälillä. Kuitenkin oli isoin osa asumuksista vielä yli-puolella uutta\ntuomiokirkkoa. Ainoastaan saarnaaja-munkkien huoneet, joita oli ruvettu\nrakentamaan Vartiavuoren ja joen välillä, sekä muutamien Hansalaisten\nkauppiasten asumukset ja tavara-aitat nähtiin nykyisen kaupungin\nasemilla. Vahvaa alku-peräistä hirsikköä kasvoi sekä Kerttulimäellä\nettä Vartiavuoren eteläisellä rinteellä, ja ulottui siitä pitkin joen\nitäistä vartta merelle saakka. Samate läntinenkin joen-varsi oli\npaikottain melkein jylhää metsää; ainoastaan huono raitti kulki sillä\npuolella jokea meren-partaalle päin, missä Turunlinna Aniniemellä\nvartioitsi joensuuta.\n\nMonta sataa vuotta on siitä aiasta kulunut ja Turun kaupungin muoto on\nsillä välin useita kertoja muuttunut. Mutta vielä meidänkin aikoina on\nnykyisen kaupungin rajapiirissä paikkoja, jotka muistuttavat entistä\njylhyyttä. Niinpä sen paikan kohdalla, missä höyrylaivat nykyänsä\nmaalle laskevat, nousee Aurajoen itä-rannalla Sampanlinnan-vuori, jonka\neriskummainen nimi ikäänkuin viittailee syvään muinaisuuteen. Salainen\nkammo on vuosisadat läpitsensä saanut yksinänsä tässä hallita, ja\nvaikka metsä on hävinnyt, ei ole mikään asutus eikä viljelys täyttänyt\nhonkaen jättämää siaa.\n\nPispa Maunun aikana seisoi Sampanlinnan kukkulalla metsän keskellä\nyksinäinen pirtti, jonka ikivanha asujain oli ikäänkuin pakanuuden\nviimeisiä jäännöksiä näillä paikoin. Häntä nimitettiin Sampanlinnan\ntietäjäksi, ja hänen apuansa yleensä haettiin sekä taudeissa että\nmuissa puutteissa; sillä kristillisyyden ohuen peiton alla asui vielä\nyltä-ylitse vankka pakanuus sydänmaissa. Tämä yleinen taika-usko\nelättikin vanhaa tietäjää; muuhun elatus-keinoon hänen ikänsä ei enää\nkyennytkään ja nuori 18-vuotinen tyttären-tytär, joka oli vanhuksen\nainoa asuinkumppali, ei olisi voinut kahta henkeä elättää, jos\nasuinseutu olisikin ollut höystöisempi, kuin Sampanlinnan kalliot\nolivat.\n\nEräänä iltana kesäkuussa istui tietäjän tyttären-tytär vuoren\nläntisellä äyräällä katselemassa sitä vilkasta liikettä, joka hyöri\njokea pitkin. Se oli kristillisyyden perustusjuhlan aatto ja väkeä oli\njoukottaisin kokoontunut osaksi juhlan tähden, osaksi niitä markkinoita\nvarten, jotka jo aikaisin olivat liittyneet isompiin kirkollisiin\nkokouksiin. Hansalaisia laivoja ja Suomalaisten veneitä makasi sekaisin\npitkin rannikoita ja humina niiden keskinäisestä kaupanteosta nousi\nkorkealle, vuoressa istujan tytön korviin saakka. Hänen silmänsä\neivät saattaneet luopua tästä viehättävästä näköalasta; uteliaisuus\nhoukutteli häntä astumaan alas markkinaväen joukkoon, ja pari kertaa\nhän jo huomaamattansa oli sijaltansa noussut kulkien kepeillä\naskeleilla rantaa kohden. Mutta ujous ajoi hänen takaisin, ja hän\npalasi vuohiensa ty'ö, jotka kivien kolosta hakivat syömistänsä. Pitkät\nkeltaiset hapset olivat, tytön näin kirmatessa, päässeet valloilleen\nja varjostivat kaksi lapsellista sinisilmää, jotka vilkkuivat kuin\nlähteen-hetteitä ahon reunalla. Mutta niiden kantaja oli pian taas\nistunut alallensa ja päätänsä häilyttäen hän siirsi hiukset takaisin\nsijoillensa.\n\nTytön tässä istuessa, kuului astunta rannan puolelta. Tuovi -- se oli\nneidon nimi -- nousi kuuntelemaan, eikä aikaakaan, niin tunsi askeleet\nja riensi edellensä, hypäten notkeasti kivien ja kantojen yli ja siitä\nsuoraa menoa tulijan kaulaan. Tämä tulija ei ollut mikään muu kuin\ntuttavamme Hintsa Suurpää, joka tukevilla käsivarsilla nosti otuksen\nkorkealle ilmaan, missä sen pienet jalat vallattomasti ponnistivat,\nkunnes vihdoin mokoma käsi pääsi ottamaan Hintsan parrasta kiinni ja\npakoitti häntä päästämään saaliinsa maahan.\n\n-- \"Puoleton\", torua leikitteli tyttö, \"tahdotkos myydä minun Saksalle,\nkoska näin nostelet mun kaikkien nähtäväksi. -- -- Ja sitten, kuka\nlupasi sun tulla niin pian takaisin. Etkös sanonut viipyväsi vähintäkin\nkolmen kuukauden päivät poissa. Kuules, Hintsa, sinä söit sanasi\".\n\nHintsa Suurpään ahvettuneet posket kävivät tuli-punaisiksi ja\npartakarvatkin nousivat pystyyn mielipahasta.\n\n-- \"Älä piloillasi semmoista puhu. Nyt minä taas lähden -- ehkä\niäksi-päiväksi\".\n\n-- \"Hui, kuinka näytät julmalta, suuttuessasi\", lausui Tuovi\nlevottomana ja silitteli ystävänsä partaa. \"Mutta totta puhuen, mihin\nolet sitten lähdössäkään\".\n\n-- \"Se on pian sanottu\", vastasi Hintsa; \"näetkös tuota punaista\nlaivaa, jonka kokka hohtaa tuolla honkien välissä. Se on Gotlannista\nkotoisin ja lähtee huomenaamuna Nougorodiin. Minä seuraan Karjalaan\".\n\n-- \"Kauppaako tekemään?\" kysyi tyttö, joka ei voinut heittää\nleikki-puheitansa.\n\n-- \"Niin kauppaa kyllä, miks'ei! kauppoja on monta lajia:\nnaimis-kauppaa, -- Tuonen kauppaa --\".\n\n-- \"No mutta, ethän toki sotaan lähde?\" kysyi tyttö vielä\nlevottomampana.\n\n-- \"Sitä en itsekään vielä tiedä\", arveli Suurpää. \"Miks'en sotaan\nlähtisi? Sehän juuri virkani on, sotia pakanoita ja uskottomia vastaan.\nMuutoin on nyt matkani totinen tarkoitus oikeastansa toinen; mutta\ntuota et sinä ymmärrä, Tuoviseni\".\n\n-- \"Vai en ymmärrä?\" matki tyttö närkästyneenä: \"entä jos tietäisin\nkertoa sinun viimeistä retkeäsi alusta loppuun. Ensiksi olet käynyt\nKuusluodolla pappien parissa, sitten olet Ruotsissa ollut, tiesi millä\nasialla. -- -- Mutta kuules, mitä vasten sinä tuota Pohjanpilttiä\nväijyt. Älä vielä! minä annan hänelle sanan, niin hän vielä tänä\nyönä puikahtaa hyppysistäsi ja sinun hyvä Harald ritari saapi jäädä\nkorvan-taustaansa kynsimään. -- Mutta, mitä olette noita Ruotsalaisia\ntänne tuonut?\"\n\nHintsa seisoi hämmästyksissänsä.\n\n-- \"Mitä kaikkia tämä nyt oli\", hän puhkesi, \"mistä näitä juttuja olet\nkuullut?\"\n\n-- \"En ma huoli huudella\", häikisteli tyttö: \"tuota et sinä,\nHintsaseni, kuitenkaan ymmärrä\".\n\nHintsa kokosi ajatuksiaan ja kysyi viimein:\n\n-- \"Tunnetkos Pohjanpiltin?\"\n\n-- \"Mikä tuntiessani! En ole niin sorjaa, pulskeata miestä ikinäni\nnähnyt\". -- -- --\n\n-- \"No, no\", katkaisi Suurpää, joka huomasi, että tyttö tahtoi häntä\närsyttää; \"onko siis Pohjanpiltti täällä, näillä seuduin?\"\n\n-- \"On kyllä; sen haaksi on tuolla rannassa, ja itse hän on pari\nkertaa käynyt tulevaisuuden tietoja isältäni. Minä olen häneen vallan\nihastunut\".\n\n-- \"Ja sinä tiedät, että Harald ritari on Ruotsinmiesten kanssa\nväijyksissä?\" Hintsa kysyä jatkoi.\n\n-- \"Tiedän niinkin; enhän suotta ole tietäjän tyttären-tytär\".\n\n-- \"Hyvästi jää, Tuoviseni; minun täytyy rientää. Enhän kuitenkaan saa\nsinusta oikeutta, ja aika on kallis\". Näin sanoen hän riensi ahdetta\nalas, katsomatta taaksensa.\n\nPuoli-tiehensä hän kuitenkin pysähtyi, arvellen mikä nyt oli tekemistä.\nYlhäältä, mihin hän oli morsiamensa jättänyt, kuului melua ja äkkiä hän\neroitti Tuovin ääntä: \"Hintsa hoi! apu hoi!\" -- Niinkuin ilves Hintsa\nsamassa tuokiossa kapusi ahdetta ylös. Tuovista hän ei nähnyt kuin\nvilahduksen, kun tämä paeten katosi pimeään luolaan kallioiden väliin.\nMutta luolan suussa seisoi vähän ällistyneenä mies, joka kohta, vaikka\nmuuksi puettuna, oli helppo tuntea kaniiki Ragvaldiksi.\n\n-- \"Tekisi mieleni koettaa\", virkki vihoissansa asemies, miekkaansa\ntarttuen, -- \"tekis' mieleni koettaa, eikö perkele käy ajaa ulos\nkylmällä raudalla\".\n\nKaniiki ei juuri näyttänyt pelästyneeltä, mutta hyvinkin kummastuneelta.\n\n-- \"Kuka olette? Ettekö ole Ritari Haraldin miehiä? Mikä teillä\nmielessä on?\" -- Nämä kysymykset pääsivät perätysten hänen suustaan.\n\n-- \"Minun on mielessäni\", vastasi Hintsa jyrkästi, \"pitää tutkinto\nteidän kanssanne, millä asialla te näillä seuduilla ja tuommoisessa\npukuimessa kiertelette. -- -- Tuo tyttö parka, joka oli langeta pyhiin\nkäsiinne, on minun morsiameni; se muistakaatte, jos useammin tulette\ntässä käymään\".\n\n-- \"Nonoh\", arveli hymyellen pappi, joka nyt oli vallan entisellensä\ntullut, \"kyllä muistan, eikä ollutkaan asiani juuri muu, kuin\nkuulustella tuolta tyttö hattaralta, onko Sampanlinnan ukolla\ntieto-lakki päässä. Tosin hän jo kerran minulle lupasi, että toverit\nRuotsin puolelta ehtisivät paikalle, ennen kuin nuo Pohjan veitikat\nennettävät täältä luunsa korjata. Mutta ukon laulussa on monta säveltä,\nenkä ole saattanut olla oikein levollani asiasta. Olen lähettänyt\nteille sanan toisensa perästä jouduttamaan tuloanne, ja olin jo taas\nmenossa tietoja onkimaan. Mutta nytpä teissä paras tietäjä on. -- --\nTerve tuloanne! Onko Harald ritari valmis ja varusteilla?\"\n\nKaniikin ääni, käytös ja puheen-parsi, tätä puhuessansa, oli niin\nmukaantunut asemiehen omaan luonteesen, että tämä ihmetellen ei tienyt\nmitä miehestä uskoa. Jos oli paha henki, olisi sen muka pitänyt\nparemmin tietämän, että Hintsan korvat eivät olleet ystävän korvat.\nVai olisiko piru niin typerä. Sepä kummalta näytti Hintsan mielestä.\nKuitenkin hän tahtoi vielä, miten mahdollista, \"pettää perkelettä\".\n\n-- \"Jos Harald ritari on valmis ja varusteillaan, -- mitä sitten?\" -- --\n\nAsemiehen suora-sukuiset kasvot, jotka eivät osanneet teeskennellä,\nosoittivat aivan selvästi, että jotakin sukkeluutta mielessä oli. Mutta\nkaniiki, pahaksi onnekseen, ymmärsi väärin tämän viekastelemisen\noikeata laatua. Hänen oma muotonsa muuttui saman-näköiseksi ja\nalhaisella varovalla äänellä hän lausui:\n\n-- \"Sitten pitää pysymänne hiljassa, ett'ette karkoita otustamme.\nMeidän ei auta käydä häneen käsiksi, ennenkuin panna-kirous on\njulistettu; se olisi Ruotsin la'in rikkomista. Mutta kun tämä on\ntapahtunut, -- kun hänen nimensä on pyhitty pois elämän kirjasta,\n-- kun soihdut maassa makaavat suitsemassa, silloin hän on rauhaton\ntaivaissa ja maan päällä, ja jos tehtävänne oikein te'ette, hän ei\nkauas pääse Aurajoen vesiä edemmäksi. Sitten purjehditte yhtä suoraan\nPohjanmaan rannoille. Kuinka Harald siellä toimittaa asiansa, hän\nitse paraiten ymmärtää. Mutta aluksi tarvitaan varovaisuutta. Jokos\nymmärrätte?\"\n\n-- \"Jo ymmärrän!\" vastasi Hintsa Suurpää lujasti ja käänsi papille\nselkänsä, lähtien tiehensä alas vuoren kuvetta.\n\nKaniiki jäi vähän aikaa tätä äkki menoa kummastelemaan. Hän ei\nkuitenkaan tullut käsittäneeksi, että Hintsa oli ruvennut omia teitänsä\nastumaan, vaan piti hänen eriskummaisena jörönä, joka ei ollut muka\nihmisten tapoja oppinut. Jotenkin levollisena hän siis alkoi astua\ntiehensä kaupunkiin päin. Vähän matkaa tultuansa käänsi silmänsä\ntakaisin. Siinä istui entisellä paikallaan Tuovi laulamassa, ja Ragvald\nselvästi eroitti sanat:\n\n    \"Susi suotta kiertelevi,\n     Missä karhu kaartelevi\".\n\nSe oli kaniikille häikistystä ja tämä kiirehti poies näkyviltä.\n\nMutta Hintsa oli suoraa tietä rientänyt rannalle, jossa hänen oli\nhelppo löytää ketä haki. Kaikki tunsivat Pirkkalais-haahden, josta\näskettäin niin paljon kalliita nahkoja oli myyty laiva-saksoille.\nItse haaksi olikin helppo muista eroittaa punaisilla purjeillansa\nja vasken-karvaisella keulallaan, joka ilta-auringon säteissä\nkimalteli. Asemiehen täytyi ihmetellä, ett'ei tuo jo ennen astunut\nhänen silmiinsä. Mutta markkina-tohinassa oli Hintsa ainoastaan omia\nasioitansa ajatellut. Nyt olivat markkinat melkein lopulla, kirkon\nainoa kello alkoi pyhää soida ja väkijoukko vähitellen hajosi,\nvalmistumaan huomenista juhlaa varten. Pirkkalais-haahden kannella\nnäkyi ainoa mies, joka ajatuksiinsa vaipuneena katseli päivän laskua.\nHänen uljaasta varresta ja muodostaan Hintsa kohta hänen arvasi Pohjan\nPirkkalaisten päämieheksi ja kiirehti hänen puheillensa. Mitä Pohjan\nmies lienee mielessänsä miettinyt, mennyttäkö aikaa, jolloin ei vielä\npäämiehyyden mureet häntä painaneet, vaiko kultaista tulevaisuutta,\nmilloin nykyiset myrsky-pilvet olisivat ohitse menneet ja Lyyli olisi\nhänellä vakaana omaisuutena rauhallisessa kodissa? -- -- hän ei\nmietteistänsä havahtanut, ennenkuin roteva ääni hänen takanansa soi:\n\n-- \"Olette Pohjanpiltti?\"\n\nPohjalainen kääntyi kummastuneena puhujan puoleen ja näki vieraan\nsoturin lähellänsä haahden kannella.\n\n-- \"Olen Vitjakka Pouttu, Pohjan Pirkkalaisten päämies. Mitä minusta?\"\n\n-- \"Aiotteko tänne jäädä juhlan yli?\" jatkoi asemies, joka ei ollenkaan\nhämmästynyt Pohjalaisen tylymäistä vastausta.\n\n-- \"Aion kun aionkin\", vastasi Pohjanpiltti.\n\n-- \"Minun neuvoni on, että vielä tänä iltana lähdette koti-matkalle\".\n\nPohjanmies ei tuohon muuta vastanut, kuin: \"Ei neuvo väärään vie, oppi\nei kaada kankahalle\". Se pilkallinen levollisuus, jolla nämä sanat\nlausuttiin, suututti Hintsa Suurpäätä, joka äkeissänsä \"murti suuta,\nväänti päätä\". Mutta mieltänsä malttaen, hän päätti puhua suunsa\npuhtaaksi.\n\n-- \"Teidän päällenne ja koko Pohjanmaan yli lasketaan huomis-päivänä\njulkinen panna-kirous. Jos tahdotte tuon herkku-palan oikein kuumana\nsuuhunne, niin jääkäätte tänne\".\n\n-- \"Panna-kirous?\" matki Vitjakka; \"se ei ole mahdollista. -- Ja\nmistä syystä?\" hän jatkoi, ikäänkuin tutkiaksensa tämän sanoman oikeata\nperää.\n\n-- \"Syynne itse tiedätte\", vastasi Hintsa: \"luulen minä, että olette\njollakin naimisellanne rikkoneet kirkon sääntöjä; ja muutoin taidatte\ntietää, että susi kyllä syitä saa.\"\n\nPohjanpiltti seisoi äänetönnä, arvellen asiata. Viimein lausui\nrauhallisesti:\n\n-- \"Luotan pispa Maunun vilpittömään, suopeaan mielen-laatuun, jään\ntänne ja menen vielä tänä iltana häntä hakemaan. Hänelle minun onkin\nasia. Hänen avullansa toivon kaikkien seikkain selvenevän. -- -- Mutta\nkiitos kuitenkin neuvostanne\".\n\n-- \"Ei kestäisi kiittää\", vastasi toinen, \"jos antaisin teidän pysyä\nnoissa tuumissanne. Pispaa ette täällä tapaa tänä eikä huomis-päivänä.\nHän on kunnon mies, mutta nyt hän päästi ohjakset käsistä. Jos lähdette\nKuusluodolle, taidatte tosin pispan tavata. Mutta tärkeämpi teidän on\npäästä kotia; sillä ritari Harald haaksinensa on täällä saaristossa\nvalmiina ja aikoo Ruotsin miesten kanssa tulla Pohjaan. Hän ainoastaan\nodottelee huomis-päivää saadaksensa teidät onkeensa\".\n\nJoka suoni Pohjalaisen kasvoissa oli paisunut ja silmät iskivät tulta.\nHän antoi kätensä Hintsalle, lausuen:\n\n-- \"Nyt tahdon seurata neuvoanne. Kuka olette\".\n\nAsemies lyhyesti mainitsi nimensä ja olonsa sekä mitä hän tiesi\nHaraldin hankkeista, ja ilmoitti myöskin lähtevänsä Karjalan maille\nhakemaan nuorta Kurkea, jos tämä enää elävissä olisi. Sitten miehet\nkohta ystävyydellä erisivät ja Pohjanpiltti kokoili toverinsa\nvalmistamaan lähtöä kotiin päin. Ennen kuin ilta-rusko vielä oli\nkokonansa himmentynyt, nähtiin heidän punaiset purjeensa Aurajoen\nsuussa ja auringon noustessa heidän haahtensa kynti Raumanmerta.\nRitari Harald, joka ei tiennyt olla varoillansa, vaan oli levollisesti\npysynyt Rymättylän selällä, sai liian myöhään tiedon Pohjanmiesten\nlähdöstä. Vasta joku päivä myöhemmin nähtiin koko hänen laivastonsa\npurjehtivan Rauman merta myöten Pohjan Kurkkua kohden.\n\nMutta Turun kirkossa oli juhla vietetty tavallisilla menoilla ja suuren\nväkijoukon läsnä-ollessa. Kesken juhlaa oli ylä-alttarille astunut\nkaniiki Ragvald ja muut papit, palava soihtu kunkin kädessä. Kun\npanna-kirous oli lausuttu Pohjanmaan yli, viskattiin soihdut maahan\nsammumaan ja kunkin papin suusta soivat sanat: \"Niin heidän sielunsa\nhukkukoot helvetissä\".\n\n\n\nPohjan vesillä.\n\n\nSe oli äkki-arvaamatonta Pohjan miehille tämä kahdenkertainen\nisku, jolla nyt hengellinen ja maallinen valta yhdistettynä heitä\ntavoitteli. Jos olisi ritari Harald suoraa tietä vienyt laivastonsa\nPohjanmaalle, hän arvattavasti olisi tullut niinkuin äkillinen\nraju-ilma Pohjanmiesten päälle, joista iso joukko tätä nykyä asui\nkalastus-paikoillaan Merenkurkun saarilla ja luodoilla. Mutta nyt\noli Pohjanpiltti tovereinensa päässyt häntä pakoon Turusta ja ryhtyi\nkohta suurella innolla puollustus-keinoihin. Kiireisellä sanalla\nkäskettiin kaikki Pohjalaisten kala-veneet kokoon Mikkelin saaristoon,\neikä monta päivää kulunut, ennenkuin tieto oli levinnyt mannermaalle\nja isommat haahdet Kyrönsuun satamoista riensivät kokous-paikalle.\nNäitten joukossa oli Lyylin pursi, joka niinkuin pääskynen kiiti meren\npintaa myöden. Tuuli oli kääntynyt koilliseen, josta Ruotsalaisten\ntulijain matka vähän vitkastui. Kun vihdoin tuuli oli siirtynyt\nluoteiselle ja Haraldin haahdet Valassaarten niemiltä käänsivät\nkokkansa Mikkelin-saaristoa ja Suomen-puolista mannermaata kohden, niin\nPohjalaistenkin laivasto oli valmis heitä kohtaamaan Mikkelinsaarten\nedustalla. Etupäässä hohti Pohjanpiltin oma haaksi, jonka vaskinen\nrinta uhkasi painaa allensa ja musertaa jokaisen, joka sen tielle\nsattuisi. Sen kokassa seisoi Lyyli, joutsi kädessä, ja perää pitämässä\noli Vitjakka Pouttu itse tukevilla käsivarsilla. Kun Harald ritari\nnäki Pohjanmiehet näin varusteilla, hän epäili ruveta heidän kanssansa\nkähäkkään ja lähetti ainoastaan kaksi haahta lähemmäksi tiedustelemaan.\nNiinkuin haukka syöksyy saaliinsa päälle, lasketteli Pohjanpiltti\nhaahtensa näitä tulijoita vastaan. Äkkinäisellä käännöksellä hän\nryntäsi toisen vihollisensa kylkeä kohden, jotta alus väkinensä\npäivinensä meni upoksiin. Toinen alus, joka varosi samaa kohtaloa,\nkääntyi kohta pakomatkaansa Haraldin laivaston luoksi.\n\nTämä ensimäinen onnettomuus katsottiin Ruotsinmiehillä pahaksi aaveeksi\nja hämmästys oli sitä suurempi, koska olivat toivoneet pääsevänsä ilman\nvaivatta voitolle. Nyt kun tämä toivo petti, luultiin Pohjalaisten\nolevan oikein ankarilla varusteilla, ja Haraldin laivasto, joka\nenemmin oli varusteltu uutis-asutusta varten kuin sotaan, ei luultu\nkelpaavan tätä väkivoimaa vastaan rinnustelemaan. Näistäpä syistä\nse kumma tapahtui, että Pohjanmiehet, jotka Mikkelin-saarten\nedustalla yhä vartosivat vihollistensa tuloa, pian näkivät näiden\nkatoavan täysillä purjeilla etelää kohden. Varovaisuus pidätti heidät\nlähtemästä niitä takaa ajamaan, ja Harald siis sai, vähäistä etelämpänä\nMerenkurkusta, täyttää rauhassa retkensä varsinaista aikomusta,\nasettaen uutis-asujaimia pitkin rannikkoa Närpiön ja Ulvilan välille.\nNämä rantamaat olivat silloin enimmältään autiota erämaata; ainoastaan\nmuutamat kalastuskodat ja kesä-pirtit seisoivat tuolla täällä lahtien\nperissä ja näiden omistajat ajettiin väki-voimalla pakoon ylimaahan.\nSe on vanha pakina nykyisten Suomalaisten seassa Pohjanmaalla, että\nvalloittajat Ruotsalaiset hurraa-huudoilla viettivät voittoansa ja\nettä Hurrin-nimi, jolla Suomalaiset meidänkin aikana näitä Pohjan\nRuotsalaisia mainitsevat, on siitä alkunsa saanut. Kuinka lieneekään,\nniin ensimäiset Ruotsin-miehet nyt olivat Pohjan rannoille asettuneet\nKokemäen-joen suusta pohjaseen päin Närpiön ja Maanlahden paikoille\nsaakka. Heitä oli miehiä ja vaimoja, enimmältään nuorta urheata väkeä,\neikä aikaakaan, niin olivat jo kodistuneet tässä uudessa maassa, jonka\nolivat väkevämmän oikeudella tehneet omaksensa.\n\nMutta Suomalaiset taas eivät mielineet antaa näiden käskemättömäin\nvierasten tässä rauhallisesti sijaantua. Tuskin oli talvi tullut, niin\nSuomalaisia parvikuntia tuli Teuvan takamaiden yli ranta-seudulle,\nmissä hätyyttivät uutis-asukkaita, polttivat heiltä talot ja monesta\npaikasta tappoivat asujaimet suku-puuttoon. Eikä tämä kuitenkaan\nollut kuin yksityisten kostoa. Itse Pirkkalais-seura oli käräjissään\npäättänyt rajoittaa puolustuksensa Merenkurkun saaristoon ja Kyröjoen\nlaskupaikoille eikä olla lukevanansa noita etelämpää rannikoita Pohjan\npiirikuntaan.\n\nSitä innokkaammin Pohjan Pirkkalaiset varustelivat tulevan kesän\npuolustusta ja Harald ritari puolestansa ei myöskään levännyt. Uuden\nväkevämmän voiman kanssa hän seuraavana keväänä ilmaantui Pohjan\nvesille, mutta veristen taistelujen perästä hän ei muuta voittanut,\nkuin että eteläinen Kurkku ja lähin rannikko asutettiin Ruotsalaisilla.\nMissä ikinä nämä pyrkivät pohjoisemmaksi päästä, lyötiin heitä\nvoitollisesti takaisin ja nimet: Riitakari ja Riita-luoto y.m.,\nmuistuttelevat vielä näistä taisteluista. Mutta Suomalaiset rupesivat\nväsymään näihin pitkällisiin sotiin ja eripuraisuus alkoi syttyä heidän\nkeskenänsä. Kuitenkin vielä seuraavaksikin kesäksi tekivät vahvoja\nvalmistuksia ja toiselta puolen ritari Harald oli päättänyt silloin\nkäyttää isomman voiman kuin milloinkaan ennen. Siinä toimessa häntä\nvihdoinkin autteli itse marski Torkel Knuutinpoika, jonka mielestä\ntämä Pohjalaisten kiinteä uppiniskaisuus Ruotsin hallitusmiestä\nvastaan alkoi näyttää vaaralliselta. Eikä kaniiki Ragvald myöskään\nollut joutilaana. Useissa Ruotsin maakunnissa hän saarnasi ristiretkeä\nnäitä Pohjan pakanoita vastaan, luvaten maalliset ja iankaikkiset\nedut kaikille, jotka lähtisivät hätääntyneen kristin-uskon avuksi\nPohjanmaalle.