[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fWPRwIjpZpQ2CHFAJ9VRp3e7Gj_1jW2Z7X83-Fm7bIV0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},2181,"Suomalaisten muinaisusko","Harva, Uno",1882,1949,"2181-harva-uno-suomalaisten-muinaisusko","2181__Harva_Uno__Suomalaisten_muinaisusko",null,"tietokirja",[],[],"fi",1948,110009,749248,true,[],[],[],"Harvan tutkimus tarkastelee suomalaisten muinaisuskoa ja mytologiaa. Teos käsittelee laajasti muinaisia jumalia, kuten Ukkosta ja Ilmarista, sekä haltijauskoa, vainajakulttia ja luonnonhenkiä kansanperinteen ja uskonnonhistorian valossa.","Uno Harvan 'Suomalaisten muinaisusko' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2181. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SUOMALAISTEN MUINAISUSKO\n\nKirj.\n\nUno Harva\n\n\n\n\n\nPorvoo * Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1948.\n\n\n\n\n\n\n      Epeiumalat monet tessej\n      muinen paleltin cauc an ia lesse.\n\n                         _Agricola_.\n\n\n\n              E. N. Setälän\n           muistolle omistettu.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nAlkusanat.\nAgricola, suomalaisen uskonnonhistorian isä.\nMuut suomalaisten jumalien esittelyt ennen Porthanin aikaa.\nMaailman kuva.\nUkkonen.\nUkon vakat.\nRauni.\nIlmarinen.\nAurinko ja kuu.\nSampsa Pellervoinen.\nMuinaissuomalaisten Bacchus.\nSatoisuuden jumala.\nKaksi hämärtynyttä kasvillisuuden haltijaa.\nIhmisen olemus uskomusten kohteena.\nMaahiset.\nRuokauhreja maahisille.\nKodinhaltija.\nMetsänhaltija.\nVedenhaltija.\nVilja.\nVarallisuuden kartuttaja.\nErikoislaatuisia kummittelijoita.\nVainajat.\n\n\n\n\nALKUSANAT\n\n\nKohta on kulunut 160 vuotta siitä, kun Christfrid Ganander, Henrik\nGabriel Porthanin oppilas ja työtoveri, julkaisi Turussa 1789 suurta\nhuomiota herättäneen teoksensa _Mythologia fennica_ pyrkien täten, niin\nkuin hän sanoo, luomaan valoa suomalaisten vanhaan runouteen. Vailla\nmytologisia tietoja ei hänen mielestään voi muinaisrunojamme oikein\nymmärtää tai arvostaa. \"Suomalainen mytologia on suomalaisen runouden\navain\" (clavis poéseos fennicae), hän huomauttaa. Mutta vaikka runous\nja sen arvot olivat siihen aikaan etualalla, saattoivat runot\npuolestaan antaa arvokasta aineistoa myös muinaisuskon tutkimukselle.\nTärkeimmät tietonsa, jotka Ganander asettaa aakkoselliseen\njärjestykseen, hän ammentaa juuri runojemme aarreaitasta. Varsinkin\nloitsut saavat suurta huomiota osakseen. Ganander myöntää itse, että\nhän on niistä saanut \"useimmat mytologisten henkilöjen ja paikkojen\nnimet\". Samoihin lähteisiin oli vähää aikaisemmin toinen Porthanin\noppilas, Christian Lencqvist, turvautunut valmistaessaan 1782\nilmestyneen latinankielisen väitöskirjansa \"vanhojen suomalaisten\ntietoperäisestä ja käytännöllisestä taikauskosta\". Kaarle Krohn,\nkansanrunoutemme kuuluisa tutkija, ei kuitenkaan nähnyt loitsuissamme\nkaukaisen pakanuuden ajan peruja, vaan vasta katolisen kulttuurin\nkuvastusta sille luonteenomaisine piirteineen. Tähän perinteeseen\npohjautuu Krohnin mukaan suurimmalta osalta \"suomalaisten runojen\nuskonto\".\n\nRunouden maailmasta etsi suomalaisen mytologian mahdollisia rippeitä\nmyös M. A. Castrén. Valitettavasti hän kuitenkin käytti lähteenään\nalkuperäisten runojen asemesta ystävänsä Elias Lönnrotin sommittelemaa\nKalevalaa, joka ansioistaan huolimatta ei kirjallisena tuotteena voi\nkorvata kansan suusta saatuja tietoja. Silti Castrénin teos, joka\nilmestyi 1853, on varsin huomattava, siinä kun ensi kerran pyritään\nlöytämään kotoisille uskomuksille vertailukohtia sukukansojemme\nkeskuudesta.\n\nNoihin aikoihin olivat asiaa valaisevat tiedot kuitenkin vielä niin\nhataria ja niukkoja, ettei nerokaskaan tutkija päässyt niiden\nopastuksella pitkälle. Vasta viime vuosikymmeninä on sekä kotimaassa\nettä sukukansojemme keskuudessa tehty määrätietoista työtä vanhan,\nkatoavan kansanperinteen pelastamiseksi sitä uhkaavalta tuholta.\nSuomessa on keräystyötä, jota pääasiallisesti Suomalaisen\nKirjallisuuden Seura ja Sanakirjasäätiö ovat johtaneet ja ohjanneet ja\njohon laajat kansalaispiirit ovat osallistuneet, suoritettu ennen\nkuulumattomalla innolla vielä meidän päivinämme. Erityisen arvokas on\nse saalis, joka on saatu talteen E. N. Setälän laatimien tiedustelujen\nvälityksellä. Tämän uskontotieteellisen aineiston numeromäärä nousee\nkymmeniin tuhansiin. Mainitsen syvästi kiitollisena, että minulla on\nollut ilo ja onni saada käyttää tutkimuksiini muiden lähteiden ohella\ntätä Setälän nimeä kantavaa valtavaa aineskokoelmaa, jota säilytetään\nSanakirjasäätiön arkistossa. Tietenkin suurta tunnustusta ansaitsee\nmyös se, mitä viime vuosina on tehty Kirjallisuuden Seuran kuuluisien\nkokoelmien kartuttamiseksi. Kiitän kummankin arkiston johtajia kaikesta\nsiitä suuriarvoisesta avusta, mikä työni aikana on tullut osakseni.\n\nSuuressa kiitollisuuden velassa olen myös teokseni kuvittamisessa minua\navustaneille ystävilleni, tohtori Martti Haaviolle, tohtori Jouko\nHautalalle, professori Gabriel Nikanderille, professori Lars-Ivar\nRingbomille ja professori K. Rob. V. Wikmanille. Lopuksi kiitän\nlämpimästi Werner Söderström Osakeyhtiötä, joka on kustantanut teokseni\nja apurahoilla tukenut työtäni.\n\nTurussa joulukuun 10 p:nä 1948.\n\n_Uno Harva_.\n\n\n\n\nAGRICOLA, SUOMALAISEN USKONNONHISTORIAN ISÄ\n\n\nJulkaistessaan 1551 Psalttarin suomennoksen Mikael Agricola liitti\nsiihen runomittaisen \"alkupuheen\", johon sisältyy oheinen luettelo\nhämäläisten ja karjalaisten vanhoista jumalista. Mikä lienee antanut\nAgricolalle aiheen tässä yhteydessä mainita, millaisia olentoja\nmaassamme \"muinen\" palveltiin, on tietymätöntä, mutta varmaankin hän\ntahtoi vieroittaa kansaansa niistä pakanuuden ajan perinnöistä, joita\nsen uuden uskon mukaisesti oli kartettava. Siihen viittaa mm. se, että\nhän entiset \"epäjumalat\" lueteltuaan närkästyneenä huudahtaa:\n\n    Eikö se Cansa vimmattu ole/\n    ioca neite wsko ia rucole.\n    Sihen Piru ia Syndi weti heite/\n    Ette he cumarsit ia wskoit neite.\n\nMainittuaan vielä, miten paavinkin opin aikana monenmoinen taikausko\nyhä rehoitti, hän kehoittaa lukijoitaan:\n\n    WAan elken nyt cumarco kenge/\n    quin Ise/ Poica ia Pyhe/ henge.\n\nVastaavanlaisia kansan aikaisemman sivistystason osoituksia esitetään\nmuuallakin, missä uskonpuhdistuksen jälkeen aletaan julkaista\nkristillistä kirjallisuutta kansankielellä. Niinpä liettualainen\nhengenmies Martinus Mosvidius liitti 1547 ilmestyneeseen Lutherin\nkatkismuksen käännökseen \"Catechismvsa prafty Szadei\" runomittaisen\nliettuankielisen alkulauseen, jossa hänkin kehoittaa kansaa hylkäämään\nentiset epäjumalat ja niiden palvonnan ja samalla mainitsee tärkeimpien\nepäjumalain nimet.\n\nMutta esimerkkinä siitä, että pakanuuden peruja pyrittiin samoin\nhävittämään jo katolisena aikana, mainittakoon muudan ruotsinkielinen\nkäsikirjoitus, \"Själinna Thröst\" (Sielun lohdutus) 1300-luvun lopulta,\njota säilytetään Tukholman kuninkaallisessa kirjastossa ja jossa\nsanotaan mm.: \"Wilt thu dhet första budhordhit wel halda tha skalt thu\ney thro vppa tompta gudha ällä oppa wättir, ey oppa nek, ällir forsa\nkarla, ey oppa skratta ellir tompt orma. Thu skalt ey thro oppa maro\nellir elfwa, oc oppa enga handa spook ellir willo\" (Jos sinä tahdot\nensimmäisen käskysanan hyvin pitää, niin sinun ei pidä uskoa kartanon\njumaliin tai maahisiin, ei näkkiin tai koskenhaltijoihin, ei kratteihin\ntai kartanokäärmeisiin. Sinun ei pidä uskoa maraan tai keijukaisiin\neikä minkäänlaiseen kummitukseen tai harhaan).\n\nHuolimatta siitä, missä mielessä Agricola esitti esi-isiemme jumalat,\nhänen luettelonsa on kiintoisa osoitus hänen historiallisista\nharrastuksistaan ja samalla erittäin tärkeä ja arvokas muinaisuskomme\nlähde ei ainoastaan ikänsä perusteella, vaan myös sen vuoksi, että sen\nluotettavuus on myöhemmän tutkimuksen toteama. Tästä huomauttaa mm.\nSetälä sanoessaan: \"Tosin tarjoaa kansanrunous paljon runsaampia\ntietoja suomalaisesta kansanuskosta. Mutta runot ovat merkityt muistiin\nvuosisatoja myöhemmin. On kyllä totta, että Agricolan luettelo vasta\nyhdessä kansanrunouden kanssa saa oikean arvonsa ja valaistuksensa,\nmutta toisaalta Agricolan luettelo sisältää tietoja, jotka myöhemmin\novat hämärtyneet ja jotka ovat tärkeänä varmennuksena myöhemmin\nmuistiinmerkityille tiedoille. Ja yleensä on näyttäytynyt, että\nAgricolan luettelo oikein ymmärrettynä on todella oikea ja luotettava\ntiedon lähde.\"\n\nEri kysymys on, miten Agricola on puheena olevat tietonsa hankkinut. On\noletettu hänen perehtyneen näihin asioihin etupäässä eri suunnilta\nsaamiensa suusanallisten kuvausten perusteella, joita hänellä maamme\nnuorison opettajana ja papiston esimiehenä oli oivallinen tilaisuus\nhankkia ja käyttää hyväkseen. Erinäisistä seikoista käy lisäksi ilmi,\nettä hän, jos olisi tahtonut, olisi voinut esittää sanottavansa paljon\nlaajemminkin kuin hänen kokoonpanemansa ja runomittaan sovittamansa\nluettelo sisältää.\n\nMiten suurta arvonantoa Agricolan esitys sai jo varhain osakseen,\nosoittaa se tosiasia, että oppineet suomalaisten muinaisuskosta\npuhuessaan parin vuosisadan aikana käyttivät lähteenään miltei\nyksinomaan Agricolaa tai Agricolaan nojautuvia tietoja. Hänen\nluettelonsa perusteella ryhdyttiin suomalaisten epäjumalia ja näiden\ntoimia esittämään myös vierailla kielillä. Jo 1500- ja 1600-luvun\nvaihteessa Sigfrid Aronus Forsius luettelee ne latinankielisessä\nrunossaan. Lyhyt latinankielinen esitys niistä tavataan myös Mikael\nWexioniuksen maantieteellishistoriallisessa teoksessa 1650. Saman\nvuosisadan loppupuoliskolla historioitsija Thomas Hiärne esittää\nAgricolan luettelon saksankielisessä asussa ja Petrus Bång, tosin melko\nvapaasti, ruotsinkielisessä runossaan. Agricolan tietoja lähteinään\nkäyttivät jo ennen Porthanin aikaa myös monet yliopistollisen\nväitöskirjan laatijat, kuten Georgius Kijhl (1668), Nicolaus Hahn\n(1703), Gabriel Arctopolitanus (1728) ja Christian Limnell (1748).\nMitään muuta muinaisjumaliamme tai näiden toimia valaisevaa lähdettä\nnämä miehet eivät tunteneet, joten heidän ajoistaan asti Agricolaa on\npidetty suomalaisen uskonnonhistorian isänä.\n\nNämä isiltä perityt käsitykset alkoivat kuitenkin horjua, kun\nhistoriantutkijamme A. R. Cederberg joutui Upsalan yliopiston\nkirjastossa Palmskiöldin kokoelmia penkoessaan toteamaan, että\nnidokseen, jonka nykyinen numero on 311, sisältyi vanha ruotsinkielinen\nkäsikirjoitus, jossa suomalaisten \"epäjumalat\" luetellaan\npääasiallisesti samassa järjestyksessä kuin Agricolalla, mutta jossa\neräät nimet ja eräiden jumalien toimetkin esitetään jonkin verran\nAgricolasta eriävällä tavalla. Kun kirjoituksen käsiala ja\nkirjoitustapa viittaavat 1500-luvulle, syntyi kysymys, kumpi noista\nluetteloista on ollut toisen esikuvana ja lähteenä.\n\nTästä arvokkaasta arkistolöydöstä A. R. Cederberg ja Kaarle Krohn\ntekivät selkoa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kokouksessa toukokuun\n2. p:nä 1928. Seuraavan päivän Helsingin Sanomissa oli löytäjän\nlehdelle suoma haastattelu, joka oli varustettu käsikirjoituksesta\notetulla kuvajäljennöksellä ja jonka otsakkeessa mainittiin, että\nlöydetty käsikirjoitus \"on ollut Agricolan esikuvana suomalaisten\nepäjumalain luettelon laatimisessa\". Tämän käsityksen selitettiin\nperustuvan Kaarle Krohnin asiantuntemukseen. Omaksumaansa kantaa Krohn\nperusteli lyhyesti jo saman päivän Uuteen Suomeen kirjoittamassaan\nartikkelissa \"Agricolan jumalainluettelon alkulähde löydetty\".\nViitattuaan siihen, että eräät kummassakin luettelossa mainitut nimet\non kirjoitettu eri tavalla ja että ruotsalaisen tekstin sepittäjän\n\"oikeinkirjoitus ja mahdollisesti kielikorva on ollut tarkempi kuin\nAgricolan\", Krohn esitti käsityksenään, että \"jos lausetavan ja\nsisällyksen puolesta vertaa molempia tekstejä keskenään, täytyy tulla\nsiihen päätökseen, että nyt löydetyn suorasanaisen ruotsinkielisen\nluettelon Agricola on tuntenut ja loppusoinnulliselle runomitalle\nsovittaen suomentanut\". Samalla Krohn huomautti, että Agricola \"riimin\nvuoksi\" tosin on tehnyt \"sinne tänne lisäyksiä, milloin aivan\nsisällyksettömiä, milloin uskonnollista arvostelua esiintuovia, mutta\nmyöskin muutamia arvokkaita omia tietoja sisältäviä\". Näin\nlaajakantoisen merkityksen saanut löytö ei voinut olla herättämättä\nhuomiota. Asiasta virisikin vilkas ajatusten vaihto, jota käytiin sekä\nsanomalehtien että aikakauskirjojen palstoilla. Tähän kiintoisaan\nkeskusteluun osallistuivat E. N. Setälä, Kaarle Krohn ja Upsalan\nyliopiston silloinen suomensukuisten kielten professori K. B. Wiklund,\njotka kaikki jo ovat poistuneet elävien ilmoilta, sekä tämän\nkirjoittaja. Esitän nämä kiistakirjoitukset, jotka aikanaan\nkiinnostivat paljon laajempaakin kuin varsinaisten tiedemiesten piiriä,\nsiinä järjestyksessä kuin ne julkaistiin.\n\nUno Harva, \"Onko Agricolan suomalaisten jumalain luettelolla ollut\nruotsinkielinen lähde?\" Uusi Aura 6.V.1928.\n\nE. N. Setälä, \"Agricolako suomalaisen uskontohistorian isä vaiko --\ntuntematon?\" Uusi Suomi 20.V.1928.\n\nUno Harva, \"Onko Agricolan jumalainluettelolla ollut ruotsinkielinen\nalkulähde?\" Uusi Suomi 20.V.1928.\n\nKaarle Krohn, \"Kysymys Agricolan jumalainluettelon alkulähteestä\". Uusi\nSuomi 27.V.1928.\n\nKaarle Krohn, \"Agricolan jumalainluettelon alkulähde?\" Valvoja-Aika\n1928, ss. 218-225.\n\nE. N. Setälä, \"Agricolan jumalainluettelo vieläkin\". Uusi Suomi 11.\nVIII. 1928.\n\nK. B. Wiklund, \"Mikael Agricolan jumalainluettelo ja käsiala\".\nVirittäjä 1928, ss. 287--305.\n\nUno Harva, \"Onko siis Agricolan jumalainluettelon alkulähde löydetty?\"\nUusi Suomi 16.IX.1928.\n\nUno Harva, \"Agricola ja Porthanin aikaa varhemmat suomalaisten jumalain\nluettelot\". Kalevalaseuran Vuosikirja 1930, ss. 84-120.\n\nK. B. Wiklund, \"Mikael Agricolan runopukuinen jumalainluettelo ja sen\nsuorasanainen alkulähde\". Virittäjä 1930, ss. 299-316.\n\nE. N. Setälä, \"Mikael Agricolan runopukuinen jumalainluettelo ja sen\nruotsinkielinen muunnelma\". Virittäjä 1930, ss. 316-329.\n\nUno Harva, \"Mikael Agricolan jumalainluettelo ja '311'\". Virittäjä\n1930, ss. 393-397.\n\nE. N. Setälä, \"Lisäys kirjoitukseeni Mikael Agricolan\njumalainluettelosta\". Virittäjä 1930, s. 397.\n\nK. B. Wiklund, \"Jumalainluettelot ja periaatteet\". Virittäjä 1931, ss.\n215-231.\n\nE. N. Setälä, \"Vieläkin jumalainluettelosta ja vähän periaatteista\".\nVirittäjä 1932, ss. 158-164.\n\nK. B. Wiklund, \"Röter medh trä\". Virittäjä 1932, 293-298.\n\nE. N. Setälä, \"Mikael Agricola ja '311' tutkintoa suorittamassa\".\nVirittäjä 1932, 298-300.\n\nKaarle Krohn, \"Zur finnischen Mythologie I\", 1932. FFC n:o 104.\n\nK. B. Wiklund, En viktig detalj i Agricolaforskningen. Historisk\nTidskrift för Finland 1933, ss. 82-88.\n\nNiin kuin lueteltujen kirjoitusten lukumäärä ja ilmestysajat\nosoittavat, muodostui A. R. Cederbergin löytämä ja esittämä asiakirja,\njosta sen nidosnumeron mukaan alettiin käyttää nimitystä 311, melko\nsitkeän, vuosikausia kestäneen keskustelun kohteeksi. Eriävää kantaa\nedustivat toiselta puolen Kaarle Krohn ja K. B. Wiklund, toiselta\npuolen E. N. Setälä ja Uno Harva. Edelliset katsoivat, että tuo\nruotsinkielinen käsikirjoitus on ollut Agricolan esityksen esikuvana ja\nohjeena, jälkimmäiset taas pitivät 311:n tekstiä vain eräänlaisena\nAgricolan kuvauksen ruotsinnoksena, jossa lyhyesti pyrittiin\nluettelemaan Agricolan nimeämät jumalat ja niiden toimet. Kun puheena\nolevaan asiakirjaan, johon ei kukaan aikaisemmin ollut syventynyt,\nsisältyi tällainen kiistanalainen arvoitus, tarjosi sen ratkaiseminen\ntutkijoille perin kiintoisan tehtävän. Wiklund sanookin: \"Myös siinä\ntapauksessa, että 311 lopuksi huomataan referaatiksi, tämä\nkäsikirjoitus on tieteellisenä arvoituksena erittäin merkillinen. En\nmuista koskaan ennen olleeni tekemisissä sellaisen 'kirjallisen herkun'\nkanssa ja iloitsen siitä, että meillä nyt omalla alallamme on kysymys,\njoka monisärmäisessä kirjavuudessaan ei kuulu yksinkertaisimpiin, vaan\npanee oppineiden miesten munuaiset tavattoman kovalle koetukselle.\"\n\nJotta lukijalla olisi tilaisuus verrata näitä jumalainluetteloja\ntoisiinsa ja samalla tehdä omakohtaisiakin huomioita, on tähän liitetty\nkuvajäljennös kummastakin ja 311:n tekstin lisäksi seuraava sitä\nselittävä tulkinta, jossa on korjattu eräitä aikaisemmin tehtyjä\nerehdyksiä. Lihavilla kirjasimilla painetut kirjaimet puuttuvat\nkäsikirjoituksesta, jossa ne on merkitty muilla merkeillä.\n\n    Thesze epterscriffne Affgudhar haffua\n    warit dyrkadhe och tiente, fförre\n    tidhjen i Tawastlanbh.\n    Tapio, heth en affgudh som gaff lycko i skogen\n    Äinämöinen, war en mestare öffwer wisor\n    Rahkoi, fförtogh månadhen hannes Lius\n    Lieckiö, regeradhe yrter, gräsz, och röter medh trä\n    Ilmarinen, gaff fridh wadherleken och regeradhe reson\n    Turilas, skaffadhe lycko i frijdh\n    Cratti, hult bohagh tilhopa\n    Tontu, actadhe wisz och hemman\n    Capeet, förtärde månadben bortt\n    Calewnpoika, hult höianden och skördetidhen\n          Thesze äro the Carelska\n               Affgudhjar.\n    Rongoteus, gaff them Roghen\n    Pellonpeckoi, gaff wexten tili form\n    Virakannais, wachtar haffra\n    Egree, war gudh öffuer, bönor, Rwffuor, kool\n    Ärter, lijn och hampa.\n    köndös, beredhe åkrar och Swidhier\n    Ucko, behult sädhes tijdhen, och thå druko the hans gijlle\n    Rauni, fordradbe hela årswexten\n    kekri, förökadhe theres booszkap\n    hiisi, skaffadhe wildiur them tili handa\n    Nyrkäs gaff ijkoren aff Skogen\n    Hittawainen war gudh öffuer harar\n          Weben Emä gaff fisken i theres näth och noth\n          Item Sol, månadh, stiernor, och annat\n               slijkt, haffua the och dyrkat\n               som andre hedninger et cetera.\n\nKun olin Uudesta Suomesta tutustunut Kaarle Krohnin ajatuksiin, jotka\nhän vähää aikaisemmin oli esittänyt Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran\nkokouksessa, rohkenin ensimmäisenä olla asiasta eri mieltä. Se\nhaastattelu Uudessa Aurassa, jossa heti ilmaisin käsitykseni, jäi\nkuitenkin myöhemmin virinneen keskustelun aikana huomiota vaille.\nLienee sen vuoksi syytä siihen viitata. Tuon ruotsinkielisen\njumalainluettelon perusteella, jota sekä Cederberg että Krohn olivat\nyksityiskohtaisesti sanomalehdissä selostaneet, saatoin helposti\ntodeta, että eräät Agricolan luettelossa esitetyt asiat olivat\nlähempänä kansan varsinaisia uskomuksia kuin 311:n. Lyhyessä\nhaastattelussa mainitsin tosin esimerkkinä vain pari seikkaa, mutta ne\nnäyttelivät myöhemmissäkin kirjoituksissa hyvin tärkeätä osaa. Lainaan\nnämä kohdat siinä muodossa, jossa ne silloin esitin:\n\nEnsimmäinen on seuraava. Agricola sanoo mm.: \"Ilmarinen/Rauhan ia ilman\ntei/ia Matkamiehet edheswei\". Nämä sanat, ottaen huomioon myös\nLencqvistin tallettaman merimiesten rukouksen, jossa Ilmarista\nkehoitetaan puhaltamaan \"iloinen ilma, myötäinen myry\", merkitsevät\nnykyajan kielellä seuraavaa: \"Ilmarinen _tyynen ja tuulen_ teki ja\nmatkamiehet edesvei\". Löydetyssä käsikirjoituksessa vastaa noita\nharvennettuja sanoja _frid_ ja _wäderlek_ (rauha ja sää). Kun ei ole\ntietoja siitä, että Ilmarinen olisi ollut rauhan jumala, on selvää,\nettä ruotsintaja on kääntänyt väärin Agricolalla 'tyyntä' merkitsevän\n'rauha' sanan. Selvä käännösvirhe on myös _wäderlek_ (sää), kun\nAgricola _ilmalla_ ilmeisesti tarkoittaa tuulta ja myrskyä. Lapissa\nIlmaris oli myrskyn ja pahan ilman haltija.\n\nToinen seikka: kansamme on tarinoinut _Kalevanpoikien_ olleen kuuluisia\nheinänkaatajia. Tämän mukaan Agricola sanoo: \"Caleuanpoiat / Nijttut ia\nmwdh löit\" (siis: \"Kalevanpojat löivät niityt ja muut\").\nKäsikirjoituksessa sanotaan suomeksi käännettynä: \"Kalevanpoika piti\nhuolta heinänteon ja elonkorjuun ajasta\". Tämä olisi omituinen\ntiedonanto, joka ei oikeastaan sano mitään, jollemme pitäisi sitäkin\njonkinlaisena Agricolan jonkin verran hämärien sanojen selityksenä,\njoita kääntäjä ei ole ymmärtänyt.\n\nJo nämä kaksi seikkaa puhuivat mielestäni vakavasti Agricolan luettelon\nvarhemmuuden puolesta. Esitin samalla ajatukseni laajemmin Uuteen\nSuomeen lähettämässäni kirjoituksessa, joka kuitenkin ilmestyi vasta\nsaman päivän numerossa kuin Setälän samasta asiasta laatima kirjoitus.\nKummassakin kosketellaan samoja kysymyksiä ja kummassakin tullaan\nsamoilla perusteilla samaan tulokseen.\n\nEdellä mainittuja kohtia Krohn ja Wiklund ovat kuitenkin yrittäneet\nselittää toisin. Jälkimmäinen oletti, että ruotsalaisen tekstin sanat\n\"fridh wäderleken\", joiden välissä ei ole pilkkua, tarkoittaisi\n\"rauhallista\" eli \"kaunista säätä\". Kun Agricola puhuu \"rauhasta ja\nilmasta\", osoittaa se siis Wiklundin mielestä sitä, että Agricola on\nväärinkäsittänyt nuo ruotsinkieliset sanat, sillä tuskin voidaan\najatella, että muinaissuomalaisilla olisi ollut erityinen rauhan\njumala. Näin ollen olisi 311 ollut Agricolan lähde. Wiklundin olettamus\non kuitenkin omiaan herättämään epäilyksiä jo siitä syystä, että tuossa\nruotsinkielisessä jumalainluettelossa olisi tässä tapauksessa odottanut\nsanontaa \"fridh wädherlek\" eikä \"fridh wädherleken\". Toiseksi ei\ntiedetä, että _fridh_-sanaa olisi käytetty tässä merkityksessä sen ajan\nkirjallisuudessa.\n\nKrohn taas arveli, että _fridh_ tässä yhteydessä todella tarkoittaa\n'rauhaa' ja _wädherleken_ 'ilmaa' eli 'säätä', joten ruotsinkielinen\nteksti siis tarkan vastaavaisuutensa kautta pääsanoihin nähden auttaa\nja varmentaa suomenkielisen käsittämistä. Tämä kohta ei näin ollen voi\nKrohnin mukaan osoittaa, kumpi luetteloista on aikaisempi. \"Mitä\n_rauha_ tarkoittaa\", hän huomauttaa lisäksi, \"näkyy seuraavan säkeen\nvastakohtaisesta _sodasta_.\" Nämä peräkkäiset säkeet, joihin Krohn\nviittaa tavataan Agricolalla seuraavassa muodossa:\n\n    Ilmarinen / Rauhan ia ilman tei /\n    ia Matkamiehet edheswei.\n    Turisas / annoi Woiton Sodhast /\n\nJos näitä säkeitä lähemmin tarkastelee, huomaa, etteivät ne liity\ntoisiinsa sillä tavalla kuin Krohn ja eräät muut, esim. Sorolainen,\novat olettaneet. Setälän kielitieteellisistä huomautuksista huolimatta\nsekä Wiklund että Krohn antavat ajatustensa tueksi Agricolan luettelon\n_rauha-_ ja _ilma_-sanalle niiden nykyaikaisen merkityksen. Palaamme\nasiaan myöhemmin, kun Ilmarinen ja hänen toimensa tulevat\nyksityiskohtaisemmin käsiteltäviksi.\n\nToinen jatkuvan kiistan aihe on ollut kohta, jossa 311 puhuu\nKalevanpojasta ja Agricola Kalevanpojista. Sen sijaan että Agricola\nkertoo kansantarun mukaisesti, miten \"Caleuanpoiat/ Nijttut ja mwdh\nlöit\", 311 sanoo: \"Caleuanpoika, hult höianden och skördetijdhen\"\n(Kalevanpoika piti huolta heinänteko- ja elonkorjuu-ajasta). Vaikka\nKrohn hyvin tietää, että kalevanpojat esiintyvät sekä kansanuskossa\nettä vanhassa kirjallisuudessamme jättiläisinä tai väkimiehinä ja että\nniistä kerrotaan merkillisiä tarinoita, mm. miten jo niiden viikatteen\nhionnan ääni katkaisi niityn korret ja kirveen kilkahdus metsän puut,\nhän kuitenkin arvelee, että ruotsinkielisen tekstin kuvaus, jossa\nKalevanpojasta tehdään jumala, silti saattaa olla kansanomainen.\nKäyttäessään käsikirjoitusta lähteenään Agricolan on siis pitänyt\nvaihtaa 311:n tiedot noihin tunnettuihin kansantaruihin.\nKäsikirjoituksen varhemmuutta puolustaessaan Krohn sanoo: \"Jos\nruotsinkielistä koettaa johtaa suomenkielisestä, saattanee vielä\nkuvitella, että niityn lyönnistä olisi kehittynyt ajatus heinäntekoajan\nhuolehtimisesta. Mutta miksi olisi tarpeettomasti lisätty\nelonkorjuuaika, jollei se perustuisi kansanomaiseen käsitykseen?\" Näin\ntuumiessaan Krohn kuitenkin unohtaa Agricolan sanat \"nijttut ja mwdh\"\n(niitut ja muut). Kansantarun mukaan \"muut\" tarkoittaa puita tai\nmetsiä, mutta asian ruotsiksi esittäjä on tuon \"niittujen\" yhteydessä\nmainitun sanan voinut helposti käsittää tarkoittavan 'peltoja'. Samoin\non asian ymmärtänyt mm. Georgius Kijhl (1668), joka väitöskirjansa\nliitteessä sanoo: \"Calevanpojat, in pratis & agris gramnium messores\"\n(Kalevanpojat olivat kasvien leikkaajia niityillä ja pelloilla).\nLisäksi on huomattava, että Sigfrid Aronus Forsius, huolimatta siitä,\nettä hänen lähteenään oli Agricolan luettelo, tekee Kalevanpojasta\nheinänkasvua edistävän jumalan.\n\nOlettaessaan, että Agricola on pukenut runomittaan 311:n tiedot, Krohn\npyrki samalla selittämään, mistä näiden esitysten välinen eroavaisuus\njohtuu. Hän huomauttaa, että kun säettä \"Capeet / mös heilde Cuun\nsöit\", heti seuraa \"Caleuanpoiat / Nijttut ja mwdh löit\", on Agricolan\npitänyt, voidakseen saada monikollisen löit loppusoinnuksi sanalle\nsöit, muuttaa Kalevanpoika Kalevanpojiksi. Loppusoinnun keksiminen\n\"taas johti ajatuksen tunnettuun kansantarinaan Kalevanpoikain\nniitynlyönnistä\". Kun Agricola muita säkeitä sommitellessaan ei näytä\nnähneen näin paljon vaivaa, voidaan syystä epäillä sitä, että tuo\nruotsinkielinen lähde olisi tässä kohden ollut Agricolan esikuvana.\n\nSaadakseen Kalevanpojan sopeutumaan _elonkorjuuaikaan_ Krohn kiinnittää\nlisäksi huomiota ns. _kalevantuleen_ eli _-valkeaan_, jonka\nruotsalainen nimitys on _kornblixt_ ('ohrasalama'). Tätä luonnonilmiötä\nei kuitenkaan ole missään sanottu \"kalevanpojan tuleksi\". Näin ollen on\nvaikea löytää mitään tukea olettamukselle, että muinaissuomalaisilla\nolisi ollut _Kalevanpoika_-niminen jumala, joka viljelysten vaalijana\non huolehtinut \"heinänteko- ja viljankorjuuajasta\". Sellaisen\netsiminenkin tuntuu toivottomalta, varsinkin kun vanhan kansan\nkäsityksen mukaan ne seudut, joissa kalevanpojan tai kalevanpoikien\nkerrotaan kaataneen heinää tai kaskea, ovat viljelykselle\nkelpaamattomia. Setälä onkin korostanut, että \"Kalevanpoika ei ollut\nviljelijä, vaan turmelija\". Esimerkkinä tästä käsityksestä hän esittää\nmm. seuraavan muinaisrunojemme säkeistön (I, 936):\n\n    Elköö kanto kasvako\n    kasell' Kalevan poian,\n    eikä vesa venyök\n    kasell' Kalevan poian,\n    orahan hyvän ottako\n    tuo kaski Kalevan poian,\n    elköö tereä tehkö\n    tuo kaski Kalevan poian.\n\nSamalla kun Agricolan kuvaus kalevanpoikain toimista siis pohjautuu\nSuomen kansan vanhoihin tarinoihin, samalla 311:n maininta\n_Kalevanpoika_-nimisestä, heinä- ja peltoviljelyksen suojelushaltijasta\njää käsittämättömäksi, jollei se perustu Agricolan suppean sanonnan\nväärinkäsittämiseen.\n\nMilloin runomittaisen esityksen rinnalla on olemassa jokin tästä\nriippumaton samanaiheinen suorasanainen kuvaus, lukija tietenkin\nodottaa, että jälkimmäinen voi sanoa sanottavansa selkeämmin kuin\nloppusointuja tavoitteleviin sakeisiin ahdettu esitys. Tässä suhteessa\nei 311 kuitenkaan voi vähimmässäkään määrin täyttää lukijan odotuksia,\nsillä siitä ei saa mitään selvitystä sellaisiin jumalien toimiin, jotka\nAgricolan runo osaksi loppusointujen vuoksi tulkitsee hämärästi.\nEpäselviä ovat esim. Agricolan säkeet:\n\n    Wirancannos / Cauran caitzi /\n    mutoin oltin Caurast paitzi.\n\nVoidaan näet kysyä, eikö _Wirancannos_ siis ollut samanlainen viljan\nantaja ja kasvattaja kuin _Rongoteus, Pellonpecko ja Egres_.\nRuotsinkielisessä tekstissä vastaa Agricolan laajempisisältöistä sanaa\n_caitzi_, jonka riiminä on _paitzi_, yksinkertaisesti vain _wachtar_\n(vahtii). Siinä tämä olento esiintyy siis vielä hämärämpänä, sillä\nvaikka Agricolan käyttämä sana _caitzi_ (ruots. 'beskyddade') onkin\nvalittu loppusointua silmällä pitäen, soveltuu se kuitenkin kauran\nkasvua suojelevasta jumalasta puhuttaessa tähän kohtaan paremmin kuin\ntuo merkitykseltään perin ahdasalainen _wachtar_, joka muistuttaa,\nniinkuin Setälä sanoo, kömpelösti ja orjamaisesti tehtyä käännöstä.\n\nKummassakin luettelossa herättää huomiota hämäläisten jumalain sekava\njärjestys. Suurempaa huomiota se tietenkin herättää suorasanaisessa\ntekstissä. Mikseivät esim. _Rahkoi ja Kapeet_ saman heimon kuuta\nahdistavat olennot ole esitetty peräkkäin tai toistensa yhteydessä?\nAinakin Christian Limnell katsoo Hämettä koskevassa väitöskirjassaan\nolevan syytä yhdistää ne: _Rahcoi & Capii_. Peräkkäin ne mainitaan myös\njo Sigfrid Aronus Forsiuksen runossa. Vain siinä tapauksessa, että\ntämä jumalien sekava järjestys on Agricolalta lähtöisin, on se\nymmärrettävissä, hän kun on ollut loppusoinnuista riippuvainen ja sen\nvuoksi joutunut luettelemaan jumalat toisin kuin niiden toimialat\nedellyttäisivät.\n\nOlemme jo kohdistaneet katseemme säepariin, joissa Kapeet ja\nKalevanpojat monikollisina mainitaan peräkkäin. Toinen kuun kummitus\nesiintyy seuraavassa säeparissa Äinemöisen kera:\n\n    Äinemöinen / wirdhet tacoi,\n    Rachkoi / Cuun mustaxi iacoi.\n\nKrohnkin huomauttaa, että nämä säkeet Agricolalla ovat\n\"yhteensoinnuttamalla muodostuneet\", mutta verratessaan _Rahkoin_\nkohdalla 311:n ja Agricolan esitystapaa toisiinsa, hän lausuu:\n\"Jälkimmäisen väkinäistä sanontaa vastaa yksinkertaisen selvä\nruotsalainen: 'förtog månaden hennes ljus'.\" Tätä Krohn pitää yhtenä\ntodistuksena siitä, että ruotsinkielinen teksti on ollut Agricolan\nlähde. Mutta onko sitten noissa Agricolan sanoissa todella jotakin\n\"väkinäistä\" ja onko tuo ruotsalainen sanonta \"riisti kuulta tämän\nvalon\" niin \"yksinkertaisen selvä\", kun on kansanuskosta kysymys?\nEpäilemättä Agricola tässä kohden tarkoittaa jotakin muuta kuin\nsanoessaan: \"Capeet / mös heilde Cuun söit.\" On ilmeistä, että nämä\nsaman heimon uskomuksia esittävät säkeet tarkoittavat eri asiaa.\nJälkimmäinen tarkoittaa selvästi kuun pimennystä, edellinen taas kuun\nvaiheita, joiden kansamme on selittänyt johtuvan siitä, että Rahko\ntervaa kuuta. Tähän kansanuskoon pohjautuvat Agricolan sanat: \"Rachkoi/\nCuun mustaxi iacoi\" (vrt. ruots. månskifte). Oikein on tämän kohdan\nymmärtänyt Thomas Hiärne kääntäessään puheena olevat sanat saksaksi:\n\"Rachkoi, verteilte des Mondes Licht in alt und neu.\" Ruotsinkielisen\ntekstin maininta: \"riisti kuulta tämän valon\" on paljon ylimalkaisempi\nja hämärämpi. Senhän voisi yhtä hyvin selittää tarkoittavan kuun\npimennystä. Todennäköisempää kuin se, että Agricola olisi ryhtynyt\nselventämään 311:n tekstiä, on se, että 311 ei ole oikein ymmärtänyt\nesikuvaansa Agricolaa.\n\nEnsi katsannolta näyttää ehkä siltä kuin tuo ruotsinkielinen teksti\nolisi kyllin selvä ollakseen alkuperäinen kuvaus. Ylimalkaisuutensa\nvuoksi se kuitenkin paljastaa heikkoutensa, sillä kun kahta eri\nkielillä säilynyttä tekstiä verrataan toisiinsa, on \"etusija yleensä\nannettava vaikeatajuisemmalle, koska tekstiä usein on muutettu juuri\nsiitä syystä, ettei sitä ole käsitetty\". Tämä tekstikritiikin alalla\nnoudatettu periaate on varteen otettava tässäkin.\n\nTähän seikkaan huomio kiintyy eritoten siinä kummankin luettelon\nkohdassa, jossa puhutaan Ukosta ja Raunista. Varsin vaikeasti\nymmärrettävää on se, mitä Agricola kertoo Ukon ja tämän puolison,\nRaunin yhteistoiminnasta:\n\n    Quin Rauni Vkon Naini härsky /\n    ialosti Wkoi Pohiasti pärsky.\n    Se sis annoi Ilman ia Wdhen Tulon /\n\nTätä yhteistoiminnan kuvausta etsimme turhaan tuosta ruotsinkielisestä\nesityksestä. Krohn katsookin, että Agricola on tässä kohdin täysin\nitsenäinen. Mutta mitä 311 sitten kertoo itse Ukosta? Vain sen, että\n\"Vcko, behult sädhes tijdhen, och thå druko the hans gijlle\" (Ukko piti\nhuolen kylvöajasta, ja silloin he joivat hänen kunniakseen).\nOdottamatonta on, ettei 311 mainitse edes sitä, että Ukko oli\nmuinaissuomalaisten ukkosenjumala, jolta maanviljelijät kesän kuivuuden\naikana anoivat sadetta. Kysytään, miksi 311 rajoittuu vain edellä\nolevaan mainintaan, jossa Ukon \"huolenpito\" kohdistuu vain kylvöaikaan?\nRaunista 311 sanoo: \"Rauni, fordradhe hela årswexten\" (Rauni edisti\nkoko vuodenkasvua). Krohn olettaa, että nämä käsikirjoituksen sanat\nedellyttävät itsenäistä tietoa, jota ei voi johtaa Agricolan tekstistä.\nHuomattava kuitenkin on, että myös Kijhlin luettelossa, joka perustuu\nAgricolaan, _Hauni_ mainitaan erikseen ja sanotaan: \"Rauni _annonam_\nfelicem & fructiferam fecit\" (Rauni tuotti onnellisen ja hedelmällisen\nvuodentulon). Tästä päättäen Raunin tuottama 'vuodentulo' (årswext,\nannona) on siis ollut johdettavissa Agricolan sanoista: \"Se sis annoi\nIlman ja Wdhen (luettu: vuoden) Tulon\", vaikka nämä sanat Agricolalla\neivät liitykään nimenomaan Rauniin, vaan ilmeisesti Ukkoon. Mutta jos\nnäin ollen voidaan todeta, ettei 311 ole ainakaan, mitä Rauniin tulee,\nollut Agricolan lähteenä, vaan että asian laita on ollut päinvastoin,\nsaavat myös 311:n maininta Ukosta \"kylvöajan\" huolehtijana ja\nsilloisten juominkien kohteena parhaan selityksensä Agricolan säkeistä:\n\n    Ja quin Keuekyluö kyluettiin /\n    silloin vkon Malia iootijn.\n\nPitäessään tuota ruotsinkielistä luetteloa Agricolan esitystä\naikaisempana Krohn vielä huomauttaa, että häntä siihen ensiksi johtivat\n311:n tekstissä tavattavat Agricolan kirjoitustavasta poikkeavat nimet.\nHän mainitsee, että \"kun esim. ruotsalaisessa käsikirjoituksessa on\n_Hittauainen_ vastaamassa Agricolan julkaisussa vääntynyttä muotoa\n_Hittauanin_, niin oli minun ainakin painettua tekstiä vaikea pitää\nalkuperäisempänä.\" Muoto _Hittavain_ (lue: _Hittavainen_) tavataan\nkuitenkin myös siinä Agricolan mukaan tehdyssä jumalainluettelossa,\njonka Georgius Kijhl on liittänyt 1688 ilmestyneeseen väitöskirjaansa.\nAgricolalla esiintyvä painovirhe on siis, kuten Setäläkin on\nhuomauttanut, ollut helposti korjattavissa. Agricolan kirjoitusmuodosta\npoikkeaa myös ruotsalaisen käsikirjoituksen _Pellonpeckoi_ (edellisellä\n_Pellonpecko_), mutta tuo oi-päätteinen muoto esiintyy myös Kijhlillä.\nAgricolan _Wirancannos_ nimen vastine ruotsalaisessa tekstissä on\n_Viracannais_, mutta miten sitäkään voisi pitää todistuksena\nruotsalaisen esityksen varhemmuuden puolesta? Kansanrunoudessa tämä\nnimi tavataan monessa eri muodossa. Eniten huomiota on herättänyt\nsodanjumalan nimi, Agricolalla _Turisas_, käsikirjoituksessa _Turilas_.\nMutta tämäkään ei voi mitään todistaa siihen tai tähän suuntaan, sillä\njos Agricolan lähteeksi oletetussa tekstissä olisi ollut nimi\n_Turilas_, on painovirhe sen turmellut hänen runossaan, mutta jos taas\nAgricolalla on ollut _Turisas_ ja hänen mukailijansa on pitänyt sitä\npainovirheenä, on tämä tietenkin sen korjannut.\n\nTällaiset seikat eivät todista tuon tai tämän tekstin varhemmuuden\npuolesta. Toisin on asian laita tarkastaessamme eräiden tunnettujen\nsanojen oikeinkirjoitusta. Kun Agricolan luettelossa, mistä se\njohtuneekin, mainitaan _käkri_, jonka 311:n sepittäjä kirjoittaa\n_kekri_, \"on ymmärrettävämpää\", niin kuin Setälä sanoo, \"että myöhempi\nkirjoittaja on korjannut _käkrin kekriksi_ kuin että Agricola olisi\nmuuttanut _kekriä käkriksi_\". Yleensä huomaa, että Agricola päinvastoin\nusein käyttää e-kirjainta siinä, missä 311 ä:tä. Niinpä edellinen\nkirjoittaa _Äinemöinen_, jälkimmäinen _Ainämöinen_, ei tämäkään\nkuitenkaan _Väinämöinen_. Samoin edellinen kirjoittaa _Nyrckes_ ja\n_Wedhen Eme_, jälkimmäinen _Nyrkäs_ ja _Weden Emä_. Tämän johdosta\nSetälä, jota asia kielentutkijana on erityisesti kiinnostanut,\nlausuu: \"Jos tämä eroavaisuus jotakin todistaa, niin se todistaa\nkäsikirjoituksen myöhemmyyden puolesta. Onhan ymmärrettävämpää, että\nluettelon tekijä on korjannut e:t ä:ksi kuin että Agricola olisi\nmuuttanut ä:t e:ksi, sillä Agricola ei ollut kirjoitustavassaan niin\njohdonmukainen, että hän olisi tällaiseen korjaukseen ryhtynyt.\" Kun\nruotsinkielisen tekstin sepittäjä kuitenkin kirjoittaa _Egres_ (pro\n_Ägräs_) eli siis Agricolan kirjoitustapaa noudattaen, osoittaa se,\nettä tämä nimi on ollut tuon ruotsalaisen luettelon laatijalle outo ja\nettä hän ainakin tässä on ollut Agricolasta tai tälle ominaisesta\nkirjoitustavasta riippuvainen.\n\nEsimerkkinä siitä, että 311:n sepittäjä on pyrkinyt korjaamaan\nAgricolan kirjoitustapaa, mainittakoon vielä _Rahkoi_, Agricolalla\n_Rachkoi_.\n\nKummassakin jumalainluettelossa jumalat seuraavat toisiaan samassa\njärjestyksessä lukuunottamatta Agricolan mainitsemaa _Achtia_, joka\nkäsikirjoituksesta puuttuu, ja sitä, että _Weden Emä_ siinä esiintyy\nvasta metsänhaltijain jälkeen, niin kuin käsikirjoituksesta otettu\nkuvajäljennös osoittaa. Sen seikan, että karjalaisten jumalat täten\ntavataan ruotsalaisessa tekstissä paremmassa järjestyksessä kuin\nAgricolalla, jossa _Wedhen Eme_ on metsänhaltijain keskellä, Wiklund\nkatsoo viittaavan siihen, että 311:n sepittäjä on \"luultavasti ollut\nitäsuomalainen eikä niinkuin Agricola länsisuomalainen ja etupäässä\nläntisiin oloihin perehtynyt\". \"Jo tämä silmäänpistävä seikka\", hän\njatkaa, \"lienee sangen hyvä todistus siitä, ettei Agricola voi olla\nluettelon alkuperäinen laatija.\" Mutta tällöin voidaan kysyä, miksei\ntuo alkuperäisen luettelon laatija syntyperästään huolimatta olisi\nvoinut asettaa hämäläistenkin jumalat parempaan järjestykseen kuin\nmissä ne tavataan. Lisäksi voidaan kysyä, minkä vuoksi Agricolan piti\npoiketa esikuvastaan siirtäessään _Wedhen Emen_ väärään paikkaan.\nTodennäköisempää on, että Agricolan mukailija aluksi unohti tämän\njumalan luettelostaan ja sitten korjasi erehdyksensä. Weden Emää\nkäsittelevä rivi esiintyykin käsikirjoituksessa myöhemmin ja on\naloitettu vähän sisempää kuin edelliset rivit ikään kuin merkiksi\nsiitä, että se on siirtynyt alkuperäiseltä paikaltaan.\n\nMiksi hämäläisten merenhaltija, _Ahti_ on ruotsinkielisessä tekstissä\ntykkänään jäänyt mainitsematta, on kysymys, johon ei voi antaa varmaa\nvastausta. Uskottavampaa on kuitenkin, että tämä jumala on siitä\nunohtunut kuin että Agricola olisi sen luetteloonsa lisännyt.\n\nCederbergin löytöön Krohn suhtautui heti alussa hyvin toiveikkaasti ja\nselitti, että \"käsikirjoitus sisältää useita tärkeitä tietoja, jotka\nantavat uutta valoa suomalaisen jumaluustaruston tutkimukselle\".\nJonkinlainen 311:n antama lisätieto on kuitenkin vain auringon\nmainitseminen palvonnanesineenä. Mutta tämäkään ei voi olla mikään\ntodistus käsikirjoituksen alkuperäisyyden puolesta, sillä auringon\npuuttumista Agricolalla ovat eräät muutkin pitäneet puutteena. Niinpä\nBång painattaessaan Agricolan luettelon uudelleen 1650 liittää siihen\nmyös auringon: \"Kiwet, Cannot, Tädet, Auringot, Cuuta\". Auringon\nmainitsee myös Sorolainen postillansa ensi osassa: \"-- sillä meidän\nEsiwanhembam iotca elit ennen meidän edelläni, eij Jumalasta mitäkän\ntienyet, eikä händä palwellet: Mutta luondocappaleita, Auringota,\nCuuta, Puita, kiwiä ia Candoia, ia olit Caicki Epäjumalan Palveliat.\"\n\nWiklund on useat kerrat korostanut sitä, ettei 311 kerro kaikkea, mitä\nAgricola esittää. Se ei puhu \"Ukon vakasta\", ei mainitse, että _Rauni_\non _Vkon Naini_, ei myöskään, että _ialosti Wkoi Pohiasti pärsky_, kun\nRauni _härsky_, ei kerro mitään siitä, kuinka _Coolludhen hautijn Booca\nwietin, ioissa walitin, parghutin ia idketin_, eikä mainitse sitäkään,\nettä _Menningeiset mös heiden Wffrins sait, coska Lesket hoolit ia\nnait_. Kaikki nämä kohdat ovat Wiklundin mielestä \"päteviä perusteita\n311:n varhemmuuden puolesta\". Hänen käsityksensä mukaan Agricola on\nsaanut viimeksi mainitut tiedot muista lähteistä ja täydentänyt niillä\npuheena olevan käsikirjoituksen esittämää kuvausta.\n\nWiklund edellyttää näin ollen, että jos Agricola olisi ollut 311:n\nsepittäjän esikuvana, tämä olisi siinä tapauksessa ottanut huomioon\nkaiken, mitä Agricola kertoo. Silmäillessämme muita jumalainluetteloja,\njoiden laatimiseen Agricola on antanut aiheen, emme kuitenkaan mistään\nlöydä niin tarkkaa selostusta kuin Wiklund edellyttää. Niissä\nluetellaan tavallisesti ainoastaan tärkeimmät jumalat tai sellaisina\npidetyt sekä niiden toimet, useimmiten nekin melko puutteellisesti.\nKuolleitten hautojen ja menninkäisten mainitsemisen ei ole katsottu\nkuuluvan varsinaisten jumalain luetteloon.\n\nNäin kumoutuvat toinen toisensa jälkeen kaikki ne todistukset, joita on\npyritty esittämään 311:n varhemmuuden puolesta. Ruotsinkielisessä\ntekstissä esiintyy lisäksi eräitä omituisuuksia; joita on vaikea\nymmärtää siinä tapauksessa, että se olisi itsenäinen ja alkuperäinen\nluomus. Se turvautuu, niin kuin Wiklundkin huomauttaa, mm.\n\"mahdottomaan _hult, behult_ sanaan, kun on hallitsemisesta kysymys.\"\nPuheena olevissa kohdissa Agricola kertoo vain niittyjen niittämisestä\nja kevätkylvön kylvämisestä, joten 311 ei ole, etsiessään niihin\nkohtiin soveltuvaa jumalain suojelutehtävää, voinut sanoa muuta kuin\nettä Kalevanpoika 'hallitsi' heinänteko- ja elonkorjuuaikaa sekä Ukko\nkylvöaikaa. Näin jää lukijalle arvoitukseksi, mitä noiden _aikojen\nhallitseminen_ oikeastaan merkitsee. Vielä omituisempaa on se, että kun\nAgricola loppusointua tavoitellessaan sanoo Liekkiön hallinneen \"Rohot\n/ iwret ia puudh\" ja \"sencaltaiset mwdh\", sama asia mainitaan\nruotsiksi: \"Lieckiö, regeradhe yrter, gräsz, och _röter medh trä_\" (L.\nhallitsi yrtit, ruohon ja _juuret puineen_). Jos 311:n sepittäjä on\ntoiminut itsenäisesti, on vaikea ymmärtää, kuinka hän on voinut\nkirjoittaa \"juuret puineen\" (röter medh trä) eikä \"puut juurineen\"?\nTämä selittyy vain siitä, että hänellä on ollut edessään Agricolan\nteksti, jota hän, niin kuin Setälä sanoo, on \"orjallisesti mukaillut\".\nWiklund tosin huomauttaa, että sanat \"medh trä\" on kirjoitettu\nvaaleammalla musteella ja lisäyksenä, mutta tällöinkin tuo merkillinen\nsanajärjestys on käsittämätön, jollei se perustu Agricolan säeisiin.\nLisäksi on todennäköistä, ettei Agricola ole \"juurilla\" tarkoittanut\npuun juuria, vaan juurikasveja.\n\nRuotsinkielinen teksti päättyy sanoihin: \"Item Sol, månad, stiernor och\nannat slijkt, haffua the och dyrkat som andre hedninger et cetera\"\n(Samoin aurinkoa, kuuta, tähtiä ja muuta sentapaista he ovat palvoneet\nniin kuin muut pakanat jne.). Lyhennysmerkein ilmaistu _et cetera_\n(jne.) ei tässä hevin voi tarkoittaa muuta kuin että kirjoittajalla on\nollut käytettävänään laajempi lähde, jossa on ollut vielä enemmän\ntietoja, niin kuin asian laita onkin Agricolalla.\n\nKuka on aikoinaan laatinut tuon ruotsinkielisen luettelon, josta emme\ntapaa jälkiä muissa muinaisuskomme kuvauksissa, on tietymätöntä. Hänen\nnimensä on joutunut unhoon samoin kuin hänen toimialansa ja\noppiarvonsa. Hänen sievä käsialansa osoittaa kuitenkin, mikäli\nkäytettävissä oleva käsikirjoitus on alkuperäinen eikä jäljennös, että\nhän on harjoittanut kirjallista työtä. Epäilemättä hän on ollut suomea\ntaitava ja Suomessa syntynyt. Wiklund olettaa hänen olleen kotoisin\nItä-Suomesta, mutta _Egres_ (pro _Agräs)_ nimen kirjoitustapa ei sitä\ntodista. Wiklund pitää myös mahdollisena, että hän on ollut joku\nmaalaispappi, joka \"Agricolan kehoituksesta ja häntä varten on pannut\ntietonsa suomalaisten jumalista lyhyesti paperille\". Tämä olettamus on\nkuitenkin yhtä ristiriitainen kuin Wiklundin todistelut yleensä.\nOlisihan todella outoa, jos huonosti ruotsia osaava suomalainen\n1500-luvulla, jolloin suomen kieltä käytettiin maassamme\nsivistyneistönkin keskuudessa, olisi kirjoittanut suomalaisena\nsuomalaisesta kansanuskosta suomea taitavalle miehelle ruotsiksi ja\nsiten joutunut johtamaan tämän erinäisissä kohdissa harhaan.\n\nHelpommin ymmärrettävää on, että kun Agricolan mainitsemat suomalaisten\nmuinaiset jumalat ja niiden toimet alkoivat Ruotsin valtakunnassa\nkiinnostaa muitakin kuin suomen kieleen perehtyneitä, haluttiin niistä\ntietoja myös ruotsalaisten keskuudessa. Olihan noihin aikoihin\nPohjolassa muutakin kansatieteellistä harrastusta, niin kuin Olaus\nMagnuksen 1555 ilmestynyt tunnettu suurteos parhaiten osoittaa.\n\nVaikka ruotsinkielisen tekstin sepittäjä on katsonut olevan syytä\nkorjata eräiden Agricolalla esiintyvien nimien oikeinkirjoitusta, ei\nhän jumalien toimia koskeviin kohtiin ole liittänyt minkäänlaista\nlisäajatusta tai -tietoa, joka varmasti olisi saatu kansan suusta.\nHän on kaikessa tyytynyt selostamaan vain Agricolan suppeaa esitystä.\nOn sen vuoksi tarpeetonta pohtia, mitä muita lähteitä hänellä\nmahdollisesti olisi ollut käytettävänä. Agricolalla sitä vastoin, miten\nhän lieneekin tietonsa hankkinut, on niitä epäilemättä, niin kuin mm.\nUkon uhrijuhlan kuvauksesta ilmenee, ollut enemmän kuin hän on voinut\nsisällyttää Psalttarin suomennoksen runomittaiseen alkupuheeseen.\nNäiden niukkuudestaan huolimatta erittäin suuriarvoisten tietojen\nensimmäisenä esittäjänä Agricolaa on pidettävä suomalaisen\nuskonnonhistorian isänä.\n\n\n\n\nMUUT SUOMALAISTEN JUMALIEN ESITTELYT ENNEN PORTHANIN AIKAA.\n\n\nParin vuosisadan aikana ei Agricolan jumalainluettelo ollut ainoastaan\ntärkein, vaan myös ainoa esi-isiemme muinaisjumalia käsittelevä\nkirjallinen alkulähde. Kaikki muut suomalaisten jumalain esittelyt aina\nPorthanin aikaan asti perustuvat joko välittömästi tai välillisesti\nAgricolaan. Mitään uusia itsenäisiä tietoja eivät ne pieniä poikkeuksia\nlukuun ottamatta yleensä sisällä. Mahdollisesti vanhin niistä on tuo\npuheena ollut ruotsinkielinen käsikirjoitus, joka hyvin saattaa olla jo\n1500-luvulta. Tämän ja seuraavan vuosisadan vaihteessa kuuluisa\ntähtientutkija ja almanakan tekijä Sigfrid Aronus Forsius, joka syntyi\nHelsingissä 1550-luvulla ja kuoli Tammisaaressa 1624, sepitti sitten\nAgricola lähteenään kansamme vanhoista jumalista latinankielisen runon,\njosta Mikael Wexionius kertoo Turussa 1650 ilmestyneessä teoksessaan.\nHän sanoo, että Turun hovioikeuden presidentti Johannes Kurck omisti\nsen aikoinaan ja että hänellä itselläänkin oli siitä kopio, vaikka se\ntilanahtauden vuoksi jäi hänen teokseensa painattamatta. Tuo Forsiuksen\ntuote ei kuitenkaan ole hävinnyt jäljettömiin, sillä epäilemättä se on\nsama kuin seuraava distikonmitalla kirjoitettu runo, joka 1778\njulkaistiin sanomalehdessä \"Tidningar utgifne af et Sällskap i Åbo\".\n\n    _Ucko_ ciet pluvias, metuendaque fulgura vibrat,\n    _Rauna_ movet ventos, fulmine & ipsa minax.\n    _Rongotheus_ vestit flavente siligine campos,\n    Neve sit agricolae spes sua vana facit,\n    Hordea _Pellpeckus_ cultis producit in arvis,\n    Zythifer & genti creditur esse Deus,\n    _Virancannos_ agros viridi fecundat avena,\n    _Egres_ Iina, fabas, rapasque pigra ferit.\n    _Kondus_ arat colles, atque ustis semina tesquis\n    Credere, Sarmatica callidus arte, docet.\n    At curat pecudem _Kekri_, atque propagine laeta\n    Respondet votis, pastor avare, tuis.\n    _Hisis_ prosequitur tristeis ursosque luposque,\n    _Nyrcka_ sciurorum dirigit omne genus.\n    _Hittavanus_ leporis saltus moderatur hiberni.\n    Venator felix est _Tapionis_ ope.\n    Retia lenta replet diversis piscibus _Achtes_,\n    _Lieckie_ sed plantis arboribusque praeest.\n    Dejicit hinc _Turisas_ infestos arcubus hosteis;\n    _Ilmarinesque_ item regna quiete beat.\n    Cyclops _Krattus_ opes veneranti donat alumno.\n    _Tontus_ pacatam reddit ubique domum.\n    Luna coloratur variato lumine _Rachki_;\n    Praedacue fit _Kapeis_ non vigilante jove.\n    Prata bonus _Calevas_ viridanti gramine texit,\n    Atque replet foeno rustica testa novo.\n    Dulci viatori carmen facit _Eunemoines_,\n    Quo tardae fallat taedia longa viae.\n\nTarkastaessamme tätä runoa, jossa lueteltujen jumalain suomalaisille\nnimille on pyritty antamaan latinan mukainen muoto, ja verratessamme\nsitä Agricolan luetteloon, huomaamme, että se eräissä kohdin poikkeaa\nviimeksi mainitusta. Forsius mm. luettelee ensiksi karjalaisten\njumalat, joista kuitenkin puuttuu _Veden emä_. Lisäksi hän asettaa\nmuiden jumalien edelle Ukon ja tämän puolison. Todennäköisesti tämä\njohtuu siitä, että hän on pitänyt näitä suomalaisten tärkeimpinä\njumalina. Kertoessaan, että \"Ukko synnyttää sateita ja sinkoo\npeljättäviä salamoita\", Forsius osoittaa, että hänellä on itsenäisiä\ntietoja tuosta entisajan mahtavasta ukkosenjumalasta. Hän ei siis ole\nkäyttänyt Agricolan tekstiä esikuvanaan yhtä orjallisesti kuin 311.\nForsiuksen mainitsema _Rauna_ tuskin kuitenkaan on saatu kansan suusta;\nilmeisesti se on vain latinaisella päätteellä varustettu Agricolan\n_Rauni_. Yhtä epätodennäköistä on, että Forsiuksella olisi ollut\njoitakin omia tietoja sanoessaan: \"_Rauna_ panee liikkeelle tuulet ja\nuhkaa itsekin salamalla.\"\n\nPuhuessaan eri viljalajien haltijoista Forsius noudattaa tarkoin\nAgricolan järjestystä ja esittää muutenkin näiden jumalien toimet\njotakuinkin samoin kuin Agricola. Poikkeuksena on kuitenkin\n_Pellonpecko (Pellpeckus)_, josta Forsius sen lisäksi mitä Agricola\nkertoo, mainitsee, että tämän uskottiin olevan \"kansalle _olutta\ntuottava_ (zythifer) jumala\". Tässä on siis Forsiuksella itsenäinen\ntieto, jonka luotettavuus on myöhemmin todettu. Varsinaisista\nviljavuudenjumalista, jommoisia hänen runossaan ovat _Rongotheus,\nPellpeckus, Virancannos ja Egres_, eroaa hänen mielestään Agricolan\nmainitsema _Köndös_, josta Forsius sanoo: \"_Kondus_ kyntää kummut ja\nsarmaattilaiseen taitoon perehtyneenä opettaa uskomaan siemenet\npoltetun korven huostaan.\" Todennäköisesti nämä tiedot perustuvat silti\nvain Agricolan sanoihin: \"Köndös / Huchtat ia Pellot teki.\"\n\nMitään uutta ei myöskään sisällä _Kekriä_ koskeva runollinen kohta, ei\nmyöskään se, mitä Forsius kertoo metsänhaltijoista. Joskus hän sanoo\nsanottavansa melko vapaasti esim.: \"_Hisis_ ajaa takaa vihaisia karhuja\nja susia\", jota Agricolalla vastaa: \"Hijsi / Metzeleist soi woiton.\"\nLähempänä alkutekstiä on se, mitä hän puhuu Tapiosta, Ahdista,\nLiekkiöstä ja Turisaasta. Ilmarisen hän esittää vasta sodanjumalan\njälkeen ja samalla jonkinlaisena edellisen vastakkaisolentona: \"samoin\n_Ilmarines_ lahjoittaa valtakunnille rauhan\". _Kratista_ Forsiuksella\nnäyttää olevan omakohtaisiakin tietoja. Hän sanoo sitä kykloopiksi,\njolla tarkoitetaan yksisilmäistä olentoa ja selittää, että se\n\"lahjoittaa rikkautta sitä palvovalle suojatilleen\". Tässä Kratti\nesiintyy siis samantapaisena kuin Para. Tontun Forsius sanoo \"saattavan\nkodin kaikkialla rauhalliseksi\". On selvää, että kuun vaiheet ja\npimennys ovat erityisesti kiinnostaneet almanakan tekijää. Hän esittää\nnäihin liittyvät uskomukset, niin kuin luonnollista onkin, toistensa\nyhteydessä ja tulkitsee oikein Agricolan sanat. Mahdollisesti hän on\nkuullut nämä asiat myös kansan suusta. Väärin ymmärrettyä on sitä\nvastoin se, mitä hän kertoo \"hyvästä Kalevasta\" (_bonus Calevas_)\nsanoessaan, että tämä \"peittää niityt viheriäisellä nurmella ja täyttää\ntalonpojan ladon uudella heinällä\". Tällaiseen tulkintaan ei Agricolan\nvastaava säe anna aihetta. Luettelonsa Forsius lopettaa mainitsemalla,\nettä \"Eunemoines sepittää mieluisalle matkamiehelle laulun hälventäen\nsillä pitkäveteisen matkan ikävyydet\". Agricolan sanoihin \"Ainemöinen /\nwirdhet tacoi\" hän siis liittää vielä maininnan siitä, että vanhoja\nvirsiä viljeltiin etenkin matkoilla. Samoin Jaakko Finno sanoo jo noin\n1580 ilmestyneen virsikirjansa esipuheessa, että suomalaiset niitä mm.\n\"matcoisans aian culux ia ilox lauleskelit\".\n\nLyhyehkö esitys suomalaisten muinaisuskosta tavataan sitten Forsiuksen\naikalaisen ja ystävän piispa Eerik Sorolaisen 1621 ilmestyneessä\npostillassa, jonka ensimmäisen osan esipuheessa sanotaan: \"Ja täsä\nSuomen maalla on ollut monda Epäiumalata, ioita meidän Esi-Isäm\npacanaitten aicana owat palwellet. Ja itzecullakin Jumalalla on ollut\nerinomainen wirca, eij yxi caicki woinut eikä taitanut tehdä. Yxi\nruista, toinen ohria, colmas cauroja pellosta caswatti. Yxi metzestä,\ntoinen merestä wilia toi. Monicahdat raha ia rijsta annoit, monicahdat\ncartanon ia huonen hallitzit. Mwtamat matcamiehiä iohdutit. Mwtamat\nolit sodan, mwtamat rauhan Jumalat.\"\n\nOmituista on, ettei Sorolainen, joka oli syntynyt Sorolan talossa\nLaitilan pitäjässä, katsonut tarpeelliseksi kohdistaa sen enempää\nhuomiota näihin menneen ajan perintöihin. Se vähä, mitä hän kertoo, on\nilmeisesti kaikki kokoonpantu vain kirjallisten tietojen pohjalla. Kun\nhän ensiksi puhuu niistä jumalista, joita Agricolan mukaan karjalaiset\npalvoivat, ja kun hän sodan- ja rauhanjumalan esittää päinvastaisessa\njärjestyksessä kuin tämä, on syytä olettaa, että Sorolainen on saanut\nvaikutteita ystävänsä Forsiuksen runosta. Kuitenkin sanat \"Mwtamat\nmatcamiehiä johdatit\", joiden vastinetta ei ole Forsiuksella,\nosoittavat, että Sorolainen hyvin tunsi, niinkuin ymmärrettävää onkin,\nitse Agricolan alkupuheen.\n\nSeuraava suomalaisten jumalia käsittelevä esitys on Mikael\nWexioniuksen tunnetussa teoksessa _Epitome descriptionis Sueciae,\nGothiae, Fenningiae et subjectarum provinciarum_, jonka hän\njulkaisi Turun professorina ollessaan Turussa 1650. Tässä\nmaantieteellis-historiallisessa teoksessaan hän luettelee lyhyesti\neräät karjalaisten ja hämäläisten vanhat jumalat ja niiden toimet:\n\n\"Fuerunt & Fennis olim sui Deastri ut Carelijs _Rongotheus_ / secalis;\n_Pellonpecko_ / hordei; _Wieracannos_ / avenae sationi favens; _Egres_\n/ olera, pisa, rapas, linum, cannabimq[ue] protegere creditus est.\n_Vcko_ cum conjuge _Raune_, tempestatibus praeesse. _Käkre_ qui ad haec\ntempora a multis superstitiose colitur, pecudes a bestijs protegere,\n_Hyse_ lupis & ursis imperans. _Nyrcke_ scairorum, _Hittavanes_ leporum\nvenatione favere. Tavvasti colebant, _Tapio_ venationum Deum, _Achtes_\npiscationum, _Lieckij_ lucorum; _Turisas_ / bellorum & victoriae.\n_Crattes_ opum, _Tonthus_ larium, _Rachis_ nocti praeesse & lunam\narrodere putabatur.\"\n\nMyös Wexionius siis aloittaa luettelonsa karjalaisten jumalilla.\nKuitenkin on huomattava, ettei hän esitä niitä aivan samassa\njärjestyksessä kuin Forsius. Ei hän myöskään varustaessaan jumalain\nnimet latinaisilla päätteillä seuraa tämän kirjoittamistapaa, vaikka\nhän mainitseekin saaneensa Forsiuksen runon kopion. Kun hän sitä paitsi\ntietää, mitkä jumalat olivat karjalaisten, mitkä hämäläisten, vieläpä\nsaattaa Egres-jumalasta kertoa enemmän kuin Forsius, osoittaa se, että\nhänellä on ollut käytettävänä laajempi lähde kuin Forsiuksen runo.\nMistä syystä Köndös, Veden emä, Äinämöinen, Ilmarinen, Kapeet ja\nKalevanpojat ovat jääneet mainitsematta, on tietymätöntä. Kun Wexionius\nei mainitse lähteenään Agricolaa, jota hänen Ruotsissa syntyneenä\nolisikin ollut vaikea ymmärtää, on todennäköistä, että hän on käyttänyt\nhyväkseen jotakin ruotsiksi tai latinaksi tehtyä käännöstä tai\nkäännösmukaelmaa. Miten asian laita lieneekin ollut, ansaitsee\nhuomiota, että Wexioniuksen esitykseen liittyy muuan Kekriä koskeva\nlisätieto, nim. se, että sitä \"monet näihin aikoihin asti\ntaikauskoisesta palvovat\" ja että sen uskotaan \"suojelevan karjaa\npedoilta\".\n\nKun Wexioniuksen teos oli ensimmäinen painettu lähde, jossa Agricolan\nmainitsemat suomalaisten jumalat ja niiden toimet esitettiin oppineiden\nkielellä, on ymmärrettävää, että monet asian harrastajat ovat siihen\nturvautuneet. Sitä seuraa mm. Johannes Schefferus luetellessaan\n_Lapponia_-teoksessaan, joka ilmestyi Frankfurtissa 1673, karjalaisten\njumalat. Hän olettaa näet, että lappalaisetkin ovat palvoneet eräitä\nniistä, ainakin sellaisia, joiden apua he tarvitsevat elinkeinoissaan.\nHämäläisten jumalista Schefferus sitä vastoin mainitsee ainoastaan\nsodanjumalan, jonka nimen hän kirjoittaa _Turrisas_ (pro _Turisas_).\nHän sanoo sen vastaavan skandinaavien Thor-jumalaa ja pyrkii\nselittämään nimen johtoa omalla tavallaan.\n\n\nSaman vuosisadan loppupuoliskolta on olemassa vielä saksan-, ruotsin-\nja latinankielinen suomalaisten jumalain luettelo. Saksankielinen\nsisältyy Thomas Hiärnen historialliseen kuvaukseen \"Ehst-, Lyf- und\nLettlaendische Geschichte\", joka painettiin vasta 1835 Riiassa\nilmestyneeseen julkaisuun _Monumenta Livoniae antiquae I_. Kun Hiärne,\njoka kuoli 1678, mainitsee suomalaisten jumalia käsittelevässä osassa\nmm. Schefferuksen _Lapponian_, on todennäköistä, että hänen kuvauksensa\non kirjoitettu 1670-luvun keskivaiheilla. Paitsi saksankielistä\njumalainluetteloa Hiärne esittää teoksessaan otteen myös Agricolan\nsuomenkielisestä runosta, johon kuitenkin on pujahtanut paljon\npainovirheitä. Agricolan luettelo on hänellä ilmeisesti ollut\nkäsikirjoituksena, koska hän sen sepittäjänä saattaa pitää \"Sigfridus\nAronusta\". Todennäköisesti tämän harhaluulon ovat hänessä synnyttäneet\nWexioniuksen sanat: \"Quae vana numina Sigfridus Aronus metrice\ndescripsit\", joilla Wexionius tietenkin tarkoittaa Forsiuksen\nlatinankielistä runoa. Tätä runoa ei Hiärne näytä tunteneen, mutta\nWexionius--Gyldenstolpeen hän eräässä kohden vetoaa. Kun ote Agricolan\nrunosta päättyy Hiärnellä sanoihin: \"Kiwet, Kannot, Tähdet, ja Cuta,\netc\", osoittaa se, ettei hän siteeraa Agricolaa Bångin mukaan, joka\npainattaessaan tämän luettelon uudelleen liittää puheena olevaan\nsäkeeseen vielä sanan \"Auringot\". Luettelon lopussa oleva _etc_. vastaa\n311:n loppumerkintää.\n\nHämäläisten ja karjalaisten vanhat jumalat Hiärne esittää saksaksi\naivan samassa järjestyksessä kuin Agricola.\n\n        \"Der Tawasten Götter, die sie angebetet haben, waren:\n\n    _Tapio_, ein Gott der Jagt,\n    _Achti_, der Fischerey,\n    _Ainemoinen_, der Lieder und Poesi,\n    _Rachkoi_, vertheilte des Mondes Licht in alt und neu,\n    _Licki_, hätte zu gebieten über das Gras und die Bäume.\n    _Ilmarinen_, war ein Gott des Friedens, gab gut Wetter und\n       begleitete die reisende Leute.\n    _Turisas_, ein Gott des Krieges, und\n    _Cratte_, der Güter und Reichthum,\n    _Tontu_, det Haushaltung,\n    Die _Capeen_, frassen ihnen den Mond, da eine Finsternis\n       verhanden war.\n    Des _Cavela_ Söhne, haben ihnen geholffen die Wiesen zu mehen.\n\n        Der Carelen Götter aber waren diese:\n\n    _Rongotheus_, bescherete ihnen Roggen,    _Pellenpecko_, Gersten,\n    _Wierankannos_, Haber,\n    _Egres_, Erbsen, Bohnen, Rüben, Kohl und Hanff.\n    _Köndus_, gab Glück zu den Rödungen.\n    _Ucko_ und sein Weib _Rauni_ hatten über das Wetter zu gebieten,\n       und als die Frühlingssaat solte geseet werden, haben sie ihm\n       zu Ehren getruncken, da sich dann Weiber und Mägde mit voll\n       gesoffen und unterdessen viel schändliche Dinge verübet.\n    _Käkri_, mehrete den Zuwachs des Viehes.\n    _Hysi_, gab Gedeyen die wilden Thiere zu fangen.\n    _Weden Ema_, (das ist die Mutter des Wassers) bescherete\n       ihnen Fische,\n    _Nyrko_, Eichhörner und\n    _Hittawanen_, Hasen.\n    Zu der Todten Gräbern haben sie Speise gebracht, und daselbst\n       geweinet und geschrien. Was sie alda opfferten, das genossen\n       die _Männingen_.\n    Im übrigen haben sie auch Steine, Bäume, den Mond und die Sterne\n       etc. angebetet.\"\n\nEräät Agricolasta poikkeavat, saksannoksessa esiintyvät nimet, kuten\n_Licki, Cavela, Wierankannos, Köndus, Nyrko, Männingen_, on\nsuomalaisessa tekstissä muutamia painovirheitä lukuun ottamatta\nesitetty Agricolan kirjoitustapaa noudattaen. Saksannoksessa mainitut\njumalien toimet on usein esitetty melko lyhyesti, mutta yleensä oikein.\nNiin esim. _Rachkoi_ mainitaan kuun muodon muuttajana ja _Capeet_ kuun\npimennyksen aiheuttajina. Eräät esikuvan hämärät kohdat ovat kuitenkin\ntuottaneet vaikeuksia. Niinpä Ilmarisesta sanotaan, että hän oli\n\"rauhan jumala\" ja että \"hän antoi hyvän sään sekä saattoi matkailevia\nihmisiä\". Kalevanpojista taas kerrotaan, että ne \"ovat auttaneet heitä\nniittyjen niittämisessä\", ja Köndöksestä, että tämä \"antoi onnea\nraivauksille\". Selittäessään Ukon ja tämän puolison vaikeasti\ntulkittavaa yhteistoimintaa Hiärne sanoo, että \"Ukon ja hänen vaimonsa\ntehtävänä oli ilmojen hallitseminen\". Tämä osoittaa, että hän tässä\nkohdin on turvautunut Wexioniukseen, joka latinaksi esittää asian aivan\nsamoin: \"Vcko cum conjuge Raune, tempestatibus praeesse\". Hiärnen\n_Wierankannos_ on Wexioniuksella _Wieracannos_.\n\n\nJotenkin samaan aikaan kuin Hiärne kirjoitti Baltian maissa edellä\nmainitun teoksensa, kirjoitti Pietari Bång Suomessa Ruotsin kirkon\nhistorian _Priscorum Sveo-Gothorum ecclesia_, joka ilmestyi\nTurussa 1675 ja johon hän sisällytti sekä Agricolan suomalaisen\njumalainluettelon että tämän nojalla sepittämänsä ruotsinkielisen\nrunon. Painattaessaan uudelleen Agricolan luettelon Bång noudattaa\nyleensä tarkoin Agricolan tekstiä. Kuten olemme huomauttaneet, hän\nkuitenkin lisää sanan \"Auringot\" siihen Agricolan säkeeseen, jossa\nkerrotaan tähtien ja kuun palvomisesta. Täten puheena oleva kohta on\nsaanut Bångin teoksessa muodon:\n\n    Palweltin mös palio mwta /\n    Kiwet / Cannot / Tädet / Auringot / Cuuta.\n\nLisäksi lienee syytä mainita, että Bångin julkaisemassa Agricolan\ntekstissä tavataan _Liekiö_ (pro _Lieckiö_) sekä _Äinimäinen_ (pro\n_Äinemöinen_). Jos ne ovat pelkkiä painovirheitä, on omituista, että ne\nuusiutuvat myös hänen seuraavassa latinankielisessä luettelossaan,\njossa kyllä on lukuisia painovirheitä. _Tavastorum Dii fuere: Tapio.\nAchtio. Minimäinen. Rackoi. Liekiö. Ilmarinen. Turisas. Kratti. Tontu.\nKapeet. Calevanpojat. Carelorum vero Dii: Rognoteus, Pellonpecko,\nWirrancannos, Egers, Köndös. Vcko. Rauni. Kekri. Hysi. Woden Emä.\nNyrckes. Hittawanin. Colluden hauti. Menningeiset. Kiwet, Cannot,\nTädet, cuta ja auringotta_. Sellainen jumalannimi kuin _Colluden hauti_\nosoittaa, ettei Ruotsista Suomeen siirtyneen Bångin suomen kielen taito\nansaitse kehumista.\n\nEsittäessään ruotsiksi hämäläisten ja karjalaisten jumalat ja niiden\ntoimet on Bångin runomitasta ja riimeistä riippuvaisena ollut pakko\nkäyttää jotenkin vapaata sanontaa.\n\n          In Tavastia:\n\n    \"Tapio styrde giller i skog / och Achti dref fiskarna i fiord.\n    Änevainen dichtade wijsor / och effter Rachoi feck Månan lysa.\n    Leckiö rådde öfwer grääs och trä / och Ilmarinen reesande knä.\n    Turisas unte seger i Krig / men öfwer lagd skatt war Skrattens\n       skrij.\n    Tompten lagade all huus i Gård / och Capeet åto Månarna snålt.\n    Jätterne slogo grääs aff Änglar / och lijsade brafft lata\n       Dränglar.\"\n\n          In Carelia:\n\n    \"Rongoteus gaff Rogen i Lor / och Pellonpecko Kornet på For.\n    Wirancannos gaff Hafrans wäxt / för Ärter och Kåål stodh Egres\n       bäst.\n    Köndös harkade Swed och Åker / och effter Wåårsed geck an\n       Thorskålans låter:\n    När Ragnel Thorinnan begynte storljuda / bulra[de] Thor och\n       gaff nyt siuda.\n    Kekri ökte Booskap i Stall: och Hysi dreff Skogzdiuren wall.\n    Watumodren fööste Fiskar i näät / och Nyrkes gaff Eckornar\n       aff Träät.\n    Harar uhr Buskan gaff Hitawanen / men Maat widh Griffter åt\n       sielfwa Fånen.\n    Spöke togh Offer aff nygiffta Gubbar: som tå och tientes Steenar\n       och Stubbar.\n    Fast meer dyrcktes Stiernor och Måna / medh Solen den stora\n       Himmels Kåna.\"\n\nTätä Bångin runoa silmäillessä huomio kiintyy ensinnäkin siihen, että\neräät suomalaiset nimet ovat siinä ruotsinnetut, kuten _Jätterne_\n(Agricolalla _Caleuanpojat_) ja _Watumodren_ (Agricolalla _Wedhen\nEme_). _Kalevanpojat_, jotka jo vanhoissa kirjallisissa\nmuistomerkeissämme merkitsevät 'jättiläisiä' tai 'väkimiehiä', on siis\ntulkittu oikein. Samoin se, että ne niittivät niityiltä heinää.\nAgricolan _Kratille_ ja _Tontulle_ Bång on voinut näiden nimien\nperusteella esittää ruotsalaisten kansanuskosta vastineet, _Skratten_\nja _Tompten_, joista edellisen hän tuntee huutavana aarnihaudan\nhaltijana. Myös _Ukossa_ hän on nähnyt skandinaavien _Thor_-jumalan,\njonka nimen hän sen vuoksi asettaakin Ukon sijalle ja jonka\npuolisostakin hän käyttää nimitystä _Thorinnan_ (Agricolalla _Vkon\nNaini_). _Raunin_ hän ruotsintaa omavaltaisesti _Ragneliksi_, minkä\nniminen olento sitten Gabriel Arctopolitanuksen ja Finn Magnusenin\nvälityksellä, niin kuin Setälä on aikoinaan osoittanut, siirtyy\ngermaanien Olympoon. Agricolan säkeet Ukon ja Raunin yhteistoiminnasta,\njoissa tavataan nuo vaikeasti ymmärrettävät sanat _härsky_ ja _pärsky_,\non Bångin runossa käännetty ensi kerran melko tyydyttävällä tavalla.\nIlmeisesti hänellä on ollut suomenkieleen perehtynyt avustaja, joka ei\nkuitenkaan ole valvonut Bångin teoksessa esiintyvien suomalaisten\nnimien oikeinkirjoitusta.\n\n_Äinemöinen_, joka Bångin uudelleen julkaisemassa Agricolan\njumalainluettelossa on muuttunut muotoon _Äinimäinen_, esiintyy hänen\nruotsinnoksessaan muodossa _Änevainen_ (lue: _Äänevainen_).\nSelittäessään tämän nimen alkuperää Bång arvelee, että se johtuu\nääm-sanasta samoin kuin Ilmarinen _ilma_-sanästa. Muut suomalaiset\njumalainnimet hän kirjoittaa runossaan yleensä samoin kuin Agricola.\nPoikkeuksen tekevät -- lukuun ottamatta pelkän painovirheen aiheuttamia\nmuotoja, sellaisia kuin _Rachoi_ ja _Leckiö_ -- ainoastaan _Kekri_\n(Agricolalla _Käkri_), _Nyrkes_ (Agricolalla _Nyrckes)_ sekä\n_Hittawanen_ (Agricolalla _Hittauanin)_, jonka riiminä on _Fanen_\n(piru). Niin kuin jo useat kerrat olemme huomauttaneet, Bång liittää\nauringonkin suomalaisten jumalien joukkoon, jossa ei tätä Agricolan\nalkuperäisessä luettelossa tavata.\n\nBång olettaa, että eri heimot ovat käyttäneet samoista haltijoista eri\nnimiä, niin että hämäläisten _Tapiota_ vastaa hänen mielestään\nkarjalaisten _Hittawanin_ ja _Achtia_ \"veden emä\" (aquae mater). Hän on\nlisäksi tietoinen siitä, että vanhat jumalat yhä elävät kansan\nmuistissa syrjäseuduilla ja että niistä kerrotaan vanhoissa runoissa\n(in runis antiquis), joita Ruoveden ja Savon suomaiden asukkaat\n(habitantes in palubibus Rovesensibus ac Savolaxensibus) laulavat,\nmutta hän huomauttaa, että kun hän ei ole niihin perehtynyt, hän ei voi\nniitä yksityiskohtaisesti kuvata. \"Tehköön sen muut, jotka voivat\", hän\nsanoo.\n\n\nKolmas 1600-luvun loppupuoliskolla sepitetty suomalaisten jumalien\nluettelo on painettu liitteenä Georgius G. Kijhlin Turussa 1688\nilmestyneeseen väitöskirjaan _Corpus Angelicum, seu de corporibus\nangelorum assumptitiis disputatio_. Tämä liite alkaa johdannolla:\n_Idolaquae Finnones in Ethnicesmo coluerunt & miseris nostris Patribus,\nnunc in aére, nunc in terra, sylvis, aliisq[ue] in locis instar Angeli\nlucis apparuerunt, pleraq[ue] incorporatos fuisse Daemones verissimum\nest_. Itse jumalia koskeva luettelo on seuraava:\n\n    Tapio, _in Carelia & Ravolaxia_ Hijsi _dictus, feras, bestias &\n       aves in retia suorum cultorum coegit_.\n    Lieckiö, _plantarum, Arborum, graminum & herbarum Deus_.\n    Achti _Careliis_ Weden-Emä _pisces ex aquis dedit_.\n    Ilmarinen, _pacis & tranquillae tempestatis Deus nec non ductor\n       itinerantiu_.\n    Turisas, _victoriae & triumphi dominus_.\n    Crati _ton kremáton custos_.\n    Tontu, _domus protector_,\n    Calewanpojat, _in pratis & agris graminum messores_.\n    Rongoteus _Siliginis dator_\n    Pellonpeckoi _Hordei dator_\n    Wirancannos _Avenae dator_\n    Käckri, _pastum pecorum in pratis rigavit_.\n    Rauni, _annonam felicem & fructiferam fecit_.\n    Egres, _pisum, fabas, rapas, olera, linum & cannabes donavit_.\n    Köndös, _agrorum cultor_.\n    Nyrckes _Sciuri_, Hittavain _leporum dator_.\n    _His annumerantur_ Ainomoinen, & Rachkoi, _quem putarunt Lunam\n       obscurare_.\n\nHuolimatta siitä, että Kijhl kirjoittaa _Pellonpeckoi, Hittavain_ (lue:\n_Hittavainen)_ ja _Ainomoinen_ eli siis toisin kuin Agricola, on\nkuitenkin ilmeistä, että hänen lähteenään on välittömästi tai\nvälillisesti ollut itse Agricolan luettelo. Yhdistäessään samojen\ntoimialojen vuoksi Tapion ja Hiiden samoin kuin Ahdin ja Veden emän\nKijhl huomauttaa, että Tapiota on sekä Karjalassa että _Savossa_\nsanottu _Hiideksi_. Erikoislaatuisia ovat hänen mainintansa, että\n\"_Käckri_ kostutti karjalaitumen niityillä\" sekä että \"_Rauni_ tuotti\nsatoisan ja hedelmällisen vuodentulon\". Omituista on, että hän jättää\nmainitsematta Ukon. Kapeistakaan hän ei puhu. Eräissä kohdin hän ei\nmyöskään noudata Agricolan järjestystä. _Ainomoinen_ ja _Rachkoi_,\njoista edellisen toimintaa ei mainita, esitetään lisäyksenä vasta\nluettelon lopussa. Todennäköisesti tämä on johtunut siitä, ettei Kijhl\nole pitänyt niitä varsinaisina jumalina. _Eunemoines_ esiintyy\nviimeisenä myös Forsiuksella.\n\nKun tiedämme, että Georgius Kijhl, joka 1688-1697 oli Helsingin\ntriviaalikoulun rehtori ja sittemmin Jämsän kirkkoherra, oli kotoisin\nJämsästä, missä hän oli syntynyt kartanonvoudin poikana Kaipolan\ntalossa, herättää kummastusta, ettei hän tässä luettelossaan esitä\nmitään Agricolalta mainitsematta jääneitä haltijoita. Hän ei myöskään\nomien tietojensa perusteella ole ryhtynyt laajemmin selittämään\nmainitsemiensa jumalien toimialoja tai näiden palvontaa. Epävarmaa on,\nonko sekään, mitä hän Kekristä kertoo, saatu kansan suusta, kun hän\nitse nimenkin kirjoittaa Agricolan mukaisesti _Käckri_ eikä _Keckri_.\nKijhlin kotipaikalla tämä sana on varmaankin esiintynyt muodossa\n_köyri_. Todennäköisesti hän on kuitenkin omasta kuulemastaan tuntenut\nnimen _Pellonpeckoi_, mahdollisesti myös nimen _Hittavainen_.\nEpäilemättä Kijhlillä olisi ollut runsaasti omakohtaisia tietoja, joita\nhän, jos olisi pitänyt tarpeellisena, olisi voinut käyttää hyväkseen\nlaatiessaan yliopistollista väitöskirjaa. Se ei kuitenkaan näytä\nkuuluneen sen ajan tapoihin; mieluimmin turvauduttiin vain painettuihin\nlähteisiin. On valitettavaa, ettei kansatieteellinen harrastus Turun\nakatemiassa ollut silloin sen syvällisempää, vaikka Kijhl on muulla\ntavalla osoittanut tunteneensa kansanrunouttakin. Siihen viittaavia\nkohtia tavataan näet hänen vanhalla runomitalla kirjoittamassaan,\nvapaaherra Carl Bondelle ja tämän morsiamelle, Maria Gustava\nGyllenstiernalle omistetussa suomalaisessa häärunossa (1693). Siinä mm.\nmainitaan muinaissuomalaisten jumalana \"Ucko yxi ylimmäinen, Herra\nHijtten hirmullinen\", joka puuttuu Kijhlin puheena olevasta\nluettelosta.\n\n\nJonkin verran laajemmin kuin edellä mainituissa esityksissä pohditaan\npuheena olevia asioita turkulaisen Nicolaus Hahnin väitöskirjassa _De\nSacris Antiquorum Hyperboreorum_, joka ilmestyi Turussa 1703 ja jonka\nkolmas luku käsittelee suomalaisten muinaisjumalia. Tekijä ei\nkuitenkaan syvenny itse Agricolaan, vaan käyttää lähteinään\nSchefferuksen ja Bångin teoksia. Edelliseltä hän omaksuu mm. nimen\n_Turrisas_ siihen liittyvine selityksineen. Schefferus on myös antanut\nhänelle aiheen pohtia jo pohjoismaisten saagojen mainitseman\n_Jumala_-nimen alkumerkitystä, ja hän arvelee, että sillä alkuaan on\nymmärretty \"oikeata ja ylintä\" jumalaa. Lappalaisten ukkosenjumalan hän\nolettaa olevan suomalaista perua samoin kuin heidän käsityksensä, että\ntämän tehtävänä on pahojen henkien surmaaminen. Samalla hän mainitsee,\nettä myös suomalaisilla on ollut tapana sanoa ukonjyrinän kuullessaan,\nettä ukkosenjumala ajaa takaa pahoja henkiä. Lisäksi hän kertoo,\netteivät he sen vuoksi tällöin kanna mukanaan mitään tyhjää astiaa,\njohon pahat henget voisivat piiloutua, eivätkä myöskään oleskele puun\nalla, vaan mieluummin taivasalla.\n\nVarsinaiset tietonsa suomalaisten jumalista hän poimii Bångin\njulkaisemasta Agricolan luettelosta, jota hän selittää Bångin\nrunonkäännöksen perusteella. Ei hän kuitenkaan orjallisesti seuraa\nnäiden luettelojen järjestystä, vaan esittää samantoimiset jumalat\ntoistensa yhteydessä. Siten metsänhaltijat _Tapio_ ja _Hittawanin_\nmainitaan samassa pykälässä. Samoin _Ahti_ ja _Weden Emä_, joiden\nlisäksi Hahn tuntee vielä Meren Haltian eli Meren Haldian. Puhuessaan\nKratista, jonka hän Bångin tavalla selittää vartioivan maahan\nkätkettyjä aarteita, hän huomauttaa, että noista kätköpaikoista\nkäytetään nimitystä _Arna Hauta_. Liekkiö on hänen käsityksensä mukaan\nsama kuin ruotsalaisten _gast_ (_Liekkiö_ eller _Gasten_). Ilmarista,\njonka hän sanoo olevan \"tuulien jumala\", hän vertaa roomalaisten\nAeolukseen. Agricolan _Ainemöisen_ hän kirjoittaa Bångia jäljitellen\n_Äinimeinen_ ja sanoo tämän sepittäneen vanhat virret ja hymnit\n(cantilenas & hymnos fabricavit). Agricolan _Rachkoi_, Bångin _Rachoi_\ntavataan Hahnilla muodossa _Rahoi_, jota hän selittää samoin kuin Bång.\nSamantoimisia jumalia yhdistäessään hän heti tämän jälkeen puhuu\n_Capeista_ ja liittää siihen tuntemansa suomalaisen sanonnan: \"Cuu\nSöde\" (kuu syödään). _Calewanpoikien_ ruohon niitännästä hän arvelee\njohtuvan, että Hämeessä vielä hänen aikanaan sanottiin eräitä \"niittyjä\nja tavattoman suuria kenttiä\" \"Kalevan niituiksi\" (_Caleivan Nijtut_).\n\nKarjalaisten jumalat Hahn mainitsee vain nimeltä: \"Rongoteus/\nPellonpecko/ Wirancannos/ Egres/ Köndös/ Ragnel/ Kekri/ Hysi vel ut\nalii Hijsi/ Weden Emä/ Nyrckes Hittawanen etc.\" Osoituksena siitä, että\nHahn tässäkin käyttää Bångin runoa lähteenään, ovat varsinkin nimet\n_Ragnel, Hysi ja Hittawanen_. Bångin uudelleen julkaisemasta Agricolan\njumalainluettelosta, jonka karjalaisen osan hän myös painattaa\nväitöskirjaansa, hän on saanut nimet _Hijsi_ sekä _Weden Emä_, jota\nBångin runossa vastaa Watumodren. Omituista on, että Ukko puuttuu\nedellä mainittujen jumalien sarjasta.\n\nKun Hahn ei ryhdy lähemmin selittämään karjalaisten jumalien toimia,\npitää hän sopivana liittää teokseensa Agricolan luettelon jälkeen vielä\nBångin ruotsinkielisen runon vastaavan osan.\n\nTarkastaessamme sitä Agricolan luettelon osaa, jonka Hahn Bångin mukaan\njulkaisee, voimme todeta, että hän on pyrkinyt saattamaan eräät\nsanonnat ajanmukaisempaan asuun. Onpa hän tällöin joutunut esittämään\nkäsityksensä myös sellaisesta kohdasta kuin _Wdhen Tulon_, jonka eräät\naikaisemmin ovat lukeneet \"vuodentulon\", myöhemmin myös \"vedentulon\",\nmutta jonka Hahn painattaa sanan mukaisesti muodossa \"uden tulon\".\n\n\nPaljon suurempaa huomiota kuin edellä mainitut väitöskirjat herätti\nGabriel Arctopolitanuksen _Dissertatio Historica de Origine ac\nReligione Fennonum_, joka ilmestyi Upsalassa 1728. Tässä teoksessa,\njolta jo nimensä vuoksi voisi odottaa tavallista parempaa perehtymistä\nsuomalaisten muinaisuskoon, ei kuitenkaan, vaikka tekijä onkin Suomesta\nkotoisin, esitetä mitään uutta, vaan kaikki tältä alalta olevat tiedot\nperustuvat siinä Wexioniuksen ja Bångin teoksiin. Kummankin käännökset\nsekä Bångilla tavattavan Agricolan luettelon Arctopolitanus julkaisee\nuudelleen. Mahdollisesti nimensä ja sen vuoksi, että tämä teos ilmestyi\nUpsalassa, se tuli hyvin tunnetuksi ja sen välityksellä Bångin _Ragnel_\nsiirtyi skandinaavien jumalistoon. Esimerkkinä siitä, miten suurta\nhuomiota puheena oleva väitöskirja herätti myös ulkomailla,\nmainittakoon, että sitä käytti lähteenään mm. ranskalainen oppinut de\nKeralio Suomea ja suomalaisia käsittelevässä kuvauksessaan, joka\nkäsikirjoituksena on säilynyt Ranskassa Chartres'in kirjastossa ja\njonka toht. O. Kajava on kopioinut. Siinä ei tosin mainita, mistä\ntekijä on saanut suomalaisten jumaliin kohdistuvat tietonsa,\nmutta kuvausta tarkastaessa huomaa, että hän on käyttänyt\nhyväkseen Arctopolitanuksen väitöskirjaa. Mistä erikielisistä\njumalainluetteloista, nim. Wexioniuksen, Agricolan (Bångin mukaan) ja\nBångin, jotka Arctopolitanus on teokseensa liittänyt, de Keralio,\nluultavasti kielellisistä syistä, on käyttänyt vain Wexioniuksen\nlatinankielistä. Aivan kuin tämäkin de Keralio esittää ensiksi\nkarjalaisten jumalat. Mitään uutta ei näin syntynyt kuvaus tietenkään\nvoi tarjota, mutta se on todistuksena siitä, että Agricolan mainitsemat\nsuomalaisten jumalat olivat omiansa jo melko varhain herättämään\nmielenkiintoa Ranskassakin.\n\nArctopolitanusta on lähteenään käyttänyt myös Christian Limnell,\nTavastensis, joka 1748 Turussa ilmestyneessä kaksiosaisessa\nväitöskirjassaan _Schediasma historicum de Tavastia_ julkaisee suomeksi\nseuraavan, Agricolaan perustuvan hämäläisten jumalain luettelon.\nNiinkuin lukija huomaa, sen kieliasua on paljon paranneltu, vaikka\nLimnell käyttääkin ä:n asemesta ae:ta.\n\n    Epae Jumalat monet taessae,\n    Muinen palveltin caucan ja laessae.\n    Naeitae cumarsit Haemeleiset,\n    Sekae miehet ettae naiset.\n    Tapio metzaest pydyxet soi,\n    Ja achti wedest caloja toi.\n    Ænimoinen wirdhet tacoi,\n    Rahkoi cuun mustaxi jacoi.\n    Liekiö Ruohot juret ja puut,\n    Hallitsi ja sencaldaiset muut.\n    Ilmarinen rauhan ja ilman tei,\n    Ja matka miehet edeswei.\n    Turrisas annoi woiton sodast,\n    Cratti murhen piti tawarast.\n    Tontu huonen menon hallitzi\n    Quin Piru monda willitzi.\n    Capeet myös heildae cuun söit,\n    Calewan pojat nitut ja mut löit.\n\nAgricolan kirjoitustavasta poikkeavia nimiä on Limnellillä _Liekiö_\n(pro _Lieckiö_), jonka tapasimme jo Bångilla, ja _Rahkoi_ (pro\n_Rachkoi_) sekä _Æinimoinen_ (Bångilla ja Arctopolitanuksella\n_Äinimäinen_) ynnä _Turrisas_ (pro _Turisas_), jota Schefferus käyttää\nja jonka Limnell on saanut Hahnin teoksesta.\n\nVäitöskirjansa jälkimmäisessä osassa Limnell esittää hämäläisten\nmuinais jumalat vielä latinaksi.\n\n_Dii, quos Tavasti in Ethnicismo coluerunt, sunt_: Tapio _Venationum\nDeus_, Achtes _piscationum_. Waeinemoinen _formulas concinnabat, quibus\nbona quaevis adprecari, mala vero deprecari solebant_, Rahcoi & Capii\n_lunam fuscarunt arroseruntque_. Liekioe _terrae proventua erat\npromotor_. Ilmarinen _pacem & serenitatem procurabat itineraque\nprospera reddebat_. Turrisas _venatoriae Deus_, Crattes _opum_, Tontus\n_rei Oeconomiae_. Filii Calevae _fcenum secarunt inque areas\ncomposuerunt_.\n\nIlmeisesti tässä Limnellin luettelossa on Tapiota, Ahtia ja Krattia\nkoskevat kohdat laadittu Wexioniuksen sanonnan mukaisesti. Yleensä\njumalat noudattavat Agricolan järjestystä paitsi kuuta ahdistavat\nolennot, jotka on asetettu toistensa yhteyteen. Kiintoisaa on todeta,\nettä Agricolan _Äinemöinen_ esiintyy tässä Limnellin latinankielisessä\nluettelossa muodossa _Æinemoinen_, jota nimeä emme V:llä alkavana tapaa\nmistään muusta suomalaisten jumalain luettelosta ennen Porthanin aikaa.\nNimi Väinämöinen oli kuitenkin mainittu jo kolme vuotta aikaisemmin\nDaniel Jusleniuksen sanakirjassa (1745), jossa sen selitetään\nmerkitsevän naispuolista vedenhaltijaa (nereis, hafzfru). Vielä\nvarhemmin se esiintyy Petrus Nicolaus Mathesiuksen Upsalassa 1734\nilmestyneessä väitöskirjassa _Disputatio geographica de Ostrobotnia_,\njossa Wäinemöinen mainitaan yhtenä _Kalevan pojista_. Tämä Mathesiuksen\ntieto perustuu rovasti Johan Cajanuksen 1663 Paltamossa pidetyn\npiispantarkastuksen johdosta tekemään kertomukseen, joka ensi kerran\njulkaistiin sanomalehdessä \"Tidningar utgifne af et Sällskap i Åbo\"\n1777. Enemmän kuin Mathesius tai Juslenius Limnell tietää sanoessaan,\nettä \"Waeinemoinen sepitti loitsuja (formulas), joiden avulla heillä\noli tapana esiinkutsua jotakin hyvää taikka torjua pahaa\". Tällaisena\nloitsujen sepittäjänä Limnellin Waeinemoinen vastaa Agricolan\nÄinemöistä, joka \"wirdhet tacoi\".\n\nOmituista on, että Väinämöisen nimi, vaikka se esiintyy vanhoissa\nrunoissamme monessa eri yhteydessä, oli kauan aikaa maamme oppineiden\nkeskuudessa outo. Esimerkkinä siitä, että kansaa lähellä olleet\nvirkamiehet kuitenkin tunsivat sen jo tuonnoin, mainittakoon Käkisalmen\nläänin maakirjaan 1618 merkitty \"wanha wäinämöinen\", mitkä runon\nkieleen kuuluvat sanat verokirjuri on jostakin syystä liittänyt Salmin\nManselan eli Manssilan kylän talollisen Mihaila Moisiefin nimen\nyhteyteen.\n\nAgricolan _Turisas_, joka \"annoi Woiton Sodhast\", on Limnellillä\neräiden erheellisten lähteiden perusteella muodossa _Turrisas_, joka\ntavataan myös hänen latinankielisessä luettelossaan. Toisessa kohden\nhän huomauttaa, että kansan keskuudessa on ollut yksilöitä, jotka\nuljuutensa vuoksi ovat saavuttaneet loistavan maineen, ja olettaa, että\nTurrisas on yksi niistä. Sellaisena tämä on ollut muinaissuomalainen\nsankari, joka \"eläessään on johtanut hyvin omiensa asioita ja käynyt\nonnellisesti sotia, minkä vuoksi hänet kuoltuaan on luettu jumalien\njoukkoon ja häntä kauan aikaa jälkeenpäin palvottu suomalaisena\nMars-jumalana\". Limnell arvelee, samoin kuin Schefferus ja Hahn, että\nmyös islantilainen oppinut Arngrimus Jonae (1568-1648) tarkoittaa\nTurrisasta sanoessaan Torron (Torronem qvendam) joskus hallinneen\nSuomea. Näihin lähteisiin perustuu sitten Gananderin mainitsema\n_Turri-Turras_ eli _Turrisas_, \"suomalainen sodan jumala, joka antoi\nvoiton\".\n\nLatinankielisessä luettelossaan Limnell kertoo kalevanpoikien\n\"niittäneen heinää ja koonneen sitä kentille\". Toisessa paikassa hän\nselittää niiden olleen jättiläisiä ja huomauttaa, että tällä nimellä on\n\"tähän asti\" nimitetty myös suurikokoisia ihmisiä. Viimeksi mainitut\ntiedot hän on todennäköisesti saanut kansan suusta, ja omaa kuulemaa\nlienee sekin, mitä hän kertoo Väinämöisestä.\n\nLopuksi mainittakoon vielä Leppävirran kirkkoherran I. D. Alopaeuksen\n\"Kertomus Kuopion ja Leppävirran pitäjistä\" 1761, jossa myös, niin kuin\nseuraavasta käy ilmi, on jonkinlainen suomalaisten jumalain luettelo:\n\n\"Pakanuuden aikana kansa on uhrannut suurien puiden alla ja metsiköissä\npuhumattakaan rautaristeistä, joita he ovat kumartaneet ja joista he\novat käyttäneet nimitystä _Ristincanda_. Muidenkin jumalien nimistä\nmainittakoon: _Rongotäus_, jota palvottiin rukiinkasvun vuoksi, _Äcräs_\nantoi nauriita, _Achti_ kaloja, _Tapio_ kaikenlaisia metsäeläimiä,\nmutta _Kuiktilassi_ jäniksiä.\" Samalla Alopaeus viittaa\nArctopolitanuksen teokseen.\n\nOn vaikea tietää, minkä vuoksi Alopaeus luettelee ainoastaan nämä\njumalat. Katsoiko hän ehkä, että juuri ne olivat eniten tunnettuja\nKuopion ja Leppävirran pitäjissä? Tai oliko hän ehkä itse kuullut juuri\nniistä puhuttavan? Omakohtainen hänellä näyttää olevan ainakin tieto\neiitä, että _Äcräs_ (Agricolan _Egres_) \"antoi nauriita\". Lisäksi hän\nmainitsee erään aikaisemmin tuntemattoman jumalannimen sanoessaan, että\n_Kuiktilassi_ antoi jäniksiä. _Kuiktilassi_ vastaa siis olentoa, josta\nAgricola käyttää nimitystä _Hittauanin_.\n\nNäin olemme vihdoin tulleet Porthanin aikaan, jolloin suomalaisten\nmuinaisuskoon kohdistuva harrastus vasta oikeastaan herää henkiin. Se\npari vuosisataa sisältävä ajanjakso, joka erottaa toisistaan Agricolan\nja Porthanin, nuo kulttuurihistoriamme kaksi suurta hahmoa, ei siis\npaljonkaan ole kartuttanut Agricolalta perimiämme tietoja. On todella\nhämmästyttävää, ettei Agricolan merkillinen jumalain luettelo, joka sai\nniin suurta huomiota osakseen, että sitä tulkittiin vierailla kielillä\nja että sen mukaan sepitettiin esi-isiemme jumalista runojakin, voinut\nesimerkillään synnyttää mitään syvällisempää tämän luettelon\ntäydentämisen tarvetta. Se on sitä valitettavampaa, kun noina aikoina\nepäilemättä olisi vielä ollut paljon nyt jo ikuisesti unhoon painunutta\nmuinaisperintöä tallella.\n\nPorthanin aika on käänteentekevä yleensäkin kansallisen tutkimuksemme\nhistoriassa, mutta sen suurimpana ansiona on pidettävä sitä, että sen\nhuomio kohdistui vanhoihin, vuosisatain takaa polveutuviin runoihimme\nja muihin kansamme henkisiin, helposti häviäviin muinaisperintöihin,\njoita se alkoi innokkaasta kerätä talteen. Tätä keräystyötä on sitten\njatkunut aina meidän päiviimme asti, ja sen tuottamiin tuloksiin\nperustuu mm. tämä esi-isiemme muinaisuskon kuvaus.\n\n\n\n\nMAAILMAN KUVA\n\n\nKun ihmissilmä näkee taivaanrannan ympäröivän maata, syntyy helposti\nkäsitys, että maan ulkoääri on ympyrän muotoinen. Samalla näyttää siltä\nkuin taivas muodostaisi mahtavan, maan yli kaartuvan katoksen. Nämä\nkuvitelmat ovat varmaankin olleet muinaissuomalaisten samoin kuin\nmonien muiden kansojen maailmankuvan varhaiskantaisimpia piirteitä.\nMaan yläpuolella nähtyä katosta suomalaiset ovat nimittäneet\n\"taivaankanneksi\" ja tähdillä kirjailtuna myös \"kirjokanneksi\". Vanhat\nrunot kertovat lisäksi taitavasta seposta, joka on \"takonut\" tuon\nkiinteän kannen. Niinpä Vienan Karjalassa Lonkan kylässä on laulettu\n(I, 143):\n\n    Tuo on seppo Ilmorine,\n    tuo on taivosen takonut,\n    kannen ilman kalkutellun,\n    ei tunnu vasaran jälki,\n    eik on pihtien pitely.\n\nTämän tapaisten säkeiden perusteella Christfrid Ganander arveli, että\nmuinaissuomalaisilla on jo pakanuuden aikana ollut jonkinlainen käsitys\n\"kaiken luojasta\", jota he nimittivät \"kaiken mailman takojaksi\" tai\n\"ilman kannen kalkuttajaksi\". Miltä ajalta tämä takomisusko lieneekin\nperäisin, johon kysymykseen palaamme myöhemmin, on ilmeistä, että\nsanoihin _taivaankansi_ eli _ilmankansi_ sisältyy ikivanha\nkansanomainen kuvitelma. Epäilemättä muinaissuomalaiset ovat\nymmärtäneet taivaan rakenteen samalla tavalla kuin virolaiset, joiden\nkäsitystä J.B. Holzmayer selittää seuraavin sanoin: \"Virolaiset\nkuvittelevat taivaankuvun suureksi padaksi, sen keskustaa he sanovat\npohjaksi (_pöhhi_). Keskuksessa eli pohjassa tämä mahtava kupu on\nkiinnitetty naulalla (_nael_), kuitenkin niin, että kupu voi kiertyä\nsen ympäri. Tämän kiertymisen johdosta syntyy tähtien liike. Koska\npohjantähti on tuossa keskuksessa, on sen nimi _pohjanael_ 'pohjan\nnaula'.\"\n\nSamoin tiedetään mm. Varanginvuonon lappalaisten käyttäneen\npohjantähdestä nimitystä _alme-navlle_ 'taivaan naula', jonka\nmerkitystä valaisee siihen liittyvä selitys: _man vaegast albme jorra_,\n'jonka ympäri taivas pyörii'. Virolaisten nimitystä vastaa tarkoin\nRuijan lappalaisten _boahje-navlle_, joka Inarin murteessa esiintyy\nmuodossa _poahi-nävli_ ja joka on suomesta lainattu: _pohjan naula_.\nVanha suomalainen pohjantähden nimi on lisäksi _naulatähti_, jolla on\nvastine Siperiankin kansain keskuudessa. Saman kuvitelman piiriin\nkuuluu myös muinaisislantilaisten _veraldarnagli_ 'maailmannaula'.\n\nNämä varhaiskantaiset nimitykset ovat tietenkin aiheutuneet siitä jo\nammoin tehdystä havainnosta, että taivaan \"kirjokansi\" kaikkine\nkiintotähtineen kiertää lakkaamatta paikoillaan pysyvää _pohjantähteä_.\nEntisajan ihmiset eivät näet voineet ymmärtää, että tuo taivaan\nkiertoliike on vain harhanäky, joka johtuu siitä, että maapallo pyörii\nakselinsa ympäri päinvastaiseen suuntaan. Toisin paikoin on \"pohjan\nnaulaa\" sanottu myös _taivaan tapiksi_. Niinpä Ulvilassa on kiven, joka\nhämärissä heitettynä hävisi näkymättömiin, sanottu lentäneen \"taivaan\ntappiin asti\". _Maailmantappi_ taas on muistiinpantu Tampereen\nseuduilla. Sattuvasti sitä on lisäksi nimitetty _taivaan saranaksi_,\njolla tällöin tietenkin on tarkoitettu 'saranatappia'. 'Taivaan sarana'\nmainitaan mm. Tulensynnyn sanoissa, jotka on kirjaanpantu Isonkyrön\nkäräjillä jo 1658 ja joissa tavataan säkeet (XI, 1801):\n\n    Kuhna tulda isketähän? --\n    Pälle taiwahan saranan.\n\nKun pohjantähti menneen ajan maailmankuvassa on toiminut tällaisena\ntaivaan tukena, on esi-isillämme ollut syytä lappalaisten tavalla\npelätä, että jos se pettää, \"niin taivas romahtaa alas ja silloin se\nmurskaa maan, ja silloin koko maailma syttyy palamaan, ja silloin on\nkaiken loppu\". Lappalaissyntyinen Johan Turi kertoo näin tapahtuvan\nviimeisenä päivänä.\n\nMutta monien muiden kansojen lailla muinaissuomalaiset ovat kuvitelleet\ntaivaan tukea ja kannattajaa myös naulaa tai tappea vankemmaksi,\njonkinlaiseksi jättiläispatsaaksi, jonka huippu on taivaalla\npohjantähden kohdalla. Tämän kuvitelman muistomerkkejä on säilynyt\nviime aikoihin asti eräissä kuvaannollisissa puheenparsissa, joissa\nmahtavista, suurikokoisista, vankkarakenteisista tai pitkäikäisistä\nihmisistä tai esineistä on käytetty sellaisia mainintoja kuin\n_maailmantolppa, maailmanpatsas, maailmanpylväs, maailmanpönkkä,\ntaivaanpönkkä, maailmantönkö tai taivaantönkkä_.\n\n\"Se elää mailmantolpaksi\", sanotaan hyvin pitkäikäisestä henkilöstä. --\nVir. 1918, 136.\n\nKun jotakin tehdään, niin että se on vahva, sanotaan: \"Mailmantolppaa\ntai -patsastako teet?\" -- Mikkeli. T. Leikas. SS.\n\n\"Maailmanpattaalla\" tarkoitetaan \"ikuisesti elävää\". -- Kestilä. I.\nMannermaa. SS.\n\n\"On kuin mailmanpatsas loppumaton (pitkäikäinen).\" -- \"Seisoo kun\nmailmanpatsas yhessä kohin\" (laiska). Luvajärvi. U. Harva.\n\n\"Et suinkaan sää tänne mailmanpatsaaks jää.\" -- Mynämäki. E. Sipilä SS.\n\nIlmanpatsas = maailmanpatsas. Tohmajärvi. E. Vatanen. SS.\n\n\"Luuleeks hän täällä elävänsä mailmanpylväänä, -tolppana\ntai -patsaana?\" -- Tammela. E. Husgafvel. SS.\n\n\"Olemmehan maailmanpylväitä me.\" -- \"Sinäkö maailmanpylväs?\nKuustuumainen.\" -- \"Niin hartaasti naukkielee hän, jota kutsutaan\nmaailmanpylvääksi.\" -- Aleksis Kivi, Seitsemän veljestä.\n\nMaailmanpönkkä -- vankkarakenteinen. -- Karunki. H. Kantojärvi. SS.\n\n\"Seisoo kun taivaan pönkkä.\" -- Vermlanti. Suomi V, 17, 14; Mörtberg.\nSLA.\n\nMailmantönkö = esim. hyvin pitkä henkilö. -- Mynämäki. E. Sipilä. SS.\n\n\"Se on semne ikä iso taevan tönkk.\" -- Laitila. E. Kartanonperä. SS.\n\nLönnrotin sanakirjassa on lisäksi sanonta \"eihän tuo toki eläne\n_maasammaksi_\" (Methusalemin ikäiseksi), jossa _maasampa_ tarkoittaa\nsamaa kuin 'maailmanpatsas'. Mistä Lönnrot on saanut tämän sanonnan, on\ntietymätöntä, mutta sillä on vastine virossa: _maasammas_, jolla on\nymmärretty 'useampien sukupolvien ajan elänyttä ihmistä'. Sama merkitys\non viron toisellakin sanalla: _ilmasammas_. \"Ega ta voi ilmasambaks\njäädä\" 'eihän hän voi elää ikuisesti'. Vastaavan puheenparren tuntevat\nmyös Suomen lappalaiset: _son leä nu puaris tego mailmi tshuolda_ =\n'hän on niin vanha kuin maailmanpatsas'.\n\nEttä 'maailmanpatsaalla' suomalaisissa puheenparsissa on alun perin\nymmärretty taivaan kannattajaa, käy selvästi ilmi sellaisista sanoista\nkuin _taivaanpönkkä_ tai _taivaantönkkä_. Tähän yhteyteen kuuluu myös\n_ilmanpatsas_ (vrt. vir. _ilmasammas_), jossa _ilma_ on merkinnyt\n'taivasta'. Kiintoisaa on todeta, että lappalaiset, jotka ovat\nsäilyttäneet paljon arvokasta muinaistietoa, käyttävät vastaavanlaista\nnimitystä _pohjantähdestä_. Siitä on Lindahl--Öhrlingin sanakirjassa\nseuraava maininta: \"_Tjuold, tjuolda_ = palus, påle. It. stella\npolaris, cynosura, nordstjärna. Ita dicta, quia immobilis manet et\nfixa\" (patsas, paalu, myös pohjantähti, näin nimitetty sen vuoksi, että\nse pysyy liikkumattomana ja paikoillaan). \"_Wäralden tjuold_ = palus\nsive axis mundi, id.\" (maailman patsas tai akseli, sama). Jälkimmäistä\nLindahl--Öhrlingin mainitsemaa nimitystä vastaa Suomen lappalaisten\n_mailmi tshuolda_. Kuollan lappalaiset taas ovat nimittäneet\npohjantähteä 'taivaan patsaaksi' (_alme-tshuolda_).\n\n'Patsas' tai 'pylväs' juuri pohjantähden nimenä, joka tavataan mm.\nmonilla Siperian kansoilla, johtuu tietenkin siitä, että sitä on\npyörivän taivaan keskipisteenä kuviteltu sen tukipylvääksi. Sellaisesta\novat puhuneet eskimotkin, jotka taivaan tuen sortuessa ovat uskoneet\ntaivaan putoavan alas ja surmaavan kaikki ihmiset. Samalla heidän\nhuomionsa on kohdistunut myös taivaan kiertoliikkeeseen. Niinpä\nGrönlannin eskimoista kerrotaan, etteivät he kuoltuaan halua päästä\ntaivaaseen, koska sen herkeämätön pyörintä heidän käsityksensä mukaan\nhäiritsee vainajien rauhaa.\n\nSkandinavian lappalaisten tiedetään tehneen kuviakin\n\"maailmanpatsaasta\". Henric Forbus kertoo näet 1700-luvun\nalkupuoliskolla, että noidat ja epäjumalanpalvelijat ovat pelänneet\nmaailman vanhenemista ja sen vuoksi pystyttäneet patsaan (en stod)\n\"maailman miehen\" uhrialttarin ääreen, jotta tämä \"sen avulla\nkannattaisi maailmaa, niin ettei se sortuisi entisestä tilastaan ja\nasennostaan\"; ja tätä patsasta he ovat voidelleet (uhriteuraan)\nverellä. Samaa tapaa Jens Kildal kuvailee 1730 seuraavin sanoin:\n\"Pakanalliset lappalaiset uhraavat vuosittain joka syksy härkäporon tai\nmuun teuraan _Maylmen radien_ ('maailman haltija')-nimiselle olennolle,\njotta hän lappalaisten ylimpänä jumalana ei antaisi maailman luhistua\nja että hän antaisi heille poro-onnea; uhrialttarin viereen he\nasettavat hänen kunniakseen haarukkapäisen pönkän (stytte), jota\nnimitetään nimellä _Maylmen stytto_ ('maailmanpönkkä'); tällä hänen\ntulee kannattaa maailmaa, ja tämä pönkkä on voideltava sen härän\nverellä, joka hänelle uhrataan.\" Epäilemättä samaa tarkoitusta varten\noli maahan pystytetty myös se pitkä nelisärmäinen, kirjailtu parru,\njonka yläpäässä oli _rautapiikki_ ja jonka Knud Leem näki lappalaisten\nvanhassa uhripaikassa Porsangerin vuonon läheisyydessä. Pylvään päähän\nlyöty rautapiikki edusti siinä ilmeisesti sitä 'naulaa', jonka ympäri\ntaivaan kuviteltiin kiertyvän.\n\nTunnettu tanskalainen tutkija Axel Olrik on osoittanut, että läntiset\nlappalaiset ovat saaneet tämän tavan naapureiltaan Skandinaviasta.\nSkandinaaveilla ei tosin ole tästä tavasta säilynyt mitään suoranaista\ntietoa, mutta monet merkit viittaavat siihen, että lappalaiset tässä\nniin kuin monessa muussakin suhteessa ovat noudattaneet naapuriensa\nvanhoja perintätapoja. Siihen viittaa jo se vieras jumala, jonka\nuhrialttarin viereen mainittu pylväs pystytettiin. 'Maailman mies'\n(_veralden olmai_) tai 'maailman haltija' (_veralden rad_) on näet sama\nolento kuin svealaisten _Frey_, jota Snorri Sturluson (k. 1241) sanoo\nnimitetyn 'maailman jumalaksi' (_veraldar god_). Lisäksi on huomattava,\nettä lappalaisten edellä mainittu tapa rajoittuu vain skandinaavien\nnaapuruuteen ja että saman seudun lappalaiset ovat säilyttäneet\nmuitakin muualla Skandinaviassa jo kauan sitten unhoon joutuneita\npakanuuden ajan peruja. Olrik vertaa lappalaisten maailmanpatsasta\nsamalla muinaissaksilaisten _irmensul_-patsaaseen, josta kerrotaan jo\neräässä 500-luvun lähteessä ja jota selittäessään Rudolf Fuldalainen\nsanoo, että _irmensul_ merkitsee 'maailmanpatsasta, joka kannattaa\nkaikkea' (universalis columna, quasi sustinens omnia). Ettei tällä\nsanalla ole alun perin tarkoitettu vain epäjumalankuvaa tai taikakalua\nyleensä, vaan juuri _maailmanpatsasta_, osoittaa mm. se, että eräiden\napostolienkin kunnianimenä, jotka mainitaan Galatalaiskirjeen 2.\nluvussa, käytetään 1200-luvun saksalaisissa saarnoissa samaa sanaa.\nSuomalaisessa 1642:n Raamatussa sitä vastaa pelkkä 'patsas'. Samassa\nmielessä Aleksis Kivi puhuu 'maailmanpylväästä'. Kysymyksenalaista on,\novatko muinaissuomalaiset tunteneet myös käsin pystytetyn\nmaailmanpatsaan. Tätä pohdittaessa ei sovi unohtaa Samporunoja, joissa\n_sammon_ ohella esiintyvä _sammas_ ilmeisesti tarkoittaa 'patsasta' ja\neritoten 'kirjokannen' yhteydessä 'maailmanpatsasta'.\n\nKiertyvän taivaan keskipistettä muinaissuomalaiset ovat samoin kuin\nmonet muut pohjoisen pallonpuoliskon kansat nimittäneet edelleen\ntaivaannavaksi. _Taivaannapa_ tai _napatähti_ mainitaan myös\npohjantähden nimenä. Ganander sanoo sanakirjassaan, että _taivaannapa_\non 'suuri tähti taivaanlaen keskellä', mutta epäilemättä tälläkin\n\"taivaanlaen keskellä\" olevalla tähdellä on tarkoitettu pohjantähteä.\n'Taivaan napa' tavataan vielä 'maan naulan' yhteydessä Gottlundin\nRuotsin suomalaisilta muistiinpanemassa loitsussa, jolla on parannettu\n\"kiven vihoja\" ja jossa kiveen on kohdistettu sanat (VII, 5, 82):\n\n    Maan naula, taivaan napa,\n    Jesuxen syvän keräinen.\n\nTodennäköisesti 'maan naula' tarkoittaa tässä 'maailmannaulaa' jonka\nvastine on muinaisislantilaisten _veraldarnagli_.\n\nEräässä Tulensyntyrunon toisinnossax puhutaan 'taivaan navan'\nyhteydessä vielä mahtavasta vuoresta:\n\n    Miss' on tulta tuuiteltu,\n    vaaputettu valkeata?\n    Tuolla taivahan navalla,\n    kuulun vuoren kukkulalla.\n\nKäsitys, että maakehän keskellä on korkea vuori, jonka huippu on\ntaivaannavalla pohjantähden kohdalla, on Itämailla ikivanha. Taivaan\nnavasta johtuen tämä ihmeellinen vuori sijaitsee pohjoisessa, ja sillä\nilmansuunnalla se tavataan Raamatussakin. Niinpä Jesajan kirjan 14.\nluvussa kuvataan Baabelin ylpeän kuninkaan pöyhkeilyä seuraavin sanoin:\n\"Sinä sanoit sydämessäsi: 'Minä nousen taivaaseen, korkeammalle Jumalan\ntähtiä, missä istuimeni koroitan ja istun ilmestysvuorelle\npohjimmaiseen Pohjolaan'.\" Myös 48. psalmissa, jossa Jumalan asunnon\nsanotaan olevan vuorella, se sijoitetaan pohjan puolelle: \"Kauniina\nkohoaa, kaiken maan ilona, pohjan puolella Siionin vuori, suuren\nkuninkaan kaupunki.\" Maailman keskusvuori kuului kiinteästi vielä\nkeskiajan esikopernikaaniseen maailmankuvaan. Epävarmaa on kuitenkin,\ntarkoittaako edellä mainitun loitsun 'vuori' maakehän keskusvuorta\n(vrt. isl. _himinbjorg_ 'taivaanvuori') vaiko itse näkyvää taivasta,\njota monet Euroopan kansat ovat kuvitelleet hohtavaksi kristalli- tai\nlasivuoreksi. Keskusvuoreen viittaa ainakin se \"vaskinen vaara\", joka\nmainitaan seuraavissa manaussanoissa (I, 4, 539):\n\n    Mene sinne, jonne käsken,\n    vaaran vaskisen laelle,\n    kuparisen kukkuralle,\n    joss' on tulta tuuviteltu,\n\nsillä ilmeisesti samaa \"vaskista vaaraa\" on pohjoiseen sijoitettuna\nsanottu \"Pohjolan kivimäeksi\". Epäilemättä sama vuori on lisäksi ollut\nauringon ja kuun kätköpaikkana Päivänpäästörunossa. Sitä vastaa myös\nvermlantilaisen Kaisa Vilhusen mainitsema _Kalmamäki_, jonne paha\n_Loho_ eli _Luukka_, \"pirun kaltainen olento\", yrittää ryöstää auringon\nja \"joka on kaukana pohjoisessa\" tai \"viimenen mäk' moan ja taivaan\nrajassa\". Kaisan mukaan Kalmamäessä asuu _tuulenkup_ 'tuulenukko' (vrt.\nlapp. _bieggagalles_), joka säätää tuulet ja joka nostattaessaan\nvalkoisen kalman seuloo lunta, mutta nostattaessaan punaisen, antaa\nvettä. Valkoisella kalmalla Kaisa näyttää tarkoittaneen usvaa,\npunaisella ruskoa tai revontulia. Todennäköisesti tämä _Kalrnamäki_\ntaas on sama kuin Kaisan toisessa yhteydessä mainitsema _Hornanmäki_,\njonka takana on _Hornankoski_. Hornanvuoresta puhutaan myös\nloitsuissamme.\n\nTähän yhteyteen lienee vielä luettava _Lumivaara_, joka sekin sijaitsee\nPohjan perillä:\n\n    Mene tuonne, kunne käsken,\n    pimeähän Pohjolahan,\n    Lumivuoren kukkulalle,\n    Pohjoispuolelle mäkeä!\n\nTulensyntyrunossa, jossa _kirjokansi_ esiintyy taivaan synonyymina,\ntaivas mainitaan usein monikerroksisena. Kerrotaan mm. (esim. I, 4, 232\na), että kun \"ilman ukko\" iski tulta,\n\n    kirposi tulikipuna\n    läpi taivosen yheksän,\n    yheksän on kirjokannen.\n\nTulikipunan kirpoaminen taivaankerrosten läpi edellyttää niiden\nkeskuksessa olevaa aukkoa, ja toisinaan puhutaankin yhdeksän\ntaivaankerroksen yhteydessä \"yheksästä reppanasta\":\n\n    läpi reppanan yheksän.\n\nYlimmässä eli yhdeksännessä taivaankerroksessa on Isän Jumalan asunto.\nNeitsyt Maarian lapsenetsintävirressä päivä ilmoittaa näet lapsen\nolevan itse Isän Jumalan asuinsijoilla\n\n    päällä taivosen kaheksan,\n    ilmalla yheksännellä.\n\nTämä taivaiden monilukuisuus runoissamme perustuu tietenkin samoin kuin\nDanten Jumalaisessa näytelmässä keskiajan oppineiden maailmankuvaan.\n\nMillaiseksi suomalaiset ovat kuvitelleet maakehän ulkoreunan, ilmenee\nlähinnä niistä käsityksistä, jotka liittyvät maan ääreen pohjoisella\nilmansuunnalla. Pohjola, sellaisena kuin se esiintyy kansamme\nuskomuksissa ja runoudessa, kuuluu näet muinaissuomalaisten\nmaailmankuvaan, jossa Pohjolan joki, portti ja kylä ovat näytelleet\nhyvin huomattavaa osaa. Valoa näihin kuvitelmiin voi luoda vain\nyksityiskohtainen, vertaileva tutkimus.\n\nJo muinaisuuden kansat kuvittelivat, että ihmisten asuma maa on\nkiekonmuotoinen, veden ympäröimä manner. Maanpiirin ympärysvirran\nuskottiin samalla muodostavan tämän- ja tuonpuolisen maailman rajan.\nNiinpä babylonialaiset kuvittelivat, että vainajien oli Tuonelaan\nmatkatessaan kuljettava Khubur-nimisen virran yli. Tunnettu\norientalistimme Knut Tallqvist sanoo teoksessaan \"Babelin manalassa\",\nettä \"tämä Khuburin virta on varmastikin sama kuin 'piirijoeksi'\n(_marratu_) sanottu vesi, joka niin kuin egyptiläisten 'suuri piiri' ja\nkreikkalaisten Ookeanos virtaa maan ympäri\". Lisäksi hän huomauttaa:\n\"Luultavasti se on myös sama kuin se 'kuolon vesi', jolle Gilgamesh\nmatkallaan esi-isänsä luo saapui purjehdittuaan länteen päin kuukauden\nja 15 päivän ajan.\"\n\nKun Tuonela muinaisten kulttuurikansain maailmankuvassa sijoitettiin\n_länteen_, on ymmärrettävää, että vainajat juuri lännessä joutuivat\nylittämään tuon maata ympäröivän virran, jota melko yleisesti on\nkuviteltu kuohuvaksi, koskiseksi, vieläpä tuliseksikin virraksi. Niinpä\nviimeisellä vuosisadalla eKr. kirjoitetun apokalyptisen Heenokin kirjan\n17. luvussa kerrotaan, että \"kun Heenok kulkee enkelin saattamana\näärimmäisessä lännessä sijaitsevaan Tuonelaan, hän saapuu tulivirralle,\njonka tuli virtaa niin kuin vesi\". Gregorius Toursilaisen teoksessa\nHistoria francorum mainitaan sama, myöhemminkin keskiajan näyissä nähty\ntulivirta, josta kuuluu itkua ja valitusta ja johon jotkut ovat\nvajonneet vatsaa myöten, jotkut vyötäröä, jotkut olkapäitä tai kaulaa\nmyöten. Virran yli johtaa silta, mutta niin kapea, että miehen\njalkapohja täyttää sen leveyden.\n\nPohjoismaisten kansojen uskomuksissa vainajat ylittävät tämän\nmerkillisen virran pohjan perillä, joka yön ja pimeyden ilmansuuntana\noli kuolleille omistettu. Runoissamme puhutaan usein \"pimeästä\nPohjolasta\". Siitä on käytetty myös nimitystä _Pimentola_ (vrt. skand.\n_Niflheim_), jonka Gananderkin tuntee ja joka hänen selityksensä mukaan\non sama kuin \"pohjan perä, ultima Thule\". Joskus \"pimeän Pohjolan\"\nyhteydessä mainitaan vielä \"summa\" tai \"sankka\" _sarajas_, minkä nimen\nSetälä on osoittanut merkitsevän merta. Ilmeisesti se tällöin on\nkuitenkin tarkoittanut maakehän ympärysmerta tai -virtaa.\n\nTuolla pohjan perillä sijaitsee samalla _maan reuna, syvä jyrkänne_,\n\n    johon puut päin putoovat,\n    latvoin lakkapäät petäjät\n\nja jonka alanteessa virtaavaa vettä on sanottu Tuonen tummaksi joeksi.\nJuuri tuohon (I, 4, 842)\n\n    Tuonen mustahan jokehen,\n    Manalan alantehesen,\n    sinne puut tyvin tulovi,\n    kanervat kukin katoopi.\n\nPohjoisessa sijaitsevana tällä virralla on toinenkin nimi, _Pohjolan\njoki_. Vaikka se joskus mainitaan _Imandronjärven_ tai _Kanasaaren_\nyhteydessä, ei sillä ole tarkoitettu mitään todella olemassa olevaa\njokea. Näillä paikannimillä on pyritty vain osoittamaan, että se\nsijaitsee etäällä pohjoisessa. Myytillisenä virtana sen esittävät\nselvästi mm. seuraavat säkeet Ison tammen runossa (I, 4, 870):\n\n    Jo on tammi koatununne\n    poikki Pohjosen jovesta...\n\nJuuri tällaisena tämän- ja tuonpuolisen maailman rajana sitä on mm.\nedellä mainitun säkeistön toisinnossa (I, 4, 835) nimitetty \"Tuonelan\njoeksi\". Samoin kuin maan äärivirtaa muualla on sitäkin kuviteltu\nkosken tapaiseksi. Sitä osoittavat mm. seuraavat Aunuksessa\nmuistiinpannut säkeet (II, 974):\n\n    Tuonen mustalla joella, --\n    kynsikoskella kovalla.\n\nSamaa tarkoittaen puhutaan myös \"Tuonen koskesta\" (esim. XII, 2, 5277)\ntai ilmansuunnan mukaan Turjan, Rutjan eli Ruijan koskesta. Niinpä\ntauteja tai muuta pahaa manataan milloin (XII, 2, 5277)\n\n    Turjan koskehen kovahan,\n\nmilloin (XII, 1, 3538)\n\n    Rutjan koskehen rumahan,\n    huruskohon huutavahan.\n\nGanander arvelee, että \"Rutian koskella\" on tarkoitettu 'kurimusta'\n(Malmströmmen), ja siihen viittaavia esimerkkejä tavataankin runoudesta\n(I, 4, 521, 526), mutta kurimus on alun perin ollut asia erikseen,\nsillä ei ole ymmärretty sellaista \"palavaa pyörrettä\", jommoiseksi\nRutjan tai Turjan koskea kuvataan manaussanoissamme (esim. VII, 4,\n2863):\n\n    Tuonne mää sinut manoan\n    Rutjan koskehen kovahan,\n    palavahan pyörtehesen,\n\ntai (VI, 2, 4115, 4444)\n\n    Turjan kosken tuleen.\n\nTämä tulinen koski mainitaan myös Pohjolan joen yhteydessä (esim. XII,\n1, 3616)\n\n    ylitse tulisen kosken,\n    poikki Pohjolan joen.\n\nKun satakuntalaisessa loitsussa Ruijan koskea sanotaan \"punaiseksi\" (X,\n2, 3931):\n\n    Ruijan koskehen punaiseen,\n\non epävarmaa, johtuuko kosken punaisuus tulesta vai verestä, sillä se\non samalla syntisten piinapaikka (esim. VII, 4, 2846, 2880; IX, 4,\n293),\n\n    joss' on muutki murhamiehet,\n    ikuiset pahantekijät.\n\nTällaisena Pohjolaa sanotaan yleisesti \"miesten syöjäksi sijaksi,\nurosten upottajaksi\", jonka virrassa virutaan (VI, 2, 4076)\n\n    hurmeissa hurajavissa,\n    verisissä vaattehissa.\n\nVielä merkillisempi on tämä virta siellä mainittuine _miekkoineen ja\nkeihäineen_ (XII, 1, 4240):\n\n    Rutjan koskehen kovahan,\n    terin miekan seisovahan,\n    keihään karehtivahan.\n\nO.J. Brummer, joka väitöskirjassaan on käsitellyt Suomen kansan vanhoja\nmanaussanoja, arvelee, että loitsijan mielikuvitus on näin\nrikastuttanut tuota \"synkkää pohjoista koskea\". Tällä kuvitelmalla on\nkuitenkin vastine muualla. Niinpä islantilainen runoelma Voluspá kertoo\nsamanlaisesta _Slidr_-nimisestä virrasta, joka on täynnä lyhyitä ja\npitkiä miekkoja (soxum ok sverdum). Samaa virtaa tarkoittaa ilmeisesti\nmyös 'keihäitä vilisevä' _Geirvimul_, jonka mm. Grimnismál mainitsee.1\nSen tuntee lisäksi tanskalainen historioitsija Saxo Grammaticus (k. n.\n1220), joka teoksessaan Gesta danorum puhuu Manalan vuolaasta virrasta,\njoka kuljettaa mukanaan erilaisia aseita. Mitä noilla aseilla on alun\nperin ymmärretty, käy ilmi holsteinilaisen talonpojan, Godschalkin\nnäystä (Visio Godeschalci) 1100-luvun loppupuoliskolta. Siinä\nkerrotaan, että Tuonelassa on leveä, kuohuva virta, jonka ylitse tuskin\ntorven toitotus kuuluu ja joka on täynnä teräviä aseita (ferreis\naciebus), niin ettei siinä ole paikkaa, johon voisi jalkansa asettaa,\nsen vuoksi kaikki rikolliset siinä haavoittuvat ja suurimmat syntiset\npaloittuvat tykkänään, ainoastaan hurskaiden onnistuu päästä yli\nkapeilla lankuilla, joita virrassa ajelehtii ja jotka itsestään\nkulkevat rannalle heidän luokseen.\n\nKansainvälistä perintöä eikä suomalaisen loitsijan keksimää on myös\nkäsitys, että maan äärellä sijaitseva Tuonelan joki tai koski on\nmahtava tulivirta, niin kuin mm. Heenokin kirjassa ja monissa keskiajan\nlähteissä mainitaan. Tämäkin kuvitelma on keskiajalla katolisen kirkon\nmukana saapunut Suomeen ja levinnyt kansamme keskuuteen. Idästä päin\ntulleena se tavataan myös rajakarjalaisten uskomuksissa, joiden mukaan\n\"kaikkien pideä mennä tul'izes koskes läbi kuoltuu\". Saman kuvitelman\nSamuli Paulaharju on muistiinpannut kolttain mailla: \"Vainajan on\nmentävä Tolljohkan (= Tulijoen) yli, kun pyrkii tsarstvaan (=\nparatiisiin). On mentävä kapeaa siltaa joen yli. Sinne moni putoaa.\"\n\nKun Pohjois-Siperiassa asuvien vogulienkin taruissa puhutaan tulisesta\nvirrasta tämän- ja tuonpuoleisen maailman rajana, on unkarilainen\nB. Munkácsi olettanut tämän johtuvan revontulista. Toisin paikoin\nsuomalaisetkin ovat asettaneet Rutjan kosken tai meren revontulten\nyhteyteen. Kuvaillessaan vermlantilaiselta Kaisa Vilhuselta saamiaan\ntietoja Lauri Kettunen kertoo Kaisan maininneen, että kun \"Ruijan kosk'\npalaa, se lyö taivaan punaiseks\". Lounais-Suomessa taas sanotaan\nrevontulten roihuessa: \"Pohjanmeri palaa\". Revontulista johtunee myös\naunukselaisten Vienan läänin pohjoisosalle antama nimitys \"Tulilappi\".\nMutta tällaiset sanonnat ja niihin liittyvät käsitykset eivät voi\nselittää sitä tosiasiaa, että maan äärivirtaa on kuviteltu tuliseksi\nsilloinkin, kun sen on ajateltu sijaitsevan äärimmäisessä lännessä.\n\nRutjan tai Turjan koskea vastaa runoissa _Hornan koski_, joka joskus on\nvääntynyt muotoon \"Tornan koski\". Niinpä ähkyä on manattu (IX, 4, 660)\n\n    Tornan koskeen kovaan.\n\nVermlantilaisen Kaisa Vilhusen mukaan \"Hornan koskelle\" tullaan \"Hornan\nmäen\" yli. Kaisan selitys, että \"kun korvamme soivat, silloin jokin\nvainaja on Hornan kosken rannalla huutamassa yliviejää\", osoittaa, että\ntällä koskella on ymmärretty Tuonelan jokea, johon Vienan Karjalassa\nliittyy vastaava usko: \"Kun korva soipi, niin silloin Tuonelassa\nvenettä huhutah sukulaiset. Silloin pitäis noussa obrazoin (pyhäin\nkuvien) eteen molimah, jotta: 'Peässä, Jumala, Tuonelan joen poikki!'\"\n\nKäsitys, että Tuonelan joen poikki kuljetaan _aluksella_, joka\nvarhemmin kuin missään muualla on muistiinpantu muinaisajan Egyptissä,\ntavataan myös vanhoissa runoissamme. Tunnettua on, miten Väinämöinen\npyytää Tuonen tyttöä viemään hänet veneellä tai lautalla Manalan virran\nyli. Joskus puhutaan lisäksi Tuonen eli Manalan _sillasta_.\n\n    Tuonen akka rautahammas\n    istui Tuonen sillan päässä\n    kolme koiroa keralla!\n\nMeikäläistä Tuonen siltaa vastaa skandinaavien taholla _Gjollin_ silta\n(_Gjallarbro_). Muinaisislantilaisessa Balder-tarinassa kerrotaan näet,\nettä Helin eli tuonelan tie kulkee _pohjoista_ kohti ja johtaa lopuksi\nGjoll-virran yli, joka Gylfaginningin mukaan sijaitsee Helin veräjän\nläheisyydessä. Kun _gjoll_ merkitsee 'kohinaa', osoittaa se, että maan\näärivirtaa on Skandinaviassakin kuviteltu kuohuvaksi tai koskiseksi.\nNorjalaisessa Draumkvædet-runoelmassa Tuonelan jokea nimitetään\nsuorastaan \"kohinakoskeksi\".\n\nTuon kaukana pohjoisessa kohisevan virran rannalla, missä _Helin_\nsanotaan sijaitsevan, sijaitsee myös muinaisrunojemme Pohjolan \"kylmä\nkylä\" (XII, 1, 65),\n\n    kuss ei nähty eikä kuultu\n    ruohon kaiken kasvantoa.\n\nJoskus sitä sanotaan \"ikikyläksi\" (esim. I. 1, 495) tai \"ikusijaksi\"\n(I, 4, 870) samoin kuin Pohjolan jokea \"Pohjolan ikipuroksi\". Tuohon\npelättyyn paikkaan johtaa portti, \"Pohjan portti\", jonka jo pelkkä\nnäkeminen voi säikähdyttää matkamiestä (KT 261, vrt. XII, 1, 99):\n\n    Portit Pohjolan näkyivät,\n    pahat linnat Himottivat,\n    ukset Hiien ummottivat (\u003C ulvottivat),\n    rautaääret ärjyttivät.\n\nPohjan portin rautaääriset ukset tai \"rautaukset\" (VII, 1, 664)\nvastaavat keskiajan kirjallisuudesta tunnettua Tuonelan 'rautaporttia'\n(_porta ferrea_). Manalan porteista puhutaan myös sekä Raamatussa että\nHomeroksen Ilias-runoelman 8. laulussa, jossa kulkijaa Tartaroksen\ntiellä odottavat \"ovet rautaiset sekä vaskinen kynnys\". Yhtä vähän kuin\n_Pohjan portti_ voi sen vastine _helgrind_ tai _nägrindr_ (mon.) olla\nalkuperältään muuta kuin etelästä tullutta kulttuurilainaa. Vanhassa\nislantilaisessa visiorunoelmassa Sölarljöd puhutaan vielä Helin veräjän\n(_heljar grind_) \"ulvomisesta\", ja norjalaisessa Draumkvædet-runossa on\nollut samantapaisia mainintoja sen meluamisesta. Näitä ääniä voidaan\nsyystä verrata Pohjolan porttien ulvontaan ja ärjyntään.\n\nKun Pohjolan joki kylineen sijaitsee tämän- ja tuonpuolisen maailman\nrajalla, on ymmärrettävää, että maan ulkoääreen siellä silloisen\nmaailmankuvan mukaisesti yhtyy maan yli kaartuvan taivaan eli\n_kirjokannen_ reuna. Sen vuoksi Pohjolan portti ja \"kirjokansi\"\nmainitaan toistensa yhteydessä (I, 4, 838, vrt. XII, 2, 6065, 6067-68):\n\n    Portin Pohjolan e'essä,\n    kirjokannen kynnysallä,\n\ntai (I, 1, 56 a, 56)\n\n    Jo näkyvi Pohjan portit,\n    kiimoittavi kirjokansi.\n\nTällaisena salaperäisenä paikkana Pohjolaa on nimitetty myös Hiitolaksi\ntai Tuonelaksi. Kiintoisaa on todeta, että Lemminkäinenkin matkatessaan\nsikäläisiin pitoihin, joutuu viimeksi ylittämään tuon maan ulkoreunalla\nvirtaavan joen, jonka partaalla hänet voidaan laulaa (VII, 1, 832)\n\n    Tuonen mustahan jokehen,\n    Manalan ikipurohon,\n    miekkahan tuliterähän.\n\nErinäisissä keskiajan lähteissä mainitaan, että Tuonelaan johtava silta\ntai tie on päällystetty nauloilla, neuloilla tai muilla terävillä\nesineillä. Tämäkään kuvitelma ei ole ollut maassamme tuntematon. Niinpä\nVäinämöisestä kerrotaan, miten hän mennessään etsimään tietoja kauan\nsitten kuolleelta Antero Vipuselta, joutui kulkemaan Tuonen tuskallista\ntietä (esim. I, 1, 410):\n\n    Astu päivän helkiitteli,\n    naisten nieklojen neniä,\n    astu toisen torkutteli\n    miesten miekkojen terie.\n\nTällaiset käsitykset eivät voi kuulua muinaissuomalaisten\npakanuudenaikaiseen maailmankuvaan, vaan ne on luettava niiden\nlukemattomien kuvitelmien joukkoon, joilla katolinen kirkko on\nkansanrunouttamme rikastuttanut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTaivaan ja maan ääriin liittyviä varhempia kuvitelmia valaisevat ne\nkäsitykset, joihin lintujen jokavuotinen vaellusretki on antanut\naihetta. Kun nämä kesäiset vieraat poistuvat syksyllä ja kevään tullen\npalaavat takaisin, on ymmärrettävää, että niiden talvehtimispaikka on\njo ammoin kiinnostanut ihmisten mieliä. Suomalaiset ovat käyttäneet\nsiitä nimitystä _Lintukoto_ tai _Lintukotola_ ja kuvitelleet sen\nsijaitsevan jossakin hyvin etäällä, useimmiten lounaan suunnalla tai\nlounaan ja etelän välimailla.\n\nLintukodon kiintoisaa aihetta on Aleksis Kivi käsitellyt jo 1866\nKirjallisessa Kuukauslehdessä julkaisemassaan runossa, jonka hän\nmyöhemmin puki seuraavaan parannettuun asuun:\n\n    Meress' kaukahalla saari soma löytyy,\n    Lehtimetsänen ja nurmellinen saari,\n    Jyrkät kallioiset rannat vastarinta\n    Onpi iankaikkinen, kun myrskyessä\n    Laineet, aavan meren vallattomat lapset,\n    Vahtokiharaiset, karkeleevat\n    Anastaakseen Lintukodon kauniin saaren.\n\nIlmeisesti tämä Kiven kuvaus perustuu hänen lapsena kuulemiinsa\nkansanomaisiin kuvitelmiin, joista esimerkkejä tavataan mm.\nSanakirjasäätiön kokoelmissa.\n\nLintukoto on kaukainen lämmin seutu (Oulu. J. Vitali. SS).\n\nLintukoto on siellä, missä aina on kesä ja lämmin (Kontiolahti. A.\nTakkunen. SS).\n\nLintukoto on jossakin etelän maissa (Haapavesi. A. Karilas. SS).\n\nLintukoto on lämmin maa tai seutu, missä muuttolinnut viettävät talvea\n(Rovaniemi. Y. Saraniemi. -- Hailuoto. N. Rantamo. -- Pälkjärvi. A.\nPeltomaa. -- Töysä. E. Peltonen. SS).\n\nLintukotola on saari valtameren keskellä, linnunradan päässä, jossa\nlinnut viettävät talvensa (Maaninka. A. Leinonen. SS).\n\nLintukoto on etelämeren saaressa, kaukana, niin etteivät kaikki voi\nsinne lentää (Muonio. V. Vuorio. SS).\n\nLintujen koto on jossakin meren saaressa hyvin kaukana; talviseen\naikaan siellä on paljon lintuja, niin että aurinkokin pimenee\n(Lempäälä. Hilja Ritva. SS).\n\nLintukoto = lounas (Toholampi. V. Fr. Peltonen. SS).\n\nSamoin kuin Kiven runossa on siis _Lintukoto_ eli _Lintukotola_ eräissä\neri tahoilta saaduissa muistiinpanoissa sijoitettu kaukaiselle meren\nsaarelle. Epäilemättä tämä käsitys on kansanomainen eikä Kiven\nkuvauksesta saatu. Kiven runossa kerrotaan lisäksi, että Lintukodon\nsaarella asuu \"kerikansaa\", pienoisihmisiä, jotka siellä elävät\nerittäin onnellisissa olosuhteissa. Samoista pienoisasukkaista jo Eric\nSchroderus käyttää 1637 ilmestyneessä sanakirjassaan nimitystä _Lindu\ncodon mies_ ja sanoo sen merkitsevän 'kääpiötä'. Lintujen\ntalvehtimispaikassa uskottiin siis asuvan kääpiöitä. Ganander\nmainitseekin sanakirjassaan (1786), että \"lintukoto\" on \"kääpiöiden\nmaa, jossa lintujen talvikorttierin sanotaan (rahvaan ajatuksen mukaan)\nolevan\". Samoin selittää Renvall (1826). Eurén (1860) ja Lönnrot\nesittävät \"lintukodon\" myös lounaisen ilmansuunnan merkityksessä.\n\nMytologiassaan Ganander kertoo enemmän sanoessaan, että\n\"lintukotolainen\" merkitsee \"eräänlaisia kääpiöitä Turian maassa,\njoiden luultiin käyvän sotaa kurkia vastaan\" ja että \"pari niistä\nmahtui makaamaan tynnyrin pohjalle\". Tämän \"Turian maan\" hän toisessa\nkohdin selittää tarkoittavan _Ætiopiaa_, \"erittäin etäisiä lämpimiä\nmaita, joista suomalaiset sanovat: se on kaukana, Ho! Herra Jumala sitä\nmatkaa!\"\n\nLisätietoja lintukotolaisista saamme Sanakirjasäätiön kokoelmista.\n\nLintukotolaiset asuvat siellä, minne linnut talviksi muuttavat. Ne\ntappelevat siellä isojen lintujen kanssa (Iisalmi. A.H. Eskelinen. SS).\n\nLintukotolassa kääpiöt taistelevat kurkia vastaan, jotka hävittävät\nviljelyksiä (Maaninka. A. Leinonen. SS).\n\nLintukotolaiset asuvat lämpimässä maassa (Iitti. M. Salpala. SS).\n\nLintukotolaiset asuvat siellä, missä aina on kesä (Kestilä. I.\nMannermaa. SS).\n\nLintukotolainen merkitsee jotakin kaukaisten menninkäisten valtakunnan\npientä asukasta (Teuva. J. Säntti. SS).\n\nLintukodon miehet ovat kääpiöitä (Töysä, E. Peltonen. SS).\n\nLintukotolainen = kääpiö (Iisalmi. L. H. Niskanen. -- Tohmajärvi. Elli\nLaine. SS).\n\n\"Pieni kuin lintukotolainen\" (Pudasjärvi. Jarl Carpelan. -- Sääminki.\nO.F. Kuvaja. SS).\n\nNe mahtuvat maata ammeen pohjalle (Hollola. M. Hietala. SS).\n\nSeitsemän mahtuu yhden ammeen pohjalle (Iitti. M. Salpala. SS).\n\nNe mahtuvat reen alle tappelemaan (Lempäälä. Hilja Ritva. SS).\n\nNe ovat niin pieniä, että mahtuvat takin taskuun (Pudasjärvi. V.\nKoivukangas. SS).\n\nNe syövät siellä lintuja ja niiden munia (Pälkjärvi. A. Peltonen. SS).\n\nMaaningalta mainittu käsitys, että Lintukotola on linnunradan päässä,\nviittaa siihen, että Lintukodon on kuviteltu sijaitsevan taivaan\nreunalla. Sitä osoittaa myös seuraava P. Räikkösen tiedonanto\nPohjois-Inkeristä: \"Muistelen lapsuuteni aikana kerrotun, että\ntaivaanrannan ja maanreunan yhtymäpaikoilla on taivas niin matalalla,\nettei siellä voi asua muut kuin lintukotolaiset ja että heidän naisensa\nsiellä nostavat yön aikana 'vokkinsa' (rukkinsa) taivaan kannelle.