[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fp_5lG03fKP5mEGh-86QEFHQkJIH70fPN_bpNAi8QXcc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},2168,"Reservikasarmista","Ivalo, Santeri",1866,1937,"2168-ivalo-santeri-reservikasarmista","2168__Ivalo_Santeri__Reservikasarmista","Muistoja sotamiesajoiltani","tietokirja",[14],"sota",[],"fi",1892,null,10751,68183,false,65611,[24,25],"Armed Forces -- Military life","Finland. Maavoimat -- Military life",[27],"History - Warfare","\"Reservikasarmista: Muistoja sotamiesajoiltani\" by Santeri Ivalo is a historical account written in the early 20th century. The work provides a nostalgic reflection on the experiences and thoughts of reservists during their military service. The narrative explores the challenges, mundane routines, and emotional struggles faced by the soldiers, painting a vivid picture of their shared experiences.  At the start of the book, the narrator reflects on the discomfort and tedium of military training under the scorching sun, contrasting it with memories of freedom and leisure that they had to sacrifice. As the soldiers adjust to life in the barracks, feelings of loss of individuality and personal autonomy emerge. The opening also introduces various characters, including the strict but insecure squad leader Makkonen and several fellow soldiers like Kostamo, Tikka, Kaipio, and Iskos-Paavo, each representing diverse aspects of military camaraderie and struggle in the face of a rigid military system. The narrator invites readers to reminisce about their time in the barracks and evokes a sense of both humor and melancholy about the vitality of shared experiences within this challenging environment. (This is an automatically generated summary.)",[],262,"Muistelmateos kuvaa reserviläiselämää ja sotaväen arkea 1800-luvun loppupuolen Suomessa. Teksti sisältää havaintoja kasarmin kurista, uuvuttavista harjoituksista ja sotilastoveruudesta huumoria ja ironiaa unohtamatta.","Santeri Ivalon 'Reservikasarmista' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2168. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","RESERVIKASARMISTA\n\nMuistoja sotamiesajoiltani\n\n\nKirj.\n\nSANTERI INGMAN [IVALO]\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1913.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nMuistoja sotamiesajoiltani.\nOnko reservimies sotamies?\nEnsi ilta.\nKaksi rakastunutta.\nKolme sankaria.\nHyvä mies.\nTukio.\nYksi mies jälelle.\nKappale sisäharjotusta.\nParooni tulee.\nHallayö kasarmissa.\nÖinen retki.\n\n\n\n\nMuistoja sotamiesajoiltani.\n\n\nToisinaan, kun päivän paahtavimmassa helteessä seisottiin kuivalla\nhiekkakentällä ja tehtiin kivääritemppuja uudelleen ja uudelleen ja\naurinko suoraan paistaa porotti suojattomiin silmiin ja hiki valui\npitkin kylkiä ja sääriä, tuntui tuo soturikomento kaikkein\ntuskastuttavimmalta, naurettavimmalta ja inhottavimmalta laitokselta,\njohon ihmisjärki voisi hairahtua. Taikka kun ihanimpana kesäiltana,\nnojautuneina kasarmia kiertävää aitaa vastaan, katsottiin päivän laskua\nmetsän taakse ja muistettiin kuinka suloisia hetkiä nyt voisi viettää\njos olisi omassa vapaudessaan, jos saisi istua jonkun viileän kuistin\nportailla ja laskea leikkiä toisten nuorten kanssa ja nauttia\niltahetken herttaisuutta, -- silloin tuli toisinaan kirastuksikin ja\nsadatelluksi sen miehen muistoa, joka ensimäisenä keksi riistää\nihmisiltä heidän persoonallisuutensa ja vapautensa, tehdäkseen heistä\nkoneita sotamiehen muodossa.\n\nMutta ne viikot menivät, enkä jälestäkäsin kadu sitäkin koulua\nkäyneeni. Niiden viikkojen ajoilta on jäänyt niin monta huvittavaa ja\nmuistettavaa pikkuseikkaa mieleeni, että nyt melkein voin käsittää\nmiten vanhoilla sotureilla vielä elämänsä ehtoolla voi olla nautintoa\nmuistaissaan ja kertoessaan tapauksia entisiltä sotamiesajoiltaan.\nTotta tosiaankin, jos olisin runoilija, voisin kirjottaa kokonaisen\nrunovihon olostani reservikasarmissa, ja jos olisin hyvä runoilija,\ntulisi siitä mainio parodia \"Vänrikki Stoolin tarinoista\"; taikka\nkenties mieluummin kuusmittainen eepillinen runo kahdessatoista\nkirjassa. Toivottavasti joku vastainen Suomen suuri Runeberg ottaa\nhuomioonsa tämän kiitollisen aiheen. Sitä odotellessani pyydän kaikessa\nsuorasanaisessa, vaatimattomuudessani ystävällisiä lukijoita seuraamaan\nminua takaisin 33:nnen Suomen reservikomppanian kasarmiin, märehtimään\nsieltä muutamia muistoja sotamiesajoiltani.\n\n\n\n\nI. Onko reservimies sotamies?\n\n\nKerron \"sotamiesajoiltani\", vaikka minun kenties oikeammin pitäisi\nkertoa vain \"reservimiesajoiltani\", sillä mielipiteet siitä, onko\nreservimies sotamies, ovat tietääkseni erilaiset.\n\nAinakin \"lähin päällikköni\", ensi plutoonan toisen osaston päällikkö,\ntarkka-ampuja Makkonen, oli sitä mieltä että sotamies ja reservimies\novat aivan eri asioita, ja vaikka tuo tieto hieman lannisti\nkunniantuntoani, kun näet minäkin olisin tahtonut kehuskella olleeni\nsotamiehenä, -- niin ketäpä reservimies uskoo ellei päällikköään.\n\nSeikka oli näet semmoinen, että osastopäällikkö Makkosella ei\nollut velvollisuutta -- tuskin oikeuttakaan -- pitää niitä\n\"sisäharjoituksia\", joissa nämä soturielämän tärkeät arvoasteet tyystin\nja tarkoin opetetaan ylimmästä alimpaan saakka. Mutta hän halusi itse\nantaa alamaisilleen juuri siitä pienen erityisläksyn.\n\nHän oli näet, kuten jo mainitsin, pelkkä tarkka-ampuja, vaikka\npäällikkönä olikin, ja tuo seikka tuntui häntä itseään hiukan\nhuolettavan. Jos olisi ollut edes jefreitteri, jos olisi ollut yksi\nainoa vaatimaton nauha olkapäillä, niin hän jo olisi ollut oikea\noikeutettu päällikkö. Mutta ei. Hänen ei ollut onnistunut saada yhtään\nnauhaa, hän oli pelkkä sotamies, ja siitä syystä hän käsitti, että\ntuhman reservimiehen on vaikea huomata antaa hänelle, niinkuin\npäällikölle, hänelle tuleva arvonsa ja kunnioituksensa.\n\nSentähden hän, kun kerran levättiin \"volnassa\" jostakin ankarasta\nampuma-asennosta, yhtäkkiä asettui hyvin vakavan ja opettavan näköisenä\nhajasäärin rivin eteen ja alkoi:\n\n-- Kostamo.\n\n(Kostamo oli osaston ainainen syntipukki. Hänestä saan vielä myöhemmin\nkirjoittaa erityisen kuvauksen.)\n\n-- Kostamo!\n\nEi vastausta.\n\n-- Kos-ta-mo!!\n\n-- Minä... herra... herra...\n\n-- Sinä herra! Eläkä nosta kättä ohimoille kun rivissä seisot --\ntolvana! Kuinka vastaat päälliköllesi jos hän, niin kuin nyt\nesimerkiksi minä, sattuu sinulta jotain kysymään? Hä? Kostamo!\n\n-- Juu... herra... aliupseeri.\n\n-- Niin, juuri niin, jos minä nyt satun olemaan aliupseeri. Mutta\nolenko minä aliupseeri?\n\n-- Ette... herra...\n\n-- No kun mulle vastaat, niin miten silloin sanot?\n\n-- Sanon että... ette ole...\n\n-- Voi sun siunattu sitä tyhmyyttä. Siinä sen kuulette muutkin kuinka\ntökerö voi olla Jumalan luoma ihminen. -- Kostamo: mikä minä olen?\n\n-- Makkonen.\n\n-- Niin, vaan puhutteletko sinä minua vain niinkuin tuota Tikkaa, että\nkuule sinä Makkonen? Mikä minun arvoni on ja arvonimeni?\n\n-- Herra.\n\n-- Herra kyllä, vaan mikä muu? Olenko minä aliupseeri, vai olenko\nreservimies, vai olenko torvensoittaja, vai mikä minä olen...? Ei\nymmärrä pukki venättä. Sano sinä, Tikka, mikä minä olen?\n\n-- Sotamies.\n\n-- Niin, se lähti yhdellä kertaa, kun oikeasta miehestä lähti.\nSotamies, eli tarkka-ampuja Suomen tarkka-ampujapataljoonassa. Vai\noletko sinäkin Kostamo sotamies?\n\n-- Olen.\n\n-- Oho, siinäpä se juuri olikin erehdys. Sinäkö sotamies, siis aivan\nsamanarvoinen kuin minä, että jos minä astun riviin ja sinä tähän\nkomentamaan, niin ykskaikki, sama juttu. Olisiko se niin -- hä? Minä\nkävisin oikein pataljoonassa oppia kolme vuotta ja sinä täällä kuusi\nviikkoa, ja sitten me olisimme yhden arvoisia -- hä? Ei siitä\npuhettakaan. Teistä ei ole sotamies yksikään eikä yhdestäkään koskaan\ntule, vaan mitä te olette?\n\nMakkonen kysyy puolen riviä järjestään joka mieheltä, mutta ei kukaan\ntiedä. Kaikki ovat luulleet olevansa sotamiehiä, ja kun he sitä eivät\nole, niin muuta he eivät tiedä.\n\n-- Ette te ole sotamiehiä, vaan reservimiehiä te olette, muistakaa se.\nSotamiehen ja reservimiehen välillä on erotus suuri, se on yhtä suuri\nkuin jefreitterin ja luutnantin välillä, taikka niinkuin minun ja\nteidän välillä. -- No, Kostamo, miten vastaat siis minulle, kun sinulta\nkysyn?\n\n-- Minä, herra sotamies.\n\n-- Niin, herra sotamies, taikka paremmin herra tarkka-ampuja, sillä\nminä olen oikea tarkka-ampuja, jommoista sinusta ei eläissäsi tule.\nMuista se toiseksi kertaa, kun sinulta kysyn.\n\nAlettiin taas tehdä ampuma-asentoja. Makkonen komensi ja huusi jos\nmahdollista vielä kovemmin kuin ennen, tuntien syvästi oman arvonsa.\n\n\n\n\nII. Ensi ilta.\n\n\nMieliala kasarmissa oli apea, hitaasti kuluivat ne autiot tunnit.\n\nOltiin ensi iltaa reservimiehenpuvussa. Jo edellisenä iltana oli tosin\nsaavuttu kasarmiin, mutta silloin oli vielä saanut omissa vaatteissaan\nliikuskella vapaasti pihalla ja maantielläkin ja omissa vaatteissaan\nmyös viskautua nukkumaan kasarmin kylmästi tervehtiville lavereille,\nuneksimaan alkavista vaivoista ja päättyneestä vapaudesta.\n\nNiin eilen vielä, mutta nyt oltiin jo sotapuvussakin, leveät\nhurstihousut jalassa, lianharmaja virkatakki hartioilla ja päässä pieni\nsoikea kairalakki. Oltiin reservimiehiä, kaikki yhdennäköisiä. Jo tuota\npukua katsellessaan kävi miehille ikäänkuin selvemmäksi ja syvemmäksi\nse haikea tunne mikä sydämessä asui. Heiltä oli riistetty se\npersoonallisuuden, se itsemäärääväisyyttä leimaavan vapauden\ntunnusmerkki, minkä ehonvaltainen vaatetus suopi jokaiselle,\nhienoimmalle ja ryysyhimmälle, kauppapalvelijalle ja kivityömiehelle.\nTukat oli keritty, korkosaappaat pantu kaikille jalkoihin, ja\npituutensa mukaan olivat miehet mitatut ja numeroidut. Ja heistä\ntuntui, -- joskin useista hämärästi ja epäselvästi -- etteivät he enää\nolleet omia itsiään, eivät enää Pekkoja, Paavoja eikä Jusseja, vaan\nettä olivat pelkkiä -- numeroita.\n\nRuunun velli oli syöty ja iltahuutoa odoteltiin, -- eli yleensä illan\nkulua. Samanpuolelaiset pysyttelivät yksissä ryhmissä, istuskelivat\nenimmäkseen ääneti mikä missäkin; väliin vain joku virkahti sanasen,\npari, matalalla äänellä, mutta varsinaista keskustelua ei syntynyt.\nMuutamat olivat viskautuneet nurmikolle maantienpuolisen aidan kupeelle\nja katselivat siitä edes kaihoten sitä vapautta, joka heiltä oli\nkatkaistu. Mutta siihenkin tuli aliupseeri ja komensi aitoviereltä\npois: nurmikolla loikominen on kovasti kielletty, siitä ankarasti\nrangaistaan.\n\n-- Ota hänestä sitten selvä mistä ei rangaista... ja sekin rangaistus\ntuo jaksettanee kärsiä.\n\n-- Jo vain nuokin nurmet saatanee miehissä maksetuksi, minkä siinä\nlienevät pilaantuneet.\n\nNiin murahtelivat miehet, vääntäytyen siitä verkalleen\nhiekkakäytävälle. Vaan kun upseeri kääntyi päin ja rääkäsi että: mitä?