\n\nNäin nyt molemmilla puolin oli valmistettu ratkaiseva taistelu.\n\nPyhän Pietarin aattona kulkea risteili Pohjalaisten laivasto aavalla\nmerellä peninkulman päässä koillis-suuntaan Mikkelin saaristosta.\nMuiden aluksien seasta eroitettiin helposti Pohjanpiltin suikea haaksi,\njonka vaskikiskoinen keula hohti ilta-päivän valossa. Etu-kannella\nseisoi täydessä sota-asussa Pohjan Pirkkalaisten nuori päämies ja hänen\nkäsivartensa nojassa Lyyli, Pohjan neiti, sekin sotaisessa puvussa,\nkädessään teräksinen joutsi ja selässä viini täynnänsä nuolia. Raitis\nmeren-tuuli oli poskille jälleen virittänyt punan ja silmissä paloi\ninnon hohde; mutta tämä valo ei ollut enää kirkas kuin päivän paiste,\nvaan synkkä kuin talviset revon-tulet. Samate synkkä hänen mielensäkin\noli ja synkät ne sanatkin olivat, joilla hän sulhoansa puhutteli.\n\n-- \"Meitä painaa taivaan viha, Vitjakka. Perikatomme on lähellä, --\nsen minä tunnen enkä säikähdä. Mutta voi minuani, joka olen tuottanut\nperikadon tälle rakkaalle syntymä-seudulleni! -- -- Yksi ajatus minua\nlohduttelee: kun meitä ei enää ole, silloin toivon rauhan uudesta\nkoittavan näille Pohjanmaille.\"\n\nHetken aikaa jäi Pohjan päämies näitä surun-alaisia sanoja miettimään.\nHaikeat ajatukset taistelivat hänen sydämmessään, mutta miehuullisesti\nhän hillitsi mielensä kuohuvia aaltoja.\n\n-- \"Te'et vääryyttä itsellesi, Lyyli\", hän hellästi lausui; \"sinunko\ntähtesi tämä sota on syttynyt? -- ei vainen, se on ainoastaan\nulkonainen asian muoto. Pohjanmaan vapaus, Pirkkalaisten oikeudet, se\nnäiden taistelujen synty ja perustus on. -- Sinä ennustat perikatoamme,\nja totta tuo saattaa olla. Mutta usko minua, jos hukummekin, ei ole\ntämä taistelemisemme turha ollut; sillä olemme Pohjanmaalle pelastaneet\nmitä pelastettavissa oli. -- Ja miks'en sitten ilolla hukkuisi, --\nsinun kanssasi ikuisesti yhdistettynä.\"\n\n-- \"Minä ennustan\", vastasi Pohjan neiti juhlallisesti, -- \"minä\ntiedän, että on perikatomme lähellä. Vanhan Kurjen haahmo meitä\ntakaa ajaa. Mutta riemulla tahdon mennä Tuonelaan sinun seurassasi,\nPohjanpiltti. -- Kerran meidän vielä tulee taistella ja voittaa.\nKatsos, Ruotsin laivasto lähenee.\"\n\nJa niinpä lähenivät Haraldin haahdet Mikkelin saariston kohdalta.\nEtupäässä ritari itse purjehti laskien suoraa matkaa Pohjanpiltin\nalusta kohden. Hänen silmänsä, missä hän seisoi haahtensa kokassa,\nnäyttivät ampuvan vihan nuolia kypärin alta. Kesäinen päivä oli\nlaskeumaisillansa. Se ikäänkuin peitti kasvojansa näiltä vihan nä'yiltä.\n\nMutta Pohjanpiltti likisti morsiamensa rintaansa ja alkoi valmistella\nyöllistä tappelua. Lyylin asema oli nyt niinkuin aina kokassa ja hänen\nympärinsä seisoivat Pohjan etevimmät urohot. Perää taas hallitsi\nVitjakka itse ja kaikki laivan-väki noudatti hänen käskyjänsä.\n\nKirkas kesä-yö oli levittänyt hiilakan huntunsa Pohjan vesille. Saaret\nnukkuivat ja Vellamon väki nosti ujostellen paitansa aalloista, jotta\nruohonpäiset hapset liehuivat leudossa länsi-tuulessa. Koko luonto\nvietti juhlaa; -- mutta ihmisten täytyi vihan töitä toimitella. Jo\nolivat laivastot lähellä toisiansa. Viuhuen nuolet lensivät jäntehiltä.\nKeulojen edessä kohisi valkea vaahto ja haahdet törmäsivät yhteen\njytinällä. Mutta Lyylin silmät salamoitsivat. Hän jännitti joutsensa;\nensimäinen nuoli lähti sirkuen Haraldin haahta kohden ja ritari itse\nputosi hermottomana partaan yli mereen.\n\nMolempien päämiesten haahdet makasivat jo vieretysten ja ankara\ntaistelu alkoi, jonka loppu oli Suomalaisten voitto ja Ruotsin haahden\nvalloitus. Muiden alusten välillä kesti tappelu vaihtelevaisella\nonnella. Jalona ja vapaana Pohjanpiltti morsiamensa kanssa yksin\nlaineilla kiikkui. Heidän miehensä olivat menneet valloitettuun\nhaahteen. Ainoastaan kahden seisoivat Lyyli ja Vitjakka laivansa\nperässä, katsellen muiden veristä leikkiä, joka jo kaikin paikoin alkoi\nkallistua Suomen miesten eduksi.\n\nMutta mikä haahmo tuolla etelässä liikkuu veden kalvolla? -- -- -- Se\non alus, joka täysillä purjeilla kiidähtää Pohjaa kohden. Se tulee\nlähemmäksi, aamu alkaa koillisessa ruskottaa ja tulevan haahden kokassa\neroitetaan rautapukuinen mies. Pohjanpiltti ja Pohjan neiti häntä\nkammolla tarkastavat; nousevan auringon valossa tuntevat -- Kurjen ukon\nmuotoa.\n\nEi ole raskaampaa maailmassa mitään kuin oman vanhemman kirous. Se\nsaattaa aiaksi haihtua ja raukeavanansa olla, mutta vihdoinkin se\nkokoilee musertavia ukon-pilviä syyllisen ja syyttömän pään yli.\n\nIkäänkuin suuri kallion kappale olisi laskeunut Pohjanpiltin\nlaivanperään, niin tämä perä painui veteen, ja keula nousi pystyyn,\nvälkkyen auringon säteissä. Vielä hetki, niin aallot löivät yhteen\nvajonneen haahden yli ja Pohjanpiltti morsiameneen oli kadonnut.\n\nMutta Ruotsin haahdet, jotka nyt yli-ympäri olivat pakosalla, riensivät\nvasta-tulleen aluksen luo, jonka johdolla toivoivat voivansa uudistaa\ntaistelua, Suomalaiset taas, kun havaitsivat päämiehensä hukkumista,\ntulivat alamielisiksi, eivätkä tienneet, mitenkä asiansa asetella.\nTappelu oli hetkeksi seisahtunut.\n\nSilloin kuului äsken tulleesta aluksesta rauhan sanoma. Se oli\nmarskin, Torkel Knuutinpoian käsky, että sota lakkaisi ja kukin eläisi\nsovinnossa, pitäen mitä hänellä oli, unohtaen vihansa ja kärsimänsä\nvääryydet. Ruotsalaisten niinkuin Suomalaistenkin piti muka yhdistämän\nvoimansa Venäjätä vastaan; sillä marski oli päättänyt ensi tilassa\ntehdä suuren risti-retken Inkeriin.\n\nTämän rauha-sanoman tuoja oli -- nuori Kurki Laukon herra, joka\npäästyänsä Venäjän vankeudesta oli rientänyt Ruotsiin hakemaan oikeutta\nHarald ritaria vastaan sekä marskin armoa sisarellensa. Hänen muassaan\nseurasi ystävänsä Hintsa Suurpää, joka monien vaivojen ja vastusten\nperästä oli löytänyt haettavansa vihollisten maasta ja Hansalaisten\nkauppiasten avulla saanut hänen lunastetuksi. Molemmat olivat Ruotsista\nrientäneet Pohjaan, missä Kurki toivoi tapaavansa sekä ritari Haraldin\nettä Lyylin, Pohjan neiden, -- toisen mieli-haikeaksi, toisen sydämmen\nsuosioksi. Mutta edellinen oli kaatunut ja jälkimäinen sulhonensa oli\nAhtolaan vajonnut meren syvyyteen paeten isän haahmoa, joka tulijassa\nveljessä häntä kauhistutti.\n\nSiis ei muuta jälillä ollut kuin sovittaa rauha eläväisten välillä.\nTästä sovinnosta päätettiin lähteä Mikkelin-saarille keskustelemaan\nja paikalle tultua valittiin kahden puolen uskotuita miehiä, jotka\nehdoista sopisivat. Ruotsalaiset vaativat itsellensä asunto-paikkoja\npitkin rannikkoa Merenkurkusta pohjaseen, mutta Suomalaiset eivät\ntahtoneet luopua meren-partaasta ja saaristosta. Vihdoin taipuivat\nSuurpään ja Kurjen kehoituksiin ja varoituksiin, antaen siirtolaisille\nmuutamia määrätyitä rantaseutuja, joista Vöyrin ja Pietarsaaren\npitäjät syntyivät. Myöskin niille Ruotsalaisille, jotka etelämpänä\nolivat edellisinä vuosina asettuneet, vakuutettiin rauha. Sitä\nvastoin Suomalaiset pysyttivät itsellensä Kyröjoen lasku-paikat\nsekä kalastus-oikeuden muutamissa Merenkurkun saarissa. Mitä olivat\nkadottaneet, toivoivat runsaassa mitassa takaisinsaavansa Perä-pohjassa,\njohon nyt iso joukko päätti siirtyä ja jossa Pirkkalais-seura sittemmin\nvirkeni uuteen eloon. Tälle seuralle nuori Kurki vakuutti marskin\nnimessä vanhat oikeudet, joihin lisäksi nyt tuli selvä oikeus asettaa\nseuran sisällinen hallitus oman edun ja mielen mukaan.\n\nTämä oli Pietarin päivän sovinnot. Muutamat Pohjan Pirkkalaisista\nlähtivät Kurjen kanssa Ruotsiin, saamaan täyttä vahvistusta näihin\nehtoihin. Muut hajosivat omille toimilleen, ja rauha oli taas Pohjan\nvesillä ja Pohjan mailla. Mutta koston-halu vielä salaisesti paloi\nmonen sydämmessä. Sovinnon ehdot usein rikottiin kahden puolen ja monta\nkähäkkää syntyi, jotka ensi aikoina vetivät hallituksenkin silmät\npuoleensa. Vuosisatoja piti tämän rauhattomuuden jälkiä kestämän. -- --\n\nYksi oli, joka ei alustakaan suostunut Pietarin päivän sovintoihin. Se\noli Pohjanpiltti. -- Kun osa Ruotsinväestä seuraavana päivänä purjehti\nPietarsaarta kohden, asettaaksensa siellä asumuksiaan, niin paikalla,\nmissä äskettäin tappelu oli seisonut, iso joukko heidän aluksiaan\ntörmäsi veden-alaista karia vastaan ja hukkui. Se oli Pohjanpiltti,\njoka yksinään pitkitti sodan, ja vaskisella keulallaan halkaisi\nvihollistensa haaksia.\n\n\n\nKuudennen-toista sata-luvun alku.\n\n\nPentti Pouttu, Kyröläinen, ei ollut se mies, joka paljaaksi huviksensa\nolisi muinaisia tapauksia muistossaan säilyttänyt. Päin-vastoin hän\nne sovitteli oman aikansa oloihin ja tapauksiin. Tiedämme kaikki mitä\nsuuria melskeitä näinä seuraavina vuosina jälkeen Söderköpingin\nvaltiopäiväin tapahtui, yleensä Suomessa, mutta erittäisin\nPohjanmaalla. Tiedämme myöskin kuinka Pentti Poutun kävi, kuinka hän\njouluna 1594 seurasi sitä nuijajoukkoa, joka ranta-tietä myöden kulki\nUlvilaan päin, kuinka Aksel Kurki tämän joukon hajoitti, ja kuinka\nPouttu vankeudessa kuoli. Se on tuttu asia, että nuijamiehet toivoivat\nsaavansa Aksel Kurjesta hyvää toveria kapina-tuumiinsa, ja Pentti\nPouttu oli tämän luulon levittäjä. Eiköhän tämä Aksel Kurki muka ollut\nsukua kaikille Pohjanmiehille ja erittäisin Pouttulaisille? Eikö hän\nmuutoinkin ollut kunnon mies ja saattaisiko semmoisena sotia omaa\nsukuansa vastaan? -- Aksel Kurki oli kunnon mies, mutta Pentti Pouttu\noli tehnyt väärät päätökset muinaisten muistojensa johdosta. Tämä ei\nollut näiden muistojen vika. -- -- --\n\nKeväällä 1600 olivat asiat monien vaihetten perästä asettuneet.\nLinköpingin valtiopäivät olivat langettaneet verisen tuomion\n\"herrojen\" yli, joiden joukossa nyt Aksel Kurkikin oli seisonut, --\nja tuomiokunnassa oli istunut kaksi miestä Pohjanmaaltakin, toinen\nHannu Hannunpoika Fordeel, nuijamiesten uskollinen ystävä ja kostaja,\n-- toinen Pekka Pietarinpoika, jalkaväen päällikkö, joka milloin\noli avullinen ollut Pohjan Suomalaisia mestaamassa, milloin oli\nollut vainottu, Pohjan Suomalaisten muka ystävänä ja suosittelijana.\nMuutamana keväisenä yönä, kohta jäiden lähdettyä, kulkivat nämä\nmolemmat, kukin eri haahdessaan, Merenkurkun vesiä kotia päin. Hannu\nHannunpoika istui äänetönnä perässä, ajatellen viime kuluneiden vuosien\nkummallisia tapauksia. Hänen mieleensä selvästi muistui, mitä Pentti\nPouttu kerran näillä vesillä oli jutellut, ja kamoksuen hän katsoi\nympärinsä pitkin veden pintaa. Äkisti välkkyi outo valo keulan edestä,\nja Fordeel kohta käänsi aluksensa toiselle suunnalle. Seuraavana\naamuna, kun taas uskalsi entiselle urallensa palata, hän tapasi\njäännökset Pekka Pietarinpoian hajonneesta haahdesta aaltojen ajona. --\nPohjanpiltti oli aloittanut kuudennen-toista sata-luvun.\n\n\n\n\nKettu Repolainen.\n\n\nArvataksemme tuntee moni lukijoistamme ennaltaan ainakin nimeksi\nvanhan saksalaisen sadun: Reineke Fuchs, jolle olemme tässä antaneet\nsuomalaisen nimen: Kettu Repolainen. Emme voi tässä laveammin selittää\ntämän sadun syntyä, kun tämmöinen asia on kirjallisuushistorian oma.\nTässä tahdomme vaan jutella sen, samalla tavalla kuin sen Göthe\nkertoelee, sillä erotuksella kuitenkin, että seuraten englantilaista\nmukailemista, teemme pitkän saksalaisen runoelman lyhykäiseksi\nsuorakieliseksi jutuksi, ottaen kertomukseemme ainoastaan sadun\npää-asialliset tapaukset.\n\n\n\nEnsimäinen Luku.\n\n\nOli Helluntai, tuo ihana kevätjuhla. Vuoret, metsät ja niitut olivat\nkukkien ja viheriäisten lehtien peitossa; linnut pitivät iloa puitten\nlatvoissa ja aurinkoinen vietti juhlaa maan päällä.\n\nKuningas Jalo kutsutti läänitysmiehensä kokoon ja nämät nyt tulla\nheijahtelivat joka haaralta. Sinne tuli Kurki Kurerikko ja Ruisrääkkä\nTapinvääntäjä ja kaikki mitä isoista ja suurisukuisia löytyi. Sillä\nKuninkaan oli aikomus, läänitysmiestensä kanssa pitää juhlallinen\nhovikokous, ja sinne nyt oli kaikkien tuleminen, suurten sekä pienten.\nMutta kuitenkin oli yksi, joka ei tullut, se oli tuo petturi Kettu\nRepolainen. Ketulla oli, näet, paha omatunto ja sentähden vältti hän\nkokoontuneita ylimyksiä. Kaikilla oli kanteita häntä vastaan, kaikki\nolivat häneltä vääryyttä kärsineet. Ei hän ollut säästänyt muita, kuin\nveljensä poikaa, Mäyrä Metsäsikaa.\n\nSusi Jolkka aloitti kanteet. Heimolaisensa ja ystävänsä ympärillään hän\nastuskeli kuninkaan eteen ja piti pitkän paheen, jonka lopetti näin:\n\"Hyvä kuninkaani, jospa kaikki liinakangas, joka Gentin kaupungissa\nvalmistetaan, tehtäisiin paperiksi, niin tulisi kuitenkin paperista\npaha puute, jos tekisin luettelon niistä konnantöistä, joita tämä\nriiviö on minulle tehnyt\".\n\nTa'empana seisoi pieni koira, nimeltä Silkki, joka ranskaksi selitti\nkuninkaalle, kuinka oli köyhä ja vähävarainen, ollen hänellä ainoastaan\npalanen lihamakkaraa omaisuutenansa. Tämän vähän omansa oli nyt Kettu\nhäneltä ryöstänyt. -- Mutta kissa Mirri nyt astua hiivutteli eteen.\n\"Joutavia\", kiljusi hän, \"Silkillä ei ole mitään valiteltavaa. Asia on\njo kolmen vuoden vanha jo oikeastaan olikin tuo makkara minun, sillä\nminä sen varastin eräältä mylläriltä\".\n\nPantteri sitä vastoin lausui: \"me menetämme aikaa turhiin valituksiin;\nkuninkaallinen valta on antava meille kostoa. Annappas minä juttelen,\nkuinka tuo hävitön junkkari eilen kohteli Jänes Wääräsäärtä, tuota\nhyvänsuopeata miestä, jota ei kukaan meistä tahtoisi loukata. Kettu\noli olevanansa pyhä ja rupesi Wääräsäärelle papiksi. He istuivat nyt\nyhdessä levolla ruvetaksensa uskontunnustusta lukemaan; mutta kettu\nei voinut hillitä pahaa luonnettansa, vaan karkasi jäneksen niskaan\nja rupesi häntä kynsillänsä repimään. Minä tulin paikalle ja tunsin\nkohta ketun ja myöskin Wääräsääri paran, jota hän piti kurkusta\nkiinni. Tuloni pelasti hurskaan miehen; katsokaa! haavojansa, kuinka\nniistä on vuotanut syytön veri. Ohoh, Jänes parkaa, jota ei kukaan\nraskitsisi sormella koskea. Sallivatko kuningas ja hänen korkeasukuiset\nylimyksensä semmoisen konnan pilkata lakia ja oikeutta.\" \"Oh, jos olisi\ntuo ilkeä jo Manalan majoissa\", arveli susi vihoissaan.\n\nMutta Ketun veljenpoika, Mäyrä Metsäsika, rupesi poissaolevan ystävänsä\nasiaa ajamaan. \"Harvoin\", sanoi hän, \"toivovat viholliset toisillensa\nhyvää; ja niin on teidänkin laita, Susi Jolkkaseni, Me tiedämme kyllä,\nmitä arvelette sedästäni. Ah, jos olisi setäni täällä itse asiansa\najamassa, kylläpä myrkyllinen kielenne vähän kangistuisi suussanne.\nMitä taas tuohon Jänestä koskevaan juoru-juttuun tulee, ettekö voi\nymmärtää, että opettajan välistä täytyy rangaista oppilaistaan,\nkun hän kangertaa lukemisessa? Mitä tulisi nuorisosta nousevasta,\njos jäisi erhetyksensä rankaisematta? Ja entäs tuo Silkki sitten,\njoka aidan takana kadotti lihamakkaransa. Mitä helposti saadaan, se\nhelposti menetetään. Olisi senkin ollut paras hillitä liehakoitseva\nkielensä! Kuka voi moittia setääni siitä että hän ottaa varkailta\nheidän varastamiansa? Korkeasukuisten miesten pitää ainakin kohteleman\nvarkaita kovuudella. Mutta vähänpä näkyy sedälleni vilpittömyydestä ja\nhurskaudesta kiitoksia tulevan. Sitten kuin kuninkaan yleinen rauha on\njulistettu, ei ole kukaan itseänsä käyttänyt niin siivosti kuin hän.\nHän on ruvennut vallan toiseen elämänlaatuun; syö ainoastaan kerran\npäiväänsä, elää niinkuin erokas, käy röttikankaisissa vaatteissa ja\non kokonaan luopunut liharuuasta, niinkuin eilen sain kuulla eräältä\ntykönänsä käyneeltä. Hän on jättänyt Veitikkälä nimisen linnansa ja\nottanut luostarikammion asumasiaksi. Kuinka hän on käynyt ohueksi ja\nvaaleaksi paastoomisesta ja ruumiin kurituksista, joita hän kärsii\nlihansa kuolettamiseksi, sen voitte itsekin havaita, jos menette\nhäntä katsomaan. Jos olisi täällä vaan, niin kylläpä hän saattaisi\npäällekantajansa häpeään.\"\n\nKun Mäyrä Metsäsika, oli lopettanut puheensa, tulla pöyhisteli Kukko\nKotkottaja ynnä koko hänen sukunsa. Mustalla murhepaarilla kannettiin\nkananen, nimeltä Kuoppukenkä, etevin munivien sisarten joukossa.\nTämä nyt makasi kuoliaana, pää ja niska poiskatkaistuna. Oh, verensä\njuoksi vielä juoksemistaan ja Kettu Repolainen oli sen vuodattanut!\nKaikki pitää kuninkaalle kerrottaman. Kukko isännän seurassa kävi\nkaksi muuta kukkoa, nimeltä, Kukkuluurus ja Kekkalaarus, jotka nyt\nmurheesen vaipuneina painuivat silmänsä maata kohden. Molemmat olivat\nmurhatun naisen veljekset, ja huusivat yhtä ääntä kostoa murhaajalle.\nKumpikin kantoi kynttilää. Kaksi nuorempaa kukkoa kantoi paaria;\nhaikeat valituksensa kuuluivat yli ympärin. Sitten kukko isäntä otti\nnäin puhuaksensa: \"Armollisin Herra ja kuningas, ole laupias minulle\nja lapsilleni. -- Katso Repolaisen tekoa! Kun kevät kukoisti, niin\nminäkin raukka iloitsin, nähdessäni onnellista ja rakasta perhettäni,\nkymmenen nuorta poikaa ja neljätoista tytärtä. Emäntäni, joka on\nkanoista paras, oli synnyttänyt ne minulle yhtenä kesänä. Me olla\noleskelimme rauhassa ja rakkaudessa; kartanomme oli rikasten munkkien\nhallussa, vahva muuri suojeli meidät vaaroista ja kuusi rotevaa\nkoiraa vartioitsi lasteni turvaa. Repolainen kadehti hyvää rauhaamme,\noli ehtimiseen väijyksissä ovemme takana, jossa koirat hänen kerran\ntavoittivat ja ryöpyttivät niin että luut kolisi. Nyt jätti hän\nmeidät rauhaan vähäksi aikaa. Vaan mitäs tästä, hän palasi jälleen\n-- kuulkaa semmoista ilkeyttä -- erokkaan vaatteissa kantaen kirjeen\nsinettinensä, jonka tunsin teidän omaksenne. Tässä lu'in kirjoitettuna,\nettä olitte julistaneet rauhaa kaikkien petojen ja lintuin välille.\nHän ilmoitti minulle ruvenneensa munkiksi ja tehneensä tarkat\nlupaukset hyvillä töillä palkitsemaan muinaisia syntiänsä. No, siis\nei ollut minulla mitään hänestä pelättävää. Hän oli muka iki päiviksi\nhyljännyt liharuuan. Päälliseksi näytti hän minulle papillisen pukunsa\nynnä luostarin esimieheltä saamansa todistuksen uudesta arvostaan,\njopa repi vaatteensakin auki, näyttääksensä jouhipaidan, jonka piti\nvasten ihoa. Tähän oli hän pukeutunut, kurittaaksensa muka kaikki\nmaalliset ja lihalliset himot. Sitten jätti hän minun, lausuen muutamia\nhurskaita sanoja; hänen oli muka vielä sinä päivänä monta rukousta ja\nesirukousta pitäminen jopa kiitosvirsiäkin veisaaminen. Mennessänsäkin\nhän rukousta lukea jupisiteli. Minä läksin ilomielin lapsilleni\nilmoittamaan Repolaisen hyvät sanomat ja heidän kanssa iloitsemaan\ntästä merkillisestä mielen muutoksesta. Nyt kun oli Kettu munkki,\nei ollut meillä maailmassa enään mitään pelättävää. Me hääräsimme\nsuruttomina muurien toisella puolella. Mutta eipä aikaakaan, niin\nseurasi pahinta pahempi. Kettu, kavaluutta täynnänsä, oli asettainnut\npensasten alle piiloon. Täältä hän nyt yht'äkkiä ryöpsähti ylös ja\nsaavutti meitä portin suussa. Nyt seurasi surman töitä. Kauniimman\npojistani ryösti hän minulta ja kun kerran oli maistanut vertamme, niin\ntästäpä hänessä pysyväinen himo siihen. Varasti, näet, kunakin päiväni\npojistani jonkun, jotta kahdesta kolmatta ei ole jäljellä muuta kuin\nviisi. Nämätkin joutuvat kohdakkoon surman suuhun. Oh, Kuninkaiseni,\nole armollinen meille! Eilen tuo julma löi tyttäreni, mutta koirat\npelastivat kuolleen ruumiinsa. Täällä se nyt makaa! Repolainen on\nilkeän työn tekijä\".\n\nSitten Kuningas lausui: -- \"Tule tänne Mäyrä Metsäsika; katseleppas,\nmiten tuo erokas paastoo ja ruumistansa kurittaa. Mutta sen minä sanon,\njos vielä elän tulevana vuonna, pitää hänen oikein todenteolla katuman\nsyntiänsä. Luota minuun, armas Kukkoseni, sinulle on oikeus tapahtuva.\nHaudata nyt vaan tyttäresi juhlallisesti, niin kuin korkeasukuinen\nainakin. Anua soittaa sanoma-kellot ja kätke kaikella kunnioituksella\nkuollut maan povehen, Minä tahdon sen jälkeen neuvoitella näitten\nylimysteni kanssa, kuinka kuninkaallinen oikeutemme on pahantekijätä\nrankaiseva.\"\n\nNäin Kuningas määräsi juhlallista hautausta pidettäväksi, Kansa alkoi\nveisata juhlallisella nuotilla hautaus-virttä: Domine placebo, kaikki\nvärsyt järjestänsä. Voisin mainita kuka piti ruumissaarnanki, mutta\nvähäpä tuosta. Ruumis laskettiin hautaan ja haudan suulle pantiin paksu\nkiillotettu marmorikivi johon hakattiin seuraavat sanat:\n\nTässä lepää Kuoppukenkä, Kukko Kolkottajan tytär. Se oli eläessään\nkanoista kaikista etevin, koko suuren sukunsa kunnia; munimisessa ei\nsille kukaan vertoja vetänyt eikä ollut sitä kanaa, joka olisi voinut\nniin tarkasti kuin tämä vaipunut vainajamme jyviä maasta kuoputella.