[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$ffoq6oh_vGU4RH4n8H4vfIAYZ9FMcLd40DKOZMngiHlA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},2173,"Altai suvun uskonto","Harva, Uno",1882,1949,"2173-harva-uno-altai-suvun-uskonto","2173__Harva_Uno__Altai_suvun_uskonto",null,"tietokirja",[],[],"fi",1933,108596,768748,true,[],[],[],"Kansatieteellinen tutkimus syventyy altailaisten kansojen, kuten turkkilaisten, mongolien ja tunguusien, mytologiaan ja uskonnollisiin käsityksiin. Teos tarkastelee muun muassa maailmankuvaa, sielu-uskoa, shamanismia sekä eri kansaryhmien perinteisiä uhrimenoja ja jumaluuksia.","Uno Harvan 'Altai suvun uskonto' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2173.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ALTAIN SUVUN USKONTO\n\nKirj.\n\nUno Harva\n\n\n\n\n\nPorvoo * Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1933.\n\n\n\n\n\n\n      Professori G.J. RAMSTEDTILLE mainehikkaalle\n      altailaisten kielten tutkijalle hänen\n      60-vuotispäivänään 22.X.1933 omistaa\n      tämän teoksen kunnioittavasti\n                                    tekijä.\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nJohdanto.\nMaailmankuva.\n  Maa.\n  Maan kannattaja.\n  Taivas ja taivaanpatsas.\n  Maailman kerrokset.\n  Maailmanvuori.\n  Maailmanpuu.\n  Maailmanvirrat ja niiden lähde.\nMaan synty.\nIhmisen luominen.\n  Hedelmä ihmisen turmelijana.\nMaailman perikato.\nTaivaanjumala.\nTaivaanjumalan \"pojat ja apulaiset\".\nSyntymisen ja synnytyksen haltiat.\nTähdet.\n  Aurinko ja kuu.\n  Pohjantähti ja pikku otava.\n  Suuri otava.\n  Orion.\n  Plejadit.\n  Venus.\n  Linnunrata.\n  Kaksitoistavuotisen ajanjakson merkit.\nUkkonen.\nTuuli.\nTuli.\nMaa jumaluutena.\nSielu-usko.\nKuolema sekä sen aiheuttamat varokeinot ja surunilmaukset.\nVainajan varustaminen.\nMuistajaiset.\nTuonela.\nVainajien ja elossaolevien välinen suhde.\nLuonnon isännät.\nRiista.\n  Nainen ja riista.\n  Metsämiehet ja riista.\n  Riistan luiden suojaaminen.\nShamani.\n  Shamanin taipumukset.\n  Shamanin haltiat.\n  Shamanismi ja eläinmaailma.\n  Shamanin puu.\n  Valkoiset ja mustat shamanit.\n  Shamanin vihkiminen.\n  Shamanin puku.\n  Shamanin rumpu.\n  Shamanin toimi.\nUhrimenot ja -juhlat.\n\n\n\n\nJOHDANTO.\n\n\nSuuri Altain suku, jonka alkukoti näyttää olleen Keski-Aasiassa\nAltainvuorten seuduilla, kansoittaa nykyään laajat alat Aasian\nmannerta, vieläpä Itä-Eurooppaakin. Kielellisesti se jakautuu\nkolmeen suureen kieliryhmään: turkkilais-tatarilaiseen,\nmongolilaiseen ja mandshu-tungusilaiseen.\n\nPaitsi varsinaisia turkkilaisia eli osmaneja, joiden läheisimpiä\nsukulaisia ovat Stavropolin alueella ja Turkestanissa asuvat\nturkmenit sekä itäiset turkkilaisheimot Itä-Turkestanissa (mm.\nKasgarin, Aksun, Turfanin, Khaniin ja Barkulin piirissä), kuuluvat\nturkkilais-tatarilaiseen kieliryhmään Volgan tatarit, joita myöhemmin\non siirtynyt myös Siperian puolelle, Krimin tatarit, bashkirit keskisen\nUralin mailla, Krimin ja Pohjois-Kaukaasian nogaijit sekä muut\nKaukaasian tatariheimot ynnä kirgisit, joita asuu paimentolaisina\naroilla Volgan suulta aina Altain rinteille asti. On kuitenkin\ntodennäköistä, ettei kirgisien kantakansa, kiinalaisten kronikkain\nmainitsema _hakas_, joka ajanlaskumme ensimmäisinä vuosisatoina asui\nJenisein alueella, ole alkuperältään turkinsukuista kansaa. Alunperin\nvierassukuisia saattavat olla myös eräät niistä monista pienistä\ntatariheimoista, jotka kansainvaellusten vaiherikkaina aikoina ovat\nlöytäneet turvapaikan Altain ja Sajanin sydänmailta. Sellaisia ovat mm.\nKoillis-Altain aarniometsiin Bijan ja Katunin väliselle alueelle\nasettuneet metsätatarit (ven. tshernevye tatary), joihin läheisessä\nsuhteessa ovat Lebed nimisellä Bijan sivujoella asuvat Lebed-tatarit\neli kumandinit, jota nimitystä käytetään Bijan varsille muuttaneista\nLebed-tatareista. Vieraan kulttuurin kosketukselta eivät nämä heimot\nsilti ole täälläkään voineet säilyä. \"Jo aikoja sitten\", lausuu Granö,\nAltain tuntija, \"he ovat jättäneet kuljeskelevan elämäntavan, asuvat\nenimmäkseen ikkunallisissa hirsimökeissä ja pukeutuvat venäläiseen\ntapaan. Elinkeinoistaan ovat maanviljelys ja karjanhoito ensi sijassa\nmainittavat, vaikkakin myös metsästys ja kalastus vielä heidän\nkeskuudessaan ovat tärkeitä ja suosittuja tulolähteitä.\" Venäläisten\nuudisasukkaiden elintapoihin ovat alkaneet mukautua myös shorit\nvedenjakajan takana Kondoman varsilla, vaikka heidän ehkä tärkein\nelinkeinonsa yhä vieläkin on metsästys, sekä kalarit ja kargintsit\nsamoilla jokialueilla ynnä koibalit, beltirit ja sagaijit Abakanin\nlaaksossa. Vähemmin on venäläinen vaikutus koskenut varsinaisiin\naltailaisiin (_altai-kizhi_ 'A:n ihmiset'), jotka asuvat Altain\nkeskivuoristossa Katunin yläjuoksun ja Tsharyshin laakson rajoittamalla\nalueella, sekä näiden läheisiin sukulaisiin, Teletskoj-järven\neteläpuolella Tshulyshmanin jokialueella ja Katunin lisäjoen, Tshujan,\nvarsilla asuviin telengiteihin. Altailaisten naapureiksi Katunin\nalajuoksulle ovat asettuneet Kuznetskin tienoilta muuttaneet teleutit.\nKun altailaisten asuinmailla on metsiä vähemmän ja aroaukeamia esiintyy\nlaaksojen pohjilla, huomauttaa Granö, \"on paimentolaisuus laajoilla\nalueilla määräävä, ja kevyet, halvat asuntomuodot -- kodat, jurtat --\novat nytkin vielä tavallisemmat muita\". Paitsi mongolilaistyylisiä\nhuopajurttoja ja näitä jäljitteleviä kuusi- tai kahdeksannurkkaisia\nhirsijurttoja käytetään yhä edelleen myös kartiomaisia tuohella tahi\nlehtikuusen kuorella päällystettyjä kotia. Viimeksimainittu asuntomuoto\nlieneekin altailaisten käyttämistä alkuperäisin. Johtuen siitä, että\naltailaisten ja telengitien elintavoissa, puvuissa, jopa\nulkomuodossakin huomaa mongolilaisia piirteitä, ovat venäläiset\nnimittäneet näitä \"Altain kalmukeiksi\".\n\nSamaan kieliryhmään kuin Altain tatarit luetaan vielä eräät muut\nSiperian tatariheimot, kuten jo melkein venäläistyneet Tsholymin\ntatarit ynnä Baraba-tatarit Obin ja Irtyshin välisillä aroilla.\nKiintoisampia kuin viimeksimainitut ovat kuitenkin Sajanin\npohjoisrinteillä asuvat karagassit sekä sojotit, joiden kotimaata\nviimeksimainitussa vuoristossa risteilevät Jenisein latvajokien\nvesistöt. Elintavoiltaan karagassit ja sojotit muistuttavat Siperian\npohjoisimpia kansoja: asuntona on kartionmuotoinen, kesällä tuohia,\ntalvella nahkapeitteinen kota ja kotieläimenä poro. Poroa ei täällä\nkuitenkaan, kuten esim. samojedien keskuudessa, käytetä vetojuhtana,\nvaan ratsastukseen ja satuloidaan aivan kuin aroseutujen hevonen.\nHevosia tavataan sojoteilla etupäässä vain Ulu-kemin eteläpuolella,\nmissä huopapeitteinen jurtta on mongolilaismallinen. Sekä sojotit että\nkaragassit nimittävät itseään nimellä _tuba_, jota vastaa kiinalaisten\nkronikkain _dubo_. Mongolit taas sanovat sojotteja _urjanhai_ kansaksi.\n\nTurkkilais-tatarilaista kieltä puhuvat lisäksi Pohjois-Siperiassa Lenan\nja sen sivujokien varsilla asuvat jakutit sekä tshuvassit Itä-Venäjällä\nVolgan keskijuoksua ympäröivällä alueella. Perinnäistiedon mukaan ovat\nedelliset siirtyneet nykyisille asuinsijoilleen Baikalin seuduilta,\nmistä tullessaan he ovat tuoneet mukanaan mm. hevosen, jonka maitoa he,\nsamoinkuin Keski-Aasian paimentolaiset, käyttävät ravinnokseen.\nPohjoiset jakutit ovat mukautuneet arktisiin oloihin siinä määrin, että\novat omaksuneet poronkin kotieläimekseen. Varsin voimakkaana tuntuu\njakuttien keskuudessa jo venäläinen vaikutus elintavoissa, asunnoissa\nja pukimissa. Tshuvassit taas, jotka ovat Volgan bolgarien jälkeläisiä,\novat maata viljelevää kansaa ja liittyvät kulttuurinsa puolesta\nläheisesti muihin Volgalla asuviin kansoihin.\n\nMongolilaisen kieliryhmän muodostavat mongolil, kalmukit ja burjatit.\nMongolit, joista niiden kotimaa, Mongolia, on saanut nimensä, ovat\naikojen kuluessa sulattaneet itseensä turkkilaisia ym. heimoja, jotka\nvarsinkin niiden valloituskautena ovat joutuneet kosketuksiin mongolien\nkanssa. Maantieteellinen asema ja historialliset vaiheet ovat\nlähentäneet mongoleja kiinalaisiin, joiden ikivanha kulttuuri ei ole\nvoinut olla heihin jälkeä jättämättä. Silti esi-isiensä elintavoille\nuskollisina ovat mongolit pysyneet paimentolaisina, jotka\nhuopatelttoineen ja karjoineen muuttelevat vuodenaikojen mukaan etsien\nitselleen sopivia laitumia; etupäässä vain eteläisillä alueilla on\nalettu harjoittaa maanviljelystäkin kiinalaiseen tapaan.\nKarjanhoitajia, joiden pääasiallisin ravinto on liha ja maito, ovat\nmyös kalmukit eli oiratit, kuten he itse itseään nimittävät. Kalmukit\nasuvat Altain ja Tien-shanin välisillä mailla, Tien-shanin\netelälaaksoissa ja Tibetin pohjoisrajoilla. Suuri joukko kalmukkeja\nasuu lisäksi Volgan alajuoksulla, minne niitä on vaeltanut 1600-luvulla\nsisäisten rauhattomuuksien aikana. Kolmas mongolilaiseen kieliryhmään\nkuuluva kansa ovat burjatit Baikal-järven itä-, etelä- ja\nlänsipuolella. Kuten yllämainitut kansat ovat burjatitkin vaeltavia\npaimentolaisia, jotka vasta viime aikoina, ainakin osaksi, ovat\nomaksuneet maanviljelyksen ja kiinteän asuintavan.\n\nMandshu-tungusilaisen ryhmän kansoista laajimmalla alueella asuvat\ntungusit, joiden hajalla olevia heimoja tapaamme Pohjois-Siperiassa\nTyynenmeren rannikolta aina alisen Jenisein läntisille sivujoille asti.\nPohjoisessa näiden asuma alue ulottuu toisin paikoin kauas Jäämerelle,\netelässä taas Baikal-järvelle ja Kiinan rajoille. Todennäköisesti\ntungusien vaellus on suuntautunut idästä länteen lähtökohtana Amurin\nlaakso, missä yhä edelleen asuu niiden läheisiä kielisukulaisia, kuten\nmanegrit Amurin yläjuoksulla, goldit Amurin, Sungarin ja Ussurin\nvarsilla sekä oltshit ja dahurit ynnä Mandshurian vanha pääväestö\nmandshu-kansa, joka on näytellyt huomattavaa osaa Kiinan historiassa\nja joka aikojen kuluessa on sekä kieleltään että tavoiltaan\nkiinalaistunut. Puhekielenä on mandshu säilynyt vain muutamissa\nMandshurian syrjäseuduissa. Läntiset tungusiheimot ovat ilmeisesti\nsiirtyneet nykyisille asuinsijoilleen jo ennenkuin jakutit ovat syvänä\nkiilana tunkeutuneet laajan, mutta harvaanasutun tungusialueen\nkeskuuteen. On oletettu, että tunguseja olisivat alunperin olleet myös\nHatanga-joella asuvat dolganit, jotka meidän päivinämme jo ovat täysin\njakuttilaistuneet.\n\nPohjoiset tungusit ja niihin kuuluvat orotshonit, orokit ja lamutit\nharjoittavat riistanpyynnin ohella poronhoitoa. Viimeksimainitut,\njoiden pääelinkeinoja lisäksi on merikalastus, asettuvat kesän tullen\naivan kuin Petsamonjoen koltat rannikolle, mistä taas talveksi\nvetäytyvät sisämaahan. Sajanin vuoristossa asuvien karagassien ja\nsojottien tavalla tungusit käyttävät porojaan ratsastukseen, ja\ntavaransakin he sälyttävät poron selkään tavallisesti tuohesta\ntehdyssä, poronnahkalla päällystetyssä laukussa, jommoisia ripustetaan\nyksi juhdan kummallekin kupeelle. Sahalinille siirtyneet orokit\nkäyttävät poroja paitsi ratsastukseen myös vetojuhtana.\nViimeksimainittu tapa on todennäköisesti kuitenkin myöhempää perua.\nHuomattava on, etteivät orokit valjasta nartan eteen koiria, kuten\nheidän naapurinsa, giljakit, tahi kuten Amurin vesistön kalastaja- ja\nmetsästäjäkansat, oltshit ja goldit, joilla yleensä ei ole poroja.\nMandshu-tungusien kieliryhmään kuuluvista kansoista harjoittavat vain\nkiinalaistuneet mandshut maanviljelystä.\n\nSyynä Altain suvun suureen hajaantumiseen on ollut sen rauhaton,\nvaeltava elämäntapa ja uusien alueiden valtaamishalu. Jo ajanlaskumme\nalussa alkaa turkinsukuisia paimentolaisia tulvia Aasiasta Euroopankin\npuolelle. Erikoista huomiota saivat kuitenkin vasta hunnit osakseen\n400-luvulla, jolloin niiden pelätty johtaja, Attila, levitti kauhua\nkuuluisilla ryöstö- ja valloitusretkillään. Kun hunnit pian vetäytyivät\ntakaisin kotimaahansa, jäi osa turkinsukuisia heimoja mm.\nItä-Venäjälle, missä ne Volgan keskijuoksun varsille perustivat\nSuur-Bolgarian valtakunnan, jonka vaikutus ulottui sikäläisiin\nsuomensukuisiinkin kansoihin. Jo varhain ovat turkinsukuiset kansat\nperustaneet Aasiassakin mahtavia valtakuntia, joiden kukoistuskausi\nkuitenkin on ollut lyhytikäinen. Tärkeä kulttuurikeskus oli aikoinaan\nBaikaliin etelästä virtaavan Selengan sivujoen, Orkhonin, varsilla,\njosta on löydetty arvokkaita muinaisturkkilaisia kivikirjoituksia. Nämä\narvoitukselliset kirjoitukset, joiden valokuvaaminen ja julkaiseminen\nsuureksi osaksi on suoritettu suomalaisten tutkijain toimesta, onnistui\ntanskalaisen oppineen, Vilhelm Thomsenin, v. 1893 lukea ja tulkita.\nNiiden on todettu polveutuvan _türk_-dynastian (kiinaksi _tu-kiu_, vv.\n680-745 j.Kr.) ja sitä seuranneen uigurivallan (vv. 745-840) ajoilta.\nUiguri-kaupungin, Kara-Balgasunin, raunioilta löydetyssä muistokivessä,\njossa muinaisturkkilaisen kirjoituksen ohella on vielä kiinan ja\nsoghdinkielinen, mainitaan, että manikealaisuus jo näihin aikoihin\n(700-luvulla) oli saanut jalansijaa uigurien keskuudessa.\nSoghdilaisessa tekstissä, jota kieltä manikealaiset Keski-Aasiassa\nyleensä käyttivät, tätä uutta uskontoa sanotaan \"jumalallisen Mar\n('opettaja') Manin opiksi\". Persialaisen kulttuurin peruja kuvastavat\ntäällä mm. eräät mytologiset nimitykset, kuten mongolien _kormusta_\n(Ahura Mazda), burjattien _arima_ (Ahriman), Altain tatarien ja\nkirgisien _kudai_ ('jumala' = pers. _hudai)_ ja Abakanin tatarien\n_aina_ (paha henkiolento = pers. _aenanh_). Samoihin aikoihin kuin\nmanikealaisuus näyttää nestorialaisuuskin levinneen uigurien\nkeskuuteen. Ja vielä kolmaskin vieras uskonto, Buddhan oppi, tekee\ntällöin tuloaan saapuen Keski-Aasiaan alunperin idästä käsin\nkiinalaisen kulttuurin mukana. Todennäköisesti kiinalaisten opettajien\nvälittämiä ovat tarut, joissa buddhalaisten bodhisatvojen nimet\njohtuvat sanskritista eikä tibetinkielestä. Kun osa uigureja siirtyi\nsittemmin Tien-shanin seuduille ryhtyen täällä harjoittamaan\nmaanviljelystä ja kauppaa, syntyi myös Itä-Turkestanissa tärkeä\nkulttuurikeskus (vv. 900-1200), jonka muinaismuistoja on kaivettu esiin\nTurfanin kaupungin alueelta.\n\nSuuret kansainvaellukset alkoivat uudelleen, kun mahtava\nmongoliruhtinas, Temudshin eli Tshingis-kan (vv. 1162-1227), ryhtyi\nlaajoihin valloitusretkiinsä. Hänen Eurooppaan tekemänsä sotaretken\njälkeen jäi Venäjälle erinäisiä tatariheimoja, joiden jälkeläisiä ovat\nsiellä edelleenkin asuvat tatarit. Tshingis-kan, jonka vaimo oli\nnestorialainen, oli uskonnonasioissa varsin vapaamielinen ja\nsuvaitsevainen. Sanotaan, ettei hän vainonnut ketään pelkästään\nuskonnollisten mielipiteiden vuoksi. Sitävastoin hänen jälkeläisensä,\netenkin Kublai (vv. 1260-1294), joka perusti Kiinan pääkaupungin,\nPekingin, suosivat Buddhan oppia. Mongoleihin ei tämä oppi näytä\nkuitenkaan juurtuneen kovin syvälle, koska se menetti merkityksensä,\nniin pian kuin mongolivalta v. 1368 Kiinassa kukistui. Vasta\n1600-luvulla, jolloin tämä uskonto virkosi Keski-Aasiassa uudelleen\nlamalaisuuden muodossa, saavutti se innokkaita kannattajia sekä\nmongolien että kalmukkien keskuudessa. Sotaretkillään Tibetissä\nkalmukit asettivat Dalai-laman henkiseksi johtajakseen. Voimaperäisen\nlähetystyön turvissa lamalaisuus levisi pian kaikkiin kansankerroksiin,\nkunnes pakanalliset uhrit voitiin kieltää sakon ja rangaistuksen\nuhalla. Poliittisista syistä oli vanhoja kansantapoja kuitenkin jossain\nmäärin siedettävä, mutta niihin sisältyvä aate oli silloin muunnettava\nuuden uskonnon mukaiseksi. Vähitellen onkin mongolien ja kalmukkien\nshamanismi, \"musta usko\", siirtynyt syrjään lamalaisuuden, \"keltaisen\nuskon\", tieltä, jonka julistajat, lamat, luostareineen ja\ntiibettiläisine rukouskirjoineen ovat kaikkialla painaneet leimansa\nkansan elämään hävittäen samalla sen sotaisan luonteen. Mongolien\nmonista luostareista huomattavin on Urga, jossa lienee noin 10.000\nlamaa. Viime vuosisadalla on lamalaisuus juurtunut burjattienkin\nkeskuuteen, joista suurin osa, etenkin Baikalin itä- ja eteläpuolella,\non sen omaksunut. Osa burjatteja on liittynyt oikeauskoiseen kirkkoon.\n\nTurkkilais-tatarilaisen kieliryhmän kansoista on valtavin osa kääntynyt\nMuhammedin oppiin. Jo 700-luvulla islami saavutti tunnustajia erään\nturkkilaisheimon keskuudessa, joka Turanista käsin vaelsi Etu-Aasiaan.\nTätä nykyä tämän opin innokkaita kannattajia ovat lukuunottamatta\nosmaneja ja muita näille läheisiä turkkilaiskansoja myös Venäjän ja\nKaukaasian tatarit, bashkirit, kirgisit ja eräät Länsi-Siperian\ntatariheimot. Lamalaisuuden vaikutuspiiriin ovat mongolien naapureina\njoutuneet ainoastaan sojotit sekä ns. keltaiset uigurit, pieni\nturkkilaisheimo Nan-san vuorten pohjoisrinteillä. Kristittyjä taas,\nainakin virallisten tietojen mukaan, ovat tämän ryhmän kansoista\njakutit, Altain seudun tatariheimot, tshuvassit sekä pieni osa Kasanin\ntatareja. Jonkinlainen pakanuuden ja korkeamman uskonnon välimuoto\nsyntyi muutamia vuosikymmeniä sitten altailaisten keskuudessa, kun n.s.\nburkhanistit, jotka eivät hyväksy shamaneja eikä pahoille hengille\nuhraamista, ryhtyivät palvomaan vain yhtä, Burkhan (myös Kurbustan)\nnimistä jumalaa.\n\nEri uskontopiireistä puhuttaessa ansainnee mainitsemista, että\npakanuuden perut ovat sitkeämmin säilyneet niillä alueilla, missä\noikeauskoinen kirkko toimii. Tämä johtunee siitä, että mainitun\nkirkkokunnan harjoittama lähetystyö on suhteellisen nuorta. Osaksi,\nvarsinkin Altain mailla, myös siitä, että kansat vaikeasti\nkuljettavissa seuduissa voivat paremmin säilyä koskemattomina, kun taas\naukeilla aroilla sivistysvirtaukset voivat vapaasti vaeltaa lakeuksien\npoikki. Lisäksi on huomattava, että oikeauskoinen kirkko ei ole ollut\nyhtä suvaitsematon kuin lamalaisuus eikä yhtä uskonkiihkoinen kuin\nislami, joka yleensä ei siedä mitään sille vieraita uskomuksia tai\nmenoja. Elinvoimaisimpana elää vanha siperialainen shamanismi tätä\nnykyä läntisten tungusien synkissä aarniometsissä, jonne muukalaisen\nmiehen ei ole hyvä tunkeutua. Baikalin takaisilla mailla sitävastoin on\nosa tunguseja jo vastaanottanut kasteen, osa on joutunut kosketuksiin\nlamalaisuuden kanssa. Nimellisiä kristittyjä ovat myös lamutit,\npaikoittain orotshonitkin. Amurin laakson tungusiheimot ovat saaneet\nvoimakkaita vaikutteita Kiinasta käsin, mikä ilmenee sekä heidän\nuskomuksistaan että uhrimenoistaan. Epäilemättä on mandshu-kansa ollut\nnäillä mailla kiinalaisen kulttuurin tärkein välittäjä.\n\nSamoinkuin tungusit ja monet näille sukua olevat heimot turvautuvat\nmyös pohjoiset jakutit, burjatit, etenkin Baikalin länsipuolella,\nerinäiset Altain tatariheimot sekä karagassit ja sojotit yhä edelleen\nshamanin apuun ja suorittavat teurasuhreja isiltä perityn tavan\nmukaisesti. Enemmän tai vähemmän on vanhaa perua säilynyt monilla\nmuillakin kansoilla, jotka eri tahoilla asuen tarjoavat arvokasta\nvertailuaineistoa Altain suvun muinaisuskontoa tutkittaessa. Lisiä\ntähän aineistoon antavat vielä ne vierassukuiset kansat, jotka jollakin\ntavoin liittyvät samaan shamanistiseen kulttuuripiiriin. Läheistä\nsuhdetta todistavat mm. eräät shamaninpuvuissa havaittavat\nyhtäläisyydet niin eri alkuperää olevien kansojen kuin tungusien,\nJenisei-ostjakkien ja samojedien keskuudessa. Jakuttien uskomuksia\ntavataan paitsi dolganeilta myös jukagireilta, jotka asuvat jakuttien\npohjoispuolella. Samoin on ugrilaisilla säilynyt sellaista henkistä\nperintöä, joka epäilemättä on kulkeutunut tänne Siperian tatarien\ntaholta. Volgan suomensukuiset kansat ovat saaneet vaikutteita\ntshuvasseilta ja sikäläisiltä tatareilta. Siirtyessämme Amurin laaksoon\nhuomaamme taas, miten läheinen suhde täällä on vallinnut eräiden\ntungusiheimojen ja Amurinmaan rannikolla ja Sahalinilla asuvien\ngiljakkien välillä. Yhteisiä piirteitä sisältävät mm. elättikarhua\nkoskevat menot. Erinäisiä kysymyksiä pohdittaessa on hyvä kiinnittää\nhuomiota vielä Koillis-Siperian luonnonkansoihin, tshuktsheihin,\nkorjakkeihin ja kamtshadaleihin, joista viimeksimainitut ovat kuitenkin\njo suurimmaksi osaksi venäläistyneet.\n\nAltain suvun kansain muinaisuutta tutkittaessa nousee näköpiiriin\nkahdenlainen kulttuuri, joista, toista, pohjoisempaa, voimme nimittää\n_erä_-, toista, eteläisempää, _arokulttuuriksi_. Jälkimmäinen, jolle\npaimentolaisuus on tunnusomaista, on jättänyt itsestään vanhimmat, eri\nseutujen hautalöydöistä tavatut muistomerkit. Eräkulttuurin edustajat\ntaas, joiden ammoisena asuntona on ollut kartionmuotoinen tuohikota,\nnäyttävät alunperin eläneen yksinomaan riistanpyynnin varassa liittäen\nelinkeinoihinsa myöhemmin myös poronhoidon. Kun eräät turkinsukuiset\nkansat ovat ryhtyneet käyttämään poroa ratsastukseen, on esikuvana\nilmeisesti ollut aroseutujen hevonen, joka satulalla varustettuna lepää\nisäntänsä vieressä jo pronssikauden haudoissa. Eräkulttuurille\nominaista on lisäksi kuolleiden hautaaminen puihin tai kantojen\nkannattamille lavoille, kun taas aroseutujen kansat jo ammoin ovat\nhaudanneet ne maahan. Kysytään siis, kumpaan kulttuuripiiriin Altain\nsuvun esi-isät ovat alunperin kuuluneet? Jos he alkujaan ovat olleet\nmetsäseutujen asukkaita, on selvää, että hautaamistavan on täytynyt --\nilman vieraita esikuviakin -- muuttua aroille siirryttäessä, missä ei\nole puita. Jos he taas ovat siirtyneet aroilta metsäseutuihin, on\nvaikeata ymmärtää, minkä vuoksi ruumiita olisi alettu asettaa puihin\ntai telineille ilmaan. Vai ovatko eräkulttuurin edustajat alunperin\nolleetkin vierassukuisia, jotka vähitellen ovat omaksuneet muukalaisen\nkielen ja jotka samalla ovat siirtäneet vanhan kulttuurinsa toisen\nkielikunnan omaisuudeksi? Voinee myös olettaa, että eräät\nturkinsukuiset heimot uusiin olosuhteisiin siirryttyään olisivat\nkielensä säilyttäen vastaanottaneet, kuten esim. jakutit,\nvaikutteita eräkulttuuria edustavilta naapurikansoilta. Miten\nasian laita lieneekin, kuuluvat Altain suvun kansat nykyjään\nkahteen melko erilaiseen kulttuuripiiriin. Ja yhtä kiintoisa kuin\nKeski-Aasian kansain paimentolaisuus teuras- ja maitouhreineen on\nuskonnonhistorialliselta kannalta, yhtä kiintoisa on pohjoisten\nmetsäseutujen eräkulttuuri, joka suurin piirtein on ollut sama\nkoko Euraasian pohjolassa ja joka sellaisena kuvastaa sangen\nvarhaiskantaisen kauden uskomuksia ja tapoja.\n\nKeski-Aasian turkinsukuisten kansain uskontoa koskevia kuvauksia\nsisältyy mm. jo eräiden eurooppalaisten lähettien matkakertomuksiin\njotka 1200-luvulla joutuivat retkeilemään näiden maassa. Muudan heistä\noli fransiskaanimunkki Johannes de Plano Carpini, jonka paavi\nInnocentius IV lähetti v. 1245 mongolien suurkaanin luo Orkhonin\nvarrella sijaitsevaan Karakorum nimiseen kaupunkiin. Viipyessään täällä\nkokonaisen talven hän hankki itselleen paljon arvokkaita tietoja, joita\nhän esittää matkakuvauksessaan. Toisen tärkeän matkakuvauksen kirjoitti\nVilhelm Ruysbroeck, hänkin fransiskaanimunkki, joka Aasian-matkansa vv.\n1253-1255 teki samoille seuduille Ranskan kuninkaan Ludvig IX:nnen\nlähettinä. Mongolien elämään perehtyi myös venetsialainen seikkailija\nMarco Polo, joka v. 1271 matkusti paavin asioilla Kublai-kaanin luo.\nPäästyään tämän suosioon hän sai useita luottamustoimia mm.\nkuvernöörinviran ja viipyi Mongoliassa aina vuoteen 1292, jolloin sai\nluvan palata kotimaahansa. Hänen laajojen ja vaiherikkaiden retkiensä\nkuvaus on keskiajan merkillisin matkakirja. Keski-Aasian uskonnollisiin\noloihin luo enimmin valoa kuitenkin Ruysbroeck, jonka teoksessa\npuhutaan paitsi pakanoista ja näiden noidista myös manikealaisesta\nharhaopista, vaikutusvaltaisista nestorialaisista kirkkoineen sekä\nbuddhalaisista temppeleineen ja keltapukuisine pappeineen. Lisäksi käy\ntästä teoksesta ilmi, että näillä mailla tällöin asuu suuret määrät\neurooppalaisiakin, unkarilaisia ja venäläisiä sekä sitäpaitsi\ngeorgilaisia, armenialaisia ym., jotka Tsingis-kan oli peräytyessään\nvienyt sotavankeina mukanaan.\n\nVanhoja tietoja Altain suvun kansain uskomuksista tapaamme vielä\netenkin kiinalaisista, arapialaisista ja mongolilaisista lähteistä.\nViimeksimainituista huomattavin on Sanang Setsenin kronikka, jonka\nakateemikko J.J. Schmidt on saksantanut (Geschichte der Ost-Mongolen\nund ihres Fürstenhauses, 1829). Mainitsemista ansaitsee myös\npersialaisen historioitsijan, Rashid-Eddinin 1200-luvulla kirjoittama\nmongolien historian kuvaus, johon sisältyy turkkilaisiakin ja tatareja\nkoskevia tietoja.\n\nKeskiajan lähteet, niin arvokkaita kuin ne ikänsä vuoksi ovatkin, ovat\nkuitenkin perin niukkoja, joten emme niiden perusteella voi saada\nmitään selvää kuvaa edes niiden kansojen uskonnosta, joita ne\nkäsittelevät. Verraten vähäisiä, tilapäisten huomioiden varassa\nmuistiinpantuja ovat myös ne Altain suvun uskomuksia ja tapoja koskevat\ntiedot, joita tapaamme myöhemmistä matkakuvauksista 1600-luvulta\nalkaen. Vasta sen jälkeen kun venäläinen uudisasutus on Siperiassa\nvakiintunut ja kun sen turvissa on voitu tehdä huomioita pitemmät ajat\nsamalla paikkakunnalla ja kun nämä huomiot samalla ovat kohdistuneet\nvain määrättyyn kansaan, on luotettavien tietojen keräily käynyt\nhedelmällisemmäksi. Tähän työhön ovat eräät alkuasukkaat itsekin\ninnostuneet ja osallistuneet. Onneksi ovat isiltä perityt käsitykset ja\nmenot säilyneet Siperian kätköissä monin paikoin meidän päiviimme asti,\njoten tutkimusaineistoa on voitu vuosi vuodelta täydentää. Nykyjään\nalkaakin eri kansoja ja heimoja koskevia kokoelmia olla sellainen\nmäärä, että vertaileva tutkimus voi jo niiden pohjalla ryhtyä\nhahmoittelemaan Altain suvun muinaisuskonnon kehitystä. Tärkeimmät\nlähteet, joihin tämän laatuinen työ perustuu ja joista eräät ovat\nilmestyneet vasta äskettäin, mainitaan kirjallisuudenluettelossa. On\nkuitenkin huomattava, että monet tiedonannot ovat epätarkkoja, jopa\nerehdyttäviäkin, joten niihin on kriitillisesti suhtauduttava.\nSitäpaitsi on lähdekirjallisuudessa paljon aukkoja. Pahin niistä koskee\npohjoisten aarniometsien tunguseja, joita toistaiseksi on perin\npuutteellisesti tutkittu, mikä johtuu näiden maantieteellisen aseman\naiheuttamista vaikeuksista. Yksityiskohtaisempaa tutkimusta kaipaavat\nmonet muutkin Siperian kansat. Vahinko vain, että ulkomaalaisten\ntutkijain on tällä hetkellä melkein mahdotonta päästä Siperian\nkansojen keskuuteen. Siihen katsoen, että venäläisten oppineiden\nkansatieteellinen harrastus, joka ennenkin on ollut kiitettävä, näyttää\nolevan yhä kasvamassa, on kuitenkin syytä toivoa, että Siperiankin\nsalaperäiset, itseensä sulkeutuneet kansat pääsevät perinnäistietoineen\nja -tapoineen vähitellen entistä enemmän hyödyttämään kansainvälistä\ntiedettä.\n\n\n\n\nMAAILMANKUVA.\n\n\n\nMaa.\n\n\nPuhuessaan Pohjois-Siperian kansoista Georgi sanoo, että \"niiden\nkäsitys maailmasta rajoittuu etupäässä niiden omiin eräseutuihin\".\nYmmärrettävää onkin, että luonnonihmisen maailmankuva perustuu\npääasiallisesti vain niihin havaintoihin ja kokemuksiin, joita hän itse\nja hänen esi-isänsä ovat tehneet elämänsä aikana. Niinpä Jenisein\nalajuoksun kansat kuvittelevat, että ihmisten asuma maa on _kallellaan\npohjoista kohti_. Tämän he päättävät siitä, että Jenisei kulkien\netelästä purkaa vetensä Jäämereen. Eteläistä ilmansuuntaa sanotaankin\n\"ylhäällä\" olevaksi, pohjoista taas \"alhaalla\" olevaksi. Edellä on\nsamalla edessä päin, pohjoinen takana päin. Useimpien turkinsukuisten\nja monien muidenkin kansain pääilmansuuntia ovat kuitenkin _itä ja\nlänsi_. Tällöin on itä edessä päin, länsi takana päin. Tämä käsitys on\nluonnollisesti läheisessä suhteessa auringon nousuun ja laskuun.\nSanotuilla ilmansuunnilla on merkityksensä etenkin palvontamenoissa,\nitää kohti käännytään taivaalle ja muille ylhäällä oleville olennoille\nuhrattaessa, länteen päin palvotaan alhaalla olevia henkiä, so.\nvainajia. Tätä tarkoittaen myös Volgan suomensukuiset kansat\ntoimittavat uhreja milloin \"ylöspäin\" milloin \"alaspäin\".\n\nMiten suuressa määrin paikalliset olosuhteet muodostavat itsekseen\nelävien ihmisten maantieteellisiä käsityksiä, osoittaa mm. jakuttien\nusko, että koko maailma on Lenan varsilla; maan alkupää on mainitun\nvirran lähteillä ja loppupää siellä, missä Lena laskee mereen. Samoin\nkuvittelevat Jenisei-ostjakit, että heidän kotimaansa virta kulkee koko\nmaailman halki. Sen ja sen sivujokien varsille he sijoittavat kaikki\nmaailman kansat. Mainitun virran he selittävät tulevan taivaasta tai\ntaivaaseen asti ylettyvältä vuorelta, saman laakson samojedien\nkerrotaan uskovan, että Jenisei saa alkunsa taivaan kuudennessa\nkerroksessa olevasta suuresta järvestä.\n\nVarmaankin siitä, että Jenisein valtavat vesimäärät vyöryvät\npohjoiseenpäin, on syntynyt käsitys, että tämän jättiläisvirran suulla\nJäämeressä on syvä nielu, joka aina ahmii vettä kuitenkaan koskaan\ntäyttymättä. Täällä on myös aukko, josta kuolleiden sielut menevät\nmanalaan. Samanlainen kurimus on Obin suulla sikäläisten kansojen\nkäsityksen mukaan.\n\nPaitsi paikallisia kuvitteluja tavataan Keski- ja Pohjois-Aasiassa\nsellaisiakin käsityksiä, jotka ovat yhteisiä useille, toisistaan\nkaukana asuville kansoille. Erehdymme kuitenkin, jos turkinsukuisilta\nkansoilta lähdemme etsimään aivan selvää, eheätä ja yhtenäistä\nmaailmankuvaa. Päinvastoin niissä hajanaisissa uskomuksissa, joita\nyhdistämällä tutkijan tulisi sellaista hahmoitella, on paljon hämärää\nja ristiriitaista, saattaapa samalla kansalla olla samasta asiasta\naivan eriäviäkin käsityksiä. Tämä johtuu osaksi siitä, että uusia\nuskomuksia on aikojen kuluessa tullut aikaisempien sijalle tai\nrinnalle. Kuitenkin voi todeta, että ne kuvittelut, jotka liittyvät\nvarsinaisiin uskomuksiin ja menoihin, yleensä ovat varhempia ja\nvakiintuneempia kuin kansainvälisten tarujen tuomat kuvitelmat. Omia\nkäsityksiään maasta ja maailmasta ovat tuoneet myös vieraat uskonnot.\nYhtäläisyys jossakin kohdin ei kuitenkaan aina todista, että tuo tai\ntämä piirre on vasta jostakin tunnetusta uskonnosta peräisin.\nEpäilemättä ovat Altain suvun kansat voineet säilyttää muukalaista\nperintöä jo esihistorialliselta ajalta. Ajatustapojen yhtäläisyys ei\nsilti aina ehdottomasti todista lainaa.\n\nKun ihmissilmä näkee taivaanrannan ympäröivän maata, syntyy helposti\nkäsitys, että maan ulkoääri on _ympyrän_ muotoinen. Tämän ohella\npuhutaan usein myös taivaan \"neljästä nurkasta\", mikä ilmeisesti johtuu\nneljästä pääilmansuunnasta. Jakuttien taruissa kerrotaan mm., miten\nmyrskytuulet ja ukkoset nousevat maailman neljältä nurkalta yhtyen\ntaivaan huipulla. Georgi sanoo, että tungusien maata esittävänä kuvana\noli nelikulmainen rautalevy. Mongolilainen luomistaru kertoo, että kun\nmuudan olento rautaisella sauvalla sekoitti alkumeren nestettä,\nmuodostui sen pinnan sakoutuessa ja tiivistyessä maa, jonka ulkoääri\nalussa oli ympyriäinen, mutta muuttui myöhemmin nelikulmaiseksi.\nHarvinaisempi on käsitys, että maalla on kahdeksan nurkkaa ja reunaa,\njotka vastaavat kahdeksaa ilmansuuntaa. \"Kahdeksanreunaisesta\nmaanpiiriemosta\" puhutaan varsinkin jakuttien tarustossa. Muita\nyleisempi on tietenkin käsitys, että maan ääri on ympyränmuotoinen.\nSellainen maata esittävä kuva riippuu tavallisesti jakuttishamanin\npuvussa.\n\nKeski- ja Pohjois-Aasian kansoilla tapaamme lisäksi käsityksen, että\nmaa on kakun muotoinen ja että _sen alla ja ympärillä on rannaton\nalkumeri_. Arvattavasti tällainen ajatus on alunperin syntynyt suuren\nmeren rannikolla asuvilla kansoilla. Itämaisessa maailmankuvassa\nsamoinkuin intiaaniheimojenkin taruissa on tällä alkumerellä hyvin\ntärkeä merkitys. Sitä vastaa muinaiskreikkalaisten Okeanos, ja Snorrin\nEddassakin sanotaan: \"Maa on ympyriäinen muodoltaan ja sen ulkoäärellä\non syvä meri.\" Kaikki maansyntytarut pyrkivät selittämään, miten\nihmisten asuma maa on ilmaantunut tuon rannattoman alkumeren helmaan.\nTurkinsukuisilla kansoilla alkumeri esiintyykin vain taruissa eikä\nvarsinaisissa uskomuksissa.\n\nVogulien luomistarussa mainitaan, että kun meren helmassa kelluva maa\nei pysynyt paikoillaan, vaan ajelehti vedessä tuettomana, niin\nensimmäinen ihminen kääntyi hätääntyneenä taivaanjumalan puoleen neuvoa\nkysyen. Jumala antoi hänelle silloin hopeakyhmyisen vyön ja kehoitti\nsillä vyöttämään maan. Ihminen teki, niinkuin jumala käski, ja niin\nsyntyi _maata ympäröivä vuorikehä_. Vogulien ja ostjakkien käsityksen\nmukaan Uralinvuoret muodostavat tämän vuorikehän.\n\nTämä käsitys Uralista maata ympäröivänä vuorijonona ei rajoitu\nkuitenkaan vain yllämainittuihin kansoihin. Jo Herberstein kertoo\n1500-luvulla ilmestyneessä teoksessaan, että venäläiset nimittivät\nPetshoran virtojen lähettyvillä olevia vuoria nimellä Semnoi Poyas\n(ven. _Zemnoj pojas_ 'maan vyö'), minkä hän tulkitsee sanoilla\n_cingulus mundi vel terrae_ ('maailman eli maan vyö'). \"Maailman vyö\"\n(cingulus mundi) esiintyy myös Herbersteinin toimittamassa kartassa\nUralinvuorten nimenä. Samaten Guagnino mainitsee niiden nimenä Ziemnoi\nPoias. Witsen, jonka teoksessa sanottujen vuorten venäläisenä\nnimityksenä on Camenoi Pojas (ven. _kamennoj pojas_ 'kalliovyö'),\nhuomauttaa, että venäläiset ovat kuvitelleet niiden ulottuvan \"maailman\nympäri\". Munkácsi olettaa, että venäläiset olisivat saaneet tämän\nkäsityksen voguleilta ja ostjakeilta, mutta todennäköisesti sen ovat\ntunteneet muutkin näiden seutujen kansat.\n\nSamanlaiset uskomukset ovat etelässä liittyneet Kaukasusvuoriin.\nMainitessaan, että arapian- ja turkinkielessä käytetään Kaukasuksesta\n_kaf_ nimeä sanakirjat selittävät näet, että tällä sanalla on paljoa\nlaajempikin merkitys. Zenkerin mukaan _kaf_ tarkoittaa paitsi\nKaukasusta myös vuoristoa, joka muhamedilaisten käsityksen mukaan\nympäröi koko maata. _Kafista kafiin_ merkitsee \"maailman toisesta\näärestä toiseen\". Myöskin Budagov sanoo puhuessaan tämän sanan\nlaajemmasta merkityksestä, että sillä tarkoitetaan \"vuoria, jotka\nitämaisten kansain kuvittelun mukaan ulottuvat koko maan ympäri\".\nTällainen käsitys maata ympäröivästä vuorijonosta kuvastuu myös\ntatarien taruista, joissa kerrotaan, miten joku sankari ratsastaa\nmaailman ääreen ja siellä kohtaa korkean vuoren. Mongolien käsitys\nmaailmaa ympäröivästä \"rautaisesta vuorirenkaasta\" on todennäköisesti\ntullut Tibetistä käsin. Altailaisessa kansanrunoudessa puhutaan vielä\nkolmikerroksisen maailman vyöttämisestä. Keskimmäinen kerros vyötetään\nkeskeltä, ylimmäinen ylhäältä ja alimmainen alhaalta. Tämän\nvertailuaineiston avulla voi päättää, ettei ugrilaisten käsitys \"maan\nvyöstä\" ole tällä paikkakunnalla syntynyt, vaan perustuu, kuten\nturkinsukuistenkin kansain vastaavat uskomukset, muinaisitämaiseen\nmaailmankuvaan.\n\nSamoinkuin maata ympäröivä alkumeri ovat ihmisten asuman maan\nyläpuolella kaareutuva taivas ja sen alapuolella kummitteleva jumala\naskaroittaneet Siperian kansain mielikuvitusta. Tämän mukaan maailma on\nkolmikerroksinen. Sojottien uskomuksista puhuessaan Olsen sanoo heidän\najattelevan, että \"maa, taivas ja manala ovat ikäänkuin kolme suurta\nlevyä päällitysten, keskimmäisenä niistä on maa\". Näitä kerroksia eräät\nAltain tatarit nimittävät \"ylhäällä olevaksi maailmaksi\", jossa\n_ülgän_, ylijumala ja hänen palvelijansa asuvat, \"keskimmäiseksi\nmaailmaksi\", jossa ihmiset asuvat, ja \"alhaalla olevaksi maailmaksi\",\njossa _ärlik_, manalan ruhtinas ja tämän palvelijat asuvat. Myös\njakutit jakavat \"näkyväisen ja näkymättömän maailman\" kolmeen osaan:\n\"ylhäällä\" olevaan, \"keskimmäiseen\" ja \"alhaalla\" olevaan. Jakuttien\ntarut puhuvat usein \"keskimmäisestä maailmasta\" (_orio doidu_)\ntarkoittaen sillä ihmisten asumaa maata. Kuten tunnettua, esiintyy\nislantilaisessakin runoudessa ihmisten asuinpaikan nimenä _midgardr_\n('keskikartano'). Tällaiset nimitykset ovat saattaneet aiheutua myös\nsiitä, että maan on ajateltu sijaitsevan maailman keskikohdassa. Tässä\nmielessä, mutta paljoa ahtaammassa, ainoastaan omaa kotimaataan\ntarkoittaen, mongolit puhuvat \"keskimmäisestä maasta\" ja kiinalaiset\n\"keskimmäisestä valtakunnasta\". Näin voi omakohtainen kansa helposti\nsijoittaa muut kansat ja maat ympärilleen muodostaen omalta kannaltaan\nkatsoen keskuksen. Sitäpaitsi ovat luonnonsuhteet vaikuttaneet siihen,\nettä mongolit, jotka asuvat ylätasangolla, saattavat kuvitella, että\nheidän kotimaansa on maakehän korkein ja keskeisin kohta ja että muut\nmaat sijaitsevat alempana sen ympärillä.\n\nMutta muutenkin on maakehän keskus askaroittanut ihmisten\nmielikuvitusta. Jo Aasian muinaisten sivistyskansain tiedetään\nnimittäneen maan keskuskohtaa _maan navaksi_. Samaa nimitystä ovat\nkäyttäneet eräät turkinsukuiset kansat. Varsinkin jakuttien taruissa\npuhutaan usein \"hiljaisesta paikasta, maan navasta\", kahdeksanreunaisen\nmaa-emon \"keltaisesta navasta\" tai keskimmäisen paikan (so. maan)\n\"hopeaisesta navasta\". Toisinaan tätä kohtaa sanotaan myös\n\"korkeapoviseksi\" sekä \"parhaimmaksi, rikkaimmaksi ja ylellisimmäksi\npaikaksi\". Samoin ovat sitä kuvitelleet monet muinaisuuden kansat,\nkuten muinaiskreikkalaiset, jotka \"maan navasta\" (omphalós ges) tekivät\nkuviakin varustaen ne toisinaan runsauden sarvella. \"Maan navan\"\ntuntevat myös eräät Itä-Venäjän suomensukuiset kansat. Niin esim.\nvotjakkilaisessa taudinloitsussa sanotaan: \"Maan keskellä on 'maan\nnapa'; jos sinun onnistuu irroittaa tämä maan napa, silloin ota\nsairaalta elämä ja veri.\" Tässä piilevän ajatuksen mukaan on siis maan\nnavan irroittaminen mahdottomuus. Keskiaasialaisissa maansyntytaruissa\nkerrotaan, että maa tästä keskuksestaan käsin on vähitellen kasvanut\nnykyiseen mittaansa. Sama käsitys esiintyy juutalaistenkin taruissa ja\nepäilemättä se on esiintynyt myös muiden Etu-Aasian kansain\nuskomuksissa.\n\nMaanalaiseen maailmaan johtaa _aukko_, jota eräät Altain tatariheimot\novat nimittäneet \"maan reppanaksi\". Kun shamanit tämän aukon kautta\nvaeltavat tuonelaan ja palaavat sieltä jälleen ihmisten ilmoille, on\nymmärrettävää, että maata on kuvissakin pyritty esittämään tällaisella\naukolla varustettuna. Siinä maata tarkoittavassa ympyriäisessä\nrautalevyssä, joka säännöllisesti riippuu jakuttishamanin puvussa, on\nmainittu aukko maakehän keskikohdassa. Samoin ovat Etu-Aasian\nsivistyskansat kuvitelleet uskoessaan, että maanalaiseen maailmaan\npääsee aukosta, joka sijaitsee maan navalla.\n\n\n\nMaan kannattaja.\n\n\nKun maa itämaisessa maailmankuvassa on sijoitettu suuren valtameren\nhelmaan, on ymmärrettävää, että tähän kuvitelmaan on läheisesti\nliittynyt myös käsitys jonkinlaisesta maan tuesta tai kannattajasta,\njoka estää maata syvyyteen vajoamasta, Turkinsukuisten kansain asumalla\nalueella tavataan useitakin ja erilaisia tätä koskevia käsityksiä.\nKaikille niille yhteistä on se, että _maan kannattajana toimii jokin\neläin_.\n\n\"Aikojen alussa\", niin kertovat burjatit, \"oli ainoastaan vettä sekä\nsuuri _kilpikonna_, joka tuijotti veteen. Jumala käänsi tämän eläimen\nnurin ja rakensi sen vatsalle maailman.\" Eräässä keskiaasialaisessa\nmaansyntytarussa Otshirvani (budhal. bodhisatva Vairapani) ja\nTsagan-Shukuty tulivat alas taivaasta ja huomattuaan kilpikonnan\nuiskentelevan meressä siroittivat selällään olevan kilpikonnan vatsalle\nmaa-ainesta, josta kasvoi suuri ihmisten asuma maa. Maan perustajana\nesiintyy derbyttien taruissa lisäksi Madzhishiri (buddhal. bodhisatva\nManjucri), joka itse muuttautuu suureksi kilpikonnaksi, asettuu\nselälleen ja sellaisena kannattaa luomaansa maata meren pinnalla. Jos\nkilpikonnan yksikin varvas liikahtaa, vapisee maa. Alarskin piirin\nburjattien käsityksen mukaan kilpikonna kantaa maata selässään.\nMaanjäristyksen uskotaan johtuvan siitä, että mainittu eläin uupuessaan\nvärisee. Tämä käsitys on myös Baikalin takaisilla tunguseilla. Sojotit\nselittävät, että jos maata kannattava kilpikonna pahasti liikahtaa, voi\nvedenpaisumus peittää maan. Kalmukit uskovat, että kun auringon hehku\nkerran kuivattaa ja polttaa kaiken, alkaa tämä kilpikonnakin tuntea\nkuumuutta, jolloin se rauhattomana käännähtää ympäri aiheuttaen\nmaailman perikadon. Mongolilaiskansain tarustossa esiintyy \"kultainen\"\nkilpikonna myös maailman keskusvuoren kannattajana.\n\nVerratessamme näitä keski-aasialaisia kuvitelmia tiibettiläisten samaa\nasiaa koskeviin uskomuksiin huomaamme niiden täydellisesti vastaavan\ntoisiaan. Kummatkin pohjautuvat intialaiseen taruun, jossa kerrotaan,\nmiten Vishnu jumala kilpikonnan hahmossa kannattaa maata. Myöhemmin on\njoku buddhalainen bodhisatva tullut vanhan Vishnu jumalan tilalle.\nTällainen käsitys maan tuesta näyttää mongoleille saapuneen\nkiinalaisten välityksellä jo verraten varhain.\n\nOmituista on, että kilpikonna on eräiden Pohjois-Amerikan\nintiaaniheimojenkin keskuudessa näytellyt samanlaista osaa. Niinpä\nSioux-intiaanit tarinoivat, mitenkä kilpikonna ja muudan vesilintu\nliikkuivat alkumeressä kantaen suussaan edellinen mutaa, jälkimmäinen\nruohoa. Näistä syntyvä ruohoinen maa sijoitettiin kilpikonnan selkään.\nMyös huronit kertovat, että alkujaan ei ollut näkyvissä muuta kuin\nvettä, kunnes syvyydestä ilmaantui muudan kilpikonna, joka lähetti\nerinäisiä eläimiä noutamaan maa-ainesta meren pohjasta, mutta turhaan.\nVasta viimeksi lähetetyn sammakon suusta löytyi mutaa, mikä\nsiroitettiin kilpikonnan kilvelle. Ennen pitkää siitä kasvoi manner,\njota kilpikonna jäi kantamaan ja kantaa yhä vieläkin.\n\nToisin paikoin Keski-Aasiassa mainitaan myös _kala_ maan kannattajana.\nBalaganskin piirin burjatit sanovat, että maata kantaa jättiläiskala,\njoka on keskellä maailmanmerta. Kun kala syystä tai toisesta muuttaa\nasentoaan, syntyy maanjäristys. Maanjäristyksen aikana on maata\notettava talteen ja käytettävä vaimojen synnytystuskien lieventäjänä.\nToisen burjateilta saadun tiedon mukaan maata kantava jättiläiskala on\nkyljellään. Kun maan paino käy rasittavaksi, on kalan toisinaan pakko\nvaihtaa kylkeä, josta seurauksena on maanjäristys. Altain tatarit\npuhuvat kolmesta maata kannattavasta kalasta. Kun Ülgen, ylijumala,\nniin he selittävät, loi maan ja sijoitti sen veden pinnalle, asetti hän\nmaakehän alle kolme suurta kalaa, yhden keskelle, muut sivuille.\nKeskimmäisen kalan pää on suunnattu pohjoista kohti, sen vuoksi kun\ntämä laskee päänsä alas, syntyy pohjoisessa vedenpaisumus; jos se\nlaskee päänsä aivan syvälle, silloin koko maanpiiri vaipuu veden\nvaltaan. Mainitun kalan kiduksiin on kiinnitetty köysi, jonka toinen\npää ulottuu taivaaseen, missä se on sidottu kolmeen paaluun, niin että\nsitä voidaan hellittää paalusta toiseen. Täten voidaan sekä laskea että\nkohottaa kalan päätä. Tämä on Jumalan apulaisen, Mangdyshiren\n(edellämainitun Manjucrin) toimena. Kun hän laskee köyden irti yhdestä\npaalusta, painuu maa pohjan puolella aikaansaaden tulvia, mutta kun hän\nirroittaa toisenkin paalun solmun, uhkaa maata jo vedenpaisumus.\n\nVaikka tässä tarussa siis puhutaan kolmesta kalasta, on keskimmäisellä\nniistä tärkein merkitys. Joko yksi tai useampi kala esiintyy maan\nkannattajana myös venäläisissä maansyntytaruissa. Kolme suurta maan\nalla olevaa kalaa, joiden liikahdukset aiheuttavat maanjäristyksiä,\ntuntevat Sarapulin piirin votjakitkin. Tambovin läänin mordvalaiset\npuhuvat vain yhdestä suuresta kalasta, jonka tehtävänä on tukea meressä\nkelluvaa maata.\n\nMaata kannattavan kalan ovat lisäksi tunteneet eräät itä-aasialaiset,\nkansat. Niinpä Japanissa asuva aino-kansa selittää, että\nmaanjäristyksen saa aikaan \"maailman selkärankakala\", joka kannattaa\nmaailmaa, so. Japanin saaria. Samaa tarkoittaen japanilaiset puhuvat\n\"maanjäristäjäkalasta\". Siamilaiset uskovat, että maailman\nkeskusvuoren, Zinnalon, perustuksena on samanlainen suuri kala.\nSumatran batakit taas kuvittelevat, että maan kannattajana on muudan\nlohikäärme, joka toisinaan liikkeillään tärisyttää maata.\n\nTuskinpa voimme olettaa, että tällaiset yhtäpitävät kuvitelmat olisivat\nsyntyneet erikseen eri tahoilla. Ei ainakaan Keski-Aasian kansoilla ole\nollut mitään syytä sijoittaa maata mereen jonkin vesieläimen\nkannatettavaksi. Itä-Aasian kansat taas ovat olleet niin läheisessä\nkosketuksessa keskenään, että uskomukset täällä ovat helposti\nlainautuneet kansalta toiselle. Siamilaisten Zinnalo on sama kuin\nintialaisten Meru-vuori, ja sitä kannattava \"kalakin\" saattaa olla\nIntiasta kotoisin. Euroopan Venäjälle näyttää mainittua kalaa koskeva\nkäsitys levinneen maansyntytarun mukana, jonka yhteydessä se tavataan.\n\nNe turkkilais-tatarilaiset kansat, jotka ovat joutuneet islamin\nvaikutuspiiriin, kuvittelevat maan kannattajaa tavallisesti suureksi\n_häräksi_. Usein on tämän härän alla vielä muita varustuksia. Kirgisit\nselittävät, että maailmanmeren pinnalla on sankka sumu, siinä kivi ja\nkivellä tummanharmaa härkä, joka kannattaa sarvillaan maata. Krimin\ntatarit sanovat, että meressä oleva jättiläiskala kannattaa härkää ja\ntämä taas sarvillaan maata, tai että maan kannattajana on puhvelihärkä,\njonka alla on kala, kalan alla vesi, veden alla tuuli, tuulen alla\npimeys. Kun puhveli väsyttyään siirtää maan sarvelta toiselle, syntyy\nmaanjäristys, ja kun se on määrätyt kerrat hengähtänyt, tulee maailman\nloppu. Itä-Euroopan tatareilta tämä usko on levinnyt myös Volgan\nsuomensukuisten kansojen keskuuteen. Niinpä votjakkien tarustoon on\ntullut musta \"maata suojeleva härkä\", joka estää maata syvyyteen\nvajoamasta. Sarapulin piirin votjakit uskovat maan järisevän, kun\nhärkähirviö lähtee liikkeelle. Birskin piirin tsheremissit selittävät,\nettä härkä on suuren meressä olevan ravun selässä. Kun härkä pudistaa\npäätään, liikahtaa maa. Lisäksi he huomauttavat, että härän toinen\nsarvi on maan raskaan painon vuoksi jo katkennut ja että kun toinenkin\nkatkeaa, hukkuu maa. Myös Kaukaasian kansoilla, vieläpä Egyptissäkin\nsekä muualla, missä islami on voittanut jalansijaa, tavataan tämä härkä\nmaan kannattajana. Arapialaisten maailmankuvaan kuuluvana se mainitaan\nm.m. \"Tuhannen ja yhden yön\" tarinoissa. Paitsi härkää ovat\narapialaisetkin tunteneet useita härän alapuolella olevia perustuksia.\nYleisin lienee täällä käsitys, että maata kantavan härän alla on\nkallio, jota vuorostaan meressä oleva jättiläiskala kannattaa. Kun\nArapian paimentolaiset eivät ole käyttäneet nautakarjaa, on\nyllämainitun uskon oletettu saapuneen heillekin muualta, mahdollisesti\nIranin ylätasangolta, muinaispersialaisten taruissa mainitaan näet\ntällainen alkuhärkä. Samaa alkuperää lienee lisäksi juutalaisten\nkäsitys \"syvyyden ruhtinaasta\", jolla on \"kolmipäisen härän ulkomuoto\".\n\nAltain teleuteilta on Anohin muistiinmerkinnyt vielä seuraavanlaisen\nkuvitelman: \"Maa on lautasen muotoinen, jota kupera taivaankansi\npeittää. Horisontti on maan ääri, jota kannattaa neljä sinistä härkää.\nJos härkien jalat liikahtavat, seuraa maanjäristys.\" Tässä esiintyvä\nkäsitys, että maan kannattajia on neljä, arvattavasti yksi kullakin\nilmansuunnalla, muistuttaa Intiasta lähtenyttä kuvittelua, jonka\ntapaamme Tiibetissäkin ja jonka mukaan maailmaa kannattaa neljä\nelefanttia.\n\nAivan paikallinen on Tsholymin tatareilta tavattu usko, että kun maa ei\njaksanut kantaa suurta, raskasta _mammuttia_, niin Jumala asetti sen\nmaan alle kantamaan maata. Mainitut tatarit kuvittelevat samoinkuin\nostjakit, vogulit ja jakutit, että mammutti on vesieläin.\n\nJotkut tutkijat ovat tulleet siihen tulokseen, että käsitys maan tukena\nolevasta olennosta tai esineestä, joka toisinaan saattaa liikahtaa tai\nhorjahtaa, on alunperin aiheutunut maanjäristyksestä.\n\nMyös Altain suvun kansat ovat, kuten olemme osoittaneet, yhdistäneet\ntämän luonnonilmiön maata kannattavaan eläimeen. Siitä huolimatta ei\nmikään yllämainituista eläimistä, ei edes tuo Pohjois-Siperian\nmammutti, ole turkinsukuisilla kansoilla ilman vieraita esikuvia\nsaavuttanut sanottua asemaansa. Tungusit ja mahdollisesti eräät muutkin\nsikäläiset kansat ovat tosin uskoneet maanjäristyksen johtuvan siitä,\nettä mammutti tai jokin muu tarunomainen hirviö liikkuu maan alla,\nmutta varsinaisia maan kannattajia eivät ne silti ole. Eikä sellainen\nole myöskään kamtshadalien tarukoira, joka on valjastettu Tuila nimisen\njumalan reen eteen ja joka maan alla juostessaan pudistaa yltään lunta\njärisyttäen maata. Turkinsukuisten kansain varsinaiset maan kannattajat\novat epäilemättä saapuneet muualta valmiiseen maailmankuvaan kuuluvina.\n\nLopuksi mainittakoon, että Pohjois-Siperiassa on samojedien keskuudessa\nmuistiinpantu sellainenkin taru, jossa maan kannattajana esiintyy\nmuudan Atlaan tapainen henkilö: Maailman luomisen aikana oli ainoastaan\nkaksi miestä, joista toinen pyyntiretkellään näki maassa aukon ja siitä\nsisään mentyään saapui rautaiseen kotaan. Kun kotiin jäänyt mies\nvihdoin alkoi toveriaan kaivata, lähti hän tätä etsimään saapuen myös\nmaan aukosta mainittuun kotaan. Täällä hän kohtasi Maanukon, joka istui\nkeskellä vuodetta ja piti käsissään päänsuuruista kappaletta. Tulija\nkysyi: \"Isoisä, mitä pidät käsissäsi?\" Maanukko vastasi: \"Mikäkö\nminulla on? Tämähän on raaka maamme. Maata ei ole, jos lasken tämän\nkäsistäni.\" Sitten miehet söivät ja laskeutuivat levolle, mutta ukko\nvalvoi ja istui koko yön. Aamulla miesten noustua tämä lausui viimeksi\ntulleelle: \"Sinä näit, etten koko yönä nukkunut, sen takia sinut\nkutsuin luokseni. Sinä näet, että käteni väsyvät ja vapisevat ja maamme\nliikkuu, sen vuoksi tahdon tehdä sinut maan painoksi. Toverisi taas\ntahdon pystyttää maan jalaksi auttamaan käsiäni.\" Näin tuli toisesta\nmiehestä Uralin pyhä kukkula ja toisesta \"maan jalka\", mutta kummankin\nlohdutuksena on se, että ihmiset uhraavat heille veriuhreja.\n\nTässäkin tarussa, jota ei ole tavattu muilta Siperian kansoilta,\nnäyttelevät siis Uralinvuoret erikoista osaa maan paikoillaan\npysyttäjänä samoinkuin aikaisemmin mainitussa maan \"vyötä\" koskevassa\nkuvittelussa.\n\n\n\nTaivas ja taivaanpatsas.\n\n\nTaivasta ovat eräät Altain suvun kansat kuvitelleet _teltankatoksen_\nkaltaiseksi, joka verhoo ja suojaa ihmisten asumaa maata. Jakutit\nselittävät, että taivas on laadittu useista toisiaan peittävistä,\ntiukkaan pingoitetuista nahkoista. Burjatit näkevät linnunradassa\n\"sauman\", ja muudan olento kerskaa: \"Kauan, kauan sitten, kun vielä\nolin nuori, ompelin taivaan yhteen.\" Taivaan kuvitteleminen\nteltanpeitteen kaltaiseksi, esiintyy myös eräissä vogulien taruissa,\njotka mahdollisesti ovat tatareilta lainattuja ja joissa puhutaan\nmuuttolintujen \"talvimaasta\". Niissä kerrotaan näet, että tuon\nkaukaisen tarumaan, jossa linnut talvehtivat, erottaa ihmisten asumasta\nmaasta taivaan ääri, joka on \"esiripun kaltainen\" ja jota \"tuuli\nheiluttaa\", niin että nopeat linnut voivat sen alitse pujahtaa toiselle\npuolelle.\n\nEräät turkinsukuiset kansat kuvittelevat lisäksi, että jumalat\ntoisinaan raoittavat taivaan verhoja nähdäkseen, mitä maan päällä\ntapahtuu. Tällä tavalla mm. tshuvassit selittävät meteori-ilmiötä.\nOnnellinen se, joka sattuu näkemään tämän \"taivaan raon\", sillä hän saa\nsen, mitä hän sillä hetkellä toivoo tai anoo Jumalalta. Samaa ilmiötä\ntarkoittavat burjatit puhuessaan \"taivaan ovesta\", jota jumalat\npikaisesti raottavat. Kun tuo \"ovi\" on auki, jota kestää vain\nsilmänräpäyksen, \"hohtaa taivaasta ihmeellinen valo, joka saa koko maan\nloistamaan omituisella tavalla\". Samoinkuin tshuvassit uskovat\nostjakitkin, että Jumala suo ihmisille kaiken, mitä he \"taivaan oven\"\nauki ollessa ennättävät häneltä anoa. Tämä lapsellinen käsitys\nvaloilmiöstä, joka syntyy, kun meteori putoaa ilmapiiriin, on\nentisaikaan ollut hyvin yleinen ei ainoastaan Aasiassa, vaan\nLänsi-Euroopassakin. Yhtä yleisesti on tällöin ollut tapana lausua\njokin toivomus, jonka on uskottu toteutuvan.\n\nKun taivas tämän käsityskannan mukaan siis on teltanpeitteen kaltainen,\nmaan yli leviävä katos, on ymmärrettävää, että tähdet tällöin ovat\nainoastaan reikiä tuossa katoksessa. Sellaisia reikiä, joiden läpi\ntaivaallinen valo säteilee, ne ovat mm. jakuttien kuvittelemina.\nPahimpana on pidetty seulasten (plejadien) muodostamaa aukkoa, josta\nmaan päälle on uskottu virtaavan tuulta ja kylmää. Viimeksimainittu\nkäsitys on ilmeisesti johtunut siitä, että seulasten ilmaantumista\ntaivaalle seuraa kylmä ajanjakso.\n\nTaivaan kuvitteleminen tällaiseksi teltankatokseksi on epäilemättä\nikivanhaa perua. Todennäköisesti on ihmisten oma varhaiskantainen ja\nvaatimaton asunto herättänyt heissä tämän mielikuvan, joka ei ole ollut\nyksinomaan Siperian kansoilla. Jo muinaisbabylonilaiset puhuivat\n\"maailman paimenteltasta\", ja telttaa muistuttavana esiintyy taivas\nmyös eräissä Vanhan Testamentin kuvauksissa, kuten Jesajan kirjan\n40:nnessä luvussa, jossa Jumalasta sanotaan: \"Hän on se, joka levittää\ntaivaan niinkuin ohuen vaatteen ja pinnoittaa sen asuttavaksi majaksi.\"\n\nTaivasta ovat turkinsukuiset kansat kuitenkin kuvitelleet myös\npuolipallon muotoiseksi kiinteäksi kanneksi (vrt. suom.\n_taivaankansi_). Sellaisena taivaan äärien uskotaan yhtyvän maakehän\nulkoreunaan. Burjatit, joiden mukaan taivas on suuren, alassuin\nkäännetyn padan muotoinen, selittävät, että taivas tällaisena\nalituisesti liikehtii, vuoroin kohoutuu, vuoroin laskeutuu. Uskotaan,\nettä taivaankannen kohoutuessa syntyy aukko sen ja maan reunan väliin.\nBurjattien taruissa kerrotaan, miten muudan sankari käyttäen tätä\ntilaisuutta hyväkseen asetti jousensa tueksi taivaankannen ja maakehän\nreunojen väliin ja siten pääsi pujahtamaan maailman ulkopuolelle.\nMyöskin venäläisissä kansansaduissa mainitaan, että paikasta, missä\ntaivas ja maa yhtyvät, voidaan suorastaan kavuta taivaan kuperalle\nkannelle. Tällainen käsitys saattaa eri kansoilla syntyä ihan\nitsestään, taivaanranta kun ihmisen näköpiirissä todella näyttää\nkaartuvan maan reunaa kohti. Mutta ei tuokaan kuvittelu, että taivas\nkohoutuu ja laskeutuu, ole ollenkaan harvinainen. Tshuktshit selittävät\ntuulien aiheutuvan tästä taivaan omituisesta liikkeestä. Myös giljakit\nuskovat, että taivaan- ja maanäären välillä on rako, joka avautuu ja\nsulkeutuu taivaankannen kohoutuessa ja laskeutuessa ja että joka kerta\nkun taivaan ja maan reunat loittonevat toisistaan, hyökkää tästä\naukosta ankara tuuli. Taivaan kohoutuessa rientävät myös muuttolinnut,\nkuten joutsenparvet, ihmisten asuman maailman ulkopuolelle. Ne linnut,\njotka eivät tällöin ennätä aukon läpi, vaan taivaan laskeutuessa\nlitistyvät ja kuolevat, poimii muudan maailman äärellä istuva akka\nkäyttäen niitä ravinnokseen. Samoinkuin vogulit kuvittelevat siis\ngiljakitkin, että lintujen talvimaa on taivaan äären takana. Saman\nkuvitelman mukaisesti tshuktshit nimittävät tuota taivaan ja maan\nvälistä aukkoa, joka ajoittain aina sulkeutuu, \"lintujen portiksi\".\n\nPuheena oleva taivaan liike on ollut tunnettu myös Pohjois-Amerikan\nintiaanien keskuudessa. Algonkin-intiaanit kertovat neljästä veljestä,\njotka noustakseen taivaankannelle käyttivät hyväkseen hetkeä, jolloin\ntaivas ja maa lähestyivät toisiaan; yhden heistä sanotaan kuitenkin\nsaaneen surmansa jouduttuaan taivaan ja maan rakoon. Haida-intiaanit\nselittävät, että kun taivaankansi säännöllisten väliaikojen jälkeen\nlaskeutuu, niin pilvet saattavat koskea korkeisiin vuoriin aiheuttaen\nkohinaa, jonka kansa uskoo kuulevansa. Myös Euroopassa on säilynyt\nkäsityksiä tällaisesta taivaan salaperäisestä liikkeestä.\n\nTodelliseen havaintoon perustuu sitävastoin toinen taivaan liike, jota\ntähtikirkkaana yönä voidaan silmin seurata. Se on taivaankannen\nsäännöllinen, kiertyminen pohjantähden kohdalla olevan keskuspisteen\nympäri. Tämän herkeämättä toimivan kiertoliikkeen syytä, mikä johtuu\nsiitä, että maapallo kerran vuorokaudessa pyörii päinvastaiseen\nsuuntaan akselinsa ympäri, eivät ihmiset alkujaan ole tunteneet. Mutta\nsilti on tuo taivaan salaperäinen keskus jo varhain kiinnittänyt\nkaikkien pohjoisella pallonpuoliskolla asuvien kansain huomiota. Maan\nnavan ohella ovat monet Aasian ja Euroopan kansat puhuneet taivaankin\n\"navasta\" tarkoittaen sillä juuri tuota taivaan kiertymäkohtaa. Eräistä\nloitsuista ja puheenparsista päättäen ovat suomalaisetkin tunteneet\n\"taivaan navan\". Enontekiössä sanotaan pohjantähteä \"pohjoisen\nnapatähdeksi\". Altailaisessa kansanrunoudessa mainitaan joskus rinnan\ntaivaan ja maan napa. Miten läheiseksi näiden napojen keskinäinen suhde\non ajateltu, ilmenee mm. eräässä shamaninlaulussa esitetystä\ntoivomuksesta: \"Olkoon taivaan napa maassa ja maan napa taivaassa.\"\nTodennäköisesti on taivaan napa kansojen uskomuksissa varhempi kuin\nmaan napa, ja sellaisena se lienee ollut esikuvana jälkimmäisen\nkäsityksen syntyessä.\n\nKun taivaankansi säännöllisesti kiertyy napansa ympäri, ovat ihmiset\nsiinä nähneet jonkinlaisen tuen, johon taivaankansi on kiinnitetty.\nUseat pohjoiset kansat ovat sen vuoksi nimittäneet pohjantähteä\n\"naulaksi\". Turuhanskin piirin samojedit, jotka sanovat sitä \"taivaan\nnaulaksi\" selittävät, että \"koko taivas pyörii sen ympäri\". Tshuktshit,\nsamoinkuin korjakitkin, nimittävät sitä \"naulatähdeksi\". Virolaisten\ntähän liittyviä kuvitelmia Holzmayer selostaa seuraavin sanoin:\n\"Taivaan keskuksessa tai pohjassa on taivaankupu kiinnitetty naulaan,\nkuitenkin siten, että se voi kiertyä mainitun naulan ympäri, mikä\nkiertyminen aiheuttaa tähtien liikkeen. Kun pohjantähti sijaitsee juuri\ntuossa keskuspisteessä, nimitetään sitä 'pohjannaulaksi' (pöhjanael).\"\nSama nimi on pohjantähdellä aikaisemmin ollut suomessakin, koska se\nsiitä on lainautunut lappiin, jossa tämän tähden nimenä on _bohinavlle_\n('pohjannaula'). Lappalaisten kerrotaan uskoneen, että jos tämä naula\npettää, putoaa taivas alas. Skandinaavien kansanrunoudessa\n_veraldarnagli_ ('maailmannaula') tarkoittaa samaa taivaannaulaa.\nSuomalaisessa loitsussa sitä sanotaan myös \"taivaan saranaksi\".\n\nOnpa taivaan salaperäinen kiertoliike herättänyt mielikuvan naulaa\nvankemmastakin tuesta, jonkinlaisesta _pylväästä_ tai akselista, jonka\nnenässä taivaankehä pyörii. Sen vuoksi Altain suvun kansat ovat\npohjantähdelle antaneet tästä johtuvan nimen. Mongolit, burjatit ja\nkalmukit sanovat sitä \"kultaiseksi pylvääksi\", kirgisit, bashkirit ynnä\neräät Länsi-Siperian tatariheimot \"rautaiseksi patsaaksi\", teleutit\n\"yksinäiseksi paaluksi\" sekä tungusi-orotshonit \"kultaiseksi\npylvääksi\". Jakuttien taruissa, joissa maailman oletetaan pienestä\nalusta vähitellen kehittyneen ja kasvaneen, tämä \"rautainen puu\"\nkerskaa: \"Kun taivas ja maa alkoivat kasvaa, kasvoin minä niiden kera.\"\n\nVanhat juuret on maailmanpatsaankuvittelulla ollut Euroopankin\npuolella. Jo 500-luvulla tiedetään saksilaisten tehneen kuvia tuosta\ntaivaanpatsaasta. Rudolf von Fuldan tiedonannon mukaan oli\nmuinaissaksilaisten _irminsul (universalis columna)_, jonka uskottiin\n\"kannattavan kaikkea\", paljaan taivaan alle pystytetty suuri puupaalu.\nPohjoisgermaanien vastaavia uskomuksia ja tapoja ovat Skandinavian\nlappalaiset vielä myöhään jäljitelleet. Vierasnimistä jumalaansa,\n_veraldenradia_ ('maailmanhaltiaa') palvoessaan nämäkin pystyttivät\npuisen pylvään, jota he uhritilaisuudessa voitelivat uhriteuraan\nverellä ja jota he nimittivät \"maailmanpatsaaksi\". Pylvään ne sanoivat\npystyttävänsä, \"jottei jumala antaisi taivaan pudota\" tai \"jotta hän\nvoisi tukea maailmaa ja pitää sitä järjestyksessä ja kunnossa, ettei se\nvanhenisi eikä sortuisi entisestä asennostaan\". Se maailmanpatsas,\njonka Leeni näki Porsangerin vuonon lähettyvillä, oli nelitahkoinen\nmaahan pystytetty hirsi, jonka päässä oli rautapiikki. Tämä rautapiikki\nmaailmanpatsaan nenässä tarkoittaa epäilemättä ennenmainittua \"naulaa\"\nja osoittaa lappalaistenkin kuvitelleen, että taivas juuri tämän piikin\nvarassa suorittaa kiertoliikkeensä. Siitä voimme myös päättää, missä\ntaivasta kannattavan pylvään huipun on kuviteltu olevan taivaalla. Sitä\nosoittaa lisäksi lappalaisten pohjantähdelle antama nimitys\n\"maailmanpatsas\" (Skand. lapp. _veralden-lsuold)_ tai \"taivaanpatsas\"\n(Ven. lapp. _almelsuolda_), mikä siis palauttaa mieleemme Altain suvun\nkansojen vastaavan nimityksen.\n\nKun otava ja muut tähdet maasta katsoen määrätyn välimatkan päässä aina\nkiertävät tuota taivaan keskuspatsasta, on se ollut omiaan herättämään\najatuksen, että tähdet ovat siihen kiinnitetyt näkymättömillä siteillä.\nKirgisit sanovat kolmea \"rautaisen patsaan\" lähintä tähteä, jotka\nmuodostavat kaaren, \"köydeksi\", johon saman tähtikuvion eli pikku\notavan kaksi suurempaa tähteä, \"kaksi ratsua\", on sidottu. Samaten\ntatarit kuvittelevat, että suuren otavan \"seitsemän eläintä\" on\nköydellä kiinnitetty taivaanpaaluun. Kun nämä siteet kerran katkeavat,\nsyntyy taivaalla suuria häiriöitä. Jakuttilaisessa tarussa kerrotaan,\nmitenkä \"seitsemän kirjavaa poroa\", jotka ovat sidotut tuohon taivaan\nja maan kera kasvaneeseen \"rautaiseen puuhun\", pyrkivät siitä irti\nsyrjään juoksemalla. Burjatit näkevät koko tähdistössä suuren\nhevoslauman, jota ratsun selässä istuva _solbon_ (Venus) ja hänen\nrenkinsä kaitsevat. Mainitsemme nämä esimerkit, jotta voisimme\nymmärtää, minkä vuoksi maailmanpatsasta turkinsukuisten kansain\ntarustossa usein kuvitellaan mahtavaksi liekapylvääksi. Sellaisena\njakutit nimittävät sitä \"hevospaalu-herraksi\". Burjatit tarinoivat\nBoshintoi nimisen taivaassa asuvan haltian yhdeksästä pojasta, jotka\ntaitavina seppinä ovat opettaneet ihmisiäkin valmistamaan rautaa ja\njoita sen vuoksi palvotaan ja ylistellään mm. seuraavin sanoin:\n\"Boshintoin yhdeksän valkoista seppää... tekivät pohjantähdestä\nhevospaalun ja kultaisesta järvestä kilparadan.\" Samoinkuin\nKeski-Aasian kansoilla on asuntonsa edustalla paalu ratsujen sitomista\nvarten, samoin selitetään jumalienkin sitovan ratsunsa taivaanpaaluun.\nEräät Siperian tatariheimot uskovat taivaan jumalien asuvan teltassa,\njonka edessä on hevospaalu. Kuten Karjalainen huomauttaa, ovat\nVasjuganin ostjakitkin saaneet tatareilta satuihinsa \"auringon puolella\nolevan rautapylvään, kivipylvään, Toremin (taivaanjumalan) luoman,\nmissä on hihaisen käden mentävä rautarengas\", johon ajoporo sidotaan.\nSamaten vogulit kertovat taivaanjumalan asunnon edessä olevasta\n\"kirjavareisisen, pyhän eläimen sitomista varten pystytetystä jumalan\npyhästä, rautaisesta patsaasta\".\n\nKäsitykselle tähtien siteistä löydämme vastineen jo Aasian muinaisilta\nsivistyskansoilta. Raamatussakin (Job. 38:31) esiintyy kysymys:\n\"Taidatko solmia Plejadien siteen tai päästää Orionin köyden?\"\nTäydellisemmin esittää asian intialainen Vishnupurana selittäessään,\nettä sidelankoja, joilla tähdet ovat kiinnitetyt pohjantähteen\n(_dhruva_), on yhtä monta, kuin on tähtiä taivaalla. Tähtien siteistä\npuhutaan myös eurooppalaisessa kansanrunoudessa. Muudan Tenojoen\nlappalainen kertoi minulle, että jos \"tähtiside\" (_täsni-päti_)\nkatkeaa, niin tähti irtautuu ja putoaa maahan. Koltilta olen\nmuistiinmerkinnyt tarun, jossa kosijalta vaaditaan sankaritekona mm.\ntähtisiteen noutamista.\n\nSamoinkuin saksilaiset, lappalaiset ym. ovat Siperiankin kansat tehneet\nmaailmanpatsaasta kuvia. Toisin paikoin tämä tapa on säilynyt meidän\naikoihimme asti. Onpa ugrilaistenkin keskuudessa, jotka ovat olleet\nturkkilais-tatarilaisen kulttuurin kosketuksessa, tavattu tällaisia\npylväitä. Ostjakit, jotka ovat niille toimittaneet teurasuhreja, ovat\nniitä nimittäneet \"kaupungin patsaiksi\" tai \"kaupungin keskuksen\nvahvoiksi patsaiksi\". Tekotavaltaan yksinkertaisimmat, selittää\nKarjalainen, ovat hiukan maahan upottamalla pystyyn asetetut, tuskin\nniissä koskaan lienee huomattavissa minkäänlaista hahmoittelua.\nTsingalan kylän patsas oli noin parin sylen korkuinen, nelitahkoiseksi\nveistetty, ei kovin vanha, ohut hirsi. Nykyään, Karjalainen huomauttaa,\ntavataan näitä patsaita uskomuksellisen kohtelun esineinä ainoastaan\nmuutamissa Irtyshin rantakylissä, toisten sikäläisten kylien omistamien\nsanotaan rantavyöryjen mukana joutuneen jokeen virran vietäviksi.\nTsingalan kylän \"kaupunginpatsasta\" on palvottu aivan kuin\njumaluusolentoa. Karjalainen kertoo, että veronmaksuun kokoontuneet\noman kylän ja muiden samaan kuntaan kuuluvien kylien asukkaat ostavat\nyhteisesti lehmän tai härän ja uhraavat patsaan juurella saadakseen\n\"menestystä elinkeinoissa ja perheen lisääntymistä\". Tätä jumaloimaansa\npuupylvästä Tsingalan ostjakit nimittävät \"rautapatsasmieheksi\", mikä\nmyös on erään toisen Irtyshin kylän, Semeikinin, patsaan nimi ja mikä\nnimitys vastaa tatarien ennenmainittua \"rautaista patsasta\". On\nilmeistä, ettei ostjakkien \"kaupungin keskuksen vahva patsas\", jota\nmuudan taru sanoo \"jumalan laskemaksi puuksi\", voi, kuten Karjalainen\narvelee, olla ainoastaan \"uhrieläimen sitomista, uhriantien\nripustamista sekä haltioiden sille asettumista varten pystytetty\npaalu\". Sitä osoittaa mm. se seikka, että tätä patsasta rukouksissa\nsanotaan \"mieheksi\" ja \"isäksi\".\n\nEräissä \"kaupungin patsaissa\", joita Patkanov näki Kondalla, oli päässä\npieni katon tapainen suojus, jolle oli asetettu tökerösti veistetty\nlinnunkuva. Muillakin ympärillä asuvilla kansoilla, kuten eräillä\nsamojediheimoilla, Jenisei-ostjakeilla sekä Hatangajoen dolganeilla on\nsamanlaisia pyhiä, usein linnunkuvalla varustettuja patsaita. Peltisen\nlinnunkuvan, jonka Lehtisalo näki hyvin pitkän pylvään päässä erään\nsukupuuttoon kuolleen samojediheimon entisillä asuinsijoilla, selitti\nhänen oppaansa tarkoittavan \"taivaallista tarulintua\". Tästä\ntarulinnusta (_tojon kölör_ 'lintu-herra') dolganit tekevät kaksipäisen\nkotkan muotoisen kuvan, jonka he asettavat maailmanpatsaan päähän. Tämä\nlintu, josta ostjakit käyttävät nimitystä _num-sives_ ('taivaan kotka')\nja jakutit _öksökö_, mutta jonka alkuperää Siperian kansat eivät osaa\nselittää, on epäilemättä sama kuin se, jota Etu-Aasian muinaiset\nkulttuurikansat käyttivät mm. vallan tunnusmerkkinä.\n\nNelitahkoiseksi veistettyä pylvästä, jonka päähän tämä taivaallisten\nvoimain edustajaa esittävä kaksipäinen lintu on asetettu, dolganit\nnimittävät \"kukistumattomaksi pylvääksi\" (_luspäl-turu_) ja uskovat,\nettä sen vastine, joka \"ei koskaan vanhene eikä sorru\", on ylijumalan\nasunnon edustalla. Joskus näissä dolganien pylväissä näkee linnunkuvan\nalapuolella vielä nelikulmaisen katoksen. Saattaapa saman katoksen\nkannattajina paitsi tuota keskellä olevaa patsasta olla lisäksi neljä\nohuempaa pylvästä, yksi kullakin ilmansuunnalla.\n\nEräässä laitoksessa näemme nämä viisi pylvästä samaa katosta tukemassa.\nLaitos oli luonnossa toista metriä korkea, katoksena toimiva\nnelikulmainen lauta oli puolen metrin pituinen ja kolmanneksen leveä.\nKussakin sivupatsaassa oli kolme poikkiuurrosta, mutta keskimmäisessä\nneljä, joiden väliin oli kahdelle vastakkaiselle pinnalle kaiverrettu\n\"kasvot\". Näitä oli siis kummallakin sivupinnalla kolme päällitysten.\nOlipa eräiden sivupatsaidenkin kyljissä yksi tai pari samanlaista\nkuvaa. Kaksipäinen lintu, joka tässä on itse katoksella, on alunperin\nollut keskimmäisen patsaan nenässä. Linnun vieressä oleva tumma esine\nkuvaa poroa, luultavasti uhria. Katoksen reunalla on kapea poikkipuu,\njohon on kaivertamalla tehty kahdeksan pientä maljakkoa, yhdeksäs on\nsamassa rivissä muista erillään. Kun shamani menojensa aikana nousee\nyhdeksänteen taivaaseen, missä dolganien käsityksen mukaan asuu\nylijumala, niin hän kuhunkin eri taivaankerrokseen saavuttuaan täyttää\nmaidolla yhden mainituista maljakoista.\n\nToisessa tapauksessa näemme tämän laitoksen edellisestä eroavassa\nmuodossa. Tässäkin on viisi pylvästä, mutta neljä niistä on erillään\nkeskuspatsaan ympärillä. Keskuspatsaan pituus oli puolitoista metriä,\nmuut olivat lyhyempiä, eri pitkiä. Jokaisen pylvään päässä oli\nlinnunkuva ja sen alapuolella nelikulmainen katos. Keskuspatsaan\nhuipussa oli kaksipäinen tarulintu ja sen alapuolella olevalla\nkatoksella on kussakin kulmassa ollut ihmistä muistuttavan olennon\nkuva. Niistä oli jäänyt jälelle ainoastaan yksi. Katoksen alapuolella\noli sitäpaitsi pääpatsaan yläosassa eri puolilla kolme leveätä\npoikkiuurrosta ja näiden kunkin yläpuolella kasvoja esittävä kaiverrus.\nSekä katoksella olevien että patsaaseen kaiverrettujen kuvien sanotaan\nesittävän ylijumalan poikia. Lintujen kyljissä olevista rei'istä voi\npäättää, että niillä kaikilla on ollut siivet, vaikka ne myöhemmin ovat\nkarisseet pois. Tuo kaksipäinen lintu oli sitäpaitsi okravärillä\njuovitettu samoinkuin sen alapuolella oleva katoskin. Patsaissa olevan\nkatoksen selitetään esittävän taivasta.\n\nJoskus on tuota \"kukistumatonta patsasta\" lisäksi kuviteltu\noksalliseksi puuksi. Seuraavassa tapauksessa näemme siinä neljä\npoikkipuuta, joiden on selitetty vastaavan _ajy-tojonin_\n('luoja-herran') asunnon edessä olevan kahdeksanoksaisen puun oksia.\nNäiden oksien suojaan, missä ylijumalan lapset taivaassa asuvat,\nshamani saattaa ihmisten sielut. Täällä niiden sanotaan elävän pienten\nlintujen muodossa. Kyseinen patsas, jonka huipussa taas näemme tuon\nkaksipäisen tarulinnun, oli luonnossa parin metrin korkuinen.\n\nEpäilemättä taivaanpatsasta tarkoittaa myös Altain tatarien, burjattien\nym. teltan keskelle pystyttämä puu, jota myöten shamani nousee\ntaivaaseen. Samanlainen salko on sojottien teltanmuotoisissa\naropyhäköissä palvonnan kohteena. Täällä tämä puu, joka on pystytetty\nteltan keskelle, niin että sen yläpää kohoaa ilmaan keilamaisen katon\nhuipusta, on tavallisesti koristettu \"yksinkertaisin, erimuotoisin\nkaiverruksin\" sekä varustettu nauhoilla ja tilkuilla, joista \"useimmat\novat sinisiä, valkoisia ja keltaisia\" edustaen näin ollen ilmansuuntien\nvärejä. \"Itse patsasta\", huomauttaa Olsen, \"pidetään pyhänä, melkein\nkuin se olisi yleinen jumala.\" Patsaan juurella on usein jonkinlainen\n\"primitiivinen\" ladotuista kivistä tehty \"alttari\", jolle on asetettu\njoukko puisia eläinten kuvia. Osa niistä esittää erilaisia kotieläimiä,\nosa villejä, kuten karhuja, majavia, saukkoja, kauriita ja joutsenia.\nSitäpaitsi siinä voi nähdä savesta muovailtuja Buddhan ym. kuvia.\nPyhäkön katolle on vielä asetettu lipputankoja.\n\nJo ammoin on maailmanpatsas kuulunut myös Aasian suurten\nsivistyskansain, vieläpä muinaisegyptiläistenkin maailmankuvaan. Sangen\nhuomattavaa ja kiintoisaa osaa se on näytellyt varsinkin intialaisten\nuskomuksissa. Jo Rigvedassa (X, 89, 4) ylistetään Indraa, joka (vaunun)\nakselilla on erottanut toisistaan taivaan ja maan. Kuten Kirfel\nhuomauttaa, vertaa Rigvedakin taivasta ja maata pyöriin, jotka ovat\nsaman akselin kummassakin päässä. Muinaisintialaisen käsityksen mukaan\nkuitenkin toinen näistä pyöristä, nim. maa, on liikkumaton. Noihin\nRigvedan säkeisiin kätkeytyy samalla ajatus, että maailmanpatsaan\nalapää on kiinnitetty maakehän keskipisteeseen. Tämä käsitys on\nilmeisesti ollut muillakin muinaisuuden sivistyskansoilla. Kun\nmuinaiskreikkalaiset toisinaan nimittivät \"maan napaa\" \"akseliksi\", ei\nse vielä edellytä, kuten on oletettu, että maata tällöin olisi\nkuviteltu pallonmuotoiseksi, enempää kuin intialaistenkaan maan\nkeskipisteestä nouseva taivaan akseli sitä edellyttää. Myöskin\nmuinaisbabylonilaiset saattoivat \"taivaan ja maan yhdyssiteellä\"\ntarkoittaa sekä taivaanpatsasta että maan napaa. Valaiseva on lisäksi\njapanilaisten käsitys \"pohjoisessa olevasta\" metallipylväästä, jonka\nnimenomaan sanotaan kohoavan maan keskipisteestä. Sama mielikuva piilee\nepäilemättä myös jakuttilaisessa ihmisen napaa merkitsevässä\narvoituksessa: \"Maailman keskelle on pystytetty koivupuinen paalu.\"\n\nLappalaiset, kuten mainittu, pystyttivät \"maailmanpatsaan\", jotta\njumala sillä voisi tukea taivasta. Aasiassa taas vastaavat patsaat\nnäyttävät olleen vain _pyhäkköjen tunnusmerkkejä_, joissa\ntaivaanjumalaa on joko palvottu tai muulla tavalla lähestytty. Intian\nuhripaikoille pystytetty patsas oli samalla kertaa myös _maannavan_\nsymboli, uhripaikan kun täällä tuli edustaa maannapaa. Pelkästään\npyhäkön tunnus on germanienkin _irminsul_ saattanut olla. Ja siihen\nviittaavia esimerkkejä on muistiinpantu lappalaisiltakin, jotka\ntoimittaessaan teurasuhreja maailmanpatsaan ääressä samalla sivelivät\nverta paitsi itse patsaaseen myös \"lukuisiin sen läheisyydessä oleviin\nkiviin\" eli seitoihin.\n\nMaailmanpatsasta ovat ilmeisesti jäljitelleet vielä Mongoliasta tavatut\nnelisärmäiset kivipilarit, joita täällä on pystytetty jonkun henkilön\ntai tapahtuman muistoksi ja joiden peruskivellä on kilpikonnan hahmo.\nVaikka lamalaiset papit useimmiten ovat särkeneet itse patsaat, ovat\nniiden peruskivet kuitenkin tavallisesti säilyneet eheinä. Patsaan\naatetta kuvastaa ennenkaikkea juuri kilpikonna, joka intialaisessa\nmaailmankuvassa kannattaa itse maailmanpatsasta. Ja mikä vertauskuva\nvoisikaan havainnollisemmin kuin juuri tämä julistaa jälkimaailmalle,\nettä jonkin tapahtuman muisto on säilytettävä ikuisiin aikoihin?\n\n\n\nMaailman kerrokset.\n\n\nPaitsi käsitystä, jonka mukaan maailmankaikkeuden muodostavat taivas,\nmaa ja manala, tavataan Altain suvun uskomuksista ja taruista\nsellainenkin maailmankuva, johon sisältyy useampia taivaita tai\ntaivaankerroksia. Etenkin taruissa puhutaan milloin kolmesta, milloin\nseitsemästä, milloin yhdeksästä taivaankerroksesta. Seitsemää tai\nyhdeksää taivaankerrosta edellyttävät myös ne menot, joiden\ntarkoituksena on esittää shamanin taivaaseen nousua. Kuten Anohin\nhuomauttaa, on mm. altailaisen shamanin, kun tämä loitsiessaan pyrkii\nkuun ja auringon yläpuolella asuvan ylijumalan luo, vaellettava toisin\npaikoin seitsemän, toisin paikoin yhdeksän \"esteen\" (_pudak_) läpi,\njoita yleensä on yhtä monta kuin on taivaankerroksia. Anohinin mukaan\nshamani voi päästä vain viidenteen \"esteeseen\" asti, jonka muodostaa\n_pohjantähti_.\n\nTarkemmin altailaisen tietäjän taivaaseen nousemista kuvailee muudan\nkäsikirjoitus, joka v:sta 1840 on ollut sikäläisen pakanalähetyksen\nhallussa ja jota Verbitskij ja Radloff ovat käyttäneet. Siinä\nkerrotaan, että puheena olevaa toimitusta varten rakennetaan erikoinen,\ntavallista suurempi kartionmuotoinen teltta, jonka oviaukko aina\nsuunnataan itää kohti ja jonka keskelle pystytetään koivu siten, että\nsen vihreä latva kohoaa esiin katoksen huipussa olevasta reppanasta.\nKoivun runkoon, josta oksat poistetaan, veistetään yhdeksän syvää\npykälää eli porrasta (_taply_). Puun vihreään latvaan sidotaan lippua\nmuistuttava liina. Mainittujen pykälien eli portaiden selitetään\ntarkoittavan taivaan kerroksia, joiden läpi shamanin on noustava. Kun\nhän asettaa jalkansa alimmalle portaalle, on hän saapunut ensimmäiseen\ntaivaaseen, ja vähitellen hän kohoutuu yhä korkeammalle.\n\nTällaista shamanin taivaanmatkaa varten ovat vanhoillaan elävät\nburjatitkin rakentaneet erikoisen teltan ja pystyttäneet siihen maasta\njuurineen kiskotun koivun. Puun juurellisen tyven he ovat kuopanneet\nmaahan, mutta latvan työntäneet reppanan puhki. Tätä pyhää puuta, jota\nmyöten shamani taivaaseen noustessaan kohoutuu teltan katokselle asti,\nei ole ollut tapana hävittää, vaan se on menojen päätyttyäkin jäänyt\npaikoilleen.\n\nKäyttämämme lähde ei mainitse, että burjatit olisivat tämän koivun\nrunkoon veistäneet pykäliä. Sitävastoin jakuteilla tapaamme jälleen\nyhdeksällä pykälällä varustetun puun, johon teuras uhrimenojen aikana\nsidotaan samalla, kun shamani taivaaseen nousten kääntyy _ai-tojonin_\n(ylijumalan) puoleen. Tällaisen pyhän patsaan jakutit ovat pystyttäneet\npaljaan taivaan alle.\n\nPuhuessaan Ilijskoin ja Tarbagatain piirissä asuvan tungusinsukuisen\nsibo-heimon shamanismista Krotkov mainitsee, että täälläkin on shamanin\nvihkimistilaisuudessa tapana pystyttää pitkä porraksilla varustettu\npuu, jonka portaat vastaavat taivaankerroksia ja jota myöten shamani\nnousee. Samanlainen pienempi puu, jossa on yhdeksän porrasta, on\nkullakin noidalla asunnossaan.\n\nOstjakkien vastaavissa patsaissa on ollut ainoastaan seitsemän pykälää.\nNiin on ollut Tsingalankin kylän \"kaupunginpatsaan\" esikuvan laita,\nsillä vaikka itse esineessä ei ole tähän viittaavia merkkejä, sanotaan\nrukoussanoissa, joissa taivaanjumala esiintyy mitä läheisimmässä\nsuhteessa patsaaseen, seuraavasti: \"Seitsenlomainen ylhäinen mies isäni\nsinä olet, kuuslomainen ylhäinen mies sinä olet. Rautapatsasmies-isäni\npyhän puun juurelle, Metallipatsasmies-isäni pyhän puun juurelle\npäälihasta runsaalle vadille, rintalihasta runsaalle vadille me sinut\nkutsuimme.\" Sana \"kuuslomainen\" esiintyy rukouksessa ainoastaan\nrunollisena kertona. Toinen kirjaanpantu rukous, jossa _sänke_ ('valo')\nnimistä taivaanjumalaa puhutellaan, on seuraava: \"Seitsenlomainen\nylhäinen mies, _sänke_ isäni, kolmelle taholle valvova mies isäni,\nkolmelle taholle suojeleva mies isäni! Rautapatsasmies-isäni pyhään\nmaahan, viattomaan maahan, hänen istuttamansa pyhän puun juurelle minä\nseisotan verieläimisen veriuhrin, leppäeläimisen veriuhrin.\"\n\nNäissä rukoussanoissa esiintyvä maininta \"seitsenlomainen\" eli\n\"-pykäläinen\" viittaa siihen, että patsasta itseään on kuviteltu\nseitsenpykäläiseksi. Sellaisia patsaita näyttää ostjakeilla todella\nolleen olemassa. Niinpä uhratessaan Salymin latvoilla Ahvenjärvenukko\nnimiselle haltialle ostjakit ovat pystyttäneet järven jäälle sylen\npituisen kuusisen pylvään, johon veitsellä ovat tehneet \"seitsemään\nkohtaan seitsemän pilkkaa\". Pylvään päähän he sitoivat kirjavaa\nkangasta ja asettivat uhriruoat pylvään eteen, johon uhriteuras\nsidottiin rukousten ja kumartelujen ajaksi. Teurastettaessa oli\nverisuihkun lennettävä pylvään päälle.\n\nTällaiset seitsenpykäläiset pyhät patsaat ovat näytelleet tärkeätä osaa\nmyös samojedien ja Jenisei-ostajakkien uhrimenoissa. Seitsenpykäläisen\npatsaan, jonka päähän ennenmainittu linnunkuva oli kiinnitetty, näki\nLehtisalo erään sukupuuttoon kuolleen, Tas- ja Pur-jokien suuseudulla\neläneen samojediheimon pyhäkössä. Zitkov mainitsee sellaisia Jamalin\nniemimaalta. Jeniseiläisten keskuudessa niitä tuskin missään enään on\nkäytännössä, mutta Krasnojarskin museossa olen nähnyt näitä parin sylen\npituisia pyhiä salkoja, joihin seitsemään kohtaan toinen toistaan\nylemmäksi on veistetty syvä pykälä.\n\nEi ole mitään syytä olettaa, että nämä pykälillä varustetut pylväät\nolisivat kunkin erillään asuvan kansan omaa keksintöä. Karjalainen\nhuomauttaakin, että \"tällaisia kunnioitettuja patsaita tavataan\nostjakeilla ainoastaan ahtaalla alueella ja juuri sellaisella, joka on\nollut alttiimpia vieraille vaikutuksille\". Näin ollen on meidän\ntarkasteltava puheena olevia pylväitä yhteisen vertailuaineiston\nvalossa. Emme tosin tiedä, ovatko ugrilaiset, samojedit ja\nJenisei-ostjakit niitä kuvitelleet myös taivaanportaiksi, mihin ehkä\nviittaa vogulien käsitys, että taivaaseen on mentävä \"seitsenportaista,\nhopeista porraspuuta myöten\", mutta ainakin ovat yllämainitut kansat\nsamoinkuin Altain tatarit, burjatit ja jakutit toimittaneet niiden\nääressä uhreja taivaanjumalalle. Nuo seitsemän pykälää tarkoittavat\nsiis Luoteis-Siperiassa ilmeisesti seitsemää taivaankerrosta. Käsitys\nseitsenkerroksisesta taivaasta onkin näillä mailla aivan yleinen.\n\nAikaisemmin näyttävät myös Altain tatarit, kuten yhä vieläkin\nLebed-tatarit, kuvitelleen taivasta seitsenkerroksiseksi.\nYhdeksänkerroksinen taivas saattaa muuallakin olla myöhempää perua.\nAltain seuduilla puhutaan paikoin joskus vielä 12:sta, 16:sta tai\n17:sta taivaankerroksesta. Kerrotaanpa teleuttien tehneen siihen\nerikseen pystytettävään koivuunkin, jonka ääressä shamani loitsii, 16\npykälää tai porrasta, jolloin ne vastaavat 16 taivaankerrosta. Altain\nmailta on Verbitskij muistiin pannut sellaisenkin kuvittelun, että\nihmisten asumaan maan yläpuolella on 33 taivaankehää. Saman tiedon on\nKatavov saanut sojoteilta.\n\nOn todennäköistä, että tuo teltta, jonka eräät Keski-Aasian kansat\nrakentavat shamanin taivaaseennousemista varten, esittää itse\ntaivaantelttaa. Samoinkuin edellisessä on jälkimmäisessäkin reppana.\nOstjakit puhuvat taivaan \"kultareppänäisestä\" talosta tai taivaan\nkerrosten mukaan \"seitsenreppänäisestä\" taivaanjumalasta, jossa\nsanonnassa taivaanjumala ja taivas näyttävät edustavan samaa käsitettä.\nMyös altailaisten käsityksen mukaan on reppanoita tai aukkoja, joiden\nläpi shamani tunkeutuu taivaankerroksesta toiseen, yhtä monta kuin on\ntaivaankerrosta. Bogoras sanoo tshuktshien kuvittelevan, että se\n\"aukko, jonka läpi on mahdollista kulkea maailmasta toiseen\", on\ntaivaassa _pohjantähden_ kohdalla. Selostaessaan lähemmin heidän\nmaailmankuvaansa, jonka mukaan maailmoja on useampia päällitysten,\nmainittu tutkija huomauttaa lisäksi: \"Kaikki nämä maailmat ovat\nyhteydessä keskenään aukkojen välityksellä, jotka sijaitsevat\npohjantähden kohdalla. Kulkiessaan maailmasta toiseen shamanit ja\nhenget käyttävät näitä aukkoja hyväkseen. Myös erinäisten tarujen\nsankarit lentävät niiden läpi joko kotkan tai ukkoslinnun selässä\nratsastaen.\" Omituista on, että tuolle taivaanaukolle tapaamme\nvastineen Tyynenmeren toiseltakin puolelta. Mustajalka-intiaanien tätä\nkoskevaa kuvitelmaa Alexander kuvailee seuraavin sanoin: \"'Paikoillaan\npysyvä tähti' (= pohjantähti) eroaa muista tähdistä siinä, että se on\nliikkumaton. Muut tähdet kiertävät sitä. Se on taivaankannessa oleva\naukko, sama, jonka läpi Soatsaki (muudan taruolento) ensiksi otettiin\nylös taivaaseen ja sitten laskettiin jälleen maan päälle.\"\nErikoisasemansa vuoksi on pohjantähdellä tässäkin suhteessa siis ollut\ntärkeä merkitys. Todennäköisesti ovat Altain suvun kansat kuvitelleet\nkulkua taivaan eri kerrosten puhki samoin kuin tshuktshit. Ainakin\nAnohinin mukaan kulkee tie taivaan ylimpään kerrokseen pohjantähden\nkautta. Kun kaikkien taivaankerrosten läpi taas voidaan nousta samaa\npystyssä olevaa porraspuuta myöten, jota burjatit ovat nimittäneet\n'ovenjumalaksi' (_udeshi-burkhan_), se kun \"aukaisee shamanille pääsyn\ntaivaaseen\", on selvää, että mainitut aukot ovat olleet samalla\nkohdalla toinen toistaan ylempänä.\n\nKuten mainittu, ovat eräät Altain heimot puhuneet \"maankin reppanasta\",\nmanalaan johtavasta aukosta, jonka on kuviteltu sijaitsevan maakehän\nkeskipisteessä. Siitä, että tämä aukko keskiaasialaisten tarujen mukaan\nsijaitsee pohjoisessa, voidaan päättää, että se on tuon taivaan\nkeskuksessa olevan aukon suoranainen vastine. Näin on ollut asian laita\nmyös Aasian muinaisten sivistyskansain maailmankuvassa. Sitä osoittaa\nmm. intialainen mietelmäteos Satapathabrahmana (VIII, 7, 3, 19), jossa\nsanotaan: \"Nämä maailmat ovat luonnollisella tavalla _lävistetyt_, ja\nnämä maailmat ovat 'lepopaikka' (so. maa) ja 'liikuntapaikka' (so.\ntaivas).\" Lepopaikaksi sanotaan maata sen vuoksi, että se pysyy\npaikoillaan, kun taas taivas on liikkuva. Aukkoa taivaan ja maan\nkehässä edellyttää jo Rigveda verratessaan maailmanpatsasta\nvaununakseliin, jonka päihin, kuten Kirfel huomauttaa, taivas ja maa\novat kiinnitetyt ikäänkuin pyörät. Siinä maailmankuvassa, jonka Plato\nesittää \"Valtio\" nimisessä teoksessaan (X, 614), puhutaan myös\nomituisesta paikasta, jossa on kaksi aukkoa vierekkäin maassa ja kaksi\nsamanlaista niiden yläpuolella taivaassa. Näiden aukkojen kautta\nsanotaan sielujen vaeltavan. Samaten ovat Etu-Aasian suuret\nsivistyskansat kuvitelleet, että maanalaiseen maailmaan pääsee aukosta,\njoka sijaitsee maan navalla. Samassa paikassa tapaamme taivaaseen\njohtavat portaat. Niin esim. Palestiinassa on Bethel samalla kertaa\nollut \"maannapa\" ja \"taivaanportti\".\n\nKun Altain sukuun kuuluvilla ja Aasian muinaisilla sivistyskansoilla on\npaljon yhteistä, vieläpä verraten varhaiskantaistenkin uskomusten\nalalla, ei aina ole helppoa selittää, miten nämä yhtäläisyydet ovat\nymmärrettävissä. Tämä kysymys koskee myös taivaankerroksia. Huolimatta\nsiitä, että Koillis-Siperian etäisimmässä kolkassa asuvat\ntshuktshitkin, vieläpä eräät intiaaniheimot, puhuvat useammasta\ntaivaankerroksesta, on kuitenkin epävarmaa, ovatko Altain suvun kansat\njo, ennenkuin ne joutuivat kosketuksiin etelästä päin saapuneiden\nkulttuurivirtausten kanssa, kuvitelleet taivasta monikerroksiseksi.\nAinakin niiden yleisimmät tätä koskevat kuvitelmat osoittautuvat olevan\nmuualta saatuja. Erikoista huomiota on omiansa herättämään mm. se, että\nAltain tatareilla eräät aurinkokuntamme tähdet ovat sijoitetut eri\ntaivaankerroksiin. Niinpä shamani yläilmoihin noustessaan kohtaa kuun\nkuudennessa ja auringon seitsemännessä taivaankerroksessa. Samoissa\nkerroksissa ovat kuu ja aurinko teleuttien taruissa.\n\nSeitsenkerroksiseen taivaankuvaan verraten on yhdeksänkerroksinen\nepäilemättä nuorempi ei vain turkinsukuisten, vaan myös muidenkin\nAasian kansain keskuudessa, joilla tämä käsitys tavataan. Jo keisari\nJulianus Apostatan aikana olivat Mithran viimeiset palvojat alkaneet\npuhua yhdeksästä taivaasta. Yhdeksän tähtikehän mukaisesti olivat myös\nsaabilaiset, kuten 900-luvun lähteistä ilmenee, järjestäneet\ntemppelipapistonsa. Ne \"yhdeksän kiertotähteä\", joita kutakin vastaa\nerikoinen metalli ja jotka intialainen oikeuskirja, Yajnavalkya (I,\n295), mainitsee, selittää Bousset olevan myöhäispersialaista perua.\nKuten tunnettua oli Dantenkin taivaankuvassa seitsemän kiertotähtikehän\nlisäksi niiden yläpuolella vielä kahdeksantena kiintotähtitaivas ja\nyhdeksäntenä _primum mobile_. Käsitys yhdeksästä taivaasta on\nkeskiajalla levinnyt aina pohjoismaihin asti jättäen jälkiä myös\nsuomalaisten kansanrunouteen.\n\nKolmikerroksisella taivaalla, joka myös on näyttelyt tärkeätä osaa\neräiden Keski-Aasian kansain uskomuksissa ja taruissa, on vastine\nlähinnä siinä muinaisiranilaisten maailmankuvassa, jossa esiintyy vain\nkolme taivaankehää ja niiden yläpuolella paratiisi. Todennäköisesti on\neräiden Altain heimojen ja sojottien 33 taivasta taas läheisessä\nsuhteessa intialaisten 33:neen jumalaan, joista mainitut tatariheimot\novat käyttäneet _tengeri_ nimitystä, mikä samalla kertaa merkitsee sekä\n'taivasta' että 'jumalaa'. 12-, 16- ja 17-luku, joista jälkimmäinen\nlienee johtunut 7-luvusta, ovat puheenaolevissa kuvitelmissa ainoastaan\npaikallisia ja ilmeisesti myöhäisperäisiä.\n\nTietämättä, mitä nämä taivaankerrokset, joista ylempi on alemman\nkattona, alunperin tarkoittavat, ovat eräät Siperian kansat\nsijoittaneet niihin maanpäällisiä maisemia. Turuhanskin piirin\nsamojedien kerrotaan kuvittelevan, että taivaan ensimmäisessä\nkerroksessa on järvi, toisessa tasainen kenttä, kolmas on täynnä\ntiheässä olevia tulivuoren tapaisia kohokkeita, neljännen katto on kuin\npienillä jääpuikoilla varustettu, kuudennessa on taas mahtava järvi,\njosta Jenisei saa alkunsa. Tällaiset kuvittelut saattavat ainakin\nosaksi olla omaperäisiä.\n\nTaivaankerroksilla uskotaan olevan vastine myös maanalaisessa\nmaailmassa. Eräät tatariheimot, kuten kargintsit, karagassit ja\nsojotit, selittävät, että maan alla on kolme kerrosta, mikä niiden\nmaailmankuvassa edellyttää kolmea taivaankerrosta. Paljoa yleisempi on\nkäsitys seitsemästä tai yhdeksästä kerroksesta. Jenisei-ostjakit\nselittävät, että maan alla on jättiläisluola, jonka kattona on ihmisten\nasuma maa ja jossa on seitsemän osastoa toinen toistaan alempana.\nSeitsemästä maanalaisesta kerroksesta puhuvat myös Obin ugrilaiset.\n\nOn ilmeistä, että nuo maanalaiset kerrokset kuvastavat taivaan kehiä,\njoita ne lukumääränsä puolesta vastaavat. Kun edellisiä mainitaan\nvain 3, 7 tai 9, tukee se käsitystämme, että niitä useammat\ntaivaankerrokset, joilla ei ole vastinetta manalassa, ovat tilapäisiä\nturkinsukuisten kansain maailmankuvassa. Samoinkuin maakehän\nylä- näyttää sen alapuolellakin olevilla kerroksilla olevan esikuvansa\nmuualla.\n\nOn luonnollista, että tuossa maanalaisessa maailmassa voidaan siirtyä\nkerroksesta toiseen kussakin kehässä olevasta reiästä, mitkä reiät\nsijaitsevat tarkoin toistensa kohdalla aivan kuin taivaankerroksien\n\"reppanat\". Tätä koskevia kuvitelmia valaisee Vasjuganin ostjakkien\nusko, että kun noidat \"hengessä\" lähtevät viemään uhreja maan alla\nelävälle Maaneukolle, niin heidän on ensin vaellettava \"seitsenuhrisen\nuhripatsaan\" luo, mistä eroaa seitsemän eri tahoille johtavaa tietä.\nYksi niistä vie alas Maaneukon asuntoon seitsemän maanalaisen kerroksen\npuhki. Tämä kuvittelu, joka ostjakeilla tuskin on omaperäinen, on\nkahdessakin suhteessa kiintoisa. Ensiksi se epäilemättä asettaa tuon\n\"seitsenuhrisen uhripatsaan\" kaiken keskukseen ja toiseksi se viittaa\nsiihen, että maan alle johtava aukko on tämän patsaan juurella. Uhrien\nvälityksellä yritetään tällöin, kuten kansa itse selittää, taivuttaa\nMaaneukko sulkemaan \"maan alta meidän asumaamme ilmaan viepä reikä,\njota myöten sairaudet voivat nousta maan päälle\". Kuten aikaisemmin\nolemme huomauttaneet, onkin maan aukko itämaisessa maailmankuvassa\njuuri maakehän keskessä.\n\n\n\nMaailmanvuori.\n\n\nMaailman keskus esiintyy Keski-Aasian kansain uskomuksissa ja\ntarustossa myös mahtavana maan navalta kohoavana vuorena. Tätä vuorta\nAbakanin tatarit sanovat \"rautaiseksi vuoreksi\". Samoinkuin tuo\nennenmainittu \"rautainen puu\" kerskaa kasvaneensa taivaan ja maan kera,\nsamoin uskotaan, että tämä vuorikin on vähitellen kasvanut vähäisestä\nalusta, sillä turkinsukuiset kansat tarinoivat kaukaisesta ajasta,\njolloin maakehän keskusvuori vielä oli kukkulapahainen. Tämäkin uskomus\nedellyttää siis, että maailma on vähitellen saavuttanut nykyiset\nmittansa ja että puheena oleva vuori kuuluu kiinteästi itse\nmaailmankuvaan.\n\nVaikka Altain kansat ovatkin jumaloineet vuoriaan, varsinkin tarujen\nylistämää Altaita, jota usein nimitetään \"ruhtinaaksi\", ei käsitys\nmaanpiirin keskusvuoresta ole kuitenkaan täällä ollut sidottu mihinkään\npaikalliseen vuoreen, vaan on tuo keskusvuorenkuvitelma tullut tänne\nmuualta jo valmiiseen maailmankuvaan kuuluvana. Joskus tämä\ntarunomainen vuori, jonka korkeuksia hipova huippu tarjoaa jumalille\nniiden arvoa vastaavan asuinsijan, sijoitetaan itse taivaaseen. Niin\nesim. Altain tatareilla tapaa kuvitelmia, joiden mukaan ylijumala,\n_bai-ülgän_, asuu taivaassa olevalla \"kultaisella vuorella\". Samoin\nkertovat jakuttien tarut, että jumalan istuimena taivaassa on\n\"maidonvalkoinen kivinen vuori\".\n\nTämän maailmaa hallitsevan keskusvuoren kuvitellaan tavallisesti\nkohoutuvan kerroksittain tai porraksittain, joiden lukumäärä vaihtelee,\nmutta jotka yleensä ovat läheisessä suhteessa taivaankerroksiin.\nKuitenkin on huomattava, että vaikka taivaankerroksia tunnetaan\nyhdeksän, jopa useampiakin, ei mainitussa vuoressa siitä huolimatta\nesiinny enempää kuin kolme (neljä) tai seitsemän kerrosta.\nKolmiporraksisena ja nelisivuisena kohoaa keskusvuori varsinkin\nmongolien tarustossa. Kalmukkien uskomuksia esittäessään Pallas sanoo\nsiinä olevan neljä porrasta. Kolme hopeista porrasta on myös jakuttien\ntaivaanjumalan valkeakivisessä istuimessa. Siperian tatareilla\nkeskusvuori taas on seitsenkerroksinen. Myös ostjakkinoidan on\ntaivaanmatkallaan noustava \"seitsenkerroksiselle vuorelle\".\n\nJoskus kuvitellaan itse taivastakin sellaisenaan vuoreksi, jonka\nalapuoli, minkä me ihmiset näemme, on pyöreän holvin muotoinen. Muudan\naltailainen luomistaru kertoo, miten ylijumala (_ulgen_) luodessaan\nmaailman istui \"kultaisella vuorella\" (_altyn tu_), missä aurinko ja\nkuu aina loistavat, ja miten tämä vuori sittemmin laskeutui alas\nverhoten maan; taivaanreuna ei kuitenkaan kosketa itse maata, se kun ei\nulotu aivan maakehän ääreen asti.\n\nTaivaanvuoren kuvitteluun perustunee myös seuraava Amurin laakson\ngoldien taru: \"Kun jumalat rakensivat taivaan, tekivät he sen kivistä,\nmutta taivaan valmistuttua ihmiset alkoivat pelätä, että se saattaa\npudota heidän päälleen. Senvuoksi jumalat puhalsivat henkeä holvin\nalle, niin että siten syntynyt ilma verhosi kivet ihmisten katseilta.\"\nTuskin tällainen kuvittelu voi olla goldeilla kotoperäinen, heille kun,\nkuten muillekin Pohjois-Siperian kansoille, tuo tarussa mainittu\nrakennustapa on vieras.\n\nMongolien, burjattien ja kalmukkien tarustossa on maailmanvuoren nimenä\n_Sumbur, Sumur_ eli _Sumer_, jossa helposti tuntee intialaisen\nkeskusvuoren, Sumerun, nimen ja johon liittyvät uskomukset ovat\nvalmiina Intiasta tulleen sivistysvirtauksen mukana kulkeutuneet\nKeski-Aasian kansoille. Onko tähän Sumeru- eli Meruvuoren kuvitelmaan\nalunperin antanut aihetta Himalajan vuoristo, kuten on oletettu, on\nvaikea ratkaista. Jo niin varhain kuin sen tunnemme, on se ollut\nkosmogoninen kuvitelma.\n\nEnnenmainittua maailmanpatsasta muistuttaa maailmanvuori paitsi siinä,\nettä sen on uskottu kohoavan maanpiirin keskuksesta, myös siinä, että\nsen huippu ylettyy pohjantähden kohdalla olevaan taivaannapaan. Yleensä\nvallitseekin käsitys, että maailmanvuori on pohjoisessa, missä myös on\nvuoren huipulla sijaitseva ylijumalan asunto tai \"kultainen istuin\".\nSenvuoksi eräiden uskontojen piirissä käännytään taivaanjumalaa\npalvottaessa pohjoista kohti. Niin ovat menetelleet mm. mandealaiset\nsekä Keski-Aasian buddhalaiset, joista jo Ruysbroeck 1200-luvulla\nkertoo: \"He rukoilevat kaikki kääntyneinä pohjoiseen päin.\" Samalla\nilmansuunnalla oli alttarikuorikin näiden temppeleissä.\n\nMaailmanvuoren asema ilmenee selvästi seuraavasta burjattien\nkeskuudessa muistiinpannusta, intialaisen maailmankatsomuksen\nvärittämästä tarusta: \"Alkujaan oli ainoastaan vettä ja kilpikonna,\njoka tuijotti veteen. Jumala käänsi tämän eläimen selälleen ja loi sen\nvatsalle maailman. Kilpikonnan kullekin jalalle hän muodosti maanosan,\nmutta sen navalle hän perusti Sumbur-vuoren. Tämän vuoren huippuna on\npohjantähti.\" Toisessa tarussa, jossa Sumbur-vuoren huipulle on\nsijoitettu temppeli, sanotaan, että pohjantähti on tämän temppelin\ntornin kultainen kärki.\n\nTarkoin tätä vastaava on keskusvuoren asema myös intialaisessa\nmaailmankuvassa. Kirfel, joka vertailee keskenään brahmalaisuuden,\nbuddhalaisuuden ja jainalaisuuden kosmogonisia oppeja, lausuu niiden\nkeskusvuorta koskevista aatteista: \"Mitä tulee Meru-vuoren\npääominaisuuksiin, pitävät nämä kolme oppijärjestelmää kauttaaltaan\nyhtä. Kunkin mukaan se on korkein vuori, joka kohoaa maakehän keskeltä\nja tietenkin hallitsee koko maailmaa. Aivan sen päällä -- vain\njainalaiset eroavat tässä suhteessa -- on pohjantähti, ja\ntaivaankappaleet kiertävät sitä ahtaammissa tai laajemmissa kehissä.\"\nNäin käsittävät asian myös lamalaiset kalmukit kuvitellessaan, että\nkaikki tähdet vaeltavat Sumer-vuoren ympäri, ja että ne silloin, kun ne\neivät ole nähtävissä, ovat kätkeytyneet mainitun vuoren taakse.\n\nSamalla ilmansuunnalla kohoavan kosmillisen vuoren tunsivat jo ammoin\nEtu-Aasian suuret kulttuurikansat. Myös raamatussa esiintyy tämä\nkuvitelma, esim. Jesajan kirjan 14:nnessä luvussa, missä Babylonin\nylpeätä kuningasta, joka halusi \"asettaa itsensä korkeimman\nvertaiseksi\", moititaan seuraavin sanoin: \"Ajattelithan sydämessäsi:\nminä tahdon nousta taivaaseen ja kohottaa istuimeni Jumalan tähtien\nyläpuolelle, minä tahdon istuutua (jumalien) kokousvuorelle pohjan\nperillä.\"\n\nVaikka tuon keskusvuoren kuvitelma, kuten itse vuoren nimikin todistaa,\non Intiasta käsin vaeltanut mongoliheimojen keskuuteen, on sama uskomus\nilmeisesti toistakin tietä tullut Keski-Aasiaan. Aivan kuin Abakanin\ntatarit ynnä eräät muut Siperian tatariheimot ovat iranilaisetkin\nnimittäneet maakehän keskusvuorta, Haraberezaitia, \"rautaiseksi\nvuoreksi\", johon Bundahisn-kirjan mukaan kaikki tähdet, sekä kiinto-\nettä kiertotähdet, ovat sidotut ja jonka ympäri ne liikkuvat.\nEpäilemättä Persiasta peräisin on myös Altain tatarien tarustossa\nesiintyvä Sürö vuori, kuten ne seitsemän jumalaakin, joiden uskotaan\nasuvan tällä vuorella ja joiden nimitys _kudai_ on persialainen\nlainasana. Lisäksi löydämme Bundahisn-kirjasta vastineen tuolle\nturkinsukuisten kansain käsitykselle, että keskusvuori on vähitellen\nkasvanut nykyiseen mittaansa.\n\nKuten tunnettua, olivat maailmanvuorta koskevat kuvitelmat keskiajalla\nEuroopassakin vallalla. Muistomerkkinä tästä kansanomaisesta\nkäsityksestä on islantilaisessa Eddassa säilynyt nimi Himinbjorg\n('taivaanvuori'), ja sama kuvittelu esiintyy mm. seuraavassa\nsuomalaisessa Tulensyntyrunossa:\n\n    Miss on tulta tuuiteltu,\n    Vaaputettu valkeata?\n    Tuolla taivahan navalla,\n    Kuulun vuoren kukkulalla.\n\nVerratessamme turkinsukuisten kansain maailmanvuorta koskevia\nperinnäiskäsityksiä keskenään huomaamme kaksi erilaista kuvitelmaa,\ntoisen mukaan mainittu vuori sijaitsee maakehän keskessä, toisen mukaan\ntaas tämä vuori on itse taivaassa. Todennäköistä on kuitenkin, että\nedellinen on jälkimmäistä alkuperäisempi. Ainakin ne kosmogoniset\nkäsitykset, jotka ovat olleet esikuvina, tukevat tätä oletusta.\nSamoinkuin muinaispersialaisten ja intialaisten oli babylonilaistenkin\nmaailmanvuori (sumerilaisten _harsag (gal) kurkurra_ ja seemiläisten\n_shad matati_) maakehän keskusvuori, jonka perustus oli alkumeressä\n(_apsu_). Alkumereen sijoittavat tämän vuoren myös eräät\nkeski-aasialaiset tarut. Muudan niistä kertoo, miten alkujaan ei ollut\nmaata, vaan ainoastaan alkumeri ja tuo merestä kohoava vuori. Vuoren\nhuipulla oli temppeli, jossa asui 33 _tengeriä_ eli jumalaa. Vasta sen\njälkeen kun tengerit olivat heittäneet alas hiekkaa, syntyi maa, jonne\nkaksi jumalaa, mies- ja naispuolinen, astui kansoittamaan maata\njälkeläisillään. Tarumme mainitsemat 33 tengeriä vastaavat intialaisen\nSumeru-vuoren 33 jumalaa.\n\nAlkumereen sijoittaa keskusvuoren vielä seuraava Intiasta Keski-Aasiaan\nvaeltanut taru, jossa kerrotaan, miten Otshirvani (\u003C Indra, intial.\nukkosjumala) Garide (\u003C intial. Garuda)-kotkan hahmoon muuttautuneena\ntarttuu alkumeressä elävän Losun nimisen jättiläiskäärmeen päähän, joka\nruiskuttaa suustaan myrkkyä aivan kuin Midgard-käärme islantilaisessa\ntarustossa, ja miten hän vedettyään ja kierrettyään tämän tarukäärmeen\nkolmesti Sumer-vuoren ympäri murskaa sen pään. Käärme on niin suuri,\nettä vaikka sen pää on vuoren huipulla j ruumis kolmesti kierrettynä\nkeskusvuoren ympäri, niin pyrstö on yhä vieläkin meressä. Aivan samassa\nasennossa näemme käärmeen eräissä muinaiskreikkalaisissa rahoissa\nmaannapaa esittävän kekomaisen esineen ympärillä, mikä yhtäläisyys ei\nvoi olla pelkästään sattuman aiheuttama.\n\nKalmukkien tarustossa maailmanvuori esiintyy lisäksi luomisen\nvälineenä. Sen mukaan syntyi näet maailma siten, että neljä mahtavaa\njumalaa tarttui yhteisvoimin Sumer-vuoreen, jota tällöin ilmeisesti\nkuvitellaan patsaan muotoiseksi, ja pyörittivät sitä alkumeressä, aivan\nkuin kalmukkivaimo kirnuessaan pyörittää mäntää. Kun meri täten joutui\nankaraan liikkeeseen, syntyivät siitä mm. aurinko, kuu ja tähdet.\nEpäilemättä samaa tarkoittaa derbyttien kertomus, jonka mukaan muudan\nolento, kun ei vielä ollut aurinkoa eikä kuuta, ryhtyi alkumerta\nsekoittamaan 10.000 syltä pitkällä tangolla saattaen siitä esille\nauringon ja kuun. Samanlaista maailman luomista kuvailee lisäksi\nmongolien taru, jossa kerrotaan, miten muudan taivaasta tullut olento\nsekoittamalla alkumeren nestettä \"rautaisella sauvalla\" sai osan\nnestettä tiivistymään maaksi.\n\nNäillä kuvitelmilla on vastineensa brahmalaisten kosmogoniassa, jossa\nesitetään, miten jumalat ja demonit pyörittämällä tuota tarunomaista\nkeskusvuorta ovat luoneet maailman. Intialaisten kuvissa, joissa tätä\ntapahtumaa pyritään esittämään havainnollisesti, näemme tämän vuoren\npyörivän alku- eli elementtimerta tarkoittavassa \"maitomeressä\"\nkilpikonnan selässä. Vuoren ympäri on kierretty Vasuki niminen\ntarukäärme, jonka pääpuolessa ovat eläinpäiset demonit ja pyrstössä\njumalat. Kun kumpikin joukko herkeämättä kiskoo käärmettä, joutuu vuori\nolemaan alituisessa liikkeessä. Vähitellen tämä liike on tuosta\nsalaperäisestä merestä esiinkutsunut nykyisen maailman ja kaiken, mitä\nsiihen sisältyy.\n\nTämä intialainen kuvitelma on siinä suhteessa varsin kiintoisa, että se\non pyrkinyt taivaanakselin säännöllisen liikkeen avulla selittämään\nmaailman muodostumista ja elämän alkuperää. Kun myös auringon, kuun ja\ntähtien on uskottu ilmaantuneen taivaalle tuon pyörivän liikkeen\ntuloksena, on ymmärrettävää, että ne yhä edelleen ovat jääneet\nkiertämään tuota kaiken olevaisen keskusta, Todennäköisesti jumalat ja\ndemonit, jotka maailmanpatsasta pyörittävät, edustavat tässä\nvuorottaista valon ja pimeyden, päivän ja yön vaihtelua.\n\nPisimmälle kehitettynä esiintyy se maailmankuva, jonka keskuksen\nmuodostaa Sumeru-vuori lamalaisuuden mukana Keski-Aasiaan tulleissa\nopeissa. Kalmukkien keskuudessa tehtyjen muistiinpanojen mukaan on\nmaailmankaikkeuden kaikki mittasuhteetkin tarkoin määrätyt.\nKeskusvuoren korkeus on 80.000 pk. valtameren pinnasta ylöspäin ja yhtä\nsyvässä on sen perustus maailmanmeressä, missä se lepää kultakerroksen\npäällä, jota taas vuorostaan kilpikonna kannattaa. Sumerun ympärillä\nsijaitsee seitsemän renkaan muotoista \"kultaista\" vuorijonoa, jotka\nseitsemän merta erottaa toisistaan. Luonnollisesti nämä meretkin ovat\nrenkaanmuotoisia. Mitä lähempänä vuorijonot ovat itse keskusvuorta,\nsitä korkeampia ne ovat. Ensimmäisen korkeus on 40.000, toisen 20.000,\nkolmannen 10.000, neljännen 5000, viidennen 2500, kuudennen 1250 ja\nseitsemännen eli äärimmäisen 625 pk. Samoinkuin korkeus on vuorten\nvälinen etäisyys tarkoin määrätty. Mitä korkeampia vuoret ovat, sitä\netäämpänä ne ovat toisistaan. Ensimmäisen rengasvuoren etäisyys\nkeskusvuoresta on yhtä monta pk. kuin itse keskusvuori on korkea eli\nsiis 80.000 pk. Toisen etäisyys taas ensimmäisestä yhtä suuri kuin\ntämän korkeus eli 40.000 pk. Ja niin yhä edelleen. Kaikkien\nyllämainittujen sisämerien vesi on makea, mutta seitsemättä\nrengasvuorta ympäröi suuri suolainen valtameri, jota vuorostaan kiertää\n\"rautainen\" 31.272 pk. korkea vuorirengas. Tämä rautainen rengas, jonka\nympärysmitta on 3.602.625 pk. ja joka sijaitsee 322.000 pk:n päässä\nlähimpänä olevasta vuorijonosta, muodostaa maailman ulkoreunan.\n\nItse Sumeru-vuori on pyramiidin muotoinen. Sen meren tasalla olevan\nleikkauksen ulkopiiri on 2.000 ja huipun pinta-alan 3 1/2 pk.\nPyramiidin eri ilmansuuntia kohti olevilla sivupinnoilla on kullakin\noma erikoinen värihohteensa. Eteläinen kylki on sininen, läntinen\npunainen, pohjoinen keltainen ja itäinen valkoinen. Näiden eri värien\nselitetään johtuvan Sumerun sivupintoja verhoavasta jalokivi- tai\nmetallipeitteestä.\n\nSen eteläisen kyljen peittää näet siniseltä siintävä ja läntisen\npunaiselta hohtava jakiviverho, pohjoiseen päin viettävä pinta on\nkultaa ja itään päin viettävä hopeaa. Nämä neljä väriä antavat\nvärityksensä myös vastaavalla ilmansuunnalla sijaitsevalle\nmaailmanosalle. Senvuoksi etelää nimitetään siniseksi, länttä\npunaiseksi, pohjoista keltaiseksi ja itää valkoiseksi ilmansuunnaksi.\n\nKullakin ilmansuunnalla sijaitsee suolaisessa valtameressä erikoinen\nmanner, joita näin ollen on neljä eli yhtä monta kuin eräässä jo\nennenmainitussa tarussa. Näitä mantereita kuvitellaan suuriksi\nsaariksi, joiden kunkin kummallakin sivulla vielä on pienempi saari,\njoten noiden maailmankeskustaa ympäröivien saarien kokonaislukumäärä on\n12. Epäilemättä tässä käsityksessä, jota ei voi johtaa minkäänmoisista\nmaantieteellisistä tosiasioista, piilee itämais-kosmogoninen,\neläinradan 12 kuvioon perustuva usko. Eläinrataa ovat jo Etu-Aasian\nmuinaiskansat kuvitelleet \"taivaan mantereeksi\". Samoinkuin siellä on\ntäällä alhaallakin 12 maata.\n\nNoissa neljällä taholla sijaitsevissa maanosissa asuu ihmisiä, jotka\neroavat toisistaan ennenkaikkea kasvojensa muodon puolesta. Eteläisen\neli sen maanosan asukkailla, johon alkujaan Intia, myöhemmin monet\nmuutkin maat sisältyvät, on soikeat kasvot. Läntisen maanosan\nasukkailla taas pyöreät, pohjoisen neliönmuotoiset ja itäisen\nkuunsirppiä muistuttavat kasvot. Itse maanosatkin ovat saman muotoiset.\n\nTämä ihmeellinen maailmankuva, joka vähäisiä eroavaisuuksia\nlukuunottamatta vallitsee Tiibetissä ynnä muualla buddhalaisuuden\npiirissä, on ilmeisesti kehittynyt sulattamalla itseensä eri aineksia.\nOmituista on, että tuo ilmansuuntiin liittyvä värikuvitelma tavataan\npaitsi Aasiassa myös eräillä Pohjois-Amerikan intiaaniheimoilla.\nLuonnollisesti saattavat ilmansuuntien värit vaihdella eri kansojen\nuskomuksissa. Kiinalaiset ovat kuvitelleet itää siniseksi, etelää\npunaiseksi, länttä valkoiseksi ja pohjoista mustaksi. Intialaisessa\nPurana-kirjallisuudessa itä tavallisesti on valkoinen, etelä keltainen,\nlänsi musta ja pohjoinen punainen. Pohjois-Amerikan intiaanien\nilmansuuntien päävärit ovat olleet musta, valkoinen, keltainen ja\nsininen tahi musta, valkoinen, punainen ja vihreä (sininen). Tällä\nvärikuvittelulla näyttää olleen vastineensa myös Etu-Aasian vanhoilla\nsivistyslähteillä. Sitä osoittaa mm. juutalaisten taru, jonka mukaan\nJumala luodessaan ihmisen maakehän keskipisteessä keräsi sitä varten\npunaista, mustaa, valkoista ja ruskeata maata maailman neljältä\nnurkalta. Kalmukkien ilmansuuntien värit perustuvat Intian myöhempään\nkirjallisuuteen, jonka mukaan Meru-vuoren eteläinen puoli on\nsafirinsininen, läntinen korallinpunainen, pohjoinen kultainen ja\nitäinen hopeainen.\n\nNuo yllämainitut \"seitsemän kultaista rengasvuorta\", jotka tarkoin\nmäärättyjen välimatkojen päässä kiertävät pohjantähteen ylettyvää\nkeskusvuorta, vastaavat Etu-Aasian kansain käsitystä seitsemästä\nkiertotähtikehästä. Noita \"vuorien\" välisiä mittasuhteita kerrotaan\nbuddhalaisten arkkitehtien pitävän silmällä rakentaessaan pagodeja,\njoiden tarkoituksena on kuvata taivasta jumalien asuntona. Onpa Merua\nesittämään toisinaan käytetty myös keinotekoisesti valmistettuja\n\"vuoria\", jommoisia mm. Intian kuninkaat ovat rakennuttaneet. Muudan\nsellainen v:lta 1027 on Benares kaupungin läheisyydessä.\n\nVastaavanlaisia pyhäkköjä tavataan mongolienkin keskuudessa.\nTavallisesti ne sijaitsevat ylävällä ja rehevällä paikalla veden\nläheisyydessä. Niiden rakennustapaa ja ulkomuotoa Banzarov kuvailee\nseuraavin sanoin: \"Valitulla kummulla mitataan säännönmukainen\naluepiiri, johon maasta ja kivistä tehdään kohoke. Sille asetetaan\nesineitä, kuten sotisopa ja kypärä sekä vaatteita, vieläpä erilaisia\nruokia, astioita, silkkikankaita ja lääkeaineita. Sivuille varataan\nmyös erikoisia koristuksia. Kohokkeelle istutetaan sitäpaitsi puita,\nPystytetään Garuda-linnun kuvia tai siihen pistetään vanhan tavan\nmukaisesti jousi, nuolia, keihäs ja miekka. _Obon_ -- joksi mongolit\ntätä pyhäkköä nimittävät -- tulee olla monikerroksinen eli\n-penkereinen, ja joka penkereellä tulee olla omat esineensä ja\nkoristuksensa, mm. erinäisten eläinten ja lintujen kuvia, kiviä sekä\nlehtisiä, joihin on kirjoitettu rukouksia. Suurimman kohokkeen\nympärille tehdään vielä 12 pienempää, niin että niitä kaikkiaan on 13,\njommoisena tämä pyhäkkö esittää koko maailmaa, sellaisena kuin\nbuddhalaiset sitä kuvittelevat, so. keskimmäinen kohoke vastaa Sumerua\nja muut pienemmät kahtatoista maanosaa.\"\n\nTämä kuvaus, joka ei kaipaa lähempää selitystä, osoittaa, mitenkä\nKeski-Aasiassa vieraita esikuvia noudattamalla on ryhdytty\nrakentamaan pyhäkköjä, joiden aatteellinen vastine on vaatimattoman\n\"maailmanpatsaan\" muodossa ollut turkinsukuisilla kansoilla jo tätä\nennen. Vaikka myöhemmät pyhäköt kuvaavatkin vuorta ja näiden\nedelläkävijät taas patsasta, on niiden tarkoitus itse asiassa sama.\nSamoinkuin ostjakit puhuvat \"Rautapatsasmies-isästä\", samoin ovat\nKeski-Aasian kansat nimittäneet Sumer-vuorta \"isäksi\" ja sellaisena\nsitä palvoneet uhrijuhlissaan. Kun kummastakin tehty kuva on, kuten\n\"maannapa\" Veda-kirjallisuudessa, merkinnyt pyhäkköä yleensä, on\nymmärrettävää, että niiden ääressä on saatettu kääntyä mitä\nerilaisimpien jumalien ja haltiain puoleen. Banzarov huomauttaa,\netteivät mongolit mainituissa pyhäköissään tätä nykyä toimita\nteurasuhreja, vaan sen sijaan uhraavat hedelmiä, maitoa, viinaa,\njuustoa ym. kohdistaen rukouksensa paitsi paikallisiin, myös kaikkien\nseutujen haltioihin, varsinkin sellaisten seutujen, jotka ovat\nbuddhalaisille tärkeät, mutta ennenkaikkea oman kotimaan eri äärien\nhaltioihin. Menojen päämääränä on \"nykyisen elämän onni, kansan\nmenestys, karjan lisääntyminen, varallisuuden karttuminen, pahojen\nhenkien poistaminen ja tautien karkoittaminen\". Pyhäkön ääressä on\nlisäksi ollut tapana pirskoittaa karja vihkivedellä. Menojen loppuosan\novat muodostaneet kilparatsastukset, painit ja kemut kansanomaiseen\ntapaan.\n\nYllämainitunlaiset muistomerkit ovat uskonnontutkimukselle perin\narvokkaat, ne kun samalla ovat omiansa luomaan valoa sen pyhäkön\nvaatimattomaan alkuun, jonka kehittyneitä sukulaisia ovat ja ovat\nolleet monet upeat temppelit, kuten intialaisten loistavat pagodit ja\ntodennäköisesti myös Mesopotamian kuuluisat, jo vuosituhansia raunioina\nolleet porrastornit.\n\n\n\nMaailmanpuu.\n\n\n\"Maan navalla, kaiken keskipisteessä\", kertoo altailainen taru, \"kohoaa\njättiläiskuusi, maan puista korkein, jonka latva ylettyy _bai-ülgänin_\n(ylijumalan) asunnolle\". Toisinaan näemme tämän maailmanpuun myös\naltailaisen noitarummun kalvolle piirrettynä. Sen toisella puolella on\naurinko, toisella kuu; puu itse on jonkinlaisella korokkeella,\ntodennäköisesti kummuksi tai vuoreksi kuvitellulla maannavalla.\nUseissa taruissa sanotaankin nimenomaan, että tämä puu kohoaa\nkeskusvuoren huipulta. Sellaisena sen esittää mm. Abakanin tatarien\nsankariruno mainitessaan, että \"maakehän keskellä on rautainen vuori\"\nja että \"tällä rautaisella vuorella on valkoinen seitsenoksainen\nkoivu\". Mongolien taruissa, joissa maailmanvuorta kuvitellaan\ntylppäkärkisen pyramiidin kaltaiseksi, maailmanpuu on sijoitettu vuoren\nnelikulmaisen laen keskelle. Puun korkeutta kuvaa käsitys, että kun sen\nlatvasta katsoo alas, niin maailmanmeressä oleva maa näyttää pieneltä\nkuin hevosenkavio, tai että kun sieltä pudottaa härän kokoisen kiven,\nniin se ennättää maahan vasta 50 vuoden kuluttua ja on sillä välin\npienentynyt lampaan kokoiseksi.\n\nMutta johtuen siitä, että maakehän keskusvuoren uskotaan ylettyvän\ntaivaaseen, vieläpä kätkevän huippunsa taivaankerrosten yläpuolelle, on\nitse puukin erinäisten uskomusten ja tarujen mukaan sijoitettu itse\ntaivaaseen.\n\nKeski-aasialaiset tarut kertovat lisäksi, että tuo mahtava, maailmaa\nhallitseva puu on alkujaan ollut vain vaatimaton vesa. Samoinkuin\nmaailmanpatsas ja maailmanvuori on sekin ollut kehityksen alainen.\nMaailmanpatsasta, jonka muunnoksena maailmanpuuta lieneekin pidettävä,\njälkimmäinen muistuttaa paitsi asemansa ja asentonsa puolesta\nmyös siinä, että jumalat tätäkin ovat käyttäneet ratsujensa\nsitomispaaluna. Lisäksi on maailmanpuuta samoinkuin -patsasta kuviteltu\nmonikerroksiseksi tai -jatkoiseksi. Niinpä Vasjuganin ostjakkien\nshamaninlauluissa, joissa ilmeisesti on tatareilta saatuja kuvitelmia,\nsanotaan tässä puussa, kuten itse taivaassakin, olevan seitsemän\nkerrosta. Useimmiten kuitenkin selitetään, että puheena oleva puu\nkohoaa taivaan eri kerrosten tai kehien puhki, samalla kun se maakehän\nkeskusvuoren lailla työntää juurensa maanalaisiin syvyyksiin.\n\nTämän maanpäällisen puun vastine kummittelee Siperian tatarien\ntarustossa myös maanalaisessa maailmassa, joka yleensä kuvastaa\nmaanpäällistä maailmaa. Tällaisesta manalanpuusta puhutaan mm. M.A.\nCastrénin esittämässä Altain tatarien tarussa, jossa kerrotaan Kubaiko\nnimisen sankarineidon manalanmatkasta tuonelanherran, Irle-kanin,\npuheille. Eräs neuvonantaja opastaa näet neitoa täällä seuraavin\nsanoin: \"Kun vaellat tätä tietä, tulet joen rannalle, joka juoksee\nkorkean vuoren juurella. Joen partaalla näet kivisen rakennuksen, jossa\non 40 nurkkaa ja jossa Irle-kan asuu. Rakennuksen edustalla on yhdeksän\nsamasta juuresta kasvavaa lehtikuusta. Tämä on patsas, johon yhdeksän\nIrle-kania sitoo ratsunsa.\" Vaikka tarussamme siis puhutaankin\nyhdeksästä puusta, näyttää kuitenkin siltä kuin kysymys olisi vain\nyhdestä, jossa on yhdeksän haaraa. Sitä osoittavat seuraavat tarumme\nsanat: \"Ennenkuin neito astui sisään (Irle-kanin asuntoon), pysähtyi\nhän lehtikuusen ääreen ja näki siinä näin kuuluvan kirjoituksen: 'Kun\nKudai ('jumala') loi maan ja taivaan, luotiin samalla tämä lehtikuusi,\nja lukuunottamatta Irle-kania ei yksikään ihminen eikä eläin ole tähän\npäivään asti saapunut elävänä sen juurelle'.\"\n\nGoldien kuvittelun mukaan maailmanpuita on kolme: yksi on taivaassa,\nmissä sielut ennen syntymää oleskelevat linnunpoikasten hahmossa,\ntoinen on maan päällä ja kolmas manalassa.\n\nVaikka maailmanpatsaalla ja -puulla onkin yhteisiä piirteitä, ilmenee\nniissä kuitenkin huomattava eroavaisuus, ennenkaikkea siinä, että\njälkimmäistä kuvitellaan _eläväksi_ puuksi, jonka oleellisin ominaisuus\non tuoreus ja mehevyys. Eri kansojen tarut sijoittavatkin tämän puun\ntavallisesti lähteen, joen tai jonkin suuremman veden partaalle tahi\nitse veteen. Ostjakit puhuvat \"taivaankeskuksen vetisestä merestä\",\njonka partaalla tämä suuri puu kasvaa. Millaiseksi vettä, josta\nmaailmanpuu imee ravintonsa kuvitellaan, ilmenee mm. seuraavasta\nMinusinskin piirin tatarien runosta:\n\n    Kahdentoista taivaan puhki\n    kasvaa vuoren kukkulalla\n    koivu ilman autereessa.\n    Kultaiset on koivun lehdet,\n    kultainen on koivun kuori.\n    Maassa juurella sen allas\n    täynnä elämän on vettä,\n    siinä kultainen on malja...\n    Koivun luona vartioiden\n    valvoo Kudain asettama\n    vanha, uljas Tata-urho\n    kera ratsun kellanruskeen.\n\nIhmeellisen elämän- ja kohtalonpuun tuntevat myös osmanit. jotka\nnimittävät sitä _tuba_-puuksi. Se kasvaa taivaan keskellä ja on niin\nmahtavan suuri, että siinä on miljoonia lehtiä, joista kukin kuvastaa\nihmiselämää. Joka kerta kun joku ihminen kuolee, putoaa tästä puusta\naina yksi lehti. Persian muhamedilaiset kuvittelevat tämän taivaallisen\n_tuba_-puun kasvavan lähteen partaalla.\n\nMongolien tarustosta taas tapaamme suuren _zambu_ nimisen puun, jonka\ntyvipuoli on syvällä Sumer-vuoren juurella, mutta jonka latva ylettyy\nmainitun maailmanvuoren yli. Puu tuottaa hedelmiä tengerien eli\njumalain ravinnoksi. Jumalien osaa kadehtien vuoren syvänteissä asuvat\nasura-demonit kerran huusivat jumalille: \"Miksikä te syötte puusta,\njoka on meidän omamme, se kun kohoaa meidän maastamme?\" Vihdoin syttyi\nsota kummankin riitapuolen välille, kunnes asurat lopulta kukistettiin.\nPaitsi Sumer-vuorta ovat myös yllämainitut _asurat_ todistuksena siitä,\nettä tämä mongolien taru on saatu Intiasta käsin. Intialaiset\nkuvittelevat näet asura-jättiläisten asuvan Sumerun syvissä onkaloissa,\nmistä niiden sanotaan tehneen hyökkäyksiä Indraa ja muita jumalia\nvastaan. Mutta itse zambukin, josta jumalat saavat ravintonsa, on\nintialaisten elämänpuu, jambu. Buddhalaisen mytologian mukaan tässä\npuussa on 16 suurta oksaa ja pieniä lukemattomat määrät. Sen\npunertavanharmaat lehdet ovat hienot kuin paras silkki ja sen\nkukat kullanhohtavat. Sen hedelmien sisässä on satoja makeita,\nhanhenmunankokoisia pähkylöitä, jotka karkoittavat kaikki taudit. Puun\nkullankeltainen mahla valuu sulavan voin lailla. Olennot, jotka asuvat\nsen läheisyydessä saavat ravintonsa tästä elämänpuusta.\n\nSaman zambu-puun Pallas kertoo kalmukeilta saamiensa tietojen\nperusteella sijaitsevan maan keskipisteessä, Otshir-orron nimisessä\npaikassa Dsomaloiba-virran partaalla. Puun kuvitellaan kunakin syksynä\ntuottavan kypsiä, hyvännäköisiä ja -makuisia hedelmiä, jotka ovat\nvaununpyörän kokoisia. Pudottuaan virtaan ne kulkeuuvat sen mukana\nvaltamereen, missä Lu-kan, lohikäärme-kaani, mitä käyttää ravinnokseen.\n\nIlmeisesti intialaisen kulttuurin perintöjä on myös Sumatran batakkien\n_djambu-barus_, taivaallinen jättiläispuu, jonka lehtiin taivaanjumala,\nMula-djadi, on kirjoittanut ihmisten kohtalot. Joka kerta kun ihmisen\nsyntyessä tämän \"sielu\" (_tondi_) sammuu taivaasta, on sen ollut\nanottava yksi lehti tästä kohtaa. Mitä tälle lehdelle silloin oli\nkirjoitettu, sellaiseksi muodostuu asianomaisen ihmisen elämä. Toisen\ntarun mukaan on taivaanjumalan luona kaksi vaimoa, jotka oleskelevat\n_djambubarus_-puun alla ja jotka syövät sen hedelmiä. Kummallakin on\noma määrätty tehtävänsä. Toinen punnitsee, toinen taas kirjoittaa\nelämänpuun lehtiin kunkin syntyvän kohtalon. Siitä päivin se on\nsäädetty ja pysyy muuttumattomana.