[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fRSUwu3DaoqdvZbA7jEk6q0v3wxaD4jXhLBkZxqDgUH0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2184,"Päänahan metsästäjät","Reid, Mayne",1818,1883,"2184-reid-mayne-paanahan-metsastajat","2184__Reid_Mayne__Päänahan_metsästäjät",null,"romaani",[],[],"fi",1851,1928,74173,493344,true,[],[],[],"Villiin länteen sijoittuva seikkailuromaani kertoo seikkailija Hallerista, joka lyöttäytyy preeriakauppiaiden matkaan ja kohtaa salaperäisen Seguinin. Tarina vie lukijan halki 1800-luvun puolivälin rajaseutujen, missä karu luonto ja eri kansojen väliset yhteenotot luovat vaarallisen taustan.","Mayne Reidin 'Päänahan metsästäjät' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2184. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","PÄÄNAHAN METSÄSTÄJÄT\n\nKirj.\n\nKapt. Mayne Reid\n\n\nSuomennos\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1928.\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n      I. Villi Länsi.\n     II. Preerian kauppiaat.\n    III. \"Preeriakuume\".\n     IV. Ratsastus puhvelihärällä.\n      V. Pahassa kiikissä.\n     VI. Santa Fe.\n    VII. Fandango.\n   VIII. Päänahan metsästäjä Seguin.\n     IX. Jälkeen jäänyt.\n      X. Del Norte-joki\n     XI. Kuoleman tie.\n    XII. Zoe.\n   XIII. Seguin.\n    XIV. Rakkaus.\n     XV. Valoa ja varjoa.\n    XVI. Eräs elämäntarina.\n   XVII. Ylös Del Nortea pitkin.\n  XVIII. Päänahan metsästäjät.\n    XIX. Kilpa-ammunta.\n     XX. Mestarilaukaus.\n    XXI. Vielä toinen laukaus.\n   XXII. Sotasuunnitelma.\n  XXIII. El Sol ja la Luna.\n   XXIV. Sotapolulla.\n    XXV. Kolme päivää satimessa.\n   XXVI. Kaivajat.\n  XXVII. Dacoma.\n XXVIII. Kaksi ruokalajia päivälliseksi.\n   XXIX. Johdamme takaa-ajajat harhaan -- Trapperin juoni.\n    XXX. Puhvelikierros.\n   XXXI. Toinen temppu.\n  XXXII. Katkera erehdys.\n XXXIII. Aavekaupunki.\n  XXXIV. Kultainen vuori.\n   XXXV. Novajoa.\n  XXXVI. Yöllinen väijytys.\n XXXVII. Adèle.\nXXXVIII. Valkoinen päänahka.\n  XXXIX. Taistelu vuorisolassa.\n     XL. Barranca del Oro.\n    XLI. Vihollinen.\n   XLII. Uusi onnettomuus.\n  XLIII. Rauhanlippu.\n   XLIV. Tyhjäksi tehty sopimus.\n    XLV. Kahakka seinäin sisällä.\n   XLVI. Omituinen kohtaaminen luolassa.\n  XLVII. Savustetut.\n XLVIII. Uusi ratsastustapa.\n   XLIX. Kiinteä väri.\n      L. Villit hämmästyvät.\n     LI. Kujanjuoksu.\n    LII. Taistelu kalliolla.\n   LIII. Odottamaton kohtaaminen.\n    LIV. Pelastus.\n     LV. El Paso del Norte.\n    LVI. Muistojen kielet väräjävät.\n\n\n\n\nI.\n\nVILLI LÄNSI.\n\n\nAvaa karttakirjasi ja silmäile Pohjois-Amerikan suurta mannermaata.\nKauas Villiin Länteen, laskevaa aurinkoa kohti, ohi monen kaukaisen\nmeridiaanin kulkekoon katseesi. Käännä se sinne, missä kultaiset joet\nkohisevat ikuisen lumen peittämäin vuorten juurella. Anna katseesi\nviivähtää siellä.\n\nNäet maan, jonka ulkomuotoa ihmiskäsi ei ole muuttanut, ja jossa vielä\nnäkyvät Kaikkivaltiaan sormenjäljet, kuten luomispäivän aamuna; seudun,\njonka jokainen pikkumerkkikin kuvastaa Jumalan kasvojenpiirteitä. Hänen\nläsnäoleva henkensä elää sen vuorten hiljaisessa suuruudessa ja puhuu\nmahtavain jokien kohinassa, -- ilmassa on runon ja sadun tuoksua ja\ntodellista seikkailujen tuntua.\n\nSeuraa minua mielikuvituksessasi villin kauniiden ja jylhäin\nerämaanmaisemain halki.\n\nSeison avonaisella tasangolla. Käännän katseeni pohjoiseen, etelään,\nitään ja länteen; joka puolella ympäröi taivaan sininen kehä minua. Ei\nkalliota eikä puuta, joka rajoittaisi näköpiiriäni. Mikä sitten peittää\nlaajan, ympärilläni olevan tasangon? Metsäkö? Vesi? Ruoho? Ei, vaan\nkukat! Niin kauas kuin silmäni kantaa, näen ainoastaan kukkia, kauniita\nkukkia!\n\nSilmäilen kuin värillistä karttaa, loistavaa maalausta, joka hohtaa\nkaikissa värivivahduksissaan.\n\nTuolta alhaalta loistaa kullankeltaista, siellä _helianthus_\nkääntää kellotaulun tapaiset kasvonsa aurinkoa kohti. Tuolta hohtaa\ntulipunaista, missä malva kohottaa punaisen viirinsä. Tässä peittää\npengertä purppuranpunainen _monarda_, tuolla _euphorbia_ levittää\nhopeaisia lehtiään. Tuolla oranssinväri vallitsee _asclepian_ komeissa\nkukissa; ja toisinaan silmä lepää _eleomen_ neilikanpunaisilla terillä.\n\nTuuli heiluttaa niitä. Miljoonat kukat huojuttelevat loistavia\nterälehtiään. _Helianthuksen_ pitkät varret taipuvat ja nousevat pitkin\nheilahduksin kuten kultaisen meren aallot.\n\nTaasen ne levähtävät. Ilma on lemun kyllästämä, joka on suloista kuin\nIntian tai Arabian tuoksuaineet. Lukemattomat hyönteiset räpyttävät\nsiipiään: ovat kuin kukkasia nekin. Mehiläiset surisevat ylt'ympäri\nvälkkyen kuin eksyneet auringonsäteet tai paikoillaan pysytellen\nsurisevin siivin juovat mettä kukista, ja villimehiläinen, täysin\nkantamuksin, riippuu hunajaisista kukista tai lentää kaukaista kekoansa\nkohti iloisesti hymisten.\n\nKuka istutti nämä kukkaset? Kuka loi nämä viehättävät pengermät?\nLuonto. Tämä on luonnon kaunein vaippa, kirjavampi kuin Kashimirin\nhuivit.\n\nTämä on ruohoaro. Mutta sitä pitäisi sanoa \"Jumalan puutarhaksi\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaisema on muuttunut. Seison yhä tasangolla, näköpiiri on avoinna\nympärilläni. Ei ole ainoatakaan kukkasta näkyvissä, koko suuri pinta on\nelävän vihreää nurmikkoa. Pohjoisesta etelään, idästä länteen ulottuu\nniittyaavikko, smaragdinvihreänä ja tyynenä kuin nukkuvan järven pinta.\n\nTuuli puhaltaa sitä pitkin, nivelien silkinhohtoisia lehtiä. Ne\nliikkuvat, ja nurmikko vivahtelee vaaleammalta ja tummemmalta, kuten\nauringon ohi liiteleväin kesäisten pilvien varjot.\n\nKatse harhailee ilman esteitä. Voi sattua, että se kohtaa karvaisen\npuhvelin tai erottaa antiloopin hienot piirteet. Voi sattua, että se\nihmetellen seuraa kaukana kiitävän valkean ratsun laukkaa.\n\nTämä on nurmiaro, biisonin aitaamaton laidunmaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaisema muuttuu jälleen. Maanpinta ei enää ole tasainen, vaan puuton ja\nvihertävä kuin ennenkin. Sen pinta muodostaa yhdensuuntaisia aaltoja,\njotka siellä täällä kohoavat pyöreiksi kummuiksi. Sitä peittää pehmeä,\nkirkkaanvihreä nurmi. Aallot muistuttavat valtamerta, jonka yli kova\nmyrsky on käynyt, sitten kun kuohuva vaahto on kadonnut aalloilta ja\nvain suuret mainingit enää keinuvat. Maanpinta näyttää aallokolta, joka\nKaikkivaltiaan käskystä on siirtynyt maalle ja siihen jähmettynyt.\n\nTämä onkin aaltoaro.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJälleen maisema muuttuu. Olen nurmikon ja kukkien keskellä; mutta\nnäköalaa peittävät pensasryhmät ja viidakot. Lehvästö vaihtelee, sen\nvärivivahdukset ovat eloisia, sen ulkopiirteet pehmeät ja vienot.\nKulkiessani eteenpäin avautuu yhä uusia maisemia; näköalat ovat puiston\nkaltaisia ja kauniita. Puhvelilaumoja, antilooppeja ja villejä hevosia\nvilkkuu puiston aukioissa. Kalkkunoita juoksee pensaiden lomissa ja\nfasaaneja pyrähtää poluilta.\n\nMissä ovat tämän maan omistajat, missä näiden laumain ja lintujen\nhaltijat? Missä ovat talot ja linnat, joille nämä muhkeat puistot\nkuuluvat? Tähystelen eteenpäin nähdäkseni suuren kartanon tornien\npistävän esiin pensaitten ylitse. Mutta mitään ei näy. Satojen\nkilometrien laajuudelta ei näy savupiippua, josta nousisi taivaalle\nsavua. Vaikka seutu näyttää viljellyltä, ei näillä seuduin astu\nmuut kuin mokkasiinijalkineisen metsästäjän ja hänen vihollisensa\npunanahkaisen intiaanin jalka.\n\nNämä ovat aromeren saaria.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlen synkässä metsässä. On yö, hirsivalkea heittää heleän valonsa\nesineille, jotka ympäröivät nuotiotamme. Ympärillämme kohoaa korkeita\npuunrunkoja, ojentaen yläpuolellamme harmahtavia jättiläismäisen\npaksuja oksiaan. Tarkastelen niiden kaarnaa. Se on lohkeillut ja\nriippuu pitkinä suomuina. Pitkiä käärmeenkaltaisia matelijoita ryömii\nrungolta rungolle, kerien itsensä niiden ympärille, aivan kuin\nmurskatakseen ne! Yllämme ei näy mitään lehtiä. Ne ovat kuivuneet ja\npudonneet; mutta vaalea espanjansammal, kiemurrellen oksia myöten,\nriippuu riippaoksain tavoin muistuttaen kuolinvuoteen verhoa.\n\nKaatuneita runkoja, läpimitaltaan metrejä, ja puoleksi lahonneita,\nmakaa pitkin maata. Niiden päissä on suuria onteloita, joihin\npiikkisiat ja pussirotat ovat rakentaneet pesänsä kylmältä suojaan.\nToverini ovat kääriytyneet huopapeittoihinsa ja asettuneet levolle\nkellastuneille lehdille. He nukkuvat jalat tuleen päin ja pää satulan\nontelossa. Hevoset, jotka seisovat puun ympärillä, kiinnitettyinä\njohonkin alempaan oksantynkään, näkyvät myös nukkuvan. Valvon\nja kuuntelen. Tuuli puhaltaa puitten latvoissa, vinkuen oksissa\nja heilutellen niiden pitkiä naavaverhoja. Se soittaa villiä ja\nsurumielistä säveltään. Muitakaan ääniä ei kuulu, sillä on talvi ja\npuusammakko ja sirkka ovat vaiti. Kuulen oksien räiskeen nuotiossa,\nkuivain lehtien kahinan eksyneen tuulenpuuskan niitä pyöritellessä,\nvalkean huuhkajan \"kuu-vuu-a\"-huudon ja pesukarhun haukunnan ja\ntoisinaan susien kolkon ulvonnan. Nämä ovat talvisen metsän öisiä\nääniä. Ne ovat villejä ääniä, mutta rinnassani on kieli, joka väräjää\nniitä kuullessani, ja mieleni käy runolliseksi maatessani.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyksyinen metsä kantaa vielä lehtensä. Ne muistuttavat kukkia,\nniin loistavat ovat niiden värit. Ne ovat punaisia, keltaisia,\nkullankiiltäviä ja ruskeita. Metsä on lämmin ja suurenmoinen nyt, ja\nlinnut lentelevät hedelmiä kantavain oksain välissä. Katse liukuu\npitkäin kujain ja auringon valaisemain aukeamain yli. Se kohtaa\njoskus loistavan töyhdön, papukaijain kullanvihreän, närhen sinisen\ntai kuhankeittäjän oranssinkeltaisen siiven. Punarinta lennähtää\nmeloonitiheikköön tai pyökkiviidakon kellanhohtavaan lehvästöön. Satoja\npienoisia siipiä vilahtaa lehväin aukoista välkähdellen kuin jalokivet\npäivän paisteessa.\n\nIlma väräjää sävelistä. Ne ovat rakkauden suloisia sointuja. Joka\npuolelta kuuluu ääniä: oravan kurahtelua, kyyhkysten kujerrusta,\npalokärjen: \"ra-ta-ta\", sirkan säännöllistä siritystä. Korkeimmalla\noksalla laulaa matkija-lintu jäljitteleviä ääniään, aivankuin\nhäväistäkseen kaikki muut laulajat vaikenemaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlen hedelmättömällä auringonpaahtamalla seudulla, jonka piirteet\novat katkonaiset. Ympärilläni on kallioita, halkeamia ja paikoitellen\npaljasta hiekkaa. Omituisia kasveja pistää esiin halkeamista ja riippuu\nalas kallioilta. Toisia pallonmuotoisia kasvaa auringonpaahtaman\nmaan pinnalla. Toiset kohoavat pystysuoraan kuin korkeat kaiverretut\nja uurteiset pilarit. Toisilla on väärät piikkiset oksat, joissa on\nokaiset pitkulaiset lehdet. Näiden kasvien muoto, väri, hedelmät ja\nkukat osoittavat keskinäistä yhtäläisyyttä ja samaa sukuperää. Ne\novat kaktuksia. Tämä on meksikkolainen \"nopal\"-metsä. Eräs toinenkin\nomituinen kasvi menestyy täällä. Se ojentelee pitkiä okaisia lehtiään,\njotka kaareutuvat alaspäin. Se on agave, tuo kuuluisa mezaloe-kasvi.\nKaktusten joukossa näkyy siellä täällä puuntapaisia akaasioita\nja mezquite-kasveja, erämaan kansalaisia. Täällä ei silmä huomaa\nvälkkyviä siipiä; linnut eivät täytä ilmaa liverryksillään. Yksinäinen\npöllö lehahtaa lentoon, häviten luoksepääsemättömään tiheikköön;\nkalkkarokäärme luikertelee sen hatarassa varjossa ja preeriasusi\nloikkaa sen äänettömissä piiloissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlen kiipeillyt vuoria toisensa jälkeen ja yhä vain kohoaa edessäni\nhuippuja, joita peittää ikuinen lumi. Seison ulospistävän kallion\nreunalla ja katselen pohjattomiin kuiluihin, jotka äänettömänä\navautuvat allani. Suuria kallionkappaleita on pudonnut alas kohoten\nröykkiöiksi. Toisia riippuu ilmassa uhkaavina, aivankuin odotellen\njotakin luonnonvoimaa, joka järkyttäisi niiden tasapainoa. Tummat\nvuorenseinämät peloittavat minua ja uupumus huimaa päätäni. Pidän\nkiinni männynoksasta tai kiinteän kallion särmästä. Ylläni, allani\nja ympärilläni kohoaa huippuja sekaisessa rykelmässä. Muutamat ovat\npaljaita ja vaaleita; toisia peittää tummahavuiset männyt ja seetrit,\njoiden kääpiömäiset rungot puoleksi matelevat, puoleksi riippuvat\nkallionlovissa. Tuolla kartiomainen vuorenhuippu kohoaa häviten lumeen\nja pilviin. Tuolla kohottaa toinen harjanne terävät piirteensä taivasta\nkohti; sen seinämiä peittävät suuret graniittilohkareet, aivankuin\njättiläisten siihen heittäminä.\n\nKauhea hirviö, harmaakarhu, laahaa kömpelöä ruumistaan pitkin korkeita\nharjanteita; \"carcajon\" hyppelee ulkonevilla kallionkielekkeillä,\nodotellen hirveä, joka laskeutuu alhaalla olevan veden luo;\npaksusarvivuohi hyppelee kalliolta toiselle etsiessään arkaa\npuolisoaan. Männyn oksaa vasten hioo hiirihaukka likaista nokkaansa\nja korppikotka, leijaillen kaikkien yläpuolella, kuvastaa selvät\npiirteensä taivaan sinistä kantta vasten.\n\nNämä ovat Kalliovuoret, Amerikan Andit, manteren suunnaton selkäranka.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTällaisia ovat Villin Lännen maisemat; tällainen kertomuksemme näyttämö.\n\nNostakaamme esirippu ja sijoittakaamme siihen henkilöt.\n\n\n\n\nII.\n\nPREERIAN KAUPPIAAT.\n\n\n    \"New Orleansissa, 3. p:nä huhtik.\n\n    Hyvä St. Vrain! -- Nuori ystävämme Henry Haller matkustaa St.\n    Louisiin etsimään 'jotakin vaihtelua'. Tahdotko pitää huolta\n    siitä, että hän saa 'säännönmukaisen kasvatuksen'?\n\n                                              Ystäväsi\n                                             Luis Walton.\n\n    Herra Charles St. Vrain, Siirtolaishotelli, St. Louis.\"\n\nTämä lakooninen kirje taskussani astuin maihin St. Louisiin 10. päivänä\nhuhtikuuta ja ajoin Siirtolaishotelliin.\n\nSaatuani matkatavarani säilöön ja hevoseni (suosikki, jonka olin\nottanut mukaani) talliin, otin päälleni puhtaan mekon ja astuin alas\ntoimistoon, jossa kyselin herra St. Vrainia.\n\nHän ei ollut siellä. Hän oli matkustanut Missouri-jokea ylös muutama\npäivä sitten.\n\nTämä oli pettymys, sillä en tuntenut ketään muuta St. Louisissa.\nMutta päätin odottaa kärsivällisesti herra St. Vrainin paluuta. Häntä\nodotettiin takaisin viikon kuluessa.\n\nJoka päivä satuloin hevoseni. Ratsastin \"valleille\" ja ulos aavalle\npreerialle. Oleilin hotellissa ja polttelin sikariani sen hienolla\nparvekkeella. Join sherryä salissa ja luin sanomalehtiä lukuhuoneessa.\n\nTällä tavoin askarrellen kulutin kolme pitkää päivää.\n\nHotelliin saapui tällöin joukko herrasmiehiä, jotka näyttivät hyvin\ntuntevan toisensa. Olisi voinut sanoa heitä seurueeksi, mutta sana\nei vastaa mitä tarkoitan. He näyttivät paremminkin olevan joukko\nystävällisiä, lystikkäitä toveruksia. He kävelivät yhdessä katuja\npitkin ja istuivat rinnakkain päivällispöydässä, johon tavallisesti\njäivät vielä senjälkeen, kun muut ruokavieraat olivat poistuneet.\nHuomasin, että he joivat erittäin kalleita viinejä ja polttelivat talon\nparhaimpia sikareja.\n\nHuomioni kääntyi näihin miehiin. Heidän erikoinen käytöksensä, suora\nintiaanintapainen ryhtinsä kadulla kävellessään ja poikamainen\niloisuutensa, joka on niin luonteenomaista Lännen miehille,\nhämmästyttivät minua.\n\nHe olivat kaikki puetut samaan tapaan: hienoon mustaan takkiin,\nvalkoiseen paitaan, satiiniliiveihin ja vieläpä kaikilla oli\ntimanttinen kravattineulakin. Heillä oli hyvin hoidettu poskiparta\nja useimmilla viikset. Heidän kihartavat hiuksensa valuivat\nharteille ja useimmat olivat kääntäneet kauluksensa alas, paljastaen\nterveet auringonpaahtamat kaulansa. Minua hämmästytti heidän\nyhdennäköisyytensä. Kasvot kylläkään eivät olleet yhtäläiset; mutta\nheidän katseissaan kuvastui samannäköisyys, joka epäilemättä osoitti\nyhteisiä harrastuksia ja kokemuksia.\n\nOlivatko he urheilun harrastajia? Tuskin: urheilijan kädet ovat\nvalkeammat; hänellä on enemmän sormuksia sormissaan. Urheilijan liivit\novat kirjavammat ja puku kaikinpuolin hienompi. Mutta urheilijalla\nei ole tuota vapaata uskallusta. Sitä ei urheilunharrastaja uskalla\nomaksua. Hän voi kylläkin elää hotellissa, mutta hän on vaitelias,\nyksinäinen ja tungettelematon. Nämä eivät voineet olla heidän\nammattiaan.\n\n\"Keitä nuo herrasmiehet ovat?\" kysyin eräältä vierelläni istuvalta\nhenkilöltä osoittaen hänelle miehiä, joista olen puhunut.\n\n\"He ovat preeriamiehiä.\"\n\n\"Preeriamiehiäkö?\"\n\n\"Niin, Santa Fen kauppiaita.\"\n\n\"Kauppiaita!\" huudahdin minä hämmästyneenä, sillä en voinut\nkuvitellakaan noiden keikarien olevan kauppiaita tai preeriamiehiä.\n\n\"Niin\", jatkoi tiedonantajani. \"Tuo suuri hienonnäköinen mies heidän\nkeskellään on Bent -- Bill Bent, joksi häntä sanotaan. Herrasmies\nhänen oikealla puolellaan on nuori Sublette; tuo toinen, joka seisoo\nhänen vasemmalla puolellaan, on yksi Choteau'eista; ja tuo neljäs on\nmaltillinen Jerry Folger.\"\n\n\"Ovatko he siis noita kuuluisia preerian kauppiaita?\"\n\n\"Niin ovat.\"\n\nIstuin ja katselin heitä yhä kasvavalla uteliaisuudella. Huomasin, että\nhe myös katselivat ja puhuivat minusta.\n\nOdottamatta eräs heistä, huomiotaherättävän ja toimeliaan näköinen\nnuori mies, nousi joukosta ja tuli luokseni.\n\n\"Tekö olette tiedustellut herra St. Vrainia?\" hän kysyi.\n\n\"Olen kyllä.\"\n\n\"Charlestako?\"\n\n\"Juuri häntä.\"\n\n\"Minä olen --\"\n\nVedin esiin suosittelukirjeeni ja ojensin sen herrasmiehelle, joka\nsilmäili sisältöä.\n\n\"Rakas ystäväni\", sanoi hän puristaen kättäni sydämellisesti, \"hiton\nikävä juttu, etten ole ollut täällä. Tulin jokea alas tänä aamuna.\nMiten typerää, ettei Walton osoittanut kirjettä Bill Bentille! Oletko\nodottanut jo kauan?\"\n\n\"Kolme päivää. Saavuin 10:nä tänne.\"\n\n\"Herra isä! Tule mukaani, että saan tutustuttaa sinut. Täällä, Bent!\nBill! Jerry!\"\n\nSeuraavassa tuokiossa olin puristanut kättä kaikkien kauppiaiden\nkanssa, josta veljellisyydestä ymmärsin, että uusi ystäväni St. Vrain\nkuului seurueeseen.\n\n\"Ensimmäinen varoitusko?\" kysyi eräs, kuullessaan ruokakellon räikeän\näänen pylväskäytävässä.\n\n\"Niin on\", vastasi Bent, katsellen kelloaan. \"On aika ottaa pieni\nryyppy. Menkäämme!\"\n\nBent purjehti salia kohti ja me kaikki muut seurasimme jäljessä.\n\nKevät oli tulossa, ja minttu oli alkanut itää: kasvitieteellinen\ntosiseikka, jonka uudet tuttavani näkyivät tuntevan, koska he\ntilasivat 'minttuviinaa'. Tämän juoman sekoittamisessa ja juomisessa\nkului aikamme, kunnes ruokakellon toinen merkki kutsui meidät\npäivällispöytään.\n\n\"Syökää kanssamme, herra Haller\", sanoi Bent. \"Olipa ikävä, ettemme\ntunteneet teitä ennemmin. Te olette ollut aivan yksin.\"\n\nTämän sanottuaan hän meni ruokailuhuoneeseen tovereittensa ja minun\nseuratessa.\n\nEn tahdo kertoa Siirtolaishotellin päivällisestä peuranlihapaisteineen,\npuhvelinkielineen, preeriapyineen ja maukkaine Illinoisten perukoilta\ntuotuine sammakon särpimineen. En tahdo kertoa päivällisestä enkä sen\njatkostakaan, sillä en siihen kykene.\n\nIstuimme niin kauan, että jäimme yksin. Silloin otettiin pöytäliina\npois ja me aloimme poltella sikareita ja juoda madeiraa, joka maksoi\nkaksitoista dollaria pullo! Joku tilasi tätä ei pullottain, vaan\npuolitusinoittain. Muistan tämän varsin hyvin, vieläpä senkin, että\njoka kerran, kun otin viinilistan ja kynän käteeni, sieppasi joku ne\nsormistani.\n\nMuistan kuulleeni tarinoita villeistä seikkailuista pawnee-, cumanche-\nja mustajalkaintiaanien alueilla, kunnes itsekin innostuin preerian\nelämään. Sitten joku kysyi, enkö haluaisi lähteä heidän kanssaan\npienelle matkalle? Tähän vastasin puheella ja ehdotin, että liittyisin\nuusiin tuttaviini jo heidän seuraavalla retkellään. Siihen St. Vrain\nsanoi, että olin juuri heidän mieleisensä mies, ja tämä miellytti minua\nsuuresti. Sitten joku lauloi espanjalaisen laulun kitaran säestyksellä\nmuistaakseni, ja joku toinen tanssi intiaanien sotatanssin, sitten\nkaikki nousimme pystyyn ja lauloimme yhteisesti \"Tähtilipun alla\",\nsitten en muista mitään muuta tämän jälkeen, ennenkuin seuraavana\naamuna heräsin kovaan päänsärkyyn, minkä selvästi muistan.