\nEhkä Luoja oli hyvillä avuilla hänen kaunistanut, ei ollut sille\npitkä ikä sallittu. Kettu Repolainen hurja, pahantekijöistä pahin,\nkaunokaisen kauheest tappoi, piian pikkaraisen surmas.\n\nTämmöinen päällekirjoitus oli kiveen hakattu. -- Nyt kuningas kutsui\nviisaimmat neuvottelijat kokoon, jotta keskusteltaisiin tästä lakien ja\nasetusten julkisesta häväistyksestä. Nämät esittelivät, että kuninkaan\npiti lähettämän sanansaattaja käskemään Repolaisen hengen uhalla tulla\nkuninkaan eteen. Karhu Mesikämmen valittiin lähettilääksi. Kuningas\npuhutellen Mesikämmentä, muistutti häntä olemaan tarkka ja varova.\n\"Kettu\", lausui hän, \"on viekas ja täynnänsä kavaluutta; hän varmaankin\nkoettaa silmäsi lumoa valheilla ja liehakoitsemisilla ja viettelee\nsinun pauloihinsa, jos vaan suinkin voipi.\" -- \"Älkää millännekään\nolko, hyvä kuningas\", vastasi Mesikämmen; \"onpa minussa mies häntä\nkurissa pitämään\".\n\n\n\nToinen Luku.\n\n\nNyt Karhu lähti matkoille. Ensin hän käydä katkutteli kankaisen\nkorven läpitse, josta tuli vuoriloille, joissa Ketun oli tapa\nmetsästää ja muutakin vilpitöntä elatuskeinoa viljellä, kuten vaan\nsopi. Tänne matkamiehemme ei pysähtynyt, vaan pyrki uutterasti Ketun\nlinnaan, Veitikkälään. Tämä oli linnoistansa paras ja vahvin, jonka\ntähden siellä myöskin oleskeli, kun pelkäsi jonkun vaaran uhkaavan.\nMesikämmen, matkansa perille tultuaan, tapasi linnan portit tarkasti\nsuljettuna, vieläpä erinomaisen hyvissä lukuissakin. Nyt kun ei voinut\nkuinkaan omin neuvoin sisälle päästä, rupesi huutamaan ulkopuolella:\n\"Kettu orpanani, oletko kotona? Minä, Karhu Mesikämmen, tulen kuninkaan\nlähettiläänä tänne. Kuningas on valalla vannonut, että sinun on\ntuleminen oikeuteen ja on nyt lähettänyt minun tuomaan sinun sinne. Jos\net tule, on sinulla hirsipuu ja kiristyspenkki edessä. Valitse nyt\nparempi puoli ja seuraa minua.\"\n\nRepolainen, kun kuuli vieraan äänen puhuvan, oli ensin juosta linnansa\npiilopaikkoihin. Oli, näet, asumuksensa täynnä luolia, rotkoja ja\nkäytäviä, sekä auastavia että suljettavia sen mukaan, kuten kulloinkin\ntarvittaisiin. Moni elävä raiska oli tietämittänsä tullut näihin\nsokkeloihin, joista ei enään voinut ulos päästä, vaan oli jäänyt\nketulle saaliiksi. Näihin turvapaikkoihin ei hän kuitenkaan nähnyt\ntarpeelliseksi paeta, kun huomasi Karhun olevan yksin, vaan läksi\nulos sanoen: \"tervetultuanne, arvoisa setäni; suokaa anteeksi, jos\nolen antanut teidän odottaa ylimäärin, mutta olin par'aikaa lukemassa\nehtoorukoustani. Kiitoksia tulemastanne tänne; minun on oikein hauska\nnähdä teitä hyvässä terveydessä. Huomenna tahdon lähteä kanssanne\nkaninkaan hoviin, jossa toivon teidän parhaasta päästä auttavanne\nasiatani. Tahtoisin vielä tänäänkin matkaan ruveta, päästäksemme\npikemmin perille, vaan olen ruumiiltani kovin raskas. Olen syönyt\nliiaksi yhtä ruokaa, joka ei ole minulle oikein terveellinen.\"\n\n-- \"Mitä ruokaa se oli?\" keskeytti Mesikämmen.\n\nRepolainen vastasi: \"mitä mä aikaanne kulutan juttelemalla semmoisia\nturhanpäiväisiä. Niinkuin kyllä tiedätte, hyvä setäni, on elämäni aivan\nvaivaloinen ja hankala. Semmoisen köyhän raukan, kuin minä, täytyy\nusein syödä mitä vaan sattuu olemaan, olkoon sitten terveellistä tai\nterveydelle vahingollista. En milloinkaan syö mettä, paitsi kun ei\nminulla ole muuta syötäviä. Köyhyyteni nytkin pakoitti minun tuohon\nruokaan.\"\n\n-- \"Hoi mitä ma kuulen, ystäväni?\" huusi Mesikämmen kummastellen. \"Vai\nsinä halveksit mettä! Sepä nyt oikein on mieliruokani. Jos minusta\ntahdot hyvän ystävän, niin tuo minulle vähän sitä lajia.\"\n\n-- \"Oh, laskette leikkiä, armas setäni\", sanoi Repolainen.\n\n\"En totisesti\", vastasi Mesikämmen.\n\n\"No, sitten voin toimittaa teille hyvän atrian. Tuolla vuoren juurella\non Simalan talo; siellä on mettä koossa enemmin, kuin milloinkaan ennen\nolette nähneet\".\n\nMesikämmenen tuli nyt suu veden valtaan; \"saata minua sinne\", huusi\nhän, \"jos olisi vaikka kuinka vähän, niin tahdon ruveta sinulle\nikuiseksi ystäväksi, kun vaan toimitat minun siihen herkkupaikkaan\".\n\n-- \"Tulkaa sitten\", sanoi Repolainen, \"ehkä olen kovin kipeä ja\nraskas, en tahdo kuitenkaan voimiani sääliä, kun on minulla tilaisuutta\npalvella teitä, kunnianarvoisa setäni\". Kettu veitikällä ei ollut muuta\nmielessä, kuin toimittaa vieraallensa hyvä selkäsauna.\n\nRepolainen juoksi edellä ja Mesikämmen tulla lotkotteli perässä, kunnes\npäästiin Simalan puutarhaan. Oli jo ilta lähestynyt. Repolainen tiesi\nhyvin että isäntä tähän aikaan otti unta kammiossaan. -- Oli pihalla\nvahva tammi, jonka isäntä oli ottanut halaistaksensa. Tähän oli hakattu\nkaksi paksua vaajaa, jotka tekivät puussa leveän aukon.\n\n\"Tuossa puussa\", sanoi Repolainen, \"on enemmän mettä, kuin voitte\naavistaakkaan. Pistäkää kuononne tuosta aukosta sisälle, mutta älkää\nolko aivan perso, sillä tiedätte hyvin, kuinka vaikeasti mesi sulaa\nvatsassa\".\n\n\"Oh, en minä mikään ahmaja ole\", vastasi Karhu, tungeten päänsä\nja etujalkansa puun-aukkoon. Mutta Repolainen repi vaajat pois\nja Mesikämmen oli vangittu. Siinä hän nyt parkua möyrysi potkien\ntakajaloillansa, kunnes talon-isäntä juoksi ulos nuija kädessä\nkatsomaan, mikä nyt olisi.\n\n\"Miltä maistuu mesi, hyvä setäni?\" huusi nyt Repolainen. \"Syökää\nkohtuullisesti, ettei tulisi kalliille terveydellenne mikään vamma.\nKatsokaa isäntä hyväkin tulee teille seuraa pitämään. Hän ehkä antaa\nteille vähän jälkiruokaa atrianne päätteeksi\". -- Ja näin sanottua,\nkettu juosta ketkutteli kotia linnaansa. Mutta isäntä, kun huomasi,\nmiten oli asiain laita, pani koko naapurikunnan liikkeelle. \"Tulkaa\",\nhuusi hän, \"totta-tosiaan on puutarhassani karhu, se on puussa kiinni,\nse ei pääse sieltä mihinkään.\" Pappi, kokki, haudankaivaja ja muut\nkaikki tunkeusivat ulos tätä ihmettä katsomaan. Yhdellä oli heinähanko,\ntoisella lapio ja kaikki rupesivat aseillansa, mikä kullakin sattui\nolemaan, karhu raukkaa ahdistamaan. Tämä nyt joutui huutavaan hätään.\nTuskassansa repi hän verestävän päänsä puusta, jotta nahka ja molemmat\nkorvat reväistiin pois; mutta vieläkin oli hän jaloistansa kiinni.\nPäästäksensä niistä irti, menetti hän molemmat kyntensä. Nyt hän juosta\nnilkutti vainoojiansa pakoon. Seppä koetti saavuttaa häntä suurella\nvasarallansa, toiset taas lapioilla; Jusu renkimies ahdisti häntä\npitkällä varstallansa; Jusu ja Kyösti olivatkin vainoojista ilkeimmät.\nLeena emäntä juoksi hiilihanko kädessä vaimoväen päällikkönä. Naiset\nolivat tässä takaa-ajossa erinomaisen innolliset. He riensivät hapset\nhajalla huutaen ja purkaen ojien ja aitojen yli, itsiänsä vähintäkään\nsäästämättä. Leena emäntä oli aina etunenässä. Mutta yht'äkkiä kääntyi\nMesikämmen ja syöksi viisi naista jokeen. Niitten joukossa oli myöskin\nurhea emäntämme. Tästäpä melske ja huuhu vielä pahempi. \"Katsokaa\",\nhuusi kylän pappi, \"Siellä uppoo Leena emäntä veden alle, hyvä palkinto\nsille, joka hänen pelastaa\" No, miehet oieti karkasivat veteen, josta\nKarhulle vähän heugen-vuoroa.\n\nVilvoitellaksensa saamia haavojansa, karkasi myös Mesikämmen raukka\njokeen. Nyt kulki hän virran viemänä jokea alaspäin, voivotellen korvia\nja jalkoja, ja kiroten Repolaista.\n\nRepolainen, joka tällä aikaa oli ollut kanain pyynnössä, tuli nyt\njokeen saalistansa viruttamaan. Täällä hän näki Karhun hervotonna\nkulkevan virtaa alaspäin. Repolainen ensin vähän hämmästyi nähdessänsä\nkarhun vielä olevan hengissä. Mutta kun näki hänen olevan korvia\npaitsi, tuli hän tästä hyville mielin, jotta huusi: \"hoi, Setäseni,\nminkä tähden olette jättäneet korvanne Simalaan?\" Karhu, päästäksensä\nKetun irvistelemisistä, sukelsi veden alle. Nyt ajoi virta hänen\nrantaan, jossa makasi odottaen kuoleman lähestymistä. Vihdoin, kun ei\nkuolemaa kuulunut, rupesi hän jälleen matkalle ja pääsi, vaellettuansa\nneljä päivää suuressa tuskassa, vihdoin viimeinkin kuninkaan hoviin.\n\nKuningas kun näki, mimmoisena Mesikämmen palasi matkastaan, huusi:\n\"Jumala nähköön, Karhuseni, kuka on sinun tuohon kurjuuteen saattanut?\"\n\n\"Repolainen heittiö\", vastata murisi Karhu, Sitten Kuningas vannoi\njuhlallisen valan, että semmoinen kuonon mies kuin Karhu ei olisi\nsuotta semmoista solvausta kärsinyt. Kunniansa ja vieläpä kruununsakin\npani hän pantiksi siitä, että olisi Repolainen ilkeyttänsä katuva;\nmuutoin hän ei tahtoisi muka ikinä miekkaa kantaa. Tämmöisen valan teki\nkuningas.\n\nKuningas kutsutti sitten neuvoskuntaa kokoon. He päättivät taasen\nkutsuttaa Repolaista töistänsä tiliä tekemään. Kissa Mirri piti\nlähettilääksi rupeemaan. \"Sano sille roistolle\", lausui kuningas, \"että\nhänen on kuolema edessä, jos hän jää kolmannen kerran kutsuttavaksi\".\n\n\"Mitä minä vaivainen voin tehdä\", arveli Kissa alla päin, pahoilla\nmielin. \"Minä olen ainoastaan pieni kissa. Kuinka voin minä siinä\ntoimeen tulla, mihin ei karhukaan kyennyt? Älkää pahaksi panko, ett'en\nvoi ottaa tuota tehtäväkseni\".\n\n\"No, vähänpä tuosta\", vastasi kuningas; \"moni pikkuinen mies on\nkäytöksistänsä sukkela, ymmärryksestänsä terävä. Sinä, Kissaseni, et\nole suuren suuri, etkä myöskään pienen pieni, vaan sinä olet tarkka ja\nvarova\".\n\n\"Minä noudatan Teidän korkeata tahtoanne\", sanoi Mirri aivan hyvillänsä\nkuninkaan ylistyssanoista. \"Jos matkallani näen jonkun aaveen tien\noikealla puolella, siitä tiedän onnistuvani.\"\n\n\n\nKolmas Luku.\n\n\nNo, Kissa oli astuskellut vähän matkaa, niin näki pääskyisen lentävän.\n\"Tule, kultalintuni\", huuti hän, \"tule, istu oikealle puolelleni\". Vaan\nlintu lensi vasemmalla puolella olevaan puuhun ja rupesi laulamaan.\nTästä joutui Kissa pahoille mielin, kun nyt tiesi yrityksensä menevän\nmitättömäksi. Mutta mitäs tästä? Hän astui vaan yhä eteenpäin, kunnes\npääsi Veitikkälään, jossa tapasi Ketun istuvan linnansa edustalla.\nKissa nyt sanoi asiansa, miten oli tullut kuninkaan lähettiläänä.\n\n\"Terve-tultuanne, armas orpanani!\" vastasi Repolainen. \"Toivon teille\nJumalan siunausta\". -- Minkä siunauksen Repolainen mielessänsä\ntoivoi, sen lukija helposti arvaa. \"Orpanani, mitä tahdotte ruuaksi?\nUni tuntuu aina makeammalta, kun vatsa on hyvin täynnä. Täksi yöksi\nolette vieraani; huomenna tahdomme yhdessä lähteä matkoille. Minun\non erinomaisen hauska, kun saan teitä kumppanikseni. Sillä kaikista\nsukulaisistani ei ole ketään, johonka semmoisella uskalluksella\nluottaisin kuin teihin. Tuo Karhu on kovasti siistitön ja ahnas. Hän\nkohteli minua törkeästi ja säädyttömästi. Minä en kuinkaan uskaltanut\nlähteä maikoille kanssansa. Mutta teidän kanssanne on minun oikein\nhupainen matkustella. Huomenna tahdomme oieti auringon nousulla lähteä\nliikkeelle\".\n\nMirri vastasi: \"Mikäpä on kohta lähtiessämme? Nummella matkustaessamme\ntulee meille kaunis kuunvalo\".\n\n\"Äläs vielä\", arveli Repolainen, \"yö-matkustamiset ovat kovin\nvaaralliset ja vaivaloiset. On, näethän, niitä, jotka päivänpaisteessa\novat hyvinkin kohteliaat, vaan kuunvalossa pahimmat viholliset\".\n\n\"Jos niin on\", vastasi Mirri, \"tahtoisin kernaasti tietää, mitä voin\nsaada ruuaksi, jos yöksi jään\".\n\n\"Minulla on hyvää mettä\", sanoi Repolainen.\n\n\"En syö semmoista\", ärjäsi Kissa melkein sylkäisten. \"Mutta eikö teillä\nolisi hiiriä syötäväksi tarjota?\"\n\n\"Mitä ma kuulen! syöttekö mieluisasti hiiriä?\" sanoi Kettu, \"Onko se\nvaan todella sanottu? Oh, jos niin on, onpa naapuri-papilla aitta,\njossa on hiiriä niin että kihisee. Pappi on hyvin halukas pääsemään\nniistä vapaaksi. Minä saan joka päivä kuulla hänen marittavan niistä\".\n\n\"Viekää minä sinne\", huusi varomaton Kissa.\n\n\"No, kyllä minä teille sitten toimitan oivaa ruokaa\".\n\nMirri otti uskoaksensa Ketun sanoja ja seurasi jälkiänsä. Näin tulivat\npapin aittaan. Repolainen oli entispäivänä kaaputtanut rei'än seinän\nalle, josta sitten yön pimeydessä oli varastanut kanan. Martti, papin\nvanhin poika, kohosi kanan kostajaksi. Hän asetti paulan Ketun tekemän\nreiän eteen, jotta kanan-varas siihen puuttuisi. -- Tätä Repolainen\nhyvin tiesi.\n\n\"Pistäytykää nyt tuosta lävestä sisälle, armas orpanani\", sanoi\npahan-ilkeä Kettu. \"Minä tahdon tässä vartioida, niin kauan kuin te\natrioitsette. Kuulkaa vaan kuinka hiiret vinkuvat siellä sisäpuolella.\nPalatkaa sitten kun olette syöneet tarpeenne\".\n\n\"Eihän täällä vaan mitään vaaraa lie?\" kyseli Kissa tirkistellen\nRepolaista. \"Nuot papit ovat usein hyvin liukkaat, jos lihavatkin\".\n\n\"Oh, jos olette pelkuri\", vastasi Repolainen, \"niin menkäämme kotio,\nkyllä minä sielläkin voin tarjota teille jommoisenkin atrian, ehk'ei\nhiiriä siellä ole saatavana\".\n\nMutta Mirri riensi reikään ja tarttui paulaan. Tämmöisen\nkohteliaisuuden osoitti Kettu Repolainen vieraallensa.\n\nMirri, kun tuskissansa pyrki irti päästä, joutui yhä ahtaampaan kiinni.\nRepolainen kysyi: \"Mirriseni, mimmoiset ovat hiiret syödä? hyvät,\nluullakseni. Jos pikku Martti tietäisi sinun atrioitsevan täällä, niin\nkylläpä hän tulisi tuomaan sinulle sinappia; hän on hyvin kohtelias\nnuorukainen. Oh, onko hovissa otettu tavaksi veisata noin pitkiä\nruokavirsiä, kuin sinä, veli pyhä, vetelet?\" Näin sanottua, Repolainen\nläksi tiehensä, miettien jotakin toista konnantyötä.\n\nMutta Mirri vaikeroitsi surkeasti, niinkuin hädän-alainen kissa\nainakin, kunnes Martti heräsi unestansa ja hyppäsi ilomielin\nvuoteeltansa. Hän herätti isänsä ja äitinsä ynnä koko perheen,\nhuutaen: \"me olemme saaneet Ketun kiinni\". Pappikin hät'hätää\npistäytyi pieneen yönuttuun. Kaikki juoksivat nuijia ja soittoja\nkäsissä, tappaaksensa varkaan. Mirri, joka luuli kuoleman lähestyvän,\nrupesi nyt leiskumaan entistä pahemmin. Toisen silmän kadotti hän\nnuijan-lyönnistä. Nyt kun oli melkein pääsemättömissä, kävi hän papin\nreiteen kiinni ja rupesi hirmuisesti kostamaan. Pappi kävi pyörryksiin\nja tästä kaikki niin hämmästyivät, että Kissasta huolimatta menivät\nviemään pappia vuoteelle. Kissa raukka jäi vielä elämään.\n\nHaavoitettuna ja melkein puoli-kuolleena rupesi Mirri vielä henkensä\nedestä taistelemaan, kunnes hänen viimein onnistui hampaillansa leikata\npaksu köysi poikki. Nyt riensi riihistä ulos ja läksi aika vauhtia\nhoviin juoksemaan. Koko matkan valitti hän itseksensä kadotettua\nsilmäänsä ja haavojansa sekä Ketun häpeällistä petosta.\n\nMutta nyt kuninkaan viha virisi ilmi-tuleen. Hän uhkasi surmaa ja\nkuolemaa petturille. Taas kutsutti neuvoskunnan kokoon ja kysyi\nkokoontuneilta ylimyksillä, mitä oli tehtävää.\n\nMäyrä Metsäsika vastasi: \"Kutsuta häntä kolmas kerta, jos hän\nsilloinkaan ei tule, anna hänen mennä kuolemaan\".\n\n\"Kuka tahtoo mennä kutsumaan häntä?\" kysyi kuningas. \"Kenellä on\nsemmoinen into minua palvelemaan?\"\n\n\"Armollisin Kuningas\", vastasi Mäyrä, \"kyllä minä mieluisesti lähden\ntälle kutsumustoimelle, jos niin hyväksi näette\".\n\n\"Mene ystäväni\", lausui kuningas, \"mutta ole varoillasi, ett'et tule\ntuhoon\".\n\nNo, Mäyrä läksi astumaan tietä, joka vei Veitikkälään. Perille\npäästyänsä tapasi hän Repolaisen kotona vaimonsa ja lastensa seurassa.\n\n\"Hyvää päivää, Kettu setä\", huusi Mäyrä. \"Kuinka te, jonka aina olen\nluullut ymmärtäväksi mieheksi, olette voineet noin pahoin pilkata\nkuninkaan lähettiläitä? Ettekö jo ole malttaneet mieltänne ja\npäättäneet tulla kuninkaan oikeuteen? Kanteita teitä vastaan karttuu\npäivä päivältä. Jos ette nyt tule hoviin, ankara tuomio lankee teidän\npäällenne. Kuningas miehinensä voiminensa on varmaankin piirittävä\nlinnaanne. Silloin ette voi hävitystä paeta. Te olette perheenenne\npäivinenne joutuva surman suuhun. Tulkaa siis minun kanssani hoviin.\nSukkeluutenne on ennenkin pelastanut teidät hädistä\".\n\n\"Kiitoksia neuvoistasi, hyvä nepaseni\", lausui Repolainen. \"Minun\non aina ollut sinusta iloa. Tahdon lähteä kanssasi matkoille.\nKuninkaan toivon osoittavan minulle hyvää suosiota. Hän tietää minun\ntarpeelliseksi itsellensä. Minutta ei hän voi toimeen tulla, vaikka\nolisin tehnyt vielä kymmenen vertaa enemmän pahaa. Ylimykset katsovat\nkarsain silmin älyäni ja toimellisuuttani ja ovat sentähden salaisissa\nhankkeissa minua vastaan. Meidän täytyy ottaa tarkasteltavaksi mitä on\ntehtävää\".\n\nSitten lausui Repolainen rakastetulle rouvallensa, Revottarelle,\nnäin: \"pidä, herttaseni, tarkka huoli lapsistamme, erittäinkin Mikko\npojasta. Hänellä on terävät hampaat, niinkuin isälläkin. Minä toivon\nsiitä pojasta paljon. Vie myöskin Ruso poika pieniin harjoitusretkiin,\njotta luonnonlahjansa paremmin eteyisivät. -- Älä myöskään tuhlaa talon\nvaroja\".\n\nNäin sanottua, meni Repolainen tiehensä, jättäen perheensä, erittäinkin\nRevottaren suureen kaipaukseen.\n\nEipä kauaksi päästykään, ennenkuin Repolainen lausui: \"armas nepaseni,\npelkään pahoin kuolevani tällä matkallani; syntini kauhistavat minua\nkovasti. Ei ole pappia toista saatavana. Anna minä tunnustan sinulle\nrikokseni\".\n\n\"Katuvaisuutenne ilahuttaa minua; tehkää tunnustuksenne ilman pelotta\nja varoisuutta\".\n\nRepolainen sitten kertoeli muutamia petoksia, joita oli tehnyt Susi\nJolkalle. Sen jälkeen lausui hän katuvaisella katsannolla: \"semmoinen\non tunnustukseni, määrää mitä minun on tehtävää, saadakseni syntini\nanteeksi. Sen vaan rukoilen nöyrimmästi, määrää nämät tehtäväni mitä\nsuuremmiksi, jotta tulisi sydämmelleni lepoa\".\n\nMäyrä Metsäsika, kun oli tämmöisiin hyvin tottunut, otti vitsan ja\nsanoi Ketulle: \"lyökää tällä kolme kertaa selkäänne, laskekaa se sitten\nmaahan ja juoskaa kolmasti sen ylitse; kun tämän olette tehneet,\nsuudelkaa sitä siivosti, näyttääksenne katuvaista mieltänne. Tehkää\nmitä olen käskenyt ja minä julistan teidän kaikista synnistänne\nvapaaksi\".\n\nKun oli Kettu tehtävänsä tehnyt, sanoi Mäyrä: \"nyt pitää teidän myöskin\nelämässä osoittaman, että teidän on aikomus vastapäin astua parempaa\npolkua. Teidän pitää veisaaman virsiä, käymän kirkossa, antaman\nalmuja ja olletikkin ikäpäiviksi luopuman kaikesta ryöstämisestä ja\npetollisuudesta\".\n\nKettu nyt lausui juhlallisesti: \"minä vannon täyttääkseni kaikkia, mitä\nminulta vaatinut olet\".\n\nMentiin siitä sitten eteenpäin. Kun tultiin hovin likelle, meni tie\nerään luostarin sivutse, jonka ympäristöllä oli paljon kanoja, hyvin\npuhlakat ja lihavat kaikki. Kettu, kun näki näin paljon herkkua, huusi\nkiiltävin silmin: \"suorin tie menee juuri muurin sivutse, kulkekaamme\nsitä!\" -- Kun tulivat kanoja likelle, Kettu veitikka rupesi salaa\nniitä tirkistelemään. Mutta yksi kana, joka näytti hyvin tuoreelta ja\nnuorenmaiselta, astui hänelle erittäinkin silmiin. Muistamatta valansa\nriensi hän nyt takaa ja oli kohta höyhenissä kynsin kiinni.\n\nMutta Mäyrä tästä kovin pelästyen, huusi: \"niinkö käytätte itseänne,\nsaatuanne synnit anteeksi?\"\n\nRepolainen luopui yrityksestänsä ja sanoi hyvin siivosti: \"minä olen\nniin kovasti hajamielinen, Jumala armahtakoon, jos minä välistä\nepähuomiosta harhailen!\"\n\nSitten kuljettiin kaidan sillan ylitse. Mutta Kettu parka käänsi aina\nsilmänsä ta'appäin kanain puoleen. Sitä ei hän kuinkaan voinut olla\ntekemättä. Vaikka olisi päänsä leikattu vartalosta pois, olisi se\nkuitenkin juossut kananpoikien perässä. Näin vallaton oli hänessä tuo\npaha halu.\n\nMäyrä Metsäsika, kun tätä huomasi, lausui varoittaen, kuin rippi-isä\nainakin: \"setäni, minkätähden kiertää silmänne aina ta'appäin?\nMinä pelkään teissä pahoja himoja syntyneen. Katsokaa vaan, ettei\nahmustamisen halu vie teitä kadotukseen\".\n\nRepolainen vastasi: \"ole minusta huoleton; varoituksillasi häiritset\nminua rukouksissani. Minä luen nyt juuri muutamia Pater-nosteria\nniitten kanain hyväksi, jotka tapoin tuolta kanan-perheeltä\".\n\nTästä Mäyrä vaikeni ja Repolainen katseli ta'appäin kanoja, niin kauan\nkuin silmä sinne kannatti.\n\n\n\nNeljäs Luku.\n\n\nKun hovissa kuultiin, että Repolainen nyt vihdoin viimeinkin oli\ntulossa, kokoontuivat kaikki häntä katselemaan. Kaikki odottivat\nilomielin Ketun tutkistelemusta. Repolainen tästä huolimatta tuli\nhyvin reippaasti hoviin. Niin astui hän vakailla askeleilla kuninkaan\neteen ja otti näin puhuaksensa: \"Armolisin, Armollisin ja kuuluisin\nkuningas! Ottakaatte kuullaksenne mitä minä teille esittelen. Te\ntunnette uskollisuuteni -- hovilaisenne tuntevat sen myös ja sentähden\nhe vainoovat minua.\"\n\n\"Suus' kiinni!