[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f3AP0rAr_u821qYXhBX0WQ_WMa9j_wARntOTiJ6DKa3Y":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},2183,"Pohjanmaan helmi","Åberg, Jon Olof",1843,1898,"2183-aberg-j-o-pohjanmaan-helmi","2183__Åberg_J._O.__Pohjanmaan_helmi","Romantillinen kertomus vuoden 1808 sodasta","romaani",[14],"rakkaus",[],"fi",1873,1878,16175,101936,false,61343,[24],"Russo-Swedish War, 1808-1809 -- Fiction",[26,27],"Historical Novels","Romance","\"Pohjanmaan helmi: Romantillinen kertomus 1808 vuoden sodasta\" by J. O. Åberg is a historical novel written in the late 19th century. Set against the backdrop of the Finnish War of 1808, it centers around the beautiful young heroine, Ilma, often referred to as \"Pohjanmaan helmi,\" as her life intertwines with the fate of her family and their struggle against Russian invaders. The story explores themes of beauty, war, and resilience, hinting at romantic elements woven into the harsh realities of conflict.  At the start of the narrative, we are introduced to the serene natural landscape of Pohjanmaa during a summer morning in 1808, setting a contrast for the impending conflict. We meet Ilma, a seventeen-year-old girl described as a symbol of beauty and innocence, who enjoys the simple joys of life by the river. However, her idyllic scene is disrupted when her mother, Maria, calls to her with unsettling news regarding the presence of Russian troops nearby, igniting a sense of urgency and foreboding. As the tension escalates, Ilma and her mother face a devastating threat that compels them to seek safety, foreshadowing the challenges they will endure throughout the story. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Hagfors, Johan Fridolf",113,"Historiallinen romaani sijoittuu Suomen sodan aikaan vuonna 1808. Teos kuvaa sota-ajan koettelemuksia ja jännitystä Pohjanmaalla, missä venäläinen kapteeni Margunoff tavoittelee kaunista Ilmaa, jota kutsutaan Pohjanmaan helmeksi.","J. O. Åbergin 'Pohjanmaan helmi' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2183.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","POHJANMAAN HELMI\n\nRomantillinen kertomus vuoden 1808 sodasta\n\n\nKirj.\n\nJ. O. ÅBERG\n\n\nSuomentanut\n\nJ. F. Hagfors\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström,\n1878.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nKoti ja murros.\nLappajärvellä.\n\n\n\n\n\n\n\nKoti ja murros.\n\n\n\n\nI.\n\n\nTuon pienen Alajärven-joen rannalle, joka yhdistää Lappa- ja Ala-järvet\nPohjanmaalla, tahdomme viedä lukijan eräänä kauniina kesäaamuna v.\n1808. Pitkin tuon monissa mutkissa juoksevan joen rantoja leviää tummat\nmetsät tai niiden välillä suon tapaiset seudut ja kankaat, joilla\nainoastaan matala kanerva kasvaa. Astukaammepa hetkeksi aikaa metsän\nmaailmaan katsomaan elämää, mikä sen helmassa vallitsee, ja miltä se\nnäyttää.\n\nSiellä elää, puitten ja soitten välillä, kasvi- ja eläinkunta lyhyen\naikansa, ei niin moninaisena kuin tasamaalla, jossa ihmis-käsi saattaa\nilmoihin melkein mahdottomia, vaan kumminkin sellaisena, että sitä\nansaitsee katsella, niin kuin ilon lähteenä jokaiselle, joka käsittää\nnuo voimakkaasta luomisvoimasta puhuvat esineet, joita joka askeleella\ntapaamme luonnon ihmeellisessä valtakunnassa. Ihmeellä katselemme me\nmustaa metsää, ehkäpä salaisella pelollakin, sillä emmehän tunne, mitä\nse povessaan kätkee. Vaan astupa tuohon metsän maailmaan, joka sinusta\nnäyttää niin uhkaavalle; tutustu noihin ääniin, jotka kuuluvat puiden\nlatvoista ja matalista pensaista ja jotka ikäänkuin kuiskaavat satuja\nmenneistä ajoista; opi eroittamaan käärmeen pitkällinen kahina kuivissa\nlehdissä, melusta, joka syntyy, kun sammakko hyppää lahoneiden oksain\nyli, jotka aika pian taas muuttaa mullaksi; kuultele lintujen aamu- ja\nilta-lauluja, niin olet huomaava, ettei tuo jylhyys, jonka luulit niin\neriämättömäksi metsästä, ole muuta, kuin mielenkuvitusta vaan. Sillä\nsyvimmässä metsässäkin kohtaa sinua elo, jonka luonnon herra on\nsoveltanut paikan mukaan, johon hän sen on asettanut.\n\nOn kesä aamu, kaunis aamu! Pienen joen aallot kohisevat leikkien rannan\npieniä kiviä ja maahan putoneita oksia vastaan ja laulavat matkallaan\näidilliseen helmaan kauniita lauluja ajoista, jotka ovat olleet ja\nmenneet. Voi jospa ymmärtäisi noita ääniä; monta luonnon syvimmistä\nsalaisuuksista saisi silloin kenties tietää!\n\nKun ensimmäiset auringon säteet ehtivät metsän sisimpiin osiin, silloin\nelo siellä virkoaa. Sen tarpeet ovat tyydytettävät. Arka myyrä pakenee,\nkavala kettu, tuo voittamaton veijari, hiipii pensaitten välitse,\nheiluttaa häntäänsä ja teeskentelee minkä kerkiää. Kovakuoriaiset\nhyörivät sudenkorentojen, mehiläisten ja ampiaisten parissa; jänis\nravistaa ajattelevaisesti korviaan ja hyppää kohteliaasti syrjään, kun\nrepo tulee hänen luokseen aamuterveisille -- ja laulavain lintujen\nparvessa, joitten soitanto aina on yhtä vireä ja puhdas, lentää, aaveen\nnäköisenä, kummituksena pimeyden maailmasta, valoa pelkäävä tarhapöllö\nsyrjäiseen pesäänsä. Puun oksat kumartuvat aamutuulen suudellessa\ntoisiinsa kuiskaellen: näin oli eilen, näin on huomenakin ja näin läpi\naikojen; viidakot valkenevat ja sekasotkusta, joka ennen vallitsi sen\nhelmassa, tulevat nyt kauniimmat kuvat ilmiin lukemattomissa muodoissa\nvaihtelevasta kasvimaailmasta; joen vesi kohisee kovemmin, ja pian\npienet aallot hyppivät rajussa tanssissa rannoilla, joita ne vastikää\nsuutelivat niin hiljaan.\n\nNiin tulee yö. Silloin alkaa kummallinen risahteleminen melkein joka\npuun juurella. Koko metsän elämä muuttuu nyt öiseksi. Silloin kavaluus\nja julmuus ovat vallitsevaiset ja silloin nämä eläinkunnan himot\nnousevat korkeimmalleen.\n\nViileä tuuli puhaltaa ulkona; metsässä on olo tukala. Eri äänien\nseassa, jotka tulevat vesiltä ja maalta, kuulee selvään tarhapöllön\nparkumisen. Keskiyön aikana hiljenevät äänet, lintu nyökäyttää pientä\npäätään, pistää sen siipensä alle ja raukee nukkumaan. Hetkeksi tulee\näänettömyys -- tunniksi vaan!\n\nTämä hetki on juhlallisin.\n\nMikä sirkutus ja viserrys joka puun latvasta. Mikä ilo ja riemu joka\ntaholla!\n\nYlistyslaulu, kaunis ja täysinäinen, tervehtii uutta päivää. Puut\nkumartuuvat toisiinsa kuiskaten.\n\n-- Näin oli eilen, näin on tänään ja näin on aikain läpi...\n\nPienillä kivillä, joita oli tiheässä pitkin Alajärven joen itäistä\nrantaa, hyppeli nuori tyttö, paljain jaloin ja kauloin. Hänen\nsoikeanpyöreiden kasvojensa ympäri, joiden suurissa sinervissä silmissä\nsaattoi lukea ainoastaan lapsellista viattomuutta ja jonka suu oli\npaisuva, kuin kypsä rypäle, valuivat vaaleat hivukset irtonaisina aina\nvyötäisiin asti. Kevyt puku peitti hänen solakkaa vartaloansa eikä\nulettunut alemma, kuin että pienet jalkansa ja nilkkaluunsa jäivät\nnäkyviin. Tyttö näytti olevan seitsemäntoista vuotias ja oli, kuten\nlapset, jotka ovat kasvaneet luonnon helmassa, jo hyvin vaurastunut.\nHän oli ruusu täydessä kukassaan; hän oli myöskin lilja; tuommoinen\nyhdistys kahdesta eri luonteesta, jota taideniekka ja ihannetaiteilija\nerittäin rakastavat.\n\nPohjanmaan helmi, siksi häntä yleisesti nimitettiin, antoikin syytä\nnimelleen, jolla ei ainoastaan tarkoitettu ruumiin vaan myöskin sielun\nkauneutta. Vaan Ilma, se oli tuon kauniin helmen nimi, ei tiennyt\nkauneudestaan. Oli tosin monta, jotka hänelle sen sanoivat, mutta hän\nei sitä uskonut, vaan väisti tuon puheen luonnollisella pilallaan.\n\nKun hän nyt tuossa hyppelee kiveltä toiselle, silloin tällöin astuen\nveteen, antaen aaltojen huuhtoa pieniä jalkojaan, näyttää hän\nvedenneitoselta, joka on aaltojen helmasta noussut yli-ilmoihin\nkatsomaan ja ihailemaan hänelle tuntematonta maailmaa.\n\n\"Voi kuinka kaunis aamu!\" -- kuiskasi hän kohottaen silmänsä aurinkoa\nkohden. -- \"Oi kuinka nyt on hauskaa ja virkistävää juoksennella\nAlajärven rannalla. Tämä toki on unta suloisempaa!\"\n\nNäillä sanoilla Ilma hyppäsi eräälle jotenkin korkealle kivelle ja\nkatseli ympärilleen. Hieno aamutuuli tarttui hänen pitkään kiharaiseen\ntukkaansa ja kääri sen hänen vyötäisensä ja helmansa ympäri. Ilma\nhymyili nähdessään kuvansa heiluvassa aallossa; löi kätensä yhteen ja\njuoksi aika kyytiä pitkin rantaa. Vihdoin seisahti hän ja katseli\netehensä niin tarkkaan, kuin jos hän olisi pelännyt väijyvää\nvihollista. Se olikin vaan eräs pieni punaseksi maalattu talo joen\nrannalla, joka veti hänen huomionsa puoleensa. Somalta tuo pieni talo\nnäytti, tuuheat puut sitä ympäröivät, ja Ilma ei voinut pidättää\nitseään huudahtamasta ilosta, kun hän katseli kotiaan.\n\nIlman katsellessa rauhaista kotiaan aukeni yksi sen ikkunoista ja\nkeski-ikäinen nainen katsahti huoneesta ulos.\n\n\"Ilma, Ilma!\"\n\nNuori tyttö vaikeni; ainoastaan puoleksi hillitty nauru osoitti, että\nhän oli kuullut äitinsä huudon.\n\nHetkinen kului ennenkuin äiti uudestaan huusi ja Ilma oli jo puoleksi\nhiipinyt ulos pensastosta saattaakseen, äitinsä näkemättä, hiipiä\nesille ja siten hämmästyttää häntä, kun äiti astui ulos portaille.\nSilmäyksissään, joita hän heitti ympärilleen, saattoi selvään lukea\nlevottomuutta ja tämä levottomuus ilmautui myöskin hänen äänessään,\njoka tällä kertaa kuului vahvemmalta, vaan samalla vähän epävakaiselta.\n\n\"Ilma, Ilma!\"\n\nTyttö säpsähti, kun hän taasen kuuli nimensä mainittavan. Hänen hieno\nkorvansa huomasi tuon äänen epävakaisuuden, ja äkkiä ilmestynyt\naavistus sanoi hänelle, että jotakin tärkeätä oli tapahtunut. Pitäen\nkäsiään tiheään tykkivällä sydämmellään, riensi hän eteenpäin ja juoksi\nsuoraan äidin syliin huudahtaen:\n\n\"Mikä nyt on hätänä, mikä?\"\n\n\"Paha lapsi, joka et voi pysyä kotona näin varhain, vaan menet maihin,\nmetsiin!\" torui äiti, nähtävästi vihastuneena. -- \"Ja noin puettuna\nsitten!\" lisäsi hän. \"Olethan sinä hurja, tyttö. Tottahan sinun\nkumminkin pitäisi ymmärtämän ottaa kengät jalkahasi.\"\n\nIlma pudisti päätään ja vastasi:\n\n\"Kengät! Miksi niin? Voi jos tietäisitte, äiti, kuinka helposti minä\njuoksen kivien ja kukkien yli, aivan kuin jos minulla olisi siivet.\nTarvitsen tuskin koskettaakaan maata!\"\n\nKun hän nämät sanat sanoi, hymyilivät huulensa ja silmänsä.\n\nÄiti katseli hetken ihastuksella kaunista tytärtään, sitten sanoi hän,\nkun todellisuus oli herättänyt hänet hänen ajatuksistaan, ja kasvonsa\nsynkistyivät:\n\n-- \"Tule sisälle, Ilma; minulla on ikävä uutinen sinulle kerrottavana.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nRouva Maria Herner, Ilman äiti, oli keski-ikäinen vaimo säännöllisellä\nkasvojen muodolla. Nuoruudessaan oli hän ollut yhtä kaunis kuin\ntyttärensä nyt oli, ja saattoipa häntä vielä nytkin, neljänkymmenen\nvuoden ikäisenä, sanoa joksenkin kauniiksi. Ennen sodan alkua ei hän\nollut tiennyt oikein mikä suru onkaan, vaan Huhtikuun 18 päivän jälkeen\nv. 1808, jolloin hänen miehensä kaatui Siikajoella Venäläisten vallassa\nolevia kukkuloita valloitettaessa, olivat ruusut sekä sydämmestään että\nposkiltaan rauenneet pois. Nyt hänellä vaan oli tyttärensä, jonka\nedestä hänen tuli elää. Vähitellen raskas surunsa sentään laimeni ja\ntyyni mietiskeleminen, joka käskee ihmisen tarkkaan täyttämään\nvelvollisuutensa, käski häntäkin tästälähin pyhittämään kaiken elämänsä\npienen talonsa hoitamiseksi ja Ilman kasvattamiseksi. Hän oli itse\ntavallista sivistyneempi nainen, ja taisi sentähden kylvää nuoren tytön\nsieluun siemeniä, jotka tulevaisuudessa kenties kantaisivat suuria\nhedelmiä; ja tämän teki hän sitä mieluimmin, kun Ilman mielenlaatu oli\nvieno ja herkkätuntoinen. Vaan tuo nuori tyttö oli myös perinyt\nisältään jäykän luonteen ja melkoisen itsepäisyyden; ja minkä hän\nkerran oli päättänyt tehdä, sen koki hän myöskin täyttää. Siinä\nsuhteessa hän erosi äidistään, jossa paitse naisellista lauhkeutta,\nmyöskin jossakin määrässä toimettomuus oli havaittavana.\n\nKun olivat tulleet ensimmäiseen, hyvin siivottuun huoneesen, vaipui\nrouva Herner ikkunan edessä olevalle sohvalle ja peitti kasvonsa\nkäsillään.\n\n\"Äiti, äiti\" -- puhkesi Ilma sanomaan, rientäen äitiään kaulailemaan --\n\"mitä on tapahtunut? Kertokaa minulle se, teillä on jotain\nmielessänne!\"\n\nRouva Herner oli edelleen vaiti ja Ilman tuska suureni.\n\n\"Ettekö tahdo minulle ilmaista pelkoanne?\" kysyi tyttö lempeästi. --\n\"Sillä tottahan se on...\"\n\n\"Pelko, niin\", -- keskeytti rouva Herner, nostaen päätään. -- \"Oikein\nsinä arvasitkin, Ilma; hirmuinen pelko minua ahdistaa. En tiedä\nrohkenenko sinulle sitä mainita?\"\n\n\"Puhukaa, äitini, kyllä minä sen jaksan kuulla.\"\n\n\"No, koska niin tahdot, niin minä sinulle sen kerron. Kuule nyt! mitäs\nsanoisit, jos yht'äkkiä näkisimme täällä joukon ryssiä!\"\n\nIlma vaaleni, vaikka hän oli päättänyt olla urhollinen.\n\nÄiti jatkoi:\n\n\"Viholliset kulkevat ryöstöretkillä näillä seuduilla. Toissapäivänä oli\npieni kasakkajoukko nähty Sikkilän läheisyydessä...\"\n\n\"Kasakkajoukko!\" huudahti Ilma, ennenkuin äiti ehti lopettaa. \"Voi!\nminä olen niin usein kuullut kasakkain olevan meidän julmimpain\nvihollisemme!\"\n\n\"Julmimmat eivät ne toki liene; ainakaan eivät Donin kasakat. Uraalin\nkasakoista en saata sitä sanoa. Isäsi, joka oli ollut noilla seuduilla,\nkertoi usein minulle näistä molemmista ratsastajajoukoista, ja hän\nvakuutti Donin kasakkain olevan paraimpain kaikista muista, jotka oli\nkohdannut. Kuinka me nyt teemme? Joko jäämme tänne tahi lähdemme\nSikkilään?\"\n\n\"Niinkuin itse tahdotte, äitini\" kuiskasi Ilma ja heittäytyi äitinsä\nkaulaan. -- \"Vaan kyllä on vaikeata jättää koti!\"\n\n\"On, Jumala nähköön\", huokasi rouva Herner ja kallisti päänsä käsiinsä.\n\"Vaan sehän kerran kumminki tapahtunee\", lisäsi hän hiljemmin. \"Täällä\nemme saata olla turvassa.\"\n\nTuo veitikkamainen lapsellinen hymy, joka ennen oli elänyt Ilman\nhuulilla, oli nyt kadonnut; ja totisuus vallitsi noilla pienillä\nnäppärillä huulilla ja noissa kauniissa sinervissä silmissä. Tässä\nsilmänräpäyksessä näytti tuo seitsentoista vuotias Ilma semmoiselta,\njoka on tuomittu ratkaisemaan jotakin elämän arvoitusta. Ja olihan\nhänellä ja hänen äidillään todellakin tärkeä arvoitus ratkaistavana,\nsillä riippuihan kukaties heidän henkensä tästä ratkaisemisesta.\n\nAurinko oli sillävälin noussut aina korkeammalle taivaalle ja Alajärven\npienet aallot välkkyivät niin kauniisti sen säteissä. Tämä kaunis aamu\nennusti kaunista päivää.\n\nRouva Herner, kun oli hetken istunut ääneti ja mietteissään, sanoi\nastuen muutaman kerran edestakaisin lattialla:\n\n-- \"Ilma, lähde sinä veneellä soutamaan Mikon luo ja käske häntä\ntulemaan tänne. Minä tiedän hänen sukkelaksi ja hän se yksin keksii\nkeinon, jolla vältämme kasakkain tännetulon. Vaan joudu, Ilma; meillä\nei ole aikaa hukattavana.\"\n\n\"Paikalla, paikalla, äiti!\" sanoi nuori tyttö ja riensi toiseen\nhuoneesen. Vähän ajan kuluttua palasi hän. Pienet somat lapikkaat,\nkiinnitettynä hienoilla hihnoilla, lumivalkoinen liina kaulassa ja\nsamankaltainen päässään peittämässä hänen hätä hätää kokoonkäärittyä\ntukkaansa, siinä oli hänen matka-pukunsa. Kuinka kaunis hän siinä\nolikin! Eipä ollut ihme, että hän oli saanut liikanimen: Pohjanmaan\nhelmi!\n\n-- \"Hyvästi nyt vähäksi aikaa, äiti kulta!\" sanoi hän syleillen\näitiään. -- \"Pian olen takasin, ja varmaan olen tapaava Mikon.\"\n\n\"Hyvästi Ilma; tule vaan pian takaisin!\"\n\nSamassa, kun Ilma aukaisi oven, juoksi hän takaisin huudahtaen:\n\n\"Mikko tulee!\"\n\n\"Mikkoko?\" ihmetteli rouva Herner ja syöksi ikkunaan. -- \"Kas vaan,\ntuossa juuri hän tuleekin maalle. Vaan, Jumala varjelkoon, minkä\nnäköinen hän on!\"\n\nHetken perästä Mikko suntio astui ovesta sisälle. Kasvoissaan näki\nselvään levottomuutta, ja itsekseen hän mutisi pitkiä lauseita, joita\nei kukaan muu, kuin hän itse, voinut ymmärtää.\n\n\n\n\nII.\n\n\nVihdoin sanoi hän, kotvan aikaa mietittyään, astuen pari askelta\nedemmäksi lattialle sekä syvään kumartaen rouva Hernerille:\n\n\"Hyvää huomenta!\"\n\n\"Jumala antakoon\", vastasi rouva Herner ojentaen Mikolle kättään. --\n\"Mitä uutisia sinulla on muassasi?\"\n\n\"Susi on päässyt saaliin vainulle\", vastasi Mikko luoden silmänsä\nIlmaan.\n\nTuo nuori tyttö kiljasi ja olisi kaatunut maahan, ellei suntio olisi\nkerjennyt ottamaan häntä vahvoihin käsivarsiinsa. Vähälläpä myös oli,\nettei rouva Hernerkin käynyt tainnoksiin Mikon vastauksesta, vaan\nhänellä sentään oli suurempi mielenmaltti tässä silmänräpäyksessä.