\n\nEn paljoa ennättänyt ajatella edellisen yön hulluutta, kun ovi aukeni\nja St. Vrain ja puolentusinaa pöytätovereitani ryntäsi huoneeseeni.\nHeitä seurasi tarjoilija, joka kantoi sisään useita suuria jääpalain\npeittämiä laseja, jotka olivat täynnä vaalean meripihkan väristä\nnestettä.\n\n\"Lasi sherryä, herra Haller\", huusi yksi; \"paras juoma teitä varten\nnyt, juokaa poikani! Se virkistää teidät 'oravankäänteessä'.\"\n\nJoin virkistävän juoman, kuten oli käsketty.\n\n\"No, rakas ystäväni\", sanoi St. Vrain, \"nyt voit jo sata kertaa\nparemmin! Mutta kerro minulle, tosissasiko lupasit seurata mukanamme\nyli preerian? Lähdemme matkalle viikon kuluttua; olisipa ikävä erota\nsinusta näin pian.\"\n\n\"Puhuin tosissani. Lähden mukaanne, jos vain neuvotte, kuinka saan\nitseni matkakuntoon.\"\n\n\"Mikäs sen helpompaa: osta hevonen.\"\n\n\"Minulla on jo.\"\n\n\"Sitten muutama puku, kivääri, pari pistoolia ja --\"\n\n\"Seis, seis! Nämä kaikki minulla jo on. Tätä en halunnutkaan tietää,\nvaan: -- Hyvät herrat, tehän kuljetatte kauppatavaraa Santa Fehen.\nTe saatte siitä kaksin- ja kolminkertaisen voiton. Minulla on\nkymmenentuhatta dollaria täkäläisessä pankissa. Mikä estäisi minua\nyhdistämästä hyötyä huviin ja kartuttamasta niitä, kuten tekin teette?\"\n\n\"Ei mikään, ei mikään! Mainio ajatus\", vastasivat toiset.\n\n\"Hyvä. Jos siis joku teistä tahtoo olla ystävällinen ja tulla mukaani\nneuvomaan, millaista tavaraa olisi ostettava Santa Fetä varten. Lupaan\nmaksaa hänen viinilaskunsa päivällisillä ja se ei myöskään liene aivan\nvähäpätöinen asia.\"\n\nPreerian kauppiaat nauroivat, selittäen että he kaikki olivat halukkaat\nlähtemään mukaani; ja aamiaisen jälkeen läksimme joukolla käsikoukussa.\n\nEnnen päivällistä olin käyttänyt melkein kaiken vapaan pääomani\nvärillisiin karttuunikankaisiin, pitkiin puukkoihin ja peileihin,\nsäästäen rahoja vain muulivankkureiden ostamiseen ja ajomiesten\nhankkimiseen Independencessä, josta suuntaisimme kulkumme aavikoille.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin höyrysimme uusien tovereitteni kanssa ylös\nMissouria matkalla _Kaukaisen Lännen tiettömille preerioille_.\n\n\n\n\nIII.\n\n\"PREERIAKUUME\".\n\n\nOltuamme viikon Independencessä, josta ostimme muuleja ja vankkureita,\nsuuntasimme kulkumme yli aavikkojen. Karavaanissa oli toista sataa\nvankkuria ja lähes kaksi vertaa enemmän ajomiehiä ja apulaisia.\nKaksi suurta vankkuria kuljetti tavaroitani; ja näitä hoitamaan olin\npalkannut joukon laihoja, pitkätukkaisia missourilaisia. Olin myös\nottanut palvelukseeni erään Gode-nimisen kanadalaisen apulaisen ja\nseuralaisen.\n\nMissä olivat nyt Siirtolaishotellin loisteliaat herrasmiehet? Voisipa\nmelkein luulla, että he olivat jääneet jälkeen, koska seurassa oli\nainoastaan metsästyspaitaisia ja huopahattuisia miehiä. Niinpä kyllä;\nmutta hattujen alta tunsi heidän kasvonsa, ja näissä karkeissa mekoissa\nolivat samat iloiset toverukset. Musta silkki ja timantit olivat\nhävinneet, sillä nyt koristi kauppiaita yksinkertainen preeriapuku.\nMeidän kaikkien varusteet olivat suunnilleen samanlaiset. Omasta\npuolestani voin vakuuttaa olleeni aseistettu hampaita myöten.\nKotelossani oli kaksi suurikokoista Colt-pistoolia, kuusi panosta\nkussakin. Vyössäni oli toinen pari, piisi panosta molemmissa. Sen\nlisäksi oli vielä kevyt kivääri, siis yhteensä kaksikymmentäkolme\npanosta, jotka olisin voinut laukaista yhtä monessa sekunnissa. Jos\nnämä olisivat pettäneet, oli vyötäisilläni pitkäteräinen puukko. Tämä\noli metsästys- ja ruokaveitseni, siis lyhyesti sanottuna \"kaikkien\ntarpeiden\" puukko. Lataamista varten minulla oli ruutisarvi ja\nluotikukkaro. Samoin kurpitsaleili ja eväslaukku ruokaa varten,\nsamoinkuin kaikilla tovereillanikin.\n\nMutta ratsumme olivat erilaiset. Muutamat ratsastivat muuleilla,\ntoiset mustangeilla, ainoastaan harvoilla oli omat amerikkalaiset\nsuosikkihevosensa. Näihin kuuluin minäkin. Ratsastin tummanruskealla\nkaunisrakenteisella arabialaisella oriilla, jonka nimi oli \"Moro\". Olin\nostanut sen uutisviljelijältä Louisianassa, joka oli antanut sille\nespanjalaisen nimen. Se on voimakas, nopea ja kaunis. Monet ystävistäni\nihailivat sitä matkan varrella ja itsekin pidin sitä parhaimpana\npalvelijanani. Bernhardilaiskoirani Alp oli myöskin suuressa\nsuosiossani.\n\nTarkastellessani muistiinpanojani huomaan, että matkasimme viikkokausia\nyli preeriain ilman mitään erikoisempaa sattumaa. Maisema oli kuitenkin\naivan tarpeeksi mielenkiintoinen; kauniin taulun muodosti pitkä\nvankkurikaravaani, \"preerian laivat\", sirotettuna pitkin aavikkoa, tai\nhitaasti nousten tasaisia rinteitä, valkeat kuomut selvästi erottuen\nmaanpinnan tummanviheriästä väristä. Yöllä taas leirimme oli kehään\nasetettuine vankkureineen ja niiden ympärille kiinnitettyine hevosineen\nkaunis nähtävyys. Näky oli minulle outo ja herätti omituisen tunnelman.\nVirtoja reunusti pumpulipensaat, joiden pilarinmuotoiset rungot\nkantoivat tiheitä oksia ja hopean hohtavia lehdistöjä. Nämä lehdot\nnäyttivät paikoitellen yhtyvän, jakaen preeriat toisistaan, joten\nnäytti siltä kuin olisimme matkailleet suunnattomain, pensasaitain\nympäröimäin viljelysten kautta.\n\nKuljimme useiden jokien ylitse, toisia kahlaten ja syvempien ja\nleveämpien yli hevosiamme uittaen. Toisinaan näimme saksanhirviä\nja antilooppeja ja metsästäjämme ampuivat muutamia niistä; mutta\nemme vielä olleet saapuneet varsinaiselle puhvelialueelle. Kerran\npysähdyimme koko päiväksi metsän ympäröimään aukeamaan, missä\nkasvoi runsaasti ruohoa ja vesi oli kirkasta. Toisinaan oli pakko\npysähtyä korjaamaan katkennutta aisaa tai akselia, tai auttamaan\nkiinnijuuttuneita vankkureita mutaisesta pohjasta.\n\nOmasta karavaaniosastostani minulla oli sangen vähän vaivaa.\nMissourilaiset ajomieheni näyttivät olevan kovakouraisia ja osasivat\nauttaa toisiaan tekemättä suurta numeroa pikku tapahtumista.\n\nRuoho oli alkanut kasvaa, joten muulimme ja härkämme päivä päivältä yhä\nlihoivat. Myöskin Moroni pysyi erinomaisessa matkakunnossa, kun sitä\nvarten olin varannut vankkureihin maissia.\n\nLähestyessämme Arkansasia näimme ratsastavia intiaaneja, jotka\nhävisivät kumpujen taakse. He olivat pawnee-intiaaneja; ja useita\npäiviä näitä häipyviä sotureita liikkui karavaanimme lähistöillä kuin\npilven varjoja. He tunsivat kuitenkin voimamme ja pysyttelivät visusti\npyssynkantaman ulkopuolella.\n\nJokainen päivä antoi minulle joitakin uusia matkanvaiheita tai maisemia.\n\nGode oli vuoronperään ollut kauppamatkustaja, metsämies, pyydystäjä ja\nviraton metsänkulkija ja oli antanut keskusteluissamme minulle monta\nhyvää neuvoa preerian tuntemisessa, joten uusien tovereitteni joukossa\nolin saavuttanut verraten huomattavan aseman. Myöskin St. Vrain, jonka\nsuora, jalomielinen luonne oli voittanut luottamukseni, koetti kaikin\ntavoin tehdä matkani miellyttäväksi. Ratsastusretket päivisin ja\nseikkailukertomukset öisin leiritulilla huumasivat minut uuden elämäni\nrunollisuudella. Olin saanut \"preeriakuumeen\"!\n\nNiin sanoivat toverini minulle nauraen. En ymmärtänyt heitä silloin.\nVasta myöhemmin ymmärsin, mitä he tarkoittivat. Preeriakuume!\nNiin. Olin juuri saamaisillani tämän oudon taudin. Se tarttui\nminuun nopeasti. Koti-ikäväni alkoi häipyä. Sydämestäni katosi myös\nsuurkaupungin viehätykset, lempeiden silmäin ja pehmeiden hiusten\nmuistot, jotka seuraavat lemmentunteita -- ihmisonnen vihollisia;\nkaikki hävisi, aivan kuin niitä ei koskaan olisi ollutkaan!\n\nSekä ruumiilliset että henkiset voimani kasvoivat. Tunsin olevani\nvirkeämpi kuin koskaan ennen. Toiminta tuotti iloa. Vereni tuntui\nvirtaavan lämpimämpänä ja nopeammin suonissani ja luulottelin näkeväni\nkauemmaksi. Voin katsella aurinkoa silmiä siristämättä.\n\nOlinkohan nauttinut sitä jumalallista voimaa, joka elää, liikkuu ja\nasustaa noilla suurilla aavikoilla?\n\nKuka voi vastata tähän?\n\nPreeriakuume! Tunnen sinut nyt! Kirjoitellessani näitä muistoja sormeni\nnykivät kuin suitsia pidellen, polveni värisevät kuin puristaakseen\nratsuni kylkiä karatessani yli preeriameren vihertäväin aaltojen!\n\n\n\n\nIV.\n\nRATSASTUS PUHVELIHÄRÄLLÄ.\n\n\nOlimme olleet matkalla suunnilleen kaksi viikkoa, kun saavuimme\nArkansas-joelle. Täällä vankkurit pysähtyivät ja leiriytyivät.\n\nTähän saakka olimme hyvin vähän nähneet puhveleita, ainoastaan jonkin\nyksinäisen harhailevan härän tai enintään pari kolme laumassa ja nekin\narkoja. Oli juuri kulkuaika, mutta suuria puhvelilaumoja emme vielä\nolleet kohdanneet.\n\n\"Tuolla\", huusi St. Vrain, \"on tuoretta lihaa illaksi!\"\n\nTähystelimme luodetta kohti, jonne ystävämme viittoi. Matalan kummun\nrinteellä katkaisi viisi tummaa olentoa näköpiirin. Huomasimme heti,\nettä ne olivat puhveleita.\n\nOlimme juuri St. Vrainin puhuessa irroittaneet satuloita. Vyösoljet\nnapsahtivat jälleen kiinni, jalustimet putosivat alas ja me olimme\nsatulassa \"vuohen silmänräpäyksessä\".\n\nKymmenkunta miestä lähti mukaan; muutamat, kuten minäkin, urheilun\nvuoksi, mutta toiset vanhemmat metsämiehet ruoansaanti mielessään.\n\nOlimme tehneet lyhyen päivämatkan; hevosemme olivat vielä voimissaan,\nja muutamassa minuutissa olimme kulkeneet parin kolmen mailin matkan,\njoka erotti meidät saaliistamme. Mutta tällöin eläimet meidät\n\"haistoivat\". Me muutamat, jotka olimme \"keltanokkia\" preerialla,\nolimme neuvoista huolimalta ratsastaneet suoraan puhveleita kohti\nja härät tunsivat hajun. Noin mailin päässä yksi niistä nosti\nkarvaisen turpansa, korskui, kaivoi maata sorkallaan, piehtaroi siinä,\nnousi jälleen pystyyn ja lähti täyttä laukkaa karkuun neljä muuta\nkintereillään.\n\nMeillä näin ollen ei ollut muuta valittavaa kuin joko keskeyttää\nmetsästys tai kannustaa hevosiamme ja saavuttaa puhvelit. Valitsimme\njälkimmäisen ja laukkasimme eteenpäin. Äkkiä huomasimme ratsastavamme\nylös savivallia, joka oli noin kuuden jalan korkuinen. Se oli portaana\nkahden tasangon välillä, ulottuen oikealta vasemmalle niin pitkälle\nkuin silmä kantoi, ilman pienintäkään katkeamaa.\n\nTämä este pysäytti meidät neuvottelemaan. Muutamat käänsivät hevosensa\nja alkoivat ratsastaa takaisin, mutta puolentusinaa meistä, joilla\noli paremmat hevoset, näiden joukossa St. Vrain ja seuralaiseni Gode,\neivät tahtoneet jättää ajoa niin hevillä, ja niin painoimme kannustimet\nhevosten kupeisiin ja voitimme esteen.\n\nTämän jälkeen saimme vielä ratsastaa viisi mailia ja hevosemme aivan\nvaahdolle, ennenkuin saavutimme viimeisen puhvelin, nuoren lehmän, joka\nkaatui luotiemme lävistämänä.\n\nKun toiset puhvelit olivat saaneet hyvän etumatkan ja meillä oli ruokaa\nriittävästi kaikille, pysähdyimme ja ryhdyimme nylkemään nahkaa. Tämä\nei kestänyt kauan metsästäjäin tottuneilla veitsillä. Saatoimme nyt\narvioida matkamme pituuden leiristä.\n\n\"Tuumalleen kahdeksan mailia!\" huusi eräs.\n\n\"Olemme aivan karavaanitien varrella\", sanoi St. Vrain, osoittaen\nvanhoja vankkurinjälkiä, Santa Fen kauppiaitten tavallista reittiä.\n\n\"Entäs sitten?\"\n\n\"Jos ratsastamme leirille, täytyy meidän huomenna ratsastaa samaa tietä\ntakaisin. Se on kuudentoista mailin lisämatka hevosillemme.\"\n\n\"Tosiaankin.\"\n\n\"Jääkäämme tänne. Täällä on ruohoa ja vettä. Tuossa on puhvelipaistia\nja kasa polttopuita. Sitä paitsi meillä on viittamme; mitä muuta\ntarvitsemmekaan!\"\n\n\"Tänne jäämme, sanon minä.\"\n\n\"Minä myös.\"\n\n\"Minä myös.\"\n\nVyönsoljet olivat silmänräpäyksessä auki, satulat maassa ja läähättävät\nhevosemme paaluihin kiinnitettyinä pureskelemassa mehevää preeriaheinää.\n\nKirkas puronen, espanjalaisten \"arroyo\", kiemurteli etelässä olevaa\nArkansas-jokea kohti. Tämän puron lähellä olevan kummun juurelle\nasetuimme leiriin. Kokosimme polttoaineita, tuli sytytettiin ja pian\nkärysi naudanliha vartaissa tulella. Onneksi minulla ja St. Vrainilla\noli metsästyspullomme mukana, ja koska niissä kummassakin oli sievoinen\nmäärä konjakkia, saimme verraten maukkaan illallisen. Vanhoilla\nmetsämiehillä oli piippunsa ja tupakkansa, ystävälläni ja minulla\nsikarimme, ja niin istuimme hiilloksen äärellä myöhäiseen yöhön,\npoltellen ja kuunnellen villejä juttuja vuoristoseikkailuista.\n\nLopuksi järjestettiin vartiovuorot, hevosten kiinnikkeitä lyhennettiin,\nkiinnityspaalut lyötiin lujasti maahan ja toverini kääriytyivät\nviittoihinsa, nojasivat päänsä satulan syvennykseen ja alkoivat nukkua.\n\nJoukossamme oli muuan mies, Hibbets, joka uneliaisuutensa vuoksi oli\nsaanut liikanimen \"Unikeko\". Hänelle annettiin ensimmäinen vartiovuoro,\nkoska se oli vaarattomin, sillä intiaanit harvoin hyökkäävät ennenkuin\naamupuolella, jolloin uni on syvin.\n\nHibbets kapusi vartiopaikalleen kummulle, josta hänellä oli selvä\nnäköala yli ympäröivän preerian.\n\nEnnen yön tuloa olin \"arroyon\" rannalta löytänyt kauniin paikan noin\nkahdensadan metrin päässä tovereistani. Päähäni pälkähti nukkua täällä;\notin kiväärini, viittani ja peittoni, ja pyytäen \"Unikekoa\" herättämään\nminut tarvittaessa, asetuin sinne yöksi.\n\nMaa vietti heikosti \"arroyoa\" kohti ja oli paksun puhveliruohon\npeittämä, kuiva ja pehmeä yösija. Tämän päälle levitin viittani ja\nkääriytyen peittooni panin maata, sikari suussa paremmin nukkuakseni.\n\nOli ihana kuutamo, niin kirkas, että helposti voin erottaa preerian\nkukkain värit -- hopeanhohtavat eupborbiat, kultaiset auringonruusut\nja purppuraiset malvat, jotka reunustivat \"arroyon\" rantoja jalkaini\njuurella. Oli hiljainen yö, jonka äänettömyyden joskus katkaisi\npreeriasuden ulvonta, tovereitteni etäinen kuorsaaminen ja hevosten\n\"krop, krop\", niiden syödessä haurasta ruohoa.\n\nLepäsin hetkisen valveilla, kunnes sikari alkoi polttaa huuliani\n(poltamme ne tarkoin preerialla); syljin pois pään, käännyin kyljelleni\nja olin pian unien maailmassa.\n\nEn liene nukkunut kauan, ennenkuin tajusin outoa ääntä, joka muistutti\nkaukaista ukonilmaa tai vesiputouksen kohinaa. Maa tuntui tärisevän\nallani.\n\n\"Saamme varmaankin ukonilman\", ajattelin vielä puoliunissani, puoleksi\ntajuten ulkoapäin tulevan äänen. Käärin kuitenkin peittoni liepeet\nympärilleni ja nukuin jälleen.\n\nPian kuitenkin heräsin ukonilman tapaiseen jyrinään -- joka muistutti\ntuhansien kavioiden töminää! Maa jymisi ja tärisi. Kuulin tovereitteni\nhuudot, St. Vrainin ja Goden, joka huusi:\n\n\"Piru vieköön! Puhveleita tulee!\"\n\nHuomasin, että he olivat irroittaneet hevoset ja veivät ne kummun\nsuojaan. Hyppäsin pystyyn ja heitin syrjään peittoni. Edessäni oli\nkauhistuttava näky. Lännessä päin, niin kauas kuin silmä kantoi,\nnäytti preeria olevan liikkeessä. Mustat aallot vyöryivät sitä pitkin,\naivankuin jostakin tulivuoresta purkautunutta laavaa. Tuhansia\nkirkkaita pilkkuja loisti sen liikkuvassa pinnassa. Maa tärisi, miehet\nhuusivat, hevoset tempoivat köysiään korskuen vimmatusti. Koirani hyppi\nympärilläni haukkuen ja ulisten.\n\nHetkisen luulin näkeväni unta; mutta näky oli liian todellinen\nvoidakseen olla sitä. Näin tumman vyöryn lähestyvän kymmenen askelen\npäähän ja yhä vain lähenevän. Nyt vasta tunsin karvaisista rinnoista ja\nloimuavista silmistä, että ne olivat tosiaankin puhveleita!\n\n\"Herra varjele, olen niiden tiellä! Ne polkevat minut kuoliaaksi!\"\n\nOli liian myöhäistä ajatellakaan pakoa. Tartuin kivääriini ja ammuin\netumaisia joukosta. Laukaukseni ei tehnyt näkyvää vaikutusta. Vesi\npärskyi jo purosta kasvoilleni. Suuri, raivostunut ja korskuva härkä\nhyppäsi puroon ja ylös pengertä. Tunsin nousevani ilmaan ja lentäväni\nkorkealle. Putosin taaksepäin liikkuvan joukon selkään. En ollut\nvahingoittunut, vaan tunsin olevani usean eläimen seljässä, jotka\ntaajassa laumassa olivat vierekkäin. Nämä pelästyivät outoa kuormaansa,\nmylvivät ja ryntäsivät eteenpäin. Äkkiä pälkähti päähäni ajatus;\nasetuin hajasäärin alla olevan härän selkään kyttyrän päälle ja tartuin\nkäsilläni sen pitkään tuuheaan niskaharjaan. Eläin mylvi kauhusta ja\ntunkeutui lauman eteen.\n\nJuuri tätä olinkin halunnut; suuntasimme matkan preerialle, härän\nlaukatessa täyttä vauhtia, epäilemättä luullen, että sillä oli pantteri\ntai metsäkissa niskassaan.\n\nEn halunnut päästää sitä tästä harhaluulosta, sillä huomatessaan\nvaarattomuuteni se olisi pysähtynyt, vaan vedin esiin bowie-puukkoni,\njolla iskin sitä joka kerran, kun se näytti vähentävän nopeuttaan.\nJokaisesta \"kannukseni\" iskusta se mylvi ja ryntäsi eteenpäin lisäten\nvain vauhtiaan.\n\nVaara oli suuri. Lauma tuli jäljessäni noin mailin levyisessä\nrintamassa. En olisi voinut välttää sitä, jos puhveli olisi jättänyt\nminut preerialle.\n\nVaarallisesta asemastani huolimatta en voinut olla nauramatta\nhullunkuriselle seikkailulle, joka muistutti ilveilyä.\n\nKohtasimme arosusilauman. Täällä luulin jo eläimen kääntyvän takaisin.\nMutta puhveli tavallisesti juoksee vain suoraa suuntaa, ja onneksi\nminun ajokkini ei tehnyt tästä poikkeusta. Se ryntäsi eteenpäin\nkorskuen ja mylvien kiukusta ja pelosta.\n\nPlum Buttes-huiput olivat suoraan edessämme. Olin huomannut tämän heti\nalussa ja tiesin pelastuvani, jos saavuttaisimme ne. Ne olivat noin\nkolmen mailin päässä kummulta, jonka luona olimme leirissä, mutta\nratsastaessani se tuntui vähintään kymmeneltä.\n\nPienempi kumpu kohosi preeriasta useita satoja metrejä ennen\npääkumpuja. Tätä kohden \"kannustin\" vaahtoavaa härkää vielä viimeisen\nkerran ja se kantoi minut noin sadan metrin päähän kummun juurelta.\n\nOli aika erota hämäräperäisestä toveristani. Olisin voinut\nteurastaa sen istuessani niskassa. Veitseni oli sen suuren ruumiin\nhaavoitettavimmalla kohdalla. Ei, en olisi voinut haavoittaa tätä\npuhvelia edes Koh-i-noor-timantistakaan.\n\nIrroittaen sormeni sen tuuheasta harjasta liu'uin sen häntää kohden\nja toivottamatta sille edes \"hyvää jatkoa\" hyppäsin maahan ja juoksin\nminkä kykenin kumpua kohti. Kiipesin ylös ja istuutuen irtonaiselle\nkallion lohkareelle katselin yli preerian.\n\nKuu paistoi yhä kirkkaasti. Äskeinen toverini oli pysähtynyt lähelle\nsitä paikkaa, minne olin jättänyt sen ja seisoi tuijottaen taakseen\naivan tyrmistyneenä. Se oli niin hämmästynyt, että olin pakahtua\nnauruun seistessäni turvassa orrellani.\n\nSilmäilin lounaaseen päin. Niin kauaksi kuin silmäni kantoi, oli\npreeria musta ja liikkuva. Elävä aalto tuli vyöryen suoraan vastaani;\nmutta nyt voin katsella sitä levollisena. Lukemattomat välkkyvät,\nfosforinhohtoiset silmät eivät enää peloittaneet.\n\nLauma oli vielä puolen mailin päässä. Luulin erottavani nopeita\nleimauksia ja kuulevani kiväärien pauketta niiden vasemmalla\nsivustalla; mutta en ollut tästä varma. Olin alkanut ajatella\ntovereitteni kohtaloa ja tämä saattoi minut toivomaan, että he olisivat\npelastuneet.\n\nPuhvelit lähenivät kumpua, jolla istuin; ja huomattuaan esteen ne\njakautuivat nopeasti kahteen suureen vyöhykkeeseen kummallekin\npuolelle. Minusta oli omituista, että härkäni, minun erikoishärkäni,\nodottamatta tovereitaan ja yhtyäkseen etumaisten joukkoon, nosti äkkiä\npäänsä pystyyn ja laukkasi tiehensä kuin sudet olisivat olleet sen\nkintereillä. Se juoksi lauman sivustaa kohti ja siellä syrjässä vasta\nnäin sen yhtyvän laumaan ja jatkavan muitten kanssa.\n\nTämä äskeisen toverini omituinen menettely hämmästytti silloin minua,\nmutta myöhemmin sain kuulla, että se oli järkevä menettelytapa. Jos se\nolisi jäänyt paikoilleen, olisivat etumaiset puhvelit luulleet sitä\ntoiseen heimoon kuuluvaksi ja epäilemättä puskeneet sen hengiltä.