\" ärjähti kuningas, \"se on vallan turhaa, että sinä nyt\nkoetat lorutella ja liehakoitella. Katsele tuota kukkoa, -- ehk'et\ntunnekkaan sitä? -- mihinkä sinä olet hävittänyt hänen lapsiansa?\nselitä minulle se. -- Katsele Kissaa ja Karhua. Kysynet ehkä, mitä\nvasten minä sinua soimaan. Katsele ympärillesi. Koko maakunta on\ntäynnänsä valituksia sinua vastaan. Nyt et ole täältä niin pian\npääsevä.\"\n\n\"Armollisin herra\", vastasi Kettu, \"jos tuo Mesikämmen hurja on\njoutunut korvattomaksi siitä että kävi ryöstämässä mettä toisen\npuutarhasta, olenko minä siitä edesvastaukseen vedettävä. Ja olenko\nminä rangaistuksen alainen sitä vasten että Kissa, jonka minä otin\nkaikella kunnioituksella vastaan, ei voinut hillitä kynsiänsä vaan meni\nhuolimatta varoituksistani pappilaan varkaisiin? Tehkäätte kuitenkin,\nmitä tahdotte. Polttakaa minua, korventakaa taikka hirttäkää, jos\nmielenne laatii. Minä olen Teidän valloissanne. Te olette väkevä ja\nmahtava, minä olen heikko ja vähäpätöinen. Mutta tapahtukoon, mitä\ntahansa, minä vaan pysyn oikeuden tiellä.\"\n\nSitten lausui Oinas Ollikka: \"ah, nyt on meidän aikamme tullut;\nesitelkäämme nyt kanteemme.\"\n\nNyt astuikin sitten Susi Jolkka kanteinensa eteen, vieläpä Kissa Mirri\nja Karhu Mesikämmenkin, kaikki tulivat nyt oikein miehissä kuninkaan\neteen. Ei kaikkia niitä voi mainitakkaan, jotka nyt tulivat Kettu\nriiviöstä valittamaan. Kanne seurasi kannetta. Kertomukset heittiön\nilkitöistä olivat lukemattomat. Vaan Kettu tästä ei ollut millänsäkään,\nhän seisoi siellä niinkuin totuuden marttira. Kun vaan sopi, pisti\nhän jonkun sanan väliin ja välistä tulvasi puolustus-puheensa\nniinkuin kirkas virtavesi. Kaikki kuulijat ihmettelivät. Sillä hän\nei ainoastaan väittänyt itsensä syyttömäksi, vaan ajoi asiansa\nniin hartaasti, että usein näytti siltä, kuin olisi hän ollut\npäälle-kantaja eikä kanteen-alainen. Mutta todistuksia häntä vastaan\nkarttui yhä uusia vaan. Kanteetkin jo rupesivat käydä yhä selvemmiksi.\nYksimielisesti julistettiin Repolainen syynalaiseksi ja päätettiin\nkuoleman-rangaistukseen velkapääksi. Hän olisi muka kahleisin pantava ja\nhirsipuuhun nostettava.\n\nRepolainen itsekin luuli nyt tuhon tulevan. Hänen sukkela puheensa\noli rauennut tyhjään. Kuningas itse julisti tuomion. Nyt pahantekijä\npantiin kahleisin ja kuolema kauhistavaisessa muodossansa kuvastui\nsilmäinsä edessä.\n\nKettu Repolaisen ystävät nyt tulivat kovin murheellisiksi. Erittäinkin\noli Martti Apinja ja Mäyrä Metsäsika suruissansa. He surivat enemmin\nkuin olisi voitu uskoakkaan, sillä Repolainen oli mahtava ylimys,\njonka kamala onnettomuus kovin pelästytti kumppaniansa. Niin pyysivät\nkuninkaalta lupaa lähteäksensä hovista ja menivät tiehensä.\n\nMutta Susi, Karhu ja Kissa olivat hyvin mielistyneet näihin\nmestaus-askareisin.\n\n\"Muistatteko, Susi orpana\", lausui Kissa, irvistellen ilosta, \"kuinka\nKettu oli apumiehenä veljeänne hirtettäessä. Ja te, Mesikämmen,\nhelposti muistatte käymistänne Simalan puutarhassa. Jos tuon heittiön\nkavaluus taas vapahtaa hänen, ei tule meille enään ikinä koston aika\".\n\n\"Älä semmoisia puhukkaan, että hän täältä pääsisi\" jyrisi Susi. \"Anna\ntänne köysi vaan\".\n\nJa nyt tuli kuningas koko hovinensa katselemaan, miten tuomion\ntäyttäminen olisi tapahtuva. Myöskin tuli kuninkaan puoliso kaikkine\nhovi-naisinensa. Vieläpä tuli suuri joukko katsojaisväkeä, sekä\nköyhiä että rikkaita, kaikki toivoen Repolaisen kuolemaa ja halukkaat\nomin silmin näkemään sitä. Susi varoitti ystävänsä erittäinkin\nvaimonsa pitämään Repolaisesta tarkkaa vaaria. Karhua käski hän\nmuistamaan kärsimisiänsä. Koetteli, näet, saada tuon vakaa-luonteisen\nmiehen hyvään intoon.\n\n\"Mirri on sukkela kiipeemään\", sanoi hän, \"hänen pitää kiinnittämän\nköysi hirsipuuhun. Pidä sinä Kettu kiinni niin kauan kuin minä asetan\ntikapuut\".\n\n\"Oh, pane vaan tikapuut paikallensa\", vastasi Karhu, \"kyllä minä pidän\ntästä heittiöstä huolta.\"\n\n\"Oh, kuinka nyt olette toimeliaat\", lausui Kettu alakuloisena.\n\"Mikä into teissä on murhata minua, vaikka minä aina olen ollut\nteille hyvän-suopea!\" Mutta itseksensä arveli hän vaan, millä olisi\ntästä pahasta pakeneminen. \"Jos nyt vaan saisin kuninkaan armon,\nkyllä minä näille kolmelle toverille toimistansa hyvän palkkarahan\ntoimittaisin. Olisin valmis myöntymään kaikkiin, päästäkseni eheänä\ntäältä\". Näin miettien täytyi Kettu raukan astua tikapuita ylöspäin\nja tässä viimeisessä tuskassansa rupesi hän päätänsä vääntämään yli\nympärin ja surkealla äänellä huutamaan: \"kuolema jo vilajaa silmäini\nedessä. Suokaa, että minä ensin te'en tunnustukseni, jotten kuolemani\njälkeen tulisi vielä pahemman rangaistuksen alaiseksi jostakin salassa\npidetystä synnistä\".\n\nSäälien häntä, sanoivat muutamat: \"tämä on aivan kohtuullinen pyyntö\".\nKuningaskin, kuultuansa Ketun sielun-ahdistusta, myöntyi hänen\nanomukseensa. Nyt Repolainen tunsi mielensä keveämmäksi ja alkoi\nkohta hartaalla äänellä: \"Spiritus Domine, auta minua! Ei ole koko\ntämän avaruuden alla olentoa semmoista, jolle en olisi minä poloinen\nvääryyttä tehnyt. Olen ollut viattomain lammasten murhaaja. Olen\nilomielin soaissut kynteni rauhallisten vuohten vereen. En ole minä\nmurha-vimmassani säästänyt lintuja, en kanoja, en ankkoja enkä hanhia\nensinkään. Missä vaan tapasin surmasin niitä, ja monta, jota en voinut\nsyödä, kaivoin santaan. Eräänä talvena ollessani Reinin tienoilla\npääsin suden tuttavuuteen. Me rupesimme osamiehiksi. Kaikki saalis,\nmitä saisimme, olisi keskenämme jaettava. Mutta aina varasti hän\npetoksella minulta osani. Jos yhdessä olimme tavoittaneet härän taikka\nlehmän, toi hän vaimonsa ja seitsemän lapsensa atriaan, jotta minulle\njäi ainoastaan luut nuuskittaviksi. Kuitenkaan en Jumalan kiitos!\nkuollut nälkään. Sillä minä elin salaisesta aarteestani, joka oli\ntarpeitani paljoa suurempi. Ei ole semmoisia vaunuja, joilla voisi tätä\nseitsemään päivään pois-vedettää\".\n\nKuningas, kun kuuli aarteesta puhuttavan, astui Kettua likemmäksi ja\nkysyi uutterasti: \"millä olet sinä aarteen käsiisi saanut?\"\n\nRepolainen vastasi: \"en tahdo nyt kuoleman hetkellä mitään salana\npitää; tahdon kaikki Teille tunnustaa. Tämä aarre, josta puhuin --\nsydäntäni puree sitä sanoa -- on varastettua omaisuutta. Oli, näette,\nsuuri joukko yhtynyt liittoon tappaaksensa Teitä. Tähän olivat he\nvalalla sitouneet ja olisivatkin ilkeän aikomuksensa täyttäneet, ell'en\nolisi minä heiltä kaikki rahansa varastanut. Voimakas kuningas! kallis\nhenkenne rippui tästä aarteesta ja vaikka tiesin tällä varkaudella\nsaattavani isäni hautaan, en voinut Teidän tähtenne olla sitä\ntekemättä\".\n\nKuninkaan puoliso kuuli hämmästyksellä näitä salaisuuksia. \"Minä käsken\nsinun, Repolainen\", huusi hän, \"johdata kaikki tämän asian kohdat\nmieleesi. Tunnusta nyt kuoleman hetkellä uskollisesti kaikki seikat\".\n\nKuningas lausui: \"kukin pitäköön suunsa kiinni. Tämä asia on tärkeä.\nSelitä sinä Repolainen se minulle perin pohjin. Astu likemmäksi ja puhu\nsuusi puhtaaksi\".\n\nNo Repolainen, näistä kuninkaan sanoista hyvin virkistynyt, astui\ntikapuita alaspäin vihollisillensa suureksi suuttumukseksi ja lähestyi\nkuningasta ja kuninkaan puolisoa, jotka rupesivat häntä tarkasti\ntutkistelemaan. Kettu nyt valmistaikse oikein ankariin valheisin. \"Jos\nnyt voin uudestaan voittaa kaninkaan mielisuosion, olen jo voitolla\",\narveli hän. \"Mutta minun täytyy nyt voimieni mukaan valheita laskea\".\n\nKuninkaan puoliso, kun oli kovin hädillänsä, viskasi kysymyksiä\nyhden toisensa perästä. Repolainen vaan vastasi: \"minä tahdon teille\nkaikki jutella. Kuolema on edessäni; minä en tahdo sieluani kärsimään\ntunnustuksen laimin-lyömisestä. Parempi on tunnustaa, vaikka tämä\ntunnustus on esiin tuova hirmuisia kanteita rakastetuita ystäviä ja\nsukulaisia vastaan, kuin heittää sielunsa ijankaikkiseen kadotukseen\".\n\nKuningas, kun kuuli nämät Ketun sanat, kävi oikein yksitotiseksi ja\nlausui: \"puhutkos totta, Repolaiseni?\" Kettu vastasi tirkistellen\nmaata: \"ah! armollisin kuningas, vaikka olen köyhä syntinen raukka,\non totuus kuitenkin aina ollut minulle kallis, ja mitä minä nyt enään\nvalheista hyötyisinkään? Te tiedätte itse, että minun pitää\nkuoleman\". --\n\n\"Oh poloinen raukka\", sanoi kuninkaan puoliso, \"minä surkuttelen\ntuskitustansa\".\n\nKuninkaan käskystä vaikeni nyt koko kokous. \"Armollisin kuningas!\"\nsanoi Repolainen, \"Teidän luvallanne tahdon minä puhua. Jos puhunkin\npikaisesti enkä joudu sanojani oikein sovittaa, olen kuitenkin oleva\nkokonaan todenperäinen. Koko sala-liiton tahdon juuriltansa Teille\nselitellä\".\n\n\n\nViides Luku.\n\n\nRepolainen nyt alkoi puhua näin: \"minun isä vainajani sattui löytämään\nerään muinaisen kuninkaan kätkemää aarretta. Tästä tuli hän kovin\nylpeäksi, rupesi ylenkatseella kohtelemaan kumppaniansa ja koki\npäästäksensä ylhäisempiin yhteyksiin ja seuroihin. Hän lähetti Kissa\nMirrin Ardenni-vuorten jylhiin metsiin hakemaan Karhu Mesikämmenen.\nOli, näet, isäni aikomus tehdä Karhu kuninkaaksi ja vannoa hänelle\nuskollisuuden-vala. Kun Karhu sai tämän sanoman, lähti hän kohdakkoon\nisäni luoksi. Isäni tuli tästä varsin iloiseksi. Hän lähetti noutamaan\nSusi Jolkan ja viisaan Mäyrä Metsäsian. Nämät neljä nyt aprikoitsivat\nasiaa, vieläpä Kissakin viidentenä miehenä. He päättivät kuninkaan\ntapettavaksi ja tekivät keskenänsä ikuisiksi päiviksi kestävän liiton,\njonka vahvistivat vahvalla valalla. -- Mutta eräänä aamuna tapahtui\nettä Mäyrä suurusta syödessänsä vähän juopui oluesta, jotta tuli\ntavallista puheliaammaksi. Nyt tuo tyhmä ei enään voinut suutansa\ntukkia, vaan jutella lörpötteli vaimollensa koko salaisuuden. Vaimonsa\nkyllä sitoutui rikkomattomaan äänettömyyteen, vaan mitäs vielä! Ei\naikaakaan niin tapasi vaimoani, jonka käski juhlallisesti vannoa,\nsielunsa, kunniansa ja kalliin autuutensa uhalla, ett'ei tahtoisi\nhiiskua sanaakaan siitä, mitä nyt muka tahtoi sille jutella. Tämä oli,\nniinkuin kyllä arvaatte, tähän valaan kohta valmis. Nyt kertoeli hän\nsille koko asian. Vaimoni taas, kielevä niinkuin naiset ainakin, ei\nvoinut olla tätä kummaa minulle juttelematta. Näin sain minä asiasta\ntiedon. Jopa nyt peräti! arvelin minä itsekseni, mikä hurjaus on\nnyt päihinsä puuttunut! Kuninkaamme on korkeasukuinen, mahtava ja\narmollinen, se olisi meille aivan huono muutos, jos ylentäisimme\nkuninkaan-istuimelle semmoisen tyhmän hölmön, kuin tuo Karhu on. Näin\najattelin minä monta viikkoa tuota salaliittoa, miettien mielessäni,\nmillä voisin sitä estää.\n\n\"Minä sen hyvin ymmärsin, että niinkauan kuin isäni hallussa oli tuo\naarre, olisi hänen helppo milloinka hyvänsä kokoilla sotajoukkoa.\nSentähden oli ensiksi tarkka huoleni löytää se paikka, johon oli aarre\nkätketty, ja salaa viedä tämä pois. Jos joskus isäni lähti kotoa pois,\nseurasin minä kohta jälkiänsä, nähdäkseni, menisikö aarre-paikalle.\n\n\"Kerran havaitsin hänen pistäytyvän erääsen rotkoon. Täällä hän luuli\nolevansa yksin. Ensin katseli tarkasti ympärillensä, mutta kun ei\nnähnyt mitään ei likellä eikä kaukana, tukki hän rotkon läven sannalla\nja poisti hännällänsä jalkainsa tekemät jäljet. Sitten meni hän muille\ntoimille, mutta minä heti aarretta katsomaan. Kohta jälkeenpäin\nläksin vaimoni kanssa sitä noutamaan. Monet yöt päivät läpitsensä\nkanniskelimme ja laahasimme tuota, ollen meillä suuri vastus siitä,\nkun ei ollut meillä rattaita eikä vankkuria, millä olisimme voineet\nsaaliimme pois vetää. Sillä aikaa piti isäni joka päivä kokouksia\nsalaliittolaisten kanssa. Mesikämmen ja Susi Jolkka lähettivät avoimen\nkirjeen pitkin maakuntaa, houkutellaksensa itselleen lahkolaisia.\nTämmöisiä olisi muka joukottain karttuminen. Karhu lupasi maksaa hyvän\npalkan kaikille, joitten oli halu mennä hänelle sotapalvelukseen.\nLuottaen aarteesensa, jonka luuli olevan vallankin hyvässä säilyssä,\nmatkusti isäni maakunnan läpitse, näyttäen tätä kirjettä.\n\n\"Uudestaan oli kesä tulossa. Nyt palasi isäni kumppaniensa luoksi.\nIlomielin näytteli hän heille pitkän luettelon niistä, jotka rahan\nviettelyksestä olivat sitouneet valtakumouksen tekemiseen. Kävipä\nMesikämmen tästä kovin iloiseksi. Nuot viisi toveria lukivat nyt\nyhdessä tuota ilahuttavaa luetteloa. Ei paremmista lupauksista\napuakaan, kuin mitkä siinä oli; kaksitoista sataa Suden sukulaista\nolisi tuleva pitkillä kynsillään ja terävillä hampaillansa; myöskin\nolivat kaikki kissat ja karhut ilmoittaneet itsensä Mesikämmenen\nliittolaisiksi; kukin metsäsika oli valmis kohta marssimaan sotaan.\nMutta yksi ehto oli tässä kuitenkin; oli, näet, kuukauden palkkaraha\nedeltäkäsin maksettava kullekkin soturille. Jumalan kiitosi olen minä\nsaattanut pahat aikomuksensa häpeään.\n\n\"No, isäni lähti nyt aarrettansa katsomaan. Mutta tässä oli kummaa\nkummempaa. Hän haki kaikki paikat, kaappi kaikki luolan seinukset ja\nhaiskeli joka nurkassa, vaan aarteesta ei voinut löytää äyriäkään.\nSitten riensi hän tuskan ja häpeän alaisena luolasta ulos ja -- oh,\nkuinka tuo muisto kauhistuttaa minua, -- hirtti itsensä.\n\n\"Tämä hirmuinen tapaus oli vaikuttamani. Minun täytyykin kärsiä siitä,\nmatta en kuitenkaan kadu tekoani. Susi Jolkka ja Mesikämmen, ehkä ovat\nvaltion petturia, istuvat neuvoskunnassa kuningasta likinnä. Mutta\nKettu poloinen, mitä kiitollisuutta hänelle osoitetaan? Hän on antanut\noman isänsä hengen alttiiksi kuninkaansa edestä\".\n\nNyt tuli kuninkaalle ja puolisollensa suuri halu saada tuo aarre\nkäsiinsä. No, kutsuivat Repolaisen erillensä, jotta saisivat muitten\nkuulematta asiasta keskustella. Kun muista erille oli päästy, sanoivat\nkohdakkoon: \"kertoele meille missä tuo aarre on, sillä meidän tekisi\nmieli tietää se\".\n\nRepolainen vastasi: \"miksi minä antaisin tuon rikkauden kuninkaalle,\njoka on minun kuolemaan tuominnut? Te olette luottaneet vihollisteni\npuheisin, vaikka he ovat murhaajia ja varkaita\".\n\n\"Älä ole milläskään\", sanoi kuninkaan puoliso armollisesti, \"puolisoni\ntahtoo heittää kaikki entiset unohduksiin. Hän on leppynyt sinua\nkohtaan ja lupaa sinulle armonsa. Mutta käytä itsesi siivommin toisten,\nmuista se\".\n\nKettu nyt lausui: \"Armollisin kuninkaatar! jos kuningas Teidän läsnä\nollessa tahtoo luvata minulle armonsa, olen minä tekevä hänen niin\nrikkaaksi, jottei maalla mointa\".\n\n\"Älä usko häntä\", ärjäsi kuningas vieläkin vihoissansa. \"Häneen ei\nole luottamista. Hänestä ei ole lähtenyt muuta, kuin valheita ja\nkonnankoukkuja\".\n\nKuninkaatar vastasi: \"se on kyllä totta, että elämänsä tähän saakka\nei ole voinut antaa hänelle meidän luottamustamme, mutta minä luulen\nnämät rikoksensa paremmin vallattomuuden kuin minkään pahan luonteen\nvaikuttamiksi. Arvele vaan, kuinka jalosti hän on parastamme valvonut ja\nkuinka hän nyt meidän parhaaksi kantaa snkulaisiensa päälle. Luultava\non myöskin että huikenteleva mielensä on kuoleman likeisyydestä\nmuuttunut jäykemmäksi\".\n\n\"No, jos sinä uskot häntä\", sanoi kuningas, \"tahdon minä antaa hänelle\nrikoksensa anteeksi. Mutta tämä on viimeinen armon aika. Olkoon tästä\nlähin käytöksessänsä varova\".\n\nRepolainen sitten lausui: \"nyt tahdon teille jutella, missä tuo aarre\non, enkä tahdo teiltä salata mitään\".\n\n\"Flanderin itäpuolessa on, näette, autio erämaa, jossa on pieni\nmetsikkö nimeltä Hysterlo, -- pankaa nimi muistoonne. Siellä on\nKrekelborn niminen lähde, jossa ei oleskele muita eläviä kuin pöllöjä.\nSinne minä kätkin aarteen. Menkää sinne itse puolisonne kanssa ja älkää\nmillekkään lähettiläälle uskoko semmoisen suuren saaliin tuomista.\nKyllä minä tien neuvon. Kun tulette Krekelborniin, näette kaksi nuorta\nkoivua; yksi niistä on juuri lähteen reunalla. Menkää suorastaan koivun\njuurelle, sinne koivuin alle kätkin minä aarteen\".\n\nMutta kuningas vastasi: \"sinun täytyy tulla kanssamme. Kuinka minä\nyksin neuvoin sinne löytäisin? Olen eläessäni kuullut puhuttavan\nLybeckistä ja Kölnistä jopa Pariisistakin, mutta Hyslerlosta en ole\nsinä ilmoisna ikänä kuullut hiiskuttavankaan. Yhtä outo, ystäväni, on\nmulle tuo Krekelborn\".\n\nRepolainen vastasi tähän: \"jos epäilette sanomiani, kysykää keltä\nhyvänsä. -- Hysterlo ja Krekelborn ovat mainittuin paikkain oikeat\nnimet\".\n\nSitten hän kutsutti Jänes Wääräsäären ja sanoi hänelle: \"selitä\nkuninkaalle, niin hyvin kuin tiedät, missä ovat Hysterlo ja Krekelborn.\nPane juttusi alkuun\".\n\n\"Siitä voin tarkat tiedot antaa\", vastasi Wääräsääri. \"Hysterlo on tuo\nmetsikkö, jonka likellä Simo kyttyräselkä toverinensa oleskeli, kun\ntekivät väärää rahaa. Tämän paikan likitienoilla olen usein kärsinyt\npaljon vainoa Musti koirastansa\".\n\nKuningas nyt sanoi Repolaiselle: \"anna anteeksi että minä ensin vähän\nepäilin sanojesi totuutta. Katso nyt vaan, miten paraiten voisit viedä\nminun tuohon aarrepaikkaan\".\n\nKettu nyt lausui kiiltävin silmin: \"minä katsosin itseni oikein\nonnelliseksi, kun pääsisin kuninkaan seuralaisena kulkemaan Flanderiin.\nMinä olisin tuosta kunniasta vähän ylpeäkin. Mutta nyt on asian laita\nsemmoinen, -- en tahdo Teiltä mitään salata -- Te tekisitte syntiä,\njos ottaisitte minun mukaanne. Vaikka olen tästä asiasta kovin\nhäpeilläni, tahdon sen Teille tunnustaa. Susi Jolkka, näette, rupesi\nmuutamia viikkoja sitten munkiksi, jotta pääsisi vapaasti kulkemaan\nluostarin viinikellarissa, sillä hän ei mennyt Herraa palvelemaan,\nvaan omaa vatsaansa. Täällä hän nyt syödä ahmi yksin yhtä paljon kun\nkuusi muuta ja kuitenkin valitti minulle kuolevansa nälkään. Tästä\nminun tuli häntä sääli. Viimein autoin häntä pakoon, erittäinkin kun\noli minulle läheinen sukulainen. Mutta kun tuli asia ilmi, Paavi pani\nminun pannaan. Teidän luvallanne täytyy minun sieluni hyväksi kiiruhtaa\nhuomenna auringon nousulla hakemaan synnistäni päästön. Minun täytyy\ntehdä pyhissä-vaellus Romaan ja sittemmin pyhään hautaan, ennenkuin\nkunnialla voin olla seurassanne. Ja muutoinkin, jos nyt lähtisin Teidän\nkanssanne, ruvettaisiin kohta sanomaan: 'oh! kuinka ystävällinen\nkuningas nyt on tuolle Kettu veitikalle, jonka nykyään oli tuominnut\nkuolemaan ja joka muutoinkin on pannaan pantu kulkuri'. Itse sen\nnäette, herraseni, että tuo olisi kovin sopimatonta\".\n\n\"Oikein puhuttu\", vastasi kuningas. \"Kun olet pannaan panta, en\nvoi ottaa sinua mukaani. Wääräsääri tahi joku muu tulkoon minulle\nseuralaiseksi. Mutta sinä, Repolainen et saa viivyttää menemistäsi\npäästöä pyytämään. Sinun on jo huomenna lähteminen. Mene, ystäväni,\nJumalan nimeen!\"\n\n\n\nKuudes Luku.\n\n\nNäin Kettu Repolainen uudestaan sai kuninkaan suosion. Toisena päivänä\nlähti hän matkalle, ottaen päällensä hurskaan muodon. Käytöksensä\nolivat vakaat ja koko olonsa näytti harrasmieliseltä, niinkuin\npyhissä-matkustajan ainakin. Kuningas ja ko'ossa olevat eläimet\npalasivat hoviin. Moni helläsydämmellinen eläin oli säälinyt Ketun\ntekomurheita. Mutta Jänes Wääräsääri surkutteli häntä enimmiten.\n\n\"Armas Wääräsääreni\", sanoi Kettu, \"täytyykö meidän nyt toisistamme\neritä? Jos sinä ja Oinas Ollikka, te jotka molemmat olette hyvänsuopeat\nja hurskaat, tahtoisitte saattaa minua vähän matkaa, olisi se aivan\notollista särjetylle mielelleni\".\n\nNo, nämät, kun juuri jäähyväisissä oltiin, eivät raskinneet tuota\nystävyyden osoitusta häneltä kieltää. Kun aikaa vähäisen oli kuljettu,\nnäkivät Veitikkälä linnaansa. Kun sinne oli päästy, sanoi Repolainen\nOllikalle: \"jää tänne ulkopuolelle vähäksi aikaa odottamaan. Maista\nsillä aikaa näitä tuoreita ruohoja. Minä otan Jänes ystävämme mukaani\nsisälle. Pyydän hänen lohdutella vaimoani matkastani\". Näin meni hän\nsisälle Wääräsäären kanssa. Täällä hän näki Revotar rouvan makaavan\nmurheellisena lastensa vieressä. Sillä hän epäili jo miehensä palaavan\nkuninkaan hovista. Nyt kun näki Repolaisen astuvan sisälle, laukku\nselässä ja sauva kynnessä, hyppäsi hän ylös ja huusi ilomielin: \"Kettu,\nomenani ainoiseni, missä olet sinä näin kauan viipynyt? kuinka sinun\nnyt on laita?\"\n\nKettu sanoi: \"minä olin juuri Manalan majoihin menemäisilläni, mutta\nkuningas osoitti minulle laupeutta ja minä jätin hänen, lähteäkseni\npyhissä-vaellukseen. Susi Jolkka ja Karhu Mesikämmen jäivät hoviin\ntakausmiehikseni. Kuningas antoi minulle tuon Jäneksen sovintojaisiksi.\nMe saamme tehdä sen kanssa mitä tahdomme. Sillä kuningas sanoi\neritessämme: 'se oli Jänes, joka petti sinun, Repolaiseni'\".\n\nNämät sanat kuultuansa, pelästyi Jänes kovin ja koetti paeta. Mutta\nRepolainen astui oven eteen ja tarttui häntä niskaan kiinni, jotta hän\nrupesi kauheasti kiljumaan: \"ystäväni, tule auttamaan! minua surmataan!