\nniin kävelivät he sanaa puhumatta pihallepäin.\n\nRuokasuojassa piti vääpeli haluttomasti kuuntelevalle miesjoukolle\nkansantajuista esitelmää, miten heidän tulisi menetellä takapihalla\nkulkiessaan, ja miten eivät saisi -- rangaistuksen uhalla -- menetellä.\nSiitä annettiin vielä virallisesti iltahuudossa kaikille tarkat\nsäännöt.\n\nMuutamat hyvästelivät portilla jotain toveriaan, joka\nlääkärintarkastuksessa oli päästetty vapaaksi ja nyt iloisin mielin\nteki lähtöä kasarmista.\n\n-- Ja sanohan terveisiä, ettei täällä ole hätää mitään, vähän työtä ja\npaljo palkkaa.\n\n-- Sanotaan, sanotaan.\n\nTuollaisella rohkaisevalla sukkeluudella koetti eräs evästää lähtevätä.\nMutta kun tämä aidannurkasta oli kääntynyt oikealle, kääntyivät jälelle\njääneet vitkalleen pois portilta, eivätkä uskaltaneet toisiaan kohti\nkatsoa, maahan vain tähystivät.\n\n-- Sillä se onni oli tuolla Heikillä, kun talvella särki käsivartensa\nhalkopinon alle.\n\n-- Kaatui minunkin olalleni tässä keväillä ranka, mutta kestipähän...\n\nKasarmissa katselivat toiset kummissaan yksitoikkoisia, autioita seiniä\nja kaksikerroksisia, liistapuilla miehittäin paistatettuja lavereita,\njotka heidän mieleensä niin ehdottomasti muistuttivat tallin pilttuita,\nja he tunsivat jo melkein olevansakin ilkeästi luontokappaleen\nkaltaisia... Tuollaiseen parteenhan sitä nyt kesäkseen on kytketty...\n\nJoku rohkeampi uskalsi ajankuluksi ehdottaa kellon huikkausta, mutta\ntoisilla ei nyt sydän antanut myötä sellaiseen leikkiin ja ehdottajakin\npisti nolostuneena kellonsa ruunun takin alla olevan liivinsä taskuun.\nHän istui laverin laidalle ja katseli siinä pitkin leveitä\nhousunlahkeita alas kenkiään, jotka hänellä oli omat jalassa. Ne\ntuntuivat nyt niin omituisen rakkailta ja kauniilta nuo omat kengät...\n\nJo se aika osasi käydä pitkäksi! Tunnit tuntuivat päiviltä. Tekemistä\nei ollut miehillä mitään, ja jo kymmeneen kertaan olin minäkin ehtinyt\npäivän kuluessa käydä ympäriinsä jokapaikassa kasarmiaituuksen sisässä.\nAjatuskin tuntui kulkevan niin työläästi, yksi ainoa mielle siinä\npyörieli, nimittäin että milloinkahan tämän surkeuden viime päivä\nkoittanee, -- koittaneeko koskaan! Tähän se nyt kuluu paras puoli\nkesää, ja sittenkin on vielä toinen puoli palvelusaikaa jälellä.\n\nSitä miettien nousin taas pienelle kivikunnaalle, joka kohosi päällikön\ntalon takana, ja josta näkyi maailmaa kasarminaituutta hiukan\navarammin. Kapusin  katajikkojen lomitse ja kuulin samassa pehkon\njuurelta hiljaista puhetta. Katsoin; näin kaksi kohtalotoveriani\nistumassa kylikkäin kiven kupeella. He keskustelivat hekin verkalleen\nsiitä, mikä sydäntä painoi, ja -- söivät. Eväslaukku oli heillä\nvälissään, siitä leikkasivat vuoron päältä leipäpalan, vääntivät voita\npäälle, ja toisessa kädessä pitivät läskiviipaletta, josta aina palan\npurasivat.\n\n-- Jotta kuus viikkoako sanot, minusta sitä tulee enemmänkin, tulee\nkolme päivää seitsemättä, virkkoi toinen -- Mölsäksi opin hänet\nsittemmin tuntemaan -- palaa pureskellen.\n\n--- Seitsemättäkin taitaa tulla, vastasi toveri, Pekka Kokkonen, ja\nleikkasi laukusta läskiä uuden viipaleen, ikäänkuin lohdutukseksi\nniiden kolmen päivän varalle, joita hän ei ollut ottanutkaan lukuun. --\nEikä siitä mitenkään vähemmällä pääse.\n\n-- Eihän siitä nyt enää miten pääse... näkemättä se nyt koti jäi\nseitsemäksi viikoksi.\n\nJo leikkasi Mölsäkin taas viipaleen, kohotti sen päänsä tasalle, avasi\nsuuren kitansa ja solautti sinne makupalan. En voinut olla hymähtämättä\nnoille alakuloisille aterioijille. Nälkäänsä he eivät syöneet, vasta\nolivat pistelleet ruunun velliä. He söivät vain viihdyttääkseen\nikävätään ja lohduttaakseen masentunutta mieltään. Tuo kotoinen eväs\nmuistutti näissä oudoissa oloissa sentään jonkun verran kaivattuja\nkotoisia tiloja. Pekka tuntui jo saaneen kyllänsä, pyyhkäsi\nhalveksivasti ruunun housuihin puukkonsa terää ja rupesi työntämään\nsitä housunkauluksen sisäpuolelle kätkettyyn tuppeen.\n\n-- Syö, veli, syö, kehotti vielä Mölsä, mitäpä näistä säästää, eipä\ntäällä kuuluta kumminkaan suvaittavan omia ruokia. Syödään pois!\n\n-- Milloin häntä taas omaa ruokaa saaneekaan nähdä, tuumi siihen\nPekkakin, levitti vielä kerran voita leivän levylle ja leikkasi tukevan\nkaistaleen.\n\n-- Ja ensi päivähän se on pahin hirressäkin...\n\nVarusmestarin pieni poika juoksi siitä ohi rinnettä pitkin ja pysähtyi\nkummissaan katsomaan suruisen näköisiä ruokailijoita.\n\nTuo lapsi tavallisessa lapsenpuvussaan ja leppeine lapsenkasvoineen\ntuntui Pekasta niin kodikkaalta ja tyynnyttävältä, että hän heti\niloisempana virkahti:\n\n-- Poika hoi, paiskaapas kättä. Tahotko voileivän...? Mikä on nimesi\nSanttuko...? Vai varusmestarinpoika, vai... Siitä saat piirakkaa, syö\npois ujostelematta. Pieni oletkin vielä, raukka... mutta vielä se\nsinunkin vuorosi tulee hypätä ruunun housuihin kun elänet, vielä\ntulee... jos et ajoissa pitäne varaasi... He, tuossa saat läskiäkin...\nVaan jos viisas lienet, menet ajoissa merelle, menet Amerikkaan, menet\nvaikka minne. Sillä tämä on hiiestä heitettyä tämä sotameininki...\n\nPoika katseli kummissaan puhujaa -- ei nähtävästi ymmärtänyt puhetta --\nja lähti siitä juosta viilettämään alas mäkeä. Kävelin jo minäkin taas\nkasarmia kohden, ja mietiskelin mielessäni sitä paljo laulettua\nsuomalaista urhoollisuutta ja soturimainetta...\n\nSamassa soitettiin iltahuutoon, ja miehet keräysivät ryhmittäin mikä\nmiltäkin puolen, ja asettuivat riviin, kuten heidät päivällä oli\nmitattu ja numeroitu.\n\n... Niin, ensi päivähän se taitaa olla pahin -- hirressäkin.\n\n\n\n\nIII. Kaksi rakastunutta.\n\n\nKauan pysyvät muistossani Jaakko Lamperi ja Iskos-Paavo, molemmat ensi\nplutoonan tunnollisimpia sotureita. Edellinen näistä oli kihloissa,\njälkimäinen oli vasta mennyt naimisiin, kun tuli kasarmiin lähtö.\n\nEräänä iltapäivänä, kun miehet istuivat uutterimmillaan puhdistamassa\nsateen kastelemia kiväärejään, tuotiin sana portilta, että \"siellä\nmuuan naiseläjä kysyy Jaakko Lamperia ensimäisestä lutuunasta\". Jaakko\nvilkasi ikkunasta ulos, pisti rauhallisesti kaikki \"sulkulaitokset\" ja\n\"pistimet\" ja \"pesutangot\" paikoilleen kivääriinsä, asetti kiväärin\nkoloonsa, vei öljyt ja räsyt laudalleen, haki hetkisen lakkiaan ja\nlähti niin verkalleen kävelemään kasarmista portille päin. Siellä\nseisoi aitaan nojautuneena nuori tyttö, pullea ja punaposkinen, jonka\nsilmät kiilsivät niin herttaisen onnellisesti, kun erottivat Jaakon\ntulevaksi sieltä valkopaitaisten sihisevästä joukosta.\n\nJaakko astui vitkaan, melkein hiljensi vauhtiaan kun lähemmäs tuli.\nMutta tytöllä paloivat silmät yhä enemmän, käsivarret oikenivat\nvaistomaisesti eteenpäin, näytti siltä kuin hän olisi tahtonut hypätä\naidan yli ja lennähtää siitä Jaakkonsa kaulaan. Portin läpi ei näet\nlaskettu, kun kello ei vielä ollut seitsemän.\n\n-- Mitäs lähit, kysyy Jaakko puolittain hämillään, puolittain\ntyytymättömänä. Kielsinhän minä tulemasta.\n\n-- Kielsit, vaan minä lähin. Äitisi pani voita ja tässä olisi piiraita.\n\nTyynesti ojensi Jaakko kätensä aidan yli ja tyttö tarttui siihen, eikä\nlaskenutkaan heti irti. Hän ei ollut viiteen viikkoon nähnyt sulhastaan\nja oli nyt asiata tehden lähtenyt kävelemään neljän peninkulman matkaa\ntavatakseen sitä, jota sydämensä kaipasi. Senpätähden hän ei\nvälittänytkään -- eikä voinutkaan -- aivan peittää tunteitaan, vaikka\nsiihen heidän ympärilleen keräysi puoliympyrään parikymmentä uteliasta\nreservimiestä katsomaan ja laskemaan pilaansa, joka ei aina ollut aivan\nhienoa. Hän puristi Jaakon kättä ja hymyili niin herttaisesti. Mutta\nJaakko oli hämillään, häntä vaivasivat ympäröivien katseet ja hänestä\nkoko tuo tilaisuus oli kiusallinen, oli liian hellätunteinen.\n\nJa siitä meni tyttökin vähitellen hämilleen. Keskustelusta ei tahtonut\ntulla mitään. Jaakko otti vastaan aidan ylitse mytyn, jossa voit ja\npiirakat olivat ja kysyi hyvin tyynesti, että \"terveenäkö siellä\nkotipuolessa oltiin?\" Ja taas jäi suu umpeen aidan molemmilla puolin.\n\nSiihen tuli vielä luutnanttikin katsomaan, että mikä tungos siinä aidan\nkupeella on. Hän käsitti heti aseman ja päätti auttaa noita nuoria\nrakastavaisia. Meillä oli hyvin kelpo luutnantti, oikea kansan mies,\njoka, vaikka esimies olikin, kumminkin aina oli ystävällinen\nreservimiehiä kohtaan, väliin leikillinenkin.\n\nMiehet hajausivat, kääntyivät päin ja tekivät kunniaa.\n\n-- Onko se Lamperin muija tuo korea tyttö?\n\n-- Ei ole, herra luutnantti.\n\n-- No morsiankos sitten on?\n\nLamperi vitkasteli vastatessaan, vaan tyttö ilmoitti empimättä että\n\"niin on\".\n\n-- Ja sinä lähdit katsomaan, miten Jaakko täällä sotaväessä jaksaa?\n\n-- Niin lähdin.\n\n-- Saat lähteä, Lamperi, maantielle kävelemään tyttösi kanssa aina\ntuonne ruutikellariin saakka, niin saatte olla kahdenkesken. No, ala\nmennä!\n\nPortti aukeni, Jaakko teki vielä kerran kunniaa ja lähti niin tyttönsä\nrinnalla kävelemään maantietä pitkin. Vaan tyttö katsoi taakseen\nluutnanttia kiitollisuudesta kiiluvin silmin, ja kuului Jaakolle\nsupattavan että \"sepä vasta mies on miehekseen, vaikka lie kuinka\nkorkea herra\".\n\nPuolentuntisen perästä palasi Lamperi kasarmiin ja jaellessaan\npiiraitaan hiukan häpeissään tovereilleen, selitti hän, että \"ne ovat\nsellaisia hätiköitä nuo naiset. Viikon perästähän täältä olisi päästy,\nmutta ei malttanut sitä odottaa\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nIskos-Paavo oli harteikas, jykevä, vakavapiirteinen, romuluinen\nmetsäkylän mies. Hän oli ainoa työhön kykenevä miehenpuolinen\ntalossaan, eikä naisväkeäkään ollut muuta kuin äiti raihnainen ja\nsairaaloinen, sekä puolikasvuinen sisar; muut kaikki pahanpäiväisiä\ntenavoita. Kovin huolettavalta oli tuntunut, kun aika läheni Paavon\nlähteä kasarmiin. Miten kävisi kesätöiden kotona, kuka hoitaisi kynnöt\nja niitot ja yleensä isännyyden? Varoja ei ollut palkata päiväläistä\ntöihin, eikä oman talon väestä ollut paljo muuhun kuin lehmiä hoitamaan\nja kotiaskareita tekemään. Vaan kaikki maantyöt...!\n\nSitä oli tuumattu äidin kanssa tyystin pääsiäispyhinä ja tultu siihen\npäätökseen, että Paavon pitäisi mennä naimisiin, muuten ei tullut\nmitään. Ja Paavo oli miettinyt asiata ja oli huomannut itsekin\nvälttämättömäksi kosia. Eihän se tosin nainen, vaikka terve oli ja\nrotevakin, vastannut miehistä miestä, mutta parempi oli sittenkin,\nkunhan oli talossa jokukaan työhön pystyvä.\n\nPaavo kosi naapurikylästä, pantiin kuulutukseen ja kolmen viikon\nperästä vietettiin häät. Mutta silloin olikin aika lähteä kasarmiin.\nPyhänä vihittiin ja maanantai-iltana piti jo lähteä liikkeelle. Yhden\nainoan yön sai Paavo maata nuorikkonsa vieressä, yksi ainoa päivä oli\naikaa neuvoa töitä ja taloudenhoitoa.