\"\n\nTämän kiintoisan tiedonannon mukaan, joka luo lisävalaistusta\nmuinaissuomalaisten varhaiskantaiseen maailmankuvaan, on kuperan\ntaivaankannen reuna siis Lintukodon seuduilla niin lähellä maata, että\nse on siellä asuvien kääpiöiden käden ulottuvilla. Se seikka taas, että\nkääpiönaiset asettavat rukkinsa yöksi taivaankannelle, osoittaa\nselvästi, että he voivat liikkua taivaanrannan ulkopuolella. Vertailun\nvuoksi mainittakoon, että eräät Siperiankin kansat sijoittavat\nmuuttolintujen talvehtimispaikan taivaanäären toiselle puolelle. Niinpä\nostjakkien ja vogulien uskomuksissa, joissa taivas on teltanpeitteen\nkaltainen, erottaa tuulen heiluttama taivaan reuna esiripun tavoin\nihmisten asuman maan muuttolintujen talvimaasta. Jeniseiläisten\nkäsityksen mukaan muuttolinnut lentävät etelän lämpimään seutuun\ntaivaan ja maan yhtymäkohdassa olevasta aukosta. Sahalinin saarella\nasuvat giljakit kuvittelevat, että maan reunan ja taivaan äären välillä\non rako, joka avautuu ja sulkeutuu taivaankannen vuoroin kohoutuessa\nvuoroin laskeutuessa, ja että sinä hetkenä, jolloin taivaan ja maan\nreunat loittonevat toisistaan, muuttolinnut rientävät taivaanäären\nulkopuolella olevaan talvehtimispaikkaansa. Tshuktshit, joilla on\nsamantapainen usko, nimittävät tuota taivaan ja maan välistä aukkoa\n\"lintujen portiksi\".\n\nOsoituksena siitä, että myös muinaissuomalaiset ovat kuvitelleet\nLintukodon kääpiöineen sijaitsevan siellä, missä on taivaan ääri, on\nkielessämme säilynyt, niin kuin Y.H. Toivonen tätä käsittelevässä\ntutkimuksessaan toteaa, sana _ääreläinen_ tai _taivaanääreläinen_, joka\nkääpiötä merkiten esiintyy eräissä vanhan kansan puheenparsissa ja joka\nepäilemättä tarkoittaa samaa olentoa kuin _lintukotolainen_. Jacob\nFellman kertoo Lappiin siirtyneiden suomalaisten uskovan, että\n_ääreläiset_ ovat niin pieniä, että niitä mahtuu kolme yhtaikaa\nmakaamaan yhden ainoan pesupunkan pohjalle ja että ne elävät pelkillä\nlinnunmunilla.\n\nKääpiöitä taivaanäären asukkaina eivät edellä mainitut Siperian kansat\ntunne, mutta lappalaiset, jotka myös puhuvat muuttolintujen\ntalvehtimispaikasta etelän lämpimässä ja hedelmällisessä Barbmo-maassa,\nmistä palatessaan ne ovat \"hyvin lihavia ja rasvaisia\", kertovat siellä\nasuvan pienoisihmisiä, jotka pyytävät lintuja ravinnokseen ja joita\nsanotaan Bar&mo-maan väeksi. Kun _barbmo_ merkitsee 'äärtä, äyrästä',\nsisältää lapin _Barbmo_ eli _Barbmo-riika_ \"näin ollen\", kuten Toivonen\nhuomauttaa, \"muiston siitä, että lappalaisetkin ovat kuvitelleet\nmuuttolintujen talviasunnon sijaitsevan ja sen pienikokoisten ihmisten\nasuvan jonkin äyrään tai äären läheisyydessä.\" Toivonen selittää myös,\nminkä vuoksi tuon kaukomaan asukkaiden uskottiin olevan kääpiöitä. Hän\nsanoo olevan luonnollista, \"että maan ja alaspäin kaartuvan taivaan\näärten yhtymäkohdassa, missä maan ja taivaan väli oli sangen matala ja\nahdas (vrt. inkeriläistä tarua!), mahtui asumaan vain kääpiömäistä\nväkeä, ts, että _ääreläisten, taivaanääreläisten_ tai _barbmolaisten_\ntästä syystä kuviteltiin olevan pieniä\".\n\nKun vanhassa maailmankuvassa maakehän ulkopuolelle sijoitettiin maata\nympäröivä meri, jollainen ajatus on alun perin voinut syntyä vain\nsuuren meren rannikolla, joutui myös lintujen talvehtimispaikka tuon\nympärysmeren äärelle tai saareen. Kuvavaa on, että syrjäänin kielessä\nsen seudun nimi, jossa linnut talvehtivat, merkitsee samalla etelässä\nolevaa merta tai meren rannikkoa. Suomessa ja muualla Pohjolassa\ntunnetut lintukodon merelliset maisemat johtavat ajatuksemme antiikin\nkansojen uskomusten piiriin, joita valaisee mm. Ilias-runoelman\nkolmannen laulun alku. Siinä puhutaan lintujen talvehtimispaikasta\nOokeanoksen äärellä sekä pygmaijien, \"nyrkinkokoisten\" kääpiöiden ja\nkurkien välisestä taistelusta. Homeros kuvailee näet troijalaisten\nhyökkäystä säkein, jotka Otto Manninen on suomentanut seuraavasti:\n\n    Mutta kun johtajineen oli paikoillaan joka parvi,\n    päin väki Troian riensi jo pauhaten niinkuni linnut,\n    niinkuni kurkien kiljuna soi kautt' ilmojen aavain,\n    talvi kun karkoittaa ne ja loppumaton sadetulva;\n    ääreen vyöryvän Okeanon nepä kiitävät kiljuin\n    kimppuun Pygmaijein kerimiesten päänmenekiksi.\n\nLintukodon kääpiöt ja niiden taistelut kurkien kanssa, josta Olaus\nMagnus esittää kuvankin tunnetussa \"Pohjolan kansain historiassaan\",\novat maassamme ilmeisesti kansainvälistä kulttuuriperintöä, mutta\nkuvitelma muuttolintujen matkasta taivaan äärellä sijaitsevaan lintujen\ntalvimaahan, joka on useille arktisille kansoille yhteinen, palautuu\nepäilemättä ikivanhoihin aikoihin liittyen samalla jo ammoin\nvallinneeseen varhaiskantaiseen maailmankuvaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVanhan kansan runoissa ja tarinoissa puhutaan lisäksi salaperäisestä\n_merennielusta_, jonka on kuviteltu sijaitsevan jossakin pohjan\nperillä. Niinpä Varsinais-Suomessa kerrotaan, että kun Vauhtus-niminen\nnoita, joka paholaisen seurassa oli kulkenut kaikkialla, mutta ei\n\"Kurilan kurkussa\", halusi nähdä senkin, niin paholainen huomautti,\nettä jos sinne mennään, on kummankin loppu lähellä; se on näet\nsemmoinen merenpaikka, joka aina pyörii ympäri alaspäin ja josta ei\ntiedä, minne se vie. Tämä tarina, jossa mainittu Vauhtus varmaankin\ntarkoittaa Faustia, on painetussakin asussa, pienenä vihkosena levinnyt\nkansan keskuuteen.\n\n\"Kurilan kurkun\" vastineena tavataan Gananderin sanakirjassa _kurimus_\n'kuoppa joka nielee kaiken veden, merenpyörre'. Tämä _kurimus_ siihen\nliittyvine käsityksineen elää kansan tietoisuudessa yhä vieläkin\nvarsinkin Itä-Suomessa.\n\nKurimus on meressä, se nielee seitsemän vuoden aikana sisäänsä kaikki,\nmitä sen lähelle sattuu, ja puhaltaa taas ulos seuraavan seitsemän\nvuoden aikana (Pälkjärvi, Soanlahti, Tohmajärvi, Värtsilä. Antti\nPeltomaa. SS).\n\n\"Niin hävis ko kurimuksen suuhun\" (Antrea, Jääski. A. Ikonen. SS).\n\nKurimuksen kulkku tai kurkku on sellainen pyörre, joka menee maapallon\nläpi. Se nielee laajalta alalta laivat maan sisään, ja joka sinne\njoutuu, ei koskaan palaa takaisin (Suomussalmi. Ida Svinhufvud. SS).\n\nKirjailija Kaarlo Hemmo mainitsee saman salaperäisen paikan nimenä\n\"Kurjuksen kulkku\" ja julkaisee novellikokoelmassaan \"Välipalaksi\"\nsavon murteella seuraavan merimiestarinan:\n\n\"Kurjuksen kulkku on, näet, se paikka moaliman takana, josta kaikki\nmoaliman liijjat veit juoksoo moaliman ala. Kymmeniin peninkuormain\nalalla joutuu mer häränsilimänä pyörimään, ihan kun virranniskassa\nikkääsä. Sitten siellä keskuuvessa on suur hormi, semmonen mahottoman\niso kolo, niin avara, että siitä sopis kokonaisija kaupuntija mänemään,\njoka vettee kurnii vettä moaliman ala.\"\n\nJacob Fellman on Suomen Lapissa kuullut meren nielua nimitettävän\n_kurkkioksi_. Sen sanotaan olevan niin voimakas, että se nielee\npeninkulman laajuudelta laivat miehistöineen, lasteineen maan alle.\nMeren veden arvellaan syöksyvän sinne seitsemänä vuonna ja taas\nseitsemänä vuonna virtaavan takaisin. Muudan Tenojoen lappalainen\nkertoi, että puheena olevassa meren nielussa, jota hän nimitti 'meren\nnavaksi' (_mier-näp_), \"vesi kuohuu, menee sisälle ja tulee ulos\njälleen\" ja että \"siinä pyörii pursien palasia, tukkeja ym., mikä on\njoutunut sen nieluun\".\n\nVanhoissa runoissamme, joissa meren nielulla on useita eri nimiä,\n_kurimus, kurjus, kinahmi, kita_ sekä _meren_ tai _veden napa_, se\nsijoitetaan usein Rutjan tai Turjan äärille. Niinpä eräässä\nPakkasenloitsussa kehoitetaan pakkasta kylmäämään\n\n    meren Rutjan partahia,\n    äärettömän äyrähiä,\n    kurimuksen kulkun suuta,\n    kinahmia ilkeätä.\n\nToisinaan kurimus on sekaantunut siihen Tuonen koskeen, josta edellä\noli puhe. Sellaisena se sijoitetaan taivaan ja maan yhtymäkohtaan, niin\nkuin mm. Latvajärveltä saatu seuraava säkeistö osoittaa (I, 4, 838):\n\n    Portin Pohjolan eessä,\n    kirjokannen kynnysallä,\n    tyvin siellä petäjät vieri\n    kurimuksen kulkun suuhun.\n\nKun kurimuksen on samalla ajateltu toimivan maan alle johtavana\naukkona, on ymmärrettävää, että sitä on joskus voitu kuvitella myös\ntuonpuoleisen maailman portiksi. Semmoisena meren 'kita' esiintyy\nVäinämöisen lähtö-virressä Vuonnisen alueella (I, 1, 690, 693):\n\n    Siitä vanha Väinämöinen\n    kovin suuttu ja vihastu,\n    laulo vaskisen venehen,\n    laulo ruuhen rautapohjan;\n    laskea karettelevi\n    kurimuksen kulkun alle,\n    ki'an kielen kääntimille.\n\nSuomessa kurimus-kuvitelma ei kuitenkaan voi olla kotoperäinen, sillä\nse ilmiö, joka sen on aiheuttanut, ei ole maamme rannoilla\nhavaittavissa. Toisin on asian laita valtamerien varsilla asuvien\nkansojen keskuudessa, jotka kurimukseen turvautuen selittävät nousu- ja\nlaskuveden vaihtelut. Niinpä Kuolan niemimaalla uskotaan, että vuoksi-\nja luodeilmiön aiheuttaa Turjanniemen takana sijaitseva nielu, joka\nvuoroin vetää vettä sisäänsä ja työntää ulos jälleen. Keskiajan\nkirjallisuudessa kurimus sijoitetaan Atlantin pohjoisosaan. Kaarle\nSuuren hovissa 700-luvulla elänyt Paulus Diaconus eli Warnefried sanoo\nsen olevan etäällä pohjoisessa, missä valtameri ulottuu rajattomiin, ja\nnimittää sitä \"meren navaksi\". Kaksi kertaa päivässä se imee aaltoja ja\npurkaa ulos jälleen, niin että laivat toisinaan syöksyvät sen nieluun,\ntoisinaan taas työntyvät siitä etäälle. Hän kertoo kuulleensa, että\njossakin Britanian ja Pohjois-Espanjan välillä on samanlainen\nmerenpyörre. Kuvatessaan friisiläisten merimiesten purjehdusta\npohjoiseen Adam Bremeniläinen kertoo 1000-luvulla, miten he retkellään\najautuivat kohti kurimusta, jonka nieluun pakovesi veti jotkut heidän\nlaivoistaan vimmatulla vauhdilla, kun taas tulvavesi työnsi toiset\nkauas pois. Eräät 1500-luvun kirjailijat sijoittavat tämän peloittavan\npaikan Lofoottien saarten läheisyyteen. Sinne se on sijoitettu myös\nOlaus Magnuksen Carta Marinassa, jossa sitä esittävässä kuvassa nähdään\nhaaksikin kurimuksen kidassa ja jonka ääressä on kirjoitus \"Hec est\nhorrenda Caribdis\" (tässä on kammottava Karybdis).\n\nKurimusta merimiesten kauhuna kuvailee jo Homeros Odysseian 12.\nlaulussa, josta esitettäköön seuraavat Otto Mannisen suomentamat\nsäkeet:\n\n    Mutta kun suolaiset meren veet kitanansa se särpi,\n    kaikk alas ammottain veti pyörre, ja soi jyly jylhä,\n    kalliot kaikuivat, syvä paljastui meren pohja,\n    sen murat mustimmat; väen valtasi kalpea kauhu.\n\nAeneis-eepoksensa 3. runossa Vergilius sanoo, että Kharybdis-niminen\nmeren pyörre, joka kolmesti päivässä särpii kitaansa aallot ja niiden\nkera kaiken, mikä sattuu sen lähettyville, ja kolmesti päivässä taas\npurkaa takaisin, sijaitsee Sisilian pohjoisrannikon lähettyvillä.\nSelittäessään puheena olevaa vuorovesiilmiötä eräät antiikin oppineet,\nkuten Poseidonius ja Strabon, puhuvat \"hengittävästä merestä\".\n\nItä-Aasian kansain maailmankuvassa merennielu eli \"merennapa\" toimii\nsamalla tavalla Isossa valtameressä. Kurimususko tavataan lisäksi mm.\nPohjois-Amerikan luoteisrannikon alkuasukkailla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOmaa osaansa on muinaissuomalaisten maailmankuvassa näytellyt\n_linnunrata_, tuo salaperäinen, himmeä valovyöhyke, joka yhtäjaksoisena\njuovana ulottuu taivaan poikki. On vmmärrettävää, että tämäkin ilmiö on\njo ammoin askarruttanut ihmisten mielikuvitusta. Aasian koilliskulmalla\nasuvat kansat ovat kuvitelleet sitä mahtavaksi, taivaan yli virtaavaksi\njoeksi, ja \"taivaan virraksi\" sitä sanovat myös kiinalaiset ja\njapanilaiset. Eräät Pohjois-Siperian kansat ovat nähneet siinä suuren\nhiihtäjän suksien jäljet. Balkanin kansojen, osmanien ja Kaukasian\ntataarien keskuudessa kerrotaan taruja miehestä, joka oli varastanut\nolkia ja ripotellut niitä jälkeensä, niin että hänen polkunsa vieläkin\nnäkyy taivaalla \"olkivarkaan tienä\". Monet Euroopan kansat nimittävät\npuheena olevaa tähtivyötä \"mattoradaksi\", jonka muinaiskreikkalaiset\nselittivät syntyneen, kun Hera, taivaanjumalatar, Herakles-lasta\nimettäessään tempasi rintansa tämän suusta, jolloin maitopisarat\npirskahtivat taivaalle. Hyvin laajalle levinnyt nimitys on lisäksi\n\"linnunrata\", jota ei tavata ainoastaan suomalaisilla, virolaisilla ja\nbalttilaisilla, vaan sen vastineita käyttävät myös monet turkinsukuiset\nkansat samoin kuin itäiset kielisukulaisemme Venäjällä ja Siperiassa.\n\nMonet kansat ovat yhä edelleen tietoisia siitä, mistä viimeksi mainittu\nnimitys johtuu. Vogulit kuvittelevat, että linnunrata on muuttolintujen\nyöllisenä oppaana, ja sama selitys on saatu suomalaisilta ja\nvirolaisilta. Niinpä Suomenniemeltä on tiedonanto, että linnunrata on\nmuuttolintujen tienviitta, ja mm. Maaningalla kerrotaan, että \"kun\nlinnunradan suunta syksyllä on koillisesta lounaaseen\", vanha kansa on\npäätellyt sen olevan olemassa, jotta muuttolinnut yön aikana voisivat\nlentää mainittuun suuntaan. Linnunradan päässä on näet _Lintukotola_,\nsaari valtameren keskellä, missä linnut viipyvät yli talven.\n\nSitä ilmansuuntaa, jota kohti linnunrata syksyn tullen muuttolintuja\nohjaa, onkin Pohjois-Savossa sanottu \"linnunlennoksi\". Kun mainitaan,\nettä \"tuuli on linnunlennossa\", tarkoitetaan, että tuuli on lounaassa\ntai etelän ja lounaan välimailla. Samaa ymmärretään sanottaessa \"tuuli\non linnussa\" tai \"linnusta tuulee\" Muutamin paikoin Karjalassa tällä\nsanonnalla tarkoitetaan etelää lintujen matkasuuntana. Siellä missä\n_luode_-sanaa, kuten Itä-Suomessa ja rajan takana, on käytetty\n'lounaan' merkityksessä, voidaan puhua myös \"linnunluoteesta\" tai\n\"lintuluoteesta\". Niistä tiedonannoista, joita on kertynyt\nSanakirjasäätiön kokoelmiin, mainitaan linnunradan suuntautuvan milloin\nkoillisesta lounaaseen, milloin idästä länteen, milloin pohjoisesta\netelään. Radan asento on tietenkin riippuvainen siitä ajasta ja\nhetkestä, jolloin sitä tarkastellaan. Laitilassa sanotaan, että\nlinnunradan \"loppupää\" on \"meren puolella\".\n\nLinnunradan \"loppupää\" edellyttää, että sillä on myös \"alkupää\".\nKäsitys, että linnunradan \"alkupää\" on koillisen, idän tai pohjan\npuolella, onkin aivan yleinen. Tämän mukaisesti on menetelty, kun\nlinnunradasta, jota Pohjanmaalla paikoitellen on sanottu\n\"talvenseläksi\", on ennustettu talven ilmoja. Linnunrata on näet ollut\nvanhan kansan talvikauden sääkalenteri. Ennusmerkkejä tarkkailtiin\ntavallisesti jo syksyllä linnunradan näyttäytyessä. Lähempänä\najankohtana mainitaan Mikonpäivän aika. Jos Toivakassa tällöin\ntodettiin, että radan alku- eli idänpuolinen pää oli valoisa, se\nmerkitsi runsasta lumentuloa syystalvella, jos taas keskikohta tai\nlännenpuolinen pää oli valoisa, voitiin odotaa lumipyryjä keski- tai\nkevättalvella. \"Eri kohdista näkee, minä aikana on eniten lumisateita\",\nsanotaan Suonenjoella. Impilahdella arvellaan, että \"jos linnunradan\npohjoispäästä heti alkaa vaalea vyöhyke, tulee talvi aikaisin, jos taas\neteläinen pää on valoisa, tulee takatalvinen kevät\". Pudasjärvellä\nlinnunradan \"sotkupaikat\" merkitsevät tuiskua ja lumipyryä. Iin\npitäjässä päätellään, että \"jos koillisen puolella näkyy vähän tähtiä,\nei syystalvella saada lunta\". Linnunradan tummat kohdat ennustavat\nyleensä suojasäätä sinä ajankohtana, jota ne linnunradassa kuvastavat.\nJos linnunrata on kauttaaltaan kovin selkeä, on se tulevan pakkastalven\nmerkki.\n\nSamanlaista linnunrataan liittyvää talvisäiden tarkkailua, josta jo G.\nFr. Aurenius kertoo Turussa 1751 ilmestyneessä väitöskirjassaan, on\nharjoitettu myös maamme ruotsinkielisen rahvaan keskuudessa. Heilläkin\non havaintojensa lähtökohtana ollut linnunradan alku- eli itäpää, ja\ntottuneiden sanotaan voineen jo syyskuun lopulla tietää \"mikä kuukausi\ntulee olemaan lumirikas, mikä taas lumesta köyhä\". Aivan samaa\nmenetelmää on noudatettu muuallakin pohjolassa. Samoin kuin Suomessa on\nsekä Ruotsissa että Norjassa tarkkailtu tulevan talven säitä ja niihin\nliittyviä tunnusmerkkejä syksyllä Mikon päivän tienoissa.\n\nMonin paikoin maassamme pidetään linnunradan keskikohtaa joulun\naikaisten ilmojen osoittajana. Pohjanmaalla on erityisen huomion\nesineenä ollut kuitenkin se kohta, josta linnunradan haarautuminen\nalkaa ja jonka selitetään vastaavan \"kynttelinaikaa\". Tätä\nkalenteripäivää onkin melko yleisesti Länsi-Suomessa pidetty\n\"talvenselän\" taitekohtana. \"Kynttilästä talven selkä taittuu\",\nsanotaan mm. Mynämäellä. Tunnettu on myös sananparsi: \"Kevättä\nkynttilästä\".\n\nMuuallakin pohjolassa ja samoin Keski-Euroopassa on kynttilänpäivä\n(2/2) merkinnyt talvikauden keskikohtaa, mikä oli tärkeätä muistaa\nkarjanrehuja säännösteltäessä, jotta ne riittäisivät karjan\nulkoruokintaan asti. Sitä kuvastaa mm. hämäläinen sanonta: \"Kynttilästä\nkahren karjaruaka, kolmija uroon ruoka.\" Ruotsissa huolehdittiin\nniinikään ennen vanhaan siitä, että kynttilänpäivänä, jolloin \"talvi on\npuolitiessä\", puolet rehuista oli tallella. Vielä kiintoisampaa on\ntodeta, että tämä merkkipäivä on sekä Ruotsissa että Norjassa samoin\nkuin Pohjanmaalla asetettu linnunradan haarautumiskohdan yhteyteen.\nTätä tapaa kuvailee lähemmin norjalainen J. Th. Storaker, joka erääseen\nvanhempaan lähteeseen viitaten mainitsee, miten linnunradan\nkoillispäätä pidettiin talven alkuna ja miten linnunradan\nalkupuoliskosta ennustettiin syystalven säitä talvipäivästä (14/10)\nkynttilänpäivään asti ja kevättalven säitä kynttilänpäivästä\nsuvipäivään (14/4) asti, jolloin linnunradan haarautumiskohtaa\npidettiin kynttilänpäivän merkkinä ja sanottiin \"kynttilänmessun\nsolmuksi\" (Kyndelmisknuden). Storaker huomauttaa samalla, että\nvanhoista kansanrunoista päättäen tanskalaisetkin ovat puhuneet\n\"kynttilänmessun solmusta\", joka osoittaa, että linnunrataa on\nTanskassakin aikoinaan käytetty talvikauden ilmojen kalenterina.\n\nKun maassamme on linnunradan yhteydessä puhuttu _kahvanportaasta_,\njolla tarkoitetaan jotakin linnunradan tiheätä kohtaa eli \"lumipöllyä\",\non todennäköistä, että Kalevan on kuviteltu kulkeneen tai hiihtäneen\ntaivaan poikki linnunrataa pitkin. Tällaista muinaistarua ei\nkuitenkaan liene maassamme muistiinpantu, mutta, kuten mainittu, eräät\nPohjois-Siperian kansat, mm. vogulit ja ostjakit, ovat nähneet\nlinnunradassa suuren hiihtäjän suksien jäljet.\n\nSiitäkin on esimerkkejä olemassa, että esi-isämme ovat kuvitelleet\nlinnunradan tähtivyötä mahtavaksi puuksi. Niinpä teiskolaisessa\ntiedonannossa sanotaan, että \"kun linnunrataa tarkastaa, se on niinkuin\npuu, jonka tyvi on itään päin\". Lisäksi huomautetaan, että jos\n\"tyvipuoli\" on leveä, niin silloin tulee syyspuolella paljon lunta.\nKevätpuolen lumentuloa ennustetaan \"latvapuolesta\". Samoin Uuraisissa\npuhutaan linnunradan \"tyvipuolesta\" ja \"latvapuolesta\". Täällä\ntyvipuoli vastaa aikaa jouluun saakka talven säitä tarkasteltaessa.\nVarmaankin huomio, että linnunradan toinen pää on yhtenäinen, kun taas\ntoinen haarautuu, on antanut aiheen puhua tuon taivaallisen puun\n\"tyvestä\" ja \"latvasta\".\n\nTällaiset tosiasiat johtavat ajatuksemme Suomen kansan vanhoihin\nrunoihin, joihin sisältyy, Kalevalankin 2. laulusta tunnettu, kiintoisa\ntaru _suuresta tammesta_, jättiläispuusta, joka kohosi niin korkealle,\nettä se latvallaan pidätti taivaalla vaeltavat pilvet ja (XII, 2, 6071)\n\n    peitti päivän paistamasta,\n    kuu kullan kumottamasta.\n\nSen vuoksi se oli kaadettava, ja runon lukuisat toisinnot kertovat,\nettä se kaadettiin (VII, 4, 2656-60 ym.)\n\n    latvoin suurehen suvehen,\n    tyvin puolin pohjosehen,\n\ntai (II, 872, vrt. I, 4, 863 ym.)\n\n    latvoin suurehen suvehen,\n    tyvin kohti koillisehen.\n\nToisin paikoin mainitaan myös, että jättiläispuun kaataja (I, 4, 855,\nvrt. VII, 4, 2756 ym.)\n\n    laski latvan luotehese,\n    tüvin illisti itähä,\n\ntai (VII, 4, 2736, vrt. I, 4, 864 ym.)\n\n    tyven illisti itähän,\n    latvan kuatoi luotehesen.\n\nOlemme jo huomauttaneet, että _luode_ on Itä-Suomessa ja rajan takana\nmerkinnyt 'lounasta', mutta viimeksi mainituissa säkeissä se 'idän'\nvastakohtana näyttää tarkoittavan 'länttä'. \"Suuri suvi\" taas on\npohjoisen ja koillisen ilmansuunnan vastakohtana merkinnyt sekä\n'etelää' että 'lounasta'. Näistä runon tallettamista perintätiedoista\nnäemme siis ihmeeksemme, että tuo kaadettu \"iso tammi\" lepää juuri\nsamassa asennossa kuin linnunrata. Kummankin \"tyvi\" on samalla\nilmansuunnalla, milloin pohjoisessa, milloin koillisessa, milloin\nidässä, ja latva vastaavasti päinvastaisella ilmansuunnalla.\n\nTämä ei voi olla pelkkä sattuma! Vertaileva kansanrunoudentutkimus on\nvoinut todeta, että Ison tammen runon lukuisiin toisintoihin, joita\nK.A. Franssila on käsitellyt laajassa teoksessaan, sisältyy erilaisia,\nmyös kansainvälisiä aineksia. Runon kanta-aiheelle, puulle, joka\nkohottaa latvansa pilvien yläpuolelle ja joka kaadetaan, on myöhempien\ntutkijain onnistunut löytää vastineita muualta aina Indo-Kiinaa myöten\n-- sellainen on Raamatussakin (ks. Hes. 31: 3-16) --, mutta ne eivät\nvoi selittää tuota ilmansuuntien mainintaa, joka on suomalaisessa Ison\ntammen kaatamistarussa aivan oleellinen ja silmäänpistävä piirre.\nSitä ei voi johtaa noiden kaukaisten kansain tarjoamasta\nvertailuaineistosta. Näin ollen se on selitettävä ja se voidaan\ntyydyttävästi selittää kotoiselta pohjalta.\n\nTarun synnyn alkusysäyksenä on tietenkin ollut, samoin kuin muissakin\nlinnunrataan liittyvissä taruissa, itse luonnonilmiön herättämä\nmielikuva, tässä tapauksessa tuo taivaalla nähty tavattoman suuri\npuunrunko. Seuraava askel on ollut puun arvoituksellisen alkuperän\nselittäminen, jonka kantamuotoon on vähitellen sekaantunut muunlaisista\nkertomuksista ja saduista saatuja lisäpiirteitä. Esimerkkinä siitä,\nettä luonnonilmiö voi herättää saman mielikuvan myös kaukana toisistaan\nelävillä kansoilla, mainittakoon, että ainakin Pohjois-Amerikan\nluoteisrannikon intiaanit ovat linnunradassa nähneet mahtavan\npuunrungon. Ymmärrettävämpi on saman kuvitelman esiintyminen\nveljeskansallamme virolaisilla, joiden Ison tammen runon eräissä\ntoisinnoissa tavataan siihen viittaavia piirteitä ja jotka\ntaivaankaarestakin ovat käyttäneet sanontaa: \"üle ilma pihlakas\".\n\nHuomiota ansaitsee lisäksi se tosiasia, että muisto isosta tammesta\nkosmillisena puuna on muutamin paikoin säilynyt itse runonlaulajilla,\nmilloin puun kaadettua runkoa on kuviteltu -- samoin kuin linnunrataa\nuseiden kansojen uskomuksissa -- sielujen sillaksi. Esimerkin siitä\ntarjoavat seuraavat Borenius--Lähteenkorvan Uhtualla 1872 muistiin\npanemat säkeet (I, 4, 870):\n\n    Jo on tammi koatununna\n    poikki Pohjosen jovesta\n    sillaksi iku-sijahe --.\n    Siin on silta ikuhini.\n\nKenttijärveläisessä toisinnossa puun kerrotaan kaatuneen (I, 4, 835).\n\n    poikki Tuonelan jovesta.\n\nIson tammen yhdistää linnunrataan siis sekin, että kumpikin on\nväikkynyt Tuonelaan vaeltavien sielujen ikuisena siltana.\n\nTässä yhteydessä mainittakoon vielä seuraava Inarin lappalaisten usko:\n\"Jos pilvisäällä taivas äkkiä selkenee idästä länteen 'linnunrataa'\n(_lodtirättis_) myöten, sanotaan: 'taivaan ovi aukenee' (_almi uksa\nrappas_); silloin otetaan taivaaseen kuolleiden sieluja.\"\n\nKuuluisa kansanrunoutemme tutkija Kaarle Krohn halusi tuon\ntuostakin korostaa, ettei suomalaisten muinaisrunoista voi löytää\nluonnonmyyttejä. Hänellä olikin syytä taistella sitä luonnontarullista\nselitystapaa vastaan, joka aikanaan oli vallalla ja jota hänen isänsä\nJulius Krohn oli soveltanut myös ison tammen taruun. Julius Krohnin\ntulkinnan mukaan tämän tarun pohjana oli pilvi, joka leviää taivaalle\nja peittää auringon, kunnes 'pitkäsen leimaus' sen jälleen hajoittaa.\nOn selvää, että tämän tapaiset \"luonnonmyytit\" ovat tutkijain oman\nmielikuvituksen tuotteita, joilta puuttuu kansanpsykologinen perusta.\nToisin on asian laita, kun on puhe tähtitaruista, joiden\nkansanomaisuutta ei kukaan tahtone kieltää.\n\n\n\n\nUKKONEN\n\n\nPakanuuden aikana oli Ukko maata viljelevän kansamme tärkein jumala,\nsillä hänestä johtuvaksi uskottu ukonilma ja virkistävä sade ovat\nkesähelteen vallitessa viljankasvulle välttämättömiä.\n\nKäsitys, että ukkosilmiön aiheuttaa jokin elävä olento, joka pilviin\npiiloutuneena nousee taivaalle, on ikivanha. Sekä Aasian pohjoisinten\nkansain että Pohjois-Amerikan intiaanien uskomuksissa ukkonen esiintyy\n_jättiläislintuna_, joka lentäessään saa aikaan valtavan jylinän.\nTunguusit uskovat, että ukkoslinnulla on kiviset kynnet, joilla se\npirstoaa metsän puut ja joita toisinaan voi löytää maasta. Itä-Aasian\nkansat taas puhuvat ilmassa lentävästä _lohikäärmeestä_, jolla on\nsiivet ja kalansuomuinen ruumis. Ukkosen jylinä on sen ääni, sen suusta\ntuleva höyry muodostaa pilviä, ja salamat leimahtelevat sen\nheilauttaessa pyrstöään. Sen talvehtimispaikka on milloin meressä,\nmilloin aarniometsässä tai suuren vuoren onkalossa, jossa sen hengitys\nsynnyttää sumua, huurretta ja jäätiköitä.\n\nMitä suomalais-ugrilaisten kansain esi-isät ovat ukkosesta ajatelleet,\non tietymätöntä, mutta muinaissuomalaisten käsityksestä kertoo jo itse\nluonnonilmiön nimi _ukko, ukkonen_, joka osoittaa, että sitä tällöin on\nkuviteltu _ihmisen kaltaiseksi olennoksi_.\n\nMainittu nimi tavataan jo Agricolan esittämässä suomalaisten jumalain\nluettelossa, vaikka hän Raamatun kirjoja suomentaessaan käyttääkin\nukkosesta puhuessaan nimitystä _pitkäinen_ eli _piikanen_, joka on\nsäilynyt myöhemmissäkin pyhän kirjan käännöksissä ikään kuin\nraamatunkieleen kuuluvana lähes meidän päiviimme asti. Sellaisista\nsanoista kuin \"nin rupesit Pitkeiset cwluman\" (2. Moos. 19:16) ja\n\"Pitkenen paucku\" (Joh. 12: 29) voidaan päättää, että Agricola ymmärtää\n'pitkäisellä' eli 'pitkäsellä' lähinnä ukkosen _jylinää_. Joskus\nmainitaankin erikseen \"Leimauxet ia pitkeiset\" (Joh. ilm. 4: 5). Samoin\nvanhan virsikirjan 501. virressä sanotaan: \"Pitkäinen ja pilvet, Ja\nviel' leimaus, Julist' HERran ihmeit'.\" Toisaalta Agricola puhuu myös\n\"pitkäsen leimauksesta\": \"Cosca mine hijon ninquin pitkesen leimauxen\nminun Mieckani\" (5. Moos. 32: 41) tai: \"Mine nein Sathanan Taiuahast\nlangeuan ninquin Pitkesen leimauxen\" (Luukk. 10: 18). Salamaa\ntarkoittaa lisäksi \"pitkäisen tuli\". \"Hen löi heiden Carians Rakehilla\n/ ia heiden Laumans pitkeisentulella\" (Ps. 78: 48).\n\nSiihen Markuksen evankeliumin kohtaan (3: 17), jossa Jeesuksen\nkerrotaan antaneen kahdelle opetuslapselleen nimen \"Pitkesen poiat\",\nAgricola liittää hyvin kansanomaiselta tuntuvan kuvauksen ukkosen\nvoimasta: \"Joca caiki Pelette / sercke / ia ymberkiende /ia _maan\nhedelmellisexi saatta_\".\n\n_Pitkänen_ ukkosen nimityksenä ei kuitenkaan ole säilynyt yksinomaan\nraamatunkielessä, vaan se elää myös vanhan kansan huulilla etenkin\nVarsinais-Suomessa Vehmaan kihlakunnassa sekä siihen rajoittuvalla\nRauman seudulla.\n\n\"Mahtak kyll kova pitkäne tull, ko tualt noi synkkiöi pilveröykkiöi\nnouse.\" -- Laitila. Mandi Eskola. SS.\n\n\"Pitkäsem pilvep paistava iräs.\" -- Kalanti. Juho Aalto. SS.\n\n\"Pitkäne nouse ylös.\" -- \"Pitkäne on kova, kosk se nouse merest.\" --\nVehmaa. A. Jalo. SS.\n\n\"Ny om pitkäne ilmas.\" -- Pyhämaa. K. Valo. SS.\n\n\"Ol kauniste nyt ko pitkäne kuulu taik taeva isä heittä kuuma taeva\nkive päähäs.\" -- \"Älä kokot käsilläs pitkäst päi, menevä sormes poik.\"\n-- Kalanti. Selma Aarnio. SS.\n\nPitkästä syytetään mm. piimän pilaamisesta. Kun piimä ukonilmalla\nvetistyy, sanotaan: \"pitkäne meni piimänä\". Siitä puhutaan laulussakin,\njossa akkoja moititaan:\n\n    vettä he piimään ajava\n    ja sanova pitkäse ravava.\n\nJo Eric Schroderuksen sanakirjassa (1637) mainittu _pitkäisen walkia_\ntavataan edelleen Vakkasuomessa muodossa \"Pitkäse valkki\".\n\n\"Pitkäse valkki löi meijä lehmä kuoliaks laro seinä viäres ja sytyt\nviel laronki palama.\" -- \"Pitkäne lyö kovast valkkiat.\" -- Kalanti.\nJuho Aalto. SS.\n\nRauman seudulla salaman nimenä on \"pitkäse valu\".\n\n\"Siit ennusteta, että pitä lämmint kaua, jos se käy myöhä syksyl. Sen\npitäis valmistama vilja, -- -- -- ja muuten kehuta, ett se o kauhia\ntervelist maan kasvul.\" -- Rauman mlk. Yrjö Virta. SS.\n\n\"Pitkäsen palo\" voi tarkoittaa myös kalevantulta: \"Pitkäsen palo ohran\ntulemitta.\"\n\nPitkäsen aseena mainitaan \"vaaja\" eli \"vaajas\".\n\n\"Kom pitkäse valkki oo vallalles, ni se samo (= sammuu), ko otta\npitkäse vaaja rekkes ja aja kolkkerta vastompäävä ympär valkkia.\"\n-- Pyhämaa. K. Valo. SS.\n\n\"Pitkäse vaajas tule ja tappa.\" -- Pyhämaa. V. Heltonen. SS.\n\nPitkänen esiintyy lisäksi kasvin nimessä \"pitkäsen palko\" tai \"pitkäsen\nkylvö\".\n\n\"Pitkäsen palko\" kukkii kuin \"istukas nauris\" sekä muodostaa\nsamanlaatuiset \"palot ja siemenetkin\". -- Lappi T.l. J. Viljanen. SS.\n\n\"Pitkäsen kylv\" on pelloilla rikkaruohona kasvava \"keltakukkainen\npalkokasvi\". -- Kalanti. Juho Aalto. SS.\n\n\"Koko pelto on pitkäse kylvy täyn\" (Erysium cheiranthoides). --\nLaitila. Mandi Eskola. SS.\n\n\"Pitkäse kylv\" on rikkaruoho \"touon kylvöissä\" ja kukkii kuin\nsiemennauris. -- Pyhämaa. Kustaa Valo. SS.\n\nKansanomaisen _pitkänen_-sanan rinnalla _ukkonen_ on mainitulla\npaikkakunnalla myöhäinen tulokas, oikeastaan vasta kirjallisuuden ja\nkoulujen välityksellä opittu. Näin selitetään mm. Lokalahdella.\n\nMuualla Lounais-Suomessa ei _pitkänen_ nykyään esiinny kansan\npuhekielessä, mutta ainakin Perniössä sitä sanotaan käytetyn vielä\nedellisen miespolven aikana. Kansakouluntarkastaja M.A. Knaapinen\nmainitsee siitä esimerkkinä vanhan perniöläisen sanonnan: \"pitkäsen\nvalkja leimo\" ('p. v. leimuaa'). Todennäköisesti puheena oleva sana,\njolla on vastine virossa (_pitkne, pikne_), on ennen vanhaan ollut\nLounais-Suomessa aivan yleinen. Kasvinnimessä _pitkäisenpalko_\n(Turritis glabra, ruots. tornört) se esiintyy mm. Elmgrenin Marttilan\npitäjän kuvauksessa 1857.\n\nKun _pitkäinen_ on ollut hengellisen kirjallisuuden ja saarnojen\nsuosima ukkosen nimitys, on se tietenkin ollut maassamme tunnettu\nsellaisillakin seuduilla, missä sitä ei käytetä tavallisessa\npuhekielessä. Jotkut tiedonantajat huomauttavat siitä nimenomaan. Eräät\nesimerkit osoittavat kuitenkin, että se on ollut kotoinen myös\nPohjanmaalla monin paikoin. Niinpä Vihannin pitäjässä tavataan siihen\nviittaava paikannimi \"Pitkäsenpalonkangas\". Kansanomaisilta tuntuvat\nmyös seuraavat sanat oululaisen Siimon Paavalinpojan tilapäärunossa,\njonka hän sepitti 1704 erään sikäläisen kauppiaan hautajaisiin:\n\"Joco nyt pitkänen panepi.\" Tämä ukkosen nimitys esiintyy lisäksi\nEtelä-Pohjanmaalla mustiinpannussa Tulenluvussa muodossa _pitkämöinen_\n(XI, 2318):\n\n    Pitkämöinen tulta iskoö\n    keskellä merikiviä\n    kirjavasta kärmehestä.\n\nJacob Fellman kertoo, etteivät lappalaiset rajuilmaa pelätessään\ntohtineet mainita ukkosenjumalan nimeä. Samasta syystä suomalaiset ovat\nturvautuneet ns. peitenimiin. Sellainen lienee alun perin ollut myös\n_pitkäinen_, ja sellaisiin on luettava mm. _isäinen_ eli _isänen_,\njonka jo Lencqvist ja Ganander mainitsevat. Myös Renvallin sanakirjassa\n(1826) esiintyy lausetapa \"isänen panee\", jonka lisäksi Lönnrot\nmainitsee samaa merkitsevän \"isänen jyrisee\" sekä \"isäsen kuuro\"\n(ukkossade). \"Isoin ilman\" tuntee Agricolakin: \"Nin oli Apostolitten\nSarna quin yleswedhetty Joutzi / ia quin Isoin ilma / pitkeisen Jylinet\nia Leimauxet.\"\n\nTämän johdosta Setälä huomauttaa: \"Niinkuin näkyy, tarkoittaa _isoin\nilma_ selvästi ukkosta ja ilmeisesti _isoi_ (= iso) tässä on sama kuin\n_isä_\". Nykyisessä kansankielessä näyttävät \"isäsen ilma\", \"isäsen\npilvi\", \"isänen käy\" ja \"isänen jyrisee\" olevan yleisimmin tunnettuja\nHämeessä ja Ylä-Satakunnassa. Joskus _isäinen_ esiintyy myös vanhan\nkansan runoissa, esim. seuraavassa Kesälahdelta saadussa säkeistössä\n(VII, 5, 4904):\n\n    Isäinen ylinen Luoja,\n    vanha mies taivahinen,\n    nosta lonka luotehelta...\n\nVaikka \"Luoja\" tässä runossa epäilemättä kuuluukin kristinuskon tuomaan\nkäsitepiiriin, eivät sellaiset kansanomaiset sanonnat kuin \"isänen käy\"\ntai \"isänen jyrisee\" liene kuitenkaan pohjaltaan kristillisperäisiä. On\nnäet huomattava, että vanha kansa on myös Ruotsissa ukkosen jylinästä\npuhuessaan sanonut \"godefar dundrar\", jolla tuskin on tarkoitettu\nkristillistä Jumalaa. Kuitenkin on huomautettu, ettei _isänen_-sanan\nkäyttöalueella tavata sellaista sanontaa kuin esim. \"isäsen vaaja\",\nvaan \"ukkosen vaaja\".\n\nUkkosen peitenimi näyttää olleen myös Vermlannissa muistiinpantu\n_ylhäinen_ eli _ylikäinen_.\n\n\"Ylkäinen jyryö kovoa\" -- \"Ylkäinen kumuo (kumuaa).\" -- Lauri Kettunen.\nS V 17, 27.\n\n\"Ylikäinen tuloo taivaasta, sen pitää tänne tulla kasvut antamaan,\nheineä ja kaikkea, jota maalla kasvaa.\" -- \"Nei saana ennen maailmas\nsammuttaa 'ylikäisen eläväistä' (salaman sytyttämää tulta).\" --\n\"Ylikäinen löi alas, jotta akka pyörtyi.\" -- M. Mörtberg. SLA.\n\nJos _ylkäinen_ eli _ylikäinen_, jotka kumpikin ovat Kaisa Vilhuselta\nsaatuja, tarkoittaa ylhäällä olevaa, voidaan sitä verrata Suomen\nlappalaisten ukkosesta käyttämään nimitykseen _pajan_ (ylinen).\n\"Ylinen\" esiintyy myös usein kansamme vanhoissa runoissa ukkosenjumalan\nmääreenä, esim. \"Ukkoinen isä ylinen\" (VII, 5, 3502) tai \"Ukkonen\nylinen Herra\" (VII, 5, 3213; XIII, 3, 10171). Näissä sanonnoissa\ntuntunee kuitenkin jo kristillisen ajan tuulahdus. Sanotaanhan vanhassa\nvirsikirjassakin: \"Herra jylistää taiwaasa, ja Ylimäinen antaa\npauhinansa.\"\n\nSelvästi kristinuskon vaikutusta kuvastavat monin paikoin maassamme\nkäytetyt \"Herran ilma\", \"Herran voima\" tai \"Luojan ilma\", \"Luojan\nvoima\", jotka eivät silti ole vain hurskaan mielenlaadun ilmauksia,\nniin kuin eräs tiedonantaja huomauttaakin mainitessaan, että \"vältellen\nsanottiin 'Herran voima', kun ei uskallettu puhua ukkosesta\".\n\nViron _äi_ (äiä hoog 'ukkossade') ja _äikene_ sekä Suomen lapin _aijeg_\n'äijä' antavat aiheen olettaa, että suomalaiset ovat käyttäneet myös\n_äijä_- eli äijö-nimitystä ukkosenjumalasta. Muistomerkkejä siitä onkin\nsäilynyt eräissä sanonnoissa.\n\n\"Olen kuullut erään vanhuksen sanovan 'äijä jyrittää' = ukkonen käy.\"\n-- Nurmijärvi. Hilma Sykäri. SS.\n\nKokemäellä on sanottu: \"Taivaan äijä siellä ajaa vaunuillaan ja onki\npahalla päällä ko niin kolisee.\" -- Kokemäki. Emma Mäenpää. SS.\n\n\"Ukkoseni, äijöseni\" tavataan myös muutamassa Vienan läänin runossa.\nPuheena oleva ukkosenjumalan nimitys saattaa lisäksi piillä eräissä\npaikannimissä. Niinpä lähellä Simpeleen rantaa Parikkalan Melkoniemen\nkylässä on _Äijövuori_, jossa on \"luola\" ja jonka laella nuoret ovat\nkäyneet polttamassa juhannuskokkoa. Mainittakoon vielä _Äijänmäki_\nHinnerjoella, _Aijäänmäki_ Laihialla, _Äijänselkä_ Puolangalla ja\n_Äijänsaari_ Oulaisissa.\n\nMyöhemmin on 'äijöllä' ymmärretty paholaista tai muuta pahaa olentoa:\n\"Iku Turso Äijön poika nosti päätänsä merestä\" (esim. I, 1, 339).\n\nYleisin ja runoudessa miltei yksinomainen ukkosenjumalan nimitys on\n_Ukko, Ukkonen_ (vrt. ruots. _gogubben_), jolla sanalla samoin kuin\n_äijällä_ eli _äijöllä_, on alun perin tarkoitettu 'vanhaa miestä'.\nSamalla _ukko_ eli _ukkonen_ on merkinnyt itse ukkosenilmiötä. Tämä\nkunnioittava nimitys ei kuitenkaan, niinkuin jo Porthan oli aikoinaan\ntodennut, kohdistunut yksinomaan ukkosenjumalaan, vaan sitä on käytetty\nmyös milloin karhua lepyteltäessä, milloin metsänhaltijaa tai eräitä\nmuita ihmisen kaltaisiksi kuviteltuja, uskomuksellisia olentoja\npuhuteltaessa. Yhtä selvänäköinen ei ollut Ganander, joka sellaisen\nesimerkin perusteella kuin \"metän ukko halliparta\" arveli, että \"Ukon\nmahti ei rajoittunut vain ilmaan, vaan myös metsän lehtoihin\". On\nymmärrettävää, että ainoastaan siitä yhteydestä, jossa tämä nimitys\ntavataan, voidaan päättää, millaista olentoa sillä kulloinkin on\ntarkoitettu.\n\nKun Agricola esittää Ukon karjalaisten jumalain luettelossa, on se\nantanut aihetta olettaa, että Ukko olisi Länsi-Suomessa ollut\ntuntematon. Agricolan maininta on kuitenkin voinut johtua vain siitä,\nettä hänen tietonsa Ukolle omistetuista juomingeista oli saatu juuri\nkarjalaisalueelta, missä vanhat menot yleensä säilyivät sitkeämmin kuin\nmuualla maassamme. Onhan Ukon juhlia vietetty sekä Karjalassa että\nInkerissä vielä melko myöhään. Jos Ukko, niinkuin Agricolan sanat\nviittaavat, olisi ollut yksinomaan karjalaisten jumala, osoittaisi se\nsamalla, että kaikki ne runot, joissa Ukosta puhutaan, olisivat\nkarjalaisperäisiä. Eräästä vanhasta asiakirjasta käy kuitenkin selvästi\nilmi, että Ukko on ollut uhrimenojen kohteena myös Hämeessä, vieläpä\nsen sydänseuduilla. Hauhon, Tuuloksen ja Lammin käräjäin pöytäkirjassa\n1662 näet mainitaan, että muudan hauholainen oli kovan kuivuuden\nvallitessa järjestänyt sateen saamiseksi juomingit, joissa sateen\nantajasta käytettiin sanoja: \"Pyhä Vcko illman Isä\".\n\nHuomiota ansaitsevat myös hämäläisen Georgius Kijhlin 1600-luvun\nlopulla kirjoittaman tilapäärunon säkeet:\n\n    Tuki tuima Taiwahitten/\n    Sinä su(u)ri Suomen Maan/\n    Ainoa armas Jumala/\n    Ucko yxi ylimmäinen/\n    Herra Hijtten hirmullinen.\n\nMiten lienee ollut alun perin Lounais-Suomen laita, on tietymätöntä,\nmutta vaikka Vakka-Suomessa sana _pitkänen_ on ollut vallalla meidän\npäiviimme asti, on _ukkonen_ ukkosilmiön nimityksenä muualla\nVarsinais-Suomessa kauan ollut kansanomainen samoin kuin siihen\nliittyvä _ukkosen vaaja_ tai _ukkosen nalkki_. Yhtä kansanomainen\ntäällä on ollut _ukon kaari_ (= sateenkaari), esim. sanonnassa \"ukon\nkaari palaa\".\n\nUkko on jättänyt muiston myös Varsinais-Suomen paikannimistöön ainakin\nHalikossa, missä erästä Riikolan talon maalla sijaitsevaa vanhaa\nhelavalkean polttopaikkaa on sanottu \"Ukonmäeksi\". Tämä nimitys\n(Ukonmäcki) on myös merkitty Riikolan ja Karvalan yhteismetsien\nja -niittyjen karttaan 1779. Puheena olevasta mäestä, jonka korkeus on\nnoin 40-50 m mäen juurelta laskettuna ja jonka ympärysmitta on noin\n300 m, on halikkolainen ylioppilas Jouko Hinkka hankkinut tämän\nkirjoittajalle mm. seuraavat tiedot:\n\n\"Idän puolella mäkeä avautuu peltoaukeama, kun taas länteen päin jatkuu\nmetsäinen kalliomaasto usean kilometrin laajuudelta. -- -- Nousu mäelle\non verraten vaikeaa, koska rinteet ovat jyrkkiä, täynnä kivilohkareiden\nmuodostamia rotkoja ja luolia. Muutenkin on luonto jylhää, varsinkin\naikaisemmin se on ollut sitä, jolloin vielä korkeat kuuset ovat\nvartioineet tuota tarunomaista paikkaa. -- -- Mäen harjalla seisoo\nparin metrin korkuinen kivipaasi. Tämä on yläpinnaltaan melko tasanen\nkalliolohkare, jonka suuruus on 3 X 6 m. Sattuvasti nimittikin eräs\nkertoja sitä 'alttariksi'. Juuri tällä 'alttarilla' on poltettu\nhelavalkeaa ikimuistoisista ajoista lähtien, mutta tapa on lopetettu\nnoin 10-15 vuotta sitten, jolloin yleensä alettiin kiinnittää huomiota\ntämän tapaisten tulien aiheuttamiin metsäpaloihin.\" -- \"Kerran mäellä\npoltettaessa helavalkeaa, olivat muutamat miehet äkkiä kuulleet ankaran\nhumahduksen ja samassa he olivat nähneet ikäänkuin suuren päättömän\nmiehen ruumiin kävelevän kivien päällä.\" -- \"Toinen taru kertoo, miten\neräät henkilöt ajaessaan hevosella mäen juurella kiertävää tietä\nmyöten, olivat nähneet rattaiden jäljessä hyppelevän pienen tytön, joka\noli puettu kauttaaltaan punaiseen pukuun. Heidän aikoessaan lähestyä\ntyttöä, haihtui tämä äkkiä ilmaan.\"\n\nSanaa \"ukkoinen\", jonka jo Eric Schroderus (1637) mainitsee\nsanakirjassaan, aletaan 1700-luvulla yleisesti käyttää suomalaisessa\nkirjallisuudessa. Niinpä Turussa syntyneen Lauri Tammelinin 1705\njulkaisemassa suomalaisessa almanakassa tavataan ilmoista puhuttaessa\n\"uckoinen\" ja \"uckoisen jylinä\". Myös saman vuosisadan suomalaisessa\nvirsikirjassa esiintyy \"Rucous cosca uckoinen jylisee\", jossa Jumalaa\npyydetään varjelemaan \"uckoisen pauhinasta\". Sanan käyttö tällaisissa\nteoksissa edellyttää, että sitä on pidetty tunnettuna kaikkialla\nmaassamme. On arvoitus, minkä vuoksi Agricola ja muut Raamatun\nkääntäjät ovat sitä karttaneet, mutta todennäköisesti he ovat\nkatsoneet, että _pitkänen_ soveltuu paremmin pyhän kirjan teksteihin\nkuin _ukko_ tai _ukkonen_, joka monin paikoin vielä silloin oli\npakanallisen palvonnan kohteena.\n\nOn arveltu, että _Ukko_ palautuisi jo kantasuomalaiseen aikaan, koska\nse Virossa on liittynyt mm. paikannimiin. Tämä olettamus on kuitenkin\nherättänyt epäilyksiä, ja virolainen kansantietouden tutkija Oskar\nLoorits onkin osoittanut, että puheena oleva nimi tavataan Virossa vain\nrajoitetuilla alueilla ja että se siellä ilmeisesti on suomalaista\nperua. Lainan välittäjinä eivät kuitenkaan ole olleet vain Inkeroiset,\nsillä muistomerkkejä Ukosta ja tämän palvonnasta on Virossa säilynyt\nmuuallakin kuin Virumaalla, mutta ainoastaan sellaisilla seuduilla,\njonne vuosisatain kuluessa Suomesta saapuneita siirtolaisryhmiä\ntiedetään asettuneen.\n\nKansamme runoudessa yläilmojen Ukko esiintyy hyvin monipuolisena\njumaluutena, jonka apua on etsitty milloin missäkin hädässä ja kaikkina\nvuodenaikoina. Sellaisena Ukko ei enää edusta yhtä alkuperäistä kantaa\nkuin tämän olennon vastine siellä, missä se on yksinomaan kesäisen\nukonilman aiheuttaja. Tämä osoittaa, että puheena oleva suomalaisten\njumala on ollut erittäin elinvoimainen ja kehityskykyinen. Sen sijaan,\nettä Ukko uuden uskon tultua olisi kadonnut jäljettömiin tai sortunut\npaholaisen asemaan, se on kilpaillut itse kristillisen Jumalan kanssa,\nja omaksuen tämän ominaisuuksia siitä on vähitellen tullut kaiken\nkaitsijajumala.\n\nNäin on Ukko saanut useita outoja tehtäviä ja joutunut vastaanottamaan\npyyntöjä ja rukouksia, jotka alun perin ovat kohdistuneet Luojaan,\nVapahtajaan tai Neitsyt Maariaan sekä muihin pyhimyksiin. Onpa Ukon\napuun turvauduttu synnytystuskissakin, josta on olemassa tietoja eri\ntahoilta. Niinpä Ilomantsissa on rukoiltu (VII, 4, 3058):\n\n    Ukko, taivahan jumala,\n    ota kultakirvehesi,\n    jolla katkot kannaksia --,\n    päästät pieniä pihalle.\n\nUkkoa on myös pyydetty parantamaan tauteja, vieläpä verta vuotavaa\nhaavaakin (esim. VII, 3, 872):\n\n    Oi Ukko ylinen Herra,\n    tunge turpea kätesi,\n    paina paksu peukalosi\n    veren tielle telkimeksi!\n\nLisäksi on lukuisia esimerkkejä siitä, että erämiehet, karjanhoitajat,\nhäämatkalle menijät ym. ovat turvautuneet Ukon suojelukseen ja apuun.\nKaikki tämä osoittaa, millaista mahtia Ukon uskottiin edustavan\nylijumalaksi kohottuaan. Vanhan kansan huolet, joita nämä vielä\nkristillisenä aikana esittivät Ukolle, rajoittuivat kuitenkin vain\nihmiselämän välttämättömiin tarpeisiin. Niinpä karjanhoitaja on\npyytänyt karjaa laitumelle laskiessaan (I, 4, 2478, vrt. I, 4, 1400,\n1408):\n\n    Oi Ukko ylijumala,\n    vanha vaari taivahini,\n    taivahalline jumala,\n    kun katsoit katollisess',\n    niin katso katottomass'!\n\nKuin hyvää paimenta Ukkoa on puhuteltu myös sanottaessa (VII, 5, 4074,\nvrt. 3798):\n\n    Ukko ilimojen jumala,\n    joka pilviä pittää,\n    hattaroita hallihtoo,\n    ota piiska pikkarainen,\n    aja karja kottii!\n\nHengellisistä arvoista ei ole kysymys silloinkaan, kun puhutaan Ukon\n\"pyhästä sanasta\", niinkuin seuraavat Viitasaarelta saadut säkeet\nosoittavat (IX, 4, 277):\n\n    Oi Ukko ylijumala,\n    pyhä pilvissä asuva --,\n    astu alas ahinkohon --,\n    siunoa sanallas pyhällä\n    tämä aine auttavaksi,\n    tämä voije voimalliseks --.\n\nEpäilemättä Ukko vanhojen runojemme kuvastimessa esiintyy siis uuden\nuskon värittämänä. Usein näyttää siltä kuin tämä kehitys kohti korkeata\nyleisjumalaa olisi johtunut vain siitä, että Ukon arvossapidetty nimi\non siirretty kristillisen Jumalan puhuttelusanaksi. Siihen suorastaan\nviittaavat sellaiset loitsumme sanat kuin \"Ukkonen, ylinen Luoja\" (VII,\n4, 1593) tai \"Oi ukko ylinen Jiesus\" (VII, 5, 3222).\n\nTutkiessamme sitä Ukkoa, jonka palvonnasta Agricola kertoo, meidän on\nsiis syrjäytettävä muut myöhemmät kuvitelmat ja pidettävä silmällä\nainoastaan niitä Ukon piirteitä, joiden vertaileva tutkimus on\nosoittanut olevan juuri ukkosenjumalalle ominaisia.\n\nSelvästi alkuperäisellä paikallaan on _Ukko_ eli _Ukkonen_ sellaisissa\nkansanomaisissa sanonnoissa kuin \"ukko panee\", \"ukkonen käy\" (vrt.\nruots. \"gogubben går\")1 tai \"ukko eli ukkonen jyrisee\". Ukkosen\naikaansaamaa 'jyrinää' on pyritty selittämään eri tavoin. Aleksis Kiven\n\"Seitsemässä veljeksessä\" Juhani kertoo paitaressuna tuumineensa, että\nJumala \"ajeli jyritteli pitkin taivaan katuja ja tulta iski kivinen tie\nja pyörän rautainen kenkä\". Tämän tapaisia kansanomaisia käsityksiä on\nmuistiinpantu maamme eri puolilta.\n\nKuviteltiin, että Ukko on vanha harmaapartainen mies, joka ajaa taivaan\ntiellä suurilla kärryillään ja siitä syntyvä kolina on ukkosen jyrinää;\nkun kärryn pyörä ottaa kiveen, iskee se tulta, joka leimuaa (Ähtäri. J.\nO. Savola. SS).\n\nVanhan kansan ihmiset sanoivat ukkosen jyristessä, että taivaalla\najetaan rattailla (Karunki. H. Kantojärvi. SS).\n\nEnnen lapsena luultiin, että Jumala ajaa kärryillänsä pitkin taivaan\nkantta ja kun salama löi, uskottiin, että hänen hevosensa kaviot\niskevät tulta (Muhos. Lyyli Similä. -- Alavus. U. Kulju. SS).\n\nJumala ajaa rattailla ukonilmalla; piiskan isku on salama (Parikkala.\nO. Tolvanen. -- Sulkava. Veikko Vasara. SS).\n\nSanottiin Ukon ajelevan pilvissä kivikkoista tietä, joka synnytti\njyrinän (Jaakkima. J. Pakkanen. -- Kirvu. M. Kymäläinen. -- Rautjärvi.\nHuugo Varis. SS).\n\nUkko ajaa paukkukärrillä pitkin taivaan lakia (Vahviala. R. Nurmi. SS).\n\nTaivaan isä ajaa rilloilla, että pyärät valakiaa isköö (Kuortane. II.\nMäkelä. SS).\n\nMuutamin paikoin, kuten Kälviällä, sanotaan vain: \"ukko ajaa\", jota\nruotsissa vastaa: \"godgubben åker\", \"gofar körer\" tai \"gobonden körer\".\nTällainen maahamme muualta saapunut kuvitelma on yleinen ja ikivanha,\nsillä jo roomalaiset selittivät ukonjyryn syntyvän, kun Juppiter ajaa\nvaunuillaan yli taivaan. Kreikkalaiskatolisen rahvaan keskuudessa\nKarjalassa ja Inkerissä, missä Ukon tilalle on tullut pyhä Ilja\n(Elias), tämänkin uskotaan ajavan ukonilmalla Raamatusta tunnetuilla\ntulisilla vaunuillaan pitkin taivaankantta.\n\nOnpa ukkosen jyrinää maassamme selitetty muullakin tavalla. Niinpä\nSuomenniemellä on tällöin ollut tapana sanoa lapsille: \"ukkonen\nviärättää kiviä\" tai \"jumala jauhaa\". Riihenpuintiin taas viittaavat\nvanhan runon säkeet:\n\n    pui Ukko tulista riihtä,\n    säkenistä säykytteli.\n\nEräässä edellä mainitussa tiedonannossa Ukko esiintyy taivaan tietä\najaessaan \"vanhana harmaapartaisena miehenä\". Lencqvist mainitsee Ukon\nnimenäkin _Vanha mies_. Samoin Ganander. Gottlund kertoo tavanneensa\n1817 Taalainmaalla matkustaessaan Ronkainen-nimisen siirtolaisen, joka\npuhuessaan tuon tuostakin käytti huudahdusta \"voi vanha mies\" tai \"voi\nvanhakas\", mutta joka näillä nimityksillä, kuten Gottlund sanoo,\n\"tarkoitti Jumalaa\". Tähän viitatessaan Setälä mainitsee, että vielä\nhänen lapsuutensa aikana lapselle, joka ei huoneeseen astuessaan\nymmärtänyt tervehtiä, sanottiin: \"Mihinkä sinä sen _vanhan miehen_\njätit?\" Kun tervehdystä oli tapana nimittää \"jumalan lausumiseksi\",\ntarkoittaa \"vanha mies\" siis tässäkin kristillistä Jumalaa.\n\nNäin ollen ei ole aivan selvää, mitä olentoa Lencqvistin mainitsemalla\n\"Vanhalla miehellä\" on alun perin ymmärretty. Kun jo keskiajan\nkirkoissa Isä-jumala esitettiin parrakkaana vanhuksena, on\nymmärrettävää, että tämä kuva Jumalasta painui ihmisten mieleen jo\npienestä pitäen. On siis mahdollista, että tuo kirkkotaiteen kuvaama\nparrakas mies on lainannut piirteitä Ukolle. Ukon vanhuutta tähdentävät\nselvästi sellaiset loitsujemme säkeet kuin:\n\n    Oi Ukko Ylijumala,\n    vaari vanha taivahinen (esim. IX, 4, 415).\n\n    Oi Ukko ylijumala,\n    taatto vanha taivahainen (esim. I, 4, 976).\n\n    Ukkoinen isä ylinen,\n    mies on vanha taivahinen (esim. VII, 5, 3502).\n\n    Isäinen, ylinen Luoja,\n    vanha mies taivahinen (esim. VII, 5, 4904).\n\nLencqvist olettaa puheena olevan nimityksen johtuvan siitä, että Ukko\noli \"koko taivaan hovin vanhin ja johtaja\", mutta tällainen käsitys\ntuskin voi palautua pakanuuden aikaan. \"Taivaallinen hovi\" soveltuu\nparemmin katolisen kirkon ajatusmaailmaan, jonka mukaan taivas oli\nkansoitettu eriarvoisilla Isä-jumalan alaisilla pyhillä olennoilla.\nTähän soveltuvat myös sanat \"ylijumala\", \"isä ylinen\" ja \"ylinen\nLuoja\".\n\nKuitenkin voidaan päättää, että ukkosenjumalaa on kuviteltu _vanhaksi_\njo pakanuuden aikana. Siihen viittaa mm. nimi _Ukko_ sekä sellaiset\nskandinaaviset nimitykset kuin norjan _gamaltor_ tai tanskan _Gamle\nOldefader_ ym. Myös muualla, kuten Liettuassa, sitä on kuviteltu\nharmaapartaiseksi vanhukseksi.\n\nMillaisessa asussa Ukon on uskottu esiintyvän, käy ilmi loitsujen\nmaininnoista. Erityistä huomiota ansaitsee hänen sininen pukunsa, josta\npuhutaan mm. eräässä Impilahdelta saadussa runossa (VII, 4, 2641):\n\n    Anna Ukko ummertasi,\n    siniviitta viimojasi,\n\nsillä samanlaisessa asussa ovat Skandinavian lappalaisetkin kuvitelleet\nukkosenjumalan esiintyvän. Niinpä Forbus kertoo, että \"hänen luullaan\nolevan sinipukuisen ja kulkevan edestakaisin pilvessä\". Joskus\nrunoissamme puhutaan myös Ukon \"tulisesta turkista\", johon itse\nukkosilmiö tulineen on ilmeisesti antanut aihetta.\n\nPaljon enemmän kuin Ukon eli Ukkosen puku on hänen aseensa\naskarruttanut ihmisten ajatusta.\n\nVanha kansa on kaikkialla maassamme uskonut, että Ukolla on varusteena\nvanhanaikainen kiviase, jommoisella hän \"pirstoaa\" puun, \"särkee sen\nsäpäleiksi\" tai \"vuolee siitä irti lastuja\". Tavallisesti selitetään,\nettä se on kova, musta, terävää kiilaa muistuttava kivi, jonka joskus\nvoi löytää ukkosen iskentäpaikasta. Kiilan muotoisena sitä onkin\nLänsi-Suomessa melko laajalla alueella sanottu _ukkosen vaajaksi_, jota\nvastaa ruotsin _åskkil_ tai _torsvigg_. Samaa merkitsee Ruotsin lapin\n_adja-tjÁtev_. Erään lappalaiseukon kerrotaan löytäneen sellaisen\npuusta, se ei ollut suuri, mutta raskas, ja sen yksi reuna oli terävä.\nPaikoittain Etelä-Pohjanmaalla tämän kiilan nimenä on _ukkosen vavia_,\nVarsinais-Suomen itäosassa ja Lounais-Hämeessä _ukkosen nalkki_,\nPohjois-Karjalassa ja rajan takana _ukon taltta_ sekä Hämeessä ja\nItä-Uudellamaalla _ukkosen_ eli _ukon naula_, jonka jo Ganander\nmainitsee ja jommoisia \"mustia, kovia kivikiiloja\" hän kertoo löydetyn\nsieltä, minne ukkonen on iskenyt. \"Ukon nauloista\" puhuu myös Jaakko\nJuteini. Hänkin sanoo niiden olevan \"mustan karvaisia kiven kappaleita,\njoita tyhmät muinen luulivat ukon pilvistä maahan singoilevan\". Lisäksi\nhän selittää, että \"ne ovat teroitettuja kovia kiven kappaleita, joita\nkuka tiesi muinen kirveinä pidettiin, koska ei vielä rautakaluja\nollut\". Toisinaan tätä esinettä on sanottu vain \"ukon eli ukkosen\nkiveksi\", yleisemmin on \"ukonkivellä\" kuitenkin ymmärretty kvartsia,\nvalkoista kivilajia.\n\nKun Ukkosen aseen on uskottu lentävän ilmojen halki niin kuin nuoli, ei\nole odottamatonta, että jo muinaisuuden kansat puhuivat myös\nukkosenjumalan \"nuolesta\". _Ukon nuoli_ on meidänkin maassamme\nmuistiinpantu laajalla alueella. Paikoittain Etelä-Pohjanmaalla\nmainittu \"ukon piili\" viittaa ruotsinkielisten käyttämään, samaa\nmerkitsevään nimitykseen \"åskpil\". Alavieskassa selitetään, että \"ukon\nnuoli\" on \"pallonmuotoinen salama\", mutta tavallisesti sillä on\ntarkoitettu itse Ukkosen asetta, jota on kuviteltu kuumaksi tai\ntuliseksi. Koskella (T.l.) sen sanotaan \"lentävän kuin palava rauta\",\nja Tarvasjoella se on \"kuuma kivi\", joka hehkullaan sytyttää \"ukkosen\nvalkkian\". \"Ukon nuolta\" vastaa viron _pikse nool_ (= pitkäisen nuoli)\nja Inarin lapissa _päjän nuolla_. Lappalaisten kerrotaan uskovan, että\nkun sillä paikalla, missä salama on halkaissut puun, kaivaa maata, voi\nlöytää \"kuuman teräspalan\". \"Kuuma kivi\" edustaa kuitenkin varhaisempaa\nkantaa. Inkerin Narvusissa on kuviteltu, että \"ukon nuoli\" nousee\nmaasta \"vuosien kuluttua\". Samoin Perniössä on uskottu, että kun\nukkonen iskee, sen ase kulkee puuta myöten syvälle maahan, mutta nousee\njokaisen uuden jyrinän aikana jälleen ylöspäin, kunnes se on kokonaan\nkohonnut maan pinnalle, jolloin ihmiset löytävät sen. Ruotsissa,\nLiettuassa ja muualla on sen kuviteltu menevän seitsemän sylen tai\nkyynärän syvyyteen, josta se jälleen nousee sylen tai kyynärän verran\nvuosittain ja palaa ukkosenjumalan käytettäväksi. Tämäntapaiset\nuskomukset ovat kansainvälisiä.\n\n_Nuoli_ taas edellyttää _jousta_ ukkosenjumalan ampuma-aseena.\nVatjalaiset sanovatkin ukkonen ampuu (_jürü ammub_)._10_ Eräs\nlappalaisten muinaisuskon esittäjä kertoo 1600-luvulla, että\nlappalaiset nimittävät _sateenkaarta_ \"ukkosenjumalan jouseksi\",\njolla tämä \"ampuu ja surmaa\" kaikki pahat olennot. Myöhempienkin\ntietojen mukaan lappalaiset ovat sateenkaaresta käyttäneet nimitystä\n\"ukkosen jousi eli kaari\". Sitä merkitsee mm. Inarin lappalaisten\n_äijih tävgi_ ja kolttain _tiermaz juhs_, joiden vastine on\nsuomalaisten _ukonkaari_. Ovatko esi-isämme todella ymmärtäneet\n\"ukonkaarella\" Ukon ampuma-asetta, on kuitenkin kysymyksenalaista.\nLappalaiset ovat nimittäneet sateenkaarta myös 'ukkosenjumalan vyöksi'\n(_tiermaz poagan_), joka tietenkin johtuu vain siitä, että ukkossateen\njälkeen nähty korea kaari muistuttaa raidallista vyötä. \"Ukon kaaresta\"\novat lisäksi puhuneet mm. mokshamordvalaiset, mutta ei ole mitään\ntietoa siitä, että he olisivat uskoneet ukkosjumalan juuri sillä\nsinkoavan nuoliaan. Vanhoissa runoissamme tavataan tosin säkeet:\n\n    Tuo Ukko tulinen jousi, --\n    jolla ammun Tuonen koiran,\n\nja sateenkaarta on joskus myös kuviteltu \"palavaksi\", mutta sittenkin\nlienee liian rohkeata yhdistää näitä toisiinsa.\n\nMuudan ukonvaajan kansanomainen nimitys on lisäksi _ukkosen_- eli\n_ukonkynsi_, joka tuntuu varsin varhaiskantaiselta ja johon liittyvistä\nsanonnoista esitettäköön seuraavat muistiinpanot.\n\n\"Tuossa on ukkosen kyns viiltänä puun halaki\" (Maaninka. Aaro\nPylkkänen. SS).\n\nUkonkynsi on \"musta kivi, joka repii puut hajalleen, kun ukkonen niihin\niskee\" (Rovaniemi. T. Rompasaari. SS).\n\nSanottiin, että kun ukkonen iskee puun säpäleiksi, niin siihen jääpi\n\"kynnet\" (Sotkamo. J. Sirviä. SS).\n\nUkonkynsiä on \"löydetty maasta, johon ukkonen on iskenyt ja repinyt\nsitä\" (Tohmajärvi. E. Vatanen. SS).\n\nUkonkynsi putosi aitan katosta, kun se hävitettiin (Polvijärvi.\nHolmberg. SKS. Vrt. Kotis. 1911, 107).\n\nUkonkynsi on Savossa melko yleinen ukonvaajan nimitys, esim.\nRautalammilla, Pihtiputaalla, Iisalmella ja Parikkalassa. SS.\n\n\"Ukonkynnestä\" puhutaan joskus myös vanhan kansan runoissa, esim.:\n\n    Tule ukko ottamahan,\n    kivikynsi kiskomahan\n    kivisillä kynsilläsi!\n\nKun ukkosen sanotaan _kivisillä kynsillään_ \"repivän\" puita ja maata,\non ilmeistä, ettei puheena olevaa olentoa ole tällöin kuviteltu\nihmisenkaltaiseksi. Todennäköisesti tässä kuvastuu eräs aikaisemman\nuskon muistomerkki. Olemme jo maininneet, että mm. Siperian kansat ovat\nkuvitelleet ukkosen aiheuttajaa jättiläislinnuksi, joka repii puita\nkivisillä kynsillään ja jonka \"kynsiä\" toisinaan voidaan löytää maasta.\nOlisivatko siis suomalaisetkin, joiden uskomuksissa huomaa eri ajoilta\npolveutuvia kerrostumia, säilyttäneet näin varhaiskantaisen käsityksen\nukkosen aiheuttajasta? Tätä pohdittaessa on muistettava myös\nmuinaisrunon sanat \"ukko _ilman lintu_ vanhin\" tai \"iski tulta\nkyntehensä\" (I, 4, 277, 291).\n\nTässä yhteydessä on lisäksi syytä mainita, että vanha kansa on puhunut\nuseammastakin ukkosesta. Niinpä Halikossa on kuviteltu, että ukkosia\nsaattaa olla kaksi, jotka \"asuvat eri puolilla taivasta\". Liedossa on\nankaran ukonilman aikana sanottu: \"nyt on kaks ukkost ilmass\", ja\nVehmaalla uskotaan, että \"jos yhreksä ukkost lyä yhte, tie mailma\nlopp\". Nämä useammat ukkosolennot edustanevat varhempaa kantaa kuin\n\"Ucko yxi ylimmäinen\" edellä mainitussa Kijhlin tilapäärunossa.\n\nMyöhemmän kauden muistomerkkejä ovat Ukon _metallivarusteet_, joista\npuhutaan kansanrunoudessa. Sellaisia ovat varsinkin _vasara, kirves ja\nmiekka_. Suomen _vasara_-sana on alun perin merkinnyt kivikautista\nvasarakirvestä, ja 'kirvestä' tämän arjalaisen lainasanan vastineet\nmerkitsevät yhä edelleen lapissa ja mordvassa. Kysymyksenalaista on\nkuitenkin, onko tätä sanaa käytetty ukkosenjumalan aseesta jo\nsuomalaismordvalaisena aikana, mikä samalla edellyttää, että sen\nkäyttäjää on kuviteltu ihmisenkaltaiseksi olennoksi. Huolimatta siitä,\nettä balttilaisilta myöhemmin lainattu _kirves_ on jo tällöin saattanut\nmerkitä metallikirvestä, esiintyy ukonvaajaa tarkoittava sanonta\n\"kivikirves taivahasta\" vielä satakuntalaisessa loitsussa (X, 2, 4870,\n4882), joka luetaan, kun vaajan kera piiritetään tulipaloa. Vaaja, joka\noli muinaisintialaisen Indran kädessä ja jonka vuoksi hänestä\nkäytettiin nimitystä \"vaajakäsi\" (_vajrapani_, lue: vadzra-pani),\ntavataan metallikirveen muodossa ensi kerran Kaksoisvirranmaan\nkulttuuripiirin uskomuksissa ja taiteessa.\n\nUkkosenjumalan \"vasara\", jota on selitetty metallikirveen\nmuunnosmuodoksi, esiintyy Pohjolassa jo melko varhain skandinaavisen\nTor-jumalan aseena. Kun ukkosenjumalan kuvat ovat Skandinavian\nLapissakin olleet vasaralla varustettuja, on ilmeistä, että sikäläiset\nlappalaiset ovat omaksuneet tämän tavan maataviljeleviltä\nnaapureiltaan. Todennäköisesti muinaissuomalaiset ovat menetelleet\nsamoin, vaikka vasaraa ei mainita bjarmien _jomalilla_, jonka kuvan\nviikinkisankarit tuhosivat ja jonka voi olettaa tarkoittaneen Ukkoa,\ntätä kun yleensä on sanottu 'jumalaksi', eikä vepsäläisillä tai\nvatjalaisilla hänestä juuri muuta nimitystä olekaan. Etenkin maamme\nlänsiosissa on hyvinkin saattanut olla vasaralla varustettuja\nukkosenjumalan kuvia, ainakin on täällä tavattu pieniä, varmaankin\ntaikavälineinä kannettuja, Torin vasaraa esittäviä metalliesineitä.\nSellainen on löydetty mm. Liedosta läheltä Turkua ja Laitilan\nkirkonkylän kansakoulun mäestä. Vanhoissa runoissamme mainittu Ukon\n\"kultainen kurikka, vaskivarsinen vasara\" on myös selvä todistus siitä,\nettä tämä ukkosenjumalan ase on ollut maassamme tunnettu, ja tunnettu\non epäilemättä ollut myös itse _Tor_, koska hänen nimensä _Tuuri_\nesiintyy vieläpä Vienan läänin puolella Ukon kertosanan _Pahanen_ eli\n_Palvonen_ (\u003C palvoa) yhteydessä, esim. latvajärveläisen Arhippa\nPerttusen laulamissa säkeissä (I, 4, 836):\n\n    Tuurin uutehen tupahan,\n    Päiväsen laettomahan.\n\nLukuisissa loitsuissamme Ukon aseena mainitaan vielä \"tulinen _miekka_\"\ntai \"säkehinen säilä\", jolla hänen uskotaan hävittävän hiisiä,\nhäjyläisiä, piruja tai muunnimisiä pahoja olentoja. Joskus hänen\nsanotaan tempaavan säilänsä \"tulisen tupen sisästä\". Kun miekka\nukkosenjumalan aseena yleensä on outo, Kaarle Krohn on arvellut, että\nse tässä yhteydessä on myöhäisperäinen ja \"mahdollisesti Raamatun\nJumalalta tai enkeliltä lainattu\", joiden \"tulisesta miekasta\" pyhä\nkirja kertoo.\n\nVanhaa perua on sitä vastoin usko, että Ukko aseellaan ahdistaa\njoitakin vihaamiaan olentoja. Tämä käsitys, joka on ollut vallalla\nEuroopassa ja monin paikoin Aasiassakin, on ilmeisesti johtunut siitä,\nettä ihmiset ovat pyrkineet jotenkin selittämään, minkä vuoksi\nukkosenjumala sinkoaa nuolensa. Suomen Lapissa kerrotaan mm., että \"kun\nkesäpoudalla kaikenlaiset matelijat lisäytyvät, alkaa ukkonen ajella ja\nhalkoa maata tuhotakseen pahat elukat\". Inarin porolappalaiset uskovat\nlisäksi, että ukkonen \"tulee puhdistamaan ilmaa taudeista\".\nSuomalaisten käsityksen mukaan, jota mm. vanhat runomme kuvastavat,\nUkko taistelee pääasiallisesti pahoja henkiolentoja vastaan. Sellaisena\nhän, niinkuin Kijhl sanoo, on \"Herra Hijtten hirmullinen\".\nAsiakirjassa, jonka Kajaanin kirkkoherra, rovasti Johan Saxberg jätti\n1771 Viipurin tuomiokapitulille, hän huomauttaa, että suuri osa hänen\nseurakuntalaisiaan arvelee ukkosen aiheutuvan siitä, että Korkein\nahdistaa paholaista; kuullessaan ankaran ukoniskun he kuvittelevat\njonkun pirun saaneen surmansa ja iloiten huudahtavat: \"Jumalalle\nkiitos, taas on yksi piru tapettu!\" Kaikkialla maassamme ja muuallakin\non uskottu, että peikot, Ukon ajaessa niitä takaa, etsivät ukonilman\nuhatessa lymypaikkoja milloin mistäkin. Ne pyrkivät piiloutumaan mm.\nihmisten asuntoihin. Sen vuoksi on ollut tapana estää niiltä\nsisäänpääsy sulkemalla ovet, ikkunat ja savureiät, jottei ukkonen\npeikkoja ahdistaessaan joutuisi tuhoamaan asuntoja tai surmaamaan\nsiellä olevia ihmisiä. Myös teräaseita, joita peikot pelkäävät, on\nkäytetty kodin suojaksi.\n\n\"Ukkonen ei tule taloon, kun panee oven eteen kirveen terä ylöspäin.\n'Paska' ei silloin tohdi tulla kartanoon ja siten ei ukkonenkaan häntä\najaessaan joudu sinne.\" -- Soikkola, Lukkarinen, 1065. SKS.\n\n\"Muulloinkin ukonilmalla pannaan liipa tai rautaa ikkunalle, veitsi tai\nkeritsimet tai kulunut viikatteen kappale. Ei tule siitä ukkonen\nhuonehen sisälle, rauta vastaa, ettei tule.\" -- Vuonninen. Paulaharju\n13673. SKS.\n\nUlkona liikkuessaan on ihmisten erityisesti varottava asettumasta\nukonilmalla puun alle sateen suojaan, sillä jos \"paholainen\" on\npiiloutunut puuhun, ukkonen iskee siihen ehdottomasti ja surmaa samalla\nihmisen. Noiden Ukon vihaamien henkiolentojen kuvitellaan olevan niin\npieniä, että ne ihmisen tietämättä saattavat oleskella myös puun\nkolossa tai kuoren alla.\n\n\"Ukkonen iskee puuhun, jos siinä on joku reikä, johon vihollinen on\npiiloutunut. Aina niissä puissa on reikä tyvessä ja juuri korkealla,\njoihin ukkonen iskee.\" -- Enontekiö. Paulaharju 13681. SKS.\n\n\"Rymä eli rymänhenk' asuu vuoren koloissa ja kuusen kuoren alla;\nukonilma ajaa niitä takaa ja särkee puut, missä ne ovat.\" -- Rääkkylä.\nHyvärinen 240. SKS.\n\nRuotsiin siirtyneet suomalaiset ovat uskoneet, että jos ukonilmalla\ntekee kolme ristinmerkkiä puuhun ja rintaan, eivät peikot voi ihmistä\nlähestyä. Muuten voi käydä niin, että kun ne ovat ihmisen läheisyydessä\nja Ukko ajaa niitä takaa, hänen iskunsa sattuu ihmiseen.\n\nMyös ulkona liikkujan tyhjät tupet, laukut ja astiat ovat pienien\npeikkojen otollisia lymypaikkoja. Jo Nicolaus Hahn kertoo 1703\nilmestyneessä teoksessaan, etteivät suomalaiset pidä ukkosen\njyrähdyksen kuultuaan tyhjää astiaa mukanaan, \"jottei pahoille hengille\ntarjoutuisi tilaisuutta kätkeytyä niihin\". Kun nuo pikkuruiset olennot\nvoivat lisäksi piiloutua mm. eläinten karvoihin, on ollut tapana ajaa\nkoirat ja kissat ulos asunnosta heti ukonilman yllättäessä.\nVastaavanlaiset uskomukset ovat olleet yleisiä Skandinaviassa ja\nmuualla.\n\nOnko niitä teräviä esineitä, joilla on selitetty karkotettavan\npaholaisia ihmisten läheisyydestä, jottei ukkonen niitä ahdistaessaan\nsurmaisi ihmisiä, jo alun perin käytetty juuri tähän tarkoitukseen, on\nkuitenkin kysymyksenalaista. Voidaan näet olettaa, että niitä on voitu\nkäyttää myös itse ukkosolentoa vastaan. Ruotsiin siirtyneiden\nsuomalaisten tiedetäänkin uhanneen ase kädessä itse ukonpilveä. Niinpä\nSegerstedt, joka sanoo heidän uskoneen, että \"ukonpilveen kätkeytyi\njotakin pahaa\", mainitsee samalla, että he suuntasivat teroitetun\nseipään tai viikatteen kärjen pilveä kohti, kun ukkonen ryhtyi\nhäiritsemään heidän heinänkorjuutaan. Viikatteeseen on heinäväki\nturvautunut Sotkamossakin. Gottlund sanoo Samuli Paasoisen\nTaalainmaassa \"hajoittaneen ja karkoittaneen sadepilviä\"\npaloittelemalla niitä \"hypellen puukko kädessä korkealle ilmaan\".\nPalmqvist kertoo Ruotsin metsäsuomalaisten keskuudesta tapauksen,\njolloin muudan mies, kun tämä paljasti puukkonsa halkoakseen\nukonpilven, sai ukkoselta niin kovan iskun, että hän paiskautui leveän\nojan yli. Tällaiset varhaiskantaiset toimenpiteet ovat siis\nkohdistuneet itse ukkosolentoa eikä tämän ahdistamia peikkoja vastaan.\nTätä muistuttavasta tavasta puhuvat jo kiinalaiset kronikat sanoessaan\nuigurien huutaneen jokaisen ukonjyryn aikana ja ampuneen kohti\ntaivasta. Ukkosen karkottamiseksi ovat myös torgoutit melunneet mm.\nkattiloita kalistelemalla. Olaus Magnus on liittänyt teokseensa kuvan,\njossa miehet ampuvat jousilla ilmaan ukkosen jyristessä.\n\nMaasta löydetty ukkosjumalan ase on vanhan kansan elämässä esiintynyt\nerittäin arvokkaana taikavälineenä. Jo Lencqvist mainitsee, että sillä\nsuojeltiin asuntoja tulelta. Erityisesti juuri ukontulen suojana sitä\nsanotaan Karjalan kannaksella pidetyn huoneen kynnyksen alla.\nPolvijärvellä sitä säilytettiin aitan katossa. Siihen on turvauduttu\nmyös tulipaloa sammutettaessa. Jo Juteini kertoo puhuessaan \"Ukon\nnauloista\", että niillä \"piti olla voima tulipalot maahan sammuttaa\nkoska palava huone niillä piiritettiin\". Vakka-Suomessa uskottiin, että\njos \"pitkänen\" sytyttää rakennuksen, on sen ympäri käytävä vaaja\nkädessä kolme kertaa vastapäivään, jotta tuli sammuisi. Kustavissa on\nmetsäpalo rajoitettu piirtämällä ukkosen nuolella pieni vako paloalueen\nympäri uskoen, ettei tuli mene ukonvaajalla piirretyn \"kriipun\" yli.\nHämeessä kierrettiin kaskimaakin \"ukonnaulalla\" maata polttamaan\nryhdyttäessä, jottei kulo leviäisi kierretyn piirin ulkopuolelle.\nTällaisesta tulen \"piirittämisestä\", joka on ollut tunnettu sekä\nRuotsissa että maamme ruotsinkielisten keskuudessa, puhutaan\nsatakuntalaisessa loitsussa (X, 2, 4882, vrt. 4870):\n\n    Koska nyt on kolmannesti\n    tulipalo piiritetty\n    sinun mustalla murallas,\n    älä salli savustansa\n    liekin nousta liehumahan.\n\nUkon vaajaa on käytetty moniin muihin tarkoituksiin. Niinpä\nLeppävirralla on ollut tapana sytyttää kaski \"ukonkivestä\" isketyllä\ntulella, jotta se hyvin palaisi. Somerniemellä on \"ukonnalkki\" pidetty\nkylvämään ryhdyttäessä kylvövakan pohjassa ja samoin on menetelty\nmuuallakin mm. Rautalammilla. Längelmäellä on selitetty, ettei salama\npolta pellavaa, jos sitä kylväessä pitää \"ukkosenvaajaa\"\nsiementuokkosessa. Satakunnassa ja Uudellamaalla on lisäksi uskottu,\nettei niitty pensisty, jos sitä perkaa kirveellä, jota on hiottu\n\"ukkosen vaajalla\" eli \"ukkosen naulalla\". \"Ukonkiven\" muruilla voitiin\nvielä karkottaa juurimadotkin pellosta.\n\nSamaa taikaesinettä käyttivät karjanhoitajat hyväkseen. Satakunnassa\nmainitaan, että kun \"ukkosenvaaja\" pantiin navetan kynnyksen alle,\n\"niin eivät sen yli päässeet kateet\". Jokioisilla on uskottu, ettei\nukkonen koske lehmiin, kun ensimmäiseen juomaan, joka lehmälle annetaan\npoikimisen jälkeen, pannaan \"ukkosen vaaja\". Ukonvaajan uskottiin\ntietenkin täällä samoin kuin Skandinaviassa, Baltian maissa ynnä\nmuualla suojelevan sekä kotia että karjaa muultakin pahalta. Niinpä\nSatakunnassa on kuviteltu, että jos ruoka-astian tai sakkasaavin\npohjalle pantiin \"ukkosenvaaja\", ei tarvinnut pelätä \"lettyä\" eikä\nmuita \"vahingontapauksia\". Varmaankin näiden vahingontapausten\nvälttämiseksi oli Hämeessä entisaikaan tapana kiertää lehmät\n\"ukonkivellä\", kun ne keväällä laskettiin laitumelle. Muutamin paikoin\nsanotaan näin menetellyn, jottei ukkonen kesällä tuhoaisi karjaa.\n\nTämä salaperäinen kiviase, jossa piilee \"Ukon voima ja väki\", on ollut\ntehokas tautejakin parannettaessa. Alastarolla selitetään, että\n\"ukkosenvaajalla\" voi parantaa \"vaikka mitä\", \"kun sitä murennetaan\nlääkkeeseen\". Uudellakirkolla sillä on painettu \"paiseita ja rohtumia\",\nKivennavalla \"kipeitä kasvannaisia\".\n\nUkon taikavoima sisältyy lisäksi ukkosen särkemän puun pirstoihin,\njoista tehdyllä tulella erämies on \"puhdistanut\" pyyntivälineensä ja\nkalastaja verkkonsa \"pilauksista\". Ukon pirstoman puun jätteitä on\nKarjalassa käytetty etenkin saunaa sairasta varten lämmitettäessä.\nSavossa taas on ukon iskemän puun siruista tehty mm. hammastikkuja,\njoilla \"hammasmadon\" poistamiseksi on kaiveltu kipeää hammasta. Tämä\ntapa on ollut tunnettu muuallakin mm. Ruotsin Lapissa.\n\nVermlannin suomalaisseuduilla on puheena olevia pirstoja vielä pantu\nseinän rakoon karkottamaan syöpäläisiä, ja Kolarissa niitä on asetettu\nasuinhuoneen orsille, jotta luteet pakenisivat.\n\nMahtinsa on ukonpilvestä sataneella vedelläkin, jota on kerätty kallion\nkoloista ja käytetty mm. sairaitten parantamiseen.\n\nYhtä salaperäinen kuin ukkosen jyrinä on tietenkin ollut salama, johon\nliittyvät sanonnat viittaavat vanhanaikaiseen tulen iskemistapaan.\nSellaisia kansanomaisia sanontoja ovat \"lyöpi tulta\" (Rovaniemi), \"lyö\nvalkkiat\" (Vakka-Suomi), \"lyö valkeaa\" (Artjärvi), \"lyö lämpöistä\"\n(Vermlanti), \"lyö louhta\" (Rautu), \"lyö louhia\" (Valkjärvi), \"lyöp\nlouhii\" (Sakkula), \"lyö salankoo\" (Alastaro, Vampula, Säkylä), \"lyö\nsalahmaa\" (Ähtäri), \"lyö salasmaa\" (Kuru, Alavus), \"lyö saralmaa\"\n(Teuva, Laihia), joista osa saattaa olla pelon synnyttämiä peitesanoja.\n\nSalaman sytyttämästä tulipalosta on monin paikoin vallinnut käsitys,\nettei sitä voi sammuttaa vedellä, se kun muka vain kiihdyttää tulta;\njotta tuli sammuisi, on siihen heitettävä maitoa. Länsi-Suomessa piti\ntähän tarkoitukseen mieluimmin käyttää _naisen_ maitoa, johon on\nturvauduttu muuallakin kuten Skandinaviassa. Niinpä Kiskolla kerrotaan:\n\n\"Kerran oli eräs rakennus syttynyt salamasta palamaan ja vaikka tulta\nkuinka yritettiin sammuttaa, ei siinä onnistuttu. Silloin tuli paikalle\neräs nainen. Hän kiipesi tikapuita pitkin ylös ja lypsi maitoaan\nvalkeaan, jolloin se heti sammui.\" -- Kotiseutu 1912, 11.\n\nAlastarolta taas on tieto, että \"ukkosen tulta ei saa muuten sammumaan\nkuin heittämällä siihen _valkoisen hevosen maitoa_\".\n\nMaidon käyttö tällaisena taikavälineenä, josta muistoja tapaa monilla\nEuroopan kansoilla, on ollut tunnettu myös Aasian puolella. Niinpä\nAltain vuoristolaisten sanotaan ukonilmalla seisovan maitoastia kädessä\nvoidakseen heti maidolla sammuttaa salaman sytyttämän tulen.\nKeski-Aasian paimentolaiset ovat toimittaneet maitouhreja myös\nukkosenjumalalle.\n\nVarsin varhaista kantaa edustaa Vermlannin suomalaisilla tavattu\nkäsitys, ettei \"ukoin valkeata\" ollenkaan \"soa sammuttoo\". Kolttain\nkerrotaan uskovan, että jos \"paikkoja, joita Tiermes (ukkosenjumala)\npolttaa\", menee sammuttamaan, \"Tiermes sytyttää toisen paikan\".\n\nMissä muinaissuomalaiset kuvittelivat ukkosolennon talvehtivan, siitä\nei ole tietoja olemassa. Kevään ensi jyrinään on kuitenkin kiinnitetty\nhuomiota ja samalla siihen ilmansuuntaan, mistä päin ensimmäinen jyrinä\nkuuluu. Turun seudulla on uskottu, että jos ukkonen keväällä tulee\nsisämaasta päin, tulee lämmin kesä, jos taas mereltä päin, kylmä.\nMaamme ruotsinkielisten keskuudessa sanotaan, että jos ukkonen kuuluu,\nkun karja vielä on navetassa, tulee huono maitovuosi. Tällöin ukkonen\n\"likaa lehmät\" aivan kuin eräät muuttolinnut sen henkilön, joka ei\nniiden ensi äänen kuullessaan ole ennättänyt panna ruokapalaa suuhunsa.\nTodennäköisesti tämä käsitys, joka asettaa ukkosen muuttolintujen\nyhteyteen, on ollut tunnettu suomenkielistenkin keskuudessa.\n\nVermlannin suomalaisten kerrotaan ensi ukonjyryn kuullessaan veistävän\nkoivun eteläpuolelta kolme pientä lastua ja ravistavan niitä käsissään\nuskoen, että jos jokaisen lastun sisäpuoli tällöin kääntyy ylöspäin, se\nmerkitsee hyvää vuotta, jos taas kuoripuoli, huonoa. Milloin lastujen\nenemmistö osoittautuu asettuneen suuntaan tai toiseen, päätellään\nsiitäkin, millaiseksi vuodentulo on muodostuva.\n\nOmituinen taikatapa, joka paitsi meillä ja Vienan Karjalassa tunnetaan\nmyös Skandinaviassa sekä Keski- ja Itä-Euroopassa, on se, että ihmisen\non ensi jyrinän kuultuaan kieriteltävä itseään maassa, jottei selkää\nsinä kesänä kivistäisi tai, niin kuin Jemtlannissa sanotaan, jotta\nsaataisiin \"jyviä joka seimeen\". Karjalan kannaksella piti tällöin\n\"käydä kiinni puuhun tai johonkin muuhun esineeseen, mikä on kovasti\nkiinni, vetää siitä taakse nojaten ja sanoa: 'uukko, uukko, selkäi\ntaittuu!'\".\n\nEnsimmäisellä ukonilmalla ovat tietäjät lisäksi pyrkineet hankkimaan\nitselleen ukkosen \"luonnon\" tai \"voiman\". Niinpä Pihtiputaalla\nkerrotaan, että \"kun tahtoo saada itselleen kovan luonnon, niin\nkeväällä, kun ukkonen kuuluu ensimmäisen kerran, pitää heittäytyä\nkalliolle mahalleen ja järsästä kolmasti sitä kalliota hyvin kovasti ja\nsanoa: 'anna Ukko minulle vahvempi luonto ja ota pois minulta tämä\nhuono luonto!'\" Tohmajärvellä tietäjä pyörähti tällöin \"vasemmalla\nkantapäällään kolmesti ympäri\" ja otti kantapäänsä alta kolmesti\nrikkoja puhtaaseen riepuun sanoen ottavansa \"ukon voiman\" --\n\"tueksensa, turvaksensa, vastuksii voittamaan\".\n\n_Ukko_ esiintyy myös eräiden eläinten ja kasvien nimissä. Jo\nJusleniuksen ja Gananderin sanakirjoissa mainitaan _ukonkoira_, joka\nmerkitsee eräänlaista 'perhosen toukkaa'. Sanakirjasäätiön ja\nKirjallisuuden Seuran kokoelmissa siitä on runsaasti tietoja, joista\nkäy ilmi, että sillä etenkin Itä-Suomessa ja Pohjanmaalla on\ntarkoitettu \"suurta, mustaa, karvaista toukkaa\". Muutamin paikoin,\nkuten Keiteleellä, tunnetaan sananparsi: \"karvainen kuin ukonkoira\".\nKangasniemellä niitä on nähty \"teillä sateen jälkeen\" ja Iisalmella on\nniiden kuviteltu putoavan alas pilvistä, Pudasjärvellä nimenomaan\nukonpilvistä. Pohjanmaalla ja Pohjois-Savossa niiden uskotaan\nennustavan sateista syksyä. Sotkamossa sanotaan tuulen kääntyvän siihen\nsuuntaan, minne ukonkoirat kulkevat. Toisin paikoin selitetään, että\nsieltäpäin, minne ne vaeltavat, voidaan odottaa tuulta. Joskus\nkevättalvella niitä voidaan nähdä hangellakin, jolloin ne ennustavat\nvarhaista kevään tuloa. Ukonkoiraa ei ole hyvä surmata. Vehkalahdella\non uskottu, että sen surmaaja pian joutuu ukkosen uhriksi. Virossa\nukonkoiraa vastaa samaa merkitsevä _pikse peni_, tanskassa _vorherres\nhund_ (ks. Lid. Jolasveinar og groderikdomsgudar, 97 ss.).\n\nSamanlaista karvaista toukkaa tarkoittaa mm. Sippolassa tunnettu\n_ukonturri_, jommoisten kuviteltiin putoavan maahan ukonilmalla, samoin\n_karvaturri_ sekä _urri_ (\u003C turri), jota Kontiolahdella tavataan\nsanonnassa: \"urri, urri, ukonkoira\".\n\nToisenlaatuinen hyönteinen on _ukontäi_, jota Iisalmelta saadussa\ntiedonannossa selitetään \"muutaman sentin pituiseksi kovakuoriaiseksi\".\nSen vastine on Inarin lapin _päjän tikki_ 'ukontäi', jolla ymmärretään\nisoa maakiitäjää ja jonka uskotaan ilmoittavan ukkosen tulon, sillä\n\"vähää ennen se astelee polkua pitkin\". Sitä ei saa tappaa, muuten\nukkonen voi surmata tappajan (T.I. Itkonen, KV 1935, 83). Koltat\nkäyttävät siitä nimitystä _tiermaz tikk_ 'ukkosen täi'.\n\nTodennäköisesti samaa hyönteistä tarkoittaa Paulaharju puhuessaan\n_turilaista_, \"isoista, mustista elävistä\", joiden Kolarissa uskotaan\ntulevan peltoon \"oikein kovasta _ukoniilestä_\" (S V, 2, 254).\n\nKolmas Ukosta nimensä saanut hyönteinen on jo Jusleniuksen ja\nGananderin mainitsema _ukonlehmä_ 'leppäkerttu' (Coccinella) eli,\nniinkuin Kiteellä selitetään, \"pieni punainen mullassa elävä kiitäjä\".\nTämä nimi on muistiinpantu sekä Vienan Karjalassa (Rukajärvellä) että\nRuotsin suomalaisten keskuudessa (Östmarkissa). Itä-Suomessa sillä on\ntoinenkin nimi _jumalan lehmä_, jolla on venäjänkielinen vastine ja\njoka todennäköisesti venäjästä saatuna käännöslainana esiintyy myös\nvepsässä, vatjassa, virossa ja syrjäänissäkin. Samaa merkitsee\nruotsissa _gudsko_ (Vilkuna, FUF XXIV, 200 ss.). Mistä johtuu, että\ntätä hyönteistä on eri tahoilla sanottu lehmäksi, on tyydyttävää\nselitystä vailla. Leppäkerttu on esiintynyt myös ilmojen ennustajana\n(Maija Juvas, FUF XXIV, 183 ss.; Holmberg (Harva), Vir. 1923, 122 s.).\n\nVielä vaikeampi on päättää, missä suhteessa ukkoseen on ollut _ukon-\neli ukkosenkorento_, jolla on \"valkeanharmaat, läpikuultavat siivet\" ja\njota toisin paikoin on sanottu _sudenkorennoksi_.\n\nUkkosen yhteyteen liittyy eräs lintukin, _ukon oinas_ = 'taivaanvuohi',\nScolopax (Parkano, Lappajärvi, Kärsämäki), vrt. liivin _pitkizkabrikki_\n'pitkäsen kauris' (Setälä, Sanastaja 1932, n. 10, 5) ja liettuan\n_perkuno ozelis_ 'ukkosen vuohi', jonka sanotaan ennustavan ukonilmaa\n(Balys, 222 s.). Samaa lintua tarkoittaa Suomen karjalan _ukon lammas_,\njota nimitystä muutamin paikoin rajan takana (esim. Repolassa ja\nTunkuella) käytetään 'leppäkertusta' (Vilkuna, FUF XXIV, 203).\n\n_Kasveista_ on ennen muita mainittava keltakukkainen _ukon- eli\nukkosennauris, ukonistukas tai ukonkaali_, jolla toisin paikoin on\nymmärretty (esim. Kurussa) 'peltokaalia' (Brassica campestris), toisin\npaikoin (Etelä-Pohjanmaalla) 'peltoretikkaa' (Raphanus raphanistrum).\nI. Hätösen Suomen kasvion (402) mukaan pellolla kasvava _ukonnauris_ on\nErysium cheiranthoides, jonka nimi Vakka-Suomessa on _pitkäsen palko_\neli _pitkäsen kylvö_ (vrt. Vanamo VII, 149). Marttilassa taas\n\"pitkäisenpalko\" on Elmgrenin tiedonannosta (S 1857, 182) päättäen\nollut Turritis glabra, ruots. _tornört, skogskål_ (A. Lyttkens, Sv.\nväxtnamn II, 923 s.). Mahdollisesti näillä kaikilla nimityksillä on\nalun perin tarkoitettu samannäköistä, keltakukkaista kasvia.\n\n_Ukonlehti_ 'isolehtinen takiainen', Lappa nemorosa (Sulkava, Jaakima,\nSortavalan mlk.) on Ruotsissakin ja muualla asetettu ukkosenjumalan\nyhteyteen, ruots. _Torsborre, Tordönsskräppa_, tansk. _Thors skræppe,\nTordenskræppe_, pohj.-saks. _Tönnersbläden_ (A. Lyttkins, Sv. växtnamn\nI, 93 s.).\n\nLisäksi mainittakoon _ukonkuusi_ 'iso ohdakelaji' (Viitasaari),\n_ukonlumme_, joka kasvaa \"vanhoissa nurmipelloissa\" ja jolla on\n\"lumpeenmuotoiset lehdet\" (Juuka, Leppävirta, Sotkamo) sekä _ukonkaura_\n'villi kauralaatu' (Haapavesi).\n\nItä-Suomessa ja Pohjois-Pohjanmaalla on 'maanmunastakin' käytetty\nnimitystä _ukontuhnio_ eli _ukkosentuhne_ (Simo) sekä Keski-Suomessa\n_ukonsieni_ (Keuruu, Iisalmi), jonka \"lahonnut tomu\" on soveltunut\nerinäisiin taikoihin (Mvt. 1194 §, Krt. I, 93, X 272). Ruotsin\nlappalaisetkin käyttävät siitä nimitystä _ädjä pasma_ (H. Grundström,\nLulelapsk ordbok. 3).\n\n\n\n\nUKON VAKAT\n\n\nKun maata viljelevän kansan menestys on ollut Ukon myötävaikutuksesta\nriippuva, on ymmärrettävää, että juuri tämä jumala on Agricolan\nluettelossa saanut suurimman huomion osakseen. Ukko on\nmuinaisjumaliemme joukossa ainoa, jonka palvonnasta Agricola kertoo.\n\n    Ja quin Keuekyluö kyluettin/\n      silloin vkon Malia iootijn.\n    Sihen haetin vkon Wacka/\n      nin ioopui Pica ette Acka.\n    Sijtte palio Häpie sielle techtin/\n      quin seke cwltin ette nechtin.\n\nNäistä säkeistä käy ilmi, että Ukolle on kevätkylvön aikana ollut\ntapana järjestää perhekunnan piiriä laajemman yhteisön kesken ylettömät\njuomingit, joihin naisetkin ovat osallistuneet. \"Ukon maljan\" ohella\nmainittu Ukon vakka esiintyy Agricolalla toisaalla itse juhlan nimenä.\nSiinä huomautuksessa, jonka hän on liittänyt Uuden testamentin\nsuomennoksessa Roomalaiskirjeen 12. lukuun, luetellaan näet\npaheksuttavien katolisten menojen yhteydessä mm. vanhan kansan\n\"Jakeet\", \"Kekrit\" ja \"Wconwacat\". \"Ukon vakat\" tavataan myös Kuopiossa\n1670 pidetyn kirkollisen tarkastuskokouksen pöytäkirjassa, jossa\nsanotaan: \"Täällä samoin kuin Pielisen ja Iisalmen pitäjissä suurin\nosa ei pidä minään syntinä vanhojen, esi-isiensä taikamenojen\nnoudattamista, jommoisia ovat _Olewin lambat, Kekri lambat, Catrinan\nlahjat, Dapanin maljat, Ukon wakat_ jne.\"\n\nViimeksi mainitussa lähteessä ei lähemmin kerrota, miten tai milloin\ntuota Ukon juhlaa vietettiin, mutta kun tämä vanhojen menojen luettelo\nalkaa Olavin päivästä, heinäkuun 29:nnestä ja jatkuu syyspuolen\nkalenteria seuraten aina Tapanin päivään asti, jonka jälkeen vasta\nmainitaan \"Ukon vakat\", voitaneen päättää, että puheena olevaa juhlaa\nvietettiin Savossa kevätkesällä ennen Olavin päivää. Varmaankin\nalkukesän kuivuus, joka on omiansa suuresti vahingoittamaan satoa,\nantoi maanviljelijöille aiheen viettää juuri tällöin noita Ukolle\nomistettuja pitoja.\n\nTodistuksena siitä, että Ukon maljan juominen muodosti pitojen\ntärkeimmän osan, niinkuin Agricola kertoo, tarjoaa samanaikainen\nSavonlinnan läänin talonpoikain Kustaa Vaasalle lähettämä\nvalituskirjelmä noin v. 1545, jossa rahvaan sanotaan saaneen maksaa\nsakkoa 8 puntaa (= 32 tynnyriä) vehniä Ukon kunniaksi järjestämistään\njuomingeista, _thordhns gilde_. Kun kirjelmässä ei tässä kohdin puhuta\nteurasuhreista, näyttää siltä, ettei uhrieläinten teurastaminen\nvälttämättä kuulunut \"Ukon vakkojen\" yhteyteen.\n\nLaajin asiakirjoissamme säilynyt kuvaus Ukon maljan juomisesta tavataan\nHauhon, Tuuloksen ja Lammin käräjäin pöytäkirjasta 1662, jossa Sigfrid\nAntinpoikaa Hauhon pitäjän Kokkilan kylästä syytetään mainittujen\nmenojen toimeenpanosta. Esitämme tästä kiintoisasta ruotsinkielisestä\nasiakirjasta seuraavan suomennetun otteen.\n\nPapisto syytti Kokkilan kyläläistä Sigfrid Antinpoikaa, joka oli\nhoukutellut naapurimiehiä ja -naisia epäjumalanpalvelukseen siten, että\nhän keväällä suuren kuivuuden vallitessa oli käynyt ympäri\nkehoittamassa naapureitaan hankkimaan muutamia kannuja olutta ja\nseuraamaan häntä rantaan juomaan Ukon maljan (Tordööns skåll) sekä\nrukoilemaan tältä sadetta. Tätä kehoitusta muutamat heistä olivat\nnoudattaneet ja langenneet järven partaalla polvilleen, Sigfrid itse\noli astunut veteen vyötäisiin asti, heittänyt käsillään vettä ilmaan\nsekä juonut siellä maljan.\n\nTämän johdosta Sigfridiltä tiedusteltiin, oliko hän siten menetellyt,\njolloin hän kyllä tunnusti kehoittaneensa naapureitaan lähtemään hänen\nkanssaan rantaan rukoilemaan Jumalalta sadetta ja juomaan hänen\nmaljansa, mutta ei Ukon (Tordööns) tai jonkun muun, niinkuin häntä\nsyytetään. Sen voivat todistaa hänen seurassaan olleet, nimittäin vanha\nratsumies Martti Jaakonpoika, Maunu Heikinpoika, Riitta Sigfridintytär,\nAgneta Fransintytär ja Valpuri Martintytär, kukin Kokkilan kylästä.\nNämä todistivat kaikki niinkuin Sigfrid eivätkä halunneet ilmaista\nnoudattamiaan pakanallisia menoja, vaikka heitä monin tavoin\nkehoitettiin lausumaan totuus, vieläpä koetettiin viekoitella siihen.\nMutta lopulta saatiin vanha typerä Maunu Heikinpoika tunnustamaan\nSigfridin käyneen talosta taloon vaatien kokoontumaan järven rannalle\nja juomaan Ukon maljan (Tordööns skååll), jotta pikemmin saisivat\nsadetta. He olivatkin noudattaneet hänen neuvoaan, koska hän sanoi sen\nennen auttaneen, ostaneet yhdessä 9 kannua olutta, langenneet sitten\n(rannalla) polvilleen piiriin (utj een Ringh), ja Sigfrid oli heille\nsanellut, kuinka heidän oli malja juotava, käyttäen seuraavia sanoja:\n\"Pyhä Vcko illman Isä, Jumalan käskyläinen, sadetta sinä meilen suo,\nettei cuivuis Kucka Caunis, wilia wihelä waipuis jne.\" Ja kun he sitten\nkukin puolestaan olivat maljan juoneet ja lukeneet sekä sitä ennen että\nsen jälkeen \"Isä meidän\" kolme kertaa, oli Sigfrid yksin mennyt\njärveen, heittänyt käsillään vettä ilmaan, niinkuin edellä kerrottiin,\nsekä siellä juonut maljan lausuen edellä mainitut sanat. Sitten kukin\nheistä oli lähtenyt kotiinsa erästä puroa pitkin, josta he Sigfridin\nneuvosta olivat heittäneet vettä toistensa päälle sanoen: 'näin\nsatakoon!' Muut kutsuttiin nyt sisään ja heille ilmoitettiin Maunun\ntunnustus, jolloin heidän kaikkien täytyi myöntää niin tapahtuneen,\nmutta he väittivät Sigfridin kieltäneen sitä tunnustamasta. Eikä\nSigfrid itsekään heidän tunnustuksensa jälkeen voinut sitä kieltää. Hän\nlausui vain suuren kuivuuden pakottaneen hänet näin tekemään, koska se\nennen esi-isäin käyttämänä oli auttanut eikä heitä siitä ollut pantu\nsyytteeseen.\n\nTästä arvokkaasta asiakirjalähteestä, johon K.R. Melander on\nensimmäisenä kiinnittänyt huomiota, ilmenee siis, että \"Ukon maljaa\" on\nkeväällä kuivuuden vallitessa ollut tapana juoda, vastoin Agricolan\njumalainluettelosta saatua käsitystä, myös Hämeen sydänseuduilla.\nMenot, jotka olivat _kyläkunnan keskiset_ ja joihin _uhriolut\nhankittiin yhteistoimin_, suoritettiin _järven rannalla_. Vaikka Ukkoon\nkohdistetussa rukouksessa, josta Hauhon käräjäin ruotsinkieliseen\npöytäkirjaan on merkitty suomenkielinen katkelma ja joka alkaa sanoilla\n\"Pyhä Ukko, ilman isä, Jumalan käskyläinen\", huomaa kristinuskon\nvaikutusta, palautuvat itse menot epäilemättä pakanuuden aikaan.\nSyytetty sanookin, että jo esi-isät olivat turvautuneet tällaisiin\ntapoihin. Varsin kiintoisa on tieto, että puheena oleviin menoihin\nliittyi taianomainen _vedellä kasteleminen_, jommoista tapaa on\nmuuallakin mm. kielisukulaistemme keskuudessa Itä-Venäjällä pidetty\ntehokkaana sateen tuottamistaikana. Lauri Kettunen kertoo Vermlannin\nsuomalaisilla taas olleen tapana, kun kesähelle kävi tuhoisaksi, kyntää\nauralla kuivan puron pohjaa, niin että kivet kolisivat, jolloin Ukko\nrupesi jyryämään ja tuottamaan kasvulle toivottua sadetta.\n\nTämä Kettusen mainitsema taika, joka perustuu käsitykseen, että maassa\nolevien vesisuonten tukkeutuminen aiheuttaa kuivuutta, minkä vuoksi\nlähteet ja purot oli puhdistettava, ei kuitenkaan aina eikä alun perin\nole kuulunut ukkosenjumalan palvontaan, vaan on samoin kuin muu\ntaianomainen sateenteko magian maailmassa itsenäinen ilmiö.\n\nEdellä mainitusta asiakirjasta huomaa lisäksi, ettei hauholaisia ollut\nennen pantu syytteeseen Ukon maljan juomisesta. Ukon juhlaa oli siis\ntäällä vietetty esivallan siihen puuttumatta kautta koko katolisen ajan\naina 1600-luvulle asti. Samoin näyttää asian laita olleen Savossa,\nsillä kun Kuopion seurakunnan tarkastustilaisuudessa 1670 talonpoikia\nnuhdeltiin Ukon vakkojen ja muiden tähän verrattavien menojen johdosta,\nnämä huomauttivat, \"etteivät heidän pappinsa ole sitä heiltä\nkieltäneet, vaan että heidän entiset pappinsa ovat siihen osallistuneet\nheidän kanssaan\".\n\n\"Ukon vakat\", jota nimitystä ei tavata Hauhon käräjäin pöytäkirjassa,\nesiintyi Ukon kunniaksi kevätkesällä toimitettujen menojen nimenä mm.\nRautalammilla ja Viitasaarella vielä viime vuosisadan puolivälissä.\nMuistitiedon perusteella, joka kuitenkin saattaa olla pettävä, E.\nSalmelainen kuvailee v. 1852 näitä \"jo ammon aikoja hävinneitä\" pitoja\nseuraavasti:\n\nMäärättynä päivänä valittiin karjasta parahin lammas, tapettiin ja\ntehtiin ruo'aksi. Tätä keittoa niinkuin kaikkia talon muitakin varoja\npantiin sitte vähän kutakin lajia tuohesta tehtyihin vakkasihin ja\nkannettiin pitoja varten pyhitetylle harjulle, jota sanottiin \"Ukon\nvuoreksi\". Siihen jätettiin sitte ruo'at niinkun oluet ja viinatkin,\njoita myös piti runsaasti oleman, koskematta vuorelle yöksi. Mitä\naamulla katsomaan tullessa Ukon maistelemista ruo'ista oli jälellä, sen\nsöivät pito-miehet joukossa suuhunsa, vaan oluesta ja viinasta\nkaadettiin vähäisen Ukon vuorelle, ett'ei tulisi kovin poutaista kesää.\n\nSalmelaisen kuvauksessa herättää huomiota maininta, että Ukon vakkoja\nvarten teurastettiin \"karjasta parahin lammas\", jommoisesta\nteurasuhrista vanhemmat tiedonannot eivät tässä yhteydessä kerro. Itse\njuomingeista, jotka Ukon vakoille ovat olleet erittäin leimaa antavia,\nSalmelainen sitä vastoin ei mainitse paljon muuta kuin että \"oluesta ja\nviinasta kaadettiin vähäisen Ukon vuorelle, ettei tulisi kovin\npoutaista kesää\". Tapa asettaa koskemattomat uhriantimet _yön ajaksi_\ntuohivakkasissa Ukolle pyhitettyyn paikkaan muistuttaa maanhaltijoille\ntoimitettuja uhreja. Puhuessaan Ukon vakkain alkuperästä Rautalammilla\nSalmelainen lisäksi sanoo jonkun \"matkustajan\" opettaneen kansalle,\nmillaisilla menoilla ja millä harjulla Ukkoa oli lepytettävä.\n\nMissä Ukon vakkoja tuli pitää, otti matkustaja itse määrätäksensä, ja\nmaita ensinnä katseltuansa, oli hänestä Säkkäränmäen ja Heinolan\ntilojen välillä oleva kukkula siksi tarpeeksi sopiva. Sillä harjulla,\njota tänäänkin vielä sanotaan \"Arpaharjuksi\", heitettiin sitte yhteisen\npäätöksen mukaan arpa, kummanko talon Ukon vakkoja tulisi pitää, kun se\npito-paikka siinä niiden keski-välillä oli. Arpa lankesi Heinolan\nkyläläisille, jotka siitä lähtien monta aikaa pitivät Ukon vakkoja\nSäkkäränmäkeläistenkin puolesta; mutta aikoja voittaen riitautuivat\nkylät keskenänsä ja alkoivat viettää pitoja eriksensä kumpikin.\n\nOnko Rautalammin \"Arpaharju\" juuri tästä saanut nimensä, on kuitenkin\nkysymyksenalaista. Erityisesti huomiota ansaitsee Salmelaisen\nmainitsema \"Ukonvuori\" ukkosenjumalan juhlintapaikkana olettaen, että\ntämä tieto todella perustuu kansanomaiseen perinteeseen. Tällöin\nsaattaisivat eräät muutkin, melko yleiset paikannimet sellaiset kuin\n_Ukonmäki, Ukonvuori, Ukonsaari_ olla vanhojen, Ukolle omistettujen\npalvontapaikkain nimiä. Tietenkin puheena olevat paikat ovat voineet\nsaada nimensä myös siitä, että ne erityisesti ovat olleet ukkosen\niskuille alttiita, mutta on muistettava, että monet kansat ovat juuri\nsellaisissa paikoissa palvoneet ukkosenjumalaa.\n\nKarjalassa on säilynyt tietoja myös, millaisista maltaista Ukon olut\noli pantava.\n\nKun pouta rupesi pitkälliseksi, ruvettiin sitä torjumaan ja tehtiin\n_ukon vakat_. Pantiin ohria vakkaan hyvä joukko ja asetettiin ne ylös\nräystäälle sadetta odottamaan. Sitten kun satoi ja jumalan vesi ne\nkasteli, idätettiin ne maltaiksi ja laitettiin juomaksi. Kun sitä\nsitten juotiin, niin laulettiin ja kiitettiin Ukkoa sateesta (Kitee. A.\nLönnbohm. Mvt. 454 §).\n\nPoutavuosina kun ei satanut viljan teritessä, niin pantiin jyviä\nvakkaan katolle (ukonvakka); sitten satoi niiden päälle, kun\nrukoiltiin. Ne itivät sitten ja niistä tehtiin maltaita, joista tehtiin\n'vuassoo' (sahtia) (Rääkkylä. A. Hyvärinen. Mvt. 454 j).\n\nIsäni kertoi aikoinaan kuulleensa puhuttavan Ukon maltaista. Sen mukaan\nolisi pitkän poudan aikana asetettu maltaita räystäälle; uskottiin\nukkosen pilven ne kastelevan s.o. tuovan sadetta, kun maltaat oli\nräystäällä (Tohmajärvi. E. Vatanen. SS).\n\nYksityiskohtaisempi kuvaus siitä, miten Ukon vakkoja valmisteltiin ja\nvietettiin Kurkijoella kussakin talossa vuoronperään, sisältyy\nseuraavaan S. Paulaharjun muistiinpanoon:\n\nMissä talossa oli ne määrä pitää, niin sen pit tietää, jotta keväällä\nkun oli pitkät pouat, niin sen talon pit panna tuvan katolle astioissa\nrukiita tai otria. Se jumala jo ties, jot sitä varten pannaan, jot\nsitten satoi vettä, jot viljat kastuit. Niist viljoist sit tehtiin\nmaltasii. Ja sitten piettiin rukouspäivä ulkona. Koko kylän miehet ja\nnaiset, vanhemmat semminkin kokoontuivat taloon. Pöyät, tuolit, penkit\nvietiin ulos. Syötiin piirakkaa, makiaa kiisseliä, vellii, maitoo,\nvoita, ja oltt juotiin. Olut oli siunattua, ja se oli pantu niistä\nmaltaista, joita katolla oli kostuteltu. Tehtiin myös rukous,\nrukoiltiin maan heilmän eestä, jotta jumala antais tarpeellisen ilman.\nJuhla oli kesäkuus kuivuuen aikana. Ukon vakkoihin ei vienyt kukaan\nkerallaan mitään nautittavaa. Oli kunnia sille, joka sai sen pitää ja\nkaikki menivät niihin mielellään. Juhlassa lopuksi arvottiin, mihin\ntaloon tulee ensi kerralla (Kotis. 1910, 63-64).\n\nJyvien asettaminen katon räystäälle sateen saamiseksi on ollut tunnettu\nmyös Vermlannin suomalaisten keskuudessa, vaikka nämä eri tahoilla\nmuistiinpannut tavat eroavatkin toisistaan. Jälkimmäisten Ukon juhlaa,\njoita sanotaan olleen kaksi touonalkajaisten ja juhannuksen välisenä\naikana, jos pouta uhkasi turmella kylvökset, Helmi Helminen kuvailee\nKaisa Vilhuselta saamiensa tietojen perusteella seuraavasti:\n\n\"_Pitää tehä ukoinkunnian, niin soa vettä_\", sanottiin poutakesänä.\nUkoinkunnioissa tarvittiin ensimmäiseksi _ukoinsuppu_ eli\npoutatuohinen. -- -- -- Suppu tehtiin pellon kuivuneimmassa reunassa.\nSuppu oli tavallisen tuohisen muotoinen. Siihen pantiin turve, joka oli\notettu eteläpuolelta kaivon. Turpeeseen isäntä pani kolme jyvää\nkustakin siemenlajista ja uhriksi hopeata. Isäntä vei ukonsupun katolle\nkeskipäivällä. Vaatteina oli vain valkoiset alushousut ja paita, jotta\nUkko näki, että oli liian lämpöistä. Suppu pantiin keskelle eteläistä\nvesiräystästä; jos pani pohjoisräystäälle, ei tullut niin pian vettä.\n-- -- -- Tullessaan pois isäntä vihelsi tuulta. Suppua kasteltiin joka\ntunnin päästä niin kauan kuin rupesi satamaan. Oluella piti kastella,\njotta Ukko huomasi, ettei ollut vettä. -- -- -- Kun suppu oli saatu\nvalmiiksi, vietiin hopeata siihen pellon nurkkaan, joka ensimmäisenä\noli ruvennut kuivumaan. Hopean viereen kaadettiin 'ryyppäys' olutta.\nSitten kutsuttiin kokoon isännät läheltä tupaa pitämään ukonkunnioita.\nMiehet ensin söivät ja joivat sisällä tuvassa, vaimot ja lapset joivat\njäljestä. Kun sade tuli, ukonsuppu otettiin pois ja vietiin sen pellon\nreunaan, jonne hopeata oli uhrattu. -- -- -- Leikkuuseen asti suppu oli\npellonreunassa, sitten isäntä vei sen riihen sillan alle. -- -- --\nUkoinkunnioita vietettiin vain juhannukseen asti, ei koskaan\njuhannuksen jälkeen.\n\nHelmi Helminen kertoo edelleen, että kun poudan jälkeen ensi kerran\nsatoi, tehtiin pidot, _ukoinkeikkeet_ (keikkeet = pidot, menot), jota\nvarten valmistettiin väkevää olutta, sillä \"mitä enemmän väki oli\njuovuksissa, sitä enemmän tuli viljaa\". Olutta annettiin myös\nelukoille.\n\nNäitä eri tahoilta saatuja muistitietoja tarkastaessa ja keskenään\nvertaillessa huomaa, ettei Ukon \"suppu\" jyvineen ole Vermlannissa\nnäytellyt samanlaista osaa kuin \"vakka\" karjalassa. Vermlannissa se on\nollut pelkkä taikaväline; kastelemalla keväällä turpeeseen pantuja\njyviä koko pouta-ajan on niitä ilmeisesti pyritty idättämään ja\nkasvattamaan, jotta pellon oraatkin saisivat kosteutta ja siitä\nvoimistuisivat. Karjalassa taas näyttää vedotun itse Ukkoon:\nasettamalla ohria tai rukiita vakkaan katolle houkuteltiin Ukkoa\nantamaan sadetta, jotta hän, kun jyvät näin imeltyvät, sitä pikemmin\nsaisi olutta.\n\nKarjalassa puheena oleva tapa näyttää siis liittyneen läheisesti itse\nUkon juhlaan. Valmistettiinhan noista katolla sateen imellyttämistä\njyvistä juuri se juoma, jota Ukon vakoissa käytettiin. Vermlannissa\ntaas, vaikka sanotaankin, että \"_ukoinkunnioissa_ tarvittiin ensiksi\n_ukoinsuppu_\", ei tämä \"suppu\" sisältöineen ole missään suoranaisessa\nyhteydessä niiden juominkien kanssa, joita vietettiin Ukon kunniaksi ja\njoita varten, kuten Helminen sanoo, \"tehtiin väkevää olutta\".\n\nJoroisista on sellainenkin tieto, että \"entisinä aikoina vietiin\nkylvämään ruvetessa siemenkoppa mäelle ja näytettiin Ukolle, mitä lajia\nsiinä on, jotta hän sitä tietäisi kasvattaa\".\n\nKun Agricola sanoo: \"Sihen haetin vkon _wacka_\", voidaan olettaa, että\nmyös nämä sanat viittaisivat johonkin tiettyyn esineeseen, joka\nerityisesti on ollut Ukon menojen kohteena ja jota ehkä voitaisiin\nverrata noihin \"vakkoihin\", \"astioihin\" tai \"suppuihin\", joista edellä\non ollut puhe. Karjalaisten menoja silmällä jntäen on kuitenkin vaikea\nymmärtää, minkä vuoksi tuota katolla ollutta \"vakkaa\" enää olisi\ntarvittu, kun juomingeissa käytettävä olut jo oli valmistettu siinä\nimeltyneistä jyvistä. Pikemminkin voisi Agricolan hämäriin sanoihin\nsovelluttaa vermlantilaisen \"Ukon supun\", mutta sitäkään ei kerrota\nkäytetyn kevätkylvön aikana, vaan vasta kun vilja poutakesänä oli\nalkanut kärsiä kuivuudesta. Sitä paitsi on huomattava, että Ukon vakan\n\"hakemiseen\" Agricolalla liittyvät välittömästi sanat \"nin ioopui Pica\nette Acka\", jotka antavat aihetta päättää, että \"vakalla\" tässä\ntarkoitetaan jotakin muuta, todennäköisesti Ukon pitoihin kuuluvaa\nkestitystä.\n\nVanhalla _vakka_-sanalla on näet aikaisemmin ollut laajempi merkitys\nkuin nykyään. Arvi Korhonen on ns. vakkalaitosta käsittelevässä\ntutkimuksessaan todennut, että puheena olevaa sanaa on Virossa käytetty\nmm. kestitysveron nimenä. Kun olut muodosti siinä tärkeimmän osan, on\neräässä 1500-luvun lähteessä _vakka_ (Wacke) ja _olut_ (Bier) voitu\nrinnastaa aivan kuin ne olisivat samaa merkitseviä. Toisessa\nsamanaikaisessa asiakirjassa esiintyy \"vakan\" asemesta _gilde_-sana\nilmeisesti juomingin merkityksessä. Jälkimmäisen nimityksen olemme\ntavanneet jo tuon Kustaa Vaasalle lähetetyn valituskirjelmän\nruotsinkielisessä tekstissä, jossa \"thordhns _gilde_\" epäilemättä\ntarkoittaa \"Ukon vakkoja\". Ja samoihin juominkeihin viittaavat\nPalmskiöldin kokoelmiin sisältyvässä, Agricolaan perustuvassa\nruotsinkielisessä käsikirjoituksessa (311) sanat \"thå druko the hans\n_gijlle_\".\n\nVanhoissa runoissamme ymmärretään \"vakoilla\" niin ikään _juominkeja tai\npitoja_. Esimerkkinä mainittakoon muudan Pohjanmaalta saatu runo, jossa\nkerrotaan, miten Ahti ym. juopuivat \"Saarialan juomingista, Kirja\nWerkulan wakosta\". Vastaavanlaisia säkeitä on muistiinpantu Vienan\nKarjalassa (I, 2, 727, vrt. 784):\n\n    noissa Päivölän pioissa,\n    Kirjoverkolan vakoilla.\n\nKaakkois-Karjalassa Jaakkiman seuduilla Lönnrotin kirjaanpanemassa\nLemminkäisen runon katkelmassa äiti varoittaa poikaansa lähtemästä\n\"saarelaisten vakkolahan\" sanoen:\n\n    Älä lähe, poikueni,\n    tulee vahinko vakoissa,\n    veren juoksu juomingissa.\n\nNäistä esimerkeistä käy siis ilmi, että juominkeja yleensä,\nmahdollisesti alun perin kuitenkin vain palvontamenoihin liittyviä, on\nsanottu \"vakoiksi\". Pelkästään pitoja tarkoittanee sananparsi:\n\n    \"Vaimojen vakat kylässä,\n    minä luulin muiksi häiksi.\"\n\nSavossa ja Karjalassa kerrotaan juodun \"karhun vakkoja\" eli\n\"vakkajaisia\" myös pedon peijaisista puhuttaessa.\n\n_Vakka_-sanasta, johtuu lisäksi inkeroisten _vakkove_ (= vakkue),\njonka nimistä juhlaa on Länsi-Inkerissä vietetty sateen saamiseksi\nsuurenmoisilla olutpidoilla, vaikka puheena oleva juhla\nkreikkalaiskatolisen kirkon vaikutuspiirissä olikin kiintynyt toisaalla\nPetron (29/6) toisaalla Iljan (20/7) vanhaan kalenteripäivään.\nJälkimmäisen juhlan viettoa kuvaillessaan O. Groundstroem kertoo\nmatkakertomuksessaan 1861, että yksin Tarinaisten kylässä, jossa oli 43\ntaloa ja 152 miehistä asukasta, tarvittiin oluen valmistukseen 25\nsäkkiä maltaita. Vaikka viinaakin käytettiin runsaat määrät, oli olut\nkuitenkin vanha varsinainen uhrijuoma ja sen \"keittäminen tärkein\ntoimitus\". Oluenpanoon oli jokaisen talonisännän otettava osaa \"tilan\nja varan mukaan\". Kun juoma oli valmis, se vietiin riiheen, joka varta\nvasten oli koristettu pyhäinkuvilla, kirjailluilla liinoilla, vihreillä\noksilla ym. ja jonne sitten sekä vanhat että nuoret kokoontuivat\npyytäen laulussaan pyhää Iiliaa ja Petroa vieraikseen. Juhlan isännällä\npiti olla \"iso riihi, johon mahtui monen talon pöydät\".\n\nJ. Lukkarinen huomauttaa, että inkeroisten Petron ja Iilian juhlissa on\nyleensä noudatettu aivan samoja menoja. Niissä laulettu juhlavirsikin\noli sama, vaikka se petrona aloitettiin sanoilla\n\n    Pyhä Petro armollinen,\n    Iilia pyhä isäntä,\n\nkun taas iiliana\n\n    Iilia pyhä isäntä,\n    pyhä Petro armollinen.\n\nSoikkolan kirkonkylässä, missä yhteisjuhlan tarpeet koottiin taloja\nmyöten, kylänvanhin suoritti tämän keräyksen. Juhlaoluen keittäjiksi\nvalitut henkilöt toimivat samalla juhlamenojen ohjaajina. Yleisö saapui\npitoihin tavallisesti puolen päivän tienoissa, sitten kun\njumalanpalvelus kirkossa oli päättynyt. Mukana oli myös pappi\npyhäinkuvineen. Harkkolassa juhlamenojen johtaja kulki vielä kelloa\nsoittaen kylän halki kutsuen kyläläisiä vakkueeseen sitä varten\nvarustetulle riihelle. Kuominassa eli riihen eteishuoneessa kuvain\nkantajat asettuivat etualalle, ja pappi siunasi läsnä olevan väen\nheitellen sen päälle pyhitettyä vettä. Samoin hän siunasi olutkorvot ja\ntynnyrit, joiden laidoissa paloi tuohuksia. Vasta kun papilliset\ntoimitukset olivat päättyneet, alkoi menojen kansanomaisempi puoli,\njolloin neitoset aluksi esittivät edellä mainitun juhla virren. Sitten\navattiin kuominasta riiheen viepä ovi sekä, jos väkeä oli runsaasti,\nmyös jokin riihen ikkunoista, joista riihessä olevat toimihenkilöt\nottivat vastaan yleisön mukanaan tuomat tyhjät olutkapat ja palauttivat\nne täytettyinä. Isännän toimiessa juomanlaskijana emäntä kutsui vieraat\nkuominaan järjestettyjen pitopöytien ääreen.\n\nVarmaankin vanhinta tapaa on seurattu siellä, missä tätä juhlaa on\nvietetty ulkosalla, kuten asian laita enimmäkseen on ollut Narvusissa,\nInkerin läntisimmässä osassa. Muutamin paikoin oli menoille omistettu\ntietty vakituinen viettopaikka, jollainen mainitaan olleen mm.\nLaukaansuussa \"saareksi\" sanotussa joen niemekkeessä. Väikylässä taas\nkerrotaan Petron pitoja pidetyn kulloinkin vuorossa olleen talon\npihamaalla, jonne juhlayleisöä varten oli katettu pöydät. Täällä oli\nviimeisenä juhlapäivänä lisäksi tapana käydä rannassa olutpuolikoita\npesemässä, jolloin myös uitettiin sekä aikaihmisiä että lapsia, keitä\nvain tavattiin. Epäilemättä tämä tapa edusti täällä samaa sateen\ntekemisen taikaa kuin Hauholla toimeenpantu vedellä kasteleminen.\n\nVirsi, joka laulettiin Länsi-Inkerin vakkovejuhlassa ja josta on useita\ntoisintoja, esitettäköön tässä sellaisena kuin sen kuulin Soikkolan\nLo'an kylästä Suomeen paenneelta, 73-vuotiaalta Anna Jegorovnalta:\n\n    Pyhä Iilia isäntä,\n    pyhä Petro armollinen,\n    laske maahan taivahasta,\n    laske maahan maajalalle,\n    käypä meille vierahisiin,\n    meill on viinat viienlaiset,\n    oluet yheksänlaiset,\n    meill on saijat sarvelliset\n    kakut kahen-kuorelliset\n    pyhän Iilian varaksi,\n    pyhän Petron kunniaksi.\n    Tuo sie pilvi tullessais,\n    hattarainen havukkain,\n    kasta meiän kagrojamme,\n    ojentele otriamme,\n    ei kasva kas'essa kagrat,\n    ei noise not'ossa otrat,\n    kaikk sie poltit pou'illas,\n    vaivasit varin ajalla.\n\nKun samaa virttä on laulettu sekä Petron että Iilian päivänä, tulee\najatelleeksi, että se alun perin on kuulunut jompaankumpaan, johon\nviittaavat myös sellaiset yksikölliset sanonnat kuin \"tuo sie pilvi\ntullessais\" tai \"kasta mei'än kagrojamme\" Siihen katsoen, ettei Petro\noikeastaan ole ollut mikään sateen antaja niin kuin Iilija ukkosen\nhaltijana, voidaan olettaa, että puheena oleva virsi on alun perin\nollut Iilialle omistettu. V.J. Mansikka arveleekin, että tämän\n\"Iljan virren on täytynyt syntyä p. Iljan kultin yhteydessä\nesitetyistä rukousluvuista\". Huomattava on kuitenkin, että vanhan\nkreikkalaiskatolisen kalenterin mukainen Eliaan päivä on ollut kovin\nmyöhään kesällä, uuden ajanlaskun mukaan vasta elokuun puolella,\njolloin sateen saaminen ei enää ole viljalle yhtä tärkeätä kuin\nalkukesän päivinä. Kun eräissä virren toisinnoissa lisäksi sanotaan\n(esim. III, 1569): \"ojentele odriamme, ruttele rukihiamme!\" tuntuu\noudolta, että rukiinkin on tällöin vielä katsottu tarvitsevan sadetta.\n\nNäin ollen herää kysymys, olisiko tämä inkeroisten _vakkove_, vaikka\nvieras vaikutus onkin jättänyt siihen leimansa ja vaikka sitä monin\npaikoin on vietetty jonkin 'tsasouvnan' eli rukoushuoneen tai sen\njäännösten äärellä, sittenkin pohjimmaltaan pakanuuden aikainen Ukon\njuhla, jonka vietto sellaisena edellyttää nykyistä aikaisempaa\najankohtaa. Tähän kysymykseen on sitä enemmän aihetta, kun Hevaan\nLenttisissä mainitaan vakkovevirressä myös Ukko Iilian ohella\nseuraavassa A. Alavan tekemässä muistiinpanossa (IV, 4029):\n\n    Pyhä ukko armolliin,\n    Iilia pyhä isäntä!\n    Tye meille vierahisse,\n    saa meille käyymmäks'\n    rukiihia ruttamaan,\n    toukoja tomoittammaan!\n    Eivät kasva meiän kagroit,\n    ei ruta meiän rukihiit\n    eik' tomua toukopellot.\n\nV. Porkan samasta kylästä aikaisemmin eli 1881-83 saamassa toisinnossa\npuhutaan yksinomaan Ukosta. Onpa itse virttäkin sanottu \"Ukko-virreksi\"\nja laulettu \"Ukko-päivänä\" (Pedroin pyhänä). \"Ken laulaa Ukko-päivänä\nsaa ensiksi maistaa olutta.\" Porkka kertoo lisäksi, että \"Lenttisin\nkylässä löytyy aidattu paikka, jossa ennen juotiin ukko-olutta ja\nluultavasti uhrattiin, 'palveltiin Ukkoa'\" ja että \"vielä nytkin niillä\npaikoin olevan tuvan luona lauletaan Ukko-virsi\".\n\nPorkan muistiinpanema laulu alkaa sanoilla (IV, 1910):\n\n    Pyhä Ukko armolliin,\n    tyy meilen vierahisse,\n    saa meilen käymäksi,\n    anna maillees makkua,\n    pellollees pehmitystä!\n    Eivät kasva meillä kagrat,\n    ei ruta rukihetkaan.\n\nVirren 4. ja 5. säe tavataan myös Alavan muistiinpanossa yksinomaan\nUkkoon kohdistettuna (IV, 4029: 10-12):\n\n    Pyhä ukko armollinen!\n    Anna mailles' makua,\n    pelloilles' pehmityst'!\n\nPuheena olevien säkeiden vastine esiintyy lisäksi Gottlundin\n1830-luvulla Savon ja Karjalan rajamailla muistiinpanemassa Ahdin\nmaitten kylvöä esittävässä runossa (VII, 3, 273: 11-12, 54-55):\n\n    toivoo maallen makua,\n    pelloillen pehmitöstä.\n\nMielestäni nämä säkeet ovat omiansa osoittamaan, että ainakin Hevaalla\nvietetyn Ukon juhlan virressä ja varmaankin myös itse Ukon juhlan\nvietossa on muinaissuomalaista perua, vaikka juhlan viettoaika täällä\nonkin kiintynyt Petron päivään, joka kreikkalaiskatolisen kirkon\npiirissä on kesän suurimpia juhlapäiviä. Se seikka, että \"Ukko-virsi\"\ntäällä lisäksi esiintyy keväisen, luonnon talviunesta herättämistä\nesittävän Sampsan virren yhteydessä, viittaa Ukon vakkojen varhempaan\nviettoaikaan. Sampsan virteen sisältyvät myös nuo Gottlundin\nmuistiinpanemat sanat, jotka soveltuvat paremmin Ukkoon kuin Sampsaan.\n\nKuten mainittu, Agricola kertoo Ukon kunniaksi vietetyistä juomingeista\njo _kevätkylvön_ yhteydessä. Kuhmoisissa muistellaan vieläkin, miten\nkeväällä, kun toukoviljan siemen oli saatu maahan, ennen vanhaan\ntoimeenpantiin juhlallinen _touonjuonti_. Näihin menoihin kuului myös\nvaltavan suuren, jo syksyllä tai jouluna leivotun _touko- tai\nkylvöleivän_ syönti, josta on tietoja maamme eri puolilta. Niinpä\nKiteellä \"_joululeipä_ syötiin sinä päivänä, kun alotettiin kauran,\notran ja rokan kylvy\". Leipä lohkottiin muruiksi keitokseen, jota\njokainen talossa kävijä sai syödä. Pihtiputaalla pantiin jo\n_ensimmäisistä uutisista_ leivottu _ensimmäinen leipä_ hinkaloon, jossa\nsitä säilytettiin kevätkylvöön asti. Marttilassa tämä _syksyllä_ tehty\nleipä oli joskus leiviskän painoinen rukiinen kakku, johon leivottaessa\npainettiin talon avaimien kuvat, niin että aitan suuren avaimen kuva\ntuli keskelle. Kakku tuotiin ensi kerran pöydälle joulun aattoiltana ja\nsitten kunakin talvijuhlana aina kynttelin päivään asti, kunnes se\nkeväällä kylvöltä palattaessa paloiteltiin ja jaettiin kylvöllä\nolleiden kesken, jotta saataisiin hyvä viljavuosi. Toisin paikoin,\nkuten Joroisissa, _kyntöleipä_ oli niin suuri, että sitä \"kaksi henkeä\nuuniin kahdella lapiolla vyöräsi\".\n\nEsimerkkejä on myös siitä, että puheena olevalla leivällä oli vielä\nerikoinen muoto. Multialla ja muualla pantiin sen pintaan rukiintähkiä\npystyyn. Ristiinassa oli kylvökakun päälipuolella taikinasta tehtyjä\n\"töppyröitä\" ja mm. Lammilla sille tehtiin \"jalatkin\". Täällä sitä\nsanottiin \"sarvileiväksi\", jonka nimi tuo mieleen inkeroisten\nvakkovevirren \"saijat sarvelliset\". Pohjoispohjanmaalla joululeipä\ntehtiin joskus _karjun muotoiseksi_. Vastaavanlaista leipää\ntarkoittavat ruotsalaisten _julgalt_ ja virolaisten _joulu-orikas_,\njotka kumpikin merkitsevät 'joulukarjua'.\n\nGanander kertoo, että puheena oleva _toukoleipä_, joka hänen tietämänsä\nmukaan leivottiin jo heinäkuussa, tehtiin _Ukon kunniaksi_.\nHaapavedellä sitä onkin nimitetty suorastaan _Ukon leiväksi_ ja sen\npalasia on pantu myös kylvövakkaan siementen sekaan. Todennäköisesti\n_Ukon leipä_ johtuu siitä, että se on syöty kevätkylvön aikana\nvietettyjen Ukon vakkojen yhteydessä.\n\n_Touon juonnista ja toukoleivästä_, joilla on vastineet myös Ruotsissa,\npuhutaan lisäksi A.H. Reinholmin seuraavassa, viime vuosisadalla\nmuistiinkirjoittamassa kuvauksessa:\n\n_Kylviäisiä_ eli _toukoa juodaan_ Halikossa keväällä kun toukoa\nkylvetään. Toukoleipä, joka on jouluksi leivottu, otetaan silloin aitan\nsalvosta ja siitä leikataan osa jokaiselle. Kylviäisiksi on\ntavallisessa talossa pantu hyvää olutta noin 9 kapasta puoleksi ruis-,\npuoleksi ohramaltaita. Kylviäisiä kestää, kunnes kaikki viljat, ruis,\nohra, kaura, papu ja pellava on kylvetty, muista ei toukoa juoda.\n\nOn selvää, ettei vanhan kansan kylvöjuhlissa Ukkoa unohdettu. Ukkoon\nkohdistettuja kylvörukouksia onkin muistiinpantu eri tahoilla. Niinpä\nKoivistolla on kevätkylvön alkaessa anottu (XIII, 4, 13174):\n\n    Anna, Ukko, uutta viljaa,\n    anna Viljasille, anna vaivasille,\n    anna kaikille tarvitseville!\n\nVanha käsitys Ukosta juuri _sateen antajana_ kuvastuu selvästi\nseuraavista karjalaisista rukoussanoista (VII, 5, 4465, vrt. I, 4,\n1753):\n\n    Ukko taivahan jumala,\n    ilman päällinen isäntä,\n    kohota iästä ilma,\n    pilvi lännestä lähetä,\n    tule vettä vihmomaan --,\n    oraille nousoville,\n    viljoille virahtaville!\n\nKylvöä tehtäessä on Karjalassa käännytty myös Ukon tilalle myöhemmin\ntulleen pyhän Iljan puoleen (I, 4, 1742, vrt. VII, 5, 4446, 4448):\n\n    Pyhä Ill'a kormelitsa,\n    ylös touvot kasvattele!\n\nVanhojen perintätietojen säilyttämä _touonjuonti_ on tietenkin vain\nkalpea muisto niistä menoista, joista Agricola varsin värikkäästi\nkertoo ja joissa juomingit usein muodostuivat niin remuisiksi, että\nnaisväenkin humaltuessa\n\n    sijtte palio Häpie sielle techtin /\n    quin seke kwltin ette nechtin.\n\nNämä säkeet viittaavat _seksuaalisiin menoihin_, joita ei sovi\narvostella nykyajan ihmisen näkökulmasta ja joilla on saattanut olla\nhyvinkin vakava, taianomainen tarkoitus. Samalla tavalla on muuallakin\nmaailmassa pyritty edistämään viljan kasvua.\n\nNiin ymmärrettävää kuin onkin, että Ukon vakat soveltuvat erityisesti\njuuri kevätkylvöjen yhteyteen, ei mikään ole estänyt kääntymästä Ukon\npuoleen myös myöhemmin kesällä, milloin ankara kuivuus on kovettanut\nmaan ja surkastuttanut kasvillisuuden. Touontekoa myöhempään aikaan\nviittaavat selvästi mm. inkeroisten vakkovevirren sanat:\n\n    kaikk' sie poltit pou'illas,\n    vaivasit varin ajalla.\n\nMutta ei ainoastaan kovan kuivuuden vuoksi, vaan myös liiallisen tai\nepäedullisen sadesään johdosta on Ukkoa rukoiltu (I, 4, 1793):\n\n    vie sivu siniset pilvet,\n    kahen puolen kasse-pilvet!\n\nVaikka Ukolle omistetuista juomingeista onkin useita tietoja olemassa,\nsillä ukkosenjumalaa on etenkin kesän kuivuuden aikana kuviteltu\njanoiseksi jumalaksi, rajoittuvat ne tiedot, joissa puhutaan Ukolle\ntoimitetuista _teurasuhreista_ perin vähiin. Ainoa maininta on\noikeastaan vain Rautalammilta. Siihen katsoen, että muut ympärillä\nasuvat kansat ovat niihin turvautuneet, ei ole syytä epäillä, että\nsuomalaisetkin ovat niitä toimeenpanneet. Erittäin yleisiä ne ovat\nolleet Suomen ja Skandinavian Lapissa. Kun eräiltä Ruotsin\nlappalaisilta kysyttiin 1600-luvulla, minkä vuoksi hekin uhrasivat\nporoja ukkosenjumalalle, nämä vastasivat sen tekevänsä, \"jottei salama\ntuottaisi heille tai heidän poroilleen tuhoja ja jotta ukkonen antaisi\ntummista, paksuista pilvistään tarpeellista sadetta ruohonkasvun ja\njäkälän hyväksi\".\n\nVielä 1640-luvulla puhutaan virolaistenkin ukkosenjumalalle\njärjestämistä juoma- ja härkäuhreista, joita Johan Gutslaff kertoo\ntoimitetun Võhanda-joella vuosittain helatorstain tienoissa hyvän\nvuodentulon vuoksi. Tässä tilaisuudessa Pitkäisen pappi (Donnerpfaff),\nmuudan vanhus, luki seuraavan rukouksen:\n\n\"Ota Pikker! Härän annamme rukoillen, kaksisarvisen, nelisorkkaisen,\nkynnön ja kylvön tähden. Olki vaskinen, terä kultainen. Työnnä muuanne\nmustat pilvet, suureen suohon, korkeaan korpeen, laajalle lakeudelle.\nSimainen ilma, metinen sade meille kyntäjille, kylväjille. Pyhä Pikken,\nhoida meidän peltojamme, hyviä olkia alle, hyviä tähkiä päähän, hyviä\nteriä sisään.\"\n\nSamoin oli liettualaisten ja lättiläisten keskuudessa vielä 1500- ja\n1600-luvulla tapana toimittaa ukkosenjumalalle teurasuhreja. Viimeksi\nmainitun sataluvun alkupuoliskolla kertoo Viljannissa elänyt pappi,\nFabricius, että lättiläiset vielä hänen aikanaan kokoontuivat kovan\nkuivuuden vallitessa sankan metsän kätkössä oleville mäille, missä he\npalvoivat _Perhanasta_ ja rukoilivat tältä runsasta sadetta.\n\nVoidaan ajatella, että jotkut pyhimykset, joille toimitetuista\nteurasuhreista on tietoja olemassa, olisivat meillä tulleet entisten\nUkon uhrien perillisiksi. Huomio kiintyy tällöin erityisesti \"Iljan\nhärkiin\" ja \"Olavin lampaisiin\", joista edelliset teurastettiin Iljan\n(20/7), jälkimmäiset Olavin päivänä (29/7). Kun nämä juhlapäivät, joita\nvanhan luvun mukaisesti vietettiin parisen viikkoa myöhemmin kuin\nnykyään, sattuivat rukiinleikkuun aikaan, on se ajatus lähellä, että\nnämä mahtavat pyhimykset, joista ainakin edellinen esiintyy suorastaan\nukkosen haltijana, olisivat maassamme omaksuneet täällä aikaisemmin\nUkolle omistetut kiitosuhrit. Mitä ensinnäkin \"Iljan härkään\" tulee, on\nkuitenkin muistettava, että se on itäisen naapurikansamme vanha\nkansanomainen Eliaan uhri, joka Aunuksen ja Vienanläänin\nvenäläiskylissä on toimitettu Iljalle pyhitetyissä paikoissa aivan\nsamanlaisin menoin kuin kreikkalaiskatolisten karjalaisten ja\ninkeroisten keskuudessa.\n\nMiten sitten lienee ollut \"Olavin lampaiden\" laita, joista vanhat\nasiakirjat kertovat ja joita myös Ruotsiin siirtyneet suomalaiset ovat\nteurastaneet Olavin päivän aattona? Ganander asettaa tämän juhlan\nnimenomaan elonajan yhteyteen sanoessaan, että maassamme oli \"Ollin\npäivänä\" tapana \"teurastaa ja syödä _villavuona_ (keväinen keritsemätön\nkaritsa), kun _viljanleikkuu oli lopetettu_, johon tilaisuuteen\nvalmistettiin myös olutta ja viinaa\". Vanha sananparsi: \"Eerikki tähkän\nantaa, Olavi kakun kantaa\", jolla on ruotsalainen esikuva, ei\nkuitenkaan toteutunut joka vuosi. Puhuttiin myös \"Uotin koukusta\",\njolla ymmärrettiin sitä puutteenalaista aikaa, jolloin vanha vilja oli\nloppunut, mutta uusi oli vielä tuleentumatta. Näin joutui pyhä Olavi\nPohjoismaissa näyttelemään pääelinkeinomme kannalta varsin merkittävää\nosaa. Sitä paitsi Olavin marttyyritunnus, kirves, joka häntä\nesittävissä kuvissa on hänen kädessään ja joka myös vanhoissa\npuukalentereissa on hänen päivänsä merkki, muistutti siinä määrin\nTor-jumalan asetta, että Olavi jo varhain joutui pohjoismaisessa\nkansanuskossa edustamaan vanhaa ukkosenjumalaa. Norjassa, missä Olavin\npäivä oli kesän suurimpia juhlapäiviä, pidettiin tällöin loistavat\npidot, joita varten pantiin paljon olutta ja teurastettiin\nkotieläimiäkin. Samanlaisin valmistuksin ja menoin vietettiin Olavin\npitoja (Olsmässgille) Ruotsissa.\n\nSuoranaisista Olaville toimitetuista teurasuhreista ei kuitenkaan\nkerrota skandinaavisissa lähteissä. Sitä vastoin Virosta on useitakin\nmainintoja, joista voi päättää, että ne ovat olleet melko yleisiä\netenkin maan länsi- ja pohjoisosissa. Saarenmaalta on sananparsikin:\n\"Ollin päivänä pitää veitsi veristettämän.\" Erittäin kiintoisa on Fr.\nR. Kreutzwaldin tiedonanto, että kun \"Olewi lammas\" teurastettiin,\nvietiin sisukset _Ukon kivelle_. Tämän tiedon luotettavuutta on tosin\nepäilty, mutta mikäli se on peräisin Viroon siirtyneiden suomalaisten\nkeskuudesta, ei _Ukon_ maininta liene pelkkää mielikuvitusta.\n\nKun Olavin päivän teurasuhri tavataan sekä Suomessa että Virossa,\nvoidaan olettaa, että se kumpaisellekin taholle on tullut Olavin kultin\nmukana Skandinaviasta. Siitä huolimatta ei ole mahdotonta, että\nsuomalaiset ovat pohjoismaisten naapuriensa tavalla jo pakanuuden\naikana uuden sadon saatuaan toimittaneet teurasuhreja ja järjestäneet\njuominkeja Ukon kunniaksi, joka Agricolan sanoja käyttääksemme \"antoi\nilman ja uuden tulon\". Missään tapauksessa ei voi ymmärtää, miksi\nPohjolan rahvas olisi perinteittä ryhtynyt teurasuhrein etsimään pyhän\nOlavin suosiota juuri maanviljelyksen suojelushaltijana, jollei hän\nsekä viettopäivänsä että marttyyritunnuksensa puolesta olisi ollut\nsopiva asettumaan vanhan ukkosenjumalan tilalle ja samalla perimään\ntälle aikaisemmin omistetut uhrit.\n\n\n\n\nRAUNI\n\n\nGanander asettaa _Maan-Emosen_ ukkosenjumalan rinnalle mainitessaan\nmytologiassaan, että tämä on \"ukon vaimo\" (Ukkos hustru). Toisessa\nkohdassa hän kertoo, että Ukko yhdessä puolisonsa _Maan Emoisen_ kanssa\nantoi heikoille voimaa vuoripeikkoja vastaan, ja viittaa loitsuun, joka\nalkaa sanoilla:\n\n    Ukon woima taiwahasta,\n    maasta Maan emoisen woima.\n\nIlmeisesti Gananderin olettamus Ukon ja Maaemon välisestä aviollisesta\nsuhteesta perustuu vain siihen, että \"kumpaakin\", niin kuin hän\nhuomauttaa, \"rukoiltiin samalla kertaa\".\n\nToisin on suhtauduttava siihen Ukon puolisoon, joka mainitaan Agricolan\nkarjalaisten jumalain luettelossa ja jossa tällä on omalaatuinen\nnimikin, _Rauni_.\n\n    Quin Rauni vkon Naini härsky /\n    ialosti Wkoi Pohiasti pärsky.