[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fymO9jVfzL7ttWd6pn4OyoFWR5qj3R92JSXP-4fyiSRk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},2170,"Valkoiset sisaret","Barclay, Florence L.",1862,1921,"2170-barclay-florence-l-valkoiset-sisaret","2170__Barclay_Florence_L.__Valkoiset_sisaret","Tarina kahdenneltatoista vuosisadalta","romaani",[],[],"fi",1917,1919,93143,612364,false,61140,[23,24],"Historical fiction","Worcester (England) -- Fiction",[26],"Historical Novels","\"Valkoiset sisaret: Tarina kahdenneltatoista vuosisadalta\" by Florence L. Barclay is a historical novel likely written in the early 20th century. The narrative unfolds in a 12th-century monastery setting, focusing on the lives and experiences of the nuns, particularly the character of Sister Mary Antony, an elderly lay sister tasked with counting and ensuring the safe return of her fellow nuns after evening services. The book explores themes of faith, community, and the struggles faced by women within a religious context.  The opening of the novel introduces readers to the serene yet solemn atmosphere of the cloister, where Sister Mary Antony is engaged in her daily ritual of counting the nuns as they return from a service. Her reflections reveal the deep sense of duty she feels, shaped by a past incident involving a lost sister. This establishes a narrative tone that blends the spiritual with the domestic, as Mary Antony navigates both her responsibilities and her thoughts on life within the monastery. There are hints of a playful dynamic as Mary Antony engages in a whimsical game with dried peas, symbolizing her connection to the nuns, while also hinting at her own internal struggles and fears related to aging and duty. (This is an automatically generated summary.)",[29],"Wallenius, Toivo",294,"Historiallinen romaani sijoittuu 1100-luvun Englantiin Worcesterin valkoisten nunnien luostariin. Teos kuvaa luostarielämää, uskoa ja ihmissuhteita aikana, jolloin kirkon säännöt ja menneisyyden salaisuudet määrittivät yksilön kohtaloa.","Florence L. Barclayn 'Valkoiset sisaret' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2170. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","VALKOISET SISARET\n\nTarina kahdenneltatoista vuosisadalta\n\n\nKirj.\n\nFLORENCE L. BARCLAY\n\n\nEnglannin kielestä suomentanut\n\nToivo Wallenius\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström osakeyhtiö,\n1919.\n\n\n\n\n\n\n        Uskollisille sydämille\n        kautta kaiken maailman.\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n      I. Maanalainen tie.\n     II. Mary Antonyn pakinoita.\n    III. Prioritar saapuu.\n     IV. Priorittaren rukous.\n      V. Oikullinen nunna.\n     VI. Hurmepukuinen ritari.\n    VII. Luostarin Madonna.\n   VIII. Myrskyn siivillä.\n     IX. Prioritar sulkee oven.\n      X. Kutsumaton vieras.\n     XI. Menneitä aikoja.\n    XII. Voi meitä poloisia!\n   XIII. Ritarin rukous.\n    XIV. Jäähyväiset.\n     XV. Mary Antonyn rukous.\n    XVI. Kaamea kaiku.\n   XVII. Mary Antonyn erehdys.\n  XVIII. Tuomiokirkon kryptassa.\n    XIX. Piispan vierailu.\n     XX. Rautatammi ja misteliköynnös.\n    XXI. Salajuonia.\n   XXII. Veli Philipin kertomus.\n  XXIII. Keskiöinen kohtaus.\n   XXIV. Paavin lupakirja.\n    XXV. Mary Antony ja piispa.\n   XXVI. Rakkaus ei väsy koskaan.\n  XXVII. Naisen omatunto.\n XXVIII. Valkoinen kivi.\n   XXIX. Mary Antonyn näky.\n    XXX. Vaikeampi osa.\n   XXXI. Isonkuovin kutsu.\n  XXXII. Suuri parantuminen.\n XXXIII. Mary Antonyn varokeinoja.\n  XXXIV. Mora de Norelle.\n   XXXV. Ruusutarhassa.\n  XXXVI. Sisäinen taistelu.\n XXXVII. Alapriorittaren selonteko.\nXXXVIII. Piispa valvoo.\n  XXXIX. \"Loistava ritari\".\n     XL. Nunnan sydän.\n    XLI. Piispa muistelee menneitä.\n   XLII. Varoitus.\n  XLIII. Vanha kohtauspaikka.\n   XLIV. \"Minä rakastan sinua\".\n    XLV. Rastaan laulu.\n   XLVI. \"Kuinka voin erota sinusta?\".\n  XLVII. Yllätys.\n XLVIII. Omituinen sattuma.\n   XLIX. Kahdesti petettynä.\n      L. Hopeakilpi.\n     LI. Jalot sydämet eroavat.\n    LII. Enkelilapsi.\n   LIII. Pyhällä vuorella.\n    LIV. Näkymätön.\n     LV. Naisen sydän.\n    LVI. Tosi näky.\n   LVII. Yksinään matkalla.\n  LVIII. Soturin sydän.\n    LIX. Kodin Madonna.\n     LX. Luostarin kello.\n\n\n\n\nI luku\n\nMAANALAINEN TIE\n\n\nIltapäiväauringon kaltevat säteet tulvivat sisään holvikaarista,\nulottuen leveinä kultajuovina pitkin luostarin pylväskäytävän\nkivilaattoja.\n\nVanha maallikkosisar Mary Antony astui ulos kammiokäytävän viileästä\nsiimeksestä ja räpyttäen silmiään auringonpaisteessa laahusti vitkaan\nmääräpaikalleen kuorikellarista johtavan portaikon päähän, mistä\npiakkoin saapuisi iltamessusta palaavien nunnain äänetön kulkue.\n\nPäivittäin he menivät ja päivittäin he tulivat pitkin, maanalaista\ntietä, yli peninkulman [tässä kuten myöhemminkin englannin peninkulmia.\nSuom.] pituista käytävää, joka Valkoisten nunnain luostarista Whytstone\nin Clainesissa ulottui P. Marian ja P. Pietarin kirkkoon, Worcesterin\nkaupungin muurien sisäpuolella kohoavaan ylvääseen katedraaliin.\n\nAstuen tähän käytävään oman luostarinsa kuorikellarista he vaelsivat\npimeässä aurinkoisten ketojen alitse, sivuuttivat ulkoportin kohdan\nja liikkuivat äänettömänä kulkueena, yläpuolellaan kaupungin eloisat\nkadut, kunnes ennättivät tuomiokirkon kryptaan.\n\nKryptasta johti seinään rakennettu portaikko kuorin yläpuolella olevaan\nkammioon, missä Worcesterin Valkoiset nunnat näkemättä ja näkymättä\npäivittäin kuuntelivat, kun pyhät veljet alapuolella lauloivat\niltamessuaan.\n\nSisar Mary Antonyn tehtäväksi oli annettu laskea nuo viisikolmatta\nhunnutettua olentoa, kun he portaikkoa myöten katosivat maan alle,\nja laskea heidät uudelleen, kun he jälleen ilmestyivät näkyviin ja\njuhlallisen hiljaisina astuivat pylväskäytävää pitkin poiketen kukin\nomaan kammioonsa viettämään rukouksessa ja hartaudessa aikansa, kunnes\nrefektorion kello kutsuisi heidät ilta-aterialle.\n\nTämä Valkoisten nunnain laskeminen oli peräisin siitä päivästä jo yli\npuoli vuosisataa takaperin, jolloin Agatha sisar, pitkällisen paaston\nuuvuttamana ja sattuen astumaan kulkueen viimeisenä, oli pyörtynyt\nja vaipuen äänetönnä maahan oli kenenkään huomaamatta unohtunut\nyksinäisyyteen ja pimeyteen.\n\nTämän hurskaan naisen tapana oli viipyä omassa kammiossaan\nvesper-messun jälkeen välittämättä illallisesta; sen vuoksi ei\nhänen poissaoloaan huomattu ennen kuin seuraavana aamuna, jolloin\nMary Antony, havaiten kammion tyhjäksi, riensi ilmoittamaan, että\nvaellettuaan kauan Enokin tavoin Jumalan kanssa Agatha sisar oli nyt\nEnokin lailla viety taivaaseen!\n\nNunnat, jotka kerääntyivät kammioon, omaksuivat Mary Antonyn käsityksen\ntästä oudosta tapahtumasta, polvistuivat permannolle tyhjän vuoteen\nääreen ja vaipuivat hartaaseen rukoukseen.\n\nMutta silloinen prioritar oli käytännöllinen luonne; hän määräsi heti\nlyhdyt sytytettäviksi ja lähti itse etsimään maanalaisesta käytävästä.\n\nHänen ei tarvinnut kulkea pitkälle.\n\nAgatha sisaren pyhä henki oli todellakin siirtynyt, taivaaseen.\n\nHe tapasivat hänen hennon ruumiinsa pitkällään oven edessä, ja kädet\nolivat ruhjoutuneet verille taottuaan hurjasti sen raudoitettua pintaa.\n\nHän oli juoksennellut edes ja takaisin kosteassa pimeydessä kolkuttaen\nensin luostarin pylväskäytävän alapuolella olevaan oveen, sitten\ntoiseen oveen, joka peninkulman päässä johti tuomiokirkon kryptaan.\n\nMutta nunnat olivat sulkeutuneet kammioihinsa etäälle pylväskäytävästä;\nWorcesterin kaupungin kelpo asukkaat nukkuivat rauhallisesti\nuneksimattakaan tuosta epätoivoisesta olennosta, joka juoksi edes\nja takaisin heidän alapuolellaan -- hoiperrellen, kompastellen,\nkaatuillen, nousten jälleen kaatuakseen, rientäen kaiken aikaa\nsokeasti eteenpäin; ja kuulusteltaessa tuomiokirkon suntio tunnusti,\nettä kuullessaan kuorikellarista huutoja ja kolkutusta niin\nmyöhäisellä hetkellä hän oli joutuisasti sulkenut ulko-oven, lukenut\n_ave_-rukouksen ja lähtenyt kotiin illastamaan; tiesihän hän hyvin,\nettä moiseen aikaan saattoi siellä alhaalla vaeltaa vain pahoja henkiä\nsuuressa tuskassa.\n\nNiin oli sisar Agatha parka kovien kärsimysten jälkeen päässyt rauhaan,\nja suuresti kunnioitettiin hänen muistoaan aina siitä pitäen.\n\nEnemmän kuin viisikymmentä vuotta oli vierinyt. Silloinen prioritar ja\nuseimmat niistä, jotka olivat astuneet tuossa kulkueessa, olivat jo\nkauan maanneet Agatha sisaren vieressä luostarin kalmistossa. Mutta\nMary Antony, joka oli nyt vanhin maallikkosisarista, ei herennyt\nkoskaan laskemasta tarkoin, sikäli kuin nuo hunnutetut olennot\nvaelsivat hänen ohitseen, eikä kertomasta kaikille uusikoille tämän\nvälttämättömyyden surullista syytä. Ja niin se nunna, jonka vuoro oli\nastua viimeisenä kulkueessa, rukoili, ettei hän joutuisi kuulemaan\ntakanaan Agatha sisaren kiireisiä askelia; eikä kukaan lähtenyt\nyksinään pylväskäytävään pimeän tultua, jotta ei kuulisi Agatha sisaren\npoloisten hentojen käsien takovan oven raudoitusta.\n\nNiin jättää kiusaantuneiden aivojen tuska häviämättömän merkin\nympäristöön, missä mieli on muinoin kärsinyt, vaikka vapautunut\nhenki onkin jo aikoja sitten paratiisin rauhassa unohtanut tuon\nlievän koettelemuksen, jota kesti vain sen tuokion, minkä se tarvitsi\niki-iloon siirtyäkseen.\n\nViime aikoina oli vanha maallikkosisar Mary Antony alkanut pelätä,\nettä sattuisi tekemään jonkin erehdyksen tässä juhlallisessa\nlaskutoimituksessa. Sen vuoksi hän oli sydämensä syvyydessä keksinyt\nkeinon, jonka hän pani täytäntöön skapularionsa suojassa. Vyötaskussaan\nhänellä oli varalla viisikolmatta kuivattua hernettä. Kun sitten kukin\nhunnutettu olento, noustuaan kryptan ovelta johtavia portaita, siirtyi\nverkalleen ohitse, pudotti hän herneen oikeasta kädestään vasempaan.\nKaikkien hurskaiden sisarten astuttua ohitse oli hänellä, jos kaikki\nolivat palanneet, vasemmassa kädessä viisikolmatta hernettä eikä\npussissa ainoatakaan.\n\nTämä salainen herneiden käsittely muuttui jonkinlaiseksi leikiksi\nMary Antonylle. Hän säilytti herneitä pienessä palttinapussissa, ja\nusein otti hän ne esiin ja leikki niillä ollessaan yksinään omassa\nkammiossaan, sijoitti kaikki riviin ja määräsi oman makunsa mukaan,\nmikä herne esittäisi kutakin noista hurskaista sisarista.\n\nIso valkoinen herne, hienomman näköinen kuin toiset, oli jalo\nprioritar itse. Muuan hiukan kurtistunut herne, kova, ruskea ja\nrosoinen, sai edustaa äiti alaprioritarta, vanhahkoa nunnaa, jota\nMary Antony ei rakastanut, koska hänellä oli terävä kieli ja kärkäs\nsilmä huomaamaan virheitä. Ja eräs väritön pilkullinen herne oli muka\nsisar Mary Rebecca, jota vanha maallikkosisar halveksi sydämensä\nsyvyydestä kavaltajana, urkkijana ja valehtelijana; sillä milloin ikänä\nluostarissa kuiskailtiin jotain valheellista tai häpeällistä juttua,\nsaattoi sen alkuperän juontaa sisar Mary Rebeccan juoruavasta kielestä\nja pahanilkisestä mielestä.\n\nKun kaikki kammion lattialle levitetyt herneet olivat saaneet nimensä,\nmääräsi vanha Mary Antony etäisen kivilaatan, johon auringonvalo\nosui, taivaaksi, toisen, osittain varjossa olevan, kiirastuleksi ja\nkolmannen, joka sijaitsi erikoisen pimeässä kaukaisessa nurkassa,\nhelvetiksi. Sitten hän rupesi, näpäyttelemällä taitavasti peukaloa ja\nkeskisormea, lennättelemään pyhiä sisaria sinne, mihin kukin hänen\narvostelunsa mukaan kuului.\n\nJos peli onnistui hyvin, päätyi jalo prioritar varmasti taivaaseen\nkäväisemättä edes pikimältään kiirastulessa; äiti alaprioritar kieri\nkiirastuleen jääden sinne; ja väritön pilkullinen herne lensi suoraa\npäätä helvettiin!\n\nKun nämä olivat tulleet varmasti sijoitetuiksi, hieroi Mary Antony\nkäsiään ja hilpeästi hihittäen päätti pelin umpimähkään, koska hänestä\noli jotensakin samantekevää, minne muut hurskaat sisaret sattuivat\njoutumaan.\n\n\n\n\nII luku\n\nMARY ANTONYN PAKINOITA.\n\n\nKun Mary Antony laahusti verkalleen siimeksestä päivänpaisteeseen,\nlehahteli hänen edellään iloisesti pari pikku siipiä ja\npunarinta-satakieli laskeutui kaiteelle kivipenkin taakse, jolla\nmaallikkosisaren oli tapana vartoa, kuullakseen avaimen kiertyvän\npylväskäytävän alaisen raskaan oven lukossa.\n\n\"Senkin tyhjänpäiväinen vintiö!\" huudahti Mary Antony, jonka\nvanhat kasvot vääntyivät ihastuksesta. \"Mokomakin turhamainen\npunatakki-veijari! Sitä julkeutta, kun tunkeutuu paikkaan, missä\nasustaa vain naisia ja minne ei yksikään miehinen olento saa astua!\nSinun olisi paras muistella varoitukseksi, kuinka kävi leipuripojan,\njoka rohkeni kiivetä puuhun kurkistellakseen muurin ylitse, mitä\npyhät sisaret tekivät puutarhassaan. Perästä päin hän kerskaili\ntekosestaan ja laski leikkiä siitä, mitä muka oli saanut nähdä; mutta\nkun mahtava lordi-piispamme sen kuuli, niin hänpä otatti kiinni sen\nleipuripojan, ja vaikka tämä rukoili armoa ja vannoi keksineensä koko\njutun kerskatakseen sillä, niin häneltä puhkaistiin nuo rohkeat silmät\ntulisilla pihdeillä ja ruumis hirtettiin samaiseen oksaan, jolle hän\noli kavunnut. Niin kävisi sinullekin, senkin houkko, jos Mary Antony\nantaisi ilmi metkusi. Haluttaisiko sinua joutua hirteen punatakkeinesi?\"\n\nPunarinta-satakieli oli kuullut Mary Antonyn kertovan tämän varoittavan\ntarinan jo monet kerrat loppumattomasti sitä vaihdellen.\n\nToisinaan leipuripojan kieli leikattiin poikki juurtaan myöten;\ntoisinaan hän menetti korvansa, tai oli hänet sidottu kärryjen perään\nja raahattu pyövelien ruoskimana Tythingin halki. Usein hän esiintyi\nsämpyläsaksana, ja kerran hän oli ollut paistinkääntäjä lordi-piispan\nomassa taloudessa. Mutta olivatpa alkuvalmistelut minkälaiset tahansa\nja rikollinen leipuri, sämpyläsaksa tai paistinkääntäjä, niin loppu\noli aina ollut yhtä turmiollinen: hänet oli hirtetty samaiseen puuhun,\njohon hän oli jumalattomana ja uhkarohkeana kiivennyt.\n\nTämä oli vanha tarina. Iäkästä maallikkosisarta lukuun ottamatta\nolivat kaikki, jotka saattoivat taata sen todenperäisyyden, eronneet\nmaailmasta; ja äskettäin oli kunnianarvoisa äiti ankarasti kieltänyt\nMary Antonya kertomasta sitä uusikoille tai yleensä puhumasta siitä\nyhdellekään nunnalle.\n\nJa niin hän kertoi sen joka päivä punarintasatakielelle; ja koska tämä\nei ollut leipuripoika, sämpyläsaksa tai paistinkääntäjä eikä tuntenut\nminkään rikoksen painavan omaatuntoaan, niin se kuunteli vähääkään\npelkäämättä. Sitten se hypähti likemmäksi Mary Antonya ja katseli häntä\nkiihkeän uteliaana kirkkailla silmillään.\n\nTänä erikoisena iltapäivänä se lensi juuri samaiseen puuhun, johon tuo\npälyilevä ja kovaosainen leipuripoika oli kiivennyt, sijoittui oksalle,\njoka työntyi luostarin muurin ylitse, ja kajahdutti ilmoille iloisen\nliverryksen.\n\n\"Hoh-hoo, sinä pikku houkkio, joka koreilet ruskeassa takissa ja\npunaisissa liiveissä!\" hihitti Mary Antony nojautuen luisevilla\nkäsillään kivikaiteeseen seisoessaan eräässä pylväskäytävän\nkaarroksessa puu tarhan puolella. \"Sellainenko sinun 'ruokalukusi'\non? Mutta kuuleppas, herra Punarinta, kuka on kertonut minulla olevan\njuustoa laukussani? Ehei, pitäisikö vielä olla juustoakin laukussa\nviidenkolmatta pyhän sisaren lisäksi, jotka ovat paluumatkalla\niltamessusta? Hyi sinua, senkin häpeämätön pikku ahmatti! Pahoin\npelkään, ettei sinulla ole ainoastaan uljas ulkomuoto, vaan myöskin\npöyhkeä vatsa; aivan päin vastoin kuin sillä mahtavalla ranskalaisella\nkardinaalilla, joka niin prameasti vieraili meillä pääsiäisen aikaan.\nHänellä oli pöyhkeä ulkomuoto ja -- Tule takaisin, senkin pikku vintiö,\nniin kerron sinulle, mitä kardinaalilla oli tulipunaisen vyönsä alla.\nSellaisia asioita ei käy huutaminen puunlatvoille. Saisin ehkä vielä\nluettavakseni kymmenen _paternosteria_, jos antaisin sinun houkutella\nitseni moiseen tekoon. Mutta sinun korvaasi kuiskaten minä lukisin vain\nyhden; sillä sen näin omin silmin, ettei siellä ollut mitään. Totuus ei\npala tulessakaan: ja vaikka on kysymys näinkin tärkeästä totuudesta, ei\nvastuunalaisuus jää katsojan kannettavaksi.\"\n\nMary Antony kumartui kaiteen ylitse katsellen ylöspäin. Iltapäivää\nurinko osui hänen ystävällisten vanhojen kasvojensa punertavalle\npergamenttihipiälle valaisten ryppyverkkoa, jonka ajan verkkainen\npyörä oli yhdeksänkymmenen vuoden kuluessa kutonut.\n\nMutta punarinta-satakieli viserteli ja lauloi liikahtamatta\noksaltaan. Se oli kyllästynyt kuuntelemaan tarinoita leipureista ja\nsämpyläsaksoista. Se ei ollut laisinkaan utelias tietämään, mitä\nranskalaisen kardinaalin tulipunaisen vyön alla oli ollut. Se himoitsi\nherkkupaloja, joita se tiesi olevan kätkettyinä sisar Mary Antonyn\nnahkalaukkuun. Ja niin se jäi oksalleen laulamaan.\n\nKurkistaessaan ylöspäin pylväiden välistä tuo vanha hahmo pehmeni\nhelläksi punarinta-satakielen laulusta.\n\n\"Enhän minä henno antaa sinun ruokalukusi kaikua kuuroille korville\",\nvirkkoi Mary Antony kopeloiden laukkunsa kannattimia.\n\nSiivet lehahtivat ja ilmassa välkähti punaista. Punarinta-satakieli oli\nlaskeutunut oksaltaan ja istuutunut hänen viereensä.\n\nHän alkoi jaella murusia ja juuston rippeitä työntäen ne kaidetta\npitkin lintua kohti ja jättäen sormensa niiden vaiheille nähdäkseen,\nkuinka lähelle kättä tämä uskaltaisi tulla.\n\nHän tarkasteli, kuinka lintu hakkasi juustonpalasen viideksi\npikkuruiseksi muruksi ja lensi sitten, nokka täynnä, joutuisin siivin\npiilopesäänsä, mistä viisi ammottavaa suuta kirkui kimeän ja nälkäisen\ntervehdyksen. Sitten taasen takaisin nopeasti kuin jousimiehen kaaren\nlennättämä nuoli -- tarkaten kirkkain silmin ja pää kallellaan, että\nkaiteella lepäävä käsi oli siirtynyt likemmäksi, mutta päättäen uljaana\nuhmata vaaraa noiden keltaisten nokkien vuoksi, jotka avautuisivat\nodotuksesta ammolleen siipien suhinan kuuluessa.\n\n\"Ravitse itseäsi, pikku maailmanlapsi!\" nauraa kukersi vanha Mary\nAntony peittäen jäljellä olevat, juustonmurut kädellään. \"Julkeatko\nsinä tulla tänne muka opettamaan paremmillesi uhrautuvaisuutta? Syö\nensin itse, anna sitten nälkäisille muruset. Jos _minulla_ olisi\ntäällä viisi vikisevää lasta -- josta Taivas minua varjelkoon --\nniin söisin itse täyden annoksen ja pitäisin itseäni armeliaana,\njos antaisin niiden nuolla vadin. Hurskaat sisaret antavat köyhille\nluostarin portilla sen, mitä eivät voi enää käyttää. Pyrkiikö sinun\nhuoleton isyytesi saattamaan häpeään meidän pyhän naimattomuutemme?\nÄiti alaprioritar nuhteli minua ankarasti, koska annoin eräälle\nnälkäiselle sielulle, jolla on monta suuta ravittavana, oivan kimpaleen\npeuranpaistia, vaikka olisi pitänyt tyytyä saastuneeseen palaseen.\nTotta puhuakseni olin jo antanut pois saastuneenkin palasen; mutta äiti\nalaprioritar suvaitsi arvella, että se kiehui padassa pyhien sisarten\nillalliseksi, ja miksi ei äiti alaprioritar ajattelisi, mitä mielii?\n\n\"'Vaimo!' hän huusi; 'vaimo!' -- ja kun äiti alaprioritar sanoo\n'Vaimo!', silloin näin puhuteltu vaimo tuntee, että hänen osansa olisi\nparempi, jos Jumala Kaikkivaltias olisi suvainnut antaa hänen syntyä\nmieheksi tai vaikkapa käärmeeksikin, niin paljon ylenkatsetta valaa\näiti alaprioritar siihen nimeen. -- 'Vaimo!' sanoi äiti alaprioritar,\n'mielitkö tehdä kaikki luostarin sisaret sairaiksi?'\n\n\"'Enhän toki', minä sanoin. Mutta jos tästä jonkun pitäisi sairastua,\nniin helpompi olisi hoitaa pyhiä sisaria kammioissaan kuin köyhiä\npoloisia luostarin muurien ulkopuolella, missä ne heittelehtivät\nkurjissa kodeissaan kaislavuoteilla.'\n\n\"'Vaiti, senkin hölmö!' ärähti äiti alaprioritar. Köyhät eivät sairastu\nniin hevillä.'\n\n\"Hölmö, totta tosiaan! Minäpä sanon sinulle, kirkassilmäinen pikku\nmies, että on niitä suurempiakin hölmöjä kuin vanha Antony! Sinä iltana\noli äiti alapriorittaren keitossa väkeviä ulostusyrttejä. Mutta hän\npysyi vuoteen omana ainoastaan yhden päivän. Hän on köyhien kaltainen\nsiinä, ettei sairastu hevillä!... No, pidä sitten oma pääsi; mutta\nälä noki minun sormiani, herra Punarinta, muutoin annan raahata sinut\nkärryjen perässä koko Tythingin halki pyövelin ruoskimana, kuten kerran\nkävi eräälle sämpyläsaksalle, jonka tarinan nyt kerron sinulle.\n\n\"Ennen muinoin, kun sisar Mary Antony oli nuori ja kaunis katsella --\nEi, älä vilkuta silmääsi, senkin veitikka --\"\n\nSamassa tuokiossa kuului avain kiertyvän verkalleen ovessa sen\nportaikon alapäässä, joka johti kuorikellarista pylväskäytävään.\n\n\n\n\nIII luku\n\nPRIORITAR SAAPUU.\n\n\nAvain kiertyi verkalleen maanalaisen käytävän tammioven lukossa.\n\nVanha maallikkosisar sieppasi laukkunsa ja otti siitä esille\nhernepussin.\n\nAlhaalla työntyi raskas ovi auki saranoillaan.\n\nMary Antony vaipui polvilleen portaikon oikealle laidalle kädet\nskapularion alle kätkeytyneinä, silmät nöyrän kunnioittavasti\nauringonpaisteen valaisemiin lattiakiviin kiintyneinä ja umpimähkään\nsäkeitä psalttarista mutisten.\n\nPehmeästi astuvien jalkain tahdikas ääni läheni lähenemistään, muuttuen\nhiukan laahustavaksi vaeltajain ennättäessä portaikkoon ja alkaessa\nnousta peninkulman pituisesta pimeydestä ylös päivänvaloon.\n\nEnsimmäisenä ilmaantui nuori maallikkosisar lyhtyä kantaen. Nousten\njoutuisasti portaikkoa hän sammutti liekin, joka oli kalvennut\npäivänvalossa, sijoitti lyhdyn muurin syvennykseen ja vaipuen\npolvilleen vastapäätä vanhaa Mary Antonya yritti yhtyä tämän\nhurskaaseen mutinaan.\n\n\"_Adhæsit pavimento anima mea_\", lausui Mary Antony. \"Minkä vuoksi ovat\nhurskaat sisaret tänään niin myöhäisiä?\"\n\n\"Eräs alkoi itkeä pimeässä\", yhtyi nuori maallikkosisar hymisemään, \"ja\nsilloin äiti alaprioritar käski kaikkien pysähtyä, sillä välin kuin hän\nitse lähti, pitäen lyhtyäni korkealla, tutkimaan, kuka oli puhjennut\nnyyhkyttämään. Kun ei kenessäkään näkynyt kyynelten jälkiä, antoi hän\nminulle lyhdyn takaisin ja jättäysi itse rivin viimeiseksi kaikkien\nlähtiessä taasen liikkeelle.\"\n\n\"_Convertentur ad vesperam_, ja paholainen periköön rivin viimeisen\",\nhymisi Mary Antony hartaasti.\n\n_Amen_, säesti sisar Abigail silmät maahan luotuina, sillä priorittaren\nkookas olento nousi nyt portaita myöten näkyviin.\n\nPrioritar astui holvikäytävää pitkin juhlallisen sulavin liikkein,\njotka raskaasta valkoisesta kaavusta huolimatta ilmaisivat hänellä\nolevan joustavat ja jalomuotoiset jäsenet. Käsivarret riippuivat\nsivuilla heiluen lievästi hänen kulkiessaan. Pitkät sormet ja ihanasti\nmuodostuneet kädet kuvastivat lujuutta ja rauhallisuutta. Hänen\ntyynet ja päättäväiset kasvonsa olivat kohotetut päivänvaloa kohti.\nKärsimykset ja murhe olivat painaneet niihin häviämättömät merkkinsä;\nmutta tasaisten kulmakarvain varjostamissa kirkkaissa harmaissa\nsilmissä välkkyi valo, joka todisti puhtaan ja ylevän sielun saaneen\nvoiton intohimoisesta ja peräti inhimillisestä lihasta.\n\nHänen läheisyydessään ei yksikään syntinen tuntenut koskaan\nrusentuneensa toivottoman syntitaakan alle; hänen tyynten silmiensä\nkatsoessa ei yksikään vanhurskas tuntenut itseään ehdottoman varmaksi\nvirheettömyydestään.\n\nNiin todellisesti hän oli nainen, että koko ihmiskunta tuntui kohonneen\nhänen tasolleen; niin täydellisesti oli hän pyhimys, että synti hiipi\nhäpeissään tiehensä hänen lähestyessään.\n\nNe, jotka häntä eniten pelkäsivät, tunsivat kaikkein selvimmin hänen\nystävällisyytensä. Ne, jotka häntä eniten rakastivat, kykenivät\nvähimmin häntä lähenemään.\n\nNaisen juuri puhjetessa hänessä kukoistukseensa hän oli eronnut\nmaailmasta, luopunut korkeasta asemasta, uljaista maista ja\nrikkaudesta, joka suo ihmiselle valtaa. Kun hänen uskonsa\nihmisrakkauteen oli karkeasti tuhottu, oli hän etsinyt turvaa\njumalallisen säälin helmasta ja lohtua siitä, että antautui päivittäin\najattelemaan Murheiden Miestä. Hänen kammiossaan riippui karkeassa\npuuristissä kuolevan Vapahtajan kuva luonnollisessa koossaan.\n\nHän ei ollut vielä ennättänyt viidenteenkolmatta ikävuoteensa, kun\nhän maailmaa paeten oli liittynyt Worcesterin Valkoisten sisarten\nnunnajärjestöön ja siirtynyt Whytstonen nunnaluostarin turviin ja\nulkonaiseen rauhaan.\n\nViittä vuotta myöhemmin, iäkkään priorittaren kuoltua, valitsi suuri\nenemmistö hänet täyttämään tyhjäksi joutuneen paikan.\n\nHän oli nyt kahden vuoden ajan hallinnut nunnaluostaria viisaasti ja\nmenestyksellä.\n\nHän oli hallinnut omaa henkeään vieläkin paremmin. Hän oli saavuttanut\nvoiton Maailmasta ja Lihasta; jäljellä oli vain Paholainen. Paholainen\non valitettavasti aina jäljellä.\n\nKun hän pää pystyssä ja kasvoillaan sisäisen vapautuksen tyyni\nilme kulki päivänpaisteista käytävää pitkin luostarin korkeata\nkiviportaikkoa kohti, niin hän oli totisesti monen pelkäämä, useimpien\nrakastama ja kaikkien kunnioittama.\n\nJa hänen astuessaan ohitse pudotti vanha Mary Antony, kumartaen melkein\nmaahan asti, ison valkoisen herneen oikean käden peukalon ja etusormen\nvälistä vasemman kätensä kovettuneeseen kouraan.\n\nPriorittaren perässä kulki muuan nunna, kookas hänkin, mutta\nrakenteeltaan kömpelö. Hänen lyhytnäköiset silmänsä kurkistelivat\nvuoroin oikealle, vuoroin vasemmalle; pitkä nenä työntyi edelle\nvainuten mahdollisia rikkomuksia ja häväistysjuttuja; ohuet huulet\nolivat aina valmiit vetäytymään hymyyn, mielistelevään, ovelaan ja\npuolustelevaan. Hän asteli kädet rinnoille ristittyinä harrasta ja\nnöyrää asennetta tavoitellen. Hänen siirtyessään ohitse pudotti vanha\nMary Antony kouraansa värittömän ja pilkullisen herneen.\n\nNiin vaelsivat kaikki Valkoiset sisaret ohitse määrätyin välimatkoin,\nenimmäkseen kasvot hunnun peittämillä, pää kumarassa ja käsivarret\nristissä.\n\nKukin lähti äänettömänä omaan kammioonsa polvistuakseen siellä\nrukoukseen ja mietiskelyyn, kunnes refektorion kello kutsuisi\nilta-aterialle.\n\nViimeisen edellisen astuessa ohitse havaitsivat vanhan maallikkosisaren\nterävät silmät, että hän puristi käsiään rintaansa vasten, oli\nkompastumaisillaan ylimpään askelmaan ja veti henkeään puolittain\nnyyhkyttäen.\n\nHänen takanaan saapui nopein askelin alapriorittaren laiha olento,\nmuodoltaan näädän näköinen, valpas, kerkeä, peläten synnin jäävän\nrankaisematta ja haluten itse päästä rankaisijaksi.\n\nHän olisi varmaankin kuullut tuon puoleksi tukahdutetun nyyhkytyksen,\njoka puhkesi edellä kompastelevan hennon olennon rinnasta, ellei vanha\nMary Antony olisi äkkiä innostunut juuri sillä hetkellä kajahduttamaan\nsärkyneellä äänellään käheän \"Amenen\".\n\nHätkähtäen ja harmistuneena omasta heikkoudestaan kääntyi alaprioritar\nMary Antonyn puoleen. \"Hiljaa, vaimo!\" hän sanoi. \"Luostarin\npylväskäytävä ei ole mikään kanatarha. Moinen sopimaton hartaus\nansaitsisi melkein rangaistuksen. Nouse maasta ja lähde viipymättä\naskareillesi.\"\n\nAlaprioritar kiiruhti edelleen.\n\nRypistäen synkkänä otsaansa kumartui vanha Antony katsomaan äiti\nalapriorittaren ohitse pylväskäytävää pitkin kaukaiseen eteiseen.\n\nSisar Mary Seraphine oli ennättänyt kammioonsa. Ovi oli suljettu.\n\nAntony muorin polvet natisivat hänen noustessaan, mutta kurttuiset\nkasvot olivat taasen käyneet iloisiksi.\n\n\"Saatpa illallisliemeesi papuja\", hän sanoi. \"Yhden 'vaimosta', toisen\n'kanatarhasta' ja kolmannen siitä, että uhkasit rangaista, kun minä\nvain hymisin heleän 'ameneni'. Minä annan sinulle papuja -- oikeita\nrisiinipapuja!\"\n\nHän laskeutui portaikkoa, työnsi raskaan oven kiinni, lukitsi sen ja\nveti pois avaimen. Sitten hän suuntasi askeleensa kunnianarvoisan äidin\nkammiota kohti.\n\nMatkalla hän pysähtyi erään oven edustalle ja kuunteli painaen\nkorvansa tammilaudoitusta vasten. Sitten hän riensi edelleen, koputti\nkunnianarvoisan äidin kammion oveen ja saatuaan luvan astua sisään\nkiirehti kammioon, sulki oven jälkeensä ja laskeutui polvilleen.\n\nPrioritar seisoi ikkunan ääressä tuijottaen auringonlaskun kultaiseen\nloistoon. Hän oli sillä haavaa kaukana ympäristöstään. Hänen mielensä\nheijaili noiden purppurahohteisten linnojen tuolla puolen.\n\nHetken kuluttua hän kääntyi ja näki vanhuksen polvillaan oven luona.\n\n\"Mikä nyt on asiana, rakas Antony?\" hän virkkoi lempeästi. \"Nouse\npystyyn! Ripusta avain määräpaikkaansa ja esitä ilmoituksesi. Ovatko\nkaikki palanneet? Kaikki on kai kohdallaan, kuten tavallisesti?\"\n\nVanha maallikkosisar nousi, ripusti jykevän avaimen naulaan, lähestyi\nsitten prioritarta ja polvistui uudelleen tämän jalkoihin.\n\n\"Kunnianarvoisa äiti\", hän puhui, \"kaikki, jotka lähtivät, ovat\npalanneet. Mutta kaikki ei ole kohdallaan. Sisar Mary Seraphinen\nkammiosta kuuluu hurjia huutoja; ja minua pelottaa niin kovin, että\näiti alaprioritar sattuu kulkemaan ohitse ja kuulee ne.\" Priorittaren\nmuoto muuttui vakavaksi ja alakuloiseksi, mutta säilytti siitä\nhuolimatta lempeytensä. Hän kohotti maasta maallikkosisaren ja taputti\nvanhoja käsiä, jotka vapisivat.\n\n\"Lähde askareillesi, Antony kulta\", hän virkkoi. \"Minä menen itse pikku\nsisaremme luo hänen kammioonsa. Ei kukaan yritä sisään minun ollessani\nsiellä.\"\n\n\n\n\nIV luku\n\nPRIORITTAREN RUKOUS.\n\n\nPrioritar polvistui Neitsyttä ja Lasta esittävän marmorikuvan ääreen.\nLäntisestä ikkunasta tunkeutuen hyväilivät ilta-auringon säteet sen\nvalkoista kauneutta, valoivat hohtoa Madonnan puhtaisiin piirteisiin ja\nkultaisen sädekehän Kristus-lapsen ympärille.\n\n\"Jumalan Äiti\", rukoili prioritar kädet ristissä, \"anna minulle\nkärsivällisyyttä kohdellessani erheeseen vaipunutta; suo minulle\njärkevyyttä kilvoitellakseni järjettömyyttä vastaan; sallittakoon\nminun saada osani tämän kärsivän sydämen tuskasta, kuten sinäkin --\nnähdessäsi rakkaan Poikasi, meidän Herramme kärsivän ristinpuussa --\ntunsit miekan lävistävän myöskin oman sydämesi.\n\n\"Lahjoita minulle myötätuntoisuutta kärsimystä kohtaan, vaikka risti ei\nolekaan omani, vaan toisen.\n\n\"Mutta luo minuun lujuutta ja käskymieltä: niinkuin sinä sanoit\npalvelijoille Kaanaassa: 'Mitä tahansa Hän sanoo teille, se tehkää!'\"\n\nPrioritar odotti pää painuneena.\n\nSitten hän ojensi äkkiä kätensä ja kosketti Lapsen marmorijalkaa.\n\n\"Anna minulle lempeyttä\", hän pyysi.\n\n\n\n\nV luku\n\nOIKULLINEN NUNNA.\n\n\nSisar Mary Seraphine makasi pitkällään kammionsa lattialla.\n\nKäsissään hän lujasti puristi revityn huntunsa siekaleita.\n\nHän takoi nyrkkejään lattian kiviin säännöllisin poljennoin. Kun\nsitten käsivarret eivät jaksaneet enää kohota, hän jatkoi poljentoa\nvarpaillaan jäljitellen hurjasti hevosen laukkaa.\n\nMaatessaan hän hoki yksitoikkoisesti toistaen: \"Purppuraloimi ja\nhopeata tiu'ut; häntä ja harja kuin aaltojen vaahto; lumenkarva-ratsu\njo valmiina vartoo!\"\n\nPrioritar astui sisään, sulki oven jälkeensä ja katseli tutkivasti\ntuota viruvaa olentoa. Sitten hän kohotti vyössä riippuvaa\ntiirikka-avainta ja lukitsi oven sisäpuolelta.\n\nSisar Mary Seraphine oli vaiennut kyllin kauan kuullakseen, että ovi\nsuljettiin ja lukittiin.\n\nNyt hän aloitti uudelleen.\n\n\"Purppuraloimi ja hopeata tiu'ut --\"\n\nPrioritar astui kapean ikkunan ääreen ja katseli ruusunpunaisia pilviä,\njotka kiehkuroina koristivat vihertävää taivasta.\n\n\"Oi!... Oi!... Oi!...\" valitti sisar Mary Seraphine heittelehtien\nlattialla; \"häntä ja harja kuin aaltojen vaahto; lumenkarva-ratsu jo\nvalmiina vartoo!\" Prioritar katseli pääskysiä, jotka nopein siivin\npyydystivät hyönteisiä iltavalossa.\n\nNiin täydellinen oli äänettömyys, että sisar Mary Seraphine -- vaikka\nolikin kuullut avaimen kiertyvän lukossa -- kuvitteli sittenkin\nolevansa yksinään.\n\n\"Purppuraloimi ja hopeata tiu'ut!\" hän huudahti rajusti. Sitten hän\nkohotti päätään kurkistaakseen ja näki priorittaren kookkaan olennon\nseisovan ikkunan ääressä.\n\nSilmänräpäyksessä sisar Mary Seraphine antoi päänsä painua.\n\n\"Häntä ja harja\", hän aloitti -- sitten rohkeus petti; \"aaltojen\nvaahto\" häipyi epäröintiin, ja epäröinti on moisissa tilanteissa\nturmiollinen.\n\nTuokion hau makasi aivan hiljaa, voihkien tuskallisesti; sitten hän\nvavahti äkkiä kiireestä kantaa päähän ja kapsahti pystyyn ikäänkuin\nkuunnellakseen.\n\n\"Wilfred!\" hän huudahti; \"Wilfred! Tuletko jo pelastamaan minut?\"\n\nSitten hän avasi silmänsä ja kurkisti jälleen. Välittämättä vähääkään\n\"Wilfredin\" odotetusta tulosta prioritar seisoi ikkunan ääressä\nkatsellen tyynesti pääskysiä.\n\nSisar Mary Seraphine alkoi itkeä. Lopulta hänen raju nyyhkytyksensä\ntaukosi. Kammiossa vallitsi keskeytymätön hiljaisuus. Ulkopuolella\nkohotettiin oven salpaa, mutta lukko ei antanut myöten.\n\nJonkun ajan kuluttua sisar Mary Seraphine raahautui priorittaren\njalkojen juureen, tarttui tämän hameen liepeeseen, ja suuteli sitä.\n\nSilloin prioritar kääntyi päin. Hän veti päättäväisesti liepeen irti\nnoista takertuvista käsistä, mutta katseli hellä sääli silmissään\njalkain juureen polvistumitta olentoa.\n\n\"Sisar Seraphine\", hän puhui -- \"sillä sinun osoitettava todellista\nkatumusta, ennenkuin voin sallia sinua mainittavan Pyhän Neitsyen\nnimellä -- sinun on nyt tultava minun kammiooni, missä tahdon\nviipymättä keskustella kanssasi.\"\n\nSisar Seraphine kaatui tuossa tuokiossa pitkälleen.\n\n\"Minä en voi kävellä\", hän sanoi.\n\n\"Sinun ei tarvitsekaan kävellä\", vastasi prioritar jyrkästi. \"Sinun on\nkuljettava käsilläsi ja polvillasi ryömien.\"\n\nHän astui ovelle, kiersi avainta ja avasi sen sepposen seljälleen.\n\n\"Ja kuulehan vielä\", hän lisäsi ovelta, \"ellet saavu luokseni riittävän\najan kuluessa, niin minun lienee pakko lähettää noutamaan äiti\nalaprioritarta.\" Priorittaren kammio sijaitsi pitkän kivikäytävän\ntoisessa päässä; mutta sisar Seraphine ryömi sisään määräaikaakin\nnopeammin.\n\nTuo outo liikunto oli vaikuttanut perin terveellisesti hänen\nmielialaansa.\n\nHänen raskaasta kankaasta tehty suora pukunsa oli tehnyt polvillaan\nliikkumisen kömpelöksi ja vaivalloiseksi. Kädet olivat sotkeutuneet\nrepeytyneeseen huntuun. Joka hetki hän oli pelännyt käytävää\nreunustavien kammioiden ovien avautuvan; vanha Antony saattoi palata\npylväskäytävästä tai mikä olisi kaikkein onnettominta -- äiti\nalaprioritar voisi tulla häntä vastaan refektorion portaikolta!\nSaavuttaakseen suuremman nopeuden hän oli koettanut nostella polviaan,\nkuten norsut nostavat jalkojaan. Tämä liikkumistapa oli kömpelyydestään\nhuolimatta varsin tehokas; mutta katsojille se olisi ollut perin\nhullunkurinen. Kivet runtelivat käsiä ja polvia paljoa pahemmin kuin\nhänen takoessaan näitä oman kammionsa lattiaan.\n\nHän saapui kunnianarvoisan äidin jalkajakkaran ääreen palavissaan sekä\nmieleltään että ruumiiltaan, häveten itseään, asuunsa harmistuneena,\nlyhyesti sanoen kauttaaltaan järkevämpänä kuin huutaessaan \"Wilrediä\"\nja hokiessaan yhtä mittaa purppuraloimista ja hopeatiu'uista.\n\nKenties prioritar oli ennalta tietänyt tämän tuloksen määrätessään\nmoisen rangaistuksen. Laimeus tai myötätuntoisuus olisi sillä haavaa\nollut turmiollista ja typerää; ja olihan prioritar aivan erikoisesti\nanonut järkevyyttä!\n\nHän istui pöytänsä ääressä, kun sisar Seraphine saapui kuppelehtien\nja laahustaen näkyviin. Hän ei kohottanut katsettaan kuvitetusta\nmessukirjasta, jota hän parhaillaan luki. Toinen käsi lepäsi isolla\nhakasella, toinen oli valmiina lehteä kääntämään. Hänen jalo muotonsa\nnäytti kuin ylevän tyyneyden olennoitumalta.\n\nKuullessaan sisar Seraphinen huohottavan jalkainsa juuressa hän puhkesi\npuhumaan, kohottamatta kuitenkaan vielä katsettaan.\n\n\"Saat nousta seisomaan\", hän virkkoi, \"ja sulkea oven.\"\n\nSitten odottava käsi käänsi lehteä ja syntyi jälleen äänettömyys.\n\n\"Järjestä asusi parempaan kuntoon\", sanoi prioritar kääntäen taasen\nlehteä.\n\nKun hän viimein kohotti katseensa, seisoi sisar Seraphine puku\njärjestyksessä ja nähtävästi oikeassa mielentilassa nöyränä lähellä\novea.\n\nPrioritar sulki kirjan ja kiinnitti raskaat hakaset. Sitten hän osoitti\ntammituolia viitaten nunnaa siirtämään sen lähemmäksi.\n\n\"Istu, lapseni\", hän sanoi äärettömän lempeällä äänellä. \"Meillä on\nnyt paljo puhuttavaa, ja sinun mielesi on alttiimpi kuuntelemaan, jos\nruumiisi saa levätä.\"\n\nKiintein katsein prioritar tarkasti noita sieviä, punoittavia kasvoja,\njotka olivat itkusta pöhöttyneet ja aikoivat nyt ilmaista oikullista\nuhmaa, jota pintapuolinen nöyryys vain lievästi verhosi.\n\n\"Mikä aiheutti tämän puuskan, lapseni?\" tiedusti prioritar perin\nleppeästi.\n\n\"Kun me istuimme tuomiokirkon parvekkeella, kunnianarvoisa äiti, missä\nminulla oli sija lähellä ikkunaa, niin satuin hetkellisen hiljaisuuden\nvallitessa kuulemaan hevosen hirnahtavan ulkona kadulla. Se hirnahti\naivan samoin kuin oma herttainen ratsuni, kun se vartosi kotona\nlinnanpihassa, että tulisin alas ja nousisin satulaan. Joka kerta\nkuin tuo hevonen hirnahti, saatoin nähdä yhä selvemmin Lumihiutaleen\nheleän punaisine satulaloimineen ja hopeatiukuineen; se kuopi monen\nmuun ratsun joukossa kärsimättömänä maata ja pureskeli kuolaimiaan,\nsillä minua huvitti lähteä alas viimeisenä, kun kaikki jo istuivat\nsatulassa. Sitten ratsastajat kohottivat töyhtöniekkahattujaan, kun\nminä ilmestyin, ja Wilfred työnsi paashini syrjään nostaakseen minut\nsatulaan. Ja niin me ratsastimme kaikki huutaen ja nauraen ja torvien\nraikuessa ulos metsästämään tai turnajaisiin, minä ensimmäisenä\nLumihiutaleella ja Wilfred heti takanani.\"\n\nPrioritar istui aivan hiljaa kuunnellen. Hän ei siirtänyt katsettaan\nnoista punoittavista kasvoista. Lievä väri hohti hänen omillakin\nposkillaan.\n\n\"Kuka on Wilfred?\" hän tiedusti, kun sisar Seraphine vaikeni\nhengähtääkseen.\n\n\"Serkkuni, joka olisi nainut minut, jos --\"\n\n\"Jos?\"\n\n\"Jos en olisi luopunut maailmasta.\"\n\nPrioritar mietti tätä.\n\n\"Jos kerran sydämestäsi halusit joutua naimisiin serkkusi kanssa,\nlapseni, minkä vuoksi siis teit nunnalupauksen ja luopuen kaikista\nmaailman ja lihan himoista liityit meidän pyhään järjestöömme?\"\n\n\"Minä en halunnut sydämestäni joutua naimisiin serkkuni kanssa!\"\nhuudahti sisar Seraphine ärtyisästi. \"Minä olin kyllästynyt Wilfrediin.\nOlin kyllästynyt kaikkeen! Tahdoin tehdä nunnalupauksen. Tahdoin päästä\nluostariin. Se oli kaikkein paras keino rangaista muutamia ihmisiä ja\nhämmästyttää toisia. Mutta Wilfred sanoi, että määrähetken tullessa hän\nsaapuisi ryöstämään minut vapaaksi.\"\n\n\"Ja -- kun sitten määrähetki tuli?\"\n\n\"Hän ei ollutkaan saapuvilla. En ole nähnyt häntä sen koommin.\"\n\nPrioritar kääntyi katselemaan ulkonemaikkunasta. Hän näytti\nhuolellisesti harkitsevan, mitä oli sanottava.\n\nPuhjetessaan viimein puhumaan hän piti katseensa kiintyneenä\npuunlatvoihin, jotka huojuivat luostarinmuurin toisella puolella.\n\n\"Sisar Seraphine\", hän sanoi, \"moni uskonnollisen elämän omaksunut\ntietää, kuinka vaikeata on suoriutua sellaisesta elämyksestä, minkä\nsinä olet nyt kokenut. Mutta yleensä he kilvoittelevat kiusausta\nvastaan ja voittavat sen oman sydämensä salaisuudessa, oman kammion\nhiljaisuudessa.\n\n\"Siitä elämästä, jota vietimme, ennenkuin paremman osan valiten\nluovuimme maailmasta, kummittelee mielessämme toisinaan muistoja,\nkevytmielisen suloisia. Sellaiset muistot eivät voi muuttaa asemaamme,\njohon valamme ikiajoiksi sitoo meidät mutta ne voivat, herättää meissä\nturhia mielitekoja tai maailmallisia haluja. Juuri sen vuoksi ne ovat\nsynnillisiä.\n\n\"Auttaakseni sinua tässä vaarassa minä annan sinulle nyt kaksi\nrukousta; jotka sinun on painettava muistiisi ja toistettava aina\ntarpeen tullen. Ensimmäinen on messukirjassa.\"\n\nPrioritar veti luoksensa mustakantisen hopeahelaisen kirjan, avasi sen\nja luki siitä lyhyen latinalaisen rukouksen. Mutta kun sisar Seraphinen\nkasvoilla ei näkynyt mitään vastaanottavaisuuden tai ymmärtämyksen\nhäivää, toisti hän sen verkalleen käännettynä.\n\n    Kaikkiwaltias ja ikuinen Jumala, suo meidän tahtomme aina\n    nöyrästi alistua Sinun tahtoosi ja tee sydämemme aina vilpittömän\n    alttiiksi Sinua palvelemaan. Amen.\n\nHänen silmänsä viipyivät kaihoisasti hymyillen kirjassa.\n\n    \"Tämä rukous voisi riittää\", hän sanoi, \"jos sydämemme olisi\n    todella vilpitön, jos tahtomme alistuisi ainiaan. Mutta sydämemme\n    on ennen kaikkea petollinen, ja tahtomme on altis kavaltamaan\n    hyvät aikomuksemme.\n\n    \"Sen vuoksi olen löytänyt sinua varten Gregoriuksen\n    sakramentariosta toisen rukouksen: se on vähemmän tunnettu, mutta\n    paljoa vanhempi, seitsemättä sataa vuotta sitten kirjoitettu.\n    Se käsittelee vaikuttavasti petollista sydäntä, salakavalia\n    vietteleviä ajatuksia ja epävakaista tahtoa. Tässä on käännös,\n    jonka olen itse kirjoittanut reunakkeeseen.\"\n\n    Prioritar laski kätensä ristiin messukirjalle, ja kun hän luki\n    tuon vanhan kuudennelta vuosisadalta polveutuvan rukouksen,\n    josta henki yksinkertainen syvä hartaus, niin äänessä värisi\n    syvä liikutus, sillä hän antoi nyt toiselle sellaista, mikä oli\n    merkinnyt äärettömän paljoa enemmän hänen omalle sisäiselle\n    elämälleen.\n\n    Kaikkiwaltias Jumala, jolle kaikki sydämet ovat avoinna, kaikki\n    mielihalut tunnetut ja jolta ei mikään pysy salassa; puhdista\n    sydämemme ajatukset Sinun Pyhän Henkesi avulla, jotta voisimme\n    täydellisesti Sinua rakastaa ja arvokkaasti ylistää Sinun Pyhää\n    Nimeäsi, Kristuksen, meidän Herramme kautta. Amen.\n\nPrioritar käänsi päänsä sisar Seraphinen heltymättömästä muodosta ja\nkiinnitti katseensa vielä kerran puunlatvoihin. Hän ajatteli niitä\nsalaisen taistelun pitkiä vuosia, jotka tunsi vain Hän, jolta ei mikään\npysy salassa; ajatustensa alinomaista puhdistusta, jota hän oli niin\nhartaasti anonut; pelkoansa, ettei hän kykenisi koskaan arvokkaasti\nylistämään tuota Pyhää Nimeä.\n\nHetken kuluttua -- sydän täynnä nöyrää hellyyttä -- hän kääntyi sisar\nSeraphinen puoleen.\n\n\"Nämä rukoukset, lapseni, jotka sinun on opittava ulkoa, ennenkuin\nkäyt nukkumaan tänä iltana, suojelevat sinua muistamasta liian\nitsepintaisesti maailmaa, josta olet luopunut; ja ne auttavat sinua\noikein perusteellisesti kuolemaan joka päivä omalle itsellesi, jotta\nrakkaan Herramme Pyhä Nimi voisi arvokkaasti ylentyä sinun kauttasi.\"\n\nMutta tämä hellä kohtelu, nämä pitkät vaitiolon hetket, tämä pyhien\nrukousten rauhallinen lukeminen olivat vain ärsyttäneet sisar\nSeraphinen pahankurisuutta.\n\nHänen pintapuolinen luonteensa ei kyennyt käsittämään tuon jalon\nsydämen syvyyksiä, joka kohteli häntä niin hellästi. Hän mittasi sen\nvaltamerisuuruutta omien sairaalloisten mielialojensa keinotekoisten\npikku purojen mukaan. Hän erehtyi pitämään lempeyttä heikkoutena,\ntyyntä itsehillintää tahdonlujuuden puutteena. Hänen terveellinen\nkunnioituksensa prioritarta kohtaan oli unohtunut.\n\n\"Mutta minä en tahdo kuolla!\" hän huudahti. \"Minä tahdon elää -- elää\n-- elää!\"\n\nPrioritar kohotti kummastuneena katseensa. Pintapuolinen nöyryys oli\nkadonnut sisar Seraphinen pöhöttyneiltä kasvoilta. Niissä ilmeni\nselvästi oikullista uhmaa.\n\n\"Polvillesi!\" komensi prioritar käskevästi. Niskoitteleva nunna\nheittäysi maahan polvilleen kaataen samalla takanaan olevan tuolin.\n\nPrioritar teki äkillisen liikkeen, mutta hillitsi sitten itsensä. Hän\noli anonut kärsivällisyyttä erheeseen joutunutta kohdellessaan.\n\n\"Me kuolemme, jotta voisimme elää\", hän virkkoi juhlallisesti. \"Sisar\nSeraphine, tämä asia on sinun harhaantuneen sydämesi opittava. Kuollen\nomalle itsellemme me elämme Jumalassa. Kuolettaessamme synnin me\naloitamme elämän hurskaudessa. Kuolettaessamme maailman me löydämme\nIäisen Elämän.\"\n\nLattialla polvistuessaan sisar Seraphine tunsi asenteensa paatokseen\nsoveliaaksi.\n\n\"Mutta minä tahdon _elää_ maailmalle!\" hän huudahti puhjeten kyyneliin.\n\nLuostarielämä ei pyri suosimaan yksilöllistä surua. Mietiskellessä\nalituiseen ja hartaudella Suurinta Surua, joka tuotti maailmalle\nvapahduksen, mieli käy vähemmän alttiiksi vuodattamaan omakohtaisen\nsäälin kyyneleitä.\n\nSisar Seraphinen intomieliset nyyhkytykset herättivät priorittaressa\nlevottomuutta ja huolta.\n\nTämä nuori nunna oli vasta äskettäin lähetetty Whytstoneen Tewkesburyn\nluostarista, missä hän oli palvellut uusikkoaikansa ja tehnyt\nlopullisen lupauksensa. Prioritar tajusi nyt, kuinka vähän hän tunsi\nsisar Seraphinen sisäistä mielenlaatua, ja moitti itseään siitä, että\noli katsonut enemmän ulkonaiseen muotoon kuin sydämeen, ollut asiastaan\nliian varma ja luottanut ylenmäärin toisten arvosteluun. Tuntiessaan\nmenetelleensä väärin sekä koko nunnakuntaa että erikoisesti sisar\nSeraphinea kohtaan hän sai uudelleen kärsivällisyyttä.\n\nHän kohotti itkevän nunnan lattiasta, kietoi käsivartensa suojelevasti\nhänen ympärilleen ja talutti hänet Madonnan alttarin ääreen.\n\n\"Lapseni\", hän puhui, \"meille on annettu eräitä kärsimyksiä, jotka\nvoimme parhaiten kertoa Pyhälle Neitsyelle itselleen. Koeta keventää\nsydäntäsi ja löytää lohtua... Kallistaako mielesi korvansa jälleen\nmaallisen rakkauden muistolle, jonka hylkäsit antautuaksesi täydelleen\ntaivaalliselle rakkaudelle?... Tuottaako sinulle tuskaa pelko, että\nmenettelit väärin rakastamaasi miestä kohtaan, kun hylkäsit hänet\nruvetaksesi Taivaan morsioksi?\"\n\nSisar Seraphine hymyili -- halveksivaa pikku hymyä. \"Ei\", hän sanoi,\n\"minä olin kyllästynyt Wilfrediin. Mutta -- olihan niitä muitakin.\"\n\nPriorittaren ääni kävi entistään vakavammaksi ja alakuloisemmaksi.\n\n\"Avioliittoako sinä sitten kaipaat ja halajat?\"\n\nSisar Seraphine nauroi -- tylyä, itsetietoista pikku naurua.\n\n\"En, minusta oli sietämätöntä tulla sidotuksi yhteenkään mieheen.\nMutta minusta tuntui hauskalta olla rakastettu, ja minä tahdoin olla\nensimmäisenä toisen ihmisen ajatuksissa ja sydämessä.\"\n\nPrioritar katsoi tuota sievää, kyynelten tahrimaa muotoa ja\npehmeäviivaista vartaloa. Silloin hänen mielessään heräsi muuan ajatus.\nSen lausuminen nosti väliverhon hänen oman sydämensä kärsimysten\nKaikkein Pyhimmän edestä; mutta hän ei jättäisi käyttämättä mitään,\nmikä voi auttaa tätä sielua, jota hän koetti ylentää.\n\nKatse luotuna Neitsyt-äidin käsivarsilla lepäävään Pienokaiseen hän\nkysyi vakavalla ja hiljaisella äänellä:\n\n\"Saattaako sinun sydäntäsi halajamaan takaisin maailmaan herkeämätön\nkaipaus saada oma lapsi sylissä pidettäväksi, rinnoille painettavaksi,\nhelmassa uneen liekutettavaksi?\"\n\nSisar Seraphine tuijotti priorittareen kerrassaan hämmästyneenä.\n\n\"Kaikkea vielä!\" hän vastasi kärsimättömänä. \"Minä en ole koskaan\npitänyt lapsista. Äitiyden harmit eivät minua houkuttele; siinä olisi\njo kyllin syytä luopua maailmasta.\"\n\nSilloin prioritar veti pois suojelevan käsivartensa ja katsoi ankarasti\nsisar Seraphineen.\n\n\"Sinä menettelet petollisesti valaasi kohtaan\", hän sanoi, \"sinä\npilkkaat kutsumustasi; eikä kuitenkaan mikään arvokas tai jalo tunne\nvedä sinun sydäntäsi takaisin maailmaan. Sinä haluat vain turhaa\nkomeutta ja loistoa, kaikkea sellaista, mikä on omansa kohottamaan oman\nitsesi kunniaan. Palaa kammioosi ja vietä kolme tuntia rukouksessa ja\nkatumuksessa Ristiinnaulitun edessä.\"\n\nPrioritar kohotti kättään ja viittasi Kristuksen kuvaan, joka riippui\nisossa karkeassa ristissä seinällä vastapäätä ovea. Hänen äänensä\ntulkitsi ylimaailmallista hartautta, kun hän turvautui vielä viimeiseen\nkeinoon.\n\n\"Totisesti\", hän sanoi, \"totisesti ei mikään omakohtainen rakkaus voi\nelää katsellessa meidän autuaan Herramme kuolemaa ja uhrautumista!\nPolvistu siis ristin ääreen ja opi --\"\n\nMutta sisar Seraphinen ärtynyt mieli, havaiten äkkiä toivottoman\nkapinoitsemisensa turhaksi, kiihtyi samassa tuokiossa aivan\nhillittömäksi.\n\nRäjähtäen hurjaan nauruun hän työnsi päänsä taaksepäin ja osoitti sormi\nojolla Ristiinnaulitun kuvaa.\n\n\"Kuolema! Kuolema! Kuolema!\" hän kirkui; \"lohdutonta, toivotonta,\nhirveätä! Minä pyydän elämää, minä tahdon elää; olen nuori, olen\niloinen, olen kaunis. Ja minun käsketään -- käsketään -- käsketään\npainua polvilleni -- moneksi tunniksi -- ja katsella kuolemaa!\" Hänen\näänensä yltyi viiltävän kirkuvaksi. \"Hah-haa! Siihen en suostu! Kuollut\nJumala ei voi auttaa minua! Minä haluan elämää, en kuolemaa!\"\n\nKirkaisten hän hypähti pystyyn, kiiti huoneen halki, takoi pyhää kuvaa\nnyrkeillään, repi sitä kynsillään.\n\nTuokion ajaksi valtasi priorittaren kivettävä kauhu. Sitten hän\nhyökkäsi nunnan kimppuun.\n\nTarttuen rikollisen molempiin ranteisiin hän heitti tämän maahan\nja kiskaisi sitten seinään kiinnitetystä köydestä, joka sai ison\nhälyytyskellon käytävässä hurjasti helisemään.\n\nViipymättä kuului kiitävien askelten kopinaa; huudettiin\nalaprioritarta, mutta tämä oli jo paikalla.\n\nKun he kiskaisivat oven auki, seisoi prioritar -- kasvot valkoisina,\nsilmät leimuten ja käsivarret levällään -- heidän ja ristiinnaulitun\nkuvan välillä.\n\nLattialla virui sisar Mary Seraphine lysmyyn vaipuneena.\n\nNunnien säikähtynyt parvi täytti oviaukon kenenkään uskaltamatta puhua\ntai astua sisään, kunnes vanha Mary Antony, työntyen alapriorittaren\nohitse, polvistui kunnianarvoisan äidin eteen ja kohottaen tämän kaavun\nlievettä suuteli sitä ja painoi sen rintaansa vastaan.\n\nVerkalleen antoi prioritar käsivarsiensa vaipua.\n\n\"Käykää sisään\", hän virkkoi; ja kaikki tunkeutuivat kammioon.\n\n\"Sisar Seraphine\", sanoi prioritar kammottavan juhlallisella äänellä,\n\"on häväissyt Ristiinnaulitun kuvaa halventaen meidän autuasta\nHerraamme, joka riippuu tuolla.\"\n\nKaikki nunnat vaipuivat polvilleen kätkien kasvot käsiinsä.\n\nSeuraavien hetkien äänettömyys teki hirvittävän vaikutuksen.\n\nHitaasti prioritar kääntyi, heittäysi maahan ristin juurelle ja\npainoi otsansa lattiaan. Sitten nunnat kuulivat yhden ainoan syvän,\nvärisyttävän nyyhkytyksen.\n\nEi yksikään pää kohonnut. Ainoa nunnista, joka uskalsi kurkistaa, oli\nsisar Mary Seraphine, joka virui pitkällään permannolla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJonkin ajan kuluttua prioritar nousi kalpeana, mutta tyynenä.\n\n\"Kantakaa hänet omaan kammioonsa\", hän sanoi.\n\nKaksi kookasta nunnaa, joille hän viittasi, nosti sisar Seraphinen\nmaasta ja kantoi hänet pois.\n\nKun heidän askeltensa laahustava ääni häipyi etäisyyteen, ryhtyi\nprioritar jakelemaan lisää määräyksiä.\n\n\"Kaikki palaavat nyt kammioihinsa ja polvistuvat krusifiksin ääreen\nrukoilemaan. Ovet ovat jätettävät auki. _Miserereä_ on laulettava,\nkunnes refektorion kello soi. Äiti alaprioritar jää tänne.\"\n\nNunnat hajaantuivat yhtä nopeasti kuin olivat kokoontuneetkin; kaikki\npyrkivät kammioihinsa paeten kuin säikähtyneet linnut nousevan myrskyn\ntieltä.\n\nKookkaat nunnat, jotka olivat kantaneet pois sisar Seraphinen,\npalasivat ja odottivat kunnianarvoisan äidin ovella.\n\nPrioritar seisoi yksinään, traagillisena kuvana, murheen valtaamana.\n\nÄiti alaprioritar siirtyi likemmäksi. Hänen kapea muotonsa, kurkistaen\nesiin hunnun suojasta, muistutti nyt entistä enemmän näätää. Pienissä\nsilmissä vilkkui säälimätön välke.\n\n\"Jääkö se minun tehtäväkseni, kunnianarvoisa äiti?\" hän kuiskasi.\n\nPrioritar taivutti päätään.\n\nÄiti alaprioritar mutisi toisen kysymyksen.\n\nPrioritar kääntyi katsomaan krusifiksiin.\n\n\"Kyllä\", hän virkkoi lujasti.\n\nÄiti alaprioritar liukui lähemmäksi ja kuiskasi sitten kolmannen\nkysymyksensä.\n\nPrioritar ei vastannut. Hän katseli leikkauksin koristettua\ntammituolia, joka makasi kumollaan. Hän ajatteli, olisiko voinut\nmenetellä harkitsevammin, puhua viisaammin. Hänen sydäntänsä kivisti.\nTuollaiset ylevät luonteet moittivat aina itseään kunnottomien\ntekemästä vääryydestä.\n\nKun äiti alaprioritar ei saanut vastausta, kuiskasi hän uuden\nehdotuksen.\n\n\"Ei\", virkkoi prioritar.\n\nÄiti alaprioritar lievensi ehdotustaan.\n\nPrioritar kääntyi katsomaan Madonnan hellää olentoa, joka kumartui\nsiunatun Lapsen ylitse.\n\n\"Ei\", virkkoi prioritar.\n\nÄiti alaprioritar rypisti otsaansa ja lievensi ehdotustaan vieläkin\nenemmän; mutta se tapahtui äänellä, joka vaati ratkaisua.\n\nPrioritar taivutti päätään.\n\nAlaprioritar kumartui syvään, kohotti kunnianarvoisan äidin huntua ja\nsuuteli sitä; sitten hän poistui kammiosta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPrioritar siirtyi ikkunan ääreen.\n\nAurinko oli laskenut mailleen. Iltatähti loisti vasta sytytetyn lampun\nlailla kalpean purppuraisella taivaalla. Nopeasiipiset pääskyset olivat\nmenneet levolle.\n\nIkkunan ohitse lehahti lepakoita ikäänkuin kodittomia sieluja, jotka\neivät tiedä, minne menisivät.\n\nKammioista alkoi kuulua matalaäänistä laulua; nunnat lauloivat\n_Miserereä_ ovet avoimina.\n\nMutta katsellessaan iltatähteä prioritar kuuli vielä järkyttävän\nselvästi sisar Seraphine poloisen viimeisen julkeuden: \"Haluan elämää\n-- en kuolemaa!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKäytävää pitkin siirtyi lyhyt kulkue matkalla Mary Seraphinen kammioon.\n\nEnsimmäisenä astui muuan nunna sytytetty vahakynttilä kädessään.\n\nSitten seurasivat ne kaksi kookasta nunnaa, jotka olivat kantaneet Mary\nSeraphinen tämän kammioon.\n\nHeidän takanaan äiti alaprioritar pitäen skapularionsa alla jotain,\nmikä antoi hänelle enemmän ryhtiä kuin hänellä tavallisesti oli.\n\nJuhlallinen ja virallinen -- melkeinpä uhrimenoja muistuttava -- oli\nheidän tahdikas astuntansa, kun he liikkuivat käytävää pitkin ja\nastuivat Mary Seraphinen kammioon.\n\nPrioritar sulki ovensa ja polvistuen krusifiksin ääreen rukoili\nanteeksi pyhyydenloukkausta, jonka oli tahtomattaan aiheuttanut.\n\nNunnat lauloivat _Miserereä_ kukin kammiossaan. Mutta -- äkkiä\n-- ikäänkuin yhteisestä vaikuttimesta heidän äänensä vaikenivat\nkiirehtiäkseen sitten edelleen epävarmoin, kiihtynein poljennoin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVanha Mary Antony, joka pelasi alhaalla mielikisaansa, pysähtyi myöskin\nja herkisti korviaan. Sitten hän lennätti surkastuneen herneen, joka\nesitti äiti alaprioritarta, pimeimpään loukkoon ja riensi keittämään\nlieventävää voidetta.\n\nKun sitten refektorion kello oli kutsunut kaikki ilta-aterialle, hiipi\nvanha maallikkosisar Mary Seraphinen kammioon viemään keittoa ja\nlohdutusta.\n\nMutta sisar Mary Seraphine ei ollut moneen viikkoon ollut niin\ntyytyväisellä mielellä.\n\nLopultakin hän oli joutunut huomion keskustaksi; ja vaikka äiti\nalapriorittaren käydessä hänen kammiossaan tämä asema oli osoittautunut\nerikoisen tuskalliseksi, tuntui se kuitenkin Mary Seraphinen\nsairaalloisesta mielestä siedettävän arvoiselta.\n\nKun mieli siis oli nyt vapautunut tyytymättömyydestään, söi hän\nhilpeänä Antony vanhuksen lientä ja ryhtyi käyttelemään lieventävää\nvoidetta. Mutta samalla hän suunnitteli, kuinka saavuttaisi\npriorittaren suosion kertomalla tälle ensimmäisessä sopivassa\ntilaisuudessa ne äiti alapriorittareen kohdistuvat pahanilkiset\nhuomautukset, joita hänen mieltään huvittaakseen nyt teki tuo\nystävällinen eukko, joka uhmasi nuhteita tuodakseen hänelle, kaikkien\nhylkäämälle, sekä ravintoa että lohtua.\n\n\n\n\nVI luku\n\nHURMEPUKUINEN RITARI.\n\n\n\"Ei, tänä aamuna ei minulla ole mitään sinua varten\", sanoi Mary\nAntony punarinta-satakielelle \"ei mitään muuta kuin hauskoja juttuja.\nVoin kertoa sinulle tarinan tai kaksikin, voin antaa sinulle viisaita\nneuvoja; mutta laukussani, mestari kerjäläismunkki, ei ole muuta kuin\nhernepussini.\"\n\nVanha maallikkosisar istui puutarhassa lepäämässä. Hänellä oli ollut\nuuttera työrupeama, mutta se oli ollut sotkuista uutteruutta. Sillä\nlähdettyään ulos rikkaruohoja kitkemään hän oli jonkin ajan kuluttua\nsaanut voimakkaan halun ryhtyä valmistamaan kukkavihkoa ja istui nyt\nkivipenkillä pyökkipuun alla pitäen kädessään isoa kiehkuraa. Se oli\nlaadittu moninaisista kukkivista rikkaruohoista, jotka oli järjestetty\nerittäin huolellisesti ja sidottu yhteen kiertotattaren karhilla.\n\nVaikka Antony eukko olikin monessa suhteessa tarkkasilmäinen ja\nharvinaisen ovela, sattui hänen korkea ikänsä kuitenkin toisinaan\nilmenemään lapsellisina päähänpistoina. Hänen ajatuksensa saattoivat\nlähteä liikkeelle väärän olettamuksen viitoittamaa suuntaa, jolloin\nhän useinkin päätyi unelmankaltaiseen johtopäätökseen. Niinpä nytkin,\nhavahtuen hetkellisestä torkahduksesta miellyttävässä siimeksessä, hän\nalkoi kummastella, miksi vanha selkä tuntui ikäänkuin katkenneelta,\nja joutui aivan ihmetyksiin, kun huomasi kädessään ison kiehkuran\nvoikukkia, päivännoutoja, ratamoja sekä kiertotattaria.\n\nPenkin toisessa päässä seisoi punarinta-satakieli. Pyökki kasvoi\njuuri kyllin likellä pylväskäytävää, sämpyläsaksan puuta ja sen omaa\nerikoista marjakuusipensaikkoa kuuluakseen sen pikku Valtakuntaan.\n\nMainittuaan hernepussin Mary Antony tunsi vastustamatonta\nhalua katsella sen sisältöä ja ennen kaikkea levittää tämän\npunarinta-satakielen kirkkaiden silmien nähtäväksi.\n\nHän laski eriskummallisen kukkavihon ruohikkoon jalkainsa juureen,\nkääntyi syrjittäin kivi-istuimelle ja veti pussin esiin laukustaan.\n\n\"Kas niin, mestari sämpyläsaksa!\" hän sanoi. \"Saat tehdä sen omalla\nvastuullasi, mutta nyt annan sinulle tilaisuuden nähdä omilla\nkirkkailla silmilläsi hurskaat sisaret; kaikki yhdenkaltaisia kuin\nherneet rokassa -- siltä ne, Herra paratkoon, näyttävätkin astellessaan\nedes ja takaisin; mutta ensiksi, jos nimittäin sattuisin heidät\nlöytämään, ne muutamat jotka olen erikoisesti valinnut toisten\njoukosta.\"\n\nKurkisteltuaan tiukasti pussiin hän sai hetken kuluttua hienon\nvalkoisen herneen, kurtistuneen herneen ja tuon kolmannen, värittömän\nja pilkullisen herneen sijoitetuksi riviin kivilaatalle.\n\n\"Tämä tässä\", selitti Mary Antony osoittaen kyhmyisellä etusormellaan\nensimmäistä, \"on kunnianarvoisa äiti itse -- iso ja puhdas ja\njalo... Ei, älä hypi liian lähelle, herra Punarinta! Kun me astumme\nhänen kammioonsa, niin polvistumme aina kynnykselle, kunnes hän\nkehottaa meitä käymään lähemmäksi. Totta kyllä että _me_ olemme vain\nhurskaita naisia vaatimattomassa asussa, kun taas _sinä_ olet hilpeä,\nkoreapukuinen mies, rohkeakatseinen ja epäilemättä syvälle syntiin\nvajonnut. Mutta yksinpä sinunkin on pysyttävä loitolla tämän kaikkein\nkunnianarvoisimman verrattoman herneen lähettyviltä.\n\n\"Tämä tässä\", osoittaen kurtistunutta hernettä, \"on äiti alaprioritar,\njoka oikein mielihalusta toimittaisi sinulle selkäsaunan, senkin häijy\npikku vintiö!\n\n\"Tämä on sisar Mary Rebecca, joka käy päivä päivältä yhä kierommaksi\nsekä mieleltään että ruumiiltaan, mutta jonka huulilla aina päilyy\nmakea hymy.\n\n\"Nytpä näytän sinulle, jos niinkuin sattuisin hänet löytämään, sisar\nTeresan, joka on ystävällinen ja miellyttävä, mutta niiskahduttaa\nnenäänsä niin raikuvasti, että se kuuluu keittiöön asti, kun tämän\nhurskaan sisaren vuoro on lukea refektoriossa.\n\n\"Ja kun hän on päättänyt lukemisen, säestettyään sitä niiskahduksella\njoka toinen minuutti, ja saa lopulta tilaisuuden niistää, niin\nusko minua, mestari Punarinta, aivan sitä luulisi, että meidän\nvanha mustanruskea lehmä on vast'ikään erotettu äsken syntyneestä\nvasikastaan. Niin, ystävällinen ja miellyttävä sielu, mutta pitää\nnenällään kamalaa ääntä ja unohtaa toisten ihmisten korvat katsoen oman\ntarpeensa riittäväksi syyksi todellisiin torventörähdyksiin.\"\n\nJutellessaan puolittain kääntyen Mary Antony kurkisti avoimeen pussiin\nsisar Teresaa haeskellen.\n\nSilloin tapahtui, nopeasti kuin ajatus, jotain odottamatonta.\n\nKolme ripeätä hypähdystä, punainen rinta nytkähti äkisti, siivet\nlehahtivat --\n\nPunarinta-satakieli oli siepannut valkoisen herneen! Istuimella oli\njäljellä vain kurtistunut ja pilkullinen.\n\nPäästäen kauhun ja suuttumuksen huudahduksen vanha maallikkosisar\nvaipui polvilleen ja kohotti epätoivoisena käsiään puita ja taivasta\nkohti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAlisen muurin vaiheilla asteli prioritar vakavissa mietteissä edes\nja takaisin kypressikujannetta pitkin. Mary Antonyn suuttumuksen\nhuudahdus osui hänen korviinsa heikkona, mutta epäämättömänä. Kääntyen\nhän kulki hiljaa vehreätä nurmikkoa pitkin marjakuusipensaikon\ntoisella puolen, mutta seisahtui kummastuneena ennättäessään pyökin\nvaiheille. Sillä vanhan maallikkosisaren ääni tunkeutui pensaikon\nlävitse, ja ensimmäiset kuulemansa sanat tuntuivat priorittaresta aivan\nkäsittämättömiltä.\n\n\"Voi sinua, hurmepukuinen ritari!\" voihki Mary Antony. \"Suokoon\ntaivas, että petollisuutesi koituu omaksi onnettomuudeksesi! Tänne\nsinä tunkeudut, meidän yksinäisimpiin paikkoihimme, kerjäät ruokaa,\njota ei käy kieltäminen, houkuttelet mairekielin vanhaa Mary Antonya,\nniin että hän sallii sinun kurkistaa hurskaita sisaria -- sinä rohkea,\nhäijy mies! -- ja sitten ryöstät itse kunnianarvoisan äidin! Hoh,\nolisitpa vain vienyt mukanasi äiti alapriorittaren, niin hänpä olisi\nmuuttanut kotisi, piessyt lapsiasi ja parantanut omat kurjat tapasi,\nsenkin kiittämätön lurjus! Tai jos olisit ottanut sisar Mary Rebeccan,\nniin _hän_ vasta olisi kuumentanut sinulta korvat kertomalla vaimollesi\nkauniita juttuja uskottomuudestasi, kuiskailemalla, että Mary Antony on\nnuorempi ja kauniimpi kuin hän. Mutta kaikkea vielä! Heistä ei kelpaa\nkumpikaan! Sinun täytyy tietenkin siepata itse kunnianarvoisa äiti.\nVoi sinua, senkin pyhyyden häpäisijä! Älä seiso siellä minua pilkaten!\nMissä on kunnianarvoisa äiti?\"\n\n\"Täällähän minä olen, Antony kulta\", virkkoi prioritar lepytellen ja\nastuen nopeasti esiin pensaikon takaa.\n\nYksi ainoa silmäys ilmaisi hänen mieltään huojentaen, että\nmaallikkosisar oli yksinään. Kyyneleitä valui tämän kurttuisen, vanhan\nhahmon ryppyjä myöten. Hän polvistui ruohikkoon; vieressään hänellä\noli iso kimppu kukkivia rikkaruohoja, penkillä herneitä kuluneesta\npellavapussista ulos kierineinä. Oksalla hänen yläpuolellaan istui\npunarintasatakieli kurkottuen veitikkamaisin silmin katselemaan\nhajalleen valuneita herneitä.\n\nPriorittaresta tuntui siltä, että varmaankin vanha maallikkosisar oli\nmenettänyt järkensä.\n\nKumartuen alaspäin hän koetti nostaa tätä maasta; mutta Mary Antony\nheittäysi eteenpäin, syleili kunnianarvoisan äidin jalkoja ja suuteli\nniitä syvän katumuksen ja murheen valtaamana.\n\n\"Ei, ei, nouse nyt, Antony kulta\", virkkoi prioritar lujasti. \"Nouse!\nMinä käsken sinua. Päivä on kuuma. Sinä olet nähnyt unta. Ei yksikään\nrohkea, häijy mies ole tunkeutunut näiden muurien sisäpuolelle. Ei\ntäällä ole mitään 'hurmepukuista ritaria'. Nouse nyt katsomaan. Me\nolemme kahden.\"\n\nMutta pysyen yhä polvillaan Mary Antony kohottausi puoleksi, ja\nviitaten yläpuolella riippuvaan oksaan hän sai sanotuksi kesken\nnyyhkytyksiään: \"Se rohkea, häijy mies on tuolla!\"\n\nKohottaen katseensa prioritar kohtasi alaspäin kurkistavan\npunarinta-satakielen kirkkaan silmän.\n\nMitä ihmettä? Aivan oikein! Siellähän oli \"hurmepukuinen ritari\".\n\nPrioritar hymyili. Hän alkoi tajuta.\n\nPunarinta-satakieli puhkesi voitonriemuiseen lauluun. Tällöin vanha\nMary Antony, maaten yhä polvillaan, heristi kohotettua nyrkkiään.\n\nPrioritar nosti hänet maasta ja veti viereensä penkille.\n\n\"Istuudu nyt minun rinnalleni\", hän sanoi, \"ja tee täysi tunnustus.\nHuojenna vanhaa sydäntäsi kertomalla minulle koko tarina. Sitten\njulistan punarinta-satakielelle tuomion, jos se osoittautuu nimensä\nmukaiseksi varkaaksi.\"\n\nNiinpä prioritar sai nyt luostarin puutarhassa, punarinta-satakielen\nliverrellessä heidän yläpuolellaan, kuulla kumman tarinan: kuinka\nMary Antonya oli alkanut pelottaa, että hänelle sattuisi erehdys\npäivittäisessä laskutehtävässään; kuinka hän oli keksinyt keinon\nturvautua herneisiin; kuinka hän oli nimittänyt herneet Valkoisten\nsisarten olemuksen mukaan; kuinka hän leikitteli niillä kammiossaan;\nkuinka hän oli saanut kesytetyksi punarintasatakielen; kuinka hän oli\ntottunut juttelemaan tuolle pikku linnulle asioita, joita ei käynyt\ntoisille kertominen; ja kuinka hän sen vuoksi oli tullut tänä aamuna\nnäyttäneeksi sille herneensä, mistä oli seurauksena tämä aavistamaton\nonnettomuus -- kunnianarvoisan äidin ryöstö.\n\nPrioritar kuunteli ulkonaisesti vakavana, koettaen salata jokaisen\nmerkin sisäisestä rattoisuudesta, joka valtasi hänet aivan puistattavan\nvoimakkaana. Mutta useammin kuin kerran hänen oli käännettävä kasvonsa\nMary Antonyn kurkistavalta katseensa, kun vanhus yritti levottomana\ntutkia, siirtikö tämä syntiluettelo hänet anteeksiannon mahdollisuuden\nulkopuolelle.\n\nPrioritar ei jouduttanut kertomusta. Hän tiesi, kuinka tärkeä kaikkein\nvähäpätöisinkin pikkuseikka oli tuolle mielelle, joka nyt paljasti\nitsensä hänelle ehkäiseminen tai jouduttaminen olisi saanut Mary\nAntonyn tuntemaan, ettei tunnustus ollutkaan perin pohjainen.\n\nSen vuoksi prioritar kuunteli äärettömän kärsivällisenä istuen\npäivänpaisteisessa puutarhassa, missä heitä ei häirinnyt muu kuin\nkerran tai pari holvikäytävää myöten hiljaa liukuva hunnutettu olento,\njoka, huomatessaan kunnianarvoisan äidin lepäävän pyökin siimeksessä,\nteki kunnioittavan kumarruksen ja kiirehti tiehensä taakseen\nkatsahtamatta.\n\nKun kielevä vanha ääni lopulta vaikeni, peitti prioritar ystävällisellä\nkädellä nuo rauhattomat sormet, jotka sulkeutuivat ja avautuivat\nehtimiseen kouristuen, ja piteli niitä lujasti omiinsa kätkettyinä.\n\nHänen ensimmäiset sanansa koskettivat asiaa, jota ei oltu vielä\nmainittu.\n\n\"Antony kulta\", hän virkkoi, \"onko tuo kukkavihko meidän jalkaimme\njuuressa sinun tekemäsi?\"\n\n\"Voi, kunnianarvoisa äiti\", huokasi vanha maallikkosisar, \"siinäkin\nminä menettelin väärin, vaikka aioin tehdä hyvää. Sisar Mary Augustine\ntuli nähkääs keittiöön valmistamaan äiti alipriorittaren määräyksestä\npiiraita, ja voidakseen tehdä ne raskaiksi hän halusi päästä minun\nneuvoistani, jotka varmasti olisivat aika lailla keventäneet niitä, ja\nniin hän käski minun mennä kitkemään rikkaruohoja puutarhasta.\n\n\"Kitkeissäni tulin ajatelleeksi, että paljoa hauskempaa olisi kerätä\noikein kaunis kukkavihko suloisen Neitsyemme alttaria koristamaan; ja\nnäin ajatellen minä jätin sisar Mary Augustinen raskaan työn ja rupesin\nnoudattamaan omaa mielihaluani. Mutta kun kukkavihko oli valmis, niin,\nvoi sentään, se olikin vain kimppu rikkaruohoja!\"\n\nPriorittaren silmät täyttyivät kyynelistä; aluksi hän ei uskaltanut\nvastata, peläten äänensä pettävän. Sitten hän kumartui nostamaan\nkukkavihon maasta.\n\n\"Pyhä Neitsyt on saapa sen\", hän sanoi. \"Minä lasken sen hänen\nalttarilleen omassa kammiossani. Hän ymmärtää kyllä -- sillä hän\ntietää, kuinka usein, käsien kitkeissä rikkaruohoja, sydän kerää\nkuitenkin kaiken aikaa mitä kauneimpia kukkia.\n\n\"Niin, ja toisinaan, kun kannamme Jumalalle uhriksi kaikkein ihanimpia\nkukkia, Hän näkee niissä vain arvottomia rikkaruohoja. Ja kun mielemme\non murheinen, koska meillä on vain rikkaruohoja tarjottavina, niin\nHän näkee niissä tuoksuvia kukkia. Mitä käsi tarjonneekin ihmissilmin\nkatsottuna, Jumala näkee siinä aina sydämen arvotusten kukkivan.\"\n\nPrioritar vaikeni kasvoillaan perin iloinen ilme. Sitten, huomatessaan\nvanhan maallikkosisaren yhä katselevan kukkavihkoaan tyytymättömänä,\nhän jatkoi: \"Ja sitä paitsi, Antony kulta, kuka ratkaisee, mitä kukkia\non nimitettävä 'rikkaruohoiksi'? Luoja itse ei sanonut 'rikkaruohoksi'\nainoatakaan kasvia luomakunnassaan, kuinka mitätön se olikin Kun hän\nihmisen syntiinlankeemuksen tähden kirosi maan, Hän sanoi: 'Kasvakoon\nse myöskin ohdakkeita ja orjantappuroita!' No niin; terävimmät okaat on\nruusulla; ohdake on Skotlannin kuninkaallinen kukka ja jos meidän vanha\nvalkoinen aasi voisi lausua mielipiteensä, niin epäilemättä se sanoisi\nsitä Kukkien Kuninkaaksi.\n\n\"Ei missään kohdassa Pyhiä kirjoja mainita ainoatakaan kasvia\n'rikkaruohoksi'. Ihmisen tehtäväksi on jäänyt julistaa rikkaruohoiksi\nsellaiset kasvit, joita hän ei tarvitse.\n\n\"Katsohan jokaista näistä. Kykenisikö kumpikaan meistä kahdesta, vaikka\nvuosikausia uurastaisimme, valmistamaan kaikella taidollammekaan mitään\nniin täydellistä kuin vähäpätöisimmän näistä rikkaruohoista?\n\n\"Ei, ne ovat rikkaruohoja, koska kasvavat siellä, missä niitä ei\npitäisi olla. Upea tulipunainen unikko on rikkaruoho viljavainiossa.\nJos ruusut peittäisivät vehnäpellon, niin me julistaisimme ne\nrikkaruohoiksi ja kitkisimme ne maasta.\n\n\"Ja kenties muutamien meistä on täytynyt kohdella siten elämämme\nruusuja, noita suloisia ja tuoksuvia ilmiöitä, jotka peittivät alleen\npalveluksemme vehnän, ylistyksemme ja rukouksemme uhrin.\n\n\"Ja kun kaikki rikkaruohomme on kiskottu maasta ja heitetty sotkuiseen\nkasaan Hänen jalkainsa juureen, niin ehkäpä ne ovatkin meidän Herramme\nsilmissä seppele valiokukkia. Maan päällä saatu orjantappurakruunu\nsaattaa paratiisissa muuttua kukkakiehkuraksi.\"\n\nPrioritar laski kukkavihon viereensä penkille.\n\n\"Ja nyt, Antony, puhumme sinun herneleikistäsi. Ei ole laisinkaan\nväärin laskea herneiden avulla, kuinka monta päivittäin käy\niltamessussa; vaikka toisaalta myönnänkin, että minun mielestäni olisi\nhelpompaa laskea kädet ristissä yksi, kaksi, kolme, kuin pudottaa\nherneet kädestä toiseen skapulariosi alla. Mutta kuinka tahansa,\nmenettelytapa, joka voisi olla vain salakuoppa toiselle, saattaa\ntoiselle osoittautua tueksi. Annan sen vuoksi sinulle luvan laskea\nedelleenkin herneittesi avulla. Myöskin nuo leikit kammiossasi ovat\nviattomia ja saattavat minut ajattelemaan, kuten joskus ennenkin olen\najatellut, että pallo- ja rengasleikit, joissa silmä ohjaa kättä ja\nmieli silmää, voisivat olla meille kaikille hyödyksi kesäiltoina.\n\n\"Mutta minä en voi sallia sinun ruveta ratkaisemaan Valkoisten sisarten\ntulevaa elämää. Kuka sinä olet lähettääksesi minut paratiisiin vanhan\nkyntesi näpähdyksellä tai pitämään oivallisen alipriorittaremme\nkiirastulessa? Hyi häpeä, Mary Antony!\" Mutta kunnianarvoisan äidin\näänen sävyä vastaan puhui hänen harmaiden silmiensä hilpeys.\n\n\"Siitä asiasta ei siis enempää, Antony kulta; vaikka, totta puhuakseni,\nsinun tarinasi tuottaa minulle helpotusta, koska se on vastaus\nkysymyksen, jonka aioin sinulle tehdä. Ei ole kulunut tuntiakaan\nsiitä, kun sain kuulla sisar Antonyn kerskannen, että hän saattoi\npeukaloa ja etusormea näpähdyttämällä minä iltana tahansa lähettää äiti\nalipriorittaren kiirastuleen.\"\n\n\"Kuka sellaista on kertonut minusta?\" änkytti Mary Antony. \"Kuka niin\nsanoi, kunnianarvoisa äiti?\"\n\n\"Muuan pikku lintu\", mutisi prioritar. \"Muuan pikku lintu, rakas\nAntony; mutta ei sinun sievä punarinta-satakielesi. Sitä paitsi\nkerskaus tarkoitti äiti alipriorittaren keiton myrkyttämistä. Oletko\nkoskaan pannut vahingollisia aineksia äiti alipriorittaren keittoon?\"\n\nMary Antony liukui polvilleen.\n\n\"Ainoastaan papuja, kunnianarvoisa äiti, risiinipapuja; ja kun hän\noli ilkeimmällä mielellä, ulostavia yrttejä. Ei mitään muuta, sen\nvannon! Antony eukko ei tiedä mitään myrkyistä; hän osaa vain valmistaa\npalsamia -- oi-voi! -- ja lieventäviä voiteita! Pyhä Neitsyt tietää,\nettä se on valhetta koko juttu.\"\n\nPrioritar nosti nopeasti kukkavihon ja kätki kasvonsa ratamoihin ja\nvoikukkiin.\n\n\"Uskon sinua\", hän sanoi äänellä, joka ei tuntunut ylen varmalta.\n\"Nouse maasta. Mutta muista se, että kiellän sinua panemasta äiti\nalipriorittaren keittoon muuta kuin sellaista, mikä tuottaa lievitystä\nja lohdutusta. Lupaa se minulle, Antony.\"\n\nEukko kohotti nöyrästi priorittaren kaavun lievettä ja painoi sen\nhuulilleen.\n\n\"Minä lupaan, kunnianarvoisa äiti\", hän sanoi, \"ja minä kadun syntiäni.\"\n\n\"Istuudu vierelleni\", käski prioritar. \"Minulla oli sanottavana sinulle\nmuutakin... Älä ajattele tylysti äiti alipriorittaresta. Hän on ankara\nja erittäin kärkäs huomaamaan virheitä, mutta tämän hän käsittää\nvelvollisuudekseen. Hän on perin hurskas nainen. Hänen intonsa on vain\nmerkkinä hänen hurskaudestaan.\"\n\nKohdatessaan priorittaren katseen Mary Antonyn terävät silmät\nvilkkuivat.\n\nJälleen turvautui prioritar kukkavihkoon. Hän alkoi jo saada kylläkseen\nvoikukkien tuoksusta.\n\n\"Äiti aliprioritar on sairas\", hän sanoi. \"Hän vilustui eilen illalla\npäivänlaskun jälkeen puutarhassa. Olen käskenyt hänen pysytellä\ntoistaiseksi vuoteessa. Meidän on hoivattava häntä lempeästi, Antony,\nja autettava häntä taasen paranemaan.\n\n\"Myöskin sisar Mary Rebecca on sairas, hänellä on luuvaloa ja lievää\nkuumetta. Hänkin pysyy tänään vuoteen omana. Koeta kohdella häntä\nystävällisesti, Antony. Tiedän, että hän vainuaa usein pahaa, vaikkei\nsellaista ole tarkoitettu, ja kertoo juttuja, jotka ovat enimmäkseen\nhänen oman mielikuvituksensa keksintöjä. Mutta siinä hän vahingoittaa\nitseään enemmän kuin toisia.\n\n\"Hämmentämällä lätäkön liejua me sumennamme tähden heijastuksen, joka\nsitä ennen loisti siinä kirkkaana. Mutta me emme sumenna tähteä, joka\nloistaa korkeudessa.\n\n\"Samoin on häijyn mielen panettelevain ajatusten laita. Ne hämmentävät\nesille oman pimeytensä, mutta eivät saa sumennetuksi tähteä.\n\n\"Meidän on kohdeltava kärsivällisesti sisar Mary Rebeccaa.\"\n\n\"Älkää menkö heitä lähelle, kunnianarvoisa äiti\", pyysi Antony vanhus.\n\"Minä hoidan heitä kaikella huolella ja kärsivällisyydellä. Sellainen\nluiden kolotus ja horkka siirtyy helposti ihmisestä toiseen. Rukoilen\nteitä, älkää käykö heidän lähelleen. Muistakaa -- _te_ jouduitte\nuhriksi -- voi-voi! -- ja he _säästyivät_!\"\n\nTällöin prioritar nauroi hilpeästi.\n\n\"Mutta minä en joutunut luuvalon ja muun sellaisen uhriksi, Antony\nkulta. Minut riisti rohkea, häijy mies -- sinun hurmepukuinen ritarisi!\"\n\n\"Voi, kuulkaa!\" huudahti vanha maallikkosisar. \"Pahoin pelkään, että se\non enne. Enkeli Gabriel, kunnianarvoisa äiti, on lähetetty kantamaan\nteidät maasta taivaaseen. 'Toinen viedään, ja toinen jää jäljelle.'\nVoi, olisipa hän vain riistänyt mukaansa äiti alipriorittaren!\"\n\nPrioritar nauroi uudelleen. \"Antony kulta, sinun pikku lintusi otti\nensimmäisen herneen, minkä näki. Jos siinä olisi vain ollut murunen tai\njuustonpalanen, niin se olisi jättänyt valkoisen herneesi rauhaan...\nKuulehan, kuinka se livertelee pientä ylistyslauluaan!... Eikö ole\nihmeellistä ajatella, että vuosisatoja sitten, kun valkovaippaiset\ndruidit leikkasivat misteliköynnöksiä Britannian tammista, silloin\npunarinta-satakieli hyppeli ja lauleli heidän vaiheillaan; kun vieläkin\nvarhemmin ihmiset asustivat kesyttöminä ja hurjina onkaloissa ja\nluolissa ja multamajoissa, kun kirkot ja luostarit olivat tuntemattomia\ntässä maassa eikä ainoasta oikeasta Jumalasta vielä uneksittukaan,\nsilloin satakielet valitsivat itselleen ystävän ja rakensivat pesiään,\nkirjorastaat lauloivat '_Tee se nyt -- tee se nyt_' etsiessään ravintoa\npoikasilleen, kottaraiset vihelsivät ja pääskyset kiitivät riemuisin\nsiivin. Niin, ja kun Eeva ja Aatami astelivat Eedenissä, outojen\neläinten ja koreahöyhenisten lintujen keskellä, niin täällä -- näillä\nsaarilla -- lauleli punarinta-satakieli, ja kaikki meidän brittiläiset\nlintumme rakentelivat uutterasti pesiään ja hoivailivat poikasiaan,\neläen hilpeätä pikku elämäänsä, kuten Hän, joka ne on luonut, on niille\nopettanut.\n\n\"Ja vastaisina vuosisatoina, kun kaikki voi olla toisin tässä maassa,\nkun me olemme jo ammoin muuttuneet maaksi, kun rakastettu luostarimme\non kenties raunioiksi rappeutunut, niin yhä vielä kohoavat Malvernin\nkukkulat paikallaan ja hopeinen Severn virtaa laaksoa pitkin; ja\ntäällä, juuri tässä puutarhassa -- jos se on yhä pysynyt puutarhana --\npunarinta-satakieli rakentaa itselleen pesän ja livertelee onnellisena\nlauluaan.\n\n\"Paina mieleesi, rakas Mary Antony: kaikki, minkä ihminen luo, on jo\nalun pitäen määrätty muuttumaan ja häviämään. Mutta luonto on yhtä\nJumalan kanssa ja sen vuoksi muuttumaton. Valtakuntia voi syntyä ja\nhävitä maailmassa; mahtavia kaupunkeja voi nousta ja sitten luhistua\nraunioiksi. Kansakunnat voivat kukistaa toisia, kukistuakseen taasen\nvuorostaan. Ihminen voi surmata ihmisen, saadakseen vuorostaan itsekin\nsurmansa. Mutta kaikesta huolimatta pysyvät vuoret paikallaan, joet\nvirtaavat, metsät huojuvat ja punarinta-satakieli rakentaa pesänsä\norapihlajaan ja livertelee lemmenlaulua puolisolleen.\"\n\nPrioritar nousi ja levitti käsivartensa päivänpaisteiselle puutarhalle,\noksalle, jolla punarinta-satakieli lauloi.\n\n\"Oi, olla yhtä Jumalan ja Luonnon kanssa!\" hän huudahti. \"Oi, tuntea\nElämän ja Valon ja Lemmen sisimmät salaisuudet! _Se_ on Ikuista Elämää!\"\n\nHän oli unohtanut vanhan maallikkosisaren; niin, tuokioksi hän oli\nunohtanut luostarin ja pylväskäytävän, peninkulman pituisen pimeän\ntien, näkymättömien munkkien laulun. Hän asteli jälleen nuoruutensa\njoustavalla kanervikolla; hän kuuli vuoripuron kohinan, salon\nhuokaukset, päivänpaisteisten metsäaukioiden kahinan elämän siellä\nvilistessä. Kaikki tämä kuvastui punarinta-satakielen laulusta. Silloin\n--\n\nLuostarista kajahti kuuluvasti refektorion kello.\n\nPrioritar antoi käsivarsiansa vaipua.\n\nHän nosti penkiltä rikkaruohokimpun.\n\n\"Tule, Antony\", hän virkkoi, \"käydään katsomaan, onko sisar Mary\nAugustinen onnistunut tehdä piiraat keveiksi ja herkullisiksi, vaikka\nei olekaan saanut hyötyä sinun neuvoistasi.\"\n\nVanha Mary Antony seurasi hilpeänä ja ihmeissään priorittaren komeata\nolentoa. Itsensä ripittänyt sielu ei ole koskaan ennen tuntenut\nauvoisampaa rauhaa. Hän ei ollut salannut mitään; eikä kunnianarvoisa\näiti ollut kuitenkaan määrännyt mitään rangaistusta, oli vain vaatinut\nlupauksen, jonka Mary Antony oli kiitollisuutensa yltäkylläisyydessä\nvoinut kevein mielin antaa.\n\nTosin ei äiti alipriorittaren keitto saisi vast'edes sisältää muuta\nkuin sellaista, mikä tuotti lievennystä ja lohdutusta.\n\nMutta kun vanha Mary Antony astui refektorioon kunnianarvoisan äidin\njäljessä ja näki kaikkien odottavien nunnain nousevan seisomaan, laski\nhän sormen nenälleen.\n\n\"Se 'pikku lintu' saa risiinipapuja\", hän virkkoi. \"Se 'pikku lintu'\nsaa totta totisesti niitä! Ei sievä punarinta-satakieleni, vaan se\ntoinen!\"\n\nJa ikävä kyllä sai sisar Seraphine sinä iltana ankaran puuskan ja kärsi\nkovia tuskia.\n\n\n\n\nVII luku\n\nLUOSTARIN MADONNA.\n\n\nPrioritar polvistui rukoukseen ja mietiskelyyn Neitsyt-äidin kuvan\neteen, joka piteli polvillaan Pienokaista.\n\nKuutamo täytti kammion puhtaalla kirkkaudella.\n\nMary Antonyn rikkaruohokimppu, joka lupauksen mukaan oli koristamassa\nNeitsyen alttaria, näytti tuossa hopeahohteessa lilja- ja\nruusukiehkuralta.\n\nPrioritar lepäsi kauan polvillaan kädet ristissä ja pää kumarassa, yhtä\nvalkoisena ja liikkumattomana kuin marmorikuva hänen edessään. Mutta\nlopulta hän kohotti kasvonsa ja puhkesi matalalla äänellä anomaan:\n\n\"Jumalan Äiti\", hän puhui, \"auta tätä särkevää sydän poloista; tyydytä\nrintani hurja nälkä. Tee minut tyytyväiseksi olemaan yhtä Jumalallisen\nvoiman kanssa ja kykeneväksi luopumaan Luonnosta... Tiedäthän, että\nminä en tahdo _miestä_. Kaikkina näinä pitkinä vuosina, siitä pitäen\nkuin hän petti minulle antamansa lupauksen, en ole kaivannut miestä.\nNainen, jonka hän otti omakseen, pitäköön hänet nureksimattani. En\nkadehdi häneltä noiden käsivarsien syleilyä, joskin kerran tunsin\nniiden voiman ja hellyyden. Miestä en kaipaa, vaan -- oi, suloinen\nJumalan Äiti -- kaipaan sen miehen pikku lasta! Kadehdin tuolta\nnaiselta äitiyttä, jonka hän on minulta itseltäni riistänyt... Kaipaan\npehmeätä, tummaa päätä rintaani vastaan painaakseni... Kaipaan suloisia\npienokaisen huulia imemään verestä, elämää itsestäni... Kaipaan\npikku jalkoja nojautumaan käsiini... Koko Luonto laulaa elämästä ja\nvoimassa lahjoittaa elämää. Mutta minun käsivarteni ovat tyhjät, ja\nvoimani kantaa vain itseäni edes ja takaisin... Oi, suo minulle armosi\nkääntääkseni ajatukseni Elämästä uhrautumiseen.\"\n\nPrioritar nousi, astui lattian poikki ja polvistui pitkälliseen\nrukoukseen ja mietiskelyyn krusifiksin ääreen.\n\nKuun valo osui kärsivän Vapahtajan kuolevalle hahmolle,\norjantappurakruunulle, levitetyille avuttomille käsivarsille, verta\nvuotaville jaloille.\n\nOi, verraton Pelastaja! Oi, suunnaton Uhri! Oi, Jumalan Rakkaus,\nihmiskunnalle ilmoitettu!\n\nPrioritar oli kauan polvillaan hartaissa mietteissä. Aika ajoin hän\nheittäysi maahan painaen otsaansa ristin juurelle.\n\nViimein hän nousi ja lähti astumaan kohti sisäsuojaa, missä hänen\nvuoteensa sijaitsi.\n\nMutta juuri kynnykselle ennätettyään hän kääntyi kiireesti takaisin\nja polvistuen Neitsyen ja Lapsen eteen syleili pienokaisen pikku\nmarmorijalkaa, peitti sen suudelmin ja puserti rintaansa sitä vastaan.\n\nKohottaen sitten epätoivoisen katseen Madonnan hellää muotoa kohti hän\nhuudahti: \"Oi, Jumalan Äiti, tee minut kykeneväksi rakastamaan rakkaan\nristiinnaulitun Poikasi lävistettyjä jalkoja enemmän kuin rakastan\npolvillasi lepäävän Jesus-lapsen pikku jalkoja!\"\n\nSuuri tyyneys valtasi hänet tämän viimeisen rukouksen jälkeen. Se\ntuntui äkkiä paljoa tehokkaammalta kuin kaikki pitkät valvonnan hetket.\nHän tunsi itsensä varmaksi siitä, että se tulisi kuulluksi.\n\nHän nousi seisomaan, melkein liian huumautuneena ja väsyneenä\nkulkeakseen sisäsuojaan.\n\nErinomaisen hienon tuoksun leyhkä täytti ilman.\n\nMadonnan jalkain juuressa sijaitsi ihmeellinen kiehkura kieloja ja\nvalkoisia ruusuja.\n\nKalpeana, mutta säteilevänä siirtyi prioritar makuusuojaansa. Vanhan\nMary Antonyn rakastava sydän oli ollut täynnä liljoja ja ruusuja.\nHänen syynsä ei ollut, että hänen vanhat kätensä olivat täyttyneet\nrikkaruohoista. Jumalallinen Rakkaus oli kaikkitietävänä saanut aikaan\ntämän ihmeen.\n\nOjentautuessaan vuoteelleen prioritar mutisi pehmeästi: \"Herra ei katso\nkuten ihminen katsoo: sillä ihminen katsoo ulkokuoreen, mutta Herra\nkatsoo sydämeen.\n\n\"Oi, kerskailemamme ruusut ja liljat näyttävät Hänen silmissään\npelkästään arvottomilta rikkaruohoilta.\n\n\"Herra katsoo sydämeen.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nPriorittaren herätessä täytti auringonvalo hänen kammionsa.\n\nHän kiiruhti molempien suojien väliseen holvioveen ja katseli.\n\nVoikukat näyttivät aamuvalaistuksessa entistä helakamman keltaisilta.\nPiharatamo oli lakastunut.\n\nPrioritar tunsi pettymystä. Hän oli aikonut lähettää varhain\nnoutamaan vanhaa Mary Antonya. Hän oli kuvitellut mielessään tämän\nhämmästyksensekaista riemua. Mutta nythän kukkavihko oli aivan\nentisellään.\n\nAamuvalo on aina ankara arvostelija. Kaikki pyrkii siinä näyttämään\nsamalta kuin ennenkin.\n\nMutta kammion ilmassa heijaili vielä ruusujen ja liljain tuoksua.\n\nPyhä Neitsyt hymyili Pienokaiselleen.\n\nJa priorittaren sydämessä vallitsi rauha. Hänen pitkällinen\nvalvontansa, rukouksen hetket olivat vahvistaneet hänet tuntemaan\nitsensä tyynen varmaksi tulevasta voitosta.\n\nLujana tässä varmuudessaan hän kumartui ja suuteli hellästi pyhän\nPienokaisen pikku jalkoja.\n\nSitten hän helisti tapansa mukaan kelloa, joka kutsui tuota pikku\nyhdyskuntaa nousemaan ja aloittamaan uuden päivän.\n\n\n\n\nVIII luku\n\nMYRSKYN SIIVILLÄ.\n\n\nSaman päivän iltapuolella odotteli Mary Antony pylväskäytävässä\nValkoisia sisaria palaaviksi vespermessusta. Ainoastaan kaksikymmentä\noli lähtenyt siihen; ja peläten tuon tavallisuudesta poikkeavan\nlukumäärän erehdyttävän häntä kulutti vanha maallikkosisar\nodotusaikaansa laskemalla kahtakymmentä hernettänsä yhä uudelleen,\nsiirrellen niitä toisesta kädestä toiseen.\n\nÄiti aliprioritar ei kyennyt vielä nousemaan vuoteestaan. Sisar Mary\nAugustine oli jäänyt häntä hoitamaan.\n\nSisar Teresan tuskat olivat lieventyneet, mutta hän oli vielä kuumeessa\nja omituisen heikkona. Kunnianarvoisa äiti kielsi häntä nousemasta.\n\nVähäistä ennenkuin kello soi kutsuen nunnia järjestymään kulkueeksi\npylväskäytävään, oli sisar Seraphine selittänyt, ettei kyennyt\nkävelemään, ja pyytänyt lupaa jäädä kotiin. Prioritar huomasi\nepäilevänsä sisar Seraphinen äkillistä pahoinvointia; tämä näytti kyllä\npunehtuneelta ja kiihtyneeltä, mutta muuten ei hänessä ilmennyt mitään\ntavallisia taudin oireita.\n\nKoska kunnianarvoisaa äitiä ei kuitenkaan haluttanut saada\nmahdollisesti kolmaskin potilas vastattavakseen, antoi hän sisar\nSeraphinelle luvan jäädä, mutta katsoi myöskin parhaaksi pysyä itse\nkotona jättäen kulkueen johdon sisar Mary Rebeccalle, joka oli toipunut\ntaudistaan.\n\nNiin kunnianarvoisan äidin onnistui pidättää sisar Seraphine seurassaan\ntoisten nunnain ollessa poissa antamalla hänelle sakramentarioiden\nkäännöksiä jäljennettäviksi pergamenttikaistaleille melkein siihen\nhetkeen saakka, kuin Valkoisten sisarten oli määrä palata iltamessusta,\njolloin hän lähetti sisaren kammioonsa rukoilemaan ja mietiskelemään.\n\nYksin jäätyään prioritar tarkasteli jäljennöksiä, jotka olivat\nkyllä kutakuinkin luettavia, mutta erosivat surkeasti hänen omasta\nkauniista työstään. Hän huoahti, laski ne syrjään ja nousi astelemaan\nhuoneessaan, pohtien, miten sopivimmin kohtelisi tuota sievää, mutta\noikullista nunnaa.\n\nKaksi selvää syytä sai priorittaren epäilemään sisar Seraphinea:\nensiksikin se seikka, että hän oli kutsunut \"Wilfrediä\" avukseen\nja tunnustanut odottaneensa, että tämä tulisi ja ryöstäisi hänet,\nennenkuin hän ennätti tehdä lopullisen valansa; toiseksi se, että hän\noli koettanut levitellä pahoja huhuja vanhasta maallikkosisaresta Mary\nAntonysta. Prioritar mietiskeli, mihin keinoihin oli ryhdyttävä, jotta\nsisar Seraphine saatettaisiin parantamaan mielensä.\n\nAstellessaan edes ja takaisin, kaivaten tietämättään sitä jokapäiväistä\nruumiinliikuntoa, minkä matka tuomiokirkkoon tarjosi, huomasi prioritar\näkkiä kammionsa pimenevän. Ikkunan ääreen käyden hän näki taivaan\ntummentuneen ukkospilvistä, Niin nopeasti nousi rajuilma, että kirkkaan\nkesäisen luonnon ylle näytti äkkiä siirtyneen tumma purppuraverho.\n\nLinnut kirkuivat ja syöksyivät ohitse kiireisin siivin; sitten ne\npesäänsä päästyään vaikenivat. Koko luonto tuntui pidättävän henkeään,\nvartoen ensimmäistä leimahdusta ja ensimmäistä ukkosen jyrähdystä.\n\nSeisoen yhä ikkunan ääressä prioritar mietti, olivatko nunnat jo\nennättäneet palata ja siirtyä kammioidensa suojaan. Maanalaisessa\nkäytävässä he eivät huomaisikaan sitä; mutta heitä ei miellyttänyt\nkulkea pylväskäytävää pitkin myrskyn raivotessa.\n\nPrioritar kummasteli, ettei ollut kuullut kellon ilmoittavan heidät\npalanneiksi ja julistavan rukouksen ja äänettömyyden hetken koittaneen.\nJa miksi ei Mary Antony ollut tuonut avainta ja käynyt tekemässä\ntavallista ilmoitustaan?\n\nAikoen ottaa tästä selkoa hän kääntyi ikkunasta juuri kuin tulinen\nkäärme piirsi taivaalle huikaisevan viirun. Seurasi jyrähdys;\nja samassa tuokiossa lennähti kammion ovi auki ja vanha Mary\nAntony kompasteli hengästyneenä sisään unohtaen koputtaa, jääden\npolvistumatta, odottamatta kehotusta ryhtyä puhumaan, molemmat kädet\nojennettuina, toinen tiukkaan puristettuna, toinen isoa avainta\npidellen. \"Voi, kunnianarvoisa äiti!\" hän puhui läähättäen. Sitten tuon\nrakastetun hahmon ankara tyytymättömyys sai hänet vaikenemaan. Hän\nvaipui polvilleen, tuhkankarvaisena ja vavisten.\n\nPrioritar halveksi peräti persoonallista pelkoa; ja ellei Mary\nAntony ollut yhdeksänkymmenen vuoden kokemusten jälkeen karaistunut\nparemmin salaman ja ukkosen synnyttämää kauhua vastaan, ei prioritarta\nhaluttanut kohdella häntä erikoisen kärsivällisesti. Hän puhui jyrkällä\näänellä.\n\n\"Mitä ajatteletkaan, Mary Antony? Mistä tämä sopimaton kiire? Miksi\nhyökkäät tällä tapaa minun kammiooni -- ollenkaan koputtamatta,\nvähääkään vartomatta, kunnes käsken käymään sisään? Onko myrskyn haltia\nkintereilläsi? Häpeä toki!\"\n\nVastaukseksi Mary Antony kykeni vain avaamaan nyrkkiin puristuneen\nkouransa, jolloin kaksikymmentä hernettä putosi rapisten permannolle\nkiitäen kilvan kunnianarvoisan äidin kammiota pitkin.\n\nPrioritar rypisti otsaansa kyllästyen äkkiä noihin herneleikkeihin.\n\n\"Ovatko sisaret palanneet?\" hän tiedusti.\n\nMary Antony ryömi likemmäksi, pudotti kädestään avaimen ja tarttui\nmolemmin käsin priorittaren kaapuun, ei kohottaakseen sen lievettä\nhuulilleen, vaan takertuakseen siihen ikäänkuin suojaa, etsien.\n\nAvaimen helähtäessä lattiaan repäisi polveileva tulisäilä taivaan halki.\n\nKun sitä seuraava jyrinä häipyi kiiriskellen kaikuna etäisistä\nkukkuloista, kohotti vanha maallikkosisar kasvonsa.\n\nHänen huulensa liikkuivat, ikenet kalisivat vastatusten; silmissä\npälyvä pelko anoi apua.\n\nTällöin priorittarelle alkoi selvitä, että tässä oli vaikuttamassa\nmuutakin kuin rajuilman synnyttämä pelko.\n\nKumartuen hän laski kätensä lujasti, mutta voimassaankin lempeinä\nnoille tutiseville olkapäille.\n\n\"Mikä sinun on, Antony kulta?\" hän kysyi.\n\n\"Kaksikymmentä Valkoista sisarta lähti messuun\", kuiskasi vanha\nmaallikkosisar. \"Minä laskin heidät. Kaksikymmentä Valkoista sisarta\nlähti; mutta --\"\n\n\"No niin?\"\n\n\"Niitä on palannut _yksikolmatta_\", puhui Mary Antony pelosta kalisten\nja kätki kasvonsa kunnianarvoisan äidin kaapuun.\n\nKaksi salamaa ennätti leimahtaa jyrinän säestäminä, ennenkuin prioritar\nliikahti tai virkkoi mitään. Sitten hän nosti maasta Mary Antonyn,\nsijoitti tämän tuolille, irroitti kaapunsa tutisevista käsistä, astui\nkäytävään ja soitti itse kelloa äänettömyyteen ja rukoukseen kutsuen.\n\nPalattuaan kammioonsa hän sulki oven, kaatoi pikariin vahvistavaa\nlääkettä ja kohotti sen Mary Antonyn vapiseville huulille. Sitten hän\nistuutui vastapäätä ja katseli tyynin silmin maallikkosisarta.\n\n\"Mitä tämä juttu merkitsee?\" virkkoi prioritar.\n\n\"Kunnianarvoisa äiti, kaksikymmentä hurskasta sisarta lähti --\"\n\n\"Tiedän sen. Ja kaksikymmentä palasi.\"\n\n\"Niin\", sanoi eukko lujemmin, saaden ärtymyksestä takaisin puhekykynsä;\n\"kaksikymmentä palasi; ja kaksikymmentä hernettä minä pudotin toisesta\nkädestäni toiseen. Sitten -- kun ei ollut enää jäljellä ainoatakaan\nhernettä -- liukui ohitseni vielä yksi Valkoinen sisar; ja hänen\nkerallaan tuli jäätävä tuulenpuuska ja rajusään synkeys.\n\n\"Minä pakenin portaita myöten alas, lukitsin oven ja otin avaimen\npois. Kuinka pääsin jälleen portaita ylös, sitä en tiedä. Kun ennätin\npylväskäytävän tasolle, näin kahdennenkymmenennen yhdennen Valkoisen\nsisaren, jonka varalta -- Pyhä Pietari sen tietää -- minulla ei ollut\nmitään hernettä, kulkevan pylväskäytävästä kammiokäytävään. Kun\nminä kiiruhdin eteenpäin haluten nähdä, minne hän meni, niin meidän\nvälillemme syöksyi huikaiseva leimahdus, aivan kiemurtelevan käärmeen\nkaltainen Kun sitten kykenin taasen näkemään, niin hän oli jo kadonnut.\nMinä pakenin kunnianarvoisan äidin luokse ja syöksyin sisään ukkosen\njyrinässä.\"\n\n\"Näitkö hänen kasvonsa, Mary Antony?\"\n\n\"En, kunnianarvoisa äiti. Viime aikoina kulkevat hurskaat sisaret\nenimmäkseen kasvot hunnun peittäminä.\"\n\n\"Tiedän sen. Kuulehan nyt, Antony kulta. Sinä olet pudottanut samalla\nhaavaa kaksi hernettä, vaikka laskit vain yhden.\"\n\n\"En suinkaan, kunnianarvoisa äiti. Pudotin kaksikymmentä hernettä yhden\nkerrallaan; laskin myöskin kaksikymmentä Valkoista sisarta. Ja kun olin\nlaskenut kahteenkymmeneen, niin tuli vielä yksi.\"\n\n\"Mutta kuinka se voisi olla mahdollista?\" vastusti prioritar. \"Jos\nkaksikymmentä lähti, niin ainoastaan kaksikymmentä voi palata. Kuka se\nyhdeskolmatta olisi?\"\n\nSilloin vanha Mary Antony kurkottui eteenpäin tehden ristinmerkin.\n\n\"Sisar Agatha\", hän kuiskasi väristen. \"Sisar Agatha raukka on palannut\njoukkoomme.\"\n\nMutta juuri tällöin juolahti priorittaren mieleen muuan nimi, vastaten\nhänen omaan kysymykseensä ja saattaen hänet ymmälleen ja perin\nvihaiseksi. \"Wilfred! Wilfred, tuletko pelastamaan minut?\" oli pikku\nSeraphine houkko sanonut. Oliko moinen pyhyyden loukkaus mahdollinen?\nOlisiko kukaan ulkomaailmasta rohjennut tunkeutua heidän pyhäkköönsä?\n\nMutta Antony eukon tarina tuntui vakuuttavalta. Hänen hurja pelkonsa\ntuli täten selitetyksi.\n\nEttä vainajat palaavat ja harhailevat ihmisten ilmoilla etsien\nrakastamiaan paikkoja, joista heidän on täytynyt luopua, tuntuu\naina kammottavalta kehittymättömästä mielestä, joka ei tiedä, että\nvainajissa on enemmän eloa kuin elävissä ja ettei ole muuta kuolemaa\nkuin synnin kuolema.\n\nMutta kunnianarvoisasta äidistä, joka vartioi laumaansa synniltä tai\nhäpeältä, tuntui näkymättömästä maailmasta tullut vieras vähemmän\nkammottavalta kuin mahdollinen tungettelija näkyväisestä maailmasta.\n\nKelloa soittaessaan hän oli nopealla silmäyksellä todennut käytävän\nolevan tyhjän.\n\nMikä kammioista suojasi nyt kahta, vaikka siinä pitäisi olla vain yksi?\n\n       *       *       *       *       *\n\nPrioritar astui kammion halki eteläisen ikkunan lähellä sijaitsevan\nsyvennyksen luo, painoi jousta ja veti syrjään osan tammilaudoitusta.\nTyöntäen kätensä seinässä olevaan salaiseen kätköön hän veti esiin\nkauniin tikarin, jossa oli kahva leikattua norsunluuta, metallinen\npeukalonsuojus, terä vinosti hiottua terästä, joka suippeni\nneulankärjeksi. Hän tunnusteli kärkeä ja pujotti sitten aseen vyöhönsä\nskapularion alle. Sulkiessaan seinälaudoituksen ja kääntyessään\ntakaisin kammioonsa hänellä oli silmissään päättäväinen välke. Koko\nhänen käytöksensä ilmaisi niin uljasta pelottomuutta, niin ylevää\nvarmuutta, että häntä katsellen Mary Antony tunsi oman pelkonsa\nhaipuvan.\n\n\"Kuulehan nyt, Antony kulta\", puhui prioritar, kahlehtien vanhuksen\nkatseellaan. \"Minun on päästävä selvyyteen siitä, että tämä\nkahdeskymmenes yhdes Valkoinen sisar on vain sinun herneittesi\nkepposia. Jos hän on jossakin täällä luostarissa, niin aion\nehdottomasti päästä puheisiin hänen kanssaan.\n\n\"Lähde sinä sillä välin keittiöösi ja antaudu valmistamaan\nilta-ateriaa. Mutta älä soita refektorion kelloa, ennenkuin minä\nkäsken. Ei, tahdon itse soittaa sitä tänä iltana. Kenties minulla on\nsyytä pidättää nunnat hiukan kauemmin hartaudenharjoituksessa.\n\n\"Jos sattuisin soittamaan hälyytyskelloa, niin anna kaikkien\napulaistesi rientää tänne; mutta mene itse äiti alapriorittaren\nkammioon ja koeta pysyttää: hänet vuoteessa. Jos käy välttämättömäksi,\nniin; sano minun käskyni olevan, ettei hän nouse... Hyvä Jumala!\nMikä jyrähdys! Pyhä Neitsyt varjelkoon meitä! Salama tuntuu pyrkivän\niskemään maahan. Minä käyn jokaisessa kammiossa katsomassa, ettei\nkukaan ole liiaksi säikähtynyt.\n\n\"No niin, riennä nyt, Antony; eikä sinun huuliesi pidä\nvirkkaa yhdellekään nunnalle sanaakaan pelostasi; älä mainitse\nkahdettakymmenettä yhdettä Valkoista sisarta taikka\" -- prioritar teki\nristinmerkin -- \"sisar Agathaa, jolle Herra suokoon ikuisen levon.\"\n\nMary Antony polvistui suutelemaan priorittaren kaavun lievettä. Sitten\nhän nousi ja sanoi -- harvinaisen juhlallisesti ja hillitysti: \"Herra\nsuojelkoon teitä, kunnianarvoisa äiti, vihamiehistä, näkyvistä ja\nnäkymättömistä.\" Ja uuden sokaisevan salamanvälähdyksen saattamana hän\npoistui kammiosta.\n\n\n\n\nIX luku\n\nPRIORITAR SULKEE OVEN.\n\n\nPrioritar odotti, kunnes vanhan maallikkosisaren laahustavat askelet\nhäipyivät kuuluvista.\n\nSitten hän astui pitkään kivikäytävään jättäen oman kammionsa oven\nsepposen selälleen.\n\nJokaisessa kammiossa prioritar pistäysi.\n\nJokaisessa hän tapasi nunnan polvillaan hartauteen vaipuneena.