\nMuutaman silmänräpäyksen jälkeen, joiden kuluessa Mikko vei Ilman\nsohvalle, sanoi rouva Herner:\n\n\"Minä ymmärrän hyvin, että tuolla vertauksellasi tarkoitat katteini\nMargunoffia.\"\n\n\"Aivan niin\", vastasi Mikko nyökäyttäen päätään. -- \"Katteini on susi\nja hän hiipii täällä ympäri sadan venäläisen jääkärin kanssa, sen olen\nitse nähnyt. Hänpä se eilen oli Sikkilässä, otti kaikki ruokatavarat,\nmitkä sai ja pelätti vaimot metsiin. Kun jääkärinsä olivat juoneet\nsuuhunsa kaiken viinan, minkä käsiinsä saivat, läksi katteini heidän\nkanssaan Lappajärvelle päin, sillä hän tietää siellä pohjoisessa päin\nolevan rikasta väkeä. Mutta minäpä salaa seurasin hänen jälessään ja\nnäin hänen eilen menevän joen yli matalikosta, joka on noin virstan\npäässä tästä pohjoiseen. Enempää en tarvinnutkaan tietää, sillä\npaikalla aavistin venäläisten hankkivan tälle paikalle.\"\n\n\"Siis ei Sikkilässä ollutkaan kasakoita?\"\n\n\"Oli niitäkin\" -- vastasi Mikko. -- \"Unhoitin sanoa, että katteinilla\non muutamia niitäkin seurassaan.\"\n\nKun Mikko nuo sanat sanoi, hypähti Ilma seisaalleen huudahtaen:\n\n\"Kun katteini Margunoff tulee, en minä tahdo olla kotona, ettekä\ntekään, äiti, saa jäädä tänne. Sano meille, Mikko\" -- jatkoi hän\nnousevalla tuskalla tarttuen suntion käsiin, -- \"etkö tiedä mitään\npaikkaa, jossa saattaisimme piiletä!\"\n\n\"Tiedänpä niinkin\", vastasi Mikko vitkaan ja miettiväisesti. -- \"Mutta\nse riippuu siitä, jos te tahdotte seurata sinne.\"\n\n\"Sano meille se; jos sinulla on pelastuskeino, niin älä sitä meiltä\nestä\", sanoi rouva Herner levottomasti.\n\n\"Asian laita, näettekö, on se, että Sikkilän kyläläiset ja koko seudun\nnuoret miehet ovat yksin voimin tehneet murroksen kaksi virstaa\nSikkilästä pohjoiseen. Meidän korviimme on tullut, että kenraali\nAdlercreutz, jota Jumala siunatkoon, juuri äskettäin on voittanut\nviholliset Lapualla, ja että eräs toinen, jonka nimi on Sandels ja joka\nmyöskin on kelpo mies, suorittaa asiansa oikein hyvin Itä-Suomessa.\nSilloinpa me aattelimme, ett'ei haittaisi, jos mekin yhtyisimme\nliittoon käydäksemme sotaa omalla tavallamme, sillä me Pohjalaiset\nolemme aina enemmän, kuin muut, saaneet kärsiä Venäläisten hävityksiä.\nMurroksen takana odotamme vaan kunnes katteini tulee, ja sinnepä olisi\nrouvankin paras lähteä. Kyllä minä näytän tien.\"\n\n\"Kiitoksia, Mikkoseni\", sanoi rouva Herner liikutettuna. \"Vaan mitä\ntietä me menemme, kun katteini Margunoff on pohjoisessa päin?\"\n\n\"No, kunhan vaan pääsemme joen toiselle puolelle, joka tällä kohdalla\non niin syvä, ett'ei kukaan pääse kahlaamalla sen yli, ei enää ole\nhätää laisinkaan.\"\n\n\"No hyvä, sinä saat viedä meidät minne tahdot, Mikko\" -- sanoi rouva\nHerner päättäväisesti. \"Me olemme pian valmiit. Tule, Ilma; me otamme\nmukaamme vaan, mikä tärkeintä on.\"\n\nMolemmat naiset katosivat nyt hetkeksi. Kun he tulivat takaisin\nmatkapu'ussa, oli Mikko jo edeltäkäsin lähtenyt rannalle veneen luo.\n\n-- \"Niin täytyy meidän nyt jättää rauhaisa kotimme, kenties ijäksi\npäiväksi!\" huokasi rouva Herner katsellen ympärilleen surullisin\nsilmin. -- \"Jumala meitä varjelkoon!\"\n\nIlma itkeä tihutti äitinsä rinnoilla. Hänestä tuntui vielä raskaammalta\njättää lapsuutensa koti. Nyt ei mikään, ei hymyilevä aamuaurinko, ei\nlintujen ilolaulut eikä aaltojen solina ilahuttanut häntä. Syvällä\nsurulla kauniissa silmissään katseli hän seutua ja kyyneleet vuosivat\naina runsemmin. Vihdoin sanoi hän irroittaen itsensä äidin syleilystä:\n\n\"Nyt on lähdön aika. Minä näin Mikon meitä odottavan.\"\n\nHe astuivat nopeasti rappusille, sanoivat vielä kerran jäähyväiset\nkodilleen, jonka ulko-oven he tarkkaan lukitsivat, ja riensivät sitten\nkiireesti rannalle, josta Mikko, joka jo oli irroittanut veneen,\nviittasi heille merkiksi, että heidän tuli kiiruhtaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnnenkuin menemme edemmäksi täytyy meidän ensin lähemmin tehdä tili\nkatteini Margunoffista ja suhteesta, missä hän näyttää olevan rouva\nHerneriin ja hänen tyttäreensä.\n\nVähää ennen sodan syttymistä oli eräs suurenlainen kartano muutamia\nvirstoja itäänpäin Sikkilästä tarjottu kaupaksi, koska sen omistaja oli\ntehnyt konkursin. Halullisten ostajain joukossa oli myöskin venäläinen\nMargunoff, erään jääkärirykmentin upsieri. Koska tämä oli rikas, ei\nauttanut mitään, että talonpojat ja seudun herrasmiehet, jotka eivät\ntahtonet ryssää naapurikseen, kohottivat kartanon hintaa. Se joutui\nMargunoffille, joka paikalla puhtaassa rahassa maksoi ostohinnan. Kun\nkartano kaikin puolin oli korjattu, muutti hän sinne asumaan ja eleli\nsiellä Venäläisen tavalla. Tämä seikka tietysti suututti talonpoikia,\njotka jo ennen vihasivat venäläisiä, joiden kauheista julmuuksista\nPohjanmaalla \"Ison vihan aikana\" kertomuksia on säilynyt meidän\naikoihimme asti, ja Margunoff sai useasti kokea, kuinka syvään hän oli\nvihattu. Uhmistellen jatkoi hän irstasta elämätään huolimatta kaikesta\nnurinasta, mikä häntä kaikkialla kohtasi. Eräänä päivänä oli Margunoff\nmetsästämässä, jolloin häntä kohtasi niin äkillinen rankkasade, että\nhänen täytyi käydä etsimään suojaa itselleen. Sattumalta tuli hän näin\nkersantti Hernerin talolle, jossa hän ei milloinkaan ennen ollut\nkäynyt. Tuo rehellinen Suomalainen otti venäläisen vastaan kaikella\nmahdollisella kohteliaisuudella, ja Margunoff jäi yöksi. Sen päivän\nperästä tapahtui sangen usein, että hän joutui Hernerin taloon, joskopa\noli paha tahi kaunis ilma, ja pianpa huomattiin, että nuo hänen tiheät\nvieraissakäyntinsä olivat ainoastaan Ilman takia eikä kiitollisuudesta,\njonka tähden hän näytti ne tekevänsä. Herner pelästyi, kun hän näki\nirstaisen ryssän aikomuksen, ja antoi hänen selvään ymmärtää, että oli\nparas lopettaa nuo tiheät kestikäynnit. Tämän sai Margunoff myös kuulla\ntalonpojilta, jotka rakastivat urheata kersanttia, ja kun hän ei nähnyt\nvaivansa päästä tarkoituksensa perille suoralla ja rehellisellä tavalla\nmenestyvän, päätti hän salaa voittaa aikomuksensa. Häntä ei sentähden\nkoskaan nähty päivillä Hernerin talon läheisyydessä, vaan illan tultua\nhiipi hän ympäri kuin susi. Mutta tuostakin sai Herner vihiä ja\nmuutamana pimeänä syysiltana, kun Margunoff paraillaan koki päästä joen\nyli aivan lähellä kersantin kotoa, tuli tuo reipas Suomalainen hänen\nvastaansa. Keskustelu alkoi; puhe muuttui kiivaammaksi ja vihdoin\nkiistailijat kävivät käsikahakkaan. Margunoff, joka ei ollut heikko,\npuolusti itseään kauan, vaan väkevä Herner viimein kaasi hänen maahan,\njohon hän jäi makaamaan taittuneella käsivarrella. Herneriltä, kun hän\nnäki onnettomuuden, joka oli kohdannut vastustajaansa, katosi viha\npaikalla, ja menipä hän auttavaisuudessaan niin pitkälle, että hän\nillan pimeässä kantoi selässään voitetun ryssän Sikkilään, jossa hän\nhankki hänelle rattaat ja hevoisen. Päästyään kotia täytyi Margunoffin\nruveta sängyn omaksi ja siinä tilassa hän oli, kunnes sota syttyi.\nMuutamia päiviä ennen sodanjulistusta läksi hän, sydämmessään miettien\nkostoa, rykmenttinsä luo kenenkään aavistamatta oikeata suhdetta, koska\nei kukaan vielä tiennyt sodasta mitään. Vaan samassa, kun rauha\nrikottiin ja Venäläisten sotajoukot marssivat rajan yli Suomeen,\nläksivät talonpojat miehissä Margunoffin kartanolle ja polttivat\n\"ryssän pesän\", joksi he sen nimittivät, poroksi. Tästä ei Margunoff\nsaanut mitään tietoa, ennenkuin Lapuan tappelussa. Silloin vannoi hän\ntalonpojille hirmuisen koston ja saavuttaakseen sen pyysi hän\nRajevskiltä pienen joukon jääkäreitä ja kasakoita, käydäkseen sotaa\nomin käsin. Tämä esitys oli Rajevskin mielestä hyvä, koska Suomen\ntalonpoikain partiokunnat nyt saisivat oivallisen vastustajan\nMargunoffissa, joka ei suinkaan ollut mikään taitamaton upsieri.\n\nEttä Margunoffilla, paitsi kostoa niille, jotka olivat polttaneet hänen\ntalonsa, oli mielessään myös omat aikomuksensa Ilman suhteen, on\nluonnollista, ja hän iloitsi jo edeltäkäsin voitostaan nyt, kun naiset\nolivat yksinään kodissaan.\n\nEdellisestä tiedämme, että Margunoff oli jo ehtinyt seudulle.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nPuolivälissä tietä rannalle seisahtui Ilma yhtäkkiä ja säikähdyksen\nhuuto pääsi hänen huuliltaan.\n\nKas tässä, mitä hän näki!\n\nPitkin jokirantaa lähestyi joukko sotamiehiä rivakassa marssissa. He\nolivat vielä pitkän matkan päässä, vaan vaara oli kumminkin jotenkin\nuhkaava, koska pyssyn luoti helposti kantoi veneelle asti.\n\n\"Kiiruhtakaa!\" huusi Mikko tarttuen airoihin ollakseen valmis lähtemään\nvesille. \"Ne on Margunoffin sotamiehiä, ja että hän itsekin on muassa\non luonnollista.\"\n\nNämä sanat siivittivät naisten askeleet; he milt'ei lensivät venettä\nkohden. Juuri kun pääsivät sen luo ja rouva Herner jo oli puoleksi\nveneessä, lensi pyssynluoti suhisten hänen korvansa ohitse, että hän\nmelkein tainnuksissa vaipui Mikon syliin. Ilma riensi äitinsä jälessä\nja Mikon kehoituksesta molemmat naiset laskihevat pitkäkseen veneen\npohjalle, jossa he olivat edes vähän suojassa Venäläisten kuulia\nvastaan, jotka nyt rupesivat suhisemaan heidän ympärillään.\n\n\"Tulivatpa he sentään tällä kertaa liian myöhään\" -- sanoi Mikko\nlaskiessaan aironsa veteen. -- \"Me olemme jo niin paljon ennakolla.\"\n\n\"Vaan veneemme!\" puuttui Ilma sukkelaan puheesen. \"Jos ryssät saavat\nsen käsiinsä, on heillekin mahdollista tulla yli yhtä pian, kuin\nmekin.\"\n\n\"Eipä niinkään\", vastasi Mikko ja hymyili niin kummallisesti. -- \"Onpa\nheidän vaikea vähässä ajassa onkia sitä ylös joen pohjasta.\"\n\n\"Olet siis upottanut sen?\" lausui rouva Herner, joka jälleen oli\ntointunut ja kuullut Mikon viimeiset sanat.\n\n\"Olen, sillä aavistin jotakin kiusaa tapahtuvan, ja juuri sentähden\nryhdyinkin tuohon varmaan keinoon.\"\n\nRouva Herner loi rehelliseen Suomalaiseen kiitollisen katseen.\n\nSillä välin olivat Venäläiset aina enemmän lähestyneet rantaa,\nlakkaamatta ampuen. Ei ainoakaan luoti sentään tavannut Mikkoon, joka\nrivakoilla iskuilla souti tuon tällä kohdalla jotenkin leveän joen\ntoiselle rannalle. Jääkärit juoksivat kuin lammaslauma edes takaisin\nrannalla hakien venettä, sillä ilman sitä eivät he ajatelleetkaan\nsaavuttavansa pakolaisia, jotka jo olivat ehtineet liian kauas edelle.\nHeidän etsimisensä oli kumminkin turha, koska Mikko, kuten jo tiedämme,\noli upottanut rouva Hernerin veneen joen pohjaan.\n\n-- \"Älkää ampuko kuin kurjat raukat! Eikö seassanne ole ketään, joka\nvoi tavata tuohon Suomalaislurjukseen\", huusi katteini Margunoff, joka\nnyt vasta ehti rannalle ja vähän hämmästyneellä ja häijyllä\nsilmäyksellä katseli saalistaan, jonka omistamisesta hän jo ennaalta\noli iloinnut.\n\nMuuan jääkäri, joka seisoi katteinia lähinnä, tähtäsi ja laukaisi.\nLuoti lensi veneen ylitse ja meni toiselle rannalle.\n\n\"Annas tänne!\" ärjäsi Margunoff vimmoissaan ja tarttui erään toisen\nlähellä olevan sotamiehen kivääriin. -- \"Minä teille näytän, ett'ei ole\nvaikeata osata tuommoiseen maaliin!\"\n\nNäin sanoessaan laukaisi hän. Luoti sattuikin maaliin, vaikka ei\nsiihen, johon katteini tahtoi: se tarttui veneen perään, repäisi siitä\nmuutamia pirstaleita irti ja putosi veteen. Tuskin oli pyssy lauennut,\nkun samassa pieni kasakka-joukko ratsasti rannalle. Ratsastajat\nnähdessään, selkenivät katteini Margunoffin mustat synkistyneet kasvot\nhiukan, vaan ei tuo kauan kestänyt. Synkkänä, kuin ennenkin astui hän\nkasakkain upsierin, erään nuoren ja kauniin miehen luo ja sanoi,\nosoittaen venettä, joka meni menemistään edemmäksi:\n\n\"Jos olisitte kiiiruhtanut, ei saalis olisi päässyt kouristani!\"\n\n\"Kiiruhtanut!\" sanoi nuori kasakka, ja kauniit, miehekkäät kasvonsa\nsynkistyivät. \"Saattaako ratsumies tehdä kiirettä metsässä, ja semminki\nmetsässä semmoisessa, kuin tämä, jossa järvi toisen perästä tulee\nkulkijalle vastaan pakoittaen koukkuja ja kierroksia tekemään. Elleivät\nne esteet olisi olleet tiellämme, olisimme me...\"\n\n\"Minä ymmärrän, minä ymmärrän\", keskeytti Margunoff sukkelaan. \"Vaan\neikö teidän miestenne joukossa ole ketään, joka lähtisi hevosineen\nuimaan toiselle rannalle. Virta ei ole väkevä ja minä luulisin\nkoetuksen onnistuvan.\"\n\nKasakka-upsieri tarkasteli muutamilla silmäyksillä pieniä ruskeita\nmiehiään ja käski sitten erään heistä, jonka hän luuli rohkeimmaksi\nkaikista, tekemään yritystä.\n\n\"Jos vaan pääset yli joen\", sanoi Margunoff, \"et tarvitse muuta, kuin\nratsastat miehen nurin, sillä, niinkuin luulen, ei hänellä ole pyssyä\nmuassaan.\"\n\nKasakka ratsasti rantaan ja pakoitti vilkkaan hevosensa menemään\nveteen. Sykkivin sydämmin katseli Margunoff tuota rohkeata yritystä ja\nkielsi jääkäriään ampumasta, sillä helpostihan olisi sattunut, että\njoku luoti vahingossa olisi lentänyt kasakkaan.\n\nKun Mikko näki kasakan syöksevän veteen, välähti ilonleimaus silmissään\nja itsekseen hän mutisi: \"Hulluutta kaikkityynni! Kuolemaan sinä\nlähdet.\"\n\n\"Mitä sinä jupiset?\" kysyi rouva Herner nostaen päätään veneen vieren\nyläpuolelle.\n\n\"Minä vaan tahtoisin rukoilla tuon kasakan sielun puolesta, mutta...\"\n\n\"Mitä ai'ot tehdä?\"\n\n\"Estää häntä meitä takaa-ajamasta. Minä ymmärrän hyvin, rouva Herner,\nkatteini Margunoffin aikomuksen. Jos kasakka pääsee ehiänä tälle\nrannalle, olemme me hukassa.\"\n\nTämän lyhyen keskustelun aikana oli Ilmakin kohounut istualle. Hänen\nsilmäyksensä lensivät salamannopeudella uivaan viholliseen ja hänen\nkumppaniinsa rannalla ja sieltä taas äitiin ja Mikkoon. Kun hän näki\nmuutaman jääkärin murtavan hänen kotinsa ulko-oven ja tunkevan sisälle,\nhuudahti hän. Silloin jo hän aavisti mitä seuraaman piti.\n\nKasakka oli ehtinyt joen puoleen väliin, ja mustat silmänsä näyttivät\nsanovan niinpaljon kuin: nyt olette käsissäni! Mitä hän itsekseen\nmutisi, sitä ei kukaan kuullut.\n\n\"Pari airon-iskua vielä ja me olemme maalla\", sanoi Mikko rouva\nHernerille. \"Olkaa valmiina paikalla hyppäämään pois veneestä.\"\n\nRouva Herner ei sanaakaan vastannut, vaan kun vene töyttäsi rantaan,\ntekivät hän ja Ilma niinkuin Mikko oli käskenyt. Kuin tämä silloin näki\nnaisten olevan maalla, nousi hän veneessä seisaalleen sekä veti äkkiä\npistuolin, jonka oli piiloittanut takkinsa alle, esille. Rouva Herner\nja Ilma vapisivat pelosta nähdessään Mikon aikomuksen ja Ilma sanoi\ntuskallisesti:\n\n\"Oletko tarkka ampumaan, Mikko?\"\n\n\"Sen saa nähdä kohta\", vastasi Mikko lyhyesti ja ojensi pistuolin\nkasakkaa kohden. Tämä, joka nyt vasta huomasi vastustajallaankin olevan\naseen, tarttui nyt ratsupyssyynsä, mutta vaikkapa hän olikin nopea\nvirittämään sitä, ehti Mikko kumminkin ennen häntä laukaista aseensa.\n\nKasakka heilutti kotvasen aikaa käsiään ilmassa: paksu verivirta\ntulvasi hänen avatusta suustaan, ja raskaalla huokauksella, viimeisellä\ntässä elämässä, vaipui hän aaltoihin. Kaikki oli tapahtunut\nsilmänräpäyksessä; hetken perästä sen jälkeen lainehtivat aallot\nhiljaan kuin ennenkin kasakan haudan yli, ja kenties oli tuo hiljainen\nlaulu, jonka ne lauloivat, valitus-tervehdys Donin aromaille.\n\nKasakan kaatuessa syntyi kauhea häiriö Venäläisten seassa. Katteini\nMargunoff riehui; saalis oli nyt pääsevä hänen kynsistään, huolimatta\nkaikista ponnistuksistaan. Hurjassa raivossa hän sentähden huusi\njuostessaan pienelle talolle:\n\n\"Ampukaa heihin ja sitte tulta tähän hökkeliin!\"\n\nEikä viipynytkään kauan ennenkuin liekki rupesi riehumaan suvilämmöstä\nkuivanneissa kattolaudoissa. Ennen auringon laskua oli rouva Hernerin\npieni soma koti muuttunut savuavaksi tuhka-läjäksi, jota kasakat ja\njääkärit tarkkaan nuuskivat, toivossa tavata jotakin, jota eivät olleet\nhuomanneet taloa ryöstäessään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinkälaisilla tunteilla äiti ja tytär näkivät kotinsa muuttuvan\ntuhaksi, voimme kyllä käsittää. Kuumat kyyneleet huuhtoivat heidän\nposkiaan, sillä olivathan he nyt kodittomat ja päällepäätteeksi\nvihollisten takaa-ajamat, vihollisten, joiden ilo oli saada kiusata\nuhriaan, usein pitkälliseen kuolemaan asti. Se joka ei valittanut, vaan\nmielessään päätti uhrata viimeiset voimansa naisten pelastukseksi, oli\nMikko. Silmänsä hehkuivat vihasta, kun hän näki tulipalon ja itsekseen\njupisi hän:\n\n\"Tuo ei ole jäävä kostamatta, ei, niin totta kuin nimeni on Mikko.