\n\nValitettavasti Agricola käyttää runossaan näin niukkaa sanontaa,\nesittäessään tietonsa Ukon ja Raunin välisistä suhteista. Kun tässä\nsäkeistössä sitä paitsi on eräitä merkitykseltään hämäriä sanoja, on\nsen tulkitseminen tuottanut vaikeuksia. Se on ollut arvoitus jo\nluettelon varhaisimmille selostajille. Epäselviä ovat olleet etenkin\nsanat _härsky_ ja _pärsky_. Edellinen on kuitenkin ilmeisesti tulkittu\noikein jo Bångin teoksessa, jossa se on käännetty ruotsiksi sanalla\n\"storljuda\". Samaa merkitsee \"streperet\" Lencqvistin latinankielisessä\nkäännöksessä. Erinäisissä murteissamme _härskyä_ tarkoittaa yhä\nedelleen 'äänekästä torumista' samoin kuin _härske_ 'toraa'. Hämärämpi\non Agricolan käyttämä sana _pärsky_, johon hän on joutunut turvautumaan\nloppusoinnun vuoksi. Jälkimmäisen sanan Bång kääntää ruotsiksi\n\"dundrade\", ja Lencqvist, joka voi nojautua Porthaniin, esittää sen\nlatinankielisenä vastineena \"tonabat\", jotka kumpikin merkitsevät\n'jyrisemistä'. Todennäköisesti tämäkin sana on näissä teoksissa\ntulkittu oikein. Mutta mitä merkitsee \"Pohiasti\"? Vaikka sana on\nkirjoitettu isolla alkukirjaimella, ei se voi tarkoittaa 'pohjoista\nilmansuuntaa', vaan näyttää tässä merkitsevän samaa kuin 'perin\npohjin', jonka vastineena Lencqvist käyttää latinan sanaa _prorsus_\nsanoessaan: \"Valide Ucko prorsus tonabat.\"\n\nSanonnan hämäryydestä huolimatta on selvää, että Agricolan kuvauksessa\nkaksi ukkosenjumalaa, mies- ja naispuolinen torailevat keskenään.\nMahdollisesti tähän kuvitelmaan on antanut aihetta kokemus, että\nhiljaisempaa jylinää ukonilmalla usein seuraa ankarampi jyrähdys.\n\nEdellä mainittuun säepariin liittyy pisteen jälkeen jatko:\n\n    Se sis annoi Ilman ia Wdhen Tulon.\n\nEnsimmäisen ruotsinkielisen selostuksen (311) laatija ja Georgius Kijhl\novat olettaneet, että viimeksi mainitun säkeen _se_ tarkoittaisi Ukon\npuolisoa, Raunia. Olisi kuitenkin outoa, jos Agricola, joka yleensä\nluettelee kaikkien jumalien toimet, olisi jättänyt mainitsematta itse\nUkon aikaansaannokset. Sen vuoksi on todennäköistä, että hän tässä\nlyhyesti esittää juuri sen, mitä Ukolta toivottiin ja anottiin. Näin on\nmyös Lencqvist (Porthan) asian ymmärtänyt. Varmaankaan ei Agricola ole\ntällöin \"ilmalla\" tarkoittanut pelkästään 'säätä', vaan itse ukonilmaa\nvirkistävine sadekuuroineen. Tässä mielessä \"ilma\" esiintyy myös\nmuinaisrunoissamme, esim. seuraavissa Ukkoon kohdistetuissa säkeissä\n(VII, 5, 4465):\n\n    kohota iästä ilma,\n    pilvi lännestä lähetä.\n\nJotkut tutkijat ovat tosin arvelleet, että sade olisi Agricolan\nkuvauksessa mainittu erikseen. He ovat näet olettaneet, että _Wdhen_\n(uuden) olisi painovirhe ja luettava _Wedhen_ (veden), joten Agricola\n\"ilman\" ohella puhuisi tässä yhteydessä erikseen Ukon tuottamasta\n\"veden tulosta\". Painovirheen olettaminen ei kuitenkaan ole\nvälttämätöntä, sillä \"uudella tulolla\" Agricola on hyvinkin voinut\ntarkoittaa uutta vuodentuloa. Toisaalla Psalttarin alkupuheessa hän\nkäyttääkin _tulo_ sanaa (vrt. vir. _tulu_) juuri tässä mielessä:\n\n    Jos Pouta ia Halla Pellos polta /\n    ettei toiuota Leipe eli Olta.\n    Nins Sadhet ia hyue Ilma anot /\n    sijttes saat Tulot ja Elot.\n\nAgricolan _Wdhen Tulon_ Nicolaus Hahn onkin lukenut \"uuden tulon\" ja\nLencqvist kääntänyt latinaksi \"novan annonam\". \"Annona\" sanaa käyttää\nsiitä lisäksi Kijhl samoin kuin jo 311 \"årswexten\". Pellon satoon, jota\nyleisesti on anottu juuri ukkosenjumalalta, viittaa sekin, että\nAgricola heti seuraavassa säkeessä puhuu välittömästi maanviljelijän\ntoisesta tärkeästä tavoitteesta, \"karjan kasvusta\".\n\nAgricolan kuvaus Raunista rajoittuu näin ollen vain siihen, että tämä\noli Ukon pärskyvä _Naini_ (vaimo). Mutta tämäkin tieto on\nainutlaatuinen, emmekä saa sen niukkuuteen lisävalaistusta edes\nvanhoista runoistamme. Lapista on tosin Jacob Fellmanin teoksessa\nseuraava lyhyt maininta: \"_Ravdna_, Ukon vaimo, lapseton, joka ei\nkoskaan synnytä. Häntä nimitettiin myös nimellä _Akko_. Pihlajanmarjat\nolivat hänelle pyhitetyt. Niitä kasvoikin tavallisesti hänen luoliensa\nläheisyydessä runsaasti.\"\n\nKun muut aikaisemmat (esim. Tuderus ja Tornaeus) tai myöhemmät Lapin\nlähteet eivät tunne tämännimistä jumalaa, kysytään, mihin tämä\nFellmanin maininta perustuu. Outoa on, ettei hän, joka yleensä\nmainitsee kaikki tuntemansa Suomen Lapin uhripaikat, ollenkaan kerro,\nmissä noita _Raudnan_ luolia, joiden läheisyydessä kasvoi pihlajia, on\nollut. Sana _raudna_, joka tavataan jo Lindahl & Öhrlingin sanakirjassa\n1780, merkitsee tosin Ruotsin lapin murteessa 'pihlajaa', joten\npihlajien yhdistäminen Fellmanin mainitsemaan _Raudnaan_ on\nselitettävissä, mutta silti tämä maininta jää arvoitukseksi.\nErityisesti kiintyy huomio siihen, että Fellman käyttää _Raudnan_\npuolisosta suomalaista nimeä _Ukko_ eikä lapinkielistä ukkosenjumalan\nnimitystä. Todennäköisesti hänellä on tällöin ollut mielessään\nAgricolan _Rauni_, jolle hän on etsinyt vastinetta Suomen Lapista.\n\nArvoitukseksi jää myös _Akko_, inariksi _Akku_, lappalaisten\nnaispuolisena ukkosenhaltijana. Ei näet ole yhtään esimerkkiä siitä,\nettä _Akun_ olisi uskottu ukonilmalla jyrisevän. _Akku_ esiintyy kyllä\nerinäisissä paikannimissä, senniminen vaara sijaitsee mm. Inarinjärven\nlounaisrannalla. Ei kuitenkaan ole mitään varmaa tietoa, että\ntämännimisissä paikoissa todella olisi palvottu _Aijegin_. puolisoa.\nKoltatkin käyttävät sanaa _äkkaz_ 'akkanen' erinäisistä tuntureista ja\njärvistä, mutta tällä nimellä ei ole mitään tekemistä oletetun\nnaispuolisen ukkosen jumalan kanssa. Koltat eivät ole edes kuulleet\npuhuttavan _Tiermes_-jumalan puolisosta. Häntä ei myöskään mainita\nkuvatun esim. siihen \"Tornion Lapista\", luultavasti Utsjoelta kotoisin\nolleen lappalaisukon noitarumpuun, jonka kuvioita tutkittiin Vesisaaren\nkäräjillä 1692.\n\nMiten sitten on muinaisrunojemme laita, onko niissä säilynyt joitakin\nmuistomerkkejä Ukon puolisosta, vai osuiko Lencqvist oikeaan\nsanoessaan, että \"tätä jumalatarta ei ensinkään mainita runoissa\"?\nEräissä Länsi-Inkeristä saaduissa Ison härän runon toisinnoissa\nesiintyy kuitenkin _Akka_ Ukon rinnalla. Niinpä J. Länkelän Soikkolassa\ntekemässä muistiinpanossa (III, 346, vrt. 4173) kerrotaan, että kun\njumalat saapuivat teurastamaan jättiläishärkää ja kun tämä \"päätänsä\npäristi\", jumalat riensivät mikä minnekin,\n\n    Ukko kuuseen pakoon,\n    Akka aian seipähäsen,\n    muut jumalat muihin puihin.\n\nEpäselvää on kuitenkin, tarkoittaako _Akka_ tässä todella Raunia, Ukon\npuolisoa, vai onko vain runotar tuonut \"akan\" \"ukon\" rinnalle (vrt.\n\"metsän ukko, metsän akka\").\n\nSuurempaa huomiota ansaitsee _Ryönikkä_ eli _Röönikkä_\nvastaavanlaisessa, Vermlannista saadussa Ison sian runossa. Siinä\nkerrotaan näet, että kun ylen suuri sika, jota jumalat tulivat\nteurastamaan, \"lotkautti korviaan, räväytti silmiään\", niin jumalat\nsäikähtivät ja pakenivat puihin, _Ukko_ kuuseen, _Ryönikkä_ raitaan,\n_Visakanta_ vaahteraan, muut jumalat muihin puihin. On mahdollista,\nettä raitaan pakeneva _Ryönikkä_ on alun perin ollut _Raunikka_ tai\n_Raunikki_, vaikka se myöhemmin samoin kuin _Visakanta_ (Agricolalla\n_Virankannos_) on vääntynyt outoon muotoon. Kun tämä nimi mainitaan\nUkon rinnalla, tuskin sitä voidaan olla Rauniin yhdistämättä.\n\nAgricolan kuvauksesta käy selvästi ilmi, että hän on Raunilla\nymmärtänyt naispuolista ukkosenhaltijaa. Esimerkkinä siitä, että\nukkosenhaltija on voitu kuvitella myös naispuoliseksi, mainittakoon\nvotjakkien \"ukkosemo\", joka heidän keskuudessaan on ainoa ukkosjumalan\nnimitys. Naispuolinen ukkosenhaltija esiintyy skandinaavienkin\nuskomuksissa. Erinäisillä Ruotsin ja Norjan paikkakunnilla sekä\nFärsaarilla on näet _Toria_, sanottu Toraksi. Trondheimin seuduilla on\n_Gamaltor-nimen_ asemesta käytetty _Gamalmora_-nimitystä. Samoin on\nRuotsissa toisin paikoin _Gofar_, toisin paikoin _Gomor_ ollut\nukkosilmiön aiheuttaja. Samaa ukkosenhaltijaa on näin ollen kuviteltu\nmilloin mies- milloin naispuoliseksi, mutta ei ole tietoa siitä, että\nkansa Skandinaviassa olisi käyttänyt näitä nimityksiä toistensa\nyhteydessä tai että naispuolista olisi pidetty miespuolisen vaimona.\nSuomessa sitä vastoin on Agricolan mukaan puhuttu kahdesta eri\nukkosenhaltijasta, jotka toimivat toistensa yhteydessä. Ukon vaimolla\nmainitaan vielä olleen erikoislaatuinen nimikin. _Rauni_ on silti\nsaattanut olla vain tarunomainen olento vailla varsinaisia uhreja.\n\nTätä ongelmaa pohdittaessa on huomio tietenkin kohdistettava itse\n_rauni_ sanaan. Mitä merkitsee _rauni_? Mahdollisesti se on ollut pelon\nsanelema peitenimi samoin kuin \"ukkonen\" ja \"isänen\" tai Norjassa\nTorasta käytetty _husbreia_ (s.o. _husfroya_ 'emäntä'). Olisiko\nRaunikin, niinkuin J.J. Mikkola aikoinaan arveli, merkinnyt 'rouvaa'?\nMikkolan germaanisperäinen sananjohto ei kuitenkaan ole saanut\nkielimiesten kannatusta. Voidaan myös ajatella, että Raunilla olisi\nymmärretty jotakin ukkosen yhteyteen kuuluvaa itsenäistä ilmiötä, jota\npersonoituna on kuviteltu Ukon puolisoksi. Mutta mikähän tämä ilmiö\nolisi voinut olla?\n\nKielellisillä perusteilla jo A.H. Reinholm yhdisti _rauni_-sanan\n'pihlajaa' merkitsevään Ruotsin lapin _raudna_-, nykyisruotsin\n_rönn_-sanaan. Samalle taholle suuntasi katseensa Setälä johtaessaan\nsen saman sanan aikaisemmasta skandinaavisesta muodosta (vrt.\nmuinaisisl. _reynir_). Tällöin jää kuitenkin epäselväksi, kuinka\n'pihlajaa' merkitsevä sana on voinut tulla taivaalla jyrisevän\nukkosenjumalan puolison nimeksi, vaikka _pihlaja_ onkin, niin kuin\nSetälä huomauttaa, asetettu Torin yhteyteen islantilaisessa\nmuinaistarustossa. Sitä osoittaa myös vanha sanonta \"reynir er bjorg\nThors\" (pihlaja on Torin pelastus). Tämän sanonnan kerrotaan johtuvan\nsiitä, että kun Tor kerran kahlasi maailman äärellä sijaitsevassa\nVimur-virrassa ja tulviva vesi kohosi olkapäihin asti, hän pelastui\ntarttumalla läheisyydessä olevaan pihlajaan. Pihlajaan liittyvistä\nuskomuksista puhuessaan Setälä viittaa lisäksi Viron ruotsalaisten\n'sateenkaarta' merkitsevään, arvoituksen tapaiseen sanontaan \"iwe wärde\nraunträ\", joka, todennäköisesti ruotsalaisilta lainattuna, tavataan\nvirolaisilla vastaavassa muodossa: \"üle ilma pihlakas\".\n\nOlisiko mahdollista, että 'pihlaja' tarkoittaisi sekä norjalaisessa\nettä ruotsalaisessa sanonnassa samaa ilmiötä? Kun Vimur-virta\nmuinaisislantilaisessa tarustossa merkitsee myytillistä virtaa, voidaan\nehkä olettaa, että sen läheisyydessä mainittu pihlajakin on ollut\nmyytillinen puu (vrt. iso tammi). Olisihan outoa, jos ukkosenjumalan\nolisi pelastuakseen pitänyt turvautua vain tavalliseen pihlajaan.\nTällöin tulee ajatelleeksi sitä koreata luonnonilmiötä, jota Viron\nruotsalaiset ilmeisesti peitesanaa käyttäen ovat sanoneet 'pihlajaksi'.\nSateenkaarta ei näet ole ollut hyvä mainita nimeltä eikä edes sormella\nosoittaa. Jos suomalaisten _rauni_ todella on merkinnyt 'pihlajaa',\nvoidaan edellä olevan perusteella kysyä, olisiko Raunilla ehkä tällöin\nymmärretty ukonilmalla näkyvää sateenkaarta, josta personoituna on\ntullut ukkosenjumalan puoliso.\n\nTähän kysymykseen emme kuitenkaan saa vastausta vanhoista runoistamme,\nvaikka niissä puhutaankin \"Sala-kaarron kauniista vaimosta\", joka (XII,\n1, 62)\n\n    istu ilman vempelellä,\n    taivon kaarella kajotti.\n\nInkeriläisissä tulenluvuissa taas tavataan sanat (IV, 4292):\n\n    Kaari kaukana näkyy,\n    pilvi pitkäsen tulee,\n    piika pitkä pilven päällä,\n    Hajal hapsin -- --\n    jäinen kattila käessä,\n    jäinen kousa kattilassa,\n    mil hiä tulta sammuttaa.\n\nNäillä naisilla ei kuitenkaan tarkoiteta itse taivaankaarta, jota\nkaikkialla maassamme on kuviteltu valtavaksi veden juojaksi. Sellaisena\nse tunnetaan Lapissakin. Enontekiön lappalaiset sanovat sen \"imevän\njärvestä vettä, jota tietä vesi joutuu yläilmoihin, mistä se sateena\ntaas putoaa alas\". \"Veden ottajana\", jonka pää on jossakin\nvesiperäisessä paikassa, taivaankaarta on monin paikoin maassamme\nnimitetty \"vesikaareksi\". Jo roomalaiset sanoivat: \"arcus bibit\"\n(sateenkaari juo), ja sama usko on ollut yleinen paitsi kaikkialla\nEuroopassa laajoilla alueilla Aasiassakin. Voimakkaasti imevän\nsateenkaaren on uskottu voivan vetää pilviin myös ihmisiä ym. Sen\nvuoksi on vaarallista joutua sen pään kohdalle.\n\nSateenkaarta on samalla kuviteltu paikoin suuren käärmeen, paikoin\njonkin muun eläimen muotoiseksi. Erään vanhan tiedonannon mukaan\nkarjalaiset ovat siinä nähneet \"suunnattoman suuren lehmän sarvet\"\n(cornua ingentis vaccae), joilla mahdollisesti on tarkoitettu\nkaksoiskaarta. Virossa sateenkaarella sanotaan olevan härän pää, jonka\nse painaa jokeen juodessaan vettä. Syrjäänit nimittävät sitä \"Jumalan\nharaksi\" (_jen-öska_). Mutta monin paikoin Euroopassa ja myös meidän\nmaassamme on mainittu, että sateenkaaren juontipaikasta voi löytää\nhopeaisen tai kultaisen maljan. Niinpä Uskelassa on muistiinpantu\ntarina, jossa kerrotaan, miten muudan poika sattui menemään jokirantaan\nukonkaaren parhaillaan vettä juodessa, jolloin ukonkaari jätti siihen\nhopeaisen maljansa. Poika otti sen mukaansa ja kun hän ymmärsi olla\ntaakseen katsomatta, sai sen tuoduksi kotiin. Soinissa taas kerrotaan\nsateenkaaren käyttävän kultaista pikaria juodessaan vettä lähteistä,\njoista tai järvistä. Jos hengittämättä voi juosta paikkaan, mistä\nsateenkaari juo, saa kultapikarin omakseen. On ilmeistä, että\ntaivaankaarta, milloin sen on kuviteltu ammentavan vettä hopeaisella\ntai kultaisella maljalla, on ajateltu ihmisen kaltaiseksi ja\nmahdollisesti korean värinsä vuoksi naispuoliseksi olennoksi. Mutta\ntietymätöntä on, onko tämä olento ollut Agricolan mainitsema Rauni.\n\nOlettaessaan, että _rauni_ merkitsee 'pihlajaa', Setälä esittää samalla\neräitä esimerkkejä siitä, miten huomattavaa osaa pihlaja on näytellyt\nEuroopan kansojen uskomuksissa. Hän mainitsee mm., että pihlaja on\nTanskassa ollut pyhä puu. Samoin on asian laita ollut Norjassa. Kun\nEnglannissa on uskottu, ettei salama iske pihlajaan, Setälä katsoo\nsen johtuvan siitä, että pihlaja on ollut jossakin suhteessa\nukkosenjumalaan. Lappalaisten uskomuksia kuvatessaan G. von Düben\nsanookin, että pihlaja on ollut \"Thorille pyhitetty\". Hän jättää\nkuitenkin selittämättä, mihin hän väitteensä perustaa.\n\nPihlajista pyhinä puina puhutaan lisäksi karjalaisten vanhoissa\nhäärunoissa, joista poimittakoon näytteeksi seuraava Ahlqvistin\nIlomantsissa 1846 muistiinpanema säkeistö (VII, 2, 2996):\n\n    pyhät on pihlajat pihoilla,\n    pyhät oksat pihlajoissa,\n    marjaset sitä pyhemmät.\n\nNäistä säkeistä, joita on tavattu myös Vienan Karjalassa ja Aunuksessa,\nei käy ilmi, minkä vuoksi nuo pihalla olevat pihlajat olivat pyhiä.\nMuuallakin, kuten Englannissa, esim. Herefordissa, on ollut tapana\nistuttaa asuntojen ympärille pihlajia, mutta ei ole tietoa siitä, että\nniitä siellä olisi pidetty pyhinä. Johtuisiko pihapihlajien pyhyys,\njohon mainitut säkeet viittaavat, suomalaisten keskuudessa\nmahdollisesti vain siitä, että ne ovat olleet talojen elätti- eli\npitämyspuita? Pihlaja ei kuitenkaan ole ollut suomalaisen kodin\nyksinomainen pyhä puu. Yhtä yleisiä näyttävät olleen ainakin koivu ja\nkuusi. Huomiota herättää myös se, että runo tähdentää erityisesti\npihlajan marjojen pyhyyttä. Tämä seikka on omiansa palauttamaan mieleen\nFellmanin maininnan, että pihlajanmarjat olivat Suomen Lapissa\n_Ravdnalle_ pyhitetyt.\n\nMartti Haavio on äskettäin kuitenkin esittänyt ajatuksen, ettei\nmainitun hääsäkeistön sanoilla ole alun perin \"mitään tekemistä\npihlajien pyhyyden kanssa\". Hän osoittaa, että saman tapaiset sanat\nesiintyvät myös arvoituksessa, joka on \"tuttu monella taholla\nSuomessa\":\n\n    Pyhä on pihlaja mäellä,\n    pyhä marja pihlajassa.\n\nSatakunnassa ja Hämeessä tavataan pihlajan paikalla toinenkin puulaji.\nNiinpä Siikaisissa on sanottu:\n\n    Piilipuu mäellä,\n    pyhä marja piilipuussa.\n\nPuheena olevan arvoituksen selitetään kaikkialla tarkoittavan\n_raskauden tilassa olevaa naista_. Tämän todettuaan Haavio olettaa,\nettä arvoituksen sanat, jossa \"nuorta, synnyttämistään odottavaa naista\nverrataan pihlajaan ja hänen syntymätöntä lastaan pihlajanmarjaan\" ovat\n\"selityksensä vuoksi\" myöhemmin liittyneet morsiamen neuvokkivirteen.\nKun lukuisissa toisinnoissa nuorikkoa samalla varoitetaan kulkemasta\nmiehensä kodissa avojaloin ja paitasillaan, jota neuvoa monet muut\nsukumme kansat ovat sosiaalisista syistä noudattaneet, Haavio katsoo,\nettä puheena oleva runonkohta sisältää seuraavan terveysopillisen\nohjeen: \"Kun olet nuorikko, tulossa äidiksi, älä kulje ulkona\npaitasillasi ja kengittä -- sillä siitä voisi olla vahinkoa sinulle ja\nsyntymättömälle lapsellesi, koska voisitte kylmettyä.\" Voidaan\nkuitenkin kysyä, jos äidiksi tulevan ja hänen lapsensa terveydestä\ntodella olisi jo häissä huolehdittu, miksi tämä on lausuttu julki näin\nvaikeasti tajuttavassa arvoituksenomaisessa muodossa. Haavion olettamus\nedellyttää lisäksi, ettei pihlajan pyhyys tässä alun perin perustuisi\nkansanuskoon, vaan että sen sijaan raskauden tilassa olevaa naista\nolisi pidetty pyhänä. Kummalle tämä \"pyhyys\" on alkuaan kuulunut, talon\npihassa tai mäellä kasvavalle pihlajalleko, jonka tilalle on tullut\npiilipuukin \"marjoineen\", vaiko lasta odottavalle vaimolle, on\nkuitenkin kysymyksenalaista.\n\nMissään tapauksessa ei voi kieltää sitä tosiasiaa, että pihlajalla ja\netenkin sen _marjoilla_ on uskottu olevan jokin salaperäinen mahti,\njossa suhteessa se suuresti eroaa muista puista. Niinpä pelto\non voitu parantaa pilauksesta kiertämällä se \"kolmen suurimman\npihlajanmarjatertun\" kera. Myös kerrotaan, että kun riihi ensi kerran\nlämmitettiin, ripustettiin pihlajasta otettuja marjaterttuja oveen ja\npihtipieliin. Todennäköisesti on pihlajanmarjakoristeilla ollut\nhääsalin seinillä sama suojeleva tarkoitus.\n\nT. Segerstedt on arvellut, että pihlajasta on tullut pyhä puu siitä\nsyystä, että sen marjat ovat muinoin kelvanneet ihmisten ravinnoksi, ja\nhän viittaa norjalaiseen sananparteen: \"pihlaja elättää\" (rognen\nfoder). Näin ollen olisi pihlajan pyhyys johtunut sen marjojen\nsyötävyydestä. Vaikea on kuitenkin ymmärtää, minkä vuoksi juuri tämä\nseikka olisi voinut tehdä pihlajasta sellaisen mahtipuun, jota pahojen\nhenkien on uskottu pelkäävän. Pikemminkin olettaisi, että pihlajaa on\nkäytetty henkien karkottamisvälineenä sen marjojen _punaisen värin_\nvuoksi, jota henget yleisen käsityksen mukaan karttavat. Kun pihlajan\nmarjat ovat kovin kestäviä, on juuri tämä puu ollut tähän tarkoitukseen\nerittäin edullinen.\n\nTaianomaiseen tarkoitukseen on kuitenkin riittänyt marjatonkin pihlaja,\njolla samoin kuin sen oksilla on uskottu olevan suojeleva voima. Sen\nvuoksi tsheremissit ovat asettaneet metsässä yöpyessään pihlajanoksia\npäänsä alle. Myös \"milloin he sattuvat kuulemaan tai näkemään\nkummituksia\", he turvautuvat pihlajaan, sillä heidän käsityksensä\nmukaan, niin kuin Jakovlev sanoo, \"pirut eivät voi lähestyä pihlajaa,\nvaan pelkäävät sitä\". Palmusunnuntain edellisenä yönä, jolloin pahojen\nhenkien uskotaan olevan liikkeellä, tsheremissinuorisolla on ollut\ntapana käydä ruoskimassa talojen seiniä ja portteja pihlajanoksilla,\n\"jotta pahat henget pakenisivat\". Samalla pihlajanoksia on pantu\nrakennusten ovien ja ikkunain pieliin estämään peikkoja pääsemästä\nasuntoihin. Tämä tapa ei rajoitu vain itäeurooppalaisiin kansoihin,\nvaan sitä on noudatettu Länsi-Euroopassakin. Niinpä norjalaiset,\ntanskalaiset, saksalaiset ja englantilaiset ovat varsinkin vapun yönä,\npelätessään tällöin liikkeellä olevia henkiä varustaneet kotiensa ovet\nja ikkunat, vieläpä karjansuojatkin pihlajanoksilla. Ruotsissa, missä\njoulun tienoo on samanlainen henkien liikkumisaika, on asunnot tällöin\nturvattu mm. pihlajaisilla risteillä, joita toisin paikoin on asetettu\nmyös kaivojen ja purojen ääreen, jotteivät pahaa aikaansaavat\nhenkiolennot pääsisi pilaamaan niistä noudettavaa juomavettä.\nLappalaiset sanovat: \"Pelkää kuin piru pihlajaa.\"\n\nSuomessa on pihlajaisiin esineisiin, vitsoihin ja vanteisiin, tikkuihin\nja tappeihin turvauduttu milloin missäkin hädässä. Niillä on pyritty\nsuojaamaan aitat ja riihet, karjat ja navetat, viljavakat ja voikirnut,\nhevosten ja härkien valjaat, erä- ja kalamiesten pyydykset, työvälineet\njne. Samoin kuin Skandinaviassa on maassamme pujotettu sairaita\npihlajaisen renkaan läpi, jotta he vapautuisivat taudeistaan.\n\nPihlajaa on maassamme käytetty myös arpomisvälineenä. Siitä on\nveistetty mm. arpalastuja, ja runo mainitsee vielä seuraavankin\ntiedustamistavan (VII, 1, 436):\n\n    Pannos pihlaja tulehen!\n    Kuin on verta vuotanee,\n    niin silloin sota tulevi,\n    vaan kuin vettä vuotanee,\n    silloin sulhaset tulevat.\n\nKun pihlaja on taikuudessa näytellyt näin huomattavaa osaa, ei ole\nkumma, että kansamme on sanonut: \"pihlaja pirun tekemä\". Tämä sanonta\non kuitenkin myöhäisaikainen eikä suinkaan todista sitä, että pihlajaa\nolisi alun perin pidetty paholaisen puuna. Sitä vastaan sotii sekin,\nettä paholaisen päin vastoin on uskottu pelkäävän pihlajaa. Juuri sen\nvuoksi liettualaiset katsoivat voivansa asettua ukonilmalla pihlajapuun\nsuojaan, koska ukkosella ei ole syytä siihen iskeä. Tämä selittää myös\naikaisemmin mainitun Englannissa vallinneen käsityksen, ettei salama\nsatu pihlajaan. Liettualaiset ovat lisäksi kuvitelleet, että kodin\nympärille istutetut pihlajat pitävät ukonilman siitä loitolla. Näin on\npihlajasta tullut monella taholla suosittu pihapuu, jota sellaisena on\nhyvinkin voitu pitää pyhänä. Omituista on kuitenkin, ettei _tammella_\nole pihlajaan verrattavaa taikavoimaa, vaikka sitä monien tietojen\nmukaan on pidetty ukkosenjumalan puuna ja vaikka eräät ukkosenjumalan\nnimetkin, skand. _Fjorgynn_ ja liett. _Perkunas_, on yhdistetty latinan\n'tammea' merkitsevään _quercus_ sanaan.\n\nVielä on mainittava, että pihlajan marjarikkautta on maassamme\nselitetty _sateisen syksyn_ enteeksi. Myös Vienan Karjalasta on\nkokoelmissani tietoja, että jos pihlajissa on paljon marjoja, on\nsateinen syyskausi odotettavissa. Somerniemellä sanotaan:\n\n    Kun pihlava marjat kantaa,\n    niin taivas vettä antaa.\n\nSateisesta syksystä taas johtuu, että rukiin oraat pääsevät hyvään\nkasvukuntoon, joten pihlajanmarjat samalla ennustavat hyvää\nrukiinsatoa. Lapissa kerrotaan, että milloin pihlajanmarjoja on\nrunsaasti, porot ovat syysmyöhällä niitä metsistä kerättäessä erittäin\nlihavia, kun sitä vastoin, milloin pihlajanmarjoja on vähän, porot\nnäkevät nälkää. Tällaisiin käsityksiin perustunee norjalaisten sanonta:\n\"pihlaja elättää\".\n\nSen sijaan, että muut ilmojen enteet selittyvät tavallisesti\njoistakin luonnollisista syistä, on vaikea ymmärtää, minkä vuoksi\npihlajanmarjojen runsautta on pidetty sadesäiden enteenä.\nTodennäköisesti tällä käsityksellä on jokin vanha uskomuksellinen\nperusta.\n\n\n\n\nILMARINEN\n\n\n_Ilmarinen_ jumaluutena mainitaan ensi kerran 1551 Agricolan tunnetussa\njumalainluettelossa, jossa hämäläisten epäjumalista puhuttaessa\nsanotaan:\n\n    Ilmarinen / Rauhan ia ilman tei /\n    ia Matkamiehet edheswei.\n\nNämä runomuotoon puetut Ilmarisen toimintaa esittävät tiedot ovat\nantaneet aihetta erilaisiin tulkintoihin. Sigfrid Aronus Forsius\n(k. 1624), joka sattui elämään sotien vaiheikkaina vuosina, kohdisti\nhuomionsa erityisesti _rauha_-sanaan, eikä hän Ilmarisesta mainitsekaan\nmuuta kuin että tämä \"lahjoittaa valtakunnille rauhan\" (regna quiete\nbeat). Tähän tulkintaan näyttää häntä ohjanneen se seikka, että\nAgricolan luettelossa heti Ilmarisen jälkeen puhutaan sodan jumalasta,\njonka Forsius runossaan on katsonut sopivaksi siirtää rauhan jumalan\nedelle. Näin on asian ymmärtänyt myös Forsiuksen aikalainen ja ystävä,\npiispa Sorolainen, joka 1621 ilmestyneen postillansa ensimmäisen osan\nesipuheessa suomalaisten entisiä jumalia esittäessään sanoo: \"Mwtamat\nolit sodan, mwtamat rauhan Jumalat\".\n\nPaitsi rauhan jumalana vanhat Agricolaan perustuvat lähteet mainitsevat\nIlmarisen \"hyvän sään\" (Thomas Hiärne: gut Wetter), \"tyvenen ilman\"\n(Georgius Kijhl: tranquillae tempestatis Deus) tai \"selkeän ilman\"\n(Christian Limnell: serenitatem) aikaansaajana. Agricolan tässä\nyhteydessä käyttämällä _ilma_-sanalla on siis ymmärretty 'kaunista,\ntyventä tai selkeätä ilmaa'. Ikään kuin eri asiana mainitaan\nmatkamiesten johdattaminen, josta jo Sorolainen sanoo: \"Mwtamat\nmatcamiehiä johdatit\".\n\nPorthanin oppilas Christian Lencqvist, joka myös nojautuu Agricolaan,\nselittää, että Ilmarinen oli ilman ja säiden valtias ja että häneltä\nsen vuoksi anottiin selkeätä ja kaunista säätä sekä matkaonnea. Kun hän\nei tässä yhteydessä puhu rauhasta, näyttää siis siltä kuin hän olisi\n_rauha_-sanalla, ymmärtänyt _selkeätä_ ja _ilma_-sanalla _kaunista_\nsäätä. Kääntäessään Agricolan säkeet latinaksi hän käyttääkin _ilma_-\nsanan vastineena _tempestatem tranquillam_ ja _rauha_-sanan _pacem\n(aerem serenum_?). _Pacem_-sanan selityksen 'selkeä ilma' hän kuitenkin\nvarustaa kysymysmerkillä. Saman tulkinnan omaksuu myöhemmin M.A.\nCastrén huomauttaessaan, että Agricolan puheena olevat säkeet voidaan\nymmärtää vain seuraavasti: \"Ilmarinen teki rauhan (tyynnytti ilman) ja\n(hyvän) sään ja saattoi matkamiehet perille.\"\n\n_Ilma_ Agricolan sanonnassa \"ilman tei\" on edellä mainituissa lähteissä\nkuitenkin ilmeisesti tulkittu väärin. Setälä on näet osoittanut, ettei\n_ilma_-sana sellaisenaan ole Agricolan kielessä merkinnyt 'kaunista\nsäätä', vaan usein 'tuulta ja myrskyä'. Tässä mielessä sitä on käytetty\nmyös kansamme vanhoissa runoissa, josta esimerkin jo Ganander esittää\nsanakirjassaan: \"Nousi ilma idän alta\". Samoin lapin _albme, alme_\n(= suom. _ilma_) merkitsee ilmoista puhuttaessa 'rajuilmaa'. Nicolaus\nHahn osui siis oikeaan mainitessaan 1703 ilmestyneessä väitöskirjassaan\nIlmarisen _tuulien jumalana_ ja rinnastaessaan hänet roomalaisten\nsamantoimiseen Aeolukseen. Se jumala, joka \"ilman tei ia Matkamiehet\nedheswei\", onkin epäilemättä ollut juuri _tuulen jumala_. Muuta\nselitystä ei näihin sanoihin voine sisällyttää.\n\nSamalla on ilmeistä, että matkamiehillä tällöin on tarkoitettu _vesillä\nkulkijoita_ ja erityisesti _purjehtijoita_, joita ei \"tyvenen ilman\nJumala\" (tranquillae tempestatis Deus), käyttääksemme Kijhlin sanoja,\nvoi perille saattaa. Entisaikaan, jolloin ei vielä luovimista tunnettu,\noltiin tuulen suunnastakin riippuvaisia. Vain myötätuulella voitiin\njatkaa matkaa, muuten oli matkamiesten pysähdyttävä \"tuulen istujiksi\"\nrannan suojaan. Myötäisen tuulen toivomus esitetäänkin siinä\nmerimiesten rukouksessa, joka on tavattu Ericus Lencqvistin\nkäsikirjoituksista ja jossa Ilmarinen esiintyy juuri tuulen jumalana.\nTätä rukoiltaessa sanotaan mm. (XII, 2, 8010):\n\n    Pane poskes pussuksihin,\n    puhalla iloinen ilma,\n    minulle myötäinen myry --.\n\nVaikka tämän runon kansanomaisuutta onkin eräiden virheellisten\nsäkeiden vuoksi epäilty, selviää siitä kuitenkin, niin kuin Setälä on\nhuomauttanut, että runon sepittäjän mukaan \"Ilmarinen ainoastaan sikäli\noli 'matkojen jumala', että hän antoi _myötäisen tuulen_\". Tässä\nsäkeistössä esiintyy myös \"iloinen _ilma_\" vastaamassa \"myötäistä\nmyryä\".\n\nKun tämä vertailuaineisto siis osoittaa, että _ilma_, josta Agricola\npuhuu, merkitsee _tuulta_, näyttää todennäköiseltä, että myös 'ilman'\nyhteydessä mainittu _rauha_ tarkoittaa _rauhallista säätä eli tyventä_,\nvarsinkin kun muunlaiselle rauhan jumalalle ei sukukansoiltamme eikä\nvarhaiskantaisen kulttuurin piiristä yleensä voi löytää vastinetta.\nTuulen haltijalta on kyllä voitu pyytää sekä tuulta että tyventä.\n\nJuuri tällaisena ilmojen haltijana Ilmarinen on ollut tunnettu myös\nTornion Lapissa. Erään sieltä, todennäköisesti Utsjoelta kotoisin\nolleen lappalaisukon tiedetään tehneen hänestä kuvankin noitarumpunsa\nkalvoon. Rummun tekijä, jota Vesisaaren käräjillä 1692 syytettiin\nnoituudesta, tunnusti näet, että se ihmisen muotoinen, lepänkuoren\nväriaineella tehty piirros, joka oli kuvaston ylimmässä osastossa\nukkosenjumalan rinnalla, esitti Ilmarista. Lisäksi hän selitti, että\n_Ilmaris_ ( = Ilmarinen) voi aikaansaada myrskyn ja pahan sään sekä\ntuottaa tuhoja laivoille ja veneille, mutta hän voi myös pidättää ja\nkutsua takaisin pahan sään. Tämä lappalaisnoidan antama selitys on siis\nomiansa luomaan valoa Agricolan sakeisiin ja samalla se on todisteena\nsiitä, että Agricolan tiedonanto perustuu vanhaan kansanomaiseen\nkäsitykseen.\n\nKun suomalaiset ovat loitsuissaan usein kääntyneet entisten\nhaltijoittensa ja jumaliensa puoleen, voidaan olettaa, että myös niissä\nolisi säilynyt jokin muisto Ilmarisesta tuulen jumalana. Tuulen\nnostamiseksi tai tyynnyttämiseksi luetuissa loitsuissa ei puheena\nolevaa nimeä kuitenkaan tavata. Se saattaa silti piillä niissä\nmuunlaiseen muotoon muuntuneena. Huomio kiintyy mm. Paulaharjun\nKittilässä muistiinpanemaan \"Tuulen nostoon\", joka alkaa sanoilla (XII,\n2, 8019):\n\n    Nouse, tuuli, tuulemahan,\n    _ilman rinta_ riehumahan,\n    kisko kivet, katko kannot,\n    maasta mättähät tokaise!\n\nSamat alkusäkeet tavataan Gottlundin viime vuosisadan alussa Torniosta\nsaamissa \"Purjeen nosto\"-sanoissa seuraavassa muodossa (XII, 2, 8014):\n\n    Nouse tuuli tuulemani,\n    _ilma-rinta_ riehumani.\n\nNäiden säkeiden vastineita on lisäksi muistiinpantu Karjalassa, esim.\nKesälahdella (VII, 3, 388):\n\n    Nousi tuuli tuulemaan,\n    _ilman ranta_ riehkimään.\n\nJa vielä Vienan läänissäkin on järvellä tuulta tyynnyteltäessä sanottu\n(I, 4, 2103):\n\n    Tyynny, tuuli, tuulemasta,\n    _ilman ranta_ riehkimästä,\n    tyynny tyynnytettäessä.\n    Kyllä mä sukusi tietän,\n    tuolta oot taivosen navalta,\n    pitkän pilven rannan päältä --.\n\nOn todennäköistä, että tuulen kertosanana tässä yhteydessä on alun\nperin ollut _Ilmarinen_, joka myöhemmin on muuntunut muotoon\n_ilmarinta, ilman rinta ja ilman ranta_, sillä samanlaisia Ilmarisen\nnimen muunnoksia tavataan muissakin muinaisrunoissa. Niinpä Reinholm on\nSakkolassa muistiinpannut Kultaneidon taonta-runon, jossa mainitaan mm.\n(XIII, 1, 512):\n\n    Tuohon seppä seisatiikse,\n    isetäkse _Ilmarinta_.\n\nAhlqvistin ilomantsilaisessa toisinnossa taas (VII, 1, 502):\n\n    Itse seppä _Ilmanrinta_,\n    takoja iänikuinen\n    etsivi pajan sioa.\n\nIlmarisen paikalla esiintyy kultaneidon takojana joskus Inkerissäkin\n(V, 1, 351, 360):\n\n    itse seppo _Ilmarinta_.\n\nSamoin Ilmarinen tavataan _Ilmarinta- tai Ilmanrinta_-nimisenä\nlukuisissa Tulen iskentä-runon toisinnoissa Etelä- (XI, 2343) ja\nPohjois-Pohjanmaalla (XII, 1, 4552), Savossa (VI, 1, 3189-90, 3215-16)\nsekä Inkerissä (V, 3, 1277-81):\n\n    Iski tulta _Ilma(n)rinta_.\n\nKiteellä tavataan jo saman säkeen eri toisinnoissa \"ihte ukko\n_Ilmarinen_\" (VII, 3, 693), \"ihe ukko _ilmarinta_\" (VII, 3, 693\nc) ja \"ihte ukko _ilman ranta_\" (VII, 3, 686).\n\nNämä esimerkit antavat siis aiheen päättää, että myös niissä\nloitsuissa, joita on luettu tuulta nostateltaessa tai tyynnyteltäessä\non alun perin ollut Ilmarisen nimi. Kun muita Ilmariseen kohdistettuja\nvanhoja rukousloitsuja ei ole olemassa, on tämäkin tosiasia otettava\nvarteen Agricolan säkeitä tulkittaessa.\n\nToiseen muotoon muuntuneena Ilmarisen nimi esiintyy lisäksi seuraavassa\nPuolangalla tehdyssä muistiinpanossa: \"Tyynellä säällä joskus muodostuu\ntaivaalle ohkosia pilvenhattaroita, jotka muodoltaan ovat yhteen\nsuuntaan osoittavia, pitkiä, säiemäisiä viiruja eli suikaleita. Niitä\nvanha kansa nimitti _tuulenkynsiksi_ ja sitä tyveä eli juurta, josta\n'tuulenkynnet' näyttävät saavan alkunsa, sanottiin _tuulenpesäksi_.\nTällaisen ilmiön näyttäytyessä kuuli monesti sanottavan: '_Ilimanrinta_\nrupesi taas kuvattelemaan'.\"\n\nTässäkin kiintoisassa tiedonannossa Ilmarinen on siis asetettu tuulen\nyhteyteen. _Tuulenpesäksi_ on maassamme kuitenkin yleisemmin sanottu\neräänlaista etenkin lehtipuihin muodostuvaa \"vihtaa tai linnunpesää\nmuistuttavaa tiheätä tupsuketta\", jolla on muitakin nimityksiä, kuten\n_tuulentupa_ (Orivesi) tai _tuulenkoura_ (Pudasjärvi) eli _tuulenkobra_\n(Rukajärvi).1 Rukajärvellä on uskottu, että jos 'tuulenkobraa' pitää\nhuoneessa, ei tuuli tuhoa rakennusta. 'Tuulenpesästä' (_piegga-pör_)\npuhuvat koltatkin, jotka selittävät, että jos haluaa kovan ilman, on\ntuulenpesä hakattava maahan, ja että sieltäpäin, minne se putoaa, tulee\nkova ilma. Skandinavian lappalaisten kerrotaan asettaneen tällaisen\ntuulenpesän (wäderskott), jonka he voitelivat uhriteuraan verellä,\ntuulenjumalan uhrialttarin ääreen.\n\nVaikka Ilmarinen siis selvästi esiintyy tuulenhaltijana, ei kuitenkaan\nole itsestään selvää, että _ilma_-sanalla, josta _Ilmarinen_ johtuu,\nolisi jo silloin, kun tämä nimitys on syntynyt, tarkoitettu nimenomaan\ntuulta ja myrskyä. Ennakolta ei myöskään voi päättää, että Ilmari(nen)\nolisi jo alkuaan ollut juuri sellainen jumala, jollaisena mm. Agricola\nja edellä mainittu lappalaisnoita hänet tuntevat. _Ilma_-sana on näet\nkielessämme ennen vanhaan merkinnyt myös _taivasta_, ja tämä merkitys\nsillä on yhä edelleen monissa sukukielissämme. Taivasta merkitsee\nlapinkin _albme, alme_ esim. pohjantähden nimessä _alme-navlle_\n'taivaan naula'. Samoin kuin _albme_ 'taivas' lappalaismen käsityksen\nmukaan pyörii mainitun naulan ympäri, samoin Gananderin\nmuistiinpanemassa suomalaisessa runossa sanotaan (XII, 1, 4489):\n\n    ilma käänty kehrän päällä.\n\nTässä siis ilma tarkoittaa ilmeisesti taivasta, ja sama merkitys sillä\non Etelä-Pohjanmaalla jo 1657 kirjaanpannun loitsun sanoissa (XI,\n1797):\n\n    Tule Jesus ilman Herra --,\n    tule tuskat tuntemahan!\n\nKun nämä ja eräät muutkin sanonnat, sellaiset kuin _ilmankansi_,\nselvästi osoittavat, että _ilma_ on merkinnyt myös _taivasta_, ja kun\nsukukansallamme votjakeilla on _Inmar_-niminen taivaanjumala, jonka\nnimessä on nähty _Ilmarisen_ äänteellinen vastine, on oletettu, että\nIlmaria olisi jo suomalais-permalaisena aikana, so. toisella\nvuosituhannella ennen ajanlaskumme alkua palvottu taivaanjumalana,\n\"josta myös riippui vuodentulo\". Ei kuitenkaan ole minkäänlaista tietoa\nsiitä, että Ilmarin eli Ilmarisen olisi uskottu toimivan maan\nhedelmällisyyden edistäjänä. Jaakko Juteini, joka \"Lähtölaulussaan\"\n1819 puhuu Ilmarisen \"nuolista\", selittää tosin alimuistutuksessa, että\nIlmarista kuvitellaan suomalaisessa mytologiassa mm. ukkosenjumalaksi,\nmutta hänen lähteenään on tällöin epäilemättä ollut vain Gananderin\nMythologia fennica, jonka ensimmäinen painos ilmestyi Turussa 1789 ja\njossa sanotaan, että \"suomalaisten Ilmarisella tarkoitetaan usein\nsadetta, ukkosta ja ilmaa\". Ganander ei kuitenkaan mainitse, mihin\nhänen käsityksensä Ilmarisesta sateen ja ukkosen jumalana perustuu.\n\nVarmaankin Ganander on tullut tähän käsitykseen kansanrunojen\nperusteella, joihin hän yleensä viittaa sekä Mythologiassaan että\naikaisemmin valmistuneessa sanakirjassaan. Pohtiessamme kysymystä, onko\nIlmari(nen) todella esiintynyt myös ukkosenhaltijana ja sateen\nantajana, on meidän siis kohdistettava katseemme Suomen kansan\nvanhoihin runoihin, sillä muita asiaa valaisevia perintätietoja\nei meillä ole käytettävissämme enempää kuin niitä on ollut\nGananderillakaan.\n\nUkkosenhaltijana ei Ilmarista kuitenkaan muinaisrunoissamme tavata,\nvaikka hänet mainitaankin tulen iskijänä. Sellaisena hänet esittää jo\nmuudan, tosin turmeltuneessa muodossa säilynyt säkeistö, joka on\npainettu satakuntalaisen C.R. Giersin 1767 ilmestyneeseen\nmineralogiseen väitöskirjaan ja joka alkaa sanoilla:\n\n    Tulda iski Ilmarinnen.\n\nTällaisena tulen iskijänä Ilmarinen toimii yhdessä Väinämöisen kanssa\nkoko runoutemme laajalla laulualueella Tulensyntyrunon alkusäkeissä:\n\n    Iski tulta Ilmarinen,\n    välähytti Väinämöinen.\n\nIlmarisen paikalla tavataan tosin Itä-Suomessa ja Venäjän Karjalassa\nVäinämöisen rinnalla tulen iskijänä usein myös _ilman ukko_, mutta\nvielä Vienan lääninkin vanhimmissa, Topeliuksen (I, 4, 291), Lönnrotin\n(I, 4, 272) ja Europaeuksen (I, 4, 270) muistiinpanoissa mainitaan\n_Ilmarinen_ Väinämöisen kera. Lisäksi on huomattava, että _Ilmarainen_\n(VII, 5, 210) ja _Ilmaroinen_ (VII, 5, 211) tavataan jo 1500- ja\n1600-luvun vaihteessa Skandinaviaan siirtyneiden suomalaisten\nTulensynnyssä. Nimen inkeriläinen asu _Ismaroinen_ (VI, 2, 2048-49, IV,\n3, 4051) näyttää johtuneen edellä olevasta \"iski\"-sanasta. Rajoitetulla\nalueella Etelä-Pohjanmaalla, oikeastaan vain Ilmajoella (XI, 1777,\n2321, 2341), on Ilmarisesta käytetty toista iZma-sanasta johtuvaa\nnimitystä _Ilmalainen_, mutta täälläkin Ilmarinen, jonka jo\nsatakuntalainen Giers (1767) tuntee, on säilynyt muodossa _ilman rinta_\n(XI, 2343):\n\n    Tulta iski ilman rinta,\n    Väinämöinen väilähytti.\n\nOlettaessaan, että tulella puheena olevassa säkeistössä on ymmärretty\n_salamatulta_ (una cum socio suo _Ilmarinen_ fulminis potentem fuisse),\nLencqvist osuu ilmeisesti oikeaan. Länsi-Suomesta Inkeriin asti ja\nPohjanlahden takaisten siirtolaistenkin keskuudessa mainitaan näet\ntulta isketyn \"kirjavalla käärmehellä\", jolla todennäköisesti, niin\nkuin Kaarle Krohn on huomauttanut, on tarkoitettu salamaa. Joskus\nsanotaan, että iskeminen suoritettiin \"kirjavan kärmehen seljäs\" (XI,\n1777, 2321, 2341). Muutamin paikoin, kuten Hevaalla Inkerissä (IV, 2,\n2049) korostetaan erityisesti sitä, ettei tulen iskijä tällöin\nkäyttänyt tuluksia, piitä ja taulaa, vaan\n\n    iski tulta ilman piitä,\n    ilman taglata tavoitti.\n\nKaarle Krohn on teoksessaan \"Suomalaiset syntyloitsut\" käsitellyt\nTulensyntyä lukuisine toisintoineen ja osoittanut, että siinä on kaksi\neriaiheista runoa sekaantunut toisiinsa. Toisen johdannossa puhutaan\ntulen _iskemisestä_, toisen taas tulen _tuudittamisesta_. Edellisessä\nkerrotaan, miten tulikipuna sinkoaa yläilmoista tupaan \"läpi reppanan\nretuisen\" ja polttaa lastaan imettävältä äidiltä rinnat ja pojalta\npolvet. He eivät kuitenkaan ole luodut kuolemaan \"tuskihin tulen\npunaisen\", vaan tietävät tulen lumota. Samoin voivat muutkin\ntulenlukuun turvautumalla palohaavoista parantua. Kun runossa joskus\ntavataan sellainenkin säe kuin \"poltti rinnat Maarialta\", Krohn\nvarmaankin on oikeassa olettaessaan, että tämä runopukuun puettu\nkertomus on jokin katolisaikainen legenda ja että siinä mainitut\nhenkilöt, joita tuli ei voi tuhota, ovat Neitsyt Maaria ja hänen\npoikansa.\n\nJälkimmäisessä runossa taas kerrotaan, miten tulikipuna putoaa tulen\nvaromattomalta tuudittajalta yläilmoista järveen, jossa jokin kala sen\nnielee. Kun \"punainen lohi\", joka mainitaan jo Länsi-Suomen alueella\n(X, 1, 2323, XI, 2322), on tulikalana näytellyt tärkeätä osaa, on\ntodennäköistä, että lohen lihan _punainen väri_ on asettanut sen tulen\nyhteyteen. Runo jatkuu kertoen, miten tuo kala sitten pyydetään ja\nmiten sen sisästä löydetään tulikipuna, joka kätketään tuluksiin ja\nsäilytetään \"nuoren miehen kukkarossa\" (VII, 3, 715, VI, 1, 3225, XII,\n1, 4526, 4643). Puheena olevaan runoon sisältyy siis -- toisin kuin\nedelliseen -- todella tulensyntytaru, joka pyrkii selittämään, miten\nihmiset ovat saaneet tulen palvelukseensa.\n\nTämän Tulensynty-runon toisintoja tarkastaessa herättää huomiota se,\nettä sillä järvellä, johon taivaasta kirvonnut tulikipuna putoaa, on\nerityinen nimi: _Aloe, Alue, Alava, Alehto, Alento_ ym. Muodossa\n_Alafwy_ ja _Alawoi_ se mainitaan jo 1658 Keski-Pohjanmaalla\nmuistiinpannussa Tulenloitsussa (XI, 992). Erinäiset toisinnot\nasettavat sen vielä Jordanin yhteyteen. Niinpä Savosta saadussa\nvanhassa kirjaanpanossa sanotaan, että tulikalaa pyydettäessä (VI, 1,\n3221, vrt. 3218)\n\n    Yxi siula lasketaan\n    keskelle Alento järven,\n    toinen siula lasketaan\n    suuhun Juordanin jokea.\n\nTämän ym. tosiasiain perusteella Kaarle Krohn voi osoittaa, että\nmainitulla järvellä on tarkoitettu Kuollutta merta, johon Jordanin joki\nlaskee. Näin ollen tämäkin runo pohjautuu keskiaikaiseen tarustoon,\njonka taustana häämöttää Pyhä maa.\n\nVaikka tulen varomaton tuudittaminen hyvin soveltuu jälkimmäisen runon\njohdannoksi, tavataan sellaisena usein myös tulen iskeminen. Vaikeampi\non ymmärtää, miten Ilmarinen ja Väinämöinen ovat joutuneet näihin\nrunoihin. Onko ehkä ollut vielä kolmaskin loitsu, jossa nämä olennot\novat toimineet yhdessä tulen iskijöinä ja jonka alku on sekaantunut\nedellä mainittuihin runoihin? Tämän ajatuksen puolesta puhuu se seikka,\nettä niiden runojen ohella, joissa tulikipuna kirpoaa maahan\nyläilmoista taivaan eri kerrosten läpi, on olemassa sellainenkin, jossa\ntulta isketään merellä (XI, 1777, vrt. X, 1, 2298-99, XI, 1773, 1776,\n2341, 2345 ym.):\n\n    Tulta iski Ilmalainen,\n    Väinämöinen välkytteli\n    keskellä merikiviä\n    kirjavan kärmehen seljäs.\n\nKun tässä Etelä-Pohjanmaalla muistiinpannussa loitsussa, johon \"kirjava\nkäärme\" näyttää alun perin kuuluvan, tulen iskentä suoritetaan merellä\nkarien keskellä, ei tulikipunan putoaminen tupaan enempää kuin Aloen\njärveen ole mahdollista. Eräässä muistiinpanossa tavataan Ilmarisen ja\nVäinämöisen tilalla myös ukkosenjumalan vanha länsisuomalainen nimi\n_Pitkämöinen_ (XI, 2318):\n\n    Pitkämöönen tulta isköö\n    keskellä merikiviä\n    kirjavasta kärmehestä.\n\nMiten Ilmarinen ja Väinämöinen ovat yhdessä joutuneet edustamaan\nukkosenjumalaa, on käsittämätöntä, jollemme voi olettaa, että he ovat\ntähän loitsuun tulleet runosta, jossa he sankareina ovat olleet\nyhteistoiminnassa keskenään. Voisi tosin ajatella, että Väinämöinen\nvasta myöhemmin olisi tullut Ilmarisen rinnalle, mutta ei ole mitään\ntietoa siitäkään, että Ilmarista olisi kuviteltu ukkosilmiön\naiheuttajaksi. Ukkosenjumalan aseita, vaajaa, vasaraa tai muuta emme\nmissään tapaa Ilmarisen yhteydessä. Ei myöskään missään ole mainintaa\nsiitä, että häneltä olisi anottu sadetta. Emme siis tuon puheena olevan\nloitsun perusteella, jonka ikääkään emme tunne, voi päättää, että\nIlmarinen enempää kuin hänen seuralaisensa Väinämöinenkään olisi ollut\nmuinaissuomalaisten ukkosenjumala.\n\nKun Ilmarinen runoissamme useimmiten esiintyy taitavana seppänä, jolla\njoskus on orjiakin apunaan, on ymmärrettävää, että hänen nimensä,\npajansa ja ahjonsa mainitaan Raudansyntysanoissa. Oudompaa on, että\nhäntä tällöin on kuviteltu jumaluudeksi, esim. seuraavissa Ilomantsista\nsaaduissa säkeissä (VII, 3, 457):\n\n    Itse Ilmori jumala\n    istu Ilmorin pajassa\n    teräksiä tehtäessä,\n    rautoja rakettaessa.\n\nToisinnossa sanotaan kuitenkin (VII, 3, 464):\n\n    Itse ilmonen Jumala,\n    itse istuvi pajassa.\n\nHuomattava on myös, että raudan kummina mainitaan (VII, 3, 457):\n\n    Ite Ilmari jumala,\n    ite Herra Jeesus Kristus,\n\ntai (VII, 3, 423):\n\n    Ite ilmonen Jumala,\n    ite Kaikkivaltias.\n\nEi voi olla epäilystäkään siitä, että \"itse ilmonen Jumala\" on raudan\nluojana runossamme alkuperäisempi kuin \"itse Ilmari jumala\".\nPohjanmaalla muistiinpannussa Raudansynnyssä (XII, 1, 4138)\nkerrotaankin, miten\n\n    vesi tippu Luojan päästä,\n    kaste kasvosta Jumalan\n    teräksiä tehtähissä,\n    rautoja rakettahissa.\n\nJuuri sen vuoksi, että rauta on Jumalan luoma, runo pyrkiikin\nselittämään, mistä sen pahaa aikaansaava ominaisuus johtuu. Jumaluutena\nIlmarinen esiintyy vielä taivaan takojana, jolloin hänestä käytetään\nsankarirunoista tunnettua mainintaa \"seppo Ilmarinen\" esim. seuraavassa\nVienan läänin säkeistössä (I, 1, 143):\n\n    Tuo on seppo Ilmorine,\n    tuo on taivosen takonut,\n    kannen ilman kalkutellun,\n    ei tunnu vasaran jälki\n    eik on pihtien pitely.\n\nVirolainen kansanrunoudentutkija Oskar Loorits olettaa, että kertovien\nrunojemme sankari, \"seppo Ilmarinen\" olisi saanut nimensä ja maineensa\njuuri taivaan takojana toimineelta Ilmariselta. Nimitys \"seppo\nIlmarinen\" ei kuitenkaan liity yhtä kiinteästi taivaalliseen\nkuin maiseen seppoon. Kaarle Krohn onkin huomauttanut, että\nSuomen-puolisissa runoissa \"taivaan takoja useimmiten on nimetön\". Hän\nesittää myös esimerkkejä siitä, että taivaan takoja on ollut itse\nJumala:\n\n    Jumala jotakin tiesi,\n    joka on taivoset takonut.\n\nVienan Karjalassakin on laulettu (I, 1, 136):\n\n    Se seppä joka jumala,\n    joka on taivosen takonut.\n\nJa samaa Jumalaa tarkoittaa ilmeisesti _ukko_ sanoissa (I, 1, 137):\n\n    Oi ukko ilmallini,\n    taivahallini takoja,\n\njoissa \"ilmallinen\" ja \"taivahallinen\" ovat toistensa kertosanoja.\nGanander arvelee teoksessaan Mythologia fennica, että taivaan takominen\non muinaissuomalaisilla ikivanha ajatus. Hän sanoo, että suomalaiset\nnimittävät kristinuskon tultua ylintä jumalaa Luojaksi ja\nKaikkivaltiaaksi (Kaikkiwalda), kuitenkin jo pakanuuden aikana heillä\noli käsitys kaiken hiojasta, jota he nimittivät \"kaiken mailman\ntakojaksi, ilman kannen kalkuttajaksi\". Tämä Gananderin olettamus ei\nsaa tukea sukukansojemme uskomuksista. Sitä vastoin islantilaisessa\nEdda-kirjallisuudessa mainitaan Allfadren (kaiken isä) taivaan ja maan\ntakojana. Tavataanpa siellä tämän jumaluuden nimityksenäkin\n_himnasmidr_ (taivaan takoja). Saksalainen tutkija E.H. Meyer, johon\nKaarle Krohn yhtyy, selittää kuitenkin nuo skandinaavisetkin kuvitelmat\nvasta kristinuskon mukana tulleen luomisaatteen aiheuttamiksi. Samaa\nkristillistä Luojaa kuvastaa epäilemättä myös se runojemme seppo, joka\non takonut taivaan (VII, 1, 94)\n\n    pajassa ovettomassa,\n    ilman ikkunattomassa,\n\nja josta on käytetty niinkin selvää sanontaa kuin\n\n    Herra taivojen tekijä,\n    pilven päällinen jumala.\n\nVaikka votjakkien _Inmar_ on näiden veljeskansalle, syrjääneille\ntuntematon, on se silti houkutellut tutkijoita näkemään _Ilmarissa_ jo\nsuomalais-permalaiselta ajalta polveutuvan _taivaanjumalan_. Kansamme\nuskomuksista ei tälle käsitykselle kuitenkaan saa tukea. Päinvastoin on\nvaikea ymmärtää, miten ylhäinen taivaanjumala olisi voinut erikoistua\nyksinomaan tuulenhaltijaksi. Toisin kuin votjakkien _Inmar_ tai esim.\nkreikkalaisten _Zeus_ on suomalainen _Ilmari(nen)_ vanhoista\nlänsisuomalaisista paikannimistä päättäen esiintynyt jo pakanuuden\naikana myös _henkilönnimenä_. On sen vuoksi kysymyksenalaista, johtuuko\nIlmarisen nimi ollenkaan juuri 'taivasta' tarkoittavasta sanasta samoin\nkuin votjakkien _inmar_, jolla on sekä _taivaanjumalan_ että _taivaan_\nmerkitys. Jälkimmäinen sillä on esim. sanonnassa _inmar zore_ 'sataa'.\nNäin ollen jää suomalaisten Ilmarin ja votjakkien Inmarin\nyhteenkuuluvaisuus todennäköisyyttä vaille.\n\nSen vuoksi, että votjakkien _inmar_ merkitsee myös 'taivasta', ei\nkuitenkaan liene syytä epäillä, että votjakin kielen kantasanaan\n_in(m)_ 'taivas' liittyvä _-r_ on olentoa ilmaiseva johdin samoin kuin\nsuomen -n-pääte mm. nimissä _Ilmari_ ja _Joukari_ (VII, 5, 145), joissa\nsen voi korvata myös _-moinen: Ilmamoinen (ilma moona_, XI, 2345, _ilma\nmoonen_, XI, 2318) ja _Joukamoinen_ (III, 1, 1775-76).\nJohdinpäätteestään huolimatta _ilmarinen_ on loitsuissamme votjakkien\n_inmarin_ lailla merkinnyt myös itse luonnonilmiötä, ei kuitenkaan\n'taivasta', vaan 'tuulta ja myrskyä'.\n\nToimensa puolesta Ilmarinen muistuttaa suuresti lappalaisten\n_biegga-galles_ 'tuuliukko' eli _biegg-olmai_ 'tuulimies' nimistä\ntuulenhaltijaa, jonka Henric Forbus sanoo vallitsevan \"säätä, tuulta,\nvettä ja merta\" ja jota Johan Falk kertoo lappalaisten palvoneen\n\"ainoastaan, jotta tämä pelastaisi heidät hengenhädästä, kun myrsky ja\nrajuilma yllätti heidät merellä\". Johan Randulf mainitsee lisäksi, että\nSkandinavian lappalaiset uhrasivat hänelle mm. _pieniä veneitä_. Tämä\nläntisten lappalaisten palvoma tuulenhaltija näyttää siis olleen\netupäässä merimiesten jumala ja sellaisena todennäköisesti\nskandinaaveilta lainattu. Samaa tuulen ja merenkulun jumalaa edustaa\nepäilemättä muinaissuomalaisten Ilmarinen, jota eivät Viron\nkansanomaiset lähteet tunne, mutta jonka toimi Agricolan tiedonannosta\npäättäen ei vielä hänen aikanaan ollut kansan muistista kadonnut\nLänsi-Suomen alueella. Varmaankin myös ne uhripurret, joita on\nripustettu Länsi-Suomen, etenkin sen rannikkoseudun vanhoihin\nkirkkoihin, vastaavat lappalaisten merenkulunjumalalle uhraamia \"pieniä\nveneitä\".\n\n\n\n\nAURINKO JA KUU\n\n\nHistorioitsija Prokopius kertoo 500-luvulla, että Pohjolan etäisimmällä\näärellä, josta hän käyttää Thule-nimitystä, on suuri ilojuhla, kun\naurinko oltuaan talvella näkymättömissä 40 päivää, palaa jälleen\nihmisten ilmoille. Obdorskin piirin samojedit ovat niin ikään juhlineet\nauringon ensi näyttäytymistä pitkän pimeän jälkeen. Ja varmaankin\ntämä hetki on muuallakin pohjan perillä saanut osakseen huomiota.\nPohjois-Norjassa ja Norjan Lapissa on vanhalla kansalla ollut tapana\nsivellä voita reppanaan, oveen tai ikkunan pieliin auringon\nensimmäisten säteiden osuessa asuntoon. Voin sulamista pidettiin\nmerkkinä siitä, että aurinko mielihyvin omaksui uhrin. Monin paikoin on\nNorjassa lisäksi ollut tapana nousta tällöin yläville paikoille\nkatselemaan auringon ensimmäistä kohoutumista taivaanrannan yli. Samoin\nInarin lappalaisten kerrotaan rientäneen aurinkoa tervehtimään, kun se\nPaavalin päivän tienoissa ensi kerran \"hyväili ja kosketteli kotapuiden\nlatvoja\". Lisäksi lappalaisten sanotaan anoneen auringolta sen\nensimmäistä kertaa näyttäytyessä terveyttä ja onnea.\n\nMiten esi-isämme ovat menetelleet, on tietymätöntä. Muinaissuomalaiset\novat ainakin puhuneet auringon _pesäpäivistä_, joita G. Fr. Aurenius\n1751 ilmestyneessä väitöskirjassaan sanoo olevan kolme ja \"jona aikana\naurinko ikäänkuin lepää luolassaan\", mutta tähän vuodenkohtaan\nliittyneistä, jo pakanuuden aikaan palautuvista menoista ei ole\nolemassa mainittavia muistomerkkejä. Sanotaan vain, että \"talvipäivän\nseisahduksen eli 'pesäpäiväin' aika vastaa kesäpäivän seisahduksen\naikaa, sillä millaiset pesäpäivät, sellaiset juhannuksen aikaiset\nilopäivät\". Vasta pääsiäispäivän aamuna kansamme on käynyt ihailemassa\nnousevan auringon \"tanssia\", jota monin paikoin maassamme on pidetty\nhyvän vuodentulon merkkinä, mutta tätä muualta Suomeen saapunutta\nyleiseurooppalaista tapaa tuskin voi rinnastaa norjalaisten ja\nlappalaisten talviunestaan heräävän auringon tervehdykseen.\n\nPohjoismaisen auringon palvonnan muistomerkki on J.B. Holzmayerin\nmielestä muudan kuvio, josta virolaiset ovat käyttäneet nimitystä\n_rataskiri_ ja jossa _ristin ympärillä on rengas_. Tätä merkkiä,\njommoisia on kaiverrettu tai piirretty rakennusten oviin ja ikkunain\npieliin, reen perään ym. esineisiin tai ommeltu pukuihin, Holzmayer\nvertaa Skandinavian pakanuudenaikaisissa kalliopiirroksissa esiintyviin\nvastaavanlaisiin kuvioihin. Kun tällaisia rengasristejä on Virossa\ntehty asumusten oviin ja ikkunoiden pieliin erityisesti keskitalvella\nsiten, että jouluna on piirretty risti ja uudenvuodenpäivänä rengas sen\nympärille, Holzmayer arvelee tämän osoittavan, että puheena oleva\nmerkki on ollut juuri auringon kuva. Myöhemmissä lähteissä selitetään\nvain, että näin on pyritty suojelemaan kotia pahoilta hengiltä, joiden\non uskottu olevan liikkeellä joulun aikana. Sama taianomainen tarkoitus\non rengasristillä ollut Suomessa. Niinpä Orimattilassa on kuviteltu,\nettä oven yläpuolelle jouluna tehty renkaan ympäröimä risti \"karkoittaa\nkaikki pahat henget talosta\". Reinholmin muistiinpanojen mukaan piti\nJokioisten Vaurlammilla itse kylänvanhimman kulkea joulun aattoiltana\ntalosta taloon ja piirtää \"joka talon sekä asuin- että ulkohuoneiden\nkaikkiin oviin ristimerkki, jossa oli kehä ympärillä\". Samanlaisiin,\ntavallisesti liidulla piirrettyihin rengasristeihin ovat maamme\nruotsinkielisetkin turvautuneet.\n\nJoskin puheena oleva merkki tuo mieleen jo Skandinavian pronssikauden\nkalliopiirroksissa esiintyvän \"auringonpyörän\", on kuitenkin\nkysymyksenalaista, voidaanko tuota myöhemmin käytettyä kuviota pitää\nmeidän maassamme suorastaan ikivanhan pohjoismaisen kansankulttuurin\nperintönä, se kun tavataan kirkollisissakin muistomerkeissä\nkristilliskansanomaisten uskomusten kohteena. Siitä kertoo jo\nhollantilainen Andries van Wouw, joka 1616 joutui matkustamaan Suomen\npoikki: \"Monin paikoin on pystytetty pitkiä tankoja, joiden päässä on\nristi soikean renkaan sisässä ja joiden alaosan muodostaa leveä\nalttarimainen koroke. Niitä pidetään pyhinä, ja he teurastavat\njuhlapäivinään vuohen, vasikan ja lampaan, sekoittavat niiden veren ja\nvalavat sen uhrilahjana tangon jalustan yli.\" On selvää, ettei näiden\nrengasristeillä varustettujen pylväiden ääressä, joista 1600- ja\n1700-luvun asiakirjat käyttävät nimitystä _ristinkanta_ ja jolla on\nollut vastineita mm. Gotlannissa, ole palvottu aurinkoa.\n\nYhtä ilmeistä on, että tuolla joulumenoissakin käytetyllä merkillä on\nymmärretty kristillistä symbolia, jolla samoin kuin ristinmerkillä\nyleensä on uskottu olevan suojeleva voima. Sen vuoksi rengasristejä on\njouluna piirretty \"myös joka pilttosee ja lehmän parsii\", vieläpä\noluttynnyreihinkin. Länsi-Suomessa on tosin joulun koristeena\nesiintynyt myös puusta veistetty, eri tahoille säteitään lähettävä\n\"jouluaurinko\", mutta tämäkin tapa on ilmeisesti maahamme tullut vasta\njoulun mukana, jota Välimeren maissa vietettiin aikoinaan\n\"voittamattoman auringon syntymäpäivänä\".\n\nSilti on mahdollista, että jotkut auringon muotoa tavoittelevat,\nmaassamme tavatut uskomukselliset kuviot saattavat olla omaperäisiä. On\nnäet huomattava, että eräät arktisetkin kansat ovat tehneet auringosta\nrenkaan muotoisia kuvia. Sellaisia mainintoja tavataan mm. Lapin\nvanhassa lähdekirjallisuudessa. Niinpä Skandinavian lappalaisten\nkerrotaan, uhratessaan auringolle valkoisia teuraita, tehneen tämän\n\"kunniaksi\" puisen renkaan, jota he nimittivät \"auringon renkaaksi\" ja\njota he voitelivat uhriteuraan verellä, \"jotta aurinko suloisesti\npaistaisi\". Myös uhrieläinten luut asetettiin ympyrän muotoon\nuhrilavalle. Eräät tutkijat ovat selittäneet lappalaisten lainanneen\ntämän tavan skandinaaveilta, ja Norjassa onkin ennen vanhaan vieläpä\nvoi, joka auringolle uhrattiin, asetettu renkaan muotoon. Mutta vaikka\nlappalaisten auringon uhreissa saattaakin nähdä vierasta vaikutusta, ei\nauringon muodon jäljitteleminen välttämättä edellytä muualta saatua\nesikuvaa. Ovathan Obdorskin ostjakitkin tehneet talvella, kun aurinko\non näkymättömissä, rautalevystä ympyriäisen, pykäläreunaisen\nauringonpyörän ja ripustaneet sen pyhään puuhun. Samoin Enontekiön\nporolappalaisten sanotaan vielä myöhään valmistaneen jauhoista ja poron\nverestä pyöreän kakun ja ripustaneen sen koivuun kodan lähelle\nauringolle uhriksi.\n\nM.A. Castrén lienee oikeassa olettaessaan, että suomalaiset ovat\nmuinoin palvoneet aurinkoa sen \"näkyvässä, aineellisessa muodossa\".\nValitettavasti ei meillä ole tietoa siitä, millaisin menoin tätä\npalvontaa on harjoitettu. Vain Suomen Itä-Karjalassa mainitaan olleen\ntapana käydä aamuisin auringon koittaessa pellon päivänrinteellä sitä\nkumartelemassa sanoen: \"Armas päiväseni, syöttäjä, anna rauhutta,\ntervehyttä päivän aluksi, kaikessa katso, vartioitse!\" Yhtä yleistä on\nauringon tervehtiminen ollut itärajamme takana. Niinpä Uhtualla\n\"rukoiltiin ennen vanhaan aina aamulla kasvot auringon nousuun päin\",\njolloin aurinkoa puhuteltaessa käytettiin sanoja: \"valkee\npäivä syöttäjä, valkee päivä kormelitsa\". Samoin Vuonnisessa\ntervehdittiin aurinkoa \"silmiä ristien, kun aamulla noustiin\".\nKun kreikkalaiskatoliset Tuloman lappalaiset ja venäläistyneet\nterjuhaani-mordvalaiset ovat menetelleet samoin, on todennäköistä, että\ntämä tapa on saatu venäläisiltä, joilla se myös tavataan. Karjalaisten\nrukoussanoissa mainittu \"kormelitsa\" onkin venäläisperäinen _kormilets_\nja \"syöttäjä\" sen käännöslaina.\n\nAurinkoon verraten _kuu_ on kansamme keskuudessa ollut paljon\nsuuremmassa määrin uskomusten kohteena. Näin on asian laita ollut\nmuuallakin maailmassa johtuen siitä, että kuun säännölliset muodon\nvaihtelut, sen syntyminen, kasvaminen, väheneminen ja häviäminen,\nsamoin kuin kuussa nähdyt kuviot ovat salaperäisyydellään suuresti\nkiinnostaneet ihmisten mieliä. Kuulla on kaikkialla ollut myös\najankulun osoittajana tärkeä merkitys, varsinkin _uusi kuu_ on kaikkien\nkansojen keskuudessa näytellyt erittäin silmäänpistävää osaa. Kuun eri\nvaiheiden on lisäksi uskottu ulottavan vaikutuksensa maanpäälliseen\nelämään. Vaikka vanhojen kulttuurikansojen luomat ja kehittämät\nyksityiskohtaiset ohjeet, mitä kuun eri vaiheiden vallitessa on\nedullista tehdä tai jättää tekemättä, ovatkin levinneet kansalta\nkansalle, on kuitenkin ilmeistä, että kuun kasvun aikaa on jo\nvarhaiskantaisissa oloissa pidetty onnekkaampana kuin sen vähenemisen\naikaa. Kuun kasvun on uskottu vaikuttavan edullisesti etenkin kaikkeen,\nmikä silloin syntyy tai pannaan alulle.\n\nSellainenkin ihmiselämän merkkitapahtuma kuin avioliiton solmiminen on\nonnistuakseen edellyttänyt uuden kuun aikaa. Veljeskansamme virolaisten\ntähän yhteyteen kuuluvia tapoja Boecler kuvailee 1600-luvulla seuraavin\nsanoin: \"He kosivat ja viettävät häänsä aina uuden kuun aikana, koska\nhe lujasti uskovat, että heillä tällöin on parempi onni ja siunaus kuin\nmuulloin ja että heidän vaimonsakin siten pysyvät sievinä, somina ja\nsileäpintaisina, kun nämä sitä vastoin, jos heitä kosittaisiin\nloppukuulla, pian kävisivät vanhoiksi ja kurttuisiksi.\" Häiden viettoon\nuudenkuun aikana viittaavat meilläkin vanhan häävirren sanat (VII, 2,\n2966):\n\n    Miero vuotti uutta kuuta,\n    lumi tervaista rekeä,\n    mie vuotin minjuttani.\n\nItä-Suomessa on nuorenparin tullessa myös tervehditty kuuta samalla\nkertaa kuin morsiamen tuojia (esim. VII, 2, 3009):\n\n    Terve kuu, terve kuningas,\n    terve, nuori naimakansa!\n\nTämäkin säkeistö, jossa kuuta sanotaan kuninkaaksi, viittaa uuteen\nkuuhun, sillä ainoastaan sitä on kuninkaana tervehditty. Niinpä\nSuistamolla on lausuttu (II, 1852):\n\n    Terve uuvella kuulla,\n    kultasella kuninkaalla,\n    kuu hupela, leipä turpie.\n\nKuun ohella mainittu 'kuningas' tuo mieleen Ruotsissa tunnetun tavan\nkutsua etenkin vuoden ensimmäistä uutta kuuta 'kuninkaaksi' (ny kung).\n\nUuden kuun tervehtiminen on meillä niinkuin muuallakin ollut vanha\nyleinen tapa. Useimmiten on maassamme tällöin pyydetty kuulta\nterveyttä. Töysässä on sanottu (XI, 2475):\n\n    Terve, terve, uusi kuu!\n    Sinä täydeksi, minä terveeksi!\n\nTyrnävällä (XII, 2, 7971):\n\n    Uusi kuu sairaaks,\n    minä itse terveeks!\n\nSonkajärvellä (VI, 1, 3097):\n\n    Minä vanha terveeksi,\n    sinä nuori sairaaksi!\n\nInkerin Tyrössä taas:\n\n    Terve, terve, uusi kuu,\n    sie vanhaks, mie nuoreks!\n\nSamoin kuin Ruotsissa piti Suomessakin uutta kuuta tervehdittäessä,\nmilloin varallisuutta toivottiin, olla kädessä jotakin, esim. raha tai\nleipä. Veskelyksessä on naisilla ollut tapana ottaa mukaansa\nrieskamaitoa mennessään tervehtimään laskiaisen tienoissa syntyvää\nuutta kuuta.\n\nKiintoisia uskomuksia on maassamme liittynyt etenkin _kuun\nvähenemiseen_, jonka aiheuttajana jo Agricola mainitsee erään\ntarunomaisen olennon sanoessaan:\n\n    Rachkoi / Cuun mustaxi iacoi.\n\n_Rahko_ eli _Rahkonen_ elää kansan muistissa yhä edelleen.\nPohjois-Suomesta kerätyissä tarinoissa hän tavallisesti esiintyy\nvarkaana, jonka salaisia hommia kuun valo häiritsee ja joka sen vuoksi\nlähtee kuuta tervaamaan.\n\nRahkonen oli rosvo, joka öisin liikkuessaan oli kiusamielellä, kun kuu\npaistoi. Hän otti tervaämpärin ja vastan ja lähti kuuta tervaamaan,\nmutta jäikin ijäksi päiväksi kuuhun, josta nyt surullisena katselee. --\nPuolanka. A. Heikkinen. SS.\n\nRahkos-äijä, joka oli varas, lähti kerran voita varastamaan naapurista.\nSilloin sattui olemaan kirkas kuutamo, jonka vuoksi Rahkos-äijä päätti\ntervata kuun. Hän otti tervapytyn ja pensselin ja meni kuuhun, mutta\nsinne hän jäi ja siitä alkaen on kuussa nähtävänä Rahkos-äijä\ntervapyttyineen ja pensseleineen. -- Rovaniemi. V. Nuotio. SS. -- Vrt.\nJ. Fellman, II, 146.\n\nRaahkus-äijän hahmo oli eräille tuttu. Hänestä tiedetään kertoa, että\nhän oli ollut varas, jonka öisiä puuhia kuunpaiste oli pahasti\nhäirinnyt. Äijä oli sen vuoksi päättänyt tervata kuun ja hän olikin\nsitä varten valmistanut kuuhun saakka yltävät tikkaat. Raahkus-äijän\ntervaamisaikeet olivat kuitenkin epäonnistuneet ja hän oli jäänyt\nkuuhun. -- Enontekiö. Ravila, KV 1934, 174.\n\nNäistä esimerkeistä käy ilmi, että kuun tummien täplien muodostama\nkuvio, jossa on nähty mies varusteineen, on antanut aiheen tällaiseen\ntaruun. Paitsi tervaämpäreineen ja suteineen on _Rahko_ eli _Rahkonen_\nnähty kuussa myös mm. varastamine halkoineen.\n\nRahkoo-Matti oli mennyt pitkänä perjantaina puita varastamaan ja siitä\nrangaistukseksi hän nostettiin kuuhun ainaiseksi. Kuussa näkyykin\nRahkoo-Matti puutaakka selässään. Laihia. V. Kotkanen. SS.\n\nPuutaakka selässä kuun ukko mainitaan muuallakin esim. Virossa,\nSaksassa ja Englannissa. Saksassa on rangaistuksen aiheeksi riittänyt\njo se, että puita on kannettu metsästä pyhäpäivänä. Yleisimmin puhutaan\nmeidän maassamme kuitenkin miehestä, joka lähti kuuta tervaamaan.\nEdellä esitetyissä muistiinpanoissa sanotaan hänen hankkeensa\nepäonnistuneen, joten kuu jäi häneltä tervaamatta, mutta siitäkin on\nesimerkkejä, että hän ajoittain yhä edelleen tervaa kuun.\n\nRahkonen lähti kosimaan vastahakoisen naittajan tykö, kuu paistoi.\nRahkonen otti tervapytyn ja sutin ja nousi kuuhun sitä tervaamaan ja\ntervaa sitä vieläkin. -- Simo. M. Räsänen. Kotiseutu 1915, 117.\n\nKun kuussa näkyy ihmisen kasvoja muistuttavia piirteitä, sanotaan:\n\"siälä se taas näkyy Rahkoo-Masan naama\" tai \"siälä on Rahkoo-Masa taas\nkuuta tervaamas\". -- Laihia. S. Seppälä. SS.\n\nKun kuun toinen reuna pimenee, sanotaan, \"että Rahkoo-Matti sen\ntervaa\". -- Laihia. S. Seppälä. Kotiseutu 1914, 207.\n\n\"Siellä on Rahkonen kuuta tervaamassa.\" -- Haukipudas. I. Halttu. SS.\n\nRahkonen eli Rahkos-äijä tervaa kuuta. -- Ylitornio. K.J. Holster. SS.\n\nMonin paikoin Suomessa kuun tervaaja on nimetön.\n\nErään miehen piti mennä varastamaan, mutta kuu paistoi niin kirkkaasti\nja oli niin valkoinen, ettei mies rohjennutkaan mennä, vaan päätti\nensin tervata kuun. Hän kiipesi tervapyttyineen ja suteineen kuuhun,\nmutta kun hänen piti ruveta tervaamaan, hän tarttuikin kiinni ja jäi\nsinne. Siitä asti on kuussa ollut miehen kasvot ja väitetäänpä siellä\nnäkyvän se tervasutikin. -- Mouhijärvi. A. Heinäkoski. SKS 245.\n\nEpäilemättä kuun tervaaja onkin maassamme samoin kuin muualla, missä\ntämä tarina tunnetaan, ollut alun perin nimetön. Vienan Karjalassa\npuhutaan kahdesta \"kuutaman tervaajasta\", joiden myös kerrotaan olleen\nvarkaita. Yrittäessään tervata kuun, kuu otti heidät luokseen. Maamme\nsekä suomen- että ruotsinkielisten keskuudessa kerrotaan lisäksi ukosta\nja akasta, jotka yhdessä lähtivät varastamaan nauriita tai muuta ja\njotka kuun valon himmentääkseen päättivät tervata kuun, mutta\ntarttuivatkin kuuhun kiinni, jossa he näkyvät tervapyttyineen. Turun\nläänin Koskella sanotaan niiden kerran kuukaudessa \"tervaavan kuun\nvähitellen kokonaan\", kunnes se taas \"ittes pessee puhtaaks\".\n\nOn ilmeistä, että _Rahko_ eli _Rahkonen_ on maassamme tullut myöhemmin\nkansainvälisen, nimettömän kuun tervaajan nimeksi. Mahdollisesti jo\nAgricola tarkoitti _Rahkolla_, joka \"kuun mustaksi jakoi\", juuri kuun\ntervaajaa. Vermlantilainen Kaisa Vilhunen on kuitenkin kuvannut Rahkon\ntointa toisin. Hän on näet Lauri Kettuselle kertonut, että \"sen pit\nkuun kantoja kovista lehmän kyntöisistä takoa\" ja sitten \"kuuta\n(rasvaa) sulata ja valoa yltö, jotta se antoi näyn\". Samoin Kaisa\nesitti asian myöhemmin ruotsalaiselle Matti Mörtbergille: \"Rahko takoo\nlehmänkynsistä kuun kantoja ja voitelee ne lehmänrasvalla, jotta se\nantaa näön ihestään kuu, jos ei voitele, se ei anna näköö.\" \"Kuun\nkannalla\" Kaisa tarkoitti syntyvän kuun sirppiä, jolloin \"kuu näkyy\nvähän\".\n\n_Rahko_ on siis Kaisankin kuvauksessa asetettu kuun yhteyteen, mutta ei\nsen tummentajana, vaan sen takojana ja sille valon antajana.\n\nKittilässä on itse kuuta toisinaan sanottu _tahkoksi_. Paulaharju\nkertoo siitä seuraavasti:\n\nSyksypuoleen, kun aurinko ei enää jaksanut valvoa viljankasvua yli\nöiden, pääsi hallakin pelottelemaan. Mutta jos elokuu ensi kerran\ntaivaalle ilmestyessään heti 'moljotti' komeana ja täyteläisenä, ei\nollut pelkoa hallasta. Piti kyllä muistaa, ettei sanonut kuuta oikealla\nnimellään niin kauan kuin pellot olivat leikkaamatta, vaan sanoi sitä\nvain _Rahkoksi_. Silloin ei halla niinkään ahdistellut viljaa. Tätä\nKittilän Kinisjärven vanha Priita-Stiina aina lapsilleen teroitti,\nsamoin kuin myöskin sitä, ettei saanut tähtiä, kun ne rupesivat\ntaivaalla tuikkimaan, nimittää tähdiksi, niin kauan kuin elo oli\nkorjaamatta. Piti sanoa vain _kakaroiksi_. Vasta sitten, kun leikkuu\noli lopetettu, sai sanoa tähdiksi ja kuuta kuuksi; sitten ei enää ollut\npelkoa (Paulaharju, S V, 2, 255).\n\nTässä _Rahko_ esiintyy siis itse kuun peitesanana. _Rahko_-nimi\nmainitaan monessa muussakin yhteydessä. Niinpä Lönnrotin\narvoituskokoelmassa\n\n    Rahko rautasaappahinen\n    kiitää kivistä vuorta,\n    Somerista sorkuttaa.\n\nTämän arvoituksen selitetään tarkoittavan \"auraa tai hiilihankoa\". Sen\nohella tavataan toinen samanlaatuinen, jonka merkityksenä mainitaan\n\"myllyn ratas, myllyn siipi\":\n\n    Rahko rautasaappaassa\n    kiertelee kivistä vuorta,\n    koskia kumarteleksen.\n\nRautasaappainen _Rahko_ eli _Rahkoinen_ mainitaan lisäksi eräissä\neteläpohjalaisissa Painajaisen sanoissa. Niinpä Evijärvellä\n\"painajainen estetään päälle tulemasta\", lukemalla loitsu, jonka\nalkuosa on seuraava (XI, 952):\n\n    Rahkoinen rautasaappaissa\n    kiertääpi kivistä vuorta,\n    kivivuoren kiipuri,\n    mäen päälle päästäksensä.\n    Hannus (P)ukkoinen\n    painajaisen kiinni pani.\n\nKortesjärvellä vastaava luku alkaa sanoilla (XI, 949):\n\n    Rahko rautasaappahassa,\n    kivivuorta kiertääksensä.\n    Pane Rahko painon alle,\n    alle orten, alle parten,\n    alle rautasen katoksen,\n    alle kellon kielettömän.\n\nKun käsitys, että painajainen on pantava painon alle, tavataan\nmuissakin painajaisen karkotusluvuissa, on ilmeistä, että _rahkolla_,\nmilloin sitä painamisella uhataan, on tarkoitettu painajaista. Edellä\nolevan säkeistön loppuosa esiintyy myös Töysästä saadussa\nmuistiinpanossa seuraavassa muodossa (XI, 947):\n\n    Pane rahko painon alle,\n    kiviriippa rinnan päälle,\n    orsin rautaisin rakenna\n    alle rautasen katoksen,\n    puhki päästämättömän.\n\nHästesko, joka länsisuomalaisia loitsuja esittäessään sanoo, että\nrautasaappainen, kivivuorta kiertävä _Bahko_ \"kuvastaa nähtävästi hyvin\nvanhaa kansanluuloa\", pitää todennäköisenä, että Rahkon painon alle\npaneminen on myöhempää perua, Loitsun alkuosaa, jossa puhutaan\nkivivuoren kiipeämisestä, hän selittää seuraavasti: \"Yleinen ja hyvin\nvanha luulo on lukuisilla kansoilla ollut se, että pahojen haltioitten\nja niin myös painajaisen täytyi väistyä, kun yö oli kulunut ja aurinko\nnousi. Se on loitsuissa synnyttänyt ajatuksen, että painajaiselle\nmäärätään mahdottomat ja sellaiset työt, joita se ei ehdi suorittaa\nennen aamua, ja vasta tehtävät täytettyään se muka saisi tulla nukkujaa\nrasittamaan.\"\n\nLoitsuumme ei kuitenkaan sisälly mitään kehoitusta, siinä kuvataan vain\nRahkon eli Rahkoisen vaellusta \"mäen päälle päästäksensä\". Kun Rahko\nkiitää tai kiertelee kivistä vuorta myös edellä mainituissa\narvoituksissa, on todennäköistä, että rautasaappainen Rahko on tullut\nsekä puheena oleviin arvoituksiin että loitsuihin jostakin kertovasta\nrunosta, jossa Rahko on esitetty kivivuoren kiertäjänä tai kiipurina.\nJos \"kivivuori\" tässä vastaa, niinkuin näyttää, \"Pohjolan kivimäkeä\"\neli pohjoiseen sijoitettua maailmanvuorta, voisi ajatella, että\nRahkolla on ymmärretty kuuhun pyrkivää olentoa tai itse kuuta. Ainakin\nRuotsin lappalaiset näyttävät kuvitelleen kuuta ukoksi sanoessaan:\n\"Leiskukaa, leiskukaa, revontulet! Vanha ukko ryömii kummun takana\njuusto kädessä.\" Toisin paikoin on myös huudettu: \"Vanhan ukon voikauha\nsaavuttaa teidät!\" Vaikeampi on ymmärtää, miten kuu ja painajainen ovat\nvoineet sekaantua toisiinsa, vaikka kuun onkin uskottu voivan vaikuttaa\nihmisten uniin.\n\n_Bahko_ esiintyy myös taudin nimenä ja merkitsee tällöin samaa\nkuin 'rokko' (_tulirahko_ = tulirokko, _isorahko_ = isorokko,\n_rahkonarpinen_ = rokonarpinen). Lavialla on muistiinpantu loitsu, joka\nalkaa sanoilla: \"Äkämä, pukama, putkenpolttama, rahkon ruman\nturmelema.\" _Bahko_ taudin nimityksenä on antanut Kaarle Krohnille\naiheen olettaa, että kuun kasvoissa nähdyt täplät olisi asetettu rahko-\neli rokkotaudin yhteyteen. Koltat ovat tosin uskoneet, että varomaton\nihminenkin voi turmella kuun kasvot. Sen vuoksi ei kuun syntyessä sovi\npitää teräviä aseita teräpuoli ylöspäin, jotteivät ne aiheuttaisi arpia\nkuuhun ja siten himmentäisi sen valoa. Mutta osuuko Krohnin olettamus\noikeaan, on kuitenkin kysymyksenalaista.\n\n_Bahkolla_ on vielä useampiakin merkityksiä. Hämeessä sanotaan\n_rahkoksi_ mm. niitä viljankorsia, jotka eloa leikattaessa jäävät\nviimeisiksi ja joiden leikkaaja \"saa rahon\". Onpa _rahko_-nimi annettu\nsillekin henkilölle, joka joutuu leikkaamaan \"viimeisen kouruuksen\".\nItä-Suomessa ja Inkerissä _rahko_ merkitsee pärepihtiä eli jalkaa,\njohon palava päre asetetaan valon antajaksi. Etelä-Vepsässä sillä on\nymmärretty pahaksi kehittynyttä kodinhaltijaa, sillä sikäläisten\nvepsäläisten kerrotaan toimeenpanneen \"_pätsirahkoon_ ajamisen uunilta\nmorsiamen tulevasta kohdista\". Tammelassa, Vesilahdella ym. on\n_rahkoksi_ nimitetty suurikokoista ihmistä tai eläintä. Vermlantilaisen\nKaisa Vilhusen sanotaan kuun rahkosta puhuessaan selittäneen, että \"se,\njoka tappoi ihteesä, siitä tul' _rahko_\".\n\nNäistä esimerkeistä käy ilmi, että _rahko_ on ollut monimerkityksinen\nnimi, jonka alkuperä on hämärän peitossa. Mahdollisesti siihen\nkätkeytyy, niinkuin Setälä huomauttaa, \"useampia kokonaan eri sanoja\".\nMiten asian laita lieneekin, on ilmeistä, että _rahkolla_ on ymmärretty\nhenkiolentoa, haltijaa, joka myöhemmin on erikoistunut edustamaan eri\naloja uskomusten maailmassa. Kuun yhteydessä tätä nimitystä on\ntietenkin käytetty tarunomaisessa mielessä.\n\n_Kuun pimennykseen_ liittyvää vanhan kansan uskoa Agricola kuvailee\nseuraavasti:\n\n    Capeet / mös heilde Cuun söit.\n\nSamat olennot mainitsee Mynämäen kirkkoherra Antti Lizelius noin 1775\nkirjoittamassaan paikkakunnan muinaiskuvauksessa: \"Oikiat Christityt,\njotka Jumalan sanasa ja sen ymmärryxesä harjantunet ovat, ei usko\n_martaus kapeita_ eli _kuun kapeita_: ne ovat pakanain pimeyden ja\ntaikaus aavistusten aikana haalitut, waikka ei nijtä olekkan.\" \"Kuun\nkapeet\" mainitaan eräässä Kiteellä muistiinpannussa loitsussakin (VII,\n4, 1764):\n\n    Vuota, vuota, Hiijen poika,\n    kun mä saisin kuun kapeita!\n\nKaisa Vilhusen sanotaan käyttäneen nimitystä _kapeat_ ja selittäneen,\nettä \"kapeat kalus' kuuta\" ja että \"niijen pit kalua niin kauvoin kun\nse tul' ikään rihma\". Jusleniuksen sanakirjan (1745) mukaan _capet_ on\n\"kummitus, joka syö kuun\".\n\n_Kapeet_ kuun ahdistajina eivät ole yhtä arvoituksellisia kuin _Rahko_,\nsillä _kapeilla_ on ennen vanhaan ymmärretty 'eläimiä'. Ganander\nmainitsee, että puheena oleva sana vielä hänen aikanaan merkitsi\nPohjanmaalla sekä villi- että kotieläintä. Toisessa kohdassa hän\nkertoo, että Rantamäellä oli Linnasmäen kohdalla _Kapeetten\nhauta-niminen_ kuoppa eräässä peltoaitauksessa, jota hän kävi\nkatsomassa 1766. Hän sanoo, että \"vesi kuivuu siinä kahdesti syksyllä\nennen talventuloa\". S.G. Elmgren taas mainitsee Marttilan pitäjän\nkuvauksessaan 1857 _Kapeenhauta_-nimisen paikan Paimion rajalta ja\nkertoo kuulleensa, että kaksi härkää oli siinä vaipunut vesiperäiseen\nmaahan ja tullut esille Paimion lahdessa. Se \"Kapeenhauta\", josta\nElmgren puhuu, sijaitsee oikeastaan Liedon puolella. Oikealle\npaikalleen se on merkitty jo Hannu Hannunpojan kartassa 1650, jossa\nluemme sanat _Capenhaut böle_. Itse \"hauta\" on vesiperäinen, hyllyvä\nhete Paimionjoen entisessä, kahden kallion välitse laskeutuvassa\nuomassa kalliojyrkänteen alla. Vielä nykyään kansa selittää paikan\nnimen johtuvan siitä, että härkäpari oli kerran suistunut tähän\nrotkoon. _Kapeella_ on siis tässä yhteydessä ymmärretty kotieläintä\neikä mitään myytillistä olentoa. Agricolan mainitsemat kuuta syövät\n_kapeet_ ovat sitä vastoin olleet uskomuksellisia eläimiä.\n\nMuinaisislantilaisessa Gylfin näyssä (Gylfaginning) kerrotaan kahdesta\nsudesta, joista toinen ahdistaa aurinkoa, toinen kuuta. Jälkimmäisellä\non Edda-kirjallisuudessa erikoisnimikin 'kuunkoira' (_månagarmr_).\nKäsitys, että auringon tai kuun pimetessä jokin peto sieppaa ne\nsuuhunsa, onkin melko yleinen. Turkulaisen professorin, Lauri\nTammelinin 1706 julkaisemassa suomalaisessa almanakassa, jossa puhutaan\n\"Auringon ia Cuun Pimenemisen Aluista ia syistä ia mistä ne tulevat\",\nvalaistaan tähän liittyvää esi-isiemme uskoa seuraavin sanoin: \"Nijn on\nmyös meidän Suomalaisten seasam muinaisin aicoin ollut sencaltainen\nturha taicuri luulo cuun pimenemisestä, että hänen pidäis silloin paljo\nkärsimän ia nijn cuin _coirilda_ syötämän / ia tämän turhan luulon\njälken owat he sanonet cuun pimitesä: Cuu syödän / ioca puhen parsi\nwielä nytkin pidetän / cosca cuu pimenepi / -- --.\"\n\nYhä edelleen kuulee mm. Turun läänin Koskella sanottavan \"kuuta\nsyödään\", ja \"kuun syöjistä\" puhutaan Vienan lääninkin puolella. Kuun\n\"syöjät\" ovat kuitenkin saattaneet esiintyä muussakin kuin koiran\nhahmossa. Siihen viittaa mm. Marttilassa muistiinpantu sanonta:\n\"kuluttaa kuin mato (käärme) kuuta\". Rymättylässä sanotaan noitien\nsyövän kuuta. Noidista puhutaan lisäksi Länsi-Inkerin runoissa (III,\n1156):\n\n    Viron noijat päivöin peittiit,\n    Saksan noijat kuun salaisiit.\n\nPaikallinen lienee Laitilassa muistiinpantu käsitys, että \"Kalevanpoika\npistää kätensä kuun eteen\" sen pimetessä.\n\nJo muinaisuuden kansat pyrkivät huutaen ja meluten karkottamaan kuun\ntuhoojia. Eräät keskiajan lähteet osoittavat tavan sitkeää säilymistä.\nNiinpä Hrabanus Maurus paheksui sitä, että saksalaiset Fuldan seuduilla\nvielä hänen aikanaan huusivat ja ampuivat nuolia ilmaan kuun\npimennyksen aikana karkottaakseen kuuta ahdistavan pedon. Näin ovat\nmonet maapallon kansat pyrkineet pelastamaan kuun. Uumajan lappalaiset\novat tällöin ampuneet ilmaan pyssyillä, koltat ovat lyöneet yhteen\nkahta kirveen terää ja Vienan karjalaiset ovat huutaneet ja\nkalistelleet rautoja, jotta \"kuun syöjät\" pakenisivat.\n\nMonet kansat ovat pitäneet kuun ympärille muodostuvaa kehämäistä\nkuviota pahan ilman enteenä. Siperiassa sanotaan, että kuu tällöin\ntekee \"teltan\" suojakseen. Sadetta ja pahaa säätä se ennustaa myös\nSaksassa, Ruotsissa ja Ruotsin Lapissa. Meillä sen on sanottu tietävän\npoutaa. Jo P.A. Gadd on Ylä-Satakunnassa muistiinpannut sananparren\n\"Satexi auringon sappi, Selväxi Cuunkehi\" ja G. Fr. Aurenius Karjalasta\n\"Päivän sappi satehexi, cuun kehä poudixi ja tuulixi\". Tammelassa\nsanotaan: \"Poutia kuu kehii, sateita päivä sappii.\"\n\nKuun \"kehästä\" puhutaan runoissakin:\n\n    Kuumet ennen kuun kehitti,\n    kawet kuun kehästä päästi,\n    riihen rautaisen sisästä.\n\nKaarle Krohn olettaa, että _kuume(t)_ kuun kehään asettajana\ntarkoittaisi 'kuumetautia', jota hän vertaa _rakkoon_ eli _rokkoon_.\n_Kave(t)_, joskus myös _kapo_, (nainen, vaimo) on hänen mielestään\nNeitsyt Maaria. Todennäköisesti _kave(t)_ kuun pelastajana\ntarkoittaakin Neitsyt Maariaa etenkin, kun toisinnossa mainitaan myös\nJeesus kuun kehästä päästäjänä. Vaikeampi on ymmärtää, miten _kuumet_\ntässä voisi merkitä kuumetautia. Ganander, joka mytologiassaan\njulkaisee tämän säkeistön ja joka kuun kehittämisellä ymmärtää kuun\npimenemistä, liittää siihen varmaankin kansan suusta saadun tulkinnan\nsanoessaan: \"_Kuumet_ pimitti kuun (Peto, Piru, joka rupeis kuun\npeittämän).\" Todennäköisesti _kuumet_ on sama kuin Hämeessä tunnettu\n_kumme_ 'aave, kummitus' (vrt. lapin _kobmi_). \"Pölkiäks sä kummeit?\"\nsanotaan Hollolassa. Asikkalassa, jossa \"hautuumaalla saattoi öiseen\naikaan usein nähdä _kummeit_\", kerrotaan niiden esiintyneen \"paitsi\nihmishahmossa myöskin kissana, luutana t.m.s.\".\n\nGottlund on Vermlannissa muistiinpannut muinaisrunon, jossa sanotaan\n(VII, 5, 58, vrt. 59):\n\n    Kapo kuun kehästä päästi,\n    pitkän hiuxen pinteistä.\n\nSanat \"pitkähiuksen pinteistä\" tuovat mieleen keskieurooppalaisen\ntarinan tytöstä, joka iltamyöhällä kehrätessään joutui kuun omaksi ja\njoka rukkeineen yhä nähdään kuussa kehräämässä. Kun kuun kehrääjättären\npää joskus hänen uupuessaan painuu alas ja hänen pitkät hiuksensa\nvaluvat rukin yli, kuu pimenee. Saattavatpa hänen suortuvansa sekaantua\nitse kehruuseenkin, niin että hänen on vaikea siitä selviytyä. Tällöin\npelätään kuun pimennyksen jatkuvan pitkän aikaa. Vermlantilainen Kaisa\nVilhunen, joka kuun pimentäjää nimitti \"Hepleijaksi\", sanoi tämän\nviskaavan hiuksensa yli kuun. Milloin hiukset peittävät kuun kokonaan,\non kuun pimennys täydellinen. Samalla lailla Hepleija voi pimentää\nauringon. Mistä Kaisan Hepleija on tullut tähän yhteyteen, on\ntietymätöntä, mutta Paulaharjulla on Vuonnisesta tieto, jonka mukaan\nauringon pimennys johtuu siitä, että Neitsyt Maaria viskaa hiuksensa\nauringon eteen. Muutamin paikoin Pohjois-Saksassa, mm. Mecklenburgin\ntienoilla, kerrotaan nimettömän kehrääjättären joutuneen milloin\nkuuhun, milloin aurinkoon.\n\nErinäisissä muinaisrunoissa puhutaan vielä kutovasta _Kuuttaresta_ ja\nkehräävästä _Päivättärestä_. Niinpä Karjalan häärunoissa sanotaan, että\npuhemiehen puku, paita tai vyö on \"Kuuttaren kutoma, Päivättären\nkehreämä\". Kutovasta Kuuttaresta, kehräävästä Päivättärestä on\ntarujakin olemassa:\n\n    Kuulin Kuutaren kutovan,\n    Päivättären kehreävän\n    kultaisesta kuontalosta,\n    hopeaisesta lavasta.\n\nLänsi-Inkerissä lauletaan lisäksi (III, 564):\n\n    Ajoin tuon Kuuttaren kujaan,\n    Kuuttaren tytär kutoo, --\n    taittu yksi kultalanka,\n    toinen taittu hopealanka,\n    kolmas kellan karvallinen,\n    säänty tyttö itkemähän.\n    Tyttö itköö, kyynel vieröö.\n\nVäinö Salminen olettaa, että puheena oleva runo toisintoineen edustaa\nns. luonnontarua:\n\n\"Tutkittuani runot, joihin tämä Kuuttaren ja Päivättären kultalangan\nkudonta on liittynyt, en pidä liian rohkeana väittää, että meillä tässä\non säilynyt vanha kaunis luonnontaru. Runollinen laulaja on kuutamoyönä\nnähnyt, miten kuutamon kultaisia, hopeaisia ja keltaisia lankoja, kuten\nrunossa sanotaan, valautuu kohti hiljaista nukkuvaa maata. Hän on\nsamalla nähnyt, miten kastetta ilmaantuu ruohoille ja lehdille kuin\nkimaltelevia kyynelhelmiä. Hän on näkynsä pukenut runoksi, miten\nKuuttaren tytär kutoo kirjokannen, tähtitaivaan alla Päivättären\nkehräämillä kultalangoilla. Pilvenhattara peittää hetkeksi kultaisen\nkudekerän, kuun -- sädelanka katkeaa, mutta kyyneleitä, kastehelmiä yhä\nlisääntyy. Hän on näistä näyistään tehnyt laulun, miten Kuuttaren tytär\nitkee katkenneita kimaltelevia lankojaan\" (Salminen, KRH 127).\n\nKaarle Krohn taas on tuossa kutovassa Kuuttaressa tai kehräävässä\nPäivättäressä nähnyt Neitsyt Maarian. Keskieurooppalaisessa\nkansanuskossa, jonka vaikutus on ulottunut muinaisrunoihimme, Maaria\nesiintyykin kehrääjättärenä, ja vielä meidän päivinämme saksalaiset\nsanovat eräänlaisia hopeanhohtavia lankoja, jotka syyskesällä\nliitelevät ilmassa, joko 'Maarian langoiksi' (Marienfäden) tai\n'auringon langoiksi' (Sonnenfäden). Niiden on selitetty olevan hienon\nhienoja hämähäkin seittejä, joita tuuli lennättää ja joita vanha kansa\nniiden alkuperää tuntematta on kuvitellut Neitsyt Maarian kehräämiksi.\nTutkijat pitävät kuitenkin todennäköisenä, että neitsyt Maaria on\nmyöhemmin tullut jonkun aikaisemman kehrääjättären tilalle. Esiintyyhän\nPlutarkhoksen mukaan elämänlankaa kehräävä Klothokin kuussa.\n\nTässä yhteydessä on syytä huomauttaa, että Norjan lappalaiset\nasettivat, todennäköisesti skandinaavien tapaa seuraten, rukin ja\npellavia sille uhrialttarille, joka omistettiin aurinko-neidolle.\n\n\n\n\nSÄMPSÄ PELLERVOINEN\n\n\nLuetellessaan vanhan kansan palvonnan kohteena olleet muinaisjumalat\nAgricola mainitsee monta erikoisnimistä _maanviljelyksen jumalaa_.\nNiiden joukossa ei kuitenkaan ole _Säpsä_ eli _Sampsa_, josta muistoja\non säilynyt muinaisrunoissamme. Runojen perusteella Christfrid Ganander\npäättelee, niin kuin hän sanakirjassaan sanoo, että puheena oleva\nolento on ollut \"metsän ja puiden jumala\". Vähää myöhemmin\nilmestyneessä mytologiassaan hän selittää, että Sämsä oli \"metsän\nistuttaja\".\n\nSuomen kansan vanhat runot osoittavat kuitenkin, että Sampsan toimi on\nliittynyt lähinnä pellon piiriin. Niinpä Vienan läänin Kivijärvellä on\nuskottu, että \"pellot hyvin kasvavat\", kun \"kylvämäh ruvetessa lukee\"\n(I, 4, 1741):\n\n    Sampsho poika pellervoini,\n    saroin -- kasvattama,\n    tuhansin turvuttama,\n    kyntöhöni, kylvöhöni,\n    aina uatrun kiäntimih.\n\nTähän kylvölukuun sisältyvä, toivomus tavataan Lönnrotin Lonkasta\nsaamassa runossa selvemmässä muodossa (I, 4, 1744, vrt. 1743, 1745,\n1748):\n\n    Tuhansin neniä nosta,\n    sa'oin haaroin haarottele,\n    kylvöstäni, kynnöstäni,\n    varsin vaivani näöstä!\n    Nostele oras okinen,\n    kannon karvanen ylennä,\n    maasta maksan karvasesta!\n\nViljan kasvattajana Sämpsä esiintyy myös inkeroisten virressä, josta on\nolemassa kolme kiintoisaa toisintoa. Yhden niistä Volmari Porkka on\nsaanut talteen Soikkolasta (III, 1, 1139), kaksi on Hevaan Lenttisistä,\ntoinen Porkan (IV, 2, 1810), toinen Vihtori Alavan (IV, 3, 4029)\nmuistiinpanema. Kun eivät kaurat kasva eivätkä rukiit ylene, selitetään\nsen johtuvan siitä, että Sämpsä lepää toimettomana vuoteellaan (IV, 2,\n1810):\n\n    Sämpsöi sängyssä makajaa,\n    kylellään, kymmennyblä,\n    selällään, seitsenristi.\n\nJoskus sanotaan lisäksi (III, 1, 1139):\n\n    sääret sängystä näkkyyt,\n    rikoista rivat punaiset.\n\nSämpsän toisintonimenä tunnettu _Pellervo_ mainitaan mm. Porkan\nSoikkolasta saamassa virressä, jossa sanotaan:\n\n    Ei ole Sämpsän nostajaista,\n    Pellervoin ylentäjäistä.\n\nKuka siis Sämpsän kutsujaksi? Aluksi lähtee matkalle _talvipoika_, joka\ntuulella ajaen saapuu \"Sämpsän sängyn luoksi\" ja pyytää (IV, 3, 4029):\n\n    Nouse, Sämpsö sängystäsi,\n    kyleltäis, kymmen-nyplä,\n    selältäis, seitsen-risti!\n    Läkkä meille vierahissek\n    rukihia ruttamaan,\n    toukoja tomoittammaan!\n    Eivät kasva meiän kagroit,\n    ei ruta meiän rukiihet\n    eik' tomua toukopellot.\n\nTalvipojan pyytäessä ei Sämpsä kuitenkaan ole halukas nousemaan (III,\n1, 1139):\n\n    En noise sinnuua varte --,\n    puhuit puut lehettömiksi,\n    heinät hempehettömiksi,\n    neitoiset verettömiksi,\n    kaalit kotsinattomaksi,\n    nagriit navattomaksi.\n\nVasta kun _kesäpoika_ talvipojan epäonnistumisen jälkeen, hänkin\ntuulella ajaen, saapuu kutsujaksi, Sämpsä suostuu:\n\n    Nyt noisen sinnuua varte,\n    vaan en toista miestä varten,\n    hyvin teit tullessais,\n    vielä paremmin ollessais,\n    puhuit puut lehellisiksi,\n    heinät hempehellisiksi,\n    kaalit kotsinallisiksi,\n    nagriit navallisiksi,\n    neitoiset verellisiksi.\n\nHe vaan Lenttisissä tätä virttä on sanottu \"Ukko-virreksi\" ja esitetty\n\"Ukko-päivänä\" so. Pietarin päivänä (kesäk. 29:ntenä v.l.) \"aidatussa\npaikassa\". Porkka kertoo, että tässä pyhäkössä juotiin ennen vanhaan\n\"ukko-olutta\" ja \"palveltiin Ukkoa\" ja että \"nytkin (1881) niillä\npaikoin olevan tuvan luona lauletaan Ukko-virsi\". Puheena oleva virsi\non tällöin alkanut seuraavasti (IV, 2, 1810; vrt. IV, 3, 4029):\n\n    Pyhä Ukko armolliin,\n    tyy meilen vierahisse,\n    saa meilen käymäksi,\n    anna maillees makkua,\n    pellollees pehmitystä!\n\nLaulu jatkuu sitten Sämpsän noudanta-runolla, mutta ei ole olemassa\nmitään tietoa siitä, että Sämpsää olisi tällöin Ukon ohella Inkerissä\npalvottu. Ilmeisesti Sämpsän virsi onkin ollut vanha kertova runo, joka\nmyytillisen aiheensa puolesta on soveltunut Ukon juhlan yhteydessä\nesitettäväksi.\n\nSoikkolan toisinnossa Sämpsän kutsujina esiintyvät vain _talvi- ja\nkesäpoika_, mutta Hevaalla (IV, 2, 1810) mainitaan joskus neljäkin\nkutsujaa, susi ja jänis sekä tuuli ja päivä, joista viimeksi mainitut\nnäyttävät tulleen talvi- ja kesäpojan tilalle. Toisessa samalta\nseudulta saadussa toisinnossa (IV, 3, 4029) niitä vastaavat \"talvi\" ja\n\"kesoi\".\n\nOn todennäköistä, että juuri talvi- ja kesäpoika tai talven ja kesän\nedustaja ovatkin alkuaan toimineet Sämpsän kutsujina. Siihen viittaa\nmm. se, että juuri nämä mainitaan myös eräissä Vienan Karjalan\nvastaavissa säkeistöissä, jotka täällä tosin ovat liittyneet Päivölän\npitojen yhteyteen. Täälläkin talvipoika menettelee luontonsa mukaisesti\n(I, 2, 806):\n\n    Talvi poika talleroinen\n    puhu puut lehettömäkse,\n    heinät helpehettömäkse,\n    kanarvot kukattomakse.\n\nSen vuoksi\n\n    tapettihin talvipoika,\n    kesäpoika heitettihin.\n\nMatkallaan jälkimmäinen\n\n    puhu puut lehellisekse,\n    heinät helpehellisekse,\n    kanarvot kukallisekse.\n\nTalvipojan aikaansaannoksia esittävät säkeet ovat säilyneet myös Suomen\nkarjalaisten (VII, 3, 192) ja Ruotsiin siirtyneitten savolaisten (VII,\n5, 140) Pakkasen loitsussa sekä eräissä Pohjois-Karjalan Raudan synnyn\nsanoissa (VII, 3, 388, 464). Voidaan siis päättää, että inkeroisten\nlaulama Sämpsän noudanta-virsi on ollut laajalti tunnettu Suomenkin\npuolella.\n\nInkeroisrunojen viljavuuden haltija on hahmoltaan hämärä. Itä-Suomen\nrunoudessa Sämpsä eli Sampsa, jolla täälläkin on lisänimenä\nPellervoinen, esiintyy poikana. Niinpä Simana Huohvanainen Ilomantsin\nMegrijärvellä lauloi Europaeukselle 1845 (VII, 3, 300):\n\n    Sampsa poika Pellervoinen,\n    otti viisiä jyviä,\n    seitsemiä siemeniä\n    kettuhun kesäoravan,\n    kärpän hännän mustasehen,\n    läksi maita kylvämähän,\n    toukoja tihittämähän.\n    Norot kylvi, nousi koivut,\n    suot kylvi, kanervat kasvo.\n\nTämän tapainen säkeistö sisältyy hyvin lukuisiin Puitten synnyn\ntoisintoihin (ks. VII, 3, 231 --, 1322 --, 1, 4, 99 --). Sellaisen\nesittää jo Ganander mytologiassaan. Puitten kylväjänä saattaa\nloitsuissamme Sämpsän eli Sampsan paikalla kuitenkin esiintyä moni\nmuukin olento, joskus Ukkonenkin, \"ylinen herra\" (VI, 1, 3535) tai\nJumala itse (VII, 3, 306; vrt. 237, 242):\n\n    Ite ilmonen Jumala,\n    otti kuusia jyviä,\n    seihtemiä siemenii\n    keteen kesäoravan,\n    kärpän hännän mustaseen,\n    läksi soita kylvämään,\n    mantuja tihittämään.\n\n    Suot kylvi, kanervat kasvo,\n    mäet kylvi, männyt kasvo,\n    ahot kylvi, kuuset kasvo,\n    kankaat kylvi, katajat kasvo.\n\nNäin ollen herää kysymys, onko Sämpsä alun perin ollut myös puitten\nkylväjä. Kaarle Krohn on olettanut, että puitten alkuperäinen kylväjä\non Puitten synty-runossa ollut Jumala itse, jonka tilalle Sämpsä on\ntullut vasta myöhemmin. Krohnin mielestä tätä olettamusta tukevat\nsellaiset loitsun sanat kuin \"kaikk' on puut Jumalan luomat\" (esim.\nVII, 3, 304 a).\n\nJos näin olisi asian laita, jäisi runon alkuosa arvoitukseksi. Onhan\nvaikea ajatella, että Kaikkivaltiaan olisi voitu kuvitella panneen\nsiemeniä, puita luomaan lähtiessään, pienen kesäoravan nahkaan tai\nkärpänhännän mustaseen. Kysytään, eivätkö nämä pikkuruiset siemensäkit\nsovellu paremmin Sämpsän yhteyteen, jota runoissa toisinaan nimenomaan\nsanotaan pieneksi (esim. VII, 3, 242, 297):\n\n    Simpsan poika pikkarainen.\n    Sämpsermöinen pieni poika.\n\nMiten Sämpsästä lieneekin tullut puitten kylväjä, on ilmeistä, että\ntämä olento on alkuaan ollut peltokasvien hoitaja. Sitä osoittaa sekin,\nettä Sämpsän kutsujina mainitaan _talvi- ja kesäpoika_, jotka\nviittaavat jokavuotiseen ilmiöön, kun taas puitten kylväminen\nmetsättömille maille merkitsee jotakin muuta. Sitä paitsi Puitten\nsynty-runossakin käytetty sana _jyviä_ soveltuu, kuten K.A. Franssila\non huomauttanut, pikemmin viljan kuin puitten kylvöön. Huomattava on\nlisäksi Huohvanaisen toisinnossa mainittu \"toukojen tihittäminen\".\nTosin _touko_-sanan tilalla tavataan muitakin sanoja, _ilmoja, mantuja,\nnotkoja, noroja, ahoja ja saloja_, mutta vanhan runon edellyttämää\nalkusointua noudattaa \"tihittämähän\"-sanan edellä vain _toukoja_ sekä\nGottlundin muistiinpaneman toisinnon (VII, 3, 273) _taroja_, mikä\noutona on vääntynyt muotoihin _taaroja, tarhoja_ ja _aroja_, joista\njotkut edellä mainituistakin sanoista ovat voineet johtua. Samoin kuin\n_touko_ edellyttää _taro_ viljellyn maan nimenä _viljan_ kylvämistä.\n\nViljan yhteyteen, jossa Sämpsän olemme tavanneet inkeroisten virsissä,\nliittää sen myös nimi _Pellervoinen_, joka, niin kuin runoista käy\nilmi, on läheisessä suhteessa _peltoon_. Joskus Pellervoista\nsanotaankin \"pellon pojaksi\" (VII, 3, 259):\n\n    Pellervoinen pellon poika.\n\nJa rukiitten mainitaan olevan (VI, 1, 3668)\n\n    mannun maasta kasvamasta\n    Pellermöisen pensyttämät.\n\nSiikasen loitsussa selitetään vielä, että ihmisen ihoon tunkeutunut,\nviljasta tullut vihne on kotoisin \"Pellervoisen pientarelta\" (VII, 3,\n557), jossa siis _Pellervoinen_ merkitsee 'peltoa'. Saman loitsun\nlukuisissa toisinnoissa tavataan Pellervoisen paikalla myös\n'pihapelto', 'metsäpelto' tai 'otrapelto'. Tällaisena pellonhaltijana\nSämpsä tuskin on alun perin ollut puitten kylväjä.\n\nLaajimman Sämpsän noutamista ja tuloa esittävän runon on Gottlund\nmuistiinpannut 1830-luvulla jossakin Savon ja Karjalan rajamailla (VII,\n3, 273). Julius Krohn julkaisi sen ensi kerran Valvojassa 1884. Siinä\nkerrotaan, miten varakas Ahti, mahtava maiden omistaja raksuttaa\nrahojaan ja helkyttää hopeitaan pohtien, kenet hän lähettäisi kutsumaan\nSämpsää maittensa kylväjäksi, tarojensa tihittäjäksi. Kutsujaksi\ntarjoutuu ensiksi \"Susi poika roapioinen\", joka ostaa \"turkin\ntuuheemman\" tarjetakseen pakkasella ja joka toivoo saavansa Ahdilta\nrunsaan palkkion. Talvella liikkuva susi ei kuitenkaan osoittaudu tähän\ntehtävään sopivaksi, vaan \"Suvi ilma hevon poika\". Gottlundin\nkäsikirjoituksessa on tosin 'suven' paikalla tässäkin 'susi', mutta\ntämä sana ei voi olla tässä runon kohdassa alkuperäinen. Kaarle Krohn\nonkin eräästä Pakkasen loitsusta löytänyt vastaavan säkeen muodossa\n\"Suvi ilman linnun poika\" ja palauttanut kummankin muotoon: \"Suvi ilman\nleudon poika\". \"Suvi\" ei ajattele ansiota, vaan rientää kertomaan\nSämpsälle Ahdin kutsun ja toivomuksen:\n\n    tomeramman toisit touon,\n    paremman terän tekisit.\n\nSanat, joita Sämpsä tällöin käyttää kiittäessään Suvea, eroavat\nInkerissä ja muualla muistiinpannuista mitä Suven aikaansaannoksiin\ntulee:\n\n    Hyvinpä teit sinäik --\n    sulaisit jokiin suita,\n    jäitä järvistä ohensit,\n    rannoillen kaloja laskit\n    suollen suikelehtavia.\n\nSamalla Sämpsä on suostuvainen noudattamaan Suven kutsua:\n\n    Sämpsä poika Pellervoinen,\n    vähänpä otti sieminiä,\n    sekaisia siemeniä,\n    kerpä hännen mustasista,\n    jouhtenen jalostimista.\n\n    Tuli tänne kylvämähän,\n    taroja tihittämään.\n\nKun runo tähän asti on puhunut vain touosta ja viljan terästä sekä\ntarojen tihittämisestä, herättää huomiota, ettei se jatkuessaan kerro\nmitään viljan kylvöstä, vaan siirtyy Puitten syntyloitsusta tunnettuun\npuitten kylvöön. Sämpsän siementen riittoisuutta todistaa runon loppu:\n\n    Ennen Ahti maita puuttu,\n    ennen kuin Sempsän siemeniä.\n\nNämä säkeet esiintyvät myös eräissä muissa Itä-Suomen Puitten\nsynty-loitsuissa (esim. VI, 1, 3537, VII, 3, 1329), vieläpä Vienan\nlääninkin puolella (I, 4, 100). Täällä on runon alussa mainittu Sampso\n(\u003C Sampsa) puheena olevassa säkeistössä kuitenkin muuntunut muotoon\nSamppo:\n\n    Ennen Ahti maita uupu,\n    kuin on Samppo siemeniä,\n    Pellervo jyvän periä.\n\nTässä kohdin muistuu mieleen, että Agricola, jonka jumalain luettelossa\nei tavata Sämpsää, mainitsee huhtien ja peltojen yhteydessä\n_Köndös_-nimisen olennon, josta hän sanoo: \"Köndös/ Huchtat ia Pellot\nteki.\" Mitä hän ymmärtää sanalla \"teki\", jota Palmskiöldin kokoelmien\nruotsalaisessa käsikirjoituksessa (311) vastaa \"beredde\" (valmisti), on\ntietymätöntä. Ganander kääntää sen ruotsiksi sanoilla \"förestod\" ja\n\"befrämjade\" ja Lencqvist latinaksi \"curabat\". Erinäisten\nkansanomaisten sanontojen perusteella R.E. Nirvi on äskettäin\nselittänyt, että Agricolan säe on tulkittava seuraavasti: \"Köndös kylvi\nhuhdat ja pellot\". Näin ymmärrettynä olisi Agricolan _Köndös_ ollut\nSämpsän vastine.\n\nOnko Sämpsä jo alun perin ollut kylvömies, on kuitenkin\nkysymyksenalaista. Ne sanat, jotka Vienan Karjalassa on luettu kylvölle\nryhdyttäessä, eivät näytä edellyttävän muuta kuin että Sämpsä on viljan\nkasvattaja. Huomiota ansaitsevat myös Gottlundin muistiinpanemat sanat:\n\"tomeramman toisit touon, paremman terän tekisit\". Sama ajatus sisältyy\ninkeroisvirren valitteluun, ettei kaura, ohra eikä ruis pääse kasvamaan\nSämpsän maatessa vuoteellaan. Sen vuoksi on talvi- ja kesäpojan\ntehtävänä sen jokavuotinen herättäminen.\n\nTämäntapaista tarua ei ole tavattu naapurikansojen kansanrunoudesta,\nmutta talvea ja kesää edustavat olennot ovat kyllä näytelleet tärkeätä\nosaa Keski-Euroopan kevätmenoissa, joita on jäljitelty Pohjolassakin.\nOlaus Magnus kertoo näet 1555 ilmestyneessä pohjoismaisten kansain\nhistoriassaan (XV: 8), miten hallitus Ruotsin kaupungeissa varustaa\nvapunpäivänä suoritettavia menoja varten kaksi aseistettua\nratsujoukkoa, joiden johtajat valitaan arvalla. Toisen joukkueen\njohtajan nimi on _Talvi_, ja sen mukaisesti hän on pukeutunut\nmonenlaisiin nahkoihin. Hänellä on ollut tapana heitellä ympärilleen\nlumipalloja ja jääpalasia ikään kuin hän haluaisi pitkittää pakkasta.\nToisen joukkueen johtaja taas edustaa _Kesää_ ja on sen vuoksi\nkoristettu vihreillä lehvillä ja kukkasilla. Sellaisena häntä sanotaan\nmyös _Kukkaiskreiviksi_. Kumpikin joukkue ratsastaa kaupunkiin eri\ntaholta ja ryhtyy sitten keihäitä käyttäen taistelemaan keskenään aivan\nkuin turnajaisissa. Tavan tarkoituksena on esittää kesän talvesta\nsaamaa voittoa.\n\nPuheena oleva tapa näyttää olleen tunnettu myös Turussa. Ainakin on\nolemassa eräs maininta, jossa kerrotaan, että Turun linnan ratsumiehet\nvalitsivat 1557 Juhana herttuan 'kesäkreiviksi' (majgreve).\n\nSaksassa, missä Talven ja Kesän kamppailu on ollut vanha kansanomainen\nkevätleikki, on tässä yhteydessä esitetty laulujakin, joissa talvea\nesittävä henkilö sanoo tuovansa kylmän tuulen ja lunta mukanaan ja\njoissa taas kesän edustajaksi koristettu nuorukainen lupaa kasvattaa\nruohon maahan ja lehdet puihin. Lopuksi jälkimmäinen aina pääsee\nvoitolle.\n\nOn ilmeistä, että suomalaisten muinaisrunojen talvi- ja kesäpojan\nesiintyminen niille luonteenomaisine piirteineen on jossakin suhteessa\nnoiden keski-eurooppalaisten kansantapojen merkkihenkilöihin. Talven\nvoittamiseenkin viittaa Vienan läänistä saatu säe:\n\n    tapettihin talvipoika.\n\nMutta miten näiden eri yhteydessä tavattujen olentojen keskinäinen\nsuhde on selitettävä, ei ole helppo ratkaista. Tätä kysymystä\npohdittaessa ei voi syrjäyttää sitäkään ajatusta, että suomalainen runo\nvoisi edustaa jotakin tarua, joka olisi edellä mainittuja tapoja\nvanhempi ja jonka perusteella vasta tarun talvi- ja kesäpoikaa on\nhaluttu kevätjuhlissa havainnollisesti esittää. Huomattava on\nkuitenkin, että talvi- ja kesäpojan kamppailuleikki on tunnettu myös\nSiperiassa asuvien jakuuttien keskuudessa. Miten asian laita lieneekin,\neivät talven ja kesän edustajat esiinny kasvillisuudenhaltijan\nkutsujina edes niissä lauluissa, jotka liittyvät saksalaisten\nkevättapoihin. Vaikka niissä kerrotaankin Kesän aikaansaamasta\nkasvusta, ei niissä tavata Sämpsää vastaavaa olentoa. Sämpsän\nnukkuminen, josta inkeroisten virsissä puhutaan, tuo tosin mieleen\nMannhardtin esittämän kevätleikin, jossa muudan lehtiin puettu henkilö\non nukahtavinaan, kunnes tämän kumppani herättää hänet jälleen. Tuo\nnukkuva olento ei kuitenkaan ole varsinainen viljanhaltija, mutta\nlättiläisten lauluissa viljanhaltija todella nukkuu viljapellossa\nharmaan turpeen tai kiven alla. Sämpsän sitä vastoin on uskottu\ntalvehtivan aivan erikoislaatuisessa paikassa, josta hänet on\nnoudettava. Sitä osoittaa mm. Gottlundin Savossa, Karttulassa,\nmuistiinpanema säkeistö (VI, 1, 3537):\n\n    Minä olen Sämsän noutanna\n    soaresta merellisestä,\n    luotoisesta puutteesta.\n\n\"Luotoisesta puutteesta\" on tietenkin luettava \"luotosesta\npuuttomasta\", jolla sanonnalla on Lemminkäisen virteen eksyneitä\nvastineita. Mutta mitä tuolla \"puuttomalla luodolla\", joka on\nkangastanut jonkinlaisena runon kaukomaana, mahdollisesti Tuonelana,\nonkin ymmärretty, on todennäköistä, että juuri se on ollut Sämpsän\nvarsinainen talvehtimispaikka. Sämpsän piilopaikkana mainitaan myös\nPohjola, jonne Sämpsän kerrotaan Gottlundin toisessa muistiinpanossa\npaenneen (VII, 3, 273):\n\n    Sämpsä poika Pellervoinen\n    makais sisaruensa,\n    uinaisi emoisen lapsen.\n    Kun tiesi tuhon tulevan,\n    hätäpäivän päälle käyvän,\n    tuo tiesi pakohon männä\n    pimiähän Pohjolahan.\n\nVaikka nämä säkeet, joissa kuvastuu rangaistuksen pelko, viittaavat\nSisaren turmelus -runon aihepiiriin, ilmenee niistä samalla käsitys\nsiitä Sämpsän oudosta aviollisesta suhteesta, jossa hän muiden runojen\nmukaan on ollut omaan äitiinsä. Tähän kuuluvia kuvitelmia on, niin kuin\nKaarle Krohn on huomauttanut, todennäköisesti sekaantunut myös\nVäinämöisen tuomiorunoon, jonka eräissä Vienan läänin toisinnoissa\ntavataan seuraavat arvoisaan Väinämöiseen vaikeasti soveltuvat sanat\n(I, 1, 695 a):\n\n    makasit oman emosi,\n    rinnalla riuvottelit\n    rannalla meren karisen,\n\ntai (I, 1, 695 b):\n\n    kuin piti oman emonsa\n    rannalla merellisellä,\n\ntai (I, 1, 697, 697 a):\n\n    kun makasit oman emosi\n    rannalla, meren karilla,\n    sankalla somerikolla.\n\nNämä merelliset maisemat ovat omiansa tuomaan mieleen sen paikan, josta\nSämpsä Gottlundin Savossa tekemän muistiinpanon mukaan noudettiin.\n\nKansamme runoudessa on säilynyt mainintoja siitäkin, että Sämpsä on\nkevään tullen saapunut maita kylvämään _jyvälaivassa_, jossa se on\nelänyt yhdessä emintimänsä kanssa. Tällaisia pyhiä häitä (_hierós\ngámos_) kuvastaa mm. Ahlqvistin Ilomantsissa 1846 muistiinpanema\nsäkeistö (VII, 3, 305):\n\n    Akka manteren alanen,\n    poika pellon pohjallinen,\n    makasi emintimänsä\n    keskelle jyväkekoa,\n    jyväpaatteen parmahille.\n    Otti kuusia jyviä,\n    siemeniä seitsemiä\n    ketehen kesäoravan,\n    kärpän hännän mustasehen,\n    läksi maita kylvämähän.\n\nKun viidennen säkeen vastine on Lönnrotin 1828 Enosta saamassa Sämpsän\nvirren katkelmassa (VII, 3, 286):\n\n    jyväparkan parmaalla,\n\njossa esiintyvän _parkka_ sanan Lönnrot sanoo merkitsevän 'laivaa', on\ntodennäköistä, että sana _jyväpaatten_ edellisessä säkeistössä on\nluettava 'jyväpaatin'. Nain ollen on siis Sämpsän saapumista\nemintimänsä kera viljalaivassa kuviteltu näiden häämatkaksi. Lönnrotin\nIlomantsissa 1838 tekemä muistiinpano on tässä suhteessa puutteellinen,\nsiinä kun sanotaan vain (VII, 3, 289):\n\n    Sämpsä poika Pellervoinen\n    makasi emintimensä\n    keskellä jyväkekoa.\n    Otti kuusia jyviä,\n    otti Sämsän siemeniä\n    kettuhun kesäoravan,\n    kärpän hännän mustoseen.\n\nEräissä Vienan läänin toisinnoissa, jotka ovat liittyneet Väinämöisen\ntuomioon, on laivan sijalle tullut reki, esim. (I, 1, 691):\n\n    kuin nauroit oman emosi,\n    katoit kirjokorjihisi,\n\ntai (I, 1, 692):\n\n    sie nakroit oman emosi\n    mäkimaita männessäsi\n    korjan kirjavan perässä.\n\n'Reki' ei kuitenkaan yhtä hyvin kuin 'laiva' sovellu käsitykseen, että\nSämpsä saapuu merelliseltä saarelta maita kylvämään.\n\nRunon kertoma pojan ja äidin välinen outo suhde, jota kaikkien kansojen\nkeskuudessa pidetään luonnottomana, ei ole muuten selitettävissä kuin\nolettamalla, että se emo, johon kasvillisuudenhaltija Sämpsä on\naviollisessa suhteessa, tarkoittaa maaemoa. Siihen viittaavat myös\nsanat \"akka manteren alainen, poika pellon pohjallinen (pohjimmainen)\",\njotka tavataan sekä Sämpsän virressä että aikaisemmin mainitussa\nkylvörukouksessa ja joissa \"pojalla\", niin kuin toisinnot osoittavat,\non tarkoitettu Sämpsää. Vain kasvi, jota kasvillisuudenhaltija edustaa,\nsaattaa samalla kertaa olla sekä emonsa lapsi että tämän hedelmöittäjä.\nTämä uskomuksellinen mielikuva on maanviljelyskulttuurin kantakansoilla\nikivanha, ja sieltä se kulttuurivirtausten mukana on kulkeutunut\nmeidänkin maahamme.\n\nSämpsän tarussa ilmeneviä piirteitä on verrattu pohjoisgermaanien\nNerthus-kulttiin, jota Tacitus kuvailee Germania-teoksensa 40. luvussa,\nsekä pohjoismaisen hedelmällisyydenjumalan, Ereyn palvontamenoihin,\njoista islantilainen Flateyiarbók kertoo. Edellinen kuvaus, joka on\nkirjoitettu jo n. 100 jKr., on kuitenkin melko hämärä, joten siinä on\nvaikea nähdä jotakin sille ja Sämpsän tarulle yhteistä. Siinä\nkerrotaan, miten Nerthusta, jonka Tacitus selittää tarkoittavan\nmaaemoa, kuljetetaan papin johtamana lehmien vetämissä vaunuissa\npaikasta toiseen ja miten tämä otetaan kaikkialla vastaan suuren\njuhlailon vallitessa. Kuvauksesta ei kuitenkaan suorastaan ilmene, että\nNerthuksen ja papin välillä olisi ollut aviollinen suhde. Jälkimmäinen\ntarina sitä vastoin, jossa Freyn kuvaa kerrotaan kuljetetun vaunuissa\nerään papittaren toimiessa jumalan puolisona, muistuttaa tavallaan\nSämpsän ja hänen emonsa häämatkaa.\n\nJonkinlaisia häitä, joissa \"maa\" esiintyy morsiamena, on vietetty myös\nVolgan varrella asuvien tshuvassien keskuudessa. Kun viljavainio on\nmenettänyt kasvuvoimansa, on täällä näet ollut tapana tuoda siihen\njostakin hedelmällisemmästä maasta multaa, jota on kuljetettu vaunuissa\nkulkusten helistessä sekä laulun ja soiton raikuessa ja muutenkin\nhäämenoja jäljitellen. Onpa tälle maa-morsiamelle tällöin valittu elävä\n'sulhokin' erityisen puhemiehen toimiessa naittajana. Samalla on\nesitetty toivomus, että maa-morsian toisi uuteen paikkaan myötäjäisinä\nkaikenlaista kasvuonnea. Tshuvassien sanotaan uskovan, ettei henkilö,\njoka on joutunut 'maan' sulhoksi, voi ruumiillisesta kestävyydestään\nhuolimatta olla pitkäikäinen. On todennäköistä, että tshuvassit, joiden\nesi-isät tulivat paimentolaisina Aasiasta Eurooppaan, ovat täällä\nomaksuneet puheena olevan tavan.\n\nVertailun vuoksi mainittakoon vielä, että eräällä Keski-Aasiaan\nasettuneella, maata viljelevällä iranilaisheimolla on meidän päiviimme\nasti ollut tapana, kun vilja on puitu ja jyvät kerätty kokoon, panna\nsiihen maasta otettu turve, joka peitetään jyvillä. Voihan ajatella,\nettä tähän taianomaiseen tapaan sisältyisi sama aate kuin suomalaisen\nrunon säkeisiin:\n\n    Sämpsä poika Pellervoinen\n    makasi emintimänsä\n    kesellä jyväkekoa.\n\nEpätietoista on kuitenkin, pohjautuvatko nämä suomalaiset säkeet\njohonkin täällä tunnettuun kansanomaiseen tapaan, jota voitaisiin\nverrata edellä mainittuihin esimerkkeihin, vai onko Sämpsän virsi\nsellaisenaan syntynyt pelkästään kansainvälisten tarujen perusteella.\nMiten asian laita lieneekin, Sämpsän virsi on perin kiintoisan\nmytologisen sisältönsä vuoksi eräs kaikkein arvokkaimpia\nmuinaisrunojamme.\n\nSamalla kun Sämpsää ja sen toimia käsittelevä runous tuli tutkimuksen\nkohteeksi, huomio kiintyi tietenkin myös tämän kasvillisuudenhaltijan\nomalaatuiseen nimeen, jonka selittämistä on suuresti helpottanut se\ntosiasia, että _sämpsä_-sana on säilynyt puhekielessä sekä Itä-Suomessa\nettä Inkerissä keväällä varhain viheriöivän ruohokasvin nimenä. Tähän\nyhteyteen kuuluvia melko yleisiä nimityksiä ovat mm. _sämpsäheinä,\nsämpsänmätäs, sämpsykkä, sämpsykkäheinä ja sämpsykkäluhta_ sekä\nluultavasti Lönnrotin mainitsema _säpsykkä_ 'eräänlainen rehukasvi'.\nNiiden näytteiden perusteella, joita Kaarle Krohn asiaa\ntiedustellessaan sai Inkeristä, todettiin, että _sämpsykkä_ on sama\nkuin 'metsäkaisla' (Scirpus silvaticus). Krohn sai samalla arvokkaita\ntietoja tämän kasvin käytöstä talouselämässä. Niinpä muudan\ntiedonantaja ilmoitti Skuoritsasta: \"Äitini kertoi, että hänen piennä\nollessaan ämmä laittoi lapset vasikoille sämpsykköjä korjaamaan,\nsilloin kun eivät vielä toiset kasvit kylmän tähden kasvaneet.\" Toinen\nhänen saamansa tieto on Spankkovasta: \"Se (sämpsykkä) on joku\nsaraheinä, vaikkei karhea niinkuin tavallinen saraheinä, juuri on\nvalkoinen ja makea. Sämpsykkä kasvaa soilla ja käytetään lehmille\nsyötäväksi juurineen päivineen. Keväällä jo nyhitään sitä lehmille, kun\nei vielä muuta ruohoa ole.\" -- \"Lapset kuuluvat mielellään syövän sen\njuuria.\"\n\nNäiden tietojen perusteella J.J. Mikkola yhdisti suomalaisen _sämpsän_\nsaksalaiseen _semse_- eli _simse_-sanaan. _Semse_ ei kuitenkaan ole\nmerkinnyt vain metsäkaislaa, vaan kaisloja yleensä (Seesemse,\nSumpfsemse, Waldsemse), vieläpä saroja (Carex), vihvilöitä (Juncus) ja\npiippoja (Luzula). Tuskin suomalainen _sämpsäkään_ on merkitykseltään\nrajoittunut vain metsäkaislaan, jota \"yleensä on niin vähän, yksitellen\ntai harvoina kasvustoina, ettei sillä erikseen ole mainittavaa\nmerkitystä\". Erilaisiin kevään varhaiskasveihin näyttää viittaavan myös\nSanakirjasäätiön kokoelmiin kerääntynyt aineisto. Tiedustellessani\nasiaa eräiltä Inkerin pakolaisilta, minulle selitettiin vain, että\nsämpsän venäläinen nimi on _osóka_ 'saraheinä'. Tämä kasvi esiintyy\nmyös inkeriläisen loitsun säkeessä (V, 2, 2518):\n\n    sara sämpsän mättähässä.\n\n\"Sämpsän mätäs\", joka kuvaannollisissa sanonnoissa tarkoittaa pientä ja\nvähäarvoista maatilkkua, on ilmeisesti johtunut sämpsän kasvupaikasta.\nPälkjärvellä kerrotaan niittomiehen huudahtaneen tuskastuneena, kun\nmättäikköinen niitty kasvoi vain \"jussikkoa eli jussinpartaa\": \"Ompa se\nkoko Sämpsänmätäs!\" \"Sämpsän mättäästä\" puhutaan joskus Sämpsän\nvirressäkin. Niinpä Porkan Soikkolasta saamassa toisinnossa, jossa\nvalitetaan huonoa kasvua, sanotaan (III, 1, 1139):\n\n    ei kasva kas'essakaa\n    eikä noise not'ossakaa,\n    Sämpsän mättähälläkää,\n    Pellervoin mäelläkää.\n\nTässä Sämpsä, jonka toisintonimenä on Pellervo, tarkoittaa kuitenkin\nkasvillisuudenhaltijaa eikä tiettyä kasvia. _Ämssänmätäs_ on ollut\ntunnettu myös Vermlannin suomalaisten keskuudessa, missä sitä on\nkuviteltu haltijan asunnoksi. Lauri Kettunen kertoo näet kuulleensa\nKaisa Vilhuselta, että \"Ämssä asuu mättäässä\", joka on \"kyynäreä\nkorkea\". Tähän voidaan verrata votjakkien käsitystä, jonka olen\nmuistiinpannut Kasanin läänin Mamadysin piirissä: \"Jos satut taittamaan\nsizie-kasvin, jonka mättään alla on _sase-mumy 'S.-emo'_, kuolet.\"\n_Sase_ merkitsee 'saraa', Carex flava. Toisen muistiinpanoni mukaan\ntämä _mumy_ asuu maahan muodostuneissa mättäissä, joita ei sen vuoksi\nsovi kaivaa. Todennäköisesti näillä samoin kuin 'Sämpsän mättäällä' on\nalun perin ymmärretty keväällä ensiksi vihriöivää ruohomätästä, jossa\nkasvillisuudenhaltija osoittaa ensimmäisiä eloonheräämisen merkkejä. Ja\nyhtä todennäköistä on, että haltijan nimi on johtunut näille mättäille\nkasvavista varhaisruohoista, jotka pitkän talven jälkeen ovat olleet\nerittäin tervetulleita elukkain ravinnoksi. Itse mättään varhemmuus\nmuun maan rinnalla kuvastuu vienankarjalaisista säkeistä (I, 1, 108):\n\n    mätäs märkä maita vanhin,\n    paju puita ensimmäinen.\n\nMainittakoon lisäksi, että mordvalaisetkin ovat pitäneet niityn mätästä\njonkinlaisena haltijana. Pensan läänissä kerrotaan näet tytöstä, joka\nsynnytettyään pojan vie sen niitylle ja lausuu: \"Voi, maan mätäs,\n'niityn haltija', viime yönä poikalapsen synnytin. -- Annan sen\nsinulle, tuudita sitä kovalla tuulella, imetä sitä vahvalla kasteella,\nvaateta sitä vihreällä ruoholla, ruohon kukilla.\"\n\nKeväällä virkoavan kasvillisuuden haltijana Sämpsällä on vastine\nSkandinavian Lapissa, niin kuin norjalainen Nils Lid on huomauttanut.\nTäällä on näet _Rana-neide_ 'i?.-neito' nimisen jumalattaren uskottu\nkasvattavan keväällä ensi ruohon porojen tarpeeksi ja sen vuoksi sille\non toimitettu uhreja. Vanhan _rana_- sanan merkitys on hämärä, mutta se\nnäyttää tarkoittavan jotakin varhaiskeväälle ominaista, sillä sitä on\nRuotsin Lapissa käytetty myös kevään ensimmäisistä muuttolinnuista\n(_rananlodde, lodde_ 'lintu'), vieläpä varhaiskeväisistä\nporonvasikoistakin (_rana, ratna_). Hans Skanke mainitsee, että\n\"siitä voimasta ja vaikutuksesta, joka vuosittain tuottaa lehdet\nja ruohon\", lappalaiset käyttävät paitsi _Rana-neide_ myös\n_Blenen_-nimitystä. Tämän johdosta Nils Lid on olettanut, että\nlappalaiset olisivat tällä haltijalla, jota hän vertaa Sämpsään,\nymmärtäneet personoitua 'väinönputkea' (Angelica archangelica), jonka\nnuoret varret kuorittuina kelpaavat syötäviksi. Skandinaviassa\nväinönputkea (_kvann_) on viljeltykin raparperin tavoin, mistä se\nsitten viikinkien ja munkkien mukana on levinnyt myös Saksan ja\nEtelä-Euroopan yrttitarhoihin. Ravintokasvina sitä on Norjan Lapissa\nsanottu 'ihmisen ruohoksi' (_olbmu rasse_), mutta ei ole mitään tietoa\nsiitä, että lappalaiset olisivat sen personoineet ja käyttäneet siitä\nedellä mainittuja nimityksiä. K.B. Wiklund, johon Lid vetoaa, sanoo\nainoastaan, että etelälapin _plene_ merkitsee väinönputken _lehtiä_\n(bladen av Angelica archangelica). Viittaamme vielä seuraaviin\nsanakirjoihin. Lindahl & Öhrling: _blene_ = folia herbarum, yrttien\nlehdet; _beldne, beldnje_ = folia graminum, praecipuae Angelicae,\nyrttien lehdet, erityisesti A--n. Lagercrantz: _posko_ = Angelica\narchangelica, _posko plienie_ = A--n lehti. Lagercrantzin sanakirjassa\nmainitaan _plienie_ sanan merkityksinä vielä 'suoruoho, yrtti, yrttien\nlehti'. -- \"Suoruoho (Moorkraut) kasvaa pajujen alla purojen\nrannoilla.\" -- \"Suoruoho on viljan oraan näköinen, kun vilja alkaa\nkasvaa.\" -- \"Sinä olet antanut suoruohoja poroille.\" Näistä\nesimerkeistä käy ilmi, ettei puheena oleva sana suinkaan ole merkinnyt\nväinönputkea, jolla on oma erityinen nimensä, vaan kevään ensimmäisiä\nyrttejä ja yrttien lehtiä, joita _Rana-neiden_ sanotaan vuosittain\nkasvattavan porojen tarpeeksi. Kysymys on siis eläimen eikä ihmisen\nravinnosta.\n\nLäntisten lappalaisten _Rana-neiden_ tapainen haltija on nimestä\npäättäen ollut myös Kuollan lappalaisten _raiz-ajk_ 'ruohoemo', jonka\nsanotaan edistävän poronhoitoa ja jonka Arvid Genetz mainitsee Kuollan\nLapin murteiden sanakirjassa.\n\nRuohonhaltijan palvonnasta tavataan esimerkkejä vielä mm. votjakkien\nkeskuudessa, jotka keväällä, kun ensi pälvet ovat ilmaantuneet maahan,\novat viettäneet _guzhdor_-nimistä juhlaa lauluin, uhrein ja rukouksin.\nT.G. Aminoff kertoo, että uhrikuppeihin pantiin tällöin heiniä ja\nlusikka ja pyydettiin hyvää heinänkasvua. Toisin paikoin on pälvijuhlan\nyhteydessä toimeenpantu kilparatsastuskin, joka tuo mieleen\nKeski-Euroopan kansain kevätleikit ja ne kevätmenot, joihin jakuuttien\nkeskuudessa talvi- ja kesäpoika ovat osallistuneet.\n\nTämän vertailuaineiston valossa suomalaisten vanha\nkasvillisuudenhaltija Sämpsä Pellervoinen on helpommin ymmärrettävissä.\nVarmaankin juuri kevään kasvuvoiman edustajana ja sen vuosittaisena\nhenkiinherättäjänä siitä on tullut myös suuri siementen siroittaja ja\nsen ympärille on kutoutunut kiintoisa kansainvälisten tarujen verkko,\njonka eräitä säikeitä voidaan seurata vuosituhansien taakse.\nTällaisista aineksista syntynyt Sämpsän virsi on täällä Pohjan perillä\nollut omiansa ylläpitämään elämänuskoa taistelussa talven valtoja\nvastaan, ja sellaisena toivon virtenä sitä todennäköisesti on laulettu\nmuinaissuomalaisten vanhoissa kevätjuhlissa, joiden muisto on jo kauan\nsitten häipynyt menneisyyden hämärään.\n\n\n\n\nMUINAISSUOMALAISTEN BACCHUS\n\n\nPorthan kuvailee vanhan kansan runonlaulantaa teoksessaan _De poësi\nfennica_ mm. seuraavin sanoin: \"Tämäntapaista juhlallista laulua\nesitetään enimmäkseen pidoissa, kun on läsnä mieliä kiihoittamassa ilon\nantaja Bacchus. Sen vuoksi saattaa monesti nähdä laulajien vieressä\noluthaarikan, josta heillä heti laulun lopetettuaan ja käydessään uutta\nesittämään on tapana ryypätä ja koota voimia. Niinpä he myös harvoin\nrupeavat laulusille, ennen kuin Bacchuksen antimista henki on\nvilkastunut.\"\n\nTällaisena laulajan kielenvoiteena olut mainitaan myös kansamme\nvanhoissa runoissa. Niinpä Ilomantsista saadussa virressä sanotaan\n(VII, 2, 1519, vrt. 1520):\n\n    Kun olutta tuotasihin\n    kannukana, kaksikana,\n    toisin virteni tupahan,\n    kantasin katosten alle.\n\nPorthanin kuvaus osoittaa siis perehtymystä kansamme tapoihin, mutta\nkun hän käyttää Etelän aurinkoisen rintamaan vanhan viininjumalan nimeä\nsiitäkin \"ilon antajasta\" ja lauluun innoittajasta, joka täällä pohjan\nperillä viihtyi vaatimattoman oluthaarikan ääressä, voinee päättää,\nettei hän tuntenut muinaissuomalaisten vastaavaa haltijaa, etenkin kun\nhän ei siitä puhu muussakaan yhteydessä. Bacchuksen kaltaista\nviininjumalaa eivät esi-isämme tosin ole palvoneet, mutta vanhalla\nkansallisjuomallamme oluella on kyllä ollut oma jumalansa, jonka nimi\nnäyttää polveutuvan jo kantasuomalaiselta ajalta.\n\nEnsi kerran siitä kerrotaan almanakan tekijänä tunnetun Sigfrid Aronus\nForsiuksen 1500-luvun vaihteessa sepittämässä latinankielisessä\nrunossa, jossa, vaikka sen kirjoittaja onkin käyttänyt lähteenään\nAgricolan jumalain luetteloa, on eräitä itsenäisiä tietoja, joita ei\nAgricolalla tavata. Tärkein niistä sisältyy juuri siihen runon kohtaan,\njossa puhutaan suomalaisten oluen jumalasta. Tämä kohta esiintyy\nlatinalaisessa asussaan seuraavassa muodossa:\n\n    _Hordea Pellpeckus cultis producit in arvis,\n    Zythifer et genti creditur esse Deus_.\n\nSuomennettuna tämän säkeistön sisältö on seuraava:\n\n    Pellpeckus kasvattaa ohrat viljellyillä vainioilla,\n    sen uskotaan myös olevan kansalle olutta tuottava jumala.\n\nForsiuksen mainitsema _Pellpeckus_ on tietenkin Agricolan luettelossa\nesiintyvän Pellonpekon latinan kieleen sovellettu muoto. Mutta kun\nAgricola kertoo lyhyesti: \"Pellonpecko/ Ohran kasuon soi\" ja Forsius\nvielä jatkaa sanoessaan, että sen uskottiin myös olevan kansalle olutta\ntuottava jumala, _zythifer deus_, osoittaa se, ettei hän ollut\nriippuvainen yksinomaan tuosta kirjallisesta lähteestä. Sanalla\n_zythos_, joka sisältyy Forsiuksen käyttämään yhdyssanaan _zythifer_,\nmuinaiskreikkalaiset ymmärsivät päihdyttävää juomaa, jota jo eräät\nvanhan ajan kansat valmistivat imelletyistä ohrista. Forsiuksen\nlisätiedon luotettavuutta tukee Ganander, joka mytologiassaan sanoo,\nettä _Pellon pekka_ eli _pekko_, ohran jumala, edisti kevätkylvöä ja\nantoi hyvää vierrettä (vört), jota nimitettiin \"pellon maidoksi\" ja\njonka nauttimisesta käytettiin sanontaa: \"Pellon pekkoa maistaa eli\njuoda.\" Sanakirjassaan hän mainitsee _Pellon pekan_ ohranjumalana\nHämeestä (Tawast). Renvallin sanakirjassa (1826) puheena oleva nimi\nesiintyy muodossa _peltopekka l. -pekko_, joka sekin nähtävästi on\nsaatu Hämeestä, sillä _peltopekko_ on täällä ainakin Koskella ja\nHollolassa vielä myöhään merkinnyt kotona tehtyä olutta. Lapinjärvellä\nkerrotaan _pekolla_ ymmärretyn sekä rukiin että ohran maltaista pantua\nolutta tai sahtia. \"Jos teko onnistui hyvin, niin sanottiin: 'se ol\naika _pellonpekkoo_'.\" \"On se aika _pekkaa_\", sanottiin Heinolassakin\nohrista valmistetusta oluesta. Niin ikään Tarvasjoella käytettiin\nväkevästä, kotona tehdystä juomasta sanontaa \"se on aika\n_pellonpekkaa_\". Nämä esimerkit osoittavat siis, ettei _pellonpekko_,\nniin kuin Agricolan luettelosta voisi päättää, ollut ainoastaan\nkarjalaisten jumala, vaan Länsi-Suomessakin tunnettu.\n\n_Pellon Pekko_ mainitaan myös vanhan kansan runoissa, esim.\nHeinävedeltä saadussa Siikasen eli vihneen loitsussa, joka luetaan, kun\nsilmään tai ihoon syöpyneen vihneen tuottamaa kipua parannetaan (VI, 2,\n7234). Siinä tavataan näet sanat:\n\n    Siikanen sinun nimesi,\n    riihen rikka, pellon Pekko,\n\ntai jälkimmäisen säkeen kohdalla (VI, 2, 7235):\n\n    piharikka, Pellon Pekka.\n\nSamoin mainitaan Pellon Pekka Rääkkylässä muistiinpannussa toisinnossa\n(VII, 3, 504):\n\n    Siikanen, siviä lintu,\n    riihen rikka, pellon Pekka,\n    kummun kukka, Luojan lahja.\n\nUseimmiten karjalaisissa toisinnoissa esiintyy tosin pellon Pekon tai\nPekan paikalla \"pellon pehku\" tai \"pellon pehko\", mutta jos yleisesti\ntunnettu _pehko- tai pehku_-s&na olisi runossamme alkuperäinen, olisi\nvaikea ymmärtää, miten niiden sijalle olisi myöhemmin tullut _Pekko_\ntai _Pekka_. Henkilönimi Pekka on sitä vastoin nimien yhtäläisyyden\nvuoksi voinut helposti asettua Pekon paikalle, jonka suhdetta ohraan\nosoittaa säe (VII, 3, 503, 511, 512 ym.):\n\n    otran päällinen omena.