\n\nMiehen voimalla oli Paavo tottunut raatamaan kivikkomaassaan, ja miehen\nvoimalla teki hän temppujaan sotaväessäkin. Kankeat olivat jäsenet,\nhidas ajatuksenjuoksu, mutta tahto oli hyvä eikä voimia puuttunut, ja\nniin suoriusikin Paavo kutakuinkin tehtävistään. Mutta kun lomahetki\ntuli ja miehet istuivat lavereillaan puhellen koti-oloistaan ja\ntöistään, näkyi aina huolestuneen ikävöimisen leima hänen kasvoillaan;\nmitenhän siellä kotona vain työt suoriutunevatkaan, näytti hän\najattelevan, kuinka perehtynee nuorikko puutteellisiin oloihin, miten\njaksanee äitimuorikin. Paavo puhui usein, kenen pariin vain sattui,\nnoista koti-oloistaan ja lausui usein hartaan kaipauksensa päästä\nkotonaan käymään.\n\nJa niin tuli toinen sunnuntai, jolloin miehiä ensi kerran laskettiin\npyhälomalle kokonaiseksi vuorokaudeksi. Iskos-Paavo kirjoitutti -- itse\nei osannut kirjoittaa -- lomalipun, pyysi lupaa kaikilta päälliköiltään\nja toimitti ensimäisenä lappunsa kapteenin allekirjoitettavaksi. Hän\notti hartiavoimalla osaa kasarmin kuuraamiseen, että pikemmin\njouduttaisiin, laittoi myttynsä huolellisesti kokoon, pani tavarat\nkaikki paikoilleen ja odotti tuskallisesti hetkeä, jolloin lomaliput\njaettaisiin.\n\nKului vielä tuntinen, niin jo tuli vääpeli lippuja tuoden. Hän piti\ntilapäisen puheen lomalle lähteville, varotti heitä käyttäytymään\nsiivosti ja arvokkaasti kotipuolessaan ja ennen kaikkea tekemään\nkunniaa päälliköille, jos jossain sattuivat niitä tapaamaan. Jakoi\nsitten liput; Iskos-Paavokin sai omansa, laski sen huolellisesti kokoon\nja pisti taskuunsa ja lähti reippaasti astumaan maantielle.\n\nMutta portilla hän muisti sittenkin unhottaneensa piippunsa kasarmiin\nja lähti juosta sävöttämään sitä noutaakseen. Ilossaan ja sokeassa\ninnossaan ei hän joutunut vilhumaan ympärilleen, ei huomannut että\nkapteeni silloin juuri laskeusi sivukäytävää kasarmiin päin, ei\npysähtynyt, ei tehnyt kunniaa. Tuosta tehtiin muistutus, se joutui heti\nvääpelin korviin ja juuri kun Iskos-Paavo palasi piippu kourassa\nkasarmista, pysäytettiin hänet siihen.\n\nMiksei tehnyt kunniaa kapteenille? Eikö oltu opetettu? Miten\nsellaista voisi laskea lomalle, joka ei tuon enempää pidä huolta\nvelvollisuuksistaan! -- Lomalippu otettiin pois, sinellirulla\nviskattiin naulaan. Iskos-Paavo sai jäädä kasarmiin, hänelle määrättiin\nkolme viikkoa kotiarestia. Siihen ei ollut mitään vastaansanomista.\n\nEn ole koskaan nähnyt surkeampia enkä enemmän masentuneita kasvoja kuin\nIskos-Paavon, hänen seisoessaan siinä kasarmin seinustalla katsellen\nkun muut lappoivat portista ulos lomalle. Niskat olivat painuneet\nkyyryyn hartioiden väliin, leuka lomotti velttona ja silmät tuijottivat\nkatuvina ja katkerina ja näyttipä melkein kuin kyynel olisi pyrkinyt\ntunkeutumaan luomen nurkasta karkealle poskelle. Kasvojen äskeisen\njäntevyyden ja pirteyden sijalla näkyi nyt pettymystä, nolostumista ja\nalakuloista veltostumista.\n\nSiinä hän seisoi lyyhyssä polvin, varsi koukussa seinän vierustalla ja\nkatseli tuikeasti eteensä. Ajatteliko hän sitä häpeätä, kun toiset\nkotikylässä kertoisivat, että \"Iskos-Paavoa ei laskettu lomalle, kun\noli kovin tuhma kunnianteossa\"; semmoista ne tietysti kertoisivat hänen\nnuorelle eukolleen, joka parhaillaan odotti miestään kotiin? Vai\najatteliko hän peltojaan ja niittyjään, miten nuo olivat ottaneet\nkasvaakseen siinä kuivuudessa; rukiinlaihoaan, joka vasta oli\ntuoreimmillaan alkanut vihannoida kun hän lähti sotaväkeen, ja\nsuvi-oraitaan, jotka silloin vielä tuskin olivat nousseet päälle?\nMiettikö, miten nuorikko malttaisi vanhalla, laiskalla ruskolla\nlannoittaa ja kyntää kesantopeltoa syysviljaa varten, tai muistaisiko\ntuo ojittaa sitä suopalstaa, jota hän oli neuvonut kuivaamaan?\nKaihoiliko niitä hukkaan menneitä iloja, joita oli toivonut saavansa\nviettää kotipellon pientareella pyhäaamuna nuoren vaimonsa, vanhan\näitinsä, pienten siskojensa ja \"hallikoiran\" parissa, kun he olisivat\nkertoneet hänelle tapauksista kotona ja hän taas olostaan\nkasarmissa...?\n\nEn tiedä. Hän ei puhunut mitään, eikä ollut kellään meistä lomalle\nlähtevistä mieltä mennä häntä siinä puhuttelemaankaan. Mutta näin, että\nmonelle kävi sääliksi Iskos-Paavon kova kohtalo, ja olisi joku\nhellämielinen kenties taipunut vaihtamaan oman onnensa hänen\nonnettomuuteensa, jos se olisi käynyt päinsä, vaikka kaikki tiesivät,\nkuinka pitkäksi pyhäpäivä voi käydä reservikasarmissa.\n\nMutta se ei käynyt päinsä. Eikähän sotamies sitäpaitsi saa näyttää\nolevansakaan sääliväinen eikä hellämielinen, jos olisikin.\n\n\n\n\nIV. Kolme sankaria.\n\n\nKun ei annettaisi tuota pikommia, niin minä olisin syömättä kaksi\npäivää, huoahti Kaipio, pyyhkäsi hien otsaltaan ja ryyppäsi vielä\nkauhallisen vettä.\n\n[Pikommi: Minun tuskin tarvinnee lähemmin selittää tätä sotaväessä yhtä\ntunnettua kuin kammottua sanaa. Kun sotamies ei voi oppia tekemään\njotain temppua, tekee sen väärin, juonittelee, ei pysy tahdissa taikka\nmuuten on \"mahdoton\", silloin hänelle -- tai heille, jos heitä on\nuseampia -- komennetaan \"pikom\" (bjegom, juoksuun) ja juoksutetaan niin\nrangaistukseksi ja opetukseksi puolituntinen tai enemmän tai vähemmän\nlevähtämättä yhteen kyytiin, kunnes hänellä jäsenet vetreytyvät\ntaipuvammiksi tai uppiniskainen luonto laimentuu. Muutamat sankarit\nsaavat nauttia tällaista opetusta harva se päivä.]\n\n-- Mutta mitenpä sitä muuten voitaisiin niin korkeat asiat matkaan\nsaattaa, lausui siihen Tikka hiukan toivottomana, ja otti kauhan\ntoverinsa kädestä.\n\nKostamo hyväksyi nähtävästi molempien edellisten puhujain lausunnot,\nkoska hänellä ei ollut siihen mitään muistuttamista. Hän seisoi tapansa\nmukaan siinä viimeisenä tyynesti odotellen milloin hänen vuoronsa\ntulisi kostuttaa vedellä tulisesti polttavaa kurkkuaan.\n\nHe olivat taas, senjälkeen kun muilta harjoitus oli loppunut, saaneet\nkolmenkesken juoksennella kentällä erään puolentuntisen, ja kun päivä\nsattui harvinaisen helteinen, juoksi hiki virtanaan tavallista\nrunsaammin, iho hehkuili tavallista punaisempana ja keuhkot läähättivät\ntavallista valtavammin. Eipä kumma jos siis kurkku kaipasi vettä ja jos\n\"pikommi\"-käsite tuntui nälkääkin kamalammalta.\n\nSiinä oli kolme sankaria, joille muistot heidän sotamiesajoiltaan\nvarmaankaan eivät ole kovin hauskoja. Missä vain joku moite kuultiin\nlausuttavan, milloin vain joku päälliköistä tuskastui ja kauhtui,\nsilloin kuultiin heidän nimensä tavallisesti mainittavan\nasianmukaisilla lisäkkeillä, jos ei yhden niin ainakin toisen. He\ntottatosiaankin saivat kuulla kunniansa, saivat tietää mikä arvo heillä\noli ihmisinä ja sotamiehinä, ja saivat kokea sen arvonsa mukaista\nkohtelua.\n\n-- Jos tuo Kostamo ei minusta tänä kesänä tee hullua, niin olen hitto\nsoikoon nyt jo hullu, vaikeroi usein osastopäällikkö.\n\n-- Katsokaa te, katsokaa te tuota Kaipiota, kun se kävelee. Onko tuo\nlehmä vai etana? ihmetteli toinen.\n\n-- Tikka sinä, varo koipiasi. Kun pitää mies olla sydämikkö,\npahasisuinen ja uppiniskainen, eikä sille tepsi pikommit eikä putkat.\nVaan vielä minä sinun niskasi taivutan kiukussanikin, jotta nähdään,\nkuka tässä määrää...\n\nTuommoista kuultiin pitkin päivää harjotuksissa ja kasarmissa, aina\naamunoususta iltahuutoon asti. Mutta eihän siitä apua. Yhtä syntisiä he\nolivat nuo kolme kasarmista lähtiessään kuin sinne saapuessaankin.\n\nHe olivat järjeltään jääneet köykäsiksi, olivat hitaita ja tuhmia\nkaikki kolme. Mutta muuta heillä ei ollutkaan yhteistä. Päinvastoin\nolivat he toistensa vastakohtia niin täydellisesti kuin olla voi.\n\nTikka oli pitkä ja paksu ja tanakka, toinen mies rivissä pituudeltaan,\npainoltaan epäilemättä ensimäinen. Hän oli jäseniltään kuin karhu,\nmutta liikkeiltään kuin aasi. Hänen leveät, paksut hartionsa olivat\nkuin puusta veistetyt, niin jykeät ja taipumattomat ne olivat, ja jalat\nkankeat ja raskaat kuin pölkyt. Jos hän oikein tahtoi ja viitsi, sai\nhän kyllä jalkansa pyörähtämään vaikeissakin käännöksissä ja ruumiinsa\ntaipumaan niinkuin muutkin, mutta se näytti vaativan liian suurta\nvoimanponnistusta, liian paljo tahdon tarmoa, niin että hän\ntavallisesti katsoi parhaaksi olla jöröttää vain semmoisena kuin oli,\nnivelettömänä ihmispatsaana, joka oman painonsa ja kankeutensa nojalla\npysyi pystyssä ja liikkui, mutta johon muut luonnon lait eivät\nvaikuttaneetkaan. Hän oli hirmuisen laiska, oikein hermostuttavan\nlaiska ja hidas, välinpitämätön, veltto ja huoleton ihan äärimmilleen.\nJos hän sattui pihalla istumaan, kun rupesi ankarasti satamaan, niin ei\nhän viitsinyt nousta siitä astuakseen viittä, askelta katon alle; istui\nvain, antoi kastua. Aamusilla, kun hänet piti herättää, sai häntä\npistimen kärellä pyöräyttää pari kertaa ympäri laverilla, ennenkuin hän\nkatsoi ajan olevan avata silmänsä ja laiskasti kynsästä korvallistaan.\n\"Pikomminsakin\" hän tavallisesti otti yhtä itsetiedottomalta kannalta\nkuin kaiken muunkin, hän hölkkäsi vain vetelästi ja verkalleen\neteenpäin, ja näytti siltä kuin hän voisi tuota työtä tehdä yhden\nvuorokauden umpeensa herkeämättä ja rasittumatta. Ja tuohan se juuri\neniten päälliköitä pisteli.\n\nOmasta ehostaan, paritta kolmetta kovatta sanatta, häntä ei saanut\nmihinkään. Kerran hänet pantiin niskottelemisesta putkaankin. Aamulla\npantiin, ja kun illalla mentiin noutamaan, makasi hän vielä samassa\nasennossa laverilla, johon oli vietäessä laskeutunut, erinomaisen\ntyynenä ja tyytyväisenä.\n\nEi hänelle ollut semmoisesta rangaistuksesta; se oli hänestä parasta\nnautintoa.\n\nTikka ei suuttunut koskaan, ei koskaan innostunut... Vaan sanonko: ei\nkoskaan. Se on väärin, hän innostui todellakin kolme kertaa päivässä,\nkun näet syömään kutsuttiin.\n\nSilloin vilkastuivat eloisiksi nuo kankeat jäsenet ja puoliumpinaiset,\ntahmeat silmät kirkastuivat. Jokainen tietää, ettei ruunun kannata\npoikiaan herkuilla syöttää, varsinkin aamuksi ja illaksi on\nreservipojilla leipä pääravintona. Mutta leipää se Tikka juuri söikin.\nHän söi oman osansa ja kaikki mitä jäi muilta tähteeksi. Siellä oli\nkasarmissa kolme miestä, n.k. \"herrasmiestä\", jotka olivat omissa\nruuissaan eivätkä siis koskeneet ruunun antamiin osuuksiinsa. Nämä söi\nTikka kaikki, ja nähtiinpä sittenkin tavallisesti illoilla, kun kaikki\nmuut jo olivat poistuneet ruokasuojasta, Tikan hiipivän ruuanlaittajan\nluo ja pyytävän: \"vähäsen leipää\".\n\nEn uskalla sanoa montako naulaa hän söi päivässä, sanon vain, että jos\nkaikki sotamiehet söisivät kuin Tikka, niin korkea ruunu ennen pitkää\nsaisi \"luovuttaa omaisuutensa velkojilleen\". Mutta sen ravinnon edestä\nhän sitten makasikin, ja sen edestä hän myös päivällä otti \"pikommia\".