\nEi yhdessäkään kammiossa ollut kahta valkoista olentoa. Niin\nyksinkertaisesti olivat nuo kammiot sisustetut, ettei niissä voinut\nolla mitään piilopaikkaa. Yksi silmäys ovelta riitti.\n\nSisar Seraphinen kammion ulkopuolella prioritar seisahtui, sillä hän\nkuuli sisältä puhetta; sitten hän astui nopeasti sisään. Mutta sisar\nSeraphine oli yksinään ja luki kuuluvasti, halukkaana kuulemaan omaa\nääntään.\n\nPrioritar astui nyt kohti raskasta holviovea, joka johti\nholvikäytävään. Se avautui sisäänpäin ja oli jäänyt sepposen selälleen\nMary Antonyn jälkeen. Kesäisin se yleensä pidettiinkin avoinna kautta\nVuorokauden viileyden vuoksi.\n\nKulkiessaan pitkin hämärästi valaistua käytävää prioritar saattoi\navoimesta ovesta nähdä sateen ryöppyävän holvikäytävän halki.\nMyrskypilvet olivat lopultakin purkautuneet ja valoivat alas\nvesivirtoja.\n\nPrioritar seisoi oviaukon suojassa katsellen ulos holvikäytävään. Siitä\nhän näki kaikkialle muuanne paitsi maanalaisen tien ovelle ja sinne\njohtavaan portaikkoon. Häntä olisi haluttanut käydä tarkastamassa\nnäitä, mutta tuskinpa sentään kannatti lähteä ulos sateeseen, joka\nnyt pyyhälsi sisään holvikäytävän kaarista. Jos tuossa portaikossa\nväijyikin jokin mahdollinen vaara, niin olihan luostari täysin\nturvassa, jos hän sulki tämän sisäkäytävän ja holvikäytävän välisen\noven ja salpasi sen lukkoon.\n\nAstuen takaisin sisäkäytävään hän tarttui raskaaseen oveen ja työnsi\nsen kiinni, havaiten tällöin, että se oli aivan liian raskas Mary\nAntony vanhuksen heikoille käsivarsille, ja päättäen vast'edes jättää\nsen sulkemisen jonkun nuoren maallikkosisaren tehtäväksi, jolloin Mary\nAntony saisi vastata vain siitä, että avain tuli kierretyksi lukkoon.\n\nTämän aikoi prioritar nyt itse tehdä, kun jokin pakotti hänet\nkohdistamaan silmänsä siihen nurkkaan, mikä oven sulkeutuessa oli\njoutunut näkyviin.\n\nSiinä nurkassa seisoi liikkumatta, kasvot hunnun peittäminä, muuan\nkookas olento, jolla oli yllään Worcesterin Valkoisten sisarten\nnunnakunnan puku.\n\nKenties vaitiolotottumus ei ole koskaan arvokkaampi kuin äkillisen\nsäikähdyksen ja kauhun hetkinä.\n\nYksi ainoa huudahdus priorittaren suusta olisi silmänräpäyksessä\nsaanut, joukon ovia avautumaan ja parikymmentä pelästynyttä nunnaa\nkiirehtimään paikalle.\n\nMutta prioritar ei kirkaissut, hän seisoi vaiti ja aivan liikkumatta;\nmutta jokainen suoni hänen ruumiissaan herkesi sykkimästä hetkellisen\nhillittömän, kylmän kammon kestäessä. Sitten hänen sydämensä ryhtyi\nrajusti sykähtäen jälleen toimimaan, jyskyttäen niin äänekkäästi, että\nhän voi kuulla sen hiljaisuudessa. Kuitenkin hän hillitsi jokaista\nvaistoa, mikä vaati ääntämään tai liikahtamaan.\n\nPian hänen suonensa rauhoittuivat; hänen sydämensä, sykkien tasaisesti,\nmuuttui jälleen taidolla hallituksi ratsuksi, jolla hänen ylväs\nrohkeutensa saattoi kiitää voittoon.\n\nJa kaiken tämän kestäessä hänen silmänsä eivät siirtyneet, hetkeksikään\ntuosta valkoisesta olennosta: tämä tunsi joutuneensa ilmi ja\ntarkastelun alaiseksi.\n\nPriorittaren käsi piteli yhä avainta.\n\nHän väänsi sitä ja veti sen sitten pois lukosta.\n\nKorvia huumaava ukkosen jyrähdys vapisutti seiniä. Tuulenpuuska ja\nryöpsähdys sadetta iski oveen.\n\nKun ukkosen viimeinen kaiku oli häipynyt tiehensä, puhkesi prioritar\npuhumaan; ja tuo keskellä myrskyä kaikuva tyyni ääni kuulosti ainoan\nkuuntelijansa korvissa kuin mahtiääni Galilean merellä, kun se käski\nmyrskyä taukoamaan ja hurjia aaltoja rauhoittumaan.\n\n\"Kuka olet ja mitä toimitat täällä?\"\n\nOlento ei vastannut.\n\n\"Oletko aavevieras, joka on palannut meidän keskuuteemme näkymättömästä\nmaailmasta?\"\n\nOlento ei liikahtanutkaan.\n\n\"Oletko sitten lihaa ja verta ja kuolevainen kuten mekin?\"\n\nVerkalleen taivutti olento päätään.\n\n\"Nyt vannotan sinua Pyhän Neitsyemme nimessä ilmoittamaan minulle\ntotuuden. Oletko todellakin hurskas nunna, meidän pyhän järjestömme\njäsen? Vastaa minulle, oletko vai etkö?\"\n\nOlento pudisti päätään.\n\nPrioritar astui askelen eteenpäin, siirti avaimen vasempaan käteensä\nja pujottaen oikean käden skapularionsa alle tarttui lujalla otteella\nvyössä olevaan tikariin.\n\n\"Silloin, sinä joka ilvehdit meidän pyhässä asussamme\", virkkoi\nprioritar, \"sinun on vastattava minulle kaksinkertaisesta rikoksesta:\nsiitä että käytän tuota pukua ja siitä että saavut tänne kenenkään\nkutsumatta. Varo itseäsi, elämäsi ei ole koskaan riippunut hauraammassa\nlangassa kuin nyt. Pelastusta voit toivoa vain ehdolla, että menettelet\nnyt minun määräykseni mukaan. Kulje edelläni tätä käytävää pitkin,\nkunnes saavut oikealla kädellä sijaitsevan kammion luo, jonka ovi on\navoinna. Astu sisään ja asetu seinää vastaan sille puolen, joka on\novesta kauimpana. Siellä tahdon puhella kanssasi.\"\n\nNaisen laahustavin askelin ja vanhuksen kumaraisin hartioin liikkui\nolento vitkalleen eteenpäin, astui valkoisen kaapunsa liepeelle,\nkompastui, mutta saavutti taas tasapainonsa.\n\nPrioritar nauroi tämän nähdessään -- lyhyen pilkallisen naurahduksen,\njosta kuvastui enemmän suuttumusta kuin hilpeyttä.\n\nÄkillisellä liikkeellä olento suoristihe, seisoi täydessä pituudessaan\nja astui eteenpäin. Prioritar huomasi hartiain leveyden, vartalon\nko'on, joka oli hänen omaansa suurempi, vaikka hän olikin tavallista\npitempi, pitkät askeleet maahan asti ulottuvan kaavun alla, ja\nhän rypisti tasaisia kulmakarvojaan, sillä nyt hän tiesi varsin\nhyvin, kenen kanssa hän oli tekemisissä. Kohtalo oli jouduttanut\nhänet hirvittävään vaaraan. Ypöyksinään hänen oli kohdattava ovela\nvihollinen. Hän ei pyytänyt mitään apua toisilta, mutta hän ei myöskään\nryhtynyt tarpeettomasti uhmailemaan.\n\nKulkiessaan Mary Seraphinen kammion ohitse hän telkesi tämän neidon\nsisään käyttämällä tiirikka-avaintaan.\n\n\n\n\nX luku\n\nKUTSUMATON VIERAS.\n\n\nKammioonsa astuessaan prioritar näki heti, että hänen määräyksiään oli\ntoteltu.\n\nHilkkaniekka olento seisoi kammion toisessa päässä nojaten leveitä\nhartioitaan seinää vastaan. Käsivarret olivat ristissä kaavun alla;\nprioritar saattoi nähdä, että myöskin jalat olivat ristissä. Puku\noli tosin Valkoisten sisarten, mutta se verhosi niin ilmeisesti\nmiesolentoa -- -- isoa miestä, joka oli joutunut umpikujaan ja\nnäytti aikovan uhmata -- että oudosta tilanteesta, suuttumuksesta ja\npelosta huolimatta tuon pyhän asun ja sen salaisen kantajan välinen\nristiriitaisuus pakotti priorittaren hymyilemään vastoin tahtoaan.\n\nSulkien oven hän veti esiin tummasta espanjan puusta veistetyn tuolin,\nlordi piispan antaman lahjan, joka tulkitsi sopivasti hänen ylhäisen\nvirkansa arvokkuutta.\n\nTuoliin istuutuen hän laski vasemman kätensä kevyesti tuolin\nkädennojaksi veistetyn jalopeuran harjalle; mutta oikea käsi piteli yhä\nnäkymättä norsunluu kahvaa, ja ojentuen hiukan eteenpäin, jalat lujasti\nmaahan juuttuneina, hän oli valmis hypähtämään tuossa tuokiossa pystyyn.\n\n\"Tiedän Teidät mieheksi\", hän virkkoi.\n\nUkkonen jyrisi kaukana.\n\nSade roiskui yhä ikkunaan, mutta rajuilma oli tyhjentänyt voimansa;\ntaivas alkoi seljetä. Kalpea valojuova auringonpaistetta purkautui\nhajaantuvien pilvien lomasta ja tunkeutuen sisään ikkunasta kimmelsi\njalokiviristissä priorittaren rinnalla ja sytytti omituisen säteilyn\nhänen kirkkaiden silmiensä tutkivaan valoon.\n\n\"Tiedän Teidät mieheksi\", virkkoi hän toistamiseen. Te seisotte siinä\npaljastettuna; ja varmaankin te seisotte siinä myöskin häpeissänne.\nJuonia kutomalla, omaksumalla meidän asumme teidän on onnistunut\ntunkeutua kenenkään haluamatta tähän pyhään luostariin, missä elää\nvähäinen joukko naisia, jotka ovat eronneet maailmasta ikiajoiksi,\njotka ovat luopuneet paljosta pyhittääkseen elämänsä alituiseen\nhartauteen ja palvontaan, saavuttaen siten välitysvallan, joka tuottaa\nsiunausta niille, jotka vielä jatkavat elämän taistelua ulkona\nmaailmassa.\n\n\"Mutta sitä varten on täytynyt katkaista monta hellää sidettä. Ulkona\nmaailmassa on rakkaita isiä ja veljiä, joita nunnat mielellään\ntapaisivat uudelleen; mutta se käy päinsä vain ani harvoin\nvierassuojassa portin luona, ja silloinkin on ristikko välillä.\nOttamatta lukuun piispaa tai pappia ei yhdenkään miehen jalka saa\nastua meidän luostariimme, ei yhdenkään miehen äänen ole sallittu\nkaikua näissä kammioissa.\n\n\"Mutta -- petosta ja salajuonta käyttäen -- te olette nyt tunkeutunut\ntänne. Tuskinpa minun pitäisi sallia teidän poistua täältä hengissä\nkerskaamaan teostanne.\"\n\nPrioritar vaikeni.\n\nOlento seisoi käsivarret ristissä, liikahtamatta, nojautuen seinään.\nTässä liikkumattomassa äänettömyydessä oli jotain, mikä ei priorittaren\nmielestä soveltunut hänen käsitykseensä Mary Seraphinen \"Wilfred\nserkusta\".\n\nTuollaista miestä ei käynyt uhkauksin pelottaminen. Priorittaren uhkaus\nsingahti takaisin ikäänkuin hän olisi lennättänyt sen kiviseinää kohti.\nHän yritti toista keinoa.\n\n\"Minä tunnen teidät, Sir Wilfred\", hän sanoi. \"Ja tiedän, mistä\nsyystä olette täällä. Te olette tullut houkuttelemaan tai ehkäpä, jos\nmahdollista, väkipakolla viemään mukananne erään meidän joukostamme,\njoka on vasta äskettäin tehnyt lopullisen valansa. Oli aika -- eikä se\nole kovinkaan kaukainen -- kun te olisitte voinut tehdä tyhjäksi hänen\nhalunsa etsiä ja löytää parhainta ja korkeinta. Mutta nyt olette tullut\nliian myöhään. Ei yksikään Taivaan Morsian palaa korkeasta asemastaan.\nHän on tehnyt valintansa. Hän alistuu kohtaloonsa; ja niin, herra\nritari, on teidänkin tehtävä.\"\n\nSade oli lakannut. Myrsky oli tauonnut. Päivänvalo virtasi tulvana\nkammioon.\n\nVielä kerran ryhtyi prioritar puhumaan, ja hänen äänensä oli lempeä.\n\n\"Tiedän, että tämä on teille surkea pettymys. Te antauduitte suureen\nvaaraan, te panitte paljon alttiiksi. Kuinka kauan olette suunnitellut\ntätä tunkeutumista, sitä en tiedä. Teidän huonon aikeenne on tehnyt\ntyhjäksi uskollisuudellaan muuan vanha vaimo, iäkäs maallikkosisaremme\nMary Antony joka ei jätä koskaan laskematta Valkoisia sisaria heidän\nlähtiessään ja palatessaan ja joka kävi heti ilmoittamassa minulle,\nettä palanneita oli yksi enemmän kuin lähteneitä.\n\n\"Ettekö huomaa tässä Jumalan kättä? Ettekö tahdo katuvana kumartua\nHänen eteensä tunnustaen synniksi sen, mitä aiotte tehdä?\"\n\nHuntuun verhottu pää kohosi korkeammalle, ikäänkuin ylväin elein\nilmaisten epäyksensä. Samassa tuokiossa liukui hilkka hiukan syrjään,\nja laiha ja ruskea miehen käsi kohosi pitelemään sitä.\n\nPrioritar katsoi pitkään tuota laihaa, ruskeata kättä.\n\nSitten hän nousi verkalleen seisomaan.\n\n\"Näyttäkää minulle -- kasvonne\", hän virkkoi; ja jokainen sana tuli\njännittyneestä, ikäänkuin paljas kalpa olisi tunkeutunut värisevään\nlihaan ja vetäytynyt jälleen ulos.\n\nTämän kuullessaan ojensihe olento suoraksi, astui askeleen eteenpäin,\nheitti taaksepäin hilkan, repäisi auki kaavun ja skapularion vapauttaen\nkäsivartensa avaroista hihoista.\n\nJa hilkan pudotessa alas prioritar näki edessään kasvot, joita hän ei\nollut odottanut näkevänsä jälleen elämässä -- sen miehen kasvot, joka\nmuinen oli ollut hänen lemmittynsä.\n\n\n\n\nXI luku\n\nMENNEITÄ AIKOJA.\n\n\n\"Hugh!\" huudahti prioritar.\n\nJa jälleen äärimmäisen ymmällään: \"Hugh?\"\n\nJa vielä kolmannenkin kerran matalalla kauhun kuiskauksella, jolloin\nhän sipaisi vasemmalla kädellä silmiään, ikäänkuin karkoittaakseen\nulkoisesta näöstään jonkin sisäisen mielen synnyttämän painajaisen:\n\"Hugh!\"\n\nÄänetön ritari ei vastannut vieläkään; mutta hän heitti syrjään\nhaittaavan kaavun, astui vapaaksi siitä ja lähestyi molemmat käsivarret\nojolla.\n\n\"Takaisin!\" huudahti prioritar. Mutta käsi oli jo siirtynyt tikarin\nkahvasta. \"Älä käy lähemmäksi\", hän käski.\n\nSitten hän vaipui tuoliinsa levittäen vapisevat kätensä jalopeurain\nveistetyille harjoille.\n\nYhä vaieten ritari laski käsivartensa ristiin rinnalle.\n\nNäin he tuijottivat toinen toiseensa jonkin ajan -- nuo kaksi, jotka\nolivat kahdeksan vuotta sitten lausuneet toisilleen jäähyväiset huulet\nhuulia vastaan painuneina ja käsivarret voimakkaaseen syleilyyn\njännittyneinä, lemmen puhtaan intohimon kuohuttamina, kuvana sydänten\nliitosta, jonka uhkaava ulkonainen ero teki vain kiinteämmäksi.\n\nRitari katseli edessään olevan jalon naisen huulia; ja hänen\nkatsellessaan nuo lujat huulet värähtivät, vapisivat, avautuivat --\n\nSitten -- vuodet vierivät taaksepäin --\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuutamo valaisi muurinsakaroita. Ratsut pureskelivat kuolaimiaan\nalhaalla linnanpihassa. He olivat kiivenneet ylimpään torniin\nvoidakseen erota toisistaan niin lähellä tähtiä kuin suinkin ja jotta\nneito saattaisi toisilta rauhassa nähdä ritarinsa ratsastavan tiehensä.\n\nKuinka säteilevältä hän näyttikään heleän vihreässä samettivaipassaan,\nrinnalla ja vyössä jalokiviä, kärpännahkavaippa olkapäillä riippuen.\nMutta kaikkia jalokiviäkin kirkkaampina säteilivät lemmen ja kyynelten\ntäyttämät silmät; ja pehmeätä samettia pehmeämpänä oli tukka, joka\npeitti hänet kultaisena harsona. Ritarin kietoessa käsivartensa neidon\nympärille se valui hänen käsilleen.\n\nVaieten hän seisoi katsellen syvälle neidon silmiin.\n\nAlhaalla he kuulivat Martin Goodfellow'n kutsuvan asemiehiä.\n\nVapautettuaan huulensa neito puhkesi puhumaan.\n\n\"Sinä palaat minun luokseni, Hugh\", hän virkkoi. \"Saraseenit eivät\nsurmaa sinua, eivät haavoita sinua, eivät koskekaan sinuun. Minun\nlempeni on aina oleva sinun ympärilläsi hopeakilpenä.\"\n\nHän kietoi ritarin ympärille voimakkaat nuoret käsivartensa, jotka\nolivat pitkät ja notkeat, vastaten kiinteällä syleilyllä tämän\nsyleilyyn.\n\nRitari täytti kätensä hänen pehmeillä suortuvillaan, puristaessaan\nhäntä lähemmäksi itseään.\n\n\"Tahtoisin jättää sinut tänne vaimonani, ei neidoksi. Kunpa olisin\nsaanut ensinnä naida sinut, niin keveämmällä mielellä lähtisin nyt.\"\n\n\"Vaimona tai neitona\", vastasi tyttö kohottaen kasvonsa, \"joka\ntapauksessa kuulun kokonaan sinulle. Lähde kevein sydämin, oma rakas\nmieheni, sillä siinä ei ole mitään erotusta. Neitona tai vaimona kuulun\nsinulle, en kenellekään toiselle, ja kuulun ikuisesti.\"\n\n\"Jääkööt nämä viime sanoiksi, jotka kuulen sinun lausuvan\", mutisi\nritari tavoitellen huulillaan hänen suutaan.\n\nSitten vähäistä myöhemmin, seisoessaan ritaria ylempänä tornin\nrappusilla, hän kumartui ja puserti kätensä hänen päänsä ympäri\ntyöntäen sormensa hänen tiheään tukkaansa.\n\n\"Neitona tai vaimona\", hän virkkoi, ja hänen äänensä oli nyt vakava,\nsyvä ja hellä; \"lienen neito tai vaimo, niin Jumala tietää, että kuulun\nyksin sinulle.\" Sitten hän puristi ritarin kasvoja rintaansa vastaan.\n\"Yksin sinulle, en kenellekään toiselle, kuulun ikuisesti\", hän\nvirkkoi; ja ritari tunsi syvän nyyhkytyksen paisuttavan hänen rintaansa.\n\nKiireesti kääntyen ritari riensi sitten kiertoportaita alas, saapui\nlinnanpihaan, nousi satulaan ja ratsasti Norellen linnan portista ulos\nhavumetsään; ja niin edelleen etelään seuraamaan kuningastaan, joka oli\njo lähtenyt suurelle ristiretkelle.\n\nJa ratsastaessaan, milloin kuutamossa, milloin varjossa, hän näki aina\nnuo suloiset huulet, jotka värisivät, tunsi aina tuon nyyhkytyksen\npehmeän paisunnan ja kuuli matalan äänen niin hellänä sanovan: \"Kuulun\nyksin sinulle, en kenellekään toiselle, kuulun ikuisesti.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa nyt --\n\nPrioritar istui valtatuolissaan.\n\nJoka hetki hänen kasvonsa kävivät tyynemmiksi ja ankarammiksi.\n\nRitari antoi katseensa levätä sormilla, jotka muinoin pujottausivat\nniin hellinä hänen hiuksiinsa.\n\nPrioritar kätki ne skapularionsa alle, ikäänkuin hänen katseensa\npolttaisi niitä.\n\nHän loi katseensa rintaan, jota vastaan hänen päätänsä oli painettu.\n\nJalokiviristi kimmelsi sillä kohtaa, missä hänen kasvonsa olivat\nlevänneet kätkettyinä.\n\nSitten ritari kohotti katseensa jälleen tuohon ankaraan, kylmään\nmuotoon. Mutta hän vaikeni yhä edelleen.\n\nLopulta prioritar puhkesi puhumaan.\n\n\"Sinäkö siis oletkin täällä\", hän virkkoi.\n\n\"Niin\", sanoi ritari, \"minä.\"\n\nSuuttuneena omaan sydän parkaansa, se kun alkoi väristä tuon äänen\nkuullessaan, prioritar puhui vihaisesti.\n\n\"Kuinka sinä rohkenit tunkeutua tähän pyhään luostariin?\"\n\nRitari hymyili. \"En ole vielä tavannut sellaista, mitä en rohkenisi\ntehdä.\"\n\n\"Miksi et ole vaimosi luona?\" tiedusti prioritar; ja hänen äänensä sai\nhirvittävän jyrkän sävyn.\n\n\"Minä _olen_ vaimoni luona\", vastasi ritari. \"Ainoa vaimo, jota\nkonsanaan olen pyytänyt, ainoa nainen, jonka konsanaan nain, on täällä.\"\n\n\"Raukka!\" huudahti prioritar kalpeana vihasta. \"Petturi!\" Hän ojentui\neteenpäin puristaen käsillään jalopeurain päitä. \"Valehtelija! Sinä\nolet nainut serkkusi Alfridan vajaan vuoden kuluttua siitä, kuin lähdit\nminun luotani.\"\n\n\"Hillitse suuttumuksesi\", sanoi ritari. \"Suuttumuksesi ei pelota minua,\nmutta se tekee sinulle itsellesi pahaa. Kuuntele, ainoa armaani, niin\nkerron sinulle julman ja silti siunatun totuuden.\n\n\"Seitsemän kuukauden kuluttua siitä, kuin lähdin luotasi, saapui\nleiriimme sanansaattaja tuoden kirjeitä Englannista; minulle ei\nsanaakaan sinulta, mutta pitkä kirje sisarpuoleltasi Eleanorilta, joka\nilmoitti minulle, että kyllästyneenä minun viipymiseeni ja osittain\nhoukuteltuna sinä olit mennyt naimisiin Humphryn, Carnforthin jaarlin\nkanssa.\n\n\"Minulle ei ollut uutta, että Humphry koetti voittaa sinut omakseen;\nmutta se, että sinä olit taipunut rikkomaan minulle antamasi valan, oli\nkuin helvetin viesti.\n\n\"Ensimmäisessä surun puuskassa en tahtonut ryhtyä puheisiin kenenkään\nkanssa. Mutta ajan kuluttua hain käsiini sanansaattajan ja tiedustelin\nhäneltä ohimennen kotioloista. Hän kertoi omin silmin nähneensä sinun\nviettävän komeat häät Carnforthin jaarlin kanssa, olleensa saapuvilla\nvihkiäisissä ja sitten pidoissa ja juhlissa. Hän sanoi, että sinä\nnäytit suloiselta morsiamelta, joskin hiukan alakuloiselta, ikäänkuin\nmielesi harhailisi muualla. Mies oli jonkinlainen tuomarin apulainen,\nmutta laiha ja asultaan nukkavieru.\n\n\"Sitten kävin tapaamassa Frida serkkua. Hänkin oli saanut kirjeen, joka\nkertoi saman uutisen. Hän ilmaisi pelänneensä tätä kauan puolestani,\nkoska hän tiesi Humphryn kiihkeästi haluavan sinua omakseen ja\nEleanorin suosivan hänen kosintaansa; ja hän oli myöskin kuullut, että\nsinä olit viime aikoina alkanut hymyillä hänelle suopeasti. Hän pyysi,\netten menettelisi äkkipikaisesti ja harkitsemattomasti.\n\n\"'Mitä hyötyä siitä olisi', hän sanoi, 'että pyytäisit kuninkaalta\nlupaa kotiin kiiruhtaaksesi? Jos sinä surmaat Humphryn, Hugh, niin teet\nvain leskeksi naisen, jota olet rakastanut; eikä sinun kävisi naiminen\nsellaisen miehen leskeä, jonka olet omin käsin surmannut. Jos Humphry\nsurmaa sinut -- niin silloin Pyhä asiamme menettää uljaan käsivarren\nja toiset sydämet, jotka ovat uskollisempia kuin hänen, voivat kenties\nmurtua siitä. Jää tänne ja osoittaudu mieheksi.'\n\n\"Niin minä lähetin sanansaattajan mukana sinulle kirjeen pyytäen sinua\nilmoittamaan kuinka sinä, joka kuitenkin olit kihlattu morsiameni,\ntulit menetelleeksi siten ja kohteliko Humphry sinua hyvin tehden\nelämäsi hauskaksi. Humphrylle lähetin kirjeen sanoen, että koska\nsinun lempesi oli hänen ympärillään hopeakilpenä, niin en surmaisi\nhäntä, en haavoittaisi häntä, en edes koskisikaan häneen! Mutta --\njos hän kohteli sinua pahain tai tuotti sinulle vähintäkään surua tai\ntuskaa, silloin saapuisin viipymättä ja lähettäisin hänet suoraa päätä\nhelvettiin.\n\n\"Nämä kirjeet sekä joukko muita meidän leiristämme toimitettiin\ntakaisin Englantiin tuon kirjurisanansaattajan mukana. Minulle ei\ntullut mitään vastausta.\n\n\"Sillä välin lähdin epätoivoisena taistelukentälle.\n\n\"Ei ollut ympärilläni enää mitään hellää kilpeä. Taistelin hullun pedon\nlailla. Niin usein sain haavoja, että minulle annettiin liikanimi\n'Hurmepukuinen ritari'.\n\n\"Viimein minut tuotiin takaisin leiriin hourailevana ja henkimenossa.\nFrida serkku, joka vartosi siellä aikansa koittavan, palautti minut\nhoidollaan takaisin elämään ja koetti voittaa itselleen (häpeän\nsitä sanoa) rakkautta, jota sinä olit hyljeksinyt. Tarpeetonta on\nkertoa sinulle, että Frida serkku pettyi. Kuningatar itse melkeinpä\nkäski minun naida lempi-hovinaisensa. Kuningatar itse sai tuta, että\nhän saattoi vallita englantilaisen soturin elämää, mutta ei hänen\nrakkauttaan.\n\n\"Taisteluun palattuani huomasin eräänä päivänä joutuneeni saarroksiin,\nminut iskettiin maahan ja jäin vangiksi, mutta jalomielisen vihollisen\nvaltaan.\n\n\"Sitten seurasi sarja seikkailurikkaita vuosia; minä pääsin pakenemaan,\nharhailin kaukaisissa maissa, elin omituisten ihmisten parissa. Monta\nkuukautta vietin eräässä vuorivarustuksessa viisaan hebrealaisen\nrabbin seurassa, joka opetti minua pyhiä kirjojaan tuntemaan; ne\nulottuivat kaiken alkuun, ennenkuin maailmaa vielä olikaan, mutta\narvostelivat silti älykkäästi nykyisyyttä ja loivat omituisen valon\nvastaisuuteen. Merkillinen mies; viisas kuten kaikki tuon valiorodun\njäsenet, ja uskollinen ystävä. Hän teki paljon parantaakseen haavani ja\nvoittaakseen minut takaisin terveeseen elämään.\n\n\"Myöhemmin elin toista vuotta hurskaiden munkkien luona erämaan\nluostarissa, korkealla kallioiden keskellä; kunnon isiä, jotka uskoivat\nkreikan ja latinan olevan kaikkein varminta voidetta murtuneelle\nhengelle ja saivat minut syvästi perehtymään apostolien kirjoituksiin\nja kirkon opetuksiin. Mutta kuinka he koettivatkin parastaan, en\nvoinut sittenkään tuntea olevani kutsuttu viettämään elämäni luostarin\nkeskeytymättömässä levossa. Me olemme soturi- ja eränkävijärotua,\nmiehiä, joille sukuylpeys ja rakkaus kotiliettä kohtaan ovat\nalkeellisimpia vaistoja.\n\n\"Vaellettuani vielä pitkältä ja kestettyäni vaihtelevia seikkailuita\nminä sain omituisen sattuman kautta kuulla isäni kuolleen ja äitini\nmurehtivan yksinäisyydessä. Ja niin tämän vuoden alkupuoli tapasi minut\nEnglantiin saapuneena -- minut, jonka useimmat luulivat jo aikoja\nsitten kuolleeksi; vaikka Martin Goodfellow, löytämättä minusta mitään\njälkeä Palestiinassa, oli palannut Cumberlandiin ja pysynyt lujana\nuskossaan, että vielä olin elossa, joskin vankina, ja pääsisin jonakin\npäivänä pakenemaan ja palaisin kotiin.\n\n\"Minä riensin kiireimmiten linnaamme nevojen keskelle, tietäen äidin\nsydämen siellä odottavan, sillä äidit eivät herkeä koskaan odottamasta\nja toivomasta. Ja kun ratsastin linnaa kohti, niin jopa lensivät\nisot portit sepposen selälleen; talo odotti herraansa; äiti seisoi\nkynnyksellä poikaansa tervehtiäkseen. Ah, ihanalta tuntui olla jälleen\nkotona -- vaikkakin maassa, missä _minun_ naiseni synnytti lapsia\ntoiselle miehelle.\n\n\"Me vietimme muutaman onnellisen päivän yhdessä, äiti ja minä. Sitten\n-- täyttyneiden toiveiden tuottama riemu jouduttaa toisinaan nopeammin\ntoiseen maailmaan kuin raskain murhetaakka -- hän siirtyi tuskaa tai\ntautia tuntematta, hymyillen ikuiseen uneen; hän poistui -- jättäen\nkotini autioksi.\n\n\"Hän ei tietänyt minun kihlanneen sinut, sillä nimeäsi ei mainittu\npuheissamme, koska perheittemme välillä vallitsi vielä tuo vanha vaino\nja minusta tuntui vastenmieliseltä tuhota kokonaan hänen toivomuksensa,\nettä naisin Alfridan. Mutta häneltä sain kuulla, että Frida serkku\nmakasi kuolemaisillaan kartanossaan, lähellä Chesteriä, saatuaan\nitämailla jonkin hivuttavan taudin.\n\n\"Kevään osoittaessa ensimmäisiä elonmerkkejä metsissä ja kedoilla\nminussa heräsi halu ratsastaa etelään hoviin ilmoittaakseni kuninkaalle\npalanneeni kotiin; kuitenkin viivyttelin matkaa, sillä tuntui omituisen\nvastenmieliseltä liikkua seuduilla, missä saatoin kohdata Humphryn\nensimmäisessä tien mutkassa. En ollut varma siitä, että tavatessamme\nvoisin surmaamatta sivuuttaa hänet, miehen, joka oli varastanut minulta\nmorsiameni.\n\n\"Huhtikuu sai kevään puhkeamaan varhain kukkaan; ja toukokuun\nensimmäisenä minä lähdin matkalle Windsoria kohti.\n\n\"Ratsastaessani Garnforthin kautta havaitsin kaupungin viettävän\njuhlapäivää. Tiedustin syytä ja sain kuulla läheisyydessä parhaillaan\npidettävän turnajaisia, joihin jaarli oli sinä aamuna ratsastanut\nkerallaan kreivittärensä, joka oli valittu Kauneuden kuningattareksi ja\njonka oli määrä istua siellä valtaistuimella pikku tyttärineen ja kaksi\npientä poikaansa paasheinaan.\n\n\"Minut valtasi äkillinen halu katsella jälleen sinun kasvojasi, nähdä\nsinut sen miehen parissa, joka sinut varasti minulta, niiden lasten\nkeskellä, joiden olisi pitänyt olla minun omiani.\n\n\"Kymmentä minuuttia myöhemmin ratsastin kisapaikalle. Tunkeutuen\nväkijoukkoon huomasin melkein heti joutuneeni aivan valtaistuimen eteen.\n\n\"Näin Kauneuden kuningattaren kultaan puettuna. Näin pikku tytön ja\npalvelevat paashit. Näin Humphryn ylpeänä puolisona ja isänä heidän\nkeskellään. Kaiken sen näin, mitä olin tullut katsomaan. Mutta --\nHumphryn kreivittärellä ei ollut sinun kasvojasi! Siinä tuokiossa\ntiesin, että minua oli petetty seitsemän pitkää vuotta!\n\n\"Lähdin hurjana etsimään totuutta ja tietoja sinusta.\n\n\"Sisaresi Eleanor oli kuollut vuotta varemmin. Sinun komean linnasi\nja ihanat maasi, jotka sijaitsivat niin lähellä omiani, oli perinyt\nEleanorin poika halliten niitä sinun sijassasi. Koska hän oleskeli\nsillä haavaa hovissa, en tavannut häntä enkä myöskään kuullut\nsuoranaisia uutisia sinusta, vaikka huhu tiesi kertoa sinun olevan\nluostarissa.\n\n\"Silloin muistui mieleeni Alfrida serkku, joka makasi sairaana\nkartanossaan Chesterissä. Hänen luokseen lähdin nyt; ja astuen sisään\nennalta ilmoittamatta -- hän oli jo aikoja sitten luullut minut\nkuolleeksi -- pakotin hänet ilmaisemaan totuuden. Koko salajuoni\npaljastui minulle. Hän ja Eleanor olivat hautoneet sen yhteisvoimin.\nEleanor himoitsi sinun maitasi itselleen ja pojalleen, ja hän tiesi,\nettä sinun lapsesi riistäisivät hänen jälkeläisiltään perintöoikeuden;\nAlfrida -- minua hävettää puhua siitä -- himoitsi itselleen sinun\nlemmittyäsi.\n\n\"Sanansaattaja, joka toi kirjeet, oli lahjottu kertomaan yksityiskohtia\nsinun oletetuista häistäsi. Englantiin palattuaan hän luovutti sinulle\nja Humphrylle osoittamani kirjeet Eleanorin käsiin; samaten Fridan\nkirjeen, jossa tämä kertoi ottaneensa minut miehekseen kuningattaren\nluvalla ja suostumuksella ja pyysi Eleanoria ilmoittamaan asian\nsinulle. Sanansaattaja antautui sitten seurustelemaan sinun väkesi\nkanssa kuvaillen häitäni yksityiskohtaisesti, kuten kaukana vieraalla\nmaalla oli menetellyt sinun häihisi nähden. Tämän kuullessaan poloinen\nlemmittyni teki samaten kuin itsekin olin tehnyt, noudatti hänet\nluokseen, kuulusteli häntä, sai kuulla koko tarinan häneltä itseltään\neikä huomannut olevan syytä epäillä häntä.\n\n\"Frida serkku muuten tiesi, mistä saisi käsiinsä tuon kirjuri-roiston.\nSen vuoksi lähetimme noutamaan hänet. Hän saapui kiireimmiten tapaamaan\nLady Alfridaa, jolta hän oli kaikkien näiden vuosien kuluessa kiskonut\nkiskomistaan rahoja salaisuutta säilyttääkseen.\n\n\"Minä vartosin häntä miehineni. Hän oli lihonnut lahjuksista. Hän ei\nollut enää laiha eikä nukkavieru.\n\n\"Hän parkaisi minut nähdessään, koska luuli minun nousseen kuolleista.\n\n\"Hän parkaisi vieläkin hurjemmin nähdessään köyden silmukan, joka oli\nripustettu tukevaan oksaan.\n\n\"Jätimme hänet riippumaan, kun ratsastimme tiehemme. Tuo Juudaksen\nsuku suostuu pimeimpiinkin tekoihin voiton himosta. Ensimmäinen sitä\nlajia osoitti itse keinon, jota käyttäen heidät voi jouduttaa nopeimmin\nmaailmasta, mihin heidän ei olisi pitänyt koskaan syntyä.\n\n\"Alfridalta sain kuulla, että petollisuuttani murehtien sinä olit\npäätynyt luostariin kuten Eleanor oli aavistanutkin. Samoin, että sinun\nluostarisi sijaitsi lähellä Worcesteria.\n\n\"Worcesteriin lähdin nyt ja ilmoittausin lordipiispalle, jonka luona\nsöin illallista. Ja koska havaitsin hänet varsin miellyttäväksi\npuheveikoksi ja alttiiksi ymmärtämään, niin arvelin parhaaksi kertoa\nhänelle täysin vilpittömästi koko asian, varoen kuitenkin mainitsemasta\nsinun nimeäsi tai vihjaamasta millään tavoin persoonaasi.\n\n\"Piispan satunnaisista huomautuksista hänen tehdessään selkoa tämän\nnunnakunnan historiasta sain tietää, että sinä olit jo Valkoisten\nsisarten prioritar. 'Valtakunnan nuorin prioritar', sanoi piispa,\n'mutta meillä ei ole silti ainoatakaan, joka olisi viisaampi tai\nsopivampi hoitamaan korkeaa virkaansa.' Eikä hän aavistanutkaan, että\njok'ikinen sana sinusta oli kuin vettä korventuneelle erämaalle; hän\njutteli vain edelleen haluten puhua erikoisesti sinusta, ja minä istuin\nrukoillen, että hän kertoisi minulle yhä enemmän; mutta vastailin\nvain niukasti 'kyllä' tai 'ei' muka syventyneenä omiin alakuloisiin\nmietteisiini.\n\n\"Piispalta sain kuulla, että tämä nunnakunta oli tarkoin eristetty\nja ettei kukaan mieshenkilö voisi minkään tekosyyn nojalla päästä\nkahdenkesken puhuttelemaan ketään Valkoista sisarta.\n\n\"Mutta kuulin myöskin maanalaisesta tiestä, joka johtaa tuomiokirkosta\nluostariin, sekä nunnain päivittäisistä vesper-retkistä.\n\n\"Kävin kryptassa ja näin oven, mistä Valkoiset sisaret kulkivat.\nSeisoen näkymättömänä pylväiden keskellä tarkkasin päivittäin noiden\näänettömien olentojen pitkää sarjaa, huomasin, että kaikki kulkivat\nhunnutettuina, kasvot peitettyinä, määrätyn välimatkan päässä\ntoisistaan. Myöskin, että useat olivat tavallista pitempiä. Silloin\nlaadin suunnitelman: pukeutuisin heidän ulkoasuunsa ja astuisin noiden\nhunnutettujen olentojen joukkoon juuri kiertoportaiden juurella, joka\njohtaa seinässä klerestoriosta kryptaan. Tein sen huomion, ettei\nportaikkoa laskeutuva nunna voinut nähdä edessään kulkevaa nunnaa, joka\noli juuri astunut kryptaan, eikä tämä eteenpäin liikkuessaan saattanut\nhavaita, jos toinen valkoinen olento pylvään takaa livahtaen liittyisi\nkulkueeseen hänen takanaan. Jos pääsisin kerran luostariin, niin luotin\nPyhän Neitsyen auttavan minua tapaamaan sinut kahden kesken; eikä Pyhä\nNeitsyt olekaan pettänyt minua.\n\n\"Nyt olen kertonut sinulle kaiken.\"\n\nTämän tehtyään ritari vaikeni; ja tuon pitkän tasaisen esityksen\njälkeen hänen äänensä vaikeneminen synnytti hiljaisuuden, joka tuntui\nsaattavaa itse ilmankin jännityksestä jäykistymään.\n\nEi kertaakaan ollut prioritar keskeyttänyt häntä. Hän oli istunut\nliikahtamatta, katse kertojan kasvoihin kiintyneenä, puristaen\nkäsillään tuolinsa kädennojia. Tarina ei ollut vielä lähimailleenkaan\nlopussa, kun hänen surulliset silmänsä olivat jo täyttyneet tulvilleen\nja kyyneleet vuotivat hänen poskiaan pitkin ja putoilivat rinnan\nristille.\n\nKun ritari oli kertonut kaiken, kun tuo syvä, miehekäs ääni -- milloin\npäättäväisenä, milloin kiihkeänä, milloin hurjaa suuttumusta väristen,\nmutta aina hellänä hänestä puhuessaan -- viimein vaikeni, silloin\nprioritar kamppaili mielenliikutustaan vastaan ja voitti sen. Sitten,\nniin pian kuin saattoi varmasti luottaa ääneensä, hän puhkesi puhumaan.\n\n\n\n\nXII luku\n\nVOI MEITÄ POLOISIA!\n\n\nLopulta prioritar puhui.\n\n\"Voi\", hän virkkoi, \"voi meitä poloisia! Kuinka julmaa, kuinka\nhirvittävän julmaa!\"\n\nHänen äänensä, joka oli niin suloinen ja hellä, mutta niin toivoton\nlohduttomassa surkuttelussaan, kouristi ritarin sydäntä kuin kylmä käsi.\n\n\"Mutta, armaani, minähän olen löytänyt sinut\", hän sanoi ja vaipuen\ntoiselle polvelleen tämän jalkain juureen hän ojensi kätensä\npeittääkseen niillä priorittaren molemmat kädet. Mutta prioritar oli\nhäntä nopeampi. Hän kätki kätensä skapularionsa suojaan. Ritarin\nruskeat sormet sulkeutuivat jalopeurain pään ympärille.\n\n\"Älä koske minuun\", virkkoi prioritar.\n\nRitari sävähti tumman punaiseksi.\n\n\"Sinä olet minun omani\", hän sanoi. \"Ja omanani minä sinut pidän. Näinä\nkurjina vuosina me olemme molemmat totuttaneet itsemme ajattelemaan\ntoinen toisiamme naituina. Nyt tiedämme, ettei kumpikaan ole ollut\nuskoton. Olen löytänyt sinut, armaani, enkä aio luopua sinusta.\"\n\n\"Hugh\", virkkoi prioritar, \"minä _olen_ naitu nainen. Sinä tulet liian\nmyöhään. Etkö nähnyt pyhää sormusta sormessani? Etkö tiedä, että\njokainen nunna on Kristuksen morsian?\"\n\n\"Sinä olet minun omani!\" sanoi ritari hurjasti; ja hän laski ison\nkätensä hänen polvelleen.\n\nPrioritar veti esiin tikarinsa skapularion alta.\n\n\"Ennenkuin lähdin holvikäytävän ovelle, otin tämän esiin piilostaan ja\npistin sen vyöhöni\", hän puhui. \"Arvasin joutuvani tekemisiin miehen\nkanssa; vaikka, Taivas sen tietää, en uneksinutkaan tapaavani sinua!\nMutta minä sanon sinulle, Hugh, että jos sinä tai yksikään toinen mies\nyritätte kosketuksellanne saastuttaa ainoatakaan tämän luostarin nunnaa\n-- minua tai toisia -- silloin minä isken, ja iske suoraan kohti. Tämä\nterä on työntyvä kahvaa myöten rikollisen sydämeen.\"\n\nRitari nousi seisomaan, kävi ikkunan ääreen ja nojausi käsivarret\nristissä seinään.\n\n\"Pistä takaisin aseesi kätköönsä\", hän sanoi jyrkästi. \"Täällä ei ole\nketään muuta miestä; ja jos sellainen saapuisi, niin minun säiläni\nriittää kyllä suojelemaan sinun omaasi sekä nunnaisi kunniaa.\"\n\nPrioritar katsoi hänen synkkää muotoaan, joka tuskassaankin\nnäytti ylenkatseelliselta, sitten hän lähti heti tottelevaisena\nsalalaudoitukselle.\n\n\"Niin, Hugh\", hän sanoi, \"sen luottamuksen olen todellakin sinulle\nvelkaa rakkautesi vuoksi.\"\n\nKun hän asetti tikarin seinään ja sulki laudoituksen, putosi hänestä\njotakin käsin tuntumatonta, mutta silti todellista.\n\nNiin kauan hänellä oli ollut valta määrätä. Kumartavat, polvistuvat,\nkiiruhtavat naiset kiitivät noudattamaan hänen määräyksiään. Jokainen\nkilvoitteli toisten kanssa ylentääkseen hänen asemaansa. Usein hän oli\ntuntenut itsensä yksinäiseksi arvoasemansa tähden.\n\nJa nyt -- miehen synkkä hahmo kohdisti häneen, ylenkatseellisen\nsuuttumuksensa; miehen jyrkkä ääni sinkahutti takaisin hänen\nkaunopuheisen uhkauksensa lyhyellä käskyllä, joka riisti häneltä\naseen, mutta jota hän totteli. Lisäksi hänestä tuntui omituisen\nsuloiselta totella. Jyrkkyyden, ylenkatseellisen suuttumuksen alla\nsykki suuri rakkaus. Siihen rakkauteen hän luotti; mutta sitä rakkautta\nvastaan hänen oli otteleminen, hänen piti karkoittaa se luotaan niin\nratkaisevasti, ettei jäänyt mitään sijaa epäilykselle.\n\nMutta \"prioritar\" kaikkosi hänestä, kun hän sulki laudoituksen. Nyt\nhän oli Nainen ja Pyhimys siirtyessään ikkunan ääreen ja asettuessaan\nritarin rinnalle myrskyn jälkeisen päivänlaskun kultahohtoon.\nHänessä ilmeni kaihoisaa nöyryyttä, kun hän nyt ryhtyi puhumaan, ja\nkärsivällistä alakuloisuutta, joka vaikutti äärettömän liikuttavalta.\n\n\"Sir Hugh\", hän virkkoi, \"rakas ritarini, jonka olen aina tuntenut\nurhoolliseksi ja helläksi ja jonka nyt tiedän olleen aina myöskin\nuskollisen -- minun ei ole tarpeen lisätä ainuttakaan sanaa sinun\ntarinaasi. Totta on kaikki se, minkä pakotit Alfridan tunnustamaan\n-- Jumala antakoon anteeksi tuolle kiusaantuneelle sielulle. Uskoin\nsanansaattajan puheisiin, mieleeni ei juolahtanutkaan epäillä\nEleanoria, ja niin halasin vain yhtä: piilottaa maailmalta murtuneen\nsydämeni, murskautuneen ylpeyteni. Riensin tarjoamaan Jumalalle\nrakkautta ja elämää, joita ihminen oli hylkinyt. Myönnän, että tämä on\nsittemmin tuntunut minusta vain toisarvoiselta lahjalta annettavaksi\nHänelle, jonka pitäisi meiltä saada kaikkein parhaimpamme. Mutta\njoka päivä maatessani polvillani Hänen jalkainsa juuressa minä\nsanoin: 'Murtunutta ja katuvaista sydäntä Sinä et halveksi, Herra!'\nSydämeni oli 'murtunut', kun toin sen tänne. Se on ollut siitä pitäen\n'katuvainen'. Ja hyvin tiedän, ettei sitä ole hyljeksitty, vaikka se\nonkin vähänarvoinen.\"\n\nHän kohotti katseensa kultaiseen kajastukseen, joka hohti purpuraisten\npilviröykkiöiden takana.\n\n\"Pyhä neitsyt ryhtyi välittäjäksi\", hän virkkoi yksinkertaisesti; \"hän,\njoka ymmärtää naisen sydämen.\"\n\nRitari hengitti raskaasti. Ristityt käsivarret nousivat ja laskivat\nrinnan aaltoilun mukaan. Mutta hän piti huulensa tiukasti suljettuina,\njoskin kaiken aikaa rukoillen, että Pyhä Neitsyt koettaisi hiukan\nymmärtää myöskin miehen sydäntä.\n\n\"Minun mielestäni, rakas Hugh\", jatkoi alakuloinen ääni lempeästi,\n\"sinulla lienee oikeus saada kuulla, että ensinnä kärsin ankarasti.\nVietin pitkiä tuskallisia öitä polvillani Pyhän Neitsyen alttarin\nääressä anoen voimaa voittaakseni rakkauden ja kaipauksen, joka oli\nmuuttunut synniksi.\"\n\nRitarin rinnasta purkautui tukahdutettu voihkaus.\n\nKultainen valo loisti priorittaren järkkymättömistä silmistä ja väikkyi\nhänen ylevällä otsallaan.\n\n\"Ja minulle suotiin voimaa\", hän virkkoi perin matalalla äänellä.\n\n\"Mora!\" huudahti ritari.\n\nPrioritar hätkähti. Pitkiin aikoihin hän ei ollut kuullut omaa nimeään.\n\n\"Sinä anoit voimaa voittaaksesi\", jatkoi ritari, \"kun luulit sitä\nsynniksi; samaten kuin minä ratsastin vihollista kohtaamaan,\ntaistelemaan ja surmaamaan, ja sitten ottelin tuntemattomien\nkielten kanssa, tehden kaikkea sellaista, mikä tuntui vaikeimmalta\ntukahduttaakseni lempeni sinua kohtaan. Mutta kun tiesin, ettei\nyhdelläkään toisella miehellä ollut sinuun oikeutta eikä ollut koskaan\nollutkaan, silloin havaitsin, ettei mikään ollut surmannut rakkauttani\neikä koskaan saattanutkaan surmata. Ja nyt, Mora, kun tiedät minut\nvapaaksi, onko rakkautesi nyt kuollut?\"\n\nPrioritar liitti kätensä rintaa koristavan ristin ympärille. Ritarin\näänessä kajahti harras pyyntö, mutta hän koetti uskollisesti säilyttää\nsen tyynenä.\n\n\"Kuuntele minua, Hugh\", virkkoi prioritar. \"Jos olisit luullut minut\nuskottomaksi ja etsinyt lohtua toisen luota; jos olisit voittanut ja\nnainut hänet, vaikka saatoitkin hänelle tarjota vain toisarvoisen\ntunteen, niin tahtoisitko nyt, kun huomaat, etten olekaan Humphryn\nvaimo, hyljätä morsiamesi ja koettaa herättää eloon rakkauttasi minua\nkohtaan?\"\n\n\"Sinä koetat saattaa minut pulmaan\", sanoi ritari, \"johon en koskaan\njoutuisi omasta aloitteestani. Kun rakastaa sinua kuten minä, silloin\nei voi naida toista sinun eläessäsi.\"\n\nPrioritar kalpeni, mutta vaati itsepintaisesti:\n\n\"Mutta _jos_, Hugh? _Jos_?\"\n\n\"No niin\", vastasi ritari, \"sitä en tekisi. En hylkäisi sitä, jonka\nolen nainut. Mutta --\"\n\n\"Hugh\", jatkoi prioritar, \"kun luulin sinut uskottomaksi, niin tein\npyhän lupauksen, joka liitti minut Taivaan morsiameksi. Kuinka voisin\nhyljätä taivaallisen Ylkäni rakkaudesta ainoatakaan miestä kohtaan\ntässä maailmassa?\"\n\n\"Mutta minä olen sinun sulhasesi\", väitti ritari, \"joka on palannut\nsinua vaatimaan; se mies, jolle sinä virkoit jäähyväisiksi: 'Lienen\nneito tai vaimo niin kuulun vain sinulle; sinulle enkä kenellekään\ntoiselle, kuulun ikuisesti.' Ah, se nostaa veren lämpimänä poskillesi!\nOi, sydämeni elämä, jos se oli totta silloin, niin se on totta\nvieläkin! Jumala ei ole ihminen kavaltaakseen tai ryöstääkseen\ntoiselta hänen morsiamensa. Jos olisin nainut toisen naisen niin\nolisin tehnyt sen vilpittömästi luullen sinut toisen miehen vaimoksi.\nMutta kaikkina näinä vuosina, kun meitä molempia petettiin. Hän, joka\ntietää kaiken, on tuntenut totuuden. Hän tiesi sinut minun kihlatuksi\nmorsiamekseni. Hän kuuli sinun sanovan muurilla, kun viimeistä kertaa\nseisoimme yhdessä: 'Jumala tietää, että kuulun kokonaan sinulle.' Hän\ntiesi, että silloinkin, kun luulin sinut menettäneeni elin kuitenkin\nuskollisena lempemme puhtaalle muistolle. Sinä päivänä, jolloin sinä\nteit nunnavalasi, Hän tiesi, että minä olin vapaa ja sinä sen vuoksi\nyhä edelleen minuun sidottu. Onko ihmisen ryöstettävä Jumalalta? Ah,\nsen hän voi tehdä. Mutta onko Jumalan ryöstettävä ihmiseltä? Ei, ei\nkonsanaan!\"\n\nPrioritar värisi, horjui; sitten hän pakeni Neitsyen alttarin turviin\npolvistuen kädet ojolla.\n\n\"Pyhä Jumalan Äiti\", hän nyyhkytti, \"opeta hänet tajuamaan, etten\nsaa tehdä sitä! Osoita hänelle, etten voi rikkoa valaani. Auta hänet\nymmärtämään, etten sitä tekisikään, vaikka voisinkin.\"\n\nRitari seurasi ja polvistui viereen. Hänen ylpeä päänsä painui, hänen\näänensä murtui liikutuksesta.\n\n\"Pyhä Neitsyt\", hän puhui. \"Sinä, joka asuit maallisessa kodissa\nNatsaretissa, auta tätä naistani ymmärtämään, että jos hän rikkoo\nminulle antamansa lupauksen pysyen loitolla minusta nyt, kun olen\nsaapunut häntä omakseni vaatimaan, niin hän lähettää minut luotaan\ntyhjään elämään, lieden ääreen, jonka luona ei yksikään nainen ole\nistuva, kotiin, joka on ainiaan pysyvä autiona.\"\n\nYhdessä he olivat polvillaan Äidin ja Lapsen leppeän kuvan edessä;\nyhdessä ja kuitenkin toisistaan erillään, sillä uskollisena\nlupaukselleen ritari varoi koskettamasta edes hunnun laskostakaan.\n\nTumma ja vaalea muoto kohoutuivat rinnakkain, kun he polvillaan anoivat\nmadonnalta apua. Niin liikkumattomina he makasivat siinä tuokion,\nettä olisivat voineet olla hienosti muovailtuja kuvapatsaita, toinen\npronssia, toinen marmoria.\n\nSitten prioritar ojensi äkillisellä liikkeellä oikean kätensä ja\ntarttui vierustoveriaan vasemmasta.\n\nLujasti sulkeutuivat tämän sormet tuon ojennetun käden ympäri, mutta\nhän ei siirtynyt lähemmäksi.\n\nMutta kun he lepäsivät siinä polvillaan käsi kädessä, tuntui ritarin\nsykkivä elämä virtaavan priorittaren ruumiiseen, tuhoten yhdessä\nainoassa hurjassa, suloisessa tuokiossa kautta vuosien kestäneen\npaaston ja valvonnan saavutukset.\n\n\"Oi, Hugh\", huudahti prioritar äkkiä, \"säästä minua! Sääli minua! Älä\nhoukuttele minua!\"\n\nIrrottaen ritarista kätensä hän painoi molempia käsiään rintaansa\nvasten.\n\nRitari nousi ja seisoi hänen vieressään.\n\n\"Mora\", hän sanoi, ja hänen äänessään oli uusi sävy, alakuloisuutta\nja juhlallisuutta ilmaiseva; \"olkoon minusta kaukana ruveta sinua\nhoukuttelemaan. Tahdon vain vielä kerran pyytää sinua Pyhän Neitsyen ja\nPyhän Lapsen edessä, ja sen tehtyäni en virka enempää.\n\n\"Minä pyydän sinua lähtemään tästä paikasta, johon et olisi koskaan\ntullut, jos olisit tietänyt, että lemmittysi kuului sinulle ja tarvitsi\nsinua. Pyydän sinua pitämään minulle antamasi lupauksen ja rupeamaan\nvaimokseni. Jos kieltäydyt, silloin lähden ikiajoiksi. Jätän sinut\ntänne polvistumaan rauhassa päivin tai öin madonnan alttarin ääreen.\nMutta -- pyydän sinua muistamaan päivin ja öin, että sen vuoksi,\nmitä sinä olet tehnyt, ei minun kodissani voi olla mitään madonnaa.\nEi yksikään nainen ole koskaan istuva minun lieteni ääressä pitäen\npienokaista sylissään.\n\n\"Sinä jätät minut ristinpuulle murtunein sydämin, lemmessäni\npettyneenä; jalat ja kädet naulattuina julmien olosuhteiden puuhun;\nkylki kavalluksen peitsen puhkaisemana -- yksinäisyyteen, hyljätyksi.\nMutta sinä riistät minulta kaiken parhaimman, sekä elämässä että\nuskonnossa; kaiken mikä kertoo lemmestä, ilosta, vastaisten vuosien\ntoiveista.\n\n\"Oi, rakkaani, punnitse tarkoin! Maailmassa on niin paljo sellaisia,\njotka todellisesti kutsuttuina palvelevat Taivasta luostareissa.\nMinua varten koko maailmassa on vain yksi nainen. Taivaan silmissä ei\nmikään erota meitä. Nyt on välillämme luostarin muurit -- mutta ne\novat ihmisten rakentamia, ei Jumalan. Naimattomuusvalaa ei keksitty\nerottamaan lempiviä sydämiä. Mora?... Tule!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nPrioritar nousi ja asettui hänen eteensä.\n\n\"En voi tulla\", hän virkkoi. \"Mitä toisille olen opettanut, se\nminun on itsekin tehtävä. Hugh, minä olen kuollut maailmalle; ja\njos olen kuollut maailmalle, kuinka voisin elää sinulle? Jos olisin\ntodellisuudessa kuollut ja haudattu, silloin et olisi käynyt alas\nhautakammioon murtamaan lepopaikkaani voidaksesi nähdä kasvoni, tarttua\nkylmään käteeni ja vuodattaa kuuroihin korviin tarinaa lemmestä.\nMutta juuri niin sinä olet nyt menetellyt salajuonta käyttäen.\nSinä tulet kuolleen naisen luokse sanoen: 'Rakasta minua ja rupea\nvaimokseni.' Hänen on pakko tällöin vastata: 'Kuinka voisin minä, joka\nolen maailmalle kuollut, elää siinä vast'edes?' Ota itsellesi vaimo\nelävien keskuudesta, Hugh. Älä tule tavoittelemaan morsianta vainajien\njoukosta.\"\n\n\"Herran Äiti!\" huudahti ritari, \"onko tämä uskontoa?\"\n\nHän kääntyi ikkunaan päin, sitten ovelle. \"Kuinka voin poistua täältä?\"\n\nHänen äänensä tukahdutettu kammo tunkeutui jäätävänä sen naisen\nsieluun, jota hän puhutteli. Tämä oli lopultakin saanut hänet\nymmärtämään.\n\n\"Minun on toimitettava sinut täältä kenenkään näkemättä,\" sanoi\nprioritar \"En uskalla päästää sinua ulos luostarin portista. Pahoin\npelkään, että sinun on palattava samaa tietä, jota tulitkin; et\nmyöskään voi lähteä yksin. Meillä on avain avataksemme oven, joka\njohtaa meidän käytävästämme tuomiokirkon kryptaan. Minä lähetän nyt\nkaikki nunnat refektorioon. Sitten minun on itse saatettava sinut\nkryptaan.\"\n\n\"Enkö voi lähteä yksin\", tiedusti ritari jyrkästi, \"ja palauttaa\navainta sanansaattajan kera?\"\n\n\"Et\", vastasi prioritar, \"en uskalla panna mitään alttiiksi. Huhut\novat niin kerkeät leviämään. Huomenna tämän omituisen hetken on oltava\nunelma, jota ainoastaan me kaksi uneksimme. Sillä välin kuin käyn\njärjestämässä tien turvalliseksi, pue sinä taasen yllesi kaapu ja\nhilkka. Kun palaan ja viittaan, niin seuraa minua hiljaa.\"\n\nPrioritar astui ulos sulkien oven jälkeensä.\n\n\n\n\nXIII luku\n\nRITARIN RUKOUS.\n\n\nPrioritar seisoi tuokion suljetun oven ulkopuolella. Käytävän\nlevollinen hiljaisuus auttoi häntä saavuttamaan ulkonaisen tyyneyden,\njonka hänessä täytyi vallita, ennenkuin kävi nunnia kohtaaminen.\n\nKulkien verkalleen toiseen päähän hän avasi sisar Mary Seraphinen\nkammion oven tuntien nöyryyttävää häpeätä sen johdosta, että oli\nniin varmasti uskonut joutuvansa tekemisiin \"Wilfredin\" kanssa ja\noli ajatellut niin ylenkatseellisesti hänestä ja Seraphinestä. Ah,\nrakastamamme henkilön tekemä vääryys pakottaa usein puhtaimmat,\njaloimmat henget nöyrtymään tomuun saakka.\n\nSitten prioritar soitti itse refektorion kelloa.\n\nIllallistunti oli jo aikoja sitten ohitse; nunnat riensivät kärkkäinä\nulos.\n\nKulkiessaan kohti portaikkoa, joka johti refektorioon, he näkivät\npriorittarensa perin kalpeana, perin suorana seisovan selin kammionsa\noveen.\n\nKukin nunna notkisti polvensa ohitse astuessaan; ja jokaiselle taivutti\nprioritar keveästi päätään.\n\nSisar Mary Rebeccalle, joka polvistui heti, hän puhui:\n\n\"En saavu aterialle tänä iltana. Koska aliprioritar on poissa, niin\nsinä asetut minun sijalleni.\"\n\n\"Kyllä, kunnianarvoisa äiti\", sanoi sisar Mary Rebecca nöyrästi,\nsuudellen priorittaren kaavun lievettä; sitten hän nousi ja riensi\nedelleen ihastuneena arvoasemastaan, niin lyhytaikainen kuin se olikin.\n\nKaikkien kuljettua ohitse prioritar lähti holvikäytävään ja kiersi sen\nkauttaaltaan, katseli sieltä puutarhaan tarkastaen jokaista mahdollista\npaikkaa, mistä väijyvät silmät voisivat nähdä käytävästä kryptaan\njohtavan tien. Mutta puutarha, joka oli jo täynnä purppuravarjoja,\noli luovutettu kokonaan kiitäville pääskysille. Punarinta-satakieli\nliverteli iltalauluaan sämpyläsaksan puusta.\n\nPrioritar palasi sisäkäytävää pitkin katsahtaen jokaisen kammioon.\nKaikki ovet olivat avoinna, jokainen kammio oli tyhjä. Sairaat nunnat\nolivat itäisemmässä osastossa, kulmauksen takana, refektorion portaiden\ntoisella puolen. Silti kävi hän sielläkin todetakseen, että jokaisen\nasutun kammion ovi oli suljettu.\n\nSeisoen liikkumattomana refektorion portaiden yläpäässä hän saattoi\nkuulla lautasten etäistä kalinaa, maallikkosisarten laahustavia\naskeleita, kun nämä kantoivat ruokalajeja keittiön ja refektorion\nväliä; ja ylinnä kaiken sisar Mary Rebeccan yksitoikkoisen äänen, kun\ntämä luki ääneen nunnille näiden illastaessa.\n\nSitten prioritar otti naulasta yhden kryptalyhdyistä ja sytytti sen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillä välin seisoi yksikseen jäänyt ritari tuokion ajan kuin\nhuumautuneena.\n\nHän oli pelannut uhkarohkeata peliä ja menettänyt; kuitenkin häntä\nlamautti enemmän se, että hän itse alistui niin odottamatta tappioonsa,\nkuin se jyrkkä epäys, joka oli hänelle tuottanut tuon tappion.\n\nSeisoessaan nyt yksinään hänestä tuntui, että hän käsitti yht'äkkiä,\nkuinka tavattomassa määrin vuosien pituinen erakkoelämä kykeni\nvieroittamaan ihmisen maailmasta. Hän oli tullut rakkautta ja kaipausta\nhehkuen, etsimään elävää vainajain keskeltä. Olisi ollut vähemmän\nkatkeraa polvistua haudan ääressä tietäen, että ainiaaksi vaiennut\nsydän oli viimeiseen asti sykkinyt uskollisena rakkaudessaan häntä\nkohtaan; tietäen, että kuolleet käsivarret, jotka nyt lepäsivät kylminä\nja jäykkinä, olisivat kietoutuneet hänen ympärilleen, jos hän olisi\nsaapunut varemmin; tietäen, että huulet, jotka nyt olivat kuoleman\nvaientamat, olisivat elävinä kutsuneet häntä hellin tervehdyksin.\n\nMutta tämä kylmä irvikuva säteilevästä naisesta, jonka hän oli\njättänyt, sanoi: \"Älä koske minuun\", ja kehotti häntä etsimään vaimoa\ntoisaalta; häntä, joka oli pysynyt uskollisena vielä silloinkin, kun\noli luullut lemmittynsä uskottomaksi.\n\nJa kuitenkin, vaikka tämä olikin kylmä, niin hurskaassa\npidättyväisyydessään hän oli yhä vielä hänen rakastamansa nainen.\nLisäksi hänellä oli yhä tuo ylevä ryhti, uhkea naisellinen kauneus, tuo\nelinvoimainen, ruumiillinen täydellisyys, joka todisti Luonnon aikoneen\nhänet uljaiden poikien ja kauniiden tyttärien äidiksi. Ja kuitenkin\nhänet oli nyt jätettävä -- tällaiseen elämään!\n\nRitari silmäili huonetta, havaitsi makuusuojaan johtavan matalan\nholvioven, astui askeleen sitä kohti, kavahti sitten takaisin ikäänkuin\npyhäköstä; huomasi ison pöydän, joka oli messukirjain, pergamentin ja\nveliinipaperin peittämä. Se olisi pikemminkin voinut olla oppineen\nmunkin kammio kuin hänen rakastamansa naisen huone. Hänen harhaileva\nkatseensa osui Madonnaan ja Lapseen.\n\nPuhtaassa iltavalossa tuo marmoriryhmä näytti omituisen tenhoavalta;\noli jotain äärettömän inhimillistä tuossa äidin miettiväisessä\nhellyydessä, kun hän kumartui hymyilevän Pienokaisen puoleen. Se puhui\nkodista pikemmin kuin luostarista. Se kosketti erästä kieltä ritarin\nsydämessä, kieltä, joka helähti kirkkaana ja puhtaana väittelyn ja\nkatkeruuden soraäänet voittaen.\n\nHän kurotti kättään ja kosketti Pyhän Pienokaisen pikku jalkaa.\n\n\"Jumalan Äiti\", hän virkkoi ääneen, \"lähetä hänet luokseni! Sääli\nnälkäistä sydäntä, yksinäistä kotia, autiota liettä. Lähetä hänet\nluokseni!\"\n\nSitten hän nosti maasta valkoisen kaavun ja hilkan ja puki ne ylleen.\n\n\n\n\nXIV luku\n\nJÄÄHYVÄISET.\n\n\nKun prioritar avasi kammionsa oven sytytetty lyhty kädessään, seisoi\nkookas olento Worcesterin Valkoisten sisarten asussa liikkumattomana\nseinään nojaten vastapäätä ovea.\n\n\"Tule!\" hän kuiskasi viitaten; ja hiljaa se siirtyi hänen vierelleen.\nSitten hän sulki oven ja tiirikka-avaintaan käyttäen lukitsi sen\njälkeensä.\n\nÄänettöminä astuivat molemmat valkoiset olennot sisäkäytävää pitkin,\nsitten holvikäytävän kautta ja portaikkoa myöten luostarin kryptaan.\nPrioritar avasi oven, ja kumartuen he astuivat holvikaaren alitse\nmaanalaiseen käytävään.\n\nLaskien lyhdyn maahan prioritar otti esille avaimen, sulki oven ja\nlukitsi sen sisäpuolelta.\n\nHän kääntyi ja kohottaen lyhtyä huomasi ritarin vapautuneen\nvalepuvustaan ja seisovan nyt hänen edessään varsin suorana ja\nkookkaana, juuri lyhdyn luomassa valokehässä.\n\nOven sulkeutuessa heidät valtasi omituinen tunne, ikäänkuin he\nseisoisivat kahden kolmannessa maailmassa, joka ei kuulunut\nkummallekaan, joka oli haudan kaltainen täydellisessä\neristyneisyydessään ja pimeydessään; mullan ja kosteiden kivien hajun\nkyllästämä, kaiuttaen vähäisimmänkin äänen kumean liioitellusti, mutta\nitsessään hiljainen kuin hauta.\n\nTämä ympäristön haudankaltaisuus tuntui tekevän heidän oman\nelinvoimansa vain väkevämmäksi ja sykkivämmäksi.\n\nKun avain oli herennyt kirskumasta lukossa, tuntuivat äänettömyyden\ntuokiot tunneilta.\n\nSitten ritari puhkesi puhumaan.\n\n\"Anna lyhty minulle\", hän sanoi.\n\nPrioritar kohtasi hänen katseensa. Jälleen häneltä luisui asemansa\narvokkuus. Jälleen oli suloista totella.\n\nRitari piteli lyhtyä siten, että se valaisi kummankin kasvoja.\n\n\"Mora\", hän virkkoi, \"siitä on pitkä aika, jolloin sinä ja minä\nastelimme yhdessä päivänpaisteisia ketoja, voikukkien ja esikkojen\nja suloisesti tuoksuvan apilaan keskellä. Tänä iltana me käyskelemme\nketojen alitse, emme niiden halki. Me olemme nurmen alla, armaani.\nTuntuu siltä, kuin seisoisin haudassa sinun rinnallasi. Ja niinpähän\novatkin toiveeni surmatut; lempemme antama lupaus on kuollut ja joutuu\npian hautaan. Mutta sinä ja minä, me elämme vielä, ja nyt meidän on\nvaellettava vierekkäin entisen itsemme murheellisina haamuina.\n\n\"Ja nyt minä pyydän sinua, Mora, noiden entisten kukkaniittyretkiemme\nvuoksi, pujottamaan kätesi kainalooni ja kulkemaan kerallani kaikessa\nystävyydessä tämän synkeän ja pimeän matkan, kuten ammoisina aikoina\nkäyskelimme kukkien keskellä.\"\n\nHänen tummat silmänsä katsoivat tutkivasti ystävättären kasvoihin.\nMelkein nuorekas into värisi hänen äänessään.\n\nPrioritar epäröi kohottaen katseensa hänen puoleensa. Sitten hän astui\nvitkaan häntä kohti ja pujotti kätensä hänen kainaloonsa.\n\nRinnan he sitten kulkivat edelleen pimeydessä; ritari piteli oikeassa\nkädessään lyhtyä matalalla heidän jalkojaan valaistakseen; prioritar\nnojausi hänen vasempaan käsivarteensa noudattaen verkalleen hänen\naskeltensa tahtia.\n\nHeidän yläpuolellaan, kedoilla, asteli lempiviä käsitysten; nuorukaisia\nja neitoja ulkosalla hämärtyvässä illassa. Kaikki luonto huokui\nvirkistyneenä tuoksuvaa suloutta. Mutta kastehelminen ruusu tuntui\nnuorukaisesta vähemmän suloiselta kuin neidon huulet. Tämän hän rohkeni\narasti kertoa seuralaiselleen; ja neidon kumartuessa nauttimaan sen\ntuoksua hänen poskillaan heijastui noiden hentojen lehtien hehkuva väri.\n\nNiin käyskelivät ja haastelivat nuoret lempivät Worcesterin kedoilla,\naavistamattakaan, että heidän onnellisten jalkainsa alla ritari ja\nprioritar astelivat verkalleen rinnan pimeyden halki.\n\nHe eivät vaihtaneet sanaakaan. Käsi toisen kainalossa, kasvot niin\nlähellä toisen olkapäätä, käden pusertaessa toista kättä yhä lujemmin\nsydäntä vastaan äänettömyys virkkoi enemmän kuin sanat. Ja äänettöminä\nhe vaelsivat edelleen.\n\nHe sivuuttivat kaupunginmuurin kulkien ulkoportin alitse.\n\nSheriffi ratsasti kotiin illalliselle tyytyväisenä liiketoimeen,\njonka oli suorittanut talossa, missä hän oli sattunut etsimään suojaa\nmyrskyltä.\n\nWorcesterin kunnon asukkaat ostelivat ja myivät torilla. Miehet, joilta\npäivätyö oli päättynyt, kiirehtivät päästäkseen nauttimaan vaimon ja\nkodin tarjoamasta levosta ja hoivasta. Ihmisparvia hälisi hilpeinä\nkaduilla aavistamattakaan, että heidän rientäväin jalkainsa alla ritari\nja prioritar astelivat verkalleen rinnan pimeyden halki.\n\nJos ritari olisi puhunut, niin priorittaren mieli olisi aseistautunut\nhäntä vastustamaan. Mutta koska vaellettiin äänettöminä, sai sydän\nrauhassa muistella: ja muistellessaan se kävi tuskallisen helläksi.\n\nViimein he ennättivät ovelle, joka johti tuomiokirkon kryptaan.\n\nPriorittarella oli avain vasemmassa kädessään. Vapauttaen oikean\nkätensä ritarin käsivarren puristuksesta hän työnsi avaimen\näänettömästi lukkoon; mutta jättäen sen kiertämättä hän pysähtyi ja\nkääntyi ritaria kohti.\n\n\"Hugh\", hän sanoi, \"pyydän sinua minun tähteni ja kaikkein niiden\ntähden, joiden hyvästä maineesta minun on vastattava, astumaan\njoutuisasti kryptaan ja poistumaan sieltä jos mahdollista kenenkään\nnäkemättä tai tavalla sellaisella, ettei kukaan epäile sinun saapuvan\ntästä salakäytävästä. Ihmiset keksivät niin helposti vääriä puheita, ja\nne kasvavat niin nopeasti.\"\n\n\"Noudatan äärimmäistä varovaisuutta\", sanoi ritari.\n\n\"Hugh\", puhui prioritar, \"minua surettaa, että minun on täytynyt\ntuottaa sinulle pettymys.\" Urhea ääni vapisi. \"Nämä ovat meidän\nlopulliset jäähyväisemme. Voitko antaa minulle anteeksi, Hugh? Tahdotko\najatella minusta ystävällisesti, jos milloinkaan ajattelet minua?\"\n\nRitari piteli lyhtyä niin, että sen säteet valaisivat kummankin kasvoja.\n\n\"Mora\", hän sanoi, \"en voi vielä pitää vastaustasi lopullisena. En\npalaa enää enkä koeta päästä uudelleen puheisiin kanssasi. Mutta viisi\npäivää odotan vielä. Minä laadin mitä huolellisimman suunnitelman\nviedäkseni sinut turvassa ja kenenkään näkemättä tuomiokirkosta.\nTiedän, että ovia vartioidaan ja kaikkia, jotka tulevat ja menevät,\npidetään tarkoin silmällä. Mutta jos vain haluat tulla luokseni, armas,\nniin ole varma siitä, että osaan varjella omaani... Ei, älä puhu!\nKuuntele minua loppuun saakka.\n\n\"Joka päivä, vesperin jälkeen, minä seison piilossa pylväiden joukossa,\nlähellä kiertoportaita. Yksi askel syrjään -- yksi ainoa askel -- niin\nkäsivarteni on ympärilläsi. Silloin on edessämme uusi elämä, joka\ntarjoaa rakkautta ja kodin. Minä vien sinut varmasti piilotettuna\nmajataloon, missä nyt asustan miehineni. Siellä vartovat hevoset\nvalmiina ja me ratsastamme viipymättä Warwickiin. Warwickissa tapaamme\npapin -- hänellä on korkea asema sekä kirkossa että valtiossa -- joka\ntietää kaiken ja on valmis vihkimään meidät viipymättä. Ja sen jälkeen,\noma vaimoni, minä vien sinut kotiin kevyin päivämatkoin.\"\n\nHän heilutti lyhtyä Korkealla. Prioritar näki lemmen tulen ja riemun\nloistavan hänen silmissään. \"Minä vien sinut kotiin!\" hän sanoi.\n\nPrioritar astui askeleen taaksepäin \"kohottaen molemmat kätensä häntä\nkohti, kämmenet ulospäin käännettyinä, ja seisoi täten tuijottaen\nsilmät suruntäysinä.\n\n\"Hugh parka\", hän kuiskasi; \"hyödytöntä on odottaa. Minä en tule.\"\n\n\"Vielä viisi päivää\", sanoi ritari, \"minä viivyn Worcesterissa. Joka\npäivä iltamessun jälkeen varron täällä.\"\n\n\"Lähde tänään, rakas Hugh. Ratsasta Warwickiin ja kerro papillesi, mikä\nhänen pitäisi tietämän ilmoittamattakin: ettei nunna riko valaansa.\nNämä ovat meidän lopulliset jäähyväisemme, Hugh. Sinun on paras uskoa\nse ja lähteä.\"\n\n\"Viimeisetkö jäähyväisemme?\" sanoi ritari.\n\n\"Viimeiset.\"\n\n\"Juuri tällä hetkellä?\"\n\n\"Juuri tällä hetkellä, rakas Hugh.\"\n\nKatsoessaan noita tyyniä kasvoja, jotka olivat niin viehättävät\nalakuloisuudessaan, ritari tiesi hänen tarkoittavan totta.\n\nÄkkiä hän tiesi menettäneensä hänet; hän tiesi elontien ulontuvan\neteensä autiona, ainaisesti.\n\n\"Niin\", hän virkkoi, \"niin. Jäähyväiset todellakin -- tällä hetkellä --\nainiaaksi.\"\n\nSynkeä epätoivo siinä äänessä, joka vielä muutama hetki sitten oli\nvärissyt rakkautta ja toivoa, kouristi priorittaren sydäntä.\n\nHän kurotti yhä käsiään ikäänkuin torjuakseen ystävää luotaan.\n\n\"Voi, Hugh\", hän huudahti kimeästi, \"sääli minua ja lähde! Ole armelias\nja poistu joutuin!\"\n\nRitari kuuli hänen äänessään sävyn, jota siinä ei ollut varemmin\nilmennyt. Mutta hän rakasti vilpittömästi; sen vuoksi hän hillitsi\nlujasti omaa tuskaansa.\n\nAsettaen lyhdyn maahan hän laskeutui toiselle polvelleen priorittaren\neteen.\n\n\"Jää hyvästi, rakkauteni\", hän virkkoi. \"Pyhä Neitsyt suokoon sinulle\nlohtua; ja antakoon Taivas minulle anteeksi sen, että olen häirinnyt\nsinun rauhaasi.\"\n\nHän kohotti priorittaren kaavun lievettä ja painoi huulensa sitä\nvastaan.\n\nNäin hän viipyi polvillaan tuokion ajan, tumma pää painuneena.\n\nVitkaan, vitkaan prioritar antoi käsiensä vaipua, kunnes ne\nlaskeutuivat kevyesti kuin putoavat syyslehdet -- murheelliset\nsyyslehdet -- hänen päänsä päälle, siunaukseen ja jäähyväisiksi.\n\nMutta tuntiessaan tukan käsiensä alla hän ei voinut olla pehmeästi\nsilittämättä sitä ja pujottamatta sormiaan hyväilevästi sen kähäräiseen\ntiheikköön.\n\nSilloin hänen sydämensä seisahtui, sillä äkkiä kuuli hän hiljaisuudessa\nvärähtävän nyyhkyn.\n\nHuudahtaen hän kumartui ja veti ritarin puoleensa painaen tämän\npäätä ensin polviinsa, sitten taipuen alemmaksi pusertaakseen sen\nrinnoilleen. Kun ritarin voimakkaat käsivarret sitten kietoutuivat\nhänen ympärilleen, hän hellitti otteensa ja, ritarin noustessa\nseisoalleen, pujotti käsivartensa hänen kaulaansa ja antautui hänen\nsyleilyynsä.\n\nRitarin huulet tapailivat hänen huuliaan, ja vastustelematta hän\nluovutti ne suudeltaviksi. Voimakkaat kädet kannattivat häntä, ja\ntuntien niiden väkevän pakotuksen hän takertui vain yhä tiukemmin\nystäväänsä.\n\nKauan he seisoivat täten. Tuossa syleilyssä haihtui heistä\nelämänpituinen tuska, syntyi elämänpituinen auvoisuus -- syöksähtäen\nse kehittyi kypsyyteensä tuoden kerallaan äärimmäisen täyttymyksen\ntunteen. Mitä suloisin luottamus ja varmuus täytti heidät valtavana,\nilo niin täydellinen, että vastaisten vuosien yksitoikkoinen sarja\ntuntui siinä tuokiossa menettäneen kaiken merkityksensä.\n\nHeidän ympärillään vallitsi täydellinen pimeys, haudanhiljaisuus,\nmullan raskas tuntu, haudan kostea koleus.\n\nMutta heissä virtasi elämä kuohuvana, tuon tuokion kestäessä, heissä\nvallitsi aavistamaton riemu, rakkaus, jonka veroista ei voinut\nkuvitellakaan.\n\nSitten --\n\nRitarin kaulaan kietoutuneet kädet irroittuivat, hellittivät otteensa,\nvaipuivat hiljalleen alas.\n\nHän päästi vapaiksi priorittaren huulet, ja ne irtausivat kosketuksesta.\n\nHän irroitti käsivartensa, ja astahtaen taaksepäin prioritar seisoi\nsuorana, ihanan valkoisen liljan kaltaisena, tukea tarvitsematta.\n\nNiin he seisoivat hetkisen, katsellen äänettöminä toinen toistaan. Se,\nmikä oli tapahtunut, oli liian ihmeellistä sanoin kosketella\n\nSitten prioritar kiersi avainta lukossa.\n\nRaskas ovi heilahti auki.\n\nHämärä, harmaa valo, ikäänkuin helmenkarvainen aamunkoitto merellä,\ntunkeutui alaspäin kryptasta.\n\nSanaakaan virkkamatta ritari astui päätään taivuttaen holviovesta,\nnousi portaikkoa ja katosi näkyvistä pylvässarjan joukkoon.\n\nPrioritar sulki oven, lukitsi sen ja vetäen avaimen lukosta seisoi\nyksinään, missä he olivat seisoneet kahden.\n\nSitten hän vaipui maahan ja painoi kasvonsa tomuun, sille kohtaa missä\nritarin jalat olivat olleet.\n\nNe olivat heidän jäähyväisensä, juuri sillä hetkellä: jäähyväiset\nainiaaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJonkin ajan kuluttua prioritar nousi, otti käteensä lyhdyn ja lähti\nyksinäiselle matkalleen takaisin luostarin ovea kohti.\n\n\n\n\nXV luku\n\nMARY ANTONYN RUKOUS.\n\n\nKun prioritar lähti ritarin kera toivioretkelleen tuomiokirkkoon, hän\nsulki kammionsa oven tietäen, että täten ei kukaan huomaisi hänen\nolevan poissa; sillä jos joku ovelle koputettuaan jäi vastausta vaille\ntai ripaa vääntäessään havaitsi sen lukituksi, silloin hän rientäisi\ntiehensä sen enempää tiedustelematta arvellen, että jokin erikoinen\nhartaushetki tai tutkimustyö vaati jättämään kunnianarvoisan äidin\nrauhaan.\n\nTyhjän kammion ilma, jonka viimeksi kulunut tunti oli kyllästänyt\nniin oudoilla ristiriitaisuuksien ja intohimon voimilla, lauhtui\nkeskeytymättömän hiljaisuuden lepoon.\n\nMadonna hymyili ylevän kirkkaasti pyhälle Pienokaiselleen. Kuollut\nKristus riippui pää painuksissa hyljättynä puisessa ristissään.\nRaskaat, mustaan ja hopeaan sidotut nidokset lepäsivät koskemattomina\npöydällä; ja piispan tuoli oli tyhjä -- se oli tuota pakottavaa\ntyhjyyttä, joka saattaa tyhjän tuolin näyttämään siltä, kuin joku\nnäkymätön istuja täyttäisi sen. Hiljaisuus oli täydellinen.\n\nMutta hetken kuluttua alkoi sisäsuojasta kuulua merkillisen laahustavaa\nääntä, ikäänkuin jotakin jäykkää ja turtunutta pyrkisi pääsemään\nliikkeelle.\n\nSitten ilmestyi ovelle omituinen olento, jonka kuihtuneet kasvot\nolivat tuskan ja kauhun vääntämät. Se oli vanha Mary Antony, joka piti\nlihakirvestä tutisevissa käsissään ja tuijotti kalisevin ikenin tyhjään\nkammioon.\n\nTuo uskollinen sielu oli kaikesta huolimatta päättänyt, ettei jumaloitu\nkunnianarvoisa äiti saisi lähteä kohtaamaan vaaroja -- haudantakaisia\ntai ruumiillisia -- yksinään ja suojatta.\n\nKiiruhtaen keittiöpuolelle hän oli antanut määräyksen, ettei illallista\npitänyt tarjota, ennenkuin kunnianarvoisa äiti itse soittaisi kelloa.\n\nSiepattuaan sitten käteensä lihakirveen, koska se oli hirvittävin ase,\nmikä oli saatavissa, ja varmaankin kaikkein sopivin herättämään kammoa\nsisar Agathan aavesydämessä, riensi Antony eukko takaisin käytävään.\n\nRyömien portaita pitkin, hapuillen tuekseen seinää hän oli ennättänyt\nniiden päähän juuri parahiksi nähdäkseen hämärässä etäisyydessä kahden,\npitkän valkoisen olennon seisovan vastakkain.\n\nLihakirvestään puristaen, kauhun jähmettämänä hän oli tarkannut näitä,\nkunnes ne alkoivat siirtyä häntä itseään kohti käyden kunnianarvoisan\näidin kammioon päin. Ne olivat vielä kolmisenkymmenen kyynärän päässä,\nholvikäytävän puoleisessa osassa sisäkäytävää. Antony eukko itse seisoi\nlähellä avointa ovea.\n\nHän oli livahtanut siitä sisään kenenkään kuulematta tai näkemättä,\nkauhistuneena mustana varjona, mutta silti urheana, sillä olihan\nhänellä mukanaan lihakirves. Olisihan hän voinut kääntyäkin ja paeta\ntakaisin portaita myöten pyrkimättä juuri siihen paikkaan, minne tiesi\nkunnianarvoisan äidin johtavan tuon pitkän haamun, aikoja sitten\nkuolleen Agatha sisaren, joka oli viisikymmentä vuotta haudassa\nmaattuaan saavuttanut kerrassaan pelottavan ko'on! Mutta urheana ja\nuskollisena vanha Antony oli kiiruhtanut sisäsuojaan ja painautunut\nsiellä erääseen nurkkaan, valmiina huutamaan apua tai iskemään\nlihakirveellään, jos tarve vaatisi.\n\nSiitä johtui, että tämä vanha tarinaseppä oli pakostakin joutunut\nkuuntelemaan todellista tarinaa niin järkyttävää, niin jännittävää,\nettä hänen oli täytynyt työntää kirveen puisen varren pää suuhunsa,\njotta ei puhkeisi ylistämään tuota jaloa ritaria, neuvomaan tätä\nhädässä tai syytämään siunauksia hänen aikeilleen. Joka kerta kuin\nEleanor ja Alfrida mainittiin, hän heristi nyrkkiään ja kouristi\nilmassa vanhoja sormiaan ikäänkuin kuristaakseen jonkun. Ja kun\nkirjuri-sanansaattaja, saapuessaan tapaamaan Lady Alfridaa -- joka,\nkiitos olkoon Pyhän Luukkaan, makasi siihen aikaan henkimenossa\n-- kohtasi ritarin vartomassa, köydensilmukka tukevaan oksaan\nripustettuna, silloin Antony eukko oli laskenut kädestään lihakirveen\nvoidakseen paremmin hykertää käsiään äänettömässä ilossaan; ja kun\nritari ratsasti tiehensä jättäen miehen keikkumaan, oli Antony\nkuiskannut \"Sämpyläsaksa! Sämpyläsaksa!\" ja sitten painanut kätensä\nsuulleen huojutellen ruumistaan perin hilpeänä. Kun ritari oli\nmaininnut, että häntä nimitettiin \"hurmepukuiseksi ritariksi\", oli\nAntony eukko hätkähtänyt; sitten hän oli heristänyt sormeaan kohti\novea, kuten hänen tapansa oli viipottaa sitä punarinta-satakielelle,\nja avannut laukkunsa etsiäkseen juustonpalasia. Mutta pian oli tarina\njälleen kahlehtinut hänet, ja nykyisyyden unohtaen hän oli siirtynyt\ntakaisin romantiikan valtakuntaan.\n\nVasta sitten kun ritari oli herennyt puhumasta ja kunnianarvoisan\näidin surullinen ääni osui Antony eukon korviin, käsitti tämä tarinan\ntodellisen merkityksen. Sen jälkeen oli tuska ja kauhu raadellut hänen\nsydäntään. Kun he polvistuivat yhdessä madonnan eteen kasvot tämän\npuoleen kohotettuina, oli Mary Antony ryöminyt kurkistamaan. Hän oli\nnähnyt heidät polvillaan -- jalona parina -- oli nähnyt priorittaren\ntarttuvan vierustoverinsa käteen ja puristavan sitä; sitten hän oli\nryöminyt takaisin ja kaatunut murtuneena pitkäkseen, jääden virumaan\nlattialle.\n\nRefektorion kellon helinä oli herättänyt hänet, horroksista parahiksi\nkuulemaan ritarin hartaan rukouksen, kun tämä oli yksinään polvillaan\nNeitsyen alttarin ääressä.\n\nKun sitten ritari ja prioritar olivat poistuneet, oli Mary Antony\nnoussut, nostanut lihakirveensä tutisevin käsin ja seisoi nyt aivan\nhämmentyneenä tyhjää kammiota katsellen.\n\nLopulta hänelle alkoi selvitä, että hänet oli aseineen teljetty\nkunnianarvoisan äidin kammioon, hänet, joka oli saanut nimenomaisen\nmääräyksen lähteä keittiöön ja viipyä siellä. Niin suunnattomasti\nhän tunsi rikkoneensa menettelemällä vastoin kunnianarvoisan äidin\nmääräystä, että oli vaistomaisesti tukahduttanut kaikki huudahduksensa\nja liikkunut äänettömästi, jotta ei joutuisi ilmi.\n\nMutta nyt häntä ei huolettanut oma arveluttava asemansa, vaan nuo\nkaksi jaloa sydäntä, joiden traagillista tuskaa hän oli salaa ollut\ntodistamassa.\n\nHänen katseensa osui madonnaan, joka hymyili levollisesti.\n\nHän hoiperteli eteenpäin polvistuen samalle kohdalle, missä prioritar\noli ollut.\n\n\"Pyhä Jumalan Äiti\", hän kuiskasi, \"opeta sitä ritaria ymmärtämään,\nettei kunnianarvoisa äiti voi tehdä sellaista!\"\n\nSitten, ryömien polvillaan sille paikalle, missä ritari oli maannut,\nhän huudahti: \"Autuas Neitsyt, osoita kunnianarvoisalle äidille, ettei\nhän voi jättää ritariaan ypöyksin!\"\n\nSitten hän laahusti takaisin ja polvistui kummankin kohdan\nkeskivaiheille. \"Armahin Neitsyt\", hän anoi, \"valaise Mary Antonyn\nvanhaa järkeä!\"\n\nKatsahtaen salavihkaa madonnaan hän huomasi Neitsyen hymyilevän.\nMyöskin Pyhä Lapsi näytti iloiselta. Mary Antony hyrähti nauruun ja\ntunsi mielensä rohkeammaksi. Kunnianarvoisan äidin hymyillessä hän\ntiesi aina saaneensa anteeksi.\n\nJa tulihan hänen rukouksensa nyt viipymättä kuulluksi; sillä tuskin\nhän oli noussut polviltaan, kun hän jo muisti, missä kunnianarvoisa\näiti säilytti kammionsa avainta; ja koska hän oli poistuessaan sulkenut\noven omalla tiirikka-avaimellaan, oli tuo toinen avain tuossa tuokiossa\nAntony eukon kädessä ja hän itse jälleen ulkona käytävässä, missä hän\nlukitsi oven jälkeensä varmana siitä, että saisi tilaisuuden toimittaa\navaimen takaisin paikalleen, ennenkuin kunnianarvoisa äiti alkaisi sitä\nkaivata.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSisar Mary Antony hiipi kenenkään näkemättä refektorion ohitse ja\nsitten keittiöön. Sinne päästyään hän hääräili ja toruskeli ja näytteli\nmahtiaan väittäen saaneensa vartoa ainakin tunnin ajan jotain, mitä oli\njuuri vast'ikään pyytänyt.\n\nNuoremmat maallikkosisaret eivät rohjenneet vastata mitään; mutta\nsisar Mary Martha tiedusti hetken päästä:. \"Mitä sinä olet toimitellut\niltamessusta pitäen, sisar Antony?\"\n\nKoska Pyhä Neitsyt, oli valistanut hänen järkeään, tajusi Antony eukko\nsillä haavaa, että toisinaan, kun on pakko pettää, ei mikään ole sen\nparempi keino kuin täysi totuus.\n\n\"Olen kuunnellut ihmeellisen romanttista tarinaa\", hän vastasi, \"jonka\nkertoi hurmepukuinen ritari.\"\n\n\"Kyllä sinä olet todellakin oikein pähkähullu satakielinesi, sisar\nAntony\", huomautti Mary Martha; \"ja vielä sinä otat itsesi hengiltä,\nkun istuskelet ulkona kosteassa puutarhassa päivänlaskun jälkeen.\"\n\n\"No -- niin kauan kuin otan vain sellaista, mikä on omaani, ei\ntoisilla ole syytä nurista\", ärähti Mary Antony ja ryhtyi valmistamaan\nherkullista keittoa, jonka tiesi kunnianarvoisan äidin mieliruoaksi.\n\nJa kaiken aikaa paholainen kuiskasi eukon korvaan: \"Ei hän palaa...\nValmista vain keittosi, hölmö; mutta hän ei tule enää tänne sitä\njuomaan... Maailma ja Liha ovat kutsuneet; kunnianarvoisa äiti ei\npalaa... Hämmennä keittoa hyvin, mutta höystä se oman makusi mukaan.\nSinä saat nauttia sen itse tänä iltana. Kun Maailma ja Liha kutsuvat\nkyllin kovaa, silloin naisista parhaatkin taipuvat paholaisen valtaan.\"\n\n\"Valehtelija!\" sanoi Mary Antony heristäen puukauhallaan. \"Väisty\ntaakseni -- ei, asetu kernaammin eteeni! Takanani olet hiiviskellyt jo\nkyllin kauan. Ja jos asetut eteeni juuri nyt, niin joudut tuleen ja\nvoit tuntea olevasi kotona, mestari Paholainen! Mutta 'älä vaan tuikkaa\nhäntääsi kunnianarvoisan äidin keittoon'.\"\n\nKun Valkoiset sisaret saapuivat refektoriosta, sattui Mary Antony\nparhaillaan kiillottamaan Pyhän Maria Magdalenan kuvan kehystä\nkunnianarvoisan äidin kammion oven vieressä.\n\nHetken kuluttua ilmestyi sisar Mary Rebecca kohottaen kätensä\nkoputtamaan.\n\n\"Malta!\" kuiskasi Mary Antony. \"Kunnianarvoisaa äitiä ei saa nyt\nhäiritä.\"\n\nSisar Mary Rebecca verhosi nyrpistyksensä hymyyn.\n\n\"Miksi ei, kelpo sisar Antony?\"\n\n\"Miksi ei, ei ole minun asiani\", vastasi Antony eukko niin töykeästi\nkuin suinkin voi. \"Ehkä hän on syventynyt tutkistelemaan; ehkä hän\non määrännyt itselleen ylimääräisen hartaushetken; ehkä se on vain\nluonnollista halua päästä hetkiseksi rauhaan näkemästä kahta niin\nrumaa muotoa kuin sinun ja minun. Mutta olkoon syy mikä tahansa,\nkunnianarvoisa äiti on lukinnut ovensa eikä ota ketään vastaan\ntänä iltana.\" Minkä sanottuaan vanha Antony ryhtyi kiillottamaan\nkunnianarvoisan äidin ovea ulkopuolelta.\n\nSisar Mary Rebecca kohotti rystysensä kolkuttaakseen; mutta Antony\neukon riepu, joka ei ollut puhtaudella pilattu, työntyi joka kerta\nsisar Mary Rebeccan käden ja laudoituksen väliin.\n\nMutisten aikovansa ilmoittaa asiasta priorittarelle huomisaamuna sisar\nMary Rebecca lähti omaan kammioonsa.\n\nKun kaikkialla oli hiljaista, kun kaikki ovet olivat sulkeutuneet,\nhiipi vanha maallikkosisar holvikäytävään ja kyyristyen holvikaaren\nsuojaan lähelle portaikkoa, joka johti maanalaiseen tiehen, hän ryhtyi\nodottamaan ja vahtimaan.\n\nMyrskypilviä kerääntyi jälleen mustina purpuraiselle taivaalle.\nAuringonlaskun jälkihäivä oli häipynyt lännessä. Holvikäytävässä\nvallitsi pimeys. Kaukana jymisi ukkonen; sämpyläsaksan puussa huhuili\nhuuhkaja.\n\nMary Antonyn vanhoja luita kolotti ankarasti, ja mieli alkoi lamaantua.\nHän oli istunut niin kauan kyyryasenteissa, eikä hän ollut syönyt\nmuruakaan päivällisaterian jälkeen.\n\nPaholainen lähestyi, kuten sen on tapana tehdä, kun pitkältä\npaastonneet koettavat pysytellä valveilla.\n\n\"Kunnianarvoisa äiti ei palaa enää\", hän kuiskasi. \"Mitä sinä\noikeastaan odotat?\"\n\n\"Mene tiehesi!\" sanoi Mary Antony. \"Minä olen liian vanha kelvatakseni\nseuraksi edes sinullekaan. Ja vartoohan sisar Mary Rebecca sinua\nkammiossaan.\"\n\n\"Kunnianarvoisa äiti on aina astellut pää tähtiä tavoitellen\", pilkkasi\nPaholainen. \"Miksi lankeavat korkeimmat alimmaksi, kun kiusaus saapuu?\"\n\n\"Kysy sitä äiti alipriorittarelta\", virkkoi Mary Antony, \"ensi kerralla\nkun hän kutsuu sinut illalliselle.\"\n\nSitten hän puserti vanhat kätensä rintaansa vastaan; sillä alioven\nlukossa kiertyi avain perin hiljaa.\n\nAskeleet, jotka pikemmin tunsi kuin kuuli, nousivat portaikkoa\nholvikäytävään.\n\nSitten liikkui hämärässä valaistuksessa priorittaren kookas olento\näänettömästi laakakiviä pitkin, siirtyi sisään avoimesta ovesta ja\njatkoi matkaansa autiota sisäkäytävää myöten.\n\nKurkottaen innokkaana kaulaansa vanha maallikkosisar näki priorittaren\nseisahtuvan kammionsa oven edustalle, kohottavan tiirikka-avaintaan,\navaavan oven ja astuvan sisään.\n\nKun oven lukinnan heikko ääni osui vanhan Mary Antonyn jännittyneisiin\nkorviin, alkoi hän avutonna nyyhkyttää.\n\n\n\n\nXVI luku\n\nKAAMEA KAIKU.\n\n\nKammioonsa astuttuaan prioritar seisoi tuokion aivan huumaantuneena\nkiireisestä kulustaan pimeässä. Tuskin hän saattoi käsittää,\nettä pitkällinen jännitys oli nyt lauennut, että hän oli päässyt\nturvallisesti takaisin suojaansa.\n\nKaikki oli samassa kunnossa, kuin hänen lähtiessään. Kaikesta päättäen\nhäntä ei oltu kaivattu, hän oli palannut kenenkään huomaamatta. Hugh\noli tähän mennessä varmasti Worcesterin majatalossa. Ei kenenkään\ntarvinnut koskaan päästä tietämään, että hän oli käynyt täällä.\n\nEi kenenkään tarvinnut päästä tietämään -- Mutta, ah, juuri se tieto\npidätti priorittaren ikäänkuin kiinni juurtuneena siihen kohtaan, missä\nhän seisoi, tuijottaen ympärilleen kammiossa.\n\nHugh oli käynyt täällä; ja kun Hugh oli täällä, silloin hän itse oli\nhartaasti halunnut jouduttaa hänet kiireesti pois.\n\nMutta nyt?\n\nTurtuneena suuren kaipauksen synnyttämästä tuskasta hän silmäili\nympärilleen.\n\nNiin, juuri tuossa hän oli seisonut; tuohon hän oli polvistunut, ja\ntuossa hän oli jälleen seisonut.\n\nTämä tyyni erakkoilma oli väreillyt hänen äänensä kiihkosta.\n\nSe oli tyyntynyt uudelleen.\n\nTyyntyisikö hänen oma sydän parkansakin ajan tullen? Herkeisivätkö\nhänen omat huulensa vapisemasta ja tuntemasta toisten huulien hehkun?\n\nMutta vain tuokion ajan viipyivät hänen ajatuksensa hänessä\nitsessään. Sitten ne tukahdutti käsitys toisen yksinäisyydestä, hänen\nkärsimyksistään, hänen katkerasta pettymyksestään. Kovaa olisi ollut\ntavata lemmitty kuolleena; tuntea menettäneensä hänet elävänä oli\nmelkein mahdotonta kestää. Riistäisikö se Hughilta uskon Jumalaan,\ntotuuteen, puhtauteen, kunniaan?\n\nPrioritar tunsi pakottavaa tarvetta turvautua rukoukseen. Mutta\nsivuuttaen Neitsyen ja Lapsen armaan kuvan hän heittäysi maahan ristin\njuurelle.\n\nHän oli nähnyt voimakkaan miehen tuskan vallassa, olosuhteiden julman\nraudan naulitsemana uhrautumisen ja antautumisen ristinpuuhun. Kärsivän\nVapahtajan puoleen hän kääntyi nyt vaistomaisesti apua ja lohtua\nsaadakseen.\n\nNiin nopeasti oli hänen eilisiltainen rukouksensa tullut kuulluksi.\nRistillä riippuvan rakkaan Herramme lävistetyt jalat merkitsivät\nhänelle nyt enemmän kuin Äitinsä helmassa lepäävän Jesus-lapsen\npienokaisjalat.\n\nMutta yksinpä nytkin, kun hän siinä makasi polvillaan rukoillen, anoen,\npalvoen, kaikui hänen muistissaan Mary Seraphinen kurja huuto: \"Kuollut\nJumala ei voi auttaa minua! Minä tahdon elämää, en kuolemaa!\" Ja sitä\nseurasi melkein viipymättä Hugh'n ankara kysymys: \"Onko tämä uskontoa?\"\n\nViime aikoina oli hurjia ääniä todellakin rohjennut ruveta kaikumaan\npriorittaren kammiossa ja jättäneet jumalattomat sanansa kaikumaan\njälkeensä.\n\n\n\n\nXVII luku\n\nMARY ANTONYN EREHDYS.\n\n\nPrioritar oli ollut kammiossaan lähes tunnin ajan, kun ovelta kuului\nkeveätä koputusta.\n\n\"Sisään\", käski prioritar, ja Mary Antony ilmestyi tuoden keittoa ja\nleipää, hedelmiä sekä pikarillisen viiniä.\n\nPrioritar istui pöytänsä ääressä edessään pergamentteja ja avattu\nmessukirja. Hänen kasvonsa olivat perin kalpeat; myöskin oli silmien\nalapuolella tummia varjoja. Hän ei hymyillyt nähdessään Antony eukon\ntäten sälytettynä.\n\n\"Mitä sinä ajattelet, Antony?\" hän sanoi melkein ankarasti. \"En ole\nkäskenyt sinun tuoda tänne ruokaa.\"\n\n\"Kunnianarvoisa äiti\", puhui vanha maallikkosisar äänellä, joka koetti\npysyä lujana, mutta alkoi silti väristä; \"te olette tutkiskellut\nmonet tunnit ottamatta huomioon, että ilta-ateria on jo ohitse. Älkää\nnuhdelko Antony eukkoa siitä, että hän tuo teille hiukan sitä keittoa,\njoka on teidän mieliruokaanne. Ette voi nukkua, ellette syö vähän.\"\n\nPrioritar katsoi häneen tajuamatta, ikäänkuin sanat eivät sillä haavaa\nherättäisi hänen mielessään mitään ajatusta. Sitten hän näki noiden\nvanhojen käsien tutisevan, ja äkillinen värihäivähdys valahti hänen\nkalpeille kasvoilleen.\n\nTämä vereksen elämän suloinen sykähtäminen hänen omassa sydämessään sai\nhänet näkemään vanhuksen väsymättömässä uskollisuudessa inhimillisen\npiirteen, jota hän ei ollut varemmin käsittänyt. Se valoi lohtua hänen\nmurheeseensa.\n\nHän sulki niteen ja työnsi syrjään pergamentit.\n\n\"Kuinka ystävällinen sinä olet, Antony kulta, kun ajattelet niin paljon\nminua. Laske kulhot pöydälle... Siirrä nyt tänne tuo tuoli ja viivy\nluonani sillä välin kuin syön illallista. Olen väsynyt tänä iltana ja\nkaipaan sinun seuraasi.\"\n\nJos taivaan kultaportit olisivat avautuneet ja Pyhä Pietari itse olisi\nkehottanut heti astumaan sisään, ei sisar Mary Antony olisi hämmästynyt\nsiitä enempää eikä se varmaan olisi tuottanut hänelle suurempaa\ntyydytystä. Sellaista ei voinut edes uneksiakaan, että kunnianarvoisa\näiti pyytäisi häntä istumaan luonaan omassa kammiossaan.\n\nVetäen leikkauksin koristetun tuolin kahden jalan päähän seinästä Mary\nAntony sijoittui siihen.\n\n\"Lähemmäksi, Antony, lähemmäksi\", sanoi prioritar. \"Aseta tuoli tähän,\naivan pöytäni kulman likelle. Minulla on paljo sanottavaa sinulle ja\ntahtoisin puhua hiljaa.\"\n\nSisar Antony tunsi totisesti joutuneensa seitsemänteen taivaaseen!\n\nMutta levollisesti tarkaten prioritar ei voinut olla huomaamatta, että\nnuo vanhat kasvot olivat lopen väsyneet ja kuihtunut hipiä, jolla\ntavallisesti oli punertavan omenan heleä väri, kellertävän kalpea.\nPrioritar söi osan keittoa, sitten hän työnsi kulhon luotaan ja kävi\nkäsiksi hedelmiin.\n\n\"Kas niin, Antony\", hän virkkoi. \"Keitto on oivallista; mutta en jaksa\nenempää. Syö sinä itse loput. Minusta olisi hauskaa nähdä sinunkin\nnauttivan siitä.\"\n\nHaikeana ja kiitollisena tarttui Antony eukko kulhoon. Ja juodessaan\nkeittoa hän vilkutti ovelia silmiään. Sillä eikö Paholainen ollut\nsanonut, että hän saisi syödä sen itse; sen verran se tiesi, mutta eipä\ntietänytkään, että sen ojentaisi itse kunnianarvoisan äidin oma käsi?\n\nNiinhän on aina käynyt, Eedenin ajoista asti, kun Paholainen yrittää\nruveta ennustamaan.\n\nJonkin aikaa prioritar jutteli kevyesti, kukkasista ja linnuista,\npuutarhasta ja keittiötarhasta, niistä kolmesta herkullisesta lohesta,\nmitkä Worcesterin luostarin kunnon munkit olivat lähettäneet heille\nlahjaksi.\n\nMutta sitten, kun keitto oli syöty loppuun ja vanhoja poskia punasi\nheikko väri, hän siirtyi puhumaan myrskystä ja auringonlaskusta,\njyrisevästä ukkosesta ja sadekuuroista. Sitten hän sanoi yht'äkkiä:\n\n\"Kesken kaikkea, Antony, oletko maininnut kenellekään siitä kamalasta\ntarinastasi, jossa kerroit nähneesi autuaan Agatha sisaren haamun\nkulkevan holvikäytävää pitkin Valkoisten sisarten rivissä?\"\n\n\"En, kunnianarvoisa äiti\", vastasi Mary Antony. \"Tehän kielsitte minua\npuhumasta siitä.\"\n\n\"Aivan oikein\", sanoi prioritar. \"No niin, Antony, minä lähdin ulos\nmyrskyyn häntä tavoittelemaan, mutta -- en löytänyt sisar Agathaa.\"\n\n\"Sen minä kyllä arvasin\", sanoi Mary Antony nyökäyttäen päätään\novelasti.\n\nPrioritar loi häneen nopean, levottoman katseen.\n\n\"Mitä sinä tarkoitat, Antony?\"\n\nSilloin vanha Mary Antony vaipui polvilleen ja suuteli priorittaren\nkaavun lievettä. \"Voi, kunnianarvoisa äiti\", hän änkytti, \"minulla on\njotain tunnustettavaa.\"\n\n\"Niinpä tunnusta\", sanoi prioritar valkein huulin.\n\n\"Kunnianarvoisa äiti, kun te lähetitte minut luotanne ilmoituksen\ntehtyäni, niin lähdin ensiksi käskyn mukaan keittiöön. Mutta perästä\npäin löysin kammiossani nämä.\"\n\nMary Antony avasi laukkunsa ja otti esiin palttinapussin, missä hän\nsäilytti herneitään. Pudistaen sen sisällön kouraansa hän ojensi\nnähtäväksi kuusi hernettä.\n\n\"Kunnianarvoisa äiti\", hän puhui, \"pussissa oli viisikolmatta. Luulin\nlaskeneeni kaksikymmentä käteeni; niin että kun kaikki herneet oli\npudotettu ja vielä yksi hurskas sisar kulki ohitse, niin luulin siitä\ntulevan kaksikymmentä yksi. Mutta kun löysin kuusi hernettä pussistani,\nhuomasin erehtyneeni. Olin laskenut vain yhdeksäntoista, eikä minulla\nollut mitään hernettä pudotettavana kahdennenkymmenennen hurskaan\nsisaren varalta. Silti minä riensin tekemään väärän ilmoituksen, vaikka\nasia olisi ollut selvä, jos olisin vain tullut katsoneeksi pussiini.\nVoiko kunnianarvoisa äiti antaa anteeksi vanhalle Mary Antonylle?\"\n\nHän loi pikaisen silmäyksen priorittareen; ja huomatessaan noilla\nrakastetuilla kasvoilla ääretöntä huojennusta hän tunsi olevansa\nvalmis kestämään minkä rangaistuksen tahansa, jonka Taivas suvaitsisi\nkohdistaa häneen tämän petoksen vuoksi.\n\n\"Antony kulta\", aloitti kunnianarvoisa äiti hymyillen.\n\n\"Antony kulta --\" hän virkkoi nauraen ääneensä.\n\nSitten hän sovitti kätensä eukon kainaloon ja kohotti hänet hellästi\nmaasta. \"Me erehdymme niin helposti\", hän sanoi. \"Kuinka hyvää\ntarkoittanemmekin, niin jokainen meistä erehtyy toisinaan. -- Siinä ei\nole mitään anteeksi annettavaa, Antony hyvä.\"\n\n\"Minä olen vanha ja sekava ja typerä\", sanoi maallikkosisar nöyrästi;\n\"mutta minä olen rukoillut armasta Neitsyttämme valaisemaan Mary\nAntonyn vanhaa järkeä.\"\n\nMainittuaan tämän nöyrän katuvaisella äänellä Mary Antony vilkutti\nkiitollisen priorittaren näkemättä ovelasti sillä silmällään, joka oli\nmadonnan puolella.\n\nPyhä Neitsyt, hymyili. Suloinen Pienokainen näytti iloiselta.\n\nPrioritar nousi, ja hänen väsynyttä muotoaan valaisi huojennuksen\nkirkas valo.\n\n\"Menkäämme maata, Antony kulta; silloin voimme uuden päivän koittaessa\nnousta sydän virkistyneenä ja ymmärrys terävämpänä. Lepää siis Jumalan\nhuomassa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nYksin jäätyään prioritar polvistui pitkään rukoukseen madonnan\nalttarin ääreen. Kerran hän ojensi oikeata kättään kohti sitä paikkaa,\nmissä Hugh oli ollut polvillaan, koettaen vielä tuntea tämän lujan\npuserruksen.\n\nLopulta hän siirtyi vuoteeseensa. Mutta uni ei ottanut tullakseen,\nja jonkin ajan kuluttua hän hiipi takaisin valkoisessa kuutamossa ja\nkumartui painamaan huulensa siihen kiveen, jolle Hugh oli polvistunut.\nSitten hän pakeni häveten näyttää Pyhälle Neitsyelle moista heikkoutta\neikä rohjennut vitkaistakaan ristillä riippuvan kuolleen Kristuksen\naavemaiseen muotoon. Sillä Rakkauden tullessa häntä etsimään oli\nElämäkin saapunut; ja minne Elämä saapuu, sieltä Kuolema karkoittuu;\nsamaten kuin nousevan auringon voitokkaan kulun tieltä pimeys ja varjot\npakenevat tiehensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta yksinpä silloin Pyhä Neitsyt hymyili leppeästi, ja Pienokainen\nhänen helmassaan näytti iloiselta.\n\n\n\n\nXVIII luku\n\nTUOMIOKIRKON KRYPTASSA.\n\n\nSeuraavan päivän iltapuolella, juuri ennen vespermessun hetkeä,\nkuljetti Worcesterin katuja pitkin paareja neljä soturia, joiden asu\noli laadittu Sir Hugh d'Argentin väreihin.\n\nVieressä asteli ritari pää kumarruksissa, katse maahan luotuna.\n\nPaareilla lepäävän miehen ruumis oli peitetty hienolla\npalttinahurstilla, jonka ylle oli levitetty sininen vaippa, runsaasti\nhopealla kirjailtu. Hänen päänsä oli sidottu kääreellä, jonka runsaat\nlaskokset peittivät osaksi hänen kasvonsa.\n\nPieni kulkue astui esipihan poikki ja astui sitten kirkkoon isosta\novesta, joka johti laivaan.\n\nTäällä seisoi muuan munkki tarkaten huolellisesti kaikkia, jotka\nsaapuivat tai poistuivat. Paarien lähetessä hän astui eteenpäin käsi\nkoholla.\n\nKantajain tahdikas astunta seisahtui.\n\nRitari kohotti katseensa, ja nähdessään munkin sulkevan tien hän otti\nesiin pergamenttikäärön ja ojensi sen.\n\n\"Kunnon isä\", hän puhui, \"olen saanut lordipiispalta luvan kantaa\ntämän miehen joka päivä paareilla kryptaan ja antaa hänen maata\nsiellä Pyhän Oswaldin alttarin ääressä Vesperin kestäessä; toivomme\ntämän päivittäisen toivioretken ja rukouksen tuottavan huojennusta ja\nparannusta.\"\n\nNähdessään lordi-piispan nimikirjoituksen ja sinetin munkki kumarsi\nsyvään ja riensi kutsumaan suntiota, käskien tämän saattaa ritarin\nkryptaan ja kaikin tavoin auttaa häntä sijoittamaan sairaan miehen\nsiten, että tämä voisi mukavimmin maata autuaan Pyhän Oswaldin pyhän\nalttarin ääressä. Hetken kuluttua paarit olivat sijoitetut paikalleen,\nsoturit sijoittuivat kukin pylvään ääreen ja ritari siirti syrjään\npeitteet, jotta potilas voisi nähdä alttarin.\n\nAntaessaan katseensa lipua pylväsjoukon keskitse ritari huomasi vanhan\nsuntion seisovan aivan takanaan.\n\n\"Kaikkein kunnioitettavin ritari\", virkkoi vanhus nöyrästi,\n\"lordi-piispamme käsky syrjäyttää kaikki lait. Muussa tapauksessa\nolisin velvollinen tyhjentämään kryptan ennen iltamessua. Näettekö\ntuon portaikon tuolla holvikaaren alla? Muutaman minuutin kuluttua\nnousevat noita portaita myöten hurskaat nunnat Whytstonen Valkoisten\nsisarten luostarista -- kaikki ylhäisiä naisia ja hurskaudestaan perin\nkuuluisia. Joka päivä he saapuvat iltamessuun salaista tietä käyttäen;\nkryptaan saavuttuaan he kulkevat seinässä kiertävän portaikon luo ja\nnousevat sitä myöten parvekkeelle kuorin yläpuolelle, mistä voivat\nkenenkään näkemättä kuunnella munkkien laulua. Minun täytyy lähteä\nhoitamaan tehtäviäni tuolla ylhäällä. Tahdotteko te, herra ritari,\npitää huolta siitä, etteivät miehenne lähesty Valkoisia sisaria heidän\nkulkiessaan tästä ohi eivätkä millään tapaa häiritse heitä?\"\n\n\"Ei kukaan ole liikuttava kättä tai jalkaa heidän kulkiessaan eikä\nmillään tapaa häiritsevä heitä\", sanoi ritari.\n\nHugh d'Argent oli polvillaan alttarin ääressä kädet ristissä miekan\nkahvan ympärillä, kun hänen korviinsa osui heikko ääni, joka ilmaisi\navaimen kiertyvän etäisessä lukossa.\n\nSitten alkoi Worcesterin Valkoisten sisarten äänetön kulkue nousta\nportaikkoa ja astua kryptan poikitse.\n\nNoissa hunnutetuissa olennoissa oli jotakin aavemaista ja kaameata, kun\nne hiljaa liikkuivat hämärästi valaistun kryptan pylväiden keskitse\nja sitten toinen toisensa jälkeen katosivat seinässä kiertävään\nportaikkoon.\n\nRitari ei liikahtanut. Hän viipyi polvillaan, hänen kätensä puristuivat\nmiekan kahvan ympärille; mutta hän seurasi jokaista äänetöntä olentoa\nkatseillaan.\n\nViimeinen oli tuskin ennättänyt kadota näkyvistä, kun ylhäältä kajahti\nmunkkien ja kuorolaulajain juhlallinen veisuu.\n\nNämä ylhäältä laskeutuvat soinnut tuntuivat ylentävän sielua sitä\nenemmän, koska pyhät sanat ja jalot äänet saavuttivat kuuntelijan\nikäänkuin irtautuneina laulajain olemuksesta. Kaikki, mikä oli\nmaasta, jäi näkymättömäksi; kun taas se, mikä liittyi niin läheisesti\ntaivaaseen, tunkeutui kuuntelevaan korvaan.\n\nMaatessaan nöyrän kunnioittavana polvillaan pää kumarassa ritari\nhavaitsi ajattelevansa, tunkeutuivatko kohoavat soinnut tuohon etäiseen\nparvekkeeseen klerestoriossa, missä Valkoiset sisaret polvistuivat,\nyhtä pehmeinä, suloisina ja värikkäinä, kuin ne nyt kiirivät alas\nkryptaan. Kohosivatko myöskin noiden hunnutettujen palvojain sydämet\ntaivaaseen päin; tai -- koska ne olivat jo sävelten yläpuolella --\npyrkivätkö nousevat äänet pikemminkin vetämään ne alas maan puoleen?\n\nMinkä jälkeen ritari ryhtyi miettimään, kohottaako se aina, mikä\non korkeammalla, ja onko se, mikä on matalammalla, omiansa aina\nalentamaan. Tulkitseehan ylöspäin kohotettu katse toivoa ja iloa, kun\ntaas silmän luominen maahan on surun ja masentuneisuuden merkki.\n\n\"_Levavi oculos meos in montes_\" -- lauloivat munkit kuorissa hänen\nyläpuolellaan.\n\nKorkealle hän todellakin katsoi nostaessaan katseensa Valkoisten\nsisarten priorittareen. Niin korkealle hän sen kohotti ja niin\nsaavuttamattomissa tämä oli, että useampain ihmisten mielestä hän olisi\nyhtä hyvin voinut pyytää hopeista kuuta, joka purjehti avaruuden halki,\nlaskeutumaan sieltä hänen morsiamekseen!\n\nKorkealla oli hän pitänyt armastaan hänen tyttömäisessä suloudessaan\nja puhtaudessaan. Mutta nyt kun hän oli tavannut tämän jalona\nnaisena, kypsyneenä, enemmän surun kypsyttämänä kuin kovettamana,\nlujana päätöksessään pysyä maailmalle kuolleena, kieltää itsensä,\nristiinnaulita lihansa ja kilvoitella Paholaista vastaan -- nyt hän\ntunsi armaansa astelevan tähtien parissa.\n\nEikä hän kuitenkaan voinut pitää tätä saavuttamattomana. Hän oli aina\nlujasti uskonut, että mies voisi voittaa jokaisen naisen, johon hän oli\nkaikesta sydämestään kiintynyt -- edellyttäen tietenkin, ettei kukaan\ntoinen mies ollut jo voittanut häntä. Ja tämä nainen oli ollut hänen\noma kihlattu morsiamensa, kun petos oli tunkeutunut väliin ja erottanut\nheidät. Mutta se ei merkinnyt nyt suuriakaan.\n\nHän oli eronnut tytöstä; hän oli palannut tavatakseen naisen. Tuolla\nnaisella oli äärettömän paljoa enemmän annettavana; mutta olisi\näärettömän paljoa vaikeampaa taivuttaa häntä antamaan se.\n\nHeidän kohtauksensa päättyessä lemmityn kammiossa edellisenä päivänä\noli toivo kokonaan hyljännyt hänet. Mutta myöhemmin, kun he astelivat\nkahden pimeydessä, oli toivo taasen elpynyt.\n\nOuto eristyneisyys, jossa he silloin olivat -- edessä ja takana\nsuljettu ovi peninkulman päässä toisistaan, maata yllä, maata alla,\nmaata ylt'ympärillä, lie kahden vaeltamassa, elävältä haudattuina,\nja kuitenkin tuntien elämän hehkua -- oli saattanut armaan häntä\nlähemmäksi. Ja kun viimein eron hetki koitti ja hän pakottausi jälleen\npitämään sitä lopullisena, silloin oli -- aivan odottamatta --\nkoittanutkin tuo antautumisen äkillinen ihme.\n\nTosin lemmitty oli sitten riistäytynyt jälleen irti; tosin tämä oli\nlähettänyt hänet luotaan; tosin hän oli lähtenyt sanaakaan sanomatta.\nMutta tähän oli syynä se, ettei mikään lupaus olisi voinut olla niin\nsitova kuin tuo äänetön syleily.\n\nMutta hän oli lähtenyt sen vuoksi, että tuntui niin sanomattoman\nsuloiselta totella viipymättä armaan vähäisintäkin toivomusta ja\nriemuisan varmana siitä, etteivät mitkään luostarin muurit voisi\nkauan erottaa toisistaan huulia, jotka olivat kohdanneet toisensa ja\nimeytyneet toisiinsa molemminpuolisen tarpeen kiihdyttäminä.\n\nKun hän sinä iltana vaihtelevain seikkailujen jälkeen lopulta pääsi\nkaupungin kaduille, asteli hän niitä voittajan ilme kasvoillaan.\n\nSinä yönä hän nukkui paremmin kuin koskaan sen jälkeen, kun hänen\nelämänsä oli myrkyttänyt, valheellinen kirje ja kavala kieli.\n\nMutta aamu oli tuonut kerallaan epäilyksiä, keskipäivä synkän\nepävarmuuden tunnon, ja iltamessun ajan lähetessä hän oli oivaltanut\nepätoivon avuttomassa kurjuudessa, että oli mieletöntä odottaa\nValkoisten sisarten priorittaren rikkovan valansa, hylkäävän\nluostarinsa ja pakenevan hänen kerallaan Warwickiin.\n\nHän toteutti kuitenkin suunnitelmansa ja jatkoi yritystään, vaikkakin\nsiellä, kryptan rauhallisuudessa, missä kiiriskeli ylhäällä kajahtavan\npyhän laulun kaiku ja mielessä väikkyi muisto noista juhlallisista\nvalkoisista olennoista, jotka tuntuivat niin saavuttamattomilta\nliukuessaan etäällä pylväiden keskitse, toiveet tuntuivatkin\nmielettömiltä ja edessä häämötti yksinäisen elämän autius.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJonkin ajan kuluttua hän nousi, astui kryptan poikki ja sijoittui erään\npylvään taakse oikealle kiertoportaikon ovesta.\n\nLaulu oli vaiennut. Iltamessu oli päättynyt.\n\nHän kuuli pehmeitä askelia lähenevän.\n\nValkoiset sisaret olivat tulossa.\n\nHe saapuivat.\n\nRitarin ei tarvinnut kauaa odottaa. Prioritar asteli ensimmäisenä.\nKasvot olivat peitetyt, mutta koko ja ryhti ilmaisivat hänet\nlempivälle. Hän ei katsellut oikealle eikä vasemmalle, vaan kääntyen\nloitolle pylväästä, jonka takana ritari seisoi piiloutuneena, kulki\nkryptan poikki portaikolle, joka johti maanalaiseen käytävään, ja\nkatosi siten nopeasti näkyvistä.\n\nRitari seisoi liikahtamatta, kunnes kaikki olivat saapuneet ja sitten\ntaas kadonneet näkyvistä.\n\nMuuan pitkä, mutta kömpelö, kumaraselkäinen ja epäilemättä\nlyhytnäköinen olento eksyi pylväiden keskellä ja kulki vaarallisen\nläheltä ritaria. Hän olisi voinut kietoa pitkän käsivartensa tämän\nvyötäisille. Kuinka vanha Antony olisikaan nauraa hihittänyt, jos\nolisi tämän tietänyt! \"Hurmepukuinen ritariko syleilemässä sisar Mary\nRebeccaa? Pyhimykset varjelkoot moisesta!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nPaarit poistuivat neljän soturin kantamina tuomiokirkosta.\n\nRitari asteli niiden vieressä pää kumarassa ja katse maahan luotuna.\n\nKun ne kulkivat esikartanon poikki, ratsasti itse lordi-piispa ulos\nvalkoisella hevosellaan aikoen Whytstonen nunnaluostariin.