\n\nKun Siikasen loitsun eräissä toisinnoissa (VII, 3, 526, 527, 532, 533)\ntavataan toinenkin vanha, jo Agricolan tuntema viljanhaltija, nimittäin\nrukiin jumala, _runkateivas_, puolustaa sekin Pekon alkuperäisyyttä\nrunossamme. Niinpä Kaavin Maarianvaarassa on eri viljalajeja\nlueteltaessa sanottu (VII, 3, 527):\n\n    Outko otranen omena,\n    vaiko rukkiinen _runkoteivas_,\n    vaiko kauran kasvattama,\n    vaiko vehnän vierimäinen?\n\nOn olemassa toinenkin muinaisruno, jossa jo Julius Krohn katsoi\nPekko-jumalan nimen piilevän. Päivölän pitojen johdannossa mainitaan\nnäet ohran kylvön yhteydessä _Pekka, Pikka_ tai _Pikki_, joka tuskin\nvoi tarkoittaa pyhää Pietaria, vielä vähemmän Pekka-nimistä henkilöä.\nEi ole todennäköistä sekään, että nimet _Pikki_ ja _Pikka_, joiden\ntilalle myöhemmin on voinut tulla Pekka, olisivat johtuneet, kuten\nKaarle Krohn aikoinaan oletti, siitä että puheena olevaa olentoa on\nkuviteltu pieneksi. Ilomantsilaisessa toisinnossa sanotaan näet (VII,\n3, 838):\n\n    Raato Pekka piennä huuhan,\n    hoikkana salon sivalti.\n\nKorpiselästä saadussa taas (VII, 3, 812):\n\n    Piennä Pikki huuhan raato,\n\nja suistamolaisessa (VII, 3, 791):\n\n    Ajoi Pikka piennä kasken,\n    matalana maan alisti.\n\nKun tässä runossa lisäksi puhutaan nimenomaan ohran kylvöstä ja\n\"otraisen oluen\" panemisesta, voinemme päättää, että se _Pekka, Pikka_\ntai _Pikki_, jonka pienuutta näin korostetaan, on alun perin ollut\n_Pekko_, entinen ohran ja ohrajuoman haltija.\n\nKeräysmatkallani Itä-Suomessa 1909 tekemistäni muistiinpanoista\nhuomaan, että _pellon Pekka_ on toisin paikoin (esim. Kontiolahdella)\nvielä melko myöhään merkinnyt pellonhaltijaa, mutta yleisimmin se\nesiintyy vain lasten peloittimena (esim. Kaavilla, Liperissä ja\nRuskealassa).\n\nVanhaa Pekolle toimitettua uhria tarkoittanee Kaavilla muistiinpanemani\ntapa kantaa pellolle _mustan lampaan_ maitoa, kun _ohra_ alkaa kuihtua.\n\nLauri Kettunen on 1935 julkaissut Suomi-sarjassa laajan esityksen, joka\nperustuu hänen saman vuoden alussa vermlantilaiselta suomalaismummolta,\nKaisa Vilhuselta keräilemiinsä tietoihin ja joihin sisältyy myös kuvaus\n_Peltopekasta_ ja sen palvonnasta. Siinä kerrotaan, että kun pelto\nleikattiin, heitettiin Peltopekalle viimeinen lyhde \"peänaluiseks\" ja\nettä sille uhrattiin hopeata, jotta se antaisi hyvän kasvun ja poimisi\n\"mustat päät\" viljasta. Juostessaan pellon nurkasta toiseen se oli\n\"valkoinen kuin jänis\". Peltopekalle jätetystä päänalusesta Kaisa\nkertoi myös Hudiksvallin oppikoulun opettajalle, M. Mörtbergille\nkesällä 1938: \"Viimeiset oljenkorret pellolla, ne nyht käsillä ja pann\nPeltopekalle poikki reunaan (snett över åkerns hörn) päänalustaks. Se,\njoka viimeisen leikkas, sen pit ottoa ja tehä se.\" Peltopekalle vietiin\nmyös olutta kupissa, \"jottei mustapäitä tullu peltoon\". \"Kun antoi\nPekalle pääalustatyynyn ja oltta, niin ei tullu ikään mustapäitä eikä\nkarhunhammasta viljaan.\"\n\nPerustuvatko nämä tiedot ja mitkä niistä todella suomalaiseen\nperinteeseen, on vaikea päättää, kun Kaisa Vilhunen on eri vuosina\nsaanut runsaasti vaikutteita Vermlannissa käyneiltä suomalaisilta\nkerääjiltä. Noita muistiinpanoja tarkastaessa huomaa, että niihin\nsisältyy myös eräitä hyvin yleisiä uskomuksia ja tapoja, esim.\nviljanhaltijan näyttäytyminen jäniksen hahmossa sekä viimeisten korsien\nasettaminen leikatun pellon reunaan, jotka ovat tunnettuja\nRuotsissakin. Varmasti suomalaista perua saattaisi olla itse Peltopekan\nnimi, jollei joku kerääjistä ole tullut sitä Kaisalle maininneeksi. Kun\nmuut paikkakunnan vanhukset eivät ole kuulleet siitä puhuttavan ja kun\neräs aikaisemmista kerääjistäkin on alkanut suhtautua asiaan epäillen,\nei Kaisa Vilhusen tiedonantoja voine aina pitää muinaisuskomme täysin\nluotettavina lähteinä. Sitä paitsi Peltopekka ei esiinny Kaisankaan\nkuvauksessa nimenomaan ohran, vaan yleensä viljan haltijana.\n\nMuinaissuomalaisten _Pekkoa_, muistuttaa Viron setukaisten _Peko_,\n\"viljajumal\", jonka kuvaa kerrotaan säilytetyn viljalaarissa. Pekoa ei\nkuitenkaan ole palvottu erityisesti ohran haltijana eikä aina\nyksinomaan viljankaan haltijana, vaan sen on uskottu huolehtivan myös\nkarjan menestyksestä. Onpa siihen liittynyt sellaisiakin piirteitä,\njotka ovat kodinhaltijalle ominaisia. Sen palvontamenoihin on\nilmeisesti sekaantunut myös venäläisiltä lainattuja tapoja. Siitä\nhuolimatta setukaisten Peko, joka todennäköisesti on ennen vanhaan\nollut Virossa laajemmalti tunnettu kuin nykyään, näyttää alun perin\nolevan sama olento kuin suomalaisten Pekko. Kerrotaan, että kun Pekon\noli setukaisten keskuudessa aina kerran vuodessa siirryttävä\npalvontapiirin toiselle osakkaalle, asia ratkaistiin siten, että\nisännät juoksivat _aidan yli_, jolloin se, joka tällöin sattui saamaan\nverinaarmun, sai Pekon huostaansa seuraavan vuoden ajaksi. Tätä\nkiintoisaa tapaa muistuttaa karjalaislasten leikki, jotka kilpaa _aidan\nyli_ juostessaan huutavat viimeksi jääneelle:\n\n    Aijan akka, pellon pekka,\n    Viipurin (t. venäläisen) veneen kokka!\n\nMahdollisesti tässä lasten leikissä, jonka yhteydessä mainitaan \"pellon\npekka\", piilee setukaisilla säilyneiden menojen jälkielänne.\n\nSuomalais-virolaiselle Pekolle on norjalainen Magnus Olsen esittänyt\nskandinaavisen vastineen. Muinaisislantilaisessa Lokasenna-runoelmassa\nesiintyy näet hedelmällisyydenjumalan, Freyn palvelijana\n_Byggvir_-niminen olento, jonka nimi johtuu ohraa merkitsevästä _bygg_\n(nykyruotsin _bjugg_) sanasta. Kun on syytä olettaa, että _bygg_\nsanan aikaisempi muoto on ollut Olsenin mukaan _beggwu_ tai\nruotsalaisen Jöran Sahlgrenin mukaan _pekko_, on todennäköistä, että\nsuomalais-virolainen _pekko, peko_ on germaaninen lainasana.\nNäin ollen on esi-isiemme vanha ohran ja ohrajuoman haltian nimi alun\nperin merkinnyt _ohraa_. Tämä ei ole sen oudompaa kuin että\nbalttilaisperäinen _panu_ ('tuli') on tulenhaltijaksi olennoitu, esim.\nseuraavissa tulenloitsun sanoissa:\n\n    Panu, poika aurinkoisen -- --.\n    tee tuli tehottomaksi,\n    valkea varattomaksi.\n\nSilti _panu_ saattaa runoudessamme merkitä edelleenkin vain 'tulta',\nesim. Ison tammen runossa: \"tuli tuiski kirvehestä, panu tammesta\npakeni\" (1, 4, 842, 869, 883 ym.), _pekkoa_ sitä vastoin ei tunneta\nohran, mutta ainakin Hämeessä ohrajuoman nimenä.\n\n_Pellon pekolla_ näyttää olleen muitakin merkityksiä. Niinpä\nParikkalasta saadussa tiedonannossa selitetään, että _pellonpekko_ on\n\"eräs pelloilla ja ahoilla kasvava korkeakantainen, sateenvarjomainen\ntattilaji\". Ilomantsissa taas on _pellonpekolla_ ymmärretty\npeltokortteen (Equisetum arvense) kevätversoa, jota ennen vanhaan\nkäytettiin ravinnoksi. Todennäköisesti _pekko_ on tällöin tullut\n_pökkö_-sanan tilalle, joka Karjalan kannaksella ja Inkerissä merkitsee\n'peltokortetta'. \"Niin oot ku pökkö pello!\" (Uusikirkko) tai \"se ol nii\nköyhä mies jot peltokii kasvo voa pökkölöi\" (Kanneljärvi). Norjalainen\nNils Lid on tuon ilomantsilaisen tiedonannon perusteella esittänyt\narvelun, että _pekko_ olisi vanha kotoperäinen sana ja että, kun\npeltokorte, joka on kevään ensimmäisiä ravinnoksi käytettyjä kasveja,\nkasvaa pellolla, sitä sen vuoksi olisi nimitetty juuri pellon\n_pekoksi_. Todennäköisempää on kuitenkin, että _pellonpekko_ eli\n_peltopekko_, jolla on ymmärretty myös ohrajuomaa, on alun perin ollut\nohran ja ohranhaltijan nimi. Kaskeen kylvetyn rukiin vastakohtana ohra\nnäyttääkin olleen \"erikoisesti vanha peltovilja\", joka kylvettiin hyvin\nmuokattuun vainioon. Kaurankin kerrotaan kadehtien sanoneen: \"Jos\npääsisin sellaiseen maahan kuin ohra, pitäisin isännän verassa ja\nemännän silkissä.\"\n\nMutta vaikka _pekko_ näin ollen voidaankin asettaa skandinaavisen\n_bygg_-sanan yhteyteen, tuskin islantilaisen Lokasenna-runoelman\n_Byggvir_, millaiseksi sitä onkin kuviteltu, on voinut olla suomalaisen\nohrajumalan esikuva. Riidanalainen on kysymys siitäkin, onko Byggvir,\njoka mainitaan vain Lokasenna-runoelmassa, ollenkaan kansanomainen\njumala. Niinpä Jöran Sahlgren sanoo, että Byggvir \"on ilmeisesti vain\nLokasennaa varten runoiltu olento\". Tällä kannalla oli myös\ntanskalainen Axel Olrik aikaisemmin selittäessään, että Byggvirin sekä\nnimi että olemus on Lokasennan sepittäjän luoma. Myöhemmin hän\nkuitenkin asettui kannattamaan Magnus Olsenia tämän verratessa\nByggviriä suomalaiseen Pekkoon.\n\nSyventyessämme puheena olevaan muinaisislantilaiseen runoelmaan\nhuomaamme, että vaikka se onkin jonkun tuntemattoman runoilijan\nsepittämä ja hänen mielikuvituksensa värittämä, hänellä on silti ollut\nkäytettävänään monenlaisia tietoja eri jumalista ja niiden toimista.\nTässä runoelmassa kerrotaan merenjumalan Ägirin järjestämistä\njuomingeista, joihin olivat saapuneet muut jumalat paitsi Tor, joka oli\nmatkoilla. Kun pahanilkinen Loke käyttäytyi pidoissa sopimattomasti ja\nsurmasi Ägirin palvelijan, sanotaan, että muut jumalat karkottivat\nhänet. Jonkin ajan päästä Loke kuitenkin palasi ja alkoi sättiä muita\njumalia, joiden joukossa mainitaan mm. Freyr ja hänen puolisonsa Freya\nsekä hänen palvelijansa Byggvir ja Beyla. Kun Byggvir alkaa puolustaa\nja ylistää herraansa, niin Loke kohdistaa häneen ivasanoja nimittäen\nhäntä 'pikkuruiseksi' (it litla), joka vikisee myllyn, so. käsikiven\nalla, joka niukasti jakaa ruokaa miesten kesken ja joka hädän hetkellä\npiiloutuu olkiin. Tähän vastatessaan Byggvir huomauttaa mm., että\nihmiset ja jumalat pitävät häntä äkkipikaisena (bradr) ja että oluen\nvalmistus on hänen vallassaan. Runoelmassa annetaan siis Byggvirille\nominaisuuksia, jotka hyvin soveltuvat juuri ohran haltijalle. Se\nseikka, että häntä sanotaan 'pikkuruiseksi' tuo mieleen suomalaisen\nPekon pienuuden edellä mainitussa suomalaisessa muinaisrunossa.\n\nNils Lid olettaakin, että Byggvir, jonka nimi siis johtuu 'ohraa'\nmerkitsevästä sanasta, on alkuperältään olennoitu ohranjyvä. Jos\nLokasennan Byggvir ei ole ollut kansanomainen haltija, vaan runoilijan\nluoma, niin kuin Jöran Sahlgren selittää, on runoilijalla ollut\nihmeteltävä kyky varustaa luomansa olento juuri sellaisilla piirteillä,\njotka yleensä ovat kansanuskolle ja -runoudelle ominaisia. Mutta miten\nLokasennassa kuvatun Byggvirin alkuperä onkin selitettävä, antaa\nsuomalainen Pekko aiheen olettaa, että germaaneillakin on aikoinaan\nollut vastaava ohran ja ohrajuoman haltija.\n\nOhra, joka on vanhimpia viljelyskasvejamme ja josta vanha suomalainen\nsananparsi sanoo: \"ohrasta oluen synty\", esiintyy oluen aineksena myös\nrunossa, jossa _humala_ mainitaan oluen mausteena ja jossa puhutaan\nhumalan, ohran ja veden keskustelusta. Saxbäckin 1859 Vuoleen\nAlakylässä muistiinpanemassa pohjoisinkeriläisessä toisinnossa sanotaan\n(V, 1, 1167, vrt. 1163-66, 1168):\n\n    Humala taposta huusi,\n    otra pellon rintehestä,\n    vesi kaivosta syvästä:\n    Kons me yhtien yhymme? --\n    Joulun pitkinä pyhinä,\n    pääpyhinä pääsiäissä.\n\nTätä vastaavat säkeet Ahlqvist muistiinpani 1846 Ilomantsissa (VII, 2,\n1314 b, vrt. 1313 a, 1314, 1314 a):\n\n    Humala huhusi puussa,\n    otra pellon penkeressä,\n    vesi kaivossa syvässä:\n    Milloin yhtehen yhymmä,\n    kekrinäkö, joulunako,\n    vai pääymmä pääsiäisnä,\n    hurskahat ilottelemme,\n    hullut tappeloittelemme.\n\nTähän yhteyteen kuuluvia säkeitä on saatu talteen myös suomalaisen\nrunoalueen eri ääriltä, Savosta (VI, 2, 6410), Vienan Karjalasta (I, 2,\n816, 1038-39, 1244) sekä Keski- ja Länsi-Inkeristä (IV, 1, 523, IV, 2,\n1970-71; III, 1, 684, III, 2, 1714). Humalan ja ohran (viljan)\nvälisestä keskustelusta puhutaan lisäksi virolaisten, lättiläisten,\nliettualaisten ja mordvalaistenkin kansanrunoudessa. Julius Krohn\narveli aikoinaan, että se mainituilla kansoilla \"mahtaa siis olla\nikivanha yhteinen laina Liettualaisilta\". A.R. Niemi taas oletti, \"että\nainakin virolais-suomalainen runo on yhdistettävä liettualaiseen\".\nKaarle Krohn katsoi aikaisemmin, että puheena oleva Oluensynty on\nvaeltanut Inkerin ja Suomen Karjalan kautta Virosta Vienan lääniin,\nmutta myöhemmin hän piti todennäköisenä, että samasta aiheesta on eri\nkansojen keskuudessa voinut syntyä samantapaisen oluenpanon yhteydessä\ntoisistaan riippumatta runoja, jotka muistuttavat toisiaan. Hänen\nkäsityksensä mukaan suomalainen Oluensynty, kun runossa puhutaan\nkristillisistä juhlapäivistä, on sepitetty vasta katolisena aikana sen\njälkeen, kun maamme eteläosiin oli ilmestynyt humalatarhoja.\nPohtiessamme suomalaisen ja virolaisen runon suhdetta toisiinsa huomio\nkohdistuu tietenkin itse _humala_-sanaan. Se mainitaan jo pariisilaisen\nluostarin (Saint-Germain-des-Prés) maakirjassa 800-luvun\nalkupuoliskolla, jossa se esiintyy muodoissa _umlo, humolo, humelo ja\nfumlo_. Näin monella tavalla kirjoitettuna se ei siis ole latinainen\nsana, vaan palautunee frankkilaiseen A-alkuiseen nimeen. Kun vielä\nanglosaksitkin ovat käyttäneet siitä _hymile_-nimitystä, on Jöran\nSahlgren taipuvainen näkemään siinä germaanisen sanan, joka on\nlainautunut slaaveille ja monille näiden kanssa kosketuksissa olleille\nkansoille. Martti Räsänen taas katsoo, että _humala_-sana,\nlänsieurooppalaisine vastineineen selittyy luontevammin turkkilaisista\nkielistä ja että kasvin kotipaikka lienee jossakin Kaspianmeren ja\nMustanmeren välillä Kaukasuksen pohjoispuolella. Hän selittää, että\n_humala_ meidän maassamme on tullut tunnetuksi Volgan bolgaarien\nItämeren rannoille suuntautuneen kaupan yhteydessä joko suoraan tai\nskandinaavisten varjaagien välityksellä. Samaa tietä se on levinnyt\nmyös skandinaavisiin kieliin ja näistä edelleen slaavilaisiin ja\nmahdollisesti galloromanisiinkin kieliin.\n\nOn itsestään selvää, että humalan, ohran ja veden välinen keskustelu\nedellyttää viljellyn humalan vakituista käyttöä. Silti nämä ainekset\neivät voi yhtyessäänkään saada aikaan sitä, mistä ne virressä\nkerskaavat. Kuvaava tässä suhteessa on liettualainen runo, jossa\nkerrotaan, miten ohra hinkalossa kelmu: \"minun on voima ja väki\", ja\nhumala lavalla huutaa: \"minä olen virkku ja iloinen\", mutta hiiva\ntynnyrissä tirskuu: \"ettehän te ole mitään ilman minua\". Näin ollen\nherää kysymys, mistä muinais-suomalaiset, jotka eivät tunteneet hiivaa,\nsaivat oluen käyteainetta. Tähän kysymykseen vastausta etsiessämme\nkatse kääntyy jälleen vanhoihin runoihimme, joissa usein puhutaan oluen\nvalmituksesta, mikä onkin ymmärrettävää, kun olut eli _kahja_ oli\nesi-isiemme pidoissa ja uhrijuhlissa välttämätön juhlajuoma. Siihen\nviittaa Agricolakin sanoessaan, että kun kevätkylvö kylvettiin, silloin\nUkon malja juotiin.\n\nKuten tunnettua, on vanhanaikaisesta oluen valmistuksesta Kalevalassa\nlaaja kuvaus, johon Lönnrot on sovittanut aineksia eri runoista.\nTieteellisen tutkimuksen lähteeksi se ei kuitenkaan sovellu, sillä eri\nasioita yhteen liittäessään Lönnrot on usein menetellyt melko vapaasti.\nEivät hänen käyttämiensä runojen toisinnot myöskään aina edusta\nalkuperäisintä kantaa, sillä eri toisintoihin kohdistuvan vertailun ja\nseulonnan välttämättömyyttä ei hänen aikanaan vielä täysin tunnettu.\nTutkimuksen on sen vuoksi turvauduttava alkulähteisiin, so. itse kansan\nsuusta saatuihin runoihin.\n\nNiin suurenmoinen oluen valmistusta koskeva kuvaus, että sille tuskin\nvoi löytää vertaa minkään muun kansan runoudesta, tavataan Päivölän\npitoja esittävän muinaisrunomme johdannossa. Siinä kerrotaan, miten\n\n    kuu kiviä kuumettihin,\n    kesä vettä keitettihin,\n    talvi pantihin olutta. --\n    Salo puita poltettihin,\n    järvi vettä kuivattihin.\n    Jo saloista puut väheni,\n    vedet loppui lähtehistä,\n    olosia pantaessa,\n    metuja rakettaessa.\n\nTässä kiintoisassa kuvauksessa herättävät nykypolven huomiota\nerikoisesti sanat \"kuu kiviä kuumettihin\", joiden ymmärtämiseksi on\nhyvä tietää, ettei vanha kansa keittänyt vettä padassa olutta\nvalmistaessaan, vaan kuumensi nesteen hehkuvilla kivillä.\nPuuvartisiin pihteihin, joilla näitä kiviä käsiteltiin, tutustumme\nkansallismuseossa. Puheena olevaa tapaa, joka mahdollisesti johtui\nkyllin tilavien rautapatojen puutteesta, on noudatettu maassamme vielä\nmelko myöhään. Siitä kertoo mm. Carl von Linné, joka matkustaessaan\nTurun tienoilla 1732 saattoi todeta, että suomalainen olut \"tehdään\nkuten muukin juoma, mutta sitä ei keitetä, vaan siihen heitetään\ntulipunaisia kiviä keittämisen asemesta\". Samaa tapaa on noudatettu\nmyös Suomenlahden eteläpuolella. Niinpä Viron ja Liivinmaan olojen\nkuvaaja A.W. Hupel mainitsee 1777 ilmestyneessä teoksessaan, että\nsiellä tehdään olutta kahdella tavalla: joko keittäen ruotsalaisen\ntavan mukaisesti tai kuumilla kivillä pannen oman maan tavalla.\n\nMutta imelletyistä ohrista näin valmistettu juoma vaati tietenkin\nkäyteainetta, jotta siihen tulisi henkeä ja voimaa. Ennenvanhaan, kun\nhiivan käyttö oli tuntematonta, oli turvauduttava muihin keinoihin.\nKaljan valmistuksessa on tultu toimeen sitenkin, että juomaan on pantu\nhapatettua leipää, jossa on käymisbakteereja itsestään. Tällaisesta\njuomasta kertoo mm. Samuli Paulaharju Kurikan pitäjän elämää ja oloja\nesittävässä teoksessaan. Siinä hän kuvailee, miten talvella, kun lehmät\nolivat ummessa ja piimästä oli puute, \"otettiin piimä pellosta\".\n\"Rukihisia jauhoja imellytettihin pytyssä kuumassa vedessä ja seattihin\nlavantehella, pantiin muikea leivänpala pyttyyn, jotta imellys rupesi\noikein vahtupääs käymähän, lisättiin vielä varia vettä ja saatiin\nruskeaa velliä. -- -- -- Se oli hyvää pellon piimää.\" Tällaisen\n\"pellonpiimän\", \"leipäkaljan\" tai \"varikon\" aineksena mainitaan\nimelletyt ruisjauhot muualtakin saaduissa tiedonannoissa. Niinpä\nAurassa kerrotaan, että varikkoa tehtiin \"puhtaista ruismaltaista eli\nimeläjauhoista\" ja käytettiin ruisleivän kappaleella. Varikko ei\nkuitenkaan ollut varsinaisen ohramaltaista tehdyn oluen veroinen eikä\nleivällä käytetystä kaljasta, jonka jo eräät muinaisuuden kansat\ntunsivat, puhuta vanhoissa runoissamme. Jaloa juhlajuomaa, ohraista\nolutta pantaessa meneteltiin toisin. Käyteaineeksi oli hiivan\npuutteessa hankittava, niin oudolta ja uskomattomalta kuin se\ntuntuukin, _karjun kuolaa_.\n\nTällaisesta oluen valmistuksesta kerrotaan mm. keski-inkeriläisessä\nKalevan pojan pitoja esittävässä virressä, jossa aluksi kuvataan, miten\n\"kähärpää pojut Kalervon\" panee olutta pitoja varten, mutta ei saa sitä\nkäymään (IV, 1, 1319):\n\n    Ei ala olonen käyä,\n    metoi miehen mellakoia,\n    kupaella miehen kurna.\n\nHän lähettää mehiläisen tuomaan mettä, jota sekoitetaan juomaan, mutta\ntulos on sama. Onneksi hän huomaa, miten\n\n    kaksi ärnettä sikaa,\n    alla vuoren vuotelekse,\n    kalliolla kääntelekse,\n    kuola suusta kuohuavi,\n    vaahti kärsästä valuvi.\n    Kähärpää pojut Kalervon\n    sen toi tekosehensa,\n    sen kuletti kurnahansa;\n    siit alkoi olonen käyä,\n    metoi miehen mellakoia,\n    kupaella miehen kurna.\n\nSamasta oluen käyteaineesta puhutaan jo 1770-luvulla Pohjois-Savosta\nsaadun Oluen synnyn sanoissa\n\n    Koottu kuola karjun suusta,\n    kino porsahan ki'asta.\n\nKalevalassa on tähän kohtaan alkuperäisen _karjun_ paikalle\nvalitettavasti tullut Vienan Karjalan turmeltuneiden toisintojen\nperusteella _karhu_ (20: 305-8):\n\n    Valui vaahti karhun suusta,\n    hiiva hirveän ki'asta;\n    käsin vaahtea valutti,\n    kourin hiivoa kokosi.\n\nVienan Karjalan toisinnoissa tavataan karhun rinnalla vielä orikin,\njoka joskus lisäksi on saanut kumppanikseen tamman. Tätä eläinten\nvaihtumista valaisevat seuraavat ilomantsilaiset säkeet (VII, 1, 836):\n\n    Keksi karhut tappelevan,\n    oroset ojentelevan,\n    valui vaahti karhun suusta,\n    orosen kino ki'asta.\n    Tuon tiputti tiinuhunsa,\n    tuon valutti vakkahansa.\n\nKun \"karhujen\" kertosanana tavataan _oroset_, on todennäköistä, että\njälkimmäisen sanan paikalla on alun perin ollut _oraset_, mikä taas\npuolestaan edellyttää, että \"karhujen\" paikalla on ollut _karjut_. Sen\nhuomasi jo Julius Krohn sanoessaan, että \"karhut ovat helposti voineet\nvääntyä karjuista, samoin kuin oriit oras-sioista\". Tämä todistavat\nSavon ja Inkerin toisinnot.\n\nSian suusta valuvan kuolan käyttö oluen käyteaineena ei ole vieläkään\nkaikkialla kansan muistista kadonnut. Niinpä Kihniössä on vielä\näskettäin tehty seuraava vanhaan perintätietoon perustuva muistiinpano:\n\"Vanhaan aikaan otettiin sian suusta vahtoo, kun se oli kiimas ja sitä\notettiin 'harjeisiin', joita pellavasta jäi harjaan, kun pellavia\nharjattiin. Harjeet säilytettiin jossain kuivassa huoneessa. Kun niitä\nsitten liotettiin, saatiin siitä käytettä. Sitä sian kuolaa otettiin\nvain niinkuin alkuaineeksi, mutta sitten kun saatiin siitä sahtia, niin\njätettiin siitä jästiä. Sitä säilytettiin sitten samalla tavalla\nharjeissa. Harjeet pistettiin vaan punttuun niinkuin käytettä sahtiin\ntai tavalliseen kaljaan. Kertojan muorivainaa oli huomauttanut, että\nsiankuola se oli alkuaine.\"\n\nParkanolaisessa muistiinpanossa taas sanotaan: \"Kun vanhanpuoleinen\nkarju pääsee toisen sian yhteyteen, alkaa se sitä kiusaamaan ja\nvarsinkin, jos toinen sika on imisä (naaras) ja se on hyngissä\n(kiimassa), alkavat ne ikäänkuin taistelun, jolloin molempain suusta\nalkaa tulla valkoista vahtoa. Kun ne koettavat pureksia toistansa ja\ntuuppivat päitänsä yhteen, tulee vahtoa paljon. Ennenvanhaan sanottiin\notetun tuota vahtoa ja käytetyn hiivan puutteessa kaljan ym.\nkäytteeksi. Sanottiin, että se toimi samoin kuin hiiva.\"\n\nMainittakoon vielä seuraava muistiinpano Parkanosta: \"Ennen vanhaan\nsanottiin, kun joku moitti sahtia, että mitäs sitä moitit, ei sitä\nsilloinkaan moitittu, kun sitä siankuolalla käytettiin.\"\n\nNämä läheisestä menneisyydestä saadut tiedot osoittavat siis, että\nvaikka muinaisrunoissamme, niin kuin runoudessa yleensä, tavataan\npaljon mielikuvituksen lentoa, ne silti vanhan kansan toimia ja tapoja\nkuvatessaan liikkuvat tosiasiain pohjalla.\n\nSian kuolan käytöstä ihmisten taloudessa en ole tavannut jälkiä\nnaapurikansoja koskevasta kirjallisuudesta. Sitä vastoin on maapallon\neri puolilta kerääntynyt tietoja siitä, miten luonnonkansat ovat\nsylkinesteen avulla saaneet juomansa käymään ja kehittämään alkoholia.\nNiinpä polyneesialaiset valmistavat pyhän juhlajuomansa pureksimalla\nfora-nimisen kasvin juurta, josta näin muodostuu päihdyttävää mehua.\nFormosan alkuasukkaiden kerrotaan käyttävän riisistä tai hirssistä\ntehdyn juoman hiiva-aineena vaimojen pureksimaa riisi- tai\nhirssijauhetta. Samalla tavalla Etelä-Amerikan intiaanit valmistavat\nolutta maissista tai maniokin juurista. Myös hedelmäjuomansa he saavat\nalkoholipitoisiksi siten, että ensiksi pureskelevat ja liottavat\nhedelmiä suussaan. Kun saksalaiset tiedemiehet Humboldt ja Klaproth\nviime vuosisadan alkupuoliskolla kävivät Siperiassa erään\ntataariruhtinaan luona, jolloin heidän kunniakseen valmistettiin\njuomingit, piti jokaisen telttaan tulijan sylkeä käytävässä olevaan\nmaitopurtiloon, jotta juoma sitä nopeammin olisi alkanut käydä. Kun se\nnäin oli saatu käymään, kestittiin sillä vieraita. Alkoholipitoinen\nmaitojuoma, kumissi, jota tehdään hevosen, aasin tai kamelin maidosta,\non turkinsukuisten paimentolaisten samoin kuin se oli aikoinaan\nskyyttien ja sarmaattien ikivanha kansallisjuoma.\n\nMutta syljen käytöstä juoman käyteaineena esiintyy muistomerkkejä myös\npohjoismaisessa saaga-kirjallisuudessa. Minpä islantilaisessa\nHalfssagassa kerrotaan, että kun kuningas Alrekr mentyään naimisiin\nSignyn kanssa pian ihastui myös Geirhildiin ja nai hänetkin, niin\naviovaimojen kesken syntyi leppymätön riita ja tora, kunnes kuningas\nratkaisi asian siten, että hän lupasi pitää vaimonaan sen heistä, joka\nkykeni valmistamaan hänelle maukkaamman oluen (ol) hänen sotaretkeltä\npalatessaan. Tällöin rouvat kääntyivät jumalien puoleen, Signy Freyan\nja Geirhild Odinin. Kun Odin antoi Geirhildille oluen käyteaineeksi\nsylkeään, niin siitä syntyi niin jalo juoma, että Geirhild siten sai\navio-onnen omakseen. On selvää, ettei tällainen oluentekotapa olisi\nsaagassa mainittu, jolleivat skandinaavit olisi sitä tunteneet.\n\nSamaan tapaan viittaava muistomerkki esiintyy Snorrin Eddassa\nkerrotun Kvasir-olennon yhteydessä, jonka nimen saksalainen\nkansanrunoudentutkija E. Mogk johtaa pohjoismaisesta, juomaa\nmerkitsevästä _kvas_-sanasta. Kvasir on näin ollen samassa suhteessa\n_kvas_-sanaan kuin Byggvir _bygg_-sanaan. Tämän yhdistelmän esitti\naikoinaan jo Julius Krohn, joka kuitenkin näki siinä slaavilaista\nvaikutusta sanoessaan, että Kvasirissa on \"mahdoton olla näkemättä\nvenäläistä kaljan nimitystä (_kvaas_)\". Snorrin Eddan kysymyksessä\nolevassa kohdassa mainitaan, että kun aasat ja vaanit tekivät rauhan,\nhe sylkivät yhteiseen astiaan ja loivat siitä Kvasir-nimisen olennon.\nMyöhemmin eräät kääpiöt, Fjalar ja Galar surmasivat tämän ja\njuoksuttivat hänen verensä astioihin, joihin sekoittivat hunajaa. Näin\nsyntyi väkevä mesijuoma (_mjod_), jolla oli niin ihmeellinen\nominaisuus, että jokainen, joka sitä joi, sai laulajan tai tietäjän\nlahjat.\n\nIlmeisesti Snorri Sturluson (k. 1241) on esitykseensä käyttänyt kahta\neri lähdettä, joista toisessa on puhuttu aasojen ja vaanien rauhan\nteosta, toisessa taas runoudenjuoman synnystä. Mogk on epäilemättä\noikeassa selittäessään, ettei Kvasir kummassakaan lähdekertomuksessa\nole alun perin ollut jumala eikä ihminen, vaan väkijuoma, jolla\nskandinaavit täyttivät juomasarvensa sekä pidoissaan että varsinkin\njumalia juhliessaan ja jonka vanhaa valmistustapaa ei Snorri tuntenut.\n\nAikaisimmin Kvasir tavataan eräässä islantilaisessa kenningissä eli\nrunollisessa sanonnassa, _kvasis dreyri_, jonka jälkimmäisellä sanalla\nSnorri on ymmärtänyt 'verta'. Sitä se useimmiten merkitseekin, vaikka\nse kuvaannollisessa puheessa saattaa tarkoittaa myös nestettä.\nTodennäköisesti juuri _dreyri_ (veri), niin kuin Mogk huomauttaa, on\nSnorrille antanut aiheen kuvitella Kvasiria ihmisenkaltaiseksi\nolennoksi. Kysymyksessä oleva kenning on kuitenkin helposti\nymmärrettävissä, kun muistamme, että antiikin aikana viiniäkin\nsanottiin viininjumalan vereksi. On siis todennäköistä, että _Kvasis\ndreyri_ on runokielessä tarkoittanut olennoidun väkijuoman nestettä,\njonka tunnettu käyteaine oli ennen vanhaan sylki.\n\nAsiaan perehtymätöntä saattaa ehkä epäilyttää sylkinesteen tehokkuus\noluen käyteaineena, olipa tämä neste sitten ihmisen tai sian suusta\nsaatua. Muinaisrunoistamme ilmenee kuitenkin, että näin valmistetulla\noluella oli tarpeeksi käymisvoimaa. Niinpä pitoihin laadittu \"punainen\nolut\" lausuu vienankarjalaisessa virressä (1, 2, 760):\n\n    Kun ei tullo juojoani,\n    juojoani, syöjöäni,\n    pot[k]in poikki vanteheni,\n    ulos pohjani porotan.\n\nIkään kuin elävänä olentona, jolla on sekä tahtoa että voimaa, olut\nesiintyy myös runon inkeriläisessä toisinnossa pyrkiessään sellaiseen\nseuraan, jossa sille annetaan sille kuuluva arvo (IV, 2, 1970):\n\nTaitan tammivanteheni, ulos pohjani porotan, torkun toisehen talohon,\nyli aian naapurihin, miss olen ilolla juotu, miehen kurna kunnialla.\n\nVaikka muinaisruno joskus liioitellen ylistää vanhan oluen väkevyyttä,\nesim. sanoessaan (III, 2, 1568; III, 3, 3493):\n\n    kuka maistoi, maahan kaatui,\n\non vakavampiakin mainintoja siitä, että oluen väärinkäyttö on voinut\nsaada aikaan torat ja tappelut. Olutta nautittiin maassamme muinoin\nusein tavattomat määrät, uhrijuhlissakin aina päihtymykseen asti.\nMuistakaamme vain, mitä Agricola kertoo muinaissuomalaisten Ukon\njuhlista:\n\n    Sihen haetin vkon wacka/\n    nin joopui Pica ette Acka.\n    Sijtte palio Häpie siellä techtin/\n    quin seke cultin ette nechtin.\n\nYlettömistä juomingeista ja niiden surullisista seurauksista saamme\nhavainnollisen kuvan tutustuessamme juuri niihin muinaisvirren\npitoihin, joita varten \"kähärpää Kalevan poika\" omalla tavallaan panee\noluen ja joihin eräät silloisen Suomen ylimykset osallistuvat.\nTapauksen kulku esitetään erittäin elävästi ja vauhdikkaasti. Runo\nkertoo, miten, kun olut oli valmistunut,\n\n    kähärpää Kalevan poika,\n    kapan kantoi, toisen kantoi,\n    kantoi kolmannen keralla,\n\nja miten miehet\n\n    kapan joivat, toisen joivat,\n    joivat kolmannen keralla,\n\nkunnes\n\n    juopui Ahti, juopui Kauko,\n    juopui Vetrikka verevä\n    Saarialan juomingeissa,\n    kirjoverkojen vakoissa.\n\nKun sitten\n\n    Vetrikka verevä poika\n    jo kaatoi kapan olutta,\n    päälle kaavun Kaukamoisen,\n\nniin\n\n    Kauko suuttui ja vihastui:\n    Ei ole kaapu kastettava\n    ei viitta ryvetettävä,\n    se viitta verellä saatu.\n\nLopuksi syntyy sankarien kesken miekan mittely ja Vetrikka saa surmansa\nKaukamoisen kädestä.\n\nTällaista väkijuoman väärinkäyttöä vanhat runot kuitenkin yleensä\npaheksuvat (IV, 2, 1970):\n\n    Miks olon ilotta juomme,\n    miehen kurnan kunniatta?\n\nOluen tehtävä oli näet ennen kaikkea luoda juhlamieltä harmaaseen\narkeen, olla ilon antaja pidoissa ja lauluun innoittaja, niin kuin jo\nPorthan sanoo. Samoin kuin Skandinaviassa liittyi näet Suomessakin\njuhlajuominkien yhteyteen välttämättömästi laulu. Inkeriläisessä\nvirressä huomautetaankin oluelle (III, 1, 224):\n\n    Älä miestä jouten juota,\n    kun et laai laulamahan,\n    istuta iloitsemahan!\n\nJa itse Väinämöisestä kerrotaan (I, 2, 759 b), että kun hän oli\nmaistanut olutta\n\n    silloin lauluille rupesi,\n    virtten töille työntelihe.\n\nNäin tuo Forsiuksen mainitsema _zythifer deus_, Pellon Pekko, ei ollut\nvain ohran ja ohrajuoman, vaan myös muinaissuomalaisten laulun ja\nrunouden jumala.\n\n\n\n\nSATOISUUDEN JUMALA\n\n\nLueteltuaan ne karjalaisten erikoisjumalat, joiden uskottiin\nhuolehtivan rukiin, ohran ja kauran kasvusta ja joilla kullakin oli oma\nnimensä, Agricola mainitsee vielä erään kasvillisuudenhaltijan, jolla\nnäyttää olleen melko monipuolinen toimi:\n\n    Egres/hernet/Pawudh/Naurit loi/\n    Caalit/Linat ia Hamput edhestoi.\n\nNäin kirjoitettuna _Egres_ tavataan myös myöhemmissä Agricolaan\nperustuvissa lähteissä aina Porthanin ja Castrénin aikoihin asti. Ei\nedes vanhimman ruotsalaisen luettelon (311) laatija, joka yleensä on\npyrkinyt korjaamaan Agricolan kirjoitustapaa ja jonka K.B. Wiklund\noletti olleen karjalaisten jumalain erikoistuntija, ole pystynyt\nparantamaan tämän nimen asua. Tuo Agricolan mainitsema _Egres_ on siis\nilmeisesti ollut hänelle yhtä outo kuin kaikille muille Agricolan\ntietoihin turvautuneille. Kuitenkin Leppävirran kirkkoherra I.D.\nAlopaeus kirjoittaa jo 1761 Leppävirran ja Kuopion pitäjiä\nkäsittelevässä kertomuksessaan kysymyksessä olevan nimen _Äcräs_.\nKun Alopaeuksella on muitakin itsenäisiä tietoja, on todennäköistä,\nettä hän on kuullut paikkakuntalaisten käyttävän tätä nimeä.\nPaikkakuntalaisten käsityksiin perustunee lisäksi hänen mainintansa,\nettä \"_Äcräs_ antoi _nauriita_\".\n\nTätä olettamusta tukevat monet myöhemmän ajan muistiinpanot, joista\nsamalla käy ilmi, että puheena oleva nimi on sekä Itä- että\nKeski-Suomessa, vieläpä itäisen rajamme takana ollut laajalti tunnettu.\nMonin paikoin _äkräällä_ on ymmärretty _kaksoisnaurista_, joskus myös\n\"suuruuttaan haljennutta\", kuten Kuhmoniemellä. Lyydiläismurteiden\nalueella on \"kahden yhteenkasvaneen nauriin\" nimenä _ägläznagrish_.\n\nKaksoisnaurista merkitsee lisäksi _ägröi_, jossa muodossa _äkräs_ eli\n_ägräs_ esiintyy mm. Suojärvellä, ja samaa tarkoittaa Suistamolla\n_ägröinagris_. Erään tiedonannon mukaan _ägröinagris_ on \"maahan\nsyvälle kasvanut nauris\". Mahdollisesti _ägröi_ on tästä yhdyssanasta\nirtautunut muoto. Vaikeampi on sellaisen sanamuodon selittäminen kuin\n_äkrässie_ eli _ägrässie_, joka on muistiinpantu rajan takana mm.\nRepolassa, Kiimasjärvellä, Tunkuella, Vuonnisessa ja Kiestingissä.\nKaarle Krohn on verrannut sitä sellaisiin täällä tunnettuihin muotoihin\nkuin _Ulassie_ (ven. _Viasij_).\n\nKun Alopaeus sanoo Äkrään \"antaneen nauriita\", on selvää, että hän\nsillä tällöin on ymmärtänyt haltijaa, jonka on uskottu edistävän\nnauriinkasvua. Jumaluusolentoon viittaa myös sana \"pyhä\", joka\nkreikkalaiskatolisen rahvaan rukoussanoissa tavallisesti esiintyy\npuheena olevan nimen määreenä. Niinpä Vuonnisessa on nauriita\nkylvettäessä sanottu (I, 4, 1769):\n\n    Pyhä Äkrässie, kasvattele\n    osalla olomattomien,\n    varalla viljasien da vaivasien\n    da varkaiden varalla!\n    Kasvattele kallellah.\n    syvi syrjälläh,\n    lomatusta loukuttele\n    ylitse katehen mielen,\n    hyvänsuovan mieltä myöten,\n    pahansuovan päitse mielen!\n\nPorajärvellä on lausuttu:\n\n    Pyhä Ägräs syöttäjä,\n    kasvata meil nagrist\n    voivasien da vaivasien varaha!\n\nNauriiden kylvöön liittyi myös erinäisiä taikoja. Niinpä Hirvisalmella\nuskottiin, että \"nauriit kasvavat isoiksi, kun kylvämästä päästyä\nsiihen naurismaalle heittelee lakkia tai jotakin kuppia\" ja sanoo (I,\n4, 1775):\n\n    Pyh'äkrässie, noin suuria nauriita!\n\nUhtualla piti kylväjän luoda katseensa pilviin ja lausua:\n\n    Pyhä Äkräs kormelitsa,\n    kasvata nii suurie nakrehii\n    kui nämä pilvet kulkou!\n\nPyh'äkrään suhdetta nauriisiin yleensä osoittavat lisäksi sanat, jotka\nUhtualla on lausuttu nauriinkorjuuseen mentäessä: \"lähemmä pyh'äkräst\nkiskomah\" tai ensi nauriita syömään ryhdyttäessä: \"hospodi bogoslovi,\npyh'äkräst syömäh\". Erikoisen läheinen on kuitenkin ollut haltijan ja\nkaksoisnauriin välinen suhde. Vuonnisessa onkin ollut tapana sanoa,\n\"kun kaksi naurista on tullut yhdestä navasta\": \"tämän on pyhä Äkrässie\nkasvattanut\". Esimerkkejä on myös siitä, että kaksoisnaurista on\npidetty itse haltijan ilmenemismuotona. Niinpä Suojärvellä on \"kahdesta\ntoisiinsa kiinni kasvaneesta\" nauriista sanottu: \"tämä nagriz om pühä\nägröi\". Kaksoisnauriin nimenä _pyh'ägröi_ esiintyy lisäksi mm.\nVeskelyksessä ja Säämäjärvellä. Repolassa ja Porajärvellä siitä on\nkäytetty nimitystä _pyh'ägräs_, Tunkuella _pyh'äkrässie_.\n\nKun kysymyksessä olevan nimen yhteydessä esiintyy sana \"pyhä\", Kaarle\nKrohn on olettanut, että sillä alun perin olisi tarkoitettu jotakin\npyhimystä, jota on pidetty nauriiden suojelushaltijana. Tällaista\netsiessään hänen huomionsa kohdistui pyhään Gregoriukseen, jonka nimi\nAgricolan Rukouskirjassa tavataan muodossa _Pyhe Greus_. \"Pyhä Greus\"\non ääntämisen helpottamiseksi hänen mielestään voitu lausua\n_pyh-ägreus_, josta yhdistelmästä jälkimmäinen sana sitten -- jo ennen\nAgricolan aikaa -- on _ägrös_-muotoon muuntuneena irtautunut. Tämä\nselitys ei kuitenkaan ole tyydyttänyt kielentutkijoita. Huomiota\nansaitsevat myös sellaiset kansanomaiset muodot kuin _ägröi, ägrä ja\nägräpeä_, jotka Krohn syrjäyttää. Sitä paitsi on muistettava, ettei\nGregorius esiinny maassamme eikä muuallakaan kaksoisnauriin tai yleensä\nnauriiden haltijana.\n\nYhtä mahdoton on Ahti Rytkösen yritys johtaa kysymyksessä oleva nimi\nkreikkalaiskatoliselta taholta, jossa sitä muka vastaa pyhä Jegorij,\nJegorej eli Jegor (Yrjänä). Vienan Karjalassa puhutaan tosin nauriiden\nsuojeluspyhästä, mutta sellaisena mainitaan Onufrei, jonka päivää (12/6\nv.l.) on pidetty nauriiden parhaana kylvöaikana. _Pyh'ägröin_\nvertaamista pyhimykseen vaikeuttaa jo se seikka, ettei sitä, niin kuin\nSuojärvellä nimenomaan on huomautettu, ole kuviteltu ihmisenkaltaiseksi\nolennoksi. Silti on ilmeistä, että sana \"pyhä\", jonka ohella tavataan\nvielä \"syöttäjä\" eli \"kormelitsa\" (\u003C ven. kormilets), on tähän\nyhteyteen tullut pyhimysten palvonnasta (vrt. esim. \"pyh' Ulassie\nkormelitsa\" I, 2, 1543). Lähimpänä esikuvana on voinut olla _püh'll'l'a\n(aunuksen pühällü_), jolla samoin kuin _pyh'ägräällä_ on ollut\nesineellinen edustaja. Niinpä Uhtualla on syksyllä leivotusta, talven\nyli viljahinkalossa säilytetystä kylvöleivästä käytetty nimitystä\n_pyh'Il'l'a_. Missä mainittua leipää on aluksi pidetty tuvassa\nuuninpatsaan päässä, on ollut tapana sanoa: \"_pyh'Il'l'a_ on patshahan\npeässä\". Kylvöleipä on siis edustanut viljavuuden haltijaa näkyvässä\nmuodossa aivan kuin kaksoisnauris nauriiden haltijaa.\n\nKaksoisnauriin löytöön on vielä myöhään liittynyt erikoiset\n\"kuopankantajaismenot\", jotka ilmeisesti ovat olleet omiansa\nsäilyttämään puheena olevan jumalan nimen aina meidän päiviimme asti.\nSuojärvellä, missä kaksoisnauris (_ägröi_) kannettiin kuoppaan\nensimmäisenä, on selitetty, että tämä kunnia tuli vain huhta- eli\n\"metsänagriin\", ei peltoon kylvetyn, osaksi. Sellaisena sitä on\nPohjois-Karjalassa sanottu \"huuhdan isännäksi\". Porajärvellä\n_pyh'ägräs_ kannettiin navasta yksinään, mutta muut nauriit vasuissa,\nja pantiin kuopan nurkkaan. Repolassa se pantiin \"reunan puolelle\",\njossa sitä \"pidettiin pitempään kuin muita nauriita ja syötiin vasta\nkevättalvella\". Uhtualla _äkräs_ kannettiin \"kahdella kämmenellä\" ja\nasetettiin muiden nauriiden päälle. Pistojärvellä se pantiin erikseen\n\"pieneen purnuun\".\n\nVielä yksityiskohtaisempiakin kuvauksia on olemassa. E. Ahtian\nSuojärveltä keräämässä sanastossa mainitaan näet, että\n\"erikoisennäköinen nauris nostetaan olkapäälle ja kannetaan\nnauriskuoppaan lukien:\n\n   \"Pyhä-ägröi süöttäizeni,\n   sada moista savoita,\n   tuhad moista turvota,\n   tuo meil nagrista tullessas kuoppah.\"\n\n\"Matkalla kuopalle langetaan 3 (tai 10) kertaa polvilleen (tai\npitkälleen) ollen uupuvinaan raskaan taakan alle, hokien: 'e voi kandoa\nPyhä-ägröi siiöttäi, o' mi o iügie'.\" Sanat lausuttiin joka\nlankeemiskerralla. Säämäjärvellä kerrotaan, että kun naurismaasta\njoskus löydettiin _pyh'ägröi_, se toimitettiin ensimmäisenä kuoppaan\nsiten, että kaksi turkkeihin pukeutunutta miestä kantoi sitä\nkaksiripaisessa vasussa ja muut seurasivat mukana pitäen kiinni vasun\nreunasta ikään kuin kaksi miestä ei yksinään olisi jaksanut sitä\nkantaa. Vuokkiniemellä uskottiin, että \"nauriit hyvin kasvavat, kun\nottaa _pyh'äkrässien_ (kaksijatkoisen nauriin), panee sen konttiin ja\nraskaan näköisesti kantaa sen yksinään kuoppaan\". Pistojärvellä, missä\nnaisilla on ollut tapana kylvää ja korjata nauriit, kaksi naista\nkantoi _pyh'ägrästä_ tangolla vasussa. Tällaisia menollisia\n\"kuopankantajaisia\" ei kaikkialla voitu suorittaa joka syksy, sillä eri\ntahoilta saatujen tietojen mukaan kaksoisnauriit olivat ennen vanhaan\nhuhdissa harvinaisia.\n\n_Äkräs_ ei kuitenkaan ole ollut yksinomaan nauriiden haltija eikä\nkaksoisnauris sen ainoa ilmenemismuoto. Kun perunan viljelys 1800-luvun\nalkupuoliskolla tuli maassamme yleiseksi, puheena oleva nimi siirtyi\nmyös kaksoisperunalle. Niinpä Saarijärvellä _äkräs_ on merkinnyt juuri\n'kaksoisperunaa' samoin kuin _äkräperuna_ Kaavilla. Säämäjärvellä on\nlisäksi ollut tapana kantaa perunamaasta löydetty _pyh'ägröi_\nperunakuoppaan aivan samanlaisin menoin kuin kaksoisnauris. Muutamin\npaikoin itärajamme takana, kuten Tunkuella, tunnetaan _ägränagriin_ ja\n_ägräkartoffelin_ (-perunan) ohella vielä _ägräpelvas_. Jälkimmäinen\neroaa tavallisesta pellavasta siinä, että se on leveä, nauhamainen,\nikään kuin useammasta varresta yhteenkasvamalla muodostunut. Tällaista\nepämuodostumaa sanotaan kasvitieteessä faskiaatio-ilmiöksi. Samoin kuin\nägränagris ja ägräkartoffeli on myös _ägräpelvas_ Tunkuella\nuskomuksellisista syistä otettu talteen. Niin ikään Porajärvellä on\nsekä \"lihavat\" liinat että hamput säilytetty tuvassa arkussa talven\nyli. Todennäköisesti tähän yhteyteen kuuluu virolaisten _lina-ema_,\njota pidettiin vaatekirstussa, jotta pellavat menestyisivät.\n\nNiistä kasveista, joita Egres Agricolan mukaan tuotti, olemme siis\nmyöhemmänkin kansanuskon piirissä tavanneet nauriit, liinat ja hamput,\nvieläpä perunat, joita ei Agricolan aikana viljelty. Samalla olemme\ntodenneet, että niihin kaikkiin liittyvien uskomusten kohteena on ollut\njokin erikoismuodostuma, jota on pidetty kysymyksessä olevan haltijan\nilmenemismuotona. Agricola mainitsee lisäksi herneet, pavut ja kaalit.\nUseammasta kasvista puhuvat myös Petsamon karjalaiset sanoessaan, että\npyhä _Äkräs_ \"johdattaa -- -- jumalan luomasta maasta naurista,\nperunaa, ruista ja ohraa\". Tiedustellessani Aunuksen ja Vienan\nkarjalaisilta, onko kaksoistähkääkin sanottu _äkrääksi_, sain aina\nkieltävän vastauksen.\n\nItä-Venäjällä asuvien votjakkien keskuudessa ovat edellä mainitut menot\nkuitenkin kohdistuneet myös _kaksoistähkään_. B.G. Gavrilov kertoo näet\nesittäessään votjakkien uskomuksellisia tapoja: \"Joskus tapaa\nrukiinoljessa kaksoistähkän. Sen, joka sattumalta sellaisen löytää, on\notettava sauva, käärittävä sen ympärille puhdas pellavainen tilkku ja\nasetettava tähkä siihen siten, että sen haarat riippuvat sauvan kahden\npuolen, jommoisena se muistuttaa ratsastavaa ihmistä. Tällä tavoin on\nlöytäjän kannettava sitä yhdessä kumppaninsa kera kaksin kotiin\nkäyttäytyen ikään kuin heidän taakkansa olisi ylen raskas. Näin heidän\non vietävä se uuteen tyhjään hinkaloon. Heidän on samalla varottava,\nettei kukaan näe tai kohtaa heitä tiellä. Ken näin menettelee, se\nvähitellen rikastuu.\"\n\nTämä tiedonanto on vertailevan tutkimuksen kannalta erittäin arvokas,\nsillä siitä voimme päättää, että kaksoistähkä on votjakkien\nuskomuksissa näytellyt samanlaista osaa kuin kaksoisnauris tai -peruna\nkarjalaisten keskuudessa. Epäilemättä kumpaakin on siis pidetty saman\nkarttuisuuden voiman ilmenemismuotona.\n\nSamojen uskomusten piiriin on lisäksi luettava _kaksoishedelmät_,\njoiden on uskottu merkitsevän löytäjälleen _onnea_. Melko yleinen\nEuroopan eri puolilla on mm. \"onnenpähkinään\" liittyvä usko.\nEtelä-slaavien keskuudessa on kastanjankin kaksoispähkinä ollut\n\"onnenpähkinä\". Tätä nimitystä vastaa maassamme \"onnenpuola\", jolla on\nymmärretty kahta yhteenkasvanutta puolukanmarjaa, ja \"onnenohra\", jolla\nesim. Parkanossa tarkoitetaan kaksitähkäistä ohraa. Pieksämäellä ja\nIlomantsissa on sekä rukiin että ohran kaksoistähkää sanottu\n\"onnentähkäksi\". Liettualaisten kerrotaan säilyttäneen kaksoispähkinää\ntai -tähkää (_keimaris_) kukkarossaan, jotta rahat siinä karttuisivat.\nSama ajatus sisältyy venäläisten kaksoispähkinän nimeen _sporyshka_\n'karttuisa'.\n\nAlun perin lienee kuitenkin kuviteltu, että tällainen kaksoisilmiö\nedustaa itse asianomaisen kasvin kasvuvoimaa. Siihen perustuu mm.\nMunkácsin mainitsema votjakkien usko, että se, joka ruista leikatessaan\nlöytää pellosta kaksoistähkän, saa paljon viljaa. Monin paikoin on\nkaksoistähkät talletettu tuvassa tai aitassa talven yli. Vienan\nkarjalaiset ovat venäläisten tavalla pitäneet niitä tuvan pyhässä\nnurkassa pyhimystenkuvien hyllyllä. Samoin ovat menetelleet mm. Tirolin\nmaanviljelijät toivoen niiden rikastuttavan satoa. Kylvölle\nlähdettäessä sekoitettiin kaksoistähkistä irroitettuja jyviä siementen\njoukkoon. Lättiläiset ovat kylväneet ne peltoon ensimmäisten\nsiemenkourallisten mukana.\n\nMuistakin kaksoismuodostuksia kehittäneistä kasveista on otettu siemen.\nNiinpä Porajärvellä oli ennen vanhaan tapana istuttaa maahan\nkaksoisnauris, jotta sen tekemillä siemenillä olisi voitu parantaa\nnaurissatoa. Kaavilla taas pantiin istutusperunain joukkoon mikäli\nmahdollista _äkräperunia_.\n\nKaksoishedelmissä tai -tähkissä piilevän voiman uskottiin ulottavan\nvaikutuksensa myös ihmisiin ja eläimiin. Itä-Preussissa pelkkä\nkaksoistähkän löytäminen ennusti naimattomalle naimisiin joutumista.\nMaamme ruotsinkielisten keskuudessa sen on selitetty ennustavan\nnaispuoliselle löytäjälle kaksosia. Aunuksessa ja muualla tällainen\ntulos on kuitenkin edellyttänyt kaksoistähkään sisältyvien jyvien\nsyömistä. Yleisimmin on kaksoistähkä syötetty lampaille, jotta ne\nkantaisivat kaksoiskaritsoja. Meidänkin maassamme on monin paikoin\nollut tapana säilyttää niitä mikonpäivään tai kekriin asti, jolloin ne\non viety lammaskarsinaan. Toivoessaan paljon porsaita Viron setukaisten\nsanotaan syöttäneen niitä sioillekin. Naiset sitä vastoin näyttävät\nolleen niiden suhteen varuillaan. Vienan Karjalassa ja Aunuksessa\nsanotaan vaimojen karttavan kaksoismarjojenkin ottamista suuhunsa\nkaksoisnauriista tai -perunasta puhumattakaan. Kiintoisaa on todeta,\nettä sama usko on vallinnut kaukana toisistaan asuvilla kansoilla.\nNiinpä eräästä Etelä-Amerikan intiaaniheimosta kerrotaan, etteivät\nvaimot mitenkään halua syödä kahta toisiinsa kiinnikasvanutta banaania,\nkoska he siinä tapauksessa uskovat synnyttävänsä kaksoset.\n\n_Ägräs_, jonka johto on hämärä, tuskin kuitenkaan on merkinnyt\nkaksosta. On näet huomattava, että tätä eri muodoissa esiintyvää sanaa\non käytetty paljon laajemmassakin mielessä. Niinpä Salmissa on\n_Ägröi-kuninkaaksi_ sanottu \"suurta perunaa, johon on kasvanut pari\nkolme pienempää perunaa yhteen\". Ja Suojärvellä on muistiinpantu\nsanonta: \"vai on nämä kui püh-ägröit sadanabazet\". Näyttää siis siltä\nkuin äkräällä olisi alun perin ymmärretty satoisuutta edustavaa voimaa\nyleensä, joka kasvien maailmassa ilmenee ihmeellisinä yhteenliittyminä\nja josta kiintoisimpia esimerkkejä on edellä mainittu _ägräpelvas_.\nVarsin kuvaavia ovat myös Kivijärvellä nauriita kylvämään ryhdyttäessä\nlausutut sanat (I, 4, 1772):\n\n    Sylitysten syntyot,\n    kaulatusten kasvuat,\n    kaksin, kolmin kaulakkah,\n    viisin, kuusin vierekkäh.\n\nSalaperäiseen satoa kartuttavaan voimaan viittaa lisäksi Suojärvellä\n\"kuopankantajaisissa\" esitetty rukous:\n\n    Pühä-ägröi süöttäizeni,\n    sada moista savoita,\n    tuhad moista turvota,\n    tuo meil nagrista tullessas kuoppah!\n\nSamassa tilaisuudessa on Säämäjärvellä sanottu:\n\n    Pyh'ägröi kormelitsa,\n    tänä vuonna yksi,\n    toisena yheksän,\n    kolmantena kolme yheksän.\n\nPuheena olevaa olentoa on puhuteltu myös nauriskuopan suojelijana:\n\n    Pyhä-ägröi süöttäi,\n    vardoit'se miun kuoppaista,\n    anna ei söis hiiri, ni mügrä.\n\nAlun perin Äkräs näyttää kuitenkin olleen vain satoisuuden ja runsauden\ntuottaja, johon myöhemmin on liittynyt sellainenkin käsitys, että se\nvoi kerätä maan tuotteita omistajalleen myös muiden suojista. Niinpä\nSuojärvellä on sanottu: \"Pyh'ägröi, kanna nagrista viel liseä!\" tai\n\"Tuo Pühä-ägröi rukka, muiien kuopiz nagrista meil tuo!\" Vastaavat\nsanat on muistiinpantu Porajärvellä: \"Puh'ägräs, kanna meiän kuoppah\nmuien kuopiz nagrista!\" Salmissa, missä Ägröi-kuninkaan on selitetty\nmerkitsevän yhteenkasvaneita perunia, sanotaan tämän tehtävänä olevan\n\"kuljettaa talven aikana toisista kuopista, joissa sellaista ei ole,\nperunoita omaan kuoppaansa\".\n\nVastaava satoisuuden haltija on näytellyt huomattavaa osaa eräiden\nmuidenkin Euroopan kansain uskomuksissa. Valkovenäläiset, joiden\nkeskuudessa sen yleisin ilmenemismuoto on _kaksoistähkä_, ovat\nnimittäneet sitä _sporysh_ 'satoisa'. Mohilevin läänissä kerrotaan\nelonleikkaajilla olleen tapana kerätä kaikki kaksoistähkät ja sitoa ne\npellon viimeisistä korsista tehtyyn seppeleeseen, joka juhlallisesti\nojennettiin tilan omistajalle. Tällöin esitetyissä lauluissa\nkehoitetaan Sporysh-olentoa tulemaan taloon ja istuutumaan\nkunniapaikalle juhlapöydän ääreen.\n\nSama satoisuuden haltija oli lättiläisten _jumis_, jolla myös on\nymmärretty sekä kaksoistähkää että kasvillisuuden haltijaa.\nPellavapellossa se näyttäytyy samanlaisena faskiaatio-ilmiönä kuin\nkarjalaisten _ägröipelvas_. Aikaisemmin oletettiin, että _jumis_-sana\nolisi alun perin merkinnyt juuri kaksosta (vrt. muinaisintian\n_yama-h_), mutta nykyään pidetään todennäköisempänä, että se johtuu\ntoisesta kantasanasta, nim. _yuvati_ 'sitoa yhteen', _yuti-h_\n'yhdistelmä'. Eihän pellava-_jumis_ enempää kuin _ägröipelvas_ voi\ntarkoittaa kaksosta. Huomattava on lisäksi, että milloin kaksoistähkän\nlöytäminen tuotti vaikeuksia, tyydyttiin sitomaan yhteen 3, 5 tai 9\ntähkää, josta keinotekoisestakin yhdistelmästä käytettiin nimitystä\n_jumis_. Samoin kuin _äkräs_ ovat valkovenäläisten _sporysh_ ja\nlättiläisten _jumis_ esiintyneet kansanuskossa sekä satoisuuden\nhaltijoina että jonkinlaisina _paran_ tapaisina olentoina.\n\nLättiläisten uskomuksissa ovat ohra-, ruis- ja pellava_jumis_ olleet\netualalla, kun taas karjalaisten keskuudessa _äkräs_ on ainakin meidän\naikanamme esiintynyt vain juuri- ja kuitukasvien haltijana. Nämä\nhyötykasvit mainitaan rinnan myös suomalaisissa laskiaishuudoissa.\nÄkräs-kuvitelmaa ei niissä kuitenkaan tavata, jollei sellainen\nmahdollisesti piile halikkolaisen huudon viimeisessä säkeessä:\n\n    Liu liu liinoi,\n    pitki ja hienoi.\n    napanaurei,\n    simmossi juuriskoi\n    ku ämmän perspuoliskoi!\n\nSatoisuuden ilmentäjää tavalla, josta edellä on ollut puhe, on\nkuitenkin palvottu samankin kansan keskuudessa sekä vilja- että\njuurikasvien \"emona\". Esimerkin tästä tarjoavat mm. perulaisten\n_zaramama_ ('maissiemo, maissin kaksoistähkä') ja _axomama_\n('perunaemo, kahden tai useamman perunan yhteenliittymä'), joiden\nkummankin näyttäytyminen on ennustanut runsasta satoa ja antanut\naihetta erinäisiin menoihin. On todennäköistä, että virolaisten\n_lina-emalla_ ja mahdollisesti eräillä muilla Euroopan kansain\nkasviemoilla on sama psykologinen perusta.\n\n_Äkräs_, jonka nimi Savosta päin saatuna tavataan tässä muodossa\nvielä Saarijärvellä, on Länsi-Suomessa tuntematon. \"Äyräs ämmä\"\nmainitaan tosin, niin kuin Kaarle Krohn on huomauttanut, eräässä\nKeski-Pohjanmaalla muistiinpannussa Kivensyntyloitsussa:\n\n    Kivi on Kimmon, Kammon poika,\n    maan muna, pellon kakkara,\n    Äyräs ämmän kämmenpää.\n\nItä-Suomessa _Ägräs_ esiintyy myös _sukunimenä_. Niinpä v:n 1820\nhenkikirjoissa mainitaan Valkjärven Naumalassa \"Ägräs\"-niminen\ntalonpoika. \"Ägrämöinen\" taas tunnetaan Tavinsalmelta Pohjois-Savosta.\nÄgräs-suvun varsinainen \"pesäseutu\" näyttää vanhoista lähteistä\npäättäen olleen Äyräpään alueella, jossa puheena oleva nimi esiintyy\n1500-luvun verokirjoissa. Siellä tavataan myös nimet \"Äyreinen\",\n\"Ägrein\" ja \"Egreilinen\". Tästä tosiasiasta Väinö Voionmaa on tehnyt\nseuraavan johtopäätöksen: \"Kun nyt Äyräpäässä on ollut ikivanha\nsuku Ägräs ja samanniminen jumala, niin ilman muuta on sangen\ntodennäköistä, että Ägräs jumala ei ainoastaan ole ollut äyrämöisten\nmaanviljelysjumala, vaan myös Ägräs suvun jumala ja kantaisä, josta\nsuku on ottanut nimensä. Suvun nimi ja jumala tuli sitten laajenneen\nsuvun ja vihdoin koko heimon yhteisnimeksi. Äyrämöisten asuma seutukin\nsai nimensä ('Äyräpää') yhteisestä sukujumalasta.\"\n\nTähän olettamukseen on kuitenkin vaikea yhtyä. Kun _äkräs_-nimeen, joka\nesiintyy hyvin laajalla alueella, liittyy aivan erikoislaatuisia\nuskomuksia, ei sitä mitenkään voi johtaa tietyn suvun kantaisän\nnimestä. Todennäköisempää on mielestäni, että mainittu suku on saanut\nnimensä kotiseutunsa kaksijatkoisesta, kapean salmen yhdistämästä\njärvestä, joka sellaisena muistuttaa äkrästä.\n\n\n\n\nKAKSI HÄMÄRTYNYTTÄ KASVILLISUUDEN HALTIJAA\n\n\n\nRongoteus.\n\n\nKun rukiilla on viljelyskasviemme joukossa ollut valta-asema, on\nymmärrettävää, että Agricola karjalaisten viljanhaltijoista puhuessaan\nmainitsee ensimmäisenä rukiin haltijan:\n\n    Rongoteus/Ruista annoi.\n\nTämän lyhyen tiedonannon perusteella on kuitenkin vaikea päättää,\nmillaiseksi tätä haltijaa on kuviteltu tai mistä se on saanut nimensä.\nLencqvistin (Porthanin) mielestä tämä nimi \"ei hyvästi sovi kielemme\nluonteeseen\". Kaarle Krohn puolestaan esitti olettamuksen, että\n_Rongoteus_ on mahdollisesti ollut joku paikallinen pyhimys, jota\nrahvas on ryhtynyt palvomaan ruisviljan suojelushaltijana. Tällainen\nsuojeluspyhä näyttää kuitenkin olleen tarpeeton, kun sekä Suomessa että\nRuotsissa on juuri rukiin haltijana toiminut mahtava pohjoismainen\npyhimyspari. Yhä vieläkin puhutaan \"Erkin tähkästä\" ja \"Uotin kakusta\"\n(Ersmäss ax och olsmäss kaka) eli niinkuin sananparressa sanotaan:\n\"Eerikki tähkän antaa, Olavi kakun kantaa.\"\n\nSitä paitsi on huomattava, että pyhimysten nimet ovat yleensä olleet\nristimänimiä, kun _Rongoteus_ sen sijaan on esiintynyt maassamme\nsukunimenä ainakin jo 1500-luvulla. Jalmari Jaakkola on näet löytänyt\ntämän nimen eräästä Ruoveden pitäjän sakkoluettelosta v. 1574, jossa\nmainitaan miten talonpojat Nissius Bendo (Pento) ja Marchus _Ronkateus_\nolivat luvattomasti kaataneet kaskea heille kuulumattomalla alueella.\nToisessa saman vuoden tuomiossa jälkimmäinen sukunimi tavataan muodossa\n_Rcgadeus_ (= _Rongadeus_). Vaikka Agricolan julkaisema jumalain\nluettelo oli jo tällöin tunnettu, ei ole mitään syytä olettaa, että\ntämä kahdella eri tavalla kirjoitettu nimi, jossa e-äänne varmaankin on\nollut pitkä, olisi peräisin ensimmäisen suomenkielisen Psalttarin\nesipuheesta. Sitä on siis, niinkuin Jaakkola huomauttaa, pidettävä\nvanhana ja kansanomaisena eikä Agricolalta lainattuna. Silti on\ntodennäköistä, että Agricolan \"karjalaisten\" rukiinhaltijana mainitsema\n_Rongoteus_ ja ruoveteläinen sukunimi _Ronkateus_ kuuluvat toistensa\nyhteyteen.\n\nKaikki muinaisuskomme myöhemmät kirjalliset lähteet noudattavat\nAgricolan kirjoitustapaa. Poikkeuksena on vain Alopaeuksen Kuopion ja\nLeppävirran pitäjäin kertomuksessa 1761 mainittu _Rongotäus__, joka\ntuskin perustuu omaan kuulemaan, sillä Savon runoissa puheena oleva\nnimi esiintyy yleisimmin muodossa _Runkateivas_ tai _Runkoteivas_.\nUseimmiten se kuitenkin on kirjoitettu tavalla, joka osoittaa, että\nnimi on ollut runonkerääjille outo. Niinpä Arvidssonin Kiuruvedellä\nnoin 1819 tekemässä Siikasenloitsun muistiinpanossa tavataan säkeet\n(VI, 1, 3668):\n\n    Onnen otrat, vennon vehnät,\n    _Rungkat ej vaan_ rukiit.\n\nToisinnossa, jonka Arvidsson myös on saanut Pohjois-Savosta,\njälkimmäinen säe on kirjoitettu (VI, 1, 3670):\n\n    _Runkat ej vaan_ rukiit.\n\nYhtä hämärä tämä nimi on Kaarle Krohnin Kaavilla 1885 muistiinpanemassa\nSiikasenloitsussa (VII, 3, 532):\n\n    Onnen otra, vennon vehnä,\n    _Runka tei vai_ rukiit.\n\nMiten nimi on luettava, ilmenee E.J. Hyvärisen Kaavilla 1906 tekemästä\nmuistiinpanosta (VII, 3, 527):\n\n    Outko otranen omena,\n    vaiko rukkiinen _runkoteivas_,\n    vaiko kauran kasvattama?\n\n_Runkateivas_ eli _Runkoteivas_ tavataan outoon muotoon muuntuneena\nlisäksi säkeissä (VII, 3, 533 ja 526):\n\n    Hyöryläinen, pyöryläinen,\n    rukkiinen _runkateira_,\n    otran piähinen omena.\n\n    Ootkos otranen omena,\n    rukihinen _runkoteera?_\n\nKumpikin säkeistö on saatu Kaavilta, edellinen on E.J, Hyvärisen\n(1906), jälkimmäinen A. Vartiaisen (1931) kokoelmissa. Missä muodossa\ntämä nimi esiintyykin, se mainitaan siis samoin kuin Agricolan\nRongoteus rukiin yhteydessä. Runojen perusteella J.J. Mikkola näki\npuheena olevassa nimessä yhdyssanan, jonka loppuosa _-teivas_ hänen\nmielestään saattaa olla sama kuin alkugermaaninen _tiwas_, josta\njohtuvat muinaisislantilainen jumalannimi _Tyr_ sekä _tivar_ 'jumalat'.\nMutta jos näin on asian laita, miten on selitettävä nimen alkuosa\n_ronko-, ronka-, runko- tai runka-_. Kaarle Krohn arveli sitä 'rukiin'\nvastineeksi, mutta hän ei ole voinut olettamustaan lähemmin perustella.\n\nArvidssonin Pohjois-Savosta saamassa Voiteen luvussa tavataan puheena\nolevan nimen paikalla joskus myös _Rukitehvana_ (VI, 1, 3027):\n\n    Onnen ohrat, vennon vehnät,\n    Rukitehvanan rukijt,\n\ntai _Ruki-Tahvana_ (Arvidsson, C, XI, n. 1):\n\n    Ruki-Tahvanan rukihiit,\n\njoissa yhdyssanoissa ensimmäinen osa ilmeisesti tarkoittaa ruista,\njälkimmäinen pyhää Tapania. Miten Tapani, jota ei tunneta rukiin\nsuojelushaltijana, on tullut tähän yhteyteen, on tietymätöntä,\nmutta tällaisena se tuo mieleen ruotsalaisten _Halmstaffanin_\n('olki-Tapanin'), joka joulunpyhinä on kulkenut taloissa rukiinolkiin\npukeutuneena. Vastaavaa suomalaisten tapaa kuvatessaan A.H. Reinholm\nsanoo: \"Tapani on kokonaan puettu olkiin, niin että kahisee.\"\nMyöhäisperäinen _Ruki-Tehvana eli -Tahvana_ ei kuitenkaan kykene\nluomaan valoa _Runkateivas- tai Rongoteus_-nimen alkuperään.\n\nMissä suhteessa näihin nimiin on paltamolaisessa Hevosen synty-runossa\n(XII, 2, 7358) mainittu \"_Rukotivo_ Äijän poika\", on myös\nkysymyksenalaista.\n\nEmme siis käytettävissä olevien lähteiden perusteella voi päättää,\nmillaiseksi olennoksi _Rongoteusta_ tai _Runkateivasta_ on kuviteltu.\nKoivistolta on tosin muistiinpano (XIII, 4, 13184), jossa puhutaan\n\"ruis-ukosta\". Tältä ukolta, jonka sanotaan asuvan \"rukiissa\", on\nruista kylvettäessä rukoiltu runsasta satoa. Repolassa, jossa ruis on\nkylvetty huhtaan, kun taas ohra ja kaura peltoon, sanotaan, että\n\"huuhan haltia, runsas isäntä, rukiin kasvattaa\".\n\nJonkinlaista rukiin haltijaa on maassamme lisäksi edustanut _ruisrääkkä\neli -krääkkä_ (Ortygometra orex), jonka yksitoikkoinen viljapellon\nkätköstä kantautuva ääni on tietenkin herättänyt suurta huomiota, kun\nsen aiheuttaja on ollut tuntematon. Varsinais-Suomessa on vielä myöhään\nkuviteltu, että peltoon, jossa \"krääkkä\" huutaa, tulee hyvä sato ja\nettä \"se siirtyy pois hallan ja juurimadon jäljiltä\". Sen ensi huudosta\non laskettu viljan valmistumisen aika. Niinpä Porvoon seudulla\nsanotaan, että \"ruisrääkän huutamisesta on 9 viikkoa uutiseen\". On\nkiintoisaa todeta, että sama salaperäinen lintu on Ruotsissakin\nasetettu viljanhaltijan yhteyteen samoinkuin Saksassa viiriäinen\n(Perdix coturnix), joka elintavaltaan muistuttaa ruisrääkkää ja jota\nPreussissa on nimitetty jopa 'viljaemoksi' (Kornmutter).\n\nMillaiseksi Agricolan mainitsemaa Rongoteusta lieneekin kuviteltu,\nviittaavat runon sanat \"rukihinen Runkoteivas\" kuitenkin siihen, että\ntämän olennon suhde ruisviljaan on ollut aivan erottamaton.\n\n\n\nVirankannos.\n\n\nYhtä hämärtynyt viljanhaltija on _Virankannos_, josta Agricola sanoo:\n\n    Wirancannos/ Cauran eaitzi,\n    mutoin oltin Caurast paitzi.\n\n_Virancannos_ tai _Viracannais_, niin kuin ensimmäisen ruotsinkielisen\njumalaimme luettelon (311) laatija tämän nimen kirjoittaa, on kauran\nhaltijana suomalaisille runoille tuntematon. Kysymyksessä oleva nimi\ntavataan kuitenkin kertovissa runoissamme muussa yhteydessä. Niinpä\nVäinämöisen tuomiossa tämänniminen henkilö esiintyy _lapsenkastajana_.\nSellaisena toimii _Virokannas_ Vienan Karjalan toisinnoissa (I, 1, 683,\n683 a):\n\n    tuotu ukko ristimähän,\n    Virokannas kastamahan,\n\ntai (I, 1, 689, 690, 693):\n\n    tuli pappi ristimähän,\n    Virokannas kastamahan.\n\nSuistamolla (VII, 1, 99) nimi on vääntynyt muotoon _Vierokanta_\n(\u003C _Virokanta_) ja Suojärvellä (VII, 1, 102) _Viinikanta_.\n\nKun _Virokannasta_ Vuonnisen seudun toisinnoissa on sanottu \"papiksi\",\non Kaarle Krohn katsonut tämän maininnan viittaavan pyhimykseen.\nLisäksi hän on arvellut, että Latvajärveltä saadut säkeet (I, 1, 683,\n683 a):\n\n    Oi sie ukko ulkomainen,\n    Virokannas karjalainen,\n\nvoisivat kuvastaa itämaisen kirkon harjoittamaa lähetystyötä.\n3FFC n:o 104, 59.\n\nRunon vierautta kreikkalaiskatolisella alueella osoittaa kuitenkin jo\nkastetoimitus (I, 1, 690, 693, vrt. 682):\n\n    risti lapsen ripsahutti,\n    kasto lapsen kapsahutti,\n\ntai (I, 1, 682):\n\n    siitä poika ristittihin,\n    kaste päälle kääpättihin,\n\nmikä, niinkuin mm. Akseli Gallen-Kallela on taiteessaan asian\ntulkinnut, edustaa länsimaisen kirkon kastamistapaa. Myös\n_viikko_-sana, 7-päiväisen ajanjakson nimenä:\n\n    puhui poika puolikuinen,\n    kaksiviikkoinen kaleva,\n\nviittaa virren saapuneen maamme itärajalle lännestä käsin. Missään\ntapauksessa ei tämä runo, jossa puhutaan \"papista\" ja \"ristimisestä\"\nvoi olla pakanuuden aikainen.\n\nJoskin Virokannas Väinämöisen tuomio-runossa tavataan lapsen kastajana,\nniin Ison härän runossa, jossa on nähty astraalimyytti, hän sitä\nvastoin esiintyy _jumalana_, vieläpä itse Ukon rinnalla. Kun härkä oli\nniin suuren suuri, että (I, 2, 892)\n\n    päivän lenti pääskylintu\n    härän sarvien väliä,\n    kuukauen orava juoksi\n    härän selkäluuta myöten,\n\non ymmärrettävää, että vain jumalat saattoivat ryhtyä sitä\nteurastamaan. Mutta heillekin yritys oli ylivoimainen ja päättyi\nhäpeälliseen pakoon.\n\nVienan Karjalan toisinnoissa mainitaan tavallisesti kolme olentoa,\njoista yhden tehtävänä on eläimen \"iskeminen\", toisen \"piteleminen\" ja\nkolmannen \"viileminen\". Juuri tässä järjestyksessä näiden toimien on\ntietenkin seurattava toisiaan. Uhtualla onkin muistiinpantu (I, 2, 901,\nvrt. 898, 893):\n\n    Läksi Ukko iskemähe,\n    Palvani pitelemähe,\n    Virokannas viilemähe.\n\nYrityksen epäonnistuminen ja jumalain pakeneminen puihin esitetään\nseuraavin sanoin (I, 2, 901):\n\n    Härkä peätä heiluhutti,\n    mussat silmät muljahutti,\n    Ukko kuusehe kajahti,\n    Palvani pajun nenällä,\n    Virokannas kannon peähä.\n\nKenttijärven toisinnossa on Päiväsen paikalla _Pivari_ ja Virokannaksen\n_Viilokanta_ (I, 2, 891):\n\n    Kutsuttih Ukko tappamah,\n    Pivari pitelemäh,\n    Viilokanta viilemäh.\n    Härkä peätäh häilähytti,\n    Ukko kuuseh kosahti,\n    Pivarj pihlajan nenäh,\n    Viilokanta kannen peähän.\n\nOn ilmeistä, että _Virokannas_ tai _Virokanta_ on tässä vääntynyt\nmuotoon _Viilokanta_. Vaikeampi on tietää, mistä tuo arvoituksellinen\n_Pivari_ on tullut tähän toisintoon. Se esiintyy myös jumalien pakoa\nkuvailevassa säkeistössä: \"Pivarj pihlajan nenäh\". Latvajärvellä on\nvastaavassa säkeessä _piru_ (I, 2, 893):\n\n    piru pihlajan nenähe.\n\nPirua ei kuitenkaan mainita härän pitelijänä, vaan Päivänen.\n\nPuheena olevaa runoa muistuttaa monessa suhteessa Ison sian runo, josta\nSetälä sanoo, että se on \"todettava ison härän runon eräänlaiseksi\njonkin verran uudempiaikaiseksi mukaelmaksi, johon edeltäjän juoni on\nolennaisesti sovellettu\". Tätä jättiläissikaakin teurastamaan\ntarvitaan itse jumalat. Niinpä Vermlannin suomalaisilta saaduissa\nrunonkatkelmissa kerrotaan (VII, 5, 341-344, Suomi V, 17, 49):\n\n    tulpa tuota Ukko tappamaan, --\n    Visakanta viittasemaan,\n    Ryönikkä repäisemään.\n\nLisäksi mainitaan, miten teurastajiksi tulleet jumalat, kun sika\n\"lotkautti korviaan, räväytti silmiään\", pakenivat mikä minnekin:\n\n    Ukko -- -- hyppäs kuuseen, --\n    Visakanta vaahtereeseen,\n    Ryönikkä raitaan,\n    muut jumalat (perkeleet) muihin puihin.\n\nSekä Ison härän että Ison sian runolle yhteisiä jumalia ovat siis\n_Ukko_ ja _Virokannas eli Visakanta_, joista jälkimmäinen on ilmeisesti\n_Virakanta_-nimen väännös, mutta mainitusta Ison sian runosta puuttuu\nPäivänen eläimen \"pitelijänä\", kun sen sijaan siinä esiintyy _Ryönikkä_\n\"repäisijänä\". Verratessamme näitä kuvauksia keskenään näyttää siltä\nkuin jättiläiseläimen teurastamista käsittelevän runon kantamuotoon\nolisivat kuuluneet ainakin Ukko ja Virokannas. Sitä suurempaa huomiota\nansaitsee _Ukon_ rinnalla esiintyvä _Virokannas_.\n\nSiitä ei ainakaan saata olla epäilystä, että Agricolan _Virankannos_ ja\nrunojen _Virokannas_ tarkoittavat samaa olentoa. Jotkut tutkijat ovat\nolettaneet, että tämä jumala olisi ollut suomalaisille ja lappalaisille\nyhteinen. Nils Fellman mainitsee näet 1751 Kemijärven lappalaisten\npalvoneen _Viron_ atta-nimistä haltijaa, jonka kuva oli metsän\nkätkössä. Kun sen on selitetty olleen metsänkäynnin haltija, Jacob\nFellman on tämän nimen johtanut suomen 'ansaa' merkitsevästä\n_virka_-sanasta. J. Tornaeus oli jo 1600-luvulla kuullut Tornion\nLapissa puhuttavan _Virku akasta_ (Wircu Accha). Sitä oli täällä\nmuinoin palvottu kuuluisana seitana. Tornaeus huomauttaa, ettei sen\nkuvalla kuitenkaan ollut erikoista muotoa, vaan että se oli tavallinen\npuunkanto, jonka pirkkalaiset olivat kaataneet ja kuljettaneet muualle,\nmutta jonka lappalaiset olivat jälleen pystyttäneet sen entiselle\npaikalle. Tornaeus arvelee, että _Wirku Accha_ on suomalaisperäinen\nnimi, jossa \"_Wirku_ eli _Wiru_\" merkitsee 'Viroa' ja _Accha_ 'akkaa'.\nVähää aikaisemman, Olaus Mureniuksen tiedonannon mukaan Kemin\nlappalaiset nimittivät puheena olevaa jumalatarta _Viresakaksi_ ja\nmuovasivat sitä esittävälle seidalle ihmiskasvot katkaistun puun\nyläosaan. Pehr Högström (1747) kirjoittaa tämän nimen _Wiros-Acka_ ja\nsanoo, että sitä pidettiin metsänhaltijana.\n\nTuskin tämä monella eri tavalla kirjoitettu nimi, mikä sen alkumerkitys\nlieneekin ollut, vastaa Agricolan _Virankannosta_ tai runojemme\n_Virokannasta_. Vaikeasti puolustettavissa on myös käsitys, että\n\"Virankannos, joka 'kauran kaitsi', ei ole ollut muuta kuin kanto,\njolle on asetettu virka so. sadin\". Jos puheena oleva jumala olisi\nsaanut nimensä _virka_-sanasta, olisi hän kai pikemmin esiintynyt\neränkäynnin kuin viljakasvin haltijana. Silti on todennäköistä, että\nnimen loppuosa _-kannos, -kannas tai -kanta_ (Vierokanta, Viilokanta,\nViinikanta, Visakanta) on merkinnyt _kannattavaa pylvästä_, mikä\nmerkitys _kanta_-sanalla on esim. yhdyssanassa _Ristincanda_, jonka\nAlopaeus mainitsee tunnetussa kertomuksessaan 1761. Katolisena aikana\ntällaisia pylväitä, joiden päässä oli risti, pystytettiin myös entisiin\npyhäkköihin, jotta niiden turvissa voitiin jatkaa isiltä perittyjä\nuhrimenoja. Niinpä Kuopion pitäjän lukkarin kerrotaan 1656 kaataneen\n_Ristinkanta_-nimisiltä paikoilta varjoisia puita, joiden alla oli\ntoimitettu uhreja. Tämännimisiä uhripaikkoja oli mm. Rantasalmella\nvielä 1700-luvun puolivälissä.\n\nMutta vaikka kysymyksessä olevan nimen loppuosa voikin näin selittyä,\nmitä merkitsee sen alkuosa? Sanakirjassaan Lönnrot arvelee, että\n_Virokannas_ \"on mies, joka on Virosta peräisin, on Viron kantaa\".\nKäsittämätöntä on kuitenkin, kuinka niin tuttu sana kuin _Viro_ olisi\nvoinut vääntyä sellaisiin outoihin muotoihin kuin _Vierokanta_\nSuistamolla, _Viinikanta_ Suojärvellä ja _Viilokanta_ Kenttijärvellä,\njoissa nimen ensi tavu on lisäksi pitkä. Lönnrotilta jää myös\nselittämättä, kuinka tästä Viron miehestä on tullut suomalaisten\njumala. Yhtä vähän perusteltu on Kaarle Krohnin olettamus, että\n_Virankannos_ olisi kuulunut roomalaiskatolisiin pyhimyksiin.\nEpäilemättä ongelman ydin piilee nimen alkuosassa. Kun Agricola\nkirjoittaa _Viran-_ ja runoissa on _Viro-_, on vaikea tietää, kumpi\nniistä edustaa kantamuotoa. Toisen tavun o-äänne tavataan tosin noissa\nvääntyneissäkin muodoissa _Vierokanta_ ja _Viilokanta_, mutta emme\nsilti voi päättää, että Agricolan _Virankannos_ olisi luettava\n_Vironkannos_. On näet huomattava, että _virankanto_ tavataan\nmyös erään kasvin kansanomaisena nimenä Lounais-Hämeessä ja\nLänsi-Uudellamaalla. Mistä johtuukin, että 'alvejuurta' (Polystichum\nspinulosum), joka juurakkovarrestaan kehittää komean, puolenmetrin\nkorkuisen, sivuille kaartuvan lehtitöyhdön, on sanottu _virankannoksi_,\non kiintoisaa todeta, että tämä nimi on tällaisena ollut tunnettu myös\nLänsi-Suomessa. Samalla tämä tosiasia antaa aiheen olettaa, ettei\nAgricolan mainitsema _Virankannos_ ole ollut vain karjalaisten jumala.\nLisäksi on huomattava, että _virakannus, viirakannus_ on muistiinpantu\nVirossakin Saarenmaalla, missä tällä sanalla on ymmärretty\n'hiuspyöriäistä' ihmisen päässä samoin kuin 'karvan pyöriäistä'\nhevosella tai lehmällä. Setälä on epäilemättä oikeassa katsoessaan,\nettä tämä virolainenkin sana kuuluu kysymyksessä olevan nimen\nyhteyteen.\n\nNäin ollen on todennäköistä, että _vira_ (vrt. myös _Viracannais,\nVisakanta_), jonka toisessa tavussa on a-äänne, on kysymyksenalaisessa\nnimessä varhempi kuin _viro_. Viimeksi mainitun muodon yleistymiseen on\ntietenkin maan nimenä tunnettu _Viro_ voinut vaikuttaa. On siis syytä\npitää silmällä muussakin yhteydessä käytettyä _viro_-sanaa, milloin se\non merkinnyt muuta kuin Viroa, sillä mahdollisesti juuri sitä tietä\nrunojen _Virokannas_ ja Agricolan _Virankannos_ saavat selityksensä.\n\nMerkitykseltään outona _viro_ saattaa esiintyä kielessämme paitsi\npaikannimissä, esim. _Vironvuori_ (Lempäälä, Viljakkala), myös\nsananparsissa ja runoudessa. Tunnettuja ovat mm. sellaiset sanonnat\nkuin \"auki kuin viron veräjä\" tai \"selällään kuin viron veräjä\". Olen\ntaipuvainen asettumaan Setälän kannalle hänen selittäessään, että\nviro-sana on tällöin merkinnyt 'maailmaa'. Setälä poimii myös\nrunoistamme eräitä tähän viittaavia esimerkkejä. Niinpä Vienan\nKarjalassa on muistiinpantu virsi, jossa sanotaan (I, 3, 1290):\n\n    Kuim meitä Viro vihovi,\n    kamaloipi kainon kansa,\n    joka puut puheli meistä,\n    vitsan varpaset vihotti,\n    vaim ma luotan Luojallani,\n    jott ei Herra meitä heitä,\n    hylkeä hyvä Jumala.\n\nInkerissä taas puhutaan _virosta_ auringon ja kuun yhteydessä (esim.\nIII, 3, 3251):\n\n    Tultiin kosjot kolmialta:\n    Yhet tultiin kuuvalolta,\n    toiset tultiin päivyeltä,\n    kolmannet peri-Virosta.\n\n\"Vielä yhden mainitakseni\", Setälä sanoo, \"saa varmaankin sellainen\nkansanruno kuin 'Viron orja ja isäntä' luonnollisimman selityksensä,\njos Viro käsitetään maailmaa merkitseväksi, sillä Viron kanssa ei tällä\nrunolla ole mitään tekemistä.\"\n\nVaikka runonkerääjät ovat _viro_-sanan yleensä kirjoittaneet isolla\nalkukirjaimella, on siis ilmeistä, ettei tämä sana ole runoissamme aina\ntarkoittanut maantieteellistä Viroa. Edellä mainittujen esimerkkien\nperusteella Setälä esittää olettamuksen, että _viro_ tuossa\nmeille vieraassa merkityksessä on \"vahvasti lyhentämällä ja\nkansanetymologisesti saattanut syntyä\" skandinaavisesta sanasta\n_vaerald, vaerild, vaeruld_ 'maailma'. Tämä selitys soveltuu yhtä hyvin\n_vira_ (_viira_)-sanaan, jos se on ollut, niinkuin näyttää, viro-muodon\nedelläkävijä. Mutta huolimatta siitä, onko Setälän olettama sananjohto\noikea, on todennäköistä, että _vira_ (_viro_) on tarkoittanut\n'maailmaa' ja että _Virankannos_ on ollut, niinkuin Setälä sanoo,\n\"maailman tuki, maailman kannattaja\".\n\nOlemme aikaisemmin maininneet, että läntiset lappalaiset\nskandinaaveilta saamaansa esikuvaa seuraten pystyttivät taivasta\nkannattavan pylvään sen jumalan uhrialttarin ääreen, jonka he uskoivat\ntukevan ja ylläpitävän maailmaa. Tätä pylvästä he nimittivät 'maailman\ntueksi' (_maylmen stytto_), jolla kuviteltiin olevan vastine _taivaan\nnavalla_ pohjantähden kohdalla. Sen vuoksi myös pohjantähteä sanottiin\n'maailman pylvääksi' (_veralden tshuold_) ja jumalaa, jonka tehtävänä\noli maailman tukeminen, 'maailman mieheksi' (_veralden olmai_) tai\n'maailman haltijaksi' (_veralden rad_). Samanlainen käsitys\n\"kosmillisen kaikkeuden ylimmästä valvojasta, taivaan navan isännästä\"\non ollut muinaissuomalaisilla. Sitä osoittavat, niinkuin Onni Okkonen\nhuomauttaa, vanhan runon säkeet:\n\n    Ukko taivahan napainen,\n    kaarioiden kannattaja.\n\nKun ukkosenjumala ei ole ollut taivaannavan haltija eikä taivaan\nkannattaminen ole kuulunut hänen tehtäviinsä, on todennäköistä, että se\n\"ukko\", josta tässä runon kohdassa puhutaan, on ollut _Virankannos_ eli\n_Virokannas_. Olemme tosin maininneet, että _virankanta_ tavataan\nmaassamme myös 'alvejuuren' nimenä samoin kuin _virakannus_ eli\n_viirakannus_ Saarenmaalla hiuspyöriäistä merkitsevänä, mutta ne ovat\nkumpikin saattaneet olla taivaannavan uskomuksista aiheutuneita,\nvertauskuvallisia sanontoja. Muistuttaahan hiuspyöriäinen ihmisen\npäälaella todella sitä taivaankuvun keskellä olevaa napaa, jonka ympäri\nkirjokansi pyörii, ja mahdollisesti on myös alvejuuren komea\nlehtitöyhtö tuonut mieleen saman yläilmoihin liittyvän kuvitelman.\n\nMutta samoin kuin lappalaisten 'maailman mies' (_veralden olmai_) oli\nsen esikuva, svealaisten 'maailman jumala' (_veraldar god_) eli Frey\n(herra) samalla kaiken kasvun edistäjä. Ja niin on myös _Virankannos_\neli _Virokannas_, jota Väinämöisen tuomiorunossa sanotaan \"ulkomaiseksi\nukoksi\", saattanut olla Freyn kaltainen, yleinen viljavuuden jumala,\nvaikka Agricola puhuessaan erikseen eri hyötykasvien haltijoista\nmainitseekin sen vasta viimeksi kypsyvän, usein hallan ahdistaman\nkauran yhteydessä:\n\n    Wirancannos/Cauran caitzi/\n    mutoin oltin Caurast paitzi.\n\nNäin selittyy myös Agricolan käyttämä sana \"kaitsi\", joka osoittaa,\nettä hän piti tätä jumalaa ulkopuolisena eikä itse kaurakasviin\nsidottuna, jommoisena eivät runommekaan häntä tunne. Turhaa on siis\netsiä _Virankannos_-nimestä 'kauraa' merkitsevää sanaa niinkuin K.B.\nWiklund, joka yhdestä ainoasta toisinnosta tavattua _Visakantaa_ yritti\nselittää balttilaisesta kauran nimestä (liett. _avizosh_, lät. _àuzas_,\npreuss. _wyse_) johtuneeksi, mutta joka ei tälle yritykselleen ole\nsaanut kielimiesten kannatusta.\n\nVain tällaisena yläilmojen jumalana _Virankannos_ soveltuu\nukkosenjumalan rinnalle. Mahdollisesti yläilmoihin, tahtitarujen\npiiriin on kuulunut myös se _iso härkä_, jota suuret jumalat yhdessä\nryhtyvät teurastamaan. Se on hyvin saattanut olla, niin kuin jo\nGanander arveli, _otava_ tai jokin muu taivaalla tuikkiva tähtikuvio.\nNäin ollen ei liene liian rohkeata verrata Ukkoa ja Vironkannasta\nrinnakkaisina olentoina skandinaavien suurimpiin, Tor- ja\nFrey-jumaliin.\n\n\n\n\nIHMISEN OLEMUS USKOMUSTEN KOHTEENA\n\n\nEpäilemättä enemmän kuin mikään muu asia on ihmistä kiinnostanut hänen\noma olemuksensa siihen sisältyvine salaperäisine ilmiöineen ja samalla\nelämä itse, jota ei kukaan tietenkään halua kadottaa. Siitä\nelinvoimasta, jota on pidetty sekä ihmisen että eläimen ruumiin\ntoiminnan edellytyksenä, esi-isämme ovat käyttänet nimitystä _henki_,\nmikä selittyy siitä, että elämän on havaittu jatkuvan sen varassa ja\nhäviävän viimeisen henkäyksen mukana. \"Henki on lähtenyt\", sanotaan\nkuolleesta. Sanan alkukantainen merkitys on selvästi säilynyt\nsellaisissa sanonnoissa kuin \"tuulen henki\", \"henki näkyy\" tai \"astia\npitää henkensä\". Myöhemmin _henki_ on kielessämme, samoin kuin sen\nvastine _hing_ virossa ja _jerj_ tsheremississä, tullut merkitsemään\nmyös 'henkilöä' (esim. \"monihenkinen perhe\") ja 'henkiolentoa';\n\"luulivat hengen näkevänsä\" (Agricola, Luuk. 34).\n\nKun henki poistuu lämpimänä höyrynä kylmenevästä ruumiista, ei ole\noutoa, että sellainenkin sana kuin suomen _löyly_ ja lapin _lievl_\n'höyry' saattaa useimmissa sukukielissämme merkitä ihmisen 'henkeä'\n(syrj. _lol_, votj. _lul_, ostj. _lil_, vog. _lili_ ja unk. _lélek_).\nVirossa _leil_, liivissä _läul_ merkitsee sekä 'höyryä' että 'henkeä'\nja 'elämää'.\n\n'Elämän' merkityksessä \"henki\"-sanaa voidaan käyttää kaikistakin\neliöistä, kasveistakin, ja samoin siitä elinvoimasta, joka virtaa\nveressä, sykkii sydämessä tai tykyttää valtimossa. Niinpä koltat\nsanovat valtimoa 'henkisuoneksi' (_jienk-suon_). He kuvittelevat\nlisäksi, että 'henki' asuu sydämen tienoilla tai itse sydämessä. Kuolan\nlappalaisten sanotaan puhuvan 'hengestä' (_jink_) ja sydämestä aivan\nkuin samasta asiasta. Samoin on asian laita lyydiläismurteiden alueella\nAunuksessa, jossa _heng_ merkitsee 'henkeä', 'sielua' ja 'sydäntä' ja\n_hengen koht_ 'sydänalaa'.\n\n'Hengen' ja verenkiertoelimien tai muiden ruumiin elämänilmiöiden\nläheistä suhdetta toisiinsa valaisee toinenkin, alun perin 'hengitystä'\ntarkoittava nimitys, mordvan _vajme, ojme_ 'hengitys, henki' ja viron\n_vaim_ 'henki', jota vastaa lapin _vaibmo_ 'sydän'. Valtimon nimessä se\nesiintyy sekä virossa (_käe vaim_ 'käden henki') että lapissa\n(_vaibmo-suodna_, kolt. _vaim-suon_ 'henkisuoni'). Viron _vaim_ on\nsamoin kuin _hing_ tullut myöhemmin merkitsemään myös 'henkilöä' ja\n'henkiolentoa', kun taas suomen _vaimo_ sanalla tarkoitetaan naimisissa\nolevaa naista. Jälkimmäisessä tapauksessa se on epäilemättä alun perin\nollut miehen puolisostaan käyttämä hyväilynimi (vrt. ven _dusha_ >\n_dushenka_). Mutta suorastaan elämänilmiötä merkitsee vielä meilläkin\nsanan pohjoissuomalainen muoto _vaimas_ ja lounaishämäläinen\n_vaimanen_, joilla nimityksillä on ymmärretty \"tahdosta riippumatonta\nnykinää ja värähtelyä\" tai \"tykytystä\" milloin silmäluomissa, milloin\nmuualla ihmisruumiissa tai \"tapetun ja nyljettävän eläimen pinnassa\".\nElämän ilmentäjänä tällä ilmiöllä on ollut muitakin nimityksiä kuten\n_elo, elokas ja elättäjäinen_.\n\nPuheena olevaa \"vaimasta\" eli \"eloa\", missä ruumiin elimessä se\nesiintyykin, ei ole kuviteltu persoonalliseksi olennoksi, vaan\nainoastaan elin- tai hengenvoimaksi, jonka toinen saattaa sitä\nsisältävän aineen mukana siirtää toisen ruumiista omaansa. Esimerkkinä\nsiitä mainittakoon, että Viron Sakalan miesten kerrotaan vielä 1223\nkiskoneen erään tanskalaisen päällikön sykkivän sydämen tämän rinnasta,\npaistaneen sen tulessa, jakaneen sen keskenään sekä syöneen \"tullakseen\nurhoollisemmiksi kristittyjä vastaan\". Arvatenkin on noina aikoina\nSuomenlahden tällä puolen menetelty samoin, vaikka sydämen\n\"paistamisen\" asemesta täällä ehkä, niin kuin muiden sukukansojemme\nkeskuudessa, on noudatettu alkukantaisempaa tapaa. Erikoista huomiota\non kohdistettu myös ruumiissa virtaavaan vereen, jonka vuodon on jo\nammoin todettu vievän voimat sekä ihmiseltä että eläimeltä. Uljaiden\neläinten veressä olevan elinvoiman siirtämiseksi omaan ruumiiseen\nPohjolan eränkävijät ovat juoneet mm. hirven, peuran tai karhun verta\nlämpimänä samoin kuin eräät sukukansamme vihollisen verta. Samanlainen\nelinvoiman antaja on ollut verenkarvainen maksa.\n\nEräitä muitakin elin- ja hengenvoiman siirtoon kuuluvia tapoja on, niin\nkuin Y.H. Toivonen on osoittanut, säilynyt maassamme viime aikoihin\nasti. Niinpä Kanneljärvellä on teurastuksessa läsnä olevia poikia\nkehoitettu haukkaamaan palanen nyljetyn vasikan vielä värähtelevästä\nkalvosta, se kun antaa \"erinomaista rohkeutta ja tarmoa elämässä\".\nMouhijärvellä on luultu, että \"jos puree siihen paikkaan, missä\n_vainonen_ (_vaimanen_-eanan muunnosmuoto) juuri teurastetussa elukassa\nhyppää, tulee rohkeaksi eikä pelkää mitään sitten enää\". Perhossa on\nkehoitettu pimeässä pelkääviä ja luonteeltaan arkoja lapsia tarttumaan\nhampain kiinni nyljettävänä olevan teuraseläimen tykkivään kohtaan,\n\"jotta he tulisivat rohkeammiksi\". Rohkeuden saamiseksi ja pimeän pelon\ntorjumiseksi ruotsalaiset ovat sekä meillä että emämaassa menetelleet\nsamoin. Yhtä tehokas keino on ollut teuraseläimen lämpimän veren\nnauttiminen. Voimaa ja rohkeutta entisajan urhot ovat kuitenkin\netsineet vain uljaimmista eläimistä, joten esim. jäniksen veren juontia\non kaikkialla kartettu. Naisten ei tietenkään ole sopinut ottaa\nsuuhunsa niin mahtavan olennon kuin karhun verta, sydäntä tai maksaa.\n\nRuumiin elimistössä todettu salaperäinen tykytys tai värähtely on\nsynnyttänyt myös mielikuvan siinä kohdassa liikehtivästä tai\n\"hyppivästä\" pienestä eläimen muotoisesta oliosta. Siihen viittaavat\nsellaiset meillä melko yleiset \"vaimasen\" nimitykset kuin _elohiiri_\nsekä _ihohiiri_, jota Raja-Karjalassa vastaa _hibjuhiiri_ 'hipiähiiri'.\n\"Hiireksi\" sitä on nimitetty myös Skandinaviassa, vieläpä 'elohiireksi'\n(_livmus_). Maamme ruotsalaiset, jotka ovat pitäneet sitä kuoleman\nenteenä, sanovat sitä toisin painoin 'kuolemanhiireksi' (_dödmösset_).\nSen virolaisia vastineita ovat _elulutikas, verelutikas ja ihulindu_.\nVatjassa saman ilmiön nimi on _elotiiro_. Todennäköisesti tällaiset\nnimitykset ovat vain kuvaannollisia sanontoja samoin kuin _sydänhiiri_\nPorajärvellä sanottaessa: _jumi_ (muudan henkiolento) on ampunut\n'sydänhiiren' kappaleiksi.\n\nRuumiissa liikehtivän \"hengen\" on toisin paikoin kuitenkin kuviteltu\npoistuvan siitä myös hiiren tai jonkin muun pienen eläimen hahmossa.\nVermlannin suomalaisten keskuudessa sanotaan, että henki pakenee\nruumiista kuoleman hetkellä perhosen, valkoisen kärpäsen tai pienen\nvalkoisen linnun muodossa. Kaisa Vilhusen mukaan \"henklintu on pienemp\nkun tiainen\". Uteliaiden mainitaan käyneen katollakin katsomassa, missä\nmuodossa kuolleen henki kulkee lakeisen läpi. Tällöin on siis puhe\nerikoisesta eläimen hahmoon pukeutuneesta henki-olennosta, jommoinen\nkuvitelma meillä kuitenkin näyttää nykyään kuuluvan lähemmin\nkansainvälisten satujen kuin kotoperäisten uskomusten piiriin.\n\nAlkuperäisintä kantaa edustaa epäilemättä käsitys, että \"henki\", joka\n\"lähtee\" ihmisen kuollessa, häviää ruumiista niin kuin höyry.\nJonkinlaiseksi olennoksi lienee sitä kuitenkin kuviteltu, milloin se on\nlaskettu asunnosta aukaisemalla reppana, ovi tai ikkuna. Kaavilla\nkuulin kerrottavan, miten erään kuolevan _henki_ \"löi lähtiessään\nsavupirtin lakeisen auki, niin että paukahti\". Vermlannissa on\nmuistiinpantu: \"Välistä eivät nähny mitään, vaan tul' ikään vahva tuul\novesta ja kulk yltö. Silloin ne ties, jotta henk katkea.\" Virossa\npuhutaan mahtimiehen hengenlähdön synnyttämästä 'hengentuulesta'\n(_hingetuul_).\n\nOlemme muinaissuomalaisten henki-käsitettä tulkitessamme karttaneet\nkäyttämästä \"sielu\"-sanaa, sillä täysin siihen sisältyvää merkitystä ei\nesi-isiemme _henki_-sanalla ole ollut. Vierasperäinen _sielu_-nimitys\nonkin sisältöineen kotiutunut kieleemme vasta kristinuskon mukana.\nSilti on todennäköistä, että _henki_-sana muinaissuomalaisten ja monien\nmuiden kansojen käyttämänä on sanan johdosta huolimatta merkinnyt\nenemmän kuin edellä olevista esimerkeistä voi päättää. Niinpä lukuisat\nkansat maapallon eri puolilla ovat uskoneet, että kuolleen \"henki\"\nsaattaa asettua syntyvään sukulaislapseen ja palata elämään uudelleen.\nEsimerkkejä siitä on säilynyt myös suomensukuisilla kansoilla.\n\nTämä ikivanha usko on läheisessä yhteydessä nimen ja nimen antamisen\nkanssa. Viihtyäkseen piti näet lapsen välttämättä saada juuri sen\nvainajan nimi, jonka kuviteltiin siihen siirtyneen ja jonka piirteet ja\nominaisuudet lapsi oli perivä. Tässä siis henki- ja hahmousko yhtyvät\ntoisiinsa. Votjakit sanovatkin nimen etsimistoimitusta milloin 'hengen'\n(_lul_), milloin 'hahmon' (_urt_) etsimiseksi. Lappalaiset uskoivat,\nettä vainaja itse saattoi unessa esittäytyä äidiksi tulevalle. Muussa\ntapauksessa oli käännyttävä tietäjän puoleen. Novgorodin arkkipiispa\nMararij mainitsee 1534, että karjalaisten keskuudessa \"arpoja\" (arbui)\nantoi lapselle nimen. Jos jollekulle oli erehdyksestä tullut väärä\nnimi, osoittautui se pian erinäisinä sairauden oireina, joista\nasianomainen saattoi vapautua vasta oikean nimen saatuaan. Vielä 1803\nkerrotaan pohjalaisen Eerik-nimisen talonpojan Tervolassa sairastelleen\npitkän aikaa, kunnes hän uudelleen kastettaessa sai nimen Iisak.\nSellaisen lapsen, joka kuollessaan oli jäänyt nimeä vaille ja jonka sen\nvuoksi kuviteltiin levottomana kummittelevan, sanotaan rauhoittuneen,\njos joku ymmärsi antaa sille nimen. Mereen hukkuneelle nimettömälle\nlapselle kaiverrettiin Pohjois-Norjassa nimi puunpalaseen, joka\nheitettiin mereen. Mutta nimellisetkin vainajat, joiden nimet olivat\njälkeläisten muistista kadonneet, muuttuivat vanhan kansan käsityksen\nmukaan nurjamielisiksi olennoiksi, jotka laumoittain saattoivat tulla\nmm. toukkien muodossa peltoja tuhoamaan. Mainitessaan muistojuhlissa\nsukulaisvainajien nimet mordvalaiset ovat huomauttaneet kullekin\nkuolleelle erikseen: \"sinun nimeäsi olemme muistaneet\". Vainajaa, jonka\nnimi oli unohtunut, oli vaikea lepyttää.\n\nNimen salaperäistä merkitystä osoittaa lisäksi pyhiin nimiin\nturvautuminen sekä pelon sanelema peitenimien käyttö. Tarinoissa\nmainitaan esimerkkejä myös siitä, miten jättiläispeikko (esim. Killi,\nNalli) tai muu kummituksen kaltainen olento menettää mahtinsa, niin\npian kuin sen nimi mainitaan.\n\nVaikka _henki_ on kielessämme tullut merkitsemään myös _henkilöä_, jota\nhenkilönimellä puhutellaan, ei se kuitenkaan ole kansamme uskomuksissa\nnäytellyt yhtä monipuolista osaa kuin _hahmo_, johon liittyvät\nkuvitelmat perustuvat, samoin kuin alkukantaisin käsitys _hengestä_,\nelämän varrella tehtyihin havaintoihin. Eräs sellainen kokemus on ollut\nkasvojen kalpeneminen, jonka mukana usein on seurannut voimattomuus ja\nruumiin riutuminen. Kun sairas ei ole terveen näköinen ja kun sairauden\nensimmäisiä näkyviä merkkejä on entisen ulkomuodon eli hahmon menetys,\non ymmärrettävää, että juuri siinä on nähty voimattomuuden ja sairauden\nsyy, sillä mikä on syy, mikä seuraus, sitä ei varhaiskantainen ajattelu\nole aina voinut ratkaista.\n\n\"Hahmonsa\" on ihmisen uskottu voivan menettää monella eri tavalla. Kun\neräät luonnonkansat eivät anna valokuvata itseään, ei se johdu\nainoastaan käsityksestä, että se, mitä kuvalle myöhemmin voi tapahtua,\ntapahtuu kuvatullekin, vaan myös pelosta, että kuvaa otettaessa\nihmisestä irtautuu jotakin, jota pidetään hänen olemuksensa osana,\nJuuri siitä, minkä tällöin uskotaan ihmisestä irtautuvan, käytetään\ntavallisesti nimitystä, joka alun perin merkitsee 'hahmoa, muotoa,\nvarjoa'. Mutta tämän katsantokannan mukaan ihminen saattaa menettää\n'muotonsa' eli 'hahmonsa' myös pelkästään kuvastumalla johonkin. Sen\nvuoksi tsheremissityttö katsellessaan kuvaansa peilistä suutelee peiliä\nja sanoo: \"älä ota 'muotoani'!\" Samoin voi veden kalvo ihmistä\nkuvastamalla riistää hänen kasvojensa verevyyden. Esimerkkejä siitä\ntarjoavat mm. Suomen kansan vanhat runot. Niinpä eräässä\naunukselaisessa nuorikon neuvokkivirressä varoitetaan nuorta miniää\nviipymästä vesitiellä sanoen (II, 554):\n\n    Isäntäs on arveloo,\n    emäntäs ajattelekse:\n    katsoo kaunone veteh,\n    vierettää vihannat veren.\n\nMitä tällä \"veren vierettämisellä\" tarkoitetaan, osoittaa vastaava\nvatjalainen neuvokkivirsi, jossa neitoa kielletään katselemasta\nkaivossa näkyvää kuvajaistaan (IV, 4800, vrt. 4747, 4596):\n\n    Elä vaata vetee varjoa,\n    vesi veep sinu veree,\n    kaivo kulutab kaikee kauniu.\n\nKun _veren_ kertona on _kaunius_, on selvää, että verellä on tällöin\ntarkoitettu 'verevyyttä', jota kaivon veden on uskottu \"kuluttavan\",\njos joku jää katselemaan sen kalvossa päilyvää \"varjoaan\".\n\nEsimerkkejä on siitäkin, että toisen on luultu voivan anastaa toisesta\nverta tai verevyyttä pelkästään silmäilemällä häntä salaa jostakin\nraosta tai reiästä. Niinpä vatjalaisvirressä, joka on laulettu sulhasen\nsaapuessa morsiustaloon ja jonka Lönnrot muistiinpani 1844 Kattilassa\nAnna Ivanovna nimiseltä eukolta, sanotaan (IV. 4512):\n\n    Vaata, vaata, velvyeni,\n    viisas vaatab viilo alta,\n    kavalo katusse alta,\n    vota verta veljeltäni,\n    kaavehta kalooltani,\n    kui le verettä syntynyt,\n    karjatta kasvannunna.\n\nKaksi viimeistä säettä, jossa _karjatta_ on luettava _karvatta_\n(värittä), ilmaisee syyn, minkä vuoksi tuo \"viisas ja kavala\" pyrkii\nottamaan sulhasesta verta, hänen sanotaan näet syntyneen verettömänä ja\nkasvaneen karvattomana (värittömänä).\n\nPuheena olevan taian tarkoitusta valaisee myös seuraava inkeroisvirren\nsäkeistö (IV, 2311, vrt. 1260 ja III, 1689, 3266):\n\n    Ota elä verta velloistaan,\n    kaanua kalervoistaan...\n    Vennaassa on verröövä neitoi,\n    kaunoi tyttö Kaarassassa,\n    sieltä sie veri vetteele,\n    katso kaanu itsellees.\n\nVeretön henkilö on siis turvautunut tähän taikaan, jota\ntarkoitusperänsä puolesta voidaan verrata veren juontiin, siirtääkseen\ntoisen kasvoista verevyyttä omiin kasvoihinsa. Taianomaiseen veren\nanastamiseen viittaa myös maamme ruotsalaisten käyttämä nimitys\n_blodstulen_ ('veri on anastettu'), joka tavataan jo 1666 Sundin\npitäjän käräjäin pöytäkirjaan liitetyssä loitsussa. Kun ihmisen on\nsamalla uskottu menettävän voimanaa, mainitaan _blodstulen_-sanan\nkertona _modstulen_ (vrt. _maktstulen_). Erinäisistä inkeroisten runon\ntoisinnoista käy lisäksi ilmi, että tuon salaperäisen katsomisen on\npitänyt suorittaa kulta- tai vaskirenkaan (-sormuksen) läpi. Niinpä\nSoikkolassa on laulettu (III, 1689, vrt. 9, 1731, 2541, 2383):\n\n    Viisas katsoo viilon alta,\n    kavala katon välistä\n    läpi kultarenkaan.\n\nKun tämän taianomaisen katsomisen kohteena on ollut juuri ihmisen\nkasvot, on vepsäläissulhanen pitänyt häissään hattua silmillään, ja\ninkeriläisessäkin häärunossa kehoitetaan sulhasta tämän vuoksi\npainamaan päänsä alas (III, 1689):\n\n    Paina, pääskö, pääsi maahan,\n    sirkku, silmät lossoo!\n\n'Muotoa' eli 'hahmoa' tarkoittaa myös tässä yhteydessä veren\nkertosanana mainittu _kaave_ tai _kaanu_, joista edellinen tavataan\npaitsi Lönnrotin vatjalaiseukolta muistiinpanemassa säkeistössä myös\nrunon inkeriläisissä toisinnoissa (esim. III, 9):\n\n    Elä ota vettä [pro verta] velloistani,\n    kaavetta kalervostani!\n\nPaikoitellen se on kuitenkin vääntynyt outoon muotoon (esim. III,\n4263):\n\n    Elä ota verta velloltani,\n    _kauvetta_ kalevastani,\n    ota veri vieraalta,\n    _kauve_ kaiken rahvaan!\n\nMurteissamme _kaave_ merkitsee sekä 'haamua', 'kummitusta' (\"on kuin\nkaave\" tai \"on kuin kuoleman kaave\") että 'kuvaa', ei vain\nlinnunpyytäjän houkutuskuvaa (esim. \"teeren kaave\", \"vesilinnun\nkaave\"), vaan myös palvonnan alaista kuvaa:\n\n    kun vannoit ikivalasi\n    eessä julkisen Jumalan\n    kultakaavehen kohassa.\n\nArtjärvellä, Kausalassa ym. tunnettu muoto _kaavis_ tarkoittaa\n'kuolleen haamua'. Juslenius (1745) mainitsee saman sanamuodon ja sanoo\nsen merkitsevän sekä 'kuolleen ruumista' että 'kummitusta'. Renvallin\n(1826) mukaan _kaavet_ tarkoittaa 'ihmisen kuollutta ruumista, kuolleen\nihmisen varjoa, kummitusta'. Tähän yhteyteen kuuluu vielä teonsana\n_kaavehtia_, jonka merkityksenä mainitaan 'haamun näyttäytyminen',\n'kummitteleminen', 'haamoittuminen'.\n\n_Kaave_ (kaavis) -sanan alkumerkitys on nähtävästi ollut 'muoto,\nhahmo'. Kun sitä muinaisrunoissa on käytetty 'veren' kertosanana ja\n'kauneuden' vastineena, jota toinen voi siirtää toisen kasvoista omiin\nkasvoihinsa, ei sillä tässä yhteydessä tietenkään ole voitu tarkoittaa\nmitään persoonallista olentoa, vaikka tämän sanan tiedetäänkin\ntoisaalla merkinneen myös 'kuolleen haamua'.\n\nTunnetumpi kuin _kaave, kaavis_ on sen vastine _haamu, haamo, hahmo,\nhaahmo, hahmu, haahmu_, joka murteissamme esiintyy näin monessa eri\nmuodossa ja joka on sama sana kuin lapin _sibmo_ 'muoto, piirteet' ja\nmordvan _shama, tshama_ 'kasvot'. Jusleniuksella tavataan rinnan\n_hahmo_ ja _haamu_, joiden kumpaisenkin hän sanoo merkitsevän 'ihmisen\nvarjoa tai piirteitä'. Renvallin sanakirjassa (1826) _hahmo_ eli\n_hahmu_, jonka rinnalla mainitaan muodot _haamo_ eli _haamu_, merkitsee\nsekä 'esineen ulkomuotoa, varjoa' että 'ihmisen muotoa'. Jälkimmäinen\nmerkitys _hahmolla_ on jo ensimmäisessä suomenkielisessä raamatussa\n1642, jossa Kainista puhuttaessa kerrotaan, miten \"hänen hahmons\nmuuttui\". Esimerkkinä siitä, että sanallamme on ollut myös\nuskomuksellinen merkitys, Renvall mainitsee sanonnan _hahmot\nhaudoissa_, jolla on ymmärretty 'ruumista vailla olevia, mutta\ninhimillisellä muodolla varustettuja vainajia'. Kirjakielessämme\n_hahmo_ ja _haamu_ ovat, kuten tunnettua, erikoistuneet ilmaisemaan eri\nasiaa.\n\nNiistä lukuisista tiedonannoista, jotka vastauksina Setälän\ntiedusteluihin ovat viime aikoina saapuneet Sanakirjasäätiölle, käy\nselvästi ilmi, että puheena olevan sanan kaikki eri muodot ovat\nedustaneet kahta eri merkityspiiriä. Niinpä _hahmoakin_, jonka\nyleisimmin sanotaan merkitsevän 'muotoa, piirteitä, ääriviivoja' (vrt.\n_hahmottaa_ 'näkyy hämärästi'), on käytetty myös kuolleesta puhuttaessa\nesim. \"eihän se siinä itse kävele vaan hahmo\", \"kuolleen hahmo on nähty\nvalkeissa vaatteissa\". Samoin puhutaan ihmisen tai hevosen _hahmusta_,\nmutta myös \"_hahmujen_ näkemisestä\". Sekä 'muotoa' että 'henkiolentoa'\nymmärretään lisäksi _haamo_-sanalla: \"hän näk halttian puki haamos\",\n\"sen talon haltti o vaimihmise haamos\", \"haamottaa kuin kalma\".\n_Haahmo_ sanan merkityksestä mainittakoon esimerkkinä: \"oletpa hullu\nkun pelkäät ommaa haahmoasi (varjoasi)\".\n\n_Haamu_-sanaa on käytetty kolmessakin eri merkityksessä. 'Muotoa,\npiirteitä, kuvaa' tarkoittavat sanonnat: \"siinä pojassa on aivan\nisävainaansa hoamu\", \"katso siellä (kuvastimessa) näet haamus\", \"siihen\nne riittas imeisen hoamun\", \"on tuo rakennus vielä haamullaan\", \"siinä\nei ou muuta kuin huamu jälellä\", \"pilven haamu\" tai \"häviävän\nsateenkaaren haamu\". Jonkinlaista ihmisen varjomaista kaksoisolentoa\nsillä on ymmärretty sanottaessa: \"hänen haamunsa tuli ennenkuin hän\nitse\". Tiedoittaja ilmoittaa, että \"näin sanotaan, kun ollaan\nnäkevinään jonkun henkilön tulevan ennenkuin hän todellisuudessa\nsaapuukaan\". Yleisimmin puhutaan kuolleen haamusta: \"huamut liikkuu\nhautausmaalla\", \"haamuk käveleväk kirktarhas\", \"jotka eivät saa\nhaudassa rauhaa, niiden ruumis kummittelee\", \"minä näin riihessä\nisäntävainajan haamun\", \"sen haamu tuli yöllä tuppaa ja veti kelloo\",\n\"kuolleen haamu käy kotiväkeä ahdistamassa\", \"unissa nähdään kuolleen\nhaamu\", \"kuolleen haamua manataan\", \"vainaja kulkee haamussaan\",\n\"ruumis haamuilee\", \"haamu on kuolleen ihmisen elävän näköisenä\nnäyttäytyvä muoto\", \"haamu on vainajan ruumiin varjo\".\n\nToisinaan kuulee kuolleen haamusta käytettävän nimitystä _aave_.\nMainitaan, että aaveita nähdään paikoissa, missä on säilytetty ruumiita\nja että \"ne liikkuvat iltahämyssä\". \"Aave nähtiin nurkan takana\nvalkoinen vaippa harteilla.\" Toisin paikoin on tapana sanoa: \"se on\nvalkoinen kuin aave\", tai \"kulkee niin hiljaa (äänettömästi) kuin\naave\". Tällä sanalla on toinenkin muoto, _aaves_ 'haamu' tai _aavis_\n'haltija, näky'. Juteini sanoo, että _aavis_ \"lähtee liikkeelle pitkä\nraiti hartioilla\". Juteinin kuvauksessa kerrotaan lisäksi, että joku\noli nähnyt kalmistossa _aaviin_, joka \"päätöinnä irvisteli hänelle\".\nAaveen on samalla uskottu olevan jonkin odottamattoman tapahtuman enne,\nsiitä teonsana _aavistaa_. Mutta kuolleen 'haamun' ohella _aaveella_ on\nymmärretty myös ihmisen varjomaista kaksoinolentoa: \"no oletko se sinä\njuuri itte, vai sinun aavekko?\"\n\nEdellä mainittujen nimitysten merkitykset osoittavat siis, että samaa\nsanaa on voitu käyttää paitsi ihmisen 'muodosta' myös siitä\nkaksoisolennosta, jonka on nähty liikkuvan ihmisen ulkopuolella ja\nlisäksi siitä ihmisen olemuksen osasta, joka vielä hänen kuoltuaan voi\nnäyttäytyä hänen näköisenään unessa tai näyssä. Saman nimityksen\nkäyttämisen mahdollisuus, mitä sillä eri tapauksissa onkin ymmärretty,\njohtuu tietenkin siitä, että kulloinkin on ollut kysymys muodosta eli\nnäköisyydestä. Samoin on asian laita ollut lukemattomien muiden\nkansojen keskuudessa.\n\nErityisesti on vanha kansa kiinnittänyt huomiota ihmisen muotoon eli\nhahmoon hänen _säikähtäessään_. Niinpä eräässä muinaisrunossamme (I, 4,\n737) kerrotaan, että kun\n\n    kanto kaatui kankahalle\n    paimenten tulipalosta,\n    neiti siitä säikähtihe,\n\njolloin äiti tyttären kotiin tultua totesi:\n\n    jo on muoto muuttununna,\n    neion veret vierähtänynnä.\n\nPuheena olevassa runossa, jossa 'muoto' ja 'veri' taaskin mainitaan\nrinnan, on kysymys _säikähtämisen_ aiheuttamasta _sairaudesta_. Ihmisen\nsäikähtämisestä johtuvaa tautia on monin paikoin maassamme sanottu\n\"kohtaukseksi\" tai \"kohtaustaudiksi\". Suomen Karjalassa on uskottu sekä\nlapsen että täysi-ikäisen joutuvan \"kohtuutaudin\" uhriksi etenkin, jos\nhän säikähtää \"haltiakkailla paikoilla\". Vaikea seuraamuksiltaan on\nvarsinkin vainajan kuolinpaikalla, kuolintalossa tai kirkkomaalla\nsattunut säikähdys. Vienan Karjalassa on sairaan välttämättä käytävä\n\"kumartelemassa\" juuri siinä paikassa, missä hän muistaa\nsäikähtäneensä. Kuollutta säikähtäneen on varminta käydä kalmistossa\n\"prostittamassa\" eli anteeksipyytämässä.\n\nKun säikähdyspaikasta riippuen mainitusta taudista on käytetty\nsellaista sanontaa kuin \"kalma, vesihiisi tai metsännenä _ottaa_\", on\ntämän \"ottamisen\" kohteena tietenkin ollut ihmisen säikähtäessä hänestä\nirtautunut 'hahmo', jonka palauttaminen on ollut tervehtymisen\nedellytys. Mutta miten tuo palauttaminen kulloinkin oli toimitettava,\nsen tiesivät vain vanhan ajan noidat, joiden tehtävistä tämä näyttääkin\nolleen tärkein ja joiden puoleen tällöin oli käännyttävä. Muussa\ntapauksessa sairaan tila paheni pahenemistaan ja päättyi lopulta\n\"hengen lähtöön\".\n\n_Kohtaus_ säikähtämisestä johtuvan taudin nimenä, samoin kuin tämän\nsairauden saantipaikat, merkitsee sitä, että sairaaksi tulleen henkilön\non uskottu kohdanneen jonkun salaperäisen olennon, joka samalla on\nanastanut hänen hahmonsa. Mihin ryhmään tämän olennon on lähinnä\nkatsottu kuuluvan, osoittaa Pohjanmaalla muistiinpantu nimitys\n_maltalaisten kohtaus_, jota vastaa inkeriläinen sanonta _pokoinikat_\n(kuolleet) _kohtajaat_. Joskus tätä kohtausta on kuviteltu niin\nväkivaltaiseksi, että sen merkit voidaan todeta sairaan ruumiissa sitä\nristiin mittaamalla, jolloin ruumis tässä tapauksessa tavallisesti\nosoittautuu vinoksi, so. toinen ruumiin puolisko toista pitemmäksi.\nTämä mittaaminen, jolla alun perin on tutkittu taudin laatua, mutta\njoka myöhemmin on käsitetty sen parannuskeinoksi, on kansainvälinen ja\ntunnettu Ruotsissakin, missä tällä tavoin sairastuneesta on käytetty\nnimitystä _gastkramad_ (henkiolennon pusertama).\n\nYleisimmän käsityksen mukaan henkiolennot turvautuvat ihmisen\nsäikäyttämiseen saadakseen haltuunsa hänestä tällöin irtautuvan hahmon.\nMutta säikähdys arvaamattomine seuraamuksineen voi johtua muustakin\nsyystä, esim. maahan lankeamisesta, veteen putoamisesta tai vain\n\"kannon kaatumisesta kankaalle\". Näissäkin tapauksissa on ihmisen\n'hahmo', jollei se itse palaa, palautettava, sillä sitä vailla ruumis\nei ole voimissaan, vaan kärsii tavalla tai toisella. Etenkin lapset\novat säikkymiselle alttiita. Vermlannin suomalaiset näkevät juuri siinä\nlapsen sairauden syyn: \"kun ne ungat (pienokaiset) säikkyy ja tulee\nkehnoks\". Osoituksena siitä, että lapsen hahmon on maassamme vielä\nmyöhään kuviteltu voivan jäädä ruumiin ulkopuolelle, mainittakoon\nseuraava Rauman seudulla 1904 muistiinpantu melko varhaiskantainen\nsairaan lapsen parannuskeino: \"Itkevä lapsi rauhoittuu, jos klo 12\nyöllä lapsen käsi asetetaan oven avaimeen ja sen avulla avataan ovi\nkolme kertaa ja raosta huudetaan lapsen nimi mainiten: 'tule kotio!'\"\n\nOn ilmeistä, että sitä lapsen olemuksen osaa, joka on jäänyt ruumiin\nulkopuolelle ja jota yöllä oven raosta kutsutaan kotiin lapsen nimellä,\non tällöin kuviteltu itsenäiseksi, tajuavaksi olennoksi. Tähän\nkäsitykseen näyttävät antaneen aihetta etenkin unen aikana tehdyt\nkokemukset, sillä unessahan ihmisen \"minä\" on ikään kuin ruumiista\nriippumaton itsenäinen olento, joka toimii tajuavana tajuttoman ruumiin\nulkopuolella ja joka siihen onnellisesti salaperäisiltä retkiltä\npalattuaan saattaa muistaa näkemänsä ja kuulemansa. Näin on ihmisen\n'hahmo, muoto, varjo' tullut samalla näyttelemään sitä ihmisen\nolemuksen osaa, joka edustaa ihmisen _tajuntaa_. 'Hahmon' menettäminen\nonkin usein merkinnyt samaa kuin tajunnan tai järjen menettäminen,\nsillä pahasti säikähtänyt ihminen käyttäytyy aivan kuin hän olisi\njärkeä vailla (vrt. ruots. vettskrämd). Tätä vanhaa kansanomaista\nkäsitystä kuvastaa muinaisskandinaavien sekapäisestä ihmisestä käyttämä\nnimitys _hamstolinn_, joka alun perin merkitsee 'hahmo on ryöstetty' ja\njoka samalla tarkoittaa sitä, että 'hahmo' (_hamr_) on estynyt\npalaamasta omistajansa yhteyteen. Ihmisen 'hahmon' ja 'älyn' suhdetta\ntoisiinsa valaisee omalla tavallaan vielä vatjalaisten usko, että jos\nlapsen annetaan katsoa kuvaansa peilistä, ei hän \"pitkään aikaan rupea\npuhumaan\". Samoin vanhat koltat kielsivät lapsiaan katselemasta\nvarjoaan, sillä he pelkäsivät, että lapsi sitä katsellessaan hullaantuu\ntai 'silmä kääntyy' (_shalm jorgah_), niin että hän \"sen jälkeen ei näe\nsitä, mikä on edessä päin, vaan sen, mikä on takana päin\".\n\nOlemme jälleen, samoin kuin _henki_-nimen yhteydessä,\nkarttaneet käyttämästä \"sielu\"-sanaa, se kun ei taaskaan vastaa\nmuinaissuomalaisten _hahmo- tai kaave_-nimitysté, ja on sen vuoksi\nharhaan johtava. Huomattava on, ettei \"sielu\" sanaa tavata\nmyöhemmissäkään vanhaan hahmo-uskoon liittyvissä kansanomaisissa\nsanonnoissa enempää meillä kuin Skandinaviassa. _Hahmo_-ssnan\nmerkityksen vaihtelevaisuus on ominaista myös sen synonyyminä usein\nkäytetylle _varjo_-sanalle. Kun vanha kansa on kieltänyt lapsia\nleikkimästä 'varjonsa' kanssa tai ehdoin tahdoin astumasta 'varjonsa'\npäälle pahoja seuraamuksia peläten, on tällä sanalla tietenkin ollut\ntoinen merkitys kuin sanottaessa, ettei sairaalla ole 'varjoa' tai että\nväärän valan tekijä menettää 'varjonsa', koska paholainen muka ottaa\nsen haltuunsa eli niinkuin Vermlannin suomalaisten keskuudessa on\nsanottu: \"Joka veärän valan teköö, sill ei oo kuvaista, piru ottaa\npanttiin kuvaisen.\" Saman sanan eri merkitykset voidaan siis todeta\nvain siitä yhteydestä, missä sana kulloinkin esiintyy.\n\nVarsin valaisevan esimerkin tästä tarjoaa vogulien ja läntisten\nostjakkien _is_, joka merkitsee 'varjoa' (esim. puun tai huoneen\n'varjoa'), mutta myös sekä elävän 'hahmoa' että kuolleen 'haamua', kun\ntaas sen vastineeksi todettu suomen _itse_-sana on hahmo-merkityksen\nvälityksellä erikoistunut tarkoittamaan 'tajuntaa, järkeä', esim.\nsanonnoissa \"itsetön lapsi\" tai \"se män ihettömäks\", joka mainitaan\nmyös Lönnrotin sanakirjan lisävihossa: \"juoppo meni itsettömäksi\" ja\njossa _teetön_ merkitsee sama kum 'tajuton' (ruots. 'blev sanslös').\nTämän kiintoisan sanan merkityksen erikoistuminen kielessämme on\nymmärrettävää, kun ottaa huomioon, että unessa tai unenkaltaisessa\ntilassa tajuttomasta ruumiista irtautunut 'hahmo' edustaa\nihmisen tajuavaa 'minää' eli 'itseä'. 'Haamun' merkitys on\nkysymyksessä olevalla sanalla säilynyt kielessämme vain erään\nhuutavan kummitusolennon nimessä _ihtiriekko_, joka on tunnettu\nEtelä-Pohjanmaalla ja johon palaamme myöhemmin. Murteellinen\n_ihti_-muoto esiintyy mm. yhdyssanassa _ihtipäinen_ = itsepäinen.\n\nAlun perin 'varjoa' on tarkoittanut myös _kuva_, joka on kieleemme\nlainautunut germaanien taholta (vrt. ruots _skugga_, norj. _skugge_\n'varjo, kuva, kummitus') ja jonka johdannaiset _kuvainen (kuvaanen),\nkuvajainen_ merkitsevät 'varjoa, peilikuvaa' ja _kuvatus_ 'aavetta,\nkummitusta': \"olet kuin mikäkin kuvatus\", \"senkin kuvatus\", \"voi\nkuvatus kuitennii!\" Miten läheisessä suhteessa kuvan on uskottu olevan\nsen kuvastamaan henkilöön, osoittavat monet taianomaiset menot, joissa\nkuva on näytellyt hyvin huomattavaa osaa. Niinpä noita saattoi pakottaa\nvarkaan näyttäytymään veden kalvossa, jossa nähtyyn kuvajaiseen reikiä\npistämällä tai silmät sokaisemalla kuviteltiin voitavan tuottaa\nvarkaalle vastaavat vammat. Samoin on ollut tapana ahdistaa\npahantekijää tai vihamiestä kaivertamalla tai piirtämällä hänen kuvansa\npuuhun, jonka kuvan erinäisiin kohtiin sitten pistettiin neuloja tai\niskettiin nauloja uskoen että nämä pistot ja iskut tuntuvat\nasianomaisen vastaavissa ruumiinosissa. Eräässä Angermanlandin\nkansanelämää 1500- ja 1600-luvulia esittävässä kuvauksessa mainitaan,\nmiten muudan suomalainen, joka oli tehnyt vihamiehestään puukuvan\nmetsään, löi naulan sen rintaan kuvitellen, että jos hän lyö naulan\npuoliväliin asti, sairastuu vihamies eliniäkseen, mutta jos hän lyö sen\nkantaan asti, on vihamies heti kuoleman oma. Samoin kuin Lapissa on mm.\nPihlajavedellä säilynyt muistoja siitäkin, että jos joku ampui\nihmisestä tai eläimestä tehtyyn kuvaan jousella teräväpäisen nuolen,\n\"se sattui samalla siihen, johon se aijottiin\". Tällaiseen uskoon ja\ntapaan perustuvista \"noidannuolista\", jotka aiheuttavat äkillisen\ntaudin tai kuoleman, on puhuttu kaikkialla Pohjoismaissa.\n\nMutta moniin muihinkin tarkoituksiin on sekä meillä että muualla\nkäytetty kuvaa eli kaavetta, esitti se sitten ihmistä tai eläintä,\nelävää tai kuollutta, haltijaa tai jumalaa. Sitä on edellyttänyt\nsairaan parantaminen, riistan pyynti sekä ensikertalaisen vieraan tai\njotenkin ansioituneen ihmisen muiston säilyttäminen samoin kuin\npalvonnallisiin olentoihin turvautuminen.\n\nMuinaissuomalaisten hahmo-uskon piiriin kuuluu lisäksi _haltija_, jolla\nihmisen yhteydessä tavallisesti on ymmärretty tämän varjomaista\nkaksoisolentoa. Jokaisella ihmisellä on vanhan kansan käsityksen mukaan\noma _haltija_, jonka ihminen erään tiedonannon mukaan saa vasta, kun\nhän on kolmen vuorokauden vanha ja joka seuraa ihmistä hänen elämänsä\naikana niin kuin varjo. Toisin paikoin sitä onkin nimitetty\n_varjohaltijaksi_. Se on \"samannäköinen kuin ihminen itse\". Suurella\nihmisellä on suuri haltija, pienellä pieni. Haltija voi näyttäytyä\nmilloin sen omistajalle itselleen, esim. jonkin odottamattoman\ntapahtuman enteenä, milloin muille esiintyen ihmisen ulkopuolella ikään\nkuin itsenäisenä olentona. Etenkin ihmisen matkalla ollessa sanotaan\nhaltijan voivan saapua kotiin ennen kuin asianomainen itse. Tällöin se\ntodetaan milloin kuulemalla, mikä on yleisempää, milloin näkemällä.\nKotonaolijat saattavat kuulla esim. askelten ääniä tai oven ripaan\ntartuttavan vaikka palaavaksi odotettu ei vielä ole perillä. Milloin\ntuo edellä kulkeva 'haltija' taas on jollekulle näyttäytynyt, on se\nsaattanut olla siinä määrin asianomaisen näköinen, että on voitu sanoa:\n\"Jos et sie itte ollu, niin sit se ol sun haltias.\"\n\nSamaa tarkoittaen on sanottu ihmisen haamusta: \"Hänen haamunsa tuli\nennenkuin hän itse.\" Tämän tapaista sanontaa on käytetty, \"kun ollaan\nnäkevinään jonkun henkilön tulevan ennen kuin hän todellisuudessa\nsaapuukaan\". Näitä kuulemuksia ja näkemyksiä pidetään merkkinä siitä,\nettä poissa oleva on pian paikalla. Kangaslammelta kerrotaan, että kun\nsepän kuultiin kilkuttelevan pajassaan, vaikka hän vielä oli matkoilla,\noli tapana sanoa: \"Seppä tulee kohta kotiin.\"\n\nSamanlaista ihmisen edellä kulkevaa kaksoisolentoa merkitsee ruotsissa\nmm. _vård_ ja norjassa _vord_ 'vartija'. Pohjois-Suomessakin on\nmuutamin paikoin haltijasta käytetty _vartija_-nimitystä, joka saattaa\nolla käännöslaina. Vastaava uskomus sisältyy skandinaaviseen 'hahmoa\neli haamua' merkitsevään _ham-, hamn_-sanaan. Ruotsissa on myöhemmin\nvielä yleisellä _rå_-nimityksellä ymmärretty myös ihmisen 'haltijaa'.\nLappalaisilla tätä olentoa vastaa _färrusash_ 'ihmisen seuralaishahmo',\njoka omistajansa näköisenä näyttäytyy muille, ennen kuin ihminen itse\nsaapuu.\n\nJokaisen ihmisen haltija ei kuitenkaan ole yhtä helposti havaittavissa.\nToisen henkilön haltija saattaa näet esiintyä tarmokkaampana kuin\ntoisen. Jo Ganander mainitsee sanonnan: \"sillä on _kova_ haltija\".\n\"Kovasta\" haltijasta puhutaan myöhemmissäkin muistiinpanoissa.\n\"Muutamalla ihmisellä oli niin 'kova haltija', että se jo hyvän aikaa\nennen hänen kotiintuloaan rytysi ja kolusi talossa.\" \"Kova\"-sanaa on\nkielessämme käytetty myös mm. tarmokkaasta kodin haltijasta, vieläpä\npaikastakin, jossa nähdään tai kuullaan kummituksia.\n\nIhmisen \"kovaa haltijaa\" vastaa ruotsin \"starkt rå\" tai \"stark vård\",\nnorjan \"stärk hug\" tai \"stärk dröug\". Jo muinaisislantilaisten\nlähteiden mukaan muutamilla oli niin väkevä _hugr_, että se kulki\nomistajansa edellä. Ruotsalaiset tuntevat sellaisenkin sanonnan kuin\n\"hårda tomter\", jolla tarkoitetaan maanalaisten olentojen asumia\npaikkoja. Samassa mielessä käytetään nimitystä _råhård_ esim.\ntienristeyksestä puhuttaessa.\n\nPohjois-Suomessa ja Vermlannin suomalaisten keskuudessa tavataan\n'haltijan' ja siihen liittyvän 'enteen' vastineena toisin paikoin\n_emuu_. Ristiinassa on sanottu: \"emmuu käv jo eiläpäe\", \"kun jokin enne\nnäkyi tai kuului onnettomuuden edellä\". Se voi merkitä myös 'haamua,\nhahmoa'. \"Karhun _emuu_ on karhun 'haamu', joka kulkee karhun\nvierellä.\" Hahmon synonyymina se esiintyy mm. Vermlannin suomalaisten\nsanonnassa: \"Seij ollu Mattilan akka ihe, mut se ol' Mattilan akaa\n_emuu_, joka juoks pellosta mehtään, vaikka se ol' niin yhöllainen\nikääs kun se ois ollu akka ihe.\" Pohjois-Suomessa mainitaan mm. että\nvainaja voi kulkea \"hämähäkin emuulla\" so. hämähäkin hahmossa.\nRuumiissa tuntuvasta aavistuksestakin on sanottu: \"minussa käöp semmone\n_emmuu_\". Lisäksi puhutaan maan, veden ja valkean ym. _emuusta_.\n\n_Emuu_ vastaa siis tässä yhteydessä merkitystensä puolesta haltijaa.\n_Haltija_-sanaa, on kuitenkin käytetty myös, milloin sairaudesta on\nollut kysymys. Niinpä Koivistolla on sairastuneesta henkilöstä sanottu:\n\"haltia karkas pois hänest\". Tässä on siis 'haltijan' karkaamisella\nymmärretty samaa kuin ennen mainituissa esimerkeissä 'hahmon'\npoistumisella. Etelä-Pohjanmaalla on myös masentuneesta ihmisestä\nkäytetty samanlaista sanontaa: \"hältä haltiaanen on joutunut pois\".\nKeski-inkeriläisissä taudin parannusluvuissa puhutellaan sairasta\nsanoen (IV, 3, 4222):\n\n    Ihminen haltiatoin,\n    valkeeveronen,\n\ntai (IV, 3, 4425)\n\n    Laps haltiatoin,\n    valkiaverinen,\n\njoista säkeistä käy ilmi, että _haltijan_ poistuminen on samalla\nmerkinnyt \"valkeaverisyyttä\" eli verevyyden menetystä. Veren yhteyteen\nliittyy lapsen haltija myös inkeriläisissä haltijanpuhuttelusanoissa:\n\n    Etsi luontosi luoksi,\n    etsi veresi vieryehen,\n    etsi syntymäsijasi!\n\n    Ken kattee katsonoo,\n    silmä verta vuotakoon,\n    silmä verta, toinen vettä,\n    räntää räpättäköön!\n\nMutta olipa syy mikä tahansa, haltijattoman ihmisen tila on säälittävä.\nSen vuoksi parantaja neuvoo häntä (IV, 3, 4425):\n\n    piä luontois luonnais,\n    haltiais harteillais!\n\n_Haltijan_ rinnalla mainittu _luonto_ tavataan edellisen yhteydessä\nmyös Haltian nostoksi nimitetyssä loitsussa, jonka lukuisat toisinnot\nalkavat sanoilla:\n\n    Nouse, luontoni, lovesta,\n    haon alta, haltijani!\n\nKaarle Krohn on olettanut, että puheena olevan loitsun _haltija_\ntarkoittaisi vainajan henkeä. Mainittu säepari jatkuu näet joskus,\nkuten Krohn huomauttaa, sellaisilla sanoilla kuin\n\n    Tule kalma kauhistava,\n    tule tuskassa kovassa\n    arvanlyöjälle avuksi!\n\nOn ilmeistä, että arvanlyöjä on tällöin todella turvautunut kuolleen\napuun, mutta ei ole yhtä varmaa, että tämä ajatus sisältyisi jo loitsun\nalkusanoihin. Päin vastoin on luultavampaa, että tietäjä on oman\nluontonsa tai haltijansa lisäksi samalla vedonnut häntä väkevämpään\nvoimaan. Kun tautejakin parannettaessa puhutaan ihmisen \"haltijasta\"\ntai \"luonnosta\", jonka menettäminen saa aikaan mm. kasvojen\nkalpenemisen, ei ainakaan tällöin voi olla vainajasta kysymys. Sen\nvuoksi on todennäköistä, että tietäjä on myös Haltian nosto-sanoissa\nymmärtänyt \"luonnolla\" ja \"haltijalla\" alun perin sitä ihmisen\nolemuksen osaa, jonka on uskottu milloin säikähtäessä, milloin unessa,\nmilloin loveen lankeamalla irtautuvan ruumiin yhteydestä ja jäävän\njoskus pitkäksikin aikaa ruumiin ulkopuolelle. Tällöin sen on samalla\nkuviteltu joutuvan maanalaiseen maailmaan ja siellä kauan oltuaan\nrappeutuvan. Tällaiseen käsitykseen viittaavat loitsun sanat\n\n    jo oot viikon maassa maannat,\n    kauan kaihessa sijassa,\n    jottet oo kuollutta parempi,\n    kalmalaista kaunihimpi.\n\nTosin myös \"vanhasta väestä\", jolla epäilemättä on ymmärretty vainajia\nja jota joskus itse Ukon on toivottu tuovan tietäjän avuksi, on\nkäytetty sanontaa (I, 4, J4):\n\n    kut' on kauan maassa maannut,\n    viikon mullissa viruttu,\n    havusilla vuotehilla,\n    risusilla pääaloilla,\n\nmutta edellä mainitut haltijaan kohdistetut sanat:\n\n    et oo kuollutta parempi,\n    kalmalaista kaunihimpi,\n\neivät voi tarkoittaa vainajaa, vaikka haltijaa verrataankin\nkuolleeseen.\n\nKrohnin olettamuksen tueksi ei myöskään riitä haon alaisen _haltijan_\nrinnakkaisnimenä joskus mainittu _saattaja_:\n\n    sammalista saattajani.\n\nOnhan ruotsalaistenkin _vård_ 'vartija', joka vastaa suomalaisten\n_haltijaa_, ollut ihmisen \"saattaja\" (\"det följer honom\", vrt.\n_fylgja_), mutta se on samalla ollut, samoin kuin suomalaisten\n_haltija_, niin läheisessä suhteessa omistajaansa, että sen\nmenettämistä on pidetty sairauden syynä, niin kuin Norjassa sairaasta\nkäytetyt sanat _vordlaus_ (ruots. _vallös_) 'haltijaton' tai\n_vordstolen_ 'jolta haltija on anastettu' selvästi osoittavat. Muudan\nnoituudesta syytetty norjatar selitti Fosnesin käräjillä Namdalenissa\n1660, että kun _vord_ yöllä ihmisen nukkuessa poistuu ruumiista, niin\nse ei palaa siihen, jos se tällöin joutuu jonkin pahansuovan\nhenkiolennon haltuun.\n\nYhtä vähän kuin _vord_ voi _haltija_ ihmisen varjo-olentona tarkoittaa\nvainajaa. Ei sitä myöskään osoita _onni_-nimitys, joka haltijan\nrinnalla usein esiintyy runoissamme. Niinpä inkeriläisissä sairaan\nparannussanoissa tavataan säkeet (IV, 3, 4237, vrt. 4222):\n\n    Pia luontois luonais,\n    onneis olallais,\n    haltijais harteillais!\n\nOmistajansa yhteydestä poistuttuaan \"onnenkin\" sanotaan joutuneen\nmilloin minnekin, mm. ojaan (esim. IV, 1, 925):\n\n    miun on onnein ojassa,\n    ha'on alla haltiain.\n\nJoskus sen sanotaan makaavan \"paksussa paju-pehossa, tihiässä\ntuomikossa\" (IV, 1, 941) tai \"lehossa pehon takanna, alla hoaaon\n(havon) hoaavikossa\" (V, 3, 634).\n\nOnnen kertona esiintyy toisinaan vielä samaa merkitsevä vieraskielinen\n_lykky_ tai _säästi_ (myös _tsäästi_ eli _tshäästi_), joista edellinen\non ruotsalais-, jälkimmäinen venäläisperäinen sana. Kumpikin tavataan\nseuraavassa länsi-inkeriläisessä säkeistössä (III, 2, 1513):\n\n    Miun on onneni ojassa,\n    säästiin on pahassa säässä,\n    lykkyyn on lumisaossa,\n    haon alla on haltiaan.\n\nOnnen puutos näyttää voineen merkitä verenkin puutosta runossa, jossa\n_jumala_ tavataan haltijan tilalla (III, 1, 246):\n\n    Ei onni osin jaeta,\n    jumala käsin pietä,\n    puna ei panna puntarilla,\n    verta ei viessoilla mitata.\n\n\"Onni\" mainitaan monin paikoin myös ihmisen varjomaisena\nkaksoisolentona, joka samoin kuin haltija kulkee omistajansa edellä\nilmoittaen tämän tulosta. Tunnettuja ovat sananparret \"matkalla onni\nmuassa\" tai \"onni eellimmäisenä kotona\". \"Onni\" saattaa lisäksi\nosoittaa löytöpaikan aarteen etsijälle, ja miehen maatessa \"onni\nvalvoo\". Toisin paikoin sanotaan: \"mikä onni nyt sen vei, kun esinettä\nei löydetä\". Yleisimmin \"onnella\" ymmärretään kuitenkin ihmisen\nkohtaloa, \"kova onni\", \"hyvä onni\", tai _osaa_, jota sanaa usein\nkäytetään onnen merkityksessä. Suomalaisten onni-käsitteen vastine on,\nniin kuin V.J. Mansikka on huomauttanut, itäslaavilaisten _dolja_ 'osa,\nkohtalo onni', jolla lisäksi on tarkoitettu ihmisen varjomaista\nkaksoisolentoa, haltijaa.\n\nYleisin haltijan kertosana runoissamme on _luonto_, joka tavallisesti\nesiintyy _haltija_-nimityksen edellä ja jota vailla ollessaan sekä\ntietäjän että sairaan on kutsuttava tai etsittävä sitä \"lovesta\".\nNiinpä sairaalle on sanottu (XIII, 3, 8477):\n\n    löyvä luontois lovesta,\n    hoaavon (havon) alta haltiais!\n\nSamoin kuin ihmisen yhteydestä poistuneen haltijan on _luonnonkin_\n\"loveen\" jouduttuaan kuviteltu makaavan maan alla. Syytä siihen ei aina\nole tiedetty, sen vuoksi on joskus kysytty (I, 4, 12):\n\n    mi luonnon loveh on pannut,\n    moan alle makoamahe?\n\nMurteissamme luonnolla on ymmärretty 'mieltä, sisua, tarmoa', esim.\nsanonnoissa \"luontoa kääntää\", \"otti luonnon pois\" tai \"se käy\nluonnolle\". Ganander sanoo, että \"karhia luonto\" merkitsee 'rohkeata,\npelotonta'. Hyvin läheisessä suhteessa _luontoon_ on sen yhteydessä\nmainittu _synty_, joka myös voi ihmisestä irtautua ja jolla\ntodennäköisesti on tarkoitettu 'syntyperäistä luontoa'. Lukuisissa\nrunoissamme _haltija, luonto ja synty_ tavataan ikään kuin saman\nkäsitteen eri nimityksinä. Niinpä Europaeuksen Uhtualla\nmuistiinpanemassa Haltijan nosto-loitsussa sanotaan (I, 4, 14):\n\n    Nouse, luontoni, lovesta,\n    syntyni, syvästä maasta,\n    haon alta, haltiani,\n    vastuksia voittamah,\n    katehia kaatamah!\n\nOman syntyperäisen luontonsa lisäksi tietäjän on kuviteltu voivan\nhankkia itselleen myös _ottoluonnon_, jolla on ymmärretty muualta\nomaksuttua tai anastettua taikavoimaa. Olemme jo aikaisemmin\nmaininneet, miten ihmisten tai uljaiden eläinten ominaisuuksia\nuskottiin niitä sisältävän aineen mukana voitavan siirtää muista\nolennoista omaan ruumiiseen. Mutta suomalainen tietäjä ei tyytynyt\nlujittamaan luontoaan ainoastaan elollisista olennoista anastamallaan\nmahdilla, hän pyrki \"luonnokkaaksi\" myös turvautumalla elottoman\nluonnon voimiin. Niinpä hänen kerrotaan ottaneen \"luontoa\" _kalliosta_\npesemällä päänsä \"itkevän kallion hiellä\" tai _koskesta_ juomalla\nkuohuvan kosken pyörteestä ammennettua vettä ja vaahtoa tai _tulesta_\nsyömällä tulisijan tuhkaan kätkettyä suolaa tai itse _ukkoselta_\nasettumalla ukonilman aikana alastomana kalliolle ja valamalla päähänsä\nkallion koloihin kertynyttä sadevettä. Rohkenipa hän tavoitella\n_manankin takaista mahtia_ halaamalla hautausmaasta kaivamaansa\nruumista tai ryyppäämällä viinaa kuolleen kallosta. Näin saattoi\ntenhovoimaisella tietäjällä olla joskus jopa yhdeksän eri luontoa.\n\nTässä mielessä käytettyä _luonto_-sanaa vastaa muinaisislantilainen\n_náttúra_, jota on käytetty myös esineistä puhuttaessa. Niinpä Hervarar\nsaga kertoo Tyrfing-nimisestä taikamiekasta, jota 'seurasi sellainen\nluonto' (su náttúra fylgdi), että se saattoi loistaa pimeässäkin.\n_Náttúra_ on merkinnyt myös olentoa. _Eiriks saga rauda_ mainitsee\nnäet, että kun Gudridr lauloi _Vardlok(k)ur_-nimisen loitsulaulun,\nmonet tietäjälle tarpeelliset olennot, _náttúrur_, saapuivat paikalle.