\npyhissä-vaeltaja murhaa minun!\" -- Mutta Jänes raukka ei ennättänyt\npitkälle parkua, ennenkuin Kettu puri kurkkunsa poikki. Näin kohteli\nKettu Repolainen vieraitansa. \"Tule nyt ruualle\", sanoi hän vaimollensa.\n\"Harvoin näin lihavaa paistia saadaan. Ensi kerran maailmaan tultuansa,\non tuo Jänes huono johonkin kelpaava.\" Repolainen istui nyt ruualle\nvaimonsa ja lastensa kanssa. Nahan nyljettyänsä, rupesivat he kaikki\nhyvillä mielin syömään.\n\nNyt sanoi rouva Revotar: \"kuinka pääsit tuosta pulasta vapaaksi?\"\n\n\"Oh, se on pitkä juttu\", lausui Kettu irvistellen. \"Mutta minun täytyy\nmyöntää, että minun ja Hänen Majesteettinsa välisellä ystävyydellä ei\nole juuri monta päivää varttuaksensa. Kun hän saa totuuden tietää, ei\nole minulla armoa toivottavanakaan\".\n\nOinas, jolle kävi pitkäksi näin kauan kumppaniansa odottaa, huusi\nlevottomasti ovensuussa; \"Wääräsääri hoi! etkö tule jo? Meidän on jo\naika lähteä\".\n\nRepolainen, kun tämän kuuli, meni ulos ja lausui hyvin kohteliaasti:\n\"armas ystäväni, Wääräsääri pyytää sinulta anteeksi, että on\nviivyttänyt sinun näin kauan. Mutta katso, asia on semmoinen, että on\njoutunut puheisin vaimoni kanssa, joka on hyvin suulas. Ja arvaathan\nitse, miten paljon sukulaisilla on puhumisia, toistansa tavatessa. Hän\npyytää siis sinun yksin mennä hiljalleen kotiapäin.\"\n\nSitten sanoi Oinas: \"minä kuulin pahan parkumisen. Korviini kuului\nmelkein siltä, kuin olisi Wääräsääri huutanut apua. Teittekö vaan sille\nmitään pahaa\"?\n\nKettu vastasi: \"Minä puhuin pyhissä-vaelluksestani, josta vaimoni tuli\nsemmoiseen pelästykseen ja tuskaan että pyörtyi. Se vaivanen on, näet,\nmurheista poissa-olostani käynyt kovin heikoksi.\" Wääräsääri, kun näki\ntämän, joutui kovaan hätään, jotta huusi: \"Ollikka, Ollikka! tule pian\nauttamaan, taikka hyvä tätini kuolee\".\n\n\"Minä pelkään vaan\", jupisi Ollikka, \"että sille on jotakin pahaa\ntapahtunut\".\n\nKettu nyt vannoi oikein juhlallisesti, ett'ei Jänekseen ollut kukaan\nsormellakaan koskenut. \"Kuule mitä minä sanon\", lausui hän. \"Kuningas\non käskenyt minun kirjallisesti selittää muutamia tärkeitä asioita.\nTämä nyt on valmiiksi kirjoitettu. Ehkä sinä, hyvä orpanani, tahtoisit\nottaa paperit mukaasi. Niissä on kuninkaalle hyviä neuvoja\".\n\n\"Ystäväni\", sanoi Ollikka, \"teidän pitää paneman ne hyvään kääreesen,\nsillä minulla ei ole lakkaria. Jos sinetti rikkoisi, tulisi minulle\nsiitä ehkä harmia\".\n\n\"Oh\", vastasi Repolainen, \"kyllä minä käärimisestä muretta pidän.\nTäällä on karhunnahkainen laukku, joka on hyvin paksu ja mukava. Sinne\nsopii pistää tuo paperitukku. Kuningas on varmaankin antava sinulle\nhyvän palkinnon ja sinä olet kolme kertaa enemmin tervetultu\".\n\nTämän kaiken uskoi Oinas Ollikka.\n\nMutta Kettu Repolainen juoksi sisälle huoneesen ja pisti Jäneksen pään\nlaukkuun. Kun tuli ulos, sanoi Ollikalle: \"ripusta nyt, orpanaseni,\nlaukku kaulaan, mutta älä vaan millään muotoa tirkistele paperiin.\nÄlä aukaise edes laukkua, sillä minä olen sen sisäpuolelta sitonut\nsemmoisella solmulla, jota kuningas ja minä käytämme, kun lähetämme\ntärkeitä kaluja toisillemme. -- Mutta jos sinä tahdot voittaa kuninkaan\nerinomaista suosiota, niin sano ilosella katsannolla, kun tulet hänen\nsaapuvillensa, että tuot hänelle suuri-arvoiset paperit ja että sinä\nolet auttanut minua kirjoittamaan niitä. Siitä olet saava suuren\nkunnian\".\n\nNo, Ollikka tästä kävi varsin ilomieliseksi, jotta kiireesti lähti\nmatkalle ja pääsi puolipäivän-aikana hoviin.\n\nKuningas, kun näki hänen laukkunensa astuvan sisälle, huusi: \"mitä\ntuo on merkitsevänänsä? missä on Repolainen?\" -- Oinas Ollikka vastasi\nsimasuin ja varsin ilosella katsannolla: \"armollisin kuningas! hän\nkäski minun tuoda teille tämän laukun, jossa tulee teille arvoisia\nkirjoituksia. Niistä olette löytävä hyvin tärkeitä asioita erinomaisen\nälykkäästi selitettynä. Minäkin olen ollut Repolaiselle avullinen\nnäitten kirjoittamisessa. Tässä laukussa ovat. Repolainen itse sitoi\nsolmun\".\n\nNo, mitäs tästä? Kuningas kävi hyvin uuteliaaksi tietää, mitä nuot\ntärkeät paperit sisältäisivät. Laukku avattiin ja solmu revittiin\npoikki. Mutta kun murhatun Jäneksen pää otettiin ulos laukusta,\njulmistui hän ja huusi: \"oh sinä Repolainen konna, jos vielä olisit\nkäsissäni!\"\n\nMutta sitten kävi kuningas puolisonensa hyvin alakuloiseksi ja\nsanoi: \"se vala-patturi on pettänyt minun. Oh, jos en olisi uskonut\nvalheitansa!\" Kuningas muuttui melkein riivatuksi ja kaikki eläimet\nhänen kanssansa joutuivat vihan vimmoihin.\n\nMutta Leoparti, kuninkaan likeinen sukulainen, lausui: \"mitä varten\ntuosta otatte näin kovin suuttuaksenne? Ettekö ole herra? Eikö kaikkien\nole teitä totteleminen?\"\n\n\"Se on juuri se seikka\", vastasi kuningas, \"joka minussa murheen\nvaikuttaa. Minä olen väärin käyttänyt valtaani. Olen, näet, tuon\nheittiön tähden heittänyt suosiottomuuteen Susi Jolkan ja Karhu\nMesikämmenen, hovini parhaat ylimykset. Minä seurasin aivan pikaisesti\npuolisoni neuvoja. Katumus tulee nyt liian myöhään\".\n\nLeoparti sanoi: \"Älä ota tuota surraksesi, vaan uhraa tuo Oinas Ollikka\nsynti-uhrina Sudelle ja Karhulle lepyttäjäisiksi. Sillä hän julkisesti\ntunnusti kehoittaneensa Repolaista Wääräsäären tappamiseen. Rankaise\nhäntä tästä. Sitten tahdomme kaikki miehissä marssia Repolaista vastaan\nottamaan hänen kiinni ja sitten kohta paikalla hirttää hänen. Sillä jos\nhän taas pääsee puhetta pitämään, sekoittaa hän niin kaikkien päät,\nettä pääsee taas vapaaksi\".\n\nKuningas vastasi Leopardille: \"minä hyväksyn neuvojasi. Tuo takasin\nnuot suosiottomuuteen heitetyt ylimykset. Heidän on jällensä\nasettaminen istuimensa minun viereeni. Kutsu kaikki eläimet hoviin.\nKaikkien pitää osoittaman kunnioitusta Jolkalle ja Mesikämmenelle.\nNäille herroille sovintojaisiksi tahdon antaa valtaansa Oinas Ollikan\nja kaikki hänen jälkeisensä ikuisiksi aioiksi.\"\n\nNäin nyt tapahtuikin. Oinas Ollikka rangaistiin kuolemalla ja kaikki\nhänen sukulaisensa ja jälkeisensä tulevissa polvissa laskettiin\nikuisiksi päiviksi suden vainon alaisiksi. Mutta Suden ja Karhun\nkunniaksi kuningas pitkitti hovinsa istunnot kaksitoista päivää yli\nmäärättyä aikaa, että muka koko maailma näkisi, mikä täydellinen oikeus\nheille tehtiin.\n\n\n\nSeitsemäs Luku.\n\n\nNyt seurasi loistavia pitoja toinen toisensa perästä. Näihin\nkokoontuivat kaikki eläimet, mutta Kettn Repolainen yksin ei tullut\ntätä loistoa katsomaan; hän vaan pysyi linnassansa. Jo oli syöty ja\njuotu, laulettu ja tanssittu kahdeksan päivää yhtä päätä eikä vielä\nhetkeen aiottu tästä ilosta loppua tehdä, kun taas tuli Repolaisesta\npahoja sanomia.\n\nOli, näet, puolipäivän aika. Kuningas istui puolisoinensa hovinensa\nruualla, kun tuli Kaniini eteensä kokonansa veren ja tuskan omana.\n\n\"Armollisin Majesteetti ja kaikki te arvoiset herrat\"! huusi hän,\n\"armahtakaa minua! Harvoin olette kuulleet semmoisesta ilkeydestä\npuhuttavan, kuin minä Kettu Repolaiselta olen kärsinyt. Eilen aamulla\nkävin minä, matkustellessani tänne hoviin, linnansa sivutse. Siellä\nistui hän pyhissä-matkustajan puvussa, näyttäen minulle ikäänkuin\nhartaisin rukouksiin uupuneelta. Hän, kun näki minun, nousi hyvin\nkohteliaasti ylös ja lähestyi minua tervehtimään. Mutta yhtäkkiä\nkävi hän kynsillänsä minuun kiinni ja rupesi repimään minua korvien\nta'a niin pahoin, että pelkäsin pääni katkeevan. Jumalan kiitos!\npääsin kuitenkin kynsistänsä irti ja lähdin nyt kaikin voimin pakoon\npötkimään. Mutta tässä kamalassa taisteluksessa oli minulta toinen\nkorva katkennut. Katsokaa kuinka pääni on veressä. Katsokaa näitä\nneljää läpeä kaulassani. Tästä voitte itsekin päättää kuinka likellä\nolin kuolemaa. Kuka nyt enään uskaltaa matkustaa hoviinnekaan, kun\nrosvot näin saavat väijyä alamaisianne?\"\n\nEnnenkuin vielä oli joutunut oikein puhua kaikki sanottavansa, Wares\nWaakkujainen tulla rapisteli ja otti näin puhuaksensa: \"Mahtava\nkuningas! Minun on teille kamala tapaus kerrottava, jos paljaasta\nkauhistuksesta ja tuskistuksesta voin sen Teille selitellä. En voi\nminä lavealta puhua, sillä sydämmeni on murtunut. Kohtalo kovinta\nkovempi on tapahtunut minulle tänään. -- Minä ja vaimoni Teränokka\nlähdimme aamulla varhain yhdessä ulos. Vähän matkaa käveltyämme\ntapasimme Repolaisen makaavan ikäänkuin kuolleena kedolla. Silmät\nolivat ummella ja kieli roikkui suusta. Tätä outoa näköä kamoksuen,\nrupesin hämmästyksestä huutamaan. Mutta hän ei tuosta tointunut, vaan\nmakasi yhä hengetönnä vaan. Säälien häntä rupesin parkumaan: 'Jumala\narmahtakoon häntä! Mikä häneen on tullut! Hän on oikein todestakin\nkuollut! Kuinka minä olen suruissani! Ei tiedä kukaan milloinka se\nkuoleman hetki tulee!' -- Tämmöisiä lauseita vieri suustani toinen\ntoisensa perästä. Myöskin vaimoni suri Kettu katalan kohtaloa; molemmat\nsurkuttelimme häntä haikealla äänellä. Minä koettelin vatsaa ja\npäätä ja vaimoni lähestyi suutansa tutkistellaksensa, eikö kuuluisi\nenään vähintäkään hengitystä. Mutta ei mitään kuulunut. Me olisimme\nmolemmat voineet vannoa, että hän oli hengen-pisaraton. Mutta nyt\nseurasi onnettomuus. Teränokka, kun seisoi siellä suruissansa,\nsattui huomaamatta nokallansa koskea Repolaisen suuta. Tämä hirviö,\ntunnettuansa vaimoni koskemasta, aukasi kohta suunsa ja sieppasi\nkultaiseni pään poikki. En tarvitse mainitakkaan, miten tästä jouduin\nkauhistuksiin. Kieli kangistui suussani, en voinut huutaa muuta kuin:\n'Teränokkaseni! Teränokkaseni!' -- Mutta tuo julma ei pysähtynyt\ntähän, vaan koetti myöskin saavuttaa minua hirvittävillä hampaillansa.\nMutta pääsin kuitenkin likellä olevaiseen puuhun häntä pakoon. Ah, mitä\nvasten lähdin minä surman suusta? -- Minä näin rakkaan vaimoni tuon\nheittiön julmissa kynsissä. Pian oli hän syönyt sen kokonaan suuhunsa.\nHän näytti sitten katselevan enempää vaan, eikä jättänyt kultasestani\nainoata luutakaan minulle korjattavaksi. -- Kun tuo syöpäläinen,\nilkityön tehtyään, oli mennyt pois, lensin minä surmapaikalle, mutta\nsieltä en löytänyt muuta kuin verta ja muutamia höyheniä, jotka tuon\nTeille todistukseksi sanomastani. -- Oh, Suuri Kuningas! osoita minulle\nlaupeutta! Jos päästät murhaajan rankaisematta, niin sanottaisiin: 'ei\nole enään lakia, kun ei ole rikoksista rangaistusta'\".\n\nTämän kuultua, kuningas Jalo kiivastui ja sanoi: \"Vaimoni houkutteli\nminua sääliväisyyteen, mutta en ole minä ensimäisiä enkä viimeisiä,\njoka on katunut seuranneensa naisten neuvoja. Päättäkää te nyt,\nkorkea-sukuiset Paroonit, miten tuo konna on rangaistettava\".\n\nTämä kuninkaan puhe oli varsinkin Suden ja Karhun mieliin, mutta he\neivät uskaltaneet mitään sanoa, kun näkivät kuninkaan olevan kovin\nkiivastuneena. Mutta viimein kuninkaan puoliso lausui: \"Älkää,\nystäväni, näin vallattomasti antauko vihan vimmoihin, jos tahdotte\nsanojani tärkeinä pidettäviksi. Älkää ruvetko näin pikaisiin\nkostohuutoihin. Eipä ole Repolaista itseäkään vielä kuultu. Minä tiedän\nsen varmaan, että moni päällekantaja vaikenisi, jos Repolainen olisi\nitse täällä asiatansa ajamassa. Minä luulen hänen ymmärtäväiseksi ja\nnerokkaaksi, mutta hän vaikuttaa pahennusta elatuskeinollansa. Minä\nolen ollut väärässä luulossa hänestä, -- minä tunnustan sen julkisesti,\nmutta kuitenkaan en voi olla muistuttamatta, että hän on viisas\nneuvonantaja ja että hänellä on paljon tärkeitä tuttavuuksia. Asiat\neivät kiirehtien parane. Te olette valtikas. Miettikää tarkasti asiata,\nennenkuin te'ette päätöksen. Sillä Teidän pitää vakaasti tekemän, mitä\nkerran olette päättäneet tehtäväksi\".\n\nKuningas sitten lausui: \"pitäisikö minun istua täällä häntä\nodottamassa? Minä käsken teidät kaikki, korkeasukuiset Paroonit,\nvalmistamaan teitänne sotaan, jotta kuuden päivän perästä voitte\nminua seurata. Minä tahdon jo tästä leikistä loppua. Se on miekan\nratkaistava. Tuokaa kaikki mukaanne harniskoja, joutsia ja keihäitä\nynnä muita aseita. Meidän täytyy piirittää tuota Veitikkälä linnaa ja\nhävittää se juuriltansa\".\n\nTähän huusivat kaikki yksimielisesti: \"me olemme valmiit noudattamaan\nkäskyjäsi, Suuri Kuningas!\"\n\nMutta Mäyrä Metsäsika, kun kuuli tämän, riensi heti Repolaiselle tästä\nsanaa viemään. \"Se on kyllä totta\", arveli hän, \"että tuo heittiö\npanetteli minua kuninkaan edessä. Mutta hän on kuitenkin sukumme\npäämies ja vielä päälliseksi hyvin älykäs, jotta on pelättävä että koko\nsukumme vaipuu vähäpätöiseksi, jos se jää tätä tukeansa vaille\".\n\nNäissä mietteissänsä joutui hän Veitikkälään, missä tapasi Repolaisen\nistuvan linnan edustalla. Tämä oli juuri äsken saavuttanut kaksi\nkyyhkyisen-poikaa, jotka puolihöyhenissä olivat ottaneet lentääksensä\nulos pesästä, mutta pudonneet maahan, missä olivat joutuneet Repolaisen\nsaaliiksi. Tästä olikin tämä nyt erinomaisen hyvällä tuulella ja otti\nhyvin leppeästi Mäyrää vastaan, sanoen: \"no, tervetultuasi! veli hopea,\nei olisi voinut minulle tulla sinua rakkaampi vieras. Mutta mitä vasten\nsinä olet näin juossut? Sinä olet vallan hengestynyt! Mitä uutta nyt\ntiedät?\"\n\nMäyrä vastasi: \"hyvin pahoja uutisia nyt tiedän sinulle jutella.\nKuningas on vannonut tappaaksensa teidän. Minä kuulin itse omin korvin\nkuinka hänen julma vihansa puhkesi kostosanoihin. Kuuden päivän päästä\non hän tuleva koko sotavoimansa kanssa piirittämään tätä linnaa. Susi\nJolkka ja Karhu Mesikämmen ovat tähän aikaan parhaat mielitehtoisensa.\nJolkka on nyt tehty sotamarsalkiksi. Kaniini ja Wares Waakkujainen\nkävivät syyttämässä teitä petollisista juoneistanne. Jos kuningas taas\nsaa teidän vangiksensa, kyllä sitten on teiltä armon aika ohitse\".\n\n\"Siihenkö nyt juteltavat loppui?\" kysyi Kettu. \"En tuosta huoli\nhituistakaan. Jos kuninkaan parlamentti olisi vaikka kolme tuntia yhtä\nmittaa vannonut kuolettaaksensa minua, en ottaisi tuosta ollenkaan\nkamoksuakseni, sillä pääsisinhän kuitenkin vastoin kaikkia uhkauksia\nkuolemaa pakoon pujahtamaan. He keskustelevat ja keskustelevat ja\nvieläkin keskustelevat, -- eikä siitä tule sen enempää. Älä siis,\nnepaseni, noista tuhmista toimista enään huoli, vaan käy sisälle vähän\nsuun-avauksia saamaan. Minä satuin juuri ennen tuloasi saamaan kaksi\naivan nuorta ja lihavaa kyyhkyistä. Ne ovat oikein mieliruokaani.\nSulaavat, näet, vatsassa hyvin helposti eikä niihin tarvitse\npuremisella hampaitansa tärvennellä; ja nuot pienokaiset luut sitten!\nhe ovat niin herttasen makeat, että jo suussa sulavat; ovat puoleksi\nverta, puoleksi maitoa. Herkät ruokalajit ovat minulle sopivat ja\nvaimonikin on semmoisiin mieltynyt. Käy nyt sisälle vaan. Se on sinua\nystävyydellä vastaanottava. Mutta älä juttele sille, minkä tähden tulit\ntänne. Se on aina vähäpätöisistäkin hyvin levoton. Vähätkin asiat\nkäyvät hänen niin sydämmelle. Huomenna minä lähden hoviin kanssasi;\nja sitten toivon, nepaseni, sinun parhaasta päästä auttavan minua,\nniinkuin sukulaisen sopiikin\".\n\n\"Tavarani ja henkeni panen teidän avuksenne\", vastasi Mäyrä.\n\n\"Jos Jumala suo minulle ikää, olen varmaankin uskollisuuttasi\npalkitseva\", lausui hartaasti Kettu.\n\nNäin menivät molemmat sisälle linnaan, missä heitä rouva Revotar\nhyvin ystävällisesti kohteli. Se pani heille syötäväksi mitä vaan oli\nparahinta talossa. Kyyhkyisistä ottivat kumpikin osansa. Näihin he\nhyvin mielistyivät ja olisivat syöneet enemmänkin, jos vaan olisi ollut\nsaatavana.\n\nRuokailtuansa sanoi Kettu Mäyrälle: \"etkö oikein ihastu lapsiani? Mitäs\narvelet Rusosta ja pikku Mikosta? He tekevät minulle iloa auringon\nnoususta aina laskuun saakka. Niin sukkelat kanojen perässä! ja jos\nnäkisit niitten ajavan nuoria ankkoja takaa! se on jotakin katseltavaa.\nMinä lähettäisin niitä useimminkin semmoisiin pieniin yritysretkiin,\nmutta en saa laiminlyödä heidän kasvatustansa perheessä. He ovat\ntaivutettavat älyyn ja varovaisuuteen ja erittäinkin opetettavat,\nmiten paraiten pääsisivät pauloista, metsästäjistä ja koirista. Kun\nkasvatuksensa on lopetettu, heidän on lähteminen ulos maailmaan omin\nneuvoin työskentelemään ja tuomaan kotiin jotakin vanhemmillensa\neläkkeeksi. Heidän hampaansa ovat jo varsin hyvissä voimissa ja\nkarkauksensa on erinomaisen tarkka.\"\n\n\"Se on suurin ilo vanhemmille\", sanoi Mäyrä, \"kun heille kasvaa\nkelvollisia lapsia ja erittäinkin semmoisia, jotka oppivat\nelatuskeinon, jolla voivat heitä auttaa toimissansa. Minä olen iloinen\nsiitä, että nämät kuuluvat minun sukuuni, jolle toivon heistä kunniaa\".\n\n\"Ehkä nyt menemme levolle\", sanoi Repolainen, \"koska kaikki näkyvät\nolevan väsyksissä ja sinä erittäinkin, veikkoseni, näin pitkän matkan\nkuljettuasi.\"\n\nKaikki panivat maata linnan salin lattialle, joka oli peitetty heinillä\nja lehdillä.\n\nMutta Repolainen ei saanut unta silmiinsä, kun oli kovin murheissansa.\nAsiansa olikin semmoinen, ett'ei ollut hyvä neuvo liikana. Kun aamu\nvalkeni, oli hän vielä syvissä mietteissä, miten pääsisi tästä pulasta.\nNyt nousi hän vuoteeltansa ja sanoi vaimollensa: \"Älä nyt ole levoton,\nmutta asia on semmoinen, että minun on Mäyrän kanssa meneminen hoviin.\nPysy sinä täällä kotona vaan alallasi. Jos joku hakee minua, sano\nolevani jossakin muualla. Pidä nyt huolta talon toimista, niinkauan\nkuin olen poissa\".\n\nMutta rouva Revotar sanoi: \"oudolta se kuuluu, että sinä taas lähdet\nsiihen hoviin, missä vähä aikaa sitten olit hengen vaarassa. Onko sinun\nvälttämätön pakko lähteä sinne? Muista entistä käymistäsi siellä.\" --\n\n\"Se ei ole todestakaan mikään hauska muisto\", sanoi Repolainen. \"En\nmuista milloinkaan olleeni semmoisessa tuskassa, sillä mulla oli\nvihollisia koolta eikä ystäviä ensinkään. Mutta paljon tapahtuu\ntässä maailmassa; ei ole mitään uutta auringon alla. Näinpä tulivat\nviholliseni häpeään, vaikka luulivat minun jo joutuneen auttamattomiin.\n-- Älä nyt siis, muijaseni, koeta estää minua menemästä. Kyllä minä\nkatson eteeni, missä varovaisuus on tarpeella. Ole siis levollasi vaan;\nei ole nyt mikään syy tuskitellaksesi. Jos suinkin mahdollista on,\ntulen jo viiden tahi kuuden päivän päästä luoksesi. Siksi, kultaseni,\njää Jumalan haltuun!\"\n\nNäin sanottua, lähti Kettu Mäyrä Metsäsian kanssa hoviin matkaamaan.\n\n\n\nKahdeksas Luku.\n\n\nMäyrä ja Repolainen kulkivat suorinta tietä kuninkaalliseen hoviin.\nMatkalla lausui Repolainen: \"Tulkoon nyt mikä hyvänsä, sen minä vaan\ntunnen, että menen hyvällä onnella. -- Mutta minun täytyy tunnustaa\nsinulle, koska kerran olet ruvennut rippi-isäkseni, että olen viimeisen\ntunnustukseni jälkeen tehnyt vielä muutamia syntiä lisäksi. Kuule\ntunnustukseni.\"\n\nNyt kertoeli hän ilolla katsannolla, miten taas oli tehnyt Sudelle uutta\nkoiruutta.\n\n-- \"Armas rippi-isäni, minä olen taas tehnyt sinulle tunnustuksen;\nneuvo nyt, millä saisin tästä synnistäni päästön.\"\n\nMäyrä lausui vakaalla äänellä: \"haikealla mielellä näen teidän taas\nuudestaan syntien vallassa. Te ette näy ymmärtävän mitä rauhaanne\ntulee. Mutta kun pelkään teidän nyt olevan likellä kuolemaa, tahdon\nteitä synnistänne päästää, jottette niihin hukkuisi. -- Mutta pelkään\npahoin, että olette saattaneet kuninkaan lepyttömyyteen. Sillä hän ei\nvarmaankaan anna teille anteeksi, mitä olette tehneet Wääräsäärelle\nja Waakkujaiselle. Minua ihmettää, kuinka käytitte itsenne niin\nvarottomasti ja hurjamielisesti.\"\n\n\"Mitä joutavia!\" huusi Kettu, \"kunkin pitää raivaaman tiensä tässä\nmaailmassa. Emme täällä taida elää niinkuin luostarissa. Se joka\nsimaa myy, nuolee silloin tällöin sormiansa. Mielenkuvittelukseni\nkiihtyi tuon Jäneksen kauniista vartalosta. Yöt päivät näen minä hänen\nmielessäni juosta harppaavan silmäini edessä. Pieni lihava ruumiinsa\nkutkutti ruokahaluani. Ja tuo Oinas sitten, kuinka usein olen ollut\nsuutuksissa tyhmyydestänsä! No, kuollut on kuollut, ei sitä enään voi\nmikään auttaa. Ottakaamme jotakin toista puheeksi\".\n\nRepolainen sitten rupesi laveasti osoittamaan, kuinka oli kuningas\nitse rosvo, vieläpä ylimyksensäkin rosvoja. \"No, olenko minä näitä\nvaltikkaita pahempi\", lausui hän. \"En suinkaan, mutta katso, ystäväni,\nminä olen ryöstämisen etu-oikeutta vailla, ja sitä varten saan minä\nvainoa kärsiä. -- Ja nuot papit sitten, kyllä he yöt päivät saarnaavat\nmeille korvat täyteen tämän maailman turhuudesta, mutta ovat kuitenkin\nvalinneet lihavimman osan sen hyvyydestä.