\n\nRitari oli mieleltään masentunut eikä kohottanut katsettaan.\n\nPiispa katsahti ystävällisesti paareihin ja ritarin synkkään muotoon.\n\nPiispa oli tuntenut Hugh d'Argentin poikana.\n\nHäntä suretti nähdä tämä niin suuren murheen vallassa.\n\nMutta piispa hymyili ratsastaessaan edelleen.\n\nKenties hän ei luottanut suuriakaan siihen, että pyhäinjäännökset\ntehoisivat niin pahasti haavoittuneeseen päähän kuin tuo paareilla\nlepäävä paksuista siteistään päättäen näytti olevan.\n\nSillä piispan hymyssä ilmeni eriskummallista hellyyttä.\n\n\n\n\nXIX luku\n\nPIISPAN VIERAILU.\n\n\nSymon, Worcesterin lordi-piispa, oli saanut Valkoisten sisarten\npriorittarelta kirjeen, missä tämä ilmoitti haluavansa tavata hänet\ntilaisuuden tullen. Piispa vastasi viipymättä mitä kohteliaimmin ja\nystävällisimmin, että aikoi vielä samana päivänä suoda itselleen ilon\nkäydä kunnianarvoisan äidin luona nunnaluostarissa iltamessun jälkeen.\n\nIso portti oli avattu sepposen seljälleen ja piispa ohjasi ratsunsa\nluostarin pihaan.\n\nPrioritar itse otti hänet vastaan ovella ja polvistuen suuteli hänen\nsormustaan. Sitten hän opasti vieraansa alahallin halki, missä nunnat\npolvistuneina vartosivat hänen siunaustaan, ja avaraa portaikkoa myöten\noman kammionsa suojaan.\n\nSiellä hän hetken kuluttua ilmaisi piispalle, mitä vaikeuksia muuan\nitsepintainen pikku nunna, sisar Mary Seraphine oli hänelle tuottanut.\n\n\"Mutta ennen kaikkea, kunnianarvoisa isä\", päätti prioritar\nesityksensä, \"tahtoisin jättää harkittavaksenne seuraavaa: jos ratsun\nhirnahdus kutsuu häntä voimakkaammin kuin Jumalan ääni; jos hänen\nmielensä on yhä vielä kiintynyt maailmallisiin asioihin, jos hän vannoi\nvalansa tuntematta todellista kutsumusta, pelkästään sen vuoksi että\nhalusi päästä merkkihenkilöksi suuriin juhlamenoihin, mutta odotti\nkaiken aikaa erään miehen sekaantuvan asiaan ja ryöstävän hänet pois;\njos kaikki tämä kuvaa hänen sydämensä todellista tilaa, silloin minun\nmielestäni herää kysymys: onko siitä hyötyä hänelle itselleen tai\ntoisille, että hän kuuluu meidän järjestöömme? Eikö olisi parasta\ntoimittaa hänet pois täältä?\n\n\"Kunnianarvoisa isä, pelkään pahoin, että hämmästytän teitä\nsuuresti mainitsemalla moisen mahdollisuuden. Mutta mieltäni kiusaa\nmuistaessani, kuinka tuo nuori olento takoi lattiaan nyrkeillään ja\nlauloi surullista virttään ratsunsa purppuraloimesta. Ja kun sitten\npuhuin hänelle järkevästi ja koetin häntä kehotella, niin hän puhkesi,\nkuten jo olen kertonut, kunnianarvoisa isä, hirveisiin herjauksiin --\nmistä äiti aliprioritar rankaisi häntä ankarasti -- ja siitä pitäen hän\non ulkonaisesti noudattanut kuria ja sääntöjä.\n\n\"Mutta joskin hän taipuu ulkonaisesti, niin millainen lienee hänen\nsisäinen tilansa? Tiedän kyllä, että valamme sitoo meidät elinajaksi;\nkaikki, jotka kuuluvat järjestöömme, ovat Taivaalle kihlatut; me\nolemme kiitollisia tietäessämme, että luostarin lepo on vaihtuva vain\nparatiisin vieläkin suurempaan rauhaan. Mutta jos nuori sydän onkin\nerehtynyt kutsumuksessaan; jos maallisen rakastetun ääni kutsuu, kun\nse on jo liian myöhäistä; olisiko teistä, kunnianarvoisa isä, oikein\ntai mahdollista vapauttaa valasta, vaieten sallia avata häkin oven,\njotta tuo pikku lintu-houkkio saattaisi, jos haluaisi, karata takaisin\nvapauteen, jota se halajaa ja ikävöi?\"\n\nPiispa istui espanjalaisessa tuolissa, joka oli siirretty lähelle\nulkonemaikkunaa, niin että hän voi joko katsella etäisen päivänlaskun\nloistoa tai kääntämällä hiukan päätään tarkastaa hänen edessään istuvan\npriorittaren ihania, mutta vakavia kasvoja.\n\nPriorittaren puhuessa hän tarkkasi tätä kiinteästi kirkkain tutkivin\nsilmin, jotka olivat niin paljoa nuorekkaampia kuin mikään muu hänessä.\nMutta nyt, kun oli ryhdyttävä vastaamaan, hän käänsi katseensa pois\npäivänlaskuun päin.\n\nValo kimmelsi yksinkertaisella kultaristillä hänen rinnallaan ja kaavun\nsinipunertavalla silkillä. Mustan espanjalaistuolin taustaa vastaan\nnähtynä hänen kasvonsa näyttivät omituisen valkoisilta ja ohuilta;\nne olivat ääriviivoiltaan voimakkaat ja miehekkään lujat, mutta\nilmeeltään naisellisen herkät. Hän oli riisunut hiippansa ja laskenut\nsen pöydälle. Hopeinen tukka kaartui otsalta taaksepäin silkkisinä\naaltoina. Hänen ulkomuotonsa muistutti hurskasta ja oppinutta,\nmelkein mystikkoa -- ottamatta lukuun hellää leikillisyyttä noissa\nvirkeissä sinisissä silmissä, jotka välkkyivät majakkatulen lailla\ntasaisten kulmakarvain suojassa. Juuri ne silmät olivat herättäneet\nluottamusta monessa ihmisessä, joka ei muutoin olisi rohjennut ilmaista\nperäti inhimillistä tarinaansa niin pyhältä näyttävälle henkilölle\nkuin Symonille, Worcesterin piispalle. Ne olivat suuntautuneet\nauringonlaskuun päin, kun hän ryhtyi vastaamaan priorittarelle.\n\n\"Tuo pikku lintu-houkkio\", sanoi piispa -- ja hän puhui tuolla lempeän\nmiettiväisellä äänellä, joka herättää kuuntelijassa tunteen, että\nhänellä on runsain määrin aikaa harkita ja punnita kyseessäolevaa asiaa\n-- \"tuo pikku lintu houkkio voisi pian toivoa pääsevänsä takaisin\nhäkkinsä suojaan. Hänen kaltaisiaan haluavat elämän julmat haukat\nennen kaikkea saaliikseen. Syventyneenä omia sulojaan ihailemaan hän\nhavaitsee vasta liian myöhään vaarat, jotka häntä ympäröivät. Sellaiset\npikku lintu houkkiot, tyttäreni, sopivat parhaiten luostarin varmaan\nturvaan. Mitä hyötyä olisi heistä muuten maailmalle? Ei mitään. He\njoutuvat naimisiin papukaijain kanssa ja hautovat ilmoille vain\npoikueen typeriä pikku papukaijoja. Jos oikeat miehet naivat heidät\npelkän pintapuolisen kauneuden pyydystäminä, niin siitä ei seuraa muuta\nkuin sydänsurua ja murhetta ja huonontunutta rotua. Parempia aineksia\"\n-- hetkiseksi piispan katse eksyi pois päivänlaskun mailta -- \"äideiksi\nniille miehille, joiden on määrä vastaisina vuosina luoda Englannin\nsuuruus. Ei, kernaammin kuin päästäisin yhden irralleen minä sulkisin\nkaikki moiset pikku lintu houkkiot nunnaluostariin, missä meidän\noivallinen äiti alaprioritar saisi pitää huolta tarpeellisesta kurista.\"\n\nTukien kyynärpäitään tuolin kädennojiin piispa sovitti sormensa\nvastatusten, niin että niiden päät liittyivät tarkalleen yhteen; sitten\nhän painoi huulensa niihin ja katseli prioritarta.\n\nHuolestuneena ja sydän tuskan valtaamana tämä kohotti silmänsä, jotka\nolivat kuin äänettömän kurjuuden syviä hetteitä; hän huomasi iloisen\nvilkahduksen piispan silmässä ja istui hämmästyksen valtaamana. Mitä\nse muistutti? Oi, sehän muistutti jouluaamuna huurteiselle oksalle\nistahtaneen satakielen liverrystä! Se oli niin nuori ja riemuisa; niin\nhilpeä ja niin toivehikas.\n\nSen katseen kohdatessaan prioritar totesi täydellisesti, mitä hän\noli monesti puolittain aavistanut, nimittäin että tuo kunnioitettu\nja kunnianarvoisa prelaatti, joka istui siinä häntä vastapäätä, oli\nkaavustaan ja arvostaan, kirkollisesta ja valtiollisesta mahdistaan\nhuolimatta sydämeltään hilpeä koulupoika, joka on päässyt lomalle.\n\nSiinä tuokiossa hän tunsi itsensä piispaa paljoa vanhemmaksi; hänen\nmielensä valtasi ääretön alakuloisuus -- hän tunsi vaelluksen\nkuluttaneen häntä paljoa enemmän ja antaneen hänelle runsaammin\nelämänviisautta.\n\nSitten hän katseli noita hopeisia suortuvia, tuota lujaa suuta,\njonka kummassakin pielessä oli älykkäisyyttä ilmaiseva kaarre, ja\nmietiskelijän otsaa.\n\nJa sitten hän silmäili piispan sormusta.\n\nPiispalla oli merkillinen sormus; ei sinettisormus, vaan perin\nkallisarvoinen iso jalokivi, joka oli leikattu kauniisti\nmonisärmäiseksi ja sovitettu paksuun kultaan. Tämän kalliin kiven,\njonka sanottiin olevan krysoprasus, kuului piispalle antaneen\nmuuan venäläinen ruhtinas tunnustukseksi suuresta palveluksesta,\njonka piispa oli hänelle tehnyt, kun hän oli käynyt toivioretkellä\nRoomassa. Näiden jalokivien arvo perustui osaksi siihen seikkaan,\nettä Venäjän hallitsijat olivat määränneet ne varattaviksi yksinomaan\nkuninkaallisiin koristeisiin ja kieltäneet arvoltaan alempia henkilöitä\nniitä käyttämästä tai ostamasta.\n\nMutta piispan sormuksen jalokivi oli merkittävä muussakin suhteessa, ei\nvain kauneutensa ja harvinaisuutensa vuoksi. Omituisinta siinä oli se,\nettä sen väri vaihteli piispan mielialan ja ympäristön mukaan.\n\nKun prioritar kohotti silmänsä ja kohtasi tuon hilpeästi vilkahtavan\nkatseen, silloin jalokivi piispan sormuksessa oli taivaansininen, sen\nväri muistutti niittypuron partaalla nuokkuvia lemmenkukkia tai taivaan\nkirkasta sineä päivänlaskun rusohohteen yläpuolella. Mutta hetken\nkuluttua piispa sipaisi kädellään silmiänsä ikäänkuin pyyhkäistäkseen\npois jonkin kirkkaan näyn, ja sillä haavaa kimmelsi sormuksen kivi\nkalpeana opaalina, jossa välkähteli vihreitä juomuja.\n\nPrioritar palasi keskustelun aiheeseen harkitun vakavana.\n\n\"Minä en ajatellutkaan, kunnianarvoisa isä, että maailmalle pitäisi\nkoitua hyötyä siitä, että sisar Seraphine palaisi siihen jälleen.\nSiitä piti minun mielestäni olla hyötyä hänelle itselleen ja myöskin\nkoko tälle järjestölle, se kun vapautuisi jäsenestä, jota meidän\nhartaudenharjoituksemme ikävystyttävät, jolle ihana luostarimme on\nvankila ja oma kammio kuin elävän hauta. Hän kaipaa elämää. 'Minä\ntahdon elää', hän sanoi. 'Olen nuori, olen iloinen, olen kaunis. Minä\ntahdon elää!'\"\n\n\"Sisar Seraphinen kaltaisille olennoille\", huomautti piispa vakavana,\n\"elämä on vain kuvastin, joka heijastaa heidät itsensä. Toisiakin\nmuotoja ja kasvoja voi häilähtää ohitse, taustalla; ne häämöittävät\nhämärinä, niitä tuskin huomaakaan. Koko etualan valtaavat vain yhdet\nkasvot, yksi ainoa olento. Sellaisille elämä on kuvastin, joka\npalvelee turhamaisuutta. Jos kuvaan ilmestyisi aviomies, niin hän\nkarkoitettaisiin pian taustalle ja saisi tyytyä vain satunnaisiin\nsilmäyksiin olkapään ylitse. Jos lapsia karkeloi näkyviin, niin ne\nhäädetään ärtyisesti muualle. Sanokaapa minulle yksi asia? Ilmaisiko\nsisar Seraphine elämää ikävöidessään mitään halua antaa elämää?\"\n\nVaistomaisesti prioritar vilkaisi Neitsyen helmassa lepäävään suloiseen\npienokaiseen.\n\n\"Ei\", hän vastasi varsin matalalla äänellä.\n\n\"Sitä en odottanutkaan\", jatkoi piispa. \"Itseensä keskittyneet,\npintapuoliset luonteet eivät kykene tuntemaan äitiyden ylevää\nintohimoa; osaksi epäilemättä siitä syystä, ettei heissä itsessään ole\nsellaista elämää, jota kannattaisi jatkaa.\"\n\nPrioritar nousi äkisti, astui ikkunan ääreen ja työnsi auki toisenkin\npuoliskon. Hänen täytyi sillä hetkellä ehdottomasti saada salata\nkasvonsa; sillä sydämen vallanneen mielenliikutuksen hillitön hyöky\nolisi varmaankin lähettänyt kielivän laineen häiritsemään ulkomuodon\ntyyneyttä.\n\nTällöin piispa kääntyi katsomaan, mihin prioritar oli vilkaissut,\nennenkuin oli vastannut hänen kysymykseensä.\n\n\"Ei\", hän puhui miettiväisenä, kun prioritar palasi tuolilleen, ja\nhänen katseensa oli taasen kiintynyt ikkunasta näkyviin puunlatvoihin,\n\"tuollaisilla Seraphineilla ei ole äitiyden vaistoa. Ja meidän rotumme\nvastainen suuruus perustuu noihin jaloihin naisiin, jotka kykenevät\nsiirtämään poikiinsa ja tyttäriinsä elämän, joka on todellista ja\nuljasta ja arvokasta; elämän, jonka perustana on uhrautuvaisuus,\nkulmakivenä uskollisuus ja jonka harjalla liehuu tahrattoman kotilieden\nrakkauden lippu.\n\n\"Nainen, jossa vallitsee todellinen äitiyden vaisto, ei voi nähdä\npientä lasta haluamatta puristaa sitä rinnoilleen. Löytäessään\nitselleen miehen hän ajattelee itseään enemmän tämän lasten äitinä\nkuin miehen kiintymyksen esineenä, koska oma itse hänessä alistuu\npalvelemaan äidillistä uhrautumisvaistoa. Moiset naiset ovat puhtaita\nkuin lumi, ja he kannustavat miehiään korkeimpaan ja parhaimpaan.\nSellaisia naisia maailma tarvitsee. Pyhä Neitsyt tietää, etten\npuhu kevytmielisesti, harkitsematta tai irtain ajatuksin; mutta\njos Seraphine olisi sellaisia naisia, niin sanoisin: 'Jättäkää\novi lukitsematta. Antakaa hänen lähteä -- luvatta, mutta myöskin\nnuhteitta.'\"\n\n\"Jos Seraphine olisi sellaisia naisia, kunnianarvoisa herra\", virkkoi\nprioritar lujasti, \"silloin ei voisi olla puhettakaan hänen lähdöstään.\nJos luonteen kulmakivenä tulee olla uskollisuus, niin onhan kaikkein\nsuurinta uskollisuutta pysyä valassaan.\"\n\n\"Aivan oikein\", mutisi piispa; \"epäilemättä, tyttäreni. Paitsi milloin\nonneton sattuma on ollut syynä siihen, että vala on tehty täydellisen\nväärinkäsityksen perustuksella. Tehän sanoitte, että sisar Seraphine\nodotti erään miehen saapuvan estämään häntä?\"\n\nPiispa suoristihe tuolissaan vilkastuen äkkiä peräti valppaaksi.\nHänen silmistään katosi leikillisen hellä ilme, ne muuttuivat\ntutkiviksi ja kirkkaiksi -- ne näyttivät yhä vielä nuorilta, mutta\nniissä oli pikemmin nuoruuden tulta kuin sen hilpeyttä. Kumartuessaan\neteenpäin tuolissaan hän kietoi kätensä polvien ympäri. Prioritar\nsattui katsahtamaan sormukseen ja näki kiven käyneen punaisen viinin\nkarvaiseksi. \"Entä jos sittenkin voisin auttaa teitä tässä asiassa\",\nsanoi piispa. \"Entä jos voisin luoda valoa koko tilanteeseen ja löytää\nsyyn tuon pikku lintu houkkion levottomuuteen todistaen teille, että\nhän lienee kuullut jotain muutakin kuin ratsun hirnuntaa! Kuunnelkaa\nminua!\n\n\"Hiukan toista kuukautta sitten tähän kaupunkiin saapui eräs\nritari, peräti jalo ritari, komea katsella, muuan urhoollisimpia\nristiretkeläisiämme. Hän tuli tänne sydän täynnä ankaraa tuskaa.\nHäneltä oli riistetty morsian, kun hän oli poissa Englannista\ntaistelemassa turkkilaisia vastaan Palestinassa -- riistetty mitä\nkurjimman ja sydämettömimmän salajuonen avulla. Hän tiedusteli yhtä\nja toista tästä nunnakunnasta ja luostarista, ratsasti jälleen pohjan\npuolelle tärkeissä asioissa, mutta palasi viisi päivää sitten kerallaan\niso seurue.\"\n\nPrioritar ei liikahtanut. Hän istui edelleen tarkkaavaisen kuuntelijan\nlevollisessa asenteessa. Mutta hänen kasvonsa kävivät yhtä valkoisiksi\nkuin päähine, ja hän pani kätensä ristiin estääkseen niitä vapisemasta.\n\nMutta päästyään nyt alkuun piispa ei kiinnittänyt mitään huomiota\nkalpeuteen tai mahdolliseen vilunhorkkaan. Hänen sanansa kajahtivat\nvoimakkaina kammion hiljaisuudessa. Sormuksen jalokivi säihkyi kuin\npunainen viini pikarissa.\n\n\"Tunsin hänet vanhastaan\", hän puhui; \"tiesin hänet uljaaksi\nnuorukaiseksi, mutta rakastavaiseksi ja suuresti rakastetuksi. Hän\ntuli murheessaan minun luokseni sydän tuskan kouristamana, ja kertoi\nminulle tuon tarinansa kavalluksesta ja vääryydestä. En ole koskaan\nennen kuullut niin ovelasti kudotusta pahojen aikeiden verkosta; se oli\ntoisistaan erotettujen lempivien sydänten järkyttävä murhenäytelmä.\nJa palatessaan viimein kotimaahan hän sai tietää, että tyttö, jonka\nhän oli luullut petolliseksi, oli paennut luostariin uskoen hänestä\nsamaa. Hän tuntui myöskin olevan varma siitä, että neito eli nyt\nmeidän Valkoisten sisartemme parissa. Sanokaahan nyt, rakas prioritar,\nluuletteko, että hän voisi olla juuri Seraphine?\"\n\nPrioritar hymyili; ja se oli todellakin oikein kunnioitettava hymy\nhahmossa, jonka olisi luullut marmorista veistetyksi.\n\n\"Mikäli tunnen sisar Mary Seraphinen\", hän virkkoi, \"on syytä epäillä,\ntokko niin jalo ritari kuin teidän kuvaamanne joutuisi epätoivoon hänet\nmenetettyään.\"\n\n\"Ei, siitä asiasta en ole samaa mieltä\", sanoi piispa. \"Vastakohdathan\njuuri vetävät toisiaan puoleensa. Pitkä nai lyhyen, lihava laihan,\ntumma vaalean, vakava iloisen. Sen vuoksi saattaa jäyhältä\nristiretkeläiseltäni hyvinkin murtua sydän teidän pikku lintu\nhoukkionne vuoksi.\"\n\n\"Sitä en luule\", sanoi prioritar lyhyesti; sitten hän kiirehti\nlisäämään: \"Tietysti en silti julkea ruveta väittämään teitä vastaan,\nkunnianarvoisa isä. Epäilemättä te olette näissä asioissa paljoa\nkokeneempi kuin minä. Mutta -- jos asian laita olisi, kuten te\notaksutte -- mihin toimenpiteisiin ehdotatte ryhdyttäviksi? Miten minun\non meneteltävä sisar Mary Seraphineen nähden?\"\n\nPiispa kurottausi eteenpäin ja kuiskasi, vaikkei ainoatakaan toista\nsielua ollut kuulemassa; mutta keskustelun kehityttyä tälle asteelle\nkuiskaus oli sekä draamallinen että tehokas. Eteenpäin kurottautuessaan\nhän saattoi myöskin melkein kuulla priorittaren sydämen kiivaan\nsykinnän.\n\nPiispa kunnioitti prioritarta suuresti, ja hänestä tuntui\nvastenmieliseltä häiritä tämän mielenrauhaa. Mutta hänen mielestään\nei ollut oikein, että nainen kykeni niin täydellisesti vallitsemaan\nitseään ja sen vuoksi toisiakin. Mikä miehessä on oivallinen\nominaisuus, se voi naisessa olla vika. Ja tästä syystä piispa\nkurottausi eteenpäin ja kuiskasi.\n\n\"Annetaan hänen paeta, tyttäreni, annetaan hänen paeta. Jos ritarin\nsyli vartoo häntä, niin hänellä ei ole pitkältä kuljettavaa eikä monta\nvaaraa vältettävänä. Hänen lemmittynsä tietää kyllä, miten omaansa on\nsuojeltava.\"\n\n\"Herra piispa\", virkkoi prioritar, nyt suuttumuksesta punastuen, \"te\nsaatte minut kummastumaan! Tarkoitatteko todellakin, että minun olisi\navattava luostarin ovi, jotta luopio nunna voisi paeta rakastajansa\nluo? Tai ehkä, herra piispa, teidän käsityksenne mukaan olisi vieläkin\nparempi, että käskisin portinvartijan avata ison portin sepposen\nseljälleen, jotta tämä uljas ritari saisi ratsastaa sisään ja viedä\nkaikkien nähden mukanaan nunnan jota hän himoitsee! Herra piispa! _Te_\nvallitsette Worcesterissä ja hiippakunnan kaupungeissa. Mutta _minä_\nmäärään tässä nunnaluostarissa; ja niin kauan kuin minä täällä määrään,\nei sellaista saa koskaan tapahtua.\"\n\nPriorittaren silmät leimahtivat ja ääni värisi; hän nousi tuolistaan ja\nseisoi ylväänä, levitti käsivartensa ja mittaili lattiaa.\n\n\"Tuo ritari on lumonnut teidät, herra piispa\", hän sanoi. \"Te unohdatte\npyhän kirkkomme lait. Te horjutatte niiden naisten luottamusta, jotka\npitävät teitä henkisenä isänään ja oppaanaan.\"\n\nPrioritar asteli edes ja takaisin kammiossaan, ja joka kerta tuolinsa\nsivuuttaessaan hän pyörähti ympäri, tarttui selkänojaan voimakkain\nsormin ja pudisti sitä. Hänen oli pakko pudistaa jotain, koska ei\nvoinut pudistaa piispaa.\n\n\"Te saatte minut kummastumaan!\" hän sanoi. \"Totta puhuen, herra piispa,\nte saatte minut kummastumaan!\"\n\nPiispa pukeutui hiippaansa.\n\nVain kerran ennen vaiherikkaassa elämässään hän oli saanut naisen näin\nsyvästi suuttumaan. Silloin hän oli varsin nuori; ja tuo suuttunut\nnainen oli tarttunut, häntä tukkaan.\n\nEihän piispa suinkaan ajatellut, että prioritar menettelisi samaten;\nmutta häntä huvitti kuvitella pelkäävänsä ja panna hiippa päähän.\n\nKun hän sitten vaipui takanojoon tuolissaan ja sormenpäät liittyivät\nvastakkain, oli kivi hänen sormuksessaan jälleen sininen, ja hänen\nsilmänsä muistuttivat entistä enemmän lomalle päässyttä hilpeätä\nkoulupoikaa.\n\nMutta hetken kuluttua hän koetti kuitenkin tyynnyttää nostamaansa\nmyrskyä.\n\n\"Tyttäreni\", hän puhui, \"minähän vain taivuin siihen, mitä itse\nehdotitte. Ettekö itse kysynyt, olisiko mielestäni oikein tai\nmahdollista vapauttaa hänet valastaan, vaieten sallia häkin oven\navautuvan, jotta tuo pikku lintu houkkio voisi paeta, jos sitä\nhaluaisi. Mistä tämä tavaton suuttumus, kun minä vain taivun teidän\ntodisteluihinne ja suostun omiin ehdotuksiinne?\"\n\n\"Minä en puhunut, sellaisesta, että rakastajan syli odottaisi jotakuta\nnunnistani\", sanoi prioritar vihaisena.\"\n\n\"Sylistä te ette puhunut\", vastasi piispa leppeästi; \"mutta te\nmainitsitte epäämättömästi äänen. 'Jos maallisen rakastetun ääni\nkutsuu', te sanoitte. Ja -- koska kerran tunnustatte minun tuntevan\nmoiset asiat paremmin kuin te -- teidän täytyy suoda anteeksi,\nrakas prioritar, jos kummastutan teitä vieläkin, ilmaisemalla\nteille sen epäämättömän tosiasian, jota ulkomaailmassa pidetään\naivan kiistämättömänä, nimittäin että rakastajan _äänen_\nkutsuessa luultavasti rakastajan _sylikin_ odottaa. Maalliset\nlempiväiset, tyttäreni, eivät ole laisinkaan noiden viehättävien\nkeruubien kaltaisia, jotka lienette huomannut tuomiokirkkomme\nleikkauskoristeissa. Muutoin voisi tyytyä vain pelkkään ääneen ja\nseraafinsiipien leyhkään. Te lienette ajatellut sisar Mary Seraphinen\nosalle jotain sentapaista mielikuvituksen luomaa; sillä aina siihen\nasti, kunnes mainitsin tuon jalon ritarin, joka oli saapunut\nWorcesteriin sydän murtumaisillaan tappionsa vuoksi, te kallistuitte\nehdottomasti kannattamaan sellaista mielipidettä, että meidän oli\nvaieten suostuttava pakoon. Siitä syystä ei teidän suuttumustanne\nnostanut valan rikkominen, vaan ajatus, että Seraphine joutuisi uljaan\nristiretkeläisemme vaimoksi.\"\n\nPrioritar seisoi ääneti. Tulinen suuttumus oli lauhtunut, hänen oli\npakko kietoutua omakohtaisen paljastumisen ja ylenkatseen jäätävään\nvaippaan.\n\nHänestä tuntui siltä, että piispan leppeät sanat ilmaisivat totuuden\npaljoa sattuvammin kuin tämä itsekään tiesi.\n\nAjatus, että Hugh etsisi lohtua joltakulta typerältä, turhamaiselta,\narvottomalta pikku Seraphinelta, oli pistänyt sietämättömän kipeästi.\n\nMutta oliko hänellä itsellään, Hugh'n epätoivon aiheella, oikeutta\nnureksia, vaikka tämä löytäisikin huojennusta toisen tarjoamassa\nlemmessä?\n\nSitten prioritar polvistui äkkiä piispan jalkain juureen.\n\n\"Antakaa minulle anteeksi, kunnianarvoisa isä\", hän sanoi. \"Tein väärin\nsuuttuessani.\"\n\nWorcesterin Symon ojensi kätensä, ja prioritar suuteli sormusta.\nIrroittaessaan huulensa tuosta kalliista kivestä hän näki sen säihkyvän\nverenkarvaisena ikäänkuin purpuran punaisten rypäleiden mehu pikarissa.\n\nPiispa laski hiippansa jälleen pöydälle ja hymyili varsin hellästi\npriorittarelle kehottaessaan käden liikkeellä tätä nousemaan\npolviasenteestaan ja istuutumaan takaisin tuolilleen.\n\n\"Te teitte oikein suuttuessanne, tyttäreni\", hän sanoi. \"Te\nette suuttunut minulle ettekä uljaalle ristiretkeläisellemme\nettekä Seraphine houkkiolle. Teidän suuttumuksenne herätti aivan\nvaistomaisesti järjestelmä, elämänlaatu, joka on luonnonvastainen\nja sen vuoksi varmastikin ristiriidassa Jumalan tahdon kanssa. Olen\njo kauan tuntenut epäilyksiä tuota valaa kohtaan, joka pakottaa\nnaiset elämänpituiseen naimattomuuteen. Miehiin nähden asia on\nerilainen. Miehen luomisvoima, jos siltä evätään luonnollinen\ntoimintansa, kannustaa häntä suuriin yrityksiin, saa hänet siittämään\nmielikuvituksellaan, luomaan aivoillaan älynsä lapsia. Ellei hän\npainakaan kuvaansa uljaisiin poikiin ja kauniisiin tyttäriin, niin\nhän jättää silti leimansa elämään monella muulla tapaa, sekä uljaana\nettä kauniina. Mutta niin ei ole naisen laita; se on mahdotonta jo\nluonnonlakien mukaan. Minun mielestäni nämä nunnaluostarit tuottaisivat\nenemmän hyötyä, jos ne olisivat kouluja, josta lähetettäisiin naisia\nulos maailmaan toimimaan kelpo vaimoina ja äiteinä -- nyt ne ovat vain\ntavara-aittoja täynnä murheellisia näytteitä siitä, kuinka Luonnon\nsuuret päämäärät ovat ehdoin tahdoin jätetyt täyttämättä.\"\n\nHilpeä koulupojan ilme oli kadonnut. Piispan katse oli vakava ja\ntutkiva; mutta priorittareen ei hän katsonut puhuessaan.\n\nKummastus ilmeni entistä suurempana tämän kasvoilla; mutta hän hillitsi\nitseään tarkoin.\n\n\"Jos moisia mielipiteitä, herra piispa, vapaasti esitettäisiin ja\nhyväksyttäisiin, niin ne muuttaisivat koko luostarijärjestelmän.\"\n\n\"Tiedän sen\", sanoi piispa. \"Enkä minä esittäisikään niitä muille\nkuin teille sekä eräälle toiselle, jolle myöskin puhun vapaasti.\nMutta kuta vanhemmaksi käyn, sitä selvemmin huomaan järjestelmät\nihmisten tekemiksi ja sen vuoksi usein erehdyttäviksi, haitallisiksi,\nvahingollisiksi. Mutta Luonto on jumalallinen. Ne, jotka elävät\nläheisesti Luonnon yhteydessä, jotka noudattavat elämässään Luonnon\nlakeja, ne eivät harhaudu kauas Luojan jumalallisesta suunnitelmasta.\nMutta kun ihminen julkeaa sanoa 'sinun pitää' tai 'sinun ei pidä',\nsilloin syntyy pian sekasortoa. Lähdetään väärästä edellytyksestä,\nja päämäärä, ellei se johda suorastaan kadotukseen, osoittautuu\nparhaassakin tapauksessa turhuudeksi ja pettymykseksi.\"\n\nPiispa vaikeni.\n\nHänen edessään istuvan naisen silmät tummentuivat surusta, mielipahasta\nja suuren pelon ounastuksesta. Hetken kuluttua hän puhkesi puhumaan.\n\n\"Kun moisia asioita puhuu täällä, herra piispa, silloin puhuu liian\nmyöhään.\"\n\n\"Se ei ole koskaan liian myöhäistä\", vastasi Worcesterin Symon. \"'Liian\nmyöhään' on pelkurimaisen sydämen säveltä. Jos havaitsemme erehdyksen\nvaeltaessamme vielä maan päällä, missä sen teimme, silloin ei ole liian\nmyöhäistä korjata sitä.\"\n\n\"Niinkö arvelette, kunnianarvoisa isä? Minkä neuvon siis annatte\nminulle -- Seraphinen asiassa?\"\n\n\"Puhukaa hänelle leppeästi ja erittäin varovaisesti sekä\nymmärtäväisesti. Puhukaa hänelle paljo siitä, mitä olette minulle\nsanonut, ja vähän siitä, mitä minä olen teille sanonut, mutta\nlausuttuna julki tavalla, joka soveltuu turhimuksen mielelle. Te\nja minä voimme sinkahuttaa toisiamme kohti mukulakiviä, rakas\nprioritar, ja moinen voimainponnistus tuottaa meille vain hyötyä.\nMutta pikku Seraphinea emme saa heittää sen kovemmalla esineellä\nkuin untuvapieluksella. Tyhjät päät särkyvät helposti kuten tyhjät\nmunankuoretkin. Sanokaa hänelle, että olette neuvotellut kanssani\nhänen halustaan palata jälleen maailmaan; ja ilmoittakaa hänelle,\nettä minä, ollen lempeä ja tässä kysymyksessä mielipiteiltäni hiukan\nlaajakatseisempi kuin useimmat prelaatit sekä myöskin tuntien hyvin\nHänen Pyhyytensä Paavin ajatuksen sellaisista, jotka omaksuvat\nuskonnollisen elämän toisista syistä kuin todellisesta kutsumuksesta,\nolen luvannut toimittaa hänelle vapautuksen valasta. Mutta lisätkää,\nettei saa tulla kysymykseen minkäänlainen häväistys tälle luostarille.\nSiitä pitäen kuin Lady Wulgeowa, piispa Wulstanin äiti, jonka muisto\nolkoon siunattu, omaksui täällä hunnun puolitoista vuosisataa\ntakaperin, on tämä paikka aina pysynyt täysin moitteettomana. Te\nsallitte kaikessa hiljaisuudessa hänen hiipiä tiehensä; ja kun hän\nkerran on poissa, niin järjestän asiat hänen hyväkseen. Mutta esille\nei saa herua mitään sellaista, mikä voisi muodostua loukkauskiveksi\ntai pahennukseksi järjestön toisille jäsenille. Niin omituisia\nseikkoja, jotka ritari teki minulle tiettäviksi -- luonnollisesti\nmainitsematta kertaakaan Seraphinen nimeä -- voi tuskin sattua\nuseammalle kuin yhdelle. Eihän ole luultavaa, että esimerkiksi meidän\narvoisa alipriorittaremme on salakavalasti riistetty epätoivoisen\nlemmityn sylistä; ja hän yhtyisi epäilemättä teidän varsin rajoitettuun\nkäsitykseenne rakastajan ruumiillisista ominaisuuksista ja\nvaatimuksista -- mahdollisesti hän ei soisi tällä olevan ääntäkään.\n\n\"Sattumalta olen saanut tietooni, että ritarimme viettää joka päivä\niltamessun hetket tuomiokirkon kryptassa polvillaan Pyhän Oswaldin\nalttarin ääressä; siinä lepää myöskin paareilla muuan hänen miehistään\npää monissa siteissä, hurstiin käärittynä ja vaipalla peitettynä.\nRitari on saanut minulta luvan sijoittaa potilaan pyhän relikin ääreen\npäivittäin viiden päivän aikana. Minä tiedustin häneltä, mitä hän\nodotti siitä koituvan. Hän vastasi: 'Se parantaa syvän haavan ja korjaa\npaljon pahaa.'\"\n\nPiispa vaikeni ikäänkuin mietiskelläkseen näitä sanoja. Sitten hän\ntoisti ne verkalleen, nauttien ilmeisesti jokaisesta tavusta.\n\n\"Se parantaa syvän haavan ja korjaa paljon pahaa\", virkkoi piispa\nhymyillen.\n\n\"Niin, siunatut pyhäinjäännökset voivat saada aikaan paljon. Ne\nkykenevät parantamaan murtuneen pään. Voisivatkohan ne parantaa\nmurtuneen sydämen? Sitä en tiedä. Se olisikin suurin ihme näistä\nkahdesta.\"\n\nPiispa vilkaisi priorittareen.\n\nTämä oli kääntänyt kasvonsa poispäin.\n\n\"No niin, tyttäreni, koska asiat nyt ovat tällä kannalla, niin voitte\nilmoittaa sisar Mary Seraphinelle, että jos hän sattuisi eksymään\nnoiden sadan kahdenviidettä pylvään keskellä kulkiessaan kryptan kautta\nvesper-messun jälkeen, niin hän tapaa ritarin, joka epäilemättä tietää,\nmihin on parasta ryhtyä. Jos tämän onnistuu viedä hänet turvassa\ntuomiokirkosta ja ulos esikartanosta, niin hänen on ratsastettava\nritarin kera Warwickiin, missä eräs pappi odottaa vihkiäkseen heidät.\nMutta hyvä olisi, että sisar Mary Seraphine olisi hiukan harjaantunut\nnousemaan satulaan ja ratsastamaan, ennenkuin hän lähtee moiselle\nseikkailumatkalle. Hän voi kyllä muistaa heponsa purpuraloimen silti\nmuistamatta kuinka selässä on istuttava. Meidän velvollisuutemme on\npitää huolta, ettei ritarin rohkea suunnitelma naisensa pelastamiseksi\nraukea tyhjiin sellaisen avun puutteessa, mitä laillisesti voimme\nhänelle antaa.\"\n\nPiispa ojensi kätensä ja tarttui hiippaansa.\n\n\"Milloin oli nunnilla viimeksi kisapäivä?\" hän tiedusti.\n\n\"Vajaa kuukausi sitten\", vastasi prioritar. \"He niittivät heinää\njokiniityllä ja kantoivat sen itse latoon. Se oli heidän mielestään\noivallista huvia.\"\n\nPiispa pani hiipan päähänsä.\n\n\"Antakaa heille kisapäivä, rakas prioritar, minun vierailuni kunniaksi.\nSanokaa heille minun pyytäneen, että he saisivat sen ylihuomenna.\nMinä lähetän teille valkoisen naisten ratsuni sopivasti satuloituna.\nVeli Philip, joka palvelee minua ratsastaessani ja tuntee sen hevosen\ntarkoin, taluttaa sen tänne. Nunnat voivat sitten ratsastaa vuoronsa\nperään jokiniityllä; ja meidän pikku lintu houkkiomme voi koetella\nsiipiään, ennenkuin yrittää lähteä pitkälle lentomatkalle Worcesterista\nWarwickiin.\"\n\nPiispa nousi, astui kammion halki ja polvistui pitkään rukoukseen\nkrusifiksin ääreen.\n\nKun hän kääntyi ovelle virkkoi prioritar: \"Suvaitkaa antaa minulle\nsiunauksenne, kunnianarvoisa isä, ennenkuin lähdette täältä.\"\n\nHän polvistui, ja piispa ojensi kätensä hänen kumartuneen päänsä ylitse.\n\nPrioritar odotti latinalaista kaavaa ja melkein hätkähti, kun piispan\nhuulilta kaikui pehmeästi helliä sanoja englannin kielellä.\n\n\"Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua; ja suokoon Hän sinulle\narmonsa ja voimaa suorittaa vaikeamman osan, kun hän tahtoo antaa sen\nsinulle.\"\n\nTämän jälkeen piispa virkkoi: \"_Benedictio Domini sit vobiscum_\", ja\nteki ristin merkin priorittaren kumartuneen pään ylitse.\n\n\n\n\nXX luku.\n\nRAUTATAMMI JA MISTELIKÖYNNÖS.\n\n\nSymon, Worcesterin piispa, oli kutsunut Sir Hugh d'Argentin luokseen\nillalliselle palatsiinsa.\n\nOli kulunut kaksi päivää siitä, kun piispa oli keskustellut\npriorittaren kanssa Whytstonen luostarissa; nyt oli koittanut hänen\nvierailunsa kunniaksi nunnille myönnetyn kisapäivän ilta.\n\nTietäen piispan rakastavan kaunista ja olevan hyvin tarkka vaatetukseen\nja esiintymiseen nähden -- epäilemättä pitkähköjen Ranskan- ja\nItalian-matkojen vaikutuksesta -- ritari oli pukenut ylleen parhaan\nhoviasunsa: hopealla kirjaillun valkoisen satiinipuvun, ja kauluksen,\nvyön sekä kengät, jotka olivat jalokivillä koristetut, sekä\ntaidokkaasti taotun tikarin. Hartioilla riippui valkoinen vaippa, sekin\nrunsaasti hopealla kirjailtu; valkoiset silkkisäärystimet tehostivat\nhänen jalkainsa komeita muotoja. Suurenmoisten rubiinien verenkarvainen\nhohto rinnalla vyössä ja kengänsoljissa oli ainoa värikäs häivähdys\nhänen asussaan.\n\nPiispan tarkka silmä havaitsi tyynellä mielihyvällä, kuinka suuresti\ntämä hiukan fantastisen kaunis puku korotti ritarin jalojen piirteiden\ntummaa loistoa, tehosti hänen ylevää ryhtiään ja päästi näkyviin\nraajojen joustavan sulavuuden; hänen käyttäessään tavallista asua nämä\nolivat herättäneet huomiota vain tukevan rakenteensa vuoksi.\n\nPiispa itse oli pukeutunut purppuraan ja kultaan; ja aivan samaten\nkuin ritarin tummaa kauneutta tehosti hänen asunsa valkoinen ja\nhopea, samaten sai tuo upea italialainen kaapu katsojan kiinnittämään\nhuomionsa piispan hentopiirteisen ulkomuodon hauraaseen valkeuteen\nja tuuhean tukan hopeiseen pehmeyteen. Ja kuten rubiinikaulakäädyt\nhehkuivat kuin tulisilminä ritarin valkoisella satiininutulla, samoin\nloistivat prelaatin kalpeissa kasvoissa silmät säteillen ikuisen\nnuoruuden tulta, hilpeätä elämäniloa ja terävän, mutta samalla lempeän\nälyn vilkettä\n\nHe aterioivat vähäisen pyöreän pöydän ääressä keskellä avaraa huonetta.\nSe muodosti läikän valoa ja kirkkautta, jonka vaiheilta kaikki muu\nhäipyi yhä tummempaan varjostoon, kunnes katseen rajoitti seinien tumma\nlaudoitus.\n\nValo näytti keskittyvän ritariin -- valkoiseen ja hopeaan; väri taasen\npiispaan -- purppuraan ja kultaan.\n\nVarjoston ja valon välillä liikkuivat nopeina ja äänettöminä\nsandaalijaloin maallikkoveljet ruokia ja juomia tarjoillen, valppaina\ntarkaten jokaista, yksityiskohtaa, ripeästi tyydyttäen jokaisen tarpeen.\n\nLopulta he kasasivat pöydän täyteen hedelmiä, asettivat sille vereksen\nviinipullon ja vetäysivät viimein pois; jokainen mustakaapuinen olento\nhävisi tummaan varjostoon ja häipyi hiljaisuuteen.\n\nEtäiselle ovelle ilmestyi piispan kappalainen.\n\n\"_Benedicite_\", virkkoi Worcesterin Symon kohottaen katseensa.\n\n\"_Deus_\", vastasi kappalainen syvään kumartaen.\n\nSitten hän seisoi suorana -- jäyhä, jylhä olento, piirteet kovat,\nsilmät syvällä kuopissaan, kasvot puolittain munkinhilkan varjostamina.\n\nHän silmäili yrmeän paheksuvasti hedelmäkulhojen ja viinipullojen\npeittämää pöytää, piispaa ja ritaria, jotka nyt istuivat lähekkäin --\npiispa juhlatuolissaan kasvot oveen päin ja ritari korkeaselkäisessä\ntuolissa oikealla piispasta, pöydän toisella laidalla.\n\n\"Rautatammi ja misteliköynnös\", mutisi kappalainen sulkiessaan ison\noven.\n\n\"Niin, totisesti! Rautatammi ja misteliköynnös\", hän toisti kammioonsa\nkulkiessaan. \"Kunnianarvoisa isä aterioitsee Maailman kanssa ja hekumoi\nLihan nautinnoissa. Luullakseni Paholainen ei voi olla loitolla.\"\n\nEikä hän ollutkaan. Hän oli varsin lähellä.\n\nHän oli kurkistanut kappalaisen olkapään ylitse, kun tämä teki\nvilpillisen kumarruksensa ovella.\n\nMutta häntä ei miellyttänyt ritarin asun puhdas valkea, ja hän pelkäsi\nprelaatin silmien kirkasta valoa. Kun siis kappalainen sulki oven,\njäi Paholainen ulkopuolelle ja asteli nyt kappalaisen rinnalla pitkin\nkäytävää, joka johti tämän kammioon.\n\nPaholaisen saa kaikkein varmimmin seuralaisekseen toteamalla, että hän\non sillä haavaa jonkun toisen kimpussa -- varsinkin jos tuo toinen\nsattuu olemaan kaikkein hurskain henkilö, jonka tunnette, ja sillä\nkertaa teille vastenmielinen vain siitä syystä, ettei hän ole kutsunut\nteitä aterioimaan kanssaan.\n\nPaholainen ja kappalainen viettivät yhdessä oikein hauskan yön.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPiispan leppeä \"_Benedicite_\" levitti valkoiset siipensä ja lensi\nsäikähtyneen kyyhkysen lailla kumartavan kappalaisen pään päällitse\nulos koleaan käytävään.\n\nMutta juuri kun iso ovi oli sulkeutumaisillaan, se puikahti jälleen\nsisään, kierteli pitosalia ja palasi lepäämään sen ystävällisen sydämen\nturvalliseen pesään, joka oli sen lähettänyt liikkeelle.\n\nEi yksikään siunaus, johon on luotu todellista elämää, herkeä koskaan\nelämästä. Jos siunattu on arvoton, silloin se palaa nopein siivin\nsiunaajan luokse.\n\n\n\n\nXXI luku\n\nSALAJUONIA.\n\n\nOven sulkeutuessa valtasi pitosalin rauhan tunne. Kaikki levottomuus ja\nepäluulo tuntui kaikonneen. Luottamus ja ylevä tyyneys kyllästyttivät\ntuon ison suojan ilman. Se kuvastui piispan hymyssä, kun hän kääntyi\nritarin puoleen.\n\n\"Lopultakin on koittanut aika, jolloin saatamme puhella vapaasti; ja\ntotisesti, poikani, meillä onkin paljon puhuttavaa.\"\n\nRitari silmäili avaraa salia, ja hänen katseensa ilmaisi, että hän\nolisi kernaammin keskustellut vähäisemmässä kammiossa.\n\n\"Ei, ei\", sanoi piispa. \"Ei mikään paikka sovellu paremmin yksityiseen\nkeskusteluun kuin oikein ison huoneen keskikohta. Ettekö ole kuullut\nsanottavan, että seinillä on korvat? No niin, pienessä suojassa ne\nvoivat hyötyä niistä. Mutta täällä me istumme niin etäällä seinistä,\nettä kuinka kovin ne korviaan herkistävätkin, ne eivät silti kuule\nmitään; eipä edes avaimenreikäkään, joka avaa häijyn silmänsä sepposen\nselälleen, näe mitään, eikä siihen painautuva korva erota sanaakaan.\nTäällä voimme puhella vapaasti.\"\n\nKehottaen kädenliikkeellä ritaria varaamaan eteensä hedelmiä piispa\nsiirti viinipullon häntä lähemmäksi. Oikealla hänestä itsestään oli\nvenetsialainen karahvi ja punertavasta lasista valmistettu pikari, jota\nkoristivat viininlehvät ja rypäleet. Piispa joi vain tästä pullosta\nkaataen omin käsin sen sisältöä pikariin, nostaen sitä valoa kohti,\nennenkuin joi, nauttiakseen sen rikkaasta värihehkusta ja kauniista\nkoristuksista. Hänen vieraansa utelivat toisinaan itsekseen, mitä\nerikoista valioviiniä piispa oli varannut yksinomaan itseään varten.\nHeidän tiedustaessaan hän ilmaisi asian.\n\n\"Samaa lajia, jota käytettiin Galilean Kaanaan häissä, kun varasto\nhuonompaa lajia oli ehtynyt. Tämä, rakkaat ystävät, on silkkaa vettä,\nterveellistä, virkistävää ja huokeata.\n\n\"Minä juon sitä lasista, joka luo siihen rypäleen mehun värin, osaksi\nsen vuoksi, etten häiritsisi vierailtani hilpeämmän ja herkullisemman\njuoman nautintoa, osaksi sen tähden että se miellyttää minua\ntunnuskuvana.\n\n\"Olosuhteiden, elämän ja luonnon antimet vaihtelevat, ei niin suuresti\nitsessään kuin ihmisastioissa, jotka niitä sisältävät. Jos sydän on\nrubiinimalja, silloin vaatimattominkin muoto puhdasta rakkautta,\njoka sen täyttää, saa rubiinin rikkaan värin ja hehkun. Jos mieli on\nitsessään vilkkaista vivahduksista ja hehkuvista väreistä rakettu,\nsilloin tylsinkin ajatus siinä alkaa kimmeltää, säihkyy, loistaa. Sen\nvuoksi, milloin tahansa ihmiset tai asiat tuntuvat minusta tympeiltä\ntai ikävystyttäviltä, minä sanon itselleni: 'Symon! Tänään sinä olet\nitse tinatuoppi.'\"\n\nSitten piispa täytti pikarinsa ja nosti sitä valoa kohti.\n\n\"Niin, parasta viiniä!\" oli hänen tapansa lausua. \"'Parhaan viinin olet\npidättänyt tähän asti.' Vesi maan povesta -- nostamana uskollisten\npalvelijain, jotka toimivat empimättä totellen meidän Herramme siunatun\nÄidin käskyä -- Jumalallisen Pojan sananmahdin muuttamana, toisille\nkaadettuna rakkauden palveluksessa -- se on aina 'parasta viiniä'.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nRitari täytti pikarinsa ja otti hiukan hedelmiä. Näihin koskematta hän\nkäänsi sitten tuolinsa sivuittain nähdäkseen piispan paremmin, sovitti\npolvensa ristiin, nojautui oikealla kyynärpäällään pöytään ja antoi\npään vaipua käden varaan työntäen sormensa tukkaan.\n\nNäin he istuivat tuokion äänettöminä; ritarin silmät tutkivat piispan\nkasvoja, piispan huomio oli kiintynyt rubiinipikarin väriin.\n\nLopulta Hugh d'Argent puhkesi puhumaan. \"Minä olen kokenut moninaisia\nvaiheita, kunnianarvoisa isä, siitä pitäen kuin viimeksi aterioitsin\nteidän luonanne.\"\n\nPiispa laski pikarin kädestään.\n\n\"Sitä odotinkin, poikani. Kerro nyt minulle, mitä mielit, en halua\nkuulla enempää enkä vähempää. Neuvon sinua sitten parhaani mukaan.\nSiitä ainoasta seikasta, mistä sinun ei pidä kertoa minulle enempää\nkuin minulla on oikeus kuulla, kyselen sinulta itse. Onko sinun\nonnistunut tavata nainen, jota rakastit, jonka menetit ja nyt koetat\nuudelleen voittaa omaksesi? Älä kerro miten tai milloin tai missä;\nmutta oletko saanut puhutella häntä? Oletko tehnyt hänelle selkoa\npetoksesta, joka erotti teidät toisistanne? Oletko pyytänyt häntä\nmuistamaan maallista sulhastaan, vapautumaan sitä myöhemmästä valasta\nja pakenemaan kerallasi?\"\n\nRitari katsoi suoraan piispan teräviin silmiin.\n\nEnsinnä hän ei saanut vastatuksi.\n\nTuo ruhtinaallinen olento purppurakaapuineen ja kultaristeineen edusti\nniin ilmeisesti kirkon valtaa ja mahtia.\n\nHänen tunkeutumisensa nunnaluostariin, yritys viekoitella\nmukaansa hurskas nunna tuntui hänestä äkkiä mitä hirvittävimmältä\npyhyydenhäväistykseltä.\n\nPelkoa ja hämmennystä kuvastavin silmin hän kohtasi piispan katseen.\n\nEnsinnä se oli pelkästään kirkas ja tutkiva, ja ritari istui kieli\nsidottuna. Mutta sitten niihin pilkahti ilme niin inhimillinen, niin\nhellä, niin perinpohjaista ymmärtämystä kuvastava, että ritarin kieli\nlaukesi viipymättä.\n\n\"Herra piispa\", hän sanoi, \"Kaiken sen olen tehnyt. Olen ollut\ntaivaassa, kunnianarvoisa isä, ja olen ollut myöskin helvetissä --\"\n\n\"Vait, poikani\", mutisi piispa. \"Luullakseni olet ollut paikassa,\njoka ei ole taivasta eikä helvettiäkään; vaikka se voikin erinäisissä\ntilaisuuksissa olla verraten lähellä kumpaistakin. Kuinka sinne pääsit,\nse on minulle arvoitus; ja kuinka sieltä pääsit pois häväistystä\naiheuttamatta, se on vieläkin suurempi arvoitus. Mutta tällä haavaa\nlienee viisainta, etten tiedä liikoja. Halusin vain päästä varmuuteen\nsiitä, että olit todellakin löytänyt menetetyn morsiamesi, tehnyt\nhänelle tiettäväksi läheisyytesi, löytösi ja mielihalusi. Käsitin sinun\nonnistuneen siinä; sillä kaksi päivää sitten prioritar itse ilmoitti\nhaluavansa keskustella kanssani kahden kesken kysyäkseen, saatoinko\nerikoistapauksessa sallia nunnan palata maailmaan ja vapauttaa hänet\nvalastaan.\"\n\nRubiinit ritarin rinnalla välkehtivät äkkiä, ikäänkuin hänen sydämensä\nsykähdys olisi saanut ne kaikki samalla haavaa liikahtamaan. Mutta\ntuota äkillistä välähdystä lukuun ottamatta hän istui liikkumattomana,\npienintäkään merkkiä tekemättä.\n\nPiispa oli havainnut rubiinien välkkeen.\n\nHän nosti venetsialaista pikariaan valoa kohti ja tutki sitä\ntarkkaavaisena jatkaessaan puhettaan: \"Prioritar -- perin älykäs ja\nylevä nainen, josta kerroin sinulle sinä päivänä, jolloin ensinnä\ntiedustit minulta nunnaluostarista -- on ollut kovin huolissaan erään\nnunnan, sisar Mary Seraphinen vuoksi. Tämä nuori ja viehättävä neito\non juuri äskettäin kuullut maailman kutsuvan itseään äänekkäästi\n-- hänen omien sanaansa mukaan siten, että antoi hevosen hirnunnan\npalauttaa hänen mieleensä entisiä iloisia hetkiä. Mutta -- prioritar\nepäili sitä maallisen rakastajan ääneksi; ja minä, tietäen kuinka\nhäikäilemätön ja päättäväinen maallinen rakastaja koetti tunkeutua\nnunnaluostariin, me molemmat -- prioritar ja minä -- teimme omat\njohtopäätöksemme ja ryhdyimme pohtimaan kysymystä, jonka huomasimme\nsaaneemme ratkaistavaksi, nimittäin: oliko taivuttava Seraphinen pakoon\nvaiko tehtävä se tyhjäksi.\"\n\nRitari oli ruvennut leikittelemään saksanpähkinöillä ja piteli juuri\nneljää oikeassa kourassaan. Ne murskautuivat synnyttäen nelinkertaisen\nrusahduksen, joka kajahti vain yhdeltä ainoalta voimakkaalta\nräjähdykseltä. Sitten, tietämättä mitä teki, ritari avasi ison\nkahmalonsa ja pudotti pöydälle vähäisen kasan murskattuja pähkinöitä,\njoiden kuoret ja valkoinen ydin olivat yhtä ainoata sotkua.\n\nPiispa vilkaisi tuohon pikku läjään. Hänen silmiensä himmeä vilkahdus\ntuntui sanovan: \"Siitä sait, Seraphine rukka!\"\n\n\"En tunne ketään sen nimistä neitoa\", virkkoi ritari.\n\n\"Et sillä nimellä, poikani. Nunnista ei käytetä luostarissa niitä\nnimiä, jotka heillä oli, ennenkuin maailmasta luopuivat. Sattumalta\ntiedän, että prioritar oli varemmin Mora, Norellen kreivitär. Tiedän\ntämän siitä, että vuosia sitten näin hänet hovissa, jolloin, hän toimi\nkuningattaren kamarineitsyenä. Hän oli varsin nuori ja viehättävä,\nmutta herätti jo silloin huomiota viisaudellaan, hurskaudellaan ja\nsuloisen arvokkaalla käytöksellään. Vielä nytkin, kun hän ottaa\nminut vastaan järjestönsä vakavassa asussa, huomaan toisinaan\nmuistelevani hänen ihanaa kiharatulvaansa, pehmeätä kuin silkki, tuota\nkuninkaallista päätä kiertävää kultavannetta, samettia ja näädännahkaa,\njalokiviä hänen rinnallaan. Mutta minä nuhtelen itseäni siitä, että\nmuistelen sellaista, mistä nämä hurskaat naiset ovat luopuneet ja minkä\nhe epäilemättä kernaasti unohtaisivat.\" Piispa kosketti hopeiseen\nhelistimeen vasemmalla kädellään.\n\nHeti avautui tummassa seinälaudoituksessa etäinen ovi ja kaksi\nmustakaapuista olentoa liukui sisään.\n\n\"Sytyttäkää tuli takkaan\", määräsi piispa, lisäten vieraalleen:\n\"Iltailma tuntuu kolealta. Sitä paitsi olen kovin mieltynyt palavan\npuun tuoksuun. Se on kirpeätä nenälle ja virkistävää aivoille.\"\n\nMunkit kiiruhtivat sytyttämään puita ja kiihdyttämään tulen palkeilla\nliekiksi.\n\nKun tuli hetken kuluttua loimusi kirkkaana, nousi piispa ja viittasi\nmunkkeja siirtämään tuolit lähelle avaraa liettä. Tämän he tekivät ja\npoistuivat sitten syvään kumartaen.\n\nJääden jälleen yksikseen piispa ja ritari istuutuivat tulen ääreen.\nKun se valaisi ritarin hopealla kirjailtua valkoista asua ja kimmelsi\nrubiineissa, juolahti piispan mieleen sellainen hullunkurinen ajatus,\nettä ritari saattoi hyvinkin olla joku loistava arkkienkeli, joka oli\nlaskeutunut murtamaan luostarin, portin ja viemään jonkun nunnista\ntaivaaseen. Ja tarkastaessaan liehuvan liekin häivähdystä piispan\npurppurakaavussa ja hopeahapsissa ritari näki leppeän hymyn noilla\nhurskailla kasvoilla ja hän rohkaisi mieltään tajutessaan, kuinka\nystävällinen ja mitä inhimillisintä myötämielisyyttä täynnä oli sydän,\njoka sykki kultaristin alla prelaatin rinnassa.\n\nKumartuen eteenpäin piispa kohotti hiilihankoa ja sovitti erään\npalavista haloista siten, että rihma sinistä savua työntyi takasta\nheitä kohti.\n\nWorcesterin Symon nojautui taaksepäin ja hengitti sitä mielihyvällä.\n\n\"Tämä virkistää\", hän virkkoi. \"Se rauhoittaa ja samalla kuitenkin\nkaraisee mieltä. Ja nyt, poikani, palatkaamme sinun omiin yksityisiin\nasioihisi. Ensiksi, salli minun kysyä -- Hugh, poika kulta, kysyn sitä\nystävänä ja neuvonantajana -- voitko nyt ilmaista minulle sen naisen\nnimen, jonka haluat naida?\"\n\n\"En, rakas herra\", vastasi ritari, \"sitä en voi tehdä. Suojelen hänen\nnimeään kuten suojelisin omaa kunniaani. Jos -- minkä Pyhä Neitsyt\narmossaan suokoon -- hän taipuu pakenemaan kerallani, silloin minun on\nyhä vielä velvollisuus suojella hänen nimeään; mutta tulkoon se silloin\nkaikkien ihmisten tietoon, jotta he mainitsevat sen kunnioittaen ja\narvonannolla. Mutta jos -- mistä Pyhä Neitsyt varjelkoon -- hän pysyy\nminusta loitolla, niin että kolmen päivän päästä saan ratsastaa täältä\nyksinäni, silloin minun on ratsastettava tieheni jättämättä moitteen\nvarjoakaan hänen puhtaaseen maineeseensa. Hänen nimensä on säilyvä\niäti sydämessäni, mutta ei yksikään sana minun suustani ole antava\nkenellekään aihetta liittää sitä rikottuun valaan tai hyljättyyn\nrakastajaan.\"\n\nPiispa katseli ritaria pitkään ja vakavasti.\n\n\"Koska asian laita on sellainen, poikani\", hän virkkoi viimein, \"niin\nparemman nimen puutteessa minun on pakko käyttää hänestä sitä nimeä,\njonka hän tuntee luostarissa, ja nyt keskustelen kanssasi sisar Mary\nSeraphinesta.\"\n\nHugh d'Argent rypisti otsaansa.\n\n\"En halua kuulla tuosta Seraphinesta\", hän sanoi.\n\n\"Pelkään kuitenkin, että sinun on maltettava mielesi kuullaksesi\nSeraphinesta lyhyen tuokion\", virkkoi piispa rauhallisesti, \"koska\nminulla on tässä priorittarelta itseltään kirje, missä hän lähettää\nsinulle viestin... Oh, minua ei kummastuta, että sinut valtaa\nhämmästys, rakas ritari, mutta pysy paikallasi äläkä anna kätesi\ntapailla niin kärkkäästi miekkaasi. Jos lävistät kunnianarvoisan\näidin armollisen kirjeen kalpasi terävällä kärjellä, et suinkaan\nauta valaisemaan hänen tarkoitustaan; eikä se myöskään voisi muuttaa\nsitä seikkaa, että hän lähettää sinulle tärkeitä neuvoja sisar Mary\nSeraphinen asiassa.\"\n\nPiispa sytytti vieressään olevan vahakynttilän, otti kirjeen\nvyölaukustaan, kehitti sen verkalleen auki ja sovitti valopiiriin.\n\nRitari istui äänetönnä, kasvot varjossa. Liehuva tulenliekki kisaili\nhänen miekkansa kahvalla ja rinnan poikki ulottuvalla rubiiniketjulla.\n\nPergamentin ratistessa piispan hyppysissä ritari sai tarkoin hillityksi\nitsensä; mutta hän rukoili, ettei hänen tarvitsisi puhua eikä kohdata\npiispan katsetta. Tämä -- kiitos olkoon pyhimysten -- oli nyt kiintynyt\ntiheästi kirjoitettuun sivuun.\n\nVahakynttilän liekki valaisi tuota melkein vahankarvaista leppeätä\nmuotoa ja kimmelsi piispan sormuksessa. Kohdistaen katseensa kiveen\nritari havaitsi sen käyneen punaviinin väriseksi.\n\nLopulta piispa puhkesi puhumaan huolellisen harkitsevasti, katse\nkirjeeseen kiintyneenä, mutta silti kertoen eikä lukien. Tämä\nmenettelytapa saattaa usein ihan raivostuttaa levotonta kuuntelijaa,\njoka kiihkeydessään mielisi siepata pergamentin ja ottaa itse selkoa\nsen sisällöstä, mutta on pakotettu kärsivällisesti odottamaan\nsaadakseen kuulla sen toisen suusta.\n\n\"Prioritar selostaa minulle kaikkein ensiksi keskustelua, johon hän\nminun ehdotuksestani antausi sisar Mary Seraphinen kanssa; tällöin hän\nkertoi tuolle neidolle paljon siitä, mitä meidän molempien välillä\noli tapahtunut silloin, kun hän neuvotteli kanssani tuon nunnan\nilmeisestä halusta päästä pois luostarista, peruuttaa valansa ja palata\nrakastajansa luokse ja maailmaan -- rakastajan luokse, joka oli tullut\nhäntä pelastamaan.\"\n\nPiispa vaikeni.\n\nRitari liikahti rauhatonna tuolissaan. Hänen ympärilleen tuntui\nkiertyvän verkko. Melkein hän näki olevansa pakotettu ratsastamaan\nWarwickiin seuralaisenaan tuo kaikkea muuta kuin kaivattu ja kaipauksen\narvoinen nunna, Mary Seraphine.\n\nPiispa kohotti katseensa kirjeestä ja silmäili miettiväisenä tulta.\n\n\"Sinä päivänä\", hän jatkoi, \"jolloin sisar Seraphine ensiksi kuuli\njälleen ulkomaailman kutsuvan, sattui peräti surkea kohtaus. Oikein se\nliikutti mieltäni priorittaren kertomana. Epätoivoinen nunna makasi\nkammionsa lattialla hurjan itkunpuuskan valtaamana. Hän matki käsillään\nja jaloillaan laukkaavaa hevosta, varmaankin jotakin ratsastusretkeä,\nmuistellen. Viimein hän kohotti turvonneet kasvonsa huutaen, että hänen\nlemmittynsä oli saapunut häntä pelastamaan.\"\n\nRitari puri epätoivoissaan hampaansa yhteen. Tuntui melkein siltä,\nkuin hän ja tämä hirveä nunna olisivat saapuneet Warwickiin ja tämä\nkohottaisi häntä kohti turvonneita kasvojaan, jotta hän suutelisi niitä.\n\nJa kuitenkin Mora tiesi hyvin, ettei hän ollut saapunut yhdenkään\nSeraphinen vuoksi! Mora saattoi kyllä kieltäytyä seuraamasta häntä;\nmutta ketään toista ei petkutettaisi hänelle. Mutta, ah! tuo vakava\nja kunnianarvoisa prioritar, josta piispa puhui, tuntui tuskin olevan\nsama kuin hänen kaipaamansa nainen; tämä oli vielä kolme iltaa sitten\nalistanut huulensa hänen suudeltavikseen ja kietonut käsivartensa hänen\nympärilleen, täynnä rakkautta vielä silloinkin, kun kielsi hänet.\n\nPiispan katse oli jälleen kirjeessä.\n\n\"Prioritar\", hän sanoi, \"tuntien kuten aina ennenkin vaistomaisesti\nympäristön voivan auttaa asiaa ja haluten ylevän oikeudentunnon\nohjaamana antaa Seraphinelle -- ja tämän rakastetulle -- kaikki\nmahdolliset etuudet, järjesti keskustelun tapahtuvaksi luostarin\npuutarhassa, syrjäisessä paikassa, missä kukaan ei voinut salassa\nkuunnella heitä, mutta missä päivänpaiste väikkyi lehvistön lävitse\nsiroitellen kultaisia laikkuja pehmeälle sammalistolle, missä linnut\nlivertelivät ja kiitivät nopein siivin; missä valkoiset pilvet ajoivat\ntoinen toistaan sinistä taivasta pitkin; lyhyesti sanoen, poikani\",\nvirkkoi piispa kohottaen äkkiä katseensa, \"missä kaikki luonto lauloi\nääneensä vapaudesta ja vapautumisesta.\"\n\nTuijottaen varjostavan käden suojasta ritarin silmät olivat synkät ja\ntäynnä synkkää raivoa.\n\nHänelle oli samantekevää, minkälaisessa ympäristössä tuo julkea\ntarjous, että nunnan pitäisi lähteä luostarista ja ratsastaa hänen\nkerallaan Warwickiin, oli tehty Mary Seraphinelle. Tämän pöhöttynyt\nmuoto olisi yhtä vastenmielinen, joko se sitten näyttäytyi kammiossa\ntai pylväskäytävässä tai siellä missä valkoiset pilvet ajavat toinen\ntoistaan pitkin sinistä taivasta!\n\nRitarista tuntui ikäänkuin häntä itseään ajettaisiin takaa -- ja sen\nteki jokin paljoa pelottavampi kuin valkoinen pilvi. Julma Nemesis\nvainosi häntä. Tuo kunnianarvoisa prelaatti, jota hän oli pitänyt niin\nviisaana, oli melkein älyä vailla. Mutta Mora tunsi totuuden. Antaisiko\nhänen lempeä kätensä hänelle niin halpamaisen iskun?\n\nPiispa näki raivon kytevän ritarin silmissä, ja hän taivutti omansa\nkirjeen puoleen salatakseen ajoissa niiden pilkkeen.\n\nYksinpä paras ja urheinkin ritareista, joka on tunkeutunut\nnunnaluostariin, kosinut nunnaa ja pelastunut vaurioitta, ansaitsisi\njonkinlaisen rangaistuksen Kirkon kädestä!\n\n\"Mikä oli jalomielistä kunnianarvoisalta äidiltä\", sanoi piispa, \"koska\nhän ei oikeastaan ollut suostuvainen siihen, että tuolle rauhattomalle\nnunnalle tarjottaisiin vapautta. Voit hyvin ymmärtää, että koska\nprioritar on vastuunalainen koko järjestönsä käyttäytymisestä, niin hän\non taipuisa kohtelemaan epäluottamuksella kaikkia uudistuksia, jotka\nvoisivat herättää pahennusta.\"\n\nPiispa ei kohottanut katsettaan; muutoin hän olisi voinut nähdä ritarin\nsuuttumuksen vaihtuneen tylsäksi toivottomuudeksi.\n\n\"Hän -- näyttää kuitenkin rehellisesti esittäneen sisar Mary\nSeraphinelle minun käsitykseni asiasta tehden neidolle tiettäväksi,\nettä minä olen taipuisa suhtautumaan leppeästi valaan, joka on vannottu\nväärinkäsityksestä; samaten että kun ei ole olemassa todellista\nkutsumusta ja maailmallinen henki kapinoi luostarielämää vastaan, niin\nminun mielestäni sen viipyminen järjestön keskuudessa tuottaa suurempaa\nvahinkoa yhteiselle hyvälle kuin se lyhytaikainen pahennus, mikä\nsaattaisi syntyä, jos vallanpitäjät ummistaisivat silmänsä paolle.\"\n\nRitari liikahti kärsimättömänä tuolissaan.\n\n\"Emmekö voisi, jalo herra\", hän sanoi, \"päästä priorittaren viestiin,\njosta te puhuitte?\"\n\n\"Sinnehän me pyrimme, poikani\", vastasi piispa tyynesti. \"Hillitse\nmalttamattomuuttasi. Me luostarin eläjät olemme tottuneet liikkumaan\nverkalleen, tasaisesti käyden -- jokainen askel noudattaa tarkoin\nedellisen tahtia -- me emme tunne maallikoiden hyppäyksiä ja\nharppauksia. Ajan tullen ennätämme kyllä viestiin.\n\n\"No niin, tässä keskustelussa prioritar tuntuu seuranneen minun\nehdotuksiani paitsi erääseen peräti tärkeään yksityiskohtaan nähden,\njossa hän käytti omaa arvostelukykyään. Neuvoin häntä nimenomaan\nkertomaan Seraphinelle, että me tiesimme sinun saapuneen ja että minä\npuolestani tiesin varmasti sinun oleskelevan kryptassa joka iltapäivä\nsiihen aikaan, jolloin Valkoiset sisaret käyvät vespermessussa.\nTotta puhuen, rakas ritarini, minä en edes häikäillyt ehdottaa\nkunnianarvoisalle äidille, että hän tekisi sisar Mary Seraphinelle\ntiettäväksi, että jos tämä astuisi syrjään eksyen pylväiden joukkoon,\nniin sinä varmaankin tietäisit, mihin oli ryhdyttävä.\n\n\"Mutta kunnianarvoisa äiti kirjoittaa\" -- lopultakin piispa alkoi\nlukea: \"'Sen kuvauksen perustalla, minkä annoitte tuosta jalosta\nritarista, joka saapui hädässään teidän luoksenne, olin varma siitä,\nettei hän voi olla meidän pintapuolisen pikku Seraphinemme lemmitty,\nja sen vuoksi minusta oli viisainta, etten ilmoittaisi hänelle ritarin\ntulosta enkä mainitsisi teidän arvelevan, että hänen etsimänsä nainen\non tässä luostarissa.\"\n\nTukahdutettu ääni, joka purkautui ritarin rinnasta, oli sekoitus\nvoitonriemua, huojennusta ja melkein katkeraa naurua.\n\n\"Se on niin priorittaren kaltaista\", sanoi piispa; \"hän turvautuu\nomaan harkintakykyynsä välittämättä vähääkään minun paremmasta\ntuntemuksestani ja uhmaten käskyvaltaani! Ylevä luonne, Hugh, ja\nperin rakastettava; mutta käskevä tahto ja mieleltään ja aikeissaan\nharvinaisen luja naiseksi. Jos hän olisi jäänyt maailmaan ja mennyt\nnaimisiin, niin hänen miehelleen olisi käynyt verraten vaikeaksi\nmuovata hänet kokonaan oman tahtonsa mukaiseksi. Sellaisen naisen\nomistaakseen olisi kuitenkin kannattanut uskaltaa paljo. Mutta eihän\nminun pitäisi kiusata sinua, poika kulta, juttelemalla priorittaresta,\nkun mielesi palaa halusta kuulla, miten Seraphinen asia tuli\njärjestetyksi.\n\n\"Niin, pahoin pelkään, että minulla on vain surullisia uutisia sinulle.\nKunnianarvoisa äiti kirjoittaa: 'Sisar Seraphine ilmaisi olevansa\ntäysin tyytyväinen luostarielämään. Hän selitti, että tuo halu palata\nmaailmaan oli ollut pelkästään ohimenevä oikku, josta hänet on kokonaan\nparantanut äiti alipriorittaren antama ansaittu kuritus ja se seikka,\nettä hänet on määrätty sisar Mary Gabrielin kera kirjailemaan uusi\nalttarivaate kappeliin. Hän jutteli paljoa innokkaammin jostakin\npistoksesta, jota Mary Gabriel hänelle opettaa, kuin ainoastakaan\nnoista menneistä muistoista, jotka varemmin tuntuivat kylläkin\nkatkerina heränneen hänessä eloon; ja minun oli oikein työlästä kääntää\nhänen ajatuksensa pois kaikki muut asiat tukahduttavasta kysymyksestä,\nmiten kranaattiomenaan saataisiin oikea värivivahdus. Jalo herra,\nmielelle, joka on siinä määrin kiintynyt valmistamaan ompeletta Jumalan\nalttaria varten, minun olisi ollut peräti vaikeata mainita maallisen\nrakastajan kutsua, vaikka olisinkin uskonut teidän ritarinne etsivän\nSeraphinea. Hänen sydämensä on nyt vihitty luostarin omaksi.\"\n\nPiispa kohotti katseensa.\n\n\"Sen vuoksi, poikani, meidän on tehtävä sellainen johtopäätös, että\nsinun salainen keskustelusi, milloin tai missä tahansa se lieneekin\ntapahtunut, ei tehnyt mitään vaikutusta -- ei kanna mitään pysyväistä\nhedelmää.\". Piispa ei voinut olla täten vihjaisematta Seraphinen\nkranaattiomeniin.\n\nMutta Hugh d'Argent, jouduttuaan kohtalonsa ilmaan nostetun vipusillan\neteen, polki kaikki moiset hienoudet jalkoihinsa.\n\nHän kostutti kielellä kuivia huuliaan.\n\n\"Viesti\", hän sanoi.\n\nPiispa kohotti kirjettä.\n\n\"'Mutta', hän luki, 'jos vieläkin uskotte jalon ritarinne Seraphinen\nlemmityksi, silloin pyydän teitä ilmoittamaan hänelle minun puolestani\nseuraavaa. Ei yksikään nunna, joka ansaitsee kelpo miehen rakkauden,\nsuostuisi rikkomaan valaansa. Nunna, joka voisi pettää valansa hänen\nluokseen käydäkseen, tekisi väärin itseään ja häntä kohtaan eikä toisi\nkerallaan siunausta hänen kotiinsa. Parempi on tyhjä kotiliesi kuin\nliesi, missä kirous vaanii. Pyydän teitä, jalo herra, ilmoittamaan\ntämän viestinä tuolle jalolle ritarille minulta -- tämän talon\npriorittarelta -- ja käskemään hänen poistua rauhassa, rukoillen\nitselleen sydäntä, joka nöyränä alistuu Jumalan tahtoon.'\"\n\nPiispan ääni vaikeni. Hän oli säilyttänyt siinä rauhallisen sävyn,\nmutta hänen, oli sittenkin ollut pakko korottaa se jotakuinkin\npriorittaren viimeisen ilmoituksen arvokkaalle tasolle, ja viimeiset\nsanat hän lausui syvästi liikutettuna.\n\nHugh d'Argent kumartui eteenpäin nojautuen kyynärpäillään polviinsa;\nsitten hän antoi pään vaipua käsien varaan ja jäi liikkumattomaksi\ntähän asenteeseen.\n\nSuojaristikko oli pudonnut alas. Sen rautapiikit lävistivät hänen\nsielunsa.\n\nMora oli hänen omansa ja kuitenkin menetetty.\n\nTämä viimeinen sana, joka lausuttiin piispan suulla, mutta priorittaren\noman korkean aseman arvokkuudella, tuntui tarkoitetun sammuttamaan\nviimeisenkin toivon säteen hänessä.\n\nKun hän istui siinä pää kumarassa, ajoivat hurjat ajatukset toinen\ntoistaan hänen aivoissaan. Hän oli jälleen Moran kanssa maanalaisessa\nkäytävässä. Hän polvistui lemmityn jalkoihin lyhdyn keltaiseen\nvalokehään. Moran hellät kädet, nuo naisen kädet, lujat, mutta\nsilti lempeät, laskeutuivat hänen päänsä päälle; sormet liikkuivat\ntyynnyttävästi koskettaen edes ja takaisin hänen tukassaan. Sitten --\nkun hänen lempensä ja kaipionsa murtautuivat vapaiksi hillinnästä --\ntuli antautuminen.\n\nOi! kun Mora lepäsi hänen sylissään, miksi päästi hän hänet? Tai kun\nMora oli avannut oven ja hämärä harmaa valo lipui alas kryptaan kuin\nhelmenkarvainen aamunkoitto merellä, miksi oli hän houkon lailla\nnoussut portaita yksin ja jättänyt lemmittynsä sinne alas? Miksei hän\nollut kietaissut vaippaansa tämän ympärille ja kantanut häntä ylös,\ntapahtuipa se sitten suostuen tai suostumatta? \"Miksi?\" huusi epätoivon\ndemooni hänen sielussaan.' \"Voi, miksi!\"\n\nMutta yksinpä silloinkin hänen oma uskollinen sydämensä kykeni\nvastaamaan. Hän oli menettänyt lemmittynsä siksi, että rakasti tätä\nliian syvästi pidättääkseen hänet sylissään, kun hän itse halusi seisoa\nvapaana. Ja hän oli lähtenyt yksin, koska hän ei voinut konsanaan\npakottaa naista mukaansa vastoin tämän omaa tahtoa. Jo hänen oma\nvoimansa suojeli lemmittyä tämän omalta heikkoudelta.\n\nHetken kuluttua Hugh kuuli piispan käärivän kokoon priorittaren\nkirjettä. Hän kohotti päänsä ja ojensi kättään.\n\nPiispa työnsi parhaillaan kirjettä vyölaukkuunsa.\n\nHän pysähtyi. Nuo silmät anoivat. Tuo ojennettu käsi vaati.\n\n\"Ei, poika kulta\", sanoi piispa. \"En saa antaa sitä sinulle, koska\nsiinä mainitaan nimeltä Valkoiset sisaret, järjestö ja myöskin\npintapuolinen, vaihtelevainen pikku Seraphine poloinen. Mutta sen\nverran tahdon tehdä: koska _sinä_ et voi sitä saada, niin älköön\nsitä saako yksikään toinenkaan.\" Näin sanoen piispa kehitti auki\npriorittaren kirjeen ja heitti sen palaville puille.\n\nYhdessä he katselivat, kuinka se käpristyi kokoon ja mustui, kehittyi\njälleen auki ja hajosi verkalleen liuskoiksi. Vielä kauan sen jälkeen\nkuin kaikki muu oli rauennut tuhaksi, säilyi selvänä yksi lause:\n\"Parempi tyhjäkin kotiliesi kuin liesi, missä kirous vaanii.\" Liekit\nkisailivat sen vaiheilla, mutta se pysyi yhä luettavana; valkoisia\nkirjaimia mustalla pohjalla; sitten tulikirjaimia harmaassa tuhassa.\n\nÄkkiä ritari tarttui hiilihankoon ja tuhosi yhdellä iskulla nuo sanat.\n\n\"Minä uhmaisin kirousta\", hän huusi intohimoisesti. \"Kautta Pilatuksen\nveden, minä uhmaisin kirousta!\"\n\n\"Tiedän sen, poikani\", sanoi piispa, \"ja kautta Pyhän Neitsyen kruunun\nminä olisin antanut sinun uhmata sitä, koska uskon, että se olisi\nlopulta koitunut siunaukseksi. Mutta -- kuule minua, rakas Hugh.\nPyytäessäsi, mitä pyysit, sinä tuskin tiedät, mitä teit. Sinun ei\ntarvitse sanoa 'kyllä' tai 'ei', mutta olen taipuvainen ajattelemaan\nkunnianarvoisan äidin tavoin, että etsimäsi nainen ei ollut pikku\nSeraphine houkkio, jonka ratsun hirnunta pyörtää sinne, kranaattiomenan\nkirjaileminen kääntää tänne. Siinä luostarissa on oivallisempiakin\nnunnia, joista kuka tahansa voi olla sinun menetetty morsiamesi. Mutta\nsiitä saamme olla varmat: kuka hyvänsä hän lieneekin, niin prioritar\ntuntee hänet ja tiesi kenestä kirjoitti lähettäessään sinulle tuon\nviestin. Hän on luostarin kaikkien asukasten ehdoton uskottu. Uskon\ntotisesti hänen tuntevan heidät paremmin kuin heidän rippi-isänsä --\nmuuan hurskas, mutta sekavapäinen vanhus.\n\n\"Kuule nyt, mitä sanon. Sanoin, ettet tietänyt, mitä pyysit. Hugh,\nrakas poikani, jos olisit saanut morsiamesi mukaasi, niin sinulla\nolisi ollut paljo opittavaa ja paljo unohdettavaa. Usko minua,\nminä tunnen naiset, kuten vain se voi tuntea, joka on toiminut\nmonet vuodet pappina. Naiset ovat joko huonoja tai hyviä. Huonot\nvaipuvat huonoudessaan miehen ymmärryksen alapuolelle, koska heidän\nhuonoudessaan ei ole hapatuksena kunnian muruakaan; mitä seikkaa\neivät kehnoimmatkaan miehistä kykene koskaan käsittämään. Hyvät\nnousevat hyvyydessään yläpuolelle miehen käsityksen, koska heidän\nsydämensä täydellinen puhtaus tuottaa hengelle aina voiton lihasta;\nja heidän rakkausvaistonsa on uhrautumisvaistoa. Jokainen todellinen\nvaimo on kodin madonna tai voisi hyvin tulla siksi, jos mies sen\nsallisi. Sellaiselle naiselle on jokainen lapsilupaus Ilmestys; Pyhän\nNeitsyen pelko ja ihmetys kuiskivat jälleen hänen sisimmän olemuksensa\ntemppelissä; sillä hänen rakkautensa on korottanut jumalaksi hänen\nrakastamansa miehen; ja hänestä tuntuu siltä, että heidän lapsensa\ntäytyy olla pyhä pienokainen, joka on syntynyt maailmaan osaltaan sitä\nvapahtamaan. Ja niin olisikin laita, jos hän vain saisi noudattaa\ntahtoaan. Mutta liiankin usein mies on kykenemätön ymmärtämään ja\nturmelee niin virheettömän suunnitelman. Ja nainen, jolle rakkaus on\nuhrautuvaisuutta, uhraa kaiken -- yksinpä jaloimmat ihanteensakin --\nmieluummin kuin jättää vastaamatta rakkauskutsuun. Mutta minä sanon\nvieläkin, että jos madonna-vaisto saisi vapaasti vallita, silloin\nmaailma olisi jo aikoja vapahdettu pyhyyteen, onneen ja terveyteen.\n\n\"Korkealle sinä kohotit katseesi, poikani, omien sanaisi mukaan.\nKorkea oli rakkautesi. Rakkautesi oli arvokas, sillä sinä pysyit\nuskollisena vielä silloinkin, kun uskoit tulleesi petetyksi. Tuokoon\nsinulle nyt lohtua tietoisuus, että hänkin oli uskollinen ja että juuri\nkaksinkertainen uskollisuus estää häntä vastaamasta sinun rakkautesi\nkutsuun. Etsi liittoa hänen kanssaan sielujen tasolla, ja jonakin\npäivänä -- siinä Valtakunnassa, missä kaikki ylevä saavuttaa korkeimman\ntäydellisyytensä -- saatat vielä kiittää siitä, ettei rakkautesi\nannettu kulkea tietä, joka johtaa maallisen liiton vaarallisten\nsalahautojen keskitse.\"\n\nRitari katsahti piispan hienopiirteisiin kasvoihin, joilla heijaili\nkaihoisa hymy ja äärimmäisen hienostuksen hurmaava ilme.\n\nNiin! Siten puhui prelaatti, idealisti, mystikko.\n\nMutta ritari oli mies ja rakastaja.\n\nHänen tumma muotonsa sävähti punaiseksi ja silmät kirkastuivat\nsisäisestä tulesta, jota tuskin voi odottaa piispan ymmärtävän.\n\n\"Minä en kaipaa mitään hengellistä tasoa\", hän sanoi, \"enkä mitään\ntäydellisyyden valtakuntia. Kaipaan omaa vaimoani omaan kotiini; ja\njos olisin saanut hänet sinne, niin en laisinkaan epäile, etten olisi\nvoinut kantaa häntä kaikkien vaarallisten salahautojen yli, mitä hänen\ntielleen osuisi.\"\n\n\"Totta, poikani\", virkkoi piispa, käyden heti leppeän myöntyväiseksi;\nsillä Worcesterin Symon antoi aina perään kohdassa, joka oli käsitetty\nväärin. Tällä tavoin hän rankaisi aina itseään siitä, että oli\narvostanut liian korkeasti mielen, jonka kanssa hän keskusteli. \"Sinun\nsuuri voimasi riittäisi varsin hyvin kantamaan naisia salahautojen\nylitse. Mutta tämä johtaa muistiini erään kohtauksen tämän päivän\ntapahtumista, jonka kernaasti esittäisin sinulle, ennenkuin eroamme.\"\n\n\n\n\nXXII luku\n\nVELI PHILIPIN KERTOMUS.\n\n\nPiispa sovittausi takanojoon tuolissaan, hymyillen ikäänkuin jollekin\nmielikuvalle, joka tuotti hänelle mielihyvää ja samalla jonkin verran\nhupia.\n\nVälittämättä ritarin yrmeästä vaiteliaisuudesta hän aloitti tarinansa\nhilpeällä äänellä, aivan kuin hänellä olisi edessään harras ja halukas\nkuuntelija.\n\n\"Kun prioritar ja minä pohdimme sinun toiveitasi, poikani, ja\nminä puolsin sinun tähtesi sisar Mary Seraphinelle myönnettäväksi\ntilaisuuden paeta, silloin ilmoitin kunnianarvoisalle äidille, että\nsinun suunnitelmasi toteuttamiseksi, joka oli huolellisesti laadittu,\njotta kaupunkiin ei leviäisi Valkoisia sisaria pahentavia huhuja, oli\nSeraphinen välttämätöntä ratsastaa monen tunnin matka Warwickiin, minne\noli lähdettävä melkein heti sen jälkeen, kun hän oli turvallisesti\npäässyt Tähden majataloon. Tämä ei tuntunut miltään rakastajasta, joka\nomien sanainsa mukaan oli monesti nähnyt hänen 'ratsastavan linnun\nlailla kaiken päivää pitkin ketoja'. Mutta meistä, jotka tunnemme\nluostarielämän vaikutuksen ja tiedämme, kuinka pian moinen taito häviää\nharjoituksen puutteessa, meistä tämä romanttinen ratsastus myöhään\niltapäivällä ja vielä keskiyölläkin uhkasi muodostua mahdolliseksi\nesteeksi Seraphinen menestykselliselle paolle.\n\n\"Jotta pikku lintumme saisi koettaa siipiään, tottua satulaan ja\nhevosta hallitsemaan sekä vapautua ensi hetkien tuskallisesta\njäykkyydestä, minä taivutin siis kunnianarvoisan äidin myöntämään\nnunnille kisapäivän vierailuni kunniaksi ja lupasin lähettää heille\nvalkoisen naisten-ratsuni sopivasti suistettuna, erään kelpo\nmaallikkoveljen varmassa huomassa, niin että kaikki nunnat, joita\nhalutti, saisivat ratsastella jokiniityllä. Se tuntuu sinusta ehkä\nuskomattomalta\", sanoi piispa hymyillen, \"mutta Valkoiset sisaret ovat\nihastuneet sellaiseen urheiluun, kun se on luvallista. Heillä on vanha\naasi, jonka selkään he ilakoiden nousevat vuoronsa perään kisapäivinä\nluostarin pihalla ja niityllä. Sen vuoksi ratsastus ei ole heille aivan\noutoa, joskin minun heponi, Ikonoklastes, on hiukan toista maata kuin\nheidän leppeä aasinsa Sheba.\"\n\nRitarin alakuloinen muoto oli kirkastunut eläimistä puhuttaessa.\n\n\"Minkävuoksi 'Ikonoklastes'?\" hän tiedusti mielenkiintoisena. Se tuntui\nhänestä omituiselta naistenratsun nimeksi.\n\n\"Sen vuoksi\", vastasi piispa, \"että pian sen jälkeen kuin olin sen\nostanut, se tallasi ilon puuskassa jalkoihinsa muutamia kukkalavoja,\njoihin olin uhrannut paljon kallista aikaa ja huolta ja joista pidin\naivan erikoisesti.\"\n\n\"Raakalainen\", sanoi ritari ymmällään, mutta halutonna sitä\ntunnustamaan. \"Minä olisin nimittänyt sen 'Paholaiseksi' moisen\npirullisen kepposen tähden.\"\n\n\"Ei\", virkkoi piispa leppeästi. \"Paholainen olisi säästänyt\nkukkalavojani. Ne ovat minulle ansa.\"\n\n\"Ja minkä vuoksi 'Sheba'?\" tiedusti ritari.\n\n\"Aasi sai minulta tämän nimen silloin, kun annoin sen priorittarelle\",\nvastasi piispa, \"ja se oli vastaukseni erääseen kysymykseen, jonka\nkunnianarvoisa äiti minulle teki. Aasi oli jo silloin vanhahko ja\nlauhkea, mutta sievä eläin ja hyvää rotua. Prioritar kysyi minulta,\noliko siinä vielä niin paljo sisua, ettei maallikkosisarten ehkä ollut\nhelppo hallita sitä. Minä vastasin, että se oli nimeltään 'Sheba'.\"\n\nPiispa vaikeni ja hykersi pehmeästi käsiään nauttien hilpeänä tästä\nmuistelmasta.\n\nMutta ritari katsoi häneen ymmällään.\n\n\"Tyytyikö prioritar siihen?\" hän tiedusti; mutta pääasiallisesti\nsaadakseen mainita tämän nimen.\n\n\"Täydellisesti\", vastasi piispa. \"Hän hymyili ja sanoi: 'Hyvä on.' Ja\naasi sai pitää nimensä, vaikka ainoastaan kunnianarvoisa äiti ja minä\nymmärsimme sen merkityksen.\"\n\n\"Entä se kisapäivä?\" huomautti ritari käyden levottomaksi.\n\n\"Oh, niin! Kisapäivä. Se oli määrätty tänään iltapäiväksi, jotta\nprioritar saisi ensin puhelluksi Seraphinen kanssa siten valmistaen\ntietä meidän kokeellemme. En ollut saanut kunnianarvoisan äidin\nratkaisevaa kirjettä, ennenkuin Ikonoklastes oli lähetetty matkaan,\nvaikka se olikin kirjoitettu eilen illalla; ja minä tunnustan\nodottaneeni oikein hartaana maallikkoveljen paluuta saadakseni\ntiedustaa häneltä asioita. Kuten jo sanoin, oli minulla epäilyksiä\nSeraphineen nähden; mutta tiesin priorittaren pitävän huolta siitä,\nettä aikomukseni ja tarkoitukseni joutuisi sen nunnan tietoon, jota\nasia todella koski, olipa tämä sitten Seraphine tai joku muu; ja minä\nsaisin selville sekä tuon neidon että hänen otaksuttavan menettelynsä,\nkun minulle kerrottaisiin, kuka nunnista oli harrastanut ratsastusta\noikein todenteolla. Sen vuoksi vartosin melkoisella mielenkiinnolla\nIkonoklastesta palaavaksi veli Philipin seurassa.\"\n\nPiispa tarttui hiilihankoon ja alkoi liettä kohti kumartuen kohennella\nhalkoja, jolloin riutuva liekki elpyi eloon.\n\n\"No niin?\" huudahti ritari muistuttaen kuolaimiaan pureskelevaa ratsua.\n\"No niin, herra piispa? Entä sitten?\"\n\nPiispa asetti hiilihangon nurkkaan.\n\n\"Minä keskeytin, poikani, jotta voisit sanoa: 'Minkä vuoksi Philip?'\"\n\n\"Ihmisnimet eivät herätä minussa mielenkiintoa\", sanoi ritari\nmalttamattomana. \"Haluan vain tietää syyn eläinten nimiin.\"\n\n\"Aivan oikein\", virkkoi piispa. \"Aatami nimitti eläimet; Eeva nimitti\nihmiset. Soisin sinun kuitenkin kysyvän 'Minkävuoksi Philip', koska\nprioritar teki heti tuon kysymyksen kuullessaan minun käyttävän veli\nMarkuksesta hänen uutta nimeään.\"\n\n\"Minkä vuoksi 'Philip'?\" kysyi ritari katse poispäin kääntyneenä.\n\n\"Koska 'Philip' merkitsee 'hevosten rakastajaa', annoin kelpo veljelle\nsen nimen, kun hänessä ilmeni suurta kiintymystä tallini kaikkiin\nhevosiin.\n\n\"No niin, lopulta veli Philip palasi taluttaen naisten-ratsua. Minä\nolin käynyt ratsastamassa kummuilla kaupungin ulkopuolella kauniilla\nmustalla tammallani Shulamitilla.\"\n\nJälleen piispa vaikeni ja loi hilpeän ärsyttävän katseen Hugh\nd'Argentiin. Mutta havaittuaan heti, ettei ritari kestäisi pitempää\nviivyttelyä, hän kiirehti jatkamaan.\n\n\"Ratsastaessani pihaan juuri kuin Philip talutti sisään naisten-ratsun,\nminä pyysin häntä ensinnä pitämään huolta Ikonista ja sitten saapumaan\nkamariini kertomaan asiansa. Ennen pitkää maallikkoveli olikin jo\nluonani.\n\n\"Meidän Philip veli on oiva kertoja. Hänen ei tarvitse pilata\ntarinoitaan lisäyksillä, sillä hänen terävä huomiokykynsä havaitsee\njokaisen yksityiskohdan eikä mainio muisti petä missään kohdassa. Hän\nosaa palauttaa mieleensä menneet kohtaukset kokonaisina kuvina, ja hän\nesittää kertomuksen ikäänkuin kuvailisi seikkaa, joka juuri tapahtuu\nhänen näkemyksensä edessä; näin elävällä muistilla on vain yksi\nhaitta: jos nimittäin kuva käy liian hilpeäksi, silloin Philip veli\nsaa palleaansa kouristuksia ja kuvauksen jatkaminen käy mahdottomaksi.\nTässä tilaisuudessa huomasin heti, että kelpo veljen sisäinen näkemys\noli tulvillaan kuvia. Sijoituin sen vuoksi kuuntelemaan.\n\n\"Se oli totta tosiaan ollut ihmeellinen tilaisuus ja tarjonnut\nrunsaammin hauskuutta -- niin maallikkosisaret kertoivat perästä päin\nveli Philipille -- kuin yksikään varempi kisapäivä.\n\n\"Ikon talutettiin juhlakulussa luostarin pihasta alas jokiniitylle.\n\n\"Ensinnä tuotti suurta huvia keräytyä sen ympärille, taputella sitä,\nsilitellä harjaa ja hypistellä valjaita; huudahdella haltioituneen\nylistyksen ja ihastuksen sanoja ja koettaa syötellä sille kaikenlaista\nsopimatonta ravintoa.\n\n\"Mikäli käsitin, käyttäytyi Ikon jotensakin samoin kuin useimmat\nmiehenpuolet menettelevät huomatessaan joutuneensa ihailevan naisjoukon\nkeskelle. Se kuopi maata ja huiskutti häntää, jännitti kaulansa\nkaareksi ja katseli puolelta toiselle; rouskutteli kakkuja joista se\nei välittänyt, vilkuttaen kujeellisesti silmää veli Philipille. Ja\nlopulta se kiinnitti raukean katseen priorittareen, tämä kun oli ainoa\nnaisista, joka seisoi syrjässä kohtausta katsellen ottamatta osaa\ntuohon yleiseen liehittelyyn.\n\n\"Viimein alettiin ratsastaa; veli Philip piteli lujasti Ikonia sillä\nvälin kuin koko nunnajoukko ryhtyi auttamaan satulaan sitä nunnaa, joka\noli päättänyt ratsastaa. Joka kerta kuin veli Philip yritti kuvata tätä\nkohtausta, hän sai heti sellaisia väänteitä suolivyönsä seutuihin,\nettä puhuminen kävi mahdottomaksi; hän pystyi vain avutonna pitelemään\nvatsaansa tuijottaen minuun silmät vettä valuvina, kunnes uusi vilkaisu\ntuohon muistikuvaan sai hänet taasen taipumaan kaksin kerroin.\n\n\"Niin kernaasti kuin halusinkin kuulla tarinan täydellisesti alusta\nloppuun, minun oli kuitenkin pakko käskeä veli Philipiä siirtymään\nkohtauksiin, jotka sallisivat hänen käyttää jotakuinkin ymmärrettävää\nkieltä.\n\n\"Ääneni ankaruus antoi kelpo veljelle riittävää tukea. Hän ryhtyi\nkuvaamaan ratsastusta äänellä, joka oli yhä heikko ja änkyttävä, mutta\nvoimistui voimistumistaan.\n\n\"Useimmat nunnista ratsastivat vain muutaman kyynärän matkan niin monen\nauliin käden tukemina, että kauempaa katsoen saattoi nähdä liikkuvan\njoukon yläpuolella ainoastaan Ikonin jalon pään ja ratsastavan nunnan\nsäikähtyneet kasvot. Kiiruhtaen selittämään, ettei voinut sallia oman\nnautintonsa estää toisiakin pääsemästä siitä osallisiksi, tämä luisui\nkiireesti käsivarsille, jotka ojentuivat valmiina ottamaan hänet\nvastaan; mutta päästyään turvallisesti omille jaloilleen hän alkoi heti\nkaikkien innokkaimpana yllyttää seuraavaa tarjokasta nousemaan Ikonin\nselkään.\n\n\"Sisar Mary Seraphinesta koitui pettymys. Hän oli kerskaillut niin\npaljon omasta hevosestaan, ratsastus- ja metsästysretkistään, että\ntoiset nunnat olivat odottaneet saavansa nähdä hänen laskevan vinhaa\nlaukkaa pitkin ketoa.\n\n\"Vaatimattomat ja lyhytaikaiset yritykset suoritettiin kaikki ensinnä.\nSitten sisar Mary Seraphine käski toisten siirtyä syrjään, ja muuan\npitkä sisar auttoi hänet sievästi satulaan toimien hänen ohjeittensa\nmukaan.\n\n\"Hän tarttui suitsiin tottunein käsin ja käski veli Philipin hellittää\notteensa. Mutta kun hevonen nyt huomasi vapautuneensa kiihtyneestä,\nahdistavasta tungoksesta, niin se teki sydämensä kyllyydestä hilpeän\npikku hyppäyksen.\n\n\"Tämä oli lennättämäisillään sisar Mary Seraphinen satulasta, jolloin\nhän kiljahtaen käski veli Philipiä pitelemään suitsista ja toruskeli\nhäntä aika lailla siitä, että hän oli laisinkaan päästänyt irti.\n\n\"Veli Philip talutteli sitten Ikonia ketoa pitkin nunnain seuratessa\nkulkueena. Sisar Seraphine valitteli kaiken aikaa, ensinnä satulaa,\njoka puristi siitä, mistä ei olisi pitänyt, ja jätti tyhjän välin\nsiihen, missä oli tarvis tukea; sitten hevosen astuntaa; sitten\npingottuvaa asuaan -- kulkue seisahtui kahdesti järjestämään sitä;\nsitten hevosen korvia, jotka luimistuivat ilman mitään syytä ja\nvarmasti todistivat sen vauhkoksi; ja sitten sen silmiä, jotka pyörivät\npyörimistään ja näyttivät pahanilkisiltä.\n\n\"Tällöin aliprioritar, joka oli aikoja sitten väsynyt kävelemään, mutta\nei halunnut jäädä jälkeen toisten jatkaessa matkaansa, huudahti, että\njos eläimellä on pahanilkiset silmät, silloin sisar Mary Seraphinen oli\nviipymättä laskeuduttava maahan ja elukka oli talutettava takaisin sen\npenkin luo, missä prioritar istui katselemassa.\n\n\"Tähän Seraphine suostui ilomielin, ja kulkue palasi melkoisesti\ntyyntyneenä vainion yläpäähän.\n\n\"Mutta hilpeyden viritti äkisti uudelleen vanha maallikkosisar\nMary Antony, joka kunnianarvoisan äidin lupaan turvautuen halusi\nitsepintaisesti päästä ratsastamaan.\n\n\"Erehtyen tuon iäkkään ruumiin tavattomasta keveydestä alttiit kädet\nkohottivat hänet tarpeettoman korkealle, ratsun selän yläpuolelle. Ja\ntällöin Mary Antony levitti säärensä ja putosi satulaan hajareisin!\n\n\"Näin hän istui Ikonin selässä lujasti kuin pihdit. Turhaan nunnat\nkoettivat taivuttaa häntä asentoaan muuttamaan. Käskien veli\nPhilipiä, koska 'lordipiispa' nyt istui varmasti satulassa, lähtemään\nliikkeelle enempää vitkastelematta Antony eukko ratsasti tiehensä\nvoitonriemuisena, ohiajaessaan siunaten nunnia milloin miltäkin\npuolelta.\n\n\"Sellaista ilonpitoa ei oltu koskaan ennen kuultu! Yksinpä\naliprioritarkin vaipui penkille saadakseen nauraa liikoja väsymättä.\nSisar Seraphinen ärtyisät valitukset olivat unohtuneet.\n\n\"Kahdesti ajoi Antony eukko vainion ympäri sormet koholla. Ikon asteli\nvarovaisesti kaula kaarena ja kulkien ikäänkuin hyvinkin olisi tietänyt\nkantavansa selässään yhdeksänkymmenen vuoden reimaa hilpeyttä.\n\n\"No niin, se teki kisapäivän oikein onnistuneeksi. Mutta -- paras oli\nvielä kokematta\".\n\nPiispa tarttui hiilihankoon ja kohenteli jälleen tulta. Hänestä tuntui\nolevan vaikeata esittää sitä, mikä nyt oli kerrottava.\n\nRitari hengitti kiivaasti. Hän istui liikahtamatta, mutta rubiinit\nhänen rinnallaan välkähtelivät herkeämättä kiihkeiden tulisilmien\nlailla.\n\nPiispa ryhtyi jatkamaan puhuen nopeasti hiilihanko yhä kädessä ja\nkasvot tulta kohti kääntyneinä.\n\n\"He olivat nostaneet Mary Antonyn maahan ja tungeskelivat Ikonin\nympärillä taputellen ja ylistellen sitä, kun kunnianarvoisa äiti\nlähetti veli Philipille sanan käskien hänen taluttaa ratsun luostarin\npihaan; mutta nunnain oli jäätävä kedolle. He näkivät tuon kauniin\neläimen astuvan porttiholviin ja katoavan, eikä kukaan tietänyt\nvarmasti, mitä sitten tapahtuisi. Philip kuuli heidän myöhemmin\njuttelevan siitä.\n\n\"Jotkut luulivat piispan lähettäneen noutamaan ratsuaan. Toiset\narvelivat, että kunnianarvoisa äiti oli ruvennut pelkäämään vanhan\nmaallikkosisaren puolesta tai että tämän rohkea esimerkki kannustaisi\ntoisiakin uhkarohkeuteen. Mutta kaikkien katseet olivat kohdistuneet\nporttiholviin epämääräisen odottavina.\n\n\"Ja sitten --\"\n\n\"He kuulivat Ikonin kavioiden takovan luostarinpihan kivilaattoja.\n\n\"He kuulivat priorittaren tyynen äänen. Hänkö sieltä oli tulossa?\n\n\"Porttiholvista ulos päivänpaisteeseen, yksinään ja pelottomana,\nratsasti prioritar Ikonilla. Hänen kasvoillaan väikkyi valo. Ratsu\nastui ikäänkuin ylpeänä kantamastaan taakasta.\n\n\"Hän hymyili ja olisi ohitse ajaessaan huudahtanut iloisesti noille\nryhmille. Mutta ikäänkuin yhteisestä päätöksestä nunnat vaipuivat\npolvilleen kädet ristissä ja kasvot kohotettuina, palvojain asentoon.\nHe olivat aina rakastaneet ja kunnioittaneet häntä, pitäen häntä\nihanana. Mutta kukaan ei ollut koskaan nähnyt häntä satulassa, ja\nkun prioritar nyt ratsasti ulos päivänpaisteeseen lumivalkoisella\nhevosella, niin tämä näky täytti heidän sydämensä ihastuksella ja\nihmetyksellä.\n\n\"Veli Philip nojausi porttiholviin tarkastellen. Hän tiesi, ettei hänen\nkättään enää tarvittu suitsia pitelemään, tiesi sen siitä hetkestä,\njolloin näki kunnianarvoisan äidin tarttuvan ohjaksiin vasemmalla\nkädellään, laskevan oikean leppeästi Ikonin kaulalle ja kumartuvan\nkuiskaamaan tämän korvaan.\n\n\"Hän istui satulassa -- kertoi Philip -- kuten vain sellainen voi\nistua, joka on ratsastanut pienestä pitäen.\n\n\"Hän kävelytti Ikonia kerran kedon ympäri, pudisti sitten lievästi\nohjaksia, ja se alkoi ravata.\n\n\"Nunnat, jotka olivat jälleen nousseet seisomaan, huudahtivat\nsäikähdyksestä ja ihastuksesta.\n\n\"Kedon toisessa päässä hän antoi ratsun pyörähtää äkisti ympäri ja pani\nsen laukkaamaan.\n\n\"Tämä sai nunnat kivettymään ihan mykiksi. Jok'ikinen heistä pidätti\nhenkeään; ja aliprioritar kääntyi sisar Mary Seraphinea kohti ja\npudisti tätä -- kukaan ei tiennyt mistä syystä.\n\n\"Ja seuraavassa tuokiossa prioritar oli heidän keskellään kävelyttäen\nratsua verkalleen, järjestellen huntuaan, joka laukassa oli liehunut\nhänen takanaan, kumartuen puhelemaan yhdelle ja toiselle ajaessaan\nohitse.\n\n\"Ja hänen silmissään oli uuden elämän valo. Hänen poskensa hehkuivat,\nhän näytti jälleen tytöltä.\n\n\"Kiristäen Ikonin suitsia hän seisahtui alipriorittaren viereen ja\nsanoi --\"\n\nPiispa keskeytti puheensa sovittaen huolellisesti hiilihangon\nloukkoonsa.\n\n\"Hän seisahtui ja sanoi: 'Ei kenenkään tarvitse viipyä täällä kauempaa\nkuin haluaa. Mutta koska kerran olen satulassa eikä herra piispalla ole\nkiirettä saada hevosensa takaisin, niin aion ratsastaa vielä tunnin\najan.'\"\n\nWorcesterin Symon kääntyi ja katsoi ritaria suoraan silmiin.\n\n\"Ja prioritar ratsasti tunnin ajan\", hän sanoi. \"Kokonaisen tunnin\najan, päivänpaisteessa, jokiniityn pehmeällä nurmikolla _prioritar\nkoetteli siipiään_.\"\n\n\n\n\nXXIII luku\n\nKESKIÖINEN KOHTAUS.\n\n\nHugh d'Argent istui sanatonna, vastaten piispan kiinteään katseeseen.\n\nHänen kasvoillaan ei kuvastunut pelkoa, vain suuri hämmästys.\n\nHetken kuluttua hiipi kummankin silmiin katse, joka oli puolittain\nhymyä, puolittain kaihoisaa surua, mutta täysin luottavainen; katse,\njonka toistaiseksi vain piispa osasi selittää.\n\n\"Te tiedätte siis, herra piispa\", sanoi Hugh d'Argent.\n\n\"Kyllä, poikani; minä tiedän.\"\n\n\"Tästä aamustako asti?\"\n\n\"Ei suinkaan! Siitä päivästä asti, jolloin ensinnä saavuit tarinoinesi,\ntehden niin huolellisia kysymyksiä niin huolettomasti. Mutta älä ole\nvihoissasi itsellesi, Hugh. Uskollinen olet ollut miekankahvaasi\nmyöten. Mutta -- ei yksikään oikea rakastaja ole koskaan ollut\ndiplomaatti! Sellaisia asioita, jotka merkitsevät enemmän kuin koko\nelämä, eivät vilpittömät sydämet voi salata teräviltä silmiltä.\"\n\n\"Mitä tarkoitti siis kaikki puheenne Seraphinesta?\" tiedusti ritari.\n\n\"Seraphine, poikani, on ollut suureksi hyödyksi useissa keskusteluissa.\nEi koskaan ennen vähäpätöisessä, pintapuolisessa, itsekkäässä\nelämässään ole Seraphine auttanut ketään niin epäitsekkäästi. Että sinä\nistuit täällä juuri nyt pitäen minua uskomattoman typeränä, juuri kun\nhartaimmin halusin esiintyä mahdollisimman vähätietoisena, siitä saan\nkiittää Seraphinen pöhöttyneitä kasvoja.\"\n\n\"Jalo herra!\" huudahti ritari häpeän valtaamana. \"Jalo herra! Mistä te\ntiesitte --\"\n\n\"Rauhoitu, poikaseni! Älä kiusaa mieltäsi sillä. Eikö pyhään virkaani\nkuulu seurata Herrani jälkiä ja tutkia sydämen aivoituksia ja\najatuksia? Ja kunnioittaen vaiteliaisuutesi syitä, vieläpä hyväksyenkin\nne minä olisin antanut sinun lähteä epäilemättä minun tietävän sen,\nmitä halusit pitää salassa, ellei asian laita olisi sellainen, että\nmeidän on nyt yhdessä punnittava seuraavaa seikkaa: -- kyhättyään tuon\nilmeisesti ratkaisevan viestin prioritar on koetellut siipiään.\"\n\nHuumaavan riemun hyökyaalto valahti ritarin kasvoille.\n\n\"Kunnianarvoisa isä!\" hän sanoi, \"luuletteko sen merkitsevän minulle\ntoivoa?\"\n\nWorcesterin Symon mietti tätä kysymystä huolellisesti, istuen\nmieliasennossaan, huulet sormenpäätä vastaan painettuina.\n\nLopulta hän sanoi: \"Luulen sen merkitsevän juuri sitä. Hänessä raivoaa\ntaistelu sielullisen ja ruumiillisen, järjen ja vaiston, ajatuksen\nja tunteen välillä. Tyyni tasaantunut mieli lähetti sinulle tuon\nlopullisen kiellon järkevän viestin. Tunteellinen ruumis, jossa väräjää\nylitsekuohuva elämä, valmistautuu vaistomaisesti sen mahdollisuuden\nvaralta, että olisi ratsastettava sinun kerallasi Warwickiin. Tämä\nsaattaa vaa'an tasapainoon. Mutta lisäksi tulee vielä kolmas tekijä,\njoka on lopullisesti ratkaiseva asian. Siihen hän on alistuva; eikä\nhäntä kykenisi silloin järkyttämään mikään, et sinä enkä minäkään,\nei maailma eikä helvetti, eivät menneet, nykyiset eivätkä tulevaiset\nasiat.\"\n\n\"Ja tuo kolmas tekijä?\" kysyi ritari.\n\n\"On hengellinen\", vastasi piispa juhlallisesti kasvot kohotettuina.\n\nTällöin ritarin valtasi äkillinen tunnonvaiva. Hän alkoi ensimmäistä\nkertaa tajuta asian sellaisena, miltä sen täytyi näyttää piispasta ja\nnunnasta. Hänen oma itsepintainen ja päättäväinen itsekkyytensä hävetti\nhäntä.\n\n\"Te olette ollut perin ystävällinen minua kohtaan, herra piispa\", hän\nsanoi nöyrästi. \"Te olette ollut kovin lempeä ja jalomielinen, kun\nteillä on epäilemättä ollut syytä tuntea suuttumusta.\"\n\nMutta piispa antoi katseensa vaipua kattohirsistä ja kohdisti ne\nkysyvästi tuijottaen Hugh d'Argentiin.\n\n\"Suuttumusta, poikani? Ja miksi minun pitäisi tuntea suuttumusta?\"\n\n\"Siksi että minä olen koettanut ja koetan yhä vielä houkutella\nprioritarta tekemään väärin.\"\n\nPiispan kysyvään katseeseen tuli kirkkautta, joka melkein muuttui\nvievän ylenkatseen valoksi.\n\n\"_Sinä_ -- houkuttelisit _häntä_?\" hän virkkoi. \"Houkuttelisit häntä\ntekemään väärin! Sellaista miestä ei elä maailmassa, joka onnistuisi\nsiinä! Hän ei tule luoksesi, ellei hän tiedä olevan oikeata tulla ja\nusko tekevänsä väärin jäädessään tulematta. Jos ajattelisin sinun\nhoukuttelevan häntä, niin luuletko, että pysyttelisin syrjässä\ntaistelua tarkastellen. Ei! Mutta minä pysyttelen syrjässä ja odotan,\nsillä välin kuin hän -- joka näkee puhtaammin ja kirkkaammin ja astelee\nlähempänä Taivasta kuin sinä tai minä -- tutkii, mikä on oikein, ja\nvaliten sen hylkää väärän. Jos hän tulee vakuutetuksi siitä, että\nelämä sinun rinnallasi on Jumalan tahto -- ja minä sanon sinulle\nvilpittömästi, että sen saa aikaan vain ihmeteko -- silloin hän tulee\nluoksesi. Mutta hän ei tule luoksesi, ellei hän niin tehdessään valitse\nsitä, mikä hänen mielestään on vaikeampi osa.\"\n\n\"Vaikeampi osa!\" huudahti ritari. \"Unohdatte, jalo herra, että hän\nrakastaa minua.\"\n\n\"Vai unohdan?\" vastasi piispa. \"Oletko havainnut minut taipuisaksi\nunohtamaan? Juuri se seikka, että hän rakastaa sinua, on raskain\npaino sinua vastaan -- tällä erää. Sellaiset naiset valtaa aina\nvaistomainen tunne, että sen, mikä olisi suloista, täytyy olla\nväärää ja kieltäymyksen vaikea polku on ainoa oikea tie. He eivät\nkiipeä Siionin kukkulalle kruunua tavoitellakseen. He kääntyvät ja\nsuuntaavat kulkunsa Getsemanen kautta Ristinvuorelle varmoina siitä,\nettä ainoastaan siten he voivat lopulta saavuttaa perintöosuutensa. Ja\nmitä me voimme siihen sanoa? Eivätkö he seuraa Jumalan Pojan jälkiä?\nPelkään oman luontoni kääntyvän toiselle taholle. Minulla on taipumusta\nseurata kuningas Taavettia tai Salomoa kaikessa loistossaan, laulaen\niloisia virsiä, Siionin vuoren palatsista Morian vuoren temppeliin.\nKaikki, mikä on sopusointuista ääneltään, muodoltaan tai väriltään,\ntuntuu minusta hyvältä ja sen vuoksi oikealta. Mutta pitkät Italiassa\nvietetyt vuodet ovat kyllästäneet minut kauneuden palvonnalla, joka on\nerottamattomasti sekoittunut jumaluuden palvontaan. Minä epäilen omaa\narvostelukykyäni, ja pahoin pelkään\" -- virkkoi prelaatti, jonka leppeä\narmeliaisuus oli voittanut niin monta ihmistä uskonnolle -- \"pahoin\npelkään olevani kaikkea muuta kuin Kristuksen kaltainen. Mutta minä\ntunnen itsensäuhraamisen, kun havaitsen sen. Enkä minä varoita sinua\nsen vuoksi, että unohtaisin, vaan siksi että muistan.\"\n\nKun viimeiset sanat kajahtivat juhlallisina piispan huulilta, katkaisi\nhiljaisuuden ulkokellon äänekäs helinä. Sitten seurasi kiireisiä\naskeleita alhaalla pihamaalla, ikkunoissa heijastui soihtujen loimoa,\nja porttia ryhdyttiin avaamaan.\n\n\"Keskiyö lienee jo tulossa\", sanoi Hugh d'Argent; \"omituinen vierailun\nhetki.\"\n\nPalatsin yläkerrassa sijaitsevan pitosalin toisessa päässä, vastapäätä\novea, oli ikkunoita, joista näki kartanolle.\n\nRitari astui erään avoimen ikkunan ääreen, nousi polvilleen korkealle\nseinäpenkille ja katsoi alas.\n\n\"Pihaan on ratsastanut hevosmies\", hän sanoi, \"ja ratsastanut\nkiiruusti. Hänen hevosensa on vaahdossa ja seisoo sieraimet levällään,\nhuohottaen... Ratsastaja on käynyt sisään... Teidän väkenne, herra\npiispa, taluttaa pois ratsun.\" Ritari palasi paikalleen. \"Oiva eläin!\nLuullakseni olisi parasta sekoittaa sen lämpimään appeeseen olutta.\"\n\nWorcesterin Symon ei vastannut.\n\nHän istui suorana kädet ristissä, lievä punerrus poskillaan,\nkuulostellen askeleita, joiden täytyi pian lähetä.\n\nNe lähenivät.\n\nOvi avautui hallin toisessa päässä.\n\nLuiseva kappalainen seisoi ovella kumartaen.\n\n\"No?\" sanoi piispa välittämättä tavanmukaisista muodollisuuksista.\n\n\"Jalo herra, teidän sanansaattajanne on palannut ja pyytää päästä\nviipymättä puheillenne.\"\n\n\"Käske hänen käydä sisään\", sanoi piispa tarttuen tuolin kädennojiin ja\nkumartuen eteenpäin.\n\nPuolittain kääntyen kappalainen viittasi käsi koholla; sitten hän\nväistyi syrjään kiireisten askelten lähetessä.\n\nOvelle ilmestyi nuori mies, yllään ruskea ratsastuspuku, tomuisena\nja matkan tuhrimana. Pysähtymättä munkkien tapaan tervehtimään tai\npolvistumaan hän eteni puolisenkymmentä askelta saliin, sieppasi\nsitten hatun päästään, seisahtui äkisti kantapäät lähekkäin ja kumarsi\nsoturimaisesti isoa liettä kohti.\n\nTyöntäen kätensä poveen hän veti esiin lujasti sinetöidyn käärön.\n\n\"Minä tuon Roomasta\", hän sanoi -- ja hänen äänensä kajahti huoneen\nhalki -- \"Worcesterin lordipiispalle kirjeen Hänen Pyhyydeltään\nPaavilta.\"\n\nRitari hypähti seisoalleen. Piispa nousi ylevänä olentona purppurassaan\nja kullassaan ja hänen korkean asemansa arvokkuus ilmeni hänessä\nviipymättä.\n\nTäydellisen hiljaisuuden vallitessa hän ojensi oikean kätensä kirjettä\nkohti.\n\nTomuinen matkamies astui nopeasti eteenpäin, polvistui piispan eteen ja\nlaski kirjeen hänen käsiinsä.\n\nKun piispa kohotti paavin kirjettä ja päätään kumartaen suuteli\npaavillista sinettiä, notkisti ritari toisen polvensa käsi\nmiekankahvassa ja silmät maahan luotuina.\n\nNiin vallitsi tuokion ajan hiljaisuus. Ojentaen mahtavan käsivartensa\nmerten poikitse näytti Rooman yliherruus valtaansa englantilaisessa\nhallissa.\n\nSitten piispa laski kirjeen vähäiselle pöydälle, joka sijaitsi hänen\noikealla puolellaan, istuutui ja viittasi molempia miehiä nousemaan.\n\n\"Minkälainen on matkasi ollut, Roger?\" hän kysyi ystävällisesti.\n\n\"Olenko palannut ajoissa, kunnianarvoisa isä?\" huudahti nuorukainen\nkiihkeänä. \"Minä menettelin määräystenne mukaan. Kustannuksia ei\nsäästetty. Vuokrasin parhaan aluksen, minkä tapasin, ja purjeet\nnostettiin tunnin kuluttua siitä, kuin laukkasin satamaan. Merimatka\nonnistui hyvin, ja kun minun onnistui hankkia vaihtohevosia pitkin\nkoko tietä, niin jouduin Roomaan neljääkolmatta tuntia varemmin kuin\nolimme laskeneet. Ratsastin kaupunkiin auringonlaskussa; ja koska\nteidän nimenne ja sinettinne hankkivat minulle pääsyn kaikkialle, niin\nkirjeenne, jalo herra, oli Pyhän Isän käsissä, ennenkuin rusko oli\nhäipynyt etäisiltä kukkuloilta.\n\n\"Kardinaali Ferrari piti minusta huolta kuin ruhtinaasta; ja totta\npuhuen pehmeä patja ja silkkipeitteet olivat tervetulleet vietettyäni\nmonta koleata yötä Normandian ja Italian majataloissa. Ja kun olin\nkilpa-ajossa voittanut itse ajankin, niin arvelin voivani suoda\nitselleni pitkän yölevon.\n\n\"Mutta seuraavana aamuna, pian sen jälkeen kuin kyyhkyset alkoivat\nkuhertaa ja lennellä, minut herätettiin ja sain käskyn pitää kiirettä.\nSitten, sillä välin kuin suurustin nauttien kaikenlaisia outoja ja\nmaukkaita ruokalajeja marmoripihassa, missä suihkulähteet lirisivät ja\nviiniköynnökset kapusivat seiniä pitkin, kardinaali palasi saatuaan\njo varemmin käskyn saapua Paavin makuusuojaan, missä Hänen Pyhyytensä\nvastaus oli valmiiksi sinetöitynä.\n\n\"Tämän jälkeen, herra piispa, minä en vitkastellut lähteä\npaluumatkalle; käytin vuoron perään samoja vaihtohevosia kuin\nmenomatkallakin, kunnes laukkasin satamaan, missä aluksemme vartosi.\n\n\"Siellä tuli valitettavasti viivytys, ja olinpa silloin iloinen,\netten ruvennut Roomassa nahjustelemaan. Sillä tuuli oli vastainen,\nkului muutama päivä, ennenkuin voimme nostaa purjeet, ja kun lopulta\nsain merimiehet taivutetuiksi lähtemään, yllätti meidät keskitiessä\nankara myrsky, joka uhkasi repiä purjeet siekaleiksi ja kohottaen\naluksen korkealle lennättää meidät kaikki perikatoon. Avutonna ja\nepätoivoisena, sillä merimiehet olivat menettäneet kaiken vallan, minä\nlupasin, että jos myrsky lientyisi ja me pääsisimme turvassa satamaan,\nniin antaisin -- kun saan periä isäni maatilat Gloucestershiressä --\nkartanomme naapuriluostarin arvoisalle apotille niityn, joka on saanut\nhänet munkkeineen jo kauan rikkomaan kymmenettä käskyä ja muitakin\nkäskyjä, koska sen halki virtaa taimenpuro, ja lihava taimen on apotin\nmieliruokaa illallispöydässä, eikä munkeista ole mikään niin hauskaa\nkuin maata vatsallaan kutitellen taimenia, kun ne lymyilevät viileissä\nonkaloissa puron äyräiden alla. Mutta kun isä yllättää munkit salaa\nkalastamasta, niin hän käy heidän taakseen, ja silloinkos heille tulee\nkiire päästä pystyyn -- jos pääsevät! Muistellessani siellä keskellä\nmerta syntejäni minä muistin juosseeni kertomaan isälle, että jos hän\npitäisi kiirettä, niin hän tapaisi kelpo veljet mahallaan, hihat ylös\nkäärittyinä, pää puron ylitse kurkottuen, varpaat syvälle turpeeseen\nkaivautuneina, syventyneinä taimenia kutkuttamaan. Sitten minä juoksin\nitse oikotietä, piilouduin pähkinäpensaikkoon ja katselin, kun isä\nharppasi niityn poikki, otti kiinni salakalastajat ja antoi heille\naika selkäsaunan. Oma pilkallinen pojannauruni tuntui nyt ulvovan ja\nkirkuvan köysistössä. Ja niin minä lupasin, että jos myrsky lauhtuisi\nja me pääsisimme turvassa satamaan, niin munkit saisivat niityn. Myrsky\nlauhtuikin ja me pääsimme satamaan -- mutta mitä isä sanoo, sitä en\ntotta tosiaan tiedä! Koska pelkäsin teille, jalo herra, koituvan harmia\ntästä onnettomasta viivytyksestä, minä ratsastin maihin jouduttuani\nniin nopeasti kuin oma kelpo ratsuni suinkin jaksoi. Olenko päässyt\najoissa perille?