Savolaene kalakukko ja mueta uusia rupatuksia

SAVOLAENE KALAKUKKO JA MUETA UUSIA RUPATUKSIA

Kirjuttanna

Kaarlo Hemmo

Porvoossa, Werner Södersröm Osakeyhtiö, 1927.

SISÄLLYS:

Savolaene kalakukko. Ku urkuja hommattii. Vihta-Poavo hollissa. Tiina – peijakas. Mitenkä Juonas ryyppimästä herkes. Papin veärä usko. Kilivoetusta. Kolomoste riijjaus. Tuppuraene Tappuraesella takkuumiehenä. Urkulj-Jussi. Maejja-Lienan rautatiematka. Rikkaat markkinoilla rehkimässä. Vanahalan Hermannin naemapuuhat. Isännä ja mökkiläese naemine. Noapurukset sae soutoo. Mies onnetonna, ku ei oo velekoo. Parj erreystä. Kumpasellako etusija. Aekamies. Hyvä humala – hukkaa. Ollaa voan ennallaa. Pesjpää tok Räesänennii suusa kerra. Sitä pienempöö loatuva. Lex Kopone eli Hei-Aleks torniolaese kyetmiehenä. Lex Kopone eli Hei-Aleks kärräessä. Paholaese kynsissä. Lassi. Lakimies laskettelj latinoo.

SAVOLAENE KALAKUKKO.

Onhaa niitä monenmoesia muestopahtaeta ja muestomerkkiä pystytetty sekä sotasankarjloelle että muelle kansalaesille. Mut kyllä oes kalakuko keksijäkkii pahtaa taekka muun muestomerki ansaenna. Ku keksintö on kuetennii tapahtunna hämärässä muenaesuuvvessa, on sen tekijä jeännä unneuksii, joskohta jäläkpolovet on soanna keksinnöllä sisuksijjaa täyttee. Jos nyt sitte keksijä taekka oekeemmi sanottuna keksijätär on tuntemato, voetanee siitä yhtähyvi olla varmoja, että kalakukko on savolaese nerrouve tuote. Sen valamistamistaeto on toasiisa liikkuvae savolaeste mukana levinnä ympär Suomenmoata, jopa ulukomaellennii ast. Ja kaekkialla sen ylistysvirttä veisataa. Alakujaa sitä lienöö aenuvastaa evväänä käytetty matkoella ja mehtätöessä, ku ei, neät, keittoruokoo ollunna soatavissa, mut vähitelle huohmattii, että se kelepoo vaekka heäpöytää pistee. Ja jos muuttii kansalaeset, ku voan savolaeset, rehellisest ja vilipittömäst tahtoo tunnustoo, niin ei kalakukkoo motovampoo ruokaloatuva oukkaa. Sen suurena silimiinpistävänä ja suuhunpistettävänä etuna on se, että se voejjaa valamistoo miltei kaekista kaloesta, tekköövätpä ne kalakukkoja jäniksistäe. Kuorreita monj mojjuu, mut jos niistä oekee paksuläskise vingunpinna eli sianliha kansa kalakukko laetetaa, niin syntyy niin makkee muona, että maha mielhyvästä sihahtaa ja tulloo niin juhlalline röystäyssii, että ilikiöö röystäetellä vieraehennii kuulle. Ei totta toekanloekan ou savolaesheimo tehnä kalakukossa turhanaekaesta keksintöö. Ja niinku jo sanottii, oes kalakuko keksijä taekka paremmin keksijätär ansaenna muestopahtaa soaha.

Ku tulj tuonnempana maenituks, että kalakukko passoo, vaekka heäpöytää pistee, niin sopinoo samalla kertoo, että semmoene tappaus on sattunnae. Mut se kalakukko olj ollunnae ihko kalakukkoje kuninkaatar, ja se kala, josta se valamistettii, kaloje kala. Sen juttel mulle koko Konnevee kuuluisi kalastaja, Oapel Palamu-vaenoo. Ku tiijjetää, kuenka hyviä kala- ja mehtämiehet on juttuja lohkomaa, on minu jo eiltäpäe huohmautettava, että minä kykenen aenuvastaa heiko hoamu siitä kaeke kansan kuultavaks tarjoomaa. Ja jottae tämmöestä se Oapel-vaenoo juttel:

– Minä soutoo luekutteli hiljollee Leppälahe rannikkota, ku tahon ottoo selevee, oljko lahnoja ollunna yöaekaa liikkeellä. Siinä eillepäe kurkistaissan huohmasin, että suur kala lävväyttel purstoosa vettee. Mulle ei sattunna matkaa uestintakkaa, sillä olin mänössä kaskmehtee karsimaa. Lähestyvessän sitä paekkoo, missä se pursto lävähtel, tahto silimän revetä, nähessän, että ite kala olj moalla, vaekka pursto olj pitkä matka peässä järvessä läeskämässä. Ku en minä ossoo pelätä, keänsin minä venneen rantaa, nousin moalle ja käpsin kahtomaa. Ja kyllä siinä kahtomista sattu olemaannii: moalla olla ötkötti syrjällää mone syle pittuene hauk, joka olj paksu, niinku järvestä nostettu suur hako. Se auko suutaa, niinku kerra mae tek Leäminki peässä puuhu noustessaa, ja lävväyttel purstoosa vettee, että aekamoene possaus kuulu. Ku mulla ies ei oekeeta kirvestä matkassan ollunna, voan aenuvastaa pahane nyrhi ja kassara, arvelutti minuva, millä pelillä minä sen kimppuu käyn. Mänin kuetennii ottamaa nyrhin ja kassaran ja ku sitte kalan lähelle peäsin, iskin nyrhin lähelle kitasia ja toesella käillä aion kassaralla kitasten alapuolelta hakata peätä irt. Mut se olj vasta isku, minkä se kala kuonollaa mulle anto! Minä yritin siinä koatuva ja joutuva sen ala. Mut kaekeks onneks en tok koatunna, voan jatkon lyöntiän. Ja vaekka kuono jo olj muusta roasta melekei irrallaa, niin pursto vielä järvessä hirmusest läeskähtel. Lopuks siitä kuetennii henk läks. Mut mulla olj sitte koko pussoomine, ennenku saen sen venneesee, eikä se kokonaa mahtunnakkaa, voan purstopeä pit jättee järvessä uemaa. Kotona olj toas tuotava rantaa rek takarekesä kansa, joehinka kala nostettii ja hevosella veätettii pihamoalle. Akkaväk sitä oekee pelekäs ja jotkut arvel, että se merkihtöö mulle kuolemata. Minä toas puolestan arvelin, että kyllä minä kerra kuole, vaekken oes tätä kalloo soannakaa. Ja ku meillä niinä päevinä olj sisar-Akkaata läksiäeset ja heät samalla kertoo, sanon minä akkaväille, että soatte nyt olla hyvillänne, ku ei tarvihe hättäillä, mistee niitä pitoruokia valamistettaa. Sitte ruvettii miesjoukolla kalloo siivoomaa ja siinä sitä urakkata ollii. Niimpä esmerkiks olj selekä suosapelilla halaestava ja ku se siivottuna tantereelle levitettii, olj kalloo niin levveeltä, ku usseita lehmännahkoja oes siihe rinnakkae asetettuna ollunna. Pittuutta tietyst olj samassa suhteessa.

Sae siinä akkaväk panna järkpahasesa punneillee, tuummatessa, mittee kaekkia reättiä siitä tehhää. Minä toas puolestan peätin, että nyt laetetaa niin suur kalakukko, että siitä piisoo koko pitoväe syötäväks ja vielä jeä kotjväillennii. Ja ku noapuri riihessä olj tavattoma kookas uun, anto noapur luvan tehä kukko häne riihessää. Ku kalakukko olj soatu valamiiks, lämmitettii riihe uun oekee kuumaks, purettii sen kupu ja sieltä peältäpäe puotettii kalakukko uunii sekä sitte kupu asetettii paekoellee. Enkä usko, että sitä ennen, eikä sen jäläkeenkää ou semmoesta kalakukkoo paestumaa pantu. Ja oljhaa siinä makujakkii, ku esmerkiks mustalaes-Wiisulta ostettii isonlaene sikayörnikäs, joka melekei kokonaa leikeltii kalakuko sissää. Huomisoamuna toas kupu auvvastii ja lavakärrillä vietii kalakukko kottii. Ja hartaalla halulla pitoväk kalakukkoo poskeesa pistel ja hartaast ne myös sen hyvvyyttä kiittel ja kehuksel. Mut voehaa sen ymmärtee sanomatakkii...

Parin päevä peästä tulj meille Ruuki Woaja ja oes tarvinna venekyjtiä Möhkerömäille, jonne se olj mänössä tukkimehtee kahtomaa ja ostamaa. Ku ei sattunna olemaa venneitä kotosalla ja ku sillä olj hyvi kiire, otettii myö sen kalakuko liisteet, pistettii järvee ja melomalla mäntii selä toeselle puolelle, niin että laeneet kalakuko laetoehi loesk. Toesella rannalla se nostettii vähäks aekoo kuevamaa, samalla ku siitä syötii vankka atria. Sitte palasin kottii. Ja semmoene olj minu suurin kalan ja semmoene se heäkalakukko.

Jos vielä mainihe, että asettamalla sen hauvvinkuonon pystyy rannalle, saen oekee motova verhkohokkelin, jossa pyyvvyksiän säelytin vueskausia, niin soattaaki puhelu tähä suuresta kalasta ja kalakukosta lopahtoo, niinku viimmene viipale Siekkise sianlihasta.

Mulla toas ei oo puolestan tähä Oapel-vaenoo kertomuksee muuta lisseemistä, ku voan tähtösin sen maenita, että se on ollunna oekee Savolaene kalakukko. Vae mittee muut immeiset tuummoo?

KU URKUJA HOMMATTII.

Luultavoo on, että alakusyssäys urkuhommaa olj lähtennä siitä oma pittää poejjasta, joka nerokkuuvellaa ja lahjoellaa olj kohonna mussiikitirehtyöriks ja urkuliks Helsinkiin, ja joka olj niin korkeet mussiikkikoulut käynnä, että olj ihtesä Ruotimoan kuninkaan vieressä istunna. Ku se aena kesillä käv kotjpittäässää sukulaestesa luona, niin se tiestyst hoastel urkuloehe tarpeellissuuvesta ja suuresta hyövystä kirkonmennoe kohottajana. Pittää rovast olj myössii mussiikimies ja immeiset kerto, että ku se viulullaa soettoo lonkuttaa, niin sitä kehtoo kuunnella. Se olj muutennii se rovast viisas mies ja sen peässä olj niin paljo oppia ja kollotinta, että se olj sekä Pyhä Roamatu että viisauve opi tohtuor. Tietyst se rovast otti het onkeesa Helsingin mussiikkitirehtyöri ja urkuli puhheet ja alako ruveta urkuasjoo ajamaa. Ja rovastista urkuinnostus siirty muuhu herrasväkkee, jolla pittäätä olj runsaanlaesest siunattu. Mut kyllä jossae meäri asjanharrastusta olj syvvii rivviinnii keskuuvessa. Se harrastus soatto monessa olla toellise halu synnyttämmöö, joskohta lie semmosijjae ollunna, jotka tuunamail, että ku niitä urkuja on muuvvallae, niin eihää myökää olla Pekkoja pahempia. Ja missä ensin savuva tissuvaa, siihe kohta tultae ilimestyy. Niin käv tässäe urkuhommassa, sillä ku asja olj pienemmässä piirissä tullunna niin vatvotuks, että arveltu tule syttyvä, eikä voan savuva tissuvava, jos se oekee julukkokkouksessa käsille otetaa. Ja niin peätettii pittee kirkonkokkous. Tosin olj oltu huohmoovinnaa, ku kirkkoroat asjoo valamistel, että siinä soattaa olla kaks peätä: toene peä ja toene peä, niinku makkarassa, vaekka tutkimalla ytimet ja munaskuut on kirkkoroatii jäsenet valittu. Seikka on, neät, sillä tappoo, ettei kirkkokaa soa tarpeitaa tyyvvytetyks, ellei sanankuulijat avvoo kukkarottaa. Ja kukkarot on kirkkoroatmiehilläe!

Ku sitte se kirkonkokkouspäevä tulj, olj kansoo pittää kaekilta eäriltä koossa, niinku helluntaiepistola kertoo ennen Jierusalamissa ollee. Ja kirkonmennoe peätyttyvä ei väk kirkosta vähennä ku ilima nimeks, sillä usseimmat jäevät istuva öhöttämmää paekoellee. Kuortii alttaraetaukse eustalle tuotii pöytä ja muutamia tuoliloeta. Ku kellää ei ollunna kokkoukse laellisuutta vastaa mittaa muestuttamista, ehotti rovast valittavaks pöytäkirjanpitäjän, joka sekkii vastaa väettelemätä valittii. Sitte rovast nous puhumaa –ja ossoohaa pappi puhuva, etennii niin etevä pappi, ku se rovast olj, joka maeniht, että pakanattii koristelioo kurjae epäjumaliisa temppeliä ja niitä laulamalla ja soettamalla palaveloo. Mut onhaa tietyst suuremp velevollissuus meillä ristityellä, joella on oekee tieto Luojastamme ja Herrastamme, parraemma ymmärryksemme ja kykymme mukkaa kirkkomme niihe korkeeta arvoo vastoovaa assuu laettoo ja Herranhuoneesee kaekki maholliset välkappaleet hankkia, joella Taevaallista Issee voejjaa ylistee ja kunnioettoo ja kirkonmenomme juhlistoo. Ja tämmöesii välkappaleihi kuuluu uruttii, joeta meijjä seurakunta vielä puuttuu. Mitenkä herättäviks ja ylistäviks kirkonmenomme muuttueskaa, jos ihanaeäniset urut oes veisuutamme juhlistamassa! Ja ku tätä urkuje hankkimisasjoo on yksityeset harkinna ja peällepeätteeks kirkoroat vielä valamistellunna, minä pyyvvän seurakuntalaesilta kysyvä, ryhytäänkö hommoomaa urut meijjä kirkkoo?

– Kuka sen pelvärkin sitte maksaa? huus jokkuu eän väkjoukosta.

– Tietyst seurakuntalaeset. Mut ku maksuaeka asetettaa usseempana vuotena suoritettavaks, ei sitä itekunnii osalle hirvittävvöö summoo kartu, puhel rovast.

– No, paljoko se pelvärkki sitte maksaa? huus sama eän väkjoukosta.

– Hinta riippuu siitä, kuenka suuret ja kalliit tahotaa. Ku meijjä seurakunna kirkko on suur ja kommee, ei tähä sovi mitättömiä urkuja hankkia, puhel rovast. – Muute oes hyvä, että itekukkii pyytäs puhheevuoroo, jos ajatuksesa ja mielpitteesä tahtoo lausuva.

Mut tämä huohmautus olj voan tulta tappuroehe, sillä väkjoukosta alako kuuluva:

– Hyh, vae niin! Vae meijjä se pelvärkki pitäes maksoo... Kyllä niitä passoo ostella vaekka mitä välkappaleita, ku seurakuntalaesilla maksatettaa... Mut myöpä ei makseta, eikä jaksetakkaa maksoo...

– Ei jakseta, sillä maksuja on tarpeeks ast: maksetaa rovasti, kappalaese, lukkari, hauvvankaevaja ja kellonsoettaja palakat. Eikö nämä jo piisoo? Vae vielä pitäes pelvärkkiä ruveta maksamaa? Ku tähä ast on kelevanna Luojoo palavella ja kunnioittoo suullaa ja syvämmellää, minkätähe nyt ruvettaes oekee massiinata käyttämää? Ja pannaanko lukkar sitte virattomaks vae vieläkö sillennii on palakka maksettava?...

– Ja ku meijjä pittää lukkarilla on niin hirmuse kova eän, että siitä saes antoo eäntä kolomee pittääsee, niin mittee sillä pelvärkillä tehhää? Jos luullaa, ettei lukkari eän kuulu Luojan korvii, niin sen pittää huutoo kovemmi...

Rovast olj istunna tyynenä ja outtanna, että immeiset rauhottus. Mut ku myrsky tuntu voan yltyvä, nous se seisomaa sekä ojens molemmat kätesä kirkkoo päe. Ja rovast olj näyttännä niin juhlalliselta, ku jokkii rohveetta taekka kuningas ruvetessaa puhumaa tähä tappaa:

– Hyvät seurakuntalaeset! Hillitkee Herra nimessä ihtenne ja ottakee huohmataksenne, että outte Herranhuoneessa. Ettekö muesta, mittee Vapahtaja tek kauppiaelle Jierusalemi temppelissä? Kyllä rangaestus seuroo teillennii, jos ette taho kunnioettoo tätä huonetta ja käyttäytyvä sen mukkaa. Pysykee nyt tyyninä ja kunnelkee, ku minä luve, millä tavalla kirkkoroat on urkuje ostamista perustellunna.

– Ei tarvihte lukkee, ei tarvihte lukkee – myö ei urkuja osteta, eikä mueta pelvärkkiä, ei osteta, ei, ei!

Ja tämä huuto tulj kirko jokikkiiseltä kulumalta niin voemakkaana, että oekee ilima kirkossa täris ja taes ikkunattii helistä. Sillo nous rovast kokkoelemmaa paperijjaa, läks mänemää sakastii ja männessää sano, että:

– En, hyvät seurakuntalaeset ja rakkaat sanankuulijan, oes teistä tämmöestä uskonna...

– Eipähää sitä meitä uskota, voan meitä voajjitaa niin lujast uskomaa ja maksamaa, että silimät tahtoo peästä ulos pullistuva ja kukkaro pittää nurin keäntee, huus jokkuu väkjoukosta, joka alako kirkosta poes purkautuva semmoesella jytinällä, ku lammaskatras navetastaa.

Mut ei se urkuje hankkimishomma vielä tähä peättynnä. Pittäässä, neät, olj rikas ja mahtava herra, Pirjel, joka olj melekei itevaltias. Ja kestä se herra tykkäs, sen olj hyvä olla ja se sae sekä mahhaasa että muutennii kaekenmoesta hyvvyyttä. Mut ketä se vihapitonaan rupes pitämää, niin se sille anto – selekää, eikä siinä auttanna muu, ku nöyräst olj ryykki otettava ja piettävä hyvänää. Rovastia ja mueta urkuloehe hommoojia se olj lohuttanna, että kyllä se pelvärkki kirkkoo soahaa, jahka ukkoloehe pannaa oekeeta voejjetta. Se, neät, olj oppinna tuntemaa, että immeiste mielalat vaehteloo, niinku ilimat luonnossa. Ja nyt on ensinnäkkii maenittava, ettei sinä aekana vielä ollunna kieltolakia, jos kohta kotjpoltto olj lopetettu. Tällä herralla toas olj kellarissaa tapintakaesia aeneita, vaekka mitä sorttia Kust Ranniinin vinkkelviinasta ulukomaehe kalliimpii juomii ast. Ja jos entiset rupes loppumaa, tuotii hevoskuormittae uusia sijjaa.

Kyllähää Pirjel-herralla käv vieraeta muullonnii, mut nyt ryyhyttii oekeita iltajuhlia viettämää. Ensaluks kututtii ököisäntiä ja sitte vähitelle kaekkia muetae, joehenka katottii tarpeelliseks vaekuttoo. Ja ku ukot sae makkeilla viinoella kulukkujaa huuhtoo, niin ne yöllä poesmännessää kilju, että kankaat kaeku ja metät raeku, että:

– Urut hankitaa meijjä kirkkoo, jumaliste hankitaa, vaekka ne mitä maksas... Urut hankitaa, urut, urut, urut...

Ja ku muutamae viikkoe aekana tämmöesiä huutoja miltei jokikkiine ilta ja yö kankaella ja metissä kajahtel, arvel Pirjel-herra asjan jo kypsynee sekä mänj rovasti luo ja sano, että:

– Laetappas nyt uus kirkonkokkous, niin soat nähä, eikö urut kelepoo.

Rovast tek työtä käskettyvä ja kuuluutti uuvve kirkonkokkoukse. Ja ku sitte kokkouspäevä tulj, olj kirkossa toas runsaast – ja sinä aekana immeiset vielä kirkossa kävivättii – väkkee, vaekkei niin paljoo, ku enskertoo urkukokkousta pittäissä. Tavanmukkaeset tievustelut kokkoukse laellissuuvesta ja muesta sen semmoesista seikoesta kyseltyvvää puhel rovast vielä lisäks tähä suuntaa:

– Ku viimme kerralla tätä nyt uuvvistettuva kokkousta pittäissä olj asja seurakuntalaesille outo ja äkkinäene, niin sentähe teällä ei aenuvastaa ylleene rauha tullunna häerityks, voan myös hyövylline ja arvokas asja joutu karille. Suureks iloksen oun tok kuullunna, että mielpitteet on vähitelle muuttunna, niin että seurakuntalaeset haluvas juhlallisessa kirkossaa kirkonmennoe arvoo kohottoo urkuje ihanilla sävelillä. Ja uutta vauhtia antanoo arvataksen sekkii, että herra Pirjel on perustaks lahjoettanna 1,000 markkoo, jonka minä kiitoksella ja kunnioetuksella tahon tässä ilimottoo. Pitempii puhheisii ryyhtymätä minä nyt seurakuntalaesilta kysyn, tahtooko seurakuntalaeset, että kirkkoomme hankitaa urut? Kuka tahtoo puhheevuoroo käyttee?

Mut sillo koko kirkkoväk aevanku yhestä suusta huus, että:

– Urut otetaa – hyvät ja kalliit, urut otetaa hyvät ja kalliit!

– Onko se yksmieline peätös?

– On! Urut otetaa hyvät ja kalliit!

– Meijjä pitäes nyt valita erityene komitea...

– Ei tarvita mittää komitejjoo. Rovast ja kirkkoroat tehköö kaupat. Ja ostakee hyvät ja kalliit urut.

Ja niin ne urut pittää kirkoo soatii että jutkaht, vieläpä hyvät ja kalliit.

VIHTA-POAVO HOLLISSA.

Sanomatakkii soatettannee arvata, että tuo kuuluisa Rautlampilaene kansanrunnoelija Poavo Korhone eli Vihta-Poavo, joka olj

    "sanottava Suomenmoassa,
    muessa maessa maenittava",

on luonnollisest ollunna aetosavolaene siinäe suhteessa, että se on ollunna leikilline ja viisasteleva, mikä on savolaese mielenloavu ominaesuus. Häne henkilöllissyyvesä tästä puolesta kerrottakkoo tässä osotukseks muuvva hollissaolo Toholahe kestkievarissa.

On luultavoo, että Vihta-Poavo on hollii männynnä oekee mielhalustaa. Toholahessa olj nimittäe kestkievarina Pentti Lyytine, joka myössii olj runoniekka, niin että henkveljet soatto vaekka kilipalaulajaesia pittee. Ku Poavo soapu talosa hollivelevollissuutta jo oamusta peävi täyttämää, vaekka vasta iltasella oes tarvinna tulla, olj sillä aekoo männä kylläelemmäännii. Ja niimpä se läks rovastia tervehtimmää sekä lienöö lähtiissää tuumaellunna, että papilta soa pitkä ryypy, Poavolla ku olj onneto taepuvaesuus väkjuomii. Mut miten ollakkaa, ei pappi antanna lyhyttä, eikä pitkee ryyppyvä,voan rupes Poavoo moettimaa viinakitkasta. Ja soahaksee neuvvoellee ja nuhteellee ristveljee vaekuttavvoo pontta, sano rovast lopuks, että:

– Ku Korhone on lukutaetone ja lukuhalune mies, tietää Korhone sen, että Sanassa sanotaa, ettei juomar peri taevaa valtakuntoo...

– No, mut peäspää Pussilahe Pekkavaenoo taevaasee, vaikka se olj miltei ahnaamp viinamies, ku minä raukka ounkaa.

– Mistees Korhone tietää, että se Pekkavaenoo perj taevaa valtakunna?

– Ite työ rovast sille ove aukasitte. Minä olin hauvvalla ja kuulin, kuenka työ ylistiä sen hurskasta elämee ja vakkuutitte, että se on soanna paekan taevaassa.

Rovast muest sillo, että ku hautapuhheesta hyväst maksettii, niin häännii panj parastaa. Ja het sen jäläkee ruvettii puhelemmaa muesta asjoesta – ja ennenku erottii, taes Poavo soaha suuhusa kullauttoo usseita pitkiäkkii ryyppyjä, eikä voan pieniä tillikoeta...

Vasta toese päevä iltapuolla soapu semmoene reissuvaene, joka sattu Poavon kyitjvuorolle. Se näytti mahtavalta ja kaekinpuoli öykkäriltä, koska jo portilla tullessaa kiireht hevoesta valamistammaa ajopellii ettee. Poavo ei taenna liikunnoeltaa olla niin tuline, ku ampiaene, voan hiljoellee kuhnail valjastuspuuhissaa. Sen vuoks herra maltittomana tulla ryykäs rappusille ja komentavalla eänenpaenolla sano, että:

– Kuenka kauvva mun pittää sinuva outtoo?

– Enemmä aekooha minä oun outtanna herroo, ku oun jo kaks päevee teällä ollunna, vastas Vihta-Poavo kuhnaillessaa.

Ku sitte lähettii ajjoo körryyttämmää, sattu ajoneuvvo pihanperärakennukse nurkkaa. Herra suuttuva äsäht, ku tupakka, ja karjas, että:

– Mikä sika sinä out, ku ajat nurkkaa? Vihta-Poavo keänty herroo kahtelemmaa ja sano, että:

– Kas kummoo ku herra tietää minu nimen, vaekken minä muesta herroo ennen nähneen.

Poavon hevone ei soattanna olla sen juoksijaorrii Huovin alakusukuva, niin että se voan hiljallee tehä maleks matkoo, eikä Poavokaa lie sitä liijjaks kiirehtinnä. Herrasta rupes kuluku tuntumaa ikävältä ja se käsk ottamaa piiskan esille.

– Ei ou mulla piiskoo, sano Vihta-Poavo.

Sillo herra potkas Poavoo jalakaa ja äsäht jottae. Vihta-Poavo puolestaa kurkist herran jalakoja ja tuummas, että:

– Kas oekeeha sillä herralla on soapaskengät ja ne taetaa ihko uuvvettii olla...

Jouvvuttii sitte Loakkola tienhoaraa, josta alakaa pitkä jakso mäkiä: Kilipmäk, Kasvannaesmäk, Mustikkamäk jne., joesta muutamat on peällepeätteeks jyrkkiäkkii. Hevone tietyst kulukee junni hyvi hiljoo, vieläpä tahto seisahtuvakkii. Kyijjittävä kärsimys alako vähetä ja ku näk, että mäk tulj mäin perästä, sano se viimme, että:

– Kuenka kauvva nämä mäit kestää?

Kun kysymys tässä muovossa esitettii, huohmoo jokkaene suomenkieline, ettei se herra oes nykkyisissä kieltutkinnoessa ollenkaa läväessynnä. Ja Vihta-Poavolle, jolle herra olj tullunna vastenmieliseksi, anto kysymys aehee hyvvää sutkauksee ja sen vuoks se vastas sanomalla, että:

– Kyllä nää meijjä kumpaesennii elinaejja kestää ja siltä tuntuu, että taetaa ne kestee kauvvemmannii aekoo.

Asjoo tuntemattomille on tarpeellista maenita, että Toholahe ja Kivsalame kestkievarloehe välj matka on pitkänlaene, eikä ou ihmettelemistä, jos herra jo ikävöe perille peäsyvä, koskapa se kysäs, että:

– Millonka se seuroova kestkievar tulloo?

Ja Vihta-Poavo vastata naksautti, että:

– Ei se kestkievar tule, voan meijjä pittää männä sinne.

Ku keskustelu olj kuevanlaesta, murnotti herra olla loppumatka eänettömäst. Ja tietyst Vihta-Poavo seuras herrasa esmerkkiä. Perillä sitte sae herra kuulla, että häne hollimiehesä olj "viisas Vihta-Poavo", jonka maene olj hänennii korviisa kaekunna. Sillo muuttu se herra Vihta-Poavoo kohtaa ystävälliseksi anto pitkät ryypyt ja runsaat juomarahattii.

TIINA -- PEIJJAKAS...

Telehvooni eli puheliini, niinku sitä herrastavalla puhelutavalla nimitettää, olj siihe aekaa Syvänmoan seurakunnassa tuntematon, vaekka jo noapurpittäissä olj se melekei jokkaesella, joka voan tahto jottae olla. Ja osottooksee, kennenkä seinällä puhemylly on, herkes yökeet naespuolet toesillee hyvvee päevee sanomasta, voan sen sijjaa ne huus, että:

– Haloo, haloo!

Mut niinku kaekki muuttii uuvvenaekaset rakkineet, samate myös se telehvooni löys tiesä Syvänmoan pittääseennii. Kauppias Hommane, neät, rupes innostusta liehtomaa ja sae ku saekii niin monta matkaasa tulemaa, että ennen pitkee pistettii pylyväät pystyy ja puhemyllyt asetettii Syvänmoan kirkonkylässä joellekkii seinille – ja niin olj peästy muun moalima yhteytee, kuten kauppias Hommane puhel innostusta liehtoissaa.

Toesta päevee taes puhemylly olla Hommase seinällä, ku puotii sattu tulemaa Takalahe Mikko, tuommoene vanahakannan mies, jommoesta ei ennee lie museoonkaa soatavissa. Ku hiukan lakkiaa kohotettuvaa kysäs kauppiasta, neuvvo puotmies Mikon mänemää puotkammarii. Siellä sattu kauppias olemaa telehvoonissa hoastelemassa ja ku se seiso seli ovvee päe, ei se huohmanna Mikon tulloo ollenkaa. Liekkö puhelu ollunna hyvin kauvvas vae tottumattomuusko sen vaekutti, että kauppias ärjy niin kovast, ku kiivas pappi soarnatessaa. Mikko kuulost sitä vähä aekoo, mut sitte yhtäkkiä melekee ku törmetyksissää luekaht puotii ja kysäs puotmieheltä, että:

– Onko tuo kauppias jo kauvannii ollunna mielenviassa vae minkätähe se seinille hoasteloo?

Silloin rupes puotmies selittämmää puhemyllyvä, vaekkei se Mikko soattanna selityksestä tulla hulluva hurskaammaks. Ja ku puotkammarista ei ennee kiljumista kuullunna, kehotti puotmies, että Mikko mänis kammarii, niin saes asjasa toemittoo kauppiaalle ja samalla tutustus puhemyllyynnii. Ja Mikko mänj kammarii. Kauppias hypäht het kohteljaast tervehtimmää käsk puuta paenamaa ja tievust kuulumiset.

– Mitteepäs kiireest kerrottavvoo mulle kuuluu – ei mittää. Mut kauppiaalle arvelin ihko kummia kuuluvan, ku luulin, että mieheltä on järk männä kieroo, huohmatessan seinälle huutamassa... Ja törmetyksissän minä pujjae puotii takas.

Siitäkös kauppias sae vettä myllyysä, ruvetaksee telehvoonia kiittämää ja ylistämmää. Puhheesa se kauppias lopetti sanomalla, että:

– Kumpa jo nyt oes Mikonnii kotona seinällä puhemylly, niin ei muuta, ku voan kampia veännettäs ja kysyttäs, oesko emännällä jottae muuta vielä tarvis, ku mistä kottoo lähtiissä on puhetta ollunna...