\nSinäpä sama heittiö poltit minunkin pirttini!\"\n\n\"Mitä suuntaa me lähdemme menemään?\" kysyi rouva Herner vihdoin,\npyyhkien silmiään. \"Vie meidät minne tahdot, Mikko: me luotamme\nkokonaan sinuun.\"\n\n\"Kiitoksia sanoistanne\" -- vastasi Mikko kiitollisella katsannolla; --\n\"minä teen kaikki minkä voin rouvan pelastukseksi. Me emme saa viipyä\nkauan täällä\", pitkitti hän hyvän aikaa katseltuaan ympärilleen, --\n\"sillä katteini kyllä keksii jonkun keinon päästäkseen yli joen tältä\nkohdalta. Emme saa seisahtua, ennenkuin olemme murroksen luona ja vasta\nsiellä saatamme olla jonkinlaisessa suojassa. Minä käyn edellä.\"\n\nOdottamatta mitäkään vastausta rouva Herneriltä tahi hänen tyttäreltään\nläksi Mikko liikkeelle. Sikkilän läpi, jossa näkyi ainoastaan\ntyhjyyttä, kulkivat he nopeasti. Oli jo myöhään iltapuolella, kun\npakolaiset saapuivat metsään, missä murros oli. Väsyneinä ja nälissään\nheittäytyivät rouva Herner ja Ilma pienelle nurmikolle, joka oli juuri\nmetsänrannassa. Tämä viivytys suuresti huoletti vanhaa, rehellistä\nMikkoa, joka aavisti Venäläisiä vakojia olevan seuduilla. Hänen\nhuolellinen katsantonsa antoikin rouva Hernerille syytä kysymään:\n\n\"Sinä olet levoton, Mikko! Sano meille suoraan, pelkäätkö mitään\nvaaraa?\"\n\nMikko oli hetken vaiti. Mielellään tahtoi hän puhua totta, vaan yhtä\nmielellään tahtoi hän myös, ett'eivät naiset tulisi levottomiksi. Hän\nei oikein tiennyt mitä hänen piti vastaaman, kun Ilma sanoi:\n\n\"Sano vaan suoraan, Mikko, uhkaako meitä mikään vaara. Onhan paljon\nparempi, jos saamme tietää tuon jo nyt.\"\n\n\"No\" -- sanoi Mikko vihdoin pyyhkien pitkän tukkansa pois otsaltaan --\n\"minä luulen vaaran uhkaavan.\"\n\n\"Mistä päin? Margunoffiltako?\" kysyi Ilma vapisevalla äänellä.\n\n\"Eipä niinkään; ei vielä muutamaan tuntiin\", sanoi Mikko pudistaen\npäätään. -- \"Vaan minä en saata uskoa, että hän, tuntiessaan täällä\nolevan murroksen, olisi lähtenyt tästä metsästä, jättämättä sinne\nvakojia. Juuri näitä vakojia minä pelkään. Jos siis suinkin on\nmahdollista, niin koettakaa käydä.\"\n\n\"Täytyyhän meidän koettaa\", huokasi rouva Herner ja nousi Mikon avulla\nseisaalle. -- \"Levotta saamme olla, kunnes perille pääsemme.\"\n\n\"Minä puolestani kyllä jaksan käydä vielä semmoisen matkan, kuin jo\nolemme käyneet\", sanoi Ilma hypäten ylös. Vaan hänen jalkansa horjuivat\nja hohtava puna hänen poskillaan ilmaisi kylläksi hänen jo liiaksi\nvaivanneen itseään. Sen huomasi myöskin sanoista, jotka Mikko itsekseen\njupisi:\n\n\"Oiva tyttö! Vaikka on väsynyt, että tuskin pystyssä pysyy, on hän toki\nvalmis uusiin ponnistuksiin.\" Ääneen hän sanoi: \"Seuratkaa sitte\nminua!\"\n\nSuurimmalla varovaisuudella, joka selvään osoitti, että Mikko oli\ntottunut metsässä-kulkija, astui hän eteenpäin, ei suoraan, vaan\nsuurissa mutkissa. Hienot pensaitten oksat taipuivat risahtamatta\nsyrjään, eikä hän askeltakaan ottanut, ennenkuin hän ensiksi oli\ntutkinut paikkaa. Yhtä suurella varovaisuudella seurasivat häntä\nnaiset. Sanaakaan ei lausuttu.\n\nYht'äkkiä seisahti Mikko ja pisti sormensa suuhunsa, mikä oli\ntarpeellinen merkki tässä silmänräpäyksessä, sillä vaikka naiset tähän\nasti olivat olleet ääneti, olisivat he epäilemättä huudahtaneet\nsäikähdyksestä ja hämmästyksestä, nähdessään edessään näyn, mikä nyt\nheitä kohtasi. Mikon antamalla merkillä heittäysivät he maahan\nmuutamain pensaitten taakse, josta he estämättä näkivät, mitä edessään\noli. Itse eivät he tarvinneet pelätä joutuvansa huomatuiksi, niinkauan\nkuin asema vielä oli sama kuin nyt, sillä pensasto oli tiheä.\n\nNoin kymmenen kyynärän päässä heistä makasi erään pensaan juurella\nkaksi venäläistä jääkäriä. Heidän pullakat, punervat kasvonsa selvään\nsanoivat missä työssä he olivat. Votkapulloa he ahkeraan kallistelivat,\nja koko ajan he juttelivat milloin kovemmalla, milloin matalammalla\näänellä, huolimatta siitä, jos kukaan heidät näki tahi ei.\n\n\"Mitä minä sanoin?\" kuiskasi Mikko rouva Hernerille niin hiljaan,\nettä hän tuskin kuuli. -- \"Katteini Margunoffin kanssa ei ole\nleikitteleminen! Vaan kyllä me vielä häntä vedämme nenästä\", jatkoi hän\nlohduttaen, kun hän huomasi Ilman levottomuuden. \"Noita lurjuksia emme\ntarvitse peljätä! ei ole vaikeata nipistää heidät pois.\"\n\n\"Ethän ai'o...\"\n\n\"Koettaa\", täytti Mikko. \"Ai'onpa niinkin. Odottakaapa vaan hetkinen,\nkunnes viina on tehnyt paremman vaikutuksen, niin olen varma, että he\nhuomenna saavat ottaa parannus-ryyppynsä murrostemme suojassa, jos\nheillä silloin vielä on viinaa jälellä.\" [Siksihän juomarit sanovat\nvahvistusnaukkua, jonka aamuisin ottavat kohmelon poistamiseksi.\nTekijä.]\n\nNaisten mielestä oli paras antaa Mikon tehdä, miten hänen mieli teki;\nhe kyllä tiesivät hänen olevan miehen, johon saattoi luottaa.\n\nVenäläisten keskustelu muuttui aina kova-äänisemmäksi. Ei tuossa\nkanssapuheessa sentään huomannut mitään vihaa, sillä silmäänpistävä\nomituisuus tällä kansalla on se, etteivät miehet päissään ole pahoja.\nKun ryssä on humalassa on hän onnellisin, ja niin suopea, että oikein\ntäytyy nauraa hänelle. Katsoppa vaan dvornikaa (portinvartiaa) joka\nvartioitsee palatsin porttia Pietarissa; kuinka onnellinen hän on, kun\nkielensä jaarittelee jos jotakin, ja kun jalat horjuvat allaan! Jos hän\nkaatuu kadulle, torille tahi portaille, jää hän siihen makaamaan; ei\nkukaan hänen untaan häiritse, sillä monet oikeuden palvelijoista, jotka\nkäyvät ohitsensa, toivovat kenties sydämmessään olevansa tässä\nonnellisessa tilassa.\n\nVaan palatkaamme sotamiehiimme.\n\nNepä olivat oikeita ryssiä ja olivat sentähden tässä humalatilassaan\nhyvänsävyiset kuin ainakin. Ratkaistuaan asian, joka näytti hyvin\ntärkeältä, hypähtivät he seisaalleen, asettivat kiväärinsä puuta vasten\nja rupesivat suutelemaan toinen toisensa poskia, yhä ylistellen\ntoisiaan kauniilla korunimillä. Heidän lorunsa kuuluivat kauas, ja eipä\nollut ilman, ettei naiset, erittäinkin Ilma, katselleet heidän\nliikuntojaan uteliaisuudella, kuunnellen heidän sanojaan, joista Mikko\nheille suomensi ne mitkä taisi. He olivat Mikon mielestä erittäin hyvät\nystävät; kehuivat ystävyyttään, jonka ainoastaan kuolema taisi\nsammuttaa, ylistivät tsaaria, vaan kaikkein enemmän toki votkaa, jonka\nhe viimeiseen pisaraan joivat. Eipä se ollut vaikuttamatta. Kun heidän\nihastuksensa oli korkeimmallaan, syleilivät he toisiaan sekä heittivät\ntanssia pensaitten välillä, kunnes vihdoin kaatuivat nenälleen lähellä\nsitä pensasta, jonka takana pakolaisemme makasivat. Jonkun aikaa heidän\nsätkyvät käsivartensa ja koipensa osoittivat, että he koettivat päästä\nvapaaksi viinan vaikutuksesta, vaan vihdoin sen valta voitti, ja\nmelkein samassa silmänräpäyksessä kuin jalkain ja käsien liikunnat\nlakkasivat, ilmoitti kova-ääninen kuorsaaminen heidän joutuneen unen\nvaltaan.\n\n\"Enkö ollut oikeassa?\" sanoi Mikko hymyellen ja nousi seisaalleen. --\n\"Nyt eivät he meille voi tehdä enemmän kuin äsken syntyneet lapset.\"\n\n\"En ole koskaan vielä tuommoisia kujeita nähnyt\", sanoi Ilma. --\n\"Naurettavaa oli nähdä heidän syleilevän ja suutelevan toisiansa!\"\n\nRouva Hernerkin vähän hymyili.\n\n\"Vaan, millainen on heidän mielenlaatunsa huomenna?\" kysyi hän.\n\n\"Huomenna!\" puhkesi Mikko sanomaan. \"Heidän pohmelossa olonsa on heidän\nautuutensa, ja silloin ovat he yhtä suopeat, kuin päissäänkin\nollessaan. Katteini Margunoffilla oli renki, hänen nimensä olen\nunhoittanut, ja se mies oli hyvänsävyinen viisi päivää viikossa,\nnimittäin silloin kun oli päissään tahi pohmelossa. Yhden päivän oli\nhän vihainen, kuin rakki, ja se oli kun hän oli selkeä.\"\n\nKeskustelu loppui tähän. Mikko meni kuorsaavain sotamiesten luo ja\nkäänsi heidät naisten suureksi hämmästykseksi toisaalle. Vaan ryssät\neivät laisinkaan näyttäneet olevansa hereillä.\n\n\"No, teidän helposti saa nipistetyksi pois!\" sanoi Mikko itsekseen. \"Te\nmakaatte nyt tässä kunnes minä tulen takaisin.\"\n\nNäin sanottuaan hän taittoi koko joukon oksia, jotka hän levitti\nsotamiesten päälle, ettei kukaan heitä keksisi, jos kenties heidän\nseuralaisistaan joku sattuisi paikalle; sitten otti hän heidän\nkiväärinsä sekä meni naisten luo, jotka piilopaikasta huolellisina\nolivat katselleet mitä Mikko teki.\n\n\"Nyt on aika jatkaa matkaa\", sanoi hän; -- \"meillä on vielä pitkältä\nsitä jälellä.\"\n\n\"Mitä ai'ot tehdä sotamiehille?\" kysyi Ilma.\n\n\"Niitä tulen noutamaan hetken perästä.\"\n\nNoin puoli tuntia tämän jälkeen saapuivat pakolaisemme murrokselle,\nmissä heille huudettiin nuo tavalliset sanat: \"Ken siellä?\"\n\n\n\n\nIV.\n\n\nVimmoissaan siitä, että saaliinsa oli päässyt kynsistään, riensi\nMargunoff, kun oli nähnyt kaikki, minkä hävittää saattoi, hävitetyksi,\nyli joen toiselle rannalle juuri samalla kohdalla, mistä ennenkin oli\nmennyt yli. Jos hän nyt olisi mennyt suoraan murrosta kohden, olisi hän\ntullut äkkiluulematta talonpoikain päälle, jotka eivät odottaneet häntä\ntulevaksi ennenkuin yöllä, vaan hän läksikin Sikkilään, luullen siellä\ntoki jonkun elävän olennon löytävänsä, jolle saisi kostaa. Mutta kaikki\nolivat paenneet; ei edes kissaa tahi koiraa kohdannut. Tämä vielä\nenemmän suututti Margunoffia ja hän paikalla antoi käskyn sytyttää\nkaikki, mikä palaa taisi. Sotamiehet tietysti eivät olleet hitaat\ntuohon työhön.\n\nMuutamia kyynäriä pohjoisimmassa olevasta pirtistä seisovat Margunoff\nja kasakkaupsieri Kotschoffsky keskustellen asiasta, joka oli tärkeä;\nsen näki heidän katsannoistaan. Margunoffin otsa usein synkistyi ja\nhänen terävissä silmissään tuolloin saattoi nähdä uhkauksen-leimauksen,\njoka näytti mielensä olevan kiihkessä. Kotschoffskyn miehuullisissa\nkasvoissa vaihteli sääliväisyys ja jonkunlainen ylenkatse, josta ei\nvarmaan saattanut sanoa, tuliko se sisällisistä vai ulkonaisista\nsyistä.\n\n\"Pohjanmaan helmi\", jupisi hän itsekseen kierrellen pieniä mustia\nviiksiään, -- \"se on kummallinen nimi!\"\n\n\"Vaan hyvin ansaittu\", sanoi Margunoff vähän kiivaasti. -- \"Pyhän\nNeitsyn nimessä, luutnantti, te ette vielä ole nähnyt tyttöä! Vaan\ntoivon pian taitavani esitellä häntä minun... minun...\"\n\n-- \"Minun...\" jatkoi Kotschoffsky äänellä, joka vähän vivahti pilkaan.\n-- \"Mitä te tarkoitatte, katteini?\"\n\n\"Se on oma asiani\", sanoi Margunoff pikaisesti. \"Olkoon miten on; tyttö\non kaunis ja... ja... minun täytyy saada hänet omakseni.\"\n\nNäin sanottuaan hän pitkällisesti kääntyi korkollaan toisaalle eikä\nsiis huomannut hymyilyä, joka nousi kasakan hienoille huulille.\n\n\"Hän kaunistaisi minkä palatsin tahansa\" -- jatkoi Margunoff nousevalla\ninnolla -- \"ja minun pitää saada hänet, kuuletteko, luutnantti, minun\npitää saada hänet.\"\n\nKasakka nyökäytti päätään sanaakaan vastaamatta. Margunoff jatkoi:\n\n\"Mitä ovat teidän aho-kukkanne tämän helmen rinnalla! Ei niillä ole\nloistoa; ne ovat tummat kuin kanervat Donin rannalla. Minä olen hänen\nvoittava, sen vannon Pyhän Mikaelin kautta!\"\n\nPilkallinen hymyily, joka kumminkin pian katosi, näkyi Kotschoffskyn\nhuulilla. Kun pari kertaa oli kädellään silitellyt alimmaisen puolen\nkasvojaan, sanoi hän:\n\n\"Te olette hyvin varma asiastanne, katteini; vaan ettekö sentään luule\ntytön voivan päästä käsistänne?\" Margunoff säpsähti näistä kasakan\ntotisista sanoista. Muutaman silmän-räpäyksen hän katseli terävin\nsilmin luutnanttia, ja näytti melkein, kuin jos hän ajatteli:\n\"oletkohan sinä vaan minun kilpa-kosiani?\" Mahdottomaksi ei hän sitä\nluullut, sillä Kotschoffsky oli häntä sekä nuorempi, että kauniimpi.\nKun hän, niinkuin näytti, oli saanut ajatuksensa jälleen oikealle\ntolalle, vastasi hän katkeralla naurulla:\n\n\"Päästä käsistäni! No, vaikkapa niinkin vähäksi aikaa. Vaan jos hän\nkerta valtaani joutuu, on hän samalla minun. Mitä luulette, luutnantti,\nhänen sanovan, jos lahjoittaisin hänelle puvun kalliimmasta\npuna-kankaasta, minkä voi saada Gostinoi-Dvorissa?\"\n\nLuutnantti ei vastannut mitään ja katteini jatkoi:\n\n\"Ja lisäksi kultaa kuormittain, ja kauniita arvonimiä: hahahaa! Ette\nmonta naista löydä, jotka tuommoisia tarjomisia voivat vastaan seisoa!\"\n\n\"Ehkä\", vastasi nuori kasakka ajattelevaisesti katsellen itää kohden,\njossa synkkä metsä oli vastassaan. \"Vaan jos onkin muutamia, jotka\nmyöntyvät, niin ei sillä ole sanottu, että tämä tyttö, jonka te itse\nnimitätte Pohjanmaan helmeksi, joksi muutkin häntä sanovat, on\nsemmoinen. Päin vastoin nimi 'Pohjanmaan helmi' osoittaa, että...\"\n\n\"Te puhutte liian suurella lämmöllä tästä tytöstä\", puuttui Margunoff\npuheesen polkien vihoissaan maata -- \"Oletteko nähnyt häntä?\"\n\n\"En\", vastasi Kotschoffsky, \"mutta...\"\n\n\"Menkää asemallenne\" -- ärjäsi Margunoff. \"Sopivammassa tilaisuudessa\nsaamme puhua tästä asiasta.\"\n\nLuutnantti meni vitkaisilla askeleilla pois väkensä luo, jotka olivat\nasettuneet vähän matkan päähän itään Sikkilästä. Vaan ennenkuin hän\nerkani katteinista, loi hän häneen vakavan katseen jupisten itsekseen:\n\n-- \"Tahdon seurata hänen jälkiään, ja hän saa nähdä, ettei vanha ryssä\nvoi pettää donin-kasakkaa.\"\n\nYön tullen läksivät Venäläiset Sikkilän tuhkaläjistä murrosta kohden.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMitä murroksella tarkoitetaan, sen tietää melkein jokainen, joka maalla\nasuu. Kumminkin tahdomme tässä lyhyesti kuvailla sitä, johon rouva\nHerner, Ilma ja Mikko pakenivat.\n\nSe oli isossa metsässä ja lähellä tietä, joka juuri sillä paikalla\nkääntyy Lappajärvelle päin, oli se, niin sanoakseni, tärkeä kohta\ntuossa pikkusodassa, sillä sen kautta oli koko taipale Ala- ja\nLappajärven välillä talonpoikain vallassa. Se myös oli syynä, miksi\nkatteini Margunoff tahtoi saada sitä valtaansa.\n\nMurros oli noin kolmekymmentä kyynärää pitkä, melkein viisitoista\nleveä, jonka tähden ne sata talonpoikaa, jotka sen suojaan olivat\nkokoontuneet, helposti taisivat puolustaa sitä. Eturinta oli tielle\npäin, ja sen eteen oli metsää kaadettu, niinkuin syrjille ja taaksekin.\nPuut oli jätetty hujan hajan päällekarkaajain hankaluudeksi.\nRinta-suojat olivat tehty päällettäin asetetuista hirsistä, toiset\nirtonaisina, toiset kiinnitettyinä niinillä, noin kolmen kyynärän\nkorkuudelle. Niitten takana seisoivat suomalaiset, valmiina\nlaukaisemaan pyssynsä vihollisiin. Jos säännöllisesti harjoitetut\nsotamiehet ja upsierit olisivat puolustaneet tätä pientä murrosta,\nolisi se oivallisella asemallaan, jossa päällekarkaaja ei voinut\nkäyttää tykistöä, ollut kelpo linnoitus.\n\nOli jo myöhään illalla, kun Mikko vastasi vahdin jo mainitsemaani\nhuutoon: ken siellä! näillä sanoilla:\n\n\"Kuolema ryssille!\"\n\n\"Tulkaa!\" kuului taasen vahdin suusta. Vaan ennenkuin Mikko vei\nväsyneet naiset murroksen taakse, kysyi hän vielä vahdilta, joka nyt\nnäytti tulleensa puheliaammaksi: \"Pitkä-Juhaniko on komennossa?\"\n\n\"Hän\", vastasi vahti iskien Mikolle silmää ja lisäsi hiljaisella\näänellä, lähestyen Mikkoa: \"Eipä kaikki ole siitä hyvillään, että\nPitkä-Juhani komentoa pitää; vaan kyllähän kaikki hyvin käy, niin kauan\nkuin johtaa hyvin. Ylpeä veitikka hän on, vaan väkevä kuin karhu, sen\ntohdin sanoa.\"\n\nMikko kiitti saadusta ilmoituksesta ja meni naisten kanssa suoraan\nmurrosta kohden, joka illan hämärässä, joka metsässä oli vielä\nsuurempi, näytti suurelta linnamuurilta ulospäin asetetuilla pauloilla.\nNaisilla sentähden olikin suuri vaiva päästä perille, koskeivät\nmutkikasta tietä tunteneet, ja ellei Mikkoa olisi ollut, olisivat he\nusein pöllähtäneet nenälleen. Kerran vielä heille huudettiin, ennenkuin\nhe pienestä aukosta pääsivät sisälle. Siellä oli tanner raivattu; ei\nainoatakaan estettä ollut kulkijalla.\n\nKova-äänisestä melusta, joka kuului sisään tulijoille vastaan,\nseisahtuivat rouva Herner ja Ilma katsellen ympärilleen. Joka haaralla\nnäki aseilla varustettuja miehiä, pieniä mustaverisiä miehiä, jotka\nolivat sukkelat liikunnoissa.\n\n\"Tämä tuntuu minusta vähän kummalliselta\", sanoi rouva Herner, tarkkaan\nkatsellen vaimoja ja lapsia, jotka liikkuivat mies-parvessa. \"On aivan\nkuin olisin tullut vankeuteen.\"\n\n\"Olkaa huoleti, äiti kulta\", lausui Ilma lempeästi ja aivan tyynellä\näänellä; \"olemmehen omain maanmiestemme luona, ja paitsi sitä on Mikko\nluvannut varjella meitä\".