\n\nIstuin kalliollani lähes kaksi tuntia, äänettömänä tarkastellen\neläinvirtaa, joka vyöryi eteenpäin. Olin saaressa, tumman välkkyvän\nmeren keskellä. Toisinaan luulottelin, että kumpu liikkui eteenpäin ja\npuhvelit olivat paikoillaan. Päätäni alkoi huimata ja kohosin pystyyn\nkarkoittaakseni harhanäyn.\n\nVirta vyöryi eteenpäin ja lopulta viimeisetkin hävisivät näkyvistäni.\nLaskeuduin alas kalliolta ja aloin kulkea mustaa rikki poljettua maata.\nÄsken niin vihertävä maa oli kuin kynnetty härkälauman polkemana.\n\nJoukko valkoisia eläimiä, jotka muistuttivat lampaita, juoksi ohitseni.\nNe olivat susia, jotka seurasivat puhvelilaumaa.\n\nKuljin eteenpäin etelää kohti. Lopulta kuulin ääniä, ja kirkkaassa\nvalossa näin useita ratsumiehiä, jotka ratsastivat ketjussa yli\npreerian. Huusin heille halloota. Ääni vastasi minulle ja eräs\nratsastaja ajoi luokseni; se oli St. Vrain.\n\n\"Taivas varjelkoon, Haller!\" huusi hän vetäen suitsia ja kumartuen\nsatulassa nähdäkseen minut paremmin, \"oletko sinä, vai onko se siiran\nhaamusi. Tässä istuen se näyttää olevan mies itse ja aivan elävänä!\"\n\n\"Niin hyvissä voimissa kuin koskaan\", vastasin.\n\n\"Mutta mistä sinä tulet, pilvistä, taivaasta vai mistä?\" satoi\nkysymyksiä tovereiltani, jotka puistelivat kättäni, aivan kuin eivät\nolisi nähneet minua kahteentoista kuukauteen.\n\nGode näytti olevan tyrmistynein koko joukossa.\n\n\"Jumalani, miljoonan puhvelin polkema, saakeli soikoon!\"\n\n\"Me etsimme ruumistasi tai oikeammin kappaleita siitä\", sanoi St.\nVrain. \"Olemme etsineet joka neliöjalan mailin laajuudelta, ja tulimme\nsiihen lopputulokseen, että nuo paholaiset olivat syöneet sinut.\"\n\n\"Syödä monsieur! Ei, kolme miljoonia buffeleita ei syödä hänet. Mon\nDieu! Kirottu 'Unikeko'!\"\n\nTällä kanadalainen tarkoitti Hibbetsiä, joka oli unohtanut ilmoittaa\ntovereilleni olinpaikkaani ja siten saattoi minut noin vaaralliseen\nasemaan.\n\n\"Näimme sinun lentävän ilmaan\", jatkoi St. Vrain, \"ja putoavan suoraan\nniiden keskelle. Luulimme, että olit jäänyt alle. Mutta taivaan\nnimessä, kuinka olet pelastunut?\"\n\nKerroin seikkailuni hämmästyneille tovereilleni.\n\n\"Jumaliste!\" huudahti Gode, \"merkillinen herra, merkillinen seikkailu!\"\n\nTästä saakka minua sanottiin preerian kapteeniksi.\n\nToverini olivat tehneet kovasti työtä, sillä maassa makasi tusinan\nverran tummia ruumiita. He olivat myös löytäneet kiväärini ja peittoni,\njoka oli poljettu maan sisään.\n\nSt. Vrainilla oli vielä tilkka pullossaan; juotuamme tämän ja\nasetettuamme vartion palasimme leiripaikallemme ja nukuimme aamuun asti.\n\n\n\n\nV.\n\nPAHASSA KIIKISSÄ.\n\n\nMuutamia päiviä myöhemmin jouduin toiseen seikkailuun, joten aloin\nluulla kohtalon määränneen minut preeriankävijäin sankariksi.\n\nOsa kauppiaita, niiden joukossa minäkin, olimme ratsastaneet karavaanin\nedellä. Tarkoituksemme oli saapua Santa Fehen päivää tai paria ennen\nvankkureita, saadaksemme kaikki muodollisuudet selvitetyiksi maaherran\nkanssa niiden saapuessa pääkaupunkiin. Suuntasimme kulkumme Crinmaron\nkautta.\n\nTiemme kulki noin sata mailia hedelmättömän erämaan halki,\nilman metsänriistaa ja melkein ilman vettäkin. Puhvelit olivat\nkokonaan hävinneet ja hirviäkin näkyi harvoin. Meidän täytyi elää\nkuivatulla ruualla, jota olimme ottaneet mukaan matkalle. Olimme\nartemisia-aavikoilla. Joskus näimme yksinäisen antiloopin pakenevan\nedellämme luodin kantaman takana. Nekin näyttivät olevan odottamattoman\narkoja.\n\nKolmantena päivänä luulin näkeväni sarvekkaan pään häviävän preerian\npoimuihin. Toverini olivat epäluuloisia eikä kukaan halunnut lähteä\nmukaani; läksin senvuoksi yksin retkelle. Gode oli jäänyt jälkeen,\njoten eräs tovereistani otti koirani huostaansa, kun en halunnut\nsitä mukaani peloittamaan antilooppeja. Hevoseni oli innokas ja\nlähdönhaluinen. Joka tapauksessa tiesin illan tullen saavuttavani\ntoverini.\n\nRatsastin suoraan sitä kohti, missä olin nähnyt eläimen. Matka näytti\nolevan puoli mailia. Mutta ylänkömaitten kirkkaassa ilmassa voi\nhelposti erehtyä, joten se olikin paljon pitempi.\n\nOmituinen selänne \"aavikon veitsi\" katkaisi tasangon idästä länteen.\nKaktuspensaikko peitti osan sen harjaa. Tätä kohti suuntasin hevoseni.\n\nHyppäsin satulasta rinteen juurella ja talutin hevoseni varovasti\nkaktuspensaiden väliin, joiden oksiin kiinnitin sen. Sitten ryömin\nvarovasti piikkisten lehtien välitse siihen suuntaan, jossa olin nähnyt\nriistan. Ilokseni näin koko liudan noita kauniita eläimiä rauhallisesti\nsyömässä; mutta kuitenkin ampumamatkan ulkopuolella. Ne olivat\nvähintään kolmensadan metrin päässä tasaisella nurmikkorinteellä. Ei\nollut edes salviapensasta, jonka suojassa olisin voinut lähestyä niitä.\nMitä oli tehtävä?\n\nMakasin useita minuutteja ajatellen erilaisia keinoja päästäkseni\nantilooppeihin käsiksi. Matkisinko niiden houkutushuutoja? Vai\nheiluttaisinko nenäliinaani houkutellakseni niitä? Huomasin, että ne\nolivat liian arkoja; sillä vähänväliä ne nostivat kauniita päitään\nja tähystelivät ympärilleen. Muistin punaisen peittoni, joka oli\nsatulassani. Ajattelin levittää sen kaktuspensaille, ehkä se vetäisi\nniiden huomion puoleensa.\n\nEn voinut keksiä muuta neuvoa, ja aioin kääntyä hakemaan peittoani, kun\nsamassa huomasin savenvärisen viirun, joka ulottui preerian yli lähellä\nsitä paikkaa, missä antiloopit olivat. Se oli ehkä jokin puhvelipolku\ntai puron uoma; mikä tahansa, niin oli se juuri suoja, jota tarvitsin,\nsillä eläimet eivät olleet sadan metrinkään päässä siitä, ja lähenivät\nsitä yhä syödessään.\n\nRyömin takaisin tiheikköön ja juoksin harjannetta myöten sinnepäin,\nmissä olin nähnyt mainitun syvennyksen preeriassa. Täällä huomasin pian\nseisovani leveän puron rannalla, jonka matala vesi kirkkaana virtaili\nkipsin ja hiekan sekaista uomaa myöten.\n\nArroyon rannat olivat matalat, paitsi siinä, missä harjanne kohtasi\npuron. Tällä kohdalla oli korkea kumpu, jonka juurta nopeasti kiersin\nja saavuin purolle, jota aloin kahlata.\n\nSaavuin pian puron mutkaan, jossa se, kuljettuaan ensin harjanteen\nsuuntaan, kääntyi ja puhkaisi sen. Tässä pysähdyin ja tähystelin\nvarovasti yli rantapenkeren. Antiloopit olivat jo luodin kantaman\npäässä arroyosta, mutta olivat vieläkin liian kaukana. Ne söivät yhä\nvaaraa aavistamatta. Kumarruin taas alas ja kahlasin eteenpäin.\n\nEteneminen ei ollut helppo tehtävä. Puron pohja oli pehmeä ja vento\nja minun oli kuljettava hitaasti ja äänettömästi, etten peloittaisi\nriistaa, tuore peuranliha illaksi kiihoitti kuitenkin ponnistelemaan.\n\nKuljettuani vaivalloisesti satoja metrejä saavuin malipensaan kohdalle,\njoka kasvoi puron rannalla. \"Taitaapa jo riittää\", ajattelin; \"nämä\nantavat minulle tarpeellisen suojan.\"\n\nOjensin itseäni hitaasti, kunnes näin lehtien lävitse. Olin oikealla\npaikalla.\n\nNostin kiväärin poskelle, tähtäsin koirasta sydämeen ja laukaisin.\nEläin hyppäsi pystyyn ja kaatui sitten hengetönnä maahan.\n\nAioin hyökätä esiin periäkseni saaliini, kun huomasin naaraksen, joka\nlähtemättä pakoon kuten olin olettanut, meni kaatuneen puolisonsa\nluokse ja painoi kapean kuononsa sen ruumiiseen. Se ei ollut minusta\nkuin parinkymmenen metrin päässä, joten selvästi voin nähdä sen kysyvän\nja tyrmistyneen katseen.\n\nPian sille kuitenkin selvisi koko kaamea totuus ja heittäen päänsä\ntaakse se alkoi valittaa surullisesti äännellen, juosten samalla\npiirissä ruumiin ympäri.\n\nOlin jälleen kahdenvaiheilla. Ensi ajatukseni oli ladata uudelleen ja\nampua naaras, mutta sen surullinen valitus koski minua sydämeen. Jos\nolisin tiennyt saavani nähdä tällaisen näyn, olisin tuskin lähtenytkään\nretkelleni. Mutta vahinko oli jo tapahtunut. \"Olen tehnyt sen\nonnettomaksi\", ajattelin, \"on parempi tehdä loppu.\"\n\nTämän sille kohtalokkaan sääliväisyyden mukaisesti painoin kiväärin\nmaahan ja latasin. Tutisevin käsin nostin aseeni ja laukaisin.\n\nKun savu häipyi, näin pienen eläimen verta vuotaen nurmikolla päätään\nnojaten ammuttua puolisoaan vasten.\n\nHeitin kiväärin olalleni ja aioin lähteä liikkeelle. Nyt vasta\nhuomasin, että olin juurtunut kiinni jaloistani. Olin kiinni aivan kuin\njalkani olisivat olleet ruuvipuristimessa.\n\nKoetin rauhtoa itseni irti, vielä toisen kerran, yhä tuimemmin, mutta\nturhaan; kolmannella kerralla menetin tasapainoni ja kaaduin veteen.\n\nPuoleksi tukehtuneena nousin pystyyn, mutta huomasin olevani yhtä\nlujasti kiinni.\n\nJälleen riuhdoin vapauttaakseni jalkani. En voinut liikuttaa niitä\nedes enkä takaisin, en oikealle enkä vasemmalle; lisäksi huomasin,\nettä painuin alaspäin. Sitten selvisi minulle totuus: olin joutunut\najohiekkaan.\n\nKauhun tunne valtasi minut. Uudistin epätoivon vimmalla yritykseni.\nNojasin sivulta toiselle, vääntäen polvet melkein sijoiltaan. Mutta\njalat olivat yhä kiinni, en voinut liikuttaa niitä tuuman vertaakaan.\n\nPehmeä hiekka oli jo noussut yli kengänvarsien puristaen niitä\nnilkkojani vasten, joten en edes voinut vetää jalkojani pois niistä;\ntunsin koko ajan vajoavani hitaasti, mutta varmasti, kuin jokin\nmaanalainen hirviö olisi vähitellen vetänyt minua alas! Kauhistuin\njälleen tätä ajatusta ja huusin apua. Keltä? Penikulmain päässä\nei ollut elävää olentoa. Oli sittenkin! Hevoseni hirnahti minulle\nvastaukseksi harjanteelta, ivaten epätoivoani.\n\nKumarruin eteenpäin niin paljon kuin tukala asentoni salli ja koetin\nepätoivon vimmalla kaivaa sormillani hiekkaa. Ulotuin tuskin pintaan,\nja pieni kuoppa täyttyi heti uudelleen.\n\nUusi ajatus pälkähti päähäni. Pyssyni ehkä voisi kannattaa minua, jos\nasettaisin sen poikittain.\n\nKatselin ympärilleni nähdäkseni sen. Turha vaiva, sekin oli vajonnut\nhiekkaan.\n\nAjattelin heittäytyä pitkälleni estääkseni vajoamista. Sekään ei\nkäynyt. Vettä oli kaksi jalkaa, olisin heti hukkunut.\n\nTämäkin toivo petti. En voinut keksiä pelastumisen keinoa. En voinut\ntehdä yritystäkään. Ajatukseni tyrmistyivät kokonaan. Luulin tulevani\nhulluksi.\n\nHetken kuluttua järkeni palasi. Koetin rohkaista mieltäni voidakseni\nkohdata miehen tavoin kuoleman, jonka jo pidin varmana.\n\nSeisoin pystyssä. Silmäni olivat nyt preerian pinnan tasalla ja näin\nvielä julmuuteni verta vuotavat uhrit. Omatuntoni vaivasi minua.\nKärsinköhän nyt Jumalan kostoa?\n\nNöyrin ja rukoilevin ajatuksin kohotin kasvoni taivasta kohden, yhä\npeläten Kaikkivaltiaan vihan purkausta. Mutta mitään ei tapahtunut!\nAurinko yhä paistoi kirkkaasti ja sininen taivas oli aivan pilvetön.\n\nKatsoin ylöspäin ja rukoilin niin hartaasti, minkä ainoastaan vaarassa\noleva ymmärtää.\n\nTaivasta vasten erotin suuren linnun piirteet. Tiesin sen olevan\naavikkojen haaskalinnun, korppikotkan. Mistähän sekin tiesi tulla?\nKaukaa ihmissilmän kantamattomista se oli vainunnut ammutut antiloopit\nja levitetyin siivin se nyt laskeutui nauttimaan raadoista.\n\nPian tuli toinen toisensa jälkeen täyttäen ilman ja alas kaarrellen.\nEnsimmäinen laskeutui puron rannalle ja katseltuaan hetken ympärilleen\nlensi saaliille.\n\nHetken kuluttua oli preeria mustana törkeitä lintuja, jotka kiipesivät\nkuolleitten antilooppien päälle ja siipiään iskien repivät ulos silmät\niljettävillä nokillaan.\n\nNyt tulivat myös laihat sudet nälissään hiipien kaktuspensaista ja\njuoksivat pelkurien näköisinä yli preerian. Nämä karkoittivat taistelun\njälkeen kotkat ja anastivat saaliin, tavan takaa tapellen ja näykkien\ntoinen toistaan.\n\n\"Jumalalle kiitos! Tulen itse säästymään tuosta kohtalosta!\"\n\nEn tarvinnut kauemmin katsella näkyä, sillä silmäni olivat jo vaipuneet\npuron penkeren alapuolelle. Olin nähnyt viimeisen kerran vihertävän\nmaan. Nyt näin ainoastaan puron saviset rannat ja veden, joka virtasi\nohitseni.\n\nKerran vielä katsoin ylös taivaaseen, koettaen rukoillen alistua\nkohtalooni. Vaikka koetinkin olla levollinen, aiheuttivat maallisten\nilojen, ystävien ja kodin muistot uusia purkauksia ja tuloksettomia\nponnistuksia.\n\nJälleen kuulin hevoseni hirnuvan.\n\nMieleeni juolahti ajatus, joka antoi minulle uutta toivoa.\n\n\"Ehkä hevoseni voisi...\"\n\nEn viivytellyt hetkeäkään. Korotin ääneni ja kutsuin eläintä\nnimeltä. Tiesin, että se tulisi kutsuessani. Olin sitonut sen hyvin\nhuolimattomasti. Kaktuksen oksa kyllä menisi poikki. Huusin jälleen,\ntoistaen sanoja, jotka se hyvin tunsi. Kuuntelin sykkivin sydämin.\nHetken oli aivan hiljaista. Pian kuulin nopeaa kavion töminää, aivan\nkuin eläin olisi riuhtonut päästäkseen irti. Sitten kuulin tasaista\nravia ilmaisevaa töminää. Ääni yhä läheni; läheni ja selveni, kunnes\njalo eläin ilmestyi puron rannalle yläpuolelleni. Siihen se pysähtyi,\nheitteli harjaansa ja hirnui kimakasti. Se oli tyrmistynyt, katsellen\nkorskuen joka suunnalle.\n\nTiesin, että se tulisi aivan luokseni painaen kuononsa poskeani vasten,\nkuten sen tapa oli. Nostaen käsiäni lausuin jälleen taikasanan.\n\nSe huomasi minut ja tuli juosten joen uomaan. Seuraavassa hetkessä\npidin sitä suitsista.\n\nEi ollut aikaa tuhlata. Vaivuin yhä syvempään; olin pian kainaloita\nmyöten ajohiekassa.\n\nTartuin suopunkiköyteen, jonka pujotin satulavyön alitse, vetäen sen\ntiukkaan solmuun. Sitten kiinnitin sen toisen pään ruumiini ympäri.\nSatulavyön ja suitsien väliin jätin niin paljon köyttä, että siitä voin\nseisottaa ja ohjata hevosta, jos veto kävisi liian tuskalliseksi.\n\nMykkä eläin näytti koko ajan ymmärtävän, niistä oli kysymys. Se tunsi\nmyöskin maanlaadun, sillä koko ajan se nosteli kavioitaan estääkseen\nitseään vajoamasta.\n\nLopuksi sain kaikki kuntoon ja hirvittävän levottomana annoin hevoselle\nlähtömerkin. Viisas eläin ymmärsi asemani, sillä se alkoi astella\naivan hitaasti eteenpäin nykäisemättä. Suopunki jännittyi, ruumiini\nalkoi hitaasti kohota, ja seuraavassa hetkessä tunsin sanomatonta iloa\nhuomatessani päässeeni petollisesta hiekasta!\n\nHyppäsin pystyyn ilosta huutaen. Juoksin ratsuni luo, painoin\nkäsivarteni sen kaulan ympärille ja suutelin sitä yhtä rakkaasti kuin\nkaunista tyttöä. Se vastasi minulle heikolla hörhötyksellä, osoittaen\nymmärtävänsä iloni.\n\nEtsin kivääriäni. Onneksi se ei ollut vajonnut syvälle, joten löysin\nsen helposti. Saappaani olivat jääneet hiekkaan, mutta en jäänyt niitä\netsimään, sillä pelkäsin koko paikkaa.\n\nKauan en viipynyt purolla, vaan hypättyäni satulaan ratsastin takaisin\ntielle.\n\nVasta auringon laskiessa saavutin leiripaikan, jossa ihmettelevät\ntoverini ottivat minut vastaan kysymyksin: \"Tapasitko vuohia? Missä\novat saappaasi? Oletko metsästellyt vai kalastellut?\"\n\nVastasin näihin kertoen koko seikkailuni; tänä yönä olin jälleen\nnuotion sankari.\n\n\n\n\nVI.\n\nSANTA FE.\n\n\nKiipeiltyämme viikkokauden Kalliovuorilla laskeuduimme Del Norten\nlaaksoon ja lähestyimme Uuden Meksikon kuuluisaa pääkaupunkia\nSanta Fetä. Seuraavana päivänä saapui itse karavaani, sillä olimme\nmenettäneet aikaa kulkiessamme eteläistä tietä. Vankkurit sitävastoin\nolivat tulleet Raton-solan kautta, tehden nopean matkan.\n\nSaimme vaikeuksitta tuoda ne kaupunkiin, maksettuamme jokaisesta\nvankkurista viisisataa dollaria \"Alcavala\"-veroa. Tämä oli tavallista\nsuurempi kiristys, mutta kauppiaiden oli pakko suostua veroon.\n\nSanta Fe on koko maakunnan varastopaikka ja kaupan keskus. Päästyämme\nperille pysähdyimme leiriin vallien ulkopuolelle.\n\nSt. Vrain, muutamat muut \"osakkaat\" ja minä asetuimme asumaan\nmajataloon, jossa koetimme El Pason helmeilevällä viinillä unhoittaa\nvaikeuksiamme, joita aavikoilla kulkiessamme olimme kestäneet.\n\nTulomme jälkeisen yön vietimme juhlien ja iloa pitäen.\n\nSeuraavana aamuna herätti minut seuralaiseni Gode, joka näkyi olevan\nhyvällä tuulella ja lauloi kanadalaista venelaulun pätkää.\n\n\"Ah, herra!\" huudahti hän huomatessaan minut valveilla, \"tene iltana --\naujourd'hui -- une grande fonction -- tanssiaiset -- joita nuot kirottu\nmeksikolaiset kutsuvat fandango. Très bien, monsieur. Teite varmaakin\nsuuresti huvittais nehde yks fandango Mexicain?\"\n\n\"Ei minua, Gode. Maalaiseni eivät rakasta tanssia, niinkuin\nteikäläiset.\"\n\n\"Totta kylle, herra; mutta fandango olemas erikoinen. Saatte nehde\nmonta eri tuuria. Bolero ja valssi, wis de Coona ja moni muu tuuri\nkaikki yks sekamelska. Kas niin, herra, saatte nehde moni kaunis tyttö,\nmustat silmät ja sangen lyhyt -- ah, helkkari! sangen lyhyt -- kuinka\nte sanoo se amerikan kielelle?\"\n\n\"En ymmärrä, mitä tarkoitat?\"\n\n\"Kas niin, herra\", sanoi hän pidellen metsästysmekkonsa liepeitä; \"par\nDieu! nyt muistan -- alushame; sangen lyhyt alushamet. Ah, hitto!\nSaatte nehde temen, kun neke fandango Mexicainen.\n\n    \"'Las niñas de Durango\n    Commigo bailandas,\n    Al cielo saltandas,\n    En el fandango -- en el fan-dang--o.'\n\n\"Ah! teelle tulee herra St. Vrain. Ecoutez! Hen ei mene fandango\nkatsomaan. Saakeli! kuinka herra tanssii! Aivankuin balettimestari.\nMutta herra onkin -- franskalaista verta. Ecoutez!\n\n    \"'El cielo saltandas\n    En el fandango -- en el fan-dang--o.'\"\n\n\"Hei! Gode!\"\n\n\"Mene tuonne viinikauppaan ja pyydä, lainaa, osta tai varasta pullo\nparasta Paso-viiniä.\"\n\n\"Koettaisinko varasta se, herra St. Vrain?\" kysyi Gode ymmärtävästi\nvirnistellen.\n\n\"Sinä vanha kanadalainen kettu! Maksa se. Tuossa on rahat. Parasta\nPasoa, ymmärrätkö -- kylmää ja helmeilevää. No kas! Hyvää huomenta,\nrohkea puhveliratsastaja! Vieläkö vuoteessa?\"\n\n\"Päätäni särkee kuin haljetakseen.\"\n\n\"Ha, ha, ha! niin minunkin; mutta Gode on hakemassa lääkettä. Nouse\npystyyn!\"\n\n\"Odota, kunnes olen saanut ryypyn lääkettäsi.\"\n\n\"Aivan niin, tulet varmaankin paremmaksi. Sen vain sanon:\nkaupunkilaiselämä ei näy sopivan meille.\"\n\n\"Sanotko tätä kaupungiksi, häh?\"\n\n\"Tällaisia ovat kaupungit näillä seuduilla: kuuluisa Santa Fen\nkaupunki; Uuden Meksikon pääkaupunki ja koko preerian keskus;\nmetsämiesten, trapperien ja varkaitten paratiisi!\"\n\n\"Ja tämäkö on kolmensadan vuoden kehitys! Nämä ihmiset ovat tuskin\nottaneet sivistyksen ensi askeleitakaan.\"\n\n\"Sano mieluummin, että he ottavat sen viimeisiä. Täältä heidän\nsuloisesta keitaastaan voit löytää maalaustaidetta, runoutta,\ntanssia, teattereita ja musiikkia, juhlia ja ilotulituksia pienine\nrakkausseikkailuineen, jotka osoittavat kansakunnan rappeutumista.\nSinä voit tavata täällä lukuisia Don Quijoteja, harhailevia ritareita,\nRomeoita ilman sydäntä ja roistoja ilman rohkeutta. Voit kohdata paljon\nmuutakin, ennenkuin tapaat todellista kuntoa ja rehellisyyttä. Halloo!\nmuchacho!\"\n\n\"Mitä tahdotte, señor?\"\n\n\"Onko kahvia?\"\n\n\"Kyllä, señor.\"\n\n\"Tuo meille pari kuppia, kaksi kuppia, kuuletko, ja nopeaan -- aprisa,\naprisa!\"\n\n\"Kyllä, señor.\"\n\n\"Ah! täällä tulee kanadalainen matkailijamme. No vanha pohjolainen!\noletko saanut viiniä?\"\n\n\"Parhainta viiniä, herra St. Vrain! Vetee vertoja Franskan\nviinisadolle.\"\n\n\"Hän on oikeassa, Haller! -- Vai parhainta sanoit, Gode! Tule juomaan,\nse antaa sinulle nuoren puhvelin voimat. Katsopas, se kuohuu kuin\nsoodalähde! Tai sinä kai sanoisit: kiehuva lähde! häh, Gode?\"\n\n\"Niin, herra; aivan kuin kiehuva lehde. Voi paholainen!\"\n\n\"Juo poikani, juo! Älä pelkää: se on puhdasta mehua. Haista sen\ntuoksua; maistapas. Taivas, millaista viiniä jenkit vielä kerran\npuristavat Uuden Meksikon rypäleistä!\"\n\n\"Mitä? Luuletko että jenkit haluavat näitä maita?\"\n\n\"Luulenko! Tiedän sen; ja miksikä eivät? Mitä nämä puunuket\ntoimittavat? Ovat vain maanvaivana. Hyvä, morzo, oletko tuonut kahvin?\"\n\n\"Tässä, señor.\"\n\n\"Tässä! Maista tätä: se auttaa sinut jaloillesi. He vasta osaavat\nkeittää kahvia. Siihen tarvitaan espanjalaista.\"\n\n\"Mitä on tuo fandango, josta Gode on jupissut?\"\n\n\"Ah, tosiaankin! Meillä on hauska yö edessä. Tietysti tulet mukaan?\"\n\n\"Ehkä uteliaisuudesta.\"\n\n\"Hyvä, saat uteliaisuutesi tyydytetyksi. Tuo vanha kerskuva kuvernööri\nhoukkio on luvannut kunnioittaa tansseja läsnäolollaan; ja sanotaan\nhänen kauniin señoransa myös saapuvan; mutta sitä en usko.