– Ei siitä veäntämisestä aenakaa tällä kertoo oes apuva, sillä eukko on vanahassa kotjtalossaa käymässä.

– Vae on emäntä siellä. No, ku siinä talossa on jo puhemylly, niin soetataampas sinne, niin Mikko soa kokkee, mikä ihmeelline laetos tää puhemylly on ja samalla kuulla, mitenkä emäntä voe.

Emännä ja Miko välit ei ollunna pitkää aekaa ollunna oekee supotillaa ja sen vuoks se sano, että:

– Mitteepäs minä häne voennistaa tarvihe tietee – ja tottapaha ne siellä omasa hoetaa, jos mikä kipristys oes sattunna tulemaa...

Mut kauppias olj puhemyllyinnostuksessaa niin sielullaa ja mielellää, että se tuskin lie Mikon vastausta kuullunna, voan olj jo kampia pyörittämässä ja pyys yhistämmää Koukkumäkkee. Soatuvaa ilimotukse, että sinne on peästy, käsk se kuhtumaa Takalahe emännä hoastamaa sekä sano Mikolle, että:

– Mikko tulloo nyt tänne, ottaa tuon torve kätteesä, paenaa tuon koha korvaasa kiin ja ruppee sitte puhelemmaa, ku kuuloo emäntäsä eäne.

Hyvin arkaille Mikko tek kauppiaa neuvvo mukkaa ja aekalaella tutis häne kätesä torvee korvallaa pittäissää. Jonku verra kulu aekoo, ennenku emäntä joutu puhelimmee ja ku samalla ukkoseilima tek tulloosa, kuulu Miko korvaa kummallista surinoo ja rätkäyksiä. Ja Mikko kysäs, että:

– Jauhaakkoo ne siellä kahvia vae mittee se tuo surina on?

Sillo kuetennii tulj Mikon emäntä ja oekee huutamalla hihkas, että:

– Kuka siellä minuva tarvihtoo?

– Kas Tiinako se on? yritti Mikko sannoo. Mut samassa silimänräppäyksessä isk ukkone tavattoman voemakkaast ja sen tärräys sattu puhemylly torvee ja Mikon korvaa, niin että kuulotorv putos Mikon käistä ja Mikko ite horjaht tuolille istuvallee. Ja jos siinä Mikko säekäht, niin säekäht se kauppiassii. Ku sitte kumpanennii tajjuesa tokkeetu, tuummas Mikko, korvallistaa ruopotelle, että:

– Kyllä minä eänestä tunsin, että mulle korvatilli anto Tiina – peijjakas...

Ja ku sitte kauppias oes ruvenna vielä puhemyllyvä kehumaa ja ylistämmää, keskeytti Mikko hänet sanomalla, että:

– Ei pie puhuva mittää, sillä en aenakaa minä kottiin semmoesta rustinkia ota, jolla voe toesesta pittäästä ast korvatilli antoo, niinku tek Tiina – peijjakas...

MITENKÄ JUONAS RYYPPIMÄSTÄ HERKES.

Se olj se Juonas sekä rehtmies että reilumies. Mut jokkaesessa immeisessä on pahat ja hyvät puolesa. Ja Juonaksen pahana puolena olj se vika ja virhe, että se olj viinaanmänövä. Peällepeätteeks Juonas mänj viinaan ja viina Juonaksee niin perinpohjasest, että viina kemmers Juonakse allee ja koato niin kylässä ku kotonakkii. Ku Juonas olj luonnonloatusa puolesta peräti lauhkee ja hyvänahkane, ei siitä viinakaa metänpettoo tehnä. Ja ensimäene se olj vikasa tunnustammaa sekä muullonnii ku pohmelossa ollessaa lupas tapasa parantoo. Vanahat on kuetennii sanonna, että humalaese luppaus ja nukkunee rukkous unehtuu. Ja kyllä se vanahoje viisavuus pit paekkasa Juonakseennii nähe: se lankes tillaesuuve sattuvessa uuvvestaa. Millon toas ei tillaesuutta sattunna, niin se mänj tillaesuuvve ehtimää. Ja sillä tavalla olj loppumatonta suruva ja muretta niin Juonaksella itellää ku sen perreelläe.

Ku toas kerrannii Juonas kylältä tuotii niin reporankana kottiisa, ettei se tietännä tästä moalimasta mittää ja sitä vähemmä taevaasta, peätti emäntä koittoo miehesä parantamiseks sitä konstia, joka yhtäkistää häne mieleesä jysäht. Kiiree kautta se emäntä ensinnäe kuhtu noapurissa asuva kätilön luoksee ja yksissä tuummi sitte ruvettii konstilla kokkeelemmaa. Juonakse toene jalaka topostettii tervalla, piköljyllä ja muella sopotuksilla yltympäriisä ja jalakapöyvästä melekei reijjejuuree ast asetettii puulastat, jotka keärittii kovvaa sitteillä. Ku Juonas tajjuesa tulj, alako se ihmetellä, mitä varte jalakaa koskoo ja mitä varte se keäreissä on.

Sillo rupes emäntä ja kätilö kilivassa selittämmää, että:

– Kiitä, miesparka, onnees, että tohtuor, kahe viiko reissulle männessää, sattu tästä sivute kulukemaa sekä asetti paekollee ja sito jalakas, jonka olit katkaessunna, niinku savpiipu varre. Etkä usko, kuenka se tohtuor olj hyvillää, että olit tiijjotonna, etkä soattanna valittoo ja potkia sätkytellä, niin että se sae hyväst lussautetuks jalakas katkennee koha vastakkae ja sitte sijotuks. Ja niin se tohtuor arvel, että jos voan maltat liikkumattomana moata, voe jalakas parata ihko entisellee. Mut mikäpä sun on pötköttäissäs, ku kätilö olj niin ystävälline, että saeraalasta hak kaekki vehkeet, jotta et tarvihe selekäpiiltäs heilahtoo. Sen lisäks on kätilö luvanna olla hoetamassa ja minä toas puolestan laetan mittee mieles tekköö. Kumpa nyt voan tää onneton tappaus muuttus onneks sen kautta, ettet ennee millonkaa koko elämäs aekana ihtees viinan tähe roajarikoks tekis...

Sitä puhhuissaa emäntä itkee tihhautti taekka olj itkövinnää. Kätilö myössii huokail hyvi pitkää. Ja lopuks Juonas itekkii pyyhki silimiisä nurkista vettä... Eikä taejja valetta tulla, jos sannoo, että ves olj kyyneliä...

Muutamae päevii kulottuva pyys Juonas, että:

– Ku tässä aeka tuntuu niin kovi pitkältä, eiköö passoes kahvi sekkaa tirrauttoo vähä väkevätä?

– Ei ollenkaa, ei ollenkaa – selitti emäntä ja kätilö – sillä tohtuor sano, että väkevä on myrkkyvä sinulle ja soattaa vaekuttoo sen, että jeät semmoeseks roajarikoks, ettet peäse kaenalosauvvoellakkaa kulukemaa.

Ja Juonas-parka huokas, niinku se sae monta kertoo huokaesta, ku sille viina ja kaeke muunnii väkevä voarallissuuvesta puhuttii. Ku sitte vielä sattu pappi vieraesille tulemaa (vae oesko tuon emäntä vartavaste kuhtunna?),niin sillon se Juonas joutu samallaesee pinnistöksee, ku häne kaemasa valaskala mahassa. Tottuus voatii kuetennii sanomaa, ettei miestä millää tavalla ahistettu, eikä pakotettu, voan ystävälline puhelu mänj siinä meäri ytimiija munaskuehe ast – syvämmestä maenihtematakkaa – että Juonas pyys tuomaa Roamatu rintasa peälle, aukas sen selekoselällee ja kaks sormeesa Pyhä Kirja peälle asetettuvaa vannoo porrautti, ettei ilimoessa ikänää väkeviä maesta muuvvalla ku rippikirkossa viiniä, mut sitäkii voan sen verra, että aenuvastaa huuliaa kastaa. Tästä valasta olj pappi, emäntä ja kätilö hyvillää. Ja hyvillää se olj Juonas itekkii...

Ku kaks viikkoo olj kulunna – sinä aekana olj tohtuorille käyty selittämässä asjan oekee laeta –mäntii hevosella hakemaa tohtuor, joka aukas sitteet ja vappautti jala lastoesta. Sitten se käsk Juonakse hiljoellee heiluttelemaa varpaetaa ja keäntelemmää keträstä ja jalakaterree. Soatuvaa kuulla, ettei yhtää kippeeltä tunnu, olj tohtuor olovinnaa iloessaa, että jalaka niin hyväst paranj, sekä käsk Juonakse ihko vappaast liikkumaa. Tietyst alussa kävely tuntu ouvvolta ja siitä Juonas tulj vakkuutuksee, että jalaka on ollunna poekki... Ja taes kuluva usseemp, ku kaks viikkoo, ennenku terva, piköljy ja muut topostukset jalasta kulu poes. Mut sitä Juonas pitki ikkeesä vakkuutti, ettei tunnu merkkiäkkää siitä, että jalaka oes millonkaa poekki männä. Samalla se myös olj siitä mielissää, että tohtuor olj häne jalkasa sitonna ja sitteistä peästännä, sillä jos kätilö oes ne tehtävät kaekki toemittanna, oes voetu Juonasta ruveta – noarraana pitämää. Mut ku Juonas olj kerra mies, tarviht hää miestohtuorinnii...

Ja ku amen on aena virrepeässä, tulukoo tässä amenena se maenituks, että Juonas pit, niinku mies valallise luppauksesa, eikä maestanna väkjuomia, eikä ies viiniäkkää muullon, ku rippikirkossa, mut sillonnii voan aenuvastaa kasto huuliaa...

PAPIN VEÄRÄ USKO.

On tiestystkii paha, jos jollae on veärä usko. Mut se paha vasta paha on, jos papilla on veärä usko. Ja pastuor Mikko Kolasella olj veärä usko siinä merkityksessä, että se usko itellää olovan messueäne, vaekka suoraa sannoe olj voan vasikkavaenoon eän. Lisäks vielä lukkar sano, että:

– Sillä miehellä ei, eänestä puhumatakkaa, ou korvoo ollenkaa...

– Mut näkkyyhää tuolla olovan kakskii korvoo...

– Kyllä tosin. Mut niistä ei oo kumpaenenkaa mussiikkikorva. Sentähehää minä, jos jossae puuhoon lauluva, kokkoon laulajat salloo, ettei pastuor peäse joukkoo rötöksiä huonolla eänellää ja yhtä huonolla mussiikkikorvallaa tekemää.

Ku kuetennii pastuor on pastuor ja lukkar on lukkar, ei jäläkimäene uskaltanna esmiehellee asjoo niin suuntäyvveltä sannoo, ku muelle tek. Mut jottae vieromista taes se pastuor ounastella, koska se lakkas pakkautumasta laulamaa muka sillä tekosyyllä, että ku etupeässä lauletaa moallisia loeluja, ei niihi laulamme kirkon- ja hengenmiehelle sovi. Ja niin häne harrastuksesa keänty messuvamisee, jota se päevät peästää hyrritti, vällii kovvoo ja vällii hiljemmi. Saeraskäynnilläe ei malttanna olla poeslähtiissää huelauttamata:

– Herra olokoo teijjä kanssanne.

Ja jos sitte jokkuu, joko ymmärtämättömyyvvestä taekka liehakoemalla, sattu kehasemmaa, että:

– On se tuo pastuor messupappi ja kyllä se vielä kerra leivä itellee messuvaa ihko suurimmasta pittäästä, niin...

... sillon pastuor ujostelle sivel kätesä selekämyksiä ja sano, että:

– Pitäeshää sitä messuvamista harrastoo ja harjottoo, se ku ylentää kirkonmenon juhlallissuutta.

Ja sitte se tavallisest rupes juttelemmaa jottae siihe suuntaa, että aekomuksena on käyvvä Helsingissä oekee erityene messukurssi suorittamassa. Ja ku immeiset huohmas, että kehumme kelepoo, ne kehumisillaa vahvist pastuorii jo juurtunutta uskoo, että hänestä tulloo messupappi, joka kerra messuvaa itellee suure seurakunnan leivän... Sempä vuoks häne kammaristaa kuulu messuvamista oamuvarrae ja iltamyöhää, päevistä puhumatakkaa. Ite kirkherra, joka nuoruuvessaa olj ollunna ihko nuottikota ja laulaja, koitti apulaestaa eskuvvae ja kiertoteihe kautta soaha tajuvammaa – se ei hienona miehenä tahtonna suoraa puhuva – ettei hänestä messupappia tule, voan hyvä soarnapappi soattaa tulla. Mut ku pastuorii olj juuttunna usko, että messupappi hänestä sukkeutuu, se tuskin oes käsittännä suorookaa puhetta. Sitä paet se pastuor olj ankara uskonmies, joka pit pinninkisä messutaetoosa uskoissaannii. Kirkherra ei auttanna muu, ku pit kirkonmenot järestöö sillä tavalla, että se ite, jos suennii olj mahollista, toemitti alttartehtävät ja messuvamiset. Mut jos voan kirkherra ei sattunna sukkelast joutumaa, niin sillon männä sutkaht pastuor alttarille ja vetel messuva, että kaulasuonet olj pinnistyksessää, niinku viulun kielet.

Muutamana sunnuntaena toas ku vanaha kirkherra viipy tavallista kauvvemmi pukuaa järjestellessää, livaht pastuor alttarille ja ryhtye toemitusta suorittammaa. Ja tälläkertoo se näky tahtovannii ihko parastaa panna: asetti vartalosakkii kummallisest kennoo, pullist rintoosa, niinku sotamies, kallistel peätää ja auko suutaa, niinku kala kuevalla moalla sekä messuta luelotti. Siinä luelottaissaa se sattu huohmoomaa, että muuvvan vanaha mummo lähpenkissä turskaht itkemää ja oekee hartaast se itkii. Tämä olj vettä pastuori myllyy: se lisäs messuusa jos jonniilaesia kiekauksia. Ku sitte kirkonmenot peätty, laetto pastuor suntion hakemaa sen itkenee mummo sakaristoo, josta jo kirkherra olj harmistunneena lähtennä poes, voan lukkar ja kellonsoettaja olj vielä jälellä. Ja suntio olj ovia sulukemassa. Mummon soavuttuva, mänj pastuor häntä jo ovella tervehtimmää mummon syväst niijjatessa ja panj kätesä olokapeälle sekä imeläeänisest sano, että:

– Sanoppas, rakas ristisisar, mittee varte sinä kirkossa itkit. Vae liikuttiko se mun messuvamisen sun mieltäs ja syväntäs?

Ja mummon eän värähtel hänen vastatessaa, että:

– Niinku pastuori messuvamine muestutti sitä hetkee, jolloenka meijjä Kukkaselta, parraalta lypsylehmältä, katkes jalaka sen koatuissa kaevon luona iljamee – sillo se elläeparka rupes tuskissaa mölisemmää ja ynnittämmää ihko samalla tavalla... Ja ku se surkevuus juolaht mielee, peäs multa itku ja itku pakkoo toasiisa tulemaa yh, yh, yyh, yyh...

– Vae niin, sano pastuor – sepäs olj surulline tappaus, olj se...

Samalla se pastuor keäns mummon ovvee koht mänemää ja hok, että:

– Hyväst nyt voan. Oljpas se surulline tappaus, olj se... Hyväst, hyväst.

Mut lukkar ja kellonsoettaja – ja siinä samassa suntiokkii tulj kirkosta sakastii – keäntyvät kahtelemmaa pitki seiniä, ikkääku ne oes jottae sieltä ehtinnä, ja sitte vasta ne toesannepäe keänty, ku pastuor lähtiissää sano, että:

– Hyväst, hyväst...

Oekeina totisina kirkonmiehinä nämä kolome vasta kirkkorakennuksesta ja kirkkoaejja ulukopuolelle peästyvää rupes keskenää turskamaa. Ja loetompana olovat immeiset luul heijjä nuuskuva nenniisä vetänee ja aevastelova. Mut ei ne aevastellunna, voan nauro, nauro niin makkeest, että koko miehet nytkähtel...

KILIVOETUSTA...

Ei se Jere ulukonäkösä puolesta mikkää Lemminkäesee verrattava ollunna – oljpahaa voan tavalline mies, niinku lukkarjvaenoo arvostelemana Kinnuspoeka, vieläpä veralaltaannii mustanpuhuva. Mut merkilline vetovoema hänessä naes- ja akkaväkkee olj, ja naesiimänövä se olj itekkii. Ja vaekka muutamia olj niin onnettomiks jo joutunna, että ne sae itkuvirsiä veillä, ei toeste silimät siitä auvvenna, sillä yhä uusia uhria sen pyyvvyksii takertu, niinku kärpäsiä hämähäki verkkoo. Se se kuetennii ihko ylleistä kummastusta nost, että Jere sae Amaliijjannii puoleesa ketvotelluks, vaekka tää olj vakkaa mieline, hurskasta elämise tappoo harrastava ja pinninkisäpitävä immeine, joka ruukkas sannoo, että:

– Kauvva on köyhä kallellaa, ennenku koatuu.

Ja kuetennii käv sillä laella, että Amaliijja tarttu Jere paulaa niin tanakast, että ei oes panna vastaa, vaekka se oes hänet kerälle keärinnä. Eikä varmaa kukkaa oes uskonna, jos eiltäpäe oes sanottu, minkälaene leiskar Amaliijjasta ykskaks soatto tulla: siihe sijjaa ku se tähäast olj liikkunna nöyränä ja hiljaesena, hyrräelle virsiä, se nyt kuluk naurae ja meluavamalla, ikkääku oes ollunna riuhnanviinassa, sekä laulel mitä moallisimpia renkutuksia. Ja ei Jeren tarvinna Amaliijjoo ehtiä, sillä se seuras häntä, niinku sianporsas mustalaesta.

Mut Jere olj luontosa puolesta huekentelevaene, niinku mehiläene: sekkii ku on kukasta juur mettä immee ahmimassa, se jo vettää vaenuva ja pällyy silimillää toesta kukkoo siihe lenteeksee... Ja varmaa Jerelläe olj toene tyttö mielessää, koskapa se rupes Amaliijjoo välttelemmää ja vieromaa, vaekka se panj parastaa miellyttävä ollaksee. Erroo pyrkiminen pist jo poskeistennii silimii ja sempätähe yhtenä iltana, ku Amaliijja kuhtu ja houkuttel Jerree puhheillee, mut Jere ei ollunna kuulovinnaankaa, vanaha Iisakki sano että:

– Minkästähe et mäne, ku toene korreest kuhtuu?

– Mittees kanan koakotuksesta, ku kukko ei kurraukkaa, vastas Jere ja kuluk tykkönää toesannepäe.

Kukkaa ei hennonna männä mittää Amaliijjalle Jerestä puhumaa, sillä jokkaene huohmas, että naesparalla olj kärsimistä iliman asjoo pöyhöttelemätäkkii...

Tulj sitte kiirelline heinäntekoaeka. Niityllä tahto Amaliijja haravoejja Jeren lähesyyvvessä, mut tämä loekkosii poes, eikä ies männä niitä rukojakkaa kantamaa, joeta näk Amaliijja tekövä. Suhe olj samanlaesta pitki viikkoo. Ja ku lauvvantakiltana oltii saunassa heinähikkee kylyvettämässä ja pesseytymässä, olj Amaliijja löylynlyöjänä ja pesuvein antajana. Lauteet olj miehiä täynnä, Jere siellä joukossa, joka sattu huutamaa, että:

– Vettä tarvittaes siliminpyttyy.

– Täytyyhää mun tuuvva, ku toesettii tarvihtoo. Mut sulle mustanpuhuvalle kornikalle en toes vettä, vaekka palasit, sinä mokomakkii pettur ja viettelijä. Synt ja ite peäryökäle lienöö munnii mielen sokaessunna, että rupesin sun narrikses. Mut sinä olit jokapaekassa supisemassa korvaa, että heitä poes kerettis ja ruppee toeste tyttölöehe tapaeseks, niin otan sinut akaksen. Ja enkös minä hassu uskonna sinuva, niinku on tehnä monet muuttii onnettomat! Nyt on minulta tuon kornika tähe männä uskon ja ristillissyyven sekä oun joutunna jokkaese pilikaks ja naurettavaks. Mittee paremmaks sinä pakana tulit mun narroomisestan, häh? Sanoppas se! Mut minä raukka oun turmellunna moallisen onnen ja ijankaekkise onnen... Mittee varte sinä teit näe?

Ja Jere, se syntpukki ja viettelijä, kylyvettöö löyhyttel kuppeitaa ja sano, että:

– Sinu pitäes ymmärtee, Amaliijja, että tämä on ollunna kilivoetusta sulle, se on ollunna kilivoetusta. Outhaa sinä lukenna, kuullunna ja nähnä, ettei vilja kypsy, jos se ei soa myrskyn käsissä kilivoetella. Et oes sinäkää oekee kirkastumia, jos et soanna kilivoetusta, jos ei sulle kilivoetusta sallittu... Mut minkästähe et jaksanna kilivoetuksessa seista lujana? Ja mink...

– Kilivoetusta, kilivoetusta, parkas Amaliijja puoleks itkevällä ja puoleks katkeralla eänellä. Vielä sinnäe, mokoma mustanpuhuva kornikas ja ryökäle immeise hoahmussa, ilikiit hoastoo kilivoetuksesta! Mut jos sinä out ollunna kilivoetuksena mulle, niin minä annan sun maestoo sen helevetin esmakuva, joka sinut viimmen poroks ja tuhkaks polttaa sekä porojas ja tuhkias ijankaekkisest korventaa...

Ja voemalla, joka tavallisessa elämässä oes naesimmeiselle mahoton, tarttu Amaliijja löyly veskorvoo, joka olj iso kakskorvaene korvo ja peällepeätteeks vettä täynnä, sekä paeskas sen tuljkuumalle kiukoolle. Sen tuliset kivet uluvaht niin kauheest, ku sata metänpettoo oes paraessunna yhtee eänee, ja koko kiukoo puota lusaht uunii, josta syöksäht löylyvä, tuhkoo, hiiliä ja porroo ympärj tervapimmeeks tupsahtanutta saunoo, niinku oes viimmene päevä tullunna ja koko moalina oes hajonna... Lauteille nous semmoene kuumuus ja usvapilv, että vaekka miehet oes koittanna huutookkii, ei niistä kukkaa oes soanna eäntä kulukustaa lähtemää. Sen verra ne tok kuetennii tolokussaa pysy, että kilivassa alako ruveta allaa pyrkimää. Ja ku onneks olj järv aeva sauna vieressä, ryntäes itekukkii oekopeätä vettee. Miltee lienöö Jukolan veljekset näyttännä palavasta saunastaa pakkoo juostessaa, siitä kyllä soa selevä asjoo miettimällä. Mut ne miehet, jotka Amaliijja löylystä järvee juoks, n'ei ollunna ies immeise näkösiäkää ja kauvva ne sae pulikoejja, ennenku niitä rupes immeisiks tuntemaa. Ja järvestä olj puhistus otettava, sillä saunaa ei ollunna sinä iltana mänemistä, eikä vielä toesenakkaa, ennenku uus kiukoo tehtii...

Ja niin Amaliijja kilivoetuksesta sae kilivoetusta talon koko heinäväk...

KOLOMOSTE RIIJJAUS.

– Ku rupes, niin repes, olj karval Valtti-vaenoo sanonna, ku aviopuolisosa hänelle lajoetti – kolmoset.

Ja vielä se olj lisännä, että:

– Kumpa nuo oes ies sattunna olemaa poekia, mut pelekiks tyttölöeks löräht...

Näetä sanoja ei soa kuetenkaa kukkaa luulla vihoetteluks, eikä tyytymättövyyvve ilimaesuks, sillä semmoesta n'ei ou. Mut ku se karval olj arkpäeväene mies ja arkpäeväsissä töessä ollunna koko ikäsä, olj sen puhetappae muuttumia arkpäeväseks. Sentähe ei pie kummastella seurooviakaa sanoja, jotka se karvalvaenoo lausu, sitteku tämä perreelline iloene tappaus sae niin surullise lopu, että aviopuoliso muutamae päeväe kuluttuva synnyttämise jäläkee kuolj. Ja ihko näe se ukko olj sanonna:

– Se eukkovaenoo puhue aena, että siinä sitä ellää kaks, missä yksii. Mut varmaannii se nyt tahtoe koittoo, ellääkkö siinä kolome, missä kaks? Se olj kuetennii liijja suur pullistus, koskapa siinä henk män...

Ja kyllä asjanlaeta voan niin olj, että se karvalvaenoo surj ja mureht aviopuolisottaa täyvvellä toella, jos oes voetu ytimii ja munaskuehe kahtoo, joskohta pintapuol näytti kovettunneelta. Eikä se lapsiakkaa hylykinnä, vaekka ne voan olj tyttölöetä. Niihe hoetajaks otettii laste oma tät, jo ikäimmeine ja ammatiltaa kiertokoulunopettajatar – siis kasvattajaks ihko luotu. Ja tuskimpa kolomoset oes suurempoo hellyyttä äejjiltää soanna, ku tätiltää, vieläpä lankomiehellennii annettii neuvoja. Lienöökkö oma – etu vae mikä ollunna kysymyksessä siinä, ku sisar veljellee tuontuostae hopatti, että:

– Elä sinä kiirehi toesta kertoo naemisiin. Sinä kyllä saesit itelles vaemon. Mut kukas ossoo sanoo, tulisko siitä äet lapsilles?

– Kumpa voan toese naemiskaupa ja konkurssi saes siirtymää, niin vikana ei oes muu, ku – hyvvyys, olj karvalvaenoo tavanna vastata.

Ku isä ei ollunna moalima miehiä ja tät miltei pyhä Pirkitta, tapahtue tyttölöehe kasvattamine tolokulla ja tottuuvessa. Mut heistä varttue niin nättiä tyttöjä, että heitä, ollessaa puolvälissä toestakymmentä ikävuottaa ja rinnatuste kulukiissaa, ylleisest kututtii ruusukolomikoks. Ja ku vielä jokkuu vues kulu, taes monj nuormies tuntee rinnassaa rakkauve kirpistyksiä sekä vastaa tullessa heitellä mielistelysilimäyksiä kolomikkoo kohi. Seurustelluu olj kuetennii vaekee peästä, sillä kolomikko kokonaesuuvessaa ja sen jäsenet yksinäännii liikku hyvin harvon iliman, ettei isä taekka tät ollunna vörkkölinä – tästä kuetennii poes luvettuna lapsuusleikit, koulussa kulukemiset ja mäinlaskussa käymiset. Ja sillä tavalla kolomoset sae kasvoo ikkääku kotelossa jeämällä vieraeks moaliman menoelle...

Mut jouvvuttuvvaa kaheksantoesta ikävuotesa korville, ku neijjonver alako elinvoemasest suonissa puluppuilla, rupes kolomosijjae kaekenmoeset kaehot vaevoomaa ja hyö halus peästä ilimoo haestelemmaa kotisa ulukopuolella. Ja saevat ne yhtee ja toesee tillaesuutee männäkkii, vaekka tosin rajjoetetussa meärässä.

Sattu sitte tuomari perreesee tulemaa jokkuu nuorherra Helsingistä, joka ensinnäe olj liijjan kaunis miehiseks mieheks, niinku immeiset arvostel. Sillä taes olla huvitteluhalu jo syntymälahjana, joka sitte peäkaupunnin ilimapiirissä olj soanna kasvoo ihko kukoestukseesa. Ja ku se lisäks olj tanssimestar, laulaja ja soettaja, nous paekkakunna naesväe keskuutee ikkääku kuumetaut. Sen johosta, että huhtkuu 1. päevä olj lähellä, ryhty se nuorherra puuhoomaa "iloesta aprilli-iltoo", niinku tillaesuutta eiltäpäe kututtii. Se puuha tuotti riemuva etennii naesväille ja jokkaene,joka voan voe kahtoo ihtesä maholliseks iloesee aprilli-iltaa peäsemää, rupes tekemää valamistuksia. Olj tottatotisest hommoo päevällä jos yölläe!

Ku karvalin kolomoset luvettii jo aekaimmeiste joukkoo kuuluviks, tarttu se ylleine paekkakunnalla liikkuva kuume ruusukolomikkoonnii. Mut isä jyräht hetj vastaa, ku ukkone, ja tät vetj yhtä köyttä. Sillo kolomikko keks konstin: ne kuhtu värjälin tyttäret ihteesä auttamaa. Ja ku sitte joukolla käytii tätiä lämmittämmää, niin häne naeselline syvämmesä pehmis. Isä-ukossa olj aeka urakka, ennenku se taepu. Mut ku tät löe viimmese valttisa pöytää ja sano, että:

– Ku värjälistäe kuuluu koko päntyve mänövä, niin annetaa tok sinunnii kolomostes ies kerta peästä.

– Vae niin, vae koko päntyve värjälistä männöö, hm. No, kelepoo minun tyttären sinne, minne värjälinnii... Ite minä en kuetenkaa lähe. Mut mäne sinä matkassa ja pie silimällä, ettei jokkaene kekkul soa nuehe laste hännässä häklätä, eikä ne itekkää kaekkii perässä pyöri.

Ja sillä olj asja ratkaestu.

Sepäs olj jottae uutta paekkakunnalla se "iloene aprilli-ilta", jonka alussa annettii julistus, ettei kukkaa soa olla ikävä, eikä murnottoo. Ja parastaa näytti jokkaene tahtovan pannakkii. Mikä loest puvullaa, mikä naurullaa ja mikä keikaelullaa. Kaekista korkeimmalla kiekuvana kukkona olj kuetennii se Helsingin nuorherra, joka olj koko iloese illa kuningas.

Karvalin ruusukolomikko ei loistanna erityesemmi puvullaa, eikä juur muullakaa. Mut sisaruste luonnolline kaunevuus ja sen lisäks kaenous ja ujjous enskertoo jouvvuttuvvaa näe suuree ja iloesee seuraa vaekutti sen, ettei kukkaa malttanna olla kolomosii vilikaesemata joko – katteuvesta taekka mieltymyksestä. Eipä taejja tulla lievee lasketelluks, jos sannoo, että se nuorherra ja karvalin kolomoset olj huohmattavimmat läsnäolijoesta, se ensiksimaenittu kommeuvellaa ja keikaelutaejjolla, ja ne jäläkimäeset kaunevuuvvellaa ja kaenouvellaa, niinku vastikkää auvvennut kukkaterttu ujoesest aurinkoo koht päelyissää. Ja pist ne kolomoset sen Helsingin herrannii loestavii silimii. Mut ku se rupes niitä lähestymmää, huohmas hää hetj, että tät sano silimillää, että:

– Tiijjä huutia!

Voan senloatune moaliman markkinamies osaes löytee tiesä: se rupes liehakoemaa tätiä! Ja hyvin pia olj asjat sillä kannalla, että "50 ikävuen hullutus" heräes vanahassapiijjassa elloo – ja kohta se oes ollunna keärittävä vaekka sormen ympär... Ku sitte tät olj voetettu, olj tie auk kolomoste kimppuu... Siinä iloesessa mylläkässä huohmas nuorherra, että kolomoset on kasvatettu ankarassa yksinkertaesuuvvessa ja arvel, että niihe kokemattomuutta soppii käyttee aprillipillaa. Illan kuiluissa se sitte kosaes jokkaesta purkamalla itekullennii niin tulepalvata rakkautta, että tyttölöehe päetä huemas, ne ku ei sanonna rakkauvesta muuta ymmärtäväsä, ku mitä on kirjoesta sattunna lukemaa.