\n\nTällainen kohtalojen kirjoittajatar kansalla, joka itse on\nkirjoitustaitoa vailla, ei voi olla huomiota herättämättä. Vastaavan\njumalattaren tapaamme jo muinaisegyptiläisten muistomerkeistä. Täällä\nkohtalonjumalatar, Sekhait, apulaistensa kera kirjoittaa taivaallisen\npuun lehtiin puun alla istuvan kuninkaan kohtalot.\n\nPalataksemme jälleen Keski-Aasiaan, emme mongolien ja kalmukkien\nelämänpuun juurelta tapaa Minusinskin tatarien runossa mainitun\ntatarien esi-isän, Tata-urhon, vastinetta. Tällainen sankari, jonkin\nkansan tai ihmissuvun esi-isä, esiintyy kuitenkin useiden muiden\nkansojen tarustossa elämänpuun alla. Niin on asian laita myös jakuttien\nkansanrunoudessa, missä tuohon elämää uhkuvaan puuhun liittyy eräitä\nmuitakin kiintoisia kuvitelmia.\n\nKahdeksanreunaisen maan keltaisella navalla, niin kertoo muudan\nsikäläinen taru, on rehevä kahdeksanoksainen puu. Sen kaarna ja pahkat\novat hopeaisia, sen mahla kullanhohtava, sen kävyt ovat kuin\nyhdeksänkyhmyiset maljakot ja lehdet laajat kuin hevosennahka. Puun\nlatvasta valuu vaahdoten jumalallinen, kellertävä neste. Kun\nohikulkijat sitä nauttivat, virkistyvät väsyneet ja nälkäiset tulevat\nkylläisiksi.\n\nTämän kaikkea elävöittävän puun alue on jakuttien tarujen mukaan\n\"ensimmäisen ihmisen\" asuinpaikka eli siis jonkinlainen paratiisi. Kun\n\"ensimmäinen ihminen\" maailmaan ilmaannuttuaan haluaa tietää, minkä\nvuoksi hän on olemassa, astuu hän tuon jättiläispuun luokse, jonka\nlatva kohoaa \"kolmikerroksisen taivaan puhki\" ja jonka \"oksia myöten\nvaluu vaalea neste tuottaen sitä nauttivalle autuuden\", huomaa hän,\nmitenkä ihmepuun runkoon ilmaantuu aukko, josta muudan naisolento\nnäyttäytyy vyötäröitään myöten ja ilmoittaa hänelle, että hän on\nilmestynyt maailmaan tullakseen ihmissuvun kantaisäksi.\n\nEräs saman tarun toisinto nimittää tätä ensimmäistä ihmistä\n\"valkoiseksi nuorukaiseksi\". \"Avaran, liikkumattoman syvyyden\nyläpuolella, taivaan seitsemän kerroksen, yhdeksän kehän alapuolella,\nkeskimmäisessä paikassa, maan navalla, hiljaisimmassa maankohdassa,\nmissä kuu ei vähene eikä aurinko alene, missä vallitsee kesä ilman\ntalvea ja käki herkeämättä kukahtelee, oli 'valkoinen nuorukainen'.\"\nHän läksi käyskentelemään nähdäkseen, minne hän oli ilmaantunut ja\nmillainen hänen asuinpaikkansa oli. Idässä oli avara vaaleahko kenttä,\nsen keskellä mahtava kumpu ja kummulla suuri jättiläispuu. Puun pihka\noli läpikuultava ja hyvätuoksuinen, sen kaarna ei koskaan kuivunut eikä\nhalkeillut, sen mahla oli hopeanhohtava, sen rehevät lehdet eivät\nmilloinkaan surkastuneet ja sen kävyt olivat kuin rivi alassuin\nkäännettyjä maljoja. Puun latva kohoutui taivaan seitsemän kerroksen\nyli ollen ylijumalan, _ürün-ai-tojonin_, hevospaaluna ja sen juuret\nlaskeutuivat maanalaisiin syvyyksiin, missä ne olivat sikäläisten\ntaruolentojen asuntopylväinä.\n\nAstuessaan etelään päin \"valkoinen nuorukainen\" näki vihreän\nruohokentän keskellä tyynen \"maitojärven\", jota ei mikään tuulenhenki\nsaanut väreilemään ja jonka rannalla oli piimäisiä soita. Pohjoisessa\noli tumma metsä, jonka puut humisivat päivät ja yöt ja jossa liikkui\nkaikenlaisia eläimiä. Metsän takana kohosivat korkeat vuoret, joilla\noli päässään valkoiset ikäänkuin jäniksennahkaiset lakit. Vuoret\nnojautuivat taivasta vastaan ja suojelivat tätä paikkaa kylmiltä\ntuulilta. Lännessä kasvoi matalapensainen viidakko ja sen takana\nhäämöitti yksikseen olevia tylppäpäisiä vuoria.\n\nTällainen oli maailma, jossa \"valkoinen nuorukainen\" näki päivänvalon.\nYksinäiseen oloonsa ikävystyneenä hän astui tuon maailmanpuun luokse ja\nlausui: \"Kunnioitettu korkea herratar, puuni ja asuinpaikkani\nhaltiatar, kaikki, mikä elää, on parittain ja synnyttää jälkeläisiä,\nmutta minä olen yksin. Haluan lähteä matkalle ja etsiä itselleni\nvertaiseni puolison, tahdon koetella voimiani kaltaisteni kanssa,\ntahdon tutustua ihmisiin ja elää, kuin ihmisen tulee. Älä kieltäydy\nantamasta minulle siunaustasi, rukoilen sinua nöyrin, kumarretuin päin\nja notkistetuin polvin.\"\n\nTällöin alkoivat puun lehdet tohista ja niistä tihkui hieno\nmaidonvalkoinen sade \"valkoisen nuorukaisen\" päälle. Tuntui lämmin\ntuulenhenki, ja samalla puu alkoi narista, jolloin sen juurien alta\nkohoutui esiin muudan naisolento vyötäröitään myöten. Tätä puun ja\npaikan haltiatarta kuvaa tarumme keski-ikäiseksi, vakavakatseiseksi\nnaiseksi, jolla oli vapaina hulmuvat hiukset ja paljaat rinnat.\nUhkuvista rinnoistaan haltiatar tarjosi maitoa nuorukaiselle, joka\njuotuaan heti tunsi, mitenkä hänen voimansa kasvoivat satakertaisiksi.\nSamalla haltiatar lupasi nuorukaiselle kaikkea onnea ja siunasi hänet,\nniin ettei vesi, tuli, rauta eikä muukaan voisi häntä vahingoittaa. On\nitsestään selvää, ettei tämä taru ole voinut syntyä jakuttien\nkeskuudessa Pohjois-Siperian koleassa ilmanalassa, vaan paljon\nrikkaamman ja rehevämmän luonnon helmassa. Käyttämällä hyväksemme\nylläolevaa luonnonkuvausta, missä nuo pohjoiseen sijoitetut\n\"valkoisella jäniksennahkalla\" päällystetyt vuoret epäilemättä\ntarkoittavat lumipeitteisiä vuoria, voimme lähteä etsimään tämän\nkertomuksen kotimaata seuduilta, missä tavataan tarumme edellyttämät\nmaisemat, rehevä luonto ja lumipeitteiset vuoret. Katseemme kääntyy\ntällöin joko Pohjois-Intiaan tahi Etu-Aasiaan. Emme kuitenkaan tarumme\nmainitsemaa maisemaa voi sellaisenaan käyttää oppaanamme, sillä mm.\n\"maitojärvi\" kuuluu itse maannavan kuvitteluihin.\n\nEnnenkuin ryhdymme taruamme lähemmin tarkastamaan, esitämme vielä\neräitä lisäpiirteitä, joita tapaamme Middendorffin julkaisemista\njakuttilaisista kielennäytteistä. Niissä tätä ensimmäistä ihmistä,\n\"jakuttien kantaisää\", nimitetään \"vaivojen ja syiden alaiseksi\nyksinäiseksi mieheksi\" (_Äräidäh-buruidah ar-soghotoh_). Kerrotaanpa\nhänen asunnostaankin, joka sijaitsee keskellä kenttää ja jossa on neljä\nhopeanhohtavaa nurkkaa, 40 ikkunaa, 50 pylvästä ja 30 kattohirttä;\nseinät ja kultainen lattia ovat nelikerroksiset, hopeainen katto\nkolmikerroksinen. Itse puuta kuvaillaan seuraavin sanoin: \"Kun hän\nastuu asuntonsa itää kohden suunnatulta kuistilta seutua katselemaan,\nniin on hänen edessänsä puiden kuningas, joka kasvaa ruohikon keskellä.\nTämä puu, jonka yläpuolella väreilee sininen ilma, on niin vanha, ettei\nsen vuosisatoja voida laskea. Sen juuret ulottuvat manalan läpi ja sen\nlatva kohoaa yhdeksän taivaan puhki. Sen jokaisen lehden pituus on\nseitsemän syltä ja sen jokaisen kävyn yhdeksän syltä. Puun juurien alta\nkuohuu 'ikuinen vesi'. Kun sen vanhaksi käynyt, nälkiintynyt ja\nuupunut, valkoinen tai tumma karja, lentävä tai juokseva riista juo tai\nnuolee mahlaa ja pihkaa, joka valuu tämän puun oksista ja kävyistä\nkerääntyen ja muodostuen kohisevaksi puroksi, saavuttaa se uudelleen\nentisen nuoruutensa ja yltäkylläisyytensä.\" Lisäksi kerrotaan, että kun\npuun haltiatar, \"valkohapsinen, iäkäs jumalatar\", joka ruumiiltaan on\n\"kirjava kuin peltokana\" ja jolla on rinnat suuret kuin \"nahkasäkit\",\ntulee esiin vyötäisiään myöten, niin puu naristen ja kitisten muuttuu\nyhä pienemmäksi, kunnes se jälleen, kun haltiatar on vetäytynyt\ntakaisin, kohoutuu entiseen mittaansa. Tältä puun haltiattarelta saa\ntuo yksinäinen mies tietää, että hänen isänsä on taivaanjumala\n_ar-tojon_ ja äitinsä _kübäi-khotun_, jotka niin pian kuin olivat hänet\nsynnyttäneet, laskivat kolmannesta taivaasta maan päälle, jotta hänestä\ntulisi \"ihmissuvun kantaisä\". Samalla haltiatar ammentaa elämänvettä\npuun juurien alta ja kaataa sitä rakkoon, jonka tarjoaa suojatilleen\nsanoen: \"Sido tämä vasemman käsivartesi alle, äärimmäisessä hädässä se\npelastaa sinut.\" Myöhemmin tarussamme kerrotaan, mitenkä tämä sankari\njoutuu kaksintaisteluun pahan hirviön kanssa saaden tältä iskun\nsydämeensä ja mitenkä, kun rakko samalla särkyy ja sen sisältö valuu\nhaavaan, sydän tervehtyy silmänräpäyksessä, antaapa tämä elämänvesi\nsankarillemme vielä yhdeksänkertaiset voimatkin.\n\nMissä ja milloin tällainen elämänpuun kuvitelma alkujaan on syntynyt,\non epätietoista. Sen sukulaisia tapaamme jo monilta Aasian muinaisilta\nsivistyskansoilta. Kuten tunnettua, kuvastuu seemiläisten vastaava usko\nraamatunkin kirjoista. \"Ja Herra Jumala kasvatti maasta kaikkinaiset\npuut, ihanaiset nähdä ja hyvät syödä ja elämänpuun keskelle paratiisia\"\n(I. Moos. 2:9). Aivan kuin jakuttien tarussa oleskelee ensimmäinen\nihminen ja koko eläimistö täälläkin elämänpuun ääressä. Samoin on\nelämänpuun antama ravinto täälläkin kuolemattomuutta tuottava. Paitsi\nitse puun nimestä ja paratiisikertomuksesta ilmenee tämä käsitys myös\nseuraavista Ilmestyskirjan sanoista (2:7): \"Sen, joka voittaa, minä\nannan syödä elämänpuusta, joka on Jumalan paratiisissa.\" Ja vielä\ntuollekin käsitykselle, että elämänpuun juurella virtaa elämänvesi\nlöydämme vastineen saman kirjan toisista sanoista (22: 1-2): \"Ja hän\nnäytti minulle elämänveden virran... molemmin puolin virtaa seisoi\nelämänpuu, joka kasvoi kaksitoistakertaisen hedelmän, antaen hedelmänsä\nkunakin kuukautena, ja puun lehdet ovat kansojen tervehtymiseksi.\"\nTässä, samoinkuin Hesekielin kirjassa (47:12), puhutaan siis elämänpuun\nterveyttä tuottavasta voimasta. Jakuttien taruissa on kuitenkin eräitä\nlisäpiirteitä, kuten tuo puun maitorintainen haltiatar, jota ei\nraamatussa mainita ja jota ei myöskään voida johtaa raamatun\nkertomusten pohjalla syntyneistä legendoista. Näin ollen herää kysymys,\nmissä on jakuttien elämänpuun kuvitelman läheisin vastine.\n\nTarkan vastineen löytäminen näyttää kuitenkin tuottavan vaikeuksia.\nTosin on olemassa paitsi raamatussa myös intialaisten ja iranilaisten\nkansain vanhassa tarustossa kertomuksia, joissa ensimmäinen ihminen\noleskelee elämänpuun ääressä. Jo Rigveda (X, 135, 1) mainitsee, miten\nYama, ihmissuvun kantaisä, ihanan puun juurella nauttii juomaa jumalien\nseurassa ja siellä isäntänä kestitsee vanhoja esi-isiä. Useimmiten tämä\nintialaisten paratiisi on sijoitettu kolmanteen taivaaseen, joka\nsilloin näyttää olleen taivaan ylin kerros. Niin esim. Atharvaveda (V,\n4, 3) mainitsee, että jumalien tyyssija, Asvattha-puu, on kolmannessa\ntaivaassa; siellä on myös elämänvedenlähde, josta kuolemattomuuden\njuoma kuohuu esiin. Jumalien juomaa, _somaa_, tihkuu lisäksi itse\npuusta, jonka nimenä sen vuoksi onkin Asvattha-somasavana ja joka,\nkuten Chandogjaupanishad (VIII, 5, 3) kertoo, sijaitsee kolmannessa\ntaivaassa Airammadija nimisen järven partaalla Brahman kultaisen\nasunnon edustalla.\n\nIlmeisesti ovat Intiankin tarut alkujaan kuvitelleet tämän\njättiläispuun kohoutuvan itse maasta tai lähemmin sanottuna maan\nkeskusvuorelta. Tässä suhteessa ansaitsee mainitsemista, että Rigvedan\nYamaa vastaava iranilaisten Yima oleskelee juuri maanpiirin\nkeskusvuorella, missä hän saattaa ihmiset ja eläimet kuolemattomuudesta\nosallisiksi. Nämä uskomukset näyttävät palautuvan jo indo-iranilaiseen\naikaan. Kun keskusvuoren huipun on kuviteltu kohoavan kolmanteen\ntaivaaseen, on ymmärrettävää, että puukin on tänne kohoutunut\nperustuksensa mukana. Vuoren asemasta taas johtuu, että manikealaiset\nkuvatessaan uuden elämän alkua saattoivat sanoa: \"Alkuihminen saapuu\nsilloin pohjantähden maailmasta.\" Tänne kolmanteen taivaaseen\nsijoitettua paratiisia ovat sekä intialaiset että iranilaiset\nkuvitelleet paitsi jumalien myös esi-isien asuntopaikaksi. Kolmannessa\ntaivaassa on Altain tatarienkin paratiisi, missä on elämänveden lähde\nja missä ihmisten esi-isät asuvat suvuttain huolehtien maan päällä\nasuvista jälkeläisistään. Samanlaisena hurskaiden päämääränä on\ntaivaallinen paratiisi väikkynyt myös Kaksoisvirranmaan muinaisilla\nkulttuurikansoilla. Näyttää olevan vaikeata kuvitella kuolemattomuutta\nilman sitä tuottavaa ravintoa. Jo muinaisbabylonilaiset tunsivat\njumalten vuorella sijaitsevan elämänveden lähteen ja siellä kasvavan\npuun, joka \"tekee vanhan nuoreksi\". Samoin he kuvista ym. päättäen ovat\ntunteneet myös itse elämänpuun.\n\nVaikka paratiisimaisema saattaakin olla sama, eroavat tätä koskevat\ntarut kuitenkin siinä, että toiset puhuvat kuolemantakaisesta\nparatiisista, toiset esittävät sen ensimmäisen ihmisen syntymäseutuna.\nJälkimmäisiä edustaa sekä jakuttien taru että Vanhan Testamentin\nparatiisikertomus. Samaan ryhmään kuuluu vielä ainakin se iranilainen\ntaru, jossa ensimmäinen ihminen, Gayomaretan, oleskelee Haraberezaiti\nnimisellä maakehän keskusvuorella, missä kultakukkainen elämänpuu,\nHaoma, kasvaa elämänlähteen, Ardvisuran partaalla. Emme kuitenkaan\niranilaisen paratiisitarun rippeistä löydä jakuttilaisen kuvitelman\ntäydellistä vastinetta. Silti on olemassa eräitä yhteisiä\nerikoispiirteitä. Niin esim. muinaispersialaisetkin ovat jakuttien\ntavalla kuvitelleet ihmissuvun kantaisää valkoiseksi tai loistavaksi\nolennoksi. Myös jakuttien elämänpuun haltiatarta voidaan verrata siihen\nEtu-Aasian uhkearintaiseen äitijumalattareen, jonka kultin Artaxerxes\nMnemon noin 400 e.Kr. liitti persialaisten uskontoon ja jonka uskottiin\nasuvan elämänpuun juurella. Naispuoliseksi olennoksi näyttävät\nmuinaisegyptiläisetkin kuvitelleen elämänpuuta.\n\nKun jakuttien kansanrunous siis on säilyttänyt perin arvokkaan\nmuistomerkin tuosta itämaiden ihmeellisestä puusta, joka epäilemättä on\nihmissuvun suuremmoisin satuluoma, mutta josta on olemassa vain\nhajanaisia tietoja, on sitä enemmän syytä kohdistaa huomiota jakuttien\nedelläesitettyihin kuvitelmiin. Olemme heidän kertomuksistaan nähneet,\nettä tämän tarunomaisen puun lähettyvillä oleskelee paitsi \"ensimmäistä\nihmistä\" luomakunnan koko eläimistö sekä että tätä puuta kuvitellaan\nkaikkien elättäjättäreksi. Mutta vielä ihmeellisempi merkitys näyttää\ntällä puulla olleen. Tosin Middendorffin esittämässä tarutoisinnossa\nmainitaan, että ylijumala ja synnynhaltiatar, _kübäi-khotun_, joksi\nmyös tuota puussa asuvaa jumalatarta toisinaan nimitetään, synnyttivät\nkantaihmisen kolmannessa taivaassa, mistä he laskivat hänet maan\npäälle, mutta muista toisinnoista voimme päättää, miten tuo ihmissuvun\nkantaisä itse asiassa on ilmaantunut elämää uhkuvan olinpaikkansa\nhelmaan. Niinpä taru, jonka Gorohov on muistiinmerkinnyt, kertoo, että\nkun ensimmäinen ihminen oli utelias tietämään, mistä hän oikeastaan oli\nkotoisin, tuli hän alkuperänsä ongelmaa lähemmin pohtiessaan siihen\nkäsitykseen, että hän on syntynyt itse tässä tarunomaisessa paikassa.\nSe ilmenee mm. hänen seuraavista sanoistaan: \"Jos minä olisin pudonnut\nalas taivaasta, olisi minun ylläni lunta ja huurretta, jos olisin\ntullut 'keskimmäisen paikan', so. maan, eteläiseltä tai pohjoiselta,\nitäiseltä tai läntiseltä ilmansuunnalta, olisi minussa puiden ja\nruohojen merkkejä ja minussa tuntuisi tuulien tuoksu, jos taas olisin\nnoussut maan uumenista, olisi minussa maan tomua.\" Näyttää siis\ntodennäköiseltä, että juuri tuo ihmeellinen puu maitorintaisine\nhaltiattarineen on \"ensimmäisen ihmisen\" synnyttäjätär sekä että\nihminen osuu oikeaan sanoessaan tälle: \"Ole minun äitini, ikäänkuin\nolisit minut synnyttänyt, ole minun luojattareni, ikäänkuin olisit\nminut luonut!\" Äidillistä huolenpitoa kuvastavat lisäksi sanat: \"Sinä\nolet minut, orvon, mieheksi kasvattanut, sinä olet minut, pienen,\nsuonut varttua suureksi.\"\n\nJa tuskin erehdymme olettaessamme, että kaikkikin elävät olennot, joita\nvilisee tuon ihmepuun ympärillä, saavat kiittää sitä olemassaolostaan.\nAinakin saattaa ihminen tunnustaa: \"Sinä olet minun valkoisen karjani\nkasvattanut, minun mustista elukoistani huolta pitänyt, minun lintuni\nja riistani suojellut ja minun tummien vesieni kalat koolla pitänyt.\"\n\nOnpa olemassa muistomerkkejä siitäkin, että tätä elämänpuuta on\nkuviteltu myös kaiken kasvillisuuden äidiksi. Eräässä venäläisessä\n1600-luvun käsikirjoituksessa on näet säilynyt apokryfinen taru, jossa\nkerrotaan, että paratiisin keskellä kasvavassa sulotuoksuisessa puussa,\njonka latva hipoo taivasta, jonka oksat verhoavat paratiisin ja jonka\njuurelta pulppuaa 12 maito- ja hunajalähdettä, on jokaisen puulajin\nlehdet ja hedelmät. Mahdollisesti muinaisiranilaisten elämänpuun\nnimitys Vispatokma, so. kaikkien siemenien puu, tarkoittaa samaa, mutta\nse saattaa tarkoittaa sellaistakin elämänpuuta, josta kaikki elollinen\non saanut alkunsa. Jakuttien tarut antavat aihetta päättää, että tuota\nmaakehän keskipisteessä kasvavaa jättiläispuuta on todella kuviteltu\nnäin monipuoliseksi luontoemoksi, jommoisena sitä syystä voidaan\nnimittää \"elämänpuuksi\".\n\nTässä yhteydessä mainittakoon, että goldien käsityksen mukaan kaikkien\nihmisiksi syntyvien \"sielut\" (_omija_) sikiytyvät suuressa\ntaivaallisessa puussa (_omija-muoni_), mistä ne pieninä lintusina\nsaapuvat maan päälle. Myös dolganit kuvittelevat, että yläilmoissa on\nihmeellinen puu, jonka oksilla asuvat ylijumalan, Ajy-tojonin, ja tämän\npuolison, Suolta-ijän, lapset ja jonne shamani saattaa ihmisen \"sielun\"\n(_kut_) viedessään tämän taivaaseen. Samoinkuin goldit selittävät\ndolganitkin \"sielujen\" asuvan taivaan puussa pienten lintujen hahmossa.\n\nMuinaispersialaiset ovat maailmanpuuta toisinaan nimittäneet myös\n\"kotkanpuuksi\". Kotka mainitun puun latvassa onkin useissa taruissa\naivan oleellinen piirre. Niinpä intialaisissa ja Intiasta Keski-Aasiaan\nvaeltaneissa taruissa oleskelee maailmanpuussa mahtava Garuda,\njoka lentäessään synnyttää rajuilman. Samoin ovat kuvitelleet\nKaksoisvirranmaan kansat, joiden sinettilieriöihin usein on kuvattu\nmaailmanpuun latvassa istuva kotka. Kotka tavataan lisäksi\nislantilaisen elämänpuun, Yggdrasil-saarnen huipussa. Aikaisemmin\nolemme maininneet tuon taivaallisen tarukotkan esiintyvän, joskus\nkaksipäisenä, myös pohjoissiperialaisten maailmanpatsaiden nenässä.\nTällainen silmäänpistävä yhtäläisyys ei voi olla huomiota herättämättä.\n\nToinen tämän tarupuun yhteydessä usein esiintyvä eläin on käärme.\nKalmukit kertovat, miten muudan lohikäärme vaanii zambu-puun juurella\nolevassa meressä elämänpuusta putoavia lehtiä tai hedelmiä. Tästä\nkäärmeestä mongolit ja burjatit käyttävät nimeä Abyrga. Eräissä\nkeski-aasialaisissa taruissa Abyrga on kiertäytynyt itse puun rungon\nympäri, missä Garide-kotka sitä ahdistaa. Vihamielinen suhde vallitsee\nmyös Yggdrasilin saarnen latvassa asuvan tarukotkan ja puun juurella\nelävän Nidhugg-käärmeen välillä. Viimeksimainitun eläimen esikuvaksi on\najateltu raamatun paratiisikertomuksen tai siihen perustuvien legendain\nkäärmettä, mutta huomattava on, ettei näissä taruissa tavata kotkaa\nkäärmeen vastustajana. Samoinkuin elämänpuun yhteydessä nuo kaksi\nolentoa esiintyvät muissakin maakehän keskusta, vuorta tai napaa,\nkuvailevissa taruissa ja taideteoksissa. Todennäköisesti on käärme\ntällöin ollut maan syvyyksissä piilevien voimien edustaja ja kotka taas\ntaivaan ylimmän vallan vertauskuva.\n\n\n\nMaailmanvirrat ja niiden lähde.\n\n\nKuten mainittu, kasvaa maailmanpuu ostjakkien kansanrunoudessa\n\"taivaankeskuksen vetisen meren\" partaalla. Todennäköisesti tämä meri,\njoka tuskin on ostjakkien omaa kuvittelua, on sama kuin se taivaassa\noleva suuri järvi, josta Jenisei-virta Turuhanskin piirin samojedien ja\njeniseiläisten käsityksen mukaan saa alkunsa. Sellainen keskusjärvi,\njosta kaikki maailman virrat ja joet lähtevät, on myös maailmanvuorella\nelämänpuun alla sijaitseva muinaisiranilaisten Ardvisura.\n\nYleisesti on kuviteltu, että tuossa elämänpuun alla olevassa järvessä\ntai lähteessä on aivan erikoislaatuista nestettä. Keski-Aasian kansat\nja jakutit nimittävät tätä järveä _maitojärveksi_. Jakutit selittävät,\nettä itse taivaanjumalan istuimen ympärillä, jonka muodostaa\n\"maidonvalkoinen kivinen vuori\", on maitomaisia järviä, joiden pinnalle\nei kuitenkaan koskaan tule kalvoa. Tungusit puhuvat toisin paikoin\nvuoresta, jonka hopeiset yrtit kantavat kultaisia kukkia ja jonka joka\npuolella olevassa järvessä on maitoa veden asemesta. Eräät Altain\ntatariheimot, jotka iranilaisten tavalla sijoittavat paratiisin\nkolmanteen taivaaseen, sijoittavat sinne samalla salaperäisen\n\"maitojärven\". Taivaassa on tämä satumainen järvi myös\nkeski-aasialaisessa tarussa, jossa kerrotaan, miten muudan mahtava\nkaani oli luvannut antaa tyttärensä avioksi sille, joka voi hankkia\nhänelle Garuda-kotkan siiven. Pyyntimatkalla liittyy muiden urhojen\nseuraan nuorukainen, joka haluaa tietää, missä tämä tarulintu oleksii.\nKun sankarit ovat saapuneet korkealle vuorelle, huomaavat he, että\ntaivas heidän yläpuolellaan alkaa käydä valkoiseksi. Silloin\nnuorukainen kysyy: \"Mitä on tuolla taivaan takana?\" Hänelle selitetään,\nettä se on \"maitojärvi\". -- \"Mutta mitä on tuo tumma sen keskellä?\"\nkysyy nuorukainen jälleen, ja hänelle huomautetaan, että se on \"metsä,\njossa lintu asustaa\". Ilmeisesti on tarumme \"maitojärven\" siis\nkuviteltu sijaitsevan taivaaseen asti ylettyvällä vuorella, jota myöten\nsankarit kapuavat. \"Maitojärven\" keskellä oleva metsä vastaa tässä\nelämänpuuta, jonka latvassa Garuda toisten tarujen mukaan oleksii.\n\nTämä paratiisilähteen maitomainen neste, jonka seemiläiskansatkin ovat\ntunteneet, on ilmeisesti samaa salaperäistä ainetta, jota tihkuu tai\nvaluu itse elämänpuusta. Sen elämää antava vaikutus kuvastuu m.m.\nAltain tatarien käsityksestä, että aina kun jonkun lapsen on synnyttävä\nmaailmaan, synnynhaltia, Jajutsi, ottaa elämänvoimaa paratiisin\nmaitojärvestä.\n\nKehittyneempää kantaa edustaa lamalaisten kalmukkien kuvittelu, että\nMarvo nimisessä keskusmeressä, joka on yhtä leveä kuin syvä ja josta\nelämänpuu, zambu, kohoaa, on kahdeksaa eri alkuainetta sisältävää\nnestettä. Tästä keskusmerestä lähtee neljä suurta virtaa, joiden\nselitetään juoksevan eri ilmansuuntia kohti ja tehtyään seitsemän\nkierrosta palaavan takaisin mereen, josta ne saavat alkunsa. Matkallaan\nsaa kukin virta 500 sivujokea. Itse merta kuvitellaan jonkinlaiseksi\nvuoristojärveksi, sillä kukin virta juoksee kallion puhki, joka\nulkomuodoltaan muistuttaa jotakin eläintä. Itään päin juokseva virta\nlähtee norsun kitaa muistuttavasta kalliosta, etelään päin juokseva\nhärän kitaa, länteen päin hevosen kitaa ja pohjoiseen päin juokseva\nvirta leijonan kitaa muistuttavasta kalliosta. Mainitut eläimet\nedustavat tässä ilmansuuntia, jommoinen kuvitelma on vallinnut\nmuuallakin Aasiassa, vaikka itse eläimet saattavat vaihdella. Niin\nesim. kiinalaisten käsityksen mukaan itää edustaa sininen lohikäärme,\netelää punainen lintu, länttä valkoinen tiikeri ja pohjoista musta\nkilpikonna. Mongolien kerrotaan tauteja välttääkseen rakentaneen vanhan\nkiinalaiskaupungin raunioille pyhäkön, jonka neljälle sivulle he\npystyttivät kutakin ilmansuuntaa edustavan puukuvan, nim. tiikerin,\nleijonan, kotkan ja lohikäärmeen muotoisen. Ilmansuuntiin liittyvät\neläinkuvitelmat tunnemme myös raamatusta. Ilmestyskirjan 4:nnessä\nluvussa, jossa kuvataan Jumalan taivaallista istuinta itämaisen\nmytologian valossa, sanotaan, että valtaistuimen ympärillä oli neljä\nolentoa: ensimmäinen oli jalopeuran näköinen, toinen härkävasikan,\nkolmannella oli ikäänkuin ihmisen kasvot ja neljäs oli lentävän kotkan\nnäköinen.\n\nRaamatusta tapaamme vastineen myös neljän maailmanvirran kuvittelulle.\nEnsimmäisen Mooseksenkirjan toisessa luvussa niiden kerrotaan saavan\nalkunsa paratiisista. Kuten Efraim Syyrialainen huomauttaa, on\nparatiisilähteen tällöin ajateltu sijaitsevan varsin ylävällä paikalla.\nMyöhäisjuutalaisista taruista ja kristillisistä legendoista taas\nilmenee, että noiden virtojen alkulähde on itse elämänpuun alla.\nPersialaisessa rukouskirjassa islamin värittämässä, paratiisia\nesittävässä kuvassa näemme tämän lähteen vahvasti tyyliteltynä.\nSijaiten Homa-linnulla varustetun, Tuba nimisen paratiisipuun juurella\nse purkaa vetensä neljään eri suuntaan. Todennäköisesti ovat puheena\nolevat virrat kuuluneet jo muinaisbabylonilaiseen maailmankuvaan,\nainakin on kaksi raamatun mainitsemista virroista Mesopotamian virtoja.\nVieläpä intialaistenkin kosmografiassa esiintyy neljä maailman\nkeskuksesta käsin kutakin ilmansuuntaa kohti juoksevaa päävirtaa.\n\nLamalaiset kalmukit kuvittelevat lisäksi, että nuo maailmanvirrat\nkuljettavat mukanaan ainetta, joka peittää keskusvuoren kylkiä. Sen\nvuoksi on itäisen virran vedessä hopeahiekkaa, eteläisen sinistä\njalokivihiekkaa, läntisen punaista jalokivihiekkaa ja pohjoisen\nkultahiekkaa. Myös orfikot tunsivat neljään ilmansuuntaan juoksevat,\nneljää elementtiä edustavat maailmanvirrat. On itsestään selvää,\netteivät tällaiset kuvittelut ole turkinsukuisilla kansoilla\nomaperäisiä.\n\n\n\n\nMAAN SYNTY.\n\n\nMongolilaisessa häärukouksessa sanotaan tulen syntyneen silloin, kun\n\"taivas ja maa erosivat toisistaan\". Toisen lähteen mukaan ovat\ntähtikuviot saman tapahtuman muistoja. Kuten Banzarov huomauttaa, ovat\nmongolit näistä tiedoista päättäen kuvitelleet, että taivas ja maa\nkerta ovat olleet toisiinsa yhtyneinä. Taru taivaan ja maan eroamisesta\nesiintyy myös mongolien naapureilla, kiinalaisilla. Vieläpä\njapanilaisetkin puhuvat ajasta, jolloin taivas ja maa muodostivat\nmunanmuotoisen kaaoksen, johon sisältyi kaiken olevaisen siemen. Kun\nkaaoksen kevyet ja valoisat osat kohoutuivat ylös, mutta raskaat ja\ntummat painuivat alas, sai taivas ja maa alkunsa. Todennäköisesti\ntällainen Itä-Aasiassa vallinnut usko palautuu tunnettuun intialaiseen\ntaruun maailmanmunasta, jonka puoliskoista taivaan ja maan on kuviteltu\nsyntyneen.\n\nUseimpien aasialaisten maansyntytarujen oleellisimpia piirteitä on\nikuinen, rannaton _alkumeri_. Jo aikaisemmin olemme viitanneet taruun,\njossa kerrotaan, miten muudan taivaasta tullut olento ryhtyi\nrautaisella sauvalla sekoittamaan alkumeren nestettä ja miten sen\nkeskelle vähitellen nesteen saotessa ja tiivistyessä syntyi maakehä.\nTätä muistuttava taru tavataan japanilaisillakin, jotka selittävät\nJapanin saariston syntyneen \"mutaisesta vaahdosta\", jota tippui erään\njumaluusolennon sauvasta, kun tämä sekoitettuaan sillä alkumerta nosti\nsauvansa merestä. Vähitellen muta sakeni ja laajeni muodostaen mainitun\nsaariston.\n\nTätä alkumeren salaperäistä nestettä, jonka \"tuuli tiivistää voin\nkaltaiseksi ja tuli sulattaa\", mongolit ovat kuvitelleet maitomaiseksi\naineeksi. Kalmukit selittävät, miten alkumeren pinta sakosi,\n\"samoinkuin maidon pinnalle muodostuu kalvo\", ja miten siitä vähitellen\nilmaantuivat kasvit, eläimet, ihmiset ja jumalat. Tällaisena alkumeri\nmuistuttaa intialaisten tarujen \"maitomerta\", josta jumalat ja demonit\npyörittämällä maailmanpatsasta, samoinkuin voin valmistaja pyörittää\nmäntää, ovat kirnunneet esille kaiken elämän. Sauva, josta mongolien ja\njapanilaisten taruissa puhutaan, tarkoittanee alunperin tuota pyörivää\npatsasta, jonka liike on muodostanut maan meren helmaan ja jonka\nympärillä yhä edelleen maailmankaikkeus pyörii.\n\nJo toista sataa vuotta sitten on tungusien keskuudessa muistiinpantu\nmuudan maansyntytaru, jossa kerrotaan, mitenkä jumala sinkosi taivaasta\ntulen, niin että osa alkumerta kuivui kovaksi. Tällöin irtautuivat\ntoisistaan maa ja vesi. Kertomukseen liittyy vielä käsitys kahdesta\nvastakkaisesta alkuolennosta. Kun Jumala näet astui maan päälle,\nkohtasi hän paholaisen, Buninkan, joka myös oli innostunut\nluomistyöhön. Tästä syntyi riita näiden olentojen välille. Paholainen\ntahtoi hävittää Jumalan luoman maan ja rikkoi tämän kaksitoistakielisen\nsoittimen. Silloin Jumala vihastui ja sanoi: \"Jos sinä voit käskeä\nhongan kasvamaan esiin järvestä, niin minä tunnustan sinun valtasi,\nmutta jos minä voin sen tehdä, tulee sinun myöntää, että minä olen\nkaikkivaltias. Paholainen suostui Jumalan ehdotukseen. Heti kun Jumala\nsanoi, nousi puu vedestä ja alkoi kasvaa, mutta paholaisen puu ei\npysynyt pystyssä, vaan horjahteli sinne tänne. Tällöin paholainen näki,\nettä Jumala oli häntä mahtavampi.\"\n\nLukuunottamatta alkumerta ovat Jumala ja paholainen toistensa\nvastakohtina piirteitä, jotka osoittavat, ettei tätä tarua,\njoka lisäksi kertoo ihmisen luomisesta, saata pitää tungusien\nkeksimänä. Meidän on siis muualta etsittävä sille esikuva. Puiden\nkasvattamiskilpailua muistuttavat eräät keski-aasialaiset tarut, joissa\npuhutaan, miten Otshirvani (= intial. Vairapani) ja hänen seuralaisensa\nkaatavat vettä astiaan odottaen kumman kohdalle siihen ilmaantuu kasvi.\nMitä taas tulee tuleen luomisvälineenä, on sillä vastine ainakin\nmandealaisten, mahdollisesti myös manikealaisten, luomistarussa, jossa\nkerrotaan, että kun Ptahil \"elävän tulen vaatteella\" lyö veteen, siitä\nnousee höyryn mukana tomua ilmaan, joka veden rinnalle laskeutuessaan\nmuodostuu kiinteäksi maaksi.\n\nItämaista oppineisuutta todistaa sekin Keski-Aasiasta tavattu käsitys,\nettä alkukaaoksen muodostivat tuli, vesi ja tuuli. Kun Burkhan-bakshi\n(Burkhan = Budda; _bakshi = mandshun faksi_ 'mestari', kiinal.\n_fasi_ 'opettaja') eroitti ne toisistaan ja siroitti näin syntyneen\ntomun veden pinnalle, syntyi siihen ruohoa ja puita kasvava maa.\nBurkhan-bakshi on tässä samanlainen olento kuin Zrvan zervanistien\nkertomuksissa.\n\nMutta sellaisiakin käsityksiä on olemassa, joiden mukaan suureksi\nkasvaneen maan vähäinen alku on valmiina tuotu joko taivaasta tai aavan\nalkumeren pohjasta. Ainoastaan eräät Siperian pohjoisimmat kansat\nkertovat, että ihmisten asuma maa on laskettu alas yläilmoista. Tätä\nkoskevia taruja on muistiinpantu lännessä vogulien ja idässä\nkamtshadalien keskuudessa. Kummallakin taholla taivaanjumala laskee\nmaan taivaasta ja sijoittaa sen suuren alkumeren pinnalle. Maan\ntaivaasta tuominen liittyy läheisesti siihen turkinsukuisillakin\nkansoilla tavattuun käsitykseen, että taivaasta saattaa maan päälle\npudota milloin mitäkin. Kuitenkin on huomattava, että viimeksimainitut\nmaansyntytarut edellyttävät uskoa alkumeren olemassaoloon.\n\nMuita yleisempiä ovat ne laajalle levinneet tarut, joissa _maa-aines\nnoudetaan syvän alkumeren pohjasta_.\n\nTrostsanskij sanoo jakuteista, että heidän alkuperäisen käsityksensä\nmukaan maa on aina ollut olemassa sekä että kysymys sen synnystä ei\nheitä kiinnosta. Kuitenkin on jakuttienkin keskuudessa muistiinpantu\ntaruja, jotka pyrkivät selittämään maan ilmaantumista alkumeren\npinnalle. Esitämme seuraavassa niistä eräitä esimerkkejä.\n\nKun ylhäinen _Ürün ajy-tojon_ ('valkoinen luoja-herra') aikojen alussa\nliikkui aavan alkumeren päällä, näki hän vedessä uiskentelevan kuplan\nja kysyi siltä: \"Kuka sinä olet?\" Kupla vastasi olevansa paholainen ja\nasuvansa veden alla piilevässä maassa. Jumala sanoi: \"Jos veden alla\ntodella on maata, niin nouda minulle maapala!\" Paholainen sukelsi\nveteen ja palasi jonkin ajan kuluttua maapalan kera. Saatuaan sen\nJumala siunasi maapalan, sijoitti sen veden pinnalle ja asettui sen\npäälle. Silloin paholainen päätti hukuttaa Jumalan ja ryhtyi\nvenyttämään maata ohueksi, mutta mitä enemmän hän sitä venytti, sitä\nvankemmaksi se varttui peittäen suuren osan alkumeren pintaa.\n\nKäsitys hyvästä ja pahasta alkuolennosta viittaa tässäkin tarussa\nkehittyneempien uskontojen piiriin. Minne päin meidän ensikädessä on\nsuunnattava katseemme, osoittaa paholaisen nimi, Saatana, sekä seuraava\nsaman kansan keskuudessa muistiinpantu toisinto: Saatana on Kristuksen\n(Jumalan) vanhempi veli, mutta edellinen on paha, jälkimmäinen hyvä.\nKun Jumala halusi luoda maan, sanoi hän Saatanalle: \"Sinä kerskaat\nvoivasi tehdä kaikki ja väität olevasi mahtavampi kuin minä, no hyvä,\nnoudappa siis hiekkaa meren pohjasta!\" Saatana sukelsi heti meren\npohjaan, mutta pinnalle tultuaan hän huomasi, että vesi oli huuhtonut\nhiekan hänen kourastaan. Kaksi kertaa paholainen sukelsi onnistumatta,\nmutta kolmannella kerralla hän muuttautui pääskyseksi ja sai siten\nnokassaan tuoduksi vähäisen mutaa. Kristus (Jumala) siunasi mutapalan,\nja niin se muodostui maaksi, joka aluksi oli tasainen ja sileä kuin\nlautanen. Aikoen luoda oman maan Saatana kätki petollisesti vähäisen\nmaa-ainesta kurkkuunsa, mutta Kristus (Jumala) oivalsi paholaisen\njuonet ja löi sitä niskaan, niin että muta pirskahti ulos paholaisen\nsuusta. Tästä syntyivät vuoret alkujaan tasaisen maan pinnalle.\n\nVerratessamme näitä jakuttien taruja, joissa nimet Kristus ja Saatana\nerikoisesti kiinnittävät huomiota, itäeurooppalaisiin apokryfisiin\nluomiskertomuksiin, näemme, että ne kaikkia yksityispiirteitä myöten\ntarkoin vastaavat toisiaan. Kun sitäpaitsi tiedämme, että Siperiaan\nsiirtyneiden venäläisten keskuudessa kerrotaan aivan samoja taruja, on\nilmeistä, että jakutit, jotka tilaston mukaan kaikki ovat kristittyjä,\novat oppineet ainakin ylläolevat tarut venäläisiltä. Ennenkuin\nryhdymme lähemmin pohtimaan tarun alkuperää, esitämme vielä samaan\ntarusarjaan liittyviä keskiaasialaisia kertomuksia, joissa on eräitä\nmielenkiintoisia lisäpiirteitä. Kun ei vielä ollut taivasta eikä maata,\nvaan ainoastaan vettä, -- kertoo muudan Altain tatarien luomistaru --,\nlaskeutui Ulgen ('suuri') veteen luodakseen maan. Hän mietti ja mietti,\nmutta ei tietänyt, miten oli alettava. Silloin saapui \"ihminen\" hänen\nluokseen. Ulgen kysyi: \"Kuka sinä olet?\" -- \"Minä tulin myös luomaan\nmaata\", vastasi tämä. Jumala suuttui ja sanoi: \"Minäkään en osaa sitä\nluoda, mitenkä sitten sinä.\" Ihminen huomautti: \"Minäpä tiedän, mistä\nsaadaan maa-ainesta.\" Jumala kehoitti häntä hankkimaan sitä, ja heti\n\"ihminen\" sukelsi veteen löytäen meren pohjasta vuoren, josta hän\nkiskoi maapalan ja pisti sen suuhunsa. Tultuaan takaisin meren pinnalle\n\"ihminen\" antoi Jumalalle osan, osan hän jätti suuhunsa. Kun hän\ntämänkin vihdoin sylki ulos, syntyivät suot ja rämeet maan pinnalle.\n\nLuomiskertomus, jossa Jumala ja paholainen ovat yhteistoiminnassa,\ntavataan myös Alarskin piirin burjattien tarustosta. Kun Burkhan\nlaskeutui alas taivaasta luodakseen maan, ilmaantui paholainen,\n_solmo_, hänen luokseen antaen Jumalalle neuvoja, mitenkä maa oli\nluotava veden alla olevasta maa-aineesta ja kivestä. Samalla hän\ntarjoutui maan noutajaksi. Jumala kylvi paholaiselta saamansa\nmaa-ainekset alkumeren pinnalle ja lausui: \"Syntyköön maailma!\"\nPalkkioksi vaivastaan paholainen pyysi vähän maata, jota hän saikin,\nmutta ainoastaan sen verran, että hän siihen kohtaan saattoi pystyttää\nsauvansa. Kun hän samalla painoi sauvallaan maahan reiän, alkoi siitä\nryömiä esiin matelijoita, käärmeitä ym. Täten hän tuotti maailmaan\nmonenmoiset turmiolliset eläimet.\n\nKaikissa ylläesitetyissä taruissa tapaamme siis jo ennen maan\nsyntymistä nuo _kaksi vastakkaista olentoa_, joista toinen on hyvä,\ntoinen paha. Tällainen dualistinen aate esiintyy huippuunsa kehitettynä\npersialaisen Zarathustran opissa, jossa kaiken hyvän ja onnen\nedistäjänä toimii valon ja totuuden jumala, Ahura Mazda eli Ormuzd, ja\nkaiken pahan ja surkeuden aikaansaajana paholainen, Angro Mainjus eli\nAhriman, joka turmelee Jumalan luoman hyvän maan. Näin kaukaa on siis\njohdettava tuo tarumme dualistinen piirre. Kertomuksiemme\nkaikenpuolista vastinetta etsimme kuitenkin turhaan Zarathustran\nperustaman uskonnon pyhistä kirjoista.\n\nMyöhemmin tapaamme samat vastakkaiset alkuolennot mm. persialaisen\nManin (k. n. 227 j.Kr.) opissa sekä muiden Syyriassa. Palestiinassa ja\nKaukaasiassa vaikuttaneiden puolikristillisten uskonlahkojen piirissä,\njoihin on sekaantunut paitsi iranilaisia myös muinaisbabylonilaisia\naineksia.\n\nSamoinkuin pahahenki Zarathustran opin mukaan \"nousi syvyydestä\",\nsamoin Saatana jakuttilaisessa tarussa Jumalan eteen ilmaantuessaan\nsanoo asuvansa \"veden alla\". Sieltä paholainen yleensä näissä\nluomiskertomuksissa ilmaantuukin milloin vedessä ajelehtivana vaahtona,\nkuten galitsialaisessa kertomuksessa, milloin kuplana, kuten\njakuttilaisessa tarussa. Vogulit selittävät tämän kuplan syntyneen, kun\nJumala yskiessään sylki veteen. Kupla kasvoi kasvamistaan, kunnes\nJumala kuuli sen sisästä Satanaelin äänen. Samalla tavalla paholainen\nilmaantuu mm. valkovenäläisessä legendassa.\n\nEräässä altailaisessa maansyntytarussa kerrotaan lisäksi, mitenkä Ulgen\nhuomasi meren pinnalla liejua, jolla oli ihmispiirteet. Kun Jumala\nantoi sille hengen, syntyi paholainen, Erlik, joka alussa oli Jumalan\nystävä, mutta muuttui myöhemmin hänen vihamiehekseen. Useimmiten Altain\ntatarit sanovat olentoa, joka avustaa Jumalaa maailman luomisessa\n\"ihmiseksi\" tahi \"ensimmäiseksi ihmiseksi\", mutta aina tästä\n\"ihmisestä\" kehittyy paholainen. Syynä tämän lankeemukseen on hänen\nsilmiinpistävin ominaisuutensa, ylpeä mieli ja kerskailun halu. Sen\nvuoksi Jumala syöksee hänet syvyyteen, missä hän nykyjään toimii\nmanalan haltiana. Tässä kuvastuu vanha iranilainen käsitys syntiin\nlangenneesta alkuihmisestä, joka ensiksi kuolleena joutuu tuonelan\nesimieheksi. Myöskin kaukaasialaisissa taruissa paholainen valitsee\nkuolleet omaisuudekseen, ja samoin bulgarilaisessa luomiskertomuksessa\nSaatana sanoo Jumalalle: \"Elävät olkoot sinun omaisuuttasi, kuolleet\nminun!\"\n\nBulgariassa n. 1000-luvulla syntyneen bogomili-lahkon legendoissa\nkerrotaan Jumalalla olleen kaksi poikaa, joista vanhempi oli Satanael,\nnuorempi Kristus. Tästä käsityksestä, joka tavataan jo aikaisemmissakin\nuskonlahkoissa, johtuu, että Saatanaa myös jakuttilaisessa tarussa\nsanotaan Kristuksen vanhemmaksi veljeksi. Votjakkien ja tsheremissien\ntoisinnoissa mainitaan joskus Jumalakin ja paholainen (_keremet_)\nveljeksinä. Aikaisimmin tämä usko esiintyy Länsi-Iranissa ns.\nzervanisteilla: Kun Zrvan, jolla alunperin tarkoitetaan ikuista Aikaa,\nhalusi poikaa, niin alkuemon kohdussa niitä kehittyi kaksikin, uskon\nhedelmänä Ormuzd, epäuskon hedelmänä Ahriman. Tällöin Zrvan sanoi:\n\"Kaksi poikaa on emon kohdussa. Sen niistä, joka ensiksi tulee\nluokseni, minä teen maailman valtiaaksi.\" Ormuzd sai tämän tietää ja\nkertoi siitä veljelleen Ahrimanille, joka heti syöksyi esille ja\nilmestyi isänsä luo. Sen vuoksi jälkimmäistä sanotaan edellisen\nvanhemmaksi veljeksi.\n\nKaikissa ylläesitetyissä luomistaruissa paholainen esiintyy ihmisen\nmuodossa, ainoastaan yhdessä jakuttilaisessa toisinnossa hän voidakseen\nsäilyttää mutaa suussaan muuttautuu pääskysen hahmoon. Myös eräässä\naltailaisessa toisinnossa pääskynen toimii turpeen tuojana. Useimmiten\npaholainen puheenaolevissa kertomuksissa pukeutuu kuitenkin vesilinnun\nasuun. Juuri vesilintu soveltuukin parhaiten sekä sukeltajaksi että\nmyös syvän meren pohjassa piilevän maan noutajaksi. Itä-Euroopassakin\npaholainen avustaa Jumalaa paitsi ihmisen myös kaakkurin, kuikan,\nhanhen tai jonkin muun vesilinnun hahmossa. Hanhena se esiintyy, kuten\nitse Jumalakin, seuraavassa altailaisessa tarussa:\n\nAlussa, kun oli ainoastaan vettä, Jumala ja \"ensimmäinen ihminen\"\nliikkuivat alkumeren päällä kahden mustan hanhen hahmossa. Paholainen\nei voinut salata mielenlaatuaan, vaan yritti nousta Jumalan\nyläpuolelle, kunnes vihdoin vaipuikin alas ja syöksyi syvyyteen. Veteen\ntukehtumaisillaan sen oli pakko turvautua Jumalan apuun. Jumala kohotti\nsen silloin ilmaan mahtisanallaan. Sen jälkeen Jumala sanoi: \"Nouskoon\nkivi meren pohjasta!\" Kiven ilmaannuttua \"ihminen\" istuutui sille,\nmutta Jumala kehoitti häntä sukeltamaan meren pohjaan maata noutamaan.\nPaholainen toikin kädessään mutaa, minkä Jumala siroitti veden pinnalle\nsanoen: \"Syntyköön maa!\" Vielä kerran Jumala pyysi tuota \"ensimmäistä\nihmistä\" noutamaan maata. Tällöin tämä päätti ottaa sitä itselleenkin,\ntuoden mutaa kummassakin kädessään. Toisen kourallisen hän antoi\nJumalalle, mutta toisen kätki suuhunsa aikoen salaa luoda maan\nitseäänkin varten. Jumala siroitti taas saamansa mudan entisen lisäksi\nveden pinnalle, ja niin alkoi maa heti kasvaa ja vankistua, mutta sen\nkasvaessa paisui mutapala myös paholaisen suussa, niin että tämä oli\ntukehtumaisillaan. Hänen oli jälleen turvauduttava Jumalan apuun.\nJumala kysyi: \"Mikä oli aikomuksesi? Luulitko voivasi minulta\npiiloittaa mutaa suuhusi?\" Paholainen ilmoitti nyt salaiset aikeensa ja\nsylki Jumalan kehoituksesta mudan suustaan. Tästä syntyivät suomättäät\nmaan päälle.\n\nJumalan ja paholaisen esiintymistä lintuina verrattakoon\npohjoisvenäläiseen luomiskertomukseen, jossa Jumala ja paholainen ovat\nyhteistyössä, edellinen valkoisen, jälkimmäinen mustan sotkan muodossa.\n\nPaholaisen ihmistä muistuttavat piirteet eivät ole aina täydellisesti\nsyrjäytyneet, vaikka hän esiintyykin vesilinnun hahmossa. Niinpä tuossa\naltailaisessa tarussa puhutaan mm. hänen \"käsistään\". Vogulienkin\nmaansyntytaruissa sanotaan joskus nimenomaan, että maan noutaja,\njommoisena toimii milloin paholainen, milloin alkuihmisten poika, vain\ntilapäisesti pukeutuu vesilinnun pukuun. Kun tämä erään toisinnon\nmukaan sorsan nahkaan pukeutuneena on kolme kertaa turhaan yrittänyt\npäästä meren pohjaan, käärii hän ylleen hanhennahkan; sen avulla hänen\nvihdoin onnistuu tuoda maata. Usein maan noutajana sekä vogulien\nkeskuudessa että Itä-Euroopassa toimii myös varsinainen vesilintu,\njolle mullan noutaminen suussa soveltuukin paremmin kuin ihmisen\nkaltaiselle olennolle. Tällöinkin tätä lintua pidetään kuitenkin\nJumalan vastustajana, paholaisena, joka pyrkii pettämään Jumalaa\nkätkemällä osan maata suuhunsa, missä se, samalla kun Jumalan siunaama\nmaa alkaa kasvaa ja laajentua, paisuu niin hirveästi, että paholaisen\ntäytyy poistaa se suustaan synnyttäen siten tasaiselle maanpinnalle\nmilloin vuoret ja kukkulat, milloin suot ja nevat.\n\nSilloin kun paholainen toimii täydellisesti ihmistä muistuttavana\nolentona, mukautuu tarumme toisinaan kuvailemaan maapalan kätkemistä\nihmiselle paremmin soveltuvalla tavalla. Niinpä burjattilaisessa\ntoisinnossa paholaisen sanotaan piiloittaneen mutaa kantapäänsä alle.\nKun tästä sitten syntyvät vuoret alkujaan sileän maan pinnalle ja kun\nJumala sen johdosta tiedustelee, minkä vuoksi paholainen on tahtonut\npilata hänen maansa, vastaa tämä: \"Kun ihmiset laskeutuvat vuorta alas,\novat he peloissaan ja siunaavat itsensä sinun nimeesi, mutta kun he\nkapuavat ylös vuorta, kiroilevat he mainiten minun nimeni. Näin he\nalituisesti muistelevat meitä kumpaakin.\" Aivan vastaavat sanat\npaholainen lausuu venäläisessä ja mordvalaisessa luomiskertomuksessa.\n\nIhmisen kaltaisena olentona paholainen turmelee maan toisellakin\ntavalla seuraavassa jakuttilaisessa maansyntytarussa: Jumala loi alussa\npienen, sileän ja tasaisen maan, mutta paholainen runteli sen\npahanpäiväisesti potkimalla ja repimällä sitä. Jumala kehoitti maata\nkaikesta huolimatta kasvamaan, ja niin kasvoivat myös paholaisen\naikaansaamat epätasaisuudet suuriksi vuoriksi, laaksoiksi ja järviksi.\n\nEnsiksi esittämässämme luomistarussa sanotaan paholaisen aikoneen\nhukuttaa Jumalan, joka oli asettunut levähtämään tuon veden pinnalle\nmuodostuneen maan päälle. Aivan sama juoni on paholaisella mm.\nvastaavassa bulgarilaisessa maansyntytarussa. Täälläkin paholainen\nhoukuttelee Jumalaa asettumaan ja nukahtamaan alussa vielä perin pienen\nmaakehän päälle voidakseen siitä syöstä hänet mereen ja siten päästä\nmaailman yksinvaltiaaksi. Vaikka Jumala hyvin tietää vihamiehensä\njuonet ja aikeet, asettuu hän levolle ja on nukkuvinaan. Paholainen\ntarttuu tällöin Jumalaan ja alkaa kantaa tätä maan reunalle\nheittääkseen hänet syvyyteen, mutta kun hän on lähestymäisillään maan\nreunaa, alkaa maa nopeasti kasvaa ja levitä, niin ettei paholainen enää\nsaavutakaan sen äärtä. Silloin hän kääntyy toiselle suunnalle, mutta ei\nhän sielläkään kohtaa merta. Ja samoin on laita kolmannella ja\nneljännelläkin ilmansuunnalla.\n\nSama kertomus on Keski-Aasiassa liittynyt toisenlaiseen\nmaansyntytaruun, jossa maa kylläkin noudetaan veden alta ja sijoitetaan\nmahtavan alkumeren pinnalle, mutta jossa paholainen ei ota osaa itse\nluomistyöhön. Luojana toimii Otshirvani ja hänen apulaisenaan\nTsagan-Shukuty. Kun nämä ylhäiset olennot laskeutuivat alas taivaasta,\nhuomasivat he kilpikonnan sukeltavan vedessä. Otshirvanin seuralainen\nnosti sen syvyydestä ja asetti sen veden pinnalle selälleen. \"Minäpä\nistun sammakon vatsalle\", sanoi Otshirvani, \"sukella sinä meren pohjaan\nja tuo sieltä, mitä saat käteesi!\" Tsagan-Shukuty sukelsi kaksi kertaa\nja toisella kerralla hänen onnistui tuoda maata mukanaan. Otshirvanin\nkehoituksesta tämä sitten siroitti noutamansa maa-aineen kilpikonnan\nvatsalle; kilpikonna ei kuitenkaan itse jäänyt näkyviin, vaan\nainoastaan maa meren pinnalla. Kun jumalat tälle asettuivat levähtämään\nja nukahtivat, saapui paholainen, _sulmus_, ja näki, miten nuo\nystävykset makasivat luomallaan mantereella, joka tällöin vielä oli\nniin pieni, että siinä tuskin olisi riittänyt useammalle tilaa.\nKäyttäen tätä hetkeä hyväkseen paholainen aikoi hukuttaa nämä olennot\nmaineen päivineen. Mutta kun hän yritti tarttua maan reunaan, ei hän\nenää tavannut sitä. Silloin hän sieppasi nukkuvat kainaloonsa ja läksi\njuoksemaan maan äärtä kohti viskatakseen heidät siellä mereen. Mutta\npaholaisen juostessa maa yhä kasvoi. Kun hän huomasi aikomuksensa\nturhaksi, jätti hän kantamuksensa ja ennätti paeta juuri kun Otshirvani\nheräsi unestaan. Tämä ilmoitti nyt toverilleen, miten paholainen oli\naikonut hukuttaa heidät ja mitenkä maa heidät pelasti.\n\nMutta vaikka paholaisen ei siis ylläesitettyjen tarujen mukaan\nonnistunut hukuttaa Jumalaa, onnistui hänen kuitenkin, kuten olemme\nnähneet, turmella maa sekä, kuten burjattilainen taru kertoo, saattaa\nmaailmaan monenlaisia hyödyttömiä ja turmiollisia eläimiä. Tämäkin\ntarunkohta on Siperiassa muualla muistiinpantu, mm. vogulien\nkeskuudessa. Täälläkin paholainen painaa sauvallaan maahan reiän, josta\ntulvii esiin sammakoita, sisiliskoja, matoja, kuoriaisia, sääskiä,\nampiaisia, hiiriä ym., kunnes Jumala tukkii reiän tulisella tulpalla.\nSama kuvaus liittyy itäeurooppalaisiinkin luomiskertomuksiin.\n\nKun nämä aasialaiset maansyntytarut usein siis aivan yksityiskohtia\nmyöten vastaavat itäeurooppalaisia, on ilmeistä, että ne kuuluvat\nsamaan toisinnoista rikkaaseen tarusarjaan. Euroopan puolella sen\nleviämisalue ulottuu lännessä vain Venäjän entisiin rajamaihin, minne\ntämä venäläisten suosima ja levittämä taru on saapunut vasta verraten\nmyöhään. Tämän tosiasian voi todeta Suomessakin, joka on ollut sekä\nlänsi- että itämaisen sivistysvirtauksen päätepisteenä. Taruja, joissa\nkerrotaan, miten paholainen, mm. kuikan hahmossa tuo maa-ainesta meren\npohjasta, kätkee osan suuhunsa ja synnyttää kivet, kalliot ja vuoret,\nkun hänen, maapalan paisuessa, on pakko sylkeä se suustaan, on näet\nmuistiinpantu ainoastaan Itä-Suomessa. Kiintoisa on suomussalmelainen\ntoisinto, jossa Jumalan sanotaan alussa oleskelleen meren keskellä\nkultaisen patsaan nenässä ja jossa paholaisen selitetään ilmaantuneen\nmaailmaan, kun Jumala kehoitti veden kalvossa päilyvää kuvahaistaan\nnousemaan ylös. Myös bulgarilaiset legendat kertovat paholaisen\nilmestyneen, kun Jumala alkoi puhutella varjoaan.\n\nVenäläinen tutkija Veselovskij, joka laajoissa teoksissaan on\nkäsitellyt kreikkalaiskatolisen kirkon legendoja, on tullut siihen\nkäsitykseen, että puheena oleva taru on Bulgariassa syntyneen\nbogomili-lahkon luoma. Itse bogomolien kirjallisuudesta ei tätä\nmaansyntytarua ole kuitenkaan tavattu eikä myöskään niiden\narmenialaisten gnostikkojen opeista, joilta bogomilit ovat jyrkästi\ndualistisen maailmankatsomuksensa perineet. Ensi kerran esiintyy\ntarumme venäläisissä käsikirjoituksissa 15:llä vuosisadalla, mutta jo\nsilloin se näyttää olleen varsin laajalle levinnyt. Ennenkuin\nVeselovskij on jo Schiefner olettanut, että maannoutamistaru on\nvenäläisten pakolaisten ja uudisasukkaiden mukana vaeltanut Euroopasta\nPohjois- ja Keski-Aasiaan. Sumtsov kuitenkin epäilee, tokko venäläiset\ntulokkaat näin verraten lyhyenä aikana olisivat voineet juurruttaa sen\nniin laajalle eri heimojen keskuuteen. Sen vuoksi hän olettaa näissä\nsiperialaisissa taruissa nestorialaisuuden vaikutusta. Persiasta käsin\ntulleeseen virtaukseen saattaisi viitata mm. se, että Jumala eräässä\naltailaisessa tarussa sanoo olevansa \"totinen Kurbystan\" (= Ahura\nMazda). Kuitenkin tapaamme siellä, missä buddhalaisuus vallitsee,\ntämänkin uskonnon tuomia nimityksiä, kuten Burkhan ym. osoittavat,\nvaikka paholaisen esiintyminen mahdollisesti viittaakin iranilaiseen\nkäsityspiiriin.\n\nDähnhardt taas arvelee, että tämä dualistinen maannoudantataru olisi\nalunperin syntynyt jossakin iranilaisten oppien alaisina olleiden\nsyyrialaisten tai armeenialaisten gnostikkojen parissa, josta se sitten\non lähtenyt vaeltamaan sekä Euroopan puolelle että Persian kautta\nKeski-Aasiaan. Kun emme asianomaisesta lähdekirjallisuudesta saa tälle\nolettamukselle tukea, on vaikea sanoa siitä mitään varmaa. Sen me\nainakin tiedämme, että venäläiset ovat levittäneet tätä tarua Uralin\ntakana.\n\nMutta samoinkuin kysymys, missä tarumme on syntynyt, ansaitsevat ne\nainekset, joista se on kokoonpantu erikoista huomiota. Ennenkaikkea\nkiinnostaa tutkimusta tuo maan noutajana toimiva lintu, jonka hahmoon\npaholainen pukeutuu. Mistähän tämä sadunomainen piirre on tullut\niranilaisten uskomusten värittämään taruumme?\n\nMuutamissa sekä Venäjällä että Luoteis-Siperiassa muistiinpannuissa\ntaruissa puhutaan maan noutamisesta myös vedenpaisumuskertomuksen\nyhteydessä. Kun seitsemän veneessä ajelehtivaa ihmistä, niin kertovat\nTuruhanskin piirin samojedit, näkivät, että vesi yhä nousi eikä ollut\nmitään pelastusta, pyysivät he kaakkuria lentämään veteen ja etsimään\nmaata veden alta. Seitsemän päivän kuluttua kaakkuri palasi tuoden\nnokassaan ruohoisen turpeen, josta Jumala ihmisten toivomuksen\nmukaisesti loi heille maan. Myös venäläisissä toisinnoissa\nJumala lähettää paholaisen noutamaan vedestä hiekkaa, kun hän\nvedenpaisumuksen jälkeen haluaa luoda ihmisille uuden maan. Samojedien\nvedenpaisumuskertomuksessa kaakkuri jossain määrin muistuttaa Noan\nlähettämää lintua, joka nokassaan tuo merkin siitä, että vesi maan\npäällä on laskeutunut, mutta tämä ei mitenkään vielä todista, että\nvedenpaisumuskertomuksen kyyhky tai korppi, joista ei kumpikaan ole\nsukeltaja, olisi ollut maannoutamistarussa esiintyvän vesilinnun\nesikuvana. On hyvin ymmärrettävää, että kaksi tarua, joissa kummassakin\npuhutaan suuresta vesipaljoudesta ja linnusta, helposti saattavat\nsekaantua toisiinsa.\n\nEräät vogulien luomistarut, joissa esiintyy useampia lintuja, omistavat\nniille kahdenlaisen tehtävän. Kuikka ja kaakkuri noutavat maa-ainesta,\nmutta korppi käy maakehän kasvua tutkimassa. Ensimmäisenä päivänä se\nviipyy vain lyhyen hetken, toisena se palaa vasta puolipäivän\ntienoissa, kolmantena päivänä vasta myöhään illalla. Joka kerta se\nviipyy siis yhä kauemmin tiedustelumatkallaan, josta voidaan päättää\nmaan laajenneen päivä päivältä. Tässä on siis korpilla jossain määrin\nsama tehtävä kuin raamatun vedenpaisumuskertomuksessa.\n\nLisäksi on huomattava, että maannoutamis- ja vedenpaisumuskertomus\ntavataan usein kahtena erillisenä taruna samalla kansalla.\n\nPaitsi muodossa, jossa Jumala ja maannoutaja toimivat toistensa\njyrkkinä vastakohtina, vihamiehinä, tavataan maansyntytaru Aasiassa\nmyös ilman tuota dualistista piirrettä. Luoja turvautuu tällöin\nyksinkertaisesti vain tavallisen vesilinnun apuun. Niin esim.\nJenisei-ostjakit kertovat, miten alkujaan vesi lainehti kaikkialla ja\nmiten Doh, muudan suuri shamani, silloin liiteli vetten päällä\njoutsenien, kaakkurien, kuikkien ym. vesilintujen seurassa. Kun hän ei\nlöytänyt mistään lepopaikkaa, pyysi hän kaakkuria sukeltamaan veteen ja\ntuomaan maapalan meren pohjasta. Kaakkuri yritti kaksi kertaa, mutta\nvasta kolmannella kerralla sen onnistui tuoda mutaa nokassaan. Siitä\nDoh teki saaren mereen.\n\nLebed-tatarit tarinoivat, mitenkä Jumala, kun kaikki vielä oli veden\nvallassa, lähetti valkoisen joutsenen noutamaan vettä nokallaan. Linnun\nsukeltaessa tarttui tämän nokkaan mutaa, jonka se puhalsi veden\npinnalle ja josta vähitellen kasvoi ja muodostui kaunis maa. Myöhemmin\npaholainen pilasi tämän maan.\n\nErään burjattilaisen tarun mukaan taas oli alkumeren pohjalla mustaa\nmultaa ja punaista savea. Kun Burkhan päätti luoda maan, pyysi hän\nvalkoista kaakkuria noutamaan näitä aineita veden alta. Kaakkuri toikin\nnokassaan sekä multaa että savea, jota se ripotti meren pinnalle. Siten\nsyntyi veden päällä kelluva maa, johon pian alkoi kasvaa puita ja\nruohoja.\n\nTämä taru on Balaganskin piirin burjateilla seuraavassakin muodossa.\nAlussa kun ei vielä ollut maata, liikkui Sombol-Burkhan veden päällä,\nmissä hän näki vesilinnun uiskentelevan kahdentoista poikasensa kera.\nJumala sanoi: \"Vesilintu, sukella syvyyteen ja tuo minulle maata,\nnokassasi mustaa multaa ja jaloissasi punaista savea!\" Saatuaan täten\nmaa-ainesta Jumala siroitti sen veden pinnalle. Näin syntyi maa, johon\nitsestään versoi kaunis kasvillisuus. Kiitollisena Jumala siunasi\nvesilinnun sanoen: \"Sinulla tulee olemaan paljon poikasia ja vedessä\nsaat aina uida ja sukeltaa.\" Sen vuoksi on tällä linnulla ihmeellinen\nkyky sukeltaa syvälle ja viipyä kauan veden alla.\n\nJoskus esiintyy samassa tarussa kolmekin jumalaa, Shibegeni-Burkhan,\nMadari-Burkhan ja Esege-Burkhan, jotka tämän lintuemon avulla yhdessä\nluovat maan.\n\nNäissä taruissa ei siis maan noutajana mainita paholaista, joka\nesiintyisi Jumalan vastustajana tai pettäjänä. Tuskin piilee paholainen\nmyöskään seuraavassa pohjoisten jakuttien mailla muistiinpannussa\ntarussa, vaikka siinä mainitaankin \"Jumalan äiti\": Jumalanäiti päätti\nluoda maan, mutta kun hänellä ei ollut tarvittavia aineksia, loi hän\nensiksi kaakkurin ja sorsan, jotka molemmat saivat käskyn sukeltaa\nalkumeren pohjaan maata hakemaan. Ensiksi ilmaantui vedestä sorsa\ntuoden maapalan suussaan. Sen jälkeen tuli kaakkuri, mutta maapalaa\nvailla, ilmoittaen, että sen oli mahdoton vedestä löytää maata. Silloin\nJumalanäiti suuttui sille ja sanoi: \"Sinä viekas lintu, enkö minä\nantanut sinulle enemmän voimia ja pitemmän nokan kuin sorsalle, mutta\nsinä petät minua ja säälit merta. Sen vuoksi sinä et saa asua pyhällä\nmaanpinnalla, vaan sinun täytyy aina sukeltaa vedessä ja etsiä siitä\nkaikenlaisia jätteitä ravinnoksesi.\" Tämän jälkeen Jumalanäiti loi\nsorsan tuomasta mutapalasta maan ja sijoitti sen meren pinnalle. Maa ei\nvajonnut veteen, eivätkä aallot voineet sitä liikuttaa tai huuhtoa\nrikki, vaan se pysähtyi määrätylle paikalle kuin uiva saari ja kasvoi\nkasvamistaan.\n\nMuudan burjattilainen toisinto kertoo lisäksi, miten tuo vesilintu,\njonka Sombol-Burkhan lähetti etsimään maata, kohtasi syvyydessä ravun,\njoka tiedusteli linnulta, minne tämä oli matkalla. Lintu sanoi\nsukeltavansa meren pohjaan noutamaan maata. Silloin rapu suuttui ja\nhuomautti: \"Minä oleskelen aina vedessä, mutta en ole vielä nähnyt sen\npohjaa, käänny siis takaisin, muuten minä leikkaan sinut saksillani\nkahtia.\" Nähdessään linnun palaavan tyhjin toimin, Sombol-Burkhan\nkysyi, miksi se ei tuonutkaan maata. Kuultuaan, miten rapu oli uhannut\nsitä, antoi jumala linnulle taikasanat, joiden avulla sen vihdoin\nonnistui päästä pohjaan.\n\nTämä välikohtaus sukellusmatkalla mainitaan Sarapulin piirin\nvotjakkienkin maannoudantatarussa. Jumalan apulainen kohtaa vedessä\nravun, joka tiedustelee tämän matkan määrää sekä ilmoittaa, että vaikka\nse jo 120 vuotta on asunut meressä, ei se vielä missään ole tavannut\nmaata. Kertomus jatkuu maannoutamiskuvauksella sekä selityksellä,\nmitenkä paholainen kätkee hiekkaa suuhunsa ja synnyttää vuoret.\n\nVerratessamme kahta viimeksiesitettyä tarua keskenään herää kysymys,\nkumpi niistä edustaa alkuperäisempää kantaa. Tätä pohdittaessa\nansaitsee ravun esiintyminen erikoista huomiota. Eikö rapu linnun\nsäikäyttäjänä burjattilaisessa tarussa ole luonnollisempi kuin\npaholaisen karkoittajana votjakkien dualistisessa luomiskertomuksessa?\nOlisiko siis paholainen myöhemmin tullut linnun tilalle? Ja olisiko\nvanha kansansatu näin ollen kutoutunut itämaisen kirkon lahkolaisten\ndualistisiin oppeihin?\n\nOsoituksena siitä, että tällainen kansansatu todella on saattanut olla\nolemassa, mainittakoon, että Pohjois-Amerikan intiaaneilta on kerätty\npaljon samanaiheisia taruja, joissa jokin vesilintu, myös kilpikonna\ntai muu vesieläin, noutaa alkumeren pohjasta mutaa, jotta siitä\nkasvaisi ja kehittyisi maa ihmisten asuttavaksi. Niinpä\nMandan-intiaanit kertovat: Kun ei vielä ollut maata, loi \"Elämän herra\"\nensimmäisen ihmisen. Tämä tapasi meressä sukeltavan kuikan ja sanoi\nsille: \"Sinä sukellat hyvin, sukellapa syvyyteen ja nouda minulle\nvähäisen maata.\" Lintu totteli, ja ihminen siroitti siltä saamansa\nmaa-aineen meren pinnalle. Näin loi ihminen itsellensä maan. Joskus on\nmaannoutamistaru Amerikassakin liittynyt vedenpaisumuskertomukseen,\njolloin tavallisesti myskirotta pelastaa veden pinnalla milloin\nveneessä, milloin lautalla tai puunrungolla ajelehtivat ihmiset\nnoutamalla heille meren pohjasta mutaa, josta pian kasvaa ja kehittyy\nuusi maa. Samoinkuin korppi ennenmainitussa vogulien tarussa, samoin\nesiintyy sitä muistuttavissa intiaanien kertomuksissa myös toisinaan\njokin eläin, kettu tai susi, maan laajenemisen tiedustajana. Kun\nNanabozhu, niin kertovat Winnebago-intiaanit, ei enää voinut silmillään\nseurata maan nopeata kasvamista, lähetti hän suden juoksemaan maan\nympäri saadakseen tietää maanpiirin laajuuden. Ensi kerralla susi\npalasi lyhyen hetken kuluttua, toisella kerralla kahden vuoden päästä,\nkolmannella kerralla se ei enää palannut.\n\nToisinaan mainitaan useampia vesieläimiä, jotka vuoronperään pyrkivät\npohjaan, kunnes yhden niistä vihdoin onnistuu tuoda maata mukanaan.\nKuten Siperiassa toimii täälläkin maannoutajina samalla kertaa mm.\nkaksi vesilintua.\n\nTämän tarun tapaamme vielä Etelä-Amerikastakin. Niinpä brasilialaisten\nkaingangien keskuudessa kerrotaan, miten jokin sorsalintu noutaa veden\nalta maapalan. Are-kansan maannoutamistarussa tuo ibis pitkällä\nnokallaan niin paljon maa-ainesta, että siitä saattavat vuoretkin\nmuodostua.\n\nTämä taruaihe on siis ollut tunnettu Itä-Suomesta Etela-Amerikkaan\nasti. Mutta mitenkä on ymmärrettävä näiden tarujen keskinäinen suhde?\nOn selvää, ettei bogomilien luomiskertomus ole mitenkään ennättänyt\nlevitä Etelä-Amerikan aarniometsiin. Siitä huolimatta on Aasian ja\nAmerikan maannoutamistaruissa aivan yhtäpitäviä piirteitä. Ainoastaan\nkaksi olettamusta voidaan esittää: joko on sekä vanhalla että uudella\nmantereella ollut oma tai omat keskuksensa, mistä käsin puheena oleva\ntaru toisintoineen on kummallakin taholla vaeltanut, tahi on tällä\ntoisinnoista rikkaalla tarulla yhteinen alkujuuri. Jälkimmäisessä\ntapauksessa tuskin voimme olettaa, että tarumme olisi siirtynyt\nAmerikasta Aasiaan, vaikka tällaisestakin vaelluksesta on tietoja\nolemassa. Niin esim. korjakkien \"Isoa korppia\" koskevat uskomukset ovat\nilmeisesti tulleet meren yli idästä päin. Amerikan puolelta saapuneet\nvirtaukset ovat kuitenkin jääneet vain Koillis-Siperian luonnonkansojen\nomaisuudeksi. Sitävastoin paljoa laajempi levikki on Amerikan\nmantereella ollut Aasiasta päin tulleilla taruilla. Tätä ongelmaa\npohdittaessa on kuitenkin otettava huomioon, ettei tuota monesti\nmainittua maannoutamistarua tavata nykyään niiltä Koillis-Aasian\nperukoilta, mistä matka meren yli on lyhyin ja helpoin.\n\nMiten tämän asian laita lieneekin, on selvää, ettei alkumerta\nedellyttävä tarumme ole voinut syntyä Keski-Aasiassa, vaan jossakin\nsuuren meren lähettyvillä. Intialaisten tarustossa kerrotaan kyllä,\nettä meren pohjasta noudettu maa on sijoitettu kilpikonnan selkään,\nmissä se on kasvamistaan kasvanut, mutta maannoutajalintua ei siinä\nmainita. Sitävastoin tapaamme pääskyn maan noutajana mm. Sumatran\nbatakeilta. Täällä tämä lintu kuitenkin tuo maapalan yläilmoista eikä\nmeren pohjasta.\n\nNiin luonnollinen kuin merenrannikon asukkailla onkin mielikuva\nsuuresta maata ympäröivästä merestä sekä maan kasvamisesta, mikä\nsaattaa perustua aikojen kuluessa tehtyihin havaintoihin, yhtä\nluonnottomia ja odottamattomia ovat tällaiset mielikuvat laajan\nmannermaan sisäosissa. Mitenkä Altain suvun paimentolaisten käsitys\npikemmin on ollut päinvastainen, ilmenee mm. kirgisien kertomuksesta,\njossa väitetään, ettei alkujaan ollut vettä ollenkaan: Kun kaksi\nihmistä paimentaessaan suurta härkää kauan olivat olleet ilman juomaa\nja jo olivat kuolemaisillaan janoon, niin härkä hankki heille vettä\nkaivamalla maata suurilla sarvillaan. Näin kirgisit selittävät eräiden\npaikallisten järvien muodostuneen.\n\nEmme siis ainoatakaan mainitsemistamme maansyntytaruista voi pitää\nAltain suvun kansojen omana keksintönä. Niiden alkuperäistä\nkatsantokantaa kuvastaa varmaankin tuo jakuttien usko, että \"maa on\naina ollut olemassa\". Tällä emme kuitenkaan tahdo kieltää sellaisten\nkotoperäistenkin tarujen mahdollisuutta, joissa pyritään selittämään\npaikallisia maanpinnan muodostuksia. Siitä esimerkkinä on jo ylläoleva\nkirgisien taru. Siperian pohjoiset kansat, kuten tungusit ja samojedit,\njotka usein löytävät maasta mammutin luita ja hampaita, kuvittelevat,\nettä tämä muinaisajan eläin on \"sarvillaan\" muodostellut maan pintaa.\nEtenkin kukkuloiden ja rotkojen selitetään siten syntyneen. Laaksot ja\nsyvänteet taas ovat johtuneet siitä, että maa on notkahdellut tuon\nennen maan päällä eläneen jättiläiseläimen painon alla. Kun näihin\nsyvennyksiin sittemmin on kerääntynyt vettä, ovat järvet ja joet\nmuodostuneet. Jumalan kerrotaan vihdoin vihastuneen ja upottaneen\nmammutin maan alle, missä sen uskotaan vielä nykyjään asuvan.\n\nPaikallinen on myös Koillis-Siperiassa muistiinpantu kertomus vuorien\nja laaksojen synnystä: Jumala asui alkujaan taivaassa, mutta muutti\nsittemmin maan päälle. Kun hän täällä kulkiessaan hiihti suksilla, niin\nohut maa notkui hänen allaan kuin nuori sitkeä jää. Sen vuoksi on\nmaanpinta muodostunut epätasaiseksi.\n\n\n\n\nIHMISEN LUOMINEN.\n\n\nBaikalin takaiset tungusit kertovat, että kun Buga (taivaanjumala) loi\nensimmäisen ihmisparin, keräsi hän sitä varten aineksia neljältä\nilmansuunnalta. Idästä hän toi rautaa, etelästä tulta, lännestä vettä\nja pohjoisesta maata. Maasta hän loi lihan ja luut, raudasta sydämen,\nvedestä veren ja tulesta lämmön.\n\nNeljästä eri alkuaineesta, nim. tulesta, vedestä, ilmasta ja maasta,\nJumala luo Aatamin ruumiin myös Syyriassa asuvien jesidien\nluomiskertomuksessa. Juutalaisten ja arapialaisten myöhemmän ajan\ntaruissa Jumala kerää nämä ainekset maan neljältä nurkalta. Tällaista\nKeski-Aasiassakin esitettyä oppia, jossa kuitenkin paholainen toimii\nruumiin luojana ja Jumala sen elävöittäjänä, sanoo Ruysbroeck\n1200-luvulla manikealaiseksi harhaopiksi. Juutalaisten tarujen mukaan\nnuo eri suunnilta saadut ainekset edustivat vielä eri värejä: punaista,\nmustaa, valkoista ja ruskeata, mitkä värit kuvastanevat ilmansuuntain\nvärejä. Ilmansuuntien elementit mainitsee myös Ruysbroeck kertoessaan,\nmitenkä mongolit juominkeja viettäessään pirskoittivat juomaa eri\nilmansuuntiin, nim. etelää kohti palvoakseen tulta, itää kohti\npalvoakseen ilmaa, länttä kohti palvoakseen vettä ja pohjoista kohti\npalvoakseen kuolleita. Tässä tiedonannossa esiintyy siis etelä tulen ja\nlänsi veden ilmansuuntana aivan kuin tungusien luomiskertomuksessa.\n\nMutta ihmisen ja luonnon sukulaisuus kuvastuu toisenlaisestakin\nkäsityksestä, nim. siitä, että _maailmankaikkeus on syntynyt\nihmisenmuotoisen alkuolennon ruumiista_. Kalmukit selittävät maailman\nmuodostuneen Manzashirin (buddhal. bodhisatvan Manjucrin) ruumiinosista\nsiten, että puut syntyivät hänen veritiehyeistään. tuli hänen\nsisälmyksiensä lämmöstä, maa hänen lihastaan, rauta hänen luistaan,\nvesi hänen verestään, ruoho hänen hiuksistaan, aurinko ja kuu hänen\nsilmistään, seitsemän kiertotähteä hänen hampaistaan ja muut\ntaivaanvalot hänen selästään. Samoin muodostuu kosmos, kun kiinalainen\ndemiurgi, Pan-ku, päättää päivänsä: hengestä syntyy tuuli, äänestä\nukkonen, vasemmasta silmästä aurinko, oikeasta kuu, verestä virrat,\nhiuksista kasvit, syljestä sade ja syöpäläisistä ihmissuku.\nVastaavanlaisen tarun esittää jo intialainen Rigveda (X, 90)\nkertoessaan maailman saaneen alkunsa Purusan ruumiista siten, että\nsydämestä muodostui kuu, silmästä aurinko, suusta Indra ja Agni,\nhengityksestä tuulenjumala, navasta ilmakehä, pääkallosta taivaanlaki,\nkorvista ilmansuunnat ja jaloista maa. Yhteinen piirre näissä taruissa\non mm. se, että aurinko syntyy alkuolennon silmästä. Kotshinkiinassa\ntaas tarinoidaan, mitenkä Buddha luodessaan maailman Banio nimisen\njättiläisen ruumiista muodosti tämän pääkallosta taivaan, lihasta maan,\nluista vuoret ja kivet sekä hiuksista kasvit. Samoinkuin Rigveda\nselittää siis tämäkin taru taivaankuvun syntyneen alkuolennon\npääkallosta. Muudan manikealaisia vastaan tähdätty kiistakirjoitus\n(Shkand-Gumanig-Vizhar) väittää manikealaisten uskovan, että maailma\nsyntyi, kun Kund niminen paholainen surmattiin. Tämän nahkasta luotiin\ntaivas, lihasta maa, luista vuoret ja hiuksista kasvit. Persialaisten\npyhässä kirjallisuudessa (Bundahisn, 31), jossa kuvaillaan\nylösnousemusta, sanotaan, että sinä hetkenä vaaditaan takaisin luut\nmaasta, veri vedestä, hiukset kasveista ja elämä tulesta. Kaikissa\nnäissä aasialaisissa kuvitelmissa esiintyvät siis ihminen (mikrokosmos)\nja luonto (makrokosmos) läheisessä suhteessa toisiinsa.\n\nYllämainittuja taruja muistuttaa vielä islantilaisen Grimnismál-runon\n(40-41, vrt. Vafthrudnismál, 21) kertomus merkillisestä Ymir\njättiläisestä, joka surmattiin ja jonka lihasta luotiin maa, verestä\nvesi, luista vuoret, hiuksista puut ja pääkallosta taivaanlaki. Lisäksi\nmainitaan m.m., että pilvet luotiin Ymirin aivoista. Kun Snorrin mukaan\nYmirin surmasi kolme veljesjumalaa, nim. Borin pojat, Odin, Vili ja Vé,\nja kun Theodor bar Khoni samoin kertoo edellämainitun Kundin\nsaaneen surmansa kolmen veljesjumalan kädestä, näkee Reitzenstein\nskandinaavisessa muinaistarussa manikealaista vaikutusta. Taivaan\nmuodostaminen jättiläisen pääkallosta eikä nahkasta, kuten tuossa\nmanikealaisia koskevassa lähteessä, edellyttää kuitenkin toisintoa,\nmissä pääkallolla on ollut tällainen merkitys.\n\nIslannissa säilyneen tarun alkuperää on selitetty toisellakin tavalla.\nOn näet oletettu, että maailman muodostuminen Ymirin ruumiinosista\nolisi sepitetty erään keskiajalla vallinneen luomiskertomuksen mukaan,\njoka kuitenkin päinvastoin selittää ensimmäisen ihmisen saaneen alkunsa\n\"maailmankaikkeuden elementeistä\". Tämä jälkimmäinen taru, joka on\nollut yleinen sekä Itä- että Länsi-Euroopassa, kuvailee, mitenkä Aatami\nluotiin samanlaisista aineksista, kuin mitkä aasialaisten tarujen\nmukaan syntyivät alkuolennon ruumiista. Max Förster, joka on\nvertailevasti tutkinut Aatamin luomista koskevan eurooppalaisen tarun\ntoisintoja, on tullut siihen tulokseen, että ne kaikki alunperin\nperustuvat ajanlaskumme alussa Aleksandrian juutalaisten keskuudessa\nsepitettyyn kreikankieliseen Heenokinkirjaan, josta nykypäiviin asti on\nsäilynyt vain slaavinkielinen laitos. Ne kahdeksan ainetta, joista\nAatamin ruumis on kokoonpantu, vaihtelevat kuitenkin jonkin verran eri\ntoisinnoissa. Yleisimpiä ovat: liha maasta, luut kivistä, veri vedestä\n(merestä), silmät auringosta, ajatukset pilvistä ja hengitys tuulesta.\nErinäisissä lähteissä mainitaan lisäksi: hiukset ruohosta, ruumiinlämpö\ntulesta; joskus vielä: suonet juurista, hiki kasteesta ym.\n\nNäitä eri aineksia tarkastaessa kiintyy huomio erikoisesti \"pilviin\",\njoista Aatamin _ajatukset_ luotiin. Kun kaikki muu on aistimin\nhavaittavaa, mitenkä ovat \"ajatukset\" tässä ymmärrettävät? Griminismál\nmainitsee myös \"pilvet\", mutta selittää päinvastoin, että ne luotiin\nYmirin \"aivoista\". Kansanomaisen tarun kannalta soveltuvatkin \"pilvet\"\nparemmin \"aivojen\" kuin \"ajatusten\" vastineeksi. Kun Griminismál\nsitäpaitsi kertoo, että taivaanlaki luotiin Ymirin pääkallosta,\nesiintyy siinäkin piirre, joka edellyttää toisenlaista luomistarua kuin\nHeenokinkirjan kertomaa. Onhan mahdotonta kuvitella, että Aatamin\npääkallo olisi tehty taivaanlaesta. Kuten mainittu, tavataan jo\nRigvedasta käsitys, että taivaanlaki on luotu alkuolennon pääkallosta.\nSama mielikuvitus, joka on rinnastanut jättiläisen pääkallon ja\ntaivaankuvun, on ilmeisesti rinnastanut myös tämän aivot ja pilvet.\nNäyttää siis siltä kuin Grimnismálin kertomus, samoinkuin nuo\naasialaiset maailmansyntytarut, edustaisi alkuperäisempää kantaa kuin\nyllämainittu Aatamin luomista koskeva legenda. Missä suhteessa\nGrimnismálin Ymir-taru on aasialaisiin vastineisiin ja miten se on\nkulkeutunut Islantiin, on selvittämättä, mutta islantilaisen\nGylfaginningin (13) kertomus kääpiöistäkin, jotka virkosivat henkiin\nYmirin ruumiissa, missä ne elivät matoina saaden jumalien käskystä\nihmisjärjen ja -muodon, muistuttaa sitä kiinalaisen tarun piirrettä,\njonka mukaan ihmissuku on syntynyt alkuolennon ruumiissa eläneistä\nsyöpäläisistä.\n\n\n\nJumala ja paholainen ihmisen luojina.\n\n\nKeski- ja Pohjois-Aasiassa muistiinpannuissa ihmisen luomista\nkoskevissa kertomuksissa esiintyy, samoinkuin eräissä sikäläisissä\nmaansyntytaruissakin, tavallisesti kaksi vastakkaista olentoa, Jumala\nja paholainen, joista jälkimmäinen turmelee sen, minkä edellinen luo.\nUseimmiten paholainen pääsee lähestymään ihmistä jo, ennenkuin Jumala\non ennättänyt hänet elävöittää. Näissä taruissa näyttelee _koira_,\njonka Jumala asettaa ihmistä vartioimaan, hyvin huomattavaa osaa.\n\nKun suuri Pajana, niin kerrotaan metsätatarien tarustossa, muodosti\nensimmäiset ihmiset, ei hän osannut luoda niihin eläväksi tekevää\nhenkeä, sen vuoksi hänen piti käydä etsimässä niille sielua taivaasta.\nMennessään hän jätti koiran ihmisten vartiaksi. Sillä välin saapui\npaholainen, Erlik, ja sanoi koiralle, joka tällöin vielä oli alaston:\n\"Sinulla ei ole karvoja, minäpä annan sinulle kultaiset karvat, jos\nsinä annat minulle nuo sieluttomat ihmiset.\" Koiraa miellytti\npaholaisen ehdotus, ja hän jätti vartioimansa olennot Erlikin huostaan.\nPäästyään ihmisiin käsiksi paholainen saastutti ne syljellään, mutta\npakeni heti, kun Jumala saapui niitä elävöittämään. Nähdessään, että\npaholainen oli tahrinut ihmisten ruumiit, Jumala käänsi niiden liatun\nulkopinnan sisään päin ja sisäpuolen ulospäin. Sen vuoksi on ihmisen\nsisuksissa yhä vieläkin sylkeä ja saastaa.\n\nSamalla tavalla jakuttilainen taru selittää ihmisen ruumiissa piilevää\nlikaa. Luotuaan maailman Jumala rakensi kivitalon, johon hän asetti\nseitsemän kuvaa ja \"ihmisen\" niitä vartioimaan. Tuon tuostakin\npaholainen pyrki taloon yrittäen lahjomalla houkutella vartiaa\npuolelleen. Tämä onnistuikin, kun paholainen vihdoin lupasi \"ihmiselle\"\nsellaisen puvun, joka ei kuluisi koskaan ja jota ei milloinkaan\ntarvitsisi riisua. Paholainen saattoi nyt lähestyä kuvapatsaita, jotka\nse samalla likasi ulostuksillaan. Kun Jumala pian saapui kuviansa\nkatselemaan ja huomasi, mitä paholainen hänen poissaollessaan oli\ntehnyt, suuttui hän suuresti, torui vartiaa ja täytti tämän toivomuksen\nmuuttaen hänet koiraksi. Käännettyään patsaat nurin puolin siten, että\nulkopuoli tuli muodostamaan sisäpuolen, Jumala puhalsi niihin elävän\nhengen. Näin luotujen ihmisten sisälmyksissä on siitä päivin ollut\nlikaa.\n\nAivan vastaavat tarut tapaamme myös Volgan suomalaiskansojen,\ntsheremissien, votjakkien ja mordvalaisten keskuudesta. Tsheremissit\ntarinoivat, mitenkä Jumala ihmisen luotuaan lähtee noutamaan sille\nhenkeä taivaasta ja mitenkä paha Keremet sillä välin lupaamalla\nalastomalle koiralle turkit, pääsee saastuttamaan syljellään ihmisen\nruumiin, jonka Jumala tällöin kääntää nurin puolin ja jonka hän sen\njälkeen elävöittää. Täälläkin on tarun tarkoituksena selittää, minkä\nvuoksi Jumalan luoman ihmisen sisälmyksissä on saastaa. Mordvalaisten\ntarussa selitetään lisäksi, että erinäiset ihmisiä vaivaavat sisätaudit\novat aiheutuneet paholaisen syljestä. Jonkin taudin, etenkin yskän ja\nkeuhkotaudin, alkuperää pyrkivät venäläisten vastaavat tarut\nselittämään samalla tavalla. Vieläpä samojedienkin mailla, milloin ei\npuhuta ruumiin nurinkääntämisestä, mainitaan pahojen ihotautien,\npaisumien ym. aiheutuneen paholaisen syljestä. Täälläkin uskotaan\nkoiran alunperin olleen alastoman; sen selkää silittämällä paholainen\nkasvatti sille karvat.\n\nToisessa tarusarjassa, jossa paholainen myös syljellään pilaa Jumalan\nluomat ihmiset, sanotaan näillä alkujaan olleen jonkinlainen ruumista\nsuojeleva verho, nim. karva- tai sarveisainepeite.\n\nBalaganskin piirin burjatit tarinoivat, mitenkä kolme luojaa,\nShibegeni-, Madari- ja Esege-burkhan valmistivat ensimmäisen ihmisparin\nmuodostamalla lihan punaisesta savesta, luut kivestä ja veren vedestä.\nSen jälkeen he epätietoisina siitä, kuka heistä saisi hankkia hengen\nnoille vielä sieluttomille olennoille, päättivät tiedustella sitä\npanemalla eteensä kynttilän ja vesiastian sekä asettumalla nukkumaan\nniiden ääreen. Se, jonka kynttilä yön aikana syttyisi palamaan ja jonka\nastiaan ilmaantuisi kasvi, saisi kunnian elävöittää ihmiset ja olla\nheidän suojelushaltiansa. Muiden nukkuessa Shibegeni-burkhan heräsi\nyöllä ja huomattuaan, että palava tuohus sekä kasvi olivat\nMadari-burkhanin edessä, sytytti oman kynttilänsä ja sammutti naapurin\ntuohuksen, samalla hän myös siirsi tämän kasvin omaan astiaansa. Kun\nmuut burkhanit aamulla näkivät, että tuli ja kasvi olivat ilmaantuneet\nShibegeni-burkhanin kohdalle, totesivat he, että kohtalo oli määrännyt\ntämän ihmisten elävöittäjäksi ja suojelijaksi. Madari-burkhan aavisti\nkuitenkin, että Shibegeni-burkhan oli menetellyt petollisesti ja sanoi\ntälle: \"Sinä varastit minulta tulen ja kasvin, sen vuoksi tulevat sinun\nelävöittämäsi ihmiset varastamaan toisiltaan ja riitelemään keskenään.\"\n\nTämä burjateilta saatu kertomus, joka ilmeisesti pyrkii selittämään\nryöstön ja riidan alkuperää, muodostaa jo sellaisenaan ehyen\nkokonaisuuden, vaikka se esiintyykin pidemmän tarun johdantona. Taru\njatkuu näet kertomalla, mitenkä Madari- ja Esegen-burkhan tämän jälkeen\npoistuivat taivaaseen jättäen Shibegeni-burkhanin huostaan nuo maasta\nluodut, alkujaan karvapeitteiset olennot. Kun Shibegeni-burkhaninkin\npiti pistäytyä taivaassa ihmisille henkeä etsimässä, asetti hän silloin\nvielä karvattoman koiran vartioimaan nukkuvia ihmisiä. Tällöin saapui\npaholainen, Shitkur, mutta koira alkoi sitä kiivaasti haukkua.\nPaholainen sanoi koiralle: \"Älä hauku minua, minä kasvatan sinulle\nkarvat ruumiiseesi, jotta sinulla olisi samanlainen ihopeite kuin\nihmisilläkin. Silloin sinun ei tarvitse koskaan värjöttää kylmässä.\"\nKoira leppyi ja lakkasi haukkumasta. Paholainen täytti lupauksensa\npirskoittamalla sylkeään eläimen ruumiiseen, johon heti kasvoi\nkarvapeite. Samalla se pirskoitti sylkeään myös nukkuviin ihmisiin.\nKun Shibegeni-burkhan astui alas taivaasta ja huomasi, että paholainen\noli päässyt saastuttamaan ihmiset, suuttui hän ja kirosi koiran, jolla\njo oli yllään paholaisen antama karvapeite, sanoen: \"Sinä tulet aina\nnäkemään nälkää, saat kaluta luita ja syödä ihmisten jätteitä, lisäksi\ntulevat ihmiset lyömään sinua.\" Sen sanottuaan Shibegeni-burkhan\npuhdisti paholaisen likaamat ihmisruumiit jättäen ne alastomiksi.\nAlkuperäinen karvapeite jäi ainoastaan niihin ruumiinkohtiin, jonne\npaholaisen sylki ei ollut sattunut, myös päähän, joka ihmisten\nnukkuessa oli ollut käsien peitossa.\n\nAlarskin piirin burjattien vastaavassa tarussa, jossa emme tapaa\nyllämainittua johdantoa, kerrotaan vain, mitenkä Burkhan loi eri\naineksista karvapeitteisen ihmisen, pani koiran sitä vartioimaan ja\npoistui taivaaseen noutamaan henkeä sekä mitenkä paholainen, Solmo,\nvieteltyään koiran puhdisti ihmisruumiin karvoista jättäen niitä vain\nerinäisiin kohtiin. Lopuksi huomautetaan, että jollei paholainen olisi\npäässyt ihmiseen käsiksi, ei ihminen olisi milloinkaan sairastunut eikä\nkuollut.\n\nLosvan voguleilta saadussa tarussa taas Jumala varusti aluksi ihmiset\nsarveisainekalvolla, jotta ne hyvin voisivat kestää kylmyyttä, mutta\nkun Jumalan piti käydä taivaasta ihmisille henkeä etsimässä, saapui\npaholainen ja pilasi ruumiit, niin että sarveisaine jäi peittämään vain\nsormien ja varpaiden päitä. Näin ruumiin pinta heikkeni, ja ihmiset\njoutuivat alttiiksi taudeille ja kuolemalle.\n\nTässä muodossa tuntevat mordvalaisetkin tämän tarun. Antamalla\nalastomalle koiralle karvat paholainen saa tilaisuuden lähestyä\nsarveisainepeitteellä verhottua ihmistä, jonka ruumiin kalvon tämä\npilaa lukuunottamatta sormien ja varpaiden päitä.\n\nTuo ihmisen ruumista alunperin peittänyt karva- tai sarveisaineverho\nesiintyy myös toisissa, raamatun syntiinlankeemiskertomusta\nmuistuttavissa taruissa, joten herää kysymys, kumpaan taruryhmään tämä\npiirre on alkujaan kuulunut. Siihen katsoen, että se varsinaisissa\nluomistaruissa on verraten harvinainen, mutta noissa toisissa aivan\nyleinen ja oleellinen, voidaan päättää, että se on jälkimmäisestä\ntarusarjasta siirtynyt edelliseen.\n\nEräissä keski-aasialaisissa luomiskertomuksissa, joissa myös koira\nnäyttelee vartian osaa, antaa paholainen Jumalan poissaollessa hengen\ntämän luomille ihmisille.\n\nNiin kertoo mm. seuraava altailainen taru: Ulgen loi ensimmäisen\nihmisen muodostaen lihan maasta ja luut kivistä, samalla hän loi vielä\nvaimon miespuolisen olennon kylkiluusta. Lähtiessään etsimään näille\nsielua, asetti hän koiran vartioimaan ihmisiä. Koira oli tällöin vielä\nkarvapeitettä vailla. Sillä välin tuli paholainen, Erlik, mutta koira\nalkoi sitä kiivaasti haukkua eikä laskenut sitä ihmisten läheisyyteen.\nErlik sanoi: \"Minä tulin luomaan sinulle karvat ja elävöittämään\nihmisten ruumiit.\" Tämän kuultuaan koira rauhoittui. Paholainen\nkehoitti sitä nyt syömään hänen ulostuksiaan, ja niin kasvoi koiralle\nkarvapeite. Sen jälkeen paholainen tarttui ruokopilliin ja puhalsi\nihmisten peräosasta hengen noihin nukkuviin olentoihin. Kun Ulgen\npalasi ja näki ihmisten jo elävän, hämmästyi hän ollen epätietoinen,\nmitä tehdä, luodako uudet ihmiset. Silloin saapui sammakko ja sanoi:\n\"Miksikä hävittäisit nämä olennot? Eläkööt itseään varten. Jos\nkuolevat, kuolkoot, jos elävät, eläkööt.\" Ja niin jätti Ulgen ihmiset\nelämään.\n\nAltailaisessa toisinnossa kerrotaan Ulgenin samalla luoneen useita\nihmisiä, lapsia, nuorukaisia ja neitosia, miehiä ja vaimoja, vieläpä\nvanhuksiakin, joiden ruumiit paholainen, Erlik, elävöittää Jumalan\npoissaollessa.\n\nMongolien vastaavassa tarussa mainitaan kaksi luojaa, Otshirvani ja\nTsagan-Shukuty, jotka yhdessä muovailivat maasta ensimmäisen ihmisen\nruumiin. Jälkimmäinen sanoi edelliselle: \"Me olemme luoneet ihmisen,\nvielä on etsittävä sille henki, jotta se tulisi eläväksi.\" Otshirvani\nhuomautti, että paholainen voi sillä aikaa anastaa ihmisen ruumiin. Sen\nvuoksi he asettivat alastoman koiran ihmisen vartiaksi. Kun jumalat\nolivat poistuneet, pistäytyi paholainen paikalla, lahjoi koiran\nlupaamalla sille karvat ja sytytettyään rohtimia palamaan puhalsi\nniistä savua ihmisen sieraimiin. Heti ihminen nousi ja alkoi kävellä.\nPalattuaan jumalat hämmästyneinä näkivät, että ihminen jo eli ja toimi.\n\nKeski- ja Pohjois-Aasiassa tunnetaan näin ollen kaksi tarusarjaa,\njoista toisessa paholainen saastuttaa ihmisen ruumiin, minkä Jumala luo\nja elävöittää, toisessa taas Jumala luo ruumiin, mutta paholainen antaa\nhengen. Kummankin tarusarjan tarkoituksena on selittää ihmisessä\nilmaantuvia varjopuolia, joita ei Jumalan luomalta olennolta voisi\nodottaa. Edellisen ryhmän tarut edustavat aineellisempaa kantaa pohtien\npääasiallisesti ihmisruumiissa piilevän saastan ja siitä johtuvien\ntautien alkuperää. Jälkimmäinen tarusarja taas näyttää pyrkivän\nselittämään ihmisen henkisiä heikkouksia ja paheita. Tämä käy ilmi\nseuraavastakin altailaisesta tarusta, jossa kuitenkin vain naisen\nvaihteleva ja oikullinen luonne on pohdinnan kohteena. Kun Ulgen oli\nluonut maan, loi hän maan päälle seitsemän miespuolista olentoa sekä\nseitsemän puuta, puun kunkin osalle. Sen jälkeen hän loi vielä\nkahdeksannen miehen, Maidere (buddhal. bodhisatva Maitreya) nimisen, ja\npuun \"kultaiselle vuorelle\". Luotuaan nämä olennot Jumala jätti ne oman\nonnensa varaan ja poistui. Palattuaan seitsemän vuoden kuluttua hän\ntotesi, että jokaiseen puuhun oli kasvanut seitsemän oksaa, mutta\nihmisten luku ei ollut lisääntynyt. Jumala sanoi: \"Miksikä on näin,\npuut työntävät uusia oksia, mutta ihmisten luku on sama?\" Silloin\nMaidere vastasi: \"Kuinka ihmiset saattaisivat lisääntyä, kun ei ole\nketään, joka voisi synnyttää?\" Kun Ulgen samalla antoi Maiderelle\nvallan vapaasti hallita ja vallita sekä pitää huolen ihmisten\nlisääntymisestä, astui tämä alas kultaiselta vuorelta, meni ihmisten\nluo ja ryhtyi luomaan naista samoin kuin Ulgen oli luonut hänet.\nKolmantena päivänä oli nainen jo valmis, mutta vielä henkeä ja elämää\nvailla. Sen vuoksi Maidere lähti tapaamaan Ulgenia jättäen koiran\nvartioimaan tuota luomaansa olentoa. Paha Erlik, joka oli odottanut\ntätä tilaisuutta, lahjoi koiran, lähestyi naista sekä puhalsi tämän\nsieraimiin seitsensointuisella huilulla ja soitti korvaan\nyhdeksänkielisellä soittimella. Sen vuoksi naisella on seitsemän tuulta\nja yhdeksän mielialaa. Kun Maidere riensi takaisin ja huomasi naisen jo\nelävän, sanoi hän koiralle: \"Miksikä sinä laskit Erlikin tulemaan,\nmitenkä hän sinut vietteli?\" Koira vastasi: \"Erlik lupasi minulle\nkuolemaan asti kestävät turkit, joissa ei kesällä tule kuuma eikä\ntalvella kylmä.\" Silloin Maidere vihastui ja sanoi: \"Sinulle luvattu\npuku on karvapeite, joka on kasvava kiinni ruumiiseesi.\" Samalla hän\nkirosi koiran ihmisten pahoin pideltäväksi.\n\nTässäkin tarussa on siis alkujaan alastomalla koiralla varsin\nhuomattava sija. Tuo kaikille yllämainituille luomiskertomuksille\nyhteinen piirre antaa aiheen olettaa, että niillä, missä muodossa ne\nesiintyvätkin, on yhteinen kanta-aihe. Paitsi ihmistä vartioivaa koiraa\non tähän kantamuotoon epäilemättä kuulunut myös paholainen Jumalan\nluomien olentojen turmelijana. Tuo jyrkkä dualismi ilmenee jo ammoin\npersialaisten uskonnossa, jossa myös koiralla, Ahura Mazdan eläimellä,\non pahojen henkien karkoittajana ollut tärkeä merkitys. Tässä\nhenkisessä ilmapiirissä, todennäköisesti syyrialaisten kristittyjen tai\nmanikealaisten keskuudessa on tarumme saanut alkunsa ja täältä käsin se\nlienee vaeltanut Keski- ja Pohjois-Aasiaan sekä suoraan että\nItä-Euroopan kautta. Käsitys, että paholainen on luonut Aatamin, on\nerikoisesti ollut manikealaisille ominainen.\n\nViimeksimainittu altailainen taru jatkuu vielä kertomalla, miten kolme\nnoista seitsemästä miehestä vapautuakseen joutumasta paholaisen\nelävöittämän naisen puolisoksi pakeni Maideren luo \"kultaiselle\nvuorelle\", missä heistä tuli Jumalan apulaishenkiä. Ainoastaan neljä\nheistä jäi edelleen asumaan maan päälle.\n\nEnnenmainitussa jakuttien tarussa puhutaan myös seitsemästä\nalkumiehestä, jotka paholainen kuitenkin ennätti turmella, ennenkuin\nJumala oli ne elävöittänyt. Tämäkin taru jatkuu kuvauksella, jossa\n4- ja 3-luku, kuten ylläolevassa, saa erikoista huomiota osakseen.\nSiinä kerrotaan näet, että Jumala antoi vaimon ainoastaan neljälle,\nminkä vuoksi nuo kolme olivat kohtaloonsa tyytymättömiä. He valittivat\nsiitä Jumalalle, ja kun tämä ei enää asiaan puuttunut, aiheutuivat\nsiitä aviorikokset. Vihdoin nämäkin saivat itselleen puolison, kun\nnoiden neljän vaimolle kullekin kasvoi tytär. Yksi tyttäristä jäi\nkuitenkin aviomiestä vaille ja alkoi sen vuoksi viettää porton elämää.\n\n\n\nHedelmä ihmisen turmelijana.\n\n\nPaitsi taruja, joissa paholainen turmelee ihmisen jo ennenkuin tämä on\nsaanut hengen, on olemassa toisia, joissa ihminen vasta sen jälkeen kun\nJumala on hänet elävöittänyt, joutuu turmiollisille seuraamuksille\nalttiiksi.\n\nTähän tarusarjaan kuuluvissa kertomuksissa ihmisen ruumis on alunperin\ntavallisesti varustettu erikoisella ihopeitteellä, joka on omiansa\nsuojelemaan häntä kylmyydeltä, kosteudelta ynnä muilta hänen\nterveyttään uhkaavilta vaaroilta. Toisissa taruissa tällaisena ruumiin\nsuojana on _karvapeite_, toisissa taas sarveisainekalvo. Vasta syötyään\nkielletyn puun hedelmää ihminen menettää tämän arvokkaan verhonsa.\n\nEsimerkkinä esitettäköön seuraava altailainen taru:\n\nYksinäinen puu kasvoi oksattomana. Jumala näki sen ja sanoi:\n\"Yksinäinen oksaton puu ei ole miellyttävä katsella, kasvakoon siihen\nyhdeksän oksaa!\" Yhdeksän oksaa kasvoikin puuhun. Jumala jatkoi:\n\"Tulkoon yhdeksän oksan alle yhdeksän ihmistä ja yhdeksästä ihmisestä\ntulkoon yhdeksän kansaa!\" Myöhemmin tässä tarussa puhutaan vain\nkahdesta ihmisestä, miehestä ja vaimosta, jotka alkujaan olivat\nkarvapeitteisiä. Miehen nimi oli Töröngöi ja vaimon Edji. Jumala sanoi\nheille: \"Älkää syökö niiden neljän oksan hedelmiä, jotka ojentautuvat\nauringon laskua kohti, vaan syökää noiden viiden oksan hedelmiä, jotka\nkasvavat auringon nousuun päin.\" Sen jälkeen Jumala pani puun juurelle\nkoiran vartiaksi sanoen: \"Jos paholainen lähestyy, niin tartu häneen!\"\nSitäpaitsi hän asetti sinne käärmeen sanoen: \"Jos paholainen saapuu,\nniin pistä häntä!\" Vielä Jumala sanoi sekä koiralle että käärmeelle:\n\"Jos ihminen tulee syömään noiden auringon nousun puolella kasvavien\noksien hedelmiä, niin laskekaa hänet puun ääreen, mutta jos hän pyrkisi\nsyömään kiellettyjen oksien hedelmiä, niin älkää laskeko häntä\nlähelle!\" Tämän sanottuaan Jumala poistui taivaaseen.\n\nTällöin ilmestyi paholainen puun luokse ja nähdessään käärmeen nukkuvan\nhän hiipi ovelasti sen sisään sekä kiipesi sen avulla puuhun. Täältä\nhän sitten houkutteli ensiksi vaimoa ja tämän välityksellä miestäkin\nsyömään kiellettyä hedelmää. Syötyään ihmiset hämmästyivät suuresti\nhuomatessaan, miten karvat alkoivat irtautua heidän ruumiistaan.\nSilloin he peloissaan piiloutuivat puiden taakse.\n\nKun Jumala tuli maan päälle ja näki, mitä hänen poissaollessaan oli\ntapahtunut, sanoi hän miehelle: \"Miten on laitasi?\" Mies vastasi:\n\"Vaimo on sivellyt suuhuni kiellettyä ravintoa.\" Jumala kääntyi nyt\nvaimon puoleen toruen: \"Miksikä teit näin?\" Vaimo vastasi: \"Käärme\nhoukutteli minua syömään.\" Jumala sanoi käärmeelle: \"Käärme, mitä olet\ntehnyt?\" Käärme vastasi: \"En minä houkutellut, vaan paholainen, joka\noli hiipinyt sisääni.\" Jumala kysyi: \"Mitenkä paholainen pääsi\nsisääsi?\" Käärme vastasi: \"Kun minä nukahdin, saapui paholainen.\"\nSilloin Jumala kääntyi koiran puoleen sanoen: \"Miten on sinun laitasi,\nmiksi et karkoittanut paholaista?\" Koira vastasi: \"Minun silmäni eivät\nnähneet häntä.\"\n\nTarussamme mainitaan siis sekä käärme että koira kiellettyjen hedelmien\nvartioina. Kun rankaisujen yhteydessä, jotka muistuttavat raamatun\nkertomuksesta tunnettuja, ei kuitenkaan enää mainita koiraa, näyttää\nsiltä kuin koira olisi taruumme siirtynyt edelläesitetystä\nluomiskertomuksesta.\n\nMiten paljon tämä taru muistuttaakin raamatun\nsyntiinlankeemiskertomusta, on siinä kuitenkin huomattavia poikkeuksia.\nRaamatun paratiisissa mainitaan olleen kaksi puuta, nim. elämänpuu ja\nhyvän ja pahan tiedon puu, jotka kumpikin kasvoivat keskellä\nparatiisia, mutta joista jälkimmäisen hedelmää ei ihmisen ollut lupa\nsyödä. Tarussamme taas puhutaan vain yhdestä puusta, jonka eri puolilla\nkasvoi erilaisia hedelmiä. Tällaisena tämä puu oli samalla kertaa\nelämän ja kuoleman puu. Raamatun kertomuksesta tarumme eroaa myös\nsiinä, että edellinen pyrkii selittämään kuoleman alkuperää henkisesti,\ntottelemattomuuden eli syntiinlankeemisen seuraamuksena, kun taas\ntarumme puhuu itse kielletyn hedelmän tuottamasta turmiosta.\nMahdollisesti on raamatunkin kertomuksen alkumuoto syntynyt\nyksinkertaisesti vain selittämään, mitenkä alkujaan kuolematon ihminen\non joutunut kuoleman omaksi. Näin ollen ei kuolemaa liene pidetty niin\npaljon varsinaisena rangaistuksena kuin suoranaisena seurauksena\nturmiollisen hedelmän syömisestä, sillä menetettyään suojelevan\nverhonsa ihmisruumiin vastustuskyky heikkeni, niin että taudit pääsivät\nsiihen käsiksi. Yleensä kansat kertovat taruja siitä, mitenkä taudit ja\nkuolema, joita alunperin ei muka ollut olemassa, ovat tulleet ihmisten\nvitsauksiksi.\n\nKäsitys karvapeitteestä ihmisen ruumiin verhona, jota ei tietääkseni\ntavata itä-eurooppalaisista taruista, on levinnyt laajalle Keski- ja\nPohjois-Aasiaan. Suomensukuiset vogulitkin kertovat, että Jumala aluksi\nloi kauttaaltaan karvaiset ihmiset ja salli heidän kulkea kaikkialla ja\nsyödä kaikkea, mitä halusivat, lukuunottamatta juolukoita, \"metsäläisen\nmarjoja\". Ihmiset eivät kuitenkaan häntä totelleet. Sen vuoksi, kun\nJumala uudelleen saapui katselemaan luomiaan olentoja, ei hänen ollut\nhelppo heitä tavata. Vihdoin hän löysi heidät piilosta pensaiden alta.\nKun ihmiset tällöin Jumalan kehoituksesta ryömivät esille, näki tämä,\nettä he olivat menettäneet karvapeitteensä värjöttäen alastomina hänen\nedessään. Tämä johtui siitä, että ihmiset vastoin Jumalan kieltoa\nolivat syöneet turmiollisia marjoja ja siten joutuneet alttiiksi\nkylmälle ja kosteudelle.\n\nTässä vogulien tarussa on muinaisseemiläisten mahtava ja ihana\nparatiisinpuu muuttunut pohjolan karuissa ja hedelmättömissä seuduissa\nmetsän vaatimattomaksi marjakasviksi.\n\nJo luomiskertomuksista tunnemme tuon toisenkin ruumiinverhon, nim.\nsarveisainepeitteen, jonka jätteitä ovat ainoastaan kynnet sormien ja\nvarpaiden päissä. Tämä tarunpiirre on perin yleinen Itä-Euroopassa, ja\nmahdollisesti se onkin sieltä käsin levinnyt Luoteis-Siperiaan.\nVenäläisiltä sen ovat saaneet virolaisetkin. Myös myöhäisjuutalaisissa\nja -arapialaisissa taruissa kerrotaan, että Aatamin ja Eevan ruumiin\nverhosi paratiisissa sarveiskalvo, josta johtui, etteivät he olleet\npukujen tarpeessa, vasta syntiin langettuaan he menettivät tämän\nruumiinverhon.\n\nEtu-Aasiasta lähtöisin lienee myös käsitys ensimmäisten ihmisten\nkarvapeitteestä. Ainakin arapialaisissa taruissa kerrotaan, että\nAatamilla ja Eevalla näiden ollessa vielä paratiisin timanttivuorella\noli maahan asti ulottuvat, koko ruumiin peittävät hiukset, jotka\nsurkastuivat, kun ihmiset olivat syöneet kiellettyä hedelmää. Sen\njälkeen heidän alaston ruumiinsa myös tummeni päivän paahteesta.\nJonkinlaista ruumiin peitettä edellyttää ilmeisesti raamatunkin\nkertomus, siinä kun sanotaan, että ihmiset jumalan käskyä vastaan\nrikottuaan huomasivat olevansa alasti.\n\nAstrakanin kalmukit kertovat, että ihmiset ennenkuin he pilasivat\nitsensä, olivat jonkinlaisia _valo-olentoja_, jotka valaisivat koko\nympäristönsä. Silloin ei näet vielä ollut aurinkoa eikä kuuta. Vasta\nkun ihmisten ihon loiste himmeni, luotiin taivaanvalot. Tämäkin\nkuvitelma pohjautuu etu-aasialaisiin taruihin. Niin esim. syyrialaisten\nlegendoissa Aatamin ja Eevan kasvot loistivat paratiisissa kuin aurinko\nja heidän muu ruumiinsa kuin kristalli. Myös etiopialainen Aataminkirja\nkuvailee, miten nämä loistavat olennot syntiin langettuaan menettivät\nalkuperäisen valohohteensa.\n\nSyntiinlankeemisen seuraamuksena mainitaan kalmukkien tarustossa vielä\nihmisten elinijän lyheneminen ja heidän kokonsa pieneneminen. Alkujaan\nhe saattoivat elää kokonaisen maailmankauden eli 80.000 vuotta.\nJokainen kulunut vuosisata on ihmisiästä riistänyt vuoden, niin että se\nnykyään on keskimäärin vain 60 vuotta. Tämä iän lyheneminen jatkuu yhä\nsynnin karttuessa, kunnes ihmiset elävät vain 10 vuoden vanhoiksi.\nSiihen asti heidän alkujaan jättiläismäinen kokonsakin yhä pienenee,\nkunnes heistä lopuksi tulee vain pieniä peukaloisia. Silloin saapuu\nmaan päälle Maideren lähetti Berde-Gabat, joka alkaa jälleen parantaa\nihmisiä ja samalla pidentää heidän ikäänsä ja kokoansa, kunnes ne taas\nsaavuttavat alkuperäisen mittansa.\n\nIhmisijän lyhenemiselle tapaamme vastineita raamatustakin, ja mitä taas\nihmisen kokoon tulee, kuvastuu vastaava käsitys mm. juutalaisten\ntaruista, joissa sanotaan: \"Kun Aatami luotiin, oli hän koko maailman\nkokoinen, mutta kun hän lankesi syntiin, tuli hän sangen pieneksi.\"\n\nKun Jumalan luomat ihmiset joutuivat turmiollisen hedelmän pilaamiksi,\nhuomauttaa tuo edelläesitetty altailainen taru, vihastui Jumala ja\nsanoi: \"En enää milloinkaan ryhdy luomaan ihmisiä, syntykööt toinen\ntoisistaan!\" Tämä Jumalan päätös koski kovimmin vaimoon, tällä\nkun naisena on synnyttäjän osa. Kalmukkien käsityksen mukaan\nsukupuolielimetkin ja -vietit syntyivät vasta syntiinlankeemuksen\njälkeen. Taru, joka pohtii kuoleman syytä, pyrkii näin ollen samalla\nselittämään synnyttämisen alkuperää. Ajatus synnyttämisen\naikaansaamasta korvauksesta liittyykin ikäänkuin itsestään kuoleman\ntuottamien tuhojen mietiskelyyn.\n\nYllämainittujen tarujen lisäksi mongolit ja burjatit kertovat vielä,\nmitenkä Burkhan-bakshi halutessaan tehdä ihmisen kuolemattomaksi\nlähetti variksen noutamaan taivaasta elämänvettä ihmisen suuhun. Varis\ntoikin sitä nokassaan, mutta matkalla se istahti kuuseen levähtämään.\nKun samaan kuuseen asettunut huuhkaja silloin huusi pahasti, säikähti\nvaris, aukaisi nokkansa ja vuodatti veden puuhun. Siitä päivin on kuusi\ntalvellakin vihreä, mutta ihminen jäi kuolemattomuudesta osattomaksi.\nSaman tarun toisinnon tuntevat myös altailaiset.\n\n\n\n\nMAAILMAN PERIKATO.\n\n\nSamoinkuin maailman synty on sen perikatokin ollut Altain suvun\ntarustossa pohdinnan kohteena. Jo alunperin, niin kertovat mongolit,\nuhkasi luomakuntaa tuhoutumisen vaara, kun maata ympäröivässä ja sen\nalla ammottavassa meressä oleskeli Losun niminen jättiläiskäärme, joka\npirskoittamalla myrkkyä maan päälle surmasi suuret määrät ihmisiä ja\neläimiä. Jumalan kehoituksesta muudan sankari, Otshirvani, astui\nsilloin alas taivaasta ryhtyäkseen taisteluun tätä hirviötä vastaan,\nmutta hänen voimansa pettivät. Olisipa sankari itsekin joutunut pedon\nuhriksi, jollei hänen olisi onnistunut paeta korkealle Sumer-vuorelle.\nTäällä hän muuttautui mahtavan Garide-kotkan hahmoon, iski sellaisena\nkyntensä jättiläiskäärmeen päähän, laahasi sen ruumiin kolmesti\nmaailmanvuoren ympäri ja murskasi sen pään kivellä.\n\nTätä tarua, joka ilmeisesti on Intiasta vaeltanut Mongoliaan, kuten\nnimet Otshirvani (buddhal. bodhisatva Vairapani), Sumer (Intial.\nSumeru) ja Garide (intial. Garuda) osoittavat, muistuttaa\nmuinais-skandinaavien kertomus (Gylfaginning, 50) mahtavasta Midgardin\nkäärmeestä, joka \"ruiskuttaa myrkkyä\" ja joka sillä \"pirskoittaa koko\nilman ja maan\". Täällä tämä hirviö kukistuu kuitenkin vasta maailman\nlopulla. Sanotaan, että kun meri silloin alkaa tulvia ja kun \"Midgardin\nkäärme kiemurtelee jättiläisvimmassa ja matelee maihin\", niin\nThor-jumala hyökkää sen kimppuun ja kukistaa sen, mutta samalla hän\nitsekin saa surmansa pedon pirskoittamasta myrkystä.\n\nMuunkinlainen vaara on uhannut tai uhkaa ihmisten asumaa maata. Pelko,\nettä maan perustus saattaa pettää tai että maa muulla tavalla voi\njoutua suuren vedenpaisumuksen valtaan, liittyy käsitykseen, jonka\nmukaan maa on sijoitettu pohjattoman ja rannattoman alkumeren helmaan.\nAasialaiset tarut, jotka puhuvat eri maailmankausista, kertovat,\nmitenkä vedenpaisumus jo kerran hävitti kaiken elämän maan päältä ja\nmitenkä muudan henkilö, joka pelastui, tuli uuden ihmissuvun\nkantaisäksi.\n\nR. Andree, joka teoksessaan \"Die Flutsagen\" tutkii\nvedenpaisumuskertomusten alkuperää esittäen runsaasti eri maanosista\nkerättyä aineistoa, tulee siihen tulokseen, että vedenpaisumustarut\novat joko paikallisia, tulvivan virran, maanjäristyksen tai\nmuiden luonnonilmiöiden aiheuttamia tahi muualta saapuneiden\nsivistysvirtausten mukana kulkeutuneita kertomuksia. Kumpaan ryhmään ne\nvedenpaisumuskertomukset, joita tapaamme Altain suvun kansoilta, ovat\nluettavat, ei käy ilmi Andreen tutkimuksesta, hän kun, kuten\neurooppalaiset kansanrunoudentutkijat yleensä, huonosti tuntee\nturkinsukuisten kansain tarustoa. Selvää on kuitenkin, etteivät\nluonnonsuhteet ainakaan Keski-Aasiassa tarjoa niitä edellytyksiä\nvedenpaisumustarujen syntymiselle kuin esim. Eufrat ja Tigris virtain\ntai Niilin toisinaan tulvan alle peittyvät alueet. Jää siis jäljelle\nvain se mahdollisuus, että vedenpaisumustarut ovat vaeltaneet tänne\nmuualta. Mutta mistä ja milloin ne ovat saapuneet Altain suvun\nkansoille? Perustuvatko ne jo ikivanhoihin lainoihin, vai ovatko ne\nkaikki, sellaisina kuin ne tunnemme, vasta verraten myöhäisen ajan\nperintöjä, on epävarmaa. Sekin mahdollisuus on olemassa, että\nmyöhemmin saapuneet kertomukset ovat jo lakaisseet piiloon tarun\nvarhaiskantaisemmat muodot, jos sellaisia on ollut olemassa.\n\nHyvin yleistä nykyaikaista muotoa edustaa seuraava burjattien taru:\nEnnenkuin vedenpaisumus tuli, kehoitti Burkhan erästä miestä\nrakentamaan itselleen suuren laivan. Jumalan neuvoja noudattaen mies\nmeni metsään ja työskenteli siellä päiväkaudet. Vihdoin hänen vaimonsa\nalkoi udella, mitä mies metsässä niin uutterasti puuhasi. Salatakseen\nhankkeensa tämä sanoi olevansa vain puunhakkuuhommissa. Miehen poissa\nollessa tuli paholainen, Shitkur, vaimon luo huomauttamaan, että hänen\nmiehensä pettää häntä ja että tämä metsässä rakentaa suurta laivaa.\nLopuksi paholainen pyysi vaimoa avustamaan häntä ja sanoi: \"Laiva on\npian valmis, ja miehesi kehoittaa sinua astumaan siihen, mutta älä\nhäntä heti tottele. Kun tämä silloin suuttuu ja lyö sinua, niin huuda\nhänelle: 'Miksi lyöt minua, Shitkur? Tällöin astuessasi laivaan minä\npääsen sinun kerallasi.' Vaimo suostui menettelemään, niinkuin\npaholainen häntä neuvoi. Pian uhkasi suuri vedenpaisumus koko maata ja\nlaivan rakentaja pyysi perheväkeään astumaan alukseen, mutta kun vaimo\nvastusti miehensä kehoitusta, suuttui tämä ja alkoi lyödä häntä.\nSilloin vaimo huudahti, kuten paholainen oli häntä opettanut: 'Miksi\nlyöt minua, Shitkur?' Kun vaimo tämän jälkeen astui laivaan, pääsi\npaholainen sinne hänen mukanaan.\"\n\nLisäksi tarumme kertoo, mitenkä mies Burkhanin avulla keräsi laivaansa\nkaikenlaisia eläimiä lukuunottamatta eläinten ruhtinasta (_argalan\nzon_), joka kieltäytyi tulemasta pitäen itseään niin suurena, ettei\nsillä muka ollut mitään hukkumisen vaaraa. Päästyään laivaan paholainen\nalkoi hiirien muodossa nakertaa reikiä laivan pohjaan, kunnes Burkhan\nloi kissan hiiriä tappamaan. Kun vedenpaisumus oli niin valtava, että\nse hävitti kaikki elävät olennot maan päältä, hukkui myös eläinten\nruhtinas. Sen suuria luita löydetään yhä vieläkin maasta. Toisintojen\nmukaan tällä jättiläiseläimellä on tarkoitettu mammuttia.\n\nSagaijien keskuudessa muistiinpannussa tarussa, jossa laivan rakentajan\nnimenä on Noj, houkuttelee paholainen tämän vaimoa tiedustelemaan\nmieheltään, mitä tämä metsässä rakentaa ja saatuaan tietää asian ryhtyy\nyöllä aina hävittämään sen, mitä mies päivällä on saanut valmiiksi.\nVedenpaisumuksen alkaessa ei laiva sen vuoksi olekaan valmis, vaan\nJumalan on annettava valitsemansa perheen pelastukseksi rautainen alus.\nSen avulla Noj sitten pelastuu vaimoineen ja lapsineen sekä\nkaikenlaisine eläimineen.\n\nKummassakin tarussa herättää huomiota paholaisen ja laivan rakentajan\nvaimon näyttelemä osa. Muuten ne muistuttavat raamatusta tunnettua\nvedenpaisumuskertomusta. Jälkimmäisen tarun Noj onkin raamatun Noak.\n\nIrtyshin ostjakkien ja eteläisten vogulien tarussa paholainen antaa\nvedenpaisumussankarin vaimolle väkijuomaa, minkä avulla tämä saa\nmiehensä ilmoittamaan aikeensa. Laivan rakentajaa ostjakit nimittävät\ntatareilta lainatulla nimityksellä Pairekse.\n\nVastaava legenda tunnetaan Itä-Euroopassakin, missä se todennäköisesti\non kirjallista alkuperää. Ainakin se esiintyy Pseudo-Methodiuksen\nkirjoittaman teoksen venäläisessä laitoksessa. Hyvin suosittu on\ntarumme ollut myös Siperiaan siirtyneiden venäläisten uudisasukkaiden\nkeskuudessa, vieläpä Baikalin takaisilla mailla, joten on\ntodennäköistä, että se on vaeltanut Siperiaan mainittujen siirtolaisten\nmukana. Pääpiirteiltään tämä venäläinen legenda on seuraava: Saadakseen\ntietää, minkä vuoksi Noak rakentaa arkkia, paholainen neuvoo tämän\nvaimoa valmistamaan väkijuomaa, jota juotuaan ukko humaltuu ja\nilmoittaa Jumalan hänelle uskoman salaisuuden. Saatuaan asiasta tiedon\npaholainen häiritsee arkin rakentajaa tämän toimissa ja kun arkki\nkuitenkin vihdoin valmistuu, hiipii hän sinne Noakin vaimon mukana\nNoakin tätä kirotessa ja mainitessa paholaisen nimen. Arkkiin päästyään\npaholainen alkaa hiirinä nakertaa reikiä aluksen pohjaan.\n\nPseudo-Methodiuksen vedenpaisumuskertomus on epäilemättä raamatun\npohjalla syntynyt myöhäisitämainen apokryfinen legenda. Että Noakin\nvaimo, josta raamatussa ei erikoisemmin puhuta, on arapialaistenkin\nkesken ollut tarun aiheena, osoittaa mm. Koranin 66. sura, jossa tämä\nmainitaan Lotin vaimon rinnalla kadotuksen omana. Myös taruissamme\nesitetty tapa, jolla paholainen Noakin vaimon mukana pääsee arkkiin,\nmuistuttaa, kuten Dähnhardt on huomauttanut, seuraavaa islamilaisen\ntarun kohtaa: Kun arkki oli valmis ja kun kaikenlaiset eläimet\nriensivät siihen parittain, näki Noak aasin vitkastelevan. Tällöin hän\nvihastui ja huusi aasille: \"Mene sisään sinä kirottu!\" Tätä hetkeä\nkäytti paholainen, Iblis, hyväkseen, ja kun Noak myöhemmin\nhämmästyneenä tältä kysyi, mitenkä hän oli tullut arkkiin, vastasi\npaholainen: \"Tulin sinun kehoituksestasi, eihän kukaan muu kuin minä\nole Jumalan luotujen joukossa kirottu.\" Ei kuitenkaan liene olemassa\ntodistuksia siitä, että yllämainitut tarut olisivat vaeltaneet\nSiperiaan islamin mukana. Erikoislaatuinen on seuraava altailainen\ntaru: Kun vedenpaisumus (_jajyk_) uhkasi peittää maan, kehoitti\nylijumala, Ulgen, Nama nimistä jaloa miestä rakentamaan itsellensä\narkin (_käräp_). Nama, jolla oli kolme poikaa, Soozun-uul, Sar-uul ja\nBalyks, oli silloin jo heikkonäköinen, sen vuoksi hän jätti arkin\nrakentamisen poikiensa tehtäväksi. Kun arkki, jota rakennettiin\nvuorella, vihdoin oli valmis, käski Nama ripustaa aluksen nurkkiin 80\nsyltä pitkät köydet, joiden päät oli kiinnitettävä maahan. Niiden\navulla voitaisiin näet tietää, milloin vesi oli noussut 80 sylen\nkorkeuteen. Astuessaan arkkiin Nama otti mukaansa omaisensa sekä\nerilaisia eläimiä ja lintuja, jotka tuhotulvan uhatessa kokoutuivat\nhänen ympärilleen. Seitsemän vuorokauden kuluttua köydet irtautuivat\nmaasta, ja arkki alkoi vapaasti ajelehtia. Vesi oli siis tällöin jo\nnoussut 80 syltä. Kun vielä oli kulunut seitsemän vuorokautta, kehoitti\nNama vanhinta poikaansa aukaisemaan arkin ikkunan ja tähystelemään\nympärilleen. Soozun-uul silmäili joka taholle ja sanoi: \"Kaikki on\nvaipunut veden alle, vain vuorten huiput ovat näkyvissä.\" Jonkin ajan\npäästä kun isä uudelleen kehoitti häntä tähystämään, saattoi poika\nvastata: \"Ei mitään näy, vain taivas ja vesi.\" Vihdoin arkki pysähtyi\nkahdelle lähekkäin sijaitsevalle vuorelle. Silloin Nama aukaisi ikkunan\nja laski korpin lentämään. Lintu ei palannut takaisin. Toisena päivänä\nhän laski variksen ja kolmantena harakan, mutta nämäkään eivät\npalanneet hänen luokseen. Neljäntenä päivänä Nama laski kyyhkysen, joka\npalatessaan toi nokassaan koivunoksan. Tältä hän sai tietää, minkä\nvuoksi muut linnut eivät saapuneet. Korppi oli löytänyt hirven-, varis\nkoiran- ja harakka hevosenhaaskan jääden niitä nokkimaan. Kuultuaan sen\nNama suuttui ja kirosi nämä linnut sanoen: \"Mitä ne nyt tekevät,\ntehkööt maailman loppuun asti.\" Taru jatkuu kertoen, että kun Nama oli\ntullut vanhaksi, hänen vaimonsa kehoitti häntä surmaamaan kaikki\ntuhotulvalta pelastuneet ihmiset ja eläimet, jotta ne siirtyisivät\nNaman mukana toiseen maailmaan ja siellä joutuisivat hänen valtaansa.\nVaimon tätä alituisesti hokiessa tuli Nama levottomaksi eikä tietänyt,\nmitä tehdä. Silloin Soozun-uul aavistaen äitinsä tuumat, mutta\nuskaltamatta ryhtyä äitiänsä vastustamaan kertoi isälleen seuraavan\nnäyn: \"Minä näin sinimustan lehmän ahmivan ihmistä, josta ainoastaan\njalat enää olivat näkyvissä.\" Ymmärrettyään tämän vertauskuvan Nama\ntarttui miekkaansa ja halkaisi vaimonsa kahtia päästä alkaen. Kun Nama\nvihdoin siirtyi taivaaseen, otti hän mukaansa poikansa Soozun-uul'in\nmuuttaen hänet tähtikuvioksi, johon sisältyy viisi tähteä.\n\nTässäkin tarussa vedenpaisumussankarin vaimo kuvataan siis pahaksi\nihmiseksi. Kuitenkin tarumme poikkeaa huomattavasti yllämainituista\ndualistisista kertomuksista ja ilmeistä onkin, että se on niistä\nerillään muuta tietä kulkeutunut Keski-Aasiaan. Huomattava on lisäksi,\nettä vedenpaisumuksen sankari on Altailla yhä edelleen erinäisten\nuskomusten ja menojen kohteena. Sellaisena hänen nimensä on Jajyk-kan\n('vedenpaisumusruhtinas'), ja häntä rukoillaan ylijumalan ja ihmisten\nvälittäjänä sekä ihmisten suojelushaltiana. Toisin paikoin hänelle myös\nuhrataan kerran vuodessa keväällä valkoinen lammas. Uhri toimitetaan\njollakin korkealla vuorella. Häntä palvotaan vielä vainajienkin\nhaltiana, jota 40:nä päivänä kuoleman jälkeen pyydetään asunnon\npuhdistajaisiin ja jota rukoillaan mm. palauttamaan kuolleiden viemät\nkotieläimet. Myös shamaninmenoissa häntä toisinaan puhutellaan ja\ntoivotaan, että hän saattaisi ihmisten rukoukset ylijumalan tietoon.\nHänen asuinpaikkansa sijoitetaan kolmanteen taivaaseen, missä on\nautuaitten paratiisi ja mistä hän sopivan hetken tullen lähettää\nlähettinsä tuomaan sielun maan päällä syntyvään lapseen. Tällaisena\nhäntä sanotaan \"luojaksikin\" (_jajutshi_).\n\nEi ainoastaan nykyisen ihmissuvun kantaisänä, vaan samalla\njonkinlaisena luojana esiintyy vedenpaisumuksen sankari sojottienkin\ntaruissa: Kun maata kannattava jättiläiskilpikonna kerran liikahti,\nalkoi alkuvesi tulvia yli maan. Muudan ukko, joka edeltäpäin tiesi\ntuhon tulevan, rakensi raudoitetun lautan, istuutui sille omaistensa\nkera ja pelastui. Veden aletessa lautta pysähtyi korkealle\nmetsävuorelle, missä se kansan käsityksen mukaan on yhä vieläkin.\nVedenpaisumuksen jälkeen tämä \"armollinen ruhtinas\" (_kaira-kan_) loi\nuudelleen kaiken, mitä on olemassa. Erikoisesti mainitaan, että hän on\nopettanut ihmisiä valmistamaan _väkijuomaa_, mikä keksintö omistetaan\nraamatunkin vedenpaisumussankarille.\n\nMiten syvälle vedenpaisumustaru on juurtunut Altain seudun kansain\nkuvittelupiiriin, osoittaa lisäksi näiden itsepäinen usko, että arkki\ntai alus yhä vieläkin on jonkin paikallisen vuoren huipulla. Sinne ei\nkuitenkaan ole hyvä mennä, sillä sieltä ei kukaan ole elävänä palannut.\nToisin paikoin kerrotaan, että arkin pysähdyspaikalta on löydetty\naluksen rakentamiseen käytettyjä suuria nauloja.\n\nMutta mitenkä on ymmärrettävä, että vedenpaisumussankarista on\ntullut jonkinlainen jumaluusolento, jota palvotaan ja jonka toimiala\non melko laaja? Tällaiset uskomukset eivät perustu raamatun\nvedenpaisumuskertomukseen eivätkä myöskään venäläisten tuomiin\nlegendoihin, vaan kuvastavat niitä käsityksiä, jotka liittyvät\niranilaisten Yima nimiseen taruolentoon. Mistä Nama ja hänen poikiensa\nnimet johtuvat, on epävarmaa, mutta Yima, jota vastaa sanskritin Yama,\non Altain mailla nimeltäänkin tunnettu: _Shal-Jime_. Yhdyssanan\nedellinen osa, _shal_, on väännös tiibetinkielisestä kuolleiden\nruhtinasta merkitsevästä nimestä. Eräässä altailaisessa\nluomiskertomuksessa Jumala sanoo: \"Sinä, Shal-Jime, olet minun\nmiehiäni, huolehdi ihmisestä, joka on nauttinut väkijuomaa, sekä\npienistä lapsista ynnä varsoista, vasikoista ja karitsoista, myös\nkuolleet ota luoksesi!\" Tämän mukaan Shal-Jime on samoinkuin Jajyk-kan\npaitsi vainajien myös mm. pienokaisten haltia.\n\nIranilaisten muinaistarut kertovat lisäksi, mitenkä Yiman aikana ankara\npakkanen tuhosi kaiken elämän maan päältä lukuunottamatta niitä\nihmisiä, eläimiä ja kasveja, jotka tällöin saivat turvapaikan\nerikoisessa Yiman laatimassa rakennuksessa. Tällaisena tämä taru\nmuistuttaa jossain määrin vedenpaisumuskertomusta. Jälkimmäisen\nkertomuksen ohella ja siihen sekaantuneena esiintyy suuren pakkasen\naiheuttama maailman perikato myös altailaisessa tarussa jossa\nlopullisen tuhon enteinä mainitaan muudan \"rautasarvinen, sininen\nkauris\" sekä erinäiset luonnonoikut:\n\n    Seitsemän päivää juoksi kauris maan ympäri ja määkyi hirvittävästi.\n    Seitsemän päivää kesti maanjäristystä.\n    Seitsemän päivää paloivat vuoret.\n    Seitsemän päivää satoi vettä.\n    Seitsemän päivää tuli rajuilman kera rakeita.\n    Seitsemän päivää satoi lunta.\n\nSen jälkeen alkoi tuo ankara pakkaskausi, jonka päättyessä arkista\n(_käräp_) lähetetään tiedustajina ensiksi kukko ja tämän kylmyyteen\nkuoltua hanhi ja korppi. Vasta viimeksimainitut säästyivät pakkaselta.\nTämä kansojen runoudessa perin harvinainen maailmantuhon kuvitelma,\njonka kuitenkin muinaiset skandinaavitkin ovat tunteneet\n(_fimbul_-talvi), on Altailla epäilemättä iranilaista alkuperää.\n\nVaikeampaa on sanoa, mitä perua on seuraava Jenisei-ostjakkien\nvedenpaisumuskertomus: \"Kun vesi seitsemän vuorokauden aikana nousi\nnousemistaan, pelastui joukko ihmisiä ja eläimiä, jotka olivat\nkavunneet veden pinnalla kelluvien tukkien turviin. Ankara pohjoistuuli\nhajoitti sitten ihmiset kauaksi toisistaan, niin että ne alkoivat puhua\neri kieliä ja muodostaa eri kansoja.\"\n\nVaikka tämä taru pyrkiessään selittämään, mitenkä eri kielet ja kansat\novat syntyneet, edustaakin erikoista tyyppiä, ei se kuitenkaan voi olla\npelkästään Jenisein tulvien aiheuttama paikallinen taruluoma, joka\nolisi erotettava tuosta yleisestä, laajalle levinneestä\nvedenpaisumustarusta.\n\nKaukana samojedienkin mailla on muistiinpantu kertomus, jossa\nsamoinkuin muinaisintialaisessa ja eräässä altailaisessa\nvedenpaisumustarussa sanotaan seitsemän henkilön pelastuneen veneessä.\nSamojedien taru jatkuu vielä kertomalla, mitenkä tuhotulvaa kohta\nseurasi ankara kuivuus, niin että nuo pelastuneet ihmiset olivat\nnääntymäisillään janoon. He pelastuivat kuitenkin kaivamalla maahan\nsyvän kuopan, johon ilmaantui vettä. Mutta vaikeampaa oli ravinnon\nlöytäminen. Sen vuoksi suurin osa pelastuneista kuoli nälkään. Elämään\njäivät ainoastaan muudan nuorukainen ja neitonen, jotka alkoivat\nkäyttää hiiriä ruoakseen. Tästä ihmisparista polveutuu nykyinen\nihmissuku.\n\nKoillis-Siperian taruissa ihmiset pelastuivat tuhotulvan uhatessa\nsiten, että he sitoivat yhteen puita suuriksi lautoiksi. Jotteivät nämä\nlautat, joille ihmiset asettuivat eväineen, olisi lähteneet merelle\najelehtimaan, turvauduttiin ankkurikiviin, jotka varustettiin pitkillä\nköysillä. Vedenpaisumuksen jälkeen lautat asettuivat korkeille\nvuorille. Näin tarinoivat mm. kamtshadalit. Vastaavanlaiset tarut ovat\nolleet tunnettuja Amerikankin puolella.\n\nPaitsi vedenpaisumuksen tuottamasta vaarasta puhuvat eräät\nPohjois-Siperian kansat lisäksi kauheasta _tulitulvasta_, joka kerran\nhävitti kaiken elämän maan päältä. Baikalin takaiset tungusit\ntarinoivat, mitenkä suuri tulipalo raivosi seitsemän vuotta polttaen\nkaiken, niin että maa muuttui mereksi. Tällöin saivat surmansa kaikki\nihmiset paitsi poikaa ja tyttöä, jotka kotkan mukana kohoutuivat\ntaivaalle. Kun he olivat aikansa ilmassa harhailleet, laskeutuivat he\nvihdoin sinne, missä maa oli tullut esille veden haihduttua.\n\nVogulit selittävät, että Jumala lähetti tulitulvan maan päälle\n_tuhotakseen paholaisen_. Kun koko maa ja luomakunta hukkui\n\"tuliveteen\", onnistui jumalien ja eräiden ihmisten pelastua.\nEdellisten kerrotaan sijoittuneen \"rautaiseen laivaan\", jälkimmäisten\n\"seitsenpohjaiselle haapalautalle\", joka vielä oli suojattu \"tulta\nvastustavalla seitsenkertaisella sammennahkapeitteellä\". Pelastusneuvot\novat siis jotenkin samat kuin vedenpaisumuskertomuksissa.\n\nSamoinkuin tungusien tarussa jatkuu tulitulvaa vogulienkin\nkertomuksessa seitsemän vuotta: \"Jo seitsemän talvea ja kesää on tuli\npalanut, jo seitsemän talvea ja kesää se on polttanut maata.\"\n\nObdorskin piirin jurakit kertovat etelässä sijaitsevasta pyhästä, Nadje\nnimisestä paikasta, jossa kasvoi seitsenoksainen pyhä koivu ja jonne\nkaikki ihmiset vaelsivat uhraamaan. Kerran koivun juuret alkoivat\nmädätä, ja kun seitsemäs juuri oli tuhoutunut, kukistui koivu. Silloin\nsen kannon alta virtasi verta, mutta se ei ollut todellista verta, vaan\ntulta. Tulen jälkeen alkoi virrata pyhää vettä, joka sai kaikki joet\ntulvimaan. Pelastuakseen ihmiset tekivät lautan, jonne keräsivät yhden\nkaikista eläimistä.\n\nTulitulvataruja on muistiinpantu muuallakin Aasiassa. Niinpä Intian\ndravidakansa kertoo, mitenkä Jumala, kun ihmiset tulivat yhä\npahemmiksi, lähetti maan päälle suuren tulen, jota täällä samoinkuin\nvogulimailla sanotaan \"tuliseksi vedeksi\". Tästä tuhosta pelastui\npiiloutumalla vain kaksi ihmistä, veli ja sisar.\n\nTulitulva liittyy tulevankin maailmanlopun kuvitelmiin. Altain tatarit\nkertovat, että kun ihmisten synnit aikojen kuluessa yhä karttuvat,\nlähettää paholainen, Erlik, syvyydestä kaksi apulaistaan ottamaan\nihmiset valtaansa. Nämä apulaiset ovat Karash ja Kerei. Ylijumalan,\nUlgenin, kehoituksesta astuu kuitenkin Mandy-shire taivaasta maan\npäälle ja kukistaa Kerein pilkkoen tämän ruumiin palasiksi. Sen\nhuomattuaan Erlik saapuu apulaistensa avuksi ja surmaa Mandy-shiren.\nSilloin lähettää Ulgen toisen sankarinsa, Maideren (buddhal.\nbodhisatvan Maitrejan), ihmisten keskuuteen, ja tämä kääntää puolelleen\nsuurimman osan ihmiskuntaa. Nyt suuttuu paha Erlik ja sanoo Maiderelle:\n\"Minäpä olen kyllin voimakas surmaamaan sinutkin miekallani!\" Samalla\npaholainen toteuttaa uhkauksensa ja hyökkää Maideren kimppuun, jonka\nhaavoista vuotava veri värjää koko maan punaiseksi ja syttyy palamaan,\nniin että tulenliekit piirittävät maan ja kohoavat taivaaseen asti.\nTällöin saapuu Ulgen ja käsiään paukutellen huutaa: \"Kuolleet, nouskaa\nylös!\" Heti nousevatkin nämä ruumiineen, mikä maasta, mikä tulesta,\nmikä vedestä, mikä kalan tai pedon kidasta. Maailman palossa häviää\nmaan turmeltunut tumma pintakerros, mutta sen alla piilevä valkoinen\nkerros jää jäljelle; siitä Ulgen luo uuden paremman maailman. Maailman\npalossa palavat myös Erlik ja pahat ihmiset.\n\nRadlov on muistiinmerkinnyt tätä koskevan runonkin, jonka loppu on\nseuraava:\n\n    Sen jälkeen Erlikin sankarit\n    Karash ja Kerei\n    nousevat maan sisästä.\n    Kun he ovat maan sisästä nousseet,\n    saapuvat Ulgenin sankarit\n    Mandyshire ja Maitere\n    taistellakseen näiden kanssa\n    taivaasta alas.\n    Maiteren verestä\n    syttyy maa palamaan,\n    ja niin tulee maailman loppu.\n\nHuolimatta siitä, että Jumalan lähetit, Mandyshire ja Maidere nimiensä\npuolesta kuuluvat buddhalaiseen mytologiaan, on niillä vastine\nvarhaiskristillisessä eskatologiassa. Täällä Elias ja Enok, jotka\nJumala otti elävinä luokseen, palaavat maailman lopulla saaden\nsurmansa taistellessaan paholaista eli Antikristusta vastaan.\nMuinaisyläsaksalaisessa Muspilli nimisessä runoelmassa, jonka on\ntodettu olevan 800-luvulta, Elias näyttelee samanlaista osaa kuin\nMaidere altailaisessa tarussa. Samoinkuin tämä sortuu Eliaskin\ntaistellessaan paholaisen kanssa. Yhteinen piirre on lisäksi se, että\nEliaankin ruumiista vuotava _veri_ syttyy palamaan ja hävittää maan. On\nsiis ilmeistä, että näillä eri tahoilta tavatuilla taruilla on sama\nalkuperä.\n\nLisäksi tämä legendanomainen maailmanlopun kuvaus mainitaan\nvenäläisessä Pseudo-Methodiuksen \"Ilmestyksessä\". Siinä sanotaan näet\nuseiden uskovan, että maa syttyy palamaan Eliaan ja Eenokin verestä.\nMutta onpa venäläisillä ollut tätä esittäviä hengellisiä runojakin,\njoissa kuvataan, miten Elias taistellessaan Antikristuksen kanssa\nhaavoittuu ja miten hänen verensä syttyy palamaan polttaen maan. Näin\nollen herää kysymys, olisiko siis tuolla altailaisella runolla ollut\nsuorastaan venäläinen esikuva. Tällaista oletusta kohtaavat kuitenkin\nerinäiset vaikeudet. Sillä jos Altain asukkaat olisivat saaneet tämän\ntarun vasta verraten myöhään tänne siirtyneiltä venäläisiltä, mitenkä\non ymmärrettävä Ulgenin ja varsinkin Erlikin lähettien vierasperäiset\nnimet?\n\n\n\n\nTAIVAANJUMALA.