\n\nUsein kiisteltiin kasarmissa siitä, oliko Tikka niin perin tyhmä, vai\noliko hän niin kirotun läpeensä laiska. Siitä asiasta minä en rupea\nväittelemään, sillä minä voin vakuuttaa, että hän oli yhtä tyhmä kuin\nlaiskakin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaipio ei ollut näöltään kaunis. Hänellä oli jalat lyhyet ja käsivarret\npitkät ja ruumis oli suhteettoman paksu jokapaikasta. Kasvot olivat --\ntupakanpuremisestako vai muusta syystä -- vinot, niin että alaleuka\naina tähtäsi toista olkapäätä kohden. Tukka oli hänellä takkuinen ja\nharjainainen niinkuin Nummisuutarin Eskolla; muutenkin luulen, että jos\nEsko-vainajan jalkoihin olisi vedetty reservimiehen lianharmajat leveät\nhousut, hartioille nukkavieru \"virkatakki\" ja päähän soikea\nlakinlatuska, olisi hän ollut aivan Kaipion kaltainen. -- Todellakaan\nei hänessä ollut kaunista mikään muu kuin nimi.\n\nEi ollut Kaipio hidas eikä kankea kuin Tikka, päinvastoin ei löytynyt\nkoko komppaniassa toista niin liikkuvaa miestä kuin hän; vaan hän oli\nmalttamaton ja höplä ja teki kaikki, mitä hänen oli tehtävä, väärin.\nJos hän ollenkaan ajatteli -- sitä tuskin olisi voinut uskoa --\najatteli hän aina jälestäkäsin, kun jotain oli tehnyt. Ja mitään\nsellaista ominaisuutta kuin muistia hänellä ei ollut ensinkään. Jos\nsanoit Kaipiolle asian, yksinkertaisimman, ja heti kysyit mikä se oli,\nei hän sitä tiennyt, eli oikeammin, hän tiesi kaiken muun paitsi ei\nsitä. Sillä tuppisuuksi Kaipio ei koskaan jäänyt, hänen suunsa kävi\nkuin mylly ja leveä leuka väkätti alinomaa edestakaisin sillaikaa kuin\nhuulet lappoivat sanoja.\n\nEn viitsi nyt kertoa sitä, että Kaipiolta vielä soturiaikansa viime\npäivinä meni \"ljevo\" ja \"pravo\" aivan jumalan sallimuksesta, oikein tai\nväärin, miten sattui; en siitä, miten hänen oli mahdoton astua kymmentä\naskelta jalkaan toisten kanssa, enkä kuinka harmillisesti hän aina\nsotki rivit kun \"stroissattiin\" tai käännyttiin. Se oli jokapäiväistä\nja on liian tavallista, että siitä kannattaisi mainita. Sitäpaitsi hän\naina koetti korjata erehdyksensä niin vikkelästi kuin mahdollista ja\nkun hän siten lakkaamatta tuli omissa tempuissaan pyörineeksi ja\ntanssineeksi rivissä, oli se niin hullunkurisen näköistä, etteivät\nsuuret sotaherratkaan -- tarkastuksissakaan -- voineet olla sille\ntanssille nauramatta. Se huvitti heitä, ei kiukuttanut. En ole vielä\ntuntenut yhtään ihmistä, joka todenpäältä olisi Kaipioon voinut kauaksi\naikaa suuttua.\n\nMutta hänen pistintaistelunsa sietää mainitsemista, koska tuo oli\njotain, jota koko komppania välistä keräysi kehään katselemaan,\nniinkuin jotain näytelmää tai muuta kummaa. Siinä taistelussa oli niin\npaljo tulta ja intoa ja voimaa, että jos sota joskus syttyisi niin\nsiunatkoon itsensä se, joka joutuu Kaipion pistimen eteen. Ja\nvierustoverit rivissäkin saavat kyllä siunata itseään, sillä Kaipiolle\non pääasia että hän pistää. Liikkeet eivät ole säännönmukaiset, mutta\nsitä pontevammat; Kaipiosta ei ole niin tärkeää tietää mitä\nkomennetaan: jos huudetaan taaksepäin, hyökkää hän eteen, jos käsketään\nseisattua, niin hän pistää empimättä ja miettimättä... Sven Tuuva,\nsanotte te. Niin juuri, Sven Tuuva ilmielävänä reservimiehen valkeissa\nhousuissa. Muinoisella Sven Tuuvalla oli kumminkin yksi etu Kaipion\nrinnalla: häntä komennettiin kielellä, jota hän ymmärsi, Kaipiota\nkomennetaan vieraalla kielellä, ja -- kummakos tuo -- Kaipio on hyvin\nheikko venäjänkielessä.\n\nAlussa häntä oikastiin usein, oikastiin vihasesti, oikastiin\nlepposesti: hän tunnusti erehdyksensä ja nauroi niin herttaisesti, että\ntoinenkin viehtyi nauramaan. Ja kun taas komennettiin, teki hän kaikki\npäin seiniä. Lopulta huomattiin, ettei se ole muuta kuin mielensä\närsyttämistä, jos Kaipiota rupeaa oikasemaan; hän sai tehdä temppunsa\nmiten teki.\n\nAmpumaradalla oli Kaipio myös yksin laatuaan. Hän ei koskaan malttanut\nnostaa kivääriä oikeaan tähtäysasentoon ennenkuin laukasi, ja siksipä\nhänen kuulansa viilettelivätkin milloin missäkin päin lepikossa. Kun\nviittaajat taululla osottivat, oliko osunut tauluun vai eikö, piti\nampujan itsensä ilmoittaa korkealla äänellä sattuiko vai menikö ohi. Ja\nKaipio huusi aina: valkeata vilkkaa, valkeata vilkkaa! Oli kumminkin\nkerran luoti -- Kaipion omako vai jonkun erehtyneen vierustoverinko,\nsitä en tiedä -- sattunut Kaipionkin tauluun. Punasta näytettiin. Se\noli merkillinen tapaus, se vaikutti mahtavasti Kaipioon. Hän juoksi\ntuiskuna paikaltaan, tarttui vänrikin käteen ja huudahti:\n\n-- Katsokaa te, katsokaa te herra... Jo vilkkaa punainen puoli.\n\nHikeensä asti Kaipio aina muokkasi, oltiinpa sitten keveämmissä\nharjotuksissa taikka vaikeammissa. Tyynesti ja verkalleen hän ei voinut\ntehdä mitään. Mutta silti oli hän aina ensi mies paininlyönnissä\nharjoitusten jälkeen, ensi mies ja viime mies. Kun yksi oli hänet\nkaatanut vaati hän toista kamppailemaan ja muistanpa kauan, kuinka hän\naina ohi astuessaan töykkäsi kylkeen, kohautti housujaan ja virkahti:\n\n-- Tuleppa voittosille.\n\nYhden ainoan kerran muistan Kaipion lausuneen järkevän sanan ja -- niin\nse käy tässä maailmassa! -- juuri sen sanan johdosta häntä rangaistiin.\n\nOltiin sisäharjotuksissa. Oli puhe sotamiesten vaatteista, m.m.\n\"virkatakista\".\n\n-- Miksi sitä kutsutaan virkatakiksi, kysyttiin Kaipiolta. Onko\nsotamiehellä mitään virkaa?\n\n-- On virka, koiran virka, vastasi hän hätäisesti kuten ainakin.\n\nLuultiin, kumma kyllä, Kaipion lausuneen tämän jossain tarkotuksessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta mitäpä sanoisin sinusta, Kostamo, sinä vierustoverini rintamassa\naikoina kuumina ja viileinä, leppoisina ja tylyinä. Sinun kohdallesi\ntultuani täytynee minun vaihtaa pehmoisempi terä kynääni ja piirtää\nlempeämmällä kädellä ja tasottavalla siveltimellä se kuva, jonka\nsinusta aion tehdä. Sillä sinä todellakaan et pilkkaamistakaan siedä.\nOlosi reservikasarmissa oi ollut riemuisa aika sinulle, sen tiedän minä\nparemmin kuin kukaan, enkä tahtoisi asettaa sinua enää halvempaan\nvaloon kuin missä olit ja olet. Sydämesi oli vilpitön ja nöyrä, mielesi\nherkkä ja taipuisa, sinussa ei ollut merkkiäkään ivasta eikä sapesta,\nolit laakea kuin lammas ja hiljainen kuin karitsa. Ei, sinua en ikänäni\nraskisi ivata, sillä sinussa ei ollut muuta vikaa, kuin huono pää ja\nvoimain puute, -- Kostamo raukka!\n\nKostamo raukka! nuo sanat olen kuullut niin usein huudahdettavan, että\nne ovat muistossani aivan sulautuneet yhteen sen kuvan kanssa, mikä\nminulle on säilynyt sivustoveristani sotamiesajoilta. Kostamo raukka!\nvirkkoivat päälliköt harjoituksissa ja toverit väliajoilla, virkkoivat\näänellä niin halveksivalla, säälivällä ja valittavalla, että se\nerittäin sattuvasti kuvasi miehen luonnetta.\n\nHän oli näet todellakin raukka, raukka ruumiillisesti ja henkisesti.\nVartaloltaan oli Kostamo pitkänhoikkanen, pehmeä ja vetelä; pää oli\netukumarassa, rinta sisään painuneena, hartiot kyyryssä, polvet\nnotkussa. Näytti usein siltä, ettei hänen luustossaan ollut luuta\nmurustakaan, ei muuta kuin pehmeätä, taipuvaa rustoa. Hipiä oli hienoa\nja herkkätuntoista, sormet pitkät ja hoikkaset, jalat pienet ja sievät\nkuin neitosella. Kasvoiltaan hän kenties olisi ollut sieväkin, jos\nolisi ollut panna naisen huivi päähän; ne harvat haituvat, joita kasvoi\nleuassa siellä täällä, eivät olisi pystyneet rumentamaan noita\nleppoisia tytönkasvoja. \"Hameet sillä pitäisi olla päällään eikä\nsotatakki\", kuultiin usein sanottavan, ja kenties se niinpäin olisi\nsopinutkin paremmin.\n\nOletteko nähneet sotamiehen itkevän rivissä? Se on samalla\nhullunkurisinta ja surkeinta mitä voi nähdä. Kun niin tapahtuu, niin\nsen täytyy jo tietää, että asia on koskenut syvästi sydämelle. Mutta\nKostamolla oli herkkä, naisellinen sydän, hän ei voinut pidättää\nkyyneleitään, kun häntä ankarammin kohdeltiin. Ja häntä kohdeltiin\nusein ankarasti.\n\nSillä sotaväessä annetaan mielellään anteeksi sille, joka reippaasti\ntunnustaa erehdyksensä ja ravakasti koettaa pitää puolensa vaikka\nhuonollakin menestyksellä. Vaan jos ken heikkona heittäytyy\nmahdottomaksi ja vetelänä, valitellen ja tuskissaan tekee tehtävänsä\nsiitä päästäkseen, se voi olla varma joutuvansa äitipuolen lapseksi.\nMitäs sitten Kostamo, joka ymmärsi vähän eikä jaksanut mitään!\n\nJa hän hätäysi. Aina kun häntä erityisemmin muistutettiin, -- vaikk'ei\nalusta äreästikään, -- kangistuivat hänen jäsenensä ja ajatus tuntui\nseisattuneen siihen paikkaan. Silloin hän ei kyennyt mihinkään. Ja\nsilloin se alkoi aina juttu ja tora. --\n\nMutta miksikäs luettelisin hänen heikkouksiaan? Olihan hän kauttaaltaan\nheikko, ruumiiltaan nainen, mieleltään lapsi. Ja koettihan hän herättää\nniin vähän huomiota kuin mahdollista, vetäysi johonkin syrjäiseen\nnurkkaan milloin vain jouti, ettei joutuisi muiden kanssa tekemiseen,\nsillä hänellä oli aina huono onni, milloin vain mihinkin ryhtyi. Hän\ntahtoi pysyä huonoudessaan huomaamattomana, kehahtelematta ja\nnurkumatta tahtoi hän vaiti olla ja elää semmoisena kuin oli, kunhan\nvain muut eivät olisi pakkauneet häntä parantelemaan.\n\nHän todella antoi muille rauhan, eikä toivonut mitään sen hartaammin\nkuin että muutkin antaisivat rauhan hänelle.\n\nMiksikäs en jo minäkin sitten jättäisi sinua rauhaan -- Kostamo raukka!\n\n\n\n\nV. Hyvä mies.\n\n\nNiinkuin kaikilla muilla ihmiselämän aloilla, niin löytyy sotaväessäkin\nmiehiä hyviä ja huonoja, eteviä ja hylkyjä, -- sotaväessä varmaankin\nsuuremmassa määrässä kuin missään muualla, koska siellä kaikki\nedistyminen ja eteväksi pääseminen riippuu yksinomaan pakon ja\nkunnianhimon vaikuttimista, eikä mistään muusta. Toiset joutuvat siellä\nseisomaan vuohina oikealla, toiset lampaina vasemmalla, ja se on\nainoastaan päällikköjen yksityinen mieltymys ja mieliteko, joka määrää\nkummalleko puolelle siinä joutuu asetetuksi. Lampaita löytyy aina\nrunsas valikoima -- minunkin muistossani sotamiesajoilta on niitä\nuseita erilaisia näytteitä, -- vuohet sitävastoin ovat kaikki enemmän\nsamanlaisia, yhden kaavan mallisia. Tässä pyydän nyt saada esittää\noikean loistokappaleen vuohista, ihan täydellisen, lihavan, paksu\nvillaisen, mehevän ja makean vuohen.\n\nHänen nimensä oli Olli Komonen, ensimäinen mies ja sivustamies\nkolmannessa plutoonassa. Hän lienee ollut jotenkin pitemmältä taholta\nherrassekalia, koska hän, vaikka talonpoikaismies olikin, kulki\npatiinikengissä ja siviilipuvussaan käytti kankeata kaulusta ja\nkirjavaa rinnustinta. Samasta syystäkö hänellä lienee ollut harvinaisen\nsuuri määrä kunnianhimoa, sillä jo ensi päivänä harjoituskentällä\nhuomasi hän, että tässä on jotain voitettavana, tässä voipi niittää\netevänkin nimen. Ja hän rupesi sitä niittämään. Teki temppuja, marssi\nmarsseja loistavammin kuin kukaan muu joukossaan; hän osasi tehdä ne\nkaikkein loistavimmin juuri silloin, kun joku esimies oli katsomassa,\nja pääsi siten hetikohta, jo ennenkuin tarkempaa jakoa voitiinkaan\ntehdä, luetuksi vuohien puolelle. Ja täällä hän sittemmin tiesikin\npysyä, ja nauttia kaikkia niitä etuisuuksia, kiitoksia ja helpotuksia,\nmitä tämä hänen asemansa tuotti, nauttia niitä kaikella sillä\narvokkaisuudella ja huomattavaisuudella, mikä oli hänelle omituista ja\nluontaista.