– Kyllä elämä opettaa rakastammaa ja opetan minnäe, jos voan soan huommenna kello 12 aekana tulla isältänne kättänne pyytämää, sano se nuorherra.

– Tervetulloo, jos voan Teille kelepoo.

– Ei teille, voan sinulle, sano sinulle, sinä ihana lilja. Ja miltei aevan samanlaeset sanat tulj joka sisarelta ja jokkaeselle sisarelle. Mut ei se nuorherra unneuttanna olla myös tätiä lämmittämätä.

Ku sitte iloene aprilli-ilta loppu, olj ruusukolomikko ja heijjä tätisä niin hajamielisinä, että vaevalla osaes kottiisa männä. Eikä ruvenna nukuttammaa ollenkaa, voan pitkin oamuyötä ne kysel toesiltaa, että:

– Minkätähe sinä et nuku?

– No, minkä stähe sinä et nuku?

Oamulla noustuva sitte itekukkii alako ihteesä laetella miltei parempaa älstinkii, ku öylösiltana oltiinkaa. Ja samalla alettii kysellä:

– Mittees varte sinä ihtees niin putsoot?

– Entäs sinä ite?

– Mulle tulloo suluhaene.

– Niin tulloo mullennii.

– Ja samate tulloo mullennii suluhaene.

– Kukas on sun suluhaeses?

– En sano, jos et sinäkää sano.

– Enkä sano minäkää.

– No, ettekös virka kellenkää muelle?

– Ei virketa.

– Mun suluhasen on se Helsingin nuorherra...

– Se sama on minunnii...

– Eipää ou, ku mun suluhasen, sillä se oekee pyys multa kättä ja lupas nyt kello 12 tulla isältä mun kättän kysymää sekä kiels kellenkää mittää puhumasta...

– Niin se sano mullennii...

– Ja mulle myös...

Ja niinku oes nauhasta nyvästy, poraht jokkaene sisaruksista kovalla eänellä itkee kollottammaa ja sanomaa, että:

– Minä juoksen järvee...

– Minä hirtän ihten...

– Minä hukuttauvvu suuree parkkisammioo... Siihe ulinaa sattu isä tulemaa. Ja ku se sae kuulla tytärtesä itkun syyn, se rupes kävelemmää mulukosilimäesenä, ku vihaene härkä, ja pauhas, että:

– Vae mun tyttären se herra kutjake on ottanna pilikkatauluksee, mokomakkii turkkilaene, eikä oekee ristitty, joka suoroopeätä tahtoo kolome morsianta. Elekee, lapsen, itkee yhtää pisarata – ei tuommoesta lurjusta tarvihe itkee. Mut joko se paholaene teille oekee turpoo telläes?

Ja ku kolomoset olj tottuutee opetettu, ne vastaes vilipittömäst, että:

– Kyllä se huulesa mun ohtaan paeno, ku keänsin peätän poes...

– Minuva taes toesee suupielee vähä koskettoo huulillaa...

– Minä en arvanna peätän keäntee, niin sattu ihko keskelle, jotta suu män pussaa ja nenä lättää...

– No, sillä laella... Mut missä se tuo tät hyväkäs sillo olj, se teijjä hyvä paemenenne?

– Sinä et usko, veljmies, kuenka se herra olj kaunis ja kommee, että... Ja niin luulin, että minuva se meinookkii, se ku niin liehakoe ja kahtel korreest minnuu, että...

– Kuule nyt kummia! Kyllä minuva out kieltännä naemisii mänemästä ja nyt ite taejjat olla kotkotuksissas, ku muniva kana...

– Minä oun kieltämiä toista kertoo naemisii mänemästä...

– Mut sinu ijälläs ei tarvihte ensimmäestä eikä toesta kertoo, ei tarvihte... Voan annahaa olla, jos se rutale tulloo kello 12 tänne, niin sillo minä, niin totta, ku oun soanna härän niskanahastae karvat lähtemää, lokkoon sen turkkilaese peän ihko paljaaks, jos se ei ennestää ou kaljupeä...

Tuskin nuo sanat tulj lausutueks, ku soapu kirje, jonka karval ite aukas, vaekka se olj tyttärille osoetettu, ja kovalla eänellä luk, että:

K. Nejjet! Niinku kaeketi ymmärsitte, olj öylösiltane kosimine aprillipilloo – ja työ tietyst sille nauratte yhtä makkeest, ku minnäe. Muuten öylösilta olj niin hauska ja lyst, että toevoesin soavan seurassanne toese samallaese vielä joskus viettee. Ku tämä kirje teille soapuu, oun minä jo matkae peässä, sillä oamupuhteella lähin mänemää Helsinkiä kohi. Kaekkee hyvvee toevottamalla pyyvvän sulukeutuva suosioonne. Kunnioetuksella...

– Nyt se kirottu lurjus peäs mun kynsistän – ja mänköö mokoma! Mut sen minä sanon, ettei meiltä milloenkaa männä iloesii aprilli-iltoe, vaekka niitä oes jokikkiine päevä. Ja pannaampa tämä peätös mielee!

Ja kyllä se mielessä piettiinnii, eikä sen hauskuuttakkaa tahottu ies muestella, soatikka sitte puhheeks ottoo. Mut tähä loppuu voe sen kuetennii lisätä, että karval Valtti-vaenoo kolomosista tulj ruustinnoja itekustae – ja ihko moanvalioeta n'olj ruustinnoena ollunnakkii...

"TUPPURAENE TAPPURAESELLA TAKKUUMIEHENÄ."

Tappuraene ja Tuppuraene olj markkinoella. Ne olj tullunna yhtä matkoo ja samassa ne olj korttierissae. Ja hyvinä reissukaveruksina ne yhessä män kuuntelemmaa muutamata unpäessää soarnoovata vaemoimmeistä, joka olj koko markkinaväe ihmeenä, niin ettei juur muusta osattu puhuvakkaa. Sen soarnoja käytii niin runsaast kuuntelemassa, että korttierpaekan seinät tahto revetä. Tappuraene ja Tuppuraene peäs kuulemaa sillä konstilla, että ne mänj jo monta tuntia enne istuva könöttämää ja outtamaa kello seittentä iltasella, jollo henk tulj sen vaemoimmeise peälle. Sitä olj meärätyllä hetkellä ruvenna kummallisest raukasemmaa, eikä auttanna vastaa potkia sen ku voan pit pötkähtöö pitkäksee soarnata posmittammaa, niinku paras pappi. No, arvoohaa sen, että tästä tämmöesestä hoastamise aehetta soatii.

Ja siitä samasta asjasta synty puhe Tappuraese ja Tuppuraesennii sekä muehe samassa korttierissa olovae markkinamieste keske het, sen jäläkee, ku olj keitätetty kahvi ja juuvvessa sen sekkaa tirrautettu ja lorrautettu "Kustranista" sekä kuppia terästetty ja karaestu, niin että kielenkannat sae voejjetta.

– No, on se akka ilimone ihme, eikä se tarvihe kirjoja, eikä karttoja, virkko Tappuraene.

– Mut kuetennii on lehtiä keäntävinnää, niinku mehto loahauttaa siipijää.

– Jos on jonnii soarnan pakanna peähäsä ja sitte ulukomuestista pomittaa, sano muuvvan mies, joka ei ollunna soarnoojoo nähnynnä, eikä soarnoja kuullunna.

– Ei oo asjanlaeta semmoene, voan henk sille jokakerta näyttää, mistee kohasta pittää alakoo ja millonka lopettoo sekä mittee on sanottava. Mut ite ei se ou tässä moalimassa ollenkaa; sillä ku sitä naskalillae pistee jurskautettii kantapeähä, ei se ies hiivistännäkää. Ja vaikka silimät olj auk, ei se mittää nähnynnä, vaekka jotkut olj sormellaa silimää pistävinnää.

– Mikä tuo lienöö pejjuen koko akka ja silimänkeäntäjä, arvel muuvvan mies.

– Elä puhu tuommoesta taekka tulet pilikkoojaks, sano Tappuraene, sillä siinä vaemossa on ihko Herran henk – eikä pappikaa ossoes sen paremmi Sannoo selittöö. Vae mittee sanot sinä Tuppuraene?

– Sammoo sanon ku sinnäe, sillä kyllä se latusijjaa myöte näytti armon ja autuuve järestykse.

– Mut sannoohaa apostolj Poaval, ettei naene soa opettoo seurakunnassa, virkko toas jokkuu mies.

– Sanokoo Poaval mitä tahhaasa – alako Tappuraene kiivastella – mut minä sanon, että jos meijjännii seurakunnassa oes tuommoene pappi, niin kerta vielä olla pollotettas taevaassa joka kyns, niinku lukkarj vaenoo.

– No, eikös ou hyvä pappi teijjä pittäässä?

– Semmoene on meillä pappi, että se on sammoo soarnoosa jo soarnata jyskyttännä toestakymmentä vuotta.

– Jopa nyt tulloo kalakukkoo...

– Totta minä puhun ja tuo Tuppuraene soattaa sanan tosiks vakkuuttoo.

– Kyllä Tappuraene totta sannoo. Ja niin on asja, ettei meijjä pappi muuta ies tekstij äkkää, voan sekkii on sama ollunna jo toestakymmentä vuotta.

– Outtapas työ koko vetelyksiä, ku että mää piispan puhheille.

– Mittee se auttaes? sano Tappuraene.

– Auttaa tok paljonnii! Meijjä pittäessäe olj enne vanahaa ollunna pappi, joka olj pelanna korttia ja muutennii viettännä sielunpaemenelle passoomatonta elämee. Mut ku par isäntämiestä olj pistännä tuummasa tukkoo ja ajjoo körötellynnä piispa pakkeille, niin uuniimpa olj pappi neljän kuninkaan kirjat viskanna ja ruvenna niin hurskaast elämää, ku pyhä Pirkitta. Tehkeepäs työkii sama konst, niin soattepas nähä, että käyntinne männöö täyvvestä, ku Räisän housut rättimiehe rekkee, ja pappinne tekstit ja soarnat muuttuu.

– Kuulehaa, Tuppuraene, eiköhää huommenna käyvvä piispan puhheilla?

– Mittees siellä minä tien, sillä kyllä sulla on peässäs hujumenttiä, että yksinässii ossoot asja ajjoo.

– No, outhaa mukana, ikkääsäku takkuumiehenä.

Ja ku kuppia terästäissä juttuva jatkettii, niin se tulj peätökseks, että Tappuraene lähtöö huomenna piispalle puhumaa, että heijjä pittääsä pappi on sammoo soarnoosa soarnata jyskyttännä toestakymmentä vuotta, ja Tuppuraene lupas tulla matkaa takkuumieheks.

Taes vähä syväntä hyppyyttöö huommisoamuna piispan rappusia noustessa, eikä oes takaskeäntyminenkää vastemielistä ollunna, jos ei oes palavelustyttö – semmoene puolmampsel oekee – ennättännä tulla ovvee avvoomaa ja turkkia peältä heittämää. Mut oljhaa ne miehet lähtiissää rohkaesuryypyttii ottanna!

Se puolmampsel aukas sitte toese ove ja miehet astuva törkki peräkkäe piispan kammarii, Tappuraene eillä ja Tuppuraene takkuumiehenä perässä. Käellä tukkoo koapasemalla ja jalalla lattioo kumpanennii mies pokkas piispalle, joka kättelemällä terveht ja tievust, mittee oes asjoo.

– Myö ollaa Suoperän pittää Höpsäkkälän kylästä. Minuva sanotaa Tappuraeseks ja tää toene on Tuppuraene. Yhteise ristillissyyvve harrastus on pakottanna meijjät tulemaa piispalle valittammaa sitä seikkoo, ku meijjä pappi on toestakymmentä vuotta soarnanna sammoo soarnoosa...

– Eikä ies oo tekstijäkkää muuttanna, lisäs Tuppuraene.

– Outtako työ pappinna vihamiehiä?

– Varjelkoo – eihää tok! Eikä myö olla vihamiehiä yhellekkää immeiselle.

– Mut onhaa mahotonta, että pappi voes sammoo soarnoosa soarnata toestakymmentä vuotta.

– Niin on asjanlaeta kuetennii. Myö ollaa kunniallisia miehiä. Minnäe kelepoo lapsenkummiks ja kärräesii toestajaks millon tahhaasa. Eikä ou tämä Tuppuraenekaa keähkäallaene mies. Myö puhutaa totta.

– Niin tehhää, vakkuutti Tuppuraene.

– No, mikä teijjä papilla on soarnasa tekstinä? kysäs piispa.

– Katoppas nyt kummoo, ku en muesta, sano Tappuraene ja vilikas Tuppuraesee.

Tuppuraene kurtistel kulumiaa, nostel housujaa ja sano, että:

– En muesta minäkää, vaekka tuossa kielellän pyörii.

– Mistees siinä soarnassa puhutaa? kysäs toas piispa.

– Mikä kumma lie muestin pimittännä, mut en voan muesta, sano Tappuraene.

– En muesta minäkää, sano Tuppuraenennii. Sillo piispa alako hyvin vakavast katella valittajoeta sekä lopuks sano, että:

– Kuulkoopas nyt, hyvät ystävät, mänkee rauhassa kottiinne sekä ruvetkoo käymää ahkerast kirkossa ja tulukee sitte kymmene vuoen peästä uuvvestaa, niin jos elossa ollaa, otetaa sitte valituksenne tutkittavaks. Ja hyväst nyt sekä jeäkee Herran rauhaa.

Ku Tappuraene ja Tuppuraene kuluk rappueta allaa, isk Tappuraene Tuppuraeselle silimee ja sano, että:

– Kyllä nuo herrat on yksmielisiä.

– Eihää korppi korpin silimee puhkaese, tuummas Tuppuraene.

Ja tämä tapahtu sillon ku "Tuppuraene olj Tappuraesella takkuumiehenä."

URKULJ-JUSSI.

Se olj voan tavallinen renkmies, eikä mikkää urkulj, mut siitä huolimata sitä kaekki kuhtu urkulj-Jussiks eli urkuliks. Tämä költti olj sille annettu tavallaa ansiosta, niinku nyt soatte kuulla.

Pittää kirkkoo olj hankittu urut – "hyvät ja kalliit", niinku ukot olj kokkouksessa kiljaessunna, sitteku Pirjel-herra olj sitä enne niihe sueta sukinna ja niille kestilöetä pitännä, niin että kestvieraat poesmännessää olj lyyvvä lätkinnä hevosijjaa ja huutoo hoelottanna, että:

– Urut otetaa kirkkoo, urut otetaa – hyvät ja kalliit.

Lukkarj olj käynnä urkulj koulussa Helsingissä ast ja selekä suorana se sitte peltousastaa jos minkämoesia eäniä peästel, eikä ihtesä tarvinna sen ku voan leikillää toesella suupielellää sillontällön lauloo pojjautti. Muuten lukkarj olj hyvin ylypee siitä peltousasta ja pit olla ihko könönenä, jos voan peäs kirkonmennnoe aekana urkuparvella istumaa. Ja oeshaa ollunnae peätä keikkaa vetävee soaha niin keihkeellä paekalla istuva! Mut niinku sanottii, ei lukkarj suvaenna, voan olj äkäene, niinku karhu pesältää. Jos tuo tuommoene heätämine lie monta muutae sapettanna, mut renk-Jussia se pist jo vanahaa Oatamii ast. Ku se Jussi usseena sunnuntaena olj koittanna peästä urkuparvelle ja yritys olj joka kerralla männä turhaa, rupes Jussi kiukuttelemaa ja sano, että:

– Kylläpäs ne ossoo rahhoo lypsee tuon peltousa maksamissee, niin että viimeset pennisäkkii pittää tiristöö, mut ei sitä sitte peästetä ies kahtomaa. Sen minä kuetennii sanon, että ku sen vonkumista ja rönkymistä oun jo tarpeeksen ast kuullunna, niin mänen minä sitä kahtomaa joko hyvällä taekka pahalla. Jos toas ei peästetä kahtomaa, en minä ruppee mokoman peltousan hintookaa maksamaa, vaekka nahka selästän nylettäes...

Ja ku se Jussi olj itepäene törökki, vaekka muuten kunnolline työmies, ei tarvinna eppäillä, ettei se uhkaustaa täytä. Varmana soatto myös siitäe olla, että se jo seuroovana sunnuntaena tekköö reistaukse, koskapa kirkkoo läht. Siellä sitte porstuvassa seistä värjötti vahtimassa urkulehterille peäsyvä. Lukkarjurkulilla olj tapana männä soarna-aekana kahville lähasumuksii ja ku se sinnäe sunnuntaena toas läht livistämmää ja jostae syystä seisaht urkulehterii ovella, peäs renk-Jussi puekahtammaa takapuolite lehterille, josta urkuenpolokijakkii olj poestunna. Nytkös Jussi olj mielissää, niinku lehmä apilaspeltoo hypättyvvää! Kumarruksissaa se ensinnäe män kahtomaa niitä kummallisia laetteita, joehenka peällä olj sen polokijan miestelehteriltä kahtoissaa nähnä pöekkäelövä. Ku ei uskaltanna nousta seisomaa, paeno se yhtä polokusinta käillää – ja hupsis! Se Jussi olj, neät, puota kumpsahtoo peällee sen polokusime perästä. Ja ku toesella käillää tappail kiin toesista polokusimista, paenu ne samalla tappoo. Kovast säekähtänneenä peäs Jussi viimmenii niistä rakkineista erillee. Sen jäläkee se männä kyykki urkue luo, soahaksee sen rustingin selevillee.

– Katoppas – mietti Jussi iteksee – ku näessä hyväkkäessä on polokimet, niinku kangaspuessa. Ja sen suu on auk, että voan valakoeset ja mustat hampaat näkkyy. Ja mittee varte ne toeset hampaat on valakoeset ja toeset mustat? Enkä ymmärrä sitäkää, mittee nuella tapilla tehhää, joessa on ränttipuustaemia? Mut nuestakoo hampaesta se eän lähtöö? Annappas olla, ku paenan sormillan samalla kertoo sekä mustia että valakeita hampaeta.

Ja ku se Jussi tullessaa olj niitä henkpolokimia käsillää paenellunna, olj urkue sissää tullunna ilimoo eli, niinku Tanner laulaa: henkee palakeisii. Luonnollisest Jussi olj äkkinäene peltousoo koplimaa, niin että se sormillaa survaes liijja kovoo niihi "hampaesii" – ja sillo ne jokkaene alako soejja pillittöö. Jussi säekäht ihko tolokuttomaks. Hätäpäessää se hypäht kykkysiltää ylös, levitti kätesä kyenäspäetää myöte "hammasrivvii" peälle, paeno "hampaeta" allaa ruummiisa paenolla sekä, soahaksee pillittämise muka loppumaa, kiljas koko voemasa perästä, niinku potkivalle hevoselle tavataa tehä:

– Soh, soh, soh, soh, soh!

Mut parkaes ne uruttii sillo: ne peäst semmoese porraukse, ettei niistä ou taenna sitä enne, eikä sen jäläkeenkää yhtä hirmuesta jyrräystä lähtee. Ja Jussi säekäht niin sanomattomast, että se keikaht istuvallee sekä löe takaraevasa lukkar-urjkulin istunlautaan niin kovast, että olj vähällä pökerryksii männä. Voan ei se Jussi yksinää säekähtännä – koko kirkkoväk niin allaalla kirkossa ku lehterilöelläe olj joutunna kauhun ja pelon valtaa. Pappi, jolla olj pitkävetteine ja nukuttava soarnatyyl, olj juur peäporraukse sattuissa ehtimässä Uuvvesta Testamentista jottae värssyvä. Se törmisty siinä meärässä, että kirja putoes häne käistää ja tipaht soarnapöntön alla istuvan Justiina Julukuse peähä, joka parraeks olj peässynnä herreimpää unneesa. Justiinan peästä kimpos papin Uus Testamentti Justiina virskirjalle, jonka peällä penkin reunalla olj Justiina suuret silimälasroksakkeet. Ja nyt ne kaekki kolomyhteisest männä mätkäht lattialle sillä seurauksella, että Justiinan silimälasit särkye, niin että yks helläys voan kuulu. Justiina kavaht takajaloellee ja huutoo huelautti, että:

– Herra siunatkoo! Joko nyt tulloo moalimalloppu, koska passuuna jo pöräht?

Mieste puolella toas Sakarj Korppi puotti paksun ja raskaa Virskirjasa lattialle sekä rinkaes, että:

– Pakene poes, piru, kirkosta, eläkä vie ristity immeise kirjoo, se kuluulj, että nyt paholaene on tullunna kirkkoo ja ryöstää häneltä kirjan, mitä se Sakarj olj aena pelännä.

Mut lisäks olj monta muuta rehmettä kirkossa, ku yks astue penkkinoapurisa varpaelle ja soatto sen parkasemmaa, ja toene polokas jaloessaa kytröttävvöö koerroosa, joka ulaht kaekella muulla tavalla, mut ei ollenkaa korreest. Ja kyllä se kokonaesuuvessaa olj rymmäyste rymmäys, ku immeiset hyppäes seisomaa ja keänty kahtoo tollottammaa urkulehterille päe, niinku oes tahottu vielä uus porraus soaha... Tämä sekamelska se pelast Jussin, jolla ei ollunna haluva ruveta ihteesä näyttelemmää, voan kyyrysissää luekki pakkoo, niinku varas karkuu peästyvää, eikä koko kirkonkylässä seisotellunna...

Vähitelle sitte immeiset rauhoettu ja pappi suoritti kirkonmenot loppuu ast, sitteku lukkarjurkulikkii olj ilimestynnä peltousasa eäree. Pitkäe tievustellue jäläkee soatii seleville, kuka olj kirkkorauhan rikkonna. Ei kuitenkaa ruvettu Jussia vastaa syytettä nostamaa, ku se vilipittömäst selitti, että hänellä olj aenuvastaa halu tutustuva siihe kirkon peltousaa, jota hännii toeste kans soa maksoo. Muestutukse se kirkherra Jussille kirkkoroatin nimessä antoe, niinku lukkarjurkulillennii, joka siitä lähtii peltousan pist lukkoo, ku ite sen eärestä poestu.

Vielä samana vuotena olj Jussi markkinoella ja ku rahtyörissä olj sen verra ryyppinnä, että korvallisilla jo kihis, alako se himmastoo, että:

– Kivalter minust oes pitännä tulla. Minkätähe kupernyör ei ou minusta tehnä kivalteria, häh?...

– Mittees sinä kahella viralla tiet, ku sinä jo out urkulj? sano jokkuu.

Sillo luultii, että nyt Jussi kirkastuu. Mut Jussipa ei ollunna toppanaankaa, voan ihko ylypeilemällä tuummas, että:

– Uskallatkos sanoo, etten minä ou urkuja soettanna? Ja ku minä sillä peltousalla pelasin, niin s'ei ollunnakkaa turhoo luritusta, voan minä peästin täyvve ratinan...

Ja sen erä perästä sitä renk-Jussia ruvettii kuhtumaa urkulj-Jussiks, jonka költi se sae pittee kuolemaasa ast – ja vielä jäläkeenniipäe...

MAEJJA-LIENAN RAUTATIEMATKA.

Sinä aekana taes Savon rata juur valamistuva, ku Kirppumäissä asustava Maejja-Liena rupes mielittelemääsä Kuopiossa käymää – ei niin paljo varsinaese asjan vuoks, ku voan soahaksee kokkeilla, minkälaesta on kulukee rautatiellä, josta vueskausia on kuullunna puhuttavan. Alakumatkasa hää taevals syvänmaehe poekki jalakapatikassa, sillä Kirppumäkkee, niinkunj se tiijjettänneennii, ei mää kunnollista karjanurrookaa, niin että sinne oekeestaa parraana tienä on linnuntie, jos kellä oes siivet. Lähellä asemoo yhty Maejja-Liena toesee vaemoimmeisee, joka sekkii olj matkalla Kuopioo. Tämä olj ennennii junassa kulukenna ja lupas olla avittajana pilettipuuhissa ja muessa eesottamisissa. Maejja-Lienalla oes ollunna töllistelemistä ja ounaelemista, mut ku se toene ei mittää halunna katella, täyty paenoo hänen perässää. Se häntä kuetennii ennätti ihmetyttöö, ku ei nähnä minkäälaesia kulukuneuvvoja – aenuvastaa peltosaran levvyene aukee olj vastakkaesii suuntii ihko silimänkantamattomii ast ja sen aukeen keskessä kaks paksuva rautakankia pölökkyje peällä, joeta voan vähä olj näkyvissä hiekan alta. Ja kun tultii suuree sallii, niin se toene vaemoimmeine mänj suoroopeätä penkkiä kohi, survas kannikallaa siinä istuvia syrjemmälle ja rytkäht istumaa. Ku se kehoetti Maejja-Lienookii istumaa, tyrkkäs tämä puolestaa sitä vaemoimmeistä kannikallaa ja niin sae häännii istumapaekan penkillä, joskohta ahtaannii. Siinä nököttäissä, niinku oes pappia outettu kirkkoo tulemaa, kysäs Maejja-Liena:

– No, tällä laellako sitä rautatietä matkustettaa?

– Ei, hyvä noapur, nauraht se toene vaemoimmeine. – Maltahaa olla rauhassa. Kohta avataa tuo pilettiluukku ja ku on soatu piletit ostetukes, männää ulos outtamaa sekä ku juna tulloo, noustaa vaunuu ja huspoes taepaleelle, että jyrinä käy.

Ja kohtapa sitte pilettiluukkukii avattii ja immeiset ryykäs sen ettee, ku lammaskatras veslätäkölle. Maejja-Lienoo jo pelotti, ettei siihe taejja ollenkaa peästä. Mut se toene vaemoimmeine lohuttel häntä, ettei ou hättee mittää, ku ei junakaa ou vielä asemalle tullunna. Ihko viimmesenä taes hää luukulle peästä, ku ei arvanna kannikalla tyrkätä toesia poes tieltä, niinku penkille istumaa ruvetessaa. Outona ja äkkinäesenä ei hää osanna muuta ku voan rupes töllistelemää luukun kautta virkahuoneesee ja sen merkillissyyksiä ihmettelemää.

– Meinoottako työ pilettiä ostoo vae mittee työ sihtootta? kysäs piletinmyöjä. Ja minnekkä teillä on matka?

– Kuopioo sitä pitäs pyrkiä.

– Missä luokassa työ haluatta matkustoo?

– En minä tiijjä luokista enkä längistä...

– Elekee ruveta viisastelemaa. Mulla ei ou aekoo...

– Ei sit ou myötäväks mullakaa, ku sielläe kaupunnissa pitäes niin monessa paekassa käyvvä, ku pitäes käyv...

– Elekee ruveta luvettelloo tekemää, voan sanokoo hetj, missä luokassa työ tahotta matkustoo?

– Siinä missä muuttii immeiset. Enkä minä sen paremmi ossoo selittöö, ku enskertoo koko elämässän oun lähtemässä...

– Ahaa, vae niin. No, niitä luokkia on kolome. Ensimäesessä on maksu kaekista kallii, toesessa vähä helepomp ja kolomannessa huokei...

– Missees sitä joutusammi peäsöö perille? Minun pittää käyvvä niin monessa...

– Yhtä pian joutuu joka luokassa. Elekeekä ennee viivyttöö minuva...

– Työhää sitä minuva viivytätte, ku utelette joutavia. Antakoo sitte se huokei piletti. Tuoss onrahhoo. Ota siitä maksu.

– Tässähää tätä on rahhoo palluupilettiinni ast. Tahottakos työ palluupiletin?

– Mikä se palluupiletti sitte on?

– No, työ soatte matkustoo sillä samalla piletillä eestakas tarvihtemata ostoo sieltä periltä uutta pilettiä. Tulettakos työ takas tälle asemalle?

– Ryökälettäkös minä sinne kaupuntiin jeän?... Mut kumpa tuonne nyt voan joutus, että ennättäs käyv...

– Hyvä on. Tässä on nyt piletti kahannepäen sekä liiat rahanne. Pitäkee pilettinne tallessa, ettei...

– Tiijjätkös sinä, ounko minä milloenkaa mittää hävittännä? Viivytät voan toesta, että taetavat jo jättee...

– Eihää juna ou vielä tullunnakkaa ja sen lisäks ei se lähe, ennenku minä tulen luvan antamaa...

– Ohhoh! Outtakos työ niin suur herra? Antakoo sitte anteeks, ku minun mielen yritti tässä kiltraantuva ja taesin jo ihko sinuks sannoo... Elekee panna pahaksenne. Kyllä toeste jo tiijjä, mitenkä pilettiä ostetaa...

Ja vielä se Maeja-Liena pörpätti jottae muutae männessää ulos sen vaemoimmeise luo, jonka kansa olj yhessä tullunna. Pörpätystä oes riittännä sillennii vaemoimmeiselle, ellei huohmio oes keäntynnä tulovaa junnaa. Kuulleessaa jyrinätä ja nähessää mustoo savuva ja höyryvä nousova ilimaa, kysäes Maeja-Liena, että:

– Mikäs kummitos se tuolta tulloo?

– Sehhää se on juna, joka sieltä...

– Juna ruojako se on, joka tuommoesella kolinalla kulukoo ja savuva hirveest tupruuttaa. Kukas tuommoesee vehkeesee uskaltaa männä? Niihä tuon ohtakii kiiltää, ku paholaese silimän sanotaa kiiltävä... Ja ihko moa järisöö. Kellokii on aesassa, ku hyvällä rovastilla vae mistee se soettamine kuuluu?

– Kovimpa sinä taejjat olla pelekur, ihko jänishousu?

– Ei mulla ies housuja oukkaa, enkä niit ou jalakaan vetännä, ku joskus purovalla pakkasella sotkuva huuhtomassa ollessan avannolla oun miesten housuja pitännä.

Mut sillo juur vetur männä puhki ohite ja mitä varte lie kulettaja sitä kimakast huuvvattanna. Maejja-Liena säekäht ja syrjää hypätessää sano, että:

– Hyi häväesty, mitenkä rinkas... niinkku mikäkii pajurhärkä mahtiaa näyttäissää... hyi!...

Nyt alako kova rynnistys, ku toeset pyrk vaunusta ulos ja toeset sissää, eikä matkustajavaunuja ollunna ku yks ainuva, sillä tää ollii voan tavarajuna ja pitkä, ku nuottaköys. Kunniallaha siinä tok selevittii. Maejja-Liena peäs ikkunan vieree istumaa.

Senjohosta, ettei kukkaa tuntunna lähöstä olovan toppanaankaa, rupes Maejja-Liena käymää levottomaks ja puhel enemmä itellee, ku muelle:

– Mittee tässä nyt nökötettää, niinku ruvettas rukkouksia pitämää? Ja senkötäyteistä tänne tuppauvuttii, ku näläkäeset suvet hoaskallee? Oeshaa tähä männöö vähemmälläe kyyjjillä ehtinnä! Ja missee se viipyy nyt se suur herra, joka kehu semmoene potivoar olovasa, että aenuvastaa häne luvallasa juna soa liikkeelle lähtee? Kumpa tulis mahtiaa näyttämää...