\n\n\nJo 1200-luvun matkailijat, Plano Carpini, Ruysbroeck ja Marco Polo,\npuhuvat mongolien \"yhdestä\" jumalasta. Ruysbroeck huomauttaa, että\nvaikka mongoleilla onkin tapana tehdä huopakuvia vainajistaan, he siitä\nhuolimatta uskovat ainoastaan yhteen jumalaan. Toisessa kohdassa hän\nkertoo itse Mangu-kaanin vakuuttaneen hänelle: \"Me mongolit uskomme,\nettä on olemassa vain yksi jumala, jonka tahdosta me elämme ja kuolemme\nja jonka edessä meillä on rehellinen sydän.\" Sama ajatus sisältyy myös\nkirjeeseen, jonka Mangu-kaani lähetti Ranskan kuninkaalle ja joka alkaa\nsanoilla: \"Tämä on ikuisen jumalan käsky: ainoastaan yksi ikuinen\njumala on taivaassa, ja maan päällä tulee olla ainoastaan yksi herra,\n_tshingis-kan_, jumalan poika...\" Plano Carpini sanoo \"tatarien\"\npitävän tuota yhtä jumalaa \"kaiken näkyväisen ja näkymättömän luojana\"\nsekä uskovan lisäksi, että hän on \"sekä onnen antaja seitsemässä\nmaailmassa että myös rankaisija\". Marco Polo taas mainitsee, että\n\"tatarit\", joilla hän epäilemättä tarkoittaa mongoleja, palvovat tuota\ntaivaallista jumalaa päivittäin polttamalla pyhää savua ja että heillä\non majojensa seinällä pieni taulu, johon jumalan nimi on kirjoitettu.\nMongolien yhdestä jumalasta, jota kaikkien alamaisten tulee hallitsijan\nmääräyksestä palvoa, puhuvat myös arapialaiset lähteet.\n\nTämä mongolien monoteismi, josta siis on useita tiedonantoja olemassa,\nei ole voinut olla huomiota herättämättä. On vain kysytty, mitenkä tuo\nusko yhteen jumalaan oikeastaan on ymmärrettävä. Olisivatko kristityt\nja muhamedilaiset tiedoittajat ehkä väärin käsittäneet asian tai\nmahdollisesti mielikuvituksessaan siirtäneet mongoleille jotakin omasta\nuskonnostaan? Voidaan myös olettaa, että mongolien monoteismi olisi\ntuloksena siitä lähetystyöstä, jota näinä aikoina jo manikealaiset,\nnestorialaiset ja islamin julistajat olivat täällä harjoittaneet.\nIranilaisten taholta tulleeseen sivistysvirtaukseen viittaa yhä\nvieläkin persialaisen taivaanjumalan, Ahura Mazdan, nimi: mongolien\n_kormusta_ eli _khormuzda_, burjattien _khurmusta_ ja altailaisten\n_kurbustan_. Mutta mongolien taivaanjumalaa tutkiessamme aukenee\neteemme muitakin näköaloja.\n\nTaulu, jonka Marco Polo mainitsee olleen mongolien majoissa ja johon\ntaivaanjumalan nimi oli kirjoitettu, muistuttaa kiinalaisten vastaavaa\ntapaa. Kiinalaisten tapaa jäljittelee myös mongolilainen suurkaani\nsanoessaan itseään, kuten mm. Ruysbroeck tämän nimityksen tulkitsee,\n\"jumalan pojaksi\", joka vastaa \"taivaan poikaa\", Kiinan keisarin\nkunniamainintaa. Kun se omakielinen sana, _tengri_, jota mongolit\nkäyttävät taivaanjumalasta, merkitsee alkujaan itse _taivasta_, on\nsuurkaanin mainenimi siis täälläkin alunperin ollut \"taivaan poika\".\nSanang-Setsenin kronikassa häntä sanotaan myös \"_khormuzdan_ pojaksi\".\nSamaa sanajuurta kuin mongolien ja kalmukkien _tengri_ sekä burjattien\n_tengeri_ on lisäksi Volgan tatarien _tängere_, beltirien _tingir_,\njakuttien _tangara_ ja todennäköisesti myös tshuvassien _tura_. Ne\nturkkilais-tatarilaiset kansat, jotka ovat kääntyneet Muhammedin\noppiin, sanovat kaikkivaltiasta tietenkin Allahiksi, mutta muita kuin\ntaivasta merkitseviä nimityksiä, kuten _ülgän (ulgen_) 'suuri' tai _bai\nülgän_ 'rikas suuri', käyttävät taivaanjumalasta puhuessaan myös\nAltain seudun tatariheimot lukuunottamatta eräitä, kuten beltirejä,\njoiden pakanallisen palvonnan kohteena yhä edelleen on _tingir_. Volgan\ntatareista ovat vain kristityt säilyttäneet vanhan _tängere_ nimityksen\nainoan jumalan nimenä. Kristillisen jumalan nimenä, mm. raamatun\nkäännöksissä, esiintyy lisäksi jakuttien _tangara_; sanotaanpa\n_tangaraksi_ pyhimyksenkuvaakin, ikonia. Itse taivaan merkitys on\n_tangara_ sanalla enää vain kansanrunoudessa, missä kuitenkin,\nsamoinkuin vanhan kansan menoissa, ylimmästä jumalasta aina käytetään\nmuita nimityksiä: _ajy-tojon_ 'luoja-herra', _urun ajy-tojon_\n'valkoinen luoja-herra' tai _ar tojon_ 'ylhäinen herra'. Tshuvassien\n_tura_ merkitsee nykyään joko taivaanjumalaa tai jumalia yleensä.\nJumalia yleensä (vrt. lat. _deus_) saattavat merkitä myös burjattien\n_tengeri_ ja mongolien _tengri_. Altain tatarit ja kirgisit käyttävät\ntaas jumalista puhuessaan persialaista _kudai_ nimitystä.\n\nKun mongolien _tengri_, samoinkuin sukukielten vastaava sana, on siis\nalunperin merkinnyt _taivasta_, on se olettamus lähellä, että itse\ntaivasta olisi alkujaan sellaisenaan jumaloitu. Ja tähän viittaavia\nesimerkkejä tavataan muiltakin ympärillä asuvilta kansoilta. Jo\nHerodotos kertoo muinaisiranilaisten palvoneen jumalanaan \"koko\ntaivaanpiiriä\". Itse taivasta merkitsee alkujaan myös kiinalaisten\ntaivaanjumalan nimi, _tien_. Samoin ovat monet suomensukuiset kansat\nkäyttäneet taivaanjumaluudesta puhuessaan \"taivasta\" merkitsevää sanaa.\nJa samanlaisia esimerkkejä tarjoavat eräät Aasian arktisetkin kansat,\njoiden kielessä taivaasta ja taivaanjumalasta käytetään samaa sanaa\najatuksen siitä häiriytymättä.\n\nVielä omituisempaa on se, että mongolit taivaanjumaluutta palvoessaan\novat saattaneet sanoa sitä jopa \"siniseksi taivaaksi\". Kun mongolien\nrukoussanoista tavataan maininnat \"sininen _tengri_\" ja \"ikuinen\n_tengri_\", päättelee Banzarov, että nämä nimitykset kuvastavat muka\nkahta eri kehitysastetta. \"Sinistä taivasta\", joka \"aiheuttaa ilman\nilmiöt ja maan hedelmällisyyden\", ei hänen mielestään vielä voida sanoa\n\"henkiseksi olennoksi\", mutta \"ikuinen taivas\" sitävastoin, joka\n\"hallitsee maailmaa ja johtaa ihmisten toimia\", edustaa jo \"henkistä\nolentoa\". Näiden mainintojen käytössä ei kuitenkaan voi huomata näin\njyrkkää erotusta, usein ne esiintyvät rukoussanoissa rinnakkain.\n\n\"Sininen taivas\" tavataan paitsi mongoleilla myös ainakin beltireillä\nrukouksien kohteena. Osoituksena siitä esitettäköön seuraavat\nuhrirukouksen alkusanat:\n\n    Sinertävä, sininen taivas, _säk!_\n    Meitä kantava musta maa, _säk!\n    _Üldürbäsi_, säätäjä, armollinen kaani, _säk!_\n    Siniset ja valkoiset _tshalamasi_,\n    valkoisen karitsasi -- uhrisi\n    me tuomme, _säk!_\n    Sadettasi, armollinen kaani,\n    anna pehmoista, _säk! säk!_\n\nTässä beltirien rukouksessa, jossa siis taivaanjumalalta pyydetään\n\"pehmoista sadetta\", tarkoittaa sana _üldürbä_ eräänlaista\nuhrilaitetta, köyttä, johon on ripustettu kotkansulkia ja nauhoja,\n_tshalama_ sinisiä ja valkoisia uhrinauhoja, _säk_ taas on yleinen\nuhritoimituksiin liittyvä huudahdus. Erikoista huomiota herättää se,\nettä samassa rukouksessa taivaanjumalaa sanotaan siis \"armolliseksi\nkaaniksi\" (_khaira-kan_) ja \"säätäjäksi\" (_tshajan_) ja siitä\nhuolimatta mongolien tavalla myös \"siniseksi taivaaksi\". \"Musta maa\",\njonka uhreja ei ole valkoinen karitsa, lienee tässä vain \"sinisen\ntaivaan\" runollisena kertona.\n\nTutkiessamme mongolien taivaanjumalan alkuperää on tietenkin tärkeätä\nkohdistaa erikoista huomiota myös tämän toimiin, joista jo keskiajan\nmatkailijat jotakin mainitsevat. Puhuessaan \"tatarien\" yhdestä\njumalasta Plano Carpini sanoo mm., että häntä pidetään \"kaiken\nnäkyväisen ja näkymättömän luojana\". Tämä tiedonanto ei voi olla\njohtamatta mieleen niitä kiintoisia luomiskertomuksia, joista\naikaisemmin on ollut puhe ja joissa kuvataan sekä maan että ihmisen\nluomista. Emme kuitenkaan lukuisien toisintojen joukosta tapaa\nainoatakaan, jossa hämärähahmoinen _tengri_ esiintyisi luojana.\nMongolien, burjattien ja sojottien taruissa toimii tällaisena _Burkhan_\n(Budda) tai joku buddhalainen bodhisatva, Altain tatarien taas _ülgän\n(ulgen)_ ja jakuttien _gryn ajy tojon_, joita tällöin kuvitellaan\npersoonallisiksi olennoiksi ja jotka sellaisina sijoitetaan\ntavallisesti taivaan ylimpään kerrokseen.\n\nVaikka _tengri_ ei siis esiinny luojana yllämainitussa mielessä, ei se\nkuitenkaan merkitse sitä, että syntyväisyys ja maan hedelmällisyys\nolisi tästä jumaluudesta riippumaton. Ainakin on taivaan \"säätämys\",\n_dzajaga_, kaiken elämän edellytys. Sanang-Setsenin kronikassa sanotaan\nmm., että Tshingis-kan, tuo \"leijona ihmisten keskuudessa\", ilmaantui\nmaan päälle \"sinisen, ikuisen taivaan säätämänä\". Mutta eivät\nainoastaan hallitsijat, jotka erikoisemmassa mielessä ovat \"taivaan\npoikia\", vaan myös tavalliset kuolevaiset syntyvät maailmaan saman\nsallimuksen alaisina. Vieläpä kaikessa, mikä yleensä tapahtuu, ilmenee\ntaivaan _dzajaga_. Kun mongoliruhtinaat jakoivat määräyksiään,\nliittivät he valtuuksiinsakin sanat: \"ikuisen taivaan säätämyksestä\",\nsamoinkuin kristityt hallitsijat ovat esiintyneet itsevaltiaina\n\"Jumalan armosta\".\n\nTämä taivaan säätävä toiminta on ollut myös Kiinassa uskomusten\nkohteena. Mongolien _dzajagaa_ vastaa kiinalaisten _tien-ming_\n'taivaan määräys'. Samoinkuin jälkimmäiset ovat edellisetkin pitäneet\ntaivasta kaiken maallisenkin järjestyksen valvojana ja esikuvana.\nMaailmanjärjestystä, josta ihmisten kohtalot riippuvat, tarkoittaa myös\niranilaisten _asha_ ynnä Veda-runojen _rita_, joka säätää virtojen\njuoksun, aamuruskon nousun, vuodenaikojen vaihtelut, vieläpä ihmisten\nja kansojen väliset suhteet.\n\nOn selvää, että taivaanjumala tämän järkkymättömän maailmanjärjestyksen\nylläpitäjänä on aivan toisenlaatuinen mahti kuin ne oikulliset henget,\njoiden luonnonkansat kuvittelevat asuvan kaikkialla ja jommoisia esim.\nkorjakit sijoittavat myös taivaaseen. Näiden uskotaan näet vaihtelevien\nmielialojensa mukaan toimivan vapaasti, milloin ihmisen eduksi milloin\nhänen vahingokseen, mutta sen, joka on joutunut henkien vihoihin, ei\nsilti tarvitse toivoansa menettää, henkiä kun voidaan tavalla tai\ntoisella hyvittää ja suostutella. Toisin on taivaan säätämyksen laita,\njosta riippuvat kohtalot ovat peruuttamattomat ja joihin jokainen\nihminen on jo syntymässään sidottu. Tällaisen yhtenäisen, jumalienkin\nyläpuolella vallitsevan maailmanjärjestyksen tunsivat myös\nmuinaiskreikkalaiset, kuten heidän kirjallisuudestansa ilmenee.\nErittäin opettava on tässä suhteessa Ilias runoelman 16. luku, jossa\nkerrotaan, miten Zeus halusi pelastaa Sarpedon nimisen sankarin\ntoivottomasta taistelusta, mutta kun Here hänelle huomautti, että jos\nhän ryhtyy rikkomaan säädettyä kohtaloa vastaan, saattaa koko\nmaailmanjärjestys horjua, oli ylijumalan pakko alistua.\n\nTässä runossa esiintyvä inhimillinen Zeus ei saata olla sama kuin Zeus\n_moiragetes_, kohtalojensäätäjä, jota jälkimmäistä vastaa mongolien\n_dzajagatshi tengri_ ('säätävä t.). Viimeksimainitun jumaluuden on näet\nkuviteltu olevan inhimillisiä heikkouksia vailla. Siitä huolimatta\nvoidaan kuitenkin kysyä, eikö _dzajagatshi tengri_ silti ole jo\nalunperin voinut olla ihmisenkaltainen olento. Tässä tapauksessa olisi\nkai \"taivas\" sellaisissa sanonnoissa kuin \"säätävä taivas\", \"taivas\nsäätää\" tai \"taivas on säätänyt\" vain jonkinlainen salanimi, jonka tuo\npersoonallinen olento on saanut asuinpaikkansa mukaan. Tätä kysymystä\npohdittaessa ei sovi unohtaa kiinalaisten vastaavaa jumaluutta, onhan\ntuon vanhan sivistyskansan vaikutus monessa suhteessa ulottunut\nmongolien keskuuteen.\n\nKiinan vanhassa kirjallisuudessa esiintyy säätävällä\ntaivaanjumaluudella kaksikin nimeä, nim. _tien_ ('taivas') ja _sjang\nti_ ('ylhäinen herra' tai 'ylhäällä oleva herra'). On tosin oletettu,\nettä nämä nimet saattaisivat edustaa kahta eri jumaluutta, mutta\nsellaiselle olettamukselle ei ole voitu esittää mitään tukea.\nPäinvastoin kaikki asiaa valaisevat tiedot osoittavat selvästi, että\nkumpikin nimitys tarkoittaa samaa. Siinä kirjoituksessa, joka on\nPekingin taivaantemppelissä, nämä nimet esiintyvätkin yhdessä: _hoang\ntien sjang ti_ ('suuri taivas ylhäinen herra'). Uskonnontutkijoita voi\nsiis kiinnostaa vain kysymys siitä, kumpi noista nimistä on\nalkukantaisempi. Jos voidaan olettaa, että _sjang ti_ on varhempi ja\nettä yleisemmin käytetty _tien_ on myöhemmin tullut edellisen sijalle\nvain jonkinlaisena salaperäisenä, kuvannollisena tai juhlallisuutta\nherättämään pyrkivänä nimityksenä, seurannee siitä, että kiinalaisten\ntaivaanjumaluus on alunperin ollut persoonallinen olento. Näin olettaa\nmm. Nathan Söderblom teoksessaan \"Gudstrons uppkomst\". Söderblom ryhtyy\nlisäksi pohtimaan, mikä tuo \"ylhäinen herra\" on alunperin ollut. Kun\nvainajainpalvelus on Kiinassa ollut suosittu ammoisista ajoista asti ja\nkun keisari on nimittänyt itseään \"taivaan pojaksi\", ei ole kumma,\nhuomauttaa Söderblom, että eräät tutkijat ovat nähneet puheenaolevassa\njumalassa keisarihuoneen esi-isän. Viitaten siihen, että _sjang ti_\naina on pysynyt samana, vaikka eri dynastiat ovat seuranneet toisiaan,\nja varsinkin siihen, että taivaan- ja esi-isäinpalvontaan liittyvät\ntavat ovat erilaisia, vieläpä vastakkaisia, josta esimerkkejä voidaan\nesittää muiltakin Euraasian kansoilta, Söderblom syystä hylkää tämän\nolettamuksen.\n\nAsettuen vastustamaan vielä sitäkin käsitystä, että kiinalaisten\ntaivaanjumala kuuluisi luonnonpalvonnan piiriin Söderblom pyrkii\netsimään sille vastinetta niiltä luonnonkansoilta, jotka puhuvat\ntarunomaisesta alkuisästä, kaiken alkuunpanijasta. \"Muinaisajan suuri\npäällikkö, joka on luonut ja järjestänyt kaiken, ihmiset, eläimet,\nluonnon ja lait, on saanut asuinpaikan yläilmoissa.\" Helposti on\nsitten, niin hän päättelee, taivas ja sen ilmiöt asetettu tämän olennon\nyhteyteen, jota asuinpaikkansa mukaan vielä on ruvettu nimittämään\n\"taivaaksi\".\n\nVerratessaan kiinalaisten taivaanjumalaa noihin kaukaa etsittyjen\nkansojen taruolentoihin Söderblom kuitenkin unohtaa, että kiinalaisten\n_tien_ eli _sjang ti_ ei ole mitenkään myytillinen olento sen enempää\nkuin mongolien _tengri_. Taruja vailla on alunperin ollut myös\nsuomensukuisten kansain vastaava jumaluus. Huomattava on lisäksi, ettei\ntaivaanjumalasta tätä palvottaessa ole tehty mitään \"alkuisää\" tai\nmuuta alkuolentoa esittävää kuvaa.\n\nMutta jollei taivaanjumala siis ole mikään taivaaseen siirtynyt olento,\nmitenkä on tämän salaperäisen jumaluuden alkuperä ymmärrettävä? Vaikka\naurinko ilmeisesti on vaikuttanut taivaanjumalan palvontamenoihin, --\nsitä palvottaessa käännytään näet itää kohti ja uhriteuraina käytetään\nvalkoisia eläimiä, -- ei taivaanjumala yllämainituilla kansoilla ole\nkuitenkaan sama kuin aurinko. Missä aurinkoa palvotaan, palvotaan sitä\ntaivaanjumalasta erillisenä olentona, tehdäänpä siitä kuviakin.\nVaikeata olisi myös ymmärtää, minkä vuoksi aurinkojumalaa, jota yhä\nedelleen sanotaan auringoksi, olisi ruvettu nimittämään taivaaksi.\n\nMitenkä on sitten ukkosilmiön laita? Olisiko ehkä juuri se synnyttänyt\najatuksen puheenaolevasta jumaluudesta? Vastustaessaan olettamusta,\nettä jugralaisten taivaanjumala olisi alkuperältään \"rajattoman taivaan\nsielullistamisesta aiheutunut henkilöimys\", Karjalainen puhuu\n\"taivaaseen sijoitetun persoonallisen olennon luomisesta\" ja selittää\ntämän syntyä seuraavin sanoin: \"Esiintyyhän avaruudessa, taivaassa ja\ntaivaalla ilmiöitä, monihahmoiset kiitävät pilvet, ukkonen, myrsky,\nsade, tuuli jne., jotka helposti antavat aiheen käsittää siellä\nylhäällä olevan olennon, piirteiltään samantapaisen kuin me täällä maan\npäällä toimivat, minkä tahdosta ja toimesta tuollaiset ilmiöt\naiheutuvat. Kuvittelimmehan mekin lapsina, ja meidän tavalla varmaan\nmonet muut, että ukkosen käydessä taivaan ukko läimäytti piiskaansa,\nkärryt läksivät kovalla jyrinällä vyörymään pitkin pilvien epätasaisia\nteitä ja että silloin kärryillä olevasta ammeesta läikkyi vettä maan\npäälle, kuvittelimme siis taivaassa käyvän samoin, kuin olimme monesti\nnähneet tapahtuvan tavallisen vedenvetäjän käydessä hakemassa vettä\nkaupungin rantapumpusta.\"\n\nTämä Karjalaisen olettamus näyttää saavan tukea Kasanin läänin\nkristittyjen tatarien taholta. He käyttävät näet ukkosenjumalasta\nsamoinkuin toisinaan taivaanjumalastakin nimitystä _tängere-babaj_\n('t-ukko') ja kertovat, että tämä ajaessaan takaa paholaista\n(_shaitania_) kiitää hevosten vetämissä vaunuissa pitkin taivaankantta.\nToisessa kädessään on hänellä suitset, toisessa piiska, jonka läimähdys\nnäkyy maan päälle salamana. Ukkosen jyrinän taas synnyttävät vaunujen\npyörät. Tällainen kuvitelma on tatareille kuitenkin epäilemättä\nsiirtynyt venäläisestä kansanuskosta, missä pyhä Ilja näyttelee juuri\ntällaista osaa. Turkinsukuisilla kansoilla ei ukkosen aiheuttaja,\nerinäisiä uskomuksia ja taruja lukuunottamatta, yleensä esiinny\nihmisenkaltaisena olentona, vaan suurena lintuna tai muuna eläimenä,\njoka ainoastaan kesän aikana liikehtii taivaalla.\n\nMutta henkilöitynäkään ei ukkosilmiö soveltuisi selittämään sellaisen\nolennon alkuperää, jonka erikoisominaisuuksia on luonnonjärjestyksen\nsäätäminen ja ylläpitäminen. Yhtä hyvin kiinalaisten kuin mongolienkin\nkansanuskoa kuvastavat Kongfutsen tunnetut sanat: \"Eikö 'taivas' puhu?\nNeljä vuodenaikaa kulkee kulkuaan, kaikki säädetyt olennot saavat\nalkunsa, eikö 'taivas' puhu?\" Juuri \"säätäjäksi\" ovat useat\nturkinsukuiset kansat nimittäneetkin taivaanjumalaa. Sanaa\n_dzajagatshi_, joka, kuten mainittu, liittyy määreenä mongolien\n_tengriin_, vastaa näet burjattien _zajan_, beltirien ja shorien\n_tshajan_ sekä altailaisten _jajan_ ja _jajagan_ (mong. _dzaja_ = burj.\n_zaja_ = belt. _tshaja_ = alt. _jaja_). Kudinskin burjatit nimittävät\ntaivaan ylijumalaa: _zajan sagan tengeri_ (sagan 'valkoinen').\nYllämainittujen tatariheimojen sanoilla ymmärretään nykyjään luojaa,\nvieläpä luomakuntaakin. Eräät Minusinskin tatarit nimittävät\nylijumalaansa nimenomaan \"maan luojaksi\" (_tshar tshajany_). Luojasta\npuhuessaan shorit käyttävät myös muotoa _tshajatshi_ ja altailaiset\n_jajatshi_. Alunperin säätämistä merkitsevästä sanasta johtunee lisäksi\njakuttienkin _ajy_, jolla nykyjään on sekä luojan että luonnon\nmerkitys. Tämä sana esiintyy mm. kristillisen jumalan nimessä:\n_ajy tangara_. Muudan \"säätäjää\" merkitsevä jumalan nimi on\nturkkilais-tatarilaisilta kansoilta lainautunut myös tsheremisseille\n(_puirsho_) ja ostjakeille (_pairekse_). Vogulitkin liittävät sen\nomakieliseen jumalannimeensä: _num torem paireks_.\n\nUskoessaan, että \"taivas\" luonnonjärjestyksen säätäjänä valvoo\nyhteiskunnallistakin järjestystä, kiinalaiset puhuvat myös \"taivaan\nrangaistuksesta\". Plano Carpini sanoo, että mongolienkin \"ainoa jumala\"\non sekä onnen antaja että rankaisija. Tämä taivaan rankaiseva toiminta\non kuitenkin läheisessä suhteessa sen säädäntään. Kun taivas on jotakin\n\"säätänyt\", ei ihmisten sovi olla sitä noudattamatta. Mongolit uskovat,\nettä taivas \"näkee\" kaikki, sen vuoksi ei kukaan voi siltä salata\ntekojaan. Vannoessaan valan he lausuvat: \"taivas tietäköön!\" tai\n\"taivas nähköön!\" Taivaan rangaistusta ei kuitenkaan ole ajateltu\nkuolemantakaiseksi, vaan sen on uskottu kohtaavan asianomaista jo tässä\nelämässä. Taivaan järkkymätön järjestys edellyttää lisäksi\npuolueettomuutta, taivas suhtautuu samalla tavalla ruhtinaiden kuin\ntavallisten kuolevaisten rikoksiin, sillä rangaistus seuraa rikosta\nikäänkuin välttämättömyyden pakosta.\n\nOlematta vähimmässäkään määrässä oikullinen taivas saattaa silti\nosoittaa mieltään. Eivät muinaisbabylonilaisetkaan olleet täysin\njohdonmukaisia uskoessaan taivaan horjumattomaan järjestykseen, vaan\nnäkivät taivaalla \"merkkejä\", joita he pitivät jumaluuden\ntyytymättömyyden ilmaisuina. \"Taivaan\" mielenosoituksia ovat mongolien\nkäsityksen mukaan pyrstötähdet, katovuodet, tulvat ym. jommoisten\nuhatessa sekä ruhtinaiden että alamaisten on tarkistettava hankkeensa\nja noudatettava sitä, mitä taivas on säätänyt.\n\nMongolien historiaa koskevat kronikat mainitsevat joukon asiaa\nvalaisevia esimerkkejä. Niinpä kerrotaan mm., miten Mogan-kan tu-kiu\ndynastian aikana piti Kiinan lähettejä kauan vankeudessa ja miten hän\nvapautti heidät sekä teki rauhan heidän hallitsijansa kanssa, kun\n\"taivas\" aikaansaaden pitkällisen rajuilman osoitti olevansa tyytymätön\nkaanin väkivaltaisuuksiin. Samoin mongolit kerta vapauttivat\nvangitsemansa ja pakkotyöhön tuomitsemansa Kiinan keisarin ja\nlähettivät hänet suurin kunnianosoituksin takaisin Kiinaan nähtyään,\nettä kupista, josta keisari oli juonut, loisti purppuranpunainen valo.\nEnnen muita on hallitsijan noudatettava taivaan tahtoa. Tshingis-kanin\nsanotaan lausuneen: \"Korkein onni, johon ei mitään voi verrata, on se,\nettä hallitsija on ikuisen taivaan suosiossa.\"\n\nKäsitys, että taivaanjumala saattaa rangaista ihmisiä, ei ole\nkuitenkaan yhtä yleinen Aasian pohjoisinten kansain keskuudessa. Sen\nvuoksi ei hän täällä ole minkäänlaisen pelon kohteena. Päinvastoin\nselitetään, että taivaanjumaluus on niin etäinen ja ylhäinen, etteivät\nyksityisten ihmisten teot tai toimet voi häntä kiinnostaa. Niinpä\ntungusien _buga_ ('taivas, maailma') tosin tietää kaiken, mutta ei\nsekaannu ihmisten asioihin eikä rankaise ketään. Priklonskij mainitsee,\nettä jakuttien _ürün ai tojon_ eli _aibyt aga_ (aga 'isä'), joka asuu\nseitsemännessä taivaassa istuen maidonvalkoisella kivi-istuimella,\nhallitsee kaikkea tehden vain hyvää. Myös Altain tatarien _ulgen_ on\nVerbitskijn mukaan hyvä olento, joka ei tee mitään pahaa. Turuhanskin\npiirin tungusit selittivät minulle, että taivaanjumala antaa toisille\nonnea, toisille onnettomuutta, mutta minkä perusteella näin tapahtuu,\nsitä he eivät osanneet sanoa. Priajanskin tungusit puhuvat myös\nedeltäpäin määrätystä kohtalosta. Niin hämärä kuin tungusien\ntaivaanjumala, josta ei tehdä minkäänmoista kuvaa, heidän\nmielikuvituksessaan onkin, näyttävät he kuitenkin kaikkialla uskovan,\nettä _maailmanjärjestys riippuu juuri tästä jumaluudesta_.\n\nMutta jos käsitys taivaanjumaluudesta maailmanjärjestyksen hallitsijana\non muita yleisempi, herää kysymys, mihin tämä käsitys alunperin\nperustuu. Tuskin erehdymme olettaessamme, että sen pohjana on\ntaivaan säännöllinen kiertoliike, joka samalla osoittaa, että \"taivas\nelää\". Kun lappalaisetkin ovat palvoneet taivaanjumalaa juuri\nmaailmanjärjestyksen ylläpitäjänä ja kun monet kansat sijoittavat\ntaivaanjumalan taivaan keskukseen ja uhraavat sille maailmanpatsaan\nääressä, näyttää yllä esitetty olettamus hyvin todennäköiseltä. Samalla\novat vuodenaikojen vaihtelut, ilmojen muutokset ym. ilman ilmiöt\njohdettu taivaanjumaluudesta. Lappalaisten kerrotaan toimittaneen tälle\nuhreja mm. auringon- ja kuunpimennyksen aikana, jotta taivaan valot\nloistaisivat jälleen.\n\nVanha saattaa lisäksi olla käsitys, että taivas on elämän antaja.\nBanzarov sanoo mongolien pitäneen taivasta miespuolisena ja maata\nnaispuolisena: edellinen antaa kaikelle elolliselle elämän,\njälkimmäinen muodon. Taivasta \"isäksi\" ja maata \"emoksi\" puhuttelevat\nburjatitkin rukouksissaan. Epäilemättä Banzarovin mainitsema käsitys\nperustuu luonnossa tehtyihin havaintoihin, sillä se vaikutus\nmikä valolla, lämmöllä, sateella ja tuulella on ennenkaikkea\nkasvillisuuteen, ei voi jäädä edes luonnonihmiseltä huomaamatta. Vaikka\nei olisikaan olemassa mitään myyttiä taivaan ja maan avioliitosta,\nvoi silti syntyä käsitys, että taivas siittää, maa synnyttää.\nTroshtshanskij sanookin jakuttien pirskoittavan taivaanjumalalle\nkumissia _hedelmällisyyden_ vuoksi. Altain tatarit anovat tältä paitsi\nruohon ja viljan kasvua myös lapsia ja karjaa.\n\nTässä yhteydessä lienee syytä mainita, että eräät Keski-Aasian kansat,\nkuten: burjatit, ovat hedelmällisyyden vuoksi palvoneet myös\neräänlaisia _kiviä, joiden uskotaan pudonneen taivaasta_. Hyvin\nkuuluisa \"pudonnut kivi\" on mm. Balaganskin kaupungin lähistöllä.\nPitkällisen poudan aikana burjatit käyvät sille uhraamassa saadakseen\nvirkistävää sadetta. Kivi, joka on valkoinen väriltään, on kansan\nkäsityksen mukaan alkujaan pudonnut eräälle vuorelle, mistä se\nmyöhemmin on siirtynyt nykyiseen paikkaansa. Kudinskin burjattien\nkeskuudessa on pienehkö \"pudonnut kivi\" melkein joka kylässä, jossa\nsitä säilytetään kylän keskellä olevaan patsaaseen kiinnitetyssä\narkussa. Balaganskin piirissä, missä nämä kivet ovat suurempia, ne ovat\ntavallisesti asetetut neljän paalun varaan rakennetulle lavalle.\nSateista ja hedelmällistä kesää toivoen kansa kastelee ne keväisin\ntoimittaen samalla niille uhreja. Agapitov olettaa, että nämä taivaasta\npudonneet kivet, jotka toisin paikoin ovat muodoltaan pitkulaisia, ovat\nphallos-palvonnan muistomerkkejä.\n\nMutta palataksemme jälleen taivaanjumalaan, on selvää, ettemme enää\nAltain suvun kansojen keskuudesta voi löytää tätä koskevia uskomuksia\naivan alkukantaisina. Kaikkialla huomaa kehityksen merkkejä ja\nvieraiden sivistysvirtausten tuomia lisiä. Samalla kun taivaanjumala on\nsaanut tarkemmin määrätyt piirteet ja muuttunut ihmisenkaltaiseksi\nolennoksi, on hänen asuntonsa, apulaisensa ym. alkaneet yhä enemmän\naskaroittaa ihmisten mielikuvitusta.\n\n\n\n\nTAIVAANJUMALAN \"POJAT\" JA APULAISET.\n\n\nKun taivaanjumalaa on alettu kuvitella ihmisenkaltaiseksi olennoksi,\njoka asuu määrätyssä taivaankerroksessa, on ymmärrettävää, ettei\ntällaista jumalaa ole käsitteiden sekaantumatta enää voitu nimittää\npelkästään \"taivaaksi\", vaan on sen asemesta täytynyt turvautua muihin\nnimityksiin. Niinpä jakutit sanovatkin taivaan seitsemännessä tai\nyhdeksännessä kerroksessa hallitsevaa ylijumalaa \"valkoiseksi\nluoja-herraksi\" (_ürün ajy tojon_) tai \"ylhäiseksi herraksi\" (_ar\ntojon_). Vastaavaa olentoa Altain tatarit nimittävät joko \"suureksi\"\n(_ülgän, ulgen_) tai \"rikkaaksi suureksi\" (_bai ülgän_), rukouksissa\nmyös \"valkoiseksi valoksi\" (_ak ajas_, vrt. ostjakkien _sänke_),\n\"loistavaksi kaaniksi\" (_ajas kan_) ym., kuvitellen tätä tällöin, kuten\nAnohin huomauttaa, ihmisenkaltaiseksi olennoksi. Säteiden ympäröimä\nihmisenmuotoinen taivaanjumala esiintyy myös altailaisissa\npiirroksissa.\n\nTietenkin on taivas tällöin ainoastaan taivaanjumalan asuinpaikka,\njossa hänen istuimensa sijaitsee tavallisesti ylimmän taivaankehän\nkeskuksessa tai taivaankerrosten puhki kohoavan vuoren huipulla. Kuten\nPallas kertoo, ruhtinoi maailman keskusvuoren huipulla mm. mongolien\n_kurmusta_ (Ahura Mazda). Abakanin tatarit puhuvat myös taivaanjumalan\n\"teltasta\", burjatit tämän \"kultaa ja hopeaa hohtavasta talosta\" ja\naltailaiset \"palatsista\" (_örgö_), jossa on \"kultainen portti\" ja\n\"kultainen valtaistuin\" (_altyn shirä_). Lisäksi on taivaanjumalalla\njoukko apulaisia. Anohin mainitsee, että kun altailainen shamani nousee\ntaivaaseen, ei hän pääse itse ylijumalan puheille, vaan tämä lähettää\n\"lähettinsä\" (_ällshizi_) pohjantähden eli \"kultaisen paalun\" kohdalle\nshamania vastaan. Tämä \"lähetti\", jota sanotaan myös \"vastaantulijaksi\"\n(_utkulshy_), esiintyy näet ylijumalan ja shamanin välittäjänä. Taivaan\ntiellä shamani kohtaa muitakin ylijumalan apulaisia. Niinpä eräässä\nshamanin taivaaseen nousua esittävässä piirroksessa näemme paitsi\nylijumalaa ja tämän vieressä olevaa \"lähettiä\" kolmen muun taivaallisen\nolennon kuvat. Piirrokseen liittyvän selityksen mukaan, joka näyttää\nsaadun shoreilta, on alimpana _bogdygan_ ja tämän asunto sekä sen\nedustalla _bobyrgan_, muudan taruolento; kolmas on \"_ulgenin_ tiellä\"\nseisova _kokysh_. Sekä _bogdygan_ että _kokysh_ saavat ylijumalalle\nuhrattaessa erikoisen juomauhrin.\n\nToisen altailaisen lähteen mukaan ovat shamanin saattajina\ntaivaanmatkalla _jujyk, suila ja karlyk_. Ensiksimainitun sanotaan\nasuvan ihmisten keskuudessa, suojelevan näitä kaikelta pahalta sekä\ntoimivan ihmisen ja _ülgänin_ välittäjänä. Rukouksissa häntä nimitetään\n\"jumalaksi\" (_kudai_), ja hänelle pirskoitetaan keväällä, kun tammoja\naletaan lypsää, talkkunalla sekoitettua tammanmaitoa. Tätä uhria\nsanotaan \"_jajykin_ muistamiseksi\". Jajykista (?) tehdään myös\nvalkoisesta tilkusta leikkaamalla kuva, jolla on \"pää, korvat, kädet,\njalat ja häntä\". Jalat reunustetaan punaisella rihmalla. Tämä kuva\nripustetaan uhrimenojen ajaksi useiden muiden tilkkujen tai nauhojen\nkera valkoiseen jouhinyöriin, joka pingoitetaan kahden koivun välille.\nTodennäköisesti tämä _jajyk_ on sama kuin vedenpaisumustarun yhteydessä\nmainittu _jajyk-kan_ eli Nama.\n\nToisella shamanin taivaaseen saattajalla, _suilalls._, sanotaan olevan\nhevosen silmät. Niillä se näkee joka taholle kolmenkymmenen päivämatkan\npäähän. Muutamat shamanit kuvittelevat sitä hevosen silmillä\nvarustetuksi kotkaksi. Sen tehtävänä on seurata ihmisten elämää sekä\nantaa siitä tietoja ylijumalalle. Sen vuoksi sitä sanotaan myös\n\"kaksikieliseksi\". Joskus sille pirskoitetaan viinaa uhriksi.\nMahdollisesti tämä on sama kuin vogulien \"maailmaa katsova mies\".\n\nKolmas yllämainituista eli _karlyk_ on suilan työkumppani. Erään\nshamanin antaman selityksen mukaan näiden välinen suhde on yhtä\nläheinen kuin miehen ja vaimon. Loitsittaessa _karlykille_\npirskoitetaan vettä ilmaan reppanan puhki.\n\nMonenmoisia erikoisnimiä vailla olevia ihmisten ja ylijumalan\nvälittäjiä tuntevat myös tshuvassit, ja todennäköisesti näiltä ovat\ntsheremissitkin saaneet ylijumalan \"esittelijän\" ym. taivaanjumalan\nhoviin kuuluvia olentoja.\n\nAltailaiset puhuvat lisäksi sellaisista ylijumalan alaisista\nolennoista, joiden _luku on tarkoin määrätty_. Sellaisia ovat mm.\nyhdeksän \"_ülgänin_ tytärtä\", joiden nimiä ei tunneta, mutta joista\ntehdyt nuket riippuvat shamanin kauhtanan selkämyksessä. Shamanin\nselitetään saavan shamanoidessaan näiltä herätteitä. Yleisemmin\ntunnettuja ovat kuitenkin ns. jumalan pojat, joita toisin paikoin\nsanotaan olevan seitsemän, toisin paikoin yhdeksän. Kertoessaan, että\naltailaiset puhuvat seitsemästä \"_ulgenin_ pojasta\", Potanin mainitsee\nvain kuusi nimeä: _jazhigan, karshit, bakhtagan, kara kush-kan, kanym\nja jaik_. Anohinin myöhemmin muistiinpanemassa luettelossa eräät\njumalat esitetään toisessa järjestyksessä, onpa siinä toisia nimiäkin:\n_karshyt, pura-kan, jazhyl-kan, burtsha-kan, kara kush, pakty-kan ja\när-kanym_. Anohin huomauttaa, että näitä \"ülgänin_ poikia\", jotka\nasuvat taivaassa, pidetään hyvinä \"jumalina\" (_kudai_) ja että kullakin\n\"suvulla\" (_sök_) on joku niistä erikoisena suojelushaltiana.\n\nVerratessamme Anohinin ja Potaninin antamia tietoja toisiinsa huomaamme\nensinnäkin, että kummassakin luettelossa on samaa tarkoittavia\nnimityksiä, vaikka ne ovatkin muistiinmerkityt eri tavalla. Sellaisia\novat _karshyt (karshit), jazhyl-kan (jazhigan), kara-kush (kara\nkush-kan), pakty-kan (bakhtagan) ja är-kanym (kanym)_. Noiden viiden\nyhteisen nimen lisäksi Anohin mainitsee siis vielä kaksi, _pura-kanin_\nja burtsa-kanin_, ja Potanin _jaikin_. Kun _jaik (jajyk)_ erinäisten\ntietojen mukaan ei kuitenkaan kuulu tähän seitsenjumalaiseen ryhmään,\nlienee se \"ülgänin_ poikien\" luettelosta poistettava.\n\nMitä nuo seitsemän jumalaa alunperin tarkoittavat, on hämärän peitossa.\nAnohinin mukaan _karshyt_ on _ülgänin_ pojista vanhin ja eniten\nsuosittu. Tämä mainitaan jo tuossa 1840-luvun alkupuoliskolta Altain\npakanalähetyksen haltuun joutuneessa käsikirjoituksessa, jossa\nesitetään altailaisten vanhoja uskomuksia ja menoja ja jossa shamani\nloitsimaan ryhtyessään pyytää _karshit_ nimistä \"_ulgenin_ poikaa\"\navukseen.\n\nSamassa lähteessä mainitaan myös _kara kush_ ('musta lintu') ja\nselitetään, että se on shamanin palvelija. Lisäksi kerrotaan, että\nshamani noustuaan taivaan neljänteen kerrokseen osoittelee, miten _kara\nkush_ täällä pyydystää käkeä. Vieläpä _pura-kankin_ esiintyy tässä\nkokoelmassa _ulgenin_ poikana: \"pilviharjainen _pura-kan_\". Sana _pura_\nmerkitsee milloin uhrihevosta, milloin jotakin tarueläintä. Muihin\nAnohinin mainitsemiin jumalanpoikiin on vaikeata saada lisävaloa. Yhtä\nhämäriä kuin nimet ovat näiden jumalien toimialat.\n\nYlijumalan pojista puhutaan lisäksi siinä kuvauksessa, jonka Radloff on\nmuistiinpannut Lebed-tatareilta Kargysan-joella: \"Alkuisä, joka on\nkaiken luonut, on _kudai bai ülgön. Bai ülgönillä_ on neljä poikaa:\n_pyrshak-kan, tös-kan, kara-kan ja suilap_. Suilapin poika on\n_sary-kan. Pyrshak-kanin_ poika on _kyrgys-kan_, joka on sikäläisten\ntatarien suojelushaltia. Kaikki nämä jumalat _kara-kania_\nlukuunottamatta ovat ihmiselle siunausta tuottavia. Ne antavat hänelle\nruokaa ja ravintoa ja suojelevat vaaroissa. Ylijumalalle, _ülgönille_,\nuhrataan valkoisia, _pyrshakille_ ja tämän jälkeläiselle ruskeita\nhevosia. Kaikille jumalille uhrataan sitäpaitsi pellon hedelmiä.\nJumalat asuvat taivaassa, jossa sikäläisten tatarien tiedonantojen\nmukaan on seitsemän kerrosta. Ylimmässä kerroksessa asuu _ülgön_ ja\ntämän puoliso, _känym_, toisessa _pyrsak-kän_, kolmannessa _tös-kän_,\nneljännessä _kyrgys-kän_, viidennessä _suilap_, kuudennessa _sary-kän_\nja seitsemännessä lähetit, joita jumalat lähettävät ihmisten luo.\" 19\n\nTässä Lebed-tatarien jumalain nimistössä esiintyy ennen mainittuina\n_suilap (suila_) ja _känym_. Huomattava on kuitenkin, että _kanym_\naltailaisten keskuudessa luetaan ylijumalan poikien joukkoon. Jonkin\nverran tietoja Radloff on saanut vain _kyrgys-kanista_ mainitessaan,\nettä tämä on sikäläisten tatarien suojelushaltia, ja _kara-kanista_,\njonka hän sanoo langenneen ja pitäneen manalan pimeikkoja parempina\nkuin jumalien valoisat asunnot. _Kara-kan_ merkitseekin \"mustaa\nkaania\". Lebed-tatarien mukaan on paholainen, _ärlik_, tämän poika.\n\nVaikka nämä \"ylijumalan pojat\", joista Anohin sanoo, että ne ovat eri\nsukujen suojelushaltioita, ovat alkuperältään hämäriä, ansaitsee\nkuitenkin itse _seitsenjumalainen_ sarja erikoista huomiota, sitä\nenemmän, kun nämä jumalat sijoitetaan _taivaan eri kerroksiin_.\nVastaavan jumalasarjan ovat myös Siperian ugrilaiset kansat tunteneet.\nVogulien \"jumalanpoikien\" luetteloon sisältyvät Gondattin mukaan\nseuraavat seitsemän haltiaa: Pelymin jumala, Obinlatvan jumala, Pyhä\nUralin ukko, Aut-joen ruhtinas, Pikku-Obin jumala, Sosvankeskuksen\njumala ja Maailmaa-katsova-mies. Munkácsin Sygvalta saamissa tiedoissa\nluetellaan tällaisina taas: Pelymin jumala, Tek-kylän ukko, Lozva-veden\npyhä ruhtinas, Sosvankeskuksen jumala, Pikku-Obin jumala, Lopmus-kylän\nukko ja Maailmaa-katsova-mies. Paitsi viimeksimainittua tarunomaista\nolentoa näyttävät kummankin luettelon muut jumalat olevan alueellisia\nhaltioita. Huomio kiintyy siis ennenkaikkea vain näiden jumalien\n_lukuun_ sekä siihen, että niitä nimitetään \"jumalanpojiksi\".\n\nVasjuganin ostjakit, joiden käsityksen mukaan taivas on\nseitsenkerroksinen, sijoittavat Lebed-tatarien tavalla erikoisen\nhaltian jokaiseen kerrokseen. Ylimmässä asuu ylijumala, _num-torem_,\nalempien kerrosten jumalia nimitetään yleensä vain kunkin saaman uhrin\nmukaisesti. Yhteisellä nimellä näitä sanotaan \"taivaan vartioiksi\"\n(_torem-karevel; k. \u003C tat. _karavel_ 'vartia') tai \"taivaan tulkeiksi\"\n(_torem-talmas_; _talmas_ \u003C tat. _tolmats_ 'tulkki'). Kun nämä nimet,\nkuten jo Karjalainen huomauttaa, viittaavat tatarien taholle, on syytä\nolettaa, että myös käsitys taivaan seitsemää kerrosta hallitsevista\njumalista on tatareilta saatu, niin kotoperäisiä kuin yksityisiä\njumalia koskevat uskomukset ja uhrit saattavatkin olla. Valitettavasti\nei meillä ole tietoja sen tatariheimon pakanuudenaikaisista\nkuvitelmista, joka maantieteellisesti on ollut ugrilaisia lähinnä ja\njolta nämä ovat omaksuneet muutakin kulttuuriperintöä, mutta etäämpänä\nelävien tarjoamat esimerkit oikeuttavat tällaisen olettamuksen.\n\nYmmärrettävää on kuitenkin, ettei tällainen taivaan järjestys\nmäärälukuisine jumalanpoikineen, vartioineen tai tulkkeineen voi olla\nturkkilais-tatarilaistenkaan kansain omaa keksintöä. Vastineen sille\ntarjoavat jo Etu-Aasian muinaiset sivistyskansat, jotka palvoivat\njumalina aurinkoa, kuuta ja viittä kiertotähteä sijoittaen ne\nseitsemään eri taivaankehään. Vanha on myös käsitys, että\nplaneettijumalat ovat jonkinlaisia _tulkkeja_. Siitä puhuu jo Diodorus\nesittäessään kaldealaisten tähdistä ennustamista seuraavin sanoin:\n\"Tärkeintä on heille noiden viiden tähden liikkeen tutkiminen, joita\nsanotaan planeeteiksi. He nimittävät niitä 'tulkeiksi' (_hermeneis_);\nsille, jonka nimi on Saturnus, he antavat muita erinomaisempana nimen\n'auringon tähti', koska he sitä saavat kiittää useimmista ja\nmerkityksellisimmistä ennustuksista. 'Tulkeiksi' he sanovat planeetteja\nsen vuoksi, että ainoastaan ne, sillä aikaa kun muut tähdet eivät\npoikkea säännöllisiltä radoiltaan, kulkevat omia teitään ja sillä\ntavoin tulkitsevat tulevaisuutta sekä ilmaisevat ihmisille jumalien\narmon.\"\n\nKaldealaisten käsityksen mukaan tähtitaivas on jonkinlainen\nkohtalonkirja, josta viisas voi lukea tulevatkin tapahtumat. Näitä\nikivanhoja uskomuksia kuvastaa vielä mm. ostjakkien käsitys, että\ntaivaanjumalan apulaiset kirjoittavat tämän sanelun mukaan\n\"kohtalonkirjaan\", joka kerta kun lapsi syntyy maailmaan, sekä hänen\nelinikänsä että kaikki hänen elämänsä vaiheet. Tällaisina kirjoittajina\ntoimii Siperian tatariheimojen taruissa juuri nuo seitsemän jumalaa.\nNiissä kerrotaan näet, mitenkä seitsemän, joskus yhdeksänkin, _kudai_\n('jumala') nimistä olentoa asuu pilvien yläpuolella taivaan teltassa,\njonka edustalla on \"kultainen hevospaalu\". Asunnossaan jumalat istuvat\nesiripun takana, ja heillä on edessään suuri \"elämänkirja\", johon he\nmerkitsevät kaikki syntyneet ja kuolleet ja säätävät samalla ihmisten\nkohtalot. \"Seitsemän jumalaa\" (_jätti kudai_) sijoitetaan altailaisten\ntarustossa toisinaan kolmannessa taivaassa olevalle _sürö_ nimiselle\nparatiisivuorelle.\n\nMistä, milloin ja keiden välityksellä nämä uskomukset ovat saapuneet\nSiperian tatareille, on epävarmaa. Vaikeata on myös todeta, onko noihin\nseitsemään jumalaan, milloin ne sijoitetaan taivaan eri kerroksiin,\njäänyt jotakin planeettijumalia muistuttavaa. Aihetta tällaisten\npiirteiden etsimiseen antaa Radloffin altailaisten taivaanjumalistoa\nkoskeva kuvaus, jossa aurinko sijoitetaan seitsemänteen ja kuu\nkuudenteen taivaankerrokseen. Vastaavissa kerroksissa ne ovat myös\nteleutien taruissa, ja sama katsantokanta kuvastuu lisäksi altailaisen\nshamanin taivaaseennousemismenoista, tämä kun kuudennessa kerroksessa\npyydystää kuussa olevaa jänistä ja seitsemännessä tervehtii aurinkoa.\nAinakin ovat siis aurinko ja kuu sijoitetut määrättyihin\ntaivaankerroksiin. Mutta miksi juuri yllämainittuihin kerroksiin?\nJusuf-Has-Hadzhibin uigurinkielinen teos, Kudatku bilik (noin v:lta\n1069), esittää auringon, kuun ja viisi kiertotähteä seuraavassa\njärjestyksessä ylimmästä alimpaan: Saturnus, Jupiter, mars, aurinko,\nvenus, merkurius ja kuu. Tämän järjestyksen, joka siis ainakin\naurinkoon ja kuuhun nähden poikkeaa altailaisesta, ovat mm. Syyrian\nsaabilaiset tunteneet. Sitä vastoin paljoa aikaisemmin esim.\nMithra-uskonnon mysterioissa, joita Origines kuvailee, kuu esiintyy\nkuudennessa ja aurinko seitsemännessä taivaankerroksessa eli siis\nsamoin kuin altailaisen shamanin menoissa.\n\nViimeksimainitussa Radlovin kuvauksessa, jonka mukaan taivaassa on\nseitsemäntoista kerrosta, mikä epäilemättä on myöhäsyntyinen kuvitelma,\nselitetään, että ylimmässä asuu _tengere kaira kan_, josta kolme\nkorkeinta jumalaa ovat lähteneet, nim. _bai ülgön_, jonka kultainen\nistuin on kultaisella vuorella taivaan kuudennessatoista kerroksessa,\n_kysagan tengere_, jonka asuinpaikka on yhdeksännessä, ja tarkka,\nkaikkitietävä _mergen tengere_, joka asuu seitsemännessä eli samassa\ntaivaankerroksessa kuin aurinko. Tässä ilmenevä käsitys kolmesta\nkorkeimmasta jumalasta lienee Intiasta lähtöisin ja todennäköisesti\nsaatu mongolien välityksellä. Ainakin _kysagan tengere_ on epäilemättä\nsama kuin mongolien sodanjumala, _kisagan tengri_, jonka sanotaan\nsuojelevan sotajoukkoa, ohjaavan sitä vaarallisissa ja vaikeasti\nkuljettavissa paikoissa sekä avustavan sitä kukistamaan ja voittamaan\nviholliset. Altailaisen shamanin laulussa sillä on punainen ratsu sekä\npunaiset suitset ja punainen sauva kädessä. Tälle jumalalle ominaista\non siis _punainen_ väri. _Keltaista_ väriä taas edustaa ennenmainittu\n_karshyt_, jolla on keltainen viitta, keltaiset suitset ja keltainen\nsauva ja joka ratsastaa keltaisen hevosen selässä. Kun \"jumalanpoikien\"\nluetteloissa lisäksi mainitaan \"vihreä (sininen) kaani\" (_jazhyl-kan_)\nja \"musta kaani\" (_kara kan_), näyttää siltä, kuin nämä värit todella\nviittaisivat planeettijumaliin, joiden on kuviteltu edustavan eri\nvärejä.\n\nSalaperäinen seitsenjumalainen sarja muodostaa myös jakuttien\nylijumalan seurueen. Pripuzov mainitsee sen nimenä _sättä_\n('seitsemän') _kürö dzäsägäi ai_ ja kertoo, että sille uhrataan\nkevätjuhlassa vuodattamalla kumissia tuleen. Priklonskij esittää tämän\njumalasarjan seitsemänä veljeksenä ja luettelee sellaisina seuraavat\njumalat: _sygä tojon_ (ukkosjumala), _an dzhasyn_ (salaman ja valon\njumala), _takasyt dzilga kan_ (kohtalon säätäjä), _ilbis kan_ (sodan\njumala), _orduk dzhasabyl_ (taivaan vihan julistaja), _kan eeksit erden\nai_ (siunauksen julistaja) ja _sjun kan sjunken eräli khomporun khotoi\nai_ (lintujen haltia).\n\nHuolimatta siitä, kuuluvatko kaikki yllämainitussa luettelossa\nesiintyvät jumalat siihen alunperin, on itse kuvittelu todistuksena\nsiitä, että jakuteillakin on säilynyt muisto ylijumalan\nseitsenhenkisestä seurueesta.\n\nJumalaseitsikon sijalla esiintyy toisin paikoin yhdeksän\n\"jumalanpoikaa\" tai \"-palvelijaa\". Niinpä mongolien tarustosta tapaamme\n\"yhdeksän tengriä, suojelijaa ja veljestä\". Nämä \"suojelija-jumalat\"\n(_sulde-tengri_), sanoo Banzarov, kuvataan sotaisiksi, ikään kuin ne\nryhtyisivät taisteluun jotakin vastaan: ne esiintyvät näet haarniskaan\nja kypärään puettuina ratsastajina, joiden aseina ovat miekka ja\nkeihäs; sitäpaitsi on niillä kullakin toisessa kädessä ruoska, toisessa\nlippu. Seuralaisina on niillä ajohaukka, leijona, pantteri, karhu ja\nkoira. Toisessa kohdassa Banzarov huomauttaa, että näitä \"yhdeksää\ntengriä\" vastaa yhdeksän suurta tähteä, joita mongolit palvovat. Mitkä\nnämä yhdeksän tähteä ovat, on tietämätöntä, mutta todennäköisesti ne\novat jossakin suhteessa yhdeksään taivaankerrokseen. Lienee syytä\nmainita, että myöhemmässä intialaisessa kirjallisuudessa puhutaan\nyhdeksästä planeetista.\n\nBurjatit saattavat myös luetella ylijumalan \"yhdeksän pojan\" nimet. Ne\novat kuitenkin perin teennäisiä, sitäpaitsi eri alueilla mainitaan eri\nnimiä. Onpa jakuteillakin ollut tapana pirskoittaa kumissia \"yhdeksälle\njumalalle\", joiden luettelosta huomaa, etteivät hekään tunne tämän\nsarjan alkuperäisiä jäseniä. Priklonskij mainitsee noiden yhdeksän\nuhrin vastaanottajina kahdesti ylijumalan (_ar tojon aga_ ja _ürün ai\ntojon_) ja synnynjumalattaren (_nälbäi ai kübäi khotun ijä_ ja _nalygyr\naisyt khotun_). Sitäpaitsi tavataan tästä luettelosta kodin- ja\nmetsänhaltioitakin. Erikoista huomiota ansaitsevat _bossol tojon_ ja\n_bomtsha khotun_, joiden sanotaan suojelevan shamania tämän\ntaivaanmatkalla.\n\nLisäksi on yhdeksänluku näytellyt huomattavaa osaa Volgan varsilla\nasuvien tshuvassien uhrimenoissa. Näiden uhreja koskevissa kuvauksissa\nmainitaan usein yhdeksän uhripappia, yhdeksän uhriteurasta, yhdeksän\npataa ym. Luonnollisesti on näiden uhrien vastaanottajiakin ollut\nyhtä monta. Sen vuoksi rahvas vieläkin pyrkii järjestämään\njumalainluettelonsa yhdeksän olentoa käsittäviin sarjoihin. Samaan\nkuvitteluun pohjautuu myös pakanallisten tsheremissien tapa, kun he\ntaivaanjumalalle uhratessaan asettavat uhrialttarilleen yhdeksän\nuhrileipää ja yhtä monta mesijuomakuppia. Onpa jakuttienkin\nuhritelineillä tavallisesti yhdeksän pientä maljakkoa. Vertailun vuoksi\nmainittakoon, että Syyrian saabilaiset, kuten Masudi kertoo,\njärjestivät temppelipapistonsa yhdeksän taivaankehän mukaisesti.\n\nYllämainittujen jumalaryhmien lisäksi tavataan Keski-Aasian kansain\nmytologiasta vielä lukuisampia jumalaparvia, jotka niinikään\nmuodostavat suljetun seuran ja joiden alkuperää ei rahvas osaa\nselittää. Niinpä erinäisissä taruissa mainitaan 33 Sumerun vuorella\nasuvaa _tengeriä_, jotka epäilemättä, kuten tuon keskusvuoren nimikin\nosoittaa, ovat alkuperältään intialaisia. Intiassa tunnetaankin aivan\nvastaava jumalaryhmä.\n\nBurjattien taivaassa asuvien _tengrien_ lauma on vielä kolme kertaa\nlukuisampi. Ne jaetaan tavallisesti joko luonnonlaatunsa puolesta\nhyviin ja pahoihin tahi ilmansuuntien mukaan lounaassa ja koillisessa\noleviin. Edellisiä, ihmisille suosiollisia, sanotaan \"valkoisiksi\",\njälkimmäisiä kaikkea pahaa, sumuja, tauteja ym. onnettomuutta tuottavia\ntaas \"mustiksi\" tengereiksi. Edellisiä on 55, jälkimmäisiä 44. Myös\nmongolit ovat tunteneet 99 _tengriä_. Burjatit tarinoivat, mitenkä nämä\njumalat, jotka alkujaan elivät sovinnossa, riitaantuivat keskenään.\nTällöin oli läntisiä, hyviä jumalia 54 ja itäisiä, pahoja 44; yksi oli\nkummankin ryhmän rajalla kuulumatta kumpaankaan. Vähälukuisempina\n\"itäiset\" pyysivät tätä yksinäistä jumalaa, jonka nimenä mainitaan\n_segen-sebdek-tengri_, puolelleen, mutta tämän huomatessaan \"läntiset\"\nhoukuttelivatkin puheena olevan jumalan joukkoonsa. Toisin paikoin\nkerrotaan, että riidan aiheuttajana oli tämän jumalan ihana tytär,\n_säsäk_ (kukka), jota kumpikin ryhmä halusi omakseen.\n\nMitä nämä jumalat oikeastaan ovat, sitä eivät burjatit tai mongolit\nosaa selittää. Burjattien niille antamat nimitykset ovat yleensä kovin\nteennäisiä ja hämäriä, joten nekään eivät voi asiaa valaista.\nTodennäköisesti tässä piilee muualta saatu kuvitelma. Yhtä vaikeata on\npäättää, mihin nuo luvut ja tengerien jako alunperin perustuu.\nOmituista on, että Altain tatareillekin näyttää levinneen käsitys 44\npahasta haltiasta. Täällä kerrotaan näet, että kun _ulgen_ karkoitti\npaholaisen, _ärlikin_, ja tämän apulaisjoukon taivaasta, _ärlik_ lausui\nmm.: \"Sinä heitit minut ja palvelijani taivaasta maan päälle, ja nämä\nputosivat 43 eri paikkaan. Sen vuoksi tulen lähettämään liikkeelle nuo\n43 palvelijaani (_etker_), ja he tulevat tekemään pahaa kukin siinä\npaikassa, mihin ovat taivaasta pudonneet, ja ahdistamaan ihmisiä\nkuolemaan asti.\" Ärlik itse mukaan luettuna on näitä Altain tatarien\npahoja henkiä siis yhtä monta kuin burjattien pahoja tengerejä. On\noutoa, että burjatit sijoittavat pahat olennot itään ja hyvät länteen\neli päinvastoin kuin yleensä on ollut tapana. Huomattava on kuitenkin,\nettä intialaisessakin maailmankuvassa demonien maanosa (_dvipa_) on\nkoillisessa. Burjattien hyvien ja pahojen tengerien luku saattaa ehkä\nperustua jonkinlaisiin tähtikuvitelmiin. Ainakin kiinalaiset ovat\ntunteneet 72 hyvää ja 36 pahaa tähtijumalaa.\n\n\n\n\nSYNTYMINEN JA SYNNYTYKSEN HALTIAT.\n\n\nKuten mainittu, kuvittelevat goldit, että taivaassa (_boa_) on suuri\npuu, _omija-muoni_ ('o.-puu'), jossa syntymättömien lasten sielut,\n_omija_, elävät pienten lintujen hahmossa. Siellä ne myös lisääntyvät\nja sieltä ne laskeutuvat maan päälle asettuen äidiksi tuleviin\nvaimoihin. Jos lapsi kuolee, ennenkuin se on tullut vuoden vanhaksi,\npalaa tämän sielu takaisin tuohon taivaan puuhun. Kuolleen lapsen\n_omija_ voi kuitenkin saapua uudelleenkin saman emon kohtuun ja syntyä\ntoistamiseen. Tämä on muka todettu piirtämällä kuolleen lapsen\nruumiiseen merkkejä, mitkä merkit sittemmin on tavattu seuraavan lapsen\nruumiista.\n\nMilloin goldivaimo on jäänyt hedelmättömäksi, on tällä ollut tapana\nkutsua shamani _omijan_ tuottajaksi. Tällöin noita pukeutuu täysiin\nvarustuksiinsa ja alkaa rummun säestyksellä laulaa ja tanssia, kunnes\nhän valmistaa pienen kätkyen, jonka ääreen asettaa haltiankuvan.\nHaltian tehtävänä on kätkyen tuudittaminen, jottei siihen asettunut\n_omija_ lentäisi takaisin taivaaseen. Jos asianomaisella vaimolla on\nollut keskenmenoja, sulkee noita _omijan_ pieneen pussiin, jossa sielua\nsäilytetään lapsen syntymähetkeen asti. Pussi kiinnitetään\n_majdzha-mama_ nimisen haltiattaren kaulaan. Tanssiessaan shamani\nesittää vaellustaan taivaaseen sekä mitenkä hän suojelushaltiainsa\navustamana etsii ja pyydystää täällä olevasta puusta kauniin ja\nvoimakkaan _omijan_. Tuotuaan sen maan päälle noita samalla huutaa\nläsnäoleville: \"Katsokaa, lapsi makaa kätkyessä!\" Lisäksi uskotaan,\nettä raskaana oleva vaimo voi unessa nähdä linnun lähestyvän häntä ja\nettä jos hän tällöin joutuu tarkkaamaan sen sukupuolta, hän voi\nennakolta tietää, onko hänen myöhemmin syntyvä lapsensa poika vai\ntyttö.\n\nTaivaassa olevasta puusta, jonka suojaan shamani saattaa ihmisten\nsielut (_kut_) ja jossa ne oleskelevat pienten lintujen hahmossa,\npuhuvat myös dolganit ja jakutit. Epäselvää on kuitenkin, uskovatko\nhekin, että syntyvien sielut ovat kotoisin juuri tästä puusta. Joka\ntapauksessa jakutit kuvittelevat, että lasten sielut saapuvat\nyläilmoista pienten lintujen hahmossa. Erikoista osaa näyttelee lintu\nmyös niissä menoissa, jotka toimeenpannaan, kun joku hedelmätön\njakuttivaimo haluaa lasta. Shamani, jonka apuun tällöin turvaudutaan,\nsitoo näet jurtan poikki eri suuntiin ohuen jouhinyörin ja ripustaa\nsiihen tuohesta tehdyn auringon ja kuun sekä pienen linnun kuvan.\nAsianomainen vaimo puetaan juhlapukuun ja asetetaan vuoteeseen. Vaimon\nvatsan ympäri noita vielä sitoo samanlaisen nyörin ja rukoilee, että\nhyvä haltia lähettäisi yläilmoista alas lapsen sielun ja suojelisi\nsikiötä. Sitten hän katkaisee veitsellään vuoteen yläpuolella olevan\nnyörin, jolloin lintu putoaa vuoteeseen. Nyörin aurinkoineen ja kuineen\nsanotaan tarkoittavan pitkää elinikää, linnun taas syntyvän lapsen\nsielua. Samalla noita katkaisee myös vaimon vatsan ympäri kierretyn\nnyörin, mikä merkinnee lapsen syntymistä häirinneen esteen poistamista.\nPuheena oleva lintu kääritään nyt jäniksennahkaan ja asetetaan sille\nvartavasten tehtyyn pesään. Kun lapsi vihdoin on syntynyt, pidetään\nlintua silmällä: jos se pesässään on rauhallisena, on lapsi terve; jos\nse on kääntynyt, on lapsi sairas; mutta jos se siellä on selällään, on\nlapsi kuoleman oma.\n\nJakutit puhuvat lisäksi erikoisesta _ajysyt_ nimisestä taivaassa\nasuvasta synnynjumalattaresta, jolta he rukoilevat paitsi lapsia myös\nlievennystä synnytystuskissa. Naispuolisena sitä sanotaan \"rouvaksi\"\n(_khotun_) ja selitetään, että se on sama kuin _kübäikhotun_, joka\nvanhoissa taruissa esiintyy taivaanjumalan puolisona ja kristillisenä\naikana \"jumalanäitinäkin\". Rukouksissa _ajysyt_ nimeen liittyy joskus\nsana _äjäkhsyt (ajysyt-äjäkhsyt-khotun_), mutta tavallisesti\njälkimmäisellä tarkoitetaan erikoista lapsen suojelushaltiaa, jonka\ntoimena on pienokaisesta huolehtiminen vielä senkin jälkeen, kun\n_ajysyt_ yleisen käsityksen mukaisesti poistuu kolmantena päivänä\nsynnyttämisen jälkeen. Eräässä tarussa kerrotaan, mitenkä muudan vaimo\nvaikeiden synnytystuskien vaivaamana kääntyy rukouksillaan taivaan\npuoleen ja mitenkä kaksi _ajysyt_-haltiatarta pian sen jälkeen\nlaskeutuu alas taivaasta avustamaan vaimoa tämän synnyttäessä pojan.\nYleensä puhutaan kuitenkin vain yhdestä synnynjumalattaresta, jonka\nsanotaan synnytyksen edistämiseksi voivan vuodattaa taivaasta valkoista\nelämännestettä. Puheena olevan jumalattaren merkitys ilmenee lisäksi\nsanoista, jotka muudan lapsivuoteessa oleva vaimo tälle lausuu:\n\"Lempeä luojattareni, ensimmäisenä päivänä, kun laskit minut alas\n'keskimmäiseen paikkaan' (so. maan päälle) sinä sanoit: olkoon sinulla\nherkeämätön hengitys ja kuolematon elämä, karttukoon sinun kasvattamasi\nkarja ja lisääntykööt sinun synnyttämäsi lapset.\" Jakuttien\nsynnynhaltiatar näyttää siis olleen myös onnen antaja ja kohtalon\nsäätäjä.\n\nSamoin kuvittelevat Altain tatarit, että lapsen sielu (_kut_) on\n_taivaasta_ kotoisin. Anohin kertoo teleuttien uskovan, että _änäm\njajutshi_ ('emo j.'), joka asuu taivaan neljännessä kerroksessa, antaa\nlapselle sielun. Äidin kohtuun tämä sielu asettuu pienen punaisen\nhyönteisen hahmossa. Synnynhaltiatar määrää samalla asianomaisen lapsen\nelämän pituuden merkiten sen erikoiseen kirjaan. Kun tämä merkintä\nkirjassa tummenee, selittävät teleutit, on se hetki tullut, jolloin\nsielun (_sür_) on ainaiseksi poistuttava ruumiista. Sylilapsen kuoltua\non teleutiäidillä tapana pusertaa maitoa rinnoistaan ja pirskoittaa\nsitä ilmaan _änäm jajutshille_. Teleutit uskovat lisäksi, että\neläintenkin sielut (_kut_) ovat taivaan lahja. Anohinin mukaan niiden\nantaja, _ärmän-kan_, asuu taivaan kolmannessa kerroksessa.\n\nAltailaisten uskomuksia esittäessään Radloff kertoo, että \"korkein\nluoja\", _kudai jajutshi_, asuu taivaan viidennessä kerroksessa, ja\nsamoin sanoo Verbitskij: \"Viidennessä taivaassa asuu mahtava henki,\n_jajutshi_, joka on pienokaisten luoja.\" Verbitskijn julkaisemista\ntatarinkielisistä shamaninlauluista huomaa, että _jajutshia_ on\ntäälläkin tällöin kuviteltu _naispuoliseksi_ olennoksi: _änäm jajutshi_\n('emo j.'). Saapuessaan menojensa aikana viidenteen taivaaseen shamani\nnäet tervehtii tätä olentoa tällä nimityksellä. Joskus hän nimittää\ntätä haltiatarta myös \"_jajutshi_ kaani-emoksi\". Varsin kiintoisa on\nseuraava shamanin esittämän laulun kohta:\n\n    Viidennen taivaankerroksen emo _jajutshi_,\n    liasta puhdistava maidonvalkoinen järvi,\n    _tapkhai_, joka leikkaa napanuoran,\n    rukoilemalla rukoilen _jajutshi_ kaania.\n\n\"Maidonvalkoinen järvi\" (_süt-ak-köl_), joka mainitaan tässä laulussa,\nkuuluu paratiisimaisemaan, ja monet merkit viittaavatkin siihen, että\nlasten sielujen on uskottu saapuvan maan päälle juuri taivaallisesta\nparatiisista. Tätä koskevia altailaisten uskomuksia; Radloff kuvailee\nseuraavin sanoin: \"Ylhäisellä _bai ülgänillä_ on kaksi poikaa, _jajyk_,\njota sanotaan myös _mai-änäksi_, ja _mai-tärä_. Ne ovat ihmiskuntaa\nsuojelevia jumalia ja asuvat kolmannessa taivaankerroksessa. Täällä on\nmyös _süt-ak-köl_, maidonvalkoinen järvi, kaiken elämän alkulähde, ja\nsen läheisyydessä sürö-vuori, seitsemän _kudain (jätti kudai_ =\nseitsemän jumalaa,) olinpaikka. Nämä asuvat täällä alamaistensa,\n_jajutshien_ kera, jotka ovat ihmisten suojelusenkeleitä ja\nseuralaisia. Täällä on myös paratiisi (_ak_, so. valkoinen), missä\nautuaat ja hurskaat (_aktu_ = valkoiset, so. vanhurskaat) viettävät\nonnellista elämää. Jälkimmäiset ovat nykyään elävän ihmiskunnan\nesi-isien joukko, joka elää täällä suvuttain ja joka voimakkaiden\nperhesiteiden vuoksi hoitaa välittäjätointa taivaanjumalien ja maan\npäällä elävien jälkeläistensä välillä voiden myös avustaa näitä\nhädässä.\"\n\nToisessa kohdassa Radloff jatkaa: \"Kun ihmisen on synnyttävä, antaa\n_bai ülgän_ ensiksi käskyn pojalleen _jajykille_, joka isänsä\nkehoitusta noudattaen uskoo esi-isien pyynnöstä syntymän jonkun\n_jajutshin_ huostaan. Tämä ottaa elämänvoimaa maidonvalkoisesta\njärvestä (_süt-ak-köl_), sallii syntyvän tulla maailmaan ja avustaa\nsitä ollen sen turvana koko elämän aikana.\"\n\nNäitä Radloffin arvokkaita tiedonantoja tarkastaessa huomaa, että\npienokaisten sielujen taivaallinen koti todella on paratiisi:\nsürö-vuori, seitsemän jumalan asuinpaikka, on epäilemättä\nparatiisivuori samoinkuin tuo maidonvalkoinen järvi, \"kaiken elämän\nalkulähde\", jota sanotaan myös \"maitojärveksi\" (_süt-köl_) on\nparatiisissa sijaitseva elämänvedenlähde. Mitään synnynjumalatarta emme\ntästä paratiisimaisemasta tapaa, jollei sitä edusta juuri tuo\n\"maitojärvi\", johon _jajutshi_-emo shamaninlaulusta päättäen on mitä\nläheisimmässä suhteessa. On näet huomattava, että Altain tatarit\nviettäessään kukkien puhjetessa kevätjuhlaa palvovat muiden jumalien\nohella myös \"maitojärveä\" erikoisena jumaluutena, jota burjattien\ntaruissa sanotaan \"maitojärvi-emoksi\". Vieläpä Volgalla asuvien\ntshuvassienkin jumalainluettelossa mainitaan \"maitojärvi-emo\" (_syl-kul\namine_). Mahdollisesti sama olento on alunperin ollut myös tshuvassien\n_tshon suratan tura_, joka syntyvälle tuottaa sielun (_tshon_)\nerikoisesta, idässä sijaitsevasta paikasta (todennäköisesti\nparatiisista). Miten lieneekin, muistuttaa \"maitojärvi\" elämän lähteenä\niranilaisten Ardvisura-järveä, jonka kuviteltiin sijaitsevan\nHaraberezaiti nimisellä keskusvuorella elämänpuun alla ja jota on\npalvottu synnynjumalattarena.\n\nRadloffin mainitsemat _jajutshit_ taas tarkoittavat tässä jonkinlaisia\nihmisten suojelusenkeleitä. Hän huomauttaakin altailaisten uskovan,\nettä kullakin ihmisellä on kaksi elämänaikaista seuralaista: oikealla\npuolella hyvä _jajutshi_, vasemmalla paha _körmös_, joista edellinen\nkirjoittaa muistiin kaikki ihmisen hyvät teot, jälkimmäinen taas pahat.\nTällaista _jajutshia_ voidaan verrata jakuttien _äjäkhsyt_-haltiaan,\njosta Priklonskij sanoo, että se auttaa ihmistä tekemään hyvää ja että\njos se jättää ihmisen, joutuu tämä pahojen henkien valtaan. Myös\nmongolit puhuvat ihmisen \"onnen säätäjästä\" (_dzol-dzajagatshi_), joka\nvarjelee asianomaista kaikelta pahalta. Erikoisesti lasten jumalatar,\nniiden terveyden ja onnen suojelijatar on _ämägäldzhi-dzajagatshi_.\nKuten mainittu, johtuvat sekä _jajutshi_ että _dzajagatshi_ samasta\nalunperin säätämistä ja määräämistä merkitsevästä sanasta.\n\nRadlov mainitsee vielä kaksi paratiisissa asuvaa ylijumalan poikaa,\njoista _mai-tärä_ on buddhalainen bodhisatva Maitreja; _jajykin_ eli\n_jajyk-kanin_ taas olemme tavanneet mm. vedenpaisumustarun yhteydessä.\nSelitys, että _jajyk_ on sama kuin _mai-änä_, lienee erehdys. Ainakin\nKarunovskaja sanoo teleutien uskomuksia kuvatessaan, että _mai-änä_ on\nnaispuolinen olento, joka suojelee lapsia, ja että teleutit piirtävät\nsiitä kauniin nuoren naisen muotoisen kuvan, jolla on aaltoilevat\nhiukset. Tällä _mai-änällä_ sanotaan olevan olinpaikka ihanalla _syryn_\n(vrt. Radloffin sürö)-vuorella, missä henget levähtävät ja nauttivat\nravintoa ja missä ne, jouduttuaan kosketuksiin ihmisten kanssa,\npuhdistautuvat \"maitojärvessä\". Näin ollen on siis _mai-änä_ juuri\nparatiisin haltiatar.\n\nAnohin, joka jumalaemoa nimittää nimellä _änäm-jajutshi_, huomauttaa,\nettä se syystä tai toisesta voi jättää teleutiperheen lapsettomaksi ja\nettä tällöin on ollut tapana kääntyä _ada-kizhin_ ja _jo-kanin_\npuoleen. Edellinen tarkoittaa ihmiskunnan esi-isää, Aatamia;\njälkimmäisen Radloff kertoo asuvan maannavalla, jossa maan puista\nkorkein, jättiläissuuri kuusi, kohottaa latvansa _bai-ülgänin_\nasunnolle. Ihmeellisen asuinpaikkansa vuoksi, joka sekin kuuluu\nparatiisikuvitelmiin, Radloff sanoo, että _jo-kan_ on mahtinsa puolesta\nmelkein ylijumalan veroinen.\n\nLäheisessä suhteessa edellämainittuihin synnynjumalattariin on\nvielä se ostjakkien lapsia antava haltiatar, joka asuu taivaan\n\"seitsenkerroksisella vuorella\" ja joka lapsen syntyessä merkitsee\n\"kultakirjaiseen seitsenoksaan, kultapiirtoiseen seitsenoksaan\"\nkulloinkin syntyvän elämänsuunnan ja vaiheet. Tällaisena tuo ostjakkien\njumalatar muistuttaa sitä aikaisemmin mainittua batakkien\nsynnynhaltiatarta, joka asuu _djambu-barus_ nimisen elämänpuun alla ja\njonka tehtävänä on kirjoittaa tuon ihmepuun lehtiin kunkin syntyvän\nkohtalon. Kun kumpikin kansa on kirjoitustaitoa vailla, on selvää, että\ntämä kuvitelma on kumpaisellekin taholle tullut muualta. Rohkenemme\nmyös väittää, että yllämainitut lapsen sielun alkukotia koskevat\nuskomukset ovat turkinsukuisilla kansoilla vierasta perintöä.\n\nTällä ei kuitenkaan ole sanottu, etteikö turkinsukuisillakin kansoilla\nolisi ollut myös omaperäisiä syntymään liittyviä uskomuksia ja tapoja.\nEsimerkkinä sellaisista mainittakoon, että Turuhanskin piiriin\ntungusiäidit kuvittelevat vainajien syntyvän tähän maailmaan\nuudelleen ja että he synnytystuskissaan turvautuvat kotoisiin\nsuojelushaltioihinsa. Nämä muodostavat osan niistä monista\nhaltianukeista, jotka eri tavoin palvelevat tungusiperhettä ja jotka\nperiytyvät polvesta polveen. Altailaiset ja teleutit nimittävät\nvastaavia haltioita nimillä _ämägändär_ ja _änäkälär_ ja\ntarkoittavat niillä manalle menneiden _isoäitien ja näiden\näitien_ henkiä. Karunovskaja kertoo, että kun nuori vaimo tuntee\nsynnytyshetken lähestyvän, tämä menee vanhempainsa luo noutamaan\n_ämägändär-haltioita_, sillä niiden avutta hän pelkää olevansa kuoleman\noma. Milloin joku nuorikko joutuu miehelään perin etäälle, vie tämä\nkotoaan saamansa haltiat jo myötäjäisten kera uuteen kotiinsa.\nPerheen vanhimman naispuolisen jäsenen sanotaan myös valmistavan\n_ämägändär-nukkeja_ nuorikkoa varten, jotta tämä tarpeen tullen voisi\nniihin turvautua. Nämä nuket ovat ulkomuodoltaan usein varsin\nvaatimattomia, erikoista huomiota saavat osakseen vain silmät,\njommoisina toimivat päähän kiinnitetyt lasihelmet. Muutamin paikoin\nuskotaan, että sen väriset kuin nämä silmät sattuvat olemaan, sen\nväriset ovat myös syntyvän lapsen silmät. _Ämägändär_-nukkeja\nsäilytetään nykyjään tavallisesti uunin päällä palttinapussissa, missä\nniitä saattaa olla useampiakin. Paitsi synnyttämisen aikana muistellaan\nniitä muulloinkin, ainakin joka kevät ja syksy on niitä ruokittava.\nTällöin ne otetaan esille ja niiden eteen pannaan yön ajaksi maitoon\nkeitetyistä vehnäjauhoista valmistettua puuroa (_salamat_).\nPuurokuppiin asetetaan lusikka kutakin haltiaa varten. Samalla\nkestitään usein muitakin kodinhaltioita. Pitemmän ajanjakson jälkeen on\nvielä ollut tapana teurastaa lammas _ämägändär-haltioille_.\n\nTällaisia synnynhaltioita on ollut ugrilaisillakin kansoilla. Ainakin\nNosilov kertoo nähneensä eräällä mummolla pörröisen nuken, joka auttoi\nomistajaansa tämän nuoruudessa saamaan lapsia. Karjalainen kuitenkin\nhuomauttaa, etteivät nämä haltiat toimi _elämän antajana_, vaikka ne\ntavalla tai toisella voivat hankkia vanhemmille lapsionnea ja\nsyntyneille \"kuoppaisen tien, kumpuisen tien tasaiseksi tasoittaa\".\nTämä Karjalaisen huomautus soveltuu epäilemättä myös Altain tatarien\n_ämägändär_-haltioihin.\n\nLapsen synnyttyä on Siperian kansoilla ollut tapana pitää pitoja,\njoihin läheiset sukulaiset, toisin paikoin vain naiset, osallistuvat.\nPriklonskij sanoo jakutti-isännän teurastavan tällöin tummanharmaan\nhevosen (tamman), jonka lihat keitetään ja nautitaan kolmantena päivänä\nsynnytyksen jälkeen. Lihoja paloiteltaessa on varottava luiden\nsärkymistä. Synnynhaltiattaren saattamismenoissa näyttelee _voi_\nerikoista osaa. Tullakseen hedelmällisiksi naiset sivelevät sitä mm.\nkasvoihinsa hohottaen ja käsiään paukutellen, samalla he panevat voita\ntuleen. Voita he panevat tuleen jo aikaisemminkin synnyttämisen\nhelpoittamiseksi. Näin heidän sanotaan lepyttävän synnynhaltiatarta.\n\nNäitä jakuttien menoja Pripuzov kuvailee seuraavin sanoin: \"_Ajysyt_ on\nnaispuolinen jumaluus; sitä pidetään naisten suojelijattarena, joka\nsynnyttämisen aikana tulee jurttaan ja viipyy siellä kolme päivää.\nHänen kunniakseen pannaan synnyttäjän vuoteen pääpuoleen teuraan\nkokonaisia osia keitettynä sekä voikuppeja. Näitä ruokia syödään\nkolmantena päivänä. Ennen syöntiä suoritetaan seuraavat menot: miehet\npoistuvat jurtasta, jonne synnyttäjän ystävättäret kerääntyvät. Kätilö\nvalmistaa tuohesta lieden arinalle teltan, asettaa siihen\näskensyntyneen poikalapsen kunniaksi tuohesta tehtyjä hevosia ja\nlehmiä, sekä jousen ja nuolia, sitten sivellettyään tähän kaikkeen\nvoita sytyttää palamaan ja alkaa hohottaa, johon muutkin läsnäolevat\nnaiset yhtyvät. Hohottamalla he saattavat _ajysyt_-jumalatarta, joka on\ntästä erittäin mielissään.\"\n\nTroshtshanskij taas kertoo, että kun naiset kolmantena päivänä\nkokoontuvat, he kaivavat jurtan maapohjaan kuopan ja rakentavat sen\nreunalle pienen hevospaalun, johon sitovat tuohisen hevosen. Lisäksi he\nvalmistavat pienen jousen ja nuolen sekä tuohesta erinäisiä eläimiä,\njoita jakutit pyydystävät ja joihin joku naisista tällöin tähtää. Näin\nhe menettelevät poikalapsen synnyttyä. Jos taas tyttö on syntynyt,\npannaan samaan paikkaan lankaa ja tuohesta tehtyjä naisten työkaluja.\nLopuksi tehdään kuoppaan tuli panemalla siihen heiniä ja hehkuvia\nhiiliä, joiden päälle vaimot kuopan ympärillä istuen ripottelevat voita\nja hohottavat. Tuleen he keräävät myös nuo edellämainitut esineet\nuskoen, että se heistä, jonka puoleen savu kääntyy, synnyttää seuraavan\nlapsen.\n\nYhtä huomattavaa osaa näyttelee _voi_ burjattien vastaavassa juhlassa.\nAlarskin piirissä sukulaiset saapuvat kolmantena päivänä kutsumatta\nkesteihin, joita varten täällä teurastetaan lehmä tai lammas. Menojen\npäättäjäisiksi sytytetään synnytyspaikan ääreen tuli, jonka ympärille\nläsnäolijat istuutuvat syöden puuroa (_salamat_) ja pirskoittaen\nsuustaan voita tuleen. Samalla kaikki huutavat yhteen ääneen: \"Anna\nenemmän onnea, anna poika!\" Näin kolmesti huudettuaan he voitelevat\nvoilla toisiaan, naiset miehiä ja miehet naisia, säälimättä edes\npukuja.\n\nGoldit viettävät vasta kymmenentenä päivänä lapsen synnyttyä\nperhejuhlaa, jossa _puuro_ on pääateria. Sukulaisille viedään kuhunkin\ntaloon niin monta puurokuppia kuin kussakin talossa on aviovaimoja.\nLisäksi viedään vanhimmille sukulaisille lahjoja, nim. pojan synnyttyä\nmetsästys- ja kalastusvälineitä, tytön taas naisten työkaluja. Samalla\nkutsutaan sukulaisia pitoihin, joihin saapuessaan nämä tuovat paljon\narvokkaampia vastalahjoja.\n\nErikoista huomiota saa lapsen _napanuora_ kaikkialla osakseen. Goldit\nja tungusit ripustavat sen puuhun. Teleutti-äidit panevat lastensa\nnapanuorat pieniin palttinapusseihin, kunkin erikseen, ja säilyttävät\nniitä arkussa. Kun tytär tuntee synnyttämishetken lähestyvän rientää\nhän äitinsä luo hakemaan napanuoransa uskoen, että hänellä on siitä\nhyötyä. Altailaisten keskuudessa taas vaimot asettavat lastensa\nnapanuorat pikkuruisiin kukkaroihin, joihin ripustetaan helminauhoja ja\njotka kiinnitetään koristettuun kannattimeen. Juhlahetkinä ja pitkillä\nmatkoilla tämä laitos riippuu aina äidin vasemmalla kupeella ilmaisten,\nmontako lasta asianomainen vaimo on synnyttänyt.\n\n\n\n\nTÄHDET.\n\n\nVaikka turkinsukuiset kansat ovat olleet nomadeja, jotka helposti\nvoivat perehtyä tähtien kulkuun ja yöllisen taivaan yksityisseikkoihin,\nsanoo Wámbéry, ei saata olla ihmettelemättä, että näiden astronomiset\ntiedot silti ovat verraten vähäiset. Tämän hän olettaa johtuvan siitä,\nettei Keski-Aasian aroseutujen taivas ole yhtä kirkas eivätkä tähdet\nyhtä loistavat kuin esim. Kaksoisvirranmaassa seemiläisten kansain\nkotiseudulla. Siitä hänen mielestään myös johtuu turkinsukuisten\nkansain tähtinimistön niukkuus.\n\nKun Altain suvun kansat jo varhain ovat joutuneet eri tahoilta\ntulleiden kulttuurivirtausten piiriin, on sitäpaitsi epävarmaa, mitä\nnäiden tähtiin liittyvissä uskomuksissa ja taruissa todella on\nomaperäistä. Kuitenkin on ilmeistä, että jotkut tähdet tai tähtikuviot\ntäälläkin, kuten muualla, ovat erikoisemmalla tavalla päässeet huomion\nkohteiksi. Onhan erinäisillä tähdillä ollut tärkeä merkitys jo yöllisen\nvaeltajan opastajina ja ajankulun osoittajina. Jo ammoin näyttävät\nkaikki pohjoisen pallonpuoliskon kansat seuranneen yön kiitäviä hetkiä\nvarsinkin _otavan_ asennoista, jotka säännöllisesti vaihtelevat tämän\ntähtikuvion häviämättä milloinkaan taivaanrannan taakse. Itä-Aasiassa\notava on asetettu myös vuodenaikojen yhteyteen: \"Kun otavan pyrstö\nviittaa itään päin, on kevät koko maailmassa, kun se viittaa etelään\npäin, on kesä, ja länteen, syksy, mutta kun se kääntää pyrstönsä\npohjoista kohti, on talvi koko maailmassa.\" Muutamat kansat ovat\nlisäksi ennustaneet Otavasta ilmojen muutoksia. Obin ostjakit, jotka\nnimittävät tätä tähtikuviota \"hirveksi\", selittävät, että kun \"hirvi\nkutistuu\", so. kun otavan tähdet näyttävät vetäytyvän kokoon, tulee\npakkanen, mutta päinvastaisessa tapauksessa eli \"kun hirvi laajenee\",\nodotetaan lämmintä ja lumipyryä. Sama käsitys on ollut yleinen\nTuruhanskin piirin asukkailla.\n\nSuurimmat ilmojen muutokset uskotaan kuitenkin johtuvan seulasista eli\nplejadeista. Esimerkkejä tästä on muistiinpantu muissakin maanosissa.\nNiinpä Amerikassa ja Etelämeren saarilla asuvien alkuasukkaiden\nkeskuudessa on tämän tähtisikermän nousua pidetty tuulisen ajan tai\nsadekauden merkkinä. Eikä seulasten vaikutus ilmastoon näytä olleen\nEuroopassakaan tuntematon. Kerätessään lappalaisten kansantietoutta\nForbus näet tiedustelee: \"Oletko palvonut seulasia, jotta ne\nlämmittäisivät ilmaa?\" Turkinsukuiset kansat ovat uskoneet, että\nseulaset ovat kylmän aiheuttajia. Jakutit sanovat niiden synnyttävän\ntalven. Tämä käsitys on tietenkin johtunut siitä, että seulasten nousua\nseuraa täällä kylmä ajanjakso, kun taas sen laskeutuminen sattuu\nlämpimän vuodenajan alkuun. Entisaikaan, niin jakutit kertovat, oli\ntalvi paljoa pitempi ja kylmempi kuin nykyjään, mutta kun muudan\nshamani hakkasi poikki seulasten sidepuun, pääsivät nämä kulkemaan\nnopeammin, ja niin kävi talvi lyhyemmäksi. Lastuista, jotka shamanin\niskiessä lensivät ilmaan, ovat lukemattomat tähdet saaneet alkunsa.\n\nHyvin yleinen on käsitys, että seulasten kohdalla on taivaan kannessa\ntai peitteessä jonkinlainen reikä. Sitä varmaankin tarkoittaa useissa\nturkinsukuisissa kielissä esiintyvä seulasten nimitys: _urker, ürker,\nürgel_ y.m. Gorohov huomauttaakin, että jakutit ymmärtävät _ürgelillä_\nilmareikää. Tätä tulkintaa tukee myös jakuttilainen taru, jossa\nkerrotaan, mitenkä muudan sankari kokosi kolmekymmentä paria\nsudenkoipinahkoja ja valmisti niistä itselleen rukkaset tukkiakseen\n_ürgelin_, kun tämä \"lakkaamatta puhalsi pakkasta ja viimaa\". Näihin\nuskomuksiin soveltuvaa \"seula\" nimitystä ovat puheena olevasta\ntähtikuviosta käyttäneet mm. votjakit, liettualaiset ynnä Itämeren\nsuomalaiset.\n\nKysymystä, mitä taivaan lukemattomat tähdet oikeastaan ovat, eivät\nSiperian kansat ole jaksaneet suurinkaan pohtia. Hyvin ymmärrettävä on\njakuttien selitys, että ne ovat pieniä reikiä, joiden läpi hohtaa\ntaivaallinen valo. Tämä käsitys sisältyy myös aikaisemmin mainittuun\nmeteoria koskevaan kuvitteluun. Toisin paikoin ovat jakutit arvelleet\ntähtien olevan \"taivaan meren heijastusta\", mikä kuvittelu taas\npohjautuu käsitykseen taivaankannen takaisesta merestä.\n\n\n\nAurinko ja kuu.\n\n\nAltain kansat tarinoivat kaukaisesta ajasta, jolloin ei vielä ollut\naurinkoa eikä kuuta. Ihmisten, jotka silloin lensivät ilmassa,\nkerrotaan itse valaisseen ja lämmittäneen ympäristönsä, niin etteivät\nhe edes kaivanneet aurinkoa. Mutta kun muudan heistä sairastui, lähetti\nJumala erään olennon auttamaan ihmisiä. Tämä asetti taivaalle kaksi\nsuurta metallipeiliä (_toli_), ja siitä päivin on maan päällä ollut\nvaloisaa.\n\nTämä taru näyttää olevan sukua käsitykselle, että ihmiset, ennenkuin he\nlankesivat syntiin, olivat jonkinlaisia valo-olentoja. Kalmukit\nselittävätkin, ettei paratiisin aikana vielä ollut aurinkoa eikä kuuta,\nvasta kun maailma ihmisten syntiin langettua pimeni heidän ympärillään,\nluotiin aurinko ja kuu.\n\nTarussamme ilmenevä käsitys auringosta ja Kuusta jonkinlaisina\nmetallipeileinä kuvastuu myös eräistä ennustamiseen liittyvistä\nuskomuksista ja menoista, joiden mukaan kaikki, mitä maan päällä\ntapahtuu, heijastuu aurinkoon ja kuuhun sekä näistä taas takaisin\ntietäjän taikapeiliin. Niinpä muudan altailaisen tarun sankari asettaa\ntaikapeilinsä kohti aurinkoa ja kuuta voidakseen niiden kuvahaisesta\nnähdä, minne varsa, jota hän etsii, on kadonnut. Tämä tiedustamistapa\non levinnyt myös Pohjois-Siperian kansojen keskuuteen. Onpa\nostjakkienkin mailla aurinko ollut tärkeä katsontaennustuksen\nvälikappale: \"sitä tarkaten tietäjä näkee kaukanakin olevan ihmisen\nolot ja kohtalon.\" Siperialaisella noidalla on lisäksi tapana\nkiinnittää pukuunsa aurinkoa ja kuuta esittäviä metallilevyjä\nja -peilejä.\n\nKeski-Aasiassa on muistiinpantu taru, jonka mukaan alunperin oli\nuseampia, kolme tai neljä aurinkoa. Burjatit kertovat, että tällöin oli\nmaan päällä tuskastuttavan kuuma, kunnes Erkhe-Mergen niminen sankari\njousellaan pudotti taivaalta mereen muut auringot paitsi yhtä, joka\nedelleen jäi valaisemaan ja lämmittämään maata. Torgoutien\nlegendanomaisessa tarussa sanotaan paholaisen (_shulman_) luoneen kolme\naurinkoa polttaakseen Jumalan (_Burkhan-bakshin_) perustaman maan.\nTällöin, jolloin ei vielä ollut ihmisiä, Jumala peitti kaiken\nvedenpaisumuksella, niin että paholaisen oli pakko alistua. Ainoastaan\nyksi aurinko jäi taivaalle, muut Jumala syöksi syvyyteen, jonka\npaholainen sai asuinpaikakseen.\n\nTaru useammasta auringosta tavataan lisäksi Amurin laaksosta. Goldit\nkertovat, että muinoin kun oli kolme aurinkoa, ihmiset olivat\ntulemaisillaan sokeiksi niiden valosta ja menehtymäisillään niiden\nhelteestä. Kuumenipa itse maakin, niin että vesi kiehui joissa. Yöllä\naurinkojen laskettua nousi taivaalle kolme kuuta, joten yö taas oli\nniin valoisa, etteivät ihmiset voineet nukkua. Pelastaakseen ihmiset\nmuudan sankari \"surmasi\" jousellaan kaksi liikanaista aurinkoa ja\nkuuta. Kun maa noiden kolmen auringon paahtaessa oli pehmeätä ja\nmyöhemmin kovettui, on kallioihin jäänyt jalanjälkiä meidän päiviimme\nasti. Eräät muut sikäläiset tungusiheimot selittävät, että vuorissa\noleva kivihiili on muistomerkkinä ajasta, jolloin kolme aurinkoa\nsytytti maan palamaan. Nuolella surmattujen aurinkojen sanotaan vielä\nnykyjään näkyvän kahtena \"varjona\", jotka ovat paistamaan jääneen\nauringon kummallakin puolella. Samoinkuin goldit kertovat myös giljakit\nkolmesta auringosta ja kolmesta kuusta. Tällöin maa paloi ja hukkui\nkiehuvaan mereen. Vasta kun muudan taruolento istuutui lentävän poron\nselkään ja jousellaan \"surmasi\" tarpeettomat taivaanvalot, alkoi elämä\nuudelleen.\n\nVertailun vuoksi mainittakoon, että vastaavanlaisia taruja esiintyy\nmuuallakin, kuten Kiinassa (10 aurinkoa), Intiassa (7) ja Sumatralla\n(8).\n\nTaivaan valojen vangitsemista ja niiden vapauttamista koskee seuraava\nburjattilainen taru. Kun taivas ja maa, näiden lasten mentyä\navioliittoon keskenään, joutuivat sukulaisuussuhteisiin, kävi \"maan\nisäntä\" vierailulla taivaanjumalan luona. Lähtiessään hän pyysi\naurinkoa ja kuuta kestilahjaksi. Kun taivaanjumala ei voinut tätä\nhäneltä kieltää, vei \"maan isäntä\" taivaanvalot mukanaan ja sulki ne\nlippaaseen. Silloin pimeni koko luonto. Hädissään taivaanjumala kääntyi\nsiilin puoleen kehoittaen tätä hankkimaan takaisin auringon ja kuun.\nSiili suostuikin ja meni vierailemaan \"maan isännän\" luo. Kun vieras\naikoi lähteä, kysyi \"maan isäntä\", minkä lahjan tämä halusi\nkestiystävyyden osoitukseksi. \"Anna minulle kangastus-hepo ja\nkaiku-keihäs\", vastasi siili. Kun \"maan isäntä\" ei voinut tätä pyyntöä\ntäyttää, antoi hän kestiystävälleen auringon ja kuun. Siili laski nyt\ntaivaanvalot entisille radoilleen, ja niin maailma tuli jälleen\nvaloisaksi.\n\nAlarskin burjateilta saadussa toisinnossa esiintyvät taivaanhaltia,\n_Kan-Thsurmasan_, ja merenhaltia, _Lusat_, kestilahjojen vaihtajina.\nKun edellinen oli antanut jälkimmäiselle auringon ja kuun, pimeni koko\nluonto, ihmiset eivät enää löytäneet toisiaan, ja eläimetkin huusivat\nhätääntyneinä. Tällaista kurjuutta kesti kolme vuotta, jona aikana\npaljon elämää tuhoutui. Tietämättä, mitenkä aurinko ja kuu saataisiin\ntakaisin taivaalle, _Kan-Tshurmasan_ sai siililtä neuvon lähteä\nvastavierailulle merenhaltian luo pyytämään tältä vastalahjaksi niin\nvaikeasti annettavia asioita kuin \"metsänhuminaa ja merenpoukamaa\". Kun\nmerenhaltia ei voinut tätä pyyntöä täyttää, antoi hän takaisin auringon\nja kuun. Samalla taivaanhaltian tyttären ja merenhaltian pojan\navioliitto purkautui.\n\nNeuvonantajana mainittu siili esiintyy eräissä muissakin\ntaruissa viisaana eläimenä, milloin tulen keksijänä, milloin\nmaanviljelyksen opettajana. Myös muinaisiranilaisten tarustossa on\ntällä eriskummallisella eläimellä ollut hyvin huomattava sija.\n\nTaivaanvalojen luonnetta kuvatessaan Altain tatarit tarinoivat, mitenkä\nOtshirvani asetti säilälleen tulta ja sinkosi sen taivaalle luoden\nauringon ja mitenkä hän lyöden miekallaan veteen loi kuun. Kun aurinko\nnäin on luotu tulesta, on se polttavan kuuma, vedestä ilmaantunut kuu\ntaas on kylmä. Kuun synty selittää myös, minkä vuoksi sen on uskottu\ntuottavan yöhalloja ja kosteutta. Käsitys kuun kylmyydestä ja auringon\nkuumuudesta kuvastuu vielä teleutien tarusta, jossa kerrotaan, että kun\nmuudan kaani vaati tyttärensä kosijaa tuomaan taivaalta kuun oven\nääreen ja auringon ikkunan eteen, niin kuun saapuessa liedellä kiehuva\nvesi jäätyi ja auringon saapuessa kaikki nääntyi kuumuuteen.\n\nUseimmat turkinsukuiset kansat kuvittelevat aurinkoa naispuoliseksi\n(aurinko-emo) ja kuuta miespuoliseksi (kuu-isä, kuu-ukko). Taruissa\npuhutaan myös aurinko- ja kuu-kaanista. Kiinalaisten lähteiden mukaan\noli mongolihallitsijoilla tapana käydä aamuin aurinkoa, illoin kuuta\npalvomassa. Goldien sanotaan uhraavan auringolle sairauden johdosta.\nTällöin ei turvauduta shamanin apuun, vaan joko sairas itse tai tämän\nomaiset menevät pihalle aamulla varhain odottamaan auringon\nnäyttäytymistä. Sinä hetkenä, jolloin aurinko kohoaa vuorten yli, joku\nrukoilee sanoen: \"Sääli veljeäni, hän on kunnon ihminen, annamme\nsinulle kestityksen.\" Jos sairas sitten pian tervehtyy, teurastetaan\nauringolle kukko, kesy sorsa tai sika. Eläimen verta sekä osa\nsisälmyksiä, kuten sydän, maksa ja keuhkot, heitetään nousevaa aurinkoa\nkohti. Samoin pirskoitetaan viinaa ilmaan. Tällaisen kotoisen uhrin,\njossa huomaa kiinalaista vaikutusta, voi kuka hyvänsä toimittaa.\nVolgalla asuvat maata viljelevät tshuvassit ovat uhranneet\n\"aurinko-emolle\" valkoisia teuraita.\n\nGoldien kerrotaan toimittavan uhreja myös kuulle ja Orionille. Muiden\nkansojen kuunpalvonnasta ei ole juuri muita tietoja, kuin että uutta\nkuuta on ollut tapana tervehtiä. Tällöin lausutaan toivomus, että uusi\nkuu tuottaisi onnea ja menestystä. Siperian pohjoisimmat kansat ovat\ntuskin koskaan toimittaneet kuulle sen enempää kuin auringollekaan\nteurasuhreja, vaikka näillä tähdillä onkin tärkeä merkitys mm.\ntungusien shamaninmenoissa. Kun auringon uskotaan näkevän ihmisten\nteot, vetoavat tungusit siihen sanomalla: \"aurinko nähköön!\" tai:\n\"aurinko tietäköön!\" Myös jakutti kääntyy vannoessaan aurinkoa kohti ja\nlausuu: \"Jos olen tehnyt väärän valan, kieltäköön aurinko minulta\nvalonsa ja lämpönsä!\" Keski-Aasian iranilaiset pitävät auringon nimessä\ntehtyä valaa erittäin pätevänä, sillä aurinko rankaisee sitä, ken\nvalansa rikkoo.\n\nLuonnollisesti ovat turkinsukuiset, kuten muutkin kansat, laskeneet\najankulun auringon kierrosten ja kuun vaiheiden mukaan. Plano Carpini\nsanoo mongolien alkaneen sotaretkensä sekä ryhtyneen muihin tärkeisiin\ntoimiin ainoastaan uuden- tai täysikuun aikana. Jakutit ovat viettäneet\nhäänsä uudenkuun aikana samoinkuin virolaiset. Aurinkoon ja kuuhun\nliittyvä ilmojen ennustaminen on Keski- ja Pohjois-Aasiassa jotenkin\nsama kuin Suomessa. Kuun kehää tungusit sekä Jenisei-ostjakit pitävät\ntalvella kylmän, kesällä sateen enteenä huomauttaen, että kuu pahojen\nilmojen vuoksi tällöin \"tekee teltan\" itselleen. Saman sananparren\ntuntevat Obin ostjakit.\n\nKaikkien kansojen keskuudessa ovat _kuun pilkut_ askaroittaneet\nihmisten mielikuvitusta. Tämä ilmiö onkin antanut aihetta monenmoisiin\ntaruihin. Niinpä jakutit kertovat köyhästä orpotytöstä, jonka oli niin\nvaikea tulla toimeen, että kuu sääli häntä ja päätti ottaa hänet\nluokseen. Kun tyttö eräänä pakkasyönä oli vettä noutamassa, laskeutui\nkuu alas, nosti lapsen helmaansa ja kohoutui jälleen taivaalle. Sen\nvuoksi kuussa näkyy yhä vieläkin tyttö, jolla on olallaan tanko ja\nsiinä kaksi vesiämpäriä. Toisin paikoin jakutit näkevät kuussa kaksikin\nlasta, veljen ja sisaren, jotka vettä noutamaan mennessään olivat\njääneet katselemaan kuuta. Sen vuoksi jakutit kieltävät lapsiaan kuuta\nkatselemasta varsinkin täydenkuun aikana.\n\nBurjatit näkevät kuussa paitsi tyttöä tankoineen ja vesiämpäreineen\nvielä pajupensaan. Tytöllä oli ollut ankara ja kovasydäminen äitipuoli;\nkerran kun tyttö viipyi vesimatkallaan, oli äitipuoli huutanut\nvihoissaan: \"Jospa aurinko tai kuu ottaisivat sinut luokseen!\"\nVettä kantaessaan olikin tyttö huomannut, että aurinko ja kuu\nlaskeutuivat taivaasta häntä kohti. Säikähtyneenä hän silloin tarttui\npajupensaaseen. Kun aurinko oli ottamaisillaan tytön, sanoi kuu: \"Sinä\nkuljet päivällä, minä yöllä, anna tyttö minulle!\" Aurinko suostui kuun\npyyntöön, ja kuu kiskaisi tytön maasta ämpäreineen ja pensaineen.\nTässäkin muodossa tämä taru esiintyy myös jakuteilla.\n\nOnpa tungusienkin keskuudessa muistiinpantu taru, jossa kerrotaan,\nmitenkä muudan vedenkantajatyttö pyysi kuuta pelastamaan hänet kovasta\nkohtalostaan ja mitenkä kuu tyttöä säälien otti tämän vesiämpäreineen\nluokseen. Samoin goldit tuntevat tarun ankarasta äidistä, joka kirosi\nvesimatkalla viipyneen tyttärensä sanomalla: \"Jospa kuu sinut ottaisi!\"\nGoldit selittävät, että kuu tempasi tytön maasta niin nopeasti, ettei\ntämä ennättänyt edes laskea vesiämpäreitä käsistään. Myös giljakit\nnäkevät kuussa naisen, jolla on vesiämpäreillä varustettu tanko\nhartioilla.\n\nMainittu taru kuuhun joutuneesta vedenkantajasta, jonka toisinto on\nkirjaan pantu jo Snorrin Eddassa, on Euroopankin puolella ollut varsin\nyleinen. Lisäksi on kiintoisaa todeta, että myös eräät Pohjois-Amerikan\nluoteisrannan asukkaat, kuten tlingitit ja haida-kansa, näkevät kuussa\ntytön ämpäreineen.\n\nAltain tatarit tarinoivat kuun \"ukosta\", joka ennenmuinoin oli\nihmissyöjä ja asui maan päällä tehden suuria tuhoja. Taivaan vallat\nsäälivät ihmisiä ja kokoontuivat neuvottelemaan, mitä tehdä. Aurinko\nsanoi: \"Minä haluaisin laskeutua pelastamaan ihmisparat tuosta\nilkiöstä, jollei kuumuuteeni olisi heille haitaksi.\" Tämän kuultuaan\nkuu arveli, että ihmiset kyllä voivat sietää sen kylmyyttä, ja\nlaskeutui maan päälle, missä se tapasi ihmissyöjän poimimassa marjoja\ntuomesta. Tällöin kuu sieppasi ilkiön puineen päivineen ja palasi\ntaivaalle. Ihmissyöjä ja tuomi näkyvät yhä vieläkin kuussa.\n\nTuruhanskin piirin asukkaat näkevät kuussa shamanin rumpuineen. Tämä\naikoinaan mahtava noita ryhtyi taistelemaan kuuta vastaan, mutta tuskin\nennätti kuun läheisyyteen, ennenkuin tämä otti hänet vangikseen.\n\nAltain tatarien, kalmukkien ja mongolien käsityksen mukaan on kuussa\n_jänis_, jota shamanit taivaanmatkallaan joskus tavoittelevat. Kuun\n\"jäniksen\" ovat tunteneet myös intialaiset, kiinalaiset ja\njapanilaiset, vieläpä jotkut muidenkin maanosien kansat.\n\n_Kuun vähenemisen_ jakutit selittävät johtuvan siitä, että tarunomaiset\nsudet ja karhut syövät kuuta. Joka kerta kun kuu kasvaa entiselleen,\nsaapuvat nämä pedot uudelleen sitä syömään. Goldien sanotaan\nkuvittelevan, että kuun pimenemisen aiheuttaa taivaanjumalan\n(_ändurin_) koira; kun se pääsee kuuta puremaan, pakenee kuu taivaan\netäisimmille perukoille lääkitäkseen itseään yrteillä. Tällöin ei sen\nvalo enää ylety maahan. Myös giljakit uskovat, että kuuta syö siellä\nasuva koira. Snorrin Eddassa kaksi sutta pyrkii sieppaamaan suuhunsa\nauringon ja kuun.\n\nGoldit, jotka pitävät kuuta miespuolisena ja aurinkoa naispuolisena\nolentona, kuvittelevat kuun säännöllisen katoamisen ennen uutta kuuta\njohtuvan siitä, että nämä olennot, joista edellinen ajaa takaa\njälkimmäistä, tällöin yhtyvät. Samoin selittävät tlingitit\nauringonpimennystä: miespuolinen aurinko ja naispuolinen kuu kohtaavat\ntällöin toisensa taivaalla.\n\nOn ymmärrettävää, että etenkin auringon ja kuun _pimeneminen_ on\nluonnonkansojen keskuudessa ollut omiaan herättämään pelonsekaista\nhuomiota. Burjatit uskovat, että muudan eläinhirviö, joka lakkaamatta\nvainoaa taivaanvaloja, toisinaan nielaisee auringon tai kuun. Kun tämä\n_alkha_ niminen peto kerran tykkänään pimitti maailman, suuttuivat\njumalat ja katkaisivat sen ruumiin. Pedon peräpuoli putosi alas, mutta\neloon jäänyt pääpuoli kummittelee yhä taivaalla. Joka kerta kun _alkha_\nvielä tämänkin jälkeen nielaisee tähdet, näyttäytyvät ne pian jälleen,\npeto kun ei enää voi kätkeä niitä ruumiiseensa. Kansa selittää, että\nmilloin _alkha_ ahdistaa aurinkoa tai kuuta, nämä rukoilevat apua. Sen\nvuoksi tulee ihmisten tällöin huutaa ja meluta, viskellä kiviä ilmaan,\nvieläpä ampuakin karkoittaakseen tuon hirviön.\n\nToisin paikoin kerrotaan, että Otshirvani (Vajrapani) antoi auringon ja\nkuun kerta valmistaa ihmisten iloksi \"elämänvettä\", mutta _arakho_ joi\nsen ja saastutti astian. Kuultuaan kuulta, missä tämä peto piileksi,\njumala hyökkäsi sen kimppuun ja löi sen poikki. Arakhon eloon jäänyt\netupuoli ahdistaa tämän vuoksi alituisesti kuuta. Jotkut väittävät\nnäkevänsä kuun pilkuissa tämän ruumiin.\n\nAuringon ja kuun pimenemisen aiheuttava _alkha_ eli _arakho_ on sama\nkuin intialaisten _rahu_, jota koskeva taru on mongoleilla\nalkukantaisemmassakin muodossa: Kun jumalat, _devat_, ja paholaiset,\n_asurat_, kirnusivat ns. \"maitomerta\", ilmestyivät siitä ensiksi esille\naurinko ja kuu ja asettuivat taivaalle. Muun ohella ilmestyi vielä\nmuudan elämännestettä sisältävä malja, jonka asurat valtasivat.\nKormusta keräsi silloin devat ja huomautti näille, että jos pahat\nasurat juovat tuota nestettä, tulevat ne entistä väkevämmiksi, ja että\nmalja sen vuoksi oli niiltä riistettävä. Tämän kuultuaan aurinko\nmuuttautui kauniin immen hahmoon ja meni asurojen luo näiden\nkokoontuessa juomaan elämännestettä. Kun asurat olivat epätietoisia\nsiitä, miten heidän oli meneteltävä, jottei heille koituisi mitään\npahaa, kehoitti impi (aurinko) näitä ensiksi puhdistautumaan\nkylpeytymällä. Mutta sillä aikaa tämä poistui ja vei maljan devojen\nluo. Huomattuaan petoksen asurat sopivat keskenään, että yksi heistä,\nnim. _rahu_, hiipisi kuun hahmossa ryöstämään maljan takaisin. Kun\ntodellinen kuu silloin saapui ja äkkäsi, että _rahu_ täten yritti\npettää jumalia, ilmoitti se asian Vajrapanille, joka katkaisi _rahun_\nmiekallaan. Siitä päivin on _rahu_, jonka pääpuoli jäi eloon, vainonnut\naurinkoa ja kuuta.\n\nAmurin laaksosta tavattu käsitys taivaanvaloja ahdistavasta\nlohikäärmeestä on epäilemättä Kiinasta lähtöisin. Metsätatarit ja\naltailaiset taas selittävät, että kuun pimennyksen aikaansaa muudan\nkuuhun joutunut ihmissyöjä peto, _jälbägän_, jolla mainitaan olevan\nseitsemän päätä. Sen vuoksi sanotaankin kuun pimennyksen aikana:\n\"Jälbägän on syönyt kuun.\" Venäjällä asuvat tatarit ja tshuvassit\npuhuvat jonkinlaisesta peikosta, joka toisinaan nielee auringon ja\nkuun, mutta joka pian, kun tähdet alkavat polttaa sen suuta, jättää ne\njälleen rauhaan.\n\nSamoinkuin burjatit ovat monet muutkin kansat pyrkineet meluamalla\nsuojelemaan taivaanvaloja. Jo Ruysbroeck kertoo, että mongolit\npimennyksen sattuessa rummuttivat, huusivat ja melusivat, mutta kun\npimennys oli ohi, ryhtyivät iloisina viettämään juominkeja ja pitoja.\n\nPaitsi aurinkoa ja kuuta ovat pohjantähti, pikku otava, suuri otava,\nkalevanmiekka eli orion, seulaset eli plejadit, iltatähti eli venus\nsekä linnunrata erikoisemmin kiinnostaneet Altain suvun kansoja. Aivan\nsamat tähdet tai tähtikuviot ovat olleet myös Pohjois-Amerikan\nalkuasukkaiden keskuudessa suurimman huomion esineinä.\n\n\n\nPohjantähti ja pikku otava.\n\n\nPohjantähden tärkeästä merkityksestä maailmanrakenteessa on jo\naikaisemmin ollut puhe. Se seikka, että muut ympärillä olevat tähdet\nnäyttävät kiertävän tuota \"kultaista\" eli \"rautaista patsasta\" on\nherättänyt ajatuksen tähtiä tähän yhdistävistä siteistä. Kirgisit\nnimittävät kolmea lähinnä pohjantähteä olevaa pikku otavan tähteä,\njotka muodostavat kaaren, \"köydeksi\", mihin saman tähtikuvion kaksi\nsuurempaa tähteä, \"kaksi ratsua\", ovat sidotut. Toinen hevosista on\nvalkoinen, toinen siniharmaa. Suuren otavan seitsemää tähteä he\nnimittävät \"seitsemäksi vartiaksi\", joiden tehtävänä on suojella\nhevosia niitä vaanivalta sudelta. Kun suden kerran onnistuu surmata\nhevoset, tulee maailmanloppu. Toisin paikoin kerrotaan, että suuren\notavan tähdet ovat \"seitsemän sutta\", jotka ajavat takaa noita hevosia;\nmaailmanlopun edellä ne saavuttavat hevoset. Minusinskin piirin tatarit\nkuvittelevat, että kun \"seitsemän koiraa\" pääsee irti kahleistaan,\ntulee maailmanloppu. On todennäköistä, että nuo koirat tässä\ntarkoittavat suuren otavan seitsemää tähteä. Näidenkin tähtien,\nsamoinkuin muiden, uskotaan näet olevan taivaan paaluun sidottuja.\nVerraten yleinen on myös käsitys, että kun tähtien siteet syystä tai\ntoisesta katkeavat, syntyy suuria häiriöitä.\n\nSlaaveillakin Etelä-Venäjällä tapaamme tarun sidotusta koirasta, jonka\nrautakahleet muodostaa pikku otava; kun koira, joka yhä kaluaa\nkahleitaan, kerran vapautuu, tulee maailmanloppu.\n\n\n\nSuuri otava.\n\n\nEräät Pohjois-Siperian kansat, vieläpä täällä asuvat venäläisetkin\nnimittävät suurta otavaa \"hirveksi\". Turuhanskin piirin samojedit\nkertovat, että pohjantähti on metsästäjä, joka koettaa kaataa tämän\nhirven. Jenisei-ostjakit näkevät tässä tähtikuviossa sekä hirven että\nkolme metsästäjää. Etumaiset tähdet, jotka muodostavat neliön, ovat\nhirvi, kaaressa tuikkivat taas metsämiehiä, ensimmäinen on tungusi,\ntoinen Jenisei-ostjakki, jonka vieressä välkkyvä pieni tähti (_alcor_)\non hänen kattilansa, kolmas on venäläinen. Sitäpaitsi osoitetaan kolmea\n\"hirven\" etupuolella olevaa tähteä, joista yksi on eläimen \"kuono\",\nkaksi sen \"korvia\". Epävarmaa on, kuuluuko tähän vielä seuraava\njakuttilainenkin taru, jonka sanotaan eri alueilla liittyvän eri\ntähtiin mm. orioniin: Kolme tungusia ajoi hirveä takaa taivaalle asti,\nmissä he harhailivat kauan ja näkivät nälkää. Yksi metsästäjistä\nvihdoin kuoli, mutta muut kaksi sekä hirvi ja koira muuttuivat tähdiksi\n(\"hirvitähti\").\n\nVertailun vuoksi mainittakoon, että myös Pohjois-Amerikan intiaanit\nnäkevät otavassa eläimen, useimmiten karhun, jonka kintereillä on kolme\nmetsästäjää.\n\nTällaiset erämiesten elämää esittävät tähtikuvitelmat, jommoisia on\nmuistiinpantu lappalaistenkin ynnä monien muiden luonnonkansojen\nkeskuudessa, edustavat ilmeisesti varsin vanhaa perintöä.\nVarhaiskantainen lienee myös seuraava goldien taru: Oli kerran appi,\nanoppi ja vävy. Appi antoi vävynsä tehtäväksi pystyttää neljä paalua\nverkkojen kuivaamista varten. Kun tämä teki työnsä huolimattomasti,\nappi aikoi häntä lyödä, mutta vävy pakeni anopin turviin. Nuo\nhuolimattomasti pystytetyt paalut muodostavat epäsäännöllisen neliön\notavan tähdistössä. Kaaren kolmesta tähdestä ensimmäinen on appi,\ntoinen vävy ja kolmas eli kaaren päässä oleva on anoppi.\n\nKeski-Aasian kansoilla liittyvät toisenlaiset tarut otavaan. Burjatit\nselittävät, että otavan seitsemän tähteä on seitsemän pääkalloa.\nMuudan sankari surmasi kerran \"seitsemän mustaa seppää\" ja valmisti\nnäiden pääkalloista seitsemän maljaa, joilla hän juotti vaimonsa,\nManzan-Görmön, juovuksiin. Juotuaan tämä heitti maljat taivaalle, missä\nne muodostuivat otavan seitsemäksi tähdeksi. Seppien sanotaan olevan\nnäiden tähtien suojeluksen alaisia. Epävarmaa on, minkä vuoksi\nmongolit, jotka nimittävät otavaa \"seitsemäksi ukoksi\" tai \"seitsemäksi\nburkhaniksi\", ovat tälle tähtikuviolle uhranneet maitoa ja kumissia,\nvieläpä pyhittäneet kotieläimiäkin.\n\nKeski-Aasiassa tavataan varsin laajalla alueella taru, jossa noita\n\"seitsemää ukkoa\" tai \"seitsemää kaania\" syytetään varkaudesta.\nMongolit kertovat, mitenkä nämä ryöstivät tähden seulasista, missä\nniitä alunperin oli seitsemän, mutta nykyjään ainoastaan kuusi. Tuo\npieni \"ryöstetty\" tähti, joka tuikkii otavan kaaren keskimmäisen tähden\nrinnalla, on mongolien uskomuksissa tullut varkauden jumalaksi, jota\nvarkaat muka ryöstöretkillään rukoilevat. Altain tatarit selittävät,\nettä seulaset tahtovat kostaa otavalle ja ajavat yhä noita \"seitsemää\nkaania\" takaa niitä kuitenkaan saavuttamatta. Kirgisitkin nimittävät\notavan tähtiä \"seitsemäksi varkaaksi\", kertoen näiden ryöstäneen toisen\nseulasten kahdesta tyttärestä. Kaukaasiassa tarinoidaan, mitenkä muudan\nkaani jätti lapsensa \"seitsemän veljen\" kasvatettavaksi ja mitenkä\nseulaset, kun veljekset olivat kotimatkalla, hyökkäsivät näiden\nkimppuun aikoen ryöstää heidän kasvattinsa. Tarun mukaan veljekset\nennättivät kuitenkin pelastaa tytön. Tällaisena tämä toisinto on jo\njonkin verran turmeltunut.\n\nSamaan sarjaan kuulunee lisäksi satu \"seitsemästä veljestä\" ja näiden\npienestä sisaresta, jotka otettiin taivaaseen. Burjateilla on\nseuraavakin otavaan liittyvä taru: Oli kerran köyhä mies, joka oppi\nymmärtämään lintujen kieltä. Muutamana päivänä kun hän lepäsi puun\nalla, kuuli hän kahden korpin neuvottelevan, mitenkä erään kaanin\npoika, joka kauan oli maannut sairaana, voitaisiin pelastaa. Korppien\nneuvoja seuraten mies riensi kaanin luo ja paransi tämän pojan. Tästä\npalkkioksi kaani lahjoitti hänelle seitsemän ratsua. Kotimatkalla hän\nkohtasi kuusi miestä, joilla kaikilla oli jokin erikoinen luonnonlahja.\nYksi oli niin väkevä, että hän saattoi nostaa vuoren maasta; toisella\noli niin tarkka kuulo, että hän voi kuulla, mitä maan alla tapahtuu;\nkolmas oli niin etevä jousimies, että hän saattoi nuolellaan pudottaa\npalan \"taivaanvuorta\"; neljäs oli niin kätevä, että hän helposti voi\nmuuttaa toisen lintulajin sulat toiselle; viides saattoi koota suuhunsa\nkokonaisen virran vedet ja laskea ne ulos jälleen; kuudes oli niin\nketterä, että hän voi saavuttaa arolla kiitävän villivuohen. Nämä\nsankarit lyöttäytyivät nyt tuon henkilön seuraan, jolla oli seitsemän\nhevosta. Silloin sattui se, jolla oli ihmeellisen tarkka kuulo,\nkuulemaan, mitenkä muudan kaani naitti tytärtään pannen kosijoille\nkolme vaikeasti täytettävää ehtoa. Tämän johdosta sankarit päättivät\nkoettaa onneaan, menivät kaanin luo ja kosivat tämän tytärtä. Kun he\nvaikeimmatkin kokeet helposti suoritettuaan veivät neidon mukanaan,\nlähtivät kaanin huovit ajamaan heitä takaa, mutta nuo seitsemän\nsankaria pelastuivat kuitenkin saaliineen. Vihdoin Jumala otti heidät\ntaivaaseen, missä he muuttuivat otavan tähtikuvioksi. Ennenmainittu\notavan kaaren ääressä oleva pieni tähti on heidän ryöstämänsä neito.\n\nSaman taruaiheen näyttävät tunteneen jo muinaiset kreikkalaiset\nkertoessaan, mitenkä Elektra, yksi seulasten seitsemästä tähdestä,\njonka sanotaan olleen troijalaisten kantaäiti, tuskaantui Troijan\nkukistuttua, niin että hän jätti alkuperäisen olinpaikkansa taivaalla.\nSen vuoksi on seulasiin muka jäänyt vain kuusi tähteä, mutta samalla on\notavan yhteyteen ilmaantunut tuo pieni tähti kaaren keskimmäisen tähden\nääreen. Kuitenkin on todennäköistä, että naisen ryöstö, joka tarun\nmukaan aiheutti Troijan sodan, piilee tässäkin tähtitarussa.\n\n\n\nOrion.\n\n\nKuten otavaan liittyy Orioniinkin metsästystaru. Ennenmuinoin, niin\nkertovat burjatit, eli kuuluisa jousimies, joka pyydysti \"kolmea\nhirveä\" ja joka jo oli ne saavuttamaisillaan, kun eläimet yht'äkkiä\nkohoutuivat taivaalle. Metsästäjä ennätti kuitenkin vielä sinkauttaa\nnuolensa niiden jälkeen. Hirvet muuttuivat tällöin orionin kolmeksi\nrivissä olevaksi tähdeksi (\"kolme hirveä\"). Vähän alempana näkyy\nmetsämiehen nuolikin taivaalla.\n\nAltain seuduilla on muistiinpantu useita tämän tarun toisintoja.\nTeleutit kertovat Kuguldei nimisestä sankarista, joka ratsun selässä\nahdisti kolmea hirveä. Juostuaan maan poikki ristiin rastiin\nlepopaikkaa löytämättä eläimet vihdoin nousivat taivaalle, mutta\nsankari seurasi niiden kintereillä lähettäen niitä kohti kaksikin\nnuolta. Hänen ratsunsa välkkyy idässä suurena tähtenä \"kolmen hirven\"\nlähistöllä, missä myös näkyvät molemmat nuolet, toinen valkoinen,\ntoinen punainen. Viimeksimainittu on verinen, sen vuoksi että se on\nlentänyt hirvien ruumiiden läpi. Itse sankarikin on muuttunut suureksi\ntähdeksi.\n\nToisin paikoin kerrotaan Jumalan kironneen tämän metsämiehen, tällä kun\noli aikomus surmata kaikki hirvet maan päältä. Samalla hänen\nmetsästysretkensä kuvastui taivaalle. Siitä päivin on siellä nähty\n\"kolme hirveä\" (orioninvyö), joiden ympärillä itse jousimies, hänen\nratsunsa, koiransa ja nuolensa tuikkivat tähtinä. Muutamat näkevät\norionin tähtikuviossa paitsi hirviä metsästäjän, tämän koiran,\nmetsästyshaukan ynnä nuolet. Toiset taas puhuvat kahdestakin\najokoirasta. Sanotaanpa vielä, että metsämiehet palvovat tätä\njousimiestä hyvän pyyntionnen vuoksi.\n\nMyös mongolit nimittävät orioninvyötä \"kolmeksi hirveksi\". Sitäpaitsi\nhe näkevät tässä tähtikuviossa jousimiehen, hevosen, koiran ja nuolen.\nBurjateilta tämä taru ja siihen liittyvät kuvitelmat näyttävät\nvaeltaneen Baikalin lähellä asuville tunguseille, kuten jousimiehen\nnimi osoittaa. Tungusit selittävät, että tällä metsästäjällä on ihmisen\npää, mutta hevosen ruumis. Hänen taivaalla välkkyvää nuoltaan he\nnimittävät \"tuliseksi nuoleksi\".\n\nKirgisit näkevät orioninvyössä \"kolme kaurista\", muut lähistöllä olevat\ntähdet esittävät kolmea metsästäjää ja näiden nuolia. Näiden\njousimiesten sanotaan ennen vanhaan olleen maan päällä, mutta kun ei\nyksikään eläin voinut säästyä niiden nuolilta, otti Jumala kauriit ja\nmiehet taivaaseen.\n\nTungusitarun kentauri johtaa mieleemme muinaiskreikkalaisen taruston,\njossa Orion mainitaan mahtavana metsästäjäsankarina. Samoinkuin Altain\ntatarit kuvittelivat kreikkalaisetkin, että tämä sankari aikoi hävittää\nkaikki eläimet maan päältä. \"Orionin metsästys\" näkyy taivaalla, missä\ntämän koiraakin edustaa erikoinen tähti (sirius).\n\nJenisei-ostjakit nimittävät Orionia \"hirven pääksi\". Heidän\nkuvittelunsa ei kuitenkaan näytä liittyvän edellämainittuun\ntarusarjaan. He kertovat näet, että tämä hirvi ryösti sankari Alballe\nmorsiamen. Jenisei-ostjakeilla esiintyy siis orion neidon ryöstäjänä\neikä otava.\n\nOrioninvyöllä on vielä esineiltäkin lainattuja nimiä, joista yleisimpiä\novat \"vaaka\" tai \"käsipuntari\" (turkk., kirgis., Siperian tatar.) ja\n\"vedenkantotanko\" (Volgan tatar.).\n\nGoldit, joille orion ilmoittaa yön kulun, uhraavat sille viinaa, lihaa,\npuuroa ym. Tällainen uhri on toimitettava ainakin uudenvuoden aattona\n(kiinalaisen ajanlaskun mukaan), jolloin valvotaan kaiken yötä. Kun\norion nousee taivaan rannalle, kannetaan majasta pihalle pieni pöytä\nuhriruokineen sekä kiinalaisine kynttilöineen, samalla goldit asettuvat\npolvilleen ja kääntyneinä tähtisikermään päin esittävät sille\ntoivomuksensa. Todennäköisesti on tähtivuosi tällöin laskettu Orionin\nmukaan.\n\n\n\nPlejadit.\n\n\nPaitsi ennenmainittua käsitystä, jonka mukaan plejadit muodostavat\njonkinlaisen ilmareiän, seulan tai muun semmoisen, jonka läpi\nyläilmoista virtaa kylmää, on tämä tähtikuvio lisäksi useilla\nkansoilla herättänyt mielikuvan jonkinlaisesta eläinjoukkueesta.\nEräät Siperian pohjoisimmat kansat, kuten jakutit, korjakit ja vogulit,\nnimittävät sitä linnun- tai sorsanpesäksi. Keski-Aasiassa on tämän\ntähtisikermän nimenä mm. _metshin_.\n\nAltain tatarit tarinoivat, että kun _metshin_, eräänlainen eläin, oli\nennenmuinoin maan päällä, jolloin täällä oli tavattoman kuuma, kameli\nja lehmä päättivät surmata sen sen piilouduttua nuotion tuhkaan.\nAluksi kameli aikoi murskata sen jalallaan, mutta lehmä huomautti:\n\"Sinun jalkasi on liian pehmeä, anna minun koettaa kovilla sorkillani!\"\nKameli siirtyi nyt syrjään, ja lehmä polki jalkansa tuhkaan. _Metshin_\nsärkyi tällöin palasiksi, mutta lehmän sorkkien raosta pujahtivat\npalaset taivaalle, missä ne vieläkin välkkyvät kuutena pienenä tähtenä.\nKun _metshin_ täten kohoutui taivaalle, viilenivät ilmat maan päällä.\nToisinnon mukaan, kun _metshin_ oli maan päällä, oli täällä päinvastoin\nhirveän kylmä.\n\nPuheenaolevaa tarueläintä on kuviteltu jonkinlaiseksi suureksi\nhyönteiseksi. Kirgisit kertovat, että _urker_ (plejadit) oli alunperin\nsuuri vihreä hyönteinen, joka oleskeli ruohikossa syöden karjaa,\netenkin lampaita. Tästä suuttuneina kameli ja lehmä päättivät\nsen surmata, mutta lehmän sorkkien välitse se pelastui palasina\ntaivaalle. Kesällä kun _urkeria_ ei näy taivaankannella, sanotaan sen\ntulleen maan päälle. Jos _urker_ laskeutuu alas vesiperäiseen seutuun,\ntulee kurja talvi, jos se taas astuu kuivalle maalle, kirgisit\nodottavat hyvää talvea.\n\nAltain seuduilla on edellämainittu tähdenryöstö myös sekaantunut\nviimeksimainittuun taruun. Otava, joka tällöin esiintyy mahtavana\nkaanina, ei voinut sietää, että _metshin_ oleskeli maan päällä,\nmissä tämä suuri ja paha hyönteinen söi ihmisiä ja karjaa. Kun hän\nei tietänyt, mitenkä hän olisi voinut tuon ilkiön tuhota, kysyi hän\nneuvoa hevoseltaan. Hevonen vastasi: \"Minäpä poljen sen kaviollani\nsäpäleiksi!\" Tämän kuultuaan lehmä kiirehti jäälle, missä _metshin_\nlepäsi, ja polki sen heti jalallaan palasiksi. Kun palaset kuitenkin\nsorkkien raosta pääsivät pujahtamaan taivaalle, ei kaani ennättänyt\nsaada niistä muuta kuin yhden, jonka hän vei mukanaan. _Metshin_,\njoka nyt kaipaa yhtä tähteään, ajaa vihoissaan lakkaamatta otavaa\ntakaa.\n\nKäsitys, että plejadit alkujaan ovat muodostaneet yhden tähden\ntai yhden olennon, joka myöhemmin on pilkottu palasiksi tai on\nhajaantunut eri osiin, kuvastuu useista maapallon eri kansoilta\nmuistiinpannuista taruista. Myös käsitys, että plejadeissa on ennen\nollut seitsemän tähteä, mutta nykyään vain kuusi, on verraten\nyleinen ja vanha.\n\n\n\nVenus.\n\n\nKiertotähdistä on burjattien uskomuksissa _solbon_ (venus), joka\n\"näkyy aamuin ja illoin\", saanut varsin huomattavan sijan. Tämän\ntähden sanotaan olevan suuren hevosystävän, joka suopunki kädessä\nratsastaa pitkin taivaan kenttää. Hänellä on hallussaan suuri\nhevoslauma, jota Dogedoi (myös Debedei) tai Toklok niminen renki\nkaitsee. Burjatit pitävät _solbonia_ omienkin hevostensa hyvänä\nsuojelushaltiana, sen vuoksi heillä on tapana sitä palvoa. Kun he\nkeväisin leikkaavat hevostensa harjan ja hännän sekä varustavat\nvarsat omistusmerkeillä, valmistavat he samalla _solbonille_ uhrin\nkeittämällä hänen kunniakseen lihaa ja maitopuuroa (_salamat_) ynnä\nkotitekoista viinaa (_tarasun_). Juomaa he pirskoittavat _solbonille_\nja tämän rengille ilmaan, mutta lihaa ja puuroa he panevat tuleen.\nSitäpaitsi on heillä ollut tapana pyhittää _solbonille_, kuten eräille\nmuillekin jumalilleen, eläviä hevosia, joita sen jälkeen ei sovi\nkäyttää ihmisten palvelukseen. Georgi sanoo burjattien uskovan, \"että\njumalat ja erittäinkin paimenjumala Sulbundu (sic!) ratsastavat\nnäillä öisin suojellen muita hevosia, sen vuoksi näiden pyhitettyjen\nratsujen uskotaan aamulla olevan hiessä\". Taruissa kerrotaan lisäksi,\nmitenkä _solbonin_ renki on opettanut ihmisiäkin hyvin hoitamaan\nhevosia. Joskus tämä vielä edeltäpäin ilmoittaa, kenellä tulee olemaan\nhyvä hevosonni. Burjatit pitävät onnellisena enteenä, jos syyskesällä\nsyntyvä varsa tulee maailmaan sen jälkeen, kun _solbon_ jo on\nilmaantunut taivaalle. Sellaisesta varsasta uskotaan tulevan\nhyvä hevonen.\n\nMuudan taru kertoo, että kun _solbon_ kerran kulki läntiselle\ntaivaalle, jätti hänen renkinsä, Dogedoi, hevoslauman kolmeksi päiväksi\noman onnensa varaan ja läksi Burto nimisen koiransa kera kävelylle.\nPalattuaan Dogedoi huomasi, että sudet olivat hajoittaneet lauman,\nvieläpä syöneetkin osan. Juuri kun hän alkoi koota hevosia, saapui\n_solbon_ odottamatta läntiseltä taivaalta ja nähtyään epäjärjestyksen\nrankaisi renkiään niin ankarasti, että tämä on siitä asti ollut rampa.\n\nYmmärrettävää on, että juuri venus aamu- ja iltatähtenä on ollut omiaan\nherättämään mielikuvan paimenesta, joka kaitsee tähtikarjaa. Tähtien\nhaltiana se esiintyy myös Pohjois-Amerikan intiaanien tarustossa.\nJenisei-ostjakit sanovat, että venus on tähtien vanhin, joka vartioi\nniitä vaaroilta sekä huolehtii siitä, etteivät ne katoa ennen aikojaan.\nSen vuoksi tämä tähti on taivaalla \"ensimmäinen ja viimeinen\". Myös\nmuinaisbabylonilaiset puhuivat Ishtar-tähden kaitsemista \"lampaista\".\n\nMutta mistä ovat mongolit saaneet tuon taivaallisen ratsumiehen ja\nhänen renkinsä? Voisi ehkä olettaa, että tämä hevosia suosiva\npaimenkansa olisi itse johtunut kuvittelemaan taivaan tähtiä suureksi\nhevoslaumaksi. Kuitenkin näyttää indoiranilaisilla olleen sama\nmielikuva. Kuten Oldenberg osoittaa, on näet todennäköistä, että\nVedankin kaksoisjumalat, Asvin (ratsumiehet), tarkoittavat alkujaan\naamu- ja iltatähteä. Asvin-jumalien mainitaan myös olleen hevosten\nlahjoittajia.\n\nMainittuun tähteen liittyy burjateilla lisäksi taru morsiamen\nryöstöstä. _Solbonilla_ sanotaan näet olevan kolme vaimoa, kolmas\non entinen burjattityttö, jonka _solbon_ ryösti juuri, kun tyttö vietti\nhäitään. _Solbon_ laskeutui maan päälle, tempasi tuon kauneudestaan\nkuullun neidon hääväen keskuudesta ja vei mukanaan taivaalle.\nKahdesta ensimmäisestä vaimostaan ei _solbonilla_ ole lapsia, mutta\nmaan päältä ryöstetty vaimo synnytti hänelle pojan.\n\nJakuttien tarustossa puheena oleva tähti esiintyy naispuolisena,\nihanana neitona, jota _ürgel_ (plejadit) rakastaa. Kun nämä taivaalla\nkohtaavat toisensa, tietää se myrskyä ja rajuilmaa.\n\nKirgisit sanovat, että \"plejadit ovat kuun poika, iltatähti kuun\ntytär\".\n\n\n\nLinnunrata.\n\n\nLuonnonlasten huomiota on tietenkin jo varhain herättänyt\nmyös linnunradan etäinen tähtivyö. Sen yleisin nimitys\nturkkilais-tatarilaisissa kielissä on \"lintujen tie\" (turkm., kirgis.\nym.) tai \"villihanhien tie\" (Volgan tatar, ja tshuv.), joista\nviimeksimainittu tavataan myös Volgan suomensukuisilla kansoilla.\nSuomalaisten ja virolaisten vastaava nimitys on \"linnunrata\" sekä\nlappalaisten \"lintujenporras\" (_lodderaiddaras_). Mistä tämä\ntodennäköisesti vanha nimitys on johtunut, käy ilmi ostjakkien ja\nvogulien tarustosta. Siinä mainitaan näet, että puheena oleva rata,\njota täälläkin nimitetään joko \"sorsien\" tai \"etelän lintujen tieksi\",\non muuttolintujen yöllisenä oppaana. Samoin ovat virolaisetkin ja\nsuomalaiset selittäneet linnunradan nimeä.\n\nPaljon muitakin mielikuvia on tuo taivaan ihmeellinen \"rata\"\nollut omiaan synnyttämään. Olemme jo ennen maininneet, että\nburjatit ja toisin paikoin jakutit sanovat sitä taivaan \"saumaksi\".\nKerrotaanpa vielä, että taivaan peite on tässä kohdin ommeltu\nyhteen. Turuhanskin piirin samojedit nimittävät linnunrataa \"taivaan\nseläksi\".\n\nBurjattien keskuudessa on muistiinpantu myös taru, jossa tämän\ntähtivyön kerrotaan syntyneen Manzan-Görmö nimisen haltiattaren\nmaidosta. Toisinnon mukaan muudan taivaallinen olento juotti\nGörmön humalaan, ryösti tämän nukkuessa haltiattaren lippaasta\nkallisarvoisen aarteen ja pakeni sen kera. Kun Görmö herättyään\nryhtyi ajamaan takaa ryöstäjää, pirskui hänen rinnoistaan maitoa\ntaivaalle. Maitoa ovat linnunradassa nähneet myös monet Euroopan kansat\nnimittäessään sitä \"maitoradaksi\". Muinaiskreikkalaiset selittivät\n\"maitoradan\" syntyneen, kun Here jumalatar tempasi rintansa vihaamansa\nHerkules lapsen suusta, niin että maitopisarat pirskahtivat taivaalle.\n\nKoillis-Siperiassa kuvitellaan linnunrataa suureksi taivaan poikki\nvirtaavaksi joeksi. Tämä käsitys lienee Kiinasta lähtöisin, missä\nlinnunrataa sanotaan \"taivaan virraksi\". Korealaiset, samoinkuin\njapanilaisetkin, kertovat kahdesta toisiaan rakastavasta\ntähtiolennosta, jotka Jumala, kun nämä lemmen vuoksi laiminlöivät\ntehtävänsä, erotti toisistaan asettamalla heidät \"taivaan virran\" eri\npuolille. Vain kerran vuodessa, nim. seitsemännessä kuussa, sanotaan\nnäiden tapaavan toisensa, kun linnut muodostavat sillan taivaan\nvirran yli.\n\nKaukaasian tatareilla, osmaneilla ynnä useilla Balkanin kansoilla\nliittyy linnunrataan, todennäköisesti Persiasta vaeltanut taru\nmiehestä, joka varasti olkia tai heiniä ripottaen niitä jälkeensä, niin\nettä hänen polkunsa yhä vieläkin näkyy taivaalla. Sen vuoksi\nlinnunrataa sanotaan täällä \"olkivarkaan tieksi\" tai \"jäljiksi\".\n\nJakutit nimittävät toisin paikoin linnunrataa \"Jumalan jalanjäljiksi\".\nJumalan kerrotaan vaeltaneen taivaan poikki maailmaa luodessaan.\nYleisempi lienee nimitys \"jumalanpojan suksien jäljet\", missä\nmahdollisesti piilee metsästystaru, jommoinen on kirjaanpantu myös\nostjakkien ja vogulien keskuudessa. Kun Jumala, _Numi-torom_, niin\nkertovat vogulit, oli luonut maan, lähetti hän kuusijalkaisen hirven\nmaan päälle. Tavallinen ihminen ei kuitenkaan voinut tätä\nnopeajalkaista otusta saavuttaa, sen vuoksi hän pyysi metsäihmistä\najamaan takaa hirveä. Mutta eipä tämänkään, joka oli huima\nhiihtäjä, ollut helppo saavuttaa kuusijalkaista otusta. Kun hän vihdoin\nsai eläimen kaadetuksi, katkaisi hän hirveltä kaksi liikanaista jalkaa\nsanoen isälleen Numi-toromille: \"Muuta mahtisanallasi tämä eläin\nnelijalkaiseksi, sillä kun minullekin on ollut perin työlästä saavuttaa\nja kaataa se, kuinkapa siis tavallisella ihmisellä olisi voimia\nsiihen.\" Muistomerkkinä tuosta tapahtumasta nähdään otavan tähdistössä\neläimen pää, sen kaksi silmää sekä etu- ja takajalat, vieläpä nuo\npoikkihakatut jalantyngätkin. Tätä metsästysretkeä kuvaten on\nlinnunrata saanut nimekseen \"metsäihmisen suksien jäljet\". Myös\nmetsäihmisen \"talo\" näkyy taivaalla seulasten tähtisikermänä, jota\nvogulit sanovat \"metsäihmisen täydeksi taloksi\".\n\nTässäkin tarussa on siis otavan takaa-ajaja plejadeista kotoisin.\nIrtyshin ostjakkien vastaavassa tarussa mainitaan tuon kuusijalkaisen\nhirven metsästäjänä Tungk-pok. Sen vuoksi he näkevät linnunradassa\nkaksi vierekkäin kulkevaa suksenlatua \"Tungk-pokin suksien jäljet\" ja\nOtavassa tämän kaataman \"hirven\". Vasjuganin ostjakit sanovat tätä\nmetsämiestä \"taivaanjumalan pojaksi\".\n\nSuksien laduksi ovat tungusitkin kuvitelleet linnunrataa, mutta sen\nhiihtäjänä esiintyy heidän taruissaan karhu. Tämä ajoi hirveä takaa ja\nsaavutettuaan sen repi palasiksi. Näitä palasia ovat taivaalla \"hirven\njalka\" (otava) sekä \"hirven reisi\" (orion). Toinen mainituista\nruumiinosista viskautui ladun toiselle, toinen toiselle puolelle. Kun\nkarhu edelleen vaeltaessaan veti väsyneenä jalkoja perässään, muodostui\nlinnunradan loppupää kaksihaaraiseksi. Tarun mukaisesti tungusit\nnimittävätkin tätä tähtivyötä \"karhun suksien laduksi\". Otavan\nnimitystä \"hirven jalka\" muistuttaa muinaisegyptiläisten \"härän jalka\".\n\nMyös goldit näkevät linnunradassa suksien ladun, jonka joku sankari on\nhiihtänyt. Mongolit sanovat sitä \"burkhanien tieksi\", muhamedilaisten\ntatarien keskuudessa on linnunradan nimenä \"pyhiinvaeltajain tie\nMekkaan\".\n\n\n\nKaksitoistavuotisen ajanjakson merkit.\n\n\nTähtiin liittyvien kuvitelmien yhteydessä mainittakoon, että\nKeski-Aasian kansat jakavat ajan kaksitoistavuotisiin kausiin. Näillä\nkahdellatoista vuodella on seuraavat eläinnimet: hiiri, lehmä, tiikeri,\njänis, lohikäärme, käärme, hevonen, lammas, apina, kukko, koira ja\nsika, mitkä eläimet esiintyvät usein korkokuvina pienen ympyriäisen\nmetallipeilin (_toli_) reunassa. Tällaiset metallipeilit, joita\nshamanit ripustavat pukuihinsakin, näyttävät tulleen Mongoliaan\nkauppatavarana Kiinasta, missä vastaava ajanlasku on ollut käytännössä.\nKiinalaiset nimittävät \"hiiren\" merkkiä \"rotaksi\" ja \"jäniksen\" merkkiä\n\"kaniniksi\".\n\nBurjatit, jotka myös tuntevat tuon kaksitoistavuotisen kauden,\nkertovat, että ensimmäisen vuoden nimenä olisi saattanut olla \"kameli\",\nmutta kameli menetti tämän kunnian hiirelle. Asiaa valaisee heidän\nseuraava tarunsa: Kameli ja hiiri riitelivät kauan keskenään, kumpi\nniistä tulisi edustamaan ensimmäistä vuotta, kunnes vihdoin sopivat\nsiitä, että se joka ensiksi näkee nousevan auringon valon, saa sanotun\nvuoden nimikokseen. Kameli asettui nyt itää kohti, mutta ovela hiiri\nkapusi sen kyttyrälle tähystellen sieltä länteen päin. Päivän\nkoittaessa ei kamelin silmä vielä nähnyt auringon valoa, kun hiiri jo\nhuomasi sen säteet lännessä sijaitsevilla vuorilla. Sen vuoksi\nnimitetään mainitun ajanjakson ensimmäistä vuotta \"hiireksi\". Tästä\ntarusta johtuu burjattien sananparsi: \"Pitäessään itseään suurena,\nkameli menetti vuoden.\"\n\nKaksitoistakautista ajanjaksoa esittävät eläinmerkit tavataan\neläinradan merkkien ohella myös myöhäisegyptiläisistä\nmarmoritaulukoista. Eläinkuvioita käyttivät lisäksi\nmuinaiskreikkalaiset kaksitoistatuntisen ajanjakson merkkeinä. Näiden\neläinmerkit mainitaan seuraavassa järjestyksessä: kissa, koira, käärme,\nkuoriainen (äyriäinen), aasi, leijona, vuohi, härkä, haukka, apina,\nibis ja krokodiili. Ei liene epäilystäkään siitä, että nämä ajanmerkit,\nsamoinkuin itse kaksitoistakautinen ajanjaksokin, ovat eri tahoilla\nyhteistä alkuperää. Eräät kreikkalaiset lähteet sanovat tätä\najanjakotapaa \"kaldealaiseksi\", mikä siis viittaa babylonilaisten\nastrologiaan. On oletettu, että eläinradan kaksitoista kuviota on\nalunperin ollut puheenaolevien ajanmerkkien pohjana.\n\nYlläesitetyistä tähtiin liittyvistä kuvitelmista näyttävät eräät, kuten\nOrion-metsästäjä, tähden ryöstö seulasista ja \"maitorata\", perustuvan\nhelleenien tarustoon. Siperiaan ne lienevät levinneet skyyttien\nvälityksellä, ja samaa tietä ovat mahdollisesti nuo 12 ajanmerkkiä\nkulkeutuneet aina Itä-Aasiaan asti. Muutakin kreikkalaisskyyttiläistä\nkulttuuriperintöä on tavattu kaukaa Aasian puolelta mm. Altain ja\nPohjois-Mongolian muinaisturkkilaisista haudoista.\n\n\n\n\nUKKONEN.\n\n\nEräät Siperian pohjoisimmat kansat kuvittelevat, samoinkuin\nPohjois-Amerikan intiaanit, ukkosen aiheuttajaa linnun muotoiseksi\nolennoksi. Turuhanskin piirin tungusit selittivät minulle, että kun\ntämä jättiläislintu lentää, syntyy sen siipien havinasta ukkosenjylinä.\nTälle olennolle he eivät uhraa, mutta loitsiessaan he tekevät siitä\nlinnunhahmoisen puukuvan ja asettavat sen pitkän seipään nenään teltan\nulkopuolelle. Ukkoslinnun uskotaan suojelevan shamanin sielua, kun tämä\nilmojen halki kiitäessään on monenmoisten vaarojen uhkaama. Tarpeen\ntullen noita voi lähettää ukkoslinnun myös vihamiehiänsä vastaan.\nTodistuksena sen jättiläisvoimasta ovat salaman särkemät hongat, jotka\ntuo yläilmojen lintu on pirstonnut \"kivisillä kynsillään\".\n\nSamanlainen käsitys ukkosesta on muillakin Turuhanskin piirin\nluonnonkansoilla. Itäisten samojedien kerrotaan uskovan, että\nukkoslintu on sorsan muotoinen. Kun ukkoslintu aivastaa, syntyy\nsadekuuro. Varmaankin sen synnyttämän jyrinän vuoksi sitä kuvitellaan\nmyös \"rautaiseksi\" linnuksi. Jurakit, jotka tekevät ukkosesta hanhea\nmuistuttavan puukuvan, selittävät aivan kuin tungusit, että ukkoslintu\nsaattelee ja suojelee noidan vaeltavaa sielua. Kerrotaanpa jonkun\nsuurnoidan retkeilleen ilmassa vuosikausia tämän jättiläislinnun\nturvissa. Samanlaista osaa näyttelee ukkoslintu Baikalin takaisten\norotshonien uskomuksissa. Shirokogorov mainitsee näet, että _tamnydira_\nniminen lintu, joka samalla on ukkosen ja salaman haltia, on\norotshonien käsityksen mukaan kaikkien shamanien suojelija.\n\nVieläpä Altain teleuttienkin kerrotaan kuvittelevan pyhää Iljaa,\nukkosen aiheuttajaa, kotkaksi: _ilja-muri_ ('i-kotka'). Lisäksi\nselitetään, että se on sama olento kuin _tengeri purkan_, jonka täällä\nuskotaan asuvan kahdennessatoista taivaan kerroksessa.\n\nMustana, kovin kirkuvana, teeren näköisenä lintuna esiintyy ukkonen\nmyös Tremjuganin ostjakkien uskomuksissa, ja jakuttilaisessa tarussa\nmuudan sankari lausuu: \"Miksikä en muuttaudu linnuksi ja pilvissä\nliidellen tekeydy sateen ja rakeiden haltiaksi?\"\n\nMongolit, sojotit ynnä eräät muut Keski-Aasian kansat sekä itäiset\ntungusiheimot, kuten goldit, uskovat taas, että ukkosilmiön aiheuttaa\nmerkillinen ilmassa lentävä lohikäärme. Mongolit kuvittelevat, että\ntällä lohikäärmeellä on siivet sekä kalansuomuinen ruumis. Toisinaan se\noleskelee vedessä, toisinaan lentää ilmassa. Sen liikehtiminen\ntaivaalla synnyttää valtavan jyrinän. Toisin paikoin selitetään,\nettä ukonjyry on sen ääni ja että salama välähtää joka kerta, kun\nlohikäärme heilauttaa pyrstöään. Yleensä se liikkuu vain yläilmoissa,\nmutta saattaa joskus laskeutua niin lähelle maata, että ihmiset\nvoivat sen nähdä. Epäilemättä tästä lohikäärmeestä on aiheutunut\ntungusi-orotshonienkin usko, että suuri pilvissä kulkeva \"kala\"\nsynnyttää suomuksillaan ukkosenjyrinän ja pyrstöllään tuulen.\nKeski-Aasiassa kuvitellaan lisäksi, että mainittu lohikäärme piileksii\ntalvella korkeilla vuorilla, missä rotkojen huurre ja jäätiköt\naiheutuvat sen hengityksestä. Jotkut väittävät sen talvehtivan sankassa\naarniometsässä, jonka yläpuolella tällöin leijailee alituinen sumu.\nKolmannen käsityksen mukaan tämä lohikäärme viettää talvea meressä.\n\nAltain seuduilla selitetään salaman syntyvän, kun lohikäärme iskee\nyhteen kahta kiveä, joista toinen on sen suussa, toinen kädessä.\nTavataanpa sellainenkin käsitys, että joku taivaanjumalista ratsastaa\nlohikäärmeen selässä ja heittelee maahan ukonnuolia.