\n\nSuntio kuuli Ilman viimeiset sanat, ja hän ojensi vähäläntäisen\nvartalonsa suoraksi lausuessaan:\n\n\"Ette ole erehtyneet: ennen minä kuolen, kuin näen teidät\nonnettomuudessa!\"\n\nRouva Herner puristi Mikon kättä mitään vastaamatta. Hänen sanansa\nolivat enämmän kuin Ilman tehneet hänet levolliseksi ja hän päätti\nkoettaa hillitä tunteitaan niin paljon kuin mahdollista. Hän aikoi\njuuri sanoa jotakin Mikolle, kun tämä täyttä kurkkua huusi astuen pari\naskelta eteenpäin:\n\n\"Missä Pitkä-Juhani on?\"\n\n\"Täällä!\" vastasi karkea ääni etäisimmästä kulmasta. -- \"Ken minua\nhuutaa?\"\n\n\"Minä, Mikko, suntio Sikkilästä.\"\n\nRaskaita askeleita kuului sieltä päin, mistä tuo karkea ääni vast'ikää\nkuului, ja kohta sen jälkeen seisoi Mikon edessä oikea jättiläinen. Se\noli Pitkä-Juhani, ja hänelläpä oli syystä nimensä, jos kellään.\nRunsasta seitsemän jalkaa pitkä hän oli; hartiansa oli leveät ja\nsuoraan ulonevat, rinta korkea, vaikka hän muutoin oli hoikka\nvyötäisiltään. Jo ensikatsannolla huomasi tällä miehellä olevan voimia\nruumiinsa suuruuden suhteen. Kasvonsa eivät olleet rumat, vaikka ne oli\ntäynnä suuria arpia taistelluista tappeluista: vaalea tukkansa valui\nsäännöttömästi pitkin hartioitansa ja samoin vaalea ja tuuhea\npartansakaan ei aina sodan syttymisestä saakka ollut kampaa nähnyt.\n\n\"Ei minulla ole aikaa kammata itseäni\", sanoikin Pitkä-Juhani, kun joku\nmainitsi hänelle hänen siivoomattomuuttansa. Ja hän oli oikeassa;\nsillä, joka, kuten hän, yöt päivät metsiä samoo väijymässä vihollista,\nei suinkaan ole aikaa pitää huolta ulkonäöstään.\n\nOlemme jo kuulleet, ettei Pitkä-Juhani ollut väilleen aivan mieleen.\nSyy tuohon on selvä, kun mainitsemme, että hän oli pohjoiselta\nPohjanmaalta, jonka asukkaat luonteeltaan paljon eroavat eteläisemmän\nPohjanmaan väestöstä. Ainoastaan hänen suurempi ruumiinvoimansa, hänen\nuljuutensa tappeluissa ja yhteinen harrastus, jonka päämaali oli tehdä\nryssille niinpaljon kiusaa kuin mahdollista, vaikuttivat, että hän voi\npitää asemansa.\n\n\"Mitäs sinä tahdot?\" sanoi vihdoin Pitkä-Juhani, kotvasen aikaa\nkatseltuaan naisia.\n\n\"Sen helposti voi ymmärtää\", vastasi Mikko pikaisesti ja hiukan\nnärkästyksissään. \"Etkö näe että muassani on kaksi rouvasihmistä? He\nhakevat täältä suojaa, sillä katteini Margunoff on polttanut heidän\nkotinsa.\"\n\n\"Mitä rouvas-ihmisiä he ovat?\"\n\nMikko sanoi heidän nimensä.\n\n\"Suokaa anteeksi!\" sanoi Pitkä-Juhani, paljastaen päätään sekä\nkumartaen itseään kankeasti. -- \"Minä... minä...\"\n\n\"Näytä meille joku paikka, jossa saamme levätä\", keskeytti häntä rouva\nHerner. -- \"Kiivas kulkumme on väsyttänyt meidät.\"\n\nPitkä-Juhani vei heidät pienen nuotio-tulen ääreen, joka oli sytytetty\nyhteen murroksen kulmaan. Tämän valkean ääreen olivat vaimot saaneet\nasettua, jotta eivät olisi miesten tiellä taistellessa. Kun rouva\nHerner ja Ilma astuivat esille, nousivat naiset seisaalleen, ja kuuluva\nhälinä kävi heidän seassan. Melkein jokainen heistä tunsi äskentulleet.\n\n\"Se on kersantti Hernerin leski\", sanoi eräs vaimo.\n\n\"Pohjanmaan helmi\", lausui toinen puoleksi itsekseen, katsellen Ilmaa\nuteliailla, vähän levottomilla silmäyksillä.\n\n\"Rouva parka!\" kuiskasi kolmas, sääliväisesti pudistaen päätään. \"Eikö\nhänellä ole ollut kylliksi surua jo miehensä kuoltua, ilman että vielä\nsai uusia!\"\n\nNäillä ja samankaltaisilla lauseilla he säälivät rouva Herneriä ja\nhänen tytärtään, kunnes uni tukitsi heidän suunsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeskiyö oli jo käsissä ja metsässä oli kaikki hiljaa kuin haudassa. Ei\nlinnun laulua kuulunut, ainoastaan käärme luikerteli melkein äänettä\nmaahan varistuneiden lehtien yli, väijyen lukemattomia matelijoita,\njoita pensastossa vilisi.\n\nMurroksen suojasta läksi kohta, kun kello oli ilmoittanut keskiyön\ntulleen, neljä miestä, varustettuina aseilla aina hampaisin saakka. Ne\nolivat Pitkä-Juhani, Mikko sekä kaksi tanakkaa miestä. Sukkelina, kuin\nkissat, hiipivät he puitten välitse, ja puhuivat harvoin keskenään,\nainakaan ei alussa. Vaan kun olivat ehtineet lähimmäisen vahdin ohitse,\njolta saivat tietää, että metsä oli tyhjä vihollisista, eivät he enään\nolleet niin harva-sanaiset, vaan juttelivat rohkeasti.\n\n\"Sinä siis luulet sotamiesten vielä makaavan paikallaan?\" kysyi\nPitkä-Juhani pikaisesti, kääntyen Mikkoon, joka vieressään astui. Nuo\ntoiset kaksi astuivat heidän jälissään.\n\n\"Luulen, niin totta kuin he olivat päissään\", vastasi Mikko matalalla\näänellä. -- \"Se hutikka ei heistä lähde niin pian.\"\n\nPitkä-Juhani nyökäytti hänelle päätään, ja he jatkoivat matkaansa\npitkään aikaan sanaakaan hiiskahtamatta. Vihdoin kuiskasi Mikko,\nseisahduttuaan äkkiä.\n\n\"Nyt ei meillä enään ole pitkää matkaa. Antakaa minun käydä edellä!\"\n\nPitkä-Juhani, joka aina, kun jotakin oli aikeissa tehdä, oli\nharva-sanainen, nytkin taas nyökäytti päätään.\n\nÄkkiä heittäysi Mikko maahan, rupesi kömpimään eteenpäin, jolloin hän\ntarkkaan käytti kaikellaista varovaisuutta. Milloin hän juoksi\neteenpäin nelin-ryömin, milloin taas makasi paikallaan liikahtamatta\nitseään, kuunnellen tarkkaan. Hän kuuli ainoastaan yö-tuulen suhinan\npuissa ja pensaissa, ja sillä välin, välistä etäämmältä, välistä\nlähemmältä, tarhapöllön huudon.\n\n\"Emmekö jo kohta ole perillä?\" kysyi Pitkä-Juhani, joka kävi Mikon\njälkiä, ja jonka mielestä kulku kävi liian hitaasti.\n\n\"Paikalla\", sanoi Mikko matalalla äänellä. \"Kas nyt tunnen pensaston;\ntuolla he ovat. Eteenpäin nyt, mutta varovaisesti. Minä näen mustan\nesineen hiljaa liikkuvan tuolla. Se on luultavasti toinen vangistamme,\njoka on herännyt.\"\n\nPieni avonainen paikka eroitti Suomalaiset tuosta mustasta esineestä.\nJo oli Mikko muutamia kyynäriä pensastosta tällä avopaikalla, kun\nkorkea ääni suoraan edessään huusi:\n\n\"Kto tam!\" (ken siellä.)\n\nJos olisi kaatanut Mikon päälle ämpärillisen jääkylmää vettä, ei hän\nolisi enemmän hämmästynyt, kun nyt. Hän jäi kumminkin makaamaan\npaikalleen nähdessään mustan esineen liikkuvan. Hänen takanaan makasi\nPitkä-Juhani, pää puoleksi pensastosta ulkona.\n\n\"Minä arvaan hänen petoksensa\", ajatteli Pitkä-Juhani, irroittaen\nveitsen tuestaan. -- \"Kyllä minä hänelle annan!\"\n\nTuo musta esine läheni varovilla askelilla, haperoiden edellään\njollakin esineellä, joka näytti kivääriltä, joka se olikin. Tultuaan\nMikon luo, joka makasi kuin kuollut, huusi hän vielä kerran hänelle\nsanat: \"Kto tam!\" saamatta mitään vastausta. Silloin ryssä, sillä ryssä\nhän oli, kumartui alas Mikkoon, jonka kaulukseen hän kävi koettaakseen\nkääntää häntä selälleen. Sitä tehdessään joutui hän selin seisomaan\nPitkää-Juhania vastaan, joka käärmeen notkeudella oli kömpinyt\npensastosta esille. Vihdoin onnistui ryssälle kääntää Mikkoa sen\nverran, että näki hänen kasvonsa. Samassa hän säpsähti, hypähti\nhuudolla muutaman askeleen taaksepäin, vaan kaatui silloin\nPitkää-Juhania vasten, joka nyt oli hiipinyt aivan hänen luokseen.\nTaistelu tietysti ei tullut pitkälliseksi, kun ryssä, joka oli joutunut\naivan hämille, ei osannut käyttää sapeliaan. Hetkisen kestäneen\npainiskelemisen perästä kaatui hän maahan Pitkän-Juhanin veitsen\nlävistämänä. Ryssän kaatuessa, kun tuskan-huutonsa vielä eivät olleet\nloppuneet, rupesi joka haaralla pensaissa kahattelemaan. Nytpä\nSuomalaiset tiesivätkin missä vihollisensa olivat. Pyssy, joka\nlaukaistiin ja jonka kuula katkaisi erään lähellä seisovan puun oksia,\nsiroittaen ne ympäri, näyttikin Suomalaisille kokonaisen pitkän rivin\njääkäreitä, jotka varovaisilla askeleilla marssivat heitä kohden.\n\n\"Täyttä juoksua takaisin!\" komensi Pitkä-Juhani. -- \"Tänä yönä saamme\npuolustaa murrostamme!\"\n\nNopein askelin Suomalaiset riensivät metsän läpi, ja tulivat paraasen\naikaan herättämään talonpojat ja valmistamaan heidät taisteluun.\n\nKatteini Margunoff, joka luuli metsän olevan täynnä Suomalaisia, ei\ntohtinut rientää niin nopeasti, ja senpätähden hän vasta päivän\nkoitteessa saapui murroksen luo.\n\n\n\n\nV\n\n\nÖinen taistelu! Kauhua herättävät nuo sanat; verinen on taistelu\nerittäinkin metsässä, jossa tuhannet esteet yhdessä pimeyden kanssa\novat taistelijain häiriöksi.\n\nTaistelu, joka päivän-koitteessa riehui murroksen luona, oli verinen\nkummin puolin. Suomalaiset puolustivat itseään urheasti ja yhtä\nurhoollinen oli Margunoffinkin päällekarkaus. Maahan kaadettujen\npuitten yli kiipesivät jääkärit ja kasakat, jotka viimemainitut olivat\nnousseet ratsailta, rohkeudella, minkä nämä sotamiehet usein\nosoittivat. Väärin olisi sanoa Venäläisten ylipäänsä olleen pelkureita;\npäinvastoin historijoitsijat aina kiittävät heidän urhollisuuttaan,\njoka tosin ei ollut niin kestävä, kuin Suomalaisten, vaan jolle\nkumminkin pitää antaa oikea arvonsa.\n\nNiin olivat he ehtineet tuon puumuurin juurelle, vaan siinäpä heitä\nkohtasi hurja vastustus. Pitkävartisilla kirveillä, pajuneteilla,\nviikatteilla ja nuijilla tulivat talonpojat heidän vastaansa, ja moni\njääkäri, moni kasakka syöksi halaistulla päällä tahi lävistetyllä\nrinnalla maahan. Margunoff itse johti jääkäreitä, Kotschoffsky\nkasakoita. Edellistä vastaan seisoi Pitkä-Juhani, heiluttaen julmaa\nnuijaa, jonka itse oli tehnyt, ja venäläinen katteini oli useimman\nkerran vähällä saada maistaa jättiläismäisen Pohjalaisen iskua;\njälkimäistä vastaan puolusti Mikko urheasti paikkaansa.\n\nNaisten tila tietysti ei ollut paraimpia. Tungettuina kokoon yhteen\nkulmaan, likellä sitä paikkaa, missä Mikko taisteli, tyrkkivät\ntalonpojat, jotka hyörivät ja pyörivät joka taholla, usein tietämättä\nolivatko ystäväin vai vihollisten seassa, heidät milloin minnekin.\n\nRouva Herner oli enemmän kuollut, kuin elossa; Ilma sitä vastaan ei\nvielä ollut kadottanut rohkeuttansa ja voimaansa. Mistä hän ne sai,\nsitä ei hän itsekään tiennyt, eikä tässä ollutkaan aikaa ajatella sitä.\nPienestä viinapullosta, jonka oli saanut Pitkältä-Juhanilta, kasteli\nhän ehtimiseen kalvaan äitinsä huulia ja antoi muillekin tarvitseville\nsen verran kuin riitti. Moni kiitollinen katsanto, monta siunaavaa\nsanaa, moni ystävällinen käden-puristus palkitsi tuon nuoren tytön\nauttavaisuuden. Vaan ei hän sitä ajatellut, hän vaan ajatteli tarvetta.\n\nPuolen tuntia oli taistelu lakkaamatta riehunut, ja vielä ei olleet nuo\nsäännöllisesti harjoitetut sotamiehet voittaneet palaakaan tuosta\npuisesta muurista, jota talonpojat puolustivat. Vaan nämät talonpojat\nolivatkin Pohjalaisia, niiden veljiä ja poikia, jotka olivat\ntaistelleet Kolmannen Kustaan lippujen alla, sekä nyt kestävässä\nsodassa Pulkkilassa, Alavuudella sekä useissa muissa taisteluissa.\nMargunoff oli vetäinyt takaisin, samoin Kotschoffskykin.\n\n\"Minä en enään kuule taistelua\", sanoi rouva Herner vavisten, ja\nkatseli ympärilleen aroilla silmäyksillä; \"ovatko ryssät jo vetäytyneet\ntakaisin?\"\n\n\"Ovat hetkeksi\", vastasi Pitkä-Juhani, joka verisenä ja rikkirevityillä\nvaatteilla seisoi vaimojoukon edessä, ja muinaisajan uroonnäköisenä\nnojasi itseään nuijaan. -- \"Vaan eipä kestä kauan ennenkuin he taasen\novat kimpussamme. Nytpä sentään taidamme paremmin puolustaa itseämme,\nsillä päivä on valennut.\"\n\nNiin olikin. Puiden latvat olivat alkaneet loistaa veripunaisesta\naamuruskosta, ja puiden välillä ei enää vallinnut hämärä. Valon tultua\nsaattoi nyt nähdä edemmäksikin, kuin muutaman sylen päähän; koko\ntappelukentän nyt näki. Muurin ulkopuolella makasi hujan hajan\nVenäläisiä ja Suomalaisia enemmän kuin sen sisäpuolella. Selvään toki\nnäki Venäläisten kadottaneen enemmän väkeä.\n\nYhtäkkiä kuului metsästä kimakka pillin-ääni; Venäläisten rivit\nlähestyivät taasen; taistelu alkoi uudelleen, vaan tällä kertaa\nsäännöllisemmästi kuin äsken.\n\n\"Tänne, toverit!\" huusi Mikko, joka, kuten äskenkin, seisoi\nKotschoffskya vastaan. -- \"Minä en voi...\"\n\nHän ei saanut puhua loppuun, sillä pyssynluoti heitti hänet alas\nmuurilta. Raskaalla huokauksella vieri hän alas ja seisahtui vasta\nrouva Hernerin jalkain juureen. Tämä kiljasi kauhistuksesta ja\nhoiperteli pois. Mutta Ilma, tuo ruumiillisesti heikko tyttö, veti,\nkahden muun vaimo-ihmisen kanssa, tainnoksiin menneen Mikon syrjempään,\ntutkiakseen hänen haavaansa.\n\nSamassa silmänräpäyksessä, kuin Mikko kaatui, astui luutnantti\nKotschoffsky muurin ylimmäiselle reunalle. Voittajan riemuitseva hymy\nnäkyi hänen huulillaan, kun hän heilutti raskasta miekkaansa päänsä\nyli. Mutta tämä hymyily oli vähällä tulla hänen viimeiseksi\nhymyilykseen, sillä terävä viikate kohosi hänen ylitsensä, vaan\nseisahtui puolessa välissä ja putosi helisten ryssäin puolelle, jotka\nriemu-huudoilla ottivat tuota voittomerkkiä vastaan. Viikatemies itse\nsitä vastaan kaatui suinpäin murroksen sisäpuolelle; pyssynluoti oli\nlävistänyt hänen päänsä. Turhaan talonpojat juoksivat paikalle;\njalkasialta, jonka Kotschoffsky sai muurilla, ei hän enää luopunut,\nvaikka kohta tilansa oli vaikea ja vaarallinen. Vaan kun Margunoff näki\npuolueistensa menestyksen, ja Pitkä-Juhani miestensä vastoinkäymisen,\nriensivät molemmat samalla paikalle, edellinen tekemään voittoa\ntäydelliseksi, jälkimäinen sitä häneltä estämään.\n\nHetken nuo molemmat uroot seisoivat vastakkain. Margunoff nosti\nmiekkaansa ja Pitkä-Juhani nuijaansa, vaan kumpaisenkaan isku ei\nsaattanut siihen, johon se oli ai'ottu, sillä Margunoff, vähän\najateltuaan, vetäytyikin takaisin.\n\n\"Hän pelkää nuijaani!\" huusi Pitkä-Juhani iskien nuijallaan erästä\njääkäriä, joka paikalla kaatui muurilta omaistensa puolelle.\n\nTuo nuori kasakka taisteli urhoollisesti talonpoikia vastaan, jotka\nkovasti häntä ahdistivat; hänen mustat silmänsä välähtivät\ntaiston-halusta ja minne hänen miekkansa sattui, siihen syviä merkkiä\njäi. Hänen hoikka ja Donin kasakalle omituisen pitkä vartalonsa näkyi\nyli kaikkein muitten murroksen harjalla taistelevain; luodit lensivät\nsuhisten hänen ympärillään, voimakkaimmat iskut tähdättiin häneen, vaan\nhaavattomaksi hän jäi. Hänen silmänsä näyttivät hakevan jotakin\nesinettä, ja ne sen löysivät. Hänen silmänsä kohtasivat Ilman ja heikko\npuna nousi hänen poskilleen. Tietämättä minkä tähden katsahti hän\nMargunoffin puoleen, joka, nojaten murrosta vastaan muutamia kyynäriä\nhänestä, myöskin katseli nuorta tyttöä, vaan aivan toisilla silmillä.\nKotschoffsky ymmärsi Margunoffin silmäykset, ja siitä hän vielä enemmän\nvahvistui luulossa, että Ilma olisi hukassa, jos hän joutuisi katteinin\nkäsiin. Vaan millä lailla hän pelastaisi tytön, jos Margunoff pääsisi\nvoitolle? Tämä ajatus lensi salaman tavalla hänen aivoissansa ja\nmelkein samassa hän sai sille vastauksen joka kerta katsahtaessaan\nMargunoffiin, seuraten hänen askeleitaan. Tämä hänelle olikin helppoa,\nkoska hän oli saanut käskyn yhä seurata katteinin väkeä. Tässä\nsilmänräpäyksessä ei hän kumminkaan tainnut lähemmin asiata ajatella,\nsillä talonpojat syöksivät vimmoissaan häntä vastaan, ja ennenkuin\noikein tiesikään, olivat he jo lykänneet hänen maahan paikaltaan.\nNotkea, kuin oli, hyppäsi hän kumminkin silmänräpäyksessä jälleen ylös\nja aikoi juuri huutaa sotamiehilleen kehoitussanoja, kun Margunoffin\nvoimakas ääni kuului pauhusta:\n\n\"Operot!\" (eteenpäin!)\n\nMargunoff itse hyppäsi murrokselle; sotamiehensä seurasivat jälessään.\nTalonpoikain täytyi peräytyä tuosta voimakkaasta päällekarkauksesta.\nTurhaan kiroili Pitkä-Juhani, turhaan hän heilutteli suurta nuijaansa;\nhänen omat miehensä vetivät hänet pois paikaltaan. Venäläiset syöksivät\nmurroksen sisälle; Margunoff ja Kotschoffsky olivat etunenässä.\nMolemmat kääntyivät paikalle, missä vaimot olivat.\n\nNäiden huulilta kuului, kuin yhdestä suusta, hädän- ja tuskanhuuto.\nIlma ja hänen äitinsä syleilivät toinen toistansa hellästi, vaan ei\nkumpikaan osannut sanaakaan sanoa. Silloin näkivät he mustan, suuren\nvartalon edessään; se oli Pitkä-Juhani. Hän kääntyi ympäri, katseli\nhetken aikaa itkeviä vaimoja ja näkyi tahtovan sanoa jotakin, vaan\nsiihen ei enään ollut tilaisuutta, sillä ryssät olivat samassa\nsilmänräpäyksessä kimpussaan.\n\n\"Pane aseesi pois!\" huusi Margunoff lähestyen Pitkää-Juhania; -- \"etkö\nnäe, kuinka miehesi pakenevat?