– Elekee työ turhoo hättee pittee – sano jokku mies – sillä junan tulolla ja lähöllä on oma varma aekasa...

– Olokoo voan oma aekasa. Mut oma aekan on mullae. Jos tietäisitte, kuenka monessa paekassa on käytävä, ette hätteen ihmettelleis. Pitäes käyvvä apteekissa ostamassa jeärnesttestamenttiä ja Iiskosen mankaroelle täesalvoo, etteivät ihko kaevoo soa lapsia veityks. Ja mittee se yks leäke vielä oljkaa – yheksä miehe voemoo vae mittee se olj? Kas, kas, mittee se juna nyt nykkii, että tässä taetaa niskanikamat katketa... Ja se vielä reppii eistakas – mittee kuojaeluva se tuo on?

– Tavaroeta puretaan tälle asemalle ja toesija otetaa tältä asemalta ja sen vuoks junan täytyy liikkuva, selitti äsköne mies.

– Liikkukoo sitte siivost, ettei tässä niskat katkii... Ahaa, nytpä jo tulloo se suur herra pöketyör ja sillä on oekee korree lakki peässä sekä niska jäykkänä, ku Lassila härällä... Jo viittas käellää – hyvästiäkö lie heittännä?... Hyi mokoma, kuenka ilikeest huutoo rinkas! Ja nytkö se juna läht? Kovimpa männöö hiljoo... ei totisest tällä kyyjjillä pian perille peästä ja niihää tuo kolisookkii jalottuuttaa, että kyllä perunat mahassa puuroks männöö...

Samassa aukes ov ja sissää astu konetyör saksit käessää. Lähinnä ovvee olj istumassa Maejja-Liena, jolle konetyör sano, että:

– Näyttäkeepä matkapiletti.

– Mittee minä siitä näytän? Min' en anna sitä kellekkää, koska se herra pöketyör varottel, etten soa pilettiä hävittöö.

Ku Maejja-Liena kuetennii huohmas muehennii näyttelövä pilettijjää ja soavan ne takas, pist hää pilettisä ja kahto teräväst, että sae omasa takas. Siinä männä kolluutellessa jouvvuttii vastamoata nousemaa ja kuluku tulj hittaaks, Siitä herue vettä Maejja-Lienan puhemyllyy ja hää alako parpattoo, että:

– No, kyllä on rautatiekyytiä kehuttu, mut nyt minä peäsen hoksentieroomaa, että se on ollunna pilapuhetta. Miks pittäkää immeisiä narrata? Tässähää kolisookkii, että hampaat taetaa suussa särkyvä. Ja kulukukii on samanlaesta, ku jos märkä täe männä marnis... Eikä taejja ennee piästä mihinkää, ku pyörät hokkoo, että: 'Jokkoo seison? Jokkoo seison?' Eiköö sen kynnet pie, ku tuntuu livettävä? Ja loksis! Nyt se pahhuus pysähty ihko kerrassaa, niinku kantoo oes takertunna.

Ja niin sattukii, että juna seisaht, niinku naulaa oes tullunna lyyvvyks.

– Niimpäs käv, ku ennustinnii, sano Maejja-Liena. Voe onneton immeine, ku lähätin rahan sille herra pöketyörille. Jos arvasin lähtee jalan pistämää ja oesin ahkerast muuttanna toesta jalakoo toese ettee, niin aekasemmi oesin tullunna Kuopioo, ku tämmöene kehuttu rautatierakkine kykenöö viemää... Ja nyt se männöö jo takaperin – ilimankos se herra ottikii kaksinkertaese maksun... Mut takas minä rahan tahon, takas paekalla...

– Malttakooha vähä mieltänne, sano sama mies, joka äskönnii lohuttel, sillä kyllä vielä männää etteepäennii, jahka asemalle jätetää joko jokkuu vaunu taekka otetaa "pässi" auttamaa, jotta sitt...

– Pässikö auttamaa? Miks ei kerrassaa panna härkee ettee, jos ei hevone piisoo? Ja ku tässä oekee syvämmesä purroo, niin vaekka ounnii näe heppane akka, mut jos mänen ja tartun jukkoo kiinn, ei siinä jäpästely auta, voan junan täytyy perässä tulla. Ei sunkaa tälläe kyyjillä perille peästä, jos aena takas männää se, mikä kuletaa etteepäe?

Mut ku juna alamoata män takaperin, niin matka olj oekee hurakkata, niin että ykskaks oltii lähtöasemalla. Liekkö sitte vähennetty vaunuja vae otettiinko "pässi" avuks, on tuntematonta – se voan männessä huohmattii, ettei vastamoa ollenkaa kiikastanna. Ja siitä toas johtue, että Maejja-Liena olj paljo rauhallisemp, joskohtakii hää kerta alakuu peästyvää ruplatti, ku perunapata kovalla tulella kiehuissaa. Salamise asemalla tahto kiukkupussi puheta sen johosta, että mielestä tuntu, ku oes seisottu liijjan kauvva. Ku noapurit leikillisest selittel, että hevosta tarvihtoo juottoo, tokaes Maejja-Liena sannoo, että:

– Kuhhaa ruojat ei voan ruppeis ruokaleppoo makkoomaa?

Sitte kuetenii kiukkupussi aukes ihko selekoselällee, ku lähettii vastamoata nousemaa Kurkmäkkee kohi: vauhti, neät, hiljenemistää hiljen, vaekka ei tuntunnakkaa semmoeselta, että toas pyssäys ettee tulloo.

– No, voe turkane kuetennii – alako Maejja-Liena rämmentöö – tämän kehutun rautatien kulukuva. Ja eikö tuo toas pysähtyvä töksähtäne uuvvestaa? Mut jos voan lähtöasemalle takas männää, niin kylläpä siellä kunniasa kuulovat, kuulovat...

Samassa soapu konetyör vaunuu kahtomaa, onko uusia matkustajoeta tullunna. Tervetuliaeseks sano Maejja-Liena, että:

– Kävelette turhanpäete kahtelemassa pilettiä, niinku ne jottae erinommaesta nähtävätä oes aekamiehelle. Oes paljo paremp, jos pitäesitte huolta siitä, ettei tämä värkki tekis sammoo respeliä, ku äskön, että pittää takas keäntyvä, koska jokkuu teällä tuntu tietävä, että se riippuu konetyöristä, kuenka kovvoo kuletaa. Mut jos noppeus ei voan parane, niin ei myö taijjeta millonkaa perille peästä.

– Oeskos emännällä kiire?

– En minä mikkää emäntä ou, sen ku iliman aekojaa akkalampsu. Voan en minä tähä vehkeesee oes tullunnakkaa, jos ei kiirettä oes, sillä kyllä jaloellannii oesin paremmin peässynnä ja rahat oes jeännä ommaa pussii, eikä sille herra pöketyörille asemalla. Kahtokoopas, ku minun pitäes käyvvä apteekista ostamassa jeärnesttestamenttia, täesalavoo, yheksänmiehenvoemoo ja sitte vielä yhtä rohtoo, jonka nimmee en muesta, ennenku aukasen niistinriepun eli nästyykin, jonka sissää oun solominna jokkaeserahat erj nippuusa. Sen lisäks pitäes käyvvä lankapuojjista ostamassa koristelankoo Keikkilän Riikan alushammee helemuksee, ku sekkii ikäimmeine voatteesiisa kaekenmoesia syöttiä laetteloo, niinku kalamies uestimeesa, vaekka hukkaa ne hetulat on tähän ast männynnä ja eiköpä voan vanahanapiikana kuolla kupsahtane?... Mut nämä on vasta asjoehe alakuja, sillä sennii seihteme juoksuva on jälellä... Minä olinnii ihko pöllö, ku Karuliinalle ilimoetin kaupuntiin lähöstän. Sillä immeisellä se on kiel hyvi väljässä kantimessa ja puhetorv niin suora, ku koerran peräsuol – ja niin se rällä läks ympär kyllee juoksemaa sekä soattoe mun matkan kaekkii tietoo... Kyllä sitte alako asjoeta evväeksen tulla, enkä tiijjä, mitenkä ennätän ne toemittoo, jos loppukuluku on yhtä vaevasta, ku tämä alakupuol... ja ku oes meinink iltapuolella peästä takas palloomaa...

– Oljpa ikävee – sanoe konetyör – ettette ilimottanna tätä jo aekasemmi, jotta oesin voenna kovemmi ajattoo. Mut olokoo nyt huoleti – minä käske Kurkmäin asemalla panemaa enemmä pueta uunii, jotta sitte männää ku lentämällä.

Ja niinku tiijjetää on matka Kurkmäistä Pitkänlahe asemalle alamäkkee, eikä sen lisäks asemalla sattunna mittää yljmeäräestä viivykkiä. Ku sitte pitkä juna rupes myötämoata mänemää, niin muehennii korvat huris, eikä voan yksinää Maejja-Lienan. Kaekesta peättäe hänellä oes ollunna haluva suutaa soettoo, mut ei uskaltanna mittää virkkoo, vaekka huulet höppäel... Silimättii olj pyöreinä, ku kissapökillä ja peä pyörähtel, ku väkkärä tuulessa... Molemmilla käsillä hää puristoo varnist penkin reunamuksista... Pitkänlahe asemalta lähettyvä ku konetyör tulj vaunuu ja tievust Maejja-Lienalta, että:

– Pitäesköhä meijjä vielä kovemmi ajjoo? sano tämä hättäesest, että:

– Ei pie ajjoo näenkää kovvoo, sillä minuva jo pelotti...

Ku sitte Maejja-Liena postjunassa palaes – ja toevottavast hää ennätti kaekki asjat toemittoo – eikä mittää vaurioeta sattunna, ei ies "hevostakkaa" tarvinna juottoo, olj hää ollunna ihko tyytyväene ruunu rautatiehe, lisseemällä kehumisseesa kuetennii, että:

– Mänömatka alakupuolella ne meinaes konstaella, mut ku minä tein muestutukse ja puhuenj selevee savvoo, niin löyspä se juna jalat allee...

RIKKAAT MARKKINOELLA REHKIMÄSSÄ.

Pohjalaene ylypeilöö siitä, ettei ou hyvä sen nenälle hypätä, jota vastonj savolaesluontee silimiinpistävä ominaesuus on leppoesa mielenloatu ja leikillissyys. Jos näetä kahta heimoo ruppeis toesiisa vertailemmaa, sopis miltei sannoo näe:

    "Minkä savolaene leikiks ottaa,
    Pohjalaesesta on täyttä totta!"

Eikä kaeketi voe syvämmiköks ja äkäpussiks sannoo sitäkää savoalesta vaemoimmeistä, joka, ku sika vihapäessaä siltä nenän haukkas torahampaellaa, tuummas, että:

– Lyyvvää leikiks koko tappaus – vae mittee, sika?

Mut ossoo savolaenennii suuttuva, etennii sillo, ku on ryyppy rohkaesijana. Sempätähe ussei kuuloo sellaese tilantee jäläkee, jossa oes ollunna syytä myrtyvä, jopa kiukustuvakkii, asjanommaese savolaese valittavan, että:

– En viihtinnä virkkoo, sitä vähemmä mittää tehä, ku olin ihko vesselevä...

Ja vasta viimme tingassa savolaene tappelemmaa rupee, voan siihen sijjaa heittää koukkuja kiusaniemee, s.o.: "lyö sanoellaa", jotka tavallisest viilasoo paremmi ku huono puukkotynkä. Eikä koukuttamisee tarvii mittää syytäkää olla – sitä tehhää nuen voan lystin eli huvin vuoks, kahtomata ies sitäkää, onko huvittelemise välkappale tuttu taekka tuntemato. Tämmöene lystäely voe männä hyvin pitkällennii, johtamata kuetenkaa käsryssyy taekka assee käyttämissee, niinku pohjalaeste keskuuvessa tapahtuu.

Jos toas jollonnii sattuu asja niin kampoesa mänemää, että rötkätappelu oes selevittäjäks kaekista paras konst eli keino, niin useimmast kuetennii savolaeste leppoesa luonnonloatu keäntää riijja suloeseks sovinnoks. Niinipä esmerkiks kerran olj Kuopiossa markkina-aekana kestkievarravintolan suuressa salissa jämäkkä nousta, mut rauha voan siinäe rakentu, vaekka jo uhkoovalta näytti. Se suur salj olj väkkee täynnä ahinkoosa ast ja olj siinä naesia ja miehiä yhtä monesta seutukunnasta, ku ennen vanahaa helluntain epistolassa, jos kohta savolaesaenes olj enemmistönä. Keskellä salia olj suur pyöree pöytä, jonka ympärillä olj istumassa toestakymmentä moakauppiasta ja taes joukossa muehennii yhteiskuntaluokkii kuuluvia henkilöetä olla. Huohmattavi ja keskeisin siinä pöyvvässä olj kauppias Kasane Pajupuron pittäästä, moakunnan kenties varakkae kauppias, jolta lähpittäehe kauppiaat peäasjallisest ost tavarasa nimittämällä häntä siitä syystä – Pietariks, silloese Vennäe peäkaupunniks siis. Jokkaese eissä olj nautittavana sitä tavaroo, mitä itekukkii tuns mielesä tekövä. Puhhee sorinoo, nauruhohotusta ja tupakkasavuva olj salj yhtä täynnä ku immeisijjäe. Vaekka elämä olj tavallista markkinaelämee, ei se kuetenkaa mahottommuuksii männynnä sen enempöö, ku Hämälän mieste tappelu.

Joukkoo lisseemää soapu muuvva isäntä mies Koavin pittäästä, seutukuntasa rikkae talolline. Se olj jonku verra enemmässä, ku nousuviinassa. Palttoo reuhotti auk ja kait housuesa taskussa se astuksia lopsuttel ympär salia ja ku joutu moakauppijaehe pöyvvä kohalle, pysähty se vähäks aekoo seisomaa sekä sitte rupes hiljallee kiertämää ympär ja kahtel ja tarkastel. Siitä ei moakauppiaat tykännä ja niinipä heistä jokkuu kysäsikkii:

– Mittees se vieras meistä tirkistellöö vae ettäkö ou enne immeisiä nähnä?

– Immeisä minä oun nähnä paljonnii. Mut nue paljo en ou nähnä nappisaksoja yhessä pöyvvässä.

– Mistees se vieras tietää, mittee myö ollaa?

– Nappisaksat ja harjasryssät tuntoo karvastaa. Tämä jo loukkas moakauppiaskunnioo ja sen vuoks kauppias Kasane sano kuevanlaesest, että:

– Työ soatta meiltä rauhan ja antoote työkii meijjä olla rauhassa.

– Olokoo rauhassa taekka tappelussa koko ikänne ja vielä viis päevee kaupantekijäesiks kuoltuvannekkii. Minä voan omalle itellen sanon, että on siinä nappisaksoja, on jukoliste...

– Jos ollaa nappisaksoja, niin mikäs on ollessa, ku omilla rahoella on tavarat ostettu – ja tavaroo ne napittii on.

– Kukas sen tietäjä, kennenkä rahoella nappisaksat osteloo...

– Ettekö tiijjä, kuka minä oun? kivaht kauppias Kasane puolkiivaast.

– En tiijjä, enkä ou uteljas tietämäänkää. Ja mittää muuta minä en taho, ku sitä voan itellen sanon, että on siinä nappisaksoja, on jukoliste...

– Lähtekeepäs kottii kahtomaa, niin neätte, että on sitä muutae tavaroo...

– No, jopa siinäe reissulle joutus, jos nappisaksan tavaravarastoo lähtis kahtomaa – ohohoh! Ku äkkiä oven avvoes, voes tuulenpuuska nuolasta hyllyt tyhjiks – ja sillo ei oes jälellä muuta ku kurlupsis...

– Vae kurlupsis, sanoe kauppias Kasane ja keikist mahhoosa. – Kahtokeeha ensiks ja puhukoo vasta sitte. Näyttääkö tämä keskpaekka siltä, että mahanahka tarttuu selekärankaa kiin, niin että henk lähtiissä sannoo kurlupsis? Näytänkö mierolaeselta? Ja sitä paet on tähä mahhaa syöty semmoesta ruokoo, että se kelepoes toesennii kerra syötäväks, jos siks tulis... Mut mittees tuollaene laeha kuiritsa on syönnä?

– Rukkiista meillä leipä tehhää, vieläpä oman pellon kasvattamista, ja tehhää leivät niin suuria, että kaks vaemoimmeistä tarvihtoo olla yhtä leipee uunii paestumaa kantamassa. Mut nappisaksat ne syyvvä, muekkii Ryssän jauhokulista poakkuja, jotka sitte mahassa turpoo ja tekköö miehestä samannäköese luntin, ku on tapettavaks syötetty imisäsika... Niin, niin – kyllähää nappisaksat on lihavia, mut kukkaa ei tiijjä, kennenkä jauhoesta nappisaksat ja myllärin siat lihhoo...

– Suu tukkoo! karjas kauppias Kasane ja lyyvvä jyrräyttii nyrkillää pöytää, että lasit alako Laukaalaesta tanssia, – eikä tässä muu tule neuvvoks, ku voan hetj lähetää meille, niin soatta nähä, että on siellä muutae, ku nappiloeta...

– En totisest minä lähe nappisaksan puotia enkä harjasryssän laukkua tarkastammaa...

– Missees on korvanna, ku että kuullunna, että on meillä muutae?...

– Se muu on varmaannii sitä sielun vihollisen pillausta, jolla nimellä Sarkamäi tyttö hajupihkoo apteikissä karahtieras ja jota sammoo aenetta harjasryssännii laukussa muun reämä lisäks on, huuvaht muuvvan poekenposkeine mies salin toeselta laejjalta.

– Ei tässä apulaesia tarvita suutaa soettamassa – tuummas kauppias Kasane – mut ku myö kaks on otettu paholaene venneesee, niin kahe myö se souvvetaa rantaa ast. No, tahottako lähtee meille – kyllä minä kyyjji maksan, vaekka parilla ajettas...

– Johhaa oun sanonna, että minä en lähe, enkä mittää muuta tahokkaa, ku aenuvastaa sannoo, että on siinä nappisaksoja, on jukoliste...

Sillo kauppias Kasane peätti, että jollae muulla tavalla on soatava pueta Koavi miehe suuverrääsee. Hiukkase aekoo mietittyvvää ja huuliaa mutisteltuvaa se yht'äkkiä huus, että:

– Tuokoo kuus putelia samppanjoo ja tuokoo hetj! Pöytätoverit koittel estellä ja monj uhkas poestuva.

Mut kauppias Kasane komens, ku mikäkii kentroal ja sano, että:

– Pysykee korreest paekoellanna, sillä ei tässä teijjä kukkaroeta kuluteta. Kuus putelia samppanjoo pöytää hetj!

Ja samppanjaputelit tuotii ja lasit täyteltii. Kauppias Kasane näytti tyytyväeseltä, sillä hää luul toeselta irvistelemishalun lopahtannee. Mut tuskin ensimäeset lasit ennätettii pohjiisa ast ryypätä, ku jo Koavin isäntä huus:

– Tuokoo tähä pöytää – se olj, neät, istuennaa erräälle tyhjälle tuolille – kokonaene tusina sampanjaputelia. Tuossa on kymmenise satamarkkaesta ja jos n'ei piisoo,niinteältä povukseltan annan kuenka monta kymmentä tahhaasa lisäks. Samppanjaputelit hetj tänne!

Ja pöytää ne tulj nekkii samppanjaputelit. Koavin isäntä käsk:

– Viekee nuo kaks putelia niille ryssäläesille kasakkisotilaelle, jotka tuolla etteisessä on ovenvartijoena – sinä aekana olj tapana pittee markkinoella ravintolissa kasakkisotilaeta vartioemassa – ja työ muut vieraat olokoo hyviä ja tuokoo kuppinne tänne, niin koataa niihe samppanjoo – minä hennon antoo toesillennii, enkä voan pöytätoverillen, niinku nappisaksat... Hei, kuulkoo! Hakekoo tallisanko, pankee se samppanjoo täytee ja viekee orriillen, joka on tuolla pihamoalla seinässä kiin...

Tätä nähessää ja kuullessaa rupes kauppias Kasane kiirehtimmää toverijjaa:

– Kupit kiireest tyhjiks! Nyt pittää reistata, kennenkä eän ensiks paenuu samppanjoo huutaissa...

– Minuss ei oo ollunna yskee ennenkää, eikä se minnuu nappisaksoestakkaa tartu. Ja tämä mies kestää siinä, missä nappisaksae, puhel se Koavin isäntä.

Nyt alako kauppias Kasane tulla ihko tuohuksiisa. Mut toverit ryhty häntä kaekin voemin tyynnyttämää, mänpä par Koavin isännän korvaannii sopottammaa. Ja parempia tiplommoattia ne olivattii, ku nykkyeset Euruopan valtiomiehet, sillä ykskaks rakentue suloene sovinto ja rauha riitamieste välille. Eikä kauvvan kulunna siihenkää, ku Koavin isäntä ja kauppias Kasane istue vierekkäe, käit toestesa olokapäellä – suureks harmiks niille, jotka luul peäsöväsä samppanjatuluvaa uemaa... Ja semmoeseks ystävyys heijjä välillää paesu, että juuvva kumauttivat veljenmaljattii – ei kaljamaljoja, voan oekeet samppanjamaljat. Kun ne parrii tovvii olj yritellynnä lauloo, että

    "Suomi lauleloo,
    Suomi lauleloo",

niin Koavin isäntä tuumas, että:

– Minä en ymmärrä nuottiloesta, kiekauksista ja sävelistä mittää, etkä taejja nuottikota olla sinäkää. Mut mitähää jos pistetää suoroo huutoo?

Ja sitte ne suorana huutona porrautti:

    "Suomi lauleloo,
    Suomi lauleloo"...

VANAHALAN HERMANNIN NAEMAPUUHAT.

Ku siltä Vanahalan Hermannilta tievustettii, että minkätähe se ei mäne avioliittoo, vastas se tavallisest:

– Minä löyvvän ilon työstä enkä akoesta.

Ja se ollii työmies, jos jokukaa: aena voan hikpäesenä uurast – ensimäesenä nous pystyy ja viimesenä laskeutu levolle, eikä paljo mistää muusta välittännä. Kerta myö satuttii yhsesä monenmoesista asjoesta tarinoemaa ja ku sattu avioliitostae kysymys nousemaa, tulj Hermanni niin avomieliseks, että kerto seuroovoo:

– Oun sitä jo minnäe kolome erj kertoo höynästellynnän naemapuuhissa, mut jokikkiine yrityksen mänj musukoppaa ja kuel nahkoesa. Enskerra se tapahtu sinä kesänä, jolloenka rues kypsy hyvin aekasee ja leikkuulla olj kiire, ku elot tahto karista. Ku oekee olantakkoo otettii, soatii meillä leikkuu lauvantakiltana lopetetuks. Mut kyllä oltii uuvvuksissae, niin ettei tahtonna jaksoo syyvvä, eikä kylypee. Mut mäntyvän makkoomaa, ei tullunna unta, vaekka oes kuenka peppuroenna ja koettanna sitä narrata ja houkutella. Ja mikä ihme lie ollunna, että Turpeise Kaesa juohtu lakkoomata mielee. Ja semmoese porun sepanj, että lopuks kavvae jalollen, pistin sarkatakin yllen ja soapaskolopposet jalakaan ja lähin yöjalakaa. Ku mänin oekotietä metän läp, ei taenna tuntiakkaa kuluva perille peäsyy, vaekka matka olj louhikoesta. Seistessän siinä Kaesan aetan oven eissä aion muestella yöjalaka-loehtuja, joella tyttöe pyyvetää ovveesa aukasemmaa ja joeta pitkin ikkeen olin kuullunna. Kaekista parraalta minusta tämä tuntu:

    "Kuuluukko koputus,
    Raekuukko raputus?
    Onko aetassa asuvia,
    Huoneessa huokuvia?
    Työnnä sinä, Kaesa, lukkorautoo,
    Minä työnnän ovlautoo."

ja olin ihko ruppeimaesillan tätä loehtuva lukemaa ja hiljoo ovvee koputtammaa. Mut sillon tuumasin, että vetäsen ensiks piipustan muutamia haekeita rintasavuja ja vasta sen jäläkeen pyrin. Istunj siis kynnyksen aluskivelle, latasin kopan täytee ja rupesin tupakoemaa. Ja eläpäs mittää, ku aion tuntee, että nilikkoo rupes kummast kiteloettamaa ja vihavoemaa. Vetäsin soappaa poes jalastan ja äkkäsin, että se mokomakkii soapas koloppone on hieronna nilikan vereslihalle. Ku sitä nilikkoo vielä muun lisäks rupes pakottammaa, peättelin mielessän, ettei tämmöesestä jalasta ou yöjalaks, sillä kukapa tietää, minkälaeseks se yltyy yötä myöte, jos esmerkiks Kaesae sattus siihe jossae tappauksessa jalallaa koskettammaa, niin että parasta on lähtee paenamaa kottii soamaa tervoo voeteeks. Ja niin minä loehtemata ja koputtelemata lähin, empä ies uskaltanna soapasta jalakaan panna, voan toessoappaassa linkutin männä. Ja vaekka hetj kottii peästyvä lätkäsin tervoo nilikkaa, äety se kuetennii niin pahaks, että monta päevee kiireinnä työaekana saen sängyssä pötköttee. Manaten koko yöjalakareissuva minä yksinän mietin, että kylläpä soa hyvi monta Kaesoo juontuva mielee, ennenku minä toese kerran yöjalakaa lähen...

– Mut sanoethaa sinä kokonaesta kolome kertoo naemapuuhissa ollees. Mikäs toesella kerralla esteeks tulj?

– Niin – sillä toesella kerralla loppu yritys hyvin lyhyvee. Olin kuullunna sanottavan, että jos astuu tytön hammeelle ja ku se jälellee vilikasoo, sillo sylästä loksauttaa vaste kasvoja, eikä tyttö siitä suutu, niin se tyttö on luonnonloatusa puolesta siks hyväntahtone, että sen kansa voe huoleta männä avioliittoo, tarvihtemata pelätä soavasa pahankurista akkoo. Ja ku kerta Mikkolauvvantaena huohmasin Turpeisen Kaesan Kauppalan puojjissa kirkolla, aloen pittee silimällä, milloenka se ruppee poeslähtemää. Minä lyöttäännyen jäläkee, astuva leäppäsin rappusilla helemuksille ja ku Kaesa peäsä keäns, sillo minä, ikkääsku vahingossa, syläestä ruelautin ja samalla sanon, että:

– Eläpäs mäne, että soahaa tuummailla. Mut se Kaesa sinkas, että:

– Kuka sinun kansas ruppee tuummailemmaa, mokomakkii könttyrä, joka astut helemoelle ja revit immeiste hammeet. Ja sitte vielä out semmoene vessuu, että sylyk toese noamalle pärskää... Pysy tuummines niin kaukana, etten voan yletä potkaesta kimmauttoo...

Ja varmaannii se Kaesa oes potkassunna, jos en varroon pitännä. Ku tulin huohmoomaa, että minkälaene pippurpesä se Kaesa olj luonnonloavultaa, olin hyvillän, että molemmat kosimispuuhat olj keskentekosiks jeännä.

– Mittees kolomannella kerralla sitte tapahtu?

– Se kolomas kerta saes oekeestaa olla kertomata. Mut ku tässä on nyt alakuu peästy, niin mänköö loppuu ast. Tuolla noapurseurakunnan papinvannotusjuhlassa satun näkemää tytön, joka heilautti minun vertän niin voemakkaast, että peätin käyvvä sen kotona asjoo paremmi perustelemassa. Ku huohmasin, että meijjä noapurin Antti olj tytön kansa tuttu, pyysin minä häntä miestä mäissä auttamaa. Ja juukel kuetennii, kuenka valamis se hetj olj! Kolome keske myö sitte mäntii kellonsoettajan lesken kammarii ja pyyvvettii kahvit. Ja olj se tyttö herja niin nätti, että oekee varpaesta nyk... Männessä olin jo suhahtanna Antin korvaa, että jos tyttö alakaa meijjä talloutta ja huushollia kysellä, niin Anttikii hiukkase kehaseis. Kernaast Antti lupas, vieläpä lisän kansa. Ku siinä juteltii ja minä ikkääsäku veärä koevu takkoo, huohmautin, että meijjännii talossa oes vappaa miniänpaekka, niin kysäs se tyttö, että:

– Teillä taetaa olla oekee suur talo?

– Eipähää niin suure suur, eikä piene pien – siinähää se on puole manttaalin korvilla, vastasin minä.

Mut sillon Antti sannoo sukas, että:

– Mikset ilimota kohallee? Onhaa teijjä talo koko manttaalin suuruene...

– Onko monta lehmee ja hevosta? kysäs se tyttö.

– Parkymmentähää niitä on lehmiä, ja neljä aekahevosta ja muutama varsa.

– Kumma mies – sano Antti – out sinä, ku et puhu totta. Teillähää on neljäkymmentä lehmee, kaheksa hevosta ja kuenka monta varsoo lienöökkää...

– Ompa se sitte ihko ökötalo. Mut outtakos työ ite missä ijässä?

– Siinähän minä oun lähempänä kolomeekymmentä.

– No, joko toas narroot! Johhaa sinä alat olla kuusissakymmenissä, sano Antti.

Sillon minä huohmasin, että se tyttö oekee säekäht. Ja minun ihten vanahaa Oatamiin pist ihan ku puukolla. Minä nousin sannoo sanomata, mänin kyökkii maksamaa kahvit, ku olin ne pyytännäe, vaekka ensiks tuummasin ne jättee Antin maksettaviks – valehtelijan palakastaa. Ja yksinän minä lähin kotjmatkallennii siitä huolimata, että yhessä olj Antin kansa tultuna.

Kotona minun luonton ja vihan lauhtu, kuultuvan, että Antti olj sen saman tytön kansa kihlautunna. Ja vuosii kulluessa oun ihko kokonaa leppynnä, sillä immeiset kertoo, että Anttiparalla on usseempia päiviä viikossa, ku muella immeisillä – kuuluu, neät, olovan hänen eukollaa sisus pippurista, vaekka ulukokuor on korree ja kaunis... Ku sitte yksinän oun niitä kolomee naemapuuhoon miettinnä, oun vähitelle tullunna siihen vakkaumuksee, että vanahanapoekana minä pysyn...

Ja niin se on pysynnäkkii.

ISÄNNÄ JA MÖKKILÄESE NAEMINE.

– Kyllä se nyt Oatami ennen pitkee kemmertyy, sano immeiset, sitteku Kaesa Kekkone tulj sille palavelijaks.

Se olj tuo Oatami varakas talolline ja jo ikäsä puolvälin seuvvut jättännä sekä tarmokas ja kykenövä kaekkee muuhu, mut ei voan naemapuuhii. Jotkut arvel, ettei se akotu, ennenku äejjistä aeka jättää, jotta äet soa emanuuvve hallussaa pittee loppuu ast. Mut huonoja asjantuntijoeta ne arvelijat olj, sillä äejjin kuoltuva ei Oatami osottanna sen parempoo akottumishaluva, ku sen elläissäkkää. Sen johosta sitte, että Oatamille tulj palaveluksee Kaesa Kekkone, alako immeiset sekä salloo että juluk sannoo, että:

– Kyllä se nyt Oatami ennen pitkee kemmertyy.