\n\nMistä päin yllämainittu lohikäärmekuvitelma on Keski- ja Koillis-Aasian\nkansoille saapunut, viittaa jo tämän uskomuksen leviämisalue. Kun\ntiedämme, että kiinalaiset jo ammoin ovat kuvitelleet ukkosilmiön\nsynnyttäjää taivaalla liikkuvaksi lohikäärmeeksi, jota heidän taiteensa\nkuvaa monessa eri muodossa, on ilmeistä, että Altain suvun kansat ovat\ntässä suhteessa olleet vastaanottajan asemassa. Ukkosen nimityskin _lu\n(ulu)_ eräillä Keski-Aasian kansoilla johtuu epäilemättä kimalaisesta\n_lun_ ('lohikäärme, ukkonen') sanasta.\n\nDerbytit sanovat, että kun _lu_ vihastuu, se huutaa kuin _kameli_.\nTorgouttien käsityksen mukaan ukkonen syntyy, kun paholainen (_shulma_)\npukeutuu kamelinvarsan hahmoon ja asettuu veteen. Sen suusta tuleva\nhöyry muodostuu vähitellen synkäksi pilveksi, joka yläilmoihin\nnoustessaan kohottaa kamelinkin mukanaan. Jos pilvi sattuu\nkallistumaan, lentää kameli alas kiristellen rautaisia hampaitaan ja\nsyytäen tulta suustaan. Näin syntyvät ukonjyry ja salamat. Milloin\nkamelin hammas katkeaa, putoaa se maahan ukonvaajana. Tällainen maasta\nlöydetty esine suojelee löytäjäänsä ja säilyttäjäänsä kaikelta pahalta.\nLöytäjän on kuitenkin pidettävä aarteensa salaisuutena.\n\nTorgoutit kertovat, että vain sankari Merkyt on nähnyt tämän kamelin,\nkun se ukonilmalla kerta putosi maahan. Hänen onnistui myös nousta sen\nselkään ja lentää sen mukana eri suuntiin viisi päivää ja viisi yötä.\nKoko ajan kameli koetti ravistaa hänet selästään, kunnes vihdoin väsyi\nja pyysi, että Merkyt jättäisi sen rauhaan. Sankari suostuikin siihen,\nmutta sillä ehdolla, ettei ukkonen häntä surmaisi, kun hän ukonilmalla\nhuutaa: \"Minä olen Merkyt!\" Siitä päivin on Merkyt niminen\ntorgouttiheimo kalistellut kattiloita aina ukkosen käydessä ja\nhuutanut: \"Minä olen Merkyt!\" Näin tehdessään heimon jäsenet uskovat,\nettei ukkonen heitä surmaa.\n\nPotanin kertoo lisäksi, että Merkyt heimoon kuuluvilla torgouteilla on\ntapana pukeutua ukonilman lähestyessä valkoiseen pukuun ja ajaa\nvalkoisten ratsujen selässä huutaen: \"Minä olen Merkyt! Minä olen\nMerkyt!\"\n\nMyös teleuttien keskuudessa elää samanniminen suku (_sök_). Kun sana\n_merkül_ alkujaan merkitsee taivaallista tarulintua, joka shamanin\nlaulussa \"peittää kuun vasemmalla ja auringon oikealla siivellään\",\nnäyttää siltä kuin \"lentävä\" kameli olisi myöhemmin tullut ukkoslinnun\nsijalle.\n\nKeski-Aasiassa on muistiinpantu sellainenkin kuvitelma, että taivaalla\nliikkuvan kamelin selässä istuu kolme henkilöä, joista yksi lyö rumpua\naiheuttaen ukonjyryn, toinen vilkuttaa valkoista liinaa synnyttäen\nsalamat ja kolmas kiskoo suitsista, niin että kamelin suusta valuu\nvettä, joka vuotaa maahan sateena. Ilmeisesti alkuperäisempää kantaa\nedustaa kuitenkin vain pelkkä kameli, jonka huuto mahdollisesti on\nollut omiansa yhdistämään tämän eläimen ukkosilmiöön.\n\nNuo muut tarunomaiset eläimet taas sekä lintu että lohikäärme\nsoveltuvat jo siivellisinä selittämään ukkosen kiitävää kulkua.\nSielläkin, missä ukkosen synnyttäjällä on ihmisenkaltaiset piirteet,\nkuvitellaan tätä toisinaan siivillä varustetuksi. Niin esim. Demjankan\nostjakit nimittävät sitä \"siivekkääksi ukoksi\".\n\nBurjattien keskuudessa on muistiinpantu taru, jossa kerrotaan, mitenkä\nmuudan sankari tulee ukkosenhaltiaksi pukeutumalla siivellisiin\nvaatteisiin. Maan päällä ollessaan tämä oli etevä jousimies, jolla oli\nvaimo ja kolme poikaa. Tultuaan vanhaksi hän ilmoitti pojilleen\npoistuvansa ja pyysi näitä satuloimaan hevosen. Kun hän oli jättänyt\njäähyväiset perheelleen, istui hän ratsun selkään ja läksi matkalle.\nVihdoin hän tuli kolmen tien haaraan valiten niistä keskimmäisen, jota\nmyöten hän saapui taivaaseen. Täällä hän astui tyhjään tupaan, jonne\nkuitenkin ennenpitkää pistäytyi neljä nuorta miestä. Nämä kestitsivät\nukkoa ja pyysivät häntä jäämään taivaallisen talon vartiaksi. Samalla\nhe kielsivät häntä aukaisemasta tuvassa olevaa arkkua sekä pukeutumasta\nseinällä riippuvaan, siivillä varustettuun pukuun. Jäätyään yksin ukko\nlopulta tuli niin uteliaaksi, että hän kaikesta huolimatta aukaisi tuon\nsalaperäisen lippaan, jossa hän näki omituisia erivärisiä, nuolenkärkeä\nmuistuttavia kiviä. Kun hän samalla sattui luomaan katseensa maan\npäälle ja huomasi, mitenkä muudan henkilö juuri silloin varasti\njuurikasveja toisen puutarhasta, suuttui hän ja heitti alas punaisen\nkiven. Pian sen jälkeen palasivat nuo taivaallisen tuvan isännät ja\nsättivät ukkoa siitä, että tämä yhden pahan ihmisen vuoksi oli\nsytyttänyt koko kylän palamaan. Myöhemmin ukossa heräsi halu koetella\nmyös seinällä riippuvaa pukua. Siihen pukeuduttuaan hän sai ihmeellisen\nlentämiskyvyn, ja niin hänestä tuli ukkosenhaltia.\n\nToisinnossa kerrotaan, mitenkä muudan mies metsiä samotessaan saapui\npaikkaan, missä oli maasta taivaaseen ylettyvät portaat. Noustuaan\nniitä myöten hän saapui kultaa ja hopeaa hohtavaan taloon. Siellä istui\nvanha harmaa taivaanjumala, Esege-malan-tengeri. Kuultuaan, mitenkä\nmies oli tullut taivaaseen, jumala ihastui häneen ja pyysi häntä\npalvelijakseen. Mies suostuikin siihen. Kun hän kerta jumalan\nkehoituksesta loi katseensa alas nähdäkseen, miten ihmiset elivät,\nhuomasi hän, että muudan rosvo juuri sillä hetkellä talutti lammasta\ntoisen karjasta. Silloin hän suuttui, otti kiven, joita jumalalla oli\narkussaan, ja heitti maan päälle. Samalla hän näki, mitenkä kivi putosi\nsinne suurena salamana surmaten varkaan. Siitä päivin mies jäi\npalvelemaan taivaanjumalaa ukkosenhaltiana.\n\nTällaisista taruista huolimatta, jotka saattavat olla kansainvälisiä,\nei burjateilla ole mitään tarkoin hahmoteltua ihmisenkaltaista\nukkosenjumalaa. Kun heillä nykyään, kuten mainittu, on suuri joukko\nsekä läntisiä että itäisiä tengerejä, eivät he voi tietää, kuka\nniistä kulloinkin synnyttää ukkosen. Senvuoksi he tarpeen tullen\nkääntyvät tietäjän puoleen. Mahtavimpia ukkosen aiheuttajia on\n_Äsän-sagan-tengeri_, joka \"tulisella nuolellaan\" taistelee paholaisia\nvastaan. Burjattien käsityksen mukaan pahat henget pelkäävät ukkosta\nja heti ukonjyryn kuultuaan piiloutuvat puihin tai kätkeytyvät kiviin.\nPuut ukkonen pirstoo nuolellaan, mutta elävät olennot se surmaa\ntulella. Mainitaanpa lisäksi, että jonkin tengerin palveluksessa on 77\nseppää, jotka joka päivä takovat uusia nuolia. Jos tengerin ampuma\nnuoli sattuu maaliin, niin se saastuneena jää paikoilleen muuttuen\nmaassa kolmen päivän kuluttua kiveksi. Ne nuolet taas, jotka eivät\nkohtaa päämääräänsä, palaavat takaisin taivaaseen. Löydettyjä\nukonnuolia käytetään samoinkuin salaman särkemän puun pirstoja\nerinäisiin taikatarkoituksiin.\n\nJakutit, joiden keskuudessa jo venäläinenkin vaikutus on varsin\ntuntuva, nimittävät ukkosjumalaa \"kirvesherraksi\" (_sügä-tojon_), usein\nmyös vain \"jyristäjäksi\". Täälläkin ukkosen uskotaan ajavan takaa\npahoja henkiä, jotka tällöin kätkeytyvät paitsi puihin ja rakennuksiin\nmyös ihmisiin ja eläimiin. Toisin paikoin jakutit puhuvat sekä jyrinän\nettä salaman haltiasta. Tällöin edellistä sanotaan \"rohkeaksi\nkirkujaksi\" ja jälkimmäistä \"kirvesherraksi\". Mahdollisesti nämä\nnimitykset kuitenkin alunperin tarkoittavat samaa olentoa. Ankaran\nukonilman raivotessa jakutit savustavat kotinsa polttamalla salaman\niskemän puun säröjä, joita säilytetään miltei joka talossa. Samalla he\nhuutavat: \"Rohkea kirkuja parkasi, kirvesherra liikkui, pois, pois!\"\nTäten he karkoittavat luotaan pahoja henkiä heittäen sitten nuo\npalaneet säröt kauas kedolle. Kun jakutit toisinaan löytävät maasta\nasetta muistuttavia kiviä, uskovat he niiden olevan taivaasta tulleita\n\"ukonkirveitä\" (_ätin sügätä_) ja säilyttävät niitä asunnoissaan\nsuojellakseen kotejaan salamalta. Niitä käytetään myös lääkitsemiseen.\nNiin esim. lapsensynnyttäjät juovat vettä, johon on vuoltu muruja\ntällaisesta kivestä, jotta he helpommin vapautuisivat jälkeisistä.\nSamaan keinoon turvaudutaan, milloin virtsa tai ulostus salpautuu. Myös\nkirgisit käyttävät ukonvaajaa erinäisten tautien parantamiseen.\n\nKäsitys, että ukkonen ajaa takaa pahoja henkiä, on nykyään useilla\nmuillakin Altain suvun kansoilla. Golditkin uskovat, että kun\n\"lohikäärme\" ilmestyy taivaalle, paholaiset pakenevat mikä minnekin\npuiden tai ihmisten turviin. Minne ne tällöin piiloutuvat, siihen\npaikkaan salama iskee. Lisäksi he uskovat, että ukkosen pirstoamasta\npuusta voi löytää valkoisen, kirveenmuotoisen kiven, jota he nimittävät\n\"ukkosen kirveeksi\". Keski-Aasiassa on toisin paikoin ollut vallalla\nsellainenkin kuvittelu, että ukkonen ajaa takaa raidallista oravaa\n(ven. burunduk) tai siipioravaa. Jos orava piileksii puussa, on\nvaarallista asettua puun alle ukonilmalla, salama kun aina iskee\nsellaiseen puuhun. Epäilemättä tämä käsitys on syntynyt selittämään,\nminkä vuoksi salama useimmiten iskee puihin, mutta on olemassa myös\nerikoisia taruja, joissa kerrotaan, että tengeri haluaa kostaa\noravalle, kun tämä taivaassa ollessaan surmasi jumalan nuorimman pojan\ntahi puhkaisi tämän silmän.\n\nTurkestanista tavataan käsitys, että ukonjylinän aiheuttaa vanha akka\npudistamalla taivaassa nahkoja. Ukkosen äänen kuultuaan on lapsilla\ntapana juosta ja huutaa: \"Akka ravistaa nahkasäkkiään!\" Keski-Aasian\niranilaiset huutavat myös ukonilmalla: \"Akka pudistaa housujaan!\"\n\nSojottien tarustossa puhutaan lisäksi mahtavasta sankarista, jonka\njousi on sateenkaari ja nuoli salama. Tämä lienee kuitenkin vain\nrunollista puhetta, sateenkaari kun yleensä ei täällä esiinny\nukkosjumalan aseena. Verraten yleinen on sitävastoin kuvittelu, että\n_sateenkaari imee tai juo vettä_ joista ja järvistä. Jakutit uskovat,\nettä se vei nostaa maasta ihmisiäkin. Tarun mukaan se otti kerta erään\ntytön Verhojanskin seuduilta ja laski alas jälleen Irkutskin luona.\nKaukaasiassa kehoitetaan lapsia varomaan, ettei sateenkaari nostaisi\nheitä pilviin. Kun se ilmestyy taivaalle, ei sovi mennä vettä\nammentamaan eikä uimaan. Samat uskomukset ovat Euroopassakin yleisiä.\nSekä jakutit että burjatit nimittävät sateenkaarta myös \"naarasketun\nvirtsaksi\".\n\nRuysbroeck kertoo aikoinaan mongoleista, että nämä suuresti pelkäsivät\nukkosta. Sen vuoksi he ukonilman noustessa karkoittivat kaikki vieraat\nmajoistaan sekä kietoutuivat ja piiloutuivat mustaan huopaan, kunnes\nrajuilma oli ohi. Lisäksi hän mainitsee, etteivät he koskaan pesseet\nvaatteitaan selittäen, että jumala rankaisisi heitä ukkosella, jos he\nripustaisivat vaatteensa kuivamaan. Kiinalaisten kronikkain mukaan\npohjoiset uigurit huusivat jokaisen ukonjyryn aikana ja ampuivat\ntaivasta kohti. Kuten mainittu, ovat torgoutit tällöin kalistelleet\nkattiloita. Jakuttienkin sanotaan ukonilmalla meluavan ja lyövän yhteen\nrautaisia esineitä \"suojellakseen itseään salaman iskuilta\". Alunperin\nlienee tällaisen melun, huudon ja ampumisen tarkoituksena ollut itse\nukkosen karkoittaminen, vaikka näitä menoja onkin myöhemmin selitetty\ntoisin. Niinpä esim. jakutit selittävät, että he täten pyrkivät\nkarkoittamaan ihmisten luona suojaa etsiviä pahoja henkiä, joiden\nläsnäolo tällöin voi olla vaarallista sekä ihmisille että\nkotieläimille.\n\nErikoista huomiota saavat osakseen myös salaman uhreiksi joutuneet\nihmiset ja eläimet. Pallas kertoo, että kun ukkonen on surmannut\nkalmukin, niin omaiset valelevat tätä kylmällä vedellä ja siten\nkokeilevat, herääkö asianomainen vielä henkiin. Jollei mitään toiveita\nole, rakennetaan erikoinen neljän patsaan kannattama lava, jonka päälle\nvainaja asetetaan pestynä, palavilla katajilla ym. savustettuna sekä\nvalkoiseen liinaan tai huopaan käärittynä. Aseistetut miehet vartioivat\nsitten ruumista kolme päivää ja kolme yötä. Uskotaan näet, että\nukkosenhaltia sinä aikana saapuu päättömän kamelin tai muun eläimen\nhahmossa tai varjon tapaisena noutamaan vainajan sielua. Jos tämä\nolento silloin näyttäytyy, karkoitetaan se huutamalla ja ampumalla,\njolloin kuolleen ruumiin sanotaan voivan elävöittyä. Salaman surmaaman\nhenkilön omaiset noudattavat vielä, joskus useamman sukupolven aikana,\nerinäisiä varokeinoja. Niin esim. ei asianomaisesta kodista anneta\nvieraille makeata tai hapatettua maitoa tahi teurastetun eläimen päätä.\nViimeksimainittua ei sovi syömättömänä viedä edes ulos teltasta.\n\nSamalla Pallas huomauttaa, ettei salaman surmaamaa eläintä käytetä\nravinnoksi. Ainoastaan edellämainitulla Merkyt nimisellä heimolla on\ntämä oikeus. Milloin joku Merkyt sukuun kuuluva on lähettyvillä, voivat\nmuutkin hänen seurassaan, mutta vain keihäs kädessä, ratsulla ajaen ja\nhuutaen, lähestyä mainittua eläintä ja irroittaa siitä syötäväksi\nkelpaavat lihaosat. Jollei Merkyt-sukuista ole saapuvilla, jää eläin\nkoskematta. Merkyt-sukuisella on lisäksi oikeus lyödä ja pahoinpidellä\nsitä, jonka oma ukkosen surmaama eläin on, jollei asianomainen\npelastuakseen pakene tai maksa korvausta. Saattaapa Merkyt-sukuinen\nottaa tältä hevosetkin, vaatteet ym. tahi pitää tätä vankinaan, kunnes\ntämän sukulaiset lunastavat hänet vapaaksi. Lunnaina mainitaan\nvalkoinen kameli, joskus riittää myös pari ämpäriä viinaa tai\nlampaanpaisti.\n\nTällaiset totemismiin viittaavat tavat osoittavat, miten läheisessä\nsuhteessa Merkyt suku, josta jo aikaisemmin on ollut puhe, todella on\nollut ukkosilmiöön.\n\nVertailun vuoksi mainittakoon, että myös mordvalais-terhujanit, jotka\novat kieleltään tatarilaistuneet, kuvittelevat olevansa niin läheisessä\nsuhteessa ukkoseen, että he voivat sen rauhoittaa huutamalla:\n\"Hiljemmin, hiljemmin, olethan sinä meidän!\" Todennäköisesti tämäkin\nhuuto perustuu johonkin heimon perinnäistaruun.\n\nBalaganskin piirin burjateilla on vielä tapana pystyttää erikoinen\nteltta sille paikalle, missä salama on ihmisen surmannut. Kuollut\nasetetaan tähän majaan, jossa häntä virvoitellaan vedellä, sillä kotiin\nei häntä sovi viedä. Jollei kuollut virkoa, ruumis puetaan ja\nsavustetaan polttamalla pihkaa ja tuoksuvia yrttejä. Yhdeksän poikaa\nesittää sitten kolmen päivän aikana kuolleen vieressä hautajaislauluja.\nSen jälkeen ruumis saatetaan hevosen selässä metsään, missä vainajalle\nvalmistetaan viimeinen leposija katkomalla lähekkäin kasvavia puita,\njoiden pari syltä pitkien kantojen päälle rakennetaan laudoista lava\n(_aranga_). Kuolleen eväiksi asetetaan lavalle myös ruokaa ja juomaa.\nSamanlaiselle laitteelle asetetaan ukkosen surmaamat eläimet.\n\nMainittua tapaa on noudatettu muillakin burjattialueilla sekä sojottien\nkeskuudessa. Khalkha-mongolit sitävastoin ovat haudanneet ukkosen\nsurmaaman henkilön maahan, mutta erikoisin menoin. Heillä on näet ollut\ntapana, että yhdeksän miestä ajaa tällöin valkoisissa pukimissa\nvalkoisten ratsujen selässä meluten ja huutaen haudan ympäri. Uskotaan,\nettä jos tämä meno laimiinlyötäisiin, saattaisi pian sattua uusi\nonnettomuus.\n\nMonet Altain suvun kansat ovat pelänneet paikkaakin, johon salama on\niskenyt. Burjatit ovat tavallisesti ympäröineet sen aidalla, jottei\nkarja sinne pääsisi. Kirgisit uskovat, että jos hevonen syö ruohoa\nukontulen polttamalta kedolta, sen karvat alkavat lähteä. Jenisein\nlaaksossa kuulin kerrottavan, että sikäläiset tungusit eivät tohdi edes\nsammuttaa metsäpaloa, milloin salama sen on sytyttänyt. Burjattien\nkäsityksen mukaan on salaman satuttama rakennus siirrettävä toiseen\npaikkaan tai on suoritettava menot, joiden tarkoituksena on ukonvaajan\npalauttaminen takaisin yläilmoihin. Nämä menot, jotka tavallisesti\ntoimitetaan kolmantena päivänä ukonilman jälkeen, suorittaa tietäjä ja\ntämän kahdeksan apulaista, jotka ratsastavat kolme kertaa asianomaisen\nrakennuksen ympäri pysähtyen aina hetkeksi oven kohdalle. Johtajalla on\nkädessään hopeakuusenhavu, muilla juoma-astia. Tietäjän lukiessa\nrukoussanoja muut pirskoittavat juomaa ilmaan. Tärkein toimitus näyttää\nolevan asunnon eteen levitetyn huopamaton kohotteleminen, jolle jokin\nukonvaajaa muistuttava tai sitä edustava esine on asetettu.\n\"Nostamisen\", josta nämä menot ovat saaneet nimensä, toimittavat nuo\nkahdeksan apulaista. Lopuksi vielä tutkitaan tinaa valamalla, onko\nnostaminen onnistunut vai eikö. Onnistumisen merkkinä pidetään sitä,\nettä tina pudotessaan maitoa tai viinaa sisältävään astiaan muodostuu\nyhtenäiseksi kuvioksi.\n\nOmituinen on burjattien käsitys, että ne tengerit, jotka\nsynnyttävät salamoita, laskevat taivaasta maan päälle toisinaan myös\njonkinlaista \"ternimaitoa\". Vaikka sellaisia tengerejä nykyisin\nluetellaankin useita: _kan-budal-tengeri, urak-sagan-tengeri_ ja\n_karanbudal-tengeri_, joista viimeksimainitun sanotaan kuuluvan\n\"mustiin\" eli \"itäisiin\" tengereihin, on luultavaa, että nämä kaikki\nalkujaan tarkoittavat samaa olentoa. Taivaasta laskettu \"ternimaito\",\n_urak_, on sakeata, kellertävänvalkoista nestettä. Kenelle sitä\nukonilmalla ilmaantuu, sitä pidetään onnellisena ja hänen uskotaan\ntulevan hyvin äveriääksi. Urakin saaminen kuuluu kuitenkin olevan\nperin harvinaista. Milloin burjatti on huomaavinaan, että hänen\nmaitoastioihinsa on tullut tätä taivaallista nestettä, kääntyy hän\ntietäjän puoleen, joka tutkii ja toteaa asian sekä samalla ottaa selkoa\nsiitä, kuka tengereistä kulloinkin on _urakin_ vuodattanut. Sen jälkeen\nneste kaadetaan tuohiseen ja asetetaan jollekin ylävälle paikalle,\njottei se saastuisi. Burjatit uskovat, että tämä neste, samoinkuin\nukonvaajakin, voi nousta takaisin taivaaseen. Pidetäänpä ihmisten\nvelvollisuutenakin palauttaa se mikäli mahdollista.\n\nTämä omituinen käsitys ukkosilmiöön liittyvästä maitomaisesta nesteestä\ntuo mieleen intialaisen soman, joka oli ukkosjumalan, Indran,\nlempijuomaa ja jota Rigveda vertaa ternimaitoon.\n\nKeski-Aasian kansat ovat toimittaneet ukkoselle myös uhreja. Jo\npersialainen historioitsija Rashid-eddin mainitsee mongolien kaataneen\nmaahan maitoa ja kumissia pyytäen, ettei ukkonen vahingoittaisi heidän\nasumuksiaan tai karjaansa. Altain tatareilla on ollut tapana ukkosen\nkeväällä ensi kerran jyristessä kokoontua kylittäin korkeille vuorille,\nmissä he pirskoittavat maitoa neljälle ilmansuunnalle. Tarbagatain\ntorgoutit vievät tällöin maitoastian pihalle ja kulkien kolme kertaa\ntelttansa ympäri vuodattavat maitoa maahan. Sen jälkeen he asettavat\nastian, johon vielä on jäänyt tilkka, ovensa ulkopuolelle. Eräät\nmuutkin naapuriheimot ovat maitoastioineen kiertäneet telttansa\nkolmesti ja vuodattaneet maitoa maahan. Näin ovat menetelleet mm.\nsojotit kuultuaan ensimmäisen ukonjyryn. Altain lähistöllä asuvat\nkirgisit koputtavat vain maitoastialla teltan seinää ja asettavat\nsen sitten ovensuuhun sanomalla: \"Vanha vuosi on mennyt, uusi on\ntullut!\" He lukevat näet vuoden alun ensimmäisestä ukonilmasta.\nKhalkha-mongolien sanotaan pirskottavan maitoa valkoiselle huopamatolle\nlapion tapaisella esineellä, johon on tehty yhdeksän syvennystä,\nsuojellakseen itseään salamoilta. Ukkosen uhrina näyttää siis\nKeski-Aasiasa olleen ennenkaikkea _maito_. Altailaisten sanotaan\nukonilmalla seisovan maitokuppi kädessä voidakseen heti maidolla\nsammuttaa salaman sytyttämän tulen. Samalla he polttavat tuoksuvia\nyrttejä. Käsitys, että ukontuli sammuu vain maidolla on ollut yleinen\nmeidänkin maanosassamme.\n\nMutta onpa ukkoselle uhrattu eläimiäkin. Vanhat kiinalaiset kronikat\nkertovat uigurien kokoontuneen keväällä paikkaan, mihin ukkonen oli\nedellisenä kesänä iskenyt, ja teurastaneen siinä oinaan. Toisin paikoin\nteurastavat sojotit yhä vieläkin oinaan, kun kuulevat ensimmäisen\nukonjyryn. Tällöin he levittävät teltan edustalle valkoisen huopamaton\nja siinä loitsittuaan asettavat matolle sekä uhrilampaan lihat että 27\neri ruokalajia, kuten juustoa, viinaa ym. Samalla he \"pesevät\"\ntelttansa maidolla.\n\nMinusinskin piirin tatareilla taas on ollut tapana uhrata ukkosi\njumalalle valkoinen hevonen _elävänä_. Rukoiltuaan uhripaikassa he\npoistavat suitset, ja eläin lasketaan menemään. Siitä hetkestä se on\nvapaa ja koskettamaton. Burjatit asettavat ukkoselle pyhitetyn hevosen\nselkään vielä maitokupin. Samalla uhripappi pirskoittaa maitoa myös\neläimen selkään sekä neljään eri ilmansuuntaan. Lisaksi hän savustaa\nhevosta polttamalla yrttejä ja pihtapuun kuorta sekä sitoo tämän\nharjaan nauhoja, minkä jälkeen hevonen ajetaan vapauteen. Siinä\npaikassa, mihin maitokuppi putoaa hevosen selästä, rukoillaan vielä\nterveyttä ja menestystä palvojille. Näin pyhitettyä eläintä ei sen\nkoommin käytetä ihmisten palvelukseen. Jos eläin kuolee, leikataan sen\nharja ja häntä sekä sidotaan toiseen hevoseen, jonka tulee olla\nedellisen korvauksena.\n\nKun turkinsukuiset kansat eivät aikaisemmin ole olleet\nmaanviljelijöitä, on ymmärrettävää, ettei ukkosjumala täällä esiinny\nsellaisena viljavuuden haltiana kuin esim. Euroopan kansojen\nkeskuudessa. Mikäli siltä on rukoiltu virkistävää sadetta, on sillä\ntietenkin tarkoitettu vain ruohon kasvun edistämistä, jolla kylläkin on\ntärkeä merkitys paimentolaisten elämässä. Kuvaavaa on, että kun\naltailaiset kuulevat keväällä ensimmäisen ukonjyryn, niin he pitävät\nsilmällä, kummalta teltan puolelta ukkospilvi nousee. Jos se nousee\nnaisväen puolelta, tulee heidän käsityksensä mukaan hyvä maitovuosi;\nmiesten puolelta kuultu ukkonen taas ennustaa riistan runsautta.\n\nPelkästään tarunomainen oIento on burjattien \"sateen herra\"\n(_khuran-nojon_), jolla sanotaan olevan taivaassa yhdeksän suurta\nvesitynnyriä. Kun hän aukaisee niistä vain yhden, seuraa kolme\nvuorokautta kestävä sade.\n\nYllämainittuja Altain suvun ja erikoisesti Keski-Aasiam kansain\nukkosenpalvontaan kohdistuvia pitämyksiä ja tapoja tarkastaessa\nmuistuvat mieleen mm. antiikin ajan vastaavat tavat. Vertailun vuoksi\nmainittakoon, että myös Kaukaasiassa, esim. abkhasien keskuudessa,\npelätään ukkosta siinä määrin, ettei puusta, johon salama on iskenyt,\ntohdita poimia hedelmiä. Vaarallista on asettua asuntoonkin, jossa\nukkonen on vieraillut. Ukkosen surmaama kotieläin korjataan erikoisin\nmenoin metsään, missä se asetetaan varta vasten rakennetulle lavalle.\nJonkinlaisena jumalan valitsemana uhrina pidetään ihmistäkin, milloin\ntämä on saanut surmansa ukkosen kädestä. Tällaista vainajaa ei näet\nsovi surra tai itkeä eikä myöskään haudata muiden kuolleiden tavalla,\nvaan ilman arkkua ja niissä pukimissa, joissa kuolema on häntä\nkohdannut. Todennäköisesti on salaman surmaamat ihmiset täälläkin\nentisaikaan asetettu patsaslaitteille metsään. Lisäksi ovat abkhasit\nuhranneet ukkoselle valkoisia teuraita ja kuten mongolit juuri siinä\npaikassa, mihin ukkonen on iskenyt.\n\n\n\n\nTUULI.\n\n\nIlmansuuntien mukaisesti Siperian kansat puhuvat neljästä tuulesta,\njotka nousevat \"taivaan neljältä nurkalta\". Omituisempi on käsitys,\nettä _vuoret_ ovat tuulien tyyssija. Jakutit sanovat tuulien \"nukkuvan\"\nvuorilla, mistä ne tarpeen tullen voidaan kutsua esiin _viheltämällä_.\nSekä jakuttien että lamuttien kerrotaan karttavan äänekästä keskustelua\nmatkustaessaan korkean vuoren ohi, jottei vuoren \"isäntä\" suuttuisi\nja lähettäisi myrskyä. Goldit uskovat tuulien tulevan vuorten\nonkaloista, missä tuulenhaltia niitä pitää hallussaan. Shamani voi\nsuostutella tätä joko aukaisemaan tai sulkemaan rotkojen suut aina sen\nmukaan, halutaanko tuulta vai ei. Mongolit nimittävät myrskynaikaa\n\"juoksupäiviksi\" uskoen, että vuortenhaltiat juoksevat tällöin vuoresta\ntoiseen.\n\nShimkevitsh mainitsee goldien nimittävän tuulenhaltiaa nimellä\n_namboa-adoni_ ja huomauttaa, että kun shamani anoo matkamiehelle\nsuotuisaa tuulta, joikuu hän omalaatuisella tavallaan kuvaten tuulen\nvoimistumista.\n\nGoldit ja ortshonit puhuvat lisäksi _butshtshu_ nimisestä\ntuulenhaltiasta, josta tehdään kuvakin ja jonka sanotaan pitävän tuulia\nkurissa. Jos vastatuuli häiritsee, kun veneellä kuljetaan myötävirtaa,\nshamani tekee yllämainitun haltian kuvan ja asettaa sen jousella ja\nnuolella varustettuna aluksen kokkaan nuoli suunnattuna tuulta kohti;\njos taas on kuljettava päinvastaiseen suuntaan, jolloin myötätuuli on\ntarpeen, asetetaan _butshtshu_ paikoilleen ilman jousta ja nuolta.\n\nSchrenk kertoo giljakkien ryhtyneen \"tappamaan\" tuulta, jos se häiritsi\nheitä matkalla tai työssä. Kreinovitsh selittää tämän tapahtuvan siten,\nettä tuulenpyörteeseen, sen keskustaa kohti, ammutaan edestä päin\njousella nuoli, jonka kärkeen on pantu palava taulanpala. Ammuttuaan on\nampujan välttämättä lausuttava sana: \"surmasin!\" ja palattava kotiin\ntaakseen katsomatta. Giljakit sanovat, että siinä paikassa, mihin\nnuoli, johon sen jälkeen ei sovi koskea, osuu, nähdään verta.\n\nViimeksimainittu käsitys osoittaa, että olentoa, jonka on uskottu\nliikkuvan tuulenpyörteenä, on kuviteltu jossain määrin ruumiilliseksi.\nHyvin yleinen Siperian kansain keskuudessa onkin usko, että jokin\nolento tepastelee tuulenpyörteen muodossa. Jakutit nimittävät sitä\nnimellä _hollorak itshtshitä_ ('tuulenpyörteen haltia').\n\nTarunomainen on eräiden eteläisten turkinsukuisten kansain käsitys,\nettä muudan harmaa härkä synnyttää hengityksellään tuulen. Varsinaisia\nuskomuksia edustaa sitävastoin mm. teleuttien käsitys, että tauti voi\ntulla tuulen mukana.\n\nTavallisesta tuulesta eroaa burjattien käsityksen mukaan _zada_, jolla\nymmärretään hetkittäistä, sadetta tai lunta tuottavaa tuulta.\nTällaisella tuulella, joka saattaa uudistua useat kerrat päivässä, on\noma haltiansa, _zada sagan tengeri_. Yleisimmin _zada_ puhaltaa\nkevät- ja syyskautena. Zada-ilman voi ihminenkin aikaansaada\neräänlaisen _juuren_ avulla. Burjatit uskovat, että jos sellaisen\njuuren kiskoo tai kaivaa esiin maasta, ilma muuttuu heti kylmäksi ja\ntuuliseksi. Paitsi metsämiehet, jotka tällä tavoin synnyttävät _zadan_\nedistääkseen riistanpyyntiä, tuntevat eräät linnutkin, kuten hanhet ja\njoutsenet, sen vaikutuksen ja käyttävät sitä syksyllä etelään\nmuuttaessaan hyväkseen. Lintujen aikaansaamaa tuulta sanotaan\n\"lintu_zadaksi_\" (_shubuni-zada_). Puhutaanpa \"härkä-zadastakin\"\n(_bugan-zada_), jonka hirvieläimet synnyttävät. Sama vaikutus\nkuin juurella on myös eräänlaisella punaisella kivellä\n(_zadan-ulan-shulun_).  Lisäksi uskotaan, että veteen pudonnut\nukonnuoli voi synnyttää yhdeksän päivää kestävän _zadan_.\n\nMongoliassa kuvitellaan, että tuulta ja sadetta, lunta ja pakkasta\ntuottava _kivi_ (derb. _dzada_; soj. _dzhada_) voidaan löytää joko\nvuorilta tahi hirven, vesilinnun tai käärmeen päästä, joskus myös härän\nvatsasta. Väriltään tämä kivi, joko saattaa olla jopa nyrkinkin\nkokoinen, on tumma ja raitainen. Todellisen dzada-kiven löytäjä tuntee\nsiitä, että se on kädessä kylmä ja että siitä, kun sen asettaa lähelle\nkorvaa, kuuluu omituinen suhina. Tällaisen kiven uskotaan säilyttävän\nmahtinsa kolme vuotta, minkä jälkeen sen sanotaan \"kuolevan\". Paremmin\ntehotakseen, on sitä säilytettävä juuri sen lintulajin untuvissa tai\neläinlajin karvoissa, josta se on löydetty. Kuollutkin kivi voidaan\nvielä elävöittää, jos asianomainen eläin surmataan ja kivi asetetaan\nsen viimeisen henkäyksen alaiseksi. Aina kun kiven toivotaan toimivan,\npannaan se vesisäiliöön kostumaan. Jos se aikaansaa liian ankaran\nsateen, on se kuivattava. Tällaisen kiven avulla kerrotaan metsämiesten\ntuottavan lunta tarvitessaan sitä riistan jälkien seuraamiseksi tai\npakkasta päästääkseen jäätä myöten joen yli.\n\nVastaavan kiven, jonka nimi jakutissa esiintyy muodossa _sat_, ja jonka\ntenhovoima jakuttien käsityksen mukaan on niin suuri, että jos\npuheenaolevan kiven tuo kesän helteessä ulkoilmaan, syntyy heti kylmä\nja ankara tuuli, uskovat jakutitkin voivansa löytää erinäisten eläinten\nsisälmyksistä.\n\nSaman taikakiven, _jada-tash_ ('j.-kivi'), ovat lisäksi altailaiset\ntunteneet. Granö kertoo matkakirjassaan sikäläisten vuoristolaisten\nuskovan, että sen voimalla voi mielin määrin säitä muuttaa ja että\nsellaisia taikakiviä on Yimenin metsissä. Verbitskij, jok kuvailee\nsaman seudun uskomuksia, kertoo erikoisista taikureista, _jadatshi_,\njotka löydettyään _jada-kiven_ tuuliselta vuorelta säilyttävät sitä\nkuivassa ja lämpimässä paikassa tai kainalokuopassa, mistä se otetaan\nesille vain silloin, kun halutaan tuulta. Jotkut sitovat sen helteisenä\nkesäpäivänä hevosen harjaan, jottei eläinparka menehtyisi kuumuuteen.\nSadeilman aikaansaamiseksi kivi taas pannaan vuorokauden ajaksi kylmään\nveteen. Jos _jada-tash_ menettää voimansa, on jonkin eläimen tai linnun\nvatsa ratkottava auki ja kivi kätkettävä sen sisään. Viimeksimainittu\ntiedonanto viittaa siihen, että puheenaolevan kiven on täälläkin\nuskottu muodostuvan eläinten vatsassa. _Jadatshy_ niminen taikuri,\njonka tehtävänä on tuottaa sadetta ym., toimii myös Itä-Turkestanissa.\n\nSana _jada (zada, dzada, sata_), joka Volgan tatarien kielessä esiintyy\nmuodossa _jadu_ ja _zadu_ ('taika, taikuri') on persialaista alkuperää\n(av. _yatu_, uuspers. _zadu_ 'taikuri'). Persialaiset ovat tunteneet\nmyös sadetta tuottavan taikakiven.\n\n\n\n\nTULI.\n\n\n\"Mistä on tullut tuli, mikä on sen toimi ja mahti, kuka sen on\nsynnyttänyt?\" huudahtaa muudan sankari jakuttilaisessa tarussa tullen\nsiihen tulokseen, että tuli on maidonvalkoisella istuimella istuvan\ntaivaanjumalan, _ürün-ai-tojonin_, poika. Usko, että tuli on kotoisin\ntaivaasta, onkin hyvin yleinen Altain suvun kansojen keskuudessa.\n\nMihin tämä kuvittelu perustuu, käy ilmi näiden kansojen\ntulensyntytaruista. Niinpä Turuhanskin piirin tungusit selittävät, että\n_ukkoslintu_ on tuonut ensimmäisen tulen taivaasta maan päälle. Jakutit\nkertovat, että kolmannessa taivaassa ruhtinoiva _ulu-tojon_, jonka\n\"tulinen korppi\" tarkoittanee salamaa, antoi ihmisille ensimmäisen\ntulen. Balaganskin piirin burjattien tulen suojelushaltia ja sen\nensimmäinen antaja on _galta-ulan-tengeri_, joka samalla on salaman,\nhelteen ja poudan haltia ja sellaisena \"kuivattaa kasvavat ruohot\njuurineen, juoksevat joet lähteineen\". Toisen burjatteja koskevan tarun\nmukaan sai _Sagadai-ubugun_ salamanliekistä ensimmäisen tulen, jota\nihmiset siitä asti ovat käyttäneet hyväkseen. Altain tatarit\nselittävät, etteivät ihmiskunnan esi-isät alunperin tunteneet eivätkä\nkaivanneet tulta elättäessään itseään kasveilla ja hedelmillä, mutta\nsen jälkeen kun heidän ravintonsa muuttui, tarvittiin tulta ruoan\nvalmistamiseen. Tällöin ylijumala, _ulgen_, nouti kaksi kiveä,\nvalkoisen ja mustan, ja iski ne yhteen, niin että tulenkipinä sinkosi\ntaivaasta maan päälle sytyttäen kuivat ruohot palamaan. Burjattinoidan\nsuulla tuli kerskaa olevansa \"päiväntaivaan keskimmäinen poika,\nyöntaivaan nuorin poika\".\n\nVertailun vuoksi mainittakoon, että myös Jenisei-ostjakit tarinoivat,\nmitenkä heidän esi-isänsä saivat salaman mukana tulen taivaasta ja\nmitenkä muudan noita opetti ihmisiä käyttämään sitä hyväkseen. Aluksi\noli kaikilla yhteinen nuotio, josta kukin tarpeen tullen kävi tulta\nlainaamassa.\n\nOnpa sellaisiakin tulensyntytaruja, joissa jokin viisas eläin esiintyy\ntulentekemisen keksijänä. Sellainen tietoniekka on burjattien\ntarustossa siili, joka alunperin oli ihminen. Kun ei kukaan, ei edes\njumalat, vielä osannut tehdä tulta, kerääntyi paljon kansaa saamaan\n\"siililtä\" neuvoja. \"Siilin\" omituinen ulkomuoto herätti kuitenkin\nnaurua, josta \"siili\" suuttui ja päätti, ettei hän kerro salaisuuttaan\nkenellekään muulle kuin vaimolleen ja tällekin vain vaikenemisen\nehdolla. \"Siilin\" selittäessä puolisolleen, mistä saadaan piikiveä ja\nmiten valmistetaan terästä, joiden avulla tulen iskeminen on\nmahdollista, sattui haukka, jonka jumalat olivat lähettäneet asiaa\nurkkimaan, kuulemaan tämän neuvon ja ilmoitti sen jumalille. Näiltä\novat sitten ihmiset oppineet tulentekemisen taidon, \"Siilin\"\njälkeläiset ovat myöhemmin muuttuneet siileiksi.\n\nTämän tarun ovat eräät Itä-Euroopankin kansat tunteneet. Niinpä\nvotjakit kertovat siilin selittäneen ihmisten ja eläinten kokouksessa,\nmitenkä tulta voidaan iskeä käyttämällä siihen kiveä, terästä ja\ntaulaa.\n\nAltailaisessa tarussa taas _sammakko_ ilmoittaa ylijumalalle, kun tämä\nei tiedä, mistä ihmiset saisivat tulentekovälineet, että \"vuoressa on\nkiviä ja koivussa taulaa\". Saman neuvon antaa teleuttien tarustossa\nmuudan _lintu, korbolko_, ihmisten ja eläinten kokouksessa. Burjattien\ntarun mukaan _pääskynen_ toi ihmisille nokassaan tulen taivaanjumalan\nliedeltä. Kun jumala yritti rangaista tulen ryöstäjää, sattui hänen\niskunsa linnun pyrstöön, joka siitä asti on kaksihaarainen. Jakuteilta\non vielä muistiinpantu kertomus, jossa kuvaillaan, mitenkä muudan ukko\nhuvikseen iski yhteen kiviä, ja mitenkä niistä singonneet säkenet\nsytyttivät risut palamaan. Tätä tulipaloa, joka levisi yhä laajemmalle\nja jonka vasta sade sammutti, kokoontuivat ihmiset eri ääriltä\nkatsomaan. Siitä päivin he ovat osanneet sekä iskeä tulta että\nsammuttaa sen vedellä. Mongolit sanovat: \"Rauta on tulen isä, kivi on\ntulen äiti.\"\n\nYllämainitut tarut esittävät siis kaksi ajatusta: tuli on joko\ntaivaasta saatu tai se on syttynyt säkenestä, joka on singonnut\nkivestä.\n\nMongolien rukoussanoissa mainitaan lisäksi, että tuli on lähtenyt\nKhangai-kan ja Burkhan-kan nimisillä vuorilla kasvavista jalavista,\njolloin he tarkoittanevat kitkatulta, tai että se on syntynyt jo\nsilloin, kun taivas ja maa muinoin erkanivat toisistaan.\n\nMonet esimerkit osoittavat, että eri tavalla syttyneisiin tai\nsytytettyihin tuliin on suhtauduttu eri tavalla. Puhumattakaan salaman\nsytyttämästä tulesta on kitka- eli puutulta pidetty varsin\ntaikavoimaisena. Mutta sellaisenaankin on tuli nauttinut suurta\narvonantoa kaikkien Altain suvun kansain keskuudessa. Jo vanhat\narapialaiset lähteet kertovat turkkilaisten heimojen olleen\ntulenpalvojia. Plano Carpini sanoo mongolien pitävän halkojen\nhakkaamista tulen läheisyydessä syntinä samoinkuin lihan ottamista\nveitsellä padasta. Vielä suurempi synti on pistellä tulta veitsellä,\nteräaseen uskotaan näet haavoittavan tulta. Tuleen ei myöskään sovi\nheittää mitään likaista tai pahalle tuoksuvaa eikä sellaista, mikä\nvähentää tulen voimaa tai loistetta. Tuleen ei sovi sylkeä eikä sitä\nsaa vedellä sammuttaa.\n\nYhtä varovaisia ovat olleet jakutit. Eivät hekään pidä soveliaana\nkohentaa tulta terävillä aseilla, tallata sitä jaloin tai sammuttaa\nvedellä. Lisäksi he uskovat, että tuli, joka \"vastaanottaa lahjana\npetäjäisen metsän, syö raakaa korpea ja viettää yötä kuivissa puissa\",\nymmärtää puhettakin. Sen vuoksi ei sitä ole hyvä torua tai sättiä.\nSamoja sääntöjä ovat noudattaneet Altain tatarit, tungusit ynnä monet\nmuut Siperian kansat. Aino-kansastakin kerrotaan, ettei se mitenkään\ntohdi haavoittaa eikä saastuttaa tulenliekkiä esim. sylkemällä lieteen\ntai karistamalla siihen piipunporoja. Samoin jurakki-samojedit varovat\nheittämästä tuleen mitään likaista, ei edes maassa tallattuja lastuja.\nHeidän käsityksensä mukaan ei tulta myöskään sovi lyödä tai astua sen\nyli. Vastaavat uskomukset tapaamme Obin, Volgan ja Itämeren\nsuomensukuisilta kansoilta, ja muistomerkkejä niistä on kirjaanpantu\nmyös indo-eurooppalaisten ynnä monien muiden kansain keskuudessa.\n\nTällaisten pitämysten kohteena ei ole ollut ainoastaan liedellä palava\ntuli, vaan myös erämiesten nuotiot. Tulen nauttima arvonanto on\nepäilemättä johtunut siitä merkityksestä, mikä tulella on ollut jo\nvarhaiskantaisella kehitystasolla eläneiden ihmisten taloudessa,\nennenkaikkea valon ja lämmön antajana, mutta samalla on tulen\nsalaperäinen mahti, varsinkin sen kaikki hävittävä voima tietenkin\nollut omiansa herättämään suurta pelonsekaista kunnioitusta. Tulen\nmahtia julistavat mm. Siperian suuret metsäpalot, jotka kuivana kesänä\nvoivat tuhota laajat alueet ja saattaa sikäläiset ihmiset ja eläimet\nsuuren kauhun valtaan. Kirgisit sanovat ettei ole mitään tulta\nmahtavampaa.\n\nTulipalon uskotaan aiheutuvan siitä, että tuli syystä tai toisesta on\n\"vihastunut\". Muullakin tavalla se voi osoittaa mieltään. Niinpä\nverraten yleinen on käsitys, että tuli voi aikaansaada taudin. Jakutit\nselittävät, että jos lapset kohtelevat tulta huonosti, saavat ne\nihottuman, jota täällä samoinkuin Suomessa sanotaan \"tulenvihoiksi\".\nEtenkin tuleen sylkemistä on varottava, siitä kun tulee näppyjä huuliin\ntai kieleen. Teleuttien käsityksen mukaan voivat lapset, milloin äiti\non vihoittanut tulta, saada kaulaansa ja päähänsä \"tulisia\" täpliä.\nMyös mongolit uskovat, että eräät ihotaudit ovat tulen tuottamia.\nLoukkaantunutta mieltä todistaa sekin, jos tuli ilman huomattavaa syytä\nliedellä sammuu.\n\nPaitsi valon ja lämmön antajana sekä ruoan kypsentäjänä on tulella\nlisäksi ollut eräitä tärkeitä erikoistehtäviä. Yleisesti uskotaan, että\ntuli ja sen savu ovat tehokkaita puhdistusvälineitä. Tässä suhteessa\ntulella on tärkeä merkitys etenkin erämiesten elämässä, jotka usein\nsavustavat itsensä ja aseensa sekä kaatamansa saaliin. Jakuteilla on\nmyös tapana puhdistaa pilattu kalajärvi polttamalla, jos mahdollista,\nukkosen iskemän puun sälöjä. Viettäessään maahanpanijaisia burjatit\npuhdistautuvat hyppimällä jurtan eteen tehdyn tulen yli. Samaa tapaa\novat noudattaneet monet muutkin Siperian kansat. Ainakin on kuolleen\nsaattajat savustettava. Keski-Aasian kansoilla on ollut tapana\nkuljettaa kahden tulen välitse kaikki ihmiset, eläimet ja esineet,\njotka tavalla tai toisella, esim. kuolleeseen kosketuksessa oltuaan,\novat saastuneet. Ruysbroeck sanoo, että jos joku kuolee, erotetaan\ntämän omaisuus muiden tavaroista, kunnes se on puhdistettu tulella.\nTulen tai savun avulla puhdistautuvat myös vaimot synnytyksen jälkeen.\nTuruhanskin piirissä vaimot hyppivät tällöin kolme kertaa tulen yli.\nTungusien keskuudessa on tapana, että asianomainen vaimo suorittaa\ntämän puhdistuksen alastomana; samalla poltetaan vielä hänen\nvaatteensa, minkä jälkeen hän saa mieheltään uuden puvun. Kun vaimoa\nsynnytyksen johdosta pidetään \"saastaisena\", ei hän jakuttien\nkäsityksen mukaan saa käsitellä tulta ensimmäisen kuukauden kuluessa\nsynnyttämisen jälkeen, muuten tulenhaltia tekee hänet hedelmättömäksi.\nTässä kohdin lienee huomautettava, että vaikkei tulen yli yleensä sovi\nastua eikä heittää siihen mitään sellaista, jota pidetään epäpuhtaana,\nniin se silti on puhdistusmenojen aikana sallittua.\n\nHyvin tärkeä merkitys on tulella myös tautien karkoittajana.\nKulkutaudin raivotessa on jakuteilla tapana sytyttää kitkatulella\nnuotio käyttämällä vielä avuksi, mikäli mahdollista, ukkosen särkemän\npuun sälöjä. Tällä tulella he puhdistavat kodit, ihmiset ja\nkotieläimet. Burjatit sytyttävät karjataudin aikana karjapihan portille\n\"uuden tulen\", jonka yli karja ajetaan. Karjan päälle heitetään samalla\npalavia jauhoja. Teleutit ja jakutit selittävät saaneensa tämän tavan\nvenäläisiltä. Venäjällä se onkin yleinen myös tatarien ja tshuvassien\nkeskuudessa. Täällä on lisäksi tapana sytyttää kitkatulella kokkoja\nainakin kerran vuodessa, tavallisesti kesän kuumimmillaan ollessa,\njolloin kaikki vanhat tulet kylän jokaiselta liedeltä on ensin\nsammutettu; kokkopaikasta viedään sitten \"uutta tulta\" kuhunkin taloon.\nVastaavaan tapaan ovat Volgan suomensukuisetkin ja monet muut maailman\nkansat turvautuneet.\n\nVanhoista lähteistä huomaa, että turkkilais-tatarilaiset hallitsijat\novat käyttäneet tulta turvakeinona myös joutuessaan kosketuksiin\nvieraiden kanssa. Jo byzantilaiset kronikat kertovat, että kun keisari\nJustinianuksen lähetit saapuivat Irtyshin latvoille suurkaanin luo, ei\ntämä voinut ottaa muukalaisia vastaan, ennenkuin nämä olivat kulkeneet\nkahden tulen välitse. Tämä tapa oli tatareilla vielä silloin, kun\nvenäläiset ruhtinaat maksoivat heille veroa. Ruysbroeck mainitsee, että\n\"kaikki, mikä lähetettiin hoviin\", vietiin sinne kahden tulen välitse.\n\nMonet näistä \"puhdistusmenoista\" tarkoittavat _vahingollisten henkien\nkarkoittamista_. Sen vuoksi ylläpidetään tulta varsinkin sellaisina\nöinä, jolloin kuolleet käyvät kotona. Käsitys tulen suojelevasta\nvoimasta palautunee jo noihin varhaiskantaisiin kausiin, jolloin\nihmiset alkoivat käyttää tulta turvanaan yössä uhkaavia vaaroja\nvastaan. Samoinkuin eläimet pelkäävät tulta, samoin -- niin on uskottu\n-- pelkäävät sitä hengetkin, jotka usein liikkuvat juuri eläinten\nhahmossa. Luonnonkansojen uskomuksia ja tapoja tutkiessa huomaa, miten\neläinten elämästä saadut kokemukset usein ovat ulotetut myös henkien\nmaailmaan.\n\nEsimerkkejä on säilynyt siitäkin, että eräät Altain suvun kansat ovat\n_tehneet valansa vetoamalla tuleen_. Kun jakutit tahtovat vannoa\npuheensa todeksi, niin he kumartavat tulta. Samoin ovat mm.\nsuomensukuiset ostjakit käyttäneet tulta valatodistajana, sillä \"tulen\nvoiman herättämä pelko pakoittaa vannojan sanomaan todet totiset\".\nJurakki-samojedit pistävät tällöin veitsen tuleen ja sanovat: \"Syököön\ntulen isoäiti-akka minut, jos olen vikapää!\" Jakutit selittävät, että\njos tuli keskustelun aikana napsahtaa, se on merkkinä siitä, että se,\nmitä silloin sanotaan, on totta.\n\nLisäksi on tulen ilmiöissä nähty erinäisiä _enteitä_. Jos esim. lieden\nääressä istuvan jakutin helmaan poukahtaa hiili, on tällä tapana\nsuudella sitä ja heittää se edemmäksi päänsä yli uskoen, että tämä\nmerkitsee jotakin odottamatonta onnea. Arapialaiset kansatieteilijät\nkertovat, mitenkä turkkilaishallitsijan nimeen tehtiin määrättynä\npäivänä suuri tuli, jolle uhrattiin ja jonka ääressä luettiin\nrukouksia, ja mitenkä samalla tulen liekkejä tarkastamalla\nennustettiin. Jos liekkien väri oli vihreä, ennusti se sateita ja\nhedelmällistä vuotta, jos se oli vaalea, katovuotta, jos punainen,\nsotaa; keltainen taas tiesi sairautta, hallitsijan kuolemaa tahi tämän\njoutumista pitkille matkoille.\n\nOn ymmärrettävää, että varsinkin _kotilieden tuli_, jonka uskotaan\nsuojelevan perhettä, on joutunut erikoisten uskomusten ja\nperinnäistapojen kohteeksi. Siperian kansoilla liesi on samalla\nperhekunnan näkyvin yhdysside. Miten läheinen suhde vallitsee tämän ja\nperheen välillä, osoittaa mm. se, etteivät vieraat henkilöt yleensä voi\nottaa osaa kotoisen tulen palvontaan. Altailaisten keskuudessa menettää\ntämän oikeuden tytärkin siirryttyään aviovaimona toiseen sukuun.\nJakuttien mailla ei vierassukuisen sovi astua edes lieden heittämän\nvalojuovan yli, eikä sulhasenkaan sovi ottaa morsiamen liedestä tulta\npiippuunsa, ennenkuin hän on suorittanut neidosta vaaditun maksun\nkokonaan. Teleutit ja burjatit eivät mielellään edes \"lainaa\" tulta\nvierassukuiselle.\n\nKun tulen sytyttäminen vanhanaikaisilla välineillä oli perin\nvaivalloista, pidettiin huolta siitä, ettei lieden tuli päässyt\nsammumaan. Sen vuoksi tuli oli yön ajaksi tuhkalla peitettävä, jotta se\naamulla hiiliin puhaltamalla syttyisi uudelleen. Jakutit sanovat, että\ntuli yön aikana \"nukkuu\" ja burjateilla on arvoitus: \"hopea päällä,\nkulta sisässä\", joka merkitsee peitettyä tulta. Jos tuli liedellä\nsattui sammumaan, minkä yleisesti on uskottu ennustavan onnettomuutta,\nkäytiin naapurista tulta lainaamassa. Tulen viihtyminen merkitsi\nsamalla kotoisen onnen viihtymistä. Altain tatareilla onkin tapana\nviedä morsiamen uuteen kotiin halkoja ja asettaa ne liedelle sanomalla:\n\"Älköön tulesi sammuko!\" Kun burjatti on jäänyt lapsettomaksi, valittaa\nhän: \"Lieteni tuli sammuu.\" Pahin toivomus, minkä Kaukaasian kansat\nvoivat vihamiehelle lausua, on: \"Sammukoon sinun lietesi tuli!\"\n\nAltailaisilla ja burjateilla oli ennenvanhaan tapana viedä paikasta\ntoiseen siirtyessään kekäleitä mukanaan; näin sytytettiin uuteen\npaikkaan entinen tuli. Samoin vietiin tulta vanhasta asunnosta uuteen.\nPerheen vanhin kantoi tällöin lapiolla hiiliä ja asetti ne \"tuli-emoa\"\nrukoillen uuden kodin liedelle. Veljesten erotessa sanotaan nuorimman\nsaaneen vanhan tulen. Tämä tietenkin perustuu täällä vallitsevaan\ntapaan, josta jo Ruysbroeck kertoo ja jonka mukaan nuorin pojista on\nvanhempainsa kodin perillinen. Kuitenkin mainitaan esimerkkejä\nsiitäkin, että jokainen pojista vei tulta kerallaan erotessaan isänsä\nkodista. Vastaavaa tapaa ovat Volgan suomensukuiset ja monet\nindo-eurooppalaiset kansat noudattaneet. Burjattien kerrotaan myös\npalatessaan uhrijuhlasta tuoneen kekäleen ja asettaneen sen kotinsa\nliedelle.\n\nTulelle toimitetuista _uhreista_ on paljon tietoja olemassa. Sellaisen\nhenkilön, joka liittyy toiseen perhekuntaan, on aina ensi töikseen\nuhrattava jotakin lieden tuleen ja siten taivutettava tuli tulokkaalle\nsuosiolliseksi. Keski-Aasiassa on kaikkialla vallinnut käsitys, että\nmorsiamen tulee miehelään mentyään toimittaa tällainen uhri miehensä\nkodissa. Torgouteilla on tapana, että morsian tällöin kolmesti kumartaa\ntulta ja uhraa siihen voita ja rasvaa. Burjattinuorikko asettuu lieden\nääreen levitetylle huopamatolle ja heittää hänelle annettua rasvaa\nkolmesti tuleen. Teleuttien keskuudessa morsiamen saattajat kaatavat\nsulhasen kodin liedelle vakallisen voita, niin että tulenliekki nousee\nreppanaan asti. Toisen tiedon mukaan teleutit asettavat uunin arinalle\nkolme kuopallista savipalloa so. \"liettä\", joihin kuhunkin pistävät\nvalkoisilla ja punaisilla nauhoilla koristetun pajunoksan sekä lisäksi\nvoita. Nämä \"liedet\", joita käytetään vain hää- ja uhritilaisuuksissa,\nmutta muulloin säilytetään uunin päällä, tarkoittanevat kodan\nalkuperäisen lieden kolmea kiveä. Ainakin burjattien rukoussanoissa\npuhutaan \"lieden kolmesta kivestä\", ja \"kolmireunaista liettä\" palvovat\nteleutitkin. Altailaisilla taas on tapana, että sillä aikaa kun\nmorsiamen palmikot aukaistaan, sulhasen sukulaiset panevat hevosenihraa\nlieteen ja tulen korkealle kohotessa kulkevat kolmesti lieden ympäri\nesittäen rukouksia. Täten he jättävät nuorikon uuden tulen huostaan ja\npyytävät tälle elämänonnea ja rikkautta, karjaa karjapihan täydeltä,\nlapsia tuvan täydeltä. Sen jälkeen on nuorikko täysivaltainen\nperheenjäsen, joka itsekin voi toimittaa uhreja tulelle. Toisin paikoin\naltailainen morsian kumartuu miehen kotiin tultuaan lieden ääressä\nmaahan asti, jolloin häntä samalla siunataan sanomalla: \"Älköön tulesi\nsammuko!\" Tullessaan sulhasen kotiin menee jakuttimorsian ensiksi\nlieden luo ja panee siihen vähän voita tai rasvaa sekä kolme pärettä ja\nsamalla puhaltaa tuleen. Myös goldit uhraavat morsiamen saapuessa\nlieden tuleen puuroa, viinaa ja tupakkaa sanoen: \"Tuli-emo, suo hänelle\nhyvä elämä, anna paljon, paljon lapsia!\" Onpa tulelle toimitettu\najoittaisiakin uhreja. Niinpä altailaiset ja mongolit ovat antaneet\ntulelle ensimmäisen osan kaikista ruoistaan ja juomistaan. Teleutit\npanevat etenkin uuden kuun syntyessä voita tuleen. Samoin jokainen\nkunnon burjatti katsoo velvollisuudekseen antaa joka kerta, kun hän\naterioi, syö tai juo, tulenhaltialle jotakin. \"Jos hän juo tarasunia\ntai viinaa, vuodattaa hän aina jonkun pisaran liedelle, jos hän syö\nlihaa, panee hän tulenhaltialle palan, jos hän teurastaa lampaan tai\nmuun elukan, leikkaa hän sen päännahkasta kolmikulmaisen kappaleen ja\nheittää sen tuleen.\" Samaten sanotaan hänen jokaisen uhrijuhlan aikana\nasettavan lihapalan myös siihen tuleen, joka palaa sen padan alla,\nmissä uhrilihat keitetään. Ylläolevassa kuvauksessa mainittu\n\"kolmikulma\" tuo mieleen \"kolmikivisen\" tai \"kolmireunaisen\" lieden.\nMyös mongolit ja muut Keski-Aasian kansat ovat toimittaneet tulelle\npäivittäisiä uhreja.\n\nSamoin ovat menetelleet jakuttiperheen jäsenet, jotka joka kerta kun\nasettuvat aterialle, mutta varsinkin illoin, panevat vanhaa\nperinnäistapaa noudattaen ruokaa ja juomaa lieden tuleen. Tämä uhri on\ntoimitettava, ennenkuin ihmiset itse alkavat syödä, sillä tulelle on\ntuleva \"ensi pala, ensi lusikallinen tai ensi ryyppy\". Muillekin\njumalille uhratessaan he aina muistavat myös lieden tulta. Niinikään\nvalmistaessaan kotitekoista väkijuomaa he vuodattavat tuleen\nensimmäiset pisarat. Ensi pisarat kaadetaan juotaessa tuleen\nsojottienkin mailla. Goldien sanotaan uhraavan tulelle paitsi kotona\nmyös eräretkiltä, jolloin ruokaa keitettäessä ensi palat pannaan\nnuotioon.\n\nKotilieden tulelle uhrataan myös tilapäisistä syistä. Niin esim. kun\nhuomataan, että tulesta on tullut tauti, pyritään tulenhaltiaa\nlepyttämään pienillä uhreilla. Näin tekevät mm. jakutit. Kasanin\ntatareistakin kerrotaan, että kun lapsi tuleen sylkemällä on saanut\nhuuliinsa keltaisia rupia, niin tällöin mitään sanomatta asetetaan\ntuleen \"keltaista voita\". Jakutit uhraavat tuleen myös käyttäessään\nsitä valatodistajana tai kun he tuovat asuntoonsa kaatamansa\nmetsänotuksen. Lisäksi on naisilla täällä tapana pitäessään pitoja\nlapsen synnyttyä heittää voita tai viinaa tuleen sanomalla: \"Saakoon\ntulikin, muuten se loukkautuu.\" Häissä toimitetuista uhreista on jo\naikaisemmin ollut puhe. Altain mailla on tulta muistettu jo morsiamen\npäänrahasta sovittaessa ja sitä maksettaessa. Burjattityttö jättää\nkotiliedelle jäähyväiset miehelään mennessään.\n\nMutta onpa tulelle toimitettu _teurasuhrejakin_. Derbytit teurastavat\nsille lampaan jurtan eteläpuolelle levitetyllä huopamatolla.\nTeurastajana ei heidän käsityksensä mukaan voi tällöin olla henkilö,\njonka isä, äiti, veli tai sisar on kuollut. Myös sojotit ja altailaiset\nuhraavat tulelle lampaan. Jälkimmäiset tekevät sen joka kolmas vuosi.\nKudinskin burjatit teurastavat tulelle joko lampaan tai tamman, siis\nnaaraseläimiä. Uhri toimitetaan jurtassa ja uhriantimet pannaan\nkolmelle lieden kivelle.\n\nToisinaan burjatit palvovat tulta erittäin juhlallisin menoin. He\nsitovat tällöin lieden ympäri nyörin kiinnittäen sen neljään\njurtanpylvääseen ja ripustavat nyöriin eri värisiä nauhoja ja tilkkuja,\nnim. lieden oikealle puolelle valkoisia, vasemmalle sinisiä,\npohjoiselle punaisia; etelänpuolelle ripustettujen nauhojen väriä ei\nmainita. Yhteen valkoiseen tilkkuun, johon on tehty ihmisenmuotoinen\nkuva, ripustetaan lisäksi pieni jousi ja nuolia sekä pieniä sauvoja.\nUhrilammas tai -tamma teurastetaan itse jurtassa. Lisäksi pyhitetään\ntulenhaltialle erikoinen nuoli, johon myös sidotaan eri värisiä nauhoja\nja kolme vaskinappia. Menojen päätyttyä tämä nuoli pistetään jurtan\nseinään, siihen nurkkaan, missä burjatit säilyttävät jumalankuviaan,\nongoneja. Tulenhaltialle annetaan teuraan etukappale ja samalla luetaan\nrukouksia pyytämällä, että tulenhaltia vastaanottaisi uhrin. Näihin\nuhrimenoihin liittyy vielä seuraava omituinen tapa. Muudan\nläsnäolevista juoksee veitsi kädessä oven ja etumaisten jurtanpylväiden\nväliä sekä lyöden veitsellä näihin pylväisiin sanoo: \"Jos ylös kohoat,\nen laske, jos alas painut, en laske, ovelle en päästä!\" Tämä\nlopputoimitus, jota tiedonantaja ei selitä, tarkoittanee liedellä\npalavan tulen hillitsemistä. Tuli ei saa kohottaa liekkejään liian\nkorkealle eikä myöskään aleta sammuksiin, samalla sitä estetään\njurtasta poistumasta. Tällaista tulen hillintää muistuttaa muudan\nNorjassa säilynyt tapa, missä perheenemäntä, kun loppiaisen jälkeisenä\npäivänä vietetään tulenjuhlaa, juo tulen kunniaksi maljan ja kaataa\nosan liedelle sanomalla: \"Näin korkealle tuleni, mutta ei\nkorkeammalle!\" Toimitettuaan uhrin tulelle eivät burjatit anna kolmen\nvuorokauden aikana viedä jurtastaan tulta tai maitoa.\n\nNuo nauhojen ja tilkkujen värit burjattilieden eri puolilla edustavat\nilmeisesti ilmansuuntien värejä. Näin ollen on kotiliesi uhrialttarina\nesiintynyt ikäänkuin maailman napana tai keskuksena, jommoinen käsitys\nja tapa on ollut intialaisilla. Erikoisesti kiintyy huomiomme vielä\ntulenhaltialle omistettuun nuoleen. Sellainen on jousineen ripustettu\nmyös tuohon valkoiseen tilkkuun, johon tehty kuva tarkoittanee\ntulenhaltiaa. Nuolen tapaamme eräästä toisestakin burjattien tulenuhria\nkoskevasta kuvauksesta, jossa kerrotaan, mitenkä Alarskin burjatit\npanevat tulelle uhratessaan lieden ääreen nuolella varustetun\nkerma-astian. Kermaa syödään kolmen päivän aikana, jolloin myös nuoli\nkoko ajan on astiassa. Tänä aikana ei burjattien käsityksen mukaan sovi\nantaa tai viedä jurtasta mitään, ei edes vettä. Uhritoimitukseen\nryhdyttäessä vielä tarkastetaan, ettei jurtassa ole mitään vieraalle\nkuuluvaa esinettä. Jos sellainen löytyy, on se heti palautettava sen\noikealle omistajalle. Kansa selittää näin meneteltävän, jottei vieras\njoutuisi erehdyksestä viemään oman esineensä asemesta jotakin taloon\nkuuluvaa. Jotkut ilmoittavat asiasta tällöin jo edeltäpäin kaikille,\njoiden esineitä saattaa olla jurtassa, että nämä tietäisivät tulla\nperimään tavaransa.\n\nMihin viimeksimainittu nuoli, jommoista burjatit ovat käyttäneet\neräissä muissakin menoissaan, joutuu uhrijuhlan päätyttyä, ei käy ilmi\nkuvauksesta, mutta tulenhaltian kuvaan kiinnitetty jousi ja nuoli\njohtavat mieleen muinaisintialaisten nuolella varustetun tulenjumalan,\nAgnin, jonka nuoli johtunee siitä, että tuli heittää tai ampuu poukkia.\nTuskin erehdymme nähdessämme burjattien tulenpalvonnassa vierasta\nkulttuuriperintöä.\n\nMongolien kerrotaan uhraavan tulelle lampaan talisia sisäelimiä ainakin\nkerran vuodessa, nim. syksyllä, johon tilaisuuteen kutsutaan lama\nlukemaan rukouksia. Laman lukiessa \"tulikirjaa\", lapset heittävät koko\najan voita tuleen huutaen: \"hurui, hurui!\" Viettäessään häitä he ovat\nteurastaneet tuliemolle keltapäisen lampaan. Sojottien sanotaan\nuhranneen tulelle \"punaisen\" vuohen. Tavallisimmat tulenuhrit näyttävät\nkuitenkin olleen _voi ja ihra_. Yleensä on näet uskottu, että tuli\nvastaanottaa mieluimmin sellaisia uhreja, jotka edistävät tulen\npalamista.\n\nPaitsi uhreja, jotka ovat omistetut itse tulelle tai tulenhaltialle,\nvoidaan tuleen panna sellaistakin, mikä on tarkoitettu jollekin\ntoiselle jumaluusolennolle. Niin esim. beltirit, kun he uhraavat\ntaivaanjumalalle valkoisen teuraan, polttavat eläimen luut ynnä muut\njätteet, vieläpä nahkankin uhritulessa, samoin ne oksat, joiden päällä\nuhrilihat paloitellaan. Useilla muillakin sekä Keski-Aasian että Volgan\nturkinsukuisilla kansoilla on ollut tapana polttaa ainakin yläilmojen\njumalille osoitetut uhrit. Myös jakutit ovat tulen välityksellä\ntoimittaneet uhreja, jotka eivät, kuten mainittu, ole olleet tulelle\ntarkoitettuja, vaikka tulikin on usein samalla saanut osansa. Tulen\napuun turvauduttaessa on näet sitä itseäänkin muistettava. Uhrin\nvälittäjänä on tuli tällöin, kuten Priklonskij jakuttien tapoja\nkuvaillessaan sanoo, ainoastaan \"ovi\", jonka kautta jumalat saavat\nuhrinsa.\n\nArktisten kansain keskuudessa ei tulella ole ollut samaa merkitystä\nuhrin välittäjänä, eikä sillä näytä olevan sitä edes Turuhanskin piirin\ntungusien keskuudessa. Ilmeisesti täällä noudatetaan alkukantaisempaa\ntapaa, kun uhriteuraan jätteet, samoinkuin riistaeläinten luut ja\nihmisvainajien ruumiit, saatetaan sellaisinaan suojaan. Todennäköisesti\non polttouhri, jonka myös Volgan kansat ovat omaksuneet myöhempää,\nehkäpä indo-iranilaista perua. Viimeksimainituilla on näet tuli jo\nvarhain näytellyt tärkeätä osaa ihmisten ja jumalien välittäjänä. Tällä\nei kuitenkaan ole sanottu, etteivät Siperian arktisetkin kansat olisi\npitäneet tulta pyhänä ja sitä palvoneet pienin uhriantimin.\nTodennäköisesti ei täällä kuitenkaan ole teurastettu tulelle\nvarsinaisia uhriteuraita.\n\nJotkut tutkijat ovat olettaneet, että kotilieden pyhyys ja tuleen\nasetetut antimet edustaisivat vainajain palvontaa. Tämän mukaan liesi\non ollut vain alttari, jonka ääressä perheenväki lähestyy manalle\nmenneitä omaisiaan. Islanninkielen _aare_ (liesi) onkin sama sana kuin\nlatinan _ara_ (alttari). Lisäksi on huomattava, että liesi perheen\nyhdyssiteenä on toisinaan, etenkin indo-eurooppalaisten kansain\nkeskuudessa, voinut kehittyä suuremmankin suvun tai heimon\nkeskuspyhäköksi. Vaikka kotiliesi täten joutuukin keräämään ympärilleen\nvain samaan perheeseen tai sukuun kuuluvat jäsenet, vieläpä näiden\nesi-isätkin, saaden samalla vainajainpalvelukseen kuuluvia piirteitä,\nei tämä silti kumoa olettamusta, että tuli itse on saattanut olla\npitämysten ja palvonnan kohteena. Asiaa valaisevat monet yllämainitut\nseikat, mm. se, ettei henkilö, jonka läheiset omaiset ovat kuolleet,\nsaa teurastaa tulelle tarkoitettua uhria. Altailaiset eivät toimita\ntulelle uhria myöskään, milloin sairas on majassa. Epäilemättä tämä\njohtuu tulen saastuttamisen pelosta.\n\nItse rukoussanoistakin ilmenee, että tulenhaltialla ymmärretään _itse\nelollistettua tulta_. Personoitu tuli esiintyy useilla kansoilla\n_naispuolisena_. Mongolit nimittävät sitä \"tuli-emoksi\" ja samoin\nAltain tatarit. Puhuessaan \"30-päisestä tuli-emosta, 40-päisestä\nneitsytemosta\" jälkimmäiset tarkoittavat ilmeisesti tulen lukuisia\nliekkejä. Teleuttien käsityksen mukaan on kullakin liedellä oma\n\"tuli-emo\" (_ot-änä_). \"Tuli-emon\" tuntevat myös tshuvassit ja samoin\nVolgan suomensukuiset kansat. Vogulit sanovat sitä \"tuli-tytöksi\",\nostjakit \"tuli-tytöksi\" tai \"tuli-eukoksi\". Jurakkisamojedit puhuvat\ntelttaa suojelevasta, liedellä asuvasta \"tulen isoäiti-akasta\". Tulen\nliekehtiminen on sen liikehtimistä. Tulen naispuolisuutta\nburjateillakin osoittavat tulenuhreissa käytetyt naaraseläimet, lammas\ntai tamma.\n\nAlkuperäänsä ei tulenhaltia voi salata silloinkaan, kun sitä nimitetään\nyksinkertaisesti vain \"tulenhaltiaksi\" (Alt. tat. _ot-äzi_). Niinpä\njakuttien \"tulenhaltia\" (_uot-itshtshitä_), jonka \"hengitys on savua\",\njoka \"syö raakaa puuta\", jolla on \"nokinen vuode, päänaluksena hehkuva\nhiili ja peitteenä hieno tuhka\", tarkoittaa selvästi vain elollistettua\ntulta. Sellainen on myös burjattien \"tulenhaltia\" (_gali-ezhin_), josta\nkäytetään kuvannollisiakin nimityksiä.\n\nJakutit uskovat, että tulenhaltia saattaa myös näyttäytyä ihmisille mm.\nunessa. Talossa, missä sitä ruokitaan panemalla uhreja tuleen, se on\nlihava ja hyvinvoipa, mutta hento ja laiha siellä, missä nämä uhrit\nlaiminlyödään. Lisäksi he kertovat, että tulenhaltia sadattelee\nsellaisia isäntiä, jotka polttavat vähän puita.\n\nJakuteilta on lisäksi muistiinpantu taru, jossa tulenhaltia näyttäytyy\npojan muodossa. Siinä kerrotaan miehestä, joka erääseen taloon tultuaan\nhuomasi, ettei emäntä ruokaa valmistaessaan asettanut vastoin yleistä\ntapaa mitään lieden tuleen. Sen vuoksi vieras syödessään pani siihen\nlusikallisen puuroa. Kun illallisen jälkeen oli menty levolle, heräsi\nmies yöllä ja näki lieden reunalla hoikan ja heikon pojan, joka valitti\nkovaa kohtaloaan sanomalla: \"Minä olen laihtunut täällä, ei kukaan anna\nminulle syötävää, olen aina nälkäinen, sinä olet ensimmäinen, joka olet\nantanut minulle lusikallisen puuroa. Sen vuoksi minä palkitsen sinut.\nLähde täältä mitä pikemmin, saat nähdä, mitä täällä tapahtuu!\" Mies\nsäikähti ja jätti heti jäähyväiset, mutta kun hän matkallaan katsoi\ntaakseen, oli talo jo ilmi tulessa.\n\nBurjattilaisessa tarussa puhutaan kahdesta tulenhaltiasta, joista\ntoinen, vaikka tämä olikin köyhän talon haltia, oli hyvin ruokittu ja\npuettu, kun taas toinen, äveriään talon tulenhaltia, oli laihan ja\nkurjan näköinen. Jälkimmäisen tullessa edellistä tervehtimään nämä\nalkoivat haastella keskenään. Köyhän kodin haltia kysyi toiselta, miksi\ntämä oli niin huonon näköinen, vieläpä toista silmää vailla. Toinen\nvastasi valittaen, että hän äveriään, mutta itaran isännän vallassa saa\nelää ilman ruokaa ja että häntä lisäksi sohitaan silmiin, kun tulta\nkohennetaan terävin asein. Sen vuoksi hän uhkasi rangaista isäntäänsä\nja polttaa tämän talon. Köyhän kodin haltia huomautti silloin, että\nhänen isäntänsä huhmar on siellä lainassa ja pyysi säästämään sitä. Kun\npohatan talo paloi samana yönä, jäi köyhän miehen huhmar palamatta.\n\nNämä tarut, joissa tulenhaltiat vaeltavat, keskustelevat keskenään ja\nvalittavat huonoa kohtelua, eivät rajoitu vain yllämainittuihin\nkansoihin. Suomensukuisten ostjakkienkin \"tuli-tytöt\" saattavat\nnäyttäytyä ja osoittaa jo ulkomuodollaan, miten heitä kussakin kodissa\non kohdeltu. Tällaiset kansainväliset tarut, joita lisäksi on\nmuistiinpantu samojedien, venäläisten ym. keskuudessa, perustuvat\nkäsitykseen, että lieden tulta on hoidettava hyvin ja että sitä on\nruokittava kuin elävää olentoa ainakin.\n\nTulenhaltian uskotaan näyttäytyvän ihmisille etenkin _tulipalon\nedellä_, jota sen näyttäytyminen tavallisesti juuri ennustaa. Jakutit\novat nähneet sen \"harmaan\" ukon hahmossa. Burjateilla tulenhaltia\nnäyttäytyy \"punaisena\" tai punapukuisena ukkona. Goldit kuvittelevat\n\"tuliemoa\" (_fadzja-mama_) puna-viittaan puetuksi akaksi. Punaisena tai\npunaisissa pukimissa esiintyy tulenhaltia samojedienkin taruissa.\nEpäilemättä myös eurooppalaisten kansain punaisella päähineellä\nvarustettu, uunin ääressä asuva kodinhaltia on alkuperältään lieden ja\ntulen haltia. Pukimiin puettuna tuli esiintyy lisäksi teleuttien\nrukouksessa, jossa puhutaan \"vihreässä silkkiviitassa liehuvasta\nvihreästä liekistä, punaisessa silkkiviitassa liehuvasta punaisesta\nliekistä\".\n\nBurjatit tekevät toisin paikoin tulenhaltiasta myös kuvia, joita\nsäilytetään lippaassa lieden äärellä. Balaganskin piirissä näkee\nkaksikin pientä ihmisen muotoista punaisella veralla päällistettyä\npuukuvaa, joista toinen edustaa tulen isäntää, toinen tulen emäntää.\nKaksi suurta mustaa lasihelmeä muodostaa niiden silmät, kummankin\npäähine, hihansuut ja lieve ovat mustavillaista lampaannahkaa.\nEmännällä on lisäksi nisiä kuvaavat helmet sekä läkkilevykoriste\nrinnassaan. Punainen ja musta tulenhaltian kuvissa muistuttaa hehkuvaa\nhiiltä ja mustaa nokea.\n\nSamoinkuin burjatit täten tekevät tulenhaltiasta mies- ja naispuolisen\nkuvan, samoin he rukouksissaankin puhuvat tulen \"herrasta\" ja\n\"herrattaresta\". \"Tuli-emo\" ja \"tuli-isä\" esiintyvät rinnan myös mm.\ntshuvassien uhrirukouksissa. Tällainen haltian kaksistuminen edustamaan\neri sukupuolia ei ole uskonnonhistoriassa ollenkaan harvinainen ilmiö.\nYleisimmin burjattien mailla puhutaan kuitenkin vain yhdestä kunkin\nlieden tulessa elävästä \"tulenhaltiasta\" (_gali-edzhin_).\n\nSiperian pohjoisimmat kansat panevat tavallisesti antimensa tuleen\nmitään sanomatta. Keski-Aasiassa sitävastoin tulenpalvontaan liittyy\nmyös rukouksia. Esimerkkinä mainittakoon seuraavat mongolien häissä\nlieden ääressä esitetyt rukoussanat: \"Tuli-emo, tulen herratar,\nKhangai-kan ja Burkhatu-kan vuorten huipuilla kasvavista jalavista\nlähtenyt! Sinä, joka synnyit, kun taivas ja maa erkanivat toisistaan,\njoka ilmaannuit Ötygen emon jäljiltä, sinä Tengeri-kanin luoma!\nTuli-emo, sinun isäsi on kova teräs, äitisi piikivi, esivanhempasi\njalavapuut. Sinun loisteesi ylettyy taivaaseen ja tunkeutuu maan läpi.\nTuli, taivaallisen olennon iskemä, Uluken ruhtinattaren hoitama!\n_Ul_ jumalatar, sinulle me uhraamme keltaista voita ja keltapäisen\nlampaan... Sinulle tuli-emo, joka aina tähystelet ylöspäin, tuomme\nuhriksi myös maljalliset viinaa ja kouralliset rasvaa. Anna onnea\n'ruhtinaan pojalle' (sulhaselle) ja 'ruhtinaan tyttärelle'\n(morsiamelle) sekä koko hääkansalle!\"\n\nTässä mongolien rukouksessa tulen nimityksenä esiintyvä _ul_, joka on\nturkkilais-tatarilainen tulta merkitsevä lainasana, ei voi olla\nhuomiota herättämättä. Tämän perusteella Banzarov olettaa, että\nmongolien tulenpalvonta olisi turkkilaiskansojen välittämänä saanut\nvaikutteita iranilaisten taholta. Se onkin todennäköistä, vaikka\nIntiastakin tulleet virtaukset tuntuvat selvästi etenkin burjattien\ntulenpalvonnassa. Lisäksi on muistettava, että myös kiinalaiset ovat\ntoimittaneet \"keltapukuiselle\" tulenhaltialle uhreja. Tulenpalvonnan\nyleisyyttä Aasiassa osoittaa lisäksi se tosiasia, että Siperian\nkoillisniemellä asuvien tshuktshienkin keskuudessa on tulelle uhrattu.\n\n\n\n\nMAA JUMALUUTENA.\n\n\nBeltirien uhrirukouksessa esiintyy \"sinisen taivaan\" ohella myös \"musta\nmaa\" jumaluutena. Samoin mongolien taruissa \"sininen taivas\" ja\n\"ruskea maa\" mainitaan toistensa yhteydessä. Orkhonin vanhoissa\nkivikirjoituksissa sanotaan lisäksi, että taivas ylhäällä on meidän\nisämme ja maa alhaalla on meidän äitimme. Tällainen sanonta ei silti\nedellytä mitään myyttiä taivaan ja maan aviollisista suhteista sen\nenempää kuin kiinalaisen Wu Wangin sanat Sju King teoksessa: \"Taivas ja\nmaa ovat ikäänkuin isä ja äiti kaikille olennoille.\"\n\n_Ötygen_, jota nimitystä mongolit ovat käyttäneet maan jumaluudesta ja\njoka _ötükän_ muodossa tavataan myös muinaisturkkilaisista\nkivikirjoituksista, tarkoittaa alunperin mongolien vanhaa kotimaata.\nMainitussa tulenpalvontaan liittyvässä rukouksessa _ötygen_ esiintyy\nnaispuolisena: \"_ötygen-emo_\". Jotkut tutkijat ovat olettaneet, että\ntämä on sama olento kuin Marco Polon mainitsema _naligai_, \"maan\njumala\", joka huolehtii ihmisistä, karjasta ja maan hedelmästä. Kun\nMarco Polo kuitenkin sanoo, että siitä, samoinkuin sen vaimosta ja\nlapsista, tehtiin kuvia ja että sellaisia oli jokaisessa teltassa, on\nepävarmaa, mitä hänen tiedonantonsa oikeastaan tarkoittaa.\nJumaluudesta, joka merkitsee kotimaata, mongolit tuskin ovat tehneet\nkuvaa.\n\nTietämätöntä on myös, minkä vuoksi mongolit ovat ryhtyneet palvomaan\ntuota _ötygen-emoa_, jota kansanrunoudessa sanotaan \"kultaiseksi\".\nMutta todennäköistä on, että vanhan kotimaan pyhittäminen on johtunut\nsamoista syistä kuin monien pyhien vuorien ja jokien jumaloiminen,\njoita _ötygen-emon_ rinnalla on uhrijuhlissa muisteltu. Sellaisia ovat\nBurkhan-Khaldan, muudan tunnettu vuori Pohjois-Mongoliassa, jonka\nrinteillä Tshingis-kanin esi-isien kerrotaan eläneen paimentolaisina,\nKhangai-kan, sekin Pohjois-Mongolian vuoria, Selenga-joki ym.\nVastaavanlaisia vuoria ja jokia, jotka manalle menneiden esi-isien\nasuinsijoina samalla edustavat isänmaata, ovat kiinalaisetkin pitäneet\npyhänä.\n\nKotimaata näyttää tarkoittavan myös muinaisturkkilaisissa\nkivikirjoituksissa mainittu \"pyhä _jär-sub_\" ('maa ja vesi'), jota\nAltain kansat yhä edelleen palvovat. \"Ammoisista ajoista asti\", sanovat\nteleutit, \"olemme jumaloineet 'maatamme-vettämme' (_jär-su_) ja\ntaivastamme.\" Radloff huomauttaa, miten läheinen suhde täälläkin on\nvallinnut _jär-sun_ ja paikallisten palvonnankohteiden välillä,\njommoisista mainittakoon Mordo-kan eli Abakan-kan Abakan-joen\nlähteillä, Altai-kan Katunjan ja Kyrgys-kan Jenisein lähteillä.\nTäälläkin näyttää siis kotimaa, _jär-su_, samoinkuin mongolien _ötygen_\nolevan ikäänkuin paikallisten pyhäkköjen yhteisnimitys. Mistä\nmäärättyjen vuorien ja jokien pyhittäminen ja palvominen johtuu, on\nsilti tietenkin kyseenalaista. Usein sanotaan vuorta itseään\n\"ruhtinaaksi\" (kan). Niinpä esim. Altaita runo ylistää sanoin:\n\"Altaikaanin harjut kaartuu ruoskain tavoin.\" Toisaalta on esimerkkejä\nsiitäkin, että näihin vuoriin liittyvät menneen ajan sankarien muistot,\nkuten ilmenee mm. seuraavasta altailaisen shamanin laulusta:\n\n    Oi, te Abakanin sankarit,\n    jotka valkosilkkisissä viitoissa\n    ratsastatte mahtavilla ruskeilla ratsuilla,\n    saapukaa minun avukseni!\n    Mordo-kan, sinä mahtava herra!\n    Abakanin lähteillä\n    tuhathuippuisella vuorella\n    sinä asut, Mordo-kan.\n    Saavu avukseni,\n    kuule, ruhtinas, minun sanani!\n    Sinä Altai-kan, mahtava ruhtinas,\n    joka kultaisin tiu'uin koristettuna\n    ryöstit kuusikymmentä sankaria\n    ryhdyttyäsi jousitaisteluun,\n    joka hopeaisin tiu'uin koristettuna\n    ryöstit neljäkymmentä sankaria\n    ryhdyttyäsi painikamppailuun.\n    Oi, Altai-kan, mahtava ruhtinas!\n    Sinä, joka ammuit rautaisen jalustimen läpi,\n    isä, Altai-kan!\n    Sinä, jota ei yksikään ratsu jaksanut kantaa,\n    tule laulaen avukseni!\n\nAltain tatarien keskuudessa vallitsevana tapana mainitaan, että\njokainen suku (_sök_) kunnioittaa sen omalla alueella sijaitsevia pyhiä\nvuoria, jokia ja järviä, joiden haltiat samalla ovat seutukunnan\nsuojelijoita. Näille pyhien paikkojen haltioille toimitetaan\nAnohinin mukaan joko hevosuhreja tai pirskoitetaan talkkunamaitoa\ntaivaanjumalanuhrin yhteydessä, kuitenkin aina vasta seuraavana\npäivänä. Muulloin ei niille ainakaan veriuhreja tätä nykyä toimiteta.\nUsein ovat jotkut paikalliset haltiat joutuneet myös ns. jumalanpoikien\njoukkoon. Ylistäessään kotimaansa pyhäkköjä altailaiset sulkevat ne\nkaikki yhteen nimitykseen \"seitsenporttinen maani ja veteni\"\n(_jätti äzhikti järim-sum_).\n\nTuon omituisen sanonnan \"maa ja vesi\" ovat Volgalla asuvat\ntshuvassitkin tunteneet, joiden jumalainluettelossa mainitaan\n\"maa-emon\" ja \"maa-isän\" rinnalla myös _sir-shyv kudegen_ eli _klen_\n('maan ja veden haltia'). Vieläpä Tavdan vogulitkin puhuvat haltiasta,\njonka nimi on \"maan-veden mies\". \"Maa-vesi\" kotimaan nimenä näyttää\nkuitenkin olevan iranilaista alkuperää. Kuten Wámbéry huomauttaa, on\nPersiassa yhä vieläkin tapana sanoa esim. _ab-i-chak-i Isfahan_\n(Isfahanin seutu, oik. \"Isfahanin maa ja vesi\"). Ymmärrämme siis, mitä\nmuinaispersialaisten suurkuningas, Xerxes, tarkoitti vaatiessaan\nkreikkalaisilta alistumisen merkiksi \"maata ja vettä\".\n\nGeorgi sanoo tungusien lukevan maan ansioksi kaiken, mitä se tuottaa.\nEpäilemättä ovat myös Keski-Aasian paimentolaiset tässä mielessä\njumaloineet maata. Jakuttien maanjumaluuden kerrotaan edistävän paitsi\nruohonkasvua vielä lastenkin syntymistä. Shamanit käyttävät siitä\nnimitystä _an darkhan khotun_ (khotun 'rouva'), josta ilmenee, että\nsitä on kuviteltu naispuoliseksi olennoksi. Jakuteilta saamieni\nsuullisten tietojen mukaan tämä olento on sama kuin _doidu itshtshitä_\n('maanpiirin haltia') eli _sir itshtshitä_ ('maan haltia').\nMaanjumalattaresta ei tehdä kuvaa eikä sille toimiteta veriuhreja,\nmutta viettäessään kevätjuhlaa toukokuussa jakutit sitovat lehmän\npuuhun ja valavat maitoa sen selkään, minkä jälkeen lehmä taas\nlasketaan vapauteen. Tämän toimituksen, joka suoritetaan\nmaanhaltiattaren kunniaksi ja jota tässä yhteydessä muistellaan,\nuskotaan edistävän maito-onnea ja karjan hedelmällisyyttä. Ionov\nhuomauttaa, että jakutit ovat taipuvaisia pitämään puitakin maanhaltian\n(_doidu itshtshitä_) tuotteina, vaikka he puhuvat myös erikoisesta\n_ot-mas itshtshitä_ ('ruohon-puun haltia') nimisestä jumaluudesta.\nMiten läheisessä suhteessa nämä ovat toisiinsa, käy ilmi\nkansanrunoudesta, jossa _ot-mas itshtshitä_ ja _sir-doidu_ esiintyvät\nrukouksissa ikäänkuin toistensa kertoniminä. Priklonskij sanoo, että\nmaan haltiatar, _an doiu itshtshitä an darkhan khotun_, asuu parhaissa\npuissa ja antaa kasveille vihreyden. Kun maanviljelys täällä on\nverraten nuori elinkeino, on ymmärrettävää, ettei _doidu itshtshitä_\neikä _ot-mas itshtshitä_ ole olleet varsinaisia maanviljelyksen\njumalia, joille peltomiehet olisivat toimittaneet uhreja.\n\nBaiaganskin piirin burjatit sitä vastoin toimittavat syksyllä\npeltotöiden päätyttyä teurasuhrin maanpiirin haltialle (_daida dälkhä\nezhin_), jota rukoussanoissa nimitetään nimellä _daban sagan nojon_ ja\njota burjatit kuvittelevat harmaahapsiseksi ukoksi. Tällä kuuluu olevan\nvalkohiuksinen vaimokin, _däläntä sagan khotun_. Kun tietomme näistä\nhaltioista, joita on palvottu vain ahtaalla alueella, rajoittuvat\nperin vähiin, on vaikeata sanoa mitään varmaa niiden koto- tai\nvierasperäisyydestä. Yllämainittu uhri lienee tullut käytäntöön vasta\nsen jälkeen, kun maanviljelys on muodostunut täällä tärkeäksi\nelinkeinoksi.\n\nEsimerkkejä maan elollistamisesta on jo verraten varhaiselta asteelta.\nNiinpä Keski-Aasian paimentolaiset ovat pelänneet rangaistusta, jos he\njollakin tavalla ovat joutuneet loukkaamaan maata. Sojottien käsityksen\nmukaan on maan kaivaminen tai sen haavoittaminen terävillä aseilla\nsuuri synti. On selvää, etteivät paimentolaiset tällaisten\nennakkoluulojen vallitessa ole katsoneet suopein silmin maanviljelyksen\nesitaistelijoita. Altain metsästäjät ovat selittäneet, että ruohonkin\nkitkeminen maasta on yhtä sopimatonta kuin hiuksien ja karvojen\nrepiminen ihmisen päästä tai parrasta.\n\nSiirryttyään Venäjälle aivan toisenlaiseen kulttuuripiiriin ovat\ntshuvassit ja tatarit täällä omaksuneet maanviljelyksen\npääelinkeinokseen, johon samalla liittyy määrätynlaisia menoja ja\njuhlia. Samoinkuin Volgan suomensukuiset kansat ovat tshuvassitkin\nuhranneet \"maa-emolle\" mustia, mullanvärisiä teuraita. Tshuvassien\nmuista menoista mainittakoon ns. \"maan varastaminen\", jonka\ntarkoituksena on hankkia kasvuvoimaista maata sellaisesta vainiosta,\nmissä vilja on hyvin menestynyt. Tällöin valitaan maa-emolle elävä\n\"sulho\", joka aivan kuin kosintamatkalle varustautuen lähtee etsimään\nitselleen morsianta. Sanotaan, että puheenaolevan sulhasen tulee olla\nnuori ja vankka henkilö, sillä naimisiin joutuminen maaemon kanssa on\nniin rasittavaa, että sulho kestävyydestään huolimatta vain harvoin voi\nsaavuttaa korkean iän. Vaikka häämatkalle lähdetään kulkusten\nhelistessä sekä laulun ja soiton kaikuessa, hiljenee kaikki, niin pian\nkun hääsaatto yön tullen lähestyy paikkaa, mistä \"morsian\" on\nnoudettava ja missä maa-emon \"sulho\" nostetaan hääjonon ensimmäisistä\nvankkureista maahan. Seurueen vanhin esiintyy tällöin puhemiehenä ja\nlausuu peltoon kohdistetuin katsein: \"Rikas ja kallis morsian, olemme\nsaapuneet luoksesi kauniin ja nuoren sulhasen kera. Me tiedämme, ettei\nsinun rikkaudellasi ole mitään määrää, mutta arvaamaton on myös\nsulhasemme palava rakkaus sinua kohtaan.\" Kun \"sulho\" sillä välin on\nkumartunut maahan, puhemies jatkaa: \"Niinpä sinäkin kallis morsian,\nrakasta sulhastamme, äläkä kieltäydy noudattamasta pyyntöämme. Ota\nmukaasi kaikki omaisuutesi pelloilta ja niityiltä, metsistä ja joista!\"\nKun \"sulhanen\" on jälleen syvään kumartanut, kannetaan lapioilla multaa\nkaikkiin vankkureihin ja sulho nostetaan ensimmäisiin ajopeleihin.\nKotimatkalla alkaa jälleen laulu ja soitto, joita vielä käsien\ntaputukset ja riemuhuudot säestävät, kunnes saavutaan asianomaisen\nvainion ääreen. Täällä \"sulho\" asettuu lapio kädessä ensiksi oman,\nsitten muidenkin vankkurien luo ja lausuu tervetuliaiset\n\"morsiamelleen\" sanoen: \"Ole tervetullut, kallis morsiameni, minä\nrakastan sinua enemmän kuin kultaa, jopa henkeänikin. Rakkauteni vuoksi\nlevitä omaisuutesi pelloillemme ja niityillemme, metsiimme ja\njokiimme!\" Sen sanottuaan hän ottaa lapiolla kaikista ajopeleistä\nmultaa, jota muutkin kantavat kukin peltosaralleen.\n\nMuistomerkkejä samantapaisista maa-emon ilahuttamiseksi ja\nsuosittelemiseksi vietetyistä häistä, jotka ovat vieraita Altain suvun\nmetsästäjä- ja paimentolaiskulttuurille, tapaamme eräiltä muiltakin\nItä-Euroopan maata viljeleviltä kansoilta.\n\n\n\n\nSIELU-USKO.\n\n\nElämänilmiötä sekä ihmisessä että eläimessä eli yleensä kaikessa, mikä\n_hengittää_, ovat Altain suvun kansat sanoneet _hengeksi_ (Alt. tat. ja\njak. _tyn_; mong., burj. ja kalm. _amin_). Kuoleman hetkellä \"henki\"\npoistuu ruumiista suun ja sieraimien kautta haihtuen jäljettömiin kuin\n_höyry_. Pallas sanoo mongolien uskovan, että \"henki\" (_amin_) sisältyy\nkoko ruumiiseen ja että se häviää elimistön mukana. Altain tatarit\nväittävät, että hengen lähtiessä voi kuulla, mitenkä kuolevassa jotakin\nikäänkuin repeytyy. Kun hengen lähtöä aina seuraa kuolema, on\nymmärrettävää, että \"henki\" saattaa merkitä myös _elämää ja\nelinvoimaa_. Voidaanpa \"eläväksi\" (Alt. tat. _tyndu_ 'hengellä\nvarustettu') sanoa asettakin, joka on _terävä_, puhumattakaan\n_kasvavasta_ puusta tai _tuoreesta_ ruohosta.\n\nTällä \"hengellä\", joka kuolemassa poistuu, eivät Altain suvun kansat\nole alunperin tarkoittaneet mitään itsenäistä olentoa, emmekä sitä siis\ntässä mielessä voi \"sieluksi\" nimittää. Vasta vieraan kulttuurin\nkosketukset ovat muutamin paikoin olleet omiansa antamaan \"henki\"\nsanalle tällaisenkin merkityksen. Niinpä teleutit tarkoittaessaan\nihmissielun tulevaa kohtaloa sanovat: \"Etkö ajattele 'henkeäsi'\n(_tyn_), sitä, että 'henkesi' (_tyn_) joutuu kärsimään?\" Tätä sanaa\nteleutit käyttävät nykyisin myös puhuessaan shamanin _sielueläimestä_\n(_tyn-bura_), johon palaamme shamaneja koskevassa luvussa.\n\nOn selvää, että käsitys \"hengen lähdöstä\" johtuu kuoleman hetken\ntarjoamista kokemuksista, jota vastoin varsinainen sielu-usko näyttää\nperustuvan muihinkin havaintoihin. Yleisen käsityksen mukaan on ihmisen\n\"sielu\" useimmiten jo ennen hengen lähtöä jättänyt asuntonsa. Ihmisen\nterveenäkin ollessa se saattaa, tuottamatta ruumiille minkäänmoista\nvahinkoa, poistua siitä ja lähteä merkillisille vaellusretkilleen. Tämä\n\"sielun\" vapaaehtoinen vaellus tapahtuu _unen_ aikana, jolloin \"sielu\"\nsaattaa nähdä ja kuulla sellaistakin, jota asianomainen ihminen ei ole\nnähnyt ruumiillisilla silmillään tai kuullut ruumiillisilla korvillaan.\nMitä \"sielu\" vaelluksensa kestäessä on kokenut, sen se muistaa, ja\njuuri sen vuoksi asianomainen ihminen, kuten mm. burjatit selittävät,\nvoi herättyään kertoa muille unensa.\n\nTämä unen tai unenkaltaisen tilan aikana irtautunut \"sielu\" edustaa\ntällöin ihmisen tajuavaa _minää_ ja on tajuttomaksi jääneen ruumiin\nulkopuolellakin itsenäinen tietävä, tahtova ja tunteva olento. Sen\nvuoksi tällaista \"sielua\" tarkoittava sana saattaa merkitä myös\n_tajuntaa_. Jollei \"sielu\" ruumiin ulkopuolella ollessaan joudu harhaan\ntai sitä uhkaaville vaaroille alttiiksi, palaa se ennemmin tai\nmyöhemmin takaisin asuntoonsa.\n\nPaitsi unen aikana uskotaan \"sielun\" liikkuvan ruumiin ulkopuolella\nmyös _sairauden_ vallitessa. Kun sairaan kasvot kalpenevat, --\nkuollutkin on kalmankalpea, -- syntyy käsitys, että tuon entisen\n\"muodon\" eli \"hahmon\" menettäminen on läheisessä suhteessa sairauteen\nja kuolemaan. Vieläpä uskotaan, ettei se ole ainoastaan sairauden\nmerkki, vaan sen _syy_. Mikä todella on syy, mikä seuraus, sitä eivät\nihmiset alunperin ole aina voineet ratkaista. Hahmonsa eli kuvansa\nihminen näkee myös ruumiista irrallisena olentona esim. veden kalvossa.\nMuiden hahmoja hän sitäpaitsi näkee unissa ja näyissä. Näitä eri\nhavaintojaan yhdistämällä hän on joutunut kuvittelemaan, että \"hahmo\"\non ihmisen olemuksen erikoinen osa, joka ruumiista irtautumalla tuottaa\nsairautta, vieläpä kuolemankin ja joka ruumiin ulkopuolella elää\nitsenäistä elämää. Tällöin ei tämä vaeltava \"sielu\" kuitenkaan edusta\nihmisen varsinaista \"minää\", kuten unen aikana liikkuva \"sielu\",\nsairashan voi olla täydessä tajussaan. \"Sielun\" menettäminen ei siis\naina merkitse tajunnan menettämistä. Milloin sairaan \"minä\" ei ole\ntietoinen siitä. mitä hänen hahmosielunsa ruumiin ulkopuolella kokee,\njoutuvat ihminen ja hänen \"sielunsa\" näin ollen edustamaan kahta\n\"minää\" eläen kumpikin toisistaan erillään itsenäistä elämää.\n\nLukuisia tätä osoittavia esimerkkejä tarjoavat Altain suvun kansat.\nLienee kuitenkin syytä huomauttaa, ettemme niiden emmekä muidenkaan\nluonnonkansojen keskuudesta tapaa mitään selväpiirteistä, meistä\nristiriidatonta sieluoppia; niiden sielu-usko, kuten uskomukset\nyleensä, on ainoastaan erilaisten mielleyhtymien aikaansaannos. Eihän\nvarhaiskantainen ajattelu, johon kansojen uskomukset perustuvat, ole\ntietenkään mitään koulutettua ajattelua. Erehdymme myös, jos Tylorin\ntavalla sisällytämme omat opitut käsityksemme luonnonkansojen\nsielu-uskoon. Samalla kun meidän on syvennyttävä vain niiden omiin\nmielleyhdistelmiin, on meidän, mikäli mahdollista, pyrittävä\nperehtymään myös niihin havaintoihin tai herätteihin, jotka ovat olleet\ntämänlaatuisen ajattelun pohjana.\n\nMiten tärkeätä osaa \"hahmo\" näyttelee ihmisen olemuksessa, osoittaa jo\nsekin, että Altain suvun kansat puhuessaan ihmisen irtonaissielusta\nyleensä käyttävät sanoja, jotka alunperin ovat merkinneet juuri\n_hahmoa, muotoa, kuvahaista, varjoa ja kuvaa_. Samalla on uskottu, että\nkaikki hahmon eri ilmenemismuodot ovat jossakin salaperäisessä\nsuhteessa asianomaiseen ihmiseen. Turuhanskin piirin tungusit\nhuomauttivat minulle, ettei ole hyvä tarkata _kuvahaistaan_ vedessä,\nsillä seuraamuksena siitä saattaa tulla sairaus. Volgan tatarien\ntavalla tsheremissityttö katsellessaan kuvaansa peilissä suutelee\npeiliä ja sanoo: \"Älä ota hahmoani!\" Sana _tys_, jota hän tällöin\nhahmostaan käyttää, merkitsee tatarinkielessä 'ulkomuotoa, näköä'\n(Abakanin tat. myös haltiankuvaa ja haltiaa). Vertailun vuoksi\nmainittakoon, että tyyneen veteen katsomista ovat karjalaisetkin ja\nvatjalaiset pelänneet uskoen, että veden kalvo saattaa riistää katsojan\nkaaveen eli hahmon, josta seurauksena on kasvojen kalpeneminen ja\nsairaus.\n\nYhtä arkaluontoinen suhde vallitsee ihmisen ja hänen _varjonsa_\nvälillä. Jakutit selittävät, että varjon menettäminen merkitsee\nihmiselle onnettomuutta. Toisin paikoin he uskovat, että ihmisellä on\nkolme varjoa; jos hän yhden tai kaksi niistä kadottaa, hän sairastuu,\nmutta menettäessään kolmannenkin hän on kuoleman oma. Käsitys kolmesta\nvarjosta lienee kuitenkin myöhempää perua. Vainajilla, jotka itse ovat\nvarjo-olentoja, ei yleisen käsityksen mukaan ole varjoa. Kun varjolla\non näin tärkeä merkitys, on selvää, että siihen on varovaisesti\nsuhtauduttava. Sen vuoksi jakutit kieltävät lapsiaan leikkimästä\nvarjonsa kera. Tungusit huomauttivat minulle, ettei toisen varjon yli\nsovi edes astua. Lisäksi he selittivät, että varjo on niin valonarka\nolento, että se pyrkii valoa piiloon asettuen aina sille puolelle,\njonne päivä ei paista.\n\nKuten mainittu, saattaa hahmosielua merkitsevä sana merkitä myös\n_kuvaa_, jota sanaa voidaan käyttää haltiastakin puhumattakaan\nhaltiankuvasta. Kuvan ja kuvatun läheistä suhdetta osoittaa usko, että\nkuvan osaksi tullut kohtelu ulottaa vaikutuksensa myös kuvattuun. Tähän\nmielleyhdistelmään perustuu ns. rikontakuvien käyttö. Kun rosvo ryöstää\nja teurastaa kotieläimen, tekee jakutti ihmisenmuotoisen puukuvan,\nkäristää sitä polttamalla surmatun teuraan jätteitä sekä samalla kysyy\nkuvalta, kuka on ryöstänyt ja teurastanut hänen elukkansa. Sitten hän\nluettelee joukon varkaaksi epäilemiensä henkilöiden nimiä. Sanotaan,\nettä kun hän tällöin sattuu mainitsemaan asianomaisen nimen, niin kuva\nnyökkää päätään. Tämän jälkeen hän alkaa hakata ja pistellä kuvaa.\nJakutit uskovat, että varas, kuvaa kuritettaessa, tuntee vastaavissa\nruumiin jäsenissä kipua ja tuskaa. Voipa tällainen kidutus aiheuttaa\nkuolemankin.\n\nBurjateilla on ollut tapana halutessaan tuottaa onnettomuutta, etenkin\nsairautta, jollekin henkilölle piirtää värikuva kangastilkulle, niin\nettä kuvan pääpuoli tulee alaspäin. Tällainen kuva, jonka nimi on\n_zja_, kätketään jonnekin asianomaisen henkilön asuntoon. Joskus\npiirretään useampiakin kuvia, jos useampia perheen jäseniä tahdotaan\nvahingoittaa. Lisäksi uskotaan, että jurtassa, mihin _zja_ on\npiilotettu, on jollakin tavalla rauhatonta, toisinaan kuuluu ryskettä,\ntoisinaan itkua. Kun asianomaiset aavistavat, mistä perhettä kohdanneet\nvastoinkäymiset aiheutuvat, kutsuvat he tietäjän etsimään mainittua\nkuvaa ja poistamaan sen. Jollei kuvaa, sitä etsittäessä, pian löydetä,\nvoi _zja_ muuttaa toiseen paikkaan. Jotkut ovat nähneet, miten _zja_\nkulkiessaan on välkkynyt kuin lentävän tähden valojuova. Vielä\nkerrotaan, että _zja_ voidaan polttamalla palauttaa takaisin sille\nnoidalle, joka sen on tehnyt. Kun _zja_ tällöin vielä noidankin luona\ntuottaa rauhattomuutta, tekee tämä kuvan uudelleen ja asettaa sen\njonkun toisen henkilön asuntoon. Jos _zja_ on ollut niin kauan\nkätkettynä, että kuvan väri on haihtunut, saattaa sen löytää vain se,\njoka kuvan on valmistanut. Tällaisen vanhan ja kuluneen kuvan henkeä\nnimitetään nimellä _albin-zja. Zja_ saattaa näyttäytyä myös mm.\nkuolleen akan ruumiina.\n\nSamoinkuin ihmisellä on _eläimilläkin_ Siperian kansain käsityksen\nmukaan hahmosielu, jonka henget voivat riistää niiden ruumiista\neläinten vielä eläessä. Taatakseen itselleen metsästysonnea tungusien\nsanotaan veistävän pyyntiretkelle lähtiessään metsäeläinten kuvia,\njoita he kuljettavat mukanaan pyyntipaikalle. Samoin on Jenisein\nrannoilla nähty suuret määrät kalankuvia, joita sikäläiset asukkaat\novat hyvän saaliin vuoksi veistäneet puusta kevätkalastuksen alkaessa.\nOstjakkien ja vogulien vastaavasta tavasta puhuessaan Karjalainen\nolettaa, että kysymys olisi uhrista, toisin sanoen, että kuvat olisivat\n\"lyylittelytarkoitukseen tehtyjä.\" Kun Pohjois-Siperian kansat eivät\nkuitenkaan käytä tämäntapaisia sijaisuhreja, on todennäköisempää, että\ntekemällä eläimistä kuvia on pyritty jo ennakolta anastamaan niiden\nhahmot, jotta eläimet helpommin antautuisivat pyytäjille. Tällaiseen\ntapaan sisältyvän uskomuksen sukulainen on jukagirien käsitys, että\nennenkuin metsämies voi surmata hirven tai peuran, tulee jonkun hänen\nmanalle menneistä omaisistaan sitä ennen anastaa asianomaisen eläimen\n\"varjo\", muuten ei pyytäjä saavuta saalistaan. Samanlainen usko on\nollut jurakeilla. Kertoessaan erään pyhän paikan haltiasta Lehtisalo\nmainitsee, että tämän haltian luo, joka on mm. \"eläinten elämän\nvaltias\", noita menee, ennenkuin riistanpyynti alkaa, ja että niin\nmonta hahmosielua kuin noita tuo mukanaan, niin monta saalista saavat\npyyntimiehet.\n\nMutta hahnosielua ei ole ainoastaan elävillä olennoilla, vaan myös\nluonnonesineillä, vieläpä ihmiskädenkin valmistamilla tarve- ja\ntyökaluilla. Burjattilaiset kansanelämän kuvaajat ovat jo 80-luvulla\nkiinnittäessään huomiota siihen, että kuolleen mukana annettavat\nesineet ovat _särjettävät_, huomauttaneet, että vainajat tällöin voivat\ntuonpuoleisessa maailmassa käyttää hyväkseen niiden \"varjoja\",\nsamoinkuin ne käyttävät palvelukseensa haudoilla tapettujen teuraiden\n\"varjoja\".\n\nKun ihmisen hahmosielu samalla on hänen kuvansa, on ymmärrettävää, että\n_kasvoilla_ tällöin on tärkeämpi merkitys kuin muilla ruumiinosilla.\nKasvoistaanhan ihminen on helpoimmin tunnettavissa. Sen vuoksi\ntatarinoidat tahtoessaan henkiä pettää panevat naamion kasvoilleen.\nMyös henkien kuviksi riittävät usein vain näiden kasvot. Juuri\nkasvoissa uskovatkin eräät Siperian kansat hahmosielun asuvan. Niinpä\nSeroshevskij kertoo, mitenkä muudan noita, kun joku henkilö\nloitsimismenojen aikana kovasti säikähtäessään kadotti hahmosielunsa,\nheti tämän huomattuaan jätti rumpunsa, syöksyi penkin alle ja hetken\nsieltä etsittyään palasi kourassaan jotakin, jonka hän heitti\nasianomaisen henkilön kasvoille. Samalla hän selitti löytäneensä tämän\n\"sielun\", joka jo oli pakenemalsillaan, mutta jonka hän tarkkanäköisenä\nymmärsi ajoissa palauttaa.\n\nPaitsi kasvoja ja yleensä _päätä_, jossa jakuttien käsityksen mukaan\nasuu ihmisen _sür_ (Alt. tat. _sür_ 'hahmo, muoto, kuva') ja jonka\nmerkitystä osoittaa lisäksi päännahkan ja kallon säilyttäminen,\nkuvitellaan toisin paikoin _selkääkin_ hahmosielun olinpaikaksi. Näin\nkäsittävät asian mm. eräät Altain tatariheimot. Mahdollisesti tämä\njohtuu siitä, että selässä tuntuvaa _väristystä_ pidetään hahmosielun\nsekä poistumisen että palaamisen merkkinä. Priklonskij kertoo\njakuteilla olevan tapana parantaa tauti, jonka uskotaan aiheutuvan\nsiitä, että jokin pahanluontoinen henki on mennyt sairaaseen, siten,\nettä tietäjä vie sairaan tuvan nurkkaan, katsoo tätä tuikeasti silmiin\nja samalla äkisti kirkaisee. Jos sairaan tällöin valtaa väristys, on se\nparanemisen merkki, mainitun hengen kun tällöin uskotaan sairaasta\npoistuneen. Burjattinoita taas selittää, että väristyskohtaus sairaan\nkadonnutta hahmosielua etsittäessä, on todistus sielun asettumisesta\npaikoilleen. Jokainen joka on nähnyt siperialaisen shamanin toimivan\ntietää, miten tärkeitä tällekin ovat väristykset, joita hän pyrkii\naikaansaamaan keinotekoisesti ja joiden tarkoituksena lienee noidan\n\"sielun\" vapauttaminen ruumiin kahleista. Milloin uhritoimituksissa on\ntapana karkoittaa sielu eläimestä jo ennen teurastusta, on tällöinkin\n\"sielun\" poistumisen varmimpana merkkinä juuri väristys. Teuraan\nvärisyttämiseksi ovat antiikin kansat, Volgan suomensukuiset ja\nturkinsukuisista ainakin tshuvassit ja uigurit kaataneet kylmää vettä\nuhrieläimen selkään. Kun uhriteuras tällöin värisee, huudahtavat\ntsheremissit: \"Se antoi sielunsa (_tys)!\"\n\nMongolien keskuudessa tavataan sellainenkin kuvittelu, että hahmosielu\n(_sünesun_) liikkuu ruumissa ollen milloin missäkin ruumiinosassa. Jos\njäsen, missä sielu sattumalta oleksii, sillä hetkellä haavoittuu tai\nkatkeaa, on ihminen kuoleman oma, vaikka isku sattuisi vain isoon\nvarpaaseen. Tämä käsitys, jonka mm. tsheremissit tuntevat, perustunee\njoihinkin kokemuksiin, joita on tehty, milloin kuolema on aiheutunut\ntapaturmaisesti tai toisen käden kautta.\n\nMutta muullakin tavalla voi hahmosielu ruumiissa ollessaan joutua\nkärsimään. Niinpä jakutit ja burjatit kuvittelevat, että jokin\npahanilkinen henki saattaa hiipiä ihmisen ruumiiseen ja siellä nakertaa\ntämän \"sielua\". Tungusit uskovat, että sairaaseen on toisinaan mennyt\ntoukka (_kulikan_), jonka vain shamani voi poistaa ja jota hän joskus\nnäyttelee läsnäoleville. Tällaiset kuvittelut johtunevat siitä, että\nsairas saattaa tuntea ikäänkuin jokin olento kaluaisi hänen sisuksiaan.\n\nKäsitys, että hahmosielu on ruumiin sisässä ja että se lähtee\nvaellusretkilleen suun tai sieraimien kautta palaten samaa tietä\ntakaisin asuntoonsa, kuvastuu lisäksi unia koskevista uskomuksista ja\nkertomuksista. Pripuzov sanoo jakuttien uskovan, että kun ihminen\nvaipuu uneen tai horrostilaan, \"sielu\" sekä jättää ruumiin että palaa\nsiihen suuaukon kautta. Tshuvassit selittävät, että kun ihminen nukkuu\nsuu auki. on se merkkinä siitä, että hänen sielunsa on vaeltamassa. Kun\nsielu on palannut asuntoonsa, sulkeutuu suu. Taruissa tämä \"sielu\"\nesiintyy tällöin tavallisesti pienen aran eläimen muodossa. Kuvaava on\ntässä suhteessa seuraava tshuvassien keskuudessa muistiinpantu taru:\n\nKaksi veljestä oli karjaa kaitsemassa. Toisen nukahtaessa toinen\nhuomasi, mitenkä muudan vaaleahko eläin juoksi ulos tämän avoimesta\nsuusta. Tällöin näkijä peitti veljensä suun tammisella piiskanvarrella.\nEläin parka hätääntyi ja alkoi juosta sinne tänne etsien turhaan\naukkoa. Vasta kun este oli poistettu, se katosi nukkuvan suuhun.\nSamalla nukkunut heräsi ja kertoi unessa kärsineensä. Hän oli ollut\nkulkevinaan metsässä, missä muudan suuri tamminen puu oli sulkenut\nhänen tiensä, niin että hänen oli ollut vaikeata päästä eteenpäin.\n\nTässä tarussa tuo vaaleahko eläin edustaa siis ruumiin ulkopuolella\njuostessaan nukkuvan minää. Samoin on sielueläimen laita seuraavassa\nburjattilaisessa tarussa:\n\nKaksi burjattia asui samassa jurtassa. Toisen nukahtaessa päivällä\ntoinen näki, miten nukkuvan toverin nenästä tuli mehiläinen, joka\nlenneltyään jonkin aikaa majassa poistui pihalle. Tämän huomattuaan\ntoveri päätti seurata sitä nähdäkseen, minne se vaeltaa. Vähän aikaa\nmehiläinen lenteli jurtan ympärillä, kunnes se etääntyi yhä enemmän ja\nvihdoin katosi erääseen rotkoon. Täältä se kuitenkin pian palasi, lensi\ntakaisin jurttaan, istuutui vesisangon reunalle ja putosi veteen.\nVaivoin pälkähästä päästyään se lähestyi nukkuvaa ja hiipi tämän\nnenään. Herättyään nukkunut kertoi nähneensä unta. Hän oli kulkenut\njossakin, missä hän eräässä rotkossa oli nähnyt paljon hopearahaa.\nSieltä hän oli saapunut meren rannalle, pudonnut jyrkänteeltä veteen ja\nvaivoin pelastunut, kun heräsi. Kuultuaan unen toveri hiipi tuohon\nrotkoon, jossa nukkuneen \"sielu\" hänen näkemänsä mukaan oli kulkenut ja\nlöysi sieltä paljon hopearahaa.\n\nViimeksimainittu taru on kuitenkin ollut tunnettu muuallakin kuin\nKeski-Aasiassa. Jotenkin samanlaisena sen kertovat mm. votjakit,\nmehiläisen sijalla on vaan perhonen, sekä virolaiset (kärpänen) ja\nlappalaiset (ampiainen). Yhteinen piirre näissä taruissa on\nraha-aarteen löytäminen.\n\nLäheisessä suhteessa ylläesitettyyn taruun on ilmeisesti myös seuraava\nderbytti-mongolien kertomus: Kaksi ihmistä nukkui yhdessä, herättyään\ntoinen huomasi, että toverin \"sielu\" tuli tämän suusta pienen punaisen\nhämähäkin hahmossa. Kun eläin oli ennättänyt ryömiä ruohikkoon, heitti\nvalveilla oleva toveri hiekkaa sen päälle ja samalla siveli sylkeä\nnukkuvan huulille. Säikähtänyt hämähäkki alkoi rientää suuhun, josta se\noli tullut, mutta tarttui sylkeen ja vasta ankarien ponnistusten\njälkeen siitä vapauduttuaan sen onnistui päästä nukkuvan nenään.\nSilloin henkilö, joka oli seurannut sielueläimen vaellusta, herätti\ntoverinsa ja kysyi tältä, mitä hän uneksi. Tämä kertoi vaeltaneensa\nsuuressa metsässä, missä näki kulta- ja hopeamöhkäleitä, mutta kun\nmuudan metsästäjä ahdisti häntä, oli hänen paettava, putosipa vielä\nmereenkin ja oli hukkumaisillaan.\n\nKun tässä tarussa ruohikko on sielun silmissä metsä, hiekkajyväset\nkulta- ja hopeamöhkäleitä ja sylki meri, huomaamme, että vaeltavan\nsielun maailmassa kaikki pienikin näyttää suurelta. Samalla se\nosoittaa, että sieluolentoa on kuviteltu perin pieneksi. Kiintoisa on\nmyös käsitys, että unen aikana vaeltava \"sielu\" poistuu ruumiista samaa\ntietä kuin \"henki\" kuoleman hetkellä. Kuitenkaan ei ole tietoa siitä,\nettä jälkimmäinenkin poistuessaan pukeutuisi jonkin eläimen hahmoon.\nKun nämä tarut ovat kansainvälisiä, on tietenkin kyseenalaista,\nedustaako niissä ilmenevä sielu-usko juuri turkinsukuisten kansain\nomaperäisiä kuvitelmia. Kuitenkin on olemassa lukuisia esimerkkejä\nsiitä, että hahmosielun täälläkin on uskottu näyttäytyvän mm. eläinten\nmuodossa.\n\nPaitsi vapaaehtoisesti unen aikana \"sielu\" voi poistua asunnostaan myös\n_väkivaltaisesti_. Yleisimmin tämä tapahtuu ihmisen _säikähtäessä_,\njota keinoa henkien uskotaan käyttävän saadakseen sieluparan haltuunsa.\nSaattaapa ihminen muutenkin säikähtää, esim. maahan langetessaan,\nveteen pudotessaan tai petoeläimen kohdatessaan. Mutta missä ja milloin\nihmisen valtaakin säikähdys, voi siitä hänelle koitua vakavia\nseuraamuksia, sielu kun tällöin saattaa irtautua ruumiista. Altain\ntatarit nimittävät \"sielua\", joka tällöin poistuu, nimellä _kut_. Tämä\nsana, joka on jakutissakin, on monimerkityksellinen. Altailaisten\nkielessä se saattaa merkitä mm. hyvännäköisyyttä, onnea, elinvoimaa ja\nhedelmällisyyttä. Samoinkuin ihminen voi maa, asuinpaikka ym. menettää\nsen. Todennäköisesti tämä sana on alunperin kuitenkin merkinnyt hahmoa\nja hahmosielua. Kun _kut_ poistuessaan kansanuskon mukaan vie\nmennessään myös kauneuden, elinvoiman, hedelmällisyyden ja menestyksen,\non ymmärrettävää, että tämä sana, samoinkuin esim. tsheremissien _ört_,\non saanut laajemmankin kuin hahmon merkityksen. Vaikka _kut_, kuten\nsanotaan, irtautuu ihmisestä, elää sen ulkopuolella ja palaa takaisin\nruumiiseen, käyttävät altailaiset ruumiin ulkopuolella vaeltavasta\n\"sielusta\" kuitenkin tavallisesti _jula_ (Abakanin tat. _tshula_),\n_sür_ tai _sünä_ nimitystä, jotka kaikki merkitsevät _hahmoa_.\nBurjatit, mongolit ja kalmukit nimittävät ihmisen irtonaissielua\nnimellä _sünesun_ ja goldit _örgöni_. Kaikilla näillä nimityksillä\ntarkoitetaan olentoa, jolla on asianomaisen ihmisen piirteet, mutta\nusein aivan pikkuruinen koko. Kuten mainittu, saattaa se kuitenkin\nnäyttäytyä muussakin muodossa.\n\nVaikka ihmisen hahmosielu onkin, kuten sitä merkitsevät sanatkin\nosoittavat, jonkinlainen varjomainen olento, kuvitellaan sitä kuitenkin\njossain määrin aineelliseksi. Miten ohutta ja kevyttä tämä aine on,\nosoittaa burjattien käsitys, että kun _sünesun_ istuu ihmisten\nseurassa, eivät nämä sitä näe, tai että kun se astuu lieden tuhkaan, ei\nse jätä jälkiä, tahi että kun se kulkee kedoilla ja metsissä, ei se\ntallaa ruohoa, eivätkä kuivat lehdet kahise sen jalkojen alla.\nKuitenkin on olemassa toisenlaisiakin käsityksiä: hahmosielun saattaa\ntoisinaan nähdä, sen askelten ääniä ja koputusta voidaan kuulla, ja sen\njättämiä jälkiä voi tarkkanäköinen seurata. Burjatit selittävät, että\njos ruumiista poistunut \"sielu\" juoksee lammasten jäljillä, on sitä\netsimään lähteneen noidan vaikea sitä löytää, kun \"sielun\" ja lammasten\njäljet helposti sekaantuvat toisiinsa. Onpa sellainenkin usko olemassa,\nettä ruumiinsa jättänyt \"sielu\" ensi aikoina käyttäytyy kömpelömmin,\nmutta myöhemmin oppii esiintymään aivan äänettömästi ja jälkiä\njättämättä.\n\nAineellisena olentona \"sielu\" voi myös vilustua, polttaa itsensä\ntulessa, nähdä nälkää, loukkaantua sekä tuntea tuskaa ja kipua. Kun\n\"sielua\" vaaniskelevat henget ahdistavat sitä tahi vangitsevat sen joko\nsulkemalla säkkiin tai panemalla kahleet sen \"kaulaan, käsiin ja\njalkoihin\", niin sielu parka \"itkee ja valittaa\".\n\nSuurin vaara uhkaa \"sielua\" tietenkin silloin, kun se ruumiin\nulkopuolella harhaillessaan eksyy henkien liikkumapaikoille, missä nämä\nheti ryhtyvät sitä pyydystämään. Älykkään \"sielun\" uskotaan kuitenkin\nvoivan suojella itseään esim. huutamalla kuolleita omaisia avukseen tai\npyrkimällä hyvien haltioiden turviin. Vaaran lähetessä se saattaa myös,\njos se ymmärtää olla varuillaan ja jos se on nopealiikkeinen, piiloutua\njonnekin, kuten tuuheisiin puihin tai eläinten karvoihin. Kun\nhahmosielulla uskotaan olevan asianomaisen ihmisen ominaisuudet ja\ntaipumukset, on älykkään ihmisen \"sielulla\" suuremmat mahdollisuudet\nselviytyä pulmallisista tilanteista kuin tyhmän. Jos henkien onnistuu\najaa \"sielua\" takaa ja karkoittaa se kauas kotipaikaltaan, voi käydä\nniinkin, että \"sielu\" parka tuntemattomilla seuduilla eksyy joko\nsuuriin metsiin tai aavoille aroille, mistä sen on mahdoton löytää\nkotiin. Varomaton \"sielu\" voi myös pudota veteen ja hukkua sinne. Niin\nkauan kun \"sielu\" pysyttelee kotoisen jurtan suojissa, voi se säilyttää\nvapautensa; sen paras turvapaikka tällöin on lieden ääri, sillä yleisen\nkäsityksen mukaan tulenhaltia karkoittaa kaikki pahat olennot\nsäkenillään. Mutta jo jurtan ulkopuolella voivat vihamieliset henget\nsitä vaania. Burjatit kertovat, että kun keskiyöllä pistäytyy\npihamaalla, saattaa naapurijurttien lähettyviltä toisinaan kuulla\nhiljaista melua, itkua ja voihkintaa, mikä vähitellen ikäänkuin\netenevien askelten kera häipyy kuulumattomiin. Tällöin tavallisesti\nsaadaan pian tietää, että naapurissa joku henkilö on sairastunut. Juuri\ntällaiseen sielu-uskoon perustuu siperialainen shamanismi, shamanin\ntärkein tehtävä on näet kadonneen \"sielun\" etsiminen ja sen\npalauttaminen asianomaisen ihmisen ruumiiseen. Ilman tätä sielu-uskoa\nei siperialaista shamanismia olisi olemassa.\n\nMilloin ihminen ja hänen vaeltava hahmosielunsa edustavat eri minää, ei\nasianomainen henkilö tavallisesti heti huomaa, että hän on \"sielua\"\nvailla. Pikemmin voivat toiset sen todeta asianomaisen kalpeaksi\nkäyneen ulkomuodon perusteella. Vasta vähitellen ruumiin riutuessa ja\nvoimien vähetessä tuntiessaan väsymystä, haluttomuutta, jopa\nahdistustakin ja kipua, alkaa sairaalle selvitä, että hän on menettänyt\n\"sielunsa\". Mitä kauemmin \"sielu\" viipyy ruumiin ulkopuolella, sitä\nkurjemmaksi käy sairaan tila. Jollei \"sielu\" ollenkaan palaa, ei\nparanemisesta ole toiveita. Burjatit selittävät, että sairas voi elää\nilman \"sielua\" enintään yhdeksän vuotta. Altain tatarit taas uskovat,\nettä jollei \"sielu\" (_sür_) tule takaisin, ennenkuin sen poistumisesta\non kulunut seitsemän tai kymmenen vuotta, on sairas ehdottomasti\nkuoleman oma.\n\nMutta \"sielun\" palatessakin ihmisen hyvinvointi riippuu siitä, missä\nkunnossa \"sielu\" saapuu vaellusretkiltään. Tungusit selittävät, että\njos metsässä asuvat henget ovat ahdistaneet unessa vaeltavaa \"sielua\"\nuuvuksiin asti, ei asianomainen henkilö voi herättyään nousta virkeänä\nleposijaltaan. Yleensä uskotaan, että ruumis ja siitä irtautunut\nhahmosielu ovat niin läheisessä suhteessa toisiinsa, että kaikki, mitä\n\"sielu\" joutuu kärsimään, tulee ruumiinkin osaksi. Turuhanskin piirissä\nkuulin kerrottavan, että jos sairasta tungusia vaivaa hengenahdistus,\nhän uskoo tämän johtuvan siitä, että jokin paha olento kuristaa hänen\n\"sieluaan\" kurkusta. Myös Jenisei-ostjakit kuvittelevat, että ihmisen\npahoinvointi voi johtua tämän hahmosielun sairaudesta. Niin esim., jos\n\"sielu\" (_ulvei_) taittaa jalkansa, asianomainen ontuu, jos se joutuu\nharhailemaan kylmässä seudussa, on itse ihminenkin viluissaan, ja jos\njoku pahoinpitelee \"sielua\", tuntee ihminenkin ruumiissaan vastaavat\nkivut.\n\nSamoin kuvittelevat goldit. Jos hahmosielu (_örgöni_) sairastaa,\nsairastaa sen omistaja vastaavalla tavalla. Jos esim. \"sielun\" käsi\nvahingoittuu, ei ihminenkään voi käyttää kättänsä. Jos jokin paha henki\npuhkaisee \"sielulta\" silmän, tulee ihmisestäkin silmäpuoli. Jos \"sielu\"\nsaa surmansa, kuolee ihminenkin. Niin kauan taas kun \"sielu\" säilyy\nvahingoittumattomana, ei ihmiseltä voida henkeä riistää. Sairaan\ntilasta goldit myös päättelevät, millaisessa ahdingossa ruumiista\nirtautunut \"sielu\" kulloinkin on. Sairaan tuskat ja kivut riippuvat\nnäet siitä, mitä tämän \"sielu\", esim. karhuhengen kiduttamana, joutuu\nkärsimään. Toisinaan henget sitovat \"sielun\" käsistä ja jaloista puuhun\ntai heittävän sen vuoronperään kylmään ja kuumaan veteen. \"Sielun\"\njäsenten \"sitomisella\" on ilmeisesti ymmärretty sairaan liikuntakyvyn\nmenettämistä, \"kylmään ja kuumaan\" veteen heittämisellä taas lienee\ntarkoitettu vuorottaisia kuumekohtauksia ja vilunväristyksiä.\n\nSamanlaisia esimerkkejä on muistiinpantu Altain tatareilta. Teleutit\nväittävät, että pahat henget tarttuvat \"sieluun\" (_jula_) tätä\npyydystäessään toisinaan niin kovakouraisesti, että \"sielu\" parka\nvahingoittuu, mitkä vauriot näyttäytyvät asianomaisen henkilön\nruumiissa. Näin selittivät asian tietäjät, kun erään sairaan pari\nkylkiluuta oli käyristynyt.\n\nOn ymmärrettävää, että tällaisen katsantokannan vallitessa myös ihmisen\nunenaikaiset eleet, voihkinat ja äännähtelyt kuvastavat tällöin\nvaeltavan \"sielun\" elämää ja oloa. Tätä hahmosielun salaperäistä\nsuhdetta ruumiiseen osoittaa lisäksi mongolien käsitys, että ihmisen\nnukkuessa ruumis, josta \"sielu\" (_sünesun_) on poistunut, saattaa\ntoisinaan nousta leposijaltaan ja lähteä seuraamaan hahmosielunsa\njälkiä. Näin mongolit selittävät unessa kulkemista.\n\nUnen aikana, jolloin \"sielu\" poistuu vapaaehtoisesti, se tavallisesti\nsuoriutuu verraten helposti yöllisiltä vaelluksiltaan. Kuitenkin on\nvarottava herättämästä nukkuvaa liian äkkinäisesti, sillä jos ihminen\nherää, ennenkuin hänen hahmosielunsa on ennättänyt palata, voi hän\njäädä sitä vaille kaikkine siitä johtuvine seuraamuksineen. Omituinen\nristiriita ilmenee tällöin siinä, että, vaikka unessa kulkeva sielu\nedustaa tajuavaa minää, tajunta palautuu, mutta \"sielu\" jää ruumiin\nulkopuolelle kuten säikähtäessä. Tätä tapausta voidaankin verrata juuri\nsäikähtämiseen, jolloin \"sielun\" uskotaan niin hämmentyvän, ettei se\nhelposti löydä asuntoonsa.\n\nBurjattien käsityksen mukaan säikähtäneen koditon \"sielu\" oleskelee\ntavallisesti jonkin aikaa siinä paikassa, missä se ruumiista irtautui.\nJollei asianomainen henkilö aivan pian tule tilastaan tietoiseksi, on\n\"sielun\" löytäminen hankalampaa, sillä vähitellen se etääntyy ja\nvaeltaa yhä kauemmaksi. Samalla ihminen, joka alkuaikoina on tuntenut\nvain väsymystä ja voimattomuutta, alkaa päivä päivältä tuntea tilansa\nyhä vakavammaksi. Pikaisen parantumisen ehtona on, että sairas pyrkii\npalauttamaan mieleensä paikan, missä hän mahdollisesti on \"sielunsa\"\nmenettänyt, toisin sanoen, missä hän on säikähtänyt. Kokeneen henkilön\nsanotaan itsekin voivan palauttaa \"sielunsa\" joko ainoastaan kutsumalla\nsitä tai menemällä säikähdyspaikalle puettuna siihen pukuun, mikä\nhänellä tuonoin oli yllään sekä juuri sinä vuorokauden hetkenä, jolloin\n\"sielu\" poistui. Lisäksi hänellä tulee olla mukanaan sellaisia ruokia,\njoista hän, so. hänen \"sielunsa\", pitää. Näin varustettuna hänen on\nhuudettava \"sieluaan\" aterialle. Jos \"sielu\" tällöin vielä on\nonnettomuuspaikalla tai sen läheisyydessä, saapuu se kutsujan luo ja\npalaa tämän ruumiiseen. Todistuksena siitä on väristys, jonka sairas\ntällöin tuntee selässään. Oikea vuorokauden hetki on tarkoin\nmuistettava, sillä juuri silloin on \"sielu\" varmimmin tavattavissa,\nensi aikoina päivittäin, myöhemmin pitempien väliaikojen kuluttua,\nvihdoin ainoastaan kerran vuodessa. Kuitenkin jos \"sielun\" on pitänyt\nolla ruumiista erillään näin kauan, on sen löytäminen aivan sattuman\nvarassa, \"sielu\" kun tuskin on voinut karttaa kaikkia niitä vaaroja,\njoiden alaiseksi se jo on ennättänyt joutua. Burjatit selittävät\nlisäksi, että vaikka \"sielulle\" ei sattuisikaan mitään onnettomuutta,\nniin se kuitenkin tuona pitkänä aikana voi vapaudessaan villiintyä,\nsamalla kun sairaan ruumis riutuessaan käy sille niin vastenmieliseksi,\nettei se enää siihen asetu huolimatta siitä, että shamani sen\nlöytäisikin ja palauttaisi.\n\nIrtautumiselle altis on etenkin lapsen \"sielu\", jonka uskotaan\npoistuvan vähimmästäkin säikähdyksestä. Sen vuoksi kun lapsi\nlangetessaan tai pelästyessään alkaa itkeä, äiti juoksee heti sen luo\nja kutsuu sen \"sielua\" mainitsemalla lapsen nimen. Lapsen \"sielun\"\npoistuminen onkin pikemmin todettavissa kuin täysi-ikäisen.\n\nTeleuteista kerrotaan, että kun joku on jonkin aikaa sairastanut, tämä\nalkaa valittaa sanoen: \"'Sielua' (_jula_) ei ole! Menen tietäjän luo,\njotta hän palauttaisi 'sieluni'\" Kun vaeltavan \"sielun\" voi\nulkomuodosta tuntea, saattaa sairas myös naapuriltaan tiedustella:\n\"Ehkäpä olet nähnyt minun 'sieluni' (_sür_)?\" Joskus \"sielu\" kylässä\nharhaillessaan viheltää yöllä jonkun ikkunan alla. Silloin isäntä tämän\nkuultuaan jättää oven auki, astuu pihalle ja kalistellen rautaista\nkuppia houkuttelee \"sielua\" (_jula_) tupaan. \"Sielun\" uskotaan näet\ntulevan tätä ääntä kohti. Palatessaan tupaan isäntä kalistelee kuppia\nhetken aikaa vielä oven raossa. \"Sielun\" lähestyessä hän sitten sieppaa\nsen kuppiinsa, peittää nopeasti liinalla ja köyttää nyörillä. Täten\n\"sielun\" pyydystettyään hän asettaa kupin toistaiseksi uunin päälle tai\nmuuhun sopivaan paikkaan. Seuraavana aamuna kutsutaan tietäjä\ntutkimaan, kenen tämä \"sielu\" on, sillä voi sattua, ettei asianomainen\nitse ole vielä tilastaan tietoinen. Sitten noita puhaltaa sen suljetun\nkouransa läpi \"sielua\" vaille jääneen henkilön oikeaan korvaan.\n\nTeleutit uskovat, että vaeltava \"sielu\" saattaa joutua milloin hyvien\nmilloin pahojen henkien haltuun. Sanotaan, että erikoisesti ylijumalan,\n_ülgänin_, tyttäret rientävät \"sielua\" suojelemaan. Jos jokin paha\nolento (_körmös_) taas on ryöstänyt \"sielun\", on sille toimitettava\nuhri, sillä muuten se ei luovu saaliistaan. Millaisen hengen valtaan\n\"sielu\" kulloinkin on joutunut, sen saa noita tietää \"ovenhaltian\"\n(_äzhik-pi_) välityksellä. Ovenhaltiasta, joka suojelee asuntoa\npahoilta hengiltä, puhuvat myös Minusinskin tatarit.\n\nSairaan lapsen \"sielua\" palauttaessaan teleuttinoita lausuu:\n\"Kotimaahasi, seitsemällekymmenelle vuorellesi, seitsemän kattopartesi\nalle, neljään nurkkaasi, jurttaasi, valkoisen tulen ääreen tule!\nPahalle silmälle älä näyttäydy, pahantahtoista karta, sinua elättävän\nisäsi, sinua ruokkivan äitisi luo palaa takaisin!\"\n\nAlarskin piirin burjattien sielunetsintämenoissa käytetään kahta,\nvalkoista ja puhdasta huopamattoa; toinen levitetään sairaan alle,\ntoiselle asettuu shamani shamanoidessaan. Sitäpaitsi on jurtan\nlännenpuoleiseen osastoon pantava astia, jossa on maitoruokaa. Astian\npohjalle pudotetaan hopearaha ja lisäksi siihen pannaan erikoinen\nnuoli. Nuolen varteen sidotaan pitkä punainen, vaskinapilla varustettu\nsilkkinyöri, jonka toinen pää johdetaan ovesta pihalle ja kiinnitetään\ntänne pystytetyn nuoren koivun oksaan. Nyörin selitetään olevan\npalaavan \"sielun\" oppaana. Jurtan ovi on tällöin luonnollisesti auki.\nKoivun ääreen asettuu joku henkilö istumaan pitäen kiinni satuloidun\nhevosen suitsista. Burjatit uskovat, että hevosesta voidaan huomata,\nmilloin \"sielu\" palaa, eläin kun tällöin alkaa väristä. Hevosesta\n\"sielu\" menee tuohon koivun juurella istuvaan henkilöön ja tästä taas\nnyöriä myöten sairaan ruumiiseen.\n\nYllämainitut metalliesineet, raha ja vaskinappi, tarkoittanevat asiaan\nkuulumattomien henkien karkoittamista, mutta vaikeampaa on ymmärtää,\nmitä tuo maitoastiaan asetettu nuoli merkitsee. Paitsi uhriesineenä\nnuoli esiintyy Siperiassa myös karkoitusvälineenä. Huomattava on, että\nburjatit panevat uhriastiaan nuolen tulellekin uhratessaan.\n\nJurtan pöydälle asetetaan vielä viinaa, tarasunia ja tupakkaa sekä\nerilaisia mieliruokia, makeisia, mesileipiä ja pähkinöitä, mitkä kaikki\n\"puhdistetaan\" palavan kanervan savulla. Jos sairas henkilö on vanha,\nkokoontuu tällöin jurttaan etupäässä vain vanhuksia, jos keski-ikäinen\nkeski-ikäisiä, jos taas lapsi pääasiallisesti lapsia. Pienokaisen\n\"sielun\" houkuttimiksi pannaan makeisten lisäksi pöydälle leikkikaluja,\nja äidin on tällöin istuttava sairaan lapsensa vieressä paljastetuin\nrinnoin. Kun sairaan isännän \"sielu\" on palautettava, kerätään kotiin\nmyös kaikki kotieläimet, koiratkin.\n\nLisäksi sairas puetaan parhaisiin pukimiinsa, ja samoin tulee kaikkien\nläsnäolevien esiintyä puhtaina ja miellyttävässä asussa. Vieläpä asunto\nja piha siistitään tätä toimitusta varten. Näiden valmistusten jälkeen\nshamani kääntyy hyvien jumalien, paikallisten haltiain ja sairaan\nesi-isien puoleen pyytäen näiden suosiollista avustusta, mutta\nennenkaikkea hän pyytää asianomaista \"sielua\" palaamaan takaisin. Jos\nshamanin loitsiessa sairaan valtaa äkillinen kuume ja hän samalla\npuhkee hillittömään itkuun, on se merkkinä siitä, että \"sielun\"\npalauttaminen on onnistunut. Tällöin myös kaikki läsnäolevat\nvuodattavat kyyneleitä. Loitsiessaan shamani seisoo huopamatolla,\npyörittää yllämainittua astiaa myötäpäivään ja kutsuu äänekkäästi\nsairaan \"sielua\". Samalla kaikki aukaisevat kauluksensa napit.\n\n\"Sielua\" kutsuessaan ja houkutellessaan shamani lausuu:\n\nIsäsi on A., äitisi B., oma nimesi on C. Missä sinä oleskelet, minne\nolet lähtenyt? Etäisestä seudusta saapuneen, sinuun yhtyneen elämäsi\nkumppanin olet jättänyt ikävään yksinäisyyteen. Istuen jurtassa\nsurullisena ja tuijottaen kyynelten läpi seinään hän muistelee entistä\nonnellista elämää sinun seurassasi ja itkee ja valittaa nyt murheen\nmasentamana. Hänen kohdustaan syntyneet armaat lapsesi kutsuvat sinua\nitkien ja parkuen: \"Isä, missä sinä olet? Tule meidän luoksemme!\" --\nKuule heidän kutsuaan ja saavu tänne pian! -- Oi, hurui! -- Sinun\nvanhemmat ja nuoremmat veljesi, iäkkäät vanhempasi, kylänvanhimmat,\nystäväsi ja ikätoverisi, kaikki ovat kokoontuneet tänne; kyyneliä\nvuodattaen he pyytävät ja rukoilevat, että palaisit heidän luokseen.\nKuullessasi heidän kuin yhdestä suusta lähtevän kutsunsa ja pyyntönsä\nkäänny kiireisesti takaisin sukulaistesi luo! -- Oi, hurui! -- Sinun\nlempihevosesi seisoo satuloituna ja odottaa sinua. Palaa hevosesi luo!\nJos sinä sen jätät, silloin pahat ihmiset tulevat sillä ajamaan. Sääli\nhevostasi, tule pian takaisin! -- Oi, hurui! -- Kaikki sinun kauniit ja\nkalliit pukusi ilman vikoja ja puutteita, ilman likaa ja pölyä ovat\nesillä. Tule ja pue ne yllesi! -- Oi, hurui! -- Koko sinun taloutesi on\ntäydessä järjestyksessä ja loistavassa kunnossa, tule! Sitä\nhallitessasi elät vielä monet vuodet onnellisena! -- Oi, hurui! --\nSinun rakas vaimosi ja armaat lapsesi tultuaan näin odottamatta\norvoiksi huutavat sinua epätoivoisina itkien ja parkuen ja kutsuvat\nsinua: \"Isä, missä sinä olet?\" Kuule ja sääli heitä, palaa heidän\nluokseen!-- Oi, hurui! -- Monilukuinen hevoslaumasi kutsuu sinua\näänekkäästi hirnuen ja samalla surullisena lausuu julki: \"Missä sinä\nolet, meidän isäntämme? Palaa luoksemme!\" -- Oi, hurui! -- Monilukuinen\nsarvikarjasi kutsuu sinua, isäntäänsä, ammuen ja mylvien. Kuule sen\nkaihomielistä kutsua ja palaa pian sen luo! -- Oi, hurui! --\nKasvattamasi koira pihalla haukkuen ja ulvoen kutsuu sinua, palaa sen\nluo! -- Oi, hurui! -- Liedelle virittämäsi tuli on palava sammumatta\nkymmenentuhatta vuotta. Siunattuna syntynyt ruumiisi tulee voimaan\nhyvin ja onnellisesti yhdeksänkymmentä vuotta. -- Oi, hurui! -- Niin\nsuunnatonta rikkauttasi ja onnellista elämääsi älä turhaan heitä, palaa\nkiireesti ja käytä sitä onneksesi! -- Oi, hurui! -- Katso, täydet\npöydät ovat katetut sinun herkkuruoillasi, happamenmakealla tarakilla,\nravitsevalla amhanilla (suurimoista keitetyllä maitovellillä),\nkeitetyllä salamatilla, kullankeltaisella voilla, jota on yltäkyllin,\nja maidonkuorella tarakin kera. Katso, keitettyä lihaa, rasvaista lihaa\non vadintäydeltä asetettu sinua varten. Vielä on teetä sokerin ja\nsokeroitujen leivosten kera, -- tule takaisin, käy käsiksi ravitsevaan\nruokaan ja nauti näistä herkuista kuullen, kuinka sinua kutsuvat ja\npyytävät rakas perheväkesi, kylän kunnianarvoiset vanhukset, naapurit\nja kaikki läheiset ja kaukaiset sukulaiset istuen piirissä. Kyyneliä\nvuodattaen ja surullisin lauluin he tulkitsevat masentunutta\nmielialaansa kadotettuaan sinut. Kaikki he aukaistuaan vaatteensa\nylimmät napit pitävät kukin kädessään siunatun ruoan parhaita paloja ja\nerilaisia herkkujuomia sekä yhteen ääneen rukoilevat ja kuorossa\nlaulavat pyytäen sinua tulemaan takaisin. -- Oi, hurui! -- Tiedä ja\nymmärrä, että tuonpuoleinen maailma on synkkä, kylmä ja kolkko, kun\ntaas meidän maailmamme on valoisa, lämmin ja suloinen. Palaa sen vuosi\nluoksemme! Seutukunnallasi tulet olemaan kunnioitettu kylänvanhin,\npaikkakunnallasi ylimmäinen herra. Tuo synkkä maailma on kauhea, mutta\ntämä valoisa maailma on kaunis ja suloinen, sen vuoksi palaa meidän\nluoksemme! -- Oi, hurui! Oi, hurui! Oi, hurui!\n\nShamanin viimeisiin huutoihin yhtyvät kaikki läsnäolevat. -- On selvää,\nettä \"sielun\" kutsuntasanat sovitetaan aina sen mukaan, kuka kulloinkin\non sairaana. Tällaiset menot voidaan shamanin määräyksestä toimittaa\nsamana päivänä kolmekin kertaa.\n\nPaitsi säikäyttämistä ovat henget käyttäneet toistakin keinoa\npakoittaakseen sielu paran poistumaan ruumiistaan. Näin vakava\nseuraamus saattaa olla pelkällä aivastuksella, jonka henget\naikaansaavat ihmisen sieraimia kutittamalla. Lappalaisetkin ovat\nuskoneet, että ankara aivastaminen ennustaa kuolemaa, ja jo antiikin\nkansoilla oli tapana toivottaa onnea aivastavalle. Miten pahanilkiset\nhenget menettelevät, valaisee seuraava burjattien keskuudessa\nmuistiinpantu kertomus:\n\nOli kerran mies, joka saattoi nähdä henkiä ja keskustella niiden\nkanssa. Kohdatessaan kolme sellaista hän kerta liittyi niiden seuraan.\nKuultuaan, että nämä olivat matkalla ryöstämään \"sielua\" erään pohatan\npojalta, mies tekeytyi henkien ystäväksi ja lupasi auttaa niitä, ja\nniin hän sai tilaisuuden seurata näitä mainitulle ryöstöretkelle.\nElävänä ihmisenä oli hänen kuitenkin vaikeata näytellä hengen osaa. Sen\nvuoksi, kun jonkin aikaa oli vaellettu, seuralaiset kysyivät\nihmeissään, miksi ruoho kaatuu kumoon miehen kulkiessa ja miksi kuivat\nlehdet kahisevat hänen askeltensa alla. Ovela mies huomautti, että hän\non kuollut aivan äskettäin, joten hän ei vielä ole oppinut astumaan\nhenkien tavalla äänettömästi ja jälkiä jättämättä. Henget uskoivat\nhäntä. Kun vihdoin oli saavuttu pohatan jurttaan, asettui yksi hengistä\nvartiaksi oven ääreen ja toinen savureiän luo, mutta kolmas lähestyi\nmainittua poikaa ja sieraimia kutittamalla tuotti tälle ankaran\naivastuskohtauksen. Pojan aivastaessa hyppäsi tämän \"sielu\" ruumiista\nja yritti paeta ovesta, mutta täällä vartioiva henki tarttui siihen\nlujasti eikä laskenut sitä, vaikka \"sielu\" parka parkui katkerasti.\nNäin vangitsemansa sielun henget veivät mukaan. Paluumatkalla uteli\nhenkien seurassa kulkeva mies, onko yleensä mitään, jota henget\npelkäävät. Nämä selittivät pelkäävänsä suuresti mm. piikkikasveja,\nohdakkeita ja orjantappuroita. Mutta mitä sinä pelkäät, kysyivät henget\nvuorostaan mieheltä. Ovela mies väitti eniten pelkäävänsä lihaa. Yhä\nedelleen henkien ystäväksi tekeytyen mies vihdoin pyysi avustaa niitä\nmyös \"sielun\" kantamisessa, johon nämä miehen aikeita aavistamatta\nsuostuivatkin. Kun näin matkatessa saavuttiin paikkaan, missä kasvoi\norjantappurapensaita, hyppäsi mies pojan \"sielu\" sylissään pistävään\npensaikkoon, jota henget eivät tohtineet lähestyä. Muistaessaan silloin\nmiehen sanoneen, että hän pelkää lihaa, henget ryhtyivät heittämään\nmiestä lihapaloilla karkoittaakseen hänet pensaikosta. Mutta kun ne\nhuomasivat, että mies pitikin lihasta ja alkoi sitä syödä mielihalulla,\ntotesivat henget tulleensa petetyiksi ja poistuivat. Tällöin mies\nriensi takaisin pohatan taloon, missä sairastunut poika saatuaan\n\"sielunsa\" takaisin pian parani.