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Hän pelkää, että joku noista villeistä amerikkalaisista sieppaa hänet\nsatulannuppiinsa. Sellaista on ennenkin tapahtunut täällä. Voi pyhä\nMaaria, hän on kaunis\", jatkoi St. Vrain itsekseen, \"ja tunsin miehen\n-- kirottu vanha itsevaltias! Ajatuskin jo harmittaa!\"\n\n\"Mikä harmittaa?\"\n\n\"Hänen nylkemisensä. Viisisataa dollaria vankkureista: yhteensä\nviisikymmentätuhatta dollaria!\"\n\n\"Pistääkö hän ne omaan taskuunsa? Eikö hallitus...?\"\n\n\"Hallitus ei saa penniäkään! Hän on hallitus täällä ja virkansa nojalla\nhän hallitsee näitä hylkiöitä rautakourin.\"\n\n\"Ja he tietysti vihaavat häntä, eikö niin?\"\n\n\"Häntä ja hänen toimiaan. Jumala tietäköön heillä olevan siihen\nsyytäkin.\"\n\n\"Onpa kumma, etteivät he tee kapinaa.\"\n\n\"Sellaisiakin ovat välistä tehneet, mutta mitäpä he voivat? Kuten\nkaikki itsevaltiaat, on hän tehnyt ne eripuraisiksi keskenään.\"\n\n\"Mutta hänellä ei näy olevan mitään sotajoukkoa, ei edes\nhenkivartijoita...\"\n\n\"Henkivartijoita!\" huudahti St. Vrain keskeyttäen minut, \"katso tuonne\nulos, tuolla on hänen henkivartijansa!\"\n\n\"Indios bravos! Navajos!\" huudahti Gode samassa.\n\nKatsahdin kadulle. Puolitusinaa suurikasvuisia villejä, yllä\nraitaiset viitat, kulki ohitse. Heidän villit, nälkäiset katseensa ja\nhidas, ylpeä käyntinsä heti erotti heidät vettä kantavista ja puuta\nhakkaavista kaupunkilaisista.\n\n\"Ovatko he navajoja?\" kysyin.\n\n\"Ovat, herra\", vastasi Gode huomattavan kiihkeästi. \"Saakelin navajoja!\"\n\n\"Niiden suhteen ei voi erehtyä\", lisäsi St. Vrain.\n\n\"Mutta navajothan ovat Uuden Meksikon pahimpia vihollisia! Kuinka he\novat täällä? Vankeinako?\"\n\n\"Näyttävätkö nuo vangeilta?\"\n\nHe eivät tosiaankaan näyttäneet vangeilta, eleiltään enempää kuin\nkatseiltaankaan. He kävelivät ylpeinä pitkin katuja, toisinaan\nvilkaisten ohikulkijoita villein, mahtavin ylenkatsein.\n\n\"Miksi he ovat täällä? Heidän asuinpaikkansahan ovat kaukana lännessä.\"\n\n\"Se on eräs Uuden Meksikon salaisuuksia, minkä joskus toiste selitän\nsinulle. Heitä suojaa nyt välirauha, jota he pitävät niin kauan kuin se\nheitä huvittaa. Tällä haavaa he ovat täällä yhtä vapaita kuin sinä tai\nminä; kenties vapaampia kuin me, jos niiksi tulee. Enpä ihmettelisi,\nvaikka kohtaisimme heitä tanssiaisissa tänä iltana.\"\n\n\"Olen kuullut, että navajot ovat ihmissyöjiä.\"\n\n\"Se on totta. Katso heitä! Katso, kuinka he tuijottavat tuota\npientä poikaa, joka vaistomaisesti näkyy pelkäävän heitä. Onpa onni\npoikaselle, että on selvä päivä, muuten hän helposti voisi kadota\nheidän raitaisiin viittoihinsa.\"\n\n\"Puhutko tosissasi, St. Vrain?\"\n\n\"Mitäpä leikkiä laskisin! Ellen erehdy, voi Gode kokemustensa\nperusteella vahvistaa sanani. Hä, matkamies?\"\n\n\"Totta, herra. Olin vankina heiden luonaan; ei navajo, vaan kirottu\napache -- mutta se ole sama -- kolme kuukautta. Olemas nehnyt villi\nsyömäs -- yks' kaks' -- kolme lasta, kuin puhvelin kylkeä. Herra, se\nolemas totta.\"\n\n\"Se on aivan totta; sekä apachit että navajot vievät lapsia mukaansa\nryöstöretkiltään laaksossa, ja heitä käytetään kertomani mukaan juuri\ntuohon tarkoitukseen. Ei tiedetä varmasti uhraavatko he ne jumalalleen\nQuetzalkoatille vaiko muuten himoavat ihmislihaa. Vaikkakin he asuvat\nlähellä, tunnetaan heistä sangen vähän. Harvat sellaiset, jotka\novat käyneet heidän kylissään, ovat Goden tavoin päässeet palaamaan\ntakaisin. Ei kukaan täällä uskalla kulkea läntisten Sierrain poikki.\"\n\n\"Kuinka te sitten pelastitte päänahkanne?\"\n\n\"Siksi, herra, minulla ei olemas päänahka: minun nahkani olemas tehnyt\nparturi St. Louisissa. Kas, monsieur!\"\n\nNäin sanoen nosti kanadalainen lakkinsa, minkä mukana nousi se, mitä\nolin luullut kauniisti kihartuviksi hiuksiksi, mutta joka olikin\nirtotukka.\n\n\"No, herrat!\" lisäsi hän iloisena, \"nyt näkemäs kuin intiaanit otta\nminun peenahka? Se olemas huono saalis. Perrhh-hh!\"\n\nSt. Vrain ja minä emme voineet pidättää nauruamme nähdessämme\nkanadalaisen muuttuneen ja koomillisen muodon.\n\n\"Tule Gode! Vähin, minkä voit tehdä, on ottaa ryyppy. Tässä, kaada\nlasiin!\"\n\n\"Ylen kiitollinen, herra St. Vrain.\" Alati janoinen kulkija joi El\nPason nektaria kuin se olisi ollut tuoretta maitoa.\n\n\"Tule, Haller, meidän on mentävä vankkureille. Kauppa ensin, sitten\nhuvit: jos sellaisista täällä savimajain joukossa voi puhua. Mutta\nChihuahuassa korjaamme vahingon.\"\n\n\"Luuletko, että lähdemme sinne?\"\n\n\"Aivan varmaan. He eivät osta neljältä osaa tavaroistamme täällä.\nMeidän on kuljetettava ne pääkauppapaikkaan. Lähtekäämme leirille.\"\n\n\n\n\nVII.\n\nFANDANGO.\n\n\nIllalla istuin jälleen huoneessani odotellen St. Vrainia. Ulkoa jo\nkuulin hänen äänensä:\n\n    \"'Las niñas de Durango\n    Commigo bailandas\n    Al cielo -- Ha!'\n\n\"-- Oletko valmis, rohkea ratsastaja?\"\n\n\"En aivan. Paina puuta ja odota hetkinen.\"\n\n\"Pidäpäs kiirettä sitten, tanssi on jo alkanut. Tulin juuri sitä\nkautta. Mitä, onko tuo tanssipukusi? Ha ha ha!\" hohotti St. Vrain\nnähdessään minun ottavan laukustani sinisen takin ja parin tummia\nhousuja verraten hyvässä kunnossa.\n\n\"Kuinka niin\", vastasin häneen vilkaisten, \"mitä vikaa niissä olisi?\nMutta onko tuo sinun tanssipukusi?\"\n\nYstävälläni oli tavallinen arkipukunsa. Ripsuilla reunustettu\nmetsästyspaita ja housut, vyö ja bowiepuukko, pistoolit ja kaikki muut\nvehkeet yllään.\n\n\"Aivan niin, herraseni, tämä on tanssipukuni; en tarvitse toista;\nja jos seuraat neuvoani, niin pidä se puku, joka on päälläsi. Miltä\ntuommoinen sininen pitkä takki näyttää vyötettynä levein vöin ja\npuukkoineen? Ha ha ha!\"\n\n\"Mitä teen vyöllä ja puukolla? Et kai mene tanssisaliin pistoolit\nvyöllä?\"\n\n\"Kuinka niitä sitten kantaisin? Käsissänikö?\"\n\n\"Jätä ne tänne.\"\n\n\"Ha ha! sepä vasta temppu. Ei, ei. Kerran purtu on kahdesti arka.\nSinä et näe tämän miehen menevän fandangoon Santa Fessä ilman\nkuusipanoksista vyössään. Tuo paita kelpaa, housut myöskin menevät\nmukiin ja tuon vyötät päällesi. Tämä on tanssipuku näillä seuduin.\"\n\n\"Jos takaat, että pukuni on 'comme il faut', niin olen tyytyväinen.\"\n\n\"Minä vain en pukeutuisi hännystakkiin, sen lupaan.\"\n\nPitkä takki pakattiin takaisin laukkuun. St. Vrain oli oikeassa.\nSaapuessamme tanssisaliin, joka oli suuri huone lähellä Plazaa, oli se\njo täpötäynnä metsämiehiä, trappereita, kauppiaita ja ajomiehiä, kaikki\npuettuina tavalliseen metsästys-\"rikiinsä\". Heidän joukossaan näkyi\nnoin neljä- viisikymmentä \"alkuasukasta\" ja yhtä monta señoritaa, jotka\nkaikki puvusta päättäen kuuluivat alempaan \"poblana\" luokkaan: ainoa\nkansanluokka, jonka kanssa joutui tekemisiin Santa Fessä.\n\nAstuessamme saliin olivat useimmat jo heittäneet päältään viittansa\ntanssia varten, esiintyen koruommellussa verassa, paikatuin kuvioin\nkoristetuissa nahka-asuissa kirkkaine nappeineen. Naiset näyttivät\nmyös somilta kirjavissa pukimissaan valkeine kalvosimineen ja pienine\nsilkkikenkineen. Muutamat tanssivat polkkanutuissa, sillä tähänkin\nkaukaiseen seutuun oli tuo kuuluisa tanssi löytänyt tiensä. \"Oletteko\nkuullut puhuttavan sähkölennättimestä?\" \"En, señor.\" \"Voitteko kertoa\nminulle, mitä on rautatie?\" \"Kuka sen tietää!\" \"La polka?\" \"Ah, señor,\nla polka, la polka! Ihana tanssi, graciosa, vaya!\"\n\nTanssihuone oli pitkulainen \"sala\", jonka seinävierillä kiersivät\npenkit. Näillä tanssijat istuivat, vetäen esiin savukkeensa, jutellen\nja poltellen tanssien väliajoilla. Yhdessä nurkassa puolentusinaa\nOrfeon poikaa päristeli harppuja, kitaroita ja mandoliineja;\ntavantakaa parannellen soittoaan kimakalla puoli-intiaani laululla.\nHuoneen toisessa nurkassa myytiin sikareja ja whiskyä janoisille\nmetsänkävijöille, jotka saivat salin kaikumaan villeillä huudoillaan.\n\nKuului monenlaista keskustelua:\n\n\"Kuules sä pieni muchacha! vamos, vamos ter dance! Mucho bueno!\nHaluatkos?\"\n\nTämän lausui suuri, roteva, yli kuuden jalan mittainen metsämies\npienelle pyöreälle poblanalle.\n\n\"Mucho bueno, señor Americano!\" vastaa nainen.\n\n\"Hei sinulle! Tules mukaan! Mutta ryyppy ensin! Sin' oot sitten mun\nmieleen, tyttö. Mitäs haluttaa? Paloviinaa vai viiniäkö?\"\n\n\"Lasi viiniä, herra.\"\n\n\"Kuule sinä riivatun roisto! Tuo lasi viiniä ja oravankäänteessä! Noo,\nkuules pikkanen, onneksi olkoon sinulle ja tulevalle miehellesi!\"\n\n\"Kiitos, herra amerikkalainen!\"\n\n\"Häh! ymmärrätkös? Vai mitä?\"\n\n\"Kyllä, herra!\"\n\n\"Heipä sitten! Kuulepas, tanssitaan. Osaaks' karhuntanssia?\"\n\n\"En osaa.\"\n\n\"Et ymmärrä taas! Tällä viisii!\" ja metsänkävijä alkoi hyppiä tytön\nedessä jäljitellen kömpelöä harmaakarhua.\n\n\"Hei, Bill!\" huutaa toveri, \"pidä varasi, ettet joudu satimeen. Oleks'\nsä oikein viisas?\"\n\n\"Kipiä minä oon, Jim, tuntuu niin oudolta täällä\", vastaa metsämies,\npainaen suurella kämmenellään sydämensä kohdalle.\n\n\"Älä nyt vain rakastu; sehän onkin sievä tyttö.\"\n\n\"Sievä! Peijakkaan nätit silmät ja katsopas nilkkoja!\"\n\n\"Kauniit kasvot, pyöreät lanteet ja kauniit pohkeet.\"\n\n\"Paljonkohan se vanha äijä tahtoisi hänestä. Olisin vaimon tarpeessa.\nOlen ollut vaimotta siitä saakka, kun hylkäsin entisen Yellowstonessa.\"\n\n\"Häh, mies! Emme nyt ole intiaanien luona. Jos saat tytön suostumuksen,\nniin se ei maksa sinulle enempää kuin piipullisen tupakkaa.\"\n\n\"Eläköön Missouri!\" huutaa eräs ajomies.\n\n\"Tulkaa, pojat! Näytämme noille porsaille oikein virginialaisen\nrynnistyksen. Pois edestä, vanhat ja nuoret, hih! Vanha virginialainen\nei koskaan väsy!\"\n\n\"Eläköön kuvernööri! Eläköön!\"\n\nRoteva, lihava, papin näköinen mies astui huoneeseen herättäen\ntulollaan yleistä huomiota. Se oli kuvernööri seurueineen, johon\nkuului joukko hyvin puettuja kaupunkilaisia; epäilemättä Uuden\nMeksikon valioseuraa. Muutamat tulijat olivat sotilaita, kirjavine\nhullunkurisine asetakkeineen ja näkyivät pian pyörivän ympäri huonetta\nvalssin tahdissa.\n\n\"Missä on señora Armijo?\" kuiskasin St. Vrainille.\n\n\"Johan sen sanoin. Hän! Ei hän tänne tule. Odota täällä. Käväisen vähän\nulkona. Hanki itsellesi seuraa ja pidä lystiä. Tulen heti takaisin.\"\n\nMuitta selityksittä St. Vrain tunkeutui väkijoukon lävitse ja hävisi.\n\nOlin istunut St. Vrainin kanssa seinäpenkillä \"salan\" syrjäisessä\nnurkassa. St. Vrainin vieressä istui omituisen näköinen mies vähän\nedempänä varjossa. Olin huomannut tämän miehen tullessamme ja St.\nVrain oli myös puhutellut häntä; mutta en ollut tutustunut häneen ja\nsitäpaitsi välillämme istuva ystäväni esti minua tekemästä huomioita,\nennenkuin hän oli poistunut. Istuimme nyt vierekkäin, aloin salavihkaa\ntutkia hänen kasvojaan ja muotoaan, jotka olivat herättäneet\nhuomiotani. Hän ei ollut amerikkalainen, se näkyi selvästi hänen\npuvustaan: eikä hänen kasvonsa kuitenkaan olleet meksikkolaisenkaan.\nHänen ulkomuotonsa oli liian rohkea ollakseen espanjalaisen, joskin\niho tuulesta ja auringosta oli tumman ruskea. Hänen kasvonsa olivat\nsileiksi ajellut, paitsi leukaa, jossa hänellä oli terävä musta\nparta. Silmät, ellen erehtynyt, näyttivät huopahatun lierien alla\nsinisiltä ja lempeiltä, tukka oli ruskea ja aaltoileva, joukossa yksi\nja toinen hopeahapsi. Nämä eivät olleet ominaisia espanjalaiselle,\nvielä vähemmän espanjalais-amerikkalaiselle rodulle; ja olisin heti\nvoinut arvata naapurini, ellei hänen pukunsa olisi hämmentänyt minua.\nSe oli puhtaasti meksikkolainen puku, purppuranpunainen \"manga\"\nmustine verkaompeluksineen kaulan ja reunain ympärillä. Tämä viitta\npeitti hänet miltei kokonaan, joten näin vain, että hänellä oli\nvihreät verkaiset \"calzoneerot\" keltaisine nappeineen ja valkeine\ncalzoncilloineen, jotka pistivät esiin saumoissa. Calzonerojen lahkeet\nolivat reunustetut mustalla nahalla ja näiden alla oli keltaiset\nsaappaat suurine teräskannuksineen. Leveät teräväkärkiset kannusten\nhihnat, jotka kulkivat jalan yli, muistuttivat vanhoja ritarikannuksia,\njoita näemme kuvissa. Päässä oli hänellä musta leveälierinen hattu,\njossa maan tapaan oli kultanauha.\n\nMies piti hattuaan kasvoilla, kuten arvailin tai epäilin, peittääkseen\nniitä. Kuitenkaan ne eivät olleet epämiellyttävät. Päinvastoin, ne\nolivat avoimet ja miellyttävät; epäilemättä kauniitkin nuorempana,\njoskin surumielisyys oli uurtanut ja varjostanut ne. Juuri tämä ilme\noli herättänyt huomiota nähdessäni miehen.\n\nTehdessäni huomioitani, tarkastellen häntä koko ajan, huomasin\nettä hän katseli minua samalla tavalla ja nähtävästi yhtä suurella\nmielenkiinnolla. Tämä sai meidät kääntymään toistemme puoleen; tällöin\nmuukalainen veti esiin viittansa alta helmillä koristetun sikarikotelon\nja kohteliaasti ojentaen sitä minua kohti sanoi:\n\n\"Haluatteko tupakoida, herra?\"\n\n\"Kiitos, kyllä\", vastasin espanjan kielellä ottaen samalla sikarin\nkotelosta.\n\nOlimme tuskin sytyttäneet sikarimme, kun hän jälleen kääntyi puoleeni\naivan odottamatta kysyen:\n\n\"Tahdotteko myydä hevosenne?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Ettekö hyvästäkään hinnasta?\"\n\n\"En mistään hinnasta.\"\n\n\"Voisin antaa siitä viisisataa dollaria.\"\n\n\"En antaisi sitä kahta vertaa suuremmastakaan hinnasta.\"\n\n\"Voin antaa kaksikertaa mainitsemani hinnan.\"\n\n\"Olen mieltynyt siihen, rahat eivät merkitse mitään.\"\n\n\"Olen pahoillani siitä. Olen matkustanut kaksisataa mailia ostaakseni\nhevosenne.\"\n\nKatselin hämmästyen uutta tuttavaani, tiedottomasti kerraten hänen\nviimeisiä sanojaan.\n\n\"Sitten olette varmaankin seurannut meitä Arkansasista saakka?\"\n\n\"En, tulen Rio Abajosta.\"\n\n\"Rio Abajo? Tarkoitatte Del Norten varrelta?\"\n\n\"Juuri niin.\"\n\n\"Luulen, hyvä herra, että olette erehtynyt. Luulette puhuttelevanne\njotakin toista henkilöä, ja tarkoitatte jotakin toista hevosta.\"\n\n\"Eipä ei, se on teidän. Musta oli, vaalea kuono ja pitkä häntä,\npuoli-arabialainen. Sillä on pieni merkki vasemman silmän päällä.\"\n\nNämä olivat juuri Moron tunnusmerkit; aloin tuntea taikauskoista pelkoa\nsalaperäistä naapuriani kohtaan.\n\n\"Aivan totta\", vastasin; \"kaikki pitää paikkansa, mutta ostin ratsuni\nmonta kuukautta sitten uudisviljelijältä Louisianassa. Jos juuri\ntulette kahdensadan mailin päästä Rio Grandelta, kuinka voitte, saanko\nkysyä, tämän kaiken tietää minusta tai ratsustani?\"\n\n\"Anteeksi, hyvä herra! Sitä en tarkoittanut. Tulin alamailta\nkaravaania vastana, ostaakseni amerikkalaisen hevosen. Teidän on ainoa\n'caballodassa', jonka haluaisin ostaa ja, kuten näyttää, ainoa, joka ei\nole kaupan!\"\n\n\"Olen pahoillani, mutta olen koetellut tämän hevosen ominaisuuksia.\nOlemme ystävykset, enkä mistään syystä tahtoisi erota siitä.\"\n\n\"Ah, herra! Ei ole mikään tavallinen syy, jota varten haluaisin omistaa\nhevosenne. Jos tuntisitte sen, niin ehkä -- \", hän epäröi hetken;\n\"mutta, ei, ei, ei!\" ja mutistuaan muutamia hajanaisia sanoja, joitten\njoukossa erotin \"Buenos noches, caballero!\", nousi muukalainen,\nkasvoillaan niin salaperäinen ilme, ja jätti minut. Kuulin hänen\nkannustensa kiinnikkeissä olevain tiukujen kilinän hänen hitaasti\npujotellessansa ihmistungoksen lävitse ja hävitessään yöhön.\n\nTyhjälle paikalle asettui pian hämäräperäinen \"manola\", jonka kirjava\npuku, kirjaillut kalvosimet, ruskeat nilkat ja pienet siniset tohvelit\nherättivät huomioni. Tämä oli kaikki, mitä voin hänestä nähdä, paitsi\njoskus katseen tummista silmistä hunnun takaa. Vähitellen huntu avautui\nyhä enemmän, silmäaukko suureni ja pian näin sangen somat, mutta\nveitikkamaiset kasvot. Lopulta putosi huivi taitavasti vasemmalta\nhartialta ja näkyviin tuli paljas pyöreä käsivarsi ja pienet jalokivin\nkoristetut sormet.\n\nOlen luonteeltani verraten kaino, mutta nähdessäni tämän viekoittelevan\ntanssitoverin en voinut olla kääntymättä hänen puoleensa, paraimmalla\nespanjan kielelläni sanoen: \"Saanko kunnian, neitiseni, tanssia\nkanssanne valssin.\"\n\nViekas pieni manola painoi ensin alas päänsä ja punastui; sitten\nhän nosti pitkät silmäripsensä, katsoi jälleen ylös ja vastasi\nsuloisimmalla kanarialinnun äänellä:\n\n\"Mielelläni, herra.\"\n\n\"Nos vamos!\" huudahdin minä, voittoni elähyttämänä; pian pyörin sievän\nparini kanssa valssin tahdissa.\n\nPalasimme jälleen paikoillemme ja virkisteltyämme itseämme\nviinilasilla, sokerikaakulla ja savukkeella, menimme jälleen\npermannolle. Tätä ohjelmaa uusimme useampaan kertaan, vaihdellen\ntanssia valssista polkkaan ja päinvastoin, sillä manolani tanssi\npolkkaakin kuin syntyperäinen böömiläinen.\n\nSormessani oli viidenkymmenen dollarin timanttisormus, jota toverini\nnäkyi pitävän hyvänä. Koska hänen tuliset katseensa pehmittivät\nsydämeni ja samppanjalla oli suunnilleen sama vaikutus päähäni, aloin\naprikoida, olisiko soveliasta siirtää timanttisormus pienimmästä\nsormestani hänen suurimpaansa, johon se epäilemättä olisi mainiosti\nsopinut. Odottamatta huomasin olevani erään rotevan ja tuimasilmäisen\n\"leperon\", tavallisen \"peladon\" tarkkauksen alaisena. Mies seurasi\nmeitä katseillaan ja joskus \"in persona\" missä huoneen kolkassa\nolimmekaan. Hänen tummat kasvonsa ilmaisivat mustasukkaista\nkostonhalua, jonka seuralaiseni kylläkin huomasi, koettamatta sitä\nkuitenkaan hillitä.\n\n\"Kuka hän on?\" kuiskasin.\n\n\"Hän on mieheni, herraseni\", oli kylmä vastaus.\n\nTyönsin sormuksen sormeni juureen, painaen sitä kiinni kädelläni.\n\n\"Ottakaamme vielä toinen lasi viiniä!\" sanoin, päättäen toivottaa\nsievälle \"poblanalle\" mitä pikimmin hyvää yötä.\n\nTaos whisky oli tällä aikaa tehnyt vaikutuksensa tanssijoihin.\nTrapperit ja ajomiehet olivat käyneet äänekkäiksi ja riidanhaluisiksi.\n\"Leperot\", jotka nyt puoleksi täyttivät huoneen, kiihtyivät viinistä,\nmustasukkaisuudesta ja vanhoista vihoista, tehden tanssin yhä\nvillimmäksi ja sekavammaksi.\n\nVaikkakin kauppakaravaanit kävivät kauppaa Santa Fen kanssa ja sen\nasukkailla oli täysi syy elää sovussa kauppiaitten kanssa, vihasivat\nkuitenkin anglo-amerikkalaiset ja hispano-intiaanit toisiaan sydämen\npohjasta. Viha näyttäytyi toiselta puolen ylimielisenä kerskailuna ja\ntoiselta puolen puolikuuluvina \"carajo\"-kirouksina ja kostonhimoisina\nkatseina.\n\nJuttelin yhä vilkkaan tanssitoverini kanssa. Istuimme penkillä, jolla\nolin varannut paikan. Katsoessani ylös kohtasi silmääni kirkas esine.\nSe näkyi olevan paljastettu puukko \"maridon\" kädessä; hän lähestyi\nmeitä kuin pahan hengen varjo. Näin ainoastaan vilahduksen tästä\nvaarallisesta esineestä, kun joku tarttui minua hihaan, ja kääntyessäni\nhuomasin äskeisen tuttavani, purppuraiseen \"mangaan\" puetun miehen.\n\n\"Anteeksi, herra\", sanoi hän nyökäten kohteliaasti; \"olen juuri\nkuullut, että karavaani lähtee Chihuahuaan.\"\n\n\"Aivan niin, tavaroillamme ei ole täällä menekkiä.\"\n\n\"Lähdettekö myös mukaan?\"\n\n\"Kyllä, ehdottomasti.\"\n\n\"Palaatteko tätä kautta takaisin, herra?\"\n\n\"Hyvin luultavaa, muuta aikomusta ei minulla ole tällä haavaa.\"\n\n\"Ehkä silloin suostutte myymään hevosenne?\"\n\nMississippin varrella löydätte varmaankin monta yhtä hyvää.\"\n\n\"Ei kumpikaan ole luultavaa.\"\n\n\"Mutta hyvä herra, jos muutatte mieltänne, lupaatteko silloin myydä sen\nminulle?\"\n\n\"Sen voin varsin mielelläni luvata teille.\"\n\nHaastelumme keskeytti suurikasvuinen, laiha, puolipäihtynyt\nmissourilainen, joka astuen tuntemattoman miehen varpaille ärjäisi:\n\n\"Katso ylös, vanha porsas! Anna tilaa minulle.\"\n\n\"Ja miksi?\" kysäisi meksikkolainen, vetäen jalkansa allensa ja\nkatsellen harmista hämmästyen.\n\n\"... sinut vieköön! Mua väsyttää. Tahron tuolin, siinä koko asia.\"\n\nMiehen käytös oli niin kerskuvan ylimielinen, etten voinut olla asiaan\npuuttumatta.\n\n\"Kuulepa!