Kaesa Kekkone olj, neät, semmoene tyttö, että se panj vere heilumaa niin nuorissa ku ikämiehissäe, sillä sille olj annettu sekä kokkoo että näkköö. Ja minkäslaine työimmeine se olj! Monta löntterönaesta oes soanna olla ahertamassa, eikä ne kuetenkaa oes kilipailussa tasalla pysynnä. Tuskin se olj kokonaesta viikkoo Oatamilassa ollunna, ku talo sisuspuoleltaa alako ihko toeselta näyttee: ikkunat ja astiat kiils puhtavuuttaa, lattiat lakastuena arkinakkii, eikä sopella ja nurkissa rikkatunkioeta ollunna. Siist immeine olj kyllä Oatamin äetii, mut sitä haettas jo vanahuus, eikä toas Oatami naesväe töehe jäläkiä tahtonna haestella. Ja sitte äejji kuoltuva talon sisuspuol vähitelle muuttu semmoeseks, mikskä se emännättömässä talossa tahtoo muuttuva. Mut ku Oatami nyt kahtel Kaesan hommia ja niihe vaekuttammoo muutosta, tuns hää mielhyvvee siitä jo senniipuolesta, ettei mittää suurempia mänöjä tullunna. Se olj, neät, se Oatami tarkka miltei itaruutee ast ja se tarkkuus taes peäasjallisempana esteenä naemapuuhissae olla. Mut siinä kuukaus kuukauvvelta nähessää, että vaekka joskus pit hänestä itestää tarpeettommii ostoksii rahhoo panna, niin Kaesan topakkuuvven kautta niillä rahamenoella soatii tuloja nousemaa, niinku esmerkiks aejjamukkaeste maetoastijoehe hankkimisella ja parannetulla karjanruokinnalla. Lystiksee se Oatami tämmöestä huohmas ja lyst sen muutennii olj olla tupasalla ja katella Kaesoo, mitenkä sen peä keikahtel ja posket hohtel, niinku puolukkaterttu. Ja sen silimättii ne loest kirkkaena, ku kynttelpar jouluoamuna kirkon alttarpöyvvällä. Rintapuoleltaa se Kaesa olj muhkee ja ku sen lanteet somast lyllähtel, niin näytti siltä, kunj tuul oes helemoja hulumuutellunna, sillä ne liikahtel käymise mukkaa... Ja mitenkäs voemakas se olj sekä reilu töessää! Ei ollunnakkaa kummeksittavoo siinä, että isäntä kulumaesa alta kahtomalla palavelijattaa tarkastel – ja kukapa tietää, mittee lienöö miettinnäkkää...

Mut ei ollunna Kaesakaa niin sokkee, ettei sen silimää pistännä isännä tirkistelyt. Ja siitä se Kaesa sae aehetta panna aena voan parastaa – eikä sitäkää kukkaa tiijjä, mittee mielessä mahto moata...

Harvon on kahta iliman kolomanneta, sanotaa. Ja kolomantena tässä olj Alapetti, mökkiläesen poeka, joka jo enstopakassa olj ruvenna tuummailemmaa, että:

– Jos tässä ruppeis niinku akottummaa, niin tuossa Kaesassa se oes kelepoova kampraatti. Ja jahka minä katastelen ja siihe suuntaa alkaa riipoja, passoo näe lähnoapurissa koitossii tehä...

Suoraa hoastaessa toas olj sillä tavalla, että akottumine olj Alapetille päivän polttava kysymys, sillä äet olj kivuloene, isä jo vanahanlaene ja mökissä huusholli lisävoemia kaepas. Ja muuten mökki, joka olj Oatamilan moalla, olj omistaa elävä, eikä Alapetti ollunna niin repäesemällä tehty, että sit'oes tytöt variksenpelättimenä pitännä.

No – niin! Se olj Alapetti iskennä silmäsä Kaesaa hetj sen Oatamillaa tultuva. Ja jokkaene viikko poletissa ollessaa ja ussei tikusta tekemillää asjoella talossa käyvvessää poekaparka olj tullunna pikkiytynneeks siihe Kaesaa. Mut yrittäissää sitä lähennellä olj se Kaesa, niinku kirppaluontone hevone. Se ei tosin hänteesä hueskauttanna, ku sillä sitä ei ollunnae, voan helemukset heilaht ja peä ylypeest keikaht merkiks siitä, että on parasta pysyvä loetompana. Se sattu kippeest Alapettii, mut hää arvel mielessää, että tottapa tuo vielä tulloo kesymmäks.

Isäntä Oatamista olj toas lystiä huohmata, ettei se Kaesa ou nue voan koppoomalla otettava, se ku olj isäntä itekkii ruvenna miettimää, että taetas siitä tuosta Kaesasta emäntänä tulla ihko kunnon kalu talloo. Ja kevättalavella olj parrii kertoo lik hipaessunna, ettei naematarjous tullunna tehyks. Mut aena olj ruvenna arveluttamaa, että:

– Entäs jos näe ikämiehelle kommee tyttö tulloo rikkauve tähe?

Ja siinä arvelussa olj pelätintä tarpeeks ast ja – naema-askel jäe astumata.

Mut kerra sitte kesällä jonnae sunnuntakiltana olj kaekki muu väk männä poes kartanolta, niin että kotosalla olj aenuvastaa isäntä, Kaesa ja sokkee ruotukko tuvassa. Isäntä olj asettunna rappusille päevee paestattammaa ja hetkise kuluttuva tulj Kaesa vastapäeselle penkille istumaa. Eikä Kaesa ollunna Oatamista millonkaa näyttännä niin korreelta, eikä sen silimät niin loestanna, ku ne nyt tek. Ensaluks siinä hoasteltii ilimoesta ja tallousasjoesta. Isäntä ei voenna kylliksee ihmetellä Kaesan haluva hyövyttöö talloosa ja ikkääsäku vahingossa sano Oatami, että:

– Se se on huusholli-immeine tuo Kaesa ja emännaks luotu.

– Pyh, vae emännäks luotu! Kukapa se piikatyttörievusta emännäksee huolii – hyvä jo sekkii, ku työssää ja leivässää jokkuu pittää. Mut minusta on kummoo, ettei isäntä emäntee ota, tämmöene talo ku kuetennii on emännän tarpeessa. Miks ei isäntä ota emäntee?

Ja Oatamia tuntu vilustavan ja varistavan samalla kertoo, vällii tuntu suonenvettoo ja vällii toas iho olj kananlihalle käypinää. Mone erj yritykse perästä sae se isäntä viimme sanotuks, että:

– Minne tuo lienöö minuva varte Oatamista, kaemamiehestän, otettu kylykluu sotkeutumia, ku en sitä nuorena osunna tappoomaa ja ku...

Kaesa ei malttanna outtoo, että isäntä oes lausunna sanottavasa loppuu, voan sano, että:

– Eipä ou isäntä taenna kylykiä kopliakkaa, ett' oes peässynnä seleville, kennenkä kuppeessa oes isännän kylen tyhjää paekkaa passoova kylykluu?... Eikä isännässä toas ikä ou vikana, voan paremmin ansiona, sillä ei avioliitto ou lastenleikkiä...

Ja oes se Kaesa sanonna vielä jottae muutae, mut pihhaa astu mökin Alapetti ja sannoo mölläytti, että:

– Minä tulin tievustammaa, passoesko isännälle lähtee arvaelemmaa, mille kohalle myö siitä Hauklammista laskuoja kaevettas, niin saes tässä kesätöehe loputtuva ruveta työhö.

Kaesa posket läväht monenvärisiks ja ihko se taes isäntäkkii kalaveta, ku hää sano, että:

– Mikäpäs tässä lie esteenä. Minä voan pistäyn vähä kammarissan.

Kun isäntä mänj, rupes Alapetti häne paekallee istumaa. Peästäksee jutustamise alakuu se kysäes:

– Vieläkös Kaesa jeä tulovaks vueks tähä talloo?

– Mittees varte sitä kysytää?

– No, ku meilläe oes immeise tarvis, ku se äet on saeraaloene ja...

Mut sillo Kaesan helemukset pyöräht, niinku kirppaluontose hevose häntä, peä keikaht kommeest ja miltei kiukkusest se sano, että:

– Kukapa tuota mökkitöllii lähtöö, jos talosissa taloessa työtä ja leipee sekä lämmintä soa...

Ja sitä sannoissaa se Kaesa poestu, lisäte vielä männessää, että:

– Ite pahahenk lie tuon rutalee tuohon lähättännä...

Siitä Alapetti hetj osaes arvata, että rappusilla on ollunna kysymys naemiskaupasta taekka on ollunna kysymys tulemaisillaa – ja se arvelu näykkäes niin ilikeest häne syväntää. Mut ku Kaesa halaveks häntä sentähe, että hää on mökkiläene, niinku mökkiläene ei immeisvärtieringissä oeskaa ja ku vielä rutaleeks sano, niin se ei aenuvastaa estännä häntä surulliseks muuttumasta, vaan päenvastoe rupes pernoo kaevamaa. Ja tällä laella se Alapetti siinä yksinää tuummail, samalla ku noama olj vällii punaesena ja vällii valakeena:

– Ompas sillä sisuva! Ja minä ku sitä oun ihko laupiaana lupsakkeena pitännä... Tottapa se luuloo tähän emännäks peäsöväsä, ku jo nue ylypeilöö, että minuvakkii rutaleeks sannoo... Jos nyt oun mökkiläene, niin kukapa uskaltaa vannoo, etten talollisena kuole?... Mut Kaesa ite ei ou mökistäkkää, voan... No, mitteepä minä siitä, mistee Kaesa on – kuhhaa ei kuetenkaa liijja aekasee ruppeis ylypeilemmää... Soppiippa nyt ottoo isännältä selevä, onko Kaesa tähä talloo emännävoalissa vae luulottellooko se turhoo...

Ku Kaesa tuvassa tuskittellii Alapetin tulosta ja Alapetti iteksee rappuella järkeil, ketturoe isäntä sängyssää, johonka se sissääpeästyvää heittäety ja paenel syvänalloosa, jota tuntu ahistava ja mieltä paeno, ikkääku jokkii suur vahinko oes sattunna taekka oes sattumaesillaa. Vappautuvaksee paenajaesesta peätti Oatami lähtee Alapetin matkassa tuuleutummaa, tulj rappuelle ja sano, että:

– No, nyt lähetää, eikä käkkeillä.

Ja eänettömyyvessä ne miehet astuva harppail Hauklampia koht ja eänettömyyvessä ne kotvan aekoo tarkastel parraenta laskuojan paekkoo. Viimme Alapetti katkaes mykkyyve sanomalla, että:

– Isäntäkkii se voan suunnittelloo ja riittailoo viljelystesä loajentamista, vaekka niitä on jo ihko tarpeeks ast. Eiköö oes paremp ruveta riittailemmaa akottumista?

– Hm, vae akottumista! Kukapa se näe ikämiehe toveriks ennee tahtoes tulla?

– No, sillä laella! Ja kuetennii oes tulijoeta, vaekka takkavitassa kantaes...

– Niinkö luulet? No, soattaes ehkä samallaesia ikäloppuja soaha, ku itekkii on... Mut jos sitä akottues, oes ies toespuoleise oltava nuor, joka vanhannii miehe vere panis heilumaa...

– Niin juur. Ja semmoene on omassa koessanne – Kaesa. Mittees muuta, ku kysäsette voan, niin helemat hampaessa se hetj etteenne juoksoo...

– Ku tässä on näe pitkältä jo puhuttu, niin voenhaa sannoo, että sitä oun joskus riittaillunna jo sennii puolesta, että Kaesa on roema työntekijä ja talloene immeine. Mut entäs, jos tullookki ommaesuuvve himossa?

Ja nyt olj Alapetti peässynnä siihe, mihinkä olj pyrkinnäkkii ja miltei keskeyttämällä isännä puhhee sano se, että:

– Siinä se jurnu just onnii... Eikös isäntä muesta, mitenkä Toloppivaenoolle käv mäntyvää vanahoella päevillää kovin nuore kansa naemisee? Vaekka tyttö olj köyhä, ku poltettu, mut annappas olla, ku se emännäks peäs, niin se istukii pöyvvä peähä ja ite Toloppi sae nurkassa olla nuhjottoo, kunnekka kuolema korjas poes surkeutta näkemästä...

Ja nähessää isännän nuppatuulelle tulovan, jatko Alapetti:

– Eihää sitä ossoo povata, minkälaene Kaesa emäntänä oes, mut peäsishää siitä seleville, jos tekis piene kokkee. Siinä tappauksessa, että isäntä suostuu, minä oekee mielellän ruppee yhtee juonee...

– Min oun valmis, ku lukkar laulamaa. Mut mittee sit oes tehtävä?

– Jahka tässä illat myteröetyy, eikä kotonanne satu jonnae sunnuntakiltana olemaa enempee väkkee ku nyt juur olj, sillo teijjä pittää yht'äkkiä saerastuva kammarissanne, valittoo niinku viimmene hetk oes tulossa ja pyytee, että Kaesa oes lähtöönne kahtomassa. Minä tulen sitte sissää passoovana aekana – elekeekä voan sillo säekähtykköö – ja myö soahaa kokkee, tulisko se Kaesa emännäks miehe vae rahhaenko tähe. Eiköhää esmerkiks viikkoo ennen pestuupyhhee oes passoovi aeka?

– No, se passoo, niinku puukko tuppee. Ja myö koitetaa.

Sunnuntaena viikkoo ennen pestuupyhhee kehottel Oatamilan isäntä väkkeesä mänemää kylläelemmää. Kaesa jäe kotosalle, niinku isäntäkkii. Ja muuten olj Kaesa miltei entistää suuremmalla ahkeruuvvella työskennellynnä ja kaekinpuolin pitännä talon puolta, niin että isännän peässä naemapuuhat yhäti kiivaammin olj ruvenna pyörimää. Ku sitten myterä tulj, alako isännän kammarista kuuluva voehkinoo ja suureänistä valittamista. Kaesa ihko ryöppynä juoks sinne. Pelästynneenä – aenakii siltä näytti – kysäes se, että:

– Mikäs teällä on hätänä?

– Nyt on teällä hätä käsissä. Minä saerastun kovin ankarast, eikä tästä taejja muuta tulla, ku kuolema. Aeh, aeh, kuenka pistää ja koko ruummiin pallaa ilimitulessa.

– Mistee minä ossoesin lähtee apuva hakemaa?

– Ei mistää, sillä ei tässä apu auta... voeh, voeh... jo taetaa henk salapaantuva kulukkuu, voeh, voeh.

– Voe kuetennii, jos se tuo isäntä nyt kuoloo, eikä ou ies emäntätä, joka rikkauvet peris taekka jos oes ies morsian, jolle ommaesuutesa luppoes...

– Eihää mulla rikkautta oukkaa – velekoo on niin paljon, että ku velekamiehet tulloo omiaa riistamaa, ei jeä muuta, ku tuhkaläjä jälelle... Pistää, pistää, voeh, voeh, voeh!...

– Mittee? Joko isäntä houroo? Ja kaekki isäntätä rikkaana pittää ja niin oun minnäe uskonna... Empä sitten ruppeekkaa rukkuilemmaa, että kuolema ottaes minut ja antaes isännän jeähä elämää...

– Rukkuiliskos Kaesa minun eistän, jos oesin rikas?

– Niin... jos oesin emäntänne taekka ies morsiamenne...

Mut sillon auken kammarin ov ja sieltä tulj sissää valakene pitkä hoahmu, jolla olj viikate olakapeällä. Sen parta ja tukka olj kummallisennäköeset ja levitelle käsiää se jyrisövällä eänellä sano, että:

– Minä kuulin tuon tytön rukkoukset. Minä oun ite kuolema. Ja koska nuor tyttö tahtoo kuolla vanaha miehe eistä – vae tahtonookko se venaruuvvella peästä tuon saeraa ommaesuuvve omistajaks? – niin jeäköö isäntä elämää ja minä otan tuon tytön kylymää kaenaloon, ettei se ennättäes moalimassa oppia veäryyttä tekemää. Kas niin – tuleppas tänne kaenaloo...

Mut sillon Kaesa lysälit polovillee ja käit ristissä rupes rukkuilemmaa, että:

– Elä, hyvä kuolema, ota minuva nuorta tyttöö, elä vielä! Vie tuo vanaha ukkokoppura, joka on niin itarakkii, että se sylykesäkkii nieleksii. Anna nuoren ellee ja vie tuo ikäloppu, joka on jo valamiiks saerastunnakii... Enkä minä toenperästä kuolemata rukkuillunna, jos niin lien sattunna sanomaa... Hyvä kuolema, seästä nuor ja terve sekä vie vanaha ja saeras.

Siinä silimänräppäyksessä pomppoes isäntä sängystä jaloellee ja sano, että:

– En minä ou saeras ollunnakkaa ja jos oesin ollunna, niin kuoleman näkemine minut parans... Mut mihinkä se kuolema nyt joutu?... Ei sitä näy, eikä kuulu...

Se olj, neät, se Alapetti, joka kuolemana olj, puekahtanna kammarista poes ja ympärillää ollee lakanan asettanna pihamoalle nuorallee sekä noavatukkasa ja – partasa tietä kottiisa männessää repinnä pieniks palasiks...

Mut kuoleman talossa käytyvä muuttu elämä kuolleeks, sillä isäntä tulj harvapuhheiseks ja Kaesa välinpitämättömäks, niin että entisestä Kaesasta ei ollunna mittää jälellä. Eikä se ottanna pestiä Oatamilan isännältä, eikä Alapetiltakkaa, voan köyriltä muutti Helsinkii sekä sieltä Pietarii, jonne häepy sen hämärii...

Voan ku rakkauven siemen yritti sekä Oatamissa että Alapetissä ruveta itämää, niin se alako kaevata uutta kasvupaekkoo. Ja niin kävvii, että ennen jouluva olj Oatamilassa suuret jyryheät ja Hauklammin mökissä pienet ja iloeset kihhaukset...

NOAPURUKSET SAE SOUTOO.

Noapuruksilla – Lintharjun Toakolla ja Suottataepalee Tahvolla – olj ollunna harvinaese hyvä kalaonni: kahesta apajasta tulj niin runsaast muekkuja, ettei tahtonna soaha venneisii mahtumaa. Ku heillä olj yhteine nuotta, pantiin soalis kahtia ja kiiree kautta puhkaestii ja suolattii kumpasessae huushollissa se meärä muekkuja, mikä talaven tarpeeks arvailtii tarvittavan. Kalat olj parraellaa mätmahoja, niin että meähneekii kerty monta pytyllistä ja paljo jäe vielä myötäväksii, niinku niitä muekkujakkii. Jos oes ollunna astioeta ja suoloja, oes passanna varata talavella markkinoelle vienttavaraks sekä kaloja että meähnee ja siellähää sitä hintookii saes. Mut ku kumpiakkii puututtii, tehtii peätös, että noapurit lähtöö huomisoamuna soutoo luekuttelemaa kirkolle ja myövät tavarasa omille kauppioelle. Ku syksykirnuuksista olj voetae karttumia, tuummattii sekkii myyvvä yhellä tiellä, ettei tarvihe erj matkoja tehä. Mikä päevän kulkiessa ehittii, se kaloja puhkaestii ja siivottii sekä loput vietii siivoomata suolinee ja meähninee.

Oamulla sitte noapurit lähtivät kakshankaesella venneellä kirkolle soaliita myömää. Harvantoajaa hyö soutoo loksuttel toene kokka- ja toene alatuholla, eikä peränpitäjee tarvittu, sillä järv on pitkä ja kaetane, ku kurenkaula, niin että rantamaesemasta ossoo meärätä, mannaanko suoraa vae veärää. Järvenpohjoesimmassa peässä on kirkonkylä. Rantapenkereellä on Kustaa Pursialan ja Oatu Männäse kauppapuojjit, kahen kilipaelovan kauppiaan, jotka akkunastaa ja rappusiltaa pit silimällä, sattuuko järveltä päe tulijoeta olemaa, männäksee jollae tekosyyllä rantamakasiiniisa tulijata ommaa puotiisa houkuttelemaa. Ku järv on suora, ku mittar oes sitä vartelinjan ajanna, soattaa jo hoeloetuvalta tulevan huohmata. Ja niin olj tullunna nähyks noapurloehennii vennee tulo. Sen johosta olj kumpaenennii kauppias soanna asjoo rantaa. Mut noapuritpa ei soutanna kumpaesenkaa laeturii, voan vene suhaht seisahtuva keskväli paekkeille. Melekee ku yhestä suusta sano kauppiaat, että:

– No, hyvvee päevee. Johhaa noapurukset taetaa tuuvva kaloja ja muuta vöryä ihko lastkaupalla!

Ku ei passoo kehuva, jos soalislykkysä tahtoo säelyttöö ja ku sitä paet oli kumpanennii heistä kauppiaelle velekoo, olj pakko vastata vähän niinku veärä puun takkoo ja siks toene noapur sano, että:

– Onhaa tässä suku kalojae, jos lienöö muutae. Mut ei kaekki meijjä ommoo ou.

Ja sitte ne rupes venneessää köntystelemällä liikkumaa, nostel ja punnael vakkojaa ja mittee ihmettä lienövätkää tissaroenna niin kauvva, että kauppiaehe olj poestuttava soamata muuta sanotuks, ku voan hoehkastuks, että:

– Tulukoohaa puojjissa käymää, niin soatte tupakan hampaesii.

Männessää kauppiaat järkeil, että sentäyteinenkö lie tuo toese siihe tielle tuonunna, ettei soanna yksinää käyvvä venneessä kahtomassa, mittee kaekkee ne noapurukset on lähtennä soutamaa ja jos oes ollunna passoovata tavaroo, oes passanna ostoo summamutikassa. Ne noapurukset toasiisa tuummail, että sattupaes nuo pahhuukset yhtaekoo rantaa näkemää, että meillä on runsaast tuotavoo, niin että ne nyt ossoo hinnan alas polokee. Lisäks ne kuetennii lohuttel ihteesä sillä, että tämminkaeka on ohi, eikä siis tarvii tämmingin pelossa velekasa tähe tavarattaa polokuhinnasta tupata, joskohta onnii omille kauppioelle myötävä, ku mueta ostajoeta ei mahollisest satu olemaa... Ja ku noapurukset sitte vielä hetkise keähkäil, läks heistä toene mänemää Männäsee ja toene Pursialan puotii. Niin kauppias Pursiala ku Männänennii pist hetj sikartupakan ja sano, että:

– Pannaampas käry kärsää.

Niin somalta, ku soattaa kuulustoo, voan niin kuetennii käv, että kauppiaat alako puhuva sammaa tappaa, että nyt on kalansoalis ollunna kaekkialla hyvi runsas, niin että hinta on puota lupsahtanna allaa. Ja Antti Roeha Parikkalasta olj liikkuissaa ilimotellunna, että voe Pietarissa on kovast halapoo. Mut siinä venneesä luona keähkäillessää olj noapurukset – Tahvo ja Toakko – vanahoena kokeneina miehinä osanna varustoo sanat ommii suehisa ruppeemalla puhumaa siihe suuntaa, että Sahipohjan Pekka lähtöö kaupuntii ja ottaa tavarat siellä myyvväksee. Ja sitä paet ei heillä kumpaesellakaa ou ku nimeks ommoo tavaroo. Ku sekä kauppias Pursiala että Männäne olj huohmanna venneessä erlaesia astioeta ollee, tuntue Pekan kaupuntmatka uskottavalta, vaekka se ite asjassa olj yhenlaesta tuulentuomoo, ku heijjä ihtesä puhe kalansoaliista ja Pietarin hinnoesta. Sillo olj keksittävä toesia konstia ja alettii matlakoejja näe:

– No, jopa sekkii oes reissu, jos lähettäes vähiä tavaroeta kaupuntii viemää. Huonolla kelillä kalat rumppaantuvat ja meähnä sotkeutuu, ettei niillä soa ku vähä hinnan haesuva.

Ku ei tämäkää puhe näyttännä tehhoova, pit jo hoastoo suurista rahantarpeista, joehe tähe on ruvettava omia soatavijjaa tahtomaa. Mut ei sekkää vaekustusta tehnä. Sillo ei auttanna muu, ku vieras olj pyyvvettävä puotkammarii, jossa piirongin lahvi lävväytettii auk ja otettii putel esille. Siinä sitte vällii annettii kirkasta ja makkeeta ja vällii hierottii kauppoo. Sen johosta, että muetae asjakkaeta sattu tulemaa, ei lopullista peätöstä syntynnä, vieläpä peäs Toakko livahtammaa Pursialasta männäksee Männäsee ja Tahvo Männäsestä männäksee Pursiallaa. Ja ku miehet vaehtu, olj alettava samapelj ryyppylöehe ast. Mut sitä myöte ku ryypyt alako korvallisilla kihistä, sitä myöte kauppojae rupes tulemaa, joskohta itekukkii astia myötii eriksee sille kauppiaalle, joka himpunverra enemmä makso ja anto pitemmät ryypyt. Ja samate toas siltä osteltii, joka hintoo alens, eikä ruvenna Vanahoo velekoosa kokonaa voatimaa. Ensinnä vietii venneesee Männäsestä ostetut tavarat ja sitte muutettii vene Pursialan laeturi vieree, jonka puojjista niinikkää kaekenmoesta hörtöö kannettii. Ku noapurukset olj nousuviinassa, olj ne ostopeälläe, eikä kauppioelta myömähaluva puuttunna. Ja sitte kauppasa tehtyvvää hyö läht kirkonkylällä käymää tuttaviisa luona, hörpittii kahvia ja vällii putelolttae, joka muun väkevän sekkaa sotkettuna olj omasa höyryvä nostamaa, eikä poeslähtöö huohmattu, ennenku immeiset alako asettautuva makkoomaa. Jossae paekassa heitä pyyvvettii yöks jeämää ja peloteltii pimmeyvellä. Mut sillo sano sekä Tahvo että Toakko, että:

– Pimmeellähä ei tarvihte pelätä ollenkaa, ku ei neä niittää. Ja kyllä nää poejjat on niin monta kertoo tään matkan kulukenna, että osataa männä, vaekka ummessasilimi. Kylypyhää tuo ennätti jättee. Mut lystiähä on siinäe, ku oamulla päevän noustessa moata kellottaa oma akkasa lämpöese kuppee vierellä.

Ja taespa se olla evuks, että noapurit läht niin pimmeellä, ettei kukkaa nähnä, sillä kävely olj osapuellee samanlaesta, ku tikkuristin tanssimme: jalat tahto lyyvvä ristii. Mut kompuroemalla ja mahollisest kumpsauksia tekemällä peäs ne kuetennii venneesä luo. Sitä irrotellessaa ja soutupaekoellee ryhväytyvessää sipas heitä semmoene vahinko, että tultikkuloatikko kimpos järvee – ja sinne tietyst jäekii. Ku hyö arvel, ettei pimmeessä oes peränpitämisestä mittää apuva, ryhty noapurukset kakshangassa soutamaa, niinku tulomatkallae. Lähtiissä sano Toakko, että:

– No, nyt ruvetaa vetämää ku venemiehet ja jos moalle männää, niin tottapaha kokka jyrähtää.

Ja aenakii ensimäeset nykäesyt olj ihko olantakkoo otetueta, niin että vene oekee hypäht. Muutama kymmenys sylj ku olj mäntynä, hypäht vene uuvvestaa, ku oes tahtonna takapakkia ottoo.

– Mittee se nyt viisastelloo? kysäs Tahvo.

– Meijjä voema sen pannoo hyppimää. Ja ku voan tässä tahissa veitää, ei mää kovin monta tuntia, ku tämä kolome ja puole peninkuorman matka on katkaestu.

Sitte ne noapurit sout ja sout. Vällii ne toesestaa salloo otti povellaa olovasta purakosta piene naukun, jota tehessää ne olj voan kouraasa sylykäsövinää, että aero paremmi pysyes. Ja toesinaa taes olla hetkiä, että toene soutaja torkku, eiköpä joskus lie torkkunna kumpanennii yhtaekoo. Viimme alako ruveta oamu valakenemmaa – ja nyt hyö suureks kummaksee ja ihmeeksee huohmas, että hyö ovat – kauppias Pursialan rannasta muutaman kymmene sylen peässä! Suutarj Eljakse Lassi ja Pursialan puotmies Tanel Eäriäene olj, neät, tehnä se koerruuve, että vene olj perärenkaastaa tukkitouvvilla kytketty laeturin pollarii kiin. Ku noapurukset tämän honoes, vaekkei ne konnuuven tekijöetä tiennä, laskettel hyö kuivassa semmoesia voemasanoja, ettei niitä millonkaa oamusiunauksissa käytetä.

– Huovataa takas rantaa ja otetaa koko köyskimppu venneesee.

– Sitä myö ei tehä, niin vältytää varkaeks tulemasta. Ota puukkos ja sahhoo köys poekki, että peästää tästä Papyloonista.

– Mut eikös myö käyvvä oamukahvilla? Samalla koiteltas hankkia jottae kismerätä pohmeloo.

– Vae vielä kahvillae! Ja kyllä kohmelota ei ansaehte ruveta huusloaroomaa...

– Niin, – mut Iipper-vaenoo sano, ettei hää muuta mittää niin seäli, ku kohmeloesta miestä ja kippeetä lehmee ja niitä varte se pit viinoo aena.

– Sanokoo Iipper mitä tahhaasa, mut meijjä on peästävä äkkiä poes, ettei jouvvuta kirkonkylä joutilaehe naurettavaks.

Ja irveessä ikeni toene noapur tylsällä puukkonysällää nihras köyttä poekki. Ku se lopulta katkes, paenautu hää tuhollee ja sano, että:

– Nyt männää, että tukka on pujossa.

Sitä soutuva soatto souvvuks sanoo, jolla noapurit rupes etteepäe mänemää. Mut jonku matka peässä kysäs Toakko, että:

– Eiköhää heitetä nutut poes?

– No, kyllä passoo, vastas Tahvo.

Siinä ku sitte noapurit kuotas nutut yltää, puota pulaht kumpasennii povtaskusta purakko järvee sanomalla voan molskaukse hyvästiks. Mut ei passanna ies kirotakkaa, ettei toene oes soanna toesesa salakassasta vaenuvakkaa tietoosa. Hammasta hyö kuetennii purra rassautti aeroesa tarttuissaa ja ku hyö sitte sout, niin soatto sannoo, että siinä käv kova veto. Kotjrantaa peästyvä höyrys hartiat, ku hikiste hevoste kilipa-ajoessa. Ku miehet käsiää kahtel, joessa olj oekee verkuplia, tuumas Tahvo:

– Empä taejja tään sulan aekana lähtee kirkolle soutamaa.

– Kyllä päevä monast närree kiertää, ennenku lähen minäkää, sano Toakko.

Noapurloehe emännät, jotka olj outellunna miehiää, tulj hölökkäjuoksussa rantaa ja kumpanennii alako miestää auttoo kavveihe kokkoomisessa. Toakon emäntä kysäs, että:

– Pitkin yötäkö työ tulitta vae missee työ yötä piitte?

– Vettä pitkin myö tultii. Eikä yö pitämistä tarvihe, sillä pyssyy se aekasa pitämätäkkii...

– Katoppas, ku sinä out tullunna viisaaks – sano emäntä – ja jos voan oesit enemmä aekoo viipynnä, oes sinusta tullunna ihko viisanikki. Mut Tahvon emäntä tievust, että:

– Muestitko ostoo sitä muskottia?