\n\n-- Katsokaa te kuinka Komonen tekee, sanottiin usein, tai: tehkää te\nniin kuin Komonen! Asetettiinpa hän toisinaan ihan rivin eteenkin\nmalliksi taistelemaan kivääritaistelua taikka tekemään ampuma-asentoja,\nja silloin hän, suu autuaassa hymyssä ja pää lengosti pystössä, näytti\nmihin hän pystyi, kehahti sitten että \"eihän tämä mitä vaikeata ole\",\nteki \"napletsoon\" päällikölleen ja astui niin takaisin kunniapaikalleen\nrivin sivustalle.\n\n-- Siinä se on hyvä mies, kehuivat päälliköt. Jos te kaikki noin\ntekisitte, mutta mitäs te härät...\n\nKomonen asettui silloin arvokkaaseen \"voina\" asentoon katsomaan\nkuinka muita \"huonoja miehiä\" opetettiin, kuinka heitä komennettiin\nuudelleen, nimitettiin yhä pontevammilla ja karmivammilla nimityksillä,\nkuinka heille karjuttiin, kuinka uhattiin, kuinka kirottiin...\nYlenkatseellisesti silmäili hän noita kehnoja, kunnes halveksivasti\nkäänsi katseensa pois.\n\n-- Ei noista näy tulevan tolkkua, virkkoi hän ääneensä, ja vaikka\nääneen puhuminen rivissä oli meiltä kovasti kielletty, ei Komosta siitä\nkoskaan muistutettu. Hänhän oli \"hyvä mies\".\n\nUsein tapahtui illoilla, että kun paremmat miehet määräaikana tuotiin\nharjoituskentältä pois, jätettiin huonompia joukko -- suurempi tai\npienempi -- vielä hetkeksi hikoilemaan ja oppimaan sitä, mikä heihin ei\nollut ajoissa pystynyt. Silloin seisoi Komonen mielellään portilla ja\nkatseli voitonriemuisena, kuinka nuo raukat rääkkäysivät ja väsyneinä\ntekivät temppunsa vielä entistä huonommin. \"Hyvää se tekee noille\npaksupäille\", lausui hän kehahtaen, \"siinäpä jäsenet liukastuvat ja pää\nselkiää\". Jos silloin joku uskalsi virkahtaa, että \"mitähän jos kerran\njättäisivät Komosenkin sinne juoksemaan\", vilkasi hän halveksuen\nolkansa takaa puhujaa ja lausui tavattomalla varmuudella: \"sepä ei\njää\".\n\nMutta harvoin uskalsi joku tuonkaan verran hypätä Komosen nokalle.\nKerran kun kuulin hänen kasarmissa mahtailevan muutamille kovapäille,\njoille muun rääkkäyksen lisäksi vielä oli määrätty rangaistukseksi\nylimääräisiä työvuoroja, etteivät suinkaan koskaan saisi tilaisuutta\nleväyttää jäseniään, huomautin hänelle, että joutavahan noita raukkoja\nvielä on härnätä ja pistellä, eihän noilla ilmankaan ole kovin iloista\nolo. Mutta sitä minun ei olisi pitänyt tehdä: hän seisoi siksi varmalla\npohjalla, että häntä ei tarvinneet tulla komentelemaan kaikenlaiset,\njoilla ei ollut sananvaltaa enemmän kun hänellä itsellään, hän tiesi\nminkä teki ja sanoi ja oli siksi hyvissä väleissä päällikköjenkin\nkanssa...\n\nHyvissä väleissä hän oli, se oli totta, ja tiesi ylläpitää tätä väliään\njohdonmukaisesti. Hän osasi pistää tupakan ja tarjota päälliköllekin\nsilloin, milloin hetki oli sopiva, ja keskustelussa sattuivat hänen\nsanansa aina niin, että ne hykäyttivät esimiestä. Hairahtumaton hän ei\nollut rivissä eikä ampumapaikalla, ja toiset sanoivat hänen\nsisäharjoituksissa väliin vastanneen hyvinkin typerästi ja\ntietämättömästi. Mutta ne viat pyyhkäistiin pois jäniksenkäpälällä, --\nei pantu naurunalaiseksi kuten muita, -- sillä Komonenhan oli \"paraita\nmiehiä koko komppaniassa\", kuten usein sanottiin.\n\nKun muut harjoitusten loputtua saivat passinsa käsiinsä ja pääsivät\nomissa vaatteissaan vapaina kulkemaan vapaata tietään, silloin loisti\nriemu ja tyytyväisyys voitettujen vaivojen johdosta useimpain silmistä,\nja kernaina käännettiin selät kasarmille. Komosen silmässä sitä vastoin\nnäkyi selvää kaipausta ja vastenmielisesti lähti hän poistumaan tuosta\npaikasta, jossa hän oli päässyt luettavaksi ensimäisten ja etevimpäin\njoukkoon. Kenties hän ei muuten tosielämän mutkittelemattomassa\nrintamassa pystynytkään olemaan ensimäisten luvussa?\n\n\n\n\nVI. Tukio.\n\n\nTukio oli 33:nnen reservikomppanian viimeinen mies, s.o. lyhin mies.\nSanon valehtelematta, että minä itse en ole mikään kovin pitkä mies,\nmutta kerran kun olin pyytänyt Tukiota panemaan laskokselle sinellini\nkaulustan, katselin ihmeessäni taakseni että mitä se siellä ähertää,\nkun ei saa kaulustaa käännetyksi. Mitä? Miesparka ei ylettynyt! Seisoi\nvarpaillaan ja koetti tapailla, mutta ei. No, minä lyyhästin pikkusen\nja hän sai sen tehdyksi.\n\nSiitä sen voipi suunnilleen arvata minkä näköinen hän oli, kun hän\nkoetti marsissa tallustella muitten matkassa. Tosin olivat useimmat\nvarsinkin neljännen plutoonan miehistä semmoisia kääpiömäisiä\nnassakoita, nälkävuosien näivettyneitä sikiöitä, ettei noille mitkään\nreservivaatteet sopineet, vaan lyhimmätkin housunlahkeet piti kääriä\naivan kaksinkerroin, etteivät olisi jalkain alla astuissa. Muut\nkumminkin pinnistämällä kutakuinkin pysyivät marssin tahdissa. Tukiolle\nse oli miltei mahdotonta.\n\nSeisoin kerran portinvahtina syrjässä ja siitä minun oli hyvä seurata,\nkun toiset harjottelivat edessäni kentällä kaunomarssia. Mutta en\nmalttanut koko aikana seurata muita kuin Tukiota. Hän potkasi aina\ntoisella jalkavähäisellään itsensä kohoksi, saadakseen sillä tempulla\ntoisen jalkansa lennätetyksi vähänkään samalle tasalle kuin muut\nrivissä. Ja taas sillä toisella jalalla epätoivoinen potku maasta, ja\nlennätys eteenpäin. Siinä pelissä tietysti kivääri hoippuili kahta\npuolta kuin vivussa, käsivarret sinkoilivat sinne tänne ja koko tuo\nruumiskipene vavahteli yhtenä pallerona. Mutta eihän semmoista\nluonnotonta ponnistusta kauan voinut kestää varsinkaan hänen vaivanen\nruumiinsa. Hän jäi jälelle. Päälliköt huusivat ja komensivat pysymään\nrivissä ja Tukio ponnautti taaskin tarmonsa takaa, mutta jäi taaskin.\n\nJo tuota katsellessa nauratti hyväsestikin, niin se oli hullunkurisen\nnäköistä; mutta toisakseen ei naurattanutkaan. Sääliksi kävi tuon\npikkuihmisen kuljettaminen toisten, päälle kolmenkyynäräisten,\naskeleissa, se tuntui melkein eläinrääkkäykseltä.\n\nMutta Tukio ei napissut eikä vastustellut. Häntä ei koskaan näkynyt\njoutavastaan paininlyönneissä, ei voimisteluissa, hän lepäili\nväliaikoina tarkoin ja koetti kerätä kaikki voimansa harjoituksia\nvarten. Niitä hänen kyllä tarvitsikin kerätä. Hän koetti parastaan,\npienuudellaankin isänmaata palvellessaan.\n\nToisena kesänä häntä ei enää näkynyt harjoituskentällä. Liekö hän ensi\nkesänä saanut ponnistaneeksi jotkut paikat sisälmyksissään repeämään,\nvai mikä lie miesvähäiselle tullut. Kun silloin lääkärintarkastuksen\njälkeen meidät muut komennettiin ruunun housuissa ja paidoissa\nmarssimaan harjoituskentälle alkamaan temppuja uudestaan, marssi Tukio\nyksin maantietä pitkin omissa vaatteissaan pois kasarmilta\nkotipitäjäänsä kohden.\n\nMutta en luule kenenkään kadehtineen hänen vapaaksi pääsemistään. Hänen\npaikkansa ei totta tosiaankaan ollut sotamiesten riveissä.\n\n\n\n\nVII. Yksi mies jälelle.\n\n\n\"Rjema po isgoroti\", ampukaa suoraan -- aitaa vastaan, komennettiin\nmeille, kun me olimme harjoituskentälle levitetyt ketjuun ja mahallaan\nmaaten nurmikossa ojan partaalla naksauttelimme vieteripatruuneja minkä\nennätimme. Vihollinen oli olevinaan jossain siellä aidan takana, sieltä\nsen muka luultiin ampuvan, hyökkäilevän ja tiesi mitä peliä pitävän. Ja\nmeidän piti maata ojan partaalla, ettei se meitä pystyisi ampumaan.\n\nTämä oli harvinaisen helppo temppu ja me sotamiehet olisimme suoneet,\nettä sitä hyvin usein olisi uudistettu kuumina kesäpäivinä. Muutamat\ntekivät lataustemput peukalolla ja etusormella oikein säännöllisesti,\nlukivat ras, tva, tri, setir niinkuin käsketty oli, ottivat patroonan\npois ja panivat uudestaan. Mutta toiset eivät viitsineet nähdä niin\npaljo vaivaa, he vain vetivät lukon auki ja lupsauttivat kiinni, jotkut\neivät huolineet tehdä sitäkään, ei muuta kun makasivat vain mahallaan.\n\nSe oli hyvin mukavaa äksiisiä, ja kauanhan sitä nyt kestikin.\nVarajoukkojen kanssa vänskäsivät siellä taaemmalla. -- Jo vihdoin\nkomennettiin ylös ja juoksumarssissa eteenpäin.\n\nMutta yksi mies jäi jälelle. Se oli Pekka Kokkonen toisesta\nplutoonasta. Hän jäi makaamaan suulleen kiväärinsä viereen, vaikka\nvarmuuden vuoksi komennettiin uudelleen ja kovemmalla äänellä, että\nylös.\n\nTämä oli hyvin sotaisen näköistä. Yksi mies jäi jälelle. Niinhän se\nkäypi sodassakin, että kun toiset lähtevät edelleen, aina yksi siellä,\ntoinen täällä jää jälelle vihamielisen luodin lävistämänä.\n\nPekka Kokkonen makasi suullaan ojan partaalla, ei liikuttanut\nniveltäkään; lakki oli luistanut päästä pois, jäntereet roikkuivat\nhervottomina, hän oli aivan kuin kuollut.\n\nMentiin katsomaan lähempää, potkastiin pikkusen. Ei hievahtanutkaan.\nKäännettiin selälleen, jotta päivä paistoi suoraan silmiin. Jo aukasi\nPekka silmänsä ja suuren suunsa ja haukotteli. Se oli ilahduttava\nmerkki: hän siis ei ollut kuollut, ainoastaan nukkunut.\n\nElköön sitä luettako hänelle kovin suureksi synniksi. Pekka Kokkonen\noli muuten mies, joka täytti paikkansa missä tahansa, siinä jossa\ntoinenkin; tämä oli tapahtunut ainoastaan erehdyksestä. Marssi\nkeskipäivän kuumassa helteessä oli ollut rasittava ja painostava,\nnurmikko ojan partaalla oli ollut pehmeä ja viekotteleva ja päivä\npaistoi siinä selkään niin lempeän lämpöisesti ja uuvuttavasti. Pekka\noli koiruuksillaan vain pannut silmänsä hetkeksi kiinni, -- ja siinä\nolikin uni voittanut. Eikähän tuo niin kumma ollut.\n\nTältä lievemmältä kannalta ottivat asian päällikötkin, ja hoputtivat\nvain Pekkaa että joutuisi muitten mukaan. Mutta kyllä Pekka, kun oli\nkerran saanut raapastuksi korvaansa, pyhkästyksi silmiään ja sitten\nsaanut aseman itselleen täydellisesti selville, kyllä hän silloin\nsivaltikin pyssyn maasta, oikaisi jalkansa ja harppasi juoksemaan\ntoisten jälkeen niin että sitä oli oikein ilo nähdä.\n\n-- Nukuppa vain toinen kerta, niin minä annan sulle työvuoroja jotta\nkyllä uni lähtee, uhitteli osastopäällikkö, hölkätessään jälestä pitkin\nkenttää. Eikä Pekka nukkunutkaan. Valppaimpana joukosta latasi, tähtäsi\nja laukasi hän nyt, ja kun taas siitä ylös komennettiin, oli hän\nensimäinen mies juoksussa.\n\n\n\n\nVIII. Kappale sisäharjotusta.\n\n\nMe istuimme sisäharjotuksissa ahtaalle sulloutuneina ja lakit kourassa.\nJo kolme kertaa oli sillä tunnilla kerrottu reservimiehen suoranaiset\npäälliköt, osastopäälliköistä sotaministeriin asti, ja nyt kerrottiin\nniitä neljättä kertaa. Tämä rupesi käymään hyvin nukuttavaksi, ja\nsuurin työ oli niillä, jotka eivät seisoneet vastaamassa, pitäessään\nsilmiään auki.\n\nEi Mikko Tyyskäkään sentään nukkunut, kaukana siitä, mutta hänen\najatuksensa pyörivät syrjässä sotapäälliköistä, missä lienevät\npyörineet kaukana kotiahojen liepeillä. Hän ei aavistanut ensinkään\nmissä oltiin ja mihin mentiin, kun häntä äkkiä huudettiin nimeltään.