\"\n\nPiispa hymyili katsoessaan nuoren Roger de Berchelain sinisiin\nsilmiin ja vilpittömään ulkomuotoon; tämä nuorukainen oli hartaudella\nantautunut hänen palvelukseensa. Tässä oli toinen, joka muisti\nnäkemänsä kuvina, ja Worcesterin Symonia miellytti laukka ja kiire ja\nmeren viima, joka oli pyyhältänyt huoneen halki hänen lähettiläänsä\nkiihkeässä nuoressa äänessä.\n\n\"Olet, poikani\", sanoi piispa. \"Etkä ole palannut vain ajoissa, vaan\nvieläpä kahta päivää varemminkin. Sen joutuisampaa lähettilästä olisi\nmahdoton löytää! Sekä valintani että luottamukseni osui tosiaankin\noikeaan mieheen. Nyt sinun täytyy illastaa ja sitten laskeutua kylläkin\ntarpeelliseen lepoon, poikaseni; ja huomenna saat kertoa minulle, oliko\npakko käyttää enemmän varoja kuin sinulle annoin.\"\n\nKorottaen ääntään piispa kutsui saapuville kappalaisensa, jolloin tämä\nsynkeä olento ilmestyi heti ovelle.\n\nPiispa antoi määräyksiä Berchelain nuoren herran kestitsemiseksi ja\nlisäsi sitten: \"Ja antakaa valaista kappeli, isä Benedict. Niin pian\nkuin aamurusko ilmestyy idästä, toimitan messun kiitokseksi siitä, että\nolen saanut kirjeen Pyhältä Isältä ja sanansaattajan terveenä takaisin.\nEn tarvitse siinä teitä enkä muitakaan veljiä paitsi niitä, joilla\nsattuu olemaan valvontavuoro... _Benedicite_.\"\n\n\"_Deus_\", vastasi isä Benedict kumartaen syvään.\n\nNuori Roger polvistui hilpeänä ja suuteli piispan sormusta. Sitten\nhän nousi, pyyhkäisi sivulle hiussuortuvan, joka oli valahtanut\notsalle, ja sanoi: \"Kylpy, jalo herra, olisi vieläkin tervetulleempi\nkuin illallinen ja vuode. Minua hävettää, että olen saapunut näin\nkurjassa kunnossa teidän ja tämän jalon ritarin eteen\", kumartaen Hugh\nd'Argentille.\n\n\"Mitäpä siitä\", sanoi Hugh hymyillen ystävällisesti vastaan. \"Moisella\ntapaa hankitut matkatahrat ovat paljoa kunniakkaampia kuin silkki ja\nhieno palttina. Toivoisin itse voivani käydä tänä yönä levolle niin\npaljon suorittaneena.\"\n\n\"Käy kylpemään, poika\", sanoi piispa. \"Silloin munkkini saavat aikaa\nkutkuttaa, pyydystää ja keittää taimenia sinulle illalliseksi! Ahaa,\nsenkin nuori veijari! Mutta tuo niitty on _Corban_ [Vanhan testamentin\njuutalaisten keskuudessa Jumalalle luvattu uhrilahja. - Suom.], muista\nse. Hyvää ruokahalua, hyvää yötä ja olkoon Herran siunaus sinun ylläsi.\"\n\nRuskea ratsastuspuku katosi hoiviovesta.\n\nIsä Benedictin laiha käsi vetäisi oven kiinni.\n\nPiispa ja ritari olivat jälleen kahden kesken.\n\n\n\n\nXXIV luku\n\nPAAVIN LUPAKIRJA.\n\n\nPiispa ja Hugh d'Argent olivat jälleen kahden kesken.\n\nKummallekin oli kuvaavaa, että he istuivat muutaman minuutin\näänettömyyttä katkaisematta.\n\nSitten piispa kurkotti kättään, tarttui Roomasta saapuneeseen kääröön\nja katsoi ritariin.\n\nHugh d'Argent nousi, astui ikkunan ääreen ja kumartui ulos hiljaiseen\nkesäyöhön.\n\nHän saattoi kuulla piispan murtavan sinetit paavin kirjeestä.\n\nAlhaalla kartanolla oli kaikki levossa. Isot portit olivat jälleen\nsuljetut. Olikohan tuo höyryävä hevonen hangattu kuivaksi, peitetty\nloimella ja saanut lämmintä apetta, johon oli kaadettu olutta?\n\nHän saattoi kuulla piispan kehittävän auki pergamenttikäärön, joka\nratisi.\n\nKuu, joka oli ensimmäisellä neljänneksellään, purjehti ylhäisissä\ntaivaissa. P. Marian kirkon tornit kuvastuivat mustina taivasta vastaan.\n\nPalatsi sijaitsi samalla puolen tuomiokirkkoa kuin kaupungin pääkatu,\nsiitä ulottui tie suoraan ulkoportille, Tithingiin ja Valkoisten\nsisarten nunnaluostariin Whytstonessa. Kuinka omituista oli ajatella,\nettä hänen allaan oli tuo peninkulman pituinen pimeä käytävä;\nettä juuri palatsin alla, niin lähellä tuomiokirkkoa, he kaksi\nolivat yhdessä kulkien tietäneet merkillisen toivioretkensä olevan\npäättymäisillään. Mutta silloin --\n\nHän saattoi kuulla piispan kääntävän pergamenttia.\n\nKuinka vapaana hopeinen kuu purjehti myrskyisellä taivaalla, aivan\nkuin ylevät kasvot, jotka levollisina pilkistävät tuon tuostakin esiin\nhämmentävien ajatusten ja epäilysten keskeltä.\n\nKahdessa yössä kuu ennättäisi kehittyä melkein täydeksi. Ratsastaisiko\nhän silloin Warwickiin yksinään vai olisiko hänellä toinen rinnallaan?\n\nKuten piispa oli sanonut, hän oli kertonut Moran ratsastaneen kaiken\npäivää kuin lintuna liidellen pitkin ketoja. Mutta nyt hän kuvitteli\nkernaimmin hänen ratsastavan Ikonin selässä jokiniityllä huntu perässä\nliehuen, \"kasvoillaan tarkoitusperäisen säteilyn valo\".\n\nAh, tulisiko hän? Tulisiko hän vai jäisikö tulematta? Jäisikö hän\ntulematta vai tulisiko hän?\n\nKuu oli nyt pilven peitossa; mutta hän voi nähdä pilven reunan\nhopeoituvan.\n\nJos kuu purjehtisi vapaaksi pilven takaa, ennenkuin hän ennättäisi\nlaskea kahteentoista, silloin Mora tulisi.\n\nHän alkoi laskea verkalleen.\n\nYhdeksään jouduttaessa kuu oli vielä peitossa; ja ritarin rohkeus\nlamaantui.\n\nMutta kymmenen tullessa piispa kutsui: \"Hugh!\" ja kääntyen ikkunan\näärestä ritari vastasi kutsuun.\n\nPiispa piteli kädessään paavin kirjettä ja myöskin jotain viralliselta\nnäyttävää asiakirjaa, josta riippui joukko sinettejä.\n\n\"Tämä koskee läheisesti sinua, poikani\", sanoi piispa hiukan\nliikutettuna ja laski pergamentin ritarin käsiin.\n\nHugh d'Argent olisi voinut lukea sen sisällyksen piispan tuolin\nvieressä palavan vahakynttilän valossa. Mutta jokin vaisto, jota hän\nei olisi kyennyt selittämään, sai hänet viemään sen pöydälle salin\nkeskustaan, missä vielä paloi neljä vahakynttilää. Hän seisoi siinä\nlukien asiakirjaa selin piispaan kääntyneenä, pää kumartuneena lähelle\nkynttiläin liekkiä.\n\nKerran, kahdesti, kolmasti ritari luki sen, ennenkuin hänen\nsekaantuneet aivonsa käsittivät sen täydellisesti. Ja kuitenkin se\noli selvä ja ymmärrettävä -- paavin allekirjoittama ja paavillisella\nsinetillä varustettu lupakirja, joka vapautti Moran, Norellen\nkreivittären kaikista valoista ja lupauksista, jotka hän oli tehnyt ja\nantanut liittyessään Worcesterin Valkoisten sisarten nunnaluostariin\nWhytstonessa, Clainesin seurakunnassa, ja myöhemmin tullessaan samaisen\nnunnaluostarin priorittareksi; ja vielä ilmoitettiin, että tämä täysi\nvapautus suotiin hänelle, koska Hänen Pyhyytensä tietoon oli tullut,\nettä mainittu jalo nainen oli antautunut luostarielämään erään kurjan\nja ilkeän juonen tähden, jonka tarkoituksena oli riistää häneltä linna\nja kartanot ja erottaa hänet eräästä urheasta ritarista, joka oli hänen\nkihlattunsa ja siihen aikaan taisteli Pyhällä maalla.\n\nLisäksi asiakirja valtuutti Symonin, Worcesterin piispan,\ntai hänen nimittämänsä papin yhdistämään avioliiton siteillä\nristiretkeläis-ritari Hugh d'Argentin sekä Mora de Norellen,\nWorcesterin Valkoisten sisarten entisen priorittaren.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRitari kävi takaisin lieden luo ja seisoi piispan edessä pergamentti\nkädessään.\n\n\"Herra piispa\", hän sanoi, \"näenkö minä unta?\"\n\nWorcesterin Symon hymyili. \"Et ensinkään, poikani. Ei suinkaan yksikään\nsinun unistasi ole koskaan ollut Hänen Pyhyytensä allekirjoittama tai\nkantanut Vatikaanin suurta sinettiä! Sinun pitelemäsi asiakirja riittää\nvastaukseksi kaikkiin kysymyksiin ja takaa vaimollesi entisen aseman\nhovissa ja täyden arvon ulkomaailmassa -- jos häntä haluttaisi palata\nsiihen.\n\n\"Mutta tekeekö hän sen tai ei, se ei ole niitä kysymyksiä, joista\nkirkko haluaisi lausua ratkaisevan tai edes vaikuttavan mielipiteensä;\nja Pyhä Isä lisää minulle lähettämässään kirjeessä erinäisiä tärkeitä\nohjeita.\n\n\"Ensiksikin: että priorittaren on omasta halustaan ja päätöksestään,\nvapaana kaikesta sopimattomasta painostuksesta ulkoapäin, luovuttava\nvirastaan ja hyväksyttävä tämä erivapautus, joka päästää hänet\nvalastaan.\n\n\"Toiseksi: että hänen on poistuttava nunnaluostarista ja sen seutuvilta\nsalaisesti; jos se käy päinsä, esiintyen uudessa asemassaan, sinun\nvaimonasi, ihmisten erikoisesti utelematta, mistä hän on peräisin.\n\n\"Kolmanneksi: että kun hänen poistumisensa tulee tiettäväksi\nluostarissa, minulla on valta juhlallisesti ilmoittaa, että hän\non siirretty minun toimestani salaisesti, Pyhän Isän tietäen ja\nsuostumuksella, erääseen paikkaan, missä häntä tarvitaan korkeampiin\ntehtäviin.\"\n\nPiispa hymyili lausuessaan viimeiset sanat. Hänen silmistään kuvastui\nvoitonriemua.\n\nRitari näytti yhä siltä, kuin tuntisi hän vain näkevänsä unta; mutta\nhänen kasvoillaan väikkyi suuri odotuksen ilo.\n\n\"Jalo herra\", hän huudahti riemukkaasti, \"mitä uutisia meillä onkaan\nhänelle! Lähetättekö ne aamulla vai viettekö ne itse hänelle?\"\n\nPiispan huulet olivat pusertuneet sormenpäitä vastaan.\n\n\"En tiedä\", hän vastasi verkkaan; \"en tiedä, tokko vien tai lähetänkään\nniitä.\"\n\n\"Mutta, jalo herra, totta kai! Se hälventää kaikki epäilykset,\nratkaisee kaikki kysymykset, poistaa kaikki vaikeudet --\"\n\n\"Vaiti, vaiti!\" huudahti piispa. \"Hyvä Jumala, mies! Rohkenenko vihkiä\nsinut naiseen, jota tunnet niin vähän? Tätä kysymystä harkitessaan ei\nprioritar ole silmänräpäyksenkään aikaa ajatellut sitä, mitä Kirkko tai\nValtio sanoisi tai tekisi. Hänelle asia on yksinkertaisempi, suorempi,\ntäysin vapaa säännöksistä ja dogmeista: 'Teenkö siinä oikein vaiko\nväärin? Onko Jumalan tahdon mukaista, että menettelen niin?'\"\n\n\"Mutta jos te, herra piispa, kerrotte hänelle Pyhän Isän\nvapautusluvasta, mitä hän on silloin sanova?\"\n\n\"Mitä hän on silloin sanova?\" Worcesterin Symon nauroi pehmeästi,\nikäänkuin jokin seikka olisi liikuttanut jotakin erinomaisen herkkää\nmuistoa. \"Varmaankin hän sanoo: 'Te saatte minut kummastumaan, herra\npiispa! Totta puhuen, herra piispa, te saatte minut kummastumaan! Hänen\nPyhyytensä Paavi saattaa hyvinkin vallita Roomassa; _te_, herra piispa,\nvallitsette tämän hiippakunnan kaupungeissa; mutta _minä_ määrään tässä\nnunnaluostarissa, ja niin kauan kuin minä täällä määrään, ei sellaista\nsaa koskaan tapahtua!'\"\n\nPiispa hykersi hiljaa käsiään, kuten hänen tapansa oli, milloin jokin\nmuisto tuotti hänelle suurta mielihyvää.\n\n\"Varmaankin puhuisi prioritar täten, rakas ritari, jos olisin kyllin\ntyperä paiskatakseni hänen eteensä tämän verrattoman kallisarvoisen\npergamentin. Ja kuitenkin -- enpä tiedä. Saattaisi olla viisasta\nlähettää se tai näyttää pitemmittä selityksittä, pelkästään vain siksi,\nettä hän näkisi, kuinka voimakkaasti itse Pyhän Isänkin mieleen on\nvaikuttanut tämän tapauksen täysi tuntemus.\"\n\n\"Jalo herra\", sanoi ritari perin vakavana, \"kuinka tämä täysi tuntemus\non tullut Hänen Pyhyytensä tietoon Roomaan?\"\n\n\"Kun sinä ensinnä saavuit luokseni\", vastasi piispa, \"ja kerroit tuon\nsurullisen tarinan vääryydestä ja petoksesta, niin tiesin, että jos\nvoittaisit Moran puolellesi, silloin meillä täytyisi olla täysi valta\nvihkiä teidät ja palauttaa hänet maailmaan, muutoin voisi koitua\nsurua ja paljo koettelemuksia hänelle ja kenties vaaroja teille. Sen\nvuoksi päätin aikaa tuhlaamatta esittää koko asian paaville itselleen.\nTunnen Pyhän Isän hyvin; hänen avomielisyytensä, hänen laupeutensa ja\nystävällisyytensä, hänen lujan halunsa menetellä oikein ja rakastaa\narmeliaisuutta. Sitä paitsi meidän ystävyyssuhteemme on sellainen,\nettei hän hevillä epäisi minun pyyntöäni. Myöskin hän olisi lempeytensä\nvuoksi taipuvainen ottamaan ohjeekseen minun arvosteluni.\n\n\"Niin pian kuin siis tiesin kaikki yksityiskohdat, sekä sinun kertomasi\nettä varemmin tietämäni ja kaikki, minkä itse sain kummaltakin\nongituksi, lähetin sanan nuorelle Roger de Berchelaille, jonka älyyn\nja uskollisuuteen saatoin huoletta luottaa, annoin hänelle riittävästi\nvaroja ruokaan ja asuntoon, ratsuihin ja aluksiin, jotta hän voisi\nsuorittaa matkan mahdollisimman lyhyessä ajassa, ja lähetin hänet\nRoomaan viemään kirjallista selontekoa koko asiasta Hänen Pyhyydelleen\nPaaville.\"\n\nTämän puheen aikana ritari seisoi katse kysyvästi kiintyneenä piispan\nkasvoihin.\n\nSitten hän sanoi: \"Jalo herra, moinen ystävällisyys käy yli\nymmärryksen. Että te kuuntelitte kärsivällisesti, kun kerroin teille\ntarinani, sekin oli jo paljo. Että te vaieten myönsitte minulle\ntilaisuuden päästä puheisiin morsiameni kanssa, se oli vieläkin\nenemmän. Mutta että kaiken aikaa, kun minä uskoin teille asian\npuolittain eikä Mora uskonut yhtään mitään, te olette uurastanut,\nkäyttänyt varojanne, suunnitellut meidän hyväksemme, antautuen vielä\nsiihenkin vaaraan, että Pyhä Isä olisi käyttänyt väärin teidän mielenne\njalouden! Kaiken tämän te olette tehnyt Moran ja minun hyväksi! Että te\nolitte, kuten itse kerroitte, usein vieraana lapsuuteni kodissa pitäen\nvanhempiani suuressa arvossa, se voi kyllä selittää sen suurenmoisen\nystävällisyyden, jolla minut otitte vastaan. Mutta tämä jalomielisyys\n-- tämä ihmeellinen hyvyys -- minä olen ihmeissäni, ymmälläni! Että te\nryhtyisitte niin suureen työhön toimittaaksenne minulle mahdollisuuden\nnaida priorittaren -- se käy yli ymmärryksen!\"\n\nKun Hugh d'Argent herkesi puhumasta, ei Worcesterin Symon ryhtynyt heti\nvastaamaan. Hän istui katsellen tuleen, hypistellen vasemmalla kädellä\nkultaristiä rinnallaan ja rummuttaen oikean käden sormilla puuhun\nleikattua leijonanpäätä, joka muodosti hänen tuolinsa kädennojan.\n\nTuntui siltä, kuin piispa olisi äkkiä käynyt levottomaksi ritarin\nkiitollisuudesta; tai ikäänkuin hänessä olisi herännyt jokin\najatussarja, jota hän ei halunnut tuoda julki ja joka oli karkoitettava\ntakaisin, ennenkuin hän antautui puhumaan.\n\nLopulta hän vastasi ritarille laskien kätensä ristiin ja katsellen\nyhä tuleen. Hänen ympärillään väikkyi jonkinlainen erillisyyden tuntu\nikäänkuin näkymättömänä, mutta silti läpäisemättömänä kilpenä.\n\n\"Rakas Hugh, sinä aivan hukutat minut kiitollisuuteesi. Omasta\nmielestäni ei menettelyni tässä asiassa olisi kaivannut kiitoksia eikä\nselittelyjä. On olemassa tilaisuuksia, jolloin tehdessämme vähemmän\nkuin kaikkein parhaamme rikkoisimme kaikkea sitä vastaan, mitä pidämme\npyhimpänä. Minusta on hyödyllisimmän määritelmän synnistä antanut\npyhissä kirjoissa apostoli Pyhä Jaakoppi, käytännöllisin kaikista\nJumalan innoittamista kirjoittajista, kun hän sanoo: 'Sille, joka osaa\nhyvää tehdä eikä sitä tee, sille se on syntiä.' Tiesin varsin selvästi,\nmitä 'hyvää' tässä asiassa oli tehtävä. Sen vuoksi en ansaitse mitään\nkiitollisuutta siitä, etten langennut laiminlyönnin syntiin.\n\n\"Myöskin, poikani, moni, joka näyttää ansaitsevan toisten\nkiitollisuuden, havaittaisiin siihen aivan ansiottomaksi, jos hänen\nvaikuttimiensa sisäinen totuus saataisiin täysin paljastetuksi.\n\n\"Minussa vallitsee melkeinpä intohimoinen halu, että kaikki hyvä\nsaavuttaisi suurimman täydellisyytensä.\n\n\"Mahdollisesti minä kykenin paremmin ymmärtämään täydellisesti sinun\ntarinasi siitä syystä, että erään naisen rakkauden vuoksi viivyin\nseitsemän vuotta poissa tästä maasta peläten, että suuri rakkauteni,\njoka minut valtasi tahtomattani, saattaisi hänen tietoonsa tullen\ntuon nuoren sydämen, joka oli vielä tuore ja uinaileva, vastaamaan\nsiihen. Ei ollut kysymystäkään siitä, että rikkoisin valani; enkä minä\nhyväksy lemmen-ystävyyttä miehen ja naisen kesken, milloin avioliitto\nei ole mahdollinen. Se on parhaimmassakin tapauksessa itsekästä miehen\npuolelta. Se estää naista astumasta kuningaskuntaansa. Naisen kruununa\non synnyttää lapsia rakastamalleen miehelle -- ottaa paikkansa tämän\nkodissa vaimona ja äitinä. Mies, joka ei voi tarjota tätä, mutta on sen\nmiehen tiellä, joka voi, hän on vaivainen ja arvoton lempijä.\"\n\nPiispa vaikeni, avasi kätensä, siirti kiinteän katseensa tulesta ja\nnojausi taaksepäin tuolissaan. Kivi hänen sormuksessaan kimmelsi\nsinisenä, siinä oli niittypuron partaan lemmenkukkien väriä.\n\nHetken kuluttua hän katsahti äänettömään ritariin. Hänellä oli\nystävällinen hymy pikemmin silmissään kuin huulillaan.\n\n\"Mahdollisesti tämä sydämen kurissa pitäminen -- josta en muuten\nole koskaan ennen puhunut -- on tehnyt minut herkäksi ymmärtämään\ntoisten miesten kärsimyksiä. Se saattaa myöskin selittää, minkä vuoksi\nminut aina valtaa suuri halu nähdä todella jalon naisen saavuttavan\nnaisellisuutensa täyttymyksen.\n\n\"Minä palasin Englantiin vähän sen jälkeen kuin sinun morsiamesi oli\nliittynyt Whytstonen nunnaluostariin. Minut nimitettiin piispaksi tähän\nWorcesterin hiippakuntaan, jolloin jouduin hallitsemaan Valkoisia\nsisaria hengellisissä asioissa. Ystävyyssuhde priorittaren ja minun\nvälillä on tuottanut minulle itselleni mielenkiintoa, hauskuutta\nja todellista apua ja toivoakseni hänenkin laitansa on ollut sama.\nLuullakseni kerroin sinulle illallispöydässä, että monta vuotta sitten\nolin tavannut hänet hovissa, missä toimin kuningattaren rippi-isänä\nja hänen hovinaistensa opettajana. Mutta priorittaren ja minun kesken\nei ole koskaan viitattu tuohon varempaan tuttavuuteen. Epäilen, tokko\nhän tunsikaan sitä raihnaista, valkotukkaista prelaattia, joka saapui\nItaliasta, tuoksi voimakkaaksi partaniekka-papiksi, jonka hän oli\ntyttövuosinaan tuntenut nimellä\" -- piispa vaikeni ja katsoi kiinteästi\nritariin -- \"isä Gervaise.\"\n\n\"Isä Gervaise!\" huudahti Hugh d'Argent kohottaen kättään tehdäkseen\nristinmerkin vainajaa mainittaessa, mutta hilliten tämän vaistomaisen\nliikkeen nähdessään jotain merkillistä noissa terävissä sinisissä\nsilmissä. \"Isä Gervaise, jalo herra, hukkui myrskyssä. Laiva joutui\nhaaksirikkoon, eikä ketään sen väestä ole sen koommin tavattu.\"\n\nRitari puhui asiastaan vakuutettuna; mutta juuri hänen puhuessaan\nvaltasi hänet hämmästyttävä totuus saaden hänet mykistymään. Äkkiä\nhän tiesi, minkä vuoksi piispan silmät olivat viipymättä voittaneet\nhänen pelottoman luottamuksensa. Niiden kirkkaasta syvyydestä oli\nkatsellut häntä lapsuuden uskollinen ystävä. Usein hän oli etsiskellyt\nmuististaan, kun piispa oli väittänyt tunteneensa hänet poikavuosina,\nja oli kummastellut, ettei voinut laisinkaan muistaa Symonia vieraana\nvanhempiensa kodissa.\n\nNyt -- tänä salaisuuden paljastumisen hetkenä -- kuinka selvästi hän\nsaattoikaan nähdä tuon kuuluisan papin, yllään ruskea kaapu, viitta ja\nhilkka, vyöllään köysi, pää kiireeltään paljaaksi ajettuna, leuassa\nruskea parta, sandaalijalkaisena astelevan avarassa hallissa, seisovan\nasehuoneessa tai kiipeävän Cumberlandin kukkuloita käydäkseen Pyhän\nkummun kappelissa ja sen vierellä asustavan erakon vieraana.\n\nKuten käy lapsuuden muistelmissa, niin nytkin vähäisimmät,\njoutavimmatkin yksityiskohdat heräsivät eloon kirkkaina kuin kristalli.\nNykyisyys oli unohtunut, tulevaisuuteen ei kiinnitetty huomiota tuon\nkaukaisen menneisyyden siirtyessä äkkiä niin viehättävän lähelle.\n\nPiispa antoi hänen rauhassa todeta tämän. Sitten hän puhkesi puhumaan.\n\n\"Tosin laiva joutui haaksirikkoon, Hugh; tosin ei ketään, joka oli\nsiinä purjehtinut, nähty sen koommin. Ja jos nyt kerron sinulle,\nettä muuan uija kauvan ponnisteltuaan ajautui kallioiselle rannalle,\npoti monta viikkoa kuolemansairaana erään kalastajan matalassa\nmajassa, nousi viimein vuoteesta entisen itsensä raihnaisena varjona\nhuomatakseen tukkansa muuttuneen valkoiseksi tuona epätoivon yönä,\nhavaitakseen ettei kukaan tuntenut hänen nimeään eikä asemaansa, että\n-- jättäen isä Gervaisen tappioineen valtameren pohjaan -- hän voi ajaa\npartansa ja matkata Roomaan minkä nimisenä vain halusi; jos kerron\nsinulle kaiken tämän, niin uskon sinulle salaisuuden, Hugh, jonka\nkaikkina näinä vuosina on tuntenut vain eräs toinen henkilö -- Hänen\nPyhyytensä Paavi.\"\n\n\"Isä!\" huudahti ritari syvästi liikutettuna; \"isä\" -- Sitten hänen\näänensä murtui. Hän vaipui toiselle polvelleen piispan eteen ja ojensi\ntätä kohti ristityt kätensä.\n\n\"Mikä outo asia olikaan tapahtunut? Suuresti rakastettu ja kauan\nmurehdittu henkilö oli noussut kuolleista; mutta se nainen, joka\noli häntä parhaiten rakastanut ja eniten surrut, oli itse siirtynyt\nVarjojen Valtakuntaan eikä ollut enää täällä ihmettelemässä ja\nriemuitsemassa.\n\n\"Isä\", sanoi Hugh, kun voi taasen luottaa ääneensä, \"lausuessaan\nminulle viimeiset sanansa äiti puhui teistä. Lähdin hänen kamariinsa\ntoivottamaan hänelle hyvää yötä, ja yhdessä me polvistuimme ristin\nääreen. 'Toistakaamme', kuiskasi äiti, 'nuo pyhät lohdutuksen sanat,\njoita isä Gervaise aina käski katuvaisten käyttää polvistuessaan\nkuolevan Lunastajan eteen.' 'Äiti', minä sanoin, 'en tunne niitä.'\n'Sinä olit niin nuori, poikani', sanoi hän, 'kun isä Gervaise oli\nviimeksi meidän parissamme.' 'Lausu minulle ne sanat', minä sanoin;\n'tahtoisin kernaasti oppia ne sinun huuliltasi:' Silloin, kohottaen\nkatseensa kuolleen Kristuksen puoleen, äiti virkkoi äänessään syvä\nkunnioitus ja harras ilo kasvoillaan: 'Hän -- elää -- ainiaan --\nollakseen meidän välimiehenämme.' Ja uuden päivän sarastaessa hänen\nhenkensä oli poistunut.\"\n\nPiispa laski kätensä ritarin kumartuneelle päälle.\n\n\"Poikani\", hän sanoi, \"kaikista minun tuntemistani naisista oli sinun\nlempeällä äidilläsi kaunein ja hurskain luonne. Kunpa hänen kaltaisiaan\nolisi useampia meidän brittiläis-kodeissamme.\"\n\n\"Isä\", sanoi Hugh murtuneella äänellä, \"tiesittekö, kuinka paljo\nhänellä oli kestettävää? Isän hurjat riidat kaikkien kanssa eristivät\nhänet viimein täydelliseen yksinäisyyteen. Isän viha Pyhää Kirkkoa\nkohtaan ja se ylenkatse, millä hän kohteli pappeja, riisti äidiltä\nteidän vierailujenne tarjoaman lohdutuksen. Isän iänikuinen riita\njaarli Eustace de Norellen kanssa oli syynä siihen, etteivät perheemme\nsaaneet seurustella keskenään, vaikka asuimmekin kolmen tunnin\nratsastusmatkan päässä toisistamme. En ollut koskaan käynyt Norellen\nlinnassa, ennenkuin saavuin etelästä tuoden kuninkaalta viestin\nMoralle. Eikä Mora ole vielä tähän päivään saakka _ollut_ koskaan\nminun kotini kartanollakaan! Kun me menimme kihloihin, en uskaltanut\nilmoittaa sitä vanhemmilleni -- vaikka jaarli Eustace ja hänen\nkreivittärensä olivatkin molemmat kuolleet -- jotta isän kiukku ei\nkohdistuisi Moraan minun lähdettyäni. Uutinen hänen kuolemastaan, joka\nennätti kuuluviini kaukaisessa maassa, saattoi minut kotiin. Ja kodilta\nse tuntuikin vihdoin viimeinkin! Rauhaa ja tyytyväisyyttä siellä, missä\naina oli ollut levottomuutta ja ahdistusta. Isä, kerron tämän teille,\nkoska tiedän lempeän äitini pelänneen, että te ette ymmärtäneet, vaan\nmahdollisesti ajattelitte hänen lakanneen rakastamasta teitä.\"\n\nWorcesterin Symon hymyili.\n\n\"Rakas poika\", hän sanoi, \"kyllä ymmärsin.\"\n\n\"Voi, miksi\", huudahti Hugh äkillisen kiihtymyksen valtaamana, \"miksi\npitää naisen koko elämän tuhoutua ja toisten elämän muuttua synkäksi ja\nmurheelliseksi sen vuoksi, että kiivas, äreä, oikullinen --\"\n\n\"Vaiti, poika!\" virkkoi piispa nopeasti. \"Sinä puhut isästäsi, ja\nmainitset vainajia. Elävissä kuolee jotakin aina kun he puhuvat pahaa\nkuolleista. Tunsin isäsi; ja vaikka hän ei rakastanutkaan minua, niin\nrehellinen ollakseni minun täytyy sanoa hänestä: Sir Hugo oli kelpo\nmies, suora ja kunnian mies. Hän kantoi kilpeään tahrattomana. Jos\nhän oli ystäväinsä pelkäämä, niin pelkäsivätpä häntä vihollisetkin.\nUrhoollinen hän oli ja peloton -- yhtä hän oli vailla; ja usein ne,\njotka ovat juuri yhtä vailla, ovat vailla kaikkea.\n\n\"Hugo d'Argent ei tuntenut rakkautta kanssaihmisiään kohtaan. Ihmisen\nhän kohtasi otsa rypyssä; kaikki inhimillinen herätti hänessä\nvastenmielisyyttä. Katsella samaa maisemaa, hengittää samaa ilmaa,\nastella saman maan päällä kuin hän, se merkitsi samaa kuin seistä hänen\ntiellään ja sytyttää hänessä vihaa. Mutta töykeällä, äreällä tavallaan\nhän rakasti kuitenkin vaimoaan ja pikku poikaansa. Eikä hän ollut\nlaisinkaan omahyväinen. Hän tajusi olevansa itsensä pahin vihollinen.\nJotta emme joutuisi tähän ansaan, meidän on hyvä joka päivä rukoilla:\n'Oi, Ihmiskunnan Rakastaja, suo minun rakastaa kanssaihmisiäni,\nkunnioittaa heitä, kunnes he osoittautuvat arvottomiksi, luottaa\nheihin, kunnes he osoittautuvat uskottomiksi, ja aina odottaa heiltä\nparempaa kuin itseltäni, ajatella parempaa heistä kuin itsestäni\najattelen.' Käykäämme elämän halki, poikani, etsien hyvää toisissa,\nei pahaa; me voimme menettää hyvän, ellemme sitä etsi; paha on\nvalitettavasti kylläkin pian löytävä meidät etsimättämmekin.\"\n\nÄkkiä Hugh kohotti päänsä.\n\n\"Isä\", hän sanoi, \"kottarainen' Muistatteko kottaraisen, jonka me\nkaksi löysimme metsästä siipi murtuneena ja kannoimme kotiin; ja te\nparansitte sen siiven ja kesytitte sen ja opetitte sen sanomaan 'Hugh!\nHugh!' Ja pian kottarainen sanoikin, nähdessään minun tulevan: 'Hugh!\nHugh!' Muistatteko, isä?\"\n\n\"Muistan\", virkkoi piispa. \"Näen sinun nyt käyvän kartanon\npoikki leipää ja lihaa kädessäsi -- pikku poikanen, paljain päin\npäivänpaisteessa, hehkuen mielihyvästä, kun kottarainen juoksi sinua\nvastaan huutaen 'Hugh!'\"\n\n\"Niinpä kuulkaa, rakas isä. (Voi, kuinka usein minua on haluttanut\nkertoa teille tämä!) Pian sen jälkeen kuin te olitte lähtenyt, minä\nsain tuolta kottaraiselta ankaran opetuksen. Varttuen voimiltaan se\npoistui eräänä päivänä kartanolta, juoksi ruoka-aitan kautta ja pääsi\npuutarhaan. Minä perässä viheltäen ja tarkaten. Lintu ihastui kovin\nhuomatessaan joutuneensa nurmikolle. Oli satanut. Ruoho oli märkää.\nHetken kuluttua liukui mato ripeästi esiin reiästään. Kottarainen\njuoksi madon luo nimittäen sitä 'Hugh'ksi. 'Hugh! Hugh!' se huusi\nkiskoen matoa esiin maasta. 'Hugh! Hugh' ja nokki sitä, kun se makasi\navutonna kiemurrellen. Huutaen siten vielä kerran 'Hugh!' se ahmaisi\nmadon kitaansa. Minä seisoin sydän raskaana, sillä olin luullut\nkottaraisen rakastavan minua todellisella persoonallisella rakkaudella,\nkun se juoksi minua vastaan nimeäni huutaen. Mutta nyt tiesin, että se\nnimitti 'Hugh'ksi ruokaa, jota sille toin; ruokaahan se rakasti, ei\nminua. Olinkin iloissani, kun se siipien voimistuttua lensi tiehensä.\nOikein sydäntäni viilsi kuullessani matoja, toukkia, etanoita, kaikkia\nnimitettävän 'Hugh'ksi!\"\n\nPiispa hymyili, sitten huoahti. \"Pieni intoisa sydän parka\", hän sanoi,\n\"joka sai niin kovan opetuksen kenenkään tukematta! Mutta sellaisen\nopetuksen, poikaseni, saa ennemmin tai myöhemmin jokainen jalomielinen\nsydän kokea... Ja nyt jättäkäämme menneisyys kaikkine muistoilleen\nja palatkaamme nykyisyyteen tarkastaaksemme epävarmaa tulevaisuutta.\nMyöskin, rakas ritari, minun täytyy pyytää sinua muistamaan yksinkin\nollessamme, että vanha ystäväsi isä Gervaise ruskeassa asussaan\nmakaa valtameren pohjassa; mutta uusi ystäväsi Worcesterin Symon on\nsijoittanut sinut pyrkimyksinesi varsin lähelle sydäntään.\"\n\nPiispa ojensi kättään.\n\nHugh tarttui siihen ja suuteli sitä tietäen, että tämä oli hänen\njäähyväisensä isä Gervaiselle.\n\nSitten _hän_ kohosi seisoalleen.\n\nPiispa ei virkkanut mitään; mutta hänessä tapahtui merkillinen muutos.\nJälleen hän ojensi kättään.\n\nRitari polvistui ja suuteli piispan sormusta.\n\n\"Kiitän teitä, jalo herra\", hän sanoi, \"suuresta luottamuksestanne\nminua kohtaan. Tahdon osoittaa ansainneeni sen.\" Näin sanoen hän palasi\nistuimelleen.\n\nPiispa tarttui hiilihankoon ja kohenteli huolellisesti kekäleitä.\n\n\"Mistä me puhuimmekaan, rakas ritari, ennenkuin eksyimme tälle\nsyrjäpolulle? Ah, jopa muistankin! Kerroin sinulle, että minut\nnimitettiin piispaksi tähän Worcesterin hiippakuntaan ja ettei\nprioritar luullakseni tuntenut minua henkilöksi, jonka hän oli tavannut\nmonta vuotta takaperin.\"\n\nPiispa laaki hiilihangon kädestään ja kääntyi tulen äärestä.\n\n\"Havaitsin, että tuon ihanan tyttöajan herättämät odotukset olivat\ntäyttyneet yli oman määränsä. Hän oli muuttunut; epäämättömät merkit\nosoittivat hänen saaneen käydä sulatusahjon lävitse; mutta puhdas\nkulta kestää tulessakin. Lujaluonteisuus, ylevä elämänkatsomus,\nlämmin hellyys toisia kohtaan oli kypsynyt ja kehittynyt. Eivät edes\nluostarielämään kuuluvat välttämättömät rajoitukset voineet laimentaa\nniitä suuria piirteitä -- sekä älyllisiä että ruumiillisia -- joiden\nmukaan Luonto oli hänet kaavaillut.\n\n\"Koetin olla ajattelematta hänestä muuta kuin sellaista, mitä on\najateltava hurskaasta naisesta, joka on tehnyt naimattomuuslupauksen.\nMutta havaitessani hänet kuin luoduksi tekemään talon miehelle kodiksi,\nauttamaan häntä ylöspäin ja tulemaan itse oivallisten poikien ja\ntytärten äidiksi, minusta tuntui murheelliselta, että hyljätessään\nmaailman syystä, jota ei missään suhteessa voinut pitää todellisena\nkutsumuksena, hän oli riistänyt itseltään sellaiset mahdollisuudet.\n\n\"Niin kuluivat vuodet Jumalan ja Kirkon tyynessä palveluksessa.\nMutta olin aina tietoinen siitä, että kerran hän vielä joutuisi\nratkaisutilanteeseen ja tarvitsisi silloin minua.\"\n\nPiispa vaikeni ja katsoi ritariin.\n\nHugh'n kasvot olivat varjossa. Mutta piispan häntä katsellessa\nvälkkyivät rubiinit hänen rinnallaan tulen valossa, ikäänkuin jokin\näkillinen ajatus olisi pannut ne voimakkaasti väräjämään.\n\nTämä näky sai piispan tyyneyden leimahtamaan lujaksi päätökseksi,\nikäänkuin miekka olisi ripeästi vedetty huotrastaan. Se oli ripeä ja\nvoimakas; se tuntui erottavan toisistaan sielun ja hengen, luut ja\nytimen ja paljastamaan sydämen ajatukset ja aivoitukset. Ja ennenkuin\ntuo kaksiteräinen säilä pääsi jälleen kätkeytymään huotraansa, piispa\npuhkesi joutuisasti puhumaan.\n\n\"Sen vuoksi, rakas Hugh, kun sinä esitit tarinasi vääryydestä\nja petoksesta, silloin aivan tietämättäsi jokainen sana, minkä\nmorsiamestasi lausuit, paljasti hänet miehelle, joka oli rakastanut\nhäntä sinun ollessasi vielä nuorukainen, jolla oli kannukset\nvoitettavina ja koko elämä edessäsi.\n\n\"Sinun tulosi ja merkillinen tarinasi oli minun mielestäni hänelle\nihmeellinen mahdollisuus saavuttaa tuo täydellisempi kehitys, johon\ntiesin hänet niin perin pohjin sopivaksi.\n\n\"Oli todellakin tuntunut kohtalon ivalta, että sillä välin kuin minä\nolin paennut ja elänyt maanpaossa, jotta läsnäoloni ei pidättäisi häntä\navioliitosta, oli toisten petollisuus pakottanut hänet aviottomuuteen.\n\n\"Sillä välin kuin sinä siis minun hiljaisella suostumuksellani ryhdyit\ntoimimaan omalla tavallasi, minä lähetin Roomaan sanansaattajani\nviemään Pyhälle Isälle täyden selonteon kaikesta, pyytämään vapautusta\nvalasta, joka oli tehty petoksen johdosta, ja pyytämään lupaa saada\nliittää avioliiton pyhällä sakramentilla yhteen nämä kauan erotetut\nlempivät; ja samalla vakuutin, ettei siitä syntyisi mitään häväistystä\nluostarissa sen enempää kuin Worcesterin kaupungissakaan.\n\n\"Kuten näit, on sanansaattajani palannut tänä iltana; ja nyt meillä on\nturvanamme Hänen Pyhyyteensä täysi suostumus, jos nimittäin prioritar\nomasta vapaasta tahdostaan haluaa luopua siitä korkeasta asemasta,\nminkä hän on pyhässä kutsumuksessaan saavuttanut ja tulla sinun\nomaksesi.\"\n\nRauhallinen ääni herkesi puhumasta.\n\nRitari nousi vitkaan seisoalleen. Ensin hän seisoi äänetönnä. Sitten\nhän puhui tyynellä arvokkuudella, joka todisti hänen ansainneen piispan\nluottamuksen.\n\n\"Minä kunnioitan teitä suuresti, jalo herra\", hän sanoi; \"ja jos\nikämme ja asemamme olisivat toisenlaiset, niin että voisimme taistella\nrakastamastamme naisesta, olisin ylpeä saadessani mitellä miekkoja\nkanssanne.\"\n\nPiispa istui katsellen tuleen. Herkän suun pielissä häivähti lievä\nhymy. Ne taistelut, joita hän oli suorittanut rakastamansa naisen\nvuoksi, olivat olleet ankarampaa laatua kuin ritarimiekkain mittely.\n\nHugh d'Argent puhui edelleen.\n\n\"Syvästi kiitollinen olen teille, kunnianarvoisa isä, kaikesta mitä\nolette tehnyt; ja vieläkin enemmän siitä, mitä ette ole tehnyt.\nMoran tapasin kuuden vuoden kuluttua siitä, kun hän oli ensi kertaa\noleskellut hovissa, tapasin hänet, rakastuin häneen ja voitin hänet\nomakseni; ja hyvin tietäen, että se suloinen rakkaus, jonka hän minulle\nsoi, oli rakkautta, josta ei yksikään mies ollut riistänyt kukkaa.\"\n\nHugh vaikeni.\n\nNuo ystävälliset ja perin kirkkaat silmät pysyivät yhä tuleen\nkohdistuneina. Tuntuiko piispasta vaikealta ajatella, että hänen\nelämänsä salaisuus oli nyt hänen omasta toimestaan siirtynyt toisenkin\nsäilytettäväksi?\n\nHugh siirtyi askeleen lähemmäksi. \"Ja syvästi rakastan teitä,\nkunnianarvoisa isä, ihmeellisestä hyvyydestänne häntä kohtaan ja --\nhänen tähtensä minua kohtaan. Ja rukoilen taivasta\", lisäsi Hugh\nd'Argent yksinkertaisesti, \"että jos hän tulee omakseni, hän ei saisi\nkoskaan tietää voittaneensa kerran sellaisen miehen rakkauden, joka on\nniin paljoa parempi sitä miestä, joka on saanut hänen lempensä.\"\n\nNäin sanoen ritari notkisti toisen polvensa ja suuteli nöyrästi piispan\nkaavun lievettä.\n\nWorcesterin Symon oli syvästi liikutettu.\n\n\"Poikani\", hän virkkoi, \"yhdessähän me toivomme hänelle onnea ja\nkorkeinta hyvää. Lopulta on kuitenkin annettava Jumalan ja hänen oman\npuhtaan sydämensä ohjata hänen jalkansa rauhan tielle.\"\n\nPiispa nousi ja astui ikkunan ääreen.\n\n\"Idän puolella alkaa ruskottaa. Aamu on tulossa. Lähde kanssani,\nHugh, kappeliin. Me rukoilemme Hänen Pyhyytensä puolesta kiittäen\nhänen armollisesta kirjeestään ja luvastaan; me ylistämme Jumalaa\nsanansaattajani onnellisen paluun johdosta. Mutta me tahdomme myöskin\nhartaasti anoa, että prioritar saa nähdä tämän tienhaaran kirkkaassa\nvalossa ja että aikeemme saatetaan onnelliseen päätökseen.\"\n\nHetken kuluttua ritari lepäsi yksinään polvillaan himmeästi valaistussa\nkappelissa. Pääalttarilla, kaukana, hämärän kietomana, pappisvirkansa\nylimpään tehtävään syventyneenä seisoi piispa messua toimittaen.\n\nMutta kummankin sydämestä kohosi sama levoton rukous.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa tuon uuden päivän kalpeassa koitossa valvoi nainen, jonka puolesta\nsekä ritari että piispa rukoilivat, kammiossaan madonnan alttarin\nääressä.\n\n\"Siunattu Neitsyt\", hän sanoi, \"sinä joka rakastit Pyhää Jooseppia,\nollen hänen kihlattunsa, mutta kuitenkin säilyit pyhitettynä Herralle\nja Hänen tarkoitukselleen -- oi, luo minuun voimaa karkoittaakseni\nmielestäni tämän alituisen kärsimyksen ajatellessani häntä, hänen\nkärsimyksiään, jolle muinoin lupasin uskollisuutta, pyhittääkseni\nitseni kokonaan Herrani palvelukseen.\"\n\nNiin lepäsivät nämä kolme polvillaan uuden päivän koittaessa.\n\nJa ritari rukoili: \"Suo hänet minulle!\"\n\nJa piispa rukoili: \"Ohjaa hänen jalkansa rauhan tielle.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa kädet ristissä rinnoillaan ja katse kohotettuna prioritar virkkoi:\n\"Saata minut tuntemaan tie, jota minun on vaellettava; sillä minä\nkohotan sieluni Sinun puoleesi.\"\n\nAamuruskon hopeajuovat kalpenivat ilmoja halkovien kultasateiden\nvaikutuksesta -- ne olivat nousevan auringon kirkkaita airuita.\n\nSilloin kajahtivat luostarin puutarhasta pehmeinä ensimmäiset sävelet,\nkun punarinta-satakieli viritti kirkkaan, mutta suloisena kiirivän\nlaulunsa.\n\n\n\n\nXXV luku\n\nMARY ANTONY JA PIISPA.\n\n\nSen illan jälkeisenä aamuna, jolloin piispan sanansaattaja oli palannut\nRoomasta, sattui vanha maallikkosisar Mary Antony kulkemaan luostarin\npihamaan poikki, kun ulkoportilta kuului kovaa kolkutusta.\n\nKiiruhtaen luokse Mary Antony työnsi sisään kurkistavan\nportinvartijattaren, avasi itse luukun ja kurkisti ulos.\n\nPortin edessä odotti lordi-piispa valkoisen ratsunsa selässä istuen ja\nseuralaisenaan veli Philip.\n\nMikä hämmästyttävä yllätys! Mikä onnellinen tapahtuma, ajatteli\nAntony eukko, että hän sattui olemaan saapuvilla moista tilannetta\nselvittämässä.\n\nPiispa ei ollut koskaan käynyt nunnaluostarissa lähettämättä ennakolta\nsanansaattajaa tiedustamaan, voiko prioritar ottaa hänet vastaan, ja\nilmoittamatta samalla määrähetken, jolloin aikoi saapua. Niin että\nkun iso portti oli avattu sepposen seljälleen ja piispa ratsasti\nkartanolle, prioritar seisoi portaikon yläpäässä häntä vastaan\nottamassa seuralaisenaan äiti aliprioritar taempana seisoen ja\ntoiset hurskaat sisaret polvillaan eteisessä. Mary Antony pysytteli\ntarkoin poissa näkyvistä, mutta sellaisessa paikassa, mistä kävi\nkurkisteleminen, koska hänestä oli hauskaa nähdä kunnianarvoisan äidin\npolvistuvan suutelemaan piispan sormusta ja nousevan viipymättä jälleen\nseisoalleen, niin että koko liikkeestä muodostui sulava syvä kumarrus.\nJa sitten oli yhä kurkistelevasta Mary Antonysta edelleen hauskaa nähdä\npriorittaren nousevan avaraa kiviportaikkoa piispan kera kummankin\nosoittaessa toinen toiselleen kunnioittavaa kohteliaisuutta.\n\n(Ihanimmissa unelmissaan taivaasta Mary Antony näki itsensä\njasperi-istuimella katselemassa, kuinka kunnianarvoisa äiti ja mahtava\nlordi-piispa nousivat yhdessä loputtomia kultaportaita, kun sitä\nvastoin äiti alaprioritar ja sisar Mary Rebecca kurkistelivat mustan\nristikon takaa jostain alhaalta käsin, mistä he näkivät varsin hyvin\nMary Antonyn jasperi-istuimellaan, mutta eivät erottaneet vilaustakaan\nkultaportaista tai niistä säteilevistä olennoista, joiden kulkua hän\nitse tarkkasi.)\n\nNiin kävi piispan tavallisesti vieraillessa, jolloin kaikki oli\nvalmiina häntä vastaan ottamaan.\n\nMutta nyt piispa vartosi kenenkään odottamatta portin ulkopuolella, ja\nMary Antonyn oli ratkaistava tämä pulma.\n\nKäskien portinvartijatarta avaamaan hän kiiruhti portaille...\nMahdotonta oli kutsua kunnianarvoisaa äitiä ajoissa saapuville... Ei\nkäynyt päinsä antaa lordi-piispan odottaa!... Juuri nyt pyörähtivät\nportinpuoliskot auki.\n\nMary Antony nousi kuusi porrasta; sitten hän kääntyi ovella.\n\nLordi-piispa oli otettava vastaan. Ketään muuta ei ollut tekemässä\nsitä. Hänen oli itse otettava vastaan lordi-piispa!\n\nNähdessään piispan ratsastavan pihaan Ikonilla, siunaten ohi ajaessaan\nportinvartijatarta, hän muisti, kuinka oli itse ratsastanut pitkin\njokiniittyä piispana. Nyt hänen oli esitettävä priorittaren osaa.\n\nJa niin tapahtui,-että kun piispa ratsasti ovelle ja laskeusi\nsatulasta heittäen ohjakset veli Philipille, hän havaitsi edessään\nvanhan maallikkosisaren omituisen pikku olennon täyteen mittaansa\nsuoristuneena ja ilmeisesti oman merkityksensä ja arvonsa tuntien.\n\nPiispan ennättäessä eteiseen sisar polvistui ja suuteli hänen\nsormustaan. Sitten hän koetti nousta äkkiä, mutta ei onnistunutkaan\nsiinä ja tarrautuen piispan käsiin huudahti: \"Paholainen periköön\nvanhat polveni!\"\n\nPiispaa ei oltu koskaan ennen otettu vastaan moisin tervehdyksin!\nMilloinkaan ennen ei maallikkosisar ollut suudellut hänen sormustaan!\nMutta muistaen kohtauksen, jolloin Antony eukko oli ratsastanut ketoa\npitkin Ikonilla, hän tajusi, että tämä esitti nyt priorittaren osaa.\n\n\"Hyvää päivää, arvoisa äiti\", hän sanoi auttaen tämän pystyyn.\n\"Henki on altis, tiedän sen, mutta teidän tapauksessanne ovat\npolvitaipeet heikot. Eikä ihmekään, sillä kauan ne ovat palvelleet\nteitä. Minunkin on vaikea nousta polviasennosta, ja kuitenkin ovat\nminun polveni kolmeakymmentä vuotta nuoremmat kuin teidän... Ei, en\nnouse kunnianarvoisan äidin kammioon, ennenkuin hänelle on ilmoitettu\ntulostani. Opastakaa minut puutarhaan ja antakaa minun odottaa siellä\nsiimeksessä, sillä välin kuin käytte noutamassa hänet.\"\n\nPerin ylpeänä yrityksensä onnistumisesta ja piispan hurmaavan\nalentuvaisuuden rohkaisemana Mary Antony opasti vieraan ruusukaariston\nkautta; ja luoden hänen kasvoihinsa salavihkaisia silmäyksiä huntunsa\nsuojasta rohkeni toivoa, ettei olisi havaittavissa mitään sellaista,\nmikä voisi tuottaa ikävyyksiä tai huolta kunnianarvoisalle äidille.\n\nMary Antony tallusteli piispan rinnalla marjakuusien reunustamaa pitkää\nkäytävää myöten, kun hän purki ilmoille tämän levottoman kysymyksen.\n\nHeti piispa hidastutti käyntiään.\n\n\"Ei niin joutuin, sisar Antony\", hän sanoi. \"Pyydän teitä muistamaan\nikäni ja hillitsemään askeleitanne. Minkä vuoksi odottaisitte\nikävyyksiä tai huolta kunnianarvoisalle äidille?\"\n\n\"Enhän minä odota mitään\", vastasi Mary Antony; \"en ole nähnyt mitään;\nen, ole kuullut mitään! Se oli kokonaan minun erehdykseni, kun laskin\nväärin herneeni. Sanoin sen kunnianarvoisalle äidille ja sain hänen\nmielensä rauhoittumaan, kun toin nähtäväksi _kuusi_ hernettä sanoen\nlöytäneeni laukustani _kuusi_ hernettä _viiden_ sijasta.\"\n\n\"Pysähdytäänpä tähän\", sanoi piispa, \"katselemaan tätä liljaa. Kuinka\nviehättäviä sen terälehdet ovat. Kuinka solakkana ja valkoisena se\nkuvastuu pensaikkoa vastaan. Minkä vuoksi teidän oli rauhoitettava\nkunnianarvoisan äidin mieltä, sisar Antony; tuomalla nähtäviksi kuusi\nhernettä?\"\n\n\"Sen vuoksi\", sanoi vanha maallikkosisar, \"että kun olin paluumatkalla\nlaskenut ne kaksikymmentä hurskasta sisarta, jotka olivat lähteneet\niltamessuun, niin ohitseni kulkikin vielä yksi, joten niitä tuli\nyksikolmatta. Ja silloin minä juoksin ilmoittamaan kunnianarvoisalle\näidille sanoen typeryydessäni, että pelkäsin sen yhdennenkolmatta\nolevan sisar Agathan, joka oli palannut elävien ilmoille oltuaan yli\nviidenkymmenen vuoden vainajain parissa. Monta kertaa olenkin juuri\nennen päivänkoittoa kuullut hänen koputtavan pylväskäytävän ovelle;\nniin, monen monta kertaa -- tap! tap! tap! Mutta hyödyttäisikö\nsitä avata nais-raukalle, jonka on auttanut käärinliinoihin lähes\nkuusikymmentä vuotta sitten? Niin että 'Koputa vain', minä sanon;\n'koputa vain, sisar Agatha! Yritä Pyhän Pietarin luona Paratiisin\nportilla. Antony eukko on liian viisas päästääkseen sinua sisään.\"\n\n\"Mitä kunnianarvoisa äiti sanoi, kun te ilmoititte siitä\nyhdennestäkolmatta Valkoisesta sisaresta?\" tiedusti piispa.\n\n\"Kunnianarvoisa äiti käski minun poistua, jotta saisi itse kohdata\nsisar Agathan haamun?\"\n\n\"No, miksi ette poistunutkaan?\" kysäisi piispa tyynesti.\n\nKerrassaan hämääntyneenä Mary Antony tunsi kielensä kangistuvan. Hän\nseisoi aivan kuin puutuneena ja tuijotti piispaan. Hänen ikenensä\nalkoivat kalista, ja hän puserti nystyröitään niitä vastaan kauhu ja\npelko silmissään.\n\nPiispa katseli tutkien noita säikähtyneitä vanhoja kasvoja ja\nluki niistä kaiken, minkä halusi tietää. Sitten hän hymyili ja\ntarttuen eukkoa leppeästi käsivarresta lähti astumaan edelleen\nmarjakuusipensaikkojen keskitse.\n\n\"Sisar Antony\", hän sanoi, ja hänen äänensä matala sävy tuntui kuin\nrauhalliselta soitolta vanhan Antonyn hämääntyneestä mielestä;\n\"te ja minä, rakas sisar Antony, rakastamme kunnianarvoisaa äitiä\nniin vilpittömästi ja uskollisesti, että tekisimme mitä tahansa\nsäästääksemme hänet tuokionkin tuskasta. _Me_ tiedämme, kuinka jalo ja\nhyvä hän on ja että hän päättää aina oikein ja seuraa Pyhän Neitsyen ja\nkaikkien, pyhimysten jälkiä. Mutta on toisia, jotka eivät rakasta häntä\nkuten me eivätkä tunne häntä kuten me tunnemme; ja he voisivat tuomita\nhänet väärin. Sen vuoksi meidän ei sovi kertoa kenellekään, mitä _me_\ntiedämme -- kuinka kunnianarvoisa äiti yksinään suoriutui tuosta\nvieraasta, joka _ei_ ollut sisar Agathan haamu.\"\n\nMary Antony kurkisti piispaan. Hänen kasvoillaan oli suuren riemun\nvalo. Hänen silmänsä olivat vapautuneet kauhun ilmeestä ja alkoivat\nvilkkua ovelasti.\n\n\"En tiedä mitään\", hän sanoi. \"En ole nähnyt mitään; en ole kuullut\nmitään.\"\n\nPiispa hymyili.\n\n\"Kuinka monta hernettä oli jäljellä laukussanne, sisar Antony?\"\n\n\"Viisi\", hihitti Mary Antony.\n\n\"Minkä vuoksi näytitte kuutta kunnianarvoisalle äidille?\"\n\n\"Rauhoittaakseni hänen mieltään\", kuiskasi vanha maallikkosisar.\n\n\"Saadaksenne hänet ajattelemaan, että ette ollut kuullut mitään,\nnähnyt, mitään ettekä tietänyt mitään.\"\n\nMary Antony nyökkäsi jälleen nauraa hihittäen.\n\n\"Uskollinen vanha sydän!\" virkkoi piispa. \"Mikä antoi sinulle tämän\najatuksen?\"\n\n\"Meidän siunattu Neitsyemme, kun pyysin häntä valaisemaan vanhan\nAntonyn järkeä.\"\n\nPiispa huokasi. \"Valaiskoon Pyhä Neitsyt sitä yhä edelleenkin\", hän\nmutisi puolittain ääneen.\n\n\"Amen\", sanoi Mary Antony hartaasti.\n\n\n\n\nXXVI luku\n\nRAKKAUS EI VÄSY KOSKAAN.\n\n\nPiispa vartosi prioritarta sillä kivipenkillä pyökkipuun alla, mistä\npunarinta-satakieli oli ryöstänyt herneen.\n\nHän näki priorittaren tulevan päivänpaisteista pylväskäytävää pitkin.\n\nKun tämä laskeutui portaita ja tuli nopeasti kohti, tajusi piispa heti\noudon muutoksen tapahtuneen hänessä.\n\nOliko tuo ratsastus Ikonilla vapauttanut hänet verkoista, joihin hän\noli tähän asti ollut sotkeutuneena?\n\nPriorittaren ennättäessä luokse piispa tarttui häntä molemmista\nkäsistä, jotta hän ei polvistuisi.\n\n\"Minut on jo otettu vastaan polvistuksin, tyttäreni\", hän sanoi ja\nkuvasi vanhan Mary Antonyn omituista pikku olentoa tervehtimässä\neteisen ovella.\n\nTällöin prioritar nauroi hilpeästi ja kertoi vuorostaan piispalle tällä\nsamaisella paikalla sattuneen kohtauksen, jolloin vanha Antony oli\nnäytellyt herneitään punarinta-satakielelle.\n\n\"Mitä herneitä?\" tiedusti piispa ja sai siten kuulla koko tarinan\nnoista viidestäkolmatta herneestä, jotka päivittäin laskettiin ja\njoista muutamat esittivät erinäisiä järjestön jäseniä. \"Ja eräs iso\nvalkoinen herne oli hienon ulkomuotonsa vuoksi valittu edustamaan\nminua itseäni\", sanoi prioritar; \"ja hyljeksien alaprioritarta ja\nsisar Mary Rebeccaa mestari Punarinta tupsahti alas ja ryösti minut\nmukaansa! Kuullessani hätähuutoja minä riensin tänne ja kuulin Mary\nAntonyn herjaavan satakieltä 'hurmepukuiseksi ritariksi' ja valittavan\näänekkäästi minun ryöstöäni. Hänen kuvitelmansa muuttuvat hänelle\ntodellisemmiksi kuin todellisuus.\"\n\n\"Hänellä on uskollinen sydän\", sanoi piispa, \"ja sukkela äly.\"\n\n\"Uskollinen? Niin\", virkkoi prioritar, \"uskollinen ja rakastava. Mutta\nvasta äskettäin olen huomannut rakkauden huolellisuuden ja hartauden\nvarjossa.\" Prioritar rypisti sileätä otsaansa luoden katseensa poispäin\nsämpyläsaksan puun lehvikköön. \"Kuinka pian me unohdamme tällaisissa\npaikoissa pelkän muistonkin persoonallisen, inhimillisen rakkauden\nmerkityksestä. Me totumme niin pian kohdistamaan ajatuksemme yksinomaan\nabstraktiseen tai jumalalliseen.\"\n\n\"Se on tappio\", sanoi piispa. Hän kääntyi ja alkoi vitkaan\nastella pylväskäytävää kohti; \"suuri tappio, tyttäreni. Ennenkuin\nsiitä koituu teille korvaamaton tappio, sallisin kernaammin tuon\nrohkean hurmepukuisen ritarin kantavan teidät pois nopein siivin.\nEnnemmin punarinta-satakielen pesä, jos siinä asustaa rakkaus, kuin\nnunnaluostari täynnä kuolleita sydämiä.\"\n\nHän kuuli priorittaren hengähtävän äkisti, mutta ei antanut hänelle\ntilaisuutta puhua.\n\n\"'Ja nyt on jäljellä usko, toivo, rakkaus, nämä kolme'\", puhui piispa;\n\"'mutta suurin näistä on rakkaus.'\"\n\nHe kulkivat pylväskäytävän halki. Prioritar kääntyi ovella jääden\nodottamaan, että piispa astuisi sisään ennen häntä.\n\n\"Tämä, herra piispa\", hän virkkoi tehden ylevän liikkeen kädellään, \"on\nUskon ja Toivon tyyssija ja myöskin tuon jumalallisen Rakkauden, joka\nvoittaa sekä Uskon että Toivon.\"\n\n\"Kuulkaa minua\", sanoi piispa. \"'Rakkaus kärsii kauan ja on lempeä;\nrakkaus ei kadehdi; rakkaus ei ylvästele eikä kerskaile; ei käyttäydy\nsopimattomasti; ei etsi omaansa; ei vihastu vähästä eikä ajattele\npahaa; ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee totuudesta; kestää kaiken,\nuskoo kaiken, toivoo kaikkea, kestää kaiken. Rakkaus ei väsy koskaan.'\nMinun luullakseni\", sanoi piispa leppeätä mietiskelyä ilmaisevalla\näänellä astuessaan priorittaren kammioon, \"apostoli puhui aivan\ninhimillisestä rakkaudesta; ja kuitenkin hän arvosti sen uskoa ja\ntoivoa korkeammaksi.\"\n\n\"Ajatteletteko te yhä sisar Mary Seraphinea, herra piispa?\" tiedusti\nprioritar, ja tämä kuuli hänen äänessään nousevan myrskyn kaukaisen\nkohun.\n\n\"En, rakas prioritar\", vastasi piispa istuutuen espanjalaiseen tuoliin\nja laskien hiippansa läheiselle pöydälle; \"en puhu rakkaudesta omaa\nitseään kohtaan eikä sitä tee apostolikaan, jonka sanoja juuri toistin.\nOtaksun hänen kirjoittavan inhimillisestä rakkaudesta, joka on saanut\npyhityksen, jota usko ja toivo kannattavat, mutta joka on näitä\nmolempia suurempi; aivan samoin kuin lintu on siipiään suurempi, mutta\nei voi kohota lentoon ilman niitä. Meillä täytyy olla uskoa, meillä\ntäytyy olla toivoa; silloin poloinen maallinen rakkautemme voi kohota\nomahyväisyyden ja itsenautinnon alemmalta tasolta ja päästä niiden\njoukkoon, jotka ovat ikuisia.\"\n\nPrioritar oli sijoittanut tuolinsa piispaa vastapäätä. Hän oli perin\nkalpea ja hänen huulensa vapisivat. Niin ankarasti hänen täytyi\nponnistaa voimiaan puhuakseen tyynesti, että ääni kuului jyrkältä ja\nkovalta.\n\n\"Miksi puhumme maallisesta rakkaudesta, herra piispa, paikassa, missä\nkaikki maallinen rakkaus on hyljätty ja unohdettu?\"\n\nHavaiten huulten värisevän piispa ei kiinnittänyt huomiota äänen kovaan\nsävyyn, vaan vastasi varsin hellästi, vilpittömällä suoruudella, joka\nuhmasi kaikkea väittelyä:\n\n\"Siksi, tyttäreni, että olen tullut puhumaan Hugh'n puolesta.\"\n\n\n\n\nXXVII luku\n\nNAISEN OMATUNTO.\n\n\n\"Hugh'n puolesta?\" virkkoi prioritar. Ja sitten uudestaan epäilyksen\nsekaisen kummastuksen matalalla äänellä: \"Hugh'n puolesta! Mitä te\ntiedätte Hugh'sta, herra piispa?\"\n\nPiispa katsoi kiinteästi priorittareen ja vastasi tavattoman vakavasti\nja pontevasti:\n\n\"Tiedän sen, että rikkoessanne hänelle antamanne juhlallisen lupauksen\nte särjette perin jalon sydämen; ja jättämällä hänen kotinsa autioksi\nte ette riistä häneltä vain onnea, vaan myöskin hänen uskonsa. Miehet\novat taipuvaiset arvostamaan pyhää uskontoamme, ei sen teoriain mukaan,\nvaan pitäen silmällä miten se saa meidät menettelemään niihin nähden.\nJos te tuomitsette Hugh'n istumaan lietensä ääressä vuodesta toiseen\nyksinäisenä, lapsettomana miehenä, silloin te karkoitatte Madonnan\nhänen kodistaan; jos te riistätte häneltä rakkautenne, niin pahoin\npelkään, että riistätte häneltä myöskin uskon Jumalan rakkauteen.\nEn sano, että asiain tuleekin olla näin; sanon vain, että sellainen\ntosiasia meillä on edessämme. Ja muistakaa -- jalosukuisen miehen ja\nnaisen kesken, joista kummallakin on puhdas kilpi ja kumpikin uskoo\ntoisen kunnian perikuvaksi, ei rikottu lupaus ole mikään pikkuasia.\"\n\n\"Minä en rikkonut lupaustani\", sanoi prioritar, \"ennenkuin uskoin\nHugh'n rikkoneen omansa. Olin kärsinyt ankaraa sydämen tuskaa ja\nnöyryytystä kuullessani hänen naineen serkkunsa Alfridan, ennenkuin\npäätin luopua maailmasta ja lähteä luostariin.\"\n\n\"Mutta Hugh ei nainut serkkuansa eikä ketään muutakaan naista\", virkkoi\npiispa. \"Hän pysyi teille uskollisena jokaisessa ajatuksessaan ja\nteossaan, vielä senkin jälkeen kuin hänkin oli kärsinyt ankaraa sydämen\ntuskaa sen vuoksi, että teidän oletettiin ruvenneen toisen kosijan\npuolisoksi.\"\n\n\"Sain kuulla totuuden vasta muutama päivä sitten\", sanoi prioritar.\n\"Seitsemän pitkää vuotta luulin Hugh'n pettäneen minut. Seitsemän\npitkää vuotta luulin häntä toisen naisen puolisoksi ja opetin itseni\nunohtamaan jokaisen muiston entisestä hellyydestä.\"\n\n\"Te olitte kumpikin petoksen uhreja\", virkkoi piispa. \"Te olette\nmolemmat saaneet kokea kovia. Te olette kumpikin toistenne tähden\nvelvolliset korjaamaan, mikä vielä on korjattavissa.\"\n\n\"Seitsemän pyhää vuotta\", sanoi prioritar lujasti, \"olen ollut\nKristuksen morsian.\"\n\n\"Rakastatteko Hugh'ta?\" kysyi piispa.\n\nKammiossa vallitsi äänettömyys.\n\nPrioritar halusi hartaasti osoittautua kuolleeksi kaikelle maalliselle\nrakkaudelle ja mielihalulle. Mutta joka kerta, kuin hän avasi huulensa\nvastatakseen, ilmestyi hänen sisäisen näkemyksensä kuvastimeen uusi\nkuva sulkien ne.\n\nHän näki käsi ojennettuna tarttuvansa Hugh'ta kädestä, kun he yhdessä\nolivat polvillaan Madonnan alttarin ääressä. Hän saattoi tuntea\nsykkivän elämän hyökynä virtaavan vierustoverin kädestä omaansa ja\nsitten ylöspäin turtuneeseen sydän poloiseen, saaden sen lepattamaan\nsiipiään kuin häkkiin suljettu lintu.\n\nHän tunsi taasen lujana ja lohduttavana tuon väkevän käsivarren,\njohon hän nojausi, kun hän ja Hugh verkalleen astelivat pimeydessä\näänettöminä rinnatusten.\n\nHän muisti jokaisen kerran, jolloin tottelevaisuus oli tuntunut\nomituisen suloiselta ja häntä oli viehättänyt Hugh'n käskyjen miehekäs\njyrkkyys.\n\nHän näki Hugh'n polvillaan jalkainsa juuressa lyhdyn luomassa\nkeltaisessa valokehässä. Hän tunsi hänen tukkansa paksuna ja pehmeänä\nsormiensa välissä.\n\nJa sitten -- hän muisti tuon värähtävän nyyhkytyksen ja kaikkien\nraja-aitojen äkillisen murtumisen. He tarvitsivat toinen toiseltaan\nlohtua ja lievennystä tuskaansa. Sitten -- antautumisen ihana hetki;\nnoiden väkevien käsivarsien puserruksen tuottama huojennus; vuosien\npituisten kärsimysten kaikkoaminen, kun hän tunsi Hugh'n huulien\ntapailevan omiaan ja taipui hänen janoavaan suudelmaansa.\n\nSitten vielä viimeinen kuva, kun Hugh kunnioittaen hänen toivomustaan,\npikemmin tunnettua kuin ilmi lausuttua, oli päästänyt hänet vapaaksi ja\npoistunut enempää sanomatta tai koskematta tuohon himmeään harmaaseen\nvaloon, joka väikkyi kuin helmenkarvainen aamunkoitto merellä --\noli poistunut, kadonnut näkyvistä. Hän näki itsensä yksinäisyyteen\njääneenä, raskaan oven hänen omien kättensä sulkemana erottaen\nheidät ikiajoiksi toisistaan. Hän näki itsensä makaamassa maan alla,\npimeydessä ja autiudessa, kasvot kosteassa mullassa, missä Hugh'n jalat\nolivat seisoneet.\n\n\"Rakastatteko Hugh'ta?\" tiedusti piispa uudelleen.\n\nJa prioritar kohotti katseensa, joka oli täynnä kärsimystä, moitetta\nja tuskaa, mutta myöskin rohkeutta ja totuudellisuutta, ja vastasi\nyksinkertaisesti: \"Voi, jalo herra, rakastan.\"\n\nSitä seuraava äänettömyys oli jännittynyttä sisäistä taistelua. Piispa\nkohdisti katseensa ristillä riippuvaan Lunastajaan, olennoituun\nitseuhraukseen, sillä välin kuin prioritar pyrki hillitsemään\nmielenliikutustaan.\n\n\"Rakkaus ei väsy koskaan\", virkkoi piispa sitten lauhasti.\n\nMutta prioritar oli päässyt oman mielensä herraksi, ja nuo leppeät\nsanat olivat hänelle kuin taisteluhaaste. Hän puki heti ylleen pyhän\npäättäväisyyden rintahaarniskan ja paljasti miekkansa.\n\n\"Herra piispa\", hän sanoi, \"te olette saanut minut tunnustamaan\nrakkauteni, mutta samalla te olette saanut minut tunnustamaan syntini.\nNunnan ei sovi antautua sellaiseen rakkauteen, jota Hugh d'Argent yhä\nvielä haluaa saada osakseen minun puoleltani. Tuntikausia rukoilemalla\nja valvomalla olen koettanut puhdistaa sieluani tahrasta, joka\nsiihen tuli taipuessani -- vaikkakin vain hetkiseksi -- tämän miehen\nvoimakkaaseen vaatimukseen, joka pyhyyttä solvaisevaan naamioilveilyyn\nturvautuen tunkeutui luostarimme pyhitetylle alueelle. En tiedä, kenet\nhän on lahjonut\" -- jatkoi prioritar luoden suuttuneen epäluulon\nkatseen piispaan.\n\n\"Rakkaus ei ajattele pahaa\", mutisi Worcesterin Symon.\n\n\"Mutta tiedän, että jonkun vaikutusvaltaisen henkilön on täytynyt\nummistaa silmänsä hänen juoneltaan, muutoin ei hän olisi voinut olla\nkryptassa yksinään vesper-messun aikana pukeutuakseen meidän asuumme\nja liittyen palaavaan kulkueeseen päästä tänne luostariin. Ja jonkun\ntäytyy yhä edelleen auttaa ja edistää hänen suunnitelmiaan, muutoin\nei hän voisi, kuten hän itse kertoi minulle, oleskella joka päivä\nkryptassa yksinään juuri siihen aikaan, jolloin me kuljemme sitä tietä.\nMinua katkeroittaa, herra piispa, ajatellessani, että henkilö, jonka\npitäisi tässä olla minun puolellani, asettuu minua vastaan.\"\n\n\"Ei ole pitkävillainen\", puhui piispa.\n\n\"Totta puhuen, herra piispa\", sanoi prioritar kohoten seisoalleen\nkookkaana ja suuttuneena, \"minun tekisi melkein mieli unohtaa se\nkunnioitus, jota olen velvollinen osoittamaan teidän korkeata asemaanne\nkohtaan --\"\n\n\"Ei käyttäydy sopimattomasti\", mutisi Worcesterin Symon pannen hiipan\npäähänsä.\n\nPrioritar käänsi selkänsä piispalle ja kävi ikkunan ääreen. Hän oli\nniin vihoissaan, että tunsi kyynelten kirveltävän silmiään. Mutta\nsamalla hän tunsi peräti ristiriitaista halua polvistua tuon ihanan\nja arvokkaan olennon eteen, nojata päätään piispan polviin ja purkaa\nsydämestään säälittävä tarinansa taisteluista, epäilyksistä ja\nponnistuksista, viettelyksistä ja vaivoin saavutetusta voitosta, joka\nmuodosti selonteon hänen viimeaikaisista öistään ja päivistään. Piispa\noli ollut hänen uskollinen ystävänsä ja neuvojansa kaikkina näinä\nvuosina. Mutta nyt hän tiesi tämän ystävän asettuneen häntä vastaan\ntaistelemaan, ja pelkäsi häntä vieläkin enemmän kuin Hugh'ta. Hugh\nkamppaili hänen tunteittensa kanssa; ja aistimusten tasolla hän tiesi\noman tahtonsa lopulta pääsevän voitolle. Mutta piispa kamppaili hänen\nsielunsa kanssa, ja vanhuksen tyynen leppeyden takana oli älyn voima,\njoka hänen vähimmässäkään määrin väistyessään valtaisi hänet ja pitäisi\nhänet vallassaan kuin samettihansikkaaseen kätkeytyneet terässormet.\n\nHän palasi istuimelleen rauhoittuneena, mutta päättäväisenä.\n\n\"Kunnianarvoisa isä\", hän sanoi, \"pyydän teitä suomaan anteeksi\näkillisen suuttumukseni. Teiltähän minä odotan apua näinä vaikeina\naikoina. Minua surettaa, että tuotan tuskaa ja pettymystä uljaalle ja\njalolle ritarille, uskolliselle rakastajalle ja mitä vilpittömimmälle\nsydämelle. Mutta en voi palkita uskollisuutta uskottomuudella. Jos\nrikkoisin pyhän valani antautuakseni hänelle, en toisi kerallani\nsiunausta hänen kotiinsa. Parempi tyhjäkin liesi, kuin sellainen missä\nkirous väijyy. Sitä paitsi emme voisi koskaan kestää siitä aiheutuvaa\nhäväistystä. Minä joutuisin kaikkien kammoamaksi. Paavi itse julistaisi\nmeidät varmaankin kiroukseen. Siitä koituisi loputonta murhetta minulle\nja vaaroja Hugh'lle. Jo nämä syyt riittävät tekemään sen mahdottomaksi.\"\n\nSilloin piispa otti vyölaukustaan kokoon käärityn pergamentin.\n\n\"Tyttäreni\", hän sanoi, \"kun Hugh kertoi minulle surullisen\ntarinansa petoksesta ja tappiostaan, ei hän suostunut ilmoittamaan\nminulle etsimänsä naisen nimeä, sanoi vain uskovansa, että tämä oli\nlöydettävissä Worcesterin Valkoisten sisarten joukosta. Kun tiedustin\nnimeä, hän vastasi: 'Suojelen hänen nimeään, kuten suojelisin\nomaa kunniaani. Ellen voita häntä takaisin, jos hän pysyy minusta\nloitolla, niin että saan ratsastaa täältä yksinäni, silloin minun on\nratsastettava tieheni jättämättä moitteen varjoakaan hänen puhtaaseen\nmaineeseensa. Hänen nimensä on säilyvä iäti sydämessäni', sanoi Hugh,\n'mutta ei yksikään sana minun suustani ole antava kenellekään aihetta\nliittää sitä rikottuun valaan tai hyljättyyn rakastajaan.' Kerron\ntämän teille, tyttäreni, jotta ette tuomitsisi väärin perin uskollista\nritaria.\n\n\"Mutta uskollinen rakastaja ei ole koskaan ollut valtiomies. Hugh ei\nollut puhellut kauaa kanssani, ennenkuin olin täysin selvillä tiestä.\nMuutama varovainen kysymys ratkaisi asian aivan epäämättömästi. Minkä\njälkeen, rakas prioritar --\"\n\nPiispa vaikeni. Kävi äkkiä vaikeaksi jatkaa. Priorittaren kirkas katse\noli kohdistunut häneen.\n\n\"Minkä jälkeen, herra piispa?\"\n\n\"Minkä jälkeen tajusin -- että muuan varhainen unelmani voisi\nmahdollisesti toteutua. Tunsin Hugh'n poikana -- Minussa vallitsee\ntodellinen intohimo nähdä kaiken kehittyvän täydellisyyteensä --\nLyhyesti sanoen, lähetin Roomaan sanansaattajan, joka vei Hänen\nPyhyydelleen Paaville kirjeen, missä tein tarkoin selkoa koko asiasta.\nEilen illalla sanansaattajani palasi tuoden Pyhältä Isältä kirjeen ja\nsen ohella tämän.\"\n\nPiispa ojensi kokoon käärittyä asiakirjaa.\n\nPrioritar nousi, otti sen hänen kädestään ja kehitti auki.\n\nKun hän luki ensimmäiset rivit, ilmestyi hänen kasvoilleen äkisti\nkummastuksen sijaan tyytymättömyyden ryppyjä.\n\n\"Mitä!\" hän sanoi. \"Nimi ja arvo, joista luovuin\" tähän järjestöön\nliittyessäni! Kuka uskaltaa käyttää minusta nimitystä 'Mora, Norellen\nkreivitär'?\"\n\n\"Vain hänen Pyhyytensä Paavi ja Worcesterin piispa\", virkkoi piispa\nnöyrästi tarkoittamatta sitä priorittaren kuultavaksi. Eikä hän\nkiinnittänytkään huomiota tähän vastaukseen, sillä hänen sanansa olivat\nolleet suuttunut huudahdus pikemmin kuin kysymys.\n\nMutta vielä oli pahempaakin tulossa.\n\n\"Erivapautus!\" äännähti prioritar.\n\n\"Päästö valasta!\" hän huudahti hetken päästä.\n\nJa viimein, lukien kiireesti, hillitöntä suuttumusta ja mielipahaa\nilmaisevalla äänellä: \"'Valtuuttaa Symonin, Worcesterin piispan, tai\nhänen määräämänsä papin yhdistämään avioliiton pyhällä sakramentilla\nristiretkeläis-ritarin Hugh d'Argentin sekä Mora de Norellen,\nWorcesterin Valkoisten sisarten entisen priorittaren.' _Entisen_\npriorittaren? Totta tosiaan, he ovat rohjenneet kirjoittaa siten!\n_Entisen_ priorittaren! On todellakin syytä antaa heidän ymmärtää, että\nhän on prioritar _nyt_ -- ei johonkin aikaan, vaan _nyt_ ja _täällä_!\"\n\nHän kääntyi piispan puoleen.\n\n\"Herra piispa, Kirkko näyttää asettuvan kannattamaan mahdillaan\nMaailmaa, Lihaa ja Paholaista, jättäen naisen ja hänen omantuntonsa\nyksin ja taistelemaan kenenkään auttamatta niitä hurjia voimia vastaan,\njotka ovat käyneet hänen kimppuunsa. Mutta saatte nähdä, että hän osaa\nkäsitellä oikein jokaista vastustajain asetta, mikä sattuu joutumaan\nhänen käsiinsä.\"\n\nNäin sanoen prioritar repäisi valtakirjan ylhäältä alas asti ja sitten\nyhä edelleen poikin ja pitkin, heitti palaset lattialle ja laski\njalkansa niille.\n\n\"Näin minä vastaan\", hän huudahti, \"teidän yritykseenne, herra\npiispa, houkutella paavia vapauttamaan minua valasta, jota minä pidän\nikuisesti pyhänä ja sitovana. Ja jos teitä haluttaa erottaa nunna hänen\nTaivaallisesta liitostaan ja tehdä hänestä miehen omaisuutta, niin\nsaatte etsiä häntä jostain muualta, mutta ei Worcesterin Valkoisten\nsisarten luostarista, herra piispa!\"\n\nNäin puhui suuttunut prioritar saaden rauhallisen kammion kajahtamaan\nsuuttumuksestaan ja ylenkatseestaan.\n\nPiispa ei ollut vähääkään yrittänyt estää häntä repimästä asiakirjaa.\nKun prioritar heitti sen lattialle tallaten jalallaan palasia, hän\nloi vain niihin surkuttelevan silmäyksen ja kohotti sitten katseensa\ntakaisin hänen kasvoihinsa, noihin silmiin, joista leimahti häntä\nvastaan raivoisa suuttumus. Ja hänen omissa silmissään oli katse\nniin murheellinen, niin syvästi haavoitettu ja silti niin hellän\nymmärtäväinen, että se hillitsi ja lauhdutti priorittaren vihaa.\n\nHänen katseensa vaipui verkalleen noiden rauhallisten kasvojen\nylevästä murheellisuudesta rinnan hopearistiin, joka oli koristettu\nitämaisilla ametisteilla; purppurakaavusta riippuvaan vyölaukkuun;\npolvilla lepääviin käsiin; sormuksen jalokiveen, josta heleä väri oli\nhäipynyt jättäen sen kalpeaksi ja kirkkaaksi, niin että se kimmelsi\nkuin iso kyynelkarpalo piispan sormella; hänen kenkiinsä omituisine\nitalialaisine solkineen; sitten lattiata pitkin omaan kiukkuiseen\njalkaansa, joka polki siekaleita tuosta kallisarvoisesta asiakirjasta,\njoka oli niin suurin vaivoin ja kustannuksin hankittu Pyhältä Isältä\nRoomasta.\n\nSitten prioritar horjahti äkkiä jäykkyydestään, lamaantui, vaipui\nepätoivoisesti huudahtaen polvilleen, tarttui molemmin käsin piispaa\npolvista ja laski otsansa niille.\n\n\"Voi\", hän nyyhkytti, \"mitä olenkaan tehnyt! Ylpeys ja uhkamieli ovat\nsaaneet minut puhumaan pahoin teistä, jalo herra, joka olette aina\nosoittanut minua kohtaan hienotunteisuutta ja ystävällisyyttä; ja\nharhautuneen katkeruuden valtaamana olen rikkonut Pyhää Isää vastaan\nrepimällä asiakirjan, jossa on hänen nimikirjoituksensa. Voi minua!\nYrittäessäni tehdä oikein minä olenkin menetellyt, surkean väärin;\nkoettaessani karttaa syntiä minä olenkin tehnyt uskomattoman synnin!\"\n\nPrioritar itki nojaten päätään käsiinsä, jotka lepäsivät piispan\npolvilla.\n\nWorcesterin Symon laski kätensä perin hellävaroen tuolle kumartuneelle\npäälle, ja tällöin hänen silmänsä etsivät jälleen ristillä riippuvaa\nKristusta. Prioritar olisi todellakin kummastunut, jos hän olisi\nkohottanut päänsä ja nähnyt nuo silmät -- tähän asti niin älykkäät,\ntutkivat, ystävälliset tai hilpeyttä vilkkuvat -- nyt täynnä\nmittaamatonta tuskaa. Mutta nyyhkyttäen kasvot kätkettyinä prioritar\najatteli vain omia kärsimyksiään.\n\nHetken kuluttua piispa puhkesi puhumaan.\n\n\"Aikomuksemme ei ollut syrjäyttää teidän omaa harkintaanne tai pakottaa\ntunteitanne, tyttäreni. Jos asia näyttää teistä sellaiselta, niin\nvika on yksinomiin minun. Tämä lupakirje on laadittu kokonaan minun\nehdotuksieni mukaisesti, Hänen Pyhyytensä on luottanut täydellisesti\nminuun ja hänelle esittämiini yksityisseikkoihin. Sallikaa minun nyt\nlukea teille Pyhän Isän yksityinen kirje, jossa ilmoitetaan lisäksi\nuseita tärkeitä ehtoja.\"\n\nPiispa otti esille Roomasta saamansa kirjeen, kehitti sen auki ja luki\nsen ääneen varsin hitaasti, jotta jokainen tavu ennättäisi tehota.\n\nKun priorittaren korvaan osuivat nuo armolliset ja ystävälliset sanat,\njotka käskivät karttamaan kaikkea sopimatonta painostusta ja vaativat\njättämään yksinomaan hänen itsensä ratkaistavaksi, halusiko hän luopua\ntoimestaan ja käyttää hyväkseen vapautusta valastaan, silloin hänen\nteki mieli nöyrtyä tomuun ajatellessaan omaa kiihkeyttään ja vihaisten\nsanojensa tekemää vääryyttä.\n\nHänen itkunsa yltyi niin sydäntä särkeväksi, että piispa laski jälleen\nvasemman kätensä ystävällisesti lohduttaen hänen kumartuneelle päälleen.\n\nKun piispa luki Paavin erikoiset ohjeet siitä, millä tapaa hänen oli\npoistuttava luostarista ja palattava uudelleen maailmaan julkista\npahennusta aiheuttamatta, silloin hän vaikeni sulasta kummastuksesta\nja pidätti henkeään kuunnellakseen viimeistä määräystä, joka valtuutti\npiispan ilmoittamaan luostarissa, että tämä oli itse kuljetuttanut\npriorittaren salaisesti pois, paavin tietäen ja suostumuksella,\nerääseen paikkaan, missä häntä tarvittiin korkeampaan tehtävään.\n\n\"Korkeampaan tehtävään\", sanoi prioritar kätkien yhä kasvonsa.\n\"_Korkeampaan_ tehtävään. Voiko olla mahdollista, että Pyhä Isä\ntodellakin pitää paluuta maalliseen rakkauteen ja avioliittoon,\nmaailman nautintoihin ja kotielämän iloihin 'korkeampana tehtävänä'?\"\n\nTuska, täydellinen pettyneisyys, mielen katkeruus, jota hänen äänensä\nilmaisi, tuotti piispalle tunnonvaivaa.\n\n\"Oikeastaan ne olivat minun sanojani, tyttäreni\", hän myönsi. \"Minä\nkäytin niitä Pyhälle Isälle kirjoittaessani, ja myönnän, että niitä\nkäyttäessäni tahdoin ilmaista sitä, mitä jo kauan olen uskonut,\nnimittäin että aviovaimo ja äiti, jos hän täyttää tehtävänsä\narvokkaasti, voi merkitä enemmän Jumalan edessä kuin aviottomuuteen\nsitoutunut nunna. Mutta omaksuessaan nämä sanat, siitä voimme olla\nvarmat, ei Pyhän Isän tarkoituksena ollut halventaa luostarielämän\narvoa tai teidän saavuttamaanne korkeata asemaa. Käsittääkseni hän on\nvain uskonut minun vakuutukseni, että se uusi tehtävä, mihin teidät on\nkutsuttu, on erikoisesti tässä tapauksessa korkeampi tehtävä.\"\n\nKohottaen päänsä prioritar katsoi kauan piispaa kasvoihin vastaamatta\nmitään.\n\nHänen silmänsä kylpivät kyynelissä; niiden alle oli muodostunut tummia\nvarjoja. Mutta ylevä päättäväisyys, lannistamattomuus, loisti tämän\ntuskan harson lävitse, kuten aurinko voittoisana tunkeutuu usvan halki\nhälventäen kirkkailla säteillään himmentävän sumun.\n\nNähdessään tämän katseen piispa tiesi samassa, että hän oli joutunut\ntappiolle, että ritari oli joutunut tappiolle; että Vatikaanin\nkaikkivaltias julistus oli joutunut tappiolle.\n\nNainen ja hänen omatuntonsa pysyivät taistelussa voittajina.\n\nVoitettuaan oman rakkautensa, hillittyään oman luonnollisen\nkaipauksensa tulla rakastettunsa omaksi, hän torjui helposti kaikki\nmuut hyökkääjät.\n\nKahden päivän perästä Hugh saisi ratsastaa tiehensä yksinään. Mora ei\nseuraisi häntä ellei tapahtuisi jotain ihmettä.\n\nPiispa tajusi tappionsa katsoessaan noihin kirkkaisiin silmiin, jotka\nmurheellisessa nöyrtyneisyydessäänkin olivat pelottomat.\n\n\"Voi, lapsi\", hän sanoi, \"sinä rakastat Hugh'ta! Voitko sallia hänen\nratsastaa täältä yksinään, seuralaisinaan vain uskottomuuden ja\ntoivottomuuden hirveät kummitukset? Hänen toivonsa, hänen uskonsa,\nhänen rakkautensa, kaikki keskittyy sinuun. Tähän luostariin voimme\nlöytää toisen priorittaren. Hugh d'Argentille ei voi löytää toista\nmorsianta. Hän tahtoo saada oman kihlattunsa tai sitten olla yksin.\"\n\nPysyen yhä polvillaan prioritar työnsi päänsä taaksepäin ja katsoi\nylöspäin kädet ristissä.\n\n\"Kunnianarvoisa isä\", hän sanoi, \"en tahdo käydä rakastamani miehen\nluokse rikotun valan laahatessa kahleina perässäni. Silloin ei voisi\nolla mitään sopusointua elämän soitossa. Milloin vain liikahtaisinkin,\nmissä kulkisinkin, aina kuulisin noiden kahleiden kalisevan. Ei\nyksikään mies voi vapauttaa minua Jumalalle tehdystä valasta. Mutta --\"\n\nPrioritar vaikeni katsellen piispan ohitse Madonnan suloista olentoa.\nHän oli äkkiä muistanut, kuinka Hugh oli polvistunut sen eteen sanoen:\n\"Pyhä Neitsyt... auta tätä naista ymmärtämään, että jos hän rikkoo\nminulle antamansa lupauksen pysyen loitolla minusta, nyt, kun olen\nsaapunut häntä omakseni vaatimaan, niin hän lähettää minut luotaan\ntyhjään elämään, lieden ääreen, jonka luona ei yksikään nainen ole\nistuva, kotiin, joka on ainiaan pysyvä autiona.\"\n\n\"Mutta?\" virkkoi piispa kumartuen eteenpäin. \"Entä sitten, tyttäreni?\nMutta?\"\n\n\"Mutta jos Pyhä Neitsyt itse antaisi minulle selvän merkin siitä, että\nvelvollisuuteni sitoo minut ensinnä Hugh'hun, jos hän vapauttaisi\nminut valastani tehden selväksi, että Jumala tahtoo minut lähtemään\nluostarista ja ruveten Hugh'n vaimoksi elämään hänen kerallaan\nyhteisessä kodissa, silloin koettaisin saada itseni tekemään niin.\nMutta vapautusta en voi ottaa vastaan keneltäkään muulta kuin meidän\nHerraltamme, jolle valani tein, tai Pyhältä Neitsyeltä, joka tuntee\nnaisen sydämen ja jonka armo on ollut minun ylläni auttaen minua\nkestämään näiden kuluneiden vuosien taistelut ja kamppailut.\"\n\nPiispa huokasi. \"Voi sentään\", hän sanoi; \"voi Hugh raukkaa!\"\n\nSillä jotta Pyhä Neitsyt antaisi selvän merkin, siihen tarvittaisiin\nilmeinen ihmeteko. Ja joskaan ei piispa olisi myöntänyt sitä\npriorittarelle, niin silti hän uskoi sydämensä syvimmässä, että\nihmetekojen aika oli ohitse.\n\nIhminen, joka oli niin luja päätöksessään, niin itsepintainen\nvakaumuksessaan, kykenisi tuskin kuulemaan jumalallisen neuvonnan\nsisäisiä kuiskauksia.\n\nJos siis Pyhän Neitsyen oli tässä autettava selvin ohjein, täytyi sen\ntapahtua ihmeteon muodossa. Ja huoahtaen piispa virkkoi: \"Voi Hugh\nrukkaa!\"\n\nHänen katseensa osui lattialla viruviin pergamenttipalasiin. Hän\nkurkotti kättään.\n\nPrioritar keräsi siekaleet ja laski ne piispan ojentuneeseen käteen.\n\n\"Voi, jalo herra\", hän sanoi, \"te olette ollut todistamassa minun\nkurjan syntini, kun revin rikki Hänen Pyhyytensä armollisen viestin.\nEttekö suvaitsisi määrätä minulle rangaistusta, jos sellaista tekoa käy\nlaisinkaan sovittaminen?\"\n\n\"Se synti, tyttäreni, on tuskin niin suuri kuin kuvittelet, kuten\nheti osoitan sinulle. Mutta olipa se millainen tahansa, sen\naiheutti tyyneyden ja tuon mielen tasapainon puute, joka purjehtii\njärkkymättömänä ristiriitaisuuden meren poikki. Ärtyväisyys, joka\nilmaiseikse äkillisinä kiivauden puuskina, on niin vieras teidän\nluonteellenne, että se todistaa teidän kärsineen aivan erikoista\njännitystä, sekä henkistä että ruumiillista. Mahdollisesti olette\nantaunut liian pitkälliseen paastoon ja valvontaan kamppaillessanne\ntämän ankaran kysymyksen kanssa, josta tulevaisuudessa riippuu niin\npaljo.\n\n\"Koska pyydätte minulta rangaistusta, niin määrään teille kaksikin:\ntoinen hyvittää teidän harkitsemattoman tekonne, toinen auttaa\nparantamaan tuon teon syyn.\n\n\"Ensinnäkin teidän on sovitettava nämä kappaleet yhteen ja\njäljennettävä uudelle pergamentille tämä kirjoitus, jonka olette\ntuhonnut.\n\n\"Toiseksi teidän on, voittaaksenne takaisin mielenne tavallinen\ntasapaino, ratsastettava tänään tunnin aika jokiniityllä. Valkoinen\nhevoseni, Ikonoklastes, on odottava kartanolla puolipäivän aikaan.\nEilen, tyttäreni, te ratsastitte huviksenne. Tänään saatte ratsastaa\nrangaistukseksi; ja siinä ohella\" -- vastustamaton pikku hymy kiersi\npiispan suupieliä ja vilkkui hänen silmissään -- \"siinä ohella,\ntyttäreni, te pääsette vapautumaan eräänlaisesta jäykkyydestä, joka\nvarmaankin vaivaa teitä tottumattomuuden vuoksi. Niin\", jatkoi piispa,\n\"sellainen on Jumalallinen menettelytapa. Rangaistuksen pitäisi\nparantaa samalla kuin se pelottaa. Meillä on mielessä paljo jäykkyyttä,\njosta olisi vapauduttava, ennenkuin voimme kyyristyä kylliksi ja\nkulkien ahtaasta portista astua Taivaan valtakuntaan pienten lasten\nlailla.\"\n\nPiispa nousi ja ojentaen kätensä priorittarelle nosti tämän pystyyn.\n\n\"Herra piispa\", sanoi prioritar, \"te olette perin ystävällinen minulle\nkuten aina ennenkin. Pelkään kuitenkin, että olette ollut liian\nleppeä oman mielenrauhani vuoksi. Kun on vihapäissään tuhonnut Hänen\nPyhyytensä kirjelmän --\"\n\n\"Ei, tyttäreni\", sanoi piispa. \"Hänen Pyhyytensä kirjelmä, joka on\nlaadittu pergamentille ja josta riippuu Vatikaanin iso sinetti, on\nvarmassa tallessa kallisarvoisimpien asiakirjaini joukossa. Te olette\nvain tuhonnut tunnin huolellisen työn tuloksen. Nousin tänä aamuna\nvarhain laatiakseni tämän jäljennöksen. En olisi sallinut teidän repiä\nsitä, ellei kirjoitus olisi ollut omaani. Mutta koetin parastani, jotta\nsaisin kirjoitustyylin aivan samanlaiseksi kuin Roomassa käytetty on;\nja te saatte menetellä samaten jäljentäessänne.\"\n\nPiispa kääntyi ja polvistui tuokioksi rukoilemaan Madonnan eteen. Hän\nei voinut selittää syytä, mutta hänestä tuntui siltä, että ainoa toivo\nHugh'n asiassa liittyi juuri siihen paikkaan.\n\nRohkaisevalta ei kuitenkaan tuntunut, että hänen kohottaessaan vakavana\nja levottomana katseensa Pyhä Neitsyt hymyili ja suloinen Pienokainen\nnäytti hilpeältä.\n\nNousten piispa kääntyi tavattoman tuikeana priorittaren puoleen.\n\n\"Muistakaa\", hän virkkoi, \"että Hugh ratsastaa pois huomisiltana;\nratsastaa pois milloinkaan palaamatta.\"\n\nPriorittaren luja katse ei antanut perään.\n\n\"Hänen olisi pitänyt ratsastaa pois viisi päivää sitten, herra piispa.\nHän oli saanut vastaukseni, ja minä pyysin häntä lähtemään. Viipymällä\nhän on vain pitkittänyt jännitystään ja minun tuskaani.\"\n\n\"Niin\", sanoi piispa, verkkaan, \"hänen olisi pitänyt ratsastaa pois;\ntai vieläkin parempi olisi ollut, ettei hän olisi koskaan lähtenytkään\ntavoittamaan hyödyttömiä.\"\n\nHän kulki ovea kohti.\n\nPrioritar ennätti sille ennen häntä.\n\nKäsi ovenrivassa hän pyysi melkein huohottaen: \"Antakaa minulle\nsiunauksenne, kunnianarvoisa isä.\"\n\n\"_Benedicite_\", virkkoi piispa sormet koholla, mutta katse pois\nkääntyneenä ja astui ulos.\n\n\n\n\nXXVIII luku\n\nVALKOINEN KIVI.\n\n\nVanha Mary Antony oli portilla, kun piispa ratsasti pihasta.\n\nTyöntäen portinvartijattaren syrjään hän tunkeusi esiin ja seisoi\nlevottomat kasvot ylöspäin kohotettuina, kun piispa lähestyi.\n\nTämä hillitsi Ikonia, kumartui satulasta ja kuiskasi: \"Pitäkää hänestä\nhuolta, sisar Antony. Hänen mielensä on ahdistuksessa.\"\n\n\"Onko hän ratkaissut oikein?\" kuiskasi vanha maallikkosisar.\n\n\"Hän ratkaisee aina oikein\", sanoi piispa. \"Mutta hän on niitä ihmisiä,\njotka torjuvat onnen luotaan molemmin käsin, ellei Pyhä Neitsyt itse\ntarjoa sitä joko näyssä tai ilmestyksessä. Melkeinpä toivoisin,\nettä sinun hilpeä pieni hurmepukuinen ritarisi todellakin kantaisi\nhänet pesäänsä ja opettaisi hänelle muutamia suloisia asioita jonkin\nlehväisen paratiisin vehreässä siimeksessä. Mutta minä kerron sinulle\naivan liian paljon, arvoisa äiti. Pidä kielesi visusti kurissa tuossa\nälykkäässä vanhassa päässäsi. Hoida häntä, ja lähetä minulle sana, jos\nminua tarvitaan. _Benedicite_.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuntia myöhemmin piispa ratsasti mustalla tammallaan Shulamitilla\nylängölle koilliseen kaupungista, mistä saattoi nähdä alas jokiniitylle.\n\nKuten edellisenä päivänä hän tarkkasi nytkin, kun prioritar ratsasteli\nIkonilla.\n\nKerran tämä yllytti hevosen niin äkilliseen ja kiivaaseen laukkaan,\nettä kaukaa katseleva piispa pakotti ohjia kiristäen Shulamitin melkein\nkapsahtamaan takajaloilleen, sillä hänet valtasi äkillinen pelko, että\nIkon syöksyisi jokeen.\n\nTunnin ajan prioritar ratsasti liehuvin hunnuin, valkoisena valkoisella\nhevosella. He näyttivät kuin liikkeeseen saatetulta kauniilta\nmarmoriryhmältä.\n\nKun tämä rangaistus sitten oli suoritettu, hän katosi porttiholviin.\n\nKääntäen Shulamitin Worcesterin Symon ratsasti vitkaan alas kukkulalta,\nsuuntasi kulkunsa etelämmäksi ja ajoi kaupunkiin Munkkiportista ja\nsitten palatsiin, missä Hugh d'Argent vartosi.\n\nPiispa johdatti hänet takaovesta puutarhaan, ja siellä, avaralla\nnurmikolla, rauhassa mahdollisilta kuuntelijoilta, piispa ja ritari\nastelivat edes ja takaisin vakavasti keskustellen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViimein ritari virkkoi: \"Varhain huomisaamuna minä lähetän hänen\nkamarineitonsa edeltä käsin Warwickiin pitäen täällä vain hänen\nratsastuspukunsa. Jos hän päättäisi tulla, niin meidän täytyy saada\nratsastaa valtoimin ohjin. Silloinkin me ennätämme Warwickiin vasta\nkeskiyön tienoissa.\"\n\n\"Hän repi sen rikki ja polki jalkoihinsa\", huomautti piispa.\n\n\"Minä en luovu toivosta\", sanoi ritari. \"Ei mikään muu kuin ihmeteko,\npoikani, saa häntä muuttamaan mieltään tai luopumaan varmasta\npäätöksestään.\"\n\n\"Silloin Pyhä Neitsyt sallii ihmeen tapahtua\", selitti ritari urheasti.\n\"Minä rukoilin 'Suo hänet minulle!' ja siunattu Neitsyt hymyili.\"\n\n\"Veistokuvan hymy, poika kulta, on aina huomattavissa. Jos olisit\nrukoillut 'Estä häntä tulemasta!' niin Pyhä Neitsyt olisi silloinkin\nhymyillyt.\"\n\n\"Ei\", sanoi ritari; \"minä luotan rukoukseen.\" He seisahtuivat\nsuojuskaiteen ääreen, joka erotti puiston joesta.\n\n\"Minua onnisti hyvin\", puhui ritari, \"keskustellessani asioista\nhänen sisarenpoikansa Eustacen kanssa. Meidän ei tarvitse vedota\nkuninkaaseen. Se oli pelkästään hänen äitinsä kunnianhimoa. Nyt, kun\nEleanor on kuollut, ei hän välitä koko linnasta. Ensi kuussa hän\nnai rikkaan neidon, jolla on suuret tilukset, eikä halua laisinkaan\npitää omanaan Moran kotia. Kaikki on taasen samalla kannalla kuin\nhänen lähtiessään sieltä. Hänen oma väkensä hoitaa tiluksia. Olen\nsuunnitellut viedä hänet sinne Warwickista käsin, ratsastaen pohjoiseen\nlyhyin päivämatkoin.\"\n\nPiispa kumartui ottamaan maasta sileän valkoisen kiven ja heitti sen\njokeen. Se putosi loiskahtaen ja vaipui pohjaan. Vesi levisi jälleen\ntasaisena sen ylle. Se oli silmänräpäyksessä kadonnut näkyvistä.\nSitten piispa puhkesi puhumaan. \"Hugh, rakas poikani, hän luuli sitä\npaavin omaksi kirjelmäksi ja nimikirjoitukseksi, ja kuitenkin hän repi\nsen pieniksi palasiksi, heitti sen lattialle ja polki jalkoihinsa.\nMinusta on nyt yhtä mahdotonta, että prioritar muuttaisi mielensä tässä\nasiassa, kuin että saisimme koskaan enää nähdä tuota kiveä, joka nyt\nmakaa syvällä joen pohjassa.\"\n\nSuojakaiteelta oli korkea hyppäys, ja tarkatessaan paikkaa, missä\nritari oli sukeltanut veteen, piispasta tuntuivat hetket pitenevän\ntunneiksi.\n\nMutta ilmestyessään jälleen pinnalle ritarilla oli kädessään valkoinen\nkivi.\n\nPiispa laskeutui rantaportaille. \"Uljaasti tehty, poikaseni!\" hän\nhuusi, kun ritari ui portaille. \"Sinä ansaitset voiton.\"\n\nMutta itsekseen hän sanoi: \"Taistelukykyisiä miehiä ja älykkäitä\nnaisia on meillä aina oleva, ja he saavuttavat päämääränsä uutterin\nponnistuksin. Mutta ihmetekojen aika on ohitse.\"\n\nHugh d'Argent nousi portaita.\n\n\"Minä voitan varmasti\", hän sanoi pudistellen itseään kuin iso\npörröinen koira.\n\nPiispa, johon osui vesiryöppy, pyyhki huolellisesti välkkyvät pisarat\nasustaan hienolla italialaisella nenäliinalla.\n\n\"Lähde sisään, poika\", hän sanoi, \"ja hanki itsellesi kuivaa. Lähetä\npalvelijasi noutamaan toinen puku, ellei sinua haluta kernaammin\nlainata isä Benedictiltä munkkikaapu! Anna kivi minulle. Se soveltuu\nhyvin muistoksi tuosta kuuluisasta pyhästä kivestä, josta luostari\non saanut nimensä. Luullakseni meidän on onnistunut saada aikaan\nennusmerkki, joka osoittautuu sinulle edulliseksi.\" Hetken kuluttua\npiispa seisoi yksinään työhuoneessaan laskien valkoisen kiven\nraudoitetulle arkulle, johon hän oli sijoittanut paavin lupakirjan.\n\n\"Ihmetekojen aika on ohitse\", hän sanoi. \"Rauta ei ui enää veden\npinnalla eivätkä kivet kohoa joen pohjasta, ellei jumalallisen käskyn\navuksi tule voimakkaiden ihmissormien ote.\n\n\"Jää siihen, sinä toiveidemme pieni hautakivi. Merkitse paikkaa,\nmissä makaa Pyhän Isän kirjelmä, joka kirkollisessa suhteessa on\nkaikkivaltias, mutta jonka on tehnyt mitättömäksi naisen uskollinen\nomatunto ja luja tahto. Suokoon Jumala meille enemmän sellaisia naisia!\"\n\nPiispa helisti hopeakelloa ja palvelijan saapuessa hän viittasi\nnenäliinaan, joka virui kosteana ja rypistyneenä pöydällä.\n\n\"Kuivaa tämä, Jasper\", hän sanoi, \"ja tuo minulle toinen, hiukan\nisompi. Moisista siroista koruliinoista ei ole hyötyä, kun 'kyyneleet\nvuotavat virtanaan'. Ei, älä näytä niin huolestuneelta, mies hyvä.\nMinä lasken vain leikkiä. Tuo märkä ritari on toimittanut minulle\nsuihkukylvyn.\"\n\n\n\n\nXXIX luku\n\nMARY ANTONYN NÄKY.\n\n\nPiispan odottamattoman luostarivierailun jälkeisenä iltapäivänä\npäätti prioritar tuomiokirkossa käytäessä astua kulkueen viimeisenä\nsijoittaen äiti alapriorittaren sitä johtamaan. Hänen tapansa oli\nsilloin ja tällöin muutella kulkueen järjestystä. Toisinaan hän astui\nkolmantenatoista kahdentoista kulkiessa edellä ja saman määrän jäljessä.\n\nTänä päivänä, jolloin oli sattunut rasittava kohtaus piispan kanssa ja\nsitten tunnin pituinen ratsastusharjoitus Ikonilla, häntä oli ensinnä\nhaluttanut jäädä pois vesper-messusta.\n\nSitten rohkeus petti, ja hän lähti. Näinä kahtena iltapäivänä -- tänään\nja huomenna -- olisi Hugh vielä kryptassa. Hän ei edes vilkaisisikaan\npylvääseen päin, joka kohosi klerestorioon johtavain kierreportaiden\njuurella. Mutta suloista olisi tuntea Hugh'n seisovan siellä hänen\nkulkiessaan ohitse, suloista tietää tämän kuulevan samat äänet, jotka\nosuivat hänenkin korvaansa.\n\nTänään ja jälleen huomenna hän voisi vielä noudattaa _haluaan_ saada\nlohtua lemmittynsä läheisyydestä; mutta sitten ei koskaan enää, siliä\nHugh ei palaisi.\n\nUskaltaisikohan hän pyytää piispan välityksellä, että Hugh kerran\nvuodessa määräpäivänä olisi saapuvilla tuomiokirkon päämessussa,\njotta hän voisi tietää hänen olevan saman katon alla, palvoen samalla\nhetkellä Jumalallisen Voiman samaa siunattua ilmausta.\n\nMutta melkein heti hän oli karkoittanut tuon halun tajuten, että\nmoinen lohdutus voisi olla lohdutusta vain naisen sydämelle, miehelle\nsitä vastoin luultavimmin kidutusta. Ja jos Hugh'n mieli taipuisi\netsimään seuraa ja lohtua toisen naisen rakkaudesta, niin vuosittainen\ntoivioretki Worcesteriin häiritsisi hänen vastaista onneaan.\n\nVaeltaen tuon äänettömän kulkueen viimeisenä takaisin luostariin\nprioritar asteli yksinään murheineen. Hänen sydämensä oli perin raskas.\n\nHän oli vihoittanut vanhan ystävänsä Worcesterin Symonin. Oltuaan\näärettömän kärsivällinen, vaikka olisi ollut kylläkin syytä\nsuuttua, tämä oli äkkiä muuttanut äänensä jyrkemmäksi ja poistunut\nverraten jäykkänä jättäen ystävättärensä pelkäämään, että hän oli\nperuuttamattomasti menettänyt tämänkin ystävän.\n\nSiksi prioritar asteli yksinään ja murheellisena.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNoustessaan portaikkoa myöten pylväskäytävään hän havaitsi, ettei Mary\nAntony ollut tavanmukaisella paikallaan.\n\nHiukan kummissaan ja puolittain tiedottomasti selittäen itselleen, että\nvanha maallikkosisar oli luultavasti jostain syystä lähtenyt edelleen\nalapriorittaren kera, prioritar kulki tyhjäksi jääneen käytävän halki\nja astui omaan kammioonsa.\n\nKynnyksellä hän seisahtui hämmästyneenä.\n\nMadonnan alttarin ääressä oli Mary Antony polvillaan ikäänkuin\nhaltiotilassa, kädet olivat puristuneet yhteen, silmät tuijottivat\nkiinteästi, suu oli avoinna, väri oli kaikonnut poskilta, mutta\nkasvoilla väikkyi säteily ikäänkuin erinomaisen loistavan näyn\njälkikajastuksena.\n\nHän ei näyttänyt laisinkaan huomanneen prioritarta, joka ensi\nhämmästyksestään toipuneena sulki oven ja astuen esiin laski kätensä\npehmeästi vanhuksen olkapäälle.\n\nMary Antonyn katse ei hievahtanut, mutta huulet liikkuivat herkeämättä.\nKumartuen hänen puoleensa prioritar saattoi erottaa katkonaisia\nlauseita.\n\n\"Poissa!... Mutta se tapahtui Pyhän Neitsyen käskystä... Lentänyt\ntiehensä. Voi sinua, pieni hurmepukuinen ritari! Ei, varmaankin se oli\narkkienkeli Gabriel tai ehkä Pyhä Yrjänä kiiltävässä haarniskassaan...\nKuinka me nyt tulemme toimeen ilman kunnianarvoisaa äitiä? Mutta\ntapahtukoon Pyhän Neitsyen tahto.\"\n\n\"Antony!\" virkkoi prioritar. \"Herää, Antony kulta! Sinä uneksit taasen.\nSinä ajattelet punarinta-satakieltä ja hernettä. Enhän minä ole\nlähtenyt luotanne; enkä aiokaan lähteä. Katsohan! Tässä minä olen.\"\n\nHän käänsi nuo vanhat kasvot puoleensa joutuakseen Mary Antonyn\nnäköpiiriin.\n\nVerkalleen alkoi noissa tuijottavissa silmissä kajastaa tuntemuksen\nvalo; sitten kuului huudahdus, ikäänkuin pelkoa ja suurinta kammoa\ntulkiten; sitten vanhuksen suu haukkoi kiivaasti ilmaa ja kädet\nhaparoivat tyhjyyttä. Mary Antony kaatui pitkälleen Madonnan alttarin\nääreen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuntia myöhemmin hän makasi vuoteellaan, jonne hänet oli kuljetettu.\nHän oli toipunut tajuihinsa ja nauttinut viiniä ja leipää.\n\nPuna oli palannut hänen poskilleen, kun prioritar astui sisään, lähetti\npois palvelevan maallikkosisaren, sulki oven ja istuutui vuoteen\nviereen.\n\n\"Sinähän voit jo paremmin, rakas Antony\", sanoi prioritar. \"Minulle\nkerrottiin, että voimasi ovat jo palanneet ja tuo omituinen pyörtymys\non ohitse. Sinun täytyy maata hiljaa vielä hetkinen; mutta väsyttääkö\npuheleminen sinua?\"\n\n\"Ei, kunnianarvoisa äiti, minua haluttaisi kovin puhua. Sieluni on\ntäynnä ihmeitä. Mutta ainoastaan teille, kunnianarvoisa äiti, voin\nkertoa, mitä olen saanut nähdä.\"\n\n\"Kerro minulle kaikki, rakas Antony\", sanoi prioritar. \"Sisar\nMary Rebecca arvelee, että kaikki merkit viittaavat Jumalalliseen\nilmestykseen.\"\n\nMary Antonya nauratti, \"Kerrankin sisar Mary Rebecca puhuu totta\", hän\nsanoi. \"Kuunnelkaa minua kärsivällisesti, kunnianarvoisa äiti, niin\nkerron teille kaiken.\"\n\nPrioritar silitti pehmeästi laihoja käsiä, jotka lepäsivät peitteellä.\n\nMary Antony näytti kovin vanhalta vuoteessa. Ellei hänellä olisi ollut\nniin kirkkaat ja vilkkaat silmät, hän olisi näyttänyt liian vanhalta\nnoustakseen koskaan enää jaloilleen. Mutta kuinka hän vielä häärikään\nnoilla samaisilla vanhoilla jaloillaan! Kuinka uutterasti hän suoritti\nomat velvollisuutensa ja näytti toisille maallikkosisarille, miten\nnäiden olisi pitänyt täyttää omansa!\n\nNeljäkymmentä vuotta sitten hän oli valinnut itselleen paikan luostarin\nkalmistossa. Hän oli jo silloin järjestön vanhimpia jäseniä; mutta\nuseimmat niistä, jotka olivat nähneet hänen valitsevan sen, lepäsivät\nnyt kukin omalla sijallaan.\n\n\"Hän jää elämään meidän kaikkien jälkeen\", sanoi äiti alaprioritar\neräänä päivänä happamesti, vihoissaan jostain Mary Antonyn kepposesta.\n\n\"Hän on kuin mikäkin ikivanha papukaija\", huudahti sisar Mary Rebecca\nhaluten kannattaa äiti alapriorittaren mielipidettä.\n\nTämän kuullessaan Mary Antony nauraa hihitti ja näpsäytti sormiaan.\n\n\"Ehkä Jumala suo minun elää kyllin kauan\", hän sanoi, \"pukeakseni äiti\nalapriorittaren säkkikangasasuun ja myöskin pureksimaan pähkinöitä\nsisar Mary Rebeccan hautakivellä.\"\n\nMutta ei yksikään näistä huomautuksista ennättänyt priorittaren\nkuuluviin. Hän rakasti tuota iäkästä maallikkosisarta tietäen, että\ntämän vanhassa ruumiissa oli uskollinen ja harras sydän sekä mieli,\njoka omituisessa yksinkertaisuudessaan usein tuntui priorittaresta\npienen lapsen mieleltä -- ja sellaistenhan on Taivaan valtakunta.\n\n\"Ei tässä tarvita kärsivällisyyttä, Antony kulta\", sanoi prioritar.\n\"Voin istua rauhassa luonasi, kunnes tarinasi on loppuun asti kerrottu.\nAloita sinä vain alusta.\"\n\nTunkeutuen sisään kapeasta ikkunasta osuivat ilta-auringon vinot säteet\nkultaisena valojuovana ristityille käsille valaen noille vanhoille\nkasvoille melkein yliluonnollista kirkkautta.\n\n\"Minä olin pylväskäytävässä\", aloitti Mary Antony, \"vartoen hurskaita\nsisaria palaaviksi vesper-messusta.\n\n\"Minä menen sinne varhain, koska minun on siihen aikaan tapana jutella\nerään pienen punamekkoisen houkon kanssa, joka tulee minua tapaamaan,\nkun tietää minun olevan yksin. Minä kerron hänelle tarinoita, jommoisia\nse ei saa kuulla missään muualla. Tänään olin aikonut kertoa siitä,\nkuinka suuri lordi-piispa, saapuen tänne ennalta ilmoittamatta,\nratsasti kartanolle ja nähdessään Antony eukon seisovan ovella erehtyi\nluulemaan häntä kunnianarvoisaksi äidiksi. Se oli suuri hetki Mary\nAntonyn elämässä ja lisää yhä hänen arvoaan.\n\n\"'Käännä nyt ulospäin varpaasi ja kumarra kauniisti ja käyttäydy kuten\npikku maallikon tulee käyttäytyä sellaisen edessä, jonka on luultu\nhoitavan niin korkeata virkaa Pyhässä Kirkossa.'\n\n\"Sillä lailla\", selitti Mary Antony, \"olin aikonut herättää\nkunnioitusta tuon röyhkeän linnun pienessä punaisessa rinnassa.\"\n\n\"No, tuliko punarinta-satakieli pylväskäytävään?\" tiedusti prioritar\nhetken perästä, sillä Mary Antony lepäsi pieluksellaan nyökäten ja\nkumartaen ja hypitellen sormiaan edes ja takaisin peitteellä, kuten\nlintu hyppelisi ulospäin kääntynein varpain. Eikä häntä saanut\nmitenkään palautumaan heti iltapäivän tapahtumiin.\n\n\"Mahtava lordi-piispa nimitti minua 'arvokkaaksi äidiksi'\", hän\nhuomautti; \"ei 'kunnianarvoisaksi äidiksi', kuten me nimitämme\nprioritartamme. Ja tämä on antanut minulle paljo miettimisen aihetta.\nOnko parempi olla arvokas eikä kunnianarvoisa vaiko kunnianarvoisa eikä\narvokas? Kun meidän ison valkoisen sikamme onnistui saada karsinaansa\nenemmän pikku porsaita kuin yhdelläkään meidän sioista oli ennen ollut\nja kun se pitkän ja hedelmällisen elämän jälkeen lahjoitti meille\nkaksi oivallista liikkiötä, sianpään ja paljon läskiä, niin se oli\n_arvokas_ sika, mutta se ei ollut koskaan _kunnianarvoisa_, ei edes\nsilloinkaan kun äiti alaprioritar luki ruokasiunauksen sen pään edessä,\njoka oli kauniiksi koristettu -- isot norsunluu-torahampaat ja sitruuna\nsuussa! Se ei ollut koskaan elämässään näyttänyt niin kauniilta;\nmikä minun luullakseni on monenkin laita. Mutta kaikesta arvostaan\nhuolimatta se ei ollut kunnianarvoisa. Olen myöskin kuullut puhuttavan\neräästä apotista, muutaman peninkulman päässä täältä, joka lainaa\nrahaa maksamatta sitä koskaan takaisin, sortaa köyhiä karkoittaen\nne luostarin porteilta, pitelee pahoin munkkeja eikä ole lempeä\nmuille kuin omalle itselleen. Hän taitaa olla kunnianarvoisa, mutta\nei suinkaan arvokas. Sinä taas, mestari Punarinta, et ole ensinkään\nkunnianarvoisa; pyhimykset ja omatuntosi yksin tietävät, oletko arvokas.\n\n\"Näin\", selitti Mary Antony, \"minä olin aikonut opettaa hyveitä tuolle\npikku vekkulille.\"\n\n\"Niiden, jotka ovat kunnianarvoisia, pitää myöskin tavoitella\narvokkuutta\", sanoi prioritar; \"ja niiden, jotka pitävät itseään\narvokkaina, on ajateltava armeliaasti niistä, joita he ovat velvolliset\nkunnioittamaan. Tuliko punarinta-satakieli luoksesi pylväskäytävään,\nAntony?\"\n\nVanhuksen käytös muuttui. Hän kiinnitti katseensa priorittareen\nja puhui salaperäisellä ja oudolla äänellä. Jo hänen kielensä\nyksinkertaisuus tuntui heti korottavan hänen omituisen tarinansa\nyliluonnolliselle tasolle.\n\n\"Tuli kuin tulikin. Mutta ei murusia nokkimaan, ei juustoa kerjäämään,\nei vanhan Antonyn kanssa jutustamaan.\n\n\"Se seisoi harjanreunakkeella katsellen minua kirkkain silmin.\n\n\"'Mitä nyt, pikku houkko?' minä sanoin. Mutta se ei liikahtanut.\n\n\"'Kuuleppas, mestari Sämpyläsaksa', minä sanoin, oletko tullut\npälyilemään hurskaita sisaria?' Mutta siipi ei lehahtanut kertaakaan,\nnokka ei tirskuttanut ääntäkään.\n\n\"Niin vakavalta ja kuitenkin sotaisalta se näytti, että minä sanoin\nlopulta: 'Kuuleppas, sinä hurmepukuinen ritari! Oletko taasen\ntullut ryöstämään meidän jalon priorittaremme?' Tällöin se korotti\nsilmänräpäyksessä äänensä ja puhkesi laulamaan; lensi sitten ovelle,\nmissä se kääntyi ja sirkutti ikäänkuin kehottaen minua seuraamaan.\n\n\"Kummastelin kovin tämän pienen lempilintuni käytöstä ja lähdin\nviipymättä sen perään.\n\n\"Se lensi käytävää pitkin nopein siivin, pistäysi tyhjissä kammioissa\nikäänkuin jotain etsien. Sitten, kun olin vielä vähäisen matkan päässä,\nse katosi kunnianarvoisan äidin kammioon palaamatta enää.\n\n\"Nauraen itsekseni moista röyhkeyttä minä lähdin perässä ja sanoin:\n'Hoi, sinä hurmepukuinen ritari! Mitä sinä siellä toimitat?\nKunnianarvoisa äiti on poissa. Mitä etsit hänen kammiostaan,\nhurmepukuinen ritari?'\n\n\"Mutta kun samassa ennätin ovelle, kävin aivan mykäksi näkemästäni.\n\n\"Siellä ei ollutkaan mitään punarinta-satakieltä, vaan kerrassaan\nloistava ritari, yllään välkkyvä haarniska, lepäsi polvillaan Pyhän\nNeitsyen alttarin ääressä. Hänen rinnassaan oli veripunainen risti.\nHänen tumma päänsä oli kohotettu. Hänen jaloilla kasvoillaan oli anova\nja rukoileva ilme.\n\n\"Ihmeissäni, mutta pelkäämättä minä hiivin sisään ja polvistuin tuon\nloistavan ritarin taakse. Anova ilme hänen kasvoillaan saattoi minutkin\nrukoilemaan. Hänen huulensa liikkuivat, kuten olin jo alussa nähnyt;\nmutta pystyssä seistessäni en voinut kuulla mitään sanoja. Niin pian\nkuin minäkin polvistuin, kuulin ritarin sanovan: 'Anna hänet minulle!\nAnna hänet minulle!' Ja viimein: 'Jumalan Äiti, lähetä hänet luokseni!\nSääli nälkäistä sydäntä, autiota kotia, tyhjää liettä, ja lähetä hänet\nluokseni!'\"\n\nMary Antony vaikeni, kiinnittäen katseensa ruusunkarvaiseen\nkaistaleeseen taivasta, joka näkyi kapeasta ikkunasta. Syventyneenä\nnäkyään kuvailemaan hän tuntui unohtaneen priorittaren. Hän vaikeni, ja\nkammiossa vallitsi hiljaisuus, sillä prioritar ei päästänyt ainoatakaan\nääntä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHetken kuluttua ryhtyi vanha ääni jatkamaan.\n\n\"Kun se loistava ritari sanoi: 'lähetä hänet luokseni', silloin\ntapahtui jotain kerrassaan ihmeellistä:\n\n\"Kohottaen päätään Pyhä Neitsyt katsoi oveen päin. Sitten hän nosti\nkättään ja viittasi.\n\n\"Tuskin oli Pyhä Neitsyt viitannut, kun kuulin askelia lähestyvän\nkäytävässä -- jonka tiesin tyhjäksi. Ritarikin kuuli ne, sillä\nhänen sydämensä alkoi sykkiä niin kovasti, että minä saatoin takana\npolvistuessani kuulla sen.\n\n\"Ja Pyhä Neitsyt hymyili.