\nEriäviä mielipiteitä on kuitenkin esitetty siitä, mitä nimitys\n_vardlok(k)ur_ on alun perin tarkoittanut. Dag Strömbäck on selittänyt\nettä _vard_- tässä yhdyssanassa, jonka jälkimmäinen osa merkitsee\n'kutsumista', on sama kuin _vordr_ (ruots. _vård_) ja että loitsulaulun\ntarkoituksena on alkuaan ollut loveen langenneen tietäjän ruumiin\nulkopuolelle jääneen 'haltijan' takaisin kutsuminen eikä muiden\nhenkiolentojen paikalle houkutteleminen. Tässä tapauksessa\n_vardlok(k)ur_-laulua voitaisiin verrata puheena olleeseen,\nsuomalaiseen Haltijan nosto-loitsuun. Länsi-Suomessa on tosin säilynyt\nsellaisiakin lukuja, joissa samalla kertaa käännytään useamman olennon\npuoleen. Niinpä Varsinais-Suomessa on kutsuttu \"vartijat\" painajaisen\nvaivaaman lapsen luo sanomalla: \"Lapsen vartiat, tulkaa kirkon tykköö\nkotti, nimeen Isän, Pojan ja Pyhän hengen!\" Lounais-Hämeessä on lapsen\nollessa levoton menty portaille, liehutettu lapsen riepua ja huudettu:\n\"Vartiat kottiin kolmesta paikkaa, kirkosta, kylästä ja kottoo!\"\nLopella on unetonta lasta kylvetettäessä lausuttu: \"Sinun unes vartiat\npitää tuleman sinun tykös.\" Tämäntapaiset ainoastaan sairaita lapsia\nparannettaessa luetut loitsut, joissa puhutaan lapsen vartijoista, ovat\nkuitenkin todennäköisesti syntyneet vasta kristillisenä aikana.\n\nLaajemmassa mielessä kuin _luonto_ sanaa on Satakunnassa ja\nPohjanmaalla käytetty _luntio_-nimitystä, joka on merkinnyt 'luontoa,\naavistusta, kohtaloa, onnea, ennettä, lumousta, taikavoimaa' ym. Toisin\npaikoin kuten Kalajoella mainitaan lisäksi, että joka ihmisellä on\n_luntionsa_, joka seuraa häntä aavemaisena haamuna. Puhutaanpa\nkarhunkin _luntiosta_. Näin monimerkityksisenä _luntio_ muistuttaa\nläntisten naapurikansojemme _hug-, hog-, håg_-nimitykseen sisältyvää\nkäsitettä, jolla on ymmärretty ihmisen 'taipumusta, toivomusta,\naavistusta' tai muuta henkistä kykyä, mutta myös olentoa, joka seuraa\nihmistä hänen elämänsä aikana.\n\n\"Luonnolla\" ja \"haltijalla\" on Haltijan nosto-loitsun sanoissa \"nouse\nluontoni lovesta, haon alta haltijani\" ilmeisesti ymmärretty samaa kuin\nsanottaessa \"luonto nousee\" (vrt. \"into nousee\", Lrt) tai \"haltioituu\",\n\"on haltioissaan\". Nykyään \"luonnon nousemisella\" ymmärretään\n'vihastumista' ja samoin \"kovin suuttuneesta\" voidaan sanoa: \"se on\nihan haltioissaan\", mutta yleisimmin \"olla haltioitunut\" tai \"olla\nhaltioissaan\" merkitsee murteissamme samaa kuin \"olla intoutunut\",\n\"olla innoissaan\". Jo Ganander puhuu \"indo-miehistä\", \"jotka owat\ninnosansa, haldiosansa liikkuvat\". Lienee syytä huomauttaa, ettei sana\n\"haltioissaan\" (vrt. innoissaan, vihoissaan, hengissä) monikkomuodosta\nhuolimatta merkitse sitä, että kysymys olisi useammasta haltijasta.\n\nSilti ei \"haltijalla\" jonkun ollessa \"haltioissaan\" ole aina ymmärretty\nihmisen omaa haltijaa, vieraankin olennon on uskottu voivan tunkeutua\nihmiseen, esim. milloin \"hullu on haltioissaan\" tai milloin epileptikon\nvaltaa vaikea kohtaus. Tällöin on sairautta aikaansaapa vieras olento\npyritty karkottamaan sairaasta säikäyttämällä.\n\nErikoislaatuinen on käsitys, että se ihmisen olemuksen osa, jonka\nuskotaan unen aikana poistuvan ruumiista suun tai sieraimien kautta,\nvoi tällöin pukeutua pienen eläimen, hyönteisen, hiiren tai linnun\nhahmoon, jonka muut muka saattavat nähdä. Tämä käsitys, joka meillä\nsamoin kuin sukukansojemme keskuudessa esiintyy etupäässä\nkansainvälisissä saduissa, muistuttaa hengen lähtöön liittyviä\nkuvitelmia. Kummassakin tapauksessa puhutaan näet pienoiseläimestä,\njonka kulkutie niin ikään on sama. Lisäksi on huomattava, että jos\nnukkuvan suu sulkeutuu tai sieraimet peittyvät, joten kysymyksessä\noleva 'eläin' estyy pääsemästä takaisin ruumiiseen, niin ihminen muka\nheti menettää 'henkensä'. Toisin on hahmosielun irtautumisen laita,\njonka myös on uskottu voivan näyttäytyä muussa kuin asianomaisen omassa\nhahmossa.\n\nMuodonmuutoksille altis on ihmisen 'haltija' etenkin, milloin se\nesiintyy _painajaisena_ tajuttoman ruumiin ulkopuolella. Tällöin sen\nsanotaan ahdistavan nukkuvaa mm. kissan tai koiran hahmossa. Miten\nläheiseksi tuon salaperäisen 'eläimen' ja sen omistajan välistä\nsuhdetta on ajateltu, osoittaa käsitys, että edelliseen sattuneen iskun\nvaikutus ulottuu myös jälkimmäiseen. Mutta kiintoisinta on, että\npainajaisen ahdistamaa on pyritty suojelemaan kuvastimen avulla, joka\non asetettu ahdistelupaikan ääreen. Kansa selittää, että kun\npainajainen \"näkee siinä kuvansa, se säikähtää ja pakenee\".\nTodennäköisesti tuo säikähtäminen perustuu siihen, että valehahmossa\nkulkeva painajainen näkee kuvastimessa todelliset kasvonsa.\n\nNäin on asian laita ainakin, kun joku ihminen on muuttautunut tai\nvastoin tahtoaan saatettu eläimen hahmoon. Kansainväliseen tarinaan\n_vironsudesta_ (vrt. ruots. _varulv_, muinaisengl. _werewlf_, saks.\n_werwolf_ 'miessusi') sisältyy näet käsitys, että sudeksi muuttuneen\npiti olla varuillaan juodessaan vettä joesta tai järvestä muiden susien\nseurassa, sillä hänen kuvansa, joka näkyi veden kalvossa, oli ihmisen\neikä suden. Lisäksi kerrotaan, että vironsudella oli suden hahmosta\nhuolimatta ihmisen hajukin. Sen vuoksi ei hänen ollut hyvä kulkea\nsusilaumassa \"tuulen alla\", sillä siinä tapauksessa todelliset sudet\nsaattoivat tuntea hänet ja repiä palasiksi.\n\n\n\n\nMAAHISET\n\n\n_Maahinen_ on maassamme monin paikoin säilynyt vanhan kansan muistissa\nvain erinäisten ihotautien, rohtuman, syyhelmän, turvotuksen tai\npaiseiden nimityksenä, joiden uskottiin \"tarttuvan\" maasta, vedestä,\ntuulesta tai tulesta. Yhä vieläkin kuulee puhuttavan maa-, vesi-,\ntuuli- tai tuli-maahisesta. Ensiksi mainitusta on eri tahoilla, etenkin\nItä-Suomessa, käytetty myös tartuntapaikan mukaisia nimityksiä: metsä-,\npientare-, piha-, tanhut-, karsina- tai kyly-maahinen. Mistä tauti\nmilloinkin oli tullut, oli tietäjän tutkittava. Suomalaisten\ntaudinloitsujen erikoistuntija F.A. Hästesko selittää, että _maa, vesi,\nilma ja tuli_ yleisimpinä ihotautien tuottajina palautuvat keskiajan\noppineiden käsityksiin neljästä alkuaineesta ja niihin sisältyvistä\nvoimista. Näiden neljän elementin ominaisuuksien katsottiin näet\nilmenevän itse ihottuman laadussa.\n\nHästesko oli kuitenkin tietoinen siitä, että _maahinen_\n(lyydiläismurteissa _muahine_) on vanha kansanomainen nimitys, jolla\nalun perin on tarkoitettu maassa asuvaa olentoa. Lönnrotin sanakirjassa\nmainitaankin ihottumaa merkitsevän _maahisen_ ohella _maahiset_, joista\nsanotaan, että ne ovat \"pieniä olentoja, joiden olinpaikan uskottiin\nolevan maassa\". Sama selitys on jo Renvallilla (1826): \"genii parvuli\nmythol. in terra habitantes (menninkäiset)\". Maahisen aiheuttamasta\ntaudista puhuvat aikaisemmin mm. Lencqvist ja Ganander. Jälkimmäinen\ntuntee myös sanonnan: \"maast' on maahinen ylennyt, maahan maahinen\nalene\". Loitsuissa _maahinen_ tavataan joskus samassa säkeessä sekä\nihottuman että sen aiheuttajan nimityksenä, esim. Impilahdella (VII, 4,\n2421):\n\n    Ota, maahinen, maahisesi!\n\nOn siis ilmeistä, että _maahisella_, niin kuin jo itse nimikin viittaa,\non sairaudesta puhuttaessa alun perin ymmärretty maasta, maahisten\nolopaikasta saatua tautia. Vasta sen jälkeen kun tätä sanaa oli alettu\nkäyttää ihotaudin yleisenä nimityksenä, voitiin puhua myös mm. tuuli-\nja tuli-maahisesta.\n\nVanhempaa kantaa saattavat edustaa sellaiset taudin saantipaikasta\njohtuvat erikoisnimitykset kuin metsä-, pientare-, piha-, tanhut-,\nkarsina-, kyly- tai vesi-maahinen, sillä maahisten kuviteltiin asuvan\nsekä metsien että raivatun maan ja rakennusten alla, vieläpä vesienkin\nkätköissä. Ei siis kumma, että esi-isämme joutuivat usein kosketuksiin\nniiden kanssa. Sitä osoittavat myös niihin kohdistetut sanat (XII, 1,\n3644): \"maata me yhessä elämme\".\n\nKun _maahiset_ eli _maahiaiset_ ovat vanhan kansan elämässä näytelleet\nerittäin huomattavaa osaa, on ymmärrettävää, että niistä on voitu\nkäyttää monenmoisia sanontoja: _maan väki, maanalusväki, manhon väki,\nhiiden väki, metsän väki, vuoren väki, veden väki_ ym. Samaa olentoa\ntarkoittavat lisäksi _metsähiisi_, Aunuksen _karu_ 'kehno' ja\n_vesihiisi_. Osoituksena siitä, miten eri paikoissa asuvia maahisia\nvoitiin nimittää eri nimillä niiden olinpaikan mukaan, esitettäköön\nseuraavat sanat, joilla loitsija on kutsunut niitä avukseen:\n\n    Mi on maassa maahisia,\n    metsässä metsällisiä,\n    ve'essä ve'ellisiä,\n    tulkoon kaikki miun avuksi!\n\nOnpa sellaisillakin nimityksillä kuin maan, metsän, veden ja kodin\n_haltija_ eli _pitäjä_ (-vä) usein ymmärretty juuri maahista, jolle\ntunnusomaista on sen _maanalainen elämä_, vaikka se toisinaan\nsaattaakin näyttäytyä ihmisten ilmoilla. Ruijan suomalaiset sanovat:\n\"ne on maahiaiset ne haltiot\".\n\nSamanlaisia maanalaisia olentoja, jotka vihoitetuina aiheuttavat\ntauteja, tavataan monien muiden kansojen uskomuksissa. Jo Porthanin\naikana tiedettiin, että meikäläiset maahiset vastaavat läntisen\nnaapurikansamme _älva_- ja saksalaisten _erdmängen- eli\nerdmänchen_-nimisiä pienoisolentoja. Samaa salaperäistä ryhmää\nedustavat virolaisten _maa-alused_, joita maan alla olevan maailman\nasukkaina nimitettiin Ruotsissakin _underjordiska, underbyggare,\njordbyggare tai jordfolk_ samoin kuin Norjassa _underjordinger,\nunderjordsfolk, underbuande, jordafolk_. Niiden pienoiskoosta johtuu\ngotlantilaisten nimitys \"de små under jorden\" ja helsinglantilaisten\nym. \"småfolk\" tai \"små gubbar\", niiden näkymättömyydestä taas\nnorjalaisten _huldrefolk_, islantilaisten _huldufolk_. Vanhoja\ngermaanisia nimityksiä ovat Skandinavian kielissä _alv, älva ja vätte,\nvitter, vittra_ sekä norjalaisten _tusse_. Yleisin monille kansoille\nyhteinen on nimitys 'maanalaiset', jota merkitsee myös saksalaisten\n_unterirdische_. Eniten huomiota ansaitsevat vastaavat olennot\narktisten kansain uskomuksissa, kolttain _jennam-vuolas-olmo_\n'maanalainen ihminen' eli _jennam-jielli_ 'maa-eläjä' tai tiettyyn\npaikkaan liittyen _paik-jielli_, sekä samojedien _syyhyrttje_-väki,\njoka sekin asuu maan alla.\n\nVaikka maahisten eli hiisien yleensä uskotaan olevan hyvin\npienikokoisia olentoja, sanotaan niiden ulkoasultaan, elintavoiltaan ja\nmenoiltaan suuresti muistuttavan menneen ajan ihmisiä. Ne asuvat\nihmisten tavalla perhekunnittain maanalaisissa majoissaan, toimittavat\nsiellä arkisia askareitaan, huvittelevat, laulavat ja soittavat,\nsynnyttävät lapsia, viettävät häitä, kulkevat kesteissä toistensa luona\nja ilmestyvät ihmistenkin asuntoihin. Leneqvist mainitsee maahisten\nmieluimmin majailevan tietyissä paikoissa, puitten, kivien ja\nrakennusten kynnysten alla. Reinhold von Becker, joka nimittää niitä\nhiisiksi, kertoo niiden asuvan vuorissa, ylävissä kummuissa, erämaan\njärvissä sekä suurien puitten alla. Vermlannin suomalaisten keskuudessa\nkuvitellaan, että \"enin on moanpitävöitä joss' on korkeita mäklöitä\".\nHyvin yleisen, maassamme vallinneen käsityksen mukaan niillä on\nmajapaikkansa metsissä, missä on nähty 'maahisten eli maahiaisten\ntuliakin' (vrt. ruots. _vätteljus_). Esitämme seuraavassa eräitä\nesimerkkejä maahisten elämästä.\n\nKalliossa pidettiin kemuja, välistä kuului kankaan kutomistakin\n(Pyhäjärvi U.l. Holmberg 107. SKS).\n\nIlosvuoressa on hiien asunto. Sieltä kuuluu ääniä, naurua, itkua ym.\n(Pihtipudas, Gummerus 896. SKS).\n\nHiidet ovat hyvin pieniä ihmisiä, peukalon pituisia. Nenä pitkä. Ne\nasuvat rotkoissa, kivien alla ja vedessäkin. Kaulassa niillä on pieniä\ntiukuja ja kulkusia, niin että niiden kulkiessa kuuluu pieni krapina\n(Hämeenkyrö, Kotiseutu 1912, 27).\n\nOhdankämmenen porstuan lävitse Lassilassa meni hiidenväkeä musiikilla,\nhelinällä ja porulla (Noormarkku. Varonen, Vainajainpalvelus, 189).\n\nHiiden väkeä kuulevat vanhat akat nytkin vielä ajavan hevosella, jonka\nkaulassa on suuri joukko pieniä kulkusia (Jämijärvi. Kankaanpään\nkansanopistolaiset 10. SKS).\n\nHän oli sanonut, että kun hän kulki (Kivijärven kylässä sijaitsevan\nkolmentienhaara-mäen) ohitse, hän näki, miten pienet ihmiset pitivät\nkestiä. Siinä oli ollut katetut pöydät valmiina ja sellaista helinää ja\ntouhua niillä oli ollut (Pomarkku. Kankaanpään kansanopistolaiset 32.\nSKS).\n\nKun miehet (halonhakkaajat) olivat metsässä valkealla, niin tuli pieni\nmies ja sanoi: \"Menkää pois tästä ja sammuttakaa valkea, sillä tästä\ntulee pian hääjoukko.\" Miehet tekivät niinkuin käskettiin ja samassa\ntuli suuri hääjoukko, joka oli pelkkää pientä väkeä. Ne olivat\nhiisiläiset, jotka viettivät häitä (Askola. J. Tyyskä 259. SKS).\n\nMaanpitäjät nousevat mielellään yöllä lattialle tanssimaan. Kaisa\n(Vilhunen) kertoi, että kun \"Tahon Marjetta makas yötä toisessa\ntuvassa, niin näki, että punalakkisie on lattia täynnä, pieniä kuploja\n(ukkoja) sanoi\". Marjetta oli sanonut: \"Moanpitäviä niit on joka\ntuvassa, vaan työ ei neä\" (Vermlanti. Kettunen, S V, 17, 40).\n\nSogamäessä on karujen kokoontumispaikka. Sieltä kuuluu niiden menoa,\nlaulua, soittoa ja pauketta. Matkamiehet pelkäävät sitä paikkaa.\nToisinaan metsän väet viettävät häitä, soittoloin matkaavat (Veskelys.\nOmat kok.).\n\nMyös maahisten elinkeinot ovat samoja kuin maanpäällisten täällä,\nvaikka ne tuolla edustavat varhaisempaa astetta. Riistan pyynti,\nkalastus ja varsinkin karjanhoito näyttää niitä huvittavan, mutta ei\nmaanviljelyskään ole niille vallan vierasta.\n\nRiistaa pyytäviä ja erämiehiä avustavia maahisia nimitetään usein\n\"metsänväeksi\" (vrt. Helsinglannin \"skogsfolket\"). Raja-Karjalassa\nvoidaan samassa mielessä puhua _metsällisistä_. Aunuksessa kuullaan\njoskus metsällisen koirankin haukkuvan (vrt. ruots. _vitterhund_). Yhtä\nvähän kuin Suomessa voi Skandinaviassakaan nähdä rajaa maahisten ja\n_metsänväen_ välillä. Samaan maanalaiseen ryhmään kuuluu _vedenväki_,\njonka Kauko-Karjalassa on kuviteltu harjoittavan kalastusta\nrunsaskalaisissa vesistöissä. Lapissa tarinoidaan kaksipohjaisista eli\npäälletysten olevista järvistä, joista alemman rannalla on samanlaisia\nasuntoja kuin maan päällä. Skandinavian lappalaiset ovat nimittäneet\ntällaista järveä _saivoksi_. Norjalaisten siitä käyttämä nimitys\n_huldretjern_ asettaa tämän kuvitelman selvästi maahisten yhteyteen.\nErään 1700-luvulta olevan lähteen mukaan on Hämeessäkin puhuttu\nkaksipohjaisista järvistä.\n\nEniten on tietoja maahisten _karjasta_, jonka sanotaan nousevan\npäivänlaskun jälkeen maasta tai vedestä ja häviävän auringon koittaessa\nmaahan tai veteen. Joskus saattaa sattua, että jokin näiden lehmistä\njää muista jäljelle ja joutuu ihmisen haltuun, jos tämä ennättää\nheittää teräspalan sen yli tai kulkea sen ympäri teräspala kädessä.\nKerrotaan, että näin hankittu lehmä antaa aina saman verran maitoa kuin\nsiitä on ensi kerralla lypsetty. Sen vuoksi on edullista varata tällöin\nmukaansa suuri astia.\n\nMaanalaisen kansan kauniista karjasta tarinoidaan monin paikoin vielä\nmeidän päivinämme.\n\nNiillä ol' meär olla karjoa, moanpitävillä. Erkin Heikki näk ysön\n(ison) karjan keskyössä, ja kranni kultakruunu peässä akalla, ja se\nsoitti sarveen siellä (Vermlanti. Kettunen S V, 17, 40).\n\nMaahiaisen ämmä on ennen piättänyt lehmät metsiin. Sillä itsellä on\nsuuret lehmät. Se on asunut maan sisässä (Länsi-Pohja, XII, 1, 3638).\n\nMaahiaisen lehmän kun näkee, ei saa silmiään räpäyttää, pitää katsoa\nvain ja heittää vaikka neula yli ja sanoa: \"Tuo sulle, tämä mulle!\"\nNiin saa maahiaisen lehmän (Kolari, XII, 1, 3637).\n\nMaahiaisilla on suuria karjoja, jotka ihminen voi saada haltuunsa, jos\nennättää heittää teräspalan niiden yli. Samoin kuin veden karjat\nnousevat vedestä ja vajoavat veteen, samoin maahisten nousevat maasta\nja häviävät maahan. Vienan karjalassa puhutaan myös manalaisten\nlehmistä (Meriläinen II, 1536, 1623. SKS.).\n\nHiijet ol mehän väkeä. Hiijen lehmiä, hiijen härkiä ol' mäklöissä\n(Vermlanti. Kettunen S V, 17, 43).\n\nHiiden karjaa on nähty. Se oli isoa, riskiä, valkean ja ruskean\nkirjavaa karjaa, melkein kaikilla lehmillä oli kelloja kaulassa. Karjaa\npaimensi kaunis hiien piika (Nastola. P. Tuomenoja. SS).\n\nMetsän emännän on kuultu kutsuvan karjojaan (Pudasjärvi. Kalle Niva.\nSS).\n\nIitissä ja Jaalassa kerrotaan hiisien karjan asuvan vedessä\nHiidenvuoren edustalla Kyminjoessa. -- \"Musta ku hiitten karja\" (Vir.\n1926, 81).\n\nVesilehmät nousevat rannalle, ne ovat valkeita ja hyviä lypsylehmiä\n(Lappajärvi. J. Loukola. SS).\n\nUudellamaalla ne ovat nupopäitä ja vedenharmaita (Reinholm 85: 106).\n\nIitissä mainitaan veden haltijan kutsuneen kadottamaansa karjaa ja sen\npaimenpiikaa ja -koiraa sanoen: \"Kirjain karjain, Emerikki marjain,\nvalkiapää piikain, kirjava koirain!\" (Reinholm 85: 93).\n\nSamanlaisia tarinoita on muistiinpantu mm. Skandinavian ja Baltian\nmaissa. Pohjois-Ruotsissa maahisten lehmiä nimitetään _vitterkor_,\njoita paimentaessaan vittrat kutsuvat niitä luokseen niin tenhoavin\näänin, että \"sitä on suloista kuulla\". Lapissa maahisten karjat ovat\ntietenkin poroja.\n\nJoitakin tietoja on myös maahisten maanviljelyksestä.\n\nNiillä on maanviljelystäkin siälä Kirkkopakas. Ne tuli pyytämähän,\nriihellä kun olivat, eikä viälä ollut kaikkia kapinehia, niin ne\ntulivat pyytämähän laihnahan Ekoolan miähiltä viipotin-vaapotinta, että\nsaarahan riihityksi viljat. Miähet eivät ymmärtänehet, mikä on\nviipotin-vaapotin, mutta selvillen tultihin viimmeen, että tahrottihin\nvälppää. Ne maksoovat välpän ja toivat takaasin ja maksoovat. Ne aina\nantoo maksun vaikka laihnaksi pyytivät, ja tavaran ne toi takaasin\nsinänsä. Ne olivat hyviä auttamahan ihmisiä, mutta taas tulivat jotakin\npyytämähän (Ylihärmä. Haavio, SMM 324).\n\nTästä kuvauksesta käy samalla ilmi, että maahisten kuviteltiin\nkäyttävän omalaatuista puhetapaa. Siitä on muitakin esimerkkejä.\n\nKivistön talosta oli \"vuorenpeikkoonen\" kerran tullut kysymään, saako\nhän lainaksi \"hömpäntömppää\" (perunanuijaa) ja \"siuhontiuvua\"\n(lypsinkiulua) sekä tuleeko talon miniä heille lypsämään, muija kun on\nsiellä kipeänä (Jalasjärvi. MTar. 403).\n\nTarinat maahisten ja ihmisten välisestä kanssakäymisestä ovat usein\naiheiltaan kansainvälisiä. Niissä kerrotaan mm., miten hiiden eukon\npienokaista odottaessa joku maanpäällinen vaimo kutsutaan kätilöksi.\nOnpa kertomuksia siitäkin, miten ihmiset ja maahiset voivat joutua\navioliittoon keskenään. Niinpä Nastolassa tarinoidaan miehestä, joka\nlinkkuveitsi kädessä kiersi hiiden piian ja sai tämän vaimokseen. Vaimo\nsynnytti kolme lastakin. Mutta kun tämä kerran pestessään vaatteita\nveden partaalla sanoi kotinsa näkyvän, hän jätti miehen ja lapset ja\nhyppäsi veteen. Toisissa tarinoissa puhutaan taas, miten joku\nnuorukainen joutuu vuoreen hiiden piian puolisoksi.\n\nMelko yleisesti on pelätty, että maahinen tai vuoripeikko voi vaihtaa\noman lapsensa ihmisen lapseen. Milloin pienokaisen ulkomuodossa on\nhuomattu odottamattomia muutoksia, jotka saattavat olla esim.\nriisitaudin aiheuttamia, on uskottu, ettei lapsi ole entinen, vaan että\nmaahinen on sen anastanut ja asettanut oman lapsensa sen tilalle.\nSanotaan, että tällainen _vaihdokas_ (ruots. _bortbyting_) on\n\"ruumiiltaan puutteellinen ja vajaälyinen\" tai että sillä on \"hoikat\nsormet ja iso pää\" jne. Lapsen vaihtamista pelätessään vanha kansa ei\ntohtinut jättää ainakaan kastamatonta pienokaista yksin. Monin paikoin\non ollut tapana panna lapsen suojaksi tämän kätkyeen vielä sakset tai\nmuu terävä esine \"syntymisestä ristimiseen\" tai Lapissa, mikä lienee\nvanhempaa perua, hampaitten saantiin saakka.\n\nVaikka maahiset yleensä kansan uskomuksissa esiintyvät\npienoisolentoina, saattavat ne silti joskus näyttäytyä myös\ntäysi-ikäisen ihmisen kokoisina. Onpa _hiisi_-sanaa, kuten tunnettua,\nkäytetty jättiläisistäkin. Jättiläiskoko on kuitenkin tunnusomaista\nvain sellaisille tarinoille, joissa pyritään selittämään eräitä\nmaahisten suorittamia, suurta voimaa vaatineita tehtäviä, valtavien\nkivilohkareiden, ns. hiidenkivien viskelemistä ym. Outo ei ole myöskään\nuskomus, että maahiset voivat pidentää ja lyhentää kokoaan. Yleisin\nnäyttää kuitenkin olevan käsitys, että maanalaiset asukkaat ovat pienen\npieniä olentoja. Esimerkkejä siitä tunnetaan lukemattomien kansojen\nkeskuudesta. Mihin tämä vuosituhansien perinteenä ihmisiä suggeroinut\nusko perustuu, on vielä tyydyttävää vastausta vailla.\n\nHuolimatta siitä, että maahiset ovat kaikin puolin ihmisten kaltaisia,\nne eroavat kuitenkin paitsi ulkomuotonsa myös ulkoasunsa puolesta\nnykyajan ihmisistä. Ne edustavat näet sekä meillä että muualla mennyttä\naikaa. Nykyaika ja sen riennot ovat niille vieraita. Ne ovat myös\nristimätöntä kansaa, jota kirkonkellojen ääni häiritsee. Sydänmailla\nkerrotaan, että kun kirkonkellojen kumina alkoi kantautua maahisten\nasuinsijoille, ne muuttivat majansa yhä etäisempiin seutuihin. Mutta\npakanoinakin ne ovat vakavia, vanhan ajan ihmisiä, joille epäsiisti tai\nsopimaton elämä on vastenmielistä ja joiden järjestyksen rakkautta\nosoittaa mm. se, että niiden kerrotaan saapuvan yöllä siivoamaan\nsiivottomia tupia.\n\nErikoinen maahisille kuuluva piirre on niiden mahdollisuus näyttäytyä\nihmisille muussakin kuin ihmisen hahmossa. Etenkin eräiden pienten\nmaanpinnassa ryömivien eläinten on uskottu olevan niiden\nilmenemismuotoja. Meidän maassamme ovat _muurahaiset_ tässä suhteessa\nnäytelleet erittäin huomattavaa osaa. Jo D. Skogman sanoo 1864\nkertomuksessaan matkoiltaan Satakunnassa, että \"maahisiksi eli\nmaahiaisiksi nimitetään nyt pieniä kusiaisen kaltaisia eläimiä, joiden\npolttamasta iho vihoittuu\". Tervolassa oli ennen vanhaan tapana ottaa\nihottumaa parannettaessa muurahaiskeosta muurahaisia ja kuljettaa niitä\nsyyhyvän paikan yli sanoen: \"Pyydän hyviltä maan maahisilta rauhaa ja\nterveyttä ajaksi ja teille ikiajoiksi.\" Vienan Karjalassa, Kivijärvellä\nparannettiin lapsen kasvoihin \"heittäytynyttä\" tautia painelemalla\nkipeätä kohtaa muurahaisilla, jotka sen jälkeen pantiin takaisin\nmaahan. Samalla luettiin sanat (I, 4, 726): \"Kun lienet muasta, muahan\nmäne!\" Pohjois-Pohjanmaalla toimitettiin \"metsän nenästä (metsämaahisen\nvihoista) päästäminen\" siten, että vuoltiin hopeata \"kusiaispesään\"\nsanoen (XII, 2, 5866):\n\n    Metsän ukko halliparta,\n    tule omas ottamaan,\n    pahas perustamaan!\n\nEräissä ihottumanloitsuissa tavataan 'muurahaisen' asemesta samaa\nmerkitsevä lainasana _mauriainen_ (ruots. _maure_, pl. _maurar_).\nNiinpä Laihialla on luettu (XI, 1076):\n\n    Maasta olet sä tullu, mauriaanen,\n    mene maahan mauriaanen!\n\nVerrattakoon tähän Sakkolasta saatua sanontaa (XIII, 3, 9570):\n\n    Maurijaine moasta nousi,\n    alta mulla muurahaine.\n\nJoskus _maahinen, muurahainen ja mauriainen_ mainitaan samassa\nsäkeistössä. Niinpä Parikkalassa muistiinpannussa \"maahiiden\nmanauksessa\" sanotaan (XIII, 3, 8529):\n\n    Kun sie lienet maahinen,\n    mene maahan mansikkana,\n    putoa punakeränä\n    muurahaisien mukahan\n    mauriaisten maapesähän!\n\nMuurahaisen eli mauriaisen merkitystä maahisen edustajana osoittaa jo\nReinholmin 1848 Karjalan kannakselta saaman loitsun sanat (XIII, 3,\n8440):\n\n    Mauriainen on maan isäntä.\n\nKuvaava on myös kiteeläinen sanonta: \"Muurahaiskeko on metsän linna,\njossa haltija asuu.\"\n\nEi siis kumma, että muurahaiskeon ääressä on puheena olevaa haltijaa\nlepytelty muustakin syystä kuin taudin vuoksi. Niinpä Uudellakirkolla\nV.l. oli metsämiehen uhrattava \"metsänhaltijalle\" muurahaiskekoon.\nKontokissa, Akonlahdella piti erämiehen aina ketun saatuaan käydä\nlaskemassa verta nimettömästä sormestaan vaaran pohjoispuolella olevaan\nmuurahaispesään \"metsähiidelle mieliksi\", sillä \"kettu oli metsähiiden\nkarjaa\". Uhtualla kerrotaan linnunpyytäjän mennessään ensi kertaa\nmetsään uhranneen metsänhaltijalle muurahaiskekoon tinaa, vaskea ja\nhopeaa.\n\nVienan Karjalassa käytiin muurahaispesällä myös milloin\nmetsänhaltijalta haluttiin tietoja. Uskottiin näet, että \"metsähiisi\ntulee näkyviin\", kun sitä siellä rohkeasti kutsuu esille. \"Silloin saa\ntietää, mitä haluaa.\" Pohjois-Pohjanmaalla asetuttiin nukkumaan \"vanhan\nkusiaispesän pohjalle\", kun tahdottiin tavata metsänhaltija. On\nilmeistä, että \"metsänhaltijalla\" näissä esimerkeissä on ymmärretty\nmaahista.\n\nEnnuseläiminä muurahaisia pidettiin silmällä myös asunnoissa ja niiden\nlähettyvillä. \"Niistä nähdään\", sanotaan Pohjanmaalla, \"talon ja sen\nasukkaiden kohtaloita sekä muita tärkeitä tulevia tapahtumia\".\n\nMutta merkillisintä on, että merimiestenkin kerrotaan turvautuneen\nmuurahaisten apuun. Niinpä Pyhässämaassa mainitaan laivurien ennen\nvanhaan ottaneen merimatkoille mukaansa muurahaispesän asukkaineen,\nmuurahaiset kun pelastaakseen oman henkensä muka tukkivat kaikki pienet\nvuodot. Tämän johdosta pyhämaalainen merenkulkija saattoi huoletonna\nlaulaa laivan kannella:\n\n    kuzilgain olderman,\n    tämän laivan timberman.\n\nMuurahaisiin liittyvän uskon muistomerkkejä, joskaan ei ehkä yhtä\nrunsaasti kuin Suomessa, tavataan myös Ruotsissa. O. Hermelin kertoo\nnäet, että rahvas Kalmarin läänissä pitää siipimuurahaisia, _alvmyror_\neli _alvera_, elvojen näkyväisinä edustajina ja pyrkii, mikäli\nmahdollista, niitä karttamaan. Niitä ei sovi vahingoittaa\npienimmälläkään tavalla. Jos joku erehdyksestä sattuu polkemaan lahoa\nkantoa, jossa muurahaisia asuu, uskotaan hänen saavan koko ruumiin\npeittävän, kovin syyhyvän ihottuman, josta Södermanlannissa käytetään\nnimitystä _älvabläst_ (vrt. suom. 'maan \u003C maahisen puhallus'). Tätä\nkuvausta täydentää G.E. Weisin kertomus Smålannin miehestä, jota\nvaivasi _alvera_-niminen ihottuma ja joka yöllä sai unessa tietää,\nmistä se johtui. Hän oli kulkevinaan metsässä, missä hän erään kannon\nsuojassa näki suuren joukon muurahaisen näköisiä olentoja. Ne\nilmoittivat hänelle, että hän oli tehnyt niille kovin pahasti, kun oli\nkoskenut kantoon, jonka alla ne asuivat. Aamulla mies meni metsään,\npani rahan kysymyksessä olevan kannon alle ja pyysi sen asukkailta\nanteeksi. Pian sen jälkeen hän vapautui taudistaan.\n\nSmålannista on tieto, että milloin _alv_-muurahainen juoksee tien\npoikki, on kulkijan paras kääntyä takaisin. Uplannissa uskotaan, että\njos muurahaisia vahingoittaa, esim. astumalla tai heittämällä jotakin\nniiden päälle, on sairaus seurauksena. Skånessa on ollut tapana, kun\nmuurahaisia tulee tupaan, kerätä ne lattialta varovasti lakaisemalla,\njolloin niitä samalla kiitetään käynnistä ja luvataan näyttää niille\nparempi paikka.\n\nSuomessa on maahisia suostuteltaessa, mm. niistä aiheutuvan taudin\nvuoksi, vuoltu hopea- tai vaskirahasta muruja muurahaispesään. Tämäkin\nmenettelytapa on ollut tunnettu Ruotsissa. J.J. Törnerin kokoelmissa\n1700-luvulta sanotaan näet, että _elfbläst_-tautia parannettaessa\nvuoltiin kultaa, hopeaa ja tinaa juomamaljaan, jonka sisältö kaadettiin\njoko tartuntapaikkaan tai muurahaiskekoon. Smålannissa on saman taudin\nvuoksi uhrattu rahoja muurahaisille muurahaispesään sanoen: \"Jos olen\ntehnyt teille, pienet eläimet tai mitä te olettekin, jotakin pahaa,\nniin uhraan tämän teille korvaukseksi.\"\n\nEdellä olevat esimerkit osoittavat selvästi, että ruotsalaisten\n_alv_-olennot niiden lähettämine tauteineen ja niihin liittyvine\nuhreineen vastaavat suomalaisten _maahisia_ samoin kuin virolaisten\n_maa-alused_, jotka nekin voivat näyttäytyä mm. muurahaisten muodossa.\n\nMaahisten ilmenemismuotoja ovat lisäksi olleet erinäisten hyönteisten\ntoukat sekä meillä että muualla. Niinpä Gestriklannissa kuviteltiin\n_vittrar_ pieneksi madon kaltaiseksi olennoksi, joka elää vedessä tai\nkosteissa paikoissa. Uskottiin, että jos sitä tietämättään\nvahingoittaa, saa paisuman, ihottuman tai muunlaisen vaivan. Kuvaavia\novat myös ruotsalaisten nimitykset _älvgång_ tai _vittertåg_, jolla\nymmärretään harsosääsken (Sciara Thomae) toukkakulkuetta ja joka\nmuodostaa n. 10 cm leveän, 3-4 m pitkän ja monta toukkakerrosta paksun\nelävän nauhan. Suomessa sitä on sanottu mm. _ketjukäärmeeksi_.\nLuikerrellessaan metsien halki ihmisten asunnoille tämän toukkalauman\nuskottiin tuovan viestin tulevista onnettomuuksista, sodista,\nruttotaudeista tai muusta surkeudesta. Kuka voikaan enää meidän\npäivinämme aavistaa, mitä kaikkea nuo maahisia edustavat eri\nhyönteiset, niin vähäpätöisiltä kuin ne maassa ryömiessään\nnäyttävätkin, ovat merkinneet entiskansan uskomuksissa ja tavoissa?\n\nKun polut yleensä ovat vanhan kansan käsityksen mukaan olleet maahisten\nvaellusteitä, ei polulle nukkumaan asettuminen ole voinut tulla\nkysymykseen, \"oli polku miten pieni tahansa\". Satakunnassa, jossa\nmaahisia sanotaan \"hiiden väeksi\", puhutaan \"hiiden väen kulkuteistä\".\nIlomantsissa oli \"näkymättömien kulkupaikka\" mm. eräällä vesien\nvälisellä kannaksella, jossa ei ollut hyvä yöpyä. Aunuksessa kerrotaan,\nettä jos metsässä menee maata, saattaa tapahtua, että _karu_ tulee\nsanomaan: 'kun tässä kohdassa makaatte, ette voi olla, ihan dorogalle\n(tielle) olette laatineet majan'. Sama usko on vallinnut Inarin\nlappalaisilla: \"Polun ja tien päällä ei saa nukkua eikä majailla kolmen\ntien haarassa. (Haltijat eivät anna rauhaa, näkee pahoja unia.)\"\nPohjois-Ruotsissa maahisen polkujen nimenä on _vittervägar_. Sanotaan,\nettä maahiset ovat käyttäneet niitä muutto- ja vaellusmatkoillaan\nikiajoista asti ja haluavat käyttää niitä edelleen ihmisten\nhäiritsemättä. Vakinaiset tiensä oli vedenväelläkin kuivalla maalla\nmatkatessaan.\n\nMiten vakavasti vanha kansa tähän asiaan suhtautui, on monin esimerkein\nosoitettavissa. Niinpä Turtolassa piti erämiehen metsässä makaamaan\nruvetessa pyytää maahiaisilta lupaa sanoen (XII, 1, 3648):\n\n    Maahiainen maanalainen,\n    maata pyydän ajakseni,\n    mutta en ijäkseni!\n\nPaikkakunnalla selitetään, että \"muutamassa maassa jos vain panee maata\npyytämättä, niin ajetaan pois\". \"Siinä on maahiaisen tie, jota myöten\nne kulkevat.\" Paulaharju kertoo Turtolasta: \"Saaren vanhan äijän olivat\nmaahiaiset tappaa. Täytyi äijän lähteä pakoon. Äijä oli kyllä tietänyt,\nettä se oli maahiaisten paikka, mutta ei ollut välittänyt. Oli aikonut\nolla väkisin. Oli tullut maahiaisia niin kuin hevosilla ajaneet\nnuotiolle semmosen remun kanssa ja käskeneet pois. Repovaarassa se oli\nollut.\"\n\nSodankylässä on metsään yövyttäessä, jotta \"mettänhaltia antaa levon\",\nesitetty seuraava anomus (XII, 1, 3660):\n\n    Hyvän maan maahiaiset,\n    antakaa unta uneksi,\n    levätä levoksi,\n    en taho ijäksi, vain ajaksi!\n\nSamoin autiossa metsä- tai merikodassa oli maahisilta anottava yösijaa.\nLänsi-Pohjassa lausuttiin tällöin (XII, 1, 3670):\n\n    Maahiainen, maanlainen,\n    vaarain ja vetten haltia,\n    pyytäisin maata maatakseni,\n    en ijäkseni, vaan ajakseni!\n\nEpäilemättä samoja olentoja ovat lyydiläiset lepytelleet sanoessaan\nmetsään, saunaan tai muualle kuin omaan pirttiin nukkumaan\nasettuessaan:\n\n    Izhandaizhed, emändaizhed,\n    laskekat üöd magatta\n    suured i piened i keskikiertahized!\n\nTähdellisempää kuin levollisen yösijan löytäminen luonnon helmassa oli\ntietenkin uuden kodin perustaminen viihtyisään paikkaan. Ei ollut\nsuinkaan yhdentekevää, miten paikan näkymättömät asukkaat tulisivat\nsuhtautumaan tulokkaaseen ja tämän perheeseen. Kuhmoniemellä oli\ntalonpaikan katsojan maattava yö sen kuusen juurella, jonka ääreen hän\naikoi rakentaa tupansa. Uskottiin, että maan haltija näyttäytyy unessa\nja ilmaisee mielialansa. Veskelyksessä oli ennen vanhaan tapana, kun\nensi hirsikerta oli saatettu paikoilleen, asettua siihen nukkumaan,\njotta tällöin nähdystä unesta voitaisiin päättää, oliko paikka onnea\ntuottava vai ei. Toisinaan piti turvautua tietäjän apuun.\n\nJo Veda-kaudella tiedetään intialaisten kuvitelleen, että joka paikalla\non isäntänsä, joka on saatava suosiolliseksi, ennen kuin voidaan\nsiirtyä uuteen asuntoon. Varuillaan ovat olleet monet muutkin kansat.\nNiinpä votjakkien kerrotaan edeltäpäin tutkineen, etteivät uudistupaa\nrakentaessaan olisi joutuneet vihamielisten olentojen oleskelupaikkaan.\nSamoin kuin suomalaiset ovat koltat uutta asuntopaikkaa valitessaan\nuskoneet saavansa unessa tietää, minkämielisiä maahisia paikalla\nennestään asuu. Jos 'maan alla eläjä' (_mad-vuolash-jielli_) vaatii\npoistumaan sen olopaikasta, on heti muutettava, muuten seuraa sairautta\ntai muuta onnettomuutta. Mennikanjoella mainitaan 'maaeläjän'\n(_jennam-jielli_) sanoneen: \"Miksi meidän kylämme ääreen teitte\ntalonne, menkää tiehenne!\"\n\nKiintoisa on Lauri Kettusen seuraava Vermlannin suomalaisseudulta saama\ntiedonanto: \"Kaisan mukaan piti (talonpaikan) katsojan ensiksi veistää\nnelisnurkkainen lastu kuusesta ja panna kolmeksi vuorokaudeksi lampeen\ntai jokeen. 'Minne se staanas (pysähtyi), nin sieltä pit kahtoa huoneen\npaikka.' Ensin oli kuitenkin maattava yö sillä paikalla, tuo vedessä\nollut lastu pään alla, ja silloin unissa tuli 'moa eli moakup\n(maa-ukko) ja toimitti, karvettuiko (hyötyivätkö, rikastuivatko) ne\nsiinä elikkä 'köyhtyi'. Jos ei sanottu 'karvettuvan', oli paikka\nhylättävä ja lähdettävä uuden lastun avulla etsimään parempaa.\"\n\nJokkmokin lappalaiset kertovat, että kun kylän ensimmäinen asukas oli\nrakentanut tupansa, saapui _kani_ (muudan lapp. maahisen nimitys) ja\nsanoi, että hänen asuntonsa on samalla kohdalla maan alla. Samalla hän\nvaati uudisasukasta muuttamaan muualle. Maahisen rangaistusta peläten\nmiehen piti purkaa tupansa ja siirtää hirret toiseen paikkaan, jonne\nhän lähti kuljettamaan niitä tietämättä minne. Kun hän oli ajanut\nhetken, hevosen valjaat putosivat ja kuorma pysähtyi. Siihen hän sitten\nrakensi tupansa ja siinä se on vieläkin.\n\nRuotsissa kerrotaan maahisten (underjordiska) häirinneen varsinkin\nkirkon rakentamista niiden asuinpaikalle hävittäen yöllä sen, mitä\npäivällä saatiin aikaan. Tällaisen meidänkin maassamme tunnetun tarinan\nAntti Lizelius on muistiinmerkinnyt Mynämäessä jo 1700-luvulla:\n\n\"Ainehet olit tuodut mainitulle Suojoen nurmelle sille kodiximelle eli\npaikalle, johon Saarnahuone piti istutettaman, ja ruvettin myös\nhakkaman ylös seiniä. Mutta mitä tapahtui? Kaikki mitä ikänä päivällä\nrakettin, se kukistettin yöllä sen jälkeen, nijn ettei tietty syypäätä;\nsentähden nousi nijnä epäuskoisina aikoina ylös luulohuuto, ettei\n_martauskapet_ eli _menninkäiset_ sallinet sille paikalle\nSaarnahuonetta rakennetta, jonka tähden he häiritzit sen työn\nyökukistamisella\" (Käsikirjoitus Mynämäen kirkonarkistossa).\n\nEräissä paikallistarinoissa kerrotaan myös, miten parempi kirkonpaikka,\nsamoin kuin talonpaikka Lapissa, löydettiin juhdan tai juhtien\navustuksella.\n\nKun Huittisten kirkkoa rakennettiin, niin hiidet hajoittivat yöllä sen,\nmitä päivällä saatiin tehtyä. Silloin ei tiedetty muuta keinoa kuin\nettä pantiin kirkon rakennuskivi rekeen, jonka eteen valjastettiin\nvalkoiset kaksoishärät ja annettiin niiden kulkea omin valloin. Siihen,\nmihin ne seisahtivat, rakennettiin kirkko (Kotiseutu 1917, 25; vrt. SM\n1897, 48; S II, 145).\n\nVehkalahdella oli aluksi ollut aikomus perustaa kirkko Reeringin\nkankaalle, mutta kun se, \"mitä päivällä rakennettiin, kaatui yöllä\nmaahan\", pantiin härkä valjaisiin ja päätettiin pystyttää kirkko siihen\npaikkaan, mihin härkä seisahtuu (Kotiseutu 1909, 23).\n\nSamanlaisia tarinoita, joissa härät näyttelevät tärkeätä osaa\nkirkonpaikkaa etsittäessä, on maamme länsiosissa liittynyt monen\npitäjän pyhäkköön. Nousiaisten kirkkoon kohdistuvana sellainen sisältyy\nmyös piispa Henrikin surmavirteen: \"Kuhunka härkä tauvonnevi, siihen\nkirkko tehtäköhön.\"\n\nHärän asemesta tavataan ori Orimattilan kirkon rakennustarinassa.\n\nSiihen aikaan kun Orimattila oli muodostunut seurakunnaksi ja sille\nruvettiin ajattelemaan kirkon rakentamista, niin aiottiin kirkko\npystyttää Pyörähtälän kylään, siinä kun ennestään oli olemassa pieni\nrukoushuone. Kirkon rakennus pantiin alulle, ja kun sitä oli\nrakennettu, niin sattui sellainen tapaus, että kirkko hajosi eikä\npysynytkään pystyssä. Seurakuntalaiset päättivät silloin etsiä\nkirkolleen sopivan paikan seuraavalla tavalla. He ottivat Pyörähtälän\nMattilan talosta oriin ja valjastivat sen sekä panivat hirren sen\nperään ja antoivat sen mennä niin kauas kuin se itse tahtoi, ja mihin\nse ensi kerran seisahtui, siihen katsottiin sopivaksi rakentaa kirkko\n(Kotiseutu 1914, 11. -- Anjala. J. Tyyskä 108. SKS).\n\nEsimerkkejä on myös siitä, että veden vietäväksi heitetty hirsi on\nosoittanut otollisen kirkonpaikan.\n\nKurulaiset kokoontuivat Vankavedellä sijaitsevaan Onnian saareen ja\ntyönsivät sieltä hirren järveen tuulen ajeltavaksi. Hirsi ajautui\nKeihäslahden pohjukkaan, johon kirkko rakennettiin (Kotiseutu 1934,\n92).\n\nKun kirkko rakennettiin, pantiin hirret veteen ja työnnettiin selälle,\nminne tuuli vei hirret, sinne kirkko rakennettiin (Veskelys. Omat\nkok.).\n\nVielä edullisempi keino lienee ollut pyhimystenkuvien veteen\nheittäminen. Niinpä Vesilahdella heitettiin vanhasta palaneesta\nkirkosta pelastetut Johanneksen, Jaakopin ja Pietarit kuvat järveen ja\nsanottiin:\n\n    Kunne kuvat kulkekohon,\n    sinne kirkko rakettakohon.\n\nOhjaamattomien juhtien osoittamasta kirkonpaikasta on tarinoita\nmuistiinpantu myös Skandinaviassa, Baltian maissa ja monin paikoin\nmuualla Euroopassa. Vastaavat tavat pakanallisilla votjakeilla\nviittaavat esikristillisen ajan perintöön. Vesistöjen varsilla on\nveteen heitetyllä hirrellä tai ainoastaan lastulla, niin kuin\nKaisa Vilhusen tiedonannossa, ollut sama merkitys. Jo Islannin\nvaltaajien kerrotaan työntäneen mereen vanhan kodin pyhät pylväät\n(_ondvegissulur_), jotta ne rantaan ajelehdittuaan osoittaisivat\ntulokkaille otollisen paikan. Myöhemmin on Islannissa samoin kuin\ntarinain mukaan Suomessa etsitty edullista kirkonpaikkaa veteen\najelehtimaan asetetun hirren avulla. Tähän yhteyteen on luettava\nseuraava Anjalassa kuultu Muhniemen kylän syntytarina.\n\nKun Kuusankoskessa asumukset alkoivat käydä ahtaiksi, niin muutamat\nmiehet tahtoivat sieltä muuttaa pois. Mutta he eivät tienneet, minne\nheidän piti lähtemän, pohjaan vai etelään. Kun asiaa pohdittiin, niin\npäätti muudan _Muhonen_ niminen mies 'laittaa matkansa' Kymijoen\nmukaan. Muhonen teki puusta ukon. Kun se oli valmis, hän kokosi\ntavaransa ja jakoi ne vaimonsa, poikiensa ja itsensä kannettaviksi. Kun\nkaikki oli valmiina matkaa varten, laskettiin puu-ukko veteen ja\npäätettiin ruveta asumaan, mihin puu-ukko pysähtyisi. Puu-ukon vei\nvirta monta peninkulmaa. Se seisahtui nykyisen _Muhniemen_ kohdalle.\nSiihen rupesi Muhonen rakentamaan taloa, minkä hän nimitti Ukkolaksi,\nja siitä on Muhniemen Ukkola saanut nimensä (Anjala. J. Tyyskä 95, 149.\nSKS).\n\nVarovaisuuden vuoksi on maahisia vielä pyritty erikoisin keinoin\nkarkottamaan vallatulta alueelta. Eräs sellainen meidänkin\nmaassamme hyvin tunnettu menetelmä on ollut _tulen tekeminen_. Jo\nmuinaisislantilaisilla tiedetään olleen tapana \"pyhittää maa\" (helga\nland) tulen avulla, ja sama tapa on kuulunut oleellisena osana\nsuomalaisten uudisasukkaiden maan \"pyhittämiseen\". Meriläinen (I, 4,\n1995) kertoo Vienan Karjalasta, että taloa perustettaessa oli ensiksi\ntehtävä tuli iskemällä se \"elävän puun taulaan\". Tulen kera kuljettiin\nsitten kolme kertaa \"pihamaan ympäri\" niin laajalta kuin pihamaata\nluultiin tarvittavan. Epäilemättä tähän toimenpiteeseen ryhdyttiin\nturvallisuuden vuoksi. Sitä osoittaa mm. lappalaisten sanonta: \"Jos\ntuntemattomaan paikkaan tekee tulen, tuli suojelee niinkuin enkeli,\nmuuten tulee pelotuksia.\"\n\nToinen melko yleinen toimitus on ollut terävän aseen tai kiven heitto\nvallatun alueen yli. Sellaisena tämä tapa vastaa täysin sitä\nmenettelyä, jota käyttäen maahisten karjat ja aarteet on uskottu\njoutuvan ihmisten haltuun. Myöhemmin on siitä sekä meillä että muualla\ntullut oikeustapa. Niinpä karjalaisen kansanoikeuden mukaan maaomistus\nulottui niityn äärestä niin pitkälle kuin sen laidasta voi kirveellä,\nviikatteella tai kovasimella heittää.\n\nMaahisten karkottamispyrkimyksiin liittyi niiden lepyttämisen tarve.\nVanha kansa katsoi, että uuden asuntopaikan omaksuminen edellytti siinä\nennen eläneiden tervehtimistä ja uhreilla suostuttelemista.\nR. von Becker kertoo, että kun oli tultu vieraaseen maahan tai\nasuntopaikkaan, piti, ennenkuin siihen jalallaan astui, uhrata\nmetallipala, joka heitettiin maahan sanoen: \"Terve maa, terve manner,\nterveemmät tervehtijät!\" Karjalassa on sanottu: \"osta maanhaltielta\nlupa, niin suat rauhan el'iäkses!\" Asuntopaikka oli siis samoin kuin\nhauta maan haltijalta _ostettava_. Sekä meillä että muualla on ollut\naivan yleisenä tapana asettaa raha rakennuksen nurkan alle. Niinpä\nSalmissa on rakennuksen peruskiveä pantaessa kaivettu kuoppa, johon\nennen kiven laskua on heitetty hopearaha sanoen:\n\n    Moamoni maahinen,\n    haltia huonehen,\n    ota hopia, anna onnea!\n\nSamoin Pulkkilassa kaivettiin maahan reikä, johon pantiin \"kolme\ntuntematonta rahaa\" ja painettiin umpeen \"vasemella kantapäällä\". Sille\nkohdalle tehtiin sitten \"huoneen eteläisin nurkka\". Vastaavaa tapaa on\nnoudatettu mm. Pohjois-Ruotsissa, jossa asuntopaikan \"ostaminen\" tai\n\"lunastaminen\" suoritettiin siten, että rakennuksen 'aurinkonurkan'\n(solknuten) alle asetettiin hopearaha, \"mitä suurempi, sitä parempi\".\nKerrotaan, että jos ostosumma miellytti paikan näkymättömiä asukkaita,\nne tulivat avustamaan jo rakennustyötä. Niiden kuultiin yöllä siellä\nnakuttavan ja sahaavan.\n\nNäistä maanalaisista olennoista, joilta asuntopaikka oli \"ostettava\",\non Pohjois-Ruotsissa käytetty nimityksiä _underjordiska, de osynliga,\nvittror_. Tosin paikoittain, esim. Ahvenanmaalla, missä raha on\nasetettu jokaisen nurkkakiven alle, on puhuttu \"haltijalle\nmaksamisesta\", mutta ilmeisesti \"haltijalla\" on tällöin tarkoitettu\njuuri maan haltijaa eli maahista. Samaa ovat suomalaiset epäilemättä\ntarkoittaneet sanoessaan, että näin \"saadaan hyvä haltija\" tai \"hyvät\nja rikkaat haltijat\" taloon. Maahisten eli maan haltijain on näet\nuskottu hyvitettyinä voivan suosia ja avustaa uuteen asuntoon\nsiirtyneitä ihmisiä. Paitsi peruskivien tai alimman hirren alle on\nrahaa joskus pantu muuhunkin rakennuksen kohtaan, esim. harjahirren\nalle.\n\nUudisrakennuksen valmistuminen ja siihen asumaan asettuminen edellytti\nmyös erinäisiä menoja. Jo Lencqvist mainitsee, että \"sen, joka muutti\nuuteen taloon, piti ensi kertaa siihen astuessaan ensiksi kumartaa joka\nsoppea kohti ja tervehtiä maanalaisia asukkaita, jos halusi talossa\nterveenä ja vahingoittumattomana elää, sekä uhrata niille suolaa,\nohrajuomaa ja leipää\". Jos joku uudessa kodissa pian sairastui, oli se\nmerkkinä siitä, \"ettei maan haltija pitänyt eläjistä\". Lasten itku ja\nmuu yöllinen melu saattoi niitä häiritä. Mutta erityisesti uskottiin\nmaahisten suuttuvan, jos kuumaa vettä valui niiden olinpaikkaan. Samoin\noli asian laita, jos joku \"vettään heittämällä tai muulla tavoin\nhäpäisi tai tahrasi maahisten asumusta\". Tällöin odotti rangaistus\ntaudin tai muun onnettomuuden muodossa. Inkerin Soikkolassa, jossa\n\"nimitykset kotihaltijas ja maahaltijas ovat nykyisen käsityksen mukaan\nidenttisiä\" ja jossa nimenomaan sanotaan, että asuinkartanossa elävä\nhaltija asuu \"maan sisässä\", on ollut tarkoin määrätty, miten missäkin\nkohden kartanonalaan sisältyvällä maalla saa käyttäytyä. Varsinkin oli\nhuolehdittava siitä, \"ettei maata sopimattomista paikoista tahrita\nulostuksilla yms.\" Talonväen velvollisuus oli valvoa myös vieraiden\nkäyttäytymistä.\n\nOn ymmärrettävää, että etenkin navetan tai tallin sijoituspaikka oli jo\ntästä syystä huolellisesti harkittava, jottei se joutuisi maahisten\npolun tai asuntopaikan kohdalle. Kukapa olisi halunnut jättää elukkansa\nniiden vihattavaksi? Käsitys, että maahisten huomio kohdistuu\nerityisesti karjoihin, on vallinnut useiden kansojen keskuudessa. Sen\nvuoksi kotieläinten viihtymisen ja menestymisen on katsottu riippuvan\nensi sijassa siitä, miten maahiset niihin suhtautuvat. Melko yleinen on\nollut usko, että maahiset mieluimmin suvaitsevat jotakin tiettyä\nkarvaväriä, joten siitä oli saatava selko, ennen kuin karjansuojaa\nruvettiin rakentamaan. Tällöin tutkittiin mm., näyttäyttyykö tietyn\nvärisiä hyönteisiä, joita pidettiin maahisten ilmenemismuotoina\npaikalla olevan kiven tai siihen varta vasten asetetun esineen alla,\nsillä sen väristen eläinten uskottiin paikalla parhaiten menestyvän.\n\nUudisasuntopaikkaa valittaessa on katsottava kiven alle. Minkä näköisiä\n(värisiä) eläviä on kiven alla, sen näköiset eläimet menestyvät\npaikalla (Kangasniemi. Kotiseutu 1915, 159).\n\nTallin sijalla on ennen sen rakentamista kesällä nostettava maan\nsisästä kiviä ja katsottava, minkä karvaisia eläviä niiden myötä\nseurasi. Sille paikalle tehtävässä tallissa menestyvät näiden karvaiset\nhevoset (Viitasaari. O.H. Moisio 4. SKS).\n\nKun navetta aiottiin rakentaa, nostettiin kiviä ja katsottiin, oliko\nniiden alla mustia pieniä kusiaisia. Se oli hyvä paikka (Kangaslampi.\nA. Lönnbohm 395. SKS).\n\nMihin aiotaan tehdä navetta, niin siihen paikkaan nakataan lauta, ja\nminkä näköinen toukka laudalle nousee, niin sen näköiset elukat siellä\nnavetassa menestyvät (Pyhäjoki. H.A. Nikki 220. SKS).\n\nHyvä navetan paikka on tutkittava niin että kaivaa maahan kolme kiveä\nja antaa olla kolme päivää koskematta. Kun sitten nostaa kivet ja alla\non eläviä, muurahaisia tms., niin tee siihen navetta, niin karja\nmenestyy (Vuokkiniemi. I. Marttinen 456. SKS).\n\nTulevan navetan kohdalle pantiin kalanperkauslauta muutaman viikon\najaksi, sen jälkeen tarkasteltiin, minkä värisiä hyönteisiä oli\nkerääntynyt laudan alle, sillä sen värisistä uskottiin maan isännän\npitävän (Repola. Omat kok.).\n\nHe kantavat kiviä paikalle, johon he aikovat rakentaa karjasuojan. Jos\nmuurahaisia pian sen jälkeen ilmaantuu kivien alle, on paikka hyvä\n(Ruijan suomalaiset. Qvigstad, LA 22).\n\nSamoin on karjalle suotuisaa asuntopaikkaa, joka sekin oli rahalla\nlunastettava, tiedusteltu Virossa, Lapissa, Ruotsissa, Saksassa ym.\nUskottiin, että sellaiset elukat, jotka maahisia miellyttävät,\nmenestyvät hyvin niiden hoidossa, kun taas toiset voivat joutua niiden\nahdistelun kohteiksi. Niinpä kun hevonen oli tallissa aamulla kovin\nvauhko, väsynyt ja hiestynyt, kuviteltiin maan haltijan ratsastaneen\nsen selässä kaiken yötä. Milloin jokin hevosen harja- tai häntäjouhet\nolivat kietoutuneet toisiinsa, mikä lienee erään ihotaudin aiheuttama\nilmiö, selitettiin senkin johtuvan paikan haltijan kujeista, vaikka on\nvaikea päättää, onko tätä alun perin pidetty suosion vai epäsuosion\nmerkkinä. Ruotsissa on sekä hevosen \"ajajaa\" että \"letittäjää\" sanottu\nmaraksi, josta päättäen kumpaakin ilmiötä on pidetty saman pahansuovan\nolennon mielenosoituksena. Sen aikaansaannoksia olivat lisäksi\neräänlaiset lehtipuiden tiheät oksasikermät (_marknut_). Painajaisen\nnimenä _mara_ eli _maara_ on kotiutunut meidänkin kieleemme. Marana\nsaattaa kuitenkin esiintyä joku muukin kuin paikan haltija.\n\nEnemmän kuin hevoset näyttävät lehmät läävässä olleen maahisten\narmoilla. Paitsi painajaisena niiden uskottiin ahdistavan elukoita\nmonella muullakin tavalla. Ne saattoivat mm. jyrsiä lehmän jalkoja,\nimeä siitä maitoa ja verta sekä turmella sen utareet. Tällöin maahisten\nkuviteltiin esiintyvän erinäisten navetassa näyttäytyvien eläinten\nhahmossa, joita ei sopinut surmata, sillä seurauksena siitä olisi muka\nollut lehmän tai jonkun perheen jäsenen kuolema. Eräät niistä olivat\nsuorastaan palvonnan kohteina.\n\nEnsi sijalla näyttävät olleen ns. _kotokäärmeet_, joita Lizelius (1775)\nkertoo rahvaan ruokkineen \"luullen, että jos nijtä loukattin, nijn\neläinten ei pitänyt menestymän\". Lencqvist yhdistää ne maahisiin\nsanoessaan: \"Tarhakäärmeitä (Colub. natr.), joilla on pesänsä\ntunkioissa, kunnioitetaan myös kuten maanalaisia pikkuihmisiä ja niille\npannaan eteen maitoa ja voita.\" Tarhakäärmeen muinaista merkitystä\nkansamme elämässä osoittaa jo sen nimitysten moninaisuus. Olinpaikan\nmukaan sitä on sanottu _koto-, kartano-, asuma-, tontti-_ (vrt. ruots.\ntomtorm) tai _rouskäärmeeksi_ (roudet = lehmänsija navetassa),\nruokinnan alaisena taas _elätti-, syötti-, ruokko-, lyyli- tai\npalveluskäärmeeksi_. Tarhakäärmeen ruokkimisesta Varsinais-Suomessa\nkerrotaan jo 1686 eräässä käräjäinpöytäkirjassa. Siinä mainitaan näet,\nettä muudan Kirsti-niminen vanhus, joka noin kuusikymmentä vuotta\nsitten oli ollut paimentyttönä Sauvon pitäjässä, oli tällöin lehmää\nlypsäessään nähnyt, miten isännän tytär kaatoi navetassa olevaan\nkaukaloon maitoa ja miten jostakin karsinasta heti ilmaantui käärmeitä\nsitä juomaan. Vanhus kertoi lisäksi, että kun hän eräänä kesänä lypsi\nlehmää tarhassa, tuli kiulun ääreen suuri käärme, jonka hän\nsäikähtyneenä surmasi seipäällä. Muutama päivä sen jälkeen kuoli\ntalossa härkä ja lehmä, jonka vuoksi emäntä torui häntä selittäen\nonnettomuuden johtuneen siitä, että hän oli lyönyt käärmeen kuoliaaksi.\n\n_Sammakko_, jota Savossa ja Karjalassa sanotaan pidetyn maitoastioissa,\njotta se säilyttäisi maidon puhtaana ja raikkaana, ja jota navetassa\nasustavana nimitettiin Inkerissä \"lääväkonnikkaiseksi\" ja Suistamolla\n\"maan ja läävän haltijaksi\", on näytellyt omalaatuista osaa myös\nruotsalaisten ym. kansojen keskuudessa. Sen suhdetta maahisiin\nosoittavat ruotsalaisten siitä käyttämät nimitykset _underbyggare_ ja\n_bovätte_. Ruotsissa sen uskottiin imevän maitoa, vieläpä vertakin\nlehmistä ja vuohista sekä tuottavan tauteja ihmisiin ja eläimiin.\nÅngermanlandissa on ollut tapana suostutella navetoissa näyttäytyviä\nsammakoita maitouhreilla. Samoin on ollut asian laita Suomessa.\n\n\"Kuukkaria\" (sammakkoa) ruukataan pitää navetassa ja maidolla\njuotetaan, ja kun se siinä oppii olemaan, niin se siellä pysyy\n(Pihtipudas. Gummerus & Ränni 284. SKS).\n\nSammakon suhdetta maahisiin osoittaa lisäksi Vienan Karjalassa\nmaahistautia parannettaessa luettu loitsu, joka alkaa sanoilla (I, 4,\n732):\n\n    Maast' on maahinen kotosin,\n    maan vihoista, veen vihoista,\n    sammakon salavihoista.\n\nMuista maahisen eli maanhaltijan ilmenemismuodoista mainittakoon\n_sisilisko_ sekä sitä yleisemmin kansamme uskomuksissa esiintyvät\n_kärppä ja lumikko_, joiden kuviteltiin suosivan vain näiden värisiä\nelukoita, mutta kiusaavan muita ajaen, pistäen tai pureskellen niitä.\nVarsinkin lehmän utarien pöhöttymisen katsottiin johtuvan niistä.\nPaikoittain on maanhaltijaa kuviteltu myös _kissan_ muotoiseksi,\njommoisena sen on nähty pyörivän navetassa lehmien ja lampaiden\nympärillä. Samaan ryhmään kuuluvat vielä _päästäinen, myyrä ja hiiri_,\njotka ruokaa etsiessään yleensä pyrkivät ihmisten karjasuojiin,\nvilja-aittoihin ym.1\n\nMilloin jonkin kotieläimen havaittiin joutuneen paikalla asuvien\nmaahisten vihoihin, oli se myytävä muualle tai teurastettava. Koko\nkarjan kärsiessä navetta oli siirrettävä toiseen paikkaan. Sitä ennen\nyritettiin kuitenkin maanhaltijaa lepyttää rukouksilla ja uhreilla.\nNiinpä Pohjanmaalla Kärsämäessä on muistiinpantu seuraava rukous (XII,\n1, 3688, vrt. VII, 5, 50, I, 5, 1618):\n\n    Pyhä perttehen pitäjä,\n    alla palttehen asuva,\n    anna rauha raavahille,\n    sontareisille sovinto!\n\nEtenkin kun karja ensi kerran sijoitettiin uuteen navettaan tai uusi\nelukka tuotiin taloon, oli maahisille vuoltava hopeaa.\n\nSalmissa niitä suostuteltiin sanoen:\n\n    Maan isännät, maan emännät,\n    ottakaa hyväks nämä ziivatat (elukat)!\n\nVanha kansa ymmärsi myös osoittaa niille kiitollisuutta karjan osaksi\ntalven aikana tulleesta huolenpidosta. Kun maahisten uskottiin\nesiintyvän metsässä muurahaisten muodossa, niin huomio kiintyi juuri\nniihin lehmien laitumella ollessa. Pohjois-Karjalassa oli keväällä\nlehmiä metsään laskettaessa tapana panna raha muurahaispesään sanoen:\n\n    Kun katot katoksen alla,\n    niin hoia hongikossa!\n\nKiteellä kerrotaan emännän tehneen tällöin \"metsänhaltialle uhriksi\"\npienen leivän, jommoinen kädessä karja kierrettiin ja joka sitten\nvietiin pellon päässä olevaan muurahaispesään ja haudattiin sinne.\nSamalla luettiin mm.:\n\n    Mehän kultanen kuningas,\n    mehän hippa halliparta,\n    kaho minun karjojani!\n\nPohjanmaalta taas on seuraava tieto: \"Kun karjan kanssa tultiin\nmetsään, vuoltiin hopeata rahoista tai hopeakaluista tai pantiin\nkokonaisia kappaleita, sen parempi, kolmeen tai yhdeksään\nkusiaispesään. Näin lahjottiin metsänhaltioita, jotteivät ne tekisi\npahaa karjalle.\"\n\nKiihtelysvaarassa keitettiin maitoakin vaskikauhassa ja vietiin\npullossa metsään, missä se kaadettiin muurahaispesään \"metsänhaltialle\nuhriksi\".\n\nNiistä vaurioista, joita mm. pedot ja pahansuovat ihmiset voivat\naiheuttaa metsälaitumelle lasketulle karjalle ja joita lukemattomilla\ntaioilla on pyritty ehkäisemään, on pelätyimpiä ollut maahisten\nmahdollinen elukkain ryöstäminen. Tätä tarkoitetaan, kun puhutaan\nkarjan joutumisesta \"metsän peittoon\" tai \"hiiden kätköön\". Paikoittain\nsanotaan myös, että \"metsä ottaa\", \"pidättää\", \"pitää\" kadonneen\nhevosen tai lehmän. Samaa merkitsevät sanat \"maa peittää\". Ei voi olla\nepäilystäkään siitä, että \"metsällä\" tai \"maalla\" on tällöin ymmärretty\nniiden alla asuvia olentoja, joiden on uskottu voivan anastaa ihmisten\nomaisuutta. \"Metsän\" ohella mainitaankin karjan kätkijänä\n\"metsänhaltija\", \"metsänemäntä\", \"metsähinen\" tai \"metsänväki\" samoin\nkuin Pohjois-Suomessa \"maan\" ohella mainitaan \"maahiset\" eli\n\"maahiaiset\", jota nimitystä vastaa Pohjois-Ruotsissa samassa mielessä\nkäytetty \"underjordiska\". Nimenomaan maahisten uskotaan Lapissakin\nanastavan ihmisten poroja.\n\nKäsitys, että metsänpeittoiset elukat joutuvat tällöin maanalaiseen\nmaailmaan, kuvastuu lukuisista muistiinpanoista. Niinpä Pudasjärvellä\nluullaan sellaisen lehmän olevan \"turpeen alla\". Pihtiputaalla on\nkadonnutta elukkaa etsittäessä lyöty maahan pihlajanoksalla ja sanottu:\n\"päästä irti nyt!\" Kuva, jossa akka pieksää maata lehmikujan suussa,\nesittää tämän taian Taivalkoskelta. Tunnettua on myös \"metsän peittoon\"\nkadonneen lehmän houkutteleminen huutamalla sitä maasta koholle\nnostetun puunjuuren tai päistään maassa kiinni olevan turvevyön eli\n\"maakengän\" alatse. Merijärvellä kerrotaan, miten muudan muori tällöin\ntonki kepillä puun juuria, painoi reiän maahan, asettui siihen\nmahalleen, pani suunsa reiän kohdalle ja kutsui kaipaamaansa lehmää.\nLisäksi mainitaan, miten \"isäntä näki kaukaa, kun pienet männynnäreet\nheilu, lehmä lähti mäntypuskasta liikkeelle ja niin tuli lehmä kokonaan\nnäkösälle, tosin laihana, hoikkana ja kurjan näköisenä\". Juvalla on\nsanottu: \"Maa, maa, avaa kitasi ja anna minun omani pois!\" Sortavalan\nseuduilla on selitetty, että \"vasikan ammuminen kuuluu silloin jostain\nniinkuin maan alta\". Noormarkussa taas kerrotaan, että \"mettän neitty\"\nvoi viedä lehmät \"johonkin kallioon sisälle\", josta päästyään \"niiden\nutaret on niin tyhjät, kuin olisi juuri lypsetty\".\n\nMillaisia nimityksiä näistä karjan kätkijöistä onkin käytetty, edellä\nmainitut esimerkit osoittavat selvästi, että ne kuuluvat maanalaiseen\nmaailmaan. Muista muistiinpanoista huomaa lisäksi, että kysymyksessä\nolevat olennot esiintyvät ihmisten uskomuksissa juuri maahisten\nilmenemismuodoissa. Etenkin muurahaiset ovat tällöin olleet sekä\nlepyttelyn että ahdistelun kohteina. Hyvin yleistä on ollut, että\nkadonneen lehmän etsijä on vienyt rahan muurahaispesään. Iisalmella on\nnäin meneteltäessä sanottu: \"Tuon annan, jos tuot pois Tuonikkini,\nannat pois Annikkini!\" Muhoksella on vuoltu hopeata kolmeen\nmuurahaiskekoon sanoen:\n\n    Mielly metsä, kostu korpi,\n    taivu entinen tapio\n    omiani antamaan,\n    karjojani kaitsemaan!\n\nMuurahaiskekoon on vuoltu hopeata myös sen jälkeen, kun lehmä on\nlöytynyt metsän peitosta.\n\nVielä enemmän on tietoja karjan anastajain ahdistelusta, jotta ne\nlaskisivat luotaan pidättämänsä elukan. Niinpä Leppävirroilla kerrotaan\nsidotun kolme suurta muurahaista keskeltä \"hienommasta paikasta\"\npunaisella langalla ja ripustetun kolmessa kohdin karjapolulla yhteen\ntaivutettujen vesojen latvaan, yksi kuhunkin kohtaan. Enossa mentiin\nkolmen tien risteykseen, jossa olevasta näreiköstä otettiin muurahainen\nja sidottiin lankaan. Tällä langalla kiinnitettiin sitten kolme\nkuusennärettä yhteen. Nurmeksessa etsittiin muurahainen \"pihasta tai\nkarjatieltä ja solmittiin punaisella langalla niin löyhään, jottei\nkuole\". Sitten se pantiin yksikantaiseen leppään karjotien viereen\nsanoen: \"Päästä, mehtä, minun omani, niin päästän sinun omasi!\"\n\nEsimerkkejä on myös siitä, että muurahainen tai kolme eri keoista\ntuotua muurahaista on suljettu jonnekin, kunnes kadonnut kotieläin on\nilmestynyt. Tämä muurahaisten vangitseminen (esim. avaimen putkeen)\nmerkitsee epäilemättä itse metsänväen vangitsemista, josta nimenomaan\nsanotaan, että se \"erinomattain asustaa muurahaispesissä\".\n\nKiintoisin vanhan kansan tapa on ollut muurahaisen lehmän kääriminen\npunaiseen lankanippuun ja sen asettaminen kadoksissa olevan lehmän\nparteen sanoen: \"En päästä, ennenkuin lehmäni löytyy!\" Kun lehmä on\ntullut kotiin, on laitos purettava. \"Muurahaisen lehmäksi\" rahvas\nnimittää kirvaa eli lehtitäitä, jonka kahdesta lehmän nisää\nmuistuttavasta putkesta muurahaiset imevät makeata eritysnestettä.\n\nMuurahaisiin kohdistuvista rankaisukeinoista mainittakoon näytteeksi\nvielä eräät muurahaiskeon ääressä toimitetut taiat. Pielisjärvellä\nlehmä pyrittiin päästämään \"metsän peitosta\" siten, että \"punainen\nrihma kierrettiin muurahaispesän ympärille niin tiukkaan kuin se\nsuinkin kesti\". Pohjanmaalla sidottiin muurahaispesän vieressä kasvavan\nkolmen nuoren kuusen tai männyn latvat yhteen pesän päällitse, minkä\njälkeen vielä pesää piestiin varvuilla ja sanottiin:\n\n    Metän piijat, metän poijat, -- --\n    antakaa pois minun karjani,\n    niin minäkin annan teijän omanne!\n\nSama tapa on ollut tunnettu Pohjois-Karjalassa, missä kolme närettä on\nsidottu yhteen muurahaispesän ylitse ja sitten lyöty sitä ristiin\nyksikantaisella pihlajalla sanoen:\n\n    Rauhio, metsän isäntä,\n    onko lehmät tallessasi?\n\nSamanlaista \"metsän sitomista\" on harjoitettu metsäpoluilla, etenkin\nkolmen tien haarassa, maakiven päällä ym., missä maanalaisten olentojen\non uskottu vaeltavan tai asuvan. Maahisia sitova voima on ollut myös\nns. _osmonsolmulla_, jommoinen pantiin karjapolulle, polkujen\nristeykseen tai muurahaispesään. Kiimasjärvellä lausuttiin näin\ntehtäessä: \"Saata pois elukat!\" Luusalmelta on tieto että\n\"_viisikantakin_ tarkoittaa metsähiitten väen sitomista\".\n\nSamoin kuin muurahainen on sammakko maahisen ilmenemismuotona joutunut\nkotieläimen kadotessa rangaistuksen kohteeksi. \"Metsä kytketään\" näet\nmyös siten, että sammakon vasen takajalka pannaan pihlajapihtiin pitäen\nsilmällä, että sammakko pysyy elossa. \"Sittenkuin elävä löytyy, niin\nsitten pitää käydä päästämässä.\" Vielä ankarampi tapa kuvastuu\nseuraavassa Pohjanmaalla tehdyssä muistiinpanossa: \"Metsänpeitosta\npäästettäessä on otettava suvikuntainen paju ja tulisia hiiliä ja\nsitten sammakkoa piiskattava niiden hiilten päällä lehmän polulla.\nSiten pitäisi lehmän päästä vapaaksi.\"\n\nEdellä mainitut sitomiset oli suoritettava päivänlaskun jälkeen yön tai\nenintään kolmen yön ajaksi, jonka jälkeen siteet oli purettava. Jollei\nkadonnut eläin sinä aikana palannut, ei sen menettäminen voinut vanhan\nkansan käsityksen mukaan tällöin olla maahisten vika. Tavallisesti\nniitä pyydettiin päästämään pidättämänsä karja jo ennen päivän\nnousemista, koin Jumalan koittamista.\n\nSamoin kuin kotieläimet voivat ihmisetkin joutua metsänpeittoon\nvarsinkin, jos sattuvat astumaan \"metsänhaltian polulle\", \"hiiden\njäljille\" tai \"hiiden saralle\". Rukajärveläisten kuulin kertovan, että\nhenkilö, joka on kulkenut \"metsällisen jälen poikki\", ei enää löydä\nkotiin. Aunuksessa hän kulkee \"karun jäljillä\". Vepsäläiset sanovat,\nettä hän on \"metshisen jälgille puutnu\". Virolaiset ovat uskoneet, että\nkun _kulmking_ 'kylmäkenkä', joka \"enimmäkseen vaeltaa metsissä\", on\n\"käynyt maan päällä\", voi joku joutua astumaan sen jäljille, jolloin\nhän, vaikka oma talo olisi silmien edessä, ei löydä kotiaan. Sama usko\non ollut Suomen ruotsalaisilla: \"han har gått i skogsrådans fjät\" tai\n\"går på trollspår\", eikä tämä kuvitelma, joka on vallinnut mm.\nvenäläisten keskuudessa, ole ollut tuntematon Ruotsissakaan.\n\nMonet esimerkit osoittavat, ettei tällöin, varsinkin kun näin voi\nsattua aivan kotinurkilla, ole kysymys suureen metsään eksymisestä,\nvaan outoon olotilaan joutumisesta, jossa kaikki on toisin kuin meidän\nmaailmassamme. Niinpä Kuusjoella, Varsinais-Suomessa selitetään, että\n\"tämä ei ollut tavallista eksymistä, vaan oli 'jottain paholaisen\nkonsti'\", sillä \"eksyneen silmässä 'koko mailm ol jemt toisketine'\".\n\"Silloin näkee kaikki paikat nurin päin\", sanotaan Sortavalan\nseuduilla. Jalasjärvellä on uskottu, että hiidenkätkössä oleva \"on\nsellaisessa paikassa, jossa kaikki on ylösalaisin eli väärinpäin tämän\nmaailman kanssa\". Samoin Merijärveltä saadun tiedonannon mukaan\n\"metsänpeitossa olevan ihmisen tila on niinkuin ois toisessa\nmaailmassa\", joten hän \"ei tunne tuttuja paikkoja, ei edes omaa\nkotiaan, kaikki paikat ovat toisin päin, nurin\". Ei voi olla mitään\nepäilystä siitä, että tuo \"toinen maailma\" on _maanalainen_ eli sama,\nminne metsänpeittoiset elukatkin joutuvat. Sitä osoittaa mm.\nvienankarjalaisten käsitys, ettei ihminen metsänpeitossa ollessaan\nkastu, vaikka kuinka sataisi, vasta kun hän vapautuu ja \"alkaa löytää\nkotiin, hän alkaa kastua\". Näyttää siltä kuin se salaperäinen verho tai\nkalvo, jonka alapuolella tuo nurinkurinen maailma sijaitsee, olisi\ntäältä käsin läpitunkemattomampi kuin tuolta. Ainakin paikoittain\nvallitsee käsitys, että vaikkakaan omaiset eivät voi nähdä\nmetsänpeitossa olevaa, tämä silti näkee heidät, mutta ei voi ilmaista\nitseään eikä olinpaikkaansa. Kuitenkin kirkonkellojen kuminan on\nuskottu sinne kantautuvan, samoin karjan kutsujan äänen, jos tämä\nymmärtää huutaa sinne \"maakengän\" alatse.\n\nTällaisesta maanalaisen maailman kuvitelmasta, jossa kaikki on\nnurinpäin, jossa vasenpuoli on oikea ja oikeapuoli vasen ja josta\nesimerkkejä tavataan monien varhaiskantaisten kansain uskomuksissa,\njohtuu vanhan kansan käsitys, että metsänpeittoon joutuneen on ihmisten\nilmoille päästäkseen käännettävä pukunsa nurinpäin, niin että vasemman\nkäden hiha tulee oikeaan ja oikean käden hiha vasempaan käteen. Joskus\nriittää vain paidan kääntäminen tai kengän vaihtaminen jalasta toiseen.\nTällaiset uskomukset, jotka Vienan Karjalassa ja Aunuksessa ovat\nyleisiä, ovat olleet tunnettuja kaikkialla Suomenkin puolella.\n\nJos joku pahasti eksyi, hänen piti kääntää sukkansa tai jokin muu\nvaatekappale väärinpuolin, niin silloin hän selvisi eksyksistä\n(Paattinen. J. Kaijala. SS).\n\nJos joutui \"hiiden saralle\", oli vaatteet käännettävä (Siikainen.\nEmilia Myllymäki. SS).\n\nTakki oli käännettävä takaperin (Tyrvää. E. Kullaa 151. SKS).\n\nKun käänsi vaatteensa väärinpäin ja kiersi kolme kertaa puun ympäri\nvastapäivään, niin selkisi eksyjälle polut metsässä (Karvia. V.\nMatalamäki. SS).\n\nVasemman jalan sukka oli käännettävä nurin (Jaala. P. Rajajärvi. SS).\n\nPusero oli käännettävä takaperin (Ilmajoki. Olga Pihlaja. SS).\n\nVaatteet nurin ja takaperin päälle (Kiihtelysvaara. E. Keronen. SS).\n\nPiti kääntää vaatteensa nurin, etenkin paidan (Sortavala. J. Hyvärinen.\nSS).\n\nIhminen pääsi \"metsän lumoista\" kääntämällä päähineensä nurin\n(Pyhäselkä. Aino Ilmarinen. SS).\n\nTämän käsityskannan valossa selittyy, että myös henkilön, joka lähtee\nkadonnutta etsimään, on pukeuduttava nurin käännettyyn pukuun,\njommoisessa asussa yleensä uskotaan voitavan nähdä näkymättömän\nmaailman tapahtumia. Samasta syystä tulee \"metsän avaajan\" kulkea kotoa\nmetsään takaperin tai hänen on asetettava virsut jalkoihinsa\n\"takaperin\". Tuonpuoleisen maailman takaperoisuudesta johtuu lisäksi\nkäsitys, että jos sattuu kuulemaan metsänpeitossa olevan lehmän kellon\näänen, ei saa mennä ääntä kohti, vaan aivan vastakkaiseen suuntaan.\n\nSiihen kuvitelmaan taas, että kaikki tuonpuoleisessa maailmassa on\nylösalaisin, perustuu mm. Vermlannin suomalaisten käsitys, että\n\"eksyneen\" on asetuttava seisomaan päällään, jalat ylöspäin. Samaan\nuskoon Savossa viittaa metsänpeittoon joutuneen elukan vapauttaminen\nkääntämällä sen jalan jäljet nurin, niin että \"alapuoli tulee\npäällepäin\".\n\nMaamme länsiosissa, missä hiisien uskotaan asuvan vuorissa, kerrotaan\ntarinoita myös _vuoreen viedyistä_. Kun tämä kuvitelma on\nSkandinaviassa ollut erittäin yleinen, lienee se sieltä käsin saatua\nlainaa. Vuoreen vietyjen ja metsänpeittoon joutuneiden elämä on eri\npaikallisuuksista huolimatta ollut jotenkin samanlaista. Sanotaan, että\nniistä, jotka joutuvat toiseen maailmaan, elämä siellä saattaa tuntua\nmieluisalta, varsinkin jos sattuu \"metsänhaltijan\" häihin, jossa\ntarjotaan kaikenlaisia herkkuja. Tosiasiallisesti tuonpuoleisen\nmaailman ruoka on kuitenkin pelkkää roskaa, jäkälää, hevosen lantaa ym.\nSen vuoksi maahisten mailta päässyt henkilö on aina ollut heikon ja\nhuonon näköinen. Tällaiset kuvitelmat ovat kansainvälisiä. Niin\nturhanpäiväisiltä kuin nuo metsänpeittoon liittyvät uskomukset\ntakaperoisine ja ylösalaisine maailmoineen meistä näyttävätkin,\nedustavat ne uskonnontutkimuksen kannalta erittäin tärkeätä ja\narvokasta muinaisperintöä. Muussa yhteydessä ei kansamme olekaan\nsäilyttänyt yhtä selvää kuvaa maanalaisesta maailmasta. Vertailun\nvuoksi mainittakoon, että tällaisen ylösalaisen ja takaperoisen\nmaailman ovat tunteneet mm. samojedit, joiden T. Lehtisalo kertoo\nuskovan, että se täysin vastaa maanpäällistä, mutta että siellä kaikki\non päinvastoin kuin täällä. Niinpä ihmiset kulkevat siellä jalat meidän\njalkojamme vastaan. Samoin puiden latvat ja telttojen katot ovat\nalaspäin meidän kannaltamme katsoen. Samanlaisesta lappalaisten\nmaanalaisesta maailmasta puhuu jo Nicolai Lundius mainitessaan\ntainnostilasta heränneen noidan kertoneen, että hän oli käynyt \"maan\nalla\" ja että siellä asuu \"kansa, joka kulkee jalat meidän jalkojamme\nvastaan\".\n\nKysytään, miten tällainen perin kummallinen kuvitelma on saattanut\nsyntyä. Tavallisesti on maanalaisen maailman selitetty perustuvan\nhautaamistapaan. Kun kuolleiden ruumiit kätketään maahan, on se\n\"aiheuttanut\", Kaarle Krohn sanoo, \"käsityksen, että maankuori\nmuodostaa näkyväisen ja näkymättömän maailman välillä vallitsevan\nverhon\". Tämä tapa ei kuitenkaan voi selittää, minkä vuoksi kaikki\ntuonpuoleisessa maailmassa on ylösalaisin. Sitä paitsi tuo\nnurinpuolinen maailma sijaitsee Siperiankin kansojen uskomuksissa heti\nmaanpinnan alapuolella ikään kuin jonkin ohuen kalvon takana. Yhtä\nvaikea on sitä johtaa unien näkemisestä, vaikka unissa uskotaankin\nvoitavan liikkua myös maanalaisessa maailmassa. Mihin ihmisten huomioon\npuheena oleva kuvitelma siis saattaa perustua?\n\nOlen eräissä tutkimuksissani osoittanut, että sen aiheuttaja on ollut\n_peilikuva_, varhaisin tietenkin veden kalvossa nähty, jossa\nmaanpäälliset maisemat esiintyvät ylösalaisin ja jossa vasen puoli on\noikea ja oikea vasen. Tuskin voimme täysin ymmärtää tämän havainnon\nmuinaista merkitystä, mutta sen synnyttämät kuvitelmat ovat kansojen\nuskomuksissa säilyneet perintönä meidän päiviimme asti. Vain siitä\nselittyvät monet toisen maailman muuten selittämättömät salaisuudet.\nSen valossa ymmärrämme mm., miksi henkiolennot käyttävät vasenta kättä\noikean asemesta, josta esimerkkejä tarjoutuu eri tahoilta. Niinpä\nkoltat kuvittelevat, että 'maanalainen ihminen' (_madvuolash-olmo_) on\nvasenkätinen. Syrjäänit uskovat, että metsänhaltija toimittaa\ntehtävänsä vasemmalla kädellä. Samoin norjalainen P. Chr. Asbjorsen\nmainitsee teoksessaan Huldre-eventyr, että viulunsoittaja pitää\ntoisessa maailmassa (hos Tuftefolket) käyrää vasemmassa kädessä. Tästä\ntaas johtuu, että vasen käsi, jota Inkerissä on sanottu \"noitain\nkädeksi\", pääsee henkiin kohdistuvissa taioissa näyttelemään\nomalaatuista osaa samoin kuin ennen vanhaan maanalaisille uhrattaessa.\nJälkimmäisen tavan muistona on mm. roomalaisten tunnettu sanonta:\n_inferis manu sinistra immolamus pocula_ (maanalaisille uhraamme maljat\nvasemmalla kädellä).\n\nVain peilikuvan perusteella voimme ymmärtää myös, miksi metsänhaltijan\nnuttu on napitettu nurinpäin eli toiseen suuntaan kuin miesten puku\nyleensä. Syrjäänit sanovat, että \"metsänisännän\" tuntee juuri siitä.\nSama käsitys on ollut venäläisillä.\n\nSiitä taas, että katsojan takana oleva ympäristö on peilikuvassa\nedessäpäin, selittyy tuonpuoleisen maailman takaperoisuus.\nTodennäköisesti siihen perustuu myös käsitys, että henkiolento\nhavaitaan, samoin kuin ihminen näkee hahmonsa kuvajaisessa, aina vain\nedestäpäin, josta johtunee, että henkiolennon on kuviteltu kulkevankin\ntakaperin. Metsänneidon takaperoisen käynnin rahvas tosin selittää\njohtuvan siitä, että se haluaa salata \"ruman takaosansa\", mutta tämä\nosoittaa samalla, että metsänneito nähdään yleensä vain edestäpäin.\nTsheremissit sanovat, että hevonenkin, jonka selkään _owda_ nousee\nlaitumella, alkaa juosta takaperin.\n\nTähän yhteyteen kuuluu vanhan kansan sanonta \"metsä kääntää silmät\"\n(vrt. ruots. \"vänder syn\"). Näin kerrotaan tapahtuvan sille, joka\nsattuu astumaan metsänhaltijan takaperoisille jäljille, jolloin ihminen\nlähtee kulkemaan päinvastaiseen suuntaan kuin minne hänen olisi\nmentävä. Erittäin kiintoisa on kolttain käsitys, että myös, milloin\nihminen kauan katselee kuvajaistaan, hänen 'silmänsä kääntyy' (_tshalm\njorgale_), niin että hän sen jälkeen \"näkee edessäpäin sen, mikä\ntodellisuudessa on takanapäin\".\n\nMainittujen uskomusten syntyä valaisee omalta osaltaan vielä muudan\nvanha ja yleinen tiedustamistapa, nimittäin _veteen katsominen_, jota\nVienan Karjalassa on paljon käytetty mm. juuri silloin, kun pyritään\nsaamaan tietoja maahisten maille joutuneiden olinpaikasta.\n\nToisen maailman takaperoisuuden kuvittelu ei kuitenkaan ole pysähtynyt\nalkuaiheisiinsa. Sitä edelleen kehiteltäessä on tapahtumain\naikajärjestyskin tuolla tullut takaperoiseksi. Niinpä hiidenneito\nsuorittaa samojedinoidan laulussa ensin päänsä kampauksen ja vasta\nsitten hajoittaa hiuksensa.\n\n\n\n\nRUOKAUHREJA MAAHISILLE\n\n\nChristian Lencqvist (1782) mainitsee, että maahisia eli maanalaisia\npikkuihmisiä, joiden uskottiin asuvan puitten, kivien ja rakennusten\nkynnysten alla, piti monenlaisilla lahjoilla suostutella. Niinpä joka\nkerta kun olutta pantiin tai leipää leivottiin, oli niille annettava\nesikkoantimet (primitiae). Sopimatonta oli niiden unohtaminen etenkin\npitoja ja juhlia vietettäessä.\n\nEric Castrén kertoo jo lähes 30 vuotta aikaisemmin (1754) puhuessaan\nkekrin vietosta Kajaanin läänissä, että jotkut panivat juhlan\naattoiltana ruokaa ja juomaa navettaan karjan menestykseksi ja talliin\nhevosonnen vuoksi, jotkut taas suurten puitten alle ja suurten kivien\nääreen pelloille ja metsiin, jotkut kaikkiin näihin paikkoihin.\n\nOn ilmeistä, että ne puut, joiden alla Lencqvist sanoo maahisten\nasuneen ja joiden alle hän samoin kuin Eric Castrén kertoo asetetun\nuhreja, tarkoittavat ns. pitämyspuita, joista muistoja on kauimmin\nsäilynyt maamme itäosissa. Lisäyksissä, joita A.I. Arwidsson on\nliittänyt julkaisemansa saksalaisen historiantutkijan Fr. Rühsin Suomea\nkäsittelevän teoksen toiseen ruotsinkieliseen painokseen 1827, sanotaan\ntällaisia _uhrikuusia_ olevan \"vielä jäljellä jokaisessa talossa\nKarjalan etäisimmissä metsäseuduissa\". Samoilta ajoilta on Reinhold von\nBeckerin tiedonanto, että näitä palvonnan alaisia puita oli \"talojen ja\nlähteiden läheisyydessä sekä pelloilla\" ja että niiden kaatamista\nkavahdettiin, \"koska jumaluuden, joka asui niiden ääressä ja juurien\nalla, uskottiin tekevän sen ihmisen, joka rohkeni kaataa _pitämyspuun_,\nmielisairaaksi tai raajarikoksi\". Tietenkin näitä pakanuuden perintöjä,\njotka varsinkin uskonpuhdistuksen jälkeen herättivät kiusallista\nhuomiota, on mahdollisuuksien mukaan pyritty hävittämään. Siitä kertoo\nmm. Turussa 1772 ilmestynyt sanomalehti, jossa mainitaan, miten Paavo\nLyytikäinen, sittemmin Kuopion lukkari, kaatoi Savossa v. 1656:n\nvaiheilla useita pyhiä puita ja puistoja.\n\nKaikista kirkonmiesten varoituksista ja uhkauksista huolimatta kansan\noli vaikea luopua vanhoista tavoistaan. Niinpä Uuteen Suomettareen 1881\n(n:o 117) painetussa kirjoituksessa \"Pitämyspuita Mikkelin\nkihlakunnassa\" luetellaan useita vielä tällöin olemassa olleita\nuhripuita ja samalla mainitaan, että \"pakanuuden aikana oli joka\ntalolla oma pyhä puunsa, jonka juurella uhrattiin maistiaisia kaikesta,\nmitä talossa keitettiin\".\n\nUseimpien tiedonantojen mukaan toimitettiin pitämyspuille määräaikaisia\nuhreja syksyllä, mutta eräät esimerkit osoittavat, että niitä on\nmuistettu muinakin vuoden aikoina. Niinpä Arvidsson mainitsee, että kun\nlaskiaisaaton iltana syötiin siansorkista keitettyä \"sylttyä\",\nkerättiin kaikki luut erittäin huolellisesti ja vietiin \"uhrikuusen\nluokse\". Enonkoskelta taas on tieto, että Mutikkalan kartanon\npihamaalla olleen koivun ääreen, joka oli uhripuu, kannettiin\nruokatavaroita paitsi keyrinä myös keväällä \"pääsiäisen aikaan\".\n\nKevään merkkipäivistä huomattavin oli Yrjönpäivä, jolloin Karjalassa\naloitettiin nim. kevätkalastus. \"Jyrkinä jyräys kalamiehen kattilassa.\"\nPolvijärvellä oli tällöin tapana viedä ensimmäiset kalat pitämyspuulle\ntai keittää ensimmäinen kala-ateria tuohisessa ja syödä se pimeän\naikana pitämyspuun juurella. Kun Yrjänä ei kuitenkaan ole ollut\nkalastuksen suojelija, on ilmeistä, että puheena oleva esikkouhri on\nliittynyt tähän kalenteripäivään vain sen vuoksi, että kevätkalastuksen\nkatsottiin niihin aikoihin alkavan. Vanhaa kantaa kuvastavat sekä\nuhripuu että yöllinen uhri. Siitä taas, että Yrjönpäivä oli\nItä-Suomessa samalla karjanlaskupäivä, selittyy Gananderin maininta,\nettä tällöin \"uhrattiin maitoa tai kokonaisia piimäkulhoja tiettyjen\npyhitettyjen puitten alla metsiköissä\".\n\nPäivänä, jolloin lehmät keväällä laskettiin laitumelle ja joka\nlisäksi oli kynnön aloitusaika, pantiin Rantasalmella munamaitoa\n\"posliinikuppiin\", jonka laidalle vielä asetettiin hopeinen lusikka, ja\nvietiin pihlajan juurelle uskoen, että \"haltia kävisi kupista\nsyömässä\". Vienan Karjalassa kannettiin keväällä kylvöpuuron tähteet\nperheväen syötyä pitämyspuun juurelle \"maanhaltialle uhriksi\".\nSäämingissä taas kerrotaan, että Turtiaisen talossa vietiin suurelle\npalvontapuulle, joka oli pellon keskellä, juhannuksena \"eri ruoat\".\n\nTärkein uhriaika oli kuitenkin syksyllä, jolloin peltotyöt päättyivät\nja metsässä ollut karja suljettiin navettaan. Tällöin oli\nköyhimmässäkin kodissa tapana teurastaa jokin kotieläin, useimmiten\nlammas. Mikonpäivään liittyen tämän uhriteuraan nimenä oli\n\"mikkelinpässi\", jommoiseksi se säädettiin jo karitsana ja jommoisena\nsitä varta vasten ruokittiin. Uhrieläimeksi pyhitettynä se sai pitää\nvillansa, jonka vuoksi sitä keritsemättömänä sanottiin \"villavuonaksi\".\n\nTämä tapa levisi uudisasukkaiden mukana myös Ruotsin\nsuomalaisasutuksille. Lauri Kettunen kertoo näet vermlantilaisen Kaisa\nVilhusen maininneen, että \"lammas lanattiin mikkelin keikkeiks\". Ja\nAbraham Hülphers kuvailee jo 1779, miten Tåsjön suomalaiset\nÅngermanlandissa teurastivat vuosittain joka talossa mikkelinä lampaan,\njoka syötiin kokonaan, mutta luut kerättiin ja vietiin uhriksi\n\"tiettyyn paikkaan\"; uskottiin, että täten voitiin suojella karjaa\npedoilta.\n\nTuo \"tietty paikka\", johon uhriteuraan luut vietiin, on Itä-Suomessa\nenimmäkseen ollut juuri pitämyspuun alla. Niinpä Savossa oli\nJousenniemen Sipilässä riihen takana \"uhrikoivu\", jonka juurelle joka\nMikonpäivä piti viedä pässin pää. Kaavilla pidettiin \"ensimmäinen\nkevätvuona villoineen koko kesä ja tapettiin mikkelin aamuna\". Vuonan\nveri laskettiin ja suolet haudattiin \"kasvattipuun juurelle\".\nPolvijärvellä kaadettiin tällöin lammaskeitosta osa uhripuun ääreen.\nMeriläinen kertoo Vienan Karjalassa tehdyn jo taloa perustettaessa\n\"ikuinen seurattava lupaus\", että \"vanhana mikkelinä\" keitetään lammas,\njoihin pitoihin kutsutaan niin paljon vieraita, että se tulee syödyksi\nkokonaan, mutta lampaan veri, luut, sisälmykset ja ruoan tähteet,\nvieläpä astiain pesuvedetkin viedään mikkeli-iltana talon uhripaikalle,\njossa haltija on unessa näyttäytynyt ja johon myöhemmin kasvava puu\n\"tulee olemaan se näkyvä, palveltava esine\". Paltamossa tekemässään\nmuistiinpanossa Meriläinen lisäksi huomauttaa, että kun oli luvattu\nteurastaa jokin elukka vanhana mikkelinä ja viedä sen veri ja\nsisälmykset uhripuulle, oli lupaus täytettävä, \"muuten häviää koko\nelos\".\n\nToinen syyskauden juhlapäivä, jolloin pitämyspuuta on muistettu, oli\nkekri eli pyhäinmiestenpäivä. Kertoohan Eric Castrén jo 1754, että\nkekrinä teurastettiin lammas ja että ruokaa ja juomaa vietiin juhlan\naattoiltana mm. suurten puitten alle. \"Kekrilampaista\" puhutaan useissa\nasiakirjoissa 1600-luvulta alkaen. Näyttää kuitenkin siltä kuin\nvillavuona olisi pitämyspuuta silmällä pitäen yleisimmin teurastettu\nmikkelinä, vaikka tietoja onkin siitä, että kekrinä vietiin uhripuun\nääreen osa kaikista juhlaruoista.\n\nTalon läheisyydessä oli suuri petäjä, jolle kekrinä oli annettava\nensimmäiset ruoat (Polvijärvi. Holmberg 474. SKS).\n\nTalon väki uhrasi sen (uhripuun) ääressä mikkelinä lampaan, kekrinä\nsyötiin talkkunaa sen juurella (Enonkoski. Otto Asikainen. SS).\n\nSotkamossa, Suonenvaaran Kilpelässä oli pihamaalla kolme isoa koivua ja\npyhiä pihlajia, sen aikaisia kuin talokin ja niin pyhänä pidettyjä,\nettei niistä oksaakaan saanut katkaista. Puiden juurille vietiin\nlehmästä ensi juustot ja maidot sekä kekrinä viinat ja kaikenlaiset\nruoat ja mikkelinä mikkelipässin luut (Paulaharju, KM 248 s.).\n\nPuhutaanpa pitämyspuille joulunakin suoritetuista uhreista.\n\nKoimäellä Heinävedellä oli ennen vanhaan pihassa pihlaja, jonka\njuurille vietiin kaikki joulumurut (Kangaslampi. Lönnbohm 151-2. SKS).\n\nUhripuut eli elättipuut olivat isoja puita pellon laidassa, niille on\nviety ruokaa pyhäinmiestenpäivänä ja jouluna (Mikkeli. T. Leikas. SS).\n\nSuomalaisen joulunvieton myöhäisperäisyydestä johtuu, ettei\npitämyspuiden kestitseminen jouluna liene Itä-Suomessa kovinkaan vanhaa\nperua. Sitä vastoin syksyllä toimitettu uhri voi palautua jo pakanuuden\naikaan. Tällöin se ei tietenkään ole ollut tiettyyn kalenteripäivään\nsidottu, vaan on riippunut pelkästään elinkeinollisista seikoista.\nSiihen viittaa mm. Polvijärveltä saatu tiedonanto: \"Vuodenalkajaisia\nvietettiin syksyllä, kun kaikki vuodentulot oli korjattu, ja silloin\nuhrattiin pitämyspuulle.\"\n\nKun vuodenalkajaisia vietettiin ennen vanhaan eri paikoissa eri aikoina\nsääsuhteista ja töiden edistymisestä riippuen, on ymmärrettävää, että\nsiihen liittyvät menot samoin kuin itse juhlan nimi _köyri_ eli _kekri_\novat myöhemmin saattaneet kiintyä missä mikkeliin, missä\npyhäinmiestenpäivään. Sellainen sanonta kuin \"köyri-ilta karjan\nkokuaa\", jolla on ymmärretty karjan navettaan sulkemista, on alun perin\ntuskin tarkoittanut pyhäinmiestenpäivää, vaikka karjaa onkin pidetty\nulkona etenkin kotilaitumilla vielä melko myöhään syksyllä. Sitä\nosoittaa mm. pyyntö, että pyhä Yrjänä panisi koiransa, so. metsän\npedot, kahleisiin \"suviöistä talviöihin\", talviöillä on näet\ntarkoitettu lokakuun 13.-15. p:n vastaisia öitä. Yleisin kesäpuuhien\npäättymisaika on sekä meillä että Skandinaviassa ollut mikkeli (29/IX),\njoka samalla vuoteen 1816 oli palkollisten muuttopäivä. Meikäläistä\nmikkeliä vastaa monissa suhteissa venäläisten _pokróv_, pyhän neitsyen\nesirukouksen juhla (l/X), josta Aunuksessa on sanottu: \"Pokrovana\nlehmät läävään, akat uunille, urohot ulkotöihin!\"\n\nMiten alun perin lieneekin ollut asian laita, on tietoja myös siitä,\nettä karjaa juhlittiin navetassa syömällä siellä keitos sekä mikkelinä\nettä pyhäinmiestenpäivänä. Kekrinä karjan onnen vuoksi vietettyihin\npitoihin viittaavat jo Agricolan sanat:\n\n    Käkri/ se liseis Carian cassuon.\n\nVanhin tunnettu laajemmin asiaa käsittelevä lähde, nimittäin\nRautalammin pitäjän käräjäin pöytäkirja 1699, ei mainitse mitään\ntiettyä kalenteripäivää noiden navettapitojen yhteydessä. Siinä\npuhutaan yleensä vain vanhan kansan syksyllä suorittamista menoista.\n\nSilloin syytti eräs sotaväen alapäällikkö puustellinsa isäntää Lauri\nHyvöstä Joutsensalmelta siitä, että tämä joka vuosi syksyllä teurasti\nlampaan maanhaltijan (tomterå) kunniaksi ja söi sen sitten yksistään\ntalonväkensä kanssa navetassa. Tämän johdosta Hyvönen tunnusti\nseuraavan tavan olevan vallalla koko pitäjässä. Kun talonpoika syksyllä\non viljansa leikannut, teurastaa hän lampaan talonväkeänsä varten ja\ntarjoaa sille saaduista ohrista pantua olutta. Mutta silloin hän on\nkiittänyt Jumalaa hänen siunauksestaan eikä mitään muuta maanhaltijaa.\nMyöskin läsnä oleva pitäjän rahvas todisti, että paikkakunnalla tällä\ntapaa viljan korjuun jälkeen kiitetään korkeata Jumalaa, taivaan ja\nmaan ylläpitäjää, tavallisilla rukouksilla ja virsillä. Mutta\nseurakunnan uusi kirkkoherra Aaro Hoffrén väitti paikkakunnalla\nvallitsevan juurtuneen pakanallisen tavan teurastaa syksyllä\nmaanhaltijalle lammas, syödä se määrätyssä paikassa, enimmäkseen\nnavetassaan oman kotiväen piirissä, sekä odottaa siellä iltaan saakka,\njolloin he heittävät luut ulos (Melander, Vir. 1932, 41 s.; vrt.\nJalkanen, Rautalammin vanhan hallintapitäjän historia, 205).\n\nArvattavasti uhriteuraan luut vietiin uhripuun juurelle. Mutta\nmainintoja on siitäkin, ettei vain vuotuisjuhlien uhriruoista, vaan\n\"kaikistakin juhlakeitoista\" oli sinne vietävä osa. Kangaslammilla\npantiin mukaan vielä \"leppänen lusikka\", Rantasalmella \"vadit ja\nlusikat\". Samoin Heinävedellä. Leppävirroilla kerrotaan pitämyspuulle\nviedyn \"joka vuoden laadusta eri ruokia ensi tipaus\".\n\nErilaisista esikkouhreista on tietoja eri tahoilta.\n\nÄitini kertoi minulle lapsena, kuinka hänen ukkinsa vei hiukan\nkaikesta, syksyllä saadusta sadosta, teuraseläimistä ym. kartanolla\nkasvavan puun juurelle ja samoin osia erämiehen saaliista toivoen\nsaavansa kaikesta vastakin runsaan sadon sekä karja- ja metsäonnea\n(Sonkajärvi. J. Mähönen. SS).\n\nUhripuulle kannettiin lehmän ensimmäinen juustomaito heti poikimisen\njälkeen sekä osa luonnontuotteista ja vedenantimista (Kontiolahti. E.\nEskelinen. SS).\n\nUudispuuroa ja -juustoa pantiin pahkakuppiin ja vietiin pellolle kuusen\njuurelle (Kaavi. Holmberg 389. SKS).\n\nHaasilassa Harjurannalla oli puu, jota syötettiin. Kun lehmä poiki,\nvietiin sille ensi maito ja niin ikään kaikista ruoista ensi ruoka,\nyksin suoloistakin, ennenkuin sitä ruvettiin käyttämään (Kangaslampi.\nLönnbohm 368. SKS).\n\nEnsimmäistä maitoa sanottiin juustomaidoksi. Se paistettiin uunissa\nsaviruukuissa. Kun maito oli paistunut, ei sitä saanut liikuttaa,\nennenkuin siitä oli viety maahiselle, joka oli pyhän puun juurella\n(Parikkala. M. Pajari 70. SKS).\n\nKun emäntä synnytti pienokaisen, vietiin heti ensimmäinen rintamaito\npuun juurelle. Ristiäisiin tapettiin vasikka, josta ensimmäinen\nveripuhallus laskettiin rautapataan ja vietiin puun juurelle. Hevosen\nja lehmän poi'ittua vietiin ensimmäinen maito sinne (Räisälä. Kotiseutu\n1917, 107).\n\nAljopuille oli viety 'kaikist ensimmäisist', esim. jokaisesta lehmän\npoi'innasta ensi maito, uudisviljaa ja -leipä, ensimmäinen vihta,\npellava- ja hampputuppu, ja lihapala teurastuksista (Iitti-Jaala. Aino\nOksanen, Vir. 1928, 32).\n\nPihkajuusto piti antaa pitämyspuulle. Näin tahdottiin maanhaltijoita\nkunnioittaa (Enonkoski. O. Asikainen. SS).\n\nEtenkin kantaneen lehmän ensi maito on melko yleisesti puun ääreen\nuhrattu. Meriläisellä on sellainenkin Vienan Karjalassa muistiinpantu\ntieto, että maitotippoja oli tipautettava \"joka tuorustaina\".\n\nTodennäköisesti kodin pyhää puuta on muistettu myös häiden aikana\nvarsinkin nuorikon muuttaessa aviomiehensä kotiin, koska siitäkin on\ntietoja olemassa, että kun piika tai renki tulee taloon, \"niin\nensimäisen ruoka-atriansa tähteistä pitää joka lajia viedä uhripuun\njuurelle ja vuolla hopeaa kolmen kuninkaan rahasta\". \"Silloin muan\nhaltia tietää, että se on talon väkeä.\"\n\nPitämyspuita on käytetty myös taianomaisiin tarkoituksiin. Niinpä\nKerimäen Honkavaarassa oli riihen luona vanha palvonnan alainen\nniinipuu, jonka turvissa tehtiin taikoja. Polvijärvellä oli pihakoivun\njuurella sekä uhri- että \"vaivasta päästämisen\" paikka. Samassa\npitäjässä Kopoilan talon maalla on Änäkäiskoivun oksissa nähty\npunalangoin solmittuja tinalehtiä. Korpilahdella vastasyntynyt lapsi\nkuljetettiin kartanokuusen ympäri. Liperissä oli koko kylällä yhteinen\npalveluspuu, jonka luona kävivät \"raskaat vaimot ja paskon silmästä\najajat\". Reinhold von Becker mainitsee pitämyspuista puhuessaan\nseuraavan loitsun:\n\n    Puun jumala, maan jumala,\n    kuusenjuurinen jumala,\n    peästä piikoo pintehestä,\n    vaimoo vatan veäntehestä!\n\nKysymyksessä olevista puista, jommoisina mainitaan koivu, raita, tuomi,\npihlaja, lehmus, kuusi ja petäjä, vanha kansa on käyttänyt monenmoisia\nnimityksiä: aljopuu, uhripuu, lyylityspuu, pitämyspuu, pihapuu,\nkartanopuu, elättipuu, kasvattipuu, istutuspuu, mutta usein sitä on\nsanottu vain 'puuksi'. Nimi \"istutuspuu\" osoittaa, että kodin pyhä puu\nsaattoi olla ihmisten istuttama. Meriläinen mainitseekin Sotkamosta,\nettä kun uutta taloa ryhdyttiin rakentamaan, piti metsässä nukkua\n\"ensimmäisellä tulella\" aivan \"kuin matkaanlähtijä kirves kainalossa,\npuukko vyöllä, kintaat kädessä, lakki päässä ja kengät jalassa\".\nTällöin \"unissa näyttäytyy maanhaltia ja missä se näyttäytyy, siihen\nkohti ei saa tehdä huonetta, vaan pitää istuttaa uhripuu\".\n\nPaltamosta on seuraava tiedonanto: \"Useimmassa tapauksessa elättipuu\nistutettiin.\" Istuttamisen toimitti se isäntä, joka talonkin rakensi.\nHarvinainen on maininta, että \"jos rakentajia oli useampia, esim.\nveljeksiä, istutti kukin veli oman puunsa\". Kaikki istuttivat kuitenkin\n\"samaa lajia\". Kuusi ja pihlaja mainitaan täällä olleen muita\nsuositumpia, Kiteellä taas kuusi tai koivu.\n\nViitasaarella oli Soskonniemessä vanha ja vankka kuusi, jolle oli\ntoimitettu uhreja useiden sukupolvien aikana ja joka perintätarun\nmukaan oli istutettu taloa perustettaessa. \"Kun ensimmäiset asukkaat\ntälle niemelle muuttivat ja rupesivat suojaa itsellensä kyhäämään\",\nSalmelainen kertoo (1852), \"istuttivat he ensimmäisen majansa viereen\nonnipuun, jonka viihtymisen eli kuihtumisen nojassa koko heidän elonsa\nja olonsa sillä paikkaa tulisi olemaan\".\n\nUhripuuta ei kuitenkaan ole aina istutettu, vaan sellaiseksi voitiin\nvalita myös \"jokin kasvava puu tai kokonainen pienempi metsikkö\".\nMeriläinen mainitsee että Pohjois-Karjalassa jätettiin taloa\nperustettaessa \"muudan hyönteä puunvesa kasvatiksi\". Sen piti olla\ntalontekijää nuorempi, sillä \"vanhempi ei rupea palvelemaan nuorempaa\".\nSamalla luvattiin, että mainittu puu \"saa kasvaa rauhassa, niin ettei\nkukaan leikkaa siitä yhtään oksaa\", muuten asianomainen \"saa kuolla\npahojen henkien lyömänä\". Niin ikään luvattiin antaa puulle mikkelinä,\nkekrinä ja jouluna samaa ruokaa kuin talossa syödään, jos puu \"varaa\nsen talon tulelta ja kaikenlaiselta vahingolta\". Meriläinen mainitsee\nlisäksi, että \"tällä puulla on omituinen haltia, joka sitte varjelee\ntaloa ja karjaa\" ja että \"sen haltia asuu sen puun varjossa\".\n\nKun jokin puu, joko varta vasten istutettu tai paikalla kasvanut, oli\npäässyt palvonnan kohteeksi, ei sille uhraaminen saanut keskeytyä, vaan\nse periytyi pyhänä velvollisuutena polvesta polveen. Ken sen laiminlöi,\nhäntä uskottiin jonkin vastoinkäymisen kohtaavan. \"Kun nuoret äkkiä\nlopettivat isien tavalla uhraamisen, he saivat kovasti kärsiä.\"\nPienemmätkin laimin lyömiset kostautuivat pian. Niinpä Paltamossa\nkerrotaan \"metsän peittäneen\" elukan, jollei emäntä muistanut viedä\n\"maitotippoja joka aamu uhripuun juurelle\". Tässä puhutaan siis jopa\npäivittäisistä uhreista.\n\nYhtä tärkeätä oli tietenkin pyhän puun suojeleminen. \"Ei kukaan\nuskaltanut elättipuulle tehdä pahaa, ei edes oksaa katkaista. Jos\nsattui, että myrsky kaasi puun juurineen, merkitsi se talon häviötä.\nJos puu katkesi, se ennusti isännän kuolemaa.\" Kodin pitämyspuu oli\nsiis samalla perhekunnan kohtalon puu. Salmelainen sanoo myös edellä\nmainitun Soskonniemen uhrikuusen ennustaneen \"kuolemantapauksia\". \"Sen\nlatvasta katkesi silloin aina oksa ja putosi maahan; kuta isompi oksa\nsieltä katkesi, sitä vanhemman tiettiin senkin olevan, jonka kuolemata\nkuusi ennusti. Niin olivat oksat puusta karisseet aina vähemmäksi,\nkuten sekin suku, jonka istuttama kuusi oli, ennätti jo hävitä, mutta\nvähää ennen vanhan muorin kuolemata, joka oli jo viimeinen sitä sukua,\nkaatui kerran kuusi itsekin.\"\n\nYksityisen kantaperheen ja -talon pitämyspuu saattoi näin ollen aikojen\nkuluessa tulla melko laajan kyläsuvun suojelun ja palvonnan kohteeksi,\njonka ympärille keräytyi \"koko kylän väki uhriruokia syömään\". Juuri\ntällaiseksi oli Viitasaaren Soskonniemen kuusi kehittynyt sille\nuhraavan yhteisön vähitellen kasvaessa. Kylän yhteisiä uhripuita\ntunnetaan muualtakin, esim. Polvijärveltä ja Liperistä. Myös\nKangaslammelta on maininta, että \"monta kylän päätä kantoi uhreja\nPitkäsäären Harjurantaa hallitsevalle uhripuulle.\" Ilmeistä on\nkuitenkin, että vain saman suvun jäsenet ovat osallistuneet noihin\nyhteisuhreihin. Toinen suku ei yleensä ole sekaantunut toisen suvun\nuhritoimituksiin. Niinpä Leppävirroilla oli Turusilla ja Könösillä oma\nuhripuunsa. Joskus puu on saanut sitä palvovalta suvulta nimensäkin\nkuten Änäkäiskoivu Polvijärvellä.\n\nKaikki edellä mainitut esimerkit ovat Itä-Suomesta. Kasvattipuita eli\naljopuita on tosin Länsi-Suomessakin vaalittu, mutta elävä\nkansanperinne ei kerro, että niille olisi uhrattu.\n\nOn yleinen tapa, kun uusi asuinrakennus rakennetaan, että sen ympäriltä\npuita pois hakattaessa jätetään siihen yksi puu kasvamaan, mikä puu\nsattuu olemaan sopivassa paikassa, tavallisesti kuitenkin pihlaja.\nUsein pihlaja myös istutetaan asunnon läheisyyteen, sillä vanha tapa\nvaati, että tämä puu piti olla kasvamassa kodin lähellä. Sitä kutsutaan\nnimellä kasvattipuu. Sen juurella ei tiedetä uhratun eikä muisteta,\nettä siinä olisi taikojakaan tehty (Kiikka. S. Seppälä. SS).\n\nTalon ympärillä kasvavia puita sanotaan aljopuiksi, joita ei saa\nvahingoittaa (Teisko. Lyyli Kuusniemi. SS).\n\nTäällä on kyllä vielä pidetty aljopuita kunniassa. Mitään uhria ei\nniille kuitenkaan viedä, ei ainakaan nykyisten tietojen mukaan\n(Viljakkala. H. Honkijoki. SS).\n\nPihlajapuita ei tavallisesti kaadettu kuin välttämättömyyden pakosta.\nNe jäivät tavallisesti kaikki kasvattipuiksi niittyäkin raivattaessa.\nOli myös tapana istuttaa kasvattipuita asuinhuoneiden lähelle (Jämsä.\nV. Nieminen. SS).\n\nAljopuu oli tunnettu. Se oli koivu tai voi olla muukin puu. Se\njätettiin asumuksen lähelle kasvamaan. Se oli kodin kaunistuksena\n(Ylöjärvi. K. Uusitalo. SS).\n\nKuitenkin on todennäköistä, että pitämyspuut ovat aikoinaan olleet\nLänsi-Suomessakin palvonnan kohteina. Rovasti Anders Gadolin kertoo\nPerniöstä 1753, että vielä silloin oli Metsänojan Paukun talon\npihamaalla suunnattoman suuri \"uhripuun kanto\". Paraisilta, tosin\nruotsinkielisten keskuudesta, on myös maininta, että \"tiettyinä päivinä\nkaadettiin maitoa taloa lähinnä olevan puun juurelle.\"\n\nSitä paitsi on huomattava, että samanlaisia talon ja perheen\nsuojeluspuita olivat mm. virolaisten _pelge- ja varjopuut_. Samoin\nlättiläisten tiedetään uskoneen, että talon haltija, _mahjas kungs_\nasuu tällaisen puun suojassa, jolle aika ajoin toimitettiin uhreja.\nSuomalaisten pitämyspuuta vastaa lisäksi, niin kuin jo Reinhold von\nBecker huomauttaa, ruotsalaisten _tomteträ_, jolla asuntopaikan mukaan\noli toinenkin nimi, _bosträd_. Asuntopaikasta johtuvat myös sen\nnorjalaiset nimitykset _butræ_ ja _tuntræ_. Yleisimmin tunnettu on\nruotsin _vårdträd_ 'haltijan puu'. Tätä nimitystä muistuttavat\nmerkityksensä puolesta norjan _vettetræ, vettebjork, tussebjork_ ym.6\n\nVerratessamme Skandinavian kansain pitämyspuuhun liittyviä uskomuksia\nja tapoja meikäläisiin huomaamme aivan silmäänpistäviä yhtäläisyyksiä.\nSamoin kuin meillä on edellistenkin keskuudessa uskottu, että perheen\nonni riippuu tästä puusta, jota ei mitenkään sovi vahingoittaa ja jolle\non ollut tapana toimittaa mm. m&itouhreja, vieläpä torstaisin kuten\nVienan Karjalassa. Samoin sille vietiin suurina juhlina, etenkin\njouluna, kaikenlaisia pitoruokia. Ruotsissa on pitämyspuuta käytetty\nmyös taianomaisiin tarkoituksiin. Mm. raskaiden vaimojen kerrotaan\nsyleilleen sitä synnytyksen helpottamiseksi.\n\nNämä yhtäläisyydet osoittavat selvästi, että puheena oleva puu on\nnäytellyt meillä ja Skandinaviassa aivan samanlaista osaa. Siihen\nkätkeytyvä arvoitus on näin ollen ratkaistava yhteisen aineiston\nperusteella. Ongelman ydin on tietenkin itse pitämyspuun aate ja\nalkuperä, joista tutkijat lähteiden runsaudesta huolimatta ovat tulleet\nerilaisiin tuloksiin. Martin P:n Nilsson on esittänyt ajatuksenaan,\nettä Ruotsin _vårdträd_niminen puu on \"sellaisenaan ollut\nyliluonnollisella voimalla varustettu\". Hän sanoo, että rahvas on tosin\njoskus kuvitellut kotia suojelevien maahisten tai tonttujen asuvan puun\nrungossa tai sen juurien alla, mutta \"tämä ei ole alkuperäinen\nkäsitys\", alkuperäisen käsityksen mukaan \"suojeleva ja siunaava voima\npiilee itse puussa\". Samaa kantaa on Wilhelm Mannhardt jo\naikaisemmin edustanut. Selittämättä jää kuitenkin, niin kuin Emil\nBirkeli huomauttaa, miksi puulle sellaisenaan, vaikka se olisikin ollut\npersonoitu, olisi viety ruokia.\n\nSuomalaiset ainekset osoittavat selvästi, ettei pitämyspuulle\nuhrattaessa ole alun perin tarkoitettu itse puun, vaan sen juurien alla\nasuvien olentojen suostuttelemista. Näitä olentoja ei tosin aina\nmainita, mutta monet esimerkit osoittavat, että niiden on uskottu\nolevan paikan entisiä eläjiä, jotka ilmestyvät uudisasukkaalle unessa\nja joille tämä jo rakennusta perustaessaan lupaa toimittaa tavanomaiset\nuhrit. Sanotaanpa vielä, että siihen kohtaan, jossa \"maanhaltija\"\nnäyttäytyy, \"ei saa tehdä huonetta, vaan pitää istuttaa uhripuu\".\n\nVaikka uhrin kohteena usein mainitaankin vain \"puu\" ikään kuin\npeitenimenä, esiintyy muistiinpanoissa muitakin nimityksiä kuten\nmaanhaltija, maanhaltijat, maahinen tai Vanhaset, joilla maassamme\nsamoin kuin niiden vastineilla Skandinaviassa on tarkoitettu tiettyjä\nmaanalaisia olentoja. Sitä osoittaa sekin, että niiden on uskottu\nvoivan tuottaa sairautta, kätkevän karjat ym., milloin ihmiset ovat\nhäirinneet tai loukanneet niitä tai unohtaneet uhrivelvollisuutensa.\n\nEi voi olla mitään epäilystä siitä, että juuri näiden maanalaisten\nolentojen asunto- ja uhripaikasta johtuu siinä kasvavan puun pyhyys ja\nmahti. Näin on ollut asian laita myös Ruotsissa. J.J. Törner sanoo jo\n1700-luvulla, että pitämyspuun kaatamista kammottiin rahvaan\nkeskuudessa sen vuoksi, että haltijaolentojen (genii) uskottiin niissä\nasuvan.\n\nSitä paitsi on muistettava, että samojen olentojen kuviteltiin asuvan\nmyös pyhien kivien ääressä tai alla. Siitä puhuvat, niin kuin mainittu,\nmm. Christian Lencqvist ja Eric Castrén. Samanlaisia tiedonantoja on\nmyöhemmältäkin ajalta. Niinpä Virolahdella mainitaan vielä viime\nvuosisadalla olleen uhripuita ja -kiviä, joiden ääreen vietiin\nteuraiden jäännökset ja muita osia uhriksi. Kerimäellä oli erään kylän\nsivulla metsässä _Pihlaskivi_, \"jossa pihlaja kasvoi ison haljenneen\nkiven raossa\". Kiveä pelättiin ja sanottiin: \"Siinä kiven raossa on\nPesolan kylän jumala.\" Aikoinaan huomiota herättänyt iso uhrikivi oli\nniin ikään Ruskealassa Jänisjärven länsirannalla. Siitä Kustaa Killinen\nkertoo 1882 Sortavalan kihlakunnan muinaismuistoja käsittelevässä\nkuvauksessaan.\n\nKontio-Leppälahden kylän pohjoispäässä on Immosen pellon pientareella\nsuuri kivi nimeltä _Uhrikivi_ eli _Immosen iso kivi_, jolle vielä\nnäihin aikoihin asti on ahkerasti uhrattu. -- -- -- Myöskin naiset\nkantoivat Immosen kivelle maitoa, lehmänkarvoja, villoja ym. karjan ja\nmaan tuotteita. -- -- -- Joka kerta kun kylvämään mentiin, piti Immosen\nkivelle viedä jyviä uhriksi. -- -- -- Sunnuntaiaamu ennen auringon\nnousua ja torstai-ilta auringon laskun jälkeen oli paras uhriaika.\n\nKillinen mainitsee samalla, että puheena olevan uhrikiven ääressä\nharjoitettiin taikoja. Sinne vietiin mm. vaikeasti sairastuneen ihmisen\nkuva. Lisaksi hän kertoo toisesta uhrikivestä, joka sijaitsi\nVahvajärven itärannalla Tikanmäessä ja jota \"lyyliteltiin samalla\nlailla kuin Immosen kiveä\".\n\nOn selvää, että samoin kuin pyhien puiden on kivienkin palvontaa\npyritty pakanuuden perinteenä hävittämään. Jo 1534 kerrotaan\nNovgorodista karjalaisia käännyttämään lähetetyn Ilja-munkin mm.\nupottaneen heidän uhrikivensä veteen.\n\nJossakin suhteessa maahisiin näyttävät olleen myös ne maakivet, joille\nei tiedetä uhratun, mutta joiden päällä on samoin kuin teiden\nristeyksissä kuunneltu tulevia tapahtumia. Ne ovat olleet lisäksi\nyleisiä taiantekopaikkoja. Niinpä Längelmäellä on eräässä talossa ollut\ntapana koota karja, kun se keväällä laskettiin metsään, maakiven\nympärille, jonka ääressä se kierrettiin, mutta yksi laiha ja huono\nlehmä jätettiin piirin ulkopuolelle uhriksi, \"jos metsänhaltija\nhaluaisi jonkin ottaa\".\n\nPalvonnan alaisia kiviä on ollut etupäässä vain talojen lähettyvillä,\nmissä ne jostakin syystä ovat saaneet osakseen huomiota. Niiden\nvastineita voimme löytää lukuisten kansojen keskuudesta. Samoin kuin\nmeillä on niiden ääressä toimitettu uhreja milloin määräaikoina,\nmilloin tilapäisistä syistä myös muualla Pohjolassa aina Islantia\nmyöten. Epäilemättä on niiden ääressä kaikkialla hyvitelty maanalaisia\nolentoja. \"Maa-alusten kiville\" tai kivien alle on uhreja viety\nVirossakin. Ja hämärtyneitä muistoja kiville uhraamisesta tavataan niin\nikään maamme ruotsinkielisten keskuudessa.\n\nKun kivet ovat kestävämpiä kuin puut, voidaan erinäisten uhrikivien\npalvontaa seurata useita vuosisatoja taaksepäin. Tähän ryhmään kuuluvat\nvarsinkin ns. kuppikivet, jotka eroavat luonnon muodostamista\nuhrikivistä siinä, että niissä olevat kuoppaset eli \"kupit\" ovat\nihmiskäden aikaansaamia. Arkeologit arvelevat, että vanhimmat näistä\npalautuvat maassamme rautakauteen, mutta Itä-Suomessa muistellaan\nvieläkin vanhan kansan käyneen kuppikiville uhraamassa. Niinpä\nKangasniemen Puulasalmella kerrotaan eräälle sikäläiselle\nyhdeksänkuppiselle kivelle laitetun \"ruishuttua, silloin kun rukiit\njoutuivat, että ne 'männiäiset' saivat sitten syödäkseen\". Myöhäisen\npalvonnan kohteena on ollut toinenkin paikkakunnalla oleva,\nkolmikuppinen kivi, jonka \"kuppeihin piti viedä osa niistä\nruokatarpeista, mitä vuosittain eri vuodenaikoina ensi kerran saatiin\ntai valmistettiin\". Tiedoittajan mukaan oli \"entisajan kansalla\nsellainen käsitys, että jotkin haltijat söivät kivelle viedyt ruoat\".\nEsimerkkinä erilaatuisista uhreista mainitaan mm., että \"kevään\nensimmäisestä kalasaaliista vietiin uhrikiven kuppeihin keitettyä\nkalaa\" ja samoin, kun lehmä poiki, \"juustomaitoa\". Säämingin\nHaapalahden kylässä olevalle Mikonkivelle, jonka huipulla on kolme\nuhrikuppia, kerrotaan viedyn \"kekrin aikana talkkunaa, viinaa, rasvaa\nym. ruokaa haltijoille\". Kiven nimi viittaa kuitenkin mikkelin\nviettoon.\n\nKesälahdella on Villalan kylän uhrikiven kuoppasiin kannettu \"maituu,\nnaisiin maitoja, teurastusveriä ja muuta\".\n\nMyös paikoitellen Virossa, jossa niin ikään tavataan vanhoja\nkuopallisia uhrikiviä, on niiden kuoppasiin viety uhreja vielä melko\nmyöhään. Keski-Ruotsissa on kuppikivistä käytetty nimitystä _älvkvarn_\n(älvojen mylly), mikä osoittaa, että niiden sielläkin on katsottu\nkuuluvan maahisten yhteyteen. Sitä todistaa myös tapa panna kiven\nkuppeihin voita, ihraa, rahaa tai muuta juuri sellaisten tautien\ntorjumiseksi, joiden yleensä on uskottu olevan älvojen aiheuttamia.\n\nUhrit maanalaisille olennoille eivät kuitenkaan ole aina olleet\njoihinkin määräpaikkoihin sidottuja. Maahisten suosiota voitiin mm.\nesikkoantimin tavoitella milloin missäkin pelkästään maahan uhraamalla.\nFellman kertoo viime vuosisadan alkupuoliskolla, että kun lehmää ensi\nkertaa lypsettiin, oli Rovaniemellä tapana suunnata kolme ensimmäistä\nmaitosuihkua hopeisen tai muunlaisen renkaan läpi maahan sanoen: \"Maan\nmaahisille, sinisilmisille, kultakulmille, Jeesus heruttakohon\nlehmäkultani lypsämähän!\" Kolarissa lausuttiin, kun kantaneen lehmän\nutareista vedettiin kolme kertaa maitoa navetan lattialle: \"Osa maahan\nmaahiaisten!\" \"Maahiaisen osaksi\" tätä uhria on nimitetty muuallakin\nmm. Karungissa. Lappajärvellä selitetään, että kun maahinen on maan\nhaltija, jonka äänikin on joskus kuulunut maasta, on sille tiputettava\nmaitoa uhriksi. Haukiputaalla kerrotaan ennen vanhaan ensimmäisiä\nmaitotippoja lypsettäessä olleen tapana kaataa maitoa maahan\n\"maahisille\" sanoen: \"Osa maidostakin!\"\n\n\"Maahisen\" asemesta on maitouhrin saajaa paikoittain sanottu myös\n\"maanhaltijaksi\", vieläpä \"maaemoksi\". Niinpä Heinävedeltä on\ntiedonanto, jossa mainitaan, että ensimmäiset maitotipat lypsettiin\nmaahan \"maaemon\" hyvitykseksi. Myös viedessään \"muutamia maitopisaroita\nlyylipaikalle\" kerrotaan emännän Rääkkylässä lausuneen:\n\n    Minä lyylin lypsikkini,\n    mainitan maaemolle.\n\nEpäilemättä \"maaemo\" näissä sanonnoissa on kuitenkin tullut \"maahisen\"\ntilalle samoin kuin \"maa\" tai \"manner\" seuraavassa Vuonnisessa tehdyssä\nmuistiinpanossa:\n\n    Täss' on moalle, mantereelle\n    tästäkin tulokkahasta!\n\nMaahisten mieliruokia on maidon ohella ollut veri. Sen vuoksi\nkotieläimiä teurastettaessa oli ensi veripisarat vuodatettava maahan.\nYhtä tervetullut anti oli riistaeläimen veri. \"Kun metsästä oli\npyytänyt ensimmäisen otuksen, piti kolmen tien risteyksessä tiputtaa\nsiitä verta 'metsänhaltijalle'.\"\n\nSamoin kuin pyhien puiden ja kivien ääressä on maahisille uhrattu\nmaantuotteita pellolla. Niinpä Karstulassa sanotaan 'maanhaltijan'\nsaaneen ensimmäiset jyvät, jotka käsin karisteltiin rukiin tähkistä.\nMonenmoisiin, yhä toistuviin uhreihin viittaa muudan muistiinpano\nMuuruvedeltä: 'Maahisille' piti tipauttaa kolme tippaa maitoa, piti\nantaa osa leivästä, pitipä kahviakin tipauttaa maahan, ennen kuin sitä\njuotiin. Nilsiässä pudotettiin jo kahvia paahdettaessa pari papua\nmaahan 'maahisille'. Maahisia tarkoittanee myös tieto, että \"kun menee\nmarjaan, pitää ensin hankkia muutama marja tuohiseen ja heittää ne\n'haltijalle' sanoen: 'Haltija, tässä on sinun osas!'\"\n\nOn ymmärrettävää, että niillä maahisilla, joille toimitettiin uhreja\nkodin piirissä, oli toinen arvo ja asema kuin muilla maa-, metsä- ja\nvesimaahisilla. Vain edellisillä oli polvesta polveen periytyvät,\ntietyt uhripaikkansa, joissa niitä voitiin lähestyä ja lepyttää. Muiden\nmaanalaisten asuinsijat olivat sitä vastoin tuntemattomat; ne\nsaattoivat sitä paitsi vaeltaa paikasta toiseen. Mutta niin outoja ja\netäisiä kuin ne olivatkin, olivat nekin silti varteenotettavat. Kuka\nvoi tietää, missä ne milloinkin esiintyivät, mitä mielessään hautoivat\ntai mitä ihmisiltä odottivat? Loukkaantuneiden maanhaltijoiden\ntuottamista taudeista pyrittiin vapautumaan juuri siinä paikassa, mistä\ntaudin uskottiin aiheutuneen.\n\nKun \"maahisen\" tai \"maanhaltijan\" ohella tavataan sellaisiakin\nnimityksiä kuin \"maanpaikka\" tai \"moatila\", esim. aunukselaisessa\nsanonnassa \"moatila ei suvaitse\" jotakin tiettyä väriä elukoissa, on se\nantanut aiheen olettaa, että tämäntapaisissa sanonnoissa kuvastuisi\nehkä alkukantaisin ajattelutapa, jonka mukaan itse paikka sellaisenaan\nsisältää jotakin siitä säteilevää salaperäistä, mekaanisesti\nvaikuttavaa, transscendenttistä voimaa. Tästä oletetusta voimasta on\nkäytetty nimitystä \"orendistinen\". Olemme kuitenkin aikaisemmin\nosoittaneet, että tiettyä karvaväriä edustavien eläinten menestymisen\nnavetassa on uskottu riippuvan juuri maahisista merkillisine\nilmenemismuotoineen. Yhtä hyvin voitaisiin orendismihypoteesia\nsovelluttaa karjan kadotessa käytettyihin sanontoihin \"maa peittää\",\n\"metsä peittää\" tai maahisista johtuvaksi uskotun taudin nimityksiin\n\"maanpuhallus\" (vrt. ruots. _älvabläst_), \"maan vihat\" jne. Tällaisista\nsijaisnimityksistä ei saa niiden asiapuoleen syventymättä tehdä liian\npitkälle meneviä johtopäätöksiä.\n\nPohjois-Suomessa mainitaan maahisen tilalla joskus myös \"maaemo\", jolla\nuskontojen historiassa on oma osansa. \"Maaemosta\" taudin tuottajana\novat puhuneet mordvalaisetkin, mutta jo se seikka, että sitä on\nlepytettävä keskiyöllä ja teiden haarautumassa, viittaa maanalaisten\nolentojen palvontaan. Sitä osoittavat lisäksi tällöin lausutut sanat:\n\"Ehkä Matja (sairaan nimi) on sinua satuttanut, ehkä hän on kaatunut\nsinun rakennettuun taloosi, ehkä aidattuun pihaasi, ehkä hän on\ntarttunut sinun hopeaiseen porttiisi, ehkä koputtanut sinun kultaista\nikkunaasi, ehkä säikähdyttänyt sinun rauhallisen perheesi.\"\n\nOlemme puheena olleita olentoja, joiden on uskottu asuvan maan alla,\nnimittäneet yhteisellä nimellä _maallisiksi_. Vanha kansa on sanonut\nniitä myös _maan tai paikan haltijoiksi_ pitäessään niitä maan tai\npaikan entisinä omistajina, joilta tulokkaiden oli lunastettava\nasuntopaikka ja joiden kanssa kunkin tahollaan oli tultava toimeen.\nMutta vastausta vaille on jäänyt kysymys, mitä nämä maanalaiset olennot\novat alun perin olleet. Kaarle Krohn on teoksessaan \"Suomalaisten\nrunojen uskonto\" katsonut niiden olleen luontoon sijoittuneita\nvainajain henkiä. Lähtien siitä, että \"hautausmaan haltija on epäämätön\nesimerkki paikkaan kiintyneestä vainajan hengestä\", hän päättelee, että\n\"sama on muidenkin paikallisten haltijain alkuperä\". Tätä hän selittää\nlähemmin seuraavin sanoin: \"Ennenkuin oli yhteisiä hautausmaita, saivat\nruumiit tavallisesti jäädä hengenlähtöpaikalle. Joka kuoli kotona,\nhaudattiin omaan mantuun. Joka metsässä heitti henkensä, kuopattiin\nsinne. -- -- -- Veteen hukkuneenkaan noutamisesta ei entisaikaan aina\nvaivaa nähty.\" Näin ollen ovat sekä asutun että asumattoman seudun\nhaltijat Krohnin käsityksen mukaan olleet \"paikallistuneista vainajista\nsyntyneitä\".\n\nC.W. von Sydow taas, joka on ryhtynyt arvostelemaan tätä olettamusta,\nhuomauttaa, ettei se seikka, että maahisten (_vättarna_) uskotaan\nvainajien tavalla asuvan maan alla, silti todista niiden identtisyyttä.\nHänen mielestään teoria, jonka mukaan maahisusko (vättetro) olisi\nkehittynyt vainajauskosta, on katsottava \"aivan mahdottomaksi\". Samaa\nkantaa edustaa Dag Strömbäck, joka perustelee käsitystään sillä, että\nvaikka Islanti oli norjalaisten uudisasukkaiden sinne siirtyessä\nasumaton, nämä silti uskoivat siellä olevan maahisten kaltaisia\nolentoja (_landvættir_), joita ei saanut säikäyttää viikinkilaivain\nkauhua herättävin keulakuvin ja joihin seudun entisinä omistajina oli\nmuutenkin varovasti suhtauduttava.\n\nNe tosiasiat, joihin Strömbäck viittaa, eivät kuitenkaan mielestäni\ntodista muuta kuin että Islannin valtaajat olivat uskollisia mille\nperinteille, joita uudisasukkaat heidän omassa kotimaassaan olivat\nnoudattaneet jo ammoin.\n\nIkivanhojen uskomusten ja tapojen alkuperää tutkittaessa on hyva tuntea\nmyös niiden muualla tavattavat vastineet. Meidän kansamme keskuudessa\non vallinnut käsitys, että maahiset edustavat täällä muinoin eläneiksi\najateltuja ihmisiä. Sitä osoittavat myös sellaiset nimitykset kuin\n\"Vanhaset\" tai \"vanha väki\". Niinpä Kolarissa on sanottu, ettei polulle\nsaa asettua maata, \"sillä siinä vanha väki' kulkee\". Mitä olisi tämä\n\"vanha väki\", jollei sillä olisi ymmärretty kauan sitten manalle\nmenneitä? Maahisilla ja vainajilla onkin paljon yhteisiä piirteitä.\nSilti ei ole tietoa siitä, että suomalaiset olisivat pitäneet maahisia\nesi-isinään. Kaarle Krohnin olettamus, että eri paikkojen haltijat\nolisivat milloin missäkin surmansa saaneita kummittelijoita, ei sovellu\nmaahisiin, joiden on uskottu elävän perheittäin maanalaisissa kylissään\nja joilla on katsottu olevan omistusoikeus entisiin asuinpaikkoihinsa.\n\nTodennäköisesti tuon \"vanhan väen\" on kuviteltu asuneen maassamme jo\nennen suomalaisten tänne tuloa. R.U. Sayce on yrittänyt osoittaa, että\nkelttiläisten maahiset (fairies) olisivat olleet heidän valtaamiensa\nalueiden alkuasukkaiden henkiä. Tämäntapainen olettamus on sangen\nkiintoisa, vaikka meikäläisten maahisten ulkoasu ja elinkeinot eivät\nainakaan sellaisina, kuin ne ovat säilyneet nykykansan perinteessä, voi\nantaa sille suoranaista tukea. On kuitenkin luultavaa, että entinen\nlappalaisasutus on ainakin Keski- ja Pohjois-Suomessa ulottanut\nvaikutuksensa uudisasukkaiden uskomuksiin. Miten lieneekin, ei voi olla\nepäilystä siitä, että sellaiset kokemukset kuin unet, taudit tai\neräänlaiset vastoinkäymiset ovat olleet omiansa kohdistamaan ihmisten\nhuomion kysymyksessä oleviin olentoihin, mikä samalla tietenkin jo\nedellyttää pelonsekaista uskoa niiden olemassaoloon.\n\nVanha kansa näyttää kuitenkin tehneen eron erilaisten maahisten\nvälillä. Jotkut niistä ovat pelkästään tarinanomaisia, joihin ei ole\nvakavasti suhtauduttu. Toisin on ollut niiden olentojen laita, jotka\novat velvoittaneet ihmisiä noudattamaan tiettyjä tapoja. Samoin\nlappalaiset puhuvat erikseen palvonnanalaisista ja sellaisista\nmaahisista, joille ei ole ollut tapana toimittaa uhreja. Jälkimmäisiin\nkuuluu mm. _kufitter_ (norj. _godvetter_), jonka Petsamon koltatkin\nkertovat nousevan maan päälle kauniine karjoineen. Vanhaa\nkotoperäistä kantaa edustavat sitä vastoin ne 'maanalaiset ihmiset'\n(_mad-vuolash-olmo_), joita on syytä pelätä ja joiden olopaikkoja on\nlähestyttävä uhriantimin. Näiden olentojen asuntoja ovat olleet\nvarsinkin salaperäiset pahdat ja kallioluolat, jotka ovat\naskaroittaneet ihmisten mielikuvitusta, mutta niitä saattaa olla\nsellaisissakin paikoissa, missä ei voi nähdä mitään huomiota\nherättävää. Kolttain kuvauksista päättäen 'maaeläjien'\n(_jennam-jielli_) palvonta jossakin tietyssä paikassa johtuu siitä,\nettä ne ovat jotenkin joko unessa tai muuten ilmaisseet itsensä.\nTapaturmia, sairautta, porojen katoamista, useita peräkkäin sattuvia\nkuolemantapauksia ym. on pidetty todistuksena siitä, että maanalaiset\novat tyytymättömiä näiden naapuruudessa eläviin maanpäällisiin\nihmisiin. Paikassa, missä esi-isät ovat alkaneet niitä uhreilla\nlepyttää, on jälkeläisten pitänyt jatkaa, jotteivät mitkään vakavat\nvastoinkäymiset heitä kohtaisi. Koltat kertovat, että nämä olennot\nviettävät lappalaisille ominaista elämää ja vaeltavat omia teitään\npaikasta toiseen. Tietyt \"pyhät järvet\" ovat niiden kalavesiä. Samaan\nmaanalaiseen maailmaan he uskovat itsekin joutuvansa tästä elämästä\nerottuaan.\n\nEi voi kieltää, että näillä kolttain uskomuksilla on hyvin\nvarhaiskantainen leima ja että ne saattavat kuvastaa jo kivikauden\naikaista elämänkatsomusta. Sellaisina ne voivat luoda valoa myös\nmuinaissuomalaisten ja samalla Euroopan suurten kulttuurikansain\nvastaavien uskomusten pohjakerrokseen.\n\n\n\n\nKODINHALTIJA\n\n\nVanhin tieto suomalaisten kodinhaltijasta sisältyy Agricolan\nhämäläisten jumalien luetteloon:\n\n    Tontu/ Honen menon hallitzi.\n\nRuotsin _tomte_, josta _tonttu_ johtuu, on kodinhaltijan nimenä\nlyhennys sellaisista yhdyssanoista kuin _tomtegubbe, tomtebisse,\ntomtekall_, joissa jälkimmäinen sana merkitsee 'ukkoa', _tomt_ taas\n'asuntomaata, tonttia'. Asuntopaikkaan (_tuft, tun, gard_) liittyviä\nnimityksiä ovat myös norjalaisten _tufte \u003C tuftekall, tuftebonde;\ntunkall, tunvord; gardvord, gardbo_ ym. Näiden nimitysten\nlounaissuomalainen vastine tavataan Lizeliuksen kuvauksessa. Siinä\nmainitaan näet _kodixin_ eli _kodiximen haltiat_, jotka \"sitte\nkutzuttin tontuxi\". _Kodis_ eli _kodiksin_ merkitsee sekin\n'asuntopaikkaa'.\n\n_Tonttu_ näyttää siis nimestä päättäen olleen tiettyyn paikkaan sidottu\nmiespuolinen haltija. Samoin kuin Skandinaviassa ym. sen sanotaan\nmaamme länsiosissa näyttäytyvän usein pienenä ukkona, jolla on\nomalaatuinen asu: harmaa puku ja punainen piippolakki päässä.\nMyöhäisperäinen sekä meillä että muualla pohjolassa on käsitys, että\ntontulla on vain yksi silmä keskellä otsaa sekä että se kantaa\nomistajalleen muiden omaisuutta.\n\nMilloin kodinhaltijan on uskottu asuvan maahisten tavalla maassa, on\nsitä vaikea jälkimmäisistä erottaa. Lukkarinen huomauttaa, että\n_kotihaltijas_ ja _maahaltijas_ ovat Inkerin Soikkolassa identtisiä.\nMyös Gananderin mukaan _maanhaltia_ on samalla talon haltia, joka\n\"näyttäytyy ihmisen hahmossa joko ukkona tai akkana ja joka touhuaa\nöisin\". Palmqvist mainitsee, että Vermlannin suomalaiset sanovat\ntontuiksi 'maahisia' (underjordiska), joille iltasin annetaan ruokaa.\nNe ovat pienikokoisia, harmaapartaisia olentoja, jotka huolehtivat\ntalosta ja taloudesta, mutta rankaisevat ihmisiä, jos nämä myöhään\nillalla meluavat, sillä ne harrastavat rauhaa ja järjestystä. Elimäellä\nkerrotaan, että \"jos pihalla kasvavan ruohon päälle kaataa kuumaa\nvettä, niin talonhaltian silmät palavat ja se rupee itkemään\".\nSeurauksena siitä on \"huono onni\". Sama uskomus liittyy muualla\nmaahisiin.\n\nEpäilemättä juuri maahisia on ymmärretty niillä paikanhaltijoilla,\njoiden on uskottu oleskelevan ihmisasuntojen ääressä ja joista\nnorjalaiset ovat käyttäneet nimitystä _granne_ 'naapuri'. Mutta miten\nlienee ollut sen haltijan laita, jonka on kuviteltu asuvan suorastaan\ntuvan lattian alla? Tämänkin käsityksen muistomerkkejä tavataan eri\ntahoilla. Juuri tuvan lattian alla asuu ja askartelee talonhaltija mm.\nAunuksen Repolassa. Samaa uskoa kuvastaa vepsäläisten sille antama\nnimitys _karsh-nahiune_ 'alustan haltija', jota vastaa norjalaisten\n_kjellarman_. Tuvan lattian alla asuu niin ikään syrjäänien _susedka_\n(\u003C ven.) sekä votjakkien _korka-murt_ 'tupa-ihminen' eli _korka kuzo_\n'tupaisäntä' tai, niin kuin sitä asuinpaikan mukaan on sanottu,\n'lattian alainen isäntä' (_vözh-ul-kuzo_). Votjakit ovat teurastaneet\nsille mustan lampaan tuvan alustassa, jossa olevaan kuoppaan\nuhriteuraan veri on vuodatettu ja luut kätketty. Samoin on\nmordvalaisten keskuudessa ollut tapana teurastaa talonhaltijalle\nmustavillainen lammas tuvan alustassa, jossa haltijan uskotaan asuvan.\nMokshalaisten rukouksissa tavataankin sanat 'alustan herra, alustan\nherratar' (_boharjam azar, hoharjam azarava; boharjam_ \u003C ven. _pogreb_\n'alusta, kellari'). Tuvan lattian alla ovat lisäksi venäläiset\ntoimittaneet talonhaltijalle uhreja, ja esimerkkejä siitä on\nmuistiinpantu meidänkin maassamme. Niinpä Kaarle Krohn mainitsee, miten\n\"maanhaltijaa rukoiltaessa oli irroitettava lankku lattiasta ja aukon\nyli kumarruttava tai, jos mahdollista, mentävä tykkänään lattian alle.\"\nMartti Haavio esittää suomalaisten kodinhaltijoita käsittelevässä\ntutkimuksessaan lisäesimerkkejä, joista mainittakoon seuraavat:\n\nMaanhaltijalle uhrataan ruokaa ja rahaa lattian alle. Pudotetaan joko\nlattian raoista tai viedään kuoppaan, joka on lattian alla (Lammi.\nMaija Juvas. SS).\n\nEnsimmäistä juustoa kun on keitetty, on sekaan pantu kolme koivun\nhiiltä. Siitä on ammennettu juustoa tuohiseen, ja ne hiilet ja tuohinen\ntyönnetty kiveyksestä kartanon alle, kartanon haltijalle, jonka on\ntietty majailevan kartanon alla (Pielavesi. M. Tiittinen 2474. SKS).3\n\nVermlannin suomalaisten keskuudessa on uhreja asetettu paitsi tuvan\nmyös riihen alle kaivettuun kuoppaan. Jälkimmäiseen, jonka sanotaan\nolleen riihen \"luoippohjasopessa\", vietiin puitaessa viljaa. Tärkein\nuhri toimitettiin jouluna. Silloin sinne tuotiin tuopilla olutta ja\npantiin pieni kaukalo, jossa oli kaikenlaista ruokaa \"moanpitävälle\".\nTodennäköistä on, että nämä menot jäljittelevät alun perin\nasuinrakennuksen alle asetettuja uhreja.\n\nAsunnon alustassa toimitettu uhri taas tietenkin edellyttää lattialla\nvarustettua tupaa, mutta jo maapohjaisissa hirsimajoissa tiedetään\nolleen tapana kuopata kodinhaltijoille uhratun teuraan luut\nasumuksenalaiseen maahan. Tästä esimerkkejä tarjoavat mm. itäiset\ntsheremissit, jotka uhratessaan esi-isien tavalla mustaan lampaan\nhirsikodassa, aikaisemmassa asuinrakennuksessaan, eivät ole polttaneet\nteuraan luita, vaan kätkeneet ne maahan kodan alle.