– Muskottiakos se ollii ja ku minä puojjista kysyn hunsvottia, ei sitä ollunna, voan minuva neuvottii apteikkii. Mut ku apteikista pyysin, niin ne rupes nauramaa – ja sillo minä apteikista läksin.

Kotiloehe peästyvää Toakko ja Tahvo syyvvä muohtel sen verran, ku kohmelo salli. Syömise peälle män toene saunanlauteille ja toene tupasa uunille makkoomaa ja ne korsas iltapuolelle ast, niinku oes paksuva kokkelpiimee ryypättävänä ollunna. Sillä ryyppimisellä se sae kohmelokkii lähtee, pienet putelpurakot ku puota suljaht järvee...

MIES ONNETONNA, KU EI OO -- VELEKOO.

Ku on yhtä monta mieltä, ku on peätäe, niin siitä seuroo, että immeiste keskuuvessa on niin erlaesia meininkiä ja tuummia, ku kesällä on kukkivalla niityllä erkarvasia kukkia. Jos esmerkiks yks pelekee velekoo, niin toene siihe sijjaa ei muuta työtä tekiskää, ku velekoo. Ja lisäks toas toeset salloo velekasa ja toeset niillä oekee ylypeilöö, niinku muuvvan Pieksämäin poekamies, joka kirkkomailla seisahtuva töksäht suure tyttökatraa ettee ja sano, että:

– Eikö teistä kukkaa tahtoes tulla mulle emännaks? Mulle kyllä passoes tulla, sillä mulla on – velekookii.

Mut Vuorsalon Kalle ei pelännä velekoo, eikä veloellaa kehunna, voan tulj onnettomaks, ku joutu – velattomaks. Tästä onnettomuuvvestaa se on ite kertonna seuroovoo:

– Siinähää tuota minnäe ellee kittuuti, niinku märkä pallaa. Ku aena tiukka tulj, pit ehtiä velekoo. Ei se heleppoo sekkää tehtävä kaekistelle ollunna, ku lähteet rupes tukkeutummaa. Mut sillo olj löyvettävä uusia uria ja ku sitä oekee kulukee luputtel, niin aena se markka heltis, eikä mun perjakoehen sarvii ou vallesmanni vielä milloenkaa piässynnä tarttumaa. Nyt tuo taetaa elämä kuetennii sekaseks männä, ku peäsin veloestan vappaaks. Se, neät, tässä viimme syksynä tulj se kauppaneuvvos Hirven mehtäpomo meille tievustammaa, eikö mun halun hyrreis myyvvä kauppapueta metästän. Onkos siellä mun metässän kauppapueta? kysäsin minä.

– Eikös isäntä ou metässää käynnä? utelj se pomo.

– Ounhaa siellä joskus pistäytynnä. Mut min en ymmärrä, mitkä ne on niitä kauppapueta ja oesko niitä myyvvä ast.

– No, luvetaa mehtä esmerkiks 8 tuummasta ylöspäe, niin sitte tiijjetää. Annattako luvan, niin myö luvetaa.

– Ku työ varmaannii tykkeette enemmä siitä mehtäe lukemisesta, ku kirjan, niin lukaeskoo poespoekkee.

Eikä tarvinna kahtaa kertoo käskee, ku se pomo miehinee jo paeno mehtää. Minä tuummailin iteksen, että joutaappa miehet lukkee, sillä ne paremmin ymmärtää, mikä se on kauppapuu ja mikä muu puu. Tää turta pitkätukkaene ei ossoo kauppapueta erottoo, ku mehtä on eissä. Ja muutamae päeväe kuluttuva ne olj lukusa lukenna ja se pomo rupes kauppaa ahistammaa. Mut minä pyysin miettimisaekoo. Lopuks myö sovittii niin, että pomo tulloo meille kolome päevä peästä kaupan peättämää.

Mut hetj sen lähettyvä minä aprikoen, että huommisoamuna mään laevassa ihtesä kauppaneuvvoksen puhheille ja jos myö ukkomiehet kauppa tehhää, niin se se vasta kauppa on. Ja minä lähin. Laevalla kuulin kahe tuntemattoman miehe keskenää peättävä, ettei kukkaa soa mehteesä myyvvä runttoomalla, voan parasta on kauppa tehä runkoluvu mukkaa. Minä pistin tämän asjan hampaa kolloo.

Kauppaneuvvos olj tapasa mukkaa ystävälline ja sitä ystävällisemmäks tulj, ku sae kuulla mun liikkuvan mehtämyönthommissa. Hetj se tievust, haluvanko myyvvä runttoomalla kokonaesuuvessaa vae runkoluvu mukkaanko. Ku ilimoetin, että runkoluvun mukkaa, niin se paekalla tek tarjouksesa, joka olj monta markkoo korkeemp, ku sen häne pomosa tarjous. Minä luulin kauppaneuvvokse iliman voan turhanpäete tarjoovan ja sanoen, että mulla on tosaekeet myyvvä ja sentähe pyyvvän, että kauppaneuvvos tarjoes hintookii toenperästä. Ja kaeketi se kauppaneuvos luul mun pitävän hintoo liijjan halapana, koska se paekalla lisäes vielä par taekka kolome markkoo. Suoraa puhhuissa minust olj jo sen pomon tarjous passoova ja se kauppaneuvvokse ensimäenennii tarjous melekee mahottoman korkee, voan ku arvelin, että kylläpä se yskäsä ymmärtää, minä ojensin käten ja kättälyyvve kauppa peätettii sekä tehtii vielä kirjutettu kontrahtii. Lumkelin jouvvuttuva alakoe veto ja ku se loppu, saen minä käypäset kouraan, joella kävin kaekki velekan maksamassa.

– No, nytkös sinun passoo velattomana miehenä pötköttöö selälläes, niinku hako rannikolla, ja talavellae tuvassa kuunnella, mitenkä pohjoestuul ulukona nurkissa viheltää – ihko sin out onnenpoeka.

– Elä, velveikkone, puhu onnesta mittaa, sillä minä tulen onnettomaks, ku tässä päevä päevältä tuhmenen ja pöllönen. Katoppas tätä. Kumulla olj velekoo pit minun oamu- ja iltapuhteet, jopa päeväsyvämmelläe, askaroettoo aevojan, mistee sitä puuttee aekana ossoo männä velekoo pyytämää. Samalla olj mietittävä, mitenkä soa ne velekamiehesä rauhottummaa, jotka pakkaes ahistammaa. Siinä olj koulu, jossa järk oppi voemistelemaa ja äksieroomaa. Nyt minä velattomana olla nuhjotan voan tässä kotona, en neä toesiaa immeisiä, ku ihmeeks, enkä kuule mittee missäe tapahtuu. Siellä kuleksiissa näk ja kuul sekä oppi jottae. Tässä minä tuppaannun ja tulen vähitelle ihko tökeröks. Minusta jo tuntuu, ku tuo peäkoppanii oes muuttunna sissäälämpiiväks savutuvaks. Ja usko poes, että kyllä on paremp olla ies jottae ymmärtävänä velekaesena, ku pöllönä ja tökerönä velattomana...

PARJ ERREYSTÄ.

Erreykset on immeisillisiä, sanotaa, vaekka kyllä voe erreys elläemellennii sattuva. Toesilla erreyksillä voe olla mitä raskaemmat seuraukset ja toeset toas pannoo hymmyilemmää ja nauroo virnottammaa. Niitä paria erreystä, joesta tässä puhe tulloo, oes soattanna oekee suur voara seurata, mut ku kaekeks onneks ei niin ou tapahtumia, lienöö luvallista julukine nauramislupa antoo, jos kellä on nauramissee haluva. Siitä syystä että ne kumpanennii on johtunna tohtuorin luona käymisestä, pittää ne samalla kertoo hoastoo.

Mikä kunneus sen Pörölän Pietun terveyteen lienöö tullunna, ku se keänty huonovoentiseks, niin että sen elämä ommae sannaesa mukkaa olj voan kutjotusta Ja ku jokkaene yllytti, peätti se Pietu männä tohtuorilla arvuuttammaa, mikä nyt on vikana. Kovin tarkkoo työtä se tohtuor tekkii: riisutti paejjannii poes peältä koputtel rintoo ja selekee, niinku huonolla jeällä kulukussa sitä kepillä kolokutettaa, panjpa korvasa paljasta mahhooki vaste ja kuuntelj sekä korvallaa että kummallisella pillitötteröllää. Sitte se kirjutti paperliuskalle koukerroksia, joesta ei lautamieskää soanna mittää selevee, vaekka sillä olj täyvvet ristit kirkonkirjoessa lukutaejjostaa. Sitä paperliuskoo antaissaa olj tohtuor sanonna, että:

– Menge nyt apoteekki ja nautti se, ku ne sielt anda ja tulkke kolmi peive pereste sanno, mitte se on vaekutta.

Pietu tek työtä käskettyvä, vieläpä atteikissa kahto tarkkaa, minkälaesta rohtoo siellä valamistettii. Ja survomalla ja hieromalla olj laetettu kolome kattaanmarjan kokkoesta pyöreetä nappulata, ku rihlapyssynluotia, joeta ne sano pilleriks. Ne pantii lapsen peukalon suuruesee paperista tehtyy loatikkoo eli tötteröö, johon ne koato jottae pölyvä ensin ja sitte paenettii kans peälle ja mikä lie paperliuska liimattu kuppeesee. Se liuskake olj kuetennii peässynnä irt ja taskusta puonna.

Ja kottiisa tultuvaa panj Rietun peätä punneille, ku ei tahtonna käsittöö, niillä laella se rohto otetaa. Ja onnettommuuvveks putoes sekkii paperliuska loatikon kuppeesta, jossa liuskakkeessa toeset arvel osviitan ollee. Ku se tohtuor olj sanonna, että se nautitaa, mikä atteikista annetaa ja vielä lisännä, että nieltessä on pee paenatta allaa, niin Pietu olj tievustanna, että mikä p on allaa paenettava nieltessää, onko se kirjan puustaen vae mikä? Ja sillo olj tohtuor takapuolta tuupanna Pietuva peähä ja sanonna, että:

– Teme pee paenetta tell viissi alla.

Ja tästä johtu Pietu vuntieroomaa, että kyllä se tuo koko rakkine on tuommoesennaa nielastava ja jos ei tunnu mänövän, on peätä paenettava allaa. Siinä arvellessaa tuummail Pietu, että kyllähää nue suuria perunalohkojae nieleksittää ku on tuo loatikko eli paperrasia. Sitte hää pist sen suuhusa, rupes nieleksimmää peätää melekei lattiaa ast paenamalla, niin että silimistä ves tippu. Mut ei se ruoja ruvenna uppoomaa. Pietu rätnäil, että onhaa keinoja, jos on vastuksijjae, sekä pureks suussaa aekamoese kimpalee leipee, pistjpä voetae sen peälle. Ja kun sitte vielä lisäks ryyppäs kokkelpiimee palanpaeneeks sekä voemakkaast nielas, niin mänjpä se puru allaa ja rohtotötterö matkassa, että oekee juthaht. Pietu tietyst olj tyytyväene.

Ku neljäs päevä soapu läks Pietu tohtuorii, niinku olj käskettykkii. Ja het kysäes tohtuor, että:

– Mitte on leeke vaekutta?

– En min'ou vielä mittää vaekutusta tuntenna, ku se ei ou vielä taenna auvveta se kans.

– Mike kans?

– Minä nielasin sen atteikista annetun rohtotötterön kokonaesenaa...

Ja sillo olj tohtuor näyttännä kovin säekähtänneeltä ja ruvenna yksinää puhella höpisemmää. Viimme se olj sanonna, että:

– Me toevo, ett se sulaa. Mut nyt me anda uus leeke ja te nautti neljä rookalusikka peeväs.

– Mut mitenkäs ne lusikat allaa männöö?

– Ei lusikka alla menne, ei! Te kyssy apoteekarilt neuvo.

Ja sitte Pietu hak atteikista uuvven leäkkee eli rohon jota neuvottii ottamaa neljästi päevässä ruokalusikalline. Se varmaannii olj hyvvee rohtoo, koskapa Pietu jäläkeepäe kehu sitä ja sano, että:

– Se lusikkarohto se kaeketi aukas sen tötterön kannen. Ja ku ne kaks rohtoo alako yhessä vaekuttoo, niin päevä päevältä rupesin parantummaa ja kalakkomaa siihen kuntoo, missä nyt oun.

Selloatuene se ensimäene erreys olj, ja ku siinä on loppu hyvä, niin onhaa se sillo kokonaannii hyvä.

Se toene erreys toas, joka pittää tähä yhtee piustaa pistee, on pikakirjutuksella pantu paperille ja on siis sanasta sannaa semmukkaene, ku Asikaes-Antti ite hoasto:

– Ku se tuo mahhae ruppee oekee reistaelemmaa, niin pelissä sitä siinäe immeisparka on. Minunnii maharustinkin ku ensaluks kurahtel ja narahtel, ku vanaha ov ja sitte sille vällii ei kelevanna mikkää ruoka. Millo sitä milläe laella rullo ja kipristel ja vähitelle se kovettu ja poattu, että luul sen kiveks muuttuva, jopa pit ruveta tuummimaa, ettei sitä soa tyhjennetykskää muuten, ku tulupanveäntime eli korkkiruuvvi avulla. Ja ku vaevojan valitin, sanottii mulle, että mulla on katarria mahassan. Tievustaissan, että onko ne katarrit matoja, jotka minä Vappu-vaenoo suokanarvista keittämällä sopotuksella jo kerta saen lähtemää, että ne oekee vinkaes männessää, niin selitettii, että katarri on mahavaevan nim sekä kehotettu kiire kaupalla käymää tohtuorissa, ennenku minusta tulloo Manalan Matti. Eikä siinä muuta keinoo ollunnakkaa, ku voan pit lähtee tohtuorille. Se tohtuor olj taetava leäkär, mut kuulu ollee niitä vekomoania, jotka vihhoo tätä oekeehe immeiste kieltä ja mongertaa ommoo mongerrustaa, niinku se tek mullennii, sitteku olin vaevan valitellunna juurtajaksae. Se tohtuor kysy, että:

– Mite te on söönä?

– Immeiste ruokoo meillä syyvvää: pottaattia, muekkuja, joskus vingunpintoo eli sianlihhoo, rukkiista hapanleipee ja keitetää ruespuuroo, piimävelliä, hapanlohkoo sekä kalakeittookii.

Ja se tohtuor alako pyörittöö peätää niinku kissapökki ja puhuva, että:

– Teme pahha, teme pahha – siite se tullo katarri. Mut minä lopetin sen peänpyöritykset ja sanon, että:

– Mistee ne herrae herkut mökkiläeselle tulloo, eikä niillä leäryllä ja luerakkeilla työmies jaksaes mittää tehäkkää.

Sitte se tohtuor mietti hollin aekoo ja lopuks tuummas, että:

– Teme vatta pitte ava...

– Herra siunatkoo – leikataanko mun mahan auk?

– Ei leikka, ei. Mine orneera leeke, joka ava vatta. Otta sitte illalla ja tule sit huomepeivene tenne.

Minä lippasin atteikkii, ostin leäkkee ja iltasella sitä nielaesta lotkautin. Sekös muutaman tunnin peästä nost sisuksissan elämän! Ku sitte oamulla mänin tohtuorin luo, kysäes se hetj, että:

– Onko se lakseera?

– Ei, ei yhtää...

– Mike ihme! Nu, mine kirutta uus leeke. Otta se ja tullo huomipeive tenne.

Ja ku minä sen rohon nielin, niin sitte käv jo ihko ryöppä ja niin tulin heikoks, etten tahtonna jaksoo tohtuorii kävellä, eikä sitä soanna ies rauhassa kävelläkkää, ku pit tuontuostae pistäytyvä vesakossa, niinku entise Pieksämäe miehe. Ihko samalla tavalla ku öilönnii se tohtuor toas sitä laksieruuta tievust ja ku minä en osanna muuta ku kieltee, kirjutti uuvve rohon ja kuhtu oamulla luoksee tulemaa. Tämä kolomas roppi olj semmoesta vekarata, että toene tarvittii minuva tohtuorii taluttammaa, sillä ite en kyvennä kunnollee kävelemmää. Ja toasiisa se tohtuor kysäes, että:

– Onko se ny lakseeraa?

– Ei ou, vastasin minä heikolla eänellä.

– Herre, herre, sano se tohtuor ja mitä lie vielä muuta mongerrustaa puhunna lisäks. Ja sitte mänj kirjahyllysä luo – ja sillä hyllyllä olj kirjoja jos kirjae poekiakkii – ja otti sieltä roamatu kokkoese kirjan, jota selaes ja selaes sekä kohta tulj mun etteen ja kysäes, että:

– Onkko tullu mittää ullostus, onke te ullosta?

– Voe veikkone kuetennii! Minähää sitä ounnii ulostellunna – eikö jo lie kaekki sisuksetta lähtennä? Ja pelekee minä, että on selekärankae jo tipose tiessää, kosk' en taho ennee pystyssä pysyvä, eikä tätä männöö kintutkaa ennee kestä, jos ei soaha toppia tulemaa.

– Se on hyve, että se vatta on tullu ava. Mene nyt kotti ja pittä olla sänky peelle muutama peive. Ei saa syö raskas ruokka.

Ja sitte minä matelin kottii. Mut en pannunna sänkyvä peällen, voan annoen olla sängyn allan ja moata rötkötin siinä.

– Oljpa kuetennii hyvä, ettet mokomasta kuurista kuollunna, sano jokkuu kuulija siinä.

– No, tokkos nuesta tok tohtuorin rohoesta kukkaa kuolenoo. Ja jos oekee totta hoastan, niin olj se voan semmoene ryykki, etten ou sen jäläkee katarria mahassan tuntenna, lopetti Asikaes-Antti juttelusa.

KUMPASELLAKO ETUSIJA?

Satunj kerra joutumaa väettelyy karjalaeste ja meijjä savolaeste erloatusista luonnonloavuesta – ja kumpanennii kehu ommoosa. Lopuks tulj puhe hyvänahkaesuuvvesta sekä pitkämielisyyvvestä – ja niissäe ominaesuuksissa meistä niin toene ku toenennii pitj oman heimosa puolta. Vastaväettäjä löe pöytää viimmesenä valttinaa seuroovan tappaukse, jossa muka karjalaene sekä hyvänahkaesuus että pitkämielisyys essiytyy voettamattomassa loestossaa:

Kerra sattu ryssäläene kauppias puojjissaa Pietarissa julumistununaa Muolalaesee miehee ja käskiissää sen puojjistaa ulos mänemää olj vielä lisäks sille sanonna, että:

– Turakka, turakka!

Ja tämä turakka-sana kuuluu olova vielä pahemp haukkumasana, ku se, jonka Heimos-Ville olj kerra sanonna muutamalle harjasryssälle. Se olj Ville ollunna otrapieleksestä viemässä lyhteitä riihee, ja ku tietä olj sattunna harjasryssä astuva vutkittammaa, olj Ville kysynnä toesilta miehiltä, että:

– Enköö juuttaa vutkittajalle sano venäjäks haukkumasannoo?

– Sano, sano, olj toeset miehet yllyttännä.

Sillo olj Ville huutoo hoelassunna:

– Tavae rutka, tavae rutka.

Harjasryssä olj männessää molittanna jottae vastaa, mut eihää kukkaa venättä ymmärtännä.

Se turakka-sana kuetennii, joka Muolalaeselle miehelle Pietarissa sanottii, kuuluu olovan paljo karkeemp ja ilikeemp haukkumasana. Mut ku miestä samalla käskettii puojjista ulos, ei auttanna muu, ku pitj pittee sana hyvänää ja männä mänöjää. Ja niimpä se Muolalaene kavaht neljpyöräsillee ja läks kotiaa koht ajjoo karittammaa. Viijje peninkuorman peässä juohtu sitte sen mieleen, että minkäs tähe hää jätti ryssäläeselle kauppiaalle antamata sanan sanasta. Yhtäkistää se pyöräytti hevosesa ympär ja läht kiireest männä huristammaa Pietarii takas. Tultuvaa sen puojji ettee, jossa haukkumasana lausuttii, nous Muolalaene neljpyöräsistää, mänj puojji ovelle jahuus sinne sissää, että:

– Uo sie isse turakka, uo isse turakka.

Sitte toas kapsaht neljpyöräsiisä ja läks uuvvestaa ajjoo karittelemaa kotiaa koht, eikä ies kahtonna, tokko puojjissa lie ennee sitä miestäkää ollunna, joka häntä turakaks sano.

Mut ei tarvinna minunkaa jeähä tuppisuuks tämän tappaukse kuultuvan, sillä hetj tulj muestkopastan esille Lotki-Toavetin pitkämieline ja hyvänahkaene mänettely, jota passas hyvi rinnastoo, ku sekkii olj kauppapuojjissa alakusa soanna, vaekka ei tosin Pietarissa. Mistee syystä lienöö Kauppalan kauppias sattunna kimmastummaa Lotki-Toavettii, joka on moankuulu hyvänahkaesuuvestaa, ja kimmaestuepa niin kovast, että tarttu niskaa kiin ja työns puojjistaa ulos. Liekkö Lotki-Toavetti sitte männessää miettinnä, ettei tuo mikkää sankarjtyö ollunna, vae eikö lie ies sitäkää vuntieranna, sen ku voan kaekessa rauhassa paeno kottiisa ja elel tavallista elämeesä huomisiltaa ast. Mut sillon moataruppeemise aekana ku jo istu sänkysä laejjalla ja viimestä iltapiippuvaa tupakoe, se yhtäkistää karkas pystyy, purist nyrkkiää ja sano, että:

– Voe, voe, jos se Kauppala kauppias oes nyt tässä, niin jo jumaliste se näkies, mitenkä minä sitä viskoesin, niinku karvarukkaesta... voe, voe jukoliste!...

– Tulitko sinä hassuks vae mikä sulla on? kysäs emäntä.

– En ou tullunna, enkä meinoo tullakkaa. Mut ku juolaht mieleen, että se öylön työns minut puojjistaa ulos, niin voe, voe jukoliste!...

Ja Lotki-Toavetin emäntä sano, että:

– Aeka hattuva hakkee: hattu viijje virstan peässä. Eikä sinunkaa tarvihe suuttuva ja julumistella nyt vasta vuorokauvve perästä, ja ku se kauppiaskaa ei ou maella, eikä halameilla...

– Paremp myöhää, ku ei millonkaa aenae – suuttumisessa. Ja sen neuvon minä sullennii annan, että elä millonkaa suutu yhtaekoo toese kansa. Katoppas, jos minnäe öylön suutunj samalla kertoo, ku se kauppias, niin kukapa tietää, mittee siinä oes tapahtunnakaa – ehkä oes toene rauvvoessa ja toene lauvvoessa... Mut nyt mun olj niin voaratonta puhaltoo vihapuht sisuksistan – ja sen peälle peästä rauhallisella mielellä moata pötköttämmää. Eipä siis muuta, ku puhalla, eukko, tulet sammuksii ja tule tänne viereen vitkottammaa. Ja johhaa tuo makkuuaeka onnii.

Ja kohta olj koko pere makkuulla – kuka sitte lie pötköttännä ja kuka vitkottanna...

Mut lukija asjaks jeä tutkia ja peättee, karjalaesellako vae savolaesella on etusija hyvänahkaesuuvvessa ja pitkämielisyyvvessä. Minä ite tahon olla puoluvellisuuve yläpuolia, niinku resitentti.

AEKAMIES.

Sitä tavataa sannoo, että luonto tekköö työsä täyvvellisiks. Mut aenae Kust Lapio olj elävä esmerkki siitä, että sattuu luonnoltakkii epätasaesuuksia tulemaa. Se nimittäe olj soanunna liijjan lyhköeset jalat, joskohta muu ruumis olj joka hollilta kookas ja selekäkii olj yhtä levee ja pitkä ku köyhän pelto. Mut jalat ne kertakaekkiaa olj niin pienet rimpottimet, että niillä käveleminennii ei näyttännä astumiselta, voan toarostamiselta – ja tokko niillä lie ollenkaa ylettännä juosta?...

Vaekka Kust ei ollunna turhamieline, tuns se kuetennii kiusoetusta lyhköeste jalakojesa vuoks. Ja mikä pahinta: vastaantulijat, etennii ouvvot, kahto ihmetelle hännee, vieläpä ne vilikas jäläkeesäkkii ohite peästyvää. Se tietyst hermoja ärrytti ja kaevel vanahoo-oatamia. Kust osaes kuetennii harmisa salata, eikä ollunna olovinnaa toppanaankaa. Ja soahaksee varmuuve, ettei häntä uskalleta pilikkatauluna pittee, se olj ottanna tavaksee tuontuostae ringaesta, että:

– Min' oun aekamies!

Ja jos voan olj jottae ertyesempöö huohmoovinnaa taekka että häne jalakojasa tarkasteltii, sillo se Kust jyrräytti nyrkkiää pöytää taekka lyyvvä lävväytti kämmenijjää vastakkae sekä karjasemalla kiljas:

– Min' oon aekamies, aekamies!

Ja niillä sanoella ja liikkeillä näytti tavallisest vaekutusta olovannii.

Mut sattu sitte kerra, että Kust olj ollunna kilipa-ajoessa, voettae ensimäese palakinno sekä vielä möe orriisa melekei satumaese korkeesee hintaa. Ja siinäpä sitä jo olj syytä ihko "aekamiehennii" hörähtöö hyvillee. Tätä mielilloosa tahto Kust muellennii jakkoo kuhtumalla neljä ystävättää ja kylänmiestää ravintollaa vieraeksee. Ku passoova vappaa pöytä löyvvettii, istaht nämä viis miestä sen ympärille, ja Kust helläytti pöytäkelloo, niinku aekamies aenae. Het soapu ravintolapalavelija, nuorenlaene poeka, ja kumars sekä kysäes:

– Mittee herroelle saes luvan olla?

– Viis lasia totia.

Sinä aekana ei nimittäe vielä niitä tuuvvinkloeta eli tyytinkiä tunnettukkaa, voan ku miehet mänj kapakkaa, niin ne rupes totisille, ellei ne pottuoltta ärmättiä juonna.

Hyvin pia olj pöytä korreena, niinku on tapana sanoo, ja Kust kehottel ystävijjää ja kylänmiehiää valamistammaa kuppiaa juotavaa kuntoo.

Mut ku se passarjpoeka jäe siihe lähistölle seisomaa, anto Kust sille ankaran silimäykse. Se ei kuetenkaa tehnä mittää vaekutusta. Sillon Kust jo ihko vihaesest mulukautti. Vaekutus olj yhtä huono. Siitäpä Kust rupes arvelemmaa, että passarjpoeka kahteloo hänen lyhköesiä jalakojaa, jotka ei ylettännä lattiaa ast, voan ne riippu tuolin ja lattian välillä. Se alako hermostuttoo siinä meäri, että Kustin kärsimys lopaht ja hää tievust, että:

– Mittee siinä seista toljotettaa, niinku Tolovaese akka?...

– Minä outan maksuva.

– Kylläpähää maksetaa sitte, ku ensin on soatu nautituks.

– Ei se pelj vetele, voan maksu on hetjpaekalla suoritettava.

– Ahaa, meitä pietää rosvoena, jotka...

– Ei pietä rosvoena, eikä minnää muenakaa, ku tavallisina immeisinä. Mut minun on tehtävä sen raukkaa, ku herra on käskennä.

– Herrako käskennä? Ohhoh, vae oekee on passarjpoeka herranpalavelija, niinku pappi... No, ei passarjpoejjan, eikä passarjpoejjan herran tarvihe pelätä meijjä karkoomista... Tuossa on kärpäespaper, viissatamarkkane. Siitä passoo omasa ottoo, niin ei tarvii seista toljottoo ja kahtoo noljottoo.

– Eikös oes pienempöö rahhoo? Ku nyt markkinaaekana on paljo väkkee ja hyvin kiire, ei tässä ennättäes lähtee kaupunnille rahhoo vaehtamaa, ku puhvetissa kuuluu olovan pienten puute.

– Vae on pienten puute... No, meillä ei toasiisa ou suurte puutetta ja rahhoo ne on suurettii rahat, sano Kust huohmattavalla koppavuuvvella. Ku rosvoeks luulette, on parasta ottoo suuresta rahasta, niin ei tarvii karkoomista pelätä...

Passarjpoeka mänj kärpäespaperia vaehtamaa ja hetkise kuluttuva toe 495 markkoo takas sekä setelrahoena että hoppeina. Samalla ku Kust korjaes rahat talteesa, samalla se anto silimänmulukaukse merkiks siitä, ettei passanna jeähä lähheisyytee seista toljottammaa ja kahtoo noljottammaa. Mut iliman tätä mulukaustakkii oes se passarjpoeka kaeketi poestunna.

Vaston tavallissuuttaa Kust lakkoomatta koppautti lasisa pohjoo pöytää kehoettooksee ystävijjää ja kylänmiehiää niin maestamaa, että pohja ruppeis paestamaa. Ja lassii tyhjettyvä uus samanlaene annos tilattii. Ku passarjpoeka uuvve annokse tuotuvaa yritti poestuva, pist Kust viissatamarkkase häne kätteesä ja sano, että:

– Tuosta maksu, ettei tarvihe karkoomista pelätä. Ja rosvoloelta on maksu otettava suuresta rahasta, eikä jeätävä toljottammaa...

– Onhaa teillä pienempöökii rahhoo...

– Mittees se vieraalle kuuluu, mittee rahaloatuva mulla on, kuhhaa voan talo soa omasa.

Eikä siinä auttanna muu, ku rahhoo olj lähettävä vaehtamaa.

Ja nytkös se Kust vasta alakokii ystävijjää ja kylänmiehiää kiirehtijä ryyppeemää. Ja kohtahaa siinä lasiloehe pohjat paestovattii. Sillo toas jällee heläht pöytäkello ja jällee tulj riisreätti rahanvaehtamisesta. Mut Kust olj itepintaene, niinku – suomalaene. Ja kärpäspaper olj vaehettava pienemmäks rahaks neljä erj kertoo. Sillä viimesellä kerralla olj pakko käyvvä oekee pitkän matkan peässä passoovia vaehtorahoja ehtimässä.

Ku neljännet totlasit olj pohjaa ast tyhjennetty, tahto Kust vielä pöytäkelloo helläyttöö uutta annosta tilataksee. Mut sillo ystävät ja kylänmiehet karaht vastaa, sillä ne tuns jo juoneesa kylliksee, niinku entiset heävieraat. Ankaran neljottelu jäläkee Kust soatii taepumaa.

Poeslähtiissä Kust kuetennii seisaht kesklattialla, oekas ihtesä suoraks ja mahtpontisest sano, että:

– Ku toeste tämmöese miehe neätte, elekee luulko rosvoks, elekeekä jeäkee seista toljottamaa ja kahtoo noljottammaa. Ja pankoo mieleenne, että minä – ja tällöen se lyyvvä lävväytti kämmenijjää vastakkae – että minä oun aikamies... Kuuletteko? Minä oun aekamies!

– Etpää ou, ku aekamiehe puolikas, sano jokkuu nurkasta, mut niin hiljoo, ettei sitä Kust kuullunna. Ja se olj oekee hyvä, ettei se kuullunna...