\"\n\nTästä närkästyi Mäyrä ja sanoi: \"minusta se on hyvin sopimatonta,\nsetäseni, että otatte jaaritellaksenne muitten syntiä, kun teillä on\nkylläksi omia ajateltavia.\"\n\nKun pääsivät hovin likitienoille, tuli heitä vastaan Martti Apinja,\njoka kulki pyhissä-matkustajana. He seisahtuivat tervehtimään häntä\nja Repolainen rupesi kanssansa juttelemaan. Kertoeli, näet, kuinka\noli joutunut vihollistensa vainon alaiseksi ja vielä lisäksi pannaan\npannuksi. Hän olisi muka tahtonut lähteä Roomaan päästöä hakemaan,\nmutta ei tohtinut jättää perhettänsä, peläten sen joutuvan Mesikämmenen\nmielivaltaan.\n\nMartti Apinja selitti nyt hänelle kaikenlaisen Rooman Kirkon asioita\nja kun oli muka paljon voiva Paavin tykönä, lupasi toimittaa hänelle\npannasta päästön, jopa niinkin ajaa asiansa, että Paavi julistaisi\nkirkon-kirouksen kuninkaan ja koko kansansa päälle, elleivät nämät\nlakkaisi muka syyttömästi vainoomasta Kettu ystäväänsä. Ketut ja\nApinjat olivat muka aina olleet hyvät ystävät, jonka tähden olisi\nhänelle mieluinen velvollisuus auttaa vanhaa veikkoansa, semminkin\nkun oli syntien anteeksiantamus ja semmoiset asiat paremmin ajettavat\nluotettavan välimiehen avulla.\n\nKettu Repolainen kiitti Martti ystäväänsä hänen lupaamasta avustansa ja\nlähti Mäyrän kanssa hoviin astumaan, missä par'aikaa sotaa tuumailtiin\nhäntä vastaan.\n\n\n\nYhdeksäs Luku.\n\n\nPerille päästyänsä, lankesi Repolainen polvillensa valtaistuimen\nedessä, tervehtien kuningasta tavallisella kunnioituksella ja\nliehakoiten parhaasta päästä kuninkaattaren edessä. Kaikki hovilaiset,\njotka tunkeusivat katsomaan valtiokiroukseen heitettyä, ihmettelivät\nsurutonta käytöstänsä. Mutta kuninkaassa paloi ankara viha eikä ollut\nhän niin helposti lepytettävä.\n\n\"Orpanasi, Martti Apinja\", lausui Kettu, \"otti toimittaaksensa\nPaavilta minulle pannasta-päästön, jott'en itse tarvinnut lähteä sille\npitkälle matkalle\". -- Sitten koki hän sukkelilla valheilla kumota\nKaniinin ja Vareksen kanteita. Viimein lupasi hän heittää oikean\nasiansa Jumalan-tuomion ratkaistavaksi, vaatien päällekantajansa\nkahden-taistelukseen. Kaniini ja Wares Waakkujainen, kun tämän\nkuulivat, lähtivät heti matkoihinsa. Mutta kuningas huusi: \"missä\novat päällekantajat?\" Vaan kaikki pelkäsivät kovin suu-taistelusta\nRepolaisen kanssa ja tästäpä oli Kettu hyvillä mielin. Kuningas nyt\nnousi kovin vihoissansa valtaistuimelta ja puhui ankaria sanoja Jänes\nWääräsäären murhasta ja Oinas Ollikan kuolemanrangaistuksesta.\n\nRepolainen sitten huusi: \"mitä mä kuulen? onko Jänes jo kuollut ja tuo\nOllikka kadonnut näiltä ilmoilta? No, sitten on minulta suuri aarre\nhukkunut; kaikki nuot kalliit tavarat, jotka heidän oli määrä viedä\nkuninkaalle ja puolisollensa, ovat kaiketi menneet palaamattomiin. Kuka\nolisi voinut uskoa että tuo Ollikka olisi tahtonut murhata Wääräsäärtä,\nryöstääksensä kuninkaalle aiottua omaisuutta. Oh, tämä maailma on\ntäynnänsä ilkeyttä ja petollisuutta!\"\n\nMutta Kuningas ei ottanut kuullaksensa Repolaisen valituksia maailman\npahuudesta, vaan lähti vihastuneena kammioonsa, missä puolisonsa\npiti keskustelemuksen Apinjan vaimon, rouva Ryppynaaman kanssa.\nRouva Ryppynaama puolusteli kaikin voimin Repolaista, muistuttaen\nHeidän Majesteettiansa hänen ky'ystänsä monenmoisiin toimiin, mainiten\nesimerkiksi, kuinka hän eräässä taisteluksessa käärmeen ja talonpoian\nvälillä oli näyttänyt erinomaista viisauttansa. Kuningas tästä vähän\nleppynyt palasi oikeushuoneesen, vieläkin uhaten Ketulle kuolemaa.\nMutta tämä valitti haikeasti aarteen hukuttamista, ollen muka vakaa\npäätöksensä, elää ainoastaan sen löytämiseksi, jos pääsisi vapaaksi.\n\n\n\nKymmenes Luku.\n\n\nRepolainen rupesi nyt semmoisella tarkkuudella, jotta sanansa kuuluivat\nhyvinkin todenmukaisilta, luettelemaan kaikkia, mitä tuo kuninkaalle\nlähetettävä aarre sisälti. Siellä oli muka sormus, johon oli\nkirjoitettu taikakirjaimia, joita ei voinut kukaan muu kuin Juutalainen\nAbryon Trevesistä selitellä. Joka tämän sormuksen kantoi, se ei muka\nikinä voinut nälkää eikä janoa nähdä; ei missään taisteluksessa\njoutua ahdinkoon, ei koskaan joutua sen vihoihin, jonka näkyvillä\noli, eikä milloinkaan vahingoittua vedestä tahi tulesta. Vielä monta\nmuuta taikallista ansiota oli tällä sormuksella. -- Siellä oli\nmyöskin kuninkaan puolisolle yksi erinomainen kampa ynnä merkillinen\npitkä-silmä. Nämät olivat Repolaisen kertomuksen mukaan vielä\nkummallisemmat kuin tuo sormus. Vielä lisäksi oli kummankin päälle\nkuvia piirrelty, joista Repolainen jutteli aivan merkillisiä satuja.\nNäin puheensa venyi kovin pitkäksi. -- Viimein muistutti hän kuningasta\nisä vainajansa tekemistä ansiotöistä, kotilääkärinä ollessaan. --\n\n\"Mitä isä vainajasi ansiotöihin tulee\", vastasi Hänen Majesteettinsa,\n\"ovat he jo muistostani kadonneet. Mutta mitä hyötyä on minulla ollut\nsinusta?\"\n\nRepolaisella oli kohta vastaus valmiina. Hän jutteli toisen\nkertomuksen, missä parhaasta päästä koetti sortaa Susi Jolkan kunniaa.\nTässä puheessansa keskeytti häntä kuningas, sanoen: \"Oikeuden-tutkinto\non aljettava; päällekantajat astukoot eteen.\"\n\nMutta nämät eivät uskaltaneet kanteitansa esitellä, kun tiesivät\nselvän totuuden ei voivan paljon Repolaisen kavaluutta vastaan. Jo\nolisi Repolainen päästetty vapaaksi, aarretta muka hakemaan, ellei\nsamassa Susi olisi tulla astunut esiin Ketun taistelus-vaatimusta\nvastaanottamaan.\n\n\n\nYhdestoista Luku.\n\n\nSusi Jolkka antoi nyt lavean ja surkean kertomuksen siitä, mitä hän\nja rakas vaimonsa Hukatar oli kärsinyt Repolaiselta. Ketun vastaukset\nolivat heti valmiit; hän väänsi taas kaikki Suden kertomat ilkityönsä\nomaksi ansioksensa. -- Hukatar jutteli vielä toisen kertomuksen;\nRepolainen teki tästä vallan toisenmoisen selityksen.\n\nNyt huusi Susi Jolkka: \"emme täällä voita sanoilla mitään. Oikeus on\naina oikeus ja on aina vakaana pysyvä. Sinä, Kettu, olet valhettelija,\nsinä olet murhaaja, petturi ja varas. Minä vaadin sinua mies miestä\nvastaan taistelemaan. Heitän asiani Jumalan ratkaistavaksi.\"\n\nKuningas otti nyt takaus-miehet molempain saapumisesta\noikeus-taistelukseen, joka oli tulevana päivänä pidettävä, ja määräsi\nlaipioita asetettavaksi tappelupaikalle.\n\nYöllä kokoontuivat kaikki Repolaisen ystävät hänen ympärillensä ja\nrouva Ryppynaama puhui lohduttavaisia sanoja ja antoi hyviä neuvoja.\nSitten ajeli hän Ketulta kaikki karvat pois ja voiteli ruumistansa\nöljyllä ja rasvalla. Aamulla tuli Saukko ja Mäyrä kiihoittamaan\nsukulaistansa, tuoden hänelle kyyhkyisen-poikaa eine-ruuaksi.\nRepolainen suurusti suruttomasti ja lähti sitten laipioille,\nsukulaisensa ja ystävänsä ympärillään.\n\n\n\nKahdestoista Luku.\n\n\nKuningas nauroi ylimäärin, kun näki Repolaisen voideltua ruumista. Nyt\ntuli Susi Jolkka ystävinensä, jotka uhkauksilla ja herjaus-sanoilla\ntoivottivat Ketulle kuolemaa. Sitten lähestyi pappi ottamaan valan\ntaistelusmiehiltä. Kukin vannoi että hänellä oli oikeus kaikissa ja\nettä vastustajansa oli väärässä. Sitten jätettiin molemmat laipioin\nsisäpuolelle, johonka nyt kaikkien silmät kääntyivät.\n\nSusi ahdisti ankarasti. Repolainen asetti itsensä niin, että oli\nhänellä myötä-tuuli, ja rupesi maasta kaaputtamaan santaa Suden\nsilmiin. Kaikin neuvoin koetti hän vimmata vastustajaansa. Niinpä\nhätyytti hän sitä pahimmasti, kun sen silmät olivat täynnänsä santaa\nja tomua. Viimein onnistui Repolaiselle kuokaista Suden toinen silmä\npois. Mutta nyt kallistui taas onni Suden puolelle. Repolainen\nrupesi sitten huutamaan ja vanhan-aikaisten urosten tavan mukaan\nherjaamaan vihollistansa, jotta tämä vihan vimmoissa heittäisi kaiken\nvarovaisuuden. Mutta Susi pani hurjistuneena kaiken voimansa liikkeelle\nja sai viimein Ketun toisen etu-jalan hampainsa väliin. -- \"Tunnusta,\nTunnusta itsesi voitetuksi, konna!\" kiljui nyt Jolkka. --\n\nNo, Repolainen, kun ei tiennyt, miten tästä pulasta olisi pääseminen,\nlupasi hiljaa tunnustaa Suden voittajaksi, ruveta orjaksensa ja tuoda\nperheensä Sudelle kunnioitusta osoittamaan, jos vaan tästä pääsisi.\nKaikki kyyhkyset, hanhet ja kalat, mitä tästä lähin saisi valtoihinsa,\ntahtoisi muka tuoda Sudelle. Paljon muuta vielä lupasi; mutta ei\ntahtonut Susi enään ruveta hänen pilkattavaksi, vaan olisi tehnyt koko\ntaisteluksesta lopun, ellei Repolainen juuri samassa silmän-räpäyksessä\nolisi kiinnittänyt toisen kyntensä arkaan paikkaan Suden nahassa.\nTästä Susi kauheasti huutamaan, jotta Kettu sai jalkansa vastustajansa\nsuusta. Kettu, joka nyt oli saanut toisen jalkansa irti, rupesi\nmolemmin kynsin repimään sitä Suden arkaa paikkaa. Molemmat vierivät\nmaahan ja veri purskahti Suden päästä. Nyt nostivat Jolkan ystävät\nvalitushuudon ja pyysivät kuningasta lopettamaan taisteluksen. Näin\nloppui kahden-taistelus ja Kettu jäi voittajaksi.\n\nKaikki Repolaisen ystävät riensivät nyt tykönsä onnen toivotuksia\nsanomaan ja eiliset päällekantajatkin soittivat nyt huiluilla ja\ntorveilla hänen kunniaksensa. Kuningas julisti, että Repolainen oli\nkaikkiin syytöksiin viaton ja teki hänen paikalla Korkea-kansleriksensa.\n\nSuuressa kunniassa palasi Repolainen nyt Veitikkälään ja suuri joukko\nsuosion-hakijoita tuli mukaansa Rouva Revottarelle kunnioitustaan\nosoittamaan. Mutta pimeään huoneesen jäi Hukatar voitelemaan\nunohduksiin joutuneen Suden haavoja.\n\nNäin pääsi Kettu Repolainen suureen kunniaan. Ja ompi moni hänen\nvertaisensa samaa tietä kulkenut kunnian kukkuloille.\n\n\n\n\nSukeltaja.\n\n(Schiller'in mukaan.)\n\n\n    \"Ken tohtisi knaappinen tai ritari\n    Sukeltaa tähän pyörteesen?\n    Kädestäin putos kultainen pikari --\n    Kita musta jo niellyt on sen. --\n    Pikarin ken mulle sen saattavi jälleen\n    Pitäköön omanaan, mä sen lahjotan hällen!\"\n\n    Kuningas näin lausuen vuorelta,\n    Joka jyrkkänä longottaa\n    Meren uhkaten aaltoja valkeita.\n    Pikarinsa Karybdihin langettaa.\n    Ja virkkavi taas: \"ken tohtivi teistä\n    Mullen pikarin tämän noutoa veistä?\"\n\n    Ritarit sen kuulevat knaappinehen.\n    Sen ääneti kuuntelevat,\n    Ja katsovat hurjahan pyörteesen\n    Ja päätään kaikki he puistelevat;\n    Kuningaspa nyt mielessänsä jo suuttuu:\n    \"Vai niinkös miehiä joukkoni puuttuu?\"\n\n    He ääneti kuuntelit moitetta.\n    Vaan poikapa miehuinen\n    Edes astuvi pelkurijoukosta;\n    Vyön päästää, riisuvi nuttuisen --\n    Ja miehet kaikki ja neitoset poikaa\n    Nyt ihmehin katsovat nuorta ja hoikkaa.\n\n    Hän kallion reunahan astuvi\n    Ja katsovi pyörteesen:\n    Karybdi nyt kaikki min nielaisi\n    Ulos syöksevi jällehen mylväillen --\n    Kuni ukkonen paukkoava etähällä\n    Veet vaahdoten kumpuavat jyrinällä.\n\n    Kas kuohuen nyt kohisee kihisee. --\n    Tuli kuin sekauu vetehen --\n    Yhä aaltonen aaltoa toist' ajelee\n    Ja höyrynä roiskuvi taivahasen.\n    Vesist' ei näy yhtään loppua noista,\n    Kuni siittää pitäis meren mertä nyt toista.\n\n    Vaan hyöky jo viihtyvi vihdoinkin --\n    Ja mustana vaahdoistaan\n    Kita haukkoo pohjaton hirmuisin.\n    Manalaan kuni viepä ois suorastaan.\n    Ja lainehet kuohuen vyöryvät taasen\n    Nyt pyörtehen kurkkuhun vaahdokkaasen.\n\n    Nyt ennen kuin vesi taas palajaa\n    Alas poika jo syöstäiksee --\n    Väki säikähtäin kovin parkahtaa --\n    Hänen pyörre jo nielaisee;\n    Kita salpaus: hänt' ei enää näe silmin,\n    Ei tulle hän kuuna, ei päivänä ilmi.\n\n    Jopa viihtyvi pyörre nyt päältäpäin.\n    Se pohjass' ulvovi vaan.\n    Vavisten väki miettivi mielessään:\n    \"Jalon poijan pyörre nyt vei Manalaan.\"\n    Yhä pohjass' ulvovan kuuluvi vielä --\n    Vaan kansapa raskaall' oottavi miellä.\n\n    \"Jospa kruununki heittäisit rakohon.\n    Luvaten: ken tuosta sen saa,\n    Kuningasna sen päässähän kantakohon! --\n    En palkkoas sittenkään halaja,\n    Mitä tuo sisältää pahast' ulvova nielu,\n    Ei kertoa voi eläväinen sielu.\"\n\n    Moni laiva mi virtahan erhettyi.\n    Katos pohjaan sen sujahtain;\n    Ulos pirstoja jällehen ilmestyi\n    Suust' aaltojen kaikkea lainoavain. --\n    Jopa pauhaten taas kuni ankara myrsky\n    Nyt pyörtehen suust' ylös nousevi hyrsky.\n\n    Ja kuohuen taas kohisee kihisee,\n    Tuli kuin sekauu vetehen;\n    Yhä aaltonen aaltoa toist' ajelee\n    Ja höyrynä roiskuvi taivahasen,\n    Kuni ukkonen paukkaava etähällä\n    Veet vaahdoten kumpuavat jyrinällä.\n\n    Kah -- jossa on mustana pyörtehen suu,\n    Mikä välkkyvi valkoinen?\n    Käsi tuossa ja niskaki paljastuu,\n    Joka pyrkisi rantahan soudellen.\n    Se on hän! Se on hän! Kädellään kohotellen\n    Pikarin hän näyttävi riemuitellen.\n\n    Hän huokasi kauvan ja riemuiten\n    Kun taas näki auringon;\n    Ja toinen huusi sen toisellen:\n    \"Hän elää, hän on tullu, hän säilynyt on!\n    Hän vallasta vihasen vesinielun\n    Ylös ilmahan taas elävän toi sielun.\"\n\n    Väki saattavi hänt' ilohuudoillaan\n    Hän tulee kuninkaan etehen,\n    Pikarin hänell' antavi polvillaan --\n    Kuningasp' oman tyttären kaunoisen\n    Pikarilla nyt käskevi viinoa kantaa;\n    Vaan poikapa juotua tietonsa antaa:\n\n    \"Eläköön kuningas ja se riemuitkoon,\n    Ihaella ken päiveä saa!\n    Sillä kauheita minä nähnyt oon!\n    Ei ihmisen koittaa piä Jumalaa!\n    Ijäkseen pitäis syntinen pois halu heittää\n    Se nähdä min Luoja syvyyksihin peittää!\"\n\n    \"Minä nuolena pohjahan vierähdin;\n    Vaan kallion luolasta\n    Tuli vastahan virta nyt toinenkin --\n    Niin tempasi pyörre mun kahtaalta\n    Ja kuin kiekkoa alkoi pyörrähytellä;\n    Mä vierin, en taitanut vastustella.\"\n\n    \"Jumala, jota aukseni huuvahdin\n    Tähän hirveähän hätähäin,\n    Mun saattoi korkeahan karihin;\n    Siihen tartuin henkeni säilyttäin, --\n    Tähän virta se myös pikarin oli tuonut;\n    Se muuten pohjattomiin olis puonnut.\"\n\n    \"Alahallani purpurankarvaista\n    Syvyytt' oli vuorittain,\n    Siell' ääntä ei milloinkaan kajaha.\n    Vaan hirmuksein sen nähdä sain;\n    Lohikäärmeillä sisiliskojen kanssa\n    Se helvetin kattila ol' majanansa.\"\n\n    \"Ja vilskuvan siellä ma näin, sekasin\n    Mytyss' yhdess' uiksellen,\n    Monipiikkisen rohkan ja tursaankin\n    Sekä moukkuripään ison venkalehen.\n    Mull' irvisti hirveät hampahat siellä\n    Meren kauhistus haj, mua pyytäen niellä.\"\n\n    \"Siinä riipuin miettien hirmuksein\n    Apu kuin oli kaukaisna;\n    Minä ihminen vaan ypöyksiksein\n    Meren mittaamattoman pohjassa,\n    Johon ei voi kuulua ihmisen kieli, --\n    Petojoukoss' ainoa järkevä mieli!\"\n\n    \"Sitä miettiessäin -- yhtäkkiä, hyi,\n    Satajalkanen luokse mataa,\n    Mua haukkaisee -- minä peljästyin.\n    Karist' irti kätein jopa luikahtaa; --\n    Heti tempasi virta mun pois etähälle;\n    Se ol' onneksein, se mun vei ylähälle.\"\n\n    Tätä kuulevi kummastuin kuningas\n    Sekä lausuu: \"Palkka on sun!\n    Tämän sormuksen pidän myös varallas\n    Kivin kallihin kirjavin kaunistetun.\n    Jos uudestaan menet tuomahan tiedot,\n    Mitä siin asunee meren pohjaset hiedat\".\n\n    Kuningattaren sääli jo poikoa ois;\n    Sulosilmin hän anelee:\n    \"Isä heitä jo leikkisi hirveä pois!\n    Hän on tehny min toinen ei tee.\n    Vaan jospa et mieltäsi hillitä voine.\n    Elä häntä enää, jo nyt käskeös toinen\".\n\n    Kuningaspa jo kaappaa taas pikarin\n    Ja sen nakkaa pyörteesen.\n    \"Sinust' arvoisan heti teen ritarin\n    Pikarin tään mulle kun tuot kätehen.\n    Hänen myös saat morsiameksesi vielä,\n    Joka hempeell' armoa pyytävi miellä\".\n\n    Sydän poijan toivoen innostui!\n    Tuli säikkysi silmistään. --\n    Sulo neitonen poskiltaan punastui,\n    Vaan vaipuen vaaleni äkkiään.\n    Pojan tempaa toivo sen saalihin voittaa.\n    Hän kuollaksein eleäksehen koittaa.\n\n    Taas kuohuvi hyrsky, se taas palauu,\n    Ylös nousten nyt kohajaa --\n    Sulo neitinen katsoen kallistuu --\n    Vedet vaahdoten kaikki nyt taas kohoaa.\n    Alas pyörre ne vie, ylös taas kohouttaa --\n    Vaan poikoa sieltä ei tuo kadonnutta.\n\n\n\n\nRunebergin Puutarhahoitajan kirjeet.\n\n(Suomennos.)\n\n\n\nEnsimäinen kirje.\n\n\n                                           20 p. kesäkuuta -36.\n\nVanhan palvelijani kastellessa kukkasarkoja ja harjatessa matoja\nhedelmäpuista, minä kauniilla iltasella tartun kynään ja piirustan\ntahtonne ja vuotisen tapani makaan sanan pari terveisiksi meiltä\nja puutarhalta. Vielä kerran sanon, mitä ennen olen sanonut, etten\nymmärrä, miksi te, herraseni, usein kirjotatte minulle ja pyydätte\nvastausta, kun kaikki, mitä minulla on kerrottavaa, koskee ainoastansa\npientä maatilkkaa, jota hiellä ja lemmellä olen raatanut, ja kolmea\nneljää ihmistä, joidenka päivät sen keskellä kuluvat, suuritta\nvaiheitta ja muutoksitta, joita saattaisi olla hupaisa kuulla.\nKuitenki minä teihin luotan aina siitä asti kun sen vähän ajan olitte\nluonani, jolloin usein silmistänne näin teidän lempivän kukkaisiani,\nja varmaanki mielestäni joku side meitä yhdistää toisiimme. Niin\ntaas alan ujostelematta ja pyydän vaan teitä olemaan paheksimatta,\njos ihastukseni pienimmistäki asioista täällä omassa maailmassani\nhoukuttelee minun pitkiin puheisin ja kyllästyttämään.\n\nKiitos Jumalan, kahteen kymmeneen vuoteen, tahi vuodesta ennen omakseni\npäästyäni, en ole nähnyt kevättä nykyistä kauniimpaa. Huhtikuu tosin\noli sateinen ja myrskyinen ja toukokuu alkoi kylmillä, että täytyi\ntaimilavatki peittää sydänpäivällä; mutta sitte muuttui ilma lopulla\nkuuta, ja ihmetellen katselee, miten kaikki nyt menestyy ja joutuu.\n\nNyt olisi aika meillä käydäksenne, te joka rakastatte kevättä ja\nkaikkea kasvussa olevaa. Nyt viherjöitsevät puistoni täällä ja kaikki\nsaaret ja rannat järven ympärillä. Tulpanit ja narsissat ovat jo kauvan\nkukkineet. Omena- ja pääronapnut vaahtasevat kukista ja kaikkia näitä\nkiertelevät syrenihäkit sinivöinä. -- Miksi en suosittelisi syreniä?\nNe vievät paljon tilaa, sanotte te, eivätkä kanna hedelmiä! Näkyypä,\nettä kesä oli enemmän joutunut teidän täällä käydessänne. Tulkaa nyt,\ntoistapa puhutte. Minä puolestani rakastan syreniä lapsuudestani\nasti. Niiden pireys ilahuttaa minua, niiden ihanuus, kukoistusaikana,\nviehättää sieluani. Vaan heittäkäämme eri mielemme arvoonsa. Lausun\nennemmin pari sanaa niistä laitoksista, joita, täällä käymisenne\njälkeen, olen kyhäillyt, osaksi omain neuvoinne ja suunnitelmienne\nmukaan. Halua minulla tosin ei paljon ole muutoksiin, mutta osaksi\nolen tahtonut tehdä mieliksenne, osaksi ovat eräät seikat, jotka\ntuonnemmalla osoitan, pakoittaneet minua tavoistani poikkeemaan.\n\nTietkää kun se pienen lystihuoneen suunnitus, jonka teitte\nkirsikkasaarella, näyttää juuri somalta valmistettaissa, varsinki Rosan\nikkunasta, josta, pitkin vaahteritanhuaa, sen näkee kohoavan niinkuin\nison ulpukan järvestä. Pidin teistä pitämistäni, kuta enemmän työ\njoutui. Kaunis alku on tehty tilan laajentamiseen kyökkikasvuille, niin\nettä hedelmäpuitten istuttamiseen olen saattanut ottaa koko alan aina\nvanhasta kirsikkametsästä järveen saakka. Oksastuksista on hyvä toivo,\nkun vaan voin pidätellä madot. Vanha Antti on näinä päivinä saanut\ntätä toimitella. Vielä pilkahtelee siellä täällä turmeltuja lehtiä\ntaikka kääriyntyneitä lehtikerppuja, mutta kauhistuksella muistan ne\nvuodet, jolloin ihan kukoistuksen ja lihavuuden ajalla hävitys tuli ja\ntuhoi vihannuuden ja loisteen, peitti vaaleaan kuolopukuun paljastuneet\noksat. Hukkaan makasivat puut ihanimmat päivänsä ja säikähyttivät\njähmittyneiden aaveitten tavoin pois koko kesäisen riemun. Vasten\nmieltäni muistelen tätä, sillä kaikesta luonnossa ei minusta mikään ole\nniin kauheata, kuin nähdä elollisten, viattomain olentojen vähitellen\nriutuvan ja ennen aikaansa kuolevan sen madon kalvamisesta, jota he\nitse tietämättänsä suojelevat ja elättävät. Oi, mitäpä olisi elo\nrakkaudetta tomuunsa, mitä on kasvu, jos ei se iloisesti ja hilpeästi\nkanna katoovaisia kukkiaan ja lehtiään?\n\nSitä soreaa leppäistä lehtimajaa, jonka laitoitte rannalle, johon\nasti nyt hedelmäpuita olen istutellut -- unohdin siitä sanoa teille\n-- en ole hentonut liikuttaa. Se seisoo vielä keskellä omena- ja\npääronapuita, rakkaana muistona teistä. Rosa ompelee joskus siellä ja\nkiittelee korkean kunnaksen ja kirkon näkyä toiselta puolen järveä.