\"\n\nPitkä-Juhani puri hammastansa kiukusta, nähdessään talonpoikain\nkiipeilevän murroksen yli toiselle puolelle, päästäkseen siellä\nturvaan, vaan hän kumminkin vastasi tyynellä äänellä:\n\n\"Minä antaun, jos annat vaimojen vapaasti lähteä matkaansa.\"\n\n\"Kaikkein vaimojenko?\" kysyi Margunoff, luoden silmänsä Ilmaan, että\ntämä vapisi.\n\n\"Niin, kaikkein!\" oli Pitkä-Juhanin lyhyt vastaus.\n\n\"Eipä niinkään\", vastasi Margunoff ivaten, \"kaikki muut, paitsi kaksi,\npääsevät.\"\n\n\"No, niinpä minä taistelen niinkauan, kuin voin!\" sanoi tuo iso\nSuomalainen katkerasti, kohoittaen nuijaansa.\n\nNytkö iskettiin ja lyötiin: kauhea oli häiriö; kaatuvia Ryssiä ja\nSuomalaisia, pakenevia ja takaa-ajavia, voivottelevia vaimoja;\nlaukauksia, ruudinsavua ja mitä hirmuisin tunko, kas siinä taistelun\nloppu. Harjaantuneilla sotamiehillään Margunoff pääsi voitolle, vaan\nkalliisti ostettu se voitto oli. Tuskin puolet miehistään oli jälellä;\nsekä murroksen sisä- että ulkopuolella oli kokonaisia läjiä, kuolleita\nja kuolevia sekaisin.\n\nSe, joka kauimman ajan kesti, oli Pitkä-Juhani. Yksi ystävistään\ntoisensa perään kaatui, vaan hän toki seisoi paikallaan heiluttaen\nsuurta nuijaansa täysin voimin.\n\n\"Herkeä jo!\" -- sanoi Margunoff, \"niin säästät henkesi!\"\n\n\"Ei Suomalainen henkeänsä ota lahjaksi Ryssältä\", vastasi Pitkä-Juhani,\niskien nuijansa Margunoffia kohden, vaan tämä väistyi syrjään, ja sen\nsijaan eräs jääkäri, johon nuija sattui, halaistulla päällä vaipui\nmaahan.\n\nSamassa kuului pyssyn laukaus; Pitkä-Juhani horjui syrjään, vaan nousi\njälleen pystyyn ja kohotti taasen nuijaansa Kotschoffskya kohden. Tuo\nnuori kasakka näytti olevan kuoleman oma, sillä tungossa ei hän päässyt\neteen- eikä taaksepäin. Hänen silmäyksensä hakivat Ilmaa, vaan sitä ei\nne nyt löytäneet, sillä tämä oli hoitamassa äitiään. Väkevällä\nponnistuksella pakoitti hän takanansa seisovat sotamiehet väistymään,\nja tämä hänen onnensa! isku ei sattunut häneen.\n\nToinen laukaus pamahti; luoti lensi Pitkän-Juhanin pään ohitse ja\nsattui rouva Herneriä rintaan. Onneton sydäntä särkevällä kiljauksella\nkaatui selälleen. Toinen kiljaus kohta sen jälkeen kuului; se oli\nPitkän-Juhanin, joka myöskin kaatui, vetäen Margunoffin, jonka miekka\noli lävistänyt hänen rintansa, mukanaan nurin. Katteini toki pian\njälleen pääsi jaloilleen, veti vastustajansa rinnasta miekkansa ulos ja\njuoksi Ilman luo, joka melkein tainnoksissa makasi äitinsä vieressä.\n\n\"Tule!\" huusi hän tarttuen Ilman käsivarteen. Tyttö koetti kaikin\nvoimin irroittaa itsensä hänen käsistään, vaan turhaan.\n\n\"Tule!\" suhisi Margunoff vielä kerran -- \"kun kerran olen sinun saanut\nkäsihini, en sinua niin pian päästä.\"\n\nHeikko kiljahdus kuului Ilman huulilta, ja hän kävi tainnoksiin.\nHuolimatta toisten naisten rukouksista ja valitushuudoista otti\nMargunoff Ilman käsivarrelleen sekä kantoi hänen pois sieltä. Tultuaan\ntuon siellä täällä rikkimurretun puumuurin luo, kohtasi häntä\nKotschoffsky. Kasakan silmät hehkuivat vihasta, ja hän oli vähällä\npaljastaa miekkansa naisenryöstäjää vastaan. Vaan hän hillitsi vihansa,\nkatsoi ylenkatseellisesti Margunoffiin ja läksi toisaalle itsekseen\njupisten:\n\n\"Älä vielä iloitse; minä sinun askeleesi vartioitsen.\"\n\n\n\n\n\n\nLappajärvellä.\n\n\n\n\nI.\n\n\nMurhat, tulipoltot ja ryöstöt osoittivat tien, jota Margunoff kulki\nLappajärvelle, jossa hän odotti suurempaa saalista näillä seuduilla,\njoilla sota vielä ei ollut erittäin tuhoa levittänyt. Hän oli saanut\ntietää että mainitun järven rannalla olevain pitäjäin asukkaat olivat\nvalmistaineet tekemään hänelle vastarintaa. Uhka-mielinen, kuin oli,\nluuli hän niillä sotamiehillä, joita hän johti, voivansa asettautua\nminkälaista talonpoikajoukkoa vastaan tahansa. Murroksen luona saamasta\nvoitostaan oli hän ruvennut ylenkatsomaan talonpoikia, eikä hän enää\nlevähdyspaikoilla huolinut asettaa tavallisia vahtiakaan. Kaikkialta,\nmissä hän kulki, pakeni asukkaat, jättäen kotinsa ryöstettäviksi. Suuri\nolikin sentähden saalis, jonka oli saanut, kun hän muutamana aamuna\nauringon noustessa tuli Lappajärvelle. Tähän hän asettui leiriin,\nvarustaen sen niin hyvin, kuin voi, ja valmisti itsensä lähtemään\npienelle partioretkelle järvelle. Vaan eipä tuosta retkestä tullutkaan\nmitään, sillä asukkaat olivat piiloittaneet jok'ainoan veneen ja niin\nhyvin, että Margunoff kaksi päivää tarkkaan haettuansa ei löytänyt\nainoatakaan. Suutuksissaan palasi hän leiriinsä päättäen odottaa\nsopivampaa tilaisuutta.\n\nNäin oli neljätoista päivää kulunut. Ei mitään talonpoikaista\nsotajoukkoa näkynyt; ei yhtään venettä ollut löytynyt. Margunoff oli\nvimmoissaan. Kotschoffskylle hän harvoin ajatuksensa lausui, sillä hän\nhuomasi selvään, että hänellä kasakassa oli kilpakosija. Joka kerta,\nkun tilaisuutta oli, lähetti hän sentähden hänen partioretkelle.\nKotschoffsky totteli vasten tahtoansa, kiiruhti toimittamaan tehtävänsä\nja oli aina pikemmin takasin, kuin Margunoff aavistikaan. Katteini ei\nkumminkaan vielä tahtonut rikkoa ystävyyttään kasakkaa kohtaan, sillä\nhän tiesi tämän avun itselleen olevan välttämättömän. Ratsuväettä hän\nhelposti olisi tullut voitetuksi. Hän sentähden hillitsi vihansa,\nosoitti kasakkaa kohtaan ulkonäköisen ystävyyden, toki ei liian usein,\nvaan vannoi sillä välin kostoa ja kuolemaa hänelle. Kotschoffsky\npuolestaan hyvin huomasi Margunoffin mielen, vaan ei hän koskaan\nsanallakaan siihen viitannut. Salassa hän sentään iloitsi vallasta,\njoka hänellä oli kilpailijansa yli.\n\nJa Ilma, kuinka on hänen laitansa? kysyy lukija.\n\nEnemmän kuolleena, kuin elävänä täytyi hänen, kahden sotamiehen,\nväliste itse Margunoffin, vartioitsemana, seurata Venäläisiä heidän\nkulkiessaan läpi metsien ja louhikko-maiden. Äidin epätietoista\nkohtaloa ajatella oli hänestä kauheata; silmänsä loiste katosi ja\nhienot poskensa kelmenivät. Margunoff oli hänen silmissään äitinsä\nmurhaaja, ja koko hänen heikko ruumiinsa vapisi, kun hän seisoi hänen\nedessään. Pohjanmaan helmi oli nyt melkein muuttunut varjoksi,\nliljaksi, jonka ensimäinen kovempi tuuli oli taittava.\n\nSilloin, näinä synkkinä hetkinä, ja muulloinkin, seisoi tuo nuori\nkasakkaupsieri hänen vieressään rohkaisten hänen mieltään. Alussa Ilma\nsysäsi hänet pois luotaan, sillä hän näki hänessä niinkuin kaikessa,\nmillä oli ryssän nimi, ainoastaan petosta, ja hän oli monta kertaa\nvähällä kirota häntä. Vaan kuinka olikaan, ja sen tarkka ihmistuntija\nratkaiskoon ja selittäköön, oli vieraan ääni liian lempeä ja totinen,\nsaattaakseen olla perinpohjin kavalan ja viekkaan ihmisen; hän tuli\nkatsoneeksi syvemmälle Kotschoffskyn silmiin, ja silloin pieni valon\nsäde leimahti hänen surusta synkeään sydämmeensä. Vähitellen hän\nenemmän ja enemmän kuunteli hänen sanojaan ja kun hän kerran näki\nkasakan ja Margunoffin yhdessä ja silloin huomasi edellisen kasvoissa\nmoitetta, kun jälkimäinen hänelle ärjäsi, silloin hän myös rupesi\noikein panemaan luottamuksensa Donin aromaiden poikaan. Ja vähitellen\nluuli hän, vaikka tuo kenties vaan tuli mielenkuvituksesta,\nKotschoffskyn silmissä lukevansa synkkää surumielisyyttä, joka kerta\nkun hän häneen katsoi. Tuota Ilma rupesi mietiskelemään, vaan ei hän\nmihinkään päätökseen tullut, sillä hänen ajatuksensa olivat aivan\nsekauksissa. Eräs seikka, joka melkein joka päivä tapahtui kumminkin\nenemmän, kuin muut, oli hänelle silmiin pistävä. Kun joku Margunoffin\njääkäreistä ei ollut sen mökin tahi teltin edessä, jossa hän sai asua,\nkohdeltiin häntä aina pilkalla ja ivalla ja sangen usein sai hän kuulla\nherjaus sanoja, jotka selvään osoittivat, mitä oli tapahtuva. Hän\nvapisi ja hiipi syrjäiseen nurkkaan, johon herjaajan ääni ei kuulunut,\nja kuumat kyyneleet valuivat hänen poskiaan myöten maahan. Väliste\nkumminkin sattui kasakka olemaan vahtimassa. Toisin oli silloin kaikki.\nVahtinsa, niin usein kuin saattoi, koetti saada hänelle mukavuuksia,\nja, mikä parasta oli, hänen käytöksensä sekä puheensa vahdittavaansa\nkohtaan oli semmoinen, että se kokonaan lohdutti häntä. Muistaa täytyy,\nettä kasakat ovat hyvin erilaisia. Uralin kasakat, jotka ovat\nvartaloltaan suuria ja alkujaan tartarilaista kansaa, ovat villejä ja\nraivoisia, ja nämäpä melkein aina olivat syypäät kaikkiin julmiin\nhävityksiin ja kauheampiin murhiin. Donin kasakat sitä vastaan, jotka\novat vähäruumiisia ja hiukan villejä, ovat oikeastaan Puolalaisia, ja\nheillä on vielä tänäkin päivänä jälellä vähäisen ritarimaisuutta,\njonka ovat esi-isiltään perineet. Koko Suomessa, vaan erittäinkin\nPohjanmaalla, kehutaan Donin kasakoita urhoollisiksi ja kohteliaiksi.\nKulneff oli Donilainen kasakka, ja häntäpä, syystä kyllä, pidetään\ntämän sodan ritarillisimpana sotijana.\n\nEräänä päivänä oli Ilma kysynyt eräältä kasakalta, miksi häntä niin eri\ntavalla kohdeltiin, ja tämä oli silloin vastannut:\n\n\"Luutnantti Kotschoffsky tahtoo niin.\"\n\nMe tiedämme naisen sydämen olevan herkemmän, kuin miehen, tunteille, ja\nerittäinkin hyville.\n\nVaikka surunsa olikin raskas, tunsi hän kumminkin ikäänkuin lämpöisen\nvirran juoksevan suonissaan kuullessaan tämän kasakan vastauksen, ja\nseuraus siitä oli tuo syvä kiitollisuus, jonka saattoi lukea hänen\nsilmissään, kun hän vähän myöhemmin kohtasi Kotschoffskyn. Hän ei\npuhjennut kauniisin kiitossanoihin, vaan hiljainen \"kiitos\" oli,\nystävällisen silmäyksen kanssa, hänen ainoa sanansa.\n\nTuo oli kyllin suuri palkinto Kotschoffskylle, ja kun hän kohta sen\njälkeen erkani Ilmasta, ajatteli hän:\n\n\"Käyköön minulle kuinka tahansa; Margunoffin sylissä ei tyttö koskaan\nole lepäävä.\"\n\nMuutamalla pitkälle järveen menevällä niemellä, jossa paksu metsä\nkasvoi aina veden rajaan saakka, istui eräänä iltana auringon\nlasketessa Margunoff. Järven pinta oli kirkas kuin peili ja laskevan\nauringon purppura-säteet kultasivat sen; pienten saarien puut ja kivet\nkuvastivat itseään sen helmassa nyt, yhtä elotonna kuin kymmeniä vuosia\nsitten; tuolloin, tällöin pisti kala päänsä veden pinnan yläpuolelle,\nluultavasti katsellakseen muutaman sekunnin kuluessa yläilmojakin. Tämä\nilta oli rauhallinen ja kaunis, kuin naisen puhtain aatos.\n\nMargunoff istui kivellä niin lähellä vedenrajaa, ettei hän tarvinnut\nmuuta, kuin ojentaa jalkansa päästäkseen veteen. Hän oli totinen\nmieleltään, melkeinpä vihoissaan, sen näki selvään rypistyneistä\nsilmäkulmistaan sekä katsannostaan, jossa vähän väliä uhkauksen leimaus\nvälähti.\n\n\"Aleksia\", -- puhui hän itsekseen likistäen otsaansa kädellään, --\n\"sinä olet kyllä kaunis. Uralin juurella oli kotosi, siellä sinun ensi\nkerran näin, kun annoit aaltojen solinan ja alastomain vuorten tuulien\nlaulella itsesi nukkumaan. Huuliesi väri oli kauniimpi purppurahuntua,\njoka ympäröi kapean vartalosi ja kaunisti kiharasi. Minä huusin sinua\nja sinä kuulit minua. Sanoit sitten rakastavasi minua ja ne sanasi olet\npitänyt, sinä vieläkin rakastat minua, vaan tänne et tahtonut minua\nseurata! Miksi et tahtonut, Aleksia? Pelkäätkö tätä kylmää maata;\npelkäätkö olki-vuodetta rikkinäisessä teltissä tahi nokisessa pirtissä?\nOnpa kyllä suloisempaa maata pehmoisissa sohvissa, ihmeteltynä kuleksia\nPietarin katuja ja iltasin rukoilla Obraskuvalta suloista yötä, kuin\nkuleksia sinne tänne tässä maassa, nukkua puiden oksain alla, tulla\nvainotuksi kaikkialla, järvien ja jokien välillä, eikä päivällä, sitä\nvähemmin yöllä olla varma pyssynluodista. Sinä valitsit paraimman osan,\nAleksia, ja kun sä et tahtonut minua seurata, otin minä kumminkin sinut\nmukaani!\"\n\nNäin sanoessaan otti hän povitaskustaan pienen kultaisen kotelon, jonka\nhän avasi. Kaunis naisen-kuva hymyili vastahansa. Hän kauan sitä\nkatseli, vaan vihdoin hän kävi ajattelevaiseksi; hän luuli näkevänsä\ntoisen naisen kuvan. Sukkelaan hän hyppäsi seisaalleen, verensä rupesi\nkiehumaan, silmäkulmansa vetäytyivät kokoon ja hän huusi:\n\n\"Mitä on sentään sinun kauneutesi hänen rinnalla? Sinä et voi vertoja\nvetää Ilmalle, Pohjanmaan helmelle! Oi etten olisi koskaan nähnyt\nhäntä! Ja tämä kuva, minkätähden toin sen tänne muassani? Aleksia, minä\naavistan, ettemme enään koskaan näe toisiamme! Lähde sinä takaisin\nUralillesi! Sinä olet tielläni, sillä kun Ilma tulee kanssani\nPietariin, täytyy sinun syrjästyä ja silloin sinä murhaat sen helmen,\njonka olen löytänyt täältä. Kultaa saat, jos lähdet pois, kaikki, mitä\ntahdot, saat... vaan mitä minä puhunkaan!\" keskeytti hän itseään:\n\"Hahahaa! Minä Margunoff, pelkäämätön, minäkö pelkäisin naista! En, en!\nMinulla on valtaa, ja minä voin tehdä, mitä tahdon! Vaan tämä kuva!\"\nhuudahti hän, uudestaan taasen katsellen kaunista Uralin-naista --\n\"miksi sitä enään säilyttäisin, kun en enään säilytä sitä sydämessäni?\nHaa! tuonne minä sen tahdon kätkeä!\" huusi hän kohottaen kättään, jossa\ntuo kultainen kotelo oli; \"aallot eivät koskaan anna saalistaan\ntakaisin! Minä en enään koskaan tahdo nähdä häntä!\"\n\nNäin sanoessaan heitti hän pienen kotelon matalaan veteen. Uralin-tytön\nkuva katosi. Margunoff kääntyi toisaalle lähteäkseen tiehensä, vaan jäi\ntoki vielä hetkeksi seisomaan, puhuen itsekseen:\n\n\"Tänä iltana täytyy minun puhutella Ilmaa; hänen pitää kuunnella\nsanojani.\" Vaan, keskeytti hän itseään vieden kätensä otsalleen, ikään\nkuin tällä tavoin koettaakseen karkoittaa nuo synkät kuvat, jotka\nliihoittelivat edessään, -- \"Kotschoffsky on tielläni. Kirottu olkoon\nse kasakka! Hän rakastaa tyttöä ja hänellä on, sen verran kuin voin\nhuomata, menestystä! Vaan ei, ei, tänä iltana täytyy minun päästä\nerilleni hänestä muutamaksi tunniksi. Hänen pitää totella\npäällysmiestään. Hänen pitää totella minua.\"\n\nKun hän puolikovalla äänellä oli sanonut nämät sanat, katsahti hän\nvielä kerran Lappajärven rasvatyyntä pintaa ja katosi sitten puitten,\npehkojen väliin.\n\nVähän aikaa sen jälkeen, kun Margunoff oli lähtenyt pois, rasahtelivat\npensaitten oksat taasen niemellä ja Kotschoffsky tuli esiin.\n\n\"Tuonne hän heitti kuvan!\" sanoi' hän hiljaa ja astui veteen.\n\"Olisikohan mahdollista löytää se!?\"\n\nTarkkaan, kuin jos olisi hakenut miljoonan summaa, katseli kasakka\nveteen. Kauan hän turhaan etsi, vaan juuri kun oli heittämäisillään\nhakemisensa, keksi hänen terävä silmänsä jotakin kiiltävää veden\npohjassa. Hän kiljasi ilosta ja pian oli tuo pieni kulta-kotelo hänen\nkädessään. Sukkelaan hän avasi sen, nähdäkseen, olisiko kuva mennyt\npilalle, vaan niinpä ei ollutkaan. Kotelo oli niin hyvin suljettu,\nett'ei pisaraakaan vettä ollut sen sisälle päässyt.\n\n\"Hän tahtoo lähettää minut johonkin pois tänä iltana!\" jupisi\nKotschoffsky lähestyessään koukkuteitä myöten pientä leiriä, jossa\nVenäläiset olivat, -- \"vaan minäpä kenties tulen takaisin, ennenkuin\nhän aavistaakaan.\"\n\nTuskin oli hän ehtinyt leiriin, ennen kuin katteini tuli hänelle\nvastaan.\n\n\"Teidän täytyy tänä iltana lähteä partio-retkelle\", sanoi Margunoff.\n\"Olen kuullut talonpoikain kokoutuvan Pyhälahdelle. Menkää sinne, jos\nsuinkin voitte, vaan älkää viipykö järin kauan!\"\n\nNäin sanottuaan katteini keikahti ympäri toisella korkollaan ja meni\ntiehensä. Hän tunsi itsensä levottomaksi, sillä Kotschoffskyn katsanto\noli ollut erinomaisen tutkivainen.\n\n\"Lapsellista!\" jupisi hän itsekseen -- \"mitä olisi minulla pelättävää!\"\n\nLuutnantti kutsui ratsumiehensä aseisin ja puolen tunnin kuluttua hän\nnäiden kanssa täyttää laukkaa ratsasti pitkin järven rantaa pohjoiseen\nPyhälahtea kohden.\n\n\n\n\nII.\n\n\nPirtissä, jossa Ilma asui, oli ainoastaan yksi huone, pieni ja pimeä.\nTässä oli hän nyt elänyt lähes kaksi viikkoa, näkemättä muita, kuin\nryssiä, kuulematta muita ääniä, kuin heidän. Tosi on, että ihminen\nonnettomuudessa saattaa tottua vähempään; niin oli ainakin Ilman\nkäynyt. Kuinka usein oli hän tuntikaudet istunut paikallaan, katsellen\nnoita paljaita savun mustaamia seiniä, tahi tuota nokista pesää, jossa\nkekäleitä vielä oli jälellä! Kuinka usein oli hän toivonut itselleen\nsiipiä, joilla saattaisi lentää pimeästä vankeudestaan, ja kuinka usein\nolivat hänen valitushuutonsa äitinsä hänelle tuntemattomasta kohtalosta\nkaikuneet tässä huoneessa! Vaan ei kukaan tullut häntä vapaaksi\nlaskemaan. Jos hän Margunoffilta pyysi päästäkseen vapaaksi, sai hän\naina vastaukseksi \"ei\"; jos hän taas pyysi Kotschoffskyltä apua, ei hän\ntosin saanut samaa kovaa vastausta, vaan sen sijaan semmoisen, joka\nhäntä tässä tilassa ei suuresti lohduttanut. Nuori kasakka-upsieri,\nnäet, aina kun Ilma häneltä rukoili vapaaksi pääsemistä, sanoi:\n\n\"Vielä ei ole aika käsissä; meidän täytyy odottaa vielä.