Ja Kust kävel vieraehesa matkassa ovvee kohi oekee niin pitkillä roekkaeluaskelilla, ku lyhköeset tynkäjalat suennii salli, että oes paremmi aekamieheltä näyttännä...

HYVÄ HUMALA -- HUKKAA...

Ei tarvinna lähtee asjantuntijoo mistää ehtimää, sillä itekukkii huohmas, että mies olj rikkonna kieltolakia: astuissa sitä läekytti, niinku tuul venettä, kasvolihakset olj riipuksissa, niinku lihavan miehe housut laehan pilleksissä ja puhetta tul ihko tuluvanaa, samalla ku vällii peästel pitkiä sylykruelauksia sekä viitto käsijää, niinku oes kärpäsiä hätistellynnä. Se vaevaene mato ja matkamies, joka tällä laella tietä taevals, olj Puumannin puutavaraliikkeen mehtäpomo Antti Pöhönen, paksu ja lihavahko miesruhjake, niinku nimesäkkii vähä viittoo. Vueskymmenii kulluissa se olj perehtynnä mehtähommii ja mehtäkauppoetekemissii niin juurta myöte, että oes koko liikkee miehistä numero ensimäene, jos ei oes ollunna sitä heikkoutta, että joe, vaekka ei janottannakaa. Ku kuetennii Pöhöse kokemus ja taeto olj yhtiölle tarpeelline, kateltii voan avuja, mut silimät sulettii häne heikkouvellee.

Mut tulj sitte yhtiöö uus phorstmestär, niinku Pöhönen metsänhoetajoo nimitti, ja tämä olj tavattoman ankara ja tinkimätö kieltolakimmeine, joka Pöhösellennii panj erottamise uhalla sen voatimukse, että pittää pysyvä väkjuomista erillää. Ja Pöhöne pysykii kaekkii kummaks ja ihmeeks raettiina pitkät aejjat. Mut ku se nyt nähtii täyvvessä seilissä, ei se voenna olla huohmiota herättämätä, vaekka tätä ennen sitä oes pietty luonnollisena ja asjaankuuluvana. Muehe muvassa häne kulukuvaa tarkastel Oakki Möhöne, kaekenmoeste koukkue keksijä ja ilomieline veitikka, joka mittää ei niin harrastamia, ku kepposte aekaasoamista. Nähessää, mitenkä Pöhöstä läekytti, ja arvatessaa, että se männöö Tuohniemee, jossa on tapasa majjaella, Oakki Möhöne jo miltei suutaa maeskuttel sille herkkupalalle, jota peätti ryhtyvä valamistammaa.

Ku Möhöne arvel Pöhöse jo peässee perille, mänj se puhelimmeesa ja soettoo helläytti Tuohniemee. Ite isäntä Juoso otti korvaasa torve ja huutoo kajjautti:

– Halloo – kuunnellaa – halloo!

– Onkko se Toohiniem?

– Kyllä on.

– Onkko seelle piirimees Pöhöne? Keske hente telefooni.

– Käsketää.

Antti Pöhöne kompuroe puhelimmee ja huus, että:

– Halloooo! Kuka... hikhiköhöh... minuva tarvihtoo?

Ja nyt Oakki Möhöne muutti eäntää ja puhel hyvin ruotinvoettoeset, niinku se phorstmestärii tekköö, ja sano:

– Teme on forstmäestare. Me on matka sinne Rannakse mettä tarkasta. Te tule minu matka.

– Mulla on... hikhikööh... kahe viiko loma... öhhöö...

– Ei tarvitte kaks viikko, sill kaks peivee vaa aikka mene. Me on teelle Pirtala keevaris ja ko me söö vehe, me tule auto kans hakkema, ehke parikymmene minuutti peeste.

– No, mieskunnossahaa minä oun... hikhiköhhöhhöö...

– Ei olle hyve kunto, ko teisse on yske. Mut mull on hyvet fällyt. Olla sitte valmis, ko me tule.

Antti Pöhöne paeskas korvatorve paekollee ja loksaht istumaa. Sitte se sano:

– Nyt on paholaene irt poekinee...

– No, mikä nyt on? kysäs Tuohnieme isäntä. – Katoppas tätä. Siellä on phorstmestär autolla tulossa minuva ottamaa matkaasa Rannaksee.

– Ethää sinä ou miestä pelännä ennenkää.

– Mut nyt onnii moalima toesellaene, ku ennen. Se phorstmestär on vesapostol ja kieltolakimmeine, eikä kärsi väkevän hajuvakkaa taekka sitte miestä hutikassa. Ja minä oun nyt hutikassa. Ku minä saen kahe viiko loman ja ku oun jo kuukausmeäriä poastonna – sinä, neät, et tiijjäkkää, että meijjä liikkeessä on ryyppeemine erottamise uhalla kielletty – niin ajattelin nyt loman soatuvan suolian vähä huuhtoo ja ryyppäsin oekee, niinku mies ryyppee. Ja sillon pahahenk paeskoo tänne tuon phorstmestärin, mokoman vesapostolin. Eikä tässä muu taejja tulla ettee, ku se tekköö minut leivättömäks...

– No – elähää nyt vielä hättäile, alako Tuohnieme isäntä puhuva. Mäne ensinnäe tuonne rantaa, koatele siellä syksykylymee vettä peähäs, katiskele ja puhistele sisustas, voetpa tuota jyrkkee mäkrinnettä eistakas juostakkii, niin siellähää ihko uuvvesta synnyt. Ku minä teällä sitte sinä aekana hommoo sulle haukattavvoo ja keitätä oekee väkevöö kahvia, tulloo sinusta syötyväs ja juotuvas semmoenen potra poeka, että kelepoot vaekka vihille vietäväks, etkä aenuvastaa ruohtalaese herra mökkerö vieree autossa istumaa.

Hetj ottikii Pöhöne tämän neuvvon vartee ja kohta rupes rannasta kuulumaa vesposinoo ja monenlaesta kakistelemista. Ja aeka jytinä ja jytke käv siinäkii, ku se paksu miesruhjake kovakantaesilla soappaellaa juoksentel eistakas jyrkkee rantapengertä sekä toas sitte possuutti vettä peähäsä ja kakistel. Palattuvvaa takas näytti mies toeperästä uuvvestaa syntyneeltä. Ja kyllä ruokakii uppos – niin mänj pitkät muekkuvutkakkeet suuhu, että pyrstö voan hueskaht. Ku vielä joetakueta kuppiloeta väkevöö kahviae harnastii ja siltä varalta, ettei henk haesis, poahetueta kahvipapuja pureksittii, alako tuntuva siltä, että Pöhöne soatto rauhoettuneenna ruveta outtamaa herrasa tulloo. Mut ne parkymmentä minnuuttia olj jo kauvva sitte männä, kulunna tunt, jopa kaksii, eikä mittää phorstmestäriä ruvenna kuulumaa. Viimme Pöhöne pyöritti puhelime kampia ja tievust Pirtala kestkievarista, joko phorstmestär on sieltä lähtennä.

– Ei teällä – vastattii Pirtalasta – ou kettää phorstmestäriä ollunnakkaa.

– Mut sieltä äskön soetettii tänne Tuohniemee, että se phorstmestär lähtöö hetj syötyvää autollaa sieltä tänne ajamaa.

– Ei ou voetu teältä soettoo, ku meijjä puheli on ollunna rikki ja juur vastikkää monttyör sae sen korjatuks, niin että soetto sieltä Tuohniemestä on ensimäene soetto tänne korjoomise jäläkee.

Ja nyt toas loksaht Pöhöne istuvallee, ensin puhelutorve koukkuusa paeskattuvvaa, sekä sano:

– Joko nyt pahahenk kummittelloo vae mikä riena tässä on? Jos voan soan tietee, kuka tämä kujjee takana on, niin se joutuu tekemää tuttavuutta mun nyrkkiin kansa ja minä lyön ihko rystyellä.

Ja sitte rupes tulemaa niitä karkeita ärräkirjaemella koristeltuja kirosanoja, joeta tukkimetissä ja tukkijoella täytyy vällii porrautella, jotta miehet ies sen verra liikkuu, että tuppi heiluu. Sitte se Pöhöne soetti toas keskuksee soahaksee kuulla, mistä olj se äsköene soetto. Mut ei siellä muestettu – ja olj taenna se Möhöne kieltee sanomasta, sillä se tietää, ettei Pöhöne ou leikkikalu. Ku ei selevee tullunna, rupes Pöhöne toas porrauttelemaa.

Mut Tuohnieme isäntä alako lohutella ja sano, että:

– No, ei tuosta nyt kannata nue paljoella ärrillä kieltäs kuluttoo... Eihää sulle ou mittää vahinkoo tullunna.

– Vae ei mittää vahinkoo! Ja kuetennii mänj suurella vaevalla pitkä poasto jäläkee hankittu hyvä humala – hukkaa...

Ja toas se Pöhöne porrautti ja taetas se porrauttoo teillennii, jos voan määtte tästä asjasta sille hoastelemniaa. Parraenta on siis pysyvä erillää...

OLLAA VOAN ENNALLAA...

"Uus luuta tehköö puhasta jäläkee" ja nuor pukki on paha puskemaa. Mut innokas se on vastaleivottu pappikii, sitä innokkaamp vielä, jos se uskoo, että juur hää on valittu ase kaeke pahhuuve ja synni kukistammaa. Ja semmoene mies olj ihko tillillee pastuor Topi Tellukka, jonka tuomiokapitul kinkerlukkue alakaissa apulaespapiks meijjä seurakuntaa lähetti. Hetj jo tulosoarnasta kuultii, ettei Tellukka oukkaa mikkää kellukka, voan tulenpalava hengelline kiivailija. Ja varmennus tälle kuulemiselle soatii vielä samana iltana Peräkuluman Suhosessa, jossa ensimäene kinkerluku olj piettävä. Yhtä suurella innostuksella, ku soarnatuolissa ja muessa kirkkotehtävissä touhus nuor pastuor kinkerlukukirjutuksessae. Eivätkä ukot soanna kirjutusaekana torkkuva taekka istuva lötjöttöö, miten sattu. Merkinnöessä tarvittavat kysymykset pitj vastata ihko rontillee, eikä passanna syleksiä loksautella lattialle, sillä pastuor sano hetj, että:

– Elekee tehä lammikoeta lattialle – ei tässä kuetenkaa uemaa ruveta.

Ja ku kirjutuksessa olleet mänj kotiloehesa, levis tieto kaekkialle, että huomispäevestä tulloo kuuma tukkajuhla. Sillo laeskurille ja huonolukusille tulj hätä kättee ja niskat jäpässä ne taepu lukkuu lähtemää. Mut parraat jahvetit joko ei ollenkaa lähtennä taekka keänty välillä poes.

Alakurukkoilut olj mieltäliikuttavia, niin että monj taes kyynelkarpalon silimäsä nurkasta pyyhäestä. Mut ku sitte luvettamishommii ruvettii j a huonolukusia ilimesty, nous pastuorin luonto, ku kiehuva maeto. Ja vasten entistä tappoo luvetti pastuor kaekkia, eikä sanonna, että:

– Nuoret lukkoo ja vanahat kuunteloo.

Ja sama lak kohtas jokkaesta luvetettavoo kurituksee nähe, oljpa luvetettava vanaha taekka nuor, rikas taekka köyhä, emäntä, isäntä taekka palakolline: jos lukemine ei luestanna, ku rasvattu, tarrasii pastuor joko rintapielii taekka tukkaa ja puestel oekee voemasa perästä, vieläpä toru ja pauhas sekä häpäs. Mut se vasta rävväys olj, ku vanaha herrastuomarinnii, miltei koko pittää viisaemma ja taetavimma miehe pitj astuva, lukemaa, niinku muehennii. Herrastuomar luul kuhnimista ensin leikiks ja sano, että:

– Eiköö ne minun lukun lie jo luvetut ja pitäeshää siellä kirjoessa olla merkit minu taejjostan?

– Jokkaese on luvettava, kessä henk on. Ja jos kuka niskottelloo, se tuotetaa ruununmiehillä pappilaa luvetettavaks.

Herrastuomar astuva loappail pastuori ettee suuree rinkii toeste joukkoo – ja passas sen miehe männäkkii: se olj, neät, se herrastuomar mainio lukija ja kirjamies, joka pienenä poekauskina olj roamatunnii lukenna kannesta kantee ja sitte lapsiaa ja lastesa lapsia opettaissaa sekä pyhäkoulmestärinä olj niin paljo ollunna kirjoessa käsin, että niihi sisällys olj tarttunna häne muestluuhusa. Ku nyt pastuor ojens Testamenttia herrastuomarille ja näytti kohtoo, josta oes luvettava, sano herrastuomar, että:

– Ei mun silimiin nuen pien räntti ennee ota, eikä ou mukanan kunnollisia silimälasiakkaa. Mut jos työ pastuor oesia hyvä ja sanosia alun, niin saes kokeillak, vieläkö tuolla peäkopissa on mittää tallella.

Pastuor yritti ärähtee siitä, että iliman silimälasia lukkuu lähetää, mut sitte se lie miettinnä, että annas ku otan taetamattomuuvvesta kiin ja sitte vasta torun, niin ei tie miel ruveta koppeilemmaa. Hyvin rauhallisest kahtel pastuor herrastuomarii ja sano, että:

– Tässä luvussa on Vapahtajan vuorsoarna ja se alakaa san...

Mut ei tarvinna pastuorin alakuva sannoo, sillä herrastuomar rupes lukkee poristammaa, niinku oes kirjasta kahtonna ja pist luvun yhtälyytä loppuu ast, vaekka pastuor jo yrittel kielteekkii. Sitte vielä kysäes "Pitkee Katkysymystä", ja ku vastaus tulj yhtä herkäst, ku satteella kattorännistä ves, hyppäes pastuor "Pienee Katkysymyksee" ja kysäes:

– Mikä jokapäeväne leipä on?

Ja sen luvun se herrastuomar vasta posmittikkii, ku paras pappi, niin että pastuor sano, että:

– Tuommoene on oekee lukumies, joka ossoo lukkee ja kätköö luvut muestiisa. Jos vanahuus näkölahjan heikontaa, on Jumalan Sana muestissa lohutusta antamassa. Mänkee nyt istumaa.

Ku herrastuomar huohmas olovasa voettaja, pist häne peähäsä tehä ivvoo, johonka se olj ihko mestär. Vakavana ku ite tottuus sano herrastuomar, että:

– Tässä luvussa olj luveteltuna kaekki, mitä tavalline talonpoeka tarvihtoo. Mittees varte siihe loppuu on pantuna sanat: ynnä mueta senkaltaesia?

– Kahtokeepas, niitä on semmoesijjae tarpeita, joeta ei ite ymmärretä ja niihe antamine jätetää Luojamme armossaa annettaviks iliman rukkuilemata.

– Kiitoksia ohjauksesta. Vae sitä se merkihtöö. Ja ku minä arvelin, että jos se meinoes rautateitä, joeta joka paekkaa tahotaa.

Ja kumarrettuvaa läks herrastuomar astuva loappailemmaa penkille istumaa, suupielet ja silimät kummallisest virnullaa. Lähtiissää hää käellää viitate sano, että:

– Näe näestä selevitää.

Mut kyllä löyty huonolukusijjae ja monta puesteluva ja pöllyvä siinä tulj annetuks ja soavuks, kävpä pastuor saunassae luvettamassa, ku parraeta jahvettiä ei soatu tuppaa tulemaa. Niskottelijoehe nimet kirjutti kirjaasa ja lupas kuletuttoo köysissä pappilaa, jos voan muu ei auta.

Vähitelle kuetennii rupes pastuoria väsyttämää ja loppuja luvettaissaa se olj kutakuennii rauhalline. Ja rauhallisena se myös kysäes, että:

– Minkälaesta on kinkerkuntalaeste elämä? Onko juoppoutta, pelataanko korttia ja juostaanko yöjalassa?

Jokkuu vanahus tuummi tutajavalla eänellä, että:

– Paha lintuhaa se pesäsä pilloo. Mut ei niitä pahhuuksia pitäes piilotellakkaa. Ja jos ylmalakasest sanotaa, niin sekalaesta on seurakunta meijännii kinkerissä.

– Ei semmoene vastaus kelepoo, kivaht pastuor ja oekee hypäht. Pittää sannoo suoraa ja kiertelemätä, että peästää syntii ja pahhuutee kiin...

Kankur Ieva-Maejja, joka olj koko talaven luvanna, että hää lukukinkerillä kielii, ettei nuoret miehet tie muuta ku korttia pelloovat pyhät ja aret, olj hievertäennäe lähelle pastuoria ja kurkottel kauloosa ja höppäyttel huuhaa. Mut ku se Ieva-Maejja törmisty pastuorin hyppäystä, ei tullunna sannoo suusta. Sillo Koerrarannan Oapel, oekee korttihuejjar, alako puhuva, että:

– Tuo kankurhaa tuossa taetas haluta tehä synnintunnustusta. Se on koko päevän kärvistellynnä ja kärkkynnä tuolla uunin eissä, jossa papille valamistettavat ruuvvat on paestumassa, sekä on ronkkinna sieltä ruokia suuhusa, minkä on ennättännä. Eikö tuo lie jo kieltää polttanna, koeskei kykene hoastamaa?...

– Sinä syntine vaemo, kiljas sillo pastuor. Ku toeset on teällä ristillissyyvve harrastuksessa ja Herra Sanan eäressä, sinä onneton varastat, vieläpä niitä ruokia, joeta evankeliuumin ilimoettajalle laetetaa. Voe sinä raukka. Pitkästä letistäs talutan sinut tuonne ovenpieleen häppiimää ja soat siinä seistä toemitukse loppuu ast, ikääku oesit mustassapenkissä keskellä kirkkoo.

Ja pastuor talutti kankurin ovensuuhun seisomaa. Pöyvvä luo palattuvvaa sano pastuor, että:

– Missä on varkaeta, siellä on kuuvvennen käskyn rikkojijjae. Voe työ nuoret ja vanahemmattii naeset, jos työ ymmärtäesitte, mikä kallis oarre puhtaus on, niin työ ette suvahteis yöjalakajuoksuva. Ja minä pyyvvän teitä tekemään tällä hetkellä yhteisen peätökse, että yöjalakajuoksu on lopetettava... Eikös ou lopetettava?

– Ollaa voan entisellää, ollaa entisellää, kuulu naesväe takkoo hyvin hallee naeseän, vaekkei se mikkää naenen ollunna, joka puhu, voan reätäl Otto, jolla olj nii yhtälaene eän naeste kansa, että se soatto pettee kennenkä tahaasa. Se olj se reätäl männä astiakoapin taa ja hoastel sieltä.

– Mittee mun pitikää kuuleman, karjas pastuor, ja vielä naeste puolelta! Ovatko siis naeset tässä kinkerissä varkaeta ja porttoja? Voe moalimoo pahennuste tähe! Ja voe sokkeutta ja poatumusta! Mut miks minuva onkaa rangaestu lähettämällä minut pakanoetae pahempae joukkoo? Vae onko tarkotuksena, että soan harjaantuva oekeeks työtekijäks Herra viintarhassa? Jos asja niin on, en taho työstä kieltäytyvä. Minä luppoon kinkerlukkue loputtuva tulla tähä kinkerii oekee viikkokaupalla roastooksen synnin ja pahhuuve teältä ihko juurinee – niin totta ku minä oun sananpalvelijaks joutunna. Nyt en taho tutkimuksia pitemmälle jatkoo, voan lopetan tämän tillaesuuve hartaalla rukkouksella.

Ja sitte pastuor pitj rukkoukset.

PESJPÄÄ TOK RÄESÄNENNII SUUSA KERRA.

Se olj se Räesäs-vaenoo oekee tupakka-jussi, vaekkei sen nim Jussi ollunnakkaa, se ku sekä poltti että pitj poskessaa tupakkoo oamusta varraesesta iltamyöhää ast, taespa sitä herkkuva tulla nautituks yölläe, jos ei nukuttanna. Ku kasvoja voan harvonj pestii ja partoo ajeltii vielä harvempaa, tahto suu ja sen lähseuvvut olla vähä niinku roskasiivossa. Mut mitteepä se mies siitä välitti sen ku voan tunk karetsia eli piipunperskoja suuhusa, minkä suennii sae sopimaa, Lisäks sillä vielä olj semmoenennii tapa, että se piipunrassilla korttaes ja kaevel ihvee eli timieroo karetsin joukkoo. Ku jotkut toeset tupakkamiehet ihmettel, että Räesäne ihvennii imeksii, olj sillä tapana sannoo, että:

– Se ihvihä se on yhtä makkeeta ku parrae siirappi.

Jos toas naesväk sitä moetti ylönpalttisesta tupakan käyttämisestä sekä polttamalla että puremalla, tuumaes se tosissaa, että:

– Ei taut tartu, eikä rutto ruppee oekeesee tupakkamiehee.

Ja vaekka sillä Räesäsellä oes ollunna kuenka kiire tahhaasa, rupes se rauhallisest karetsia outtamaa, jos voan tupakoehtijoeta tiellä sattu tavottammaa, oljvatpa ne tuttuja taekka tuntemattomia.

Mut tulj sille Räesäselle ahneuve tähe kerta hätä, jolla toeset immeiset nauroo hirnu niin paljo, että monj tahto tikahtuva. Mahollista on, että tappaus häntä tuntemattomista maestaa puulle – se kuetennii on varmoo, että häne tuttavasa somast suupieliää virnauttelloo, joskohta ihko röhänauru ei tätä kuullessa ennee peäsekkää. Ja tämmöene se tappaus koko kommeuvessaa olj:

Se Räesäsvaenoo olj heinämiehenä Nipulissa ja heinäväk olj työssä sivutalossa Kontuksessa. Sattu olemaa harvinaese hyvät heinäilimat, niin että heinä kuevu hetj niittämise jäläkee. Ja hyvä olj ollunna heinänkasvukii. Ku kaekki heinät soatii siinä puoljpäeväse korvissa kokkoo, livaht Räesäne kennenkää huohmoomata jo eiltäpäe joukosta poes ja paeno peätalloo, Nipulii, viijjäksee sannoo sekä työn loppumisesta että siitä, mitenkä kuevina heinät olj soatuna kokkoo. Samalla lienöö mielessää tuummaellunna, että ehkäpä kahvikuppone annetaa ilosanoman soattamisesta...

Tuppaa tultuvaa ei Räesäne suureks ikäväksee nähnä kahvipannuva hellalla, vaekka arvel sen siinä parraellaa kiehuva porisovan siitä syystä, että vanaha Ruoste olj reätälöemässä ja se mies olj toas yhtä näpyläene kahvii, ku hää ite timieraa ja piipunperskaa. Kotjtyöt olj tuvassa täyvvessä käynnissää ja reätäl rässäes eli silitti juur valamistunneita housuja pöyvvällä, vaekka se nyt tupakoe, ku rauta olj hellalla kuumenemassa.

– Onko siellä niityllä tapaturma sattunna vae minkätähe Räesäne yksinää on lähtennä tulemaa? kysäes jokkuu.

– Vae vahinkota taekka tapaturmoo, sano Räesäne. Ei tok ollenkaa, voan päenvasto pelekkee hyvvee nyt kuuluu. Heinät, neät, on kasvanna niin hurjasi, että aeta on tahtonna koatuva, ja tämmöesellä pouvvalla ne on kuevanna niin hyviks hunteroesiks, että oekee. Kyllä antoekii Luoja hyvät heinäilimat... huhhuh, kuenka on lämmin, hik voan pitki selekee juoksoo... On nyt heinäilimat... huhhuh, ku tulj käyvvessä lämmin, huhhuh. Mut kyllä tulj heinättii hunteroesia ja kaekki soatii jo kokkoo. Huhuh tätä lämmintä...Kyllä lehmät enstalavena lypsää ihko torvenaa ja kuenka akkaväe selät ja kait kestänöö alituesee niitä lypsee, ku ne heinät tulj niin hyviä hunteroesia ja ku niitä tulj niin paljo... Huhhuh tätä lämmintä... Mut hyviä hunteroesia tulj heinät... Huhhuh...

Siinä Räesäse hoastellessa olj reätäl Ruoste tupakoenna tarpeeksee ja asetti piippusa ikkunanpielee pystyy sekä läks hellalta rautoosa hakemaa. Ku Räesäne huohmas reätäli piippusa jättänee ikkunalle, mänj häähetj siitä perskoja kaevamaa suuhusa ja puhel:

– Tuoltapa reätälin piipusta soa tuoreet perskat ja hyvät perskat reätälin piipusta tullookkii, se ku ei poroks ja tuhkaks polta, voan jättää pohjaa palamatonta tupakkoo, joka on ku kermoo kahvii. Mut misteepä se kahvi tulloo?... No, hyvän tekköö hyvä karetsikkii tämmöesessä kuummuuvessa... Huhhuh. Reätäl alako rässätä eli silittöö ja olj hyvi veitikkamoese näköne. Nuorena se reätäl olj ollunnae ihko rasavilli, mut vielä vanahuuvessannii se olj kujjeita täynnä. Ku se nyt ryypätä harnaes vettä suuhusa ja meinaes sitä huulijaa puristamalla voatteelle päristöö, niin se onnistu voan puoljluomasest. Sillo alako reätäl puhuva, että:

– Ei mun rässeemisestän ennee tule mittää, ku saen sen kerjpukin ja mänetin hampaan ja ikenettii tulj semmoesiks, ku vanahan huoneen laho kynnys. Kas, kas, nuen se käy huonost, vaekka se nuorena läks, ku mampselilta. Ja että mun pit se kerjpukki hankkijakkii turmelemmaa vakkaese suurustingin... Kyllä oun koittanna apuva ehtiä sekä kuoharilta että leäkäriltä, mut kaekki on männynnä hukkaa. Ja minkälaese rahapaekan oun tuhlanna! Kerrannii ostin kokonaese viijje markan eistä munnakluuta, eikä se auttanna sekkää... Kas, kas, nue sieltä suusta volahtaa... Voe sinä kirottu kerjpukki! Ja se tarttue minnuu niin vähästä, ku voan kerran panin kerpukkise miehe piipusta perskat suuhun. Mut se kerjpukki on paha tarttumaa, kovin paha... Kas, kas – ei taho rässeemisestä tulla niittää... Kirottu kerjpukki!...

Reätälin tätä hoastaissa olj Reäsäsvaenoo silimät pyöristynnä ja yht'äkkiä se olj eänettömmää peähä alakanna paenoo tuvasta ulos ja männä kaevolle. Mut jo porstuvassa männessää se olj kakistanna perskat kouraasa ja viskanna sitte pihamoalle, ikkääku ne oes kättä polttanna. Kaevolla se olj ottanna vettä suuhusa, purskuttanna sitä suussaa, niinku oes kirnunna, ja toas puhaltanna sen poes ja ottanna uutta vettä sijjaa. Tunnin verran aekoo se olj sitä peliä pitännä, eikä ies huohmanna toeste heinämieste kottii tulloo. Ja ku ne sae kuulla, minkätähe Räesäne suursiivousta suussaa pittää, niin ei niitä tarvinna käskee nauramaa sillä tuppaa tulj ihko itestää suur nauruköör... Mut Räesäsvaenoosee olj semmoene kunnas tullunna, ettei sen erän perästä ollunna kennenkät pupusta perskoja ottanna, voan raviht ihtesä piippusa antimilla. Ja ku tästä tappauksesta immeiset sattu keskenää puhelemmaa, sanottii tavallisesti loppuje lopuks, että:

– Pesjpää tok Räesänennii suusa kerra.

SITÄ PIENEMPÖÖ LOATUVA.

Se värjälvaenoo olj aekanaannii jonkunmoene erlaesuus, mut jos se nyt vielä oes elossa, oes se ihko ihmmeihe ihme. Ensinnäe se olj ahkera, niinku muurahaene, ja toeseksee tarkka ja itara, niinku Harjasryssä kamverttia antaissaa. Leskeks jeätyvää ei roahtinna palavelusimmeistä syömää ottoo, voan laettel portsusa joko ite taekka sillontällön otti millo minnii vaemoimmeise tehtävii suorittajaks. Mut enimmäksee se kuetennii olj ite sekä isäntänä että emäntänä. Ja kyllä se mukkii männii yksinää ollessa, voan jos kiireihe tähe pitj kulukovia sällismiehiä työhö ottoo, niin sillo olj väljaekasest turvaututtava naesväe appuu. Ite se piittas viis siitä, mitä suuhusa sae, kuhhaa voan jottae hörtöö sisuksiisa tulj. Jonku kerra viikossa se keittee turrautti pottaattia, panne muutamia suolamuekkuja sekkaa kiehumaa – ja kalakeitto olj valamis, jota niin hyvällä halulla syyvvä nassuttel, ku se oes mitä rasvasinta ollunna. Tavallisissa oloessaa muohtel voan kuevoo kannikkata, jota suolaveissä kastel sekä joskus haukkas kalloo särpimeksee ja ryypätä kumautti vettä palanpaenimeksee. Ja ihko harvinaesuuveks käv maitotilika ostamassa. Jos vieras sattu syöntaekana tulemaa, sillo olj ottavinnaa voeta kakullee – koaputtamalla tyhjee veistä palaseesa, niinku oes voeta silitellynnä. Joskus kuetennii juhlapäevinä laetto kaheloatusta ruokoo: pottaattihauvvikkaeta ja perunapuuroo. Ja ku ei hennonna huoneitakkaa lämmittöö, mänj aena iltamyöhällä noapurii, seiso uunin eissä ja keras lieskoovasta hiiloksesta lämmintä vanahaa kelsturkkirujjaasa sitä levittelemällä ja sitte juoksujalassa laputti kottiisa, jossa turkkinee viskaantu sänkyysä peitteehe ala. Kerra vuessa, nimpäevänää, hankki väkevätä, otti ryypy, otti kaks ja otti kokohumalaks sekä sillo sinuttel kaekkia immeisiä, oljpa puhuteltava kentroal taekka kerjäläene, puollustelle ihteesä sillä tavalla, että:

– Ku minä oun sekä Aleksanter suure että oman keisari kaema, mulla on oekevuus sinutella kaekkia.

Mut niinku jo sanottii, täyty työmiehiä pittäissä huushollin olla toesenlaesta. Ja kyllä työtä oes etennii kesäesee aekaa ollunna monellennii miehelle. Sällit ei kuetenkaa tahtonna pysyvä, ku voan muutamia päeviä, sillä ku värjälvaenoo peäs miehee tutustummaa, alako sapuskat huonota – ja sillo sällit löi pussisa selekeesä ja marssi moalimalle. Ja varmaannii sen värjälvaenoo tarkkuus ja itaruus lie ollunna tavallissuuvesta poekkeevoo, koska vielä monnii vueskymmenii kuluttuva kuuloo paekkakunnalla sanottava, että:

– Ennen teällä olj voan kaks harakkoo, joesta toene nauro kauppias Tinkiäese viekkauvelle ja toene värjälvaenoo nuukuuvelle.