\n\nTyyskä kavahti pystyyn kuin ammuttuna.\n\n-- Kuka sitten tulee?\n\nJaa, sitäpä oli vaikea sanoa. Tyyskä katsoi kattoon ja katsoi lattiaan\nja kupeelleen kummallekin.\n\n-- Eikö mies vielä tiedä, kuka tulee sitten?\n\n-- Kapteeni, vastasi Tyyskä summassa, arvellen kai, että vieköön nyt\npuuhun tai petäjään, mutta vastata tässä täytyy.\n\n-- Vai kapteeni, niinkö on opetettu? Vai niinkö, että se on kapteeni\njoka komentaa Suomen sotaväen päällikköä miten tahtoo. Ja kun ollaan\nsuurissa leirikokouksissa, niin kapteeniko siellä on ylinnä ja häntäkö\nne tottelevat piiriesiupseerit ja pataljoonan päälliköt ja kaikki --\nhä? Kuka sitten tulee, sano sinä Ijäs?\n\n-- Kenraalikuvernööri.\n\n-- Sano selvemmin, sano koko nimeltään ja kaikilta arvonimiltään alusta\nloppuun.\n\n-- Kenraalikuvernööri, reivi Höiten.\n\n-- Ei riitä. Sano näin: Hänen ylhäisyytensä, kenraali-ajutantti,\njalkaväen kenraali, kreivi Höiden -- sano!\n\n-- Ylhäisyytensä kenraali ja jalkaväen reivi Höiten.\n\n-- Ei hetikään, ei lähestulkoonkaan. Siihen jäi jo niin monta läpeä,\nettei se pysy koossa ensinkään. Tyyskä, sano sinä koko juttu\ntäydelleen.\n\n-- Hänen ylhäisyytensä, jalkaväen ajutantti, kenraali Höiten.\n\n-- Ei sittenkään, siihen jäi taaskin niin suuria rakoja, että siat\njuoksevat läpi ihan iltikseen. -- Pekuri, sano sinä.\n\nSanoi Pekurikin, mutta eihän se tullut koko juttu häneltäkään koskaan\nyhdellä kertaa. Aina jäi joku mutka pois, jos ei jäänyt ajutantti, niin\njäi reivi, taikka ylhäisyys taikka jalkaväki, taikka useammat yhdellä\nkertaa. Ja opettaja yritti jo tuskastumaan. Hän kertoi nimen itse,\nkertaan ja toiseen kertaan, vaan ei sittenkään. Ja hän tulistui yhä\nenemmän.\n\n-- No Mölsä, anna tulla kuin turkin hiasta. Mutta miten sinä nouset:\nvääntäypi kuin riien syömä rapu. Oikase suoraksi selkäsi, ja rinta\nulos; sotamiehellä pitää olla rinta kuin ison talon emännällä taikka\nniinkuin Hahden rovastin maha -- laske tulemaan!\n\n-- Ylhäisyytensä kenraaliluutnantti...\n\n-- Luutnantti, kyllä minä sulle näytän hänen ylhäisyyttään luutnanttia.\nMinä vetelen viistoista teidän luutnanteista, jätän teidät siihen\nseisomaan siksi kuin sammalet päähän kasvaa, mokomat mouriaiset...\n\nMe levättiin hetkinen. Opettaja kävi tyynnyttämässä liian kiihottunutta\nmieltään ja saamassa kuivaksi käyneeseen kurkkuunsa piipullisen\nmahorkkaa. Miehet sillävälin opettelivat toisiltaan minkä ennättivät.\n\n-- Tässä täytyy niin perhanasti suuttua teidän takia ja kirota niin\nhelvetisti, että Jumalakin taivaassa siitä itkee ja repii hiukset\npäästään, kun te olette niin turkasen tuhmat. Tyyskä, sano selvästi ja\nharvaan, mutta sano oikein.\n\nTyyskä mietti minuutin ajan joka sanan välissä ja pyöritteli hetkisen\nkielellään jokaista tavua, ennenkuin sen päästi huuliltaan. Mutta\noikein se vihdoinkin lähti. Ja kun \"reivi Höiten\" oli saapunut loppuun\nasti ihan kompastelematta, pääsi meiltä kaikilta helpotuksen huokaus.\n\nNyt päästiin siirtymään seuraavaan.\n\n\n\n\nIX. Parooni tulee.\n\n\nReservimiehen takkia kannattaa tarkastaa monelta kannalta. Sitä voi\ntarkastaa terveysopilliselta kannalta ja lainopilliselta, käytännön\nkannalta sitä tietysti voi tarkastaa ja myös tieteen, sotatieteen,\nkannalta. Vielä sitä voi tarkastaa valtiotaloudelliselta kannalta ja --\nmiks'ei? -- kaunoaistin kannalta. Mutta sitä voi myös joskus tarkastaa,\n-- suokaa anteeksi -- eläintieteelliseltä kannalta, jos se esimerkiksi\nsattuu olemaan kelpo ruotutoverini Mölsän hartioilla.\n\nAina kun tehtiin ampuma-asentoja tai muita temppuja asennossa\n\"takarivin päälle\" ja minä niinmuodoin jouduin seisomaan Mölsän takana,\nolin tilaisuudessa eri kannoilta tarkastamaan hänen takinselkäänsä\nkaikenmoisissa eri valaistuksissa. Kaikissa muissa asennoissa sai hän\ntarkastaa minun takinselkääni.\n\nTavallisesti oli Mölsän takki minusta karvaltaan likaveden harmaja;\njoskus, esimerkiksi iltahämärässä tai jos se oli kastunut sateesta, oli\nse hiukan mustanpuhuva. Mutta nyt se minusta omituisesti vivahti\ntiilenruskealle. Sen mahtoi vaikuttaa päivä, joka siihen kuumasti ja\nkuivasti paistoi hienon autereen lävitse. Mutta sitä värivivahdusta\ntarkasti nyt silmäni itsepintaisen piintyneesti, joskin sieluttomasti\nja tylsästi, ja temput menivät tavallista enemmän koneellisesti ja\nkankeasti. Toistenkin jäseniä näytti päivällisuni vielä raskaasti\npainostavan ja tempunteettäjä haukotteli joka komennushuudon välissä.\n-- \"Astavit\", temppu uudestaan! Tehtiin ja tehtiin...\n\nSilloin kajahti äkkiä portilta huuto:\n\n-- Pois miehet kentältä kasarmiin. Parooni tulee!\n\nJo virkosi miesjoukko. Tuossa tuokiossa oltiin kasarmissa. -- Parooni\ntulee, Suomen sotaväenpäällikkö. Tulee vihoviimein se odotettu otus\nitse, tulee laivalla kello viisi. Ja se on nyt vihdoinkin varma. Tunnin\nperästä hän on kasarmilla.\n\nSe kiirettä oli, mikä siitä loihe. Ensi hädässä juostiin, -- miehet ja\nesimiehet toistensa jaloissa -- edestakaisin kuin suuressa tulipalossa,\njuostiin kasarmilta varushuoneelle ja varushuoneelta keittiöön, eikä\ntullut toimista mitään tolkkua, ei kukaan tiennyt mitä oli tehtävä. Kun\nvähän selviydyttiin, ajettiin toiset teitä lakasemaan, toiset kasarmia\npuhdistamaan, toiset varushuoneesta vaatteita kantamaan. Pari taatuinta\nmiestä laitettiin rantaan paroonia vastaan.\n\nKuin voideltuina luistivat kankeat jäsenet ja kukin piti\nvelvollisuutenaan panna parastaan. Kasarmi pölysi yhtenä pilvenä ja\nmiestä kihisi kuin muurahaiskeossa. Siihen kannettiin vaatetta\nsylillinen toisensa perästä, housuja, takkeja, lakkeja, ja miehet\nkomennettiin riisumaan vanhat arkivaatteet yltään ja pukeutumaan uusiin\nja komeihin, joita heille nyt tinkimättä annettiin minkä vain kukin\nhalusi. Vaatteen paljoudella ei tuntunut olevankaan määrää ja toiset\nniistä olivat toisiaan uudemmat ja paremmat.\n\n-- Kolmas plutoona, housut pois jalasta, tästä saadaan uusia!\n\n-- Missä ensi plutoonan miehet? Tässä lakkeja, valitkaa ja vaihtakaa.\n\n-- Kostamo hoi, välemmin joudu, välemmin. Niin pujottaupi housuihinsa\nkuin etana kuoreensa. -- Ka Kaipiota, ka, se kun vääntää vyötä takkinsa\npäälle, niin on selässä kuin olisi kuuden leiviskän kuhmu!\n\nMutta pulskiksi kävivät miehet uusissa puvuissaan, eihän noita enää\nolisi tahtonut uskoakaan äskeisiksi ryysyjätkiksi. Mölsänkin, saman\nruotutoverini, jonka selästä juuri äsken olin tehnyt havaintoja, näin\nseisomassa kasarmin ovella enkä tuntenut; katsoin, kuka en tuo puhdas\nja komea poika, -- vasta silmänluonnisia hänet Mölsäksi tunsin. Sen\nvaatteet tekivät, ja -- uusia yhä kannettiin.\n\n-- Onko Tikalla lakkia?\n\n-- Ei ole kuin...\n\n-- No, tuosta saat.\n\nTikka oli aikonut sanoa ettei hänellä vasta ole kuin kolme. Otti\nneljännenkin.\n\nKesken touhua kuultiin laivan vihellys ja se toi uutta tulta. Suolivyöt\npiti kiilloittaa ja kiväärit, ja kaikki kapineet, vanhat ja uudet\nvaatteet oli pantavat säntillisesti paikoilleen. Laiva oli jo laskenut\nlaituriin, sieltä saattoi hevoskuorma herroja ajaa minä hetkenä\ntahansa.\n\n-- Ja muistakaakin vastata, jos parooni mitä sanoo, että: \"raadi\nstaratsa vaasse...\" Ja yhteen ääneen kuin pyssyn suusta.\n\n-- Ja tahdissa pysykää marssittaissa ja silmiin tuikeasti katsokaa. Ja\njos ken tekee temput väärin, niin...\n\n-- Ja ei hätäillä...\n\nTavattoman lyhyessä ajassa saatiin kasarmi ja miehet juhlakuntoon. Kun\nviimeiset vielä viimeistelivät valmistuksiaan, ompelivat nappeja\nsinelleihinsä ja nypliä voimistelupaitoihinsa, istuivat muut jo\nahtaalle sulloutuneina laverien laidalla, niinkuin heidät oli käsketty\nistumaan. Ja he muistuttelivat vielä mieleensä sitä mitä heidän tuli\ntietää.\n\n-- Mitkä merkit ne taas kenraalilla olikaan, ruutukkaiset poletitko ja\npunajuovaiset housut...?\n\nMutta eipäs kuulunut paroonia. Istutaan, odotetaan. Huhua kuuluu, ettei\nparooni muka olisi tullutkaan... Mutta sehän ei ole mahdollista...\nOnpahan, miehet ovat palanneet laivalta, eikä siellä mitä paroonia\nnäkynyt.\n\n-- No voi sun..., suottako sitten tämmöinen touhu on pidetty, suottako\njuostu ja puhdistettu ja kannettu vaatteita? Mutta tullapa sen piti,\nsähkösananhan sanovat saapuneen.\n\n-- Vaikka lie, vaan eipähän näkynyt.\n\n-- Ja se ukko se näkyisi jos tulisi, selitti eräs torvensoittaja, joka\noli ennenkin nähnyt paroonin.\n\nUskoa se täytyi. Eikä muuta kuin ala riisua päältä mustia virkanuttuja\nja puhtaita housuja, ja vanhat liankarvaiset päälle. Ja ennenkuin torvi\nsoi illallispuurolle, olivat juhlavaatteet taas ladotut varushuoneen\nlavitsoille ja arkitamineissaan tallustivat miehet pettyneinä ja\nnyrpeänenäsinä pihalle, ja tuumailivat, että olipa sekin koko trivooka.\nMutta tunnin se helpotti iltaharjotuksista...\n\nIltahuuto pidettiin ja miehet laittausivat makuulleen ja juttelivat\nriisuessaan päivän tapahtumasta. Nyt se parooni ei enää tule tällä\nmuutolla, päättelivät he. Viimeiset tupakoitsijat keräysivät pihalta\nkasarmiin, äänettömyys vallitsi pian yli lepäävien tilojen, ei kuulunut\nmuuta kuin lähetin tasaista astuntaa ovensuusta.\n\nSilloin vääntäypi yhtäkkiä yön pimeästä musta, paksu varjo, työntyy\novesta sisään, toinen hoikempi perässä. Alkaa kuulua sipsutusta ja\nsupatusta, päivystäjät ja muut aliupseerit juoksevat varpaillaan ja\nkuin sähkövirta kulkee tieto läpi nukkuvien rivien, ala- ja ylärivien:\nparooni on kasarmissa. Päät kohoavat peittojen alta, katsotaan,\nkurkistellaan: siinäpähän se nyt on, onpa hitto soi, onpa miestä\nkappaleen verran. Ka, nyt se lähtee tulemaan, katselee vuoteita, lukee\nnimiä ja numeroita, puhuu ruotsia... Päivystäjä kulkee lyhty kädessä\nedellä. Miehet ovat nukkuvinaan; joku todella nukkunut herää äkkiä,\nkavahtaa säikähtyneenä istualleen, tuijottaa, ei tiedä onko se unta vai\ntottako se on...\n\nJo tulee kapteenikin, astuu paroonin luo niin että kilistimet kalskaa,\nsopottaa raportin, käsi koko ajan lakinponnessa kiinni. Onpahan\nherrallakin herra... Parooni kysyy kaikenlaista, kysyy ammattia\neräänkin miehen, jolla on tavallista valkeampi paita päällä ja\ntavallista hienommat patiinikengät vuoteen vieressä.\n\n-- Suutari se on, herra parooni.\n\nEihän se mikä suutari ollut, kauppapalvelija se oli, joka ei eläissään\nole yhtään plikiä osannut lyödä. Mutta oli menneeksi suutari.\n\nJo nousevat yläkertaan.\n\n-- Soittaakoon tuo hälytyksen,... olisiko vetää housut jalkaan\nvaroiksi.\n\n-- Eihän se miten pimeässä... Mutta tulipahan ukko, miten lie tullut,\netteivät hakijat nähneet.\n\n-- Hevosellahan se onkin tullut, maantietä. Vaunut pysäytti tuonne\nkappaleen matkan päähän ja sieltä jalan toikkuroi.