\"\n\nVaan kuinka kauan tämä odottaminen oli kestävä, sitä ei hän osannut\nsanoa, ja sentähden tämä epätietoisuus yöt päivät rasitti Ilmaa.\n\nSamana iltana, kun Kotschoffsky ratsasti tuolle tutkimusretkelleen\nPyhälahdelle, istui Ilma pienessä ikkunassa ajatuksissaan katsellen\njärven pintaa. Hänen katsantonsa oli ihmeteltävän tyyni, sillä hän oli\nnyt saanut erittäin tärkeän asian miettiäkseen, nimittäin pakoon\nlähtemisen. Tämä ajatus oli noussut häneen samana aamuna. Vaan kuinka\noli tämä pakoon lähteminen tapahtuva, kun häntä niin kovasti\nvartioittiin? Hän koetti keksiä jotakin keinoa, vaan eipä mitään\nlöytynyt. Jospa hän sentään olisi tänään saanut puhella Kotschoffskyn\nkanssa, olisi kenties jotakin valennut. Niin luuli hän, ja oikein hän\nluuli. Pienen pirtin ovella seisoi vahtimassa kasakka. Ilma ei ollut\nhäntä ennen huomannut.\n\n\"Miksihän ei luutnantti ottanut häntä mukaansa!\" ajatteli hän peittäen\npienen päänsä käsillään. -- \"Olisikohan hän tehnyt sen, että...\"\n\nAsekeleita kuului lähestyvän ikkunaan. Ilma vetäytyi vähän syrjään,\nvaan asettui taasen entiseen asemaansa, kun huomasi kasakan seisahtuvan\nikkunan kohdalle. Sama mies oli usein ollut häntä vahtimassa, jonka\ntähden Ilma hyvin tunsi hänen.\n\n\"Hiljaa, hiljaa!\" kuiskasi kasakka, kun huomasi tytön aikovan puhua --\n\"olkaa varovainen!\"\n\nIlma säpsähti kuullessaan nämät sanat. Ne soivat hänen korvissaan kuin\npelastuslaulu.\n\n\"Sekää!\" sanoi kasakka ojentaen Ilmalle sukkelaan pienen kokoon\nkäärityn paperin, ensin katseltuaan joka haaralle ympärilleen. --\n\"Lukekaa se ja käskekää sitten!\"\n\nVapisevalla kädellä aukaisi Ilma tuon pienen kirjeen, joka vaan sisälsi\nnämät sanat:\n\n    \"Jos tahdotte paeta, niin turvaitkaan vahtiin. Hän on\n    luotettava mies.\n\n                                                K.\"\n\nMillaisilla tunteilla Ilma luki nämät sanat, saattaa helposti ymmärtää.\nHän tiesi nyt niiden olevan tuolta nuorelta kasakka-upsierilta, ja jos\nhän nyt olisi ollut saapuvilla, olisi hän langennut polvilleen hänen\njalkainsa juureen. Nyt hän ymmärsi minkätähden Kotschoffsky, joka ennen\njoka päivä oli puhutellut häntä, tänään kokonaan oli väistänyt häntä.\nSe oli sentähden ettei Margunoff olisi aavistanut mitään pahaa. Ilossaan\nsiitä, että pelastuksen aamu nyt oli koittanut, ei tuo kaunis vanki\nollut tarpeeksi varoillaan, vaan puhui kova-äänisemmin, kuin\ntarpeellista olikaan. Vahti ensimmäiseksi huomasi tuon varomattomuuden,\njonka seuraukset olisivat olleet kyllä pahat, koska Margunoff hiipivin\naskelin lähestyi, ja hän sanoi sentähden huolimattomasti nojaten\nitseään seinää vastaan.\n\n\"Vetäytykää syrjään, vaan hitaasti, ettei katteini, joka paraillaan\ntulee tänne, huomaa mitään. Minä luulen ettei hän vielä ole keksinyt\nmeidän puhelevan.\"\n\nKasakan tyyni ääni rauhoitti Ilmankin, ja huolimatta Margunoffista,\njoka nopein askelin lähestyi, vetäytyi hän syrjään, vaan ei kauemmaksi,\nkuin että hyvin saattoi nähdä katteinin, Hän näytti vihaiselta ja usein\nleimahteli hänen silmissään niin kauheasti, että Ilma oikein tuli\npahoille mielin.\n\n\"Hän tulee tänne\", kuiskasi hän. -- \"Minä otan häntä vastaan tyvenellä\nmielin.\"\n\nTuskin oli hän ehtinyt viimeiset saat sanoa, kun Margunoff astui\nsisään.\n\n\n\n\nIII.\n\n\n\"Hyvää iltaa, kaunis vankini!\" tervehti Margunoff heittäen lakkinsa\npirtin ainoalle tuolille. -- \"Miltä yksinäisyys tuntuu?\"\n\nIlma oli vaiti; hänen ainoa vastauksensa oli ylenkatseinen silmäys.\n\nMargunoff sen käsitti, ja hän puri hammastaan. Hänen kylmä mielensä\ntyvennyys, pikaisesti katoava kuin pilven hattara, esti häntä ensi\nsilmänräpäyksessä pahastumasta. Hän pakoitti hehkuvat tunteensa\nrauhoittumaan. Hän vielä toisen kerran kysyi samalla tavalla ja kun hän\nsilloin sai saman vastauksen, sanoi hän:\n\n\"Sinä kohtaat minua uhalla. Etkö tunne minun valtaani?\"\n\n\"Minä sen tunnen\", vastasi vihdoin tyttö. -- \"_Vaan minä en sitä\npelkää_\", lisäsi hän pannen painon joka sanalle.\n\nMargunoff nyt kääntyi pois, sillä tuon kauniin vankinsa silmissä\nvallitseva levollisuus saattoi hänet hämille. Ei hän vielä koskaan\nollut tavannut semmoista naista, sen hän nyt tunnusti, vaan juuri se\nseikka ärsytti häntä suurimpiin ponnistuksiin voittoa saadakseen. Hän\nsanoi sentähden, lähestyen Ilmaa, joka oli vetäytynyt enemmän seinälle:\n\n\"Oletko ajatellut ehdoitusta, jonka tein sinulle?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Oletko tarkkaan sitä miettinyt?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Ja mitä sinä siihen vastaat? Minä sen tahdon tietää vielä tänä\niltana.\"\n\n\"Vastaukseni on sama, kuin ennenkin\", vastasi Ilma kylmästi.\n\nMargunoff puristi nyrkkiään; hänen tyynyytensä oli katoamaisillaan.\n\nEipä Ilmakaan ollut niin tyyni, kun koetti teeskennellä. Hän aavisti\nnyt mitä pahinta, ja hän oli valmis kohtaamaan, mitä vaan vastahansa\noli tuleva, olkoon se mistä laadusta tahansa.\n\n\"Vaan ajattelepa, minkälaisia etuja sinulle tarjoon\", sanoi Margunoff\nvallan toisella äänellä. \"Saat kultaa ja kalliita kiviä, sillä\nsellaista on minulla yllin kyllin, ja kankaasta, mikä löytyy Gostinoi\nDvorissa...\"\n\n\"Lopettakaa jo!\" huusi Ilma ja hohtava puna nousi poskilleen; \"kaiken\nsen saat tarjota venäläiselle vaimolle, eikä Suomalaiselle, sillä hän\nsinua ja kultaasi ylenkatsoo.\"\n\nVaan katteini jatkoi, teeskennellen olleensa kuulematta Ilman sanoja:\n\n\"Minun palatsissani Vasilefski Ostrovissa olet sinä yksin hallitseva.\nSinä saat loistaa hovissa ja jalkasi ei koskaan ole astuva likaiselle\nkadulle. Sinä saat ajella Nevskin prospektilla Pietarin komeimmissa\nvaunuissa, ja\", jatkoi katteini väkisin tarttuen Ilman käteen, \"sinua\nkaikki kadehtivat ja minä sinua jumaloitsen!\"\n\nKiivaalla liikunnolla Ilma tempasi itsensä irti ja juoksi etäälle\nkatteinista.\n\n\"Vaikkapa tarjoaisit minulle koko Pietarin, vaikkapa taitaisit asettaa\nminut valtaistuimelle, annan sinulle kumminkin kieltävän vastauksen!\"\n-- vastasi Ilma ja purppura punaisina hohtivat hänen poskensa.\n\"Mielummin, kuin sinun komeassa palatsissa, elän pienessä mökissä\nsynnyinmaassani! Mitä luulet minun pitävän sinun vaunuistasi,\nkalleuksistasi! Niitä minä halveksin... Pois ryssä! Suomalainen tyttö\nei sinuun konsanaan suostu.\"\n\nTähän asti oli Margunoff ollut merkillisen levollinen, vaan kun hän\nkuuli nämät pilkalliset sanat, silloin ei hän enään voinut hillitä\nitseään. Vuoroitellen kalveana ja punasena kiukusta, hyppäsi hän\nseisaalleen ja ennenkuin tyttö oli ehtinyt pois tieltä oli hän\ntarttunut hänen käsivarteensa.\n\n\"Polvillesi!\" huusi hän vapisevalla äänellä. -- \"Minä sinulle näytän,\nmitä on vastustella käskyjäni. Polvillesi, sanon!\"\n\n\"En\", sanoi Ilma yhtä tyynenä, kuin ennenkin, \"Suomen tyttö ei käy\npolvilleen Venäläisen eteen.\"\n\n\"Etkö pelkää minua?\" huusi Margunoff riehuten. \"Etkö tiedä, että saatan\nottaa sinulta vaikka hengen?\"\n\n\"Ota vaan! Elämä ei minulle ole mistäkään arvosta, kun olet äidiltäni\nryöstänyt sen\", sanoi Ilma vapisevalla äänellä.\n\n\"Vai niin!\" sanoi katteini pilkallisesti -- \"elämä ei sinusta ole\nminkään arvoinen. No niinpä en minäkään siitä huoli. Sinä saat elää,\nvaan... hahahaaa... sinä saat elää minun luonani.\"\n\nIlma vapisi. Katteinin sanat häntä niin pelästyttivät, että hän oli\nvähällä käydä tainnoksiin.\n\n\"Sinä siis et tahdo minua seurata?\" sanoi Margunoff taasen.\n\n\"En ikänäni.\"\n\n\"No hyvä. Sinun ei tarvitsekaan tulla kanssani Pietariin. Mutta muista,\nettä tänä yönä morsiusvuoteemme valmistetaan tämän katon alla. Muutaman\ntunnin kuluttua palajan minä tänne jälleen.\"\n\nNäin sanottuaan Margunoff läksi ovelle. Ilma, joka nyt käsitti\nonnettomuutensa laajuuden, syöksi kädet ristissä hänen luokseen, vaan\nkatteini sysäsi ynseästi hänet luotaan ja katosi, pilkallisesti\nnauraen.\n\nIlma hoiperteli takaisin; silmissään kaikki musteni ja hän vaipui\nvuoteelleen. Mutta ei hän kauan siinä maannut, ennenkuin miehen ääni\nkuului pienestä akkunasta:\n\n\"Ylös, nyt on aika käsissä!\"\n\nIlma hyppäsi ylös sekä meni akkunalle, jossa häntä kohtasivat\nvahtimassa olevan kasakan silmäykset, joissa hän selvään näki\nlevottomuutta.\n\n\"Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa!\" kuiskasi sotamies matalalla äänellä. --\n\"Meidän täytyy nyt, katteinin poissa ollessa, lähteä matkaamme.\"\n\n\"Eikö tämä olekaan mikään uni!\" lausui Ilma, joka vielä oli puoleksi\nsekainnuksissaan Margunoffin sanoista. -- \"Pääsenkö siis irti hänestä,\njoka tahtoo perikatoani?\"\n\n\"Pääsette!\" vastasi kasakka pikaisesti. -- \"Vaan tehkää joutua, pukekaa\nyllenne nämä housut, tämä takki ja lakki ja vyöttäkää sapeli\nvyöllenne!\"\n\nNäin sanoessaan heitti vahti mainitut kapineet ovesta sisälle. Ilma\nhetken aikaa oli niin hämmästyksissään, ettei tiennyt mitä piti\ntekemän. Tosin olivat vaatteet nyt hänen edessään, vaan hän ei sentään\noikein tiennyt uskaltaisiko jättää itsensä kasakan haltuun. Silloin\nKotschoffskyn sanat juohtuivat hänelle mieleen, ja kaikki pelko hänestä\nkatosi. Pian hän puki ylleen nuo välttämättömät esineet, sitoi vyön\nvyötäisilleen sekä läheni ovea. Hän säpsähti pelästyksestä, kun ovi,\nhänen siihen koskiessa, aukeni. Hän jo oli peräytymäisillään\nyrityksestään, kun kasakka, joka oli ollut oven takana lymyssä, astui\nesille sanoen:\n\n\"Oletteko valmis nyt?\"\n\n\"Miksi ei ole ovi nyt lukittu?\" kysyi Ilma hätäisesti.\n\n\"Vihan vimmoissaan ei katteini muistanut sitä lukita\", vastasi kasakka.\n\"Mutta tulkaa jo, jos tahdotte päästä vapaaksi.\"\n\nIlma ei nyt enään ollut kahdella mielin. Sykkivin sydämin astui hän\npienelle pihalle. Ei kukaan, eipä itse Margunoffkaan olisi tässä\nvalepuvussa tuntenut häntä. Ei muuta tarvinnut kuin rohkeutta, ja Ilma\npäätti säilyttää rohkeutensa aina pisimpään.\n\n\"Tulkaa nyt!\" kuiskasi kasakka tarttuen Ilman käsivarteen. \"Käyttäkää\nitseänne aivan kuin olisitte meidän miehiämme, jos joku vastahamme\ntulee, älkääkö pelätkö; kyllä minä takaan että onnistumme.\"\n\n\"Mutta missä katteini on, koska...\"\n\n\"Hiljaa, hiljaa!\" keskeytti häntä kasakka kiireisesti. \"Me emme saa\npuhella, muuta kuin hätätilassa. Missä katteini on! Hän läksi äsken\npienelle partioretkelle etelään päin, vaan, niinkuin tiedätte, piti\nhänen tuleman takaisin parin tunnin päästä ja että hän sanansa pitää,\nsiitä saatte olla varma.\"\n\nIlmaa värisytti.\n\n\"Kiiruhtakaamme vaan\", pyysi Ilma nöyrällä äänellä. \"Voi hyvä Jumala,\nse kuin nyt olisi leirin ulkopuolella!\"\n\n\"Olkaa huoletta!\" kuiskasi kasakka. -- \"Mitä päällysmieheni on minulle\nkäskenyt, sen teen minä, vaikka saisin kuoleman palkakseni. Kasakan\nvelvollisuus on totella.\"\n\n\"Luutnantinko käskystä sinä minun vapautat?\"\n\n\"Niin!\"\n\nKiitollisuuden huokaus nousi Ilman rinnasta. Hän tahtoi vielä enemmän\npuhua tuosta jalosta miehestä, joka oli ryhtynyt häntä pelastamaan,\nvaan Elka, se oli kasakan nimi, kielsi häntä sanaakaan hiiskahtamasta.\nHän totteli ja kääri päällysvaatteensa lujemmin ruumiinsa ympäri.\n\nHämärä oli käynyt pimeämmäksi, jolloin eri esineet tulivat\nepäselvemmiksi. Usein luuli Ilma pienemmän puun väijyväksi ryssäksi, ja\nusein hän säpsähti nähdessään jonkun kiven kummalliset muodostukset.\nEihän tuo ole ihmeellistä; mielensä kun oli kovin liikutettu, luuli hän\nnäkevänsä vaaroja, missä ei niitä ollutkaan.\n\nPienessä leirissä, joka kumminkin, sen asujamiin katsoen, oli jotenkin\nlaaja, oli kaikki hiljaa ja rauhaisaa, ja tämäpä tietysti teki paon\nhelpommaksi. Elka kävi edellä ja kohta hänen jälessään Ilma, käsi\nmiekan kahvassa, valmiina käyttämään tuota hänelle niin outoa asetta.\nTuo nyt jo jotenkin varma pelastuksen toive teki hänen luonnollisen\nrohkeutensa suuremmaksi; kätensä ei enään vavissut ja kauniista\nsinisistä silmistään loisti luottamus, joka suuresti ilahutti Elkaa,\njoka kerta, kun hän katsahti taakseen pelastettavansa puoleen.\n\nNiin olivat he tulleet leirin pohjoisimpaan päähän. Tähän asti eivät he\nolleet kohdanneet ainoatakaan ihmistä, ja Ilma luuli kaiken vaaran jo\nmenneen ohi, kun kova ääni huusi.\n\n\"Kto tam!\" (Ken siellä)\n\n\"Jumala ja tsaari!\" vastasi Elka matalalla äänellä.\n\n\"Hyvä!\" sanoi taasen vahti -- \"vaan mitä!... Ethän sinä olekaan yksin!\"\n\nIlma vapisi, vaan hänen onnekseen oli niin pimeä, ettei vahti sitä\nhuomannut. Elka jatkoi:\n\n\"Tiedäthän, että luutnantti Kotschoffsky on vakojaretkellä?\"\n\n\"No niin! Entä sitten?\"\n\n\"Hänen viimeiset sanansa minulle olivat: Elka, minä ratsastan\nPyhälahdelle päin, jonne luulen talonpoikain kotoutuneen. Ellen\npuolentoista tunnin kuluttua palaja, olen joutunut vangiksi. Lähe sinä\nsilloin minua hakemaan ja kerro onnettomuuteni katteini Margunoffille,\nja...\"\n\n\"No niin; sinä olet menevä häntä hakemaan, vaan tämä, joka on\nseurassasi?\"\n\n\"Kuule minua, houkkio!\" sanoi Elka, vähän levotonna. -- \"Ethän ole\nantanut minun puhua loppuun. Kuules mitä muuta luutnantti sanoi: 'Älä\nsuinkaan lähde yksinäsi, sillä jos sinäkin joutuisit vangiksi, niin\neihän sinusta olisi mitään apua. Ota sentähden mukahasi luotettava\nmies, kenen vaan tahdot.' Nämä olivat luutnantin sanat, kuuletko nyt.\"\n\n\"Kyllä kuulen!\" vastasi vahti epäileväisesti -- \"vaan minusta näyttää\nkumppanisi enemmän naiselta, kuin mieheltä. Minä tahdoin vaan...\"\n\n\"Batschuska (ukkoseni)\", keskeytti Elka taputtaen vanhaa sotamiestä\nolalle; -- \"ajatteletko nuoruuttasi ja aikaa jolloin vaimosi vielä\nkantoi koschnikkaa? [Naimattomat naiset Venäjällä käyttävät koschnikkaa\n(päähuntua); nainneet vaan myssyä.] Niin, niin, olipa se aika\nminullekin onnellinen\" -- jatkoi hän huo'aten -- \"vaan juttelenpa minä\ntässä aikani hukkaan, vaikka luutnantti ehkä minua odottaa! Yö on,\nisäseni, viileä ja votka-tilkkanen ei olisi liikaa! Minulla on vaan\nyksi dvugrivenoi [= 20 kopekkaa. Tekijä.]; ota se, ja jääpihän siitä\nsentään vähän jälelle pivoksikin (olueksi).\"\n\nVahti ojensi koneellisesti kättään ja Elka siihen pani ne muutamat\nrahansa, jotka hänellä oli.\n\n\"Bog stebää (Jumala kanssasi)!\" kuiskasi hän pistäen rahat isoon\ntaskuhunsa. \"Tullos onnellisesti takaisin!\"\n\nElka nyökäytti päätään, tarttui kalveen Ilman käsivarteen ja jatkoi\nmatkaansa. Kun olivat vahdin kohdalla, kumarsi tämä itseään, tarkemmin\nnähdäkseen oudon kasvoja, vaan Elka, joka nyt huomasi ratkaisevan\nsilmänräpäyksen olevan käsillä, sysäsi häntä vähän syrjään ja sanoi\nnauraen:\n\n\"Älä nyt ole lapsellinen, ukkoseni! Sinä olet jo liian vanha\nkatsellaksesi kauniita kasvoja!\"\n\nJa ennenkuin vanha vahti ehti tointua hämmästyksestään, olivat Elka ja\nhänen seurakumppalinsa kadonneet. Ukko kuunteli hetken aikaa tarkkaan,\nvaan kun ei kuullut mitään melua, asettui hän jälleen entiselle\npaikalleen totisilla kasvoilla lukien saamia rahojaan.\n\nPuolen tunnin kuluttua seisoi vahti vielä paikallaan liikahtamatta\nitseään. Pienet rahakolikot piti hän vasemmassa kädessään ja oikealla\npiteli hän kivääriään. Olisi luullut hänen nukkuvan, niin alallaan hän\nseisoi. Vaan yhtäkkiä hän virkosi, sillä hänen tottunut silmänsä oli\nkeksinyt ihmisiä olevan läheisyydessä; hän kuunteli metsään päin, joka\njylhänä, mustana kohosi edessään, vaan siellä oli kaikki hiljaa. Tuo\nmelu oli siis leiristä. Ukko ei asiaa ehtinyt kauan ajatella, sillä\nennen pikaa ympäröi häntä joukko sotamiehiä, hänen omia kumppaniaan.\nVaan kuinka hän ällistyi, kun katteini Margunoff, joka oli palannut,\nennenkuin oli odotettu, astui etehensä kysyen vihaisella äänellä:\n\n\"Onko kasakka Elka mennyt tästä?\"\n\n\"On, armollinen herra.\"\n\n\"Oliko hänellä ketään seurassa?\"\n\n\"Oli.\"\n\n\"Nainenko?\"\n\n\"Ei, vaan mies.\"\n\nMargunoff näytti neuvottomalta. Hetken mietittyään kysyi hän taasen:\n\n\"Oletko varma, että oli mies eikä vaimo?\"\n\n\"Kyllähän Elkan seurakumppani oli miehen vaatteissa\", vastasi vahti.\n\"Vaan oli itsenikin mielestä kummallista, ett'en saanut nähdä hänen\nkasvojaan; minä...\"\n\n\"Hyvä, hyvä!