\n\n\"Sitten -- ovesta astui sisään kunnianarvoisa äiti kulkien pää pystyssä\nja silmät aurinkoina säteillen, kuten olen usein nähnyt hänen kävelevän\npuutarhassa keväisin, kun linnut laulavat ja kaikkialla tuntuu syreenin\ntuoksua.\n\n\"Hän ei huomannut vanhaa Mary Antonya, vaan kulki suoraa päätä sinne,\nmissä ritari oli polvillaan, ja polvistui tämän viereen.\n\n\"Sitten se loistava ritari ojensi kätensä. Mutta kunnianarvoisan äidin\nkädet puristivat ristiä hänen rinnallaan eikä hän tahtonut tarttua\nritarin käteen, vaan kohottaen silmänsä Neitsyen puoleen sanoi: 'Pyhä\nJumalan Äiti, en voi lähteä, ellet sinä itse lähetä minua hänen\nluokseen.'\n\n\"Ja jälleen sanoi ritari: 'Anna hänet minulle! Anna hänet minulle!\nAutuas Neitsyt, anna hänet minulle!'\n\n\"Ja kyyneleitä virtasi alas vanhan Antonyn poskille, koska tuska\nkouristi noita molempia jaloja sydämiä. Mutta ainoastaan hilpeä\nPienokainen, joka kurkisti molempien kumartuneiden päiden ylitse,\nhuomasi vanhan Antonyn olevan saapuvilla.\n\n\"Silloin tapahtui jotain ihmeellistä.\n\n\"Pyhä Neitsyt kumartui alaspäin marmori-istuimeltaan, tarttui\nkunnianarvoisaa äitiä kädestä ja laski sen ritarin ojennettuun käteen.\n\n\"Heti täytti ilman ikäänkuin hopeakellojen monenkertainen soitto, ja\nääni niin ihmeellinen, että minä lankesin maahan kasvoilleni, puhui:\n\n\"'_Ota hänet; hän on aina ollut sinun. Minä olen vain säilyttänyt häntä\nsinua varten_'.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Kun jälleen kohotin pääni, olivat kunnianarvoisa äiti ja se loistava\nritari nousseet seisoalleen. Taivas kuvastui heidän silmissään.\nKunnianarvoisan äidin käsi lepäsi ritarin kädessä ja tämä oli kietonut\nkäsivartensa hänen ympärilleen.\n\n\"Kun siinä katselin, niin he kääntyivät yhdessä, astuivat ulos ovesta\nja kulkivat hitaasti käytävää pitkin.\n\n\"Kuulin heidän askeltensa häipyvän yhä heikommiksi, kunnes he saapuivat\npylväskäytävään. Sitten oli kaikkialla hiljaista.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Sitten kuulin toisia askeleita lähenevän. Olin yhä polvillani peläten\nliikahtaa; sillä nuo maalliset askeleet hukuttivat hopeakellojen äänen,\njoka täytti ilman.\n\n\"Sitten -- niin, sitten näin kunnianarvoisan äidin palanneen ja\npalanneen yksinään.\n\n\"Silloin minä huudahdin, koska hän oli jättänyt sen loistavan ritarin.\nJa huudahtaessani vaikenivat hopeakellot, kaikki pimeni ympärilläni,\nenkä tietänyt mistään, ennenkuin heräsin omassa vuoteessani sisar Mary\nRebeccan ja sisar Teresan hoitelemana; ja Abigail -- senkin hälisevä\nhätikkö! -- juoksi edes ja -takaisin heidän asioillaan.\n\n\"Mutta -- kun suljen silmäni -- voi, silloin! Niin, kuulen taasen\nhopeakellojen soiton. Ja jonakin päivänä saan kuulla -- saan kuulla\njälleen -- tuon ihmeellisen äänen -- tuon hellän äänen, joka sanoi:\n'Ota hänet, hän on ollut aina -- aina' --\"\n\nVanha ääni, joka oli puhunut niin pitkän ajan, värisi, heikkeni ja\nvaikeni äkkiä.\n\nMary Antony oli vaipunut uneen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPrioritar nousi verkalleen, hapuillen ikäänkuin liian voimakkaan valon\nsokaisema.\n\nHän seisoi tuokion ajan pihtipieleen nojautuen, käsi ovenrivassa,\nkatsellen noita kurttuisia kasvoja, jotka uinuivat hiljaa pieluksella\nja joihin auringonlaskun punerrus loi sädekehän.\n\nSitten hän avasi oven ja astui ulos sulkien sen jälkeensä.\n\nPriorittaren sulkiessa oven Mary Antony avasi loisen silmänsä.\n\nAivan oikein -- hän oli yksinään!\n\nHän kohousi tilallaan kuunnellen jännittyneenä.\n\nHän kuvitteli kuulevansa kaukana kunnianarvoisan äidin oven sulkeutuvan\n-- niin! -- ja avaimen kiertyvän lukossa.\n\nSitten Mary Antony nousi, hoiperteli krusifiksin ääreen, vaipui\npolvilleen ja kohotti ristityt kätensä kuolevan Vapahtajan puoleen.\n\n\"Oi, Jumala\", hän sanoi, \"tiedänhän kyllä, että joka pyhistä asioista\nvalehtelee, se saattaa sielunsa ikuiseen kadotukseen. Mutta mahtava\nlordi-piispa sanoi, että hän torjuisi onnen luotaan molemmin käsin,\nellei Pyhä Neitsyt soisi ihmenäkyä. Mielelläni minä kestän ikuisen\nvaivan helvetin tulessa, jotta hän saisi tuta ilon ja riemun runsautta\nainiaan. Mutta, oi Marian poika, Pyhän Neitsyen sydämen surujen tähden,\nhänen rakkautensa kaipuun tähden minä pyydän, että kerran vuodessa\nsaisin tulla ulos istuakseni vain tunnin ajan jasperi-istuimellani\nkatsellen, kuinka kunnianarvoisa äiti nousee mahtavan lordi-piispan\nja sen loistavan ritarin keskellä avaroita kultaportaita. Ja viimein\njonakin päivänä, oi Vapahtaja Kristus, minä rukoilen sitä sinun\nhaavoiltasi, sinun kuolevalta rakkaudeltasi, sinun särkyneeltä\nsydämeltäsi, saakoon Mary Antony anteeksi syntinsä -- suuren syntinsä,\nkun on näin valehdellut pyhistä asioista -- koska -- koska -- hän\nrakasti niin\" -- Vanha Mary Antony kaatui pitkälleen kivilattialle.\nTällä kertaa hän oli todellakin pyörtynyt. Sisar Mary Rebeccan, sisar\nTeresan ja äiti alapriorittaren täytyi ponnistaa kaikki voimansa\npalauttaakseen hänet jälleen tajuihinsa.\n\nHeidän levottomuutensa lisääntyi vielä siitäkin, etteivät he voineet\nkutsua kunnianarvoisaa äitiä, tämä kun oli jo lähettänyt tiedon, ettei\nsaapuisi illalliselle ja ettei häntä saisi häiritä, koska hän aikoi\nviettää yönsä valvoen ja rukoillen.\n\n\n\n\nXXX luku\n\nVAIKEAMPI OSA.\n\n\nAamu alkoi sarastaa; purppurataivaalle ilmestyi hopeinen juova, ja\nhetken kuluttua hiipi helmenkarvainen valo sisään ulkonemaikkunasta.\n\nPriorittaren pöydällä sijaitsi kauniisti laadittu jäljennös paavin\nlupakirjasta, ja sen vieressä huolellisesti yhteen liitettyinä piispan\noman jäljennöksen palaset.\n\nPöydällä oli myöskin avoinna Gregoriuksen sakramentario ja lähellä\nsitä pergamenttikaistaleita, joille prioritar oli jäljentänyt kaksi\nnoista vanhoista rukouksista liittäen kumpaiseenkin tarkan käännöksen.\nNämä ovat ne kuudennen vuosisadan rukoukset, joiden jäljentäminen ja\nkääntäminen oli tuottanut priorittarelle lohdutusta pitkinä valvonnan\nhetkinä.\n\n    Oi Jumala, kaikkien turva, jotka Sinuun luottavat, jota ilman ei\n    mikään ole voimakasta, et mikään pyhää; anna armosi meitä kohtaan\n    lisääntyä ja kasvaa, niin että Sinun ollessasi meidän johtajamme\n    ja oppaamme saattaisimme siten suoriutua ajallisesta, ettemme\n    lopulta menetä sitä, mikä ikuista on; suo tämä, oi taivaallinen\n    Isä, Jesuksen Kristuksen meidän Herramme tähden. Amen.\n\nJa toiselle pergamenttipalaselle:\n\n    Oi Herra, me pyydämme Sinua armollisesti kallistamaan korvasi\n    omiesi puoleen, jotka huutavat Sinua avukseen, ja suo heidän\n    sekä havaita että tietää, mitä heidän olisi tehtävä, ja suo\n    heille myöskin armoa ja voimaa uskollisesti täyttää se; Jesuksen\n    Kristuksen meidän Herramme avulla. Amen.\n\nSitten, pimeimpänä tuntina ennen aamunkoittoa, hän oli avannut erään\nvieläkin vanhemman niteen raskaat kiinnikkeet ja jäljentänyt lyhyen\nrukouksen Gelasiuksen sakramentariosta vuodelta 492.\n\n    Walaise meidän pimeyttämme, me rukoilemme Sinua, oi Herra;\n    ja suuressa armossasi suojaa meitä kaikista vaaroista ja\n    vaikeuksista tänä yönä; ainokaisen Poikasi meidän Wapahtajamme\n    Jesuksen Kristuksen rakkauden tähden. Amen.\n\nTämä näytti tulleen jäljennetyksi viimeiseksi. Muste ei ollut vielä\nkuivunut pergamentilla.\n\nKynttilät olivat palaneet aina jalkoihin asti ja sammuneet.\nPriorittaren tuoli, joka oli työnnetty syrjään pöydän luota, oli tyhjä.\n\nSisään hiipiessään päivänkoitto tapasi hänet polvillaan Madonnan\nalttarin ääressä, rukoukseen ja mietiskelyyn syventyneenä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän ei ollut vielä tehnyt lopullista päätöstä tulevaisuuteen nähden.\nMutta hänen epäröintinsä oli nyt pikemmin mielen hidasta, kummastelevaa\navautumista hämmästyttävää tosiasiaa vastaanottamaan kuin yritystä\nponnistella sitä vastaan.\n\nHän ei epäillyt hetkeäkään, ettei Pyhä Neitsyt, vastaukseksi Hugh'n\nintohimoiseen rukoukseen, ollut suvainnut tehdä Jumalallista tahtoa\ntiettäväksi tuon ihmeellisen ja ilmeisen selvän näyn avulla, joka oli\nosunut vanhan maallikkosisaren Mary Antonyn kohdalle.\n\nKun prioritar -- jätettyään Mary Antonyn nukkumaan, kuten hän luuli\n-- oli päässyt omaan kammioonsa, oli hän heittäytynyt maahan alttarin\neteen ja pukenut ensimmäisen huudahduksensa kiitosmuotoon, jota\nVapahtaja muinoin oli käyttänyt: \"Minä kiitän Sinua, oi Isä, Taivaan ja\nmaan Isä, että olet salannut nämä asiat viisailta ja ymmärtäväisiltä ja\npaljastanut ne lapsille.\"\n\nHän ja piispa olivat todellakin olleet viisaita ja ymmärtäväisiä omasta\nmielestään, kun he olivat pohtineet tätä vaikeata kysymystä. Mutta\nheille ei oltu suotu mitään kirkasta valoa, ei mitään Jumalallista\nnäkyä.\n\nTuo vanha nunna, kaikkein yksinkertaisin -- niin prioritar ajatteli\n-- nöyrin ja lapsellisin koko järjestössä, hän oli saanut osalleen\nilmestyksen.\n\nPriorittaren mieleen johtui Pyhälle Neitsyelle lahjoitettu\nrikkaruohoseppele, herneleikki, lapsellinen mieltymys\npunarinta-satakielen seuraan, kaikki nuo monet merkit siitä, että\ntoinen lapsuus oli hiljalleen vallannut Mary Antonyn pitkän elämän\nloppuajan. Aivan samoin kuin kuu alkaa sirppinä ja täyden mittansa\nsaavutettuaan vähenee sirpiksi, joka on kääntynyt toisaanne kuin\nalussa, samaten oli Mary Antonykin yhdeksänkymmenen vuoden pituisen\nelämänvaelluksen jälkeen taasen lapsi -- ja sellaisten on Taivaan\nvaltakunta, ja sellaisille Jumalan tahto helpoimmin paljastuu.\n\nPrioritar ajatteli, että hän ja piispa -- molemmat viisaita ja\nymmärtäväisiä -- olivat omien näkökohtiansa mukaisesti ratkaisseet\nasian niin ehdottomasti, etteivät heidän mielensä olleet alttiit\nottamaan vastaan jumalallista ilmoitusta. Mutta vanhan maallikkosisaren\nyksinkertainen, lapsenkaltainen mieli, joka oli täynnä vain nöyrää\nuskoa ja hellää rakkautta, oli altis; ja hänen osakseen oli ilmestys\ntullut.\n\nPriorittaren mieleen ei häivähtänyt epäilyksen varjoakaan tämän\nnäyn oikeaperäisyydestä. Ainoastaan hän ja piispa tiesivät ritarin\ntunkeutuneen luostariin ja keskustelleen hänen kanssaan kammiossa.\n\nOlihan hän käskenyt Mary Antonyn poistua keittiöön, ennenkuin oli itse\nlähtenyt kutsumatonta vierasta etsimään; ja kunnianarvoisan äidin\nmääräysten uhmaaminen oli niitä asioita, joita luostarissa ei edes\nuneksittukaan.\n\nKun hän sitten oli pelännyt, että ruvettaisiin puhumaan siitä,\nkuinka kahdeskymmenesyhdes Valkoinen sisar oli palannut, vaikka vain\nkaksikymmentä oli lähtenyt, rauhoittui hänen mielensä täydellisesti\nvanhan Antonyn ilmoittaessa, että hän olikin laskiessaan erehtynyt.\n\nKertoessaan tuosta kuvitellusta näystä melkein vaarallisen taitavasti\nei Mary Antony ollutkaan kuvannut ritaria sellaisena, kuin tämä oli\nesiintynyt, priorittaren kammiossa, yllään yksinkertainen sametti- ja\nverkapuku, vaan ristiretkeläis-ritarin täysissä varusteissa. Kiiltävä\nhaarniska ja verenkarvainen risti, jotka soveltuivat hyvin tähän\nnäkyyn, olisivat estäneet epäilemästä silminnäkijän olleen todistamassa\ntuota todellista kohtausta, jos sellainen ajatus olisi tiedottomasti\njuolahtanut priorittaren mieleen.\n\nAsiain näin ollen tuntui aivan epäämättömältä, että kaikki se, minkä\nvanha maallikkosisar tiesi Hugh'sta, hänen olemuksestaan, asenteestaan\nja sanoistaankin, voi olla peräisin vain jumalallisesta ilmestyksestä.\nJa kuinka saattoi prioritar silloin epäillä näyn huippukohtaa, jolloin\nPyhä Neitsyt liitti hänen kätensä Hugh'n käteen lausuen nuo ihmeelliset\nsanat: \"Ota hänet. Hän on aina ollut sinun. Minä olen vain säilyttänyt\nhäntä sinua varten.\"\n\nYhä uudelleen prioritar toisti nämä sanat; yhä uudelleen hän kiitti\nPyhää Neitsyttä siitä, että tämä oli niin selvästi ilmaissut tahtonsa.\nSilti hän oli huolissaan siitä, ettei hänen omassa sielussaan herännyt\nvastakaikua tunnustaen nuo sanat jumalallisiksi. Hän tiesi, että niiden\ntäytyi olla jumalallisia, mutta hän ei voinut tuntea niitä sellaisiksi.\n\nAamuruskon hiipiessä kammioon hän havaitsi yhä uudestaan toistavansa:\n\"Merkki, merkki! Sinun tahtosi oli salassa minulta; mutta minä\ntunnustan sen tulleen ilmi tämän lapsen kautta. Mutta minä anon\nmerkkiä, joka puhuisi myöskin omalle sydämelleni. Merkki, merkki!\"\n\nHän nousi ja avasi ikkunan, joka oli oikealla Neitsyttä ja lasta\nesittävästä ryhmästä ja lähellä sitä.\n\nHän oli uupunut sekä mieleltään että ruumiiltaan, mutta ei saanut\nitseään pakotetuksi poistumaan alttarin luota tai käymään vuoteeseen.\n\nHän muisti tuon kunnianarvoisan ja pyhän miehen, piispa Wulstanin\nesimerkin. Hän oli äskettäin lukenut Firenzen aikakirjoista, kuinka\n\"Wulstan varhemmin elämässään, nimitettynä kirkon laulajaksi ja\nrahastonhoitajaksi, oli käyttänyt tilaisuutta palvellakseen Jumalaa\nvapaammin, antautuen mietiskelyyn ja käyden kirkossa päivin ja öin\nrukoilemassa sekä Raamattua lukemassa. Niin hartaasti hän antautui\npyhään valvontaan, ettei pysytellyt valveilla ainoastaan öisin, vaan\nsekä päivin että öin; ja kun luonto lopulta pakotti hänet nukkumaan,\nei hän hemmotellut ruumistaan lepäämällä vuoteessa tai patjoilla, vaan\nlaskeutui lyhyeksi ajaksi kirkon penkille lepuuttaen päätään kirjalla,\njota oli käyttänyt rukoillessaan tai lukiessaan.\"\n\nPrioritar oli sattunut lukemaan tämän kohdan ääneen refektoriossa kaksi\npäivää sitten.\n\nSeisoessaan aamunkoiton valossa unen uuvuttamana, mutta tahtomatta\nväistyä alttarin äärestä, hän muisti tämän suuresti kunnioitetun\nWorcesterin piispan, joka oli suurella hurskaudella ja kyyhkyn\nkaltaisella vaatimattomuudella varustettu mies, Jumalan rakastama ja\nsamaten kaikkien ihmisten, joita hän hallitsi kaikissa asioissa. Tämä\nWulstan oli kuollut toista sataa vuotta sitten, mutta eli pysyväisesti\nkaikkien muistissa.\n\nMuistaen nyt Wulstanin esimerkin prioritar kävi pöydän luo, sulki\nkallisarvoisen Gregoriuksen sakramentarion hakaset ja sijoitti sen\nlattialle Neitsyen alttarin eteen.\n\nSitten hau heitti viittansa maahan ja silkkiliinan kirjalle, vaipui\nlattialle ja ojensi väsyneet jäsenensä viitalle sekä laski päänsä\nsakramentariolle. Ehkä jokin sen sisältämistä pyhistä rukouksista\nsiirtyisi unessa hänen mieleensä.\n\nJa yhä hänen henkensä huusi: \"Merkki, merkki! Kuinka vähäinen tahansa,\nkuinka mitätön tahansa; merkki, jonka oma sydämeni voi ymmärtää.\"\n\nNukkuiko hän vain muutaman hetken vaiko tunnin ajan, sitä ei hän voinut\nsanoa. Mutta hän tunsi omituisesti virkistyneensä, kun hän heräsi\nmitä taivaallisimman laulun säveliin. Ne virtasivat hänen kammioonsa\nsuloisin soinnuin ikäänkuin hopeakellojen helähdyksinä.\n\nPrioritar avasi silmänsä liikahtamatta paikaltaan. Auringonpaiste\ntulvehti sisään avoimesta ikkunasta, ja katso, Madonnan marmorikädellä,\nsamalla kädellä, joka näyssä oli tarttunut hänen omaansa ja laskenut\nsen Hugh'n käteen, istui Mary Antonyn punarinta-satakieli, tuo hilpeä\npieni hurmepukuinen ritari, livertäen niin ihmeellistä laulua lemmestä\nja riemun runsaudesta, että tuntui siltä kuin sen pieni pörröinen\nkurkku varmaankin pakahtuisi raikkaasta säveltulvasta.\n\nSatakieli lauloi. Pyhä Neitsyt hymyili. Pienokainen hänen helmassaan\nnäytti iloitsevan.\n\nPrioritar makasi tarkaten, uskaltamatta liikahtaa; hänen päänsä lepäsi\nyhä sakramentariolla.\n\nSitten hänen mieleensä juolahti ajatus tapahtumasta, joka soveltui\nmerkiksi.\n\n\"Jos se lentää kammion ympäri\", hän kuiskasi, \"silloin on paikkani\ntäällä. Mutta jos se lentää suoraa päätä ulos, silloin Pyhä Neitsyt\nkäskee minunkin nousta ja lähteä.\"\n\nJa tuskin hän oli näin ajatellut, kun punarintasatakieli päästi\nviimeisen riemuntäyden viserryksen ja kiiti oikopäätä Pyhän\nNeitsyen kädeltä ikäänkuin vasama jousesta ulos avoimesta ikkunasta\npäivänpaisteiseen, vasta valveutuneeseen ulkoilmaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPrioritar nousi, kääri kokoon viittansa ja nosti kirjan takaisin\npöydälle. Sitten hän polvistui alttarin eteen, riisui rinnaltaan\nvirkaristinsä ja laski sen Pyhän Neitsyen käteen, jolta pikku lintu oli\nlentänyt.\n\nPää painuneena, kasvot kalpeina, kädet nöyrästi ristissä rinnalla\nprioritar pysyi kauan rukoukseen polvistuneena.\n\nVarhaisen kesäaamun leyhkä puhalsi sisään avoimesta ikkunasta ja\nhyväili hänen poskeaan.\n\nUlkona puutarhassa lauleli punarinta-satakieli toverilleen.\n\nViimein prioritar nousi, liikkuen kuin omituisessa unessa vaeltava,\nastui sisäkammioon ja laskeutui vuoteelleen.\n\nPiispan rukous oli kuultu.\n\nPriorittarelle oli suotu armoa ja voimaa valita vaikeampi osa; hän\nuskoi toden teolla juuri vaikeamman osan Jumalan tahdoksi.\n\nJa kun hän viimein laski päänsä pielukselle, hiipi hänen mieleensä\nmuuan rukous Gregoriuksen sakramentariosta, tyynnyttäen hänet lepoon\nkaikkivaltiasta voimaa ja ikuista rauhaa tulkitsevalla viestillään.\n\n    Kaikkiwaltias ja ikuinen Jumala, Joka hallitset kaikkea taivaassa\n    ja maan päällä; kuule armollisesti omiesi rukoukset ja suo meille\n    Sinun rauhasi kaikkina elomme päivinä; Jesuksen Kristuksen meidän\n    Herramme kautta. Amen.\n\n\n\n\nXXXI luku\n\nISONKUOVIN KUTSU.\n\n\nViimeistä kertaa ritari odotti kryptassa.\n\nLaskettuaan kantamuksensa alttarin ääreen soturit nojausivat\nkukin pylvääseensä jäykkinä ja välinpitämättöminä, mutta valmiina\npolvistumaan heti kun vesper-laulu ennättäisi kryptaan ylhäältä kuorista\n\nMies lepäsi paareilla liikahtamatta, pää siteissä mutta hänen\nsilmänsä olivat valppaat ja kirkkaat ja pään kääntyminen ilmaisi\nhänen kuulostelevan. Tummansininen, hopealla päärmätty vaippa peitti\nkauttaaltaan hänen ruumiinsa.\n\nHugh d'Argent seisoi erään pylvään varjossa vastapäätä seinässä olevaa\nkapeata oviaukkoa, josta kierreportaat johtivat ylös klerestorioon.\n\nTästä paikasta hän saattoi myöskin nähdä portaat, jotka johtivat\nkryptaan maanalaisesta käytävästä, sekä sen osan kryptaa, jonka poikki\nValkoisten sisarten oli kuljettava päästäkseen näistä rappusista\nseinässä olevaan portaikkoon.\n\nTässä ritari vartioi viimeistä kertaa.\n\nOmituinen iloisuus oli vallannut hänen mielensä. Hän tuntui jättäneen\nmasentuneisuutensa ikäänkuin raskaan taakan joen pohjaan. Hugh oli\nollut voitostaan varma aina siitä hetkestä pitäen, jolloin hän melkein\ntukehtumaisillaan oli nähnyt ja siepannut piispan kiven tuoden sen\nriemuitsevana pinnalle. Niin, jo ennen kuin Symon oli heittänytkään\ntuon kiven, jo silloin kun ritari oli, piispan esittäessä epäilyksensä\nPyhän Neitsyen hymyyn nähden, vastannut hänelle: \"Minä luotan rukouksen\nvoimaan\", oli hänessä herännyt iloinen tietoisuus. Hän oli ojentanut\nkuihtuneen uskonsa oikean käden, ja katso, se oli osoittautunut\nväkeväksi ja elinvoimaiseksi.\n\nMutta kun hän nyt kryptan painostavassa hiljaisuudessa kuuli\navaimen kiertyvän lukossa, lakkasi hänen sydämensä sykkimästä ja\nmieli jännittyi jäykäksi ensimmäisen hunnutetun olennon liukuessa\nvarjomaisena ja aaveen kaltaisena näkyviin.\n\nSe ei ollut hän, tuo odotettu.\n\nRitarin suonet alkoivat jälleen sykkiä. Hänen sydämensä jyskytti\nrajusti, kun määrätyin välin matkoin yhdeksän, kymmenen, yksitoista\nvalkoista olentoa vaelsi ohitse.\n\nSitten -- kahdestoista: pitkä nunna, melkein Moran kokoinen; mutta ei\nkuitenkaan hän.\n\nSitten -- kolmastoista: oi, siunattu Neitsyt! Oi, Jumalan pyhät! Mora!\nHän, hän itse. Mahdotonta oli erehtyä hänen ryhdistään, hänen päänsä\nkuninkaallisesta asenteesta. Kaikista hunnuista ja viitoista huolimatta\nhän oli varma asiastaan. Se oli Mora; ja koska hän astui kulkueen\nkeskivaiheilla niin hänen kävisi verraten helposti siirtyminen syrjään.\nEikä kuitenkaan -- --\n\nMutta samassa tuokiossa Mora käänsi ohitse astuessaan päätänsä, ja\nhetkisen ajan hänen silmänsä kohtasivat varjostosta tähystävän ritarin\nsilmät.\n\nSeuraavassa tuokiossa hän oli kadonnut kierreportaikkoon.\n\nMutta se silmänräpäys riitti. Kun heidän silmänsä kohtasivat toisensa,\ntiesi Hugh d'Argent samassa, että hänen morsiamensa oli jälleen hänen\nomansa.\n\nHänen sydämensä lakkasi jyskyttämästä; suonet sykkivät taasen\ntasaisesti.\n\nHänet valtasi suuren, iloisen varmuuden tuottama tyyneys, uskomaton\nriemu. Ja kuitenkin hän tiesi olleensa siitä varma aina siitä pitäen,\nkun oi noussut Severnin syvyydestä päivänvaloon kädessään valkoinen\nkivi.\n\n\"Minä luotan rukouksen voimaan... Anna hänet minulle! Anna hänet\nminulle! Pyhä Neitsyt, anna hänet minulle! 'Veistokuvan hymy'? Ei,\nherra piispa. Minä luotan rukouksen voimaan!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMunkkien juhlallinen laulu kantautui hiljaa alas kaukaisesta kuorista.\nVespermessu oli alkanut.\n\nRitari astui alttarin ääreen ja lepäsi siinä polvillaan muutaman\nminuutin, kädet miekkansa ristikahvan ympärille liittyneinä.\n\nSitten hän nousi ja puhui matalalla äänellä sotureilleen.\n\n\"Kun rastas kutsuu, silloin teidän on poistuttava kryptasta ja\nvartioitava sisäänkäytävää ulkopuolelta; eikä ketään saa minkään syyn\nnojalla päästää sisään. Kun mustarastas viheltää, silloin te palaatte,\nnostatte paarit maasta ja kannatte ne kuten ennenkin tuomiokirkosta\nmajataloon.\"\n\nSitten ritari palasi alttarin luo ja kumartui paareilla lepäävän miehen\npuoleen.\n\n\"Martin\", hän virkkoi puhuen varsin hiljaa, niin että vain hänen\nluotettava kasvinveljensä saattoi sen kuulla. \"Kaikki on hyvin.\nToivioretkemme lähenee loppuaan ja, kuten olemme toivoneet, se parantaa\nmonta haavaa. Kun isonkuovin kutsu kajahtaa, hypähdä silloin paareilta\nja jätä siteet sen viereen; mene sisäänkäytävän luo vartioimaan sitä\nsisäpuolelta, mutta älä käännä päätäsi tännepäin, ennenkuin mustarastas\nviheltää; piiloudu tällöin pylväiden joukkoon äläkä näyttäydy\nkenellekään, ennenkuin me olemme poistuneet. Pyri sitten täältä pois\nsopivalla tavalla ja kohtaa minut majatalossa, minne sinun on tultava\npuutarhan ja ikkunan kautta näyttäytymättä pihassa.\"\n\nTerävät silmät hymyilivät suostumustaan kääreiden varjosta.\n\nKumartuen nosti ritari kaapua, kiinnitti sen vasempaan olkapäähänsä,\nja veti sen ympärilleen, kooten sen monet poimut suurimmaksi osaksi\noikeaan käteensä.\n\nYlhäällä veisasivat munkit messua _Nunc dimittis_.\n\nVähitellen vaikenivat äänet.\n\nIltamessu oli ohi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVarovaisia pehmeitä askeleita saapui seinäportaita myöten.\n\nYksi kerrallaan astuivat valkeat hahmot näkyviin\n\nRitari seisoi taustalla, jäykkänä, henkeään pidättäen.\n\nSilloin kun kukin nunna astui seinässä olevasta holviovesta kryptan\npermannolle ja astui kohti maanalaiseen käytävään vieviä portaita,\nhävisi hän seuraavan nunnan näkyvistä, joka silloin vielä oli\nkiertoportaissa. Tähän oli ritari perustanut suunnitelmansa.\n\nKuudes, seitsemäs, kahdeksas...\n\nPyhä Antony, kuinka verkkaan ne astuivat!\n\nYhdeksäs, kymmenes, yhdestoista...\n\nRitari tarttui kaapuun ja peräytyi vielä askeleen varjoon päin.\n\nKahdestoista...\n\nJärkähtivätkö pylväät? Oliko tämä uusi suuri tuomiokirkko\nsuistumaisillaan hänen päälleen?\n\nKolmastoista...\n\nPrioritar oli hänen vieressään varjossa.\n\nHän oli astunut syrjään.\n\nKahdestoista valkoinen sisar asteli poispäin, selin heihin.\n\nNeljännentoista askeleita kuului portaissa, mutta hän ei ollut vielä\nnäkyvissä.\n\nHugh pujotti vasemman käsivartensa priorittaren ympäri ja veti hänet\nitseensä kiinni; sitten hän heitti kaavun poimut ylt'yleensä hänen\nympärilleen ja yli oman vasemman hartiansa ja painoi hänen päänsä\nrintaansa vasten.\n\nNäin seisoivat he liikkumattomina; priorittaren kasvot olivat kätkössä,\nritarin silmät tuijottivat seinän ahtaaseen holvioveen.\n\nNeljästoista valkoinen sisar tuli näkyviin. Ilmeisesti huomasi hän\nodottamattoman pitkän välin itsensä ja kaukaisen, melkein jo portaissa\nolevan hahmon välillä, ja kiiruhti eteenpäin.\n\nViidestoista teki samoin.\n\nKuudestoista oli sattunut laskeutumaan portaat pikemmin; hän tuli\nnäkyviin melkein heti eikä huomannut mitään aukkoa.\n\nSeitsemästoista, kahdeksastoista, yhdeksästoista, kahdeskymmenes...\n\nAinoakaan ei ollut kääntänyt päätänsä pylvääseen päin.\n\nKulkue eteni juhlallisin askelin totuttua tietään.\n\nSuloinen turvallisuuden tunne valtasi Hugh d'Argentin. Hänen\nrakastamansa nainen oli hänen sylissään. Häntä oli hänen iäti\nsuojattava ja varjeltava.\n\nKahdeskymmenes ensimäinen, kahdeskymmenes toinen.\n\nMora oli tullut hänen luokseen -- tullut omasta vapaasta tahdostaan.\nKuinka kovalta oli tuntunut päästää ja jättää hänet. Ja kuinka iloinen\nhän nyt kuitenkin oli, että oli tehnyt niin.\n\nKahdeskymmenes kolmas, kahdeskymmenes neljäs.\n\nKun kaikki nämä valkeat hahmot ovat menneet ohi ja alkaneet\npeninkulmaisen vaelluksensa, ja ovi lukittu heidän jälkeensä -- silloin\naukaisisi hän kaavun, kääntäisi Moran suloiset kasvot ylöspäin ja\npainaisi huulensa hänen huulilleen.\n\nKahdeskymmenes viides.\n\nKiitetyt olkoot pyhimykset! Viimeinen! Mutta mikä vanha nuuskija!\n\nNiin -- hetkeksi teki aliprioritar ritarin levottomaksi. Hän pälyili\noikeaan ja vasempaan. Hän oli näkemäisillään hopeahäivän sinistä vasten\n-- mutta ei nähnyt sitä kuitenkaan.\n\nSieraimillansa vainuten hän astui eteenpäin mutta vastahakoisin jaloin,\nikäänkuin toinen olisi ollut toisen tiellä. Hän raotti huntuaan\nkääntyessään ja laskeutuessaan portaille.\n\nHugh hehkui ja värisi kiireestä kantapäähän saakka.\n\nVihdoinkin!\n\nKuului, kuinka ovi suljettiin.\n\nVerkkaan kääntyi avain reiässään, ja vedettiin pois.\n\nSitten oli hiljaista.\n\nMutta kuullessaan avaimen kiertyvän vavahti hänen sylissään oleva\nnainen; se oli vainotun sielun vitkaista, kolkkoa vavistusta; ja äkkiä\ntajusi ritari, että Mora tullessaan hänen luokseen oli valinnut sen\nosan, mikä hänestä näytti vaikeammalta.\n\nTämän tietoisuuden aiheuttaman ensimäisen tunneaallon mukana tuli\nvoimakas viekoitus työntää hänet luotaan, rientää portaita alas, painaa\nauki raskas ovi, työntää Mora luostariin vievään käytävään ja sulkea\novi hänen jälkeensä, ja lähteä sitten itse maailmalle ja heittäytyä\nhurjana kaikkeen mitä ikinä syntiä ja uhmailua on.\n\nMutta tätä hillitöntä halua kesti vain silmänräpäyksen; hänen oma\nilonsa iski häneen sokaisevan, huumaavan iskun.\n\nKymmenessä sekunnissa oli hän voittanut itsensä. Hänen käsivartensa\nkiertyivät kiinteämmin Moran ympäri.\n\nMora oli tullut hänen luokseen. Monimutkaiset mielenliikutukset\nmahtoivat nyt järkyttää häntä -- se oli varma. Mutta myöskin se, että\nhän oli tullut omasta vapaasta tahdostaan. Jalka, joka oli rohjennut\npolkea paavin viestin revittyjä siekaleita, oli samalla uljuudella\npoikennut syrjään sovinnaisuuden tieltä ja tuonut hänet ritarinsa\nkäsivarsille.\n\nHän ei voinut työntää Moraa luotaan. Hän oli saatava turvaan. Mutta\nhäntä oli myös suojeltava ja varjeltava, eikä vain ulkoisia vaaroja\nvastaan, vaan myös kaikelta, mikä hänessä, ritarissa itsessään, saattoi\nhänelle tuottaa tuskaa ja levottomuutta, ja näin vaikeuttaisi hänen\njaloa tarjoumustaan.\n\nSanat, jotka piispa pitosalissa oli hänelle lausunut, palasivat hänen\nmieleensä täydessä merkityksessään.\n\nRitarissa heräsi ilo, joka oli syvempi hänen intohimonsa hehkua;\nuskollisen, kärsivällisen ihmisen ilo; väkevän miehen ilo, kun hän\nvallitsee väkevintä viettiä itsessään; rakastajan ilo, kun hän varmalla\nvaistollaan ymmärtää sen, mitä eivät selvimmätkään sanat pystyisi\nselittämään.\n\nHänen rakkautensa kohosi kuninkaallisena, kruununaan Moran luottamus\nhäneen.\n\nAvatessaan kaavun oli ritari kohottanut katseensa holvikaareen päänsä\npäällä. Ja hämyisessä helmenkarvaisessa valossa ilmestyi hänelle näkynä\nkotinsa madonna.\n\nKaavun kätkö liikahti, prioritar katsahti ympärilleen hämmästynein\nsilmin, joista kuvastui suunnaton pelko, sitten loi hän ne rakastajansa\nkasvoihin ja näki ne pyhän aivoituksen ja suuren päätöksen\nkirkastamiksi.\n\nMutta hänen vielä näin katsoessaan ritari irroitti käsivartensa hänen\nympäriltään, astui askeleen eteenpäin, jättäen hänet varjoon ja vihelsi\nkolmasti jäljitellen rastaan kutsuääntä.\n\nSilmänräpäyksessä olivat asemiehet jaloillaan, asettuivat sukkelaan\nkryptan sisäänkäytävän eteen ja pysähtyivät siihen, estäen ketään\npääsemästä sisään.\n\nKun heidän kiireiset askeleensa vielä kajahtivat portailla, kuului\nkryptasta hiljaa kuovin haikea kutsu.\n\nPaareilla makaava mies nousi, jätti siteensä paikoilleen ja vilkkumatta\nkummallekaan puolelleen astui pylväsmetsään ja hävisi näkyvistä.\nKäytävää, jonka vartiana hän oli, ei voinut alttarilta nähdä. Molemmat\nolennot, jotka vielä seisoivat hiljaa varjossa, olivat nyt täysin\nturvassa ja yksin.\n\nSitten ritari kääntyi priorittaren puoleen, tarttui vasemmalla\nkädellään hänen oikeaansa ja vei hänet alttarin eteen.\n\nTäällä ritari päästi hänen kätensä, kun he polvistuivat vierekkäin,\nritarin kädet miekan ristikahvalla, priorittaren ristissä rinnallaan.\n\nSilloin irroitti prioritar vihkisormuksensa vasemman kätensä\nneljännestä sormesta ja antoi sen ritarille.\n\nVaistoten hänen halunsa tämä nousi, laski sormuksen alttarille ja\npolvistui uudelleen.\n\nKohta hän nousi taas, otti sormuksen, suuteli sitä kunnioittavasti ja\npujotti sen vasemman kätensä pikku sormeen.\n\nPriorittaren alakuloiset silmät, jotka tuijottivat häneen, eivät\nilmaisseet tällöin hyväksymistä eivätkä kieltoa.\n\nNousten odotti hän nöyrästi, mitä ritari käskisi.\n\nSininen kaapu käsivarrellaan kääntyi ritari paareihin päin, keräsi\nsiteet ja puhui sitten priorittarelle hyvin hiljaa, häneen katsomatta.\n\n\"Laskeudu pitkällesi tuohon\", sanoi hän. \"Minun on ikävä pyytää sitä\nsinulta; mutta ei ole mitään muuta keinoa huomaamatta viedä sinut\ntäältä.\"\n\nPrioritar astui kaksi askelta eteenpäin ja seisoi paarien ääressä.\n\nMoneen vuoteen ei hän ollut laskeutunut pitkälleen toisen ihmisen\nläsnäollessa. Seisten, kävellen, istuen, polvistuen oli hän ollut\nnunnien nähtävänä, mutta pitkällään ei koskaan.\n\nVaikka hän jo oli menettänyt virkaristinsä ja pyhän sormuksensa, näytti\nhänen arvokkuutensa ja käskyvaltansa vielä kuuluvan hänelle niin kauan\nkuin hän komeana ja kookkaana seisoi pystyssä.\n\nHän epäröi. Ritarin puolusteleva äänensävy näytti lisäävän hänen\nepäröintiään ja teki alistumisen vain vaikeammaksi.\n\nKävi hetki hetkeltä mahdottomammaksi saada häntä asettumaan paareille.\n\n\"Laskeudu pitkällesi\", lausui ritari ankarasti.\n\nTämän lyhyen käskyn kuullessaan värähti prioritar uudelleen; mutta\nsanaakaan hiiskumatta laskeutui hän pitkälleen paareille, sulki\nsilmänsä ja risti kätensä rinnalleen. Kalpea hän oli, niin äänetön,\nniin liikahtamaton. Kun Hugh d'Argent, siteet käsissään, katseli\nhäntä ylhäältäpäin, näytti nainen haudasta nostetun priorittaren\nmarmorikuvalta. Mutta ritarin katsellessa näitä kauniita ylväitä\nkasvoja, pusertui kaksi polttavaa kyyneltä hänen suljettujen ripsiensä\nalta ja vieri avuttomasti kalpeita poskia pitkin alas.\n\nHän ei voinut nähdä Hugh'n silmien hellää sääliä ja ihailevaa rakkautta.\n\nHänen häpeänsä, hänen äärimäinen nöyryytyksensä näytti täydelliseltä.\n\nWorcesterin valkoisten sisarten prioritar ei hän lakannut olemasta\nsilloin, kun hän otti jalokivillä koristetun ristinsä ja laski sen\npyhän Neitsyen käteen, ei silloin, kun hän astui syrjään ja salli\nkätkeä itsensä kaapuun, ei silloinkaan kun hän irroitti sormuksensa\nja ojensi sen Hugh'lle, vaan nyt, kun hän laskeutui pitkälleen\npyhän Oswaldin alttarin eteen ja lepäsi siinä paareilla pitkällään,\nrakastajansa jalkain juuressa.\n\nHugh kumartui ja kätki siteet hänen viereensä. Hän ei saanut kosketuksi\neikä peitetyksi tätä rakasta päätä. Sensijaan peitti hän hänet kaavulla\nkokonaan ja sanoi, äänessään ääretön hellyys:\n\n\"Pyhä Neitsyt olkoon kanssasi. Kovin kauan ei tätä kestä.\"\n\nSitten kajahti, räikeänä kryptan hiljaisuudessa, mustarastaan heleä\nhuuto.\n\n\n\n\nXXXII luku\n\nSUURI PARANTUMINEN.\n\n\nSymon, Worcesterin piispa, sattui kappalaisensa saattamana kävelemään\ntuomiokirkon ohi matkalla luostarista palatsiinsa, juuri kun paaria\nkantavat asemiehet astuivat kirkon pääovesta ulos.\n\nIsä Benedict, joka oli kaapuunsa verhottu ja kokonaan mustiin puettu,\njonka pää ja hartiat olivat leveämmät kuin piispan, käveli hänen\ntakanaan, kuin mikäkin synkkä hahmo.\n\nPiispa pysähtyi. \"Mene edeltäni palatsiin, isä Benedict\", sanoi hän.\n\"Minä haluan puhella tuon ritarin kanssa, joka luullakseni tulee samaa\ntietä.\"\n\nKappalainen pysähtyi, teki syvän kumarruksen, vetäisi päähineen\nkiinteämmin kasvoilleen ja asteli tiehensä.\n\nPiispa odotti ja hänen hahmonsa loisti iltapäivän auringossa. Hänen\nsilkkikauhtanansa, hänen hopeanharmaat hiuksensa, hänen siniset\nsilmänsä, jotka olivat niin eloisat ja tutkivat, eivät ainoastaan\nmuodostaneet läikkää, johon valo keskittyi, vaan näyttivät miltei\nitsekin sädehtivän valoa.\n\nAsemiesten tahdikas astunta saapui lähemmäksi.\n\nHugh d'Argent käveli paarien vieressä, pystyssäpäin ja loistavin\nsilmin, käsi miekan kahvassa.\n\nNähdessään ritarin kasvot astui piispa lähestyvää kulkuetta vastaan.\n\nHän kohotti kätensä ja asemiehet pysähtyivät.\n\n\"Päivää, sir Hugh\", lausui piispa. \"Onko pyhiinvaelluksenne pyhän\nOswaldin alttarin ääreen vaikuttanut toivomanne paranemisen?\"\n\n\"Kyllä, jalo herra\", vastasi ritari. \"Suuri parantuminen on tapahtunut.\nMe lähdemme Warwickiin tunnin kuluttua.\"\n\n\"Ihmeellistä!\" sanoi piispa. \"Kiitetyt olkoot pyhä Neitsyt ja\nhurskas pyhimys! Mutta te teette viisaasti peittäessänne potilaan\nhuolellisesti. Vaikka parantuminen olisi täydellinenkin, on suuri\nvarovaisuus paikallaan ja liikarasitusta on vältettävä.\"\n\n\"Antakaa siunauksenne potilaalle, kunnianarvoisa isä\", sanoi ritari\npaljastetuin päin.\n\nPiispa astui lähemmäksi. Hän laski kätensä rinnalle, joka lepäsi\nhopealla kirjaillun sinisen kaavun alla.\n\n\"_Benedictio Domini sit vobiscum_\", lausui hän. Ja lisäsi sitten\nhiljaisemmalla äänellä: \"Älä ole peloissasi äläkä murheellinen... Mene\nrauhaan.\"\n\nMolemmat miehet, jotka rakastivat prioritarta, katsoivat kiinteästi\ntoisiinsa.\n\nAsemiehet lähtivät eteenpäin taakkoinensa.\n\nRitari hymyili astellessaan paarien ääressä.\n\nPiispa kiiruhti palatsiin.\n\nRitari oli hymyillyt, ja ylväs ilo loisti hänen silmistään, voitonriemu\nnostatti hänen leveitä hartioitaan, sai hänen miekkansa heilahtamaan,\nkohotti hänen päänsä ylväästi pystyyn.\n\nPiispan huulet olivat valkeat. Hänen kätensä vapisivat hänen\nkävellessään.\n\nHäntä peloitti -- peloitti suuresti -- se mitä he olivat aikaansaaneet.\n\nToista oli mietiskellä ja suunnitella, kun prioritar oli turvassa\nluostarissaan. Aivan toista oli tietää, että häntä kannettiin pitkin\nWorcesterin katuja, missä hän lepäsi avuttomana paareilla, ja että\nhän, heti kun sininen verho olisi poistettu, huomaisi olevansa yksin\nrakastajansa kanssa majatalossa, miesten ympäröimänä, ei ketään naista\nkuuluvilla.\n\nNunnan sydän oli piispalle hyvin tuttu ja hän vapisi ajatellessaan\ntekoa, jossa hän oli ollut avullisena.\n\nMyöskin ihmetytti häntä suuresti, että prioritar oli muuttanut\nmieltään; ja hän koetti turhaan arvailla tämän muutoksen syytä.\n\nSaavuttuaan palatsinsa pihaan, hän kutsutti veli Philipin.\n\n\"Satuloi minulle Shulamite\", sanoi hän. \"Ja anna Jesperin nousta\nvahvimman ratsumme selkään, ja anna hänelle satulapussi. Me ratsastamme\nWarwickiin; meidän täytyy lähteä liikkeelle neljännestunnin kuluttua.\"\n\nTämän ajan vietti piispa osaksi kirjastossaan kirjoitellen.\n\nRatsun selkään noustuaan hän kumartui satulasta ja puhutteli veli\nPhilipiä.\n\n\"Philip\", sanoi hän, \"eräs ylhäinen nainen, sir Hugh d'Argentin\nkihlattu, on juuri saapunut Tähden majataloon, missä ritari on muutamia\npäiviä odottanut häntä. He ratsastavat viivyttelemättä Warwickiin,\njonka linnassa heillä on aikomus kohdata minut. Minä tahtoisin lainata\nIconoklastesin tälle naiselle. Senvuoksi minä toivon, että satuloit sen\naivan samalla tavoin kuin silloin, kun se vietiin valkoisten sisarten\nluostariin heitä huvittamaan. Vie se viivyttelemättä majataloon;\nluovuta se Hugh d'Argentin asemiehille, ja pidä huoli siitä, että he\nheti toimittavat tämän kirjeen ritarille, joka antakoon sen naiselleen.\nÄlä hukkaa hetkeäkään, kunnon Philip. Pistäydy luokseni huomenna, kun\nolen palannut.\"\n\nPiispa tarttui ohjaksiin ja lähti ravakasti liikkeelle Warwickin tietä\nmyöten.\n\nHänen veli Philipille uskomansa kirje, joka oli hänen omalla\nsinetillään suljettu, oli osoitettu sir Hugh d'Argentille. Mutta\nsisälle oli kirjoitettu:\n\n_Suvaitseeko kreivitär de Norelle ottaa ratsuni Iconoklastesin\nhäälahjaksi vanhalta ystävältään_\n\n_Symon Wygarn'ilta_.\n\n\n\n\nXXXIII luku\n\nMARY ANTONYN VAROKEINOJA.\n\n\nMary Antony odotti pylväskäytävässä valkoisten sisarten paluuta\niltamessusta.\n\nVanhaa maallikkosisarta ei nyt haluttanut hilpeästi pakinoida\nsatakielelle eikä juuri itselleenkään.\n\nHän istui kivi-istuimellaan raihnaisen näköisenä, ja hänen kasvoillaan\noli huolestunut ilme, aivan toisenlainen kuin niiden tavallinen virkeä\nlevollisuus.\n\nIstuessaan antoi hän kahdenkymmenen neljän herneensä verkkaan tippua\noikeasta kädestä vasempaan ja taas takaisin.\n\nIhmeellistä oli tapahtunut sinä iltapäivänä, juuri ennen kuin valkoiset\nsisaret lähtivät tuomiokirkkoon.\n\nKaikki olivat jo kerääntyneet pylväskäytävään, kun saapui sana, että\nkunnianarvoisa äiti halusi kammiossaan puhutella sisar Mary Antonya.\n\nSinne riennettyään näki hän kunnianarvoisan äidin seisaallaan,\naivan kalpeana ja ääneti, mutta tyynenä ja lujana katselevan ulos\nidänpuolisesta akkunasta.\n\nHän ei heti kääntynyt, ja Mary Antony seisoi odottaen ovella.\n\nSitten hän käännähti ja lausui: \"Ah, rakas Antony!\" äänellä, joka\nvavahutti vanhan maallikkosisaren sydäntä.\n\n\"Tule tänne, Antony\", sanoi hän ja samalla astui häntä kohti.\n\nKunnianarvoisa äiti antoi muutamia yksinkertaisia, refektoriota ja\nkeittiötä koskevia ohjeita. Sitten hän sanoi: \"Nyt minun täytyy mennä.\nNunnat odottavat.\"\n\nSitten hän äkkiä kiersi käsivartensa vanhan maallikkosisaren ympäri.\n\n\"Hyvästi, oma Antony\", sanoi hän. \"Sinun rakkautesi ja alttiutesi on\nollut minulle hyvin arvokas. Siunatkoon sinua Herra läsnäolollaan, kun\nme olemme menneet.\"\n\nJa kumartuen suuteli hän häntä lämpimästi otsalle ja poistui kammiosta.\n\nMary Antony seisoi paikallaan kuin unennäkijä.\n\nNiin monta vuotta oli kulunut siitä kuin mikään hellä kosketus oli\ntullut hänen osakseen.\n\nJa nyt -- nämä armaat käsivarret olivat kiertyneet hänen ympärilleen;\nnämä seesteiset silmät olivat luoneet häneen katseen, joka oli\nrakastava, vieläpä jotain muutakin, -- hänen vanha sydämensä ei kyennyt\nsitä käsittämään --: nämä huulet, joiden jokaista käskysanaa hän ja\nkoko luostari kiiruhtivat tottelemaan, olivat painaneet suudelman hänen\notsalleen!\n\nKauan senjälkeen kun valkoiset sisaret olivat muodostaneet kulkueen\nja poistuneet pylväskäytävästä, seisoi Mary Antony paikallaan\nkuin unennäkijä. Sitten hän muisti velvollisuutensa ja kiiruhti\npylväskäytävään, mutta tapasi sen tyhjänä; nunnat olivat hävinneet\nmaanalaiseen käytävään; ovi oli suljettu sisäpuolelta ja avain otettu\npois.\n\nKulkue oli lähtenyt liikkeelle, ja Mary Antony oli laiminlyönyt\nvartiopaikkansa. Valkoiset sisaret olivat päässeet lähtemään kenenkään\nlaskematta heitä. Mary Antony ei ollut ollut heitä laskemassa\n\nMilloinkaan ennen ei kunnianarvoisa äiti ollut lähettänyt hakemaan\nhäntä silloin, kun hänellä oli jokin velvollisuus täytettävänä.\n\nRientäen korjaamaan laiminlyöntiään otti Mary Antony hernepussin\nlaukustaan, avasi sen ja kiirehtien kammiosta toiseen otti hän laukusta\nyhden herneen kutakin kammiota kohti, jonka hän havaitsi tyhjäksi,\nkunnes hänellä oli kämmenessään kaksikymmentä viisi hernettä.\n\nKorjattuaan erehdyksensä hän nyt siis odotti; mutta yhäti -- sekä äsken\njuostessaan että nyt odotellessaan -- tunsi hän kunnianarvoisan äidin\nsiunaavan suudelman, hänen syleilevät käsivartensa, hänen lempeät,\nihmeelliset sanansa.\n\n\"Siunatkoon Herra sinua läsnäolollansa.\"\n\nNiin, taivaallinen rauha vallitsi pylväskäytävässä. Paholainen oli\nsieltä poissa, mutta taivas näytti olevan hyvin lähellä. Tuo pieni\nhoukkio, satakielikin, näytti olevan puuhassa jossain muualla. Mary\nAntony oli vallan yksinään.\n\n\"Kun me olemme menneet.\" Mutta nyt ne eivät varmaankaan olisi enää\nkauan poissa. Nurmikkoon lankeavista varjoista ja siitä, että\npäivänsäteet pujahtivat eräästä holvikaaresta sisään, saattoi Mary\nAntony päätellä, että paluun hetki lähestyi.\n\nHän tahtoi polvistua ylimmän porrasaskelen viereen ja nähdä\nkunnianarvoisan äidin astuvan ohi, hän tahtoi luoda katseensa näihin\nseesteisiin kasvoihin, jotka olivat sulaneet lempeyteen, tahtoi nähdä\nnäiden kauniiden huulten varman viivan. --\n\nÄkkiä Mary Antony tajusi, ettei hän pystyisi niitä katselemaan. Hän\nei vielä sietäisi nähdä kunnianarvoisan äidin kasvoja vailla tuota\nihmeellisen hellyyden ilmettä. Ja juuri kun hän oivalsi tämän kuuli hän\navaimen rasahtavan lukossa.\n\nAsettuen paikalleen portaiden yläpäähän, kaksikymmentä viisi hernettään\noikeassa kädessä, valmistautui Mary Antony kiireesti toimeensa. Hän ei\nvoisi kohottaa katsettaan kunnianarvoisan äidin kasvoihin, hänen oli\nlaskeminen ohi astuvat jalat.\n\nKynttilää kantava nuori maallikkosisar astui kolaten portaita ylös ja\nlaski äänekkäästi lyhdyn maahan. Hän pudottausi polvilleen vastapäätä\nMary Antonya.\n\n\"Sisar Mary Rebecca on tänään johtajana\", lausui hän matalalla\nlaulavalla äänellä, \"ja koko matkan astui hän minun kantapäilleni.\"\n\nMutta Mary Antony ei kiinnittänyt mitään huomiota tähän tiedonantoon,\njoka muulloin aina olisi huvittanut häntä.\n\nKumartunein päin ja maahan tähdätyin katsein hän odotti ohiastuvia\njalkoja.\n\nVerkkaan ja vakavasti ne lähestyivät.\n\nNe menivät ohi, parittain, ja hävisivät hänen näköpiiristään.\n\nKaikki olivat menneet.\n\nEi -- ei suinkaan kaikki? Vielä tulee joku. Varmasti tulee vielä joku!\n\nNostaen lyhtynsä nousi sisar Abigail meluavasti seisoalleen.\n\n\"Mitä sinä odotat, sisar Antony? Pyhät sisaret ovat nyt jo astuneet\nkammioihinsa.\"\n\nMary Antony kohotti hämmästyneitä silmiään.\n\nPäivänsäteiden kultakimput lankesivat tyhjään pylväskäytävään.\n\nAvoimen oven läpi näkyi kaukana käytävässä muutamia valkeita hahmoja,\njotka yksitellen hävisivät kammioihinsa.\n\nMary Antony peitti pelästyksensä vihanpuuskaan.\n\n\"Mene tiehesi, hävytön homssu! Hillitse äänekäs kielesi ja ripusta\nkajahteleva lyhtysi naulaan; tai vielä parempi on, jos pidät lyhtysi\nja ripustat itsesi naulaan lyhty kädessä. Jos minulla on hurskas\naikomus rukoilla täällä auringonlaskuun saakka, niin ei se koske sinua\nensinkään. Mene tiehesi, sanon minä!\"\n\nYksin jäätyään Mary Antony avasi hitaasti oikean kämmenensä ja tuijotti\nsiihen.\n\nSiinä oli yksi herne.\n\nHän astui istuimen ääreen ja laski vapisevin käsin vasemmassa olevat\nherneet.\n\nKaksikymmentä neljä! Yksi pyhistä sisarista ei siis ollut palannut.\n\nTämä oli heti ilmoitettava kunnianarvoisalle äidille.\n\nKiihkoissaan Mary Antony unohti mielenliikutuksen, jonka vallassa hän\näsken oli ollut.\n\nRientäen portaita alas kiersi hän avaimen ovesta, pysähtyi hetkeksi\nkurkistamaan kosteaan pimeyteen, kuunteli, kuuluisiko juoksuaskeleita\ntai kutsuvaa ääntä, sitten hän sulki ja lukitsi oven, veti avaimen\npois, ja kiiruhti kunnianarvoisan äidin kammioon.\n\nOvi oli raollaan, kuten hän oli sen jättänyt.\n\nHän koputti, mutta astui huoneeseen kutsua odottamatta, huutaen:\n\"Voi, kunnianarvoisa äiti! Kaksikymmentä viisi pyhää sisarta lähti\niltamessuun ja vain kaksikymmentä neljä on --\"\n\nMutta hänen äänensä sammui hiljaisuuteen.\n\nKunnianarvoisan äidin kammio oli tyhjä.\n\nVärähtämättä seisoi Mary Antony, hänen maailmansa meni pirstaleiksi\nhänen vanhain jalkojensa alla ja hänen taivaansa kiertyi kokoon kuin\nkäärö hänen päänsä päällä ja haihtui pois.\n\nKunnianarvoisan äidin kammio oli tyhjä.\n\nKunnianarvoisa äiti oli se, joka ei ollut palannut.\n\n\"Hyvästi, oma Antony. Siunatkoon sinua Herra läsnäolollansa, kun me\nolemme menneet.\" Ah, mennyt -- koskaan palaamatta!\n\nTaas seisoi vanha maallikkosisar paikallaan kuin unennäkijä, mutta\nautuaallisen ilon sijasta oli hänen uneksunnassaan nyt hyljätyn surua.\n\nSamassa kuului ovi aukenevan, askel kajahti kaukana käytävällä,\nrefektorion portaiden tuolla puolen.\n\nHeti tuli iäkkäille kasvoille neuvokas ja päättäväinen ilme avuttoman\npelon sijaan. Sukkelaan sulki hän kammion oven, ripusti kryptan avaimen\nsen tavalliselle paikalle; polvistui pyhän Neitsyen alttarin eteen ja\nrukoili, ojentaen yhteenliittyneet kätensä: \"Autuas Neitsyt, vahvista\nvielä kerran vanhan Mary Antonyn ymmärrystä!\"\n\nHän nousi, löysi kunnianarvoisan äidin kammion avaimen, astui ulos ja\nsulki oven jälkeensä, lukitsi sen ja pisti avaimen laukkuunsa.\n\nKäytävä oli tyhjä. Kaikki nunnat viettivät rukouksessa ja mietiskelyssä\ntunnin, ennenkuin refektorion kello, soisi.\n\nMary Antony ilmestyi keittiöön vain muutamia minuutteja myöhemmin kuin\ntavallista.\n\n\"Valmistakaa _te_ illallinen\", sanoi hän palvelijoille. \"_Minä_ en\nvälitä siitä, miten pyhät sisaret tänä iltana aterioivat tai kuinka\nhuonosti se tarjotaan. Kunnianarvoisa äiti tahtoo taas viettää yön\nrukoillen ja paastoten. Alaprioritar tulee tietenkin taas sadattelemaan\npaistia, tai sisar Mary Rebecca naukumaan sen takia kuin vanha\nnaaraskissa, joka on näkevinään uroksen joka sopessa, vaikka kaikki\nurokset jo aikaa sitten ovat paenneet hänen näkyvistään. Tarjotkaa\nillallinen tavalliseen aikaan; ja soittakoon Abigail refektorion\nkelloa. Minulla on työtä muualla. Ja muistakaa että kunnianarvoisaa\näitiä ei saa millään ehdolla häiritä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nPortinvartijatar oli vähällä pudota istualleen, kun hän käännähtäessään\nnäki Mary Antonyn vieressään.\n\n\"Siunatkoon, sisar Antony!\" huudahti hän. \"Miksi ihmeessä --\"\n\n\"Vait!\" sanoi Mary Antony. \"Älä puhu niin äänekkäästi. Ja kuuntele\nnyt, Mary Mark! Näitkö, mitenkä ylhäinen herra piispa eilen käveli\nMary Antonyn kanssa? Ha, ha! Niin, totisesti! 'Arvoisa äiti', niin\nhänen kunnianarvoisuutensa nimitti minua. 'Arvoisa äiti', käsi\nsydämellään. Puutarhaan käveli hän Mary Antonyn kanssa. Miksi, kysyt\nsinä? Miksipä käveli ylhäinen herra piispa luostaripuutarhassa vanhan\nmaallikkosisaren kanssa, joka jo yli puoli vuosisataa sitten lakkasi\nolemasta sievä piikanen? Siksi, sisar Mark, jos sinun välttämättä\npitää se tietää, että herra piispa oli täynnä pelkoa kunnianarvoisan\näidin vuoksi, ja tiesi että Mary Antony, vaikka hän onkin vanha,\nsaattoi auttaa ja varjella häntä. Herra piispa ja arvoisa äiti molemmat\npelkäsivät, että kunnianarvoisa äiti paastoaa liian usein, ja viettää\nliian monta tuntia valvoen. Kunnianarvoisa isä on senvuoksi valinnut\narvoisan äidin pitämään silmällä tätä seikkaa, ja heti saattamaan hänen\ntietoonsa, jos kunnianarvoisa äiti taas saattaa terveytensä vaaraan\nliiallisen paaston tai valvonnan kautta. Ja nytpä kunnianarvoisa äiti\njuuri tänä päivänä aikoo olla saapumatta illalliselle ja viettää koko\nyön rukoillen ja valvoen pyhän Neitsyen alttarin ääressä. Senvuoksi\narvoisan äidin -- nimittäin minun -- pitää heti kiiruhtaa viemään sanaa\nherra piispalle; ja sinun, sisar Mary Mark, pitää avata portti ja antaa\nminun mennä.\"\n\nPortinvartiatar töllisteli häneen silmät pyöreinä.\n\n\"Ei, sisar Mary Antony, sitä minä en voi, ellen saa määräystä\nkunnianarvoisalta äidiltä itseltään. Ja ethän sinä missään tapauksessa\njaksaisi kävellä herra piispan palatsiin saakka. Epäilen, tokko sinä\npääsisit Fore-kadullekaan asti.\"\n\n\"Mutta minun täytyy ja minä jaksan!\" huusi Mary Antony. \"Ja jos vanhat\njalkani pettäisivät, niin moni kohtelias mies on tarjoava minulle\nhevosensa. Niinhän minä vallan hienosti saan ratsastaa Worcesterin\nkaupunkiin. Etkö sinä nähnyt kuinka minä ratsastin herra piispan\nvalkealla hevosella huvipäivänä?\"\n\nSisar Mary Mark purskahti nauruun,\n\n\"Oh\", sanoi hän, \"kylkiäni on vasta äsken lakannut särkemästä. Minä\npyydän sinua, sisar Antony, älä palauta tätä näkyä uudestaan mieleeni!\"\n\n\"Avaa siis portti, Mary Mark, ja anna minun mennä!\"\n\n\"Ei, minä en uskalla.\"\n\n\"Jos minä siis en voi täyttää herra piispan käskyä, niin minä kerron\nhänelle, että sinä ja sinun itsepintaisuutesi ovat estäneet aikeeni\ntoteuttamisen.\"\n\nPortinvartiatar vapisi.\n\n\"Tuo minulle käsky kunnianarvoisalta äidiltä, sisar Antony!\"\n\n\"Sitä minä en voi\", sanoi Mary Antony, \"kuten hupsukin huomaa, kun\nminä kerran kunnianarvoisan äidin tietämättä menen viemään sanaa herra\npiispalle tämän omasta käskystä.\"\n\nSisar Mary Mark epäröi. Hän oli kylläkin nähnyt herra piispan\nastuvan porttiholvista sisään ja menevän puutarhaan, tuttavallisesti\nkeskustellen sisar Mary Antonyn kanssa. Mutta kunnianarvoisa äiti oli\nuskonut hänen huomaansa portin vartioimisen.\n\n\"Kuuleppas, Mary Mark\", sanoi sisar Antony. \"Minun täytyy heti lähettää\nsana alapriorittarelle. Sinä lähdet sitä viemään ja jätät minulle\nportin vartioinnin, kuten niin usein on kunnianarvoisan äidin käskystä\ntapahtunut, kun sinut on käsketty muuanne. Jos sinä palatessasi -- eikä\nsinun tarvitse kiirehtiä -- huomaat minun lähteneen, ei kukaan saata\nsoimata sinua. Ja kun herra piispa auringonlaskussa ratsastaa tänne,\nantaa hän sinulle siunauksensa ja vielä jotain muutakin.\"\n\nMary Markin epäilykset haihtuivat.\n\n\"Minä otan viedäkseni sanan\", sanoi hän pehmentyneenä.\n\n\"Mene keittiön ja refektorion portaita alapriorittaren kammioon. Sano,\nettä kunnianarvoisa äiti aikoo viettää yön rukoillen ja valvoen,\neikä saavu illalliselle, vaan haluaa, että alaprioritar astuu hänen\nsijaansa. Ja ettei kunnianarvoisaa äitiä saa millään ehdolla häiritä.\"\n\nSisar Mary Mark, joka näin sai pätevän syyn poistua paikaltaan\nja ansaita piispan suosion antamatta aihetta tyytymättömyyteen\npriorittaren taholta, lähti keittiön kautta viemään Mary Antonyn\nsanomaa.\n\nTuskin oli hän kadonnut näkyvistä, kun Mary Antony jo tarttui avaimeen,\nväänsi suuren portin auki ja jätti sen raolleen, avaimet lukkoon;\nsitten kiiruhti hän takaisin pihan poikki, pujahti holvin alitse ja\npääsi pensaiden peitossa kulkien pylväskäytävän portaille; livahti\nkenenkään huomaamatta! pylväskäytävän ovesta tyhjään käytävään, avasi\nkunnianarvoisan äidin kammion oven, astui sisään ja lukitsi oven\nhiljaa jälkeensä.\n\nJa jottei hän voisi mitenkään langeta kiusaukseen avata ovea, hän veti\navaimen pois ja heitti sen avoimesta akkunasta ulos, kauas pensastoon.\n\nNäin valmistautui Mary Antony puolustamaan asemaa, kunnes piispa\nsaapuisi.\n\n\n\n\nXXXIV luku\n\nMORA DE NORELLE.\n\n\nSymon, Worcesterin piispa, soimasi itseään levottomuutensa takia. Olipa\nhän menettänyt valtansa jäseniinsä!\n\nTuskin oli hän päättänyt lähteä kävelemään linnan ympärillä oleville\npehmeille kedoille, kun hän jo huomasi kiipeävänsä muurille; ja nyt,\nvaikka hän oli päättänyt asettua suuresti kaipaamaansa lepoon syvään\nnojatuoliin, asteli hän tässä permannolla edestakaisin, tai käveli\ntoisen akkunan luota toisen ääreen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKiivaasti ratsastamalla oli hän ehtinyt Warwickiin, kun aurinko, joka\ntosin jo oli vaipunut taivaanrannan taakse, vielä valaisi taivaan\nrusopilviä ja levitti kullanhohtoisen verhonsa yli lännen äärien.\n\nLinnan herra oli poissa, kuninkaan mukana, mutta kaikki oli valmista\npiispan tuloa varten ja suuriin varustuksiin oli ryhdytty sir Hugh\nd'Argentin vastaanottoa varten. Hänen väkensä, joka oli aikaisin samana\naamuna lähtenyt Worcesterista, oli kerääntynyt pihalle, kun piispa\nratsasti sisään.\n\nHänen astuessaan ovesta sisään tuli häntä vastaanottamaan vanhahko\nnainen, hilpeä, pulska ja äidillisen näköinen, jonka piispa helposti\narvasi ritarin mainitsemaksi kamarirouvaksi.\n\n\"Päivää, jalo herra\", sanoi tämä, ja hänen intonsa salli hänen tehdä\nvain puutteellisen tervehdyksen. \"Tuleeko sir Hugh d'Argent tänne täksi\nyöksi?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi piispa, luoden ystävällisen katseen Moran vanhaan\nimettäjään. \"Kahden tunnin kuluttua pitäisi hänen olla täällä.\"\n\n\"Tuleeko hän yksinään, jalo herra?\" kysyi mistress Deborah.\n\n\"Ei\", vastasi piispa, \"kreivitär de Norelle, ylhäinen nainen, jonka\nkanssa ritari on kihloissa, ratsastaa tänne hänen seurassaan.\"\n\n\"Pyhimykset olkoot kiitetyt!\" huudahti vanha vaimo ja kääntyi syrjään\nsalatakseen kyyneleensä.\n\nSillävälin kuin hänen palvelijansa valmisti kylvyn ja otti esille hänen\npukunsa nousi piispa vallille ja katseli lännen kultaista ruskoa. Hän\nsilmäsi alhaalla virtaavaa jokea, joka oli uurtanut itselleen uoman\nläpi kenttien, puiden aaltoilevaa paljoutta ja hilpeätä ketoa, jossa\nkesäkukat loistivat. Sitten katseli hän kauan kohti kaupunkia, josta\nhän oli tullut.\n\nAnkaran ratsastuksen kestäessä oli hän kaiken aikaa ollut kuulevinaan\nasemiesten verkkaista astuntaa; paareilla pitkällään lepäävän avuttoman\nolennon ääriviivat olivat kaiken aikaa olleet hänen silmäinsä edessä.\n\nMutta hän ei pystynyt mielessään kuvailemaan; tuloa majataloon,\npeitteen poistoa, priorittaren astumista uuteen elämään, rakastajan\nkäsivarsien häntä syleillessä.\n\nKuin ilkeässä unessa, josta mieli ei löydä pääsyä pois, vaan\nalituisesti palaa takaisin vaivaavaan kohtaan, oli piispa koko\nratsastuksensa ajan mielessään seuraillut paareja pitkin Worcesterin\nkatuja, kunnes hänestä vihdoin tuntui, että ennenkuin viitta oli\nehditty nostaa pois, oli sen alla lepäävä solakka, suloinen hahmo jo\njäykistynyt vainajaksi.\n\n\"Vainaja morsiamena! Vainaja morsiamena!\" mustan Shulamiten kaviot\ntuntuivat iskevän nämä sanat tiehen. \"Voi ritari-raukkaa! Vainaja\nmorsiamena!\"\n\nPiispa laskeutui muurilta alas.\n\nPoistuessaan huoneestaan tuntia myöhemmin, oli hän pukeutunut\npurppuraviittaan, joka hänellä oli ollut yllään tuona iltana, jolloin\nhän oli aterioinut ritarin kanssa palatsissa.\n\nHänen astellessaan kentällä edestakaisin, välkkyi kultainen risti hänen\nrinnallaan ilta-auringon valossa.\n\nYöhaukka, joka lensi korkealla ilmassa katsellen alaspäin, luuli\nvarmaankin, että suuri punainen valmu oli lähtenyt liikkeelle\nkukkalavastaan ja mennyt kävelemään kentälle.\n\nPalvelija tuli kysymään, milloin herra piispa halusi illallista.\n\nLiitelevästä haukasta luultavasti näytti siltä kuin olisi mustarastas\nhypähtänyt esiin ja kääntynyt kävelevän valmun puoleen.\n\nPiispa sanoi tahtovansa odottaa sir Hugh'n tuloa; mutta hän kääntyi ja\nseurasi miestä linnaan.\n\nJa nyt hän istui tuossa suuressa huoneessa.\n\nKaksi tuntia oli kulunut hänen tulostaan.\n\nEllei mitään odottamatonta ollut tapahtunut, täytyi ritarin\nratsassaaton olla täällä ennen pitkää. Ritari oli aikonut lähteä tunnin\nkuluessa; ja vaikka piispa oli ratsastanut kiivaasti, saattoivat toiset\nkuluttaa matkaan tuskin enempää kuin tunnin lisää.\n\nMutta entä jos prioritar viime hetkellä oli ruvennut horjumaan ja\nvaatinut päästä takaisin luostariin. Olisiko ritarin jalomielisyys\nkestänyt sellaisen kokeen? Ja kun prioritar oli poistunut luostaristaan\nsalaisesti, kuinka saattaisi hän palata sinne avoimesti? Olisiko hänen\nmahdollista päästä kryptan kautta?\n\nPiispa alkoi toivoa, että hän olisi ratsastanut Tähden majataloon\nja siellä odottanut tapahtumain kehitystä, sensijaan että hän oli\nkiirehtinyt edeltä. Huone, jossa hän istui, oli keskellä linnaa. Sen\nakkunoista näkyi puutarha. Täten hän ei saattanut kuulla ratsasjoukon\nsaapumista pihalle. Hän ei kuullut miesten huutoja, kavionkapsetta\nkivityksellä, hevosten korskumista.\n\nHän istui suuressa veistetyssä nojatuolissa lieden ääressä, pakoittaen\nitsensä tyyneksi; mutta levottomuus ahdisti häntä niin, että hän\npuoleksi oli aikeissa käskeä valjastamaan uuden hevosen ja ratsastaa\ntakaisin Worcesteriin.\n\nÄkkiä, ilman mitään edelläkäypää merkkiä, avautui eteishuoneesta\njohtava ovi.\n\nOviaukkoon ilmestyi näky, joka hetkeksi sai Worcesterin piispan\nkysymään itseltään, näkikö hän unta, niin ylen ihana oli sisään astuva\nnainen vihreässä ratsastuspuvussaan, katsellessaan piispaa tuijottavin\nsilmin, hehkuvin poskin ja hiusten kultainen huntu hartioille valuen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOi Mora, suloinen lapsi! Onko tyttöaikasi ihana lupaus tällä tavoin\ntäyttynyt? Ovatko vuodet muuttaneet sinua niin vähän -- ja kuitenkin\nniin paljon?\n\nVangin maanpako kului nopeasti, maanpako, johon hän oli joutunut sinun\ntähtesi kauan sitten; vanki koetti päästä vapaaksi, mutta vankina on\nhän vieläkin ja iäti sinun kultaisten hiuksiesi verkossa.\n\nOi Mora, suloinen lapsi! Miksi kaikkeen tähän ponnisteluun sinun\nkehkeymisesi ja ilosi täydellisyyttä kohti pitää sisältyä niin\npolttavaa tuskaa, kun nyt näen sinut uudelleen tuollaisena?\n\n       *       *       *       *       *\n\nWorcesterin piispa nousi, purppurassa ja kullassa välkkyi hänen ylevä\nhahmonsa huoneen taustassa. Hiustensa hopeista hohdetta lukuunottamatta\nolisi hän saattanut olla mies parhaassa iässään -- niin pysty oli hänen\nvartalonsa, niin tarmokkaat ja loistavat olivat hänen silmänsä.\n\nOvesta astuva kookas nainen huudahti hiukan.\n\n\"Tekö?\" sanoi hän. \"Te! Pappi, joka tulee meidät vihkimään?\"\n\nPiispa seisoi hetken paikallaan odottaen naisen lähenevän.\n\n\"Niin, minä\", sanoi hän.\n\nKeskellä huonetta nainen pysähtyi.\n\n\"Ei\", sanoi hän kuin itsekseen. \"Minähän uneksin! Eihän tämä ole isä\nGervaise, tämähän on piispa!\"\n\nHän astui lähemmä.\n\nPiispa katsoi häneen vakaasti, koettaen nähdä hänessä Whytstonen\npriorittaren -- ystävänsä kaikkina näinä onnellisina, rauhallisina,\nsiunattuina vuosina.\n\nMutta prioritar oli hävinnyt.\n\nMora de Norelle seisoi hänen edessään, päätänsä häntä itseään\npitempänä; pitkä ratsastus yöilmassa oli saanut hänen poskensa\nhehkumaan, hänen hermonsa olivat pingoittuneet katketakseen; hänen\nsilmistään kuvastui suuri levottomuus, niin päistikkaa oli hän\nsyössyt uuteen maailmaan. Mutta hänen lujat suloiset huulensa olivat\nennallaan, ja juuri kun piispa kiinnitti niihin huomionsa, värähtivät\nne lausuakseen:\n\n\"Kunnianarvoisa isä, minä olen valinnut vaikeamman osan, kuten tekin\npyysitte minun tekemään.\" Hän heitti pois ratsastusruoskansa, ja\nliittäen kätensä yhteen, ojensi hän ne piispaa kohti. \"Kristuksen\ntähden, jalo piispa, rukoilkaa puolestani!\"\n\nPiispa otti hänen yhteenliitetyt kätensä omiinsa eroitti ne lempeästi\ntoisistaan ja piteli niitä rinnallaan olevaa ristiä vasten.\n\n\"Te olette valinnut oikein, lapseni\", sanoi hän: \"rukoilkaamme teille\narmoa ja voimaa, niin että horjumatta voitte jatkaa uuden kutsumuksenne\nuraa.\"\n\nMora tuijotti häneen tutkivin katsein. Piispan lempeät silmät\nkohtasivat värähtämättä tämän katseen, mutta niissä ei myöskään ollut\nmitään jälkeä siitä rajusta hehkusta, joka oli Moraa hämmästyttänyt\nhänen seistessään ovella.\n\n\"Kunnianarvoisa isä\", sanoi hän ja hänen äänessään oli outo hämmentynyt\nkysymys: \"Minä pyydän teitä, sanokaa minulle, mitä te käskette\nkatumuksentekijöitä miettimään, kun he polvistuvat rukoilemaan\nristinkuvan eteen?\"\n\nPiispa katsoi avoimesti näihin vastaansa kumartuneisiin tuijottaviin\nharmaisiin silmiin, eivätkä hänen omansa värähtäneet. Hänen ääneensä\ntuli ankaruuden häive, joka sopeutui Moran kysymyksen juhlalliseen\naiheeseen.\n\n\"Minä kehoitan heitä, tyttäreni, miettimään pyhiä haavoja, jotka\nvuosivat verta, ja sydäntä, joka murtui heidän tähtensä.\"\n\nMora veti kätensä pois ja peräytyi askeleen.\n\n\"Sydäntä, joka murtui!\" sanoi hän. \"_Murtuvatko_ sitten sydämet?\" huusi\nhän. \"Ei, ennemmin ne kivettyvät!\" Hän nauroi hurjasti, mutta pidätti\nsitten henkeään -- ritari oli astunut huoneeseen.\n\nHuolettomin askelin ja pystypäin astui Hugh d'Argent heitä kohti.\n\n\"Jalo piispa\", sanoi ritari, \"te olette ollut meille liika hyvä. Minä\nlähetän Moran tänne yksinään, jotta hän kohtaisi teidät, kertomatta\nhänelle, kuka se pappi oli, joka niin suosiollisesti tarjoutui\nvihkimään meidät, kun tiesin, kuinka paljon merkitsisi hänelle saada\nhuomata, että _te_ olitte se, kunnianarvoisa isä.\"\n\n\"Minun on mieluista olla täällä sitä tarkoitusta varten, poikani,\"\nvastasi piispa, \"kun minulla, kuten tiedätte, on paavilla lupa\ntoimittaa vihkimys. Menemmekö heti kappeliin, vai aiotteko ensin syödä\nillallista?\"\n\n\"Ei, isä\", sanoi ritari. \"Morsiameni on ratsastanut kauan ja kaipaa\nruokaa ensin ja sitten hyvin hukutun yön levon. Ellei se liian kauaksi\nlykkää paluutanne Worcesteriin, pyytäisin teitä vihkimään meidät vasta\nhuomisaamuna.\"\n\nTietäessään, kuinka päättäväisesti Hugh suunnitelmiaan laatiessaan\noli vaatinut heti Warwickiin päästyä tulla vihityksi, piispa loi\nhäneen nopean silmäyksen, haluten päästä selville tämän muutoksen\naiheuttajasta.\n\nHän näki ritarin kasvoilla saman säteilevän rauhan ilmeen, jonka\nprioritar oli nähnyt, kun kaapu ensinnä aukeni kryptassa; ja piispa,\njonka henki oli kulkenut saman uran, tajusi, että Hugh'lle oli annettu\nse armo, jonka vain todellinen rakastaja saa -- syvin kaikista iloista,\njonka tuntee se, ken syrjäyttää oman itsensä, ja ajattelee yksinomaan\nrakastettunsa menestystä.\n\nJa tämän nähdessään piispa vapautui pelostaan ja hänen sydämensä kiitti\nJumalaa.\n\n\"Hyvä ajatus, Hugh\", sanoi hän. \"Minä olen täällä aamuun saakka.\"\n\nSilloin ritari kääntyi, astui nopeasti ovelle ja viittasi.\n\nSitten hän palasi, taluttaen kädestä hilpeän ja äidillisen näköistä\nvanhaa rouvaa, jonka piispa oli nähnyt saapuessaan. Kun lady Mora näki\nhänet, huudahti hän ja juoksi häntä vastaan.\n\n\"Debbie!\" huusi hän. \"Oi Debbie! Mennään kotiin!\"\n\nJa silloin laukesi hänessä äkkiä kaikki jännitys, ja nojaten vanhan\nimettäjänsä käsivarsiin hän nyyhkytti tätä uskollista povea vasten,\njoka oli ollut hänen lapsuutensa turvapaikka.\n\n\"Kas niin, kultaseni!\" sanoi Deborah niin hyvin kuin omalta\nnyyhkytykseltään saattoi. \"Kas niin kas niin. Me _olemme_ kotona, nyt\nkun olemme yhdessä. Mennään katsomaan huonetta, jossa saamme nukkua,\naivan niinkuin nukuimme monia vuotta sitten, kun te olitte pieni,\nrakkaani\".\n\nNäin, vanhan imettäjänsä tukemana, astui hän, joka oli niin ylväänä\nsaapunut huoneeseen, hiljaa siitä ulos kyynelharso silmissä.\n\nPiispa kääntyi poispäin.\n\n\"Rakkaus ei koskaan petä\", mutisi hän puoliääneen.\n\nHugh käännähti myös ja nauroi, mutta hänen naurussaan ei ollut mitään\nloukkaantumusta, ei mitään katkeruutta, ei mitään levottomuutta. Se oli\nsellaisen sydämen onnellista naurua, jota varma toivo lämmittää.\n\n\"Meitä oli kaksi toissa yönä, rakas herra\", sanoi hän; \"mutta nyt, kun\nvanha Debbie on tullut, näyttää meitä olevan kolme!\"\n\n\n\n\nXXXV luku\n\nRUUSUTARHASSA.\n\n\nSeuraava päivä sarasti säteilevän kirkkaana; oli ihana kesäaamu.\n\nMora heräsi jo kello viideltä.\n\nHuolimatta edellisen päivän rasituksesta ja mielenjännityksestä ja\nvaikka hän oli vasta myöhäisiä hetkellä vihdoin vaipunut uneen, voitti\nmonivuotinen tottumus hänen ruumiinsa levontarpeen.\n\nHänen ensimäinen tietoinen ajatuksensa kohdistui nuoraan, joka\nhänen kammionsa seinässä olevan reiän kautta vei käytävän suureen\nkelloon, mitä soittamalla hän herätti koko luostarin. Hänellä oli\nollut pysyväisenä tapana soittaa sitä itse. Hänellä oli mieleen antaa\nnunnien tuntea, että kutsu uuden päivän aloittamiseen saapui heille\npriorittarensa kädestä. Tietäen, kuinka vaikeata oli nousta aikaisin\nvarsinkin valvottujen öiden jälkeen, oli hänellä mieluista, kun nunnat\ntiesivät, että kellon äänen kajahtelu kautta luostarin merkitsi\nkunnianarvoisan äidin itsensä olevan jalkeilla.\n\nMutta kun hän nyt katsahti ovelle päin, ei hän nähnytkään mitään\nnuoraa. Entä mitä merkitsivät nämä ylelliset seinäverhot?\n\nHän hypähti vuoteeltaan ja katsahti ympärilleen.\n\nMiksi valuivat hänen hiuksensa hartioille kuin kultainen pilvi? -- nämä\nihanat hiukset, jotka jos sain toisessa nunnajärjestössä olisi leikattu\nhänen päästään, ja tässä oli täytynyt aina pitää kireästi palmikoituina\nja näkymättömiin peitettyinä. Yhä puoleksi hämmennyksissään hän sipaisi\nne syrjään ja katsahti outoja ja kuitenkin hänelle ennestään tuttuja\nvaatteita, jotka olivat valmiina hänen käytettäväkseen.\n\nJoskus oli hänellä ollut tämäntapaisia unia -- unia, joissa hän oli\npalannut maailmaan, joissain hänellä oli maailmalliset vaatteet yllään,\njoissa hän maistoi maailman iloja ja katseli kiellettyjä asioita.\n\nTietenkin näki hän unta nytkin!\n\nMutta silloin kajahti hänen korviinsa ääni, jonka hän tosin kauan\nsitten oli unohtanut, mutta joka kuitenkin oli hänelle niin tuttu, että\nhän sen kuullessaan tunsi olevansa lapsena kotonaan taas -- syvässä\nunessa lepäävän vanhan Debbien hiljainen, tyytyväinen kuorsaus.\n\nÄäni on aina vakuuttavampi kuin näkö. Sokea on varma maailmastaan,\nvarmempi kuin kuuro.\n\nMoran ei ollut tarvis kääntyä katselemaan nurkassa olevassa vuoteessa\nmakaavan vanhan imettäjän pulskaa hahmoa. Kuullessaan tämän hyrisevän\nkuorsauksen hän tiesi kaiken mitä hänen tarvitsi tietää -- tiesi ettei\nhän enää ollut prioritar, että hän oli luopunut lupauksistaan; tiesi\nettä luostari tällä hetkellä valvoi ja ihmetteli, kuten se viime yönä\noli mahtanut kummeksia ja epäillä, ja huomenna kyselisi ja tuomitsisi;\ntiesi että nyt oli hänen hääaamunsa, että tämä hohtavan valkea puku\njalokivillä koristettunne voineen ja tämä jalokivillä somistettu\nhiuskoristus olivat vanhan Debbien valitsemat, jotta hän juhlan\nmukaisessa puvussa seisoisi ylkänsä vieressä alttarin edessä.\n\nMennen huonesyvennykseen hän kylpi ja pukeutui, ja pani\njalokivinauhankin päähänsä hiustensa loistavan kullan siteeksi.\nTämmöisissä asioissa ei Debbien tahtoa vastaan oltu koskaan rikottu,\nja vähätpä Mora välitti, mitä hänellä oli yllään, sittenkuin hän oli\nainaiseksi luopunut pyhästä hunnustaan.\n\nHän poistui huoneesta hiljaa, herättämättä vanhaa imettäjää, astui\nalas kiertoportaita, ulos takaovesta, ja joutui näin puutarhaan, joka\nsäteili varhaisen aamuauringon valossa.\n\nHakien paikkaa, josta häntä ei linnan muureille eikä akkunoihin\nnäkyisi, hän vaelsi ruusutarhaan, jonka korkea kuusiaita ympäröi\nvihreällä reunuksella. Tämän eristetyn alueen toisessa päässä oli\nvaatimaton huvihuone -- nyt se oli kuin keltaisten ruusujen muodostama\nlehtimaja.\n\nPäätään kumartaen astui Mora kuusiholvin alatse, kolme porrasta\nalaspäin, ja oli kentällä.\n\nSilloin tuli lehtimajasta esiin piispa, sinipunaisessa vaipassaan ja\nhiipassaan, rukouskirja kädessään.\n\nEnsi hetkessä hän nähdessään Hugh'n morsiamen vihkipuvussaan,\nhääaamunaan, hämmentyi, mutta hänessä ei näkynyt mitään aivan erikoisen\nmielenliikutuksen merkkiä.\n\nKun hän tuli Moraa vastaan, hymyilivät hänen huulensa ystävällisesti,\nja hänen silmissään oli se puolittain leikillinen, puolittain hellä\nkatse, jonka Mora niin hyvin tunsi.\n\nKuin olisi hän juurikaan ratsastanut luostarin pihaan ja Mora\nseisahtunut portaille häntä vastaanottamaan, niin luonnollinen oli\nhänen tervehdyksensä, niin tavanmukainen hänen käytöksensä.\n\n\"Te olette varhain jalkeilla, tyttäreni, kuten minä arvasinkin; ja te\nolette tullut juuri tänne, kuten minä toivoin teidän tulevan. Minäkö\nensimäisenä saan toivottaa teille onnea tänä ilonpäivänä?\"\n\n\"Niin\", sanoi Mora. \"Minun kunnon Deborahnikin jäi nukkumaan, kun minä\nnousin. Minä heräsin tavalliseen aikaan soittaakseni luostarin kelloa,\nmutta minä huomasin, etten ollutkaan prioritar enää, vaan morsian --\nmaallinen morsian -- ja että minun tuli koristaa itseni jalokivillä\nmaallisia häitä varten.\"\n\n\"Koristakaa itsenne myös nöyrällä ja levollisella mielellä, jolla\nJumalan silmissä on suuri arvo\", sanoi piispa, katsoen häneen\nmerkitsevästi.\n\n\"Oi, jalo herra, minä pelkään, ettei minulla koskaan ole ollut sitä\nkoristetta.\"\n\n\"Teidän täytyy kuitenkin nyt panna se yllenne, tyttäreni. Minä olen\nkuullut, että aviomiehet suuresti ihailevat sitä koristetta.\"\n\nSeistessään siinä päivänpaisteessa, tiedottomana ihmeellisestä\nkauneudestaan, loi Mora häneen hämmästyneen katseen; sitten hän lankesi\npolvilleen mättäälle. \"Siunauksenne, kunnianarvoisa isä\", sanoi hän\nja valtava nyyhkytys kuului hänen äänessään. \"Minä pyydän teidän\nsiunaustanne tänä hääpäivänäni.\"\n\nPiispa laski kätensä hänen loistavalle hiuskoristeelleen ja luki hänen\nylitseen kaksinkertaisen Aaronin siunauksen; sitten hän nosti hänet\nylös ja pyysi häntä kanssansa kävelemään nurmikolle.\n\nPiispa johti hänet lehtimajaan, tuoksuvien keltaisten ruusujen\nsiimekseen. Sinne oli vaatimattomalle pöydälle katettu herkullinen\nateria -- tuoretta maitoa, vasta poimituita hedelmiä, valkeita\nleivoksia, kullankarvaisia voikokkareita, joissa vielä oli maidon\nkosteus pinnallaan.\n\n\"Tulkaa, tyttäreni\", lausui piispa hilpeästi. \"Me kirkon ihmiset, me\ntunnemme näiden varhaisten hetkien arvon, murkinoikaamme yhdessä.\"\n\n\"Oletteko loihtinut tämän tänne, jalo herra?\" kysyi Mora, äkkiä tuntien\nselvää nälkää.\n\n\"En\", vastasi piispa. \"Mutta minä olin ulkona tunti sitten. Ja\nmaitotyttö oli jalkeilla ennen minua. Ja niin me saimme aikaan tämän\nyksinkertaisen aterian.\"\n\nJa sillaikaa kuin sulhanen ja Deborah-vanhus vielä uinailivat,\naterioivat morsian ja piispa yhdessä ruusutarhassa; ja piispan silmät\nvälkkyivät kuin iloisen koulupojan pyhäpäivänä; ja väri palasi Moran\nposkille ja hän hymyili ja hänen sydämensä keveni, kuten aina heidän\npitkän ystävyytensä aikana, kun piispa oli tullut hänen luokseen\nhilpeällä mielellä.\n\nMutta kun Mora oli aterioinut riittävästi ja näytti voimistuneen\nja virkistyneen, nojautui piispa taaksepäin istuimellaan ja lausui\näkkiä vakavana: \"Ja nyt, tyttäreni, kertokaa minulle, mikä sai teidät\noivaltamaan oikeaksi tämän peruuttamattoman askeleen, luopumaan\nlupauksistanne ja antautumaan Hugh'n kihlatuksi? Kun viimeksi puhelimme\nyhdessä, selititte te, ettei siihen riittäisi mikään muu kuin selvä\nmerkki, jonka pyhä Neitsyt itse teille antaisi ja joka vakuuttaisi,\nettä teidän velvollisuutenne ennen kaikkea kohdistuu Hugh'hun ja että\ntaivas vapauttaisi teidät lupauksistanne. Saitteko te tällaisen merkin?\"\n\n\"Kyllä, jalo herra, minä sain sen ihmeellisellä lavalla. Pyhä Neitsyt\nilmaisi tahtonsa ilmestyksessä, josta oli mahdoton erehtyä, ja valitsi\nvälikappaleekseen niin halvan ja yksinkertaisen olennon, etten minä\nvoinut muuta kuin huudahtaa: 'Sinä olet salannut nämä asiat viisailta\nja taitavilta, mutta paljastanut ne lapsille?'\"\n\n\"Entä kuka\", kysyi piispa, kiinnittäen katseensa persikkaan, jota hän\nkuori ylen huolellisesti, \"kuka oli tuo lapsi?\"\n\n\"Vanha maallikkosisar, Mary Antony.\"\n\n\"Niinkö\", mutisi piispa, \"iäkäs lapsi! Tosiaankin hyvin huomattava\nlapsi. Olisinpa taipuvainen sanomaan, hyvin viisas ja taitava lapsi.\"\n\n\"Ei, jalo piispa\", huudahti Mora päättäväisellä äänellä, joka\nsai piispan kuvittelemaan, että jos hän olisi kohottanut katseen\npersikastaan, hän olisi kohdannut hunnun ja skapularion ankarat viivat,\n\"te ja minä olimme viisaita ja taitavia, jotka harkitsimme puoleen ja\ntoiseen oman arvelumme ja järkemme mukaan. Mutta tälle lapselle pyhä\nNeitsyt soi selvän näyn.\"\n\n\"Kertokaa minulle se\", sanoi piispa, halkaisten persikan ja poistaen\nkiven, jonka hän huolellisesti pyyhki ja pisti vyöhönsä. Piispalla oli\ntapana istuttaa persikan kiviä.\n\nMora kertoi sen hänelle. Hän alkoi alusta ja kertoi kaiken, pienimpiä\nyksityiskohtia myöten; kuvasi tarkalleen Hugh'n, joka oli niin\nhämmästyttävän oikein esiintynyt näyssä; kertoi, millä tavoin hän ja\nHugh tosiaankin olivat polvistuneet pyhän Neitsyen alttarin edessä,\nmitä he olivat sanoneet ja tehneet; ja kuinka pyhä Neitsyt lopuksi oli\narmonsa runsaudessa lausunut äänellä, jonka vanha maallikkosisar näyssä\nselvästi kuuli: \"Ota hänet; hän on aina ollut sinun. Minä olen ottanut\nhänet vain antaakseni hänet sinulle.\"\n\n\"Mitä sanotte te siihen, kunnianarvoisa isä\", huudahti Mora lopuksi.\n\n\"Minä tuskin tiedän mitä sanoa\", vastasi piispa. \"Paremman puutteessa\nturvaudun mielilauseeseeni ja sanon: 'Rakkaus ei koskaan petä'.\"\n\nYleensä Moraa viehätti piispan raamatunkäytön tarkka sattuvaisuus,\nmutta tällä kertaa hänestä tuntui, ettei tämä mielilause ollut yhtään\npaikallaan.\n\nTyytymättömänä ja loukkaantuneena hän oli tuntevinaan, että piispan\nmieli oli ollut niin kiintyneenä hedelmään, ettei hän ollut täysin\ntajunnut näyn ihmettä.\n\n\"Sillä ei ole mitään tekemistä rakkauden kanssa\", sanoi Mora\njotenkin kylmäkiskoisesti, \"paitsi mikäli tarkoitatte pyhän Neitsyen\ntaivaallista hyvyyttä.\"\n\n\"Aivan niin\", vastasi piispa, nojautuen taaksepäin istuimellaan ja\nvihdoin katsoen suoraan Moran vakaviin silmiin. \"Pyhän Neitsyen\ntaivaallinen hyvyys ei koskaan petä.\"\n\n\"Te myönnätte siis, jalo herra, että näky loi kirkkaan valon epäröidään\nmieleeni?\"\n\n\"Ehdottomasti\", vastasi piispa. \"Rakkaus, joka tämän näyn sai aikaan,\ntähtäsi siihen. Ilmestykset ovat, tyttäreni, hyödyttömiä, elleivät ne\nole selviä. Jos pyhä Neitsyt olisi vain viitannut marmorikädellään,\nsen sijaan että hän kumartui ottamaan teidän kätenne ja laskemaan sen\nritarin käteen, olisitte ehkä ajatellut, että Neitsyt viittasi häntä\npoistumaan ja käski teitä jäämään. Jos hänen marmorikätensä kerran\nollenkaan liikkui, oli parempi että se liikkui niin selkeällä ja\nkäytännöllisellä tavalla.\n\n\"Minusta näyttää, kunnianarvoisa isä\", sanoi Mora kumartuen pöydän yli\nja tukien käsillään kasvojaan, samalla kuin hän rypistynein kulmin\nkatseli piispaa; \"minusta melkein näyttää, että koko näky teissä\nherättää salaista epäilyä.\"\n\n\"Ei, tyttäreni, siinä te erehdytte. Päinvastoin minä olen täydellisesti\nvakuutettu sen perusteella niitä te nyt kerrotte minulle, että\ntuon iäkkään lapsen, Mary Antonyn, on ollut suotu nähdä teidät ja\nritarirakastajanne polvistumassa käsikkäin pyhän Neitsyen alttarin\nedessä; ja minä kiitän pyhää Neitsyttä, että hän suomalla tämän näyn\nMary Antonylle ja sallimalla hänen kuulla sanat, jotka te itse tiedätte\ntosiaankin lausutuiksi, on saanut teidät havaitsemaan taivaan tahdoksi,\nettä teidän tulee palata maailmaan ja yhtyä rakastajaanne, mikä --\nsiitä olen varma -- ei koidu vain teidän ja hänen onneksenne, vaan myös\nhedelmälliseksi hyvän lähteeksi monelle. Ja kuitenkin --\"\n\nPiispa pysähtyi miettimään, kuin pelkäisi hän sanoa niin paljon ja\nkuitenkin haluamatta sanoa vähempää. Sitten hän jatkoi, punniten joka\nsanansa: \"Kuitenkin minä tunnustan suoraan, että omasta kohdastani minä\nkernaammin kuuntelisin Jumalan ääntä omassa sielussani tai lukisin\nhänen tahtonsa hänen pyhästä sanastaan kuin pyytäisin ihmettä tai\ntoimisin toisten näkemien näkyjen perusteella.\"\n\n\"Luittehan kronikasta, jonka minä äskettäin lähetin teille, kuinka\nHerra vuonna tuhat sata kolmekymmentä seitsemän -- tuona murheen,\ntulipalojen, ryöstön, hävityksen ja vaivan aikana, jolloin Yorkin\nkaupunki ynnä sen pääluostari paloi, Rochesterin kaupunki tuhottiin\nja niinikään Bathin kirkko ja Leicesterin kaupunki, jolloin kuningas\nTapanin ollessa ulkomailla tai kotonaankin, missä hänen kätensä oli\nliian lempeä, paronit suuresti vahingoittivat ja vaivasivat kirkkoa ja\nkansaa -- kun silloin suuri joukko ihmisiä oli kokoontunut viettämään\nWindsorin messua, he saivat huomata, kuinka alttarin yllä oleva\nristiinnaulitun kuva liikutti ja väänsi käsiään, milloin oikeaan,\nmilloin vasempaan, niinkuin ahdistuksessa olevat tekevät.\n\n\"Tämä ihmeellinen näky sai heidät vakuutetuiksi siitä, että\nristiinnaulittu Vapahtaja tunsi myötätuntoa maan kärsiviä asujaimia\nkohtaan.\"\n\n\"Mutta mikään veistetty ristinkuva, joka vääntelee käsiään tuijottavan\njoukon edessä, ei voisi saada minua niin syvästi vakuutetuksi\nVapahtajan myötätunnosta kuin milloin minä yksin huoneessani istuen\nluen Jesaja profeetan sanat: 'Totisesti Hän on kantanut meidän\nmurheemme ja poisottanut meidän huolemme'.\"\n\nMoran otsa silisi.\n\n\"Minä luulen ymmärtäväni, jalo herra; ja kun teistä tuntuu siltä, on\nminun helpompi tunnustaa teille eräs asia, jota tuskin olen rohjennut\nmyöntää itselleni. Minun oli itsenikin vaikeata kyllin antaa merkitystä\nMary Antonyn kuulemille pyhän Neitsyen sanoille. Itse saamani todiste\n-- satakieli, joka lensi suoraan Madonnan kädestä ulos maailmaan --\npuhui vakuuttavammin sydämelleni. Minä soimaan itseäni sen vuoksi,\nmutta niin on asia. Mutta näky kuitenkin ratkaisi minulle mikä oli\nvelvollisuuteni.\"\n\n\"Tietenkin\", huomautti piispa, \"se seikka, että Mary Antony oli näyn\nvälittäjänä, jonkun verran poisti sen juhlallisuutta. Pyhimmässäkin\nnäyssä olisi pieni huvittava sävy, kun vanha maallikkosisar sen\nkuvaisi.\"\n\n\"Ei suinkaan, jalo herra\", sanoi Mora. \"Hän ei vaan yksinkertaisesti\nkertonut totuutta. Kun hän kerran pääsi alkuun, näytti hän saaneen\nkumman ylevyyden. Minä ihmettelin sitä samoin kuin ylimaailmallista\nkajastusta hänen kasvoillaan. Lopuksi minä luulin hänen nukkuneen;\nmutta myöhemmin kuulin alapriorittarelta, että hänet oli tavattu\ntainnoksissa ristinkuvan edestä ja heillä oli ollut suuri vaiva saada\nhänet virkoamaan.\n\n\"Jalo herra, sydämeni riutuu, kun nyt ajattelen tyhjää kammiotani ja\nnunnieni vaikeata mielen sekasortoa. Kuinka pian voitte te tavata heitä\nja järjestää asian ilmoittamalla heille pyhän isän viestin?\"\n\n\"Niin pian kuin olen vihkinyt teidät, tyttäreni, ratsastan takaisin\nWorcesteriin. Minä koetan päästä luostariin, ennenkuin sieltä lähdetään\niltamessuun.\"\n\n\"Rohkenen pyytää teitä, jalo herra, sanomaan erikoisen ystävällisen\nsanan vanhalle Mary Antonylle, joka varmaankin on suruissaan minun\nlähdöstäni. Minä olin ajatellut pyytää häntä olemaan puhumatta\nnäystään; mutta jos hän selittää tuon loistavan ritarin olleen pyhän\nYrjänän tai pyhän Mikaelin, niin nunnat hurskaudessaan epäilemättä\nluulevat näyn tarkoittaneen vain minun siirtymistäni 'korkeampaan\ntoimeen'.\"\n\n\"Minä puhuttelen vanhaa Antonya kahdenkesken\", sanoi piispa.\n\n\"Isä\", sanoi Mora syvän mielenliikutuksen vallassa, \"kaikkina näinä\nvuosina olette te ollut ylen hyvä minua kohtaan, ystävällisempi kuin\nsaatan sanoa ja aina kärsivällinen. Pelkään usein koetelleeni teidän\nkärsivällisyyttänne liian jäykästi pitämällä kiinni omasta tahdostani.\nMutta minä pyydän teitä uskomaan, että minä aina pidin arvossa teidän\nneuvoanne ja olisin tuskin saattanut elää ilman teidän ystävyyttänne.\nPelkään pahoin, että eilen illalla saapuessani linnaan puhuin\nhillittömästi ja käyttäydyin omituisesti. Minä olin lopen uupunut. Minä\nastuin huoneeseen yöpimeästä, tietämättä kenen minä täällä kohtaisin,\nja tuokion, jalo herra -- sekamielisen tuokion ajan, minä luulin teitä\nerääksi toiseksi.\"\n\n\"Keneksi te luulitte minua, tyttäreni?\" kysyi piispa.\n\n\"Erääksi, jonka te usein olette muistuttanut mieleeni, jalo herra, jos\nloukkaamatta voin sen sanoa, erääksi papiksi, joka oli tyttöunelmieni\nihanteena. Tunsitteko monta vuotta sitten erästä isä Gervaisea, jota\nhovissa pidettiin suuressa arvossa ja joka oli kuningattaren ja hänen\nnaisten rippi-isänä?\"\n\nPiispa hymyili, ja hänen sinisissä silmissään, jotka katselivat Moran\nsilmiin, oli levollisen mielenkiinnon ilme.\n\n\"Isä Gervaisenko?\" sanoi hän. \"Hovisaarnaaja? Tunsin hänet tosiaankin,\ntyttäreni; ja enemmänkin kuin tunsin. Isä Gervaisella ja minulla oli\nsamat isovanhemmat.\"\n\n\"Ah\", huudahti Mora innokkaasti, \"silloin voin käsittää\nyhdennäköisyytenne, joka jo ensi hetkenä painui mieleeni ja heti teki\nteidän ystävyytenne _minulle_ niin suloisen läheiseksi. Vain ääni ja\nsilmät olivat yhtäläiset -- mutta kuinka yhtäläiset! Isä Gervaisella\noli parta, joka peitti hänen suunsa ja poskensa: mutta hänen sinisissä\nsilmissään oli sama ystävällinen ja tutkiva katse, vaikka ne eivät\nolleet niin hilpeät kuin teidän usein ovat, jalo herra: ja teidän\näänenne on aina saanut minut muistamaan häntä.\n\n\"Ja kerran, kerran katsoivat hänen silmänsä minuun Windsorin\nlinnanhallin poikki, ja niissä oli semmoinen syvä hehku, että minä\ntunsin kuin olisivat ne kutsuneet minua alttarin eteen ja kuin olisin\nminä silloin niistä saanut, jos vain olisin kestänyt niiden tulikokeen,\nainaisen puhdistuksen, kohotuksen, siunauksen, jommoista ei kukaan\nmaallinen neito ennen minua ole saanut, lukuunottamatta vain pyhää\nNeitsyttä. Koko sen yön minä uneksin tästä ja sieluni oli sitä täynnä,\nmutta isä Gervaisea minä en koskaan nähnyt. Seuraavana aamuna hän jätti\nhovin ja lähti heti senjälkeen purjehtimaan Espanjaan, mutta matkalla\nteki laiva suuressa myrskyssä haaksirikon ja hän ynnä kaikki muut,\njotka laivassa olivat, hukkuivat. Oletteko kuullut siitä, jalo herra?\"\n\n\"Olen kyllä\", vastasi piispa.\n\n\"Kaikki uskoivat sitä ja surivat häntä; sillä kaikki rakastivat häntä.\nMutta minä en ole koskaan saattanut tuntea häntä vainajaksi. Ja kun\nminä viime yönä astuin suuren hallihuoneen poikki, tuntui minusta, kuin\nisä Gervaisen hehkuvat silmät vielä kerran olisivat kutsuneet minua\nalttarin eteen.\"\n\nPiispa hymyili taas, ja hänen hahmossaan oli hiljaista hilpeyttä.\n\n\"Te olitte liiaksi rasittunut, tyttäreni. Kun astuitte likemmä,\ntapasitte te -- kummittelevan hehkusilmäisen papin sijasta, joka\nmonta vuotta sitten hukkui Espanjan rannikolla -- vanhan ystävänne,\nWorcesterin Symonin, joka oli ehtinyt ennen teitä, mistä on kiittäminen\nhänen hyvän tammansa Shulamiten nopeita jalkoja.\"\n\nMora kumartui eteenpäin ja laski kätensä piispan kädelle.\n\n\"Älkää pilkatko, ystäväni\", sanoi hän. \"Oli aika, jolloin isä Gervaise\nmerkitsi minulle kalleintani. Ja kuitenkaan en minä rakastanut\nhäntä kuin tyttö rakastaa miestä, vaan ennemmin kuin nunna rakastaa\nHerraansa. Hän. merkitsi minulle kaikkea mikä on ylevintä ja parasta;\nja ennen kaikkea sitä, mikä on elinvoimaista uskonnossa ja elämässä,\ntarmokkaana toimimaan, kestävänä kärsimään. Hän yritti minut kerran\nja käski minun ristinkuvan edessä polvistuessani lausumaan: 'Hän elää\niankaikkisesti meidän välimiehenämme. Milloinkaan en minä ole sitä\nunohtanut. Ja toisinaan, kun minä lausun näitä pyhiä sanoja ja mieleeni\nmuistuu isä Gervaise, tuntuu kaiku kuiskaavan sieluuni: 'Hänkin elää!'\"\n\nWorcesterin piispa nousi.\n\n\"Tyttäreni\", sanoi hän, \"aurinko on korkealla taivaalla. Me emme\nsaa vitkastella täällä. Hugh ryhtyy pian etsimään morsiantaan ja\nmistress Deborah käy levottomaksi, kun hänen hoidokkinsa on kadonnut.\nAamiainen on varmaankin valmiina pitosalissa, ja senjälkeen meidän\non kiiruhtaminen kappeliin vihkiäisiin. Sitten minä viivyttelemättä\nratsastan Worcesteriin pannakseni asiat luostarissa tolalleen.\nMenkäämme!\"\n\nKun Mora käveli hänen vieressään päivänpaisteisen nurmikon poikki,\nsanoi hän:\n\n\"Isä, luuletteko että nunnan sydän koskaan voi tulla samanlaiseksi kuin\nmuiden naisten?\"\n\n\"Taivas siitä varjelkoon\", sanoi piispa, kiiruhtaen eteenpäin.\n\n\n\n\nXXXVI luku\n\nSISÄINEN TAISTELU.\n\n\nPiispa ratsasti Worcesteriin takaisin.\n\nLaukaten riensi ratsu kovan valtatien ruohoista viertä pitkin.\n\nKunnon Shulamite kiiruhti eteenpäin, mustankiiltävänä yhä, vaikka\nvaahtoa oli pärskähdellyt sen kupeille.\n\nTärkeät tehtävät odottavat. Jokainen hetki on kallis.\n\nJos alaprioritar lähettää sanan palatsiin, tapahtuu onnettomuus, jota\nei ole helppo korjata.\n\nJos uutinen priorittaren paosta pääsee leviämään Worcesterin\nkaupunkiin, niin sadat pahansuovat, tietämättömät, kärkkäät tai vain\njoutilaat kielet heti alkavat surista.\n\nLaukkaa, laukkaa Shulamite!\n\nMahdoton on ehättää huhua kiinni, jos se on tunninkaan matkan edellä.\nYhtä hyvin voisi tavoitella kiinni vettä, joka on syössyt ulos avatusta\nkanavaluukusta tuntia aikaisemmin kuin ehdit padolle.\n\nMahdoton on puhdistaa kerran tahrautunutta mainetta. Ajoissa ojennettu\nkäsi olisi voinut estää kallisarvoisen venetsialaisen maljakon\nputoamasta kivilattialle. Mutta jos tätä kättä ei ollut, ja maljakko\nsekuntia myöhemmin on maassa satoina pirstaleina, ovat koko maailman\nkädet voimattomat tekemään siitä sitä, mitä se ennen putoamista oli.\n\nNopeammin, nopeammin, Shulamite!\n\nKun alapriorittaren sanantuoja saa kuulla, että piispa on poissa,\nkiiruhtaa hän varmasti isä Benedictin luo, joka on tunteva synkkää\niloa, ajatellessaan saavansa pistää pitkän nenänsä priorittaren tyhjään\nkammioon, joka vainuaa häväistysjuttua sieltä, missä tuntuu vain\nliljojen tuoksu ja raastaa pirstaleiksi Moran maineen tuntematta sääliä\nenempää kuin susi, joka raatelee lampaan.\n\nTäyttä laukkaa, Shulamite! Ellei kukaan pelastaakseen sitä pistä\nkättään alapriorittaren ja isä Benedictin väliin, on kristallimaljakko\npirstautuva palasiksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVihdoin pidätti piispa ohjaksia ja antoi tammansa kävellä peninkulman.\nWarwick oli nyt jo kymmenen peninkulman päässä hänen takanaan. Hän oli\njo puolitiessä Worcesteriin.\n\nWarwick oli hänen takanaan!\n\nPiispasta tuntui, että siitä saakka kun hän oli oppinut Mora de\nNorellen tuntemaan, hän aina vain oli ratsastanut poispäin ja jättänyt\nhänet taakseen.\n\nHänen tähtensä hän ratsasti pois silloin, kun hän jätti taaksensa\nhovin, lukuisat toimensa, kasvavan vaikutusvaltansa ja nauttimansa\nkansansuosion.\n\nHänen tähtensä oli hän jättänyt isä Gervaisen nimen valtameren pohjaan\nja alkanut elämänsä uudelleen Italiassa, uudella nimellä.\n\nHänen tähtensä oli hän pyrkinyt Worcesterin piispanistuimelle,\nkuultuansa Moran astuneen valkoisten sisarten luostariin, ja hän\noli jättänyt rakastamansa aurinkoisen maan ja ne paljon korkeammat\nhengelliset arvot, jotka häntä siellä odottivat.\n\nJa hänen tähtensä hän nyt ratsasti pois Warwickista, niin nopeasti kuin\nratsu saattoi häntä kiidättää, jättäen hänet morsiameksi toiselle,\njonka käteen hän itse oli laskenut Moran käden, lausuen kirkon\nsiunauksen heidän liitolleen.\n\nRatsastaa pois -- jättää taaksensa; jättää taaksensa -- ratsastaa pois.\nMuuta ei hänen rakkautensa ollut hänelle koskaan suonut.\n\nKuitenkin tunsi hän sielunsa rikkaaksi nyt, tuntiessaan, että hänellä\nnyt oli varmuus siitä, että hän oli arvostellut asian oikein, kun hän\nmonta vuotta sitten oli katsonut välttämättömäksi lähteä maanpakoon.\nSillä olihan Mora kertonut hänelle -- hiukkasen uneksien häntä toiseksi\n-- että hän, Symon, kerran oli ollut hänen kalleimpansa, mutta että hän\nei ollut rakastanut häntä kuin tyttö rakastaa miestä, vaan ennemmin\nkuin nunna rakastaa herraansa.\n\nMutta totisesti olisi sen miehen pitänyt olla jumalallinen, jota niin\nrakastettiin ja jonka olisi tullut pitää sellaista rakkautta elossa.\nJa jos näin olisikin, kun sitten olisi saapunut toinen mies, joka\nolisi ollut herättämäisillään hänessä sitä rakkautta, mitä tyttö\ntuntee miestä kohtaan, olisiko hänen sydämensä silloin ollut vapaa\nnoudattamaan luonnon kutsua? Ei. Hänen sydämensä olisi ollut kuin\nlukittu ovi kaikkea lähestymistä kohtaan, ja silloin olisi hän ollut\nyhtä vähän Kristuksen kuin miehen morsian. Symonin silmien hehku olisi\ntosiaankin kutsunut hänet alttarin eteen, ja sillä olisi hän saanut\nuhrata naisellisuutensa täyttymyksen.\n\n\"Minä tein oikein, lähtiessäni maanpakoon\", sanoi piispa, tutkistellen\nmenneisyyttään eteenpäin ratsastaessaan. Mutta syvällä sydämessään\ntunsi hän Moran äskeisten sanojen tuottaman ilon: kerran hän oli ollut\nMoralle hänen kalleimpansa, tyttönä oli hän niin tuntenut, ja naisena\nhän sen muisti; ja kumpaakin ajatellessaan piispa puhkesi kiitokseen\nsiitä, ettei hän eikä isä Gervaise olleet tehneet mitään, mikä olisi\nhäirinnyt Moran tyttöunelmien ihannetta.\n\nTarttuen ohjaksiin taas hän hoputti Shulamitin ravakkaan tahtiin. Nyt\nei saanut vitkastella tiellä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäästyään lähelle luostariporttia sattui piispa onneksi tapaamaan veli\nPhilipin, joka kedolla kävelytti nuorta, äskettäin ostettua hevosta.\n\nPiispa pyysi maallikkoveljeä ratsastamaan kanssaan luostariin, ja heti\nkun hän olisi astunut alas hevosen selästä, viemään Shulamiten palatsin\ntalliin, huolellisesti ruokkimaan ja harjaamaan sen, ja sitten tuomaan\nhänelle virkeän hevosen.\n\nHeidän ratsastaessaan eteenpäin kysyi piispa:\n\n\"Onko palatsiin tullut mitään viestiä luostarista, Philip?\"\n\n\"Ei, jalo herra.\"\n\n\"Entä munkeilta?\"\n\n\"Ei myöskään, jalo herra. Mutta minä olen kuullut oudon huhun --\"\n\n\"Huhut ovat harvoin huomioonottamisen tai toistamisen arvoisia, veli\nPhilip.\"\n\n\"Totta, jalo herra. Mutta kun minä niin äskettäin autoin tuota naista\nratsastamaan Icon--\"\n\n\"'Naista'? Ketä huhu sitten koskee?\"\n\n\"Sanotaan, että vanha maallikkosisar Mary Antony on poistunut\nluostarista.\"\n\n\"Mary Antony!\" huudahti piispa, ja hänen äänessään tuntui mitä\nmerkillisin sekoitus hämmästystä, mielen huojennusta ja epäuskoisuutta.\n\"Mutta taivaan nimessä, hyvä veli, miksi olisi vanha maallikkosisar\npoistunut luostarista?\"\n\n\"Sanotaan, että hän on lähtenyt kaupunkiin etsimään teitä, jalo herra;\nmutta hän ei ole saapunut palatsiin.\"\n\n\"Entä onko mitään muita huhuja, Philip?\"\n\n\"Ei, jalo herra; paitsi että prioritar on hyvin levoton vanhan nunnan\ntakia ja on käskenyt tukkia maanalaisen tien tuomiokirkon kryptaan,\nvaikka portinvartiatar tunnustaa päästäneensä sisar Mary Antonyn ulos\nportista.\"\n\n\"Pelkkää huhua taaskin\", sanoi piispa, \"ja vailla totuuden siruakaan,\nsen minä takaan. Sano, kunnon Philip, kaikille tahoille, että se ei\npidä paikkaansa, ja ilmoita minun lausuneen, että kunnianarvoisa äiti\nvarmasti ei ole käskenyt tukkia kryptan tietä. Toivoisin saavani\nkäsiini näiden typerien juorujen alkuunpanijan.\"\n\nPiispa puhui näennäisesti vihastuneena, mutta sydämessään tunsi\nhän suurta huojennusta. Ehtisikö hän kuitenkin ojentamaan kätensä\npelastaakseen kallisarvoisen maljakon.\n\nPiispa laskeutui hevosen selästä luostarin portin ulkopuolella. Hän\nsilitteli kädellään Shulamiten päätä ja puheli lempeästi sen korvaan.\n\nSitten sanoi hän: \"Vie se kotiin ja pidä siitä parasta huolta. Sen\nkunnon sydän on tehnyt ihmeitä tänään. Meidän asiamme on pitää huolta,\nettei sen ruumis siitä kärsi. Kas tässä, ota ohjakset ja mene.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMary Mark katsahti ristikosta ulos kuullessaan portille koputettavan.\nHänen suunsa rävähti selälleen, kun hän näki herra piispan jalkaisin\nseisovan ulkopuolella.\n\nNopeasti hän avasi portin ja kääntäessään sitä yhä enemmän auki kätki\nhän iloisen muotonsa portin taakse.\n\nMutta piispa ei ensinkään joutanut ajattelemaan Mary Markia\neikä hänellä ollut halua olla piilosilla omantunnon vaivaaman\nportinvartiattaren kanssa.\n\nVälttäen pääsisäänkäytävää astui hän pihani poikki oikealle, meni\nruusuholvin alitse, pitkin kuusikäytävää ja nurmikon yli pyökin alla\nolevan penkin luo, missä hän kaksi päivää aikaisemmin oli odottanut\nprioritarta.\n\nTänne pysähtyi hän hetkeksi, katsahti kohti hiljaista pylväskäytävää,\nja palautti mieleensä Moran kookkaan vartalon, hänen liehuvan\nhuntunsa ja ryhdikkään astuntansa, kun hän tuli piispaa vastaan yli\npäivänpaisteisen nurmikon.\n\nMutta tässäkään ympäristössä hän ei enää voinut kuvailla Moraa\npriorittareksi. Luostaripihan nurmikkoakin myöten tuli häntä vastaan\nnyt suloinen nainen jalokivillä koristettuine voineen, valkeine\npukuineen ja kultakoristeisine hiuksineen -- Hugh'n morsian.\n\nTämä oli ehkä Worcesterin piispan vaikein hetki koko tänä vaikeana\npäivänä.\n\nTänä hetkenä hän ajatteli itseäänkin.\n\n\"Minä olen menettänyt hänet!\" sanoi hän. \"Pyhä Jesus -- sinä, jonka\nsydän murtui, kun olit ollut kolme tuntia pimeydessä, Jumalan\nhylkäämänä -- armahda minua! Elämäni valo on mennyt minulta ja\nkuitenkin minun täytyy elää.\"\n\nTajutessaan näin äkisti menetyksensä, henkisesti ja ruumiillisesti\nlopen uupuneena piispa vaipui penkille.\n\nMora oli onnellisesti Hugh'n luona. Siitä oli hänen täytynyt huolehtia.\n\nMutta nyt saivat asiat mennä omaa menoaan. Hän ei voinut tehdä enempää\n-- mennä vielä eteenpäin.\n\nSilloin oli hän taas kuulevinaan Moran sanovan ruusutarhassa suloisella\näänellään, joka värähdytti hänen sydäntänsä pohjia myöten: \"Hän\nmerkitsi minulle kaikkea mikä on elinvoimaista uskonnossa ja elämässä;\ntarmokkaana toimimaan, kestävänä kärsimään.\"\n\nViisi minuuttia istui piispa paikallaan, silmät suljettuina, kädet\nlujasti yhteen liitettyinä.\n\nNiin hiljaa hän istui, että pieni \"hurmepukuinen ritari\", joka kirkkain\nsilmin katseli häntä ylhäältä puusta, jo aikoi hypähtää penkin toiseen\npäähän. Se kaipasi sisar Mary Antonya, joka ei ollut näyttäytynyt koko\naamuna, se oli siis saanut olla ilman sekä leivän että juuston murusia\nja \"pikku houkko\" oli nälkäinen.\n\nMutta viiden minuutin kuluttua nousi piispa tyynenä ja itsetietoisena,\nastui lujasti nurmikon poikki, nousi portaita ylös ja eteni\npylväskäytävään.\n\n\n\n\nXXXVII luku\n\nALAPRIORITTAREN SELONTEKO.\n\n\nJo viidennen kerran oli alaprioritar sovittanut silmänsä\navaimenreikään, mutta hän ei nähnyt priorittaren kammiosta mitään\nlukuunottamatta osaa suuresta puurististä, joka kuvastui vastakkaisella\nseinällä.\n\nSisar Mary Rebecca oli noussut tuolille, koettaen vakoilla\nnuoranreijästä, jonka kautta kunnianarvoisa äiti soitti luostarikelloa.\nMutta sisar Mary Rebecca ei huolimatta siitä, että hän kolahutti\npäänsä hirteen ja nenänsä seinään, jotka olivat hänen silmänsä tiellä,\nkuitenkaan nähnyt muuta kuin osan kunnianarvoisan äidin akkunan\npäädystä.\n\nKuin suurena paljastuksena kuulutti hän julki, että akkunaverhot oli\nvedetty syrjään, mihinkä alaprioritar happamasti huomautti, että\nsen hän jo aikaa sitten oli havainnut alhaalta pihasta, ja töykkäsi\nvihoissaan hänen tuoliansa, niin että sisar Mary Rebecca lensi alas.\n\nHän teki suuren harppauksen pelastuakseen ehjänä, putosi raskaasti\nsisar Teresan jalalle, läimäytti sisar Mary Seraphinea suoraan\nkasvoihin kyynäspäällään ja hajoitti oven ympärille kerääntyneen joukon\njoka taholle.\n\nTäten sai alaprioritar näköpiiriinsä käytävän ja kauempana, avatun\npaksun oven tuollapuolen pylväskäytävän, ja aikoessaan juuri ryhtyä\ntorumaan Mary Rebeccaa moisesta loikkaamisesta, käskemään sisar Teresaa\nlopettamaan kiemurtelunsa ja Mary Seraphinea parkumaan kammioonsa ja\nsulkemaan oven perässään, jos hänen välttämättä piti parkua -- silloin\nnäki alaprioritar piispan, joka yksinään ja odottamatta astui heitä\nkohti pylväskäytävästä.\n\n\"_Benedicite_\", lausui piispa lähestyessään. \"Minulla on onni tavata\nkoko sisarkunta koossa.\"\n\nPiispan kohotetut sormet saivat nunnat polvistumaan; mutta he\nkiiruhtivat heti taas jaloilleen ja kerääntyivät alapriorittaren selän\ntaakse, joka astuen askeleen eteenpäin kiiruhti selittämään tilannetta.\n\n\"Herra Piispa, te tapaatte meidät suuren alakuloisuuden vallassa.\nKunnianarvoisa äiti on sulkeutunut kammioonsa, ja me pelkäämme että\nhän valvottuaan ja paastottuaan kokonaisen yön on mennyt tainnoksiin.\nNaputtaessamme ovelle emme ole saaneet minkäänlaista vastausta, emmekä\nme pysty avaamaan ovea väkivallalla, kun se on niin tavattoman vahva ja\npaksu.