\n\nVaikka kodinhaltija on kansanuskossa näytellyt aivan keskeistä osaa ja\nvaikka arkistot ovat täynnä siihen liittyviä, kansan suusta saatuja\nkuvitelmia, näyttää se silti olevan vaikeasti määriteltävä olento. Kun\nsen alkuperä on syvän hämärän peitossa, ei ole kumma, että tutkijat\novat siitä esittäneet hyvin eriäviä mielipiteitä. Sen johdosta, että\n_haltija_ merkitsee mm. 'omistajaa' voi olettaa, että puheena oleva\nusko perustuisi omistusoikeuteen. Emil Birkeli selittääkin, että\nnorjalaisten talonhaltija (_gardvord_) on ollut asuinpaikan ensimmäinen\nraivaaja (rudkall), jolla vielä kuoleman jälkeen on katsottu olevan\nomistusoikeus työhönsä ja omaisuuteensa ja jonka omistusoikeuden\npyhyyttä ei mikään myöhempi isännyys ole voinut horjuttaa. Tämän\njohdosta Georg Sverdrup viittaa siihen \"laajalle levinneeseen\nkansanuskoon\", jonka mukaan maahiset ovat olleet paikan alkuperäiset\nomistajat ja eläneet siinä jo ennen ihmisten asettumista niiden\nasuinsijoille. Sverdrup huomauttaa, että niiden omistusoikeus on myös\ntunnustettu, koska ihmisten oli niiltä anottava asumislupa.\n\nSyventyessämme suomalaisen rahvaan keskuudessa vallitseviin käsityksiin\ntalonhaltijan alkuperästä huomaamme, että kummankin tutkijan olettamus\nvoi saada niistä tukea, sillä toiset niistä viittaavat maahisuskoon,\ntoiset taas rakennuspaikan raivaajan ja talon perustajan palvontaan.\n\nEdellistä kantaa edustaa paikan haltijalle jo taloa perustettaessa\ntehty \"ikuinen uhrilupaus\", samoin käsitys, että kun rakennuksen\nensimmäinen hirsikerta on saatu paikoilleen, paikanhaltija näyttäytyy\nunessa tai ilmaisee muulla tavalla suhtautumisensa tulokkaisiin. Olemme\naikaisemmin maininneet myös esimerkkejä siitä, että asuntopaikan\nmaanalaisen omistajan on uskottu suostuteltuna voivan avustaa\nuudisasukkaita ja että siitä sellaisena on voinut tulla talon haltija.\nTähän yhteyteen kuuluvia tietoja on muistiinpantu maamme eri puolilla.\n\nKun jossakin rakennuksessa oli neljä puuta eli alushirret salvettu,\nilmestyi siihen haltija (Kalanti. Juho Aalto. SS).\n\nIsoäitini on kertonut, että kun tehtiin uutta asuinrakennusta, ja kun\nensimmäinen hirsivarvi oli tehty, niin silloin saattoi nähdä sen\nrakennuksen haltijan (Orimattila. Aino Järvinen 22. SKS).\n\nHaltija tulee heti huoneeseen, kun ensimmäinen hirsikerta lasketaan\n(Ylitornio. Paulaharju 13027. SKS).\n\nSanovat, että kun rakennukseen valmistuu kolme hirsikertaa, niin jo voi\nnähdä, millainen haltija siihen tulee (Saarijärvi. O. Harju 2720.\nSKS).1\n\nPaikoittain mainitaan lisäksi, että talonhaltija on sen ihmisen\nnäköinen, joka rakennuksen perustusta pantaessa ensiksi saapuu\npaikalle. Tämänkin käsityksen edellytyksenä on tietenkin usko, että\npaikanhakija näyttäytyy jossakin hahmossa jo rakennusta perustettaessa.\nIlmeisesti myöhempää kantaa edustaa selitys, että henkilö, joka tällöin\npistäytyy paikalla, jää kuolemansa jälkeen talon haltijaksi, sillä\nsyrjäinen ei perhekultissa yleensä ole voinut näytellä näin huomattavaa\nosaa.\n\nMaanhaltijan ensi näyttäytymisestä on samalla päätelty, tuleeko taloon\nmies- vaiko naispuolinen haltija.\n\nJos se on nainen ja on hyvin ilosen näkönen ja komeissa vaatteissa ja\nkulta korvarenkaissa, sormuksissa, niin tulee kerran siitä talosta\nvarakas ja myötäkäyminen erittäin karjalla. -- -- -- Jos miehinen tulee\nmaanhaltija, niin se miehinen silloin näyttäytyy. Jos se on ilonen ja\nhyvissä vaatteissa ja jos sillä on koiria, niin metsäonni on hyvä, vaan\nlehmikarja ei onnistu niihyvin kuin hevoset, kun on miehinen haltija.\nToisinaan tulee kaksi, mies ja vaimo. Silloin tulee talo olemaan\nonnellinen ja hupanen; jos ne on iloset ja rikkaan näköset, on talo\nrikas; jos on köyhän näköset ja alamieliset, niin elos tulee kurja ja\ntalo jää pieneksi ilmoseksi ijäkseen (Vienan Karjala. I, 4, 1995).\n\nKäsitys, että miespuolinen talonhaltija hoitaa hyvin hevoset, kun taas\nnaispuolinen huolehtii lehmistä, lampaista ja sioista, on ollut\nmaassamme melko yleinen.\n\nTietoja on myös siitä, että kansamme on palvonut talon haltijana sen\nperustajaa ja ensimmäistä isäntää. Niinpä Karstulassa sanotaan, että\n\"talonhaltija on se, joka vaikkapa vuosisatoja sitten on laskenut talon\nperuskiven\". Tällöin talonhaltija on tietenkin mies, jonka\nomistusoikeutta taloon ei varhaiskantaisen käsityksen mukaan edes\nkuolema voi katkaista ja joka vielä manalle menneenä valvoo talon\nmenestystä ja hyvinvointia. Tällainen kantaisän palvonta,\njohon vieraat eivät saata osallistua, on ollut tunnusomaista sekä\nsuomalais-ugrilaisille että indogermaanisille kansoille. Siihen\nsisältyy samalla perhekunnan, vieläpä suuremmankin suvun koossapitävä\nsosiaalinen voima oikeuksineen ja velvoituksineen. Vanhan talon\nsiirtyminen suvun piiristä vieraisiin käsiin rauhanomaisin keinoin oli\nennen vanhaan miltei mahdotonta.\n\nVaikka asiaa valaisevat kotimaiset lähteet ovat melko myöhäiseltä\najalta, ne sisältävät kuitenkin arvokkaita tietoja, joita voidaan\ntarkastella vertailevan tutkimuksen valossa.\n\nSanoessaan, että \"koto eli kodixin haltioille pyhitettiin vissit huonet\nkyläkunnissa ja perhekunnissa\", Lizelius näyttää tekevän eron\nyksityisen perheen ja kyläsuvun harjoittaman palvonnan välillä. Mitä\nhän tarkoittaa noilla \"visseillä huoneilla\", ei ilmene hänen\nkuvauksestaan, mutta myöhemmissä muistiinpanoissa mainitaan, että\nkodinhaltijaa on perheen piirissä palvottu erityisessä sille\npyhitetyssä huoneessa. Esimerkit siitä rajoittuvat kuitenkin\npääasiallisesti vain maamme länsiosiin.\n\nOripään Tanskilan Prusilassa oli huone, jossa oli aina ruokaa\nhaltialle. Se oli tavallinen huone, mutta siinä ei asuttu, sillä se oli\nhaltian huone (Oripää. E. Vihervaara 1267. SKS).\n\nTontulle tällättiin ruokaa eri huoneeseen, että se sai käydä syömässä\n(Ikaalinen. Lahja Selänne. SS).\n\nEmäntä kantoi viiliä, voita, leipää ja lihaa huoneeseen, jossa ei\nkukaan asunut. Kun ruoka vanheni, vei hän sen pois ja toi aina uutta\nsijaan pöydälle (Längelmäki. Holmberg 799. SKS).\n\nTonttu oli talonhaltia. Sillä oli erikseen kammari asuttavana ja sitä\nruokittiin (Asikkala. O. Niemi 271. SKS).2\n\nOlipa haltijalla huoneessaan oma vuodekin. Hatanpään kartanossa\nTampereen lähellä on tonttua varten lämmitetyn ja kunnossa pidetyn\nkamarin sängyssä nähty aamuisin \"suuren miehen makuu\". Tällaisesta\ntalonhaltijalle omistetusta huoneesta ja vuoteesta puhutaan Norjassa,\nSaksassa ym. Kärsämäessä Pohjanmaalla, missä \"maanhaltijalle\" niin\nikään oli pyhitetty \"ruokapöytä ja huone, tavallisesti jonkun huoneen\nlakka\", selitetään, että haltijan pöydässä piti olla parasta, mitä\ntalossa löytyi, \"koska maanhaltiaa luultiin sen vainajan hengeksi, joka\ntalon oli perustanut\". Tietyn vainajan palvontaan viittaa myös\ntalonhaltijan huoneessa ollut vuode.\n\nHuoneettoman haltijan kuviteltiin Pulkkilassa harhailevan talossa\nrauhattomana. Sen vuoksi sille piti laittaa \"erityinen huone, jos ei\nsitä entuudesta ollut\", tai jos oli, \"piti se puhdistaa ja laittaa\nvuodekin vielä\". Kun asunto oli kunnossa, piti käydä joka huoneen\novella kysymässä: \"Onko täällä maanhaltija?\" Samalla oli sanottava:\n\"Tuolla olisi sinulle nyt erityinen huone, lähde sinne! Siellä on\npuhdas ja lämmin huone. Siellä on sinun. rauhallinen olla.\"\n\nMiten vanhaa perua maassamme on tämä tapa, joka Saksassa mainitaan jo\n1500-luvulla, on tietymätöntä samoin kuin sekin, miksi talonhaltijalla\npiti olla \"erityinen huone\". Olisiko se vain muualta saatua\nkulttuurilainaa? Vai olisiko tuo \"erityinen huone\" muistomerkki\najalta, jolloin kodinhaltijan asuinpaikaksi ihmisten siirryttyä\najanmukaisempaan asuntoon oli jäänyt jokin vanha, alkuperäisempi\nrakennus, niin kuin on ollut laita sukukansojemme votjakkien ja\ntsheremissien keskuudessa? Norjassa _tunvord_ on asunut joko talon\nkamarissa, aitassa tai vanhoissa rakennuksissa (gammelhusene).\nVarhaiskantaisissa oloissa kodinhaltijan olinpaikka on tavallisesti\nollut samassa majassa kuin missä perheväki asustaa.\n\nSuomenniemeltä on merkillinen tieto, jossa mainitaan, että Karhun\ntalossa oli pieni aitta, jonka keskellä oli ollut vanha ontelo honka;\npuun reikiin oli eloa korjattaessa ja riistaa saataessa uhrattu aina\nesikoiset \"hongan sisällä asuville jumaloille\". Näyttää siis siltä kuin\npitämyspuun ympärille olisi tehty aitan tapainen rakennus. Kun samalla\nkuitenkin sanotaan, että rakennus oli vuosisatoja vanha ja seitsemästi\nmuutettu, jää tiedonanto arvoituksenomaiseksi.\n\nKaarle Krohnin 1884 Viitasaarella tekemässä muistiinpanossa\nmainitaan Niinilahdessa olleen kaksi kyläkunnan yhteistä uhriaittaa\nruoka-astioineen ja lusikkoineen \"näkymättömiä\" varten. Näille\nkerrotaan viedyn uhriksi osa ensimmäisistä kaloista sekä pellon ja\nkarjan tuotteista. Mahdollisesti kylässä on ollut kaksi eri sukua,\njoilla kummallakin on ollut oma uhriaittansa. Siinä tapauksessa olisi\nehkä ollut kysymys suvun esi-isien palvonnasta. Siitä ei kuitenkaan ole\nsuoranaista tietoa olemassa.\n\nKun Lizelius 1700-luvulla mainitsee, että \"koto- eli kodixin\nhaltioille\" oli pyhitetty paitsi \"perhekunnisa\" myös \"vissit huonet\nkyläkunnisa\", voinee olettaa, että kyläsukujen kantataloissa on ennen\nvanhaan ollut tiettyjen sukujen yhteisiä pyhäkköjä, joissa jälkeläiset\novat palvoneet sukunsa kantaisää. Näin on asian laita tietenkin voinut\nolla vain siellä, missä kiinteä kyläyhteiskunta on jo ammoin ollut\nolemassa kuten Lizeliuksen lähimmin tuntemassa Lounais-Suomessa.\n\nEräillä Euroopan ja Aasian kansoilla on ollut tapana viedä vanhasta\nkodista uudistaloon muutettaessa tulta ja tuhkaa, multaa ja muuta,\njonka mukana vanhan kodin haltijan palvonnan on katsottu siirtyvän\nuuteen. Kodinhaltijan kultti on näet ollut hyvin läheisessä suhteessa\nlieteen, asunnon alaiseen maahan ja erinäisiin pyhiin esineisiin.\n\nTunnettua on, mikä merkitys liedellä oli kodinhaltijan palvonnassa mm.\nmuinaiskreikkalaisten keskuudessa. Perheen lieden lisäksi näillä oli\nvielä laajemman piirin yhteinen liesi (_koiné hestia_), jotka kumpikin\nnäyttelivät silloisessa sosiaalisessa elämässä erittäin tärkeätä osaa.\nLiesi oli samalla uhrialttari (vrt. norj. _aare_ 'liesi' ja lat. _ara_\n'alttari'), jonka pyhää tulta uudisasukkaat kuljettivat mukanaan\ntuleville asuinpaikoilleen. Samoin ovat menetelleet mm. slaavit,\ngermaanit eräät altailaiset ja kiinteissä asunnoissa eläneet,\nmaataviljelevät suomensukuisetkin kansat, kuten mordvalaiset, jotka\nuuteen kotiin muuttaessaan ovat ottaneet mukaansa vanhan kodin liedeltä\ntulta ja tuhkaa. Tämän on selitetty johtuvan siitä, että \"kodinhaltija\non erottamattomasti sidottu asuntoon ja lieteen\". Votjakeilla puheena\noleva tapa on liittynyt jo vanhaan ikkunattomaan hirsikotaan (_kua_ eli\n_kuola_, suom. _kota_), joka on näiden aikaisempi asunto ja jossa\nvarhaiskantainen kivien reunustama tulisija on maapohjaisen asunnon\nkeskellä. Paitsi perhe_kuolassa_, votjakeilla on ollut tapana käydä\npalvomassa vielä suvun yhteisessä _suur-kuolassa_, jossa toimitettuihin\nuhreihin koko kyläsuvun, vieläpä laajemmankin piirin jäsenet ovat\nosallistuneet. Vanhan kodin tulisijasta on suvun hajaantuessa tuotu\ntuhkaa siitä eronneiden perhekuntien uudiskoteihin. Vain tällaisessa\nrakennuksessa, jossa avoin liesi on asunnon keskellä, voitiin sekä\nsuomalais-ugrilaisten että indogermaanien keskuudessa suorittaa mm.\nhäämenoihin kuuluva lieden ympäri kulku. Kotilieden muinaisesta\nmerkityksestä on muistoja säilynyt meidänkin maassamme tosin\nuudenaikaisempaan asuinrakennukseen liittyen. Minpä Saarijärvellä\nkerrotaan, että kun muutetaan asuntoa, otetaan vanhan tuvan uunista\nkolmesti tuhkaa, joka sitten viedään mukana uuteen asuntoon. Sama\ntarkoitus sisältyy seuraavaan Pielavedeltä saatuun muistiinpanoon:\n\nKun ruvettiin majaa muuttamaan, niin piti sen isännän ottaa sen uunista\nyksi kivi uunin suusta, ja sitten kun meni uuteen taloon, niin se oli\npantava sen uuniin se kivi juuri samalle paikalle, missä se entisessä\nuunissa oli ollut. Siinä \"muuttokivessä\" asui sen perheen haltia. Se\nkivi oli otettu silloin kun ukko ja akka perustivat huushollinsa, ja\nsiihen oli ruvennut se haltia asumaan.\n\nKaarle Krohnin mainitsemassa tiedonannossa sanotaan tuhkaa tuodun\nvanhan rakennuksen tulisijoista uuden talon tulisijoihin, -- \"jottei\nhaltijan tulisi ikävä uudessa talossa\". Myöhäisperäisestä selityksestä\nhuolimatta tämä perintätapa osoittaa, miten entisen haltijan palvonta\nsiirtyi vanhasta asunnosta uuteen. Kysymys ei siis tällöin ole ollut\nuuden asuntopaikan aikaisemmasta omistajasta.\n\nHämärtyneitä ovat jo seuraavat tiedot:\n\nOtetaan vanhasta asunnosta tuhkaa pussiin ja pussi nakataan uuven talon\nporrasten alle (Pyhäjoki. XII, 2, 7735).\n\nMajoin muutossa ottavat tuhkaa puhtaaseen riepuun ja viiään navettaan\nkynnyksen alle (Juuka. VII, 5, 4053).\n\nKun majaa muutti tietäjäukko otti porot liedestä ja kylvi lehmien\nkynsien alle, jotta lehmät menestyisivät uudella paikalla (Kangaslampi.\nLönnbohm 321. SKS).\n\nVanhinta tapaa ovat noudattaneet myös maamme ruotsinkieliset asukkaat,\njotka toiseen paikkaan muuttaessaan ovat vieneet vanhan kodin liedeltä\ntuhkaa uuden kodin tulisijaan. Alun perin on tietenkin, mikäli\nmahdollista, viety vanhasta kodista uudisasuntoon hehkuvia hiiliä,\njoilla siellä on sytytetty ensimmäinen tuli. Ennen vanhaan\nylläpidettiin samaa tulta, joka yön ajaksi peitettiin, usein pitkätkin\najat.\n\nKummankin kieliryhmän keskuudessa maassamme on lisäksi kuviteltu, että\ntalon tuleva haltija on sen henkilön näköinen ja tapainen, joka\nuudistalossa virittää ensimmäisen tulen, olipa hän sitten mies tai\nnainen. On epävarmaa, onko tällä haltijalla tällöin tarkoitettu talon\nperustajaa, kun kysymyksessä voi olla nainenkin ja kun samanlainen enne\nliittyy myös siihen, kuka ensimmäisenä astuu uudisrakennukseen silloin,\nkun siinä aletaan asua. Ilmeistä on kuitenkin, että juuri ensimmäisen\ntulen tekemistä on pidetty hyvin tärkeänä toimituksena, haltijan kun\njuuri silloin on uskottu siirtyvän uuteen asuntoon. Votjakeilla on jo\ntällöin ollut tapana toimittaa uudessa kodissa ensimmäinen uhri.\n\nMutta samoin kuin tulen ja tuhkan kera on haltijan kuviteltu saapuvan\nuudistaloon myös sinne vanhasta kodista tuodun _mullan_ mukana.\nEpäilemättä tämäkin usko palautuu aikaan, jolloin ihmisten asunto oli\nvielä maapohjainen, puulattiaa vailla oleva rakennus. Myöhemmin se on\nliittynyt lattiallisen tuvan alustaan. Näin on tapahtunut mm.\nvotjakkien keskuudessa, joista Aminoff kertoo, että \"kun poika eroaa\nisän kodista ja perustaa oman talouden, menee hän isän tuvan lattian\nalle, ottaa sieltä multaa sekä sen jälkeen tulta isän kodan liedeltä ja\npyytää sitten kodinhaltijan nuorinta poikaa seuraamaan häntä uuteen\nkotiin\". Samoin ovat menetelleet Volgan tataarit, joiden keskuudessa\nitsenäiseksi pyrkinyt poika on noutanut vanhempainsa kodin alustasta\nvähäisen maata ja sirottanut sen uuden tupansa alustaan. Esimerkkejä\ntästä mullan tuomisen merkityksestä tavataan meidänkin maassamme.\nNiinpä Kuusjärvellä piti saadakseen vanhan haltijan mukaansa ottaa\nmultaa entisestä asuinpaikasta ja viedä se virsurätissä uuteen\nasuinpaikkaan. Vielä kiintoisampi on seuraava tieto Pielisjärveltä:\n\nKun talo muutetaan paikasta toiseen, otetaan entisestä paikasta\nperänurkan alta kolmesta kohti maata ja viedään uuteen paikkaan\nperänurkan alle. \"Se on siinä tarkoituksessa, että se huoneen haltija\nsiirretään vielä eteenkin päin sinne\" (Pielisjärvi. A. Valve 440.\nSKS).4\n\nOn selitetty, että kodinhaltijan kiintyminen rakennuksen alaiseen\nmaahan aiheutuu tavasta haudata talon perustajan ruumis tai tämän tuhka\nja luut itse asuntoon joko peränurkkaan, tulisijan alle tai muualle.\nTällaisesta hautaustavasta onkin erinäisiä tietoja olemassa, ei\nkuitenkaan sukukansojemme keskuudesta. Tosin Suomestakin on maininta,\nettä \"tonttu tuli taloon, jos ensimmäisen kuolleen ruumiista jätettiin\njäsen siihen taloon, mikä silloin oli tehty, kun vainaja vielä eli\",\nmutta tällaiseen myöhäisperäiseen tiedonantoon tuskin voi pitkälle\nmeneviä päätelmiä rakentaa. Todistuksena aikaisemmasta hautaustavasta\nei myöskään voi pitää Konginkankaalla muistiinpantua käsitystä, että\n\"talon ensimmäinen vainaja asuu kotatulisijan alla\". Käsitykselleen,\nettä asunnon alaiseen maahan kätketyt uhrit joutuisivat sinne haudatun\nvainajan suostuttelemisen tarpeesta, Emil Birkeli etsii tukea\nSleesiassa 1200-luvulla vallinneesta tavasta, jota cisterciläismunkki\nRudolf kuvailee seuraavin sanoin: \"Uudisasuntoihin, joihin\nuudisasukkaat asettuvat, he hautaavat erilaisilla esineillä täytettyjä\nruukkuja eri nurkkiin ja toisinaan myös tulisijan taakse maahan\nkotijumalille, joista he käyttävät nimitystä _stetewaldin_. Sen vuoksi\nhe eivät salli sinne kaataa mitään, mutta ruoistaan he joskus heittävät\nsinne osan, jotta talossa asujat pysyisivät niiden suosiossa.\" Tämä\narvokas tiedonanto, jossa _stetewaldin_ merkitsee 'paikanhaltijaa',\nviittaa kuitenkin, kun uudisasunnosta on kysymys, pikemmin maahisten\nkuin heeroksen palvontaan.\n\nTulen ja mullan vienti vanhasta kodista uuteen on saattanut perustua\nvain siihen salaperäiseen, erottamattomaan suhteeseen, jossa perheväen\non katsottu olevan lieteen ja asunnonalaiseen maahan ja joka ei ole\nmenettänyt merkitystään vielä senkään jälkeen, kun autioksi jäänyt\nasunto on purettu. Jottei vieras erehtyisi perustamaan kotiaan jonkin\nsukupuuttoon kuolleen perheen hävitetyn asuinrakennuksen paikalle,\nvotjakeilla on toisinaan ollut tapana peittää vanhan lieden tuhka\nmullalla ja pystyttää sille kohdalle merkkipaalu. Vuoritsheremissit\nuskovat, että kodanhaltija (_kuda-wodazh_) oleskelee entisen asunnon\npaikalla ja että se, joka siinä kohdin toruu tai sen paikan likaa,\nehdottomasti sairastuu. Meidänkin maassamme, esim. Parikkalassa on\nkuviteltu, että vanhan talonpaikan piirissä nähdään aaveita. Inarin\nlappalaisten kerrotaan varovan kodan pystyttämistä jonkin aikaisemman\nkodan paikalle, sillä \"ei saa häiritä vainajien rauhaa\". Sanotaan,\nettei ennen vanhaan saanut heinääkään niittää entiseltä kotasijalta.\nYhtä sopimatonta oli entisen kodan paikalle kasvaneiden puiden\nkaataminen, sillä ne olivat 'kuolleiden puita' (_jamesh-muorah_).\n\nMutta mihin tulen ja mullan tuominen kantakodista uuteen perustuukin,\non ilmeistä, että vanhat, kodin jäseniä velvoittavat perinteet ovat\nniiden mukana siirtyneet uuteen asuntoon. Kauaksi entisiltä\nasuinsijoiltaan muuttanut votjakkiperhe muistelee siitä huolimatta\nuhrirukouksissaan vielä vanhan kantakodin haltijaa. Samoin mordvalaiset\novat uudisasunnossa muistaneet paitsi nykyisen kodin myös sen talon\n(_sirä-kud_) haltijaa, josta perhe on lähtöisin. Kun vepsäläisetkin\nmonien kansojen tavalla ovat muualle muuttaessaan pyytäneet mukaan\nentisen kodin _izhandaizhed_ ja _emagaizhed_, on selvää, että ennen\nvanhaan on tehty ero uudispaikalla aikaisemmin asuneiden maahisten ja\nsinne myöhemmin asettuneen perheen suojelushaltijain välillä. Saattaapa\nnäiden kesken syntyä riitaisuuttakin huolimatta siitä, että maanpaikka\non edellisiltä lunastettu. Esimerkkejä tästä käsityksestä on\nmuistiinpantu eri tahoilla. Tähän yhteyteen eivät kuulu ns.\nkantajatonttujen väliset kiistat ja kamppailut, joista meillä ja\nmuualla kerrotaan tiettyihin kartanoihin ja taloihin liittyviä\ntarinoita.\n\nMelko yleinen on kansamme keskuudessa lisäksi ollut käsitys, että\nrakennuksen haltijaksi tulee siinä ensiksi kuollut henkilö, olipa hän\nsitten kuka hyvänsä. Niinpä Mouhijärvellä on sanottu, että \"kuhunkin\nasumukseen tulee haltija siitä, joka ensin kuolee, vaikka se olisi\npieni lapsi\". Juvalla on selitetty, että talon ensimmäisen vainajan,\nmiehen tai naisen \"henki\" jää taloon \"huamuksi\". Tämän \"kothuamun\" on\nnähty liikkuvan iltahämärissä \"aina valkeassa puvussa\". Sellaisena se\nilmeisesti kuuluu samaan ryhmään kuin ne valkopukuiset vainajat, jotka\ntalojensa entisinä isäntinä tai emäntinä eivät kuoltuaankaan voi\nkotiansa unohtaa. Erinäisissä Länsi-Suomen kartanoissa ja taloissa\npuhutaan \"valkoisesta\", \"valkopukuisesta\" tai \"pitkään valkoiseen\nkaapuun\" puetusta \"naishaltijasta\", (vrt. ruots. \"vita frun\"), joka\nsekin siis esiintyy kuolinpuvussaan. Suursaarella kerrotaan, että jos\nnäkee jonkun kuolleen ihmisen haltijan, niin se on valkeissa\nvaatteissa, mutta jos se henkilö elää, jonka haltijan näkee, silloin se\non muunlaisissa pukimissa. Paljon esimerkkejä on myös siitä, että\ntalossa joskus toiminut tarkka ja tarmokas isäntä tai emäntä on\nsaattanut jättää piirteensä haltijaperinteeseen siinäkin tapauksessa,\nettei hän ole ollut taion perustaja eikä sen ensimmäinen vainaja.\nNiinpä Nummelan kartanon nykyinen haltija on erään entisen,\npaikkakunnalla huomiota herättäneen isännän näköinen. Samoin eräs\nYläneen Vanhankartanon entisistä omistajista, Filippa Fleming,\nkuuluisan Klaus Flemingin sisar, joka kuoli 1578, esiintyy\nkansanuskossa Filippa-nimisenä Vanhankartanon haltijana yhä edelleen.\nErikoinen nimi, \"Anttilan Villar\", on myös Perniön pitäjän Anttilan\ntalon haltijalla.\n\nVanhan kansan kertomuksien perusteella ei aina voi päättää, mitä\ntalonhaltijalla kulloinkin on ymmärretty, kun kummittelevat vainajat\novat usein asettuneet tämän tilalle. Asiaa valaisevat seuraavat\nesimerkit.\n\nJos jossakin huoneessa kummitteli, sanottiin, että siellä on 'kova\nhaltija' (Laihia. Matti Keto. SS).\n\nHaamu käy kotonaan, jos hänelle on jotakin vääryyttä tehty eläessään\n(Vampula. P. Hongisto. SS).\n\nHaudattu piika meni valkoinen paita päällä luhtiin ja kolisteli siellä,\nkun päivä oli laskenut ja kuu paistoi (Lohtaja, Omat kok.).\n\nEräässä talossa nähtiin, että vaari-vainaja meni usein miesten edellä\ntallin vinttiin, kun nämä menivät iltatalliin. Vasta pappi sai vainajan\nrauhoittumaan (Längelmäki. Holmberg 801. SKS).\n\nErään riihen edessä oli Lahen Jussi nähnyt haltijan, vaimoisen hengen.\nMuudan akka oli kuollut ja kummitteli (Perho. Paulaharju 14363. SKS).\n\nIsäntävainaja kulkee riihessä, pistää puita riihen uuniin (Tammela.\nOmat kok.)\n\nHaltijan on kuultu kävelevän ullakossa. Pimeän aikana ei kukaan\nuskaltanut ullakkoon mennä (Virrat, F. Viitanen. SS).\n\nPyhämaan pitäjän Ihoden kylässä Iso-Annalan talossa oli haltijoina\n\"pienet neitsyet\" (VSHK 113).\n\nSaman kylän Uudessakartanossa piti \"mamseli\"-niminen haltija öisin\nkovaa melua (VSHK 113).\n\nVainajiin viittaavien \"kovien haltijoiden\" yleisimpiä oleskelupaikkoja\novat olleet ullakot, joista usein on kuultu niiden kolistelua. Kettunen\nkertoo Vermlannin suomalaisten kuvitelleen, että \"kuolleen henki jäi\ntahi ehkä kirkkomaalta palasi asumaan ullakolle, lakkaan, _lakkaväen_,\nso. aikaisemmin talosta kuolleiden joukkoon\", joille määräpäivinä\nvietiin ruokaa. Samanlaatuisten haltijain on kuviteltu asuvan riihissä,\njoissa ennen vanhaan säilytettiin kuolleitten ruumiita, ennen kuin ne\nsaatettiin hautaan.\n\nYksityiset \"kotona kävijät\" ovat kansan käsityksen mukaan olleet hyvin\ntouhukkaita ja toimeliaita henkilöitä, jotka vielä kuoltuaan haluavat\njatkaa elämänaikaisia askareitaan, varsinkin jos jokin toimi on heiltä\njäänyt keskeneräiseksi. Mutta samoja tehtäviä sanotaan talonhaltijankin\ntoimittavan. Niinpä Koskella (T.l.) sen on kuultu \"klihtaavan\" pellavia\nriihen luuvassa. Kalannissa kuultiin joskus riihentapon aikana riihestä\nikään kuin varstojen kopinaa, \"ol niin ko olis neljän hengen tapett\".\nKun muudan Pyhämaan Rihtniemen kylän isäntä meni saunaan, hän huomasi,\nettä lattialla olevat kerinpuut pyörivät itsestään: haltija työskenteli\nniiden ääressä. Tarvasjoella haltija survoi illalla riihen tykönä\nsilppua ja ruokki yöllä hevosia; usein se lisäksi harjasi hevoset.\nPaattisilla sanotaan tontun tallissa kulkiessaan joskus vaihtaneen\nvaljaat toisesta naulasta toiseen tai venytelleen hihnoja. Halikossa\noli eräässä talossa naispuolinen haltija, jonka \"tehtävänä oli aina\niltasin pestä ruoka-astiat\". Kalannissa kerrotaan tonttujen metelöineen\nvarsinkin kotipolton aikana \"pränneis ja pränninkodas\", jolleivät\nnuoret siellä valvoessaan eläneet siivosti. Haltijan metelöimisestä\nerinäisissä taloissa on paljon tietoja olemassa. Esimerkkinä haltijan\nhurskaudesta mainittakoon, että kun muudan pyhärannan renki ryhtyi\njouluaattona panemaan ämpäriin uutta sankaa, haltija suuttui ja melusi\nkovasti, heittipä vielä ovetkin auki ja pudotti lampun katosta.\n\nC.W. von Sydow selittää, että tämänlaatuisten uskomusten \"olennaisen\npohjan\" muodostavat auditiot ja visionit, mutta on selvää, että ne\nsamalla edellyttävät uskoa niiden ihmisenkaltaisten olentojen\nolemassaoloon, joihin ne liittyvät. Uskomusten perinteellisyyteen,\nmutta eivät yksilön harha-aistimuksiin, viittaavat \"visionitkin\"\nedustaessaan yhteisiä, tietyille alueille rajoittuvia kuvitelmia. Kun\nkummittelusta on kysymys, näyttävät vainajat, niiden hahmot ja\nharrastukset olleen etualalla.\n\nVainajan suhdetta kodinhaltijaan valaisee lisäksi seuraava Kurusta\nsaatu tiedonanto:\n\nJokaisessa talossa oli omat haltijat eli tontut. Näitä haettiin\nkirkosta erikoisia keinoja käyttäen. Tontun hakijan piti käydä\nkiertämässä kirkkoa vastapäivään kolmena kuukautena peräkkäin keskellä\nkuuta torstaipäivänä. Viimeisenä torstaina -- ennen puoltayötä --\navattiin kirkon ovet (puhaltamalla pääoven avaimenreikään kolmasti).\nSisään tultaessa ei sopinut pelästyä, jos vanha äijän-röhmänä tuli\nkysymään: \"mitäs sinä tahdot?\" Kun hakija esitti kauniisti pyyntönsä,\nannettiin hänelle tonttu mukaan. Tälle piti olla aina lämmin huone\nvarattuna ja siellä tarpeeksi sekä ruokaa että juomaa. Tonttu oli hyvän\nonnen tuoja talossa ja samalla se autteli tärkeissä asioissa\nisäntäväkeä (Kotiseutu 1934, 106).\n\nTällainen tontun hakeminen kirkosta, jonka lattian alle vainajat ennen\nvanhaan haudattiin, ei tietenkään voi selittää kodinhaltijan alkuperää,\nmutta se osoittaa silti, keiden puoleen vanha kansa muuta turvaa vailla\nlähinnä kääntyi.\n\nTalonhaltijan ja kotona kulkevien kuolleiden välillä on tehty selvä ero\nainakin silloin, kun talonhaltijan tehtävänä on ollut kodin\nsuojeleminen noilta perhekunnan rauhaa häiritseviltä kummittelijoilta.\n\nKuten mainittu, on Pielisjärvellä ollut tapana tuoda \"entisestä\npaikasta peränurkan alta\" maata ja asettaa se \"uuteen paikkaan\nperänurkan alle\". Peränurkka onkin useiden Euraasian kansain\nkotipalvonnassa näytellyt erittäin huomattavaa osaa. Aminoff sanoo,\nettä votjakkien keskuudessa tuvanhaltijalle uhrattaessa hanhen luut ja\npuuro ynnä lusikka pantiin \"maahan vasempaan (perä)nurkkaan, jossa on\naukko\". Milkovitsh kertoo jo 1700-luvulla mordvalaisista:\n\"Kodinhaltijalle he uhraavat kussakin kodissa mustan lampaan ja\nkätkevät luut maahan peränurkkaan.\" Saratovin läänissä Hvalynskin\npiirissä mordvalaisilla on ollut tapana panna astiaan, johon\nuhrilampaan veri on laskettu, palanen jokaisesta ruokalajista, minkä\njälkeen tämä astia on asetettu permannon alle sen nurkan kohdalle,\njossa pyhäinkuvia pidetään.\n\nViimeksi mainitusta tiedonannosta käy siis ilmi, että tuo\niattianalainen uhripaikka oli pyhimysnurkan kohdalla.\nKreikkalaiskatolisten karjalaisten keskuudessa vastaavaa nurkkaa\nsanotaan \"suureksi tshupuksi\" tai pyhäin kuvain sijoituspaikkana\n\"jumaltshupuksi\". Tässä tuvan perä- ja sivuseinän muodostamassa\nnurkkauksessa, \"kultakaavehen kohassa\", on vanhan tavan mukaisesti\nollut perheen pöytä ja sen yläpäässä kodin kunniapaikka. Samoin on\nasian laita ollut roomalaiskatolisessa Keski-Euroopassa, jossa vieläkin\nnäkee asunnon 'pöytänurkassa' (Tischwinkel) eli 'jumalnurkassa'\n(Herrgottseck) pöydän yläpuolella koristeellisen kotialttarin pyhine\nkuvineen. Todennäköisesti sama tapa on vallinnut Suomessa keskiajalla.\nTämä ei kuitenkaan riitä selittämään asunnon peränurkkaan kohdistuvien\nuhritoimitusten alkuperää, joista on tietoja vielä melko myöhäiseltä\najalta.\n\nJo Ganander (1789) kertoo, että kun Ollin (Olavin) päivänä, jolloin\nleikkuu lopetettiin, valmistettiin olutta ja viinaa sekä teurastettiin\n\"villavuona\", ei kukaan tohtinut keitoksia maistaa, ennen kuin vähän\nniistä oli kaadettu pöydän päässä olevaan penkinnurkkaan. Pöydän päähän\npenkinnurkkaan kaadettiin Elimäellä myös joulun aattoiltana kannu\nolutta ja ryyppy viinaa haltijalle. Samoin on menetelty mm.\nAhvenanmaalla. Sumiaisissa oli tapana panna jouluaattona perhepöydästä\nruokaa astiaan, joka sitten asetettiin tuvan peränurkkaan pöydän alle.\nViitasaarella on selitetty, että jouluaattoiltana peräpenkin alle\nnurkkaan yön ajaksi asetettu ruokalautanen tuli maanhaltijan hyväksi.\nKiuruvedeltä taas on tieto, että kun pöytä köyriaamuna oli katettu, ei\nkukaan saanut siitä ottaa mitään, ennen kuin isäntä oli pannut palasen\nleipää penkin alle maanhaltijoille. Aunuksessa on \"suureen tshuppuun\"\nviety mm. pellon ensimmäiset tähkät, uudisleipä ja poikineen lehmän\nensi maito. Sanotaanpa Saarijärvelläkin lehmän poi'ittua kaadetun\nmaitotilkka pöydän päähän penkin alle. Myös inkeroisten keskuudessa\n\"pirtin peränurkka, etenkin siellä oleva 'kolo', so. nurkkahylly, jossa\nnykyään venäläisiä pyhäsiä (pyhiä kuvia) pidetään\", oli ennen vanhaan,\nniin kuin J. Lukkarinen sanoo, \"hyvin tärkeä kotihaltijan\npalvontapaikka\". V. Alava kuuli 1892 Inkerissä kerrottavan, miten\nmuudan inkerikkoemäntä suorastaan syötti noita \"nurkkajumaliaan\". Hän\nvoiteli kermalla pyhäsien suut sekä viskeli suoloja siihen soppeen,\nmissä pyhäin kuvia pidetään, samalla hokien: \"syö, syö!\" Tosin\noikeauskoisilla venäläisilläkin on ollut vastaava tapa, hekin ovat\nasettaneet uhreja tuvan pyhään peränurkkaan uskoen, että kotia\nsuojelevat penaatit asuvat siinä, mutta tuskin silti voi katsoa\ninkeroisten kotikultin syntyneen vasta venäläisen kulttuurivirtauksen\nvaikutuksesta.\n\nTodennäköisesti nämä tavat selittyvät siitä, että kirkon pyhimykset\novat eri alueilla päässeet niiden uhrien perillisiksi, joita\naikaisemmin on toimitettu kotoisille haltijoille. Kysymys ei voi olla\nvain \"pyhimysten palvonnan pakanoitumisesta\", vaikka jo eräät keskiajan\nkirkolliset lähteet pyrkivät asiaa näin selittämään, vaan pyhimysten\nasettumisesta entisten haltijain tilalle. Siihen viittaavat meidänkin\nmaassamme tuvan peränurkkaan kohdistuneet uhrit sekä käsitys, että tämä\nkodin kunniapaikka on samalla kodinhaltijan paikka. Niinpä Paulaharjun\nRaahessa tekemän muistiinpanon mukaan \"haltio\", jommoinen on \"joka\ntalossa\", istuu pöydän päässä. \"Siinä päässä se istuu, missä on isännän\nkunniapaikka\". Samoin Saarijärvellä kerrotaan, että \"haltijan paikka\noli pöydän takana penkin päässä\". Lisäksi mainitaan, että \"sinne ei\nsaanut kukaan muu mennä, vaan sen, joka sinne meni, heitti haltija\npois\". Martti Haavio esittää samalta seudulta muitakin asiaa valaisevia\nmuistiinpanoja.\n\nMyöhempää kehitystä kohti pyhimysten palvontaa kuvastaa eittämättömästi\nvotjakkien tapa, jotka kristinuskoon käännyttyään pitävät kirkollisia\nkuvia vanhassa hirsikodassaan samalla nurkkahyllyllä, missä pakanoihin\nlukeutuvat ovat viime aikoihin asti säilyttäneet salaperäiset\nuhrivakkansa.\n\nVertailevan tutkimuksen avulla voidaan lisäksi todeta, että samoin kuin\nvotjakeilla hirsikodan pyhä peränurkka uhrivakkoineen on ollut asunnon\nvasemmalla puolella etelään suuntautuvasta ovesta katsoen, samoin\nKeski- ja Pohjois-Aasian eränkävijäin ja paimentolaisten teltoissa\nperheen suojelushaltijain kuvat ovat olleet teltan perällä sen\nvasemmalla puolella. Kummallakin taholla tämä vasen puoli on samalla\nollut miesten puoli. Tämän yhtäläisyyden perusteella ja kun\nsyrjääneilläkin, niin kuin heidän käännyttäjänsä pyhän Tapanin\nelämäkerrasta käy ilmi, oli asunnoissaan epäjumalain kuvia, voidaan\npäättää, että sellaisia on ollut myös votjakkien perhe- ja\nsukupyhäkköjen kannellisissa vakoissa, joiden olopaikkaa naiset ja\nlapset ovat karttaneet vielä senkin jälkeen, kun itse kuvat ovat\nislamin ja kristinuskon tuomien kulttuurivirtausten vaikutuksesta\nkadonneet.\n\nMelkoista muutosta sukukansojemme perhekultissa on merkinnyt\nhirsikodasta pirttiin tai tupaan siirtyminen, jolloin vanha asunto on\njoutunut keitto- ja kesämajaksi, kunnes se vähitellen on tykkänään\nhävinnyt käytännöstä. Uudessa asuinrakennuksessa korvaa hirsikodan\nkeskellä ollutta tulisijaa ajanmukaisempi kiuas tai uuni, joka\nvanhimman tavan mukaisesti on sijoitettu ovi- ja sivuseinän väliseen\nnurkkaan. \"Pyhä nurkka\" oli kuitenkin edelleenkin tarpeen. Tämä\nkunniapaikka on tuvassa tavallisesti ollut vinosti kohti uuninnurkkaa\nja sijainnut tuvan perällä milloin sen oikealla milloin vasemmalla\npuolella. Tähän taas perustuvat miesten ja naisten oleskelupaikat\ntuvassa naisten sijoittuessa kiukaan tai uunin puoleiselle\nsivuseinälle, jota Savossa ja Karjalassa on sanottu _karsinanpuoleksi_\nja jossa ennen pidettiin myös pieniä kotieläimiä. Muistomerkkejä tästä\nasunnon jaosta on säilynyt Länsi-Suomessakin. Niinpä Kalannin Ilmon\nkylän Rantatalossa, missä haltija ilmoitti \"pamauksella\" kylässä\nkäyneiden kotiintulon, sanotaan: \"Vaiväkkete kyläs olles haltti\npaukuttel uuniloukkam buales, miäsväen daas perämbualt tuppa.\"\n\nVarmoja tietoja siitä, että sukumme kansat olisivat asuntorakennuksen\nmuuttuessa siirtäneet perheen suojelushaltijain kuvat hirsikodasta\ntupaan tai pirttiin, ei ole olemassa. Tämä voi ainakin osaksi johtua\nsiitä, että pyhimysten kuvat ovat jo silloin tulleet noiden\naikaisempien kuvien tilalle, joita samoin kuin muita niiden yhteyteen\nkuuluvia pyhiä esineitä on voitu säilyttää jossakin syrjäisessä\npaikassa, aitassa tai muualla. Sieltä ne on otettu esille vain\nerinäisiä juhlia vietettäessä. Tähän viittaavaa perinnettä edustaa mm.\nseuraava Pensan läänin mokshalaisten pääsiäisen viettoa käsittelevä\nkuvaus:\n\nKun pääsiäistä pidettiin vainajien vaellusaikana, eivät mordvattaret\ntohtineet tällöin kulkea avojaloin vainajia peläten. Jo\npääsiäislauantaina oli työn tekoa, vieläpä huoneiden siivoamistakin\nkartettava. Tämän päivän iltana suvun päämies toi aitasta tuvan\nseinässä olevaan naulaan _vajmä kätkt_ nimisen vakan, jota aina\nsäilytettiin suvun vanhimman luona eli 'vanhassa talossa' (_sirä\nkutsa_) ja jossa talletettiin erinäisiä vainajille kuuluneita useiden\nsukupolvien takaisia esineitä. Uskottiin, että kaikki suvun vainajat\ntulivat tämän vakan mukana tupaan viikon kestävälle vierailulle. Samana\niltana levitettiin 'penkin päähän' (_ezem pras_) kunniasijalle vainajia\nvarten huopa tai jokin muu vaate, jolle ei kenenkään elossa olevan\nsopinut istuutua. Pöydälle pantiin parhaita ruokalajeja. Sitten\nluettiin rukous, jossa vainajia käskettiin syömään ja juomaan. Vasta\npääsiäispäivänä koko 'suku' (_juram_) kokoontui tuohon kantataloon.\nTupaan astuessaan kaikki kumarsivat ensin _vajmä kätkt_ vakkaa ja\nsitten pyhäinkuvia.\n\nOn ilmeistä, että tässä arvokkaassa tiedonannossa mainittu vakka, jota\nsäilytettiin suvun kantatalossa ja joka esivanhempain muistajaispäivänä\ntuotiin tupaan jälkeläisten palvonnan kohteeksi, vastaa vanhan\nhirsikodan peränurkan hyllyllä ollutta votjakkien vakkaa. Myös noilla\n\"vainajille kuuluneilla useiden sukupolvien takaisilla esineillä\",\njotka myöhemmin ovat joutuneet korvaamaan suvun merkkihenkilöiden\nkuvia, on ollut vastineita votjakkien kannellisissa vakoissa.\nJälkimmäiset ovat käyttäneet niistä nimitystä _dendor_. Perheen\nsuojelushaltijoiden läheistä suhdetta manalle menneisiin osoittaa\nlisäksi mordvalaisten tapa levittää tuvan penkille peränurkkaan pielus,\nhuopa tai muu vaate vainajia varten juuri sen juhlan ajaksi, jolloin\nvakka tuodaan tupaan.\n\nSamoin ovat votjakit viettäessään suurta vainajain juhlaa pääsiäisen\ntienoissa asettaneet pieluksen vanhan hirsikotansa peränurkkaan\nnäkymättömiä vieraita varten, joita suvun suojelushaltijan ohella on\nmuisteltu. Kun henkien uskottiin Suomessa olevan liikkeellä jouluna,\non ymmärrettävää, että Kiikalassa pantiin tällöin pöydän taakse\npenkille olkia, \"että 'tontti' sai niillä maata\". Norjassa kerrotaan\nniin ikään tehdyn tontulle jouluna vuode tuvan kunniapaikalle. Alun\nperin ei tietenkään ole ollut kysymys tontun makuusijasta, vaan\nistumapaikasta. Juuri \"suureen tshuppuun\", karjalaisen pirtin pyhään\nperänurkkaan on myös vainajaa tämän muistajaispäivänä pyydetty\nasettumaan. Sinne on Kaavilla kaadettu \"lämmitöstä\", ennen kuin kukaan\nsitä maistoi.\n\nTässä yhteydessä on syytä mainita, että tsheremissit uhratessaan mustan\nlampaan, jonka luut he ovat kätkeneet muinaisen hirsikotansa\nmaapohjaan, ovat samalla asettaneet lampaan eri elimistä pieniä paloja\nkodan nurkkahyllylle. Tämä tosiasia on erittäin kiintoisa sen vuoksi,\nettä se selvästi osoittaa, keitä varten tuo musta lammas, jonka\nvotjakit ja mordvalaiset ovat myöhemmin teurastaneet tuvan alustassa,\non alun perin uhrattu.\n\nEdellä olevista esimerkeistä käy siis ilmi, että asunnon pyhällä\nperänurkalla on perheen suojelushaltijan tai -haltijain tyyssijana\nsamoin kuin samaan ryhmään kuuluvien vainajien vierailupaikkana\nikivanhat perinteet.\n\nTietoja on myös siitä, että kodinhaltijan on kuviteltu asuvan tuvassa\nperänurkan vastakkaisella puolella uunin ääressä. Toisin paikoin kuten\nSammatissa, Tyrväällä, Härmässä ja Evijärvellä sanotaan haltijan asuvan\nuunin päällä, toisin paikoin taas kuten Hailuodossa uunin takana.\nTällaisena uuniin liittyvänä olentona sitä on Pielavedellä nimitetty\n\"uunin haltijaksi\". Kerrotaan, että jos sen olinpaikkaan \"uunin\nlauvalla\" asettuu nukkumaan, haltija heittää siitä armotta pois. Samoin\non Suomen ruotsalaisten keskuudessa tontun asunto ollut milloin uunin\npäällä, milloin uunin takana.7 Joskus selitetään vain, että se asuu\nsiinä tuvan nurkassa, jossa uuni sijaitsee. Närpiössä on tontun kuultu\npiilopaikastaan uunin päältä vastaavan tulijan tervehdykseen. Brändössä\non lapsen suusta irtautunutta maitohammasta uuninloukkoon heitettäessä\nsanottu: \"'Uunin ukko' (_oonsgåbbe_), anna minulle luuhammas\nkultahampaan asemesta!\" Tällainen nimitys on kuitenkin voinut kuulua\nvain lasten kieleen samoin kuin _urnsnockin_, jolla Nauvossa on lapsia\npeloiteltu. Peloitteluun viittaa sekin, että vepsäläislapset mennessään\nuunilta päreitä noutamaan luulevat siellä näkevänsä _pätsirahkoon_\nterävine hampaineen.\n\nEi kuitenkaan ole syytä olettaa, että uuninhaltija olisi keksitty vain\nlasten peloitukseksi, sillä kaikkialla, missä se tunnetaan, sille on\ntoimitettu uhreja. Eritoten slaavilaiset kansat ovat kuvitelleet\nkodinhaltijan asuvan uunin päällä, takana tai alla. Mordvalaiset\npuhuvat suorastaan \"uunin haltijasta\", jota eri tilaisuuksissa on\nuhriantimin palvottu.\n\nUuniin kohdistuvat uskomukset ja menot edellyttävät tietenkin uunin\nolemassaoloa ja kuuluvat näin ollen vasta uunituvan historiaan. Mutta\nsellaisissakin rakennuksissa, joissa asunnon nurkassa on kiuas kuten\nsavupirtissä, riihessä ja saunassa, on haltijan uskottu oleskelevan\nkiukaan ääressä, missä se yleensä esiintyy etupäässä tulen vartijana.\n\"Joka tulisijalla on haltija\", sanotaan Pudasjärvellä.\n\nTämänkin haltijan alkuperää tutkittaessa, millaisia piirteitä siihen\nmyöhemmin onkin liittynyt, on jälleen palattava siihen aikaisempaan\nasuntoon, jonka nimestä suomen _koti_-sana johtuu ja jossa avoin\ntulisija on ollut maapohjaisen kodan keskellä. Juuri sellaisena liesi\non ollut perhekunnan keskus ja siinä palava tuli sen tärkein tunnus.\nSamalla kotilieden tuli on ollut sekä ihmisten suojelija pahojen\nhenkiolentojen uhatessa että kotoisen lämmön antaja puhumattakaan sen\ntaloudellisesta merkityksestä. Sen vuoksi se joutui jo ammoin\nmonenmoisten pitämysten kohteeksi. Sitä ei saanut mitenkään loukata tai\nhäväistä, ei edes torua tuhmin sanoin. Uskottiin, että tulen huono\nkohtelu voi aiheuttaa \"tulen vihat\", so. eräänlaisen taudin, mutta\npahin sen aikaansaama rangaistus oli kaikki tuhoava tulipalo.\n\nBalttilaisilta, joita vanhat lähteet sanovat tulen palvojiksi, on\nkieleemme lainautunut sana _panu_ 'tuli', joka kansanrunoudessa\nesiintyy mm. tulenhaltijan nimenä. Yleisin sukumme kansain käyttämä\npalvonnallisen tulen puhuttelusana on ollut \"tuli-emo\". Esimerkkeinä\nsiitä mainittakoon suom. _valkean emuu eli emue_, vir. _tule-ema_,\nmordv. _tol-ava_, tsher. _tul-awa_, ostj. _näi-änka_. Tällä\n\"tuli-emolla\" on alun perin tarkoitettu itse tulta. Sitä osoittavat mm.\ntsheremissien rukoussanat: \"sinun savusi on pitkä ja kielesi terävä\".\nTulen liekkien perusteella ostjakkien \"tuli-emo\" on \"seitsenkielinen\"\ntai \"monikielinen\". Mordvalaisten \"tuli-emo\" \"sähisee ja leimuaa\".\nVatjalaisten riihessä oleskeleva \"tuli-emo\" lähtee liedestä ja palaa\ntakaisin lieteen. Eräässä meikäläisessä tiedonannossa sanotaan: \"Kun\nhiilusta oli puhdistettu poroista, nostettiin kolme kertaa tuhkaa\ntakaisin lieteen, jottei 'valkean emuuta' oteta.\" Kuvaavia ovat myös\nSuomussalmella muistiinpannut \"Tulen vihoihin\" liittyvät säkeet, joissa\nlausutaan toivomus, että \"valkean emue\" (XII, 1, 4616)\n\n    hiilihinsä hiuvetkohon,\n    kypeniinsä peittyköön.\n\nOn siis ilmeistä, että \"tuli-emolla\" on ymmärretty itse elollistettua\ntulta, jonka liekehtiminen ja ääni ovat olleet sen elämän merkkejä.\nSamojedit pitävät pahana enteenä, jos liedessä asuva \"tuli-eukko\", joka\non kodan vartija, \"itkee\" tai \"aivastaa\". Tulen haltijan on kuitenkin\nuskottu voivan liikkua myös lieden ulkopuolella samoin kuin ihmisen\nhaltijan ihmisen ulkopuolella. Joskus se tällöin on saanut nimensä\nsiltä rakennukselta, jossa se isännöi. Niinpä mordvalaisten \"riihiemo\"\n(_avna-ava_) on \"kuumuudessa ja savussa liikkuva, punaisen tulen\nhaltija\". Tulenhaltija voi esiintyä myös henkilöityneenä, mutta\ntällöinkään ei se aina voi alkuperäänsä salata. Näytteenä siitä\nmainittakoon Pensan läänin mordvalaisten palohaavaa parantaessaan\nlukemat sanat: \"Tulen jumala, tuli-emo, punainen nainen! Liedellä\nistuva punainen tyttö, ota verhosi pois, katso tänne hyvällä mielellä,\nsinulla on punainen liina päässäsi, punamen sauva kädessäsi, punaiset\nkorvarenkaat, anna apusi!\" Ei voi olla mitään epäilystä siitä, että\ntässä mainittu punainen väri on tulen väri.\n\nTällainen uskomus ei ole rajoittunut vain mordvalaisten keskuuteen.\nKazymin ostjakit ovat nähneet \"tuli-eukon\" kauttaaltaan punaiseen\npukuun puettuna, ja juuri punaisia liinoja, kankaita ja tilkkuja\nostjakit ovat sille uhranneet. Samoin ovat monet muut Siperian kansat\nkuvitelleet tulenhaltijaa punapukuiseksi. Tähän yhteyteen kuuluu\nvarmaankin myös se venäläisten kodinhaltija, joka esiintyy pienenä\npunaisena ukkona. Punainen väri on tunnusomaista meikäläisellekin\ntulisijan yhteyteen liittyvälle haltijalle. Niinpä riihitonttu\nnäyttäytyy Perniössä \"punaisessa pukimessa\". Kalannissa puhutaan\n\"punaröijyisestä ämmätontusta\". Punainen liina oli myös sillä\nnaishaltijalla, joka nähtiin Männäisten kylän tulipalon edellä. Vaikea\non tästä yhteydestä erottaa edes sitä meillä ja muualla tunnettua\nharmaapukuista, punalakkista tonttua, engl. _redcap_ eli _redcowl_,\njonka asun von Sydow katsoo edustavan Pohjolan talonpoikain\nentisaikaista arkipukua.\n\nSuomessa on ollut tunnettu myös kansainvälinen tarina kahden\nnaapuritalon tulien tai tulenhaltijain välisestä keskustelusta, jossa\nmainitaan, miten toisen talon haltija suuttuneena siitä, että se on\nsammutettu likaisella vedellä tai jätetty siunaamatta, uhkaa polttaa\ntalon. Kumpikin tulen loukkaus edustaa kuitenkin melko myöhäistä aikaa,\nsillä kotilieden tulta ei ennen vanhaan saanut ollenkaan vedellä\nsammuttaa. Samoin tulen siunaaminen kuuluu vasta kristilliseen aikaan.\nAlkukantaisempi tulen suuttumisen syy on ollut sen häpäiseminen, sen\nhaavoittaminen terävillä esineillä tai varsinkin sen jättäminen\nuhriantimia vaille. Tällaisia tarinoita on muistiinpantu Pohjoismaissa,\nainakin Norjassa, samoin Saksassa ja kaukana Aasiankin kansain\nkeskuudessa.\n\nKodin lieteen toimitetuista ruokauhreista on lukuisia tietoja olemassa\nsekä meiltä että muualta. Erittäin suosittuja tulen uhreja ovat Aasian\nkansoilla olleet voi ja rasva, jotka edistävät tulen palamista.\nNorjassakin kerrotaan, miten voita kirnuttaessa pantiin voipala tuleen,\nja jos tuli tällöin leimahti liekkiin, katsottiin, että tuli siten\nosoitti kiitollisuutensa. Sanotaan, että vanhaan aikaan, jolloin tuli\nosasi puhua, se oli tällaista uhria anonut.\n\nLieden tuleen on pantu monenmoisia muitakin ruoka- ja juomauhreja,\njoiden vastaanottajana ei mainita tulta, vaan kodinlialtija\ntai -haltijat. Voidaanko siis ajatella, että tuli olisi tässä\ntapauksessa toiminut muille osoitettujen uhrien välittäjänä? Lukuisat\nkansat ovat tosin turvautuneet polttouhriin, mutta pääasiallisesti vain\nsilloin, kun on ollut kysymys yläilmojen jumalien lepyttämisestä. Tämä\non kuitenkin toista kuin itse kodin piirissä asuvien olentojen\nsuostutteleminen. Karjalainen huomauttaakin, ettei tulen välitys ole\nollut tarpeen palvottaessa paikallisia haltijoita, joiden olopaikkoihin\nuhriantimet voidaan sellaisina asettaa.\n\nSilti ei voi kieltää, että monet kansat ovat asettaneet uhreja lieden\nääreen myös mm. vainajia varten, joiden on uskottu vierailevan kotona\njuhlaöinä ja jättävän jälkiä tulisijan tuhkaan siinä itseään\nlämmitellessään. Kuvitellaanpa maahistenkin mielellään oleskelevan\nlieden läheisyydessä, mutta edellä mainitut esimerkit osoittavat\neittämättömästi, ettei sitä kodinhaltijaa, joka asuu itse liedessä\n(vrt. norj. _aarevette_) ja joka on mitä läheisimmässä suhteessa\ntuleen, voi johtaa maahisista enempää kuin vainajistakaan. Itse tulta\nedustaa myös se \"uuni-emo\", jolle mordvalaiset kotoisissa\nuhrijuhlissaan heittävät uuniin ensimmäiset palat ruoista sanoen:\n\"'Uuni-emo', sinä olet keittänyt ja paistanut, sinulle olkoon\nensimmäinen pala!\"\n\nLieden keskeinen merkitys järjestyneen perhekunnan yhdyssiteenä, joka\nilmenee siinäkin, että vanhan kodin liedestä on viety tulta\nuudisasuntoihin, on ollut omiansa korostamaan tulenhaltijan arvoa ja\nasemaa kodinhaltijaperinteessä. Vanhat liettualaiset lähteet kertovat,\nettä kun morsian saapui surumielisenä miehelään, sulhasen omaiset\nlohduttivat häntä sanoen: \"Älä itke! Pyhä tuli, joka suojeli sinua\nvanhempiesi luona, suojelee sinua täälläkin!\" Todennäköisesti Euroopan\nkansain nykyinen solitäärinen kodinhaltija onkin ensi sijassa ollut\njuuri tulenhaltija, jonka ympärille on kutoutunut muiden uskomusten\npiiriin kuuluvia kuvitelmia. Tällaiseksi kehittyneenä se on myöhäinen\ntulokas Euraasian arktisilla kansoilla, joiden keskuudessa monin\npaikoin kodan perällä kuvissaan elävät esivanhemmat ovat olleet\ntultakin tärkeimmät kodinhaltijat.\n\nVoidaan kysyä, eikö sitten itse asuinrakennuksella sellaisenaan ole\nvoinut olla 'haltija' samoin kuin esim. metsän puulla, johon\nmehiläispöntön ripustaessaan tsheremissi sanoo: \"_Pu-ört_ 'puun\nhaltija', kokoa mehiläiset ympärillesi!\" Tsheremissit puhuvat myös\n_pört-ört_-nimisestä, tuvan haltijasta samoin kuin _ört_- nimisestä\nihmisen 'haltijasta'. Kun tämän niminen 'tuvan haltija' ei näyttäydy\nihmisen hahmossa, on sillä ilmeisesti tarkoitettu vain sielullistettua\ntupaa. Samoin on asian laita ollut mordvalaisten keskuudessa, milloin\n'kodin herratarta' (_kud-azarava_) on pyydetty antamaan anteeksi\n\"rakentajalleen, lämmittäjälleen\".\n\nMordvalaisten rukouksissa esiintyy myös nimi _k'er'en-shotshkoii pas_\n'niinenkuorien ja hirsien jumala', mikä johtuu siitä, että mordvalaiset\novat asuneet hirsituvissa, joissa on niinenkuorinen katto. Sitä\nosoittavat lisäksi sanat: \"'Talo-emo' (_kudo-jurt-ava_), ylhäällä on\nkuoresi, alhaalla hirtesi.\" Epäilemättä rakennuksen ja sen haltijan\nsuhde on tällöin ollut hyvin läheinen. Samoin on asian laita ollut\nmeidänkin maassamme, milloin rakennusta muualle siirrettäessä haltijan\non uskottu muuttavan uuteen paikkaan hirsien tai hirren mukana.\nEritoten _kurkihirsi_, jonka nimi saattaa olla uskomuksellinen, on\nollut \"haltijahirsi\". \"Huoneenhaltija oli joka huoneessa, jossa oli\nselkähirsi, sillä selkähirressä sen luultiin asuvan.\" Laivassa on\nemä- eli kölipuu näytellyt samanlaista osaa. Niinpä Himangalla\nsanotaan, että laivan haltija seuraa emäpuuta jo metsästä. Epäilemättä\ntämäntapaiset uskomukset edustavat omaa lajiaan, jotka sellaisina eivät\nkuitenkaan voi selittää ihmisenkaltaisen kodin- tai laivanhaltijan\nalkuperää. Sitä vastoin on ilmeistä, että laivanhaltija on\nkansanuskossa kodinhaltijan jäljennös.\n\nMartti Haavio on suomalaisten kodinhaltijoita käsittelevässä\ntutkimuksessaan tullut siihen tulokseen, että meikäläisen\n\"kodinhaltijakuvitelman puitteisiin sisältyy useita erilaisia\nperinteitä, joilla on enemmän tai vähemmän itsenäinen alkuperä\", ja\nilmeisesti tämä johtopäätös on oikea. Omalaatuista huomiota\nansaitsee kodinhaltijain piirissä _tulenhaltija_, kun taas\nkarjansuojanhaltijoiden alkuperää pohdittaessa katse kohdistuu\n_maahisten_ maailmaan.\n\n\n\n\nMETSÄNHALTIJA\n\n\n\"Muinaisajan metsästäjän ei tarvinnut olla peloissaan metsän otusten\nvähenemisestä, niin runsaat olivat _Tapion karjat_.\" Tässä\nPohjois-Karjalassa kansan suusta tehdyssä muistiinpanossa mainitun\n_Tapion_ tunsi jo Agricola riistan antajana sanoessaan:\n\n    Tapio/ Metzest Pydhyxet soi.\n\nJusleniuksen sanakirjassa (1745) _tapio_ merkitsee kuitenkin vain\n'metsää'. Gottlund selittää niin ikään: \"Tapio -- -- ei ole muuta kuin\nmetsä itse, joka runoissa esiintyy personoituna.\" Esimerkkinä siitä,\nettä _tapio_ todella on merkinnyt 'metsää', Ganander mainitsee karhuun\nkohdistetut sanat \"Kuldanen Kuningas Tapion kainalosa\". Vielä selvemmin\nse kuvastuu sellaisissa sanonnoissa kuin \"tamminen tapio\", \"risun\ntäytöinen tapio\" tai \"tapiossa taulat tehdään\". Tällaisissa tapauksissa\nei tapio-sanaa voi kirjoittaa isolla alkukirjaimella, jota\nkansanrunouden keräilijät tavallisesti ovat käyttäneet silloinkin, kun\ntämä sana on voinut yhtä hyvin merkitä metsää kuin metsänhaltijaa.\n\nTapion Agricola tuntee erityisesti vain hämäläisten jumalana, kun taas\n_Hiisi_ hänen tietojensa mukaan on karjalaisten keskuudessa ollut\nsamanlainen metsän yleishaltija:\n\n    Hijsi / Metzeleist soi woiton.\n\nMitä hän tarkoittaa tässä Hiidellä, on epävarmaa, mutta _metsäläinen_\nmerkitsee muuallakin hänen kirjoituksissaan 'petoa'. Kun _hiisi_-sana,\non samoin kuin _tapio_ merkinnyt kielessämme alun perin 'metsää' (vrt.\nsanontaa \"hiiden peitossa\" = \"metsän peitossa\"), on todennäköistä, että\nAgricola on Hiidellä karjalaisten jumalain luettelossa tarkoittanut\njuuri Tapion tapaista metsänhaltijaa. _Tapiola_ ja _Hiitola_ esiintyvät\nkumpikin runoissamme Pohjolan rinnalla myös myytillisen, etäällä\npohjoisessa sijaitsevan seudun nimenä. Myöhemmin _hiidellä_ on\nymmärretty 'maahista' (sekä pienikokoista että jättiläismäistä) johtuen\nsiitä, että vanha kansa on nimittänyt noita metsässä asuvia olentoja\nvielä senkin jälkeen, kun _hiisi_-sanan alkumerkitys on unohtunut,\n\"hiiden (eli metsän) väeksi\". Lisäksi _hiisi_ on saanut kielessämme\n'paholaisen' merkityksen samoin kuin _met'sh_ 'metsä'\nlyydiläismurteissa.\n\n_Tapio_ sitä vastoin on kansanuskossa säilynyt vain metsänhaltijan\nnimenä, joskin tämä sana voi muinaisrunoissamme yhtä hyvin merkitä\n'metsää', esim. \"Tapion aitasta\" puhuttaessa: \"Tapion aitassa olisi\nkyllä ottamista, jos olisi miestä ottamaan.\" Kun pyhä Anna esiintyi\nkatolisena aikana metsän riistan antajana, tuli hänestä Tapion tytär ja\nTapion aitan aukaisija (VII, 5, 3264):\n\n    Annikki tytär Tapion,\n    aukases Tapion aitta,\n    päästä vilja vallollehen!\n\nTässäkin säkeistössä _Tapio_ on alun perin voinut tarkoittaa 'metsää'\nsamoin kuin sanonnassa \"Tapion riihen puinti\", jolla on ymmärretty\nkevättalven myrskytuulta, ns. \"Tapion tuulta\", jonka riehuessa\nkävynsiemenet ja neulaset putoavat havupuista hangelle.\n\n'Tapio pui riihensä', kun kynttilän päivän jälkeen on iso 'kaarnatuuli'\n(H. Peltola. Kalajoki. SS).\n\nTapio pui riihtä, sanotaan, kun metsä pudottaa siemenensä (T. J. Saari.\nSääksmäki. -- Kontiolahti. A. Takkunen. SS).\n\n'Tapio pui riihensä' kolme kertaa kevättalvella (Rääkkylä. J. Hirvonen.\nSS).\n\nTapiosta ei ole mitään muuta tietoa säilynyt kuin 'Tapion riihen\npuinti', jolla tarkoitetaan kovaa kevättuulta, mikä puhdistelee metsiä\n(Riistavesi. Aili Karttunen. -- Pudasjärvi. B. K. Tolkkinen. SS).\n\nTapion riihen puinniksi sanotaan, kun talvella puista varisee neulasia\nja pikkuoksia hangelle (Muhos. Lyyli Similä. -- Kemi. Matti\nRimpiläinen. -- Karttula. A. Huuskonen. -- Kontiolahti. E. Eskelinen.\nSS).\n\nTapio on puinut riihtä viime yönä (Pyhäjärvi V.l. Else Poutanen. SS).\n\nTapion riihen puinnista on seitsemän viikkoa kesään (Ilomantsi. Y.\nTikka. -- Paltamo. H. J. Keränen. -- Karttula. Ville Kolehmainen. SS.).\n\nTapion ensimmäisestä riihen puinnista on yhdeksän viikkoa kesään\n(Rautalampi. J. E. Hyvönen. SS).\n\nKolmannesta Tapion riihen puinnista on yhdeksän viikkoa kesään\n(Taipalsaari. A. Suikka. SS).\n\nToinen saman ilmiön kuvaannollinen nimitys on \"Tapion kylvö eli touko\".\n\nEnsimmäinen 'Tapion kylvö' on kevättalvella. Se on silloin, kun\nilmaantuu männyn siemeniä ym. roskaa lumelle. Siitä on kuusi viikkoa\njälellä suliin vesiin (Kalajoki. Janne Sorvari. SS).\n\nKun uuden vuoden jälkeen on kolmas 'Tapion kylvö', niin siitä on\nyheksän viikkoa suliin vesiin (Muhos. Lyyli Similä. SS).\n\n'Tapion touosta' on yheksän viikkoa sulaan veteen (Ikaalinen. K.\nUusitalo. SS).\n\nKuvaavaa on, että \"Tapion kylvöä\" on Varsinais-Suomessa ja muualla\nmaamme länsiosissa sanottu \"metsän kylvöksi\".\n\n'Tapion riihen puinti' ori keväinen 'karmutuuli' eli 'metsänkylvötuuli'\n(Orivesi. Kust. Mäkelä. SS).\n\nTapio pui riihtä silloin, kun metsä kylvää. Tällaisia 'metsän kylvöjä'\non useampia. Niillä tarkoitetaan sitä, kun tuuli puhdistaa metsän\nlumesta ja kuivista oksista ja kun siemenet varisevat hangelle. Tapion\nriihen puinnista, suuresta metsän kylvöstä lasketaan kevätkylvön tekoon\nkymmenen viikkoa (Rovaniemi. V. Nuotio. SS).\n\nTapion riihen puinti on sama kuin 'metsän kylvö' (Ylitornio. A.\nHeikkinen. SS).\n\nKeväinen kylvöpäivä muuten noudatti kevättalvista 'mettänkylvöä', sillä\n\"mettänkylvöllä ja pellonkylvöllä on yhteyttä\". -- -- Toisinaan sattuu\nmetsänkylvö jo maaliskuun alkupäivinä, ja silloin joutuu pellonkylvökin\nhyvin aikaisin toukokuulla, mutta toisinaan metsän kylvönteko\nmyöhästyy, ja silloin myöhästyy peltomiehenkin touonpano (Turtola.\nPaulaharju, S V, 2, 250).\n\nKun puheena olevasta ilmiöstä on Ruotsissa käytetty nimitystä\n\"metsänemännän kylvö\" (Skogsfrun sår), on ilmeistä, että se\n'metsänemäntä', joka kylväjänä vastaa suomalaisten tapiota eli metsää,\non vain elollistetun metsän runollinen nimitys.\n\nMuita Tapioon liittyviä sanontoja on \"Tapion tuulenkoura\" eli \"Tapion\ntuulihattu\", jolla tarkoitetaan puuhun muodostuvaa tiheätä oksakimppua,\nns. 'tuulenpesää'. \"Tapion kannoksi\" taas on nimitetty kantoa, joka\n\"päästään kasvattaa vesoja yltympärinsä tarhilan eli kiehkuran tapaan\".\nNäitä vesoja on paikoittain sanottu \"Tapion hiuksiksi\". \"Tapion sammal\"\non vanhoissa puissa riippuva harmaa naava. \"Tapion lukko\" saadaan\nrenkaaksi muodostuneesta puusta. \"Tapion kämmen\" on pieni näre, jonka\noksat ovat kääntyneet alaspäin ja josta kerrotaan tehdyn\ntaikinanhierin. Samantapainen suurempi \"tasalatvainen näre\" on \"Tapion\npöytä\".\n\nTapionpöytä oli lyhyehkö näre, jonka latva oli tasainen kuin pöytä.\nOksia oli rungossa tuhansittain (Paulaharju, KM 251).\n\nTapion pöytä on tasalatvainen kuusi tai mänty (Paltamo. H. J. Keränen.\nSS).\n\nTapion pöytä on latvaton näre (Karttula. Aug. Huuskonen. SS).\n\nTapion pöydäksi nimitetään männyn käkkärää, jonka oksat muodostavat\nlatvan aivan pöytämäisen tasaiseksi (Kestilä. I. Mannermaa. SS).\n\nTapion pöydän latvan tasaisuus johtuu siitä, että puusta on katkennut\nvuosikasvain (Ilomantsi. Y. Tikka. SS).\n\n\"Tapion pöytää\" on Keski-Suomessa paikoittain sanottu vain \"metsän\npöydäksi\", mutta Vermlannin suomalaiset ovat sen runollisesti\nyhdistäneet itse metsänhaltijaan. Tasalatvainen kuusi, ns.\n\"Tapionkuusi\", esiintyy näet siellä vanhan kansan puheenparsissa\n\"metsänemännän tai mehtäkuvin (metsäukon) tupana\", mikä sanonta näyttää\nVermlannin ruotsalaisten keskuudessa oleva tuntematon.\n\nVaikka _tapio_ siis on alun perin merkinnyt 'metsää', ei voi olla\nepäilystä siitä, että sitä samoin kuin _hiisi_-sanaa on käytetty\nmetsänhaltijan nimenä. Se käy ilmi jo Agricolan luettelosta. Mutta\nmiten on ymmärrettävä, että 'metsää'-merkitsevästä sanasta on tullut\nmetsänhaltijan nimi? Kun vanha kansa on karhustakin käyttänyt\n'metsä'-nimitystä pyrkiessään karttamaan eläimen oikean nimen\nmainitsemista, voidaan olettaa, että myös Tapio ja Hiisi ovat aikoinaan\nolleet peitenimiä, joilla on tarkoitettu jotakin metsässä elävää,\nsalaperäistä olentoa. Selittääkö tämä olettamus täysin kysymyksessä\nolevan ongelman, on kuitenkin kysymyksenalaista. Kaarle Krohn katsoo\nTapion personoitumisen runoissa aiheutuneen siitä, että \"sanan\nalkumerkitys oli runonlaulajalle hämärtynyt\". Huomattava on kuitenkin,\nettä itse metsää sellaisenaan on puhuteltu ikään kuin elävää olentoa,\nesim. sanottaessa (VII, 5, 3529):\n\n    Kostu, korpi, mielly, metsä,\n    taivu, ainonen tapio,\n    minun pyytöpäivinäni,\n    minun saalisaikonani!\n\nKrohn on kyllä oikeassa siinä, että erinäiset säkeet, joissa Tapio\nmainitaan _metsässä_ asuvana, osoittavat selvästi _tapio_-sanan\nalkumerkityksen hämärtymistä. Esimerkkinä mainittakoon (VII, 5, 3537):\n\n    Lepy, lehto, kostu, korpi,\n    metän kultanen Tapio!\n\nSitä osoittavat niin ikään sellaiset säkeet kuin (VII, 5, 3221):\n\n    Metshän kuldainji kuningas,\n    metshän kaunoni Tabio.\n\nEräissä myöhäisissä tiedonannoissa _Tapio_ mainitaan suorastaan\nihmisenkaltaisena olentona, joka saapuu metsämiehen nuotiolle. \"Jos\nlaittoi tulen polulle, Tapio tuli ja vieritti rakotulen päältä hongan\npöis.\" Täma Rovaniemeltä saatu muistiinpano viittaa kuitenkin\nmaahisiin, joilla metsässä on omat polkunsa ja joihin liittyvät\nuskomukset ovat sekaantuneet metsänhaltijakuvitelmiin. Itse elävöidyn\nmetsänkin 'haltija' voi kansojen mielikuvituksessa tosin tavoitella\nihmisen piirteitä, mutta silloinkin metsän varjot kuultavat sen\nkuvasta. Ei edes palvonnan kohteena ollut \"metsän kultainen kuningas\",\njolla rukoussanoissa (VII, 5, 3301) on \"havuhattu, naavaparta\", voi\nkielettären kaunistuskeinoista huolimatta alkuperäänsä salata. Tapio\nsaattaa esiintyä myös naispuolisena: \"Tapio metsän emo, havulakki vanha\nvaimo\", mutta jo runon jatko: \"kuule, metsä, herää, tapio!\" paljastaa\nsen oikean olemuksen. Sekin seikka, että Tapio mainitaan runoissamme\nmilloin mies-, milloin naispuolisena, osoittaa, ettei vanha kansa ole\nvoinut muodostaa siitä mitään vakiintunutta kuvaa. Sitä 'haltijaa',\njoka esi-isiemme maailmankatsomuksen mukaisesti liittyy itse metsään ja\njoka sellaisena selittää metsänhaltijan yksinäisolentoluonteen, on\nsanottu myös 'emuuksi', mutta _metsän emuu_ ('emo, emäntä') on ollut\nyhtä hämäräpiirteinen kuin muutkin luonnon 'emuut'. Meikäläisten\n_metsän emuuta_ vastaa virolaisten _metsaema_, liiviläisten\n_mtsa-jema_ ja mordvalaisten _vir-ava_.\n\nMetsän 'emuun' ohella vanha kansa on puhunut yksityisen puunkin\n'haltijasta'. Lappalaiset sanovat sitä 'puun hengeksi'. Esittäessään\nelämänviisautta Inarin Iijärveltä T.I. Itkonen kertoo: \"Jos aikoo\nkaataa puun, pitää sen runkoon lyödä ensin kolmasti kirvespohjalla.\nToiseksi on hakattava irti alin oksa ja viskattava syrjään, jotta 'puun\nhenki' menisi siihen; muuten se tulee kotiinvietävän puun mukana ja\nvaivaa kaatajaa, voipa saattaa hänet kuolintuskiinkin. Kerran oli alin\noksa tuotu salaa kotaan, jolloin 'puun henki' aiheutti isännälle\nkuolintaudin.\" Paulaharju puhuu samasta asiasta teoksessaan Kolttain\nmailta seuraavin sanoin: \"Muistona muinaisesta puiden palvonnasta\non ainakin se kolttien tapa, että he puuta kaataessaan ensin\nkirvespohjalla kopsauttavat puun kylkeen ja sitten vasta terällä sen\ntyveen iskevät. Puu on heistä kuin elävä, tunteva olento, jota on ensin\niskulla tainnutettava, ennenkuin sitä saattaa terällä pahoin pidellä.\"\nRipustaessaan mehiläispöntön metsän puuhun tsheremissit pyytävät 'puun\nhaltijaa' (_pu-ört_) keräämään mehiläiset ympärilleen. Samanlainen\nuskomuksellinen ja palvonnollinen olento on mordvalaisten 'puu-emo'\n(_t'shufto-ava_) eli 'puun jumala' (_t'shufton pas_), jonka \"latvassa\"\nriehuu \"talvinen myrsky ja kesäinen tuuli\" ja jonka \"sade puhdistaa\".\nSamat kuvitelmat liittyvät metsän kollektiivihaltijaan.\n\nMetsän ja metsänhaltijan välistä suhdetta kuvastaa lisäksi meillä ja\nmuualla vallinnut käsitys, että tuo hämäräpiirteinen metsänhaltija on\npuiden pituinen. Niinpä Saarijärvellä sanotaan että se on \"mahdottoman\npitkä niinkuin korpikuusi\". Pieksämäellä kerrotaan, että sen.pää\nulottuu \"puiden latvojen tasalle\". Suojärvellä se on \"puitten pituinen\nja hyvin leveä\". Myös Aunuksessa, milloin metsänhaltijaa on sanottu\n\"karuksi\", \"karu on puun pituinen\".\n\nKansamme on lisäksi kuvitellut, että metsänhaltijan koko vaihtelee\nympäristön mukaan. Samoin vepsäläisten _metshine_ 'metsällinen', joka\non \"metsässä kaikkialla läsnäoleva\", on metsän korkuinen, matalassa\nmetsässä matalampi, korkeassa korkeampi. Mordvalaisten rukouksessa\ntavataan seuraavat 'metsä-emoon' (_vir-ava_) kohdistetut sanat:\n\"Metsässä kulkiessasi olet metsän korkuinen, kun tulet metsän\nulkopuolelle, olet ruohon pituinen, suuressa metsässä kulkiessasi ei\nsinua voi erottaa puista, suurella pellolla kulkiessasi ei sinua voi\nerottaa ruohosta.\" Tällaiset uskomukset, jotka ovat yleisiä koko\nEuraasiassa, ovat ilmeisesti ikivanhoja.\n\nMutta jos metsän solitäärinen haltija on edustanut elollistettua\nmetsää, miten on ymmärrettävä, että sille on voitu toimittaa uhreja?\nSuomessa kerrotaan olleen tapana asettaa metsänhaltijalle osoitetut\nantimet ns. \"tapionpöydälle\". Seuraava tieto on Pohjois-Karjalasta:\n\nKun ensimmäinen lintu saadaan, niin haetaan \"Tapion pöytä\" ja sitte\nkeitetään metsässä se ensimmäinen lintu höyhenineen ja kaikkine\npäivineen. Sitte viedään Tapion pöydälle se ateria ja maistellaan ja\nsyödään ensiksi itse, jäännös jätetään siihen ja annetaan olla siinä\nkolme vuorokautta. Sen jälkeen kaadetaan se Tapion pöydän juureen. Se\non ensimmäinen metsän kanssa syönti, ja sitte saapi lintuja\n(Metsästystaikoja 15 §).\n\nVastaavanlainen muistiinpano on Hämeestä:\n\nKun metsästäjä menee metsään, pitää hänen ensin ampua vaikka\nkorpiharakka (närhi) uhriksi metsänhaltijalle. Etsitään sakea kuusi,\njonka oksat ovat maata myöten, oksille pannaan sammalia pöydäksi ja\nniiden päälle harakka. Silloin saadaan lintuja (Längelmäki. Holmberg\n804. SKS).\n\nMyös ensimmäisen jäniksen lihaa ja pikarillinen viinaa on Itä-Suomessa\nasetettu \"Tapion kämmenelle\".\n\nSamantapainen, tasalatvainen näre, jota Vermlannin suomalaiset ovat\nsanoneet \"metsänemännän tuvaksi\", on siellä ollut myös karjanhoitajien\nkäyttämä uhripaikka. Vanhan kansan kerrotaan näet, kun karja keväällä\nlaskettiin metsään laitumelle, vieneen \"metsänemännän tupaan\" paloja\nerilaisista ruoista. Alustaksi pantiin lehtiä, päälle havuja. Samoin\nmeneteltiin, kun karja syksyllä tuotiin metsästä. Nämä esimerkit, joita\nvoisi mainita enemmänkin, osoittavat, että ennen vanhaan pyrittiin,\nmikäli mahdollista, asettamaan metsänhaltijalle aiotut uhriantimet\n\"tapion eli metsän pöydälle\".\n\nHuomion kohdistuminen juuri \"tapion pöytään\" näyttää kuitenkin\nrajoittuvan meidän maahamme. Yleisimmin ovat erämiehet meillä ja\nmuualla toimittaneet uhrinsa metsänhaltijalle itse pyynti- tai\nsaaliinsaantipaikalla. Paitsi esikkouhria, jolla on laaja ja kaukainen\nkansainvälinen tausta ja jonka alkuperä peittyy muinaisuuden hämärään,\non esi-isillämme myöhemmin tullut tavaksi vuolla ikään kuin metsän\nantimien korvaukseksi hopeata \"saaliin sijalle\". Kun metsänhaltija ja\nmetsänväki eli maahiset helposti sekoitetaan toisiinsa, ei uhrin\nalkuperäinen vastaanottaja ole aina todettavissa. Ainakin silloin, kun\nuhripaikkana mainitaan _muurahaispesä tai polkujen risteys_, on\nilmeisesti maahisista kysymys.\n\nVarhaiskantaisin metsän \"uhri\", jos sitä alun perin voi ollenkaan\nuhriksi nimittää, on ollut tärkeimpien riistaeläinten luiden ja\nerinäisten elinten sijoittaminen metsän suojaan. Tämä tapa, joka\npohjautuu elämän edelleen jatkumisen uskoon ja jota voidaan verrata\nihmisruumiin hautaamismenoihin, on selvimpänä säilynyt Siperian\nkansojen keskuudessa. Lappalaissyntyinen P. Thurenius kuvailee\nvastaavan tavan muistomerkkejä Lapissa seuraavin sanoin: \"Karhun,\njäniksen ja ilveksen luut pitää haudata kuiviin hiekkamäkiin tai kätkeä\nvuorenrotkoihin, missä koira tai muu peto ei niihin koske. Tämän he\ntekevät sen vuoksi, että nämä eläimet oleskelevat kuivalla maalla, sitä\nvastoin niiden luut, jotka elävät vedessä, kätketään lähteisiin.\"\nMeillä tämän muinaisuskon ja -tavan perinteenä tunnetaan vain karhun\npeijaiset.\n\nNe olennot, joille todella jo ammoin on teurasuhreja toimitettu, ovat\nyleensä olleet tuonpuolisen maailman asukkaita, jotka siellä ihmisten\ntavalla toimiessaan tarvitsevat kotieläimiä. Yleisiin palvontamenoihin\nliittyen nämä uhrit ovat myöhemmin siirtyneet muidenkin\nuskomuksellisten olentojen yhteyteen. Niinpä Skandinavian lappalaisten\ntiedetään teurastaneen poroja mm. auringolle, vaikka he tästä\njumaluudesta ovat tehneet itse auringon muotoa muistuttavan kuvan.\nSamoin tsheremissit ovat uhranneet mm. 'puunhaltijalle' (_pu-ört_)\naljosorsan mehiläishoidon edistämistä tarkoittavassa juhlassaan.\nTämäntapaiset esimerkit osoittavat, että myös elollistettu metsä on\nsellaisenaan voinut olla uhripalvonnan kohteena.\n\nErinäisten Euraasian pohjoisinten kansain tiedetään lisäksi tehneen\nmetsänhaltijasta ihmisen kasvoja muistuttavan kuvan, mutta yleensä vain\nmetsässä kasvavan puun runkoon. Paulaharju mainitsee eräässä\nkirjeessään Vienan Karjalassa nähdyn tällaisia karkeapiirteisiä, noella\ntai veitsellä kirjailtuja metsänhaltijan kuvia, joita oli tehty hyville\nsaaliinsaantipaikoille puihin joko kuorta vailla olevaan tai varta\nvasten kuorittuun kohtaan. Samoin ovat menetelleet mm. Siperian\ntunguusit, jotka suotuisalle saalispaikalle ovat muodostaneet\nmetsänhaltijan kuvan siten, että ovat kuorineet puun ja kaivertaneet\nsiihen \"silmiä, nenää, suuta ja partaa\" esittävät piirteet.\n\nEi voi olla epäilystä siitä, että kysymyksessä oleva kuva on tehty itse\nmetsän isännästä, vaikka ei aina olekaan helppo päättää, milloin vanhan\nkansan uskomukset ja uhrit ovat kohdistuneet juuri tähän, milloin\nmuihin metsässä asuviksi kuviteltuihin olentoihin, joita niitäkin on\nvoitu nimittää metsänhaltijoiksi. Kummassakin mielessä on Itä-Suomessa\nkäytetty nimitystä _metsähinen_ (veps. _metshine_ eli _korbhine_),\njolla on ymmärretty myös karhua ja sutta. Yleisimmin sillä kuitenkin\ntarkoitetaan metsässä asustavaa ihmisenkaltaista olentoa (vrt. ven.\n_ljeshij_), jonka sanotaan toimivan erämiehen tavalla. Se asettaa\nansoja, pyytää riistaa ja avustaa metsämiehiä näiden retkillä.\nToisinaan kuullaan sen koirankin haukkuvan. Muudan Veskelyksen mies\nselitti, että \"metsähisen koira\" haukkuu \"lyhyitä haukahduksia\" ja\nsaattaa yht'äkkiä siirtyä pitkätkin matkat metsän äärestä toiseen.\nTämän uskon aiheuttaja on ilmeisesti ollut jokin lintu, jonka ääni on\nerehdyttävästi muistuttanut koiran haukuntaa. Ruotsissa on vastaavaa\nhaukkujaa sanottu 'maahisen koiraksi' (vitterhund) tai 'vuorikoiraksi'\n(berghund).\n\nMetsähinen ja metsässä asuva maahinen ovat tästäkin päättäen keskenään\nhyvin läheistä sukua. Laajemmalla alueella tunnettu _-hinen_\njohtopäätteellä muodostettu sana _maahinen_ näyttää myös olleen\npaikallisesti rajoitetumman _metsähisen_ esikuvana. Onhan\n_metsämaahista_ hyvin voitu sanoa _metsähiseksi_ samoin kuin\n_vesimaahista vetehiseksi_. Ei ole mielestäni välttämätöntä olettaa\ntässä venäläisten nimivastineiden vaikutusta. Miten lieneekin, kaikilla\nnäillä olennoilla on jotakin yhteistä, mm. _hyvälypsyiset lehmät_.\nMetsähisenkin lehmät nousevat _maasta_ ja häviävät _maahan_.\n\nEroavaisuus solitäärisen metsän isännän ja muiden metsänhaltijoiksi\nnimitettyjen olentojen välillä on silmäänpistävä varsinkin silloin, kun\non kysymys yhteisöstä eli monihenkisestä \"metsänväestä\". Metsänväkeäkin\npeikkoineen, tonttuineen, kyöpeleineen, kakkiaisineen jne. voi tosin\nedustaa pelkästään \"metsän vanhin\", mutta ero tämän ja varsinaisen\nmetsänhaltijan välillä on tällöinkin joskus aivan ilmeinen.\nEroavaisuutta huomaa mm. siinä, että kun metsä tai metsänhaltija\n\"pidättää\" ihmisen luonaan, ei tämä \"mitenkään pääse ulos metsästä,\nvaan 'lenkin' kierrettyään palaa aina samaan paikkaan takaisin\", kun\ntaas maahisen anastaman uskotaan joutuvan tuonpuoliseen maailmaan.\n\nKiintoisaa on lisäksi todeta, että kun metsänhaltija on pidättänyt\nluonaan jonkun sinne eksyneen ihmisen tai elukan, vanha kansa on\nrangaissut itse _metsää_ ripustaen puun oksaan tai kaarelle\ntaivutettujen puiden siteeseen kiven, jota on sanottu metsän tai\nmetsähisen \"tyräksi\". Vuokkiniemellä on näin tehtäessä lausuttu:\n\"Metsä, siut kiini sijon, tyrän laitan, laske irti elukkani!\" Milloin\nmetsänhaltija on kuviteltu naispuoliseksi, on tätä mm. Kivijärvellä\nrangaistu siten, että \"umpikuorisen koivunkannon oksanreikään\" on lyöty\ntappi sanoen: \"Kun et piästäne miun omie, ikäs paksuo vattuo kannat,\nkun piästänet piäset vatastas!\" Nämä merkilliset rankaisutavat ovat\nilmeisesti kohdistuneet itse elollistetun metsän haltijaan, jota on\nkuviteltu milloin mies-, milloin naispuoliseksi.\n\nTämän hämäräperäisen metsänhaltijan ohella, joka on mitä läheisimmässä\nsuhteessa metsän puihin ja kantoihin, tavataan kansanuskossa, tosin\nvain maamme länsiosissa, vielä muudan kotoisista maahisista erillinen\nmetsässä näyttäytyvä olento, joka aina esiintyy naispuolisena. Sitä\nosoittavat sen nimetkin _metsänneitsyt, mettänneito, mettänpiika_ tai\n_haapaneitty_. Tämä stereotyyppinen metsänneitsyt, jolla on vastine mm.\nRuotsissa (skogsjungfru)1, on edestäpäin kuvankaunis, mutta sillä on\nruma takaosa, jota salatakseen sen sanotaan poistuvan ihmisten\nnäköpiiristä takaperin. Saapuessaan metsässä yöpyvien miesten nuotiolle\nse houkuttelee näitä, niin kuin jo von Becker mainitsee, lemmenleikkiin\nkanssaan. Monin paikoin on kuviteltu, että metsänneidon näyttäytyminen\nennustaa hyvää metsästysonnea.\n\nKerran sunnuntaiaamuna noin sata vuotta sitten, kun isäni nuorena\npoikana oli isänsä kanssa metsästämässä, niin 'lintukoijan' takana\ntanssi kirjavapukuinen mamseli ja oli aina vaan selän takana ja äänsi:\n\"rits, rits\" (Paattinen. Harva, VSHK 127).\n\nKun muudan vanha erämies kävi metsässä 'metäksen pelis' ja viritti\nyöllä tulen, niin metänneito -- joskus useampiakin -- tuli valkean tykö\ntanssaamaan (Tarvasjoki. Harva, VSHK 127).\n\nToisinaan metsänneito ryhtyy kuhertelemaan metsämiehen kanssa, mutta\nmiehen on paras olla varuillaan: metsänneidolle ei saa antaa kättä eikä\nsiihen ole hyvä edes sormella koskea (Marttila. Harva, VSHK 128).\n\nUsein keväällä, kun metsämies tekee valkean yöllä metsään, hän näkee\nmettäneittyen. Se tulee ja istuu johonkin rangan päälle valkean\nloisteeseen ja lämmittelee siinä. Se on usein valkoisissa vaatteissa ja\nhyvin korea. Mutta silloin ei saa puhua eikä pukahtaa: kohta se menee\ntakaisin metsään. Pitää vain olla hiljaa ja katsella. Se tietää hyvää\nlintuonnea (Tyrvää. M. Ahlstedt 95. SKS).\n\nMettänpiika on kaunis nainen, hiukset hajalla (Siikainen. Emilia\nMyllymäki. SS).\n\nMetsänpiika teki metsästäjille ja paimenille kolttosia (Kihniö. I.\nPeltomäki. SS).\n\nMetsänneidot ovat kauniita, harsopukuisia ja esiintyvät vain\nkoivumetsissä (Yläne. I. Järvinen 38. SKS).\n\nVaikka metsänneidon sanotaan karttavan selkäpuolensa näyttämistä, ei se\nsilti ole aina voinut sitä salata.\n\nKerran eräs mies oli metsässä yötä. Hän teki valkean ja lämmitteli.\nToiselle puolelle valkeata ilmestyi kaunis tyttö (mettäpiika), jolla\noli suuri keltainen ja kihara tukka. Hän rupesi sille puhumaan, mutta\nse ei vastannut, vaan käänsi selkänsä, ja se oli kuin haaparuuhen pohja\n(Lavia. Taavi Laaksonen. SS).\n\nMettänneitty on nähty nuotiolla. Se on poistunut takaperin kävellen,\nsillä mettänneitty ei mielellään näytä takapuoltaan. Se on\ntakapuoleltaan kuin rytöläjä (Nakkila. V. Grönroos. SS).\n\nMätneity eli mätneite lämmitteli nuotion ääressä. Edestäpäin se oli\nhyvin sievä, mutta takana ei ollut mitään (Halikko. Tyyne Helve. SS).\n\nMetsänneitty eli haapaneitty oli miehiin rakas. Sillä oli sinisestä\nsilkistä vaatteet, mutta sen takapuoli oli kuin 'pranstakka' (Tuusula.\nA.B. Andersson 278. SKS).\n\nMettänneitty, joka vietteli miehen, oli lopulta vain tarikkopuu\n(Anjala. J. Tyyskä 2800, 3205. SKS).\n\nMiehet huomasivat erinomaisen kauniin naisen juoksevan metsässä puitten\nvälissä. Nainen oli nuori, valkoisen verevä ja hyvissä vaatteissa. Se\njuoksi kovaa kuin tuuli. Miesten katsellessa sama nainen juoksi\nuudelleen heidän sivuitseen vähän matkan päässä. Tällöin miehet\nnäkivät, ettei naisella ollut mitään takapuolta: selkäpuoli oli kuin\nhyvin vanhan kuusen sammaltunut kuori (Koski. T.l. Haavio, SMM 339).\n\nMuissa muistiinpanoissa mainitaan lisäksi, että metsänneito on\nedestäpäin ylen ihana, mutta takaa kuin \"hakorisu\", \"risukasa\",\n\"palanut hongankelo\", \"tervaskanto\" ym. Nämä kuvitelmat johtunevat\nsiitä, että kun näky häviää, jäljelle jää vain jokin metsän esine.\nLavialta mainittu \"haaparuuhen eli haapion pohja\", josta \"haapaneitsyt\"\nlienee saanut nimensä, tuo mieleen \"taikinakaukalon\", jommoisena\nmetsänneitsyen selkäpuoli nähdään mm. Etelä-ruotsin ja Tanskan\nkansanperinteessä. Sellaiset mielikuvat kuin \"tadikko\" ja \"hiilihanko\"\n(pranstakka) tavataan yleisimmin noitauskon piirissä noidan\nilmenemismuotoina. Tämä vierasperäinen ja tarinain suosima metsänneito\nei ole ollut maassamme palvonnallinen olento.\n\nAgricola mainitsee tunnetussa luettelossaan vielä kahden\nerikoishaltijan nimet:\n\n    Nyrckes/ Orauat annoi Metzast/\n    Hittauanin/ toi Jenexet Pensast.\n\nKaarle Krohn on esittänyt ajatuksen, että metsästä oravia antava\n_Nyrckes_ olisi _Jyrki_-nimen väännös. Jyrki eli pyhä Yrjänä, joka\nkeskiajan legendoissa esiintyy lohikäärmeen voittajana ja kansanuskossa\nkarjan suojelijana pedoilta, on Krohnin mukaan voinut helposti vaihtua\nmaassamme metsänriistan antajaksi. Niin paljon tietoja kuin onkin\nsiitä, että pyhää Yrjänää eli Jyrkiä on pyydetty keväällä karjaa\nmetsään laskettaessa sitomaan kahleisiin 'koiransa', so. sudet\n\"suviöistä talviöihin\" eli karjan ulkonaolon ajaksi, ei häntä\nkansanperinteessä mainita erämiesten palvomana, vielä vähemmän oravien\nantajana. Krohnin olettamusta heikentää sekin, ettei helposti\nlausuttavaa _Jyrki_-nimeä ole karjanluvuissakaan äännetty väärin.\nAgricolan _Nyrckes_ ei siis selity edellä mainitulla tavalla.\n\nSitä paitsi on huomattava, että tämänniminen olento tavataan\nrunoissamme naispuolisena:\n\n    Nyrkkis on akka Tabia (Suistamo. VII, 5, 3334).\n    Akkab Nyrkkiö Tabio (Suistamo. VII, 5, 3339).\n    Nyrkiö, akka Tapion (Suojärvi. VII, 5, 3358).\n    Nyrkytär, akka Tapion (Suistamo. VII, 5, 3333, vrt. 3332).\n    Nylkys on akka Tapivon (Korpiselkä, VII, 5, 3353).\n\nEi voi olla epäilystä siitä, etteikö Agricolan Karjalasta tuntema\n_Nyrckes_ piilisi noissa eri muotoon vääntyneissä nimissä, varsinkin\nkun nekin liittyvät riistanantajaolentoon. Tähän yhteyteen kuuluvat\nvielä Vienan Karjalassa muistiinpannut säkeet (I, 4, 1216):\n\n    Tuleppa nyt, Nyrkys, nylkemähän,\n    Tapio, rahan tekohon!\n\nSamasta nimestä johtuu _Nyyrikki_, joka eräissä Ilomantsin runoissa\ntavataan \"Tapion poikana\". Kaarle Krohn on epäilemättä oikeassa\nsanoessaan, että \"naisellinen _-kki_ pääte on ilmeisesti muodostunut\nrunomitan vaatiessa kolmea tavuuta\". Naispuolisena _Myyrikki_,\nmainitaankin Vienan Karjalassa (I, 4, 1194):\n\n    Myyrikki Tapion neiti,\n    salakaarten kaunis vaimo.\n\nKun pyhä Anna esiintyy riistan antajana _Annikki_-nimisenä: \"Annikki\ntytär Tapion\", on todennäköistä, että _-kki_ pääte, niin kuin Kaarle\nKrohnkin huomauttaa, on juuri tästä nimestä lainautunut paitsi\nNyyrikille myös eräille pelkästään kielettären keksimille, runollisille\nmetsänhaltijattaren nimityksille. Yleisimpiä niistä on _Mielikki_\n\"metsän emäntä\", minkä nimen alkuosa selittyy sellaisista säkeistä kuin\n\n    Mielly, mehtä, kostu korpi (VII, 5, 3323).\n    Mielytän metsän emännän (VII, 5, 3271).\n    Mieluutar metän emäntä (VII, 5, 3283-84).\n\n_Nyyrikki_-nimen väännös on taas _Tyytikki_ \"Tapion neiti\", jossa\nselvästi tuntuu alkusoinnun vaikutus. Ganander sanoo, että se oli\n\"oravan emuus\" (ickornarnes patronessa). Tämä maininta on erittäin\nkiintoisa sen vuoksi, että Agricolan _Nyrckes_, josta _Nyyrikki_- ja\n_Tyytikki_-nimet polveutuvat, \"Orauat annoi Metzast\". Mutta mitä on\nmerkinnyt _Nyrckes_, jonka Agricolan luettelon ruotsinkieliseen asuun\nasettaja kirjoittaa _Nyrkäs_, on toistaiseksi selittämättä. Olisiko se\nollut vain oravan vanha nimitys, oravan, jonka nahkan harmaantuminen on\nollut syksyllä alkavan metsästyskauden merkki?\n\nToinen Agricolan mainitsema erikoishaltija on _Hittauanin_, mikä nimi\njo varhain on korjattu muotoon _Hittavainen_. Agricola sanoo sen\ntuoneen \"Jenexet Pensast\". Kaarle Krohn olettaa, että puheena oleva\nnimi olisi alun perin ollut _Huittavainen_ ja tarkoittanut\n_Hubertus_-nimistä pyhimystä, jota katolisena aikana on palvottu\nmetsänriistan antajana. Siinä Kuopion ja Leppävirran pitäjiä\nkäsittelevässä kertomuksessa, jonka I.D. Alopaeus kirjoitti 1761,\nluetellaan sikäläisten jumalien joukossa _Kuihtilassi_: \"Kuiktilassi\nantoi jäniksiä.\" Gananderin mytologiassa taas _Kuippana_ \"ajoi jäniksiä\nja kettuja pyydyksiin ja ansoihin\".\n\nMuita tähän yhteyteen kuuluvia nimiä ovat _Kuihhamo_ (VI, 2, 5413),\n_Kuihtana_ (VI, 2, 5412), _Kuituva_ (VII, 5, 3850), _Kuittia_ (XII, 2,\n6867), _Kuitio_ (VII, 5, 3368, 3380), _Kuittola_ (XII, 2, 6479, 6481),\n_Kuituri_ (VI, 5001, 5040), _Kuikuli_ (XII, 2, 6625) sekä _Huitua_\n(VII, 5, 3848) ja _Huuhkana_ (XII, 2, 6625).\n\nGottlund on olettanut, että _Kuippana_ johtuisi _kuippa_-sanasta, jonka\nhän sanoo merkitsevän lintua (Scolopax argusta). Hän viittaa samalla\nsäkeeseen: \"Hyyperö hyvä emäntä\", joka tavataan myös muodossa \"Hyypiö\nhyvä emäntä\" (VII, 5, 5041), ja selittää, että _Hyyperö_ merkitsee\nsamoin kuin _Hyypiö_ 'hiiripöllöä' (Strix ulula). Paulaharju taas\nkertoo, että _kuukkelia_ eli _kuuskilaista_ (Garrulus infaustus)\nsanotaan Kuhmoniemellä \"metsänemännäksi\", \"koska tiedettiin, että se on\nvanhin linnuista\". Tuskin noita eri muodoissa esiintyviä nimityksiä,\njotka edellä mainittiin, voi kuitenkaan kaikkia johtaa jonkin tietyn\nlinnun nimestä. Krohnin olettamus, että ne ovat Hubertus-nimen\nväännöksiä, tuntuu sen vuoksi uskottavalta, varsinkin kun riistan\nantajina mainitaan muitakin pyhimyksiä. Kuuluuko myös _Hittavainen_\ntähän yhteyteen, on epätietoista.\n\nAikaisemmin Krohn arveli, että \"Agricolan _Hittavanin_, joka 'toi\njänikset pensaasta', on Hiton sukua\". Liperissä onkin muistiinpantu\nkäsitys, että \"hittolainen tuo jäniksen lankaan, vaikka se olisi\nviritetty tallin parveen\". Kun _hittolainen_ Itä-Suomessa tarkoittaa\nsamoin kuin _hitto_ 'pirua' ja kun lisäksi puhutaan metsämiehen\nvalasta: \"jänikset minun ja minä pirun\", jonka tehneelle pirun sanotaan\nsinkoavan jäniksen \"puun oksaanni ylös\" pantuun pyydykseen, näyttää\nsiltä kuin _Hittavanin_ Agricolan jumalainluettelossa todella olisi\n_hiton_ sukua.\n\nMonet Siperian kansat puhuvat vielä eri eläinlajien haltijoista.\nTällainen usko ei ole ollut meidänkään esi-isillemme vieras. Siihen\nviittaavat mm. nimitykset \"karhun emuu\", \"ketun emuu\" ym., joilla\ntuskin on tarkoitettu vain yksityisen eläimen haltijaa. Etenkin\nkarhulla, jota runoissamme kunnioitetaan \"metsän kuninkaana\", on\nmahtava haltija, jota ei ole hyvä loukata. Niin ikään lappalaiset ovat\nuskoneet, että karhun haltija suojelee karhuja, mutta voi myös\nsuositeltuna antaa niitä pyytäjille. Kuollan lappalaiset puhuvat\nsudenkin haltijasta: sutta rankaisemalla sitä voidaan peloittaa\npitämään suojattejaan kurissa. Saman seudun tarinoista voi\n_mientush_-niminen olento, jonka nimi merkitsee alun perin\n'metsäpeuraa', näyttäytyä peurahärkänä, mutta myös sarvensa heittäen\nmuuttautua ihmiseksi. Todennäköisesti se on sama olento kuin kolttain\nporoja hoitava haltija, jonka uskotaan asuvan tunturien jäkäläisillä\nkentillä ja joka muistuttaa ihmistä: sillä on ihmisen kasvot ja se\nkulkee kahdella jalalla, mutta on kauttaaltaan karvainen kuin peura.\n\nVastaavanlainen susien haltija mainitaan seuraavassa J. Lukkarisen\nInkerissä muistiinpanemassa tarinassa: \"Kerran tuli erääseen\nsalokapakkaan Sombranmaalla (Somerojärven tienoilla) olento, joka oli\nmuulta asultaan kuin mies, mutta sillä oli suden pää, sekä pyysi viinaa\njuodaksensa. Hänelle tarjottiin helppoista pulloa, joka isännän\nmielestä oli tarpeeksi suuri yhdelle hengelle. Olento ei kuitenkaan\ntyytynyt niin vähään, vaan joi ensiksi neljänneksellisen ja sen päälle\nvielä muutamia pienempiä puteleja. Kun hän aikoi poistua, kysyi kapakan\nisäntä ihmeissään, kuka hän sitten tosiaankin oli. Vieras vastasi\nolevansa se, joka vie heidän maastaan sudet pois (ja antaa hirvet\nsijaan).\"\n\nVaikka tämä susien edustaja esiintyykin tässä kertomuksessa\ntarunomaisena olentona, edellyttää siihen liittyvä käsitys silti\nikivanhaa uskoa eri eläinlajien haltijoihin.\n\n\n\n\nVEDENHALTIJA\n\n\nVienan Karjalassa on muistiinpantu runo, jossa kerrotaan kalastajan\nonkeen tarttuneesta oudonlaisesta olennosta:\n\n    suomuton lohikalaksi,\n    räpylätön hylkeheksi,\n    päärivaton neitoseksi.\n\nVedettyään saaliinsa veneeseen pyytäjä pohtii sen leikkelemistä\n\"murkinaisiksi muruiksi\", mutta silloin veden olento loiskahtaa mereen\nja kohottaen päätään\n\n    vihurilla viiennellä,\n    kupahalla kuuennella,\n    aallolla yheksännellä\n\nsanoo, ettei hän aikonut tulla kalamiehelle \"lohisiksi lounahiksi\",\nvaan\n\n    ikuiseksi puolisoksi.\n\nEräissä toisinnoissa hän vielä valittaa, ettei mies ymmärtänyt pitää\nhyvänään\n\n    Ahin lasta ainoata,\n    Vellamon vetistä neittä.\n\nKysymyksenalainen olento osoittautuu siis olevan vedenneito, joka\nkalastajan onkeen tarttuen pyrkii tämän puolisoksi. Samantapainen runo\non muistiinpantu Virossa, jossa vedenneito kuitenkin vasta kotiin\ntuotuna pyytää säästämään itseään. Eroavuus ilmenee siinäkin, että\nsuomalaisessa runossa puhutaan onkimisesta, kun taas virolaisessa\nverkolla pyytämisestä. Mikä näiden runojen suhde toisiinsa lieneekin,\non niiden pohjana kansainvälinen tarina. Sellainen tunnetaan mm.\nTanskassa, jossa kerrotaan, miten muudan kalastaja sattui saamaan\nonkeensa ihmisenkaltaisen olennon. Mutta kiintoisinta on todeta, että\nVellamon neidon ongintaa muistuttava kaiverrus tavataan jo 700-luvulta\nperiytyvässä, Itä-Göötanmaalta löydetyssä pronssilaatassa.\n\nKrohn on ilmeisesti oikeassa selittäessään, että runomme _Vellamo_ on\n\"myöhäsyntyinen nimimuodostus sanasta _velloa_, esim. _vellova\nvetonen\"_. Vellovan vetosen neidosta on näet helposti voinut tulla\n\"Vellamon vetinen neiti\". Vanhaa perua on sitä vastoin _Ahti_, jonka jo\nAgricola mainitsee sanoessaan hämäläisten jumalien luettelossa:\n\n    ia Achti / wedhest Caloja toi.\n\nValitettavasti muut vanhat kirjallisuutemme edustajat eivät voi esittää\nitsenäisiä tietoja Ahdista. Ei edes Juslenius tunne tätä nimitystä\nkotipaikaltaan, mutta hänen sanakirjassaan (1745) tavataan nimi _Ahto_\n'Neptunus, merenjumala, näkki', joka on saatu Vaasan komministeriltä,\nAndreas Aspegreenilta. Lencqvist (Porthan) puolestaan sanoo: \"Kun\n_Ahdilla_, jonka Agricola mainitsee, oli sama toimiala kuin _Veden\nEmällä_ eikä häntä mainita runoissa emmekä hänen palvonnastaan ole\nlöytäneet jälkiä taikauskoisilla kalastajilla, voitaneen ehkä olettaa,\nettä se on ollut saman jumalan tai jumalattaren toinen nimi.\" Ganander\nviittaa kuitenkin jo sanakirjassaan erinäisiin muinaisrunon säkeisiin,\njoissa _Ahti_ nimi esiintyy, esim.\n\n    Kuinka ennen Ahti annoi.\n\nYhtä outo oli _Ahti_ eli _Ahto_ Renvallille (1826), joka nähtävästi\nLencqvistiin nojautuen ymmärtää sillä naispuolista meren, jokien ja\nkalastajien jumalaa.\n\nKun Jusleniuksen mainitsema _Ahto_ näyttää palautuvan runoon (XII, 2,\n6659-60), joka ei ole kansanomainen, jää _Ahti_ vedessä elävänä\njumaluusolentona Kaarle Krohnin mielestä ainoastaan Agricolan\ntiedonannon varaan. Sen vuoksi hän rohkeni epäillä sen luotettavuutta.\nNojautuen siihen, että Ahti tavataan kertovissa runoissamme\nhenkilönnimenä ja että tämänniminen sankari mainitaan \"Saaren\nvanhimpana tai kuninkaana\" ja kuuluisana merenkulkijana, Krohn oli\ntaipuvainen olettamaan, että _Ahti_ on \"alkuansa merkinnyt\nhallitsevassa asemassa olevaa ihmistä ja siitä saanut 'haltijan'\nmerkityksen\". Hän huomauttaa samalla, että \"loitsurunoissa rukoiltu\nAhti saa tavallisesti määreekseen _veden_ tai _meren_\". Esimerkkinä hän\nmainitsee säkeet \"veen Ahti armollinen\" ja \"meren Ahti vaahtivaippa\".\nSanan yleistä 'haltija'-merkitystä osoittaa hänen mielestään lisäksi se\nseikka, että runoissamme \"veden Ahdin ohella tavataan _metsän, maan ja\ntuulen Ahti_\".\n\nOsoituksena siitä, että \"veen Ahti\" ja \"metsän Ahti\" saattavat esiintyä\nsamassa runossa ja samalla tavalla muodostetuissa säkeissä,\nmainittakoon seuraavat Sjögrenin Pirttilahdessa 1825 tekemästä\nmuistiinpanosta poimitut sanat (I, 4, 749):\n\n    Veen Ahti armollinen,\n    veen kuuluisa kuningas!\n    Metschän Ahti armollinen,\n    metschän kuuluisa kuningas!\n\nKrohnin olettamusta heikentää kuitenkin se tosiasia, ettei ainoastaan\n_Ahti_, vaan myös _näkki_, joka alun perin varmasti merkitsee\nvedenhaltijaa, esiintyy joskus yleisempänä haltijannimityksenä, esim.\nsäkeistössä (XIII, 4, 13050):\n\n    Metsän nikki, metsän näkki,\n    metsän kultanen kuningas!\n\nKun vanha kansa on lisäksi puhunut mm. metsän _tontusta_ eli\n_tontista_, on tietyn haltijannimen merkityksen laajenemisesta selviä\nesimerkkejä olemassa. Tämän tiesi Krohnkin, mutta hän asetti\nkysymyksenalaiseksi, onko määreetön _Ahti_ milloinkaan ollut yksinomaan\nvedenhaltijan nimi niin kuin _näkki_. Hänen käsityksensä mukaan\n\"runontutkimus osoittaa Ahdin (tässä mielessä) myöhäsyntyiseksi\". Krohn\nviittaa mm. onkiloitsun sanoihin \"Anna, Ahti ahvenia!\" joissa Ahti on\nmyöhemmin tullut aikaisemman Antti-nimen tilalle. Antti (Andreas) oli\nnäet samoin kuin Pekka (Pietari) katolisena aikana kalastuksen\nsuojeluspyhä. On kuitenkin olemassa säkeistöjä, joissa Ahti nimen\nmyöhäisperäisyys ei ole yhtä helposti todettavissa. Mainittakoon esim.\nseuraavat Meriläisen kokoelmista poimitut säkeet (I, 4, 1018):\n\n    Vesi-viitta, väitön (\u003C väinön) poika,\n    Ahti aaltoen alanen,\n    miksi hiieksi hikesit,\n    kuksi kummaksi rupesit -- --.\n\nKrohnin käsityksen mukaan ei edes Vellamon neito, \"vedestä pyydystetty\n_Ahin lapsi_ välttämättä edellytä Ahdin käsittämistä vedenjumalaksi\".\nTämä sanonta on hänen mielestään voinut johtua vain siitä, että\nAhti-nimisen henkilön hallitseman, \"kaukaisen merensaaren neitonen\nvoitiin käsittää jonkinlaiseksi merenneitoseksi\".\n\nMääreetön Ahti tavataan lisäksi Vienan Karjalan pakkasenloitsussa,\njossa puhutaan muinoin vallinneesta hirveästä kylmyydestä ja jossa\nseuraavat säkeet ovat melko yleisiä (esim. I, 4, 62):\n\n    Silloin kylmi suuren kylmän,\n    ison pakkasen paleli,\n    kuin kylmi Ahin mereh,\n    vatsahan hevoisen varsan,\n    vaimon käen taikinah.\n\nTutkimuksessaan Suomalaiset syntyloitsut Krohn olettaa, että tässäkin\non Ahdilla alkuaan tarkoitettu \"kertomarunojen sankaria Ahti\nSaarelaista\", jonka \"hallitsema saari on sijoitettava Itämerelle\".\n\"Silloin vasta\", hän sanoo, \"kuvailtiin pakkasen olevan kovan, kun\nItämeren saarella asuva Ahtikaan ei päässyt merellä vapaasti\nliikkumaan\". Jonkin Itämerellä sijaitsevan saaren jäädyttäminen ei\nkuitenkaan voine olla sellainen pakkasen voimannäyte, kuin muut runon\ntoisinnoissa mainitut ihmeet edellyttävät. Ovathan Itämeren saaret\nusein talvisin vahvan jään ympäröimiä. Sen vuoksi on todennäköisempää,\nettä Ahdilla on puheena olevassa loitsussa todella tarkoitettu\nmerenhaltijaa, jonka ankara pakkanen jäädyttää mereen. Tähän\nverrattavaa pakkasen valtavuutta kuvastavat sellaiset Vienan Karjalassa\nmuistiinpannut säkeet kuin (I, 4, 78):\n\n    kylmät kaikki maalta muutki,\n    manalaiset maan sisästä.\n\nVedenhaltijaan, mutta ei meren saarella asuneeseen Ahtiin viittaa myös\n_Ahin hauta_ seuraavassa kalastajan rukouksessa, jonka Lönnrot\nmuistiinpani Suomussalmella 1833 (XII, 2, 6709):\n\n    Vellimys veen emäntä -- --,\n    Ahin hauan hallihtija,\n    nostas ruotoinen romina,\n    kajotas kalanen karja\n    kalasesta kaartehesta -- --\n\nHuomattava on lisäksi sanonta \"Ahdinpohja pettää\", jolla tarkoitetaan\nsitä, että \"järvenpohja syvenee äkkiä rannasta ulos\". Paikannimistä\nmainittakoon _Ahdinkarit_, jotka eräässä maanjakokartassa on merkitty\nEurajoen pitäjään kuuluvien merenkarien kohdalle. Ei siis näytä olevan\nsyytä epäillä Agricolan tiedonannon luotettavuutta. Päinvastoin kuin\nKrohn olettaa, on todennäköistä, että henkilönnimi _Ahti_ on\nlainattu vedenhaltijalta samoin kuin _Ilmari eli Ilmarinen_\ntuulenjumalalta. Sukunimenä Ahti esiintyy jo 1454 Turun tuomiokapitulin\nMustassakirjassa, jossa Turun puolen pappina mainitaan Henricus Akthi.\nAhti-sanan johto on toistaiseksi hämärän peitossa. M.A. Castrén arveli\nsitä muinaisskandinaaviseksi lainasanaksi.\n\nEräissä Vellamon neidon ongintaa esittävän runon toisinnoissa\nvedenneitoa sanotaan vielä _väinän_ eli _Väinön tyttöseksi_.\nTämänniminen olento mainitaan myös loitsuissa, vieläpä verraten\nmyöhäisessä sotamiehen rukouksessa, jossa _väinän tytärtä_ pyydetään\nvetämään vettä\n\n    jottei ruuvit (\u003C ruudit) rupsahtaisi,\n    pahat jauhot paukahtaisi.\n\nVellamon neidon runosta saamme lisäksi tietää, että _Väinän tyttärien\non uskottu_ asuvan (I, 1, 251)\n\n    selässä meren sinisen,\n    kirjavan kiven sisässä,\n\ntai (I, 1, 243)\n\n    kosessa kohosijassa,\n    virrassa vilasijassa.\n\nTämän johdosta Setälä huomauttaa: \"Selvästi käy siis ilmi, että nuo\n'koskessa kohisijassa, virrassa vilisijässä' asuvat _väinän tytöt_ ovat\nvedenhaltijoita\". Vedenluvuissa puhutellaan joskus _väinän poikaakin_,\njolle tunnusomaista on _vesiviitta_. Esimerkkinä siitä mainittakoon jo\nK. Fr. Berghin 1700-luvun keräelmissä tavattu säkeistö:\n\n    Wäsi wita wäinän poika,\n    wäinästä sinun väkensi,\n    wäinähän sinä wähenet.\n\nRunojen säilyttämä rämä-sana, joka on kansamme puhekielestä kadonnut,\nmerkitsee virossa 'salmea', liivissä 'salmea' ja 'leveätä virran\nsuuta'. Meillä sitä on runoudessa käytetty virran, salmen tai kosken\nkertosanana; usein sen määreenä on _väljä_: \"Väinön väljähän vetehen\".\n\nTässä yhteydessä voidaan kysyä, onko myös _Väinämöisellä_, jonka nimi\njohtuu _väinä_-sanasta, alun perin ymmärretty vedenhaltijaa. Daniel\nJusleniuksen olettamus, että Väinämöinen tarkoittaisi naispuolista\nvedenhaltijaa (nereis, hafzfru), ei kuitenkaan ole _väinä_-sanan\naiheuttama, vaan perustuu yksinkertaisesti arveluun, että Väinämöisen\nnimessä piilisi sitä äänteellisesti muistuttava \"vein emoinen\". Kuten\ntunnettua Väinämöinen esiintyy vanhoissa runoissamme vain merkillisenä\nmahtimiehenä, jonka olemuksesta on vaikea löytää vedenhaltijalle\nominaisia piirteitä.\n\nVäinämöistä on tosin satumaisena soittajana, joka soitollaan hurmaa\nihmiset ja eläimet, verrattu näkkiin, mutta ei ole mitään tietoa siitä,\nettä Väinämöinen olisi tällöin näkin tavalla pyrkinyt houkuttelemaan\nkuulijansa veteen. Ganander mainitseekin Väinämöisen vastineena\nmuinaiskreikkalaisen ihmesoittajan Orfeuksen, mutta eniten Väinämöisen\nsoittoa, jota kuuntelemaan mm. erinäiset eläimet saapuvat \"siivin\nkaksin lentävinä, jaloin neljin juoksevina, evin kuusin kulkevina\",\nmuistuttaa piirros, joka tavataan Olaus Magnuksen Carta marinassa 1539\nIslannin koilliskulman kohdalla. Antaisiko se seikka, että tässä\nkuvatulla miehellä on soittimen käyrä vasemmassa kädessä, aiheen\npäättää, että tuo ihmeellinen soittaja on ollut uskomuksellinen olento?\nSellaisena ei Väinämöinen esiinny edes Agricolalla, vaan virsien\nsepittäjänä:\n\n    Äinemöinen / wirdhet tacoi.\n\nNäin ollen ei Agricolan Äinemöinen voi edustaa vedenhaltijaa. Ei siihen\nmyöskään viittaa Lönnrotin Akonlahdella 1832 muistiinpaneman runon\nkohta (I, 1, 159):\n\n    Tuota uotin tuon ikäni,\n    vävykseni Väinämöistä,\n    suvukseni suurta miestä,\n    langokseni laulajata.\n\nPitäessään Väinämöistä vedenhaltijana ei Setälä turvaudu tämän soitto-\ntai laulutaitoon. Hän sanoo: \"Nykyisen asemansa suomalaisten runojen\nkeskeisimpänä sankarina ja iänikuisena laulajana on Väinämöinen\nsaavuttanut vasta verraten myöhäisenä aikana, siten että tämä nimi on\nsiirtynyt lukuisiin eepillisiin runoihin ja loitsuihin, joihin se\nalkuaan ei ensinkään ole kuulunut.\" Ei kuitenkaan ole aina helppoa\npäättää, missä yhteydessä Väinämöisen nimi on myöhäinen tulokas.\nSetälän käsityksen mukaan voidaan kansamme hengentuotteihin syventyessä\nlöytää eräitä, tosin harvoja runoja, \"joissa ei voi osoittaa\nVäinämöisen nimeä myöhemmin tulleeksi\" ja jotka siinä suhteessa ovat\nkiintoisia, että Väinämöinen muka juuri niissä toimii vedenhaltijana.\nSetälä sanoo, että \"ne kuuluvat suomalaisen kansanrunouden kaikista\nvanhimpiin, pakanuusaikuisiin tuotteihin\". Sellaisiin Setälä lukee mm.\nVäinämöisen ammunnan ja vedessä ajelehtimisen, johon on liittynyt taru\nsiitä, miten \"vedenhaltija Väinämöinen vedessä liikkuessaan\nmuodostelee maailman\". Maailman luojana Väinämöinen mainitaan myös\nKilpalaulantarunossa, josta näytteeksi esitettäköön vanhin, Lencqvistin\nväitöskirjassa (1782) julkaistu kohta:\n\n    Minun on meret kyndämäni,\n    sarkajaot sauwomani,\n    ilmapielet pistämäni,\n    mäet myllermöitemäni,\n    kiwet luomani kokohon.\n\nKun Vienan Karjalan toisinnoissa puhutaan lisäksi taivaan\ntähdittämisestä, voidaan epäröiden kysyä, olisiko Väinämöinen pelkkänä\nvedenhaltijana voinut liittää nimensä tämän tapaiseen luomistaruun,\njohon sitten eräät paikallistarinatkin perustuvat. Niinpä Ylistarossa\nsanotaan Kyrönjokea \"Väinämöisen kyntämäksi\". Samoin Uukuniemellä ja\nRuskealassa kerrotaan aaltoilevien hiekkakankaiden ja asuinkuoppien\nolevan \"Väinämöisten kyntämiä tai kaivamia\", jolloin _Väinämöisillä_\nnäytään ymmärretyn hiidenväkeä.\n\nSetälän taipumus luonnonmyytilliseen selitystapaan, jota hän edustaa\nvielä teoksessaan Sammon arvoitus, kuvastuu jo hänen tulkitessaan\nKilpakosintarunon sisältöä. Runo kertoo melko realistisesti, miten\nvanha Väinämöinen ja nuori Joukahainen (I, 1, 158)\n\n    ajoit tiellä vastatuksen,\n    rahis rahkeeseen takeltu,\n    vemmel puuttu vempeleeseen;\n    vesi tippu vempeleestä,\n    rasva rahkehen nenästä.\n\nMutta Setälä selittää, ettei näitä sanoja saa käsittää sananmukaisesti,\nvaan että kysymys on veden- ja jäänhaltijan välisestä kamppailusta,\njossa jälkimmäinen joutuu tappiolle. Kun Väinämöinen hänen\nvakaumuksensa mukaan toimii jumalana, hän yrittää todistella, että\nnuori Joukahainenkin on ollut jumala ja tällöin juuri jään jumala.\nSetälän päätelmä rakentuu kuitenkin kovin heikoille perusteluille.\n\nJos Väinämöinen todella olisi ollut vedenhaltija, luulisi siitä\nsäilyneen joitakin muistomerkkejä mm. vesillä kulkijain tai kalastajien\nrukouksissa, mutta ei ole mitään muutakaan tietoa siitä, minkä vuoksi\nVäinämöistä olisi palvottu. Viittauksena vedenhaltijaan on pidetty mm.\nsanontaa _Väinämöisen tie_ eli _kulku_, jonka jo Ganander mainitsee\nsanakirjassaan ja jolla on ymmärretty tyveniä juovia väreilevässä\nvedenpinnassa. Lönnrotilla sitä vastaa _Väinämöisen veneen jäljet_.\nOnpa tällä ilmiöllä kolmaskin nimi, _Väinämöisen valkama_, johon\nPudasjärvellä liittyy seuraava selitys: \"Kesällä on varma myrskyn enne,\njos muuten lainehtivaan järvenpintaan ilmestyy paljon _Väinämöisen\nvalkamia_ eli tyynempiä kohtia.\" Väinämöisen veneen jäljet ja valkamat\ntuovat kuitenkin pikemmin mieleen vesiä myöten matkaajan kuin\nvedenhaltijan. Sitä paitsi on muistettava, että eräät taivaalla\ntuikkivat tähtikuviotkin, _Väinämöisen viikate_ (Orion) ja _Väinämöisen\nvirsu_ (Plejadit) ovat saaneet nimensä Väinämöisestä.\n\nOn mielestäni selvää, ettei Väinämöinen pelkkänä vetehisenä olisi\nkansanperinteessä mitenkään voinut saavuttaa sitä kuuluisuutta ja\narvovaltaa, jota hän siinä edustaa. Rohkeneepa hän loitsuissa esiintyä\njonkinlaisena pyhimyksenäkin, vieläpä Jeesuksen ja Maarian rinnalla.\n\"Kaikki mitä suurta ja jaloa kansa saattoi ajatella, se omistettiin\nVäinämöiselle\", Castrén sanoo. Tällainen arvo ja mahti edellyttää, että\nVäinämöinen on syystä tai toisesta kohonnut kansamme keskuudessa\nsankariksi, niin kuin runotkin hänet esittävät, ja saavuttanut\nsellaisena kuolemattoman maineen. Maiseen sankariin viittaavista\nsanoista mainittakoon seuraavat Gananderin esittämät säkeet:\n\n    Waippa vanhan Wäinämöisen --\n    sepä tänne tuotuwohon\n    suurilta sotikedoilda.\n\nSiinäkin tapauksessa, että Väinämöisen nimi olisi samoin kuin Ahti\nSaarelaisen saatu vedenhaltijalta, jota ei kuitenkaan voitane todistaa,\non ilmeistä, että se vasta sankarin, mutta ei vedenhaltijan nimenä on\nvoinut luoda vertaansa vailla olevaa loistoa runoutemme maailmaan.\n\nHämäläisten Ahtia vastaa Agricolalla karjalaisten _veden emä_.\n\n    Wedhen Eme/wei Calat wercon.\n\nLencqvist huomauttaa, että katolisena aikana \"kalastajat liittivät\nVapahtajan pyhään nimeen tämän epäjumalan\", niin kuin seuraavasta\navunpyynnöstä käy ilmi:\n\n    Kjesus ja Veden Emoinen,\n    lähetä kalainen parvi\n    apaille aivotuille,\n    muinaisill' vero-vesille.\n\n_Veden emä_ esiintyy myöhemmässäkin kansanuskossa etenkin\nEtelä-Karjalassa ja inkeroisten keskuudessa. Inkerin Soikkolassa\npuhutaan sekä _järven_ että _veden emästä_. Kun joku uppoaa sanotaan:\n\"sitä vetää veden emä\". Sellainen on kaivollakin. Loitsuissa on _veen\nemon_ rinnalle toisinaan tullut _veen iso_. Muutamin paikoin maassamme\nkäytetään _emän_ ja _emon_ asemesta _emuu_-muotoa. _Vein emuu_\ntunnetaan Vermlannissakin samoin kuin _vein emut_ Vienan karjalassa.\nMeikäläistä veden emoa vastaa virolaisten _vete-ema_, mordvalaisten\n_ved-ava_ ja tsheremissien _wut-awa_. Mordvalaiset ovat vesiä\npalvoessaan käyttäneet sellaisiakin puhuttelusanoja kuin 'Volga-emo'\n(_Rav-ava_), syrjäänit _Vörikva-emo, Sysola-emo_ ym. ja votkjakit mm.\n_Ybyt-emo_. Kun tiettyä jokea tai järveä on sanottu 'emoksi', ei voi\nolla kysymys mistään vedessä elävästä ihmisenkaltaisesta olennosta,\nvaan itse elollistetusta vedestä. Se ilmenee selvästi esim. syrjäänien\nrukouksesta: \"_Vörikva-emo_, kanna meitä terveinä, pidä meistä huolta,\nsuojele meitä sekä anna meille paljon kaloja, koko vene täyteen!\" Samaa\nuskomuksellista kantaa kuvastavat monet mordvalaisten 'vesi-emolle'\nomistamat sanat. Esimerkkinä riittää vain Melnikovin muistiinpanema\nrukous: \"Vesi-emo, anna kaikille kristityille hyvä terveys! Sille, joka\nsinua syö, joka sinua juo, anna terveyttä, sille, joka kylpee, anna\nkeveyttä ja iloa! Anna hyvä terveys myös karjalle, joka sinua juo!\"\n\nIlmeisesti meikäläinen _veden emuu_ on olemukseltaan ollut\nsamanluontoinen kuin muidenkin luonnonilmiöiden ja -esineiden 'emuut'.\nMaija Juvas osuu epäilemättä oikeaan sanoessaan: \"Puhutaan myös veden,\nmaan ja valkean emuusta, mutta niitä ei näy käsitettävän ainakaan\nihmisen kaltaisiksi. Sanan käyttäjällä ei tunnu olevan mitään selvää\nmielikuvaa 'emuun' ulkonäöstä.\" Asiaa valaisee saman kirjoittajan\nseuraava tiedonanto: \"Kun kaivoa puhdistetaan, kielenopas voi\nhuomauttaa, että ei pitäisi aivan kaikkea vettä ottaa, ettei 'emuuta'\noteta.\" Tällainen hämärä emo-olento näyttää olleen myös Länsi-Suomessa\nmainittu _meren emä_, jota vastaa viron _mere-ema_ ja liivin\n_mier'iema_. Satakunnassa sanotaan tosin: \"levvee ninko meren emä\" tai\n\"lihava ja suuri kuin meren emä\", mutta näistä sanonnoista ei voi\npäättää, että 'meren emää' olisi alun perin kuviteltu ihmisen\nkaltaiseksi olennoksi. Munjärvellä, lyydiläismurteiden alueella\n_merenemä_ mainitaan leppätertun nimenä: _merenemä mual kävelöu_.\n\nMaisteri Juozas Lingis olettaa, että tällaisten emo-jumalien palvonta\nolisi liettualaisilla samoin kuin slaavilaisilla muistomerkki\nmatriarkaatin ajoilta. Kun suomensukuisilla kansoilla ei matriarkaattia\ntavata, olisivat näiden emo-jumalat näin ollen vierasta perua. Miten\nlainaamisen laita lieneekin, ei Lingisin sosiologista olettamusta voine\npitää riittävästi perusteltuna.\n\nOlemme aikaisemmin maininneet, että suomalaiset ovat puhuneet myös\n_ihmisen_ 'emuusta' tarkoittaen sillä ihmisen 'haltijaa'. On\ntodennäköistä, että luonnon ilmiöistä ja esineistä käytetty\n_emuu_-sana on vasta myöhemmin liittynyt ihmisen olemukseen, mutta\nsiinäkin tapauksessa se on ollut mitä läheisimmässä suhteessa ns.\nsielu-uskoon.\n\nSamoin kuin muiden luonnon ilmiöiden ja esineiden on vedenkin\npalvonnasta eittämättömiä esimerkkejä olemassa. Se erikoislaatuinen\nosa, jota vesi on kaikkien kansojen uskomuksissa näytellyt, johtuu\nsiitä merkityksestä, mikä sillä on aina ollut ihmisten ja koko luonnon\ntaloudessa. Onpa sitä syystä pidetty suorastaan kaiken elämän\nedellytyksenä. Mordvalaiset eivät ole rukoilleet \"vesi-emolta\"\nainoastaan hedelmöittävää sadetta, vaan myös pienokaisia, puhumattakaan\nvesi-emon vaalimista vesilinnuista ja kaloista. Kun maataviljelevät\nkansat ovat suuresti sateesta riippuvaisia, on ymmärrettävää, että\nvedelle toimitetut uhrit ovat aikoinaan olleet koko Euraasiassa\nyleisiä.\n\nPalvontapaikkana on aina ollut jonkin joen tai järven ranta. Näihin\nmenoihin on tavallisesti liittynyt vielä uhrikansan vedellä\nkasteleminen. Tsheremissien keskuudessa on uhrivälineetkin liotettu\nvedessä, jonne myös teuraan veri on vuodatettu ja luut heitetty. Jos\ntällöin sattui tulemaan liian rankka ja pitkäaikainen sade, etsittiin\nuhriteuraan luut vedestä ja kuopattiin maahan. Puhuessaan virolaisten\nVöhanda-puron rannalla sateen vuoksi toimeenpanemista palvontamenoista\nJ. Gutslaff mainitsee 1644, että pelkästään härkäparin veteen\nhukkuminen aiheutti kerran ankaran lumipyryn, joka taukosi heti, kun\nelukat saatiin kuivalle maalle. Mordvalaiset ja virolaiset ovat\nuskoneet, että pitkällisen poudan syynä saattaa olla vain vettä antavan\nlähteen tukkeutuminen, jolloin se on välttämättä puhdistettava.\nMuistomerkkinä noista menneen ajan tavoista on meidän maassamme\nsäilynyt vain taianomainen vedellä kasteleminen, josta kerroimme mm.\nhauholaisten Ukon palvonnan yhteydessä.\n\nVedellä on uskottu olevan myös terveyttä ja virkeyttä antava voima.\nSuomalainen sananlasku sanoo: \"Vesi vanhin voitelusta.\" Melko yleisen\nkäsityksen mukaan tämä salaperäinen voima on vedellä vain silloin, kun\nse ammennetaan varhain aamulla ennen auringon nousua ja ennen kuin\nkukaan muu on ennättänyt käyttää sitä hyväkseen. Maassamme on tällaista\nvoimavettä sanottu _variksen vedeksi_. Suurin teho sillä näyttää olleen\nerinäisinä juhlaöinä. Erään tiedonannon mukaan oli 'variksen vettä'\nhaettava varhain pääsiäisaamuna. Samalla huudettiin: \"Varis, vettäsi\nvarastan!\" Uskottiin, että jos tällä vedellä pesee kasvonsa, \"poistuu\nliiallinen uneliaisuus vuoden ajaksi\". Ylöjärvellä muistiinpannussa\nTapaninvirressä puhutaan \"variksen palasta\" (X, 1, 221):\n\n    Eipä tuo hepo vettä juonut --.\n    Miksis kuorsut, konnan ruoka,\n    ja valitset variksen palaa?\n\nRuotsissa sanotaan, että se hevonen, joka Tapanin päivän aamuna ensiksi\nennättää lähteelle, saa veden \"kerman\". Sen vuoksi, kun hevosia tällöin\nvanhan tavan mukaisesti ajettiin juottopaikalle, syntyi aina ankara\nkilpailu. Uudenmaan ruotsalaisten keskuudessa on selitetty, että se,\njoka jouluna ensiksi antaa vettä karjalleen, \"kuorii\" vedestä \"rasvan\",\njota juotuaan karja pysyy voimissaan koko vuoden ajan. Toisin paikoin\nsama tapa on liittynyt laskiaiseen. Venäläiset käyttävät vedestä, jota\nheidän käsityksensä mukaan voidaan ammentaa joka aamu ennen auringon\nnousua ja jolla muka en parantava voima, nimitystä 'alkamaton vesi'\n(_nepotshata vodá_), mordvalaiset taas 'veden pää' (_ved' pra_).\n\nKiintoisa on käsitys, että järvi tai lähde voi syystä tai toisesta\nmuuttaa paikkaa. Esitämme siitä esimerkkinä J. Lukkarisen kuvauksen\ninkeroisten asuttamassa Aussinmäen kylässä sijaitsevan järven synnystä.\n\nSoikkolanniemen Volotsan kylässä oli aikoinaan keskellä kylää kaunis\nlampi ja kalainen sen lisäksi. Mutta miten ollakaan, kerran se jostakin\nsyystä -- kuten luullaan, sen vuoksi että siinä pestiin likaisija\npesuja -- suuttui ja lähti liikkeelle. Matkaa teki se kohti sanottua\nAussinmäen kylää, jättäen jälelle kulkunsa muistoksi kapeaisen\nmaauoman, joka vielä nytkin paikoin hetteinä herahtelee. Päästyään\nAussinmäen harjulle, pysähtyi järvi aluksi siihen. Mutta ei sekään\npaikka kauan miellyttänyt, ja niin jatkoi outo matkaaja kulkuaan harjun\nitäpuolella olevaa korpea kohti. Siihen paikkaan harjulla, missä lampi\npysähtyi jäi muistoksi pikku patama. Järvi matkasi vielä virstamääriä,\nkunnes pysähtyi erääseen tasavaan hongikkoon, nykyisen Soikkolasta\nKattilaan menevän tien eteläpuolelle, jossa se toki vieläkin on. Matkaa\ntuli se näin tehneeksi seitsemisen venäjänvirstaa. -- -- -- Siinä\nkohdin Volotsan kylässä, missä ennen lampi sijaitsi, on vielä merkkinä\npienoinen lätäkkö. Ja sitä täytyykin kyläläisten nyt kaikenmokomin\nvaroa loukkaamasta, ettei se vaan lopen pois siirtyisi. Siksi ei\ntohdita enää pestä siinä jalkoja, astioita tms., ei edes likaisella\nastialla saa vettäkään ottaa. Puhtaalla astialla saa kuitenkin\ntaloustarpeisiin vettä ammentaa, siitä ei ole vaaraa.\n\nJ. Ailio kertoo samantapaisen tarinan Mantsinsaarelta, jonka\nkeskiosassa on nykyään noin 2 km:n pituinen ja yhtä leveä suo, mutta\njossa aikaisemmin on ollut järvi.\n\nKun eräänä päivänä vedettiin suon sijalla olleella lammilla nuottaa,\npuuttui siihen sarvipäinen, jaloilla varustettu kala. Tämä heitettiin\nmäkeen ja ihmeteltiin vaan, mikäs kala se mahtoi olla. Mutta yöllä oli\nveden alta huutanut vedenemäntä, mikähän lienee ollut: \"Ptruko\nkirjonen, ptruko karjonen kotiin!\" Ukot vastasivat, että kirjonen ja\nkarjonen on vajassa kiinni. Sitte kävi huutaja itkemään ja aamusilla\nkun ukot nousivat ylös, ei ollut ollenkaan enää lampia, kaiken oli\nveden vienyt vihoissaan pois. -- -- -- Kuiville juostessaan kaivoi vesi\nentiseen äyrääseen Herranojaksi nimitetyn syvän ojan, ja syöksytti\nsiinä olleen hiekan muka Uuksunlahdelle, minkä johdosta siellä\nsijaitseva pienoinen \"Mantsinsaari\" olisi saanut nimensä.\n\nD. Skogman taas mainitsee 1862 erään Mouhijärvellä Satakunnassa\nsijaitsevan Paavolan järven synnystä seuraavaa:\n\nMissä nimittäin nyt on järvi, oli 20 vuotta takaperin ainoasti pieni\nlammikko, jossa kerran sunnuntaina kirkon aikana vesi nousi niin että\nhukutti lampaatkin lammia kolmea syltä korkeammalla olevassa navetossa.\n\nTarinoita veden vaelluksesta tavataan Euraasiassa eri tahoilla.\nVirolaiset kertovat, että kun järvi lähtee liikkeelle, johon mm. veden\nlikaaminen saattaa olla syynä, vaeltaa sen edellä musta tai harmaa\nhärkä tai jokin muu eläin, jonka varoitushuuto pelastaa ihmiset\njoutumasta veden valtaan. Kun järvi on asettunut uuteen paikkaan, tämä\nolento häviää veteen.\n\nSamoin kuin järvi voi lähdekin siirtyä paikasta toiseen. Niinpä Inkerin\nSoikkolassa uskotaan, että \"lähteessä oleva _veen haltijas_ saattaa\nsuuttuneena muuttaa lähteen paikkaa kuivattaen sen entisessä paikassaan\nja avaten sen jossakin toisaalla\".\n\nEdellä esitettyjen tiedonantojen perusteella voidaan päättää, että\nkysymyksessä on itse elollistettu vesi, jonka 'haltija' aivan kuin\nihmisen 'haltija' saattaa myös jollakin tavoin ilmaista itsensä. Monin\npaikoin kuten Virossa, votjakkien mailla ja Siebenbürgenissä\nvedenhaltijan yleisimpänä ilmenemismuotona mainitaan härkä, jonka\nmylvinnän katsotaan ennustavan veden liikkeelle lähtemistä.\nTsheremissit sanovat, että myös milloin jokin järvi haluaa ihmisuhria,\non vedestä kuultu ikään kuin härän mylvintää. Mongolien keskuudessa on\nuskottu, että järvessä oleva härkä alkaa huutaa myrskyn tai jonkin\nmerkkitapahtuman edellä. Tällaisen härän mylvintää muistuttavan äänen,\njoka ei ole meidänkään maassamme tuntematon, aikaansaa muudan\nkahlaajalintu, _Botaurus stellaris_. Sen yleisimpiä nimiä onkin\n_vesihärkä_, johon liittyvät uskomukset tavataan juuri niillä alueilla,\nmissä mainittu lintu asustaa.\n\nErityisen huomion kohteena on ollut lähde tai kaivo, josta ihmiset\nammentavat vettä itselleen ja karjalleen. Sitäkin on pidetty ikään kuin\nelävänä olentona, jonka haltijan uskotaan melusta säikähtyvän sekä\närtyvän, jos lähteen tai kaivon vettä jotenkin häpäistään tai liataan.\nTämä voi tapahtua mm. siten, että vettä otetaan sangolla, \"jossa on\npesty likaisia pesuja\". Inkerissä Venekontsan kylässä on Lukkarisen\nmukaan erään kaivon \"veen emä\" niin helposti säikkyvä, että \"jokaisen\nkaivolle tulijan on tullessaan yskittävä tai jotakin äännähdeltävä\ntulonsa merkiksi\". \"Jos tämän laiminlyö ja ottaa vettä kaivosta, niin\nsuuttuu 'kaivon emäntä' -- ja heti vähenee vesi kaivosta\". Varsinkin\nvieraan on syytä olla varuillaan, jottei hän joutuisi veden vihoihin.\nNiinpä nuorikolla on sukumme kansojen keskuudessa ollut tapana, kun hän\nmiehen kotiin tultuaan käy ensi kerran lähteellä, toimittaa sille uhri\nja anoa siltä terveyttä ja menestystä. Tsheremissien käsityksen mukaan\nei nuorikon ole hyvä mennä ensi kertaa yksin vieraalle vedelle, vaan\nsellaisen henkilön seurassa, jonka vesi ennestään tuntee.\n\nMilloin lähteen vesi on pilaantunut tai kuivunut, jolloin lähde samalla\non menettänyt haltijansa, on siihen maassamme tuotu toisesta lähteestä\n\"uusi vesi\" ja \"uusi haltija\". Näin on menetelty myös kalaveden\npilaantuessa. Tämä tapa, joka valaisee veden ja sen 'haltijan' suhdetta\ntoisiinsa, muistuttaa mullan tuomista huonoon maahan hyvin kasvavasta\nvainiosta. Ei voi olla mitään epäilystä siitä, että \"uuden veden\"\nmukana tuotu \"uusi haltija\" tarkoittaa, samoin kuin \"veden emuu\",\njotakin muuta kuin vedessä elävää ihmisen kaltaista olentoa.\n\nKaarle Krohnin käsityksen mukaan ne vedenhaltijat, jotka näyttäytyvät\nihmisen hahmossa, ovat veteen hukkuneiden henkiä. Saman selityksen voi\nsaada monilta sukumme kansoilta. Lukuisia esimerkkejä on myös siitä,\nettä veden valtaan vaipuneiden on uskottu kummittelevan hukkumispaikan\nläheisyydessä. Pohjan perille siirtyneet suomalaiset nimittävät niitä\n_meriraukoiksi_.\n\nSemmoiset ihmiset, jotka ovat hävinneet mereen, kummittelevat sitten\nmerellä. Ne ovat niitä meriraukkoja (Näätämö. Paulaharju 14507. SKS).\n\nKovan sään eellä nousevat meressä veen päälle meriraukat. Ne istuvat\nvedessä vyötäisiä myöten ja rääkkyvät. -- -- -- Meriraukat ovat niitten\nihmisten haltijat, jotka ovat mereen hukkuneet (Enontekiö. Paulaharju\n14481. SKS).\n\nHukkumisen edellä se (meriraukka) ilmaantuu rannalle ja koettelee\nniitten veneitten neuvoja, joista joku tulee hukkumaan (Ruija.\nMeriläinen VII, 1627. SKS).\n\nMeriläinen mainitsee meriraukan puhuvan norjankieltä, ja _raukka_ onkin\nsama kuin norjan _draug_ 'kummitteleva kuollut'. Vaikka tämä sana, joka\ntavataan lapissa, on vierasperäinen, on selvää, että veteen hukkuneiden\nkummittelu edustaa ikivanhaa uskoa. Kun Eräjärvessä sanotaan olevan\nnaispuolisen haltijan sen vuoksi, että ensimmäinen järveen kuollut\nhenkilö on muka ollut nainen, on tämä selitys ilmeisesti syntynyt vain\nsen paljon yleisemmän käsityksen perusteella, että ensimmäinen\nhautausmaahan haudattu joutuu hautausmaan haltijaksi. Ei kuitenkaan ole\nvarmaa, että joku henkilö todella olisi hukkunut jokaiseen puroon tai\nlampeen, jossa ihmisen kaltaisen vedenhaltijan uskotaan asustavan.\n\nOlemme jo maahisista puhuessamme huomauttaneet, että niidenkin on\nkuviteltu oleskelevan vesien kätköissä. Niinpä virolaisten\n_maa-alused_, jotka vastaavat meikäläisiä _maahisia_, saattavat\nesiintyä myös vedenhaltijoina: _vee-, jõe- ja hallika_-alused. Meillä\nvanha kansa on puhunut mm. _vesimaahisesta_, vieläpä _vesihiidestäkin_,\ntarkoittaen tällöin etupäässä eräänlaisen taudin tuottajaa. Lapissa ja\nPohjois-Suomessa vallinneen käsityksen mukaan maanalaisten olentojen\nolinpaikat ovat luonnonsuhteista riippumattomia. Ja sama näyttää asian\nlaita olleen muuallakin maassamme. Niinpä _veden väellä_ on samoin kuin\nmetsän väellä uskottu olevan vakituiset tiensä myös kuivalla maalla. Ja\nmaahisten lehmät voivat nousta ruohoisille laitumille yhtä hyvin maasta\nkuin vedestä. Kummassakin tapauksessa niihin liittyvät samat kuvitelmat\nja tarinat. Todennäköisesti nuo maanalaiset olennot ovat olleet\nläheisessä suhteessa etenkin sellaisiin järviin, jokiin tai koskiin,\njoita on sanottu \"pyhiksi\" (_Pyhäjärvi, Pyhäjoki, Pyhäkoski_, vrt.\n_Hiidenvesi_) ja joilla Lapissa on uskomukselliset vastineet.\n\nErikoisnimisistä vedenhaltijoista huomattavin on vierasperäinen\n_näkki_, jota ei Agricola mainitse, mutta joka tunnetaan kaikkialla\nmaassamme samoin kuin Virossa ja Lapissa. Sitä on yleisesti pidetty\npeloittavana olentona, joka vaanii veden partaalla leikkiviä lapsia ja\netenkin uimaan menijöitä. Paitsi ihmisen kaltaisena sen uskotaan voivan\nnäyttäytyä monessa muussa muodossa. Niinpä Karvialla sen kerrotaan\nesiintyneen hevosen hahmossa.\n\nKerran se oli ollut rannalla hevosenmoisena, jolloin lapset olivat\nkiivenneet sen selkään. Silloin se aikoi viedä ne, mutta viimeisenä\nistuva oli sanonut: 'Minä istun näkin häntäroopin päällä!' Kun sen nimi\nmainittiin, jätti se lapset rauhaan (X, 2, 5179).\n\nHevoshahmoinen näkki ei kuitenkaan ole maassamme yhtä yleinen kuin\nRuotsissa ja Virossa. Joskus näkki voi näyttäytyä niin viattomassa\nmuodossa, etteivät ihmiset helposti sitä tunne.\n\nPuntasella (Kurussa) lapset katteli järven rannalla, kun silkki oli\njärvessä. Ne huuti (äidilleen): 'Tulkaa ottaan silkki järvestä!' Äite\nvastasi kiroten ja sylki: 'Näkki perkeles se on!' Ja silloin se katosi\n(X, 2, 5185).\n\nKolme pientä lasta tulivat rannalle päivää paistattamaan. He istuivat\npuulle, joka oli kaatunut veteen ja nuorin lapsista sanoi: 'niinhän\ntässä istuu napakalla kuin näkin hännällä!' Samalla katosi puu veteen\nvieden lapset myötään (Rantasalmi. Pelkonen, SMA XXII, 207).\n\nNäkkiä on luultu myös niinkuin punaiseksi langaksi, joka kiertyy lasten\nympäri, kun he ovat vedessä, ja vie heidät pohjaan (Pöytyä. Vihervaara,\nKotiseutu 1914, 190).\n\nYleisen käsityksen mukaan näkki irroittaa otteensa, jos muistaa mainita\nsen nimen.\n\nEräs henkilö kertoi, miten hänen uidessaan näkki tarttui hänen\nvasemmanpuolisen kainalonsa alle ja veti mukanaan veden alle. Mutta\nrannalla oleva toveri oli silloin huutanut: 'Näkki, älä vie!' ja\nsamassa Näkki päästi hänet vapaaksi. Näkki oli kuin musta kissa, mutta\nkynnet pitemmät kuin kissalla (Artjärvi. Kajander 5-6. SKS).\n\nKerran olivat lautalla pyykillä emäntä ja piika. Piika muuttus ja rupes\npyärtymään, kun näki ruskean ketun vetävän (itseänsä) isosta varpaasta\njokeen. Silloin emäntä sanoi: 'Näkki Näkki, älä Tinaa viä!' Silloin se\nhelppas (irroitti) kohta ja meni pois (Pöytyä. Vihervara, Kotiseutu\n1914, 190).\n\nVarsinais-Suomessa kerrotaan näkin häviävän veteen, jos sitä tietää\nnimittää \"nunnan pojaksi\". Muutamin paikoin maassamme sitä on sanottu\nmyös \"huoran pojaksi\": \"Nikki Näkki huoran poika!\" Nämä sanonnat, joita\nRuotsissa vastaa: \"äitisi oli jalkavaimo\" (mor din var en frilla),\nosoittavat, että näkkiä on tällöin kuviteltu kummittelevaksi\näpärälapseksi, joka on hukutettu veteen. Virosta onkin tieto, että\nnäkeiksi luultiin tulevan äitiensä veteen heittämät lapset.\n\nVaikeampi on selittää seuraavat Ikaalisissa muistiinpannut sanat:\n\"Näkki, näkki, suolasäkki, mitäs sitä kuninkaan rahaa varaastit.\"\n\nNäkin pahoja ominaisuuksia kuvailee jo Lencqvist, joka näkistä\npuhuessaan sanoo \"taikauskoisten kuvittelevan vieläkin, että se\nvallitsee vesiä ja väijyy uimareita sekä usein upottaa, tukehuttaa ja\nraastaa heidät valtakuntaansa\". Ganander mainitsee sen lisäksi\nkouristavan uhrinsa ja imevän siitä verta. \"Näkki vie\", \"näkki ottaa\",\n\"näkki vetää\", \"näkki painaa\" ja \"näkki kouristaa\" ovat maassamme yhä\nedelleen yleisesti tunnettuja sanontoja. Yhtä yleinen on maassamme\nkäsitys, että näkin sormen jäljet näkyvät hukkuneen ruumiissa tummina\ntäplinä.