\" sanoin hänelle, \"sinulla ei ole mitään oikeutta ajaa pois\ntätä herrasmiestä paikoiltaan, tuollaisella tavalla.\"\n\n\"Häh? Kuka hitto on käskenyt sua avaamaan kalloasi? Hei-op! sanon mie!\"\nhän huusi tarttuen meksikolaista viitan liepeeseen vetääkseen hänet\npenkiltä.\n\nEnnenkuin ennätin vastata tähän raakaan puhutteluun ja käytökseen,\nnousi muukalainen pystyyn ja kaatoi osuvalla nyrkin iskulla\nkerskailijan lattiaan.\n\nTämä merkki näkyi kehittävän monta muutakin riitaa huippuunsa. Salin\njoka puolelta alkoi kuulua päihtyneitä kostonhuutoja; puukkoja\npaljastettiin, naiset kirkuivat, pistoolit iskivät tulta ja paukkuivat,\ntäyttäen huoneen savulla ja pölyllä. Tulet sammuivat, pimeässä kuului\nkiivasta tappelua, raskaita ruumiita kaatui valitusten ja kirousten\nsäestäminä.\n\nOmasta puolestani minulla ei ollut erikoista kaunaa ketään vastaan.\nSeisoin koko ajan samalla paikalla, käyttämättä puukkoa tai pistoolia,\npelästynyt pikku rouva koko ajan pitäen kädestäni. Tuskallinen\ntunne vasemmassa hartiassani aiheutti minut heittämään otteeni;\nmäärittelemätön heikkous, jonka haavan saatuani tunsin, pakotti minut\nhapuilemaan penkkiä kohti. Tähän vaivuin istumaan, jääden siihen,\nkunnes tappelu oli loppunut, koko ajan tuntien veren virtaavan selkääni\npitkin ja kostuttavan vaatteeni.\n\nIstuin paikoillani, kunnes taistelu taukosi. Valo sytytettiin jälleen,\njolloin näin joukon metsästyspaitoihin puettuja miehiä kulkevan\nedestakaisin kiivaasti huitoen. Muutamat heistä näyttivät puolustavan\n\"juominkivapautta\"; toiset arvokkaammat kauppiaat taasen vastustivat\nsitä. \"Leperot\" vaimoineen olivat kaikki hävinneet, huomasin että\n\"americanot\" olivat päivän sankareita. Useita tummia kuolleita tai\nkuolevia miehen ruumiita makasi pitkin lattiaa! Yksi niistä oli\nmissourilainen, joka oli mellakan varsinainen aiheuttaja, muut olivat\n\"peladoja\". En nähnyt äskeistä naistani. \"Fandangueerani\" oli -- \"con\nsu marido\" -- hävinnyt; ja samoin timanttisormus vasemmasta kädestäni!\n\n\"St. Vrain! St. Vrain!\" huudahdin nähdessäni ystäväni astuvan sisään\novesta.\n\n\"Missä olet, Henry, vanha toveri? Kuinka on laitasi? Onhan kaikki\nhyvin?\"\n\n\"Ei aivan, pelkään.\"\n\n\"Taivaan Herra, mitä tämä on? Sinuahan on isketty kylkiluiden väliin!\nToivokaamme parasta. Pois paita, jotta saan katsoa.\"\n\n\"Menkäämme ensin huoneeseeni.\"\n\n\"Tule mukaani, veikkonen, nojaa minuun -- noin!\"\n\nFandango oli loppunut.\n\n\n\n\nVIII.\n\nPÄÄNAHAN METSÄSTÄJÄ SEGUIN.\n\n\nMinulla on ollut kunnia haavoittua taistelutanterella. Sanon \"kunnia\".\nToisinaan haavat ovat ylellisyyttä. Teidät on paareilla kannettu\njohonkin turvalliseen paikkaan, ystävällinen lääkäri kumartuu ylitsenne\nja tarkastellen haavaanne hetkisen kertoo teille, että se on \"vain\nnaarmu\", joka paranee viikossa tai parissa, sitten häämöittää odottava\nkunnia ja maininta päiväkäskyssä, tuskat unohtuvat tulevaa mainetta\najatellessa, ystäväin onnentoivotukset ja hymyily kenties joltakin\nmuita rakkaammalta. Tällaisten mielikuvain täyttämänä makaatte\nkorkealla vuoteellanne, hymyillen sääressänne olevalle luodinreiälle\ntai käsivarren miekanhaavalle.\n\nOlen kokenut näitä tunteita. Kuinka toisenlaisia olivat tunteeni\nkärsiessäni tuskaa salamurhaajan puukon iskusta!\n\nEnsi ajatukseni koski haavan syvyyttä. Oliko se kuolettava? Tämä on\ntavallisesti luodin tai teräaseen haavoittaman ensi ajatus. Tähän\nuseinkaan ei voi vastata. Sydänveri voi vuotaa kuiviin valtimosta, eikä\ntuska kuitenkaan ole neulanpiston veroinen.\n\nPäästyäni \"Fondaan\" vaivuin väsyneenä vuoteeseeni. St. Vrain\nleikkasi metsästyspaitani auki kauluksesta liepeeseen ja alkoi\ntarkastella haavaa. Näin ystäväni kasvot hänen kumartuessaan ylitseni,\nkärsimättömänä odotellessani.\n\n\"Onko syvä?\" kysyin.\n\n\"Ei se ole kaivon syvyinen eikä tien levyinen\", oli vastaus. \"Ole\nhuoletta, vanha toveri, kiitä Jumalaa äläkä puukkojunkkaria hänen\ntarkoituksensa onnistumisesta. Se on isketty espanjalaisella puukolla\nja pahan jäljen se onkin tehnyt. Kiitä Luojaa, Haller; tuuma lisää,\nniin olisi ytimeen ottanut! Ei ole vaaraa, sanon. Hoi Gode, tuo rääsy!\"\n\n\"Saakeli!\" mutisi Gode todellisen ranskalaisen äänenpainolla antaessaan\nkostean vaatteen.\n\nTunsin selässäni kylmän siteen. Tämän päälle kiinnitettiin nauhoilla\npehmeä pumpulitukko, paras haavaside, minkä voin toivoakaan.\nTaitavinkaan lääkäri ei olisi voinut parempaa tehdä.\n\n\"Kiinni kuin haka\", sanoi St. Vrain kiinnittäessään viimeistä neulaa ja\nasettaessaan minut mukavaan asentoon. \"Mutta mikä riidan aiheutti ja\nkuinka sinä sotkit itsesi siihen? Olin ulkona, Jumalan kiitos!\"\n\n\"Huomasitko oudonnäköistä muukalaista...?\"\n\n\"Ketä! purppuraviittaistako?\"\n\n\"Juuri.\"\n\n\"Häntä, joka istui vieressämme?\"\n\n\"Juuri häntä.\"\n\n\"Eipä kumma, jos sanot häntä oudonnäköiseksi mieheksi; hän on oudompi\nkuin miltä hän näyttää. Näin hänet ja tunnen hänet, ja sitä tuskin\nkukaan muu huoneessa ollut voinee sanoa. Ehkä myös eräs toinen\", jatkoi\nSt. Vrain omituisesti hymyillen; \"mutta mikä hänet sinne lennätti,\nihmetyttää minua enimmin. Armijo ei voinut häntä huomata; mutta jatka.\"\n\nKerroin St. Vrainille koko keskusteluni muukalaisen kanssa ja\ntapahtumat, jotka aiheuttivat fandangon loppumisen.\n\n\"Sepä on merkillistä -- sangen merkillistä! Mitä kummaa hän sinun\nhevosellasi tekisi? Kaksisataa mailia ja luvata tuhat dollaria!\"\n\n\"Enfant de garce, capitaine!\" (Gode kutsui minua kapteeniksi siitä\nsaakka kuin puhvelilla ratsastin), \"jos herra tule kaksisata penikulma\nja tahto maksa yksi tuhata dollaria, hitto! hen pitee Morosta sangen\npaljon. Yksi suuri rakkaus hevosta kohtaan. Pourquoi: Miksi ei hen\nottaa Moro halpa hinta? Miksi ei hen varasta?\"\n\nHuomautus sai minut säpsähtämään ja katsoin St. Vrainia.\n\n\"Le capitainen luvalla tahdon hevonen piiloitta\", jatkoi kanadalainen\nastellen ovea kohden.\n\n\"Älä ole huolissasi, vanha pohjolainen, ainakaan mitä mainittuun\nherrasmieheen tulee. Hän ei varasta hevostanne, vaikka sinulla muuten\nkylläkin voi olla syytä vartioida hevosta. Santa Fessä on varkaita\nvaikka varastamaan kokonaisen rykmentin hevoset. Teet viisaimmin\nsitoessasi hevosen tuonne oven viereen.\"\n\nGode, manattuaan Santa Fen asukkaineen paljon kuumempaan paikkaan kuin\nKanadaan, astui ulos ovesta ja hävisi.\n\n\"Kuka hän on?\" kysyin, \"tuo mies, joka on niin salaperäinen?\"\n\n\"Jospa tietäisit! Voin kertoa sinulle muutamia salaperäisiä tapauksia,\nmutta ei tänä iltana. Et tarvitse nyt mitään mielenkiihoitusta. Mies on\nkuuluisa Seguin -- päänahanmetsästäjä.\"\n\n\"Päänahanmetsästäjä!\"\n\n\"Niin, olet epäilemättä kuullut hänestä puhuttavan, ainakin olisit\nkuullut, jos olisit liikkunut paljon vuoristossa.\"\n\n\"Olen kuullut. Tuo kirottu roisto! Tuo viattomain ihmisten\ntukkumurhaaja...\"\n\nTumma hahmo näkyi seinää vasten, se oli miehen varjo. Katsahdin ylös.\nSeguin seisoi edessäni!\n\nNähdessään hänet tulevan St. Vrain kääntyi pois, katsellen ulos\nikkunasta.\n\nOlin juuri muuttamaisillani valitusvirteni käskyksi miehelle poistua\nnäkyvistäni kun jokin hänen katseessaan sai minut vaikenemaan. En\ntiennyt, oliko hän kuullut tai arvannut niitä solvaavia arvonimiä,\njoita olin hänestä sanonut, eikä hänen käytöksessään mikään sitä\nosoittanut. Huomasin ainoastaan saman katseen, joka ensiksi oli vetänyt\nhuomioni puoleensa: saman syvän surumielisyyden ilmeen.\n\nOlisiko tuo mies voinut olla sama paatunut ja sydämetön roisto ja,\nkuten olin kuullut, niin monen veriteon alkuunpanija?\n\n\"Hyvä herra\", hän sanoi nähdessään minut äänettömänä, \"minua suuresti\nsurettaa vahinkonne. Olinhan tahtomattani syypää onnettomuuteenne. Onko\nhaava syvä?\"\n\n\"Ei ole\", vastasin kylmäkiskoiseen tapaan, joka näytti saattavan hänet\nhämilleen.\n\n\"Olen iloinen puolestanne\", jatkoi hän hetken kuluttua. \"Tulin\nkiittämään teitä jalomielisestä avustanne. Lähden Santa Festä\nneljännestunnin kuluessa. Tulin sanomaan teille jäähyväiset.\"\n\nHän ojensi kätensä. Mutisin hänelle \"voikaa hyvin\", kuitenkaan\ntarttumatta käteen. Kertomukset julmuuksista, jotka olivat yhteydessä\ntämän miehen nimen kanssa, tulivat mieleeni tällä hetkellä ja\ntunsin inhoa häntä kohtaan. Hän piti kätensä ojennettuna, samalla\nkuin omituinen ilme hiipi hänen kasvoilleen, hänen nähdessään minun\nepäröivän.\n\n\"En voi puristaa kättänne\", sanoin lopulta.\n\n\"Ja miksi?\" kysyi hän lempeällä äänellä.\n\n\"Miksikö? Se on verinen, verinen! Pois, herra, pois!\"\n\nHän katsoi minuun surullinen ilme silmissään. Niissä ei ollut lainkaan\nvihan leimua. Hän veti kätensä viitan alle ja syvästi huoahtaen kääntyi\nja käveli hitaasti huoneesta.\n\nSt. Vrain, joka oli kääntynyt ympäri keskustelun lopussa, astui\noven luo ja katseli hänen jälkeensä. Vuoteeltani voin nähdä\nmeksikkolaisen kulkevan neliskulmaisen \"pation\" eli pihan poikki.\nHän oli kääriytynyt viittaansa ja käveli tavalla, joka osoitti mitä\nsuurinta alakuloisuutta. Hetken kuluttua hän oli näkyvistä, kuljettuaan\nporttikäytävän kautta kadulle.\n\n\"Tuo mies on sangen salaperäinen. Kerropas minulle, St. Vrain --\"\n\n\"Hssssh,sh! Katso tuonne!\" keskeytti ystäväni, osoittaen avointa ovea.\n\nKatselin alas kuutamoon. Kolme ihmishahmoa liikkui seinää myöten pihan\nporttikäytävää kohti. Heidän kokonsa, omituinen ryhtinsä ja hiipivät\naskelensa osoittivat, että he olivat intiaaneja. Seuraavassa hetkessä\nhe hävisivät porttikäytävän varjoon.\n\n\"Keitä he ovat?\" kysyin.\n\n\"He ovat Seguinin pahempia vihollisia kuin sinä olisit, jos tuntisit\nhänet paremmin. Säälittää miestä, jos nuo nälkäiset haukat yllättävät\nhänet pimeässä. Mutta ei, hän on varoituksen arvoinen ja auttavan käden\ntarpeessa. Ja sen hän totisesti saa. Pysy levollisena, Henry, tulen\nheti takaisin.\"\n\nNäin sanoen St. Vrain jätti minut ja hetkistä myöhemmin näin hänen\nkatoavan porttikäytävään.\n\nMietiskelin outoja tapahtumia, jotka näyttivät ympäröivän minua.\nMietteeni olivat tuskallisia. Olin loukannut miehen tunteita, joka\nei ollut minua vahingoittanut ja jota kohtaan ystäväni tunsi suurta\nkunnioitusta. Kuului kengitetyn kavion kopsetta kivitetyllä pihamaalla;\nse oli Gode hevoseni kanssa, seuraavassa tuokiossa kuulin hänen\nhakkaavan kiinnityspaalua maahan.\n\nHeti tämän jälkeen palasi St. Vrain.\n\n\"Kuinkas kävi?\" utelin.\n\n\"Eipä juuri mitään. Siinä on kärppä, joka ei koskaan nuku. Hän oli\nsatulassa, ennenkuin he ennättivät lähelle ja oli pian poissa heidän\nulottumiltaan.\"\n\n\"Mutta eivätkö he voi seurata häntä ratsain?\"\n\n\"Ei ole luultavaa. Hänellä on tovereita lähettyvillä, sen takaan.\nArmijolla -- joka muuten on lähettänyt nuo roistot hänen jäljilleen --\nei ole väkeä, joka uskaltaisi seurata häntä vuorille. Hän on vaaratta\npäästyään rakennusten ohi.\"\n\n\"Mutta hyvä St. Vrain, kero minulle, mitä tiedät tuosta omituisesta\nmiehestä. Olen hemmetin utelias.\"\n\n\"En tänä iltana, Henry, ei nyt. En tahdo kiihdyttää sinua, muuten on\nminulla syy jättää sinut rauhaan. Ehkä huomenna. Hyvää yötä! Makeita\nunia!\"\n\nNäin sanoen \"kaupallinen\" ystäväni jätti minut Goden ja rauhattoman yön\nhuostaan.\n\n\n\n\nIX.\n\nJÄLKEEN JÄÄNYT.\n\n\nKolmantena päivänä fandangon jälkeen ilmoitettiin karavaanin jatkavan\nmatkaa Chihuahuaan.\n\nPäivä valkenee, mutta en kykene lähtemään matkalle. Lääkärini, kurja\nmeksikkolainen nylkyri, vakuuttaa minulle, että matkaan pyrkiminen on\nvarma kuolema. Vastatodisteiden puutteessa olen pakotettu uskomaan\nhäntä. Ei ole muuta mahdollisuutta kuin tyytyä päätökseen ja jäädä\nSanta Fehen, kunnes kauppiaat palaisivat.\n\nVäännellen itseäni kuumeisella vuoteella heitän hyvästi äskeisille\ntovereilleni. Eroamme kaiholla; varsinkin minun oli vaikea erota\nSt. Vrainista, jonka hauska toveruus oli ollut minulle lohdutuksena\nkolmepäiväisen sairauteni aikana. Hän oli ottanut huostaansa\ntavaravankkurini ja tavaran myynnin Chihuahuan markkinoilla.\n\n\"Älä ole pahoillasi, mies\", sanoo hän jättäessään hyvästi. \"Kuluta\naikaasi El Pason samppanjalla. Olemme täällä taas oravankäänteessä, ja\nole varma, että tuon sinulle muulin kantaman Meksikon kultaa.\"\n\nIstun vuoteellani ja näen avonaisen ikkunan kautta vankkureiden valkeat\nkangaskuomut jonon noustessa läheistä mäenrinnettä. Kuulen ajomiesten\npiiskaniskut ja matalat \"wohaa\"-huudot. Kauppiaat nousevat satulaan ja\najavat jäljessä; käännyn vuoteessani tuntien yksinäisyyttä ja ikävää.\n\nPäiväkausia makaan väännellen ja kärsien, huolimatta samppanjan\nlohduttavasta vaikutuksesta ja matkapalvelijani karkeasta, mutta\nystävällisestä huolenpidosta.\n\nNousen lopulta, pukeudun ja istun \"ventana\"-akkunassani. Näen plazan ja\nsen lähikadut ruskeine savirakennusriveineen ja pölyisine välikujineen.\n\nTuijotan ulos tunnin toisensa jälkeen. Näköalani viehättää uutuudellaan\nja vaihtelevaisuudellaan. Tummia pahannäköisiä kasvoja näkyy likaisten\nhuntujen takaa. Tuimia katseita leveiden \"sombrero\"-lierien alta.\nIkkunani ohitse kulkee lyhythelmaisia \"poblaanoja\" tohvelit jalassa ja\n\"kesyjä\" intiaani-puebloja tulee kaupunkiin läheisiltä maatiloilta,\najaen aaseja edellään. Ne kantavat hedelmä- ja vihanneskoreja. He\nkyykistyvät tomuiselle torille kirjavain päärynäkasojen, tomaatti-\nja meloonipyramiidien taakse. Iloiset naispuoliset rihkamakauppiaat\nnauravat ja laulavat ja rupattavat koko ajan. \"Tortillera\" polvillaan\nhiilloksensa ääressä ruhjoo keitettyä maissiaan, lyöden sen ohuiksi\nhiutaleiksi, heittää sen kuumille kiville ja huutaa -- \"Tortillasi\ntortillas calientes!\" Cocinera hämmentää pippurilla maustettua \"chile\ncolorado\"-keittoaan, nostaa kauhallaan punaista nestettä ja kehoittaa\nhalukkaita huudolla: \"Chile bueno! Excellente!\" \"Carbon, carbon!\"\nhuutaa hiilenpolttaja. \"Agua! agua limpia!\" huutaa vedenkantaja. \"Pan\nfino, pan blanco!\" kirkuu leipuri; toiset myyjät tarjoavat tavaroitaan\nkimakoin, epäsointuisin äänin; nämä ovat meksikkolaisen torin ääniä.\n\nNe huvittavat ensin. Sitten ne käyvät yksitoikkoisiksi ja\nvastenmielisiksi; lopuksi ne kiduttavat minua, kuunnellessani niitä\nkuumeentapaisella kiihkolla.\n\nMuutaman päivän perästä kykenen jo kävelemään ja menen ulos uskollisen\nGoden seurassa. Harhailemme kaupungilla. Se muistuttaa suurta\ntiilikuivaamoa ennenkuin tiilet viedään uuniin poltettaviksi.\n\nNäemme joka puolella samoja ruskeita savimajoja, nurkilla vetelehtivine\n\"leperoineen\", samoja paljassäärisiä tyttöjä, samoja ahertavia\naasijonoja, samoja kirkuvia ja vastenmielisiä ääniä.\n\nKuljemme rappeutuneen rakennuksen ohitse kaupungin laidassa.\nKuulemme ääniä sisältä. Kuuluu huutoja: \"Kuolema jenkeille! Alas\namerikkalaiset!\" Epäilemättä on mies, joka iski minua puukolla, myös\nikkunoissa tungettelevain joukossa, mutta tunnen paikan laittomuuden\nenkä huoli vedota oikeuteen.\n\nKuulimme samanlaisia huutoja toisillakin kaduilla, olemme jälleen\ntorilla, Gode ja minä palaamme \"Fondaan\" siinä vakaumuksessa, että\nliikkuminen ulkona on meille vaaranalaista. Päätämme senvuoksi\npysytellä asunnossamme.\n\nEn koskaan ole eläessäni tuntenut itseäni niin avuttomaksi kuin\nsuljettuna tähän puolivilliin kaupunkiin ja sen likaiseen Fondaan.\nTunsin sitäkin enemmän, kun niin äskettäin olin nauttinut niin\niloisten, vapaiden tovereitten seuraa ja voin kuvitella mielessäni\nheidät leiripaikoillaan Del Norten rannoilla, juoden, nauraen tai\nkuunnellen jotakin villiä seikkailukertomusta.\n\nGode jakoi mielialani ja tuli yhtä alakuloiseksi kuin minä itsekin.\nMatkailijan iloinen mieli hävisi. Kanadalaista venelaulua ei enää\nkuulunut; mutta sen sijaan kuului usein \"saakeli\", \"piru vieköön\" ja\n\"helkkari sentään\" kaikelle meksikkolaiselle. Päätin lopuksi lopettaa\nkärsimyksemme.\n\n\"Tämä elämä ei käy päinsä, Gode\", sanoin kumppanilleni.\n\n\"Ah, herra, ei koska, ei koska! Teme ole kuin kveekariseurakunta.\"\n\n\"Olen päättänyt, etten kärsi tätä kauemmin.\"\n\n\"Mutta mite herra voi tehde? Kuinka, kapteeni?\"\n\n\"Jätämme tämän kirotun paikan jo huomispäivänä.\"\n\n\"Mutta onko herra terve? Onko voimia? Jaksako ratsastaa?\"\n\n\"Aion yrittää, Gode. Jos väsyn, on joen varrella muita kyliä, joissa\nvoimme levätä. Kaikkialla on parempi kuin täällä.\"\n\n\"Hyvä on, kapteeni. Kauniita kyliä joen varrella. Albuquerque, Fome,\nhyvin monta kylee. Jumaliste, kaikki parempi, Santa Fe olemas kirottu\nvarkaan luola. Sangen hyve, ette menemme, sangen hyve.\"\n\n\"Olkoon hyvä tai ei, niin aion lähteä. Tee valmistuksesi tänä yönä,\nsillä huomenna ennen auringonnousua lähdemme.\"\n\n\"Jumalan kiitos! Olema suuri ilo tehde lehtöä.\" Kanadalainen riensi\nhuoneesta näpäytellen sormiaan ilosta.\n\nOlin joka tapauksessa päättänyt lähteä Santa Festä. Jos puoleksi\npalautuneet voimani kestäisivät, jalkaisin matkaa saavuttaakseni\nkaravaanin. Tiesin, että se voi tehdä vain lyhyitä päivämatkoja\nDel Norten hiekkaisilla teillä. Ellen saavuttaisi, voisin jäädä\nAlbuquerqueen tai El Pasoon, joista kumpikin tarjosi minulle vähintään\nyhtä sopivan olinpaikan kuin nykyinen.\n\nLääkäri yltyi varoittamaan minua lähtemästä. Hän selitti, että\nolin hyvin vaarallisessa tilassa; haavani ei vielä läheskään ollut\narvettunut. Hän koetti kaunopuheisesti selostaa kuumeen, kylmänvihojen\nja verenvuodon vaaroja. Hän näki, että olin itsepintainen, ja lopetti\nvaroituksensa ojentamalla laskunsa. Se päättyi hyvin \"kohtuulliseen\"\nsummaan, sata dollaria! Nähtävästi kiristysyritys. En voinut mitään\ntehdä. Raivosin ja vastustelin. Meksikkolainen uhkaili vedota\nkuvernööriin. Gode kiroili ranskan, espanjan, englannin ja intiaanien\nkielellä. Mutta mikään ei auttanut. Huomasin, että lasku oli maksettava\nja maksoin sen, ylhäisen välinpitämättömänä.\n\nNylkyri hävisi ja majatalonisäntä astui vuorostaan sisään. Myöskin hän\nsamoinkuin edellinenkin varoitteli minua vakavasti lähtemästä matkalle.\nHän esitti useita järkisyitä pidättääkseen minua.\n\n\"Älkää lähtekö; henkenne tähden, älkää toki!\"\n\n\"Miksi niin, hyvä Jose?\" kysäisin.\n\n\"Oh, herra, intiaanit ovat vaarallisia. Saakeli!\"\n\n\"Mutta minähän en aio matkustaa intiaanialueen kautta. Matkustan jokea\nalas Uuden Meksikon kaupunkien kautta.\"\n\n\"Ah, kaupunkeja! Ei mikään ole varma. Ei mikään paikka ole suojattu\nintiaaneilta. Hay novedades: uutisia joka päivä. Polvidera; pobre\npolvidera! Se ryöstettiin viime sunnuntaina. Sunnuntaina, kun kaikki\nolivat messussa. Pues, señor, rosvot piirittivät kirkon; ja oh!\ncarrambo! kiskoivat ulos ihmisraukat -- miehet, vaimot ja lapset! Pues,\nseñor; he tappoivat miehet; mutta naiset; Suuri Jumala!\"\n\n\"No, kuinka kävi naisille?\"\n\n\"He ovat kaikki ryöstetyt, villit ovat vieneet heidät vuorilleen.\nPobres mugeres!\"\n\n\"Ikävä juttu kylläkin, mutta olen kuullut, että intiaanit tekevät\nryöstöretkiään vain harvoin. Luultavasti en kohtaa heitä nyt. Kaikissa\ntapauksissa olen päättänyt kestää vaaran.\"\n\n\"Mutta\", jatkoi Jose alentaen äänensä kuiskaukseksi, \"on myös muita\nrosvoja paitsi intiaanit: valkoisia rosvoja!\"\n\nJose puristi sormiaan kuin pitääkseen kiinni jotakin kuviteltua\nesinettä.\n\nMutta hänen peloituksensa olivat turhat. Vastasin osoittamalla\nrevolvereitani ja kivääriäni ja aseenkantajani Goden täysinäisiä\npatruunavöitä.\n\nKun meksikkolainen Bonifacius huomasi, että olin päättänyt ryöstää\nhäneltä kaikki majatalonsa vieraat, poistui hän hiljaa ja palasi heti\nsenjälkeen lasku kädessään. Samoinkuin \"tohtori\" oli hänkin aivan\nkohtuuton, mutta en voinut sille mitään, vaan maksoin sen.\n\nAamun hämärtäessä olin satulassa, ja Goden sekä muutamain raskaasti\nkuormitettujen muulien seuraamana ratsastin ulos pahamaineisesta\nkaupungista ja suuntasin kulkuni Rio Abajoa kohti.\n\n\n\n\nX.\n\nDEL NORTE-JOKI.