\"\n\nPiispa loi tutkivan silmäyksen alapriorittaren vaaniviin kasvoihin,\nmutta niiden ilme tulkitsi pelkkää ahdinkoa ja sekasortoa.\n\nHän katsahti tukevaan oveen ja nunnien kiihoittuneeseen joukkoon.\nHäneltä riitti aikaa huomata että Seraphinen nenä ja huulet alkoivat\npaisua, ja piispa tunsi veitikkamaista toivomusta, että hänen ritarinsa\nnyt olisi nähnyt hänet.\n\nSitten hänen tyven, tutkiva katseensa taas kääntyi alapriorittareen.\n\n\"Ja kuinka te voitte olla niin varma, äiti alaprioritar, että\nkunnianarvoisa äiti tosiaan on kammiossaan?\"\n\n\"Koska me _tiedämme_ hänen olevan siellä\", vastasi alaprioritar niin\ntöykeästi kuin uskalsi piispaa puhutellessaan. \"Sallikaa minun,\nkunnianarvoisa isä, kertoa teille viimeisten kahdenkymmenen tunnin:\ntapahtumat.\n\n\"Palattuamme eilisiltana ehtoomessusta lähetti kunnianarvoisa äiti Mary\nAntonyn kautta sanan, että hän taas aikoi viettää yönsä rukoillen ja\nvalvoen eikä tulisi olemaan läsnä illallisella ja ettei häntä missään\ntapauksessa saisi häiritä. Mary Antony toi sanan keittiöön käskien\nnuorempia maallikkosisaria valmistamaan illallisen ilman häntä ja\nsanoen, ettei hän piitannut siitä, mitenkä kehnosti se valmistettiin,\nkun kerran kunnianarvoisa äiti ei tulisi sitä nauttimaan.\"\n\nAlaprioritar pysähtyi hengähtääkseen ja antaakseen toisille nunnille\ntilaisuutta huudahduksin ilmaista paheksumistaan Mary Antonyn käytöksen\njohdosta. Mutta piispan heissä herättämä pelonsekainen kunnioitus ja\ntodellinen levottomuus, jota he tunsivat vanhan maallikkosisaren takia,\nsai heidät pysymään vaiti.\n\nPiispa siveli poskiansa, pidellen suupielensä lujasti alallaan\npeukalonsa ja etusormensa avulla. Vanha Antony oli ylen hullunkurinen\nsanoessaan nämä sanat itse, mutta vielä hullunkurisemmilta tuntuivat\nhänen huomautuksensa alapriorittaren toistamina.\n\n\"Tuo vanha _elukka_\", jatkoi alaprioritar luoden epäluuloisen\nsilmäyksen piispan käteen, \"lähti sitten ulkoportille ja kertoi\nportinvartiattarelle, että hän oli saanut teiltä itseltänne,\nkunnianarvoisa isä, määräyksen ilmoittaa teille, kun kunnianarvoisa\näiti taas aikoisi viettää yönsä valvoen ja paastoten, koska te ja hän\n-- te ja _hän_ tosiaankin -- muka olette levottomia kunnianarvoisan\näidin alituisen paastoamisen ja liiaksi pitkitetyn valvonnan takia.\nVelvollisuutensa mukaisesti Mary Mark kieltäytyi päästämästä vanhaa --\"\n\n\"Maallikkosisarta\", huomautti piispa ankarasti.\n\nAlaprioritar veti henkeänsä; sitten hän teki syvän kumarruksen --\n\"vanhaa maallikkosisarta luostarista ulos. Mutta silloin sisar Antony\nlähetti Mary Markin tuomaan kunnianarvoisan äidin sanaa minulle ja\nlupaamalla hänelle jonkun lahjan teiltä, jalo herra, hän houkutteli\nMary Markin antamaan avaimen hänelle. Portinvartiattaren palatessa oli\nMary Antony mennyt, suuri portinpuolisko oli raollaan ja avain reiässä.\nSenjälkeen ei häntä ole nähty. Onko hän tullut palatsiin ja puhutellut\nteitä, jalo herra? Onko hän nyt turvassa palatsissa?\"\n\n\"Ei\", sanoi piispa vakavasti. \"Sisar Mary Antonya ei ole ensinkään\nnähty palatsissa.\"\n\n\"Voi surkeutta!\" huudahti sisar Abigail; \"hän on varmaankin menehtynyt\ntielle! Hän oli liian vanha jaksaakseen kulkea kaupunkiin saakka.\"\n\n\"Hiljaa, tyttö!\" käski alaprioritar. \"Sinun huomautuksesi ja\nvoivotuksesi eivät kuulu asiaan, vaan ainoastaan vihastuttavat herra\npiispaa.\"\n\nMikään ei saattanut olla vähemmän vihastuneen näköistä kuin piispan\nhyväntahtoiset kasvot. Mutta hän oli lausunut ankaran sanan\nalapriorittarelle, jonka vuoksi tämä koetti puhdistautua käyttämällä\nensimäistä sopivaa tilaisuutta syyttääkseen piispaa aiheettomasta\näkeydestä.\n\nPiispa rauhoitti sisar Abigailia hymyllä, sitten sanoi hän, suljettuun\noveen viitaten: \"Jatkakaa kertomustanne, äiti alaprioritar. Te ette\ntähän saakka ole antanut minulle mitään todistetta siitä, että\nprioritar olisi kammiossaan.\"\n\n\"Kun Mary Antonyn poissaolo tuli tunnetuksi, jalo herra\",\njatkoi alaprioritar, \"tuntui meistä asianvaatimalta ilmoittaa\nkunnianarvoisalle äidille vanhan maallikkosisaren paosta. Minä itse\nnaputin tälle ovelle; mutta vastaukseksi kuului sisältä vain matalaa\nrukoilevan veisuuta, eikä oikeastaan selvää veisuuta, vaan pelkkää\nhyminää, ja aina kun nunnat yön kuluessa kuuntelivat ovella tai\nuskalsivat uudelleen koputtaa, kuulivat he kunnianarvoisan äidin\näänen lausuvan virsiä tai rukouksia. Muistattehan, jalo herra, että\nmaanpinta rakennuksen toisella puolen on alempana kuin pylväskäytävän\npermanto. Kunnianarvoisan äidin akkunat ovat senvuoksi pensaston\nyläpuolella, joten ei ole mahdollista nähdä huoneeseen. Mutta kun\nsisar Mary Rebecca pimeän tultua kiersi rakennuksen ympäri, huomasi\nhän, että kunnianarvoisa äiti oli sytyttänyt vahakynttilät ja vetänyt\nverhot eteen. Tänä aamuna valo sammutettiin, verhot vedettiin syrjään,\nja akkunaluukku avattiin. Sen lisäksi kunnianarvoisa äiti aamulla\nnousuaikaan soitti kelloa, kuten hänen tapansa on, herättääkseen nunnat\n-- soitti sitä kammiostaan käsin tämän nuoran ja rattaan avulla.\"\n\n\"Ymmärrän\", sanoi piispa.\n\n\"Sisar Abigail, joka jo oli jalkeilla, kiiruhti silloin kunnianarvoisan\näidin kammion edustalle ja kellon vielä heilahdellessa koputti ja\nkysyi, saiko hän tuoda maitoa ja leipää. Yhäkin kuului vastaukseksi\nvain matalaa virrenveisuuta. Sisar Abigail sanoo myös, että ääni\noli niin heikko ja värisevä, että hän tuskin saattoi tuntea sitä\nkunnianarvoisan äidin ääneksi. Ja siitä saakka on ollut hiljaista\nkammiossa ja suuri pelko ja ahdistus täyttää meidän sydämemme, sillä\nkunnianarvoisalla äidillä ei ole tapana pitää ovea suljettuna, kun koko\nsisarkunta kutsuu häntä sen ulkopuolella.\"\n\nPiispa kohotti kättään.\n\n\"Siinä kohden te puhutte oikein, äiti alaprioritar\", sanoi hän. \"Ja\nminun tuleekin kertoa teille enempää viivyttelemättä, että prioritar ei\nole kammiossaan.\"\n\n\"Eikö hän ole kammiossaan!\" huudahti alaprioritar.\n\n\"Eikö sellissään!\" parkaisi joukko pelästyneitä ääniä kuin\nkirkulokkeja, jotka huutavat toisilleen ennenkuin myrsky lähestyy.\n\n\"Prioritar poistui luostarista eilen iltapäivällä\", sanoi piispa,\n\"minun tieteni ja hyväksymiselläni. Hän lähti heti riittävän seurueen\nsaattamana jonkun matkan päässä Worcesterista olevaan paikkaan, missä\nminäkin vietin yön. Minä olen tullut tuomaan teille hänen pyhyytensä\npaavin viestin, joka on lähetetty minulle suoraan Roomasta... pyhä isä\nkäskee minun sanoa, että minä olen hänen täydellä hyväksymisellään\nsiirtänyt priorittaren toisaanne, missä häntä tarvitaan korkeampaan\ntoimeen. Kenties minä myös saatan kertoa teille\", lisäsi piispa,\nluoden hyväntahtoisen silmäyksen kaikkiin näihin sulaa hämmästystä\nkuvastaviin kasvoihin, \"että minä itse tänä aamuna suoritin juhlallisen\ntoimituksen, johon minulla oli paavin erikoinen valtuutus ja jonka\nkautta teidän entinen priorittarenne vihittiin korkeampaan toimeensa.\nHäntä surettaa, ettei hänen ole mahdollista sanoa teille hyvästiä.\nHän lähettää teille ystävällisen tervehdyksensä, kiittää teitä\nuskollisuudestanne ja tottelevaisuudestanne ja rukoilee että Jumalan\nsiunaus aina olisi teidän kanssanne.\"\n\nPiispa lakkasi puhumasta.\n\nEnsinnä vallitsi hämmästynyt hiljaisuus.\n\nSitten tapahtui jotain odottamatonta: yht'äkkiä puhkesi alaprioritar\nintohimoiseen itkuun.\n\nKoskaan ennen ei alapriorittaren oltu nähty itkevän. Tämä näky\njähmetytti koko luostarin. Ja jollakin tavoin kaikki kuitenkin tiesivät\nhänen itkevän siksi, että sen kovan pähkinän sisällä, joka hänellä\noli sydämen sijasta, oli ydin täynnä syvää rakkautta heidän jaloa\nprioritartaan kohtaan.\n\nJa muutkin nunnat itkivät, koska alaprioritar itki.\n\nNyyhkytys kasvoi aivan tavattomaksi. Minne piispa katsoikin, näki hän\nvastassaan kyynelöivän nunnan.\n\nÄkkiä alaprioritar pyyhki silmänsä ja hillitsi mielensä taas. Hänen\nmieleensä juolahti, että piispan sanoihin oli mahdoton uskoa, kun\nkaikki heidän omat aistinsa todistivat niitä vastaan. Olihan samana\naamuna kello viisi priorittaren kammiosta soitettu kelloa, joka kutsui\nluostarin jalkeille.\n\nNiinpä kuivasi alaprioritar silmänsä, rankaisi nenäänsä sen osanotosta\nhänen olemuksensa yleiseen lankeemukseen ja lausui luoden piispaan\ntaistelunhaluisen silmäyksen: \"_Jos_ kunnianarvoisa äiti _ei_ ole\nkammiossaan, niin suvainnette, jalo herra, ilmoittaa luostarille,\n_kuka_ siellä sitten on?\"\n\n\"Se kysymys\", lausui piispa, \"voidaan pian ratkaista.\"\n\nHän otti vyöstään priorittaren tiirikka-avaimen, jonka tämä oli antanut\nhänelle Warwickissa.\n\nPistäen sen reikään avasi hän kammion oven ja astui sisään,\nalapriorittaren ja koko vapisevan uteliaan nunnajoukon seuraamana.\n\nPäästyään muutaman askeleen ovesta pysähtyi piispa, viittasi\nalaprioritarta astumaan eteenpäin, mutta pidätti kohotetulla kädellään\nhänen takanaan tunkeilevia nunnia.\n\nHuoneessa oli aivan hiljaista.\n\nPriorittaren tuoli oli tyhjä.\n\nMutta Neitsyen alttarin edessä makasi pitkällään lattialla tainnoksissa\nvanha maallikkosisar Mary Antony.\n\n\n\n\nXXXVIII luku\n\nPIISPA VALVOO.\n\n\nVanha Mary Antony makasi kuolemankielissä.\n\nPiispa ei ollut sallinut kuljettaa häntä priorittaren kammiosta omaansa.\n\nHän oli käskenyt siirtää kunnianarvoisan äidin vuoteen sisähuoneesta\nNeitsyen alttarin eteen. Siinä lepäsi Mary Antony ja piispa itse valvoi\nhänen vieressään.\n\nAvoimesta akkunasta lankesi huoneeseen illan valo, luoden kajastuksensa\nvanhuksen tyynille kasvoille, joiden ryppyjä kuoleman rauhoittava käsi\njo silitteli pois.\n\nViisi tuntia oli kulunut siitä kun hänet löydettiin. Oli kestänyt\nkauan, ennenkuin hänet oli saatu palaamaan tajuntaan; ja niin\npian kuin hän oli tullut ympäristöstään tietoiseksi ja tuntenut\nalapriorittaren ja kaikki lukuisat kasvot ympärillään, hän taas painui\nvaiteliaisuuteensa, kieltäytyi vastaamasta mihinkään kysymykseen ja\nkiinnitti vain ahdistuneena silmänsä oveen.\n\nTämän huomatessaan sisar Teresa pujahti huoneesta ja riensi salaa\nkertomaan asian piispalle, joka oli vain pikimältään käynyt palatsissa,\nja nyt asteli nurmikolla pylväskäytävän alapuolella.\n\nPiispa saapui heti, ja nähdessään hänen astuvan huoneeseen Mary Antony\nhuudahti ja koetti nousta pystyyn patjoiltaan.\n\nVuoteen ääreen astuen piispa laski kätensä vanhuksen väriseville\nkäsille, jotka tämä hänet nähdessään oli liittänyt yhteen.\n\nInnokas kysymys kuvastui hänen piispaan kohdistetusta katseestaan.\n\nPiispa kumartui vuoteen yli.\n\n\"Kyllä\", sanoi hän hymyillen.\n\nSilloin katosi katseesta ahdistus, silmät sulkeutuivat. Riemukas hymy\nvalaisi kuolevan kasvoja.\n\nKääntyen teki piispa kuiskaavalla äänellä muutamia kysymyksiä\nalipriorittarelle.\n\nMary Antony oli maistanut vähän viiniä, mutta hänen näytti olevan\nmahdoton nauttia ruokaa. Hän oli ollut niin kauan ilman ruokaa, että\nluonto nyt ei enää näyttänyt siitä huolivan.\n\n\"Epäilemättä on hän kuolemaisillaan\", totesi aliprioritar, ei tosin\nepäystävällisesti, vaan virallisella puhetavalla, missä mikään\nmielikuvituksen tai myötätunnon ilmapiiri ei miedonna tosiasian tylyjä\nääriviivoja.\n\n\"Tiedän sen\", sanoi piispa matalalla äänellä. \"Senvuoksi minä olen\ntullut ripittämään sisarenne, suorittamaan kirkon viimeiset toimitukset\nja tarjoamaan sen lohdutuksen. Vetäytykää te nyt pois ja jättäkää minut\nyksinäni valvomaan sisar Mary Antonyn kanssa.\"\n\n\"Me lähetimme hakemaan isä Peteriä\", alkoi aliprioritar. \"Mutta Mary\nAntony ei kiinnittänyt mitään huomiota kysymyksiin eikä tahtonut --\"\n\nPiispa astui kättään kohottaen askelen aliprioritarta kohti ja tämä\nkiiruhti ulos.\n\nPiispa seurasi häntä käytävään, missä joukko nunnia viipyi kiihtyneen\nodotuksen ilmapiirissä, jonka muutamain mielissä herättää kuoleman\npikainen läheneminen.\n\n\"Minä käsken teitä kaikkia käymään kammioihinne\", sanoi piispa, \"ja\nviettämään siellä tunnin vakavasti rukoillen tämän iäkkään nunnan\npuolesta, jonka sielu nyt on jättämäisillään tämän maallisen ja joka\nniin kauan on elänyt ja vaikuttanut tässä luostarissa. Suljettakoon\nkaikki ovet. Viimeisen valvonnan suoritan minä yksin. Avustusta\ntarvitessani soitan luostarin kelloa.\"\n\nPiispa seisoi käytävässä liikkumattomana, kunnes jokainen hahmo oli\nhävinnyt näkyvistä ja jokainen ovi sulkeutunut.\n\nSitten hän palasi priorittaren kammioon ja sulki oven.\n\nPyhän öljyn laski hän portaalle Neitsyen alttarin eteen, mihin vanha\nAntony oli kumartunut rukoillessaan että pyhä Neitsyt valaisisi hänen\nvanhaa järkeään.\n\nSitten otti piispa esiin pienen pullon harvinaista italialaista juomaa,\ntipahutti sitä muutaman pisaran juomalusikalliseen viiniä ja työnsi\nnesteen vanhan maallikkosisaren avonaisten huulien väliin.\n\nHetken jännitys -- sitten kuuli piispa hänen nielevän.\n\nSenjälkeen piispa veti priorittaren tuolin vuoteen ääreen ja istuutui\nodottamaan.\n\nTuokion kuluttua koriseva hengitys taukosi, avoin suu sulkeutui. Mary\nAntony huokasi kolmasti, kuten lapsi, joka on nukahtanut itkuunsa.\n\nSitten hän avasi silmänsä ja kiinnitti ne piispaan.\n\n\"Kunnianarvoisa isä --\" alkoi hän puhua, sitten hän naurahti keveästi.\nHän oli saanut puhekykynsä takaisin, ja hän tunsi henkensä hyvin\njoustavaksi, vaikka hänen peitteellä lepäävät kätensä tuntuivat\nkuuluvan jollekin toiselle, niin että hän toivoi, etteivät ne vain\nrupeaisi lyömään häntä. Jalkojaan hän ei saattanut tuntea ensinkään,\nmutta nähdessään mukavasti lepäävänsä täällä mielipaikassaan, miksi\nolisi hän tarvinnut jalkojaan? Jalat ovat joutavia kappaleita --\nsuurempi lepo on ilman niitä.\n\n\"Puhu matalalla äänellä\", sanoi piispa kumartuen eteenpäin. \"Puhu\nmatalalla äänellä, rakas sisar Mary Antony, sekä säästääksesi voimiasi,\nettä siksi, että vaikka minä olen lähettänyt kaikki valkoiset sisaret\nkammioihinsa, meidän kunnon alipriorittaremme, joka tietenkin on\nhuolissaan sinun voinnistasi, kenties nytkin on oven ulkopuolella.\"\n\nMary Antony naurahti.\n\n\"Jospa voisimme työntää naulan hänen korvaansa\", kuiskasi hän. Mutta\nsitten hän äkkiä kävi vakavaksi ja teki saman kysymyksen, minkä\nhänen silmänsä äsken: \"Onnistuiko minun pitää heidät tietämättöminä\nkunnianarvoisan äidin paosta, kunnes te saavuitte, kunnianarvoisa isä?\"\n\n\"Kyllä, uskollinen sydän. Sinä toimit aavistamattoman viisaasti.\"\n\nMary Antony naurahti taas.\n\n\"Minä salpasin heidät käytävään\", sanoi hän viekkaan näköisenä.\n\"Ja kuinka minä heidät puijasin. Monta kertaa kutsuivat he minua\n'kunnianarvoisaksi äidiksi'. 'Nöyrästi pyydän teitä, kunnianarvoisa\näiti, avaamaan oven', aneli aliprioritar avaimenreiästä. '_Dixi:\nCustodiam vias meas_' ['Olen sanonut: pidän itse huolta askeleistani'],\nveisasi Mary Antony ihanalla äänellään. Avatkaa, avatkaa,\nkunnianarvoisa äiti!' pyysi joukko oven takaa. '_Quid multiplicati sunt\nqui tribulant me_' ['Ketkä siellä monilukuisina häiritsevät minua'?],\nlauloi Mary Antony sisällä... 'Kaikkein rakkain kunnianarvoisa äiti',\nrukoili sisar Mary Rebecca puoliyön aikaan, 'minulla on jotain ylen\ntärkeätä teille sanottavaa.' -- '_Dixit insipiens_' ['Tyhmyri puhui'\n-- Munkkilatinaa. (Suom.)] oli Mary Antonyn asianmukainen vastaus. Ja\nkun sisar Mary Rebecca luuli, ettei kukaan huomannut häntä, koetti\nhän yöllä kuutamossa kiivetä puuhun. Kunnianarvoisan äidin akkunat\nolivat tarkoin verhotut, mutta vanha Antony pisti silmänsä rakoon ja\ntämä näky, kun sisar Mary Rebecca kiipesi puuhun, sai kaikki muut\npuut tärisemään naurusta, mutta sitä ei voi kuvata jalolle herra\npiispalle... No mitä nyt!\" -- häneltä pääsi hämmästynyt huudahdus. --\n\"Miksi tämä pahkainen sormi kohotaiksen ja puistaa itseänsä minulle?\"\nPiispa tarttui sierettyneeseen vanhaan käteen, joka nyt oli kylmä kuin\nkivi, painoi sen takaisin peitteelle ja peitti sen omalla kädellään.\n\nHänen antamansa juoma oli kylläkin virittänyt vanhuksen jälelläolevat\nvoimat toimintaan, mutta liiaksi kiihoittuneet aivot olivat\njoutumaisillaan pois tasapainosta.\n\nPiispa palautti hänet todellisuuteen lausumalla nimen, jonka hän tiesi\nvaikuttavan tehoisan loihdun tavoin.\n\n\"Tahdotteko kuulla uutisia priorittaresta, sisar Antony?\"\n\nHeti kävivät silmät innokkaiksi.\n\n\"Onko hän turvassa, kunnianarvoisa isä? Voiko hän hyvin? Onko hän\ntarttunut onneensa molemmin käsin, enää torjumatta sitä luotaan?\"\n\n\"Onni on tarttunut häneen molemmin käsin\", sanoi piispa. \"Tänä aamuna\nminä siunasin hänen liittonsa jalon ritarin kanssa, jolle hän oli\nkihlattu, ennenkuin tuli tänne.\"\n\n\"_Minä_ tiedän sen\", kuiskasi vanha Antony haltioissaan. \"Minä kuulin\nsen kaiken, minä ynnä lihakirveeni, jotka olimme piilossa tuolla\n-- kun emme tahtoneet antaa kunnianarvoisan äidin antautua vaaraan\nyksinään. Ja minun täytyi työntää kirveen varsi leukapielieni väliin,\netten huutaisi 'Oikein tehty!', kun jalo ritari ja hänen asemiehensä\nheittivät nuoran vahvan oksan yli ja hirttivät siihen kirjurin -- tuon\nlaihan lurjuksen. Ah, se oli kunnon teko! Minä kuulin sen kaiken! Minä\nnäin sen kaiken!\"\n\nMutta sitten ilo haihtui, ja häpeän ja alakuloisuuden ilme kuvastui\nvanhoilla kasvoilla.\n\n\"Mutta kaiken tämän näkeminen ja kuuleminen saattoivat minut\nsurullisella tavalla tekemään syntiä, kunnianarvoisa isä. Ah, minä olen\nlausunut valheita pyhistä asioista ja pelkään tehneeni syntiä, jota ei\nvoi anteeksi antaa, vaikka minä sillä tarkoitinkin hyvää. Saanko kertoa\nkaikki teille, kunnianarvoisa isä, jotta voisitte arvostella pyhän\nNeitsyen tahdon mukaisesti, vai onko sydämeni vilpillisyys johdattanut\nminut kuolemansyntiin?\"\n\nPiispa loi jännittyneen katseen aurinkoon, joka verkkaan vaipui\nlänteen. Hänen antamansa juoman teho kestäisi vielä tunnin ajan, jossa\nsen valhevoima huolella käytettiin. Hän arvioi neljänneksen tästä\ntunnista jo kuluneen.\n\n\"Kerro minulle alusta saakka mitään salaamatta, rakas Antony\", sanoi\nhän. \"Mutta puhu matalalla äänellä, jotta vain minun korvani kuulevat.\nMuista mahdollisia kuuntelijoita oven takana!\"\n\nJa niin kertoi vanha Antony koko tarinansa monin sukkelin kääntein.\nJa piispan sydän heltyi vanhuksen kuiskatessa tarinansa ja hän totesi\nsen kiintymyksen voiman, joka itseänsä ajattelematta oli uhkarohkeasti\nryhtynyt tekemään onnelliseksi rakastamaansa prioritarta, vaikka hänen\nomatuntonsa oli arka, niin että hän nyt vapisi ajatellessaan, mitä\nhänen peloton sydämensä oli tehnyt.\n\n\"Minä lausuin valheita pyhistä asioista; minä pistin sanoja pyhän\nNeitsyen suuhun; minä sanoin hänen liikahuttaneen kättään. Mutta tehän\nsanoitte minulle, kunnianarvoisa isä, että kunnianarvoisa äiti oli\npäättänyt molemmin käsin torjua luotaan onnen, ellei pyhä Neitsyt\nsoisi hänelle jotain näkyä tai ilmestystä. Ja mitään näkyä ei olisi\nollut, ellei vanha Antony olisi aikaansaanut sellaista. Mutta nyt minä\npelkään, ettei tätä rikosta koskaan anneta minulle anteeksi; minun\nsieluni täytyy ainaiseksi jäädä vaivaan.\"\n\nKyyneleet juoksivat pitkin hänen laihtuneita poskiaan.\n\nPiispa polvistui vuoteen ääreen.\n\n\"Rakas Antony\", sanoi hän. \"Kuuntele minua. 'Täydellinen rakkaus\nkarkoittaa pelon, sillä vain pelko tuntee vaivan.' Sinä olet rakastanut\ntäydellisellä rakkaudella. Luota Jumalan rakkauteen, Vapahtajan\nkalliiseen vereen, joka puhdistaa kaikesta synnistä, pyhän Neitsyen\nlempeään ymmärtämykseen, hänen joka tuntee naisen sydämen. Sinä\ntarkoitit hyvää; ja vaikka sinä tällöin käytit vääriä keinoja, niin\njumalallinen rakkaus, joka arvostelee meitä aikeittemme mukaan, on\nantava rikkomuksen anteeksi. 'Jos me tunnustamme syntimme, niin hän\nvanhurskaana antaa meille syntimme anteeksi ja puhdistaa meidät\nkaikesta vääryydestä'. Ajattele vain tätä. Luota vain meidän Herraamme.\nVaienna pelkosi toistamalla: 'Hän on uskollinen ja vanhurskas'.\"\n\n\"Luuletteko, kunnianarvoisa isä\", lausui vanhuksen intohimoinen,\nvärisevä ääni, \"että vanha Antony joskus pääsee helvetistä tunnin\najaksi istumaan jalokivi-istuimelle ja katsomaan, kuinka kunnianarvoisa\näiti nousee ylös kultaisia portaita, tuo loistava ritari toisella ja\njalo herra piispa toisella puolellaan?\"\n\n\"Sisar Mary Antony\", vastasi piispa selvällä, juhlallisella äänellä,\n\"helvetissä ei ole niin uskollisen ja rakastavan sydämen paikka\nollenkaan. Sinä saat astua suoraan jalokivi-istuimellesi; ja koska\nJumalan luona yksi päivä on kuin tuhannen vuotta ja tuhannen vuotta\nkuin yksi päivä, ovat silmäsi tuskin ehtineet tottua tähän suureen\nloistoon, ennenkuin saat nähdä kunnianarvoisan äidin tulevan, näiden\nkahden välissä kävellen, jotka ovat uskollisesti häntä rakastaneet;\nja sinä, joka myös olet häntä uskollisesti rakastanut, saat myös\nnousta ylös kultaisia portaita, ja me saamme yhdessä polvistua Luojan\nvalta-istuimen eteen ja vihdoinkin ymmärtää näiden ihmesanojen täyden\nmerkityksen: _Jumala on rakkaus_.\"\n\nHellä ilo valaisi kuolevan kasvoja. \"Suoraan jalokivi-istuimelleni\",\nsanoi hän, \"katsomaan -- odottamaan --\".\n\nSitten raukeni äkkiä hänen teennäinen voimansa. Piispa ojensi kätensä\nja tavoitti pyhän öljyn.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLaskevan auringon kultainen valo täytti säteilevänä huoneen.\n\nPiispa odotti vielä vuoteen ääressä. Mary Antony oli virkistynyt sen\nverran, että hän saattoi tehdä viime rippinsä, joka oli lyhyt ja\nyksinkertainen kuin lapsen; hän oli saanut synninpäästön ja kirkon\nviimeiset sakramentit ja vaipunut rauhalliseen uinailuun.\n\nPiispan oli pakko kumartua kuuntelemaan, ollakseen varma siitä, että\nhän vielä hengitti.\n\nÄkkiä hän avasi silmänsä ja katsoi piispaa suoraan kasvoihin.\n\n\"Tekö vihitte kunnianarvoisan äidin ja loistavan ritarin?\" kysyi hän,\nja hänen äänensä oli taas ponteva ja luonnollinen, ja kuin ennen tuntui\nsiinä pieni uteliaisuuden ja hyväntuulisuuden häivähdys.\n\n\"Tänä aamuna\", vastasi piispa, \"minä vihin heidät.\"\n\n\"Suuteliko ritari häntä?\" kysyi Antony vanhus, silmissään kuvaamaton\nrattoisan ilon tuike, vaikka nämä välkehtivät silmät nyt näyttivätkin\nolevan ainoat, mikä iäkkäissä kasvoissa eli.\n\n\"Ei\", vastasi piispa. \"Ne jotka vaihtavat oikeita suudelmia, eivät\nsuutele julkisesti.\"\n\n\"Ah\", kuiskasi Mary Antony. \"Niin tosiaankin, niin sen täytyy olla.\"\n\nHän nosti verkkaan sormensa ja pitkän hapuilemisen jälkeen hän kosketti\notsaansa, kasvoillaan onnekas hymy.\n\nKäsittämättä mitä tämä ele oikeastaan tarkoitti, kumartui piispa\neteenpäin ja teki ristinmerkin hänen otsalleen.\n\nMary Antonylta pääsi pieni hilpeä hihitys, jolla hänen aina oli ollut\ntapana ilmaista iloaan, kun oppineet miehet hairahtuivat. Se saattoi\nhänet omissa silmissään näyttämään kovin sukkelalta.\n\nMutta sitten sammui iäkkäiden silmien valo, ja piispa alkoi jo ajatella\netteivät ne enää aukenisikaan tähän maailmaan, kun tapahtuikin kumma\nseikka.\n\nKuului siipien suhahdus ja avoimesta akkunasta lensi satakieli\nhuoneeseen.\n\nEnsin se pysähtyi madonnan marmorikädelle. Sitten se päästi iloisen\nliverryksen ja hypähti suoraan vuoteelle, jolla Mary Antony lepäsi.\n\nKuullessaan tämän liverryksen Mary Antony avasi silmänsä ja näki\nrakkaan pikku lintunsa iloisesti hypähtelevän peitteellä.\n\n\"Hei, sinä pikku houkko!\" sanoi hän. \"Senkin hupsu sämpyläsaksa! Oletko\ntullut katsomaan vanhaa Antonya hänen sairasvuoteellaan? Herra piispa\npian hirttää sinut.\"\n\nSatakieli hypähti lähemmäs ja nokki hiljaa kättä, joka niin usein oli\nsitä ruokkinut, mutta nyt lepäsi avuttomana pieluksella.\n\nSuloinen mielihyvä loisti vanhuksen katseesta.\n\n\"Ah, pieni hurmepukuinen ritarini\", kuiskasi hän, \"kaipaatko juustoani?\nOdota hetkinen, niin Antony vanhus katsoo laukustaan.\"\n\nHän nousi äkkiä istumaan kuin jotakin etsien.\n\nSitten tuli hänen kasvoihinsa hämmästynyt katse. Hän ojensi apua\nanovasti kätensä piispaa kohti.\n\nHeti otti tämä ne omiinsa.\n\n\"Älä pelkää, rakas Antony\", sanoi hän. \"Kaikki on hyvin.\"\n\nSatakieli levitti siipensä ja lehahti akkunasta ulos. Ja Mary Antonyn\nrakastava sielu lähti sen mukana.\n\nPiispa laski nääntyneen ruumiin hiljaa takaisin vuoteelle, sulki\nvainajan silmät ja asetti hänen kätensä rinnalle ristiin.\n\nSitten hän astui akkunan ääreen ja katseli kohti kaupungin muureja,\njotka kultaisina hehkuivat auringonlaskun iltataivaan herkkää sineä\nvasten.\n\nJa piispa tunsi sielunsa olevan suuresti yksinään, hänen seisoessaan\nsiinä tyhjässä kammiossa.\n\nPrioritar oli mennyt; satakieli oli mennyt; Mary Antony oli mennyt; ja\npiispa toivoi hartaasti, että hänkin pääsisi lähtemään.\n\nNyt hän kääntyi priorittaren pöytää kohti. Prioritar oli lähettänyt\npalatsiin paavin kirjeestä tekemänsä jäljennöksen. Mutta hän oli\njättänyt pöydälle pergamenttikaistaleita, joille hän valvontaöinään oli\njäljentänyt ja kääntänyt palasia rukouskirjoistaan. Piispa keräsi ne ja\nluki ne seisoessaan siinä. Kaksi hän pisti vyöhönsä, mutta kolmannen\nhän asetti vuoteelle, yhteenliitettyjen käsien viereen.\n\n\"Ota tämä mukaan jalokivi-istuimellesi, rakas uskollinen sydän\", sanoi\nhän, \"sillä totisesti oli sinun suotu käsittää, mitä sinun piti tekemän\nja myöskin armoa ja voimaa toteuttaa se!\"\n\nRauhalliset kasvot, jotka teki kauniiksi se ikuisen nuoruuden ilme,\njonka kuolema tuo mukanaan iäkkäillekin, näyttivät hymyilevän, kun\nkallisarvoinen pergamentti pujottui yhteenliitettyihin käsiin. Piispa\npolvistui pitkään kiitosrukoukseen. Vihdoin hän kohotti kasvonsa ja\nlausui: \"Ja suo, oi Jumalani, minunkin pysyä uskollisena kuolemaani\nsaakka.\"\n\nSitten hän nousi ja soitti luostarin kelloa.\n\n\n\n\nXXXIX luku\n\n\"LOISTAVA RITARI\".\n\n\nWarwickin linnan portailla seisoi ritari morsiamineen.\n\nHeidän katseensa oli vielä kääntyneenä kohti holvikäytävää, jonne\nSymonin, Worcesterin piispan ylväs hahmo, mustan tammansa Shulamiten\nseljässä, juuri oli hävinnyt heidän näkyvistään.\n\nVihkimys oli toimitettu linnan kappelissa puoli tuntia aikaisemmin\nhämmästyttävällä loistolla ja juhlallisuudella. Pappeja oli odottamatta\nastunut esiin. Notkeavartiset liljat hehkuivat valkeina pyhäkön\nvarjossa. Juhlallinen soitanto paisui ja taantui, Gregoriuksen virsien\nkumea pauhu alkoi matalalta kuin jättiläismehiläisten hyminä suuressa\napilapellossa; sitten se paisui täysiääniseksi soinnuksi ja kohosi\nmahtavana ääniaaltona korkeuteen, ja kaiku vastasi klerestoriosta;\nsitten se taantui hiljaiseksi taas.\n\nMorsiuspari, joka seisoi pyhän katoksen alla, kohotti silmänsä korkeaan\nalttariin päin ja näki keskellä suitsutuspilviä piispan, joka komeassa\npuvussaan astui sen portaita alas heitä kohti.\n\nMoran kiitolliseen muistiin jäi siitä mikä nyt seurasi, se ihme, että\nkun hän oli peljännyt tuntuvan pyhän häväistykseltä antaa toiselle se\nmikä jo oli pyhitetty Jumalalle, osasi piispa sensijaan saada hänet\ntuntemaan, että hän vielä saattoi hengessään olla Kristuksen morsian,\nvaikka hän täyttikin lupauksensa Hugh'lle, ja myöskin, että hän\nastuessaan uuteen kutsumukseensa ei ollut vaipunut alaspäin entisestä\nasemastaan, vaan ennemmin noussut sen yläpuolelle.\n\nJa kun ne sanat lausuttiin, jotka tekivät hänestä vaimon, tuntui kuin\npiispa olisi lempeästi uudelleen verhonnut hänet arvokkuuteen, jonka\nhän oli menettänyt niinä nöyryytyksen hetkinä, jolloin hän Hugh'n\nkäskystä oli laskeutunut pitkäkseen paareille.\n\nPiispa suoritti toimituksen vaikuttavalla mahtiponnella; ja kun\nHugh hänen käskystään tarttui morsiamensa oikeaan käteen omalla\noikealla kädellään ja piispa laski omansa kummallekin puolelle heidän\nyhteenliitettyjä käsiään ja julisti heidät mieheksi ja vaimoksi,\ntuntui todellakin siltä kuin jumalallinen kosketus olisi yhdistänyt\nheidät, kuin jumalallinen ääni olisi vahvistanut heidän lupauksensa ja\npyhittänyt heidän liittonsa.\n\nMora ei ollut koskaan ennen nähnyt miehen niin täydellisesti vaipuneen\nkorkean toimensa täyttämiseen.\n\nJa kun kaikki oli ohi, kun piispa astui Shulamiten selkään ja\nratsasti pois, oli hänellä pihasta lähtiessään sama ryhti kuin\ntemppeliritarilla, joka pyhässä sodassa käy taisteluun.\n\nMorasta tuntui, että hän oli jättänyt hyvästit sille vanhalle\nystävälle, joka samana aamuna, kun he poistuivat ruusutarhasta, oli\nhymyillyt hänelle niin ystävällisin ja iloisin silmin ja laskenut niin\nhilpeätä pilaa.\n\nJäljelle jäi vain miehistä toinen: \"loistava ritari\", joka oli\nilmestynyt vanhan Antonyn näyssä; rakastaja, joka oli ajanut häntä\ntakaa luostariin saakka, kosinut häntä hänen omassa kammiossaan\nantamatta hänen asemansa arvon itseään aristaa, kukistanut hänen\ntahtonsa, pakoittanut heräämään hänen jähmettyneen sydämensä, jonka\nvasten tahtoa virinneen hellyyden väre oli hämmentänyt, saattanut hänet\njärkytyksen valtaan ehdottomasti lopulliselta näyttävän lähtöhetken\nahdistuksen avulla, voittanut puolelleen piispan ja hänen kauttaan\npaavin, ja lopuksi itsepintaisella rukouksellaan saanut pyhän Neitsyen\ntoimittamaan näyn hänen hyväkseen.\n\nSellainen oli tämä \"loistava ritari\", jota vastaan tähdet totisesti\neivät olleet taistelleet. Kaikki esivallat ja mahdit olivat olleet\nhänen puolellaan, ja häntä vastassa vain nainen ja hänen omatuntonsa --\nja ritari oli voittanut.\n\nKun ritari heidän ensi kohtauksessaan, hänen kammiossaan, oli\nvastaukseksi Moran kysymykseen:\n\n\"Miksi ette ole vaimonne luona?\" lausunut: \"Minä _olen_ vaimoni luona;\nainoa vaimo, jota olen koskaan pyytänyt, ainoa vaimo, jonka kanssa\nminut koskaan vihitään, on tässä\" -- oli Mora ollut valmis iskemään;\nhäntä tikarilla vastaukseksi yritykseen loukata hänen puhtauttaan ja\nyrittänyt säälivästi hymyillä tälle tyhjälle kerskailulle.\n\nMutta nyt? Jos ritari nyt sanoisi: \"Vaimoni on tässä\", ja tavoittaisi\nhäntä omistajan elein, saattaisi Mora vain alistuvaisesti ristiä\nkätensä rinnoilleen ja lausua: \"Niin, herrani. Minä olen sinun. Tee\nminulle mitä tahdot.\"\n\nKun piispan purppuravaippa ja hänen ylväs hahmonsa hävisivät näkyvistä,\nniin joukkokin, joka tähän saakka oli ympäröinyt morsiusparin, hajosi\nkuin taikasauvan kosketuksesta. Ensi kertaa katedraalin kryptassa\nvietetyistä jännittyneistä hetkistä saakka Mora nyt oli kahden Hugh'n\nkanssa.\n\nHän ei ollut kyllin nuori ollakseen hämmästynyt, mutta kylliksi\nvanha ollakseen peloissaan, peloissaan hallitsijanluonteensa ja\nkäskevän tahtonsa takia, joka aina oli ollut taipuvainen pikemmin\nmurtamaan kuin taivuttamaan esteitä, joita sen tiellä oli, ja samalla\npeloissaan jonkin vuoksi, joka hänessä virisi vastaukseksi ritarin\nylvääseen voimaan, jonkin vuoksi, joka kaipasi käskynalaisuutta,\nikävöi antautumista, halusi totella; mutta jos hän olisi päästänyt\nsen valloilleen, olisi se tuhonnut hänen henkensä ja kääntänyt hänen\nheränneen hellyytensä halveksunnaksi itseään ja vihaksi ritaria kohtaan.\n\nNäin seisoi Mora, pelko sydämessään, päivänpaisteessa ja katseli\nkohti tyhjää holviporttia, jonne viimeinen rengas, joka vielä yhdisti\nhänet luostarielämään, oli hävinnyt; ja katsomatta ympärilleen oli\nhän tietoinen siitä, että Debbie, joka niiaillen oli seissyt hänen\ntakanaan, ei enää ollut siellä, että Martin Goodfellow, joka oli\npidellyt Shulamiten päitsiä piispan noustessa satulaan, oli hävinnyt\nyhtäänne ja muut miehet toisaanne; hän oli elävästi tietoinen\nsiitä, että hän ja Hugh nyt olivat kahden; ja peloissaan värisi hän\nuudelleen, kuten hän oli värissyt kryptassa, sitten hän äkkiä tuli\ntästä tietoiseksi ja äkillinen yllyke, häpeä ja mielipaha, sai hänet\nkääntymään ja katsahtamaan Hugh'hun.\n\nTämä oli tosiaankin Mary Antonyn näyn \"loistava ritari\"! Hän oli\nvihkiäisiään varten pukeutunut hopealla kirjailtuun valkeaan pukuunsa,\njoka hänellä viimeksi oli ollut yllään illallisilla piispan luona\npalatsissa. Tämän asun vaikuttavana vastakohtana oli hänen tumma päänsä\nja hänen vartalonsa ylväs kauneus, ja Mora, joka etupäässä muisti hänet\nsoreana, sulavana ja hilpeänä nuorukaisena, havaitsi ensi kertaa hänen\nmiehisen muhkeutensa ynnä muutoksen, minkä kaikki hänen kokemansa,\nhänen kärsimänsä ja kestämänsä oli hänessä aiheuttanut.\n\nKryptassa edellisenä päivänä ja sitä seuraavina tunteina hän tuskin\noli sallinut silmäinsä kohdistua Hugh'hun; vaikka tämä alituisesti oli\nhänen vieressään, oli hän pysynyt Moran näköpiirin ulkopuolella.\n\nSiitä saakka kuin Hugh kryptassa oli verhonnut hänet vaippaansa,\nei hän ollut koskenut häneen kertaakaan, kunnes kirkko vastikään\nmahtisanallaan oli käskenyt hänen tarttua morsiamensa oikeaan käteen.\n\nMoran mieli palasi edellisen päivän tapahtumiin. Muistelevan ajatuksen\nvälähtävällä nopeudella hän taas eli jokaisen kokemuksen siitä hetkestä\nsaakka kun mustarastaan kutsu kajahti kryptassa. Hän tunsi avuttoman\nkauhunsa, kun näkymättömät kädet nostivat hänet ilmaan; verkkaisan,\nhuojuvan etenemisen, jota asemiesten tahdikas astunta säesti,\ntukahuttavan pimeyden, kun raskas vaippa sulki pois ilman ja valon,\njosta huolimatta hänellä oli selvä tietoisuus siitä, minä hetkenä\npaarit siirtyivät tuomiokirkosta ulos päivänpaisteeseen; äkillisen\npysähdyksen, kun piispa kohtasi paarit, ja sitten hänen yhä avuttomana\nmaatessaan heidän välillään\n\n-- Symonin kysymyksen ja Hugh'n vastauksen, jotka olivat täynnä\nsalattua merkitystä ja täyttivät hänet voimattomalla vihalla, ne kun\nosoittivat, mitenkä täydellisesti piispa oli Hugh'n salajuonessa\nmukana. Sitten Hugh'n pyynnön, piispa käden, jonka hän tunsi päällään\nja piispan äänen, joka kohosi siunaukseen. Sitten uudelleen vain\ntahdikasta astuntaa ja paarien säännöllistä huojumista, mutta nyt\nmiesten kannat kolahtivat katukiviin ja ääniä kuului kaikilta tahoilta,\nhilpeitä tervehdyksiä, laulunpätkiä, keveitä sukkeluuksia, jotain\nkauppaa tai kokousta koskevia satunnaisia sanoja, karkeita kirouksia;\nja kaiken aikaa samaa tahdikasta astuntaa ja Hugh'n kannusten kilinää.\n\nMoran voimat raukenivat ja hänestä tuntui kuin kuolisi hän vaipan alle,\nja että kun Hugh vihdoin poistaisi sen, osoittautuisi se paariliinaksi,\njonka alla makaisi kuollut morsian.\n\n\"Kuollut morsian! Kuollut morsian!\" kajahtelivat askeleet. Ja koko\nmatkan Moraa vaivasi kuvittelu, joka pimeässä oli käynyt hänen\nhämääntyneitten aistiensa kimppuun, että isä Gervaisen henki oli\ntullut paareja vastaan, että se oli hänen äänensä, joka oli lempeästi\nkuiskannut: \"Älä ole peloissasi äläkä murehdi. Mene rauhaan.\"\n\nSamalla oli hänessä virinnyt todellinen kammo ulkomaailmaa kohtaan,\nluostarin tarjoaman suojan hurja kaipaus ja suorastaan ruumiillinen\npelko sitä hetkeä kohtaan, jolloin verhoava vaippa poistettaisiin ja\nhän joutuisi olemaan kahden rakastajansa kanssa, joka tavoittaisi hänet\nsyliinsä, kun hän nousisi paareilta.\n\nJa kun hänet sitten oli nostettu portaita ylös, ja hän huomasi käytävän\nhiljaisuuden ja kohta huoneen vielä suuremman äänettömyyden, kun paarit\noli laskettu maahan ja kantajain askeleet lakanneet kuulumasta, lausui\nHugh syvällä äänellään hiljaa: \"Vaihda nopeasti vaatteita, rakkaani.\nMe emme saa menettää aikaa yhtään.\" Mutta hänen kätensä ei koskettanut\nvaippaa ja hänenkin askeleensa lakkasivat kuulumasta.\n\nSilloin hän työnsi yltään raskaat poimut ja noustessaan istualleen\nhän havaitsi olevansa yksinään makuuhuoneessa, jossa kaikki, mitä hän\nsaattoi tarvita oli valmiina esillä, ja vuoteella oli hänen vihreä\nratsastuspukunsa, josta hän oli luopunut ainaiseksi kahdeksan vuotta\naikaisemmin!\n\nSeuraavan puolituntisen hän mielessään sivuutti.\n\nHän näki ilmestyvänsä ovelle portaitten päähän, jotka johtivat\nmajatalon pihalle, missä ratsasjoukko odotteli ja Iconia, piispan\nkaunista valkoista ratsua, kuletettiin edestakaisin ja Hugh seisoi\navattu kirje kädessään.\n\nKun hän epäröiden pysähtyi ovelle ja loi silmänsä odottavaan\njoukkoon, katsahti Hugh ylös ja näki hänet. Hänen silmissään välähti\nvoitonriemuinen ilo, jumaloiva rakkaus ja ihailu. Mora oli välttänyt\nkatsomasta kuvastimeen, mutta kun Hugh portaita myöten astui häntä\nvastaan, heijastui hänen kasvoistaan hänen morsiamensa sulo. Hänelle\noli tuottanut sellaista sydämen ahdistusta luopua pyhästä puvustaan\nja ottaa ylleen nämä maailmalliset vaatteet, jotka kuuluivat elämään,\njonka hän jo kauan sitten oli jättänyt taakseen, että Hugh'n ilmeinen\nihastus muutoksen johdosta sai hänen tuntemaan järjetöntä katkeruutta.\nJa Hugh'n tummissa silmissä näkynyt äkillinen lemmenvälähdys huikaisi\nhänen sydäntään, kuten välähtävä auringonsäde huikaisee alituiseen\nhämärään tottunutta silmää.\n\nMora otti piispan kirjeen poiskääntynein silmin, luki sen ja astui\nsitten nopeasti portaita alas odottavan Iconin luo.\n\n\"Nosta minut satulaan\", sanoi hän Martin Goodfellowille saapuessaan\nhänen luokseen, ja Martin Goodfellow heilautti hänet satulaan.\n\nSitten pelästyi hän tekoaan, yllykettä, joka oli saanut hänet\nvetäytymään Hugh'n luota pois.\n\nKun Hugh'n hevosen tumma harja eteni Iconin pään viereen ja he\nvieretysten ratsastivat pihasta ulos, pelkäsi Mora näkevänsä\nukkospilven ritarin otsalla ja paras, mitä hän luuli voivansa odottaa,\noli yrmeä vaitiolo. Mutta Hugh'n ääni kaikui tyynenä ja lempeänä hänen\nkorvaansa ja luodessaan häneen pikaisen katseen, Mora yhä näki hänen\nkasvoillaan saman valon, joka äsken oli hänen sydäntään huikaissut.\nKuitenkaan ei Hugh saanut puhua ainoatakaan sahaa, jota eivät kaikki\nsaaneet kuulla, eikä kertaakaan laskea kättään Moran käteen. Joka\nkerran kun he laskeutuivat ratsailta, näki Mora hänen antavan merkin\nMartin Goodfellowille, ja Martin auttoi hänet maahan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNopeana muistelona välähti kaikki tämä Moran mielessä, hänen\nseisoessaan loistavan ritarinsa vieressä ja hänet masensi tietoisuus,\nettä hän oli vavissut ja että Hugh oli sen huomannut; ja hän pelkäsi\nHugh'n aavistavan, kuinka hänen sydämensä oli vetäytynyt pois hänen\nluotaan, pois rakkaudesta, pois kaikesta mitä rakkaus merkitsi. Ah --\nmiksi kiinnittikään tämä mies -- tämä inhimillinen, hehkuva, rakastava\nmies -- kaikki onnentoiveensa nunnan sydämeen? Olisiko mahdollista,\nettä Hugh ymmärtäisi, että kahdeksan luostarielämässä vietettyä vuotta\nei voinut yhdessä päivässä hävitä jäljettömiin?\n\nMora katsahti häneen taas. Nämä ankarat kasvot olisivat hyvin voineet\nlausua: \"Vapiseppas vielä, niin minä teen sinulle jotain, joka\ntosiaankin saa sinut vapisemaan!\"\n\nJa samalla hetkellä Hugh puhuikin, ja hänen äänensä oli sanomattoman\nlempeä.\n\n\"Tuossa ratsastaa tosi ystävä\", sanoi hän. \"Mies, joka on oppinut\nrakkauden syvimmän sanan.\"\n\n\"Mikä on rakkauden syvin sana?\" kysyi Mora.\n\nHugh kääntyi ja katsahti häneen ja hänen tummain silmiensä hehku hukkui\nhellyyteen.\n\n\"Että tosi rakkaus merkitsee itseuhrausta\", vastasi hän. \"Tule\nrakkaani. Menkäämme kävelemään puistoon, missä saamme rauhassa laatia\nsuunnitelmia tulevia päiviä varten.\"\n\n\n\n\nXL luku\n\nNUNNAN SYDÄN.\n\n\nHugh ja Mora astuivat yhdessä suuren hallin ja asehuoneen poikki,\nkiertoportaita alas ja sitten ulos puutarhaan.\n\nRitari johti heidän askeleensa nurmikon poikki, ruusutarhan kautta,\nmarjakuusi-aitaa ja pallokenttää kohti.\n\nVanha Debbie, joka katseli heitä akkuna-aukosta, ajatteli että he\nolivat sanomattoman onnellisia, kun he siinä astuivat nurmikon poikki\n-- Mora puettuna valkoiseen ja kultaan, Hugh valkoiseen ja hopeaan; ja\njälkimäisen tumma pää kohosi edellisen kauniin pään yläpuolelle, vaikka\nMora oli tavattoman kookas. Ja polvillensa vaipuen rukoili vanha Debbie\nenkeli Gabrielia, että hän saisi pidellä käsivarsissaan ja tuudittaa\npovellansa uneen suloisia pienokaisia, jotka olisivat sekä tummia että\nkauniita: \"Sieviä pikku tyttöjä\", sanoi hän, \"ja somia tummatukkaisia\npoikia\", selitellen Gabrielille, mikä hänen mielestään olisi sopivinta.\n\nSillä välin astuivat Mora ja Hugh askelen päässä toisistaan -- kokonaan\ntietämättöminä näistä perhesuunnitelmista, joita yläakkunassa niin\ninnokkaasti laadittiin heidän puolestaan --, taivuttivat korkeat\npäänsä, astuivat kuusiaidassa olevan kaariportin kautta, menivät\npallokentän poikki ja saapuivat ruusumajaan.\n\nHugh johti heidän kulkuaan ja Mora seurasi häntä mielellään tänne,\nmissä vielä tuntui piispan läsnäolo, tarjoten hänelle lepoa ja suojaa.\n\nKaikki varhaisen aterian merkit olivat hävinneet maalaispöydältä.\n\nMora asettui samalle paikalle, missä hän oli varhain aamulla istunut;\nsamalla kun Hugh -- siitä tietämättä -- istuutui piispan paikalle.\n\nAurinko loisti keltaisten ruusujen lomitse, jotka tertuissa riippuivat\nsisäänkäytävän yläpuolella.\n\nPiispan läsnäolo tuntui paikalla niin voimakkaasti, että Mora\nvastustamattomasti ryhtyi hänestä puhumaan.\n\n\"Hugh\", sanoi hän, \"varhain tänä aamuna, kauan ennen kuin sinä olit\nhereillä, piispa ja minä murkinoimme yhdessä tässä ruusumajassa.\"\n\nRitari hymyili.\n\n\"Minä tiedän sen\", sanoi hän. \"Luonteenomaisella tavallaan kertoi\npiispa siitä minulle. 'Poikani', sanoi hän, 'sinä olet kääntänyt\npyhän vertauksen päinvastaiseksi. Ylkähän nyt tänä aamuna uinui.'\n'Se on totta, jalo herra', sanoin minä. 'Mutta nytpä ei ollut mitään\ntyhmiä neitseitä myöskään.' 'Ei tosiaankaan', vastasi piispa. 'Ne\nkaksi neitsyttä jotka tänä aamuna heräsivät, olivat ylen viisaita:\ntoinen valmisti auringon noustessa joukon kullanvärisiä voipalleroita\nja kakkuja; toinen nousi varhain nauttimaan niitä hyvällä maulla.\nTosiaankaan ei tyhmiä neitseitä ollut ensinkään. Oli vain hupsu pappi.'\"\n\nMora, joka vielä niin äskettäin oli ollut valkeiden sisarten prioritar,\npunastui suuttumuksesta kuullessaan nämä sanat.\n\n\"Miksi sanoi hän niin\", kysyi hän vakavasti. \"Hän, joka aina on\nviisaimpiakin viisaampi?\"\n\nHugh havaitsi hänen poskiensa hehkun ja hänen äänensä ilmaiseman\nvastalauseen.\n\n\"Ehkä\", vihjasi hän, puhuen verkkaan kuin huolellisesti valiten\nsanansa, \"piispan pää, joka on niin viisas, paljasti hänelle itselleen\njonkun sydämen hupsuuden.\"\n\nMora löi kätensä pöytään.\n\n\"Ei suinkaan!\" huudahti hän. \"Pää ja sydän ovat yhtä viisaat; ja --\ntoisin kuin muissa miehissä -- piispan pää hallitsee hänen sydäntään.\"\n\n\"Ja vieläpä mitä jalointa sydäntä\", sanoi ritari tyvenesti,\nsävähtämättä pöydän saaman lyönnin tai haasteen takia, joka sisältyi\nsanoihin \"toisin kuin muissa miehissä\".\n\nSitten hän, laskien käsivartensa pöydälle ja katsellen tutkivasti\nmorsiamensa kasvoihin, lausui: \"Kerro minulle, onko kaikkien näiden\nvuosien kuluessa ystävyytesi piispa Symonin kanssa merkinnyt sinulle\npaljonkin?\"\n\nJokin sävy hänen äänessään sai Moran hillitsemään itsensä. Hän vastasi\nyhtä vakavana: \"Kyllä, Hugh. Se on suonut minulle enemmän kuin helposti\nvoin kertoa. Se on säilyttänyt minussa elävänä ja kasvukykyisenä paljon\nsellaista, mikä muuten olisi kutistunut ja kuollut; alituinen tuores\najatusvirta kävi siinä, missä muut paitsi hän olisivat havainneet\nvain umpilammen. Synkkä sydämeni olisi saattanut käydä katkeraksi,\nluonteeni liika ankaraksi, varsinkin kun kohoamiseni korkeaan toimeen\nvälttämättä toi mukanaan yksinäisyyttä, ellei minulla olisi ollut\nhänen mielenkiintoisia ja viehättäviä käyntejään ja kirjeitään, hänen\nalituisia lahjojaan ja ystävyydenosoituksiaan. Hänessä viihtyy keveä\nhilpeys, omituinen huumori ja elämänhalu, joka ei voi olla herättämättä\niloisuutta jokaisessa sydämessä, jonka kanssa hän tulee kosketukseen.\nJa yhtyneenä hänen terävään älyynsä, hänen laajaan ihmisten ja olojen\ntuntemukseensa, on hänessä hellämielisyyttä, joka ei ajattele mitään\npahaa, aina uskoo hyvää ja toivoo parasta; rakkaus, joka ei koskaan\npetä; ystävällisyys, joka saattaa häpeämään jokaisen, joka hautoo\ntylyjä tai kostonhimoisia ajatuksia.\"\n\nHugh ei vastannut. Hän istui vaiti, katse kiinnitettynä edessään\noleviin kauniisiin kasvoihin, jotka nyt hehkuivat innostuksesta. Hän\nodotti saavansa kuulla jotain lisää. Nyt se tulikin.\n\n\"Myöskin vaikutti minuun\", lausui Mora verkkaan, \"rakas muisto\nentisajoilta, jolloin minä nuorena tyttönä olin hovissa kuningattaren\nseuranaisena; piispa näet huomattavassa määrässä muistuttaa erästä,\njoka, kuten minä vasta tänä aamuna ensi kerran kuulin, todellakin oli\nhänelle läheistä sukua. Muistatko, Hugh, että minä monta vuotta sitten\npuhuin isä Gervaisesta?\"\n\n\"Muistan\", vastasi ritari.\n\nMora nojasi kyynärpäänsä pöytään, taivutti kasvoi käsiinsä ja katsoi\nsuoraan hänen silmiinsä.\n\n\"Isä Gervaise oli minulle enemmän kuin koskaan olen kertonut sinulle,\nHugh.\"\n\n\"Mitä oli hän sinulle, Mora?\"\n\n\"Hän oli tyttökauteni ihanne. Yhteen aikaan minä ajattelin häntä\npäivällä ja uneksin hänestä yöllä. Ainoatakaan hänen sanaansa minä en\nole koskaan unohtanut. Monet hänen lauselmistaan ja elämänohjeistaan\novat vaikuttaneet ja vieläkin syvästi vaikuttavat koko minun elämääni.\nItse asiassa Hugh, minä rakastin isä Gervaisea, en niin kuin nainen\nrakastaa miestä -- ah, en suinkaan! Vaan pikemmin kuin nunna rakastaa\nHerraansa.\"\n\n\"Ymmärrän\", vastasi ritari. \"Mutta silloin sinä et ollut nunna, Mora.\"\n\n\"En, minä en silloin ollut nunna. Mutta minä olen ollut nunna\nsenjälkeen, ja siksi minä tällä tavoin voin parhaiten kuvailla\nrakkauteni kuningattaren rippi-isää kohtaan.\"\n\n\"Paljon senjälkeen\", sanoi ritari, \"tulit sinä minun kihlatukseni.\"\n\n\"Niin, Hugh.\"\n\n\"Kuinka saatoit rakastaa minua, Mora?\" Maalaispöydän kummallakin puolen\nistuen katsoivat he suoraan toistansa silmiin. Murhenäytelmä hiipi jo\nruusutarhan ympärillä, lähestyi heitä ja he tunsivat sen. Sen kolkko\nvarjo lankesi jo heidän ja päivänpaisteen väliin.\n\nSilloin ritari hymyili; ja tämän hymyn mukana väistyi muistojen vuoksi\ntaapäin, väistyivät muistot kaikesta, mitä heidän nuori lempensä oli\nollut, suloisesta lupauksesta, jonka se oli pitänyt.\n\nJa Morakin hymyili silmät Hughin silmissä kiinni.\n\nSisäänkäytävän keltaiset ruusut nuokkuivat päivänpaisteessa, missä\nhiljainen henkäys niitä liikahutti.\n\n\"Rakas ritarini\", sanoi hän lempeästi, ja harras hellyys kuului hänen\näänestään. \"Luulen, että rakastin sinua, kuten tyttö rakastaa miestä,\njoka on voittanut hänen sydämensä.\"\n\n\"Mora\", sanoi Hugh. \"Minulla on sinulle jotain kerrottavaa.\"\n\n\"Minä kuuntelen\", vastasi Mora. \"Vaimoni -- niin kokonainen, niin\ntäydellinen on rakkauteni sinua kohtaan, etten minä tietoisesti tahdo\nriistää sinulta mitään. Niin syvä on rakkauteni, että minä mieluummin\nsoisin sinun tietävän ja antavan anteeksi jonkun minun rikkomukseni tai\nsyntini kuin että sinä ajattelet minut hituistakaan paremmaksi kuin\nmitä minä olen.\"\n\nHän vaikeni.\n\nHänen silmänsä olivat hellät ja surkuttelevat. Usein oli Mora\nkärsivällisin sydämin kuunnellut polvistuneiden nunnien ikävystyttäviä,\nsairaloisia, itsekeskeisiä tunnustuksia, samalla kun nämä arin silmin\nodottivat merkkiä, saadakseen tarttua hänen viittansa liepeeseen ja\npainaa se huulilleen, osoitukseksi, että he olivat saaneet anteeksi.\n\nMutta hänellä ei ollut mitään kokemusta miesten synneistä. Mitä oli\n\"loistavalla ritarilla\" sydämellään, sellaista joka nyt piti hänelle\nkerrottaman, tässä päivänpaisteisessa lehtimajassa, heidän hääpäivänsä\naamuna?\n\nMoran sydän sykki tuskallisesti. Ah, se oli vielä nunnan sydän. Se\nei tahtonut olla käskynalaisena. Pitikö hänen nyt kuulla synkkää\nturmelusta ja häpeää, jota hän ei edes kokonaan tajuaisi?\n\nOi luostarin rauhaa! Oi hänen hiljaisen kammionsa suojaavaa puhtautta!\n\nMutta Hugh'n silmät, jotka yhä olivat tähdätyt häneen, olivat kirkkaat\nja pelottomat.\n\n\"Minä kuuntelen\", sanoi Mora.\n\n\"Vähän aikaa sitten sain minä kuulla ihmeellisen kertomuksen erään\nmiehen suuresta rakkaudesta sinua kohtaan -- miehen, joka jalompana\nkuin minä hillitsi kaikki itsekkäät pyyteensä; rakkaudesta, joka oli\nsuurempi kuin minun, koska se kaikessa asetti sinun onnesi etusijaan.\nKuullessani tämän kertomuksen minä petin sekä itseni että sinut,\nsillä minä sanoin: 'Minä rukoilen Luojaa, ettei Mora, jos hän tulee\nvaimokseni, koskaan saisi tietää, että hän kerran voitti minua niin\npaljon paremman miehen rakkauden! Mutta kun minä otin kätesi omaani\nja kun piispa, laskien omansa kummallekin puolelle, antoi sinut\nvaimokseni, tunsin, etten saisi mitään rauhaa, jos minä arkailisin\nuskoa sinulle tätä tietoa senvuoksi, että mies, joka sinua rakasti, oli\nparempi kuin hän, joka Luojan ja pyhän Neitsyen armosta on voittanut\nsinut.\"\n\nRitarin näin puhuessa sai ihmetys häneen kiinnitetyt harmaat silmät\nlaajenemaan; lempeä sääli loisti niistä, mutta silmäkulmissa oli pieni\nryppy, jonka piispa heti olisi havainnut lähenevän hilpeyden oireeksi.\n\nTällainenko oli siis esimerkki, jonka hän sai miesten tuntemattomista\nsynneistä? Se totisesti ei herättänyt vähintäkään pahennusta edes\nnunnan sydämessä. Mutta mikä kumma kertomus olikaan päässyt tämän\nrakkaan ja uskollisen ritarin kuuluviin? Mora kumartui vähän lähemmäksi\nHugh'ta ja puhui äänellä, joka oli kuin soittoa hänen sydämelleen.\n\n\"Rakas ritarini\", sanoi hän. \"Mikään kertomus jonkun miehen rakkaudesta\nminua kohtaan ei saata olla tosi. Kuitenkin minä olen iloinen\nsiitä, että sinä luullen sen todeksi ja huolimatta siitä, mitä sinä\nsenjohdosta ensin tunsit, nyt aivan peittelemättä kerrot minulle asian,\njoten torjut luotasi kaiken väärän ja samalla annat minulle tilaisuuden\nsanoa sinulle, ettei kukaan jalompi kuin tämä uskollinen ritarini ole\nsaattanut rakastaa minua, sillä lukuunottamatta muutamia hovipoikia,\njotka enimmäkseen olivat houkkia, ja Carnforthin Humphrya, josta\nkernaasti puhun mahdollisimman vähän, ei kukaan muu mies ole minua\nrakastanut.\"\n\nYstävällisemmin kuin koskaan ennen katseli Mora häntä ja nojautui\npöydän yli häntä vastaan.\n\nOjentamalla käsivartensa olisi Hugh voinut ottaa hänen armaat kasvonsa\nkäsiensä väliin.\n\nMoran silmät olivat hilpeät. Hänen huulensa hymyilivät.\n\nSuuresti oli ritari kiusauksessa myöntämään että paitsi häntä itseään\nja Carnforthin Humphrya, josta oli paras puhua mahdollisimman vähän,\nsekä hovin houkkioita kukaan muu ei ollut häntä rakastanut. Mutta\nhän tunsi sydämessään, että heidän välillään aina tulisi olemaan se\ntosiseikka, että isä Gervaise oli rakastanut häntä ja jalosti luopunut\ntämän rakkauden pyyteestä. Hänen tarkoituksensa ei suinkaan ollut\npettää piispaa; mutta Moran oma selitys, joka selvästi osoitti, miten\nvaikea hänen olisi aavistaa, että piispa oli sama henkilö kuin hänen\noletettu serkkunsa, oli ritarin mielestä omansa poistamaan salaamisen\nainoan syyn. Mieluummin pani hän nyt alttiiksi kaiken kuin saattoi\nvaaraan tulevaisuuden rauhan.\n\nTahdonponnistus teki hänen äänensä melkein ankaraksi, kun hän sanoi:\n\"Tämä kertomus oli tosi.\"\n\nMora väistyi taapäin, katseli häneen vakavin silmin ja yhteenliitetyin\nkäsin.\n\n\"Kerro se minulle\", sanoi hän, \"että saan arvostella sen totuutta.\"\n\n\"Monta vuotta sitten, Mora, kun sinä olit kuningattaren nuori\nhovinainen, rakasti sinua syvästi mies, joka tiesi, ettei hän koskaan\nvoisi pyytää sinua omakseen. Näin ollen ja kun hänen luonteensa oli\nniin jalo ja hänen rakkautensa niin epäitsekäs, ettei hän saattanut\nsuoda itselleen iloa nähdä sinua eikä nauttia ystävyydestäsi, jottei\nhänen voimakas rakkautensa ilmaisemattomanakin yllyttäisi sinun\nsydäntäsi vastatunteeseen, joka estäisi sinua vapaasti antautumasta,\nkun joku mies, joka saattaisi tarjota kaiken, koettaisi voittaa sinut,\n-- senvuoksi, Mora, hän jätti hovin, jätti koko maan. Hän lähti\nvieraille maille. Hän ei ajatellut itseään. Hän tahtoi sinun saavan sen\ntäyden onnen, jonka vain aviorakkaus antaa. Hän pelkäsi olevansa sen\nesteenä. Ja siksi hän poistui.\"\n\nYhä ilmaisivat Moran kasvot epäuskoista ihmetystä.\n\n\"Hänen nimensä?\" kysyi hän ja odotti vastausta avoimin huulin ja\ntuijottavin silmin.\n\n\"Isä Gervaise\", vastasi ritari.\n\nHän näki Moran kalpenevan, kunnes tuskin värin häivääkään oli jälellä.\n\nMuutamaan minuuttiin hän ei puhunut sanaakaan; molemmat istuivat\näänettöminä; Hugh havaitsi, kuinka peloittavan paljon hän pani\nalttiiksi ja oli taipuvainen katumaan liiallista rehellisyyttään.\n\n\"Entä kuka kertoi sinulle tämän\", kysyi Mora vihdoin, \"tämän tarinan\nisä Gervaisen rakkaudesta nuorta tyttöä kohtaan, jolla oli tuskin\npuolet hänen iästään?\"\n\n\"Piispa Symon kertoi sen minulle kolme yötä sitten.\"\n\n\"Kuinka oli piispa voinut saada tietoonsa niin erikoisen ja salaisen\nasian? Ja kuinka tuli hän kertoneeksi sen sinulle?\"\n\n\"Hän oli kuullut sen isä Gervaiselta itseltään. Hän kertoi sen minulle\nsenvuoksi, että hän muistaessaan tämän muinaisen uhrauksen sinun\nnaisellisuutesi ja äitiytesi täyttymyksen hyväksi aina oli ollut\ntaipuvainen surkuttelemaan sitä, että sinä olit valinnut osaksesi\nluostarielämän ja siitä johtuvan naimattomuuden; ja tämä saattoi\nhänet ensi hetkestä saakka auttamaan minun asiaani. Ehkäpä piispa,\nvihkiessään meidät tänään, tunsi, että hän vihdoinkin kruunaisi sen\njalon itseuhrauksen, jonka isä Gervaise niin kauan sitten oli tehnyt.\"\n\nSydämessään kasvava pelko näki Hugh Moran kasvojen lisääntyvän\nkalpeuden, hänen huultensa ankaran viivan, jotka vielä äsken olivat\nolleet niin armaasti raollaan.\n\n\"Ah!\" huudahti Hugh, \"minun ei olisi pitänyt kertoa sinulle tätä!\nKömpelö haluni olla salaamatta sinulta mitään on tärvellyt hetken, joka\nmuuten olisi ollut niin täydellinen!\"\n\n\"Sinä teit oikein, kertoessasi minulle tämän, rakas ritarini\",\nsanoi Mora, ja hellyyden väre häivähti hänen ankarilla kasvoillaan,\nhiljaisena kuin henkäys, joka liikahuttaa viljavainiota. \"Eikä mikään\ntässä maailmassa ole niin täydellinen kuin totuus. Jos totuus avaisi\nkuilun, jonka kautta minä syöksisin helvettiin, tahtoisin kuitenkin\nennemmin omistaa sen kuin koettaa päästä paratiisiin valheen arvotonta\nkeinoa käyttämällä!\"\n\nJa hänen lausuessaan nämä sanat oli hänen äänessään kaiku, jolla hän\noli tottunut järkyttämään heikommat nunnistaan, kun nämä olivat tehneet\njotakin väärää.\n\n\"Rakas ritarini, ellei piispa olisi ennättänyt ennen minua\nnimittäessään ratsunsa olisin minä tosiaankin löytänyt oivan uuden\nnimen sille! Mutta nyt minä pyydän sinua ystävyytesi takia jättämään\nminut hetkeksi yksin sortuneen kuvani kanssa, jotta saan koota sen\nsirpaleet ja saattaa ne kunnialla hautaan.\"\n\nJa samalla hänen tarmonsa petti. Hän laski yhteenliitetyt kätensä\npöydälle ja nojasi niihin päänsä.\n\nEpätoivo valtasi ritarin, kun hän seisoi siinä avuttomana, katsellen\ntätä ylvästä kumartunutta päätä.\n\nHän ikävöi laskea kätensä näille armaille kultaisille hiuksille.\n\nMutta Moran hartioita puistatti ankara kyyneleetön nyyhky, ja ritari\npakeni pois ruusumajasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAstuessaan nurmikon yli, jota myöten piispa oli edellisenä iltana\nkävellyt, Hugh kirosi äkkipikaista kieltään, mutta kuitenkin oli hän\nsydämessään tietoinen siitä, ettei hän olisi voinut toimia toisin.\nSanat, jotka Mora oli lausunut totuudesta, tuottivat hänelle kuitenkin\nhelpoitusta. Niin oli hän aina itsekin tuntenut. Mutta kävisikö\nnyt ilmi, että hänen rehellisyytensä oli häneltä tärvellyt onnen\nmahdollisuudet, ja Moralta myös?\n\nUuden nimen?... Mikä se mahtoi olla?... Mikä ihmeessä olikaan piispan\nratsun nimi?... Sheba? Ei, sehän oli hänen aasinsa! Salomon? Ei, se oli\nhänen tammansa! Mutta kuinka voi tamma saada nimen Salomon?\n\nHänen järkkyneessä mielentilassaan häntä järjettömästi vaivasi, että\ntamma oli saanut nimensä kuninkaan mukaan, jolla oli seitsemän sataa\nvaimoa. Sitten muisti hän, että se oli \"musta, mutta pulska\", ja hänen\nmieleensä juolahti oikea nimi, Shulamite. Niinhän se oli -- ei Salomon,\nvaan Shulamite. Olihan hän lukenut tuon nimettömän Itämaan paimenen\nlemmenrunon rabbin kanssa vuorilinnoituksessa. Rabbi huomautti, että\ntuo sana tässä merkityksessä käytettynä tarkoitti \"päivänpaahtamaa\".\nSuloinen Shulamite neito, joka oli paimentanut vohliansa ja hoitanut\nviinitarhojansa Idän auringolle alttiina, oli polttanut otsansa\nruskeaksi ja hänen rinnallaan olivat kuningas Salomonin tuoksuavaan\nhaaremiin suljetut Jerusalemin tyttäret kalpeita kuin lakastuvat\nliljat. Muistaessaan mustan tamman kiiltävän pinnan ihmetteli Hugh,\nsiitä hetkisen huvitettuna, luuliko piispa \"Korkean Veisun\" neidon\nolleen etiopialaisen.\n\nSilloin muisti hän etsimänsä nimen -- \"Ikonoklastes\". Niin tosiaan --\nratsun nimi oli Ikonoklastes. Mutta miksi oli piispa antanut sellaisen\nnimen valkealle ratsulleen?\n\nUmpimähkään astuessaan nurmikolla polkaisi ritari äkkiä kukkalavaa.\nSamalla oli hän kuulevinaan piispan lempeän äänen lausuvan: \"Minä\nannoin sille nimen Ikonoklastes, koska se polki tärviölle muutamia\nkukkalavoja, joihin minä olin pannut paljon aikaa ja huolta ja jotka\nolivat minulle ylen rakkaat.\"\n\nAh!... Niinpä niin! Kauniin kukoistuksen, lupaavain taimien,\nrakastettavan hoidetun tarhan hävittäjä... Siltäkö hän näytti Moran\nsilmissä? Puhtaassa luostarikammiossaan Mora olisi voinut pysyä\nuskollisena tyttöaikansa hellimälle ihanteelle; ja nyt kun hän tiesi,\nettä rakkaus oli sen häneltä riistänyt, olisi hän voinut siitä\nhengessään ehjästi nauttia. Aikanaan olisi hän kai myös havainnut,\nettä piispa ja isä Gervaise olivat sama henkilö, ja monivuotinen\npilvetön ystävyys olisi ollut heidän erilleen joutuneiden sydäntensä\nviihdykkeenä, ellei hän -- kukkalavojen tärvelijä -- olisi kömpelösti\npuuttunut asiaan.\n\nJa kuitenkin -- Mora oli ollut hänen kihlattunsa, Moran rakkaus oli\nollut hänen, paljon senjälkeen kuin isä Gervaise oli jättänyt maan.\n\nKuinka saattoi hän uudelleen voittaa Moran itselleen samanlaisena kuin\ntämä oli kahdeksan vuotta sitten, kun he linnanmuurilla erosivat?\n\nKuinka saattaisi hän vapauttaa itsensä ja hänet näistä käsin\ntuntumattomista, kirkollisista kahleista?\n\nHänen mieleensä muistui, kuinka tukalaa hänen oli ollut kävellä\nvalkoisten sisarten pukuun verhottuna, jolloin laahaavat liepeet\nehkäisivät hänen askeleitaan. Hänen mieleensä muistui, mitä helpotusta\nhän oli tuntenut niistä päästessään ja saadessaan esteettä astua.\n\nMiksei nytkin astua tielle, joka nopeasti veisi hänet valtaansa?\n\nMutta samalla rakkaus, joka ei etsi omaansa, tämä outo uusi taju, joka\näskettäin oli hänessä virinnyt, tyynnytti rauhallansa hänen värähtävän\nsydämensä. Edellisenä päivänä kryptassa viettämäänsä hetkeen saakka oli\nhän rakastanut Moraa oman onnensa, tavoitellut häntä oman ilonsa takia.\nMutta nyt hän tiesi, ettei hän voinut ottaa itselleen mitään onnea\nMoran kärsimysten hinnalla.\n\n\"Minun pitää opettaa häntä olemaan napisematta\", huusi valtiasvaisto,\njoka piili hänen olennossaan.\n\n\"Minä en saa antaa hänelle mitään syytä vavista\", vastasi se uusi\nuskollinen hellyys, joka nyt vallitsi hänen joka ajatustaan Morasta.\n\nPalatessaan nyt takaisin ruusumajaan, Hugh tapasi Moran istumassa,\nkyynärpäät pöytään nojaten, leuka käsien varassa.\n\nHän oli itkenyt, mutta hänen tervehdyshymyllään oli sävy, jota Hugh\ntuskin oli osannut odottaa.\n\nHugh kävi suoraan asiaan. Se näyttikin olevan ainoa keino päästä näistä\nkietovista pulmista.\n\n\"Mora, sydämeeni koskee se, että koettaessani olla rehellinen sinua\nkohtaan, minä tietämättäni olen polkenut kukkalavojasi, joissa sinä\nkauan olet hoitanut muistojesi kauniita yrttejä ja myöskin minä\npelkään, että tieto tästä jalommasta rakkaudesta tekee sinulle\nvaikeaksi ajatella elämääsi liittyneenä lempeen, joka näyttää sinusta\nvähemmän pystyvän itseuhraukseen\".\n\nMora tuijotti häneen tavalla, joka ilmaisi pelkästään hämmästystä.\n\n\"Rakas ritarini\", lausui hän, \"totta on, että minä huomaan olleeni\nharhaluulojen vallassa, mutta en suinkaan mitä sinuun tulee. Et sinä\npolkenut mitään kukkalavojani. Turmeltunut on vain jumaloitu kuva,\njota minä syvimmässä kunnioituksessa rakastin kuten nunna saattaa\nrakastaa suojelusenkeliään. Tieto, että hän rakasti minua niinkuin mies\nrakastaa naista ja että hän pakeni tätä rakkautta, jottei tuottaisi\nonnettomuutta itselleen ja minulle, muuttaa muuksi tämän vuosikausia\npyhänä pitämäni muiston. Tänä aamuna kolme nimeä tulkitsi minulle sitä,\nmikä on korkeinta, jalointa, parasta: Isä Gervaise, piispa Symon ja\nHugh d'Argent. Nyt on jälellä vain piispa ja sinä. Älä jätä minua,\nHugh, silloin minä todellakin joudun hyljätyksi\".\n\nRitari naurahti hilpeästi. Hänen sydämensä helpotuksen piti päästä\npurkautumaan. \"Jos minä jättäisin sinut, Mora, niin sittenhän olisi\nvain piispa jälellä.\"\n\n\"Sitten olisi vain piispa jälellä.\"\n\n\"Minäpä en jätä sinua, armaani. Ja minä pelkään esittäneeni kömpelösti\nisä Gervaisea koskevan asian. Sellaisena kuin piispa sen minulle\nkertoi, ei siinä ollut mitään, joka ei olisi ollut jaloa. Minun\nmielestäni olisi pitänyt naisen sydämessä tuntua suloiselta olla niin\nrakastettu.\"\n\n\"Vaikene\", vastasi Mora, \"sinä et tunne nunnan sydäntä.\"\n\nHugh ei enempää pohtinut tätä. Hänelle riitti tietää, että turmeltunut\nkuva, jonka Mora oli kantanut hautaan, ei ollut heidän yhteisen\nrakkautensa ihanne tai tulevan yhteisen onnensa toivo.\n\n\"Aika rientää, rakkaani\", lausui Hugh. \"Saanko puhua sinulle ensi\nsuunnitelmistani?\"\n\n\"Minä kuuntelen\", vastasi Mora.\n\nHugh seisoi ovella, keskellä keltaisia ruusuja, nojaten pihtipieleen,\nkäsivarret ristissä rinnalla, toinen jalka levossa.\n\nYhtäkkiä muisti Mora kohtauksen kammiossaan, jolloin Hugh oli seissyt\ntässä asennossa, vielä naiseksi verhottuna, ja hän itse oli sanonut:\n\"Tiedän, että te olette mies\", ja sydämessään lisännyt: \"Ja varmaankin\npontevampi mies kuin Mary Seraphinen serkku Wilfred!\"\n\n\"Lähdemme ratsain liikkeelle tänään\", sanoi ritari, \"jos sinä tunnet\njaksavasi istua muutamia tunteja satulassa, päästäksemme seuraavaan\npysähdyspaikkaamme. Se on muuan majatalo keskellä metsää: kovin\nvaatimaton paikka, pelkään; mutta siellä on yksi hyvä huone, jonne voit\nasettua mukavasta mistress Deborah'n kanssa. Minä makaan ulkosalla\nheinissä miesteni kera. Vahtia on pidettävä koko yö. Me kuljemme\nvillien seutujen kautta määräpaikkaan päästäksemme.\"\n\nHugh vaikeni. Hän ei voinut jatkaa tässä kuivassa asiallisessa\näänilajissa. Hänen ryhtyessään uudelleen puhumaan oli hänen äänensä\nmatala ja hyvin hellä.\n\n\"Mora, minä vien sinut ensin omaan kotiisi, sinne, missä me monta\nvuotta sitten rakastimme toisiamme ja erosimme. Kaikki on siellä\nennallaan. Väkesi, joka sinua rakasti ja välillä oli poissa, on\ntuotettu takaisin. Seitsemän päivämatkan kuluttua olemme siellä. Minä\nolen lähettänyt miehiä edellemme pitämään huolta majapaikastamme\nkutakin yötä varten ja kaikesta muusta. Päästyämme sinun linnaasi,\nMora, olemme noin kolmen tunnin ratsastuksen päässä minun linnastani,\njonne minä toivon saavani kulettaa sinut. Siihen saakka, vaimoni, kuin\nme sinne tulemme, olkaamme keskenämme kuin kihlatut, vaikkakin meidät\non tänä aamuna juhlallisesti vihitty. Kotiin päästyämme on oleva sinun\noman valintasi varassa tulla minun omakseni milloin ja miten tahdot.\nTähän saakka ottamamme askel -- poistumisesi luostarista ja tulosi\nminun luokseni -- on välttämättä ollut tehtävä ripeästi, jos mieli sen\nollenkaan onnistua. Mutta kun se nyt on suoritettu, ei enää ole mitään\nsyytä kiiruhtaa. Kiihkoisen haluni siivet leikattakoon, niin että se\njaksaa noudattaa sinun taipumustasi!\"\n\nHugh vaikeni, katsellen Moraa halajavin hymyin. Tämä ei vastannut,\njonka vuoksi ritari jatkoi taas:\n\n\"Minä olen suunnitellut, että mistress Deborah matkatavarani ja\nluotettavan saattueen kera kulkee suorinta ja parasta tietä seuraavaan\nyöpaikkaan. Siten sinä ja minä olemme vapaat ratsastamaan minne meitä\nhaluttaa, saamme käydä katsomassa vanhoja paikkoja, joita meitä\nhuvittaa nähdä uudelleen. Tänään voimme ratsastaa Kenilworthin kautta\nja siten tulla ensimäiseen majapaikkaamme pohjanpuolella. Martin ottaa\nmistress Deborah'n takasatulaan ratsunsa selkään. Jos hän kyllästyy\nmatkustamaan sillä tavoin, voi hän saada sijaa matkatavaravankkureissa.\nMutta minulle on kerrottu, että hän hyvinkin pystyy matkustamaan\nratsain. Me lähetämme heidät edellemme, silloin on tullessamme kaikki\nsinua varten valmiina. Jos nykyistä säätä kestää, on meillä joka päivä\nnautittavana kokonainen maailma päivänpaistetta ja kauneutta; ja joka\npäivä vie meidät, vaimoni, päivämatkan verran kotiamme lähemmäs. Onko\ntämä sinulle mieleen? Olenko minä ottanut kaiken huomioon?\" Mora nousi\nja astui ritarin viereen ruusutarhan ovelle.\n\nYlhäältä putosi kultainen ruusu hänen hiuksiinsa.\n\nHänen silmänsä olivat kyynelten kostuttamat.\n\n\"Niin täydellisesti olet sinä kaiken ajatellut ja suunnitellut, rakas\nuskollinen ritarini, että minusta tuntuu kuin olisi pyhä Neitsyt sinua\nopastanut. Kun me nyt ratsastamme ulos päivänpaisteeseen, on minun\nuudelleen tottuminen suureen maailmaan, ja sinähän olet kärsivällinen\nja kenties opetat minulle asiat, jotka minä olen unohtanut.\"\n\nMora epäröi; ojensi kätensä puoleksi ritaria vastaan, mutta kun tämä ei\neleeseen vastannut, risti hän ne rinnalleen.\n\n\"Hugh, kovalta tuntuu, että _minun_ pitää leikata sinun loistavat\nsiipesi; mutta -- Hugh! Luuletko että nunnan sydän koskaan voi tulla\nsamanlaiseksi kuin muiden naisten?\"\n\n\"Taivas varjelkoon!\" vastasi ritari kiihkeästi, ajatellen Eleanoria ja\nAlfridaa.\n\nJa kun he poistuivat ruusumajasta ja yhdessä kävelivät nurmikon\npoikki, hymyili Mora, sillä hän muisti, mitenkä piispa tänä aamuna oli\nvastannut samaan kysymykseen aivan samoin sanoin.\n\nMitä isä Gervaise olisikin sanonut, piispa ja ritari olivat yhtä mieltä!\n\nJa kuitenkin Mora olisi halunnut, että hänen rakas ja uskollinen\nritarinsa olisi tarttunut hänen ojennettuihin käsiinsä.\n\nHän olisi halunnut tuntea ritarin voimakkaan otteen.\n\nEhkäpä pyhä Neitsyt, joka tuntee naisen sydämen, tässäkin ohjasi\nritaria.\n\n\n\n\nXLI luku\n\nPIISPA MUISTELEE MENNEITÄ.\n\n\nSymon, Worcesterin piispa, istui viileässä kirjastossaan.\n\nHän oli uupunut tavalla, jota hän ei ollut koskaan ennen tuntenut,\neikä hän ollut voinut kuvitella, että mies saattaa olla henkisesti\nja ruumiillisesti niin uupunut ja kuitenkin edelleenkin hengittää ja\najatella.\n\nMuutamissa ihmisissä äärimäinen väsymys aiheuttaa ruumiillista\nlevottomuutta. Toisin oli piispan laita. Kuta väsyneempi hän oli, sitä\nliikkumattomampana hän istui paikallaan; jalat hänellä oli ristissä,\nkyynärpäät tuolin nojapuissa, molempien käsien sormet keveästi toisiaan\nvasten painettuina, pää nojaten tuolin korkeata selustaa vastaan, katse\nkohdistettuna yli joen avautuvaan näköalaan.\n\nKatsellessaan mitään näkemättömin silmin niittylakeutta, etäistä\nmetsänreunaa ja Malvernin kukkuloiden pehmeätä ääriviivaa, hän\najatteli, kuinka mieluista olisi, jos ei tarvitsisi koskaan enää\npoistua tästä rauhallisesta huoneesta, ei koskaan enää nousta\ntuolistaan, ei koskaan enää hymyillä, kun sydän oli sairas, eikä\nkumartaa, kun mieli oli synkkä!\n\nHenkilöt, jotka parhaiten tunsivat piispan, puhelivat usein keskenään\nhänen ihmeteltävästä elinvoimastaan ja tarmostaan ja heidän\nmielilauseensa hänestä oli, ettei hän ollut koskaan väsynyt. He\nolisivat osuneet oikeampaan, jos olisivat sanoneet, etteivät he koskaan\nolleet nähneet häntä väsyneenä.\n\nPiispalla oli kauan ollut elämänohjeena, ettei ruumiin eikä sielun\nväsymystä koskaan pitänyt näyttää muille. Kuta väsyneempi hän oli, sitä\nvalmiimpi oli hän hymyilemään, sitä keveämmät hänen liikkeensä, sitä\nalttiimpi oli hän kallistamaan korvansa anojille, jotka vetosivat hänen\nmyötätuntoonsa tai harrastukseensa.\n\nSeurassa hän ei koskaan huokaissut, kuten isä Pietari teki, kun\nhän nautittuaan ylen runsaasti lohta, paistettua metsänriistaa ja\nrusinapiirakkaa oli vatsanväänteitten takia taipuvainen alakuloisuuteen.\n\nHän ei koskaan haukotellut kirkonkokouksessa, yhtä vähän säädyllisesti\npeittämällä suunsa kädellään kuten laiha espanjalainen kardinaali\nteki, kuin häpeämättömästi avoimin suin, kuten teki Eveshamin pyöreä\nja punakka apotti, paljastaen vastassaan istuville hämmästyneille\nveljille ontelomaisen nielunsa, punaisen ja vahvan kielensä ja terveen\nhammasrivinsä.\n\nSitäpaitsi piispa olisi yhtä hyvin saattanut tuoda ruttosairaan\nvaatteen taloon, jossa oli terveitä lapsia, kuin astua johonkin seuraan\nväsynein ilmein ja ikävystyneellä tavalla.\n\n\"Hän ei ole koskaan uupunut\", sanoivat senvuoksi hänen ystävänsä.\n\n\"Hän ei tiedä, mitä väsymys onkaan\", myönsivät hänen tuttavansa.\n\n\"Ei sellaista työtä voida lukea ansioksi, joka ei tekijälleen ole\nmiksikään taakaksi, vaan pikemminkin huviksi\", lausuivat hänen\nkykyjensä kadehtija!\n\n\"Häntä riivaa tarmon paholainen\", pilkkasivat hänen vihamiehensä. \"Jos\ntämä paholainen ajettaisiin hänestä ulos, raukenisi hän samassa.\"\n\n\"Hän on täynnä pyhää henkeä\", selittivät hänen ihailijansa, \"ja siitä\nsaa hän sellaisen voiman, että hän voi tehdä työtä lakkaamatta,\ntietämättä mitään ihmisten tavallisesta heikkoudesta\".\n\nEikä kenkään tiennyt, että piispa Symonin uskontoon kuului salata\nväsymyksensä muilta.\n\nKerran kuitenkin, kun hän oli istunut puhelemassa priorittaren\nkammiossa, oli tämä äkkiä noussut sanoen: \"Te olette väsynyt, isä.\nJääkää tänne hiljaa istumaan; minä kirjoitan sill'aikaa messukirjaani.\"\n\nPrioritar oli astunut pöytänsä ääreen, ja piispa oli jäänyt istumaan\nkuten nytkin, paitsi että hänen katseensa silloin saattoi viipyä\npriorittaren kasvoilla, kun tämä istui kirjansa ylle kumartuneena.\n\nHetkisen kuluttua oli piispa kysynyt: \"Mistä te tiedätte, että minä\nolin väsynyt, rakas prioritar?\"\n\nKatsettansa kohottamatta tämä oli vastannut:\n\n\"Siitä, että te hymyilitte kahdesti, vaikkei ollut mitään aihetta\nhymyillä.\"\n\nTaas kesti tuokion lepoisaa hiljaisuutta -- prioritar työskenteli ja\npiispa katseli sitä. Sitten jälkimäinen huomautti: \"Ystäväni sanovat,\netten minä ole koskaan väsynyt.\"\n\nJa prioritar oli vastannut: \"He puhuisivat enemmän totta, jos he\nsanoisivat, että te ette koskaan paljasta itseänne.\"\n\nPiispa hämmästyi huomatessaan olevansa näin hyvin ymmärretty. Hän\ntuskin pystyi panemaan hiippaa päähänsä, niin oli prioritar kukkuroinut\nhänen päänsä kiitoksen laakerilla. Ja tämä oli ainoa hetki, jolloin\npiispa kysyi itseltään, uskoiko prioritar tosiaan, että isä Gervaise\nlepäsi valtameren pohjassa. Miehelle tuottaa aina hämmästystä, kun\nnaisen hairahtumaton vaisto kohdistuu häneen itseensä.\n\nNyt, tänä musertavan uupumuksen hetkenä hän palautti mieleensä kuvatun\nkohtauksen. Sulkien edessään olevan avaran näköalan silmistään ja\navaten nämä kohti muistojensa lumottuja maisemia, hän oli näkevinään\nnuo tyvenet kasvot, niiden jaloa itsehillintää tulkitsevan puhtaan\nilmeen, kun hän istui siinä kumartuneena kirjailemansa sivun yllä. Hän\nnäki priorittaren riippuvan hunnun vakavat viivat ja poimut, hänen\npitkien sormiensa hienostuneet liikkeet, jopa hänen povellaan riippuvan\njalokivillä koristetun ristinkin, hänen korkean toimensa merkin.\n\nNäin menneisyyteen silmäten piispa palautti mieleen tämän hiljaisen\nhetken suuren rauhan, priorittaren istuessa työnsä ääressä. Mitään\nsanoja ei tarvittu. Piispalle soi levon priorittaren pelkkä läsnäolo\nja tietoisuus, että hän tiesi hänet uupuneeksi. Taas katsahti piispa\nmielikuvaansa. Mutta nyt olivat hunnun poimut hävinneet. Kultainen kehä\nympäröi hänen kauniit loistavat hiuksensa.\n\nPiispa avasi väsyneet silmänsä ja kiinnitti ne uudelleen maisemaan.\n\nHän arveli, että kahden perättäisen päivän pitkät ratsastukset olivat\nruumiillisesti taittaneet hänet; ja hänen ponnistuksensa taatakseen\nnaiselle, joka oli hänelle kalliimpi kuin oma elämä, turvan ja onnen\noli nyt vaihtunut henkiseksi uupumukseksi, joka näytti tekevän hänet\nkykenemättömäksi katsomaan silmästä silmään tulevia yksinäisiä vuosia.\nAjatus että prioritar nyt oli ritarin luona, ei tuottanut hänelle\nkärsimystä. Pelkoa aiheutti hänessä vain ajatus että tapahtuisi\njotain odottamatonta, joka estäisi heidän onnensa puhkeamasta täyteen\nkukoistukseensa.\n\nPiispa ei ollut koskaan rakastanut Moraa niinkuin mies sitä naista,\njonka kanssa hän tahtoo solmia avioliiton; -- ainakin oli hän heti\ntukehduttanut ja ehkäissyt tämänsuuntaiset rakkautensa oireet.\n\nHänestä tuntui, että hän alusta saakka oli rakastanut häntä niin kuin\nJosef oli mahtanut rakastaa neitsyttä, joka oli hänen huomaansa uskottu\n-- joka oli hänen eikä kuitenkaan hänen, josta näyssä oli lausuttu\n\"Maria, sinun vaimosi\", mutta joka kantoi tätä nimeä vain siksi, että\nJosefilla olisi oikeus varjella ja hoitaa häntä, joka oli pyhimmän\nlipas ja Korkeimman siipien suojassa: Jumalan Äiti, pyhä Neitsyt\niänkaiken.\n\nPiispasta tuntui, että ilo, jota hän oli tuntenut siitä saakka kuin hän\noli joutunut Worcesterin piispanistuimelle ja ollut Moran suojelijana,\noli sellainen, että Josef hyvin olisi saattanut sen ymmärtää; ja nyt\nhän oli tehnyt suurimman uhrauksensa, ja se oli jättänyt hänet itsensä\nepätoivon valtaan.\n\nEdellisenä iltana, heti kun vanhan maallikkosisaren ruumis oli\npoistettu priorittaren kammiosta, oli piispa kerännyt kaikki sellaiset\nesineet, joille Mora pani erikoista arvoa ja jotka hän oli pyytänyt\npiispan varaamaan itselleen; ne olivat enimmäkseen piispan lahjoja\nhänelle.\n\nHartauskirjat, joita Mora niin usein oli jäljentänyt ja kääntänyt,\nlepäsivät nyt piispan pöydällä.\n\nHänen uupunut katseensa viivähti niissä. Kuinka usein olikaan hän\nnähnyt noiden valkeiden sormieni avaavan niiden raskaat hakaset ja\nverkkaan kääntävän niiden lehtiä.\n\nKirjat jäivät jälelle, mutta Mora oli mennyt.\n\nPiispan uupuneet aivot toistivat yhä uudelleen tätä selvää seikkaa;\nsitten alkoivat ne kuvitella sen vastakohtaa. Mitähän, jos kirjat\nolisivat menneet, mutta Mora itse jäänyt...? Ja hänen mielessään\nmuodostui aivan luettelo kaikesta siitä, mikä kernaasti olisi\nsaanut mennä menojaan, ilman että hän olisi sitä kaivannut, kunhan\nvaan tuo rakas olisi jäänyt... Pian oli palatsi... kaupunki...\nluostarikirkkokin siirtynyt luetteloon... Hän eli yksinään Moran kanssa\nauringonlaskussa... ja taivaanranta hohti... ja kohta hän ja Mora\nastuivat Mary Antonyn kultaisia portaita myöten ylös, yhdessä...\n\nVait!... \"Niin päästi Hän omansa rauhaan.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nPiispa oli juuri käynyt luostarin hautausmaahan siunaamassa iäkkään\nmaallikkosisaren kuluneen ruumiin.\n\nKun hän oli ilmaissut haluavansa itse toimittaa hautausmenot, oli\nalaprioritar hämmästyneenä rohjennut ruveta kiistämään vastaan.\n\nKoko nunnakunnan historian aikana ei sellaista kunniaa oltu suotu\nedes laitoksen taloudenhoitajattanne, sitä vähemmän kenellekään\nmaallikkosisarelle. Isä Pietari tai priori ne toimittaisi? Jos\nprioritar itse olisi ollut kysymyksessä, silloin olisi ollut toisin --\n\nHarvat muistavat nähneensä Worcesterin piispan ystävällisistä silmistä\npurkautuvan äkillisen suuttumuksen salaman. Mutta alaprioritar ei\nkoskaan unohtanut sen jähmettävää vaikutusta.\n\nJa suurella komeudella ja juhlallisuudella kuin olisi Valkoisten\nsisarten prioritar itse ollut kysymyksessä, laskettiin Mary Antony\neukon halvat jäännökset luostarin hautausmaahan, paikkaan, jonka hän\noli itse valinnut puoli vuosisataa aikaisemmin. Koko järjestö oli\nsuuren murheen vallassa. Se suuri menetys, minkä he olivat kärsineet,\nkun prioritar salaperäisellä tavalla poistui heidän keskuudestaan,\npainoi nunnain mieliä raskaasti; ja jollakin tavoin, jota he eivät\nosanneet itselleen selvittää, näytti se olevan yhteydessä vanhan\nmaallikkosisaren kuoleman kanssa.\n\nKun hautauskulkue verkkaan asteli tietään kappelista kypressikujan ja\nhedelmätarhan kautta hautausmaalle, tipahtelivat nunnien murheellisilta\nkasvoilta kyyneleet yhtä paljon rakkaudesta entistä prioritarta kohtaan\nkuin surusta Mary Antonyn menetyksen johdosta. Maallikkosisarten\npieni ryhmä nyyhkytti lakkaamatta. Sisar Abigail, jota Antony eukko\nniin usein oli nimittänyt \"rähiseväksi homsuksi\", osoitti tässä viime\nkohtauksessa nimensä täysin oikeutetuksi.\n\nKun kulkue taas järjestyi poistuakseen haudalta, tajusi sisar Mary\nSeraphine, että nyt, kun Mary Antony oli saatettu leposijaansa, oli\ntullut hetki, jolloin hän sopivasti saattoi tulla huomion keskustaksi\nja päästä takaisin luostariin muiden käsivarsien kannattamana.\nSenvuoksi yllätti hänet pyörtymiskohtaus ja hän putosi päistikkaa\nmaahan.\n\nPiispa, hänen kappalaisensa, pappinsa ja apulaisensa pysähtyivät,\nepävarmoina, mitä tehdä.\n\nSisar Theresa ynnä muut nunnat olisivat halunneet kiiruhtaa nostamaan\nhänet maasta, mutta alapriorittaren käsky kajahti käskevänä ja selvänä.\n\n\"Antakaa hänen maata. Jos hän mieluummin jää makaamaan kuolleen\nseuraan, niin ei siitä ole suurta vahinkoa eläville.\"\n\nJa hurskaasti ristien kätensä rinnalleen, luoden huntunsa aukosta\nvaanivan katseensa oikeaan ja vasempaan, alaprioritar lähti astumaan\neteenpäin nunnien etupäässä.\n\nPiispan kulkue oli taaskin johdossa; juhlallinen veisuu alkoi; ja kun\npiispa kääntyi kypressikäytävään, näki hän Mary Seraphinen rientävän\nhedelmäpuiden välissä, koettaen huomaamatta päästä taas entiselle\npaikalleen muiden joukkoon.\n\nPiispa hymyili, muistaen monia keskustelultaan, joita hänellä oli ollut\npriorittaren kanssa Mary Seraphinesta, ynnä ritarin vihastusta, kun hän\npelkäsi heidän tyrkyttävän tätä hölmöä nunnaa hänelle.\n\nSitten hän huokasi muistaessaan, että luostarin johto nyt oli siirtynyt\nalapriorittaren pystyviin käsiin, ja että uuden priorittaren valinta\nnäiden tavattomien olosuhteiden vallitessa lankesi hänen osalleen.\n\nKenties hänen tätä seikkaa koskevat keskustelunsa, ensin priorin,\nsitten alapriorittaren kanssa, osaksi olivat syynä siihen äärimäiseen\nuupumukseen, kun hän nyt lopultakin huomasi olevansa yksinään\nkirjastossaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta niiden palkka, \"joiden voimana on istua hiljaa\", oli jo tullut\npiispan osalle.\n\nNiin pian kuin hän oli kiinnittänyt katseensa hartauskirjoihin,\nalkoivat hänen silmäluomensa hiljaa painua. Uni oli jo\nyllättämäisillään hänet, kun hän päätti antaa palatsin, kaupungin,\njopa katedraalinkin mennä menojaan, kunhan hän vain saisi pitää\npriorittaren. Ja kun hän Moran kanssa nousi ylös kultaisia portaita,\noli hänen mielensä päässyt lepoon: hänen uupunut ruumiinsa oli vaipunut\nuneen.\n\nMuutaman harvan minuutin uni riitti piispalle; ja herätessään hän\nkuvitteli kuulleensa itsensä sanoneen: \"Ei, Hugh. Ei kukaan muu kuin\nvanha maallikkosisar Mary Antony.\"\n\nHän nousi istumaan, ihmetellen mitä tämä lause saattoi tarkoittaa,\nmilloin ja missä se oli mahtanut tulla lausutuksi.\n\nNäin kummeksiessaan hän sattui kohdistamaan katseensa valkeaan kiveen,\njonka hän oli heittänyt Severniin ja jonka ritari, syöksymällä\nkaiteelta jokeen, oli tuonut sen pohjasta. Kivi näytti jollakin tavoin\nolevan yhteydessä tämän satunnaisen lauseen kanssa, joka oli hänen\naivoissaan toistunut.\n\nPiispa nousi, astui työpöytänsä ääreen, otti valkean kiven käteensä ja\nseisoi liikkumattomana, mietteisiin vaipuneena. Sitten astui hän ulos\nkentälle ja käveli edestakaisin pihaan johtavan holviportin ja jokea\nreunustavan rintamuksen väliä.\n\nNiin -- täällä se tapahtui.\n\nHän oli ratsastanut Shulamiten selässä kaupunkiin sen yläpuolella\nolevilta kummuilta, mistä hän oli katsellut, kuinka prioritar oli\nratsastanut joen rannalla olevalla niityllä.\n\nHän oli tavannut Hugh d'Argentin itseään odottamassa ja yhdessä he\nolivat käyskennelleet tällä kentällä vakavaan keskusteluun vaipuneina.\n\nHugh oli ollut kovin halukas kuulemaan joka yksityiskohdan, mikä\noli sattunut piispan käydessä luostarissa, kohtauksen priorittaren\nkammiossa, kun piispa oli näyttänyt hänelle paavin vast'ikään\nRoomasta saapuneen lupakirjan. Puhuessaan siitä, millä tavoin asiat\nlähituntien kuluessa saattaisivat kehittyä, Hugh kysyi, tiesikö Moraa\nlukuunottamatta luostarissa kukaan hänen olostaan Worcesterissa, siitä,\nettä hänen oli onnistunut tunkeutua pylväskäytävään kryptan kautta,\nvalepuvussa päästä Moran kammioon ja puhua hänen kanssaan.\n\nPiispa oli vastannut, ettei tästä tiennyt kukaan lukuunottamatta vanhaa\nmaallikkosisarta Mary Antonya, joka oli priorittarelle ehdottomasti\nuskollinen, joka oli viekastunut yhdeksänkymmenen vuoden ajan\npettäessään ylempiään, mutta ansaitsi täyttä luottamusta.\n\n\"Kuinka tuli hän tietämään asian?\" luuli piispa muistavansa ritarin\nkysyneen. Siihen oli piispa vastannut, että hänellä ei siitä vielä\nollut varmaa käsitystä, mutta että hän oli taipuvainen luulemaan, että\nkun prioritar oli käskenyt eukon poistua, oli tämä pujahtanut johonkin\nkätköpaikkaan, mistä hän oli nähnyt ja kuullut jotakin mitä kammiossa\ntapahtui.\n\nTähän ei ritari maininnut mitään; ja kävellessään nyt edestakaisin\nkentällä, valkea kivi kädessään, ei piispa saattanut tuntea itseään\nvallan varmaksi siitä, oliko Hugh täysin käsittänyt hänen sanainsa\nmerkityksen; kuitenkin hän tiesi että lauseet, jotka kulkevat korvain\nohi melkein huomaamatta, kun ajatus on muualla, helposti juolahtavat\nmieleen uudelleen ja paljastuvat täydessä merkityksessään, kun sattuu\njotakin, johonka ne luovat valaistusta.\n\nTämä asianvaihe siis oli saanut piispan kävelemään kentälle, missä hän\npalautti mieleensä joka askelen siellä tapahtuneessa keskustelussa.\n\nEnnemmin tai myöhemmin Mora kertoisi miehelleen Mary Antonyn\nihmeellisen näyn. Jos hänen onnistuu keskeytetyksi tulematta kertoa se\nloppuun, on kaikki hyvin. Ritari on huomaava, kuinka tärkeätä on pitää\nsalassa, että vanha maallikkosisar -- aivan maallisella tavalla -- oli\nsaanut tietoonsa ritarin luostarissa käynnin. Mutta jos Mora sensijaan\nalottaisi kertomuksensa huomauttamalla, ettei kukaan luostarissa\ntiennyt hänen käynnistään, niin ritari epäilemättä heti lausuisi:\n\"Ei, siinä sinä erehdyt! Minä olen kuullut piispalta, että vanha\nmaallikkosisar Mary Antony tiesi sen; hän oli piileksinyt paikassa,\nmistä hän oli nähnyt ja kuullut paljon siitä, mitä tapahtui; mutta kun\nhän on hyvin uskollinen ja tavallista viekkaampi, saattaa häneen --\nlausui piispa -- täydellisesti luottaa.\"\n\nTästä saattoi koitua korjaamatonta vahinkoa, sillä Mora huomaisi heti,\nettä hänet oli petetty, ja hänen omantunnonrauhansa häiriintyisi,\nehkäpä kokonaan järkkyisikin.\n\nYksi seikka oli piispan mielestä selvä.\n\nHugh'ta täytyi varoittaa. Otaksuttavasti ei vielä ollut mitään vahinkoa\ntapahtunut. Näky oli Moralle niin pyhä asia, että viikkoja saattoi\nkulua ennenkuin hän puhuisi siitä miehelleen.\n\nNiin pian kuin mahdollista oli Hugh'ta varoitettava.\n\n\n\n\nXLII luku\n\nVAROITUS.\n\n\nVirkeänä, päättäväisenä, väsymyksen merkistä kokonaan vapautuneena\npalasi piispa kirjastoon, laski kiven kirjoituspöydälle ja istuutui\nkirjoittamaan kirjettä. Hän oli suunnitellut sanansa valmiiksi eikä hän\nkertaakaan pysähtynyt eikä epäröinyt yhdenkään sanan johdosta.\n\nViime sanoja kirjoittaessaan hän kohotti vasemman kätensä ja vetäisi\nhopeakellon nauhaa.\n\nKun palvelija astui huoneeseen, puhutteli piispa häntä nostamatta\nkatsettaan pöydästä.\n\n\"Pyydä veli Philipiä tulemaan tänne viivyttelemättä.\"\n\nKun piispa sinetöityään kirjeensä laski kynän kädestään ja kohotti\nkatseensa, seisoi veli Philip hänen edessään.\n\n\"Philip\", sanoi piispa, \"valitse luotettava lähetti hevosmiesten\njoukosta, joku, jolla on järkeä yhtä paljon kuin lihaksia; anna\nhänelle hyvä ratsu, varusta hänet kaikella mitä hän suinkin tarvitsee\nkuuden päivän matkaa varten. Toimita hänet minun luokseni niin pian\nkuin hän on valmis lähtemään. Hänen on vietävä hyvin tärkeä kirje\nsir Hugh d'Argentille; ja kun minä tiedän vain ritarin matkatien\nja pysähdyspaikat hänen retkellään kohti pohjoista, mutta en hänen\nlähtöhetkeään, joka on saattanut sattua eiliseksi tai lykkäytyä\nhuomiseksi, täytyy lähetin ratsastaa ensin Warwickiin, ja jos ritari\non poistunut sieltä, tulee hänen seurata edellisen jälkiä, kunnes hän\ntapaa hänet.\"\n\n\"Herra piispa\", sanoi veli Philip, \"aurinko laskee ja päivänvalo\nsammuu. Lähetti ei nyt enää voi ehtiä Warwickiin ennenkuin myöhään\nyöllä. Eikö olisi parempi varustaa kaikki valmiiksi ja antaa\nhänen lähteä päivän koitteessa. Hän voisi silloin saapua perille\naikaisin päivällä ja voisi pian tavata kunnioitettavan ritarin, joka\nratsastaessaan rouvansa kanssa kulkee lyhyin päivämatkoin.\"\n\n\"Ei\", vastasi piispa, \"asia ei salli mitään lykkäystä. Varusta lähetti\nniin hyvin, että hän selviää kaikista vaaroista. Hänen pitää lähteä\npuolen tunnin kuluttua.\"\n\nVeli Philip kumarsi syvään ja poistui.\n\nPiispa kumartui taas pöydän yli ja luki, mitä hän oli kirjoittanut.\nAlkutervehdyksiä hän vain vilkaisi, mutta tutki huolellisesti seuraavan.\n\n\"Tämän kirjeen tuo sinulle, poikani, rientävä ratsaslähetti, koska sen\nsisältämä huomautus on erinomaisen tähdellinen.\n\n\"Älä missään tapauksessa salli Moran saada tietoonsa sitä mitä minä\nkerroin sinulle neljä päivää takaperin, kun me kävelimme nurmikolla,\nettä nimittäin vanha maallikkosisar Mary Antony tiesi sinun käynnistäsi\nluostarissa, ja että hän jostakin kätköpaikasta oli nähnyt ja kuullut\npaljon mitä Moran kammiossa tapahtui. En tiedä, huomasitko tämän\nseikan, kun minä mainitsin asiasta. Sinä et senjohdosta mitään\nmaininnut. Silloin asia ei paljon merkinnyt, mutta nyt se on saanut\nerinomaisen merkityksen.\n\n\"Kun minä tuona aamuna havaitsin, että vanha maallikkosisar tiesi\nenemmän kuin kukaan aavistikaan ja oli järkähtämättömän uskollinen\npriorittarelle, minä ratsastaessani ulos luostarin pihasta sattumalta\nmainitsin hänelle, että kunnianarvoisa äiti molemmin käsin torjui\nluotaan onnen, ellei pyhä Neitsyt itse, näyn tai ilmestyksen kautta,\nsitä hänelle tarjoaisi.\n\n\"Tämän johdosta, rakas ritarini, tuo uskollinen vanha sielu käytti\njärkeään, jota hän oli pyytänyt pyhän Neitsyen terästämään, pani\ntoimeen oman keksimänsä näyn, joka oli niin erinomaisesti keksitty\nja niin oivallisesti toimeenpantu, että Mora -- jolla ei ollut\naavistustakaan Antony eukon salaisesta tiedosta -- ehdottomasti uskoi\nsen todeksi. Sinä voit, poikani, tosiaankin kiittää taivasta tuon\nvanhan eukon järkevyydestä; sillä, kuten sinä joskus epäilemättä saat\nkuulla Moralta itseltään, antoi se sinulle vaimosi!\n\n\"Mutta älköön missään tapauksessa mikään sinun satunnainen sanasi\nsaattako Moraa epäilemään näyn aitoutta. Se riistäisi _hänellä_ hänen\nsielunrauhansa. Se riistäisi _sinulla_ hänen läsnäolonsa.\n\n\"Tällä välin on iäkäs maallikkosisar kuollut eilen, senjälkeen kun\nhän oli petkuttanut koko luostarin, sulkemalla itsensä priorittaren\nkammioon ja pysyttelemällä siellä, siitä saakka kuin hän havaitsi sen\ntyhjäksi nunnien palattua iltamessusta siihen asti kuin minä seuraavana\niltana saavuin sinne. Täten esti hän syntymästä mitään Moran pakoa\nkoskevia utelemisia ja vältti mahdollisen pahennuksen. Mutta tämä\nvuorokauden kestänyt paasto maksoi vanhalle vaimolle hänen henkensä.\nUskollinen sielu hän oli, ja hänellä oli terävä järki!\n\n\"Tilaisuuden sattuessa minä joskus kerron sinulle Mary Antonyn\nsalajuonen kokonaisuudessaan. Se on kyllä kuulemisen arvoinen.\n\n\"Minä uskon, että sinun onnesi on täydellinen; kuinka on vaimosi laita,\nHugh?\n\n\"Mutta me emme saa panna alttiiksi mitään, emmekä koskaan saa unohtaa,\nettä käsitellessämme Moraa me käsittelemme naisen sydäntä.\n\n\"Senvuoksi, poikani, ole varovainen. Suokoon taivas, että tämä kirje\nviipymättä saapuisi käsiisi, ajoissa estääkseen onnettomuuden.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun veli Philip saattoi matkaansa varten täysin varustetun lähetin\npiispan eteen, oli tämä kirje valmiina, sinetöitynä. Se oli osoitettu\nsir Hugh d'Argentille, Warwickin linnaan ensi sijassa, mutta ellei\nse siellä häntä saavuttaisi, kuhunkin seuraavaan pysähdyspaikkaan\npohjoiseen vievällä tiellä, viimeksi Norellen linnaan, joka piispan\nlaskujen mukaan saavutettaisiin seitsemäntenä päivänä Warwickista\nlähdettyä.\n\nNiinpä lähetti hypähti satulaan ja ratsasti suuresta portista ulos.\nHänen vyöllään riippuvassa nahkalaukussa oli kirje ja huomattava\nrahasumma matkansa tarpeita varten; ja hänen hieman yksinkertaisessa\nmielessään viipyivät piispan antamat ohjeet, jotka eivät suinkaan\nolleet monimutkaiset, mutta jotka piispa oli esittänyt häneen niin\nläpitunkevasti katsoen, että tämä kunnon mies tunsi saaneensa ne kuin\nmiekan teräksisestä tutkaimesta.\n\nHänen piti ratsastaa Warwickiin täyttä menoa, herättää portinvartija\nja linnanvouti, saapui hän perille mihinkä aikaan hyvänsä. Jos ritari\nvielä oli linnassa, piti kirje annettaman hänen käteensä niin pian\nkuin hän aamulla poistui huoneestaan. Mutta jos hän jo oli lähtenyt\nWarwickista, piti lähetin, saatuaan ruokaa ja lepoa itselleen ja\nhevoselleen, ratsastaa seuraavaan pysähdyspaikkaan, ja, jos tarvittiin,\nyhä seuraavaan, kunnes hän tapaisi sir Hugh'n ja voisi jättää kirjeen\nhänen omiin käsiinsä, niin huomaamatta kuin mahdollista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun lähetti oli poistunut kirjastosta, astui piispa käytävään,\nnousi pitosaliin ja katseli, kuinka hän ratsasti pois, seisten\nikkuna-aukossa, josta näkyi pihalle ja josta Hugh oli katsellut, kuinka\nRoger de Berchelai saapui perille, tuoden kirjeen Roomasta.\n\nJa piispa tunsi sydämessään suurta helpotusta, kun hän kuuli nopeimman\nhevosensa kavionkapseen kajahtavan kivitystä vasten ja kuolevan\netäisyyteen.\n\nVakava vaara välttyisi, jos ritari tulisi aikanaan varoitetuksi.\n\nPiispa rukoili, että tämä kirje saapuisi Hugh'n käsiin, ennenkuin Mora\nsaisi aihetta kertoa hänelle Mary Antonyn näystä.\n\nHän soimasi itseään katkerasti siitä, ettei hän aikaisemmin ollut\nmuistanut kentällä tapahtunutta keskustelua. Kuinka helppo hänen olisi\nollut, senjälkeen kuin hän ruusutarhassa oli kuullut Moran tarinan,\nvihjata Hugh'lle varoituksen sana ennenkuin hän poistui Warwickista.\n\nHeti auringonlaskun jälkeen saapui palatsiin muuan piispan miehistä,\njoka oli jäänyt jälelle Warwickiin, ja toi sen uutisen, että ritari,\nhänen puolisonsa ja koko heidän seurueensa oli ratsastanut pois\nWarwickista edellisenä päivänä iltapäivällä.\n\nPiispa pahoitteli tämän välttämättä aiheuttamaa viivytystä, mutta\niloitsi samalla kotimatkan pikaisesta alkamisesta, hän kun oli salassa\npeljännyt, että Hugh'lle kenties tuottaisi vaikeutta saada morsiamensa\njatkamaan matkaa kanssansa.\n\nKuitenkin kaikitenkin olivat he vain kaksi päivämatkaa lähetistä\nedellä, ja kiiruusti ratsastamalla saattoi tämä tavata heidät\nseuraavana päivänä. Mukavassa takasatulassakin istuen oli mistress\nDeborah osoittautuva kykenemättömäksi liika kiireiseen matkantekoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta seuraavana päivänä veli Philip saapui piispan luo kiirehtien\nkovin levottoman näköisenä.\n\nLähetti oli palannut, kipein jaloin ja lopen uupuneena, runneltuna ja\nhaavoittuneena, tuskin riepuakaan yllään.\n\nMetsässä, enää kymmenen peninkulman päässä Warwickista oli rosvojoukko\npimeyttä hyväkseen käyttäen karannut hänen kimppuunsa, riistänyt\nhäneltä hevosensa ja kaiken hänen omaisuutensa ja jättänyt hänet\nkuolleeksi luultuna tienojaan. Mutta mies oli vain ällistynyt ja\nruhjoutunut, ja kun hänelle selvisi asemansa, katsoi hän parhaaksi\npalata takaisin Worcesteriin ja siellä kertoa tapaturmansa.\n\nPiispa kuunteli vaieten tätä tarinaa.\n\nKun se oli päättynyt lausui hän hiljaa: \"Hyvä veli Philip, sinun\nälysi osasi oikeaan, minun väärään. Jos minä olisin antautunut sinun\nopastettavaksesi, en minä olisi menettänyt hyvää hevosta enkä -- ja\nsillä seikalla on näissä oloissa suurempi merkitys -- kaksikymmentä\nneljä tuntia kallista aikaa.\"\n\nVeli Philip teki syvän kumarruksen ja näytti syvästi häpeävän omaa\nsuurempaa älykkäisyyttään ja onnettomana toivovan, että kunnianarvoisa\nisä olisi ollut oikeassa ja hän väärässä.\n\n\"Kuitenkin\", jatkoi piispa hetken mietittyään, \"täytyy minun nyt jättää\nsikseen typeryyteni tutkistelu, kunnes olemme ryhtyneet kiireellisiin\ntoimenpiteisiin korjataksemme tapaturman.\"\n\n\"Tällä kertaa, kunnon Philip, saat sinä viedä minun kirjeeni perille.\nOta seuralaisiksesi kaksi miestämme ja enemmänkin, jos katsot sen\ntarpeelliseksi. Ratsasta täältä suoraan Norellen linnaan, jalon\nkreivittären linnaan, joka äskettäin vihittiin sir Hugh'n kanssa. Minä\nannan sinulle matkasuunnitelman.\n\n\"Jos sir Hugh on morsiamineen saapunut perille, kun sinä tulet linnaan,\nkoeta saada aikaan keskustelu ritarin kanssa kahden ja pistä kirje\nhänen omiin käsiinsä. Mutta jos he vielä ovat matkalla, niin ratsasta\nheitä vastaan, pitkin tietä, jonka sinulle ilmoitan. Pidä vain huoli\nsiitä, etteivät muut kuin ritari tai hänen palvelijansa Martin\nGoodfellow huomaa asiaasi.\n\n\"Kun olet jättänyt kirjeen ja saanut siihen vastauksen tulee\nsinun palata luokseni niin kiiruusti kuin mahdollista, kuitenkaan\nuuvuttamatta miehiä ja ratsuja. Kuinka pian voit lähteä liikkeelle?\"\n\n\"Tunnin kuluttua, jalo herra\", vastasi veli Philip iloisena, sillä tämä\nkutsu välittömään palvelukseen paransi hänet häpeästään; \"kolmen miehen\nseuraamana, jotenka voimme ratsastaa yhtä hyvin päivin kuin öin.\"\n\n\"Hyvä\", sanoi piispa, ja kun maallikkoveli syvään kumartaen oli\nkiiruhtanut huoneesta, tarttui Worcesterin Symon kirjoitusvehkeisiin\nja laati uudelleen ritarille aiotun varoituksensa; hän kirjoitti\nsen lyhemmin kuin taannoin, mutta korosti painokkaasti, kuinka\nvälttämätöntä oli salata Mary Antonyn tieto hänen käynnistään\nluostarissa, jotta ei Mora rupeisi epäilemään sen näyn aitoutta, joka\noli saanut hänet tekemään suuren päätöksensä ja joka itse asiassa\nkokonaisuudessaan oli Mary Antonyn rakastavan sydämen ja nokkelan älyn\ntoimeenpanoa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiinpä seisoi piispa toistamiseen pitosalin akkuna-aukossa, ja\nkatsellen alas pihalle hän näki uskollisen Philipinsä aseistettujen\nseuralaistensa saattamina ratsastavan ulos palatsin portista.\n\nTapaturman korjaamiseksi ei oltu yhtään aikaa hukattu. Ja kuitenkin oli\npiispan sydämessä raskas aavistus, kun hän verkkaan asteli salissa.\n\nHän pelkäsi suuresti, että tämä kahdenkymmenenneljän tunnin viivytys\nmerkitsisi, että oli tapahtunut onnettomuus, jota ei koskaan saataisi\ntekemättömäksi.\n\nHän meni kappeliin ja polvistui pitkään rukoukseen pyhän Josefin\nalttarin eteen. Hän rukoili hehkuvalla hartaudella, että hänen\nvaroituksensa saapuisi ritarin käsiin, ennenkuin hänen huuliltaan oli\npujahtanut mikään sana, joka saattaisi horjuttaa Moran uskoa siihen,\nmikä hänen silmissään yksinään pystyi oikeuttamaan hänen ottamansa\nkohtalokkaan askelen.\n\nPiispa rukoili ja paastosi; paastosi, rukoili ja valvoi. Läpi koko yön\nhän ajatuksissaan seurasi veli Philipiä ja hänen seuralaisiaan heidän\nmatkallaan kohti pohjoista, kautta metsien, laaksojen ja rämeiden,\nsuoraan Moran kotiin, jonne hän ynnä Mora pyrkivät toista kiertävämpää\ntietä.\n\n\n\n\nXLIII luku\n\nVANHA KOHTAUSPAIKKA.