\n\nSuojellakseen itseään näkiltä ovat uimaan menijät turvautuneet\nerinäisiin taikoihin. Tällöin on mm. ollut tapana ottaa järvestä tai\njoesta vettä, mutaa tai kiviä ja heittää rannalle sanoen: \"Näkki\nmaalle, minä veteen!\" Uimasta tultua taas on menetelty päin vastoin.\nSamaa tapaa siihen liittyvine sanontoineen on noudatettu Ruotsissa,\nvieläpä Venäjälläkin. Kun rautaesineillä on uskottu olevan\nhenkiolentoja karkottava voima, on niitäkin tarpeen tullen käytetty.\nNiinpä Rantasalmella kerrotaan miesten menneen uimaan veitsi hampaissa.\nKangaslammilla ja muualla on tällöin pantu rautakalu veteen. Hevosiakin\nuitettaessa on monin paikoin maassamme sidottu niiden häntään tulukset\ntai muita rautapaloja, sillä näkin pelättiin erityisesti vaanivan\nhevosia.\n\nVaikka näkin on kuviteltu asuvan etupäässä meren, järven, joen tai\nlähteen syvimmässä kohdassa ns. _näkinprunnissa_ (vrt, ruots.\n_neckabrunn_ ja saks. _Nixenbronn_), sanotaan sen voivan hiipiä ihmisen\nperässä kuivallekin maalle niin pitkälle kuin kevään tulvavesi nousee,\nmutta sen edempää ei se voi ihmistä viedä. Muutamissa vesissä väijyvä\nnäkki vaatii uhrin vuosittain tai tietyn ajan kuluessa, jolloin se\ntiedoittaa siitä sanoen: \"Aika joutuu, vaan ei joudu mies!\" Ken sen\näänen kuulee, on kuoleman oma, sillä vaikka hän välttäisikin uimaan\nmenemistä, hän saattaa menehtyä vain kasvoja pestessään tai vettä\njuodessaan. Jo näkin näyttäytymisen uskotaan ennustavan veteen\nhukkumista. Paitsi ihmisiin ja eläimiin näkki voi tarttua myös\nkalastajan pyydyksiin pidättäen ne meren, järven tai joen pohjassa.\nSamoin se voi seisauttaa vesimyllyn vesipyörän. Sen vuoksi myllärien on\noltava sen kanssa hyvissä suhteissa. Myllynhaltija maassamme onkin\nusein juuri vedenhaltija.\n\nNäkki voi olla vaarallinen talvellakin pitäessään salmet sulana.\n\nLukkarinen kertoo Ilomantsista, että sikäläinen vanha kansa sanoo\n'näkkiä' _vetehiseksi_. Tämä onkin etenkin kreikanuskoisten keskuudessa\nsekä Itä-Suomessa että itäisen rajamme takana yleisin ihmisenkaltaisen\nvedenhaltijan nimitys. Samoin kuin näkki on _vetehinen_ (veps.\n_vedhine_) pelätty olento, joka upottaa uhrinsa. Koprinassa\nInkerinmaalla hukkuneen tytön jaloissa nähtiin \"vetehisen sormien\njäljet\". Suojärveltä on maininta, että jos äiti suuttuneena sanoo\nlapselleen: \"veis sun vetehinen!\" niin vetehinen todella anastaa\nlapsen. Helpoimmin vetehinen saa saaliikseen henkilön, jolla ei ole\nristiä kaulassa, sillä risti suojelee ihmistä. Hevostenkin suojaksi on\nniitä uitettaessa tehty raudalla ristinmerkki veteen. Aunuksessa\nvetehinen mainitaan samoin kuin venäläinen vastine _vodjanoj_ eli\n_vodjannik_ usein vesimyllyn yhteydessä. Konnussa sen kerrotaan istuvan\nvesirattaalla, jonka se vasta viinalla kestittynä päästää käyntiin.\nVenäläisiltä opitun tavan mukaisesti sille on Riipuskalassa uhrattava\nkukko, jotta se antaisi vesirattaan liikkua. Se voi joskus tuottaa\nsuurta vahinkoa särkemällä myllypadon. Suopeana ollen sen uskotaan\navustavan kalamiehiä ajamalla kaloja näiden pyydyksiin; se saattaa myös\nhäiritä kalastusta kiskoessaan nuottaa perässään. Näkistä vetehinen\neroaa siinä, että vain jälkimmäiseltä anotaan kalaonnea ja että sen\nuskotaan aiheuttavan tauteja.\n\nIhmisenkaltaisella vedenhaltijalla on vielä muitakin nimityksiä.\nIlomantsilaista _vesieläjää_ vastaa kolttien _tshatse-jielli_\n'vesieläjä' ja vatjalaisten _järvelaj_ 'järvieläjä'. Paljon yleisempi\non _vesihiisi_, jota Haapavedellä kuvitellaan \"vankkarakenteiseksi,\nmiehen kaltaiseksi, mustan karvapeitteen peittämäksi olennoksi\" ja\njolla on \"hirmuisen pitkät kynnet\". Sellaisena sen on nähty istuvan\nrannan kivellä. Kalajoella uskotaan, että \"jos syömättömänä menee\nkoskesta vettä noutamaan, niin vesihiisi ottaa ja tuottaa kuoleman\".\nPohjanmaalla ja Itä-Suomessa \"vesihiisi vie lapset\". Savonrannassa\nhevosen uittajat panevat veitsen järveen, \"ettei vesihiisi vie\".\nUseimmiten vesihiidellä on kuitenkin ymmärretty vedestä saatua tautia,\n_vesimaahista_. \"Vesihiisi tarttuu, kun veden päällä säikähtää.\"\nYleisin, kaikista vedessä asuvista tai veden yhteyteen kuuluvista,\nuskomuksellisista olennoista käytetty nimitys on pelkkä _vedenhaltija_.\n\nMiespuolisen vedenhaltijan hahmo ei kansanperinteessä esiinny mihinkään\ntäsmälliseen muotoon kiteytyneenä. Satakunnassa sitä on paikoittain\nkuviteltu kovin kookkaaksi mieheksi, jopa niinkin valtavaksi, että\nsillä seisoessaan on \"jalka toisella, toinen toisella puolen\njärveä\", mutta todennäköisesti vedenhaltija on tällöin pukeutunut\njättiläismäisen metsänhaltijan hahmoon. Naispuolisen vedenhaltijan kuva\non sitä vastoin melko stereotyyppinen. Useimmiten sen mainitaan\nnäyttäytyvän alastomana vesien rannoilla joko peseytymässä tai\nkampaamassa pitkiä hiuksiaan, jommoisena se tunnetaan kaikkialla\neurooppalaisessa kansanuskossa. Kansainvälisiä piirteitä edustavat myös\nsen ylen upeat rinnat, joita kuvastavat mm. sanat: \"Näkki, näkki\nnännisäkki!\" tai \"Nikki, näkki, nännäis näkkyyt!\"\n\nIso nainen (ämmänäkki) istu (Pöytyällä) Puhon lauttan viäresä. Pesi\nitteäs ja kun hän mammis (rintansa) alta pesi, niin hän heitti ne\nolkapäällees (Vihervaara, Kotiseutu 1914, 190).\n\nTasvasjoen haltijan sanotaan olleen isokokoisen naisen, joka kivellä\nistuen huuhteli rintojaan (I. Heikkilä. VSH).\n\nPaattisilla on vanhan naisen nähty pesevän itseään Ullasten kylän\nKeskitalon maalla olevassa luonnonlähteessä. Peseytyessään sillä oli\ntapana heittää suuret rintansa olkapäiden yli (Alma Sipilä. VSH).\n\nSalon joen vedenneito istui pyykkilautalla ja peseytyi keskellä\nkirkasta kuutamoyötä. Suunnattoman suuret rintansa se heitti\nvuorotellen olkansa yli (Y. Tamminen. VSH).\n\nPorvoon joessa näkki pesi itseään kivellä keskellä jokee. Sillä oli\ntissit kuin ämpärit (Askola. J. Tyyskä 637. SKS).\n\nNäkillä on pitkät tissit. Se heittää ne pestessään toisen toiselle ja\ntoisen toiselle olalleen. Siinä paikassa, missä se itseänsä pesee, sen\npaikan tienoissa sinä vuonna joku ihminen uppoaa (Anjala, J. Tyyskä\n545. SKS).\n\nSe (näkki) istui rantakivellä niinkuin nainen ja kampasi pitkiä\nhiuksiaan mustalla kammalla. Kun se näki meidät, niin se viskasi toisen\nnännän toiselle olalle ja toisen toiselle ja hävisi veteen (Kurkijoki.\nMT 380).\n\nSillä oli pitkä tukka ja pitkät nännit (Kaukola. MT 382).\n\nKerran harjaili vetehinen (naispuolinen) pitkiä suortuviaan\nrantakivellä (Ilomantsi. Lukkarinen 1318, vrt. 1324. SKS).\n\nPitkätukkainen naiseläjä istui kivellä ja pesi itseään. Se oli\nvedenhaltija. Nähtyään miehen se pulskahti veteen ja sinne katosi\n(Inkeri, Koprina. Lukkarinen 1965. SKS).\n\nVesiämmä kampaa hiuksiaan (Inkeri, Kupanitsa. Lukkarinen 1480. SKS).\n\nVetehinen sukii pitkiä mustia hiuksiaan rannan kivellä, vaskinen kampa\nvälkkyy aamun sarastaessa (Repola. Omat kok.).\n\nNaispuolisen vedenhaltijan nimityksistä mainittakoon _ämmänäkki,\nnäkinpiika, näkinneito, vesineitty, vedenneito, vedenneittyvä,\nvedenemäntä, vedenemännän tytär, veeneukko, vesiämmä ja jokiämmä_,\njoista useimmilla on ulkolaiset vastineet.\n\nMerenrantalaiset nimittävät meressä asuvaa naispuolista olentoa\n_merenneidoksi_. Pyhässä maassa on ollut tapana heittää kalaan\nmentäessä raha mereen sanoen: \"Merenneito, anna kalaa!\" Kalannissa\nmuistellaan, miten erään talon emäntä aina neuvoi isäntää heittämään\nruokaa eväspussista \"mere neitol\", \"ni kyl kalo ruppe tulema\". Kerran\nisäntä heitti juusto-osuutensa mereen ja saikin sillä kertaa paljon\nkaloja.\n\nPohjan perillä asuvat suomalaiset selittävät, että merenemännällä on\nkalan pyrstöjä että sen näyttäytyminen tai ääni ennustaa myrskyä.\nRuijaan rajoittuvilla seuduilla siitä käytetään norjasta lainattua\nnimitystä _aavruuva_ (havfru), jonka lappalaisetkin tuntevat. Muualla\nmaassamme _kalan pyrstöllä_ varustettu vedenneito tai -emäntä, joka\nvirolaisten uskomuksissa on melko yleinen, esiintyy etupäässä vain\nkansainvälisissä tarinoissa.\n\nVierasperäinen ja tarunomainen on myös _meritursas_, jonka nimi on\nsäilynyt muinaisrunoissamme. Jo Ganander tuntee säkeet:\n\n    Meri-Tursas partalainen\n    teki neiden tiinehexi\n    meren kuohuilla kowilla.\n\nSama myytillinen olento tavataan _Iku-Turso_-nimisenä Luojan\nlaivaretki-runossa (I, 1, 339):\n\n    Iku Turso Äiön poika\n    nosti peätänsä merestä.\n\nMuodossa _vesitursos_ tämä nimi on suomesta lainautunut lappiinkin,\nsillä eräässä lappalaisten \"pirujen\" (Djæfle) luettelossa, joka on\nkirjoitettu Vesisaaressa 1715, esiintyy muiden olentojen mukana\n_Wesse-dursses_. Veden yhteydessä _Tursas_ mainitaan vielä Aunuksen\nSäämäjärveltä saamassani loitsussa, joka alkaa sanoilla:\n\n    Istuu Tursas tulisess' koskess',\n    mustan meren rannass',\n    suven karin korvass'.\n\nEtelä-Vepsässä _turzaz_ tunnetaan vedenhaltijan nimenä: \"_Vedhiine_\n(vetehinen) eli _turzaz_ vaalii karjaansa kalamiehen verkoilta ja\nnuotalta.\"\n\nIlmeisesti Castrén osui oikeaan olettaessaan, että _Turso_ eli _Tursas_\njohtuu skandinaavisesta _thurs_-sanasta. Muinaisislantilaisten\nrunoudessa _thurs_ merkitsee tosin etupäässä jättiläistä eikä\nvedenhaltijaa, mutta sillä on ennen vanhaan ollut paljon laajempi\nmerkitys. Niinpä eräissä riimukirjoitusloitsuissa sillä tarkoitetaan\ntaudinhaltijaa. Sama merkitys näyttää _tursas_-sanalla olevan\nseuraavassa Gananderin sanakirjaan liitetyssä säkeistössä: \"Tursas\nturpukohon, pukama pakahtukohon!\" Ison tammen runossa _Tursas_ tavataan\nheinien polttajana ja Sampo-runossa tuhatpäisenä kyntöjuhtana.\n\nMonin paikoin maassamme puhutaan erikseen koskenhaltijasta, jolta on\nkäyty tietoja kysymässä ja oppia ottamassa. Tällöin on asetuttava\nsellaiselle kosken kivelle, jonka ympäri vesi pyörii. Tarvasjoella\nkerrotaan, että koskenhaltija on kaikkia muita haltijoita \"kovempi\" ja\nettä kun siltä jotakin asiaa tiedustellaan, \"se vastaa ja näyttää\nitsensä kaikkein kovimmalla jyrinällä\". Mainitaanpa lappalaistenkin\nesittäneen vedenhaltijalle juhannusyönä kosken partaalla erinäisiä,\netenkin elinkeinojen harjoitukseen liittyviä toivomuksia, ei kuitenkaan\nsanoin, vaan ainoastaan niitä ajatellen. Silloin vedestä kuului ääni,\njoka ilmoitti, miten kulloinkin oli meneteltävä. Lopuksi vedenhaltija\nnäyttäytyi ihmisen hahmossa ja hävisi veteen.\n\nSuurimman maineen vedenhaltija on saavuttanut _soittotaidon_\nopettajana, jolloin oppia etsivän on asetuttava kuohujen ympäröimälle\nkosken kivelle viulu mukanaan. Edullisin aika on juhannus-, laskiais-\ntai pääsiäisyö, jolloin vedenhaltijan uskotaan ilmestyvän samalle\nkivelle kokelaan selän taakse. Vedenhaltijalla on kuitenkin viekkaus\nmielessään, sillä se vaatii, että opin etsijä sitoo vyön kummankin\nympärille. Tällöin on pidettävä silmällä, että side tarpeen tullen\nhelposti aukeaa, sillä asianomainen voi muussa tapauksessa, kun\nvedenhaltija äkkiä paiskautuu koskeen, joutua sen uhriksi. Kerrotaan,\nettä siitä, joka tästä pälkähästä pelastuu, tulee ihmeellinen taituri,\njonka soiton tahdissa ihmiset tanssivat tahtomattaan. Saattaapa hänen\nviulunsa soida itsestäänkin, vieläpä sen palaset, kun soitin on\nsärjetty.\n\nVastaava tarina on tunnettu Skandinaviassa ja muualla. Miten vanhaa\nperua se on maassamme, on vaikea tietää, mutta soittotaitoa samoin kuin\nmuutakin oppia voidaan anoa myös maahisilta erikoislaatuisissa\npaikoissa. Vertailun vuoksi mainittakoon, että kaukana Baikalin\nrannoilla puhutaan \"soittimen haltijasta\", jolla on kyky opettaa\nihmisiä hyviksi soittoniekoiksi. Tämän jalon taidon saadakseen on\nkokelaan mentävä kuuttomana yönä kolmen tien haarautumaan sekä\nistuuduttava silkkisuitsilla varustetulle hevosenkallolle. Kerrotaan,\nettä kallo pyrkii keskiyöllä heittämään soittajan päältään, jolloin\ntämä, jos hän putoaa, menettää henkensä, mutta jos hän tietää olla\nvaruillaan, niin ettei hänen soittonsa keskeydy, hänestä tulee ylen\ntaitava soittaja.\n\nMainintoja siitä, että vedenhaltija itse soitollaan hurmaa ihmiset,\ntavataan maassamme etupäässä vain ruotsinkielisten keskuudessa, mutta\nOlaus Magnus on liittänyt jo 1555 ilmestyneeseen, Pohjoismaiden\nhistoriaa käsittelevään teokseensa kuvan, jossa näkki soittaa\nkielisoitinta koskessa Olavinlinnan luona aiheuttaen erään henkilön\nveteen syöksymisen. Ganander ei puhu näkin soittotaidosta, hän\nmainitsee vain, että näkki joskus laulullaan houkuttelee lapsia\nluokseen. Lappalaistenkin tarinoissa kerrotaan, että kun\n_tshatse-jielli_ 'vesieläjä' laulaa kauniisti, niin merimiehet voivat\njäädä sitä kuuntelemaan unohtaen, että se ennnustaa myrskyä ja heidän\nhukkumistaan. Tämä kansainvälinen, seireenien laulua muistuttava tarina\non siis kulkeutunut Lapin perukoille saakka.\n\nVirolaisten tarinoissa puhutaan myös eri kalalajien haltijoista.\nVastaavan uskon muistomerkkejä on säilynyt Suomen Lapissa. T.I. Itkonen\nkuvailee Inarin tunturilappalaisten tähän liittyviä uskomuksia\nseuraavin sanoin: \"_Kuölle-maddu_, kalan vanhin, on erikseen usealla\nkalalajilla, kuten hauella, ahvenella, taimenella ja siialla. Se on\njopa ihmistä isompi, mutta asianomaisen kalan kaltainen. Hauen\nvanhimmalla on pää suhteettoman suuri ja siinä kaksi takaviistoa\nsarvea. Jos pyydykset ovat tyhjät, sanotaan: '_maddu_ on ottanut\n(kalat) luokseen'.\"\n\nSarvipäinen hauki, joka voi rikkoa kalamiesten verkot, tunnetaan\nLapissa muuallakin, vieläpä Siperiassa ostjakkien asuinsijoilla. Juuri\nhauki onkin haltijakalana näytellyt hyvin huomattavaa osaa jopa\nsilloinkin, kun se esiintyy sarvettomana. Votjakkien käsityksen mukaan\ntuulastajat tuntevat sen siitä, että se on muita kaloja suurempi ja\nettä se levätessään, päinvastoin kuin muut kalat, pitää päätään vasten\nvirtaa tai vasten rantaa. Jos haltijakalaa haavoittaa, seuraa sairaus\ntai muu onnettomuus. Samanlainen käsitys on ollut votjakkien\nveljeskansalla syrjääneillä, joiden keskuudessa kerrotaan mm., miten\nkalastajat eräässä myllypurossa haavoittivat suunnattoman suurta haukea\nja miten vedenhaltija tuli yöllä valittamaan sairaan poikansa puolesta.\nTällaisen haltijahauen ovat ruotsalaisetkin tunteneet.\n\nErikoislaatuista pyytäjän verkkoon joutunutta kalaa on meidän maassamme\nsanottu myös vedenhaltijan lehmäksi. Niinpä Karjalassa kerrotaan, että\nkun kalastajat kerta vetivät nuottaa ja siihen oli eksynyt sarvipäinen,\njalallinen kala, kuului vedestä vedenemännän kutsu: \"ptruko kirjonen,\nptruko karjonen kotiin!\" Ruotsissa tunnetaan samantapainen tarina.\nOnkimies saa koukkuunsa hyvin komean ja korean kalan, mutta kun hän\nryhtyy sitä vetämään veneeseen, vedenemäntä huutaa: \"Päästä\nkellokkaani, niin saat kaloja koko elämäsi aikana niin paljon kuin\nhaluat!\" Joskus vedenhaltijan lehmänä esiintyvällä hauella mainitaan\nolleen kellokin kaulassa.\n\nViimeksi mainituissa tarinoissa näyttää kaksi eri kuvitelmaa\nsekaantuneen toisiinsa. Toisen kohteena on ollut haltijakala, joka\neksyy kalamiehen pyydykseen, toisen taas vedenhaltijan (maahisen)\nhyvälypsyinen lehmä, jonka ihminen ottaa haltuunsa rannan laitumelta ja\njota vedenemäntä kutsuu luokseen.\n\nHarvinaisen suuren, vesistölle vieraan tai oudolla tavalla saadun kalan\non sekä meillä että muualla uskottu ennustavan sairautta tai kuolemaa.\nSiitä johtuu, että Inarin suomalaiset ovat sanoneet sitä _martaaksi_.\nPaha merkki on myös, jos kalat alkavat karttaa aikaisemmin antoisaa\npyydystä. Lencqvist kertoo näet vanhan kalastajan tällöin lausuneen:\n\n    Joko nyt Marta merrasani,\n    Tuoni lienee tokeisani,\n    että kaloist owat paitzi,\n    tyhjät weden sikiöistä?\n\nMillaisia olentoja nuo oudot kalat kansanuskossa alun perin edustavat,\nei selviä niihin liittyvistä kertomuksista. T.I. Itkosen kolttalaisissa\nkielennäytteissä mainitaan, että _märdes-kala_, \"joka ennustaa kuolemaa\npyytäjälleen\", on vedenhaltijan lapsi. Syrjäänien käsityksen mukaan\nvedenhaltija on lapsena kalan muotoinen, mutta vartuttuaan se saa\nihmistä muistuttavat piirteet. Eräällä haltijakalalla, joka\nepähuomiossa oli eksynyt kalamiehen pyydykseen, oli päässä vaaleat\nhiukset. Huolimatta siitä, että täysi-ikäisen vedenhaltijan kuvitellaan\nesiintyvän ihmisen näköisenä, on sen olemuksessa silti jotakin, joka\nviittaa kalaan. Niinpä kita saattaa sillä olla suuri kuin hauella.\nUudellamaalla muistiinpannussa tarinassa vedenhaltija aukaisee suunsa\nja kysyy: \"oletko koskaan nähnyt näin suurta kitaa?\" Kalaa muistuttavat\nmyös sen suuret, pyöreät silmät. Suomessa näkki on joskus näyttäytynyt\npölkyn tapaisena, jonka otsassa on lautasen kokoinen pyöreä silmä ja\nselässä harjakset. Virolaisten _näkk_ on muuten ihmisen kaltainen,\nmutta sillä on kalan hampaat. Purmossa puhutaan veden olennosta, joka\nedestäpäin katsoen on kaunis neito, mutta jonka selkäpuolella on kalan\nsuomukset ja evät. Tyypillistä veden asukkaalle on lisäksi se, että se\non alaston, kylmä ja liukas olento, joka ihmisen sitä lähestyessä\npolskahtaa joen tai järven partaalta veteen. Vielä on huomattava, että\nvedenhaltija kuljettaa kaloja mukanaan ja että se voi joutua kalamiehen\npyydykseen.\n\nMonet kansat ovat selittäneet, että vedenhaltijat silloinkin,\nkun niillä on kalamaisia piirteitä tai kun ne näyttäytyvät\nerikoislaatuisten kalojen muodossa, edustavat ennen eläneitä ihmisiä,\njotka ovat joutuneet veden valtaan. Oskar Loorits on kirjoittanut\nlaajahkon tutkimuksen meidänkin maassamme tunnetuista tarinoista,\njoissa kerrotaan, miten Punaiseen mereen hukkunut faaraon sotajoukko\nkummittelee vesissä outojen kalojen, hylkeiden tai erinäisten\nvesilintujen hahmossa.\n\nVaikka kalanhahmoisten haltijain alkuperä on kansamme keskuudessa\nhämärtynyt, ei kuitenkaan ole uskomusten laajempaa taustaa silmällä\npitäen syytä epäillä sitä, että kalat itse ovat alun perin olleet\nnäihin liittyvien uskomusten kohteena. \"Kalahaltijan\" tuntevat\nostjakitkin, jotka \"uuden veden aikana\", so. keväällä valmistavat\npuusta tai tuohesta hauen tai säynään muotoisen kuvan ja kuljettavat\nsitä kalamatkoilla mukanaan. Samoin samojedit uhratessaan jokien suilla\nkalastuskauden alkaessa tekevät \"veden isännästä\" kalan muotoisen\n\"varjon\". Joskus \"veden isännän\" varjoksi eli kuvaksi valitaan vain\n\"oudonnäköinen kuivatettu kala\".\n\nVarhaiskantaisten uskomusten sanelema on myös mm. lappalaisten tapa\nviedä syömästä päästyä kaikki kalan ruodot veteen. Suomalaisten\nkeskuudessa samoin kuin muualla sai etenkin kalastuskauden ensimmäinen\nkala erikoisen huomion osakseen. Se keitettiin sisälmyksineen\nkaikkineen heti rannalla, josta sen nimi \"rantakala\" johtuu, ja se\nsyötiin sormin, sillä veitsen käyttö oli tällöin ankarasti kielletty.\nLopuksi kalan jätteet vietiin ikään kuin uhrina veteen. Suurin\nhuolenpito kohdistui ruotoihin, jotka, mikäli mahdollista oli\nsäilytettävä särkemättä ja joiden uskottiin tulevan eloon uudelleen. On\nkiintoisaa, että vielä meidän päivinämme pidetään kalan syömistä\nterävin veitsin hienoissa pidoissa sopimattomana.\n\n\n\n\nVILJA\n\n\nMuinaisrunojemme kuvastama käsitys _maaemosta_ huhtaan tai peltoon\nkylvetyn viljan \"kasvattajana\" ja \"vartijana\" (VII, 5, 4452-53) on\nilmeisesti ikivanha. Tätä \"suurta äitiä\", joka on kuulunut\nmaanviljelyselinkeinon yhteyteen, palvoivat jo Itämaiden muinaiset\nkulttuurikansat. Esimerkkejä on myös siitä, että viljeltyä maata on\nmeillä ja muualla pidetty pyhänä.\n\nMutta samalla on uskottu, että jokaisella viljavainiolla on oma\n_haltija_ tai _emuu_, jonkinlainen viljan kollektiivisielu, josta eräät\nsukukansamme ovat käyttäneet samaa nimitystä (votj. _urt_, tsher.\n_ört_) kuin puhuessaan ihmisen tai eläimen 'hahmosielusta'. Tämän uskon\non itse luonto ihmiselle opettanut. Vilja, joka toisinaan kasvaa\nvirkeänä ja elinvoimaisena, toisinaan kituu ja kuihtuu, herättää näet\nhelposti ajatuksen, että senkin olemuksen osana on jotakin, joka\nsaattaa poistua pellosta ja jonka menettäessään pelto samalla menettää\nelinvoimansa. Usein sitä on nimitetty vain \"viljaonneksi\". Vanha kansa\non kaikkialla huolehtinut siitä, ettei \"viljaonni\" mitenkään poistuisi\npellosta.\n\nVotjakit ovat kuvitelleet, että pellon 'hahmosielu' (_urt_) voi\nolinpaikastaan irtautuessaan pukeutua mm. eräänlaisen perhosen hahmoon,\njoka tällöin, jotta surkastunut vilja virkistyisi, on etsittävä ja\npalautettava. Kasvuonni voi kadota tuntemattomasta syystä, mutta sen\nvoi myös toinen anastaa viemällä salaa multaa, siemeniä, oraita tai\ntähkiä toisen pellosta omaansa. Jälkimmäiset _pars pro toto_-kuvitelmat\nosoittavat, että viljan haltija on salaperäisellä tavalla sidottu sitä\nympäröivään aineeseen. Mordvalaisten \"pelto-emon\" voi joskus vain\nhevosen jalka kuljettaa vieraaseen peltoon. Uskonnon ja magian piiriin\nkuuluvat käsitykset kulkevat siis tässäkin käsi kädessä.\n\nViljan 'haltijaa' tai 'emuuta', joka edustaa viljalajin elämää\nkaikkialla pellon piirissä, on lisäksi kuviteltu hyvin\nherkkätuntoiseksi, mistä johtuu, että varsinkin viljan leikkaajien on\noltava varuillaan. Kun elopellolla työskenneltäessä joskus ranne\ntulehtuu tai selkä kuoleutuu, mikä tietenkin johtuu luonnollisista\nsyistä, on yleisesti uskottu, että sielullistettu vilja aiheuttaa nämä\nvaivat. Sitä osoittavat selvästi niihin liittyvät taiat.\n\nNiinpä vasemman käden ranteeseen ruista leikattaessa tullutta kipua,\njoka rannetta liikuteltaessa synnyttää narisevan äänen ja jota sen\nvuoksi on sanottu _nariksi_ (ruots. _knarr_), on parannettu siten, että\npölkylle tai kynnykselle pannaan oljenkorsia, joiden poikki sairas\nasettaa ranteensa ja jotka taudin parantaja sitten katkaisee kirveellä\nranteen molemmilta sivuilta sairaan tai jonkun syrjäisen kysyessä:\n\"mitä sinä hakkaat?\" johon parantaja vastaa: \"naria hakkaan\". Maamme\nruotsinkielisten keskuudessa samoin kuin Skandinaviassa, jossa\noljenkorsilla on ollut tähkätkin päässä ja jossa oljet on katkaistu\nsolmuja eli niveliä myöten, on ilmeisesti noudatettu alkukantaisinta\ntapaa. Meille tämä kipeytyneen ranteen parannuskeino, joka on\nItä-Suomessa harvinainen, on epäilemättä tullut Skandinaviasta käsin.\n\nSamoin on toisenkin elopellolla saadun narin parannustavan laita, joka\ntoimitetaan siten, että sairaan ranteen ympäri sidotaan olkia, jotka\nsitten poltetaan, tai että rannetta kosketellaan palamaan sytytetyillä\ntähkillä sairaan kysyessä: \"mitä sinä poltat?\" johon taudin parantaja\nvastaa: \"naria poltan\".\n\nNämä eri paikkakunnilla jonkin verran eri tavalla toimitetut taiat,\njoissa rukiin oljet tai tähkät näyttelevät tärkeätä osaa, osoittavat\nsiis selvästi, mistä narin on uskottu aiheutuvan. Edellinen taika\nkuvastaa yhtäläisyyden aatteeseen perustuvaa rankaisutapaa, mutta\nkummassakin ilmenee lisäksi käsitys, että tauti on kosketuksen tietä\nsiirrettävä takaisin aiheuttajaansa ja aiheuttajansa mukana tuhottava.\nKun narin parannustapoihin ei liity syntylukuja, emme tässä yhteydessä\ntapaa sitä rukiin haltijan nimeä, joka esiintyy siikasen loitsussa.\nSaman taudin aiheuttaja voi tosin olla muunkin viljan kuin rukiin\nhaltija, mutta yleisimmin sen selitetään johtuvan rukiin leikkuusta.\n\nPelätympi vaiva on ollut elopellolla saatu selässä tuntuva pakotus.\nSenkin on uskottu aiheutuvan sielullistetusta viljasta, johon jo\nensimmäisten korsien leikkaamisen on kuviteltu kovasti koskevan ja\njonka vihojen välttämiseksi on jo ennakolta turvauduttu erinäisiin\nvarokeinoihin. Niinpä Kiihtelysvaarassa kerrotaan, että \"kun\nleikkaamaan menee, pitää ensimmäinen olki hampaillaan katkaista, niin\nei sivuja pakota\". Epäilemättä leikkuuväki on täten pyrkinyt\nkohdistamaan viljan haltijan huomion hiiriin, myyriin tai muihin viljan\njyrsijiin säästyäkseen itse sen kostolta. Pelon aiheuttamista tavoista\npuheen ollen mainittakoon, etteivät Vologdan seudun venäläiset\nmennessään eloa leikkaamaan ole kulkeneet portista, vaan ryömineet\npellolle aidan alta. Kuvaavaa on myös, että selkäkivun välttämiseksi\nensimmäiset lyhteet, kolme tai yhdeksän, on maassamme leikattu vaiti\nollen.\n\nElon leikkaajilla on lisäksi ollut tapana asettaa ensimmäiset tähkät\nvyönsä alle tai sitoa ensimmäiset oljet vyölleen, joskus koko\nensimmäinen sitoma selkäänsä, jottei \"sivuja pakottaisi\" tai \"selkä\nkuoleutuisi\". Esimerkkejä on myös siitä, että vyötäisille sidottavia\nolkia ei saanut katkaista sirpillä, vaan ne oli nyhdettävä maasta\njuurineen. Mihin edellä mainittu, maanosassamme melko yleinen taika\njota usein on noudatettu myös heinän niittämiseen ryhdyttäessä,\nperustuu, on kysymyksenalaista. Olisiko olkien tai heinien sitominen\nvyölle ollut ennakollinen toimenpide selkäkivun siirtämiseksi olkiin\ntai heiniin, jotka myöhemmin on voitu hävittää? Helpommin ymmärrettävää\ntaikatapaa edustaa ensimmäisten korsien leikkaaminen sanomalla: \"oljen\n(tai pellon) selkä poikki, minun selkäni terveeksi!\" johon liittyvää\naatetta kuvastaa myös ensimmäisen sitoman taittaminen kaksinkerroin.\nNäissä taioissa suoritetaan siis narin parantamisessa mainittu olkien\nkatkaiseminen jo etukäteen.\n\nMaassamme on säilynyt myös tietoja siitä, miten rukiin leikkuussa\nkipeytynyt selkä on parannettava. Eräs tällainen keino on yhdeksän\nrukiin jyvän nieleminen, jotka sairaan niitä käsillään koskettamatta on\nhuulillaan poimittava riihen lattialta tai seinien raoista. Näyttää\nsiltä kuin tässäkin olisi pyritty kohdistamaan viljan haltijan vihat\njyrsijiin. Vaikeampi on asettaa rukiin yhteyteen tapaa, jonka mukaan\nsairaan on laskeuduttava vatsalleen ja hänen selkäänsä on sellaisen\nvaimon poljettava, joka on synnyttänyt _kaksoset_. Jos tähän taikaan\nkätkeytyy käsitys kaksoistähkän vaikutuksesta kaksosten saantiin,\nvoidaan ehkä olettaa, että jälkimmäistä parannustapaa on alun perin\nkäytetty siinä tapauksessa, että viljan leikkaajan on katsottu sirpillä\nhaavoittaneen _kaksoistähkässä_ ilmenevää viljan haltijaa.\n\nAivan erikoista osaa ovat pellon _viimeiset korret_ hyötykasvien\nlaadusta riippumatta näytelleet jo ammoisista ajoista alkaen.\nTodennäköisesti se on johtunut siitä, että viljaa leikattaessa\nkasvilajin elämä säilyy niissä kauimmin tai toisin saneen että ne ovat\nkasvin haltijan viimeinen olinpaikka pellossa. Sen vuoksi niiden\nleikkaamista on yleensä kavahdettu. Uudellakirkolla on uskottu, että\nainakin \"sen selkää, joka tuli katkaisseeksi viimeiset oljet, jäi pelto\nkivistämään\". Kivennavalla \"kivisti selkää kaiken talvea\". Myös\nKittilässä kerrotaan viimeisten korsien leikkaajan päivitelleen:\n\n    Kun minun piti kaikki leikata!\n    Onko ihme, jos minun selkäni on kipeä?\n\nItä-Suomessa on sanottu, että viimeksi leikkaajalle \"jää pelto (tai\nleikkuu) selkään vuodeksi\". Lättiläisillä on ollut tapana vapautua\ntästä taakasta sanomalla:\n\n    Jääös, viljapelto, paikoillesi,\n    älä ripustaudu selkääni,\n    et sinä ole minun kuormani,\n    enkä minä sinun kantajasi!\n\nSe, joka jättää nämä sanat lausumatta, joutuu koko vuoden kantamaan\nviljapellon taakkaa, mikä ilmenee selkäkivun muodossa. Liedossa on\nselitetty, että se, joka leikkaa viimeiset korret, leikkaa sadon.\n\nViimeisten korsien jättäminen peltoon katkomattomina on ollut hyvin\nlaajalti tunnettu tapa. Salmissa on näitä korsia, jotka joskus vielä\npalmikoitiin, sanottu pyhän Miikkulan tai pyhän Pedrin \"parraksi\". \"Täs\njätämme 'pyhän Pedrin parran' ja palmikoitsemille vuueks.\"\nKreikkalaiskatolisten karjalaisten keskuudessa niiden yleisin nimi on\nkuitenkin ollut \"pyhän Iljan parta\". Niinpä Uhtualla on leikkuuta\nlopetettaessa ollut tapana sanoa: \"Hospodi blagoslovi! (Herra siunaa!)\nPyhän Iljan parta jääköön tulevaan vuoteen!\" Repolassa on maanviljelijä\npitänyt velvollisuutenaan jättää viimeiset korret peltoon tai huhtaan\njokaisesta eri viljalajista, nim. rukiista, ohrasta ja kaurasta, sillä\n\"jokaisella viljalla on oma isäntä\". \"Pyhän Iljan parraksi\" valitaan\ntavallisesti suuritähkäisimmät ja lihavimmat korret, jotka täysine\ntähkäpäineen ja usein letitettyinä jäävät pellon laitaan nuokkumaan.\n\"Pyhän Iljan parta\", jota toisinaan on sanottu \"Jumalan parraksi\" tai\n\"Ukon parraksi\", on ollut tunnettu myös Suomen entisellä alueella,\nSuistamolla, Suojärvellä, Salmissa ja Korpiselässä.\n\nKun pyhä Ilja ja toisin paikoin myös Miikkula (Nikolaus) ja Petri ovat\nolleet maanviljelyksen suojeluspyhiä, ei ole odottamatonta, että heidän\nnimensä ovat venäläisiltä saatujen esikuvien mukaisesti tulleet tähän\nyhteyteen. Mutta \"parta\" nimitys, jota ei Länsi-Suomessa eikä\nLänsi-Euroopassakaan ole pellon viimeisistä korsista käytetty, tavataan\nlisäksi mm. Jugoslaviassa ja Bulgariassa (\"Jumalan parta\").\nMahdollisesti se on ikivanhaa itämaista perintöä. Samalta taholta\nlienee tullut puheena olevan parran palmikoiminen. Tosin karjalaisten\nhäärunoissa mainitaan, että puhemiehelläkin (patvaskalla) oli häissä\n\"parta kullan palmikoissa\", mutta tästä ei voine päättää, että olkien\nenempää kuin puhemiehen parrankaan palmikoiminen olisi ollut vanha\nkotoperäinen tapa. Viimeisten korsien letittäminen on kuitenkin ollut\ntunnettu Ruotsissakin ja muualla Länsi-Euroopassa.\n\nKun venäläisillä esim. Kadnikovskin piirissä on ollut tapana, että\nperhekunta kokoontuu kauran leikkuun loputtua viimeisten leikkaamatta\njätettyjen korsien ääreen, jolloin perheenpää olkia maasta\nirroittamatta kiertää niitä kädellään ja lausuu: \"tässä on sinulle,\nIlja, parta, juota ja ruoki hyvää hevostani!\" saattaa syntyä\najatus, että mainituilla korsilla olisi jo alun perin ymmärretty\npyhälle Iljalle tarkoitettua uhria. Uhriin voisi viitata myös\nmecklenburgilaisten tapa jättää peltoon muutamia korsia tähkineen,\njotka sidotaan yhteen ikään kuin lyhteeksi ja joiden ympärille\nkerääntyneet leikkaajat huutavat: \"Wode, Wode, ota tästä rehua\nhevosellesi!\" Skandinaviassa kerrotaan viimeisten korsien jääneen\npeltoon mm. maahisia tai muita maassa eläviä olentoja varten. Ruotsista\non jo eräässä 1730-luvun lähteessä seuraava kiintoisa tiedonanto: \"Kun\nleikkuu lopetetaan, jätetään tavallisesti kourallinen viimeisiä korsia\nsellaisina kuin ne ovat kasvaneet tähkineen kaikkineen peltoon. Ne\npalmikoidaan yhteen kolmella säikeellä, sitten ne taivutetaan maahan ja\npeitetään kolmella kivellä. Kysyttäessä, mitä tällä tarkoitetaan, he\nsanovat, että se tulee _gräfso_-nimisen olennon osaksi, jotta\nseuraavana vuonna saataisiin hyvä sato.\"\n\nVertaileva tutkimus on kuitenkin omiansa osoittamaan, ettei puheena\noleva tapa ole alun perin ollut uhritoimitus sanan varsinaisessa\nmielessä, vaan että viimeiset korret ovat edustaneet itse viljan\nelinvoimaa, emuuta tai haltijaa. Niinpä lättiläiset, jotka samoin kuin\nruotsalaiset ovat taivuttaneet viimeisten korsien tähkät maahan ja\nasettaneet niiden päälle kiven, ovat uskoneet, että viljan haltija\nnukkuu talven yli pellossa kiven alla. Vasta sen jälkeen, kun tavan\nalkuperäinen tarkoitus on hämärtynyt, on sitä ruvettu selittämään\nuhriksi. Yleisimmin on vallinnut käsitys, että viljan menestys on tästä\ntavasta riippuvainen eli, niin kuin Hämeessä sanotaan, \"jos ruista\nleikattaessa jättää sitoman verran viljaa peltoon kasvamaan, niin\nrukiin 'onni' ei menehdy\". Vaikea on karjalaistenkaan keskuudesta saada\ntukea jo vanhentuneelle olettamukselle, että kysymyksessä olisi\nvarsinainen uhri. Vaikka esim. Korpiselässä on tällöin lausuttu: \"täs\nkun pardazen myö jätämmä, Jumal viel tulevan vuon meil anna!\", ei tämä\n\"partasen\" jättäminen ole merkinnyt muuta kuin viljaonnen pysyttämistä,\nsamoin kuin villatöyhdön jättäminen lampaan selkään eläintä kerittäessä\non tarkoittanut vain villan kasvun säilyttämistä. Että rahvas itse on\nkummassakin vertaamassamme tavassa nähnyt yhtäläisyyttä, osoittaa mm.\nse seikka, että myös \"lampaan lapojen kohdalle\" jätettyä,\nkeritsemätöntä töyhtöä on toisin paikoin nimitetty \"pyhän Iljan\nparraksi\". Pyhälle Iljalle on tosin uhrattu pellon tähkiä, mutta tämä\nuhri on toimitettu jo silloin, kun viljan leikkuu aloitetaan, jolloin\npuheena olevat tähkät on asetettu tuvan soppeen Iljan ikonan ääreen.\n\nKun Ruotsissa on äskettäin esitetty ajatus, ettei pellon viimeisten\nolkien katkomatta jättäminen olisi missään suhteessa haltija- tai\nsielu-uskoon, on syytä muistaa, että vogulien käsityksen mukaan, jonka\nGr. Novitskij mainitsee jo n. 1715, voi hiuksienkin leikkaaminen\nihmisen päästä merkitä \"sielun\" menettämistä.\n\nLänsi-Inkerissä on pellon kolmea viimeistä oljenkortta, jotka sidottiin\nyhteen kolmella erivärisellä langalla, sanottu \"akaksi\". Kokoontuessaan\nsen ympärille neidot lauloivat (III, 1, 1055):\n\n    Sitelin sinillä langalla,\n    puutelin punalangalla,\n    keskipalkalla keltasella.\n    Akka, akka, peltoani,\n    akka pellon alkajani --.\n    Mitä sanon akalleni,\n    toivottelen tovvolleni?\n    Keitän pudroa patasen,\n    paissan vakan piirakkoo --.\n\nTälle \"akalle\", jota vastaa venäläisten _baba_ ja germaanien _die\nAlte_, oli siis toimitettava uhri. Myös vatjalaisilla on ollut tapana\npanna savipadallinen puuroa \"vuoden parran\" (_vuvvé parta_), so. pellon\nviimeisten korsien keskelle sanoen: \"Anna vuoden ajaksi niin paljon\nviljaa kuin savipadassa on puuroa!\" Yleisempi tapa sekä vatjalaisten\nettä virolaisten keskuudessa on ollut leivän tai paikoittain voileivän\nasettaminen pellon laitaan leikkaamatta jätettyjen olkien väliin. Saman\ntavan muistoja on säilynyt Venäjällä. Todennäköisesti tämä ruokauhri on\ntällöin omistettu itse viljan haltijalle, jota Inkerissä epäilemättä on\n\"akalla\" ymmärretty.\n\nVermlannin suomalaisilla kerrotaan olleen tapana nyhtää viimeiset oljet\nkäsillä ja panna ne poikittain pellon reunaan Peltopekalle\n\"päänalustaksi\". Lisäksi oli Peltopekalle tällöin vietävä olutta\nvarrellisella kupilla. \"Kun antoi Pekalle päänalustatyynyn ja oltta,\nniin ei tullu ikään mustapäitä eikä karhunhammasta viljaan.\"\nTodennäköistä on kuitenkin, etteivät nuo pellolle jätetyt, käsin maasta\nnyhdetyt oljet ole alun perin edustaneet haltijan pielusta, vaan itse\nviljan haltijaa, jota oli oluella kestittävä.\n\nOn asian mukaista, että kasvuonnen edustajina pidetyt oljenkorret ovat\njääneet katkomattomina peltoon, mikä tapa epäilemättä on\nalkukantaisempi kuin se, että viimeisetkin korret leikataan ja\nsidotaan. Mutta myös tässä tapauksessa ne ovat olleet erikoisen huomion\nkohteina samoin kuin se henkilö, joka usein vastoin tahtoaan joutui ne\nleikkaamaan. Maamme länsiosissa on pellon viimeisestä leikkaajasta\nkäytetty erityisiä nimityksiä, joista _krääkkä_ tai _ruiskrääkkä_ on\nVarsinais-Suomessa yleisin. Muutamin paikoin kuten Vahdolla puhutaan\ntosin erikseen ruis-, nisu-, kaura-, ohra- ja papukrääkästä, mutta\ntodennäköisesti on _krääkäksi_ alun perin nimitetty vain tärkeimmän,\nso. ruisviljan viimeistä leikkaajaa, mikä nimitys sitten on siirtynyt\nmuidenkin viljalajien piiriin. Kun _ruiskrääkkä_ samalla on\nruispellossa ääntelevän linnun nimi (esim. Vehmaalla), on ilmeistä,\nettä viimeisten korsien leikkaaja on saanut nimensä tältä\nsalaperäiseltä linnulta, joka rahvaan uskomuksissa on näytellyt\nruispellossa piilevän haltijan osaa.\n\nViljan haltijaan viittaa myös _köyry_, joka viimeisen leikkaajan\nnimenä esiintyy monin paikoin Hämeessä, Satakunnassa ja osassa\nVarsinais-Suomeakin.1 E. Vihervaara kertoo siitä seuraavasti: \"Se, joka\nruista leikatessa joutui viimeisen 'kouran' leikkaamaan, tuli\n'köyryksi'. Siksi joutumista koetti jokainen välttää. Köyryn täytyi\nvarsta selässä juosta ympäri kylää. Köyrynä sai olla seuraavaan syksyyn\nsaakka.\"\n\nVarstan selässä kantaminen on kuitenkin alun perin, niin kuin asian\nlaita on ollut Keski-Euroopassa, kuulunut sille, joka riihessä löi\nvarstalla viimeksi ja jota on sanottu _kolkaksi_. Tästä yhteydestä on\nmainittu tapa samoin kuin myös _kolkka_-nimitys joskus siirtynyt\nviimeiselle elon leikkaajalle. Mahdollisesti tämänkin selkään on\nmaassamme jotakin ripustettu, mutta siinä tapauksessa se lienee ollut\nlyhde. Siihen viittaa esim. Polvijärveltä muistiinpantu käsitys, että\nviimeiselle leikkaajalle jää \"leikkuu\" ja sille, jolla on riihessä\n\"'riusa' viimeksi kädessä\", \"puinti selkään\". Holzmayer kertoo, että\nviimeistä lyhdettä nimitettiin Saarenmaalla 'ruissiaksi' (_ruggi\norrikas_) ja että sille, joka sen leikkasi, huudettiin: \"ruissika\nselkääsi!\" Vihervaaran mainitsema käsitys, että köyrynä joutuu olemaan\nseuraavaan syksyyn saakka, kuvastunee myös Jyväskylän seudulla\nkäytetystä sanonnasta: \"köyry köyryyn jäi\".\n\nViljan haltijaa edustaa lisäksi _rahko_, jonka nimeä Hämeessä on\nkäytetty viimeisen \"kouruuksen\" leikkaajasta. Teiskossa ja Orivedellä\non sanottu:\n\n    autuas on viljan rahko,\n    vaivanen on muuten pöhkö,\n\njoiden sanojen pilkallisuutta osoittaa muistiinpanijan selitys: \"mitäs\ntarvitsi jäädä viimeiseksi, olisi pitänyt varansa\". Ruovedellä\nviimeisen ruissitoman leikkaaja pysyi 'rankona' seuraavaan leikkuuseen\nsaakka. _Rahko_ on samalla ollut viimeisen olkikouruuksen nimi. Niinpä\nPälkäneellä on ollut tapana sanoa: \"se sai rahon\" tai \"joll' on rahko\nranteessa, sill' on kihlat kintaassa\". Kun _rahko_ Etelä-Pohjanmaalla\nmainitaan myös painajaisen nimenä, saattanee sekin johtua pellon\nhaltijasta, jonka on uskottu jäävän viimeksi leikanneen selkää\npainamaan.\n\nEdellä mainitut nimitykset osoittautuvat siis olevan uskomuksellisia\nnimityksiä. Vastaavasti käytetty _kamppi_, myös _rukiin kamppi, kauran\nkamppi_ ym., lienee sitä vastoin ollut jonkinlainen peitenimi, sillä\ntämä vanha sana tarkoittaa alun perin 'sirppiä', mikä merkitys sillä on\nvieläkin pienellä alueella Lounais-Suomessa. Kun kampista johtuva\nelojuhlan nimi, Länsi-Suomen _kamppiaiset_, Itä-Suomen _kampiaiset_, on\nollut maassamme yleinen, on se omiansa osoittamaan, niinkuin\nK. Vilkuna huomauttaa, \"että kamppiaisia on vietetty meillä jo ennen\n_sirppi_-sanan saapumista kieleemme, siis jo ainakin tuhat vuotta\nsitten\", vaikka _kamppi_ viimeisen elonleikkaajan nimenä rajoittuukin\npääasiallisesti Hämeeseen. Paitsi sirppiä ja viimeksi jäänyttä\nleikkaajaa näyttää tällä sanalla ymmärretyn muutakin, esim.\nsanottaessa: \"hän saa kampin\", joka vastaa sanontaa: \"hän sai rahon\".\nTunnettuja ovat myös _kamppilyhde, kamppikuhilas, kamppikykkä ja\nkamppikoko_.\n\nKäsitys, että viljanhaltija jotenkin liittyy viimeisten korsien\nkatkojaan, kuvastuu pelossa, että sen edustama \"onni\" tai \"sato\"\nsaattaa joutua jollekin elotalkooseen osallistuvalle sivulliselle. \"Sen\ntähden koetetaan\", niin kuin Liedossa sanotaan, \"kaikin tavoin estää\nvierasta niitä leikkaamasta ja toimitetaan niin, että joku talon omasta\nväestä sen saa tehdyksi, esim. pojat tai tytöt, jotta _sato_ jäisi\ntaloon.\" Varmaankin tähän yhteyteen liittyy myös meillä ja muualla\ntunnettu sanonta, että viimeisen sitoman leikkaaja jää taloon\nseuraavaksi vuodeksi, sillä muualle muuttaessaan hän saattaisi viedä\nviljaonnen mukanaan. Turtolassa leikkuun lopettaja sai sen seuraavana\nkesänä aloittaa.\n\nSamoin kuin kaksoistähkän löytäminen on viimeisten korsien leikkaaminen\ntai sitominen ennustanut naimattomalle naimaonnea. Niinpä Hämeenkyrössä\non kuviteltu, että viimeisen sitoman leikkaaja saa pian puolison, jos\nhän on sellaista vailla. Tätä tarkoittavat myös edellä mainitut sanat:\n\n    joll' on rahko ranteessa,\n    sill' on kihlat kintaassa.\n\nYleisempi on käsitys, että viimeisten olkien leikkaaja tai viimeisen\nlyhteen sitoja saa lapsen. Sitä tarkoittaa myös Eteläpohjanmaalla\ntunnettu sanonta, että viimeinen leikkaaja hankkiin kehdon olkia.\nEtenkin jos viimeinen lyhde jää pieneksi on sitä pidetty merkkinä\nsiitä, että \"sitoja saa pojan\". Laihialla on tällöin lausuttu: \"poika\ntuli ja se pirethän\". Tällaiset sanonnat, joilla on esikuvat mm.\nSkandinaviassa ja Saksassa, on selitetty eroottiseksi pilaksi. Ne\novatkin liittyneet myös vahingossa sitomatta jääneeseen jalalliseen,\njota Länsi-Suomessa on sanottu \"tuutilaiseksi\", \"määkyväiseksi\",\n\"äpäräksi\" ym. \"Apärä\"-nimi, jota Pohjois-Saksassa on käytetty sekä\nsitomatta jääneestä että viimeisestä sitomasta, osoittaa, että\nnaimattomalle jälkimmäisessäkin tapauksessa \"käy hullusti\". Mahdollista\non, että erehdyksessä sitomatta jäänyt lyhde on jotenkin, niin kuin\nA.V. Rantasalo huomauttaa, tullut näyttelemään samanlaista osaa kuin\nviimeinen sitoma.\n\nOvatko edellä mainitut sanonnat jo alun perin olleet pelkkiä\npilapuheita, on kuitenkin kysymyksenalaista. Maassamme on muistiinpantu\nmyös mainintoja siitä, että viimeisen lyhteen leikkaaja tulee\nvereväksi. Niinpä Jaalassa kamppilyhteen katkaisija saa punaiset\nposket, ja Iitissä huudetaan, kun viimeisen saran päätä ryhdytään\nleikkaamaan: \"kuka punaisen posken saa?\"\n\nPaljon suuremman huomion kohteena kuin viimeisen lyhteen sitoja on\nmaassamme ollut viimeisten korsien leikkaaja, niin kuin hänelle annetut\nnimityksetkin osoittavat. Hänen osakseen on tullut mm. erikoinen\nkestitys. Hämeessä puhutaan edelleenkin _kampille_ tarjotusta\n\"kamppiryypystä\", joka tarkoittaa samaa kuin _rahkolle_ kuuluva\n\"rahkoryyppy\". Nousiaisissa annettiin krääkälle \"kokonainen juusto ja\nleipä\". Samoin meneteltiin mm. Marttilassa. \"Kampille kakku\" sanotaan\nHämeessä. Viimeisen leikkaajan erikoisasemaa Uudellamaalla 1870-luvulla\nvietetyissä elopidoissa valaisee kiintoisalla tavalla A.V. Rantasalon\nseuraava kuvaus: \"Lopettajaisiin saapuneiden leikkaajien istuessa\npöydissään ympäri huonetta seinävierustoilla söi isäntä keskellä\nolevassa erikoisessa pöydässä yhdessä sen leikkaajan kanssa, joka oli\nkatkaissut pellolta viimeiset korret ja jota kutsuttiin nimellä\n'kolkka'. Tämä oli pitojen paras vieras, ja kaikki kävivät aterian\naikana pistämässä osastaan palasia hänen suuhunsa. Ja kun viina kuului\nmyös leikkaajille annettuun kestitykseen, kävivät osanottajat\nkaatamassa myös ryyppyjä 'kolkan' suuhun, ja arvaahan sen, mikä oli\nseurauksena. Pitojen lopulla täytyi uupunut 'kolkka' miesvoimalla\nkantaa johonkin nurkkaan selviämään.\"\n\nTämä erittäin kiintoisa kuvaus osoittaa selvästi, miten keskeistä osaa\n'kolkka' tai paremmin sanoen 'kamppi' näytteli ennen vanhaan leikkuun\npäättäjäispidoissa. Mutta mistä johtui, että viimeisten korsien\nleikkaaja, joksi \"ei kukaan tahtonut jäädä\", tuli näin suuren huomion\nja arvonannon kohteeksi? Miksi \"kamppia vähän pelättiinkin\"? Ja minkä\nvuoksi juuri hänen osakseen tuli aivan erikoislaatuinen kestitys?\nNäihin kysymyksiin sisältyvä arvoitus selittyy vain olettamalla, että\nhänen on tällöin katsottu edustavan itse viljan haltijaa. Ei kuitenkaan\nole mitään mainintaa siitä, että 'kamppi' olisi näissä kesteissä\nesiintynyt jossakin seremoniallisessa asussa, esim. lyhde selässä tai\nolkiseppel päässä, vaikka Turun seudulla ja Halikossa onkin ennen\nvanhaan sanottu, että viimeisten korsien leikkaaja leikkaa itselleen\n\"kruunun\". Miten lieneekin ollut asian laita, ei voi olla epäilystäkään\nsiitä, että 'kamppia' kestitsemällä, johon kaikki pitovieraat\nosallistuivat, pyrittiin suostuttelemaan itse viljan haltijaa.\n'Kamppia' voidaan siis _pellonpeijaisissa_, jota sanontaa on käytetty\nmm. Halikossa, verrata vainajan edustajaan tälle omistetussa\nmuistojuhlassa.\n\nViimeinen lyhde, ns. _kamppilyhde_ ei ole käytettävissä olevien\ntietojen mukaan näytellyt maassamme sellaista osaa kuin muualla, missä\nsille on annettu jopa ihmisen muoto ja saatettu pellolta tilanomistajan\ntaloon juhlakulkueessa. Mutta meilläkin samoin kuin Ruotsissa tavataan\nesimerkkejä siitä, että puheena oleva lyhde on sidottu kolmella tai\nuseammalla siteellä, siis toisin kuin muut, tai että se on kauniisti\nkukitettuna nostettu viimeisen kuhilaan huippuun. Elimäellä otettiin\nkoristekukiksi ojan vieriltä ruiskaunokkeja, kissan- ja varsankelloja,\nlinnunherneitä ym. Viimeinen lyhde on näin antanut loistoa myös\nviimeiselle kuhilaalle, jonka koristaminen kukin ja köynnöksin\nmainitaan yleisenä tapana etenkin itäisellä Uudellamaalla\nRuotsinpyhtäältä Jaalaan ulottuvalla alueella. Viimeisestä kuhilaasta\non täällä myös _kamppilyhteen_ mukaisesti käytetty nimityksiä\n_kamppikuhilas, kamppikykkä tai kamppikoko_. Myrskylässä _kamppikykkä_\non tehty aluksi kuin tavallinen kuhilas, mutta hattusidoin on asetettu\npystyyn latva ylöspäin. Tässä alkukantaisessa asennossa, joka\nmuistuttaa peltoon kasvamaan jätettyjä viimeisiä korsia, tapaamme\nviimeisen sitoman mm. syrjäänien keskuudessa. He leikkaavat näet\nmainitun, pienenlaisen lyhteen oljet hyvin läheltä tähkiä, niin että\nkorret jäävät maahan verraten pitkiksi, ja asettavat lyhteen niiden\nnenään latva ylöspäin. Puheena olevaa lyhdettä, jonka ympärillä\nlauletaan ja tanssitaan, syrjäänit sanovat venäläisten tavalla 'jumalan\nparraksi' (_jen-tosh_). Toisin on menetelty mm. Valkealassa, missä\n\"pystyhattu\" kukkasineen on pantu _papiksi_-nimitetyn kuhilaan päähän\ntyvipuoli ylöspäin.\n\nViimeisen kuhilaan _kukittaminen_ ei kuitenkaan ole rajoittunut vain\nedellä mainittuun alueeseen, missä tämä tapa on suomen- ja\nruotsinkielisille yhteinen. _Kukkaskuhilaasta_ puhutaan\nPohjois-Karjalassakin. Täällä sillä on toinenkin nimi, _kuhilaiden\nkuningas_. Mikkelin tienoilla tuota kukitettua kuhilasta on sanottu\n_kuningattareksi_ ja Keski-Suomessa _pellon morsiameksi_. Viimeksi\nmainitut nimet soveltuvat tähän yhteyteen sitä paremmin, milloin\npuheena olevalla kuhilaalla oli päässä _pellonkruunuksi_ nimitetty,\nkukilla tai seppeleellä koristettu viimeinen sitoma. Alavudella\ntunnetaan viimeisen kuhilaan nimenä sekä _morsian_ että _ylkä_.\n\nMuutamin paikoin, kuten Heinolan pitäjässä, _kamppikykkä_ on tehty\ntavallista suurempi, ja sen päähän on joskus pantu useita hattusitomia.\nMyös maamme ruotsinkielisen rahvaan keskuudessa mainitaan olleen tapana\nmuodostaa viimeinen lyhde muita kookkaammaksi; sen suurta kokoa ja\npainoa on lisäksi pyritty osoittamaan siten, että koko leikkuuväki\nyhdessä avustaa sen asettamista hatuksi viimeisen kuhilaan päähän.\n\nPohjanmaan ruotsalaisten kerrotaan vieneen pellon viimeisen sitoman\npuimattomana riihen parsille, josta se jouluna tuotiin pihalle ja\npantiin pitkän seipään nenään pikkulintuja varten.\n\nOnko riihen parsille tai nurkkaan asetettu puimaton sitoma, jommoisena\nmeidän maassamme on käytetty pääasiallisesti vain _ruislyhdettä_, ollut\njuuri pellon viimeinen sitoma, on kuitenkin kysymyksenalaista. Ei ole\nolemassa tietoa edes siitä, että tämä sitoma silloinkaan, kun se\nkoristettiin kukin ja köynnöksin, olisi asetettu erikseen riihen\nparsille. Kuitenkin saattaa olla mahdollista, että jossakin on näin\nmenetelty. Kauko-Karjalassa, jossa on ollut tapana jättää pellon\nlaitaan \"pyhän Iljan parta\", on siitä huolimatta asetettu puimaton\nsitoma riihen nurkkaan. On selvää, ettei tällöin voi olla puhe pellon\nviimeisistä korsista tai niistä tehdystä lyhteestä. Puheena olevasta\nsitomasta sanotaan vain, että se on ollut _viimeisen riihen lyhde_.\nNiinpä Uhtualla on vallinnut käsitys, että viimeisellä riihellä\noltaessa yksi sitoma on jätettävä puimatta ja asetettava riihen\npohjoisnurkkaan \"toiseen viljaan asti\". Kiestingissä ja Repolassa on\ntällainen täysitähkäinen lyhde jätetty jokaisesta eri viljalajista,\nrukiista, ohrasta ja kaurasta. Repolassa ovat naapuritkin, jotka\nkäyttävät samaa riihtä, jättäneet sinne kukin osaltaan sitoman talven\nyli. Rahvas selittää, että näin säilyy kullekin perhekunnalle \"oma\nviljaonni\". Kiestingissä on kysymyksessä oleva lyhde syötetty hevoselle\nseuraavana syksynä, kun ensi riihi puidaan, Repolassa se on puitu\nseuraavan vuoden ensimmäisten elojen kera.\n\nNämä esimerkit osoittavat samalla, ettei riiheen \"toiseen viljaan asti\"\ntäysine tähkineen jätetyllä lyhteellä ole Kauko-Karjalassa ymmärretty\nuhria. Se ei ole ollut sen kummempi seikka kuin että tyhjennettyyn\nlatoon jätetään heinätuppu tulevaan vuoteen. Asiaa valaisee myös siellä\ntoisin paikoin vallinnut tapa nimittää tuota viimeisen riihen lyhdettä\nsamalla nimellä kuin peltoon jätettyjä viimeisiä korsia. \"Pyhän Iljan\nparta\", jota on käytetty kummassakin tapauksessa, ei kuitenkaan\nmerkitse sitä, että mainittu lyhde olisi tällöin muodostettu pellon\nviimeisistä korsista. Näiden rinnastaminen johtuu vain siitä, että myös\nriihen viimeisen lyhteen on katsottu, kun muut oljet on \"tapettu\",\nedustavan edelleen viljan emuuta eli haltijaa. Kun on esitetty\nepäilyksiä siitä, voidaanko tässä yhteydessä todella puhua viljan\n'haltijasta', on syytä huomauttaa, että tällaisesta uskosta on\nvarhaiskantaisempien maanviljelijäkansain keskuudessa säilynyt selviä\nesimerkkejä. Niinpä tsseremissit uskovat, että jos puimapaikassa on\nyksi tai useampi puimaton lyhde, niin siellä on myös 'puimapaikan\nhaltija' (_idam-ört_), mutta jollei siellä ole ainoatakaan lyhdettä, ei\nsiellä myöskään ole haltijaa. Sen vuoksi on viljaonnen nimessä\nhuolehdittava siitä, että vilja-aumojen tyhjentyessä niiden alustalle\naina jää yksi tai kolme puimatonta sitomaa seuraavaan satoon saakka.\nMainittua haltijaa nimitetään rukouksissa myös 'puimapaikan\nmenestykseksi' (_idam-perke_). Samassa mielessä ovat Permin läänin\nsyrjäänit jättäneet puimattoman lyhteen talven yli riihen nurkkaan --\n\"kukoistamaan\".\n\nJälkimmäistä tiedonantoa muistuttaa Paulaharjun seuraava kuvaus\n'Kainuun mailta': \"Yleinen ikivanha tapa oli jättää _viimeisestä\nriihestä_ yksi lyhde puimatta. Sitä sanottiin _alkulyhteeksi_\n(Hyrynsalmi) eli _elättilyhteeksi_ (Kuhmoniemi), ja se heitettiin\nparsille perisoppeen pystyyn. Siellä se sai seisoa seuraavaan syksyyn,\njolloin joutui muun viljan joukkoon, ja oli niin kuin siemenenä uudelle\nsadolle sekä hyvän vuodentulon saannille.\"\n\nMutta tsheremissien tavalla on meidänkin maassamme samalla kuviteltu,\nettä se puimaton lyhde, joka jätetään riiheen seuraavaan satoon saakka,\nedustaa viljan haltijaa. Niinpä Tottijärvellä sitä on sanottu\n_tonttusitomaksi_, jonka uskottiin tuovan \"hyviä viljavuosia\".\n\"Tonttusitomasta\" puhutaan Kokemäelläkin ja muualla Satakunnassa.\nParkanossa nimitettiin \"koko vuodeksi\" riihen parsille jätettyä\nelosiikkoa (lyhdettä) _riihitontuksi_. Pomarkussa kerrotaan lisäksi:\n\"Jos tahtoo jouluiltana tietää, millainen vuosi tulee, niin sitä\nmennään kysymään _tontulta_, joka on riihenparsilla nurkassa. Tämä\ntonttu on hyvin vanha olkilyhde, jonka ennen sanotaan olleen täällä\njoka riihessä. Sen pitää olla ollut vähintään 10 vuotta riihen\nnurkassa, ennen kuin se taitaa ennustaa. Jouluaattoiltana, kun istutaan\nruokapöytään, lähtee isäntä tai isännän sijainen riiheen ruokapöydästä\nja sillä aikaa pitää kaikkien istua hiljaa ja ääneti ruokapöydän\nääressä. Kun isäntä menee riiheen, niin hän kysyy: 'Sanoppas, hyvä\ntonttunen, kummoinen vuosi tulossa on?' Jos riihi silloin naksahtaa,\nniin tulee hyvä vuosi, mutta muuten tulee keskinkertainen tai huono.\nKun isäntä tulee riihestä, niin kysyy emäntä tai emännän sijainen\nensiksi vuotta ja sitten menee isäntä ruokapöytään ja aletaan syödä.\"\n\nTämä tiedonanto, jossa lyhteen ikä tosin viittaa perintätavan\nhämärtymiseen, on erittäin kiintoisa, se kun edellisten esimerkkien\nlisäksi osoittaa selvästi, että rahvas meidänkin maassamme on pitänyt\nkysymyksessä olevaa lyhdettä, jolta jouluaattona on käyty\ntiedustelemassa tulevaa satoa, riihen ja viljan haltijana.\n\nSama käsitys kuvastuu myös Jacob Fellmanin jo 1828 Turun Talousseuralle\nantamassa kuvauksessa. Siinä mainitaan näet, että Rovaniemen seudulla\noli tapana jättää riihityön päättyessä seuraavaan vuoteen kaksi\npuimatonta sitomaa, joita sanottiin \"ukoksi\" ja \"akaksi\" ja joista\ntoinen asetettiin riihen oikean-, toinen vasemmanpuoleiseen nurkkaan.\nTätä pohjoispohjalaista tapaa Paulaharju kuvailee myöhemmin seuraavin\nsanoin: \"Viimeisestä riihestä heitettiin paikoin viimeinen lyhde,\nparikin, puimatta. Latvoja vain rusattiin seinään, niin että enimmät\njyvät karisivat pois, sitten nostettiin lyhteet takaisin orsille, lyhde\nkumpaankin peräloukkoon. -- -- Lyhteet saivat olla nurkissaan\nseuraavaan vuoteen, kunnes riihi oli puhdistettu uutta puintia varten.\nSiellä 'ne olivat niinkuin oottamassa toista viljaa, ettei pääse\nkatkeamahan, jotta anna sitä hyvää on seuraavhan vuothen'.\" Paulaharju\nmainitsee samalla, että \"lyhteet heitettiin 'pääsiäisämmiksi': toinen\nlyhde oli 'pääsiäisämmä', toinen 'pääsiäisäijä'\". Näitä nimityksiä on\nmuiden lähteiden mukaan käytetty ainakin Alatorniossa ja Karungissa.\n\nOn ilmeistä, ettei puheena oleva viimeisen riihen lyhde tai lyhdepari\nole näin nimitettynä ja ymmärrettynä voinut merkitä uhria. Yleisimmin\nrahvas selittää vain, että näin pyritään _edistämään viljaonnea_.\n\nPitää syksyllä heittää yksi lyhde puimattomana jäämään talveksi riihen\nnurkkaan, niin kyllä siihen riiheen seuraavana syksynä eloa tulee\n(Korpilahti. M. Nurmio 1019. SKS).\n\nTulevana vuotena tulee hyvä vilja ja runsassatoinen, kun viimeistä\nriihtä puitaessa heittää kolme lyhdettä parsille puimatta (Kuhmoinen.\nM. Nurmio 2497. SKS).\n\nMuutamassa talossa Lassilassa pidettiin riihen parsilla nurkassa\nsitomaa, että saataisiin hyvä sato viljasta (Noormarkku. J.F. Ollinen\n725. SKS).\n\nMelko yleinen on kuitenkin myös käsitys, että riihen parsille pantu\nlyhde on riihen haltijalle tai muille olennoille omistettu _uhri_.\n\nTarvitsee aina pitää riihen parsilla sitoma tonttua varten, sillä se\ntuottaa suurta viljaonnea (Tyrvää. K. Palmgren 1745. SKS).\n\nKun syksyllä pannaan riihen parsille 'haltijalle' sitoma, jota ei sovi\nkoskea ja jota siellä on säilytettävä seuraavaan vuoteen, niin 'tonttu'\nruokkii hyvin hevosia (Asikkala. Harva \u003C E. Saarinen. SKS).\n\n'Riihen herralle' jätettiin yksi lyhde kauroja pystyyn parsille\n(Ruokolahti. S. Sirén 77. SKS).\n\nSyksyllä viimeistä riihtä puitaessa heitetään kolme lyhdettä riihen\nparsille maan haltioille (Kestilä. Mvt. 856 §).\n\nKuhmon Venähenvaaran ukko oli heittänyt kolme puimatonta lyhdettä\n'eloparalle', jota hän oli palvellut (Paulaharju, KM 195).\n\nMutta yksi ohralyhde jätettiin puimatta, seinään vähän latvaa\nroiskittiin, \"lalavattiin\", ja nostettiin nurkkaan riihen peräparsille.\nLyhdettä nimitettiin _ämmänlyhteeksi_ ja se jätettiin riihen haltialle,\n_riihenämmälle_ eli _riihimuorille_ joululyhteeksi. Sanottiin: \"siin on\nriihimuorille joulueine!\" (Paulaharju, KH 96 s.)\n\nEdellä esitetyt tiedonannot ovat siis ristiriidassa keskenään. Eihän\nlyhde riihen haltijana voi samalla kertaa olla tälle tai muille\nolennoille toimitettu uhri. Ilmeisesti tämä ristiriita johtuu joko\nsiitä, että vanhan tavan tarkoitusperä on hämmentynyt tai siitä, että\nkaksi eri tapaa on sekaantunut toisiinsa. Se sitoma tai ne sitomat,\njoita viljaonnen vuoksi on säilytetty seuraavaan satoon ja joiden on\nkatsottu edustavan viljan haltijaa, on eräitä suppealla alueella\nesiintyviä poikkeuksia lukuun ottamatta yleensä jätetty riiheen vasta\n_viimeistä riihtä puitaessa_. Mutta esimerkkejä on olemassa\ntoisenlaisestakin menettelytavasta, jolloin huomion kohteena on ollut\n_pellon ensimmäinen tai ensimmäiset lyhteet_.\n\nUseilla Euroopan kansoilla on ollut tapana asettaa _pellon ensimmäinen\nlyhde_, jota paikoittain on sanottu \"hiiren- tai linnunlyhteeksi\",\nerikseen pellon ääreen, riihilatoon, aittaan, karjapihaan tai tupaan,\njossa sitä on säilytetty jonkin aikaa, usein tiettyyn määräpäivään\nasti. Ei voi olla epäilystä siitä, että tällä lyhteellä, jonka\ntavallisesti isäntä itse leikkaa, on tällöin ymmärretty _uhria_. Tämä\ntarkoitus on ilmeisesti sisältynyt myös suomalaisten tapaan viedä\nelopellon ensimmäinen tai ensimmäiset lyhteet erikseen riiheen. Niinpä\nPiippolassa kerrotaan, että \"kun leikkuuta aloittaa ja kolme lyhdettä\non leikattu, niin pitää isännän viedä ne yhtaikaa riihen parsille,\nolkoot mitä viljaa hyvänsä, ja antaa olla siellä siksi, kunnes kaikki\nleikkuu on lopetettu\". Lisäksi mainitaan, miten nämä lyhteet sitten\nkuivataan saunan orsilla ja miten niistä karistetut jyvät jauhetaan\nkäsikivillä, jotta emäntä voisi jauhoista leipoa leipää leikkuuväen\nsyödä \"sitten, kun joka olki on leikattu\". Varsinais-Suomessa on\npuheena olevaa sitomaa pidetty riihen parsilla \"koko viljan puimisen\najan\". Kokemäellä sanotaan, että \"viljassa on hyvä sato, jos koko\npuimisen ajan annetaan riihen parsilla olla yksi sitoma puimatta\". Myös\nIitin ja Jaalan seuduilla heitettiin viljaa puitaessa \"ensimmäinen\npuitava sidoin yläparsille ja annnettiin olla siellä, kunnes kaikki\nviljat oli puitu\".\n\nVirossakin on pellon ensimmäinen lyhde asetettu \"erikoisuhrina\" riihen\nnurkkaan, kunnes talon kaikki vilja on puitu. Tällaiseen, jo _leikkuun\nalkaessa_ toimitettuun uhriin viittaa myös aikaisemmin mainittu\nLänsi-Inkerin runo. Siinä neidot kerääntyessään peltoon jätettyjen,\nerivärisillä langoilla sidottujen viimeisten korsien ympärille, jota\nsitomaa he sanovat \"akaksi\" ja jolle he lupaavat keittää puuroa ja\npaistaa piirakoita, samalla muistelevat kutsumatta jäänyttä\n\"riihipappia\" sanoen (III, 1, 1055):\n\n    Jäi tuo kupias kutsumatta,\n    riihipappi palvomatta. --\n    Älä kurta kupias rukka!\n    Orell' on sinun osasi,\n    riihen parsilla palasi.\n\nRunon \"riihipappia\" vastaa virolaisten _rehe-papp_. Virossa tätä\nnimitystä on Holzmayerin mukaan käytetty juuri pellon ensimmäisestä\nsitomasta, joka puimattomana on pantu riihen nurkkaan. Kun sitä\ntäälläkin on pidetty riihessä vain puinnin päättymiseen asti, on tällä\n\"uhrilyhteellä\" epäilemättä pyritty estämään nälkäisiä, salaperäisiä\nvieraita koskemasta muuhun riihessä olevaan viljaan. Holzmayer\nsanookin, että kysymyksessä oleva, \"riihipapiksi\" nimitetty lyhde oli\npuintikautena jonkinlainen riihen \"vartija\". Germaanien taholla tätä\npellon ensimmäistä lyhdettä on tavallisesti säilytetty jouluun asti,\njolloin se on annettu lintujen syötäväksi. Saman tavan ovat virolaiset\nja suomalaiset toisin paikoin tunteneet. Ilmeisesti pellon ensimmäinen\non, niin kuin Rantasalo huomauttaa, ollut sekin \"iso lyhde\", joka erään\npohjanmaalaisen kertojan mukaan vietiin jo leikkuun aikana aittaan,\nmissä se sai olla jouluun saakka, jolloin se annettiin linnuille.\n\nNiitä salaperäisiä olentoja, joiden käytettäväksi ensiksi leikatut\noljet tai sitoma asetettiin ja joita usein on nimitetty 'hiiriksi' tai\n'linnuiksi', on tavallisesti muistettu myös viljaa kylvämään\nryhdyttäessä. Samoin kuin jälkimmäisessä tapauksessa _ensimmäiset\nsiemenet_ on heitetty _vasemmalla kädellä tai vasemman olan yli_, on\npellon _ensimmäiset oljetkin_ monin paikoin leikattu _vasemmalla\nkädellä_, mikä viittaa _vainajille toimitettuihin uhreihin_. Näin ei\nole menetelty viimeisiä korsia leikattaessa! Tämä merkille pantava\ntosiasia on omiansa osoittamaan, mikä ero on kansojen uskomuksissa\nvallinnut pellon _ensimmäisten ja viimeisten korsien_ välillä. Ero\nesiintyy siinäkin, ettei jälkimmäisiä alun perin ollenkaan katkottu,\nvaan jätettiin sellaisina peltoon samoin kuin viimeisen riihen lyhde\npantiin parsille _seuraavaan vuoteen_, pellon ensimmäistä lyhdettä sitä\nvastoin pidettiin riihessä ainoastaan _puintikauden_. Muualla ja\npaikoittain meilläkin sitä on kuitenkin säilytetty aina jouluun asti,\nmikä on saattanut aiheutua joko siitä, että puintikauden on vasta\ntällöin katsottu päättyvän, tai siitä, että joulu suurena\nvuodenvaihteen juhlana on vetänyt huomion puoleensa. Tuo jouluun\nsidottu tapa on maassamme epäilemättä myöhempää perua.\n\nOn kuitenkin eräitä esimerkkejä siitä, että myös _viimeinen sitoma_,\njota tällöin on sanottu \"varpusen lyhteeksi\", on toisin paikoin\nPohjanmaalla jätetty \"joululyhteeksi\" linnuille. Tätä koskevissa\ntiedonannoissa on \"viimeisellä sitomalla\" kuitenkin todennäköisesti\ntarkoitettu _viimeisen riihen_ puimatta jätettyä lyhdettä, jota\nTornionjoen laaksossa on sanottu \"hiiren lyhteeksi\", sillä hiirillekin\noli varattava \"joulumurkina\". Mutta Pohjanmaan ruotsalaisten\nkeskuudessa ja Ruotsissa mainitaan nimenomaan, että lintujen\njoululyhteeksi varattiin \"pellon viimeinen sitoma\". Kuka tietää, vaikka\ntuo riihenkin viimeinen sitoma olisi joskus samalla ollut pellon\nviimeinen lyhde, mutta missään tapauksessa ei pellon eikä riihen\nviimeinen sitoma ole, niin kuin aikaisemmista maininnoista käy ilmi,\nollut alun perin uhrilyhde.\n\nViime aikoina on sekä meillä että Ruotsissa varattu lintujen\njoululyhteeksi vain jokin sopivaksi katsottu _kauralyhde_, joka\nkaurariihtä puitaessa on asetettu syrjään. Kuten Eskeröd huomauttaa,\npidetään tätä lintujen joululyhdettä Ruotsissa melko nuorena tapana.\nLienee kuitenkin syytä mainita, että Norjan lappalaisten kerrotaan jo\n1700-luvulla ruokkineen jouluna Lapissa talvehtivia variksia.\n\nOlkien jättäminen peltoon katkomatta ja riiheen puimatta ovat\nrinnakkaistapoja samoin kuin eräät muut elonleikkuussa noudatetut\nmenot, jotka riihenpuinnissa toistuvat ja joiden tarkoituksena on ollut\njoko viljan suojeleminen tuholaisilta tai viljaonnen viihtymisen\nturvaaminen. Nähtävästi nälkäisten henkien harhauttamiseksi on sekä\nelonleikkuu että viljanpuinti aloitettu Vakka-Suomessa valemenoilla,\njoissa on jäljitelty itse työntekoa. Täällä on näet elonleikkuuseen\nryhdyttäessä ollut tapana, että \"ensin leikataan tyhjää veräjän edessä\nja tehdään yksi 'kaveja' (kykäs)\", minkä jälkeen vasta mennään pellolle\nja aloitetaan varsinainen leikkuu. Samoin ryhdyttiin riihityöhön siten,\nettä ensiksi puitiin varstoilla riihen edessä \"tyhjää maata\", jolloin\nsamalla tehtiin kaikki asiaan kuuluvat toimitukset, olkialusta\nkäännettiin, jyvät pudistettiin, lyhteet sidottiin jne., aivan kuin\nriihessä on tapana tehdä. Vasta tämän \"tyhjän\" toimituksen jälkeen\nmentiin riiheen ja aloitettiin varsinainen puinti.\n\nItse sielullistettuun viljaan viittaa sitä vastoin vanha\nlänsisuomalainen sanonta \"riihen _tappaminen_\", johon ennen vanhaan\naina ryhdyttiin _keskiyöllä_. Kun puinti pimeän aikana on hankalaa, on\nsillä ilmeisesti ollut jokin taianomainen tarkoitus. Voidaan kysyä,\npyrittiinkö näin ehkä tekeytymään tuntemattomiksi viljan haltijan\nkostoa peläten. Kuitenkin on muistettava, että monin paikoin kylvötkin\non tehty yöllä. Siitä kertovat mm. Tulensynty-runon sanat (V, 3, 1275):\n\n    Yöllä liina kylvettiin, --\n    kuutamall' koirittiin,\n    yöllä vietiin vetteen,\n    yöllä liinat lipsuttiin,\n    lipsuttiin ja loukuttiin.\n\nYöllisen kylvötavan on rahvas meillä ja muualla selittänyt johtuvan\nsiitä, että kasvien tuholaiset tällöin \"nukkuvat\", mutta kun tämä\nselitys ei hevin sovellu noiden tuholaisten tai niiden edustamien\nhenkien elintapoihin, on Rantasalo olettanut, että täten on pyritty\nkarttamaan kateellisten ja pahansuovien naapurien vahingontekoa.\n\nSamoin kuin pellon viimeisten korsien katkaisija joutui se, joka riihtä\npuitaessa viimeksi kolautti varstansa riihen lattiaan, erikoisen\nhuomion kohteeksi. Länsi-Suomessa hänen yleisin nimityksensä on ollut\n_kolkka_ (vrt. ruots. korn- tai rågbult), joka on johtunut siitä, että\nriihenpuinnissa käytettyä asetta on ennen vanhaan sanottu _kolkaksi_\n(vir. _kolk_), josta myös selittyy puinnin päättäjäispitojen nimitys\n_kolkkajaiset_ (Hollola, Vesanto, Kainuu) eli _kolkkiaiset_ (Sääksmäki,\nHonkilahti, vrt. _varstajaiset_, Tammela, ja _varstoiset_, Ruskeala).\n_Kolkaksi_ ei kukaan halunnut jäädä enempää kuin _kampiksikaan_.\n\nSammatissa kerrotaan, että se, joka viimeisen ruisriihen viimeistä\nalausta puitaessa löi viimeksi varstallaan, joutui kustantamaan\nkestitystä muille riihimiehille. Sama tapa on ollut ruotsalaisilla.\nYleisimmin on kuitenkin _kolkka_ itse samoin kuin _kamppi_ saanut\nkestitystä osakseen. \"Kampille kakku, kolkalle ryyppy\" tai \"kampille\nkaksi, kolkalle kolme ryyppyä\", ovat etenkin Hämeessä hyvin tunnettuja\nsanontoja. Muutenkin on kolkkaan suhtauduttu jotenkin samoin kuin\nkamppiin, josta on aiheutunut näiden nimienkin sekaantuminen toisiinsa.\nHuittisissa säilynyt tapa ripustaa varsta viimeisen elonleikkaajan\nselkään on ilmeisesti alun perin liittynyt kolkkaan. Polvijärveltä\nsanotaankin, että sille, jolla riihessä on viimeksi \"riusa\" kädessä,\n\"jää puinti selkään\". Varsinais-Suomessa on kolkka saanut pitää nimensä\naina seuraavaan syksyyn saakka, jolloin hänen on viljaa puimaan\nryhdyttäessä lyötävä ensiksi. Vasta tällöin hän vapautuu\n_kolkka_-nimestään.\n\nViimeisen puijan salaperäistä suhdetta viljan haltijaan osoittaa\nseuraava Pomarkussa tehty muistiinpano: \"Täällä päin on ollut tapana,\nkun viimeinen riihi tryskättiin, että kuka siellä viimeisen kerran\nklupulla löi, siitä tuli _riihitonttu_. Sitä kiusoiteltiin ja\nsanottiin, että se tonttu kopistelee riihes pitkin vuotta monella\ntavalla.\" \"Riihitontuksi\" on maamme ruotsinkielinenkin rahvas toisin\npaikoin kolkkaa nimittänyt. Paitsi _ruiskolkasta_ puhutaan\nLänsi-Suomessa lisäksi _nisu-, ohra-, kaura- ja papukolkasta_. Turun\nläänin Lapin pitäjässä oli ruisriihen viimeinen lyöjä _rukiinkolkka_,\nohrariihen _ohrankolistaja_, papuriihen _papujyrä_ ja nisuriihen\n_nisupiru_. Muitakin nimityksiä on käytetty, esim. Luopioisissa\n_kepakka_, riihtä kun puitiin \"kepakolla\".\n\nMordvalaisessa laulussa kerrotaan, miten erään talon \"viljaemo\", kun\nsitä oli loukattu, juoksi jäniksen hahmossa toiseen taloon. Jänis onkin\nviljanleikkuuseen liittyvissä uskomuksissa näytellyt hyvin huomattavaa\nosaa Euroopan eri puolilla. Monin paikoin tätä jänistä on tavoiteltu\npellon viimeisestä sitomasta. Esimerkkejä tästä on muistiinpantu\nmeidänkin maassamme sekä suomalaisten että ruotsalaisten keskuudesta.\nNiinpä Vihdissä on sanottu: \"kuka jäniksen saa?\" jolla on tarkoitettu:\n\"kuka leikkaa viimeiset korret?\" Vaikka tässä yhteydessä käytetyt\nsanonnat, joita ei Kauko-Karjalassa tunneta, ilmeisesti ovat vierasta\nperua, saattaa käsitys, että viljassa piilevä jänis pakenee viimeiseen\nleikkaamatta olevaan sarkaan, perustua itse kansan kokemuksiin.\nRautalammilta saadun tiedon mukaan on pellossa juokseva jänis joskus\ntodella saatu kiinni. Sanotaan, että tytöt ovat tällöin leikanneet\nsirpillä sen rinnasta tai lapojen välistä vähän karvoja, jotka on\ntalletettu ja nimitetty \"onnen karvoiksi\". Pyhässämaassa on uskottu,\nettä \"jänis\" poistuu elonleikkuun loppuessa sellaiseen peltoon, jossa\nleikkuu on vielä kesken. Hämeenkyrössä on \"jänis\" suorastaan ajettu\nnaapurin peltoon. Tämä tapa, jota voidaan seurata Euroopan halki aina\nVähään-Aasiaan asti, ei voi tarkoittaa itse viljanhaltijan\nkarkottamista, jota yleensä on pyritty pysyttämään talossa. Huomattava\non myös, että maassamme \"jäniksen\" asemesta on usein puhuttu\n\"jäniksistä\", joita suuresti huutaen on häädetty muualle leikkuun\npäättyessä. Niinpä Viljakkalassa, kun ruis saatiin leikatuksi, pantiin\nkaikki sirpit viimeisen kykkään päähän ja huudettiin: \"Jänikset toisen\ntalon pellolle!\" Samoin huudettiin Kalannissa: \"Hei jänekse pois toise\ntalon pellol!\" Huudon tarkoitusta valaisee siihen liittyvä selitys:\n\"Sen piti mennä syämä toiste viljasado tyhjäks ja tietämä, ett' sen\ntalo tyä pysyvä edess.\" Samaa tarkoittaen huudettiin Hämeessä: \"Menköön\njänekset toisten viljaan, syököön jänekset toisten viljan!\"\n\nEpäilemättä jäniksillä on tällöin ymmärretty viljan tuholaisia, joiden\njoukkoon kuuluvat myös hiiret ja myyrät. Etelä-Pohjanmaalla on hiirille\nhuudettu aivan samalla tavalla kuin Länsi-Suomessa yleensä jäniksille:\n\"pois hiiret sinne, johna on vielä ruk'hin leikkuuta!\" Tähän\ntiedonantoon liittyy selitys: \"jos tahtoo elonsa hiiriltä säilymään\".\nVienan Karjalassa mainitaan joskus hiiret, myyrät ja jänikset samalla\nkertaa (I, 4, 1788):\n\n    Hiiret hiiteen,\n    mykrät myötään,\n    jänikset jälkeen,\n    rokehet kekoh!\n\nUsein riitti vain pelkkä huuto ja melu. Kalannissa pamautettiin\nelonleikkuun loputtua talon pihalla pienellä tykillä, ja Angelniemellä,\nTaivassalossa ym. \"ammuttiin\". Muudan Laitilan vanhus on kertonut, että\nsiinä talossa, jossa hän nuorena palveli, isännällä oli aina, kun\nelonleikkuu loppui, tapana käydä lyömässä kolme kertaa jonkin ison\nkiven kylkeen tai ladon seinään. Ankara melu tavataan myös\nriihenpuinnin päättyessä. Niinpä muudan koivistolainen tiedoittaja\nkertoo: \"Kun mie olin pien tyttö, niin vielä ne täälläkin pitivät sitä\ntapaa, että parsia kolisteltiin viimeisellä ahoksella syksyllä. Niitä\npiti kolistella oikein kovasti ja huutaa vielä kolistellessa, se tuotti\ntalolle onnea sanoivat vanhat.\" Tästä johtuu Koiviston seudulla\nkäytetty riihitöiden lopettajaisten nimi, _parsien kolistajaiset_, jota\nEtelä-Pohjanmaalla vastaa _parttenkoliaiset_ tai _parttenkolistajaiset.\nKoliaiset_ tunnetaan lisäksi Hämeessä ja Satakunnassa.\n\nEpäilemättä sekä leikkuun että puinnin loppuun liittyvään huutoon ja\nmeluun sisältyy sama tarkoitus. Ruotsalaiset tutkijat W. von Sydow ja\nA. Eskeröd ovat selittäneet, että leikkuunpäättäjäishuudot ovat olleet\nvain ilmauksia raskaan työn päättymisen ilosta, jota tahdottiin\nmuillekin kuuluttaa. Näin ei kuitenkaan voi alkuaan olla asian laita,\nvaan näillä paukuttelemisilla ja huudoilla, niin kuin niihin liittyvät\nsanatkin viittaavat, on ilmeisesti pyritty karkottamaan tuonpuolisen\nmaailman nälkäisiä vieraita, joiden on uskottu näyttäytyvän erinäisten\npienten eläinten hahmossa ja joita jo leikkuun ja puinnin alkajaisissa\non uhreilla muistettu.\n\nLeikkuun ja puinnin päättymismenoihin sisältyy kummallekin yhteisenä\ntapana vielä työaseen, sirpin tai varstan nopea luotaan heittäminen\nniin pian, kuin työ on suoritettu. Länsi-Inkerissä, jossa kukin\nrukiinleikkuun päätyttyä viskasi sirppinsä \"päänsä yli niin kauas kuin\nsuinkin mahdollista\", käytiin sitten katsomassa, \"kenen sirppi\nkauimmaksi puuttui\", sillä sen arveltiin joutuvan ensimmäiseksi\nnaimisiin. Raudussa taas pääteltiin, että se, jonka sirpin kärki meni\nmaahan päin, \"kuoli sinä vuonna\". Kurkijoella sanotaan, että jos sirppi\ntällöin meni selälleen (terä ylöspäin), se tiesi sirpin käyttäjälle\nkuolemaa. Tämä tapa, josta sekä Uudellamaalla mainittu leikkuun\nlopettajaisten nimi, _kampinheittäjäiset_ että kaukokarjalaisten\n_sirpinluojaiset_ johtuu, on ollut ennustuksineen tunnettu myös\nRuotsissa, Virossa, Saksassa ym.\n\nSamoin kuin kamppi eli sirppi heitettiin työn päättyessä niitokselle,\nsamoin varsta eli riusa lennätettiin riihen ovesta riihitanterelle.\nKaukokarjalaisten _riusanluojaiset_ onkin tästä toimituksesta saanut\nnimensä samoinkuin _sirpinluojaiset_ sirpin heittämisestä. Hailuodossa\nkerrotaan, että \"viime riihellä oli vanhaan aikaan kilpa, kuka sai\nensin varstan riihen ovesta ulos\". Samalla pidettiin silmällä, mihin\nasentoon varsta jäi maahan pudotessaan. Himangalla selitetään, että jos\nse jäi maahan pitkälleen siten, että 'kieli' eli 'klupu' oli jotenkin\nsuorana varren jatkona, ennusti se heittäjän nukkuvan ensi yön ja koko\nvuoden hyvässä asennossa, jos taas varsi ja kieli muodostivat jyrkän\nmutkan, se oli merkkinä siitä, että heittäjä nukkui vuotensa\nepämukavasti käppyrässä. Munsalan ruotsalaiset päättivät, että jos\nvarsta heitettäessä särkyi, niin heittäjä oli vuoden kuluessa kuoleman\noma. Todennäköisesti on sekä sirpin että varstan asennosta alun perin\ntiedusteltu juuri kuoleman tapausta. Satakunnassa on pelätty, että se,\njoka jää kolkaksi, pui elämänsä viimeisen riihen.\n\nKun Raudussa on sirppiä heitettäessä huudettu: \"nälkä soil, vilja\nmail!\", voisi ajatella, että sirpin heittoa on käytetty jonkinlaisena\npahan karkotuskeinona. Suoranaisia esimerkkejä siitä ei kuitenkaan ole\nolemassa. Sanat \"nälkä suolle, vilja maalle!\", jotka Itä-Suomessa ovat\nmelko yleisiä viljanleikkuun loppuhuutoja ja joiden vastineet\npalautuvat jo antiikin aikaan, eivät ole missään kiinteässä yhteydessä\nsirpin heittämistavan kanssa. Ei myöskään voi ajatella, että sirpin\nheitto olisi syntynyt vain enteiden vaarinottamista varten. Enteiden on\nkatsottava liittyneen siihen myöhemmin. Todennäköistä on, että puheena\noleva tapa on alun perin ollut pelon sanelema. Sekä viljan leikkaajan\nettä sen \"tappajan\" on ollut syytä pelätä viljan haltijan kostoa ja sen\nvuoksi pyrittävä vapautumaan tuhoaseestaan niin pian kuin suinkin. Näin\non ymmärrettävissä myös kampin ja kolkan kohtalo, sillä kun näille\nkummallekin ase jää viimeksi käteen, joutuvat he erityisesti viljan\nhaltijan huomion kohteiksi. Paraisilla on ollut tapana, että viimeisten\nkorsien leikkaaja heitettyään sirpin luotaan vielä juoksee metsään.\nSiinä kuvastuu siis selvästi, niin kuin Gabriel Nikander on\nhuomauttanut, rangaistuksen pelko.\n\nMahdollisesti jossakin suhteessa viljan haltijaan on lisäksi ollut\nPohjanmaalla säilynyt tapa repiä toisiltaan vaatteet, \"riihiryysyt\",\nviimeiseltä riiheltä lähdettäessä. Vastaava tapa on ollut paikkakunnan\nruotsalaisilla, joiden kerrotaan joskus joutuneen aivan alastomina\njuoksemaan tupaan. Rantasalo arvelee tässä kuvastuvan käsityksen, että\n\"pakeneva haltija puolestaan näin käy ahdistajiensa kimppuun\". Voidaan\nkuitenkin ajatella, että riihen tappajat viljan haltijan kostoa peläten\novat pyrkineet vapautumaan niin pian kuin suinkin paitsi aseestaan myös\nriihessä käyttämästään puvusta.\n\n\n\n\nVARALLISUUDEN KARTUTTAJA\n\n\nVanha kansa on kuvitellut, että erinäiset ihmiset voivat hankkia\npalvelukseensa salaperäisen olennon, jonka tehtävänä on huolehtia\nheidän varallisuudestaan. Tämän yleisin nimitys _para_ eli _paara_ on\nkuitenkin lainasana, jonka ruotsinkielinen muoto _bjära, bära, bara_\njohtuu sanasta _bära_ 'kantaa' ja osoittaa, että kysymyksessä olevalla\nolennolla on ymmärretty _kantajaa_. Paran onkin, niin kuin M.A. Castrén\nsanoo, uskottu \"kantavan taloon maitoa, voita ja muita tarvikkeita\".\nSen tehtävää kuvastaa myös sananparsi: \"kantaa kuin para\".\n\n_Para_ siihen liittyvine uskomuksineen on muistiinpantu kaikkialla\nmaassamme, myös Lapissa, sekä itäisen rajamme takana asuvien\nkarjalaisten, inkeroisten, vieläpä vatjalaistenkin keskuudessa\npuhumattakaan Skandinaviaan siirtyneistä suomalaisista. Riippuen siitä,\nmillaisia tarvikkeita paran on kuviteltu omistajalleen kantavan, sillä\non ollut sellaisia erikoisnimityksiä kuin _maito_- eli _voipara_\n(ruots. _mjölk- eli smörbjära_) _rahapara_ (ruots. _penningbjära_) ja\n_elo-_ eli _viljapara_ (ruots. _sädesbjära_).\n\nVanhimmat lähteet tuntevat suomalaisen _paran_ yksinomaan\n_maitotalouden_ edistäjänä. Niinpä Juslenius mainitsee sanakirjassaan\n(1745), että _para_ on maidosta huolehtiva haltija (daemon lac\nsubministrans). P.A. Gadd taas kertoo Pohjois-Satakuntaa esittävässä\nkuvauksessaan (1751) sikäläisen rahvaan ymmärtävän _paralla_ henkeä,\njoka tuottaa \"eräänlaisille ihmisille voionnea\". Lencqvist (1782), joka\nkäyttää muotoa _paara_, sanoo sillä tarkoitettavan tekemällä tehtyä\nolentoa, jonka uskotaan tuovan omistajalleen maitoa ja voita.\nGananderin (1789) mukaan _para_ on noita-akkojen suopea palvelushenki,\njonka tulee imeä vieraista lehmistä maitoa, juoksuttaa (ysta) se\nvatsassaan ja kantaa voikirnuun. Lönnrot selittää sen kantavan maitoa\nvieraista kirnuista emäntänsä kirnuun.\n\nMaidon kantaminen vieraista kirnuista ei kuitenkaan edusta yhtä\nalkukantaista kuvitelmaa kuin maidon imeminen vieraista lehmistä.\nJälkimmäistä käsitystä edustaa Gananderin tiedonannon lisäksi\nUudenkaupungin raastuvanoikeuden pöytäkirja maaliskuun 13. p:ltä 1699.\nSiinä mainitaan näet, miten porvari Juho Suurikkalan vaimo, Liisa\nMatintytär syyttää Eerikki Haudoin vaimoa Margareetta Antintytärtä\nnoituudesta sanoen häntä \"noidaksi ja _paraksi_ elikkä velhoksi ja\nsellaiseksi paholaisen välikappaleeksi, jonka sanotaan _imevän_\nkarjaa\".\n\nNaapurin navetassa käydessään paran on tavallisesti kuviteltu\nesiintyvän jonkin eläimen hahmossa. Sen ulkomuotoon kiinnittävät\nkuitenkin huomiota etupäässä vain ne tarinat, joissa kerrotaan, minkä\nnäköisenä para saapuu emäntänsä luo palatessaan muiden navettoihin\ntekemältään anastusretkeltä. Muistiinpanoista ei silti aina käy\nselville, mistä eläimestä milloinkin on kysymys. Joskus sanotaan vain,\nettä \"pieni eläin\", \"ilkeän näköinen eläin\" tai \"nyrkinkokoinen\nkarvainen olento\" ilmestyi kirnun laidalle. Ne eläimet, joiden hahmossa\npara näyttäytyy suomalaisten tarinoissa, ovat _koira, kissa, hilleri,\njänis, lintu, sammakko ja käärme_.\n\nHarvinaisia tässä yhteydessä ovat kuitenkin _koira, jänis ja käärme_,\njoista ensiksi mainittu tavataan tietääkseni vain Etelä-Savosta\nsaadussa tarinassa. Siinä kerrotaan, miten _para_, kun emäntä manaa sen\nesille, tulee koiran muodossa hyppelemään ja kysyy: \"Mitä minä kannan?\"\nMuuallakin, kuten Gotlannissa, _paran_ (gotl. _bjäru_) mainitaan joskus\nilmestyvän \"mustan koiran\" muodossa. Koira ei kuitenkaan yleensä\nesiinny eurooppalaisessa kansanuskossa lehmien imijänä, eikä siitä\npuhuta myöskään tuossa suomalaisessa tarinassa. _Jäniksen_ on sitä\nvastoin sekä Ruotsissa että Suomen ruotsalaisseuduilla kuviteltu käyvän\nlehmiä lypsämässä, mistä sen nimikin _dihare_ 'imevä jänis' johtuu.\nSuomalaisten keskuudessa jänis mainitaan paran ilmenemismuotona vain\nVakka-Suomessa, jossa on muistiinpantu, miten para tuli navettaan\n\"kuin jänis\" ja ryhtyi imemään verta lehmän reidestä. Helpommin\nymmärrettävissä on käsitys, että para kulkee karjansuojassa käärmeen\nhahmossa, sillä tarhakäärme, jota on pidetty perin salaperäisenä oliona\nja jonka on uskottu imevän maitoa lehmistä sekä aiheuttavan toisinaan\nniiden utarien pöhöttymisen, oleskelee mielellään navetassa. Ei\nkuitenkaan ole tietoa siitä, että \"käärmeentapaisen\" paran olisi\nkuviteltu tuovan omistajalleen maitoa tai voita.\n\nSe para, jonka on todella uskottu käyvän anastamassa maitoa muiden\nlehmistä ja kuljettavan sitä vatsassaan omistajalleen, esiintyy\nkansamme uskomuksissa ja tarinoissa pääasiallisesti _kissan, sammakon\ntai linnun_ hahmossa.\n\nKissan kaltaiseksi paraa on kuviteltu maassamme hyvin laajoilla\nalueilla, ja yhtä yleinen tämä käsitys on ollut Pohjois-Skandinaviassa\nja Lapissa, missä paraa on nimitetty suorastaan 'voikissaksi' (ruots.\nja norj. _smörkatt_, lapp. _smieragatto_). Tätä eläintä tarkoittavilla\nlempinimityksillä sitä on Länsi-Suomessa puhuteltu etenkin silloin, kun\nsitä on pyydetty tuomaan voita puuronsilmään. Niinpä Ylöjärvellä on\nsanottu: \"_Missi-Massi_, tuo puuronsilmään voita!\" _Miisuksi_ sitä ovat\nsanoneet Muhusaaren virolaisetkin. Tämän mainitessaan Holzmayer\nhuomauttaa, että paraa kuviteltiin mustaksi kissaksi, joka imettyään\nlehmästä maitoa muodosti sen voiksi vatsassaan ja ulosti puurovatiin.\nTodennäköisesti paraa esittää myös se valkoinen kissa, joka tavataan\nnoitavaimon maitokiulun ääressä Lohjan kirkon seinämaalauksessa.\n\nIitin ja Jaalan seuduilla, missä paraa on kuviteltu \"kissankokoiseksi,\nsuurivatsaiseksi eläimeksi\", mainitaan maidon tuojana joskus _hilleri_.\nTodennäköisesti se seikka, että hilleri samoin kuin kärppä tavataan\nkarjakartanoissa hiirien pyytäjänä, on ollut omiansa synnyttämään\najatuksen, että sekin saattaa imeä maitoa lehmistä ja turmella niiden\nutareet.\n\nSammakkona taas para on muistiinpantu Pohjois-Hämeessä, Savossa,\nKarjalassa ja Pohjanmaalla, niin kuin lukuisista muistiinpanoista käy\nilmi. Para oli \"sammakon näköinen\" (Jyväskylän mlk.), \"ruma, sammakon\nmuotoinen\" (Maaninka), \"karvainen, melkein sammakon näköinen\"\n(Iisalmi), para tuo sammakkona voita puuroon (Pyhäjärvi O.l.), oli\ntoisinaan sammakon näköinen (Kittilä). Sama käsitys tavataan mm.\nGotlannissa, missä para \"on usein ulkomuodoltaan sammakon näköinen\".\nSammakkona, joka imee lehmiä ja tuo voita omistajalleen, esiintyy myös\nViron luoteisrannikon _päär_ (\u003C ruots. _bjära_) seka lättiläisten\nmaitopara, _peenapuhkis_.\n\nMelko yleinen etenkin Pohjois-Suomessa on lintu paran ilmenemismuotona.\nSellaisena sen kerrotaan istuutuvan kirnun laidalle. Sodankylässä\nkerrotaan emännän kutsuneen sitä tuomaan voita puurovatiin sanoen:\n\"Lintukulta, tule puuroa silmäämään!\" Samantapainen pyyntö on\nmuistiinpantu Viitasaarella; \"Likker, lakker lintusen, tule puuroa\nhöystämään!\" Ovatpa lappalaisetkin, jotka paraa tavallisesti nimittävät\n\"voikissaksi\", kuvitelleet sitä toisin paikoin linnun muotoiseksi.\nLintuna, joka tuo voita kirnuun, para näyttäytyy niin ikään Pohjanmaan\nruotsalaisten keskuudessa. Mutta Varsinais-Suomessakin, Uudenkaupungin\nseuduilta saadussa tarinassa kerrotaan, että para, joka kulkee\n\"karjojen jäljessä\" laitumella ja joka imee niistä maitoa ja verta, on\n\"linnun tapainen\".\n\nLehmiä lypsävä lintu tavataan useiden Euroopan kansojen uskomuksissa.\nRusswurm, joka kertoo Viron ruotsalaisseudun noitavaimojen lähettäneen\n_re-stert_ ('punapyrstö')-nimisen linnun imemään maitoa muiden\nlehmistä, huomauttaa samalla, että tämä lintu tarkoittaa alkuaan\n_yökehrääjää_, jota saksalaiset sanovat \"vuohenlypsäjaksi\"\n(Ziegenmelker). \"Vuohenlypsäjä\" (Caprimulgus) oli tämän linnun nimenä\njo muinaisilla roomalaisilla, jotka kuvittelivat sen imevän vuohia,\nlampaita ja lehmiä, yökehrääjä kun yöllä usein lentelee näiden elukkain\nympärillä hyönteisiä pyydystäessään. Tämä uskomus on sitten Välimeren\nmaista levinnyt Keski- ja Pohjois-Eurooppaan. Saksassa, jossa\nyökehrääjällä on useampiakin asiaa valaisevia nimityksiä, kuten\n\"vuohen-, lehmän- tai maidonimijä\" (Ziegen-, Kuh- tai Milchsauger),\nrahvas selittää, että tämän linnun suuri kita on omiansa osoittamaan,\nmihin tarkoitukseen se sitä käyttää.\n\nEräät edellä mainituista eläimistä, joiden on uskottu liikkuvan lehmien\nympärillä anastaakseen niistä maitoa, olemme aikaisemmin tavanneet\ntoisessa yhteydessä, nim. maahisten ilmenemismuotoina. Kansanperinne on\nsiis asettanut ne milloin tuonpuolisten henkiolentojen, milloin noitien\nyhteyteen. Keskiajalla kehittynyt ja kukoistanut noitausko, joka pyrki\nselittämään, minkä vuoksi muutamien ihmisten voivarastot saattoivat\nolla ylen runsaat toisten kärsiessä puutetta, alkoi noissa eläimissä\nnähdä noitien käyttämiä apu- ja kuljetusvälineitä. Näin syntyi käsitys,\nettä parana esiintyvä eläin saattoi toimittaa emännälleen muiden\nlehmistä imemänsä maidon ja kuljettaa sitä vatsassaan, jossa maito\nsamalla kirnuutui voiksi. Siitä johtui sanonta: \"iso maha kuin paralla\"\ntai \"vatsa kuin paralla\". Kantamansa voin paran kuviteltiin sitten\nulostavan emäntänsä kirnuun tai puurovatiin. Milloin paran anastama\nlehmänanti ei vielä ollut ennättänyt muuttua sen vatsassa voiksi, paran\nsanottiin oksentavan omistajalleen maitoa tai kermaa. Paran\noksennuksesta kuulee kuitenkin puhuttavan etupäässä vain Itä-Suomessa\nja Inkerissä, kun taas paran ulostus eli \"paska\" tunnetaan\npääasiallisesti Varsinais-Suomessa, Satakunnassa ja Hämeessä. Sitä\nvastoin Pohjois-Suomessa, jonne uudisasukkaita on siirtynyt maamme eri\npuolilta, tunnetaan kumpikin kuvitelma.\n\nKun paran uskottiin näin kantavan lehmänantia omistajalleen, on\nymmärrettävää, että sen pullea maha saattoi joskus sitä ahdistettaessa\nhaljeta, jolloin sen sisuksissa ollut maito valui maahan, niin kuin\nerinäisissä tarinoissa kerrotaan.\n\nJaalan Vesalassa oli para eräänä vuonna käynyt imemässä joka talon\nlehmiä. Miehet kävivät kerran viikatteineen kujansuulle vahtiin. Ani\nvarhain para oli laasunnut kylään. Viikatteen kärjet vaipuivat tien\nmolemmilta puolilta, paran maha halkesi, ja tielle lojahti suuri määrä\nmaitoa (Vir. 1928, 36).\n\nMutta muutenkin para saattaa liian täysinäisenä ollessaan jättää\npoluille, joita myöten se yöllisillä retkillään on kulkenut, joko\nmaitomaista \"oksennusta\" tai voin kaltaista \"ulostusta\".\n\nTällaisena paran ulostuksena on vanha kansa pitänyt eräänlaista\nlimasientä (Aethalium), jota usein saattaa aivan yllättäen ilmaantua\nmm. karjapihojen ääreen.\n\nParanpaska on valkoista, sitä tulee kosteihin nurkkiin ja tunkioille\n(Kalanti).\n\nLimaiset sienet ovat paran jätteitä, \"paranpaskaa\" (Vehmaa).\n\nParanpaska on vaaleanpunaista sientä, jota tulee tarhaan (Lokalahti).\n\nPaara oli noita ja paskansi tarhoihin voin väristä ainetta (Muurla).\n\nJos limasientä oli karjetan seinässä tai pihalla polttopuissa,\nuskottiin paran niihin ulostaneen (Jaala).\n\nParanpaskaa näkee usein navetan seinässä (Längelmäki).\n\nKeltainen sieni lahopuussa tai maassa on paranpaskaa (Saarijärvi).\n\nVoin kaltaista limaskaista ainetta nimitetään paran voiksi (Simo).\n\nValkeita \"läsiä\" metsässä sanotaan paranpaskaksi, para ei tällöin ole\nehtinyt paikoilleen, kun on täytynyt vähentää (Sodankylä).\n\nSamanlaista sientä tai hyönteisten aikaansaamaa vaahtomaista ainetta on\nItä-Suomessa sanottu \"paran oksennukseksi\".\n\nLahoon puuhun kasvavaa sientä tai heinikkoon ilmaantuvaa valkoista\nvaahtoa nimitetään paranoksennukseksi (Pihtipudas).\n\nPara oksentelee aamulla varhain heinikkoon (Juva).\n\nSieni kantojen päässä on paranoksennusta (Kerimäki).\n\nParanoksennusta on lahopuiden kupeissa ja kantojen päissä, se on\npunertavaa nestettä (Pohjois-Savo).\n\nParaoksennusta näkee niityillä, milloin para on syönyt liiaksi\n(Iisalmi). Para tiputtaa maitoa suustaan ollessaan liian täynnä\n(Antrea). Paransylki on valkoista ainetta ruohikossa (Kontiolahti).\nViljalyhteisiin ilmestyy joskus ikäänkuin rasvaa, para sylkee niihin\nkermaa (Kaavi).\n\nParanoksennus on kuin piimää heinikossa (Pyhäjärvi O.l.). Paranoksennus\non kuin kermaa tai piimää niityillä (Sotkamo).\n\nAlkuaan on kuviteltu, että se aine, jota para ulostaa tai oksentaa\nluontoon, on samaa kuin se ulostaa tai oksentaa omistajansa astiaan.\nSiihen viittaa mm. käsitys, ettei para ole edellisessä tapauksessa\n\"ennättänyt paikoilleen\".\n\nParan tuoma voi eroaa kuitenkin jollakin tavoin tavallisesta voista.\nSanotaan, että se on perin valkoista tai että siinä voidaan nähdä\nverta, jos sitä erikoisella tavalla tutkitaan.\n\nKun pappi otti sapelin seinästä ja veti noitavaimon voihin ristin, niin\nvoi muuttui veriseksi (Pyhämaa).\n\nParan tuoma voi muuttuu vereksi, jos sitä syödessä käyttää yhdeksästä\nmiekankärjestä tehtyä veistä (Viitasaari).\n\nKun Ruotsin veitsellä viiltää paran kantamaa voita, niin voi välähtää\nverenkarvaiseksi (Juva).\n\nJos paran tuomaa voita levittää leivälle kaupungista ostetulla\nveitsellä, niin voista tihkuu verta (Leppävirta).\n\nKun kääntöpäällä veitsellä teki voihin kolme ristiä, niin voi muuttui\nveriseksi.\n\nVoin pintaan jäävät verijuovat, jos siihen tekee ristinmerkin kolmen\nviikatteen kärjestä valmistetulla veitsellä (Kellovaara).\n\nParan voi tuli veriseksi, jos sitä veitsellä leikkeli (Pyhäjärvi O.l.).\n\nParan kantamasta maidosta tehdyn voin näkee, jos sitä viiltää\nhopeisella taikka hevosenkenkänauloista tehdyllä veitsellä, sillä\nsilloin siihen jää verenkarvainen jälki (Inkeri).\n\nNämä eri tahoilla tehdyt muistiinpanot antavat aiheen päätellä, että\nkäsitys paranvoin sisältämästä verestä on ollut kansamme keskuudessa\naivan yleinen. Mutta ilmeisesti tämä käsitys taas johtuu siitä, että jo\nparan imemässä maidossa on kuviteltu piilevän verta. Vuonnisessa\nkerrotaankin, miten palvelijatar \"hoitaessaan\" paran tuomaa maitoa\nhuomasi sen \"verensekaiseksi\". Kansa selittää sen johtuvan siitä, että\npara imee lehmistä vähän vertakin maidon lisäksi. Samoin Keski-Suomessa\nsanotaan, että para \"kulkee talosta taloon imemässä maitoa ja verta\nlehmistä\". Veri paran tuomassa maidossa ja voissa, mikä käsitys on\nollut yleinen muuallakin kuin Suomessa, on tutkimuksen kannalta varsin\nhuomattava, sillä siitä ilmenee eittämättömästi, että maito- eli\nvoiparan on todella uskottu käyvän _itse lehmiä imemässä_. Käsitys,\njonka mm. Lönnrot mainitsee, että para \"kantaa maitoa vieraista\nkirnuista emäntänsä kirnuun\" tai että se anastaa, niin kuin\nRantasalmella on muistiinpantu, naapurien aitoista maitoa ja voita,\nosoittautuu siis olevan myöhempää perua.\n\nLehmiä imevän paran on uskottu voivan turmella elukat niin, että ne\nkadottavat maitonsa tai alkavat lypsää verta. Joskus on lehmässä nähty\nmuitakin paran jättämiä merkkejä. Niinpä Kalannissa kerrotaan, miten\npara oli syönyt \"lehmän säärestä verilihaan asti\". Laitilassa taas on\nselitetty, että \"karvattomat paikat\" lehmän reidessä ovat merkkejä\nsiitä, että para on käynyt lehmää imemässä. Tällainen \"para imemine\",\non usein lehmän utareitten vieressä. Uudenkaupungin seuduilla kerrotaan\nlisäksi, että paikka, josta para on kuluttanut karvat pois, on lehmän\nreidessä eläimen _vasemmalla puolella_, paralla kun on tapana lypsää\nlehmää sen vasemmalta puolelta. Käsitys, että para jättää merkin\nahdistamaansa elukkaan, tavataan myös ruotsalaisilla. Jo arkkipiispa\nAngermannuksen kertomuksessa v. 1596 sanotaan: \"Usein näyttävät parat,\njotka ovat lehmiä imeneet, kuluttaneen karvat pois niiden\ntakajaloista\". Se käsitys taas, että para lehmiä lypsäessään asettuu\nelukan vasemmalle puolelle tavataan mm. Norjan lappalaisilla. Alun\nperin ne olennot, joiden milloin missäkin muodossa on pelätty lypsävän\nlehmiä, eivät kuitenkaan ole olleet paroja, vaan ne ovat kuuluneet\ntuonpuolisten olentojen salaperäiseen maailmaan. Niiltä para näyttää\nlainanneen myös salaperäisen huutonsa. Monin paikoin maassamme on näet\nsanottu: \"huutaa niinkuin para\" tai \"parkuu kuin para\".\n\nNoidan sielun hahmoutumana para-eläin on tietenkin ollut hyvin\nläheisessä suhteessa omistajaansa. Onpa edellisen kohtalo samalla ollut\nmyös jälkimmäisen kohtalo. Jo Ganander kertoo, että kun para puristui\nmaitohuoneen oven rakoon, niin emäntä sairastui ja kuoli pian sen\njälkeen. Tästä käsityksestä on kansan keskuudessa säilynyt muistoja\nmeidän päiviimme asti.\n\nJos paraa löi, niin sen lähettäjä kuoli (Längelmäki).\n\nJos para tapettiin, tapahtui pahaa sen omistajallekin... ja se tapahtui\njuuri parantapon hetkellä (Jaala).\n\nKun piika löi paraa, niin emännän jalka katkesi (Iisalmi).\n\nKun renki löi paraa, niin emäntä tuli mustelmissa kotiin (Uusikirkko\nV.l.).\n\nJos paran tappaa, kuolee sen emäntä (Suistamo).\n\nKun piika heitti paran selkään kiehuvaa vettä, niin emäntä tuotiin\nkipeänä kotiin (Vuonninen).\n\nEmännän jalka katkesi, kun renki löi paralta jalan poikki; jos para\nolisi menettänyt henkensä, olisi emäntä kuollut (Veteli).\n\nKun para tuli oksentamaan kirnuun kermaa, niin piika lyödä nappasi sitä\nlusikalla katkaisten samalla kertaa sekä sen että emännän jalan\n(Kittilä).\n\nTätä uskoa valaisee lisäksi monin paikoin maassamme muistiinpantu\ntarina emännästä, joka pyhänä kirkkoon lähtiessään asettaa piikansa tai\nminiänsä kirnuamaan voita pyytäen, ettei tämä mitenkään vahingoittaisi\nolentoa, joka emännän poissa ollessa mahdollisesti saapuu kirnun\nlaidalle. Kun kirnuja kuitenkin unohtaa asian ja säikähdyksissään\nsurmaa paran, emäntä kuolee samalla hetkellä kirkossa.\n\nMagian lakien perusteella on lisäksi uskottu, että noitaa voidaan\nahdistaa vain pieksämällä tai polttamalla paran ulostusta. Puhuessaan\n\"_paaran_ ulostuksesta\" Lencqvist mainitsee rahvaan uskovan, että \"jos\njoku lyö semmoista vitsoilla ja vuoroin tulessa kääntelee, niin itse\nnoitavaimo on pakotettu tulemaan esille ja rukoilemaan sikiönsä\npuolesta\". Samoin Gananderin mukaan omistajatar tulee paikalle, jos\nparanvoita polttaa tai pieksää. Perniössä on paran omistajaa ahdistettu\npiiskaamalla paran ulostusta yhdeksällä erilaatuisen lehtipuun tai\npensaan oksalla.\n\nVienan Karjalassa on uskottu, että jos veristynyttä paranvoita heittää\ntuleen, niin paran omistaja tulee hulluksi. Samoin on Skandinavian ja\nBaltian maissa ym. uskottu, että noitaa voidaan piinata vain\npieksämällä tai polttamalla paranulostusta.\n\nNämä esimerkit osoittavat, että paran on tällöin kuviteltu olevan\n_omistajansa ilmenemismuoto_. Lättiläiset selittävätkin, että kun\nmaitopara (_peenapuhkis_) käy sammakon hahmossa imemässä muiden lehmiä,\nniin emäntä makaa sillä aikaa \"kuin puolikuollut\". Tähän sisältyvä\najatus perustuu yleiseen sielu-uskoon, jonka mukaan loveen langenneen\nihmisen sielu saattaa irtautua ruumiista ja vaeltaa sen ulkopuolella\nmm. jonkin eläimen hahmossa. Yhtä yleinen on ollut käsitys, että mitä\ntuolle ihmisen ulkopuolella harhailevalle sieluolennolle tapahtuu,\ntapahtuu asianomaiselle ihmiselle itselleen. Kun eurooppalaisten\nnoitien uskottiin voivan vaeltaa milloin kissan, milloin jäniksen,\nmilloin sammakon tai jonkin muun eläimen muodossa, on ymmärrettävää,\nettä tällaisen noitaeläimen vahingoittumisen uskottiin myös vastaavalla\ntavalla vahingoittavan itse noitaa.\n\nEsimerkkejä tästä tarjoavat monet Euroopan kansat. Niinpä Norjassa\nkerrotaan, että kun eräs henkilö heitti paran tuleen, naapurin emäntä\njuoksi heti etsimään vettä, jota hän sekä joi että kaasi päälleen ikään\nkuin hän olisi ollut palamaisillaan. Viron ruotsalaisten keskuudessa\ntarinoidaan, miten noitavaimo, joka saapui suuren mustankirjavan kissan\nhahmossa imemään maitoa muiden lehmistä, sairastui, kun kissaan\nlyötiin. Pohjois-Saksassa on uskottu, että jos noitajänikseen, joka käy\nlehmiä imemässä, ampuu hopealuodin, haavoittuu asianomainen henkilö.\nSama uskomus on muistiinpantu Englannissa: \"Kun muudan mies ampui\nhopealuodilla erään jäniksen, niin jonkin matkan päässä asuva\nnoitavaimo hyppäsi pystyyn ja huusi: Nyt ne ampuivat haltijani\n(familiar spritit)!\" Samalla hän vaipui kuolleena maahan.\n\nJoskus vanha kansa onkin nimittänyt paraa suorastaan \"noidaksi\" tai\nnoitaa paraksi. \"Paara oli noita ja paskansi tarhoihin voin väristä\nainetta\", sanotaan mm. Muurlassa tehdyssä muistiinpanossa.\nUudenkaupungin käräjillä 1699 syytti toinen vaimo toista \"noidaksi ja\nparaksi\". Kuvaavaa on lisäksi, että liiviläiset ovat nimittäneet\nparanvoita 'noidan ulostukseksi' (_vol-sita_) samoin kuin lättiläiset\nparanoksennusta 'noidan oksennukseksi' (_ragana wehmeklis_).\n\nHuolimatta siitä, että parana liikkuvaa olentoa on pidetty noidan\nhahmosieluna, on silti uskottu, että para voidaan aikaansaada eri\naineksista. Suomalaisten paran valmistamistapaa kuvailee jo Lencqvist\nsanoessaan: \"Pää muodostetaan lapsen lakista sullomalla se täyteen\nmonenlaisia erivärisiä tilkkuja, siihen kätketään myös öylätti, jonka\neukot pyhässä ehtoollisessa ovat ottaneet suuhunsa uskoen, että he\ntämän avulla voivat antaa paaralle hengen. Vatsa tehdään naisten\nliinaisesta päähineestä, johon ahdetaan rohtimia. Edelleen liitetään\nsääriksi kolme värttinää eri suuntiin. Sen jälkeen tämä merkillinen\ntekele kannetaan kirkon eteiseen varhain jonakin pyhäaamuna ja pidetään\nsiellä jonkin aikaa; sitten kuljetaan yhdeksän kertaa kirkon ympäri\nyhtä mittaa mumisten: 'synny paara!' Pian sen jälkeen se saa hengen ja\nhyppii kolmella jalalla\". Myös Ganander puhuu paran kolmesta jalasta,\njotka olivat hoikat kuin kurjella ja jotka \"muistuttivat suuresti\nvanhanaikaista värttinää\".\n\nMyöhempienkin tiedonantojen mukaan paraa on kuviteltu kolmijalkaiseksi\nolennoksi. Sellaisena sen esittää mm. Antero Pelkonen Rantasalmen\nkihlakuntaa käsittelevässä kuvauksessaan: Varastetun värttinän\nympärille kierrettiin pellavaa, kerä pantiin pääksi, tykkilakki mahaksi\nja kolme värttinää jaloiksi. Veri saatiin sille nimettömästä sormesta\nja sydämeksi pantiin ehtoollisöylätti. Hengen para sai kiirastorstain-\ntai jouluyönä joko kirkon portailla, pohjoiseen päin juoksevan joen\nrannalla tai kumotun veneen alla. Näin syntynyt para sijoitettiin\nsitten maitoaittaan, saunaan tai riiheen.\n\nEpäilemättä tämä kolmijalkainen para on meillä, kuten jo Ganander on\nhuomauttanut, tavoitellut kissan hahmoa, vaikka eurooppalaisen\nkansanuskon mukaan eräät muutkin noidan hahmoeläimet kulkevat kolmella\njalalla. Sammakon näköisestä parankuvasta ei ole tietoja olemassa,\nmutta linnunmuotoiseen viittaa pari, tosin vain Kittilästä saatua\nmuistiinpanoa. Milloin paran sääriksi on joskus käytetty kahta\nvärttinää, on maassamme syntynyt myös ihmistä muistuttava, muualla\ntuntematon paran kuva.\n\nYleisin paraa esittävä tekele on kuitenkin ollut melko yksinkertainen.\nNiinpä Längelmäellä mainitaan paran ruhona kehrävarsi ja sydämenä ensi\nkertaa Herran ehtoollisella käydessä talteen pantu öylätti. Para oli\nsiis \"muodoltaan kuin kehrävarsi ja pyörikin yhdellä jalalla kuin\nkehrävarsi\". Viitasaarella se oli rihmaa täynnä olevan kehrävarren\nnäköinen. Joroisissa para tehtiin kerästä ja värttinästä. Kaavilla\nparan päänä oli kerä ja kehona kehrinvarsi, jonka ympäri oli kiedottu\nrihmaa. Pyhäjärvellä V.l. sillä sanotaan olleen kerä päänä ja värttinä\njalkana. Kontiolahdella värttinä pujotettiin rihmakerän läpi ja samalla\nvärttinää pyöriteltäessä luettiin Paran synty. Vetelissä para, joka\nhyppi yhdellä jalalla, tehtiin tuohikerästä, värttinästä ja\nlehmänkarvoista. Tämän tapaiseen paraan viittaavat myös sellaiset sanat\nkuin \"kehräkinttu, keräpää\" tai \"keräpää ja keppisääri\".\n\nEpävarmaa on, mitä tällaisella paran kuvalla, jossa on vain kerä päänä\nja värttinä vartena, on alun perin tarkoitettu. Mutta on todennäköistä,\nettei näin alkukantainen muoto ole voinut tarkoittaa eläintä.\nKeski-Suomessa on pallopäisellä paralla joskus ollut myös luutapyrstö.\nSeuraava kiintoisa kuvaus on Korpilahdelta:\n\nParan synnyttämistä varten piti olla juhlapäivän messusta talletettu\nrippileipä sekä lankakerä, kehrävarsi ja käytetty vihta. Rippileipä,\njohon tiputettiin oikean käden nimettömästä sormesta verta, asetettiin\nkehrävarren keskikohdalle sydämeksi, sitten pistettiin kehrävarsi\nvihdan läpitse ja lankakerä pantiin pääksi kehrävarren päähän. Näin\nmuodostui kehrävarresta olento, jonka päänä oli kerä ja pyrstönä vihta.\nTämä tekele pantiin pohtimeen ja sitä podettiin sitten salaa saunassa\ntyhjien voi- ja maitoastioiden päällä.\n\nMutta para saattaa näyttäytyä myös pelkästään kerän tai _pallon_\nmuodossa. Juuri kerähän onkin sen tekoaineksista tärkein. Niinpä\nLappajärvellä para on synnytetty pääsiäisyönä yksinomaan lankakerästä,\njohon on pistetty ehtoollisleipä. Lankakerästä sanotaan erään emännän\ntehneen itselleen paran myös Kittilän Alakylässä.\n\nParantekotavoista, joita ei tässä voi ryhtyä yksityiskohtaisesti\nesittämään, mainittakoon ainoastaan aika, paikka ja ainekset. Mitä\naikaan tulee, niin lukuun ottamatta eräitä juhlaöitä on torstain\nvastainen yö tällöin näytellyt ensiarvoista osaa. Sama viikonpäivä eli\nJuppiterin päivä oli jo antiikin aikana erittäin suosittu\npuoskaroimispäivä. Paran synnyttämispaikkoina useimmiten mainittu riihi\ntai sauna taas soveltuvat tähän tarkoitukseen etenkin sen vuoksi, että\nne tarjoavat tarpeellista yksinäisyyttä ja hiljaisuutta. Saunaa on\nmuutenkin käytetty juuri synnytyspaikkana.\n\nOmituinen on käsitys, että parantekoainekset oli _muilta varastettava_.\nPerustuisiko se uskoon, että näiden vierailta otettujen esineiden\nvälityksellä voidaan päästä käsiksi myös muuhun, mikä on toisen omaa?\nAinakin milloin paran kuvan valmistukseen on käytetty muiden lehmistä\nlypsettyä maitoa, niistä nyhdettyjä karvoja, niiden utareista\nleikeltyjä nahkanpalasia tai niiden karsinoista otettuja rikkoja,\nsisältyy siihen selviä karjanonnenottamistaian piirteitä.\n\nOylätin käyttö taas, siitä kun tehtiin paran sydän, kertoo siunatun\nehtoollisleivän sisältämästä taikavoimasta. Paran tekijän piti lisäksi,\njotta kuva olisi elävöitynyt, vuodattaa siihen vertaan vasemman käden\nnimettömästä sormesta. Tästä sormesta vuotavan veren uskottiin näet\nsisältävän sydänverta, sillä jo muinaisegyptiläisten oppien mukaan\nkulki sydämestä suoni suoraan vasemman käden nimettömään sormeen. Sen\nvuoksi tätä sormea on Saksassa sanottu 'sydänsormeksi' (Herzfinger).\n\nHuomiota ansaitsee vielä pohdin paransynnyttämisvälineenä. Pohtaen on\nparaa synnytetty maassamme Varsinais-Suomesta ja Satakunnasta alkaen\naina Karjalaan ja Pohjoispohjanmaalle asti. Myös seulassa on parankuvaa\npaikoitellen \"pyöritelty\".\n\nPaikkana, johon suomalainen noitavaimo on parankuvan sijoittanut,\nmainitaan yleisimmin maitohuone, mikä onkin luonnollista, kun paran\npiti toimia juuri maidon ja voin tuojana. Kun paralla ymmärrettiin\nelävää olentoa, on selvää, että sen kuvan näkyväisten ainesten\nuskottiin paran syntymishetkellä muuttuvan siksi eläimeksi, jonka\nmuodossa paran kuviteltiin liikkuvan, tästä huomauttaa jo Lencqvist.\nSiihen viittaavat myös sanat:\n\n    Synny para, synny para,\n    ei oo silmää näkemässä\n    eikä korvaa kuulemassa!\n\nLisäksi kerrotaan, että vasta kun para oli saanut hengen, sille oli\nilmoitettava, mitä sen piti omistajalleen kantaa. Usein sisältyivät\nkuitenkin jo sen synnytysloitsuun sanat \"voita, maitoa kantamaan\".\n\nElävänä olentona paran uskottiin tarvitsevan myös ravintoa, maitoa,\npuuroa ym., jota noitavaimolla on ollut tapana asettaa sille johonkin\nrauhalliseen paikkaan. Paralle toimitetut ruokauhrit pohjautunevat\nkuitenkin kodinhaltijan tai maahisten palvontaan.\n\nMutta kuten mainittu, on ollut olemassa sellaisiakin parankuvia, joissa\nei voi nähdä mitään eläintä muistuttavia piirteitä. Sellainen on ennen\nmuita _pelkkä pyöreä kerä_. Tämä kuva ansaitsee aivan erikoista\nhuomiota, se kun Skandinavian pohjoisosissa ja Islannissa on ollut\nparan miltei yksinomaisena ilmenemismuotona. Ruotsissa kohtaamme\njalallisen parankuvan vasta Taalainmaassa ja siitä etelään, mutta sen\nohella on vielä Etelä-Ruotsissakin säilynyt muistoja myös\nkeränmuotoisesta parasta. Kun sivistysvirtaukset Skandinaviassa ovat\nyleensä kulkeneet etelästä pohjoiseen eikä päinvastoin, on ilmeistä,\nettä tuo pohjoinen muoto on vanhempi ja samalla alkukantaisempi.\n\nSiellä, missä parankuvaa on edustanut kerä tai pallo, jota loitsua\nlukien vielä on _kieritelty_, on paraa itseäänkin kuviteltu kerän tai\npallon muotoiseksi. Näin on ollut asian laita sekä Skandinaviassa että\nSuomessa, ja sama kierivä para on ollut tunnettu Virossa. Sitä osoittaa\nmm. Läänemaalta saatu tiedonanto, jossa kerrotaan, miten kylän naiset\nkokoontuivat pimeän tultua ja tekivät tuomistaan vaateryysyistä mytyn\neli _kadan_ sekä vierittivät sitä pitkillä kepeillä kylän laidunmaata\nkohti sanoen: \"Kada, mene NN:n karjamaalle!\"\n\n_Pyöriväksi_ olennoksi on paraa tavallisesti kuviteltu silloinkin, kun\nsen kuva on tehty kerästä ja värttinästä tai kun värttinän kupeeseen\nvielä on liitetty raavaanrakko tai muunlainen \"maha\". Epäilemättä tämä\npyörivä para on keränmuotoisen kierivän paran läheinen sukulainen,\nvaikka jälkimmäisen, jonka päänä on kerä ja vartena värttinä, on\nuskottu vain ilmassa lentävän. Niinpä Paulaharju kertoo Hyrynsalmelta,\nmiten emännän \"hyssytellessä\" parankuvaa pohtimessa siitä \"kohosi\nsellainen räpsäke, jolla oli pää kuin lankakerä, ja lähti lentämään\".\nUudellakirkolla V.l. on paran \"nähty taivaalla kulkevan kuin värttinä\".\nTällöin on paran päänä epäilemättä ollut vain värttinän \"pyörä\", mikä\nmuuallakin kuten Nilsiässä on muodostanut paran pään ja jota\nparanmuotoa vastaa Pohjois-Satakunnassa \"kyynärän pituinen keppi, jolla\non nuppi päässä\". Inkerin Moloskovitsassa \"para on hopeankirkas kerä ja\nsillä on lentäessään pitkä säkenöivä häntä\". Soikkolassa se kulkee\ntulena, sen pää on paksu ja sen \"vartalo ohenee häntään päin\".\nSamannäköisenä näyttäytyy vatjalaisten _para_ eli _lemmüz_ (vrt. suom.\n_lempo, lemmes_). Sekin lentää ilmassa kuin tulipallo, jolla toisinaan\non pitkä pyrstö.\n\nTodennäköisesti on paralla tällöin ymmärretty jotakin ilmassa liikkuvaa\nilmiötä. Ja mikä tuo ilmiö on, siihen viittaa mm. vatjalaisten\nkeskuudessa tehty muistiinpano, jossa meteorin lentoa sanotaan\n\"paranlentämiseksi\". Suomesta ei tosin ole tällaista tietoa, mutta jos\nvärttinästä tehty para lentää ilmassa \"kuin värttinä\", ei se mitenkään\nvoi tarkoittaa lintua, vielä vähemmin silloin, kun värttinän päähän on\nasetettu pyöreä lankakerä tai tuohipallo. Huomiota ansaitsee lisäksi\nmuutamin paikoin paran pyrstöksi pantu _luuta_, joka osoittaa, että\nparan on kuviteltu lentävän ilmassa luutapyrstöisenä. Tällaisena para\ntuo mieleen sen virolaisen vastineen, jonka nimitykset _tulehaga_\n'tuliluuta', _tulihänd_ 'tulihäntä' ja _pisuhänd_ 'kipunahäntä'\njohtuvat sen säkenöivästä pyrstöstä. Samoin kuin Suomessa on lentävällä\nparalla Baltiankin maissa pyöreä, kerämäinen pää. Eisen sanoo\nvirolaisten parasta puhuessaan: \"Lentäessään 'tulihäntä' näyttää vain\npyöreältä, punaiselta, pitkällä hännällä varustetulta kerältä\".\nLättiläisten vastaavaa olentoa Auning kuvailee seuraavin sanoin:\n\"_Pukkis-hengellä_, ei ole mitään varsinaista ruumista, vaan sen\nmuodostaa jonkinlainen ihmisen pään tai miehen lakin kokoinen ja\nmuotoinen massa, jolla on sylen pituinen pyrstö\". Toisessa paikassa hän\nhuomauttaa, että \"tähdenlennot ja eritoten epätavalliset meteori-ilmiöt\nesittävät sitä sen lentäessä\".\n\nMeteori-ilmiöön ei kuitenkaan voi yhdistää sitä paraa, joka meillä ja\nSkandinaviassa on näyttäytynyt kerän tai pallon muodossa. Suomessa on\n_marankin_ eli painajaisen nähty kierivän navetan lattialla harmaana\nkeränä. Tällaisen salaperäisen kerän hahmoon ovat myös maahiset ja\nkuolleiden henget saattaneet pukeutua. Etenkin surmatun lapsen on\nkuviteltu kummittelevan \"valkoisena pallona\" tai \"kerän muodossa\".\nNoitien ilmenemismuotoina nämä \"kerät\" lienevät myöhempää perua.\n\nVoidaan siis kysyä, mikä tuo kierivä kerä, jonka hahmoon mm. para on\ntoisinaan pukeutunut, on alun perin ollut. Todennäköisesti sekin,\nsamoin kuin monet muut perintäkäsitykset, perustuu johonkin huomioon,\njoka on kiinnostanut entisajan ihmisiä. Ruotsissa kerrotaan muutamien,\njotka näkivät mainitun \"kerän\" kulkevan, tavoitelleen sitä. Islannissa\nselitetään, että vain nopeimmat hevoset voivat sen saavuttaa. Samoin\nvirolaiset väittävät, että \"tulihäntää\" voidaan ajaa takaa hyvällä\nratsulla, vaikka tavalliset hevoset eivät voikaan juosta sen perässä.\n\nOn selvää, ettei yläilmoissa kiitävän ja hetkessä häviävän meteorin\nloisto ole voinut synnyttää tällaisia käsityksiä. Vielä vähemmän voi\nsen avulla selittää pallomaisen paran liikehtimistä rakennusten\nsisässä. Mutta on olemassa toinen, harvinaisempi ilmiö, joka luo valoa\nkierivän ja pyörivän paran ongelmaan. Tähän viittaa jo P.A. Gadd\nPohjois-Satakunnan taloutta käsittelevässä kuvauksessaan (1751).\nPaikkakunnan luonnonilmiöistä puhuessaan hän kertoo näet mm.:\n\"Lentävistä tulipalloista ja muista vahingollisista ilmatulista\n(Lufteldar) ei tällä paikkakunnalla ole mitään haittaa. Virvatulia\n(Lyktgubbar) ja tähdenlentoja (Stjärn-skott) esiintyy tosin joskus,\nviimeksi mainituista rahvas käyttää nimitystä _Noidan-Nuolet_ (eli\nTrollskott) ja arvelee, että jotkut ovat niitä lähettäneet\nvahingoittaakseen ihmisiä, mikä kuitenkin raukeaa itsestään...\nEräänlaisia virvatulia (Lyktgubbar) esiintyy täällä, jotka eivät ole\npieniä kuita suurempia (ej större än små Månar); ne eivät usein kulje\nsen nopeammin kuin ihminen juoksee... Tällä paikkakunnalla rahvas\nnimittää niitä nimellä _Para_ (Smörbäror), ja muutamat selittävät\nniiden olevan henkiä, jotka edistävät eräänlaisten ihmisten voionnea.\"\n\nSe luonnonilmiö, josta Gadd puhuu, on ilmeisesti _pallosalama_, joka\nnäyttäytyy pyöreänä nyrkin, vieläpä päänkin kokoisena maata myöten\nkulkevana keränä. Sen sanotaan loistavan \"useiden sekuntien ehkäpä\nminuuttienkin aikana, jolloin se liikkuu eteenpäin verraten hitaasti,\njoskus pysähtyy paikoilleen jatkaakseen taas matkaansa joko samaan tai\ntoiseen suuntaan.\" Itämeren maissa on muistiinpantu lukuisia taruja\nsiitä, miten para voi tunkeutua asuntoihin savupiipun tai reppanan\nkautta ja poistua samaa tietä. Se saattaa myös saada aikaan tulipalon.\nEisen sanoo, että vaikka \"tulihännällä\" on tulijuopa takanaan, ei se\ntavallisesti sytytä olkikattoa tuleen, mutta jos sillä on siihen\nerityinen syy, se polttaa talon. On selvää, ettei tällöin voi olla\npuhetta mistään meteori-ilmiöstä, vaikka vanhat lähteet niin asian\nesittävät. Tiedemiehet ovatkin huomauttaneet, että edellä mainittua\nsalaperäistä \"sähköpalloa\", joka \"sähköisellä ilmalla\" usein esiintyy\nmaakamaralla ja saattaa tulla tupaan savutorvesta, nimitetään joskus\nerehdyttävästi \"meteori-tuleksi\" Todennäköisesti muut valkoisina kerinä\ntai palloina liikkuvat henkiolennot ovat alun perin tarkoittaneet samaa\nsalaperäistä luonnonilmiötä.\n\nOn kuitenkin esimerkkejä myös siitä, että ilmassa kiitävällä paralla on\nrahvaan keskuudessa todella ymmärretty meteorinlentoa. Tässä muodossa\nmainitaan varsinkin _rahaparan_ näyttäytyvän. Paulaharju on\nUudellakirkolla tehnyt siitä seuraavan muistiinpanon:\n\nVärttinän hahmossa sekin taivaita viillättää. Onnellinen se, joka\nsattuu sen silloin näkemään ja hoksaa heti paikalla repäistä auki\nkaikki takkinsa napit. Paikalla para pudota putskahtaa maahan ja\nhajoaa, ja sitten ei muuta kuin käy ja pistele taskuusi sen keräämä\nrahallinen hyvyys (Kotis. 1913, 136).\n\nVastaava usko on vallinnut virolaisten keskuudessa. Hekin ovat\nkuvitelleet, että \"tulihäntä\" pysähtyy ja pudottaa taakkansa, jos\nhenkilö, joka sen näkee lentävän, samalla aukaisee vaatteensa napit tai\nsiteet tai katkaisee vasemman jalan kengän paulat. Samaa tarkoittaen\nlättiläiset ovat tällöin repäisseet paitansa halki tai pudottaneet\nhousunsa. Housunsa ovat saksalaisetkin pudottaneet saadakseen tuon\naarteita kantavan \"lohikäärmeen\" rikkaudet.\n\nInkerissä, jossa puhutaan erikseen _maito-, raha- ja viljaparasta_,\nsanotaan, että \"maitopara on valkea eikä sen ruumis säkenöitse,\nrahapara on punainen ja sen ruumis säkenöi valoa, leipäpara taas on\nvalkea ja säkenöimätön\". Kun eriväriset parat esiintyvät Baltian maiden\nkansanuskossa, on todennäköistä, että tämä kuvitelma on sieltä käsin\nkulkeutunut Inkeriin. Suomen puolella ei noista erivärisistä paroista\npuhuta, ja ilmassa lentävä rahapara mainitaan maassamme vain Karjalan\nkannaksella. Yhtä harvinainen se näyttää olevan Ruotsissa, jossa\naarnihaudanhaltijan (drake) sen sijaan sanotaan kiitävän taivaalla\ntuliluutana. Jälkimmäinen usko on saavuttanut jalansijaa Suomessakin,\nainakin Pohjanmaalla kerrotaan _aarniäijän_ lentävän ilmassa tulena.\nLisäksi mainitaan, että jos näkijä tietää lausua tarpeelliset sanat, se\nputoaa maahan ja muuttuu rahaksi.\n\nLencqvist ja Ganander kertovat suomalaisten nimittäneen rahaparaa\nnimellä _piritus_ tai _piritys_ (\u003C lat. _spiritus_ 'henki'). Ganander\nsanoo, että _piritus_ on \"henkiolento, joka kantaa kokoon ja hoitaa\nrahoja\". Lencqvist taas selittää, että \"se muka hankkii ystävilleen\nrikkautta, rahaa ja muuta hyvää\", sen vuoksi \"rahvas luulee monen\nvarakkaanlaisen henkilön omistavan sellaisen\". Pirityksestä on paljon\ntietoja myöhemmältäkin ajalta, kuitenkin etupäässä vain Länsi-Suomesta.\nVarsinkin ns. vapaamuurareilla on kansan käsityksen mukaan\nollut _piritys_ eli _pirityinen_, joka on huolehtinut heidän\nvarallisuudestaan. Piritystä on kuviteltu pieneksi olioksi, jota on\nsäilytetty erityisessä rasiassa.\n\nTällainen rasiaan suljettu, kovakuoriaisen, mehiläisen, toukan tai muun\nhyönteisen muotoinen 'rahapara' (_penningbjerin_) eli _spiritus_, jota\njoka aamu oli ruokittava omistajansa syljellä tai veripisaralla,\nnäytteli aikoinaan huomattavaa osaa myös maamme ruotsalaisen\nväestön samoin kuin kaikkien naapurikansojemme keskuudessa. Ne\npiritykset, joita on talletettu museoihin, ovat rahalla ostettuja\nteollisuustuotteita, mutta tietoja on myös siitä, että tällainen olento\nvoitiin hankkia muullakin tavalla. Varsin kiintoisa on seuraava\nPieksämäellä muistiinpantu kuvaus: \"Para on pieni mehiläisen näköinen\neläin. Kun joku henkilö on hirttäytynyt ja pudonnut maahan, niin tämä\neläin ilmestyy sen alle. Kun sen ottaa palvelukseensa, niin se tuo\nyöllä kaiken sen, minkä isäntä on päivällä kuluttanut.\"\n\nVarmaankin tämä \"pieni mehiläisen näköinen eläin\" on ollut ns.\nsielueläin, jonka muodossa kuolleen sielun on uskottu näyttäytyvän\nruumiista irtauduttuaan. Eräässä Ruotsista saadussa tiedonannossa\nmainitaan sellaisena löytöpaikkana \"hirttomäki\" (galgbacke), siis\npaikka, missä rikollisia on hirtetty. Kun tällaiset rikolliset usein\novat olleet _suuria varkaita_, voidaan olettaa, että tuolla rasiaan tai\npulloon suljetulla \"sielulla\", jota oli ruokittava syljellä tai\nveripisaralla, on alun perin ymmärretty varkaan sielua. Armenialaisessa\nteoksessaan \"Lahkoja vastaan\", joka on kirjoitettu 400-iuvulla,\nWardapet Eznik sanoo henkien pulloon tai rasiaan sijoittamista\n\"egyptiläiseksi taidoksi\". Kun piritys ei siis paran tavalla ollut\nomistajansa ilmenemismuoto, ei jälkimmäisen elämä ja kuolema ole ollut\npiristyksen kohtalosta riippuvainen.\n\nPaikoitellen maassamme on lisäksi puhuttu _elo-_, Inkerissä myös\n_vilja-_ tai _leipäparasta_. Vaikka onkin uskottu, että para tuo\nomistajalleen sitä, mitä tämä siltä sen syntyessä pyytää, on samalla\nkuitenkin kuviteltu, että \"yksi ja sama para tuo vain yhtä laatua\". Sen\nvuoksi on voitu puhua erikseen voiparasta, rahaparasta ja viljaparasta.\nGanander nimittää viimeksi mainittua _jyvätontuksi_, jonka hän sanoo\nkantavan kotiin kuhilaita. Tällaista tonttua on samoin kuin paraa\nsanottu kantajaksi: \"kantaa kuin tonttu\". Paulaharju kertoo Kainuun\nmailta, että \"vanhoilla äveriäillä äijillä\" oli Hyrynsalmella\n_tonttinsa_, joka kantoi heidän aittaansa viljaa sekä latoihinsa olkia\nja joka näyttäytyi \"vanhana harmaana vaarina\". Sillä oli \"valkea pitkä\nsarkatakki päällä ja liinapuksut jaloissa\". Tällainen ihmismuotoinen\ntonttu oli epäilemättä myös se para, jonka Reinholm sanoo Valkjärvellä\ntuoneen taloon kuusi tynnyriä papuja toisessa ja kuusi toisessa\nhihassaan. Mainitessaan Sotkamossa uskotun, että parat saatuaan siihen\naiheen, alkavat kantaa leipää toisiin taloihin, Mustakallio huomauttaa,\nettä näillä paroilla on tällöin ymmärretty talonhaltijoita. Lisäksi on\nmeillä ja muualla olemassa lukuisia tarinoita siitä, miten kahden talon\ntontut käydessään yöllä ryöstämässä elintarvikkeita isännilleen\nkohtaavat toisensa ja joutuvat ankaraan taisteluun keskenään.\n\nViljatontulle ominaista on se, että sen on kuviteltu toimivan\nerityisesti viljankorjuun ja puinnin aikana. Silloin on liikkeellä myös\nSuomen ruotsalaisten _sädesbjära_ 'viljapara', joka kerskaa kantavansa\nyhtenä yönä seitsemän kuhilasta seitsemän peninkulman päästä. Riihessä\nasuvana sitä on Länsi-Suomessa sanottu _riihitontuksi_. Hyvin\nläheisessä suhteessa siihen on lyhde, joka on jätetty puimattomana\nriihenparsille tai -loukkoon. Todennäköisesti juuri viljatonttua\ntarkoitetaan seuraavassa sananparressa, jossa samalla tähdennetään\nemäntiä palvelevan voiparan ja isäntien apuna toimivan tontun\nvastakohtaisuutta:\n\n    Akkapiru paran tekevi,\n    miehet tontun synnyttävi.\n\nSamoin kuin Baltian maissa on _viljapara_ Inkerissä esiintynyt muiden\nsikäläisten parojen tavalla ilmassa lentävänä valoilmiönä. Sanotaan,\nettä maito- ja viljapara muistuttavat toisiaan siinä, että ne ovat\nvalkeita ja säkenöimättömiä, kun taas \"rahapara on punainen ja sen\nruumis säkenöi valoa\". Lukkarinen, joka tämän mainitsee, sanoo\nviljaparasta toisessa yhteydessä, että se \"kulkiessaan viljan poikki\nleikkaa tielleen kapean kujasen, josta ottaa viljan keralleen\". Lisäksi\nhän huomauttaa, että \"kulku käy aina poikki saran\" ja että \"vilja, jota\nviljapara tuo on mustaa\".\n\nVastaava olento, jolla kuvitellaan olevan pieni sirppi isoonvarpaaseen\nsidottuna ja joka pellon poikki vaeltaessaan leikkaa peltoon\nkapeahkon polun, on saksalaisten _Bilwis-_ eli _Bilmesschnitter_.\nKotiseutulehdessä \"Deutsche Gaue\" Scheidl selittää, että polku, minkä\n_Bilwis_ jättää jälkeensä, on tuskin 10 cm:n levyinen ja aivan suora,\nmutta kulkee viistoon pellon nurkasta toiseen. Tältä polulta on korret\nkatkottu maata myöten aivan kuin ne olisi purtu poikki tai leikattu\nsirpillä. Vaikka vahinko aluksi näyttää vähäiseltä, on se myöhemmin\nsitä tuntuvampi, sillä kansa uskoo, että puinnin aikana kolmas osa\njyvistä lentää sen henkilön vilja-aittaan, joka yöllä on aikaansaanut\nmainitun polun.\n\nTämä salaperäinen polku, _aranscarti_ 'tähkien leikkaus' mainitaan\nvanhassa baijerilaisessa lakikirjassa jo Agilofingerien ajalta\n(590-788). Nykyiset Baijerin talonpojat arvelevat, että puheena olevan\nilmiön aiheuttaa joko jänis tai myyrä, jotka tässä tapauksessa ovat\nnoitaeläimiä, mutta luonnontutkijat selittävät sen olevan\n_pallosalaman_ työtä. Sähkö-ilmiöön viittaa inkeriläistenkin käsitys,\nettä vilja, minkä viljapara tuo, on _mustaa_ eli ikään kuin palanutta.\nSamoin kuin Gaddin mainitsemat pienet kuun muotoiset pallot esiintyvät\nSatakunnassa voiparoina, samoin on Liettuassa \"siellä täällä\nnäyttäytyvää tulipalloa pidetty paholaisena, joka tuo viljaa sen\nsuosiossa eläville ihmisille\".