\n\nPiisasi nyt puhetta miehillä, eikä sinä yönä paljo nukuttu. Kukin\nkertoi, miten oli nähnyt työntyvän oventäydeltä... kukin kertoi eikä\nkukaan joutanut kuuntelemaan. Uni kaikkosi ja aamulla ajettiin jo\nneljältä jalkeille. Pitihän tarkastuksen tapahtua sinä päivänä. Piti\ntaas kantaa varushuoneelta kaikki ne eiliset kuormat ja pukeuta\nuudelleen juhlapukuihin, ja jo seitsemän aikana seisottiin rintamassa.\nVaroiksi ja muistoksi oli näet pidettävä pieni kertaus.\n\nSe päivä meni kuin yhdessä huumauksessa, -- tietäähän jokainen miten\ntarkastuspäivä menee. Parooni tuli, tarkasti ja kiitti. Juhlapäivähän\nse onkin tarkastuspäivä sotamiehille, -- reservimiehillekin, -- hauska\njuhlapäivä, jolloin he näyttävät mitä ovat oppineet. Jos tulee kiitosta\nja kunniaa, niin he saavat lukea sen hyväkseen, vaan jos moitetta ja\nhäpeätä tulee, niin se luistaa heistä ohi kohti esimiehiä ja\npäälliköitä. Näille, ylimmistä alimpiin, se on edesvastuun päivä,\ntilinteon päivä, ja tuskallisesti he seuraavat rakentamainsa\nsotakoneiden liikkeitä: onnistuukoon tuo nyt vai meneeköhän\nhullusti...?\n\nMutta parooni kiittää, kiittää päälliköitä ja kerää sotamiehet\nympärilleen, puhuu jotain oudolla kielellä ja se hoikempi herra sanoo\nsen suomeksi, ja me huudamme kuin pyssyn suusta: \"raadi staratsa\nvaasse...\" Ja hurraten riennämme kasarmiin.\n\nMe pidettiin pimeään asti juhlatakit yllämme ja saimme ylimääräisen\nannoksen teetä. Ja koko iltapäivän vallitsi kasarmissa sopuisa, hilpeä\nmieli, tyyntä tyytyväisyyttä kuvastui kaikkien puheista ja käytöksestä.\nTuntui melkein kuin koko kasarmi olisi hyvillään hymyillyt, tietäen\nitsessään kunnialla suorittaneensa tulikoetuksensa.\n\n\n\n\nX. Hallayö kasarmissa.\n\n\nAinoastaan maanviljelijä voi täysin käsittää ja tuntea kuinka tyly ja\nkarvas ja musertava käsite tuo hallayön käsite on. Muista ihmisistä se\nenemmän on jokin etäisempi kansantaloudellinen kysymys tai ilmatieto,\ntai merkki viljan ja senkautta yleensä elintarpeiden kallistumisesta,\n-- enintään se voi herättää jonkinverran sääliä ja armeliaisuuden\ntunnetta. Ainoastaan maanviljelijälle on hallayö elinkysymys, kysymys\ntoimeentulosta ja kurjuudesta, se on jyrkkä ja ratkaiseva käännekohta,\njossa salliman lahjomaton pakko pyöräyttää tien tasaiselta taipaleelta\npuutteiden louhikkoon ja rämeikköön. Sehän on luonnollista, ja sehän on\ntunnettua, onhan sen aikoja sitten jo tiennyt joka ihminen, minäkin.\nMutta selvimmän käsityksen sain siitä -- omituista kyllä --\nreservikasarmissa.\n\nOlin määrätty vuorostani komppanian lähetiksi. Siinä toimessa oli\ntärkein ja raskain velvollisuuteni valvoa, ja siinä yhteydessä katsella\nympärilleni minkä näin. Katsoa, että lamput paloivat, että ovet olivat\nkiinni, ja ettei kukaan miehistä lähtenyt omin lupinsa yönaikana\nliehkaan. Kovin vähän tehtävätä, sillä paloivathan ne kaksi lamppua kun\nne kerran olivat sytytetyt, pysyiväthän ovet kiinni kun ne pantiin\nkiinni, ja mitä siihen tulee, että miehet olisivat lähteneet omin\nlupinsa kylillä juoksemaan niin -- oho! Kyllähän minä sen tiesin, että\nkun kerran iltahuuto oli pidetty ja pojat pääsivät lavereilleen\npitkälleen, niin ei niillä siitä tehnyt mielikään nousta jalottelemaan\nvaikka olisi käsketty, ei ennenkuin heidät aamulla viiden aikaan hyvin\nsuurella vaivalla saatiin ajetuksi ylös ampumaan. Sinelleihinsä\nkääriytyneinä he makasivat kuin porsaat pahnoissaan. Niin ne tekivät\ntavallisesti, mutta merkillistä kyllä, tänä yönäpä olivat harvinaisen\nvalppaita ja liikkuvia, niin että se minua ensi aluksi melkein\nhuoletti. Olin valinnut valvontapaikakseni pihamaan kasarmin oven\nedessä. Oikeastaanhan se olisi tainnut kuulua asiaan että olisi pitänyt\nvalvoa sisällä komppaniassa, mutta kun siellä -- syistä, joita jokainen\nlähemmittä selityksittä käsittää -- ilma ei pysynyt aivan puhtaana,\nasetuin ulkopuolelle, koska sitäkään kumminkaan ei aivan suorastaan\noltu kiellettykään. Sinne tulivat nyt miehet yksi toisensa perästä\nyökylmään lepäämästä vaatimattomilta vuoteiltaan.\n\nUni ei ollut maistanut, mieltä painoi huoli. Päivä oli ollut selkeä ja\nillalla oli tuuli kääntynyt pohjoiseen. Se oli nostanut mukaansa\nmuutamia hataroita ja kylmännäköisiä pilvenhattaroita, oli ajellut\nniitä aikansa taivaalla, vaan juuri illan suussa, kun päivä laskeusi\npiiloon kasarmin kupeisen kukkulan taakse, olivat nekin pilvet\nhäipyneet tiehensä. Tuuli tyyntyi, ilma kolkkoni.\n\nJo iltaspuuroa syömästä palatessaan olivat miehet päätään punoen\nvetäneet keuhkoihinsa kuivanraakaa ilmaa, ja katselleet huolestuneina\nläntistä taivaanrantaa, joka päivänlaskun jälkeen punotti pelottavan\nkelmeänruskoisena.\n\n-- Siitä se voipi hallan nostaa, sanoivat toisilleen näennäisellä\ntyyneydellä.\n\n-- Vilusennäköistä on, on liian puhdas taivas. Se on hallayö käsissä,\njos vaan ei tuulemaan ruvennc. -- Ihanhan jo näppejä puree. Kun\nkääntyisi tuuli toiselle kupeelle, niin pilvethän se nostaisi...\n\nMenivät kasarmiin, pukivat sinellit päälleen ja valmistausivat\niltahuutoon. Tuo tunti iltasen jälkeen oli tavallisesti hyvin hilpeä ja\näänekäs tunti kasarmissa. Töitä ei ollut mitään, täysi vapaus vallitsi.\nViulut ja käsihanurit soivat kilpaa, laulajapojat vetelivät iloisia\nvirsiään ja opettivat toisilleen oman kylänsä lauluja, toiset pistivät\npolkaksi, toiset ponnistelivat sylipainissa. Niin tavallisesti, mutta\nei nyt. Kasarmi oli melkein äänetön; hiljaista supatusta ja vakavata\npakinaa kuului tuon tuostaankin nurkista, joihin miehet olivat\nkeräyneet keskustelemaan yhteisestä asiasta.\n\nTulikoon tuosta hallayö?\n\nPidettiin iltahuuto, miehet komennettiin makuulleen, lamput väännettiin\npalamaan puoliliekillä. Unen helmoihin vaipuivat ne onnelliset,\njotka eivät olleet riippuvaisia luonnon pelottavasta oikusta. Mutta\ntoisten silmiä vältti uni, he eivät voineet rauhallisina pysyä\nlavereillaan; huoli veti heitä ulos. Sillä siellä uhkasi tuho.\n\nSieltä tuli Iskos-Paavo, loi tutkistelevana katseensa taivaalle\nja koetti epätoivoisena kämmenellään maanpintaa: taivas oli\nharmajansinervä, jäänkarvainen; maanpinnalla oli vielä lämpöä vähäsen,\nmutta yö ei ollutkaan hetikään puolessa. Annas nähdään aamuyöllä tuossa\npäivännoustessa...\n\nSieltä vääntäysi Veripää, tuo ainainen iloinen veitikka, joka ei voinut\nkolmea sanaa puhua laskematta sukkeluutta, jolle hän itse leveimmin\nnauroi. Ei nyt naurattanut, ei keksinyt mieli mitään hauskaa puolta\ntässä näytelmässä.\n\nTuli Torikkakin, kynsäsi ensiksi yhtä korvallistaan ja sitte toista ja\npakisi puoliääneen itsekseen tupakkaa pistäessään. Vieläpä Kaipiokin\npilkisti arasti oven raosta ja asteli hiljaa miesten parveen.\n\nSiinä he seisoivat äänettöminä yhdessä kohden, joukko lisäysi myötään,\nmutta pakina ei tuntunut luistavan. Yö kävi pimeäksi, vilu värisytti\nruumista ja he seisoivat siinä yhä.\n\nMuuan asteli aitavierelle, jossa pieni kaurapelto oli, ja puhui melkein\nkuin itsekseen:\n\n-- Taitavat nyt tareta tänä yönä nuokin kaurat, vaikka ovatkin siinä\npenkereellä ja huoneitten suojassa.\n\nSiitä pääsi juttu alulleen.\n\n-- Kyllä ne siinä nyt kypsyvät, jos vielä päivällä olivatkin vihantina.\n\n-- Valkenevat ne nyt. Eikä ne säily viljat ylevämmilläkään mailla,\nsaatikka sitten alavissa korpipelloissa semmoisissa, jommoisia enimmät\novat meidän paikoillakin.\n\n-- Entä sitten meidän. Suot kylmät ympärillä eikä vesiä äärilläkään.\nTässä jo Laurin hallat näpistelivät potaatin varret ihan puhtaiksi ja\nveivät ne hernevähäiset ja lantut, mitä lie ollut. Rukiit toki saatiin\nleikatuiksi, mutta siitä ei epäilystä, etteivät ohrat ja kaurat tänä\nyönä ole meidän kylässä järjestään kuitit.\n\n-- Jos vain lie ilma tämmöinen meidänkin paikoilla, niin vähällä\nleikkuulla ja puimisella siitä suviviljasta tänä syksynä päästään. Enkä\nmene takuusen, ovatko rukiitakaan kaikkia saaneet talteen, eikähän ne\ntietenkään ole saaneet, kun ei pätöstä työmiestä yhtään ole koissa, ei\nkun akkoja ja lapsia.\n\n-- Meillä ovat taatusti rukiit vielä leikkaamatta.\n\n-- Ja taitavat saada ollakin. Huih! ihanhan tuo sinellin läpi kylmää...\n\nMuutamat menivät sisälle, arvellen etteipä tuo halla huvenne jos\ntässäkin kärvistelemme, viepi se meittä vietävänsä. Mutta toiset eivät\nmalttaneet maata mennä, eivät voineet. Heissä oli vielä rahtunen\ntoivoa, mikä, joskin heikosti, taisteli voittoisan epätoivon kanssa.\nKenties rupeaisi armelias tuulen henki hienosti heiluttelemaan lepän\noksia ja viljan tähkiä, ja karkottaisi vielä viime hetkenä hyisen\nkylmän maanpinnasta. Kenties nousisi luoteesta pelastava pilven lonka,\njoka pyyhkäisisi lauhkeamman viiman yli hallaisen maan. Kenties...\n\nMutta ei. Taivas oli selkeä kaikilta kulmiltaan ja savu, jota miehet\ntupruttivat lyhvistä piipunnysistään, jäi itsepintaisesti yhteen kohti\nleviämään. Tuuli nukkui, halla herrasteli.. Jo heti puolenyön jälkeen\nkangisti se heinän kasarmin pihalla ja löi nurmikot harmajaan\nriitteeseen ja valoi kuuraa katoille. Kylmä mieli kangistelemaan\njäseniäkin, kun yhdessä kohden seisoi.\n\n-- Valvoo se nyt vaarikin kotona ja kokoilee kaurojaan, tuumaili taas\neräs miehistä pitkän äänettömyyden jälkeen.\n\n-- Jos tästä olisi kotipaikoille satuttu, niin ihan yötä myöten olisi\nnyt komennettu väki leikkuuseen, jotta yksikään riihellinen puhdasta\nviljaa olisi saatu, vaikka kesken kypsynyttäkin.\n\n-- Vaikkapa yksin olisin minä katkonut muutaman saran, jossa mitä\nihanin ohra kasvoi. Sen saran olen itse kivikkoon muokannut ja\nmuokannutkin hyväksi.\n\nTaas pysähtyi keskustelu ja miehet hajausivat taas kävelemään erikseen\nja yksikseen. Kaikilla oli heillä elävästi mielessään kotoiset olonsa,\narmaat työpaikkansa, joita säälimätön vihollinen nyt tuhoili heidän\nollessa poissa ruunua palvelemassa. Minkäpä he juuri olisivat voineet\nkotonakaan tehdä, mutta kumminkin tuntui, että siellä, juuri siellä\nsitä nyt pitäisi olla.\n\nHe kävelivät äänettöminä edestakaisin, menivät kasarmiin, paneusivat\nmakuulleen, mutta uni ei tullut. Viruivat hetkisen, nousivat taas ja\nkävelivät ulos katsomaan, miltä nyt ilma näytti, miten halla edistyi.\nYö kului ja vilu kävi yhä purevammaksi. Se oli jo iskenyt rapakkoihin\nhienon jääriitteen, märkä maa oli kovettunut kankeaksi ja tönköiksi\nolivat kylmettyneet viljankin tähkät.\n\nPäivä kävi nousemaan. Itäinen ranta punotti, ja valkasi valkean maan.\nKylmä huuru lähti nousemaan maanpinnasta sitä myöten kuin päivän säteet\nalkoivat siihen paistaa. Mutta silloin se oli juuri kylmimmillään,\ntuntui siltä kuin pakkanen olisi tahtonut vielä kerran ja vihaisimmasti\npiirasta, ennenkuin väistyi pois koittavan päivän alta.\n\n-- Nyt se on valmis. Tuskin paraimmat rantapellot ovat tänyönä\nsäästyneet jäätymästä.\n\n-- Valmista se nyt on. Ja talvi on elettävä edessä.\n\n-- Eipähän se ruunu ruoki, elettävähän se on... Jo tästä nyt joutaa\nmakaamaan, kyllä tämän nyt jo tietää...