\nMinäpä tästä paikasta vähemmän pidän sen pahan kivikarin vuoksi\nulkopuolella, ja kalalokkien alinomaisen porun tähden, jotka ovat\ntottuneet siellä aina oleskelemaan. Oikein ihmettää, kuinka pieninki\nmelu minua vaivaa. Tullee tämä kärsimättömyyteni ehkä siitä, kun asun\nkoko ikäni näitten hiljaisten ja säveäin olennoitten joukossa, joiden\nkovin melu on hiljainen kuiskutus, tuulen tuuvitellessa heidän notkuvia\noksiansa ja lehtiänsä.\n\nTietkääs, herraseni, harmiseikoista, joista emme edes mekään täällä\nsaa olla rauhassa, tapahtui joku päivä takaperin muuan erinomaisen\nmerkillinen. Koko aamun oli selkeää ja jää oli kaunis, vaan ilma\nerinomaisen palava ja hikinen. Puolipäivän rinnassa alkoi pilviä\nkokountua ja ukkoinen kuulua. Pian musteni taivas yli kaiken, vettä\nsatoi rajusti ja salamoita välkkyi tiheään, oikein erinomaisen\ntiheään. Istuimme juuri ja söimme aamiaistamme, minä ja Rosa, kun\nvanha palvelijani astui huoneesen. En milloinkaan unohda hänen\nkamalaa muotoansa. Oli muka, niinkuin sittemmin sain kuolla, kauvan\njäykkämielisesti peitellyt taimilavoja ja, kun sade kävi rajummaksi,\nhakenut suojaa muutaman ison pihlajan alla niemellä. Mutta mitä\nsuojaa siitä oli semmoista rajuilmaa vastaan? Vanha olkihattu roikkui\nkostean rievun tavoin kädessä, sisään tullessansa, suvitakki niinkuin\nkaalinlehti pitkin raajoja, hapset hajalla ja vettä vuotaen pitkin\nnaamaa, ja tervehdykseksi ei muuta kuin vohkasi. Ensi tuokiossa en\nvoinut naurua pidättää, vaan tämä häntä niin vihaksi pisti että\nkielensä heltisi.\n\n\"Niin, niin\", sanoi hän, \"helppo on nauraa, vaan nyt on loput kädessä!\"\n\n\"Ohoh, miekkoseni\", arvelin minä ja pidäiten yksitotisena, \"ota vaan\nyllesi kuivat vaatteet, niin tuletpa taas toimeen.\"\n\n\"Ken minusta huolii\", lausui hän enemmän närkästyen; \"nyt on loppu\nRosa mamselin, sanon minä, Jumala minua auttakoon ukko raiskaa! Niin,\nniin, tuossa hän nyt istuu nuorena ja punottaa, mutta lieneepä toista\ntulevana vuonna.\"\n\n\"Mitä ennustusta se on, Antti\", sanoin minä ja nousin seisaalleni, \"mikä\nsinun on?\"\n\nJa nyt puhui hän viimeinki asian. Ukkoinen oli iskenyt Rosan jalavaan,\nsiihen kauniisen puuhun, jonka kai muistatte seisoneen juuri\nasuin-rakennuksen nurkalla vasemmalla kädellä mannerpuolelta tultaessa,\noli pirstonut oksat ja murtanut rungon juurelta. Arvannettehan, miten\nse minulle kävi harmiksi. Siinä oliki jotain erinomaista siinä puussa.\nNiin nuori vielä, ja kuitenki niin tuuhea! Runko niin suora ja pitkä,\nja latva sitte -- muistatteko juuri sanoneemme, kuinka luonnikas\nse oli? Anttia olen kokenut lohduttaa minkä olen voinut. Näyttääki\ntotisesti Rosa häntä enemmän huolestuttavan kuin puu. Rosa itse laskee\nusein leikkiä hänen kanssansa tästä lystillisestä säikäyksestä; mutta\nukko pudistaa vielä aina arvelevaisesti päätänsä, kun tästä puheeksi\ntulee. Paha vaan että on pannut ennustuksellensa niin pitkän ajan,\nsillä nyt hän pysyy kai aina tulevaan kesään saakka erhetyksessänsä.\n\nMutta vielä yksi paha kohta. Heti en tiedä muuta neuvoa kun muuttaa\naidan, joka eroittaa pienen saarekkeeni muusta maailmasta, tuonnemmaksi\nsaaren puolelle kannasta, kun valtamaantie, joka nyt kulkee ihan sen\nvieritse mannerpuolella, vaivaa ja häiritsee minua pölyllänsä ja\nalituisella melullansa. En tiedä, vaan minusta tuntuu kun matkustavien\nluku enenisi vuosi vuodelta. Joka aamu täytyy minun tomuttaa ja ruokota\naidan läheiset kasvut, ja pitää viipymän tällä paikkaa kauvemmin\nkuin missään muualla puutarhassa. Usein sattuu silloin, että joku\ntuntematoin seisattaa hevosensa, nähdessään minut, ja pyytää sisään\npäästäksensä katselemaan laitelmiani; ja vaikka minä kernaasti suon\njokaiselle sen pienen huvin, joka niistä lienee, sattuvat toki nämät\nvieraiset ei harvoinkaan sopimattomalla ajalla. Tämä ei kuitenkaan\nole, mikä minulle enin on vaivaksi. Paljon enemmän on minulla\ntuskaa nähdessäni joitakuita naapureistani, jotka päivittäin juuri\nhuomeneksella kävelevät tästä ohitse. Olisin luulla saman madon,\njoka viime vuosina on hedelmäpuita säästänyt, muuttaneen ihmisiin.\nHerraseni, täällä elelee lahko jumalisia, äänettömiä, kolkkoja\nolennoita, jotka lukevat voitoksensa maallisten riemujen hylkäämisen ja\novat poskiensa kastehiviällä ja silmänsä tulella maksaneet sen, minkä\npitävät ylevämpänä omaisuutenansa. Mikä eroitus luoda silmäni pireistä,\nilosista kukistani näihin kalveoihin! Tämmöisistä kohdannoista tulen\naina alla päin, raskaalla tunnolla, joka pitää minua koko päivän, ja\nvastentahtoisesti lepää ajatuksissani se huoli, jonka minä tuntisin,\njos olisin yksi näiden ihmiskukkain ylempi veikko ja ne minun hoitoni\nalla, niinkuin tässä tomukukat ovat puutarhassani.\n\nJa nyt lopetan pitkän kirjeeni lämpimimmillä tervehdyksillä Rosalta.\nHän käskee kysymään, kuinka kynsilaukat, jotka viimein lähetti\ntyttärellenne, menestyvät ja kasvavat. Syksyksi hän lupaa joukon toisia\nlaukkoja. Ehkä silloin itse seuraa niitä, jos sen suvaitsette. Hänen\non tarve vähän nähdä maailmaa; hän on jo kuudentoista vuotias. Ah,\nherraseni, teidän täällä käydessänne oli hän ainoastansa lapsi; nyt on\ntäysikasvuinen, ja miksikä peljännen ilolla sanoa, kuinka kaunis hän\non? Mitä olen kuitenki itse tainnut tehdä hänen sivistykseksensä, minä\ntäällä pölyisissä helmoissani, kädet tomusta mustana ja pää täynnä\nhuolta kukistani ja puistani! Äitinsä on aikaa haudassa levännyt, minä\nolen vaan osannut nähdä hänen kostumistansa ja iloita siitä. Itse on\nhän kasvanut, mittäkään ihmiskäden johdotta, taivas sininen isänä,\näitinä kodin tyyven kukkamaailma. En tiedä, miksi ajatukseni nyt\nsemmoisella hartaudella viipyvät hänessä. Ehkä ikävyys enentää lempeäni\nhäntä kohtaan, sillä nykyjään on hän muutama päivä sitte kodista\npoissa. Hän tulee nyt olemaan yhtä mittaa erään sukulaisen luona,\nkunnes valmistuu ensimäiseen ehtoolliselle käymiseensä. Kolmen viikon\nperästä häntä odotan takaisin.\n\nEn saata häpeemättä lukea päästä päähän pitkää kirjettäni, jossa on\nniin vähän sisältöä. Anteeksi antakaa herraseni vanhalle ystävällenne,\nhän antaa, mitä on, ja puolustelekse sillä, että täyttää teidän oman\npyyntönne. Olen aina j.n.e.\n\n\n\nToinen kirje.\n\n\n                                               Elokuun 16 p. -36.\n\nNähnyt olen heidät, nähnyt tuskalla, ehkä kolkolla aavistuksellaki.\nOlen nähnyt heidät, ne pimeät hahmut kalpein poskin, puoleksi\nsammunein silmin. Oi, herraseni, ukonpilviä on kauvan hiljakseen\nkulkenut säilysuojani vieritse; nyt on heistä heittäynyt ukkoisen\nnuoli, elämäni parhain onnellisuus on lyöty ja murrettu. Kentiesi\nikuisesti? -- Minä -- toivon vielä.\n\nOli aamu. Rosa tuli kotia päivää ennen. Aamu on minun iloni. Päivän\nkanssa nousin ylös, työ kävi ripeästi, ja mielessäni, samate kuin\nkukissaki, oli vielä aamukaste. Oletteko havainnut, mitä silloin\nmielessä on, kun sydän mehiläisen tavoin imee mettä joka paikasta?\n\nMuutamat panin-oksat siivottuani, kävin rantaan leppämajalle, siellä\nistui Rosa.\n\n\"Rosa, kah Rosa!\" -- Hän nousi seisaalleen ja teki hyvän huomenen.\nAivoin häntä jollaki työllä huvittaa. \"Tule, Rosa\", sanoin minä, \"mennään\nja kastellaan kukkasarat; näyttää tulevan lämmin päivä.\" Olin samassa\nmennä, vaan huomasin Rosan viivyttelevän. Kääntyessäni kohtasi silmäni\nhänen silmänsä. Sanomatoin lempi kuvailihe katsannossansa, joka oli\nsynkeä, säikähyttävä, vaivaava, sillä ilo ei sitä nyt sulostanut. Mutta\nsilmämme pysyivät kauvan toisissansa, minä katsoin, kauhistuin ja olin\nääneti. Niin alkoivat hänen silmänsä itkua vastustella, ja kyyneleet\nvoittivat ja murtivat sulkunsa, ja hän kävi kaulaani ja huokaavan\nkuulin hänen: \"Oi, isäni, isäni, kun toki pitää olemanne niin hukassa!\"\n\nMinussa vavahteli aavistus, pidätin kumminki itseni ja koin olla\ntyyven. \"Oletpa kipeä, lapsi hyvä\", sanoin hänelle, \"tule, saatan sinua\nlevolle!\"\n\nMutta Rosa otti askeleen taaksepäin. \"Kipeä?\" lausui hän jalolla vaan\nsuruisella äänellä, \"kipeä olen ollut, terve olen jälleen. Olen samate\nkuin teki painanut paremman eloni tomuun, joka tänäpänä välkkyy,\nhuomenna katoaa; elämään olen nyt oppinut sitä eloa, joka ei vaiheista\ntiedä. Isäni, oletteko milloinkaan ajatellut Jumalata?\"\n\nNyt näin, minkä olin kadottanut, mieleni musteni, minä vihastuin.\n\"Lymyite päivältä, madon panema kukkainen\", sanoin minä, \"ruttoa sä\nhengit viattomiin lapsiini ja peloitat aamun enkelit puistosta.\"\nLeppyä en ehtinyt, kun Rosa totteli ja meni. Mutta sivutse mennessänsä\nnäin hänen silmin tarttuvan minuun, kuin olisi mielinyt temmata minua\nsydämeensä. Astui harvaan pitkää käytävää myöten alas ja katosi\nvaahteriston taakse. Minä notkistin polveni, anoin lastani Jumalalta\njälleen ja itkin. Herraseni, rauha tuli takaisin ja tyyven mieli,\nja minä noudatin Rosan jälkiä. Päästyäni kammionsa ovelle kuulin\näänensä. Se oli rukoilijan ääni, vaan hiljainen, ja tuulen henki\nsuhahteli jalavan latvassa huoneen seinuksella. Kului hetkinen, tuuli\nherkeni hengittämästä, kuulin sanoja; \"Hänessä, hänessä on sinulle\nvälikappale; minä olen ainoastansa nainen heikko. Ota häntä ylös\nvalkeuteesi, jospa vaikka heittäisitki minun takaisin yöhöni.\"\n\nSydämeni oli sulaa lemmestä ja huolesta. Avasin oven hiljaa, aivan\nhiljaa, ja astuin kynnyksestä. Sen havaitsi Rosa, ja tuli vastaani,\nnaurusuin kuin enkeli. \"Olen rukoillut edestäsi, isäni\", kuuluivat\nsanansa, \"ja rukoukseni on kuultu, kun tulet tänne tyköni ja olet\nleppeä.\" Minä suljin hänen syliini ja suutelin otsaansa. Mutta en\ntahtonut meitä sanoilla häiritä, olin vaiti vaan ja kävin työhöni\netsimään lohdutusta.\n\nPuolisen aikaan tapasimme toisemme tavallisuuden mukaan. Pöydässä ei\nhiiskuttu sanaakaan aamun seikasta. Karttaa tahdoin ja unhottaa. Rosa\nhaasteli paljon sakulaisestansa ja olostansa siellä: millä helleydellä\nhän häntä oli kohdellut, kuinka paljon oli oppinut häneltä ja niiltä\nhyviltä ihmisiltä, jotka hänen luonansa oli nähnyt ja tullut tuntemaan,\nmiten tähdellistä olisi minunki -- tässä vaikeni hän ja keskeytti\nlauseensa. Voi, voi, herraseni, että niin vähän olen silmäillyt\nulos kukkatarhastani ja niin vähän oppinut ihmisiä ja maailmaa!\nYmmärrättehän kaikki. Pois lähetin kukkaiseni valossa vaalittavaksi,\nja tuleen hän istutettiin. Ei kuitenkaan kovuutta; maltoin mieleni, ja\nRosan sanat jäivät selittämättä. Koko muun ajan oli hän tyyvenneempi\nja naurahti joskus, joka muistutti entistä. Mutta kasvojensa helevien\nvivahduksien seassa näin nyt kuvan, joka vaan harvoin haihtui, kadonnut\nei koskaan, vaivan ja kuihtumisen kuvan, sen varjon tapaisen, joka ensi\nkerran pimentää valkean lemmenkukan lehdellä, eikä edes päivänkään\nkimeltäessä ole ilmaisematta kukkimisen loppuansa lähenevän.\n\nJälkeen puolipäivän en Rosaa nähnyt, mutta iltapuoleen hänen käsketin\nalas puutarhaan. Tulikin, otin kätensä käteeni, ja yhdessä kävelimme\nlehtokujia, parhaastaan ääneti. Olipa aikomukseni puhua, mutta ilta\noli ylen ihana ja sydämeni ylen täysi. Viimein tulimme rantaan. Vuosi\ntakaperin olin yhdenlaisena iltana seisonut Rosan kanssa samalla\npaikalla. Kaikki oli yhtä kuin silloinki; hän vaan -- -- mutta näinpä\nnytki silmästänsä ilon vilahtavan, tullessaan pimennoiselta käytävältä,\nkun laaja kirkas järvi rantoineen, saarineen ja aleneva aurinko, ja\nkullastava taivaan kansi aukenivat hänen silmäinsä eteen. \"Tässäpä\",\nsanoin Rosalle, \"kerran minulle teit kysymyksen, joka vieläki minua\niloittaa, vaikka paljon sitte on muuttunut.\"\n\n\"Mitä silloin kysyin?\" sanoi hän ja silmäili minua kummastellen.\n\n\"Vähän, aivan vähän; tuskin olikaan se kysymys, oli vaan huokaus,\noli lyhyt rukous. Sinä levähdit tässä, työskenneltyäsi kaiken\npäivää kukkien keralla puutarhassa. Itse istuin lähellä ja katsoin\nmilloin seutua milloin sinuun, sillä silloin olitte yhdennäköisemmät\nnykyistänne, ja se yhdenkaltaisuus teki minun onnelliseksi. Kun joka\ntuulen vilakka oli levolla, ja järvessä kuvasti maa ja taivas, ja\ntaivas kuvastimen tavalla heijasti maan monenkarvaiset kukkaiset, ja\naurinko valosyliinsä sulki kaiken tämän, niin naurusuin kysyit minulta,\nkumpi oli kauniimpi, maako vai taivas? Se oli sinun taivaallinen ja\nviatoin kysymyksesi, lapseni, ja sen vielä muistan.\" -- Mieleni heltyi,\nluulin jo kohdanneeni Rosan sydämen; mutta hän kävi käteeni ja sanoi\nvakaasti: \"ne olivat sanani unessa, isä hyvä, unohda ne herättyäni.\"\n\nVielä kerran ratkesin puhumaan ja sanoin:\n\n\"Eipähän sanoja unenpäissä, Rosa; ylistysvirsihän se oli, enkelein\nlaulaman tapainen, sillä enkelein jumalanpalvelus on riemu jostaki\nihanasta ja totisesta. Silloin taisi tuntosi käsittää ihanuuden vielä,\nja totuus oli selvä silmissäsi, sillä se paistoi sinulle Luojan koko\nmaailmasta, ja maa oli sinusta silloin suloinen kuin taivas. Mitä on\nsinulla nyt sen sijassa, jonkas kadotit ja hylkäsit?\" --\n\nMutta minun lapseni vastasi minua tällä haikealla kysymyksellä:\n\"Langenneen maanko ihanuuden sijassa, ja katoovan tomun totuuden?\" --\n\n\"Sielusi rauhan\", lisäsin kiivaudetta, \"sydämesi viattomuuden, ja\nrakkauden lempeätä luontoa kohtaan?\"\n\n\"Murhe\", sanoi hän, \"siitä mikä silloin olin, ja toivo ett'en kuitenkaan\ntule kadotukseen.\"\n\n\"Sano\", lausuin minä tulistuen, \"valhekuvitus oman mielesi siittämästä\nepäjumalasta, joka on sortanut nuoruutesi kukoistuksen ja kummituksena\nosoittaa tulevaisuuttasi haudan hahmussa, epäjumalasta, joka\nsormellansa osoittaa ijankaikkisen kirkasta maailmaa, hänen viheriöivää\nmaatansa, hänen leppeätä taivastansa, kaikkea pyhää ja armasta, omia\nkukkajäseniäsi, sydämesi rauhaa ja isäsi harmaita hapenia, ja sanoo\nuhaten ja kolkosti: katso, tuo on mitätöntä kaikki, kiellä, hylkää,\nkiroo se, jos tahdot omani olla, minun, jolle kaikki, mikä hehkuu,\nrakastaa, henkii, elää, on kauhistus, ja jonka valtakuntana on se\nikuinen tyhjyys, kussa ei ainoakaan olento elähytä tomuansa, yksikään\nvoima riemuitse voitosta, heikkous itke rakkauden armossa.\"\n\nPuheeni oli tulla, sillä totuus syttyi liekiksi sielussani, ja lapseni\nharhaili yön synkeydessä ja oli valkealla saatettava takaisin.\n\nOi, armaani, mitä piti minun tehdä? Rosa itki ja pyysi laupeuden herraa\nolemaan kuulematta sanojani. --\n\nEi ole koskaan minun niin vaikea ollut saada voittoa itsestäni, kuin\nsilloin oli. Rakkaus oli apunani ja voitto oli minun. Masensin vihani\n-- en vihaani -- tuskani, ja totuuden kirkkaus tuli rauhallisesti\nsieluhuni jälleen.\n\nSen puun juurella, jonka siimeksessä seisoimme, kasvoi viatonna ihana,\nheikko, valkea lemmenkukka, hiljan kasvinhuoneesta ulos tuotu, raittiin\nkesälämpimen vaalittavaksi, ja elinkauden vapaasti kukoistaaksensa.\nYhden päivän oli kukka kaunoinen vasta katsellut kuorestansa,\nja muodollansa kantoi vielä sitä hohdetta, joka näyttää olevan\nepätiedossa, kuuluneeko maahan vai taivaasen, ja joka tekee, että\nsilmän on mahdotoin eroittaa, missä lehti loppuu, ja missä väri, koste,\nilma, päivä alkaa. Sen uhrasin lapseni tähden, tempasin ylös mullasta\nja siimeksestä, puhalsin tomun sen juuresta ja panin puun oksalle,\nhennon kupunsa vasten auringon seisahtumattomia säteitä. Otin Rosaa\nkädestä, kävelimme ääneti puistoa ja palasimme entiselle sijallemme.\n\nKukka oli jo alkanut kellastua; poissa oli ihana loiste iholtansa, ja\nlehdet olivat kuolleina päivän valossa. \"Katso\", sanoin Rosalle, \"äsken\nkasvoi tuo kukka matalana, ja juurensa oli maassa, ja varjo peitti\nhänen elämänsä, ja tomunsa oli tomussa. Mutta eikö hänen olentonsa\nsilloin ollut enemmän taivahinen kuin nyt, ja eikö hän silloin\nollut iloni, murheeni nyt? Oisiko nyt omin valloin temmainnut siitä\npaikasta, mihin lempeni hänen sai, ja oisiko, heti puhdistuaksensa\nsulaksi kirkkaudeksi, erkaunut tomusta ja kohoinnut auringon tuleen,\nrakastaisinko häntä siitä? Enköpä sanoisi: kuole, kukkainen typerä,\nsillä siten et elää voi!\"\n\n\"Kuolla\", sanoi Rosa naurahtaen, \"onkos kuolemisessa pahuutta?\"\n\n\"Kuolema\", sanoin hänelle, \"on syntyminen elämään, kuolema on myös\nsyntyminen hävitykseen. Ah, Rosaseni, kuolla niinkuin tämä kukka eilen\nkuoli kuori-elon kuoleman, tänään avataksensa hopeanvalkeata kehäänsä,\nse on kuolla eloksi runsaammassa ihanuudessa ja iloksi valoisemmassa\nmaailmassa. Senlaisen kuolon kuoli lemmenkukka, murtaessaan kätkönsä,\nja hän ei sitä sen vuoksi kuollut, kun olisi ollut lakastunut\nkuoressaan, vaan sen tähden, että oli pimeässä kodissansa terveenä\nja uskollisena hoitanut lehtiänsä, kunnes luonto ne näki valmiiksi\nkohtaamaan päivää. Niin se kuolee, joka kuolee elääksensä. Hän ei\nhätäile ulos kuorestansa, vaan täyttää sen kauneudella ja elolla, ja\nsitte ei hän varista lehtiänsä, vaan levittää ne iloon ja valkeuteen.\"\n\nNäin puhuin. Hetki kului äänettä. Kaikki oli hiljaa, juhlallisena,\nodottavana. Minulla oli toivo. -- On hirmuista, herraseni, ja minua\nkauhistuttaa sitä sanoa. Lapseni rukoili ja manasi minun isänsydäntäni\nviettelemästä hänen heikkoa, turvatonta sieluansa.\n\nPäiviä, viikkoja on kulunut siitä kun tämä tapahtui. Rosa kuihtuu.\nSelvenemistänsä selvenee minusta se oppi; jonka myrkkyä hän on imenyt,\ntämä helläin sydänten murhaava harhaus, hyljätä hiljaisuuden rauha\nja sydelle polttaa itsensä, ollaksensa kykenemättömät tykyttämään\nheikkoudessa. Eiköstä kaikki kauneus kirkastu ja elä heikkoudessa ja\ntomussa, niinkuin aurinkoki elää tuhansin hohtein kasvujen katoovassa\nsuvussa? Miksi siis hävittää asuntoa, kussa ihanuus saattaa elää\nloistossa ja rauhassa? Kuolemattomuudenpa elämää he etsivätki, ja\nmaallista elämäänsä he sanovat kuolemaksi. Ah, herraseni, koska olette\nodotellut sen kasvun kukkimista, joka siemenessänsä lakastui? Te\nuskotte kuolemattomuuden! Senkö vuoksi, että maa on niin synkeä ja elo\ntäällä mitätöin? Ei, ei, sen vuoksi odotan minä taivaallista maailmaa,\nylevämpää eloa, kun tämä maa on niin ihana, tämä elämä, kaikkine\nhuolineen, niin pyhä ja niin suloinen.\n\nLopetan nyt. Mitä saatan toivoa lapselleni? Onko teillä neuvoa antaa,\nniin älkää viipykö. Syksyn tulevan, ja hedelmäin kypsyvän, olen\nsivumennen havainnut. Lähettäkää minulle jokin kirja, jossa rauhalla on\nmietitty hiukkainenki elämän ihmeellisyydestä. Hyvästi.\n\n\n\nKolmas kirje.\n\n\n                                                 Kesäk. 20 p. -37.\n\nHerraseni, tässä lähetän teille päiväkirjan, jota olen kirjottanut\nRosan sairastaessa. Näistä muutamista muistoonpanoistani tainnette\narvata ne seikat, jotka ovat tapahtuneet, ja joita en uudelleen saata\nkertoa.\n\n-- -- Tammikuun l päivänä -37. Oi väärää, sokeata oppia, hyljätä\nviattomuuden maallista iloa! Mitäpä on tämä ilo muuta kuin sen\ntaivaallisuuden nautintoa, joka kaikessa vallitsee? Myrkkyä! Milloin\nimeepi mehiläinen myrkkyä! --\n\nAnna silmääni valoa, taitaakseni katsella ihmiskuntaa, niinkuin\nsilmäilen jonkun kasvoja, ja näytä minulle niissä yksiki paikka, jota\nei viattomuuden mahti voita ja joka ei enennä sen eläväistä suloa. Oi,\nte jalouden puhuvat kuvat, valonenne ja pimentonenne, oi ylenkatsotut\nkukkani, teistä toki olen oppinut, elämän luovan ihanuuttansa\npimeydestä ja valkeudesta. --\n\nTäydellisyys. Turhaanpa sanotaan: täydellisyys on pysyvä.\nTäydellisyyttä on ajan jokaisessa hetkessä, ja tähän täydellisyyteen\nkuuluu itse se puuttuvainen silmäki, joka sitä ei näe.\n\nHelmik. 7 p. -- Sydänyö. Rosa valvoo. Valkealla hangella näen\nvalon paistavan akkunastansa. Olen itseki sytyttänyt lamppuni unen\npuutteessa. Ah te säteet hangella, jotka todistatte siitä valon\nlähteestä, josta on syntynne, teissä olen yöllä mielinyt nähdä\nkuvaelmia ihmiskunnasta, Jumalan pyhästä valovirrasta. Rosa, eksynyt\nlapseni, elä soimaa sadetta siitä, ett'on mennyt niin kauvas valosta;\nmitä kirkkaampi se on, sitä edemmä se ehtii, sitä kirkkaampaa syntyä\nse osoittaa. Paistakaamme täällä rakkaudesta ja uskosta, niin yö\nympärillämme on päiväksi muuttuva, elkäämme vavisten heittäykö takaisin\nlähteesemme, se on sen säteiden kieltoa, se on sen valon kieltämistä.\n\nHelmik. 17 p. -- Ensimäinen kevätpäivä. Aurinko anastaa valtansa\njälleen. Ilma huokuu sulaa elävyyttä, se on herännyt pimeästä\ntalvi-unestansa ja maaki herääpi heti. Rosa on lähtenyt huoneestansa\nensi kerran isoon aikaan. On istunut hetkisen portahilla, kuullut\nvarpusen visertävän ja nähnyt kimeltäväin pisarten herahtelevan\nkatolta. Silmänsä näin loistavan, kuulin hänen syvältä janoten\nhenkeänsä vetävän, luulenpa hänen tuokion etsineen Jumalaa\nhuomenriemuisessaki maailmassansa. Ah itse riemu, joka nostattaa muiden\nmielen pilviä kohti, on hänestä ylen raskas, pienin ryyppäys luonnon\nterveysmaljasta sulattaa hänen olentonsa. Väsyneenä, miltei vaipuneena\nsaatettiin hän jälleen huoneesensa. Millainen loppu kaikesta tästä?