\" huusi Margunoff polkien maata. -- \"Hän on paennut! Voi\nKotschoffsky, sen saat kalliisti maksaa! Sotamiehet\", jatkoi hän\nosoittaen vahtia, joka kalveana ja suorana seisoi edessään, -- \"antakaa\ntuolle kaksikymmentä viisi paria vitsoja! Paikalla!\"\n\nAlla päin seurasi vahti vartioitaan, itsekseen puhuen:\n\n\"Yksi dvugrivenoi kahdestakymmenestä viidestä vitsaparista; se on\nsentään liian pieni maksu!\"\n\nMargunoff, asetettuaan kaksi uutta vahtia poisviedyn sijaan, otti\nmuutamia miehiä mukaansa ja katosi metsään, samaan suuntaan minne Elka\nja Ilma olivat paenneet.\n\nKun pakolaiset onnellisesti olivat päässeet vahdin ohitse, huokasi Ilma\nsyvään. Minne hän katsoi, näki hän vaan synkän metsän. Häntä värisytti,\nkun hän nyt oli yksinään kasakan kanssa sen helmassa. Vaan hänen\npelkonsa asettui kokonaan, kun tämä sanoi:\n\n\"Nyt olemme melkein pelastetut, ja nyt saatan teille kertoa luutnantti\nKotschoffskyn tahdon.\"\n\n\"Kerro, kerro!\" sanoi Ilma ja hieno puna nousi hänen poskilleen, kun\nhän kuuli tuon nuoren kasakkaluutnantin nimeä mainittavan.\n\n\"Näin sanoi hän minulle, ratsastaessaan pois: 'Elka, sinä tiedät minun\npitävän tuosta kauniista Suomalais-tytöstä. Tahtoisin mielelläni, että\nhän jäisi meidän luoksemme, vaan Margunoffin tähden ei hän saa jäädä,\nsillä sille hän on liian hyvä. Jos sinä tänä yönä taidat vapauttaa\nhänet, annan minä sinulle ja sinun jälkeisillesi sen pienen maatilkan,\njoka minulla on, ja jolla sinä asut Donin rannalla. Sinun pitää\nkoettaman viedä hänet syrjäteitä myöten Pyhälahdelle, ja siellä minä\nkyllä sinut saatan suojaan Suomalaisia vastaan. Minä en enään saa häntä\nnähdä koko sodan aikana, vaan sano hänelle, että minä, kun se on\nloppunut, ystävänään tulen hänen kotiinsa.' Ne sanat sanoi hän, niin\ntotta kuin tahdon autuaaksi tulla.\"\n\nJos olisi metsässä ollut valoisampaa, olisi Elka saanut nähdä, kuinka\nväleen ruusut Ilman poskilla muuttuivat liljoiksi, ja kuinka raskaasti\nhänen povensa paisueli. Nyt ei hän nähnyt mitään.\n\n\"Vie minut sitten Pyhälahdelle\", kuiskasi tyttö, tarttuen Elkan\npaksuihin käsiin. -- \"Siellä kenties saan tietää, elääkö armas äitini\nvielä, vai ei.\"\n\n\"Voitteko käydä sen matkan niin pian, kuin tarvitsisi?\" kysyi Elka osaa\nottavaisesti.\n\n\"Voin\", vastasi Ilma matalalla äänellä, -- \"vaikkapa tie olisi toisen\nverran pitempi.\"\n\n\"Eteenpäin siis!\" käski kasakka, -- \"pysykää vain jälissäni!\"\n\nNyt taasen alkoi kävy, josta ainoastaan se, joka itse öiseen aikaan on\nkulkenut maissa, metsissä, voi saada vähäisen käsityksen. Se oli paljoa\nvaikeampi, kuin pakoretki kotoolta. Väliste täytyi heidän kaalata\nlokaisien virtain yli, hiipiä pensaitten välitse, joitten orjantappurat\nrepivät heidän vaatteensa, kasvonsa ja kätensä, kiivetä yli\nkiviraunioin ja maahan kaatuneitten puitten, y.m., ja tätä vaikeata\nkulkuaan tehdessään täytyi heidän tarkkaan katsella ett'ei vaan\nvihollinen ollut heidän niskassaan. Mutta Ilma oli merkillisen kestävä,\nja vaikka pienet kätensä olivat verissä, ei valitussanaakaan kuulunut\nhänen huuliltaan.\n\nMitä hän ajatteli, piti hän mielessään salattuna. Vaan me saatamme\nsentään arvata, ett'ei hänen sanansa koko aikaa ollut äidissä, vaan...,\nmutta mitä hyötyä olisi, jos tuon edeltäkäsin ilmoittaisi!\n\nPäivän koittaessa olivat pakolaiset Lappajärven rannalla, noin puolessa\nvälissä tietä Pyhälahdelle. Nyt oli heidän koko joukon helpompi kulkea,\nkun saattoivat nähdä etehensä; he rupesivatkin astumaan rivakammasti.\n\nVaan yhtäkkiä seisahtui Elka asettaen sormensa suunsa kohdalle. Ilma\nymmärsi merkin ja kumartui maahan erään pensaan taakse. Sieltä hän näki\nElkan käärmeen notkeudella hiipivän eteenpäin; hän näki kasakan\nvalmistautuvan hyppäykseen, ja samassa silmänräpäyksessä, kun hän näki\nhänen sen tekevän, näkyi toinenkin henkilö hypähtävän maasta ylös Elkan\neteen. Ilma luuli nyt saavansa nähdä kauhean kaksintaistelun, vaan\nkuinka suuresti hän hämmästyi, kun sen sijaan näki heidän lankevan\ntoistensa syliin, ja monenmoisilla liikennöillä, joita hän ei\nymmärtänyt, ilmoittavan iloansa. Korkeilla hyppäyksillä juoksi Elka\ntytön luo, joka puoleksi oli noussut seisaalle, ja sanoi, lyöden\nkäsiään yhteen:\n\n\"Me olemme tavanneet meidän miehiämme! Luutnantti Kotschoffsky on\netsinyt teidän maanmiehiänne! Tulkaa, hän kyllä vie teidän heidän\nluokseen!\"\n\nIlma punastui kuin ruusu. Kotschoffsky! Sallimus oli vienyt hänet hänen\nluokseen! Kuinka kiireesti hänen sydämensä sykki, kun hän nopeilla\naskeleilla seurasi Elkaa paikalle, johon Kotschoffsky oli pysähtynyt.\nSilmiänsä oikein huimasi; semmoisessa mielen ahdistuksessa hän oli.\nVielä enemmän hän tuli hämille kuullessaan huudon:\n\n\"Elka!\"\n\nHän oli tuntenut Kotschoffskyn äänen, ja tuo neitsyellinen puna, joka\nvähää ennen oli noussut hänen kasvoilleen, muuttui nyt veren\nheloittavaksi punaksi.\n\n\"Missä on Ilma, Pohjanmaan helmi?\" huusi nuori kasakka-luutnantti,\nsyösten esiin Elkan luo. -- \"Onko sinun onnistunut... ah, kas!\" --\nkeskeytti hän itseään huomatessaan punastuneen tytön... \"sinä olet\npelastettu!\"\n\n\"Olen\", kuiskasi tyttö antaen nuoren kasakan pidellä kättään, johon hän\noli tarttunut, -- \"minä olen pelastettu. Kiitoksia, että...\"\n\nEdemmäksi ei hän ehtinyt puheessaan, sillä ujostelematta oli\nKotschoffsky kietonut käsivartensa hänen vyötäistensä ympäri sekä\npainanut hehkuvan suudelman hänen huulilleen.\n\n-- \"Vaan nyt sinun täytyy päästä maanmiestesi luo, jotka pian ovat\nminun niskoillani. Et saa enää kauemmin viipyä, Ilma\", jatkoi hän\nkatsellen Ilmaa syvään silmiin. -- \"En ole ketään rakastanut enemmän\nkuin sinua; tässä tahdon sinulle sen sanoa. Älä minua kiroa sentähden,\nettä olen kasakka! Jää hyvästi! Kun sota on loppunut, tahdon etsiä\nsinua läpi kaiken Suomen! Ei, minä en enään saa viipyä kauemmin...\nminä... minun täytyy lähteä!\"\n\nÄkkinäisellä liikunnolla irroitti hän itsensä Ilmasta, joka hervotonna\nvaipui maahan, ja oli muutamia hyppäyksiä tehtyään omain miestensä\njoukossa.\n\nSamassa silmänräpäyksessä kuulu metsässä vartioivan sotamiehen huuto:\n\n\"Vstavajte, tschuchni s'dess (Ylös, Suomalaiset ovat täällä)!\"\n\n\n\n\nIV.\n\n\nEnnenkuin menemme edemmäksi kertomuksessamme sallittakoon meidän mennä\nvähän taaksepäin ajassa. Me muutamme siis itsemme murrokselle\nSikkilässä pari tuntia Suomalaisten onnettoman tappion jälkeen.\n\nKun aurinko oli korkeimmallaan taivaalla, heräsi Mikko ja nousi\nistumaan. Hänestä ei nyt juossut niin rajusti verta, ja kun hän oli\nsaanut käsivarressaan olevan haavansa sidotuksi, jaksoi hän taasen\njaloilleen. Katsellessaan ympärilleen hämmästyi hän: tuossa makasi\nPitkä-Juhani selällään ja muutamia kyynäriä hänestä rouva Herner\nmuutamain muitten naisten rinnalla. Kaikkein ensiksi meni hän Ilman\näidin luo ja pani kätensä hänen sydämensä kohdalle; se tykytti vielä,\nvaan heikosti. Kun tuli Pitkän-Juhanin luo, näki hän tämän uroon jo\nkuolleeksi, sillä hänen ruumiinsa oli kylmä. Hänen kuolonkamppauksensa\nmahtoi olla hirmuinen, sillä yltympäriltään oli hän potkinut multaa\nylös, ja kiinni-kitistettyjen sormiensa välissä oli ruohomyttyjä. Mikko\nhuokasi nähdessään tämän urhean isämaata rakastavan miehen makaavan\nedessään hengetönnä, ja kiitti Jumalaa, että oli saanut elää.\n\n\"Vaan minne ovat toiset vaimot joutuneet?\" puhui hän itsekseen.\n\"Yksinäni en voi, kun olen niin heikko, viedä rouva Herneriä täältä\npois, ja jos läksisin hänelle apua etsimään, kestäisi liian kauan,\nennenkuin mitään saisin. Vaan Ilma, Ilma!\" huusi hän katsellen\nympärilleen; -- \"hän ei ole täällä! Taivahan Jumala, hän on joutunut\nkatteinin käsiin!\"\n\nKuinka ahkeraan Mikko hakikaan Pohjanmaan helmeä, ei hän sitä löytänyt,\nhän oli poissa.\n\n\"No, sittenpä en herkeäkään häntä etsimästä\" -- sanoi hän; --\n\"vahtikoon häntä katteini niin hyvin, kuin voi!\"\n\nKäveltyään hetken edestakaisin, näki Mikko pitkän jonon ihmisiä tulevan\nSikkilästä päin. Ne olivat vaimot, jotka olivat taistelon kestäessä\npaenneet. Heidän kasvonsa olivat synkät, ja puhuessaan hävityksestä,\njoka oli kohdannut heidän kyläänsä, puristivat he nyrkkiään ja\nsanoivat, että jos ryssä vielä kerran pistäisi nokkansa sinne, he sen\nkyllä korventaisivat. Vaimojen avulla saatiin rouva Herner, muut\nhaavoitetut sekä Pitkä-Juhani kylään. He tahtoivat pitää hänelle uhkeat\nmaahanpanijaiset, ja semmoisetpa hän saikin. Kuolleet Venäläiset\nhaudattiin murroksen luona.\n\nKun läheisten kyläin asukkaat olivat saaneet tietää onnettomuudesta,\nkiiruhtivat he apuun, ja pian oli koko joukko havumökkejä rakennettu.\nNäissä sitten ruvettiin sairaita hoitamaan. Rouva Herneriä hoidettiin\nerinomaisella huolella. Haavansa tosin oli vaarallisimpia, vaan hänen\nluonnosta vahva ruumiinsa pääsi voitolle ja hän tuli paremmaksi päivä\npäivältä. Ilman kadottaminen sentään oli haava, jota ei voitu parantaa.\nRouva Hernerin suru oli tosin suuri, vaan hän ajatteli että Hän, joka\nkaikki maailmassa ohjaa, kyllä oli suojeleva hänen heikkoa tytärtään.\nVäliste kumminkin oli hetkiä, jolloin hän heittäytyi epätoivon valtaan,\nja oli valmis nurisemaan Jumalaa vastaan, onnettomuudesta, jonka Hän\noli saattanut hänen päälleen. Vaan, saatuaan rauhansa takaisin, pyysi\nhän nöyrällä sydämellä anteeksi epäuskostaan, ja silloin hän tunsi\nitsensä erittäin vahvistetuksi.\n\nVähitellen tuhkaläjät tasoittuivat ja uusia huoneitten-sijoja\nmittaeltiin. Rouva Hernerinkin taloon Sikkiläläisten auttavaisuus\nulottui. Työ kävi rivakasti, vaan yhtäkkiä se taukoi.\n\nEräänä sateisena ja tuulisena iltana rouva Herner ja Mikko istuivat\nyhdessä matalalla äänellä puhellen keskenään, erittäin Ilmasta, ja\nMikko sanoi silloin suoraan ajatuksensa, nimittäin, että luuli tytön\nvielä olevan elossa. Silloin, juuri kun sade pahimmasti hakkasi\nhavumajoja, ja ankara tuuli tempasi lehtiä ja oksia mukahansa ilmaan,\nastui sisälle poika, märkänä ja likaisena. Rouva Hernerin kalveat\nkasvot nähdessään seisahtui hän puoleksi hämillään pienen aukon luona,\njoka teki oven virkaa. Mikko käski häntä luokseen ja poika, joka nyt\ntuli rohkeammaksi, meni urheasti Mikon luo, jolle antoi arpakapulan.\n\n\"Ahaa\" -- sanoi Mikko ja silmänsä loistivat -- \"se kapula on\nPyhälahdelta; sen olen kerran lapsena nähnyt. Eikö niin, poika?\" kysyi\nhän pojalta.\n\n\"Niin!\"\n\n\"Onko vaara suurikin?\"\n\n\"Suuri se on. Eräs Venäläinen katteini hävittää ja polttaa kaikki, mitä\netehensä sattuu, ja kulkee Pyhälahdelle päin.\"\n\nMikko ja rouva Herner katsahtivat toisihinsa.\n\n\"Oletko nähnyt Venäläisiä?\" kysyi edellinen.\n\n\"En\", vastasi poika.\n\nMielipahasta huokasi rouva Herner raskaasti. Hän oli luullut pojan\nvoivan antaa hänelle jotakin tietoa Ilmasta.\n\nSeuraavana päivänä olivat Sikkiläläiset ja läheisten kyläin asukkaat\ntaasen ryhtyneet aseisin ja seuraavana aamuna he pitkiä syrjäteitä\nmyöden kiiruhtivat Pyhälahdelle.\n\nSuurella vaivalla sai Mikko rouva Hernerin jäämään kotia ja ainoastaan\nse, että Mikko juhlallisesti lupasi pelastaa tahi ainakin etsiä ylös\nIlmaa, saattoi hänet jäämään. Oli niinkuin Mikko sanoi: \"kuinka hän,\nrouva Herner, jonka haavat vasta puoleksi olivat parantuneet, olisi\nvoinut marssia metsässä! Äidinrakkaus tosin voi saada matkaan paljon,\nkun oli kysymys alttiiksi-antamisesta, mutta tässä se sentään oli liian\nheikko.\"\n\nRunsaat kyyneleet valuivat rouva Hernerin silmistä, kun talonpojat\nläksivät liikkeelle, ja vielä viimeisessä silmänräpäyksessä rukoili hän\nMikolta, ettei ilman Ilmaa palaisi takaisin.\n\n\"Minä teen, minkä voin\", vastasi Mikko puristaen onnettoman äidin\nkättä.\n\nNiin joukko katosi ja naiset jäivät yksinään havumajoihin.\n\nTuo nuori poika, joka oli vienyt arpakapulan Sikkilään, oli\npalveluksessa eräällä varakkaalla talonpojalla Pyhälahdella. Hänen\nsyntymätalonsa oli Sotkamon kirkolla kaukana itään Oulunjärveltä. Nuori\nja vaaroihin tottunut kuin oli, valittiin hän tuohon varalliseen\ntoimeen, arpakapulan vientiin. Se hänen tehtävänsä onnistui, kuten\ntiedämme, ja sen jälkeen hän sai juosta miesjoukon edellä, sekä nuuskia\nkotkan-silmillään joka haaralle.\n\nKun Mikko, heidän tultuaan Pyhälahdelle, läksi partioretkelle, oli\npoikakin muassa, ja hänpä se oli väsymätön vakoilemaan. Hän hiipi\nmaassa kuin käärme ja kiipesi puihin kuin orava. Hänenpä ansionsa oli,\nettä Kotschoffskyn pieni joukko keksittiin, ennenkuin olisi ollut liian\nmyöhäistä metsämäkiin hajaantuneille talonpojille.\n\nKun Mikko ja opaspoika eräänä jälkeenpuolenpäivänä olivat vakoilemassa\nja aikoivat palata kotiinsa saamattansa mitään toimeen, ja vaikka he\nhyvin tiesivät vihollisen olevan läheisyydessä, seisahtui poika\nyhtäkkiä ja asetti pyssynsä olalleen. Mikko, joka luuli hänen saaneen\njonkun otuksen näkyviinsä, aikoi juuri kieltää häntä ampumasta, kun\npyssy jo laukesi ja eräs kasakka suin päin syöksi suuren, tuuhean puun\npisimmiltä oksilta maahan. Pojan terävät silmät olivat keksineet\nvihollisen oksain välitse.\n\nKun pyssy oli lauennut, syntyi hirmuinen melu metsässä ja töin tuskin\nMikko ja hänen seurakumppaninsa pääsivät ehiänä pensaitten välitse\npakoon. Kasakat olivat heidän jälessään, ja usein olivat he vähällä\njoutua vangiksi.\n\nSaavuttuaan Pyhälahdelle pysähtyi Kotschoffsky; hän ei uskaltanut\nkarata monilukuisen vihollisensa päälle vaan tyytyi, tämän\nratsastajakansan tapaan, kuljeskella joka haaralla vangiten ne, jotka\nolivat uskaltaneet liian etäälle pääjoukostaan. Vaan talonpojat, kun\nnäkivät kasakkain aikomuksen, karkasivat rohkeasti heidän päälleen, ja\nKotschoffsky kun oli liian vähävoimainen, vetäytyi äkkiä takaisin.\n\nTällä hänen peräytymis-matkallaan me hänen tapaamme hetkisen\nlevähtämässä. Vaan, kuten tiedämme, ei hänen leponsa tullut niin\npitkäksi, kuin ai'ottu oli.\n\n\n\n\nV.\n\n\nTuskin oli kasakka huutanut sanansa: \"Vstavajte, tschuchni sdess!\" kun\ntalonpojat täyttä juoksua nähtiin tulevan pieneltä, harvapuiselta\nkukkulalta. He olivat niin innokkaat kostamaan julmille vihollisilleen,\nettä he laimiinlöivät kaiken järjestyksen, vaikka he murroksensa luona\ntaistellessaan selvään näkivät, että järjestystä kaipaavalle joukolle\non sanomattoman vaikeata voittaa säännöllistä sotajoukkoa, vaikka tämä\njälkimäinen olisikin paljoa pienempi. Päällekarkaavat talonpojat eivät\nmuuta ajatelleet kuin kostoa; he eivät siitä väliä pitäneet, jos he\nitse joutuivatkin hukkaan, kunhan vaan nuo vihatut ryssät hajoitettiin.\nSemmoinen oli mieli Pohjanmaan talonpojilla. Mitä olisivat he tällä\nhehkuvalla isänmaan-rakkaudella saaneet toimeen, jos he, niinkuin itse\nyksimielisesti halusivat, olisivat saaneet aseita ja ampuma-aineita?\nMikon rinnalla, joka oli ensimmäisten joukossa, juoksi tuo urhea poika,\nsukkelana ja keveänä, kuin kissa:\n\n\"Minä olen haavoitettu!\" huusi hän, kun oli ehtinyt puoliväliin mäen\nvierimätä. Hetken hän seisoi alallaan, pitäen kättään sydämellään.\nSitten hän raskaasti putosi pienen kukkapensaan yli.\n\n\"Poika raukka!\" kuiskasi Mikko kumartuen kuolleen yli. -- \"Et sinä\nenään koskaan näe Sotkamoa.\" Poika kuuli nuo sanat, ja hän nosti\npäätään.\n\n\"En enään koskaan saa nähdä kotiani\", sanoi hän. -- \"En enään koskaan\nsaa kuulla pohjatuulen suhinaa enkä aaltojen hyrskyä myrskyn\npauhatessa. Vaan minä olen kumminkin tyytyväinen. Hyvästi!\"\n\nNuori poika vaipui jälleen ruusupensaalle ja kuoli.\n\nVaan hänen ruumiinsa ympärille riensivät talonpojat, huolimatta\nkuulista, jotka siellä täällä kaasivat muutamia heistä, ja varma on,\nettä monen huulilta kuului tämä, joko kova-ääninen tahi hiljainen\nkirous:\n\n\"Perkeleen vietävä Venäläinen!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Venäläinen vahti oli huutanut nuo kehoitus-sanansa, hypähti Ilma\nylös. Poskensa hohtivat ja povensa kohoeli rajusti. Hän katseli\nympärilleen ja silmänsä sattuivat Kotschoffskyyn, joka nyt paraillaan\njärjesti väkeään. Hän pani kätensä sydämelleen, ikäänkuin siltä neuvoa\nkysyäkseen tässä asiassa, vaan mitä sydämensä vastasi, ei hän\nymmärtänyt. Vaan kun ensimmäinen laukaus kuului ja hän näki\nSuomalaisten tulevan kunnaalta alas, silloin hänen naisenluontonsa\npääsi voitolle. Nopeasti hän riensi Kotschoffskyn luo, löi kätensä\nhänen vartalonsa ympäri ja sanoi puoleksi itkien ja hellästi häneen\nkatsoen:\n\n\"Pakene, pakene; minä seuraan sinua!