\n\n\nAvoimesta akkuna-aukosta tulviva kuudan valaisi kirkkaalla\nsäteilyllään huoneen, joka Mora de Nordien tyttöaikana oli ollut hänen\nmakuukammionsa.\n\nSe sisälsi monia lapsuuden aarteita. Jokainen sen tuttu esine kuiski\njo kauan sitten äänettömyyden salaperäiseen Valtakuntaan siirtyneiden\nrakkaiden lemmestä ja huolenpidosta: jalosta isästä, joka oli kaatunut\ntaistelussa; hellästä äidistä, joka ei jaksanut jäädä eloon soturinsa\njälkeen, jonka kutsu oli käskevämpi kuin heidän molempain ihailemansa\nkauniin tyttären tarve.\n\nMoran mielestä oli huone täynnä helliä ja ahdistavia muistoja.\n\nKuinka monet tyttöunelmat hän olikaan uneksinut terveen ruumiinsa\nlevätessä tällä vuoteella, uuvutettuaan itsensä hurjilla ratsastuksilla\ntai hiipimällä jyrkillä kallioilla etsimässä harvinaisia kukkia\nistuttaakseen ne puutarhaansa.\n\nTässä huoneessa hän oli ikävöinyt isäänsä, voimakkaat nuoret käsivarret\nkierrettyinä itkevän äidin ympäri.\n\nTässä huoneessa oli hän itkenyt äitiänsä, eikä häntä lohduttamassa\nollut kukaan lukuunottamatta hänen uskollista imettäjäänsä, Deborahia.\n\nTähän huoneeseen oli hän vihan vallassa paennut sisarpuolensa Eleanorin\nkanssa sattuneen kohtauksen jälkeen, jolloin tämä oli yrittänyt\nriistää häneltä hänen perintönsä -- isänsä hänelle jättämän ylvään\nlinnan ja maat, joiden omistusoikeuden ynnä niiden mukana siirtyvän\nisän arvonimen itse kuningas oli vahvistanut. Nämä Eleanor himoitsi\nomalle pojalleen; mutta yhtä vähän houkutukset ja liehittelyt kuin\nuhkaukset ja julmat vihjaukset olivat voineet saada Moran luopumaan\noikeudenmukaisesta omaisuudestaan -- lapsuuden kodistaan.\n\nEnnenkuin tämän myrskyn mainingit vielä olivat taintuneet, oli Hugh\nd'Argent ensi kerran astunut näyttämölle: hän ratsasti linnanpihaan\nkuninkaan lähettinä, mutta ilmaisi samalla nuorelle kreivittärelle\nolevansa hänen läheinen naapurinsa, Cumberlandin kukkuloiden keskellä,\nkohtalaisen matkan päässä olevan linnan ja maiden perijä.\n\nKummassakin oli syttynyt rakkaus ensi näkemältä. Lyhytaikaisen mutta\nhehkuvan kosintansa kautta oli ritarin onnistunut voittaa Moran\ntyttömäinen vastustus, sillä tietoisuus siitä, että hänen sydämensä jo\noli siirtynyt rakastajan puolelle, oli tehnyt hänet jäykäksi.\n\nKun Mora, ritarin kiihkeän päättäväisyyden voittamana vihdoin oli\nantautunut ja tullut hänen morsiamekseen, oli Morasta tuntunut, kuin ei\nelämässä voisi olla suloisempaa iloa.\n\nMutta ritari, joka ei ollut niin helposti tyydytetty, joka aina oli\nollut itsepintainen ja kiihkeä, joka vielä lisäksi jo oli ottanut\nristin rinnalleen ja nyt sai kutsun heti liittyä kuninkaaseen ja lähteä\nPalestiinaan, halusi, että avioliitto solmittaisiin heti, jotta hän\nvoisi ottaa Moran kuningattaren hoviin, jonne hänen serkkunsa Alfrida\njo oli kutsuttu, taikka että, jos hänen piti jättää Mora tänne, hän\nedes voisi jättää hänet vihittynä vaimonaan eikä kihlattuna morsionaan.\n\nMutta tässä olivat Eleanor ynnä hänen miehensä puuttuneet asiaan,\nja käyttäen hyväkseen asemaansa Moran luontaisina holhoojina olivat\nhe kieltäneet vihkimyksen toimittamisen. Tämä teki välttämättömäksi\nkuninkaan suostumuksen, jota ei voitu hankkia, hän kun oli Pyhässä\nMaassa: eikä Hugh'lla ollut mitään halua turvautua äiti-kuningattareen,\njoka hoiti hallitusta kuninkaan poissaollessa tai päästää kihlattunsa\nuudelleen kosketuksiin Windsorin hovin kanssa.\n\nMora -- joka salassa oli iloissaan siitä, että hän sai vähän kauemmin\nnauttia kihlausajan suloa, sen lupauksia tulevasta tuntemattomasta,\nmutta syvemmästä ilosta -- ei myöntynyt Hugh'n houkutuksiin uhmata\nEleanoria, torjua hänen oikeudeton käskyvaltansa ja naida Hugh ilman\nkuninkaan lupaa. Hän oli hurmaantuneena askeleestaan, jonka hän oli\nottanut kohti aavistamatonta onnen tilaa, eikä hän tuntenut mitään\npakkoa tai halua kiiruhtaa ottamaan toista.\n\nMutta nyt, kun Mora, viimeisten yhteisten hetkien hurman ylläpitämänä,\noli antanut Hugh'n mennä ja näki hänen ratsastavan pois, valtasi\nhänet outo aavistus tulevasta onnettomuudesta ynnä levoton kaipaus,\njonka aihetta hän ei voinut käsittää, mutta jonka hän tiesi pysyvän\nsammumattomana kunnes hän taas saisi painaa Hugh'n pään rintaansa\nvasten, tuntea hänen kiharan tukkansa sormissaan ja tietää hänet\nvahingoittumattomaksi ja omakseen.\n\nNiinpä oli tämä huone saanut olla pitkien rukous- ja valvontahetkien\ntodistajana, jolloin Mora polvistui akkunain välissä olevan alttarin\neteen, anoen pyhältä Neitsyeltä ja pyhältä Josefilta, että hänen\nlemmittynsä saisi terveenä palata.\n\nSitten tuli uutisia Hugh'n luulotellusta petoksesta; ja tästä huoneesta\noli Mora lähtenyt kätkemään murtuneen sydämensä luostarin pyhään\nsuojaan, tarjoamaan Jumalan ja pyhän kirkon palvelukseen elämänsä,\njolta miehen heikkous oli riistänyt kaikki sen luonnolliset ilot.\n\nJa tämä oli tapahtunut kahdeksan vuotta sitten, ihmisten ajanlaskun\nmukaan lukien. Mutta mikä se olisi ollut nunnien ajanlaskun mukaan? Ja\nrakastavaisten? Elämänikä? vai yksi yö?\n\nElämäniältäpä se tuntui Valkoisten sisarten priorittaresta nyt ensi\npäivinä hänen palattuaan maailmaan.\n\nMutta naisen mielestä, joka nyt polvistui akkuna-aukkoon hengittämään\nkesäyön suloista tuoksua, katsomaan lempein kaihoisin silmin tuttua\nmaisemaa, joka kylpi hopeisessa kuutamossa, se oli vain -- yksi yö.\n\nYksi yö -- siitä kun hän seisoi muurilla, lemmittynsä käsivarret\nympärillään.\n\nYksi yö -- siitä kun hän lausui: \"Sinä palaat minun luokseni, Hugh...\nMinun rakkauteni ympäröi sinut aina hopeakilpenä.\"\n\nYksi yö -- siitä kun hän oli lausunut viimeisinä sanoina mitä Hugh\nsaattoi hänen huuliltaan kuulla. \"Impi tai vaimo -- Jumala tietää, että\nminä aina olen sinun. Sinun, enkä kenenkään muun, ikuisesti.\"\n\nKaikista tähän huoneeseen liittyvistä muistoista oli tänä yönä selvin\nhänen sydämensä kipu silloin, kun Hugh oli lähtenyt. Hänestä oli\ntuntunut silloin, ettei tämä kipu koskaan saattaisi sammua, ennenkuin\nhän taas oli puristanut Hugh'n pään rintaansa vastaan. Nyt hän tiesi,\nettei se koskaan ollut sammunut. Hänen oli onnistunut se huumata ja\nkieltää, nimittää sitä toisin nimin, mutta sammuttaa ei koskaan.\n\nTänä yönä se oli yhtä suloisen pakoittava kuin kahdeksan vuotta sitten,\nyönä, jolloin hän oli kuutamoiselta muurilta verkkaan astunut tähän\nsamaan huoneeseen.\n\nMutta tänä yönä hän oli impi _ja_ vaimo. Senlisäksi oli Hugh täällä,\ntämän saman katon alla. Hän oli vakavasti toivottanut Moralle hyvää\nyötä, edes koskettamatta hänen kättään. Mutta hänen tummat silmänsä\nolivat lausuneet: \"minä rakastan sinua\".\n\nAkkuna-aukkoon polvistuessaan Mora palautti mieleensä päivät siitä\nlähtien kun he olivat ratsastaneet Warwickista.\n\nIhmeellinen elämys oli ollut hänelle -- joka oli ollut Valkoisten\nsisarten prioritar -- näin ratsastaa ulos säteilevään, aurinkoiseen\nmaailmaan.\n\nHugh oli aina hänen vierellään, huomaavaisena, hellänä, suojellen häntä\nkaikilta mahdollisilta vaivoilta ja vaaroilta ja kuitenkaan vaatimatta\nmitään, pyytämättä mitään itselleen.\n\nKun eräänä yönä ei voitu olla varmoja majapaikan turvallisuudesta,\nhuomasi Mora perästäpäin, että Hugh oli maannut kaiken yötä sen huoneen\nkynnyksellä, missä hän ynnä Debbie nukkuivat.\n\nEräänä toisena yönä näki hän Hugh'n verkkaan astelevan edestakaisin\nakkunansa alla.\n\nMutta kun aamu tuli ja he yhdessä aloittivat uuden päivän, tervehti\nHugh häntä iloisesti, kirkkain silmin ja pilvettömin otsin, eikä\nniinkuin se, joka on pahalla tuulella ja tyytymätön ja loukkaantunut,\nkun ei ole saanut nauttia oikeuttaan.\n\nAh jokaisen uuden päivän ihmettä! Mikä riemu ratsastaa pitkin\nmetsäpolkujen pehmyttä sammalpohjaa, mihin päivänvalo loi tanssivia\nläikkiä läpi tuuhean huojuvan lehvistön, ja arka kauris katseli\npensaikosta lempein silmin ja herkin liikkein; ulos sieltä, rämemaan\nvilliin vapauteen, missä Icon, pärskyttäen raikastunutta ilmaa, tahtoi\nkoukistella kaulaansa ja nelistää iloissaan vain siitä, että oli\njättänyt kivitetyt kadut ja pihat kauas taaksensa.\n\nJa yhä he vaan ratsastivat pohjoiseen päin, ja koti läheni.\n\nAjatellessaan näitä pitkiä yhdessä vietettyjä tunteja Mora havaitsi,\nkuinka helppo hänen oli ollut tottua Hugh'n seuraan ja kuinka tähän\noli syynä vain hänen hienotunteisuutensa ja epäitsekkyytensä. Hugh\npuheli hänen kanssaan alinomaa, muttei koskaan omista tunteistaan häntä\nkohtaan.\n\nHugh kertoi hänelle seikkailuistaan Itämailla; tapahtumista Englannissa\nviimeisen kahdeksan vuoden kuluessa, mikäli hän oli ollut tilaisuudessa\nniihin tutustumaan; kodistaan ja omaisuudestaan; Moran kodista ja\nilosta, millä hänen väkensä oli ottava hänet vastaan.\n\nHugh ei milloinkaan puhunut luostarista eikä niistä tapahtumarikkaista\npäivistä, jotka he yhdessä olivat äskettäin eläneet.\n\nNiin taitavasti ohjasi Hugh Moran mieltä tässä kohden, että hänestä\ntoisinaan tuntui, kuin olisi hän vain kotimatkalla, oltuansa kauan\npoissa vieraassa maassa.\n\nHänen mielessään virisi joka hetki ehkäisemätön ilo ja kotiansa kohti\nmatkaavan hilpeät odotukset.\n\nKukin Hugh'n seurassa vietetyistä päivistä näytti pyyhkäisevän pois\nyhden tai useamman välilläolevista vuosista, niin että kun seitsemännen\npäivän iltana Moran vanhan kodin harmaat tornit tulivat näkyviin,\ntuntui, kuin olisivat he vasta eilen eronneet näillä samoilla\nmuureilla, ja Mora oli nähnyt ritarinsa ratsastavan pois, kunnes hänet\npeitti näkyvistä sama mäntymetsä, josta he nyt ratsastivat esiin.\n\nPolvistuessaan akkuna-aukossa tunsi hän ajatustensa hukkuvan\nmielenliikutusten pyörteeseen, kun hän muisti heidän tulohetkensä.\nSuurelle portille johtava tie, jokainen puu ja kumpu, jokainen kanto\nja kivi oli rakas ja tuttu ja palautti mieleen lapsuusajan iloja ja\nsuruja, seikkailuja ja puuhia. Entä kun he astuivat veräjästä sisään ja\nnäkivät tuttavat kasvot ja kuulivat iloiset tervehdykset -- Zachary,\nvalkotukkaisena, mutta vielä punakkana ja rotevana, odotti portaiden\njuurella, ja ovensuussa, missä ehkä yksinäisyydentunne olisi vallannut\nhänet, seisoi vanha Debbie, katsellen häntä, kuin ei hän koskaan\nolisikaan ollut poissa, odottaen häntä avoimin sylin. Tätä hetkeä siis\noli Hugh valmistellut, kun hän tänä aamuna oli toimittanut mistress\nDeborah'n aikaisin matkaan ja Moran kanssa ratsastanut pitempää tietä.\n\nMora kääntyi äkillisen yllykkeen vaikutuksesta ja ojensi ritarilleen\nvasemman kätensä, jotta tämä yhdessä hänen kanssaan astuisi kynnyksen\nyli. Mutta ritari oli kumartunut tarkastamaan hänen ratsunsa oikeata\netukaviota, koska Mora oli kuvitellut Iconin arastellen astuneen sillä\nviimeisen puolenpeninkulman kuluessa; täten astui Mora yksinänsä sisään.\n\nTakanaan kuuli hän vanhan Debbien lausuvan kaikkein soimaavimmalla\näänellään: \"Rouva ojensi kätensä teille, sir Hugh, ettekä te huomannut\nsitä!\" Mutta ritarin syvä ääni vastasi kohteliaasti: \"Ainoakaan hänen\nkatseistaan tai eleistään ei jää, kunnon mistress Deborah, minulta\nhuomaamatta, oli se kuinka vähäinen tahansa.\" Tämä värähdytti Moran\nsydäntä paljoa enemmän kuin jos Hugh'n käsi vastaukseksi olisi\ntarttunut hänen käteensä, tiesihän hän, että Hugh täten saattoi\nuskollisesti häntä kaivata, ja että hän saattoi niin tehdä vain\nehdolla, ettei hän koskaan hellittänyt ankaraa itsehillintäänsä.\n\nJa samalla alkoi Mora toivoa, että Hugh olisi vähemmän ankara ja\nuskollinen itselleen, niin että hän hetkeksi saisi tuntea hänen\nkäsivarsiensa lujan otteen ympärillään. Hugh'n jyrkkä pysyminen\nlupauksessaan oli Morasta kuin rangaistus siitä, että hän oli vavissut.\n\nMiksi hän olikaan vavissut?... Vapisisiko hän nyt...?\n\nTämä ihmeellinen ensi ilta oli kulunut sukkelaan; he olivat käyskelleet\nhuoneesta huoneeseen, astelleet puutarhassa ja illastaneet pitosalissa,\nmissä heitä palvelivat Mark ja Beaumont ja Zachary ylivalvojana seisoi\nMoran tuolin takana.\n\nSitten he vielä kerran olivat käyneet penkereellä, juhlallisesti\ntoivottaneet hyvää yötä tähdille, ja viimeksi oli hän viettänyt tämän\nrauhaisen mietehetken omassa huoneessaan.\n\nHän ei tajunnut olevansa naimisissa Hugh'n kanssa, vaan hänen mieltänsä\navarsi ajatus, että hän oli Hugh'n kihlattu. Ja hän oli onnellinen --\nsyvästi onnellinen.\n\nAkkunasta poistuen hän polvistui pyhän Neitsyen alttarin eteen, missä\nhän muinoin oli kohottanut niin monta hehkuvaa rukousta lemmittynsä\nonnellisen paluun hyväksi.\n\n\"Pyhä Neitsyt\", lausui hän, \"minä kiitän sinua siitä, että olet\nlähettänyt minut kotiin.\"\n\nVuodet luisuivat hänen yltään. Hän tunsi olevansa lapsi taas. Hän\nkaipasi äitinsä osaaottavaa hellyyttä. Kun äiti oli poissa, hän kääntyi\narmaan Jumalanäidin puoleen.\n\nKuvassa, jonka edessä hän polvistui, näkyi pyhä Neitsyt seisaallaan,\nkookkaana, kauniina ja armollisena; Vapahtaja-lapsi istui hänen\nvasemmalla kädellään, oikealla kädellään nojasi Neitsyt poikaansa\nitseään vasten ja poika ojensi käsivartensa ulospäin. Ei kumpikaan\nhymyillyt. Molemmat olivat vakavat, jopa synkätkin.\n\n\"Kotiin\", kuiskasi Mora. \"Pyhä Neitsyt, minä kiitän sinua siitä, että\nolet lähettänyt minut kotiin.\"\n\n\"Ei\", vastasi ääni hänen sisässään. \"Minä en lähettänyt sinua kotiin.\nMinä annoin sinut hänelle, jolle sinä kuulut. Hän on tuonut sinut\nkotiin. Mitä lausui näky? 'Ota hänet. Hän on sinun. Minä olen ottanut\nhänet vain antaakseni hänet sinulle.'\"\n\nJa kuitenkaan Hugh ei tiennyt mitään tästä armollisesta ilmoituksesta,\ntästä näystä, josta hänen oli Moraa kiittäminen. Tähän saakka oli Moran\nollut mahdoton kertoa hänelle siitä. Nyt kaipasi hän Hugh'ta jakamaan\ntämän ihmeen kanssaan.\n\nMora meni vuoteelleen, mutta uni ei ottanut tullakseen. Kuudan oli\nliian kirkas; huone liika suloisesti tuttu. Ja tuntui kuin olisi hän\nvasta eilen eronnut Hugh'sta muurilla, kiihkoisan lemmen ja kaipauksen\nvallassa.\n\nHänessä virisi voimakas halu nousta tälle muurille ja seista uudelleen\nsiellä, missä hän oli seisonut lausuessaan ritarilleen jäähyväiset.\n\nHän nousi.\n\nHänen käytettäväkseen asetettujen vaatteiden joukossa sattui olemaan\nsama punasamettinen puku, joka hänellä tuona yönä oli ollut yllään.\n\nHän puki sen ylleen, jalokivineen, joita oli rinnalla ja vyötäisillä.\nKärpännahkavaippa hartioillaan ja hänen kauniin tukkansa verhotessa\nhäntä hunnun tavoin hän poistui huoneestaan, astui hiljaa käytävään,\nlöysi kiertoportaat ja nousi muurille.\n\nAstuessaan taivasalle tornin kiertoportaista sai näkemän ylevä kauneus\nhänet huudahtamaan: keskiyön helmassa nukkuva maailma ui kuutamon\nhopeisessa valossa ja kuusien varjot lankesivat kuin mustat vyöt\nlinnantien poikki.\n\n\"Täältä minä näin hänen ratsastavan pois\", lausui Mora, tehden\nkädenliikkeen tietä kohti, \"katselin häntä, kunnes musta metsä nielaisi\nhänet. Ja täällä\", -- kädenliike tornia kohti -- \"täällä me erosimme.\"\n\nHän kääntyi, pidätti henkeään.\n\nSeinää vasten nojaten, käsivarret rinnalla ristissä, seisoi Hugh.\n\n\n\n\nXLIV luku\n\n\"MINÄ RAKASTAN SINUA.\"\n\n\nMora seisoi tuokion sanattomana eikä Hugh liikahtanut. He tuijottivat\ntoisiinsa tässä oudossa valkeassa valaistuksessa.\n\n\"Sinäkö sait minut tulemaan tänne?\" kuiskasi\n\nMora vihdoin.\n\n\"En, rakkaani\", vastasi Hugh heti, \"ellei ajatukseni, joka alinomaa\nviipyi sinussa, saattanut sinua luokseni. Minä kuvittelin sinun\nrauhallisesti nukkuvan.\"\n\n\"Minä en voinut nukkua\", lausui Mora. \"Minusta tuntui, ettei pyhä\nNeitsyt ollut minuun tyytyväinen, kun minä kaikkina näinä päivinä olen\njättänyt sinulle kertomatta, minkä ihmeellisen ja erikoisen armon hän\non minulle osoittanut.\n\n\"Minä tiesin\", vastasi ritari, \"että minä vielä saisin kuulla, mikä\nsinun mielenmuutoksesi aiheutti. Minä olin varma siitä, että sen\nvaikutti jokin merkitsevä seikka. Piispa kehoitti minua luopumaan\ntoiveistani. Mutta minä olin rukoillut pyhää Neitsyttä lähettämään\nsinut minulle, enkä minä saattanut kadottaa uskoani rukouksen voimaan.\"\n\n\"Pyhä Neitsyt minut todellakin lähetti\", sanoi Mora hyvin vienosti.\n\"Hugh, uskaltaisinko kertoa sinulle kaiken nyt tässä? Mitähän jos\nmeidät huomataan täällä muurilla öiseen aikaan?\"\n\nHugh ei saattanut pidättää hymyään.\n\n\"Armaani\", sanoi hän, \"ei meitä kukaan huomaa. Ja jos meidät\nhuomattaisiinkin, niin tottakai meillä on oikeus olla yhdessä muurilla\ntai niiden ulkopuolella, mihinkä vuorokauden aikaan hyvänsä.\"\n\nMatala puupenkki oli rintamuksen varjossa.\n\nMora istui sille ja viittasi ritaria asettumaan viereensä.\n\n\"Istu tähän, Hugh. Silloin voimme puhua matalalla äänellä.\"\n\n\"Minä voin paremmin kuunnella seisaallani\", vastasi ritari, mutta\nastui lähelle Moraa, nosti toisen jalkansa penkille, nojasi kyynärpään\npolveensa, leuan käteensä ja katseli alas häneen.\n\n\"Hugh\", sanoi Mora. \"Minä vastustin sinun houkutuksiasi; minä vastustin\npiispan todistelua; minä vastustin oman sydänraukkani kaipausta.\nMinä revin rikki paavin lupakirjan ja poljin sitä jalallani. Minä\nsanoin, ettei mikään voisi saada minua rikkomaan lupauksiani, ellei\npyhä Neitsyt itse antaisi minulle selvää merkkiä siitä, että pyhä\nvelvollisuuteni kohdistui sinuun, täten vapauttaen minut siteistäni\nja osoittaen että Jumala tahtoi minun jättävän luostarin ja uudelleen\nottamaan vastaan sinun entiset kihlasi.\n\n\"No antoiko pyhä Neitsyt sellaisen merkin?\" kysyi ritari, kiinnittäen\ntumman katseensa Moran kasvoihin.\n\nMora kohotti kasvonsa, ne olivat kalpeat ja suloiset ja loistivat\nkuutamossa.\n\n\"Enemmän kuin merkin\", sanoi hän, \"pyhä Neitsyt salli ihmeellisen näyn,\njossa kuultiin hänen oma äänensä, mikä ilmaisi myöntymyksen ja käskyn.\"\n\nRitari teki ristinmerkin ja lankesi polvilleen, kohottaen katseensa\nkohti taivasta hehkuvaan kiitosrukoukseen. Hän nosti huulilleen\nkultaisen medaljongin, joka riippui hänen kaulassaan, ja jossa oli\npyhän Neitsyen kuva, ja suuteli sitä hartaasti. Hänet valtasi liikutus,\nhän peitti kasvonsa käsillään ja oli polvillaan pää kumartuneena,\nlausuen matalalla äänellä _Salve Regina_ rukousta.\n\nMora katseli häntä, syvä ilo sydämessään. Tämä hehkuva ja harras\nkiitos erosi niin suuresti siitä puolittain epäuskoisesta, puolittain\niloittelevasta mielentilasta, millä Worcesterin piispa oli\nvastaanottanut Moran kuvauksen ihmeestä. Hugh'n harras palvonta täytti\nMoran onnentunnolla.\n\nMutta Hugh nousi ja seisoi taas Moran rinnalla, odottavana, uteliaana.\n\n\"Kerro minulle enemmän; ei, kerro minulle kaikki\", sanoi hän.\n\n\"Näyn näki\", alkoi Mora, \"vanha maallikkosisar Mary Antony.\"\n\n\"Mary Antonyko\", kysyi Hugh rypistynein kulmin. \"'Vanha maallikkosisar\nMary Antony?' Kuinkako minä tunnen tämän nimen? Olen muistavinani\npiispan puhuneen hänestä kävellessämme yhdessä palatsin puutarhassa,\npäivää jälkeen kuin lähetti saapui Roomasta. Muistaakseni piispa sanoi,\nettä vain hän tiesi minun tunkeutumisestani luostariin, mutta että\ntähän uskolliseen olentoon saattoi luottaa.\"\n\n\"Ei, Hugh, sinä erehdyt\", vastasi Mora. \"Minä sen sinulle kerroin,\njo ennenkuin tiesin, että tungettelija olit sinä, silloin kuin vielä\npuhuttelin sinua sisar Seraphinen Wilfred serkkuna. Minä sanoin, että\nsinun aikeesi oli ehkäissyt uskollisuudellaan vanha maallikkosisar Mary\nAntony, joka aina laski valkoiset sisaret heidän mennessään kirkkoon ja\nsieltä palatessaan, ja joka oli ilmoittanut minulle, että yksi enemmän\noli palannut kuin mennyt. Perästäpäin tuotti minulle vaikean pulman se,\nmitenkä minun oli selitettävä asia Mary Antonylle, mutta minun suureksi\nhelpotuksekseni hän tulikin ja tunnusti erehtyneensä ja laskeneensa\nväärin. Iloissani minä tietenkin jätin asian silleen, niin että hänellä\noli yhtä vähän kuin kenelläkään muulla luostarin asukkaalla mitään\naavistusta sinun käynnistäsi siellä. Vain piispa, sinä ja minä tiesimme\nsen.\n\n\"Siinä tapauksessa minä olen erehtynyt\", sanoi ritari. \"Mutta minä olen\nvarma siitä, että olen kuullut tuon nimen ja että sen omistajalla oli\njotain tietoa minun toimistani. Mutta minä pyydän sinua, armaani, kerro\nminulle kaikki.\"\n\nJa heidän istuessaan täällä Moran vanhan kodin muurilla, tuoksuvan,\nhiiskumattoman kesäyön helmassa, kertoi hän alusta saakka Mary Antonyn\ntainnostilan merkilliset vaiheet ja pyhän näyn, jonka hän oli kokenut.\n\nRitari kuunteli hehkuvin silmin. Kerran _hän_ keskeytti kertomuksen\nhuudahtaakseen: \"Totta, totta! Totta enemmän kuin voit uskoakaan.\nJäätyäni yksin kammioosi minä polvistuin pyhän Neitsyen eteen lausuen\njuuri nämä sanat: 'Jumalan Äiti, anna hänet minulle. Sääli ikävöivää\nsydäntä, yksinäistä kotia, synkkää liettä, ja anna hänet minulle'. Vain\npyhä Neitsyt, jonka puoleen minä käännyin, saattoi kuulla näiden sanain\nviriävän huuliltani.\"\n\nJa taaskin polvistui Hugh, suuteli medaljongia, ja korotti taivaaseen\nkatseensa, josta loisti harras palvonta.\n\nJatkaen kertomustaan kuvasi Mora hänelle kaiken, jokaisen vaiheen\npitkänä valvontayönään, mainiten myös, kuinka hän oli anonut suoraan\nitselleen annettua merkkiä, jonka satakielen äkillinen ilmestys olikin\nhänelle antanut. Mutta tämä ei tehnyt mitään vaikutusta Hugh'hun, joka\noli tykkänään vaipunut näyn kuvitelmaan, eikä enää voinut suoda sijaa\nmillekään epäröinnille eikä epävarmuudelle. Kuullessaan kertomuksen\nMoran suusta, häneltä jäi tajuamatta se hiukan hullunkurinen sävy, mikä\nliittyi jokaiseen Mary Antony eukon esitykseen, koski se kuinka pyhiä\nasioita tahansa.\n\nRitari oli ristiretkeläinen. Monet taistelut oli hän taistellut\nkristinuskon ylevimpien ihanteiden puolesta. Pyhiinvaeltaja oli\nhän myöskin, ja hän oli käynyt lukemattomissa pyhissä paikoissa.\nVuosikausia oli hän hengittänyt uskonnollisuuden ilmaa maassa, jossa\ntosi uskonnolla on kehtonsa, ja kaikki mikä hänessä oli voimakkainta\nja miehekkäintä oli vastannut siihen yksinkertaisella, mutta syvällä\nja hehkuvalla hartaudella, mikä teki hänen uskonnollisuudestaan hänen\nolentonsa elinvoimaisimman osan. Tämä se myös oli antanut hänelle hänen\nylvään uljuutensa hänen kantaessaan murheensa taakkaa. Sepä nyt myös\nantoi hänelle hänen ylvään riemunsa hänen ottaessaan vastaan suuren\nonnensa lahjan. Hänen mielensä täytti hurmiolla ajatus, että taivas\noli antanut hänelle hänen vaimonsa suoraan vastaukseksi hänen omaan\nhartaimpaan pyyntöönsä.\n\nKun Mora vihdoin nousi seisomaan, kohottaen käsivartensa päänsä yli ja\nojennellen solakoita jäseniään, sanoi ritari:\n\n\"Rakkaani, etkö olisi ilman tätä näkyä tullut minun luokseni? Olisiko\nminun muussa tapauksessa pitänyt ratsastaa Worcesterista yksinäni?\"\n\nSeisten hänen vieressään vastasi Mora hellästi:\n\n\"Rakas Hugh, uskollinen ritarini, kun minä nyt kerran olen täällä --\nja niin iloitsen täälläolostani -- niin kuinka voisin vastata siihen.\nJa kuitenkin minun täytyy sanoa totuudenmukaisesti: ilman näkyä en\nolisi tullut. Mitään siunausta ei olisi koitunut siitä, jos minä olisin\ntullut luoksesi raahaten rikottuja valojani kuin kahleita perässäni.\nMutta pyhä Neitsyt itse vapautti minut ja käski minun mennä. Senvuoksi\nminä tulin luoksesi ja senvuoksi minä olen täällä.\"\n\n\"Kerro minulle uudelleen pyhän Neitsyen sanat, kun hän näyssä laski\nsinun kätesi minun käteeni.\"\n\n\"Pyhä Neitsyt sanoi: 'Ota hänet. Hän on aina ollut sinun. Minä olen\nottanut hänet ainoastaan antaakseni hänet sinulle.'\"\n\nJa Mora kalpeni, hänen sydämensä alkoi kiivaasti sykkiä, ja väri\nvaihteli hänen poskillaan, sillä ritari oli astunut hyvin likelle häntä\nja hän saattoi kuulla tämän kiihkeän hengityksen.\n\n\"Mora, armaani\", lausui hän, \"jokainen olentoni säije huutaa sinun\npuoleesi. Kuitenkin minä tahdon, että sinun onnesi on käyvä omani\nedellä, ja ennen kaikkea tahdon, että pyhä Neitsyt asuu kodissani.\nHänenkään käskystään minä en voi sinua ottaa. En voi ottaa sinua,\nennenkuin omat suloiset huulesi lausuvat: 'Ota minut. Minä olen aina\nollut sinun!'\"\n\nMora kohotti silmänsä niin että ne kohtasivat ritarin katseen.\nKuutamovalossa näyttivät Moran kasvot melkein ylimaallisilta puhtaassa\nsulossaan, ja samoin kuin tuona yönä niin kauan sitten näki ritari\nhänen silmänsä loistavan vastaansa jalokiviä kirkkaampina, lemmen\nkyynelten täyttäminä.\n\n\"Rakas oma mieheni\", kuiskasi hän, \"tänä yönä me olemme kihlattuja\nvielä. Mutta huomenna minä ratsastan kotiin sinun kanssasi. Huominen\non oleva meidän hääpäivämme. Minä sanon kaiken -- minä en sano mitään\n-- minä sanon kaiken mitä tahdot. Ei, katsohan! Päivä sarastaa\nidässä. Sano 'tänään' -- _tänään_, rakas ritarini! Mutta anna minun\nnyt poistua, anna minun tavoittaa outo onneni yksinäni! Anna minun\nnukkua omassa huoneessani, herätäkseni virkistyneenä, mennäkseni,\nHugh, sinun kanssasi, milloin ja minne ikinä sinä tahdot.\" Ritari\nristi kätensä rinnalleen. \"Mene\", sanoi hän lempeästi, \"ja olkoon pyhä\nNeitsyt kanssasi. Sielumme ovat tänä yönä olleet kukkurallansa pyhää\nonnea. Minä en pyydä mitään korkeampaa iloa kuin odottaa sen päivän\nsarastusta, joka on antava sinut minulle, tietäessäni, että sinä\nturvallisesti nukut huoneessasi tämän katon alla.\"\n\n\"Minä rakastan sinua!\" kuiskasi Mora ja oli poissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHugh d'Argent katseli aamun sarastusta -- hopeajuovaa\npurppuranpunaisessa pilvessä.\n\nHänen sydämensä täytti kuvaamaton rauha ja onni. Hänelle oli paljon\narvokkaampaa, että hänen morsiamensa oli tullut hänen luokseen totellen\njumalallista näkyä, kuin jos hänen miehinen lempensä olisi kukistanut\nMoran ja tämä olisi antautunut hänelle vastoin omaatuntoaan.\n\nJa hän tiesi myös, että hänen kärsivällinen itsekurinsa vihdoinkin\nsaisi palkkansa. Nunnan sydän ei häntä enää peljännyt. Hänen\nrakastamansa nainen oli hänen yhtä varmasti kuin konsanaan.\n\nKun päivä alkoi pilkistää taivaanrannasta, kullaten sen kevyet\nrusopilvet, kääntyi Hugh tornin kiertoportaisiin, astui alas ja meni\nhuoneeseensa. Ja tuskin oli hän laskeutunut vuoteelleen, kun pelkkä ilo\nsai hänet vajoamaan uneen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta tumman havumetsän ja taivaanrannalla olevain kumpujen takana\nkatseli neljä ratsumiestä, jotka olivat lähteneet liikkeelle tien\nvieressä olevasta majatalosta ennen aamunkoittoa, taivaan avartuvaa\nhopeajuovaa ja kullanhohdetta, joka oli lähestyvän päivän tervetullut\nmerkki.\n\nNiin syvästi nukkui Hugh d'Argent, ettei hän ensinkään herännyt, kun\nulkoportin äänekäs koputus kolme tuntia myöhemmin sai portinvartijan\njalkeille; ja vaikka hänen akkunansa oli pihalle päin, ei hän kuullut\nkavionkapsetta, kun veli Philip kolmen miehen saattamana ratsasti\nlinnaan.\n\nRitari ei herännyt, ennenkuin koputus kuului hänen omalla ovellaan ja\nhän vuoteesta hypähtäessään näki -- kuin oudossa, hurjassa unessa --\nveli Philipin, joka tomuisena ja uupuneena seisoi kynnyksellä ojentaen\nhänelle piispan kirjeen.\n\n\n\n\nXLV luku\n\nRASTAAN LAULU.\n\n\nAamuaurinko pilkisti jo Moran huoneeseen, kun hän avasi silmänsä ja\nheräsi samassa täyteen tajuntaan, kuten syvän ja unettoman levon\njälkeen tapahtuu.\n\nJa samalla kun hän heräsi, kuuli hän sydämensä kuiskaavan: \"Meidän\nhääpäivämme. Tänä päivänä minä annan itseni Hugh'lle! Tämä päivä vie\nminut kotiin\".\n\nHän ojentausi täyteen pituuteensa vuoteellaan, kädet ristissä\nrinnallaan, ja antoi suloisen lemmenaallon huuhtoa ylitsensä, kiireestä\nkantapäähän saakka.\n\nUlkona maailma kylpi päivänpaisteessa; hänen omassa sydämessään säteili\ntämä uusi lemmen täyttymys.\n\nHän lepäsi aivan hiljaa ja antoi sen peittää koko olentonsa.\n\nKymmenen päivää sitten pyhä Neitsyt oli antanut hänet Hugh'lle.\n\nKahdeksan päivää sitten oli piispa kirkon nimessä tehnyt saman.\n\nMutta tänään oli hän itse antava itsensä rakastajalleen.\n\nTämä oli hänen oikea hääpäivänsä. Tätä oli Hugh odottanut. Ja hänen\nritarillisen kärsivällisyytensä palkkana oli oleva, että Mora omasta\nvapaasta tahdostaan lausuisi: \"Hugh, mieheni, vie minut kotiisi!\"\n\nMora hymyili muistaessaan, kuinka hän ratsastaessaan ulos Warwickin\nkaupungin portista oli itsekseen suunnitellut, että kunhan hän\nonnellisesti pääsee omaan linnaansa, hän jää sinne päiväkausiksi,\nviikoiksi, ehkäpä kuukausiksikin!\n\nHän ojensi käsivarret levälleen, sitten heilautti hän ne päänsä päälle.\n\n\"Vie minut kotiin\", kuiskasi hän. \"Hugh, mieheni, vie minut kotiin.\"\n\nAlhaalla olevasta pensaasta kuului rastaan liverrys:\n\n\"Tee se nyt! Tee se nyt! Tee se nyt!\" Hilpeästi naurahtaen hypähti Mora\nvuoteestaan ja katsoi ulos kesän aurinkoiseen luontoon, jossa humisi\nkuumeinen elämä, jossa kukat tuoksuivat ja lintujen liverrys kaikui.\n\n\"Mikä hääpäivän aamu!\" huudahti hän. \"Koko luonto huutaa minulle\n'Herää! Nouse!' Ja minä olen unikeko! Nyt minun pitää kiiruusti\npukeutua mennäkseni etsimään ja tervehtimään rakastajaani!\"\n\n\"Tee se nyt!\" lauloi rastas.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRaikkaana ja tuoksuvana kuin aamu itse poistui Mora puoli tuntia\nmyöhemmin huoneestaan ja ohjasi askeleensa kohti isoja portaita.\n\nKuullessaan huutoa pihalta ja hevosten tömistelyä, pysähtyi hän\nakkunaan ja katsahti alas.\n\nHämmästyksekseen näki hän ratsun selässä veli Philipin tutun hahmon\nynnä kolme muuta hevosmiestä, kaikki piispan väreissä, ja Martin\nGoodfellow toi esiin Hugh'n mieliratsun, joka oli valmiiksi satuloitu.\n\nYlen hämmästyneenä astui Mora portaita alas ja ulos parvekkeelle, minne\nhän oli käskenyt valmistaa murkinan.\n\nParvekkeelta katsahti hän pitosaliin ja tuli yhä enemmän ymmälleen,\nsillä siellä asteli edestakaisin Hugh d'Argent, kannukset jalassa ja\nmatkavalmiina. Kahden käännöksen ajan Mora katseli häntä, huomasi hänen\nrypistyneet kulmansa ja hänen esiinpistävän leukansa ankaran ilmeen.\n\nMutta sitten, kolmatta kertaa kääntyessään, kohotti Hugh katseensa ja\nnäki Moran ulkona päivänpaisteessa -- ihastuttava näky, joka sai miehen\nsydämen kiivaasti sykkimään.\n\nHugh pysähdytti ripeät askeleensa ja seisoi kuin paikalleen\njuurtuneena, tekemättä yhtäkään liikettä Moraa kohti.\n\nHetkisen Mora epäröi. \"Tee se nyt!\" lauloi rastas.\n\n\n\n\nXLVI luku\n\n\"KUINKA VOIN EROTA SINUSTA?\"\n\n\nMora astui kiiruusti pitosaliin.\n\n\"Hugh\", sanoi hän ritarin luo tullessaan. \"Hugh, mieheni, nyt on meidän\nhääpäivämme. Tahdotko viedä minut yhteiseen kotiimme?\"\n\nMutta Hugh'n silmistä kohtasi hän katseen, joka oli täynnä mykkää\napeutta.\n\nSitten välähti niistä intohimon salama, hurjan huolettomuuden ilme. Hän\nojensi käsivartensa tavoittaakseen Moran, mutta antoi niiden vaipua\ntaas ja katsahti kummallekin kupeelleen, kuin etsien jotakin ulospääsyn\ntietä.\n\nMutta nähdessään Moran kasvoilla kuvastuvan hämmästyksen, Hugh\nvoimakkaalla ponnistuksella hillitsi mielenliikutuksensa ja puheli\ntyvenesti ja huolella harkiten sanansa.\n\n\"Ah Mora\", sanoi hän, \"kovalta tuntuu minusta tosiaankin, että minun\njuuri tänä päivänä on pakko jättää sinut. Mutta varhain aamulla\nsaapui kirje, joka velvoittaa minut viivyttelemättä ratsastamaan\netelään järjestämään muuatta asiaa, joka on erinomaisen tärkeä. Uskon,\netten viivy poissa kauemmin kuin yhdeksän päivää. Kun sinä nyt olet\nonnellisesti päässyt omaan kotiisi, oman väkesi keskuuteen, voin\nminä pelotta poistua luotasi. Sitäpaitsi Martin Goodfellow jää tänne\nedustamaan minua, ja on kaikessa sinun käskettävänäsi.\"\n\n\"Keneltä on kirje, Hugh, joka tällaisena päivänä riistää sinut minulta?\"\n\n\"Se on mieheltä, joka on minulle hyvin tuttu, ja joka asuu neljän\npäivämatkan päässä täältä.\"\n\n\"Mikset suoraan sano: 'Se on piispalta, ja on kirjoitettu hänen\npalatsissaan Worcesterin kaupungissa.'\"\n\nHugh rypisti kulmiaan.\n\n\"Mistä sinä sen tiesit?\" kysyi hän melkein töykeästi.\n\n\"Rakas ritarini, kuultuani hevosten tömistelyä pihalta, minä katselin\nalas akkunasta ja näin itselleni hyvin tutun maallikkoveljen ynnä kolme\nmuuta hevosmiestä piispan väreissä. Mitä on piispa Symon saattanut\nkirjoittaa, että sen juuri tänään pitää riistää sinut minulta?\"\n\n\"Sitä minä en voi sinulle kertoa\", vastasi Hugh. \"Mutta hän kertoo\npääpiirtein asiasta, jonka minun viivyttelemättä pitää saada\ntietooni kaikissa yksityiskohdissaan. Minulla ei ole valinnan varaa,\nminun täytyy ratsastaa tapaamaan piispaa itseään. Kysymystä ei voi\nkirjeellisesti selvittää enkä minä myöskään jaksaisi odottaa lähetin\npaluuta. Usko minua, Mora, asia ei siedä viivytystä. Vain äärimäisen\npakoittava seikka voi saada minut poistumaan luotasi tänä päivänä.\"\n\n\"Koskeeko se minun pakoani luostarista?\" kysyi Mora.\n\nRitari nyökkäsi.\n\n\"Kerrotko minulle asian palattuasi, Hugh?\"\n\n\"En tiedä\", vastasi tämä poiskääntynein kasvoin. \"En voi sanoa.\" Ja\nhäneltä purkausi intohimoinen huudahdus: \"Oh Jumalani, Mora, älä\nkysy enempää! Minun täytyy tavata piispaa. Minun täytyy puhutella\nhäntä! Viimeistään yhdeksän päivän kuluttua minä olen luonasi taas.\nVelvollisuus vaatii minua menemään, muuten en lähtisi.\"\n\nSana 'velvollisuus' tehosi heti Moraan.\n\n\"Mene siis, rakas ritarini\", sanoi hän. \"Järjestä asiasi piispa Symonin\nkanssa. Minä en halua tietää sen aihetta. Jos se koskee pakoani\nluostarista, niin onhan paavin lupakirja täysin riittävä. Mutta oli se\nmitä tahansa, voin minä turvallisesti jättää sen uskollisen ritarini ja\nluotettavan ystäväni piispan käsiin. Minä ainoastaan pyydän, että sinä\nmahdollisimman kiiruusti palaat luokseni, kun kaikki on järjestyksessä.\"\n\nÄkkiä laskeutui ritari toiselle polvelleen hänen jalkainsa juureen.\n\n\"Siunaa minua, ennenkuin minä lähden\", sanoi hän.\n\nMora laski kätensä hänen kumartuneelle päälleen.\n\n\"Ah!\" huudahti hän, \"kuinka voin erota sinusta!\"\n\nTyöntäen sormensa syvemmälle ritarin hiuksiin ja kumartuen hänen\nylitseen kuiskasi Mora äärettömällä hellyydellä: \"Kuinka saattaa\nvaimosi siunata sinua?\"\n\nMoran povelle kiinnitettyjen tuoreitten ruusujen tuoksu verhosi ritarin\nniin että hän pidätti hengitystään.\n\n\"Siunaa minua\", sanoi hän tukahdutetusti, \"niinkuin Valkoisten sisarten\npriorittarella oli tapana siunata nunniaan ja köyhiä luostarin\nportilla.\"\n\n\"Armaani!\" sanoi Mora ja hymyili. \"Se tuntuu jääneen niin kauas!\" Mutta\nkun Hugh yhä kumartuneena odotti, antoi Mora äänellensä vakaan sävyn,\nnosti kätensä ja laski ne juhlallisin elein takaisin hänen päälaelleen.\n\"Herra siunatkoon sinua\", sanoi hän, \"ja varjelkoon sinua, ja tuokoon\npyhä Neitsyt, joka on palauttanut minut sinulle, onnellisesti sinut\ntakaisin taas!\"\n\nSilloin kohotti Hugh päätään ja katsahti Moran kasvoihin, ja hänen\nsilmistään kuvastuva murhe pani Moran hellyyden väreilemään tavalla,\njolla niiden lemmenhehku tai syvä intohimo ei koskaan ennen ollut häntä\nliikuttanut.\n\nMoran huulet avautuivat; hän hengitti kiihkeästi; hän olisi tahtonut\npainaa ritarin povelleen; hän olisi tahtonut suudelmillaan poistaa\ntämän tuntemattoman murheen, hän olisi tahtonut tukahduttaa ritarin\ntuskan syleilynsä armauteen.\n\nMutta äkkiä kumartuen kohotti ritari hänen kaapunsa lievettä ja\nkosketti sitä huulillaan; sitten hän nousi ja jätti Moran siihen,\ntaakseen katsahtamatta.\n\nHän jätti Moran yksikseen pitosaliin. Ja kun tämä seisoi siinä\nsykkivin sydämin kuunnellen ritarin kaukaa kuuluvia käskyjä, hevosen\nkavion kapsetta pihan kivityksellä, hänen heittäytyessään satulaan,\nporttien avautumista ja ratsasjoukon häipymistä kuuluvilta, näytti\nMorassa tapahtuvan muutos. Hän ei enää tuntenut itseään onnelliseksi\nkaihoavaksi morsiameksi, joka etäisiä maita matkattuaan vihdoin pääsee\nkotiinsa takaisin.\n\nHän tunsi taas olevansa Valkoisten sisarten prioritar. Luostarin kylmä\nkäsi tuntui vielä kerran pusertuvan hänen sykkivän sydämensä ympärille.\n\nJa miksi?\n\nSiksikö, että kun hänen huulensa kumartuivat kohti ritaria antautuvan\nhellyyden vallassa, ritari oli osoittanut hänelle priorittarelle\nkuuluvaa kunnioitusta, sensijaan että olisi syleillyt häntä\nvastaukseksi hänen antautumiseensa?\n\nVai siksikö, että ritari oli pyytänyt häntä siunaamaan itseään,\nniinkuin hän meni siunaamaan köyhiä luostarin portille?\n\nVai vaikuttiko hänen ajatuksiinsa tajuttomalla tavalla ritarin ajatus,\nkun tämän äkkiä oli pakko lähteä ratkaisemaan jotakin vaikeutta, joka\nkoski heidän avioliittoaan tai piispan osallisuutta pakoon?\n\nPortin sulkeutuminen kajahti hänen korvissaan kuin pamahdus.\n\nHän värähti; ja muisti, kuinka hän oli värähtänyt kuullessaan avaimen\nkiertyvän kryptan ovessa. Minkä suuren muutoksen kahdeksan rakkauden\nja vapauden päivää olikaan aikaansaanut? Silloin värähdytti häntä\najatus, että hän nyt oli peruuttamattomasti suljettu luostarista pois.\nNyt värähdytti häntä se, että piispan lähetin saapuminen ja jokin\nmäärittelemätön ilme Hugh'n esiintymistavassa sai hänet muistelemaan\nentisyyttään.\n\nHän seisoi aivan hiljaa. Kukaan ei tullut häntä hakemaan. Hän oli kuin\nkiveksi jähmettynyt.\n\nEi ollut ensi kertaa kuin tällainen taaksensa katsominen vaikutti\njähmetyttävästi naiseen. Hänen mieleensä muistui Lotin vaimo, joka\nastui eteenpäin enkelin käden hiljaisen painostuksen ohjaamana, mutta\nkatsoi taakseen, kun painostus lakkasi.\n\nHän oli astunut eteenpäin pyhän Neitsyen armollisen ilmoituksen\nohjaamana. Miksi katsoisi hän taakseen. Parempi oli hänen toimia\npyhän käskyn mukaisesti, \"Unohtaa ne kuin takana ovat ja kurkottaa\nniihin, kuin edessä ovat\" -- niin oli apostoli Paavalin mukaan ihmisen\ntekeminen. Varmastikin oli tämä ainoa, mitä hän nyt saattoi tehdä; muun\nsai hän jättää miehensä ja piispan huomaan.\n\n\"Tämän vain minä teen\", lausui hän ääneen. Ja tämä päätös mielessään\nastui hän eteenpäin päivänpaisteeseen.\n\n\"Tee se nyt!\" lauloi rastas pihlajassa.\n\n\n\n\nXLVII l1uku\n\nYLLÄTYS.\n\n\nWorcesterin piispa istui pöytänsä ääressä kirjastossaan, ja mietiskeli\nkirjettä, jonka Vatikaanista saapunut lähetti oli tuonut hänelle\nedellisenä iltana.\n\nSe sisälsi kutsun palata hänen eniten rakastamaansa maahan,\npäivänpaisteen ja kukkien, kauniin kielen ja kohteliaan käytöstavan,\ntaivaallisen kauneuden ja enkelimäisen laulun maahan, ja vielä lisäksi,\npalata sinne Rooman kirkon kardinaalina.\n\nHänen piti ennen yötä ratkaista suostuisiko hän vai hylkäisikö hän\ntarjouksen. Lähetin piti lähteä paluumatkalle aikaisin seuraavana\naamuna.\n\nPitikö hänen mennä vai jäädä tänne?\n\nOliko Mora nyt onnellisesti turvassa vai vieläkö hän tarvitsi häntä?\n\nMilloinkaan ei kardinaalin hattu varmaankaan ollut tällaisesta syystä\nriippuvainen! Pyhä Isä ei saattanut uneksiakaan, että kysymys erään\nnaisen onnesta tai onnettomuudesta saattoi aiheuttaa epäröintiä.\n\nMutta äkkiä kohotti piispa päätään; kirjasto oli kaukana pihasta, mutta\nvarmasti kuuli hän hevosen kavioiden kapsetta kivitystä vasten.\n\nHän oli tuskin rohjennut toivoa veli Philipin palaavan ennenkuin\npäivänlaskun jälkeen; mutta miksei -- kiireesti ratsastamalla --.\n\nJos ritarin vastaus oli kaikissa suhteissa tyydyttävä -- jos Moran onni\noli taattu -- silloin --.\n\nHän soitti hopeakelloa.\n\nPalvelija astui huoneeseen.\n\n\"Mitä hevosmiehiä ratsasti vastikään pihaan, Jasper?\"\n\n\"Jalo herra, veli Philip on juuri palannut, ja hänen mukanaan --\".\n\n\"Käske veli Philipin heti tulla tänne.\"\n\n\"Suvaitkaa, jalo herra --\"\n\n\"Minä en suvaitse mitään muuta\", vastasi piispa, \"kuin että minun\nkäskyjäni viivyttelemättä totellaan.\"\n\nJasper poistui tottelevaisena ovesta.\n\nPiispa kumartui jälleen Roomasta saapuneen kirjeen yli, kädellään\nvarjostaen kasvojaan.\n\nHän saattoi tuskin hillitä levottomuuttaan, mutta hän ei tahtonut antaa\nveli Philipille tilaisuutta huomata, kuinka utelias hän oli kuulemaan\nritarin vastausta.\n\nHän kuuli oven avautuvan ja sulkeutuvan ja lujan astunnan kajahtavan\npermannolla. Se ihmetytti häntä, sillä maallikkoveljellä ei ollut\ntapana tulla hänen eteensä niin sotaisin askelin ja kilisevin\nkannuksin. Mutta hänen huomionsa oli liian kiintynyt odottamaansa Hugh\nd'Argentin kirjeeseen, niin että hän vain tiedottomasti pani nämä\nseikat merkille.\n\n\"Pianpa sinä palasit, kunnon Philip\", sanoi hän katsettaan\nkohottamatta. \"Olet toimittanut asiasi paremmin kuin uskalsin\nodottaakaan. Jätitkö itse minun kirjeeni sir Hugh d'Argentin käsiin, ja\noletko tuonut minulle jalon ritarin vastauksen?\"\n\nMiksei veli Philip vastannut mitään?\n\nMiksi kulki hänen hengityksensä kiihkeänä -- toisin kuin rotevan\nmaallikkoveljen, kun tämä oli kiireestä hengästynyt; pikemminkin kuin\nepätoivoisen miehen, joka on purrut hampaansa yhteen hillitäkseen\nkielensä?\n\nPiispa pyörähti ympäri istuimellaan ja huomasi katsovansa kasvoista\nkasvoihin Hugh d'Argentia -- Hugh'ta, joka tomuisena ja uupuneena\ntuijotti häneen silmin, jotka pitkiin aikoihin eivät olleet tienneet\nunesta mitään.\n\n\"Sinäkö?\" huudahti piispa ja hämmästys saattoi hänet poikkeamaan\ntavallisesta rauhallisuudestaan.\n\n\"Sinäkö? Täällä!\"\n\n\"Niin, minä\", sanoi ritari. \"Hämmästyttääkö teitä, herra piispa, nähdä\nminut täällä? Eikö teitä, katsoen siihen, mitä suvaitsitte ilmoittaa\nminulle kirjeessänne, ennemminkin hämmästyttäisi, jos minä en olisi\nsaapunut tänne -- niin kiireesti kuin ratsu saattoi minut kiidättää?\"\n\n\"Mikään ei minua hämmästytä\", lausui piispa. \"Minä olen elänyt\nmaailmassa niin kauan ja olen ollut tekemisissä niin monien\nhupsujen kanssa, etteivät ihmisten päähänpistot enää pysty minua\nhämmästyttämään. Ja kautta pyhän Neitsyen, herra ritari, mitä kuuluu\nminuun, missä sinä olet, kunhan vain olet jättänyt hyvään turvaan ja\nrauhalliselle mielelle naisen, jonka minä -- toimien paavin ja pyhän\nkirkon tulkkina -- tuskin kahta viikkoa sitten jätin sinun huomaasi.\"\n\nRitarin kulmilla näkyi ukkospilvi.\n\n\"Olisi paras, herra piispa, syrjäyttää pyhän Neitsyen nimi tästä\nkeskustelusta. Sitä on liiaksi käytetty häpeällisellä ja petollisella\ntavalla. Mora voi hyvin. Missä määrin hänen mielenrauhansa voidaan\npitää järkkymätönnä, siitä olen minä tullut tänne ottamaan selvää.\nEnnen kaikkea tahdon kuulla totuuden kokonaisuudessaan.\"\n\nMutta piispa oli jo ehtinyt saavuttaa tasapainonsa.\n\nHän nousi hymyillen kaikkein viehättävintä hymyään ja ojensi molemmat\nkätensä suosiolliseen tervehdykseen.\n\n\"Ei, rakas ritarini, ennen kaikkea muuta sinä tarvitset kylvyn! Minun\nkauneudenaistiani tosiaan loukkaa nähdä sinut noin tomuisessa asussa.\"\nHän soitti kelloa. \"Ja vielä sinä tarvitset hyvän aterian, mainion\nitalialaisen viinini maustamana. Sinä teit oikein saapuessasi tänne\nmieskohtaisesti, poikani. Jollei Moralle ole mitään mainittu, ei mitään\nvahinkoa ole tapahtunut, ja yhdessä voimme hoitaa asian kaksinverroin\nparemmin. Minua ilahduttaa, että olet saapunut. Mutta kiihkeä matkustus\ntuottaa suurta mielenjännitystä, kun levottomuus on kiihoittimena...\nJasper, valmista kylpy sir Hugh d'Argentille minun omaan\nkylpyhuoneeseeni; sekoita siihen hiukan tuota tuoksuvaa ja virkistävää\npulveria, jota Santa Maria Novellen veljet ovat minulle lähettäneet.\nSillävälin kun jalo ritari kylpee, tulee sinun etuhuoneeseen asettaa\nesille täydellinen vaatekerta, joka hänellä oli yllään, kun hänen\npäähänsä pisti mennä uimaan jokeemme. Minä oletan, että se on\nhuolellisesti kuivattu ja silitetty ja pantu talteen, hyvänhajuisten\nyrttien peittämänä... Hyvä on. Nyt, rakas Hugh, salli Jasperin palvella\nitseäsi, Hän on tekevä kaikkensa sinun mukavuudeksesi. Lähetä sana veli\nPhilipille, Jasper, että minä tahdon puhutella häntä täällä.\"\n\nPiispa saattoi ritarin kirjaston ovelle, näki hänen vaiteliaana ja\nyrmeänä astuvan kiiruhtavan Jasperin jäljissä käytävää pitkin; sitten\npiispa kääntyi ympäri ja astui verkkaan pöydän luo takaisin, hiljaa\nhykerrellen käsiään.\n\nHän oli voittanut aikaa ja saanut takaisin ylemmyyden tuntonsa.\nYllätettynä oli hän tuntenut, ettei hän olisi pystynyt kiistämään\ntätä epätoivoisen päättäväistä ritaria vastaan. Mutta ritari jättäisi\ntuoksuvaan kylpyyn muutakin kuin vain matkatomunsa! Hän tulisi takaisin\noikeassa puvussaan ja mielentilassaan. Hyvä ateria ja pullo Italian\nviiniä kohentaisivat vielä hänen mieltään, tekemällä sen taipuvaiseksi\n-- vaikka oli tosiaankin käsittämätöntä, miksi taivuttaminen oli\ntarpeen. Vielä käsittämättömämpää oli, että mies, joka kaksi viikkoa\nsitten oli saanut Moran vaimokseen, vapaasta tahdostaan jätti hänet.\nPiispa käännähti.\n\nVeli Philip seisoi ovella ja kumarsi syvään.\n\n\"Tule sisään, kunnon Philip\", sanoi piispa, \"tule sisään ja\nsulje ovi... Minun täytyy saada kuulla kertomuksesi kaikkine\nyksityiskohtineen; mutta kun meillä ei ole paljon aikaa käytettävänä,\npyydän sinua alkamaan hetkestä, jolloin Norellen linnan muurit\nkohosivat näkyviin.\"\n\n\n\n\nXLVIII luku\n\nOMITUINEN SATTUMA.\n\n\nNeljäntenä päivänä miehensä lähdettyä Mora nousi muurille katsomaan\nkomeaa auringonlaskua.\n\nMieluista oli hänen myös viipyä paikalla, missä hän ynnä Hugh olivat\nviettäneet tuon ihmeellisen yön kuutamossa, jolloin Mora oli kertonut\nmiehelleen näyn ja tämä oli seuraavana päivänä luvannut viedä hänet\nkotiinsa.\n\nMora pysähtyi kiertoportaitten päässä olevan matalan holvioven\nkynnykselle, muistaen mitenkä hän siinä oli kääntynyt kuiskaamaan:\n\"Minä rakastan sinua.\" Ah, miten usein hän senjälkeen olikaan sanonut:\n\"Rakas mieheni, minä rakastan sinua! Palaa onnellisesti luokseni, palaa\npian luokseni; minä rakastan sinua!\"\n\nSe, että Hugh oli jättänyt hänet silloin, kun hänen lempensä oli\nvalmis vastaamaan Hugh'n lempeen, oli saattanut tämän kehittymään yhä\nsyvemmäksi ja voimakkaammaksi.\n\nJa nyt Mora myös täydellisemmin tajusi, kuinka jalosti ritari oli\nhillinnyt itsensä, kuinka ritarillista hienotunteisuutta hän oli\nosoittanut vaimoaan kohtaan, kuinka ylevä hänen epäitsekkyytensä oli.\nEnsi hetkestä saakka oli Hugh'n käyttäytyminen häntä kohtaan ollut\ntäydellistä; ja nyt oli hänen ainoa halunsa, että jos hänen lempensä\nsaattoi antaa korvauksen siitä, oli Hugh sen saava.\n\nAh, milloinka hän saapuisi! Milloinka hän saapuisi!\n\nMora ei voinut olla kädellään varjostamatta silmiään ja katselematta\ntietä pitkin kohti kuusimetsää, vaikka nyt oli vasta neljäs päivä\nHugh'n lähdöstä -- päivä, jolloin tämä saattoi saapua Worcesteriin, jos\nhän ratsasti kiivaasti -- ja aikaisintaan vasta yhdeksäntenä päivänä\nsaattoi Mora toivoa hänen palaavan.\n\nMitenkä verkkaan kuluivat päivät. Kuitenkin ne olivat täynnä rauhaa ja\niloa.\n\nSiitä hetkestä saakka, jolloin Mora oli astunut ulos päivänpaisteeseen,\npäättäen lujasti käydä eteenpäin taaksensa katsomatta, oli hän innolla\nja mielihalulla antautunut hoitamaan taloaan ja tiluksiaan. Niinpä oli\nhän jo toisena päivänä saanut aatteen, jonka hän heti oli toteuttanut.\n\nOttaen Martin Goodfellowin mukaansa oli hän ratsastanut Hugh'n kotiin.\nJa kuten hän oli odottanutkin, oli hän havainnut sen olevan suuresti\nnaisellisen hoidon tarpeessa. Ja hän oli heti ryhtynyt panemaan toimeen\nvälttämättömimpiä järjestelyitä, jotta kaikki olisi kunnossa, kun Hugh\npalatessaan veisi hänet kotiinsa.\n\nMoran johdolla hänen tuleva huoneensa pantiin täydellisesti kuntoon;\nhänen omat tarve esineensä siirrettiin sinne, ja kaikki tehtiin niin\nvalmiiksi, että hän ynnä Hugh voisivat lähteä liikkeelle minä hetkenä\ntahansa, tarvitsematta matkatavaroita ja palvelijoita, ja yhdessä\nratsastaa kotiin.\n\nTässä huoneessa oli kaksi ovea, joista toinen muutamia porrasaskeleita\nmyöten johti parvekkeelle, toinen avautui suoraan suureen saliin, joka\noli talon keskeinen huone.\n\nMora seisoi mielellään tällä ovella, katsellen tuota mahtavaa huonetta\navaroine liesineen, jonka kummallakin puolen oli mahtava veistoksin\nkoristettu nojatuoli, seinillä aseita ja muistomerkkejä urotöistä,\nmikä kaikki teki siitä Hugh'n kodin. Ja Mora muisti, mitä Hugh tästä\npaikasta oli lausunut pyhää Neitsyttä rukoillessaan: \"Sääli yksinäistä\nkotia, murheellista liettä... ja lähetä hänet luokseni.\"\n\nNyt se ei enää ollut oleva yksinäinen ja murheellinen. Eikä sen\nomistajan uskollinen sydän enää ollut jäävä tyydyttämättömäksi.\n\nTänä päivänä oli Mora käynyt siellä kolmannen kerran. Mennessään\nhän ynnä Martin olivat ratsastaneet maantietä myöten, sillä heillä\noli vaatteita ynnä muuta tavaraa sälytettynä satuloihinsa; mutta\nhe palasivat lyhempää tietä metsän kautta, joka oli äänetön ja\nsammalpohjainen, vilpas ja viheriä.\n\n\"Tämän matkan kautta hän oli saanut viehättävät valmistuksensa\nloppuunsuoritetuiksi. Vaikkapa Hugh saapuisi tänä iltana ja haluaisi\nviivyttelemättä ratsastaa kotiin, saattoi Mora käskeä satuloimaan\nIconin ja sanoa: 'Minä olen valmis, rakas ritarini; lähtekäämme'.\"\n\nNiinpä seisoi Mora linnan muurilla, katsellen auringonlaskun punaista\nloimua, joka näytti liekehtivän kuin kullankarvaisen kaupungin\nmuureilta; sitten hän kädellä silmiänsä varjostaen loi vielä kerran\nkatseensa tielle.\n\nJuuri silloin tuli tummasta kuusimetsästä näkyviin yksinäinen ratsumies.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVain silmänräpäyksen ajaksi sai mieletön luulo, että Hugh oli palannut,\nhänen sydämensä sykähtämään. Seuraavana hetkenä hän tiesi ettei se\nvoinut olla Hugh, hän huomasi miehen selvästi muukalaiseksi.\n\nMora näki hänen eroavan tieltä ja nousevan kiertävää polkua kohti\nlinnan porttia, näki portinvartijan menevän luukulle vastaukseksi\nkuuluvaan koputukseen; näki hänen menevän noutamaan Zachary vanhusta,\njoka puolestaan lähetti hakemaan Martin Goodfellowia; senjälkeen portti\navautui selälleen, ja muukalainen ratsasti pihaan.\n\nMora arveli asiakseen laskeutua muurilta alas, mennäkseen katsomaan\nkuka tämä odottamaton vieras saattoi olla.\n\nIsojen portaiden päässä hän kohtasi Martinin.\n\n\"Rouva\", sanoi tämä, \"alhaalla odottaa mies, joka välttämättä tahtoo\npuhutella sir Hugh'ta. Kuultuaan meiltä, että ritari on ratsastanut\netelään ja viipyy matkallaan moniaan päivän, hän pyytää saada puhutella\nteitä kahdenkesken, mutta hän kieltäytyy ilmoittamasta asiaansa ja\nnimeänsä. Mestari Zachary toivoi, että te suvaitsisitte käskeä meitä\nlähettämään miehen pois, sanomalla hänelle, että jos hän tahtoo,\nsaattaa hän palata kuuden päivän kuluttua, jolloin kunnioitettava\nritari lienee palannut.\" Mora rypisteli kulmiaan. Hänelle ei ollut\nensinkään mieleen, että Zachary ja Martin Goodfellow yhdessä päättivät,\nmitä hänen tuli tehdä.\n\n\"Kuvaa hänet minulle\", sanoi hän. \"Minkälaatuinen mies hän on?\"\n\n\"Tummaverinen\", sanoi Martin, \"ja sotilasmainen, vähän hurjapään\nnäköinen, mutta käytökseltään moitteeton. Zachary ja minä luulisimme --\"\n\n\"Minä tahdon tavata häntä\", keskeytti Mora, alkaen astua alas portaita.\n\"Minä tahdon tavata hänet pitosalissa ja kahdenkesken. Sinä, Martin,\nvoit odottaa ulkona, niin että voit astua sisään heti kun minä kutsun.\nKäske Zacharyn toimittaa ateria ynnä viiniä tai pullo hyvää olutta,\nniin että voin tarjota sen matkamiehelle, jos hän on virkistyksen\ntarpeessa\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nMora seisoi pitosalissa, samalla paikalla, missä Hugh heidän erotessaan\noli polvistunut, kun tuo tummaverinen, vähän hurjapään näköinen mies\nastui sisään.\n\nMutta epäilemättä ei hänen käytöstään sopinut soimata. Hän tempasi\npäähineensä pois heti kun näki Moran, astui muutaman askelen eteenpäin\nja pysähtyi sitten kumartaakseen syvään; astui taas vähän eteenpäin ja\nkumarsi taas.\n\nMora lausui: \"Te tahdoitte tavata miestäni, hyvä ystävä, niinhän?\nHän on poissa ja palaa tuskin ennenkuin neljän päivän kuluttua\naikaisintaan. Onko asianne sir Hugh'lle sitä laatua, että minä\nsuullisesti voin toimittaa sen hänelle?\"\n\nMora toivoi, etteivät nämä rohkeat tummat silmät huomaisi, millä\nhehkuvalla mielellä hän nyt ensi kertaa puhui Hugh'sta vieraalle omana\nmiehenään.\n\nVieras vastasi koruttomin sanoin, kuin suorasukainen sotilas.\n\n\"Jalo rouva, kun en tavannut ritaria, jota minä olen kaukaa ratsastanut\netsimään, on minun paras kertoa asiani teille.\n\n\"Vuosia sitten, Syyrian taisteluissa, oli minulla onni kerran sodan\nmelskeessä joutua vierekkäin sir Hugh d'Argentin kanssa. Uskottomat\niskivät minut maahan, ja pahasti haavoittunut kun olin, olisin minä\njoutunut heidän armoilleen, ellei tämä jalo ritari, nähdessään minun\nsuistuvan, olisi pyörtänyt hevostaan ja raivannut itselleen tietä\nluokseni, iskien vihollisiani oikeaan ja vasempaan. Nostaen minut\ntaakseen satulaan laukkasi hän sitten kanssani pois. Silloin minä\nLuccan pyhän ristin kautta vannoin, että jos minä koskaan saisin\ntilaisuutta tehdä jonkun palveluksen sir Hugh'lle, Hopeisen Kilven\nritarille, matkustaisin vaikka maailman ääreen sen tehdäkseni.\n\n\"Kymmenen yötä sitten minä sattumalta ratsastin Worcesterin ja\nWarwickin keskivaiheilla olevan metsän kautta. Kun minua vastaan tuli\njoukko roistoja, käännyin minä ratsuineni tieltä syrjään, kätkeytyen\ntiheikköön. Mutta Worcesterista päin tulevan yksinäisen ratsumiehen ei\nonnistunut välttää heitä. Minun nähteni he karkasivat hänen kimppuunsa,\npakoittivat hänet laskeutumaan ratsunsa selästä, riistivät hänet\npaljaaksi ja käskivät hänen jalkaisin palata samaa tietä takaisin. Minä\nen voinut tehdä mitään häntä auttaakseni. Meitä oli vain kaksi, heitä\ntäysi tusina. Rosvot ryöstivät rahat uhrinsa laukusta. Siitä löysivät\nhe myös kirjeen, jonka he heittivät pois arvottomana. Minä huomasin,\nminne se putosi, lähelle piilopaikkaani.\n\n\"Kun melske oli ohi, uhri paennut ja rosvojoukko ratsastanut tiehensä,\ntulin minä esiin, poimin kirjeen maasta ja pistin sen omaan laukkuuni.\nNiin pian kuin aurinko nousi, otin minä sen esiin taas, ja huomasin\nhämmästyksekseni, että se oli osoitettu urhoolliselle pelastajalleni,\nHopeisen Kilven ritarille. Se näytti olevan tähdellinen, koska sen\nkuoressa oli paitsi Warwickin linnaa mainittu kuusi pysähdyspaikkaa\npohjoiseen johtavalla tiellä; niinikään oli mainittu että se oli\ntoimitettava perille mitä pikimmin.\n\n\"Minusta näytti, että minä nyt olin saanut tilaisuuden tehdä\nurhoolliselle ritarille palveluksen. Sen vuoksi minä olen osoitetta\nseuraten ratsastanut paikasta toiseen, ja vihdoinkin minä olen päässyt\ntänne Norellen linnaan, missä minä saan kuulla, että hän, jolle olin\naikonut kirjeen jättää, on ratsastanut etelään toista tietä myöten.\nTäten on aikeeni tehdä hänelle palvelus rauennut tyhjiin.\"\n\n\"Ei, hyvä ystävä\", sanoi Mora, jota kertomus oli suuresti liikuttanut.\n\"Antakaa minulle käsiinne joutunut kirje, jonka te niin uskollisesti\nolette koettanut tuoda perille. Mieheni palaa viiden päivän kuluttua.\nSilloin minä jätän hänelle kirjeen ja esitän kertomuksenne. Hän on\noleva kovin kiitollinen hyvästä palveluksestanne ja liikutettu teidän\nuskollisesta muistostanne.\"\n\nTummaverinen mies veti laukustaan vahvasti sinetöidyn kirjeen, jonka\nkuoressa oli pitkä osoite. Hän antoi sen Moralle.\n\nMora katseli uteliaana miehen kasvoja. Hänen oli ihmeellistä nähdä\nedessään mies, jonka hengen Hugh oli pelastanut kaukana Idän\ntaistelutanterilla.\n\n\"Mieheni nimessä kiitän teitä\", sanoi hän. \"Ja nyt tuo väkeni teille\nruokaa ja viiniä. Teidän täytyy saada lepoa ja virkistystä, ennenkuin\ntaas lähdette eteenpäin.\"\n\n\"Kiitän teitä\", vastasi muukalainen. \"Mutta minun täytyy\nviivyttelemättä jatkaa matkaani. Olisin vain toivonut, että palvelus,\njonka omituinen sattuma salli minun ritarille suorittaa, olisi ollut\narvokkaampi ja vaaranalaisempi.\"\n\nMies kumarsi syvään ja poistui. Tuokiota myöhemmin hän ratsasti ulos\nportista ja eteni pohjoiseen päin.\n\nJos veli Philip olisi ollut läsnä, olisi hän voinut huomata, että\ntummaverinen muukalainen istui piispan rotevimman ratsun selässä.\n\nSillä kuriton rosvon elämä ei päästä miestä valastaan, jonka hän\nvilpittömästä kiitollisuudesta on vannonut entisinä parempina päivinään.\n\nYksin jäätyään Mora astui parvekkeelle ja tarkasteli siellä,\nkirkkaammassa valaistuksessa, tätä tahriintunutta kirjettä.\n\nHämmästyksekseen huomasi hän siinä Symonin, Worcesterin piispan,\ntutun käsialan. Kuinka moni kirje, jonka kuorella olivat nämä sievät\nkirjaimet, olikaan saapunut Moran käteen.\n\nJa nyt oli Hugh lähtenyt, mennyt tälle monipäiväiselle\nratsastusmatkalleen tapaamaan piispaa, jolta hän oli saanut kirjeen,\njoka riittämättömin yksityiskohdin kertoi hänelle jonkun tärkeän\nseikan. Epäilemättä tämä ensimäinen kirje, joka Moralla nyt oli\nkädessään, oli tarkoitettu saavuttamaan hänet ensin. Epäilemättä hänen\nei olisi tarvinnut ensinkään matkustaa, jos hän olisi saanut sen.\n\nTätä seikkaa harkitessaan Mora melkein tietämättään mursi sinetit. Hän\nalkoi jo kiertää auki pergamenttia, mutta kysyi itseltään, lukisiko hän\nsen nyt vai odottaisiko Hugh'n paluuta.\n\nKauan hän ei kuitenkaan epäröinyt. Kirjehän koski niin läheisesti\nhäntä. Sen verran oli Hugh ilmoittanut. Oli kenties välttämätöntä\nheti ryhtyä toimiin ensimäisen kirjeen johdosta, joka niin omituisen\nsattuman kautta oli tullut perille vasta toisen jälkeen. Ja ellei hän\nottanut selvää sen sisällöstä, ei hän voisi toimia.\n\nMora nousi taas kiertoportaita myöten muurille.\n\nLännen kultaiset pilvimuurit olivat kalvenneet, mutta verenkarvainen\nlippu näytti vielä liehuvan taivaanrannalla. Sen yläpuolella oli taivas\nkirkas.\n\nSamalla tuolilla istuen, millä hän oli kertonut Mary Antony eukon\nihmeellisen näyn, Mora luki piispan kirjeen.\n\n\n\n\nXLIX luku\n\nKAHDESTI PETETTYNÄ.\n\n\nVerenkarvainen lippu häipyi ja hävisi.\n\nSen yläpuolella oleva taivas tummeni purppuraiseksi ja tuijotti tyhjin\nsilmin alla olevaan maailmaan. Tuon tuostakin muurilla yksinään istuva\nnainen kohotti murheiset kasvonsa kohti taivasta, mistä tähtien\nkirkkaat silmät avautuivat häntä vastaan.\n\nVihdoin oli koko taivaanlaki siroittunut tähtiä täyteen, kiertotähdet\nloistivat tasaisella valollaan; vähenevä kuu kohosi suurena ja\nkullankarvaisena havumetsän takaa, ja tuli sitä pienemmäksi ja\nhopeisemmaksi, kuta korkeammalle se kohosi.\n\nMora peitti kasvonsa käsillään. Kesäyö oli kukkurallaan tuoksun suloa.\nTähdet tuntuivat laulavan. Kuu näytti voitonriemuisena kulkevan\ntaivaalla. Tänä pimeyden hetkenään hänen täytyi sulkea silmistään tuo\nloistava taivas. Hän antoi kasvonsa vaipua käsiinsä ja nojasi päänsä\npolviin.\n\nIsku iskun jälkeen oli piispan kirjeestä langennut häneen.\n\nEnsiksikin, että piispa itse oli ryhtynyt pettämään häntä ja pitänyt\nselviönä, että Hugh rupeisi hänen liittolaisekseen.\n\nSitten oli vanha Mary Antony eukko petkuttanut häntä sinä iltana,\njolloin Hugh tunkeutui luostariin, ja piispa tiesi tästä eikä se\nnäyttänyt hänessä herättäneen muuta kuin tyydytystä ja hieman hilpeyttä.\n\nJa sitten järkyttävä uutinen, että Mary Antonyn näky oli ollut pelkkä\nkeksintö, jonka vanha eukko melkein peloittavalla älykkäisyydellä oli\npannut toimeen, ja piispa kehoitti ritaria kiittämään Luojaa eukon\nviisaudesta ja estämään Moraa kuulemasta ainoatakaan sanaa, joka voisi\nsaada hänet epäilemään näyn aitoutta ja huomaamaan, että häntä oli\npetetty ja peijattu! Todellisuudessa piispa ja hänen miehensä yhä\nedelleenkin olivat osallisia Antony eukon petoksessa.\n\nNyt Mora täysin ymmärsi, miksi piispa puolittain humoristisella,\npuolittain epäilevällä tavalla otti vastaan hänen kertomuksensa\nnäystään. Eipä ihme, että piispa oli nimittänyt Antony eukkoa\n\"erinomaisen viisaaksi ja taitavaksi lapseksi\".\n\nMutta juuri kun Morassa alkoi viritä viha, eikä vain piispaa, vaan\nmyöskin rakastamaansa ja suojaamaansa vanhaa naista kohtaan, joka nyt\noli pettänyt hänet, yllätti hänet uutinen vanhan maallikkosisaren\nkuolemasta ja kuvaus hänen hartaasta uskollisuudestaan loppuun saakka.\n\nEläessään Mary Antony usein oli intoileva olento, vainajana hän riisui\nsuuttumuksen aseistaan.\n\nJa, kaiken lopuksi, vanha maallikkosisar tekonäkyineen kävi\nmerkityksettömäksi tärkeämmän kysymyksen rinnalla: mille kannalle\nasettuisi Hugh? Oliko hän vaikeneva ja täten tuleva petokseen\nosalliseksi, vai kertoisiko hän, maksoi mitä maksoi. Moralle totuuden?\n\nTodistuksena lemmen Morassa aiheuttamasta muutoksesta oli, että tämä\nseikka tuli muita niin paljon tärkeämmäksi, ettei Mora ennen sen\nratkaisua voinut ryhtyä miettimään muita mahdollisuuksia.\n\nToivehikkaana muisti Mora Hugh'n omantunnontarkkuuden isä Gervaisen\nasiassa. Mutta miksi oli hän lähtenyt neuvottelemaan piispan kanssa,\nellei hän aikonut alistua piispan ohjeisiin?\n\nMutta vasta kun Mora oli palannut huoneeseensa ja polvistunut pyhän\nNeitsyen alttarin eteen, huomasi hän, että hän oli menettänyt\noikeutuksensa jättää luostarin, ellei mitään näkyä ollutkaan esiintynyt.\n\n\"Pyhä Neitsyt\", rukoili hän, kohottaen yhteenliitetyitä käsiään. \"Minä,\njoka olen tullut kahdesti petetyksi, sekä mennessäni luostariin,\nettä lähtiessäni sieltä, minä rukoilen sinua, kautta miekan, joka on\nlävistänyt sinunkin sielusi, suo minulle nyt ilmestys, joka vihdoinkin\non _tosi näky_.\"\n\n\n\n\nL luku\n\nHOPEAKILPI.\n\n\nPiispa istui pyöreän pöydän ääressä keskellä pitosalia, ryypäten vettä\nrubiininvärisestä pikaristaan, sillaikaa kun ritari aterioitsi.\n\nHe eivät olleet yksinään. Maallikkoveljiä, sandaalit jalassa, kulki\näänettömästi edestakaisin, ja veli Philip seisoi liikkumattomana\npiispan tuolin takana.\n\nPiispa puheli rauhallisesti kaikenlaisista asioista, tarkastellen sillä\nvälin Hugh'ta, ja iloiten kylvyn vaikutuksesta. Se oli epäilemättä\nhuuhtonut pois muutakin kuin matkatomun.\n\nUkkospilvi oli haihtunut ritarin otsalta; hänen silmänsä eivät enää\nolleet synkät, vaikka vielä väsyneet; hänen käytöksensä oli vielä\nkohteliaampi ja kunnioittavampi kuin tavallista, ikäänkuin olisi hän\ntahtonut hävittää töykeän ensi esiintymisensä vaikutuksen.\n\nHän kuunteli aivan vaieten piispan hiljaista puhelua, mutta saman\npiirteen oli piispa huomannut hänessä ennenkin; ja olihan helposti\nymmärrettävissä, että vaitioloon vaipui mies, joka oli matkustanut\nkaukaa niukan muonan varassa ja nyt istui hyvinvarustetun pöydän\nääressä.\n\nMutta ritari vain maisteli runsasta ateriaa ja tuskin liikuttikaan\nmainiota Italian viiniä.\n\nKun päivällinen oli päättynyt, lähetti piispa veli Philipin ja\npalvelevat munkit pois, nousi pöydästä ja meni lieden ääressä olevaan\nnojatuoliin viitaten ritaria asettumaan toiseen.\n\nNiin istuivat he taas samalla tavoin kuin sinä yönä, jolloin paavin\nlähetti saapui, mutta nyt ei liedessä ollut tulta eikä kynttilöitä\npalanut pöydällä. Sensijaan loisti nyt kesäinen auringonpaiste sisään\navoimista akkunoista.\n\n\"No, rakas Hugh\", sanoi piispa, \"kai sinä nyt kerrot, mikä on saanut\nsinut tulemaan. Vain ylen tärkeä seikka on saattanut aiheuttaa, että\nniin harras rakastaja ja aviomies on jättänyt morsiamensa ja lähtenyt\nhänestä neljän päivämatkan päähän, vain kaksi viikkoa hääpäivästä.\"\n\n\"Minä olen tullut, herra piispa\", lausui ritari, joka puhui matalalla\näänellä ja ilmeisesti itseänsä pakoittaen, \"kuullakseni teiltä täyden\ntotuuden näystä, joka sai Valkoisten sisarten priorittaren luulemaan,\nettä hän oli vapaa valoistaan, jättämään luostarin ja päättämään\navioliitolla kihlauksen, jossa hän oli ollut ennen luostariin menoaan.\"\n\n\"Vait!\" sanoi piispa. \"Valkoisilla sisarilla ei ole prioritarta.\nAlaprioritar hoitaa sitä tointa, kunnes priori ja minä täytämme sen\nuudelleen. Me emme ole tässä puhuaksemme priorittaresta, vaan siitä\njalosta naisesta, joka Jumalan ja pyhän Neitsyen armosta on tullut\nsinun vaimoksesi. Pidä huoli siitä, että jatkuvasti saat nauttia suurta\nonneasi.\"\n\nRitari ei vastustanut pyhän Neitsyen mainintaa, mutta hänen vasen\nkätensä tarttui kultaketjussa hänen kaulassaan riippuvaan medaljongiin\nja puristi sitä lujasti.\n\nPiispa keskeytti puheensa, mutta huomatessaan, että ritari uudelleen\noli vaipunut vaitioloon, hän jatkoi:\n\n\"Sinä siis tahdot kuulla kokonaisuudessaan kertomuksen vanhan\nmaallikkosisaren, Mary Antonyn hurskaasta uskollisuudesta -- olkoon\nJumala hänen sielulleen armollinen.\" Molemmat miehet tekivät hartaina\nristinmerkin, kun piispa mainitsi vainajan. \"Onko minun esitettävä se\nsinulle nyt, vai tahdotko odottaa huomiseen, kunnes oiva yölepo saa\nsinut siitä paremmin nauttimaan?\"\n\n\"Herra piispa\", sanoi Hugh, \"ennenkuin tämä aurinko laskee, toivon minä\nolevani monta peninkulmaa kotimatkalla.\"\n\n\"Siinä tapauksessa\", lausui piispa, \"on minun kerrottava sinulle tämä\nliikuttava tarina enempää viivyttelemättä.\"\n\nAlkaen mainitsemalla Mary Antonyn tavasta laskea Valkoiset sisaret\nkuivien herneiden avulla, kertoi piispa ritarille hänen koko osuutensa\nluostarin tapahtumiin sinä päivänä, jolloin ritari tunkeusi sinne, ynnä\nkaiken mitä sitten seurasi, ja tehosti erikoisesti eukon kiintymystä\nMoraan ja hänen pysyvää rukoustaan, että pyhä Neitsyt terästäisi hänen\nvanhaa järkeään.\n\nPiispan aikomus oli epäilemättä antaa kertomukselleen enemmän\nmystillistä ja ylevää sävyä kuin mitä tosiseikat oikeastaan sisälsivät.\nMutta kun hän kerran antautui sen valtaan, ei hän huumorinaistissaan\nvoinut olla nauttimatta siitä sellaisenaan. Kaiken mieltäliikuttavan\nhän tosin asetti oikeaan valoonsa, mutta hän antoi myös hilpeän\nkajastuksen langeta kaikkeen naurettavaan. Hän kuvasi Mary Antonyn\nniin havainnollisesti, että vanhan maallikkosisaren eriskummainen\nkäytös ja liikehtiminen piirtyi silmään, kuulija oli näkevinään hänen\nmumisevat huulensa ja nokkelat vihjauksensa. Esiin astui alaprioritar,\nkettumaisesti väijyen, ja sisar Mary Rebecca, joka pitkänenäisenä ja\nlitteäjalkaisena koetti vainuta jotain väärää. Ja viimeksi kertoi\npiispa keskustelustaan Moran kanssa ruusutarhassa, ja siinäpä oli Mora\nhartaana ja uskonintoisena. \"Sinä olet salannut nämä asiat viisailta\nja taidollisilta ja paljastanut ne lapsille\", johonka piispa oli\nvastannut, puoleksi hilpeänä, puoleksi epäuskoisena: \"Vanha lapsi!\nTosiaankin erinomaisen viisas ja taitava lapsi!\" Sitten kohtaus\npriorittaren kammion ovella, kun piispa avasi oven, ynnä Mary Antonyn\ntäysi tunnustus ja liikuttava kuolema.\n\nKaikkea sitä kuunteli ritari vaieten, peittäen kasvonsa kädellään.\n\n\"Senvuoksi, poikani\", lopetti Worcesterin piispa, \"kun minä äkkiä\nmuistin keskustelumme tuolla kentällä, jolloin mainitsin sinulle\nluulevani, että vanha maallikkosisar tiesi käynnistäsi luostarissa ja\nettä hän oli nähnyt sinut Moran kammiossa, minä kiiruhdin lähettämään\nsinulle varoituksen, jotta sinä et huomaamattasi mainitsisi tätä\nasiaa Moralle ja siten herättäisi hänessä epäilyksiä näyn aitoudesta,\nhäiritsisi hänen mielenrauhaansa ja saattaisi vaaranalaiseksi hänen\nonneaan ynnä omaasi. Onko hän jo kertonut sinulle näystä?\"\n\nYhä varjostaen kasvojaan vastasi ritari hyvin matalalla äänellä:\n\n\"Iltaa ennen kuin lähetti, joka toi teidän kirjeenne, saapui, kertoi\nhän minulle näyn.\"\n\n\"Etkö maininnut mitään minun sanoistani sinulle?\"\n\n\"Heti kun hän mainitsi nimen Mary Antony, mainitsin minä muistavani\nteidän, herra piispa, kertoneen, että hän yksin tiesi käynnistäni\nluostarissa. Mutta Mora väitti heti, että hän itse oli sen minulle\nkertonut silloin kun minä vielä valepuvussa olin hänen kammiossaan,\nmutta että maallikkosisar myöhemmin oli tunnustanut erehtyneensä.\nTämä näytti minusta selittävän asian, jonka vuoksi en puhunut siitä\nsen enempää, enkä minä hetkeäkään epäillyt, että näky ei ollutkaan\njumalallinen ihme.\"\n\n\"Olkoon siitä pyhimyksille kiitos\", sanoi piispa. \"Silloin ei\nmitään vahinkoa ole tapahtunut. Sinä ja minä yksin tunnemme asian\nkokonaisuudessaan, ja sinun ja minun, jotka tahdomme suojella Moran\nonnea hengellämme, on katsominen, ettei hän koskaan saa aihetta\nepäilyksiin.\"\n\nHugh d'Argent kohotti päätään ja katsoi suoraan piispaan.\n\n\"Herra piispa\", sanoi hän, \"luuletteko että Mora olisi poistunut\nluostarista ja tullut minun luokseni, ellei olisi esiintynyt mitään\nnäkyä eikä ilmestystä, jonka kautta pyhä Neitsyt laski hänen kätensä\nomaani?\"\n\n\"Ei, rakas poika, sitä hän ei olisi tehnyt. Olihan hän vielä samana\naamuna, kuten sinulle kerroin, jaloin polkenut paavin lupakirjaa eikä\ntahtonut ottaa vastaan mitään vapautusta valoistaan. Mikään muu ei\nriittäisi, sanoi hän, kuin suoranainen ilmestys, joka olisi lähtöisin\npyhästä Neitsyestä itsestään.\"\n\n\"Mutta\", lausui ritari verkkaan, \"eikö siis ollut mitään näkyä, herra\npiispa? Ei mitään ilmestystä? Ei mitään lausuttua sanaa tai annettua\nmerkkiä?\"\n\nPiispa kohtasi hänen vakavan katseensa, täynnä syvää tutkistelua. Hän\ntuijotti eteensä vaivautuneesti, sitten hän hymyili ja teki torjuvan\nkädenliikkeen.\n\n\"Meidän kesken sanoen, rakas Hugh -- vaikka ei ole hyvä näinkään ollen\nsanoa se liika selvään -- meidän kesken sanoen ei tietenkään mitään\n-- _ihmeellistä_ tapahtunut, sitä lukuun ottamatta että pyhä Neitsyt\nepäilemättä terästi Antony eukon järjen. Siksi on sinun vaimostasi\nvarmastikin kiittäminen juuri tätä järkeä, ja saat ylistää pyhää\nNeitsyttä sen terästämisestä.\"\n\nMutta silloinpa ritari nousi seisoalleen.\n\n\"Mutta minä en suvaitse\", sanoi hän, \"että minun on vaimostani\nkiittäminen rienausta ja petosta.\"\n\nPiispa kumartui eteenpäin ja tarttui molemmin käsin tuolinsa\nkädensijoihin. Hänen kasvonsa olivat vallan värittömät, mutta hänen\nsilmänsä näyttivät terästutkaimien tavoin lävistävän ritarin, joka ei\nsaanut katsettaan irroitetuksi niiden terävästä valosta.\n\nKun piispa vihdoin puhui, oli hänen kuiskauksensa järkyttävämpi kuin\njos hän olisi huutanut.\n\n\"Hullu!\" sanoi hän. \"Kiittämätön, harkitsematon hullu! Mitä sinä\nmoisilla sanoilla tarkoitat?\"\n\n\"Nimittäkää minua hulluksi, jos tahdotte, herra piispa\", sanoi ritari,\n\"se on minulle yhdentekevää niin kauan kuin omatuntoni ei nimitä minua\nroistoksi.\"\n\n\"Mitä sinä moisilla sanoilla tarkoitat?\" jatkoi piispa.\n\n\"Minä tarkoitan, herra piispa, että jos totuus avaisi eteeni kuilun,\njoka syöksisi minut helvettiin, tahtoisin kuitenkin kernaammin\nomistaa sen, kuin yrittää päästä paratiisiin valheen hataria keinoja\nkäyttämällä.\"\n\nMonen vuoden kuluessa oli piispa Symon ollut lakkaamatta työssä,\nhän oli paljon kärsinyt, paljon aikaansaanut, paljon menettänyt.\nIhmeteltävää ei liene, että hän nyt menetti malttinsa.\n\n\"Kautta pyhän Pietarin avaimen!\" huusi hän.\n\n\"Minä en välitä, herra ritari, putoatko helvettiin vai kiipeätkö\nparatiisiin. Mutta minun asiani on katsoa, että sinä et järkytä sen\nnaisen mielenrauhaa, jonka kanssa olet mennyt naimisiin. Senvuoksi minä\nvaroitan sinua, että jos sinä lähdet täältä sellaisissa aikeissa, et\nelävänä pääse määräpaikkaasi.\"\n\nRitari hymyili. Uupumuksen verho kohosi kuin taian vaikutuksesta hänen\nsilmistään, ne loistivat taas kirkkaina.\n\n\"Pelkät uhkaukset eivät voi saada minua paljastamaan miekkaani, herra\npiispa, mutta hahmoittukootpa nämä uhkaukset ihmismuotoon, niin kautta\npyhän Yrjänän minä tulen mielihalulla vastaamaan niihin. Tällä samalla\nmiekalla minä kerran raivasin itselleni tien saraseenijoukon läpi.\nLuuletteko, että tusina Worcesterin salamurhaajia voisi estää minua\nsaavuttamasta vaimoani?\"\n\nJoku sävy ritarin sanoissa tyynnytti piispaa, jokin välke hänen\nsilmissään tukahutti kirkkoruhtinaan suuttumuksen. Edellisessä\ntajusi hän sellaisen lemmen syvyyden, johon hän ei olisi uskonut\nHugh d'Argentin pystyvän; jälkimäisessä tyyntä rohkeutta, jopa iloa\nlähestyvän vaaran johdosta, johonka hänen uhkauksensa murtuisivat kuin\nmyrskylaineet graniittikallioita vastaan.\n\nPiispa omisti sen arvokkaan, mutta harvinaisen kyvyn, että hän pystyi\nheti huomaamaan sen mikä on välttämätöntä ja siihen alistumaan. Ja kun\nhän oli astunut askelen harhaan, oivalsi hän sen ja ryhtyi erehdystään\nkorjaamaan jo ennenkuin hänen vastustajansa oli sitä huomannutkaan.\n\nVihastus valtasi piispan niin harvoin, että se nyt koski häneen\nruumiillisesti kipeänä voimattomuuden tuntona. Suljetuin silmin\nnojasi hän päänsä tuolin selustaan. Hänen muutenkin hienonkalpeat\nkasvonsa näyttivät nyt kuin norsunluuhun veistetyiltä. Hänen huulensa\navautuivat, mutta hengitys ei sujunut. Silmäluomien heikkoa väristystä\nlukuunottamatta olivat piispan kasvot elottomat.\n\nSuuresti hämmästyneenä ja levottomana katseli Hugh ympärilleen\nkeksiäkseen jonkun keinon, millä auttaa piispaa, mutta ei huomannut\nmitään.\n\nKiiruhtaen pöydän ääreen kaasi hän viiniä venetsialaiseen maljakkoon ja\nkostutti sillä piispan huulia. Laskeutuen toiselle polvelleen irroitti\nhän sitten hänen kylmät sormensa nojatuolin kädensijoista ja hieroi\nniitä omiensa välissä.\n\nPiispa avasi silmänsä -- ne eivät enää olleet teräsvälkkyisiä, vaan\nlempeitä ja uneksivia kuin sinikellojen sikermä kaukaisilla kummuilla.\nNäkemättömin silmin katseli hän päänsä tasalla oleviin hätääntyneisiin\nkasvoihin; sitten hän verkkaan käänsi katseensa rubiininväriseen\nmaljakkoon, jonka ritari oli nostanut lattialta, koettaen pitää sitä\nhänen huulillaan.\n\nTorjuen sen luotaan pisti piispa sormensa vyöhönsä ja otti esiin pienen\nsirotekoisen kultarasian, joka oli jalokivillä koristettu.\n\nTähän hän tuijotti tuokion, kuin epätietoisena mitä tehdä, sitten\nkosketti hän siinä olevaa jousta ja kun kansi aukeni, otti hän rasiasta\npienen valkean öylätin. Sen hän pudotti viiniin.\n\nRitari, joka katseli tapahtumaa levottomin silmin, näki, miten se\nmaljan pohjaan vaipuessaan nopeasti liukeni.\n\nMutta kaikki tietoisuus öylätistä, viinistä, polvistuneesta ritarista\nnäytti hetkellisesti haihtuneen piispasta. Hän näytti uneksivasti\nkatselevan lippua, joka näennäisesti ilman aihetta liehui edestakaisin,\nriippuessaan pitkässä tammitangossaan korkealla katto-orsien tasalla.\n\n\"Miksi se liehuu?\" mutisi piispa, lisäten tällä suuresti ritarin\nlevottomuutta. \"Miksi -- miksi se liehuu?\"\n\n\"Juokaa tämä, kunnianarvoisa isä\", kehoitteli ritari. \"Minä pyydän\nteitä, rakas herra, juokaa tämä.\"\n\n\"Siellä täytyy olla vetoa\", mutisi piispa.\n\n\"Tämähän on teidän mainiota Italian viiniänne\", sanoi ritari. \"Minä\nrukoilen teitä, juokaa.\"\n\n\"Orsien luona\", sanoi piispa, mutta hän istuutui, otti maljan ritarin\nkädestä ja joi verkkaan sen sisällön.\n\nMelkein heti heikko värinhäive alkoi näkyä hänen poskillaan ja\nhuulillaan; hänen silmänsä alkoivat loistaa. Hän hymyili ritarille,\nasettaessaan tyhjän maljan vieressään olevalle pöydälle.\n\n\"Ah, rakas Hugh\", sanoi hän, ojentaen kätensä, \"minulle on mieluista,\nettä sinä olet täällä. Jatkakaamme keskusteluamme, jos sinä olet kyllin\nlevännyt ja virkistynyt. Minulla on paljon sinulle sanottavana.\"\n\nTuntien suurta helpoitusta tarttui Hugh d'Argent ojennettuun käteen ja\nsuuteli innokkaasti piispan sormusta.\n\nSe oli vain vilpittömän sydämen kunnioituksen ilmaus. Mutta sulavasti\nsäestäessään sitä _Benedicite_-toivotuksellaan, tunsi piispa pienen\nomantunnon pistoksen, mikä hänelle oli yhtä poikkeuksellinen\nkokemus kuin hänen äskeinen kuohahduksensa. Hän tarttui keskustelun\nkatkenneeseen lankaan juuri sillä kohdalla, minne hänestä oli\ntarkoituksenmukaisinta palata, nimittäin missä hän oli ensi kerran\nastunut harhaan.\n\n\"Senvuoksi, rakas Hugh, olen nyt yksityiskohtaisesti kuvannut sinulle\nnäyn, osoittaen sinulle, että meidän siitä on kiittäminen enemmänkin\nmaallista kiintymystä kuin jumalallista vaikutusta -- vaikkapa toinen\nhyvin saattaa olla toisen käyttämä keino. Nyt meidän on harkittava\nja päätettävä, millä tavoin menettelemme Moraan nähden niin, että\nparhaiten varjelemme hänen mielenrauhansa.\n\n\"Minä olen harkinnut, kunnianarvoisa isä\", vastasi ritari\nyksinkertaisesti; \"ja tehnyt päätökseni.\"\n\n\"Mitä sinä olet päättänyt tehdä, poikani?\" kysyi piispa lempeimmällä\näänellään.\n\n\"Kertoa Moralle, niin pian kuin palaan, totuuden kokonaisuudessaan.\"\n\nPiispa kohotti katseensa, nähdäkseen vieläkö lippu hulmahteli.\n\nSen se teki.\n\nVarmastikin kävi tuulenhenki orsien välissä.\n\n\"Ja mitä sinä luulet, poikani, sellaisen ilmoituksen vaikuttavan\nvaimosi mielentilaan?\"\n\n\"Minun asiani ei ole muodostaa mitään arveluita; minä tiedän vain\ntosiseikoista.\"\n\n\"Aivan niin, poikani, aivan niin\", vastasi piispa, puristaen sormenpäät\nyhteen ja kohottaen ne huulilleen. \"Mutta kun kerran olemme tekemisissä\nsyiden kanssa, saattaa toisinaan olla paikallaan tutkistella niiden\nseurauksia, jotteivät ne yllätä meitä vallan valmistumattomina. Oletko\nottanut huomioon, että koska vaimosi katsoi olevansa oikeutettu\npoistumaan luostarista ja solmimaan avioliiton kanssasi ainoastaan\nsillä perusteella, että pyhä Neitsyt ihmeellisellä tavalla antoi\nhänelle siihen luvan, hän nyt, saadessaan kuulla, että mitään tällaista\nihmeellistä lupaa ei olekaan esiintynyt, ei enää tunne olevansa siihen\noikeutettu?\"\n\n\"Se on suuresti pelättävää\", vastasi ritari.\n\n\"Oletko itsekin nyt sitä mieltä, ettei hän ole siihen oikeutettu?\"\n\n\"En!\" vastasi ritari äkillisellä kiihkolla. \"Siitä saakka kun minä\nsain kuulla, millä tavoin hänen sisarensa oli pettänyt hänet, olen\naina pitänyt häntä omanani. Taivas tiesi, kun hän vannoi nunnavalansa,\nettä minä yhä olin uskollinen, ja että hän siis oli minun kihlattuni.\nTaivas salli minun paljastaa totuuden ja löytää hänet -- elossa ja yhä\nnaimattomana. Minun nähdäkseni mikään jumalallinen tahdonilmaus ei\nollut tarpeen. Ja lain pyhän Isän lupakirja saapui, ilmoittaen kirkon\nhyväksynnän, ei todella enää mitään näyttänyt olevan välillämme. Mutta\nMora ajatteli toisin.\"\n\nHeikko välkähdys loisti piispan silmistä; se oli kuin äärimäisen\nherkistyneenä sama viekas katse, joka niin usein pilkisti Mary Antony\neukon silmistä.\n\n\"Oletko koskaan kuullut sanottavan, poikani, että kaksinkertainen\nkielto on samaa kuin myöntö. Etkö luule, että hiukan samalla tavoin\nkaksinkertainen petos voi käydä totuudesta? Mora oli petoksen uhri\nastuessaan luostariin ja petettynä hän sieltä poistui; mutta tästä\nkaksinkertaisesta petoksesta astuu ilmi se suuri totuus, että hän\ntaivaan silmissä aina on ollut sinun. Ensimäinen petos tekee tyhjäksi\ntoisen, ja jälelle jää vain se tosiseikka, että Mora on sinun vaimosi,\nettä sinun on varjeltava häntä ja suojeltava häntä surulta; ja mitä\nJumala on yhdistänyt, ei kenenkään ihmisen pidä eroittaman.\"\n\nHugh d'Argent nosti kätensä otsalleen.\n\n\"Minä toivon, että Mora on käsittävä asian niin\", sanoi hän.\n\nLippu hulmusi yhä hiljaa. Piispa ryhtyi miettimään, mistä veto saattoi\nolla lähtöisin.\n\n\"Hän ei tule käsittämään asiaa niin\", sanoi hän sitten. \"Hyvä Hugh, kun\nvaimosi saa sinulta kuulla, että Mary Antony eukko oli pettänyt hänet,\npalaa hän takaisin samaan mielentilaan, missä hän oli ennen luultua\nnäkyä, ja on yhä tunteva olevansa Valkoisten sisarten prioritar.\"\n\n\"Minunkin tietoisuudessani hän on ollut se siitä saakka kuin asia tuli\nminun tietooni\", myönsi ritari.\n\nPiispan nauttiman suloisen juoman vaikutus oli tehokkaimmillaan.\n\n\"Entä mitä ehdotat, poikani, tehtäväksi tälle naimisissa olevalle\npriorittarelle? Luuletko hänen jäävän kotiisi, tyytyväisenä täyttämään\naviolliset velvollisuutensa?\"\n\n\"Minä pelkään\", vastasi ritari synkästi, \"että hän jättää minut.\"\n\n\"Ja minä olen varma siitä, että hän jättää sinut\", vastasi piispa.\n\n\"Tämä tulevaisuuden pelko minut saikin tulemaan luoksenne, herra\npiispa. Jos Mora, kuten sanotte, haluaa pysyä samana, kuin hän oli,\nennenkuin petos sai hänet poistumaan luostarista, tahdotteko te silloin\njärjestää asiat niin, että hän huomiota herättämättä voi palata\npaikalleen Worcesterin Valkoisten sisarten priorittareksi?\"\n\n\"Mahdotonta\", vastasi piispa lyhyesti. \"Se on liika myöhäistä. Meillä\nei luostarissa voi olla muita madonna-ryhmiä kuin ne mitä on veistetty\nmarmoriin tai puuhun.\"\n\nSeurasi hiljaisuus, joka kesti useampia minuutteja.\n\nVihdoin ritari pakoitetusti puhuen lausui hyvin hiljaa.\n\n\"Se _ei_ ole liika myöhäistä.\"\n\nHeti kääntyivät tutkivat silmät häneen. Punainen juova välähti piispan\nposkille, kuin piiskan siiman jälki.\n\n\"Hupsu!\" kuiskasi hän, mutta sanassa tuntui enemmän säälivää hellyyttä\nkuin vihaa. Oliko koskaan nähty niin ritarillista hupsua tai niin\nhupsua ritaria. \"Mikä on ollut esteenä, poika? Luulitko huomanneesi,\nettei hän kaikesta huolimatta rakastanutkaan sinua?\"\n\n\"En\", vastasi Hugh nopeaan. \"Minä kiitän Luojaa ja pyhää Neitsyttä,\nvaimoni rakastaa minua niinkuin en koskaan olisi voinut kuvitella\nhänen kaltaisensa täydellisen olennon voivan rakastaa minua. Mutta\n-- ensinnäkin -- kaikki oli niin uutta ja outoa hänelle. Kyllin\nkummallista oli jo joutua uudelleen maailmaan, saada vapaasti tulla ja\nmennä, ratsastaa ulkona, nähdä ihmisiä ja esineitä. Minä asetin hänen\nonnensa yli muun... Ei, helppoa se oli, kun rakastaa häntä niinkuin\nminä teen, niin suuresti toivoen hänen parastaan. Isä, minä halusin\nsitä mitä te tarkoititte, puhuessanne kodin madonnasta. Senvuoksi me\n-- minun ehdotuksestani -- sovimme siitä, että vaikka vihkimys olikin\ntäytynyt näin kiireesti toimittaa, me yhä edelleenkin pitäisimme\ntoisiamme kihlautuneina, senkin jälkeen kuin saapuisimme Norellen\nlinnaan, niin monta päivää ja viikkoa kuin hän haluaisi; siihen saakka,\nkunnes hän itse sanoisi haluavansa, että minä veisin hänet kotiini.\nMutta -- jokainen päivä, jonka me ratsastimme kohti pohjoista, oli\nollut edellistä täydellisempi, jokaisen päivän jokainen tunti oli\nollut suloisempi kuin edellinen. Täten tapahtui, että samana päivänä\nkuin me saavuimme Moran kotiin, me erottuamme yöksi hänen huoneensa\novella, tapasimme toisemme uudelleen linnanmuurilla, missä me vuosia\naikaisemmin olimme jättäneet toisillemme hyvästit; ja istuessamme\nsiellä kuutamossa, hän kertoi minulle pyhän Neitsyen armollisen näyn,\nja senjälkeen, mitä hellimmin sanoin, rakkautensa vielä suuremman\nihmeen, ja sanoi olevansa valmis ratsastamaan kotiin minun kanssani.\nNäin me erosimme niin syvän ja puhtaan hurmion vallassa, että sen\npelkkä ilo sai meidät vaipumaan uneen. Mutta aikaisin aamulla minä\nheräsin siihen, että veli Philip kolkutti ovelleni ja toi minulle\nteidän kirjeenne, kunnianarvoisa isä.\"\n\n\"Ah!\" sanoi piispa. \"Kunpa minä olisin tiennyt, että hän pystyi\nitselleen tyydyttävästi selittämään muiston, joka sinulla oli minun\nsanoistani.\"\n\nMutta piispa puhui koneellisesti; hän puhui kuin se joka puhuessaan\najattelee muita asioita. Sillä sydämessään kamppaili hän nyt kovinta\ntaistelua, mitä hän rakkautensa kaikissa vaiheissa oli kokenut.\n\nNopean ajatuslennon kautta oli hän mielessään palannut takaisin\npenkin luo puutarhaan, minne Mary Antony oli jättänyt hänet\nlähtiessään hakemaan kunnianarvoisaa äitiä. Hän oli näkevinään\nluostarikäytävään päin vievän aurinkoisen kentän suuren pyökkipuun\nvarjosta. Hän näki priorittaren tulevan kookkaana ja komeana, hänen\nvirkaristinsä välkkymässä rinnalla, hänen suloisten silmiensä loistavan\ntervehdykseksi. Ja äkkiä olivat he puhelemassa kuten he aina puhelivat\ntoisilleen, jolloin jokaisen sanan elävöitti ajatuksen täyteläisyys,\njolloin jokainen ajatus riensi toista vastaan, joka sen oli sytyttänyt.\n\nJa sitten oli piispa uudelleen istuvinaan samalla penkillä, katsellen\nnurmikkoa myöten päivänpaisteiseen luostariin päin, todeten, ettei\nhän enää koskaan saisi havaita priorittaren astuvan itseään vastaan,\nhuomaten ensi kertaa äärimäisen yksinäisyytensä, korvaamattoman\ntappionsa, minkä hän oli kärsinyt Hugh'n ja Moran hyväksi.\n\nPiispan mittaamaton menetys oli ollut Hugh'n ääretön voitto. Ja nyt kun\nHugh näytti olevan taipuvainen panemaan alttiiksi onnensa, oli suhde\npäinvastainen. Olisihan hänen menetyksensä, jos hän pysyisi aikeessaan,\npiispan voitto.\n\nKuinka helppo olisi mennä Moraa vastaan muutaman peninkulman päähän\nWorcesterista; edetä komeassa kulkueessa Valkoisten sisarten\nluostariin; käskeä avaamaan selälleen suuren portin, ratsastaa sisään\nja asettaa Mora taas priorittaren-toimeensa ilmoittamalla, että\nkorkeampi tehtävä, johon pyhä Isä oli kutsunut hänet, nyt oli täytetty.\nMikä ilo ikävöivässä sisarkunnassa! Mutta, ennen kaikkea, mikä ilo\ntaas saada nähdä häntä, puhella hänen kanssaan, istua hänen vieressään\nsiellä, milloin tahansa! Ei mitään yksinäisyyttä eikä lohduttomuutta\nenää, ja Moran omatunto rauhoittuneena, tyytyväisenä.\n\nMutta niin pian kuin hän ajatuksissaan näin kohtasi rakastamansa\nnaisen, virisi hänen tosi olentonsa eloon ja hänen mielikuvituksensa\ntaantui.\n\nSe nainen, joka mitä hellimmin sanoin oli Hugh d'Argentille puhunut\nrakkautensa ihmeestä ja oli valmis seuraavana päivänä lähtemään hänen\nkotiinsa, ei enää tyytyisi luostarin hiljaisuuteen.\n\nJos Hugh pysyi mielettömässä suoruudessaan ja järkytti hänen rauhansa,\nsaattoi hän kyllä jättää miehensä.\n\nJos piispa avaisi hänelle tien, saattaisi hän helposti palata\nluostariin.\n\nMutta tosielämänsä olisi hän silloin jättänyt taakseen rakastajansa luo.\n\nHän toisi mukaansa luostariin rikkirevityn omantunnon ja murtuneen\nsydämen.\n\nVarmastikin nämä kaksi miestä, jotka häntä rakastivat, saattoivat\nsäästää hänet tältä ahdistukselta, jos he luopuivat kaikesta\nitsekkyydestä ja ajattelivat vain häntä.\n\nHeti päätti piispa täyttää oman osansa.\n\n\"Rakas Hugh\", sanoi hän, \"sinä teit oikein, kun tulit luokseni\nneuvottelemaan näistä suunnitelmista, ennenkuin otit peruuttamattoman\naskelen, pannaksesi ne täytäntöön. Vain minä saattaisin palauttaa\nvaimosi Valkoisten sisarten priorittareksi ja senlisäksi olisi\nminun välttämätöntä jatkuvasti oleskella täällä taatakseni hänelle\nhankaluuksista vapaan elämän. Mutta minä en tule oleskelemaan täällä,\nminä tulen kohdakkoin jättämään sekä Worcesterin että koko maan ja\npalaamaan kauniiseen Italiaani. Pyhä Isä on suvainnut yksityisesti\nilmoittaa minulle että minulle piakkoin tarjotaan korkea virka-asema.\nMinä olen tänään päättänyt ottaa sen vastaan. Minä palaan Italiaan\npyhän kirkon kardinaalina.\"\n\nHugh nousi ja kumarsi. Voimakas suuttumus välähti hänen katseestaan.\n\n\"Jalo herra Kardinaali, minä onnittelen teitä. Sen minä saatan\nymmärtää, että kardinaalinhattu saattaa houkuttaa teitä jättämään\nkatedraalinne, kaupunkinne ja kansanne, joka teitä rakastaa. Mutta\nettä te päästäksenne eteenpäin kirkollisella urallanne, vaikka kuinka\nsuuresti tahansa, olette valmis vapaaehtoisesti lähtemään ja jättämään\nMoran suruun, Moran vaikeuksiin, Moran kaipaamaan apuanne --\"\n\nRitari keskeytti hämmästyneenä sanatulvansa. Piispa, joka ei koskaan\nnauranut, naurahti ääneen. Ja samalla hän, joka ei koskaan itkenyt, jo\nnäytti olevan purskahtamaisillaan itkuun.\n\nSuomut putosivat Hugh'n silmistä, ennenkuin piispa oli sanonut\nsanaakaan. Hän havaitsi toisen rakkauden yhtä suureksi kuin omansa.\n\n\"Ah, houkka!\" sanoi Worcesterin Symon. \"Sinä seuraat näin omia\najatuksiasi, ja helppo on viedä sinut harhaan. Kun puhuin lähdöstäni,\npuhuin siitä vain hänen takiaan, toivossa, että ajatus minun\npoissaolostani estäisi sinua aikomustasi toteuttamasta. Mutta nyt\nminä tosiaankin olen vakuutettu siitä, että sinä tulet antamaan\nalttiiksi oman onnesi ja hänen onnensa. Tahdonpa siis miettiä\njotain keinoja millä pidättää pyhän Isän lähettiä, niin ettei minun\ntarvitse antaa vastaustani ennenkuin kahden viikon kuluttua. Sinä\nehdit Moran luo viimeistään viiden päivän kuluttua tästä. Niin pian\nkuin hän on päättänyt mitä hän tekee, lähetä minulle siitä tieto\nnopean sanansaattajan kautta. Jos hän päättää palata luostariin,\nniin ilmoita paikka ja aika tiellä, minne tulen häntä vastaan.\nHänen prioritar-pukunsa ja hänen virka-ristinsä minulla on täällä.\nEdellisenhän sinä lähetit minulle majatalosta, jälkimäisen löysin hänen\nkammiostaan. Sinun täytyy ottaa ne mukaasi. Jos hän palaa, täytyy\nhänen palata täydessä virka-asussaan. Jos taas hän päättää jäädä\nsinun luoksesi; jos hän -- minkä Luoja suokoon -- on tyytyväinen eikä\ntarvitse minun apuani, niin ilmoita se minulle lähetin kautta. Minä\nsaatan silloin poistua tuohon kauniiseen maahan, johon minä ensinnä\nlähdin hänen vuokseen, josta poistuin hänen vuokseen ja johonka minä\ntaas palaan iloiten, ellei hän enää ole apuni tarpeessa. Myöntämäni\naikamäärä sallii neljän päivän epäröinnin.\"\n\n\"Herra piispa\", sanoi ritari nöyrästi, \"antakaa anteeksi vääryyteni\nteitä kohtaan. Suokaa anteeksi, että otin vakavalta kannalta sen, minkä\ntarkoititte pilaksi tai minkä, tarkalleen sanoen, te toivoitte voivan\nestää minua aikeestani. Ah, tosiaankin toivoisin, että minut siitä\nestettäisiin.\"\n\n\"Hugh\", sanoi piispa innokkaasti, \"olihan hän sinun käsityksesi mukaan\noikeutettu tulemaan luoksesi mistään näyistä välittämättä?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi ritari, \"mutta minä en tunne olevani oikeutettu\nottamaan häntä, kun tiedän, että hän antaa itsensä vapaasta tahdostaan\nvain siksi, että hän uskoo näkyyn. Puhtaimmankin ilon hetket\nhimmentäisi salainen häpeäni. Tietäessäni petoksen, olisin minäkin\nsiihen osallinen, minä, jota hän rakastaa, johon hän luottaa.\"\n\n\"Totuuden vaikeneminen ei ole samaa kuin valehteleminen\", vakuutti\npiispa.\n\n\"Herra piispa\", vastasi Hugh d'Argent, nousten pystyyn ja laskien\nkätensä miekkansa kahvaan. \"Minä en osaa näissä asioissa järkeillä,\nminä en osaa tehdä eroa totuuden vaikenemisen ja valehtelemisen\nvälillä. Mutta kunniani kutsua minä kuuntelen ja lähden taisteluun\n-- itseäni vastaan, jos se on tarpeen, tai jos se on välttämätöntä,\njotakuta toista vastaan. Itämaan taistelutanterilla pyhässä sodassa\nminä voitin nimen, jonka koko leiri, jopa vihollinenkin tunsi:\n'Hopeisen Kilven ritari'. Meidän nimemme on Argent ['Argent' (ransk.)\n= hopea (suom.)] ja meillä on oikeus käyttää puhtaasta hopeasta tehtyä\nkilpeä. Mutta minä sain tuon nimen siitä, että kilpeni oli aina kirkas,\nettei se ainoassakaan taistelussa pudonnut tomuun, etten antanut sen\ntahrautua. Se oli niin kirkas, että kun minä ratsastaessani kannoin\nsitä edessäni, niin se heijasti auringon säteitä niin, että vihollisten\nsilmät huikaistuivat. Jalo herra, minä en voi tahrata hopeista kilpeäni\nottamalla osaa vilppiin tai vaikenemalla silloin kuin kunnia käskee\nminua puhumaan.\"\n\nKatsellessaan ylvästä hahmoa edessään, piispa tunsi halua vastata hänen\njaloihin sanoihinsa ja antaa niille tunnustuksensa. Mutta hän ajatteli\nMoran mielenrauhaa, Moran auennutta sydäntä ja sarastavaa onnea. Moran\ntakia täytyi hänen loppuun saakka vastustaa.\n\n\"Rakas Hugh\", sanoi hän. \"Kaikki tämä puheesi hopeakilvestä ja kunnian\nkutsusta kaunistaa kylläkin taistelukentän soturia. Mutta rakastajan on\nnoudattaminen ankarampia ohjeita; hänen täytyy kieltää itsensä, senkin\nitsensä, jolle oma kunnia on kallis. Kun sinä kiilloitit hopeakilpesi,\npitääksesi sen niin kirkkaana, niin mitä näit siitä kuvastuvan?\nOmat ylpeät kasvosi kai? Samoin sinä nytkin kartat vähäisintäkin\ntahraa kunniantunnollasi, mutta sinä tahdot pitää tämän hopeakilven\nkirkkaana Moran kustannuksella, sinä tahdot ratsastaa tietäsi ylpeänä,\nyksinäisenä kunniassasi, heijastaa aurinkoa, huikaista kaikki katsojat,\nsillävälin kun vaimosi, Mora, joka on rakastanut sinua, luottanut\nsinuun, joka on mitä hellimmin sanoin tulkinnut sinulle rakkautensa\nihmeen, makaa pimeydessä epätoivoisena, murtunein sydämin. Hugh, minä\ntahtoisin, että sinä ajattelisit enemmän hänen kultaisen sydämensä\naarretta kuin oman itsekkään hopeakilpesi kirkkautta.\"\n\n\"Itsekkään!\" huusi ritari. \"Onko itsekästä pitää kunniansa puhtaana?\nOnko itsekästä hävetä sitä, että pettää rakastamaansa naista? Olenko\nminä, jonka pyrkimyksenä on kaikessa ollut asettaa hänen onnensa\netusijaan, ollut itsekäs häntä kohtaan tänä vaikeuden hetkenä?\"\n\nHän vaipui raskaasti istumaan; nojasi kyynärpäät polviinsa ja antoi\npäänsä painua käsiin.\n\nTämä äärimäistä masennusta ilmaiseva asento teki piispan\nmiettiväiseksi. Saisiko hän voiton nyt, kun hän juuri oli luopunut\nkaikesta voiton toivosta?\n\n\"Tuhoisan itsekäs, rakas Hugh\", sanoi hän. \"Mutta Luojan kiitos, ei\nmitään vahinkoa vielä ole tapahtunut. Kuuntele sanojani, niin minä\nosoitan sinulle keinon, millä voit pitää kunniasi tahrattomana ja,\nkuitenkin vaieta Moralta tiedon asiasta, joka järkyttäisi hänen\nmielentilansa.\"\n\n\n\n\nLI luku\n\nJALOT SYDÄMET EROAVAT.\n\n\nSamana iltana, tuntia ennen auringonlaskua, molemmat miehet, jotka\nMoraa rakastivat, katselivat toisiansa valmistautuen lausumaan\ntoisillensa lopulliset jäähyväiset.\n\nPiispa oli sanonut sanottavansa. Keskeytymättä oli hänen sanojensa\nvirta vuotanut, kaunopuheisena, sovittavana, vakuuttavana.\n\nHän näki edessään ritarin pään, hänen yhteen liitetyt ja pöydän yli\nojennetut kätensä.\n\nHän ihmetteli itsekseen, mitä ajatuksia mahtoi askarrella tämän tumman,\nkiharan tukan alla. Hän oli toivonut, että tämä epätoivon jäykkä asento\nolisi pehmennyt. Hän oli käyttänyt kaikkein vakuuttavinta äänensävyä\nsaadakseen tämän tuloksen aikaan, mutta menestyksettä. Hän oli\ntoivonut, että ritari katkaisisi vaitiolon, vaikkapa raivotakseen tai\nvastustaakseen. Sitä varten oli piispa päästänyt puheeseensa tahallisen\ntosiasiain vääristyksenkin ja myöhemmin tehnyt kouraantuntuvasti väärän\npäätelmän. Mutta kumpikaan ei ollut saanut ritaria liikkeelle.\n\nHetken kuluttua oli Hugh kohottanut päätään ja nojannut taapäin\ntuolissaan; hän vuorostaan oli kiinnittänyt katseensa orsista\nriippuvaan lippuun.\n\nSe oli lakannut hulmuamasta. Nähtävästi oli isä Benedict sulkenut\nkattoluukun, joka oli piilossa pystyn hirren takana ja josta hänellä\noli tapana väijyä alas pitosaliin, katsoakseen oliko kaikki kunnossa,\neikö kunnianarvoisa isä tarvinnut mitään.\n\nMainittakoon tässä ohimennen, että tämä isä Benedictin ylen suuri\nvalppaus sai vain vähän kiitosta osakseen. Sillä huomatessaan ritarin\nkanssa keskustellessaan lipun hulmuavan oli piispa aavistanut jotain\njuonta ja arvannut sen oikein, jonka johdosta hän oli salaa antanut\nveli Philipille määräyksen, sillä seurauksella, että kun kappalainen\nseuraavalla kerralla vaani salissa tapahtuvaa yksityiskeskustelua,\nhän sen päätyttyä havaitsi ullakkohuoneen oven ulkoapäin suljetuksi,\nja kun hän väkivoimalla oli sen avannut, ei hänen asemansa ollut\nparantunut, kun tikapuut, jotka olivat yhdistäneet sen alla olevaan\nkäyttämättömään huoneeseen, oli poistettu. Senjälkeen sai hän nähdä\npiispan ynnä hänen vieraansa nauttivan kolme ateriaa, ennenkuin hän\nsai ilmaistuksi tukalan asemansa ja pääsi siitä pois. Ja silloinkin\npiispa hämmästyttävän hitaasti pystyi huomaamaan, mistä päin apua anova\nhätääntynyt ääni oli lähtöisin. Useampia veljiä kutsuttiin avuksi,\nniin että vallan pieni ihmisjoukko seisoi tuijottamassa isä Benedictin\nkalpeisiin kasvoihin, jotka näkyivät kattoluukusta, kun hän makasi\nsiellä tyhjällä vatsallaan, huutaen vastauksia piispan kysymyksiin\nja koettaen turhaan esittää jotain järjellistä syytä omituiseen\nasemapaikkaansa.\n\nMutta palatkaamme kohtaukseen, joka aiheutti tämän aineesta\npoikkeamisen.\n\nRitari oli kohottanut päätään, mutta yhä pysyi hän vaiteliaana ja\neleettömänä.\n\nKun piispa vihdoin oli vaiennut, odottaen jotakin vastausta, oli Hugh\nd'Argent kääntänyt katseensa pois orsista ja kysynyt:\n\n\"Missä te, jalo herra, voisitte kohdata Moran, jos vaimoni, kuultuaan\ntotuuden, haluaa palata luostariin?