\n\nHuhtik. 17 p. -- Kukkia jo! Kirsikukkia on lasissa Rosan pöydällä.\nIhmeellistä, mitä enemmän itse kuihtuu, sitä paremmin näyttää hän taas\nrupeevan rakastamaan pireyttä ja eloisuutta. Eron aikako lähestynee ja\ntehnee hyljätyt armaiksi jälleen?\n\nHuhtik. 25 p. -- Selkä on auvennut, jää on poissa. Päivän laskussa\nnäkyi kurkiparvi välkkyvän järvellä. He ovat jo kohottaneet lentimensä\nja muuttaneet. Mikä ihaninta on, se ei ole jokapäiväinen vieraamme, se\non matkamies, joka vaan käypi katsomassa.\n\nToukok. l p. -- Hän tahtoo täältä, tahtoo eritä. Mitäpä etsii? Mihinpä\npakenee? Maan alla, pilvien takana, ylempänä maailmain maailmoja,\nmitä siellä löytää muuta, kuin minkä täällä on hyljännyt: luoman ja\nJumalan? Olisiko minulla keinollinen mahti, istusin tautivuoteen\nääressä ja kuvaisin kuolevalle suloisia muistoja. Näyttäisin hänelle\nmaan juhlaloistossaan, panisin vuoden vaihtelevat ajat kiertelemään\nkauniina silmäinsä ohi, johdattaisin mielensä kuviteltaviksi\nlapsuutensa, nuoruutensa, miehuus-ikänsä riemut, kaikki kohtaamansa\nlemmen silmäilykset, kaikki ne voitot, jotka on nähnyt hyvän voittavan,\nja tekisin niin ympärinsä kesämaailman sanoista. Siinä hän nukkuisi,\nniinkuin pilvettömänä kesäiltana nukutaan, iloisena olleesta päivästä\nja odottaen auringon ja ilon koittoa aamulla.\n\nToukok. 28 p. -- Tulla tänne, pyrkiä hänen vuoteensa ääreen,\nlohduttamaan! Pois, pois, mustat aaveet, lohdutuksenne tunnen! -- Mikä\non jalointa, tosinta, pyhintä, sepä välikappaleena viettelijän kädessä.\nEi pahalla, vaan parhaalla kahleitaan sydän. Kuvaan yhden niistä\nteistä; tuhansia ovat. Majassa pyörii vanhempain ja siskosten seassa\nviatoin tyttö, ja muistaa iloisissa vaivoissaan ainoastansa heidät.\nSiitä välttyy sitte päivä ja ilta tulee, ja hiljaiselle tienoolle\nnousee tähtiä loistavia. Uusi maailma, täynnänsä hartautta ja rauhaa,\nkypsyypi ulkona. Tuossa lähenee viettelijä. -- Tule viatoin, sanelee\nhän, ett'et hautauisi pienten huoltesi tomuun, vaan oppisit elämään\nylevämpää eloa. -- Ja hän menee myötä, ja majasta ulos tullessansa\nkuu kohoaa vuorten takaa ja kaunistaa hänen seutunsa kaksi vertaa.\nTuntonsa taipuvat, sydämensä riemastuu. -- Katso, sanoo taluttaja,\neikö tämä ansaitse silmäystä? -- Hän näkee hänen puhuvan totta. Tuopa\nsitte teroittaa äänensä ja nuhtelee entisestä tylyydestä, että on\nmaannut hartautensa, ett'ei ole useasti etsinyt hetkeä, jaloa kuin\nnykyinen. Tyttö säikähtyy, sillä sydän on täynnä ihastusta, ja hän\nnäkee, minkä on hyljännyt. -- Ja elo, jotas elät, kuiskaa viettelijä,\nja ne tunnot, jotka sinussa liikkuvat, keilläpä osaa semmoisista?\nYlennä silmääsi ja katso, josko tuhansista olennoista ympärillämme\nainoakaan nostattaa itsensä jokapäiväisestä elämästään, elääksensä\nkuin me. Näetkö ainoatakaan rinnallamme? -- Ja hän katselee, ketään ei\nnäe. Silloin häneltä mustenee maa, ja ihmiskunta on hänestä aaltoileva\nmeri sielutoin, ja hän nojaakse viettelijän rinnoille ja sanoo: me\nseisomme kalliolla merellisellä, elä luovu minusta, sinutta olen yksin!\n-- -- Mieletöin! miksi et sanonut: niin, pyhä on ja ihana minulle avaamasi\nmaailma, mutta onpa majanäki pyhä maailma, siskosteni silmät ovat myös\nkirkkaat, suloiset tähdet, ja vanhempaini sylissä elän runsaudessa kuin\ntäälläki; opeta minua rakastamaan, eläkä hylkimään!\n\nKesäk. 1 p. -- Koko päivän vaan äidistänsä! Hehkuvin silmin, kuulaana,\nmelkeen kirkastuneena ainoastaan äidistänsä! Olipa vaan lapsi,\nvakahainen lapsi, kadottaessansa äiti armaansa, ja muistaa kuitenki\nkaikki. Eikö hän ollut semmoinen? Eikös rauhallisena ja vakaana\nkävellyt kukkaistesi keskellä, hoitanut niitä, hoitanut sinua ja\nminua? Kysymys kysymyksen perään! Ah, rakkaudella muistelee äitiänsä,\nja iloitsee elettyänsä, niinkuin eli. Onpa pelastettu! Voinko uskoa\nhänen -- -- Minua käsketään luoksensa. -- --\n\nKärsiväisyyttä, malttavuutta, toivoa! Kohtaammehan jälleen toisemme!\n\n       *       *       *       *       *\n\nTäkäläisen tilan näette tästä ilmoituksesta, jota pyydän teitä\nhyväntahtoisesti panettamaan johonki sanomalehteen.\n\nHän lepää nyt järven toisella puolella. Kirkas selkä, joka ennen oli\nihastukseni, on nyt musta, kolkko hauta, jonka yli harvoin hirviän\nluoda silmäystäkään.\n\nPäivät ovat hitaita ja muuttelehtamattomia. Hämärää saan odotella\nmelkeen sydänyöstä sydänyöhön, se on vuoden ajan syy, ja hämärän ei aina\nole uni mukana.\n\nVuoden päivät olen yhä enemmän havainnut vanhenevani, ja vuosien kanssa\nvähenevät voimat, herraseni, voimain kanssa mielilaatu, niin on luonnon\ntapa.\n\nVanha palvelijani ijästyy niinkuin minäki. Joku päivä takaperin menin\npuutarhaan. Hän kasteli kukkasarkaa, mutta huolimattomasti, äkäisesti,\nettä loukkailiki kukat vesikannulla. Nuhtelin siitä. \"He niin\", sanoi\nhän, \"kelle niitä hoidamme?\" Ukko kääntyi katkeraan itkuun, minä jätin\nhänen ja läksin pois.\n\nTunnetteko ketään hyvää, turvatointa tyttöä seitsentoista vuotiasta,\njoka mielisi isää saada? Yhtäläisyys! Nuoruudessa ovat ihmiset toinen\ntoisensa kaltaisia, toisella tytöllä on aina jotakin toisen sielusta.\n\nAntakaa anteeksi, herraseni, ett' on niin lyhyt kirjeeni. Minun\non kovin vaikea pitää ajatuksiani koossa. -- Vielä kerran: hellän\nsydämenne tähden lähetän päiväkirjani, johon olen pannut yhtä ja toista\nviime ajoin. Sen takaisin saapuessa odotan mielellistä kirjettä.\nHyvästi!\n\n\n\n\nSuomennoksia Runebergin Runoelmista.\n\n\n\nKuoleva Sotilas.\n\n\n    Jo veri-päivä päätynyt\n    Oil Lemun rannalla,\n    Ja lyötyin huoku viihtynyt\n    Jo kuolo-kentalla;\n    Merellä, maalla pimeni.\n    Yö haudan tyyneen hiljeni.\n\n    Reunalla aallon pimiän.\n    Mi näki metelin.\n    Suursaaren aioilt äkiän\n    Havaitsi soturin;\n    Hän istu, käsi otsallaan,\n    Oil juossut veri povestaan.\n\n    Hyvästiäns ei lausua\n    Hän tainnut tutulle,\n    Isäins' ei ollut seutua.\n    Min vuoti verelle;\n    Kotins' oil Wolgan rannalla.\n    Hän täällä vihan alalla.\n\n    Silmänsä, vaikka sammuvan,\n    Loi välist' ylös hän.\n    Sannalla saman lakean,\n    Lähellä uron tän,\n    Mies nuori makas kuoltunut,\n    Hänt' ukko katsel' uupunut.\n\n    Kun kuula viuhui, sota soi,\n    Kun vert' oil povissaan,\n    Vihansa vastakkain he toi\n    Kalpaansa koittamaan;\n    Nyt vanh' ei riitaa hakenut,\n    Nuorenki miel' oil masennut.\n\n    Mut yö se yhä etenee.\n    Ja soutu kuullahaan.\n    Kuu pilven raost' antelee\n    Seudulle kuumettaan;\n    Jo saapuu venhe rannallen,\n    Siin' impi yksin soudellen.\n\n    Hän kuolon käypi jälkiä\n    Kuin haamu rauhatoin.\n    Käy vaiti ruumis-riviä.\n    Vaan itku-karpaloin;\n    On kulku kumma ukosta,\n    Hän havahtavi horrosta.\n\n    Vaan heltyin hetki helkettään,\n    Mink' impi eteni,\n    Ja miettivämpi entistään\n    Näkönsä lieveni;\n    Kai aave iski mielehen,\n    Hän ties', kut' etsi neitonen.\n\n    Se ootti; impi läheni\n    Kun sanan saanna ois.\n    Niin vakaan, vait, niin ääneti.\n    Kun häntä henki tois;\n    Hän tuil ja näki edessään\n    Jo ruotsalaisen pitkänään.\n\n    Jo näki, huusi nimenkin, --\n    Vastett' ei kuulunut --\n    Jo varsin vaipui sylihin --\n    Se hänt' ei sulkenut;\n    Kylm' oli rinta rikkunut.\n    Ja kaikk' oil vaiti, riutunut.\n\n    Nyt kyynel -- sanoo runotar --\n    Juoks' ukon poskelle;\n    Hän sanan sanoi -- Ilmatar\n    Sen korjas tuulelle;\n    Nyt nousi hän, käv' askelen\n    Ja näänty neidon etehen.\n\n    Mi miel' oil suru-näkönsä,\n    Sanainsa salaisten?\n    Tuo kyynel hellän silmänsä --\n    Ken selittävi sen?\n    Hän kun käv' immen etehen\n    Ja kuoli -- mi tuil mielehen?\n\n    Tunnollenkohan lepoa\n    Viel' ano äänensä?\n    Rukoillakohan rauhoa\n    Viel' oli mielensä?\n    Vain osoako ihmisen\n    Hän itki ilkeen, vaivaisen?\n\n    Hän vihan maalt' oil lähteinyt,\n    Sen kalpaa kantaen;\n    Vaan, veikko, vihas heitä nyt.\n    Käy käteen leppyen.\n    Ah! eloon kosto katsovi.\n    Sen himot kuolo katkovi.\n\n\n\nPoika ja Lähde.\n\n\n    Lähtehelle vihoin virkki poika!\n    Lähde, niityn silmä, lemmen lähde!\n    Tuhannesti muotoons' armahani\n    Sini-povessas on silmäillynnä.\n    Vaan sa sen et sulo-kuvaa vaali,\n    Säilytä et muotoo impyeni.\n    Hän kun poistuu, pois on kuvansakin.\n    Ja ma etsin suotta sitä sitten,\n    Rankaisenko sua, lemmon lähde,\n    Sekoanko, kaivanko sun kuiviin,\n    Talloanko kauniit kukka-reunas?\n\n    Lähde taasen rukoili ja lausui:\n    Poika, miksi rankaisisit mua,\n    Aaltoin sekaisit ja loisit kuiviin.\n    Tallaisit mun kauniit kukka-reunain?\n    Minä veen on vieno tytär vainen,\n    Lämmint' ei oo veri-suonta mulla,\n    Lempee mull' ei muille, muill' ei mulle;\n    Pahempipa kun ei sun povessas,\n    Oman poves lämpö-lähtehessä\n    Kultas kuva viikompahan viivy,\n    Kuin hän kukkan' ompi silmäis eessä.\n\n\n\nYhtyminen.\n\n\n    Impi kesä-illan' istui\n    Kuvaans' ihaellen veessä:\n    \"Kaspa, ah! kuin oon ma kaunis!\n    Vaan mit' onpi siitä mulle:\n    Nuorukainen, lemmittyni\n    Nää ei mua eikä kuule!\n    Ruusu, vieressäin ku kukit,\n    Puna ota huulillani!\n    Ilman purpurainen pilvi,\n    Purpur' ota poskiltani!\n    Tähti kalpee pilven päällä,\n    Kirkkaus sa silmäin ota!\n    Loput ota sa, o hauta!\"\n\n    Tänp' on kuullut kulta kiltti\n    Lähimmästä lehdiköstä.\n    Ja hän tytön tykö rientää,\n    Hän tuo etsitty, tuo löytty.\n    Vaan hän suuta sille suikkas:\n    \"Ruusu vei nyt huulen punan!\"\n    Ja hän posken liitti poskeen:\n    \"Posken purpuran vei pilvi!\"\n    Ja hän tytön katso silmään:\n    \"Silmän kirkkaun vei tähti!\"\n    Ja hän syliin tytön sulki:\n    \"Loput hauta vei nyt viimen,\n    Sill', o! tyttö, tää on hauta,\n    Kust' ei kukaan poies pääse.\"\n\n\n\nLähtehellä.\n\n\n    Ma katson, lähde, reunallais,\n    Kuin pilvet kulkevat;\n    Kun taika jokin johdattais,\n    Ne veessäs vaihtuvat.\n\n    Tuil tuossa pilvi puna-suu\n    Kuin ruusu tupessaan;\n    Hyvästi, ah! se poiestuu;\n    Ei pyörrä polvenaan.\n\n    Kas, tuossa toinen selkeemmin\n    Jo eessäin loistelee;\n    Ah! rientäin vielä vireemmin\n    Pois sekin pakenee.\n\n    Jo toinen taas; se jämiä.\n    Ei käy se joutuhun;\n    Vaan, lähde, tää on pimiä.\n    Se pimentävi sun.\n\n    Mä mietin, kun sun näin mä nään,\n    Mun mieltäin muuttuvaa;\n    Kuin monta kulta-pilveään\n    Silt' yhä katoaa;\n\n    Kuin moni pilvi pimiä\n    Loi yön sen poveheen.\n    Ja tulless', ah! oil' viriä.\n    Vaan meni verkalleen.\n\n    Mut mennessään kun tullessani\n    Nuo tyynni tunsin mä;\n    Ne pelkät pilvet olit vain\n    Mun mielein peilissä.\n\n    Ja peilin varjo, valoisuus\n    Niin niist' on rippuva! --\n    O! lähde, kosk' on lepoisuus\n    Aalloissas asuva?!\n\n\n\nSoturi-vanhus.\n\n\n    Nousi vanhus vankka loukostansa,\n    Miss' oil maannut pimennossa pirtin.\n    Ikä, ennen raskas hartioilla.\n    Kevenneeksi näytti nyt. Hän seisoi\n    Mittavana, paljon muuttununna.\n    Varsi suora kuni sotamiehen. --\n    Ruoti-vaivaiseksi vanhoillansa\n    Utaunut oli uljas ukko.\n    Muiston' oli hällä muinosista\n    Tappeluista -- arvet ainoasti.\n    Koditoinna kauan käveltyä,\n    Matkattua viikon, pääty viimen\n    Tiensä Röikön tölliin Alavuuteen.\n\n    Niinkuin horroksista herännynnä\n    Pystyälle hän nyt pyrähtihen,\n    Ryhtyi arkipuvun riisuntahan\n    Kulunehen, mutta päälleen puki\n    Pyhä-vaattehensa ukko vanhat,\n    Hopee-hapset korjas korvain taakse.\n    Valmis lähtöön pirtist' oli tuossa\n    Soturimme, arvosana asuin\n    Keltasinisessä puvussansa,\n    Hattu vaski-päärmehinen päässä,\n    Laen koskeen, pyöreen partahalla.\n    Kuolon vaka tyyni katsannossa,\n    Kädessänsä sauva käypäläisen.\n\n    Ulkon' armas paistoi aurinkoinen,\n    Kauan pilviin piiltyänsä, taasen;\n    Elokuun oil päivä seitsentoistas\n    Selvä, sulo, kesä-heltehinen;\n    Kentän, järven pintaa puhalteli\n    Kevein löyhäyksin vieno tuuli.\n    Mihin piti vanhan sotamiehen?\n    Mihin säällä sulosella tällä?\n    Minne ohjas ukko askeleitaan?\n    Minne meni tällä kertaa tiensä?\n    Tokko kolkoks' oli käynyt kolo,\n    Ahtahaksi loukoss' asuntonsa?\n    Ja nuo pyhävaattehensa vanhat\n    Miks' oil päällens' ukko pukenunna?\n    Kirkkohonko käkes hän nyt käydä,\n    Templihinkö Herran piti matka?\n    Kuulunut ei soitantoa sieltä,\n    Kaikumist' ei kimeen kirkonkellon;\n    Kiinni oli kivimuurin portti,\n    Kiinni kirkko, väestäkin tyhjä.\n    Ja mit' oiskaan tänäpänä ollut\n    Huonehessa tekemistä Herran;\n    Seitsentoistas päivä elokuuta\n    Sunnuntai ei tänä vuonna ollut.\n\n    Vaanpa niinkin vanhan mielest' oli\n    Parhaillansa kiihkun kirkonmeno,\n    Kirkon sisäss' ei se tosin ollut,\n    Lähistöllä toki likimmällä;\n    Sillä siinä seuduin kunnahalla,\n    Kankaalt' asti järven partahalle\n    Soti juuri Suomen sotajoukko\n    Edest' isänmaan ja kuninkaansa.\n\n    Elokuun oil päivä seitsentoistas\n    Selvä, sulo, kesäheltehinen,\n    Ja se sotur, vanhukselle oli\n    Juhlapäivä, jalo, kaunis, suuri.\n    Hänpä suoraan kävi kukkulalle,\n    Minn oil pystytetty Suomen sotalippu.\n    Tahtoi tänään Adlercreuts'in nähdä\n    Jumalata julki palvelevan.\n    Miekkain kitinätä teki mieli\n    Ukon vanhan vielä kerran kuulla.\n    Kuulla kanuunien laulantaa.\n    Säveleitä tuiki tunnetuita,\n    Juohutella muistiin muinosia,\n    Noita nuoruutensa urotöitä.\n    Katsastella, kuin tuo nuori suku\n    Kiistat kesti veritantereella.\n\n    Näin on ukon mieltä selitetty,\n    Ehkäp' oikeahan osattukin;\n    Tuumiansa tok' ei nähnyt kukaan.\n    Kävelynsä, sen vaan nähdä saatti.\n    Vakavia astuin askeleita\n    Hänen näki yhä etenevän.\n    Kunnes kirkon kunnahalle pääsi.\n    Missä sodan rajuin liekki riehui.\n    Varteen tien hän siinä sioittihen.\n    Oppimahan istaht' ottelua,\n    Silmäns' iski siitä Suomalaisiin,\n    Venäläisiin samon, vuorotellen.\n    Missä vainen raivos vastatusten\n    Joukkoin viha, vanhan silmä viipyi,\n    Kuultip' usein kuni kirkastettu\n    Muoto ukon ani mieltynehen.\n\n    Vihaisina vihisivät kuulat\n    Sokeoina yhä ympärillään,\n    Viljoin kaatui kuolon jalo touko\n    Likell' uron utelevan siinä.\n    Hänpä tok' ei tuosta liikahtanna.\n    Mielens' yht' oil iloinen ja tyyni;\n    Ja nuo kuulat kaikki ohi kuljit.\n    Ukkoon yksikään ei kajonnunna.\n    Vaihetellen yhtä yhtenänsä,\n    Mukaan onnen oikullisen aina,\n    Saarti häntä parvi sotilaita,\n    Päalle-käypä tahi pakeneva.\n    Vaan kuin kävivätkin sodan vaiheet.\n    Rikkonut ei ukon rauhaa kukaan,\n    Kunnioittain kulki ohitsensa,\n    Suomalainen, samoin Venäläinen.\n\n    Mutta ehtoo ehti; aurinkoinen\n    Lännen veräjillä väjyin seisoi.\n    Silloin miehuus Suomen sotilasten\n    Heille voiton tuotti vihdoin viimen.\n    Silloin sorretuksi näkyi vastus,\n    Vihollinen poies pakenevan.\n    Ja tuon urheen ukon ympärillä\n    Kaikki taas oil tyyntä turvallista,\n    Koska sitten joukko jälkimäinen\n    Kunnaan kukkulalta töytäis alas,\n    Ja se sotilasta sivuutteli.\n    Kookas kohos tämä seisaallensa,\n    Vakaisella virkkoi lausehella:\n\n    \"Nuoret, urheet, somat Suomen poiat.\n    Onko joukossanne, kuka kuulis\n    Harmaahapsen sanaa sotilahan?\n    Kiitos suuri -- se on lausehensa --\n    Teille päivän kunniasta tämän?\n    Ilmoiss' ikänäns' ei oo hän nähnyt\n    Tappelua tätä loistavampaa.\n    Jumalalle kiitos, kunnioitus!\n    Vielä viepi voitot Suomen kansa,\n    Isäin henki viel' on hereillänsä,\n    Vielä miehi' ompi maalla meidän.\"\n\n\n\nKirkko.\n\n\n    Vaikeet vaiheet, koetukset kovat\n    Oiva tilalt' olit Onnelaisen\n    Syvään sysännehet köyhyytehen.\n    Min kov' onni säästi, sen vei aika.\n    Talvee viisi kahdeksatt' oil tuonut.\n    Päähän lumen, jot' ei sulaa suvi.\n    Yks vaan hätiä kaikest' oil, mi muinen\n    llons' oli, yks vaan, luja luotto\n    Jumalaan, ku onnens' ohjann' oli;\n    Ja hän oven loukossa nyt asui\n    Toisen taloss' ylenkatsottuna,\n    Armo-leipää syöden pitäjäänsä.\n\n    Mutta Juhannuksen juhla koitti.\n    Väki heräsi ja vanhat, nuoret\n    Juhla-pukuun pakenivat, kaikki\n    Herran huoneesen nyt rientelivät.\n    Sama halu heräs ukollenkin\n    Ja hän haluns' isännällen haasti:\n    \"Veli armas, suoppa seuraan sua\n    Templiin tänään, koko kevät-kauden\n    Kivun tuskiss' oon ma taistellunna\n    Sopessani; vuotta puoli sitten,\n    Jumalan kun sanaa kuullut olen.\"\n\n    Järveen viittas isäntä. Se vielä\n    Vahvan sumu-vaipan vallass' oli.\n    Saart' ei näkyviss', ei vett', ei rantaa.\n    \"Ootko itse osoava, lähde\",\n    Sanoi hän, \"muut venein eivät mene;\n    Vaan on matka pitkä maata myöten,\n    Eik' oo varsoja sun varaksesi.\"\n\n    Kovan kuultuansa lauseen läksi\n    Vaiti vanhus rantaan, veneen työnsi\n    Vesille ja soudun sumuss' alko.\n    \"Joka kalain retket veessä johtaa,\n    Lintuin ilmass', että ennättävät\n    Kunne kutsuu lakinsa, Hän suopi\n    Minun myöskin templinsä nyt löytää.\"\n\n    Aika kului, vettä vaan ja usmaa\n    Näki ukko, uralt' eksynynnä.\n    Voima oil jo vaipumassa, soutu\n    Työläämpi ja hervotoin jo käsi.\n    Aamu-tyynessä kun selän yli\n    Korviins' ensi kerran soitto kaikui,\n    Hiljaist' oil se huminaa ja vienoo.\n    Ja hän kaukan' oivals' olevansa\n    Kirkosta, jo kotoo kauempana.\n    Kaikui toiste, kaikui kolmannesti\n    Soitto, vaanpa kaukaa sekin.\n    Ja hän silmäns' iski taivahalle,\n    Katsoi ylös pilvihin, kuin kysyin,\n    Voimaa vailla, neuvoa ja toivoo.\n\n    Vaan samassa vene, verkan kulkein,\n    Päätyi paadellen, ja himiästi\n    Paaden yli sumun suusta siinti\n    Silmiin tanner, lepoo tarjoava.\n    Rannall' astui ukko, uteleva.\n    Tunsi paikan, tunsi tyynni saaren.\n    Miss' oil nuorna monet kerrat käynyt.\n    Ja hän kalliollen istui, syvään\n    Miettien, ja kolkkoo oil nyt kaikki,\n    Pimee mieli, pimee maa ja taivas.\n\n    Mutta yhteen-soitto kaiku. -- Oilko\n    Korkeimman turvissa nyt vanhus? --\n    Hän kun taivolle loi toivotoinna\n    Silmät, sini-juova selvä näkyi\n    Pilvein rakoloista, valon aave.\n    Kirkossa nyt veisuu al'ettaman\n    Piti; saarell' autiolla saman\n    Ensi-kerran tuuli henkee veti\n    Lehtein lomissa, ja kiuru kiiti,\n    Valon herättämä, ylös ilmaan.\n    Luonnon horto pian haihtui. Sävel\n    Säveltä nyt seuras, ääntä lisäs\n    Mäkein, laaksoin linnut. Riemu raikui\n    Sumuiss' ilman, raikui rannan puissa\n    Ukon ympärillä, ja hän laulun\n    Viehäyksessä huolet poies heitti\n    Ja sai sanat säveleille. Kesän\n    Virsi ihana \"Jo joutuu armas\n    Aika\" hiljasena hyrinänä\n    Huulilt' ukon hartahasti sointui.\n\n    Ja jo joutunn' oli armas aika.\n    Suvee, josta lauloi, muuri mikään\n    Häneltä ei sulkenunna. Sulo\n    Kukka-kenttä eessä oil ja lintuin\n    Liverrykset kuuli hän; ja Kristus,\n    Kuta Saaronin kukaksi kutsui,\n    Laakson lemmityksi viherjäisen,\n    Tuli kukkana ja lempen', aivan\n    Niinkuin rukoillut hän oli, mieltään\n    Joka löyhäyksessä lämmittäen.\n\n    Kun hän virren päätti, sekehessä\n    Oil jo taivas, alhalla vain asui\n    Sumu vielä. Silloin päivyt nousi\n    Idän pilvi-vuotehelta, valain\n    Sädet-virran usmiin maan ja veden.\n    Vaikeni nyt ilma, ja sen parvet\n    Lepoo etsit, jok' olento näytti\n    Katsella vain tahtovan, ei laulaa;\n    Myöskin vanhus silmillänsä seuras\n    Hartaulla, vaiti valon teitä. --\n    Sumeaa mi äsken oil, se seestyi\n    Tuossa tuokiossa. Niemi niemen\n    Perään usmast' ui nyt ylös, saari\n    Saaren viereen syntyi; mailma täynnä\n    Kauneutta kasvoi hiljallehen\n    Varjon tyhjyydestä, rajautui.\n    Värin sai ja kirkkauden.\n\n                             Mennyt\n    Aikoja jo aamu-hetki oli,\n    Kuinpa vanhus, kirkas katsannolta,\n    Otsa pilvetöinnä, liikutettu\n    Mielessään ja kiitollinen nousi\n    Paikaltaan ja palas venehelle.\n    Mutta hyvästiksi loi hän vielä\n    Silmäyksen rannalle. \"Nyt Herran\n    Rauha teille\", lausuvan hän kuului.\n\n    \"Linnut kaikki, veikot, siskot nuoret.\n    Herran seurakunta, jotka kanssain\n    Kirkoss' yhdess' tänä-pän' olette\n    Hänen kunniaansa veisannehet.\n    Ja nyt kiitos sulle, kirkas päivyt,\n    Tulkki opin taivahisen, joka\n    Saarnan meille pidit, sydämmemme\n    Taivuttelit Hänen hyvyyttänsä\n    Tuntemaan ja silmin näkemähän.\"\n\n\n\n"]