\n\nMinunkin muutto-aikani oli tullut, toinen mies nostatettiin seisomaan\nlähettinä. Mutta ei nukuttanut minuakaan. Vilkasin ympärilleni\nharmajaan, riitteiseen luontoon, jota kylmä usva sakeana peitti. Päivä\nnousi, mutta senkin valo oli niin kylmää, niin armotonta ja\nsäälimätöntä, kuin sekin olisi tahtonut vielä masentaa voitettua\nluontoa. Se valaisi vain, näyttääkseen, mitä yö oli tehnyt, mutta ei\nlämmittääkseen.\n\nMiehet tulivat kasarmiin yksitellen, allapäin ja äänettöminä.\nViskausivat lavereilleen, sinellin heittivät hartioilleen. Nuo hauskat\ntoverit, joissa en ollut ennen muita huolia nähnyt, kuin että saisivat\n\"rukomminsa\" ja \"stroissansa\" kutakuinkin välttävästi suoriamaan, ne\nolivat tänä yönä silmissäni saaneet aivan toisen muodon. Nyt eivät\nheitä soturitemput huolettaneet, nyt painoi mieltä raskaampi huolen\ntaakka, huolet tempuista ja suoriutumisesta elämän kovassa,\ntodellisessa taistelussa.\n\n\n\n\nXI. Öinen retki.\n\n\nOnko miestä sellaista, joka uskaltaisi lähteä?\n\nKului hetkinen, kaikki katselivat toisiaan äänettöminä.\n\n-- Lähde Sorri toiseksi, minä en sääli, puhui vihdoin Tuiran Heikki, ja\nsilmistä kiilsi miehuuden tulta.\n\n-- No tuohon käpälään.\n\nSorri oli torvensoittaja, vakinaiseen väkeen kuuluva siis, joka\ntemput osasi ja tiet tunsi. (Nyt hän on jo aikoja sitten pannut\nsotapillit pussiin ja vetää lantaa kotipellolle.) En luule että ilman\nhänen yhtymistään tuumasta olisi tullutkaan mitään, sillä\nreservimieheltä puuttuu tavallisesti se rohkeus ja päättäväisyys ja\nelämänhalveksiminen, jota tällaiseen yritykseen tarvitaan, jos sen\nmieli onnistua. Tuira oli siinä suhteessa yksin poikkeus.\n\nSe oli näet rohkea ja vaarallinen yritys.\n\nPuolentunnin perästä heidän tuli lähteä, silloin oli jo kyllin pimeä ja\nsilloin nukuttiin jo kylässä ja kasarmissa. Ja vielä kerran otettiin\npuheeksi kaikki keinot ja mahdollisuudet, keskusteltiin supattamalla\nnurkassa, arasti varoen, jos ken liittoon kuulumaton tuli kuulomatkan\npäähän.\n\n-- Ja tapahtukoon kelle tahansa mitä tapahtukoon, suu kiinni niistä.\n\n-- Kukin vastatkoon itsestään. Parempi, että yksi kärsii kuin kaikki\nkuusi.\n\nSe päätös meitä vielä vahvisti ja rohkaisi. Ja asiamiehet lähtivät.\nSorri puki ylälaverilla sinellin päälleen ja veti kaikki remmit\nkiinteälle, jotta hän olisi notkea ja liikkeissään vapaa. Viiden\nminuutin perästä läksi Tuira; hän viskasi sinellin vain irti\nhartioilleen. Ulommas päästyään aikoi hän sen korjata ja tukkia\nvalkoset housunlahkeet saapasvarsiin.\n\nSorrin piti kiertää hovinpellon piennarta pitkin ja aidan kuvetta,\nTuiran taas toiselta puolen rukiin läpi ojanpohjaa pitkin ja maantien\nyli, ja vesakossa punasen ruununaitan takana piti heidän tavata\ntoisensa. Sitten kulkisivat rohkeasti kylän lävitse kuin jos ainakin\nlomalla olisivat.\n\nHe lähtivät ja me muut laskeusimme lavereillemme maata, vedimme peitot\nyllemme kuin yöksi konsaankin. Vaan unta ei tapailtukaan. Päät\nojennettiin kaidepuitten yli vastakkain ja kuiskaten keskusteltiin\nsalaisin sanoin tuosta tekeillä olevasta tuumasta, joka oli niin rohkea\nja jännittävä.\n\nOlimme päivällä pyytäneet iltalomaa, vaan meille ei oltu sitä annettu.\nOli ollut niin kuuma, niin hiki, niin jano, lasi olutta olisi maistanut\nniin mainiolta, -- vaan ei päästetty kylälle. Se oli meistä vääryyttä,\nsortoa, se pisteli meitä ja me päätimme kiusallakin saada olutta --\nomin neuvoimme. Siitä oli tuumittu koko iltapäivä. Me tiesimme miten\nankarasti tuollainen oli kielletty, vaan se juuri meitä kiihoitti, se\nteki asian jännittäväksi. Me halusimme kerrankin puijata tuota ankarata\nsotakuria ja naureskella sille. Tässä tuli kysymykseen olla yhtaikaa\nrohkea ja viekas... meistä tuntui kuin olisimme antautuneet\nvaaralliselle partioretkelle, kauas suojelevista joukoista, ja me\ntiesimme nyt menettelevämme ominpäin ja vastoin kaikkia käskyjä.\nMielikuvitus rakenteli tuossa tuumattaissa kaikenmoisia vaaroja ja\nmahdollisuuksia, pelottavia ja viekottelevia. Jano oli jo aikoja mennyt\nmenojaan illan viileässä, eikä mitään retkeilyn tarvetta ollut\nolemassa, päinvastoin oli ruumis väsynyt päivän vaivoista ja kaipasi\nunta ja lepoa. Mutta nyt ei ollutkaan enää kysymys muusta kuin:\nonnistuako vai eikö?\n\n-- Jos nuo tapaisivat luutnantin kylällä ja tämä kysyisi heiltä\nlomalippua...\n\n-- Silloin ne olisi pojat helisemässä, varsinkin jos tapaisivat hänet\nolutkoria kantaessaan.\n\n-- Vaan nepä eivät kylän läpi sitä tuokaan vaan kantavat törmän alustaa\npitkin sillan alatse ja hevoshaan poikki rukiiseen. Ja kun ne kerta\nrukiissa lienevät, niin silloin, -- ota kiinni!\n\n-- Ota kiinni tässä pimeässä...\n\nHyvin hämärästi valaisi pienelle liekille väännetty kattolamppu suuren\nkasarmin ja ulkona oli musta pimeys, niin musta kuin voi olla elokuun\nyönä kun taivas on pilvessä. Raskasta unenhengitystä ja kuorsausta\nkuului kaikkialta ympäristöstä, lähetin astuntakin oli tauvonnut,\nhänkin kai oli voipunut johonkin istualleen nukkumaan, -- vastoin\nkaikkia asetuksia.\n\n-- Mutta jos se heittiö herää ja rupee meiltä kyselemään että mihin ne\nmiehet lappaa. Kuka siellä lie lähettinä?\n\n-- Vihelä, nukkuu kuin porsas,... kun vain ei päivystäjä heränne, --\nmutta silloin se myrkyn lykkäisikin!\n\n-- Eihän se mitä,... ja mennään yksitellen.\n\nHitaasti kuluivat tunnit. Kello kasarmin seinällä löi puoli kakstoista,\nkun jo luultiin yön kuluneen ohi puolesta. Kävi kuumaksi maata täysissä\ntamineissa. Noustiin hiljaa, avattiin sinellirullat... vaan ylikerrasta\nkuuluu astuntaa... ja jo heräsi Viheläkin...\n\nOdoteltiin tuskallisesti, milloin Sorri sopimuksen mukaan tulisi hiljaa\nkoputtamaan ikkunaan. Mutta eihän ne vielä heti joudu... Liittolaisilta\nloppuivat pakinat, toiset makasivat ja tupakoivat, toiset olivat\nvaipuneet puoliuneen, -- niinkö lie raukaissut, vai jänestämäänkö lie\nruvennut... Tarpeetontahan se oikeastaan olikin antautua vaaran\nalaiseksi noin joutavan asian takia,.. -- oluen juonnin, vaikkei ollut\nvähääkään janoa... hyvin se olikin poikamaista, jos sitä oikein\najatteli... Ja huomennahan sitä taas pyhälomalle päästäisiin... kun ei\nsatimeen jouduttane... Jos vain asia ilmi tulee, niin siitä syntyy\ntutkimukset... ja kotiarestit ja putkat, -- hyvä jos ei sotaoikeuteen\nmenne...\n\n-- Ehkeivät olutta saakaan näin sydänyöllä.\n\n-- Yhden kai minulle tekee... rankaisemaankin rupeaa.\n\nKaikilla tuntui jo mieliala vähän raskaalta, vaan myöhää nyt oli\nperäytyä. Koetettiin rohkaista mieliä... Mutta missä ne miehet niin\nvitkaan viipyvätkään? Joku kasarmissa nousi vuoteeltaan, veti saappaat\njalkaansa ja lähti ulos... Hiekkakäytävä kumahteli hänen\naskeleistaan... Kunhan vain ei nyt sattune Sorri tulemaan...\nKuunnellaan. Ei, mies astuu jo takaisin, astuu kasarmiin. Mutta samassa\nhelähtääkin ikkuna hienosti...\n\n-- Hiljaa, hiljaa ja yksitellen, ettei lähetti huomaa! Hiivittiin ulos,\nhaparoitiin edelleen. Oli niin pimeää, että tuskin osattiin vanhalta\nmuistilta kiertää keittiön taitse ja saunan kupeitse aidan luo ja siitä\nvesakon halki ruispeltoa kohden. Oksat risahtelivat edelläkulkijan\njalkain alla ja opastivat seuraaville tietä. Maa oli kasteesta\nlikomärkä ja tuuli repi sadetta. Jalat kastuivat heinikossa reisiä\nmyöten ja unenarkaa ruumista puistatti. Päästiin pellonojaan, käveltiin\nsitä pitkin kappaleen ja jo oltiin perillä.\n\nJoku repäsi tulta tupakkiinsa: näkyi ojassa olutkori, ojanpartaalla sen\nympärillä istui miehiä sinelleihinsä kääriytyneinä. Sorri ja Tuira\npyhkivät hikeä otsaltaan. Tiheänä kasvoi kahden puolen korkea ruis.\n\nSitämyöten oli siis retki onnistunut. Pistettiin tupakat, alettiin\nrupatella. Kukin otti oman pullonsa, työnsi tulpan sisälle ja imi\npullonsuusta. Olisihan sen nyt pitänyt maistua kun se oli niin suurella\nvaivalla ja vaaralla saatua, mutta eipähän. Oli niin kylmää ja\nkosteata, muutenkin vilusti ja nukutti. -- Into oli kuin vireestään\nlauennut.\n\n-- Kunhan vain ei päivystäjä kävisi vuoteita katsomassa.\n\n-- Eihän se mistä arvaa. Koetettiin rohkaista arkailevia mieliä; Sorri\nkertoi, miten he pataljoonassa kantoivat olutta aivan kasarmiin sisälle\neikä ilmi tullut kuin joskus ihmeeksi... tämä ei ollut mitään sen\nrinnalla. Ja Tuira kerskasi, kuinka he nytkin olivat kulkeneet kylän\nläpi ihan luutnantin akkunan alatse, miten olivat väkisin ajaneet\nolut-ukon vuoteeltaan ja sitten pimeän päässä kantaa retuuttaneet\nrantakiviä pitkin.\n\n-- Rohkea se rokan syö, ja aina sitä pelastuu kun vain lie uskallusta.\n\nVaan ei tepsinyt sekään keskustelua vilkastuttamaan. Miehiä arasti ja\nkyllästytti. Yksi hätäili, että mihinkähän se olutkori siitä\npeitetään... muutenhan sen vääpeli tietysti löytää kun käypi\nnuuskimassa. Toinen huomautti, että aamulla pitää viideltä lähteä\nampumaan ja kolmas ehdotti jo poislähtöä.\n\nRupesi tuntumaan niin lapselliselta, että aikamiehet lähtevät\nvuoteiltaan yönselkään ikäänkuin naurisvarkaat, ja ihan ääneen\nihmeteltiin siinä haukotellen, että mikähän oli viekotellut tuollaiseen\npoikamaisuuteen... miltei jo hävettänyt.\n\nEi se ollut oluenjano eikä seikkailuhalukaan. Ei mikään muu kuin juuri\nkasarmielämä ja sotakurimeininki voinut tehdä noin lapselliseksi,\npääteltiin. Kaikki mahdollinen ja enemmänkin kuin mahdollinen oli\nkiellettyä -- rangaistuksen uhalla, -- mutta mitä joku osasi tehdä\nvastoin kieltoa ja kiinni joutumatta, sen lukekoon omaan\nansioluetteloonsa. Sen vuoksi jo pelkkä tieto että asianomaisten\nluvatta oli voinut jotain tehdä ominpäin ja pelastua pulasta oli\nkuoletettavaksi aiottua itsenäisyyttä ja yksilöllisyyttä siihen määrään\nhivelevää, että sen eteen saattoi uskaltaa paljo, ruveta\nlapselliseksikin.\n\nNiin sitä tuumittiin, kun eri joukoissa hiivittiin heinikon läpi ja\naitojen yli kasarmiin, vieläpä kun väsyneinä laskeuduttiin vuoteillekin\nja muistettiin, että siitä parin tunnin perästä ajetaan ylös ampumaan.\nEi huvittanut nyt Sorrin sukkeluuskaan; kun lähetti, jota sillä välin\noli vaihdettu, ihmetteli, että mistä ne miehet työntyvät, kun hän ei\nmuista ulos menneiksi, torui häntä Sorri, että vai sinä et muista, olet\nnukkunut... tästähän tuota vasta mentiin... varo vain, ettet toista\nkertaa nuku...!\n\nMutta aamulla sekin jo huvitti, oikein nauratti, ja seuraavina päivinä\nkeskusteltiin tuosta retkestä paljo ylpeydellä ja mielihyvällä. Silloin\ntaas tuntui, että oli sitä sentään oltu poikia, kun uskallettiin panna\ntoimeen juomingit ihan kasarmin ääressä ja keskellä yötä. Ja vähitellen\nlevisi tieto siitä retkestä laajemmallekin, ihmetellen kuuntelivat sitä\nmuut toverit, ja tuumivat hekin, että poikia ne nuo sentään olivat. Ja\njonkunlaisena sankaritaruna kulkee kertomus tuosta öisestä retkestä\nreservipolvesta reservipolveen kasvaneena ja kaunistuneena, ja\ntoinenkin sitä kuullessaan virkahtaa:\n\nNe ne on olleet poikia!\n\n\n\n"]