\n\nPaitsi suusta ja sieraimista \"sielu\" saattaa poistua korvastakin.\nKohdatessaan tuulenpyörteen, joka pyörii vastapäivään ja jossa tällöin\nliikkuu jokin paha olento, on teleuteilla tapana tukkia käsillään\nkorvansa, jotteivät menettäisi \"sieluaan\" (_kut_). Samaa tietä, kuten\nmainittu, puhaltaa shamani pyydystämänsä \"sielun\" sairaan ruumiiseen.\n\nSaattaapa noitakin (_kam_) teleuttien käsityksen mukaan riistää\nihmiseltä \"sielun\" (_jula_) ja käyttää sitä vaihtovälineenä, kun hän\nhaluaa pelastaa jonkun toisen \"sielun\" pahan hengen pauloista.\nSanotaan, että asianomaisen ihmisen valtaa tällöin vaikea äkillinen\ntauti, ns. kohtaus, joka päättyy kuolemaan. Milloin toinen noita pyrkii\nsaattamaan takaisin toisen noidan ryöstämän \"sielun\", syntyy näiden\nvälillä usein kiivas kamppailu.\n\nSamoinkuin unen aikana voi \"sielu\" muullakin tavoin ruumiista\nirtauduttuaan näyttäytyä paitsi asianomaisen ihmisen myös hyönteisen,\nlinnun ym. muodossa. Hyönteisenä ihmisen sielu esiintyy mm.\nGeser-kaanin seikkailua koskevassa mongolien tarinassa, jossa\nkerrotaan, miten muudan lama, kun hän tahtoi surmata kaanin, lähetti\n\"sielunsa\" tätä vastaan ampiaisen muodossa ja miten lama, joka kerta\nkun Geser-kaani sai hyönteisen kiinni ja sitä likisti, menetti\ntajuntansa.\n\nBurjatit uskovat, että \"sielu\", kun henget ajavat sitä takaa, voi\npukeutua milloin minkin eläimen hahmoon, mutta varsinkin sielun\n_lintumuoto_ on Altain suvun uskomuksissa perin yleinen. Niinpä\ndolganit ja jakutit selittävät, että kun vihamielinen henki lähestyy\n\"sielua\" (_kut_), niin tämä hätääntyneenä pakenee pienen linnun\nhahmossa etsien itselleen suojaa. Goldit, jotka nimittävät sylilapsen\n\"sielua\" nimellä _omija_, kuvittelevat sen lentävän lintusena taivaan\npuuhun (_omija-muoni_), jos lapsi kuolee ensimmäisellä ikävuodellaan.\nLintuna taivaaseen lentää lapsen \"sielu\" dolganienkin käsityksen\nmukaan. Kuten mainittu, laskeutuvat lasten sielut sellaisina myös maan\npäälle. Muunnoksille altis on etenkin noidan \"sielu\".\n\nSairaasta irtautunut \"sielu\" saattaa esiintyä myös perin epämääräisessä\nmuodossa. Verbitskij sanoo, että teleutien _tüla_ on pyssynkuulan\nkokoinen pyöreä ja vaaleahko liikkuen herkeämättä kuin elohopea.\nTällaisena shamanin kerrotaan sitä näyttelevän, kun hän loitsiessaan on\nsen tavoittanut. Seroshevskijn mukaan jakutit kuvittelevat toisinaan,\nettä ihmisen \"sielu\" (_kut_) on pienen mustan hiilen tai kiven\nmuotoinen olento, joka liikehtii shamanin kädessä, kun tämä on sen\nlöytänyt tuvan lattialta. Toiset selittävät, että tällainen \"sielu\"\npienuudestaan huolimatta on melko raskas.\n\nPaitsi ruumiissa asuvasta ja siitä vain tilapäisesti poistuvasta\n\"sielusta\", Altain suvun kansat puhuvat sellaisestakin, joka\nalituisesti elää ihmisen ulkopuolella. Tällainen sielu-usko esiintyy\nennenkaikkea tarinoissa, joissa kerrotaan, mitenkä jonkun sankarin\n\"sielu\" elää jossakin piilossa ja mitenkä vihamies voi vastustajansa\ntuhota ainoastaan siinä tapauksessa, että hän keksii tuon piilopaikan.\n\nRuumiin ulkopuolisena olentona esiintyy etenkin shamanin \"sielu\".\nTällöin sillä tavallisesti on eläimen hahmo. Esimerkkinä tästä uskosta,\njohon myöhemmin palaamme, mainittakoon Balaganskin burjattien kertomus\nsokeasta shamanista, jolla oli yhdeksän poikaa. Kerran vanhus lähetti\npoikansa joelle pyytämään kaloja huomauttaen heille: \"Te näette siellä\nseitsemän taimenta, joista yksi on sokea, sitä älkää pyytäkö, se on\nminun 'sieluni'.\" Pojat eivät kuitenkaan totelleet isäänsä, vaan\npyydystivät kaikki taimenet. Seurauksena oli isän kuolema.\nTodennäköisesti tämä käsitys perustuu uskoon, että ihmisellä saattaa\nolla myös ulkopuolinen \"sielu\", joka näyttäytyy määrätyn eläimen\nmuodossa. Sellaisen kuvittelun muistomerkkejä on tavattu mm.\nkolttalappalaisilta. Goldienkin sanotaan uskovan, että eri ihmisillä on\nerilaiset \"sielut\". Hyvän ihmisen \"sielu\" on kalan, hirven tai peuran\nhahmoinen, pahan taas esiintyy jonkin viekkaan ja verenhimoisen\neläimen, kuten suden, kärpän, sääsken tai paarman hahmossa.\n\nMonet turkinsukuiset kansat kuvittelevat lisäksi, että jokaisella\nihmisellä on syntymästä asti erikoinen _suojelushaltia_, joka\nalituisesti seuraa suojattiaan ollen tähän hyvin läheisessä suhteessa.\nSellainen on Altain tatarien _jajutshi_, josta Radloff kertoo, että se\navustaa ihmistä pienestä pitäen sekä suojelee häntä koko hänen elämänsä\naikana. Ennenkuin ihminen syntyy, asuu tämän _jajutshi_ taivaan\nkolmannessa kerroksessa ja sinne se ilmeisesti myös palaa ihmisen\nkuoltua. Potanin sanoo mongolien uskovan, että _zajätshi_ toimii\nsuojattinsa elämän aikana samalla tavalla kuin itse ihminen, mutta\nsamalla suojelee tätä. Olisiko tämä sama haltia kuin Banzarovin\nmainitsema ihmisen _zdajagatshi_, jota mongolit onnensäätäjänä ovat\nnimittäneet myös nimellä _dzol-dzajagatshi_? Viimeksimainitusta\nhaltiasta, joka huolehtii paitsi asianomaisesta henkilöstä myös tämän\nkarjasta ja tavarasta, kerrotaan mongolien tehneen kuvankin; semmoinen,\njolle päivittäin toimitettiin pieniä uhreja, oli jokaisessa jurtassa.\nBurjattien _zajatshi_ syntyy itse ihmisen syntyessä ja vartioi tämän\nhyvinvointia kuolemaan asti. Uskotaanpa vielä, että _zajatshi_ voi\nsuojattinsa asioissa päästä jumalienkin puheille. \"Jos ihminen on\neläessään varakas, on _zajatshi_ hyvästi puettu, ajaa ratsun selässä ja\niloitsee, mutta jos ihminen sattuu olemaan köyhä, on haltiakin köyhä,\nhuonosti puettu, kulkee jalan ja suree suojattinsa kohtaloa.\" Kun\nihminen kuolee, _zajatshi_ poistuu taivaaseen ja elää siellä jumalien\nseurassa.\n\nYllämainituissa uskomuksissa on kuitenkin ilmeisesti vieraiden\nsivistysvirtausten vaikutusta, sillä tällaiset \"säätäjät\", joiden\nkuvitellaan seuraavan ihmistä elämän iltaan asti, tuskin saattavat olla\nomaperäisiä Altain suvun kansoilla. Laajalle sekä mongolien että\nturkkilais-tatarilaisten kansain keskuuteen on levinnyt vielä käsitys\n_kahdestakin_ ihmistä seuraavasta haltiasta, joista toinen on hyvä\nohjaten ihmistäkin hyvään, toinen taas paha ohjaten ihmistäkin pahaan.\nSama usko on saavuttanut jalansijaa myös Volgan ja Siperian\nsuomensukuisten kansain keskuudessa. Altain tatarien tätä koskevia\nkäsityksiä kuvailee Radloff sanoessaan, että ihmisen oikealla hartialla\non hyvä _jajutshi_ ja hänen vasemmalla hartiallaan paha _körmös_.\nKumpikin seuraa yhtä tarkasti kaikkia ihmisen vaiheita. Edellinen\nkirjoittaa muistiin ihmisen hyvät teot, jälkimmäinen hänen pahat\ntekonsa, joiden välinen suhdeluku määrää ihmisen kuoltua hänen tulevan\nkohtalonsa. Tällainen käsitys ei Altain suvun kansoilla saata olla\nvarsin vanhaa perua.\n\nVertailun vuoksi mainittakoon, että roomalaisillakin oli erikoinen\nhaltia, joka uskollisesti seurasi asianomaista ihmistä syntymästä\nkuolemaan asti. Tämä haltia oli _genius_, josta muudan antiikin\nkirjailija lausuu: \"Niin on meille asetettu alituinen vartia, jottei se\nminään elämän hetkenä kauaksi poistuisi, vaan seuraisi meitä äidin\nkohdusta elämän viimeiseen päivään asti.\" Myös muinaisislantilaiset\npuhuivat kunkin ihmisen _nornasta_. Käsitys hyvästä ja pahasta\nhaltiasta on turkinsukuisilla kansoilla ilmeisesti kehittyneempien\nuskontojen tuoma kuvittelu.\n\nTiibettiläistä viisautta edustanee burjattien usko, että kun jumalat\n(_tengerit_) paneutuvat levolle nukkuen joskus satakin vuotta, niin\nniiden sielut laskeutuvat maan päälle ja asettuvat täällä syntyviin\nlapsiin. Jos sielu vasta sitten, kun jumala on jo kauan nukkunut,\nsaapuu alas, ei tällöin syntynyt henkilö voi olla pitkäikäinen, sielun\nkun on palattava takaisin, milloin jumalan on aika herätä unestaan.\nSilloin taas, kun sielu jumalan unen alkaessa heti rientää maan päälle,\non syntyvällä runsaasti elämisen päiviä.\n\nSielu-uskon piiriin on lisäksi luettava Kasanin tatarien _ubyr_,\nolento, joka on hyvin läheisessä suhteessa omistajaansa. Tällaista\nhaltiaa ei kuitenkaan ole jokaisella ihmisellä. Sanotaan, että _ubyrm_\nomistajalla on syvennys päälaessa, jolla todennäköisesti tarkoitetaan,\nettei tämän fontanelli ole kasvanut kiinni. Kuten hahmosielu vaeltaa\n_ubyrkin_ asianomaisen ihmisen nukkuessa. Usein sen on nähty lentävän\nilmassa tulipallona, mutta se saattaa pukeutua myös eläinten, etenkin\nsian, mustan kissan tai koiran hahmoon. Henkilö joka sattuu näkemään\ntuon tulipallon lentävän, voi pysäyttää sen repäisemällä rikki\npaitansa, jolloin tulipallo putoaa maahan. Jos _ubyr_ tavalla tai\ntoisella vahingoittuu, sairastuu sen omistaja. Voimattomaksi tulee\n_ubyr_ myös, jos sen näkijä halkaisee puutadikon tai yleensä vain\nkaksihaaraisen puun. Tällöin _ubyr_ muuttuu asianomaiseksi ihmiseksi,\njoka rukoilee armoa. Joskus, kun mainittu olento cm yöllä kulkenut\naittojen lähettyvillä, on joku puhkaissut siltä silmän tai haavoittanut\nsitä, jolloin haltian omistajakin on menettänyt silmänsä tai on\nhaavoittunut. _Ubyrin_ pyydystäminen ei kuitenkaan ole helppoa, sillä\nkun näkijä aikoo siihen tarttua, se sinkauttaa itsestään säkeniä ja\nsamalla häviää. _Ubyrin_ sanotaan vaeltavan aina vain pahanteossa joko\nvarastamassa toisten omaisuutta tai imemässä maitoa lehmistä ja\ntammoista. Se saattaa ryöstää myös sikiön äidin kohdusta, tammasta\nvarsan, lehmästä vasikan ja lampaasta karitsan. Lisäksi uskotaan, että\n_ubyr_ seuraa omistajaansa vielä tämän hautaan, mistä se ruumiin suun\nkohdalla olevan pienen reiän kautta kulkee öisin imemässä verta\nnukkuvista ihmisistä. Saattaapa se imeä pilvetkin taivaalta aiheuttaen\nankaran kuivuuden. Jotta sen tuottamista vahingoista voitaisiin\nvapautua, on asianomaisen ihmisen haudassa olevaan vaellusreikään\nlyötävä tamminen tulppa tai on ruumis kaivettava esille ja\nkiinnitettävä maahan rinnan puhki isketyllä haapapaalulla.\n\nVastaavanlaiset uskomukset ovat Itä-Euroopassa yleisiä.\n\n\n\n\nKUOLEMA SEKÄ SEN AIHEUTTAMAT VAROKEINOT JA SURUNILMAUKSET.\n\n\nSternberg sanoo giljakkien uskovan, etteivät ihmiset, jollei pahoja\nhenkiolentoja olisi olemassa, milloinkaan kuolisi. Todennäköisesti tämä\nkäsitys, joka tavataan hyvin useilta luonnonkansoilta, on aikoinaan\nvallinnut myös Altain suvun keskuudessa. Varsin yleinen on ainakin\njakuttien usko, ettei nuori ihminen kuole luonnollista kuolemaa, kuten\nvanhus, vaan että jokin henki lopettaa hänen elämänsä. Troshtshanskij\nkertoo näiden kuvittelevan, että henget aiheuttavat kuoleman joko\nryöstämällä tai syömällä sairaan \"sielun\". Monet muutkin Altain suvun\nkansat uskovat sairauden ja sitä seuraavan kuoleman johtuvan siitä,\nettei ruumiista poistunut \"sielu\" palaa takaisin, tai siitä, että jokin\npaha henki on asettunut asianomaisen sisuksiin. Lopatinin mukaan goldit\nparantavat sairaan vain kahdella tavalla, joko siten, että\nhoukuttelevat kadonneen \"sielun\" takaisin omistajaansa, tai siten, että\nhe suuresti meluten ajavat sairaasta pahan hengen. Jälkimmäisessä\ntapauksessa he toisinaan vielä tekevät heinistä nuken, houkuttelevat\nhengen siihen ja heittävät sen menemään. Anohin mainitsee, että\naltailaiset panevat kaikki taudit _körmösien_ tilille.\n\nNämä kuoleman tuottajat, joita on suostuteltava uhreilla, saattavat\nolla paitsi ennenkuolleiden omaisten myös vieraiden henkiä. Kansat,\njotka puhuvat erikoisesta tuonelanruhtinaasta, uskovat, että tämä\nlähettää toisinaan palvelijansa maan päälle pyydystämään ihmisten\n\"sieluja\". Altailaiset nimittävät tuonelanruhtinaan, _ärlikin_,\nlähettiä nimellä _aldatshy_ ja kuvittelevat sitä samalla jonkinlaiseksi\nkuolemanenkeliksi, joka viipyy kuolintalossa jonkin aikaa vielä\nkuolemantapauksen jälkeen.\n\nErikoislaatuinen _kuolemanhaltia_ on kirgisien _äzräil_ (\u003C arap.), joka\nislamin mukana on saapunut myös Venäjän tatareille. Lisäksi sen\ntuntevat mm. tshuvassit ja Volgan suomensukuiset kansat. Radloff sanoo\nkirgisien kuvittelevan, että tällä pelätyllä olennolla on kuudet\nkasvot: \"sen kylmiä kasvoja\" ei sairas voi katsella. Tatarit puhuvat\nmyös kuolemanenkelin miekasta. Kaukaasian vuoristojuutalaisten\nvastaavaa uskoa Anisimov esittää seuraavin sanoin: \"He kuvittelevat,\nettä kun ihmisen kuolemanhetki lähestyy, taivaasta saapuu enkeli, joka\nasettuu kuolevan pään kohdalle. Tällä enkelillä on kauhua herättävä\nulkomuoto, ja sen ruumis on kauttaaltaan silmien peitossa. Kädessä on\nhänellä miekka, jonka kärjestä valuu kolme myrkkypisaraa. Kun kuoleva\nhuomaa tämän peloittavan olennon, jää hänen suunsa kauhusta auki.\nSilloin kuolemanenkeli vuodattaa siihen ensimmäisen pisaran, joka\nmuuttaa ihmisen kasvot keltaisiksi. Toista pisaraa seuraa\nkuolemankamppailu ja kolmatta itse kuolema.\" Toisen kuvittelun mukaan\nkuoleman enkeli teurastaa uhrinsa miekalla. Lisäksi uskotaan, että joka\nkerta kun ihminen kuolee, sulkeutuu yksi kuolemanenkelin lukemattomista\nsilmistä, joita on yhtä monta kuin ihmisiä on maailmassa.\n\nMutta vaikka tämä miekalla varustettu, kauheapiirteinen kuolemanhaltia\non tunnettu vain rajoitetulla alueella, on kuolema sellaisenaankin ja\nvarsinkin henkien aiheuttamana omiansa synnyttämään pelkoa. Shimkevitsh\nsanoo orotshien kovin pelkäävän kuollutta, jonka vuoksi he usein\njättävät heikon sairaankin oman onnensa varaan. Kun goldit vainajalle\njäähyväisiä jättäessään pyytävät, ettei tämä ottaisi mukanaan lapsia\ntai leskeä, kuvastuu siitä käsitys, että kuollut kaipaa omaisiaan ja\nhaluaa näitä seuralaisikseen. Ns. keltaiset uigurit lausuvat tällöin:\n\"Älä ota mukaasi lapsiasi, älä ota karjaa, älä ota omaisuutta!\"\nTeleutit selittävät, että jos miehen kuoltua pian kuolee myös tämän\nvaimo, lapset tai ystävät, on se osoituksena siitä, että vainaja on\nryöstänyt näiden \"sielun\" (_kut_). Kuollut voi viedä mennessään\njälkeläisten onnenkin. Beltireillä on ruumista pihalle kannettaessa\ntapana, että joku vanha vaimo kaataa maitoa vatiin ja lausuu: \"Älköön\nonnemme poistuko samalla!\" Sen jälkeen hän kulkee maitovati kädessä\nkolme kertaa ruumiin ympäri vastapäivään pirskoitellen vähän maitoa\nastiastaan. Jurttaan palattuaan hän panee maitovadin liinalla\npeitettynä piiloon.\n\nYleisen käsityksen mukaan vainaja on oikullinen olento, joka\nvähimmistäkin syistä saattaa suuttua ja tuottaa milloin mitäkin\nikävyyttä. Sen vuoksi omaisten on varsinkin kuolleen vielä ollessa\nkotona oltava varuillaan. Teleutit uskovat, että kuollut tällöin kuulee\nja ymmärtää kaiken, mitä sen ympärillä tapahtuu. Siitä johtuu, että\nomaiset ja sukulaiset vainajasta puhuessaan aina vain ylistävät tätä.\nJottei kuollut myös näkisi, peittävät Siperian kansat tämän kasvot\ntaljalla, kalannahkalla tai liinalla. Tshuvassit ovat olleet niin\nvarovaisia, että ovat panneet paitsi kuolleen silmien päälle myös tämän\nkorviin ja sieraimiin punaisesta silkkilangoista hieroamiaan tuppuja\nuskoen, että kun ennenkuolleet tiedustelevat vainajalta, saapuuko\nmuitakin hänen jäljessään, tämä tällöin vastaavat: \"Minun korvani eivät\nkuulleet, minun silmäni eivät nähneet eikä sieraimeni haistaneet!\"\n\nPelon aiheuttama varokeino on sekin, että ruumista riennetään viemään\nasunnosta niin pian kuin suinkin. Eräät kansat, kuten tungusit ja\ntelengitit, karttavat tällöin ovea ja kantavat ruumiin pihalle\nkohottamalla teltan seinustaa, mikä heti jälleen lasketaan entiseen\nasentoonsa. Näin menetellessään ne uskovat sulkevansa kuolleelta\npaluutien. Samasta syystä goldit vievät ruumiin tuvasta ikkunan kautta.\nTungusien ja telengitien tavalla ovat monet muutkin Pohjois-Siperian\nkansat menetelleet, kuten samojedit, Obin ostjakit, tshuktshit ja\nAasian eskimot. Jurakit selittävät, että jos kuollut viedään ovesta, se\nvoi palata samaa tietä ja viedä jonkun mukanaan. Kuolemantapauksen\njälkeen on tunguseilla vielä ollut tapana vähän siirtää telttaa tai\ntykkänään muuttaa muualle. Jakuttienkin kerrotaan jättäneen toisinaan\nruumiin kuolinjurttaan ja paenneen. Samoin sojotit ovat joskus voineet\nhyljätä asuntonsa ruumiineen päivineen.\n\nOmaisten suojelua tarkoittaa lisäksi tulen polttaminen vainajan\nkodissa. Kaikki Siperian kansat ovat huolellisesti hoitaneet lieden\ntulta, niin kauan kuin kuollut tai tämän \"sielu\" on kotona. Goldit ovat\ntällöin käyttäneet myös kalanihrasta tehtyjä tuohuksia. Burjatit\nsavustavat majansa polttamalla siinä pihtapuun kuorta tai tuoksuvia\nyrttejä. Teleutit panevat heti, kun ruumis on kannettu pihalle,\nkuolleen lepopaikalle pellavia ja sytyttävät ne palamaan; sen jälkeen\nhe asettavat tälle kohdalle vielä kiven, mikä seitsemän päivän kuluttua\nviedään kalmistoon. Samoinkuin tulta uskotaan kuolleen pelkäävän myös\nkiveä.\n\nErikoisiin varokeinoihin on turvauduttu vielä hautapaikalta\npalattaessa. Kasak-kirgisien sanotaan tällöin ratsastavan kotiin niin\nkovaa vauhtia, että jotkut ovat pudonneet hevosen selästä. Tungusit\npeittävät huolellisesti jälkensä siroittaen talvella lunta ja kesällä\nkuivia lehtiä tai risuja niiden päälle. \"On hyvä\", sanovat jakutit,\n\"jos hautajaisten jälkeen tuulee, sillä tuuli lakaisee pois kaikki\nkuolleen jäljet.\" Kargintsien kerrotaan haudalta poistuessaan kulkevan\nhaudan ympäri kolmesti myötäpäivään sanoen: \"Hän on lähtenyt toiseen\nmaailmaan, ja me palaamme kotiin omaistemme luo.\" Näin metsäjurakitkin\nyrittävät eksyttää kuollutta tehden joka kerta yhä suuremman\nkierroksen. Myötäpäiväinen liike tarkoittanee tässä ihmisten ilmoille\npalaamista; tuonelan henkiä taas on lähestytty vastapäivään kulkien.\n\nYleisenä sääntönä kaikkien Siperian kansain keskuudessa on se, ettei\nruumiin saattajien sovi paluumatkalla katsoa taakseen. Samojedit\nselittävät, että kuollut saattaa muuten ryöstää asianomaisen ihmisen\nhahmon. Teleutit heittävät kotimatkalla kolme kertaa jonkin esineen,\nkiven, kepin, ruohotukon tai mitä silmiin sattuu, taakseen \"yli käden\".\nNäin he pyrkivät karkoittamaan kuollutta (_yzyt_), jottei se palaisi\nheidän kerallaan. Minusinskin piirin tatareilla on ollut tapana asettaa\nkalmistosta kylään (_ulus_) johtavalle tielle vartioita viikon ajaksi\nestämään vainajaa saapumasta kotiin. Kun vartiat pimeän tultua luulevat\nhavaitsevansa jotakin epäillyttävää, laukaisevat he luodikkonsa. Tähän\nverrattavissa on jurakkien tapa, jotka haudalta palatessaan ampuvat\njousella kolme nuolta hautapaikkaa kohti.\n\nSitäpaitsi on saattajien kotiin saapuessaan \"puhdistauduttava\".\nNähdessään miesten palaavan kalmistosta beltirinaiset asettavat\nvesiämpärin oven ulkopuolelle, jotta miehet voisivat peseytyä,\nennenkuin astuvat kuolinmajaan. Sitten ämpäri, jota ei sen koommin\nkäytetä, heitetään jonnekin kuoppaan. Samoin puhdistautuvat sagaijit.\nGoldit pesevät tällöin kätensä ja kasvonsa, ja samalla naiset\nsiistivät asunnon polttaen siinä savuavia juuria. Aitatkin\naukaistaan ja tuulehutetaan. Keltaiset uigurit puhdistautuvat\nruumiinpolttajaisista palattuaan aivan erikoisin menoin. He valmistavat\ntalkkunasta pienen ihmisenmuotoisen kuvan ja asettavat sen tuoreelle\ntulelle, jonka yläpuolella kaikki pesevät kätensä, sen jälkeen\ntuli veden sulattamine kuvineen viedään sammuvaan nuotioon\nruumiinpolttopaikalle.\n\nMonet kansat käyttävät tällöin tulta puhdistusvälineenä. Niinpä jakutit\ntekevät haudalta palatessaan tielle tulen ja hyppivät sen yli uskoen,\nettei kuollut enää voi heitä seurata. Myös arkun lastut ja pesuoljet\npoltetaan ja vainajan jättämät vaatteet savustetaan tulessa. Toisin\npaikoin viedään vetojuhtakin tulen yli. Planc Carpini kertoo \"tatarien\"\npuhdistautuneen siten, että he sytyttivät vierekkäin kaksi nuotiota\nsekä pystyttivät kummankin ääreen keihään, joiden yläpäät vielä\nyhdistettiin köydellä. Näin muodostuneesta portista piti sekä ihmisten\nettä eläinten kulkea. Sitäpaitsi kaksi vaimoa, joista toinen seisoi\ntoisella, toinen toisella puolella, pirskoitti vettä asianomaisten\npäälle. Miten kuolleen omaisuus erotettiin muusta _ordun_ omaisuudesta\nja puhdistettiin kuljettamalla kahden tulen välitse, kertoo myös\nRuysbroeck. Tätä tapaa ovat burjatit noudattaneet meidän päiviimme\nasti.\n\nPiano Carpinin mainitsema portti tarkoittaa ilmeisesti samoinkuin\ntuletkin kuolleen pysäyttämistä. Jonkinlaisiin portteihin ovat eräät\nmuutkin Siperian kansat turvautuneet. Niinpä korjakit palaavat\nhautajaisista kahden pystypuun välitse samalla, kun noita lyö siinä\njokaista oksalla. Vastaavanlaisten porttien läpi, joiden toivotaan\nsulkevan kuolleelta tien, Lehtisalo mainitsee samojedienkin astuvan\nkalmoilta palatessaan. Kamtshadalit tekevät tällöin puunvesoista\nrenkaan ja ryömivät sen läpi. Sen jälkeen rengas viedään metsään ja\nheitetään länttä kohti.\n\nSiperian kansat pelkäävät lisäksi kaikkia hautajaisissa käytettyjä\nesineitä,, kuten rekeä, venettä tai vankkureita, joilla kuollutta on\nkuljetettu, sekä lapiota, jolla hauta on luotu, ynnä pataa, jota on\nkäytetty kalmoilla keittovälineenä. Jakuttien sanotaan särkevän nämä\nesineet ja jättävän ne sellaisina kalmistoon. Vainajaa saattamassa\nolleen reen särkevät myös mm. teleutit. Keitettyään ja syötyään\nhautapaikalla peijaisaterian Turuhanskin piirin tungusit puhkaisevat\npadalta pohjan ja asettavat sen ylösalaisin patsashaudan ääreen.\nMyöhempi lienee käsitys, että tällaisia esineitä voidaan jonkin ajan\npäästä vielä käyttää, jolloin omaiset perivät ne takaisin. Kargintsit\njättävät kalmistosta palaessaan reen tai vankkurit arolle ja kääntävät\nne hautuumaahan päin. Täältä ne sitten etsitään puolentoista tai kahden\nkuukauden kuluttua. Beltirit ja sagaijit jättävät kuolleen ajopelit\nkolmeksi päiväksi kylän ulkopuolelle aisat kalmistoa kohti.\n\nJonkinlaisena varovaisuustoimenpiteenä Seroshevskij sanoo jakuttien\npitävän sitäkin, että kuolleelle annetut aseet ja työvälineet\nsärjetään. Jotkut alkuasukkaat ovatkin todella selittäneet tekevänsä\ntämän, \"jottei kuollut voisi niillä vahingoittaa elossa olevaa\". Tämä\nkansan suusta saatu selitys ei kuitenkaan sovellu siihen yleiseen\nsääntöön, että _kaikki_, mitä vainaja saa, vieläpä tämän pukukin on\nrikottava. Epäilemättä tämä toimitus, jota pidetään aivan\nvälttämättömänä, perustuu käsitykseen, että esineistä niiden särkyessä\nsamoinkuin ihmisestä tämän kuollessa irtautuu hahmosielu, jota vainaja\ntoisessa maailmassa voi käyttää hyväkseen. Katanov huomauttaa beltirien\nuskovan, että särjetyt esineet ovat tuolla ilmalla ehjiä.\n\nMutta vaikka kalmaan vietyä kuollutta onkin kaikin mokomin pyritty\nestämään kotiin saapumasta, tapaamme erinäisillä kansoilla siitä\nhuolimatta käsityksen, että vainajan \"sielu\" oleskelee kotona vielä\njonkin aikaa hautajaisten jälkeen. Beltirit, jotka pitävät kuollutta\nmajassaan vain yhden yön, valvovat kalmistosta palattuaan kuolintalossa\nsilti vielä kolme yötä. Jos joku tänä aikana sattuu nukahtamaan,\nherätetään hän heti. Myös kalarien keskuudessa on tapana, etteivät\nomaiset kolmen yön aikana maahanpanijaisten jälkeen asetu levolle, vaan\nvalvovat kertomalla satuja toisilleen. Burjattishamanin kuoltua\npalaavat \"shamanin pojat\" ruumiinpolttajaisista tämän asuntoon ja\nesittävät siellä kolmen vuorokauden aikana lauluja kulkien pöydän\nympäri, jonka keskellä palaa kynttilä. Kasak-kirgisit eivät omaisen\nkuoltua syö kolmen päivän aikana omia ruokia, vaan naapurien on\nhuolehdittava heidän ravinnostaan. Jakutit uskovat, että vainajaa\nkuljetetaan kolmen päivän aikana kaikissa niissä paikoissa, missä tämä\nelämänsä aikana on vaeltanut, sen vuoksi omaiset voivat kuulla kuolleen\näännähdyksiä, melua ja itkua milloin mistäkin. Tämä kuvittelu, joka\njakuteille ilmeisesti on tullut venäläisten taholta, tarkoittanee\nalunperin sitä, että vainajalle tällöin näytetään kaikki tämän\nelämänaikaiset teot sekä hyvät että pahat. Vanhempaa kantaa edustaa se\njakuttien käsitys, että vainaja pyrkii kuolemansa jälkeen tekemään\nvalmiiksi kaikki siltä kesken jääneet työt ja että kuollut siihen\nasti kummittelee vanhassa kodissaan. Tällainen käsitys on mm.\nkolttalappalaisilla, jotka sen vuoksi kiirehtivät saattamaan vainajan\nalkamat työt päätökseen.\n\nPerustuisivatko nuo kolmen vuorokauden varokeinot, varsinkin\nvalvomiset, alunperin tapaan pitää vainajan ruumista tämän ajan kotona?\nKuitenkin on huomattava, että tästä huolimatta jo eräät muinaisuuden\nkansat, kuten muinaisiranilaiset, kuvittelivat kuolleen \"sielun\"\nkummittelevan kotona kolmen vuorokauden aikana. Onpa esimerkkejä\nsiitäkin, että vainajan omaisten on oltava varuillaan seitsemän päivää.\nKerroimme, että teleutit pitävät kiveä majassaan kuolleen lepopaikalla\nkokonaisen viikon. Tänä aikana eivät he myöskään sammuta tulta eivätkä,\nainakaan vanhemmat ihmiset, asetu illan tullen levolle, vaan viettävät\nyöt keskustellen tai kuunnellen satuja, joita kertomaan tällöin\nkutsutaan joku etevä satujen taitaja. Beltirien käsityksen mukaan taas\nei seitsemän päivän aikana sovi kuolleen jurtasta antaa tai myydä\nmitään, jottei onni menisi. Tänä aikana eivät kuolleen omaiset myöskään\nsyö teuraseläinten sydäntä tai maksaa. Kun he sen jälkeen alkavat niitä\nsyötä, sivelevät he niillä ensiksi oman sydämensä tai maksansa kohtaa\nja heittävät ne sitten metsään päin. Kansa selittää, että tavan\nlaiminlyöminen tuottaisi kuolleelle sydän- tai maksakipuja. Jakuttien\nkäsityksen mukaan sydän ja maksa ovat henkien parhaat uhripalat.\n\nVielä pitempiäkin kausia saattaa vainajan \"sielu\" viipyä kodissaan,\ntoisin paikoin aina siihen asti, kunnes shamani erikoisin menoin\nsaattaa tämän tuonelaan.\n\nEpäilemättä näihin _pelon_ sanelemiin pitämyksiin liittyy\n_kaipauksenkin_ tunteita. Jo Ruysbroeck sanoo, että kun joku kuolee,\nomaiset itkevät häntä suuresti huutaen. Samaa kertovat kiinalaiset\naikakirjat tukiu-kansasta. Ja samaa tapaa noudatetaan monin paikoin yhä\nedelleen. Itäisillä turkkilaisheimoilla on tapana, että kun kansaa on\nkerääntynyt kuolintaloon, omaiset asettuvat ovelle ja itkevät ja\nparkuvat siinä iltaan asti. Myös kirgisien mailla itkut näyttelevät\nvälttämätöntä osaa peijaismenoissa. Kasak-kirgisien hautajaismenoja\nkoskevissa kuvauksissa kerrotaan, mitenkä leskivaimo, kun miehen\nruumista kannetaan majasta, esittää itkuja. Lisäksi mainitaan, että\nleskivaimo ja tyttäret valittavat ja itkevät täällä joka päivä yhden\nvuoden aikana. Sagaijilainen leski itkee miehensä kuoltua sanoen mm.:\n\"Kenen huostaan olet jättänyt minut ja lapsesi? Paha kuolema on\nriistänyt sinut ennen aikojaan. Oi minua yksinäistä ja onnetonta,\nkuinka voin elää ilman sinua?\" Teleuttien valitusvirsillä, joita\nomaiset ja sukulaiset esittävät ja joita täälläkin sanotaan \"itkuiksi\",\non \"tavallisten maallisten laulujen muoto\". Teleutit sanovat, että\njollei omaisen kuoltua itkuvirsiä veisata, on tämä toisessa maailmassa\nkuuro.\n\nItkujen lisäksi kirgisinaiset osoittavat suruaan _raapimalla kasvojaan\nja repimällä hiuksiaan_. Tämä tapa on säilynyt myös kasak-kirgisien\nmailla, missä leskivaimojen ja tyttärien sanotaan raatelevan kasvojaan,\nniin että veri vuotaa. Tietoja samanlaisesta surunosoituksesta tapaamme\njo vanhimmista lähteistä. Niinpä Jordanes (n. 551) mainitsee Attilan\nhautajaisista puhuessaan, miten hunnit \"tämän kansan tapojen mukaisesti\nleikkasivat osan hiuksiansa ja repivät rumiin kasvoihinsa avoimia\nhaavoja, jottei näin mahtavaa sotilasta surtaisi naisten kyynelin, vaan\nmiehisten miesten verin\". Tukiu-kansan vastaavasta surunosoituksesta\nkertovat kiinalaiset lähteet sanoessaan, että jälkeenjääneet\nviiltelevät kuolinmajan oven edessä kasvojansa veitsellä ja samalla\nvalittavat kovaäänisesti, joten \"veri ja kyyneleet valuvat yhdessä\nalas\".\n\nVerraten yleinen surunilmaisumuoto on lisäksi palmikkojen aukaiseminen.\nBeltireillä on tapana, että sillä aikaa kun kuollutta haudataan, joku,\nmieluimmin vanhin läsnäolevista vaimoista, joka ei ole sukulainen,\naukaisee kotona lesken palmikot ja samalla leikkaa hiukset poikki\npuolivälistä. Seitsemän päivän kuluttua hiukset palmikoidaan uudelleen.\nKasak-kirgisien keskuudessa vieras vaimo aukaisee hautajaispäivänä sekä\nlesken että vainajan tyttärien palmikot. Sama vaimo palmikoi ne taas\nseitsemän päivän päästä. Vainajan nuoremman veljen vaimo purkaa\npalmikkonsa vain puoliväliä myöten sitoen hiukset siitä kohdin yhteen.\nGoldit aukaisevat palmikkonsa, jommoisia täällä käyttävät miehetkin,\nainakin ensimmäisten muistajaisten aikana, jolloin \"suuren surun\nmerkiksi\" toimitetaan myös hiusten leikkaaminen. Tämän tehtävän\nsuorittaa joku naispuolinen vanhus kääntyen ensiksi vainajan pojan ja\nsen jälkeen muidenkin läheisten sukulaisten puoleen. Vyötettyään heidät\nvuoronperään valkoisella vyöllä, johon on kiinnitetty pieniä tiukuja,\nhän samalla sukii hajalla olevat hiukset ja palmikoi ne sitoen lettiin\nvielä valkoisen nauhan; sitten hän leikkaa poikki palmikon pään. Näin\nkatkotut hiukset hän asettaa eräänlaiselle pielukselle, jota vainajan\nedustajana säilytetään kotona \"suuriin muistajaisiin\" asti.\n\nHajalla hiuksin esiintyvät omaisen kuoltua monet muutkin Siperian\nkansat, kuten tungusit, samojedit ja pohjoisvogulit.\n\nVoisi olettaa, että palmikkojen aukaiseminen samoinkuin muidenkin\nsiteiden irroittaminen kuolinmenoissa tarkoittaisi vainajan \"sielun\"\nvapauttamista tämän elämän siteistä. Kuitenkin on ulkomuodon\nhoitamattomuutta yleensä pidetty masentuneen mielen ja surun merkkinä.\nNiinpä esim. kirgisimiehet eivät omaisen kuoltua aja partaansa 40\npäivän aikana, eivät myöskään kirgisinaiset kanna sormuksia tai solkia\ntänä aikana. Toinen tarkoitus saattaa olla hiusten katkomisella, sillä\nkuten goldien menoista ilmenee, nämä katkotut hiukset asetetaan\nvainajaa edustavalle pielukselle ikäänkuin uhriksi. Muinaisturkkilaiset\npanivat katkottuja palmikkoja myös hautaan muun runsaan ja\nkallisarvoisen varustuksen mukana. Niinpä eräässä Noin-Ulasta Urgan\nlähistöltä esiinkaivetussa hunnilaishaudassa oli yhden ruumiin ääressä\njopa 17 palmikkoa silkkikääreissä. Kertoessaan, miten ostjakit, kun\n\"jonkun isä tai äiti tahi vaimon mies tai joku suvun jäsen\" kuolee,\nrepivät hiuksiaan ja raapivat kasvojaan verille, Novitskij huomauttaa,\nettä \"vereytyneet hiukset heitetään kuolleen päälle\". Todennäköisesti\ntämä ostjakkien surunosoitus edustaa tavan alkukantaisinta muotoa.\nVainajan sukulaisten, joiden hiukset leikataan, ei goldien käsityksen\nmukaan sovi \"suuriin muistajaisiin\" asti astua paljain jaloin\nvieraaseen majaan tai veneeseen, muuten he saattavat tuoda\nonnettomuutta mukanaan. Vastaava tapa on ollut Salymin ostjakeilla,\nmissä kuolintalon asukkaat eivät seitsemän päivän aikana saa kulkea\npaljain jaloin. Ilmeisesti tämä kielto tarkoittaa täälläkin suojelua.\nSitä osoittaa mm. se, että naiset, joita tämä kielto etupäässä koskee,\nvoivat olla sitä noudattamatta, jos he ottavat kuolleen päällä olleesta\npunaisesta langasta pätkän ja sitovat sen vasemman nilkkansa ympäri.\nEränkävijäkansain keskuudessa vallitseva usko, että kuolleet kulkevat\njälkiä myöten, joista tietenkin paljaan jalan jäljet ovat helpoimmin\nvainuttavissa, selittää tämän tavan. Punainen lanka taas on jo yksin\nvärinsä vuoksi ollut kaikkialla arvossapidetty henkiolentojen\nkarkoituskeino.\n\nErikoiset surupuvut, missä niitä Altain suvun keskuudessa tavataan,\nnoudattavat epäilemättä vieraita esikuvia. Jakuteista puhuessaan Maak\nhuomauttaa nimenomaan, ettei näillä ole mitään siihen viittaavaa.\nGoldeilla ja eräillä itäisillä turkkilaisheimoilla on paikoittain\nsamoinkuin kiinalaisilla valkoinen surupuku. Kasak-kirgisien\nleskivaimot pukeutuvat yhden vuoden aikana mustaan ja tyttäret\nvalkoiseen pukuun, mutta päähineen tulee olla punainen. Ulkosalla\nheidän on sitäpaitsi aina liikuttava kasvot peitossa. Suruvuoden aikana\nei heitä tavallisesti näe ollenkaan missään julkisessa tilaisuudessa,\neivätkä he kotonakaan toimita sinä aikana mitään askareita, vaan\nsukulaiset suorittavat tällöin heidän työnsä.\n\n\n\n\nVAINAJAN VARUSTAMINEN.\n\n\nPaitsi pelon sanelemia varokeinoja tai surunilmaisuja kuuluu\nkuolinmenoihin tietenkin myös vainajan varustaminen tämän tuonelaan\nsiirtyessä. Ne kulttuurivirtaukset, jotka eri tahoilta ovat\ntunkeutuneet Altain suvun kansojen keskuuteen, ovat tässäkin kohdin\njättäneet valtaamillensa alueille oman leimansa. Siellä, missä lamat\novat saavuttaneet uskovaistensa johdon, on yleisimpänä tapana asettaa\nkuolleiden ruumiit arolle koirien, petojen ja korppien ravinnoksi.\nHengellisten kirjojensa ohjeita seuraten papit määräävät, miten ruumis\nkulloinkin on sijoitettava, onko se pantava kedolle paljaana vai\npuettuna, onko se jätettävä pelkästään taivasalle vaiko piilotettava\npieneen huopa- tai risumajaan. Lisäksi he määräävät, millaisia uhri-\ntai taikaesineitä, rukousnauhoja ym. kulloinkin on käytettävä.\nAstrologisten laskelmien mukaisesti ruumiin asento riippuu asianomaisen\nsyntymähetkestä. Jonkinlaiseen huopatelttaan tai risumajaan kalmukit\novat kätkeneet vain arvohenkilöjen ruumiit. Vaikka tiibettiläinen oppi\nedellyttää erikoistapauksissa muitakin menetelmiä, nim. ruumiin\npolttamista, veteen, maahan, kivien tai puiden suojaan panemista, eivät\nnämä määräykset ainakaan kalmukkien keskuudessa juuri mitään merkitse.\nMaahan, kivien tai puiden alle asettaminen voi tapahtua vain siten,\nettä kuolleen päälle heitetään muutama kourallinen multaa, jokunen kivi\ntai puunoksa. Veteen panemisen asemesta voidaan tyytyä vain siihen,\nettä ruumiin yli valetaan vettä. Ruumiin polttamisen taas korvaa, kun\narolle asetetun ruumiin päällä poltetaan vähän risuja tai ruohoja.\nAinoastaan pappien ja ruhtinaiden ruumiiden poltto suoritetaan\nhuolellisemmin. Pallas huomauttaa, että viimeksimainittu tapa on\nkuitenkin mongolien keskuudessa yleisempi kuin kalmukkien mailla, missä\npolttopuista on puutos. Mongolit jättävät polttopaikan luineen\ntavallisesti peittämättä asettaen sen ympärille vain tiibettiläisillä\nrukoussanoilla varustettuja valkoisia tai sinisiä lippuja. Ylhäisten\nvainajien tuhka sitä vastoin kerätään ja asetetaan polttopaikalle\npuusta tai kivestä tehdyn muistopatsaan juurelle.\n\nKuvaillessaan torgouttien menoja Ivanovskij sanoo, että sairaan kuoltua\nkutsutaan heti lama, joka palkkioksi toimituksistaan saa vainajan\nhevosen, miekan ja puvun. Kuollut kannetaan kedolle noin 15 sylen\npäähän asunnosta itään. Torgoutit uskovat, että mitä pikemmin koirat\nsyövät ruumiin, sitä hurskaampi on vainaja ollut. \"On niin syntinen\",\nsanotaan, \"etteivät koirat syö ruumista.\" Vain huomattavimpien\nhenkilöiden ruumiit poltetaan, jolloin lama aluksi kerää tuhkan\nvaskiuurnaan ja sitten sekoittaa sen saveen. Savesta hän muovailee\nihmisenmuotoisen kuvan ja asettaa sen polttopaikalle. Ivanovskij\nhuomauttaa, että tämän vuoksi kaikki ns. _kiviakat_ Mongolian aroilla\nnauttivat torgouttien keskuudessa suurta arvonantoa, sillä he pitävät\nniitä kuolleiden esi-isiensä kuvina.\n\n\"Keltaiset uigurit\", asettavat kuolleen joko kedolle tai hautaan tahi\npolttavat tämän ruumiin. Ruumista poltettaessa, mikä toimitetaan\ntavallisesti illan tultua tai yöllä, vainaja makaa roviolla pää etelää\nkohti. Kun liekit kohoavat korkeimmilleen, heitetään tuleen vainajan\npäälle viinaa ja leipää. Jonkun ajan päästä omaiset keräävät kuolleen\njätteet, panevat ne edeltäpäin valmistettuun pussiin ja kätkevät\nmaahan. Paikalle luodaan vielä pienoinen kumpu.\n\nUseimmiten vain kedolle asettavat lamojen vaikutuspiiriin joutuneet\nsojotitkin kuolleensa. Ruumiinpoltto, jota pidetään arvokkaimpana\ntapana, tulee ainoastaan lamojen ja ylhäissukuisten osaksi. Tarbagatain\npiirissä huomattavan hengenmiehen tuhka sotketaan saveen, josta\ntäälläkin muovaillaan vainajan kuva. Milloin sojotit jättävät\nkuolleensa kedolle, he levittävät toisin paikoin ruumiin alle\nhuopamaton ja asettavat vainajan päänalustaksi satulan. Sitäpaitsi\nkuollut varustetaan vaatteilla, talvisaikaan turkillakin, sekä\nerinäisillä tarve-esineillä. Vanhaan aikaan sidottiin vainajan pään\npuoleen vielä tämän hevonen, jonka kirgisit kuitenkin usein anastivat.\nMyöhemmin lamat ovat täälläkin päässeet vainajan hevosen ja satulan\nperillisiksi. Mustan Irtyshin varsilla sojotit rakentavat puunoksista\npöydäntapaisia lavoja, joille ruumiit asetetaan ja joiden ääreen\nkerätään vainajan käyttämät esineet. Etenkin shamanit on \"haudattu\"\nilmaan lehtikuusien väliin laadituille lavoille, joiden yläpuolelle\npuihin on ripustettu noitien työvälineet, rummut, puvut ym.\n\nLamojen alaiseen kulttuuripiiriin kuuluu lisäksi suuri osa burjatteja,\njotka toisin paikoin silti ovat sitkeästi pyrkineet säilyttämään\naikaisempiakin uskomuksiaan ja menojaan. Varsinkin Balaganskin ja\nIndinskin piirissä on yhä edelleen tapana rakentaa metsään patsaiden\nkannattama lava (_aranga_) etevän shamanin ruumiin suojaksi.\nEntisaikaan on tällaisia petäjikköihin tehtyjä maahautoja ollut myös\nAlarskin piirissä. Samoinkuin sojotit ovat burjatitkin tällöin\nripustaneet noidan \"puhkaistun\" rummun ym. loitsintavälineet ruumiin\nläheisyyteen.\n\nUseilla burjattialueilla on ruumiiden polttaminen tullut verraten\nyleiseksi. Tällöin vainaja kuitenkin puetaan parhaaseen pukuunsa sekä\nvarustetaan ainakin jousella ja nuolilla sekä veitsellä ja eväillä.\nPäänaluseksi pannaan satula. Joskus on kuolleen mukana poltettu myös\ntämän ratsu. Vainajan tuhka on tavallisesti kolmantena päivänä kerätty\ntuohiseen ja kätketty joko maahan, puunkoloon tai vartavasten\npystytetyn patsaan nenään.\n\nTavallista juhlallisemmin toimitetaan shamanien ruumiiden poltto. Heti\nkun henki on lähtenyt, ruumis pestään ja puetaan, mutta sellaisena sitä\nsäilytetään kotona vielä kolme vuorokautta, jolloin kuolleen\nloitsintavälineet on asetettu ruumiin viereen. Vainajan kotiin\nkokoontuvat kaikki, jotka tavalla tai toisella ovat saaneet tältä apua\nja neuvoja. Yhdeksän ns. \"shamanin poikaa\", joilla tarkoitetaan\ntietäjän oppilaita ja apulaisia, laulaa koko ajan peijaislauluja\nkuvaillen ja kiittäen shamanin elämää ja toimia. Samalla poltetaan\npihtapuun kuorta ynnä hyvänhajuisia yrttejä. Peijaisateriaksi\nteurastetaan lampaita, joiden keitettyä lihaa viedään säkeissä myös\nruumiinpolttopaikalle. Ratsu, jonka selkään vainajan ruumis istutetaan,\nvarustetaan suitsilla ja satulalla; kaulaan ripustetaan vielä kulkunen\nja selkään levitetään peite. Kuolleen taakse istuutuu joku vanhus, ja\ntoinen vanhus taluttaa hevosta. Vainajaa saatettaessa \"shamanin pojat\"\nlaulavat koko ajan, samalla kun ukot helistelevät kulkusia ja mukana\nolevat noidat päristelevät rumpujaan. Kylästä lähdettäessä kuollut\nkuljetetaan kolme kertaa myötäpäivään kerääntyneen kansan ympäri.\nSaattueen etunenässä kulkevalla henkilöllä on kädessään nuori koivu,\njohon on ripustettu joukko pienten metsäeläinten nahkoja. Matkalla\npysähdytään joka kerta, kun kohdataan ennenkuolleen shamanin _barsa_\nso. kolme tien viereen pystytettyä pylvästä. Tällaisissa paikoissa on\ntapana juoda viinaa ja syödä lampaanlihaa. Patsaisiin ripustetaan\nsamalla jokunen mainituista nahkoista. Sovittuun paikkaan pystytetään\n_barsa_ myös viimeksi kuolleelle, missä samat menot uudistuvat.\nBurjatit selittävät, että kuolleet shamanit sitovat hevosensa noihin\npylväisiin, joiden juurelle ohikulkijat heittävät tupakkaa tai kaatavat\nviinaa.\n\nSaavuttuaan metsikköön, missä ruumiinpoltto on toimitettava, saattajat\nnostavat kuolleen huopapeitteelle, sillä ei ole hyvä, että ruumis\nkoskettaa maata. Vainajan kasvot suunnataan etelää kohti. \"Shamanin\npoikien\" laulaessa tehdään mäntypuinen rovionalusta, joka peitetään\nsatulaloimella ja ennenmainitulla hevosenselkävaatteella. Kuollut\nasetetaan nyt juhlallisesti tälle alustalle saaden päänalusekseen\nsatulan ja varusteikseen vielä suitset ynnä jousen ja kahdeksannuolisen\nviinen. Yhdeksäs nuoli ammutaan jo tulomatkalla kotia kohti. Lisäksi\nripustetaan lähellä oleviin puihin shamanin loitsintavälineet, joukko\nmetsäeläinten nahkoja sekä viinaa sisältävä astia. Vietettyään jonkin\naikaa peijaispitoja, joihin vainajakin luonnollisesti pääsee\nosalliseksi, saattajat tekevät veitsellä piirtoja kuollutta\nkuljettaneen hevosen päähän ja selkään. Sitten he surmaavat sen sekä\njoko polttavat tahi jättävät sen paikalle sellaisenaan.\n\nVähää ennen lähtöä shamanin ruumiinrovio sytytetään ja kaikki poistuvat\ntaakseen katsomatta. Paluumatkalla etsitään tuo kotia kohti ammuttu\nnuoli, jota säilytetään vainajan jurtassa. Shamanin asunnossa \"pojat\"\nlaulavat, kuten mainittu, kolmen vuorokauden aikana, minkä jälkeen\nkaikki shamanin henkiystävät, sukulaiset ja naapurit kokoontuvat\njälleen. Henkiystävät tuovat tullessaan lampaita, viinaa, _tarasunia_\nsekä nuoria koivuja, joihin on ripustettu pienten metsäeläinten\nnahkoja. Kun lampaanlihat on keitetty, lähdetään polttopaikalle,\njolloin taas pysähdytään vainajalle tehdyn _barsan_ kohdalle. Siinä\nmuistellaan ja kestitään kuollutta, ja samalla kestitsijät itsekin\nmaistelevat tuomisiaan. Perille tultua asetetaan polttopaikalle ruokia,\nmutta metsäeläinten nahkat ripustetaan kahden kasvavan puun väliin\npingoitettuun nyöriin (_dali_). Sitten ryhdytään rukkaset kädessä\nkeräämään kaikki shamanin palaneet jätteet pääkallosta alkaen jotka\npannaan vartavasten valmistettuun pussiin; tämä taas vuorostaan\nkätketään paksun petäjän runkoon koverrettuun koloon. Kun kolon suu\npeitetään tarkoin ja puun kylkeen kiinnitetään vielä siitä lohkaistu\nkuorikin, eivät vieraat voi mitenkään erottaa tätä \"shamanin puuta\"\n(_bögi-narkhan_) muista paikalla kasvavista petäjistä. Nykyään kun\nmetsät ovat hävinneet, voi tällaisia pyhiä metsiköitä (_aikha_), joissa\n\"shamanin puut\" sijaitsevat ja jommoisia on jokaisella suvulla, nähdä\nsiellä täällä tasangoilla tai vuorilla. Vielä senkin jälkeen, kun\nshamanin luut ovat kätketyt puuhun, jatkuu pitoja ja lauluja, kunnes\nruokien loput poltetaan. Nuo nyöriin sidotut nahkat jätetään toisinaan\npaikoilleen, toisinaan taas otetaan mukaan kotiin palattaessa. Jos\nhuomataan, että pedot ovat syöneet polttopaikan ääreen jätetyn hevosen\nlihat, pidetään sitä onnellisena enteenä. Potanin huomauttaa, että\nAlarskin burjatit teurastivat ennenvanhaan aina vainajan hevosen,\nkunnes lamat hävittivät tämän tavan periessään hevosen palkkiokseen.\nJotkut vievät kuitenkin yhä vieläkin hevosen metsään ja jättävät sen\nsinne kuolleen hyväksi. Jos hevonen palaa takaisin, karkoitetaan se tai\nmyydään venäläisille. Sanotaan, että burjatit pelkäävät tätä hevosta\nyhtä paljon kuin kuollutta itseään.\n\nEsivallan vaatimuksesta ovat burjatit viime aikoina joutuneet\nhautaamaan kuolleensa myös maahan. Tällöin asetetaan ruumis hautaan\njoko arkussa tai arkutta. Jälkimmäisessä tapauksessa pannaan ruumiin\nalle haudan pohjalle satulanloimi sekä pään puoleen suitset ja satula.\nArkkua käytettäessä nämä tarve-esineet tavallisesti poltetaan, vieläpä\nvainajan hevonenkin. Haudalle jätetään myös vainajan vankkurit, mutta\nsärjettyinä kuten muutkin kuolleen käytettäväksi annetut esineet.\nArkutta hautaaminen perustunee tapaan asettaa ruumiit sellaisinaan\nkedolle. Potanin mainitseekin, että Alarskin piirin burjatit toisinaan\nvievät vainajan ruumiin vain metsään ja peittävät risuilla.\n\nSiirtyessämme niiden kansojen keskuuteen, jotka jo vuosisatoja ovat\ntunnustaneet muhamedinoppia, toteamme, että aikaisemmat kuolleiden\nkohtelua koskevat menot ovat täällä jo hävinneet melkein jäljettömiin.\nZeland sanoo kirgisien kaivavan haudan sivuseinään onkalon, johon\nvainaja pestynä ja hautauspukuun puettuna asetetaan ilman arkkua\nistuvaan asentoon kasvot itää kohti. Kuollut haudataan tavallisesti jo\ntoisena päivänä.\n\nAivan samoin haudataan ruumiit itäisten turkkilaisheimojen keskuudessa.\nPyhistä toimituksistaan saa mullah palkkioksi mm. vainajan hevosen\nsuitsineen ja satuloineen, mikä siis osoittaa, että papit täälläkin\novat päässeet kuolleille tulevien uhrien perillisiksi. Vainajan\nvarustamisen ja evästämisen korvaa varsinkin jalosukuisten\nhautajaisissa noudatettu tapa jakaa rahoja, pukukankaita ynnä raakaa\nhevosen-, härän- tai lampaanlihaa hautajaismenoja katsomaan\nkerääntyneelle kansalle. Haudan kylkeen kaivettuun onkaloon ruumis\nasetetaan siten, että pääpuoli tulee pohjoista, jalat etelää kohti.\nEnnenkuin hauta luodaan umpeen, suljetaan tuo onkalo polttamattomilla\ntiileillä.\n\nTarbagatain piirin kasak-kirgiseillä on tapana kääriä ruumisliina\nmiespuolisen vainajan ympärille kolme ja naispuolisen viisi kertaa.\nKuollut saatetaan kalmistoon kamelin selässä, jollei hautausmaa satu\nolemaan aivan lähellä. Lammasta, jonka mullah saa korvaukseksi ruumiin\nsiunaamisesta, sanotaan \"haudan almuksi\". Vainajan ratsua ei kenenkään\nsovi käyttää, ennenkuin vuosi on kulunut kuolemasta. Vainajan hautaan\neivät muhamedinuskoiset pane minkäänmoisia tarve-esineitä.\n\nNe turkinsukuiset kansat, jotka ovat kääntyneet kristinuskoon, ovat\nhautajaismenoissaan luonnollisesti joutuneet noudattamaan oikeauskoisen\nkirkon menoja. Kreikkalais-katoliset papit ovat kuitenkin olleet\nsuvaitsevampia kuin islamin julistajat, sen vuoksi heidän\nvaikutusalueellaan on säilynyt useita pakanallisiakin tapoja. Näin on\nasian laita mm. Altain seudun tatariheimojen keskuudessa, missä kuollut\nnykyään pestynä ja puettuna haudataan maahan joko koverretun puun\nsisässä tai veistetyistä laudoista tehdyssä arkussa. Vuodenajasta ja\nvarallisuudesta riippuen vainaja puetaan päähineestä jalkineisiin asti\nhuolellisesti aivan kuin matkamies ainakin. Beltirit ja kargintsit\nirroittavat kuitenkin kuolleen puvusta napit, jotka jäävät joko\nkotiväen haltuun tai asetetaan arkkuun erikseen. Toisessa elämässä\nniiden silti sanotaan olevan paikoillaan. Arkkua valmistettaessa tulee\nkylän kaikkien miesten tarjota apuaan. Useimmiten kuollut on kotona\nvain yhden yön. Entisaikaan beltirit satuloivat kuolinpäivänä vainajan\nlempihevosen, palmikoivat sen harjan ja hännän ja ripustivat\nsatulanhihnoihin erinäisiä vainajan käyttämiä esineitä, kuten kirveen.\nNäin varustettuna hevonen sai seistä kuolinmajan oven edessä, kunnes se\nvihdoin, kun kuollutta lähdettiin saattamaan, vietiin ruumiin jäljessä\nkalmistoon. Ennenkuin ruumis laskettiin hautaan, joka toisinaan\nkaivettiin vasta saattajien saavuttua, talutettiin vainajan ratsu\nruumiin viereen ja suitset heitettiin kolme kertaa kuolleen vasempaan\nkäteen sanomalla: \"Ota hevosesi!\" Sitten poistettiin kaikki ratsun\nselkään sälytetyt esineet ja hevonen vietiin johonkin rotkoon ja\nsurmattiin. Lihat jätettiin koirien ja lintujen syötäväksi.\n\nBeltirit panevat kuolleen arkkuun vainajan kupin ja lusikan, kummankin\nsärjettynä, sekä arkun vasemmalle puolelle vielä ruokia sisältävän\nastian. Juotuaan viinaa vainajan onneksi saattajat katkaisevat pullon\nkaulan ja panevat viinapullon kuolleen vasempaan käteen, sillä\n\"toisessa elämässä vasen käsi on oikea\". Haudan jalkapäähän heitetään\nsuitset, satula, satulanloimi, hevosen jalkapaula, pata ym. Kaikki\nkuolleen mukana annetut esineet on rikottava tai leikeltävä palasiksi,\npadankin pohja on puhkaistava. \"Toisessa elämässä kaikki nämä esineet\novat jälleen ehjiä.\" Ennenkuin arkku suljetaan, syödään ja juodaan\nvainajan onneksi. Toisin paikoin pidetään kalmistossa peijaisia vasta\nsen jälkeen, kun hauta on luotu umpeen.\n\nPallas, joka jo 1700-luvulla liikkui näillä mailla, mainitsee, ettei\nbeltireillä, Kuznetskin tatareilla eikä eräillä vuoristotatareilla\nvielä tällöin ollut tapana haudata kuolleitaan maahan, vaan ruumisarkut\nasetettiin etäällä metsässä kasvaviin puihin. Pari tällaista\nruumispuuta, joissa oli nuoren beltirivaimon ja tämän äidin leposija,\nhän kertoo itse nähneensä. Ruumisarkut, jotka olivat valmistetut\nkarkeasti hakatuista laudoista, olivat sidotut yhteen köysillä.\nKatoksena oleva lauta oli vielä tuohilla peitetty. Kumpikin puu oli\nvanha lehtikuusi, noin 50 syltä toisistaan. Kohta, jossa arkku oli\npuussa kahden oksan kannattamana, oli tarkoitusta varten karsittu.\nToisen puun arkku oli niin alhaalla, että muudan kasakka saattoi\nhelposti nousta sitä tarkastamaan. Vainaja makasi siinä täysissä\npukimissaan; pään kohdalla oli vielä naisen pukutarpeita ja ruumiin\nvieressä säkillinen suurimoita, astiallinen rasvaa, lihanjätteitä ym.\nravintoaineita sekä monenmoisia esineitä. Satula oli pantu kuolleen\njalkojen väliin. Lähimmän puun puhdistettuun oksaan oli ripustettu\nhautajaisissa teurastetun hevosen nahka häntineen ja kavioineen.\nHevosen kallo, jolla oli suitset suussa, oli pantu erikseen toiseen\noksaan. Pallas huomauttaa lisäksi, että miesvainaja sai mukanaan myös\njousen ja taitetuilla nuolilla varustetun viinen.\n\nKargintsit, jotka ainakin nykyään hautaavat kuolleensa maahan, tekevät\nhaudan ääreen ruumiin pään kohdalle tulen, jossa he polttavat\nkalmistossa teurastamiensa eläinten luut. Sekä teurastettaessa että\nsyötäessä on tarkoin varottava, etteivät luut särkyisi. Tuleen pannaan\nmyös kolme kupillista viinaa ja kolme kourallista lihaa. Uskotaan näet,\nettä tuli välittäjänä saattaa nämä uhrit kuolleen käytettäväksi.\nEnnenkuin arkku lasketaan hautaan, tuo joku omaisista vainajan ratsun\nkalmistoon ja taluttaa sen arkun ääreen, mutta sitä ei tällöin\nsurmata, vaan se viedään kotiin takaisin. Palattuaan haudalta kaikki\nkokoontuvat vainajan jurttaan viettämään maahanpanijaisia, jolloin on\npirskoitettava kolme lusikallista viinaa: jurtan perälle, lieteen ja\novensuuhun.\n\nVanhempaa tapaa noudatetaan monin paikoin yhä edelleen shamanien\nruumiita haudattaessa. Sagaijit saattavat ne usein korkeille vuorille,\nasettavat maan päälle ja panevat vainajan viereen tämän rummun ja\nnoidanpuvun. Kalarit pystyttävät arolle neljä patsasta, varustavat ne\npoikkipuilla ja panevat niiden päälle oksia. Näin syntyneelle lavalle\nasetetaan shamanivainajan ruumis kahden koverretun pölkyn välissä.\nShamanin rumpu puhkaistaan ja ripustetaan vasaran kera puuhun.\nKaragassit hautaavat nykyään shamaninsakin maahan, mutta suuntaavat\nkuolleen pään itää kohti, niin että kasvot katsovat länteen. Samoin\novat eräät muut Altain heimot sijoittaneet kastamattomat kuolleet.\nKristillinen tapa vaatii päinvastaista sijoitusta.\n\nPienten lasten ruumiit on entisaikaan yleisesti kääritty vain tuohiin\ntai huopaan ja sellaisina joko ripustettu puihin tai kätketty puiden\nkoloihin.\n\nN.s. patsashaudat, joihin eräät yllämainitut kansat ovat sijoittaneet\nshamaniensa ruumiit, ovat pohjoisimmilla turkinsukuisilla kansoilla\nolleet aivan yleisiä.\n\nTuruhanskin piirin tungusien menoja kuvaillessaan Tretjakov kertoo,\nettä kun tungusi kuolee, aukaistaan teltan seinä \"yhdeltä puolelta\" ja\nvainaja viedään kuolinpuvussaan erikoiselle lavalle, joka rakennetaan\nkahden tai kolmen lähekkäisen puun väliin noin sylen korkeudelle\nmaasta. Lavalle pannaan kuolleen ruumis kapeaan puulaatikkoon ja\nruumiin mukana erinäisiä tarve-esineitä mm. lukoton pyssy, jousi, jonka\njänne on katkaistu, särjetty ahrain, kirves ja tupakkapiippu. Arkun\nkylkeen ripustetaan vielä lävistetty pata, johon pannaan hehkuvia\nhiiliä, poronrasvaa ja tupakkaa. Patsaspuut, jotka kuoritaan lavan\nalapuolelta, voidellaan poron verellä ja varustetaan terävillä\nrautapiikeillä, jotteivät pedot pääsisi kuolleeseen käsiksi. Kuolleen\nnaisen ruumis asetetaan poronnahkaan käärittynä usein myös maan päälle\nja peitetään tukeilla. Kristityt haudataan täälläkin maahan kaivettuun\nhautaan.\n\nSaman piirin tungusit selittivät minulle, että shamanin puusta\nkoverrettu ruumiinsuoja on asetettava kahden patsaan päähän, kun taas\nmuiden kuolevaisten ilmahaudat tavallisesti ovat kolmi- tai\nnelipatsaisia. Jos shamanin hautaisi maahan, sanottiin, ei tämän\n\"kaakkuri\" (jonkinlainen sieluolento) enää palaisi. Tungusit uskovat\nnäet, että shamanin \"sielu\" muutaman vuoden päästä palaa johonkin\nsukulaiseen, joka samalla saa shamaninlahjat. Noidanpuku, rumpu ym.\ntaikaesineet jäävät vainajan omaisuudeksi. Puvusta ja rummusta, jotka\nsärjetään, on kuitenkin ollut tapana irroittaa ja tallettaa erinäiset\nmetalliosat.\n\nPaitsi pyynti- ja muita tarve-esineitä saa tungusivainaja mukanaan myös\najokkiporonsa, joka teurastetaan \"haudan\" ääressä ja jonka lihat siellä\nsamalla keitetään ja syödään varomalla, etteivät eläimen luut\nrikkoutuisi. Mitään ei sovi tuoda kotiin, poron taljakin ripustetaan\npuuhun.\n\nMuudan tungusihauta, jonka Maak näki metsässä Öjakit-joella, oli\nlaatikon tapainen kahden katkotun ja poikkipuilla varustetun kannon\npäälle, kahden ja puolen kyynärän korkeudelle maasta rakennettu laitos.\nPoikkipuita tukemassa oli lisäksi pari maahan lyötyä paalua. Kuolleen\npää oli koillista kohti. Ruumiin oikealla puolella oli metsästyspuukko\nja kuudella nuolella varustettu helmikoristeinen viini; vasemmalla\npuolella taas jousi. Polvien kohdalla oli pieni puulaatikko, jossa oli\nvaskesta ja mammutinluusta tehtyjä varanuolia, ja jalkapäässä\ntuohimaljakko, lusikka, härkin ja puhkaistu vaskipata. Pataan Maak\nsanoo tungusien panevan peijaisporon mahalaukun täytettyään sen\nlihalla. Ilmahaudan läheisyydessä oli vielä erikoinen teline, johon\ntungusit ripustavat hautajaisissa teurastamansa poron taljan.\n\nVainajan varustaminen\n\nVeitsen ja viinen asettaminen kuolleen oikealle puolelle ja jousen\nvasemmalle perustunee käsitykseen, että toisessa elämässä oikea puoli\non vasen ja vasen oikea.\n\nMaak mainitsee tungusien mailla nähneensä myös kolmen patsaan\nkannattaman ilmahaudan, johon puusta koverrettu ruumisarkku oli\nasetettu lautasuojukseen. Pääpuoli, jota kannatti vain yksi patsas, oli\npohjoista kohti.\n\nOrotsheilla on tapana pukiessaan vainajan tämän parhaaseen pukuun\nreväistä rikki kauhtanan kaulus, samoin rikotaan housut lahkeesta ja\njalkineet kärjestä. Tuonelassa puku silti on ehjä. Ruumiin ympärille\nkääritään vielä tuohia; tuohia pannaan myös veistetyistä laudoista\nvalmistetun arkun pohjalle. Ruumiin mukana pannaan miehen hautaan\nlisäksi pyyntivälineitä, keihäs, nuolia, veitsiä ym. pieniä aseita sekä\ntalousesineitä, varsinkin kirves ja pata, joista jälkimmäinen asetetaan\nkuolleen jalkapäähän. Muutakin rikkautta vainaja saa asuntoonsa, kuten\nsoopelin-, saukon- ja ketunnahkoja. Suuremmat esineet, vene, sukset ja\nahrain sijoitetaan arkun viereen: Shamannivainaja tarvitsee\nennenkaikkea loitsintavälineensä. Naisten hautoihin pannaan paitsi\nheille kuuluvia työkaluja myös näiden koristeet. Arkku asetetaan joko\nmatalaan hautaan tai puualustalle tahi paksujen kantojen päälle.\nUseimmat ruumissuojat sijaitsevat paljaan taivaan alla.\n\nNäkemänsä oltshien ilmahaudan, jossa kuollut oli tuohien sisässä,\nSchrenk sanoo olleen kolmen patsaan päällä noin 4-5 jalan korkeudella\nmaasta. Tästä kertoessaan hän huomauttaa, että mies- ja naisvainajille\ntehtiin samanlaiset leposijat.\n\nTungusien vanhan hautaamistavan ovat Sahalinin saarelle siirtyneet\norokitkin säilyttäneet. Eräässä kuvassa näemme patsashaudan alla\nsärjetyn reen, jolla neljä henkilöä tavallisesti kantaa vainajaa.\nArkkuun pannaan paitsi pyydys- ym. esineitä poronsatula, joka osoittaa,\nettä orokit käyttävät poroa tuonelassa vielä ratsueläimenä, vaikka he\njo ovatkin oppineet valjastamaan sen reen eteen. Jotta vainaja saisi\ntämän kotieläimen seuralaisekseen, on se haudan ääressä teurastettava.\nTällöin poron ohjaksen pää pannaan kuolleen käteen. Kun omaiset ja\nsukulaiset ovat syöneet lihat, kerätään luut ja asetetaan haudan ääreen\nhavujen peittoon. Joskus kuolleelle teurastetaan useampiakin poroja.\n\nGoldien hautausmenoja kuvailevat laajasti Shimkevitsh ja Lopatin. Niin\npian kun henki on lähtenyt, nostetaan kuolleen ruumis lattialle,\nhiukset suitaan, huomattavan henkilön ruumis toisinaan vielä pestään.\nYleensä eivät Siperian pohjoisimmat kansat ruumiita pese. Vainaja\npuetaan täysiin varustuksiin, talvella turkkiinkin, jottei kuollut\nvilustuisi. Kasvot peitetään kalan- tai metsäeläimennahkalla. joskus\nliinallakin. Niin kauan kuin kuollut on kotona, poltetaan kalanihraisia\ntuohuksia. Peijaisia varten naiset valmistavat papu- ja hirssikeittoa\nsekä erikoismuotoisia leivoksia. Kuolleen osa pannaan vainajan viereen\njakkaralle. Ensiksi joku vanhus tarjoaa kuolleelle viinaa sanomalla:\n\"Juo, ole rauhallinen, lapsiasi ja meitä sukulaisiasi älä häiritse!\"\nNäihin peijaispitoihin osallistuvat omaiset ja sukulaiset. Miesvainajan\nvaimolla on tapana ruumiin kotona ollessa vielä nukkua öisin tämän\nvieressä saman peitteen alla. Tavallisesti on kuollut kotona vain\nvuorokauden tai pari. Majasta ruumis kannetaan pihalle ikkunan kautta\nja pannaan laatikkomaiseen arkkuun. Ussurin yläjuoksulla vainaja saa\nmukanansa piipun, keihään, ahraimen, pyssyn, tulukset, veitsen,\nastioita, vaatteita ym. Naisen mukana pannaan arkkuun naisten\ntavaroita, etenkin lipas neuloineen, lankoineen ja saksineen, sekä\nkoristeita. Nämä esineet ovat välttämättä rikottavat, rautaisiinkin on\nlyötävä lovia. Amurin varsilla goldit vielä joko piirtävät paperiin tai\nleikkaavat siitä lintujen, metsäeläinten ja koirien kuvia, joskus\npainavat siihen kiinalaisen kuparirahankin jäljen. Nämä kuvat pannaan\narkkuun tai poltetaan tulessa, mikä tapa ilmeisesti on saatu\nkiinalaisilta.\n\nVainajaa saatettaessa pysähdytään kolme kertaa, jolloin mukana tuodusta\nastiasta valetaan juomaa maahan sanomalla: \"Juo, toivotamme sinulle\nhyvää matkaa tuonelaan, älä palaa takaisin, älä ota lapsia mukaasi!\"\nToisin paikoin goldit kantavat kuollutta tangolla, johon ruumis\nkiinnitetään kahdella köydellä. Hauta kaivetaan metsään määrättyyn\npaikkaan ja sen ääreen on läheisimmän omaisen tehtävä tuli, johon\nkaadetaan viinaa sekä heitetään tupakkaa ja peijaisruokaa. Samalla\nsanotaan vainajalle: \"Me teimme sinulle uuden kodin, asu siinä\nonnellisena, älä ota mukaasi vaimoasi tai lapsia, jos he saapuvat sinua\ntervehtimään.\" Hautaa umpeen luotaessa vainajan vaimo vielä noutaa\nkotoa tämän koiran ja surmaa sen haudalla. Surmatun koiran peitteeksi\npannaan peuran tai hirven nahka. Kun haudalle on pystytetty pieni\nlippu, palataan kotiin.\n\nMilloin joku goldi on kuollut tietämättömissä, toimitetaan valehautaus\nsiten, että vainajasta tehdään tämän kokoinen, käsillä ja jaloilla\nvarustettu kuva, jonka ylle puetaan asianomaisen vaatteet ja joka\nhaudataan tavallisin menoin.\n\nGiljakkien tavalla ovat goldit, oltshit ja orotshit viime aikoina\nrakentaneet kuolleita varten toisin paikoin myös erikoisia majoja,\njoihin vainajan arkku, joskus useampiakin, on asetettu. Kuolleelle\nannettu omaisuus on tällöin ripustettu hautamajan seinälle.\nTämänlaatuiseen hukkuneelle rakennettuun majaan, jonka Schrenk näki\nAmurin rannalla v. 1855, johti köysi, jonka toinen pää oli kiinnitetty\nrantaan ja jonka kummallekin puolelle, oli pystytetty keinotekoinen\npuurivi. Veteen hukkuneen sielun uskottiin kulkevan tuota kujannetta\nmyöten nuoran osoittamaan suuntaan.\n\nVaikka tällaiset majat ja todennäköisesti myös maahan hautaaminen ovat\ntäällä myöhempää perua, eivät Amurinkaan tungusinsukuiset kansat silti\nole omaksuneet ruumiiden polttoa, mikä tapa on Koillis-Aasiassa\nvallalla giljakkien ja korjakkien, vieläpä tshuktshienkin keskuudessa.\n\nKristinuskoon kääntyneet jakutit noudattavat tietenkin kristittyjen\nhautaamistapoja. Samoinkuin venäläiset asettavat hekin hengen lähdettyä\nkuolleen viereen vesikupin, jotta \"sielu\" poistuessaan voisi\n\"kylpeytyä\". Ruumis pestään ja puetaan sekä asetetaan lavitsalle\npyhäinkuvien nurkkaan. Kuollutta puettaessa irroitetaan tämän\nvaatteista kaikki metallinapit ja -soljet, jotka vaihdetaan\nnahkarihmoihin tai kasveista punottuihin nyöreihin. Hautajaisia varten\ntapetaan miespuolisen kuoltua tämän lempihevonen, naispuolisen kuoltua\ntaas lehmä. Lihasta valmistetaan peijaisruokaa. Pohjoisosissa\nteurastetaan myös poroja. Syrjäisillä hautapaikoilla näkee jakuttienkin\nmailla rikottuja rekiä, veneitä tai lapioita. Hautalöydöistä on lisäksi\ntavattu monenmoisia muita esineitä, kuten puhkaistuja patoja, satulan\nkappaleita, keihäitä, nuolia ja veitsiä. Shamanin haudan ääressä\nriippuu tavallisesti tämän puku ja rumpu. Lasten hautoihin on pantu\nkehto ja leikkikaluja.\n\nPakanuuden aikana jakutit rakensivat vainajilleen myös patsashautoja\n(_arangas_) asettaen ruumiit pylväiden kannattamaan, joko puusta\nkoverrettuun tai laudoista laadittuun arkkuun. Näitä vanhoja\npatsashautoja näkee toisin paikoin vieläkin, useimmiten ne kuitenkin\novat pahasti särkyneet. Trotshtshanskij mainitsee, että erään sellaisen\nääressä oli hyvin vanhanaikaisia esineitä mm. satula, kirves, jousi,\nseitsemän nuolta, metsästyspuukko, laukku ja jouhisuopunki. Vainaja oli\nkaukaloarkussa kallisarvoisissa pukimissa. Arkussa oli vielä\nvarapukuja. pari lakkia, housut, jalkineet ym. Jalkapäässä oli\nvaskipata ja tinalautanen, kumpikin lävistettynä, sekä puulusikka. Maak\nnäki matkoillaan lapsenkin patsashaudan, jota kannatti kaksi pylvästä.\nArkkuna oli halkaistun pölkyn koverretut puoliskot. Täällä lapsen\nruumis oli vasikannahkaan kiedottuna ympärillään joukko nukkeja.\n\nSeroshevskij olettaa, että jakutit olisivat omaksuneet nämä\npatsashaudat tunguseilta ja jukagireiltä, mutta on muistettava, että\neräät eteläisemmätkin kansat ovat noudattaneet tätä tapaa.\nMetsättömillä mailla ja joskus muutenkin jakutit ovat lisäksi\nasettaneet kuolleiden ruumiit joko tuohiin käärittyinä tai\nkaukaloarkkuihin kätkettyinä pelkästään maan pinnalle. Priklonskij\nsanoo Lenan suulla asuvien jakuttien käyttävän ruumisarkkuna myös\nruuhta, vieläpä airoilla ja äyskärillä varustettuna. Nykyään on\ntietenkin ruumiin maahan hautaaminen yleisimpänä tapana, jakutit kun\nkaikki ovat ainakin nimellisesti kristittyjä. Troshtshanskij olettaa,\nettä viimeksimainittu tapa olisi ollut käytännössä jo aikaisemminkin.\nGmelin väittää jakuttien turvautuneen myös ruumiinpolttoon. Isännän\nmukana, niin hän kertoo, poltettiin vielä tämän suosituin palvelija,\njottei kuollut toisessa elämässä jäisi palvelijaa vaille. Vaikka\njakuttien ruumiinpolttoa voidaan epäillä, on olemassa perinnäistietoja,\njoiden mukaan vainajan vaimo tai palvelija on saanut seurata herraansa\ntoiseen maailmaan. Vaimon hautaamisesta aviomiehen mukana puhuu mm.\nPriklonskij. Shimkevitsh kertoo, että jakutit ovat huomattavan henkilön\nkuoltua haudanneet paitsi tämän lempiratsua valjaineen vielä toisenkin\nhevosen, jonka selkään sälytettiin ruokavaroja ja turkiksia, sekä\nlisäksi jonkun henkilön, jonka tuli tuonelassa palvella isäntäänsä.\n\nJakuttialueen pohjoisosissa on shamanivainajien lepopaikoille\npystytettyjen pylväiden nenään asetettu linnunkuva. Priklonskij kertoo,\nettä kun shamani kuolee, jakutit pystyttävät tämän patsashaudan\npääpuoleen puisen haukan- ja jalkapuoleen käenkuvan. Tavallisesti nämä\nlinnut, joita arkun ääressä voi olla neljäkin ja useampia, näyttävät\nesittävän kaakkureita ja kuikkia eli yleensä niiden henkien\nilmenemismuotoja, jotka palvelevat ja avustavat tietäjää tämän\ntehtävissä. Samanlaisia puukuvia on tehty loitsintamenojen aikana.\nHyvin yleisiä ne ovat olleet myös tungusi- ja dolganishamanien\nhaudoilla.\n\nLisäksi on mainittava, että jakuttien myöhemmän ajan maahaudoille on\ntoisin paikoin salvettu pieniä hirsirakennuksia, jommoisia näkee myös\nSiperiaan siirtyneiden venäläisten kalmistoissa.\n\nTurkinsukuisten kansain hautaamistavat edustavat siis hyvinkin\nmonenlaisia menetelmiä. Patsashautoja, jommoisia mm. intiaanit ovat\nkäyttäneet, tapaamme pääasiallisesti pohjoisimmilla kansoilla. Niiden\nalkumuotona lienee ollut ruumiiden asettaminen puihin, josta tavasta jo\nPallas kertoo ja josta esimerkkejä on säilynyt meidän päiviimme asti.\nPriklonskij sanoo jakuttienkin panneen toisinaan ruumisarkun vain\noksien päälle puuhun, jonka alle he hautasivat elävän hevosen.\nTällaisen \"haudan\" hän mainitsee omin silmin nähneensä. Tungusien\nsanotaan käärineen kuolleen ruumiin porontaljaan ja ripustaneen sen\nsellaisena puuhun. Myös Bogutsanskin tatareja koskevassa tiedonannossa\nkerrotaan, että he ripustavat kuolleet puihin ja poistavat oksat,\njotteivät vainajat voisi kavuta alas. Kuten mainittu, on lasten\nruumiita monin paikoin yhä edelleen ripustettu puihin tai kätketty\npuiden koloihin.\n\nTällaisesta tavasta puhuvat jo kiinalaiset kronikat mainitessaan, että\n_dubo_ niminen kansa, joka viidennellä vuosisadalla asui Jenisein\nlatvoilla, pani kuolleiden ruumiit arkkuihin ja joko vei ne vuorille\ntai sitoi puihin. Tämä tiedonanto koskee ilmeisesti sojotteja, jotka\nnimittävät itseään _tuba_ -heimoksi ja joiden keskuudessa ainakin\nshamanien ilmahautoja on tavattu meidän päiviimme asti. Puihin asetti\nruumiit kiinalaisten kronikkain mukaan myös _shivei_ niminen kansa,\njolla todennäköisesti tarkoitetaan jotakin tungusiheimoa.\n\nKiinalaiset lähteet kertovat lisäksi, että _tukiu_, joka viidenneltä\nseitsemännelle vuosisadalle asui Mustan Irtyshin varsilla ja Gobin\nerämaan pohjoisosissa, harjoitti ruumiiden polttamista. Kuolleen mukana\npoltettiin myös tämän ratsu sekä vainajan käyttämät esineet.\nSotasankarin muistoksi tehtiin polttopaikan ääreen vielä erikoinen\nrakennus, johon asetettiin vainajan kuva sekä tämän taisteluja esittävä\nkirjoitus. Kuten prof. A.M. Tallgren on minulle ystävällisesti\nhuomauttanut, on muinaisturkkilaisia polttohautoja ajalta 400-600\ntodella tavattu. Väärin ymmärrettyihin kertomuksiin perustuu\nsitävastoin yllämainittu hautarakennus. Samat lähteet kertovat uhuanien\n(_uhuan_, myös _dung-chu_), joiden sanotaan olleen mandshurialaisen\n_sjan-bi (sien-pi_) -heimon sukulaisia ja asuneen ajanlaskumme\nensimmäisinä vuosisatoina Itä-Mongoliassa, asettaneen ruumiit\narkkuihin sekä polttaneen vainajan koiran ja ratsun ynnä vaatteet ja\ntarve-esineet ja kantaneen niiden tuhkan arkun jäljessä kalmistoon.\nRuumista saattaessaan heidän sanotaan laulaneen ja tanssineen.\n\nEdelleen kiinalaiset kronikat kertovat, että hunnit, jotka ajanlaskumme\nalussa asuivat Itä-Mongoliassa, pukivat kuolleet päällikkönsä kulta- ja\nhopeakirjailulla koristettuun pukuun ja asettivat arkkuun, mikä taas\npantiin vielä suurempaan laatikkoon. Tällainen hunniruhtinaan\nkumpuhauta on esiinkaivettu Noin-Ulasta Urgan lähistöltä, siinä\netelästä pohjoiseen suunnattu ruumisarkku oli erikoisen\nsuojuksen sisässä syvälle maahan tehdyssä hirsikammiossa. Noin-Ulan\nkallisarvoiset hautavarusteet, jotka palautuvat jo ajanlaskumme alkuun,\nkertovat paitsi kiinalaisen myös kreikkalais-skyyttiläisen kulttuurin\nkosketuksesta.\n\nUigurien kiinalaiset sanovat asettaneen ruumiin hautaan pystyasentoon.\nTäällä vainaja muka seisoi kuin elävä ihminen miekka vyöllä, keihäs\nkainalon alla ja viritetty jousi kädessä. Kuten Radloff huomauttaa,\nlienee viimeksimainittu kuvaus johtunut siitä, että uigurien oli kuultu\nvarustavan vainajansa aseilla, joita tämä oli elämänsä aikana\nkäyttänyt.\n\nArvokkaita tietoja Keski-Aasian turkkilaiskansain aikaisemmista\nhautaamistavoista saamme myös niiden eurooppalaisten kertomuksista,\njotka 1200-luvulla vaelsivat näiden keskuudessa. Plano Carpini sanoo\ntatarien hautaavan kuolleen päällikkönsä salaa sekä kattavan tälle\npöydän, johon pannaan lihaa ja maitoa. Vainajan mukana haudataan tämän\nratsu satuloineen ja suitsineen. Vielä toinenkin hevonen teurastetaan\nhaudalla peijaispitoja varten. Ruumiin mukana pannaan myös kultaa ja\nhopeaa. Vainajan käyttämät vaunut särjetään samoinkuin hänen\nasuntonsakin. Kaikki vainajan saamat esineet kätketään ruumiin kera\nkellarimaiseen hautaan, joka luodaan umpeen, niin ettei kukaan voi sitä\nlöytää.\n\nOmia havaintojaan esittää myös Ruysbroeck matkakuvauksessaan: \"Kun joku\nkuolee, itkevät he häntä suuresti huutaen; sen jälkeen he ovat\nverovapaita, ts. he eivät maksa mitään veroa yhden vuoden aikana. Ja\njos joku on läsnä täysikasvuisen kuollessa, niin ei hänen sovi yhden\nvuoden aikana astua Mangu kaanin hoviin. Lapsen kuoltua tämä kielto on\nvoimassa kuukauden ajan. Kuolleen haudan ääreen he jättävät aina\nteltan, jos vainaja kuuluu ylhäisiin, so. Tshingis-kanin sukuun --.\nKuolleen hautauspaikka on tuntematon; ja aina on leiri miehiä varten,\njotka vartioivat hautoja paikoissa, mihin he hautaavat korkeita\nherrojaan. En kuitenkaan saanut tietää, että he hautaisivat kuolleiden\nmukana aarteita. Komanit luovat vainajan päälle suuren kummun ja\npystyttävät hänelle kuvapatsaan, jonka kasvot ovat suunnatut itään päin\nja jolla on kädessä malja navan kohdalla. Varakkaille rakennetaan myös\npyramideja, so. pieniä suippokärkisiä rakennuksia, ja muutamin paikoin\nnäin korkeita tiilistä tehtyjä torneja, toisin paikoin taas\nkivirakennuksia, vaikkei mitään kiviä ollut lähettyvillä. Erään\näskettäin kuolleen haudan ääreen näin heidän ripustaneen pitkien\nseipäiden nenään 16 hevosennahkaa, neljä kutakin ilmansuuntaa kohti; ja\nvainajalle, jonka kuitenkin sanottiin olleen kastettu, he olivat\nasettaneet kumissia (_cosmos_) juotavaksi ja lihaa syötäväksi.\nKauempana idässä näin muita hautoja, suuria kivettyjä kenttäpintoja,\njoista toiset olivat ympyriäisiä, toiset nelikulmaisia; lisäksi oli\npystytetty neljä korkeata kiveä kutakin neljää ilmansuuntaa kohti.\"\n\nEräissä keskiajan lähteissä mainitaan lisäksi, että peijaisateriaksi\nteurastetun hevosen nahka täytettiin heinillä ja asetettiin kahden\npatsaan varaan sekä että ylhäisten henkilöiden mukana, jotka haudattiin\nsalaa, haudattiin myös näiden orjia.\n\nHautapaikan salaaminen, josta Plano Carpini, Ruysbroeck ym. kertovat,\nnäyttää turkinsukuisilla kansoilla olleen verraten yleinen tapa. Myös\nhunnipäällikkö Attilan hautaamista koskevassa kertomuksessa sanotaan,\nettä ruumista kantaneet orjat surmattiin, jotteivät ne olisi voineet\nilmiantaa suuren sankarin hautaa.\n\nMainitessaan, että silloiset komanit eli polovtsit, kuten slaavit\nEtelä-Venäjälle asettunutta turkkilaisheimoa nimittivät, pystyttivät\nhaudoille kuvapatsaita, joita nykyiskansat sanovat \"kiviakoiksi\",\nRuysbroeck kuvailee tapaa, jonka muistomerkit prof. Tallgrenin\nsuullisen tiedonannon mukaan ovat n. ajalta 900-1300. Paitsi\nEtelä-Venäjällä, missä \"kiviakkojen\" alue ulottuu Kaspianmeren\npohjoispuolella sijaitsevilta aroilta Odessan seuduille, vieläpä\nGalitsiaankin asti, on niitä runsaasti myös Aasian puolella mm.\nkirgisien aroilla, Jenisein latvoilla ja Altain rinteillä.\n\nMitä Ruysbroeck tarkoittaa puhuessaan varakkaiden haudoille\npystytetyistä pienistä pyramideista, käy ilmi hänen matkakuvauksensa\ntoisesta kohdasta, jossa hän kertoo lamalaisten polttavan kuolleensa ja\nsäilyttävän tuhkan pyramidin päässä. Nuo Ruysbroeckin mainitsemat\ntiilistä tehdyt tornit ja kivirakennukset tarkoittanevat buddhalaisia,\n_stupa_ nimisiä hautapatsaita, jommoisia näkee paitsi Pohjois-Intiassa\nmyös Keski-Aasiassa.\n\nVanhaa keski-aasialaista perintöä ovat sitävastoin ne Ruysbroeckin\nnäkemät ympyriäiset tai nelikulmaiset kivetyt hautapaikat, joissa\nneljää ilmansuuntaa kohti oli neljä korkeata kiveä, Tällaisia\nerimuotoisia pystykivien reunustamia muinaishautoja on mm. Radloff\ntutkinut Abakanin, ylisen Jenisein ja Jusin laaksoissa, Katunin\nvarsilla ja Irtyshin lähteillä. Näistä pronssikautisista kivien ja maan\npeittoon kätketyistä haudoista on löydetty mm. ratsujen valjaiden\njäännöksiä. Muista Siperian muinaishaudoista, joita arkeologit ovat\ntutkineet, mainittakoon vielä vanhemman rautakauden suuret kumpuhaudat\nSemipalatinskin, Buhtarman ja Katunin seuduilla sekä näitä pienemmät\nmyöhemmän rautakauden kumpuhaudat Abakanin arolla. Altain suurissa ja\nsyvissä ruhtinashaudoissa, jotka näyttävät olevan samoilta ajoilta kuin\nnuo Noin-Ulasta löydetyt ja joista jotkut jo ammoin ovat joutuneet\nryöstäjien saaliiksi, on rikkaan ja taitehikkaan hautakaluston ohella\nollut mm. joukko mumifioituja ratsuja. Hautalöydöistä voi lisäksi\npäättää, että kiinalainen ja etenkin kreikkalais-skyyttiläinen\nkulttuuri ovat jättäneet syviä jälkiä tännekin Aasian sydämeen.\n\nNäiden muinaishautojen edustamaan kulttuuripiiriin verraten muodostaa\ntuo pohjoinen alue ikivanhoine ilma- eli patsashautoineen oman\nerikoisen piirinsä. Keski-Aasian hautavarustukset kertovat ennenkaikkea\nsoturi- ja paimentolaiskulttuurista, jonka tärkeimpiä kotieläimiä ovat\nolleet hevonen ja lammas. Keski-Aasian ratsastajakansat ovat vielä\nviime aikoihin asti varustaneet vainajan tämän ratsulla, suitsilla ja\nsatulalla, minkä tavan jakutit ovat tuoneet mukanaan nykyisillekin\nasuinpaikoilleen. Tuolle pohjoiselle ilmahautakulttuurille taas on\neränkäynti ollut ominaista, josta todistuksena ovat monet kuolleiden\nkäytettäväksi asetetut pyyntivälineet. Missä peura on kotieläimeksi,\nvieläpä ratsastusjuhdaksikin kesytetty, kuten erinäisten\ntungusiheimojen keskuudessa, seuraa vainajan poro tätä toiseen\nmaailmaan. Goldien mailla on kuollut saanut mukanaan vain koiransa,\njoka täällä on ollut ainoa kotieläin.\n\n\n\n\nMUISTAJAISET.\n\n\nTuruhanskin piirin tungusit eivät vietä määräpäiviin sidottuja\nmuistajaisia, ei heillä myöskään ole ollut tapana käydä vainajain\nkalmoilla hautajaismenojen jälkeen. Tretjakov sanoo, että he kovasti\npelkäävät kuollutta ja peräytyvät heti, kun he metsiä samoillessaan\nhuomaavat lähestyvänsä hautapaikkaa. Joutuessaan kulkemaan läheisen\nomaisen ilmahaudan ohi jotkut kuitenkin asettavat siitä riippuvaan\npataan hehkuvia hiiliä, ihraa ja tupakkaa.\n\nSamoin Maak kertoo jakuteista huomauttaen, että ainoastaan ne, jotka\nelävät läheisessä kosketuksessa venäläisten kanssa, valmistavat\nkuolleen kunniaksi pidot 9:ntenä, 20:ntenä ja 40:ntenä päivänä kuoleman\njälkeen. Tällöin he asettavat muistajaisruokia tuvan nurkassa olevalle\npöydälle pitäen niitä siinä tunnin ajan, joskus kauemminkin, minkä\njälkeen ruoan tähteet jaetaan köyhille. Vainajan \"sielun\" uskotaan\nsaapuvan kesteihin avatun ikkunan kautta. Samoinkuin muistajaispäivät\novat itse menotkin todennäköisesti venäläisiltä lainatut, jotka\nvainajaa pitoihin kutsuessaan myös aukaisevat ikkunan ja jotka vainajan\nsyötyä jakelevat köyhille ruokien tähteet.\n\nToistuvia määräpäiviin sidottuja muistojuhlia ovat viettäneet etupäässä\nvain ne Altain suvun kansat, jotka ovat joutuneet kristinuskon tai\nislamin vaikutuspiiriin. Edelliseen ryhmään kuuluvat mm. Abakanin ja\nAltain tatarit. Varhempaa kantaa edustanee Abakanin tatarien tapa,\njotka ensi aikoina kuolemantapauksen jälkeen aina syödessään antavat\nosan myös kuolleelle. Erikoisia muistajaispitoja, jolloin vainajalle\nuhrataan tuleen ruokaa ja juomaa, pidetään täällä 3:ntena, 7:ntenä,\n20:ntenä ja 40:ntenä sekä vuosipäivänä. Juhlallisemmin vietetään kahta\nviimeksimainittua muistopäivää, jolloin suuret määrät sukulaisia ja\nnaapureita saapuvat pitoihin tuoden tuomisia mukanaan. Kuolleen osa\npannaan erikoisiin astioihin. Menot alkavat tavallisesti illalla, -- yö\non näet kuolleiden liikunta-aika, -- ja jatkuvat seuraavaan päivään,\njolloin käydään myös kalmistossa. Vielä haudallakin, jonka ääreen\ntehdään tuli, kestitään vainajaa. Abakanin tatarien sanotaan 40:ntenä\npäivänä teurastavan vainajan lempihevosen, jota ei kukaan tänä aikana\nole käyttänyt, Lihat syödään haudalla ja pää asetetaan haudan päähän\npystytetyn seipään nenään.\n\nBeltirit viettävät omaisen kuoltua muistajaisia paitsi 3:ntena,\n7:ntenä, 20:ntenä ja 40:ntenä päivänä vielä puolen vuoden ja vuoden\nkuluttua. 3:ntena ja 20:ntenä kokoontuvat vain omaiset vainajan kotiin,\nmissä syömään ryhtyessään panevat kuollutta muistellen ruokaa ja juomaa\nlieden tuleen, mutta 7:ntenä päivänä, jolloin sukulaisetkin tuovat\nvainajalle kestitystä, käydään myös kalmistossa. Kun haudan pääpuoleen\non tehty tuli, kerätään kaikilta läsnäolevilta lihapala erikoiseen\nvatiin ja samoin kaadetaan jokaisen juoma-astiasta vähäisen viinaa\nerikoiseen maljaan. Lisäksi on jokaisen velvollisuus vuodattaa juomaa\nhaudalle kolme kertaa sanomalla: \"Juo tätä viinaa ja syö näitä ruokia!\"\nSitten asetetaan edellä mainittu vati ja malja hautakummulle, minkä\njälkeen kuolleen omaiset ja sukulaiset alkavat itsekin syödä ja juoda.\nVihdoin vainajalle omistettu viinamalja tyhjennetään tuleen, mutta\nlihavadista pannaan siihen vain kolme kourallista. Muun osan\nmuistajaisväki jakaa keskenään. Haudalta palattua pidot jatkuvat vielä\nvainajan kotona. Samanlaisin menoin beltirit viettävät 40:nnen päivän,\npuolen vuoden ja vuoden muistajaisjuhlaa. Viimeisellä kerralla\nkalmistosta lähdettäessä leski kulkee kolmesti haudan ympäri\nmyötäpäivään ja lausuu: \"Nyt minä jätän sinut!\" Sikäläisen oikeustavan\nmukaan leski on tämän toimituksen jälkeen vapaa menemään uusiin\nnaimisiin.\n\nJotenkin samoin viettävät sagaijit ja kargintsit vastaavat\nmuistojuhlansa. Edellisten kerrotaan hautausmaalla käydessään polttavan\nhaudan pääpuoleen tehdyssä tulessa myös muistajaisiksi surmatun teuraan\nluut, joita ei mitenkään sovi särkeä. Paitsi yllämainittuina aikoina\nkargintsit muistelevat kuollutta keväällä niihin aikoihin, kun käki\nalkaa kukkua.\n\nTeleutit viettävät muistajaisia (_yzyt pairamy, pairam_ \u003C pers.\n_bairam_ juhla) vain 7:ntenä ja 40:ntenä sekä vuosipäivänä. Kotona\njuhliessaan he asettavat ruokia esille sekä vainajaa että elossa olevia\nvarten. Kuolleen ruokakuppi pannaan ikkunalle, josta se myöhemmin\nkorjataan pihalle siihen paikkaan, missä arkku on valmistettu. Tällöin\nruoan viejä lausuu: \"Kun olit elossa söit itse, kun kuolit, syö sinun\nsielusi (_sünä_).\" Sen jälkeen kuolleen osa annetaan koirille. 7:ntenä\npäivänä teleutit teurastavat vainajan lempihevosen, jotta tämä voisi\nkäyttää sitä toisessa maailmassa. Jo kuolinpäivänä hevonen tuodaan\nkotiin ja sen selkään pannaan kalliita mattoja ja huiveja, harjaan ja\nhäntään sidotaan myös silkkinauhoja. Ruumista saatettaessa se\nvaljastetaan vainajan reen tai vankkurien eteen. Hautajaisten jälkeen,\njolloin hevonen on koko ajan satuloituna ja mainituilla peitteillä\nvarustettuna, sitä ruokitaan seitsemän päivää, kuljetetaanpa vielä\nsukulaistaloissa ja naapureissakin, missä jokaisen on annettava sille\nkauroja ja sen kuljettajalle teetä ja viinaa. Sen jälkeen eläin\nteurastetaan, mutta satula ja peitteet lahjoitetaan köyhille. Toisinaan\nlahjoitetaan itse hevonenkin, jonka silti uskotaan tulevan kuolleen\nomaisuudeksi:\n\n7:ntenä ja 40:ntenä päivänä sukulaiset menevät myös kalmistoon\nottaen mukaansa muistajaisruokia ja -viinaa. Haudan ääreen tehdään\ntäällä kaksi tulta, pienempi vainajan pääpuoleen kuollutta varten\nja päinvastaiselle puolelle isompi muistajaisväkeä varten.\nEnsiksimainittuun tuleen pannaan kuolleen osa kestityksestä, teleuttien\nsanotaan näet uskovan, että vainaja (_yzyt_) perii osansa tulen\nvälityksellä. Menojen päätyttyä vanhin joukosta tallaa tulta sanoen:\n\"Minä hävitän sinun tulesi ja peitän sen tuhkan talkkunalla.\" 40:nnen\npäivän muistojuhlaan liittyvät vielä ns. asunnon puhdistajaiset. Tätä\ntoimitusta varten on kutsuttava shamani (_kam_), joka erikoisin menoin\nesittää kuolleen etsimistä ja karkoittamista ja joka rumpua sormillaan\npäristellen lähestyy joka nurkkaa, kunnes vihdoin tarttuu kuolleeseen\nja juoksee tämän kera pihalle huutaen: \"_sau_!\" Samalla hän kehoittaa\nkuollutta siirtymään sille hakattuun puuhun (arkkuun) ja asettumaan\nsille kaivettuun maahan (hautaan). Kuolleen mukana karkoitetaan myös\n_aldatshy_, kuoleman enkeli, joka riistää ihmisiltä hengen.\n\nRadloff kertoo, että kun vainaja varsin vastenmielisesti poistuu\nomaistensa seurasta, on altailaisilla tapana käydä kaukaakin kutsumassa\netevä noita kuollutta karkoittamaan. Kengi-järvellä, missä jurtan\npuhdistaminen toimitetaan 40:ntenä päivänä auringon laskun jälkeen,\noli Radlovilla itsellään v. 1860 tilaisuus seurata näitä menoja. Illan\npimetessä alkoi ulkoa kuulua rummutusta ja shamanin yksitoikkoista\nlaulua tämän kiertäessä jurttaa noin sadan askeleen päässä. Vähitellen\npiiri pieneni, kunnes noita jo sivusi teltan seinää ja vihdoin astui\novesta liedellä palavan tulen valaisemaan jurttaan. Savustettuaan\nrumpunsa sekä ulko- että sisäpuolelta noita istuutui oven ja lieden\nvälille laulaen yhä hiljemmin ja päristäen rumpuaan yhä harvemmin,\nkunnes kuultiin vain vienoa valitusta. Sen jälkeen noita nousi\nvarovasti, kulki verkalleen lieden ympäri ja kutsui vainajaa nimeltä\nkurkistellen joka puolelle ikäänkuin tätä etsien. Samalla hän toisinaan\nkuolleen osaa näytellen pyysi kimakalla äänellä -- kuolleen uskotaan\npuhuvan kimakasti -- saada jäädä omaisten luo, sillä matka tuonelaan on\npitkä ja peloittava yksin kulkea. Ajettuaan rumpu kädessä kuollutta\ntakaa sopesta soppeen noidan onnistui vihdoin vangita \"sielu\" rummun ja\npäristimen väliin ja painaa se maata vasten rummullaan. Nyt alkoi\nvainajan tuonelaan saattaminen rummutuksen käydessä yhä kumeammaksi.\nVihdoin noidan voimakkaat lyönnit ilmaisivat läsnäoleville, että hän\noli sielun kera jo saapunut perille. Ennenkuolleet kieltäytyivät\nkuitenkin ottamasta vainajaa seuraansa, mikä kuultiin noidan ja\nmanalaisten kesken virinneestä keskustelusta. Tarjoamalla kuolleille\nviinaa ja näiden siitä humaltuessa, jota noita myös menoissansa esitti,\nhänen onnistui lopulta piilottaa sielu vainajien joukkoon. Sen jälkeen\nnoita palasi tähän maailmaan hyppien ja huutaen, kunnes hän hiestyneenä\nja uupuneena vaipuu horrostilaan.\n\nEri shamanien sanotaan toimivan jonkin verran eri tavalla. Joskus sielu\npääsee karkuunkin ja palaa takaisin, jolloin menot ovat aloitettavat\nuudelleen. Toiset shamanit nokeavat kasvonsa vainajan sielua saattamaan\nmennessään, jotteivät tuonelaiset heitä tuntisi. Usein kutsutaan\nteltan puhdistajaisiin apumiehiksi vielä _jaik-kan_ eli _nama_\n(vedenpaisumuksen ruhtinas), jolloin noita jäljittelee vesivirtojen\nkohinaa. Tämän haltian apua etsitään myös, milloin vainajat vievät\nmukanaan kotieläimiä toiseen maailmaan. Toisin paikoin sidotaan\nkuolleen vuoteeseen kuoleman edustajana kukko, jonka shamani\nkarkoittaa. Kuoleman enkeli, _aldatshy_, karkoitetaan myös polttamalla\njurtassa katajia.\n\nTodennäköisesti on Potanin oikeassa väittäessään, etteivät Altain\nasukkaat ole alunperin viettäneet määräaikaisia muistojuhlia ja että he\nkuolleiden seuraa peläten ovat karttaneet kalmistojakin. Vainajan\njohtaminen pois elävien ilmoilta ja saattaminen tuonelaan, jota\npidetään yhtenä shamanin tärkeimmistä tehtävistä ja jonka tapaamme\npohjoisiltakin kansoilta, näyttää sitävastoin palautuvan ammoisiin\naikoihin. Tämän toimituksen liittyminen 40:nnen päivän muistajaisiin on\nkuitenkin epäilemättä myöhempää perua.\n\nMääräaikaisia muistajaisia viettävät myös Volgalla asuvat\ntshuvassit, joista suurin osa on kääntynyt kristinuskoon. Jo 3:ntena\npäivänä kuolemasta on heillä tapana teurastaa karitsa tai kana\narkunvalmistuspaikassa pihalla. Pitojen aikana ensiksi vanhin, sitten\njokainen ikäjärjestystä seuraten antaa palan kuolleelle. Ruokaa\nheitetään myös pihaportin ulkopuolelle. Suuremmat sukulaisjoukot\nsaapuvat vasta 7:ntenä ja etenkin 40:ntenä päivänä tuoden mukanaan\nvahakynttilöitä ynnä ruoka-aineita, joilla vainajaa kestitään kaiken\nyötä. Jotkut lähtevät reellä tai vankkureilla kulkusten helistessä\nkalmistoonkin kutsumaan kuollutta pitoihin. Vainajan tultua tätä\npuhutellaan aivan kuin elävää ihmistä, kehoitetaan astumaan tupaan ja\nistuutumaan uunin ääreen lämmittelemään. Vainajaa varten on ovinurkkaan\nnostetulle pöydälle asetettu tyhjä ruoka-astia ja maljakko, joihin\nsukulaiset aina muistoruokia maistamaan ryhtyessään panevat vuoron\nperään joko ruokaa tai juomaa. Astioiden reunaan kiinnitetään tuon\ntuostakin pieniä palavia vahakynttilöitä. Kuolleen huvittamiseksi vielä\nlauletaan, soitetaan ja tanssitaan. Tshuvasseilla on lisäksi samoinkuin\nVolgan suomensukuisilla kansoilla tapana, että joku kuolleen omaisista,\njoka valitaan tämän edustajaksi, pukeutuu yön aikana vainajan pukuun.\nAamun koittaessa kuollut saatetaan takaisin kalmistoon yhtä\njuhlallisesti kuin hän sieltä tuotiinkin. Vainajan mukana viedään sinne\nmyös ruokia ja ennenkaikkea muistajaisiksi teurastetun hevosen pää tai\npää ja jalat, samoin erinäisiä esineitä, kuten vainajan paita, housut\nja virsut sekä ruoka-astia, kauha, lautanen ja lusikka. Joskus haudan\nääressä vielä lauletaan ja tanssitaan. Kotiin jääneet kantavat sillä\nvälin kuolleen pöydän ruokineen kujalle, missä ilonpitoa jatketaan,\nkunnes joku tanssiessaan vihdoin kumoo pöydän, jolloin koirat rientävät\nruokiin käsiksi.\n\nPaitsi yllämainittuina päivinä tshuvassit muistelevat kuollutta\nlisäksi joka torstai-ilta etenkin ensimmäisten viikkojen aikana.\nViimeksikuollut saa erikoista huomiota osakseen vielä sen yleisen\nmuistojuhlan aikana, jota tshuvassit viettävät lokakuun ensimmäisenä\ntorstaina tai eri seuduilla eri aikoina lokakuun kuluessa. Tällöin\nteurastetaan vainajan sukupuolesta riippuen hevonen tai lehmä, joskus\nmyös vain vasikka tai lammas, ja pannaan paljon olutta, yleensä\nvarustaudutaan sitä paremmin, mitä kunnioitetumpi kuollut oli\neläessään. Kun kaikki on valmiina, valjastavat jotkut vainajan\nomaisista hevosen, sitovat sen luokkaan lukuisia kulkusia ja lähtevät\nmetsään. Mukana pitää olla myös viinaa, paistettu kana ja ohukaisia\nsekä huopamatto. Etsittyään metsästä tarkoitukseen sopivan lehmuksen\nmiehet kaatavat puun ja muodostavat siitä parin kyynärän pituisen\npylvään, jonka yläpää vielä veistämällä koristetaan. Tämä pylväs\nkääritään nyt mukana tuotuun huopamattoon. Kaikki ruoat jätetään\nmetsään, mutta viinapullosta kaadetaan ainoastaan osa maahan kuolleen\nhyväksi. Kotiin tultuaan neljä miestä kantaa tuon huopaan käärityn\npylvään tupaan aivan kuin vainajan ja asettavat sen seinäpenkille\nhöyhenpatjalle. Samalla pylvään ylle puetaan jokin kuolleen\npukukappale, esim., jos nuorta neitoa muistellaan, tämän päähine. Sen\njälkeen aletaan tuvassa soittaa ja tanssia, muutamat heltyvät\nitkuunkin. Myöhemmin omaiset ja sukulaiset lähtevät pylvään kera\nhaudalle ottaen mukaansa myös monenlaisia ruokia. Täällä pylväs\npystytetään vainajan haudalle ikäänkuin tämän kodiksi. Paitsi\nkalmistossa juhlitaan ja syödään vielä kotonakin kaiken yötä.\n\nMääräaikaisia muistajaisia ovat viettäneet myös muhamedinoppiin\nkääntyneet turkinsukuiset kansat, vaikka itse menot monin paikoin ovat\nvarsin vaatimattomia. Venäjän tatarit muistelevat ja kestitsevät\nvainajaa 3:ntena, 7:ntenä ja 40:ntenä päivänä, jolloin varsinkin\nviimeksimainittuna laaja sukulaispiiri kokoontuu vainajan kotiin.\nItäisten turkkilaisheimojen muistopäiviä ovat lisäksi 20:nes ja\nvuosipäivä. Samoina päivinä viettävät muistajaisia myös kasak-kirgisit,\njoiden keskuudessa on säilynyt eräitä varsin kiintoisia tapoja. Niinpä\nvainajan satula on koko muistajaiskauden aikana asetettu kunniapaikalle\nja satulan nuppiin on ripustettu kuolleen puku, päähine ja vyö. Nuoren\nmiehen muistoksi pystytetään vielä keihäs, jonka kärkeen sidotaan\npunainen nauha. Keihäs pystytetään telttaan siten, että sen kärki\nkohoaa esiin reppanan puhki. Vasta vuosipäivänä joku tarttuu siihen ja,\nperheenemännän ja tyttärien itkien muka estellessä, katkaisee sen. Sen\njälkeen sytytetään suuri tuli, jossa keihäs poltetaan. Palkkioksi\nkeihään hävittämisestä saa asianomainen emännältä viitan. Muihin\nmuistopäiviin liittyvistä tavoista mainittakoon, että 7:ntenä päivänä\nleikataan vainajan lempiratsun häntä ja heitetään arolle. 40:ntenä\ntaas leskivaimo tai tytär sytyttää pienen lampun lieden ääreen\nkunniapaikalle. Yhteistä kaikille muistajaisjuhlille on kansan\nkestitseminen ja ruokien jakelu.\n\nJos suruajan kestäessä joudutaan muuttamaan muualle, sidotaan vainajan\nhevosen häntään punainen tilkku ja satula asetetaan selkään siten, että\netuosa tulee taakse päin. Satulan nuppiin ripustetaan vielä vainajan\nviitta ja päähine sekä tulukset ja miekka. Hevosta taluttaa tällöin\nvainajan leski tai, jollei tämä ole elossa, hänen tyttärensä. Vaimon\nkuoltua taas satula pannaan kamelin selkään ja sen päälle vaate ja\nliina. Kamelia taluttaa tytär tai miniä. Kun vainajan ratsu\nteurastetaan vuoden kuluttua, on luiden särkymistä tarkoin varottava.\n\nMuistajaisten yhteydessä pannaan tavallisesti toimeen vielä\nkilparatsastus, jolloin palkinto tuodaan vainajan jurttaan, jos\npalkinnon saaja on saman kylän asukas.\n\nTurfanin seudun turkkilaisten sanotaan teurastavan karjaa ja ruokkivan\nniitä, jotka muistopäivinä saapuvat rukoilemaan vainajan puolesta.\nTäälläkin liittyy sekä kilparatsastus että paini muistajaismenoihin,\nmilloin juhla on omistettu miespuoliselle vainajalle. Lisäksi\nmainittakoon, että jos jälkeenjäänyt aviopuoliso aikoo mennä uusiin\nnaimisiin, ennenkuin suruaika on kulunut umpeen, joka miehellä kestää\nneljä, vaimolla seitsemän kuuta, on asianomaisen vietävä vesiruukku\nhaudalle ja kaadettava vettä kuolleen kumppanin pään kohdalle.\n\nYllämainittujen muistajaisten määräpäivät ovat siis yleensä samoja sekä\nkristinuskoa että muhamedinoppia tunnustavilla. Jakutit, jotka eivät\nvietä muistajaisia 7:ntenä, vaan 9:ntenä päivänä noudattavat tässä\nvenäläisen kirkon yleisintä tapaa. Yhteinen kummankin uskontokunnan\npiirissä on myös käsitys, että kuollut on neljänkymmenen päivän aikana\nvielä verraten läheisessä suhteessa vanhaan kotiinsa. Monin paikoin\npidetäänkin 40:nnen päivän muistojuhlaa vainajan varsinaisena\neronhetkenä, jolloin tämä poistuu tuonelaan. Epätietoista on, mihin\ntämä aikamäärä perustuu, mutta jo kristinuskon alkuaikoina oli vallalla\nkäsitys, että Kristus astui taivaaseen 40:ntenä päivänä. Vanhempaa\nperua lienee vuosipäivän vietto vainajan viimeisenä erikoisjuhlana.\n\nKristittyjen ja muhamedilaisten 40:n päivän jaksoa vastaa lamalaisilla\n49 päivää eli 7 viikkoa. Pallas kertoo kalmukeista, etteivät he sinä\naikana metsästä, teurasta karjaa tai surmaa edes hyönteistä, jotteivät\nvahingoittaisi vainajan \"sielua\". Sinä aikana tämä näet harhailee vielä\nmaan päällä, mistä se vasta 49:ntenä päivänä poistuu tuomiolle ja\nlopulliseen olotilaansa. Sen vuoksi tällöin vietetyissä muistajaisissa\non ollut tapana polttaa vainajasta tehty paperikuva. Gulbin sanoo\n\"keltaisten uigurienkin\", jotka ovat kääntyneet lamalaisuuteen,\nmuistelevan kuollutta 49:ntenä päivänä, jolloin vainajaa kestitään\nteellä ja leivällä ja jolloin \"paperi\" poltetaan. Samalla sytytetään\nlamppu vainajan kunniaksi. Varakkaiden mongolien sanotaan viettävän\nvielä vuosipäivää. Yllämainitut uigurit saattavat viettää kolmeakin\nvuosipäivää, joista ensimmäisenä sytytetään yksi lamppu, toisena kaksi\nja kolmantena kolme.\n\nSojotit, jotka myös tuntevat tuon 49 päiväisen jakson, näyttävät\npyhittävän joka seitsemännen päivän, luultavasti seitsemän viikon\naikana, koska he eivät silloin anna viedä kuolinmajasta mitään, ei edes\nmaitoa muualle. Derbyttien käsityksen mukaan tämä kielto koskee niitä\npäiviä, joiden luvuissa esiintyy sama numero. Niin esim. jos vainaja on\nkuollut kuun 3:ntena päivänä, ei kuolinmajasta viedä mitään 13:na eikä\n23:na päivänä, jos taas 9:nä, ei 19:nä eikä 29:nä päivänä. Tällaiset\nkäsitykset ja pitämykset ovat tietenkin vieraan kulttuurin tuomia.\n\nSiirtyessämme Amurin laaksoon kohtaamme muistajaisten vietossa\nkiinalaisia piirteitä. Niinpä goldien keskuudessa on vaimoilla toisin\npaikoin samoinkuin Kiinassa tapana viettää miesvainajan kuoltua\nensimmäiset yöt kalmistossa nukkumalla tämän haudalla. Kotona esiintyy\nvainajan edustajana vartavasten tehty valkoinen pielus, joka\nvalmistetaan hautajaisten jälkeen 7:ntenä päivänä, joskus\naikaisemminkin, ja joka asetetaan vainajan vuoteelle. Pielukselle\npannaan vielä, milloin miesvainajaa muistellaan tämän puku ja päähine;\nmilloin taas naisvainajata surraan, mm. tämän koristeet. Lapselle\nkuuluvat tietenkin leikkikalut. Tätä pielusta goldit nimittävät nimellä\n_fanja_ ja tarkoittavat sillä itse kuollutta. Jokaisen aterian alkaessa\npannaan _fanjan_ ääreen ruokakuppi, ja levolle mennessään leski käy\n_fanjan_ kera saman peitteen alle. _Fanjan_ eteen asetetaan vielä\npuinen haltiankuva (_ajami-fonjalko_), jolla on reikä rinnassa.\nMuistajaisia vietettäessä tähän reikään pistetään savuava piippu.\n_Fanjaa_ hoidetaan yllämainitulla tavalla aina \"suureen muistojuhlaan\"\nasti, jolloin se poltetaan.\n\nGoldien muistajaisista ansaitsee kaksi erikoisesti huomiota, nim.\n_nimgan_, jota vietetään eri paikoin eri aikoina, missä 7:ntenä päivänä\nhautajaisten jälkeen, missä myöhemmin, jopa vasta kahden kuukauden\nkuluttua, sekä _kazatauri_, jota sanotaan \"suureksi muistojuhlaksi\".\nJälkimmäisen ja samalla viimeisen juhlan tärkeimpiä menoja on vainajan\nsaattaminen tuonelaan. Samoinkuin _nimganin_ ei tämänkään juhlan\nviettopäivä ole tarkoin määrätty, vaan sopivat siitä omaiset ja\nsukulaiset. Jotkut kiirehtivät sen viettämistä, jotkut taas siirtävät\nsen vuoden tai useamman taakse. Siihen mennessä vietetään vielä pieniä\nmuistajaisia kerran kuussa, jolloin _fanjan_ eteen asetetaan illan\ntullen ruokia ja vesiastia.\n\nHankkiutuessaan viettämään _nimgania_ goldit leipovat tavanmukaisia\nmuistajaisleipiä, joista yksi on linnunmuotoinen, sekä valmistavat\nmonenmoisia ruokia. Tilaisuuteen kutsutaan myös shamani, joka asettuu\nistuutumaan _fanjan_ viereen. Sillä aikaa kun _fanjan_ eteen asetetaan\nviinaa ja lehtitupakkaa ja _ajami-fonjalkon_ rintaan pistetään savuava\npiippu, naiset pystyttävät pihalle erikoisen teltan, johon tehdään\noviaukko kahdelle vastakkaiselle suunnalle, nim. idän ja lännen\npuolelle. Sitten _fanja_ tuodaan tähän telttaan ja asetetaan puhtaalle\nniinimatolle. Kummankin oviaukon edustalle sytytetään tuli, joista\nitäinen on \"maan\" puolella, läntinen \"manalan\" (_buni_) puolella.\nLisäksi naiset tekevät heinistä nuken (_mugde_), jonka ylle pukevat\nkuolleen puvun. Kun kaikki on valmiina, pukeutuu shamanikin täyteen\nasuunsa ja astuu puheena olevaan telttaan. Surun merkkinä on shamanilla\nvalkoinen vyö; muilla sen lisäksi valkoinen palmikkonauha. Yleisen\ntavan mukaisesti on kaikilla muistojuhlaan osallistuvilla sitäpaitsi\npajukepit kädessä. Tarkastettuaan, että teltta, _fanja_ ja _mugde_ ovat\nasianmukaisessa kunnossa, shamani alkaa etsiä kuolleen sielua\njohdattaakseen sen _fanjaan_. Aluksi hän päristelee rumpuaan hiljaa ja\nharvakseen, sitten yhä kovemmin ja nopeammin säestäen täten lauluaan,\njossa hän pyytää haltioiltaan (_seon_) apua. Samalla hän on näkevinään\nnämä haltiat ja kuulevinaan niiden vastaukset. Kaikki läsnäolevat\nseuraavat tarkoin shamanin eleitä ja toimia tämän vaipuessa ikäänkuin\nhorrostilaan, josta taas virkoaa ja alkaa hyppiä ja loitsia yhä\nedelleen sielua etsien. Vihdoin hän äännähtää iloisesti, tekee\nkäsillään tavoittavan liikkeen ja saa muut uskomaan, että hänen on\nonnistunut pyydystää sielu. Milloin sielu vaellusretkillään on\nvahingoittunut tai sairastunut, on se vielä parannettava, ennenkuin\nshamani johtaa sen _fanjaan_. Kun sielu, joka näin ollen saattaa\npieluksesta poistua, on saatettu siihen takaisin, alkavat naiset kantaa\nruokia _fanjan_ eteen. Myös noita tarjoo sille viinaa sanomalla: \"Juo\nviinaa ja iloitse kanssamme!\" Lisäksi tarjotaan _fanjalle_ vain\ntavallista vettä. Ruoan tähteet ja samoin _mugde_-nukke poltetaan\nlopuksi nuotiossa, mutta _fanja_ itse viedään asuntoon takaisin.\n\nSamat menot toistuvat myös viimeistä muistojuhlaa, _kazalauria_\nvietettäessä. Kerrotaan, että kun shamania käydään kutsumassa ja\nhänelle tällöin tarjotaan viinaa, hän kastaa ensiksi etusormensa\njuomaan ja pirskoittaa sillä vasemman käden yli muutamia pisaroita\nhaltioilleen (_seon_) uhriksi. Samalla noita pukeutuu varustuksiinsa,\nottaa rummun käteensä ja anoo haltioittensa apua. Kun hän sitten saapuu\nkuolintaloon, istuutuu hän aluksi _fanjan_ viereen, kunnes _fanja_\nkuitenkin pian kannetaan samaten rakennettuun telttaan kuin _nimganin_\naikana, jolloin taas sen kummankin oviaukon eteen sytytetään tuli.\nLisäksi valmistetaan nukke, _mugde_, joka vainajan pukuun puettuna\nasetetaan _fanjan_ viereen joen suuntaan, jalat alajuoksuun päin. Kun\nshamani ensiksi täydessä asussaan on rumpua päristämällä karkoittanut\ntelttaan mahdollisesti hiipineet pahat henget, alkaa hän etsiä sielua,\njoka tuon tuostakin voi poistua pieluksesta. Loitsiessaan hän kertoo\nhaltioistaan ja manalanmatkan vaaroista, lyö rumpuaan, tanssii ja\nhuutaa juosten myös teltan ympärillä. Apulaiset rientävät hänen\nperässään pitäen kiinni hänen pitkän vyönsä päistä. Vihdoin shamani saa\nsielun käteensä ja vie sen telttaan. Sen jälkeen hän tutkii, onko\nlöydetty olento todella vainajan \"sielu\", kysyen omaisilta,\nsoveltuvatko ne ja ne sielun ominaisuudet juuri vainajaan. Todettuaan,\nettä löydetty sielu on oikea, asettaa hän sen _fanjaan_. Tämä tapahtuu\nsiten, että shamani asettuu polvilleen _fanjan_ eteen, panee kätensä\nsen päälle ja puhaltaa siihen käsiensä yli. Milloin sielu on\nvahingoittunut vaelluksensa aikana, -- pahat henget saattavat näet\nleikata siltä korvan, puhkaista silmän ym. -- on shamanin parannettava\nse loitsimalla. Arpomalla hän vielä tutkii, onko vainajan sielu todella\ntervehtynyt. Sen jälkeen alkaa kuolleen kestitseminen, ja muutkin\nnauttivat muistajaisruokia ja -juomia myöhään yöhön. Samalla pyritään\nvainajaa ilahduttamaan. Lopuksi shamani heittää ruoan ja viinan tähteet\ntuleen, naiset tekevät telttaan vuoteen ja asettavat siihen _fanjan_ ja\n_mugden_. Paneutuen polvilleen vuoteen viereen shamani puhuttelee\n_fanjaa_, kehoittaa sitä nukkumaan ja levittää peitteen vuoteen yli.\nSamalla sekä noita että joku omaisista asettuu telttaan levolle.\n\nSeuraavana päivänä shamani pukeutuu jälleen virka-asuunsa ja ryhtyy\nrumpua päristellen herättämään vainajan nukkuvaa sielua. Pielus ja kuva\notetaan sitten verhon alta esille, naiset valmistavat uusia ruokia, ja\nkestitseminen ja ilonpito jatkuu. Osa ruokia pannaan myös palaviin\nnuotioihin. Illan tullen _fanja_ asetetaan taas levolle kuten\nedellisenä iltana. Näin tätä juhlaa vietetään joskus useitakin päiviä,\nkunnes viimeisten muistajaisten tärkein toimitus, vainajan tuonelaan\nsaattaminen, on jäljellä. Tällöin shamani aloittaa laulunsa jo aamulla\nja herätettyään _fanjan_ nauttimaan kestitystä puhuttelee sitä\nkehoittaen sitä syömään tarpeeksi, mutta varoittaa liiallisesta viinan\nviljelystä, juopuneen kun on vaikea selviytyä manalanmatkan vaaroista.\nKestitystä jatkuu sitten aina iltaan asti. Vasta auringon laskettua\nalkavat vainajan saattajaiset.\n\nTähän tärkeään toimitukseen ryhtyessään shamani ensiksi vain laulaa ja\ntanssii, sitten hän piirtää hiilellä piiruja kasvoihinsa -- turvautuen\nsiis samaan suojakeinoon kuin altailaiset -- ja alkaa ankarasti\nrummuttamalla kutsua haltioita avukseen. Pyytäessään, että haltiat\nasettuisivat häneen, noita samalla aukoo suutaan ikäänkuin nielläkseen\nne. Sitten hän heiluttelee päätään, hyppii ja jäljittelee niiden\neläinten ja lintujen eleitä ja ääniä, jommoisina haltiat (_seonit_)\nnäyttäytyvät. Pyydettyään näitä vielä osoittamaan hänelle tietä\ntuonelaan (_buni_) hän lähestyy erikoista vartavasten pystytettyä\nporraspuuta ja nousee sen ylimmälle portaalle ikäänkuin ympäristöä\ntähyilemään. Silmiään varjostaen häh samalla tarkastaa tuonelan tietä.\nTällöin shamani voi nähdä muitakin salattuja asioita, joita häneltä\nudellaan. Tiedustellaanpa häneltä sitäkin, milloin Amur jäätyy, miten\nluminen talvi tulee olemaan, saadaanko paljon kaloja tai metsänriistaa\nym. Tuo portailla varustettu puu, joka saattaa tarkoittaa\nmaailmanpuuta, on siis jonkinlainen tietäjän näkötorni.\n\nPalattuaan takaisin telttaan shamani asettuu jälleen _fanjan_ eteen, ja\nomaiset kehoittavat häntä lähtemään \"sielun\" kera matkalle. Nyt shamani\nkutsuu _butshtshua_ ja _kooria_ avukseen. Edellinen on yksijalkaisen,\nsiivillä varustetun ihmisen muotoinen; jälkimmäinen taas on\npitkäkaulaisen linnun hahmoinen. Kummastakin tehdään puinen kuva, jonka\nvartaloa peittää nuoren metsäkauriin nahka. Menojen aikana _butshtshu_\nriippuu tavallisesti pystysuorassa asennossa, _koori_ vaakasuorassa.\nSamassa asennossa niiden selitetään liikkuvan myös saattaessaan\nshamania tuonelan matkalla. Lisäksi huomautetaan, että etenkin\n_koori_-lintu on sielua tuonelaan saatettaessa aivan välttämätön, sillä\nsen avutta ei shamani mitenkään voi ainakaan palata tuonelasta.\nMatkansa vaikeimman osan noita suorittaakin juuri mainitun linnun\nselässä.\n\nKauan ja uuvuksiin asti loitsittuaan ja tanssittuaan shamani vihdoin\nistuutuu narttaa esittävän laudan peräpuoleen kasvot länttä kohti. Kun\nlaudalle on vielä asetettu _fanja, mugde_ ja ruokavasu, noita huutaa\nhaltioilleen ja pyytää niitä kiireesti valjastamaan koirat nartan\neteen. Vielä hän kehoittaa \"orjaa\" istuutumaan hänen selkänsä taakse.\nSitten hän kirkaisee koirille kiihoittaen näitä juoksuun. Kaikki matkan\nvaiheet ja vaikeudet, samoinkuin puhelut vainajan ja \"orjan\" kera,\nkuvastuvat shamanin lauluista, eleistä ja äännähdyksistä. Samalla hän\nkertoo läsnäoleville, mitä hän näkee, kuulee tai kokee.\n\nShimkevitsh huomauttaa, että koiravaljakolla ajavat tuonelaan vain\nAmurin goldit, kun taas pohjoisempana asuvat matkustavat sinne poron\nselässä. Joskus on matkassa yhdeksänkin poroa, joista kahdeksan kantaa\nvainajan tavaroita. Yhdeksännen selässä istuu vainaja itse. Kun lisäksi\nuskotaan, että shamani on tämän poron \"sieluna\", on ymmärrettävää, että\nporo kuollutta kuljettaessaan karttaa kaikkia vaaranalaisia paikkoja.\n\nShamanin saavuttua seurueineen tuonelaan henget tulevat häntä vastaan\nuteliaina kysellen, mistä hän on kotoisin, kutka ovat hänet\nlähettäneet, kuka on uusi tulokas ym. Shamani ei tietenkään ilmoita\noikeata nimeään eikä myöskään elossa olevien nimiä. Jätettyään sielun\nennenkuolleiden sukulaisten huostaan noita lähtee paluumatkalle, jonka\nvaikeuksista ja vaaroista hän selviytyy _koorin_ ja _butshtshin_\navulla. Koiravaljakkoa hän käyttää kulkuvälineenä vain alkumatkalla\nmennen ja loppumatkalla tullen. Kun noita vihdoin on palannut tältä\nmerkilliseltä retkeltään, ryhtyvät omaiset tiedustelemaan, miten matka\nonnistui, millaista oli olo tuonelassa, miten \"sielu\" siellä otettiin\nvastaan jne. Kaikkea tätä shamani kuvailee kuulijoilleen mainiten mm.,\nettä sille tai tälle lähetettiin tuonelasta terveiset, jopa lahjojakin,\nesim. soopeli, mikä merkitsee sitä, että asianomainen saa sen\npyydystämään mennessään. Muistajaismenojen päätyttyä shamani heittää\nsekä _fanjan_ että _mugden_ tuleen. Tuleen heitetään myös kuolleelle\nvarattu ruokavasu. Samalla noidan apulaiset tekevät ruohosta köyden,\njonka toiseen päähän noita tarttuu, toiseen vainajan sukulaiset.\nPitäessään sitä nuotion yläpuolella, shamani katkaisee köyden, jolloin\nmolemmat päät heitetään tuleen, tahi tuleen heitetään vain toinen pää,\nmutta toinen leikataan palasiksi ja viskataan länttä kohti. Tämä\nmerkitsee vainajaa ja omaisia yhdistävien siteiden lopullista\nkatkeamista. Tähän päättyvätkin omaisten velvollisuudet; sen\nenempää ei kuollut voi heiltä vaatia. Lopatin huomauttaa, että\n_mugde_ (kuva) tehdään vain havainnollisuuden vuoksi ja että sillä\ntarkoitetaan vainajaa. Samalla hän mainitsee, että kestitseminen ja\npalvominen kohdistuvat paitsi _fanjaan_ ja sen edessä seisovaan\n_ajami-fonjalkoon_, joka edellisen mukana kannetaan telttaankin, myös\ntuohon _mugde_-kuvaan. Epäilemättä on Lopatin oikeassa olettaessaan,\nettä _fanja_ ja _mugde_ edustavat kumpikin vainajaa, kun taas\n_ajami-fonjalko_ on jonkinlainen kuolleiden suojelushaltia. Mutta jos\ngoldeilla näin ollen on samalla kertaa kaksi vainajan edustajaa, kuva\nja pielus, voidaan kysyä, kumpi niistä lienee alkuperäisempi.\n\nTätä kysymystä pohdittaessa on huomattava, että kuva tehdään aina\nuudelleen kutakin muistajaistilaisuutta varten, kun taas pielusta\nsäilytetään koko suruajan yli viimeisiin muistajaisiin asti. Onko\nviimeksimainittu tapa ollut yleinen myös läntisillä tungusiheimoilla on\ntuntematonta, mutta ainakin Irtyshin ostjakit asettavat muistajaisia\nviettäessään makuusijalle pieluksen, jonka Patkanov sanoo edustavan\nvainajaa. Kuvan (_mugde_) tekevät Turuhanskin piirin tungusit\nkuolleesta vasta silloin, kun shamanin on johdatettava sielu pois\nelävien ilmoilta. Tällöin vainajan kuva kiinnitetään puusta tehtyyn,\n_irollon_ nimiseen laitteeseen. Valitettavasti en tungusien kanssa\nasiasta keskustellessani päässyt selville siitä, mitä tuo\n_irollon_-laite oikeastaan esittää.\n\nTilapäisiä, vain määrättyä toimitusta varten tehtyjä puukuvia ovat\nlappalaisetkin käyttäneet mm. vainajille uhratessaan. Näitä ei\ntietenkään sovi sekoittaa varsinaisiin kuolinnukkeihin, joita\nsäilytetään vainajan kodissa koko muistajaisajan. Tällaisia\nkuolinnukkeja, jommoisia tunnemme pohjois-ostjakeilta ja näiden\nnaapuruudessa eläviltä samojedeilta, näyttää olleen myös kirgiseillä.\nAinakin Potanin kertoo, että kirgisivaimo tekee miehensä kuoltua tästä\nnuken, jonka ääressä hän istuu ja itkee määräajat ja jonka hän illan\ntullen asettaa viereensä vuoteeseen. Jakuttien vainajanpalvontaa\nesittäessään Priklonskij sanoo, että nämä veistävät lapsen kuoltua\nlehmän tai hevosen kavioluusta nuken, jonka pukevat kalliiseen nahkaan\nja koristavat hopeähelyillä. Kuvan eteen pannaan vielä ruokia, joita\nvaihdetaan joka päivä. Näin on nukkeen asettunutta kuolleen lapsen\nhenkeä lyyliteltävä, jottei se tuottaisi onnettomuutta. Siitä\nvapautuakseen jakutit vihdoin vievät nuken johonkin puunkoloon ja\nuhraavat sille teuraan. Vanhemmissa lähteissä puhutaan vain pienten\ntyttölasten muiston kunnioittamisesta mainitulla tavalla. Epävarmaa on\nkuitenkin, koskeeko tämä perinnäistieto todella yleistä kuolinnuken\ntekoa. Erään vanhan tiedon mukaan, jonka Banzarov mainitsee, oli\nmongoleilla tapana, että kun joku rakastettu henkilö kuoli, tämän pojat\nja tyttäret sekä vanhemmat ja nuoremmat veljet tekivät vainajan\nmuotoisen kuvan ja säilyttivät sitä asunnossaan. Nuken eteen he\nasettivat aina ensimmäiset ruoka-annokset sekä suutelivat ja palvoivat\nsitä sanoen: \"Tämä on sen ja sen omaisemme kuva.\" Epäselvää on,\ntarkoittaako tämäkään tiedonanto varsinaista kuolinnukkea,\njoka muistajaiskauden päätyttyä hävitetään, vaiko sellaista\nerikoisvainajasta valmistettua haltianukkea, joka jää jälkipolvenkin\npalvonnan kohteeksi Viittauksena siihen, että mongoleilla kuitenkin\nolisi ollut myös kuolinnukkeja, saattavat olla ne paperikuvat, jotka\nviimeisenä muistopäivänä poltetaan. Tällaisen tavan vanhuutta\narvosteltaessa on muistettava, että tshuktshitkin leikkaavat nahkasta\nvainajan kuvan, jota he aterioidessaan voitelevat rasvalla ja verellä\nja jonka he myöhemmin polttavat asianomaisen haudalla.\n\nYleisempi tapa kuin kuolinnuken teko on kuitenkin vainajan vaatteiden\ntai muiden tälle kuuluneiden esineiden säilyttäminen viimeisiin\nmuistajaisiin asti. Jälkimmäinen tapa lienee myös varhaiskantaisempi.\nVarsinkin vainajan pukua on pidetty tämän edustajana. Sen vuoksi\nkirgisivaimo, kuten Radloff kertoo, istuu jurtassa itkien seitsemän\npäivää ja esittää pitkiä valituslauluja miesvainajan vaatteiden edessä.\nKuolleen puku, josta luovutaan vasta muistajaisajan kuluttua, näyttelee\nerikoista osaa myös tshuvassien ynnä monien muiden kansain\nmuistajaismenoissa.\n\n\n\n\nTUONELA.\n\n\nMillaiseksi Altain suvun kansat ovat kuvitelleet kuolemantakaista\nelämää, ilmenee jo hautaamismenoista. Kun vainaja varustetaan\nvaatteilla ja ruokavaroilla, kun hän saa mukaansa talousesineitä,\naseita, työ- ja kulkuvälineitä, jopa kotieläimiäkin, on selvää, että\nhänen on uskottu tarvitsevan tätä kaikkea toisessa maailmassa. Potanin\nsanoo altailaisten kuvittelevan, että tuonpuoleisessa maailmassa\neletään aivan kuin täällä: kylvetään viljaa, hoidetaan karjaa, juodaan\nviinaa ja syödään naudanlihaa. Muudan Abakanin tatari näki sairautensa\naikana kuolleitten omaistensa vanhanaikaiset jurtat ja pukimet.\nBurjatit selittävät, että vainajilla on ruokaa, vaatteita ym. sikäli,\nkuin jälkeenjääneet ovat heille niitä varanneet ja että kuollut\nvarallisuussuhteista riippuen vaeltaa toisessa maailmassa joko jalan,\nhevosella ratsastaen tahi vaunuissa ajaen. Vainajat viettävät siellä\nhäitäkin ja muita iloisia juhlia. Marco Polo kertoo mongoleista, että\njos jonkun poika ja toisen tytär ovat menneet manalle, voivat vanhemmat\nnaittaa nämä vielä kuoleman jälkeen. Tällöin he piirtävät paperille\nvainajain hahmot sekä hevosten ja muiden eläinten ynnä erilaisten\npukujen, talouskalujen ja rahojen kuvia ja polttavat ne kirjoittamansa\navioliittosopimuksen kera. Näin menetellen he uskovat, että vainajat\nsaavat tulen välityksellä myötäjäisensä ja että he todella menevät\ntoisessa maailmassa naimisiin keskenään. Sen jälkeen katsovat\nkuolleiden vanhemmat olevansa sukulaisia aivan kuin, jos heidän\nlastensa häät olisi vietetty jo näiden elämän aikana. Teleutit uskovat,\nettä henkilö, joka on nainut lesken, jää tuonelassa aviopuolisoa\nvaille, sillä leski yhtyy siellä edelliseen aviokumppaniinsa.\n\nLisäksi uskotaan, että kukin toimii tuonelassa juuri sillä alalla, jota\nhän on elämänsä aikana harrastanut. Niinpä shamani-vainaja, joka saa\nmukanaan kaikki noidan varustukset, jatkaa tuolla tätä edelleen\ntärkeätä tointaan. Eikä burjattilainen käsityöläinenkään unohda\ntaitoaan: kirjuri käyttää vielä manalle mentyään kynäänsä yhtä\ntaitavasti kuin neulojatar neulaansa. Etevien ihmisten sanotaan\nkuolevan muita aikaisemmin sen vuoksi, että manalan ruhtinas tarvitsee\nheidän apuaan. Tungusit asuvat tuonelassa tuohiteltoissa, metsästävät\nja kalastavat sekä paimentavat poroja sikäläisissä suurissa metsissä.\n\nGoldien vastaava käsitys kuvastuu mm. niistä menoista ja lauluista,\njoita shamani esittää saattaessaan kuolleen sielua tuonpuoleiseen\nmaailmaan (_buni_). Tuonelan matkan vaikeuksia ja vaaroja esittäessään\nshamani puhuu useasta eri paikasta, joilla on oma nimensä ja joiden\nkautta tie tuonelaan kulkee. Aluksi tämä tie on yhteinen kaikille,\nkunnes saavutaan kohtaan, josta haarautuu yhtä monta polkua kuin on\ngoldisukua. Vaivalloisinta on meno virran yli, jonka takana tuonelan\nkuvitellaan sijaitsevan. Ainoastaan kyvykäs ja luotettava noita voi\nsaattaa sielun onnellisesti toiselle rannalle. Vihdoin saavutaan\nseuduille, missä jo huomaa asutuksen merkkejä: taitettuja oksia,\npilkottuja puita, lastuja, jalanjälkiä ym., josta voidaan päättää,\nettei kuolleiden kylä enää ole kaukana. Alkaapa kuulua koirien\nhaukuntaakin, kunnes silmä jo erottaa nousevat savimajat ja porot.\n\nTuonelan tiet haarautuvat sen vuoksi, että goldien manalassa on\nkullakin suvulla oma asuinpaikkansa. Sanotaan, että matka toisen suvun\ntuonelaan on pitempi tai hankalampi kuin toisen, maasto kun toisaalla\nvuorineen ja jyrkänteineen, tiheine metsineen ja upottavine soineen on\npaljoa vaikeampaa kulkea kuin toisaalla. Matka tuonelaan suoritetaan\nmyös eri tavalla, toiset ajavat sinne koiravaljakolla, toiset\nratsastavat poron selässä. Nämä tuonelan maisemat ja olot kuvastavat\nilmeisesti maanpäällisiä maisemia ja oloja, jotka eri seuduilla\ntietenkin ovat erilaisia. Elämää tuonelassa kuvitellaan kuitenkin melko\nhyväksi, siellä on riistaisia metsiä ja kalaisia jokia, ja pyynti on\nriistan runsauden vuoksi helppoa ja hauskaa.\n\nTällainen näyttää alunperin olleen jakuttienkin tuonela, jonka\nTroshtshanskij sanoo sijaitsevan \"alhaalla\". Muudan metsämies, joka\neksyi sinne ajaessaan takaa hirveä, näki siellä jakutin näköisiä ja\njakuttia puhuvia ihmisiä, mutta ne esiintyivät, samoin kuin niiden\njurtat ja karjat, pienoiskoossa, vieläpä puutkin olivat täällä perin\npieniä. Käsitys, että henkiolennot ovat pienikokoisia, on muistiinpantu\nuseilta Euraasian kansoilta. Pripuzov kertoo lisäksi, että jakuttienkin\nmanalassa henget edustavat eri sukuja ja että sinne on matkattava\nvesitse. Jakuttien taruissa henkien olinpaikka sijoitetaan tavallisesti\nkauaksi pohjoiseen, jota ilmansuuntaa kohti kuljettaessa sanotaan\nmentävän \"alaspäin\". Tällainen kuvittelu, jonka kohtaamme paitsi Lenan\nmyös Jenisein ja Obin laaksossa, johtunee siitä, että nämä suuret\nvirrat purkavat tuolle ilmansuunnalle vetensä. Mutta muutenkin soveltuu\npohjoinen eli yön ilmansuunta varsin hyvin tuonelankuvitelmiin.\nTuruhanskin piirin tungusit selittävät, että jos teltan ovi, joka\nyleensä suunnataan päivään päin, tehtäisiin pohjoisen eli yön puolelle,\nkävisivät kuolleet tuon tuostakin omaisiaan ahdistamassa. Vielä\ntoinenkin ilmansuunta, nim. länsi, on vainajille omistettu. Sitä\nnoudatetaan varsinkin, milloin kuolleille toimitetaan uhreja.\n\nPohjois-Siperian kansain varhaiskantaisia uskomuksia valaisevat lisäksi\nmm. jukagirien käsitykset. Hekin kuvittelevat kuolleiden asuvan\ntoisessa maailmassa suvuttain ja yleensä samanlaisissa majoissa kuin\nmaan päällä. Tuonelassa joutuu kukin ennenkuolleiden sukulaistensa\nkeskuuteen, jotka samalla toimivat elossa olevien omaistensa\nsuojelushaltioina. Shamaninlauluista päättäen on jukagirienkin tuonela\nveden takana, missä vainajat, jotka itse ovat varjo-olentoja,\npyydystävät eläinten \"varjoja\".\n\nTuota varjojen maailmaa eivät turkinsukuiset kansat yleensä nimitä\nmaanlaiseksi maailmaksi, vaan \"toiseksi maailmaksi\" (jak. _atgu doidu_)\ntai \"toiseksi maaksi\" (alt. _ol jär_ tai _pashka jär_). Tuonelan\nomituisuutena mainitaan, että vaikka elämä jatkuu siellä samaan tapaan\nkuin täällä, kaikki kuitenkin näyttää olevan toisin. Varsin kiintoisa\non tässä suhteessa Schrenkin kuvaus oltshien tuonelasta (_bun_), jossa\nasuu erilaisia kansoja aivan kuin maan päällä ja jossa jokainen heimo\nja perhekunta asuu yhdessä. Siellä loistavat myös aurinko, kuu ja\ntähdet. Siellä juoksee Amurvirta ja siellä on vuoria kuten oltshien\nkotimaassa. Lisäksi ovat eläimet ja kasvit siellä samat kuin maan\npäällä. Ero on vain siinä, että kaikki on siellä päinvastoin kuin\ntäällä. Kun täällä on päivä, on siellä yö, jolloin henget nukkuvat. Kun\ntäällä on kesä, on siellä talvi ja päinvastoin. Kun siellä saadaan\npaljon karhuja ja kalaa, saadaan niitä täällä vähän. Schrenk huomauttaa\nsamalla, ettei tämä tuonela oltshien käsityksen mukaan ole maan\nsisässä.\n\nEsimerkkejä siitä, että _tuonpuoleisessa maailmassa kaiken on kuviteltu\nolevan päinvastoin kuin täällä_, tapaamme muiltakin Altain suvun\nkansoilta. Niinpä beltirit, jotka hautajaisia viettäessään asettavat\nviinapullon ja myös suitset, milloin hevonen uhrataan, vainajan\nvasempaan käteen, selittävät näin menettelevänsä sen vuoksi, että\n\"vasen käsi on toisessa maailmassa oikea\". Samanlaisia esimerkkejä\ntavataan myös vanhoista hautalöydöistä. Kuvatessaan tuntemattoman\nsankarin hautaa, joka on kaivettu esiin Koillis-Venäjällä sijaitsevan\nAnanjinon kalmistosta, J.R. Aspelin mainitsee, mitenkä miehellä, jolla\noli suippuinen lakki päässä ja metallikoristeinen väljä rengas\nkaulassa, oli tikari oikealla puolella. Tutkittuaan samasta kalmistosta\nlöydettyä kiveen kaiverrettua miehenkuvaa Hudjakov kertoo kummastellen,\nettä tälläkin oli tikari oikealla kupeella, vaikka \"kaikilla kansoilla\non ollut tapana kantaa asetta vasemmalla puolella\". Samalla hän\nhuomauttaa, että tshuvassit ovat meidän päiviimme asti säilyttäneet\ntuon muinaisen tavan pukiessaan kuolleet toisin kuin elävät: \"vainajan\npuku napitetaan vain vasemmalle eikä oikealle kuten elossa olevien,\npuukko sidotaan vainajan vyöhön oikealle puolelle jne.\" Miekan tai\ntikarin ripustaminen kuolleen oikealle kupeelle johtuu epäilemättä\nkäsityksestä, että _vainaja on vasenkätinen_.\n\nHyvin yleinen on käsitys, että meidän päiväämme vastaa tuonelan yö ja\nmeidän yötämme tuonelan päivä. Sen vuoksi kuolleiden uskotaan liikkuvan\nyöllä, ja sen vuoksi on myös kuolleiden muistojuhlia vietettävä yöllä.\nKuten oltshit kuvittelevat mm. sojotit, että erikoinen aurinko ja kuu\npaistavat tuonelassa. Lehtisalon mukaan aurinko nousee samojedien\ntuonelassa lännestä ja laskee itään. Yleensä kuolleiden ilmansuunta\nonkin länsi, kun elossaolevien on itä. Onpa sellainenkin käsitys on\nolemassa, että tuon puolen joet, jotka kuvastavat maanpäällisiä jokia,\njuoksevat päinvastaiseen suuntaan kuin täällä. Tällaista\ntakaperoisuutta osoittaa myös kasak-kirgisien tapa, jotka kuolleelle\nomistetun hevosen selkään panevat satulan takaperin.\n\nKatanov huomauttaa beltirien uskovan lisäksi, että se, mikä _täällä\nnäyttää olevan ylösalaisin, on tuolla oikein päin_. Siitä kai johtuu,\nettä vainajalle varatut veneet, työkalut, astiat y.m. asetetaan\nhaudalle tavallisesti ylösalaisin. Ostjakeistakin Karjalainen sanoo,\nettä \"kattila ja lautanen asetetaan alassuin hautaan\". Yleensä näyttää\nse, mikä elävien mailla on ylöspäin, olevan kuolleiden mailla alaspäin.