\n\nErikoislaatuinen on heinää kuljettava para, jonka Inkerinmaalla\nNarvusissa on nähty \"heinäsaaton näköisenä kulkevan\". Lätinmaalla on\nmuistiinpantu taru, jossa kerrotaan, miten muudan palvelija oli nähnyt\nniityllä ilmassa \"jotakin harmaata\", se oli _heinä-puhkis_, joka\nsieppasi kimpun heiniä ja lensi tiehensä. Kun palvelija sitä sätti,\nilmestyi asianomainen henkilö tälle unessa ja sanoi: \"Vieläkö minua\nsätit!\" Tällöin ei voi olla kysymys mistään valoilmiöstä, vaan\n_tuulenpyörteenä_ liikkuvasta noidasta, joka lättiläisten käsityksen\nmukaan varastaa milloin pellolta viljaa, milloin niityltä heiniä.\nEsimerkkejä tästä käsityksestä tavataan myös Suomessa. Niinpä Vetelissä\nkerrotaan, että kun peltoon asetettiin ketunraudat, tavattiin muudan\nemäntä raudoissa huolimatta siitä, ettei hän itse, vaan hänen paransa\noli käynyt pellossa anastusretkellä. Ruotsissa on _troll- eli\ntrollkäringvind_ vieläkin sellaisen tuulenpyörteen nimenä, jonka\nhahmossa noita-akan kuviteltiin kulkevan viljaa tai heiniä\nvarastamassa. Norjassa on ollut tapana heittää veitsi\ntuulenpyörteeseen, kun se saapuu syksyllä anastamaan heiniä. Aivan\nyleinen koko Euraasiassa on käsitys, että kun jokin terävä ase\nheitetään tuulenpyörteeseen, siinä kulkeva noita haavoittuu. Voipa\nkadonnut ase joskus myös löytyä tämän ruumiista.\n\nTuulenpyörteen, meteorin tai jonkin eläimen, esim. kissan muodossa\nliikkuva para on ollut tunnettu myös sukukansojemme keskuudessa Volgan\nmailla. Sikäläisten kansojen ei kuitenkaan tiedetä tehneen parasta\nkuvia. Epäilemättä parankuvan teko on meilläkin ja muualla, missä se\nesiintyy, melko myöhäinen tapa. Mutta mistä tämä tapa on johtunut, on\nkysymyksenalaista. Jos tarkastamme parankuvan kehitystä, niitä\naineksia, joista se on tehty, ja ennen kaikkea _kerän_ näyttelemää osaa\nkuvan eri kehitysasteilla, huomaamme, että paran yksinkertaisin muoto\nlähenee sitä pohjoismaisten noitien aikaisempaa taikavälinettä, jota on\nsanottu _noidanammukseksi_ (trollskott) ja johon näiden kerrotaan\nturvautuneen pyrkiessään vahingoittamaan heille epämieluisia ihmisiä\ntai näiden kotieläimiä. Niinpä Dordi-nimisen naisen mainitaan\ntunnustaneen Fryksdalin käräjillä Ruotsissa 1706, miten muudan norjatar\noli opettanut häntä tekemään tällaisen ammuksen (trållskått). Hänen\npiti pyöritellä kudesolmuja ja karvoja, niin että niistä muodostui\npyöreä pallo, jonka hän sitten tuottaakseen haluamalleen henkilölle\nvahinkoa saattoi lähettää liikkeelle. Näin hän oli turmellut erään\nlehmän ja kolme vuohta.\n\nNorjassa on noitapalloa (_gand_) valmistettaessa käytetty mm.\nrippileipää aivan kuin meillä parankuvaa tehtäessä. Vielä kiintoisampaa\nvertailuaineistoa tarjoaa muudan Aukrassa tehty vanha muistiinpano,\njosta käy ilmi, miten läheisiä rinnakkaisilmiöitä \"ammuksena\" käytetty\n_gand_-pallo ja kierivä para todella ovat olleet. Mainitussa\nmuistiinpanossa sanotaan näet: \"Se (_gand_) ei ollut aivan nyrkin\nkokoinen, mutta pyöreä kuin kerä sekä kokoonpantu neuloista,\nsianharjaksista ja kaikenlaisesta noituudesta. Saadakseen nähdä, kuka\nsen oli lähettänyt, he antoivat sen kuivaltaan kärventyä asettaen sen\nkahden kuumennetun padan väliin -- ja samalla saapui Ranghild Gauset\ntupaan ja pyysi vettä juodakseen, mutta he hyökkäsivät hänen päälleen\nja löivät häntä, niin että hän vuoti verta.\"\n\nAivan kuin paraa tai paran jätteitä polttamalla uskottiin siis\nammuskerää kuumentamalla voitavan vahingoittaa itse asianomaista\nnoitaa. Fritzner mainitseekin, että _gandr_ vanhan kansan käsityksen\nmukaan on merkinnyt taikaesinettä, jonka noita lähetti tai jonka\n_hahmossa_ tämän kuviteltiin liikkuvan. Lisäksi on muistettava, että\n_gand_ saattoi samoin kuin _para_ näyttäytyä pyörivänä valoilmiönä, kun\ntaas Pohjanmaan ruotsalaisten uskomuksissa 'noidanammus' (trollskott)\nvoi lentää ilmassa \"punaisena luutana\" tai \"tuliluutana\" aivan kuin\nbaltilaisten ja monien muiden kansain para. \"Tähdenlentoa\" on monin\npaikoin maassamme sanottu _noidannuoleksi_.\n\nMutta jos tuo pallon muotoinen para on alun perin ollut jonkin\nluonnonilmiön aiheuttama mielikuva, miten on selitettävä paran\n_oksennukset ja ulostukset?_ Eivätkö ne edellytä, että paraa on\nkuviteltu eläimenä esiintyväksi olennoksi? Tätä kysymystä pohdittaessa\non huomattava, että esim. Pohjois-Ruotsissa paran sanotaan keränäkin\nkieriessään jättävän jälkeensä ulostusta. Samoin Norjassa kerrotaan,\nettä kun 'noitakerää' (trollnóa) lyötiin kepillä, \"siitä ruiskahti\nvoita\". Mutta siitäkin on esimerkkejä olemassa, että nuo ulostukset\non todella asetettu edellä mainittujen luonnonilmiöiden yhteyteen.\nNiinpä Braunschweigissä Saksassa, missä paraa on kuviteltu ja nimitetty\n'hehkupyrstöksi' (glustert), on kasvistossa, \"jonka yli 'hehkupyrstö'\non yön aikana lentänyt\", nähty \"sylkeä\" eli samaa ainetta, jota muualla\non sanottu \"paran oksennukseksi\". Samoin Tanskassa on Tremella-nimistä\nlimaskaista sientä eli paranvoita sanottu 'tähdenlennoksi' (stjærnskud)\nja uskottu, että sellaista putoaa ilmasta tähden lentäessä. Samaa\nnimitystä on siitä käytetty Saksassakin, mutta kiintoisinta on todeta,\nettä tuohon kansanomaiseen käsitykseen perustuva paranvoin nimi\ntavataan myös tieteellisessä kirjallisuudessa latinaisessa muodossa:\n_Tremella meteorica_.\n\n\n\n\nERIKOISLAATUISIA KUMMITTELIJOITA\n\n\nVanha kansa on milloin missäkin nähnyt ja kuullut kummituksia, joiden\nesiintymisen syytä se ei aina ole tuntenut. Yleisimmin on uskottu, että\ntapaturmaisen tai väkivaltaisen kuoleman uhriksi joutunut haluaa\njotenkin ilmaista itsensä. Kummittelijana voi kuitenkin esiintyä myös\ntietyn rikoksen tekijä, aarteen kätkijä tai joku muu erikoislaatuista\nhuomiota herättänyt entisajan eläjä. Näiden salaperäisten olentojen,\njoiden nimet ovat enimmäkseen ajallemme outoja ja vaikeaselitteisiä, on\nusein kuviteltu näyttäytyvän muussa kuin asianomaisen omassa hahmossa.\n\nTähän ryhmään luettava olento on mm. _liekkiö_, jonka jo Agricola\nmainitsee sanoessaan.\n\n    Lieckiö / Rohot / iwret ia puudh/\n    hallitzi / ia sencaltaiset mwdh.\n\nMiten tämä Agricolan maininta, jossa _liekkiö_ siis esiintyy \"ruohon,\njuurien ja puiden\" hallitsijana, on ymmärrettävä, jää tulkinnan\nalaiseksi. Ericus Schroderus, joka kirjoittaa kysymyksessä olevan\nnimen _liekiö_, selittää sanakirjassaan (1637) sen merkitsevän\n'metsänjumalaa' (Faunus, Råå, Waldgott). _Liekkiö_ tavataan myös\nvanhimmassa, vuoden 1642 kokoraamatun suomennoksessa, jossa Jesajan\nkirjan 13. luvun 21. jakeessa on seuraava Baabelin hävitystä\nkäsittelevän ennustuksen kohta:\n\nWaan cauhiat linnut pitä siellä macaman/ja heidän huonens oleman\ntäynäns petoja / ja Strutzit pitä siellä asuman/ja _Lieckiöt_ pitä\nsiellä hyppelemän.\n\nSaman kirjan toisessa kohdassa (34:14), jossa on muitakin muinaisuskon\npiiriin kuuluvia nimityksiä, kuvataan Edomin perikatoa seuraavin\nsanoin:\n\nSilloin pitä männingäiset ja köpelit cohtaman toinen toistans / ja\nyhden _Lieckiön_ pitä toista huutaman / Kratin pitä myös siellä\nasumasians saaman / ja siellä levon löytämän.\n\nVasta nykyisessä kirkkoraamatussa on \"metsänpeikot\" pantu puheena\nolevan sanan paikalle muistuttaen Martti Lutherin saksannoksen\n_feldgeister- ja feldteufel_-nimityksiä. Kaikissa raamatun\nruotsinnoksissa ja niin ikään jo Jusleniuksen sanakirjassa (1745) on\nsuomalaisen _liekkiön_ vastineena ruotsin _gast_ 'kummitus',\njonkaniminen olento näyttelee skandinaavien kansanuskossa samantapaista\nosaa kuin meikäläinen _liekkiö_.\n\nLähempiä tietoja _liekkiöstä_ löydämme vasta Porthanin aikaisista\nkirjallisista lähteistä. Lencqvist (1782), joka pitää _liekkiötä_\npahana demonina, kertoo, että sen \"kuviteltiin pelottelevan metsissä\nihmisiä ja johtavan heitä harhaan muutellen muotoaan ja ääntään,\nmilloin rääkyen hakkisten hahmossa, milloin koirain, ihmisten tai\ntuntemattomien lintujen muodossa ilmestyen\". Ganander selittää\nMythologiassaan (1789) myös sen alkuperää sanoen: \"_Liekkiö_ oli\nkummitus (gast), joka metsäänheitettyjen lasten jäljiltä huusi metsässä\nja pelotti kirkunallaan matkamiehet.\" Sanakirjassaan hän vertaa\nliekkiötä _äpärään_ eli _heittoon_, joilla nimityksillä on ymmärretty\nsalaa surmattua, metsään kätkettyä lasta. Lencqvistin tiedot tapaamme\nmyöhemmin niissä lisäyksissä, jotka A.I. Arwidsson liitti Fr. Rühsin\n\"Suomi ja sen asukkaat\"-nimisen saksankielisen teoksen ruotsinnokseen\n(1827); Gananderin maininnat taas Renvall kertaa tunnetussa\nsanakirjassaan (1826).\n\nYksityiskohtaisia, Liekkiön olemusta valaisevia aineksia on tutkijain\nkäytettäväksi kerääntynyt pääasiallisesti vasta Setälän Sanastajassa\n1927 (n. 3) julkaiseman tiedustelun perusteella. Niistä vastauksista,\njoita on saapunut eri tahoilta, voidaan päättää, että _liekkiö-,\nliekkiöin-, myös liekiö-, liekiöin_-nimmen olento elää kansanuskossa\nyhä edelleen varsinkin Satakunnassa sekä paikoitellen\nEtelä-Pohjanmaalla ja Hämeessä. Uskomuksen aikaisempaan, laajempaan\nlevinneisyyteen viittaa kuitenkin se seikka, että sana kuvaannollisesti\nkäytettynä on säilynyt myös Varsinais-Suomessa ja Uudellamaalla.\n\nHyvin yleisen käsityksen mukaan _liekkiö_ on pimeän aikana levottomasti\nliikehtivä kummituslintu, joka seuraa metsässä vaeltavaa matkamiestä ja\njoka eri tavalla äännellessään saattaa matkia myös ihmisen puhetta.\nTällaisena ihmisäänien jäljittelijänä E. Vihervaara mainitsee sen jo\nennen Setälän tiedustelua Kotiseutuun 1910 (284) kirjoittamassaan\ntiedonannossa:\n\nMerikarvialla oli _Liekkiöin eli Liekkiö_ niminen olento. Se puhui\nkaikki perässä. Jos nauroi, niin se nauroi. Se sanoi aina samat sanat.\nSe kuultiin yöllä ulkona, mutta sitä ei nähty. Ne, jotka öillä\nkulkivat, kuulivat sen. Sitten se lakkasi, kun kysyttiin: \"missä sinä\nsilloin olit, kun Kristus oli ristin päällä?\"\n\nSamantapaisia myöhemmän ajan tietoja sisältyy Sanakirjasäätiön ja\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran kokoelmiin.\n\nLiekkiö on linnun muotoinen kummitusolento, kulkee pimeässä\nmatkamiesten mukana ja matkii kaikki ihmisten puheet (Pomarku. Yrjö\nKellander. SS).\n\nLiekkiö seuraa ihmistä usein pitkätkin matkat meluten ja matkien kaiken\nmaailman ääniä, myös ihmisen ääntä ja naurua (Lavia. Taavi Laaksonen.\nSS).\n\nLiekkiö. Se matki ihmisen puheita, linnun näköinen. \"Puhuu niinkuin\nliekkiö peräs.\" (Parkano. Maija Juvas. SS).\n\nLiekkiö tunnetaan Merikarvian ja Siidepyyn paikoilla linnun muotoisena\nsilti näkymättömänä, matkivana olentona. Kun tämä olio kovasti, ahdisti\nja matki, ei tarvinnut muuta kuin kysyä siltä että: \"misä sinä silloin\nolit, kun Vapahtaja ristiinnaulittiin?\" Niin ei ollut perää että se\nenää matki. Kyllä se oli antanut menevän mennä rauhas (Isojoki. F.\nPeuralahti. SS).\n\nVapahtajan ristiinnaulitsemistapahtuman mainitseminen eräissä\nmuistiinpanoissa viittaa kuitenkin muuhun myytilliseen olentoon. Samat\nsanat on Vermlannissa lausuttu _Luukka- eli Loho_-nimisen paholaisen\nkarkottamiseksi.\n\nHän sanoo, 'missä se ol' (Luukka) silloin, kun Jumaloa ristinpuulle\nvietiin', sitä se ei tooloa (kärsi) kuulta, se mänöö takaisin het\n(Kettunen, SV, 17,18).\n\nIhmisen puhetta jäljittelevänä, yöllä liikkuvana olentona _liekkiö_\nosoittautuu olevan sama kummitus kuin aikaisemmin mainittu\nruotsalaisten _gast_, joka sekin kykenee matkimaan metsässä yön aikana\nvaeltavia matkamiehiä. Kummaltakin taholta on myös tietoja siitä, että\nkysymyksessä oleva olento saattaa huudella eri tavalla muutellen\nääntään miten milloinkin. Toisinaan se itkee kuin pieni lapsi,\ntoisinaan taas nauraa hohottaa, mutta yleisimmin puhutaan sen\nkirkumisesta, rääkymisestä tai huutamisesta. On olemassa sananparsikin:\n\"huutaa kuin liekkiö\", jota ruotsissa vastaa: \"skriker som en gast\".\n\nKun liekkiön kerrotaan matkamiestä seuraten ja salaperäisiä ääniä\npäästellen lentävän kevyesti kannolta kannolle tai puusta puuhun, josta\ntaas sanonta: \"lentää kuin liekkiö\", on ilmeistä, että tämä olento\nmeillä samoin kuin sen vastine Skandinaviassa on ollut jokin _lintu_,\njoka erikoislaatuisella esiintymisellään on herättänyt huomiota.\n_Gast_-nimisenä kummituksena mainitaan sekä Ruotsissa että Norjassa\nmilloin huuhkaja milloin jokin muu yöpöllö, varsinkin kissapöllö. Jokin\npöllö on myös Kittilässä ollut se lintu, jonka kansa sanoo\njäljittelevän ihmisen puhetta. Paulaharju, joka tämän mainitsee, kertoo\nlisäksi, että saman, yöllä liikkuvan linnun sanotaan toisinaan itkevän\npienen lapsen tavalla. Varmaankin tämä seikka on ollut omiansa\nsynnyttämään ajatuksen, että _liekkiö_ on surmatun lapsen sielu, niin\nkuin jo Ganander mainitsee. Viljakkalassa oli ennen vanhaan tapana\nsanoa, että sellaisella naisella, joka on surmannut äskensynnyttämänsä\npienokaisen, on _liekiö_. Vastaavan uskon muistomerkkejä on säilynyt\nmuuallakin Pohjolassa. Niinpä Norjassa on surmatun, metsään kätketyn\nlapsen kuviteltu huutavan siellä huuhkajan hahmossa. _Gast_ ja _ropar_\novatkin olleet tämän linnun kansanomaisia nimityksiä. Numedalissa\nsanotaan Stix stridula-nimisen pöllön näytelleen samanlaista osaa. Yhtä\nyleisiä ovat erinäisiin pöllölintuihin liittyvät vastaavat uskomukset\nolleet Ruotsissa. Erik Modin huomauttaa, että surmattua lasta\n(_mörding_) on Pohjois-Ruotsissa edustanut ennen muita lapinpöllö\n(Syrnium lapponicum), joka syysiltoina huutaa metsässä vaikeroiden ja\njonka naamankin sanotaan muistuttavan lapsen kasvoja.\n\nEi kuitenkaan ole syytä päättää, että _liekkiöllä_ olisi aina ja\nkaikkialla ymmärretty yksinomaan surmatun pienokaisen kummittelevaa\nhenkeä. Sen hahmossa on voinut liikkua muunkinlainen rauhaton vainaja.\nSiihen viittaavat sellaiset ylimalkaiset selitykset kuin että \"liekkiö\non jokin paha olento, joka kulkee ja huutaa metsässä\" tai että \"liekkiö\non pahan ihmisen sielu, joka ei saa rauhaa missään\". Ruotsin _gast_ on\nniin ikään voinut merkitä milloin mitäkin, ja sen huutoa on voinut\ntulkita monella eri tavalla. Virroilla _liekkiö_ mainitaan myös\nolentona, jonka ääni ennustaa jotakin. \"Mikähän siitä taas tullee\",\nsanottiin, kun \"liekkiö porasi\". Lukuun ottamatta liekkiön yöllisiä\nhuutoja sen sanotaan vain harvoin häirinneen matkamiehiä muulla\ntavalla. Joskus on nimenomaan huomautettu, että \"se kulkee ihmisen\nrinnalla, mutta ei tee mitään pahaa\". Varovaisuus saattoi silti olla\ntarpeen. Niinpä Viljakkalassa kiellettiin lapsia menemästä \"sen rajan\nyli, jossa _liekkiö_ oli porannut\", sanottiin: \"Älkää menkö sen rajan\nyli, siellä porasi _liekkiö_\". Mahdollisesti _liekkiöllä_ on tällöin\ntarkoitettu rajanhaltijaa.\n\nPaitsi uskomuksellisessa mielessä käytetään _liekkiö-, liekkiöin- tai\nliekiö-, liekiöin_-nimityksiä myös kuvaannollisessa mielessä vilkkaista\nja vallattomista ihmisistä, varsinkin riehakkaista lapsista, vieläpä\neläimistäkin. Jo Ganander mainitsee sanonnan: \"Sepä ojkein ljekkiö\nombi.\" Samantapaisia lauselmia kuulee vielä meidän päivinämme: \"Sinä\nolet sellainen liekiö!\" (Orivesi);\n\n\"On se aika liekiö!\" (Muurame); \"Tyttö meni kuin liekkiöin\"\n(Merikarvia). Vallatonta neitoa tarkoittaa _liekkiö_ mm. Aleksis Kiven\nrunossa \"Paimentyttö\":\n\n    Oikein sua taivas tassii,\n    Syystä lennättäävi _liekkiöö_,\n    Rankaisee hän rikollista,\n    Vihan lasta vallatonta lyö.\n\nAleksis Kivi käyttää teoksissaan myös puheena olevasta nimestä\nmuodostettua teonsanaa, jonka tapaamme esim. \"Härkä-Tuomo\"-runon\nseuraavassa säkeistössä:\n\n    Mutta lapset missä _liekiöitsee_,\n    Missä elon aamukansa vilkas?\n    Katso: helmassa tuon peltokedon\n    Leikkiänsä kirkuen he lyövät.\n\n\"Seitsemässä veljeksessä\" taas Jukolan tuliaisjuhlasta kerrottaessa\nmainitaan, miten \"tulisijan ympärillä _liekiöitsi_ kiltti Venla äitinsä\nkanssa\".\n\nSanastajaan 1927 kirjoittamassaan tiedustelussa Setälä katsoo, että\n_liekkiön_ alkuperäinen merkitys on ollut juuri uskomuksellinen: \"Kiven\nteosten sanaselityksissä on sanottu, että teonsana _liekiöitä_\nmerkitsee 'vilkkaasti liikkua, hyöriä, liehua' ja että _liekiö_\nmerkitsee 'vallatonta lasta'. Mutta monikaan ehkä ei ajattele, että\nsanoissa _liekiö_ ja _liekiöitsen_ piilee vanhanlainen uskomuksellisen\nolennon nimi.\"\n\nSetälän ajatus saa tukea ruotsin kielestä, jossa vastaavaa _gast_-sanaa\non käytetty paitsi kummituksesta myös tietyllä tavalla esiintyvästä\nihmisestä tai eläimestä. Saman uskomuksellisen olennon nimestä johtuu\nruotsin _gasta_ 'huutaa, meluta', joka tuo mieleen meikäläisen\nteonsanan _liekiöitä_, vaikka jälkimmäisen sanan merkitys ehkä jonkin\nverran eroaa edellisestä. Eri kysymys on tietenkin, minkä vuoksi\nsuomalaiset ovat antaneet puheena olevalle kummitukselle nimen\n_liekkiö_. Kun Juslenius mainitsee sen sanakirjassaan _liekki_-sanan\nalla, hän on ilmeisesti, kuten Setälä huomauttaa, katsonut, että\n_liekkiö_ johtuu _liekki_-sanasta. Samoin Lencqvist ymmärtää asian\nsanoessaan: \"Nimensä sillä on tulesta, sen nopeuden vuoksi, jolla se\nliikkuu.\" Samalla hän viittaa _liekki_-sanaan. Toisessa kohdin hän\npuhuu _virvatulesta_. Myös Lönnrot mainitsee _liekkiön_ merkitsevän mm.\n'virvatulta' (irrbloss) tai lyhtyukkoa (lyktgubbe). Hän tuntee lisäksi\nmuodon _liekkiöinen_ samoin kuin Arwidsson. Monikollisten\n_liekkiöisten_ ruotsinkielisenä vastineena on Lönnrotin sanakirjassa\n_lyktgubbar_ 'lyhtyukot'.\n\nKun _liekkiöön_ liittyvät uskomukset esiintyvät meidän päivinämme\npääasiallisesti vain yöllä liikkuvan linnun ja tämän huutojen\nyhteydessä, näyttää siltä kuin aikaisemmat nimen alkuperää valaisevat\nkäsitykset olisivat joutuneet unhoon. Tosin on olemassa eräitä\nmyöhäisiä tiedonantoja, joissa _liekkiö_ tavataan jonkinlaisena\ntuliolentona, mutta niihin on syytä suhtautua pidättyvästi.\nEsitettäköön kuitenkin seuraava Isostakyröstä saatu maininta, joka ei\nnäytä syntyneen asiasta tehdyn tiedustelun perusteella.\n\nOn uskottu, että ilmassa likellä maata lentelee pienempiä liekkitulia,\ntulikieloja, useita eri värejä. Niitä nähtiin sotain ja nälkävuotten\nedellä; siis ennemerkkejä ja varoituksia. Niitä sanottiin\n_liekkiötuliksi_ (Isokyrö. Esa Paavo-Kallio. SS).\n\nTässä mainittua _liekkiötulta_ muistuttaa ruotsalaisten _gasteld_ eli\n_gastabloss_. Käsitys, että vainajan henget voivat näyttäytyä\ntuikkivana tulena, on ollut yleinen Euroopan kansojen keskuudessa.\nSyrjäänitkin uskovat, että kuolleen sielu voi ilmaista itsensä joko\nasianomaisen hahmossa tai sinisenä liekkinä (_ortbi_). Myös meidän\nmaassamme kerrotaan mm. _keijukaisten_ ja _kakkiaisten_ loistavan\ntulenliekkeinä hautausmailla. 'Maahisten tulista' (vrt. ruotsin\n_vättaljus_) on aikaisemmin ollut puhe. Itä-Ruotsissa on samanlaisia\ntulia nähty metsäänkätkettyjen lastan kummittelupaikoilla. Upplannissa\nkerrotaan lisäksi, että surmattu pienokainen (_gast, myling_) voi\nkulkea tulipallona tietä pitkin. Tulena tai tulen kera sanotaan eräiden\nmuidenkin kummitusten liikkuvan. Sellainen on mm. saksalaisten\n_irrlicht_ sekä Ruotsissa tunnettu _lyktgubbe_ 'lyhtyukko', johon\nLönnrot vertaa meikäläistä _liekkiötä_. Miten tämän vertailun laita\nlieneekin, edellä mainitut tosiasiat antavat aiheen olettaa, että\nsuomalainen _liekkiö_ johtuu _liekki_-sanasta. Vain maassa tuikkivana\neikä ilmassa lentävänä on _liekkiöstä_ voitu sanoa, että se hallitsi\n\"ruohot, juuret ja puut ja senkaltaiset muut\".\n\nHuomattava on lisäksi, että _liekkiö-sana_ tavataan Agricolalla juuri\n'liekkiä' tarkoittaen mm. Jesajan kirjan 43. luvun 3. jakeessa:\n\nJa jos sine Tulehen keut / eipe sinun palaman pidhe / ia Lieckiön ei\npidhe sinuhun pistymän.\n\n_Äpärä_, johon Ganander vertaa _liekkiötä_, eroaa tästä siinä, että\n_äpärällä_ on selvästi ymmärretty yksinomaan äidin surmaamaa\npienokaista, jonka uskotaan huutavan tai rääkyvän kätköpaikassaan.\nTässä mielessä tätä nimitystä on käytetty laajoilla alueilla\nPohjois-Suomessa, Länsipohjassa ja Ruijassa. Simossa _äpärän_\nkuvitellaan rääkyvän, kunnes luut mätänevät. Toisin paikoin se on\nnäyttäytynyt riekon hahmossa. Tämän kummituksen mainitaan myös voivan\nlentää riepukäärön kaltaisena paikasta toiseen. Kun pimeänä syysyönä\nkuullaan metsästä ikään kuin lapsen itkua, on Iin pitäjässä sanottu:\n\"_äpärä_ huutaa\". Suomussalmella selitetään, että _äpärä_ lentelee\nräähkälintuna ja kirkuu rauhattomana, kunnes rikos on tullut ilmi ja\nlapsen surmaaja saanut rangaistuksensa. Itkiessään _äpärä_ saattaa näet\nmainita äitinsä tuntomerkit, vieläpä nimenkin, jos sitä siltä\ntiedustellaan. Sen vuoksi jotkut lappalaisäidit ovat leikanneet\nsurmaamaltaan pienokaiselta kielen, niin kuin eräät ruumislöydöt ovat\nosoittaneet. Hyvin yleinen on käsitys, että _äpärä_ lakkaa huutamasta,\njos ruumis siunataan tai siirretään kirkkomaahan. Vielä tärkeämpi\ntoimitus on ollut kasteluvun lukeminen ja nimen anto, sillä juuri\n\"kastetta se huutaa, kun sillä ei ole rauhaa\", sanotaan Nattavaarassa.\n\nPaulaharju kertoo Nattavaarassa uskotun, että _äpärä_ pyrkii nälkäisenä\nimemään äitinsä rintaa. \"Kyllä se muorinsa löytää, jos vain elämässä\non.\" Vastaava varhaiskantainen usko on muistiinpantu ruotsalaisten\nkeskuudessa ja muualla.\n\n_Apärä_-nimen ohella, joka osoittaa, että kysymyksessä oleva lapsi on\nsyntynyt aviottomana, on surmattujen pienokaisten ryhmään kuuluvista\nkummittelijoista käytetty muitakin erikoisnimityksiä. Sellainen on mm.\njo Gananderin mainitsema _heitto_, jolla on Ruotsissa Taalainmaalla\nvastine (_utkasting_). Kalajoella kerrotaan, miten pieni\npaljasjalkainen _heitto_ huutaa metsässä: \"Isä kenkää, äiti sukkaa,\nhako pistää jalkaan!\" Kummittelijan huutoon on siis sisällytetty\nsanojakin, jotka ovat tunnettuja sekä Suomen että Ruotsin puolella.\nAlun perin on tietenkin vain itse huuto sellaisenaan saanut osakseen\nhuomiota. Rääkymistä muistuttavan äänensä vuoksi _äpärää_ on\npaikoitellen, esim. Merijärvellä, sanottu _rääkyjäiseksi_. Saman\nkummituksen nimenä on _mäkärä_ eli _mäkäräinen_ Rovaniemen seuduilla.\nVanha kansa kertoo täällä, että sen on kuultu huutavan, itkevän,\nvalittavan tai määkyvän, vieläpä kulkevan vaeltajan matkassa\n\"valkoisena pallona\". Joskus sen sanotaan seuraavan matkamiestä \"kerän\nmuodossa\" pitkätkin matkat. Muuallakin, kuten Skandinaviassa, on\nsurmatun lapsen kummitteleva henki nähty \"valkoisena pyörivänä keränä\".\nFeilberg, joka tämän mainitsee, ei voi esittää mitään tukea\nolettamukselleen, että tuo kierivä kerä edustaisi jotakin eläinhahmoa.\n\nEpäilemättä edellä mainitut äänet ovat olleet yöllisten lintujen\naikaansaamia, joiden itkut ja huudot ovat tuoneet mieleen murhatun,\nmetsäänkätketyn lapsen. Yöpöllöt ovat varmaankin tässä suhteessa\nnäytelleet huomattavinta osaa, vaikka Rovaniemellä sanotaankin, että\ntaivaanvuohi (Gallinago) \"määkyy\" kuin _mäkärä_ eli _mäkäräinen_.\n\nJacob Fellman huomauttaa, että _äpärää_, jonka nimen lappalaisetkin\ntuntevat, vastaa Vaasan läänissä _ihtiriekko_, jonka huutoa on kuultu\nmm. monin paikoin Lappajärvellä. Myöhemmin Etelä-Pohjanmaalta saaduissa\ntiedonannoissa _ihtiriekko_, jonka nimi on joskus vääntynyt\nsellaiseenkin muotoon kuin _ihkiriekko_, muistuttaa todella siihen\nliittyvien kuvitelmien puolesta suuresti äpärän kaltaista olentoa.\n\n_Ihtiriekko_ kulkee niiden ihmisten perässä, jotka sattuvat sen\nhautauspaikan ohi kulkemaan. Se toivoo pääsevänsä siunattuun maahan tai\nsaadakseen edes siunauksen. Kun sen toive on toteutunut, on sen ääni\nlakannut kuulumasta (Lappajärvi. A. Purola. SS).\n\nUseana iltana peräkkäin oli _ihtiriekon_ kuultu parkuvan läheisellä\nsuolla. Viimein lähdettiin joukolla ottamaan selvää, missä _ihtiriekko_\nhuutaa. Kun tultiin suon reunalle, ääni alkoi kuulua maan sisästä. Nyt\nryhdyttiin pitkillä teijuilla haraamaan kuoppaa. Sieltä saatiin ylös\nvalkoinen vaatemytty, ja kun se avattiin, oli sen sisässä lapsen ruumis\n(Evijärvi. J. Loukola. SS).\n\nEnnen muinoin oli Kauhavan tyttöjä isompi joukko ollut menossa jonnekin\nnurkkatanssiin. Siellä tien vieressä oli alkanut _ihtiriekko_ parkua,\nseuraten tien vartta tyttöjen mukana. Viimein oli yksi tytöistä\nhätääntyneenä karjaissut: \"Mitä sinä parut?\" Silloin kuului ääni\nmetsästä: \"Tuo tyttö, jolla on vehriäinen silkki letissä, on minun\näitini, joka tappoi minut.\" Yhdellä tytöistä oli tosiaan ollut vihreä\nsilkki letissä. Tällöin saatiin tietää, että tuo tyttö oli synnyttänyt\nlapsen ja murhannut sen (Kauhava. J. Loukola. SS).\n\n_Ihtiriekko_ on salaa synnytetyn ja surmatun äpärälapsen henki, joka\nilkeällä rääynnällä ja parkumisella kummitteli sen paikan\nläheisyydessä, johonka julma äiti oli hänen ruumiinsa kätkenyt siksi\nkunnes pappi siunasi paikan tai äidin rikos paljastui (Perho. T.\nLaajala. SS).\n\nYleensä _ihtiriekko_ niin kuin monet muut kummitukset mainitaan siis\nhuutavana olentona. \"Huutaa kuin ihtiriakkoo\", sanotaan Kortesjärvellä\nriekkuvasta lapsestakin. _Liekkiön_ lailla _ihtiriekko_ voi merkitä\nmyös pahankurista ihmistä, vieläpä hevostakin. \"Kyllä sinä olet kans\nyks _ihtirieklto_\", lausuttiin riehakkaalle lapselle Vimpelissä.\nLappajärvellä _ihtiriekon_ ääni ennustaa onnettomuutta.\n\nVaikka toisin paikoin onkin selitetty, ettei _ihtiriekkoa_ voi nähdä,\njohtavat kansan keskuudessa vallinneet käsitykset kuitenkin selvästi\njohonkin metsän kätkössä huutavaan lintuun. Kun kummituksen nimessä\nesiintyvä _ihti_ on ilmeisesti sama kuin kirjakielen _itse_, joka alun\nperin on merkinnyt 'varjoa, hahmoa ja hahmosielua' ja _riekko_ taas on\ntunnettu linnun nimenä, on todennäköistä, että _ihtiriekolla_ on\naikoinaan ymmärretty ns. 'sielulintua'. Sellaisena se on voinut merkitä\nmuutakin kuin metsään kätketyn pienokaisen henkeä.\n\nVerratessamme meillä ja Skandinaviassa säilyneitä, aviottomien äitien\nsalaa surmaamiin lapsiin liittyviä uskomuksia keskenään, on niistä\nvaikea löytää mitään silmäänpistävää eroavaisuutta. Huomion\nkohdistuminen kastamatta jääneisiin ja siunaamatta haudattuihin on\nkummallakin taholla tietenkin vasta kristillisen ajan perua.\nKristillisen katsantokannan vaikutus on voinut osaltaan olla syynä myös\naviottoman äidin toivottomaan tekoon, mutta silti ei ole aihetta\npäättää, että äskensyntyneiden pienokaisten surmaaminen olisi vasta\nkristillisen ajan ilmiö. Epäilemättä tämä tapa palautuu sekä meillä\nettä Skandinaviassa jo pakanuuden aikaan. Ovathan ostjakitkin\nerinäisissä tapauksissa menetelleet samoin, ja heidän mytologiassaan\ntavataan myös sellaisia erikoisnimisiä kummittelijoita, jommoisiksi\nvain äitien hengiltäottamien pienokaisten kuvitellaan muuttuvan.\n\nHuudostaan kuuluisiin kummituksiin on lisäksi luettava _rajahaltija_\ntai _rajahuutaja_, joka on tunnettu pääasiallisesti vain\nLounais-Suomessa ja jolla on muitakin nimityksiä: _rajalainen,\nrajamies, rajaäijä, rajapeukko, rajapiru_. Melko yleisiä ovat sanonnat:\n\"huutaa kuin rajalainen\" (Sääksmäki), \"huutaa kuin rajamies\"\n(Kankaanpää) tai \"huutaa ko rajapiru\" (Marttila). \"Rajahaltia siellä\nhuutaa\", sanotaan jo Kiven \"Seitsemässä veljeksessä\". Monin paikoin on\nvallinnut käsitys, että \"kun rajaäijä huutaa, ei metsä (kaiku) vastaa\".\n\nOn arveltu, että meikäläinen _rajahuutaja_ olisi ollut samanlainen\nrajan suojelushaltija kuin roomalaisten Terminus, jonka nimi merkitsee\nalun perin rajapyykkiä. Savossa voidaankin viitata vanhaan lähteeseen,\njossa rajakivestä puhutaan suorastaan uhrien yhteydessä. Erästä\nrajariitaa Leppävirran käräjillä 1644 ratkaistaessa mainitaan näet\nrajapyykkinä muudan maakivi, ns. Valkeakivi, jolle entisaikaan sanotaan\nasetetun ruokauhreja (matoffer). Lisäksi kerrotaan, että tälle kivelle\npantu \"leipä ja suola\" säilyi siinä usein kolmekin vuotta leivän\nhomehtumatta, suolan sulamatta tai kenenkään niihin koskematta. Tätä\nrajakiven ääressä palvottua haltijaa voitaneen siis verrata\nroomalaisten Terminukseen. Toisenlaatuinen olento on kuitenkin se\n_rajapiru_, jonka uskotaan ilmaisevan itsensä vain sellaisessa\npaikassa, missä rajaa on vääryydellä muutettu. Vanha kansa on\nselittänyt, että rajan väärään kohtaan siirtäjällä tai asian väärin\ntodistajalla on tunnollaan niin raskas rikos, ettei hän kuolemansakaan\njälkeen saa rauhaa, vaan jää tapahtumapaikalle kummittelemaan. Sama\nalkuperä on ollut ruotsalaisten vastaavalla olennolla niin kuin\nnimitykset \"lantmätare\", \"råmärksflyttare\", \"skälvrängare\" (vrt. tansk.\nskelflytter) selvästi osoittavat. 'Maanmittariksi' (Landmesser) tai\n'rajanrikkojaksi' (Grenzfrevler) sitä on sanottu Saksassakin.\n\nRajakiven tai -merkin vääryydellä muuttaminen on monissa maissa\ntuottanut suorastaan kuolemanrangaistuksen. Näin oli säädetty jo\neräissä Ruotsin maakuntalaeissa, ja samaa tapaa on noudatettu meidänkin\nmaassamme. Niinpä erään Kuusjoella 1565 annetun tuomion mukaisesti\nrajanrikkoja oli mestattava ja hänen katkaistu päänsä pantava\nkysymyksessä olleelle rajakivelle. Ei siis kumma, että erinäisten\nrajapyykkien ääressä on nähty kummituksia. Someron käräjäin\npöytäkirjassa 1692 mainitaan Marttilasta kotoisin olleen lautamiehen\nkatsoneen, että kun Patakosken kyläläisten väittämällä rajapaikalla\n(rååställe) \"kummittelee kovasti\", se oli osoituksena siitä, että\nriidanalainen raja oli siinä lähellä.\n\nMäntsälässä kerrotaan _rajapirun_ ajavan harmaalla hevosella\nedestakaisin tarkastamassa Mallusjoen rajaa. Samanlainen kuvaus liittyy\nMyrskylän ruotsalaisten keskuudessa rajan siirtäjään, joka oli pannut\njalkineihinsa multaa omistamaltaan maalta ja toisen alueella\nvilpillisesti vannonut, että maa hänen jalkainsa alla oli hänen\nomaansa. Sovittaakseen rikoksensa hänen piti kuolemansa jälkeen\nalituisesti ratsastaa pitkin rajaa ja osoittaa kädellään sen oikea\nsuunta.\n\nItse kummittelijan näkeminen on kuitenkin harvinaista, sen huuto on sen\nsijaan usein kuultu pimeän aikana. Todennäköisesti tässäkin tapauksessa\njonkin yöpöllön ääni on kiihottanut vanhan kansan mielikuvitusta.\nRajahaltijan huutoon mainitaan sisältyvän myös sanoja, jotka alun perin\nnäyttävät olleen lyhyitä, itse linnun äännähdysten tapaisia. Sellaisia\nedustaa somerniemeläisessä tarinassa mainittu \"tetta roo\" ja Askolassa\nkuultu \"roo rät\", joissa huudoissa jäljitellään maamme ruotsalaisten\nsanontoja ja joilla on esikuvansa Ruotsissa. Joskus vieraskielinen\nhuuto on maassamme muutettu suomenkieliseen asuun: \"raja oikoseen!\"\n\nLounais-Suomen samoin kuin Ruotsin paikallistarinoissa on rajahaltijan\nsuuhun pantu useampiakin sanoja. Niinpä Loimaalla mainitaan, että kun\nMuson niittyjen rajaa oli vääryydellä muutettu ja väärällä valalla\nvahvistettu, kuultiin rajarikoksen tapahtumapaikalta öisin huuto:\n\"Muson oja, täsä on raja, päälle kannettu, väärin vannottu!\"\nNaapuripitäjässä Alastarolla kerrotaan, että sille, joka oli siirtänyt\nrajan, oli annettu härkä palkkioksi. Sen vuoksi sanat esiintyvät siellä\nseuraavassa muodossa: \"Täsä on raja, Muson oja, härk' on annettu ja\nväärin vannottu!\"\n\nSomerniemellä rauhaton rajahaltija ilmaisee oikean rajan huutaen:\n\"Pitkin Kilpivettä Lahnalammiin käy oikee raja!\" Valkealassa sen huuto\nkuuluu: \"Täst' raja käyp', täst' raja käyp': Paaskallio, Hakorovio,\nSarim pöö!\" Ikaalisissa taas väärän valan tekijä valittaa: \"Oih, oikein\ntiesin, väärin vannoin! Oih, tästä raja menee!\" Paikoitellen on\nuskottu, että rajahuutaja saa rauhan niin pian kun raja on siirretty\noikeaan paikkaan.\n\nEtelä-Ruotsissa puheena oleva kummitus (skälgast) kulkee öisin rajaa\npitkin tulisoihtua kantaen tai lyhty kädessä. Siitä sen nimitys\n_lyktgubbe_ 'lyhtyukko'. Valoilmiön yhteydessä tämä olento mainitaan\nmyös Keski-Euroopassa, mutta Suomessa ei tiettävästi puhuta\nrajahaltijan mukana liikkuvasta tulesta. Jotakin siihen viittaavaa\nvoidaan ehkä nähdä seuraavassa Askolasta saadussa muistiinpanossa:\n\"Sitten se (rajahaltija) meni hevosen selässä pitkin rajaa niin että\nkaviot löivät kypeniä.\" Samoin kerrotaan Ruotsissa Itä-Göötanmaalla.\n\nRuotsissa tunnetaan toinenkin valoilmiön yhteydessä esiintyvä huutava\nkummitus, jonka uskotaan vartioivan maahan kätkettyjä aarteita. Se on\n_skratt_, jonka nimen Agricola mainitsee hämäläisten jumalain\nluettelossa sanoessaan:\n\n    Cratti/ murhen piti Tauarast.\n\nMitä Agricola tällä tarkoittaa, on epäselvää, mutta Bång (1675)\npuolestaan selittää sitä sanoessaan, että \"kätketyn aarteen päältä\nkuului kratin huuto\". Bångin tulkintaa muistuttaa rovasti Nils Idmanin\nmaininta (1774), että Kratti säilyttää aarteita ja hallitsee maahan\nkaivettuja rikkauksia. Samantapaisen käsityksen Ganander esittää\nMythologiassaan (1789): \"Kratti makasi maahan kätkettyjen aarteiden ja\nrahakirstujen päällä. Hänestä uskottiin, ettei hän antanut ilmi\naarteitaan ilman uhreja ja erinäisiä taikoja. Näytti usein rahakirstua\nmaan- tai vedenpinnalla, mutta laski sen jälleen alas, kun ei ollut\nsuopea.\" Agricolan tiedonannon johdosta Lencqvist (1782) huomauttaa,\nettä aarteita vartioiva Kratti on todennäköisesti lainattu\nruotsalaisilta ja että \"esivanhempiemme kotoperäisen perinteen mukaan\nsaattaisi pikemmin uskoa maahan kaivettujen ja kätkettyjen tavarain\nkuuluneen _Aarni_-nimiselle olennolle, koskapa tämäntapaisia maahan\nkaivettuja aarteita sanotaan Aarnin eli Aarnen haudaksi\".\n\nLencqvist mainitsee Kratin Agricolaa seuraten, ja tuskin Gananderinkaan\nkuvaus on kansan suusta. Myöhempänä aikana ei enää tiedusteluista\nhuolimatta ole tutkimuksen hyväksi kertynyt sellaista aineistoa, josta\nvoisi päättää, että _kratti_ on esiintynyt meillä aarteen vartijana.\nSitä vastoin sillä on säilynyt muita merkityksiä. Niinpä Muoniossa\n_kratti_-sanaa on käytetty pahanilkisestä lapsesta (vrt. liekkiö).\nKeski-Uudellamaalla _kratilla_ on ymmärretty kummitusta, jonka hyrisevä\n(luultavasti kehrääjän) ääni kuuluu pimeinä öinä. Hämeessä _kratti,\ntratti eli ratti_ tunnetaan paikoitellen painajaisena, joka \"ajaa yöllä\nhevosia\". Kerrotaanpa eräässä Turun konsistorin pöytäkirjassa 1657\nMaskusta kotoisin olleen naisen väittäneen, että kratti (skratten) eli\ntonttu (tomtabesen) oli tehnyt hänelle lapsen. Aikaisempia lähteitä\nseuraten Renvall sanoo sanakirjassaan (1826), että _Kratti_ on sama\nkuin aarteiden haltija _Aarni_, jota jo Lencqvist (1782) piti\nvierasperäisen Kratin kotoperäisenä vastineena. Mainitessaan\nMythologiassaan (1789) _Aarni_-nimisen olennon Ganander sanoo, että sen\nkuvitellaan makaavan kätkettyjen aarteiden päällä. Samalla hän kertoo\nkansan uskovan, että \"Aarnin nähdään sekä aurinkoisina päivinä että yön\naikana tulen ääressä kuivattavan ja hankaavan metsissä ja mäillä\nhomehtuneita aarteitaan\". Hänen kuvauksestaan käy kuitenkin ilmi, ettei\naarteen päällä makaavan olennon nimi ole ollut _Aarni_, vaan _aarnion\nhaltia_ eli _aarnihaudan isäntä_. Sanakirjassaan hän puhuu\n_aarnihaudan_ lisäksi _aarnehaudasta, aarneen haudasta ja\naarniohaudasta_. Sama merkitys on Schroderuksen sanastossa (1637)\n_ardohaudalla_, jonka Agricolakin tuntee.\n\nTaas on Taiuaan waldakunda _Ardohauhdan_ wertainen, ioca on Pellos\nkätketty. (Matt. 13:44).\n\nVielä meidän päiviemme puhekielessä tavataan yleisimmän\n_aarnihauta_-sanan ohella sellaiset muodot kuin _aarnehauta,\naarneenhauta, aarneshauta, aarnishauta, aarniohauta sekä aarrehauta_\n(vrt. Jusleniuksen _aarrenhauta_). Setälä katsoo, että nykykielen\n_aarre_ on _aarne_-sanan \"toinen muoto\" ja että kumpikin on merkinnyt\npaitsi 'kätkettyä tavaraa' myös 'aarteen haltiaa'. Toisessa kohdin hän\nsanoo: \"Tässä on siis ilmeisesti melkoisen vanha sana, joka on suomessa\nmerkinnyt 'rikkauden jumalaa', 'kätketyn aarteen haltiaa' ja itse\n'kätkettyä aarretta', ja joka _aarre_ sanana on jäänyt yleisempään\nkielenkäyttöömme.\"\n\nTuskin tämä sanue kuitenkaan, jonka johto on selittämättä, on merkinnyt\n\"rikkauden jumalaa\". Todennäköisesti sillä on ymmärretty vain aarretta,\njoka on kätketty maahan ja jonka piilopaikalla palavan tulen nimenä on\nollut _aarnivalkea, aarnevalkea, aarniovalkea eli aarrevalkea_.\nItä-Suomessa ja Inkerissä aarre-sanaa vastaa venäjästä lainattu\n_kazna_, joka on alkuaan arabialainen sana ja joka tataarin kielen\nvälityksellä on tullut venäjän kieleen. Samaa sanaa käyttävät mm.\ntsheremissit. Hekin puhuvat sinisestä aarnitulesta (_kazna-tul_), jonka\nsanotaan palavan helluntain ja juhannuksen välisinä öinä. Aarteen\nhaltijan (_kazna-päri_) sanotaan tällöin keittävän rahaa\nkuparikattilassa. Ken silloin ymmärtää mennä sitä kohti, voi saada\naarteen omakseen.\n\nMeilläkin on yleisimmin uskottu, että aarnitulet palavat kesäisinä\nöinä, varsinkin juhannuksen vastaisena yönä. Muutamin paikoin mainitaan\ntällaisina merkkihetkinä kuitenkin myös joulu-, uudenvuoden- tai\npääsiäisyö huolimatta siitä, että maa Pohjolassa on noihin aikoihin\nlumen peitossa. Liekin, jonka väri on milloin sininen, milloin vihreä,\nmilloin vihreänsininen, sanotaan palavan vain hetkisen haltijan\n\"polttaessa\", \"puhdistaessa\" tai \"kirkastaessa\" maasta esille\nottamaansa aarretta siihen kertyneestä homeesta. Jo Reinhold von Becker\nkertoo Gananderin Mythologiaan tekemissään lisäyksissä, että tulen\nnäkijän on tällöin aarteen saadakseen kiireesti juostava palopaikalle\nja heitettävä siihen tulusrauta. Jos hän ennättää sen tehdä, ennen kuin\nhaltija on sammuttanut tulen, jolloin aarre samalla vajoaa maan alle,\nhän pääsee kalleuksiin käsiksi.\n\nNäin kerrotaan myöhemminkin muistiinpannuissa aarretarinoissa. Aarteen\netsijän on kuitenkin voitettava tietyt vaikeudet, eikä aarrevalkean\nnäkeminenkään onnistu kenelle hyvänsä. Sitä on katseltava tietyllä\ntavalla, esim. renkaan läpi, ja tietystä paikasta, esim. ympärikynnetyn\nkiven päältä tai kolmesti muutetun rakennuksen katolta. Varmempaa on,\njos _unikakkiainen, unikakkias, unikakki, unihuppiainen, unihuppias eli\nunihuppio_, muudan nukkuvalle unessa ilmestyvä olento, ilmoittaa\naarnihaudan paikan.\n\nPaikan tietäminen ei silti vielä ole takeena siitä, että aarre olisi\nsen tavoittelijalle alttiina. Se kuuluu maanalaiseen maailmaan ja\nsiihen on suhtauduttava yleensä yhtä varovasti kuin maanalaisten\nolentojen karjoihin tai muuhun omaisuuteen. Sitäkin on lähestyttävä\nsanaa sanomatta, katse siihen kiinteästi kohdistettuna. Myös teräs- tai\nrautaesine on sen valtaamisessa näytellyt samanlaista osaa kuin\nhenkimaailmaan kohdistuvissa taioissa. Onpa vaatekappaleidenkin\nvaihtamisesta eräitä esimerkkejä olemassa. Niinpä Vakka-Suomessa\nkerrotaan erään tytön, joka sattui pellolla näkemään _änhaoda\nvalkkian_, vaihtaneen kiireesti \"sukat jaloissaan\" ja saaneen aarteen.\n\nAarretarinoissa, jotka ovat kansainvälisiä, tulee aarteen etsijän\ntielle tavallisesti voittamattomia vaikeuksia. Mm. kerrotaan, miten\naarteen tavoittelijan on ensiksi löydettävä juhannusyönä hetkisen\nkukkiva _sanajalka_ ja vasta sitten mentävä sen kera aarnivalkean luo.\nVirossa tämän itiökasvin (_sõnajalg_) kerrotaan kukkivan itse\naarnihaudan päällä. Useiden Euroopan kansojen uskomuksissa on sanajalan\nolemattomalla kukalla ollut vielä monipuolisempi taikavoima. Maassamme\non lisäksi tarinoitu, miten saareen kätketyn aarteen voi saada\nainoastaan ajamalla sinne \"yksiöisellä varsalla yksiöistä jäätä\nmyöten\". Joskus on aarteen esillekaivamisen edellytyksenä -- muita\nmerkillisyyksiä mainitsematta -- ollut kätköpaikan kukolla kyntäminen\nja kanalla karhiminen.\n\nAarteen etsijältä on vielä vaadittu paljon uljuutta ja rohkeutta,\nmilloin aarnihaudassa tai sen ääressä on esiintynyt jokin peloittava,\neläimenkaltainen kummitus. Niinpä Pyhärannan Kaunissaaren aarrekätkön\nvartijana mainitaan \"musta katti\". Tarvasjoella, jossa Ryänummen takana\non nähty aarnivalkean palavan, näyttäytyy paikalla \"suuri kiukkuinen\nkoira\". Laitilan Seppälän kylän aarnihaudan haltijana esiintyy \"musta\nhevonen\". Tammelassa kerrotaan \"haltiakäärmeen\", Halikossa taas\n\"ruunupääkäärmeen\" kaitsevan tietyn aarrepaikan kalleuksia. Liedossa\ntarinoidaan \"lohikäärmeestä\", jonka uskotaan vartioivan Nautelan\nkoskessa olevaa aarrearkkua. Yleisin aarre-eläin näyttää maassamme\nkuitenkin olleen härkä. Angelniemellä on aarnihaudasta juhannusyönä\nnoussut \"verinen härkä\" ja Tyrväässä on aarteen haltijalla ollut\n\"nyljetyn härän näkö\". Kurikassa puhutaan häränpään muotoisesta\nkuparikattilasta. Pyhärannan Halisjärven aarrepaikassa, jossa pitäisi\nolla rahaa isossa kattilassa, uhkaa etsijää \"musta härkä\", johon\nliittyy käsitys, että se, joka rohkeasti tarttuu härän sarviin, pääsee\naarteen omistajaksi. Näin on meneteltävä verisenkin härän\nnäyttäytyessä, jolloin aarteen etsijä, kun aamu valkenee, huomaa\npitävänsä kiinni raha-arkusta. Halikossa kerrotaan, miten aarrehärkä\nnousee maasta päässään kultaiset sarvet ja sarvissa kuparinen ämpäri\ntäynnä kultarahoja. Härkä, jota aarteen etsijä pitää sarvista kiinni,\nosoittautuu olevan raha-arkku tai kuparikattila Pohjanmaallakin. Täysin\nvastaava kuvitelma on muistiinpantu Ruotsissa ja myös maamme\nruotsinkielisten keskuudessa.\n\nTodennäköisesti sillä haltijalla, joka tiettyinä öinä \"tulittaa\"\naarteitaan, on alun perin ymmärretty niiden omistajaa, joka niiden\nkätköpaikalla kummittelee sinisenä liekkinä. Tällaisena aarteenhaltija\nkuuluu vainajauskon piiriin, johon viittaavia esimerkkejä on säilynyt\nmm. Ruotsissa. Meilläkin mainitaan toisin paikoin _männinkäiset_,\ntoisin paikoin _maahiset_ maahan kätkettyjen aarteiden vartijoina.\nVaikeampi on päättää, mitä nuo aarteen ääressä esiintyvät eläimet\nedustavat. Jotkut ovat nähneet niissä itse aarteen haltijan\nhahmoutumia, jotkut muistoja uhriteuraista, jotka joko elävinä tai\nsurmattuina ovat joutuneet seuraamaan aarretta maanalaiseen maailmaan.\nToiset taas ovat vainunneet niissä keskiajalla vallinneen paholaisuskon\npiirteitä. Miten monenlaisia eri aikoihin ja eri aiheisiin palautuvia\nkuvitelmia niihin sisältyneekin, on ilmeistä, että ne meidän maassamme\novat kansainvälisten vaellustarinain tuotteita. Kiintoisimpia niistä on\nkäsitys, että aarre esiintyy yöllä härän hahmossa, mutta aamun\nsarastaessa muuttuu aarteeksi. Paitsi härkään tämä kuvitelma on\nliittynyt myös jäärään, vieläpä käärmeeseen. Merimaskussa, missä\naarnitulen on nähty palavan Kaksoisten kylän maalla, kerrotaan, että\nkun tulta lähestyy, huomaa siinä käärmeen, johon on kädellä tartuttava\nja odotettava, kunnes käärme muuttuu aarnipadan sangaksi.\n\nKansainvälisiä ovat myös kertomukset ehdoista, joita aarteen kätkijät\novat sen saamiselle asettaneet. Sellaiselle, joka ei näitä ehtoja tunne\ntai joka ei voi niitä täyttää, aarre ei antaudu. Ehtona mainitaan\nuseimmiten jokin tarkoin määrätty uhri. Perniössä piti teurastaa\nlumivalkea kukko ja vuodattaa veri aarteen kätköpaikalle. Aina ei\neläinuhri kuitenkaan riittänyt, vaatimuksena saattoi olla mm.\n\"äskensyntynyt valkotukkainen poikalapsi\". Joskus ehto oli vielä\nvaikeammin täytettävissä, etenkin jos aarre oli piilotettu maan poveen\nsanoen: \"Ei sinun pirä nouseman ennenko yhreksän veljeksen veri päälles\nvuotaa!\" Paitsi rahaa ja muita metalliesineitä saattoi aarteenhaltijan\nhallussa olla kalliita kankaitakin. Sellainen aarrepaikka on Laitilassa\nollut Untamalan Paattimäki. Lasten kerrotaan ennen vanhaan, kun he\nkävivät siellä leikkimässä, toisinaan nähneen, miten mainitulle mäelle\noli levitetty koreita silkkejä sekä kulta- ja hopeakoristeita. Jotkut\ntoivat niitä kotiinkin, mutta yöllä tavarat menivät itsestään takaisin\naarrepaikkaan. Mahdollisesti tällaiset tarinat, joita on muistiinpantu\nmuuallakin Lounais-Suomessa, liittyvät alun perin vanhoihin\nkalmistoihin, joiden asukkaiden on kuviteltu kuivattavan päivän\npaisteessa maanalaisessa kosteudessa hiljalleen häviäviä aarteitaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nErikoislaatuinen kummittelija, jonka alkuperä on hämärän peitossa, on\nkaikkialla maassamme tunnettu _jumi_. Juslenius mainitsee sen\nruotsalaisena vastineena _wäggsmed_ 'seinäseppä', jolla on ymmärretty\nasuntojen seinähirsissä hiipivää nakuttajaa. Meidän aikanamme tiedetään\neräiden kovakuoriaisten (Anobium pertinax) kutsuvan näin toisiaan\nluokseen, mutta ennen vanhaan, jolloin tämä ilmiö ja sen syy oli\ntuntematon, se kuului samoin kuin yleensä kaikki salaperäinen\nuskomusten maailmaan.\n\nKun kysymyksessä oleva ääni muistuttaa nopeata lyöntiä, selittyvät\nsiitä sen aiheuttajan nimitykset: _seppä, seinäseppä, seinärautio,\nseinärautia, seinärautiainen_ tai vain _rautiainen_, joita vastaa\nruotsin _väggsmed_. Paikoitellen puhutaan myös _sirppisepästä_ tai\n_elosepästä_ sen vuoksi, että mainittu seppä \"alkaa nakuttaa niihin\naikoihin kuin ruis tuleentuu\". Samasta syystä sitä on sanottu\n_sirpinnakuttajaksi tai -klappaajaksi_.\n\nSanottiin, että _sirpinnakuttaja_ esiintyy seinässä elonajan\nlähestyessä. Se ennustaa, että elonaika on kohta ja 'klappa' (= hioo\nlyöden kovasimella sirpin terää). Ei tiedetä, että se on hyönteinen\n(Halikko. Tyyne Helve. SS).\n\nElonajan lähestymiseen viittaavat lisäksi nimet _elonvalmistaja_ ja\n_elonterittäjä_. Pielisjärvellä tämän äänen uskotaan samalla ennustavan\nhyvää viljavuotta. Yleisemmin sitä on kuitenkin meillä ja muualla\npidetty kuoleman enteenä, etenkin jos nakutus kuuluu oviseinän\npuolelta. Taskukellon tikitystä muistuttaessaan sitä on tällöin --\ntietenkin vasta melko myöhään -- sanottu _kuolemankelloksi_.\n\nJusleniuksen mainitseman ja maassamme melko yleisen _jumin_\nrinnakkaismuotoja ovat _jymi, jummi, jumminkainen ja jumitta_. \"Hakkaa\nkuin jumin koi\", sanotaan Ikaalisissa. Hakkaavaan tai vasaroivaan\nseppään (vrt. ruots. _vättasmed_) viittaa vielä Vakka-Suomessa käytetty\nnimitys 'jumin vasara' (_jymi vasar_), jonka äänen siirtyminen ovea\nkohti ennustaa kuolemaa. Paikoitellen on maassamme sanottu muutakin\nlopun ennettä _kuolemanjumiksi_. Niinpä Hollolassa saattoi jokin jymäys\ntai paukaus olla _kuolemanjumi_. Kangasniemellä taas nähtiin\n_kuolemanjumi_, kun kahdesta tikusta sattui muodostumaan risti. _Jumia_\non lisäksi käyty juhlaöinä kuuntelemassa kolmesti muutetun rakennuksen\nkatolta.\n\nKeski-Suomessa _jumi_ esiintyy myös pelätyn paikan nimessä _juminkolu_.\nKuorevedellä on sennimisestä synkästä rantametsästä kuultu lapsen\nvalitusta: \"Tääll' on luuni myttysessä pienessä pyttysessä!\"\nKonginkankaalla on samannimisestä korven kätköstä, josta öisin kuultiin\nitkua, löydetty lapsen ruumis. Paikkakunnalla kerrotaan, että itku\nlakkasi, kun ruumis siirrettiin kirkkomaahan.\n\n_Jumilla_, on lisäksi ymmärretty olentoa, joka ampuu näkymättömän\nnuolensa sekä eläviin olioihin että esineihin. Etenkin eläinten on\nuskottu olevan sen nuolille alttiina. Kiihtelysvaarassa kerrotaan\n_jumin_ ampuvan hevosta sianharjaksella. Siitä johtuu, ettei sen\nnahassa voi nähdä reikää, vaikka jumin ampuma nuoli on mennyt syvälle\neläimen sisuksiin. Lönnrotin sanakirjassa mainitaan \"jumin ampuma\"\näkkiä syntyneen paiseen tai puun kasvannaisen nimityksenä. Inarissa\ntaas, jossa _jumin_ asemesta käytetään _jummi_-muotoa, sanotaan\näkillistä taudinpuuskaa tai koivunpahkaan ilmestynyttä mustareunaista\nkoloa \"jummin ampumaksi\". Keuruulla \"jumin ampuma\" on mäntyyn tai\nkuuseen muodostunut \"rakkula, joka vähitellen täyttyy pihkalla\".\nTodennäköisesti ihmisiin tai eläimiin ilmestyneet paiseet ovat\nmyöhemmin tuoneet myös puiden kasvannaiset puheena olevan uskon\npiiriin. Tauti-ilmiönä _jumin ampuma_ vastaa _maahiaisen ampumaa_ (vrt.\nruots. _älvaskott_, norj. _alvskot_). Erityisesti juuri _jumille_\nominaista on se, että se voi odottamatta sinkauttaa nuolensa myös\nsellaisiin esineihin kuin rahtimiehen valjaisiin. \"Jumi ampui\",\nsanottiin Luvajärvellä, kun reen aisa sileällä tiellä napsahti poikki\ntai kun jännitetty luokka katkesi hevosen paikallaan seistessä. Vienan\nKarjalassa tunnetun tarunomaisen käsityksen mukaan _jumi_ on paholaisen\nsokea veli, joka ampuu umpimähkään milloin mihinkin. Uskotaan, että\n\"jos jumi olisi näkevä, niin se ampuisi kaikki\".\n\nSe vasara, jolla jumin on kuviteltu takovan seinähirttä, ei voi olla\nsama kuin _jumin kurikka_, joka mainitaan erinäisissä vanhan kansan\npuheenparsissa, vieläpä hyvin laajalti maassamme. Niinpä Lavialla on\nlaiskasta ihmisestä sanottu: \"Istuu siinä ko jumin kurikka.\" \"Jumin\nkurikkaan\" on myös Hämeenkyrössä verrattu henkilöä, \"joka ei lähde\npaikoiltaan\". Samoin Ilomantsissa ja rajan takana on sekä hidasta\nihmistä että laiskaa hevosta sätitty \"jumin kurikaksi\". Liperissä on\ntottelemattomia lapsia peloiteltu sanoen: \"Jumi lyö kurikallaan\".\nInarissa on \"_jummin_ kurikalla\" ymmärretty 'suurta, rosoista\nhonkajuurakkoa'. Eräässä runossa, johon Setälä viittaa, on härän päätä\nniin ikään verrattu \"jumin kurikkaan\":\n\n    Pää kuin jumin kurikka,\n    häntä kuin Hämehen miekka.\n\nSama vertaus on Puolangalla kohdistettu isopäiseen ihmiseen: \"Pää on\nsuuri kuin jumin kurikka.\"\n\nYhtä hämäräperäinen kuin _jumin kurikka_ on _jumin keko_, jota sitäkin\non käytetty liikkumattoman ihmisen vertauskuvana: \"Seisoo ku jumin\nkeko\" tai \"Istuu paikallaan kuin jumin keko.\" Kumpi tämäntapaisessa\npuheenparressa, kurikkako vaiko keko, on alkuperäisempi, on vaikea\ntietää; eräissä sanonnoissa saattaa pelkkä _jumi_ tai _jumitta_\ntarkoittaa jotakin paikallaan pysyvää: \"Seisoo yhdessä paikassa\nniinkuin jumi\" tai \"Niinhän sinä seisot siinä kuin jumitta!\" _Jumin\nkeko_ mainitaan lisäksi ihmisen silmiä ja päätä merkitsevässä kautta\nmaan tunnetussa arvoituksessa:\n\n    Kaksi kultaista käkeä\n    kuun kierti, päivän kierti,\n    vaan ei kierrä jumin kekoa.\n\nPuhutaanpa _jumin häistäkin_. Kirkkoherra J. Vegelius kertoo näet jo\n1758 Pohjois-Pohjanmaalta, Muhokselta, että joinakin syyspyhinä\n\"nuoriso ja palkollisväki parhaimpiin vaatteisiinsa pukeutuneina pani\ntoimeen sopimattomia leikkejä, tansseja, kortinpeluuta ja kestitystä\nsekä harjoitti kaikin puolin säädytöntä ja kiihoittavaa elämää\nikäänkuin viettäen häitä, joita nimitettiin _jumin häiksi_, ja\nväittivät itsellään olevan ikivanhan oikeuden tuollaisiin\nvallattomuuksiin.\"\n\nNäillä menoilla on ollut vastine Ruotsissa, ainakin Upplannissa, jossa\nnuorisoon lukeutuvilla miehillä ja naisilla on syksyllä vapaaviikon\naikana ollut oikeus viettää samantapaista juhlaa tansseineen,\nleikkeineen ja kestityksineen. Vanhan tavan mukaisesti oli kunkin\ntalonpojan vuosittain vuoron perään luovutettava heille sitä varten\ntupa. Kun tanssiaisia (hopläggningsdanser) tavallisesti jatkui kolmekin\npäivää, nukuttiin yöt oljilla, mutta kumppaniaan eivät pojat ja tytöt\nsaaneet vapaasti valita, vaan järjestysmiehet määräsivät, keiden oli\nnukuttava yhdessä. Mihin nämä menot Ruotsissa perustuvat, on epävarmaa;\njotkut tutkijat olettavat niiden pohjautuvan jo pakanuuden aikaan.\n\nVegelius sanoo, että hänen mainitsemaansa tapaa Pohjoispohjanmaalla\nnoudatettiin naimisenjumalan Jumin kunniaksi, joka antoi hyvää\navio-onnea. Tuskin _jumi_ kuitenkaan on ollut Amorin kaltainen olento\nenempää kuin _pökö_ eli _pökkö_, joka samoin kuin _jumi_ merkitsee\n'kummitusta' ja jonka nimi tavataan myös nuorten huvittelujen\nyhteydessä. Kalajoella kerrotaan näet nuorison viettäneen ennen vanhaan\n_pökön häitä_ jotenkin samanlaisin menoin kuin Muhoksella _jumin\nhäitä_.\n\nEdellä mainituista esimerkeistä käy siis ilmi, että _jumi_ on vanhan\nkansan uskomuksissa näytellyt hyvin huomattavaa osaa. Eräät vaikeasti\nselitettävät sananparret osoittavat lisäksi, että se on suomalaisessa\nkansanperinteessä varsin vanhaa perua. _Jumin_ ilmenemismuodot --\neritoten kuoleman enteenä -- viittaavat vainajien ja niitä lähellä\nolevien maahisten maailmaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn olemassa myös joukko erinimisiä kummittelijoita, joiden\nilmenemismuodot muutamia erikoispiirteitä lukuun ottamatta yleensä ovat\nsamoja. Todennäköisesti nämä olennot ovat alkuperältään hyvin läheistä\nsukua keskenään. Yhteistä niille kaikille on mm. se, että erinäiset\nsyöpäläiset ovat saaneet niiltä nimensä. Siitä johtuu, että\nlastenkielessä 'täitä' merkitsevään sanastoon sisältyy melkoinen\nkokoelma vanhojen kummittelijoiden nimityksiä, joista mainittakoon\n_pökö eli pökkö, pöpö eli pöppö, kauko, kurko, menninkäinen,\nmänninkäinen eli mönninkäinen sekä kööpeli eli kyöpeli_.\n\n_Pökö- eli pöttö_-sanan merkityksistä mainittakoon 'kummitus', 'täi' ja\n'pöllö' (esim. _kissapökö, kissapökkö_ 'kissapöllö'), _pöpö-,\npöppö- eli pöppä_-sanan taas 'kummitus', 'täi' ja 'karhu'. Paikoittain\ntunnetaan vielä _pöpökäinen_ 'kovakuoriaisen' tai 'pienen maassa\nmatelevan eläimen' nimenä. Setälä katsoo, että sanat _pökö ja pöpö,\npökkö ja pöppä_ ovat äänteellisesti varsin lähellä toisiaan, joten\nniiden yhteenkuuluvaisuutta ei saata epäillä. Hän huomauttaa, että kun\nnäitä sanoja on viljelty lapsille puhuttaessa ja kun lapset ovat niitä\naikuisten perässä matkineet, ne ovat helposti muuntuneet eri muotoihin.\n_Pökö_-nimen Setälä johtaa ruotsin _spöke_ 'aave', 'kummitus' sanasta.\n\nKiintoisampia ovat muut mainitsemamme nimitykset, joista _kouko_-sanan\ntiedetään merkinneen paitsi 'aavetta', 'kummitusta' myös 'täitä',\n'sutta' ja 'karhua' sekä lisäksi huutavaa lintua. \"Johan sinä huudat\nkuin kouko!\" Suomussalmella on selitetty että \"kouko asuu metsässä ja\nilmoittaa huutaen henkilölle, joka sen kuulee, kuoleman lähestymisen\".\nSurman lintuna, mustana luikona eli joutsenena _kouko_ mainitaan\nMathias Castelinin maahanpaniaisrunossa, jonka hän kirjoitti 1708\nprofessori Joh. Flachseniuksen hautajaisiin ja jossa kuolemaa\npuhutellaan sanoen:\n\n    Custa sinä copia Couco/\n    Lemmetöinen musta Luico?\n\n\"Coucon mustan Murha-töitä\" muistellaan jo J. Cajanuksen 1681\nkirjoittamassa virressä \"Etkös ole, Ihmis-parka\".\n\nJuuri kuoleman enteenä _kouko_ on saattanut liikkua myös täiden\nhahmossa. Niinpä Kangasalla on sanottu, kun johonkin taloon on\nilmestynyt paljon täitä: \"Joko tulee _kouko_ kuolemalle hakemaan?\"\nLapsia taas on monin paikoin peloiteltu sanomalla, että _kouko, kouki\neli kooki_ tekee hiuksista köyden ja vetää nevalle, jokeen tai järveen.\nKuoleman yhteyteen on myös luettava \"koukon tuuli\", joka mainitaan\nsellaisissa sananparsissa kuin: \"Hän anno sill semsen koukon tuule ett\nvissi muista.\" Tämän sanonnan tunsi jo Ganander.\n\nKun _kouko_-sanalla on lisäksi ollut 'karhun' merkitys, on\nymmärrettävää, että karhunpeijaisiakin on sanottu \"kouvon häiksi\" ja\nkarhun pään puuhunvientimenoja \"kouvon päällisiksi\".\n\nMerkityksen puolesta varsin lähellä _kouko_-sanaa on _kurko_, jonka\nJuslenius (1745) tuntee _kurki (curki)_-muodossa, ja jonka merkityksenä\nhän mainitsee 'aave', 'pelätti'. Gottlundin Juvalta saamassa\nsäkeistössä _kurko_-sanan kertona on _haamu_ (VI, 1, 3084):\n\n    Lähä, kurko, kulkeman,\n    huamu, hamustaman -- --.\n\nMyöhemmän ajan muistiinpanoissa _kurko, kurkoi, kurkonen_ merkitsee\nyleisimmin 'täitä' (Kihniö, Ikaalinen, Hollola, Asikkala, Iitti,\nOrimattila, Kymi, Sysmä)1, mutta monin paikoin myös muunlaista\nhyönteistä. Niinpä Lammilla _kurkoi_ on pieni maassa kulkeva olio,\ntavallisesti kovakuoriainen. Eräitä pienoishyönteisiä tarkoitetaan\nHämeen Koskella sanottaessa: \"Maitoon on mennyt _kurkosia_ mustanaan.\"\nEtelä-Pohjanmaalla _kurkonen (kurkoonen)_ on kovakuoriaisen nimitys.\n_Kurko_ esiintyy useiden muiden kummitusten tavalla myös huutavana\nolentona: \"huutaa niinkuin kurko\".\n\nJusleniuksen mainitsemaa 'pelättiä' _kurko_ muistuttaa seuraavassa\nSuomussalmelta saadussa muistiinpanossa:\n\n_Kurko_ tehtiin seuraavalla tavalla: Karvainen turkki käännettiin\nnurin, toisen hihan läpi pistettiin keppi ja kepin päähän kiinnitettiin\nkeritsimet. Kurkon tekijä puki turkin ylleen ja liikutteli kepin avulla\nkeritsimiä (Suomussalmi. Ida Svinhufvud. SS).\n\nTässä mainittu _kurko_, jolla oli keritsimet nokkana, tarkoittaa\nkuitenkin _kurki_-nimistä lintua, jonka muotoiseksi pukeutunut olento\non esiintynyt maassamme ennen vanhaan sekä joulu- että häämenojen\naikana.\n\nPaholaisen kaltaiseen olentoon viittaa _kurko, kurkonen, kurkolainen_\nlievänä kiroussanana. Tähän yhteyteen kuuluu myös \"paha kurki\", jonka\njo Lencqvist mainitsee. \"Voi paha kurki!\" päivittelevät vanhat ihmiset\nvieläkin.\n\nGananderin sanakirjan mukaan _kurki, iso kurki, mettän kurki_ merkitsee\nlisäksi 'karhua'. Karhua tai muuta petoa _kurki_ lienee alun perin\ntarkoittanut myös seuraavissa sananparsissa, jotka tavataan mm.\nLönnrotin sanakirjan lisävihkossa: \"kurki on karjassa\", \"kurki tulee\nkarjaan\". Kuolemaa tai kuoleman ennettä näyttää \"Tuonen kurki\"\nkuvastavan.\n\nMartti Rapola katsoo löytäneensä 'vainajaa' merkitsevän _kurko_-sanan\njo eräässä keskiajalta periytyneessä yhdyssanassa, joka tavataan\nAbraham Collaniuksen suorittamassa kaupunginlain suomennoksessa. Siinä\non näet ruotsalaisen alkutekstin _Årsmotzööl, åhrs moth_, jolla on\nymmärretty jonkun henkilön kuoleman jälkeen vietettyä vuosipäivää,\nsuomennettu sanalla _Curcumessu_ (myös _Curcujuhla_). Rapola olettaa\ntällä nimityksellä tarkoitetun 'sielumessua'. Agricolalla _Curckomesso_\nmerkitsee 'juominkia' yleensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVoidaksemme ymmärtää _kouko- ja kurko_-sanojen esiintymisen eläinten\nniminä on vertailun vuoksi syytä tutustua myös siihen merkittävään\nosaan, jota _menninkäinen, männinkäinen eli mönninkäinen_ on näytellyt\nvanhan kansan uskomuksissa ja kielenkäytössä.\n\nJälkimmäisen olennon alkuperää Antti Lizelius selittää seuraavin\nsanoin: \"Menninkäisixi kutzuit pakanat ja vielä paavi laisetkin\nkuolleitten henket eli sielut, joitten he luulit wisseinä öinä ottavan\nruumiinsa ja tulevan ylös ja jotakin outoa täällä tekevän.\" Kertoessaan\nSuojoella alullepannun rukoushuonehankkeen epäonnistumisesta Lizelius\nmainitsee lisäksi uskotun, \"ettei _martaus kapet_ eli _menninkäiset_\nsallinet sille paikalle saarnahuonetta rakennetta, jonka tähden he\nhäiritzit sen työn yökukistamisella\". Myös Jusleniuksen mukaan\n_menninkäiset_ ovat 'kuolleiden henkiä', ja samaa tarkoittavat\nAgricolan sanat:\n\n    Menningeiset mös heiden Wffrins sait/\n    coska Lesket hoolit ia nait.\n\nRenvallin sanakirjassa (1826) _menninkäisillä eli männinkäisillä_\nymmärretään sekä 'aaveita', 'vainajien henkiä' että 'pienenlaisia\nuskomuksellisia olentoja, joiden taikauskoiset luulevat asuvan\nkirkkojen, talojen ja puiden ympärillä, samoin myös maan alla'.\nPienikokoisina menninkäiset mainitaan myöhemmissäkin muistiinpanoissa.\n\nVaikka _menninkäisellä_ Renvallin tulkitsemana tavataan mm. maahista\nmuistuttavia piirteitä, voidaan muiden tiedonantojen perusteella\nkuitenkin päättää, että sanan alkumerkitys on ollut 'vainajan haamu'.\nVielä viime aikoihin asti on _menninkäisiä_ sekä nähty että kuultu\netenkin hautausmailla, vanhoissa riihissä ynnä muualla, missä ruumiita\non säilytetty. V:n 1799 \"Åbo Tidningar\" sanoo, että \"männingäiset\nasuvat haudoissa\" ja että niiden \"huvina on peloitella ja häiritä\nniitä, jotka yön aikana tohtivat mennä kirkkoon ja kirkkomaalle\".\nLapsia peloiteltaessa on ollut tapana sanoa: \"Älä mene sinne, siellä on\nmenninkäisiä!\"\n\nMutta 'aaveen' ohella _menninkäinen, männinkäinen eli mönninkäinen_ on\nmerkinnyt myös mm. 'pientä hyönteistä', 'toukkaa', 'täitä', 'ludetta'\ntai 'kovakuoriaista'. Rauman seudulla \"menninkäiset ovat pieniä\nhyönteisiä, jotka kesäillalla auringon laskettua täyttävät ilman ja\nvihaisina purevat\". Tällöin on sanottu: \"Kyllä sade on pian tulemassa,\nkun menninkäiset ovat niin vihaisia.\" Pyhässämaassa on uskottu, että\njos joku kirkottelematon vaimo menee vastoin yleistä tapaa vettä\nnoutamaan, niin \"kaivo ruppe menningäissi kasvama, semssi\npörrinkäissi\". Monin paikoin nimitetään \"kaikkia pieniä hyönteisiä\nyhteisellä nimellä menninkäisiksi\". Toukkana \"männinkäinen kalvaa\" tai\n\"syö käytäviä puun ja kuoren väliin\". Mainitaanpa _männinkäinen_ eli\n_mönnikäinen_ 'karhunkin' nimityksenä. Lisäksi lienee jokin yöllä\nääntelevä lintu antanut aiheen sanontaan: \"huutaa kuin männinkäinen\"\ntai \"pauhaa kuin männinkäinen\". Joskus on kotonakin kuultu männinkäisen\nsalaperäistä melua ja koputusta.\n\n_Menninkäisessä_ on nähty skandinaavinen lainasana ja samoin on\n_kööpelin_ laita, jonka Ganander sanoo merkitsevän samaa kuin\n'menninkäinen'. Agricola mainitsee nämä nimitykset rinnan (Jes. 34:14):\n\nSilloin pitä _männingäiset_ ja _köpelit_ cohtaman toinen toistans.\n\nUuden testamentin suomennoksen alkulauseessa _köpeli_ tavataan\nAgricolalla 'kuvan' ja 'varjon' yhteydessä.\n\nNin coolema ei sillen ole totinen coolema/ wan sen _cuuaj köpeli_ ia\n_wario_/ ia quin yxi Vni.\n\n'Haamua' tai 'aavetta' _kööpeli_ tarkoittaa siinä Markuksen\nevankeliumin kohdassa (6:49, vrt. Matt. 14:26), jossa sanotaan:\n\nJa quin he neit henen kieuuen meren päle/ luulit he Köpelin oleuan ia\nparghuit.\n\nJusleniuksen sanakirjassa _kööpelin_ eli _kyöpelin_ ilmoitetaan\nmerkitsevän 'aavetta' (ruots. spöke, lat. spectrum). Kysymyksessä\nolevan sanan merkitystä nykyisessä kansankielessä valaisevat seuraavat\nmuistiinpanot:\n\nKööpelit ovat kuolleitten henkiä. Yöllä tuli taloon kööpeleitä,\nistuivat takkakivelle ja puistelivat ihtiään (Kalajoki. J. Kantola.\nSS).\n\nKööpeli = manalainen. Jotkut näkivät niitä ennen kuolemantapausta\n(Rovaniemi. T. Hepola. SS).\n\nRiihessä on ollut ruumiita, sen vuoksi siellä voi olla kööpeleitä\n(Vihanti. M. Mustakangas. SS).\n\nJos tuo kirkkomaan multaa taloon, tulee kööpeleitä (Pudasjärvi. B.K.\nTolkkinen. SS).\n\nViimeksi mainitut esimerkit osoittavat siis, että _kööpelillä_ on\ntarkoitettu 'kuolleen henkeä', joten Ganander saattoi täydellä syyllä\nkatsoa _männinkäisen_ ja _kööpelin_ vastaavan toisiaan. 'Kuolleen\nhenkeä' on _kööpeli_-sanalla ymmärretty myös siellä, missä sillä\nlisäksi on ollut 'täin' merkitys (Haukipudas, Tohmajärvi, Kuhmoniemi).\n\nPalaamme nyt _koukoon_ ja _kurkoon_, joiden kummankin, vanhan,\nvierasperäisen sanan alkumerkitys kielessämme on Setälän tulkinnan\nmukaan niin ikään ollut 'kuolleen henki'.1 R.E. Nirvi on tosin pitänyt\ntodennäköisenä, että _kouko_-sanan 'primäärisin' merkitys suomessa\nolisi ollut 'karhu', mutta tälle olettamukselle eivät eräät 'koukoon'\nliittyvät keskeiset kuvitelmat anna tukea. On vaikea ymmärtää, kuinka\nsana, joka alun perin on merkinnyt 'karhua', olisi voinut siirtyä\nkuolemanilmiön yhteyteen. Esimerkin päinvastaisesta kehityksestä eli\nsiitä, että karhua on voitu nimittää sanalla, jolla alkuaan on\ntarkoitettu 'kuolleen henkeä', tarjoaa mm. _männinkäinen_.\n\nMutta miten on selitettävä, että _kouko_ tai jokin muu tähän verrattava\nsana, jos sillä alun perin todella on tarkoitettu 'kuolleen henkeä', on\nmyöhemmin voinut esiintyä mm. 'karhun' nimityksenä? Tämäkin kysymys on\naskaroittanut tutkijain ajatusta. Kaarle Krohnin mielestä \"karhun\nnimitykset _mönnikäinen ja kouko_ osoittavat, että karhua on pidetty\nvainajan ilmenemismuotona\". Setälä taas puolestaan katsoi, että _kouko_\n'karhua' merkitessään \"vastaa laajalle levinnyttä käsitystä, jonka\nmukaan ihmisen sielu voi jättää ruumiin ja näyttäytyä eläimen, eritoten\njuuri karhun tai suden hahmossa\". Ei kuitenkaan ole mitään tietoa\nsiitä, että karhua sellaisenaan olisi pidetty vainajan hengen\nilmenemismuotona, eikä siitäkään, että _kouko_-nimitystä olisi käytetty\nainoastaan sellaisesta \"karhusta\" tai \"sudesta\", jonka hahmossa\njonkun elävän ihmisen on uskottu vaeltavan. Peijaismenojen eli\nkouvonpäällisten kohteena karhu on ollut pelkkä karhu, jonka elämän\nsamoin kuin ihmisen elämän on kuviteltu jatkuvan vielä tuonpuolisessa\nmaailmassa.\n\nTohtori Nirvi on tutkimuksessaan \"Sanankieltoja\" tullut siihen\ntulokseen, että eräät 'kummitusta' merkitsevät sanat ovat siitä\njohtuen, että niitä on käytetty lasten peloittelusanoina, siirtyneet\n'karhun' ja 'täin' nimityksiksi. Esimerkkinä tästä hän mainitsee\nruotsista lainatun sanan _mörkö_ (ruots. _mörk, mörker_), joka\n\"suomessa alkuaan on ollut lastenpelotin\" ja jonka 'karhu' ja 'täi'\nmerkitykset \"ovat syntyneet tuosta käytöstä\". Näin eivät kuitenkaan\nkaikki eläimille annetut uskomukselliset nimitykset voi selittyä. On\nnäet olemassa tosiasioita, jotka meillä ja muualla eittämättömästi\nosoittavat, että etenkin tiettyjen hyönteisten tai niiden toukkien on\nkuviteltu olevan manalle menneiden ilmenemismuotoja ja samalla kuoleman\ntai muun onnettomuuden enteitä varsinkin silloin, kun niitä tulee\nihmisten ilmoille tavallista runsaammin. Ei siis voi olla mitään outoa\nsiinä, että erinäisille salaperäisille hyönteisille on annettu\nvainajauskon piiriin kuuluvia nimityksiä tai näiden peitesanoja.\n\nNiiden tuholaisten joukkoon, joilla on uskomuksellinen nimi, on lisäksi\nluettava jo vanhoista raamatunkäännöksistä tunnettu _turilas_.\nAgricolan 1551 julkaiseman Psaltarin suomennoksen eräässä kohdassa (56\nps.), jossa puhutaan Egyptin maan vitsauksista, tavataan seuraava\nkiintoisa reunahuomautus:\n\nTurilat/ Ouat politain Mateleuaiset ia Maaliset piskuiset Eleimet/\nNinquin/ Hijret/ Rotat/ Myret/ Siseliskot/ Mwrahaiset/ ia Mwdh pahat/\nheijudh madhot. Politain Lendeueiset/ quin ouat Parmat/ wapsaiset/\nSäsket/ Hyttiset/ kimalaiset/ Castiset ia caikinaisz Kerueiset.\nPolitain Molemista Osaliset/ quin Hemhekit Luteet/ Teit/ Goit/ ia mwdh\nwahingoliset Turilat.\n\nV:n 1642 raamatussa _turilaat_ mainitaan vain kasvillisuutta tuhoavien\nhyönteisten nimenä. Niinpä 2. Moos. 8. lukuun on liitetty selitys:\n\nTurilat/ Grecan sana Kynomia/ ioca täsä paicas löytän/ on nijn paljo\ncuin caickinaiset wähät madot/ kärwäiset/ caxipyrstöiset/ etc. jotca\nwahingoidzewat puut ja maan wihannon.\n\nJotenkin sama käsitys elää vielä meidän päiviemme kansanuskossa, jossa\n_turilaan_ merkityksinä on muistiinpantu mm. 'tuhohyönteinen',\n'niittymato', 'karvainen toukka', 'kovakuoriainen', 'lehtitäi'.\nTuholaisina _turilaat_ voivat syödä mm. rukiin oraat. Vertailun vuoksi\non syytä huomauttaa, että tsheremisseillä on tällöin ollut tapana\ntoimittaa teurasuhri niille vainajille, joilla ei ole heistä\nhuolehtivia sukulaisia elossa.\n\n_Turilas_ on germaanilaisperäinen sana, joka nykyisruotsissa esiintyy\nmuodossa _troll_. Samoin kuin edellinen on jälkimmäinenkin merkinnyt\nsekä 'kummitusta' että 'hyönteistä'. Kielemme _turilas_ on lisäksi\nvoinut tarkoittaa 'jättiläistä', _väkiturilas, iku-turilas_, mutta sama\nmerkitys on murteittain ollut myös germaanien vanhalla _troll-_sanalla.\nIlmeisesti vastakohtaisuuden lain perusteella ovat eräät muutkin\npienoisolioille annetut uskomukselliset nimitykset voineet samalla\nmerkitä jättiläistä tai suuren kokonsa puolesta huomiota herättävää\nihmistä tai eläintä.\n\nOnko erikoisnimisten kummittelijoiden joukossa esiintynyt myös\nyksinomaan naispuolisia olentoja, joiden piiriin muiden kansojen\nkeskuudessa tavallisesti on luettu milloin lapsivuoteeseen kuolleet\nmilloin naimattomina manalle menneet, on kysymyksenalaista. Lencqvist\nmainitsee tosin (1782) _Ajattara- eli Ajattaro_-nimisen naispuolisen\n\"metsänhaltijan\", jota hän vertaa _Liekkiöön_ ja joka on \"peloittava,\nnopea ja ihmisiä eksyttävä\", mutta tämän olennon alkuperä on hämärän\npeitossa. Jusleniuksen sanakirjassa (1745) _ajattaro_ merkitsee\n'noita-akkaa', 'metsänkummitusta'. Mainitessaan Mynämäen muinaisuutta\nkuvailevassa esityksessään (noin 1775) metsänhaltijoina \"nijn kutzut\n_ajattarat_\" Lizelius ei kiinnitä huomiota niiden sukupuoleen.\nTodennäköisesti hän on kuitenkin pitänyt niitä naispuolisina olentoina\nasettaessaan niiden nimen v:n 1758 raamatunkäännöksen erääseen kohtaan\n(3. Moos. 17:7), jossa aikaisemmin oli sana _perkeleille_ (1642) tai\n_menningäisille_ (1685) ja joka Lizeliuksen korjailemana kuuluu:\n\nJa ei milläänmuoto enämbi heidän uhrians uhraman Ajattaroille, joiden\ncanssa he huorin tehnet owat.\n\nGanander (1789), joka viittaa tähän Raamatun kohtaan, erehtyy\nselittäessään, että _Ajattara_ on sama kuin Priapus, siitosvoiman\njumala. Varhaisin lähde, jossa _ajattaro_ tavataan, on tietääkseni\nmuudan \"Christillinen Saarna Engeleistä\", joka on painettu Turussa 1670\nja jonka Tammelan kirkkoherra Laurentius Petri piti \"Turun\nTuomiokircosa Pappein cocouxesa 1666\". Siinä sanotaan:\n\nWanhat Suomalaiset owat pahat Bngelit myös cutzunet: Pirut/ Tontucupit/\nHijdet; calewan Pojat/ _ajattaro_/ Lieckiöt/ mustamiehet/ mäkimiehet/\nPeikot/ cratit/ ruhjacat/ Lemboit/ capet/ näkit/ merineitzet, Toinen\npoica etc.\n\nViimeiset muistot _ajattarosta_ tavataan vanhoissa runoissamme. Niinpä\nlänsisuomalaiseen Käärmeensyntyyn sisältyy säe, jossa puhutaan\n\"aattaron aidan vitsasta\":\n\n    oletkos aattaran aidan vittois\n\nja jossa sana _aattaran_ on epäilemättä luettava _ajattaran_. Samaa\nolentoa tarkoittanee _ajasteri_ Lapin suomalaisten Verensulkusanoissa:\n\n    ajasterin ampumia.\n\nLapualla mainitaan käytetyn sananpartta: \"Niin sa liahut kun _ajattar_\"\ntai \"Se meni niinkuin _ajattari_\".\n\nMuutamissa myöhemmissä muistiinpanoissa _ajattara eli ajattaro_ on\nvääntynyt muotoon _ajatar_ ja sekaantunut mm. _ajattajaan_, jolla on\nymmärretty pahaa, yöllä hevosen tai lehmän selässä ratsastavaa\npainajaista.\n\nGanander vertaa Mytologiassaan _Ajattaroa Hattaraan_ ja sanoo, että\njälkimmäisellä on vanhoissa suomalaisissa saduissa ymmärretty\n'noita-akkaa'. Sanakirjassaan hän arvelee puheena olevien sanojen\nolevan samoja. Lönnrot tuntee sanonnan \"huora hattara\", jossa\n_hattara_-sanaa siis käytetään halveksivassa mielessä. Lars Levi\nLaestadiuksen Kirkkopostillassa (1877) puhutaan useassa kohdassa\nhattaroista myös uskomuksellisina olentoina. Niinpä joulupäivän\nsaarnassa tavataan seuraavat sanat:\n\nÄlkäät sammuttako teidän kynttiläänne te yön valvojat, vaan pankaat\nkynttilä jalkaan, että se valaisee koko huoneen; sillä manalaiset ei\ntohdi tulla siihen huoneeseen, kussa kynttilä on palamassa. Tämmöiset\novat ne elävät, jotka rakastavat pimeyttä ja vihaavat valkeutta,\nnimittäin pissihaukat, _hattarat_ ja mettän perkeleet, niin myös\nmaahiset ja manalaiset, joista vapahtaja on sanonut, että he rakastavat\nenemmän pimeyttä kuin valkeutta, sillä heidän työnsä ovat pahat.\n\nTässä kiintoisassa kuvauksessa, jossa selitetään mm. joulutulien\ntarkoitusta, luetellaan monenlaisia pimeän aikana liikkuvia olentoja,\njoiden joukossa \"hattarat ja mettän perkeleet\" esiintyvät rinnan. Sana\n_pissihaukka_, jonka Laestadius mainitsee muuallakin postillassaan,\nmerkitsee erästä yöpöllöä. Tämä salaperäinen yöllä liikkuva lintu\ntavataan siis uskomusten maailmassa monessa eri yhteydessä.\n\n\n\n\nVAINAJAT\n\n\nIhmissuvun suurimpia arvoituksia, joita on pohdittu kautta aikojen,\novat olleet syntymä ja kuolema, hengen saanti ja hengen lähtö. Syntymää\nselittämään pyrkivä sielunvaellususko ei kuitenkaan ole ollut yhtä\nelinvoimainen kuin käsitys elämän edelleenjatkumisesta kuoleman\njälkeen. Kuolemaan liittyvien uskomusten varhaiskantaisinta astetta\nedustaa epäilemättä käsitys, että itse vainajan ruumis säilyttää\njonkinlaisen salaperäisen elämän vielä sen jälkeen, kun \"henki on\nlähtenyt\".\n\nMihin tällainen, jossakin muodossa meidän päiviimme asti periytynyt\nusko perustuu, on kysymys, jota on selitetty monella eri tavalla. On\nviitattu mm. siihen, että ihmisen on ollut vaikea ajatella, että se,\nmikä on ollut olemassa, lakkaisi olemasta. Kuollutta on myös verrattu\nnukkuvaan ja kuolemaa unenkaltaiseen tilaan. Lisäksi on esitetty\nesimerkkejä siitä, etteivät varhaiskantaiset kansat ole aina muutenkaan\ntehneet selvää eroa elollisen ja elottoman välillä, vaan ovat\nelollistaneet myös elottoman.\n\nPaitsi elävänä ruumiina vainaja saattaa kansojen uskomuksissa esiintyä\nmyös jonkinlaisena haamuna, jonka on kuviteltu irtautuvan ruumiin\nyhteydestä ja elävän sen ulkopuolella itsenäistä elämää. Onko\nkansallamme ollut jokin omaperäinen käsitys tämäntapaisen sieluolennon\nerikoisesta kohtalosta, on kuitenkin kysymyksenalaista. Ruumiillisena\nolentona vainajan on sitä vastoin jo ammoin uskottu säilyttävän kaikki\nentiset tottumuksensa, tapansa ja tarpeensa, joten sen elämä muodostuu\ntuonpuolisessa maailmassa entisen kaltaiseksi.\n\nTähän yleisinhimilliseen uskoon perustuvat monet jälkeläisten\nnoudattamat varovaisuustoimenpiteet, joiden avulla omaiset pyrkivät\nrajoittamaan vainajan toimintavapautta. Niinpä sekä meillä että muualla\non ollut tapana sulkea kuoleman tultua vainajan silmät, jottei kuollut\nvoisi katsoa itselleen seuralaista. Kun vainajan on uskottu säilyttävän\nmyös kuulonsa, ei ole ollut hyvä puhua kuolleesta pahaa. Onpa vainajan\nkuviteltu voivan jättää vuoteensakin ja lähteä liikkeelle, minkä vuoksi\nomaisilla on ollut tapana vartioida kuollutta tämän kotona ollessa.\nTätä toimitusta on Länsi-Suomessa sanottu \"kuolleen valviaisiksi\",\nItä-Suomessa taas yleisimmin \"yön istujaisiksi\". Milloin vainajan\nvartiointi on laiminlyöty, kerrotaan kuolleen yöllä rauhattomana\nkuljeskellessaan kuluttaneen sukkansa rikki. Varovaisuustoimenpide on\nilmeisesti ollut myös kuolleen jalkaterien yhteen sitominen tai käsien\nköyttäminen. Ymmärrettävää onkin, ettei vainajaa ole voitu heti katsoa\nkokonaan elämästä eronneeksi. Oudompi on ajatus, että kuolleen ruumis\nelää edelleen vielä haudan kätkössä. Eittämättömänä esimerkkinä siitä\non mm. vanhan kansan pelko, että \"jos arkku on liian ahdas tai jos\nruumis on sitä kannettaessa pahasti liikahtanut\", vainaja voi\ntyytymättömänä tulla vaivaamaan omaisiaan.\n\nUsko vainajan ruumiin jatkuvaan elämään liittyykin lähinnä juuri\nkalmiston piiriin, jonne kullekin kuolleelle on ollut tapana varata\npaikka sinne aikaisemmin saatettujen sukulaisten seuraan. Niin kuin\nvanhoista hautalöydöistä käy ilmi, on omaisten velvollisuutena lisäksi\nollut vainajan varustaminen välttämättömillä elintarvikkeilla,\npuvuilla, koristeilla, työ- ja talousesineillä, aseilla sekä muulla,\njota kuolleella on ollut oikeus omaisiltaan odottaa. Erityisen huomion\nkohteena ovat olleet vainajan jalkineet, ikään kuin kuollut joutuisi\nniitä paljon käytämään. Todennäköisesti on meillä samoin kuin\nsukukansojemme keskuudessa huolehdittu myös vainajan tulevaisuudessa\ntarvitsemista varusteista, kuten naidun naisen päähineestä, jota vailla\nnuorena nukkuneen on ollut vaikea mennä miehelään toisessa maailmassa.\n\nSuurimman huolenpidon kohteena on tietenkin ollut vainajan ruumis.\nLänsi-Suomessa on tosin pakanuuden ajan lopulla käytetty ruumishautojen\nohella polttohautausta, mutta se on ilmeisesti ollut ohimenevä,\nskandinaaveilta omaksuttu tapa. Toisin paikoin on säilynyt myös\nmuistomerkkejä siitä, että kuollut on poltettu viikinkisankarin tavalla\nmaalle vedetyssä purressa. Siihen viittaavat hautalöytöjen lisäksi\nmuinaisrunon sanat:\n\n    Tarsilainen poltettihin\n    venehessä vaskisessa,\n    purressa rautapohjassa.\n\nIkivanhaa kotoperäistä kantaa edustaa sitä vastoin vainajan ruumiin\nkätkeminen sellaisenaan hautausmaan multaan. Raja-Karjalan vanhimmilla\nhautausmailla, jotka tavallisesti sijaitsevat tuuheissa kuusikoissa,\nnäkee pieniä taitekattoisia majoja, jotka on salvettu pyöreistä\nhirsistä ja varustettu ovella ja ikkuna-aukolla. Puhutaanpa\nitkuvirsissäkin toisinaan kuolleen kodin \"punaisista ikkunanpielistä\".\nTämä sanonta voi kuitenkin yhtä hyvin liittyä ruumisarkkuun eli\n\"ruuheen\", sillä \"jotta kuollut saisi valoa ja näkisi ulos\", on\nsiihenkin ollut tapana tehdä \"pieni ikkuna\".\n\nVastaavanlaisia vainajien \"tupia\" tavataan eräillä sukukansoillamme,\njoiden keskuudessa ruumiin lepokammioon on joskus tehty parikin\nikkunaa, \"jotta vainajan asunnossa olisi valoisaa\" tai \"jotta kuollut\nsiitä voisi katsella, mitä ympärillä tapahtuu\". Eräässä mordvalaisten\nhautapuheessa, joka on omistettu naispuoliselle vainajalle, sanotaan:\n\"Me teimme sinulle ikkunallisen asunnon, jotta näkisit kehrätä ja\nommella.\"\n\nSiitäkin on esimerkkejä olemassa, että maahan haudattujen kuolleitten\non uskottu liikkuvan myös ihmisten ilmoilla ruumiillisessa asussaan.\nTällaisina \"elävinä ruumiina\", vaikka pitkäaikainen haudassaolo onkin\nusein jättänyt niihin rappeutumisen merkkejä, vainajain sanotaan\nnäyttäytyvän etenkin silloin, kun ne saapuvat kuolintaloon uutta\ntulokasta vastaanottamaan. Niinpä Pudasjärvellä kerrotaan nähdyn, miten\nhautausmaalta johtava tie oli \"täynnä väkeä -- käsipuolia, jalkapuolia\nja silmäpuolia\", sillä \"joku sairas asui siellä päin\" ja \"ne menivät\nsitä noutamaan\". Enontekiössä mainitaan \"kuolleitten väkeä olleen eellä\nja jäljessä\", kun ruumista vietiin kirkkomaalle. Joskus niitä on\nliikkeellä niin paljon, että \"aivan kihisevät ja haisevat kuin\nmätäsuolanen kala\". Käsitys, että \"manhonväestä\", so. kuolleista lähtee\n\"paha ja väkevä haju\", on muistiinpantu muuallakin kuten Kolarissa.\nToisinaan näitä \"manalaisia\" asettuu kuolleen rekeen ruumista kirkolle\nkuljetettaessa, jolloin kuorma käy hevoselle ylen raskaaksi. Muudan\nmuoniolainen ajomies on kertonut, miten \"hevonen vahtos ja puhalsi eikä\njaksanut vetää, kun kuormaan oli asettunut kirkkomaan väki\". Vasta kun\nmies oli huutanut: \"pois kaikki minun reestäni, liikaväki pois minun\nreestäni\", hevonen pääsi jälleen liikkeelle. Vaikka vainajat\nasettuessaan joukolla ruumisrekeen pysähdyttävät painollaan hevosen ja\nvaikka niistä lähtevä \"kalman haju\" ilmaisee niiden läsnäolon, ei\nnoiden \"elävien ruumiiden\" näkeminen silti ole kaikille mahdollista.\n\"Näkijäksi\" pääsee vain asettumalla läheiseen kosketukseen kuolleitten\nkanssa tai katselemalla noita \"näkymättömiä\" jostakin salaperäisestä\nraosta tai reiästä.\n\nRuumiin vuoteeseen kun panee maata, niin tulee näkijäksi, näkee\nmanalaisia (Kittilä. Paulaharju 14552. SKS).\n\nNäkijäksi tulee, jos pesee ruumiin pesuvedellä kasvonsa (Rovaniemi ja\nTurtola. Paulaharju 14548, 14542. SKS).\n\nKalmalaisia eli kirkonväkeä rupee näkemään, jos ruumiin pesuvedellä\npeseytyy (Säräisniemi. I. Koskelo. SS).\n\nJos kuolleen vaatekappaleella pyyhkii silmänsä, alkaa nähdä\nnäkymättömiä (Pudasjärvi. Paulaharju 14465-67. SKS).\n\nJos ruumiin liina sattuu vaikkapa vain hipaisemaan, rupee näkemään\nnäkyjä ja kirkonväkeä (Muhos. Lyyli Similä. SS).\n\nKun katsoo ruumista vetävän hevosen länkien läpi, niin näkee\nkalmanväen, joka vuottaa ruumista (Savonlinna. A. Seppänen. SS).\n\nMies nosti länkii vähä ylemmäs sen verran, että tuli rako hevosenkaulan\nja länkien väliin ja katsoi siitä -- -- (Elimäki. A. Kujala 291. SKS).\n\nKirkonväki nähdään, kun länkien läpi katsotaan arkkuun ja saattajiin\npäin (Karstula. Paulaharju 14295. SKS).\n\nKirkonväen näkee, kun hevosen korvat yhteen painaa ja välistä katsoo\n(Paavola. Paulaharju 14321. SKS).\n\n_Kirkonväki_ kuolleiden nimityksenä johtuu siitä, että ennen vanhaan\noli tapana haudata ruumiita kirkon lattian alle. Siitä selittyy myös\nnimi _kirkonalustaväki_. Kirkon alustaan hautaaminen kiellettiin\nterveydellisistä syistä jo 1773, mutta vasta 1822 tämä tapa\nlopullisesti päättyi keisarillisen asetuksen perusteella. Kirkkoon oli\nkuitenkin tapana haudata ainoastaan ne, joiden katsottiin ansaitsevan\nnäin suuren kunnian, muiden leposija oli pyhäkön vieressä. Tähänkään\nvihittyyn maahan eivät rikolliset päässeet. Sen ulkopuolelle joutuivat\nkatolisena aikana myös äidit, jotka olivat kuolleet lapsivuoteeseen\nsamoin kuin kastamatta jääneet pienokaiset.\n\nTuossa kirkon vierellä sijaitsevassa hautausmaassa uskottiin\n_kirkkomaanväen_ asuvan, josta Paulaharjun Rovaniemellä tekemässä\nmuistiinpanossa sanotaan: \"Kirkkomaasta ne tulevat, ja kun joku kuolee,\nniin ne menevät sen kuolleen matkassa sinne kaikki takaisin.\" Kun\nkullakin kyläkunnalla oli alun perin -- Inkerissä paikoittain vieläkin\n-- oma hautausmaansa, on ymmärrettävää, että yhteisessä kalmistossa\nasuvien katsottiin muodostavan ikään kuin suljetun yhdyskunnan, johon\nvain saman kyläsuvun jäsenet saattoivat osallistua ja joiden seuraan\nuutta tulokasta käytiin joukolla vastaanottamassa.\n\nNäiden kalmalaisten kuviteltiin samoin kuin tuonelaisten yleensä\nnäyttäytyvän kuolinpuvussaan eikä elämänaikaisessa asussaan. Niinpä\nPielavedellä kerrotaan, että kirkonväen ilmestyttyä \"paljona joukkona\"\nsiinä nähtiin \"nuoria ja vanhoja\" ja että kukin esiintyi \"sellaisessa\npuvussa kuin kuollut oli hautaan pantaessa\". Kuolinpukujen mukaisesti\nkirkkomaan haltijat on Kittilässä nähty \"valkeissa vaatteissa\". Ja\ntällaisissa pukimissa vainajien kuviteltiin ilmestyvän myös entisiin\nkoteihinsa. \"Sen näköisenä ne liikkuvat\", sanotaan Vuonnisessa,\n\"mittyönä ovat kuolleet\". Samoin on äitien surmaamien pienokaisten\nlaita. \"Samalla haamulla se on 'äpärä' kuin on ollut lapsi\nsurmattaessa.\" Sellaisena se kuljeskelee kuolinpaikkansa läheisyydessä\nkantaen ruumiissaan salaisen murhenäytelmän merkkejä. \"Jollakulla on\nnuora kaulassa, toisella (äidin) palmikko, toisella silkkihuivi\" aina\nsen mukaan, millä lapsi kulloinkin on kuristettu.\n\nOmalaatuinen on meillä ja muualla tavattu käsitys, että kuolleet\nsaattavat näyttäytyä jopa päätä vailla. Siitä johtuu niiden nimitys\n'päättömät'.\n\nErkki Kauppi makasi polun päällä, niin tuotiin ruumista sitä tietä ja\nmanalaiset kulkivat eellä. Ne käski Erkkiä pois tieltä. Siinä hän näki\nne 'päättömät' ensi kerran. Nyt hän näkee aina minkälainen on kuolija,\nonko lapsi vai aikanen, onko mies vai vaimo (Kittilä. Paulaharju 14555.\nSKS).\n\nMillaisiksi elämästä eroavaa vastaanottamaan saapuvia vainajia on\nkuviteltu Pudasjärvellä, valaisee seuraava kuvaus, jossa taloon tulleet\ntuonelaiset liikkuvat utumaisina olentoina kalmanhajun ympäröiminä:\n\nNe kun huoneeseen tulevat, niin on niinkuin savua. -- Niillä ei ole\npäätä, toista kylkeä, jalkaa, kättä, silmää. Ihmisen haamulla ne kyllä\novat. -- Ei ne tee muuta kuin heiluvat niinkuin savu huoneessa.\nUlkonakin kyllä tulevat vastaan. Ei ne alasti ole, pukeissa ovat. Näin\nviiden minuutin ajan niitä, aina näkyy, näkyy vain, mutta ei kuulu. Ei\nne mitään pahaa tee, ei niitä pelätä tartte. Olen reistannut koetella\nniitä, mutta ei niitä kuulu (tunnu). Totta ne menevät sitä kuollutta\nnoutamaan. -- Laipion rajasta, seinän raosta ne näkymättömät tulevat\nhuoneeseen, mutta ei ryskettä kuulu (Pudasjärvi. Paulaharju 14465-67.\nSKS).\n\nSamoin kuin maahisten mainitaan manalaisten näyttäytyvän usein myös\n_pienikokoisina_.\n\nKalmanväki on pienikokoisia henkiolentoja, jotka näyttäytyvät\nhautausmaalla tai kirkossa (Karkku. S. Ailio. SS).\n\nKirkonväki on pientä väkeä. -- Erään talon piha oli kerran ollut aivan\nmustanaan niitä, piti etsiä tietäjä, joka karkoitti ne hautausmaalle\n(Maaninka. V.A. Savolainen. SS).\n\nManalaisia näkevät toiset. -- Pikkuväkeä ne ovat. -- Näkevät niiden\nmenevän sinne, jossa joku kuolee. -- Sanovat, että jo meni pikku väkeä\nsinne, kyllä nyt joku kuolee (Rovaniemi. Paulaharju 14428. SKS).\n\nPientä väkeä minä näen kinoksella ikkunan takana. Kuolleen sanoman\nedellä ja nöyrän sään edellä ne kulkevat (Sodankylä. Paulaharju. 14440.\nSKS).\n\nEräs akka -- -- oli kertonut nähneensä _messumoa'yönä_ (juhannusyönä)\nkaikki kuolleet tuttavansa hautausmaalla. Kaikki olivat olleet pieniä,\nkyynärän pituisia, mutta tutut oli silti voinut tuntea (Vermlanti.\nKettunen, S V, 17, 74).\n\nVanhaa kantaa edustanee myös käsitys, että kirkonväki pysyttäytyy vain\noman pitäjän piirissä.\n\nKirkonväen kanssa oli parasta menetellä varovasti, eikä sitä saanut\närsyttää. Huonosti oli käydä muutamalle Rantsilan miehelle, joka sitä\nloukkasi. Oulun markkinoilta palatessaan uudella oriilla Temmeksen\nkirkon sivu ja vielä markkinatuulella, nykäisi hevosensa suitsista\njuoksuun ja hautuumaalle päin kääntyen huusi: \"Aatamista alkaen kaikki\nnouskaa katsomaan hyvää hevosta!\" Sitä ei hänen olisi pitänyt tehdä,\nsillä tuskin hän oli saanut sanat suustaan, kun hautausmaalta alkoi\ntulla valkeita haamuja, jotka kiukkuisina kiirehtivät pakenevan miehen\njälkeen. Vauhkona kiiti nopsa juoksija, mutta aivan kintereillä tulivat\nhaamutkin. Vaahto roiskui jo oriin lautasilta, kun se Nakkulan luona\npääsi yli rajan Rantsilan pitäjän alueelle, jolloin takaa-ajajat\nkääntyivät takaisin, sillä oman pitäjän ulkopuolelle ne eivät saa mennä\n(Temmes. U. Keränen 3. SKS).\n\nToisin paikoin on kirkonväkeä sanottu _kirkonkakkiaisiksi_. Mummo\nkertoi niitä olevan joka kirkossa. -- Kertoi toisten niistä olevan\nsilmäpuolia ja toisten ontuvia, ja niitä on kuulema niin paljon, ettei\nniitä millään voi lukea. -- Niitä ei kaikki näe (Pielavesi. Hilda\nPulkkinen. SS).\n\nUsein on kysymyksessä olevista olennoista käytetty sellaisia peitenimiä\nkuin _liikaväki, tyhjät, tyhjäset, olemattomat, päättömät,\nhomenokkaiset_, joita \"kuoleman tai muun pahan sanoman edelläkävijöinä\"\nnimitettiin myös _eellusmiehiksi tai eellusväeksi_. Muita samojen\nolentojen ryhmään kuuluvia mainintoja ovat _tihut eli tihulaiset,\nhipsakat, haapsahaiset, hittuset, penttahiittiset, penttaset,\nkyyriäiset ja keijuset, keijulaiset eli keijukaiset_. Jälkimmäisen\nnimityksen tuntee jo Ganander puhuessaan _kejjuset- eli\nkejjungaiset_-nimisistä pienistä olennoista, joita nähdään\nhautaussaattueissa ja hautausmailla ja jotka kuolevan asuntoon\ntullessaan täyttävät sen kalmanhajulla. Kalmiston kansaa on\nkeijukaisilla ymmärretty myös myöhemmän ajan muistiinpanoissa.\n\nKeijuset näyttäytyvät useimmiten kuolemantapausten aikana ja ruumista\nhautaan saatettaessa, jolloin ne ovat liikkeellä. Keijukaisten\nliikkuessa niistä leviää outo haju, joka muistuttaa Villasen palon\nkäryä ja jonka tuntevat joskus muutkin kuin keijukaisten näkijät\n(Kestilä. I. Mannermaa. SS).\n\nKeijuset ovat kuolleiden henkiä (Haapavesi. J.R. Ritola. SS).\n\nKeijulaiset ovat päättömiä ja raajattomia. Ne asuu kirkkomaissa ja\nkuolleitten lähellä (Rovaniemi. Paulaharju 14444, 14449. SKS).\n\nGanander sanoo, että _kejjuset_ ovat samoja kuin _männingäiset ja\nkööpelit_, joista aikaisemmin oli puhe. Jälkimmäisillä nimityksillä on\nkuitenkin ollut laajempi merkitys. Sitä paitsi on huomattava, ettei\nkööpeleitä mainita keijusten tavalla kuolevan vastaanottajina, ei\nmyöskään kuule puhuttavan kööpelien kalmanhajusta. Lähempänä\nkeijukaisia ovat merkityksensä puolesta _menninkäiset_, joilla alun\nperin on ilmeisesti ymmärretty kalmiston väkeä. Tämä käsitys sisältyy\nselvästi erinäisiin vanhan kansan kuvitelmiin.\n\nMännykääset ja kirkkomaanväki ovat samoja. Kun joku kuoli, tulivat\nmännykääset hakemaan sitä joukkoonsa (Vöyri. M. Rajamaa. SS).\n\nMänninkäiset ovat kirkkomaanväkeä ja kulkevat joukossa. Niitä on niin\npaljon ja jos ne jotain tekee, kuuluu aina yletön naputus ja kolina,\nsakea jalkojen töminä ja tiuha kätten läpätys (Ähtäri. Anna Oikarinen.\nSS).\n\nMäkeä alas tuli pientä väkeä niin kuin viiden vuoden vanhoja poikia ja\ntyttöjä, ja oli ollut pussit jokaisella. -- Emäntä oli siinä talossa,\njonne ne menivät, ollut sairaana. Arvattiin, että ne olivat kirkonväkeä\neli männinkäisiä (Perho. Paulaharju 14472).\n\nMänninkäiset, menninkäiset, pikku-ukot ja ns. kirkonväki ovat kaikki\nsamaa joukkoa (Haapavesi. J.R. Ritola. SS).\n\nManalaiseen asuinpaikkaan viittaavia nimityksiä ovat _kirkon- tai\nkirkkomaanväen_ ohella _kalmanväki tai kalmahiset eli kalmalaiset_,\njoissa sanonnoissa _kalma_ merkitsee 'hautaa' (vrt. _kalmisto_). Maamme\npohjoisosissa tunnetaan vielä _manhonväki_.\n\nManhonväellä tarkoitetaan kuolleiden haamuja (Inari. Anna-Liisa\nHakasalo. SS).\n\nManhonväkeä tuli pirtti täyteen ja ne haisi (Kolari. Paulaharju 14435.\nSKS).\n\nManhonväki painaa ruumisrekeä (Rovaniemi. Paulaharju 14443. SKS).\n\nToiset ovat nähneet manhonväkeä. Oli katsottava vasemman kainalon\nalitse. Ne olivat kuin ihmiset, ihmisen puvussa, mutta haju niissä on\npaha, väkevä. Kun pieni kuolee, niin ovat kulkijat pienet, mutta kun\niso kuolee, ovat aikuiset kulkijat (Kolari. Paulaharju 14538. SKS).\n\nKun manhonväki kummittelee, pitää sanoa: \"Jeesus siunakhon! Lepo\nkuolheille, rauha eläville!\" -- Silloin antavat tietä ja menevät\nsyrjään (Enontekiö. Paulaharju 14723. SKS).\n\nPaitsi vainajaa noutamaan tullessaan on kalmistossa elävän kansan nähty\nesiintyvän omalaatuisessa asussaan muulloinkin esim. kokoontuessaan\nkuolleiden jumalanpalvelukseen jouluna, jolloin tulien sanotaan\ntuikkivan kirkossa keskiyöllä. Siitä on olemassa tarinoitakin, joista\nnäytteeksi esitettäköön seuraava Paulaharjun Turtolassa muistiinpanema:\n\nPuoliyön aikana kirkonväki pitää kirkonmenoja. Muudan akka meni\nkirkkoon silloin, istui sinne penkkiin ja näki naapurin muorin, joka\njuuri oli kuollut. Muori istui siellä muiden joukossa. Siellä pappi\nsaarnasi, ja home tippui naamasta, ja samoin homeessa oli kaikkien\nnaamat. Naapurin muori näki emännän, niin käski mennä sukkelasti pois.\nMuuten tapetaan, muori sanoi, ja vielä neuvoi, että pane löyhästi vain\n'rokkisi' ja hyppää tasajalkaa kynnyksen yli. Emäntä meni kiireesti\npois. Ovessa kun emäntä hyppäsi, niin rokki riistettiin päältä, ja ovi\nnapsahti kiinni ja lukkoon. Kun emäntä aamulla meni katsomaan, niin\nrokki oli revitty tuhansiksi säpäleiksi (Turtola. Paulaharju 14323.\nSKS).\n\nTämän muuallakin maassamme tunnetun tarinan vastineita rikkirevittyine\nviittoineen tai huntuineen on muistiinpantu myös Ruotsissa, missä\nkuolleiden joulukirkossa on niin ikään nähty tulien tuikkivan. Muudan\nvermlantilainen kirkonpalvelija, joka jouluyönä valojen houkuttelemana\noli mennyt kirkkoon, oli kauhukseen nähnyt penkeissä pelkästään\nluurankoja pukiminaan ruumiinkääreet. Kuollut pappi oli noussut\nseurakunta jäljessään lattian läpi jumalanpalvelusta pitämään. Monin\npaikoin kerrotaan lisäksi, että kun ihmiset ovat jouluaamuna saapuneet\npyhäkköön, siellä on havaittu selviä merkkejä kuolleiden yöllisistä\nkirkonmenoista: lattialla on nähty jalanjälkiä sekä penkeillä multaa ja\nhiekkaa, jota kuolleet haudoista noustessaan ovat kuljettaneet\nmukanaan. Vanhan ajan ihmiset, jotka pelkäsivät, että kirkkomaan\nmullasta tai kuolleiden käärinliinojen tomusta voi tarttua tauteja,\nolivat niin varovaisia, että joulukirkkoon tullessaan pyyhkivät varta\nvasten tuomillaan pyyhinliinoilla penkit, ennen kuin istuutuivat\nniihin.\n\nMuonionniskalla muudan vaimo, joka jouluaamuna varhain oli lähtenyt\npönttöineen piimää noutamaan kirkkomäen kautta vievää tietä myöten,\nkertoi nähneensä jouluna liikkuvaa kansaa paitsi valaistussa kirkossa\nkirkkomaallakin.\n\nHämmästyneenä lähden yksinäni kirkosta, otan pönttöni ja jatkan\ntietäni, mutta kun tulen hautausmaan kupeelle, tunnen ilkeää katkua,\nnäen tuon laajan tarhan aivan kuin viinavalkean vallassa ja huomaan\ntämän olevan täynnä haamuja. Kaikki he ovat raajarikkoisia, jokaiselta\njotain puuttuu: mikä kaipaa päätä, mikä silmää, jalkaa, kättä jne.\n(Kotiseutu 1910, 94).\n\nKuolleiden kirkonmenoista kertovat tarinat, joita Saksassa on\nmuistiinpantu jo kuudennella vuosisadalla, ovat kansainvälisiä, mutta\nitse vainajien haudantakaiseen olotilaan liittyvät kuvitelmat elävine\nruumiineen edustavat epäilemättä ikivanhaa kotoista perintöä.\nIlmeisesti alkukantainen on myös usko että kuollut vähitellen rappeutuu\nhaudassaan ja lopulta riutuu olemattomiin. Niinpä Piitimen\nlappalaisilla oli ennen vanhaan tapana paloitella omaistensa haudoille\nohrakakkuja, kunnes hautakummun laskeutumisesta saattoivat päättää,\nettä ruumis oli jo tykkänään tuhoutunut. Inkeroisten kerrotaan käyneen\nkalmoilla kuollutta itkemässä ja vainajalle ruokaa viemässä niin kauan\nkuin ruumiin uskottiin säilyvän. Vermlantilaisen Kaisa Vilhusen\nmainitaan kuvitelleen, että \"ne (vainajat) ol' kirkkomoala niin kauvoin\nkun luut käv jauhoiks\". Ruotsalaisten keskuudessa muistiinpannun\nkäsityksen mukaan kuolleet saattoivat kulkea kotona, kunnes niiden luut\nlahosivat; sen jälkeen se oli mahdotonta.\n\nViimeksi mainittu esimerkki osoittaa, että vainajan on uskottu voivan\npoistua haudasta ruumiineen. Tämä usko kuvastuu myös niistä\nvarovaisuustoimenpiteistä, joihin vanha kansa ryhtyi riistääkseen\nvaaralliselta vainajalta liikuntavapauden. Niinpä maassamme mainitaan\nolleen tapana sitoa pahantapaiseksi tunnetun kuolleen jalat polvista\nyhteen, jottei hän pääsisi vahingoittamaan elossa olevia. Tuntematonta\nei myöskään ole ollut rikoksentekijän ruumiin kiinnittäminen maahan\nruumiin läpi lyödyllä paalulla.\n\nMutta miten on ymmärrettävä, että kuollut, jolle ei ole tällaisia\nesteitä asetettu, saattaa maanalaisesta asunnostaan lähteä liikkeelle\n-- haudan aukenematta. Yhtä arvoituksellista on, että ihmisten ilmoilla\nvaeltavien vainajien ruumiit, joissa on pitemmän tai lyhyemmän\nhaudassaolon aiheuttamat merkit, tavallisesti ovat näkymättömiä,\nkuulumattomia ja tuntumattomia sekä että ne voivat tulla tupaan\n\"laipion rajasta\" tai \"seinän raosta\". Kysytään: eikö tuo kuolleen\n\"elävä ruumis\" siis olekaan rakenteeltaan samanlaista ainetta kuin\nelossaolevan ruumis? Tällaista kysymystä ihmiset eivät yleensä pohdi\neivätkä anna siihen sisältyvien ristiriitojen järkyttää uskomuksiaan.\n\nHuomattava on lisäksi, että vainajien uskotaan esiintyvän hyvin\npienikokoisina, vieläpä niinkin pikkuruisina, että karjalaisten\nitkuvirsissä voidaan puhua hautakumpuihin jätetyistä \"kuolleiden\npoluista\", joita verrataan kapeisiin muurahaisten kuljettaviin kujasiin\nja joita myöten kuolleiden uskotaan vaeltavan maan päälle kalmojen\nkätköistä.\n\nMerkillisintä on kuitenkin, että kirkon- tai kirkkomaanväkeä voidaan\n\"nostaa\" erinäisiä sille uskottuja tehtäviä varten vain ottamalla\n_multaa_ hautausmaasta. Paltamossa piti \"ruumiin multaa\" ottaa \"kolmena\nyönä kolmen ruumiin silmäkuopasta\" ja säilyttää \"punaisessa\nvillakangaspussissa punaisella langalla sidottuna\". Tällainen \"pussi,\njossa _kirkonväkeä_ säilytettiin, piti aina olla kuivassa paikassa\",\nsillä \"jos 'väki' kastui, tuli taikurille tuho\".\n\n\"Ruumiiden multaa\" tarkoitetaan ilmeisesti silloinkin, kun puhutaan\nvain kalman tai hautausmaan mullan noutamisesta, koska noidalla oli\ntämän mullan mukana aina \"kirkonväkeä matkassa\". Tämän näkymättömän\nmahdin avulla hän voi aikaansaada häiriöitä vain kätkiessään tätä\nmultaa niiden asuntoihin, joita hän halusi vahingoittaa.\n\nJos kirkkomultia pani jonnekin piilopaikkaan, alkoi kummitella eikä\nöisin voinut nukkua (Nurmes. Aino Karjalainen. SS).\n\nPaha nostetaan liikkeelle ottamalla kalman multaa, jota viedään\njohonkin paikkaan, vinnille tai muualle (Kontiolahti. Lukkarinen 140.\nSKS).\n\nMinne kirkon multia vie, sinne tarttuu kirkonväki. Se rupiaa vahaamaan\n(Raahe. Paulaharju 14279. SKS).\n\n(Tietäjä) osasi panna kirkonväkiä ihmisten päälle ja taas poiskin ottaa\n(Perho. Paulaharju 14283. SKS).\n\nVäkeä tuli suutarin perässä tien täyveltä päätöntä, jalatonta ja muuta,\ntuli tupaan asti suutarin perässä. Noita vapautti hänet niistä\n(Karstula. Paulaharju 14294. SKS).\n\nKoirasta ei saatu pois kirkonväkeä millään keinolla (Perho. Paulaharju\n14286. SKS).\n\n\"Ruumiin multaa\", jota on taikoihin käytetty myös Suomen Lapissa, oli\notettava tiettyjä tapoja noudattamalla. Niinpä kalman väkeä yöllä\nnoutamaan mentäessä oli sitä ensiksi tervehdittävä ja esitettävä pyyntö\nvarsinkin, jos \"väkeä\" tarvittiin ihmisten \"tueksi ja turvaksi\" eli\n\"vastuksia voittamaan\". Avun saantiin liittyi myös erinäisiä\nvelvollisuuksia.\n\nKirkkomaasta hiekkaa otettaessa (taikatoimiin) oli sijalle pantava raha\n(Utsjoki. Paulaharju 14379. SKS).\n\nKalma otetaan palvelukseen määräajaksi, sitten se on vietävä takaisin\nkirkkomaalle (Tohmajärvi. Hakulinen 356. SKS).\n\nSen saa pitää vain vuoden, jos kauemmin, rupee ottajaansa vaivaamaan.\nPitää viedä takaisin (Tohmajärvi. Hakulinen. 347. SKS).\n\nJo Ganander tunsi kysymyksessä olevan tavan, vaikka hän mullan asemesta\npuhuu kuolleiden luista ja tomusta.\n\nNiiden, jotka vihaavat toisiaan ja tahtovat rangaista vihollisiaan,\nsanotaan kantavan kuolleiden luita ja tomua kirkkomaista, täällä\netäisimmässä pohjolassa, makuuhuoneeseen, johon _kejjuset_ silloin\nilmaantuvat häiritsemään ja kiusaamaan (MF 36).\n\nKirkkomaanväkeä on maassamme käytetty monenmoisiin tarkoituksiin mm.\nvaivaamaan varasta, jotta hän palauttaisi anastamansa tavaran. Onpa\n\"ruumiitten väkeä\" pantu paikoitellen naurismaankin vartijaksi.\nSuurilla noidilla sanotaan olleen pysyvästi kirkonväkeä\npalveluksessaan. Sellainen tietäjä oli Kotalaisen Matti Pielavedellä,\njonka hämäristä hommista tieto oli kantautunut pitäjän rovastinkin\nkorviin.\n\nPappi sanoi kerran Matille: \"Sanovat, että sinulla on kirkonväkeä\npaljon.\" Mitä lie Matti silloin 'konehellu', mutta pian oli koko kuisti\nväkeä täynnä, niin paljon kuin pappilasta kirkolle mahtui. Rovasti\nsanoi: \"Auta, hyvä Matti, pois joukkos!\" Ja Matti asetti ne (Pielavesi.\nPaulaharju 14302. SKS).\n\nJoskus on myös yksityisiä kuolleita vaivattu joitakin erikoistehtäviä\nvarten. Jo Jens Kildal kertoo, miten lappalainen voi uhreilla saada\nisävainajansa tai muun läheisen sukulaisen tuonelasta vartioimaan hänen\nporojaan vuoden tai parin kolmen aikana. Enontekiössä kuollut\n\"nostettiin\" poropaimeneksi Paulaharjun tiedonannon mukaan. Tällaiset\nkuvittelut eivät ole olleet tuntemattomia suomalaistenkaan keskuudessa.\n\nSavelan Kalle meni hautausmaalle, kun ei lehmät tulleet kotiin ja\nlaittoi, että lehmät rupesivat tulemaan kotiin. Mutta sitten talon\nlapsi, joka oli kuollut, tuli valittamaan, että hänen pitää aina ajaa\nlehmät kotiin (Halsua. Paulaharju 14289. SKS).\n\nKirkonväen ohella puhutaan myös kirkon tai kirkkomaan _haltijasta_,\njolla vanha kansa on ymmärtänyt kirkkoon tai kirkkomaahan _ensiksi\nhaudattua_, oli hän sitten mies tai nainen, täysikasvuinen tai lapsi.\n\nEnsiksi haudattu jää kirkon ja kirkkomaan haltijaksi (Pyhäjärvi U.l.\nHolmberg 93 SKS.)\n\nKirkonhaltija on hautausmaahan ensiksi haudattu (Kuortane. M.V.\nSaranpää. SS).\n\nHolvihaudan haltijana on henkilö, joka siihen on ensiksi haudattu\n(Lavia. T. Laaksonen. SS).\n\nKun tehdään uusi kirkko ja se vihitään, joka sitte sieltä pitäjästä\nensimmäiseksi kuolee, pääsee haltijaksi uuteen kirkkoon. Luullaan, että\nkun pieni lapsi pääsee kirkon haltijaksi, se on kaikista kovempi, siitä\nkirkosta ei voi varastaa (Keuruu. E. Vaissi 278. SKS).\n\nKeski-Suomessa uskotaan tällaiseksi kirkon henkihaltijaksi tulevan sen\nihmisen hengen, joka kirkon vihittyä ensimäiseksi haudataan kirkkomaan\nsiunattuun multaan, ja sentähden tiedetäänkin paikoittain haltijaa\ntarpeen tullen puhutella omalla nimellään (Kotis. 1912, 11).\n\nNimeltä tunnettu haltija mainitaan mm. Viitasaarelta, jonka kirkossa\nennen vanhaan käytiin apua etsimässä _Liisa Iiro_-nimiseltä vainajalta.\nKerrotaan, että kun noita saapui yöllä kirkon ovelle, piti hänen\npuhaltaa kolme kertaa avaimen reiästä ja huutaa: \"Liisa Iiro, avaa\novi!\" Tällöin ovi aukeni hetkeksi, mutta sisälle mentäessä oli\nvarottava, etteivät jalat jääneet kiinnipaiskautuvan oven ja kynnyksen\nväliin. Viisainta oli hypätä \"tasakäpälässä\" kynnyksen yli.\n\nUseimmiten on kirkon- tai kirkkomaanhaltijan nimi joutunut unhoon.\nPuhutaan vain joko mies- tai naishaltijasta. Niinpä Uudenmaan\nPyhäjärven kirkossa sanotaan olevan mies-, mutta Pusulan kirkossa\nnaishaltija. Kurun kirkonhaltija on \"isorintainen nainen, jonka näkee\npuhaltamalla yöllä kolmasti kirkon pääoven avaimenreikään, jolloin ovet\naukeavat\". Rääkkylän kirkossa, joka on rakennettu 1851, kuuluu olevan\nmieshaltija, joka noidan häneltä neuvoja kysyessä vastaa \"honottavalla\näänellä\". Pitäjän aikaisemmassa kirkossa oli ollut \"akkahaltija\".\n\nKirkonhaltijaa eivät kaikki ole tohtineet lähestyä, sillä tämä on\npelätty olento, jonka käskettävänä on koko kirkonväki. Kuitenkin on\ntoisen kirkon haltijaa pidetty toista tiedoiltaan ja taidoiltaan\netevämpänä. Mainitaanpa esimerkkejä siitäkin, että kysymyksessä olevaan\nhaltijaan turvautuminen on tuottanut vaikeuksia.\n\nOli Pistokoski mennyt Tornion kirkkomaahan, jotta vanhinta puhutella,\nmikä on hauattu sinne. Mutta ukko ei pärjännytkään kielessä, kun se\nvanhin oli ruotsalainen (Alatornio. Paulaharju 14313. SKS).\n\nHalsuan kirkkomaan haltijana on puhumaton lapsi -- ensiksi haudattu.\nSen kanssa on vaikea tulla toimeen, kun se ei osaa puhua (Halsua.\nPaulaharju 14355. SKS).\n\nKäsitys, että kirkkoon tai kirkkomaahan ensiksi haudattu joutuu kirkon\ntai kirkkomaan haltijaksi, on ollut yleinen Euroopan kansojen\nkeskuudessa. Mordvalaiset kuvittelevat, että \"kalmiston alkaja\" toimii\nsamalla muiden hautausmaahan haudattujen esimiehenä ja että kaikkien\nkalmistosta apua etsivien on aina ensiksi käännyttävä tämän puoleen.\nKun pakanuudenaikainen kalmistonhaltija on kirkonhaltijaa aikaisempi,\non selvää, ettei edellisen alkuperää pohdittaessa voi turvautua ns.\nrakennusuhriteoriaan.\n\nKun kalmisto oli kuolleiden kylä, oli se tietenkin elävien ja manalle\nmenneiden tärkein kohtauspaikka. Siellä vainajiin vedottiin ja siellä\nniitä muisteltiin milloin mistäkin syystä. Elossa olevien\nvelvollisuuksista kuolleita kohtaan kertovat jo Agricolan sanat:\n\n    Coolludhen hautijn Rooca wietin/\n    ioissa walitin / parghutin ia idketin.\n\nAgricolalla tavataan myös viittaus aviovaimon ja tämän kalmistoon\nsiirtyneen miehen välisten suhteiden jatkumisesta aina uuteen\navioliittoon asti:\n\n    Menningeiset mös heiden Wffrins sait/\n    coska Lesket hoolit ia nait.\n\nMääräaikaisia muistajaispäiviä on maassamme roomalaiskatolisen\nkulttuurin aikana vietetty 3:ntena, 7:ntenä, 30:ntenä päivänä kuoleman\njälkeen sekä vuosipäivänä. Kaksi viimeksi mainittua juhlaa mainitaan\npeijaispitojen lisäksi Abraham Kollaniuksen maanlain suomennoksessa:\n\nWielä päälisexi Ruumin ohvet, jotca sen cuolluen perähän annetahan,\nulwos andacaan, se cuin perinnön ottanut ombi, on Cuucausi juhlat, ia\nCurcumessut, sekä muut sencaltaiset Peijaiset (296: 10-13, vrt. 278:\n27-29).\n\nRuotsalaisessa alkutekstissä on kuukausijuhlan vastineena _Månada motz\nÖöl_ ja 'kurkkujuhlan' _Ärsmotzööl_.\n\nKreikkalaiskatolisten keskuudessa, jossa tavanomaisten\nmuistajaispäivien viettoa on jatkettu nykyaikaan asti, on yksityiselle\nkuolleelle omistetuista muistojuhlista huomattavin _kuusviikkoiset_ eli\n_kuusn'etäliset_, jonka viettopäivä on \"kuudentena pyhänä\npeijaispyhästä lukien\". Epäilemättä tämä juhla on niiden muistajaisten\nvastine, joita venäläiset viettävät 40:ntenä yönä kuoleman jälkeen.\nKarjalaiset uskovat, että vainaja on tähän hetkeen asti hyvin\nläheisessä suhteessa omaisiinsa käyden tuon tuostakin vanhassa\nkodissaan, missä hänen \"ruumiinsa\" sanotaan pimeän aikana\n\"kuvattelevan\". Karjalaisten keskuuteen on levinnyt myös käsitys, että\nkuollut joutuu 40 päivän kuluessa astumaan kaikki entisen elämänsä\naikaiset askelet. Näin vainajan uskotaan saavan kokea uudelleen kaiken,\nmitä hänelle hänen elämänsä aikana on tapahtunut.\n\nKuusviikkoisiin tulee kaikkien sukulaisten saapua, vieläpä kutsumatta,\nja tuoda tullessaan tuomisia. Vanhan tavan mukaisesti on kuolleen\nkodissa tällöin teurastettu jokin elukka, lehmä tai lammas, josta on\nvalmistettu muistajaisateria. Kun pöytä on katettu, on lähdetty\nkalmistoon kutsumaan kuollutta pitoihin. \"Kuollut nostetaan kalmasta\"\nitkemällä. Vainajaa varten on usein vielä varattu hevonen sekä vaunut\ntai reki valkoisine hurstineen. Pitopöydässä pitää vainajalla tietenkin\nolla oma paikka, johon ei kenenkään muun sovi asettua. Tuohusten\npalaessa juhlaa jatketaan sitten kaiken yötä, kunnes vainaja aamun\nvaljetessa saatetaan \"suurella joukolla\" takaisin kalmistoon. \"Kuolleen\npaikalle\" pöytään pantu lusikka ja kuppi annetaan jollekin sukulaiselle\ntai särjetään ja heitetään syrjään. Vainajan vaatteet, joskus myös\njokin kotieläin, lahjoitetaan köyhille \"vainajan muistoksi\".\n\nVuosipäivän vietto on karjalaisten keskuudessa riippunut vainajan\nperhesuhteista ja yhteiskunnallisesta asemasta. Inkerissä sanotaan\nvarakkaiden viettävän \"aastajanpäiviä\" aina kolmanteen vuosipäivään\nsaakka. Paikoitellen kerrotaan jonkun kotiväestä vieneen tuomisia\nhaudalle myös yhdeksäntenä yönä.\n\nRoomalaiskatolisen kulttuurin piiriin kuuluneiden esi-isiemme\nkeskuudessa ei kuolleen kunniaksi vietetyistä muistojuhlista ole\nsäilynyt yksityiskohtaisia kuvauksia lukuun ottamatta eräitä\nmaahanpaniaisten yhteyteen liittyviä mainintoja, joita Matti Varonen on\nesittänyt teoksessaan \"Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla\".\nVainajille toimitettua teurasuhria edustaa kuitenkin se\n\"testamenttilehmä\", joka ennen vanhaan vietiin pappilaan kunkin\ntalonisännän ja -emännän kuoltua. Halikossa kerrotaan olleen tapana\ntoimittaa lehmä perille jo silloin, kun ruumis kuljetettiin\nkirkkomaalle. Sipoossa mainitaan erään miehen tuoneen lehmän pappilaan\nruumisrattaiden perään sidottuna. Monessa Euroopan maassa on\nkysymyksessä olevaa härkää tai lehmää talutettu kirkolle\nruumissaattueen etunenässä. Russwurmin tiedonannon mukaan piti Wormsin\nsaarella antaa papille talonisännän hautaamisesta härkä ja emännän\nhautaamisesta lehmä, mutta elukka oli pappilassa teurastettava ja siitä\noli valmistettava saattoväelle ateria. Samoin on asian laita ollut\nSaksassa, jossa papin piti härän tai lehmän saatuaan kutsua pitoihin\nruumiin saattajat. Samalla hänen oli huolehdittava siitä, ettei kuollut\ntullut jälkeenpäin vaatimaan itselleen kotieläintä.\n\nVertailun vuoksi mainittakoon, että Lapissa luovutetaan\n'muistajaisporo' (_pomik--poats_) nykyään sille sukulaiselle, jolle\nvainaja on sen ennen kuolemaansa määrännyt. Luovutettaessa muistellaan\nkuollutta, pidetäänpä vielä pidotkin tämän kunniaksi. Saaja saa sitten\nkäyttää eläintä niin kuin omaansa, mutta kun hän sen vihdoin teurastaa,\nhänen ei sovi myydä sen lihaa tai nahkaa. Lappalaiset uskovat, että\nkuollut ajaa tällä porolla. Jos joku kieltäytyy sitä luovuttamasta,\nsaattaa asianomainen pian menettää kotieläimen tai useampiakin, jotka\nvainaja vihoissaan vie toiseen maailmaan.\n\n_Tilapäisistä syistä_ on kuollutta muisteltu mm. milloin tämä on\nilmestynyt omaistensa uniin tai osoittanut mieltään lähettämällä elossa\nolevien keskuuteen tauteja tai muuta onnettomuutta. \"Vainajan vihoista\"\nvapautuminen on usein tuottanut vaikeuksia ja vaatinut tietäjän\nvälitystä. Yleisen käsityksen mukaan kuolleet panevat pahakseen\npienimmätkin niihin kohdistuvien velvollisuuksien laiminlyönnit. Kun\nelinkeinojen menestyksen on uskottu riippuvan niistä, on \"kaikista\nuutisista\" pitänyt antaa vainajille osa. Tätä tärkeätä elämänohjetta,\njota vanhemmat ovat teroittaneet lapsilleen, on rajantakaisessa\nKarjalassa noudatettu nykypäiviin asti. Niinpä Vuonnisessa, kun lehmä\non poikinut, on paistettu \"juustomaito\" viety naapuriin tai jaettu\nköyhille \"kuolleiden muistoksi\". Kiestingissä ja Kiimasjärvellä sitä on\nkuljetettu talosta taloon vuoron perään ja samalla, kun sitä on\nmaisteltu, on \"jokaista kuollutta\" muisteltu nimet mainiten.\n\nVienan Karjalassa on samoin ollut tapana viedä syksyllä, kun vilja on\npuitu, uutisleipiä sukulaistaloihin, missä leivän syöntiin aina liittyi\nkuolleiden kestitsemisen ajatus. Toisin paikoin on tällöin leivottu\n\"heimon kuolleiden kunniaksi\" pikkaraisia kakkaroita, joita on jaettu\nköyhille. Samanlaisen huomion alaisiksi joutuivat kevään ensi kalat,\njoista valmistetun keiton ääressä oli sukulaisnaapurien kera niin ikään\nkuolleita muisteltava. Lukkarinen kertoo Inkerin Soikkolasta, että\nsiellä on monella ollut tapana panna myös kesän ensimmäiset mansikat\njollekin kivelle, josta niiden on uskottu joutuvan tuonelassa oleville\nsukulaisille. Näin on vuoden ensimmäinen tulo kaikesta ollut kuolleiden\nosa.\n\nKiestingissä puhutaan vielä \"kuolleen viljamaasta\". Sillä ymmärretään\npeltoa, joka on luovutettu jollekin maattomalle siinä mielessä, että\ntämä viljelee sitä tietyn kuolleen nimessä ja korjatessaan siitä sadon\ntoimii ikään kuin kuolleen sijaisena. Pelto luovutetaan tähän\ntarkoitukseen tavallisesti vain vuoden tai parin kolmen ajaksi.\n\nTilapäisestä syystä vietetyt vainajain muistajaiset ovat joskus\nmuodostuneet koko sukukunnan suureksi yhteisjuhlaksi. Tällaisen\nsuurjuhlan menoista, jonka vietosta sukulaiset ovat sopineet keskenään,\non kiintoisia tietoja säilynyt mm. Suojärven kreikanuskoisten\nkeskuudessa. Kerrotaan, että siinä talossa, jossa kysymyksessä olevat\npidot, _piirut_, pidettiin, ryhdyttiin juhlan valmisteluihin jo niin\nvarhain, että viljakin kasvatettiin pellossa sitä silmällä pitäen.\nPitojen pitkää valmistusaikaa osoittaa lisäksi se, että huoneeseen,\njoka oli huolellisesti siivottu ja johon kuolleita varten oli varattu\nsuuri pöytä, piti yhdeksän viikon aikana joka päivä viedä jotakin\npitopöydän katteeksi, jollei muuta, niin ainakin lautanen tai lusikka.\nHuoneen seiniin lyötiin nauloja, jotta kuolleet voisivat tullessaan\nripustaa niihin vaatteitaan. Vainajain kestitsemistä varten leivottiin\npaljon leipiä, pantiin runsaasti olutta ja teurastettiin useita\neläimiä. Myös sukulaiset toivat mukanaan piirakoita, kalakukkoja ym.\nsyötävää sekä pöytäliinoja, joita levitettiin pöydälle \"monta kymmentä\"\npäällekkäin. Juhlan aattona tuotiin kylmät ja lämpimät ruoat pöydälle,\njonka ympärille vielä asetettiin joukko tuoleja. Sen jälkeen avattiin\nhuoneen ikkunat, sillä vainajien uskottiin saapuvan sitä tietä tupaan,\nja lähdettiin kalmistoon kutsumaan kuolleita pitoihin. Kukin kutsui\nomaisiaan, naiset ääneen itkien: \"Tulkaa, isäntä- ja emäntävainaja!\nTuokaa mukananne sukulaiset yhdeksänteen polveen! Sukulaiset, tuokaa\nmukananne kaikki tuttavat!\" Pyhäinkuvain alapuolelle tuvan\nkunniapaikalle eli \"suureen nurkkaan\" oli valmistettu erikoinen vuode,\n_pogoiniekkoin tila_, jommoinen on näytellyt tärkeätä osaa useiden\nkansojen muistojuhlissa. Elossa olevien ei ole ollenkaan ollut\ntapana asettua levolle kuolleiden läsnä ollessa. Kun vainajien\nilahduttamiseksi on kaiken yötä juhlittu, ne saatetaan seuraavana\npäivänä kalmistoon itkuvirsin. Näille suurille muistajaisille ominaista\non, että tällöin on ollut tapana antaa juhlaruokia karjallekin.\n\nPaitsi yksityisen kuolleen kunniaksi tai tilapäisestä syystä\ntoimeenpantuja pitoja on ollut myös _yleisiä määräaikaisia\nmuistojuhlia_, jolloin samalla kertaa on muisteltu kaikkia vainajia.\nTällaisista kreikanuskoisten viettämistä määräaikaisista kuolleiden\nyleisjuhlista huomattavimpia ovat _ruadintsat_ (ven. _radunitsa_)\nkeväällä toisena tiistaina pääsiäisen jälkeen, jota karjalaiset yleensä\nviettävät venäläisten tavalla, sekä _muistinsuovatta_ syksyllä lokakuun\n15. p:nä v.l., jolloin \"koko miero on kalmoilla\". Jälkimmäiselläkin on\nvenäläinen vastine, mutta tätä Karjalan \"suurinta muistojuhlaa\" on\nvietetty melko omaperäisin menoin. Tällöin on näet jokaisessa kodissa\npitänyt teurastaa jokin kotieläin, lehmä tai lammas, kuolleiden\nkestitsemistä varten. Ruokapöytään, joka on katettu valmiiksi, ennen\nkuin joukolla on käyty kalmistossa, on asetettu niin monta lusikkaa\nkuin muistin mukaan kussakin talossa on palvonnanalaisia vainajia.\nKalmistoon on viety mm. kalakukkoja, joista kuolleiden on uskottu\npitävän ja joita sen vuoksi on murennettu omaisten kalmoille. Samalla\non lueteltu kaikkien muistissa säilyneiden vainajien nimet ja mainittu,\nmillaiseen juhlaan heitä on tultu kutsumaan. Vienan Karjalassa on ollut\ntapana, ettei tällaisena päivänä kukaan, jolta joku tietty omainen on\nkuollut, ota suuhunsa mitään, ei edes vettä, ennen kuin hän on\nkalmoilta palannut. Yleisten muistojuhlien aikana on lisäksi ollut\ntapana jakaa köyhille ruokaa ja vaatetta. Mahdollisesti tuohon\nsyksyiseen kreikkalaiskatolisten kalmoillakäyntipäivään on kiintynyt\njokin jo pakanuudenajalta periytynyt vanha vainajain juhla.\n\nVainajien yleisistä muistojuhlista huomattavin on maamme\nroomalaiskatolisen kulttuurin piiriin kuuluvalla alueella ollut _kekri_\neli _köyri_, joka vastaa kirkollisen kalenterin pyhäinmiesten päivää.\nTämän päivän yhteyteen liittyviä menoja, joita papisto on pyrkinyt\nhävittämään aina 1600-luvulta alkaen, on monin paikoin Savossa ja\nKarjalassa säilynyt miltei meidän päiviimme asti. Erik Castrén, joka\nesittää melko yksityiskohtaisen kuvauksen kekrin vietosta jo 1754\nKajaanin läänin oloja käsittelevässä kertomuksessaan, arvelee, että\nkysymyksessä olevan juhlan merkillisissä menoissa tavataan paitsi\npaavinvallan myös pakanuuden aikaista perintöä. Paavillisiin tapoihin\nhän lukee mm. pyhäinmiesten vastaanoton illalla sekä niille kylvyn\nvalmistamisen ruokineen ja juomineen.\n\nTämäntapaisista sielujen saunoittamismenoista on mainintoja eri maista,\nmutta meikäläistä kekrin viettoa muistuttavat lähinnä lättiläisten\nvastaavat tavat, joista on tietoja jo 1600-luvun alkupuoliskolta.\nDionysius Fabricius kertoo näet Liivinmaan historiassaan, että\nlättiläisillä vielä tällöin oli tapana lämmittää henkienpäivänä sauna\nja kestitä vainajia ruoalla ja juomalla. Saunaan asetetun ruoan ja\njuoman he veivät sitten asuntoonsa ja nauttivat siellä aivan samoin\nkuin Savossa ja Karjalassa on ollut tapana. Pakanallisia piirteitä Erik\nCastrén näkee kekrin viettoa varten erityisesti kasvatetun uhrilampaan\nteurastamiseen ja syöntiin liittyvissä uskomuksissa ja menoissa.\n\nVerratessamme itäsuomalaista kekriä Skandinaviasta maahamme tulleeseen\n_jouluun_ huomaamme niiden viettotavoissa paljon yhteisiä piirteitä,\njoista suurin osa johtuu siitä, että kumpanakin ajankohtana on vietetty\n_vuodenalkajaisia_ tiettyine kansainvälisine menoineen. Tärkeimpiä\nniistä on ollut tällöin haudoistaan liikkeelle lähtevien vainajien\ntarpeiden tyydyttäminen. Sekä joulun että kekrin yhteyteen kuului myös\nns. _jakoaika_ monenmoisine enteineen. Agricola mainitseekin\nroomalaiskirjeen 12. lukuun liittämässään muistutuksessa peräkkäin\n_Jakeet_ ja _Kekrit_.\n\nVaikka vainajia alkukantaisen tavan mukaisesti on varmimmin voitu\nlähestyä kalmistossa, on ollut muitakin paikkoja, joissa on uskottu\nvoitavan päästä kosketuksiin niiden kanssa. Niinpä Suistamolla kuulin\nkerrottavan, että milloin kuolleen kylä on ollut kaukana, on vainajaan\nturvauduttu tien risteyksessä. Tämä tapa, jota jo muinaisuuden kansat\nnoudattivat, on ollut tunnettu myös mordvalaisten keskuudessa.\nSielläkin on ollut tapana kääntyä teiden haarautumissa\nkalmistonhaltijoiden puoleen.\n\n_Vainaja_-sanaa ei vanha kansa ole käyttänyt itsemurhan tehneistä,\nhukkuneista tai tapaturmaisesti kuolleista. Näiden apuun ei myöskään\nole turvauduttu niin kuin niiden omaisten, jotka elävät kalmistokylän\nrauhassa ja joiden vakavaan seuraan kukin toivoo pääsevänsä kuoleman\njälkeen. Yleensä uskotaan, että ne surmansa saaneet, jotka joutuvat\nmuista erilleen, ovat oloonsa tyytymättömiä. Jotkut riehuvat\nrauhattomina ilmassa kuin myrskytuuli. Lukkarinen mainitsee, että kun\ninkerikot kuulevat tuulen vinkuvan, he uskovat, että siellä vinkuvat\n\"kadotettujen sielut\". \"Jotkut vakuuttavat, että ne aina ovat ilmassa.\"\nSoikkolassa sanotaan, kun tuuli vinkuu seipäissä ja nurkissa, siinä\nitkevät ristimättöminä kuolleet lapset, sillä \"he saavat aina olla\nliikkumassa, maailman loppuun asti, heitä ei oteta tuonelaan.\"\nPohjois-Hämeessä säälitään noiden ilmassa vaeltavien tilaa, \"kun\npäivällä polttaa aurinko ja yöllä taas on vilu\". Erityisesti keväisen\nmyrskytuulen uskotaan aiheutuvan niiden riehumisesta, jolloin monet\npyrkivät vapautumaan tästä vauhdikkaasta retkestä tarttuen puiden\nlatvoihin ja rakennusten räystäisiin. Kuten tunnettua, näillä\nkuvitelmilla on ollut vastine germaanien taholla.\n\nPaitsi omassa kotoisessa kalmistossa on tuonelan kuviteltu sijaitsevan\njossakin maailman äärellä, pitkien ja vaivalloisten taipaleitten\ntakana, jossa vainaja joutuu elämänsä ja tekojensa perusteella joko\nhyvään tai huonoon olotilaan. Tällainen tuonela on muinaisrunoissamme\ntavallisesti sijoitettu pohjan perille vaikeakulkuisen virran taakse\nsamoin kuin skandinaavien Hel. Epäilemättä tämä usko, josta puhuimme\nmuinaissuomalaisten maailmankuvan yhteydessä, on maassamme länsimaisen\nkulttuurivirran välittämää lainaa. Idän puolelta saatuja vaikutteita\nkuvastavat taas kreikkalaiskatolisten karjalaisten itkuvirsissä\nmainitut tuonpuolisen maailman maisemat.\n\nVarsin yksityiskohtaisesti kuvataan kuolleen matkaa toiseen maailmaan\neräässä A.O. Väisäsen Aunuksesta saamassa kiintoisassa \"itkussa\", jossa\npuhutaan tuonelan porteista ja avaimista, manalan joesta sekä sen\nlautturin tammisesta veneestä ja kultaisista airoista tai tuonelan\n\"sinisestä sillasta ruokoisine kaidepuineen\". Kulkijaa vaanivat\nmatkalla myös monet vaarat, mm. aina valveilla olevat käärmeet, kunnes\nhän vihdoin pääsee perille sinne, missä paratiisin \"maitojoet\" ja\n\"mesimarjapuut\" häntä odottavat.\n\nLukuisat esimerkit osoittavat, että manalle menneet ovat\nmuinaissuomalaisten uskomuksissa näytelleet erittäin huomattavaa osaa.\nVarsinaisen palvonnan kohteena eivät kuitenkaan ole olleet kuolleet\nyleensä, vaan kunkin perhe- ja sukukunnan kunnioittamat vainajat,\njoiden työn ja toiminnan jatkaminen sekä toivomusten täyttäminen ovat\nolleet jälkeläisten pyhä velvollisuus. Tämä perinne on ollut vanhan\nkansan koko sosiaalisen elämän perusta. Yksilön ja suvun kaikissa\nvaiheissa on vainajiin vedottu. Vainajat ovat olleet moraalin vartijat,\ntapojen tuomarit ja järjestyneen yhteiskunnan ylläpitäjät. Tässä\nsuhteessa ei edes yläilmojen jumala ole voinut kilpailla manalle\nmenneiden kanssa.\n\n\n\n"]