\n\n\nNeljä päivää ratsastimme alas Del Nortea. Kuljimme lukuisten\nkylien kautta, joista monet olivat Santa Fen kaltaiset. Kuljimme\nkostutuskanavain ylitse ja vihertäväin maissiviljelysten ohitse. Näimme\nviinitarhoja ja suuria maatiloja. Nämä näyttivät varakkaammilta ja\nhedelmällisemmiltä lähestyessämme maakunnan eteläosaa, Rio Abajoa.\n\nEtäällä sekä idässä että lännessä kohosivat tummat vuoret taivasta\nkohti. Ne olivat Kalliovuorten kaksoisjonot. Pitkät vuorenseinämät\nkoettivat työntyä jokea kohti, uhaten sulkea koko jokilaakson. Ne\nlisäsivät sen maiseman jylhyyttä, joka avautui eteemme matkustaessamme\netelää kohti.\n\nNäimme kauniita pukuja kylissä ja maanteillä: kirjaviin viittoihin\nja raitaisiin huopiin puettuja miehiä, kartiomaisia hattuja leveine\nlierineen; samettitakkeja kiiltävine nappeineen ja värikkäitä\nolkavöitä. Näimme \"mangoja\" ja \"tiimoja\" ja itämaisia sandaaleja\nkäyttäviä miehiä. Naiset olivat pukeutuneet lyhyeen \"naguaan\" ja\nkirjailtuihin kalvosimiin. Näimme yksinkertaisia työvälineitä:\nnarisevia kärryjä puisine umpipyörineen, vanhanaikaisia kolmihaaraisia\nauroja, jotka tuskin tunkeutuivat maahan; sarvi-ikeellä vetäviä härkiä;\ntutkaimia; kömpelöitä kuokkia maaorjain käsissä. Ne kaikki olivat\noutoja ja kummallisia nähdä ja osoittivat alhaisinta maanviljelystaitoa.\n\nMaanteillä kohtasimme lukuisia \"atajoja\" ajajineen. Näimme pieniä\nsileitä muuleja, nopsajalkaisia ja pahankurisia. Huomasimme\nvilkkaat mustangihevoset, joilla \"arrierot\" ratsastivat, korkeat\nsatulat ja jouhisuitset, ratsastajain tummat kasvot ja suipot\nparrat, suuret kannukset, jotka kilisivät joka askelella, huudot:\n\"Hola, mula! malraya! Vaya!\" Tästä kaikesta tiesimme matkustavamme\nEspanjan-Amerikassa.\n\nToisenlaisissa olosuhteissa nämä nähtävyydet olisivat kiinnostaneet.\nNyt ne näyttivät minusta värillisiltä kuvilta tai jatkuvalta\nunennäöltä. Tällaisina ne ovat painuneet muistooni. Olin nousevan\nkuumeen huumaama.\n\nKuume oli kuitenkin vasta alussa; siitä huolimatta se vääristeli\nnäkemäni kuvat ja teki niiden vaikutelman luonnottomaksi ja\nväsyttäväksi. Haavani alkoi jälleen kiusata minua uudella voimalla.\nKuuma aurinko, pöly, jano ja Uuden Meksikon majatalojen kurjat\nmukavuudet koettelivat liiaksi kestävyyttäni. Viidentenä päivänä Santa\nFestä lähdettyämme saavuimme kurjaan, pieneen Paridan \"puebloon\".\nAikomukseni oli jäädä sinne yöksi, mutta se näkyi olevan kurja\npaikkakunta ja senvuoksi jatkoimme matkaa Socorroon. Tämä on Uuden\nMeksikon viimeinen asuttu paikka, ennenkuin saavutaan kauheaan Jornada\ndel Muerten erämaahan.\n\nGode ei koskaan ollut kulkenut tätä kautta ja Faridassa olin senvuoksi\nhankkinut oppaan, jonka tarpeessa olimmekin. Hän oli tarjoutunut ja\nkoska olin kuullut, että Socorrossa olisi vaikea saada opasta, otin\nhänet kernaasti mukaani. Hän oli raaka, pörröinen mies, enkä laisinkaan\npitänyt hänen ulkonäöstään; mutta Socorrossa kuulin, että oli totta,\nmitä minulle oli kerrottu. Opasta ei voinut saada hinnasta mistään;\nniin suuresti he kammoivat Jornadaa ja sen tilapäisiä asukkaita:\napachi-intiaaneja.\n\nSocorro oli täynnä huhuja intiaaneista. Ne olivat hyökänneet\nkauppiaitten kimppuun lähellä Fra Cristobalin tienhaaraa ja tappaneet\najajat yhteen mieheen saakka. Kylässä vallitsi tyrmistys uutisten\nvuoksi. Asukkaat pelkäsivät hyökkäystä ja luulivat minua hulluksi\nsaatuaan kuulla aikovani yli Jornadan.\n\nAloin pelätä, että he peloittaisivat oppaani sopimuksestaan, mutta mies\npysyi päätöksessään, yhä osoittautuen halukkaaksi seuraamaan meitä.\n\nVaikken apachi-intiaaneja kohtaisikaan olin huonosti varustettu\nkulkeakseni yli Jornadan. Haavani kipu yltyi yhä ja olin uupunut ja\nkuumeinen.\n\nMutta karavaani oli kulkenut Socorron kautta vain kolme päivää\naikaisemmin ja toivoin senvuoksi saavuttavani toverini ennen heidän\nlähtöään El Pasosta. Tämä sai minut jatkamaan matkaa seuraavana aamuna,\njolloin valmistauduin lähtemään varhain.\n\nGode ja minä olimme jalkeilla ennen aamunkoittoa. Seuralaiseni lähti\nulos herättämään opastamme ja satuloimaan ratsumme. Jäin huoneeseen\njuodakseni kupin kahvia ennen lähtöämme. Isäntä, joka oli jalkeilla,\navusti minua.\n\nTässä minut keskeytti Goden ääni, joka ulkoa huusi: \"Saakeli soikoon,\nroisto on lähtenyt karkuun!\"\n\n\"Ketä tarkoitat? Kuka on karannut?\"\n\n\"Oh, herra, meksikkolainen on otta muulin ja lähtenyt karkuun!\"\n\nSeurasin kanadalaista talliin levottomana. Hevoseni -- mutta ei --\ntaivaan kiitos, se oli tallissa! Yksi muuleista oli hävinnyt. Se oli\nsama, jolla opas oli ratsastanut Paridasta.\n\n\"Kenties hän ei ole lähtenyt\", arvelin. \"Ehkä hän vielä onkin\nkaupungissa.\"\n\nTiedustelimme ja kävimme joka suunnalla, mutta ilman tulosta.\n\nPääsimme epävarmuudesta, kun varhaiset kaupustelijat tullessaan\nkertoivat kohdanneensa sellaisen miehen kaukana joen varrella\nratsastaen muulilla täyttä laukkaa.\n\nMitä oli tehtävä? Seurattava häntä Paridaan? Tämä olisi turha matka.\nJos olisimmekin hänet saavuttaneet siellä, olisi ollut typerää hakea\noikeutta siellä. Päätin senvuoksi jättää asian, kunnes palaisimme\ntakaisin, jolloin voisimme vaatia varkaalle rangaistusta.\n\nMieliharmiini muulini menettämisestä sekaantui kuitenkin jonkinlaista\nkiitollisuutta miestä kohtaan, pannessani käteni hirnahtavan ratsuni\nkuonolle. Mikä olisi estänyt häntä ottamasta hevosta muulin asemesta?\nTähän kysymykseen en vieläkään ole saanut vastausta. Joko hän otti\nmuulin jonkinlaisesta kunniallisuudentunnosta, tai sitten suorastaan\ntyperyydestä.\n\nAloin tiedustella toista opasta. Vetosin Socorron Bonifaciukseen, mutta\nilman menestystä. Hän ei tuntenut ketään opasta, joka olisi lähtenyt\nmukaan.\n\n\"Apachit ovat vaarallisia!\"\n\nTiedustelin torilla olevilta vetelehtijöiltä.\n\n\"Apachit ovat vaarallisia!\"\n\nMinne vain käännyin, vastattiin \"apachit vaarallisia\" tai heilutettiin\netusormea nenän edessä, joka kaikkialla Meksikossa on kieltävä vastaus.\n\n\"On selvää, Gode, ettemme saa opasta. Meidän on kuljettava Jornadaan\nilman sitä. Mitä siihen sanot?\"\n\n\"Suostun, lähtekäämme!\"\n\nUskollisen toverini ja jäljelläolevain muulien seuraamana lähdin\nmatkalle erämaahan vievää tietä. Seuraavan yön nukuimme Valverden\nraunioilla; ja seuraavana aamuna varhain lähdimme \"Kuoleman tielle\".\n\n\n\n\nXI.\n\nKUOLEMAN TIE.\n\n\nKahdessa tunnissa saavuimme Fra Cristobalin tienhaaraan. Täällä tie\nerosi joesta ja kääntyi vedettömään erämaahan. Kahlasimme joen yli ja\nnousimme sen itärannalle. Täytimme nahkasäkit huolellisesti vedellä\nja annoimme eläinten juoda niin paljon kuin halusivat. Lyhyen levon\njälkeen ratsastimme edelleen.\n\nEmme kulkeneet pitkältikään, ennenkuin saimme havaita tämän kaamean\ntien nimen merkityksen. Polun varrella näimme eläinten luita. Näimmepä\nihmistenkin! Näkyi ihmisen kallo hevosen luurangon vieressä. Hevonen\nja ratsastaja olivat kaatuneet samaan paikkaan. Sudet olivat kalvaneet\nlihat. He olivat kaatuneet janosta uupuneina, vaikka vettä olisi ollut\nsaavutettavissakin!\n\nNäimme muulin luurangon, valjaat ympärillään ja vanhan viitan, jota\nmonet tuulet olivat retuuttaneet...\n\nMyöskin muita ihmisten tänne kuljettamia esineitä kohtasivat silmämme.\nRuhjoutunut kenttäpullo, lasipullon sirpaleita, vanha hattu, kappale\nsatulavaatetta, ruosteinen kannus, katkennut hihna ja monta muuta\nsamankaltaista esinettä oli polun varrella puhuen surullista kieltään.\n\nOlimme vasta erämaan laidassa, mutta vielä hyvissä voimin. Kuinkahan\nolisi laitamme lähestyessämme erämaan toista laitaa. Jättäisimmeköhän\njälkeemme tällaisia muistomerkkejä?\n\nTunsimme pahoja aavistuksia katsellessamme kuivaa aavikkoa, joka\nulottui silmänkantamattomiin edessämme. Emme pelänneet apacheja. Luonto\nitse oli pelättävin vihollisemme.\n\nSeuraten vankkureiden jälkiä ratsastimme eteenpäin. Olimme äänettömiä\nkuin mykät. Cristobalin vuoret vajosivat näkymättömiin takanamme\nja olimme aivan \"maan näkymättömissä\". Voimme nähdä Sierra Blancan\nvuoriharjanteet idässä, mutta edessämme etelässäpäin ei silmämme\nkohdanneet mitään tienviittaa tai rajaa.\n\nAurinko paahtoi yhä kuumemmin. Tiesin tämän lähtiessämme. Oli kylmä\naamu, usvaa joella ja ilmassa. Kaikilla matkoillani eri seuduilla olin\nhuomannut, että tällaista aamua seuraisi tukalan kuuma päivä.\n\nAurinko nousi yhä korkeammalle, hetki hetkeltä sen säteet kävivät\nyhä tulisemmiksi ja polttavammiksi. Kova tuuli puhalsi, mutta se ei\nvirkistänyt meitä. Päinvastoin se nostatti vain polttavaa hiekkaa\nheittäen sitä kasvoillemme.\n\nAurinko kiipesi keskitaivaalle. Ahersimme eteenpäin upottavassa\nhiekassa. Penikulmain matkalla emme nähneet kasvullisuutta. Vankkurien\njäljet eivät enää ohjanneet meitä. Lentohiekka oli peittänyt ne.\n\nSaavuimme tasangolle, jossa kasvoi marunaa ja inhoittavia yrttejä.\n\nKöynnösmäiset ruohot estivät kulkuamme. Tuntikausia ratsastimme\nkatkeran salvian pensaissa ja lopulta saavuimme jälleen aaltoilevalle\nhiekka-aavikolle.\n\nPitkiä auringonpolttamia vuorenharjoja pisti ulos aavikolle painuen\nalas kuiviksi hiekkakönkäiksi. Eivät edes marunan hopeaiset lehdet\nkaunistaneet tietämme. Edessämme emme nähneet muuta kuin kuivaa\nerämaata, tietöntä ja puutonta.\n\nTroopillinen auringonvalo heijastui sen pinnasta, miltei sokaisten\nsilmämme loistollaan. Tuuli heikkeni, ilma täyttyi hiekkapölyllä, joka\nhitaasti liikkui eteenpäin.\n\nPonnistelimme yhä eteenpäin ilman opasta tai muuta osviittaa. Olimme\npian keskellä harhamaa. Eteemme ilmestyi lumoava näky. Suunnattomia\nhiekkapatsaita, pyörteen nostattamia, kohosi pystysuoraan taivasta\nkohti. Ne liikkuivat edestakaisin aavikolla. Ne olivat keltaisia ja\nloistavia. Aurinko kimalteli niiden kiteissä. Ne liikkuivat hitaasti,\nmutta lähestyivät meitä.\n\nKatselin niitä kauhun vallassa. Olin kuullut niiden nostaneen\nmatkamiehiä pyörteisiinsä ja paiskanneen heidät maahan huimaavasta\nkorkeudesta.\n\nKuormamuuli, säikähtäen luonnonilmiötä, katkaisi lassonsa ja pötki\npakoon harjannetta pitkin. Gode ajoi sitä takaa. Olin yksin.\n\nYhdeksän tai kymmenen jättiläismäistä hiekkapatsasta lähestyi hitaasti\nminua kierrellen ympärilläni. Ne näyttivät yliluonnollisilta,\nmuistuttaen kummituksia. Ne muistuttivat pahoja henkiä.\n\nKaksi niistä lähestyi toisiaan. Syntyi lyhyt aaveenkaltainen taistelu,\njoka loppui kummankin perikatoon. Hiekka putosi maahan ja pöly levisi\ntummana pilvenä tasangon yli.\n\nToiset patsaat olivat sulkeneet minut väliinsä yhä lähestyen.\nKoirani ulvoi ja haukkui. Hevonen kyyristyi pelosta ja vapisi allani\npelokkaasti inkuen.\n\nKävin epävarmaksi. Istuin satulassa odottaen mitä tuleman piti.\nKorvissani kuului humiseva ääni, kuten pyörivästä koneistosta. Esineet\nloistivat silmissäni. Järkeni pyöri. Outoja esineitä ilmestyi. Kuume!\n\nHiekkapyörteet törmäsivät yhteen. Väännyin ympäri satulassa ja putosin\nsiitä. Silmät, korvat ja suuni täyttyivät hiekalla. Hiekka, kivet ja\nruohonkorret löivät kasvojani ja minä lensin maahan.\n\nMakasin hetken, mihin olin pudonnut, puoleksi peittyneenä hiekkaan ja\nsokaistuneena. Tunsin, että päälläni vielä liikkui paksuja hiekkapilviä.\n\nEn ollut tiedotonna enkä vahingoittunut, aloin kaivella ympärilleni,\nsillä en voinut nähdä mitään, silmäni olivat täynnä kirvelevää hiekkaa.\nOjennellen käsiäni etsin hevostani; kutsuin sitä nimeltä. Hiljainen\nvikinä kuului vastaukseksi. Hoipertelin sitä kohti, ja käteni osui sen\nselkään; se makasi kyljellään. Tartuin suitsiin ja se nousi jaloilleen,\nmutta tunsin, että se tutisi kuin haavanlehti.\n\nHieroin puolisen tuntia pölyä sen silmistä, odotellen, että\npyörremyrsky taukoaisi. Ilma kävi selvemmäksi ja voin erottaa\ntaivaanlaen, mutta hiekka yhä vielä ajelehti, joten en voinut erottaa\naavikon pintaa. Godesta en nähnyt jälkeäkään. Hän ehkä oli lähelläkin\nminua. Huusin kovasti, kutsuen häntä nimeltä. Kuuntelin, mutta\nvastausta ei tullut. Jälleen korotin ääneni, mutta ilman tulosta. Ei\nkuulunut muuta kuin tuulen humina.\n\nNousin satulaan ja aloin ratsastaa yli aavikon, etsien toveriani. En\nlainkaan tiennyt, mihin suuntaan hän oli mennyt.\n\nTein mailin pituisen kierroksen, huutaen häntä nimeltä, mutta en saanut\nmitään vastausta enkä nähnyt mitään jälkiäkään maassa. Ratsastin tunnin\nverran hiekkaharjalta toiselle, näkemättä mitään merkkejä. Pysähdyin\ntoivottomana. Olin huutanut niin että olin aivan uupunut ja käheä. En\nvoinut hakea enää.\n\nOlin janoinen ja halusin juoda. Oi Jumala. Nahkasäkkini oli mennyt\nrikki! Kuormamuuli oli vienyt mukanaan toisen.\n\nRuhjoutunut vesipulloni riippui yhä hihnassaan, mutta sen viimeiset\nvesipisarat valuivat maahan hevoseni sivuja myöten. Tiesin, että\nminulla oli viisikymmentä mailia veden luo.\n\nTuskin voitte kuvitella kauheaa tilaani. Asutte ehkä pohjoisemmilla\nseuduilla, maassa, jossa on lammikolta ja jokia ja kirkkaita lähteitä.\nTeidän ei tarvitse janota. Ette tunne veden tarvetta. Sitä pulppuaa\nesiin jokaisesta mäenrinteestä, ja olette käyneet vaateliaiksi sen\nlaadusta. Te valitatte sen kovuutta, sen pehmeyttä tai sitten se ei\nole muka kyllin kirkasta. Kuinka toisin onkaan erämaan asukkaan tai\npreeriameren matkustajan laita. Vesi on hänen tärkein huolenpitonsa,\nhänen ainainen huolensa, vesi on jumaluus, jota hän kunnioittaa.\n\nNälkäänsä hän voi kestää, niin kauan kuin palanenkaan hänen nahkaista\npukuaan pysyy päällä. Ellei näy riistaa, voi hän pyydystää murmelin,\nottaa kiinni sisiliskon tai syödä preeriasirkkoja. Hän tuntee jokaisen\njuuren ja kasvin, jota voidaan käyttää ravinnoksi. Anna hänelle vain\nvettä. Ilman vettä hän pureksii vaikka lyijykuulia tai piikiviä. Hän\nvoi vaikka halkaista pallokaktuksen tai avata teurastetun puhvelin\nsisälmykset, mutta lopultakin on hänen kuoltava. Haa! Ette tunne janoa.\nKaukaisen lännen erämaissa on jano pahin vihollinen.\n\nEipä siis kumma, jos olin toivoton. Arvelin olevani suunnilleen\nkeskellä Jornadaa. Tiesin, etten koskaan saavuttaisi toista reunaa\nilman vettä. Jano oli jo alkanut. Kurkkuni ja kieleni tuntuivat\nkuivilta ja ryppyisiltä. Jano ja kuume olivat sen tehneet. Myöskin\nerämaan pöly oli tehnyt tehtävänsä. Tulinen vedenhimo kaiveli minua.\n\nOlin kokonaan kadottanut tieni suunnan. Vuoret, jotka tähän saakka\nolivat ohjanneet minua, näyttivät kulkevan joka suuntaan. Niiden\nlukuisat harjat hämmensivät minut.\n\nMuistin kuulleeni puhuttavan Ojo del Muerto-lähteestä, jonka sanottiin\nolevan tien länsipuolella. Toisinaan oli lähteessä vettä. Toisinaan\ntaas matkamiehet olivat löytäneet sen aivan kuivillaan ja jättäneet\nvain luunsa sen reunalle. Näin kerrottiin Socorrossa.\n\nHetkisen epäröin, mutta sitten nykäisin oikeata suitsenohjainta ja\nmelkein tietämättäni käänsin hevoseni länttä kohden. Tahdoin etsiä\nlähteen ja ellen löytäisi sitä, suunnata kulkuni jokea kohti. Tämä oli\nkylläkin syrjään kulkusuunnastani; mutta ellen löytäisi vettä, olisin\nkuoleman oma.\n\nIstuin satulassa uupuneena ja huojuvana, antaen eläimen kulkea oman\nmielensä mukaan. Se kulki useita penikulmia länttä kohti, sillä aurinko\nosoitti minulle suunnan. Odottamatta heräsin huumauksestani. Eteeni\navautui iloinen näky. Järvi! -- kristallinkirkas järvi. Oliko tämä\nmahdollista? Voisiko se olla kangastus? Ei, järven piirteet olivat\nliian selvät. Kangastus on paljon epäselvempi ja kuulakkaampi. Se ei\nollut kangastus. Se oli vettä!\n\nPainoin kannukset hevosen kylkiin, mutta se oli jo huomannut veden ja\njuoksi eteenpäin uudella innolla. Seuraavassa hetkessä olimme järven\nrannalla.\n\nHyppäsin satulasta. Aioin ammentaa vettä kämmenilläni, kun hevoseni\nomituinen käytös veti huomioni puoleensa. Sen sijaan, että se olisi\njuonut ahnaasti, viskoi se päätään korskuen pettymyksestä. Koiranikaan\nei halunnut latkia, vaan juoksi rantaa pitkin vinkuen ja ulvoen.\n\nTiesin, mitä tämä tarkoitti, mutta uskomatta muuta kuin aistimiani\nnostin kädelläni muutamia pisaroita huulilleni. Vesi oli suolaista ja\npolttavaa. Minun olisi pitänyt huomata tämä jo saapuessani rannalle,\nsillä olin ratsastanut suolakerroksen poikki, joka reunusti järveä kuin\nluminen vyö. Mutta päätäni kuumotti, järki oli mennyt.\n\nOli turha jäädä järven luo. Kiipesin jälleen satulaan ja ratsastin\nrantaa pitkin, yli lumivalkean suolakerrostuman. Toisinaan hevoseni\nkavio kolahti vaalenneeseen eläimen luuhun, joita oli järven rannalla.\nSyyttä ei järvelle annettu nimeksi \"Kuoleman järvi\".\n\nSaavuttuani järven eteläpäähän suuntasin kulkuni jälleen länttä kohden,\ntoivoen kohtaavani joen.\n\nTästä alkaen olivat muistoni hyvin hämärät.\n\nTapaukset, joita muistin, olivat hajanaisia. Toiset taasen olivat\nniin villejä ja mahdottomia, että ne varmaankin olivat sairauteni\nmielikuvia. Mutta toiset olivat todellisia. Järkeni kai oli toisinaan\nselvempi.\n\nMuistan laskeutuneeni satulasta korkealla harjalla. Olin kai\nratsastanut tuntikausia, sillä aurinko oli jo alhaalla herätessäni.\nOlin sangen korkealla harjalla -- tai kuilun reunalla -- ja allani\nnäin kauniin joen kiemurtelevan smaragdin vihreitten lehtojen\nvälissä. Kuvittelin, että lehdoissa lenteli lintuja, joiden kauniit\nlaulut kuuluivat korvissani. Ilmassa tuntui hyvä tuoksu ja maisema\nallani näytti paratiisilta. Kaikki ympärilläni näytti kuivalta ja\nauringonpaahtamalta. Minua kiusasi sammuttamaton jano, joka kävi yhä\nsietämättömämmäksi, nähdessäni virtaavan veden. Tämä oli todellisuutta.\n\nMinun täytyi juoda; päästä joelle. Siellä oli kylmää suloista vettä.\nOh, minun täytyi juoda. Mitä, kauhea kuilu! Ei, minun täytyi mennä\nalas. Tuosta pääsisin helpoimmin. Keitä nuo olivat? -- \"Kuka te olette,\nherra? Ah, sehän on hevoseni Moro ja Alp! Tulkaa, tulkaa! Seuratkaa\nminua! Alas, alas joelle! Ah! jälleen kirottu kuilu! Mutta meidän\non juotava. Tule, Gode, tule, Moro, vanha ystävä! Alp tule! Meidän\ntäytyy juoda! Kuka oli Tantalus? Ha ha! En ainakaan minä! Menkää pois,\nviholliset! Älkää työntäkö minua! Takaisin, takaisin sanon minä! Oh!\"\n\nLuulin näkeväni ympärilläni olentoja -- outoja ja vihollismielisiä,\njotka vetivät minut kuilun reunalle. Minut heitettiin ilmaan. Tunsin\nputoavani, putoavani, putoavani, mutta kuitenkaan en tullut lähemmäksi\nvihreitä puita ja kimaltelevaa vettä, vaikka näin niiden loistavan\nallani.\n\nOlin suurella kaiholla; mutta se oli liikkuva. Se liikkui eteenpäin\ntyhjässä avaruudessa. En voinut liikuttaa itseäni. Makasin avuttomana\nsen pinnalla, sen kiitäessä eteenpäin. Se oli meteorikivi. Se ei voinut\nmuuta olla. Oi Jumala, varmaan syntyisi kauhea yhteentörmäys kun se\nkohtaisi jonkin taivaankappaleen! Kauheaa!\n\nMakasin maan pinnalla, todellisella maanpinnalla; mutta se liikkui\nallani edestakaisin kuten maanjäristyksessä.\n\nOsaksi tämä kaikki oli todellisuutta, osaksi se oli unennäköä, joka\nmuistutti kauheita kuumehoureita.\n\n\n\n\nXII.\n\nZOE.\n\n\nSeurasin silmilläni verhon kuvioita. Ne esittivät menneitä aikoja:\nrautapukuisia, kypäräpäisiä ritareita ratsain, iskien toisiaan\nvääntynein peitsin, tai pudoten satulasta keihään lävistäminä.\nToisissa kuvioissa näkyi ylhäisiä naisia flaamilaisten ratsujen\nselässä katsellen metsästyshaukan lentoa. Näkyi palvelijoita ja\nomituisia rotukoiria, joita kuljetettiin hihnassa. Tällaisia\ntuskin oli olemassakaan muuta kuin jonkun vanhan ajan taiteilijan\nmielikuvituksessa; mutta silmäni seurasivat niiden omituisia\nulkopiirteitä puoleksi typerällä ihailulla.\n\nMinuun tekivät naisten hienot piirteet syvän vaikutuksen. Olivatkohan\nne maalarin mielikuvitusta vai olivatko nuo suloiset kasvonpiirteet\nominaisia sen ajan kaunottarille? Jos niin oli, eipä ollut ihme, jos\nhaarniskoita murskattiin ja peitset välkkyivät heidän hymyilynsä tähden.\n\nMetalliset tangot kannattivat verhoja; ne kiilsivät kirkkaasti\nja nousivat ylöspäin muodostaen aukon. Katseeni seurasi näitä\ntankoja, tarkastellen niiden muotoa ja ihmetellen kuin lapsi niiden\nsäännöllisyyttä. En ollut omassa maassani. Nämä olivat minulle outoja.