\"\n\nNuoren kasakan silmät loistivat, kun hän näki Ilman, Pohjanmaan helmen,\njalkainsa juurella. Hän tunsi hetkisen voittoriemun, sillä hän oli\nsiitä iloissaan, että oli saanut tuon nuoren tytön Margunoffin käsistä,\nvaan tätä tunnetta seurasi toinen, nimittäin lähemmin ajattelemisen\ntunne. Pitikö hänen seurata Ilman neuvoa ja paeta nyt, kun hänen ei\nkenties tarvinnut sitä tehdä! Ei, vastasi hänelle sisällinen ääni;\nhänen etelämainen verensä rupesi kiehumaan, ja velvollisuuden kova\nkäsky voitti rakkauden.\n\n\"Minä en saata paeta, tahraamatta nimeäni häpeään\", vastasi hän\nkohoittaen nuoren tytön seisaalle. \"Minä kyllä taistelen sinun\nmaanmiehiäsi vastaan, Ilma, vaan kumminkin täytyy minun totella\nvelvollisuuteni ja kunniani käskyä. Tahtoisitko minun olevan kurjan\npelkurin, joka säännöttömän talonpoikajoukon ensimäisessä\npäällekarkauksessa pötki pakoon melkein kertaakaan miekkaansa\nkäyttämättä. Ei, Ilma, sitä et suinkaan tahtone!\"\n\n\"En, minä en sitä tahdo!\" huusi tyttö innostuneena, heittäytyen\nKotschoffskyn rinnoille; \"taistele sinä, kuin mies; minä rukoilen\npuolestasi!\"\n\nNämä Ilman sanat kuuluivat niin kummallisilta kasakan korvissa.\nSuomalainen tyttö rukoili hänen, vihollisensa puolesta! Oliko se\nmahdollista? Oli, sillä olihan hän sen sanonut, ja tämän hänen\npäätöksensä oli rakkaus synnyttänyt. Hän ei rukoilisi Venäläisille\nvoittoa, vaan ainoastaan Kotschoffskylle pelastusta. Se oli hänen\nrukouksensa.\n\n\"Elka\", sanoi Kotschoffsky kun mainittu kasakka astui hänen ohitsensa;\n-- \"vielä kerran minä heitän tämän tytön sinun haltuhusi!\"\n\n\"Ei, minä tahdon seurata sinua taisteluun\", sanoi Ilma, \"minä tahdon\nolla missä sinä olet.\"\n\nKotschoffsky näytti vähän aikaa epätietoiselta. Vaan kun talonpojat\nahdistaen lähenivät ja hänen läsnäolonsa aina enemmän ja enemmän oli\ntarpeellinen vaarallisimmilla paikoilla, teki hän päätöksen Ilman\nsuhteen.\n\n\"Sinä et saa seurata minua\", sanoi hän vakavasti. -- \"Voisihan\nonnettomuudesta tapahtua, että luoti sattuisi sinuun! Ei, Ilma, sinun\ntäytyy jäädä tähän.\"\n\nTyttö ei sanaakaan vastannut, vaan kumarsi päätään merkiksi, että\ntahtoi totella.\n\nPieni kasakkajoukko ei kestänyt talonpoikain vimmattua päällekarkausta,\nvaan peräytyi, vaikka sentään yhä järjestyksessä. Kotschoffsky itse oli\netunenässä ja johti takaisin-kulun uljuudella, joka olisi ollut\nkunniaksi mille päällikölle tahansa.\n\nMuutamaksi silmänräpäykseksi kohtasivat hän ja Mikko toinen toisensa.\nRehellisen Suomalaisen silmissä paloi kostonliekki, seistessään kasakan\nedessä, ja samaa nuijaa, joka ennen oli ollut Pitkän-Juhanin, vaan nyt\noli Mikon omaisuus, kohotti hän Kotschoffskya vasten.\n\n\"Missä on Ilma?\" huusi Mikko astuen askeleen lähemmäksi vastustajaansa.\n-- \"Jos olet murhannut hänet, niin anna hänen ruumiinsa minulle; jos\nhän elää, niin anna hänet takaisin hänen äidilleen!\"\n\nSilloin Kotschoffsky keskellä tulista tappelua laski maahan aseensa,\nkatsoi Mikkoa suoraan silmiin ja kysyi:\n\n\"Oletko sinä Mikko suntio?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Vai niin! Ilma on sinusta puhunut ja kehunut sinua uskolliseksi\nSuomalaiseksi.\"\n\n\"Vaan minä tahdon tietää missä hän on!\" huusi Mikko vimmastuneena. --\n\"Kuuletko, kasakka; minä tahdon tietää sen!\"\n\n\"Ilma on täällä\", vastasi Kotschoffsky tyynesti. -- \"Vaan hän ei tahdo\nlähteä minun luotani.\"\n\n\"Ei tahdo lähteä luotasi. Sen valehtelet, kasakka!\"\n\n\"Enpä suinkaan; se on sulaa totta.\"\n\n\"No miksi ei hän tahdo lähteä luotasi?\"\n\nKotschoffsky ei tähän kysymykseen ehtinyt vastata, sillä tuossa rajussa\nkahakassa temmattiin hän toisaalle ja ennenkuin tiesikään oli hän\nkaukana Mikosta.\n\nTämä puolestaan kaikin voimin ponnisti päästäkseen kasakkaluutnantin\nluo; hän halkasi pään toisensa perään, vaan kumminkin seisoi hänen\nvastassaan yhä useimpia vihollisia. Kuinka hän hakikin pensaissa,\npehkoissa, ei hän kumminkaan tavannut tyttöä.\n\nMe mainitsimme kasakkain peräytyneen. Tämä peräytyminen tapahtui\nnopeasti, nopeammin, kuin Kotschoffsky tahtoikaan; vaan mitäpä hän voi\ntehdä. Seisahtua oli sama, kuin uhrata henkensä vimmastuneille\ntalonpojille. Yksi ajatus sentään häntä suuresti kiusasi, se oli, että\nhänen vihdoin viimein kumminkin täytyi kohdata katteinia. Riita heidän\nvälillään oli syttyvä, sillä joko täytyi hänen jättää Ilma hänelle\npoistaakseen puolestaan kaiken epäluulon, taikkapa ruveta järkenään\nhänen vastustajakseen. Minkä hänen nyt piti valitseman?\n\nTätä tuumiessaan oli hän saavuttanut Elkan ja Ilman, jotka pakenivat\nminkä kerkesivät. Ilma, kun hänen huomasi, heittäytyi arvelematta hänen\nsyliinsä ja syleili häntä kauan.\n\n\"Ilma, tyttöseni\", sanoi nuori kasakka painaen häntä rintaansa vasten,\n\"sinulla on kaksi ehtoa valittavana. Joko menet omain maanmiestesi luo\ntahi antaut Margunoffin käsiin.\"\n\n\"Entä sinä itse?\" kysyi Ilma levottomasti.\n\n\"Jos joudut Margunoffin käsiin, en minä voi tehdä mitään, sillä\nMargunoff on minun esimieheni\", vastasi kasakka nähtävällä tuskalla. --\n\"Jos taas lähdet maanmiestesi puolelle, taidamme toivoa tapaavamme\ntoinen toisemme ainakin sodan loputtua. Tee nyt niinkuin itse tahdot.\nKyllähän minä tahtoisin sinun jäävän minun luokseni\", sanoi hän\ntaputellen tytön poskia, \"vaan sinun turvasi tähden...\"\n\n\"Ja sinun turvasi sitten!\" keskeytti Ilma surullisena.\n\n\"Kyllä minä pidän huolta itsestäni! Rakas Ilma, tee nyt päätöksesi\npian! Näethän, että minun kohta täytyy vetäytyä pois, ja muutaman\ntunnin kuluttua, pitää minun oleman pääjoukon luona. Tee pian\npäätöksesi\" -- huusi hän todellisen tuskan ahdistamana. -- \"Sano pian\ntahtovasi palata Suomalaisten luo, ja Elka sinua on saattava.\"\n\n\"En\", sanoi Ilma kiivaasti. \"Miksi palajaisin heidän luokseen, kun\näitini luultavasti jo on kuollut. Miksi...\"\n\n\"Äitisi elää\", sanoi Kotschoffsky.\n\nIlma vaaleni ja vapisi mielenliikutuksesta.\n\n\"Elääkö äitini\", huusi hän, ja oli vähällä kaatua maahan, -- \"Keltä\nolet sen saanut tietää?\"\n\n\"Mikolta.\"\n\n\"Onko hänkin täällä?\"\n\n\"On.\"\n\nNyt Ilma oikein oli kahdella mielin. Seuraisiko hän kasakkaa tahi\npalajaisiko Suomalaisten luo.\n\n\"Päätä jo pian!\" huusi vihdoin Kotschoffsky. -- \"Vimmoissaan olevat\ntalonpojat meitä niin ahdistavat, että meidän kohta täytyy lähteä\npakoon. Ilma! Palaja äitisi luo ja...\"\n\n\"Minä tahdon totella sinua\", sanoi tyttö itkusilmin. -- \"Mutta lupaa\nminulle, että...\"\n\nKaikuva hurraahuuto toiselta puolelta keskeytti hänen sanansa. Hänen\nsilmänsä kääntyivät sinnepäin, ja kauhistuksen kiljahdus kuului hänen\nhuuliltaan, kun hän lausui nimen:\n\n\"Margunoff!\"\n\n\"Liian myöhään, myöhään\", -- lausui Kotschoffsky itsekseen, puristaen\nIlmaa rintojansa vasten. \"Pyhä Neitsyt sinua suojelkoon!\"\n\nSilmänräpäystäkään hukkaamatta karkasi Margunoff takaa-ajavain\ntalonpoikain päälle, ja hänen onnistui, pienellä jääkärijoukollaan\npysäyttää heidän rajun päällekarkauksensa. Ruvettiin nyt taistelemaan\nyhdellä paikalla, joka oli puuton aho metsän keskellä. Apu, jonka\nMargunoff toi kasakoille, oli kylläksi riittävä hetkeksi pitämään\ntalonpoikia aisoissa, vaan pian sentään Venäläiset olivat\nympäröittyinä, jolloin heidän täytyi taistella henkensä pelastuksesta\neikä voitosta.\n\nTuossa villissä kahakassa havaitsi Margunoff Ilman. Huudahtaen ilosta\nsyöksi hän häntä kohden, vaan silloin kohtasi häntä Kotschoffskyn\ntotinen muoto.\n\n\"Mitä nyt!\" huusi Margunoff uhaten, -- \"tahdotteko estää minua\nottamasta takaisin omaisuuttani?\"\n\n\"Hän ei ole teidän omaisuutenne\", vastasi Kotschoffsky tyynesti, \"nyt\non hän minun.\"\n\n\"Teidän! Se on vale!\"\n\n\"Eipä suinkaan, hän on minun!\"\n\n\"Vaan minä olen ottanut hänet vangiksi!\" huusi Margunoff kalveana\nvihasta.\n\n\"Vaan hän itse on antanut minulle sydämensä\", vastasi Kotschoffsky. --\n\"Kas tässä, katteini, oletteko te jo unhoittaneet kauniin Uraalin\ntytön?\"\n\nNäin sanoessaan otti kasakkaluutnantti taskustaan tuon kultaisen\nkotelon, jonka oli onkinut Lappajärvestä, pitäen sitä katteinin silmäin\nedessä.\n\nMargunoff peräytyi pari askelta, kuolonkalveus levisi hänen kasvoilleen\nja itsekseen hän jupisi:\n\n\"Se on kosto! Pyhä Neitsyt minua auttakoon!\"\n\n\"Tuossa!\" lausui Kotschoffsky heittäen kotelon Margunoffin jalkain\njuureen. -- \"Pitäkää omanne, minä puolestani pidän omaisuuteni.\"\n\nKatteini syöksi esille, vaan hän tuli liian myöhään: muutamat\nSuomalaiset talonpojat olivat sysänneet kasakan ja Ilman toisaalle.\nHänen miekkansa kaasi monta, ja ponnistettuaan kaikin voimin, onnistui\nhänen vihdoin päästä nuoren tytön lähelle. Tämän vieressä seisoi Mikko,\njoka tarpeeksi oli tehnyt tilin äidin kohtalosta, kun Margunoff heidät\nkeskeytti huudolla:\n\n\"Tuossa hän on! Pohjanmaan helmen täytyy tulla omakseni!\"\n\n\"Otappa hänet!\" sanoi Mikko asettuen Ilman eteen, joka tässä tärkeässä\ntilaisuudessa sattui saamaan erään kaatuneen kasakan pistuolin. Hänen\nsilmäyksensä etsivät Kotschoffskya, ja hän näki hänen tappelun\nkovimmassa leikissä taistelevan monilukuisia vihollisia vastaan. Hän\ntahtoi päästä hänen luokseen, vaan Mikon käsi hänet siitä esti.\n\nMargunoffin tulosta Ilman heikko käsivarsi sai voimia, ja hän päätti ei\nantautuvansa hyväntahtoisesti. Hän tiesi pistuolin ladatuksi, ja tämä\ntieto vahvisti häntä.\n\n\"Pois tieltä Suomalainen!\" ärjäsi Margunoff -- \"tyttö on minun!\"\n\n\"Otappa hänet!\" sanoi Mikko toisen kerran kohoittaen nuijaansa. --\n\"Vaan tiesi häntä ottamaan käy minun ruumiini yli!\"\n\n\"Hahahaa!\" nauroi ryssä pilkallisesti. -- \"Suuria sanoja sinä käytät.\nSinua musertaa ei ole vaikeata.\"\n\nEi kukaan toisista taistelijoista huomannut alkavaa kaksintaistelua.\n\nMikko kohotti nuijaansa voimakkaasen iskuun, vaan katteini väistyi\ntaitavasti syrjään, ja ennenkuin Mikko oli ehtinyt uudestaan asettua\npäällekarkaaja-asemaansa, oli Margunoffin miekka lävistänyt hänen\nrintansa. Muutaman silmänräpäyksen hän hoiperteli ilmassa, huusi kerran\ntuskallisesti ja vaipui maahan. Muutaman heikon korinan jälkeen oli\nkaikki loppunut, Mikko, rouva Hernerin ja Ilman uskollinen pelastaja\npoltetusta kodista, oli seurannut urhoollista toveriaan,\nPitkää-Juhania, toiseen maailmaan.\n\n\"Haa, nytpä vihdoinkin olet minun!\" huusi Margunoff juosten Ilman luo.\n-- \"Antaudu nyt, sillä ei ole enään ketään sinua puolustamassa.\"\n\n\"Minäpä puolustan itse itseäni\", sanoi Ilma vakavalla äänellä. --\n\"Pistuoli on ladattu, katteini Margunoff.\"\n\nNäin sanoessaan kohoitti hän pienen aseensa katteinin rintaa kohden.\nHänen pieni kätensä ei vavissut; silmänsä oli tyyni, ja pienet\nhuulensa olivat totiset. Muutamaksi silmänräpäykseksi katsahti hän\nKotschoffskyyn päin; hän yhä vielä taisteli samalla uljuudella, ja se\nnäky Ilmalle antoi uusia voimia.\n\n\"Nyt tahi ei milloinkaan!\" huusi Margunoff, syöksi salaman nopeudella\nsaaliinsa perään, ennenkuin Suomalaiset, jotka rupesivat huomaamaan\nhänen asemaansa, olivat häneltä katkaisseet paluumatkan omain miestensä\nluo. -- \"Elävänä tahi kuolleena täytyy minun saada tyttö!\"\n\nIlman huulet vähän vapisivat mielen liikutuksesta, hänen sormensa\nkosketti lukkoon; pistuoli laukesi ja Margunoff kaatui. Luoti oli\nosannut hänen sydämehensä; kuolema seurasi paikalla. Vasemmassa\nkädessään oli hänellä tuo pieni kotelo.\n\nMargunoffin kaatuessa huusivat Venäläiset:\n\n\"Katteini on kuollut, katteini on kuollut!\"\n\nKotschoffsky säpsähti. Hänen silmänsä sattuivat Ilmaan, joka vielä\nseisoi Margunoffin ruumiin luona pitäen kädessään savuavaa pistuolia.\nHänen ympärillään seisoi joukko talonpoikia, kaikin voimin riemuten ja\nhurraten. Silloin nuori kasakka näki, ett'ei hän enään voinut mitään\ntoimittaa, ja antoi peräytymismerkin.\n\nYleinen oli ilo Suomalaisten seassa, kun ryssät pakenivat, ja kaikki\nyhdellä suulla sanoivat Ilman onnellisella laukauksellaan pelastaneen\nheidän kotiseutunsa, sillä senjälkeen ei enään olisi mikään Venäläinen\nuskaltava tulla sinne. Vaan Ilma ei kuullut kiitosta, joka tuli hänelle\nosaksi. Voima, joka tähän asti niin merkillisesti oli pitänyt häntä\npystyssä, uupui nyt häneltä, ja uuvuksissa vaipui hän erään\nSikkilänmiehen syliin, Kotschoffskyn nimi huulillaan.\n\nJa tämä taistelu, jossa talonpojat voittivat, oli sodan viimeinen sillä\nseudulla. Leiriin jäänyt pieni Venäläinen joukko antautui, kun\ntalonpojat sinne saapuivat, ja riemukulussa vietiin heitä Sikkilään.\n\nVaan Kotschoffskya ei enään niillä seuduilla koko sodan aikana näkynyt.\nToiset sanoivat hänen hukkuneen paetessaan, toiset taas, että hän\nonnellisesti oli päässyt Venäläisten armeijaan. Ei kukaan, ainakaan ei\nsinä vuonna, kuullut mitään hänestä tahi Elkasta.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nOli Elokuun loppupuolella vuonna 1809. Sikkilän kylä oli uudestaan\nrakennettu ja pienen Alajärven-joen toisella puolella näkyi rouva\nHernerin talo, kauniimpana nyt, kuin ennen. Sodan veristä soihtua ei\nnyt enään heilutettu Suomen yli; sen liekki sammutettiin, kun veljesmaa\njoutui toisen hallitsijan haltuun. Kova oli taistelu ollut, kuumina\nvaluivat kyyneleet pitkin Pohjalaisten poskia kuullessaan lännestä\ntulevan sanoman, että heidän maansa oli -- myöty! Ja jos Suomalaisille\ntämä tuntui katkeralta, eikö se sitten tuntunut katkerammalta\nRuotsalaisille, ja millä mielipahalla he katselivat sitä tahi niitä,\njotka olivat olleet syypäät veljeyssiteen katkeamiseen! -- Ja tämä\nmielipaha ei vieläkään ole laimentunut; se on ainakin meidän luulomme.\n\nOli aamu, tyyni ja kaunis, kuin se, josta puhuttiin kertomuksemme\nensimmäisessä luvussa. Kello oli vast'ikää lyönyt seitsemän. Huoneen\nportailla seisoi Ilma katsellen ajattelevaisesti pienen joen yli\nSikkilään, jonka turvekatot näkyivät etäältä. Tyttö näytti\nalakuloiselta. Tosin olivat entiset ruusut jälleen nousseet poskilleen,\nvaan silmissään ei enään elänyt tuo lapsellinen iloisuutensa.\nKatsantonsa oli nyt ajattelevainen, melkeinpä synkkä.\n\n\"Pitkä aika on kulunut\", puhui hän hiljaa -- \"ja hän ei palaja. Olisiko\nkuolema häntä kohdannut! Ei, ei hän ole saanut kuolla; olenhan joka\npäivä rukoillut Jumalaa hänen henkensä puolesta. Hän ei ole kuollut;\nsen tunnen itsestäni! Vaan... mitä... tuo on! Vene lähenee toiselta\nrannalta tänne!... Se on... hän...!\"\n\nPaikalla oli Ilma rannalla, ja kun vihdoin vene töyttäsi rannan kiviä\nvastaan, silloin oli hän saanut vastauksen kysymykseensä oliko hän\nelossa vai eikö.\n\nTuo nuori sivili-vaatteisin puettu mies, joka notkeana hyppäsi maalle,\noli Kotschoffsky.\n\nNuorten käsi kädessä astuessa ylös talolle, jonka portailla rouva\nHerner totisilla kasvoilla heitä katseli, kertoi Kotschoffsky Ilmalle\nkuinka hänen, töin tuskin päästyään pakoon raivoavain talonpoikain\nkäsistä, onnistui päästä kenraali Kamenskin armeijaan. Oravaisilla oli\nhän pahasti haavoittunut, koettaessaan pelastaa uskollista Elkaa, joka\nvihdoin urhoollisen puolustuksen jälkeen kaatui. Hän ei siis\npäässytkään takaisin Donin aromaille.\n\nSitten kertoi Kotschoffsky joutuneensa vangiksi ja tulleensa viedyksi\nTukholmiin, jossa häntä oli hyvin kohdeltu. Ainoastaan kaksi viikkoa\nsitten oli hän julistettu terveeksi ja päästetty lähtemään lasaretista.\n\nTotisilla kasvoilla ja liikunnoilla otti rouva Herner häntä vastaan.\nHän näki sentään pian, päiviä muutamia kun oli kulunut, ja kasakka aina\nvielä oli heillä, että hän oli jalo mies, ja kuinka olisikaan hän\nvoinut ajatella toisin -- olihan hän pelastanut hänen tyttärensä\nkatteini Margunoffin käsistä!\n\nKun nyt ruvettiin naimista hankkimaan, tahtoi rouva Herner\nitsepäisesti, että Kotschoffskyn kaikella mokomin piti asettuman\nasumaan lähelle häntä. Vähän asiaa tuumailtuaan, suostui Kotschoffsky\ntuohon, rakensi Margunoffin poltetun talon sijalle talon, johon asettui\nasumaan.\n\nSyksyllä nuoret vihittiin. Alussa talonpojat tosin vähän nurisivat\nKotschoffskyn naapurisuudesta, vaan kuta enemmän he oppivat häntä\ntuntemaan, sitä enemmän he oppivat pitämään entistä vihollistaan\narvossa hänen rehellisyytensä ja ystävällisyytensä tähden.\n\nJa Ilma yhä edelleen oli kansan suosiossa, ja missä talonpojat vaan\nsattuivat yhteen ja ruvettiin hänestä puhumaan, lisäsivät he aina hänen\nnimensä jälkeen sen liikanimen, jonka ennen olivat tottuneet hänelle\nantamaan; Pohjanmaan helmi.\n\n\n\n"]