Mut olj tok kuetennii olemassa yks sällismies, Jussi Katavaene, joka ei vanahuutesa vuoks ennee jaksanna moaliman rantoja kierrellä. Se Katavaene asettu oekee vueskaupalla olemaa värjälvaenoo apulaesena sillä eholla, että jos kesällä tekköö ahkerast työtä, soa pysyvä paekollaa talavellae, vaekkei oes työtä, ku voan siks nimeks. Ja ammattimiehenä olj toas Katavaene värjälvaenoota etevämp. Vanahana ja villuesena pitj Katavaene huolta siitä, että kesällä kerättii risuja ja mueta pueta talave varalle, että huoneita voetii ies jossae meäri lämmittöö, eikä tarvinna noapuri lieshiiloksesta makkuulämmintä hakkee. Ruokahuushollikii olj parempoo, ku värjälvaenoo yksinää ollessa, joskohta ei rasvassa ja voessa uetuna. Kerra olj mestar ostanna lihhookii ja keittännä lihaperunoo. Mut sitte keittoo yhteisee kuppii pannessaa asetti lihapalase omalle puolellee vatia ja Katavaese puolelle luumukaree, jossa lihhoo olj tuski haesukskaa. Ku vatia pöyvvälle kanto, olj lihapala värjäli huohmoomata siirtynnä Katavaese puolelle ja luumukare häne omalle puolellee. Syömää ruvetessa olj värjälvaenoo tarttunna reunaa kiin ja pyöräyttännä vatia ympär sekä sanonna, että:

– Tuosta kupista minä kerta maksonj kaks markkoo.

– Eikä se ou paljo ollunnakkaa tämmöesestä kupista, olj Katavaene sanonna sekä olj samalla pyöräyttännä vatia ympär, niin että lihapala tulj toasiisa häne puolellee ja luumukare mestari puolelle. Samalla olj Katavaene kopanna lihapalan kässiisä ja ruvenna sitä syyvvä muohtelemmaa.

Ja värjälvaenoolla ei ollunna muuta keinoo, ku pitj tarttuva luumukareesee, jota sitte kolluuttel ja nuoleks.

Mut tämä tappaukse pist värjälvaenoo muestluuhusa ja mietti, millä tavalla se joskus kukkurapeänä maksetaa. Ku sitte talavella ei ollunna juur mittää töetä ja olj oekee ankarat pakkaset ja pyryilimat, niin värjäl kuevia muekkuja syyvvessä työns kala-astioo Katavaese ettee ja sano, että:

– Pisteleppäs nyt Oulujoi lohta. Ja Katavaene vastas, että:

– Mittees lohta tässä on! Ei muuta, ku niin kuevia muekkurassia, niinku tuljtikkuja.

– Jos sinä et niitä sano lohiks, niin soat paekalla keske syöntis lähtee poes.

Sillo olj Katavaene vilassunna ulos, jossa tuisku ja pakkaene riehu. Tietäissää muntierikisa kehnouven, olj se ottanna muekkurassi kätteesä, keännellynnä ja katellunna sitä sekä lopuks olj tuummanna, että:

– Kyllä nää soattaa lohkaloja olla, mut nää on sitä pienempöö loatuva.

Ja sen vastaukse perustuksella voetii yhteiselämee jatkoo.

Mut tuljpa sitte toas kesä ja olj oekee kiirettä ja paljo työtä. Kerta päevällistä syyvvessä sano Katavaene yhtäkkiä, että:

– Johhaa nyt on kumma, ku karhu kävelöö tuolla risuläjässä.

Värjälvaenoo olj hypännä ikkunasta kahtomaa ja sieltä palatessaa olj puhellunna, että:

– Mittee sinä nyt höpsit aekamies? Eihää tuolla ou, ku kissa, joka...

– Jos jumaliste et sano sitä karhuks, niin minä lähe keske syöntin koko talosta poes.

Ja värjälvaenoo olj hetj männynnä ikkunaa uuvvestaa ja jonku aekoo tirkisteltyvää olj sanonna, että:

– Kyllä se taetaa karhu olla, mut on sitä pienempöö loatuva.

Ja jällee rakentu rauha ja yhessäolloo jatkettii vueskausia.

LEX-KOPONE eli HEI-ALEKS TORNIOLASE KYETMIEHENÄ.

Jo vuoskymmeniä aekasemmi ku Lex-Kalliosta ja Lex-Pulukkisesta olj ies untakaa nähty, olj Kuopio seutuvilla Lex-Kopone eli Hei-Aleks. Se ei mikkää lak ollunna, eikä evankeeliumkaa, voan tavalline talokas, joka kuetennii olj huohmattu merkkihenkilö. Ellei muestluu petä, ei se isäsä perinnöellä ollunna talokkaaks peässynnä – ahkeruus ja eärimäene seästäväesyys ne hänestä talokkaa tek. Eikä se moantonkimista peäammattinnaa pitännäkkää sen ku iliman voan nimeks. Mut sen sijjaa se olj aena hollissa eli toesi sannoe kyetjmiehenä, oljpa yö taekka päevä, suvi-ilima taekka pakkane. Samalla se tehä hutki kaekenmoesta kauppoo, oljpa se ostamista taekka myömistä. Kolomantena hoarana sen toemalassa olj velan antamine ja – velekomine. Vaekk ei se kirjutusmies ollunna ja taespa lukutaetoe olla niin ja näe, olj sillä kuetennii niin tarkka huohmiokyky, että paksusta velekakirjapinkasta het löys sen paperin, josta kysymys sattu tulemaa. Tämä olj ihmeellistä sennii puolesta, että mies olj toessilimä. Mut se toessilimäesyys olj Hei-Aleksin ylypeys, sillä se tapas sannoo, että:

– Minä näen paremmi, ku kakssilimäeset: minä neä niillä kaks silimee, mut n'ei neä mulla ku yhe silimä.

Eikä se Lex-Kopone eli Hei-Aleks paljookaa voatetuksestaa välittännä, kuha voan olj semmoesta taminetta, mikä peällä pysy, eikä iho peässynnä irvistämmää. Mut ei sitä niistää voatteihe tähe ruvettu heätämää ja samanlaesena se Lex kaekkii luona käv niin herrae kun narriinnii. Ja olj se sekä ite että sen kotj tullunna niin mielueseks, ettei monj kumpastakkaa sivvuttanna iliman, ettei ies huutanna kulukkusatäyvveltä, että:

– Hei, hei!

Ja vaekka Lex-Kopone eli Hei-Aleks oes ollunna sikkeimmässä unessaa, kiljas se hetj vastaa, että:

– Hei, hei! Se ei oo rosmo, joka huutaa... Kun se kaupunnissa ajel, olj sillä tavallisest kaks aesakelloo aesassa muka siltä varalta, että kuurottii kuuloo. Sen johosta, että sen joka immeine tuns ja melekei jokkaene sille huus "heitä" ja se jokkaesselle kilju vastaa, synty siitä meluva, mikä ei ollunna mallikelepoesessa suhteessa hyvän järjestykse kansa. Ite viskoal ja sen käskystä polliissimiehet vielä lisäks tuontuostae varottel ja anto ne uhkauksijjae. Mut niistä Lex-Kopone eli Hei-Aleks voan äkämysty. Ja se otti tavaksee portista taekka kauppasuojjista kaulle tullessa karjaesta, että:

– Hei, hei! Onko se viskoal vae mikä muu rosmo?

Eikä se tähänkään tyytynnä, voan tahto tehä kepposennii. Ja niin se erräänä korreena päivänä ajo roastuvan pihamoalle ja mänj sissää tievustammaa, että:

– Onko teällä kettää virkaherroja? Minu rekkeenj joutu kummalline Torniolaene, josta en soa mittää selevee, sillä jos siltä vaekka mitä kyssyy, vastoo se voan, niinku sika.

Viskoal sattu olemaa roastupapaekassa ja pist hetj virkalaki peähäsä ja läks ulos. Ja paljo muuta joukkoo seuras mukana.

Lex-Kopone eli Hei-Aleks mänj reellee, nost peitevoatetta, survas sen alla olijoo ja kovalla eänellä sano, että:

– Kuule, Torniolaene! Sano, mihinkä sinut viijjää! Sillo sieltä reestä nost peäsä peloettava lihava sika, jonka kauppaneuvvos Kust Ränniin olj antanna Koevumäe hoville vietäväks, ja rupes röhkymääj niinku sika, että: – Öh, öh, öh!...

Ja samallaista röhkymistä olj se nauru, mikä immeisjoukolta peäs...Viskoal näk parraaks nauroo mukana sekä sävysäst käsk, että:

– Viekee tavallista pikemmi Torniolaene sinne, minnekkä se on mänövä.

– Kiitoksia paljo, sano Lex-Kopone eli Hei-Aleks, hyppäs rekkeesä ja alako ajjjoo, että aesakellot kilivassa soe...

LEX KOPONE ELI HEI-ALEKS KÄRRÄESSÄ.

Rikosloatune se asja olj, mut en ossoo sannoo, syytettiinkö siinä viinan keittämisestä ja myömisestä vae liekkö siinä tappelu taekka ryöväys ollunna kysymyksessä. Ja oekeestaa se onnii sivuseikka, sillä peäasjana tässä on kärräät, joessa Lex Kopone eli Hei-Aleks olj toestejana eli vierasmiehenä. Ite Runnou, kaekkialla tunnettu tuomar, olj kärräetä istumassa ja lautakunta olj pittää parraesta moatiaesmiehistä kokkoopantu. Tietyst se olj vallesmannii paekan peällä, niinku harakka sian tappajaesissa, mut huutsusriival eli jahtvout asjalliste sissäähuutamista toemitti.

Tulj sitte esille juttu, jossa Hei-Aleks olj toestajana. Tapasa mukkaa se olj tavallisessa virkamuntieringissaa: jalassa pitkävartiset, vahvast tervalla voejjellut pieksukengät, varret lahkeihe peällä, ja ku yllä olj tievaatunneenäköene palttoorutjana, ei voenna tietee, liekkö pienempöö nuttuva ollunna ollenkaa. Napit palttoosta taes olla kissaviikollaa, koskapa ylänapi kohalla olj tikusta tekaestu nappi, ja alapuol palttoosta olj vyötäeste kohalta solomittu kiin ohjasnuorapätkällä. Musta vilthatturäppänäsä se Hei-Aleks tunk povuksellee oekeuve ettee astuissaa. Muehe toestajoehe maenetoestukset voajjittii nähtäväks, mut Hei-Aleks olj siks tunnettu mies, ettei sitä siltä tievustettukaa. Sempätähe se siinä sohaht viereisesä miehe korvaa, että:

– Minä vannoo porrautan niin suoran valan, ku korennan iliman maenetoestustakii.

Tätä se Hei-Aleks ei kuetenkaa sanonna niin kovvoo, että kaekki oes sen kuullunna.

Niinku soattaa arvata, ei nääkää syytetyt ollunna semmoesiä enkeliä, että ne oes rikoksesa tunnustanna ja sen vuoks toestajat olj vannotettava. Ku Hei-Aleksi vuoro tulj puhuva, hoastel se pitkät pötkyt kaekenmoesta asjaakuulumatonta, selitelle mistä olj tulossa ja mihi olj mänössä, minkäkarvaene hevone olj ja kaekkee muuta samanlaesta niin paljo, että ite Runnou lopulta kyllästy ja vakavast kysäs, että:

– Etteköhää työ jättäes asjaa kuulumattomia kertomata ja vastoes suoraa, näittekö niittää semmoesta tekkoo, josta tässä miehiä syytetää?

– Mitempä minä, korkee oekeus, oesin sitä voenna nähä, sillä ku minä tulin niin lähelle, että oesin nähnä, nää miehet otti lipetin.

– Lipetin, lipetin – mittee se tahtoo sannoo?

– Jos korkee oekeus sallii, niin minä näytän, mikä lipetti on.

– No, näyttäkee, sano tuomar Runnou.

Siinä silimäräppäyksessä muuttu Hei-Aleks kiljuvaks jalopeuraks taekka semmoeseks, niinku takapeähä ammuttu karhu on, sen ilimanriii pörröene tukka näytti ihko pystyynousseelta, ja toessilimäne ku olj, sen yks silimä kiils, niinku kissan silimä pimmeessä. Toese kätesä se purist nyrkkii ja nost pystyy, niinku lehmä häntäsä poarmoje eissä juostessaa, sekä läks rynteemällä mänemää tuomar Runnouta kohi, ikkääku lyyvväksee. Iskuva vältteeksee paenaetu tuomar pöyvvä varjoo piiloo ja kiljas, että:

– So, so, so, so!

Sillo Hei-Aleks hetj seisahtu ja tulj tavalliseks Hei-Aleksis sekä sano, että:

– Nyt korkee oekeus otti lipetin, ku mänj pakkoo. Ja pakkoo ne läht nää miehettii eli toesi sannoe: ne otti lipetin.

Tuomar Runnou olj hymysuesena sivellynnä partoosa, ku sae niin hauskalla tavalla kieltaetdosa lisätyks, eikä tarvinna erityestä kieltutkintoo suorittoo, jota sinä aekana ei vielä voajittukkaa. Ja arvatennii opastusta palakitaksee se Hei-Aleksille tuomiht korkeemmat kärrääkulut, ku toesille toestajoelle. Mut ehkä se sekkii jottae vaekutti, että Hei-Aleks olj toesesta pittäästä kotosi ja peällepeätteeks olj isäntämies.

PAHOLAESE KYNSISSÄ.

Kyllä sillä Tanel Tissukaesella mieltä olj, mut enemmä ku tavallista mieltä sillä kuetennii olj – hajamieltä. Ja sitä mukkoo ku ikkee rupes karttumaa, lissäänty hajamielisyyttäe, niin että sen pitj usseinnii kaks er kertoo lähteekkii, ennenku peäs lähtemää. Ijä mukana lissäänty lihhookii, jopa siinä mitassa, ettei puntar oes sitä miestä noukkaasa ottanna, voan vuovissa se olj punnittava, jos paenomeärän tahto tietee. Jos nyt sitte oes elämä muuten ollunnae myötäsukaesta, niin liika hajamielisyys ja lihavuus olj vastuksina. Ku ite ei tahtonna soaha kenkiä jalakaasa, eikä jaloesta poes, tapas se tuskitelle sannoo:

– No, annettiiha mulle suuret luuttii, mut kyllä näkkyy lihhookii karttuvan.

Se olj, neät, se Tanel Tissukaene miltei kotahalakoo pitemp tavallisia miehiä ja lihhoo olj toas, vaekka oes myömää ruvenna.

Ku sitte yhtenä kesänä jokkii kauppias läht Saksaa ihteesä laehuttammaa, lyöttäyty Tanel yhtee matkaa – eikä siitä hajamielisyytesä tähe yksinää mänijätä oes ollunnakkaa. Ne kuuluu sanova, että saksalaene tekköö raha eistä, vaekka mitä. Ja aenakii ne olj soanna kauppiaa ja Tanel Tissukaese laehtumaa. Sempä vuoks Tanel syyskuu puoljväli paekkeilla palattuvvaa sanokii, että:

– Lihavina syöttösikoena myö Saksaa mäntii, mut laehoena Koepeliinina takas tultii.

Ensimmäisiä toemia kottii palattuva olj tiettee sopivia voatteita, sillä entiset olj käynnä niin väljiks, että niistä tahto läp männä. Par päevee kotona oltuvaa läht Tanel iltahämärässä Karhuse Konttitorravintollaa, joka olj nykkyese Miinna Kaanti kaun varrella lähellä Pumpputoria. Ku olj syksy, vaekkei ilima kylymee ollunna, pist Tanel paksun talavpaltoo peällee – eikä hajamielisyyvvessää huohmanna, että vielä toene mies oes lisäks sissää mahtunna, ja jätti päevällä ostamasa sopiva palttoon korreest naulaa riippuva nakottammaa. Tottapa vastaatuljoesta lie sen mänö näyttännä outoselta, koska monj keänty jäläkeesä kahtomaa – se, neät, se lihavana tietetty paltoo laehtunee peällä näytti samallaeselta, ku purje oes väljiltää heikossa tuulessa huplahellunna.

Hupaesest se ilta kuluva vilaht ja iloesilla päellä itekukkii läht kotiaa koht kompuroemaa ja taes jotkut luovoomallakii kulukee. Ku Tanel Tissaraene asu jossae Piispantorin lähheisyyvvessä, suuntaatu se mänemää viistoo Pumpputorin halak, jonka keskkohalla olj katulyht palloo tuekuttamassa. Mikä lie Tanelin peähä pistännä kahtoo kelloosa. Sitä varte se toesella olokapeällää nojas lyhttoloppoo vaste ja kaevo kellosa esille. Siinä kahentoesta korvilla se tuntviisar näytti olova. Ku se sitte rupes palttoosa nappia kiin naproomaa, niin siinä pit ähkee ja puhkee, ennenku tehtävä onnistu. Mut siitä selevittyvä tulj toene tenä ettee: mies ei peässynnä kulukemaa minnekkaä päe, vaekka kuenka oes koettanna. Enstopakassa se Tanel luul, että jokkuu tuttava häntä takkoopäe puristaa ja sen vuoks se pyytel, että:

– Tule tänne etupuolelle, niin minä soan sylleillä vastaa, tule, tule...

Mut ei sieltä mittaa tullunna. Ja sillo rupes Tanel tuummailemmaa, että oesko tässä ryöväys kysymyksessä. Voan ku ei pienintäkkää liikettä kuullunna, ei voenna ryöväyksestä olla ietiäkkää. Siinä tuskaillessa peätti Tanel, ettei tässä apuva ruveta huutamaa, ennenku viimmesessä tingassa sekä koittel kaekilla mahollisilla konstilla rimpuilla ihteesä irt. Mut mikä on mahotonta, se on mahotonta. Ja kaekista kummallisinta olj vielä se, ettei soattanna laskeutuva moaha polovillee, eikä myös kyyristyväkkää, ei heittäytyvä selailee, eikä kuppeelle kumpasellekkaa. Ku pahkakeppi olj hetj alkupelissä puota voklahtanna käsistä, ei ies sillä voenna hoaria, oesko siellä takapuolella jottae pijäkettää, sillä peätä ei soanna niin paljoo keäntymää, että oes kahtonna, ja käsillää ei kauvvaks ylettännä. Jo pist peähä, että nyt sitä on paholaese kynsissä. Sen meininki Tanel kuetennii luotaa lykkäs sanomalla, että:

– Ku tässä kaupunnissa lie suurempijjae syntisiä ku minä, niin mitteepä se paholaene oes juur minuva tullunna ensimmäeseks kynsiisä ottamaa...

Ja sitte se Tanel rupes tuummimaa, että hää taetaakkii nukkuva kotonaa ja nukköö unta, vaekka hajamielisyytesä tähe ei sitä huohmoo. Soatuvaa siinä ihko hikkeesä ast reutoo ja rimpuilla, tuntu niin kummallisest raukasova, että Tanel nukaht syvvää unnee.

Oamu vaietessa tulj jokkii mies katulyhtyjä sammuttelemaa. Hyvi olj sammuttajasta kummoo tavata Tanel Tissukaene moata koristamassa lyhttoloppoo vaste. Ku se sammuttaja asettel portaetaa toloppaa kiin, noustaksee lampputuettulan puhaltammaa sammuksii, heräs Tanel Tissukaene kollauksesta. Sillo se äkkäs, että yöllä olj tullunna lyhttoloppa napitetuks palttoo sissää. Ja ku lyhttoloppa olj kovast moassa kiin ja palttoo sekä sen napit olj niinikkääsä lujjoo tekkoo, olj häne mahoto peästä ies ätkähtämmää, voan sae siinä muutamia tuntia olla, niinku oes pihissä ollunna. Peältä iskii soattas luulla, että hajamieline mies oes puhunna ihtesä pussii, mut eipä niin käynnäkää, sillä se Tanel sano, että:

– Ku minä siellä ulukomaella niin tavattomast laehun ja heikkonin, tuntu ruppeevan huemoomaa ja sen vuoks minä ihten napitin tähä toloppaa vähä aekoo levätäksen.

Se lyhtyje sammuttaja ymmärs yskän, vaekkei sitä ryvittännäkää, ja lähtiissää tuummas, että:

– Semmoestahaa se on tässä matoesessa moalimassa, että teällä uupuu niin lihava ku laehakii... siinä... viinamäe työssä...

Mut tuntematonta on, kuulko Tanel niitä sanoja ollenkaa, sillä tavallista kiireimmäst se sekkii läht harppailemmaa kotiaa koht, niin että väljä kaprokki huplahtel.

LASSI.

Täysverine savolaene se Lassi olj kaeke muunnu puolesta, mut puheljaesuuvessa se olj kerrassaa ensimäese rivin miehiä. Ja puheluva siltä tullii niin tuluvanaa, ettei ajatusmeinink jaksanna samassa tasossa seurata. Sen kiel olj niin herkissä kantimissa, että se pyör, niinku väkkärä. Ku ei puhetoveria sattunna olemaa, sillo Lassi rupattel yksinää taekka hoastel – unissaa. Niimpä se soatto kuumimpana kesäsyvämmenä tietä tallustaessaa ypöyksinää kysyvä ja vastata, että:

– Suksillako sinä tulit? Hyh, vae niin.

– Kuolleenakos sen Ropose Hiliman elävä laps synty? Hyh, vae niin.

Rippikirjutuksessa toas ku pappi tievust, vieläkö oes rippivieraeta, sannoo hökäs Lassi, että:

– On teällä tämä Lassi eukkosa kansa Toajasalame kylästä kello kuuvvelta.

Työhö männessää se kerrannii pitkä holli peästä pyöräht takas ja verräältä tulj huutamaa, että:

– Kuulkoopas, kuulkoopas!

– No, mikä siellä nyt on? kysäs Lassin eukko kartanolta.

– Jos nyt ruppee satamaa...

Mut siinä Lassin ajatusmeinink hyppäs muehe asjoehe, eikä kielkää kerinnä mittää sannoo löytee, vaekka se pyör, niinku väkkärä.

Sillo Lassi eukko kysäs, että:

– Niin mittee sitte, jos ruppee satamaa?

– Sittee sitte, että jos ruppee satamaa, niin antakee sattoo, sano Lassi, jolta asja ennätti muehe meininkilöehe tähe joutuva unneuksii, sekä läht työpaekallee mänemää.

Ku hevose ostaja kerra sattu tulemaa ja tievust hevose hintoo, mänj Lassi lietee piippuvaa kopistelemaa ja sitä tehessää yksinää puhel, että:

– Kahtasattookahtakymmentä markkoo minä pyyvvän, mut jos ei niin paljoo maksa, annan minä sen saallakaheksallakymmenelläe.

Ja ku se sitte piippusa siivousmatkalta tulj takas, kysäs se topakast, että:

– Mittee sinä hevosesta maksat?

– Satakaheksakymmentä markkoo enkä penniäkkää enempee, vastas ostaja.

– No puota rahat kouraa ja lähe luupeätä kottiis viemää.

Ja niin hevoskauppa synty, että ropsaht.

Mut ne Lassi unissaa puhelut olj kerrassaa herrae herkkuja. Vae mittee sanotaa esmerkiks tästä:

Lassi olj uunilla pärreihe peällä ruokalepojaa makkoomassa. Yhtäkkiä se kavaht istumaa ja sano, että:

– Nyt loppuu pirut moalimasta...

– No, mikäs ne pirut nyt lopettaa? kysäs jokkuu.

– Halis-Jussi on kaheksantoesta tappanna ja Töyhtärii on otettu kaks elätiks. Ja yhe mahassa on ollunna Renkelvaenoo kello...

Ja sen sanottuvvaa Lassi toas pötkäht pitkäksee ja korist kulukkusa täyvveltä, niinku vällii tek siinä hoastaissakkii.

Kärräässä sille Lassille oes kummat tullunna, jos tuomar Olssuon ei oes ollunna niin hyvänahkane mies.

Raja-aejja peällisiä olj Lassille syntynnä riita noapurisa kansa. Ja ku se toese riitapuole väetteistä peäs tuohtumaa, tulj puhetta, niinku kiehuvastas sotkupaasta Tuplatusta, se ku ei noapurkaa tuppisuu ollunna. Lopuks tuomar hyvi arvokkaast sano, että:

– Elekeepäs työ syytäkee sanoja, niinku tuiskuilima lunta, että...

– Pieppäs sinä, Olssuon, suus kiin, että minä soan hoastoo, sähäht Lassi sillo, vieläpä kätesä viittauksella anto lisävarotukse.

– No, Lassi on hyvä ja hoastaa, tuummas tuomar Olssuon, joka puolestaa panj kätesä ristii ja rupes rauhallisest kuulostammaa.

Ja ku riitapuolet aekasa rähis, tyynty ne vähitelle, niin että asjasta tehtii tolokulline peätös;

Jälestäpäe ku jotkut ihmettel, mitenkä tuomar soatto oekeuve istunnossa semmoesta mänettelyvä suvaeta, sano se naurusuesena, että:

– Mittees minu tarviht männä Lassia sotkemaa. Ja vaekka se Lassi tuntuu kielesä liijjallise kerkeyve tähe omitueselta, olj se kuetennii mallikelepone rehtmies. Eikähää se Lassi vika oukkaa, että kiel olj vikkelämp, ku ajatusmeinink, sillä meijjä immeiste lahjat on erlaeset. Ja se Lassi toas puolestaa ei tahtonna olla muuta mittää, ku ommoo ihteesä, vaekka oes siihe sitkahtanna.

LAKIMIES LASKETTEL LATINOO.

Lakmies se herra Töller olj sekä olj täyvvelliset tuomartutkinnot ja muut eksalamit suorittanna. Mut ku vielä lisäks rupes viinamieheks, niin se alako kasvoo allaapäe, niinku lehmän häntä, eikä siitä lopuks ollunna muuks, ku sihtiermieheks. Sillä tavalla siitä kuetennii tulj kolominkertaene mies, nimittäe lakmies, viinamies ja sihtiermies. Ja jos rehellisest puhutaa, on pakko sannoo, että se jokkaesessa kolomessa ominaesuuvessaa taes olla voettajoo vaella. Ku se voan sattu sutkassaa olemaa, ei lie koskaan tapahtunna, että se asjanajajana oes häviölle joutunna, oljpa riitajuttu minkäloatune tahhaasa. Mittee siihe toas ryyppymiehenä tulj, niin se vet viinoo ihteesä, niinku sien vettä. Mut jos sitte kirjuttamisesta kysymys nousoo, eivät soattas nykkyeset konneellakirjuttajat sen eille joutusuuvvessa peästä, vaekka niihe näpit kuenka virveltäes.

Ku herra Töller olj jo melekei moanmatoseks vaepumaesillaa, otti muuvva savolaene tuomar – sivumänne sannoe ylopistotover – sen hoemeniisa. Ei se tuomar kaeketi osanna ounastella, että sille niin vaekee urakka herra Tölleristä tulj, ku toellisuuvessa tapahtu. Mut se tuomar lohuttel ihteesä sillä, että ku paholaese ottaa venneeseesä, on se souvvettava rantaa ast. Ja jos siitä olj vastusta, niin olj siitä hyötyväe pulumalliste kysymyste selevittämisessä. Herra Töllerille itellee olj samalla tappoo hyötyvä, sillä aenae muntierikisa puolesta se tuomarin hoemenissa kohos ihko herraks ast. Siinä viimmeks maenitussa suhteessa autto luonnollisest hyvi paljo se, että ku olj pakko ies jossae meäri aesossaa pysyvä, kyken olemaa asjanajajajannae – ja siitä tulj vällii rahhoo oekee loksauttamalla. Herra Töller toas puolestaa olj valamis asjanajajaks – jutun loatuu kahtomata.

Erräässä syksykärräässä olj jokkuu ketunpyytäjä syytettävänä myrkyllä pyytämisestä, minkä johosta – niin arveltii – olj kesällä kuollunna usseita lampaeta. Vastooja tulj pyytämää herra Tölleriä asjanajajaksee ja ennätti ennen kantajoo, jolla olj samanlaene meinink. Ku vastooja olj sittoutunna hyvänlaese palakkio maksamaa, jos voetto soahaa, olj herra Töller kantajan tarjouksille aevan kuuro. Sen verran venaruutta se kuetennii käytti, että otti selevän kantajan toestajoehe tehokkuuvesta.

Juttupäevänä se herra Töller lyöttäyty kantajalle oekee ystävälliseks, vieläpä kuletti sen toesella puolella tietä olovaa kestkievarii, jossa alako tarjoilla miestä väkevämpöö, soahaksee kantajan kykenemättömäks asjoosa ajamaa. Ku kestkievarissa tunnettii herra Töller, ei väkeviä annettu, ku iliman nimeks. Mut lakmiehenä se keks keino: se tilas hevose – ja sillo olj pakko "reissuvaeselle antoo, mittee se tarvihtoo", niinku herra Töller lakkirjastaa luk. Mut vaekka hevone valjaessa seiso ja vaekka kuppi kupin perästä kallistettii, niin ryypyt män kantajaan, niinku lahokantoo. Se nimittäe ei humaltunna ollenkaa, mut siihe siijjaa olj herra Tölleristä tullunna jo täys kattein, ku huutsusriival eli jahtvout juoks hakemaa oekeutee. Synkkänä kahtel tuomar herra Töllerii, joka seinee vaste asettu seisomaa – eikä se oes muuten taonna seisaallaa pysyväkkää.

Kantaja tek kanteesa, syytti myrkyllä pyytämisestä, ilimoetti, kuenka monta lammasta on kuollunna ja voati niistä korvausta sekä kulunkijjaa.

Herra Töller turvas seinää ja sano:

– Kantajan puhhee johosta, minä – katoppas juu – pyyvvän huohmauttoo, että vaekka myrkky paloella oes kettuja pyyvettykkii, on palat lummii sullaessa kerätty huolellisest poes. Ja jos niistä – katoppas juu – oes jokkuu lummee jeänynnäe, on se kessää männessä kaottanna tehosa, niin että lammas ei siitä syystä ou voenna kuolla. Mut tuolla Sammalsuolla – katoppas juu – kuuluu kasvavan myrkyllistä heinee, jota luonnontutkijat ja elläetieteilijät kuhtuu tieteellisellä nimellä Euronymus Europaeus. Ja minä oun – katoppas juu – varma siitä, että lampaat on syönnä tätä Euronymus Europaeusta ja siitä niihe nahka on kepille joutunna. Ymmärtäähä tämän lautakuntakii – katoppas juu. Minä pyyvvän, että oikeus ottaes lautakunnalta selevee, eikö tätä myrkkyheinee Sammalsuolla kasva. Samalla minä anon kanteen aeheettomana kummoomista ja peämiehellen kohtuuliste kullue tuomihtemista.

Asjalliset käskettii ulos. Sallaukse aekana tievustettaissa olj jotkut lautamiehet tietävinnää, että semmoesta myrkkyheinee kerrotaa löytyvän, vaekka kellää ei ollunna kokemusta kertomukse toellissuuvesta. Ja ku asjalliset jällee oekeutee käskettyvä ja parj vierasmiestä kuulusteltuva, jotka ei voenna valallee ottoo, oljko vastooja myrkkypaloja pyyntökeinonaa käyttännä sekä onko kantajan lampaat niistä kuollunna, käskettii heijjät uuvvellee ulos. Hetkise asjoo harkittuvvaa ja asjalliset toas sissää käskettyvvää, julist oekeus peätöksesä, jossa vastooja vappautettii eisvastuusta ja sen lisäks vielä kulut myönnettii. Herra Töller ei tuntenna voemaesa piisoovan männä peätöstä kuulemaa, voan jäe porstuvaa eli etteisee seisomaa. Kuultuvaa, kuenka oekeuvessa käv, sano se, että:

– Katoppas juu – asja on sillä tavalla, että jos lak ei kykene auttamaa, niin kyllä latina auttaa...