\n\"Mutta\", ajattelin, \"olen nähnyt jotakin niiden kaltaista ennemmin,\nmutta missä? Nyt muistan. Nuo leveät juovat ja silkkiset kuviot ovat\nnavajo-viittoja! Missä olinkaan viimein? Uudessa Meksikossa? Niin, nyt\nmuistankin: Jornada! Mutta kuinka tulin...?\"\n\n\"Voinkohan purkaa tuota? Se on tiiviisti kudottua; se on villaa, hienoa\nvillaa. En voi repiä siitä säiettäkään...\"\n\n\"Sormeni, miten vaaleat ja ohuet ne ovatkaan! Ja kynteni, siniset ja\npitkät kuin linnun kynnet! Minullahan on partaa! Tunnen sen poskellani.\nKuinka olen saanut parran? En koskaan pidä sitä; tahdon ajaa sen pois\n-- haa! Viikseni!\"\n\n\"Kas, kuinka nuo ritarit keihästävät toisiaan! Veristä työtä! Tuo\nrohkea veitikka, vaikkakin pienempi, varmaankin työntää vastustajansa\nhevosen selästä. Näen sen hevosen juoksusta ja hänen istumatavastaan.\nHevonen ja mies ovat kuin yhteenvaletut. Sama tahto yhdistää heidät\nsalaperäisellä voimalla. Hevonen tuntee ratsastajansa. Heidän täytyy\nvoittaa.\"\n\n\"Nuo kauniit naiset sitten! Kuinka komea, kuinka rohkea, mutta samalla\nrakastettava on tuo nainen, jolla on haukka käsivarrella!\"\n\nOlin väsynyt ja nukuin jälleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVielä kerran seurasivat silmäni verhon kuvioita: ritareita ja naisia,\nkoiria, metsästyshaukkoja ja hevosia. Mutta ajatukseni olivat\nselvemmät, ja korvissani kuului soittoa. Makasin hiljaa ja kuuntelin.\n\nÄäni oli naisen. Se oli pehmeä, kaunissointuinen. Joku soitti\nkielisoitinta. Tunsin espanjalaisen kitaran äänen, mutta laulu\noli normandialainen ja sanat olivat tämän runollisen maan kieltä.\nIhmettelin tätä suuresti, sillä muistini alkoi palata ja tiesin olevani\nkaukana Ranskasta.\n\nValo virtasi vuoteeni yli, ja kun käänsin kasvoni, näin, että verhot\noli vedetty syrjään.\n\nOlin suuressa huoneessa, omituisesti mutta hienosti sisustetussa.\nEdessäni näkyi istuvia ja seisovia ihmisolentoja. Toiset seisoivat\nlattialla, toiset istuivat tuoleilla tai sohvilla, ja kaikilla näytti\nolevan jotakin tekemistä. Luulin, että heitä oli useita, vähintään\nkuusi tai kahdeksan. Tämä oli kuitenkin harhanäky. Huomasin pian,\nettä sairaat silmäni näkivät kaiken kaksinkertaisena, joten kaikki\nesineet näkyivät parittain. Katseltuani hetken tanakasti kävi näköni\ntarkemmaksi ja luotettavammaksi ja huomasin, että huoneessa oli\nainoastaan kolme henkilöä, mies ja kaksi naista.\n\nPysyin hiljaa, sillä luulin, että näkemäni oli vain jokin uneni vaihe.\nKatseeni kulki olennosta toiseen, kiinnittämättä heidän huomiotaan. He\nolivat kaikki eri asennoissa ja kukin oli omissa hommissaan.\n\nLähinnä minua istui keski-ikäinen nainen matalalla sohvalla. Hänellä\noli sylissään kitara, jonka äänen juuri olin kuullut, ja hän yhä jatkoi\nsoittoaan. Hän lienee nuoruudessaan ollut erittäin kaunis ja oli\ntavallaan yhä vieläkin. Hänen piirteensä olivat jalot, vaikka käsitin,\nettä tavattomat kärsimykset olivat painaneet niihin leimansa.\n\nHän oli ranskatar: rotutieteilijä olisi heti voinut sen sanoa.\nRanskalaisen rodun piirteet olivat hänessä helposti huomattavissa.\nNuo kasvot olivat varmaankin aikoinaan lumonneet sydämiä hymyllään.\nNe eivät hymyilleet nyt, vaan ilmaisivat syvää surumielisyyttä. Tämän\nhuomasin myöskin hänen laulussaan ja jokaisessa sävelessä, joka\nvärähteli kitaran kielissä.\n\nKatseeni kulki eteenpäin. Keskellä huonetta seisoi vanhanpuoleinen\nmies. Hänen kasvonsa olivat minuun päin ja hänen syntyperänsä oli yhtä\nhelppo määritellä kuin naisenkin. Hänen punakat poskensa, leveä otsansa\nja ulkoneva leukansa, pieni vihreä huippulakkinsa, siniset silmälasit\nolivat kaikki luontaisia. Hän oli saksalainen. Hänen kasvonsa eivät\nsuorastaan olleet viisaat; mutta tämänkaltaiset miehet ovat pystyneet\nsyvällisiin tutkimuksiin tieteen ja taiteen joka alalla; syviin ja\nihmeteltäviin tutkimuksiin, jotka ovat saavutetut tavallisella kyvyllä,\nmutta harvinaisella työllä; Herkuleen tapaisella työllä, joka ei tunne\nväsymystä. Tätä kaikkea ajattelin tarkkaillessani miehen piirteitä.\n\nHänen askartelunsa oli myös luonteenomaista hänen kansallisuudelleen.\nPöydällä ja lattialla oli levitettynä erilaisia kasveja, pensaita. Hän\npuuhaili niiden kanssa, luokitellen ja huolellisesti asetellen niitä\nsalkkunsa lehtien väliin. Vanha mies oli ilmeisestikin kasvientutkija.\n\nKatseeni kulki oikealle ja luonnontieteilijä askarteluineen häipyi\nheti mielestäni. Näin suloisimman olennon, mitä koskaan olin nähnyt,\nja sydämeni sykähteli rinnassani ihaillessani näkyä. Kesäinen\nsateenkaari, rusoittava auringonnousu, riikinkukon loistavat värit\novat suloisia. Liitä nämä yhteen, sommittele yhteen luonnon kaikki\nkauneudet sointuvaksi kokonaisuudeksi, niin kuitenkin puuttuu vielä tuo\nsalaperäinen tunne, joka täyttää katselijan sydämen hänen nähdessään\nsuloiset naisen piirteet.\n\nKoko luomakunnassa ei ole mitään niin kaunista, ei mitään niin\nihastuttavaa kuin rakastettava nainen!\n\nKuitenkaan se ei ollut nainen, joka vangitsi katseeni, vaan lapsi\n-- tyttö -- neito -- joka seisoi täysi-ikäisyyden rajalla, valmiina\nkuulemaan ensimmäistä rakkauden kehoitusta!\n\nIhmiset sanovat kauneutta makuasiaksi, kuvitteluksi, oikuksi, muodiksi,\njohon olemme tottuneet. Kuinka usein saammekaan kuulla tätä joutavaa\nmielipidettä, joka osoittaa lausujan itserakasta viisautta!\n\n\"Jokaisella silmällä on oma kauneudentunne.\" Mikä väärä ja\npintapuolinen sofismi. Yhtä hyvin voisimme väittää, että jokaisella\nkielellä on oma makunsa. Onko hunaja imelää? Onko mali katkera?\nOvat; ne ovat ehdottomasti imelät ja katkerat niin hyvin lapselle\nkuin täysikasvuiselle; villille niin hyvin kuin sivistyneelle,\noppimattomalle yhtähyvin kuin kasvatuksen saaneelle. Tämä pitää\npaikkansa kaikissa olosuhteissa, paitsi tietysti missä oikku, tapa tai\nmuoti tekevät poikkeuksen. Miksi siis kieltää aistimusta, joka kaikissa\nmuissa on niin käsiintuntuva? Eikö ihmissilmä luonnollisessa tilassaan\ntunne mieltymystä ja vastenmielisyyttä? Se tuntee, ja ne lait,\njotka ohjaavat tätä tunnetta, ovat yhtä määrätyt ja erehtymättömät\nkuin tähtien liikkeet. Emme tunne näitä lakeja, mutta tiedämme\nniiden olemassaolon ja voimme näyttää toteen sen yhtä selvästi kuin\nLeverrier todisti kiertotähti Neptunuksen olemassaolon, ennenkuin sitä\nkaukoputkella edes oli keksittykään.\n\nMiksi katse seuraa mielihyvin ympyrän kehää, ellipsin käyrää tai\nkartioleikkausta. Miksi se harhailee siirrettynä Hogarthin käyrälle?\nMiksi sitä loukkaa, jos käyrä katkeaa. Nämä ovat juuri silmälle\nmieluisia tai epämieluisia, makeaa tai karvasta, sen hunajaa tai malia.\n\nKauneus ei siis ole mielivallan asia. Kuvittelu tai muodollisuus ei\nole esineessä, vaan katsojan silmässä, ja hänen silmänsä kenties on\nkasvattamaton, arkipäiväisyyteen taipuva tai muodin orjuuttama. Muodot\nja värit ovat kauniita tai rumia katsojan mielipiteestä huolimatta.\n\nKaikki nämä ajatukset eivät tosin liikkuneet mielessäni joskin osa\nniistä, katseeni seuratessa mielihyvin kauniin olennon suloisia\npiirteitä, tulivat mieleeni. Luulin nähneeni kasvot jossakin, varsinkin\nkatsellessani vanhempaa rouvaa. Heillä oli samanlaiset kasvot --\nverrannollisesti puhuen -- siirretyt äidistä tyttäreen: sama korkea\notsa ja suuri kasvokulma, nenänmuoto sama, suora kuin valonsäde, kuin\nkreikkalaisissa korkokuvissa. Heidän hiuksensa olivat myös samanlaiset,\nkullankiiltoiset; joskin äidin hiuksissa näkyi hopeinen vivahdus. Tytön\nkiharat valuivat aaltoina kaulalle ja hartioille, jotka olivat valkeat\nkuin Carraran marmori.\n\nKaikki tämä tuntunee ylistykseltä, kuvannolliselta, jos niin tahdotte.\nEn voi tästä asiasta kirjoittaa enkä puhua muulla tavalla. Tahdon\nluopua jatkamasta, ja jättää yksityiskohdat, jotka teille eivät liene\nmielenkiintoisia. Sitävastoin toivon, että uskotte, jos sanon, että tuo\nolento, joka minut silloin lumosi, oli kaunis ja rakastettava.\n\n\"Ah, se ole sangen ystevelliste, jos madame ja ma'm'selle tahtoisi\nsoitta la Marsellaise, la grande Marsellaise. Mite sanotte mein liebe\nFräulein!\"\n\n\"Zoe, Zoe, ota bandoliinisi. Kyllä, tohtori, soitamme sen teille\nkernaasti. Te pidätte soitosta, niinkuin mekin. Tule, Zoe!\"\n\nNuori tyttö, joka tähän saakka oli tarkasti seurannut luonnontutkijan\naskartelua, meni huoneen nurkkaan ja otti esiin soittokoneen, joka\nmuistutti kitaraa, palasi takaisin ja istuutui äitinsä viereen.\nBandoliini oli pian viritetty kitaran mukaan ja kummankin kielet\nvärisivät pian Marseljeesin innostavista sävelistä.\n\nEsityksessä oli jotakin sangen miellyttävää. Säestys oli mielestäni\ntäsmällistä ja laulajain äänet sointuivat suloisesti yhteen. Katselin\nZoe-tyttöä, jonka piirteitä elähdyttivät hymnin innostavat ajatukset.\nHänen kasvonsa loistivat, hän näytti kuolemattomalta olennolta,\nnuorelta vapauden jumalattarelta, joka kutsuu lapsiaan aseisiin!\n\nLuonnontieteilijä oli keskeyttänyt työnsä ja seisoi kuunnellen\nihastuneena. Joka kerran, kun tultiin kehoitukseen \"Aux armes,\ncitoyens!\" näpäytteli vanha mies sormiaan ja löi jalallaan lattiaan,\nseuraten soiton tahtia. Hänetkin valtasi sama innostus, mikä siihen\naikaan kaikkialla Euroopassa läheni käännöskohtaa.\n\n\"Missä ihmeessä olen? Ranskalaisia kasvoja, ranskalaista soittoa,\nranskalaisia sanoja ja ranskalaista keskustelua\", sillä kasvitieteilijä\npuheli naisten kanssa tätä kieltä, joskin selvällä reiniläisellä\nmurteella, vahvistaen siten hänen kansallisuuttaan. \"Missä ihmeessä\nolen?\"\n\nSilmäni kulkivat ympäri huonetta, etsien vastausta. Näin huonekalut:\nristikkojalkaiset tuolit campeche-puusta, \"rebozon\" ja palmunlehti\n\"petate\"-matolla. \"Haa, Alp!\"\n\n\"Oh, äiti, äiti! Ecoutez! Vieras kutsuu.\"\n\nKoira hyppäsi pystyyn ja nostaen etukäpälät vuoteelle kuroitti kuononsa\nminua kohti iloisesti vinkuen. Ojensin käteni ja taputtelin sitä\nsamalla lausuen hyväilysanoja.\n\n\"Oh, äiti, äiti, hän tuntee sen. Kas vain.\"\n\nRouva nousi nopeasti ja lähestyi vuodetta. Saksalainen tarttui minua\nranteeseen, työntäen syrjään bernhardilaista, joka aikoi hypätä\nvuoteeseen.\n\n\"Jumalani! Hän on parempi. Hänen silmänsä, tohtori, ovat aivan\ntoisenlaiset!\"\n\n\"Ja, jaa, paljon parempi, hyvin paljon parempi. Pois koira!\"\n\n\"Mitä, missä? Kertokaa minulle missä olen? Kuka olette?\"\n\n\"Rauhoittukaa, olemme ystäviä; olette ollut sairas!\"\n\n\"Niin, niin! Olemme ystäviä; olette ollut sairas, hyvä herra. Älkää\npelätkö; pidämme teistä huolta. Tämä on hyvä tohtori. Tämä on äiti ja\nminä olen --\"\n\n\"Enkeli taivaasta, ihana Zoe!\"\n\nLapsi katseli minua hämmästyneenä ja punastui sanoessaan:\n\n\"Kuule, äiti! Hän tietää nimeni!\"\n\n\"Teme ole sangen hyvä, madame, hen olemas paljon parempi; teme menee\npian ohitse. Mene pois, minun hyve Alp! Herrasi pian paranee, hyve\nkoira alas!\"\n\n\"Ehkä jätämme hänet, tohtori. Melu ehkä --\"\n\n\"Ei, ei! Olkaa ystävällinen, jääkää luokseni. Tahdotteko vielä soittaa?\"\n\n\"Niin, soitto ole sangen hyve; sangen hyve taudille.\"\n\n\"Oh, äiti, soittakaamme vielä.\"\n\nÄiti ja tytär ottivat soittokoneensa ja alkoivat soittaa jälleen.\n\nKuuntelin suloisia säveleitä ja katselin kauniita soittajia hetken\naikaa. Lopuksi silmäni painuivat umpeen ja todellisuus häipyi unelmien\npehmeisiin piirteisiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUneni keskeytyi senvuoksi, kun soitto äkkiä taukosi. Luulin unissani\nkuulleeni oven aukeavan. Kun katselin soittajia, näin, että he olivat\nhävinneet. Bandoliini oli heitetty leposohvalle, mutta \"hän\" oli poissa.\n\nEn voinut vuoteestani nähdä koko huonetta, mutta kuulin, että joku oli\ntullut ulko-ovelle. Kuulin tervehdys- ja hyväilyhuudahduksia, hameiden\nkahinaa ja sanat \"Isä!\", \"Pieni Zoeni!\", jonka jälkimmäisen lausui\nmiesääni. Sitten seurasi matalammalla äänellä jotakin selityksiä, joita\nen voinut kuulla.\n\nKuului muutamia minuutteja ja makasin hiljaa kuunnellen. Sitten kuului\naskeleita eteisessä, kannussaappaitten askeleita tiilipermantoa vasten.\nAskelet tulivat huoneeseen ja lähestyivät vuodettani. Säpsähdin\nkatsoessani ylös. Edessäni seisoi päänahanmetsästäjä Seguin!\n\n\n\n\nXIII.\n\nSEGUIN.\n\n\n\"Olette paljon parempi, tulette pian terveeksi. Olen hyvin iloinen,\nettä toinnutte.\"\n\nTämän hän sanoi tarjoamatta kättään.\n\n\"Olen teille kiitollisuuden velassa hengestäni. Eikö niin?\"\n\nOn merkillistä, että aavistin tämän nähdessäni miehen. Luulenpa, että\nsellainen ajatus oli jo välähtänyt mielessäni herätessäni unestani.\nOlinkohan tavannut hänet vettä etsiessäni vai oliko se vain unta?\n\n\"Oh, kyllä!\" vastasi hän hymyillen; \"mutta muistatteko, että minulla\noli jotakin tekemistä kanssanne silloin, kun olitte menettämäisillänne\nsen.\"\n\n\"Tahdotteko tarttua tähän käteen? Tahdotteko antaa minulle anteeksi?\"\n\nKaikesta päättäen on kiitollisuudessakin jotakin itsekästä. Kuinka\nsuuresti olivatkaan tunteeni tuota miestä kohtaan muuttuneet! Nyt\npyysin puristaa samaa kättä, jonka muutamaa päivää aikaisemmin\nsiveellisessä ylpeydessäni olin työntänyt luotani inhoittavana.\n\nMutta tähän vaikutti vielä eräs toinenkin seikka. Vierelläni seisova\nmies oli rouvan puoliso ja Zoen isä. Hänen luonteensa ja kauhea\nammattinsa olivat unohdetut, ja seuraavassa hetkessä kätemme yhtyivät\nystävyyden puristukseen.\n\n\"Minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa. Kunnioitan tunnettanne,\njoka aiheutti käytöstapanne. Tämä selitys voinee tuntua ihmeelliseltä.\nTeitte oikein sen mukaan, mitä olette minusta kuullut; mutta voi\ntulla aika, hyvä herra, jolloin tunnette minut paremmin: jolloin ne\nteot, jotka nyt kauhistavat teitä, voivat osoittautua ei ainoastaan\nanteeksiannettaviksi, vaan ehkäpä oikeutetuiksikin. Tämä saa nyt\nriittää. Syynä läsnäolooni vuoteenne ääressä on pyytää, ettette puhu\ntäällä, mitä olette minusta kuullut.\"\n\nHänen äänensä heikkeni kuiskaukseksi sanoessaan tämän, samalla kuin hän\nviittasi oveen päin.\n\n\"Mutta kuinka\", kysyin kääntääkseni hänen ajatuksensa muualle, \"kuinka\nolen tullut tähän taloon? Sehän on teidän, arvaan. Kuinka olen tullut\ntänne? Mistä löysitte minut?\"\n\n\"Eipä juuri mistään turvallisesta paikasta\", vastasi hän hymyillen.\n\"Voin tuskin kehua pelastaneeni teidät. Voitte kiittää jaloa hevostanne\nsiitä.\"\n\n\"Hevoseni! Mainio Moroni! Olenko kadottanut sen?\"\n\n\"Hevosenne seisoo maissiseimen ääressä, tuskin kymmenen askelen päässä\nteistä. Luulen, että löydätte sen hiukan paremmassa kunnossa, kuin\nmitä se oli viimeksi nähdessänne sitä. Muulinne ovat myöskin täällä;\nsamoin matkatavaranne. Ne ovat tuolla\", sanoi hän osoittaen vuoteeni\njalkopäähän.\n\n\"Ja --\"\n\n\"Tiedusteletteko Godea\", sanoi hän keskeyttäen. \"Älkää huolehtiko\nhänestä. Hän on myöskin turvassa. Hän on nyt juuri poissa, mutta tulee\nheti takaisin.\"\n\n\"Kuinka voin teitä kiittää? Nämähän ovat hyviä uutisia. Mainio Moroni!\nJa Alp täällä! Mutta kuinka? Sanoitte, että hevoseni pelasti minut. Se\non tehnyt sen kerran ennenkin: kuinka se on mahdollista?\"\n\n\"Aivan yksinkertaista: löysimme teidät monen mailin päässä täällä\neräällä kallionkielekkeellä Del Norten rannalla. Te riipuitte kuilun\nyli suopungin köydessä, joka onneksenne oli takertunut ympärillenne.\nToinen pää oli kiinni hevosenne kuolaimissa, joten jalo eläin istuen\ntakaraajoillaan kannatti painonne niskansa varassa!\"\n\n\"Jalo Moro! Mikä kauhea asema!\"\n\n\"Sanokaapas muuta. Jos olisitte irtaantunut, olisitte pudonnut\nvähintään tuhannen jalkaa, ennenkuin olisitte murskautunut kallioihin.\nSe oli todellakin kauhea tilanne.\"\n\n\"Olin varmaankin astunut yli reunan etsiessäni vettä.\"\n\n\"Houreissanne menitte yli reunan. Olisitte mennyt vielä toisenkin\nkerran, ellemme olisi estäneet sitä. Kun nostimme teidät kalliolle,\ntaistelitte kovasti päästäksenne takaisin. Näitte alhaalla olevan\nveden, mutta ette kallion reunaa. Jano on kauhea asia: se tekee\nhulluksi.\"\n\n\"Muistan osan tästä. Luulin, että se oli unta.\"\n\n\"Älkää vaivatko päätänne tällaisilla asioilla. Tohtori käskee minua\npoistumaan. Minulla oli teille asiaa, kuten jo mainitsin\", jälleen\npyyhkäisi surullinen ilme puhujan kasvoja, \"ja muuten en olisikaan\ntullut teitä tervehtimään. Minulla onkin hyvin vähän aikaa. Tänä iltana\non minun lähdettävä kauaksi. Muutaman päivän kuluttua palaan. Hoitakaa\nitseänne sillä välin ja voikaa hyvin. Tohtori pitää huolen, että\nsaatte, mitä tarvitsette. Vaimoni ja tyttäreni hoitavat teitä.\"\n\n\"Kiitos, kiitos!\"\n\n\"Voitte jäädä tänne, kunnes toverinne palaavat Chihuahuasta. Heidän on\nkuljettava läheltä tätä paikkaa ja ilmoitan teille heidän tulostaan.\nOlettehan oppinut mies. Tuolla on vieraskielisiä kirjoja. Käyttäkää\nniitä. Kuunnelkaa soittoa. Hyvästi, herra!\"\n\n\"Odottakaa hetkinen! Luulen, että pidätte paljon hevosestani?\"\n\n\"Ah, se ei ole mikään mielihalu. Mutta selitän sen toisen kerran.\nKenties en sitä enää tarvitsekaan.\"\n\n\"Ottakaa se, jos haluatte. Voinhan saada toisen.\"\n\n\"Ei, herra. Luuletteko, että voisin ryöstää teiltä sen, jota pidätte\nniin suuressa arvossa ja vielä niin oikeutetusta syystä. Ei, ei!\nPitäkää hyvä Moronne. Enpä ihmettele kiintymystänne niin jaloon\neläimeen.\"\n\n\"Sanoitte, että lähdette pitkälle matkalle tänä yönä. Ottakaa se edes\nsiksi aikaa.\"\n\n\"Siihen tarjoukseen mielelläni suostun, koska oma hevoseni on hiukan\nuupunut. Olen istunut kaksi vuorokautta satulassa. Hyvästi!\"\n\nSeguin puristi kättäni ja poistui. Kuulin hänen kannustensa kilinän\nhänen kulkiessaan lattian poikki, ja tuokiossa ovi sulkeutui hänen\ntakanaan.\n\nJäin yksin ja makasin kuunnellen jokaista ääntä, joka kuului\nulkoa. Puolen tuntia hänen mentyään kuulin hevoskavion kopsetta ja\nnäin ratsumiehen hahmon kulkevan akkunan ohitse. Hän oli lähtenyt\nmatkalleen, epäilemättä suorittaakseen jotakin kauhean ammattinsa\nveristä velvollisuutta!\n\nMakasin hetken kiusallisessa mielentilassa, ajatellen tätä outoa\nmiestä. Suloiset äänet keskeyttivät mietiskelyni; viereeni ilmestyi\nmiellyttäviä kasvoja ja päänahan metsästäjä joutui unhoon.\n\n\n\n\nXIV.\n\nRAKKAUS.\n\n\nVoisin lyhentää kertomukseni seuraavasta kymmenestä päivästä\nyhtä moneksi sanaksi. En tahdo väsyttää lukijoitani rakkauteni\nyksityisseikoilla, rakkauden, joka muutamassa tunnissa muuttui syväksi\nja polttavaksi intohimoksi.\n\nOlin nuori siihen aikaan; juuri siinä iässä, jolloin romanttiset\nolosuhteet, jotka olivat johdattaneet tuon sievän olennon tielleni,\ntekivät minuun syvän vaikutuksen; siinä iässä jolloin sydän, tekemättä\nkylmiä tulevaisuuden laskelmia, antautuu vastustamatta rakkauden\nsähköisiin tunnelmiin. Sanoin sähköisiin, sillä luulen, että ne\ntunteet, jotka sillä iällä syttyvät sydämestä sydämeen, ovat tätä\nlaatua.\n\nMyöhemmin elämässä tämä voima hajoaa ja häviää. Järki tulee mukaan.\nOpimme siirtämään tunteitamme, sillä ne ovat jo olleet uskottomia;\nja me kadotamme sen suloisen luottamuksen, joka kantaa nuoruuden\nrakkautta. Olemme joko ylpeitä taikka epäluuloisia, sen mukaan kuin\nonni on meidän mukanamme tai meitä vastaan. Keski-ikäisinä rakkautemme\nmuuttuu monimutkaiseksi, poiketen surullisesti jumalallisesta\nalkuperästään.\n\nTätä voin kutsua ensimmäiseksi todelliseksi rakkaudekseni. Luulin,\nettä olin tätä ennen rakastanut, mutta ei, se oli vain unelma;\nkyläläiskoulupojan unelma nähdessään ujon luokkatoverinsa kirkkaissa\nsilmissä taivaan; tai kenties perhehuvimatkalla jossakin runollisessa\nlaaksossa oli koskettanut sievän serkkunsa rusoittavaa poskea.\n\nVoimani lisääntyivät nopeudella, joka ihmetytti taitavaa\nyrttitieteilijää. Rakkaus ruokki ja elähytti elämän tulta. Sanottakoon\nmitä tahansa, niin tahdolla on vaikutusta ruumiiseen. Halu tulla\nterveeksi, elää jotakin varten, ovat usein nopeimmat lääkkeet.