\nLehtisalon mukaan kulkevat ihmisetkin jurakkien maanalaisessa\nmaailmassa, joka täydellisesti vastaa maanpäällistä, jalat meidän\njalkojamme vastaan; myös puiden latvat ja asumusten katot ovat siellä\nalaspäin meikäläisten silmillä katsottuna. Samanlaisen käsityksen olen\ntavannut Jenisei-ostjakeilta. Ja sellaiseksi ovat lappalaisetkin\nmanalaa kuvitelleet. Niinpä Lundius mainitsee kuvauksessaan \"Descriptio\nLapponiae\" (s. 6) lappalaisnoidan kertoneen, kun tämä heräsi\ntainnostilasta, että \"maan alla on kansa, joka kulkee jalat meidän\njalkojamme vastaan\". Kun lisäksi maanalaisen maiseman uskotaan\nmetsineen, vuorineen, jokineen ja järvineen kohta kohdalta kuvastavan\nmaanpäällistä, on selvää, että tuo toinen _maailma tällöin on tämän\nmaailman peilikuva_ Eräässä tutkielmassani olen osoittanut, että\nyllämainitut manalan omituisuudet näyttävät alunperin pohjautuvan\n_veden kuvahaisesta johtuviin huomioihin_. Todennäköisesti tähän\nperustuu myös käsitys, että tuonela on \"alhaalla\" ja veden takana.\n\nTällaiseen peilikuvaan soveltuu vielä Siperian tatarien käsitys, että\nmaan yläpuolella olevilla taivaankerroksilla on vastineensa\nmaanalaisessa maailmassa. Altailaisten maailmankuvaa esittäessään\nRadloff tosin sanoo, että \"seitsemäntoista ylintä kerrosta muodostaa\ntaivaan, valon valtakunnan, ja seitsemän tai yhdeksän (alinta kerrosta)\nmuodostaa manalan, pimeyden valtakunnan.\" Kuitenkin on syytä olettaa,\nettä näitä kerroksia on alunperin ollut yhtä monta maan ylä- ja\nalapuolella ja että maan alla sijaitsevien kerrosten lukumäärä edustaa\nalkuperäisempää kantaa. Altain tatarit puhuvatkin toisin paikoin myös\nseitsemästä tai yhdeksästä taivaankerroksesta. Ilmeisesti tatareilta on\nmonikerroksinen manala tarttunut myös Vasjuganin ostjakkien\nmaailmankuvaan. Kun sikäläinen noita lähtee Maan-eukon luo, on hänen\nnäet kuljettava \"seitsemän maanalaisen kerroksen läpi, joissa\njokaisessa asuu Maaneukon vartia\". Seitsemän, toisen käsityksen mukaan\nyhdeksän kerrosta, jotka vesi erottaa toisistaan, on vielä Turuhanskin\npiirin samojedienkin manalassa. Saman uskon merkkejä on lisäksi tavattu\nJenisei-ostjakeilta, jotka, kuten Anutsin huomauttaa, selittävät, että\nmaan alla on jättiläisluola, jonka kattona on ihmisten asuma maa ja\njossa on seitsemän osastoa yksi toistaan alempana. Eräät Siperian\ntatariheimot, kuten beltirit, kargintsit, karagassit ja sojotit,\npuhuvat vain kolmesta manalan kerroksesta, mikä edellyttää yhtä monta\ntaivaankerrosta.\n\nEpäilemättä nämä manalan kerrokset, joita eivät tungusit tunne ja joita\neivät jakuttejakaan koskevat lähteet mainitse, ovat Siperian tatareilla\nvieras- ja myöhäisperäisiä.\n\nAltailaiset puhuvat myös erikoisesta manalan haltiasta, joka lähettää\ntauteja ihmisiin ja eläimiin ja joka kerää kuolleet luokseen. Tätä\nankaraa ukkoa, jolla on atleetin ruumis, sysimustat silmät ja polviin\nasti ulottuva parta, nimitetään nimellä _ärllk_. Tavallisessa puheessa\nei tätä nimeä kuitenkaan mainita, vaan sen asemesta käytetään\nsalanimiä, kuten _kara nämä_ ('musta n.'). Ärlikin sanotaan laskevan\nmanalan vesiä melatta mustassa veneessä tai _ratsastavan mustan härän\nselässä kasvot käännettyinä taaksepäin_. Ruoskan asemesta on hänellä\nkädessään käärme tai kuunmuotoinen kirves. Hänen synkkä palatsinsa\n(_örgö_) sijaitsee paikassa, missä yhdeksän jokea yhtyy Toibodym\nnimiseksi virraksi. Tämän virran yli, joka on täynnä ihmisten\nkyyneleitä, johtaa jouhenkapea silta, ja jos joku kuolleista yrittää\npaeta tuota jouhisiltaa myöten, horjahtaa hän ja putoaa veteen.\nTällöin aallot heittävät hänet takaisin tuonelanruhtinaan rannalle.\nToibodym-virrassa oleskelee kauheita vesihirviöitä, _jutpalar_,\nvartioiden _ärlikin_ palatsia. Toisen kuvittelun mukaan _ärlikin_\npalatsi sijaitsee \"rikkaan meren\" (_bai-tängis_) rannalla.\n\nTie, joka johtaa _ärlikin_ luo ja jota mm. shamanit vaeltavat, kulkee\nerinäisten \"esteiden\" (_pudak_) kautta. Millaisia nämä \"esteet\"\noikeastaan ovat, ei käy ilmi asiaa koskevista kuvauksista, mutta\ntodennäköisesti ne vastaavat niitä \"esteitä\", joiden läpi shamanin on\ntunkeuduttava matkallaan ylijumalan luo. Ainakin vasjuganilaisen\nostjakkinoidan on vaellettava seitsemän maanalaisen kerroksen läpi,\nmikä viittaa siihen, että meidän maailmamme on ollut maanalaisen\nesikuvana. Myös _ärlikin_ seitsemän tai yhdeksän \"poikaa\" vastaa\nlukumäärältään taivaanjumalan poikia. Ensiksimainittuja, joita\ntoisinaan sanotaan _ärlikin_ \"läheteiksi\" (_ältshizi_) ja joiden nimet\nvaihtelevat eri seuduilla, johtavat henkien (_körmös_) levotonta\nlaumaa, avustavat shamania manalanmatkalla sekä toimivat tämän ja\n_ärlikin_ välittäjinä. Ainoastaan etevimpien noitien uskotaan voivan\nlähestyä itse tuonelan ruhtinasta. Tavataanpa sekin käsitys, että\n_ärlikin_ \"pojat\" suojelevat ihmisten asuntoja pahoilta hengiltä.\nJokaisella suvulla (_sök_) kuuluu olevan yksi tai pari _ärlikin_\n\"poikaa\" oven vartiana, mikä osoittaa, että nuo tuonelan \"lähetit\" ovat\nsekaantuneet eri sukujen suojelushaltioihin. Vasjuganin ostjakeilla\nsitä vastoin \"Maan-eukon vartiat\" asuvat kukin erikoisessa\nmanalankerroksessa ollen siis eri taivaankerroksissa asuvien\n\"vartioiden\" vastineita.\n\nTunnetuimpia _ärlikin_ pojista ovat _karash, käräi-kan, tämir-kan,\npadys-pi_ ja _pai-mättyr_, joista erikoisemman huomion kohteena on\nollut vain ensiksimainittu. Tästä on tehty kuvakin (_tshalu_), jonka\nmuodostaa yhdeksännauhainen musta kankaantilkku ja joka on ripustettu\ntelttaan oven vasemmalle puolelle kahden seipään varaan. Tässä paikassa\nsanotaan myös shamanin toimivan aina, kun hän loitsiessaan kääntyy\n_ärlikin_ puoleen. _Ärlikistä_ itsestään ei tehdä kuvaa, mutta hänelle\nsamoinkuin hänen pojilleenkin uhrataan _mustia_ härkiä tai lehmiä.\nAnohin huomauttaa nimenomaan, ettei _ärlikille_ uhrata hevosia.\nUhripaikka sijaitsee tavallisesti kylän pohjoispuolella.\n\nAltain shamanit puhuvat vielä _ärlikin_ yhdeksästä -- joskus vain\nkahdesta -- tyttärestä, jotka näyttävät vastaavan taivaanjumalan\nyhdeksää tytärtä. Mikä niiden varsinaisena toimena on, on epäselvää.\nNiiden sanotaan ainoastaan leikkivän ja kisailevan sekä houkuttelevan\nluokseen manalanmatkalle lähteneitä shamaneja ryöstääkseen näiltä\n_ärlikille_ tarkoitetut uhrit. Loitsulauluissa niitä kuvataan\nmustakasvoisiksi ja mustatukkaisiksi irstailijoiksi, joilla on\nuhkeat ja suuret sukupuolielimet. Todennäköisesti samoja olentoja\novat _pai-mättyrin_, ärlikin pojan, yhdeksän tytärtä, joita\nshamaninlauluissa verrataan mustiin käärmeisiin.\n\nAltain tatarien _ärlikiä_, jota rukouksissa sanotaan \"ärlik-isäksi\",\nvastaa Minusinskin tatarien _irle-kan_ eli _ilkan_ sekä burjattien\n_ärlen-kan_. Potanin mainitsee, että Kuznetskin tatarit (teleutit)\nnimittävät ärlikiä myös Aatamiksi pitäen sitä ensimmäisenä ihmisenä.\nEpäilemättä tämä pelätty olento tarkoittaa kuitenkin alunperin\nintialaista Yamaa, joka ensimmäisenä vainajana on päässyt tuonelan\nruhtinaaksi ja joka lamalaisten kuvissa ratsastaa sinisen härän\nselässä. Altailaisten käsitykselle, että ärlikin kasvot ovat suunnatut\ntaaksepäin, tapaamme vastineen jo muinaisegyptiläisiltä, joiden\ntaiteessa manalan lautturi istuu veneessään kasvot taaksepäin.\nMahdollisesti samaa olentoa kuin ärlik tarkoittaa myös jakuttien\n_arsan-duolai_, maanalaisen maailman herra. Priklonskij nimittää\njakuttien manalanruhtinasta, jonka seurueen muodostaa kahdeksan\npääpaholaista, nimellä _bukhar-dodar_ ja kertoo, että sekin samoinkuin\närlik ratsastaa härän selässä. Kara-kirgisien _arman_, joka myös on\npahojen henkien päällikkö ja joka lähettää tauteja, onnettomuutta,\nnälkävuosia ym., on sama kuin persialaisten Ahriman. Persialaista perua\non myös yllämainittu tuonelan \"silta\".\n\nLopatin sanoo goldeista, ettei näillä ole mitään käsitystä synnistä tai\nkuolemantakaisesta rangaistuksesta. Samalla kannalla ovat alunperin\nolleet kaikkikin Altain suvun kansat. Poikkeuksen tekevät vielä\nnykyäänkin ainoastaan ne, jotka ovat joutuneet kosketuksiin vieraiden\nuskontojen kanssa. Onpa Baikalin takaisilta tunguseiltakin tavattu\nkäsitys, että ihmisen sielu punnitaan kuoleman jälkeen käyttämällä\npunnuksina valkoista ja mustaa kiveä. Jos valkoinen kivi on sielua\nkevyempi, pääsee vainaja taivaaseen, mutta jos musta kivi on sielua\nkevyempi, joutuu tämä manalaan. Täällä sielua rangaistaan siten, että\nse ensiksi heitetään hirvittävän kylmään, pimeään rotkoon ja sen\njälkeen sammumattomaan tuleen. Tässä mainitun sielun punnitsemisen\ntunsivat jo muinaisegyptiläiset. Altailaisten käsityksiä esittäessään\nRadloff kertoo näiden kuvittelevan, että syntisten sielut sullotaan\nmanalassa kiehuvaan pihkapataan, minkä uskon tapaamme mm. Volgan\nkansoilta. Kuten tunnettua, esiintyy tällaisia kansanomaisia käsityksiä\nsekä muhamedilaisten että kristittyjen keskuudessa.\n\nTuonelan rangaistuksista puhutaan myös erinäisissä taruissa, joissa\nkuvataan manalassa käyneiden kokemuksia. Esimerkkinä sellaisista\nesitettäköön burjattilainen kertomus, jossa muudan sankari, Mu-monto,\nlähtee isänsä asioissa maanalaiseen maailmaan. Sinne päästäkseen on\nhänen ensiksi mentävä suoraan pohjoista kohti. Matkallaan hän kohtaa\nsuuren mustan kiven, nostaa sen paikoiltaan ja sanoo: \"Tule tänne!\"\nSilloin ilmestyy maassa olevasta aukosta repo, joka pyytää, että\nmatkamies tarttuisi sen häntään. Tämän tehtyään Mu-monto kulkee ketun\nperässä yhä kauemmaksi manalan maille nähden tien varrella monia\nmerkillisiä asioita. Eräällä paljaalla kalliolla on lihavia hevosia,\nkun taas rehevällä niityllä on kovin kurjannäköistä karjaa. Toisessa\npaikassa hän tapaa naisia, joiden suut on neulottu kiinni. Eräässä\nsuuressa kiehuvaa tervaa sisältävässä padassa kiemurtelee virkamiehiä\nja shamaneja. Edelleen vaeltaessaan hän näkee miehiä, joiden kädet ja\njalat ovat sidotut yhteen, ja naisia, jotka alastomina syleilevät\npistäviä orjantappurapensaita. Eräässä paikassa muudan vaimo, joka\nnäyttää olevan köyhä, tulee hyvin toimeen, kun taas toinen, varakkaan\nnäköinen näkee nälkää. Mu-monto saa samalla tietää näiden kohtalot.\nKöyhä vaimo on elämänsä aikana auttanut muita, sen vuoksi hän nyt voi\nhyvin, mutta tuo varakas vaimo on eläessään ollut kitsas ja\nkovasydäminen, sen vuoksi hän nyt saa nähdä nälkää. Ne naiset, jotka\nsyleilevät orjantappurapensaita, ovat elämänsä aikana olleet\nkevytmielisiä ja aviomiehilleen uskottomia. Ne miehet taas joiden kädet\nja jalat ovat siteissä, ovat entisiä varkaita. Kiehuvaan tervapataan\njoutuneet ovat menetelleet toimissaan petollisesti. Naiset, joiden suut\non neulottu kiinni, ovat eläessään valehdelleet ja levittäneet vääriä\nhuhuja. Laihat hevoset rehevällä niityllä ovat sellaisia, joita niiden\nentiset isännät ovat hoitaneet niin huonosti, etteivät ne vieläkään voi\nlihota, kun sitä vastoin nuo paljaalla kalliolla olevat hevoset pysyvät\nlihavina vain sen vuoksi, että niitä aikaisemmin on hoidettu hyvin.\n\nSamanlaisia kuvauksia sisältyy taruun, jonka Castrén on muistiinpannut\nAbakanin tatareilta ja jossa aluksi kerrotaan, mitenkä tuonelan\nruhtinaan, _irle-kanin_, tytär vaelsi maan päällä mustan ketun hahmossa\naiheuttaen paljon pahaa. Kun muudan sankari, Komdeimirgän, ketun\nhoukuttelemana ryhtyi ajamaan sitä takaa, niin repo johdatti hänet\nharhaan, joten sankari taittoi jalkansa. Heti sen jälkeen nousi maasta\n_djilbegän_ niminen hirviö, jolla on yhdeksän päätä ja joka ratsastaa\nneljäkymmensarvisella härällä. Tämä hirviö katkaisi nyt sankarilta pään\nja vei sen mukanaan manalaan. Kun sankarin sisar, Kubaiko, joka saapui\nitkeäkseen veljensä ruumiin ääressä, huomasi, että tältä puuttui pää,\npäätti hän lähteä etsimään sitä tuonelasta. Hirviön jälkiä seuraten hän\nvihdoin löysi aukon, joka johti Irle-kanin valtakuntaan. Sinne\nratsastaessaan hän näki merkillisiä asioita. Ensiksi hän huomasi, miten\nmuudan vaimo herkeämättä kaasi maitoa astiasta toiseen. Jonkun matkaa\nsiitä oli hevonen sidottu liekaan hietikolle, jossa ei ollut ruohoa\neikä vettä. Siitä huolimatta hevonen oli hyvissä voimissa. Aivan\nlähellä oli muudan laiha hevonen vihreällä niityllä lähteen partaalla.\nToisessa paikassa riitti ruumiin puolikas tukkimaan puron, kun taas\ntoisaalla ei edes kokonainen ruumis saattanut sitä tehdä.\nRatsastaessaan edemmäksi Kubaiko saapui yhä syvemmälle maan alle.\nVähitellen hän alkoi kuulla voimakkaita vasaran iskuja, kunnes hän\nnäki, mitenkä 40 miestä täällä takoi vasaroita, 40 valmisti sahoja ja\nyhtä monta teki pihtejä. Hirviön jälkiä seuraten tämä rohkea neito\nsaapui vihdoin korkean vuoren alla juoksevan virran rannalle, missä oli\nIrle-kanin suuri nelikymmennurkkainen kivitalo. Sisäänkäytävän edessä\noli yhdeksän samasta kannosta kohoavaa lehtikuusta. Tämän puun luo,\njohon yhdeksän tuonelanruhtinasta oli sitonut hevosensa, jätti\nKubaikokin ratsunsa. Samalla hän näki puussa seuraavan kirjoituksen:\n\"Kun _kudai_ (jumala) loi taivaan ja maan, luotiin myös tämä puu, ja\ntähän päivään asti ei yksikään ihminen eikä yksikään eläin ole\nsaapunut elävänä sen luo.\" Luettuaan nämä sanat sankaritar astui\ntuonelanruhtinaan asuntoon sulkien oven jälkeensä. Täällä oli\npilkkopimeätä, joten tulija joutui eksyksiin tuntien vain, mitenkä\nnäkymättömät kädet tarttuivat häneen, repivät hänen vaatteitaan ja\nahdistivat häntä. Kun hän haparoiden yritti tarttua noihin\nkiusanhenkiin, ei hän voinut saada niitä käsiinsä, ne kun olivat\nruumista vailla. Kauhuissaan Kubaiko vihdoin parkasi. Silloin avautui\nmuudan ovi, josta valo virtasi huoneeseen, ja josta manalanruhtinaiden\npäämies (_ataman_) lähestyi neitoa. Nähtyään Kubaikon tuo kuitenkin\nkääntyi sanaa sanomatta takaisin, mutta sankaritar seurasi hänen\njälkiään. Näin hän joutui kulkemaan monen tyhjän huoneen läpi, jotka\nvielä odottivat asujamia, kunnes hän saapui kammioihin, joissa oli\nihmisenmuotoisia olentoja. Eräässä niistä hän näki vanhoja innokkaasti\nkehrääviä vaimoja ja toisessakin huoneessa oli samanlaisia mutta\ntyöttöminä yrittäen niellä jotakin, jota eivät kuitenkaan saaneet\nkurkustaan alas. Kolmannessa huoneessa istuvilla keski-ikäisillä\nnaisilla riippui kaulassa ja käsissä suuria kiviä, joita he eivät\nvoineet liikuttaa. Neljännen huoneen miehet olivat kaulaan sidotusta\nsilmukasta kiinnitetyt suuriin hirsiin. Viidennessä huoneessa oli\npuhkiammuttuja miehiä, jotka aseistettuina juoksivat ympäri huutaen ja\nvalittaen. Samanlaista huutoa ja valitusta kuului kuudennestakin\nhuoneesta, missä veitsillä varustetut miehet olivat vaikeasti\nvahingoittuneet. Seitsemännessä riehui raivokkaita koiria ja näiden\npuremia yhtä raivokkaita ihmisiä. Kahdeksannessa makasi miehiä ja\nvaimoja parittain peitteensä alla, mutta huolimatta siitä, että kunkin\npariskunnan peitteet olivat valmistetut yhdeksästä lampaannahkasta,\neivät ne silti riittäneet molempien verhoksi. Sen vuoksi nämä\npariskunnat riitelivät peitteestään lakkaamatta. Yhdeksännessä\nhuoneessa taas avioparit lepäsivät rauhallisina peitteensä alla, joka\nvaikka se oli tehty vain yhdestä lampaannahkasta, riitti hyvin\nkummankin puolison verhoksi. Kymmenennessä huoneessa, joka oli suuri\nkuin aro, istui kahdeksan kuolemanruhtinasta ja piirin keskellä niiden\npäällikkö, Irle-kan. Kubaiko kumartui ruhtinaiden eteen ja tiedusteli,\nminkä vuoksi näiden palvelija, _djilbegän_, oli katkaissut hänen\nveljeltään pään ja vienyt sen mennessään. Tuonelanruhtinaat vastasivat,\nettä tämä oli tapahtunut heidän käskystään, mutta samalla he lupasivat\npalauttaa pään, jos sankaritar voisi kiskoa maasta irti seitsensarvisen\npukin, joka oli kasvanut maahan kiinni ja joka oli niin syvässä, että\nainoastaan sarvet olivat näkyvissä. Muussa tapauksessa hän itsekin\nmenettäisi päänsä. Kubaiko, joka oli luonteeltaan uljas ja rohkea,\nsuostui tähän ehtoon. Silloin tuonelanruhtinaat ottivat hänet mukaansa\nja näin hän kulki edelleen yhdeksän huoneen läpi, jotka olivat täynnä\nihmisten päitä. Nähdessään niiden joukossa myös veljensä pään, Kubaiko\npurskahti itkuun. Kymmenennessä huoneessa oli yllämainittu pukki maahan\nhautautuneena. Kubaiko sai nyt koetella voimiaan, ja jo kolmannella\notteella oli pukki hänen hartioillaan. Kun tuonelanruhtinaat näkivät,\nmiten mahtava sankaritar hän oli, jättivät he hänelle velivainajan pään\nsekä saattoivat hänet ennenmainitun lehtikuusen juurelle.\n\nTäällä Kubaiko nousi ratsunsa selkään pyydettyään tuonelanruhtinaita\noppaakseen. Paluumatkalla hän tiedusteli kaiken sen tarkoitusta, mitä\nhän oli manalassa joutunut näkemään. Tuonelanruhtinaat suostuivatkin\nantamaan hänelle seuraavat tiedot: \"Vanha vaimo, jonka näit kaatavan\nmaitoa astiasta toiseen, on elämänsä aikana antanut vierailleen vedellä\nsekoitettua maitoa ja rangaistukseksi tästä rumasta teostaan täytyy\nhänen nyt erottaa vettä maidosta, jota rangaistusta hän saa kärsiä\niankaikkisesti. Ruumiin puolikas, jonka näit tukkivan puron, ei kärsi\nrangaistusta. Se on kuulunut viisaalle miehelle, joka saattoi sulkea\npurot ja toteuttaa kaiken, minkä hän tahtoi. Nyt on puoli hänen\nruumistaan täällä muistomerkkinä ohikulkeville siitä, että viisas mies\nvoi jäseniäkin vailla aikaansaada suuria asioita järjellään, kun taas\nkokonainen ruumis, jonka yli puro virtaa esteettömäni, on muistutuksena\nsiitä, ettei ihminen mahda paljoa pelkästään ruumiinsa voimilla. Tämä\nruumis on aikaisemmin kuulunut luontonsa puolesta väkevälle, mutta\ntyhmälle miehelle. Samoin kuin vesi nyt virtaa hänen ruumiinsa yli,\nsamoin ovat kaikki asiat menneet hänen järkensä ohi hänen ymmärtämättä\nmitään tai voimatta mitään järkevästi toteuttaa. Lihava hevonen\nkuivalla kedolla on todistuksena siitä, että huolehtiva mies voi pitää\nhevosensa kunnossa huonollakin laitumella, sitävastoin laiha hevonen\nrehevällä niityllä osoittaa, ettei juhta menesty parhaillakaan\nlaidunmailla, jos eläin on tarpeellisen hoidon ja huollon puutteessa.\"\n\nTämän jälkeen Kubaiko kysyi, mitä olentoja ovat sitten ne, jotka\ntarttuivat häneen tuossa pimeässä huoneessa, repivät rikki hänen\npukunsa ja ahdistivat häntä, mutta joilla ei ole ruumista.\nManalanruhtinaat vastasivat: \"Ne ovat meidän näkymättömiä\npalvelijoitamme, jotka voivat vahingoittaa ja surmata kaikki pahat\nihmiset, voimatta kuitenkaan tehdä pahaa hyville.\" Kubaiko tiedusteli\njatkuvasti myös niiden ihmisten rikoksia, jotka hän oli nähnyt\nmanalanruhtinaiden asunnossa, saaden seuraavan vastauksen: \"Ne vaimot,\njotka istuvat ja kehräävät ensimmäisessä huoneessa, ovat saaneet tämän\ntyön rangaistukseksi siitä, että he ovat elämänsä aikana kehränneet\nauringon laskun jälkeen, jolloin työn teko on kielletty. (Siperian ja\nVolgan tatarit ynnä monet muut kansat, vieläpä intiaanitkin, pitävät\nhämärän aikaista työtä rikoksena.) Ne taas, jotka istuvat toisessa\nhuoneessa, ovat maan päällä ollessaan vastaanottaneet lankavyyhtejä\nniitä keriäkseen, mutta ovat jättäen kerän sydämen tyhjäksi pistäneet\nlankaa poveensa. Ne kerät, jotka he näin ovat hankkineet itselleen\nvarastetusta langasta, on heidän nyt nieltävä, mutta he eivät voi sitä\ntehdä, vaan kerät ovat ikuisiksi ajoiksi tarttuneet heidän kurkkuunsa.\nNe nuoret vaimot taas, jotka istuvat kolmannessa huoneessa ja joilla\nriippuu kiviä kaulassa ja käsivarsissa, ovat myyneet voita ja kätkeneet\nsiihen kiviä lisätäkseen painoa. Neljännen huoneen miehillä on kaulassa\nsilmukka, joka aina uhkaa tukehduttaa heidät, sen vuoksi että he\nelämään kyllästyneinä ovat hirttäytyneet. Viidennen huoneen\npuhkiammutut miehet, jotka herkeämättä vaikeroivat ja valittavat, ovat\nmyös itsemurhan tehneitä, sellaisia, jotka elettyään vaimojensa kanssa\nepäsovussa ovat ampuneet itsensä. Väkivaltaisesti päivänsä päättäneitä\novat myös ne humalassa haavoittuneet, jotka oleskelevat kuudennessa\nhuoneessa. Seitsemännen huoneen asukkaat kärsivät rangaistusta sen\nvuoksi, että he ovat ärsyttäneet hulluja koiria ja joutuneet niiden\npuremiksi. Kahdeksannessa huoneessa on sellaisia aviopareja, jotka\nelämänsä aikana ovat olleet riitaisia ajatellen kukin vain omaa etuaan.\nNyt he ovat tuomitut ikuisesti kiistelemään keskenään vuodepeitteestä,\njoka sovinnossa eläen hyvin riittäisi kumpaisellekin. Sitä vastoin ne\navioparit, jotka yhdeksännessä huoneessa makaavat saman peitteen alla,\novat asetetut tänne vain esikuvaksi siitä, että pienikin omaisuus on\nperheelle kylliksi, jos vain sopu vallitsee aviopuolisoiden kesken. He\neivät kärsi mitään rangaistusta, vaan ovat täällä ainoastaan sen\nvuoksi, että pahat tämän nähdessään tuntisivat olonsa vielä\npahemmaksi.\"\n\nSaatuaan nämä tiedot Kubaiko erosi manalanruhtinaista, palasi pään kera\nveljensä ruumiin luo sekä herätti jumalalta saamallaan elämänvedellä\nvainajan uudelleen eloon.\n\nSamantapaisia, osaksi samojakin eri rikosten aiheuttamia rangaistuksia\ntapaamme mm. Kaukaasiassa asuvien osettien tuonelankuvitelmista.\nEsimerkkinä mainittakoon, että täälläkin aviopari, joka elämän aikana\non ollut riitainen, riitelee yhä peitteestä nukkuessaan häräntaljan\nalla, kun taas toinen, sopuisa aviopari nukkuu rauhallisena\njäniksennahkan alla. Tästä voidaan päättää, että yllämainitut\nuskomukset ovat kansainvälisiä.\n\nRiippuen siitä, miten ihmiset ovat elämänsä eläneet, saattavat he\njoutua myös _eri paikoissa sijaitseviin tuoneloihin_. Niinpä Altain\ntatarit, kuten Radloff mainitsee, kuvittelevat, että _ärlikin_ luona\nmaanalaisessa maailmassa kituvat vain syntiset, kun taas hurskaat\nviettävät onnellista elämää taivaassa. Hurskaille varattu taivaallinen\nparatiisi on kuitenkin epäilemättä vasta korkeimpien uskontojen\nkehittämä käsitys. Emme silti voi kaikkialla, missä taivas esiintyy\ntuonelana, todeta yksinomaan kristinuskon tai islamin vaikutusta.\nJakuttien kerrotaan toisin paikoin uskovan, että kaikki kuolleet,\nhurskaat ja syntiset, shamanit ja tavalliset ihmiset, kunnialliset ja\nrosvot menevät taivaaseen (_tangarallä_), missä Priklonskij sanoo\n\"sielujen\" (_kut_) oleskelevan lintujen hahmossa. Katsoen siihen, että\npahat henget (_abasy_), joiden selitetään olleen kuolleiden henkiä,\nasuvat maan alla, mistä ne saapuvat ihmisten ilmoille erikoisen aukon\n(_abasy oibono_ 'henkien aukko') kautta, lienee kuitenkin syytä\nolettaa, että taivas yleisenä tuonelana on jakuteilla myöhempää perua.\n\nMyöhempää kehitystä edustavat burjatitkin uskoessaan, että ne shamanit,\njoiden ruumiit poltetaan, nousevat savun mukana taivaaseen, missä he\nviettävät samanlaista elämää kuin ennen maan päällä. Ruokana ja juomana\non heillä se, mitä jälkeenjääneet heille uhraavat, verhona\nhautajaispuku ja ratsuna peijaisissa surmattu hevonen. Saattaapa\nvainajalla taivaassa olla vaimokin ja lapsia. Todennäköisesti on\ntuonelan taivaaseen siirtyminen täällä läheisessä suhteessa ruumiiden\npolttoon, ja siihen perustunee myös tshuktshien ja korjakkien vastaava\nkäsitys.\n\nKäsitys, että jotkut vainajat joutuvat taivaaseen toisten mennessä\nmanalaan, voi kuitenkin olla hyvin vanhaakin perua. Tällaisia taivaan\nomia ovat mm. salaman surmaamat ihmiset. Tsheremissien pakanallisen\nkäsityksen mukaan joutuvat taivaaseen myös ne, jotka ovat saaneet\nsurmansa toisen käden kautta. Ostjakkien vastaavaa uskoa kuvailee\nStrahlenberg 1700-luvulla seuraavin sanoin: \"Kun minä matkallani kysyin\neräältä Obin ostjakilta, mihin sielu joutuu kuoleman jälkeen, vastasi\ntämä, että se, joka kuolee väkivaltaisen kuoleman tai karhutaistelussa,\nmenee heti taivaaseen, mutta se, joka kuolee vuoteeseen tahi muuten\nluonnollisen kuoleman, saa kauan palvella ankaraa jumalaa maan alla,\nennenkuin pääsee taivaaseen.\" Teoksessaan \"Jugralaisten uskonto\"\nKarjalainen olettaa, että tällainen kuvittelu, joka siis on tavattu\ntsheremisseiltäkin, olisi tatarilaista perua. Altain suvun kansoilta ei\nsitä tietääkseni kuitenkaan ole muistiinpantu, mutta esimerkkejä siitä\non säilynyt maapallon eri puolilla, myös Euraasian ja Amerikan\narktisilla kansoilla, kuten lappalaisilla, tshuktsheilla, tlingiteillä\nym. Sen vuoksi on todennäköistä, että turkinsukuisetkin kansat ovat sen\ntunteneet.\n\nKun tämä uskomus näin ollen on perin yleinen, on ilmeistä, että se\npohjautuu johonkin yhteiseen ajatustapaan. Niinpä onkin oletettu, että\njo varhaiskantaiset luonnonkansat olisivat pitäneet sotatielle\nsortumista suuremmoisempana kuolemana kuin hivuttavaan tautiin\nnääntymistä ja sen vuoksi katsoneet verisurman ansaitsevan toisessa\nelämässä erikoisen hyvityksen. Karjalainenkin huomauttaa, miten\nkiinalaiset lähteet kertovat tukiu-kansan \"pitäneen kunniana kaatua\ntaistelussa, mutta häpeänä tautiin kuolemista\". Mutta vaikka mainittu\nusko onkin ehkä saattanut rohkaista luonnonlapsia ja herättää heissä\nuljasta ja sankarillista mieltä, ei kuitenkaan ole todennäköistä, että\ntaivasta olisi maapallon eri äärillä kuviteltu sodassa kuolleiden\ntyyssijaksi ainoastaan sotaisan mielialan ylläpitämisen vuoksi. On näet\nhuomattava, ettei vain sodassa kaatumisen, vaan muunkin väkivaltaisen\nkuoleman on uskottu johtavan samaan tulokseen. Ostjakkien kerrotaan\nkuvitelleen, että senkin sielu, jonka pedot ovat repineet, \"nousee\nylöspäin\". Sitäpaitsi ovat sangen monet kansat uskoneet, että myös\nniiden sielut, jotka ovat itse päivänsä päättäneet, menevät taivaaseen,\nkun taas tautivuoteelle sortuneet joutuvat manalaan. Näin ollen täytyy\ntällä uskolla olla jokin muu alkuperä.\n\nNämä kuolemanjälkeiset olotilat tai olinpaikat, jotka eivät siis riipu\nsiitä, miten ihminen on elämänsä elänyt, vaan siitä, millainen kuolema\non tullut hänen osakseen, eivät myöskään näytä perustuvan, kuten jotkut\ntutkijat ovat olettaneet, pelkästään erilaisiin hautaamistapoihin.\nOngelman solmu onkin epäilemättä etsittävä itse _kuolintapaan_,\ntautikuolemaan ja verisurmaan liittyvistä uskomuksista. Tällöin on\nensinnäkin muistettava, että luonnonkansojen käsityksen mukaan meistä\nluonnollinen, sairauden aiheuttama kuolema on \"yliluonnollinen\", kun\ntaas väkivaltainen kuolo, joka meistä saattaa olla luonnoton, on\nluonnonkansojen mielestä \"luonnollinen\". Edellisessä tapauksessa\nriistävät sairaan \"sielun\" tämän aikaisemmin kuolleet omaiset tai muut\nmanalassa asuvat henget ja vievät sen maan alle luokseen. Ei mikään ole\nluonnonihmisestä sen selvempää kuin että sielu, jonka henget ovat\nanastaneet, joutuu juuri näiden valtaan. Mutta minne joutuvat niiden\nsielut, joita henget eivät ole ryöstäneet? Kun yleensä uskotaan, että\ntällaiset kodittomat ja rauhattomat \"sielut\", jotka eivät joudu\nmanalaan, harhailevat ilmassa, on ymmärrettävää, että ne siellä\nhelposti sulautuvat käsittämättömiin luonnonilmiöihin, kuten taivaalla\nroihuviin revontuliin, aamu- ja iltaruskon säteilyyn y.m., joissa\nlukemattomat kansat ovat nähneet sodassa kuolleiden henkien tepastelua\ntai taistelua. Lisäksi on taivaan punerrus herättänyt mielikuvan siellä\nvaluvasta verestä. Ostjakkilaisessa kansanrunoudessa kerrotaan, miten\nkolme punakoipista oravaa tulee taivaan tiellä sinne pyrkivän sankarin\nhaamua vastaan sanoen: \"Me syömme syötävämme ihmisveren keskellä, me\njuomme juotavamme ihmisveren keskellä, palaa takaisin.\" Tällaisten\nmielleyhtymien varassa näyttää siis syntyneen varhaisin käsitys\ntaivaallisesta tuonelasta, joka myöhemmin on kangastanut uljaiden tai\nhurskaiden vainajien luvattuna maana.\n\n\n\n\nVAINAJIEN JA ELOSSAOLEVIEN VÄLINEN SUHDE.\n\n\nPuhuessaan Siperian tatarien uskomuksista M.A. Castrén kertoo näiden\nkuvittelevan, että \"luonnossa on lukematon joukko henkiolentoja, joista\nmuutamat heimot käyttävät _aina_, toiset _asa_ ja jotkut vielä _yzyl_\nnimitystä\". \"Näiden (olentojen) sanotaan enimmäkseen oleskelevan maan\nsisässä, mutta silti niiden uskotaan voivan harhailla myös kaikkialla\nluonnossa. Shamanien luullaan voivan kutsua niitä luokseen loitsujensa\nja rumpunsa välityksellä. Tatarit uskovat näet samoinkuin tungusit,\nettä kullakin shamanilla on joukko tällaisia suojelushenkiä, jotka\nuskollisesti ja innokkaasti noudattavat kaikkia hänen käskyjään. Näille\nomistetaan sekä hyviä että huonoja ominaisuuksia, mutta nykyään niitä\ntavallisesti kuvitellaan pahoiksi olennoiksi, jotka _Irle-kanin_\nvaltikan alaisina ahdistavat ihmisiä taudeilla ja joiden uskotaan\nvoivan olla kuolemankin aiheuttajia.\" Hämäräperäisiä, enimmäkseen vain\npahaa aiheuttavia manalanhenkiä ovat Castrénin mainitsemista olennoista\netenkin _aina_ (tel., leb., sor. ja sag. \u003C pers. _aenanh_) ja _aza_\n(leb., tub. ym.). Radloff kertoo shorien uskovan, että kun ihminen\nkuolee, niin maan alla asuva _aina_ syö tämän \"sielun\". Lebed-tatarien\nkäsityksen mukaan taas, kun _aza_ ahdistaa ihmistä, on shamanin\ntoimitettava sille musta uhriteuras, jotta se jättäisi ihmisen rauhaan.\nTodennäköisesti näillä olennoilla on alunperin tarkoitettu kuolleiden\nhenkiä, jommoisena kolmas Castrénin mainitsema olento, _üzüt_, esiintyy\nkansantietoisuudessa yhä edelleen. Majnagashev huomauttaa, että vaikka\nMinusinskin tatarit puhuvatkin vainajan \"sielusta\", (_sünä_ tai\n_sürnü_) vielä muistajaisten aikana, niin he sen jälkeen käyttävät\nkuolleesta _üzüt_ nimitystä. Anohinin mukaan teleutien _üzüt_ on sama\nkuin venäläisten \"pokojnik\", vainaja. Tämä sana esiintyy, kuten\nmainittu, mm. muistojuhlan nimityksessä, _üsüt-pairamy_. Myös eräällä\nyöperholla, jota pidetään kuolleen yhtenä ilmenemismuotona, on nimenä\n_üzüt-kubahan_ ('ü.-perho') samoinkuin kalmistossa palavalla\nvirvatulella _üzüt-odi_ ('kuolleen tuli').\n\nYhtä pelätty olento kuin _aina_ tai _aza_ on _üzütkin_ tullessaan\nkotiin kutsumattomana vieraana. Teleutit uskovat, että\nviimeksimainittu, joka heidän käsityksensä mukaan asuu kalmistossa\n40:nnen päivän muistajaisiin asti, saapuu täältä toisinaan yöllä kotiin\nkolistelemaan. Tällöin omaiset hätääntyneinä rämistelevät uuninpeltiä\nsekä tarttuen veitseen ja ruoskaan huutavat: \"Miksi tulit, lähde\ntiehesi!\" Lukuunottamatta shamaneja eivät ihmiset sitä tavallisesti\nnäe, mutta koirat, jotka silloin haukkuvat ulvomalla, huomaavat sen.\nAltain seuduilla kuvitellaan lisäksi, että _üzüt_ usein vaeltaa\npaikasta toiseen tuulenpyörteenä ja anastaa vastaantulijan \"sielun\".\nSen vuoksi kansa nähdessään tuulenpyörteen huutaa: \"pois, pois!\"\nAsuntoon tullessaan _üzüt_ saattaa mennä suusta ihmisen vatsaan\naiheuttaen vaikeita kipuja. Hengen karkoittajaksi kutsutaan tällöin\njoku mies- tai naispuolinen noita, joka valmistaa pienen puulapion,\nasettaa sille hehkuvia hiiliä sekä ripoteltuaan niiden päälle vielä\njauhoja, voita ja tupakkaa lähestyy tautivuoteella makaavaa sairasta.\nSamalla tietäjä lukee erinäisiä lukuja, aluksi hiljaa, sitten yhä\näänekkäämmin, kunnes vihdoin kirkaisemalla kehoittaa kuolleen henkeä\npoistumaan. Lukunsa luettuaan hän juoksee pihalle, heittää lapion\nmenemään ja huutaa: \"Lähde tiehesi!\"\n\nEsimerkkinä tähän toimitukseen liittyvistä sanoista mainittakoon:\n\n    Millainen _üzüt_, musta, paha henkikö (_jäk_)?\n    Joka nurkassa hyöritkö,\n    joka pensaikossa pyöritkö?\n    Tuulenpyörteenä pyöritkö,\n    tuulenhenkenä hyöritkö?\n    -- -- --\n    Tulitko valkoisen vuoren yli,\n    tulitko vuolaan virran yli?\n    Mainitse nimesi ja tiesi!\n    Älä sulje hampaitasi,\n    avaa suusi tiedustellessani!\n    Tungen sinut vihreään tuleen,\n    painan sinut punaiseen tuleen,\n    kukistan sinut keihäällä,\n    hävitän sinut miekalla,\n    sorran sinut sinisellä raudalla,\n    syöksen sinut syvään rotkoon!\n    Riennä, kiiruhda!\n    Sano nimesi ja sukusi!\n    Lähde sinulle veistettyyn arkkuun,\n    lähde sinulle kaivettuun hautaan!\n    Mene _aldatshyn_ (kuolemanenkelin) kera, joka vei sinut mukanaan,\n    riennä ryöstäjäsi kera!\n    Koirani puree, lehmäni puskee,\n    varsani potkaisee!\n    Sano nimesi ja tiesi!\n    Mene matkoihisi!\n\n_Üzüt_ voi aiheuttaa aineellistakin vahinkoa. Niinpä teleuttinaiset,\nkun he viinaa valmistaessaan huomaavat, ettei juomanteko ota\nonnistuakseen, uskovat, että _üzüt_ on mennyt viinapannuun\ntyydyttääkseen siellä janoaan. Tällöin on tapana suorittaa samanlaiset\nkarkoitusmenot kuin sairaan ääressä.\n\nKuolleiden henkiä altailaiset ja telengitit tarkoittavat myös\npuhuessaan _körmös_ nimisistä olennoista. Toiset niistä toimivat\n_ärlikin_ palvelijoina saapuen tuon tuostakin ihmisten ilmoille\ntuottamaan tauteja, ryöstämään sieluja sekä aiheuttamaan paljon\nmuutakin pahaa. Kun joku sairastaa, sanotaan: \"_körmös_ syö\", tai kun\njoku on kuollut: \"_körmös_ söi\". Tällaisena _körmös_ muistuttaa\nennenmainittua _ainaa_.\n\nNäiden pahojen _körmösien_ ohella, joiden manala on syvällä maan alla,\non toisia, joiden tuonela ei ole yhtä etäällä ja jotka siellä viettävät\nelossaolevien kaltaista elämää. Vaikka jälkimmäisetkin voivat\nvihastuneina ahdistaa omaisiaan monella tavalla, voivat ne myös milloin\nniiden apuun turvaudutaan, suojella ja palvella jälkeenjääneitä. Ne\nsaattavat myös näyttäytyä paitsi unissa joskus muulloinkin, milloin\nkotona, milloin vuorilla ja metsissä. Kuvitellaanpa niitä jossain\nmäärin ruumiillisiksikin olennoiksi, koska niiden uskotaan karttavan\norjantappuroita ynnä muita piikkikasveja. Tämän varhaiskantaisemman\ntuonelan arvokkaimpina asukkaina pidetään shamanivainajia. Altailaiset\nuskovat, ettei shamani kuoltuaankaan hylkää omaisiaan, vaan ilmestyy --\nusein tosin vasta vuosien päästä -- jollekin jälkeläiselleen tarjoutuen\nentisen perhekuntansa suojelijaksi ja pyytäen samalla tältä uhreja. Kun\nkuolleen esittämää pyyntöä ei ole hyvä torjua, on omaisilla tällöin\ntapana järjestää heti erikoiset menot, joihin sisältyy kuvan (_tshalu_)\ntekeminen ja sen asettaminen telttaan kunniapaikalle. Näin siirtyy\nshamanivainaja aikaisempien _körmös_-haltiain joukkoon, joita\nsäilytetään ja palvotaan polvesta polveen kodin ja perheen\nsuojelushaltioina. Toimituksen suorittajaksi kutsutaan tietäjä, joka\npirskoittamalla viinaa kuvaan ja lukemalla erinäisiä lukuja sijoittaa\nsiihen vainajan hengen.\n\nAnohin huomauttaa, että altailaiset tuntevat isän ja äidin esivanhemmat\naina seitsemänteen polveen. Lisäksi hän mainitsee, että kun poika\nperustaa oman kodin, hän saa vanhemmiltaan samoin kuin hänen\nvaimonsakin muutamia _körmösien_ kuvia; miehen suvun _körmösit_\nasetetaan telttaan miesten puolelle, vaimon taas naisväen puolelle.\nAltailaisilla on näin ollen tapana pitää erillään isän ja äidin suvun\nsuojelushaltiat. Siten on kullakin suvulla (_sök_), joiden jäsenet\neivät saa mennä naimisiin keskenään, omat _körmösit_. Naispuolen\n_körmösit_ nauttivat tavallisesti kuitenkin verraten vähäistä\narvonantoa, saattavatpa joutua unhoonkin, joten niiden _körmösien_\nlukumäärä, joita perhekunta säännöllisesti palvoo, ei ole läheskään\nniin suuri kuin saattaisi olettaa. Lisäksi puhutaan \"pienistä\" ja\n\"suurista\" haltioista. Edellisillä ei ole edes erikoisia nimiä, niitä\nsanotaan vain \"isän isiksi\" tai \"äidin isiksi\" tahi yhteisellä nimellä\n\"entisiksi isiksi\". Sitävastoin \"suuriin\", _ulu körmös_, liittyy usein\ntarujakin.\n\nVastoinkäymisten, varsinkin sairauden sattuessa kutsutaan shamani\nottamaan selkoa, mikä _körmös_ milloinkin on onnettomuuden syynä.\nSamalla hänen on toimitettava uhri, jota vailla henkiä harvoin voidaan\nlepyttää. Vaikeissa tilanteissa on tapana toimittaa useitakin\nlunnasuhreja (_tolu_), myös eri hengille, jollei ensimmäisestä ole\napua. Sukulaisvainajia palvotaan lisäksi, jotta ne vartioisivat jurttaa\nja karkoittaisivat vieraat henget, jommoisia usein parveilee\nihmisasuntojen ympärillä. Samoin niitä muistellaan matkalle\nlähdettäessä, pyyntiretkillä, vieläpä ketripuun pähkinöitäkin\npoimittaessa, mutta varsinkin syystä tai toisesta loitsimaan\nryhtyessään shamani aina pirskoittaa juomaa _körmösien_ kuviin.\n\nTällaisia pyhiä tilkuista tehtyjä nukkeja, joilla ei ole käsiä eikä\njalkoja, mutta joiden päässä on kaksi nappia silminä, säilyttävät myös\nTomskin läänin \"kristityt\" tatarit aittojensa nurkissa, mihin niille on\nuhriksi ripustettu pienten metsäeläinten ynnä lintujen nahkoja.\nSairauden tai muun vastoinkäymisen johdosta, jolloin nuket tuodaan\ntupaan, niitä ruokitaan vellillä tai teurastetun lampaan verellä.\nYllämainitut, monipuoliset kodin ja perheen haltiat edustavat\nepäilemättä varsin varhaiskantaista, koko Altain suvulle yhteistä\n_esi-isien palvontaa.\n\nAltailaisten _körmös_-olentoja vastaavat jakuttien _abasy_ ja _yör_\nnimiset henget. Edellisillä he tarkoittavat yleensä vain pahoja\nolentoja, jommoisiksi kauan sitten kuolleiden sanotaan muuttuvan.\n\nUsein tätä nimeä käytetään samassa merkityksessä kuin suomen \"piru\" tai\n\"hiisi\" sanaa. Eräiden tautien uskotaan johtuvan siitä, että _abasy_\n\"syö\" sairasta.\n\n_Yörillä_ taas ymmärretään rauhatonta, kummittelevaa vainajaa. Jakutit\nselittävät, että jotkut kuolleet eivät mitenkään halua poistua\nentisiltä asuinpaikoiltaan, vaan harhailevat täällä häiriten omaistensa\nrauhaa. Tällaisia ovat etenkin sellaisten vainajien henget, jotka\nelämänsä aikana ovat olleet hyvin kiintyneitä oloihinsa tahi joiden\ntoimet ovat ennenaikaisen kuoleman vuoksi jääneet kesken tai jotka ovat\nsaaneet väkivaltaisen surman. Tähän ryhmään kuuluvat myös naimattomina\nkuolleiden naisten tyydyttämättömät henget. Käsitys, ettei hampaaton\nvoi muuttua _yöriksi_, osoittaa, että näitä kummittelijoita on\nkuviteltu hampaallisiksi olennoiksi.\n\nSamoinkuin _abasy_ on _yörkin_ pelätty olento, joka sairaaseen mentyään\ntuottaa vaikeita kipuja, vieläpä mielenvikaisuuttakin (_mänäriä_).\nTällöin on kutsuttava shamani henkeä karkoittamaan. Seroshevskij sanoo\n_yörien_ liikkuvan toisinaan kuin lintuparvi sekä kirkuvan ja meluavan\nlentäessään. Priklonskijn mukaan on jokaisella perheellä omat\nyörinsä, toiset niistä ovat nimeltäkin tunnettuja vainajia. Niiden\ntuottamilta tuhoilta, jotka saattavat kohdistua yhtä hyvin ihmisiin\nkuin karjaan, pyritään uhreilla vapautumaan. Vaarallisia ovat varsinkin\nhautaamattomat vainajat, jotka aikaansaavat mm. myrskyjä ja rajuilmoja.\nMilloin on ollut syytä pelätä, että jostakin kuolleesta voi tulla\nomaisten rauhaa häiritsevä _yör_, tai milloin jo on todettu tämän\nsellaisena toimivan, on jakuteilla ollut tapana tehdä siitä kuva ja\nsijoittaa siihen asianomaisen kuolleen henki. Troshtshanskij kertoo,\nettä kun shamani tällöin leikkaa tuohesta vainajan kuvan ja panee\nsiihen tämän hengen, syntyy perhe-yörien kokoelma, jota ruokitaan\najasta aikaan.\n\nTroshtshanskijn kuvaus perustunee johonkin perinnäistietoon, sillä\nhänen aikanaan jakuteilla tuskin enää missään on ollut tällaisia\nkotijumalia. Vanhimmissa lähteissä niistä kuitenkin kerrotaan. Tätä\nkoskevia tietoja tapaamme mm. Shtshukinin v. 1844 ilmestyneen teoksen\n\"Matka Jakutskiin\" liitteessä, jonka sanotaan perustuvan kahteen\nvanhaan käsikirjoitukseen ja jossa on seuraava kiintoisa maininta:\n\"Heidän jurtoissaan on korallisilmäisiä, tuohella päällystettyjä\npuukuvia, mutta näille penateille ei toimiteta minkäänmoista palvontaa,\nkuitenkin milloin jakutit ryhtyvät syömään teuraanlihaa, he voitelevat\nniiden kasvot ihralla.\"\n\nEpäilemättä on vainajan sijoittaminen kuvaan alunperin johtunut siitä,\nettä omaiset ovat uskoneet voivansa täten paremmin suojella niitä.\n\nVainajien ja elossaolevien välinen suhde itseään, sillä kuvaan\nkahlehdittua henkeä on helpompi hyvitellä. Hyviteltynä siltä tietenkin\non toivottu myös erinäisiä palveluksia. Pripuzov, joka mainitsee, että\njokaisella asumuksella, suvulla ja heimolla on ollut omat haltiansa,\nluettelee muutamia eri seutujen tunnetuimpia, joista huomaa, että ne\novat olleet joko mies- tai naispuolisten shamanien henkiä.\nYmmärrettävää onkin, että juuri shamanivainajat ovat päässeet muita\nhuomattavampaan asemaan.\n\nMongolien pitämyksistä puhuessaan Banzarov kertoo, että vainajan\nhenkeä, jonka on uskottu voivan toimia jälkeenjääneiden hyödyksi tai\nvahingoksi, on täällä palvottu _ongon_ nimisenä haltiana. Kuka\nkuolleista kulloinkin on päässyt tähän asemaan, on ollut shamanin\nmäärättävissä. Tällaisia haltioita on ollut suuri joukko sekä\nyksityisten seutukuntien että koko mongoliheimon yhteisiä. Erikoisemman\nhuomion kohteina ovat olleet varsinkin ruhtinaiden esi-isät, mutta myös\neri paikkakuntien shamanit ja muut tärkeät toimihenkilöt ovat kuoltuaan\nkohonneet _ongoneiksi_. Läheisimpiä niistä ovat tietenkin olleet kunkin\nperhekunnan omat suojelushaltiat.\n\nOngoneistaan ovat mongolit valmistaneet myös kuvia. Niinpä Ruysbroeck\nmainitsee jo 1200-luvulla, mitenkä mongolit tekivät vainajistaan\nhuopanukkeja, pukivat niiden ylle komeat vaatteet sekä sijoittivat\nvaunuihin, joihin eivät muut kuin pappeina palvelevat noidat saaneet\nkoskea. Juhlina ja kunkin kuun ensimmäisenä päivänä nämä kuvat otettiin\nesille ja asetettiin asuntoon, jonne keräytyi kansaa osoittamaan niille\nkunnioitusta. Ketään muukalaista ei tällöin telttaan laskettu. Tämä\nkiintoisa tiedonanto, joka todennäköisesti koskee ylhäissukuisia,\nosoittaa, että mongolit ovat vaeltavan elintapansa vuoksi säilyttäneet\nhaltioittensa kuvia ajopeleissä samoinkuin samojedit ovat säilyttäneet\nniitä erikoisissa re'issä.\n\nToisessa kohdassa Ruysbroeck kertoo haltiainkuvia olleen myös\nasuinmajoissa mainiten, että teltan perällä isännän vuoteen yläpuolella\noli aina eräänlainen huopanukke, jota kutsuttiin \"isännän veljeksi\", ja\nettä samanlainen, jota sanottiin \"emännän veljeksi\", oli tämän vuoteen\nyläpuolella. Kummankin seinään kiinnitetyn kuvan välissä oli hiukan\nylempänä vielä kolmas, koko perheen suojelushaltiaa esittävä kapeahko\nkuva. Pieni haltiankuva oli lisäksi emännän vuoteen jalkapään kohdalla\nkasvot käännettyinä orjattaria ja muita naisia kohti. Joka kerta kun\nperheenväki ryhtyi viettämään juominkeja, pirskoitettiin juomaa ensiksi\nisännän yläpuolella olevaan, sitten muihinkin kuviin. Mitä\nviimeksimainitut kuvat omituisine nimineen ovat alunperin esittäneet,\nei käy ilmi Ruysbroeckin kuvauksesta.\n\nSamoinkuin mongolit ovat myös burjatit ja kalmukit käyttäneet _ongon_\nnimitystä sekä haltioistaan että näiden kuvista. Georgi sanoo\nburjattien ongonien olevan puisia, alastomia tai vaatetettuja,\nhuopaisia, peltisiä, lampaannahkasta valmistettuja tai vain kankaalle\nmaalattuja. Huopakuvat olivat joko ihmisenmuotoisiksi leikeltyjä\ntilkkuja tai täytettyjä nukkeja; kumpaisessakin tapauksessa silmät\nolivat muodostetut lyijy- tai lasihelmistä. Lampaannahkaiset taas,\njoiden nimenä Georgi sanoo olleen _imegiltshin_, olivat tehdyt siten,\nettä mustaan lampaannahkaan, josta ei ollut jalkoja irroitettu, oli\nkiinnitetty lampaan pään asemesta ihmisen päätä kuvaava paljas tai\npäällystetty, korallisilmillä varustettu laudanpala. Toisinaan oli\nnahka vielä täytetty ja umpeen neulottu. Pallas, joka ei lue\n_imegiltshiniä_ ongonien joukkoon, selittää, että sitä palvottiin\nlampaiden ynnä muun karjan kaitsijana. Hän mainitsee lisäksi, että\nnäitä haltioita oli kaksi, mies- ja naispuolinen.\n\nYleisimpiä burjattien ongoneista olivat Georgin mukaan ne, jotka olivat\nmaalatut kankaalle. Pohjana oli tavallisesti pieni nelikulmainen\ntilkku, jolle oli punavärillä maalattu yksi tai useimmiten kolme\nihmisenmuotoista kuvaa. Kuvien silmiksi oli kiinnitetty korallihelmiä\ntai hauleja. Sitäpaitsi oli jokaisen pään yläpuolella vielä pieni\nkimppu kotkansulkia.\n\nTällaisia silkki- tai muulle kankaalle tahi nahkalle maalattuja kuvia,\njommoisia lamalaisetkin tekevät _burkhaneistaan_, on burjattien\nkeskuudessa säilynyt meidän aikoihimme asti. Puheena olevat ongonit\neivät kuitenkaan esitä vain vainajien henkiä, vaan myös monenmoisia\nmyytillisiä olentoja, erilaisia eläimiä, vieläpä taivaankappaleitakin.\nMuutamiin ongoneihin turvaudutaan ainoastaan määrättyjen tautien\nvuoksi. Esimerkkinä mainittakoon punavärillä maalattu _zuruklan-ongon_,\njohon on kuvattu 27 sarvilla, so. shamaninpäähineellä, varustettua\nnoitaa. Burjatit selittävät, että yhdeksän niistä on sokeata, yhdeksän\nvikakätistä ja yhtä monta on rampaa. Tälle ongonille, johon shamanien\nlisäksi on kuvattu erinäisiä eläimiä ym., sanotaan niiden pirskoittavan\njuomaa, joiden silmä, käsi tai jalka on sairas.\n\nGeorgin kuvauksessa puhutaan sellaisestakin ongonista, jonka muodosti\nvaaksan pituinen ihmisenmuotoinen puukuva asetettuna noitarummun\nvannetta muistuttavaan renkaaseen tai joskus vain rasiaan. Toiset\nnäistä kuvista, joilla kaikilla oli pää, kädet ja jalat, olivat\npaljaita, toiset taas olivat puetut burjattilaiseen pukuun.\nSamantapaisia ongoneja Agapitov kertoo olleen jokaisessa\npribaikalilaisessa jurtassa. Hänen näkemissään oli koivupuiseen\nrenkaaseen sidottu ihmisenkuva kuitenkin leikattu punaisesta verasta.\nKuvan kaulaan oli ripustettu pyöreä lyijylaatta sekä valkoisia ja\nvaaleanpunaisia nauhoja. Renkaan sisään oli vielä kiinnitetty leveähkö\npystypuu, sekin koivusta veistetty, sekä rautainen helistimillä\nvarustettu poikittainen lävistäjä. Hangalovin burjattilaista\nshamanismia koskevaan esitykseen liitetyssä balaganskilaisessa kuvassa\non itse renkaan pystypuu veistetty ihmisenmuotoiseksi ja päällystetty\nsäämiskällä. Silminä toimivat valkoiset lasihelmet. Tällaiset ongonit,\njoissa on selviä noitarumpuun kuuluvia piirteitä ja jommoisia tavataan\nmyös Altain tatareilla, osoittavat, että ne ovat läheisessä suhteessa\nshamanismiin.\n\nMäärätyillä suvuilla on sitäpaitsi ollut erikoislaatuisia ongoneja,\njoista esimerkkinä mainittakoon Börtö. Tämä arvossa pidetty ongon, jota\nHangin suku palvoo, esittää tavallista suuremmassa koossa miehen päätä,\njonka hiukset, parta ja kulmakarvat on muodostettu mustan lampaan\nnahkasta. Kuvassa sillä on vielä rasvapala suussa. Perinnäistiedon\nmukaan oli puheenaoleva ongon alunperin shamanin pää, jonka tämän pojat\nHoredoi ja Horton paetessaan Mongoliasta toivat mukanaan. Hangalov\nhuomauttaa, että tämä ongon on miltei jokaisella mainittuun sukuun\nkuuluvalla perheellä.\n\nKaikki yllämainitut ongonit, joita shamanit valmistavat, ovat ovesta\nkatsoen aina jurtan vasemmalla puolella eli miesten osastossa,\nainoastaan naisten suojelushaltioita, jotka avustavat synnytyksissä tai\njotka huolehtivat pienokaisista ja karjasta, säilytetään teltan\noikealla puolella olevassa naisten osastossa. Kuten mainittu, on\nasian laita ollut sama Altain tatarien keskuudessa. Tällaisesta\nperhejärjestyksestä puhuu jo Ruysbroeck mainitessaan, mitenkä miehet\nteltassa, jonka ovi oli suunnattu etelää kohti, oleskelivat läntisellä\nja naiset itäisellä sivustalla. Isännän paikka taas oli jurtan perällä.\nTullessaan telttaan eivät miehet koskaan ripustaneet jousiaan naisten\npuolelle. Georgi kertoo lisäksi, etteivät naiset mitenkään saaneet\nlähestyä miesten osastossa olevia haltiainkuvia eivätkä myöskään astua\ntelttaan tai poistua siitä tätä puolta.\n\nPaitsi kotiongoneja on burjateilla ollut sellaisiakin, joita\nsäilytetään ulkona luonnon helmassa. Tällaisia, joita sanotaan\n\"vuoriongoneiksi\", tavataan etenkin Kudinskin, Verholenskin ja\nOlhonskin piirissä. Näistä puhuessaan Agapitov mainitsee, että kun\nburjatit menevät naimisiin, shamani tekee näille häiden jälkeen\nerikoisen ongonin piirtämällä kangastilkulle ihmisenmuotoisia kuvia,\njoiden silmiksi pannaan lasi- tai metallihelmiä ja joiden hiukset\nmuodostetaan saukonnahkasta. Päähän kiinnitetään vielä huuhkajan sulka.\nErinäisistä piirroksista huomaa, että saukonnahkaa on ollut myös\nruumiin alapäässä. Kunkin kuvan rinnan kohdalle on lisäksi ripustettu\npieni ihmisenmuotoinen peltilevy. Kangastilkusta riippuvat nauhat ovat\nvalkoisia ja keltaisia. Tällaisia ongoneja on säilytetty puurasioissa\ntai nahkasalkuissa talvikylien ääreen pystytettyjen patsaiden päähän\nonteloiduissa, laudalla suljettavissa koloissa. Tavallisesti nämä\npatsaat ovat vielä katoksella varustettuja. Mainitut kuvat, jotka\nvihitään virkaansa erinäisin uhrimenoin ja jotka näyttävät esittävän\njonkun shamanin tai suvunalkajan \"poikia\", poltetaan isännän kuoltua,\nja samalla patsas kaadetaan maahan.\n\nNimestä päättäen näitä ongoneja on säilytetty vuorilla. Agapitovin\nmainitsemia patsaita on kuitenkin ollut myös aroilla, kuten ilmenee mm.\nparista B.E. Petrin ottamasta valokuvasta. Toisessa niistä, joka\nläheltä esittää katoksella varustetun patsaan päässä olevaa koloa,\nhuomaa, että näissä onkaloissa on säilytetty myös ihmisenmuotoisia\npuukuvia.\n\nVuori-ongonien ohella burjatit puhuvat vielä \"vuoren vanhuksista\",\njommoisia Hangalov sanoo olevan jokaisella paikkakunnalla, suvulla ja\nkylällä ja joita palvotaan näiden suojelushaltioina (_zajan_). Yleisen\nkäsityksen mukaan ne ovat vuorille tai metsiin haudattujen mies- tai\nnaispuolisten shamanien henkiä, joiden valta rajoittuu vain omaan\npaikkakuntaan. Muiden seutujen asukkaat eivät niille uhraa, vaikka\nsellaisiakin on, joita pelätään ja kunnioitetaan hyvin laajalla\nalueella.\n\nKun burjatit uskovat henkien kaitsevan heidän karjojaan, ovat he\ntoisinaan pystyttäneet vuorille myös pieniä jurttoja, jotta, kuten\nGeorgi sanoo, \"karjan ja karjanhoidon jumalat\" löytäisivät yöllä ja\npahan sään aikana suojan, josta ne voivat pitää karjalaumaa silmällä.\nSamoin ovat sojotit rakentaneet, \"pyhille vuorille\" telttoja (_aava_)\nhenkien turvapaikoiksi pahan ilman tultua.\n\nPaitsi palvonnanalaisia haltioita on burjattien käsityksen mukaan vielä\nsuuri joukko henkiä, joille ei ole ollut tapana toimittaa uhreja ja\njoita yleensä on pidetty vain pahaa tuottavina olentoina. Tällainen\nyöllä liikkuva, yksisilmäinen olento on täällä mm. _anahai_, jonka\nsilmän sanotaan loistavan pimeässä kuin kissan silmän. Yksisilmäisenä\ntämä olento esiintyy silloinkin, kun se on pukeutunut jonkin eläimen\nhahmoon. Ihmiset kuulevat sen kolistelevan ja tuntevat sille ominaisen\nhajun, mutta ainoastaan noidat voivat sen nähdä. Sen pahaa luonnetta\nkuvastaa sananparsi: \"Laumasta poistuvan syö susi, kylästä poistuvan\nsyö _anahai_.\" Burjatit selittävät kuitenkin, että _anahai_ ahdistaa\nuseimmiten vain pieniä lapsia ja että se on sellaisen naisvainajan\nsielu, joka ei ole synnyttänyt jälkeläisiä. Suojellakseen siltä\npienokaisiaan vanhemmat panevat lapsen kätkyeeseen jonkin esineen, jota\n_anahai_ pelkää, kuten metallipeilin, ruoskan tai kulkusen. Erikoisesti\nsen uskotaan pelkäävän aseita, metallin ääntä sekä tulta ja savua.\nMilloin _anahai_ ei halua jättää lasta rauhaan, on lapsen kuva\nasetettava kehtoon ja vietävä arolle, jotta henki ahdistaisi sitä\nlapsen asemesta. Vain noidat, jotka näitä henkiä näkevät, voivat niitä\nkarkoittaa. Burjatit kertovat, että aina kun noita kurittaa\n_anahai_-henkeä, niin tämä päästää itsestään sietämättömän löyhkän.\n\nTavoiltaan anahain kaltainen kummitteleva ja haiseva henki on myös\n_uker_, joka viluisena ja nälkäisenä tunkeutuu ihmisten majoihin\netsimään lämpöä ja ruokaa. Sekin on pienokaisia vaaniva, ennen aikojaan\nkuolleen naisen sielu. Vasta sen hetken tultua, jolloin asianomaisen\nelämä olisi loppunut luonnonmukaisesti, siirtyy uker ihmisten ilmoilta\ntuonelaan.\n\nNuorena tai synnytystuskiin kuolleiden naisten rauhattomia henkiä,\njoita parveilee asuntojen ympärillä ja jotka ahdistavat etenkin pieniä\nlapsia, ovat lisäksi _dahul_ ja _ada_. Jälkimmäisen sanotaan kuristavan\npienokaisia kurkusta jättäen niiden kaulaan siniset sormenjäljet.\nNälkäisenä _ada_ etsii myös suuhunpantavaa ja aiheuttaa ilkeän limaa\nkehittävän taudin, jos joku sattuu syömään ruokaa, jota se on\nmaistanut. Tavallisesti sitä kuvitellaan pienikokoiseksi\nihmisenmuotoiseksi olennoksi, jonka karkoittajana käytetään mm.\nhuuhkajan nahkaa. Huuhkajan uskotaan näet ajavan pimeässä liikkuvia\nada-parvia takaa. Adallekin ominainen on siitä lähtevä haju, jonka\nsanotaan muistuttavan kynsilaukan tuoksua. Lisäksi ada voi näyttäytyä\nsalaperäisenä valoilmiönä. Jonkinlaisina virvatulina liekehtiviä henkiä\novat myös _albin_ ja _zja_.\n\nVainajain hengistä, jotka saartavat ihmisten asumuksia ja jotka usein\nkuokkavieraina tulevat kesteihin ja häihin pyydystämään elossaolevien\nsieluja, burjatit käyttävät lisäksi _boholdoi_ nimitystä. Näiden\nuskotaan liikehtivän etenkin loppu- eli vähenevän kuun öinä, jolloin\nshamanin kehoituksesta toimeenpannaan meluavia karkoitusmenoja. Joskus\nnämä kodittomat henget kokoontuvat johonkin autioon jurttaan,\nsytyttävät sinne sinertävän tulen ja viettävät iltaa tulen ääressä.\nOnnellinen se, joka voi ryöstää henkien tulen, sillä kansan käsityksen\nmukaan se merkitsee rikastumista. Tulen ympärillä istuessaan tai\ntanssiessaan eivät henget koskaan muodosta suljettua piiriä. Toisinaan\nnäkee myös aron ruohokentillä kapeita kiemuroita tai renkaanmuotoisia\njuomuja jälkinä henkien karkeloista (vrt. ruots. _elvdans_). Kokousta\npitäessään on näillä yksisilmäinen johtaja, joka lähettää, kenen hän\nkulloinkin haluaa, sieluja pyydystämään. Taru kertoo, mitenkä muudan\nhenkilö kerta saapui tällaiseen kokoukseen ja ampui johtajaa otsaan ja\nmitenkä tämä silloin muuttui lantioluuksi. Burjatit selittävät\nkuitenkin, että asianomainen luu muuttuu kolmen päivän kuluttua\nuudelleen hengeksi. Mainitsemista ansaitsee vielä henkien laulu, jota\nihmisetkin saattavat kuulla.\n\nBatarov selittää burjattien uskovan, että kullakin ihmisellä on kolme\nsielua: yksi niistä joutuu manalaan, toinen jää _boholdoi_-henkenä\ntähän maailmaan ja kolmas syntyy ihmiseksi uudelleen. Käsitys, että\n_sukulaisvainajien sielut voivat asettua syntyviin_, on muistiinpantu\nmyös tunguseilta, jakuteilta, tshuktsheilta ym.\n\nSiirtyessämme tungusiheimojen keskuuteen tapaamme manalle menneet\ntäälläkin monenmoisten uskomusten ja menojen kohteena. Tärkeintä osaa\nnäyttelevät ne vainajainhenget, jotka ikäänkuin perintönä seuraavat\nsukua polvesta polveen. Shirokogorov huomauttaa, että kaikki\nsukuhaltiat periytyvät aina isän puolelta sekä pojille että tyttärille.\nTytärtä ne voivat seurata vielä tämän mentyä miehelään häiriten\nasianomaisen vaimon tai tämän lapsien rauhaa. Tällöin niistä tehdään\nkuvia ja niitä aletaan palvoa, jota jatkuu koko vaimon elinijän. Vain\nharvoin ne enää äidin kuoltua siirtyvät lapsille, jotka yleensä\npyrkivät näistä vapautumaan. Silloinkin kun vaimon sukuhaltioista on\nkysymys, on uhrien toimittaminen aviomiehen huolena. Tällaisia suvussa\nperiytyviä henkiä ja niiden kuvia tungusit nimittävät nimellä\n_shavoki_. Eräät itäiset heimot sanovat niitä myös syveneiksi ja goldit\nseoneiksi. Itäalueilla niitä on monenlaatuisia, joista useimpien\nalkuperä on hämärän peitossa. Monenlaatuisia ovat niiden kuvatkin:\ntoiset puusta veistettyjä tai metallista muovailtuja, toiset kankaalle\ntai paperille piirrettyjä, toiset taas tilkuista tai nauhoista\nsommiteltuja. Samoinkuin burjateilla on täkäläisillä tunguseilla ja\ngoldeilla myös ryhmäkuvia, joissa nähdään ihmisiä, eläimiä, myytillisiä\nolentoja, jopa taivaankappaleitakin. On selvää, etteivät tällaiset\nkuvat esitä suorastaan esi-isien henkiä, vaikka ne kulkevatkin\nsukuperintönä. Eräät tungusiheimot nimittävätkin niitä mongolilaisella\nnimellä _burkhaneiksi_. Useiden kuvien tekotavassa voi todeta\nkiinalaista vaikutusta.\n\nAlkuperäisempää kantaa edustavat ne tungusien haltiainkuvat, joista\nGmelin kertoo 1700-luvun alkupuoliskolla: \"Heillä on puisia jumalia,\njoita he itse veistävät itselleen, niin hyvin kuin osaavat, ja jotka\ntoisinaan ovat puolen arssinan pituisia.\" Lisäksi hän huomauttaa, että\nkun tungusit ovat katsoneet jonkin seudun sopivaksi metsästystä tai\nkalastusta varten, niin he antavat jo ennakolta \"joka aamu ja ilta\njotakin epäjumalalle, jotta tämä soisi heille hyvän metsästysonnen ja\nrunsaan saaliin\". \"Kun sitten metsästys on alkanut, niin ensimmäinen\neläin, joka kaadetaan, uhrataan samassa paikassa paholaiselle.\"\n\nGeorgi, joka matkusti näillä mailla muutama vuosikymmen myöhemmin,\nsanoo arolla asuvien tungusien ripustavan jumalankuvansa jurttaan oven\nvasemmalle puolelle, missä niitä saattaa olla kymmenkunta ja\nenemmänkin, mutta metsätungusien asettavan ne \"paljaan taivaan alle\".\nHän huomauttaa kuitenkin, että viimeksimainitutkin rakentavat\njumalankuviaan varten jonkinlaisia telttoja pystyttämällä maahan\nviistoon kolme yhteensidottua seivästä, joiden päälle asetetaan\nnahkapeite. Tällainen _shonan_ niminen laite on tavallisesti kodan\ntakana muutaman askeleen päässä asunnosta. Georgi kertoo lisäksi, että\ntungusien jumalankuvat, jotka ovat shamanien valmistamia ja vihkimiä ja\njoita nimitetään nimellä _shovoki_, ovat puisia lukuunottamatta niitä\nmetallisia kuvia, jotka riippuvat shamaninpuvussa. Puisilla\njumalankuvilla on kasvot sekä koralli- tai lyijysilmät, useimmiten ne\nsilti ovat kädettömät, ja jalatkin ovat kovin kömpelöt. Toiset ovat\nalastomia, toisilla on yllään shamaninpuku. Niiden pituus on noin\npuolentoista jalkaa. Toisin paikoin on tunguseilla Georgin mukaan vielä\nkivijumalia; ne ovat kuitenkin vain muodottomia möhkäleitä, joita on\nsattumalta löydetty vuorilta ja joissa noitien mielikuvitus näkee\njotakin ihmisen kasvoja muistuttavaa.\n\nGeorgin kuvaus on kiintoisa jo senkin vuoksi, että siinä mainitaan,\nmissä tungusit säilyttivät noita suojelushenkiensä kuvia. Aron\nasukkailla on siis täällä ollut samanlainen tapa kuin mongoleilla ja\nAltain tatareilla. Metsätungusit taas sijoittavat kuvansa yhä\nedelleenkin \"paljaan taivaan alle\". Tiedustellessani asiaa\nJeniseinlaakson tunguseilta sain vastaukseksi, ettei edes shamanin\nteltassa ole haltiain kuvia. Silti niitä kuljetetaan muuttomatkoilla\nmukana tuohilaukuissa, jotka ripustetaan \"pyhien porojen\" selkään.\nNäillä mailla haltiankuvat ovat yksinomaan puusta veistettyjä,\nmetalliset tai kankaalle tai paperille piirretyt ovat täällä\ntuntemattomia.\n\nVaikka tungusiperheen suojelushenget, joista elinkeinojen harjoitus on\nriippuvainen, yleensä ovat hyvin monipuolisia, on esimerkkejä siitäkin,\nettä eri kuvien edustamia henkiä voidaan käyttää eri tarkoituksiin.\nVarsinkin eri taudeilla on toisin paikoin oma erikoinen haltiansa.\nHuomattava merkitys on erinäisillä hengillä lisäksi shamanin\napulaisina, jolle ne näyttäytyvät ja jonka toiminta juuri edellyttää\nniiden myötävaikutusta. Todennäköistä onkin, että tungusien\nsuojelushenget ovat suurimmalta osalta manalle menneiden shamanien\nhenkiä. Sanoohan jo Georgi, että toisilla kuvilla oli shamaninpukukin,\nja vielä toisessa kohdin hän mainitsee, että jokaisen uhripalvonnan\naikana huudetaan kuolleita shamaneja avuksi. Omaperäisten haltiain\njoukkoon on kuitenkin tullut sellaisiakin, joiden muukalaisesta\nalkuperästä vielä nykypolvi on tietoinen. Näin on asian laita varsinkin\ngoldien ynnä itäisten tungusiheimojen keskuudessa, jotka tällaisista\nhengistä käyttävät _dona_ nimeä. Sanotaan, että kun _dona_ menee\nshamaniin, tämä alkaa puhua vierasta kieltä. Mutta vaikka monet\n_syvenitkin_ täällä samoinkuin niiden kuvat saattavat olla\nvierasperäisiä, viittaa kuitenkin käsitys, että kunkin suvun\naikaisempien suojelushenkien kotipaikka on seudulla, josta suku on\nlähtöisin, selvästi vainajainpalvontaan. Goldien kuuluisimpia\npaikallisia haltioita on _putsiku_, jonka kotipaikka on\nTunguska-joella.\n\nLopatin selittää, että kun goldit kovin pelkäävät jotakin henkeä, he\ntekevät siitä kuvan ja sijoittavat hengen siihen, sillä he uskovat,\nettä henki, jonka kuvaa voidaan hoitaa ja ruokkia sivelemällä rasvaa\nsen suuhun, ei enää ole yhtä vaarallinen, vaan ikäänkuin kesyttyy.\nVoidaanpa sitä suostutella myös palvelemaan ihmisiä. Kuvaan\nkiinnitetään vielä nyöri, jotta henki menisi siihen nyöriä myöten.\nYleensä goldit samoinkuin paikkakunnan tungusitkin puhuvat henkien\npoluista, joita pitkin ne vaeltavat ja jommoisena tässä tapauksessa\ntoimii nyöri.\n\nPaitsi näitä omaisten suojelushaltioiksi siirtyneitä henkiä, joista\ntoiset ovat nimeltäänkin tunnettuja, on luonnollisesti suuri määrä\nsellaisiakin, joilla ei ole kunniaa nauttia jälkeläisten jatkuvaa\nhuolenpitoa. Sen vuoksi ne ovat laihoja ja nälkäisiä, ahnaita ja\näkäisiä tuottaen tuon tuostakin ikäviä yllätyksiä elossaoleville.\nRauhattomina harhailevat varsinkin sellaiset henget, jotka eivät ole\npäässeet tuonelaan, vaan ovat jääneet kummittelemaan elävien ilmoille.\nNiiden uskotaan olevan öisin ja etenkin syksyllä liikkeellä. Sen vuoksi\nniille toimitetaan tällöin uhreja.\n\nViimeksimainittujen ryhmään kuuluvat mm. hautaamatta jääneiden henget,\njoista goldit ja itäiset tungusit käyttävät _arenki_ nimitystä.\nTavallisesti ne kummittelevat metsissä, vuorilla, joissa ja järvissä\neli yleensä paikoissa, joissa ovat saaneet tapaturmaisen kuoleman.\nMetsissä ne näyttäytyvät virvatulina tai säikäyttelevät siellä ihmisiä\nmeluten, viheltäen ja ulvoen. Yleensä kaikki metsän salaperäiset äänet\novat niiden peloittelua tai houkuttelua. Olinpaikasta riippuen ne\nvoivat vetää ihmisiä vesiin tai rotkoihin tahi eksyttää metsään. Joskus\nne heittelevät pieniä kiviä tai risuja ohikulkijan päälle. Usein ne\nilmestyvät, kuten kuolleet yleensä, myös ihmisten uniin.\n\nGoldit pelkäävät erikoisesti _buseu_ nimistä olentoa selittäen, että\nsellaiseksi muuttuvat mm. kuolleina syntyneet, itsensä lopettaneet tai\nmuun luonnottoman kuoleman kärsineet. Kadehtien kaikkia onnellisia\nihmisiä ne ahdistavat näitä. Milloin _buseu_ esiintyy uhkaavana,\nkutsutaan shamani, joka loitsiessaan tekee kuivista ruohoista sen kuvan\nja sitten heittää sen majasta pihalle kaikkien läsnäolevien huutaessa:\n\"ulos!\" Näin goldit uskovat voivansa karkoittaa pahan hengen. Taruissa\n_buseu_ esiintyy ihmissyöjänä, jolla on kauhea ulkomuoto, suuret\nhampaat ja jättiläisen ruumis. Se voi pukeutua myös petoeläinten\ntai -lintujen hahmoon. Piileksien majoissa se ryhtyy yöllä ahdistamaan\nnukkuvia, saattaapa tunkeutua näiden ruumiiseenkin. Lasten ja\ntäysi-ikäisten hirmuna mainitaan rautasulkainen _gaza--lintu, jolla on\nrautainen nokka ja kynnet.\n\nVaarallinen olento, joka näyttäytyy shamanille pienenä sekasikiönä ja\njoka ahdistaa naisia kaluten näiden rintoja ja sisälmyksiä, on goldien\nkäsityksen mukaan myös _sekka_, sisarusaviosta syntyneen henki.\nKarkoittaakseen sen noita tekee siitä kuvan, johon henki ajetaan tai\nhoukutellaan, minkä jälkeen kuva kätketään kalannahkaiseen pussiin.\n\nErikoista huomiota ansaitsee lisäksi tungusien _bon_ (mandshun\n_ibaga_), muudan ruumiillinen olento, jonka suonissa virtaa\ntummanpunainen veri ja joka mm. ahdistaa nukkuvia painajaisena.\nTungusit selittävät, että _bon_ syntyy, kun jonkun kuolleen ruumiiseen\nmenee hautaamattoman henki ja elävöittää sen. Sanotaan, että\nnaispuolinen _bon_ voi vielä haudassakin saada lapsen, jos asianomainen\nvaimo on haudattu raskaudentilassa. Varsinkin tarustossa _bon_\nnäyttelee hyvin huomattavaa osaa. Pahoille henkiolennoille ei yleensä\ntoimiteta uhreja, vaan ne karkoitetaan ilman muuta huutamalla,\nrummuttamalla, rautaesineitä helistelemällä tahi jousella tai pyssyllä\nampumalla.\n\n\n\n\nLUONNON ISÄNNÄT.\n\n\nHenkiolentoa, jonka kuvitellaan hallitsevan määrättyä paikkaa tai\naluetta, Altain suvun kansat sanovat asianomaisen paikan tai alueen\n\"isännäksi\". Tällainen \"isäntä\" saattaa olla myös eläimillä ja\nkasveilla, jopa erinäisillä esineilläkin ja luonnonilmiöillä. Tässä\nmielessä käytettyjä sanoja, jotka vastaavat suomalais-virolaisten\n\"haltiaa\", ovat tatarimurteiden _ä, eä eli öjä_, jakutin _itshishi_ ja\nburjatin _ezhin_, tungusin _amaka_ ym., jotka merkitsevät \"isäntää\",\n\"herraa\", \"haltiaa\". Samanlaisia haltioita on eräillä Siperian\npohjoisimmillakin kansoilla, kuten jukagireillä ja tshuktsheilla,\njoiden jokaisella metsällä ja järvellä, vieläpä jokaisella puu- ja\neläinlajillakin sanotaan olevan oma erikoinen \"isäntänsä\".\n\nNiihin haltioihin, joiden toiminta rajoittuu määrättyyn paikkaan, on\nmm. _kodinhaltia_ luettava. Volgan tatarit nimittävät sitä \"tuvan\nisännäksi\" (_öj öjase_) ja kuvittelevat sitä ihmisenkaltaiseksi,\npitkätukkaiseksi olennoksi, jonka asuinpaikka on tuvassa joko uunin\nääressä tai lattian alla. Se on yleensä hyvä olento, joka suojelee\nkotia ja kartuttaa talon varallisuutta, mutta syystä tai toisesta\nvihastuneena saattaa myös aiheuttaa tauteja. Erikoisesti sanotaan\nkodinhaltian suuttuvan, jos joku laskee vetensä tuvan alaiseen\nkarsinaan. Paitsi tilapäisistä syistä on kodinhaltialle toimitettu\npuurouhri ainakin kerran vuodessa, tavallisesti syksyllä. Joskus on\nsille teurastettu kotieläinkin. Volgan tatareilla on lisäksi tapana,\nettä poika, joka perustaa oman talouden, toimeenpanee erikoiset menot\nmenestyäkseen uudessa asunnossaan. Tällöin hänen on mentävä leivän kera\nvanhempainsa kotiin ja siellä keskiyön aikana sytytettävä kolme\nkynttilää alustassa, mistä hänen samalla on noudettava vähäisen maata\nviedäkseen ja siroittaakseen sen uuden tupansa alustaan. Tämä toimitus\non uusittava, jos paluumatkalla joku henkilö tai jokin eläin sattuu\ntulemaan vastaan.\n\nVolgan tatarit puhuvat myös \"läävän isännästä\" (_abzar öjase_), joka on\ntuvanhaltian läheinen sukulainen, ehkä alunperin samakin olento.\nTatarit uskovat, että se ruokkii ja hoitaa hyvin toisia hevosia,\npalmikoipa niiden harjankin ja hännän, mutta toisia vihaa, kantaa rehut\nniiden seimestä ja ahdistaa niitä yöllä painajaisena. Tällaisen ajetun\neläimen tuntee siitä, että se aamulla on hiestynyt ja uupunut.\nLäävänhaltialle on ollut tapana teurastaa läävässä yöllä musta karitsa,\njonka kaikki lihat on pitänyt syödä heti samalla kertaa ja jonka luut\nsekä muut jätteet on kuopattu läävään. Uhrin toimittajana on esiintynyt\nperheen vanhin miespuolinen jäsen. Samat haltiat, joilla kaikkine\nniihin liittyvine uskomuksineen ja menoineen on täysin venäläiset\nvastineet, tapaamme muiltakin Volgan kansoilta, myös tshuvasseilta.\n\nSiirtyessämme Siperian puolelle ei kodinhaltia täällä ole yhtä yleinen,\nvaikka jo Middendorff sanakirjassaan mainitseekin jakuteilta _dzhiä\nitshtshitä_ nimisen olennon, josta hän sanoo, että se on \"talon vanhin\nasukas, jota pidetään sen omistajana ja suojelushenkenä\". Eräät\nHelsingissä tapaamani jakutit selittivät, että tämä \"talon isäntä\",\n_d'ie itshtshitä_, on sama kuin venäläisten \"domovoj\" (kodinhaltia) ja\nettei siitä ole milloinkaan tehty kuvaa. Jakutit puhuvat myös \"jurtan\nisännästä\" (_balagan itshtshitä_), vieläpä jurtan neljän pylväänkin\n\"isännästä\". Maak kertoo, että kun jakutit entisaikaan pystyttivät\njurtan pylväät, he sivelivät niihin kumissia ja hevosen verta. Lisäksi\nhän sanoo, että kodinhaltialle uhrataan jokaisessa sopivassa\ntilaisuudessa kumissia tai viinaa, johon isäntä, ennenkuin hän juo,\nkastaa sormensa ja jota hän pirskoittaa oikealle ja vasemmalle. Toisin\npaikoin jakutit palvovat \"läävänkin isäntää\", joka on etupäässä\nhevosten hoitaja ja joka ilmeisesti on venäläistä perua. Venäläisiltä\nsaatu lienee myös käsitys, että talonhaltia on sen vanhin asukas.\nJoskus on venäläinen \"domovoj\" sekaantunut myös \"tulen isäntään\",\nmilloin jälkimmäisen sanotaan lakaisevan pihat, puhdistavan läävät ym.\n\nBurjatit, joiden _ada_ nimisistä olennoista on aikaisemmin ollut puhe,\nkuvittelevat muutamin seuduin, että tällainen henki asuu jokaisessa\nkodissa lieden äärellä. Agapitov, joka tästä huomauttaa, epäilee\nkuitenkin tämän käsityksen kotoperäisyyttä kysyen, eiköhän se liene\nvain johtunut venäläisestä kodinhaltiasta. Kuten Shirokogorov osoittaa,\non taas mandshu-kansa saanut kiinalaisilta talon- ja puutarhanhaltian,\njoita pidetään hyväntahtoisina olentoina ja joille silloin tällöin\ntoimitetaan uhreja.\n\nGoldien kodinhaltiana, joka suojelee perhettä ja jonka kuva on\njokaisessa majassa, mainitaan _dzhuli_ niminen olento, jolle uhrataan\npuuroa ja viinaa. Erikoisesti sanotaan goldien rukoilevan tätä\nlähtiessään erä- tai muulle pitemmälle retkelle, jotta se huolehtisi\nperheestä. Sen puoleen käännytään myös erinäisten tautien vuoksi,\nvarsinkin milloin ristiluita särkee. Tällöin _dzhuli_ kannetaan pihalle\nja kuopataan maahan vyötäröä myöten, kunnes sairas paranee. Epäiltävää\non kuitenkin, onko tämä erikoisihminen olento, josta goldit tekevät\nkuvan samoinkuin muistakin perhettä suojelevista hengistä,\neurooppalaisen kodinhaltian vastine.\n\nEurooppalaisen kodinhaltian, joka huolehtii kodista, perheväestä ja\nkarjasta, ovat Siperiassa yleensä korvanneet nuo ennenmainitut\nsuojelushenget, joiden kuvia on monissa majoissa ollut meidän päiviimme\nasti. Näiden ryhmään on luettava myös sojottien \"kotijumala\", joka on\nmuodosteltu kankaasta, nahkasta tai puusta ja joka ihmisten aterioimaan\nryhtyessä aina saa osansa. Jonkinlaisena kodinhaltiana esiintyy useilla\nkansoilla lisäksi \"tulen isäntä\", mutta siihen liittyvät uskomukset ja\nmenot kohdistuvat itse tuleen.\n\n_Metsänhaltian_ yleisimpiä nimityksiä on \"metsän isäntä\" (Kasanin tat.\n_urman öjase_, jak. _tya itshtshitä_, burj. _oin ezhin_, tung. _ure\namaka_). Seuduilla, missä on metsäisiä vuoria, sitä sanotaan myös\n\"vaaran isännäksi\" (karag. _dag äzi_). Jakutit käyttävät\nmetsänhaltiasta puhuessaan vielä sellaisia mielisteleviä nimityksiä\nkuin _bajanai_ ('pohatta') tai _barallak_ ja uskovat, että jokaisella\nmetsällä ja metsiköllä on oma isäntänsä. Oma haltiansa on\nkaragassienkin ja burjattien käsityksen mukaan jokaisella metsällä ja\nvaaralla. Tällaisia paikallisia \"isäntiä\", joita rukouksissa mainitaan,\non karagassien asuinmailla mm. _barbitai äzi, kan äzi_ ja _hongorok\näzi_, joiden uskotaan antavan riistaa Barbitai, Kan ja Hongorok\nnimisten jokien varsilla.\n\nSiperialainen \"metsän isäntä\" on yleensä hämäräpiirteinen olento.\nTavallisesti sitä kuitenkin kuvitellaan ihmisenkaltaiseksi ja\nsemmoiseksi muodostellaan sen kuvakin. Samoinkuin Euroopassa se saattaa\ntäälläkin toisinaan esiintyä hyvin suurikokoisena. Jeniseilaakson\ntungusit selittivät minulle, että \"metsän isännän\" (_ure amaka_) tuntee\njuuri siitä, että se on paljoa suurempi kuin tavallinen ihminen. Hyvin\nsuuren ihmisen muodossa näyttäytyy myös mongolien _manikan_, metsän ja\nmetsäeläinten ruhtinas. Ja kovin pitkä, musta, ihmisenkaltainen olento\non lisäksi burjattien \"metsän isäntä\" (_oin ezhin_). Mutta paitsi\nihmisenä saattaa metsänhaltia usein näyttäytyä myös jonkin eläimen tai\nesineen hahmossa. Niinpä tungusit varoittavat lapsiaan lähestymästä\nsellaisia kiviä, joiden uskovat olevan \"metsän isännän\"\nilmenemismuotoja.\n\nMetsänhaltian näyttäytyminen on kuitenkin paljoa harvinaisempaa kuin\nsen äänteleminen metsässä. Milloin se huhuilee, milloin itkee, milloin\ntaas nauraa hohottaa. Tällaisiin käsityksiin ovat metsän salaperäiset\näänet antaneet aihetta. Joskus \"metsän isännän\" huuto muistuttaa\nihmisen huutoa, mutta ei ole hyvä kulkea sitä kohti, sillä täten\nmetsänhaltia houkuttelee ihmistä luokseen ja eksyttää hänet korpeen.\nTodennäköisesti tällä huudolla on alunperin tarkoitettu kaikua.\n\nZelenin olettaa, että metsänhaltioita on kaksi eri tyyppiä; toiset\nrakastavat hiljaisuutta ja rauhaa, toiset taas pitävät melusta,\nnaurusta ja huudoista. Edelliseen ryhmään kuuluvat hänen käsityksensä\nmukaan ennenmuita vuorten \"isännät\". Niinpä lamuttien ja jakuttien\nsanotaan vuoren ohi matkustaessaan karttavan meluamista, jotteivät\nhäiritsisi vuorenhaltiaa, Alarskin burjatit pitävät laulua ja samoin\näänekästä puhelua sopimattomana metsästyksen aikana, koska Hangaivuoren\n\"isäntä\" ei sellaista siedä. Myös Katsinskin tatarit noudattavat\nhiljaisuutta vuorilla vaeltaessaan. Shorit uskovat, että jos\neräretkillä riitelee, viheltää, laulaa tai kolistelee, haltia poistuu\nja vie soopelit mukanaan. Toisinaan se saattaa myös nostattaa myrskyn.\nAltain tatarit kehoittavat metsälle lähtiessään kotiin jääviä naisiakin\nkarttamaan äänekästä keskustelua, naurua tai toraa, sillä rauhaa\nrakastava metsänhaltia ei muuten anna riistaa pyytäjille.\n\nMeluava, ilosta ja naurusta nauttiva haltia on sitävastoin jakuttien\n_bajanai_. Sen vuoksi sille huudetaan ja nauretaan, kun saalis on\nsaatu. Ionov kertoo, että kun jakutit jo etäältä huomaavat hirven\njoutuneen itsestään laukeavan jousipyydyksen uhriksi, he alkavat\njuosta, hyppiä ja hohottaa huutaen: \"Ho-ho hok-hok! Katso, 'mustan\nmetsän isäntä' (_kara lya itshtshitä_) antoi! Hok-hok!\" Samoin he\nhohottavat löydettyään kärpän ansasta. Täten heidän selitetään\nosoittavan metsänisännälle iloaan ja kiitollisuuttaan. Omituisin\nhuudoin tervehtivät metsäjurakitkin vastaantulevaa karhua. Lehtisalo\nsanoo, että he tällöin huutavat sille: \"He heej, he heej, he he he!\"\nTavan laiminlyömistä pidetään suorastaan syntinä. Burjattien kerrotaan\ntoisin paikoin ottavan seuralaisekseen eräretkelle taitavan\nsadunkertojan tai soittajan ilahduttaakseen metsäteltassa iltaa\nvietettäessä myös \"metsän isäntää\", jotta tämä antaisi heille sitä\nparemman saaliin.\n\nNämä esimerkit eivät kuitenkaan todista, että eri seutujen \"metsän\nisännät\" olisivat luonteeltaan erilaisia. Hiljaisuus _pyynnin aikana_\njohtuu tietenkin vain siitä, että metsäeläimet ovat herkkäkuuloisia ja\npakenevat ihmisääniä. Melun karttaminen vuoristomatkalla perustuu myös\ntoiseen syyhyn, nim. vuoren synnyttämän myrskyn pelkoon. Jakuttien tapa\nhohottaa _saaliin saatuaan_ lienee alunperin vain luonnonlasten\nilonilmausta, vaikka he siten pyrkisivätkin matkimaan joitakin metsän\nääniä. On selvää, etteivät he saalista pyytäessään halua sitä\nmeluamalla karkoittaa. Kun \"metsän isäntää\", kuten jakuttien sille\nantama \"pohatta\" nimityskin osoittaa, pidetään metsäeläinten\nomistajana, jonka antimista erämiesten elinkeino on riippuvainen, on\nymmärrettävää, että metsämiehet kaikin tavoin pyrkivät sen suosioon.\nSiellä, missä riistanpyynnin ohella harjoitetaan poronhoitoa,\nturvaudutaan tässäkin metsänhaltian apuun. Puhuessaan karagassien\n\"vaaran isännästä\" (_dag äzi_) Petri huomauttaa, että se on näiden\ntärkein \"jumala\", sillä se tuottaa turkiseläimiä ja hoitaa porolaumoja.\nSen vuoksi sitä palvotaan paitsi satunnaisista syistä myös\nmääräaikoina, nim. kolme kertaa vuodessa, keväällä, kesällä ja\nsyksyllä. Kevätuhrin aika on toukokuussa maan nurmettuessa, jolloin\nkaragassit pirskoittava \"vaaran isännälle\" tuleen teetä ja rasvaa,\njotta porot menestyisivät ja saisivat vasikoita. Toisen uhrin he\ntoimittavat siirryttyään kesäkuussa kesäasunnoille pyytäen\nsikäläistäkin paikanhaltiaa huolehtimaan poroista. Kolmas uhrinaika\non syksyllä, kun metsänkäynti alkaa. Tällöin kukin anoo oman\nriista-alueensa isännältä \"soopeleita oravia, rasvaista lihaa, mustia\nkarhuja\", kuten rukoussanoissa mainitaan.\n\nJuuri syksy onkin erämiesten varsinainen uhrinaika. Jenisein laakson\ntungusit viettävät tällöin, sen jälkeen kun oravannahka on käynyt\nharmaaksi, uudenvuoden juhlaa, jolloin \"metsän isäntä\" on erikoisen\nhuomion kohteena. Syyspyynnin alkaessa on jakuteillakin ollut tapana\nuhrata metsänhaltialle panemalla tuleen lihaa ja voita. Saatuaan\nensimmäisen saaliin he vielä tekevät kuvankin _bajanaista_ veistäen\npuuhun tai piirtäen siihen noella ihmisenkasvot. Hyvälle saalispaikalle\novat myös tungusit tehneet metsänhaltian kuvan siten, että ovat\nkuorineet puun ja kaivertaneet siihen \"silmiä, nenää, suuta ja partaa\"\nesittävät piirteet. Vastaavanlaisia esimerkkejä tapaamme mm.\nsuomalaisilta ja lappalaisilta. Jakuteille on lisäksi ollut tapana,\nmilloin _bajanai_ syystä tai toisesta on jättänyt pyytäjät saalista\nvaille, valmistaa puolentoista arssinan pituinen karkeatekoinen\npuukuva, joka tuodaan jurttaan ja johon sivellään teurastetun\nkotieläimen verta. Maapohjalle jurtan oikealle puolelle levitetään\nvielä pieniä oksia, joiden päälle asetetaan vihreillä ruohoilla\npeitetty pöytä jonkinlaiseksi uhrialttariksi. Pöydälle pannaan lihaa ja\nlusikalla varustettu puurovati sekä viinapullo ja pikari. Henkilöllä,\njoka toimii uhripappina, tulee olla yllään _naisen päähine ja puku_\nsekä jousipyydys kädessä. Metsänhaltiaa rukoiltaessa muistellaan aluksi\nmyös tulen, jurtan, neljän jurtanpylvään, läävän ja maan \"isäntää\".\n\nVitashevskij, jonka kuvaus täydentää jonkin verran ylläolevia Ionovin\ntiedonantoja, mainitsee, että tämä toimitus suoritetaan _yöllä_ ja että\nmetsänhaltian kuva kannetaan aamulla metsään ja asetetaan puuhun. Miksi\nuhripapin, joka palvoo ja kestitsee metsänisäntää, on tällöin\nesiinnyttävä naisen pukimisissa, ei käy ilmi kummankaan kuvauksesta.\n\nMetsänhaltian sanotaan vihastuvan ja kätkevän karjansa, jollei\n_riistanpyyntiin_ kuuluvia menoja tarkoin noudateta. Sitävastoin ei\nmarjojen eikä ketrinpähkinöiden poimiminen tai puiden kaataminen sitä\nkiinnosta. Tämä viittaa siihen, että \"metsän isäntä\" erämiesten\npalvomana on yksinomaan _metsäeläinten haltia_. Jakutit puhuvatkin\nyleisemmän \"metsän isännän\" ohella eri eläinlajien haltioista. Eräillä\ntungusiheimoilla, kuten orokeilla ja orotsheilla, näyttelee varsinkin\nkarhunhaltia, _doóto_, erittäin huomattavaa osaa. Goldit tekevät\neräistä metsäneläimistä kuviakin, joita palvotaan milloin metsään\nmentäessä, milloin näistä eläimistä johtuneiden tautien vuoksi. Lisäksi\non muistettava, että \"metsän isännän\" kuvitellaan usein näyttäytyvän\njonkin eläimen hahmossa tai sen selässä. Todennäköisesti ovatkin itse\nmetsäneläimet, joiden haltioista Siperian pohjoisimmatkin kansat, kuten\ntshuktshit ja jukagirit, puhuvat, olleet alunperin kaikkien metsästystä\nkoskevien tapojen ja pitämysten kohteina.\n\nMetsänhaltian alkuperää pohdittaessa on kuitenkin huomattava, että\njotkut uskovat niiden olevan metsään kuolleiden henkiä. Niinpä\nburjattien sanotaan selittävän, että \"metsän isäntä\" (_oin ezhin_),\njoka metsässä huhuilee ja houkuttelee ihmisiä harhaan, on metsään\nhukkuneen ihmisen rauhaton henki. Toiset kansat, kuten tungusit,\ntekevät kuitenkin jyrkän eron metsissä harhailevien kuolleiden ja\n\"metsän isännän\" välillä. Eivät jakutitkaan voi myöntää, että _bajanai_\nolisi sama olento kuin _yör_ tai _abasy_. Toisaalta on muistettava,\nettä elinkeinojen, myös metsästyksen, harjoituksessa on turvauduttu\nvainajien apuun. Tätä koskevaa jukagirien käsitystä Johelson kuvailee\nseuraavin sanoin: \"Suvun elävien ja kuolleiden välillä vallitsee\nalituinen läheinen suhde, josta elossaolevien elämä ja elatus riippuu,\nsillä ennenkuin ruumiillinen ihminen voi surmata hirven tai poron,\ntulee hänen sukulaisensa haamun välttämättä surmata kaadettavaksi\naijotun eläimen 'varjo', muuten ei metsämies saa eläintä\npyydystetyksi.\" Vainajiin kohdistunee myös tapa. jonka jo Gmelin\nmainitsee tunguseilta, että nim. ensimmäinen eläin, joka pyyntiretkellä\nkaadetaan, uhrataan \"paholaiselle\".\n\nSalaperäisiä luonnossa asuvia haltioita ovat lisäksi ne, joiden\nuskotaan hallitsevan vaikeakulkuisia teitä, etenkin vuorten solia ja\nharjanteita. Tällaista olentoa jakutit nimittävät \"tien isännäksi\"\n(_suol itshtshitä_) tai \"solan isännäksi\" (_ättuk itshtshitä_). Maak\nkertoo jakuttien aina toimittavan uhreja matkustaessaan korkean\nvedenjakajan yli tai vesien välisen kannaksen poikki tai veneellä\nkoskipaikoissa. Uhrina he käyttävät hevosenjouhia. vaatteentilkkuja,\nnahkaliuskoja, sulkia ym., jommoisia ripustavat lähellä olevien puiden\noksiin. Erikoisen arvokkaana lahjana pidetään hevosenjouhia, joita\nratsumies voi nykäistä juhtansa harjasta tai hännästä, mutta joita\nveneellä tai porokyydillä kuljettaessa on varattava mukaan. Maak\nmainitsee myös, mitenkä tungusit eräiden virtojen yhtymäkohdassa\npaljastivat puukkonsa ja leikkasivat satulasta palasen poronnahkaa sekä\nripustivat sen paikalla oleviin pensaisiin, joihin jo ennenkin oli\nsellaisia kiinnitetty. Tapa ripustaa hevosenjouhia ja nauhoja\npaikkoihin, joissa matkamiestä muuten voisi kohdata jokin onnettomuus,\non ollut yleinen muuallakin mm. Altain ja Sajanin vuoristossa. Kun\nsamanlainen uhri, jossa jouhet epäilemättä edustavat itse hevosta, on\ntoimitettu hengille hautojenkin läheisyydessä, on se viittauksena\nsiihen, että mainittujen haltioiden on kuviteltu olevan kuolleiden\nkaltaisia.\n\nVuorten harjanteilla ja erinäisissä vaikeakulkuisissa paikoissa näkee\nmonin paikoin Siperiassa vielä suuria _kivikasoja, oboja_, jotka ovat\nsyntyneet siten, että jokainen ohikulkija on heittänyt niihin kiven\nentisten lisäksi. Tätä tapaa noudatetaan yhä edelleen, sillä muuten\npelätään jonkin onnettomuuden kohtaavan matkamiestä. Radloff sanoo\naltailaisten matkustaessaan vuoren tai vuolaan virran yli osoittavan\npaikanhaltialle kiitollisuuttaan joko panemalla kiven täten\nmuodostuneeseen kivikasaan tai sitomalla nauhan pyhään puuhun.\nMajnagashev mainitsee beltirien panevan tällaiseen paikkaan (_oba_)\nkiven tai oksan tahi vuodattavan siihen viinaa. Burjattien obojen\nsanotaan yleensä sijaitsevan kohdissa, missä matkamiestä saattaa uhata\njokin vaara. Kalmukkien _oboja_ tapaa myös aroilla, milloin jollakin\nkummulla, milloin puron ääressä. Banzarov huomauttaa, että mongolit\novat perustaneet _obonsa_ teiden varsille sen vuoksi, että jokainen\nohimatkustava voisi panna niihin hevosenjouhia tai muuta saadakseen\n_obon_ ääressä asuvan haltian suojelijaksi matkalleen.\n\nTapa panna kivi tai oksa määrättyyn paikkaan, jota jo muinaisuuden\nkansat noudattivat, on niin yleinen, että esimerkkejä siitä on\nmuistiinpantu kaikissa maanosissa. Onpa se aikoinaan ollut tunnettu\nmyös Suomessa, Virossa ja Kauko-Karjalassa. Tutkijat ovat selittäneet\nsitä milloin uhriksi milloin muuksi maagilliseksi menoksi.\nIslamilaisessa maailmassa pannaan kivi röykkiöön usein jonkun\npyhimyksen muistoksi. Näin tehdessään lausuu karjalainenkin kalamies:\n\"Pyhä Petri, tässä kivi uhriksi!\" Monin paikoin heitetään kiviä\nkohtaan, jossa joku on erikoisemmalla tavalla saanut surmansa.\nEsimerkkejä tästä mainitsee mm. Zelenin Venäjältä. Länsi-Euroopassa\nnämä kivenheittopaikat ovat enimmäkseen omistetut maahisille.\nMaahisille uhriksi heittää myös virolainen kiven tai oksan\ntavanomaiseen paikkaan löytääkseen kadonneen kotieläimen. Niistä\nlukemattomista tiedonannoista, joita on kerätty maapallon eri puolilta,\nvoikin päättää, että puheenaoleva tapa on alunperin kohdistunut\nhenkiin. Vaikeampi on selittää, mihin tämä kivenheitto alunperin\nperustuu, mutta todennäköisesti on näin pyritty kahlehtimaan olentoja,\njotka vapaana harhaillessaan voisivat tuottaa tuhoja, määrättyyn\npaikkaan.\n\nMyös turvallisuuden vuoksi eräät kansat, kuten jakutit, puhuvat\nmatkustaessaan tuntemattomilla tai etäisillä mailla _salakieltä_\nkäyttäen juhdistaan, veneistään, aseistaan, vieläpä matkan\ntapahtumistakin, esim. joen yli menosta, kuvannollisia tai\nvieraskielisiä nimityksiä. Troshtshanskij selittää, että jakutit\npyrkivät täten pettämään henkiä. Samaa tapaa noudatetaan eräretkillä.\n\nPaitsi yleisnimisiä paikan \"isäntiä\" oleskelee turkkilais-tatarilaisten\nkansain käsityksen mukaan luonnossa myös joukko erikoisnimisiä\nhaltioita, joita ei palvota ja joita yleensä pidetään vain pahoina\nolentoina. Sellainen on Volgan tatarien pitkäkyntinen _shuräle_, joka\nhuhuiltuaan ihmisen luokseen kutittaa tämän kuolijaaksi ja jolla\nsanotaan olevan niin suuret rinnat, että se saattaa heittää ne\nhartiainsa yli. Toisinaan se tukehduttaa uhrinsa tunkemalla rintansa\nihmisen suuhun. Laitumella se nousee parhaan hevosen selkään ja ajaa\ntämän uuvuksiin. Tatarit uskovat, että sillä hevosen selässä istuessaan\non kasvot taaksepäin. Milloin _shuräle_ ahdistaa ihmistä, voi tämä\npelastua rientämällä puron yli, jos sellainen sattuu olemaan\nlähettyvillä, sillä _shuräle_ pelkää vettä.\n\nVastaavanvalainen suuririntainen olento on myös tshuvassien\npitkähiuksinen _obyda_, joka kulkee metsässä kuin ihminen, mutta on\nalaston. Sen tuntee vielä siitäkin, että sen jalat ovat kääntyneet\ntaaksepäin. Houkuteltuaan ihmisen eksyksiin se alkaa kutittaa ja\ntanssittaa tätä, kunnes asianomainen uupuu ja kuolee. Koskettamalla\nsitä olkapään alla olevaan reikään, _obyda_ tulee voimattomaksi ja\njättää uhrinsa rauhaan. Henkimaailmalle ominaista takaperoisuutta\nosoittaa paitsi _obydan_ jalat sekin, että kun tämä olento nousee\nhevosen selkään, niin eläinparka alkaa juosta taaksepäin.\n\nPaha ja vaarallinen henki on lisäksi Volgan tatarien _albasty_, joka\noleskelee paitsi luonnonhelmassa myös autioissa rakennuksissa. Sekin on\nihmisenmuotoinen, mutta pukeutuu usein metsässä ja vainiolla olevien\nesineiden hahmoon. Kun se ahdistaa ihmistä, valtaa tämän hengenahdistus\nja ankara sydämentykintä. _Albastyn_ sanotaan täten tukehduttavan\nkohtaamansa henkilön. Kirgisit kuvittelevat _albastan_ suurikokoiseksi\nnaiseksi, jolla on suuri pää, polviin asti ulottuvat rinnat ja sormissa\npitkät ja terävät kynnet, sekä uskovat sen ahdistavan etupäässä\nraskaita vaimoja. Muudan henkilö oli kerta nähnyt _albastan_ viruttavan\npurossa erään vaimon keuhkoja, jotka tämä ilkiö oli anastanut. Mészáros\nmainitsee sen painajaisena, joka ahdistaa lapsivuoteessa olevia\nturkkilaisvaimoja ja jolta itseään suojellakseen nämä sitovat päähänsä\npunaisen nauhan tai liinan.\n\nPahaa metsänhenkeä, jolla on vain puoli ruumista, nim. yksi käsi, yksi\njalka ja yksi silmä, tshuvassit sanovat \"puoli-ihmiseksi\" (_ar sori_).\nSama olento, jolla on puoli päätä ja ruumista, on osmanienkin\n\"puoli-ihminen\" (_jarym adam_). Tällaisten yksisilmäisten\nja -korvaisten sekä yksikätisten ja -jalkaisten olentojen osmanit\nkuvittelevat asuvan vanhojen temppelien raunioissa.\n\nKuten näistä esimerkeistä ilmenee, on näillä erikoisnimisillä hengillä\nverraten vakiintuneet ja kehittyneet piirteet. Siperialaista \"metsän\nisäntää\" muistuttavat _shuräle, obyda ja albasty_ vain siinä, että\nniitä toisin paikoin kuvitellaan suurikokoisiksi, vieläpä uskotaan,\nettä ne saattavat pidentää ja lyhentää kokoansa. Pahoina ja pelättyinä\nne kuitenkin liittyvät lähemmin niiden rauhattomien henkien laumaan,\njoista on ollut puhe edellisessä luvussa. Eräät omituisuudet, etenkin\nnuo suuret rinnat, joita ne tunkevat uhriensa suuhun, osoittavat, että\nne alunperin ovat olleet naispuolisia olentoja. Monet kansat ovatkin\nsuuresti pelänneet sellaisten naisten henkiä, jotka ovat kuolleet ennen\naikojaan. Vainajien kaltainen on etenkin mongolien aronhaltia, _albin_,\njonka jo olemme tavanneet burjateilta ja joka sytyttää virvatulia\nteiden ääreen. Kun matkamies tällöin poistuu tieltä ja suuntaa kulkunsa\ntulta kohti, huomaa hän pian, että _albin_ on houkutellut häntä harhaan\neksyttääkseen hänet.\n\nPaikallista haltiaa, joka asuu _vesissä_, joissa tai järvissä, sanotaan\ntavallisesti \"veden isännäksi\". Jokaisella joella ja järvellä,\nhuomauttavat jakutit, on oma \"isäntänsä\". Jotkut kansat, kuten\nkaragassit, toimittavat sille uhrejakin, jotta se antaisi kalaa\npyytäjille. Petri kertoo, mitenkä viimeksimainitut sitovat\npatokalastuksen alkaessa rannan koivuun värillisiä nauhoja (_dzhalama_)\nja sytyttävät puun ääreen tulen, johon panevat teetä, maitoa, rasvaa ja\nvoita, mutta ei leipää eikä tupakkaa, \"veden isäntä\" (_sug äzi_) ei\nnäet niistä välitä. Tähän toimitukseen osallistuvat kaikki pyytäjät,\njotka harjoittavat yhteiskalastusta. Itse veteen ei uhrata mitään eikä\ntilapäisen koukku- tai verkkopyynnin aikana toimiteta uhria edes\nrannalla. Itse veteen liittyvistä pitämyksistä mainittakoon vain ankara\npuhtauden noudattaminen. Ei mitään likaista, haisevaa tai mädännyttä\nsovi heittää veteen, jottei \"veden isäntä\" vihastuisi. Vettä ei\nmyöskään sovi ammentaa likaisella, ei edes maitoisella astialla tai\nnokisella padalla.\n\nMillaiseksi karagassit vedenhaltiaa kuvittelevat, ei käy ilmi Petrin\nkuvauksesta. Todennäköisesti se on täällä yhtä hämäräpiirteinen kuin\nAltain tatarien vastaava \"veden isäntä\". Puhuessaan burjattien \"veden\nisännästä\" (_uhun ezhin_) Shashkov sanoo, että se muistuttaa sekä\ntoimintansa että luonteensa puolesta venäläistä vetehistä/ tai rusalkaa\nja että se burjattien käsityksen mukaan on alkuperältään veteen\nhukkuneen henki. Kaikkine uskomuksineen venäläisiä vastaavat varsinkin\nVolgan tatarien ja tshuvassien kehittynein piirtein esiintyvät\nvedenhaltiat. Ja samoin näyttää ainakin paikoittain olevan asian laita\nmyös jakuttien keskuudessa. Aito venäläinen on täällä mm. käsitys, että\nvetehiset nousevat maihin joulun ja loppiaisen välisenä aikana. Tällöin\nniiden sanotaan vaeltavan teitä myöten ja kuljettavan härän selässä\npieniä lapsiaan, joita vetehisillä on runsaasti. Vaellusmatkoillaan\npaikasta toiseen vetehisten uskotaan synnyttävän erilaisia ääniä, joita\nihmiset asettuvat kuuntelemaan tienristeyksiin, avannoille tahi\nautioiden jurttien ääreen. Siitä, mitä he silloin sattuvat kuulemaan,\nhe ennustavat tulevan vuoden tapahtumia. Näitä tällöin liikkuvia\nhenkiä, joiden sanotaan asuvan karjoineen veden alla, jakutit\nnimittävät nimellä _sylykyn_.\n\nKeväällä jäiden lähtiessä jakuteilla on tapana heittää veteen leipää ja\nsuolaa sekä ampua pyssyillä, jottei \"eukko\" (_äbä_), jolla nimellä he\nnimittävät jokia ja järviä, tuottaisi heille vahinkoja. Vastaavat\njäänsaattomenot ovat olleet yleisiä venäläisilläkin ym. Itä-Euroopan\nkansoilla.\n\nLisäksi kerrotaan, että jakutit ovat kevätkalastuksen alkaessa\nuhranneet \"veden isännälle\" (_u itshtshitä_) hiehonkin toivoen runsasta\nsaalista. Useimmiten sille uhrataan vain kalaa, viinaa ym. Vedenhaltian\nerikoisnimenä mainitaan _ukulan tojon_.\n\nTiedustellessani läntisiltä tunguseilta vedenhaltian palvontaa nämä\nselittivät, ettei heillä ole koskaan ollut tapana asettaa uhria veteen.\nEivät he myöskään osanneet mitään kertoa vedenhaltiasta. Goldit taas,\njotka asuvat etupäässä vesien varsilla, puhuvat _mukeambani_ nimisestä\nvetehisestä, jonka näyttäytyminen tietää kuolemaa. Lopatin mainitsee,\nettä goldit uhraavat sille keväällä jäiden lähtiessä veteen erään\nruohon juuria pyytäen samalla, ettei vetehinen ketään häiritsisi.\nVetehisen sanotaan hukuttavan ihmisiä, muutamin paikoin se anastaa\nainakin yhden joka vuosi. Kuitenkin on olemassa myös sukuja, joiden\njäseniä se ei milloinkaan vaani. Lisäksi kerrotaan, että jos vetehistä\nrukoillaan, kun kova myrsky tulvan aikana heittelee venettä, niin\nveneen eteen muodostuu tyyni juova, jota myöten on helppo soutaa\nrantaan. Täten pelastuttuaan goldit teurastavat sian, jonka verta\npirskoittavat veteen. Sikauhri viittaa tässä kiinalaisten tapoihin.\n\nToisenluontoinen haltia on goldien _kalgama_. jonka uskotaan avustavan\nkalastusta. Siitä tehdään puinen kuva, jolla on \"pyöreä ruumis, pitkät\njalat ja korkea lakki\". Jollei kalastus ota onnistuakseen, kutsutaan\nshamani haltiaa lepyttämään. Tällöin veistetään puusta sammen kuva,\njoka aluksi ripustetaan pyrstöstä majan kattoon ja joka sitten\nmäärätyllä hetkellä otetaan alas ja asetetaan vesiastiaan vettä\nläikytellen. Ensimmäinen kala, joka saadaan tämän toimituksen jälkeen,\npannaan _kalgamalle_ uhriksi mainitun kalankuvan kitaan, missä sitä\npidetään jonkin aikaa, kunnes se perataan, jolloin sen kiduksista\nlähteneellä verellä vielä voidellaan haltiankuvan suuta. Kalan kidukset\npannaan _kalgaman_ jalkojen juureen.\n\nGoldien _kalgama_ kuvataan joko pariskuntana tai yksinäisenä olentona.\nJälkimmäisessä tapauksessa se saattaa esiintyä joko mies- tai\nnaispuolisena. Miespuolisen seurassa on tavallisesti tämän koira\nnyörillä herraansa kiinnitettynä. Yksinäisen, naispuolisen _kalgaman_\nkuva tehdään melko suureksi, noin kahden arssinan pituiseksi.\nTällaisena sen uskotaan edistävän kaikkiakin elinkeinoja. Sen vuoksi\ngoldit kuljettavat sitä mukanaan yhtä hyvin erä- kuin kalaretkillä.\nToinen sekä metsästystä että kalastusta edistävä haltia on _tshala\naga_, jonka kuvaa miesten sanotaan pyyntiretkellä kantavan vyössään.\nGoldit kutsuvat shamanin suostuttelemaan sitäkin samoinkuin _kalgamaa_.\nKolmas eri elinkeinoja avustava haltia, jonka kuvaa myös kannetaan\nvyössä, on goldien _adzheha_. Viimeksimainitulla on kuitenkin laajempi\ntoimiala, sillä shamanienkin sanotaan loitsimaan ryhtyessään ripustavan\nrinnoilleen sekä mies- että naispuolisen _adzhehan_ kuvan. Näin\nmonipuolisia olentoja ei voi pitää varsinaisina veden- tai\nmetsänhaltioina.\n\nVarsinaisia vedenhaltioita eivät myöskään ole pyhien lähteiden tai\njokien haltiat, joille niiden läheisyydessä asuvat kansat ovat\ntoimittaneet uhreja. Pyhiä jokia ovat mongolien asuinmailla mm.\nSelenga, Onon, Kärälän ja Keltainen joki, joiden palvonnasta jo vanhat\nlähteet tietävät kertoa. Samoinkuin eräiltä eurooppalaisilta kansoilta\ntavataan burjateiltakin käsitys, että jos vettä häpäisee tai likaa,\nlähde voi muuttaa toiseen paikkaan. Myös käsitys, että määrätyt joet ja\npurot voivat aikaansaada sadetta, on näiden keskuudessa ollut yleinen.\nAltain tatarit taas palvovat sateen antajana mm. Abakan-joen herraa,\nAbakan kania.\n\nMongolien keskuudessa on lisäksi muistiinpantu uskomus, että järvissä\non jonkinlainen härkä, joka myrskyn tai muun merkkitapahtuman edellä\nalkaa huutaa. Vesihärästä (_u ogusa_) puhuvat jakutitkin uskoen\nsellaisen oleskelevan erinäisissä järvissä, joiden jäitä se joskus\ntalvella särkee. Käsitys järvissä elävän härän mylvinnästä esiintyy\nEuroopassakin ja perustunee siihen salaperäiseen, mylvintää\nmuistuttavaan ääneen, jonka muudan kahlaajalintu, _Botaurus stellaris_,\nsynnyttää.\n\nMaan ja kasvillisuuden samoinkuin eräiden luonnonilmiöiden, kuten tulen\nja tuulenpyörteen \"isännästä\", joista \"tulen isäntä\" on yleisimmin\ntunnettu, on jo aikaisemmin ollut puhe, joten ne tässä yhteydessä\nvoidaan syrjäyttää. Esineiden haltioista mainittakoon burjattien\n\"huulisoittimen isäntä\" (_huri ehzin_), jonka kerrotaan opettavan\nihmisiä hyviksi soittoniekoiksi. Tämän jalon taidon saadakseen on\nkokelaan mentävä kuuttomana yönä kolmen tien risteykseen sekä\nistuuduttava silkkisuitsilla varustetulle hevosenkallolle. Kerrotaan,\nettä kallo keskiyöllä pyrkii heittämään soittajan päältään, ja jos tämä\nsilloin putoaa, menettää hän henkensä. Jos hän taas tietää olla\nvaruillaan, niin ettei hänen soittonsa keskeydy, tulee hänestä etevä\nsoittaja. Kun vastaavanlainen uskomus on tavattu Euroopankin kansoilta,\nei tätä voine pitää burjattien keksimänä.\n\nJakuttien ja burjattien keskuudessa nauttii _sepäntoimi_ niin suurta\narvonantoa, että erinäiset tässä toimessa tarvittavat välineet ovat\nsaaneet oman \"isäntänsä\". Troshtshanskij huomauttaa, että jokaisella\nsepänkalulla, jota ei ole venäläisiltä ostettu, on jakuttien käsityksen\nmukaan \"isäntä\" (_itshtshi_): moukarilla ja alasimella on yhteinen,\npihdeillä ja ahjolla on kummallakin omansa, mutta pääisäntä\non palkeilla. Pripusov puhuu lisäksi erikoisesta seppien\nsuojelushaltiasta. josta jakutit käyttävät nimitystä _kudai bakshy_, ja\njonka asuinpaikka on maanalaisessa maailmassa. Tämän olennon kunniaksi\njakutit teurastavat ruskean lehmän, voitelevat sen verellä työkalunsa,\nmutta teuraan sydämen ja maksan paistavat ahjossa ja asettavat sen\njälkeen alasimelle takoen niitä, kunnes ne kokonaan pirstoutuvat.\n\nBalaganskin piirin burjatit taas palvovat erikoista Boshintoi nimistä\nseppien jumalaa, jolla on yhdeksän poikaa ja yksi tytär. Tälle\nhaltiaperheelle, jonka sanotaan opettaneen ihmisiä käsittelemään\nrautaa, sepät kaatavat kumissia hehkuvaan ahjoon, uhraavatpa joskus\nlampaankin. Boshintoin pojista ja tyttäristä burjatit tekevät myös\nkuvia, joilla kullakin on kädessään jokin sepän työväline, vasara,\npihdit, alasin, palkeet, sysi ym., ja joiden sanotaan esittävän\nmainittujen esineiden \"isäntiä\".\n\nVertailun vuoksi mainittakoon, että myös Kaukaasian abkhasit, joiden\nmenot muistuttavat jossain määrin jakuttilaisia, palvovat pajoissaan\nerikoista seppienjumalaa. Täälläkin teuraan sydän ja maksa näyttelevät\ntärkeätä osaa samoinkuin moukarin isku alasimeen rukouksen päättyessä.\nOlisiko tämä seppien kultti ehkä iranilaista perua?\n\nPisimmälle näyttää usko luonnon \"isäntiin\" kehittyneen jakuttien\nkeskuudessa, joiden käsityksen mukaan, kuten Gorohov huomauttaa,\n\"kaikella on 'isäntänsä' (_itshtshi_): vesillä, vuorilla, kivillä,\nmetsällä, ruoholla, pensailla, pellolla, astioilla, aseilla jne.\".\nJakuttien uskomuksia esittäessään Troshtshanskij mainitsee, että\nvarsinkin niillä esineillä, jotka voivat ääntää tai liikehtiä on\n\"isäntä\", samoin veitsellä, joka helposti haavoittaa. Itäiset\ntungusiheimot puhuvat niinikään paitsi erinäisten paikkojen myös\nastioiden ja työkalujen _ändurista_.\n\n\n\n\nRIISTA.\n\n\nAltain suvun keskuudessa on eläinmaailmakin ollut monenmoisten\nuskomusten ja menojen kohteena. Erikoisen ryhmän muodostavat ne\neläimet, joita jostakin syystä pidetään pyhinä ja joita ei sen vuoksi\nmilloinkaan surmata. Sellaisia ovat mm. joutsenet, hanhet ja etenkin\neräät sukeltajalinnut. joiden uskotaan olevan henkien ilmenemismuotoja.\nOnpa niinkin vaarallinen peto kuin tiikeri rauhoitettu goldien mailla.\nSanotaan, että kun metsästäjä kohtaa sen metsässä, heittää hän aseensa\nja maahan kumartuen lausuu: \"Hei. ukko, anna meille metsästysonnea,\nanna syötävää, lähetä riistaa pyssynkantamalle!\" Siperia tarjoaa\nesimerkkejä siitäkin, että jonkin eläinlajin ja määrättyyn sukuun\nkuuluvien ihmisten välillä on uskottu vallitsevan niin läheisen\nsuhteen, ettei asianomaisten ole sopinut surmata tällaista eläintä eikä\nedes hätyyttää, siitä kun on pelätty jonkin onnettomuuden aiheutuvan.\n\nMutta uskomuksellisten menojen esineenä on metsänriista ja vedensaalis\nollut sellaisenaankin. Kun eränkävijän elinkeino on pyyntionnen\nvarassa, pakottaa sen menettämisen pelko häntä aina olemaan varuillaan.\nTähän varovaisuuteen johtaa häntä jo käsitys, että eläimillä on perin\nherkkä kyky tajuta ihmisten aikeet. Varsinkin karhulla uskotaan tässä\nsuhteessa olevan aivan ihmeelliset vaistot. Jakutit sanovat, että karhu\nkuulee kaiken, mitä siitä puhutaan, vaikka se ei olisi lähimaillakaan.\nVieläpä \"se muistaa kaiken eikä unohda mitään\". Sen vuoksi ei siitä\nsovi puhua pahaa kotonakaan, ei edes talvella, jolloin karhu nukkuu\npesässään, sillä unessaankin se voi seurata maailmanmenoa. Eräät Altain\ntatarit uskovat, että karhu kuulee \"maan välityksellä\", ja sojotit\nsanovat, että \"maa on karhun korva\". Kun tungusit löytävät karhun\npesän, ilmoittavat he siitä omaisilleen ainoastaan erinäisin merkein ja\nelein. Yhtä salaperäisiä he ovat, kun he kotoa lähtevät saalista\ntavoittamaan. He ovat lähtevinään ainoastaan pitkälle matkalle. Eivät\nAltainkaan erämiehet kokoontuessaan sano suoraan, mikä heillä on\naikomuksena, vaan ainoastaan viittauksista omaiset sen ymmärtävät. Jos\nkarhu saa asiasta ennakolta tietää, on pyynti tulokseton. Sen vuoksi\nshorit karhua kaatamaan mennessään surmaavat myös kaikki vastaantulevat\neläimet, jotteivät nämä veisi karhulle sanaa. Jakutit selittävät\nlisäksi, että jos karhu jotenkin saa ennakolta tietää, kuka sitä aikoo\ntulla ahdistamaan, niin se voi mennä metsämiehen poissa ollessa tämän\nmajaan ja ryöstää tämän lapsen. Yleensä Altain suvun kansat käyttävät\nkarhusta puhuessaan salanimiä, joista mainittakoon \"ukko\", \"musta\nukko\", \"suuri ihminen\", \"metsän isäntä\", \"musta eläin\" jne. Orotshonien\nsanotaan karttavan karhun nimen mainitsemista varsinkin sen jälkeen,\nkun ovat löytänee karhun pesän.\n\nYllämainitut käsitykset ja tavat eivät kuitenkaan kohdistu vain\nkarhuun, vaan muuhunkin metsänriistaan. Sama salaperäisyys on kaikelle\npyynnille tunnusomaista. Paitsi eläimistä käytetään myös aseista ja\npyydyksistä, samoinkuin muustakin, mikä koskee pyyntiä, outoja\nsanontoja, joten erämiesten kieli toisin paikoin muodostuu syrjäisille\naivan arvoituksenomaiseksi. Tähän salaperäisyyteen liittyy myös\nvaiteliaisuus, jota eräretkillä aina mikäli mahdollista, on\nnoudatettava.\n\nSe seikka, että karhu on muuhun riistaan verraten päässyt suurimman\nhuomion ja kiinnostuksen kohteeksi, johtuu epäilemättä paitsi sen\nomituisista elintavoista myös siitä, että se on Siperian metsäin suurin\nja voimakkain peto. Muutamat kansat, kuten lamutit pelkäävät karhua\nsiinä määrin, etteivät kaikki uskalla edes ottaa osaa sen kaatamiseen.\nMaak kertoo tunguseista, että kun he löytävät puusta karhun\nhampaanjäljet, niin he tekevät sen alapuolelle oman merkkinsä\nosoittaakseen, etteivät he halua karhua kohdata. He uskovat näet, että\nhenkilö, joka asettaa merkkinsä karhun merkin yläpuolelle, pian kohtaa\npedon. Yleensä on vallalla käsitys, että karhu armahtaa niitä, jotka\nymmärtävät elää hyvissä väleissä sen kanssa. Jakutit selittävät, ettei\nkarhu tee pahaa henkilöille, jotka sitä vastaan tullessaan osoittavat\nsille kunnioitusta polvistumalla ja sanomalla: \"Metsän ruhtinas,\najattele metsiäsi!... Mene sinne. Me emme sinuun koske, me emme sinua\nloukkaa, anna meidän mennä!\" Toisin paikoin taas sanotaan: \"Me\ntiedämme, että sinä olet näiden paikkojen ainoa hallitsija, emme ole\ntulleet sinun valtakuntaasi häväistäksemme sinua, laske meidät\nmenemään!\" Altain shorit nostavat lakkiaan kohdatessaan karhun metsässä\nja lausuvat: \"Kulje tietäsi, kunnioitettu!\" Teleutit opettavat lapsiaan\nsanomaan karhulle tällöin: \"Suuri setä, sinä peloitat pieniä. Mitä sinä\netsit ja kuljet? Kulkisitpa omaa puhdasta polkuasi!\" Ilmeisesti karhua\nsuostutellakseen erämiehet käyttävät sitä puhutellessaan sellaisia\nsukulaisnimityksiä kuin \"isoisä\" tai \"isoäiti\", \"isä\", \"setä\", \"eno\"\nym. Sitä, joka karhua loukkaa tai häpäisee, uskotaan koston ennenpitkää\nkohtaavan. Varhaiskantaisen ajattelun mukaan koko laji vastaa kustakin\neläinyksilöstä ja toimii sen puolesta. Kaadetun karhun kostajana\nesiintyy sitäpaitsi tämän hahmosielu. Kuten mainittu, goldit tekevät\nkarhusta kuviakin joko parantaakseen karhun aiheuttamia tauteja tai\nedistääkseen metsästysonnea. Samaa tarkoittaen on eräistä muistakin\nmetsäeläimistä tehty kuvia.\n\nKaikista vaaroista huolimatta ei karhua kuitenkaan, sopivan tilaisuuden\ntarjoutuessa, ole jätetty surmaamatta. Sen turkkia on pidetty erittäin\narvokkaana, sen liha on maistunut hyvältä, sen verta ovat erämiehet\njuoneet tullakseen uljaiksi ja voimakkaiksi ja sen ihraa, sappea ym. on\nkäytetty mm. lääkkeenä. Toisin paikoin syödään erinäiset karhun elimet\nraakana, mikä perustunee käsitykseen, että vain täten voidaan eläimen\nsielunvoimaa siirtää omaan ruumiiseen.\n\nLisäksi on eräillä karhun ruumiinosilla, kuten käpälillä, kynsillä ja\nhampailla ollut tärkeä suojeleva merkitys metsästäjäkansan elämässä.\nSuojellakseen kotiaan tungusit ripustavat karhun etukäpälän telttansa\noven päälle. Shorit panevat karhunkäpälän oven ääreen, jotta se\nkarkoittaisi pahat henget (_ainat_). Toisin paikoin he ripustavat\nsiihen karhun käpälän, kynnen tai nahkanpalan varsinkin, milloin\npienokainen on majassa. Minusinskin tatarien, joilla on sama tapa,\nsanotaan kuvittelevan, että ovenhaltiana toimii karhu. Sille uhrataan\nmuurahaisia, mustikoita ja erään liljakasvin (_Lilium mortagonin_)\njuuria. Karhunnahkaan puettuna esiintyy teleuttienkin ovenhaltia. Karhu\nkodinhaltiana tavataan lisäksi Glazovin piirin votjakeilta.\n\nJakuteilla on ollut tapana asettaa karhunkäpälä myös pienen lapsen\nkätkyeeseen. Kolysmanin telengitit pitivät karhunkäpälää jurtassa,\njotta karja menestyisi. Shorit sitovat karhunkynnen vasikan tai lehmän\nkaulaan parantaakseen elukan vatsurista. Altailaiset karkoittavat\npäänkivistyksen viemällä karhunkynttä sairaan pään ympäri. Turuhanskin\npiirissä sidotaan karhunkynsiä porojen kaulaan, jottei susi niitä\nahdistaisi. Samoin on karhun hampaita käytetty monenmoisiin\ntaikatarkoituksiin.\n\nMiten luonnonkansat ajattelussaan yhdistävät eläimen ja sen\nruumiinosan, niin että edellinen kaikessa voimassaan sisältyy myös\njälkimmäiseen, osoittaa lisäksi _valanteko_. Todistaakseen\nviattomuutensa tungusi puree karhuntaljaa, -kynttä tai hammasta ja\nlausuu samalla: \"Syököön karhu minut, jos olen vikapää!\" Jakutit\nvannovat joko karhun kallolla istuen tahi puremalla tai suutelemalla\nsitä. Altain tatarit istuvat tällöin karhun taljalla ja suutelevat tai\nhaistelevat karhun kuonoa. Toisin paikoin he juovat vettä, johon on\npantu karhun kallo. Sojottien on tällöin haisteltava kaadetun karhun\nkuonoa tahi nuoltava karhun päätä tai käpälää. Samojedien sanotaan\nvannoessaan leikkaavan veitsellä karvoja karhun päänahkasta.\nVastaavanlaiset menot tavataan Siperian suomensukuisiltakin kansoilta.\n\nSamoinkuin karhun on muidenkin metsäeläinten ruumiinosia käytetty\ntaianomaisiin tarkoituksiin. Jäämeren rantalaiset pitävät jääkarhun\nhampaita ja Amurinmaan asukkaat tiikerin kynsiä ja hampaita vyössään.\nViimeksimainitut sitovat myös tiikerin taljanpalasia porojen häntiin\nsuojellakseen kotieläimiään. Priajanskin tungusien kerrotaan käyttävän\n\"amulettina\" mm. peuran hampaita. Jottei paha henki (_abasy_) tulisi\nasuntoon, jakutit ripustavat majansa kattoon nyöriin pujotettuja\njäniksen korvia ja häntiä, teeren pyrstöjä ym. Läävän oviaukkoa\nvartioimaan asetetaan huuhkajan pää. Erinäisten eläinten ruumiinosia on\nripustettu varsinkin pienten lasten suojaksi. Jakutit sitovat lapsen\nkätkyeen yläpuolelle paitsi karhunkäpälää petolintujen kynsiä, joskus\nmyös soopelin kallon tai täytetyn jäniksennahkan. Goldit panevat\npienokaisen vuoteeseen ilveksen luita. Altailaiset, jotka ripustavat\nlapsen kätkyettä kannattavaan nyöriin vuorivuohen, lampaan ja linnun\nluita, selittävät niiden helinällä vain huvittavansa lasta, mutta\nepäilemättä tämä tapa on täälläkin alunperin tarkoittanut lapsen\nsuojelemista. Samojedien sanotaan toisinaan pitävän _haehe_-reessä\nkokonaista suden taljaa, jotteivät sudet söisi heidän porojaan.\n\nVaikka karhu on erinäisistä syistä päässyt huomattavampaan asemaan kuin\nmuut metsän eläimet, ei siihen ja muihin kohdistuvissa menoissa silti\nvoi todeta mitään oleellista eroavaisuutta, koskivatpa ne sitten\nnaisten tai miesten suhdetta riistaan tai niitä riittejä, joita on\nnoudatettu, kun surmatun eläimen luut on saatettu suojaan.\n\n\n\nNainen ja riista.\n\n\nNaisten ja riistan välinen suhde on Altain suvun keskuudessa\nerittäin arkaluontoinen. Etenkin kuukautisten aikana tai raskaana\nollessaan naiset saattavat helposti pilata miesten pyyntionnen,\nvaromattomuudellaan he vielä voivat karkoittaa eläimet toisiin\nseutuihin. Turuhanskin piirin tunguseilla on tapana, että naisväki\nnäinä kriitillisinä hetkinä tykkänään karttaa miesten seuraa siirtyen\ntoisinaan erikoiseen telttaankin asumaan. Ainakin ovat aseet ja ja\npyydykset tällöin siirrettävät kodan perälle tai muualle suojaan. Ei\nnaisten myöskään sovi kulkea teltan ympäri, missä pyyntimiehet\noleksivat. Mutta ennenkaikkea on heidän kartettava itse riistaa.\nPohjoisilla jakuttimailla vallitsevan käsityksen mukaan tulee raskaana\nolevien vaimojen pysyä piilossa joka kerta, kun peuraparvi saapuu\njoenrantaan kylän lähettyville. Tällöin he eivät saa poistua\nasunnoistaan eikä edes katsoa sinne päin, missä peurat vaeltavat. Ei\nheidän myöskään sovi kulkea veneellä joen yli tai astua tien poikki\nsiinä kohdin, missä peurojen on nähty liikkuvan, muuten nämä eläimet\npakenevat koko paikkakunnalta. Vaimojen raskauden aikana tulee näiden\naviomiestenkin olla varuillaan; monin paikoin pidetään eränkäyntiä\ntällöin sopimattomana.\n\nKysymykseen, minkä vuoksi vaimot juuri raskaina ollessaan ovat metsän\neläimille vastenmielisiä, antaa lähdeaineistomme erilaisia vastauksia.\nOstjakit selittävät, että karhu vihaa tällaista naista ja raadellessaan\naina repii tämän vatsan sen vuoksi, että \"karhu pelkää syntyvästä\nlapsesta itsellensä vainolaista\". Samaa tarkoittava selitys on\nmuistiinpantu Luulajan Lapissa: \"Karhu on paha raskaille vaimoille, jos\nsikiö on miespuolinen\". Tällaiset kansan suusta saadut tiedonannot\neivät kuitenkaan riitä selittämään, minkä vuoksi muidenkin naisten on\nturvauduttava varokeinoihin varsinkin, milloin jokin huomattavampi\notus, kuten karhu tai hirvi, on joutunut metsämiesten saaliiksi.\n\nYleisemmin selitetään vain, että naiset jollakin salaperäisellä tavalla\nsaastuttavat pyyntivälineet ja pyytäjät. Puhumattakaan eräretkistä\neivät naiset kaikkialla saa harjoittaa edes kalastusta. Sojotit\nsanovat, ettei naisen sovi kalastaa, koska hän on omiansa pilaamaan\nveden. Jenisei-ostjakit selittivät minulle, että jos nainen menee\nuimaan, kalat pakenevat Jäämereen. Kaloihin verraten on metsänriista\nkuitenkin paljoa erikoisemmassa asemassa. Eläinten nylkeminenkin,\nvieläpä lihojen paloitteleminen ja keittäminen on tavallisesti naisilta\nkielletty. Eivät he ole edes ottaneet käteensä raakaa lihaa tai\ntuoretta nahkaa. Jakuttien käsityksen mukaan on naisten varottava\nasettumasta tuoreelle peurantaljalle, astumasta luiden yli sekä\nkäsittelemästä mitään raakaa, ei edes ketunnahkaa, ennenkuin se on\nkuivunut. Lisäksi sanotaan, etteivät jakutit halua myydä tuoreita\nkarhun-, hirven-, peuran-, ketun-, majavan- tai kärpännahkoja, sillä he\npelkäävät menettävänsä pyyntionnen, jollei näiden nahkojen suhteen\nnoudateta tarpeenvaatimia varokeinoja. Goldien mailla ei naisten sovi\nedes katsella karhun päätä. Eivät he myöskään täällä ota osaa\nkarhupitoihin.\n\nPyrkiessämme selittämään, mistä tuo naisten ja riistan välinen arka\nsuhde alunperin johtuu, kiintyy huomiomme siihen tosiasiaan, että ne\nmenot, joita naiset noudattavat vasta senjälkeen, kun eläin on\nkaadettu, ovat heille _itselleen_ suuremmasta merkityksestä kuin ne,\njoita he samoinkuin heidän miehensä vaimojensa vuoksi noudattavat\nriistaa pyytämään mentäessä.\n\nLiikkuessani kesällä 1917 Turuhanskin piirissä kuulin, että tungusit\ntuodessaan kotiin kaatamansa karhun tai sen taljan, vievät ne\ntelttaansa perän puolelta tuohipeitteen alitse eikä oviaukosta. Tämän\ntavan he selittivät aiheutuvan siitä, että karhu ei halua tulla kotaan\ntavallista tietä, jota naiset käyttävät. Myös burjatit ovat tällöin\nkarttaneet ovea, ainakin soopelin he ovat tuoneet jurttaansa seinään\nvartavasten tehdystä reiästä. Jakutit ovat pistäneet pyytämänsä ketun\nja ilveksen tupaansa ikkuna-aukosta. Onpa uhri eläimenkin lihaa toisin\npaikoin mongolien keskuudessa annettu omaisille telttaan \"oviaukon yli\nsen vasemmalta puolelta teltanpeitteiden välitse\" eikä itse ovesta.\nViimeksimainittu tapa perustuu epäilemättä myös vanhoihin\nmetsästysmenoihin. Vertailun vuoksi mainittakoon, että mm. kamtshadalit\novat heittäneet soopelinsa telttaan \"ylhäältä käsin\", luultavasti\nreppanan läpi. Samoin ovat giljakit toimittaneet karhuntaljan päineen\njurttaansa reppanan kautta pitkää karsittua havupuuta myöten. Amurin\nlaakson asukkaat ja ainokansa ovat tuoneet karhuvainajan majaansa\nikkunasta. Lappalaiset toivat paitsi karhun- ja peuranlihat myös\njänikset, näädät, ilvekset, majavat ja saukot, vieläpä linnutkin,\nsamoinkuin sen, mikä hengille uhrattiin, telttaansa \"pyhän\" peräaukon\nkautta, joka oli niin pieni, että metsämiesten oli siitä ryömittävä\nsisään. Asuessaan hirsirakennuksissa ovat ostjakit ovea karttaessaan\ntuoneet karhunnahkan tupaansa peräikkunan kautta ja samaa tietä he ovat\nvieneet sen tuvasta aittaan.\n\nNäitä tapoja tarkastaessa huomaamme, miten vielä hirsirakennusten\ntultua käytäntöön vanha perinnäistapa silti sitkeästi säilyy. Mutta\nmihin tämä vuosituhansien takainen tapa perustuu, sitä eivät kansat\nyleensä enää osaa selittää. Thompsonvirran intiaanit, jotka myös\nkarttavat ovea tuodessaan metsästä riistaa, sanovat näin menettelevänsä\nsiitä syystä, että \"naiset käyttävät ovea\". Omituista on, että\nPohjois-Amerikasta saamme tähän kysymykseen saman vastauksen kuin mm.\ntunguseilta ja lappalaisilta. Lappalaismetsämiehet ovat lisäksi\nvaroneet, etteivät he karhua kotiin kuljettaessaankaan joutuisi ajamaan\nnaisten jälkien yli. Eikä naistenkaan ole ollut hyvä tällöin astua\nkarhun kulkemalle uralle; onpa karhua vetänyt porokin ollut koko vuoden\najan sopimaton naisten käytettäväksi.\n\nKun tällaisia menoja noudatetaan sen jälkeen kuin eläin jo on kaadettu,\novat ne epäilemättä todistuksena siitä, ettei _pyynnin onnistuminen_\nenää ole voinut olla pelon kohteena, vaan että _itse naisten on tällöin\nkatsottu olevan vaaranalaisessa asemassa_.\n\nOn näet huomattava, että arktiset kansat ovat karttaneet ovea\nsilloinkin, kun kuollut on kannettava ulos teltasta. Tavallisesti\nkuollut on viety siitä kohdin teltanpeitteen alitse, missä ruumis on\nviimeksi levännyt. On näet uskottu, että jos vainaja vietäisiin ovesta,\ntämä helposti löytäisi takaisin asuntoon. Kun lisäksi saattajien jäljet\non lakaistu umpeen, ei voi olla epäilystäkään siitä, mihin tällaiset\ntavat perustuvat. Kiintoisaa on todeta, että ihmis- ja eläinvainajien\nhenkien on uskottu vaeltavan juuri jälkiä myöten, mikä käsitys on\nyleinen metsästäjäkansain keskuudessa ja minkä pohjana epäilemättä ovat\neläinten elämästä saadut kokemukset.\n\nKun nämä varovaisuustoimenpiteet eivät kohdistu samalla tavalla kotona\noleviin miehiin eikä lapsiin kuin naisiin ja etenkin raskaana oleviin\nvaimoihin, on ilmeistä, että jokin vaara uhkaa juuri heitä.\nVarovaisuuden vuoksi ovat tungusinaiset metsämiesten kotiin tultua\nverhonneet kasvonsakin. Myös karhunlihaa he ovat pistäneet suuhunsa\nrukkaset kädessä tai puupuikkoa käyttämällä. Varsinkin lappalaisnaisten\ntiedetään tällöin turvautuneen monenmoisiin suojelukeinoihin.\n\nNiihin syventyessä huomaa, ettei tällöin ole alkujaan ollut kysymys\nnaisen epäpuhtaudesta eikä myöskään tämän vähempiarvoisuudesta miehen\nrinnalla, vaan pelkästään _naisen suojelemisesta_. Se tosiasia, että\npuheenaolevat varokeinot yleensä koskevat sitä naisten ikää, jolloin he\novat synnytyskelpoisia, eikä sitä nuorempia tai vanhempia, osoittaa\nselvästi, miten läheisessä suhteessa nämä varokeinot ovat naisen\nsukupuolielämään. Varmaankin sama syy, joka estää raskaudentilassa\nolevia lähestymästä kuolemaisillaan olevaa tai tämän ruumista, pakottaa\nheitä olemaan varuillaan myös surmattujen petojen suhteen. Mutta\nmuitakin naisia saattavat henget ahdistaa ja juuri heidän sukupuolensa\nperusteella. Suomalaisessa karhunpeijaisrunossa, joka lauletaan, kun\nkarhu tuodaan tupaan, sanotaankin suoraan:\n\n    Varokatten vaimoraukat,\n    varokatten vatsojanne,\n    kokekatte kohtujanne!\n\nKun henget luonnonkansojen käsityksen mukaan pyrkivät asettumaan\nsikiöihin päästäkseen naisten välityksellä uudelleen eloon, on\nymmärrettävää, että näiden suojeleminen on samalla tarkoittanut\nsyntyvän sukukunnan suojelemista. Tähän viittaa mm. jakuttien käsitys,\nettä jos raskaana oleva vaimo istuu tuoreelle karhuntaljalle, niin\nlapselle tulee mahdoton luonne. Saattavatpa henget tuottaa naisille\nmyös kohtutauteja. Högström kertoo lappalaisten uhranneen jouluna\nliikkuvalle henkijoukolle, \"jottei se puhkaisisi tai lävistäisi naisten\nkohtua\" (_ne ventrem feminarum terebret seu perforet_). Jashtshenko\nhuomauttaa myös, että kun Kuollan lappalaisnaiset lähestyivät pyhää\npaikkaa, jossa uskottiin henkien asuvan, niin he sairastuivat\n\"määrätyllä tavalla\", mistä he tuntemattomilla seuduilla saattoivat\npäättää pyhäkön läsnäolon. Tällaisten esimerkkien valossa ovat\nnaisten varovaisuustoimenpiteet täysin ymmärrettävät samoinkuin\nmetsästäjäkansoille tunnusomainen jyrkkä _työnjako_.\n\nKaadettuun riistaan kohdistuva pelko on pakottanut naisia\nvarovaisuuteen myös näiden syödessä lihaa. Aivan yleinen sekä\nSiperiassa että Lapissa on käsitys, ettei naisten sovi syödä\nriistaeläinten verta eikä niiden jaloimpia elimiä, kuten sydäntä ja\nmaksaa. Sojottien mukaan ei raskaiden naisten sovi ollenkaan maistaa\nkarhunlihaa. Jakuttien keskuudessa on sekä raskauden tilassa olevan\nvaimon että tämän miehen pidättäydyttävä syömästä myös peuran\nsisälmyksiä sekä sen päästä tai jaloista leikattua lihaa. Omituinen on\nlisäksi lamuteilla, voguleilla, jurakeilla, lappalaisilla ym. tavattava\nkäsitys, ettei naisten sovi mitenkään ottaa suuhunsa sellaista\nlihapalaa, joka on leikattu metsäeläimen, etenkin karhun, päästä tai\neturuumiista. Kielletyt lihaosat on usein vielä keitetty erikseen.\nNämä ikivanhat tavat perustunevat käsitykseen, että juuri niissä\nruumiinosissa ja elimissä, joita naisten tulee karttaa, piilee eniten\neläinten sielua tai sielunvoimaa.\n\n\n\nMetsämiehet ja riista.