\"\n\nTäten oli piispan pakko todeta, että hänen vuolas kaunopuheisuutensa,\nhänen läikkyvä huumorinsa, hänen sitova todistelunsa, hänen\nhellittelevät sanansa, hänen uhkaustensa ukkoset, kaikki olivat yhtä\nturhaan iskeneet ritarin järkähtämätöntä päätöstä vastaan ja jättäneet\nsen ennalleen.\n\nSilloin piispa vaieten nousi ja astui kirjastoon. Täällä he nyt\nkatsoivat toisiinsa, sanoakseen lopulliset jäähyväiset.\n\nKumpikin tiesi, että hänen menetyksensä olisi toisen voitto; hänen\nvoittonsa toisen korvaamaton menetys.\n\nJa kuitenkin kumpikin tällä hetkellä ajatteli vain Moran mielenrauhaa.\nHeillä vain oli eri käsitys siitä, millä tavoin tämä rauha oli paraiten\nsäilytettävissä.\n\n\"Minun täytyy ottaa hänen ristinsä, herra piispa\", lausui ritari\npäättävästi.\n\nPiispa meni huoneen nurkassa olevan pöydän ääreen ja kumartui sen yli,\nkääntäen selkänsä Hugh d'Argentille. Sitten hän pujotti käden poveensa\nja otti sieltä jalokivin koristetun kultaristin. Sulkien pöydän vanhan\nkannen hän palasi takaisin ja laski ristin ritarin ojennettuun käteen.\n\n\"Minä luovutan sen sinulle, rakas Hugh, vain yhdellä ehdolla: että\nminä varmasti saan sen takaisin kahden viikon kuluttua. Jos sinä\npäätät kertoa vaimollesi totuuden näystä, pitää minun nähdä tämä risti\nhänen rinnallaan, kun hän ratsastaa takaisin Worcesteriin, uudelleen\nValkoisten sisarten priorittarena. Mutta jos taas viisaampi harkinta\npääsee valtaan ja sinä päätät olla kertomatta, täytyy sinun nopean\nlähetin kautta palauttaa se minulle sinetöidyssä käärössä.\"\n\n\"Minä tulen kertomaan\", vastasi ritari. \"Jos hän päättää jättää minut,\ntulette näkemään ristin hänen rinnallaan, jalo herra. Jos hän päättää\njäädä luokseni, saatte te sen nopean lähetin kautta.\"\n\n\"Hän päättää jättää sinut\", sanoi piispa. \"Jos kerrot hänelle, niin hän\npäättää jättää sinut.\"\n\n\"Hän rakastaa minua\", sanoi ritari, ja hänen äänessään kuului hellä\nkunnioitus ja hänen silmissään oli katse, jolla ihminen puhuu uskosta\nJumalaansa.\n\n\"Hugh\", sanoi piispa synkästi; \"Hugh, rakas poikani, sinulla on niin\nvähän kokemusta nunnan sydämestä. Kuta enemmän hän rakastaa, sitä\npäättäväisemmin on hän jättävä sinut, jos sinä annat hänelle aihetta\npitää rakkauttaan epäoikeutettuna. Juuri se mikä nyt tuottaa hänelle\nautuutta, on heti herättävä hänessä pelkoa. Hän on karttava sinua kuin\npuhdas sydän karttaa syntiä; koska hänen ilonsa sinun tyhmyytesi tähden\non näyttävä hänestä synniltä. Poikani!\" -- ja piispa ojensi kätensä;\nhänen äänessään kuului liikuttava vetoaminen -- \"Jumala ja pyhä kirkko\non antanut sinulle vaimosi. Jos sinä kerrot hänelle tuon asian, menetät\nsinä hänet.\"\n\n\"Minun täytyy ottaa mukaani hänen jättämänsä puku\", sanoi ritari, \"niin\nettä jos hän päättää lähteä luotani, hän voi palata täydessä asussaan.\"\n\nPiispa meni taas pöydän ääreen, kohotti raskasta kantta ja nosti esiin\nvalkoisen, keräksi käärityn puvun. Sen nähdessään molemmat miehet\nvaikenivat kuin vainajan kohdatessaan ja ritari tunsi pelon jähmettävän\nsydämensä, ottaessaan sen vastaan piispan kädestä.\n\nHe astuivat yhdessä jokipenkereelle, sieltä nurmikolle ja pihalle.\n\nVeli Philip istui siellä ratsun selässä odottamassa ja toinen\nmaallikkoveli piteli ritarin hevosta.\n\nKun hevoset tulivat heidän näkyviinsä lausui piispa: \"Philip on\nsaattava sinua muutaman peninkulman matkallasi.\"\n\n\"Kiitän teitä, isä\", vastasi ritari, \"mutta se ei ole tarpeen. Tämä\nkunnon veli on saanut istua monta vuorokautta satulassa.\"\n\n\"Se on hyvin tarpeellista\", sanoi piispa. \"Anna Philipin ratsastaa\nrinnallasi, kunnes te olette sivuuttanut Munkkimetsän ja onnellisesti\nolette päässeet avoimille maille sen takana. Silloin voit, jos tahdot,\nkäskeä häntä palaamaan.\"\n\n\"Worcesterin salamurhaajiako vastaan tämä toimenpide on tarpeen, jalo\nherra?\"\n\nPiispa hymyili.\n\n\"Kenties\", sanoi hän. \"Saraseeneja voit rankaisematta iskeä kuoliaaksi,\nmutta sinun emme voi sallia joutuvan sellaisen kohtalon alaiseksi.\nSinulla on, rakas Hugh, liian kallisarvoisia kappaleita muassasi,\njotta mikään yllätys saisi tulla kysymykseen. Nyt on levottomat ajat\nja vaaroja uhkaa kaupungin ympärillä. Päästyäsi kolme peninkulmaa\neteenpäin voit lähettää veli Philipin takaisin ja ratsastaa eteenpäin\nyksin.\"\n\nHeidän tultuaan hevosten luo, ritari varovaisesti asetteli\nkantamuksensa satulansa taakse. Sitten hän laskeutui toiselle\npolvelleen, taivuttaen päänsä piispan siunattavaksi.\n\nWorcesterin Symon luki siunauksen. Kumartuen lisäsi hän sitten\nmatalalla äänellä: \"Ja ohjatkoon Jumala ja pyhimykset sinua kaikissa\nasioissa oikein päättämään.\"\n\n\"Amen\", sanoi Hugh d'Argent ja suuteli piispan sormusta.\n\nSitten hän nousi ratsaille ja ratsasti taaksensa katsomatta palatsin\nportista ulos veli Philipin seuraamana.\n\n\n\n\nLII luku\n\nENKELILAPSI.\n\n\nWorcesterin Symon kääntyi, asteli verkalleen poikki pihan, meni joen\nvarrella olevan kaiteen ääreen ja seisoi siinä kauan, kumartunein päin,\nkatsellen Severnin nopeata juoksua.\n\nHänen silmänsä kiintyivät siihen kohtaan, missä ritari oli syöksynyt\nveden pinnalle, sukeltaessaan hakemaan valkoista kiveä, joka piispan\nomain sanojen mukaan kuvasti hänen mahdollisuuksiaan voittaa prioritar\nomakseen.\n\nPiispan käsi lepäsi kaiteella. Hänen sormuksensa kivi ei heijastanut\nsinisiä eikä purppuraisia säteitä. Sen väri oli haalistunut ja\nhaihtunut. Se loisti -- kuten prioritar kerran oli nähnyt sen loistavan\n-- kuin suuri kyynel piispan sormessa.\n\nPiispan asento kuvasti syvää masennusta. Pois ratsastaneen ritarin\nmukana tuntui jotain voimakasta ja elämänintoista väistyneen hänen\nelämästään.\n\nHäntä painosti tunne epäonnistumisestaan. Hänen ei ollut onnistunut\ntaivuttaa Hugh d'Argentin tahtoa halunsa mukaan eikä hän myöskään\njaksanut iloita tämän ritarillisuudesta, kun hän ei tahtonut nauttia\nonnestaan kunniansa kustannuksella.\n\nMutta vaikka hänen järkensä ei hyväksynyt ritarin siveysoppia, hänen\nsydämensä halasi sitä ylistää.\n\nKun hänen silmämääränään loppuun saakka oli Moran mielenrauha, oli hän\nmuuttumatta pysynyt paheksuvalla kannallaan.\n\nHän ei koskaan enää voisi korottaa ääntänsä Hopeakilven kunniaksi.\nViisastelunsa kautta oli hän taitavin sormin koettanut purkaa ritarin\nloistavaa asua. Missä määrin hän oli onnistunut, sitä hän ei voinut\ntietää. Mutta katsellessaan tässä kiireesti juoksevaa jokea, hän\nhavaitsi toivovansa, että hän olisi saanut sitä vahvistaa, eikä\nheikentää, hänen asuaan vyöttää ja sonnustaa, sensijaan että hän\nsitä varkain avasi ja purki. Ja olisihan hän niin tehdessään taannut\nitselleen oman onnensa, palauttanut omaan sydämeensä elämänilon niiden\nkahden kustannuksella, jotka hän oli yhdistänyt toisiinsa pyhän\nkolminaisuuden nimessä.\n\nJos Hugh pysyi ajattelemattomuudessaan, menettäisi hän morsiamensa,\nmutta mennessään asettamaan prioritarta takaisin virkaansa, olisi\npiispalla tietoisuus siitä, että hän loppuun saakka oli koettanut saada\nritaria luopumaan aikeestaan.\n\nJos toisaalta Hugh, pohjoiseen päin ratsastaessaan, palaisi järkiinsä\nja päättäisi vaieta asian, kas silloin odottaisi Symonia, Worcesterin\npiispaa, hänen rakastamansa aurinkoinen maa ja kardinaalin hattu.\n\nMutta välillä oli kaksiviikkoinen epävarmuus, ja piispa ei voinut\nsietää epävarmuutta.\n\nHän kääntyi joesta pois ja alkoi kävellä edestakaisin kentällä,\nkumartunein päin, kädet selän takana ristissä.\n\nJoka kerran kun hän saapui puutarhan ja pihan välissä olevalle\nmuurille, havaitsi hän edessään kaksi ruusupensasta, punaisen ja\nvalkoisen, jotka kasvoivat niin lähellä toisiaan, että niiden oksat\ntakertuivat toisiinsa, ja punaisten kukkien rehevät terät loistivat\nniiden valkoisten naapurien tuoksuvan kauneuden vastakohtana.\n\nVihdoin ruusut muuttuivat piispalle vertauskuviksi -- valkoinen kuvasi\npriorittaren suloista seuraa, punainen häntä Roomassa odottavaa korkeaa\nkunniaa.\n\nHän sai päähänsä sellaisen uuden ajatuksen, että jos hän sulkisi\nsilmänsä, rukoilisi pyhää Josefia ohjaamaan kättään, ottaisi kolme\naskelta eteenpäin ja poimisi ensimäisen kukan, jota hänen kätensä\nkoskettaisi, saisi hän lopetetuksi tämän väsyttävän epävarmuuden.\n\nMutta tämä lapsellinen mielikuva sai hänet hymyilemään. Se toi mieleen\nvanhan maallikkosisaren Mary Antonyn, joka leikki herneillään ja luotti\nsatakieleensä. Sitäpaitsi piispa ei koskaan tehnyt mitään suljetuin\nsilmin. Hän olisi tahtonut nukkuakin silmät auki, ellei luonto olisi\nsäätänyt toisin.\n\nVielä kerran käveli hän koko kentän poikki, kädet yhteenliitettyinä\nselän takana, silmät tähdättyinä yli joen, kaukaisiin kumpuihin.\n\n\"Tuleeko hän vai menenkö minä? Lähdenkö minä vai palaako hän?\"\n\nHänen kääntyessään kaiteen luona tuntui itsepintainen ääni kuiskaavan:\n\"Valkoinen ruusu tarkoittaa hänen paluutaan luostariin, punainen lähtöä\nRoomaan.\"\n\nJa kun hän taas saapui muurille, tirkistivät häneen porttiholvista\npikkutytön kirkkaat silmät.\n\nPiispa seisahtui aivan hiljaa katselemaan häntä.\n\nMilloinkaan hän ei ollut nähnyt niin viehättävää keijukaista.\nPäivänsäde näytti kätkeytyneen jokaiseen hänen tuuhean tukkansa\nkiharaan. Hänen pienillä ruskeilla kasvoillaan oli kypsän persikan\nkukkeus; hänen katseessaan oli havahtuneen kauriin arka loiste.\n\nPiispa hymyili.\n\nLoistavista silmistä hävisi niiden pelokas välke, ne sädehtivät\nvastaukseksi. Piispa viittasi.\n\nPikku tyttö hiipi porttiholvista esiin, sai lisää rohkeutta, kiisi\nkentän yli ja seisoi piispan ja ruusujen välillä.\n\n\"Mistä sinä tulit tänne, pienokaiseni\", kysyi Worcesterin Symon\nlempeimmällä äänellään.\n\n\"Iso portti oli auki ja minä juoksin siitä sisään.\"\n\n\"Entä mikä on nimesi, pikku tyttö?\"\n\n\"Verity\", kuiskasi lapsi arasti ja punastui lausuessaan oman nimensä.\n\n\"Niinkö\", mutisi piispa. \"Onko Totuus [Verity = totuus. (Suom.)]\ntosiaankin tullut avoimesta veräjästäni sisään?\"\n\nSitten hän sanoi, hymyillen kohti pieniä kasvoja, jotka olivat\nluottavaisesti kääntyneet häneen päin.\n\n\"Haluatko jotain, enkelilapsi, mitä minä voin sinulle antaa?\"\n\nToinen paljaista ruskeista pikku jaloista hankasi levottomasti toista\nvastaan. Viisi paljasta ruskeata pikku varvasta kaivautui nurmeen.\n\n\"Älä pelkää\", lausui piispa. \"Pyydä minulta mitä tahdot, ja minä annan\nsen sinulle, vaikkapa se olisi puolet valtakuntaa. Niin, vaikkapa se\nolisi isä Benedictin pää vadissa.\"\n\n\"Ruusun\", sanoi lapsi innoissaan, ollenkaan huomaamatta isä Benedictin\npään ja puolen valtakunnan tarjousta. \"Ruusun tuosta kauniista puusta!\nMinä näin muurin takaa, miten kauniit ne olivat!\"\n\nPiispan huulet hymyilivät vielä, mutta hänen silmänsä kävivät äkkiä\nvakaviksi.\n\n\"Pyhä Josef!\" mutisi hän ja teki ristinmerkin.\n\nSitten hän kumartui lapsen yli ja laski kätensä hänen kiharoilleen.\n\n\"Aivan niin, pikku Verity\", sanoi hän, \"sinä saat itse ottaa yhden\nruusun ja antaa minulle toisen. Saat itse valita! Katso, minä liitän\nkäteni yhteen selkäni taakse -- näin! Niin pian kuin minä olen\nkääntänyt selkäni, tulee sinun poimia kaksi ruusua. Juokse ruskeine\npikku jalkoinesi luokseni ja pane toinen ruusu -- kumman tahdot --\nminun käteeni. Juokse sitten itse kotiin toisen kera. Hyvästi, pikku\nenkelilapsi. Jumalan siunaus olkoon otsallasi.\"\n\nPiispa kääntyi ja asteli verkalleen kentän yli, kumartunein päin, kädet\nliitettynä yhteen selän taakse.\n\nPienien paljasten jalkojen askel ei nurmikolla kuulunut. Mutta\nennenkuin piispa oli ehtinyt puolimatkaakaan, pistettiin ruusun vana\nhänen sormiensa väliin. Kun ne sulkeutuivat sen ympäri, kuului hilpeä\nnaurunhelähdys hänen takanaan, häipyen etäisyyteen.\n\nEnkelilapsi oli tehnyt valintansa ja juossut tiehensä oman ruusunsa\nkera. Piispan kohtalon oli hän jättänyt, tämän omaan suljettuun käteen.\n\nPysähtymättä tai ympärilleen katsomatta astui piispa eteenpäin,\ntuijottaen hetkisen säihkyvään vedenkalvoon; sitten loi hän katseensa\nsen yli, etäisiin metsiin, joiden kautta ritari parhaillaan ratsasti.\n\nVihdoin hän kääntyi yhä pitäen käsiään selkänsä takana, astui sisään\npuutarha-ovesta, joka oli jäänyt selälleen, ja meni kirjastoon.\n\nMutta vasta kun hän polvistui pyhän Josefin alttarin eteen, liikutti\nhän oikeaa kättään ja saattoi näkyviin Verityn siihen asettaman ruusun.\n\nMonta vuotta oli kulunut siitä kun piispa viimeksi itki. Hän ei ollut\nluullut enää koskaan itkevänsä. Mutta hänen nähdessään nyt enkelilapsen\npoimiman ruusun jokin hänessä herpaantui ja hän raukesi avuttomaan\nitkuun.\n\nParrakas ja roteva pyhä Josef näytti surkutellen katselevan\nkumartunutta päätä ja sen rehevää hopeista tukkaa.\n\nNäin oli hän mahtanut itsekin itkeä, kun Jumalan enkeli ilmestyi\nhänelle hänen kovan koettelemuksensa hetkenä sanoen: \"Älä pelkää!\"\n\nTuokion kuluttua piispa poistui alttarin luota, meni pöydän ääreen ja\nlaski ruusun valkoisen kiven viereen.\n\n\"Kas niin, rakas Hugh\", mutisi hän, \"sinun kivesi ja minun ruusuni.\nHyvinpä ne sopivatkin yhteen. Molemmat kuvastavat lujan päätöksen\nvoittoa. Mutta minun ruusuni on pian lakastuva, kun sensijaan sinun\nkivesi, rakas poika, on kestävä aina.\"\n\nPiispa istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja soitti hopeakelloa.\n\nMaallikkoveli astui huoneeseen.\n\n\"Pyydä veli Andrea Philippoa heti tulemaan tänne\", sanoi piispa. \"Minun\ntäytyy puhutella häntä viivyttelemättä.\"\n\n\n\n\nLIII luku\n\nPYHÄLLÄ VUORELLA.\n\n\nYhdeksäntenä päivänä Hugh'n lähdöstä, sinä päivänä, jolloin hän\nnopeasti ratsastamalla saattoi saapua ennen päivänlaskua, nousi Mora\naikaisin vuoteesta.\n\nSamana tuntina, jolloin hän oli tottunut soittamaan luostarin kelloa,\nkäveli hän kiiruusti yli nummen ja kapusi yli kanervapeittoisten\nkumpujen.\n\nHänen mieleensä oli muistunut pieni kappeli korkealla vuoristossa,\nmissä asui pyhä erakko, jolle oli hankkinut suurta mainetta hänen pyhä\nelämänsä, hänen viisautensa antaessaan hengellisiä neuvoja ja hänen\ntaitonsa sairaita hoivatessaan.\n\nMora oli tullut ajatelleeksi, rukoillessaan ja mietiskellessään läpi\nyön, että jos hän voisi tehdä täyden tunnustuksen tälle pyhälle\nmiehelle, voisi tämä kenties luoda valoa hänen sekavaan ahdinkotilaansa.\n\nTämä toivo täytti hänet innolla kävellessään eteenpäin.\n\n\"Luo valoa pimeyteeni! Ohjaa minut selkeälle tielle!\" niin huusi hänen\nahdistunut sielunsa.\n\nHänen oli mielestään punnittava kahta mahdollisuutta. Ensinnäkin\nkysymystä, tulisiko Hugh piispan neuvosta vaikenemaan, siten joutuen\npetokseen osalliseksi. Toiseksi asemaa, johonka hän oli joutunut,\ntämän petoksen perusteella jätettyään luostarin. Mutta tällä hetkellä\nedellinen kysymys oli niin verrattomasti paljon tärkeämpi, että Mora\nhavaitsi jättävänsä toisen vallan taka-alalle, sallien sen jäädä\nmyöhemmin tarkastettavaksi, kun tämä ylen tähdellinen kohta, Hugh'n\nsuhtautuminen asiaan, oli ratkaistu.\n\nMora käveli kiiruusti eteenpäin, hänessä oli vallalla vain yksi ajatus:\nettä hän kiiruhti kohti mahdollista apua.\n\nHän ei hidastanut askeleitaan, ennenkuin kappeli tuli näkyviin, sen\nharmaat muurit välkkyivät aamuvalossa, sikermä tuuheita pihlajia\nkohosi sen vieressä; sen takana oli mahtava kallio, joka entisaikoina\noli syössyt maahan ylempänä kohoavalta vuorelta. Tässä kalliopaadessa\nolevasta syvästä halkeamasta kohosi esiin nuori tammi, jonka tuores\nvihanta verhosi kappelin harjaa. Kaikkialla sen ympärillä, jokaisessa\nraossa kasvoi sananjalkoja, hienovartisia kissankelloja, kookkaita ja\nsuoria sinikelloja ja punertavia kanervapehkoja.\n\nLähellä oli erakon matala maja. Ovi oli raollaan.\n\nMora lähestyi sitä hiljaa ja koputti ovelle.\n\nMikään ääni ei vastannut.\n\nHänen koputuksensa vaan korosti vallitsevaa hiljaisuutta.\n\nTyöntäen oven auki uskalsi Mora katsahtaa sisään.\n\nErakon kammio oli tyhjä. Kasvisaterian jäännöksiä näkyi karkealla\npöydällä. Niinikään avoin, pahasti kulunut rukouskirja. Pöydän\ntoisessa päässä oli kimppu lääkeyrttejä, sennäköisessä kasassa, kuin\nolisi ne kiiruusti puistettu niiden vieressä makaavasta laukusta.\nTodennäköisesti pyhä mies oli nauttiessaan varhaista murkinaansa saanut\nkutsun jonkun sairaan luo.\n\nMora käännähti ovella ja varjostaen silmiään tarkasteli hän maisemaa.\n\nAluksi hän näki vain lampaita, jotka verkkaan liikkuivat mättäältä\ntoiselle kalutessaan niiden lyhyttä ruohoa, taikka vuohia, jotka\nhyppelivät paadelta toiselle ja äkkiä hävisivät korkean saniaisen\nsekaan.\n\nMutta pianpa hän eräällä etäisellä kukkulalla havaitsi kaksi\nihmishahmoa, huomasi erakon ruskean kaavun ja pään ynnä pienen pojan,\njoka juosten pysytteli edellisen kintereillä hänen nopeassa tahdissaan.\nHe hävisivät erään kummun harjan taakse, ja Mora -- yksinään tässä\nautiossa seudussa -- oivalsi, että oli kuluva monta tuntia ennenkuin\nerakko palaisi.\n\nSensijaan että tämä seikka, joka esti häntä toteuttamasta\ntarkoitustaan, olisi herättänyt hänessä tyytymättömyyttä, täytti se\nhänen sydämensä äkillisellä helpotuksen tunteella.\n\nErakon kammion sisustus oli elävästi palauttanut hänen mieleensä hänen\njylhän luostarielämänsä. Erakko olisi todennäköisesti katsellut hänen\nasiaansa kokonaan tämän elämän kannalta.\n\nHän ei mitenkään olisi saattanut tajuta näiden päivien yhä yltyvää\nihmettä, joka oli ilmennyt siitä saakka kuin hän ynnä Hugh ratsastivat\npois Warwickista ja joka kohosi huippuunsa tuona ihmeellisenä\nhetkenä linnan muurilla, jolloin Mora oli Hugh'lle kertonut näkynsä,\nkuiskaten ilmaissut täyden antaumuksensa, ja Hugh siitä huolimatta oli\nkoskettanut häntä vain hehkuvilla silmillään.\n\nKuinka saattaisi pyhä erakko, joka eli yksinään keskellä hiljaisia\nkumpujaan, tajuta väkevän keskinäisen rakkauden peloittavan voiman,\nsen hehkun, ilon, syvän, suloisen levottomuuden, sielujen keskinäisen\nkutsun, sydänten nyyhkyn, joka täytti yhteisen yön enkelisiipien\nsuihkeella?\n\nKuinka saattaisi pyhä erakko tajuta Hugh'n saaman iskun, kuinka hän\nvoisi käsittää lykkäyksen hullaannuttavan kärsimyksen, epätoivon\nkuilun, johonka hänet oli syössyt piispan kirje, kun se oli saapunut\nniin pian sen jälkeen kuin hän oli sanonut: \"Minä en pyydä mitään\nkorkeampaa iloa kuin odottaa sen päivän koittoa, jolloin saan\nviedä sinut kotiin.\" Mutta päivän koitto olikin tuonut mukanaan\nvälttämättömyyden, joka oli riistänyt hänet pois morsiamensa luota.\n\nMutta miksi? Mitenkä paljon sisälsi toinen kirje? Oliko se vähemmän\nyksityiskohtainen kuin ensimäinen? Oliko Hugh ratsastanut etelään\nsaadakseen kuulla totuuden kokonaisuudessaan. Vai oliko hänen\ntarkoituksensa piispan kanssa järjestää asiat niin, että Mora\nvoitaisiin aina pitää petettynä?\n\nSeistessään tässä kukkulan kiireellä, missä aamutuuli puhalsi hänen\nympärillään, auringon kohotessa voittoisana taivaalle \"kuin ylkä,\njoka astuu ulos kammiostaan\", kaikkialla ympärillä kanervan tuoksua,\nmehiläisten surinaa, liitelevän leivosen iloista liverrystä, samalla\nkun hänen oma ruumiinsa sykki täynnä eloa kiireisen kiipeämisen jälkeen\n-- tunsi Mora mahdottomaksi, että Hugh voisi vastustaa kiusausta\npidättää itselleen omansa millä hinnalla hyvänsä. Ja kuinka saattaisi\npyhä erakko arvostella häntä yhtä säälivästi kuin Mora -- nainen, joka\nhäntä rakasti -- tiesi häntä täytyvän arvostella?\n\nMora tunsi kiitollisuutta tämän kunnon miehen poissaolon johdosta,\nvaikka hänen avuntarpeensa olikin jäänyt tyydyttämättä.\n\nKatsoessaan taakseen kohti matalaa majaa, huomasi hän ovenkamanaan\njonkun tunnuslauseen karkeasti veistetyksi. Hän huomasi siinä olevan\nlatinaisia sanoja ja mentyään lähemmä hän, kun oli monen vuoden\nkuluessa tottunut jäljentämään ja kääntämään, saattoi vaikeudetta lukea\nne.\n\n\"Hänen kanssaan, pyhällä vuorella\", oli kirjoitettu erakon majan\novenkamanaan.\n\nMora toisti näitä sanoja yhä uudelleen, ja hänen niin tehdessään valui\nhänen ylitseen tunto jonkun näkymättömän läsnäolosta keskellä tätä\nyksinäisyyttä.\n\n\"Hänen kanssaan pyhällä vuorella.\"\n\nMora katsahti kappeliin. Senkin oven kamanaan oli veistetty kirjaimia.\nHän astui lähemmäksi lukeakseen ne.\n\n\"Ja kun he olivat kohottaneet katseensa eivät he nähneet ketään\nihmistä, ainoastaan Jesuksen yksinään\".\n\nMora avasi oven ja astui pieneen kappeliin.\n\nTullessa kirkkaasta ulkoilmasta se ensinnä näytti pimeältä, mutta hän\noli jättänyt oven auki ja siitä tulvi valoa sisään.\n\nSitten hän kohotti katseensa ja näki; ja nähdessään hän ymmärsi\nsisäänkäytävän yläpuolella olevain sanojen merkityksen.\n\nPienessä kappelissa oli vain yksi veistokuva. Siellä ei ollut\npyhimyksen kuvia, ei pyhän Neitsyen eikä ristiinnaulitun kuvaa.\n\nMutta alttarin yläpuolella olevassa syvennyksessä seisoi ihmeellinen\nKristus-kuva; se ei esittänyt häntä vainajana eikä kuolevana, ei\nkirkastettuna eikä taivaaseen-astuvana, vaan ihmisenä, joka astui maan\nkamaralla ihmishahmossa, ja kuitenkin erehtymättömästi, voittoisasti\njumalallisena.\n\nTämän marmorikuvan oli veistänyt sama käsi, joka oli tehnyt sen\nMadonnankuvan, jonka piispa oli tuonut Roomasta mukanaan ja sijoittanut\nMoran luostarikammioon. Se oli ollut piispan lahja vanhalle\nerakko-ystävälleen. Heti ensi silmäyksellä Mora muisti, mitenkä piispa\noli kuvannut sen hänelle. Sitten veistoksen kauneus valtasi hänet ja\nhän unohti kaiken muun.\n\nSe eli! Sen katseessa ilmeni tutkivaa hellyyttä; sen huulilla oli\nrakastavan ymmärtämyksen hymy; sen ojennetun käden ilmeestä puhui\nääretön sääli. Mora lankesi polvilleen. Vaistomaisesti hän palautti\nmieleensä isä Gervaisen ankaran kehoituksen katumuksentekijöille,\nettä he, ennenkuin polvistuivat ristiinnaulitun eteen, toistaisivat\nmielessään: \"Hän elää ainaisesti ollakseen minun välimiehenäni.\"\nJa omituista kylläkin muisti hän samalla kuinka Mary Seraphine oli\nhurjalla äänellä huutanut, kun häntä kehoitettiin kohdistamaan\nkatseensa kuolevaan Vapahtajaan: \"Minä tahdon elämää -- en kuolemaa!\"\n\nTässä oli tosiaankin Elämä! Tässä oli maailman Vapahtaja kuolevaisen\nhahmossa, lihaksi tullut Sana.\n\nMora kohotti katseensa ja luki sanat, jotka kultakirjaimin koristivat\nseinäsyvennyksen holvikaarta ja loistivat päivänpaisteessa Jumalihmisen\nkärsivällisen pään yläpuolella.\n\n\"Kaikissa kiusauksissa koeteltuna kuin me ja kuitenkin synnitönnä.\"\n\nJa vieläkin ylempänä, holvikaaren yläpuolella:\n\n\"Suuri Ylimmäinen pappi... Astui taivaaseen.\" Tässä hiiskumattomassa\nhiljaisuudessa ei Mora, joka niin äskettäin oli ollut Valkoisten\nsisarten prioritar, voinut muuta kuin polvistua ja rukoilla.\nNäkymättömän läsnäolo tuntui selvemmin. Mora sulki silmänsä. Herran\nkäsi lepäsi hänen sydämellään.\n\nKammiossaan Mora oli rukoillut, että Vapahtajan puuhun naulittu jalka\ntulisi hänelle yhtä läheiseksi kuin pienokaisen jalka Neitsyt-äidin\nhelmassa. Hänen murheessaan oli tämä rukous hänelle täytetty.\n\nMutta nyt kun hän oli joutunut ulkomaailmaan, tarvitsi hän enemmän. Hän\ntarvitsi sitä jalkaa, joka käy ja liikkuu, astuu ihmiskoteihin, joka\npysähtyy lieden ääreen, tulee hääjuhlaan ja äskenluodun haudan viereen,\njalkaa, johon on tarttunut tomu elämän valtatieltä, jalkaa, joka on\ntaivaltanut työläitä teitä, eikä koskaan ole kompastunut.\n\n\"Kaikissa kiusauksissa koeteltu\"... Silloinpa tässä oli Hän, joka\nsaattoi ymmärtää Hugh'n kovan koettelemuksen, joka saattoi armahtaa,\njos Hugh lankesi. Tässä oli Hän, joka saattoi ymmärtää Moran poloisen\nsydämen murtumisen, jos hänen täytyi jättää Hugh nyt, kun hän häntä\nnäin rakasti. \"Suuri Ylimmäinen pappi\"... Mitä muita pappeja oli\ntarvis, kun sai olla \"Hänen kanssaan pyhällä vuorella\". Joka oli\nastunut taivaaseen ja kuitenkin aina eli meidän välimiehenämme.\n\nSyvä rauha valui Moran sydämeen, kun hän hartaana polvistui tälle\npyhälle paikalle, missä hän ensi kerran uskonnollisen elämänsä aikana\noli kohdannut \"Jesuksen yksinään\".\n\n\"Oi, vanhurskas Luoja!\" huudahti hän vihdoin... \"Sinä joka tunnet\nmiehen sydämen, ja voit aavistaa, minkälainen on naisen sydän, suo\nminulle tänä päivänä tosi näky -- näky, joka tavalla, mikä ei jätä\nepäilykselle mitään sijaa, osoittaa minulle Sinun tahtosi minuun\nnähden\".\n\n\n\n\nLIV luku\n\nNÄKYMÄTÖN.\n\n\nUusi- ja ihmeellinen oli se maailma, jonka Mora kohtasi kääntyessään\nkappelista pois ja ohjatessaan askeleensa kotiinpäin.\n\nHän oli tottunut pitämään kiusausta itseäänkin synnillisenä, mutta\nnyt tuo pyhä sana \"kaikissa kiusauksissa koeteltu kuten mekin\" näytti\npuhdistavan tämän sieluntilan, kunhan hän vaan saattoi siihen lisätä\nvoittoisasti: \"ja kuitenkin synnitön\".\n\nAstuessaan kiireisin askelin ruohoisia polkuja myöten kanervan lomitse\ntunsi hän Näkymättömän kulkevan vierellään.\n\nOmituiselta tuntui, että hän ulkona maailmassa oli oppinut tuntemaan\nNäkymättömän alituisen läsnäolon suloisen salaisuuden, jota hän\nei ollut luostarissa tajunnut. Usein kun hänen velvollisuutensa\nluostarissa olivat vaatineet häntä poistumaan kammiostaan, kun hän\noli kävellyt maanalaista tietä tuomiokirkosta palatessaan tai kun hän\nvain virkistyksekseen oli astellut luostarin puutarhassa, kaipasi\nhän kappelin pyhää hiljaisuutta, tai omaa kammiotansa, missä hän sai\npolvistua pyhän Neitsyen alttarin eteen ja tajuta hänen sydämensä\ntaivaallisen puhtauden, missä hän sai langeta maahan ristiinnaulitun\nkuvan eteen, kiinnittää katseensa tähän lävistettyyn jalkaan ja\npakoittaa kylmän sydämensä käsittämään sen valtavan totuuden, että\njumalallinen Vapahtaja näin oli riippunut ja kärsinyt hänen syntiensä\nvuoksi.\n\nHän oli sen hetkittäin tajunnut kammiossaan tai valvoessaan luostarin\nkappelissa tai katsellessaan tuomiokirkon parven korkeudesta\npääalttaria, palavia kynttilöitä, huojuvia suitsutusastioita ja\nkuunnellessaan munkkien laulua ja hopeakellon kilinää. Mutta silloin\noli hän päässyt tajuamaan sen vain oman tahtonsa kautta. Itsetietoisen\nponnistuksen lakattua tämä tajunta haihtui, ja hänen sydämensä oli\ntuntunut entistäänkin kylmemmältä, hänen henkensä entistä enemmän\nlamaantuneelta. Jota suuremmalla ponnistuksella hän oli itsessään\nkoettanut herättää tätä tajuntaa, sitä täydellisemmin oli se sen\nlakattua häneltä haihtunut.\n\nMutta nyt, tässä uudessa ihmeellisessä kokemuksessa hän ei tarvinnut\nmitään ponnistusta. Hän oli vain odottanut, ja jokainen hänen olentonsa\nhuokonen oli ollut valmis ottamaan vastaan. Ja nyt tunsi hän todellakin\nNäkymättömän läsnäolon itsessään ja ympärillään. Ylösnoussut Kristus\nastui hänen vieressään. Mikään verho ei enää häntä estänyt tajuamasta\nHäntä, sillä luvattu parakleetti täytti hänet, poisti sumun hänen\nsielunsa silmistä ja kuiskasi hänen hehkuvassa sydämessään: \"Hän on\nHerra!\"\n\n\"Tämän äänen me kuulimme\", kirjoitti pyhä Pietari, \"ollessamme hänen\nkanssaan pyhällä vuorella.\" Morakin oli ensinnä kuullut sen siellä;\nmutta hänen sieltä laskeutuessaan se yhä oli hänen luonaan. Lintujen\nlaulu, virran kohina, honkien humina, mehiläisten surina, koko luonto\ntuntui lausuvan: \"Hän on Herra!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMurhe, kärsimys, pettymys ehkä odottivat häntä alhaalla, mutta\nNäkymättömän kulkiessa hänen vieressään ja hänen äänensä kuuluessa\nhänen sisässään hän tunsi itsensä kyllin voimakkaaksi kohtaamaan ja\nvoittamaan ne.\n\nPuolipäivän aikaan hän taas oli puutarhassaan, tyvenin ja seesteisin\nmielin; samalla hän sykkivin sydämin odotti, saapuisiko Hugh\npäivänlaskussa perille. Ja Mora kummeksi, mitä tehdä, jos Hugh, jonkun\ntekosyyn avulla selittäisi matkansa Worcesteriin ja pettäisi hänet\nkuten muut olivat hänet pettäneet.\n\nJa näin itseltään kysyessään Mora verkkaan astui parveketta kohti.\n\nHetkeksi hän seisahtui paikalleen punnitsemaan tätä kovaa kysymystä,\nkohdistaen katseensa korkeisiin kukkuloihin.\n\nMutta samassa jokin sai hänet kääntymään ja katsahtamaan pitosaliin\npäin, ja siellä -- samassa paikassa missä Hugh heidän erotessaan\noli polvistunut, pyytäen Moran siunausta -- seisoi sama Hugh, kädet\nristissä, katse kiinnitettynä Moraan, odottaen, että tämä huomaisi\nhänet.\n\n\n\n\nLV luku\n\nNAISEN SYDÄN.\n\n\nMatkan päästä, akkuna-aukon kautta he katselivat toisiaan silmiin --\nMora seisoi kesäisen päivänpaisteen täydessä loistossa, kukoistavan\nnaisellisuuden säteilevänä ilmestyksenä -- Hugh pitosalin varjossa,\nlaihtuneena ja tomuisena, mutta silmissä kuitenkin sen lemmen liekki,\njoka ei koskaan petä. Mutta Moran kiinnittäessä katseensa näihin\ntummiin silmiin ne värähtivät, muuttuivat ja kääntyivät pois, kuin\neivät ne kauemmin sietäisi nähdä edessään olevaa päivänpaisteista\nilmestystä.\n\nÄäretön sääli täytti Moran sydämen. Hän luuli olevansa varma, että Hugh\naikoi pettää hänet, mutta tämä petos oli liikuttava senkautta että\nHugh'n oman rakkauden voima teki kiusauksen ylivoimaiseksi.\n\nNopeasti riensi Mora pitosaliin, kiiruhti Hugh'n luokse, kiersi\nkäsivartensa hänen kaulansa ympäri ja kurkotti huulensa hänelle.\n\n\"Minä kiitän Jumalaa, rakkaani\", sanoi hän, \"että hän on sallinut sinun\nterveenä palata luokseni.\"\n\nHugh kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja puristi häntä vastaansa.\nMutta hänen päänsä pysyi pystyssä. Hänen niskalihaksensa tuntuivat kuin\nraudalta Moran sormiin. Hän saattoi nähdä syvennyksen Hugh'n leuassa,\nhänen huuliensa ankaran viivan. Mutta hänen katseensa oli kääntynyt\npois.\n\nMora tunsi suurta halua sanoa: \"Hugh, piispan ensimäinen kirje, joka\nhukkui matkalla, on joutunut minun käsiini. Minä tiedän jo totuuden\nnäystä.\"\n\nMutta sensijaan Mora takertui hänen kaulaansa huutaen: \"Suutele minua,\nHugh! Suutele minua!\"\n\nHän ei saanut riistää mieheltään mahdollisuutta osoittautua\nvilpittömäksi. Ja jos tämä aikoi pettää hänet, oli parempi että hän\nteki sen Moran tieten, kuin että tämä ainaisesti saisi kiusata itseään\nkysymyksellä: \"Jos minä _en_ olisi puhunut, olisiko hän silloin\nvaiennut?\"\n\nMutta niin kauan kuin Hugh oli hänen ja hänen kunniansa tahriintumaton,\nikävöi Mora hänen huultensa kosketusta.\n\n\"Suutele minua\", kuiskasi hän uudelleen, tietämättä kuinka monin\nkerroin vaikeammaksi hän siten teki Hugh'n olon.\n\nMutta Hugh irroitti käsivartensa hänen ympäriltään, otti hänen kasvonsa\nkäsiensä väliin, ja katseli häntä kauan silmiin, omissaan sellainen\njäytävä kaipaus ja murhe, että Moran sydän seisahtui. Ja samalla\nkun Mora sulki silmänsä, jotka läheisyyden vuoksi vain hämärästi\nhavaitsivat Hugh'n, tunsi hän tämän huulet omillaan.\n\nTällä hetkellä ei Mora tajunnut mitään muuta kuin että hän oli Hugh'n.\n\nSitten hänen ajatuksensa kiisivät takaisin hetkeen, jolloin he\nviimeksi olivat näin seisseet yhdessä. Taaskin tuntui kostean maan\nummehtunut haju heidän ympärillään; taaskin rakkaus ja sääli raateli\nMoran sydäntä; taaskin luuli hän näkevänsä Hugh'n astuvan pimeydestä\nhelmenkarvaiseen valoon, joka hiipi kryptasta alas -- ja hän tajusi,\nettä tähän toiseenkin suudelmaan sisältyi enemmän eron ahdistusta kuin\nyhtymisen hurmaa.\n\nEnnenkuin Mora vielä oli ehtinyt selvittää itselleen asemaa, oli Hugh\npäästänyt hänet, irroitti lempeästi hänen kätensä kaulaltaan ja vei\nhänet tuolille istumaan.\n\nSitten pisti Hugh käden poveensa, ja hänen vetäessään sen takaisin näki\nMora hänen kämmenellään jotain, joka kimalsi kun valo lankesi siihen.\nJa Hugh puhui, seistessään Moran edessä, silmät kohdistettuina siihen,\nmitä hänellä oli kädessään.\n\n\"Mora, minun on pakko kertoa sinulle outoja asioita, jotka, kuten\nsuuresti pelkään, tulevat aiheuttamaan sinulle paljon surua ja\nlevottomuutta. Mutta ensin minä tahdon antaa sinulle tämän, jonka\npiispa on lähettänyt sinulle monin rakkain tervehdyksin; ja hän käskee\nminun myös sanoa sinulle, että jos sinä, kun olen puhunut asiani,\nhaluat palata Worcesteriin, tulee hän itse sinua vastaan, lausuu\nsinut tervetulleeksi, johdattaa sinut luostariin ja asettaa sinut\nuudelleen Valkoisten sisarten priorittareksi kaikella asianmukaisella\njuhlallisuudella. Minä lausun tämän sinulle heti, säästääkseni sinulta\nmahdollisimman paljon järkytystä ja ahdistusta, kun kuulet sen, minkä\nnyt täytyy seurata.\"\n\nPolvistuen Moran eteen laski Hugh jalokiviristin hänen helmaansa.\n\n\"Vaimoni\", sanoi hän yksinkertaisesti, puhuen matalalla äänellä ja\nkumartunein päin, \"ennenkun puhun sinulle enemmän, tahdon sinun\ntietävän, että olet vapaa palaamaan takaisin siihen tilanteeseen,\njossa vanhan maallikkosisaren, Mary Antonyn näky, ensinnä ryhtyi sinun\nkohtaloasi ohjaamaan. Senvuoksi minä tuon sinulle takaisin ristin, joka\nsinulla oli Valkoisten sisarten priorittarena.\"\n\nMora nauroi ääneen helpotuksen tunteen herättämän suuren iloisuuden\nvallassa; ylpeys, jota hän tunsi Hugh'sta, hurmasi häntä.\n\n\"Kuinka voi _sinun vaimosi_ olla Valkoisten sisarten prioritar?\"\nhuudahti hän, ja painoi Hugh'n päätä rintaansa vasten, sille kohdalle,\nmissä risti tavallisesti lepäsi, ja kyyneliä ja suudelmia satoi Hugh'n\nhiuksiin,\n\nJa tuokion ajan Hugh, kasvot painettuina Moraa vastaan, vastasi\nhänelle, puhuen ylitsetulvivia lemmen sanoja.\n\nSitten hän taas sai itsensä hillityksi.\n\n\"Oh, vaikeaa, rakkaani!\" sanoi hän. \"Älä pidätä minua! Päästä minut\ntaikka minä kautta pyhän Neitsyen nytkin petän tehtävän, joka minulla\non edessäni.\"\n\n\"Herramme, joka tuntee miehen sydämen\", sanoi Mora, \"on tehnyt mieheni\nniin voimakkaaksi, ettei hän lankea.\"\n\nMutta hän päästi Hugh'n kuitenkin ja ritari nousi seisomaan hänen\neteensä.\n\n\"Kirje, jonka veli Philip toi minulle\", alkoi hän, \"kertoi minulle\nasian, jonka minä nyt vuorostani tahdon kertoa sinulle. Mutta\nminä en voinut puhua siitä sinulle, ennenkuin tunsin sen kaikkine\nyksityiskohtineen ja olin neuvotellut piispan kanssa sen mahdollisista\nvaikutuksista sinun tulevaisuuteesi. Siitä aiheutui minun äkkinäinen\nlähtöni Worcesteriin. Sen minkä minä nyt sinulle kerron, olen minä\nkaikissa yksityiskohdissaan kuullut piispalta meidän salaisissa\nkeskusteluissamme. Vain hän ynnä minä tunnemme asian.\"\n\nJa kädet ristissä rinnalla, katse kiinnitettynä akkunasta näkyvään\naurinkoiseen puutarhaan, äänessään syvä suru, masennus, jopa toisinaan\nkammokin Hugh d'Argent kertoi luullun näyn koko tarinan; alkoi\nmainitsemalla, kuinka Mary Antony oli kätkeytynyt sisäkammioon, ja\nkuinka tämä oli pelännyt kunnianarvoisan äidin vuoksi, kuten hän oli\npiispalle kertonut, kuinka piispan satunnainen huomautus oli saanut\neukon keksimään taitavan suunnitelmansa, jonka kautta prioritar\npakoitettaisiin ottamaan vastaan onnensa.\n\nJa kun Hugh kertoi asian, laskeutui pyhän häväisy kuin synkkä varjo\nheidän välilleen, himmentäen heidän rakkautensakin loiston. Ja kun\ntämä ei enää Moraa huikaissut, joutui hän nyt tarkastelemaan toista\nniistä kahdesta mahdollisuudesta, jotka hänellä oli edessään: Jos pyhä\nNeitsyt todellisuudessa ei ollutkaan ihmeellisellä tavalla ilmaissut\nhyväksymistään siihen, että Mora poistuisi luostarista, niin mitä\noikeutta oli hänellä jäädä maailmaan?\n\nNyt Hugh ryhtyi kertomaan vanhan maallikkosisaren täydestä\ntunnustuksesta ja kuolemasta. Hän esitti sen kunnioittavan\nkoruttomasti. Ainoakaan piispan huumorin välkkeistä ei heijastunut\nritarin kuvauksesta.\n\nJa sitten hänen äänensä äkkiä vaikeni. Tarina oli kerrottu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMora oli istunut eteenpäin kumartuneena, hänen oikea kyynärpäänsä\nnojasi polveen, hänen leukansa lepäsi vasemman käden kämmenellä, hänen\nvasen kätensä sormieli hänen helmassaan olevaa ristiä.\n\nHän kohotti katseensa.\n\n\"Hugh, sinä et ole yhtään maininnut mikä käsitys piispalla oli siitä,\nmillä tavoin tämä vaikuttaisi minuun. Kehoittiko hän sinua kertomaan\nminulle totuuden kokonaisuudessaan?\"\n\nRitari epäröi.\n\n\"Ei\", myönsi hän lopuksi, kun hän ei voinut välttää vastausta. \"Kuten\ntiedät, oli piispa alusta saakka pitänyt aikaisempaa kihlaustasi ja\nsisaresi petosta riittävinä vapauttamaan sinut kaikista valoista, joita\ntämä kavallus oli aiheuttanut. Paavin lupakirjalla varustettuna ei\npiispa pitänyt mitään jumalallista ilmestystä tarpeellisena ja alusta\nsaakka puuttui häneltä usko tämän vanhan maallikkosisaren näkyyn. Mutta\nkun hän tiesi kuinka suuren arvon sinä sille annoit, pelkäsi hän sinun\nmielenrauhasi järkkyvän, jos saisit kuulla totuuden kokonaisuudessaan.\"\n\n\"Kehoittiko hän sinua olemaan kertomatta minulle totuutta, Hugh?\"\n\n\"Rakkaudesta sinua kohtaan, Mora, hellästi huolehtien sinun onnestasi,\nneuvoi piispa minua olemaan sitä kertomatta.\"\n\n\"Hän olisi tahtonut, että sinä yhdessä hänen ynnä Mary Antonyn kanssa\nolisit ollut osallisena minun jatkuvassa pettämisessäni?\"\n\nHugh oli rehellinen ystävä.\n\n\"Hän olisi tahtonut minua yhdessä itsensä kanssa takaamaan sinulle\njatkuvan rauhan, Mora\", sanoi hän jyrkästi.\n\nTämä jyrkkyys oli Moran mieleen. Niin suuresti ihaili Mora ritariaan\nsiitä, että tämä oli voittanut siinä, missä Mora varmasti oli luullut\nhänen lankeavan, niin suuresti halveksi hän itseään siitä, että oli\narvostanut Hugh'n luonteen niin halvaksi, että hän olisi saattanut\nlangeta maahan ja syleillä Hugh'n jalkoja! Mutta hänen täytyi päästä\nselvyyteen ja mielenrauhaan!\n\n\"Kuinka tulit siis sinä, Hugh, kertomaan minulle sellaista, mikä voi\nsaattaa vaaranalaiseksi paitsi minun rauhani myös sinun oman onnesi?\"\n\n\"Mora\", lausui ritari, \"jos olen tehnyt väärin, suokoon pyhä Neitsyt\nminulle anteeksi ja vahvistakoon sinua. Mutta minä en voinut ottaa\nvastaan onneani, kun tiesin että minä siitä sain kiittää sinua\nkohtaan harjoitettua petosta. Meidän rakkautemme perustana täytyy\nolla täydellinen todenmukaisuus. Ja mehän olemme molemmat käsittäneet\nnäyn jumalalliseksi. Minä olen sinun nähtesi polvistunut kiittämään\npyhää Neitsyttä tästä erikoisesta armosta, joka oli minun onnekseni\nsuotu. Mutta nyt kun tiesin sen olleenkin vain herjaavaa petosta, minä\nolisin joka kerran, kun kuulin sinun iloiten puhuvan tästä erikoisesta\narmosta, siunaavan Neitsyttä hänen laupeutensa vuoksi, vaikenemiseni,\nmykän myöntymyksen! kautta tullut herjaukseen uudelleen syypääksi.\nJa kun sinä tuona ihmeellisenä hetkenä, jonka jo lupasit lähestyvän,\njolloin sanoisit minulle: 'Ota minut! Minä olen aina ollut sinun. Pyhä\nNeitsyt on pitänyt minut sinua varten!' olisi kunniani tahraantunut\nainaiseksi, jos minä vaikenemalla olisin käyttänyt hyväkseni sinun\nuskoasi sanoihin, jotka tuo vanha nunna oli itse keksinyt ja pistänyt\npyhän Neitsyen suuhun. Piispa piti minua itsekkäänä, kun minä enemmän\nvarjelin kunniaani kuin ikävöin sinua. Hän sanoi, etten minä nähnyt\nmuuta kuin omat ylpeät kasvoni hopeakilpeni kirkkaassa kuvastimessa.\nMutta\" -- ritari kohotti oikeaa kättään ja puhui juhlallisella äänellä\n-- \"ehkäpä minä siinä näenkin Jumalan kasvot tai ne mitä tiedän niitä\nläheisimmiksi; ja niiden takana minä näen sinun kasvosi, oma armaani.\nMinun korkein tarpeeni on asettaa se, mitä minä olen velkapää omalle\nkunnialleni ja meidän keskinäiselle luottamuksellemme, yli oman onneni\nja ikävöintini. Minä häpeäisin kutsua sinua vaimokseni, jos tekisin\ntoisin, ajatella sinua kotini haltijaksi ja sydämeni kuningattareksi.\"\n\nMoran käsi oli hapuillut piispan kirjettä, mutta nyt hän antoi sen\npysyä piilossaan. Hän ei saattanut himmentää ritarin tänä hetkenä\nsaavuttamaa ylvästä voittoa, puhumalla omasta ennakkotiedostaan. Jos\nHugh olisi langennut, olisi hänen täytynyt ottaa esiin ensimäinen\nkirje. Mutta kun Hugh osoittautui uskolliseksi, saattoi se kernaasti\njäädä odottamaan.\n\nSyntyi pitkä vaitiolo. Ristiä sormiellen katseli Mora eteensä\nnäkemättömin silmin. Hugh oli huomaavinaan, että tämä hänen korkean\nvirkansa merkki Moran silmissä oli käynyt ylen merkitseväksi.\n\n\"Puku on täällä myös\", sanoi Hugh.\n\n\"Mikä puku?\" kysyi Mora hämmästyneenä.\n\nHugh viittasi paikkaan, jonne hän oli sen asettanut: vaipan, hunnun,\nhilkan, vyön -- Valkoisten sisarten nunnakunnan priorittaren puvun.\n\nMora käänsi hämmästyneen katseensa siihen. Sitten hän kiireesti katsoi\npois.\n\n\"Piditkö sinä itse, Hugh, tarpeellisena näkyä, jotta minulla olisi\nollut oikeus poistua luostarista?\"\n\n\"En\", huusi Hugh. \"Ensi hetkestä saakka minä pidin sinua omanani Luojan\nsilmien edessä.\"\n\n\"Arveletko sinä nyt, että kun näky ei ollutkaan mikään näky, minun on\npalattava sinne takaisin?\"\n\n\"En!\" sanoi ritari -- ja sana putosi kuin sotakirveen isku.\n\n\"Odottaako piispa minun palaavan?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi ritari, tyytymättömänä siihen, että Mora nyt oli\nmuuttanut kysymystensä muotoa.\n\n\"Hän odottaa sitä\", mietiskeli Mora. \"Hän on varma minun paluustani.\nHän muistaa minun itsepäisen luonteeni ja käskevän tahtoni. Hän muistaa\nkuinka minä revin rikki paavin lupakirjan ja poljin sitä jaloillani.\nHän tietää minun sanoneen, ettei minulle riitä muu kuin jumalallinen\nilmestys. Ja hän tuntee hyvin nunnan sydämen; ja kun minä kysyin\nhäneltä, voiko nunnan sydän tulla samanlaiseksi kuin toisten naisten\nsydän, hän hurskaasti huudahti: 'Taivas siitä varjelkoon!'\"\n\nPieniä hilpeyden värähdyksiä näkyi Moran silmäkulmassa. Piispa olisi\nhuomannut ne ja hymyillyt niille vastaan. Mutta synkkä ritari ei niitä\nhuomannut.\n\n\"Mora\", sanoi hän, \"minä annan sinulle vapauden. Minä en katso minkään\npetoksen ja vilpin kautta syntyneiden lupausten sinua sitovan.\nMinä asetan sinun mielenrauhasi omaa tyydytystäni ylemmäs, sinun\nhyvinvointisi omien halujeni edelle. Antaessani sinulle vapauden,\narmas, annan minä sinulle vapauden valita. Mutta kun minä rakastan\nsinua näin, en minä voi jäädä tänne ja samalla jättää sinut vapaaksi.\nLykkäytymisen aiheuttama pelkoni kahlehtisi sinua. Senvuoksi aion minä\nnyt ratsastaa omaan kotiini. Martin tulee mukaani. Mutta hän palaa\nhuomenna kysymään, onko mitään sanomaa minulle, ja samoin kunakin\nseuraavana päivänä. Piispa myönsi neljän päivän harkinta-ajan. Jos sinä\npäätät palata luostariin, kehoittaa hän sinua ratsastamaan viimeisen\nosan matkaa täydessä asussasi, virkaristi rinnallasi. Hän tulee sinua\nvastaan neljän peninkulman päähän Worcesterista, ratsastaa kanssasi\njuhlallisesti luostariin ja ilmoittaa siellä, että kun korkeampi\ntehtävä, johonka Pyhä Isä kutsui sinut, nyt on täytetty --\"\n\n\"Täytettykö, Hugh?\"\n\nRitari hymyili masentuneesti. \"Minä vain toistan piispan sanoja,\nMora. Hän tarkoittaa, että hän asettaa sinut uudelleen nunnakunnan\npriorittareksi. Koko luostari on siitä iloitseva, sanoo hän, ja hän on\nitse pitävä huolen siitä, että kaikki käy sinulle hyvin.\"\n\n\"Nämä suunnitelmat ovat huolellisesti laaditut. Hugh.\"\n\n\"Ihmiset, jotka rakastavat sinua, ovat ne laatineet, Mora.\"\n\n\"Kuka ratsastaa kanssani täältä Worcesteriin?\"\n\n\"Martin Goodfellow ja pieni joukko omaa väkeäsi. Nopea sanansaattaja\nlähtee edeltä ilmoittamaan piispalle sinun tulosi.\"\n\n\"Entä miten käy sinun?\" kysyi Mora. \"Minun?\" toisti ritari, ikäänkuin\nsana olisi ollut vailla merkitystä. \"Minä lähden pois, hakemaan jotain\njaloa asiaa, jonka puolesta voin taistella, rukoillen, että Jumala\nsallisi minun kaatua taistelussa.\"\n\nMora painoi yhteenliitetyitä käsiään rintaansa, missä Hugh'n pää oli\nlevännyt.\n\n\"Ja jospa minä huomaan, etten voikaan palata, Hugh? Jos minä päätän\njäädä?\"\n\nHugh käännähti ympäri ja katsoi Moraan.\n\n\"Mora, onko jotain toivoa? Piispa sanoi, ettei sellaista ollut yhtään?\"\n\n\"Hugh\", vastasi Mora hitaasti, kovin vakavasti puhuen, \"eikö minun pidä\nsaada tosi näkyä, joka opastaisi minua tässä pulmassani?\"\n\n\"Pyhä Neitsyt sen suokoon\", sanoi Hugh. \"Jos sinä päätät jäädä, riittää\nyksi sana tuomaan minut takaisin. Ellet, Mora -- on tämä meidän\nlopullinen eromme.\"\n\nHugh astui askelen eteenpäin.\n\nMora peitti kasvot kädellään. Silmänräpäyksessä olisivat Hugh'n\nkäsivarret saattaneet kiertyä hänen ympärilleen. Hän ei enää olisi\nvoinut kestää kolmatta jäähyväissuudelmaa. Hän ei vielä ollut\nselvittänyt itselleen toista kysymystään. Mutta -- oli näky mikä\ntahansa -- jos Hugh nyt koskisi häneen, niin hän antautuisi.\n\n\"Mene!\" kuiskasi hän. \"Sääli minua ja mene! Nunnan sydän on kärsivä\ntämänkin. Mutta minä pyydän sinua säälimään naisen sydäntä!\"\n\nMora kuuli ritarin nyyhkytyksen, kun hän polvistui, ja vei Moran hameen\nliepeen huulilleen.\n\nSitten kuuli Mora hänen astuvan ovelle.\n\nJa kohta kajahtelivat hevosen kaviot kivityksellä.\n\nMora vapisi kiireestä kantapäähän, mutta hän astui akkunan ääreen,\nmistä näkyi pihalle.\n\nMark sulki juuri porttia. Zachary nousi mahtipontisena ylös portaita.\n\nHugh, hänen miehensä -- Hugh, jonka uskollisuus kävi yli kaiken\nodotuksen -- tuo rakas Hopeisen Kilven ritari -- oli ratsastanut pois,\nyksin, kotiin, jonne hän niin palavasti oli halunnut viedä Moransa --\nyksin, ja hänen rakkautensa oli toivoton, sydämensä tyydyttämätön,\nmutta kunniansa tahraton.\n\nKääntyen pois akkunasta otti Mora nunnapukunsa ja ristinsä ja\nastui makuuhuoneeseensa, jossa hänellä nyt oli yksinäisyydessään\nratkaistavana vaikea toinen kysymyksensä.\n\n\n\n\nLVI luku\n\nTOSI NÄKY.\n\n\nMakuuhuoneeseensa meni Mora -- hän, joka oli ollut Valkoisten\nsisarten prioritar -- kantaen käsivarsillaan järjestönsä täyttä asua\nja kädessään jalokivillä koristettua virkaristiänsä. Hän meni sinne\nodottaen saavansa viettää tuntikausia epäilyksissä ja rukouksissa ja\nkyselyissä pyhän Neitsyen alttarin edessä. Mutta samassa kun hän työnsi\noven auki ja astui päivänpaisteiseen huoneeseensa, leimahti hänessä jo\nkynnyksellä sisäinen valo. Hänestä tuntui, että kaikki kysymykset jo\nolivat saaneet vastauksensa; hänen toinen pulmansa oli selvitetty, kun\nensimäinen vielä oli täysin epävarma.\n\nHän oli sanonut, että hänen täytyi saada jumalallinen näky. Mutta\nolihan hän tänään saanut kaksinkertaisen näyn, sekä jumalallisen\nettä inhimillisen; jumalallinen oli sanomattomassa hellyyden ja\nymmärtämyksen hahmossa yhtynyt inhimilliseen; inhimillinen oli puhtaan\nrakkauden ja tahrattoman kunnian varassa osoittanut itseuhrausta, joka\nkohotti sen jumalalliseksi.\n\nYksinäisessä vuorikappelissa oli Mora nähnyt Herransa. Mutta ei\npienokaisena, jota enkelit varjostivat, jota Idän paimenet palvoivat,\nhyvät kuninkaat kunnioittivat, joka istui äitinsä polvella,\nviisassilmäisenä ja jumalankaltaisena, ojennellen kaikkivaltiaita\nlapsenkäsiään kohti palvontaa, joka hänelle oli tuleva, ottaen\nkaikkitietäväisyydessään vastaan kullan, suitsutuksen ja myrhan, jotka\nilmaisivat hänen asemansa. Eikä myöskään jumalallisena Vapahtajana,\njoka oli avuttomana naulittu häpeän ristiin, joka kuoli, jotta maailma\nsaisi elää. Nämä olivat olleet hänen luostarivuosiensa näkyjä.\n\nMutta vuorikappelissa oli Mora nähnyt hänet inhimillisenä Jesuksena,\njoka oli kaikissa kiusauksissa koeteltu kuten mekin, ainoana\nsädekehänään vain tuo \"ja kuitenkin synnitön\", joka hänen nuoruudessaan\nja miehuudessaan loi hänen kasvoilleen täydellisen puhtauden\njumalallisen leiman ja hänen silmiinsä kirkkaan loiston, joka ilmaisi\nkeskeymätöntä yhteyttä taivaan kanssa.\n\nJättäessään kappelin, kääntyessään pois veistokuvasta, joka oli\nauttanut häntä uuteen käsitykseensä, oli Mora ihmeellisellä tavalla\ntullut tietoiseksi Kristuksen näkymättömästä läsnäolosta hänen\nvierellään. \"Nähden hänet joka on näkymätön\", oli hän astunut vuorelta\nalas, tietoisena siitä, että näkymätön astui hänen edellään. Hän\nkuvitteli seuraavansa tämän pyhiä jälkiä yli kotikumpujensa kanervan,\nniinkuin opetuslapset muinoin seurasivat niitä Judean vainioiden ja\nGalilean ruohoisten rinteitten yli. Hän oli tietoinen siitä, että\nHän kulki hänen vieressään ojennetuin käsin, jottei hänen henkensä\nlankeisi; ja jos piiloutunut vihollinen olisi ampunut nuoliaan\nviidakossa olevasta väijytyksestä, olisi Näkymätön kilpenä ollut hänen\ntakanaan. \"Minä olen teidän kanssanne aina, maailman loppuun saakka.\"\n\nTämän, jumaluuden inhimillisen ilmestyksen vahvistamana hän oli\nlaskeutunut pyhältä vuorelta valmiina kohtaamaan peloittavan pahan,\nvaikenevan yhtymisen petokseen, joka uhkasi hänen onneaan, tahtoi\nmasentaa hänen henkensä ja heittää tulen ja veden tuhottaviksi aarteet,\njotka hänen sydämensä oli oppinut pitämään niin arvokkaina.\n\nTähän valmistuneena Mora tuli, ja katso, nyt soi taivas hänelle\ntoisen näyn. Hän näki syvälle uskollisen miehen sydämeen, hän näki\nritarillisuutta, syvää kunnioitusta pyhiä asioita kohtaan, mikä sai\nhänet häpeämään epäilyksiään, itseuhrausta, mikä kohotti ritarin suuren\ninhimillisen rakkauden, jonka Mora luostarimaisessa hurskaudessaan oli\nkuvitellut olevan askelen alennukseen, korkealle hänen yläpuolelleen,\njumalallisen ihanteen tasolle. Eikö tämä jos mikään ollut tosi näky?\n\nMora astui poikki huoneen ja laski vuoteelleen vaatteet, jotka hänellä\noli käsivarrellaan. Noustessaan ylös portaita oli hän suunnitellut,\nettä hän vielä kerran, piilossa omassa huoneessaan, pukeutuu niihin,\nripustaa jalokivillä koristetun ristin rinnalleen, ja näin -- kerran\nvielä Valkoisten sisarten priorittarena -- polvistuu pyhän Neitsyen\nalttarin eteen, saadakseen hänen ohjaustaan lopullista päätöstä\ntehdessään.\n\nMutta nyt laski hän ne hiljaa vuoteelleen.\n\nHän ei olisi voinut lujasti pysyä tämän uuden vapautensa kannalla, jos\ntämän valkean puvun raskaat poimut kahleina olisivat kietoutuneet hänen\njalkojensa ympäri.\n\nHänen sydämensä, joka oli täynnä hehkuvaa hellyyttä ritariansa,\nHopeisen Kilven nuhteetonta sankaria kohtaan, ei olisi voinut vapaasti\nsykkiä vaipan alla. Eikä risti voinut riippua kohdalla, missä ritarin\nkallis pää oli levännyt.\n\nMora seisoi alttarin edessä. Pyhä Neitsyt, katsoi häneen vakavasti.\nPyhä pienokainen kohdisti häneen kaikkitietävät silmänsä ja ojensi\nkaikkivaltiaat kätensä.\n\nSamalla tavoin olivat he katselleet hänen ilonpäivänään, jolloin hän\nhurmioissaan polvistui kiittämään ja ylistämään.\n\nSamalla tavalla olivat he katselleet hänen hädän hetkenään, jolloin hän\noli purkanut ilmoille epätoivonsa, että oli kahdesti petetty.\n\nApua ei ollut saapunut, ennenkuin hän käänsi silmänsä ylös kukkuloille\npäin.\n\nMora kääntyi pois alttarista, astui nopeasti avoimen akkunan ääreen\nja katsoi yli vihreiden puunlatvojen, niiden takaa kuultavaan taivaan\nsineen, missä kiireisiä valkeita pilviä vaelsi.\n\nHän joka nyt oli oppinut \"katsomaan näkymättömiä\", ei saanut apua\ntuijottamalla veistettyihin kuviin.\n\nHän saattoi elävämmin ja tehokkaammin kohdistaa ajatuksensa pyhään\nNeitsyeeseen, katselemalla noiden ohuiden pilvien pehmeää valkeutta\ntai seuraamalla vuorilintujen lentoa, joiden siivet välkkyivät\npäivänpaisteessa.\n\nMinkä ainoan käskyn olikaan Herramme pyhä äiti ihmisille antanut? \"Mitä\nikinä hän teille sanoo, se tehkää.\" Ja mikä oli ollut Vapahtajan viime\nkehoitus maan päälle jäävälle kirkolleen? \"Menkää kaikkeen maailmaan ja\nsaarnatkaa iloista sanomaa kaikille... Ja minä olen teidän kanssanne\nmaailman loppuun saakka.\"\n\nMora ei voinut olla tajuamatta, että hän itse oli tullut omaan\nmaailmaansa tuoden molemminpuolisen rakkauden ja kodin iloista sanomaa\n\nLupauksensa mukaan oli ylösnoussut Kristus astuva hänen vieressään\n\"loppuun saakka\"\n\nMorasta tuntui, että jos hän nyt palaisi luostarikammioonsa naulitsisi\nhän nämä pyhät jalat ristinpuuhun uudelleen. Tukahduttamalla tämän\nuuden elämän itsessään hän ainaiseksi kadottaisi elävän kumppanuuden\ntunnon, hänelle jäisi vain ristinpuun uskonto Luostarielämään se\nkenties riitti. Mutta tämä rikkaampi elämä vaati rikkaampaa taivaan\narmoa.\n\nApostolin suuri käsky soi hänelle äänekkäästi muististaan: \"Ja kun\nolette vastaanottaneet Jesuksen Kristuksen meidän Herramme, niin menkää\nHänen nimeensä.\"\n\nMora ojensi käsivartensa levälleen. Kaikkivaltaavan vapauden tunne,\ntäydellinen vapautuminen kaikista hengen sielun ja ruumiin siteistä\nvirisi hänessä.\n\n\"Minä tahdon!\" sanoi hän. \"Yhtään enää pelkäämättä ja epäröimättä minä\ntahdon!\"\n\nHän astui vuoteen ääreen, kääri kokoon vaipan joka hänellä mm kauan oli\nollut yllään, ja pani sen tyhjään laatikkoon.\n\nSitten otti hän ristinsä ja meni parvekkeelle. Hänen ainoa ajatuksensa\noli saavuttaa Hugh niin pian kuin mahdollista. Hän ei saattanut jättää\ntätä jaloa sydäntä epätietoisuuden valtaan hetkeäkään kauemmaksi kuin\noli tarpeen.\n\nAurinko oli vielä korkealla taivaalla. Käyttämällä oikotietä metsän\nkautta hän saattoi ehtiä linnaan paljon ennen auringonlaskua.\n\nPaljon oli hän Hugh'lle velkaa. Mutta hän oli velkaa toisellekin --\nkuinka paljon, sen oli tämän päivän uusi valaistus hänelle osoittanut.\nHän oli vapaammin sydämin astuva iloonsa, jos hän ensin tunnustuksen\nja kiitoksen kautta hyvitti suuren velkansa vanhalle uskolliselle\nystävälleen, Symonille, Worcesterin piispalle.\n\nHän kutsui palvelijansa.\n\n\"Zachary\", sanoi hän. \"Sir Hugh on ratsastanut edeltä. Minä lähden\nhänen jälkeensä metsätietä myöten enkä palaa yöksi. Käske satuloida\nvalkea ratsuni Icon. Minä olen valmis lähtemään tunnin kuluessa. Mutta\nensin täytyy minun lähettää Worcesteriin tärkeä kirje. Käske kahden\nniistä miehistä, jotka tulivat mukanamme Worcesterista, valmistautua\npalaamaan sinne. Jos he lähtevät tunnin kuluessa, ovat he ennen yötä\npäässeet hyvän matkan eteenpäin.\"\n\nMora astui kirjastoon, laski ristin eteensä pöydälle ja alkoi\nkirjoittaa kirjettä piispalle.\n\nSuoraan hänen kädestään piispan käteen meni tämä kirje; suoraan hänen\nsydämestään piispan sydämeen se puhui, ja Symonin siitä tuntema\nilo sisältyi etenkin siihen tietoon, että Mora oli yksin sitä\nkirjoittaessaan ja sinetöidessään, ettei kukaan tässä maailmassa,\nheitä kahta lukuunottamatta, koskaan saisi täsmälleen tietää, mitä\ntämä nainen, jota hän oli rakastanut niin puhtaasti ja palvellut niin\nuskollisesti, sanoi hänelle kirjeessään.\n\nVain sen tosiseikat senvuoksi voidaan mainita.\n\nMora kertoi piispalle niin lyhyesti kuin mahdollista suuren aamullisen\nkokemuksensa; Hugh'n paluun ja jalon itseuhrauksen; hänen itsensä\nsaamaa valaistuksen ja tekemänsä päätöksen; ja kuinka hän nyt,\nvapautunein sydämin, astui tietään eteenpäin, suurta onneaan kohti.\n\nJa sitten hän hehkuvin sanoin kertoi piispalle, mistä kaikesta hänen\noli kiittäminen tämän uskollista kärsivällistä ystävyyttä, hänen\nmonivuotista opetustaan, jonka summa aina oli ollut elämä, valo,\nvapaus, -- laajemmasta näköalasta, pelottomasta arvostelusta, selvästä,\npyhään sanaan perustuvasta Jumalan tuntemuksesta, ja ennenkaikkea,\nuskosta näihin sanoihin, jotka usein olivat piispan huulilla ja aina\nhänen sydämessään: \"Rakkaus ei koskaan petä.\"\n\n\"Tosiaan, rakas herra\", kirjoitti Mora, \"teidän rakkautenne --\" Mutta\nei, sitä ei pidä kertoa!\n\nMora kertoi hänelle, kuinka hänen opetuksensa, joka kulki samaa uraa\nkuin isä Gervaisen vuosia ennen, oli valmistanut hänen mieltään\ntajuamaan iankaikkisen Vapahtajan.\n\n\"Nyt on tämä salaisuus minullekin paljastunut\", kirjoitti hän, \"minä\nhuomaan, että te tunsitte sen jo ammoin, ja että jos minä näin olisin\nottanut oppinne paremmin varteen, olisitte te opettanut minulle\nenemmänkin. Minä pyydän teitä, kunnianarvoisa isä, olkaa laupias ja\nopettakaa nämä suuret totuudet muillekin\".\n\nMora siunasi piispaa uskollisuudestaan, tämän koettaessa saada hänet\nhuomaamaan velvollisuutensa Hugh'ta kohtaan ja hänen elämänsä oikean\nkutsumuksen.\n\nHän siunasi piispaa suuresta onnestaan, kiitti häntä ristin\nlähetyksestä, jonka kautta piispa huolellisesti oli valmistanut kaiken\nniin, että jos Moran omatunto vaati, hän saattoi onnellisesti palata\ntakaisin. Mora ilmoitti nyt samalla lähettävänsä ristin takaisin, ja\npyysi piispaa ottamaan sen omakseen ja sitä katsellessaan muistamaan --\n\nJa hän pyysi piispan myös antamaan anteeksi ne monet kerrat, jolloin\nhän oli koetellut tämän kärsivällisyyttä ja vastustellut hänen viisaita\nneuvojaan.\n\nJa lopuksi hän kirjoitti nimensä alle --\n\nMora painoi ristin huulilleen, pani sen sitten kirjeeseen, sulki\nkäärön, sinetöi sen omalla sinetillään, kirjoitti täydellisen osoitteen\nja lähetti hakemaan lähettiä.\n\nTäten saapui vastaus piispan käteen neljä päivää aikaisemmin kuin hän\noli sitä odottanut.\n\nKun piispa avasi sen ja kullan ja jalokivien loisto kohtasi hänen\nsilmänsä, katsahti hän pöydälle, missä ritarin valkoinen kivi oli.\n\nSen vieressä oleva ruusu ei ollut vielä kuihtunut. Se oli raitis, kuin\nolisi se samana aamuna poimittu ja pantu veteen -- punainen, punainen\nruusu. Ah, Verity! Pikku enkelilapsi'\n\n       *       *       *       *       *\n\nAurinkoisessa Firenzessä sanottiin seuraavina vuosina ja myöhemmin\nse huomattiin Roomassa, että kun herra kardinaalin -- ihmisistä\nystävällisimmän -- kärsivällisyyttä oli koeteltu yli määrän, niin että\nhänen levollisuutensa näytti järkkyvän, tai jos hän oli väsynyt ja\nsynkkä, oli hänellä tapana pujottaa kätensä punaisen kaapunsa poveen\nkuin hiljaa sormiellen jotakin, joka lepäsi hänen sydäntään vasten.\nSilloin hänen otsansa taas kirkastui, hänen siniset silmänsä loistivat\nystävällisesti, hänen huulensa hymyilivät kärsivällistä hymyä, joka ei\nniistä koskaan haihtunut; ja kun hän veti kätensä uudelleen esiin, niin\nhänen sormuksensa kivi, joka oli valju äsken, hehkui syvän punaisena,\nkuin punaisten rypäleiden neste maljassa.\n\n\n\n\nLVII luku\n\nYKSINÄÄN MATKALLA.\n\n\nMora irroittautui vanhan Debbien syleilystä ja tuli näkyviin pihalle\njohtavien portaitten yläpäässä.\n\nVihreään ratsastuspukuun puettuna hän seisoi hetken oviaukossa,\nkatsellen edessään olevaa näkemää.\n\nWorcesteriin lähtevät kaksi miestä, joiden oli vietävä käärö piispalle,\nolivat juuri ratsastaneet ulos isosta portista. Yhä avoimen portin\nkautta saattoi Mora nähdä heidän taluttavan hevosiaan kukkulalta alas\nja kääntyvän eteläiselle tielle.\n\nPortinvartija yritti ryhtyä porttia sulkemaan, mutta hänet esti siitä\ntallipoika, viittaamalla Iconiin, jota renki talutti edestakaisin\noven edessä valmiiksi satuloituna; Icon käyristi ylväästi niskaansa\nja huiskutti häntäänsä, ikäänkuin tietoisena lumivalkoisesta\nkauneudestaan, samoin kuin milloin se Worcesterin rantaniityllä oli\nhavainnut olevansa ihailevan nunnajoukon keskuksena.\n\nNähdessään hevosen huiskivan harjan, komean rinnan ja ylpeän asennon\ntuli Mora vastustamattomasti muistaneeksi näytelmää luostarin pihassa,\nkun piispa ratsasti sinne valkoisen hevosensa selässä ja hän itse\nseisoi portaitten päässä ottamassa häntä vastaan. Milloinkaan ei hän\nenää seisoisi niin piispaa vastaanottamassa, milloinkaan enää ei Icon\ntätä ylväästi kantaisi selässään. Piispa oli antanut Moran Hugh'lle ja\nIconin Moralle. Heikko säälin tunne liikahti hänessä. Ehkä hän tänä\nhetkenä oli tajuamaisillaan, mitä molemmat lahjat olivat piispalle\nmaksaneet.\n\nKumartaen päätänsä katsahti Mora pihalle ja porttiholvin alatse ulos.\nLähetit ratsastivat kiiruusti. Juuri nyt he hävisivät havumetsään.\n\nHänen kirjeensä Symonille oli matkalla. Tyydytyksellä ja ilolla muisti\nhän eräitä asioita, joita hän oli kirjeeseensä kirjoittanut.\n\nSitten -- kun havumetsä nielaisi molemmat lähetit -- teki koko hänen\nsielunsa täyskäännöksen Hugh'n puoleen.\n\nKolme porrasta hänen alapuolellaan odotti häntä palvelijapoika,\npidellen tikaria, jota Moralla oli tapana kantaa vyössään, kun hän\nyksinään ratsasti metsässä. Hän oli lähettänyt sen teroitettavaksi.\nMora otti sen pojalta, koetti sen terää, pujotti sen vyöhönsä, hymyili\npojalle, astui alas jälelläolevia portaita myöten ja laski kätensä\nIconin harjalle.\n\nSilloin mistress Deborah'n kiihkeät ovelta annetut merkit herättivät\nZachary-vanhuksen huomiota.\n\nAstuen eteenpäin hän paljasti valkean päänsä ja uskalsi tehdä nöyrän\nhuomautuksen.\n\n\"Hyvä rouva\", sanoi hän, \"ei ole turvallista eikä viisasta teidän\nratsastaa yksinänne. Vain muutaman tuokion viivytyksen aiheuttaa se,\njos Beaumont satuloi hevosen ja ratsastaa mukananne\".\n\nMora nousi satulaan ennenkuin vastasi.\n\nHän hillitsi hyvin itsevaltaisen luonteensa kuohahduksen, koettaen\nmuistaa, että Debbie ja Zachary vanhusten silmissä hän oli vain sama\nlapsi, jota he olivat rakastaneet ja hoivanneet alusta saakka ja joka\näkkiä oli kasvanut suureksi. He eivät olleet tunteneet Valkoisten\nsisarten prioritarta.\n\nKumartuen satulassaan, käsi Iconin harjalla, lausui Mora:\n\n\"Minä menen mieheni luo, Zachary, ja minä ratsastan mieluummin yksin.\"\n\nSitten hän tarttui ohjaksiin, käänsi Iconin porttiin päin ja ratsasti\npihan poikki, katsomatta yhtä vähän taakseen, missä mistress Deborah\nvuorotellen väänteli käsiään ja puisteli nyrkkiään Zacharylle, kuin\nsivuilleen, missä Mark ja Beaumont paljain päin seisten odottivat\nhänen menevän ohi, saadakseen päästää valloilleen ilon, mitä mistress\nDeborah'n eleily ja mestari Zacharyn masentunut ilme heissä herättivät.\n\nMora ratsasti katsoen suoraan eteensä yli Iconin suippopäisten korvien.\nHän ratsasti Hugh'n luo eikä läsnäolijain pitänyt näkemän lemmenhehkua\nhänen silmissään.\n\nJuhlallisena ja säteilevänä, pää korkealla, kävelytti hän valkoisen\nratsunsa portin läpi, ja jos portinvartija ehkä huomasikin ihmeellisen\nloiston hänen silmissään -- hyvä, auringon säteethän alkoivat langeta\nvinoon ja Mora ratsasti suoraan länttä kohti. Zachary nousi ylös\nportaita ja kiiruhti halliin mistress Deborah'n seuraamana. Ja Mark\nliittyi mistress Deborah'n ja Beaumont mestari Zacharyn seuraan; mutta\npalvelijapoika istui portailla ja nauroi.\n\nPortinvartija sulki portin. Päivän työ oli tehty.\n\n\n\n\nLVIII luku\n\nSOTURIN SYDÄN.\n\n\nKääntyessään pois valtatieltä ja ohjatessaan Iconin syrjäiselle\nmetsäpolulle huudahti Mora kerran toisensa jälkeen ääneen, sillä kukaan\nei ollut kuulemassa: \"Minä menen mieheni luo ja minä haluan ratsastaa\nyksin.\"\n\nMiten ihmeelliseltä hänestä tuntuikaan tämä meno miehensä luo, tämä\nhänen syvempi antautuminen, tämä runsaampi palkitseminen.\n\nKun Mora oli mennyt hänen luokseen kryptassa, oli hänen ruumiinsa\nkaihtanut häntä, hänen sielunsa oli häpeissään, nöyryytetty ja\nvastahakoinen. Vain hänen tahtonsa oli saanut hänet kulkemaan\npäätöksensä mukaista uraa, pidättänyt hänet paareilla, kunnes oli liika\nmyöhäistä huutaa ääneen tai palata takaisin.\n\nHurja ilo puistatti Moraa.\n\nPehmeä salaperäinen metsäpolku, joka poimutteli avarien lehväholvien\nalatse, näytti loihdutulta. Iconin kaviot painuivat kaiuttomasti\nsammaleeseen. Hiljaisuus tuntui olevan tulvillaan kuiskivaa elämää.\nJänis vihelsi mättäällä ja livahti tiehensä. Suuria lintuja lähti\nodottamatta suhisevin siivin lentoon. Pelottomat pikkulinnut jäivät\noksilleen visertelemään.\n\nPensaiden ja paasien välissä oli hoppua, vilkkuvia, tarkkaavaisia\nsilmiä, elämää, joka itse näkymättömänä pysyi varuillaan. Mutta kaikki\nnämä vaihtelevat äänet, mitä luonto siroitteli metsän siimekseen,\nvain korostivat suurta hiljaisuutta, äärimäistä yksinäisyyttä,\nihmisasuntojen kaukaista etäisyyttä. Verkalleen huojuvien lehvien\nlomitse lankesi päivänvalo kultaisina kimppuina tai vaihtelevina\nkeltaisina läikkinä alas metsäpolulle.\n\nRatsastajatarta värähdyttävä ilo tuntui siirtyvän ratsuun. Se nelisti\nyli nummen ja sitä oli vaikea saada pidätetyksi, kun kuljettiin\nhankalien kallioiden lomitse tai äkkiä käännyttiin odottamattomaan\nsuuntaan.\n\nMora ratsasti kuin unissaan. \"Minä menen mieheni luo!\" huusi hän\nmetsään, \"ja minä tahdon ratsastaa yksin!\" Ja äkkiä puhkesi hän\nveisaamaan vastustamatonta ylistysvirttä: \"Jesu dulcis memorial\" Ja kun\nhän vaikeni, vastasivat näkymättömät kuoripojat lehväholvista: \"Dulcis,\ndulcis!\" Ja joka kerran kuin Icon kuuli hänen äänensä luimisti se\nkorviaan ja ravasi ripeämmin.\n\nVähän ennen kuin tultiin perille laskeutui tie metsän sisustassa\nolevaan syvänteeseen.\n\nTänne pääsivät päivänsäteet tuskin tunkeutumaan, polku kävi hankalaksi\nja livettäväksi, vesisuoni pulppusi esiin irtokivien välistä.\n\nIcon haki huolellisesti tietään, mutta siitä huolimatta se vähän väliä\nkadotti sen näkyvistään.\n\nÄkkiä jokin kookas villieläin syöksyi ryskien esiin pensaikosta.\n\nKuului raskaita askeleita Iconin askelten rinnalla, puunrunkojen takana.\n\nMutta tämä varjojen laakso ei pystynyt, herättämään kammoa naisessa,\njonka sydän oli päässyt niin suloiseen rauhaan.\n\nJätettyään taakseen epäilyn ja epäröinnin synkät seudut kohosi hän nyt\nvoittoisana luottamuksen ja varmuuden siivillä.\n\n\"Minä ratsastan mieheni luo\", kuiskasi hän, kuin olisi näissä sanoissa\nollut loihtu, joka herätti hänessä tunnon Hugh'n väkevästä syleilystä,\n\"ja minä tahdon ratsastaa yksin.\"\n\nTaputtaen hiljaa ratsun lumivalkean kaulan kaarta ja kuiskaten lempeitä\nsanoja sen levottomiin korviin hän yllytti sitä eteenpäin.\n\nVihdoin kiersivät he suuren harmaan paaden ympäri, ja metsätie alkoi\ntaas kohota.\n\nIlosta hirnahtaen luimisti Icon korviansa ja yltyi ravaamaan.\n\nHe kiisivät polkua ylös, ulos päivänpaisteeseen, avoimelle maalle.\n\nTässä oli nummi! Tässä oli valtatie, vihdoinkin! Ja tuolla kaukana\nHugh'n linnan harmaat muurit ja kotiportti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRitarin uskottu kasvatusveli, Martin Goodfellow piteli Iconin\nsuitsia, hämmästyneenä, mutta kuitenkin iloisesti toivottaen Moran\ntervetulleeksi, kun tämä pihalla laskeutui satulasta. Hän hyväili\nratsun turpaa ja painoi poskensa sen niskalle. Tällä hetkellä täytyi\nhänen peittää onnelliset silmänsä tältäkin uskolliselta kumppanilta,\njohon hän oli tottunut täydellisesti luottamaan.\n\n\"Icon, sinä uljas ja kaunis!\" kuiskasi hän. \"Sinä olet tuonut minut\ntänne, missä halajan olla. Sinun jalkasi olivat melkein yhtä nopeat\nkuin minun haluni.\"\n\nSitten hän kääntyi, kuiskaten kiiruusti:\n\n\"Martin, missä on mieheni? Mistä minä löydän sir Hugh'n?\"\n\n\"Rouva\", vastasi Martin, \"minä näin hänet viimeksi asehuoneessa.\"\n\n\"Asehuoneessa?\" tiedusteli Mora.\n\n\"Se on suureen halliin avautuva huone, jonka akkunat ovat länteen käsin\nja josta portaat, johtavat alas pihalle.\"\n\n\"Kuten minunkin huoneestani?\"\n\n\"Asehuoneen ovi on vastapäätä teidän huoneenne ovea, kreivitär. Koko\nhalli on niiden välissä.\"\n\n\"Voinko minä päästä huoneeseeni, menemättä halliin tai kulkematta\nasehuoneen akkunain editse? Minä tahtoisin vapautua matkatomustani,\nennenkuin näyttäydyn sir Hugh'lle.\"\n\n\"Menkää oikealle ja sitten ruokahuoneen kautta, silloin pääsette\npuutarhaan ja huoneeseenne vieville portaille asehuoneen tuolla puolen.\"\n\n\"Hyvä. Älä mainitse kenellekään minun tulostani, Martin. Minulla on\nhuoneeni avain. Onko sir Hugh pyytänyt sitä?\"\n\n\"Ei, rouva, eikä hän myöskään tiedustanut, kuinka usein me olimme\nkäyneet täällä. Me tulimme linnaan tuskin kaksi tuntia sitten. Ritari\nkylpi ja vaihtoi tomuiset vaatteensa; sitten söi hän päivällistä\nyksinään. Senjälkeen meni hän asehuoneeseen.\"\n\n\"Milloinka näit hänet viimeksi, Martin?\"\n\n\"Kaksi minuuttia sitten, rouva. Minä tulin juuri hallista.\"\n\n\"Mitä hän teki, Martin?\"\n\nMartin Goodfellow epäröi. Hän tiesi hieman mitä rakkaus on, ja naisista\nsenverran kuin kunniallinen mies saattaa tietää. Hän saattoi aavistaa,\nmitä Mora odotti ritarin tehneen. Ja hänellä oli suuri kiusaus kuvata\nsir Hugh lemmenjättönä ja murheisena.\n\nHän katseli itseensä kohdistettuihin kirkkaihin silmiin, vilkasi lujaan\nkäteen, joka hyväillessään Iconin niskaa oli hetkeksi pysähtynyt\npaikalleen, ja sitten hän päätti, että vaikka totuus epäilemättä tulisi\nolemaan odottamaton, niin vale varmastikin olisi epäviisas.\n\n\"Totta puhuen\", sanoi Martin Goodfellow, \"koetteli sir Hugh\nhaarniskaansa ja teroitti taistelukirvestä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nAstuessaan ruokahuoneen viileään hämärään tunsi Mora hyvin selvää\nhämmästystä. Hän oli kuvaillut. Hugh'ta yksinäisessä kodissaan,\nhemmottelemassa ikävöivää sydäntään alakuloisen lietensä ääressä.\nHän oli kuvaillut itsensä hiljaa tulevan hänen taakseen, laskevansa\nhellästi kätensä hänen kumartuneille hartioilleen, ja kun Hugh sitten\nkohottaisi katseensa, joiden syvä epätoivo vaihtuisi ihmetteleväksi\niloksi, sanoisi hän: \"Hugh, minä olen tullut kotiin.\"\n\nMutta nyt astuessaan ruokahuoneen kautta Mora totesi, ettei hän\ntaaskaan ollut arvannut oikein rakastamaansa miestä.\n\nHugh ei ollut se, joka jäi murehtimaan menetettyä onnea. Jos hän\nlopultakaan ei saanut Moraa, oli hän valmis tässä, kuten kaikessa\nmuussakin, miehenä kulkemaan tietänsä suoraan eteenpäin, turhan surun\npidättämättä.\n\nTaaskin Moran ylpeys siitä, että Hugh oli uljaampi kuin hän oli\nkuvaillut, sai hänen rakkautensa hehkumaan, joskin tämä samalla\nnöyryytti Moraa itseään. Riemukas ilo sädehti Moran kasvoilla hänen\nastuessaan parvekkeen kautta, joka kylpi päivänpaisteessa, huoneeseen,\njonka hän oli pannut kuntoon Hugh'n poissa ollessa.\n\nKaikki oli siten, kuin hän oli sen jättänyt. Mora sulki oven, josta\nhän oli tullut, ja avasi äänettömästi toisen, josta mentiin suureen\nhalliin. Halli oli hämärä ja autio, mutta asehuoneeseen vievä ovi oli\nraollaan.\n\nKultainen valojuova tulvi puoliavoimesta akkunasta sisään.\n\nMora kuuli aseiden helinää. Hän ei saattanut nähdä Hugh'ta, mutta\nseistessään oman ovensa pielessä hän saattoi kuulla, että Hugh\ntyöskennellessään lauloi katkelmaa Blondelin viimeisestä laulusta.\nSykkivin sydämin Mora kääntyi ja sulki ovensa.\n\n\n\n\nLIX luku\n\nKODIN MADONNA.\n\n\nHugh d'Argent oli kiilloittanut haarniskansa, pannut toisen terän\nsotakirveeseensä ja hieronut pois ruosteen miekoistaan.\n\nHän saattoi paremmin kestää epätietoisuuden ja pettyneen toiveen\ntuskan, kun hän kohdisti ajatuksensa tuleviin taisteluihin ja pani\nlihaksensa tarmokkaaseen toimintaan.\n\nSitä, mitenkä täydellisen onnen malja oli temmaistu aivan hänen\nhuuliltaan, hän ei rohjennut ajatellakaan.\n\nKuin ainakin soturi kohdisti hän koko sielunsa nykyisyyteen ja valmisti\ntulevaisuutta, hukkaamatta tarmoaan menneitten vaiheitten hyödyttömään\ntarkasteluun.\n\nHän oli toiminut niin kuin hän oli tuntenut kunnian itseään\nvelvoittavan. Voitto tai menetys ei ollut hänelle ratkaisevana. Samoin\nsaattoi kiihkeissä otteluissa saraseeneja vastaan voitto tai tappio\nolla seurauksena hetken taistelusta, mutta pyhän haudan omistus oli se\npäämäärä, jonka vuoksi jokainen soturi oli ottanut ristin, jonka vuoksi\nhän heilutti miekkaansa ja sotakirvestänsä.\n\nOliko pyrkimys pitää kunnia tahrattomana paikallaan tässä, hänen\nelämänsä onnen haudalla? Kolme päivää oli epätietoisuutta kestävä,\njolloin Mora harkitsi ja hän ynnä piispa odottivat. Oliko kolmantena\npäivänä rakkaus nouseva voittoisana, kärsimyksen puhdistamana,\nloistavaan valkeuteen vaatetettuna? Oliko päivä sarastava hänen\nsydämessään ja syvä rauha hänen kodissaan? Vai oliko hänen\nlemmittynsä kerran vielä verhoutuva liinoihinsa, tuliko Vatikaanin\nsinetti painettavaksi luostarisääntöjen hautakivelle, tehden sen\njärkkymättömäksi. Pitikö hänen, synkästi kääntymällä pois täyttyneiden\ntoiveiden Sionista, epätoivon vallassa käydä aution kotinsa Emmaukseen\nsaamatta toivoa kirkkaamman päivän koittoa?\n\nMutta ajatellessaan tämän pyhän kohtauksen vertauskuvallisuutta ritari\nmuisti, että niiden kahden, jotka pimeydessä vaelsivat, ei kauan\ntarvinnut vaeltaa yksin. Eräs hiljainen kulkija astui heidän luokseen,\nhän tiesi kaiken, mutta teki helliä kysymyksiä; mestari, jota he\nsurivat, tuli itse heidän vierelleen.\n\nHugh d'Argentin mielestä tuntui, että jos näin todellinen matkakumppani\nyhtyisi häneen ja Moraan tässä heidän synkässä tienhaarassaan, jos vain\nheidän uskonnollaan olisi ollut sellainen elinvoima, silloin olisivat\nhe saaneet luoda elämään tosisilmäyksen, joka olisi paljastanut näiden\nmonivuotisten kärsimysten syyn ja osoittanut tien onneen, jonka täytyi\nseurata. Silloin, ei vain kirkon ja piispan, vaan Kristuksen itsensä\nsiunaamina, -- hänen, joka Kanaan häissä tarjosi parhaan viinin, kun\nmaallinen juoma loppui -- silloin jättäisivät he taakseen rauenneiden\ntoiveiden tyhjän haudan ja yhdessä palaisivat ylimmän ilon Jerusalemiin.\n\nHugh laski kädestään miekan, ojensihe ja katsoi suoraan kultaiseen\npäivänlaskuun.\n\nHän ei voinut sitä itselleen selvittää -- mutta jollakin tavoin oli\nsynkkyys keventynyt. Yksinäisyyden tunne oli haihtunut. Näkymätön\ntuntui olevan hänen luonaan. Ja rukous virisi hänen avuttomassa\nsielussaan, kuin voimakkaiden valkeiden siipien kohottava lyönti.\n\n\"Oi Jumala\", sanoi hän, \"sinä näytit minusta vieraalta, kun minä\nkohtasin sinut oman elämäni tiellä. Minä tunnen sinut jumalallisena\nlapsena, minä tunnen sinut ristiinnaulittuna, minä tunnen sinut\nylösnousseena ja taivaaseen astuneena, minne minun maalliset silmäni\neivät voi sinua seurata. Mutta jos sinä joskus olet astunut lähelle\njokapäiväisen elämän kivistä polkua, silloin ovat silmäni olleet\nummessa enkä minä ole sinua tuntenut.\"\n\nHugh seisoi liikkumattomana, katse kiinnitettynä päivänlaskun loistoon.\nJa hänelle tulivat mieleen, niin selvinä kuin olisi ne vast'ikään\nlausuttu, isä Gervaisen sanat: \"Hän elää aina meidän välimiehenämme.\"\n\nRitari kohotti kättään. \"Oh, jos sinä elät\", sanoi hän, \"ja elävänä\ntiedät kaiken, ja tietävänä rakastat, niin suo minun havaita läsnäolosi\n-- suo minulle elämän ja rakkauden ilmestys, joka valaisee tämän\nepätietoisuuden sumun.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Hugh kääntyi takaisin työhönsä, tuntui niin raskas paino\nvierähtäneen; hänen sydämeltään, että hän puhkesi lauluun, vaihtaessaan\nuuden terän kirveeseensä.\n\nSitten meni hän nurkkaan, missä seisoi hänen hopeinen kilpensä.\nTähän saakka oli hän pitänyt silmänsä siitä poissa. Se herätti\nhänessä ajatuksia, joita hän oli koettanut torjua. Mutta nyt istuutui\nhän kiilloittamaan sitä, kunnes sen pinta loisti kuin peili. Ja\ntyöskennellessään lausui hän itsekseen: \"Mitä sanoi piispa? Että\nminulle ei hopeakilvestä heijastunut muuta kuin omat ylpeät kasvoni.\nMutta minä sanoin vaimolleni, että minä näin siinä Jumalan kasvot tai\nmitä minä sitä lähinnä tiedän, ja hänen takanaan lemmittyni kasvot,\nja jos minä en olisi asettanut kunnian vaatimusta ensi sijalle, olisi\nrakkauteni häntä kohtaan tahrautunut\".\n\nHugh seisoi niin, että hopeakilpi heijasti auringonlaskua, mutta\npolvistuessaan toiselle jalalleen ei hän saattanut nähdä omaa\npeilikuvaansa.\n\nPyöreä ja veripunainen aurinko, joka oli vaipumaisillaan taivaanrannan\nalle, näytti hehkuvan esiin kilven syvimmästä sydämestä.\n\nHugh muisti kaksi säettä eräästä heprealaisesta runosta, jota rabbilla\noli tapana lausua auringonlaskussa: \"Herra Jumala on aurinko ja kilpi:\nHerra on antava armon ja kunnian, mitään hyvää ei hän ole kätkevä\nniiltä, jotka vanhurskaasti vaeltavat. Oi kodittomien Jumala, autuas on\nse, ken sinuun luottaa.\"\n\nJa silmät kohdistettuina kilpeen, kädet polven yli liitettyinä lausui\nHugh hiljaa: \"Jumalan kasvot, rakkaani, tai mitä häntä lähinnä tiedän.\nJa hänen takanaan sinun kasvosi --\"\n\nMutta hänen äänensä katkesi äkkiä. Hänen sydämensä hypähti, hänen\nsormensa tarttuivat polveen; sillä jokin liikkui hiljaa kilven\nloistavalla pinnalla, ja siitä katselivat häntä vastaan hänen\nrakastamansa naisen kasvot.\n\nHugh'n olisi ollut mahdoton sanoa, mitenkä kauan hän liikahtamatta\ntuijotti. Elämä pysähtyi sinä hetkenä eikä hän ollut tietoinen ajasta.\nMutta vihdoin Hugh painautui lähemmäksi, hänen oma tumma päänsä tuli\nkilvessä näkyviin, ja sen yläpuolella, häneen päin kumartuneena, Mora,\njoka loisti kauneimmassa valkeassa puvussaan kuin hääaamunaan, kädet\nojennettuina, silmät täynnä hellää ikävää.\n\n\"Ilmestys, jota minä anoin!\" huusi ritari. \"Oi Jumalani! Onko tämä\nmerkki sinun läheisyydestäsi? Onko tämä lupaus siitä, että vaimoni\ntulee luokseni?\"\n\nHugh kätki kasvot käsiinsä.\n\n\"Ei lupaus, Hugh\", kuului hellä kuiskaus aivan hänen takanaan. \"Merkki\nJumalan läheisyydestä ja todistus omastani. Hugh, oma rakas ritarini.\nVaimosi on tullut kotiin.\"\n\nHugh hypähti pystyyn ja kääntyi, yhäkin hän tuijotti epäuskoisena.\n\nMikään haamu se ei ollut. Hänen vaimonsa seisoi hänen edessään,\nkauniina kuin hääaamunaan, jalokivinauha sitoi hänen hiustensa kullan.\nMutta Hugh'n silmät tavoittivat vain Moran katseen.\n\nKuitenkin pysyi hän loitolla.\n\n\"Mora?\" kuiskasi hän. \"Kotona? Jäädäksesi tänne? Oletko sitten saanut\ntoden näyn?\"\n\n\"Oi Hugh!,\" vastasi Mora. \"Minä olen katsonut syvään toden miehen\nsydämeen. Minä olen havainnut itseni arvottomaksi sinun suuren\nrehellisyytesi valossa. Minä olen nähnyt kaikkien muiden lankeavan,\nmutta Hopeakilven ritarini seisovan horjumatta. Minä olen saanut nähdä\ntämän niin omituisten olosuhteiden vallitessa, että minä nöyrästi\nkäsitän sen Jumalan sormeksi, joka osoittaa minulle hänen tahtonsa\ntien. Ylpeyteni on lyöty tomuun. Oma tahtoni on isketty maahan. Mutta\nrakkauteni sinua kohtaan on minulle tullut suurimmaksi asiaksi,\nmitä naisen sydän voi tuntea. Sinun uskollisuutesi saattaa minun\nepäilykseni häpeään. Ja niin saattaa vaimosi vihdoinkin tulla luoksesi\ntuntematta epäilystä, vapisematta ja epäröimättä, hän on kaikkinensa\nyksinkertaisesti vain sinun. Oh, Hugh, sinun omasi -- tehdäksesi\nhänelle mitä mielit. Kaikki nämä vuodet -- sinua varten. Ota minut --\nah!... Oh, Hugh, sinun vaimosi! Onko tämä rakkautta, vai onko olemassa\njokin väkevämpi sana? Oi rakas mieheni, mitenkä vahvojen onkaan\nsulkujen täytynyt olla, kun _tällainen_ voima on ollut patoutuneena\nniiden taakse!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHugh vei hänet suuressa hallissa olevan lieden ääreen ja istutti hänet\ntuoliin, jossa hänen äidillään oli tapana istua.\n\nJa yhä pidellen käsivarsiaan hänen ympärillään hän polvistui Moran\neteen, ja kohotti kasvonsa, joiden silmistä hehkui syvempi tuli kuin\nintohimon haihtuva liekki.\n\n\"Madonna!\" sanoi hän. \"Kotini Madonna!\"\n\nHän kumartui ja kohotti Moran hameen helman huulilleen.\n\n\"Ei priorittarena\", sanoi hän, \"vaan minun jumaloituna vaimonani.\"\n\nJa uudestaan kumartui hän ja painoi sen huulilleen.\n\n\"Ei nunnaparven kunnianarvoisena äitinä\", sanoi hän, \"vaan --\"\n\nMora otti Hugh'n pään käsiensä väliin, kätkien hänen hehkuvat silmänsä\nrintaansa vasten.\n\n\"Entä tuliko väkesi sinun mukanasi, Mora? Ja kuinka saatoit suorittaa\nkolmen tunnin matkan tässä hääasussa? Ah, taivas minua auttakoon, Mora!\nSinä olet niin kaunis!\"\n\n\"Vait!\" vastasi Mora, \"sinä rakas, hupsu mies! Taivas on auttanut\nsinut vaikeampienkin vaiheiden läpi! Ei, minä ratsastin yksinäni ja\nminulla oli vihreä ratsastuspuku ylläni. Tänne saavuttuani minä omassa\nhuoneessani vaihdoin ylleni tämän puvun.\"\n\n\"Omassa huoneessasi?\" Hugh katsoi häneen hämmästynein silmin. \"Täälläkö\n-- omassa huoneessasi, Mora?\"\n\nMora tunsi äidillistä hellyyttä, kun hän kumartui katsomaan näihin\nhämmästyneisiin silmiin. Tällä kertaa tunsi hän olevansa vanhempi\nja viisaampi kuin Hugh. Kokemattomuuden tunne haihtui. Hänen hilpeä\nmielensä sai hänet naurahtamaan vastatessaan.\n\n\"Armaani\", sanoi hän. \"Tuskinpa voisin tulla kotiin, ellei minulla\nolisi huonetta mihinkä tulla! Martin näytti minulle sinun äitisi\nentisen huoneen, ja joka päivä sinun poissa ollessasi hän ynnä minä\nratsastimme tänne, pannaksemme kaiken kuntoon sinun paluutasi varten.\n\n\"Kaiken kuntoon?\" sanoi Hugh. \"_Minun_ paluutani varten?\"\n\nMora painoi huulensa hänen hiuksiinsa.\n\n\"Minä toivon, että se on sinulle mieleen, jalo herrani\", sanoi Mora.\n\"Tule katsomaan.\"\n\nMora yritti nousta, mutta väkevin käsin pidätti Hugh häntä. Hänen\nsuuren voimansa täytyi päästä jotenkin purkautumaan, jottei hänen\nlempeä rakkautensa tukehtuisi siihen. Ehkä hänessä myös äkkiä virisivät\nhänen soturi-esi-isiensä villit vaistot.\n\n\"Minun täytyy kantaa sinua\", sanoi hän. \"Et askeltakaan sinä sinne\nkävele. Omat jalkasi toivat sinut kryptaan, muut kantoivat sinut\nsieltä. Ratsu kantoi sinut kotiin. Mutta omaan huoneeseesi, vaimoni,\nkannan minä sinut yksin.\"\n\nMora olisi mieluummin kulkenut omin jaloin, mutta tänään halusi hän\ntäyttää kaikki Hugh'n toivomukset.\n\nKun Hugh kumartui hänen ylitseen, sanoi hän: \"Kanna minut siis,\nrakkaani, mutta älä pudota minua.\"\n\nHugh nauroi; ja hänen nostaessaan Moran tuolista syliinsä ja astuessaan\npoikki suuren hallin, missä illanrusko vielä loisti, Mora äkkiä tiesi,\nmiksi Hugh oli tahtonut kantaa häntä: näin oli Hugh hänen omistajansa,\nja Mora tunsi olevansa kokonaan hänen.\n\nHuoneen kynnyksellä Hugh seisahtui.\n\nTaivuttaen päätään hän kosketti Moran huulia hellävaroen, ja kuiskasi\nsitten hänen korvaansa: \"Lausu uudelleen samat sanat, jotka lausuit\nkymmenen päivää sitten, kun me aamun sarastaessa erosimme linnan\nmuurilla.\"\n\n\"Minä rakastan sinua\", kuiskasi Mora ja sulki silmänsä.\n\nJa Hugh astui huoneeseen.\n\n\n\n\nLX luku\n\nLUOSTARIN KELLO.\n\n\nLaskevan auringon vinot säteet lankesivat kultaisin juovin luostarin\npylväskäytävän kivilaatoille. Hiiskumaton hiljaisuus vallitsi.\n\nValkoiset sisaret olivat palanneet iltamessusta. Oman kammionsa\nyksinäisyydessä kulutti nyt jokainen heistä rukouksessa ja\nmietiskelyssä tunnin, kunnes refektorion kello soisi.\n\nPylväskäytävään johtava suuri ovi oli avoinna.\n\nAlaprioritar tuli kaukana näkyviin, hän kulki luostarikäytävää\nalaspäin. Sivuuttaessaan pitkän rivin suljettuja ovia hän käänsi\nnopeasti päätään puolelta toiselle ja pysähtyi toisinaan kuuntelemaan,\npainaen korvansa laudoitusta vastaan.\n\nNyt tuli hän viileästä siimeksestä pylväskäytävän kirkkaaseen\npäivänpaisteeseen.\n\nHän ei räpytellyt silmiänsä kuten Mary Antony eukolla oli tapana.\nHänen tihrusilmänsä tuijottivat hunnun poimuista yhtä terävästi\npäivänpaisteessa kuin varjossa.\n\nKuitenkin ilmeni alapriorittaren eleissä jotakin erikoisen kaihtavaa\nhänen astuessaan pylväskäytävään. Kuunnellessaan kammioiden\novella oli hän toiminut vain virkansa puolesta, liikkuen nopealla\ntäsmällisyydellä, minkä pitkä tottumus herättää. Nyt hän epäröi; hän\npälyili ympärilleen kuin tullakseen varmaksi siitä, ettei kukaan\nhäntä huomannut, ja selvästi piteli hän vasemmassa kädessään jotakin\nkätkettynä.\n\nAstuen eteenpäin pitkin pylväskäytävää hän istuutui holvikerroksen\nalla olevalle kivipenkille, josta näkyi nurmikko ja sämpyläsaksan puu;\nsitten otti hän vaippansa alta esiin kuluneen nahkalaukun, joka ennen\noli ollut vanhan maallikkosisaren, Mary Antonyn oma.\n\nSamassa kuului heikko siivensihahdus ja satakieli livahti penkille,\ntuskin kolmen jalan päähän alapriorittaren kyynärpäästä.\n\nYlen kirkassilmäinen ja korkeajalkainen oli Mary Antonyn pieni houkkio.\nPää kallellaan se tutkivasti katseli aliprioritarta ja huntunsa aukosta\ntuijotti aliprioritar siihen takaisin.\n\nTäydellinen hiljaisuus teki kohtauksen juhlalliseksi. Ei mitään\njoutavaa puhetta leipurinpojista ja sämpyläsaksoista. Ei mitään\niloisia odotuksen liverryksiä. Saadessaan juustoa alapriorittarelta,\njolle tämän antaminen oli vain velvollisuus, lintu otti osaa pyhään\ntoimitukseen. Satakieli oli kuitenkin tullut juustoaan saamaan, ja\nalaprioritar sitä antamaan.\n\nNyt alaprioritar verkkaan avasi pussin, otti sieltä muutamia valittuja\nmurusia, ja siroitti ne penkille.\n\n\"Kas tässä, lintu\", sanoi hän töykeästi. \"Minä en voi jättää sinua\nvaille juustoasi, vaikka tuo hupsu vanhus, joka opetti sinut sitä\nvaatimaan, ei enää tulekaan tänne. Ota se ja mene tiehesi!\"\n\nTämä oli tavallinen kehoitus.\n\nSiitä pahastumatta -- vaikka katse oli ankara ja ääni käskevä -- \"hupsu\npikku maallikko\" hilpeästi hyppäsi lähemmä ja nokki innokkaasti.\nMitkään ammottavat suut eivät enää odottaneet sen palaamista. Sen\npoikaset olivat varttuneet ja lentäneet tiehensä. Vihdoin saattoi se\nherkutella itsekin.\n\nAlaprioritar käänsi selkänsä ja katseli vastakkaista holvikaarta.\nHänellä ei ollut mitään halua nähdä linnun iloa.\n\nSilloin tapahtui jotakin omituista.\n\nNokittuaan kaiken mitä halusi käänsi satakieli kirkkaan silmänsä\nvieressään istuvaan liikkumattomaan hahmoon, joka saavuttamattomana\nverhoutui läpitunkemattomaan hiljaisuuteen.\n\nLukuunottamatta Mary Antonyn kuolinhetkeä ei hänen rakastettu\npikku lintunsa koskaan ollut uskaltanut tulla häntä sen lähemmäksi\nkuin hyppimään penkille ja nokkimaan hänen sormiansa, kun hän sen\nurhoollisuutta koetellakseen ojensi ne, peittäen niillä juuston.\n\nMutta kas nyt kuului vain pieni siiven sihahdus ja lintu lehahti\nalapriorittaren polvelle. Ja kun tämä hämmästyksestä tuskin uskalsi\nhengittää, hyppäsi se hänen käsivarrelleen ja nokki hiljaa hänen\nhuntuaan.\n\nSilloin suli jotakin alapriorittaren kylmässä sydämessä. Kyyneliä alkoi\nverkkaan valua pitkin hänen ohuita poskiansa. Hän ei tahtonut liikahtaa\neikä senvuoksi nostanut kättään pyyhkiäkseen ne pois, vaan ne putosivat\nraskaina pisaroina hänen yhteenliitetyille sormilleen.\n\nVihdoin hän puheli, katkonaisin kuiskein.\n\n\"Voi sinä pieni siivekäs olento, joka niin helposti voisit lentää\ntiehesi luotani! Käytätkö sinä nyt näitä siipiäsi, jotka sinulla\non vapauttasi varten, tullaksesi lähemmäs? Tässä korkeiden muurien\nja ahtaiden kammioiden kehyksessä ihmiset, joilla ei ole täyttä\nvapautta, käyttävät sen mikä heillä on kääntyäkseen pois ja paetakseen\nminun luotani. Jos he saisivat valita, ei ainoakaan valitsisi minun\nläheisyyttäni... Onko mitään kunniaa niin suurta kuin olla kaikkien\npelkäämänä? Onko mikään yksinäisyys niin suuri kuin olla kaikkien\nvihaama? Tämän kunnian, pikku lintu, minä omistan. Ja myös tämän\nyksinäisyyden. Kuka siis on käskenyt sinut koettamaan ottaa minulta\nmolemmat?\"\n\nRaskaita kyyneliä pisarteli edelleenkin hänen yhteenliitetyille\nkäsilleen; henkinen kärsimys murti hänen kuihtuneita kasvojaan. Kun\nalapriorittaren jähmettynyt sielu oli sulanut, tunkeutui siihen\nitsetunnon tutkain ja aiheutti sanomatonta kipua. Mutta kuitenkaan hän\nei uskaltanut nyyhkyttää, jottei hänen paisuva povensa peloittaisi pois\npikku lintua, joka niin kevyesti oli lehahtanut hänen käsivarrelleen.\n\nSe että tämä pieni elävä olento ilmeisesti luotti häneen, oli\nensimäinen oljenkorsi, mihinkä alaprioritar tarttui tänä hetkenä,\njolloin katumuksen ja epätoivon synkät vedet kuohuivat hänen päänsä yli\n-- oljenkorsi, joka totisesti oli ylen hauras: kirkas silmäpari, pieni\ntarttuva jalka, kaksi lepäävää siipeä. Mutta rakkauden ja luottamuksen\nhauraimmatkin säikeet ovat, kun haaksirikko uhkaa sydämiä, parempia\npelastusneuvoja kuin velvollisuuden rautaketjut.\n\nMutta nyt ruma epäilys valtasi alapriorittaren. Oliko satakieli ahminut\nkaiken juuston ja tullut hänen luokseen vain pyytämään lisää?\n\nHyvin hiljaa uskalsi hän kääntää päätään, kunnes hänen kyynärpäänsä\nluona oleva penkinsyrjä tuli hänen näköpiiriinsä.\n\nJa ylpeys ja onni lämmitti hänen sydäntään! Kolme -- neljä -- viisi\nmurusta oli jälellä. Ahmiakseen tai liehitelläkseen tämä pieni villi\nolento ei vapaasta tahdostaan ollut tullut lähemmäs.\n\nMiksi siis?...\n\nAlaprioritar kuiskasi vastauksen, ja hänen kuiskatessaan alkoivat hänen\nkyyneleensä uudelleen vuotaa, mutta nyt ei niissä ollut katkeruutta;\ntervehdyttävä lähde tuntui puhjenneen hänen sulaneeseen sydämeensä.\n\nRakkaudestako? Niin, totisesti. Rakkaudesta häneen nämä pienet ruskeat\nsiivet olivat tuoneet hänet lähemmäksi, nämä loistavat silmät olivat\npelottomat.\n\n\"Rakkaudesta minuun\", kuiskasi hän. \"Rakkaudesta minuun.\"\n\nKun lintu vihdoin livertäen lensi pois, istui alaprioritar yhä\nliikkumattomana, kuunnellen, kuinka se lauloi iltalauluaan yhä tuolla\nsämpyläsaksan puussa.\n\nSitten hän nousi ja pyyhkäsi koskematta jääneet murut takaisin\nlaukkuun. Ja teki sen voitonriemuisesti.\n\n\"Rakkaudesta\", sanoi hän. \"Ei senvuoksi mitä minä sille toin ja annoin,\nvaan senvuoksi, mitä se luuli minun olevan.\"\n\nVerkkaan poistui hän pylväskäytävästä, astellen kumartunein päin,\nkunnes hän pääsi sen tyhjän huoneen avoimelle ovelle, joka oli ollut\nkunnianarvoisan äidin.\n\nEnnen pitkää tämä huone oli oleva hänen. Puolipäivän aikaan oli\nhän saanut piispalta sanan, että tämän aikomus oli nimittää hänet\npriorittareksi niiksi vuosiksi, mitkä olivat kunnianarvoisan äidin\nvirkakaudesta jälellä.\n\nHän oli tuntenut synkkää iloa siitä, että piispan mahtisana niin oli\nkorottanut hänet tähän korkeaan asemaan, hän kun oli varma siitä, että\njos olisi toimitettu tavallinen vaali äänestyslippujen avulla, olisi\nyksi ainoa nunnakunnan jäsen kirjoittanut hänen nimensä.\n\nMutta nyt, tässä oudon pehmeässä mielentilassaan hän kuitenkin toivoi,\nettä kun asia huomenna ilmoitettaisiin, niin edes muutamilla kasvoilla\nnäkyisi ilon ja tyytyväisyyden ilme.\n\nAlaprioritar astui kammioon ja sulki oven.\n\nPäivänlaskun loisto sai hänet astumaan kohti läntistä akkunaa. Mutta\nennenkuin hän ehti sinne, pysähdytti hänet odottamatta Neitsyen ja\nlapsen marmoriryhmä.\n\nNähdessään alastoman lapsen tunsi alaprioritar aina ärtymystä ihmisiä\nkohtaan, jotka olivat jättäneet sen soveliaasti vaatettamatta. Ehkäpä\ntämä oli ollut syynä siihen, että hän oli kiireesti katsellut muuanne,\nkun hänen silmänsä sattuivat lankeamaan priorittaren kammiossa olevaan\nkauniiseen veistokseen.\n\nNyt hän ensi kertaa todellakin näki sen.\n\nHän seisoi tuijottaen; sitten hän polvistui ja koetti ymmärtää.\n\nHellyys kohosi hänen sydämeensä ja puisti sitä. Syleilevät käsivarret,\nrakastava rinta, tarkkaavat äidinsilmät, ylevin ihmisrakkaus, jonka\nvälttämättömyys oli virittänyt, pienokaisen riippuvaisuus ja avuttomuus.\n\nJa eikö ollut sieluja, jotka olivat aivan yhtä avuttomia, ja sydämiä,\njotka olivat riippuvaisia myötätunnosta ja hellyydestä?\n\nPrioritar oli ymmärtänyt tämän ja hallinnut rakkauden avulla. Mutta\nalaprioritar oli katsonut paremmaksi orjantappurat ja vihamielen.\n\nHänen mieleensä muistui keskustelu, joka hänellä oli ollut pari päivää\naikaisemmin priorin ja kappalaisen kanssa, kun nämä olivat tulleet\nneuvottelemaan hänen kanssaan nunnakunnan tulevaisuudesta. Puhuessaan\nentisestä priorittaresta lausui priori: \"Oli kuin hän aina olisi ollut\nerikoinen olento, kulkenut tähtien tasalla; ja kuitenkin hän oli\nylitsevuotavan täynnä inhimillisen ystävyyden rieskaa ja myötätunnon\nparantavaa voidetta.\" Sitten hän oli kysynyt alapriorittarelta, tunsiko\ntämä pystyvänsä astumaan hänen jälkiään. Kysymyksen loukkaamana oli\nalaprioritar tähän vastannut happamesti: \"Ei, minä en osaa kulkea\npitkin linnunrataa!\" Johonka isä Benedict, synkillä kasvoillaan\näkillinen hyväksynnän välähdys, oli huomauttanut: \"Tosiaankin --\nmeidän oivallinen alapriorittaremme ei tunne linnunrataa! Hän on\norjantappuravitsa, joka on ankarasti kurittanut sisarten arkaa lihaa.\nHän on nokkosvuode, josta väsyneinkin siirtyy muualle lepäämään.\"\n\nNämä hyväksyvät sanat olivat tarkoitetut miellyttämään, ja ensin olivat\nne liehitelleet alaprioritarta. Mutta silmäys priorin ystävällisiin\nkasvoihin oli herättänyt hänessä tunnon, kuin olisi hän yhdessä isä\nBenedictin kanssa suljettuna johonkin peloittavaan omatekoiseen\nkiirastuleen, tai jopa helvettiin, missä sääli, armahtavaisuus ja\nrakkaus olivat tuntemattomat.\n\nEhkäpä tämä oli se hetki, jolloin priorittaren mielenmuutos\ntodellisuudessa oli alkanut, sillä isä Benedictin peloittava, mutta\ntodenperäinen kuvaus hänen menettelytavoistaan ja hallinnastaan palasi\nnyt voimakkaasti hänen mieleensä.\n\nOjentaen tutisevan kätensä hän kosketti pienokaisen jalkaa.\n\n\"Anna minulle hellämielisyyttä\", lausui hän, ja nöyrä anonta kuului\nhänen äänessään. Kyynelvirta pehmitti hänen tylyjä kasvonpiirteitään.\n\nPyhä Neitsyt hymyili ja suloinen pienokainen näytti iloiselta.\n\nAlaprioritar astui akkunan ääreen. Pyöreä ja veripunainen aurinko,\njoka juuri tällä hetkellä heijastui Hugh d'Argentin kilvestä, oli\nvaipumaisillaan taivaanrannan alle. Kun se ensi kerran nousi, oli\nalkava se päivä, joka näkisi hänet Worcesterin Valkoisten sisarten\npriorittarena.\n\nHän kääntyi priorittaren tyhjään valtatuoliin päin. Kävellessä\ntuomiokirkkoon ja takaisin hän oli aikonut yksin tulla tähän huoneeseen\nja istuutua tuoliin, joka jo oli oleva hänen. Mutta nyt outo nöyryys\npidätti häntä. Langeten polvilleen tyhjän tuolin eteen hän ojensi\nristityt kätensä taivasta kohti.\n\n\"Oi Jumala\", lausui hän. \"Minä en ole arvokas asettumaan hänen\npaikalleen. Minun sydämeni on kylmä ja kova, minun kieleni on usein\njulma, henkeni näykkivä. Mutta lintu ja pienokainen ovat opettaneet\nminulle jotain, ja mitä minä en tiedä, opeta sinä se minulle. Luo\nminuun uusi sydän, oi Jumala, ja anna minulle uusi vahva henki. Salli\nminun seurata edeltäjäni laupeita jälkiä, ja hallita, kuten hän\nhallitsi, rakkauden avulla, joka ei koskaan petä.\"\n\nJa kumartuen maahan suuteli hän paikkaa, missä priorittaren jalka\ntavallisesti lepäsi.\n\nAurinko oli painunut etäisten kukkuloiden taa, kun alaprioritar nousi\npolviltaan.\n\nSanomaton rauha täytti hänen sielunsa. Hän oli rukoillut, mainiten\nnimeltä kunkin nunnakunnan jäsenen, ja rukous oli lahjoittanut hänelle\nrakkautta heitä kutakin kohtaan.\n\nAh, jospa he saisivat huomata ennen huomispäivää, että orjantappurain\nsijasta odotti heitä myrttipuu.\n\nTämän toiveen täyttäessä alapriorittaren sydämen hän kiiruhti käytävää\npitkin ja soitti luostarin kelloa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTällä hetkellä seisoi Mora huoneessaan katsellen yli pengermän, laakson\nja metsän, minne aurinko oli häipynyt taivaanrannan taa, jättäen\njälkeensä syvän sinipunaisen hehkun, joka ylhäällä suli heleään sineen,\nmissä äsken sytytetyn lampun lailla kirkkaana loisti iltatähti.\n\nHugh'n käsivarret olivat yhä kiertyneinä hänen ympärilleen. Heidän\nseistessään yhdessä akkuna-aukossa nojasi Mora hänen rinnalleen. Hänen\nvoimansa virtasi Moraan. Hänen rakkautensa viritti Morassa ihmeellisen\nhyvänolon ja kodikkuuden tunnon.\n\nÄkkiä Mora kohotti päätään kuin kuunnellakseen.\n\n\"Vait!\" kuiskasi hän. \"Minä olen kuulevinani luostarin kellon.\"\n\nHugh'n käsivarret kiertyivät tiukemmin hänen ympärilleen.\n\n\"Ei, rakkaani\", sanoi hän. \"Luostarin äänillä ei ole mitään sijaa minun\nkotini sopusoinnussa.\"\n\nMora käänsi katseensa häneen.\n\nHänen silmänsä olivat lemmestä raukeat, mutta niissä loisti sisäinen\nvalo.\n\n\"Armaani\", sanoi hän -- kiiruhtaen rauhoittamaan Hugh'n, sillä tämän\nkatseessa näkyi levoton kysymys -- \"minä olen tullut sinun luoksesi\nsaadakseni ilolla antautua sinulle rajoituksitta, tavalla jota en\nole uneksinutkaan ja jota tuskin vieläkään ymmärrän. Mutta, Hugh,\nmieheni, ihmisellä, joka on tuntenut luostarin rauhan, on aina\nolevan sisimmässään pyhäkkö, missä rukouksen ja valvonnan ääni häntä\nkutsuu. Minä en silti ole vähemmän sinun -- ei, pikemminkin olen vain\ntäydellisemmin sinun senvuoksi, että kun ensi kerran seisoimme yhdessä\nhuoneessamme, kuulin minä luostarin kellon.\"\n\nJa hän silmäsi mieheensä nähdäkseen oliko tämä ymmärtänyt ja kätki\nsitten taas nopeaan kasvonsa hänen rintaansa vasten.\n\nHugh lausui vastauksensa hyvin matalalla äänellä, huulet lähellä Moran\nkorvaa.\n\nMutta hänen katseensa -- jonka loistetta Moran onnellinen sydän tuskin\nsieti nähdä -- oli kohdistettuna iltatähteen.\n\n\n\n"]