\n\n\nVarovaisuutta vaativa suhde vallitsee myös erämiesten ja riistan\nvälillä, mikä perustuu molemminpuoliseen pelkoon. Eläimet pelkäävät\nmetsämiestä, ja metsämies pelkää kaatamiensa eläinten kostoa. Edellinen\nkuvastuu niistä tavoista, joita metsästäjät noudattavat, ennenkuin\nriista on saavutettu, jälkimmäinen taas niistä monista menoista, joihin\nturvaudutaan riistaa surmattaessa sekä sen jälkeen. Sitäpaitsi kuvastuu\nkumpaisistakin metsästysonnen menettämisen pelko.\n\nKaikki Siperian eränkävijäkansat ovat pitäneet metsään menevien miesten\npuhdistautumista ylen tärkeänä asiana. Tavallisimmin se tapahtuu siten,\nettä metsämiehet tekevät tulen, hyppivät sen yli tai muulla tavalla\nsavustavat itsensä ja aseensa, toisinaan vielä koiransakin. Täten esim.\njakutit, kun pyyntiaika syksyllä alkaa, puhdistavat tulen ääressä\nvaatteensa ja metsästysvälineensä. Useimmiten selitetään, että syynä\nnäihin puhdistusmenoihin ovat naiset. Jakutit väittävät, että jos\nnainen kuukautisten aikana tai pian synnyttämisen jälkeen koskettaa\nmetsästysaseita tai astuu niiden yli, ei ole mitään toivoa pyynnin\nonnistumisesta, sillä metsänhaltia muka \"inhoo\" epäpuhtailla aseilla\nsuoritettua metsästystä. Sen vuoksi on saastuneet pyyntivälineet\npuhdistettava polttamalla, jos mahdollista, ukkosen särkemän puun\npirstoja. Shorit ja monet muut kansat ovat valmistautuessaan\neräretkelle tykkänään karttaneet naisten kanssa seurustelemista. Kuten\ntunnettua, ovat suomensukuistenkin kansain erämiehet pelänneet naisten\ntuottamaa saastutusta. Syrjänit sanovat: \"metsästys on puhdasta, riista\npitää vain puhtaista miehistä\". Mennessään karhua kaatamaan,\nostjakitkin savustavat itsensä, koska \"heidän on oltava vapaita\nkaikesta karhun vihaa herättävästä saastaisuudesta, varsinkin\nsellaisesta, mikä tarttuu naisen koskettamisesta\". Myös suomalaiset\nmetsämiehet ovat monella tavalla \"puhdistautuneet\".\n\nSellaiset kansan suusta saadut selitykset kuin, että \"metsänhaltia\ninhoo\" tai että \"karhu vihaa\" naisten saastuttamia erämiehiä, ovat\npelkästään kuvitteluja tavan alkuperäiseen tarkoitukseen katsoen.\nIlmeisesti tuo puhdistautuminen pohjautuu vain siihen luonnolliseen\nkokemukseen, että arka ja tarkkavainuinen metsänriista pakenee sekä\nmetsämiehiä että näiden pyydyksiä tuntiessaan ihmisten _hajut_. Sen\nvuoksi monet Siperian kansat käyttävät savustusaineena palavaa katajaa,\npihtapuunkuorta, erinäisiä väkevätuoksuisia yrttejä ym. Varovaisuuden\nvuoksi altailaiset vielä säilyttävät pyyntivälineensä ja eräpukunsa\naitoissa eikä asuinrakennuksissa, joissa yleensä vallitsee varsin\npiintynyt haju.\n\nUseimmat Pohjois-Aasian kansat ovat lappalaisten tavalla pyytäneet\nkarhuja vain talvella niiden pesistä. Pesän suu on tavallisesti tukittu\nja kattoon on tehty reikä, josta käsin eläin on surmattu keihästämällä.\nJo pesälle saavuttuaan ovat metsämiehet toisin paikoin osoittaneet\nkarhulle kunnioitusta kumartamalla pesän aukkoa kohti ja lausumalla\njoitakin kohteliaisuuksia. Samalla he ovat pyytäneet anteeksi, että\novat tulleet häiritsemään karhun rauhaa. Priajanskin tungusit sanovat\ntällöin: \"Isä, me kunnioitamme sinua suuresti, älä meitä pelkää!\"\nTuruhanskin piirin tungusit tuhrivat toisinaan kasvonsa noella,\nennenkuin he lähestyvät kontion lepopaikkaa, jottei karhu tuntisi\ntulijoita. Toisellakin tavalla tungusit pyrkivät pettämään karhua\nvälttääkseen sen kostoa, jakuttien naapureina asuvien kerrotaan näet\nlausuvat tällöin: \"Ei se ole tungusi, joka saapuu luoksesi, vaan\njakutti on eksynyt tänne.\"\n\nEräitä erämiesten velvollisuuksia on nukkuvan karhun _herättäminen_,\nennenkuin se surmataan. Jakutit selittävät, ettei karhukaan tapa\nmetsässä nukkuvaa ihmistä. Samoin he selittävät, että jos joku\nmetsämies surmaa karhun herättämättä sitä talviunestaan, niin jokin muu\nkarhu kostaa tälle hyökkäämällä asianomaisen kimppuun tämän nukkuessa.\nHerätellessään karhua sitä kepeillä pistelemällä jakutit sanovat:\n\"Nouse, sotajoukko on saapunut taistelemaan kanssasi!\" Myös lappalaiset\novat pitäneet nukkuvan karhun tappamista halpamaisena tekona. Lisäksi\nhe ovat uskoneet, ettei nukkuva eläin kuole yhtä helposti ja nopeasti.\nOstjakit ovat karhunpesään ampuneet vasta, kun eläin on alkanut\nliikkua. Vastaavaa tapaa ovat karjalaisetkin noudattaneet.\nVuokkiniemessä on karhu herätetty sanomalla: \"Nouse nyt, ohtoseni,\nvieraitasi vastaanottamaan!\"\n\nVarottu on myös, ettei eläin sitä surmattaessa joudu kärsimään, sillä\nsiitä uskotaan pyyntionnen pilaantuvan. Turuhanskin piirin tungusit\nselittävät, että jos jokin metsäeläin saa satimessa kauan kitua, on\nturhaa virittää pyydystä uudelleen samaan paikkaan. Lisäksi he uskovat,\nettä henkilö, joka on eläintä pahoinpidellyt tai tuottanut sille\ntuskia, sairastuu ja että kullakin metsäeläimellä on haltiansa, joka\nsiitä huolehtii ja kostaa sille aiheutetut kärsimykset. Maak kertoo\nKolymjoella kuulleensa, miten pahanilkiset ihmiset olivat silmukalla\npyydystäneet peuran, nylkeneet sen ja laskeneet sen menemään.\nEläin juoksi tiehensä, mutta siitä päivin ei peuroja ole nähty\npaikkakunnalla. Kerran tosin aikoi muudan parvi tulla joen yli, jonka\ntakana pyyntimiehet olivat väijyksissä, mutta kun tuo elävänä nyljetty\npeura samalla ilmestyi ja juoksi parven ohi, niin kaikki eläimet\nkääntyivät heti takaisin. Lappalaisistakin kerrotaan, että kun muudan\nkarhu oli haavoittuneena vetäytynyt takaisin pesäänsä, niin etteivät\nmetsästäjät voineet sitä heti surmata, nämä puhuttelivat sitä\nvalittavalla äänellä ja pyysivät siltä anteeksi sanoen: \"Ei meidän\ntarkoituksemme ollut antaa sinun haavoitettuna vuodattaa vertasi meidän\ntähtemme, me olisimme tahtoneet surmata sinut tuottamatta sinulle\ntuskia, mutta sinä olet itse tahtonut toisin, sen vuoksi emme ole\nvikapäät sinun kärsimyksiisi.\" Tällaiset valittelut ovat ilmeisesti\npelon sanelemia. Altailaiset kieltävät myös ampumasta metsäeläintä\nsilmään tai korvaan.\n\nNiin pian kun karhu on kaadettu ja vedetty esiin pesästään, alkavat\nmetsämiehet sitä lepyttää tekeytyen viattomiksi. Bogoraz sanoo\nlamuteista, että nämä tällöin laulavat erikoisia lepytyslauluja ja\nsamalla suorittavat \"sovitusmenoja\". Surmattuaan karhun on\nJeniseilaakson tungusimetsästäjillä ollut tapana poistua hetkeksi\npesältä ja palata uudelleen, ikäänkuin he olisivat sattumalta tulleet\npaikalle ja löytäneet karhun kuolleena. Samalla he valittavat, että\nheille tuntemattomat miehet ovat kaataneet karhun. Toisin paikoin\ntungusit vakuuttavat sille: \"Me emme ole sinua surmanneet, jakutti on\nsinut tappanut!\" Jakutteja syyttävät näiden naapuruudessa asuvat\njukagiritkin. Tällaista pelonsekaista toisten syyttelemistä tavataan\nmuuallakin, kuten seuraavat ostjakkien keskuudessa muistiinpannut sanat\nosoittavat: \"Meihin älä suutu, sinut tappoi venäläisen tekemä nuoli,\nsinut surmasi venäläisen tekemä keihäs.\" Karhun kostoa peläten\njakuttimetsästäjät ampuvat toisinaan kaikki samalla kertaa, jottei\nkarhu tietäisi, kenen luoti on sille tuottanut kuoleman.\n\nTällaiset lepytysmenot eivät kuitenkaan ole kohdistuneet vain karhuun.\nNiinpä esim. jos ilves on eksynyt ansaan, jakutit \"itkevät\" sanomalla:\n\"Sääli, että mustan metsän jalosukuinen peto on tänne pistäydyttyään\npäättänyt päivänsä.\"\n\nEnnenkuin pyydettyä metsäeläintä aletaan nylkeä, on useilla kansoilla\nollut tapana irroittaa sen _nenä tai kuonon ympärys_. Sen vuoksi ei\nsojottien mailla voinut ennenvanhaan ostaa karhun päätä, jossa\nsieraimet olivat jäljellä, sillä metsämies leikkasi ne irti ja säilytti\nniitä jurtassa luonaan. Priajanskin tungusien kerrotaan leikkaavan\nketulta tämän kuonoa ympäröivän nahkan ja säilyttävän sitä kolme\npäivää, minkä jälkeen se ripustetaan puuhun. Myös jakutit irroittavat\nkaatamansa ketun tai naalin nenänahkan. Eräät Altain kansat säilyttävät\nketun ja soopelin neniä lippaassa uskoen, että niissä piilee eläinten\n\"sielu\". Sojotit pistävät poveensa soopelin huulet ja viikset antamaan\nmetsästysonnea. Tshuktshit keräävät petojen neniä taas kuvitellen, että\nne suojelevat kotia. Giljakit irroittavat hylkeenkin nenän.\n\nVastaava tapa on ollut myös suomensukuisilla kansoilla. Gondatti sanoo\nvogulien uskovan, että jos jollakin on luonaan ketun, soopelin tai\nkärpän turpa, niin kaikki asiat menestyvät hyvin. Myös kaadettuaan\nkarhun vogulit ovat leikanneet sen päästä suun ympäristön. Sama tapa\noli lappalaisilla ainakin vielä 1700-luvulla. Fjellström kertoo,\nmitenkä karhun karvaton turpa täällä irroitettiin ja mitenkä se, joka\nnylki pään, sitoi sen kasvoilleen. Suomessa on kontion \"turparengas\"\neli \"huulipanta\" irroitettu ensi töiksi ja \"hyvin kiireesti\".\nOsoituksena siitä, että karhun turparenkaalla on ollut merkityksensä\nmyös samojedien keskuudessa, on muudan shamaninpuku, jonka Kai Donner\non tuonut kansallismuseoomme Ketjoelta. Siinä esiintyy näet noidan pään\nympärillä olleena otsanauhana sanottu rengas, jossa karhun sieraimet\novat nähtävänä. Ilmeisesti on asianomainen shamani tällöin näytellyt\nkarhua tai pyrkinyt varustamaan itsensä karhunkyvyillä. Suomessa on\ntoisin paikoin jäniksenkin turpanahka eli \"kirsio\" irroitettu ja pantu\nsille sijalle, missä jänis sai surmansa. Volgan mailla, missä ei enää\ntapaa näitä vanhanaikaisia metsästysmenoja, on kuitenkin, ainakin\ntsheremissien keskuudessa, säilynyt tapa leikata uhrihevoselta,\nennenkuin tätä aletaan nylkeä, sen suun ympäristö sieraimineen.\n\nOn selvää, että näin laajoilla alueilla muistiinpantu tapa on ikivanha.\nSamoin on ilmeistä, että se on alunperin ollut pelon sanelema\nsuojelukeino. Siihen sisältyvän ajatuksen tulkitsevat mm. suomalaisen\nkarhuvirren sanat: \"Otan nenän ohdoltani vainun tuntemattomaksi.\"\nGiljakkien kerrotaan riistäneen pyytämältään hylkeeltä sekä nenän että\nsilmät ja heittäneen ne veteen, jottei eläin tietäisi, kuka sen on\nsurmannut. Myös sagaijit ottavat kaatamaltaan karhulta silmät, \"jottei\nse sen koommin näkisi ihmisiä\". Kalarit nielevät ne, jottei karhu\nhyökkäisi heidän päälleen. Shorienkin mailla on karhun silmien syöminen\nverraten yleinen tapa.\n\nKondoman varsilla asuvat shorit kiskovat myös \"ensi töikseen\"\nkaatamansa karhun hampaat eläimen suusta. Samoin menettelevät eräät\nmuut Altain kansat. Jakutit riistävät ketulta ja naalilta kynnetkin tai\nkäpälät täten turmellen nahkan. Vaikka näitä esineitä onkin käytetty\ntaianomaisiin tarkoituksiin, on niiden irroittamisella kuitenkin\nalunperin pyritty karttamaan jotakin vaaraa. Asiaa valaisee mm.\nseuraava syrjänejä koskeva tiedonanto: \"Kun karhu on kaadettu, lyödään\nsiltä hampaat suusta ja kiskotaan kynnet irti. Vasta sen jälkeen\nuskotaan karhun olevan kuolleen, ja metsämiehet voivat rauhallisesti\nistuutua sen ruholle tupakoimaan.\"\n\nSamoinkuin pedon turpa ovat siis sen silmätkin sekä hampaat ja kynnet\nirroitettava eräiden tietojen mukaan niin nopeasti kuin suinkin. Tämä\nkiireellisyys puhuu myös ylläesittämämme olettamuksen puolesta.\nKäsitys, että pahin vaara on ohi, kun mainitut ruumiinosat on\npoistettu, kuvastuu lisäksi erämiesten vanhoista oikeustavoista. Niinpä\nsyrjänien keskuudessa on ollut perinnäistapana, että \"jos syrjäinen\nsattuu tulemaan paikalle, kun karhulla vielä on hampaat ja kynnet, on\nhänellä oikeus saada saaliista osa, yhtä paljon kuin kukin karhun\nkaatajista.\" Vienan Karjalassa taas on ollut sääntönä, että sivullinen,\njoka saapuu paikalle, ennen kuin karhun \"turparengas\" on irroitettu,\npääsee saaliista osalliseksi. Tällainen oikeustapa, joka jättää\nmyöhemmin tulleen osattomaksi, perustunee käsitykseen, ettei myöhemmin\ntulleella enää ole mitään riskiä.\n\nSiperian metsästäjäkansat ovat yleensä nylkeneet karhun jo\nsurmapaikalla, minkä ääreen tällöin tavallisesti tehdään tuli.\nTuruhanskin piirin tunguseilla on tapana hyppiä tämän tulen yli.\nKaragassit savustavat karhun heti, kun ovat sen vetäneet pesästä\nesille polttamalla katajanoksia ja ihraa. Samalla he sivelevät\neläintä vastakarvaan sanoen: \"kik, kik, kik!\" Tehtyään tulen\nkarhunkaatopaikalle ostjakit syövät sen ääressä savustamiaan eväitä.\nLappalaiset ovat puhdistaneet karhun ruumiin taulaa polttamalla. Myös\nsuomalaisten erämiesten kerrotaan tehneen tulen heti, kun karhu oli\nsurmattu.\n\nTulen tekeminen paikalle, missä karhu on päättänyt päivänsä,\nhuolimatta siitä, keitetäänkö karhun lihat siinä vai muualla, osoittaa\nsamoinkuin nuo savustamiset, että tarkoituksena on ollut karhun\n\"sielun\" karkoittaminen tulella ja savulla. Samoinkuin pedot pelkäävät\nnuotioita, joita mm. paimenet sytyttävät petoja karkoittaakseen, samoin\nuskotaan niiden haamujenkin pakenevan tulta. Tulen henkiä karkoittava\nmahti on tunnettu myös hautajaismenoista. Irroitettuaan karhulta pään\nshorit panevat sen pihlajaisen sauvan nenään, kärventävät sitä tulessa\nja pystyttävät sitten sauvan paineen maahan, niin että kuono tulee\nitään päin. Sen jälkeen kaikki metsästäjät vielä ampuvat kerran\nvuoronperään karhunpäätä kohti. Asetellessaan karhunpäätä pihlajasauvan\nnenään jotkut samalla lausuvat:\n\n    Tuomeen kavutessasi horjahdit ja kuolit!\n    Marjoja söit, kalliolta vierit ja kuolit!\n    Pihlajanmarjoja söit, horjahdit ja kuolit!\n    Viinimarjoja söit, vajosit suohon ja kuolit!\n\nYlläolevat sanat, joilla altailainen metsämies karhun kostoa peläten\ntekeytyy viattomaksi uskotellessaan, että karhu itse on vaurioonsa\nvikapää, muistuttavat seuraavia suomalaisen karhuvirren säkeitä:\n\n    En minä sinua pannut,\n    eikä toinen kumppalini,\n    itse hairahit haolta,\n    itse vierit vempeleltä...\n    puhki kultaisen kupusi,\n    halki marjaisen mahasi!\n\nMyöhemmin shorit joko vievät karhunpään taljan sisässä kotiin tai\njättävät sen paikoilleen mainitun sauvan nenään.\n\nToisin paikoin on heillä karhun nyljettyään tapana piestä sen ruhoa\noksilla. Myös lappalaisten sanotaan piesseen karhua vitsoilla. Tavan\nyleisyyttä täällä osoittaa mm. sananparsi: \"Lyö karhua vitsalla!\" Mikä\ntarkoitus tässä piilee, -- \"sielun\" karkoittaminenko -- on vaikea\ntietää.\n\nPoistuessaan karhunpesältä ovat eräät Altain tatariheimot vielä\nampuneet pedon surmapaikkaa kohti tahi asettaneet suksenladulle\npoikittain keppejä, jottei karhun \"sielu\" voisi heitä seurata, tai\npiirtäneet hankeen ympyröitä, joihin jouduttuaan \"sielun\" on vaikea\nniistä selviytyä. Sulkiessaan tien mainitulla tavalla shorit lausuvat\n\"Älä kulje meidän tietämme!\" Kaadetun karhun \"sielun\" uskotaan ainakin\nkolmen päivän aikana kummittelevan peloitellen ja ahdistellen ihmisiä.\nKerrotaan, että kun karhun haamu lähestyy metsämajaa, niin tuli sammuu\nja koirat alkavat kiihkeästi haukkua.\n\nSaapuessaan kaatamansa karhun kera metsästä siperialaiset erämiehet\nilmoittavat siitä kotiväelle vain erinäisin huudoin tai joikumalla.\nEnnenkuin karhun nahka viedään asuntoon, se toisinaan vielä\nkoristellaan ja puetaan, urospuolinen miehen, naaraspuolinen naisen\npukuun. Usein riittää puvuksi kuitenkin vain päähine. Näin tehdessään\nTuruhanskin piirin tungusit nimittävät karhua sukupuolesta riippuen\n\"isoisäksi\" tai \"isoäidiksi\". Tämä tapa, jonka ostjakitkin tuntevat,\njohtunee siitä, että karhua halutaan suostutella ikäänkuin se olisi\nkauan kaivattu paras sukulainen. Tällaiset menot eivät kuitenkaan\nkohdistu vain karhuun, vaan muuhunkin metsänriistaan. Ionov kertoo\njakuteista, että kun metsämiehet ovat löytäneet satimesta ketun, eivät\nhe kotiin tultuaan heti astu asuntoonsa, vaan jäävät ulkopuolelle ja\novelle koputtaen sanovat: \"Metsänhaltia antoi!\" Silloin kotona olevat,\njotka heti ymmärtävät, mistä on kysymys, panevat lieden tuleen\nmetsänhaltialle uhriksi voita ym. ruokia ja vievät pihalle lakin. Tämän\nmetsämiehet asettavat pyytämänsä ketun päähän ja verhoten sitä vielä\nvaatteensa liepeellä kantavat asuntoon varoen, ettei heidän saaliinsa\ntulisi tulen näkyville. Kettu nyljetään lieden takana majan peräosassa\nja sen nahka sijoitetaan lavitsalle seinän viereen aivan kuin arvossa\npidetty kestiystävä, kunnes se seuraavana päivänä samanlaisin menoin\nkannetaan aittaan. Toisen tiedon mukaan jakutit, ennenkuin toivat\nilveksen ikkunasta tupaan, ripustivat sen kaulaan pihalla hopeaiset\nkaulakoristeet ja pukivat sen ylle naisen turkin. Pistäessään soopelin\nerikoisesta aukosta asuntoonsa burjatit sanovat: \"Kestiystävä tuli!\"\nTungusit kunnioittavat erikoisin menoin etenkin arvokkaimpia\nturkiseläimiä, kuten soopeleita ja mustia kettuja. Niiden päähän\npannaan lakki tai huivi, niitä kehutaan ja suudellaan. Jakutit, jotka\nuskovat, että metsänhaltia on iloinen ja meluava olento, hohottavat\nääneen aina, kun sivelevät voita tai kermaa ansasta saadun kärpän\nsuuhun. Samoin he jo etäältä nähdessään, että itselaukeava jousipyydys\non surmannut peuran, hyppivät kuin lapset sekä huutavat ja hohottavat.\n\nTuruhanskin piirin tunguseilla on tapana, ennenkuin he ryhtyvät\nkarhunlihaa keittämään, tiedustaa, onko asianomainen peto syönyt\nihmisen; siinä tapauksessa ei näet karhunlihaa käytetä ravinnoksi.\nTämän tiedustamisen he toimittavat siten, että eläimen ruumiista\nirroitettu etukäpälä heitetään ilmaan ja tarkastetaan, miten se putoaa\nmaahan. Jos se pudotessaan kääntyy nurin puolin, niin se on merkkinä\nsiitä, että karhu on syönyt ihmisen. Shorit tarkastelevat karhun\nsydäntä etsien siitä ihmisen hiusta; jos he löytävät jotakin sitä\nmuistuttavaa, niin he päättävät, että karhu on raadellut ihmisen.\nTällöin he polttavat sekä karhun lihat että nahkan. Ostjakit taas\ntutkivat karhun vatsaa, jos siellä on \"hiustukko\", pidetään sitä\nvarmana merkkinä siitä, että karhu on syönyt ihmisen. Täälläkin karhu\ntällöin poltetaan tai hävitetään \"kaikkineen\". Todennäköisesti tämä\nvarovaisuustoimenpide perustuu pelkoon, että karhun raateleman ihmisen\n\"sielu\", kuten giljakit uskovat, on joutunut eläimeen. Sen vuoksi ei\ntällaisen eläimen liha kelpaa syötäväksi. Samalla halutaan tietenkin\nkostaa karhulle.\n\n\"Kunniallista\" karhua sitävastoin juhlitaan erikoisin pidoin, joissa\neläinvainajaa lepytellään, hyvitellään ja ilahdutetaan, mutta joihin\nsamalla liittyy paljon pelonkin sanelemia menoja. Ilmeisesti on\nmuutakin metsänriistaa pyritty ilahduttamaan, kun kaadettu eläin on\npuettu juhlapukuun, kun sitä on ylistetty ja imarreltu, vieläpä\nkestittykin. Jakuteilla on tapana sivellä voita mm. kärpän, näädän ja\nketun suuhun, \"jotta ne edelleenkin tulisivat satimeen\". Kamtshadalit\ntoimittavat myös hylkeelle kestit, jotta muutkin hylkeet tietäisivät\npääsevänsä ihmisten vieraiksi. Kuollan lappalaiset ovat panneet\njääkarhun suuhun kalaa lausuen: \"No, älä sano kotona, ettei sinua\nkesteissä ruokittu. Tulkoon toisetkin, niitäkin samoin ruokimme!\"\n\nSagaijien sanotaan pitävän karhulle \"peijaiset\", kuten kuolleelle\nainakin. Valvoessaan kaiken yötä he syövät, juovat ja laulavat uskoen,\nettä eläinvainajan \"sielu\" on kesteissä osallisena ja että tämä näkee\nja kuulee kaiken. Karhun sukupuolesta riippuen he valittavat: \"vanha\nmies, isoisäni kuoli.\" tai: \"vanha vaimo, isoäitini kuoli.\" Vasta\nillalla alkavat muutkin Siperian kansat viettää karhunpeijaisia.\nTungusien käsityksen mukaan ei kenenkään, joka osallistuu pitoihin,\nsovi tällöin kesken poistua eikä asettua levolle. Maahanpanijaisia ja\nvainajain muistojuhlia muistuttavat tungusien karhunpeijaiset\nsiinäkin, ettei tänä aikana saa antaa tai lainata asunnosta mitään, ei\nedes vettä. Kestityksenä käytetään yksinomaan karhunlihaa, jota ei sovi\nsäästää seuraavaan päivään. Sen vuoksi lamutit kutsuvat pitoihin kaikki\nnaapurit. Samaa tapaa ovat lappalaisetkin noudattaneet.\n\nPuhuessaan Amurinlaakson kansoista Maak huomauttaa, että\nkarhunpeijaisiin liittyy paljon \"naurettavia\" menoja. Merkillisimpiä\nnäistä ovat ne, joilla karhua pyritään viemään harhaan. Potanin\nkertoo, että kun jakutit ryhtyvät syömään karhun lihaa, he koettavat\näänellänsä pettää karhua. Sitä tarkoittaen miehet saapuessaan kesteihin\nhuutavat: \"kuh! kuh!\" ja naiset: \"tag! tag!\" Näin he pyrkivät\njäljittelemään korppien ääntä ja uskovat karhun luulevan, etteivät\nihmiset, vaan korpit ovat kokoontuneet syömään sen lihaa. Toisin\npaikoin jakutit kiskovat sydämen kaadetun karhun ruumiista lämpimänä,\npaloittavat sen ja syövät raakana ääntäen kuin korpit: \"khakh, khakh!\"\nDyrenkova, joka tämän mainitsee, kertoo täällä vielä olleen tapana,\nettä kaikki, jotka osallistuvat karhun pyyntiin, juovat pedon lämmintä\nverta sekä syövät raakana palan maksaa, sydäntä ja ihraa, minkä jälkeen\nhe kohottavat katseensa taivasta kohti ja huutavat kolme kertaa \"ukh!\"\n\nSamoin menettelevät Angaran yläjuoksulla asuvat tungusit viettäessään\nkarhujuhlaa. Jo metsästä saaliin kera saapuessaan miehet huutavat:\n\"kuk! kuk!\" minkä ilosanoman kuultuaan koko leirikunta rientää ulos\nteltoistaan käsiään heilutellen ja huutaen: \"kuk! kuk!\" Myös\nryhtyessään paloittelemaan karhunlihaa, miehet ensiksi ääntävät:\n\"uhuu!\" ja sitten huudahtavat: \"kuk!\" Toisin paikoin, kuten Dobromyslov\nhuomauttaa, on tungusien keskuudessa tapana, että kaikki, jotka ottavat\nosaa karhunpeijaisiin, hosuvat käsillään aivan kuin linnut\nräpyttäisivät siipiään, hypähtelevät ilmaan ja matkivat korppien ääntä.\nMikä tämän tavan tarkoituksena on, ilmenee sanoista, joita tungusit\nhokevat saattaessaan eläimen luita metsään: \"Me emme sinua surmanneet,\nvaan venäläiset, me emme sinua syöneet, vaan korpit, me löysimme sinun\nluusi ja hautaamme ne!\" Tätä muistuttaa myös ostjakki-samojedien tapa,\nnämä kun pettääkseen eläinvainajaa, jonka nahka ja kallo on menojen\najaksi asetettu teltan perälle ja jonka silmät ovat tuohella peitetyt,\nsanovat, että paikalle lentäneet varikset ovat karhun ruumiin\nnokkineet. Ostjakeilla ja voguleilla liittyy karhunpeijaisiin sekä\ntansseja että näytelmiä, joista ensiksimainitut kuitenkin näyttävät\nedustavan varhaisempaa kantaa. Kuvaillessaan näitä ostjakkien tansseja\nKarjalainen huomauttaa, että ne ovat \"vain eräänlaisia pyörähtelyjä ja\nraajojen, etenkin käsien, heittelyä, liikkeitä, joiden merkitys\nnykypolvelle on käsittämätön, mutta jotka näyttävät osoittelevan\njonkinlaista hyökkäystä ja puolustusta\". Patkanov sanoo ostjakkinaisten\nriehuneen karhunpeijaisissa käsivarret kaaressa niitä kohotellen ja\nlaskien ja samalla käsiään räpytellen. On selvää, että näillä\nliikkeillä on pyritty jäljittelemään petolintuja, jommoisiksi vogulit\njoskus myös naamioituvat ja joilla täällä tietenkin on ollut sama\nmerkitys kuin \"korpeilla\" tungusien ym. karhunpeijaisissa. Tämä\nvarhaiskantaiseen metsästäjäkulttuuriin kuuluva muistomerkki, joka\nepäilemättä pohjautuu kaukaiseen kivikauteen, on samalla omiansa\nluomaan valoa inhimillisen taiteen alkuhistoriaan.\n\nSamoinkuin ainokansa ja giljakit pyydystävät Tumenin varrella asuvat\norotshit ja Sahalinin orokit karhun penikoita, joita he ruokkivat ja\nkasvattavat pari kolme vuotta. Kun tällainen aljukarhu sitten päätetään\nsurmata, mikä toimitetaan tavallisesti talven alkaessa, koristellaan se\nlastuvillalla ja kuljetetaan tässä asussa kylien läpi, kunnes saavutaan\nerikoiselle \"arenalle\", minne tällöin kokoontuu paljon kansaa ja missä\nkarhu kaadetaan jousella ampumalla. Orokkien sanotaan käyttävän\naljukarhun ampujana vieraan suvun edustajaa. Sen jälkeen\ntoimeenpannut pidot eivät menojensa puolesta eroa suurinkaan niistä\nkarhunpeijaisista, joita metsämiehet viettävät kaadettuaan karhun\nmetsässä.\n\nErikoisuutena mainittakoon, että näillä mailla liittyy karhunpeijaisiin\nvielä kilpa-ajotkin. Orotshit, oltshit ja giljakit kilpailevat\nkoiravaljakolla, mutta orokit poroilla. Näiden kilpa-ajojen, joita\ntullaan kaukaa katsomaan, sanotaan muodostavan karhujuhlien\nvetonumeron. Kuten mainittu, toimeenpannaan kilpa-ajoja myös itäisten\nturkkilaiskansain muistajaisjuhlissa.\n\nKarhunpeijaisten jälkinäytöksenä seuraa kaikkialla vielä muudan tärkeä\ntoimitus, nim. eläimen luiden saattaminen suojaan, minkä jälkeen\nmetsämiehet taas \"puhdistautuvat\" samalla tavalla kuin yleensä\nmaahanpanijaisista palatessaan. Kummassakin tapauksessa on\npuhdistautumisen tarkoitus tietenkin sama. Yleisimpiä puhdistustapoja\non katajalla tai pihtapuunkuorella savustaminen tahi vain tulen yli\nhyppiminen. Suojellakseen itseään ovat metsämiehet tällöinkin\nkotimatkalla ampuneet karhun viimeistä lepopaikkaa kohti. Altain\nkalarien sanotaan tähtäävän puuhun ripustettuun karhunkalloon.\nTällaisia ampumismenoja on muistiinpantu suomensukuistenkin kansain\nkeskuudesta. Niin esim. karjalaiset, kun karhun rinta oli avattu,\ntekivät eläimen verellä mäntyyn ristin ja ampuivat siihen muutamia\nlaukauksia. Toisin paikoin he taas asettivat karhun pernan maalikseen.\nLappalaisten kerrotaan ampuneen karhun maksaan, jonka he ripustivat\nmännyn kylkeen. Samalla he uskoivat, että se, joka parhaiten osuu,\ntulee kaatamaan seuraavan karhun. Todennäköisesti on näiden kaikkien\nampumisten alkuperäisenä tarkoituksena ollut vain itsensä suojeleminen.\n\n\n\nRiistan luiden sojaaminen.\n\n\nMetsästysmenoihin liittyy oleellisena osana myös eläimen luiden\nsuojaan saattaminen. Jos se laiminlyödään, on metsästysonni yleisen\nkäsityksen mukaan menetetty. Varsinkin karhuvainajalle omistettu\nviimeinen palvelus on kaikella kunnialla suoritettava. Jo sen ruhoa\npaloiteltaessa on varottava, etteivät pienimmätkään luut katkeutuisi;\nlihaosat irroitetaan toisistaan niveliä myöten. Myös karhunlihaa\nsyötäessä pidetään luiden suojelemista silmällä. Sen vuoksi tällöin\nkartetaan veitsiä tai muita teräviä aseita. Syötyä kerätään kaikki luut\nhuolellisesti talteen. Näin on asianlaita varsinkin siellä, missä\nvanhat tavat ovat parhaiten säilyneet entisellään. Bogoraz sanoo\nlamuttien keräävän karhun luut tarkoin, sitovan ne yhteen seuraten sitä\njärjestystä, jossa ne ovat elävän eläimen ruumiissa, sekä asettavan ne\naivan kuin ihmisruumiit metsään rakennetulle lavalle. Myös orokit\nkeräävät karhun \"koko luurangon\" varta vasten rakennetulle lavalle\npujottaen vielä selkänikamat pajunoksaan. Goldit ripustavat karhun\nluut korkealle puuhun. Sama tapa on ollut eräillä muillakin\ntungusiheimoilla, joiden sanotaan huolehtivan siitä, ettei yksikään luu\njoutuisi kadoksiin. Yhtä huolellisesti ovat jakutit varoneet luiden\nhukkaantumista tai särkymistä. Hekin ovat asettaneet ne joko tuohiin\ntai muuhun suojukseen käärittyinä puuhun tai neljän pylvään\nkannattamalle lavalle (_arangas_).\n\nTämä karhun luiden tunnontarkka suojelu on yleinen, vanhaan\nmetsästäjäkulttuuriin kuuluva piirre. Lappalaisten kerrotaan\nkarhunlihoja paloitellessaan varoneen paitsi luiden särkymistä, vielä\nvaltasuonienkin ja jänteiden katkeamista. Sen vuoksi heillä oli tapana,\nirroittaessaan eläimen pään muusta ruhosta, jättää päähän kurkkutorvi\nja sisälmykset riippumaan, kunnes ne kaikki oli yhdessä keitetty.\nHaudatessaan karhun jäännökset maahan koivunoksista tehdylle vuoteelle\nhe vielä huolehtivat siitä, että jokainen luu tuli oikealle kohdalleen;\npaikoilleen pantiin myös ennenmainittu turpanahka sekä siitinelimet ja\nhäntä. Toisinaan he vielä samoinkuin orokit pujottivat karhun\nselkänikamat vitsaan, jottei niiden luonnollinen järjestys sotkeutuisi.\nKarhun haudan lappalaiset kattoivat tukeilla ja kuusenhavuilla\nestääkseen koiria ja petoja häiritsemästä eläinvainajan rauhaa.\n\nKarhun hautaaminen maahan, josta mm. Tretjakov puhuu Turuhanskin piirin\nkansoja koskevassa kuvauksessaan, ei kuitenkaan Pohjois-Siperiassa\nnäytä olleen yhtä yleinen ja alkuperäinen tapa kuin luiden ripustaminen\npuuhun tai pylväiden kannattamalle lavalle. Tungusit ja goldit eivät\nole sallineet edes karhun lihojen tai ihran maahan ripottelemista.\nLappalaisillakin on säilynyt maahanpanijaisten rinnalla\npuuhunpanijaiset. Graanin muistiinpanoihin liittyy näet huomautus, että\n\"jotkut sitovat karhun luut yhteen ja ripustavat puuhun sille paikalle,\nmissä eläin on surmattu\". Toisin paikoin on täällä lisäksi tehty\nveistetyistä laudoista niin korkealle puuhun, etteivät koirat eikä\npedot sinne ylety, jonkinlainen lava (_peäleb_), jolle eläimen kaikki\nluut on asetettu aivan kuin Siperiassa luonnonmukaiseen järjestykseen.\n\nDobromyslov sanoo orotshonien viedessään karhun luita metsään ottavan\nmukaansa myös pieniä palasia, joita he ovat leikanneet eläimen\nkuonosta, korvista, kaulasta, kurkkutorvesta sekä käpälistä ja\nhännästä; nämä pannaan puunoksille siten, että ne \"kuvastavat koko\neläintä\". Titov taas kertoo, että kun tungusit asettavat karhun luut\nsammalien peittoon vartavasten rakennetulle lavalle, he panevat niiden\nmukana sydämestä, suolesta, silmästä ja korvasta leikatun palan. Karhun\nkuono suunnataan länteen päin, ja samaan suuntaan, jonne karhuvainajan\non mentävä, tungusit vielä viittaavat kädellään, samalla kun he\npyytävät eläimeltä anteeksi ja anovat jatkuvaa metsästysonnea.\nYlä-Angaran tungusit ripustavat neljältä puolelta piiluttuun puuhun\nkarhun pään sekä lihapaloja sen ruhon vasemmalta puolelta. Mainituissa\ntiedonannoissa näyttelee sekä \"länsi\" että \"vasen puoli\" samaa osaa\nkuin yleensä kuolleidenmenoissa.\n\nOn todennäköistä, että alunperin koko karhun luusto on asetettu\nsuojaan, vaikka nykyään monin paikoin vain päänluut saavat tämän\nkunnian osakseen. Niinpä karagassit ripustavat puuhun ainoastaan karhun\nkallon, josta jättävät aivot syömättä, jotteivät joutuisi lävistämään\nluuta. Karhun kallon ripustavat puuhun myös sagaijit, kalarit ja\nkargintsit, mutta tubalarit ja telengitit hautaavat sen toisinaan\nmaahankin eläimen kielenpään kera. Kargintsien sanotaan tällöin vielä\ntukkivan karhun \"sieraimet\" jäkälillä. Sagaijit panevat pedon\nleukaluiden väliin kiven ja eräät naapuriheimot heiniä tai ruohoja.\nSojotit ripustavat karhun leukaluun puuhun tai pylvään nenään tien\nviereen.\n\nErikoisemman huomion kohteeksi joutuu karhun kallo usein myös, milloin\nmuutkin luut asetetaan suojaan. Maak kertoo matkoillaan nähneensä,\nmitenkä jakutit ja tungusit kantoivat metsään kaikki kaatamansa karhun\nluut, asettivat kolmen katkotun puun päälle rakennetulle lavalle ja\npeittivät ne ruohoilla ja oksilla, mutta pään he ripustivat ikäänkuin\n\"voitonmerkiksi\" asumustensa läheisyyteen. Toisessa teoksessaan hän\nmainitsee, että orotshonit kietoivat karhunkallon tuohiin ja ripustivat\npuuhun. Myös metsäjurakkien Lehtisalo sanoo ripustavan karhun kallon\npuuhun tien viereen, mutta muut luut kerätään täällä yhteen ja\nhaudataan maahan tai upotetaan veteen. Leontovitsh, joka kuvailee\nkotona kasvatetun karhun kaatamismenoja, kertoo Amurinmaassa nähneensä\nhautoja, joissa tuohella verhotut karhun luut \"lepäsivät niinkuin\nihmisruumiit haudoissaan\", mutta kallot olivat tavallisesti asetetut\nerikseen puihin tai seipäiden nenään tappopaikan (arenan) läheisyyteen.\n\nMilloin karhun kallo täten on joutunut muista luista erilleen, on sitä\nuseimmiten käytetty johonkin taianomaiseen tarkoitukseen. Asumusten\nläheisyyteen asetettuna on siltä ilmeisesti toivottu suojelusta. Jokin\ntarkoitus sillä on ollut myös tien viereen ripustettuna. Sojottien\nsanotaan uskovan, että jokainen ohivaeltava, joka tervehtii karhun\nkalloa, pelastuu muiden karhujen tuottamilta vaurioilta.\n\nEläimen pään uskomuksellista merkitystä osoittaa lisäksi Turuhanskin\npiirin tungusien tapa säilyttää teltoissaan kaatamiensa karhujen\npäännahkat. Jenisein laaksossa kuulin turkiskauppiaiden valittavan,\nettei tunguseilta voi ostaa karhuntaljaa päännahkoineen, sillä he\nuskovat sen luovuttaessaan menettävänsä pyyntionnen. Samoin ovat\njurakkisamojedit säilyttäneet karhun korvatonta päännahkaa liinaan\nkäärittynä ja pitäneet sitä jonkinlaisena kotijumalana (_kaehe_); sen\nhuuliin on toisinaan sivelty viinaa. Lehtisalo olettaakin, että\nsamojedien \"jumalankuvaa\" merkitsevä _kaehe, haehe, koika_ ym., on\nlainasana, jonka vastine turkinsukuisissa kielissä merkitsee mm.\n\"päännahkaa\".\n\nMutta eivät ainoastaan karhun jäännökset ole päässeet tällaisten\nmenojen kohteeksi, vaikka niitä onkin pidetty jossain määrin\nerikoisasemassa. Maak huomauttaa, että tungusit asettavat muidenkin\nravinnoksi käyttämiensä eläinten luut ja sitäpaitsi peurojen sarvet\nkolmen pitkän kannon kannattamalle lavalle. Priajanskin tungusien\nsanotaan erikoisesti huolehtivan peuran pääkallosta ja jalkojen luista,\njotka joko ripustetaan puuhun tai asetetaan metsään puista rakennetulle\nlavalle. Lisäksi he käärivät peuran päännahkaan sen eri elimistä\nleikeltyjä palasia ja säilyttävät tätä kääröä yksijalkaisessa\npatsasaitassa. Tänne kerääntyneiden kääröjen luku vastaa kaadettujen\npeurojen lukua.\n\nMyöskin jakutit ovat keränneet mm. hirven luut ja kantaneet ne metsään.\nSanotaan, etteivät he halua edes myydä hirvenlihaa henkilöille, joiden\npelkäävät hävittävän luut. Eräät Altain tatarit kätkevät soopelin ruhon\nrisujen alle neljän patsaan kannattamalle laitteelle. Karagassit taas\nripustavat soopelin lihat ja luut puuhun. Jakutit, jotka eivät syö\nketun lihaa, käärivät sen nyljetyn ruhon heiniin ja asettavat puiden\nväliin kyhätylle korokkeelle tai hautaavat maahan. Myös suden ruhon he\nverhoovat heinillä ja ripustavat puuhun. Samoin Priajanskin tungusit\nripustavat puuhun surmatun ketun ruhon lihoineen ja luineen.\nLappalaisetkin ovat ripustaneet pauhun mm. suden ruhon.\nVähäpätöisemmästä riistasta eivät Siperian kansat yleensä ole nähneet\nyhtä paljon vaivaa, kuin milloin karhu, hirvi, peura tai jokin muu\nkallisarvoisempi eläin on sattunut saaliiksi. Toisinaan on kuitenkin\njänistenkin kallot pantu talteen, joita jakutit ja eräät muut kansat\novat säilyttäneet majoissaan. Maak kertoo nähneensä niitä Amurinmaassa\njurttien seinillä nyörin pujotettuina.\n\nTretjakov mainitsee, että Turuhanskin piirissä olisi ollut tapana myös\npolttaa karhun luita. Tämä tiedonanto, jollei se koske vain karhun\nrankaisemista, on kuitenkin ristiriidassa varhempaa kantaa edustavien\ntapojen kanssa. Samoinkuin lappalaiset ovat Siperiankin kansat varoneet\nheittämästä tuleen edes eläinten vähäpätöisimpiä osia. Jakutit sanovat,\nettä karhu vihastuu kovin, jos sen lihaa sattuu putoamaan tuleen.\nAltain tatarit väittävät, ettei metsämies, joka karhun luun polttaa,\nlöydä enää milloinkaan karhua. Tungusien, burjattien ym. käsityksen\nmukaan metsästysonni häviää, jos tuleen heittää eläinten karvojakin tai\nlinnun sulkia. Tulen apuun voidaan turvautua vain silloin, kun tulta\nkäytetään puhdistus- tai karkoitusvälineenä.\n\nEläin- ja ihmisvainajan jäännösten suojaamismenoja tarkastaessa ja\nvertaillessa huomaa, että ne, samoinkuin peijaismenotkin, ovat selviä\nrinnakkaisilmiöitä. Puihin tai patsaiden päälle rakennettuihin\nsuojuksiin ovat monet Siperian kansat, kuten mainittu, asettaneet\nkuolleensakin. Kaadettujen eläinten luiden kohtelu noudattaa\nhautaustapojen muuttuessa tavallisesti niiden alkuperäisempiä muotoja.\nSchrenk kertoo goldien karhunkalmistoissa nähneensä mm. tuohiastioita,\nsellaisia, joita täällä on jätetty ihmisvainajienkin kalmojen ääreen,\nja arvelee niiden olleen uhrilahjoja kaadetun karhun \"varjolle\".\nTodennäköisesti näitä astioita on kuitenkin käytetty vain luiden\nkuljetusvälineinä, ehkäpä eväidenkin, joita eläinvainajan on uskottu\ntarvitsevan yhtä hyvin kuin ihmisvainajan.\n\nYhteinen eläintä ja ihmistä koskeva tapa on lisäksi ollut kummankin\npäännahkan nylkeminen ja säilyttäminen. Turuhanskin piirissä väitettiin\nminulle, että tunguseilla on varhemmin ollut tapana säilyttää\nteltoissaan paitsi karhujen myös surmaamiensa vihamiesten päännahkoja.\nKun suomensukuiset ostjakitkin, samoinkuin intiaanit, ovat\nharjoittaneet vihollistensa päännahkan riistämistä, ei liene mitään\nsyytä epäillä tätä väitettä. Ja epäilemättä ovat myös ihmisten\npääkallot entisaikaan saaneet samanlaista erikoishuomiota osakseen kuin\neläintenkin kallot. Tätä koskevia esimerkkejä on Siperiassakin\nmuistiinpantu. Johelson kertoo näet, mitenkä jukagirit, kun joku\ntietäjä tai suvun päämies oli kuollut, perinnäistiedon mukaan naamiot\nkasvoilla ja rukkaset käsissä, jotteivät paljain käsin koskisi\nkuolleeseen, irroittivat luuveitsellä lihaosat vainajan ruumiista ja\npanivat ne päivänpaisteeseen kuivamaan. Sen jälkeen lihat kerättiin\narkuntapaiseen, mikä asetettiin korkealle puuhun tai paalujen päälle,\nluut taas jaettiin sukulaisten kesken, jotka kuljettivat niitä mukanaan\nikäänkuin \"amuletteja\" ja tiedustelivat niiltä neuvoja elämän vaikeina\nhetkinä, mutta pääkallo jäi suvun vanhimman omaisuudeksi.\n\nEräät matkailijat ja tutkijat ovat olettaneet, että eläimet, joiden\nluut yllämainitulla tavalla on pantu suojaan, ovat olleet uhrieläimiä.\nYleisimmin niiden on selitetty olevan metsänhaltian uhreja. Näin\nymmärtää asian mm. Maak, joka kuitenkin huomauttaa, että tungusit itse\nselittivät täten pyrkivänsä vain suojelemaan eläinten jäännöksiä\nkoirilta ja pedoilta ja että he vasta \"jatkuvien ja hellittämättömien\"\nkysymysten jälkeen sanoivat noiden säilytettyjen luiden olevan uhreja\nmetsänhaltialle. On todennäköistä, että kysyjä tässä sai kansan suusta\nvastaukseksi oman äänensä kaiun. Ei ainakaan itse metsästäjäkansain\nmenoista eikä niistä sanoista, joita tällöin lausutaan, huomaa, että\nmetsänhaltian palvomisesta olisi kysymys. Päinvastoin itse eläimen\nlepyttäminen ja hyvittäminen näyttelee kaikkialla keskeisintä osaa.\nMitä erikoisesti luiden suojelemiseen tulee, kätkeytyy siihen\nilmeisesti ajatus, että elämä jollakin salaperäisellä tavalla vielä\njatkuu, niin kauan kuin luut ovat tallella. Fjellström kertoo\nlappalaisista, että kun he olivat asettaneet kaikki luut oikein\npaikoilleen, niin he kehoittivat karhua juoksemaan ja kertomaan\nmuillekin karhuille, miten paljon kunnioitusta se oli saanut osakseen,\njotteivät nämä pelkäisi tai vastustelisi, vaan antautuisivat mielellään\npyydystettäviksi. Ripustaessaan karhun luut puuhun on goldeilla tapana\nsanoa: \"Me kohtelimme sinua hyvin, älä meihin suutu, lähetä meille\nenemmän petoja niitä pyydystääksemme!\" Ja samaa tarkoittavat myös\nsuomalaisen karhu runon säkeet:\n\n    Sano täältä saatuasi,\n    Metsolahan mentyäsi:\n    Ei täällä pahoin pietty,\n    simoa täällä syötettihin,\n    mesijuomat juotettihin.\n\nLisäksi mainitaan lappalaisten uskoneen, että karhu, jonka luut on\nhuolellisesti pantu suojaan, \"nousee jälleen ylös ja antautuu\nuudelleen ammuttavaksi\". Samanlainen käsitys on ollut muillakin\nluonnonkansoilla. Intiaanien sanotaan asettavan kaatamiensa\nbiisonhärkien luut arolle niiden luonnolliseen asentoon toivoen, että\nhärät tulisivat henkiin seuraavaksi metsästyskaudeksi. Eskimot taas\nheittävät hylkeiden luut veteen, jotta voisivat näitä eläimiä uudelleen\npyydystää. Kiintoisa on lisäksi seuraava Thureniuksen lappalaisia\nkoskeva tiedonanto: \"Karhun, jäniksen ja ilveksen luut pitää haudata\nkuiviin hiekkamäkiin tahi kätkeä vuorenrotkoihin, missä ei koira tai\nmuu peto niihin koske. Tämän he tekevät sen vuoksi, että nämä eläimet\noleskelevat kuivalla maalla; sitävastoin niiden luut, jotka elävät\nvedessä, kätketään lähteisiin.\"\n\nTässä yhteydessä viitattakoon vielä eräisiin metsästystaruihin, jotka\novat omiansa luomaan valoa noihin entisajan uskomuksiin. Niinpä\nKaukaasiassa kerrotaan, mitenkä metsässä asuvat henget teurastavat\neläimen ja keittävät sen lihat, mutta kaikki luut he keräävät nahkaan,\njota lyövät vitsoilla, kunnes eläin muka elävöityy uudelleen. Muudan\nmetsästäjä oli kerran, jouduttuaan tällaisiin pitoihin, kätkenyt yhden\nluista ja asettanut sen tilalle kepin. Kun eläin uudelleen tuli eloon\nja sattui saman metsästäjän saaliiksi, löysi tämä mainitun kepin\neläimen ruumiista. Vastaavanlaisia taruja on muistiinpantu muuallakin,\nja epäilemättä ovat tungusitkin uskoneet, että eläinvainajalle, jonka\nluiden mukana pannaan mm. pala silmästä ja korvasta, täten palautetaan\nnäkö ja kuulo.\n\nKaikki yllämainitut esimerkit viittaavat siis siihen, että eläinten\nsamoinkuin ihmistenkin luiden suojelemisella on alunperin ollut aivan\nsama, itsenäinen tarkoitus. Tätä kysymystä pohtiessaan eräät tutkijat\novat lisäksi olettaneet, että eläimissä, milloin ne joutuvat erikoisten\nmenojen kohteeksi, on uskottu piilevän jokin eläimen sielua mahtavampi\nolento. Karsten kertoo erään Brasilian intiaaniheimon uskovan, ettei\nmitään kaadettua riistaa tai pyydettyä kalaa sovi syödä, ennenkuin\npoppamies on sen siunannut, ja sanoo, että tuon intiaaniheimon\nkäsityksen mukaan \"kuolleiden noitien sielut mielellään reinkarnoituvat\nsellaisiin metsäeläimiin ja kaloihin, joita pidetään arvokkaana\nravintona\". Samalla hän huomauttaa, miten muinaissuomalaisetkin\nnäyttävät uskoneen, että karhuissa asuu ihmisen henki. Suomessa on\ntosin muistiinpantu uskomuksia, joiden mukaan karhu ei tee pahaa,\njollei siihen asetu jonkun ihmisen \"sielu\", mutta esimerkkejä siitä,\nettä karhunpeijaisia olisi vietetty tällaisen henkilön kunniaksi, ei\nole olemassa. Mitä taas tulee petoon, joka on syönyt ihmisen ja johon\ntämän \"sielu\" siis saattaa joutua, on muistettava, etteivät Siperian\nkansat ollenkaan käytä sellaista eläintä ravinnokseen, vaan\ntavallisesti hävittävät sen tykkänään.\n\nKuitenkin on Siperiassa samoinkuin muualla muistiinpantu taruja, jotka\nselittävät karhun älyn johtuvan siitä, että se on alunperin ollut\nihminen. Turuhanskin piirissä kerrotaan ihmisen voivan muuttautua\nkarhuksi, jos hän konttaa kolme kertaa kannon ympäri ja matkii karhun\nmörinää. Jakuttien mailla hänen on hypittävä kolmesti kaatuneen\npuunrungon yli. Kerrotaanpa vielä, että kun karhu on riisuttu, on sen\nturkin sisältä tavattu ihmisen ruumis. Jakuttilaisen tarun mukaan on\nnaaraskarhun alaston ruho muistuttanut naisen ruumista, sillä on ollut\nnaisen rinnat ja jalat. Mutta tällaiset kuvitelmat, joita on\nlappalaisillakin, eivät kelpaa todistukseksi siitä, että kaadetun\nkarhun palvelu olisi alunperin ollut ihmisvainajan palvontaa. Vielä\nvähemmän voi sellaiseksi selittää sen kohtelun, mikä on tullut peurojen\nja muun metsänriistan osaksi.\n\nJakuteista kerrotaan lisäksi, että kun he viettävät karhunpeijaisia, he\ntoisinaan tekevät kuvan metsänhaltiasta (_bajan_) ja palvovat sitä.\nSyötyään karhun lihat luita murtamatta he lopuksi käärivät eläimen\nkaikki luut ynnä metsänhaltian kuvan tuoheen ja ripustavat käärön\npuuhun sanoen: \"Isoisä! Venäläiset tungusit ovat sinut syöneet, me\nolemme löytäneet ja keränneet sinun luusi!\" Sanat, jotka tällöin\nlausutaan kohdistuvat siis karhuun, ja epäilemättä karhua on alunperin\ntarkoittanut tuo kuvakin, joka karhun luiden mukana ripustetaan puuhun.\nOvatko jakutit itse asiaa muulla tavalla ymmärtäneetkään, on\nepätietoista, mutta karhua he kyllä, kuten monet muutkin kansat, ovat\nnimittäneet \"metsänhaltiaksi\". Tätä peijaismenoa voidaan syystä verrata\nsellaisiin muistajaismenoihin, joissa vainajaa edustaa kuolleen kuva.\nGiljakeilla, kuten Schrenk mainitsee, onkin karhunpeijaisissa ollut\ntapana asettaa karhua giljakkilaisissa pukimissa esittävä kuva\nkunniapaikalle. Sternberg sanoo näiden tekevän karhusta kuvan jokaisen\nkarhujuhlan jälkeen ja säilyttävän sitä erikoisessa pienessä\nrakennuksessa aivan kuin suojelushaltiaa. Tshuktshien ja korjakkien\nkeskuudessa esittää karhua tätä juhlittaessa joku henkilö,\njoka pukeutuu karhun taljaan. Toisin paikoin on korjakkienkin\nkarhunpeijaisissa karhusta tehty kuva. Tämän vertailuaineiston valossa\nei ole vaikea ymmärtää jakuttien vastaavaa tapaa.\n\nStadling, joka Pohjois-Aasian shamanismia käsittelevässä teoksessaan,\npohtii metsänriistaan kohdistuvia menoja, lausuu käsityksenään, ettei\nainoastaan villieläinten surmaamista ole pidetty uhritoimituksena,\njossa noudatetaan määrättyjä menoja, aivan kuin teurasuhreissa, vaan on\nsellaisena pidetty kotieläintenkin teurastusta. Siinä Stadling on\nepäilemättä oikeassa, että vastaavia menoja on noudatettu myös\nkotieläimiä teurastettaessa. Niidenkin luita on suojeltu: luita ei ole\nsopinut katkaista, sen vuoksi lihaosat on irroitettu toisistaan niveliä\nmyöten. Samoinkuin villipeurojen ovat lappalaiset saattaneet\nkotiporojenkin luut paikkaan, minne koirat eivät voi päästä niihin\nkoskemaan. Jakutit ovat ripustaneet puuhun paitsi metsäneläinten luita\nmyös poron, hevosen ja lehmän kallon. Kirgisit asettavat teurastamiensa\nhevosten ja lampaiden kallot jollekin korokkeelle tai seipään nenään.\nBurjatit panevat kotieläinten päänluut karjahuoneen katolle.\nVastaavanlaisia tapoja voimme löytää myös Euroopan maanviljelijäkansain\nkeskuudesta.\n\nKun kotieläimet ovat villieläimistä kesytetyt, onkin ymmärrettävää,\nettä niiden teurastukseen on jäänyt metsästyskauden menoja. Näin on\nasian laita varsinkin, mitä poroon, pohjoisten kansain arvokkaimpaan\nkotieläimeen tulee. Vielä myöhään ovat lappalaiset teurastaneet poronsa\nkotansa pyhän peräosan takana ja tuoneet lihat telttaan peräovesta\nsallimatta naisten edes keittää niitä. Näitä arkioloissa noudatettuja\nteurastustapoja. joihin myös luiden suojeleminen liittyy, ei kuitenkaan\nole pidetty uhritoimituksina, vaikka uhriteuraidenkin suhteen on\nvastaavia tapoja noudatettu. Kiintoisaa on todeta, että vielä\nmaanviljelijäkansainkin uhrimenoista tapaa vanhoja, riistaan\nkohdistuneita menettelytapoja. Muuta oleellista eroavaisuutta ei niiden\nvälillä huomaakaan kuin, että uhreiksi käytettyjen eläinten taljatkin\njäävät pyhäkköön. Samoinkuin metsästysmenoissa toisinaan huolehditaan\nainoastaan eläimen kallon tai sen ja raajojen luiden säilyttämisestä,\njosta esimerkkejä on jo Euroopan paleoliittiselta kaudelta, samoin on\nollut asian laita uhrimenoissa. Ja samoinkuin riistan luiden mukana on\npantu suojaan myös palasia eläimen eri elimistä ja ruumiinosista,\nsamoin on menetelty uhrimenoissa. Nämä ruumiinosat, jotka\nmetsästäjäkansat usein keittävät erikseen, keitetään erikseen myös\nuhrimenoissa, samalla varotaan, etteivät naiset käytä niitä\nravinnokseen.\n\nTämä merkitsee sitä, että _sama ajatus, mikä sisältyy riistan luiden\nsuojelemiseen, toistuu vanhojen uhrimenojen vastaavissa tavoissa_.\nTällöinkin on itse uhriteuraan siirtäminen \"toiseen maailmaan\" ollut\ntärkeämpi toimitus kuin itse uhriateria. Vaikka uhripidot olisivat\nolleet miten runsaat tahansa, on luiden särkyminen ja hajalle\njoutuminen jo merkinnyt menojen täydellistä epäonnistumista. Ostjakkien\nuhrimenoja kuvaillessaan Karjalainen huomauttaa aivan oikein, että\neläinuhrin alkuperäisenä tarkoituksena täällä on ollut itse \"eläimen\nhaltialle antaminen\". Lappalaiset uskoivat, että kun he uhripitojen\npäätyttyä keräsivät kaikki eläimen luut ja asettivat ne eheinä ja\nhyvässä järjestyksessä pyhään paikkaan, jumalat saattoivat\nkasvattaa luihin lihat uudelleen. Teurastettuaan uhrivarsan\ntsheremissit rukoilevat, että jumala antaisi \"eläimen sielun tulla\nvälkkyväkarvaiseksi, hopeakavioiseksi varsaksi\". Myöskin votjakkien,\njotka ripustavat uhrihevosen luut puuhun, kerrotaan uskovan, ettei\nasianomainen eläin kuole, vaan menee elävänä määräpaikkaansa.\nTällaisilla käsityksillä ja tavoilla on tärkeä merkitys uhrin alkuperää\ntutkittaessa.\n\n\n\n\nSHAMANI.\n\n\nSiperian kansain varhaiskantaista uskontoa sanotaan yleensä\nshamanismiksi, sen vuoksi että shamani, eräänlainen noita, näyttelee\nsiinä hyvin huomattavaa osaa. Shamaniksi nimittävät noitaa kuitenkin\nvain mandshu-tungusilaiset kansat (tung. _shaman, saman_, gold.\n_s'aman_, mandsh. _sama_), joilta tutkimusmatkailijat ovat siirtäneet\ntämän sanan siperialaisen noidan yleisnimityksenä kansainväliseen\nkirjallisuuteen. Ensi kerran mainitsevat sen Evert Yssbrant Ides,\nMoskovan suuriruhtinaan lähetti, ja tämän seuralainen Adam Brand,\njotka v. 1692 matkustivat Kiinaan ja jotka kumpikin julkaisivat\nmatkakertomuksen. Sanan alkuperästä on esitetty eriäviä mielipiteitä.\nToiset pitävät sitä kotoperäisenä, toiset taas, viimeksi Kai Donner,\nyhdistävät sen sanskritin _cramana_, palin _samana_ (kerjäläismunkki)\nsanaan, joka tavataan myös tokarin- (_samäne_) ja soghin- (_shmn =\nshaman_), vieläpä kiinankielestäkin (_sha-men_).\n\nTurkkilais-tatarilaisten keskuudessa näyttää vastaavan noidan yleisin\nnimitys olleen _kam_, jota Siperian tatarit ja \"keltaiset uigurit\" yhä\nedelleen käyttävät ja josta venäläisessä kansatieteellisessä\nkirjallisuudessa esiintyvä, shamanoimista merkitsevä _kamlanie_\njohtuu. Noitaa tarkoittavana _kam_ sana tavataan jo vanhimmasta\nuigurinkielisestä teoksesta Kudatku bilik v:lta 1069. Myös Ruysbroeck\ntuntee sen, kuten käy ilmi hänen seuraavasta kuvauksestaan: \"Siihen\naikaan kun frankit valloittivat Antiokian (ensimmäisen ristiretken\naikana v. 1098), oli Con cham näiden pohjoisten maiden hallitsija. Con\noli hänen nimensä ja _cham_, joka merkitsee tietäjää, oli hänen\ntittelinsä. He nimittivät kaikkia tietäjiä nimellä _cham_, ja koska\nheidän keskuudessaan kansan hallinta perustuu tietäjäntaitoon,\nkäyttävät he ruhtinaistaankin _cham_ nimitystä.\" Tässä Ruysbroeck\nkuitenkin sekoittaa toisiinsa _kam_ ja _kan_ sanat. Toisessa kohdin hän\nkuvailee noidan loitsimistakin sanoessaan: \"Muutamat heistä palvovat\npiruja ja keräävät ne, jotka haluavat tietoja paholaiselta, yöllä\nmajaansa, jolloin kodan keskelle asetetaan keitettyä lihaa. Tietäjä\n(_cham_), joka hoitaa palvontamenoja, aloittaa loitsimisensa ja lyö\nkiivaasti rummulla maahan. Vihdoin hän alkaa raivota ja antaa sitoa\nitsensä. Silloin paha henki saapuu pimeän vallitessa, noita tarjoo\nsille lihaa syötäväksi, ja tämä jakelee oraakkelimaisia vastauksia.\"\n\nMongolit ja burjatit nimittävät shamania nykyisin nimellä _bö_, jakutit\n_ojun_. Naispuolisesta noidasta kaikki viimeksimainitut kansat\nkäyttävät yhteistä mongolinkielistä nimitystä _udagan_. Naisnoidat\neivät kuitenkaan näyttele Altain suvun keskuudessa yhtä tärkeätä osaa\nkuin miespuoliset. Priklonskij huomauttaa, että jakutit kääntyvät\nedellisten puoleen ainoastaan, milloin miesnoitaa ei ole lähettyvillä\ntai kun on kysymys vähäpätöisemmistä asioista. Toisin paikoin, kuten\njakuttien ja burjattien mailla, ovat eräät naisnoidat kuitenkin\nsaavuttaneet kuuluisuuttakin ja päässeet kuoltuaan jatkuvan\nuhripalvonnan kohteiksi.\n\nKun mongoleilla ja jakuteilla sekä lisäksi Baikalin takaisilla\ntunguseilla on yhteinen naisnoidan nimitys, jota vastoin miesnoitien\nnimet ovat eri kielissä erilaisia, päättelee Troshtshanskij, että\nnoidat näiden kansojen yhteisaikana olisivat olleet yksinomaan\nnaispuolisia. Toisessa kohdin hän huomauttaa, että kun naiset yleensä\novat hermotaudeille alttiimpia kuin miehet, ovat he sen vuoksi muka\nensimmäisinä alkaneet shamanoida. Vieläpä sekin seikka, että\njakuttishamanin rintapeitteeseen on kiinnitetty kaksi rautaista\npyörylää, jotka \"kuvaavat rintoja\", on hänen mielestään osoituksena\nsiitä, että miesshamanit \"johtavat alkunsa\" naisshamaneista. Nioradze,\njoka yhtyy Troshtshanskijn olettamukseen, huomauttaa lisäksi, että\nteleuttien ja burjattien keskuudessa on muistiinpantu tarujakin, joiden\nmukaan nainen on ollut ensimmäinen shamani. Kaikki edellämainitut\nperustelut ovat kuitenkin heikkoja ja kestämättömiä. Siihen katsoen,\nettä naisten yleensä on pitänyt karttaa henkien seuraa ja ettei heidän\nkaikkialla ole sopinut edes koskettaa pyhiä esineitä tai osallistua\nuhrimenoihin, on todennäköisempää, että shamanintoimeen ovat alunperin\nantautuneet vain miehet. \"Oikea shamani, sellainen, joka todellisen\njumalallisen kutsumuksen nojalla on tullut ihmisten ja henkimaailman\nvälittäjäksi\", sanoo Kai Donner samojedeista puhuessaan, \"on aina\nmies.\" Näin näyttää alkujaan olleen asian laita myös Altain suvun\nkansojen keskuudessa.\n\n\n\nShamanin taipumukset.\n\n\nKun shamanin tärkeimpiä tehtäviä on _henkimaailman yhteyteen\nasettuminen_, on selvää, että tämä toimi edellyttää erikoisia\ntaipumuksia, joita ei ole kaikilla kuolevaisilla. Shamaniksi tuleminen\nei siis perustu pelkästään opinkäyntiin, vaan sitä pidetään erinäisten\nihmisten kohtalona, jota asianomaiset eivät voi välttää, vaikka\ntahtoisivatkin. Turuhanskin piirin tungusit selittivät minulle, ettei\nkukaan voi itse hankkia itselleen shamaninkutsumusta, vaan että se\n\"saadaan\". Yleisen käsityksen mukaan tämä lahja on vasta-alkavalle\nvastenmielinen, vieläpä ylen ankara taakka.\n\nEsittäessään Altain tatarien shamanismia Verbitskij mainitsee, että\nshamaninlahja on ikäänkuin _sairaus_, joka menee suvussa perintönä. Ja\nlukemattomat esimerkit osoittavatkin, että shamanintaipumukset todella\nilmenevät jonkinlaisena tautina. Radloffin mukaan tällaisen taudin\nkohtaukset tulevat yllättäen. Asianomaisen valtaa äkillinen\nväsymyksentunne, jäsenten kangistuminen ja väristys. Sen jälkeen\nseuraavat luonnottomat haukotukset, ja rinnassa tuntuu painostus, joka\nsaa sairaan omituisesti ulvahtelemaan. Väristessään hän pyörittelee\nsilmiään, hypähtää äkisti pystyyn, pyörii ympäri kuin riivattu, kunnes\nkaatuu kuolaisena maahan ja kieriskelee siinä kaatumatautisen tavalla.\nHänen jäsenensä ovat tällöin tunteettomat, ja hän tarttuu kaikkeen,\nmitä hänen käsiinsä sattuu, saattaapa hän niellä hehkuvia tai teräviä\nesineitäkin niiden kuitenkaan häntä vahingoittamatta; hetken kuluttua\nhän laskee ne jälleen suustaan. Tällaiset vaivat ja kärsimykset\njatkuvat, kunnes asianomainen vihdoin turvautuu noitarumpuun ja alkaa\nshamanoida. Vasta silloin hän alkaa rauhoittua. Mutta jos hän vastustaa\nesivanhempainsa kutsumusta ja kieltäytyy shamaniksi ryhtymästä, perii\nhänet joko mielenvikaisuus tai ennenaikainen kuolema.\n\nSamoin Soboljev sanoo altailaisten pitävän shamaninlahjaa\nsyntyperäisenä, joku ilmenee epileptisinä kohtauksina tavallisesti jo\nlapsuudenijässä. Sairas menettää tuon tuostakin tajuntansa, alkaa\nkarttaa ihmisiä ja esiintyy monet vuodet mitä kurjimmassa kunnossa,\nkunnes joku shamani ottaa hänet oppilaakseen.\n\nMyös jakuttien keskuudessa sanotaan noidantaipumusten näyttäytyvän\nusein jo lapsuudenijässä. Shtshukin kertoo, että se, jonka kohtalo on\nmäärännyt shamaniksi, alkaa pienestä pitäen käyttäytyä kuin\nvähämielinen, vaeltelee metsissä, heittäytyy veteen tai tuleen tahi\ntarttuu aseisiin tuhotakseen itsensä. Näistä merkeistä omaiset\npäättelevät, että lapsesta tulee shamani. Noidantaipumukset saattavat\nkuitenkin ilmetä vasta nuoruudenvuosina tai myöhemminkin. Yleensä\nuskotaan, että mainittujen oireiden näyttäytyessä asianomaista ahdistaa\njokin henki, joka vaatii tätä palvelukseensa ja samalla tarjoutuu tämän\npalvelijaksi. Muudan jakuttishamani on noidantoimeen saamaansa\nkutsumusta kuvaillut seuraavin sanoin: \"Kahdenkymmenen vuoden ikäisenä\nminä sairastuin ja aloin silmilläni nähdä ja korvillani kuulla\nsellaista, mitä muut ihmiset eivät/ näe eivätkä kuule. Yhdeksän vuotta\nminä taistelin 'henkeä' vastaan puhumatta kenellekään siitä, mitä oli\ntapahtunut, sillä pelkäsin, että minua epäiltäisiin tai pilkattaisiin.\nVihdoin tulin niin sairaaksi, että olin kuolemaisillani. Silloin\nryhdyin shamanoimaan ja samalla tunsin oloni paremmaksi. Ja vieläkin,\njos olen pitemmän ajan shamanoimatta, seuraa pahoinvointi ja sairaus.\"\n\nHenkilöstä, jolla on noidantaipumuksia todistava tauti, Troshtshanskij\nsanoo jakuttien käyttävän _mänärik_ nimitystä ja selittää, että\neräänlaiset \"hermokohtaukset\" vaivaavat asianomaista ja että tällä on\ntaipumusta hysteriaan ja epilepsiaan. Lisäksi hän huomauttaa, että\nsamanlaiseen tilaan kuin _mänärikit_ vaipuvat varsinaiset shamanitkin\nloitsiessaan, mutta edelliset lankeavat loveen tahtomattaan voiden\nkuitenkin toisinaan siirtyä tähän tilaan myös vapaasta tahdostaan\netenkin, milloin toimivat shamanien sijaisina.\n\nAgapitov ja Hangalov sanovat burjattien uskovan, että vainajat\nmääräävät tulevan shamanin ja valitsevat tämän jo nuorena\nnoidankutsumukseen. Tämä todetaan omituisista oireista: asianomainen\nvaipuu usein tajuttomuudentilaan, näkee henkiä, hourailee, karttaa\nihmisiä sekä vetäytyy vuorille tai metsiin, kunnes omaiset\ntoimittavat hänet shamanin oppiin. Petri selittää shamanintaipumusten\nilmenevän burjateilla jonkinlaisen hermosairauden muodossa, jolle\nharha-aistimukset, keskustelut muille näkymättömien henkiolentojen\nkanssa sekä horrostilaan vaipuminen ovat ominaisia. Ajoittain sairaan\nvaltaa halu shamanoida, hän hypähtää pystyyn, alkaa tanssia ja laulaa\ntahdissa. Sen jälkeen hän tuntee olonsa paremmaksi. Tautina mainitaan\nshamanintaipumusten näyttäytyvän myös tungusien mailla. Shirokogorov\nkertoo, että kun shamanin kuoltua \"henget vapautuvat\", alkaa suvun\nnuorempien sekä mies- että naispuolisten jäsenten keskuuteen levitä\nsalaperäisiä sairaudenilmiöitä, joiden valtaan joutuneet käyvät\nhaaveellisiksi ja hajamielisiksi, menettävät työkykynsä sekä\nhourailevat ja liikehtivät unessa. Arkoina ja synkkämielisinä he usein\npakenevat korpeen. Tähän tautiin, josta ei kukaan voi näitä onnettomia\nparantaa, liittyy myös hysteerisiä kohtauksia ja kouristuksia.\nAinoastaan siinä tapauksessa että henget valitsevat lopulliseksi\nuhrikseen vain yhden sairaista, saattavat muut suvun jäsenet pelastua,\nmutta tuon valitun tila käy yhä pahemmaksi. Hän menettää sekä\nruokahalunsa että unensa. Iltasin ja öisin hän sitäpaitsi saa ankaria\nkohtauksia, värisee kuin shamani, hypähtelee pystyyn ja kiristelee\nhampaitaan. Tällöin omaisilla on tapana panna rumpu sairaan käteen,\njolla shamanoituaan sairas pian lankee loveen. Tungusit uskovat, että\nkun noidankokelas menettää tajuntansa, jokin henkiolento asettuu\nhäneen. Näin voi tapahtua metsässäkin kenenkään näkemättä tai sairasta\navustamatta. Joskus henkien vaivaama voi shamanoida täällä päiväkausia,\nkunnes omaiset lähtevät häntä etsimään ja tuovat kotiin tai kunnes hän\nitse palaa, jollei hän sitä ennen jo ole joutunut tuhon omaksi.\nErikoisiin taipumuksiin sanotaan shamanoimisen perustuvan myös muiden\nSiperian kansain, vieläpä lappalaistenkin keskuudessa. Venjamin kertoo\nsamojedeista, etteivät kaikki noidan lapset voi ryhtyä isänsä\nammattiin, vaan ainoastaan se, jonka henget valitsevat ja jolle ne\nilmaantuvat jo nuoruuden vuosina. Erikoisten oireiden näyttäytyessä\nasianomainen toimitetaan sitten shamanin oppiin.\n\nVaikka noita sairaalloisia ilmiöitä, jotka ovat noidaksi tulemisen\nedellytyksiä, ei vielä ole tyydyttävästi tutkittu, on kuitenkin selvää,\nettei Siperian shamaneja, jotka nauttivat suurta arvonantoa, voi pitää\npelkkinä mielisairaina. On kiintoisaa todeta, että epilepsia useiden\ntiedonantojen mukaan on shamaninkokelaille tunnusomaista. Lopatin, joka\nmainitsee, että näin on asian laita myös goldien keskuudessa,\nhuomauttaa samalla, että tämä tauti on luonnonlapsille perin\nsalaperäinen sen vuoksi, että kohtaukset tulevat vain ajoittain ja että\nsairas niiden ohimentyä taas on terveen kaltainen. Mihin tulokseen\ntutkimus shamanin psyykillisestä tilasta päätyykin, on loveen\nlankeaminen ja houraileminen shamanille ominaista. Vapautuakseen\nyllättävistä taudinkohtauksista, jotka näyttävät olevan tuskallisempia,\npotilas pyrkii hallitsemaan sairauttaan ja lieventämään vaivojaan\nsaattamalla itse itsensä ajoittain vastaavanlaiseen tilaan.\nLukemattomat shamanit ovatkin kertoneet, miten heidän olonsa heti kävi\nparemmaksi, kun he ryhtyivät shamanoimaan. Ja monet ovat lisäksi\nhuomauttaneet, että jos he heittävät shamanoimisen, heidän vaivansa\nalkavat uudelleen.\n\nKuten mainittu, liittyy loveen lankeamiseen myös hourailua, jonka\nuskotaan johtuvan siitä, että jokin henki on mennyt shamanin\ntajuttomaan ruumiiseen. Tällöin ne sanat, jotka shamani lausuu, eivät\nole hänen sanojaan, vaan häneen sijoittuneen hengen. Kun shamani\ntajuihinsa tultuaan ei tavallisesti tiedä, mitä haltia hänen\nvälityksellään on puhunut, on tärkeätä, että shamanin läheisyydessä on\ntaitava ja kokenut henkilö, joka tarkkaavaisena seuraa toimitusta ja\npanee muistiin, mitä hän kulloinkin kuulee tai näkee. Samalla hän\ntiedustelee haltialta, kuka tämä on, minkä vuoksi se on tullut ja mitä\nse haluaa. Tällaista henkilöä, jolla shamaninmenoissa on hyvin\ntärkeä merkitys, sanotaan shamanin apulaiseksi. Suomalaiset ovat\nlappalaisnoidan apulaista sanoneet \"arvaajaksi\", mikä lienee johtunut\nsiitä, että loveen langenneen lausumat sanat usein ovat kovin hämäriä\nja sellaisina edellyttävät niiden selittäjältä arvaamiskykyä.\n\nVaikkei kukaan voi tulla varsinaiseksi shamaniksi pelkillä\nharjoituksilla, ei myöskään luontainen kyky yksin tee ketään päteväksi\ntähän tärkeään ja monipuoliseen toimeen. Taipumusten ohella shamanilta\nvaaditaan taitoa ja tietoja, perinnäiskäsitysten ja -tapojen\ntarkkaa tuntemusta, mutta ennenkaikkea syvää perehtymystä suvun\nhaltiamaailmaan. Sen vuoksi on kokelaan saatava oppia paitsi heimonsa\nviisailta myös joltakin eteväksi tunnetulta shamanilta, joka\nsalaperäisellä mahdillaan voi täysin suggeroida oppilaansa. Tällaisessa\nilmapiirissä, jossa mitä ihmeellisimmät asiat vuosi vuodelta\naskaroittavat herkkää ja sairaalloista mielikuvitusta, kehittyy\nnuoresta noidankokelaasta uusi mahtimies, joka henkien ympäröimänä\nherättää pelonsekaista kunnioitusta ja jonka samanoidessa jokainen\nliike ja sana ikäänkuin sähköittää läsnäolevat. Kun noita lisäksi\ntoimii yöllä väen täyttämässä teltassa, johon vain maan pohjalla\npalavan tulen liekit luovat himmeätä valoaan, joutuu koko seurue usein\nvoimakkaan hypnoosin valtaan. Ja näin muodostuu noidan ympärille\nvähitellen tarunomainen sädekehä herättäen luottamusta aikalaisissa ja\nsäilyttäen hänen maineensa kauas tuleviin polviin.\n\n\n\nShamanin haltiat.\n\n\nKäsitys, että shamanit ovat _henkien valitsemia_, käy ilmi jo eräistä\nedellämainituista esimerkeistä. Tämä usko onkin yleinen kaikkialla\nshamanismin piirissä. Tretjakov kertoo Turuhanskin piirin tungusien\nkuvittelevan, että se, joka on määrätty noidaksi, näkee unessa _hargi_\nnimisen paholaisen. Saman seudun tungusit selittivät minulle, että jos\nshamanin ruumis haudataan maahan, ei tämä \"kaakkuri\", jolla he\ntarkoittavat shamanivainajan henkeä, enää palaa. \"Kaakkurin\"\npalaaminen, joka voi tapahtua ennemmin tai myöhemmin, merkitsee taas\nheidän käsityksensä mukaan shamanintaipumusten näyttäytymistä jossakin\nalenevan polven jäsenessä. Todetessaan nämä oireet omaiset veistävät\npuusta kaakkurin kuvan.\n\nKun Altain tatarit näkevät shamaninkokelaan kamppailevan vaikean\ntautinsa vallassa, on heillä tapana sanoa: \"haltia (_tös_) saapuu\" tai:\n\"haltia ahdistaa\". Burjattien käsityksen mukaan meni shamaniin tämän\nshamanoimaan ryhtyessä \"esi-isän henki\" tai, kuten myös sanotaan,\n\"hulluuden henki\". Petri, joka tämän mainitsee, kertoo samalla, että\n\"sinä hetkenä, jolloin 'hulluuden henki' menee shamaniin, noita\nkumartuu eteenpäin, levittää vähän jalkojaan, painaa päänsä alas ja\nkarjaisee äänekkäästi: _abrrr_!\" Juuri tällaisten eleiden burjatit\nselittävät merkitsevän hengen asettumista noitaan. Petri huomauttaa\nlisäksi, että shamani esiintyy tällöin sivullisen katselijan silmissä\ntäysin \"syyntakeettomana\". Niin pian kun haltia on lähtenyt, noita\nhuokaisee syvään, pyyhkii kasvojaan kauhtanansa liepeellä ja tuntee\nolonsa huomattavasti keventyneen.\n\nHaltiaa, jota pidetään kuolleen shamanin \"sieluna\" ja joka\njälkeläiselleen ilmestyen vaatii tätä shamanintoimeen, jakutit\nnimittävät nimellä _ämägät_. Siitä tehty ihmisenkaltainen,\nvaskipeltinen kuva ripustetaan myöhemmin asianomaisen shamanin pukuun.\nSanotaan, että noita shamanoidessaan näkee ja kuulee vain _ämägätin_\nvälityksellä. Tämän lisäksi on jakuttishamanilla joukko _käläni_\nnimisiä näkymättömiä seuralaisia ja apulaisia, joita hän aina\nloitsimaan ryhtyessään kutsuu jurttaan ja joiden kanssa hänen sanotaan\nkeskustelevan shamanoidessaan. Shamanin mahdin uskotaan riippuvan\nsiitä, miten voimakkaita ja kyvykkäitä haltioita hänellä on\npalveluksessaan. Todennäköisesti nämä _kälänitkin_ ovat aikaisemmin\nmanalle menneiden sukulaisshamanien henkiä, joiden puoleen Shtshukin\nsanoo jakuttinoidan kääntyvän. Toisinaan noidat mainitsevat näiden\n_kälänien_ nimetkin.\n\nSuvun shamanivainajat esiintyvät myös Altain mailla noidan\nvälttämättöminä suojelushaltioina; niiden avulla hän toimii ja niiden\ntukemana hän taistelee pahoja, onnettomuutta ja sairautta tuottavia\nhenkiä vastaan. Altailaiset uskovat, että puheenaolevat haltiat\nasettuvat noidan loitsiessa tämän päälaelle, hartioille, käsivarsille\nja jalkojen päälle. Toisilla shamaneilla sanotaan näitä näkymättömiä\napulaisia olevan enemmän kuin toisilla. Suurella shamanilla niitä voi\nolla kymmenkunta, mutta pienillä vain yksi tai pari. Anohin mainitsee,\nettä niiden johtajana, milloin niitä on useampia, toimii se vainaja,\njosta suku polveutuu. Haltiajoukon suuruuden uskotaan riippuvan\nshamanin sielunvoimista, toinen voi näet vetää niitä puoleensa enemmän\nkuin toinen. Voipa toinen noita anastaa haltian myös toiselta.\n\nAltailaisten käsityksen mukaan näiden henkien tärkein merkitys on\nsiinä, että ne voivat toimia shamanin neuvonantajina. Juhlallisin ja\njännittävin onkin hetki, jolloin noita shamanoidessaan alkaa yön\nhiljaisuudessa keskustella haltiainsa kanssa yrittäen kuulla, mitä ne\ntietävät tai tahtovat tai mitä muut henget niiden välityksellä\nhaluavat. Juuri tällaisina yliaistillisen tiedon hankkijoina ovat\nkorvaamattomia, sen vuoksi shamani pysyäkseen niiden suosiossa\npirskoittaa aina, milloin hänen on ryhdyttävä samanoimaan, uhrijuomaa\n_körmösien_ kuviin.\n\nNäistä Anohinin tiedonannoista päättäen näyttää siltä, kuin altailaiset\nkuvittelisivat haltioiden toimivan vain shamanin ulkopuolella, kun taas\nmonet muut kansat uskovat niiden asettuvan itse noitaan. Jälkimmäistä\nkantaa edustaa mm. goldishamani, joka haltioita eli _seoneja_\nkutsuessaan aukoo suutaan ikäänkuin nielläkseen ne ja joka, milloin\nhenget esiintyvät eläinten hahmossa, jäljittelee häneen kulloinkin\nasettuneen eläimen eleitä ja ääniä.\n\nVastaavanlaiset käsitykset ja tavat kohtaamme myös tungusien mailla.\nPuhuessaan näiden _syveneistä_ Shirokogorov selittää niiden olevan\nnoidan haltioita, jotka shamanin kuoltua vapautuvat ja etsivät tämän\nsukuun kuuluvien jäsenten parista itselleen sopivaa sijoittumispaikkaa,\nkunnes uusi shamani, jonka ne lopulta valtaavat, joutuu niiden uhriksi.\nNäin on hengillä mahdollisuus pitää noitaa vaikutuksensa alaisena,\nmutta samalla voi shamanikin haltioittensa välityksellä \"vaikuttaa\"\nmuihin henkiin ja siten hyödyttää kaikkia, jotka tarvitsevat hänen\napuaan. On ymmärrettävää, mikä merkitys shamanilla on jo sen vuoksi,\nettä hän voi kerätä ympärilleen suvun vaikutusvaltaisimmat henget,\njotka hajalla ollen voisivat suuresti häiritä suvun jäseniä. Se\nshamanivainaja, jonka \"sielun\" uskotaan asettuvan johonkin\nlapsenlapsista, ei ilmesty näet yksinään, vaan sen seuralaisina\nsaapuvat kaikki ne henget, jotka aikoinaan ovat toimineet tämän\nsuojelushaltioina.\n\nTodennäköisesti ovat tungusit samoinkuin jakutit ymmärtäneet sillä\n\"hengellä\", joka erikoisemmalla tavalla asettuu noitaan (vert. jak.\n_ämägät_), jotakin toista kuin ns. _syveillä_ (vrt. jak. _käläni_).\nEdellistä tarkoitetaan ilmeisesti, milloin uskotaan, ettei noidan\nruumiista irtautuva \"sielu\" hanki itse niitä tietoja, joita kulloinkin\ntarvitaan, vaan että hän saa ne \"hengen\" välityksellä, joka voi\nkantautua useiden virstojen päähän sekä kertoa täällä tekemistään\nhuomioista. Tämä voi asettautua yhteyteen myös muiden henkien kanssa ja\ntiedustaa näiltä, mitä ne milloinkin haluavat. Lisäksi se voi pyytää\ntai pakottaa muita henkiä antamaan shamanille apuaan.\n\nMutta _syvenienkin_, joiden sanotaan olevan erilaisia paitsi voimiltaan\nmyös ulkomuodoltaan ja kyvyiltään, uskotaan menevän noitaan tämän\nshamanoidessa. Riippuen siitä, mikä henki milloinkin haltioi noidan,\ntämä saa aina erikoiset ominaisuudet ja kyvyt, joita ei hänellä\nitsellään ole. Niinpä sokea ja raihnas vanhus, joka ei voi liikkua\nmuiden taluttamatta, alkaa, niin pian kun jokin villi henki on häneen\nasettunut, tanssia ketterästi kuin nuorukainen ja tehdä metrin\nkorkuisia hyppäyksiä huolimatta siitä, että hänellä vielä on yllään\nylen raskas shamaninpuku. Myös hento naisshamani saattaa toisinaan\nkehittää niin paljon voimaa, että väkevän miesjoukon on vaikea häntä\nhillitä, jos se on tarpeen. Milloin shamaniin menee tulta pelkäämätön\nhenki, saattaa noita astua paljain jaloin hehkuvaan hiilustaan tai\nkäsitellä tulikuumaa rautaa tahi pistää suuhunsa palavan kynttilän.\nKivun tuntematon henki saa noidan kestämään kivuttomasti pistoksia,\nviileskelyjä ja iskuja. Eläinhahmoiset haltiat taas lainaavat shamaniin\nmentyään täksi hetkeksi tälle ominaisuutensa. Niinpä, jos noidan\n_syven_ esiintyy käärmeenä, noita voi liikkua kuin käärme. Tungusit\npuhuvat tuulispäänkin sienistä, joka antaa shamanille kyvyn kulkea\ntuulispäänä. Esimerkkinä siitä, mitenkä hengen ominaisuudet saattavat\nnäyttäytyä myös shamanin ruumiissa, mainittakoon, että kun raskaan\nvaimon henki asettuu naisshamaniin, niin tämän vatsa alkaa paisua,\nikäänkuin hänkin olisi raskaudentilassa; heti kun henki on poistunut,\npalautuu vatsa entiselleen.\n\nTungusit ja goldit uskovat lisäksi, että paitsi sukuun kuuluvia\nhaltioita voivat vierasheimoistenkin henget joskus asettua noitiin,\netenkin naispuolisiin. Kun tällainen _syven_ ei osaa asianomaisten\nkieltä, alkaa shamani, haltian häneen mentyä, puhua vierasta kieltä.\nTästä johtuu, että tungusinoitien sanotaan shamanoidessaan toisinaan\nkäyttävän jakutin-, daurin-, mandshun- tai kiinankielisiä sanoja.\nMilloin shamani itse ei osaa näitä kieliä, pidetään sitä\nlisätodistuksena siitä, että haltia puhuu tällöin shamanin suulla.\n\nVaikka henget valitsevatkin shamanin välineekseen, voi tämäkin kutsua\nja käyttää eri henkiä eri tarkoituksiin. Kohta kun asianomainen haltia\non tehnyt tehtävänsä, poistuu se. Tungusit selittävät, että hengen\npoistuminen tapahtuu yht'äkkiä, jolloin shamani samalla heti\nrauhoittuu, pyyhkii kasvojaan, hieroo silmiään, juo vettä tai teetä ja\nnukahtaa pian väsyneenä ja uupuneena. Seuraavana päivänä hän nousee\nvuoteeltaan reippaana ja iloisena. Mitään sielullista painostusta ei\nhänessä enää huomaa.\n\nKäsitys, että haltiat antavat shamanille ihmeellisiä kykyjä, ei rajoitu\nyksinomaan tungusien keskuuteen. Golditkin kertovat, ettei haltioitunut\nnoita pala tulessa, palele pakkasessa tai huku veteen. Yhtä yleisesti\nhe uskovat, että shamanin ruumis tämän haltioituessa sietää ankaria\niskuja, pistoksia ja viileskelyjä. Puhuessaan burjattinoidista ja\nnäiden ihmeteoista Petri mainitsee, mitenkä shamanit saattavat tanssia\ntulisijalla tai astua hehkuvalle raudalle paljain jaloin tahi mitenkä\nhe voivat nuoleskella tulisia kekäleitä, niellä hehkuvia hiiliä,\nkylmentää hetkessä kiehuvan veden ym. Tälläiset maininnat, joita\ntapaamme Siperian eri kansoilta, vieläpä lappalaisiltakin,\npohjautunevat todellisiin huomioihin. Onhan nähty, mitenkä jo\nnoidankokelaat epileptisten kohtaustensa aikana heittäytyvät milloin\ntuleen, milloin veteen tai karkaavat puolialastomina ankaraan\npakkaseen. Esimerkkejä on siitäkin, että he tällöin kipua tuntematta\nvoivat viileskellä itseään terävillä aseilla. Mutta taitava shamani\nsaattaa myös suggeroida läsnäolijat, niin että nämä uskovat näkevänsä\nvieläkin ihmeellisempiä asioita. Tässä suhteessa varsin kiintoisa on\nseuraava Obdorskin samojedeja koskeva Lehtisalon kuvaus:\n\n\"Tietäjä tarkastaa saamaansa 28 veistä ja, jos hän havaitsee jonkun\nlikaiseksi, puhdistaa sen. Suurimman veitsen hän asettaa viimeiseksi.\nRiisuttuaan paitansa hän pistää veitsen paljaaseen vatsaansa ja lyö sen\nnyrkillään sisään, kuten katsojasta näyttää. Nyt hän lyö veitset\nvatsansa eri puolille. Suurimman veitsen hän iskee päälakeensa, ensi\nlyönnillä puoliväliin, toisella näkymättömiin. Apulainen ei saa katsoa\nnoidan toimia, jos yrittää, uhkaa noita häntä veitsellä. Nyt on noita\nmusta naamaltaan ja kykenemätön puhumaan; hän vaan viittaa kädellään\napulaisen antamaan rummun. Hän alkaa rumpua lyöden tanssia\nalkukantaista tanssia, jolloin veitsi toisensa jälkeen tulee näkyviin,\nensin vähän kärkeä, sitten kokonaan, pudoten maahan. Viimeksi pudottaa\nnoita toisen koipisaappaansa jalkaansa sätkyttämällä; hän sätkyttelee\nedelleen, ja jalan alta pistää näkyviin veitsen kärki, tulee sitten\nenemmän näkyviin, kun putoaa maahan. Hän antaa läsnäolevien tarkastaa,\nettä se on sama veitsi, jonka hän viimeksi löi päälakeensa.\"\n\nTällaiset esimerkit osoittavat, että ovela shamani muiden\nherkkäuskoisuutta hyväkseen käyttäen on alkanut näytellä myös\njonkinlaista \"silmänkääntäjää\", jommoinen hän tietenkään ei ole ollut\nalunperin.\n\n\n\nShamanismi ja eläinmaailma.\n\n\nSiperian kansain uskomuksissa eritoten, mikäli ne liittyy shamanismiin,\nnäyttelevät pyhät eläimet varsin huomattavaa osaa. Mistä niiden\npyhittäminen johtuu, ei kuitenkaan ole aina helppoa ratkaista. Toiset\nniistä ovat yleisemmän jumaloinnin kohteina, toisten merkitys rajoittuu\nvain määrätyn suvun piiriin; onpa sellaisiakin, joihin ainoastaan\nyksilöjen uskotaan olevan jossakin salaperäisessä suhteessa. Hyvin\nyleistä huomiota sanotaan eräiden lintujen saavan osakseen, joista\nkotka ja joutsen ovat ennen muita mainittavat.\n\nJo shamanismin syntyä kuvailevassa burjattien tarussa esiintyy _kotka_\njumalain lähettinä. Agapitov ja Hangalov esittävät tämän tarun\nseuraavassa muodossa: Alussa ei ollut tauteja eikä kuolemaa, kunnes\npahat henget alkoivat näillä vitsauksilla ihmisiä vaivata. Silloin\njumalat lähettivät taivaasta kotkan ihmisten avuksi. Mutta vaikka tämä\nsaapuikin maan päälle näitä suojelemaan, eivät ihmiset ymmärtäneet sen\nkieltä eivätkä tunteneet sen tarkoitusta. Näin ollen oli kotkan\npalattava takaisin jumalien luo. Silloin jumalat kehoittivat sitä\nantamaan shamaninlahjansa ensimmäiselle ihmiselle, jonka se maan päällä\nkohtaisi. Tullessaan uudelleen kotka tapasikin pian erään puun alla\nnukkuvan vaimon, joka oli eronnut miehestään ja jonka kanssa lintu\nasettui yhteyteen, niin että vaimo tuli raskaaksi. Kun vaimo sen\njälkeen palasi miehensä luo, synnytti hän määräajan kuluttua pojan,\njosta tuli \"ensimmäinen shamani\". Toisinnon mukaan tuli shamani\nnaisesta itsestään, joka tällöin alkoi nähdä henkiä.\n\nTämän vuoksi burjattien kerrotaan suuresti kunnioittavan kotkaa ja\npirskoittavan sille ilmaan maitoa tai tarasunia nähdessään linnun\nlentävän jurttiensa yli. Lisäksi he uskovat, että sen, joka kotkan\nsurmaa, perii kuolema. Kotkan tuhoamista pitävät jakutitkin suurena\nsyntinä. Milloin lintu sattumalta on joutunut pyydykseen ja siinä\nmenettänyt henkensä, he käärivät sen tuohiin ja hautaavat vartavasten\ntehdylle lavalle (_arangas_) tai puuhun aivan kuin he aikaisemmin ovat\nhaudanneet vainajiaan. Seroshevskij mainitsee, että kun jakutti panee\nkotkan luut suojaan, hän samalla lausuu: \"Sinun vaskiset luusi minä\nkorjasin lavalle, sinun hopeiset luusi minä nostin ylös.\" Sanotaan,\nettä kotka voi joko avustaa ihmisiä tai lähettää sairautta ym.\nErinäisissä tapauksissa jakutit tekevät siitä kuvankin, johon johtavat\nkotkan sielun, ja asettavat sen jurttansa pyhään nurkkaan.\nTroshtshanskij huomauttaa, että he toisinaan, vaikkei kotkaa olisi\nlähimaillakaan, panevat pihalle pöydäntapaiselle teurastamansa elukan\nsydämen, mutta varsinkin, kun kotka näyttäytyy asumuksen läheisyydessä,\nisäntä teurastaa vasikan ja panee siitä osan linnun syötäväksi.\n\nErikoisen huomion kohteena on kotka toisin paikoin ollut myös Altain\ntatarien keskuudessa. Alexander von Bugge, joka viime vuosisadan\nalkupuoliskolla matkusti Altain mailla, sanoo Tsharysh-joella nähneensä\neräässä majassa kotkannahkan jurtan arvokkaimmassa paikassa. Kun hän\ntiedusteli sen merkitystä, vastattiin hänelle, että se on \"jumala\"\n(ven. _bog_). Tätä varsinaista lintua ei ole sekoitettava aikaisemmin\nmainittuihin tarunomaisiin kotkiin, vaan on siihen kohdistuvia\npitämyksiä tutkittava sen vertailuaineiston valossa, minkä muut pyhät\nlinnut tarjoavat.\n\nPyhä lintu, jonka hätyyttämistä ja surmaamista monet Siperian kansat\novat pitäneet syntinä, on lisäksi _joutsen_, johon burjateilla liittyy\nseuraava kiintoisa taru: Kerran laskeutui kolme joutsenta järveen\nuiskentelemaan. Riisuttuaan yltään joutsenpukunsa ne muuttuivat\nihaniksi naisiksi. Tällöin Horedoi niminen metsästäjä, joka oli\nrannalle piiloutunut, ryösti yhden noista puvuista ja kätki sen. Kun\njoutsen-naiset olivat aikansa uineet, nousivat ne pukeutumaan, mutta\nse, jonka vaatteet oli viety, jäi alastomana paikalle muiden lentäessä\ntiehensä. Metsästäjä otti nyt tämän luokseen ja meni hänen kanssaan\nnaimisiin. Vuosien vieriessä vaimo synnytti kolme poikaa ja 6 tytärtä.\nKerran pitkien aikojen kuluttua tämä muisti vanhan pukunsa ja\ntiedusteli mieheltään, minne hän sen oli piilottanut, jolloin mies\nluottaen siihen, ettei hänen vaimonsa voisi jättää häntä eikä lapsia,\npäätti antaa tälle takaisin tuon ihmeellisen puvun. Nähdäkseen, miltä\nhän siinä näyttäisi, vaimo puki sen ylleen, mutta niin pian, kun hän\noli sen tehnyt, hän lensi teltan reppanasta ilmaan. Liidellen kotinsa\nyläpuolella hän huusi jälkeläisilleen: \"Te olette maisia olentoja ja\njäätte maan päälle, minä olen taivaasta ja lennän sinne takaisin!\"\nKohotessaan hän vielä jatkoi: \"Joka kevät, kun joutsenet lentävät\npohjoiseen, ja joka syksy, kun ne tulevat sieltä takaisin, on teidän\ntoimeenpantava erikoiset menot kunniakseni!\" Sen jälkeen joutsenemo\nhävisi korkeuteen. Burjatit tarinoivat lisäksi, että kun eräs\ntyttäristä, jolla oli nokiset kädet, yritti estää äitiään pakenemasta\ntarttumalla tämän jalkoihin, mustuivat linnun jalat. Sen vuoksi on\njoutsenilla yhä edelleen mustat jalat.\n\nVerratessamme tätä tarua, jota muudan Euroopassakin tunnettu satu\nsuuresti muistuttaa, mutta johon burjattien keskuudessa liittyy\nuskomuksia ja menoja, edelläesitettyyn kotkaa koskevaan kertomukseen,\nhuomaamme, että kumpikin eläin esiintyy _suvunalkajana_, kotka isänä,\njoutsen äitinä. Näin ollen kohdistuu katseemme _totemismiin_, jolla\nymmärretään useilla luonnonkansoilla tavattavaa uskoa, että suku\npolveutuu määrätystä eläimestä, jonka nimeä suku käyttää ja jota suvun\njäsenet kohtelevat niin suurella kunnioituksella, etteivät sitä\npyydystä tai teurasta, vielä vähemmän syövät sen lihaa. Jos\nasianomainen eläin löydetään kuolleena, haudataan se juhlallisin\nmenoin. Kuten tunnettua, johtuu totemismi nimitys erään intiaaniheimon\n\"sukua\" merkitsevästä _totem_ sanasta. Ensi kerran mainitsee sen ja\nsiihen liittyvät uskomukset kanadalainen kauppias J. Long, joka oli\nmatkustellut intiaanien keskuudessa ja joka v. 1791 julkaisi\nmatkamuistelmansa. Kun sitten Mac Lennan useita vuosikymmeniä myöhemmin\notti totemismin uskonto- ja yhteiskuntahistoriallisen tutkimuksen\nkohteeksi, alkoi tämä ilmiö saada yhä enemmän huomiota osakseen.\nVertailuaineiston kasvaessa ovat useat tutkijat sitä paljon pohtineet,\njotkut ovat pyrkineet näkemään totemismin jätteitä melkein kaikessa\neläimiin kohdistuvassa palvonnassa. Onpa karhunpeijaisetkin joskus\njohdettu totemistisista uskomuksista. Nykyään suhtaudutaan tähän\nkysymykseen kuitenkin entistä kriitillisemmin. Ja selvää onkin, ettei\nkaikkia uskomuksia, joissa eläimet näyttelevät jotakin osaa, voi johtaa\nyksinomaan totemismista.\n\nSilti on olemassa epäämättömiä todistuksia siitä, että Siperiankin\nkansoilla on jotakin, joka muistuttaa intiaanien vastaavia käsityksiä\nja tapoja. Jo ennenkuin Mac Lennan oli kiinnittänyt tutkijain huomiota\ntotem-ilmiöön ja jo ennen Longin teosta, oli Ph. J. Strahlenberg v.\n1730 painetussa kuvauksessaan kertonut jakuttien uskomuksista mm.\nseuraavaa: \"Muuten on jokaisella suvulla erikoinen eläin, jota se pitää\npyhänä, kuten joutsen, hanhi, korppi, ym. ja sellaista eläintä, jota\nsuku pyhittää, se ei syö, mutta muut voivat syödä sen lihaa.\"\nSamanlainen arvokas tiedonanto sisältyy Shtshukinin v. 1844 ilmestyneen\nteoksen liitteeseen, jossa on julkaistu \"kaksi vanhaa käsikirjoitusta\"\nja jossa asia esitetään yhtä lyhyesti: \"Sitäpaitsi on jokaisella\nsuvulla erikoinen suojelijansa ja puolustajansa. Sitä kuvitellaan\nvalkohuulisen oriin, korpin, juotsenen, haukan ym. muotoiseksi. Näitä\neläimiä ei käytetä ravinnoksi.\"\n\nTällaiset uskomukset ovat jakuttien keskuudessa eläneet meidän\npäiviimme asti. Tämän kirjoittaja kuuli kolmelta pakolaiselta, jotka\nnykyään oleskelevat maassamme ja jotka kuuluvat eri sukuihin, että\nheillä kullakin on eri sukueläin: yhdellä kotka, toisella varis ja\nkolmannella sellainen ruskea lehmä, jolla on valkoiset jalat ja päässä\nvalkoinen täplä. Sukueläintä ei suvun jäsenten sovi säikäyttää,\nhäväistä, loukata tai surmata, sillä sellaista menettelyä muka seuraa\njokin onnettomuus. Se henkilö, jonka sukueläimenä on määrätynlainen\nlehmä, huomautti, että jos tällainen syntyy laumaan, voi sen kyllä\nlahjoittaa tai myydä, mutta asianomaisen suvun jäsenten on vieraissakin\nvarottava pistämästä suuhunsa sen maitoa tai lihaa; muut voivat käyttää\nsitä vapaasti hyväkseen. Tällaisia sukueläimiä, jotka periytyvät\njälkiläisille aina _isän_ puolelta, jakutit tiesivät luetella vielä\nuseampia tuttavapiiristään, nim. hevosen, karhun, koiran, kissan,\nhaukan, juotsenen, käen ja harjalinnun. Onko sukua joskus nimitetty\nmyös eläimen nimellä, sitä he eivät tietäneet, -- jakuteilla on nykyään\nyleensä venäläiset sukunimet. Eivät he myöskään osanneet selittää,\nmihin tuo suvun ja eläimen välinen suhde perustuu. Sen he kuitenkin\nolivat kuulleet, että suuret ja mahtavat sukueläimet ovat jollakin\ntavoin \"arvokkaampia\" tai \"parempia\".\n\nVastaavan uskon muistomerkkejä tavataan muiltakin Altain suvun\nkansoilta. Niinpä eräät burjattiheimot johtavat sukuperänsä, josta he\nkäyttävät _utkha_ sanaa, todella joutsenesta. Hangalovin\nmuistiinpanemassa Hangin-suvun shamaninlaulussa sanotaan, että\nhanginilaisten _utkha_ on _sen_-lintu ja Serel-mongolien _khun_-lintu,\nmitkä linnunnimet merkitsevät siperialaista joutsenta. Potanin kertoo,\nettä edellämainittu Hangin-suku, jonka esi-äiti oli joutsen, pitää\njoutsenen surmaamista suurena syntinä. Jotkut eivät tohdi ottaa\nkäteensä edes joutsenen sulkaa. Senkin, joka joutsenta hätyyttää,\nuskotaan sairastuvan vaikeaan tautiin. Shashkovin mainitsemassa\nburjattilaisessa tarussa kerrotaan, mitenkä joutsen, kun muudan\nmetsästäjä hävitti sen pesän ja otti siitä poikaset, toi nokassaan\npalavan kekäleen ja pudotti sen jurtan katolle polttaen koko kylän.\nKeväällä joutsenten saapuessa on burjateilla tapana pirskoittaa niille\njuomaa uhriksi. Mainitaanpa, että naisetkin nähdessään kevään\nensimmäisen joutsenen kumartavat ja rukoilevat sitä.\n\nTodennäköisesti on tällaista _palvontaa_ alunperin harjoitettu vain\nniiden sukujen parissa, jotka todella johtavat alkunsa tästä linnusta.\nPaitsi Balaganskin piirissä asuvia hanginilaisia sanotaan myös Alarskin\npiirissä asuvien burjattien keskuudessa olevan pari sukuhaaraa, joiden\nesiäiti perinnäiskäsityksen mukaan oli joutsen. Edellämainittu taru\njoutsenesta, joka riisuu pukunsa ja joutuu metsästäjän vaimoksi,\nasetetaan kummassakin piirikunnassa tämän perinnäiskäsityksen\nyhteyteen.\n\nMahdollisesti ovat kotkaakin koskevat erikoismenot rajoittuneet vain\nmäärättyihin sukuihin, sillä onhan tunnettua, että tiedoittajat usein\novat taipuvaisia yleistämään jollakin paikkakunnalla tekemänsä huomiot.\n\nAgapitov ja Hangalov mainitsevat burjattien suvunalkajina vielä\n_bukha-nojon_ (härkä-herra) nimisen olennon sekä suden ja mateen.\nEnsiksimainitun, josta shamanit kertovat ihmeellisiä taruja, ja jolle\nburjatit ovat toimittaneet uhrejakin, sanotaan esiintyneen sekä\n_härkänä_ että ihmisenä ja siittäneen erään kaanin tyttärelle pojan,\njosta tuli Bulagat-suvun kantaisä.\n\n\"Härkä-ruhtinas\", jonka veljiä olivat \"kotka-ruhtinas\" ym., mainitaan\njo uigurien tarustossa erään sikäläisen ruhtinassuvun kantaisänä. Kun\nmuudan perimätaru kertoo \"härkä-ruhtinaan\" syntyneen kahden petäjän\nväliin kohonneesta kummusta Tolan ja Selengan yhtymäkohdassa,\nolettaa unkarilainen muinaistutkija A. Alföldi, että Noin-Ulan\nhunnilaishaudasta löydetty metallilevy esittää juuri tällaiseen taruun\nperustuvaa häränhahmoista kantaisää.\n\nSukuja ja heimoja, jotka kuvittelevat polveutuvansa sudesta, on\nSiperiassa ollut useampiakin, mm. uigurit, joiden alkuperästä\nperimätaru kertoo, että kun muudan hunni-kaani ei pitänyt maisia\nsakareita kahden kauniin tyttärensä arvoisina, vaan pyhitti nämä\n\"taivaalle\", niin \"taivas\" lähetti suden neitojen luo, ja tämä teki\nheidät uigurien kantaäideiksi. Kiinalainen aikakirja taas mainitsee\n_tu-kiun_ lipussa olleen \"kultaisen sudenpään\", jonka Radloff olettaa\njohtuneen siitä, että heimon hyljätty esi-isä oli tarun mukaan\nnaarassuden elättämä. Sudesta sanotaan myös Altain itäosissa asuvan\nBersit-suvun polveutuvan. Vieläpä Tshingiskaaninkin kantaisänä\nmainitaan harmaa susi.\n\n_Tiikeristä_ johtaa alkuperänsä mm. goldilainen Aktenka-suku, jonka\nkantaisä, Aktenka, tarun mukaan syntyi tiikerin ja goldineidon\nvälisestä suhteesta. Sanotaan, ettei mainitun suvun jäsenten tarvitse\npelätä tiikeriä, sillä peto ei tee näille mitään pahaa. Luonnollisesti\nei ihmistenkään sovi loukata tiikeriä eikä heidän sovi edes pyydystää\ntiikerin takaa-ajamaa otusta. Milloin goldeilla on syytä epäillä, että\ntiikeri on koskenut ihmisten saaliiksi joutuneeseen eläimeen, eivät he\nsitäkään käytä hyväkseen, ei edes sen nahkaa. Varovaisuutta on\nnoudatettava muidenkin kuin puheenaolevan suvun jäsenten. Sanotaan,\nettä jos joku syrjäinen on tapaturmaisesti sattunut tuottamaan\ntiikerille kuoleman, on hänen rangaistusta välttääkseen tällöin\nkäännyttävä jonkun aktenkalaisen puoleen, joka heti kerää sukunsa\nneuvottelemaan asiasta. Hyvitykseksi on asianomaisen tuotava viinaa ja\nriistanlihaa, jota kumpaakin viedään metsään Aktenka-suvun uhripuuhun.\nSamalla suvun vanhin lausuu: \"Ukko, älä vihastu! Hän ampui poikasi\ntapaturmaisesti. Seuraavalla kerralla hän on varovaisempi. Tässä on\nhänen tuomaansa kestitystä. Juo ja syö, unohda, mitä on tapahtunut!\"\nSen jälkeen pidot jatkuvat kylässä useita päiviä.\n\nSternberg sanoo Amurinlaaksossa olevan monta sukua, jotka johtavat\nalkuperänsä tiikeristä tai karhusta sen vuoksi, että niiden esiäidit\novat eläneet unessa avioelämää näiden petojen kanssa.\n\n_Karhusta_ polveutuvia sukuja sanotaan olevan Altain tatarienkin\nkeskuudessa. Niinpä muudan telengittisuku, Kara-Teles, joka asuu\nTeletskoi-järven itärannalla pitää karhua esi-isänään. Sama käsitys on\neräillä Bijskin ja Kuznetskin seudun tatareilla.\n\nEdellämainittuja sukutaruja ja -uskomuksia tarkastaessa huomaamme, että\neläin tavallisesti esiintyy suvun _kantaisänä_. Näyttää siis siltä kuin\nnaisten ja eläinten olisi ennenvanhaan todella uskottu voivan olla\naviollisissa suhteissa keskenään. Siitä, mitenkä joku neito on joutunut\nkarhun kanssa naimisiin, onkin lukuisia taruja olemassa. Steller, joka\nv. 1774 ilmestyneessä teoksessaan kuvaa Kamtshatkan oloja, kertoo\nkamtshadalien kuvitelleen, että aina kun jollekin vaimolle syntyy\nkaksoiset, lasten isänä on susi. Lisäksi hän mainitsee, että\nkamtshadaleilla oli tapana viettäessään vuotuisjuhlaansa lokakuussa\ntehdä heinistä suden kuva ja säilyttää sitä vuoden ajan, jotta susi\nmenisi kylän neitojen kanssa naimisiin. Sternbergin selitys, että tämä\nyhtyminen tapahtuu unessa, on luonnonkansojen kannalta varsin\nymmärrettävää. Huomattavaa on kuitenkin, että vaikka tällaisen\neläin-isän olettaisi olleen koiraseläimen, pitämykset kohdistuvat yhtä\nhyvin eläinlajin kumpaankin sukupuoleen. Kun edellämainittu jakutti\nselitti, että hänen sukueläimensä on kirjava lehmä, tarkoitti hän\ntietenkin samalla myös kirjavaa härkää, joten emme hänen sanojensa\nperusteella voi päättää, että tässä olisi jonkinlaisesta kantaäidistä\nkysymys. Yleisimmin, milloin sukueläimeen liittyy jokin taru, esiintyy\neläin isänä eikä emona. Vaikeampi onkin ymmärtää, mihin sellainen usko\nperustuu, että jokin eläin on suvun kantaäiti. Ainoa tämänlaatuinen\nsukueläin Altain suvun kansoilla on tietääkseni _joutsen_.\nJenisei-ostjakeilta kuulin, että joutsenella on kuukautisetkin aivan\nkuin naisilla. Epävarmaa on kuitenkin, onko joutsen suvunalkajana jo\nalunperin näytellyt juuri äidin osaa. Epävarmaa on myös, onko tuolla\nsukueläinuskolla ollut ainoastaan yksi uskomuksellinen lähde.\n\nKuten aikaisemmin olemme maininneet, ovat eräät heimot pitäneet\njonkinlaisena totemina _ukkostakin_, jota tällöin lienee alunperin\nkuviteltu suuren kotkan kaltaiseksi olennoksi.\n\nLisävaloa tällaisiin totemistisiin uskomuksiin voivat luoda vielä\nerinäisten heimojen eläintä merkitsevät nimet sekä ruhtinassukujen\neläintä muistuttavat vaakunat.\n\nVarsinaisten totem-eläinten lisäksi, käyttääksemme tätä nimitystä,\nsaattaa suvun shamaneilla olla vielä joukko muita eläinhahmoisia\nhaltioita, joiden kaikkien merkitystä tuskin asianomaiset itsekään aina\noikein jaksavat käsittää. Niinpä Sartul-suvun burjateista kerrotaan,\nettä heidän shamanistinen sukuperänsä (_utkha_) kieltää heitä syömästä\neläinten verta, ennenkaikkea \"Shartul-suvun _shamanieläinten_ verta\".\nMitä näillä shamani-eläimillä tarkoitetaan, ei ilmene asiaa koskevista\nkuvauksista. Burjattishamanin asunnossa, tavallisesti sen peräseinällä,\nsekä hänen käyttämissään noidansauvoissa riippuu tosin joukko pienten\nmetsäeläinten nahkoja, mutta mikä merkitys niillä on ollut alunperin,\njolleivät ne kaikki ole olleet pelkkiä uhriesineitä, on tietämätöntä.\nOlemme jo maininneet, että myös tungusien _syvenit_ ja goldien _seonit_\nsaattavat olla eläinhahmoisia. Pohjois-Siperian kansat kuvittelevat\nlisäksi, että eräät vesilinnut, kuten hanhet, kuikat ja etenkin\nkaakkurit, joita ei sovi edes sormella osoittaa, ovat henkiolentoja.\nNiiden kuvia näkee mm. tungusien, dolganien ja jakuttien\nuhripaikoissa sekä haudoilla. Todennäköisesti niiden uskotaan olevan\n_shamanivainajien henkiä_; ainakin tungusishamanin \"sielu\" palaa uuteen\nnoitaan kaakkurin muodossa.\n\nNoitamenojen aikana tungusit käyttävät samalla kertaa useita eri\neläimiä apunaan. Turuhanskin piirissä kuulin kerrottavan, että aina kun\nnoita ryhtyy shamanoimaan, rakentaa hän erikoisen teltan, jonka\nympärille pystyttää kahdeksan pitkää kuvilla varustettua seivästä. Nämä\nkuvat, jotka veistetään puusta ja joita ei menojen jälkeen hävitetä,\nesittävät paitsi aurinkoa ja kuuta sekä ukkoslintua erinäisiä muitakin\nlintuja. Oven itäpuolelle tulevat aurinko, ukkoslintu, joutsen ja käki;\nlänsipuolelle taas kuu, kurki, kaakkuri ja kuikka. Tällaisia eri\neläimistä tehtyjä kuvia noita asettaa lisäksi viereensä teltan\nmaapohjaiselle lattialle istuutuessaan teltan perälle tulisijan taakse.\nVasemmalle puolelleen hän panee taimenen, saukon, suden ja mateen sekä\noikealle nelma-kalan, käärmeen, sisiliskon ja karhun kuvat. Eteensä hän\nasettaa vielä sisiliskoa muistuttavan puukuvan. Tungusit uskovat, että\nnäillä ilmasta ja vesistä, maan päältä ja alta avuksi kutsutuilla\neläimillä on tärkeä tehtävä shamaninmenoissa. Loitsinnan alkaessa\nshamani nostelee noita hänen vieressään olevia kuvia ja päättelee\njotakin niiden painosta.\n\nMyös dolgani- ja jakuttishamanit ovat tehneet kuvia apueiäimistään,\nkuten sudesta ja ketusta, lähettäessään nämä asioilleen. Erinäisiin\neläimiin turvautuu burjattilainenkin shamani laulaessaan. \"Harmaa jänis\non juoksijamme, harmaa susi sananviejämme, _khon_-lintu (joutsen) on\n_hubilganimme_ (hubilhu 'muuttaa muotoa'), _khoto_-kotka on\nlähettimme.\" Zatopljajev huomauttaa, että jokaisella burjattishamanilla\non oma _hubilganinsa_, kenellä kotka, kenellä korppikotka, kenellä\nsammakko jne.\n\nSamoinkuin burjattishamanin _hubilgan_ on aina määrätty eläin, samoin\ndolganit ja jakutit puhuvat noidan erikoishaltiasta, joka aina esiintyy\nmäärätyn eläimen hahmossa. Viimeksimainittujen kansojen puheenaolevia\nuskomuksia esittäessään V.N. Vasiljev sanoo: \"Jokaisella shamanilla on\npalveluksessaan paljon apulaishenkiä, joiden kuvitellaan näyttäytyvän\neri eläinten, kalojen, lintujen, hyönteisten ym. muodossa, mutta\nnäiden lisäksi on kullakin shamanilla vielä yksi päähenki, _ijä-kyl_\n'emä-eläin', josta hänen elämänsä ja kuolemansa on riippuvainen. Tämän\nhengen shamani näkee elämänsä aikana kaikkiaan vain kolme kertaa: ensi\nkerran, kun hänet kutsutaan shamanintoimeen, toisen kerran\nshamanikautensa puolivälissä ja kolmannen kerran kuolemansa edellä.\n'Emä-eläin' kuolee tavallisesti, ennenkuin shamani itse. Jos haltia saa\nsurmansa jostakin satunnaisesta syystä, on sen välttämättömänä\nseuraamuksena shamaninkin kuolema.\" Vasiljev huomauttaa, että jos esim.\ntoinen, vihamielinen shamani näkee loitsiessaan toisen shamanin\nhaltia-eläimen ja sen säikäyttää, niin että haltia kuolee, niin samalla\nkuolee myös sen omistaja.\n\nMahtavimpia tällaisista eläimistä ovat Seroshevskijn mukaan härkä, ori,\nkarhu, hirvi ja kotka. Onnettomia hän sanoo niiden noitien olevan,\njoiden _ijä-kyl_ on koiran- tai sudenmuotoinen. Varsinkin\nkoiranmuotoisesta kerrotaan, ettei se jätä shamania koskaan rauhaan,\nvaan \"kalvaa\" alituisesti hänen sydäntään ja \"vaivaa hänen ruumistaan\".\nAina kun uusi shamani ilmaantuu, sanotaan entisten tietävän sen siitä,\nettä tällöin ilmaantuu myös uusi _ijä-kyl_. Totem-eläimistä nämä\nnoidaneläimet eroavat ennenkaikkea siinä, että ne ovat henkieläimiä,\njoita \"ainoastaan shamanit voivat nähdä\". Jakutit uskovat lisäksi, että\nkun noidat riitaantuvat, ryhtyvät heidän \"eläimensä\" taistelemaan\nkeskenään, jota voi jatkua kuukausimääriä, jopa vuosiakin. Se, jonka\n\"eläin\" voittaa, suoriutuu taistelusta terveenä, mutta se, jonka\n\"eläin\" saa surmansa, on kuoleman oma. Shamanin sairastumista\npidetäänkin merkkinä noidanhenkien välisestä taistelusta.\n\nAltain teleutit puhuvat myös eräänlaisesta shamanin erikoishaltiasta,\njosta he käyttävät _tyn-bura_ ('sielu-b.') nimitystä ja jota hekin\nnimestä päättäen (_bura, pura_ merkitsee jotakin eläintä, vrt. karag.\n_pur_ hirvi, jak. _bur_ peura, mong. _buir_ hirvi) ovat kuvitelleet\neläinhahmoiseksi. Anohin sanoo, että kun shamanien välillä syntyy\nkiista, niin voimakkaampi noita voi \"ryöstää\" vastustajansa _tyn-buran_\nja katkaista sen \"jalat ja pään\". Kun _tyn-bura_ tällöin kuolee, kuolee\nasianomainen shamanikin parin kolmen päivän päästä.\n\nNäistä esimerkeistä käy siis ilmi, että puheenaoleva eläimenmuotoinen\nnoidanhaltia on mainituilla kansoilla perin läheisessä suhteessa\nomistajaansa. Todennäköisesti se tällöin onkin noidan oma, eläimen\nhahmossa liikkuva sielu. Hyvin yleinen on käsitys, että shamanin sielu\nvaeltaa _peuran_ muodossa. Sellaisena goldishamani kantaa vainajaa\nselässään viedessään tätä tuonelaan. \"Hänen härkähahmonsa vaeltaa\",\nsanovat myös metsäjurakit. kun shamanin \"sielu\" on poistunut toiseen\nmaailmaan. Tretjakov kertoo Turuhanskin piirin samojedien kuvittelevan,\nettä kullakin shamanilla on läheisyydessään alituinen palvelija, \"jolla\non peuran hahmo\". Jonkinlainen salaperäinen side, jonka selitetään\nvenyvän tai pitenevän aina sen mukaan, miten kauas eläin vaeltaa\nshamanin asioilla, yhdistää sen isäntäänsä. Joskus kaksi tai kolme\nnoitaa ryhtyy yhteisvoimin ahdistamaan heille epämieluista shamania\nlähettämällä \"porohärkänsä\" liikkeelle, jotka tällöin yhdessä\nhyökkäävät viimeksimainitun \"poron\" kimppuun. Kun yksinäinen \"poro\" ei\nvoi pitää puoliaan, vaan menehtyy, heittää itse shamanikin henkensä.\nLehtisalo mainitsee lisäksi, että kun muudan vanha jurakkishamani\nkuoli, tämän poika teki isästään peurahärän muotoisen puukuvan,\njolla oli \"sarvet ja jalat\" ja jota säilytettiin porovasikan\ntuppeennyljetyssä nahkassa.\n\nVastaavia uskomuksia on tavattu lappalaistenkin keskuudesta. Vertailun\nvuoksi esitettäköön seuraava J. Kildalin kuvaus 1700-luvulta: \"Kun\nkaksi noitaa ovat kumpikin laskeneet 'peuransa' taisteluun toisiaan\nvastaan, niin tapahtuu, että mikäli taisteleva 'peura' voittaa tai\nhäviää, sikäli asianomainen noita saa voiton tai tappion; jos toinen\n'peura' puskee toiselta sarven, silloin sairastuu se noita, jonka\n'peuran' sarvi katkesi; jos toinen 'peura' tappaa toisen, silloin\nkuolee se noita, jonka 'peura' sai surmansa. Tässä taistelussa käy myös\nsiten, että yhtä väsyneeksi ja uupuneeksi kuin kamppaileva 'peura'\ntuntee itsensä, yhtä uupuneeksi ja väsyneeksi tuntee itsensä se noita,\njonka puolesta 'peura' taistelee.\"\n\nOmituista on, että noitien välistä kamppailua esittävissä kuvauksissa\ntavataan siis kaukana toisistaan olevilla kansoilla juuri peurahärkä\nkunkin taistelevan shamanin \"eläimenä\", ikäänkuin shamanien sielut\npukeutuisivat tällöin ainoastaan peuran hahmoon. Forbus kertoo\nkuitenkin lappalaisista, että noita saattoi lähettää toista vastaan\nmyös lintunsa (_vurnes lodde_), \"jos hänellä sellainen oli\". Selvemmin\njakuttien _ijä-kyl_-uskomuksia muistuttaa kuitenkin goldien käsitys,\nettä eri ihmisillä on erilaiset \"sielut\": hyvillä on peuran, hirven tai\nkalan muotoinen, mutta pahan ihmisen \"sielu\" esiintyy joko petoeläimen,\nsuden tai kärpän tahi verenhimoisen hyönteisen, sääsken, paarman ym.\nmuodossa. Arvokasta tähän kuuluvaa vertailuaineistoa tarjoavat lisäksi\nmm. kolttalappalaisten _kaddz_- ('seuralainen') eläintä koskevat\nperinnäiskäsitykset, joita olen esittänyt rehtori J. Qvigstadille\nomistetussa juhlajulkaisussa (1928).\n\n\n\nShamanin puu.\n\n\nDolganit ja jakutit kuvittelevat, että kun ylijumala, _ajy tojon_,\nalussa loi maailman sekä sen asukkaat, loi hän myös \"ensimmäisen\nshamanin\" avustamaan ihmisiä sairauden ja muiden vastoinkäymisten\nkohdatessa. Asiaa koskevissa taruissa mainitaan myös erinäisiä puita,\njoista V.N. Vasiljev kertoo seuraavin sanoin: \"Luodessaan tämän\nshamanin hän (jumala) kasvatti pihalleen asuntonsa oven edustalle\nkahdeksanoksaisen pyhän 'kukistumattoman puun', _tyspät turun_, jonka\noksien suojassa itse luojan lapset, valoisat henki-ihmiset asuvat.\nSamalla kertaa _ajy tojon_ kasvatti myös maan päälle kolme puuta ja\nvalmisti niiden juurella istuen ensimmäiselle shamanille kaikki\nloitsintavälineet sekä opetti, mitenkä tämän tulee toimia ihmisten\nhyväksi näiden kamppaillessa vihamielisten henkien kanssa.\nMuistomerkkinä siitä on jokaisella shamanilla täällä maan päällä\n_turunsa_, shamaninpuunsa, _joka alkaa kasvaa silloin, kun asianomainen\nkutsutaan shamanintoimeen, ja joka kaatuu tämän kuollessa_. Näin ei ole\nluojan asunnon edustalla olevan _typsät turun_ laita, sillä se ei\nvanhene eikä sorru koskaan.\"\n\nGoldit, jotka puhuvat kolmesta maailmanpuusta, joista yksi on\n_taivaassa_, toinen _manalassa_ ja kolmas _maan päällä_, selittävät,\nettä ensimmäinen shamani, Khado, sai jälkimmäisestä puusta\nshamanoimisvälineensä. Lisäksi sanotaan, että jokaisella goldi-.\norotshi- ja orokkishamanilla on erikoinen puu, _josta asianomaisen\nelämä on riippuvainen_.\n\nTällaisen salaperäisen suhteen uskovat myös Obdorskin pohjoispuolella\nasuvat tundrajurakit vallitsevan shamanin ja hänen puunsa välillä.\nSiihen viittaavat mm. Lehtisalon seuraavat sanat: \"Noidalla on myös\npyhä paikkansa, jossa on hänen puunsa (_lad'ib'em b'ea_). Puun nojalla\non kaksi ihmisenkokoista sjaadaita, jotka vartioivat noidan puuta. _Jos\njoku kaataa noidan puun, niin noita kuolee_. Mutta se ei onnistu, sillä\nkoettaessaan lyödä kirveellä puuta lyökin omaan jalkaansa. Noidan\nkuoltua kuivuu hänen puunsa vuoden päästä. Jos toinen noita saa\nselville, että tuo puu on tällöin kaadettava, kaataa hän sen, uhraa ja\ntekee siitä sjaadaita samojedeille.\"\n\nHarventamamme sanat eri kansoilta poimituissa tiedonannoissa\nosoittavat, miten läheisessä suhteessa shamaninpuu ja sen omistaja ovat\ntoisiinsa. Käyttämistämme lähteistä ei kuitenkaan käy ilmi, minkä\nvuoksi jokin määrätty puu, kuten asian laita on mm. tundrajurakkien\nkeskuudessa, saa tällaisen merkityksen. Johtuisiko se siitä, että\nasianomaisen noidan loitsintavälineihin käytetyt ainekset, kuten\nedelläesitetyistä taruista voisi päättää, on otettu juuri tästä puusta?\nDolganeja ja jakutteja koskeva tiedonanto, mikäli se perustuu\ntosiaisoihin, estää kuitenkin sovelluttamasta tätä selitystä\nsikäläisiin shamaninpuihin, joiden sanotaan aloittavan kasvunsa vasta,\nkun asianomainen kutsutaan shamanintoimeen.\n\n\n\nValkoiset ja mustat shamanit.\n\n\nEräiden siperialaisten heimojen keskuudessa, sanoo Kaarlo Hildén, on\nyritetty tehdä ero ns. \"valkoisten\" ja \"mustain shamanien\" välillä,\njommoista jakoa ei hänen tietääkseen tunneta Altailta. Altailaisten\nshamanismia esittävässä teoksessaan Anohin kuitenkin mainitsee sekä\n\"valkoiset\" (_ak kam_) että \"mustat noidat\" (_kara kam_), joiden\nkumpaistenkin hän sanoo käyttävän rumpua shamanoidessaan. Näiden\nvälinen ero esiintyy vain siinä, etteivät \"valkoiset shamanit\" käänny\nkoskaan _ärlikin_, manalanruhtinaan puoleen, eivätkä myöskään käytä\nnoidankauhtanaa (_manjak_); semmoiseen pukeutuvat vain \"mustat\nshamanit\", joiden toiminta kohdistuu \"kaikkiin haltioihin\" (_tös_).\n\"Valkoisillakin shamaneilla\" on kuitenkin erikoinen lakki, joka on\nvalmistettu valkoisen karitsan nahkasta, sillä \"puhtaiden\" olentojen\n(_aru tös_) so. _ülgänin_ (taivaanjumalan) ja tämän poikien sekä muiden\nhyvien haltioiden palvonta edellyttää valkoista väriä. Puheenaolevan\npäähineen laelle on vielä kiinnitetty pöllönsulkatöyhtö (_ülbräk_) sekä\nsen takaosaan kolme valkoista nauhaa (_jalama_). Kolme maahan asti\nulottuvaa nauhaa riippuu myös uhripapin puvun selkämyksestä.\n\nEtsiessään jakuttien mailta vastaavaa jakoa Troshtshanskij valittaa,\nettä vaikka shamanismia koskevassa erikoiskirjallisuudessa mainitaankin\nmustat ja valkoiset shamanit, ei siinä kuitenkaan kiinnitetä tähän\nseikkaan tarpeeksi huomiota. Sen vuoksi, milloin jostakin shamanista\npuhutaan, ei aina voi päättää, kuuluuko tämä valkoisiin vaiko mustiin.\nSen vain tiedän, hän sanoo, että jakutit nimittävät valkoista shamania\nnimellä _ajy ojuna_ ja mustaa _abasy ojuna_. Troshtshanskijn mainitsema\n_ajy ojuna_ saattaa kuitenkin tarkoittaa uhripappia eikä varsinaista\nnoitaa. Se seikka, että nämä toimihenkilöt usein sekoitetaan toisiinsa,\non omiansa vaikeuttamaan tutkimusta. Mitä jakutteihin tulee, näyttää\nPripuzov olevan oikeassa väittäessään, ettei heillä ole kahdenlaisia,\nvalkoisia ja mustia shamaneja. Sama noita voi näet vaeltaa sekä\nylhäällä että alhaalla asuvien henkien luo.\n\nTuruhanskin piirin tungusit, joilta asiaa tiedustelin, väittivät, että\nheillä on vain yhdenlaisia shamaneja. Samalla he huomauttivat, että\nmilloin taivaanjumalalle uhrataan, toimii uhripappina joku muu henkilö\nkuin shamani. Taivaanjumalan uhrit toimitetaan sitäpaitsi ainoastaan\npäivällä, jota vastoin ne uhrit, joita shamanit suorittavat menojensa\nyhteydessä, toimitetaan yöllä. Tavallista uhrintoimittajaa, jommoisena\nsaattaa esiintyä mm. perheen isä tai sen vanhin miespuolinen jäsen, ei\nsanota shamaniksi.\n\nObdorskin pohjoispuolella asuvat tundrajurakit, joilla on taivaan ja\nmaan haltioiden hyvittämistä varten eri uhripaikat ja -papit,\nnimittävät siitä huolimatta kumpaisenkin uhrin toimittajaa _noidaksi_\n(_lad'ib'e_). Selvyyden vuoksi tähän nimitykseen liitetään kuitenkin\nsanat, joista ilmenee, ovatko noidan palvonnan kohteina \"taivaan\" vaiko\n\"maan haltiat\". Sitä vastoin ei näistä nimityksistä eikä käyttämästämme\nlähteestä käy ilmi, onko sekin henkilö, \"jonka haltiat ovat taivaan\nhaltioita\" ja joka niille uhraa, sellainen henkien valitsema,\nnoidantaipumuksilla varustettu shamani kuin mitä tällä sanalla yleensä\nymmärretään.\n\nValkoisista ja mustista noidista puhuvat ennenkaikkea vain burjatteja\nkoskevat lähteet. Agapitov ja Hangalov huomauttavat, että \"siihen\nkatsoen, millaisia jumalia shamanit palvovat, hyviäkö vai pahoja, ne\njakautuvat kahteen ryhmään: valkoisiin ja mustiin\".\n\n\"Valkoinen shamani\" (_sagani bö_) palvoo hyviä jumalia eikä tee\nihmisille koskaan pahaa, päinvastoin hän tarjoo heille apuaan\nkääntymällä sellaisten jumalien puoleen, jotka tuottavat ihmisille\nonnea ja menestystä. \"Musta shamani\" (_karain bö_) sitävastoin\naiheuttaa ihmisille \"ainoastaan pahaa\", palvelee pahoja henkiä ja uhraa\nvain pahoille jumalille: \"itäisille tengereille, itäisille ruhtinaille,\nOlkhonsaaren isännälle, _ärlen-kanille_, mustan hevosen isännälle\".\n\nLisäksi mainitaan, että valkoisen shamanin puku valmistetaan\n_valkoisesta_ ja mustan _sinisestä_ silkki- tai puuvillakankaasta.\nKudinskin burjattien kerrotaan pukevan shamaninsa tällaiseen pukuun\nvasta tämän kuoltua, mutta balaganskilaisten shamanien sanotaan saavan\npukunsa jo tämän elämän aikana erinäisten vihkimysmenojen jälkeen.\nVielä kun shamanin ruumis on poltettu, kerätään \"valkoisen\" tuhka\nvalkoisesta kankaasta ja \"mustan\" sinisestä neulottuun pussiin sekä\nkätketään puuhun kaiverrettuun koloon.\n\nNäitä burjattilaisia tiedonantoja tarkastettaessa, joissa mustat\nshamanit asetetaan perin huonoon valoon, huomaa melkoista liioittelua.\nKun alempiakin henkiolentoja, joiden mahti ja valta ei suinkaan ole\nollut vähäinen, on pitänyt hyvitellä ja lepytellä, on ns. \"mustilla\"\nshamaneilla täytynyt alunperin olla aivan toinen merkitys, kuin miksi\nsitä ylläolevassa on esitetty. Sitäpaitsi näiden erikoiset puvut ja\nhautaamismenot jäisivät arvoitukseksi, jos tämän ryhmän shamanit\nolisivat olleet pelkkiä pahantekijöitä. Näiden toimintaan kohdistuva\narvostelu onkin ilmeisesti myöhemmän maailmankatsomuksen värittämä.\n\nJos asiaa pohtii laajemman vertailuaineiston tarjoamaa taustaa vastaan,\nnäyttää pikemmin siltä kuin juuri \"mustat shamanit\" olisivat burjattien\nmailla edustaneet alkukantaisinta shamanismia sellaisena kuin sen\ntunnemme mm. lappalaisilta.\n\n\n\nShamanin vihkiminen.\n\n\nStadling kertoo jakuteilla olevan tapana, että joku vanhempi shamani\nopettaa noidankokelasta, _vihkii_ hänet virkaan ja varustaa hänet\nsamalla _ämägätin_ kuvalla.\n\nPripuzovin mukaan jakuttishamanin \"vihkimismenot\" suoritetaan\nseuraavalla tavalla: Vanha shamani vie vihittävän korkealle vuorelle\ntai puhtaalle kedolle ja pukee siellä tämän ylle shamaninpuvun sekä\nantaa hänelle rummun, päristimen sekä pajunvesan, jonka ympäri on\nsidottu hevosenharja; lisäksi hän asettaa kokelaan oikealle puolelle\nyhdeksän siveätä poikaa ja vasemmalle yhdeksän siveätä neitoa.\nPukeuduttuaan itsekin noidanpukuun vanha shamani asettuu vihittävän\ntaakse ja alkaa esittää sanoja, jotka vihittävän on toistettava.\nEnsiksi on noidan luvattava luopua Jumalasta ja kaikesta, mikä hänelle\non rakasta ja kallista, sekä pyhittää elämänsä demonin palvelukseen,\njonka tulee täyttää noidan pyynnöt. Sen jälkeen mainitaan, mikä tämä\ndemoni on, missä se asuu, millaisia tauteja se aiheuttaa ja mitenkä\nsitä on lepytettävä. Lopuksi on vihittävän vielä teurastettava elukka,\njonka verta pirskoitetaan hänen pukuunsa ja jonka lihoista kaikki\npaikalle saapuneet pääsevät osallisiksi.\n\nVaikka eräät piirteet tässä kuvauksessa, kuten Jumalasta luopumisen\nlupaus, saattavat olla Pripuzovin omaa keksintöä, näyttää kuitenkin\nsiltä kuin uuden shamanin julkinen toiminta täällä todella olisi\nedellyttänyt erinäisiä alkajaismenoja.\n\nYmmärrettävää onkin, että siellä, missä shamani toimii ennenkaikkea\nsukunsa hyväksi ja missä suku yhteisesti kustantaa shamanin kalliit\nvarustukset, suku myös haluaa seurata uuden noidan ensi esiintymistä.\nNiinpä tungusien mailla suvun jäsenet neuvottelevat jo ennakolta\nkeskenään ja päättävät, milloin asianomaisen on osoitettava\npätevyytensä tavanmukaisilla kokeilla. Tällaisia menoja, jotka päättyvät\nuhritoimituksiin ja joilla noidankokelas hankkii itselleen suvun\ntunnustamat shamaninoikeudet, voi jatkua useita päiviä.\n\nUhritoimitukseen huipistuivat uuden noidan alkajaismenot goldienkin\nkeskuudessa. Sitä ennen on noidankokelaan shamanoitava vuoron perään\njokaisessa sukutalossa. Samalla hän anoo avustusta uhrijuhlaa varten.\nKiertomatkalle lähtiessään häntä saattaa aluksi ainoastaan jokunen\nhenkilö, mutta vähitellen seurue karttuu, sillä minne noita saapuukin,\nsaa hän aina innokkaita kannattajia, jotka liittyvät matkaan ja jotka\nsaattavat häntä edelleen toisiin taloihin. Vihdoin kaikki kokoontuvat\nkokelaan kotiin, jossa valmistaudutaan viettämään uhripitoja. Juhlan\naattoiltana toimeenpannaan shamanien tanssit, jolloin kaikilla\ntanssivilla on yllään helistimillä varustettu noidanvyö sekä kädessä\nrumpu. Tanssijoita tulee olla vähintään yhdeksän. Kun muut ovat rumpua\npäristellen jonkin aikaa pyörineet, alkaa noidankokelaskin tanssia\npukeuduttuaan täysiin varustuksiin. Tanssin lomassa hän laulaa\nylistystä haltioilleen ja kertoo kutsumuksestaan. Vaikka hän sanoo\nepäilevänsä voimiaan, hän silti äänekkäästi ja pontevasti esittää\n_seonien_ määräyksen, jota kaikkien on noudatettava. Tällöin poltetaan\nuuden shamanin edessä suopursuja, joiden savulla goldien käsityksen\nmukaan on puhdistava vaikutus. Kun kokelaan laulu on päättynyt,\npolvistuu suvun vanhin ja tarjoo tälle viinamaljan. Kastettuaan siihen\nsormensa nuori noita pirskoittaa juomaa haltioilleen \"vasemman käden\nyli\". Näin menetellään kolme kertaa. Seuraavana päivänä lähdetään\nuhripaikkaan, minne jo edeltäpäin on viety yhdeksän sikaa ja missä\napulaiset merkin saatuaan ryhtyvät niitä teurastamaan. Juotuaan\nsianverta kokelas alkaa jälleen shamanoida, kunnes haltioituu, jolloin\nläsnäolevat tiedustelevat häneltä tulevia tapahtumia. Pidot jatkuvat\nvielä useita päiviä eli niin kauan kun lihaa ja viinaa riittää.\nSamanlaiset uhrit on shamanin toimitettava seoneillensa aina uudelleen\nmäärävuosien kuluttua.\n\nUskontotieteen kannalta paljoa kiintoisampia ovat ne vihkimysmenot,\njotka on muistiinpantu burjateilta. Hangalov huomauttaa kuitenkin,\netteivät kaikki burjattishamanit huolimatta siitä, että he harjoittavat\nnoidantointa, antaudu vihittäviksi, vihkimysmenojen kun uskotaan\nsuuressa määrin velvoittavan shamania. Näin ollen vihityt edustavat\nikäänkuin korkeampaa luokkaa ja muodostavat oman ryhmänsä. Näillä\nvihkimysmenoilla on burjattien käsityksen mukaan perin tärkeä\nmerkitys, sillä ne \"valistavat shamanin järjen, paljastavat hänelle\nhaudantakaisen elämän ja henkimaailman salaisuudet sekä opettavat häntä\ntuntemaan jumalat, niiden olopaikat ja niiden alaiset olennot sekä\nkenen välityksellä ja miten niiden puoleen on käännyttävä\".\n\nKun vihkiminen samalla merkitsee vihittävän pyhittymistä määrättyyn\ntehtävään ja lisäksi edellyttää määrättyjen elämäntapojen\nnoudattamista, ei siihen ryhdytä ilman edelläkäypää valmistusta. Ennen\nmuuta on kokelaan opittava karttamaan kaikkea sellaista, jonka\nkatsotaan häntä saastuttavan, kuten sianlihan syöntiä. Sitä paitsi\nhänen on puhdistauduttava seremoniallisilla pesuilla. Varsinaisia\nvihkimysmenoja johtaa joku ennenvihitty, jota sanotaan \"isä-shamaniksi\"\nja joka jo aikaisemmin on toiminut kokelaan opettajana. Avustajina on\ntällä \"yhdeksän shamaninpoikaa\", jommoisiksi valitaan yhdeksän\nnuorukaista. Nämä toimihenkilöt kulkevat ratsain vihittävän kera jo\nennakolta keräämässä juhlamenoja varten tarvittavat varat. Jokaisen\njurtan luona, missä he pysähtyvät, heitä kestitetään maidolla,\ntarasunilla ja kurungalla, samalla heille annetaan raha- ym. lahjoja.\nVihittävän kädessä olevaan pieneen koivuun sidotaan nauhoja ja\ntilkkuja. Balaganskin piirissä on \"shamaninpojillakin\" koivunvesa\nkädessään.\n\nViimeksimainitussa piirikunnassa on lisäksi tapana, että vihittävä,\n\"isä-shamani\" ja \"shamaninpojat\" asettuvat vihkimistoimituksen edellä\nerikoiseen telttaan, missä paastoavat yhdeksän päivää käyttäen\nravinnokseen vain teetä ja veteenkeitettyjä jauhoja. Teltan ympäri on\nollut tapana kiertää kolmesti jouhinyöri, johon on ripustettu pienten\nmetsäeläinten nahkoja, nauhoja sekä nuijaa ja lusikkaa muistuttavia\nesineitä. Sinä aikana muut huolehtivat vihkimysmenojen edellyttämistä\nvälttämättömistä varustuksista.\n\nJuhlapäivän aattona tuodaan pyhästä metsiköstä tai kalmistosta koivuja,\njoista ainakin pari otetaan maasta juurineen. Mennessään noutamaan\nnäitä puita burjatit vievät mukanaan tarasunia sekä lampaan, joka\nuhrataan metsikön \"isännän\" kunniaksi. Vasta seuraavana aamuna koivut\nja muut esineet asetetaan paikoilleen. Muudan juurineen otetuista\nkoivuista pystytetään shamanin telttaan siten, että juurakko kuopataan\nmaahan tulisijan viereen ja latva työnnetään esiin katossa olevasta\nreppanasta. Tätä ylämaailmaan johtavaa puuta, jota myöten shamani\nkapuaa, sanotaan \"oven jumalaksi\" (_udesi-burkhan_), se kun \"avaa\nshamanille pääsyn taivaaseen eri jumalien luo\". Puu jää paikoilleen\nvielä vihkimysmenojen jälkeen, ja siitä onkin helppo päättää, missä\nvihityn shamanin jurtta sijaitsee kylässä.\n\nYhtä tärkeätä osaa näyttelee toinen juurellinen koivu,\n_ähä-sharamodon_, joka pystytetään teltan ulkopuolelle ja jota myöten\nmenojen aikana myös noustaan taivaisiin. Tämän tukevan koivun rinnalle\npystytetään vielä yhdeksän pienempää, joita juurettomina nimitetään\n\"kuiviksi koivuiksi\". Hangalovin mukaan ne sijoitetaan kolmeen ryhmään\nja niiden ympäri kierretään monin kerroin valkoisista jouhista punottu\nnyöri, johon ripustetaan peräkkäin valkoisia, sinisiä, punaisia ja\nkeltaisia nauhoja. Mitä nämä värit tarkoittavat, on epävarmaa, mutta\ntodennäköisesti ne kuvastavat ilmansuuntien värejä. Sitäpaitsi\nripustetaan viimeksimainittuihin puihin yhdeksän pienen metsäeläimen\nnahkaa sekä tuohiastia, johon pannaan tarakkia. Hangalov kertoo\nlisäksi, että kaikki nämä koivut teltassa olevasta alkaen yhdistetään\ntoisiinsa valko- ja sinisäikeisellä nyörillä, jonka selitetään\nesittävän \"taivaankaarta\" ja samalla shamanin matkaa tengerien luo.\nMuutamin paikoin, kuten Petri mainitsee, on tuo taivaankaareksi\nnimitetty nyöri ollut valko-, sini- ja punasäikeinen. Paitsi näitä itse\nvihkimysmenoihin käytettyjä symbolisia koivuja pystytetään erikseen\nmuitakin puita mm. yhdeksän paalua yhtä monen uhrilampaan sitomista\nvarten.\n\nPyhään toimitukseen tarvitaan vielä yhdeksän _zidoa_ s.o. alapäästä\nteroitettua koivusauvaa, joiden yläpäähän tehtyyn rakoon pannaan\npihtankuorta ja joiden keskikohdalle jätettyyn oksaan sidotaan nauha.\nTodennäköisesti nämä soihtuina käytetyt esineet teroitetaan sen vuoksi,\nettä ne myöhemmin voitaisiin pystyttää maahan.\n\nVihittävä ja toimihenkilöt esiintyvät juhlatilaisuudessa valkoisissa\nviitoissa, joiden rintapielissä \"shamanin pojilla\" riippuu siniset\nnauhat. Potanin mainitsee, että \"isä-shamanilla\" ja vihittävällä on\npäässään valkoinen, punaisella silkkitupsulla varustettu lakki.\n\nEnnen kuin uusi shamani vihitään, vihitään hänen työkalunsa,\neräänlaiset sauvat, ns. \"keppihevoset\", huulisoitin (_hur_) ym.\n\"Keppihevosten\" pyhittämistä sanotaan näiden _elävöittämiseksi_, niiden\ntulee näet palvella elävien hevosten tavalla isäntäänsä tämän\nmatkatessa toiseen maailmaan. Sauvoja vihittäessä teurastetaan lammas\n\"keppihevosen herralle\" (_horboshi-nojon_) ja \"rouvalle\" (_dorboshi\nkhatun_), joille samalla pirskoitetaan tarasunia. Toisinaan voidellaan\nmyös sauvojen alapää lampaan verellä. Kielisoitinta vihittäessä\nmuistellaan taas tämän haltiaa. Burjateilla on tällöin tapana asettaa\nsoitin korvalliseen ruukkuun siten, että tarasunia valmistettaessa tätä\njaloa juomaa tippuu viinapannusta suoraan soittimen kielelle. Näin\nvihittyä soitinta uskotaan itse jumalienkin kuuntelevan.\n\nAamusta alkaen ovat kaikki jurttaan kokoontuneet ahkerasti\nshamanoineet, rukoilleet jumalia ja uhranneet niille tarasunia. Aluksi\non juomaa pirskoitettu _ärgil-buganojan-tonkhoille_, jonka kerrotaan\nensimmäisenä vihkiytyneen ja vihkineen muutkin shamanit. Sitten on\nvuodatettava viinaa \"läntisille kaaneille\" sekä näiden yhdeksälle\npojalle, joiden rukoussanoissa sanotaan \"laskeutuneen maan päälle,\ntulleen yhdeksän maan hallitsijoiksi ja burjattien suojelushaltioiksi\"\nja joilla sanotaan olevan \"hopeaiset vyöt ja hopeaiset miekat\". Muut\nolennot, joille on toimitettu juomauhri määrätyssä järjestyksessä, ovat\nseuraavat: \"isä-shamanin\" esi-isät, paikalliset haltiat, uuden shamanin\nsuojelushenget, kaikki oman ja muiden piirikuntien tunnetut\nshamanivainajat, suuret burkhanit ja muut mahtavat jumalat. Kun\njuomauhri on suoritettu, lukee \"isä-shamani\" vielä eri haltioihin\nkohdistetun rukouksen, jonka sanat uuden shamanin on kerrattava.\nPerinnäistiedon mukaan on shamaninkokelaan kädessä tällöin ollut\n_miekka_, jonka hänen sanotaan saavan taivaasta samoin kuin\nkutsumuksensakin. Lopuksi vihittävä kapuaa teltan keskelle pystytettyä\nkoivua myöten joskus reppanan puhki jurtan katolle asti. Samalla hän\näänekkäästi kutsuu jumalia avukseen.\n\nTällöin on jo aika siirtyä pihalle. Sitä ennen sytytetään nuo\nyllämainitut soihdut, joista yhtä kantaa edellä astuva \"isä-shamani\" ja\nmuita tämän jäljessä kulkeva kokelas. Sitten seuraavat \"shamanin pojat\"\nkantaen vihkimysmenoissa tarvittavia huopamattoja ynnä muita pyhiä\nesineitä. Saattueen loppupään muodostavat tilaisuuteen saapuneet\nennenvihityt sekä erikoiset kutsuvieraat. Kaikki esineet kannetaan\nteltan edustalle tehdyn tulen yli, johon on pantu tuoksuvia yrttejä.\nJuhlavieraat ovat jo teltassakin puhdistautuneet siten, että\nhiilikauhassa käryäviä yrttejä on kolmesti kuljetettu kunkin pään\npäällitse.\n\nTeltasta astuessaan saattue suuntaa kulkunsa -- toisin paikoin\nturpeista tehtyä uraa myöten -- koivuriviä kohti laulaen tavanmukaista\nlaulua. Koivurivin itäpäähän pystytetään _turge_, pieni lehtevä koivu,\njoka koristellaan erivärisillä nauhoilla ja jonka juurelle levitetään\nhuopamatto jonkinlaiseksi alttariksi. Matolle asetetaan tarakilla ja\ntarasunilla täytetyt astiat sekä kaukalot uhrilihoja varten. Burjattien\npyhissä menoissa näyttelee _yhdeksänluku_ samoinkuin Volgan mailla\ntärkeätä osaa, sen vuoksi on uhriastioitakin, kaukaloita, kuppeja ym.\naina yhdeksän. _Turgen_ ääreen, jonne vihkijät ja vihittävä asettuvat\npuoliympyrään, pystytetään varmaankin myös edellämainitut soihdut. Muu\nyleisö kokoontuu yhdeksän uhripadan luo, jotka sijoitetaan koivurivin\npohjoispuolelle.\n\nVihkimysmenojen tärkeimpiä toimituksia on kokelaan puhdistaminen\n_verellä_, jolloin asianomainen istutetaan yläruumis paljaana\nvalkoiselle huopamatolle. Paikalle tuodaan valkoinen vuohi, joka\nnostetaan ilmaan kokelaan pään yläpuolelle ja josta samalla kun joku\npistää eläintä tikarilla kylkeen, pirskahtaa verta kokelaan päälle.\nVerisuihku johdetaan yhdeksän kertaa vihittävän eri puolille. Sen\njälkeen vuohi lasketaan menemään, kunnes nuorukaiset ottavat sen kiinni\nja teurastavat sen. Hangalov kertoo lisäksi, että vihittävä sivelee\nvuohen verta päähänsä, silmiinsä ja korviinsa, toisin paikoin, kuten\nBalaganskin piirissä, juokin sitä.\n\nVeripuhdistusta seuraa _vesipuhdistus_. \"Shamanin pojat\" kastavat\nvihtansa, jommoisina käytetään nuoria koivunvesoja, erikoisella tavalla\nnoudettuun ja lämmitettyyn veteen sekä vihtovat vihittävän selkää,\nkunnes veritahrat ovat poistuneet tämän ruumiista. Samalla joku shamani\nsäestää pyhää toimitusta huulisoittimella, ja \"shamanin pojat\"\nesittävät kokelaalle _elämänohjeet_, joita tämän on noudatettava ja\njoita hän myös juhlallisesti lupaa noudattaa. Hangalovin mukaan nämä\nohjeet, joilla on eetillinen sisältö, ovat seuraavat: \"Kun köyhä\nihminen kutsuu sinua, mene hänen luokseen jalan, älä vaadi häneltä\npaljoa vaivasi palkaksi; ota, mitä annetaan. Sinun tulee aina huolehtia\nköyhistä, auttaa heitä ja rukoilla jumalia suojelemaan heitä joutumasta\npahojen henkien valtaan. Kun varakas henkilö kutsuu sinua, matkusta\nhänen luokseen härällä, älä häneltäkään vaadi paljoa palkkioksi. Jos\ntaas varakas ja köyhä kutsuvat sinua samalla kertaa, mene ensiksi\nköyhän, sitten varakkaan luo.\"\n\nTämän jälkeen ryhdytään teurastamaan uhrieläimiä, joita tulee olla\nyhdeksän, mutta joiden lukumäärä saattaa olla suurempikin riippuen\nsiitä, miten paljon kulloinkin on osanottajia ja näiden tuomia\nlampaita. Sillä aikaa kun toisaalla puuhataan uhripitojen\nvalmistuksissa, shamanoidaan toisaalla. Vihkimysmenojen juhlallisin\nkohta on ns. taivaisiin vaeltaminen, jolloin \"isä-shamani kapuaa tuota\ntukevaa koivua myöten puun latvaan tehden matkallaan yhdeksän\nkierrosta.\" Uskotaan, että shamanin kohoutuessa tämän \"sielu\" nousee\ntaivaisiin. Jokainen puussa suoritettu kiertoliike vastaa vaellusta\nmäärätyn taivaankerroksen puhki, missä tekemiään huomioita shamani\nsamalla kuvailee. Noustuaan ylimpään eli yhdeksänteen taivaaseen, hän\npalaa takaisin maan päälle tehden jälleen yhdeksän kiertoliikettä.\n\"Shamanin pojat\" pitävät varovaisuuden vuoksi koko ajan puun alla\nshamanin kohdalla huopamattoa, jolle shamani vihdoin laskeutuu. Heti\nsen jälkeen aloittaa kokelas samalla tavalla matkansa taivaiden puhki.\nVieläpä muutkin ennenvihityt menettelevät samoin. Kerrotaan, että koko\njoukko joutuu tällöin ekstaasin valtaan.\n\nPuussa ollessaan nuori shamani huutaa haltioita avukseen sekä\nilmoittaa, kenelle niistä hän kulloinkin toivoo pirskoitettavan\ntarasunia. On ymmärrettävää, että nämä menot suoritetaan jonkin verran\neri tavoin eri paikkakunnilla. Niinpä Balaganskin piirissä kannetaan\nvihittävä huopamatolla yhdeksän kertaa yhdeksän koivun ympäri\nmyötäpäivään. Sitten hän kapuaa vuoronperään jokaiseen puuhun ja tekee\njokaisessa puussa yhdeksän kierrosta nousten yhä korkeammalle. Tuolla\nylhäällä hän sitten \"shamanoi\" samaten kuin alhaalla oleva\n\"isä-shamani\", joka myös täällä kulkee puiden ympäri.\n\nPotanin mainitsee, että nämä yhdeksän puuta ovat rivissä lähekkäin\njurtan ovesta oikealle ja että nuori shamani hypähtää huopamatolta,\njolla häntä kannetaan, ensiksi rivin päässä olevaan puuhun ja sitten\nedelleen puusta puuhun tehden kunkin puun latvassa kolme äkillistä\nkierrosta, kunnes hän viimeisestä puusta laskeutuu jälleen\nhuopamatolle.\n\nViimeksimainituissa tapauksissa, jolloin shamani taivaanmatkallaan\nliikkuu _yhdeksässä puussa_, näyttävät nuo yhdeksän puuta edustavan\nyhdeksää taivaankerrosta.\n\nVihkimysmenojen aikana ovat uhrilihat vähitellen kypsyneet, jolloin ne\nasetetaan erikoisiin astioihin ja viedään _turgen_ ääreen. Jokaisen\nteuraan lihat, jotka keitetään erikseen, pannaan nytkin eri astioihin.\nUhrattuaan vähäisen lihaa ja lientä ensiksi \"tulen isännälle\",\n\"isä-shamani\", \"shamanin pojat\" ja muut shamanit asettuvat riviin ja\npitäen kukin kädessään lihalla ja liemellä täytettyä vatia rukoilevat\njumalia vastaanottamaan uhrin uudelta shamanilta, minkä jälkeen\nuhrilientä ja -lihaa heitetään joko ilmaan tai tuleen. Sitten\n\"isä-shamani\" ja muutkin alkavat aterioida. Teuraiden luut kääritään\nlopuksi olkiin ja ripustetaan yhdeksään koivuun (_gur-burgahan_), jotka\npystytetään uhrilampaiden sidontapaalujen (_aduhani-särgä_) väliin.\n\nUhrimenojen jälkeen shamanit siirtyvät ennenmainittuun telttaan, mutta\nnuoriso ryhtyy huvittelemaan ja leikkimään. Seuraavana aamuna uhrataan\nvielä lammas _döbedöille_, joka burjattien taruissa esiintyy _solbonin_\n(venustähden) renkinä ja joka tässä tarkoittaa aamutähteä. Lampaan luut\npoltetaan, mutta nahka ripustetaan _turgen_ \"taakse\" pystytettyyn\n_zuhäli_ nimiseen koivuun. Sieraimiin pistetään vielä koivunvarpuja ja\npäähän kiinnitetään soihtu (_zhido_).\n\nVihkimysmenojen jälkeen toimitetaan joskus muitakin uhreja, mm.\nedellämainitulle _buga-nojonille_ (härkä-herralle') pyhitetään\ntummanharmaa härkä seuraavalla tavalla: eläin pestään vihityllä\nvedellä, koristetaan nauhoilla ja varustetaan pienellä ikeellä, joka\nkiinnitetään sen niskaan; kun härän päälle vielä on pirskoitettu\ntarasunia, lasketaan se lyhyen rukouksen jälkeen vapauteen. Tällaisia\nmenoja jatkuu yhdeksän päivää, kunnes nauhat ja turkikset poistetaan\nkoivuista ja pannaan lippaaseen, missä shamani säilyttää pyhiä\nesineitään.\n\nEnnenvanhaan oli useampiakin vihkimyksiä ja eri asteisia, Hangalov\nkertoo niitä olleen yhdeksän, Petri puhuu vain viidestä. Jokainen uusi\nvihkimys näyttää tuottaneen shamanille yhä ylemmän arvon ja vastaavat\ntunnusmerkit, mutta millaisia nämä tunnusmerkit ovat alunperin olleet,\non hämärän peitossa. Miekka, jonka jo ensi vihkimys tuottaa shamanille,\npalvelee tätä ylämaailman matkoilla, pahojen henkien sanotaan näet\npelkäävän hänen miekkansa iskuja. Todennäköisesti ovat eri vihkimykset\njättäneet merkkejä myös shamanin pukuun. Viidesti vihityllä on Petrin\nmukaan ollut kunnianimenä _zarin_.\n\nOn selvää, etteivät tällaiset monimutkaiset vihkimykset edusta sitä\nvarhaiskantaista kulttuuria, jonka piirissä arktisten kansain\nloveenlankeava noita on alunperin toiminut. Tuskin ne myöskään\nsaattavat olla omaperäisen kehityksen tulos. Mutta jos niiden\nesikuvana, kuten on todennäköistä, on ollut jokin vieras uskonto sille\nominaisine menoineen, minne on meidän silloin katseemme suunnattava?\nTuntuisiko tässä mahdollisesti lamalaisuuden vaikutus? Lamoillakin on\nvihkimysmenonsa, vieläpä eri asteiset. Heidänkin on varottava\nkäyttämästä ravinnokseen epäpuhtaiden eläinten lihaa. Lamoilla on myös\noppilaansa, jotka heidän johdollaan tutustuvat pyhiin asioihin. Heillä\non erikoiset pukunsa ym. Heidän taholtaan emme kuitenkaan tapaa\nyksityiskohtaisia vastineita noille burjattien menoille, joita lamat\nitse pitävät pakanuuden ajan muistomerkkeinä.\n\nMitenkä sitten lienee manikealaisuuden laita? Kuten tunnettua,\nmainitaan Orkhonjoen rannalla sijainneen Kara-Balgasunin raunioilla\nsäilyneessä kolmikielisessä kivikirjoituksessa, joista yksi on\nsoghdinkielinen, että \"jumalallisen Mani-mestarin oppi\" oli näillä\nmailla saavuttanut jalansijaa jo uigurivallan kukoistaessa (700-luvulla\nj.Kr.). Olisiko siis burjattien keskuudessa, joiden kansanrunoudessa\nesiintyy mm. persialaisen ylijumalan Ahura Mazdan nimi (_Hormuzda_),\nsäilynyt joitakin manikealaisuuteen viittaavia uskomuksia ja menoja?\nVarsinaisia vertauskohtia eivät kuitenkaan tarjoa ne niukat tiedot,\nmitä tästä uskontokunnasta on olemassa. Joka tapauksessa, jos soghdin\n_shaman_, joka alunperin merkitsee kerjäläismunkkia, on sama kuin\nmandshu-tungusien _shaman_, on se lisätodistuksena siitä, että nuo\nvihityt shamanit erikoisine elämänohjeineen ovat jonkinlaisiin\nmunkkeihin tai hengenmiehiin verrattavia.\n\nMerkillisiä yhtäläisyyksiä tapaamme vasta, kun siirrymme sen\nmuinaispersialaisen uskonnon piiriin, joka ajanlaskumme alussa\nkamppailee Rooman valtakunnassa kristinuskon kanssa. Mithran\nmysterioissa esiintyy todella menoja, jotka suuresti muistuttavat\nburjattien vastaavia tapoja. Sellainen on mm. vihittävän\npuhdistautuminen verellä, joka ei suinkaan ole mikään aivan yleinen\npiirre uskontojen historiassa. Tätä mithralaisten toimitusta, jota he\nnimittivät nimellä _taurobolium_, Prudentius kuvailee kertomalla,\nmitenkä vihittävä asettui reijillä varustetun lautasuojuksen alle,\njonka läpi valui sen päällä haavoitetun härän verta, ja mitenkä\nvihittävä kumartui takakenoon asettaen kasvonsa vuotavien\nveripisaroiden kohdalle, niin että ne tippuivat hänen \"poskilleen,\nkorvilleen, huulilleen ja nenälleen\", sekä mitenkä hän lisäksi kostutti\nniillä silmänsä ja tavoitteli niitä kielellään niellen niitä ahnaasti.\n\nTäällä on siis menetelty jotenkin samoin kuin burjattien mailla, missä\nvuohi haavoitetaan vihittävän yläpuolella ja missä vihittävä sivelee\nsen verta \"päähänsä, silmiinsä ja korviinsa\", jopa juokin sitä.\nYhteisiä piirteitä ovat lisäksi erinäiset elämänohjeet ja lupaukset\nsianlihan ja muun saastaisen karttaminen, samoin nuo eriasteiset\nvihkimykset eri arvoineen ja tunnusmerkkeineen. Mutta ennenkaikkea on\nkiintoisaa todeta, että Mithrankin mysterioihin, kuten Origenes kertoo,\non tärkeänä menona kuulunut taivaisiin nouseminen tai taivaankerrosten\npuhki vaeltaminen, Tällaiset yhtäläisyydet eivät mitenkään voi olla\npelkän sattuman aiheuttamia.\n\nRooman valtakuntaan tullessaan oli Mithran uskonto pyhäkköineen ja\npappeineen ollut jo pitkän kehityksen alaisena, monet piirteet siinä\nkuvastivat kuitenkin yhä edelleen vanhan kotimaan uskomuksia ja menoja,\njoita mahdollisesti myös persialaiset maagit ovat noudattaneet. Noita\nmaagien kansanomaisempia tapoja näyttävät juuri burjatit jäljitelleen\nyllämainituissa menoissaan. Kun maageilla ja shamaneilla on ollut\njotenkin samat sielunhoidolliset tehtävät ja kun kummallakin taholla --\nmyös mithralaisuudessa -- ekstaasi on näytellyt tärkeätä osaa, on\nymmärrettävää, että turkinsukuiset kansat ovat voineet saada\nvaikutteita naapureiltaan.\n\nSanomme turkinsukuiset kansat, sillä yllämainitut tavat eivät esiinny\nainoastaan burjateilla. Vastaavanlaiset menot tapaamme myös Ilijskoin\nja Tarbagatain piirissä asuvalla tungusinsukuisella sibo-heimolla.\nTäälläkin käytetään shamanin vihkijäisissä portain varustettua puuta,\njota sanotaan \"mustakuoriseksi koivuksi\", jonka portaat, kuten\nKrotkov kertoo, kuvaavat taivaankerroksia. Samanlainen pienempi,\nyhdeksänpykäläinen puu on vihityllä shamanilla asunnossaan. Samaan\nkulttuuripiiriin kuuluvat vielä ne Altain tatarit, joiden shamanit\nnousevat taivaisiin yhdeksänpykäläistä koivua myöten, sekä jakutit,\njoiden menoissa joskus käytetään useampiakin rivissä olevia puita,\nkuten toisin paikoin burjattien keskuudessa. Mahdollisesti myös ne\nvihkimysmenot, joista jälkiä on säilynyt jakuteilla ja goldeilla, ovat\nsukua burjattien vastaaville menoille.\n\n\n\nShamanin puku.\n\n\nLoitsiessaan siperialainen shamani -- puhumme nyt miespuolisesta\nshamanista -- käyttää tavallisesti erikoista noidanpukua, jota\naltailaiset säilyttävät ikäänkuin pyhää esinettä nahkalaukussa majansa\nperällä _körmösien_ kuvien kohdalla. Muuttomatkalla, jolloin mainittu\nlaukku ripustetaan hevosen satulaan, pidetään silmällä, ettei nainen\njoudu ohjaamaan hevosta. Yhtä pyhä on noidanpuku pohjoisintenkin\nkansain keskuudessa. Tungusit kuljettavat sitä samoinkuin muitakin\nshamanin loitsintavälineitä erikoisella porolla, jota ei käytetä\njokapäiväisiin toimiin. Yleensä pelätään puvun saastumista, sen vuoksi\nvarotaan, etteivät naiset tai sivulliset pääse siihen koskemaan.\nMilloin puku vanhuuttaan on menettänyt tehonsa tai on käynyt\ntarpeettomaksi shamanin lopetettua toimintansa, ei sitä silti ole\nhävitetty, vaan on viety metsään ja ripustettu puuhun. Samoin on\nshamanin puku omistajansa kuoltua ripustettu tämän haudan läheisyyteen.\n\nNäin ollen on uudelle shamanille vanhan tavan mukaisesti valmistettu\nuusi puku. Itäisten tungusien keskuudessa, kuten Shirokogorov kertoo,\niäkkäät leskivaimot tai nuoret tytöt (ns. puhtaat naiset) neulovat sen.\nKun puku kaikkine varustuksineen, jotka kustannetaan suvun varoilla,\nvihdoin on valmis, saattaa shamaninkokelas pukeutua siihen ilman\nerikoisia menoja. Toisin paikoin, kuten Altailla, on puku kuitenkin\njollakin tavoin \"puhdistettava\" ihmisten kosketuksilta. Toisin paikoin\ntaas puvun vihkimysseremonioihin liittyy uhrejakin shamanin\nsuojelushaltioille. Jakuttishamanin sanotaan tällöin teurastavan\nkotieläimen, jonka verta hän sivelee uuteen pukuunsa. Samoin hän\nmenettelee, kun vanhaa pukua on korjattu tai täydennetty uusilla\nosasilla.\n\nAltain seudun noidilla on shamanoidessaan ollut tapana pitää pukua\npaidan päällä paitsi lämpimänä vuoden aikana, jolloin se on ollut\npaljaan ruumiin verhona. Tungusit, kuten jo Gmelin mainitsee,\nnoudattavat sekä kesällä että talvella vain viimeksimainittua tapaa,\nmikä lieneekin alkukantaisempi. Samoin on asian laita ollut myös\neräiden muiden pohjoisinten kansain keskuudessa.\n\nTäydellistä noidanasua emme enää tapaa läheskään kaikilta laajan Altain\nsuvun kansoilta, ei edes kaikilta niiltä, jotka yhä edelleen\nturvautuvat shamanismiin. Onpa sellaisiakin seutuja, joissa noidat\njatkavat isiltä perittyjä menojaan vain tavallisissa pukimissa.\nTällaisia noidanpukua vailla olevia shamaneja, jotka silti käyttävät\nrumpua, esiintyy meidän päivinämme mm. Altain mailla. Siitä kertoo jo\nRadloff mainitessaan, ettei Pohjois-Altailla asuvien mustien tatarien,\nshorien eikä teleuttien shamanit käytä mitään varsinaista noidanpukua.\nSamoin kertoo Kaarlo Hildén Lebed-tatareista huomauttaen, että kun\nnoidan vanha virkapuku on hävinnyt, on shamanin ainoaksi arvonmerkiksi\njäänyt vain pään ympäri, takaa solmulle sidottu liina, jota vailla ei\nloitsimisen uskota onnistuvan.\n\nMutta monin paikoin sielläkin, missä vanhaa pukua yhä vieläkin pidetään\nvälttämättömänä loitsintavälineenä, huomaa siinä enemmän tai vähemmän\nrappeutumisen merkkejä. Kehitys puvullisesta puvuttomaan noitaan ei\ntietenkään ole tapahtunut käden käänteessä, vaan vähitellen siten, että\njotkut pukukappaleet ovat ensiksi hävinneet käytännöstä. Niinpä, kun\ntäydelliseen shamaninpukuun on aikoinaan kuulunut useita eri osia:\nkaapu, pohjoisilla kansoilla myös sen aukeaman alle kaulaan\nripustettava rintapeite, päähine, käsineet sekä jalkineet, joiden\nvarret ovat ylettyneet verhoamaan reisiäkin, huomaa puvun rappeutumista\nseuratessa, mitenkä käsineet, jos niitä kaikkialla edes on ollutkaan,\nensiksi syrjäytyvät, sitten on jalkineiden vuoro. Kauhtana ja päähine\nnäyttävät kauimmin säilyttävän asemansa, joskus jää edellinen, joskus\njälkimmäinen yksin edustamaan shamanin muinaista loitsinta-asua.\n\nNoidanpuvun rappeutuminen ei kuitenkaan merkitse ainoastaan erinäisten\npukuosien katoamista, vaan myös puvussa riippuneiden esineiden\nputoamista ja häviämistä. Usein voi lisäksi todeta, että jotkut esineet\novat uusiin pukuihin kiinnitettäessä siirtyneet alkuperäiseltä\npaikaltaan. Tällaiset erehdykset eivät kuitenkaan vie tutkijaa harhaan,\njos hänellä on tilaisuus verrata useita samantyyppisiä pukuja\nkeskenään.\n\nVaikka matkailijalla enää vain harvoin on onni nähdä täydellistä\nshamaninpukua itse elävässä elämässä, voivat ne rikkaat kokoelmat,\njoita vuosien kuluessa on kerätty talteen paitsi Venäjän ja Siperian\neräisiin Länsi-Euroopankin museoihin, opastaa meitä ymmärtämään noiden\nmerkillisten pukujen alku- ja tarkoitusperää. Tutkimusaineistoa\ntäydentävät vielä ne kuvaukset, joita tavataan eri seutuja ja eri\naikoja koskevasta kirjallisuudesta.\n\nVertailuaineiston perusteella, joka täten tarjoutuu tutkijan\nkäytettäväksi, ei ole vaikea todeta, mitkä tyypit kuuluvat eri\nkulttuuripiireille. Tosin voi samankin kansan keskuudessa huomata\neroavaisuuksia, mutta useimmiten ne koskevat vain pikkuseikkoja,\netenkin niitä esineitä, joita on ollut tapana ripustaa pukuihin ja\njotka eivät liity niihin niin läheisesti, että ne kuvastaisivat itse\npuvun luonnetta. Sellaisia ovat mm. noidan apulaishenkien kuvat, jotka\nsaattavat olla monenmoisia ja joilla kullakin on oma merkityksensä.\nKuitenkin on huomattava, että eräiden kansojen, kuten tungusien\nkeskuudessa, on käytetty myös erityyppisiä noidanpukuja. Jokaiseen\ntyyppiin tutustuaksemme on tietenkin tärkeätä, että puvun kaikki osat\novat säilyneet alkuperäisinä. Tämä on sanottava sen vuoksi, että\nmuseoissa on joskus taitamattomasti yhdistelty eri pukuihin kuuluvia\nosia.\n\nPukujen yksityiskohtainen tarkastelu on omiansa osoittamaan, etteivät\nne ole ainoastaan yksilöllisten tai tilapäisten mielijohteiden luomia,\nvaan että niitä elähdyttää jokin laajemmalle tai suppeammalle piirille\nyhteinen aate. Lisäksi käy ilmi, että noidanpuku monilla Altain suvun\nkansoilla on muodostanut ehyen kokonaisuuden, joka sellaisena edustaa\njotakin _eläintä_.\n\nNiinpä Altain telengittien shamaninpuku (_manjak_), jonka kauhtana on\nvalmistettu metsävuohen, maralieläimen tai lampaan nahkasta, esittää\nilmeisesti suurta _lintua_. Kansa selittääkin, että ne nauhat, joita\nriippuu pitkin hihojen alasaumaa, kuvastavat \"linnun siipisulkia\".\n\"Siiviksi\" sanotaan myös kummaltakin hartialta riippuvia nauhakimppuja\ntai kankaankaistaleita, joiden yläpäähän usein vielä on kiinnitetty\nhuuhkajan sulkia. Tällaiset riipukkeet muodostavat lisäksi koko puvun\nalaosan vyötäröstä alkaen ulottuen selkäpuolella melkein maahan asti.\nNämä selkäpuolen pitkät hapsut esittävät linnun \"pyrstöä\". Joskus näkee\nshamanin olkapäillä vielä huuhkajan sulkia pystyyn kiinnitettyinä.\nSamaa aatetta kuin kauhtana edustaa päähinekin, jota sanotaan\n\"lintupäähineeksi\" (_kysh-pörük_) ja joka jo on käynyt harvinaiseksi\nnäillä mailla. Tavallisesti se on valmistettu punaisesta verasta ja\nvarustettu metallinapeilla, pienillä näkinkengillä ja helminauhoilla,\njoskus myös lentävän linnun kuvilla. Päähineen töyhtönä on huuhkajan\nsulkia. Todennäköisesti tämä \"lintupäähine\" on entisaikaan muistuttanut\nvielä enemmän lintua kuin nykyään.\n\nOn siis selvää, että altailainen shamani pukeutuessaan noidanpukuun,\njosta nykypäiviin asti on säilynyt vain kauhtana ja päähine, samalla on\npukeutunut linnun -- ja sulista päättäen -- juuri _huuhkajan hahmoon_.\n\nPukunsa on altailainen noita lisäksi varustanut erinäisillä, henkiä\nkarkoittavilla esineillä. Sellaisia ovat tiu'ut ja kulkuset, joita\nriippuu sekä puvun hihoissa että selkämyksessä. Oikean hihan kohdalla\nniitä on tavallisesti viisi, vasemman neljä. Selässä niitä on ollut\nkaksikin tai kolme riviä. Metallin melua, jota henkien uskotaan\npelkäävän, synnyttävät lisäksi selkämykseen kiinnitetyt renkaat,\npienine pillimäisine riipukkeineen. Samanlaisia riipukkeita on myös\nselän poikki ulottuvissa rautapuikoissa. Sitäpaitsi näkee selkämyksessä\ntoisinaan pieniä nuolella varustettuja metallijousia, jopa yhdeksän\nyhdessä rivissä. Epäilemättä nämäkin ovat pahojen henkien\nkarkoitusvälineitä, ja sama tarkoitus lienee niillä pienillä\nnäkinkengille (_jylan basy_ 'käärmeenpää'), joita myös on rivittäin\nkiinnitetty shamaninpuvun selkäpuolelle. Joskus nämä näkinkengät\nriippuvat täällä nauhojen päissä. Erikoista huomiota ansaitsevat\nlisäksi ilveksennahkasta leikatut palat, joita on neulottu puvun\nhihoihin eri nivelten, kuten olan, kyynärpään ja ranteen kohdalle.\nTuskin erehdymme olettaessamme, että shamani on täten tahtonut suojella\nniveliään.\n\nLisäksi on altailaisen shamanin puvussa eräitä myytillisten olentojen\nkuvia. Yleisimpiä niistä ovat niskaan kiinnitetyt yhdeksän nukkea,\njoilla kullakin on päässään pystyssä huuhkajansulka ja joiden\nselitetään esittävän _ülgänin_ tyttäriä. Pitkin pukua riippuu taas\nkummallakin kyljellä käärmettä muistuttavan olennon kuva. Toinen on\ntehty mustasta tai ruskeasta kankaasta ja tarkoittaa _ärlikin_\nvaltakunnassa oleskelevaa _jutpa_ nimistä hirviötä, jolla on ammottava\nsuu, kaksi paria jalkoja ja kaksihaarainen pyrstö. Toisen,\n_arba_ nimisen manalanhirviön kuva on tehty vihreästä kankaasta\nlukuunottamatta jalkoja ja pyrstöä, joiden tulee olla punaiset. Päässä\non sillä pöllönsulkia sekä pikkuruinen vaskilevy, joka esittää sen\nsilmää. Kummankin hirviön uskotaan suojelevan shamania manalanmatkalla.\nUsein on shamaninpukuun vyötärön kohdalle ommeltu vielä punainen,\nmetallikoristeilla ja näkinkengillä varustettu vyöntapainen.\n\nVielä varhempaa kantaa näyttää edustavan se altailainen shamaninpuku,\njota Lankenau kuvailee ja jonka punaiseen päähineeseen oli kiinnitetty\nharmaan huuhkajan siivet ja pyrstö. Samanlaiset huuhkajansiivet\nriippuivat myös kauhtanan selkäpuolella olkapäiden kohdalla. Kauhtana,\njoka oli tehty metsävuohen nahkasta, oli lintupukujen tapaan\nkauttaaltaan varustettu nahkaliuskoilla. Selässä oli vielä mm.\nkaksitoista kärpännahkaa sekä pitkän nauhan päässä huuhkajan kynnet.\nKainalojen alla helisi kaksi isonlaista tiukua. Kärpännahkat ja\nhuuhkajankynnet ovat täällä samoinkuin tiu'utkin yleisiä henkien\nkarkoitusvälineitä.\n\nSamaa lintutyyppiä edustaa sojottien shamaninpuku. Erään sellaisen,\nhyvin säilyneen, on norjalainen etnologi Ørjan Olsen toimittanut Oslon\nkansatieteelliseen museoon. Verratessamme tätä Altailta saatuihin\nhuomaamme, miten läheisesti se liittyy noihin sekä rakenteeltaan että\naatteeltaan. Yhteisiä piirteitä ovat ennenkaikkea kauhtanan hihoissa ja\nselkämyksessä liehuvat nauha- ja nahkariipukkeet, joiden tarkoitus\ntietenkin on sama kummallakin taholla. Myös altailaisen puvun\nkummastakin olkamuksesta riippuvilla, \"siipiä\" esittävillä\nnauhakimpuilla on samoinkuin noilla manalan myytillisiä olentoja\nkuvaavilla käärmeillä vastine sojottilaisessa noidanpuvussa. Yhteisiä\novat lisäksi metallikulkuset ja -helistimet. Sojottishamanin lavoilla\nnäemme vielä kaksi rautalevyä, jotka todennäköisesti ovat jonkinlaisia\nnoitaa suojelevia kilpiä. Päähineen muodostaa täällä kapeahko vyö,\njonka yläreunaan on kiinnitetty pystyyn asetettuja huuhkajansulkia ja\njonka otsaa peittävään osaan on neulottu jonkinlaiset kasvot\nlasihelmisine silmineen. Päähineen alareunasta riippuu ripsuja valuen\nalas shamanin kasvoille. Vastaavanlaisia, mutta leveämpiä ripsuja on\naltailainenkin noita entisaikaan käyttänyt verhotakseen kasvonsa.\nPaitsi kauhtanaa ja päähinettä on sojottinoidan pukuun kuulunut myös\nsaappaat, joiden varsissa heiluu pieniä nahkarihmasia, \"höyheniä\", ja\njoiden kärkeen on neulottu linnun varpaita esittävät nahkasuikaleet.\n\nSaman kulttuuripiirin lintutyyppistä shamaninpukua voimme seurata vielä\nkaragassienkin keskuuteen, missä noidan päähinettä reunustavat pystyyn\nasetetut huuhkajansulat ja missä kauhtanan riipukkeiden joukossa näemme\nedelleen nuo olkamuksiin kiinnitetyt pitkät nauhakimput eli \"siivet\".\nKoko tälle kulttuuripiirille yhteistä on siis käsitys, että _shamanin\non toimiessaan pukeuduttava linnun tai lähemmin sanoen huuhkajan\npukuun_.\n\nLintutyyppisen noidanpuvun tapaamme lisäksi Siperian pohjoisinten\nkansain, dolganien, jakuttien ja tungusien mailta, joskin tämä puku\ntäällä eroaa huomattavasti altailaisten, sojottien ja karagassien\npuvuista jo siinä, että shamaninkauhtana viimeksimainituilla on\nturkintapainen, karvat sisäänpäin, kun se taas noilla pohjoisimmilla\nkansoilla tehdään tavallisesti säämysköidystä poronnahkasta.\nTäkäläiselle lintutyypille ominaisista piirteistä mainittakoon\nennenkaikkea pitkät nahkarihmat, joita on sekä hihojen alasaumassa\nkuvaten \"linnunsiipiä\" että kauhtanan liepeessä, missä ne peräpuolella\npitenevät \"linnunpyrstöksi\". \"Linnunsuliksi\" nimitetään myös pieniä\nlehti- tai pillimäisiä metalliriipukkeita, joilla puku yleensä, joskus\njalkineita myöten, on varustettu. Tällaiseen noidanpukuun kuuluvien\njalkineiden etupuolelle on tungusimailla, samoinkuin sojottien\nkeskuudessa, nahkarihmoilla tai peräkkäisillä (keltaisilla)\nlasihelmillä kuvattu linnunjalka, joka päätyy kolmeen (taikka viiteen)\nharalla olevaan \"varpaaseen\". Sama aate kuvastuu päähineestäkin, joka\nnykyään on jakuttimailta jo täydellisesti hävinnyt ja jossa on ollut\nlinnun luonnollisia sulkia. Mitä lintua tungusien ja jakuttien tähän\nryhmään kuuluvat noidanpuvut alunperin edustavat, on vaikea päättää.\nEdelläesitetyistä noidanpuvuista jälkimmäiset; eroavat myös siinä, että\nnäissä on paljon enemmän metallivarustuksia, sellaisiakin, jotka\ntarkoittavat luurangon eri osia. Niinpä jakuttishamanin hihan\nalareunassa näemme pitkulaisina rautaliistakkeina olkavarrenluun sekä\nyhteenliitettyinä kyynär- ja värttinäluun. Joskus nämä hihan ylä- ja\nalaosaan kiinnitetyt \"luut\" ovat erehdyksestä vaihtaneet paikkaa.\nMilloin erikoisia käsineitä, joista vanhat lähteet kertovat, ei ole\nkäytetty, on hihan suuhun liitetty rautalevystä taottu kättä viisine\nsormineen muistuttava kuva. Kauhtanan kyljissä taas näemme \"kylkiluut\",\nrintapielissä kaulan alapuolella \"solisluut\", lavoilla \"lapaluut\" ym.\n\nVastaavanlaista tungusinoidan pukua (_shamasi_) tarkoittaa Georgi\nsanoessaan, että pitkin hihaa, jonka suussa on käsine (Handschue) on\npitkulaisia rautaliistakkeita. Lisäksi hän mainitsee, että\ntungusinoidan jalkineetkin (Strümpfe) ovat samoinkuin hihat\n\"haarniskoidut\" (beharnischt). Tungusishamanin \"nahkaisista\njalkineista\" (leder Strümpfe), jotka ovat \"lujasti ylhäältä alas asti\nraudoitetut ja joka päässä on viisi rautaista varvasta\", puhuu myös jo\nGmelin. Matkoillani Turuhanskin piirissä oli minulla itselläni, tosin\nJenisei-ostjakkien keskuudessa, tilaisuus tutustua shamaniin, jonka\npitkävartiset, säämyskästä tehdyt, raudoitetut saappaat erikoisesti\npistivät silmiini. Minulle selitettiin, että näihin jalkineisiin\nkiinnitetyt metalliesineet kuvasivat kaikkia karhunjalkoihin sisältyviä\nluita. Ihmeellisintä oli, että karhun sekä etu- että takajalan luut\nolivat samassa jalkineessa edustettuina, ylinnä, reittä peittävän\nvarren ulko- ja sisäpuolella olivat olka- ja reisiluu, niiden\nalapuolella kaksi kyynäsvarren- ja kaksi sääriluuta sijoitettuna\nneljälle eri puolelle, etujalan käpälä oli kiinnitetty jalkineen\nrintaan, takajalan taas kantapään taakse.\n\nKun tällainen yhdistelmä tuntuu luonnottomalta, on todennäköistä, että\nJenisei-ostjakit ovat myöhemmin kiinnittäneet jalkineisiin nekin\nrautaesineet, jotka alunperin ovat kuuluneet hihoihin. Tätä olettamusta\ntukee se tosiasia, että tungusinoidat, jotka tässä suhteessa ilmeisesti\novat olleet edellisten esikuvina, sijoittavat samoinkuin jakutit\nkäsivarren ja käden luut pukuihinsa niitä vastaaviin kohtiin. Epävarmaa\non myös, onko puheenaolevilla luilla alunperin tarkoitettu juuri karhun\nluita. Kuitenkin jo Witsen, jonka teos ilmestyi 1705, mainitsee, että\ntungusishamanin käsineissä ja saappaissa oli rautaiset karhunkäpälät.\nSamoin kertoo Mordvinov (1860) sanoessaan, että tungusishamanin\nsaappaat olivat varustetut rautaisilla tai todellisilla karhunkynsillä.\nLisäksi hän mainitsee, että käsineissäkin oli rautaiset \"kynnet\".\n\nKun puheenaolevissa puvuissa on muitakin rautaisia \"luita\", näyttää\nluonnolliselta, että ne ovat muodostaneet ehyen kokonaisuuden. Eräät\ntutkijat ovatkin olettaneet, että ne edustavat aina sitä eläintä, jota\npuku kulloinkin kuvastaa. Niinpä lintupukuun liitettyjä metalliluita on\nselitetty linnun luiksi. Olen itsekin aikaisemmin omaksunut tämän\nselityksen, mutta asiaan enemmän perehdyttyäni ei se enää minua\ntyydytä. Jo Troshtshanskij osuu ilmeisesti oikeaan sanoessaan, että\njakuttinoidan puvun puheenaolevat rautaesineet tarkoittavat _ihmisen\nluurankoa_. Samoin kertoo Kai Donner erään Jenisei-ostjakin\nselittäneen, että ne \"luut\", joita myös sikäläisen shamanin puvussa on\nollut muuallakin kuin jalkineissa, tarkoittavat itse noidan luita.\nEsimerkkejä onkin siitä, että shamanin on erikoisesti suojeltava\nluitaan. Niinpä shorien keskuudessa kuvitellaan, että henget pyrkivät\nhajoittamaan shamanin ruumiin jäseniä myöten tarkastaakseen, ovatko\nkaikki hänen luunsa palvelukseen kelvollisia. Samanlaisia käsityksiä on\nollut jakuteillakin. Kun jakutit lisäksi kiinnittävät noidanpukujensa\nhihoihin eri nivelten kohdalle koristettuja metallilevyjä samoinkuin\naltailaiset ilveksennahkanpaloja, ovat he täten ilmeisesti tahtoneet\nsuojella niveliään.\n\nPaitsi lintutyyppistä noidanpukua, tapaamme turkinsukuisilta kansoilta\ntoisenkin eläintyyppisen puvun, jonka tärkeimpiä tunnusmerkkejä ovat\npäähineestä esiinpistävät sarvet. Tällöin on noidan päähine\ntavallisesti muodostettu pään ympäri ja sen yli ristiin kulkevista\nrautavanteista, joiden huippuun on kiinnitetty kaksi rautaista,\nuseimmiten kolmihaaraista, sarventapaista. Samoinkuin altailaisella\nnoidalla saattaa olla huuhkajan siivet sekä päähineessä että kauhtanan\nselkämyksessä, samoin saattaa tämän toisen tyypin puvuissa nähdä\n\"sarvet\" myös shamanin selässä. Jo Gmelin kertoo 1700-Juvulla nähneensä\ntungusinoidalla puvun, jonka kummallakin hartialla oli raudasta taottu\nhaarukkainen sarvi. Niissä tungusilaisissa kauhtanoissa, joista olen\ntehnyt muistiinpanoja Venäjän ja Siperian museoissa, nämä sarvet ovat\ntavallisesti hartioiden väliin kiinnitetyn kapean rautaliistakkeen\nkummassakin päässä. Tällaiset sarvelliset liistakkeet, joita\nnoidanpuvun selkämyksessä voi olla useampiakin toinen toistaan\nalempana, ovat määrätynlaisen noidanpuvun tunnusmerkkejä, joka\ntunguseilta on levinnyt länteen sekä Jenisei-ostjakeille että\nsamojedeille.\n\nItse kauhtana ei \"luittensa\" eikä muidenkaan varustusten puolesta eroa\nsuurestikaan siitä lintutyyppisestä, jota pohjoisimmat kansat\nkäyttävät, vaikka siinä ei näekään noita hihojen alasaumassa riippuvia\npitkiä ripsuja. Lyhyempiä ne ovat liepeessäkin, ja tällöin niitä\nsanotaan \"karvoiksi\". Joskus on lieve aivan ripsuton ja huipistuu\ntakana, kuten Jenisei-ostjakkien noidanpuvussa. Mahdollisesti se\ntällaisena pyrkii muistuttamaan sitä eläintä, jota sen tarkoitus on\nkuvata. Mutta vaikeampi on tietää, mitä eläintä tuo sarvellinen puku,\njonka parhaana tuntomerkkinä tietenkin ovat itse sarvet, on alunperin\nesittänyt, sillä lähteet puhuvat usein vain rautaisista \"sarvista\"\nmainitsematta lähemmin niiden muotoa. Varhaisimmassa, tosin epätarkassa\npiirroksessa, joka liittyy Witsenin tungusishamania koskevaan\nkuvaukseen, puheenaolevat sarvet muistuttavat monihaaraisina eniten\nehkä peuransarvia, joita Jenisei-ostjakitkin jäljittelevät. Silti ei\nole varmaa, että tämä pukutyyppi olisi alunperin kuvastanut juuri\npeuraa. Tässä suhteessa on näet toinenkin sarvellinen eläin näytellyt\ntärkeätä osaa. Niinpä Shirokogorov mainitsee itäisistä tungusiheimoista\npuhuessaan, että shamaninpäähineen rautaiset sarvet esittävät täällä\n_metsäkauriin_ sarvia. Lisäksi hän huomauttaa, että ne aikaisemmin ovat\nolleet luonnollisia ja että hän on nähnytkin erään päähineen, jossa oli\ntodelliset metsäkauriin sarvet. Tällainen puku oli myös valmistettava\nmetsäkauriin nahkasta.\n\nSamantapaista sarvellista pukua ovat burjattinoidat aikoinaan\nkäyttäneet. Pallas kertoo vielä 1700-luvulla nähneensä burjattilaisen\nshamanin, jonka päähineen rautaiset sarvet muistuttivat kauriinsarvia.\nSaman johtopäätöksen voi tehdä burjattimailta esiinkaivettujen\nhautalöytöjen perusteella. Kun nyt sekä burjattien että itäisten\ntungusien lintutyyppiä edustava noidanasu on kuvannut metsäkaurista, on\ntodennäköistä, että muiden pohjoisten kansain sarvelliset puvut ovat\nalunperin tarkoittaneet juuri tätä eläintä, vaikka noilla raudasta\ntaotuilla päähineen varustuksilla on täällä nykyään enemmän ehkä peuran\nkuin metsäkauriin sarvien muoto.\n\nHautalöydöistä voi lisäksi päättää, että jo burjattien vanhoissa\nnoidanpuvuissa on aikoinaan ollut myös shamanin \"luita\" esittäviä\nrautaesineitä, joita emme tapaa Altain eikä Sajanin mailta.\nMahdollisesti niiden käyttö onkin juuri Baikalin seuduilta levinnyt\nSiperian pohjoisosiin. Kumpaan pukutyyppiin ne ovat varhemmin\nliittyneet, on epätietoista, mutta lintutyyppi, kuten mainittu, voi\nesiintyä myös niitä vailla.\n\nPaitsi rautaisia \"luita\",, tiukuja ja helistimiä on tungusien ja\njakuttien noidankauhtanoihin sekä täällä käytettyihin shamanien\nrintapeitteisiin kiinnitetty vielä paljon muita metalliesineitä, joista\nmainittakoon selkäpuolelle ripustetut auringon ja kuun kuvat,\nympyräinen metallipeili sekä \"maakehä\", jonka keskellä olevasta reiästä\nnoidan sanotaan pistäytyvän manalassa. Sitäpaitsi on pukuun usein\nripustettu joukko shamanin apulaishenkien erihahmoisia kuvia esittäen\nnelijalkaisia, matelioita, kaloja, käärmeitä ja varsinkin lintuja,\netenkin kaakkureita ym. sukeltavia vesilintuja, joita pidetään pyhinä\nja joiden uskotaan opastavan ja suojelevan shamania tämän vaeltaessa\nhenkien mailla. Eräissä puvuissa näkee ihmishahmoisiakin haltiainkuvia.\n\nLähinnä sojottilaista tyyppiä on mongolilainen noidanpuku, jonka\npäähineessä on linnunsulkatöyhtö, mutta jonka \"luuttoman\" kauhtanan\nhihoista ja liepeestä puuttuvat nuo lintupuvulle tunnusomaiset ripsut.\nSitävastoin on siinä, kuten joskus Altailla ja sojottien mailla, suuri\njoukko käärmeenmuotoisia riipukkeita. Usein on siihen lisäksi\nkiinnitetty pyöreitä metallipeilejä ja haltiainkuvia, jotka jo\ntekotavaltaan todistavat kiinalaisen kulttuurin kosketusta.\n\nTuollaisia käärmettä muistuttavia ja tarkoittavia riipukkeita näkee\ntoisinaan myös burjattien ja tungusien noidanpuvuissa. Jo Pallas\nmainitsee niitä olleen erään burjattilaisen naisshamanin hartioilla,\nmistä ne riippuivat alas maahan asti, kolmisenkymmentä.\n\nYllämainittuihin pukuihin ja niiden varustuksiin verraten ovat Amurin\nlaakson shamaninpuvut paljoa yksinkertaisempia rakenteeltaan.\nGoldinoidan mekko valmistetaan joko kalannahkasta tai sinisestä\nkimalaisesta pumpulikankaasta. Sen etuosaan vyötärön alapuolelle\nmaalataan erinäisiä kuvioita mm. kaksi tiikeriä ja kaksi lohikäärmettä,\ntoisinaan vielä sisiliskon, käärmeen ja sammakon kuvia. Lopatin, joka\ntämän mainitsee, selittää, että näiden eläinten uskotaan avustavan\nshamania: lohikäärmeet kuljettavat häntä ilmassa, tiikerit metsässä,\nsisiliskot, käärmeet ja sammakot taas saattavat noitaa, milloin hänen\non vaellettava jokien, järvien tai soiden poikki. Mekon yläosan\npeittää samoista aineksista ommeltu lyhythihainen takki. Tämän\nkiinalaismallisen puvun huomattavin osa on päähine pitkine shamanin\nhartioille valuvine pörröisine nahkaliuskoineen, joita on leikelty\nkarhun, suden, ketun ja supen turkista. Lisäksi on siihen kiinnitetty\ntiukuja ja kulkusia ynnä pieniä metallipeilejä ym. Joskus on päähine,\njonka siteet solmitaan leuan alle, varustettu vielä rautaisilla\npeuransarvia muistuttavilla haarukoilla. Lopatin huomauttaa, että\ntällaista päähinettä käyttävät vain suuret noidat.\n\nGoldilaisen shamanin pukimiin kuuluu myös _erikoinen vyö_ lukuisine\npillimäisine rautahelistimineen sekä vaskikulkusineen ynnä rukkaset,\njoihin räikein värein on maalattu pieniä käärmeiden, sisiliskojen ja\nsammakkojen kuvia. Sitäpaitsi riippuu shamanin sekä rintapuolella että\nselässä metallipeilejä (_toli_) kaulaan sidotuissa nahkarihmoissa.\nPeileihin selitetään ihmisten toimien heijastuvan tai niiden uskotaan\nsuojelevan noitaa pahojen henkien nuolilta. Shamanin sanotaan joskus\nmenojensa jälkeen tekevän näihin \"kilpiinsä\" yhtä monta lovea kuin\nniihin kulloinkin on nuolia sattunut. Mainittakoon lisäksi, että\ngoldien noidilla on toisinaan vielä ollut tapana sitoa päänsä,\nkäsivarsiensa ja jalkojensa ympäri hienoja tuomenlastukiehkuroita,\njommoisia myös ainokansa käyttää. Mahdollisesti niilläkin on ollut\njokin suojeleva tarkoitus.\n\nMandshurilainen shamaninpuvun kauhtana, jonka kaulus ja hartiain seutu\non kuvioilla kirjailtu, on henkien peloittimeksi samoinkuin altailaisen\nnoidan lakki tehty _punaisesta_ kankaasta ja varustettu pääasiallisesti\nvain metallipeileillä. Vyö riipuksineen on samanlainen kuin goldeilla.\nPäähineen laella nähdään milloin vaskinen linnunkuva, milloin rautaiset\nsarvet. Muutamiin päähineisiin on kiinnitetty useampiakin linnunkuvia.\nKuten Shirokogorov huomauttaa, ovat Amurin laakson shamaninpuvut olleet\nkiinalaisen kulttuurin vaikutuksen alaisina.\n\nLuotuamme täten yleiskatsauksen Altain suvun noidanpukuihin ja niiden\nvarustuksiin herää tietenkin kysymys, mikä on alunperin ollut näiden\nmerkillisten pukujen tarkoitus. Kun siperialainen shamani turvautuu\nasuunsa vain, milloin hänen on asetuttava yhteyteen henkien kanssa, on\nselvää, että hänellä tällöin on ollut erikoista hyötyä puvustaan.\nMonet pukuun ripustetut esineet ovatkin epäilemättä vain henkien\n_pelättimiä_. On senvuoksi mahdollista, että itse pukukin on\njonkinlainen naamiopuku. jolla shamani tahtoo suojella itseään tai\njonka avulla hän pyrkii karkoittamaan turmiolliset henget ihmisten\nlähettyviltä. Kiintoisaa on todeta, että juuri _huuhkajalla_, jonka\nulkomuotoa Altain ja Sajanin seutujen shamaninpuku jäljittelee,\nuskotaan olevan henkiä karkoittava voima. Toisin paikoin, kun lapset\nsairastelevat, on yhä edelleen tapana pyydystää huuhkaja ja ruokkia\nsitä siinä mielessä, että huuhkaja pidättäisi pahoja henkiä\nlähestymästä lapsen kehtoa. Vogulien karhunpeijaisissa esiintyy\nhuuhkajaksi naamioitunut henkilö itse karhuvainajankin pelottimena.\nPahojen henkien karkoittamiseksi on siperialainen shamani epäilemättä\npukeutunut myös sarvipäisen eläimen hahmoon. Näin ollen ei\nshamaninpukuun sisältyvän aatteen ymmärtämiseksi ole tarvis turvautua\ntotemismiin eikä myöskään ns. sielueläimiin, vaikka onkin esimerkkejä\nolemassa, että noidan on uskottu liikkuvan sen eläimen hahmossa, jota\nhänen pukunsa esittää. Niinpä goldilaisessa tarussa kerrotaan, mitenkä\nmuudan lintuna lentävä henki siipiään räpyttämällä vaihtaa asunsa\nshamanin rautasulkaiseen pukuun. Mutta jos noidanasu siis alunperin on\nnaamiopuku, on se todennäköisesti kehittynyt nykyiseen muotoonsa\n_naamarista käsin_. Metsätatarien noidat ovatkin puvun asemesta\ntoisinaan tyytyneet asettamaan vain tuohinaamarin kasvoilleen.\nBurjattishamanien sanotaan käyttävän nahkaisia, puisia tai metallisia\nkasvojen peitteitä, joita koskevista tiedonannoista ei kuitenkaan\nilmene, missä suhteessa ne ovat niihin naamareihin, joilla\nmongolilaiset lamat verhoavat kasvonsa erinäisten menojen aikana.\nAltain mailla ja goldien keskuudessa on shamani viedessään vainajan\nsielun tuonelaan joskus ainoastaan noennut naamansa, jotteivät henget\nsiellä häntä tuntisi. Goldishamanin mainitaan piirtävän hiilellä\npiiruja kasvoihinsa, milloin hän ryhtyy mielisairasta parantamaan.\nLuonnonkansoilla on sellaisiakin naamareita, jotka samalla peittävät\nkoko pään, ja juuri tällainen päähine edustaneekin siperialaisen\nnoidanpuvun varhaisinta osaa. On näet huomattava, että noidan lakki,\nkuten Venjamin sanoo samojedeista, on tämän tärkein pukukappale.\nKun altailaisen shamanin päähineen on muodostanut kokonainen\nhuuhkajannahka, josta ei ole irroitettu siipiä eikä aina edes päätä ja\njosta lisäksi on riippunut noidan kasvoja peittävät ripsut, on shamani\ntodennäköisesti jo tässä asussaan näytellyt huuhkajaa, ennenkuin tuota\nlintupäähinettä on tullut täydentämään kokonainen jalkineisiin asti\nulottuva lintupuku.\n\nVielä selvemmin huomaa sarvellisen puvun kehittyvän päähineestä käsin.\nSuuren mandshurilaisen noidan tärkeimpänä tuntomerkkinä ovat vieläkin\nvain päähineestä kohoavat sarvet. Tämäntapaisia sarvellisia henkien\nkarkoitusnaamareita tapaamme paitsi Aasiasta muidenkin maanosien\nluonnonkansoilta. Vasta kun koko pukua alkaa elähdyttää päähineeseen\nsisältyvä aate, siirtyy sarvien kuvia myös noidanpuvun selkämykseen.\nNäin on sarvipuku syntynyt lintupuvun rinnakkaismuotona. Vaikka\nkullakin noidalla yleensä on vain jompaakumpaa tyyppiä edustava puku,\nsaattaa kuitenkin, kuten Shirokogorov huomauttaa, samalla Baikalin\ntakaisella tungusishamanilla olla kaksikin pukua, joista toinen esittää\nlintua, toinen metsäkaurista, sillä kaikkia shamanin tehtäviä ei voi\nmuka suorittaa yksistään lintupuvussa.\n\nNoidanpukua, varsinkin lintupukua, käyttävät toisin paikoin myös\nnaisshamanit. Silti ei miesten ja naisten sovi käyttää samaa pukua.\n\n\n\nShamanin rumpu.\n\n\nPaitsi pukua on siperialainen noita shamanoidessaan käyttänyt myös\nrumpua, joka loitsintavälineenä epäilemättä on pukua vanhempi ja joka\nvielä puvun hävittyä eräiden kansojen keskuudessa edelleen näyttelee\nhyvin tärkeätä osaa. Kuten tunnettua, on lappalaisnoitakin, jonka\npuvusta ei ole mitään tietoja olemassa, turvautunut menojensa aikana\nrumpuun. Miten vanhaa perua tämä keksintö, jota jo alunperin näyttää\nkäytetyn uskomukselliseen tarkoitukseen, lienee, on vaikea tietää,\nmutta kiintoisaa on todeta, että turkinsukuisten kansain noitarummut\nmuistuttavat rakenteensa puolesta lappalaisia seulamaisia rumpuja.\n\nLaajan Altain suvun keskuudessa voidaan tosin rumpujen ja etenkin\nniiden kädensijan muodossa huomata eroavaisuuksia, mutta suurin\npiirtein katsoen ne edustavat kaikki samaa tyyppiä. Tungusien,\njakuttien ja dolganien noitarummut ovat yleensä soikeahkoja ja\nrakennetut siten, että lehtikuusesta, koivusta tai pajupuusta tehdyn\nkehän toiseen reunaan on rummun kumajavaksi kalvoksi ompelemalla\nkiinnitetty karvoista puhdistettu peuran, idässä myös metsäkauriin ja\njakuttimailla hevosen nahka. Tavallisesti on nahkan pingoittamiseksi\nsen ja kehäpuun väliin pantu pieniä kohokkeita, jotka muodostavat\nkyhmyjä rummun laitaan. Rummun avoimella puolella on täällä yleisimmin\nkäytettynä kädensijana ollut raudasta taottu ristinmuotoinen tuki,\njonka haarat ovat päistään sidotut kehään nahkarihmoilla. Joskus on\nrautaiselle kädensijalle annettu mm. lentävän linnun muoto.\nRummun sisäpuolelle on vielä ripustettu kulkusia, tiukuja ym.\nmetallihelistimiä. Kalvon sekä ulko- että sisäpinta on täällä yleensä\nkuvittamaton. Kuitenkin on mainittava, että Georgi sanoo tungusirummun\nkalvolle joskus maalatun lintujen, käärmeiden ym. eläinten kuvia.\nLisäksi hän sanoo kädensijassa riippuneen lakkisia haltiainkuvia.\n\nSamanlainen rakenteeltaan on noitarumpu ollut Altain ja Sajanin mailla,\nmissä myös nuo kyhmyt joskus esiintyvät rummun laidassa. Sojottien\nkeskuudessa on kehä kuitenkin melkein ympyränmuotoinen ja kädensijan\nmuodostaa useimmiten vain kaksi ristiin menevää puikkoa, joihin on\nsidottu \"pyhiä\" nauhoja. Kalvo, joka nykyään tehdään hevosennahkasta,\non täälläkin kuvitusta vailla.\n\nPaljoa kiintoisampia kansatieteen kannalta ovat Altailla ja Abakanin\nlaaksossa asuvien tatarien rummut (_tüngür_), joiden ketri-, koivu- tai\npajupuinen kehä on joko ympyränmuotoinen tai hiukan soikeahko ja joiden\nkalvo on tehty maralieläimen (Cervus canadensis asiaticus), kauriin\n(Capra sibirica) tai nuoren hevosen nahkasta. Hildén kertoo\nLebed-tatarien käyttävän tähän tarkoitukseen urospuolisen kauriin\nnahkaa. Koivupuinen kädensija, joka samoin kuin lappalaisten\nseularummuissa jakaa rummun avonaisen sisäosan kahtia, on varsinkin\nAbakanin tatarien keskuudessa perin taitehikkaasti kaiverreltu.\nAltailla on sen yläpäähän veistetty ihmisen kasvot, joissa silmien\nkohdalla on vaskinapit; alapäässä on kaksi jalan tapaista haarukkaa.\nTätä kuvaa, jonka kaulaan on sidottu erivärisiä nauhoja, sanotaan\n\"rummun isännäks\" (_tüngür äzi_). Toisin paikoin, kuten Lebed-tatarien\nkeskuudessa, on puisen kädensijan kumpaankin päähän muodostettu\nkarkeatekoiset kasvot. Tällaisia noitarummun kädensijaa muistuttavia\nkuvia, joita on säilytetty teltan perällä, on näillä mailla myös\npalvottu ja selitetty edustavan manalle menneitä shamani-isiä.\n\nAltain ja Abakanin noitarumpujen sisäpuolella lähempänä sen yläosaa on\nvielä poikittainen, kädensijan puhki kulkeva, kierteinen tai\nyksinkertainen rautapuikko, jonka \"isännän\" kuvalla varustetuissa\nrummuissa sanotaan esittävän tämän \"käsivarsia\" ja jossa riippuu\nsamanlaisia pillimäisiä metallihelistimiä kuin puvun selkämyksessä.\nUseimmin niitä on yhdeksän, viisi kädensijan toisella ja neljä toisella\npuolella. Niiden rinnalla saattaa riippua myös pieniä rautaisia\n\"nuolia\", tiukuja ja nauhoja. Helistimet ja tiu'ut lisäävät tietenkin\nnoitarummun meluavaa ääntä.\n\nSuurinta huomiota herättävät kuitenkin ne merkilliset kuviot, joita\ntäkäläiset tatarit maalaavat rummun kalvolle käyttämällä mustaa ja\nvalkoista, joskus ruskeaakin väriä. Altailla, etenkin telengitien\nmailla, näkee kuvia myös kalvon sisäpinnalla. Tällöin ne tavallisesti\njäljittelevät tuota ihmishahmoista kädensijaa varusteineen, mutta\nlisäksi on siihen kuvattu paljon muutakin kunkin shamanin\nperinnäiskäsityksiin kuuluvaa. Niinpä on tuon poikittaisen rautapuikon\nyläpuolella oleva pinta tullut edustamaan taivasta tähtineen,\nalapuolella taas näemme yhden tai kolme 'taivaankaarta' (_solongy_)\nesittävää kaariviivaa sekä sen koivun, josta rummun kädensija on tehty,\nynnä maralieläimen, jonka nahkaa on käytetty rummun kalvoksi. Usein on\nsiinä vielä muitakin kuvioita esittäen manalan olentoja, noidan\nloitsintaa, uhrimenoja ym.\n\nKun vastaavat kuvat, vieläpä tuo \"rummun isäntäkin\" käsivarsineen ja\nniihin kiinnitettyine riipukkeineen, on maalattu myös kalvon\nulkopinnalle, herää tietenkin kysymys, kummalla kalvon puolella ne ovat\nalunperin olleet. Siihen katsoen, että \"rummun haltia\" jo luonnostaan\non sen sisäpuolella, jonne shamani menojensa aikana kerää muitakin\nhaltioita, voinee päättää, että tuo sisäpuolinen kuvitus on varhempaa\nperua ja että ulkopuolinen on vain sen toistantaa. Tällä kannalla on jo\nKarjalainen sanoessaan, että \"rummun sisus, noidan avuksi _kutsuttavien\nhaltioiden kokoamispaikka_, muodostettiin vähitellen pienoismaailmaksi\ntaivaineen ja maineen\" ja että \"sen mukaus sellaisenaan tahi jonkin\nverran muutettuna piirretään myös kalvon ulkopinnalle\".\n\nKuitenkin on huomattava, että esim. Abakanin tatareilla on ainoastaan\nkalvon ulkopinta kuvitettu. Johtuen siitä, ettei rummun kädensijaa\ntäällä ole tehty ihmisenmuotoiseksi, ei \"rummun isännän\" kuvaa myöskään\nole maalattu kalvon kummallekaan puolelle. Kuvitus on yleensä\ntoisenlaatuinen. Silti on täälläkin ollut tapana jakaa rummun ulkokalvo\nkahtia, ylä- ja alaosaan, joita toisistaan erottaa taiteviivainen\nraita. Usein on samanlainen raita koko rummun tai ainoastaan sen\ntaivasta esittävän yläosan reunuksena. \"Taivaassa\" näemme auringon,\nkuun ja muita tähtiä, vieläpä ratsumiehiäkin, jotka jousineen ajavat\ntakaa hevosia tai muita eläimiä. Eräässä kuvassa on hevosen selässä\nistuvalla henkilöllä kädessään tähti, joka todennäköisesti tarkoittaa\n_solbonia_ eli venusta. Joskus on taivasta esittävään osaan piirretty\npuitakin ja paaluja, joiden latvassa tuikkii tähti. Kalvon alaosassa\nvoi nähdä shamanin rumpuineen sekä erinäisiä manalan eläimiä ja muita\nolentoja mm. naispuolisia taudinhaltioita, joita on epätasainen luku\nyhdessä tai kahdessa rivissä. Rummun kuvitus, jossa huomaa suuriakin\neroavaisuuksia, näyttää joskus olevan varsin yksilöllistä laatua.\n\nSamaa kuvitustapaa kuin Abakanin laaksossa on noudatettu siellä täällä\nAltaillakin, milloin kuvia on vain kalvon taiteviivaisella raidalla\njaetulla ulkopinnalla. Esimerkkinä sellaisesta on taiteilija Gurkinin\nTeletskoijärven rannalla tekemä jäljennös, jossa taivasta esittävän\nosan keskellä on korokkeella kohoava maailmanpuu ja sen toisella\npuolella aurinko, toisella kuu. Alaosassa on pari sarvellista eläintä.\nTämä piirros, joka rummun kalvolle oli tehty ruskealla okravärillä, on\nkiintoisa senkin vuoksi, että siinä kalvoa jakavan raidan alareunaan on\nkuvattu ne riipukkeet, jotka ovat tuolle toiselle kuvitustavalle\nominaisia ja jotka siitä ovat tähän lainautuneet. Mahdollisesti nuo eri\ntyypit, jotka kumpikin voivat olla itsenäisiä alkuperältään, ovat\nmuutenkin saaneet vaikutteita toisiltaan. Erikoisesti kiintyy huomio\ntuohon kahtia jaettuun pienoismaailmaan, joka on kummallekin yhteinen,\nmutta josta ei varmasti voi sanoa, kummassa se on varhempi. Omituista\non, että myös lappalaiset ovat kuvittaessaan rummun ulkokalvon jakaneet\nsen toisin paikoin kahtia poikkiviivoilla, joiden yläpuoli on varattu\ntaivasta ja siellä olevia olentoja varten. Näin kaukana erillään elävät\nkansat eivät tietenkään ole voineet ottaa oppia toisiltaan.\n\nToisinaan on altailaisen noitarummun kehyskin koristettu tähti- tai\nmuilla kuvioilla. Nykyään tapaa myös rumpuja, jotka ovat kokonaan\nkuvitusta vailla. Niinpä Hildén huomauttaa, ettei hän Lebed-tatarien\nrummuissa ole nähnyt minkäänlaisia piirroksia. Kuvittamaton on myös\nmongolilainen noitarumpu, jonka sisäpuolta valaisee Sakari Pälsin\nKiahtan ja Urgan välimailla ottama kuva. Kiintoisana piirteenä ovat\nkädensijan yläpäässä olevat kasvot, jotka sellaisina muistuttavat\naltailaista \"rummun isäntää\".\n\nRummun päristimenä on kaikkialla käytetty kapeahkoa kurikanmuotoista\nesinettä, jonka altailaiset yleensä veistävät nuoresta koivusta,\nLebed-tatarit myös eräästä pensaskasvista (_Spiraea chamaedryfolia_) ja\njonka lyömäpinta verhotaan jäniksennahkalla tai suuremman eläimen,\nkuten kauriin, koipinahkalla. Päristimen paljaassa selkäpuolessa näkee\nAltailla pieniä metallirenkaita. Rengas on pantu myös kädensijan\npäähän tehtyyn reikään ja siihen on sidottu kirjavia nauhoja tai\nkankaankaistaleita. Jottei päristin, jota altailaisessa noidanlaulussa\nsanotaan \"ruoskaksi\", putoaisi kädestä, sidotaan se nauhalla\nranteeseen. Sojotit kattavat päristimen kokonaan nahkalla. Eräillä\npohjoisilla kansoilla on kädensija joskus muodostettu eläimenpäätä\nmuistuttavaksi tai on siihen, kuten goldien mailla, kaiverrettu\nhaltiain kuvia. Selkäpuoleen on toisin paikoin vielä kiinnitetty jokin\nmetallikuvio. Päristimen alapuolen verhona goldit käyttävät\nmetsävuohen, tungusit peuran tai muun eläimen koipinahkaa.\n\nSamoinkuin noidanpukua pidetään rumpuakin pyhänä, jonka saastumista on\nvarsinkin muuttomatkoilla varottava. Jo aines, josta rummun kehä\ntehdään, on tungusien mailla tuotava pyhästä paikasta. Altailaiset\npitävät sitä etsimään mennessään silmällä, etteivät ainakaan ihmiset\ntai eläimet ole silponeet tai tärvelleet puuta, josta rummun kehä on\nvalmistettava ja jonka sen vuoksi tulee kasvaa jollakin syrjäisellä\nseudulla. Jakuttien sanotaan irroittavan rummun kehäksi käyttämänsä\npuuosat lehtikuusesta siten, ettei puun kasvu siitä häiriydy. Samalla\nhe toimittavat teurasuhrin ja valavat puun runkoon verta ja viinaa.\nAltailaiset vihkivät noitarummun savustamalla sitä ja pirskoittamalla\nsiihen viinaa. Rummun kuluttua ei kehää yleensä uusita, mutta siihen\nvoidaan aina tarpeen tullen pingoittaa uusi kalvo. Näin menetellään\nmyös, milloin rumpu, esim. talossa sattuneen kuolemantapauksen\njohdosta, on saastunut. Vanhaa kalvoa ei silti hävitetä, vaan\nripustetaan puuhun. Shamanin kuoltua noitarumpu asetetaan omistajansa\nhaudan ääreen. Samoinkuin miehet käyttävät naisnoidatkin loitsiessaan\nrumpua, mutta kullakin on oma sellainen.\n\nKysymykseen, mikä on noitarummun tarkoitus, lähteet antavat erilaisia\nvastauksia. Priklonskij selittää, että se jakuttien käsityksen mukaan\non sen eläimen symbolinen kuva, jolla noita matkustaa henkien\nmaailmaan. Näiden taruissa sitä toisinaan sanotaankin noidan\nhevoseksi. Myös burjatit ovat rumpua tarkoittaen puhuneet ratsusta,\njota noita käyttää retkillään. Johtuisiko tämä siitä, että rummun kalvo\nnäillä mailla usein on tehty hevosennahkasta? Missä rumpu taas on\npäällystetty maralin tai metsäkauriin nahkalla, mainitaan sitä\nmaraliksi tai metsäkauriiksi. Niinpä karagassit ja sojottishamanit\nlaulavat: \"Minä olen shamani, villimaralilla matkustava.\" Jakuttien\ntaruissa kerrotaan vielä, mitenkä noita rumpuun tarttuen lentää sillä\nseitsenkerroksisen taivaan puhki.\n\nNämä esimerkit osoittavat siis, että rumpua on kuviteltu noidan\nretkeilyvälineeksi tai eläimeksi, joka kuljettaa shamania tämän menojen\naikana. Tällaiseen kuvitelmaan soveltuu myös sana \"ruoska\", jota\naltailaiset ovat käyttäneet rummun päristimestä puhuessaan. Tämä\najatuksenjuoksu onkin varsin ymmärrettävä, kun shamani kiihkeästi\nrumpua pärisyttämällä joutuu hurmostilaan, jossa hänen sielunsa\nirtautuu ruumiista ja lähtee merkillisille vaellusretkille.\nTietämätöntä on kuitenkin, onko rumpua jo alunperin käytetty juuri\nnoidan kiihoitusvälineenä.\n\nTätä kysymystä pohdittaessa on muistettava, että henkimaailmakin on\nsaattanut olla rummutuksen kohteena. \"Jos kysyy ostjakilta\", sanoo\nKarjalainen, \"rummun tarkoitusta, hän luullakseni epäilemättä vastaa,\nettä sen avulla noita kutsuu luokseen ne haltiat, joita käsilläolevassa\ntapauksessa tarvitaan, toisin paikoin ne haltiat, jotka ovat hänen\napulaisiaan\". Samoin ymmärtää asian Lopatin kertoessaan, mitenkä\ngoldishamani noidanpukuun pukeuduttuaan ottaa käteensä rummun ja alkaa\nkutsua _seoneja_ avukseen. Aluksi hän päristelee rumpua hiljaa ja\nharvakseen, sitten yhä kovemmin ja nopeammassa tahdissa säestäen täten\nlauluaan, jossa hän pyytää haltioilta apua. Samalla hän on näkevinään\nnämä haltiat ja kuulevinaan niiden vastaukset. Altailaisten ja\njakuttien sanotaan myös keräävän henkiä rumpuunsa. Mutta siitäkin on\nesimerkkejä olemassa, että shamani rumpua pärisyttämällä haluaa\nkarkoittaa pahat henget. Puhdistaessaan kuolemantapauksen jälkeen\nasuntoa, jossa vainajan sielun vielä uskotaan piileksivän, altailainen\nnoita ajaa rummuttaen tätä takaa loukosta loukkoon, kunnes hänen\nvihdoin onnistuu vangita se rummun ja päristimen väliin. Kun\nnoidanpukua on pidetty henkien pelottimena, voitaneen olettaa, että\nmyös rummutuksella, jonka melua on pyritty lisäämään tiu'uilla ja\nmuilla metalliriipukkeilla, on alunperin ollut sama tarkoitus.\nTiedämmehän, että monet luonnonkansat juuri täten karkoittavat pahoja\nhenkiä asunnoistaan.\n\nViitaten siihen, että tundrajurakkinoita alisella Obilla nimittää\nnoidanlauluissa rumpuaan \"jousipuuksi\" tai \"laulavaksi jousipuuksi\",\nLehtisalo lausuu: \"Näyttää todennäköiseltä, että noitarummun\nkäyttäminen sekä samojedeilla että niillä suomensukuisilla kansoilla,\njoilla se esiintyy, on sekundärinen, ja että alkuaan on noidalla ollut\njousi, jolla hän on uhannut ja ampunut haltioita.\" Lisäksi hän\nmainitsee esimerkkejä, jotka viittaavat \"pahojen haltiain ampumalla\nuhkaamiseen\". Jos näin olisi asian laita ja jousi siis olisi ollut\nrummun edelläkävijä, olisi se samalla osoituksena siitä, että rumpua\ntodella on alunperin käytetty juuri karkoitusvälineenä. Jousi esiintyy\nloitsuntamenoissa myös turkinsukuisten kansain keskuudessa. Radloff\nmainitsee näet Lebed-joella tavanneensa shamanin, joka rummun asemesta\nkäytti jousenkaarta, mutta sanoo, että noita täten kutsui henkiä\nluokseen. Myös Anohin kertoo sekä mies- että naispuolisten noitien\nsuorittavan Altailla menonsa toisinaan vain pienen jousen (_jölgö_)\navulla. Miten he tällöin menettelevät, ei käy ilmi hänen kuvauksestaan,\nmutta kun nuolesta ei puhuta, on jousenjännettä varmaankin käytetty\njonkinlaisena soittimena.\n\nKirgisinoita (_baksa_), joka ei käytä rumpua, säestää nykyään lauluaan\neräänlaisella kielisoittimella (_kobus_), sitäpaitsi hänellä on sauva,\njonka yläpäähän on kiinnitetty nelikulmainen tiu'uilla ja\nrautahelistimillä varustettu lautanen. Jonkin aikaa soitettuaan ja\nlaulettuaan noita kiihtyy, tarttuu sauvaansa ja alkaa siinä olevia\nriipukkeita helistelemällä tanssia hurmostilassa. Milloin kaksi noitaa\ntoimii yhdessä, silloin toinen soittaa ja laulaa, toinen tanssii sauva\nkädessä.\n\nSauvaa sanoo Priklonskij jakuttishamaninkin käyttävän, milloin hänellä\nei satu olemaan rumpua. Burjattinoidalla on kaksikin joko koivupuusta\ntai raudasta tehtyä sauvaa, joita sanotaan \"hevosiksi\" ja joiden\nkädensija on muodostettu hevosenpäätä ja alapää kaviota muistuttavaksi.\nJoskus on sauvan keskikohdalle vielä kuvattu \"polvikin\". Tavallisesti\noikean käden sauva on vähän pitempi kuin vasemman. Kumpaankin on\nripustettu kulkusia sekä suuri joukko pienten metsäeläinten nahkoja.\nHangalov selittää, että rumpu ja keppihevonen vastaavat toisiaan, sillä\nkumpikin esittää hevosta, jolla shamani matkustaa sinne, minne hän\nkulloinkin haluaa. Samoinkuin rummun kehäpuu tuodaan puisen sauvankin\ntarvisaineet pyhästä paikasta, nim. entisten shamanien leposijoilta.\nVastaavanlaisia keppihevosia sanotaan noitien käyttäneen\nkulkuvälineenään myös Altailla metsätatarien keskuudessa.\n\nRummulla arpomista, jota lappalaiset ovat harjoittaneet, eivät\nturkinsukuiset kansat tunne. Sitävastoin tungusit ja monet muutkin\npohjoiset kansat tiedustelevat asioitaan siitä asennosta, johon ilmaan\nheitetty päristin putoaa maahan. Jos se putoaa lyömäpinta ylöspäin,\nmerkitsee se myönteistä vastausta.\n\n\n\nShamanin toimi.\n\n\nVarsinaisen shamanin apuun turvaudutaan vain sellaisissa tilanteissa,\njoista ei selviydytä pääsemättä kosketuksiin henkimaailman kanssa. Tämä\nvoi tapahtua kahdella tavalla: joko siten, että noidan loveenlangetessa\ntämän 'sielu' irtautuu ruumiista ja lähtee tuonpuoleiseen maailmaan,\ntai siten, että henget asettuvat noitaan ja haltioittavat tämän.\nJälkimmäisessä tapauksessa henki puhuu hurmostilaan joutuneen noidan\nsuulla asioita, joista noita itse ei ole tietoinen ja joiden\ntulkitsijana, kuten mainittu, toimii toinen henkilö. Kun shamanin\navulla siis voidaan näin _välittömästi_ päästä henkien yhteyteen, on\nselvää, ettei tällöin ole tarvis turvautua taikoihin tai loitsulukuihin\neikä välttämättä edes arpomiseen.\n\nEräät lähteet mainitsevat tosin shamanin suorittavan hyvinkin\nmonenmoisia tehtäviä. Hänen sanotaan esiintyvän paitsi tietäjänä\nlampaanlavasta ennustajana, taikurina, lääkitsijänä, uhripappina ym.\nKuitenkin on huomattava, että _shamani_ sanaa on tällöin usein käytetty\nväärin ja että edellämainittuja toimia voi harjoittaa kuka hyvänsä\nmuukin henkilö, joka on asiaan perehtynyt olematta varsinainen\nloveenlankeava noita. Erehdyttävä on myös käsitys, että shamanin apu\nolisi tarpeen \"kaikissa elämän käännekohdissa\". Kuten Radloff\nhuomauttaa, ei shamanilla yleensä ole mitään tekemistä syntymään,\nhäihin tai hautajaisiin liittyvissä menoissa, jollei niiden yhteydessä\ntapahdu jotakin odottamatonta. Niin esim. vaikea synnytys tai\nhedelmättömyys saattaa kääntymään shamanin puoleen. Turuhanskin piirin\ntungusit selittivät minulle, ettei shamanin läsnäolo ole välttämätön\nedes lapselle nimeä annettaessa. Hildén mainitsee kuitenkin, että noita\nLebed-tatarien keskuudessa saapuu rumpuineen shamanoimaan syntyneen ja\nehkä synnyttäjättärenkin onneksi muutaman päivän päästä synnytyksen\njälkeen ja vielä parin kolmen viikon kuluttua, kun lapselle annetaan\nnimi. Myös burjateilla on tapana turvautua lapsen synnyttyä shamanin\napuun, joka tällöin, \"jottei lapsi itkisi ja jotta se kasvaisi\nnopeammin\", vihtoo sitä lämmitettyyn veteen kastamallaan ruoho- tai\nlehtivihdalla. Vesi varataan vielä katajanoksilla ja yrteillä.\nMyöhemmin uhrataan lapsen onneksi lampaita tai vuohia.\n\nTiedustellessani asiaa Turuhanskin piirin tunguseilta minulle\nilmoitettiin, että shamanin apua etsitään täällä pääasiallisesti vain\nseuraavista syistä: milloin kuolleen sielu, jonka uskotaan oleskelevan\nkuoleman jälkeen vielä vuoden päivät vanhassa kodissaan, on saatettava\ntoiseen maailmaan; milloin jokin koditon henki on sijoitettava\nhaltiankuvaan; milloin riistanonni on jostakin syystä menetetty,\ntavallisesti myös, kun metsänkäynti syksyllä alkaa; ja varsinkin,\nmilloin vaikea sairaus on kohdannut tungusiperheen jäsentä. Samoista\nsyistä ovat muutkin Siperian kansat turvautuneet shamaniin. Esimerkkejä\nsiitä, mitenkä noita mm. Altain tatarien ja goldien mailla ottaa kiinni\nkotiin jääneen vainajan sielun ja vie sen tuonelaan, on esitetty jo\nmuistajaisjuhliin liittyvien menojen yhteydessä. Vähemmän on tietoja\nmuistiinpantu niistä menoista, joita noudatetaan, kun jokin\nhenkiolento, joka vapaana vaeltaessaan tuottaa tuhoja, sijoitetaan\nkuvaan, jotta sitä siinä olisi helpoin hyvitellä. Kuitenkin on\nilmeistä, että noita tällöin shamanoidessaan ensiksi etsii asianomaisen\nhengen, ennenkuin hän voi sen sijoittaa sitä varten valmistettuun\nkuvaan. Lisäksi on noidan tällöin suoritettava ensimmäinen kestitys,\njonka jatkumisesta perheenpää myöhemmin pitää huolen. Riistanpyynnin\nedistämiseksi noidat shamanoivat nykyään etupäässä vain pohjoisinten\nkansain keskuudessa anoen ennen muuta haltiain avustusta, joiden\njukagirien käsityksien mukaan tulee ennakolta pyydystää myöhemmin\nerämiesten saaliiksi joutuvien eläinten 'varjot'. Tungusishamanin\nsanotaan tällöin shamanoidessaan jäljittelevän riistanpyyntiin kuuluvia\nmenoja. Villipeuroja pyytämään mentäessä hänen on lisäksi otettava\nselko peurojen olopaikoista. Yliaistillisen tiedon hankkijana voi noita\ntarpeen tullen ottaa selkoa monista muistakin salaisista asioista,\nkuten väijyksissä olevista vihollisista, varkaista ja näiden kätköistä\ntai etäisten seutujen tapahtumista.\n\nSyy. jonka vuoksi siperialaisen shamanin taitoa eniten kysytään, on\nkuitenkin _sairaus_. Altain mailta mainitaan mm. horkka, rokko, kuppa\nja mielenvika tällaisina tauteina. Anohin huomauttaa, etteivät Altain\ntatarit osaa mongolien tavalla käyttää hyväkseen parantavia yrttejä tai\nlääkkeitä, vaan uskovat, että he yksin shamanin avulla voivat päästä\nselville siitä, mikä _körmös_ milloinkin on onnettomuuden aikaansaanut\nja miten sitä on suostuteltava.\n\nMilloin sairauden kuvitellaan johtuvan siitä, että asianomaisen\nhenkilön 'sielu' on poistunut ruumiista ja joutunut sen ulkopuolella\nväijyville vaaroille alttiiksi, on shamanin tehtävänä tietenkin etsiä ja\npalauttaa paennut sielu, jotta sairas jälleen tulisi entiselleen. Tämä\ntoimi on burjattien tarustossa omistettu jo ensimmäiselle shamanille.\nKun Morgon-Kara (toisinnoissa myös Boholi-Kara) oli niin taitava noita,\nettä hän saattoi pelastaa ja tuoda takaisin nekin sielut, jotka\ntuonelan ruhtinas, _Ärlen-kan_, oli tuottanut manalaan, esitti tämä\nvalituksensa taivaanjumalalle, _Äsägä-maian-tengerille_. Silloin jumala\npäätti panna noidan koetukselle. Sen vuoksi hän anasti erään ihmisen\nsielun, otti sen luokseen, sulki pulloon ja piti peukaloaan pullon\nsuulla. Asianomaisen sairastuttua omaiset pyysivät Morgon-Karaa avuksi.\nTämä ryhtyikin heti toimeensa etsien sielua kaikkialta metsistä,\nvesistä ja vuorten onkaloista, vieläpä manalastakin, mutta turhaan.\nVihdoin noita nousi \"rumpunsa päällä istuen\" yläilmoihin. Täältäkin hän\nsai sielua kauan etsiä, ennenkuin hän huomasi, että se oli pantu\npulloon ja että ylijumalan peukalo oli pullon suulla. Tällöin tuo\nnokkela shamani muuttautui ampiaiseksi ja pisti sellaisena jumalaa\notsaan, niin että tämä säikähtäessään poisti sormensa pullon suulta.\nNäin saattoi noita pelastaa sieluparan. Nähdessään, mitenkä shamani,\ntaas rummullaan istuen, laskeutui sielun kera maan päälle, jumala\nsuuttui ja vähensi tuon ensimmäisen shamanin mahtia jakamalla rummun\nkahtia. Burjatit selittävät, että noitarumpu, jonka kumpikin puoli muka\nalunperin oli kalvolla varustettu, on siitä päivin ollut toispuolinen.\n\nSen käsityksen ohella, että sairaus johtuu 'sielun' menetyksestä,\njolloin shamanin tietenkin on se etsittävä, esiintyy toinenkin, jonka\nmukaan taudin tuskat johtuvat siitä, että jokin henki (joskus\nuseampikin) on mennyt sairaaseen ja vaivaa tätä. Tällöin on shamanin\nkarkoitettava tuo paha henki. Nämä sielun houkuttelu- tai henkien\nkarkoitusmenot eivät kuitenkaan näytä aina edellyttävän shamanin\nläsnäoloa. On näet esimerkkejä siitäkin, mitenkä omaiset itse, kun\nnoitaa ei ole saapuvilla, joko kutsuvat kadonneen sielun takaisin tai\nsuuresti meluten ajavat sairaasta tätä ahdistavan hengen. Goldit\ntekevät toisinaan heinistä nuken, houkuttelevat haltian siihen ja\nheittävät sen pihalle. Milloin omaisten yritykset eivät onnistu, on\nnoidan apu tietenkin välttämätön.\n\nHyvin yleinen on lisäksi käsitys, että noidan on ensiksi karkoitettava\nvieras henki, joka on tunkeutunut sairaan sieluttomaan ruumiiseen,\nennenkuin hän voi palauttaa siihen sen oman sielun. Näin on asianlaita\nmm. tungusien mailla, joiden shamanointiin tällöin sisältyy useampia\neri toimituksia. Shirokogorov esittää ne seuraavassa järjestyksessä: 1)\nshamani kääntyy aluksi suojelushenkiensä puoleen, joista yksi asettuu\nhäneen, 2) tämän avulla saadaan selville taudin syy sekä sairaasta\npaenneen sielun olinpaikka; 3) shamani kutsuu jälleen erilaisia\nhaltioita, jotka asettuvat häneen, ja pyydystää samalla sairaan sielun;\n4) shamani karkoittaa kerääntyneiden haltiain avulla sairaaseen\nsijoittuneen olennon ja saattaa sen erikoiseen olopaikkaan; 5) shamani\npalauttaa sairaan sielun tämän ruumiiseen; 6) shamani kiittää haltioita\navustuksesta. Shirokogorov huomauttaa samalla, että työn menestyminen,\njota muut henget voivat häiritä, edellyttää haltioihin turvautumista.\nKullakin niistä on omat kykynsä, taitonsa ja toimensa, puheensa ja\neleensä, joita noita menojensa aikana jäljittelee.\n\nPahojen henkien poistaminen sairaasta sekä kadonneen sielun etsiminen\nja takaisin tuominen on myös jakutti- ja dolganishamanin tärkeimpiä\ntehtäviä. Sen vuoksi noidan menoissa täälläkin esiintyy eri\ntoimituksia, jotka määrätyssä järjestyksessä seuraavat toisiaan ja\njoista ensimmäisenä on henkien kutsuminen. Erään lähteen mukaan noita\nistuu tällöin tulisijan ääressä jurtan maapohjaisella puolella ja\nkääntyy monenmoisten haltiain, kuten tulen jurtan- ja paikanisännän\nsekä suojelushenkiensä ynnä kaikkien tunnettujen _yörien_ (vainajien),\nvieläpä pelättyjen _abasy_-olentojenkin puoleen, joita voidaan epäillä\ntaudin aiheuttajiksi. Toiseksi noita ikäänkuin maaperää tutkien etsii\nsen hengen piilopaikkaa, joka on sielun ryöstänyt. Rumpuaan\npäristäessään hän tällöin pysähtyy tuon tuostakin ja on luovinaan\nkatseensa kauas etäisyyteen. Hänen mainitaan samalla shamanoidessaan\nmatkivan hevosen hirnuntaa tai jonkin linnun ääntä. Kolmannessa menojen\nkohdassa shamani sijoittaa itseensä kaikki sairaaseen menneet\n_abasyt_. Saadakseen ne poistumaan potilaan ruumiista hän käyttää\nkeihääntapaista, oksista puhdistettua koivunvesaa, johon kuorimalla on\ntehty kolme renkaanmuotoista koristetta ja johon on kiinnitetty kolmeen\ntai seitsemään kohtaan hevosenjouhia. Tällä salaperäisellä aseella hän\näänekkäästi ja uhkaavasti tähtää sairaaseen. Niin pian kun noita on\neleillään osoittanut, että hänen on onnistunut siirtää paha henki\nitseensä, alkavat muut pistellä häntä keihäillä. Samalla shamani ryhtyy\nrummuttaen ja laulaen saattamaan tuota pahaa olentoa sen olopaikkaan.\nTällöin hän toisinaan vaipuu horrostilaan. Jos sairaaseen on mennyt\nuseampia henkiä on shamanin karkoitettava ne kaikki vuoron perään.\nMilloin noita on sairaasta siirtänyt itseensä jonkin vaarallisen\nolennon, kuten \"päänleikkaaja _yörin_\", joutuu hän raivoihinsa, vaatii\nveistä ja on leikkaavinaan kurkkunsa rummun päristimellä. Lisäksi hän\npureskelee omaa ruumistaan ja niiden käsiä, jotka koettavat häntä\nhillitä.\n\nMenojen neljäs osa esittää shamanin taivaanmatkaa. Seuraamamme\nkuvauksen mukaan noita kääntyy tällöin jurtan eteläistä ikkunaa kohti,\njonka ulkopuolelle on seinän suuntaan pystytetty riviin kolme oksittua\npuuta. Keskimmäisenä on koivu, äärimmäisinä kaksi lehtikuusta. Koivun\nnenään on pantu surmattu lokki nokka ylös- ja etelään päin. Koivun\nitäpuolella olevan puun päähän taas on asetettu hevosenkallo. Kaikkiin\npuihin, kolmanteenkin, jossa ei ole mitään muuta erikoista, on\nripustettu hevosenjouhia ja kankaantilkkuja. Sitäpaitsi puut ovat\nyhdistetyt toisiinsa jouhinyörillä. Puiden ja seinän väliin on vielä\npystytetty yksijalkainen pöytä, jolle on asetettu viinamalja. Tehden\nnotkeita liikkeitä koko ruumiillaan ja huitoen oikealla kädellään,\njossa hänellä on päristin, noita ilmeisesti jäljittelee linnun lentoa.\nKun ylämaailmanmatkalla kuvitellaan olevan yhdeksän pysähdyspaikkaa\n(_oloh_ 'istuin'), on shamanin näiden kautta vaeltaessaan jaettava\nlahjoja kunkin pysähdyspaikan haltioille. Yläilmoihin noustessaan\nshamani luo usein katseensa sekä ylös- että alaspäin. Sieltä\npalatessaan hän kumartuu eteenpäin ja on \"keskimmäiseen\" eli ihmisten\nmaailmaan tullessaan horrostilassa, josta häntä herätellään tulta\niskemällä. Kerrotaan, että noita vielä tajuihinsa tultuaan neuvoo,\nminkä ruumiinosan, kuten oikean jalan, niskan tai päälaen kohdalla\ntulta on iskettävä. Mitä tämä tuleniskentä alunperin tarkoittaa, on\nepäselvää, mutta Kai Donner sanoo, että samojedishamanikin \"puhdistaa\"\nitsensä menojensa jälkeen hehkuvilla hiilillä ja palavilla kekäleillä.\nTehtävänsä toimitettuaan shamani istahtaa lieden ääreen ja samalla\npannaan tuleen uhriksi hevosenjouhia ja voita.\n\nSelostamassamme kuvauksessa selitetään, että koivun nenään asetettu\n_lokki_, joka \"lentää shamanin edellä\", olisi jonkinlainen taivaan\nhaltioille vietävä uhri. Kun toinen shamani toimitti samassa paikassa\nsamanlaiset menot, pantiin noiden kolmen pylvään päähän kuhunkin\nlinnunkuva: läntisen _öksökö kyl_ (myytillinen kaksipäinen lintu),\nkeskimmäisen _käi-kyl_ (sekin myytillinen lintu) ja itäisen _suor_\n(korppi). On selvää, etteivät ainakaan nämä myytilliset linnut, joiden\nkuvat veistetään puusta, ole mitään uhrieläimiä, vaan pikemminkin\nshamanin sielun saattajia.\n\nJakuttinoitien menoissa, joissa tietenkin voi todeta eroavaisuuksia, on\ntoisin paikoin käytetty useampiakin puita. Niinpä Priklonskij\nmainitsee, mitenkä sairaan vuoksi shamanoitaessa pystytettiin jurtan\nulkopuolelle lehtikuusi ja koivu sekä sen lisäksi edellisten\neteläpuolelle vielä yhdeksän karsittua lehtikuusta, jotka yhdistettiin\ntoisiinsa nyörillä. Ensiksimainittuun puuhun, johon uhrieläin\nsidottiin, tehtiin yhdeksän pykälää. Useammista puista puhuu myös\nSeroshevskij sanoessaan, että kun shamanin oli saatettava uhriteuras\ntaivaaseen, oli jo ennakolta pysytetty puita riviin. Rivin päässä oli\npelkkä paalu uhrieläimen sitomista varten, sitten seurasi kolme\nseivästä, joiden kunkin nenään oli pantu puinen linnunkuva: ensimmäinen\nesitti kaksipäistä tarulintua, toinen kaakkuria tai korppia ja kolmas\nkäkeä. Lintujen nokat samoinkuin puurivikin oli suunnattu etelää kohti.\nNoin sylen päässä lintuseipäistä oli jatkuvassa rivissä vielä yhdeksän\nkarsittua kuusta, joihin kuhunkin oli jätetty vihreä latvatöppö. Puusta\npuuhun aina ensimmäisestä lintuseipäästä alkaen kulki jouhinyöri, johon\noli ripustettu valkoisia jouhitupsuja. Tämä puu puulta yhä ylemmäksi\nkohoava nyöri tarkoittaa Seroshevskijn mukaan tietä, jota myöten\nshamani lintujen jäljessä nousee yläilmoihin ajaen sinne uhriteurasta\nedellään.\n\nSamat käsitykset ja menot kuin jakuteilla tavataan myös jakutinkieltä\npuhuvilla dolganeilla. Täälläkin pohjan perillä on shamanin sairasta\nparantaessaan vaellettava yhdeksän taivaankerroksen puhki. Jokaisessa\nkerroksessa sanotaan asuvan haltioita, joiden tehtävänä on valvoa\nshamanien vaellusta ja estää pahoja noitia taivaisiin saapumasta.\nDolganit selittävät, ettei mikään paha olento voi päästä alimman\ntaivaankerroksen yläpuolelle. Hyvät sitävastoin saattavat viivyttyään\nhetken kussakin pysähdyspaikassa jatkaa matkaan; Vaelluksen vaikeimman\nosan muodostaa kansan käsityksen mukaan kolme alinta kerrosta, sen\njälkeen on läpikulku eri pysähdyspaikoissa helpompaa. Epäilemättä nämä\npysähdyspaikat (_oloh_) tarkoittavat samoinkuin nuo edellämainitut\nyhdeksän puuta taivaankerroksia. Yhdeksän riviin pystytettyä seivästä,\njoiden kunkin päähän on pantu samaan suuntaan katsova linnunkuva,\nesittää dolganeillakin shamanin taivaanmatkaa. Riippuen siitä, että\nseipäät riviä myöten pitenevät, ovat nuo puusta veistetyt linnut aina\nvähän toistaan ylempänä.\n\nKun sekä jakutti- että dolganinoidan on toimitettava uhri kunkin\npysähdyspaikan haltialle, on näitä menoja varten muutamin paikoin\npystytetty yksijalkainen pöytä, jonka kannen muodostaa kapea poikkipuu.\nPoikkipuuhun on kaiverrettu yhdeksän (joskus seitsemän) rivissä olevaa\npikkuruista maljakkoa, jotka shamani vuoron perään kuhunkin\npysähdyspaikkaan saavuttuaan täyttää maidolla. Toisin paikoin pannaan\nmaljakon ääreen vielä pieni lihapala. Siellä, missä edelläkuvattujen\nmenojen havainnollistuttamiseksi käytetään useamman puun asemesta vain\nyhtä maailmanpatsasta (_tyspät turu_ 'kukistumaton patsas'), voi\nsen lautakatoksen reunassa nähdä nuo pienet maidolla täytettävät\nyhdeksän maljakkoa.\n\nNäitä merkillisiä menoja tarkastaessa tulee kysyneeksi, minkä vuoksi\nshamanin on sairasta parantaessaan noustava _yläilmoihin_, vieläpä\nyhdeksänteen taivaaseen. Vitashevskij olettaa, että noita vaeltaa sinne\netsimään sairaan 'sielua' (_kut_). Tämä oletus on kuitenkin omiansa\nherättämään uusia kysymyksiä. Mitenkä on sairaan sielu joutunut\nylimpään taivaaseen, jos sen on anastanut, kuten kuvitellaan, jokin\npaha _abasy_? Eihän pahojen henkien yleensä uskota asuvan taivaassa,\nvielä vähemmin siellä, missä on itse ylijumalan istuin. Ei myöskään ole\ntietoa siitä, että shamani toisi yläilmoista sairaalle uuden sielun.\nV.N. Vasiljev selittääkin asian toisin sanoessaan, että kun jokin paha\nhenki on ryöstänyt sairaan sielun ja kun shamani on sen pelastanut, ei\nhän heti palauta sitä sairaan ruumiiseen, vaan vie sen ensiksi\nyhdeksänteen taivaaseen, jotta sielu täällä rauhoittuisi, tervehtyisi\nja puhdistuisi. Pahan hengen pauloissa ollut sielu on näet niin\nsäikähtänyt, että se muuten voisi helposti paeta uudelleen, tai se on\npahoinpitelystä sairas tahi pahan hengen kosketuksesta saastunut.\n\nTämä selitys, jonka Vasiljev varmaankin on saanut kansan suusta, ei voi\nolla huomiota herättämättä. Tulee näet kysyneeksi, mitenkä tässä\ntarkoituksessa tehty taivaanmatka on vanhan shamanismin kannalta\nymmärrettävä. Tätä ongelmaa pohtiessaan Troshtshanskij huomauttaa,\nettei jakuttishamani hänen tuntemansa lähdeaineiston mukaan menekään\nkoskaan alhaalla olevaan maailmaan, vaan taruissakin tavallisesti\ntaivaaseen. Troshtshanskij ei kuitenkaan pidä mahdottomana, että noita\njoskus olisi vaeltanut päinvastaiseenkin suuntaan. Siihen viittaa hänen\nmielestään se seikka, että noita käyttää palvelukseensa _vesilintuja_,\njoiden uskotaan olevan shamanin saattajia henkien luo, ja lisäksi se,\nettä noidan puvussa on sen aukon kuva, josta mennään maanalaiseen\nmaailmaan ja jota nimitetään \"henkien aukoksi\" (_abasy oibono_). Mutta\nhän arvelee, että alhaalla olevien henkien puoleen on käännytty vain\nharvoin ja että se edustaa jotakin myöhempää tapaa, jonka jakutit ovat\nomaksuneet vasta siirryttyään nykyisille asuinsijoilleen. Käsitys\nylhäällä olevista hengistä taas, päättelee Troshtshanskij, on muka\nperäisin jakuttien entiseltä kotipaikalta.\n\nAsia ei kuitenkaan ole niin yksinkertaisesti ratkaistu, kuin\nTroshtshanskij olettaa. Ei ole näet yhtään esimerkkiä siitä, että\njakutit kuvittelisivat niiden henkien, jotka ryöstävät sieluja ja\naiheuttavat tauteja, asuvan taivaassa. Vasiljev sanookin nimenomaan,\nettä kun ihmisen sielu on irtautunut ruumiista, joutuu se helposti\nsellaisen sieluja vaaniskelevan hengen saaliiksi, joka vie sen mukanaan\nalamaailmaan. Tällöin on selvää, että shamanin on lähdettävä sitä\nsieltä etsimään. Lisäksi on huomattava, että jakutit, kuten myöhemmät\nlähteet osoittavat, käyttävät shamanin toiminnan eri puolista\npuhuessaan kahta eri nimitystä: _allara kyrar_ ja _üsä kyrar_, joista\nedellinen merkitsee noidan kääntymistä _alhaalla olvien_ ja\njälkimmäinen _ylhäällä olevien_ henkien puoleen. Kun edellinen toimitus\nsuoritetaan ensiksi, voinee tätäkin pitää osoituksena siitä, että se on\njälkimmäistä varhempi.\n\nVitashevskij mainitsee, että kun shamani on poistanut sairaan ruumiista\ntätä vaivanneen hengen, johtaa hän sen \"etelää kohti\". Tämä tiedonanto\nperustunee kuitenkin erehdykseen, jollei siinä kuvastu käsitys,\nettä tautienhaltiat tulevat etelästä, jakuttien entisiltä\nasuinpaikoilta. V.N. Vasiljev esittää tämänkin asian toisin\nkertoessaan, mitenkä noita vie sairaasta ajamansa pahan hengen\ntuonelaan lankeamalla maahan ja näyttelemällä _veteen sukeltamista_.\nOmituista on, että myös tungusit, lappalaiset ja tshuktshit ovat\nnimittäneet noidan loveenlankeamista \"sukeltamiseksi\". Epäilemättä nämä\nesimerkit viittaavat siihen, että tuonpuoleisen maailman on kuviteltu\nolevan veden alla. Kuten mainittu, esiintyvät myös shamanin\napulaishenget usein sukeltajalintujen hahmossa.\n\nMenojen kohdistumista alhaalla oleviin henkiin osoittaa lisäksi\nshamanin asu sekä _yö_ yleisenä loitsinta-aikana. Niinpä Stadling\nsanoo jakuteista, että shamanoiminen suoritetaan jurtassa yöllä. Samoin\nkertoo V.N. Vasiljev dolganeista ja jakuteista. Myös Turuhanskin piirin\ntungusit selittivät minulle, että shamani toimii vain pimeän tultua.\n\"Yöllä puolihämärässä asunnossa\" shamanoi noita, kuten Shirokogorov\nhuomauttaa, myös itäisten tungusien keskuudessa. Eikä tämä ole ollut\nyksinomaan pohjoisimmille kansoille ominaista, se on ollut yleistä myös\nAltain mailla, ja jo Ruysbroeck mainitsee 1200-luvulla kuvatessaan\nmuinaisturkkilaisen noidan (_cham_) menoja, että \"he keräävät ne, jotka\nhaluavat tietoja paholaiselta, yöllä majaansa\".\n\nNäin ollen on ilmeistä, ettei jakuttien _allara kyrar_ ole myöhäistä\nlainaa, kuten Troshtshanskij olettaa, vaan että se edustaa\nsiperialaisen shamanismin varhaisinta kantaa. Tästä erillään on\ntietenkin kysymys, onko tuo taivaisiinmeno ollut jakuttien tuntema jo\nheidän siirtyessään nykyisille asuinpaikoilleen. Siihen katsoen, että\npuheenaolevalla menolla on vanhat juuret Altaillakin sekä Baikalin\nmailla, voinee päättää, että myös jakutit ovat melko varhain sen\ntunteneet ja epäilemättä jo ennenkuin he aloittivat vaelluksensa\npohjoista kohti.\n\nAltain tatareja koskevista lähteistä ei kuitenkaan käy ilmi, että\ntaivaaseen nouseminen olisi täällä suoritettu sairaan parantamiseksi.\nKerrotaan vain, että shamani vaeltaa yläilmoihin, kun hänen on\nuhrijuhlan aikana vietävä perille taivaanjumalalle omistetun teuraan\nsielu. Perin kiintoisa shamanin taivaanmatkan kuvaus sisältyy vanhaan,\nainakin jo viime vuosisadan puolivälissä Altain pakanalähetyksen\narkistossa olleeseen käsikirjoitukseen, jossa seikkaperäisesti\nesitetään erään kolmipäiväisen juhlan toimitukset ja jota Verbitskij ja\nRadloff ovat käyttäneet hyväkseen.\n\nEnsimmäisenä iltana, niin pian kun aurinko on laskenut vuorten taakse,\nryhdytään valmistuksiin. Shamani valitsee sopivan uhripaikan jostakin\nerillään sijaitsevasta koivumetsästä, jonka aukeamaan rakennetaan\nhuopapeitteinen teltta, ovi itää kohti. Teltan keskelle pystytetään\nnuori vihreälatvainen koivu siten, että latvatöppö pistää esiin\nreppanasta. Koivun latvaan ripustetaan vielä lipuntapainen ja puun\nkarsittuun runkoon tehdään kirveellä yhdeksän syvää pykälää eli\nporrasta (_tapty_) toinen toistaan ylemmäksi. Lisäksi noita valitsee\nhevoslaumasta uhriteuraan, jonka taivaanjumalalle tarkoitettuna tulee\nolla vaaleahko. Ennenkuin hevonen teurastetaan, shamani tutkii sen\notollisuutta sekä karkoitettuaan siitä sen 'sielun' kehoittaa sitä\nnousemaan yhdeksänteen taivaaseen ja asettumaan siellä ylijumalan\n\"valkoisen teltan\" ääreen. Uhrin teurastus suoritetaan vielä samana\niltana.\n\nVasta seuraavana päivänä, jolloin shamani taas illan tultua saapuu, kun\njo hämärään telttaan on sytytetty tuli, jatkuu juhlan ohjelma\nsaavuttaen tällöin huippukohtansa. Ensiksi shamani ottaa käteensä\nvadin, jossa on edellisenä päivänä keitettyä uhrilihaa, ja kestitsee\n\"rummun isäntää\", \"tuli-emoa\" ja lopuksi kaikkia telttaan kerääntyneitä\nnäkymättömiä ja näkyväisiä vieraita. Likaksi hän ripustaa teltan\nedustalle pingoitettuun nauhoilla varustettuun nyöriin (_soltü_)\nyhdeksän puuvilla-, verka- tai silkkivaatetusta. Samalla kun niitä\npuhdistetaan palavilla katajanoksilla savustamalla, shamani laulussaan\nylistää näitä lahjoja, joita \"ei yksikään hevonen jaksa kantaa\". Sitten\nseuraa samanlainen rummun puhdistus sekä noidan pukeutuminen\nshamaninpukuun. Kun shamani vielä on tulen ääressä lämmittänyt rummun\nkalvoa, jotta se pingoittuisi, istuutuu hän ja alkaa laulaen ja rumpua\npäristäen kutsua henkiä luokseen määrätyssä järjestyksessä. Tullessaan\nkukin niistä huudahtaa: _a kam ailo_, jolloin noita (_kam_)\neräänlaisella liikkeellä pyydystää kulloinkin saapuneen haltian\nrumpuunsa. Tällaisia henkiä, joiden avutta menot eivät onnistuisi ja\njoille kullekin omistetaan erikoiset ylistyssanat, on suuri joukko.\nMitä enemmän noita saa niitä kerätyksi, sitä voimakkaammin hän päristää\nrumpuaan. Kuljettuaan useamman kerran tuon telttaan pystytetyn koivun\nympäri hän kääntyy viimeksi \"ovenhaltian\" puoleen tiedustellen tältä,\nketä hänen vielä olisi huudettava avukseen. Saatuaan vastauksen hän\npyytää \"ovenhaltiaa\" vartioimaan \"vaskimiekallaan\", ettei mikään _aina_\ntai muu paha henki pääsisi menoja häiritsemään. Sen jälkeen hän\n\"puhdistaa\" uhrinantajan, tämän perheenjäsenet ja sukulaiset sekä\nkarkoittaa teltasta kaikki pahat henget. Omituista on, että vaikkei\nshamanilla ole jousta kädessään hän kuitenkin laulussaan puhuu\n\"ampumastaan nuolesta\", mikä viittaa siihen, että tätä asetta on\nennenvanhaan tällöin käytetty karkoitusvälineenä.\n\nVihdoin, kun kaikki alkusuoritukset ovat ohi, on shamani valmis\nlähtemään vaivalloiselle taivaanmatkalleen, jonka vaiheita hän\nerinäisin lauluin, äänin ja elein kuvailee. Osoitukseksi siitä, mihin\ntaivaankerrokseen hän kulloinkin saapuu, hän koivua kavutessaan asettaa\njalkansa vastaavaa taivaankerrosta esittävälle portaalle. Tällöin\nkuuluu ikäänkuin rasahdus, ja samalla shamani huudahtaa: \"katso, minä\nolen tunkeutunut sen läpi!\" Välillä hän juoksee haltioituneena tulen\nympäri, joutuu yhä enemmän hurmoksiin sekä laulaa ja rummuttaa yhä\näänekkäämmin. Kolmannessa taivaankerroksessa alkaa uhrihevonen\n(_pura_), jolla shamani tähän asti on ratsastanut, väsyä, sen vuoksi\nhän jättää sen \"päänpitäjän\" (_bashlutkanin_) -- uhrimenoissa toimivan\napulaisen -- hoitoon, jonka 'sielun' uskotaan seuraavan hevosen\n'sielua'. Samalla shamani kutsuu luokseen hanhen matkien tämän ääntä ja\nnousee sen selkään. Tavallisesti hän vielä jäljittelee hanhen lentoa\nkäsiensä liikkeillä. Kun hanhi on saanut juoda kolmannessa taivaassa\nolevasta \"maitojärvestä\" ja syödä Sürö-vuorella sekä \"päänpitäjä\", joka\nshamanin suulla on valittanut matkan vaivoja ja pyrkinyt palaamaan\ntakaisin, on saanut levähtää ja virkistyä, jatketaan matkaa. Tässä\nlevähdyspaikassa on shamanilla tapana kuvailla kuulijoilleen, mitä hän\nnäkee ja kokee; hän kertoo mm. tulevista ilmoista, uhkaavista taudeista\ntai onnettomuuksista. Jos hän täällä on kohdannut toisen shamanin, hän\nmainitsee myös, mitä hän tältä on kuullut. Tällaisia huomioita hän\ntekee muihinkin taivaankerroksiin tultuaan. Niinpä neljännessä\ntaivaassa shamani esittää, miten _kara kush_ (musta lintu) ajaa takaa\nkäkeä. Viidennessä taivaassa hän tapaa mahtavan _jajutshin,_ josta\naikaisemmin on ollut puhe. Kuudennessa hän tervehtii kuuta ja\nseitsemännessä aurinkoa. Vähitellen on shamani monivivahteisten\nmenojensa aikana saavuttanut kahdeksannenkin ja yhdeksännen taivaan,\nkunnes hän saa ylijumalalta tietää, haluaako tämä ottaa tarjotun uhrin\nvastaan. Lisäksi hän saa tältä luotettavia tietoja ilmojen muutoksista,\nkatovuosista ym. sekä myös, vaatiiko jumala ehkä uusia uhreja ja\nmillaisia. Keskusteltuaan ylijumalan kanssa shamani joutuu syvimpään\nhurmiotilaan ja vaipuu lopuksi uupuneena maahan kykenemättä edes\njäseniään liikuttamaan. Tällöin vallitsee teltassa harras hiljaisuus,\nkunnes shamani alkaa hieroa silmiään, silittää tukkaansa ja oikoa\nkäsiään sekä samalla puristaa hikeä kauhtanastaan. Sen jälkeen hän\ntervehtii kaikkia läsnäolevia, ikäänkuin hän olisi palannut kaukaiselta\nmatkalta.\n\nJuhla jatkuu vielä kolmantena iltana, jolloin varsinkin varakkaat\nviettävät juominkeja ja jolloin uhrijuomaa heitetään mm. tuota\nportailla varustettua koivua kohti.\n\nOn ymmärrettävää, etteivät nämä altailaisten menot ole yksityiskohtiaan\nmyöten aivan samanlaiset kaikkialla, missä ne eri heimojen keskuudessa\novat säilyneet. Eroavaisuudet riippuvat tietenkin kunkin seudun\nperinnäiskäsityksistä ja -tavoista, mutta myös shamanin taidosta ja\nkyvystä. Kiintoisa piirros, joka on lainattu A.V. Anohinin\nkansatieteellisestä kokoelmasta, luo omalla tavallaan lisävaloa näihin\nmerkillisiin menoihin. Se hieno viiva, jonka siinä näemme, kuvaa\n\"Ulgenin tietä\" eli shamanin matkaa uhreineen ylijumalan luo. Viiva\nlähtee uhrinantajan teltasta, jossa palaa tuli. \"Tien\" varrella\nkohtaamme ensiksi paaluun sidotun uhrihevosen ja sen läheisyydessä\nkolme juoma-astiaa: ensimmäinen on pyhitetty Bogdyganille, toinen\nKökyshille ja kolmas Ulgenille. Sitten seuraa viistoon pystytetty\npaalu, johon on ripustettu uhriteuraan nahka. Varsinainen\ntaivaaseennousu alkaa \"koivun\" ääressä, joka nähtävästi on teltassa ja\njohon on tehty yhdeksän \"porrasta\" (_tapty_). Koivun yläpuolella on\nBogdyganin asunto, jonka edustalla näkyy toinenkin uskomuksellinen\nolento, Bobyrgan. Sitten on vastassa yhdeksän pienillä poikkiviivoilla\nmerkittyä \"huojuvaa\" paikkaa, joiden kautta vaellettuaan shamani kohtaa\n\"Ulgenin tiellä seisovan Kökyshin\". Vielä on edessä kolme ympyröillä\nmerkittyä aluetta, joista ensimmäinen on vesiperäinen ja\nsinihiekkainen, toinen valkohiekkainen; kolmas on jo niin korkealla,\netteivät pilvet sinne ylety. Ylimmässä osastossa asuu itse ylijumala,\n\"valkoinen Ulgen\" valosäteiden ympäröimänä. Tämän vieressä on hänen\n\"lähettinsä\". Shamanin taivaanmatkalla kohtaamista henkilöistä ovat\ntärkeimmät tietenkin ne, joille juomauhriastiat on omistettu.\n\nShamanoidessaan sairauden johdosta, milloin altailaiset uskovat taudin\njohtuvan siitä, että _Ärlikin_ lähetit ovat anastaneet sairaan 'sielun'\nja vieneet sen maanalaiseen maailmaan, on noidan lähdettävä etsimään\nsitä sieltä. Tällä vaivalloisella matkallaan on shamanin tiellä taaskin\nerinäisiä esteitä (_pudak_), joista ei jokaisen ole helppo selviytyä.\nVaellettuaan synkkien metsien halki ja korkeiden vuorijonojen yli,\nmissä hän tuon tuostakin näkee tänne sortuneiden noitien ja näiden\nratsujen luita, hän saapuu vihdoin maan alle johtavalle aukolle. Vasta\ntällöin alkavat matkan vaikeimmat vaiheet, kun noidan eteen aukenevat\ntuonelan syvänteet monine merkillisine näkyineen. Kaikkea tätä hän\nkuvailee menojensa aikana sanoin ja elein. Erikoisesti hänen huomionsa\nkohdistuu salaperäisiin piinapaikkoihin, joissa syntisten sieluja\nvaivataan. Suostuteltuaan manalan vartiat ja vältettyään manalan vaarat\nshamanin onnistuu lopulta päästä itse Ärlikin, tuonelanruhtinaan,\npuheille, joka ankarana aluksi ärjyy ja tiuskii, kunnes noita, jos hän\non taitava, saa tämän lepytetyksi lupaamalla runsaasti uhreja.\nKeskustellessaan Ärlikin kanssa shamanin menot kohoavat huippuunsa,\njolloin noita joutuu hurmostilaan. Tuonelasta palatessaan shamanin\nkuvitellaan toisin paikoin käyttävän hanhea ratsunaan aivan kuin\ntaivaanmatkalla. Tullessaan on hänellä mukanaan sairaan sielu.\nPaluumatkan edistyessä shamani vähitellen rauhoittuu ja lopuksi aukoo\nsilmiään ikäänkuin unesta heräävä. Tällöin muut tiedustelevat häneltä\nhänen matkansa vaiheita.\n\nVaikka näihin menoihin liittyvissä manalankuvitelmissa on epäilemättä\nmyöhäis- ja vierasperäistä, on kuitenkin usko, että noita voi siirtyä\ntoiseen maailmaan joko sieluja pelastamaan tai tutkimaan muiden\nvastoinkäymisten syitä, aito shamanismille ominaista. Tietenkin on\nnoita tällöin pyrkinyt esittämään myös niitä vaikeuksia, joita hänellä\nhenkien mailla liikkuessaan on kestettävänä ja voitettavana. Kun nämä\nvarhaiskantaiset menot muodostavat oman kokonaisuutensa ja kun\nuhreissa, jotka niitä seuraavat, noudatetaan aivan toisenlaisia tapoja\nkuin taivaanjumalalle uhrattaessa, on mielestäni selvää, ettei tuo\nmonesti mainittu taivaanmatka ole niihin alunperin kuulunut.\n\nRiippuen siitä, että tuonelassa yö, päinvastoin kuin täällä, on yleinen\ntoiminta-aika, voi shamanikin lähestyä henkiä yksinomaan yöllä. Sen\nvuoksi shamanoiminen alkaa aina vasta myöhään illalla pimeän tultua\nja saattaa jatkua kaiken yötä. Vaikka siperialaisen noidan\nmenettelytavoissa on paikallisia ja mahdollisesti yksilöllisiäkin\npiirteitä, ei niiden oleellisimmissa tai alkukantaisimmissa osissa\nhuomaa suurtakaan eroavaisuutta. Katsellessani jeniseiläisen shamanin\nesiintymistä kiintyi huomioni erikoisesti hänen liikkeisiinsä ja\neleihinsä, joihin hänen rummutuksensa liittyi ehkä lähemmin kuin hänen\nlauluunsa. Hänen tanssinsa, jos tätä sanaa tässä mielessä ollenkaan voi\nkäyttää, oli tasaisessa tahdissa eteenpäin liikehtimistä merkillisine\nsätkytyksineen. jotka helisyttivät puvun metalliosia. Jaksoittain hän\nkuitenkin teki omituisia pyörähdyksiä ja hypähdyksiä. Joskus näytti\nkatsojasta siltä kuin hän olisi jäljitellyt jotakin eläintä. Kerran\nläsnäolijat sanoivat hänen kulkevan karhuna. Pari kertaa hän kiihtyi\nmiltei raivoon, ja hänen hiestyneet kasvonsa saivat oudon ja\npeloittavan ilmeen, kunnes hän jälleen rauhoittui ja vaipui ikäänkuin\nuupumuksen tilaan. Liikehtiessään noita lauloi koko ajan puhutellen\ntelttaan kutsumiaan haltioita tai kuvaten tuonelanmatkansa vaiheita.\nNoidan esitettyä aina pari kolme säettä, hänen apulaisensa kertasi ne.\nTämän varhaiskantaisen laulun yksitoikkoiseen tahtiin loivat vaihtelua\nvain noidan ajoittaiset kuiskaukset ja huudahdukset tai luonnonäänien\njäljittelyt. Jälkimmäisiä tarkoittanee Gmelin sanoessaan, että\ntungusi-shamanin laulu muistuttaa \"karhun mörinää, leijonan karjumista,\nkoiran haukuntaa ja kissan naukumista\".\n\nTodennäköisesti ovat shamanin erinäiset liikkeet ja äännähtelyt olleet\nsopusoinnussa hänen ulkonaisen asunsa kanssa jäljitellen juuri sen\neläimen eleitä ja ääniä, joita hänen asunsa on kuvastanut. Sen lisäksi\nhän tietenkin, kuten mainittu, on voinut esittää myös muita eläimiä ja\nolentoja aina sen mukaan, millaisen hengen hänen kulloinkin on uskottu\nsijoittuvan.\n\nSamoinkuin tungusit jäljittelevät jukagiritkin shamanoidessaan\nerinäisten eläinten ja lintujen huutoja. Priklonskij sanoo\njakuttinoidan matkivan etenkin linnun ääntä, ja Lehtisalo kertoo\nsamojedeista puhuessaan, mitenkä eräässä hänen kuulemassaan laulussa\nnoita änkytti koko ajan tekeytyen joksikin vieraaksi olennoksi,\nmahdollisesti allilinnuksi, jonka uskotaan änkyttävän huutaessaan\na a a avlyk ja jota noidan sanotaankin matkivan laulaessaan. Milloin\nburjattilainen shamani näyttelee häneen asettuneen totemistisen\n\"härkä-herran\", _Bukha-nojonin_, osaa, hän jäljittelee tämän eleitä,\nkulkee nelin kontin kuin härkä, mylvii ja kuopsii maata sekä puskee\nläsnäolevia.\n\nPaitsi shamanointiin kohdistuu tarkkailijan huomio luonnollisesti myös\nsiihen yleisöön, joka syrjässä istuen hiljaisena ja hartaana seuraa\nnoidan touhua ja joka täydellä luottamuksella antautuu sen salaperäisen\ntunnelman valtaan, minkä nämä yölliset menot ovat omiansa\nluonnonlapsissa synnyttämään. Monin paikoin on shamanilla lopuksi tapana\nheittää jokaisen läsnäolevan eteen päristimensä, joka pudotessaan\nmaahan lyömäpinta ylöspäin todistaa itsekullekin, että noidan tehtävä\non onnistunut tai että hänen sanansa ovat tosia.\n\nMiten nykyajan ihminen arvosteleekin shamanismia uskonnollisena ja\nsosiaalisena ilmiönä, on selvää, että hänen arvonsa ja merkityksensä on\nvarhaiskantaisessa yhteiskunnassa ollut sangen huomattava. Shamanin\nmahti elää tavallisesti vielä tämän kuoltua, hänestä tehdään\nkuva ja häntä palvotaan myöhäisiin polviin perheen ja suvun\nsuojelushaltiana. Silti eivät Siperian shamanit ole muodostanet\nerikoista yhteiskuntaluokkaa eivätkä he myöskään pienten palkkioittensa\nnojalla ole voineet varallisuudessa kohota muita huomattavampaan\nasemaan.\n\n\n\n\nUHRIMENOT JA -JUHLAT.\n\n\nKun luonnonkansat kuvittelevat niiden näkymättömien henkiolentojen,\njoiden uskotaan ympäröivän ihmistä ja voivan joko häiritä tai edistää\nhänen elämäänsä, olevan _ihmisenkaltaisia_, johtuu siitä samalla\nkäsitys, että henkien suosion saavuttaminen riippuu näiden tarpeiden\ntyydyttämisestä. Helpoimmin ymmärrettäviä ja epäilemättä myös\nvarhaiskantaisimpia ovatkin ne uhrit, joita on toimitettu _kuolleiden_\nhengille ja joista esimerkkejä olemme esittäneet jo kuolin- ja\nmuistajaismenojen yhteydessä.\n\nVainajainpalvontaa tarkoittaa alunperin myös niiden haltiainkuvien\nsuostutteleminen, joita Altain suvun kansat ovat säilyttäneet\nmajoissaan. Lopatin sanoo goldeista, että he sivelevät kuviensa suuhun\nsitä, mitä itse syövät, puuroa, lihaa, kalaa ym. He panevat vielä\nruokakupin kuvan eteen, pirskoittavat sille sormellaan viinaa,\ntarjoavat tupakkaa ja pyrkivät muullakin tavoin sitä huvittamaan.\nTällainen perheen haltioiden kestitysuhri ei rajoitu vain goldeihin,\nvaan on ollut yleinen kaikkien Siperian kansain keskuudessa. Yhtä\nyleistä on haltiain varustaminen turkiksilla, tilkuilla ja muulla, jota\nniiden on kuviteltu tarvitsevan pukimikseen. Lisäksi on niille\nerinäisissä tapauksissa toimitettu teurasuhreja, joiden tarkoituksena\nei ole ollut ainoastaan haltiain kestitseminen, vaan _kotieläimen\nantaminen_ sitä kaipaavalle. Tämä ilmenee monella tavalla niistä\nmenoista, joita noudatetaan teurasuhreja toimeenpantaessa ja jotka\nsuuresti muistuttavat eräkaudenaikuisia riistan surmaamiseen liittyviä\npitämyksiä. Ennen muuta on huolehdittava siitä, että _uhrieläimen luut\nsäilyvät särkymättä_. Näin meneteltäessä uskotaan itse asianomaisen\neläimen joutuvan tuonpuoleiseen maailmaan uhrin vastaanottajan\nkäytettäväksi. Myöhemmin on etelästä käsin kulkeutunut tapa saattaa\nuhri perille tulen välityksellä tullut verraten yleiseksi, mutta\ntällöinkin on muistettava, että vaikka luut voidaan polttaa, ei niitä\nsilti sovi särkeä. Milloin teuraiden luut säilytetään sellaisinaan,\nkuten on laita esim. metsätungusien keskuudessa, ripustetaan ne\ntavallisesti puuhun. Yhä edelleen pidetään teurasuhreissa monin paikoin\nsilmällä myös sitä, että määrätyistä elimistä, kuten kielestä,\nsydämestä ja maksasta, leikattu pala seuraa luita näitä suojaan\npantaessa. Keltaiset uigurit keittävätkin teuraan tärkeimmät elimet,\nnim. pään, kaulan, sydämen ja keuhkot sekä 10 kylkiluuta, erikseen.\nBurjateilla on erinäisissä uhritoimituksissa tapana varoa, etteivät\n_henkitorvi, keuhkot ja sydän_ irtaudu päästä eläintä teurastettaessa\ntai sen lihoja keitettäessä. Toisinaan he vielä jättävät pään ja muut\nmainitut elimet sekä jalat nahkaan kiinni ripustaessaan nahkan maahan\npystytettyyn koivuun. Uhriteuraiden nahkat on näet vanhan tavan mukaan\nyleisesti ripustettu puihin. Altailla, kuten Radloff ym. kertovat,\nasetetaan uhrihevosen nahka täytettynä viistoon pystytetyn seipään\nvaraan siten, että se siinä muistuttaa elävää hevosta.\n\nHevosuhria ovatkin Altain suvun paimentolaiset pitäneet muita\narvokkaampana. Ei sitä kaikkialla kuitenkaan ole suoritettu ilman\nedelläkäypää uhrilupausta. Jo Gmelin kertoo, mitenkä tungusishamani,\nkun hänen on palautettava sairaan sielu, lepyttää sielun anastajaa\nripustamalla pitkään nyöriin erinäisiä turkiksia sekä pienen tuohesta\ntehdyn hevosen ja mitenkä hän shamanoidessaan näyttää näitä lahjoja\n\"pirulle\", kunnes pingoittaa nyörin teltan edustalle pystytettyjen\npaalujen väliin. Näin luvattu hevonen teurastetaan vasta myöhemmin sen\njälkeen, kun sairas on tullut terveeksi.\n\nVaikea on tietää, tarkoittaako vastaavanlaisen nyörin varustaminen,\njommoinen tapa on ollut yleinen muuallakin turkinsukuisten kansain\nkeskuudessa, alunperin juuri uhrilupauksen antamista. Niinpä Altailla\nnäkee itse asumuksissa haltiainkuvain ääressä usein nyörin, johon on\nripustettu yhdeksän nauhatilkkua ja jossa keskimmäisenä riippuvalle on\ntehty eläimen hahmo tai sen sijalle on asetettu jäniksennahka. On näet\nhuomattu, että kun teurasuhri luvataan, aluksi tyydytään vain kuvaan\ntai johonkin pienempään eläimeen. Kuitenkin ilmenee monista ennen\nmainituista esimerkeistä, että puheenaolevaa nyöriä turkiksine,\nnauhoineen ym. riipukkeineen on käytetty myös varsinaisissa\nuhrijuhlissa ja että jäniksennahka, esim. burjattimailla, tällöinkin on\nnäytellyt erikoista osaa.\n\nUhrihevosen lupauksena tahi varsinkin matkoilla oltaessa myös sen\nkorvikkeena ovat lisäksi olleet hevosen harjasta nyhdetyt jouhet,\njoskus häntäkin.\n\nPaitsi teurasuhreja ovat Altain suvun kansat pyhittäneet haltioilleen ja\njumalilleen myös _eläviä_ kotieläimiä, minkä tavan samojeditkin ja\nSiperian ugrilaiset tuntevat. Niinpä Maak mainitsee jakuttien\npyhittävän haltioilleen poroja, hevosia tai muita eläimiä, jotka\nsaattavat elää melko vanhoiksi ja joiden tunnusmerkkinä on silkki- ja\nhelmikoristeiset päitset. Georgin mukaan tungusit vihkivät shamanin\nvälityksellä jumalilleen kotieläimiä, jotta heidän karjansa menestyisi.\nPyhitetty eläin (_hongun_) merkitään täällä siten, että sen harjaan tai\nkorviin sidotaan punainen tilkku. Georgi huomauttaa vielä, että jos\npedot tai pakkanen ovat vahingoittaneet tungusien karjaa, he voivat\ntäten vihkiä joskus koko laumansa kahden tai useamman kuukauden ajaksi,\njoskus pariksi vuodeksikin, jona aikana ei kotieläimiä sovi teurastaa,\nlahjoittaa tai myydä. Pyhittäessään hevosia burjatit kaatavat maitoa\ntai maitoviiniä niiden selkään. Ja samoin he ovat vihkineet härkiäkin\nhaltioilleen. Hangalov kuvailee, mitenkä burjatit tällöin pesevät\nuhrihärän, kauristavat sen nauhoilla, kaatavat selkään tarasunia,\nlukevat rukouksen ja laskevat eläimen menemään.\n\nEsimerkkejä on myös siitä, että pyhitetty eläin on myöhemmin\nteurastettu. Pallas sanoo kalmukkien jättävän lammaslaumaansa\nkeltapäisen, valkoisen oinaan, jota nimetään \"taivaan oinaaksi\"\n(_tengeri tokho_) ja jota ei sovi kuohita eikä myydä, mutta joka\nvanhana voidaan teurastaa kuten uhrieläin ainakin: sen lihat syödään,\nluut ja ihra poltetaan erikoisella neljän patsaan varaan rakennetulla\nalttarilla ja pää sekä nahka ripustetaan puuhun. Entisen tilalle\npyhitetään uusi samanlainen oinas.\n\nPallaksen mainitsema esimerkki muistuttaa muinaissuomalaisten tapaa\npyhittää jo karitsana uhriteuraaksi valittu \"villavuona\". Ei ole\nkuitenkaan selvää, ovatko nuo elämään jätetyt uhrit, joita ei koskaan\nsurmata, johtuneet tästä tavasta. Asiaa pohdittaessa on huomattava,\nettä viimeksimainitut vihitään vasta silloin, kun ne jätetään haltiain\nkäytettäväksi ja että tällöin on noudatettu samanlaisia menoja kuin\nuhrin teurastukseen ryhdyttäessä. Sellaisia yhteisiä tapoja ovat mm.\nuhrin otollisuuden tutkiminen, eläimen puhdistaminen sekä nauhoilla\nkoristaminen.\n\nUhrin _otollisuutta_ burjatit tutkivat siten, että asettavat juomakupin\nuhrieläimen selkään tarkastellen kupin pudottua sen asentoa maassa. Jos\nkuppi putoaa pohja alaspäin, on se merkkinä siitä, että jumala on\nsuosiollinen ja vastaanottaa uhrin. Kupin tai lusikan heitto, jonka\niranilaisetkin ovat tunteneet, liittyy Siperiassa muuallakin\nuhripitoihin. Maidon tai maitoviinan valaminen uhrieläimen selkään taas\nmuistuttaa Volgan mailla tunnettua tapaa tutkia uhrin otollisuutta sitä\nkastelemalla, jolloin eläimen väristys antaa myönteisen vastauksen.\nNäin kerrotaan ainakin keltaisten uigurien kaatavan uhrilampaan selkään\n\"valkoista vettä\" (_ak su_) so. maidolla sekoitettua vettä, jonka\naiheuttamaa väristyskohtausta pidetään osoituksena siitä, että uhri on\njumalalle otollinen. Muudan mandshunkielessä esiintyvä kiinasta\nlainattu sana, jonka sanotaan merkitsevän viinan tai veden kaatamista\nuhriksi vihityn sian korviin, osoittaa, että vastaava tapa on ollut\ntäälläkin tunnettu. Lisäksi sen ovat tunteneet jo antiikin kansat.\n\nAltain suvun uhrimenoja tarkastaessa huomaa paitsi paikallisia\neroavaisuuksia sellaisiakin, jotka johtuvat erilaisista uhrin kohteena\nolevista olennoista. Erikoislaatuisia ovat mm. tulelle toimitetut\nuhrit. Huomattavin vastakohtaisuus esiintyy kuitenkin manalan hengille\nja taivaanjumaluudelle omistetuissa menoissa, minkä eroavaisuuden voi\ntodeta vielä pohjoisintenkin kansain keskuudessa. Niinpä Turuhanskin\npiirin tungusit selittivät minulle, että kun shamani katsoo sairaan\ntervehtymisen vaativan uhria, hän toimittaa sen _yöllä_ kasvot _länteen\npäin_ ja että uhriteuraana tällöin on _musta_ poro, jonka nahka\nripustetaan puuhun, mutta luut kuopataan maahan kodan taakse. Myös\nburjatit ovat manalan haltioille uhranneet yöllä mustia teuraita,\njoiden luita ei ole ollut tapana polttaa. Ja samoin ovat menetelleet\nAltain tatarit, milloin sairasta on shamanoimalla parannettu.\n\nTaivaanjumaluudelle taas on teurastettu tai pyhitetty _valkoisia_\nuhrieläimiä. Turuhanskin piirin tungusit, joiden keskuudessa\ntaivaanjumalan uhrit ovat harvinaisia, ei edes jokavuotisia,\ntoimittavat ne aina _päivällä_ kääntyen _itää tai etelää kohti_.\nYleisin uhrieläin täällä on tällöin valkoinen poro, jonka perheen isä\nteurastaa. Nahka ripustetaan patsaaseen, johon on kiinnitetty kaksi\npoikkipuuta, siten että pää tulee patsaan päähän ja jalat poikkipuiden\nvaraan. Patsasta ei ole tapana pystyttää maahan, vaan hirrestä\nveistetylle alustalle. Näihin menoihin eivät shamanit ota osaa.\nPäivällä toimitetuin, itää kohti suunnatuin valkoisin uhrein on\ntaivaanjumalaa palvottu muuallakin Siperiassa, vieläpä samojedienkin\nmailla. Monin paikoin pidetään silmällä, että uhripuuna tällöin on\nlehtipuu, yleisimmin koivu. Altailaisten uhrimenoista puhuessaan\nVerbitskij lausuu: _Ulgenille_ uhrataan vain harvoin, sen vuoksi että\nhän on muutenkin hyvä. Kuitenkin on jokaisen täysi-ikäisen toimitettava\navioliittoon mentyään uhri (_iik_); sellaiseksi valitaan valkoinen\nhevonen tai rautio, josta jumala erikoisesti pitää. Ulgenille luvattu\nhevonen saa osakseen omalaatuista kunnioitusta: sen harjaan sidotaan\npunainen nauha ja naisten on varottava istuutumasta sen selkään. Uhrin\ntoimitusaika on pääasiallisesti kevät ja uhripaikkana koivikko.\n\nBeltirien kerrotaan toimittavan \"taivaan uhrin\" vain joka kolmas vuosi,\njolloin jokaisessa perheessä valmistetaan väkijuomaa ja jolloin\nuhripitoja varten varataan useita lampaita. Suosituin on sellainen\nuhrilammas, joka on väriltään valkoinen, mutta jolla on musta\npää. Mennessään uhrivuorelle miehet koristavat päähineensä\nkotkansulkatöyhdöillä sekä valko- ja sininauhaisilla riipukkeilla.\nVuoren huipulla on neljä pyhää koivua, joiden itäpuolelle sytytetään\ntuli. Kun uhrilampaat on teurastettu ja lihat keitetty, kiinnitetään\nhatuista otetut koristeet köyteen, jonka toinen pää sidotaan\nitäisimpään koivuun ja jonka toista päätä uhrintoimittaja pitää\nkädessään rukousta lukien. Sen jälkeen nyöri kuljetetaan myötäpäivään\nkaikkien koivujen ympäri, niin että loppupää tulee läntisimpään\nkoivuun. Beltirien sanotaan pitävän onnellisena enteenä, jos savu\nuhrilihojen palaessa nousee aurinkoa kohti. Luut, joita ei sovi särkeä,\npoltetaan lopuksi samoinkuin nahkatkin.\n\nNiistä taivaanjumaluudelle osoitetuista uhreista, jotka toimitetaan\n\"maailmanpatsaan\" tai riviin pystytettyjen puiden ääressä, on jo\naikaisemmin ollut puhe. Nämä menot, joiden tarkoituksena on saattaa\nuhri perille seitsemän tai yhdeksän taivaankehän kautta, edellyttävät\ntietenkin juuri tällaisia kerroksia sekä niissä asuvia vartioita.\nSellaisina ne tuskin edustavat, yhtä vähän kuin nuo vartiat, joille\nkullekin on suoritettu erikoisuhri, varsin varhaista kantaa. Kiintoisaa\non todeta, että jo mithralaisten vanhoissa temppelikuvissa näkee\nseitsemää taivaankerrosta vastaavat puut ja yhtä monta \"alttaria\".\n\n_Vuotuiset uhrijuhlat_ näyttävät Altain suvun kansojen keskuudessa\nriippuvan näiden elinkeinoista. Georgi sanoo tosin metsätunguseista,\nettei heillä ole ollenkaan vakituisia juhlia. Näin ei kuitenkaan liene\nasian laita. Ainakin Turuhanskin piirissä kuulin tungusien kertovan,\nettä he _syksyllä_, kun metsästyskausi ja samalla \"uusi vuosi\" alkaa,\nvalmistavat haltioilleen pidot. Syksyllä on goldienkin vuotuinen\nuhrijuhla. Lopatin kertoo, että he kokoontuvat kerran vuodessa,\nnim. silloin kun Amur jäätyy, viettämään suurta sukujuhlaa.\nKokoontumispaikkana on tavallisesti väkirikkain kylä tahi se, missä\nsuvun vanhin tai shamani asuu. Viettopäivä riippuu yhteisestä\npäätöksestä. Jo juhlan aattoiltana noita alkaa shamanoimalla\nsuostutella suvun haltioita, mutta vasta seuraavana päivänä mennään\n\"sukupuun\" luo, missä vuotuiset uhrit aina toimitetaan ja jonka\njuurelle sukua suojelevien haltiain kuvat asetetaan. Kun shamani on\naikansa laulanut ja tanssinut, polvistuu uhriyleisö, kunnes noita\nilmoittaa, että haltiat ottavat uhrin vastaan. Tällöin joku ukoista\nteurastaa sian, joka siihen asti on jalat sidottuna maannut puun\nääressä. Sian verta noita pirskoittaa samalla kuviin ja juo sitä\nitsekin. Sitten hän muiden polvistuessa esittää suvun haltioille\ntulevan vuoden toivomukset, minkä jälkeen kuvat viedään aittaan tai\nasumuksen ullakkoon odottamaan seuraavan syksyn juhlaa. Uhrisian lihat\nsyödään suurimmassa majassa ja palan painikkeena käytetään viinaa;\nviinaa juotaessa on sitä peukalolla aina ensiksi haltioille\npirskoitettava. Naisten, jotka eivät juuri muuallakaan osallistu\nuhripitoihin, ei goldien käsityksen mukaan sovi syödä uhrisian lihaa.\n\nGeorgi, joka väittää, ettei metsätunguseilla ole vakituisia juhlia,\nhuomauttaa kuitenkin, että hevos-tungusit viettävät sellaista\nkeväällä \"ensimmäisen ruohon ja ensimmäisen maidon aikana\" uhraten\ntällöin elukoita ja ensi maitoa. Tämä tapa onkin Altain suvun\npaimentolaisilla ollut sangen yleinen ja siitä on olemassa jo vanhoja\ntietoja. Niinpä _hunnu_-dynastian aikana mainitaan kansan kerääntyneen\nvuosittain viidennessä kuussa (kiinalaisen ajanlaskun mukaan)\ntoimittamaan uhreja \"esi-isille, taivaalle, maalle ja haltioille\".\nTästä toukokuuhun sattuvasta juhlasta kertoo myös Ruysbroeck tunnetussa\nmatkakuvauksessaan 1200-luvulta: \"Toukokuun 9:nä päivänä he kokoovat\nkarjasta kaikki valkoiset tammat ja vihkivät ne. Sitten he valavat\nmaahan uutta kumissia (_cosmos_) ja viettävät sinä päivänä suurta\njuhlaa, sillä he pitävät sopivana juoda tällöin uutta kumissia, aivan\nkuin meidän keskuudessamme (Ranskassa) on paikoittain tapana käyttää\nviiniä Bartolomeuksen tai Sikstuksen päivänä ja maan hedelmiä Jaakon\ntai Kristoferin päivänä.\"\n\nTämä vanha kevätjuhla on säilynyt jakuteilla vielä senkin jälkeen, kun\nhe ovat siirtyneet nykyisille asuinsijoilleen. Troshtshanskij\nhuomauttaa, etteivät he taivaanjumalan kunniaksi vietäkään mitään muuta\njuhlaa kuin tätä ja että he tällöin uhraavat kumissia ja anovat\nhedelmällisyyttä. Veriuhreja he eivät ole taivaanjumalalle\ntoimittaneet, sitävastoin he ovat pyhittäneet hänelle jonkin\nkotieläimen, jota siitä päivin on hoidettu ja vaalittu; ennenvanhaan he\npyhittivät kokonaisen lauman tammoja ja näiden varsoja sekä ajoivat ne\nkauas itää kohti.\n\nJakuttien kevätjuhlasta on tietoja eri tahoilta. Eräässä asiakirjassa\nv:lta 1823 mainitaan, että kun tammat keväällä ovat tuottaneet maitoa\nja kun maidosta on valmistettu kumissia, jakutit vuodattavat tätä\nuhrijuomaa tuleen erinäisille jumalille, jommoisia ovat _ürün ai, ürün\nar, kün kübäi khotun ja äjäkhsit_. Menot jatkuva juomingeilla, joihin\nkaikki läsnäolevat osallistuvat.\n\nMaak nimittää tätä jakuttien juhlaa samoinkuin Middendorf\n\"pirskoittamiseksi\" (_ysyah_) ja sanoo sitä vietettävän ulkosalla\nhelluntain tienoissa. Lauluista päättäen se on ilon ilmauksena siitä,\nettä niityille on kasvanut mehevä ruoho, jota karja tarvitsee\nravinnokseen, ja että lehdet ovat puhjenneet puihin. Viettopaikka on\neristetty pienillä pylväillä ja koristettu koivuilla, joiden ääreen\nlevitetyille matoille juhlavieraat istuutuvat maahan ryhmittäin.\nKumissia, jota tällaisessa tilaisuudessa tulee olla runsaasti, on\nsuurissa tuohipöntöissä ja nahkaleileissä. Juomingit alkavat\npuolipäivän jälkeen, jolloin kolme vartavasten valittua toimihenkilöä\nasettuu malja kädessä tulisijan ääreen kasvot itää kohti. Kohotellen\nmaljojaan kukin vuodattaa kumissia tuleen taivaanjumalan, _ar tojonin_,\nja tämän puolison, _kübäi khotunin_, ja sen jälkeen myös\nvähäarvoisempien haltioiden sekä shamanivainajien kunniaksi. Sitten\njoku läsnäolevista arvohenkilöistä tai pitojen isäntä lukee rukouksen,\njossa hän kiittää jumalia ja anoo edelleenkin onnea ja menestystä.\nRukous päättyy kolmikertaiseen _urui_ huutoon, johon muutkin\näänekkäästi yhtyvät. Vasta sen jälkeen kun jumalat ovat saaneet osansa,\nryhtyy juhlakansa maistelemaan maljoja.\n\nPriklonskij, joka kuvailee toisen seudun tapoja, kertoo, mitenkä\njuhlavieraat kokoontuvat määräpäivänä jo auringon noustessa ja mitenkä\nyhdeksän nuorukaista etualalle asettuen ja vasemmalle polvelleen\npolvistuen pitää kädessään maljaa, joista uhripappi vuoronperään ottaa\njuomaa kauhallaan ja pirskoittaa sitä ilmaan yhdeksälle jumalalle.\n\nToisin paikoin jakutit pystyttävät kevätpitoja varten vielä erikoisen\nteltan, jonka seinät ja lattia koristetaan vihreillä koivunoksilla ja\njonka keskelle tehtyyn tulisijaan vuodatetaan uhrijuomaa jumalille,\nennenkuin juomingit alkavat. Tähän kevätjuhlaan liittyy jakuttimailla\nlisäksi nuorison kilpaleikkejä, sylipainia, kilpajuoksua ja\nratsastusta. Kiintoisimpia tapoja on _talvea ja kesää_ edustavien\nhenkilöiden esiintyminen. Näiden painiessa on edellinen pukeutunut\nmustaan tai ruskeaan, jälkimmäinen valkoiseen pukuun. Kilpajuoksuun\nryhdyttäessä, jolloin juoksijat riisuutuvat, pidetään silmällä, että\nedellisellä on tumma, jälkimmäisellä vaalea iho. Vastaavat värit tulee\nolla myös heidän ratsuillaan kilparatsastuksen aikana. Kuten tunnettua,\non Euroopassakin monin paikoin säilynyt tällainen kevätleikki, jossa\ntalvi- ja kesäpoika kilpailevat keskenään.\n\nSamantapaista kevätjuhlaa, jossa kumissi, hevospaimenten herkkujuoma,\non näytellyt keskeisintä osaa, ovat myös mongolit, kalmukit ja burjatit\nviettäneet. Banzarov kertoo mongolien koonneen tällöin tammat ja\nsitoneen ne kahden paalun välille pingoitettuun köyteen, minkä jälkeen\njoku läsnäolevista istuutui tamman ja toinen varsan selkään:\njälkimmäinen ratsasti lauman ympäri, ja edellinen, jonka kädessä oli\nkumissiastia, pirskoitti juomaa kunkin eläimen selkään. Pyhitetyn\nhevosen harjaan sidottiin vielä punainen kankaankaistale.\n\nBurjateilla on tällöin tapana kokoontua perhekunnittain uhrivuorelle\ntuoden mukanaan maitoa ja maitoviinaa sekä uhriteuraita. Sytytettyään\nkoivusauvan päähän kiinnitetyn pihtankuoren uhripappi pistää tämän\nesineen jokaiseen juoma-astiaan pyhittäen ne. Sitten hän asettuu\npaikalle rakennetun uhrialttarin ääreen ja kääntyen etelää kohti\nesittää rukouksen, minkä jälkeen eri perhekuntien edustajat lähestyvät\nhäntä oikeassa kädessä tarasuni- ja vasemmassa maitokuppi, joihin\nuhripappi taas kastaa edellämainitun esineen ja pirskoittaa sillä\njuomaa etelään päin. Tämän tehtyään hän kohottaa pirskoitussauvansa\ntaivasta kohti ja muut heittävät kuppinsa ilmaan huutaen: \"olkoon\nonneksi\". Kuppien pudottua maahan tarkastellaan niiden asentoa: jos\npohja on alaspäin, merkitsee se menestystä, päinvastainen asento tietää\nvastoinkäymistä. Näin menetellään kolme kertaa. Uhripitojen jälkeen\nseuraavat painit ja kilparatsastukset, jotka muuallakin liittyvät\nnäihin menoihin. Sen, joka kilparatsastuksen aikana voittaa, tulee\nkaataa tarasunia myös hevosensa harjaan. Lopuksi vielä, kun kaikki ovat\nhumaltuneet, lauletaan ja iloitaan. Burjattien sanotaan iloitsevan sitä\nenemmän, jos juhlan aikana poudan jälkeen alkaa sataa.\n\nVastaavan kevätjuhlan tapaamme lisäksi Abakanin ja Altain mailta.\nRadloff mainitsee sitä ensiksimainituilla seuduilla vietettävän\nkesäkuussa, jolloin eri kylien asukkaat eri päivinä kokoontuvat\nuhripaikkaansa. Jokaisella isännällä on tapana varata pitoja varten\nsuuret määrät maitoviinaa. Paitsi juomaa uhrataan jumalille\nteuraitakin, jotka koristellaan nauhdilla. Täälläkin tämä kevätjuhla\npäättyy juominkeihin, lauluihin ja tansseihin sekä paini- ja\nratsastuskilpailuihin.\n\nKatanov, joka kuvailee saman seudun sagaijien kesäkuista juhlaa, sanoo\nnäiden kerääntyvän korkealle vuorelle ja pystyttävän sinne\ntuuheaoksaisen koivun, jonka juurelle he rakentavat nelijalkaisen\npöydän. Koivun oksiin he ripustavat samoinkuin päähineisiinsäkin\nvalkoisia ja sinisiä nauhoja. Uhriteuraana on valkoinen lammas, johon\npirskoitetaan maitoa ja jota kuljetetaan ennen teurastusta kolmesti\nkoivun ympäri. Rukouksessaan uhripappi kääntyy taivaanjumalan sekä\nvuorten ja vesien haltiain puoleen.\n\nTodennäköisesti tämä paimentolaisten vanha kevätjuhla on samalla ollut\n_uudenvuodenjuhla_, jota Keski-Aasian iranilaisetkin tällöin viettävät.\nKuten mainittu, ovat kirgisit lukeneet vuodenalun kevään ensimmäisestä\nukkosesta.\n\nShaskov mainitsee Altain teleuttien järjestävän juhlansa vasta\nheinäkuun 20:nä, jolloin nämä teurastavat \"pellolla\" kolme hevosta tai\nlehmää. Tässä voi kuitenkin todeta jo maanviljelyskulttuurin\nvaikutusta, näyttääpä siltä kuin itse viettopäiväkin, venäläisten Iljan\npäivä, olisi vierasta perua.\n\nLebed-tatarit, jotka myös toimittavat määräaikaiset uhrinsa vain kerran\nvuodessa, viettävät sitä, kuten Hildén mainitsee, sen täysikuun aikana,\njoka seuraa kesäpäivän tasausta. Jokainen kyläkunta viettää juhlaa\nerikseen, mutta samanaikaisesti. Otollisimpana pidetään sellaista\nuhripaikkaa, missä nuori tuuhea koivu kasvaa, jos mahdollista, vuoren\nitärinteellä. Uhriteuraina käytetään yksinomaan hevosia, joiden luut\nkerätään pitojen jälkeen koivunoksista punottuun koppaan ja ripustetaan\nuhrikoivun oksaan. Apulaisina on uhripapilla täälläkin yhdeksän miestä.\nKertojan opas selitti, että tätä juhlaa vietetään sen vuoksi, että\n\"vilja tällöin kypsyy\". Kuitenkin on huomattava, että Lebed-tatarit\novat alkaneet harjoittaa maanviljelystä vasta verraten myöhään.\n\nTällaiset valoisana vuodenaikana vietetyt juhlat, joiden lukumäärä on\nmaanviljelyskulttuurin voitettua alaa monin paikoin karttunut, ovat\ntavallisesti omistetut _taivaanjumalalle_. Sitä osoittavat myös\nvalkoiset uhriteuraat, kääntyminen itää tai etelää kohti sekä koivut\nvälttämättöminä uhripuina. Volgan maille siirtyneiden ja täällä\nmaanviljelijöiksi muuttuneiden tshuvassien ja tatarien uhrijuhlat\nmuistuttavat sekä viettoaikojensa että menojensa puolesta suuresti\nsikäläisten suomensukuisten kansain juhlia.\n\n\n\n"]