\n\nVoimaini lisääntyessä nousin vuoteeltani. Katse peiliin osoitti, että\nterve värini alkoi palata.\n\nVaisto opettaa lintua koristamaan siipensä kauniimmilla sulilla\npuolisoa valitessaan; samanlainen tunne teki minutkin nyt huolelliseksi\nulkomuotoni suhteen. Matkalaukkuni tutkittiin, partaveitseni vedettiin\nesiin, parta hävisi poskiltani ja hiukset suorittiin.\n\nTunnustan tämän kaiken. Minulle on kerrottu, että ulkonäköni ei ollut\nhuono, ja uskon sen, mitä sanotaan. Olen turhamainen kuten muutkin\nkuolevaiset. Olettehan tekin.\n\nZoe, tuo täydellisesti viaton luonnonlapsi, ei ymmärtänyt tällaista\nteeskentelyä. Vaatetuksen teeskentely ei koskaan ollut juolahtanut\nhänen mieleensä. Hän ei huomannut niitä lahjoja, joita luonto oli\nhänelle niin runsaasti tuhlannut. Ei kukaan ollut hänelle vielä\nylistänyt hänen kauneuttaan. Niin omituiselta kuin kuuluukin, ei\nhän koskaan, paitsi isäänsä, vanhaa luonnontutkijaa ja \"peoni\"\npalvelijoita, minua lukuunottamatta ollut nähnyt mieshenkilöä.\nVuosikausia hän oli äitinsä kera elänyt kotonaan eristettynä niin\ntäydellisesti kuin luostarissa. Tämä oli minulle käsittämätöntä, ja\nvasta myöhemmin sain selvityksen asiaan.\n\nHänen neitseellinen sydämensä oli puhdas ja tahraton; sydän, jonka\nvienoihin unelmiin rakkaus ei vielä ollut heittänyt säteitään; jonka\npyhää viattomuutta vastaan rakkauden jumala vielä ei ollut singauttanut\nainoatakaan nuolta.\n\nJos olet omaa sukupuoltani, olet varmaankin joskus halunnut hallita\ntuollaista sydäntä. Jos tähän vastaat myönteisesti, voin kertoa,\nettä kaikki ponnistuksesi tähän suuntaan voivat olla turhat. Voitat\nvastarakkauden heti tai et koskaan!\n\nNeitseellinen sydän ei seuraa seuraelämän hiottuja tapoja. Se ei\nymmärrä mitään puolinaista rakkautta, jota voisi aikaa myöten voittaa.\nVähäpätöinenkin seikka voi sen joko vetää puoleensa tai karkoittaa\nkuin salaman leimaus. Se on kuin arpanappula: joko olet voittanut tai\nhävinnyt. Jälkimmäisessä tapauksessa voit huoletta luopua yrityksestä.\nEi mikään keino voi voittaa estettä ja synnyttää vastarakkautta.\nYstävyyden voit saavuttaa: rakkautta et koskaan. Keikailusi ei\ntällaista sydäntä liikuta; lahjat eivät auta. Voit vaikka maailman\nvalloittaa, mutta sen haltijaksi et pääse. Hän, jonka kuva on painunut\ntuohon pieneen sydämeen, on sen sankari, suurempi ja jalompi kuin\nkukaan muu. Tuo nuori olento on kokonaan hänen, olkoonpa hän sitten\nkuinka alhainen ja arvoton tahansa. Sellainen sydän tottelee ainoastaan\nluonnon salaperäistä kehoitusta, sen vaikutuksen alla hän sitoo koko\nsydämensä alttarin edessä, joskin se hänelle olisi suuri uhraus.\n\nNämä ajatukset ovat myöhemmältä iältäni. Silloin olin vielä liian nuori\ntällaista ajatellakseni.\n\nTalossa oli kitara. Koulussa jo olin oppinut soittelemaan sitä ja\nilahdutin nyt soitollani Zoea ja hänen äitiään. Lauloin heille\nkotiseutuni lemmenlauluja; ja sykkivin sydämin toivoin niiden\nkoskevan häneen. Monta kertaa heitin soittokoneen syrjään pettymyksen\nvaltaamana. Lieneeköhän ollut syynä se, että hän oli liian nuori\nymmärtämään rakkauden merkitystä, liian nuori rakastamaan? Hänhän oli\nvain neljäntoista ikäinen, mutta lämpöisen etelän lapsia; ja monta\nkertaa olin Meksikon kuuman taivaan alla nähnyt saman ikäisiä morsiamia\nja äitejä.\n\nPäivän toisensa jälkeen olimme kahdenkesken. Luonnontieteilijä\naskarteli kasviensa kanssa ja vaitelias äiti hoiti talousaskareitaan.\n\nRakkaus ei ole sokea. Se tosin voi näyttää vieraista sokealta; mutta\nrakkauden esinettä se vahtii Argus-silmin.\n\nOlin verraten taitava värikynän käytössä ja huvittelin toveriani\npiirtelemällä luonnoksia paperiliuskoille ja hänen tyhjille\nnuottilehdilleen. Useat näistä esittivät naisihmisiä erilaisissa\nasennoissa ja pukimissa. Yhdessä suhteessa ne olivat toistensa\nkaltaiset: niillä kaikilla oli samanlaiset kasvot.\n\nTyttö oli huomannut tämän omituisuuden piirustuksissa, arvaamatta syytä.\n\n\"Kuka hän on?\" kysyi hän eräänä päivänä istuessamme jälleen. \"Nämä\nnaiset ovat kaikki erilaisissa puvuissa, eri kansallisuutta, eikö niin?\nJa kuitenkin heillä on aivan samanlaiset kasvot! Niillä on kaikilla\nsamanlaiset piirteet; täsmälleen samat, näen mä.\"\n\n\"Ne ovat sinun kasvosi, Zoe; en osaa piirtää muita.\"\n\nHän nosti suuret silmänsä ja käänsi ne minua kohti viattoman\nihmettelevänä. Hämmentyikö hän? Ei!\n\n\"Onko tuo minun näköiseni?\"\n\n\"On, niin hyvin kuin minä sen voin tehdä.\"\n\n\"Miksi et voi piirtää muitten kasvoja?\"\n\n\"Miksikö? Koska -- Zoe, pelkään, ettet ymmärrä minua.\"\n\n\"Oh, Enrique, luuletko minua niin huonoksi oppilaaksi? Enkö ole\nymmärtänyt kaikkea, mitä olet kertonut minulle kaukaisista seuduista,\njoissa olet käynyt? Aivan varmaan voisin ymmärtää tämän yhtä hyvin.\"\n\n\"Tahdon kertoa sen sinulle, Zoe!\"\n\nKumarruin eteenpäin sydän jyskyttäen ja ääneni värisi puhuessani:\n\n\"Senvuoksi, että näen aina kasvosi edessäni; en voi piirtää mitään\nmuuta. Senvuoksi, että -- rakastan sinua, Zoe!\"\n\n\"Oo! Sekö on syynä? Ja jos rakastat jotakin, onko silloin hänen\nkasvonsa aina edessäsi, joskaan hän itse ei ole läsnä? Onko niin?\"\n\n\"Niin se on\", vastasin tuntien tuskallista pettymystä.\n\n\"Ja onko se rakkautta, Enrique?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Sitten minä varmaankin rakastan sinua; sillä missä vain olenkin,\nniin voin nähdä kasvosi aivan selvästi edessäni! Jos osaisin piirtää\nniinkuin sinä, tiedän varmaan, että voisin maalata ne, vaikket\nolisikaan luonani! Mitä sitten? Luuletko, että rakastan sinua, Enrique?\"\n\nSanat eivät kykene ilmaisemaan tunteitani tällä hetkellä. Me istuimme\nja pidimme molemmat paperia, jossa piirustukset olivat. Käteni kulki\nsen pintaa myöten, kunnes puristin seuralaiseni sormia kädessäni. Tätä\nsähköistä kosketusta seurasi yhä rajumpi tunnelma -- paperi putosi\nlattialle, ja onnellisena ja sykkivin sydämin painoin myöntyvän olennon\nrintaani vasten!\n\nHän ei tehnyt vastarintaa. Huulemme kohtasivat toisensa ensi\nsuudelmassa: suudelmassa, joka osoitti molemminpuolista rakkautta.\nTunsin hänen sydämensä lyövän ja väräjävän hänen maatessaan rintaani\nvasten. Oi riemua! riemua! Olin tämän pienen sydämen valtias!\n\n\n\n\nXV.\n\nVALOA JA VARJOA.\n\n\nTalo, jossa asuimme, oli nelikulmaisen aitauksen sisällä, joka vietti\nDel Norte-joen rantaa alas. Tämä aitaus muodosti puutarhan, jota joka\npuolelta ympäröi paksu adobe-muuri. Pitkin tätä muurin harjaa oli\nistutettu kaktusrivejä, jotka ojentelivat suuria okaisia oksiaan,\nmuodostaen ylipääsemättömän muurinharjan. Taloon ja puutarhaan oli yksi\nainoa pääsy vankan portin kautta, jonka huomasin aina olevan suljetun\nja pönkitetyn. En halunnut liikkua ulkona. Suuri puutarha oli tähän\nsaakka ollut rajoitettu kävelypaikkani, ja siellä usein kävelin Zoen ja\nhänen äitinsä kanssa, useimmin Zoen kanssa yksin.\n\nTilalla oli monta nähtävyyttä. Se oli vanha raunio; itse\ntalo lienee nähnyt parempiakin aikoja. Se oli suuri rakennus\nmaurilais-espanjalaista tyyliä, tasakattoinen (azotea) ja katonreuna\npykäläkaiteinen. Paikoitellen oli kaiteessa olevat pikku tornit ja\nhuiput pudonneet pois, osoittaen hoidon puutetta ja rappeutumista.\n\nPuutarha osoitti samanlaisia rappeutumisen merkkejä; mutta samalla\nkerralla voitiin huomata, kuinka paljon huolenpitoa sen osaksi oli\nkerran tullut. Rapautuvat kuvapatsaat, kuivuneet suihkukaivot,\nhoitamattomat lehtimajat ja rikkaruohon peittämät käytävät osoittivat\nsen varhaisempaa komeutta ja nykyistä laiminlyöntiä. Siellä kasvoi\npaljon harvinaisia ulkomaalaisia puulajeja, mutta niiden hedelmät ja\nlehdet osoittivat villiytymistä. Tämä villi vapaus viehätti omalla\ntavallaan ja tätä tunnetta lisäsi puolestaan tuhansien kukkain tuoksu,\njoka alati täytti ilman.\n\nPuutarhan aidat ulottuivat jokeen saakka, jossa ne loppuivat, sillä\njoen penger oli korkea ja jyrkkä ja syvä hiljainen vesi virtasi sen\nalapuolella muodostaen tarpeellisen suojan siltä puolelta.\n\nTiheä pumpulipensaikko reunusti joen pengertä, ja sen varjoon oli\nrakennettu joukko istumapaikkoja kiilloitetusta kivestä, joka on\ntavallista espanjalais-seuduilla. Rantapenkereeseen oli hakattu\nportaat, joita reunusti riippuvat köynnöskasvit ja jotka johtivat alas\nveden rajaan. Huomasin pienen veneen, joka oli kiinnitetty portaiden\njuureen pajupensaikkoon.\n\nAinoastaan tältä kohdalta oli puutarhasta näköala aidan ulkopuolelle.\nMaisema olikin suurenmoinen penikulmain etäisyydellä kiemurtelevine Del\nNorte-jokineen.\n\nYmpäröivä seutu näytti villiltä ja asumattomalta. Niin kauaksi kuin\nsilmä kantoi, peittivät pumpulipensaat seudun kuvastaen pehmeät\nvarjonsa joen pintaan. Etelässä, näköpiirin reunassa pisti yksinäinen\ntorninhuippu esiin yli puiden latvain. Tämä oli El Paso del Norten\nkirkko, jonka ympärillä näkyi viiniköynnösten peittämät mäenrinteet\nkohoavan taivasta kohti. Idässä kohosivat Kalliovuoret: Organon\nsalaperäinen vuorijono, jonka tumma vuoristojärvi pakovesineen synnytti\nyksinäisessä metsästäjässä yliluonnollisen kammon. Lännessä alhaalla\nja hämärinä tuskin näkyvät Mimbres kaksois-vuorijonot; nuo kultaiset\nvuoret, joiden autiot solat harvoin kaikuivat ihmisaskelista.\n\nMyöskin rohkea trapperi kääntyy syrjään lähestyessään tätä tuntematonta\nmaata, joka ulottuu pohjoiseen Gila-joesta; tämä on apachein ja\nihmissyöjäin, navajoin, maa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllan toisensa jälkeen istuimme pumpulipensaitten varjossa olevilla\nistuimilla ja katselimme auringon rusoittavaa laskua. Tähän aikaan\npäivästä olimme kahden kesken, minä ja pieni seuralaiseni.\n\nKutsun häntä pieneksi seuralaisekseni, vaikka hän mielestäni oli\nkasvanut kooltaan ja sai täysikasvaneen naisen piirteet! Minun\nsilmissäni hän ei enää ollut lapsi. Hänen muotonsa oli kehittynyt,\nhänen rintansa kohosi korkeammalle kauniissa kaarteissa, hänen\nliikkeensä tuntuivat minusta naisellisemmilta ja käskeviltä. Hänen\nvärinsä näytti ainakin minusta kohoavan ja sulous säteili hänen\npiirteistään. Rakkaus kirkasti hänen ruskeita silmiään -- hänen\nruumiinsa ja sielunsa oli rakkauden jumalainen voima uudistanut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä iltana istuimme, tapamme mukaan, lehdon juhlallisessa varjossa.\nOlimme ottaneet mukaan kitaran ja bandoliinin, mutta muutaman sävelen\njälkeen unhottui soitto ja soittokoneet vaipuivat jalkaimme juureen\nnurmelle. Meistä tuntui hauskemmalta kuunnella omia ääniämme. Oli\nhauskempi pukea tunteemme sanoiksi kuin kuulla suloisintakaan soittoa.\nYmpärillämme oli soittoa tarpeeksikin: villimehiläinen hymisi\njättäessään sulkeutuvat kukat; kaukaisessa saraheinikossa kuului\ngruyan \"huup\"-huuto; tai kyyhkysten kuherrus niiden istuessa parittain\nläheisillä oksilla, kuiskaten rakkauden sanoja toisilleen, kuten mekin.\n\nSyksy oli värittänyt metsät, ja lehdet loistivat kirjavina. Puitten\ntummat varjot kuvastuivat virtaavan joen pintaan. Aurinko oli alhaalla\nja El Pason kirkontorni loisti kuin kultainen tähti sen viimeisissä\nsäteissä. Silmämme pysähtyivät sen kimmeltävään tuuliviiriin.\n\n\"Kirkko!\" puheli toverini melkein itsekseen; \"tuskin enää muistan,\nmiltä se näyttääkään, siitä on jo niin kauan, kun sen näin.\"\n\n\"Kuinka kauan?\"\n\n\"Oh, monta, monta vuotta; olin hyvin nuori silloin.\"\n\n\"Etkö ole ollut näiden muurien ulkopuolella sen jälkeen?\"\n\n\"Olen kyllä! Isä on usein vienyt meitä jokea alas venheellä, äitiä ja\nminua, mutta ei nyt viime aikoina.\"\n\n\"Etkö haluaisi lähteä matkalle noiden kirjavain metsäin kautta?\"\n\n\"Enpä juuri halua; olen täällä tyytyväinen.\"\n\n\"Mutta oletkohan aina tyytyväinen täällä?\"\n\n\"Miksi en, Enrique? Kun sinä olet luonani, miksi en olisi onnellinen?\"\n\n\"Mutta jos --\"\n\nSynkkä varjo näytti peittävän hänen mielensä. Rakkauden sokaisemana\nei hän ollut ajatellutkaan mahdollisuutta, että voisin jättää hänet,\nenkä sitä minäkään ajatellut. Hänen poskensa kalpenivat äkkiä, ja näin\ntuskan kuvastuvan hänen silmissään, kun hän kiinnitti ne minuun. Mutta\nsanat oli sanottu --\n\n\"Jos minun täytyy jättää sinut?\"\n\nHän heittäytyi syliini lyhyesti parahtaen, aivan kuin joku olisi\npistänyt häntä sydämeen, ja huudahti kiihtyneellä äänellä --\n\n\"Oh, Jumala, Jumala! Jättää minut, jättää minut! Ethän voi jättää\nminua? Sinä, joka olet opettanut minua rakastamaan! Enrique, miksi\nkerroit minulle, että rakastit minua? Miksi opetitkaan minua\nrakastamaan?\"\n\n\"Zoe!\"\n\n\"Enrique, lupaatko, ettet jätä minua?\"\n\n\"En koskaan, Zoe, vannon sen; en koskaan!\"\n\nLuulin tällä hetkellä kuulleeni airon loisketta; mutta tunteitteni\ntemmellys ja morsiameni syleily, hänen kietoessaan käsivartensa\nympärilleni, estivät minua nousemasta ja katsomasta joen äyräälle. Se\nlie ollut kalasääsken sukellus, ajattelin; ja unhoittaen ajatuksen\nvaivuin pitkään ja suloiseen suudelmaan. Kun jälleen kohotin pääni,\nkohtasi katsettani esine, joka kohosi ylös rantapengermää. Se oli musta\nsombrero kultaisine nauhoineen. Tunsin oitis sen omistajan: Seguin!\n\nHetkessä hän oli vierellämme.\n\n\"Isä!\" huudahti Zoe, nousten ja astuen esiin syleilläkseen häntä.\n\nIsä työnsi hänet sivulleen ja tarttui kovasti hänen käteensä. Hetken\naikaa hän oli ääneti, kääntäen katseensa minuun. Hänen katsettaan\nen voi kuvata. Siinä kuvastui syytöstä, surua ja harmia. Nousin\nlähestyäkseni häntä, mutta menetin rohkeuteni tuon omituisen katseen\nvuoksi ja seisoin hämilläni ja vaieten.\n\n\"Ja tälläkö tavalla kiitätte minua henkenne pelastuksesta? Soma\nkorvaus, hyvä herra; vai mitä luulette?\"\n\nEn vastannut.\n\n\"Hyvä herra!\" jatkoi hän liikutuksesta värisevin äänin, \"olette syvästi\nloukannut minua.\"\n\n\"En ymmärrä tätä; en ole teitä loukannut.\"\n\n\"Miksi nimitätte tätä hakkailua tyttäreni kanssa!\"\n\n\"Hakkailua!\" huudahdin, nousten pystyyn syytöksen kuultuani.\n\n\"Niin hakkailua! Ettekö ole voittanut hänen myötätuntonsa?\"\n\n\"Olen voittanut sen rehellisesti.\"\n\n\"Hm, hyvä herra! Hän on lapsi eikä nainen. Voittanut sen rehellisesti!\nMitä hän tietää rakkaudesta?\"\n\n\"Isä! Osaan kyllä rakastaa. Olen tuntenut sitä jo monta päivää. Älä ole\nvihainen Enriquelle, sillä minä rakastan häntä, sydämestäni rakastan\nhäntä!\"\n\nHän kääntyi tytön puoleen hämmästyen.\n\n\"Kuuletteko!\" huudahti hän. \"Oi taivas! Lapseni!\"\n\nHänen äänensä koski minuun, sillä se oli niin surullinen.\n\n\"Kuulkaa, hyvä herra!\" lausuin asettuen suoraan hänen eteensä. \"Olen\nvoittanut tyttärenne tunteet. Olen antanut omani vastineeksi. Olen\nhänen arvoisensa, kuten hän on minun arvoiseni. Minkä rikoksen olen\nsitten tehnyt? Kuinka olen teitä loukannut?\"\n\nHän katseli minua hetken, antamatta vastausta.\n\n\"Tahdotteko siis naida hänet?\" sanoi hän lopuksi muuttaen tapaansa.\n\n\"Jos olisin sallinut rakkautemme mennä näin pitkälle, ilman tätä\naikomusta, olisin todellakin syytteenne ansainnut. Silloin olisin\nhakkaillut tytärtänne, kuten sanoitte.\"\n\n\"Naida minut!\" huudahti Zoe hämmästynein katsein.\n\n\"Kuuletteko! Lapsi parka, hän ei edes tunne sanan merkitystäkään!\"\n\n\"Oi, rakas Zoe! Minä tahdon; tai muuten sydämeni, kuten sinunkin\nmurtuu! Oh, hyvä herra!\"\n\n\"Tulkaa herra, jo riittää. Olette voittanut hänet hänen omasta\npuolestaan; mutta ette ole voittanut häntä minulta. Tahdon koetella\ntunteittenne kestävyyttä. Tahdon asettaa teidät koetukselle.\"\n\n\"Saatte asettaa minut mille koetukselle tahansa.\"\n\n\"Saamme nähdä; menkäämme sisään. Tule, Zoe!\"\n\nOttaen tytärtään kädestä hän talutti tämän rakennusta kohti. Minä\nseurasin kintereillä.\n\nKun kuljimme villioranssilehdon lävitse, kapeni polku; isä laski hänen\nkätensä ja käveli edellä. Zoe oli välillämme; ja kun saavuimme keskelle\nlehtoa, kääntyi hän äkkiä ja asettaen kätensä käsiini, kuiskasi\nvärisevin äänin: \"Enrique, kerro minulle mitä on mennä naimisiin.\"\n\n\"Rakas Zoe, en nyt: se on liian vaikeaa selittää; toisen kerran selitän\n--\"\n\n\"Tule, Zoe, anna kätesi lapseni!\"\n\n\"Isä, tulen heti!\"\n\n\n\n\nXVI.\n\nERÄS ELÄMÄNTARINA.\n\n\nOlin yksin isäntäni kanssa samassa huoneessa, missä tähän saakka olin\nasunut. Naisväki oli siirtynyt rakennuksen toiseen osaan. Huomasin,\nettä Seguin astuessaan huoneeseen oli kääntynyt takaisin ja lukinnut\noven.\n\nMillehän kauhealle koetukselle hän nyt aikoi asettaa uskollisuuteni,\nrakkauteni. Aikoikohan hän ottaa henkeni tai sitoa minut jollakin\nkauhealla valalla, tuo julmista teoistaan tunnettu mies? Synkät\nepäluulot risteilivät mielessäni ja istuin vaiti pelon vallassa.\n\nVälillemme asetettiin pullo viiniä, jota Seguin kaatoi kahteen lasiin\npyytäen minua juomaan. Tämä kohteliaisuus rauhoitti minut. \"Mutta jos\nviini olikin myr--?\" Hän joi lasinsa pohjaan, ennenkuin tämä ajatus oli\nennättänyt kypsyäkään mielessäni.\n\n\"Teen hänelle vääryyttä\", ajattelin. \"Tuo mies, kaikesta huolimatta, ei\nsaattaisi käyttäytyä niin kavalasti.\"\n\nJoin viinin; se teki minut rauhallisemmaksi ja levolliseksi.\n\nHetken vaitiolon jälkeen hän aloitti keskustelun odottamattomalla\nkysymyksellä: \"Mitä olette kuullut minusta?\"\n\n\"Nimenne ja ammattinne, ei mitään muuta.\"\n\n\"Se on enemmän kuin täällä edes aavistetaan\", sanoi hän viitaten oveen\nmerkitsevästi. \"Kuka teille tämän kaiken on kertonut minusta?\"\n\n\"Eräs ystävä, jonka näitte Santa Fessä.\"\n\n\"Ah! St. Vrain, tuo oiva rohkea mies. Kohtasin hänet kerran\nChihuahuassa. Kertoiko hän teille minusta muuta?\"\n\n\"Ei. Hän lupasi palata yksityiskohtiin, mutta asia unohtui, karavaani\nläksi eteenpäin ja me erosimme.\"\n\n\"Oletteko siis kuullut, että olen Seguin, päänahanmetsästäjä? Että olen\nEl Pason asukkaiden palkkaama metsästämään apacheja ja navajointiaaneja\nja että saan määrätyn rahasumman jokaisesta intiaanin päänahasta, jonka\nvoin ripustaa heidän portteihinsa? Oletteko kuullut tämän kaiken?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Se on totta kaikki.\"\n\nVaikenin.\n\n\"No, hyvä herra\", jatkoi hän hetken vaiettuaan, \"tahdotteko vieläkin\nnaida tyttäreni, joukkomurhaajan lapsen?\"\n\n\"Teidän rikoksenne eivät ole hänen. Hän ei edes tiedä niistä mitään,\nkuten itse sanoitte. Te voitte olla vaikka paholainen, hän on enkeli.\"\n\nHänen kasvonsa saivat surullisen ilmeen, lausuessani tämän.\n\n\"Rikoksia! Paholaisia!\" mutisi hän puoleksi itsekseen. \"Noinhan\nvoitte luulla: niinhän maailma tuomitsee. Olette kai kuullut\nvuoristokertomukset kaikkine verisine liioitteluineen. Olette kai\nkuullut, että erään välirauhan aikana kutsuin apache-kyläkunnan\njuhlaan ja myrkytin ruokatavarat: myrkytin vieraani, miehet, naiset ja\nlapset ja sitten otin heidän päänahkansa! Olette myös kuullut, että\nhoukuttelin kaksisataa villiä nykäisemään kanuunan laukaisuköyttä,\nlaukaisten tietämättömyydessään rautaromulla ladatun kanuunan itseään\nkohtaan! Epäilemättä olette kuullut kerrottavan näistä ja muistakin\nepäinhimillisistä teoista.\"\n\n\"On totta. Olen kuullut metsämiesten kertovan näitä, mutta en tiennyt,\nkuinka paljon niihin oli luottamista.\"\n\n\"Herra, ne ovat valheellisia; kaikki valheellisia ja perättömiä.\"\n\n\"Olen iloinen kuullessani sen teiltä. En ole voinut uskoa teidän\ntehneen sellaisia raakuuksia.\"\n\n\"Ja jos ne olisivatkin totta kaikissa kammottavissa yksityiskohdissaan,\neivät ne kuitenkaan voisi vetää vertoja niille julmuuksille, joita nuo\nvillit viholliset ovat tehneet tämän turvattoman rajamaan asukkaille.\nJos tuntisitte tämän maakunnan viimeisen kymmenen vuoden historian; sen\nverilöylyt ja joukkomurhat, tulipalot, sen raiskaukset ja ryöstöt: koko\nmaakuntain hävitykset; kylät liekkien vallassa; miesten raa'at murhat\nheidän omissa tuvissaan; naisten ryöstöt tyydyttämään erämaan rosvojen\nmielihaluja! Oi Jumala, myöskin minä olen kärsinyt sellaista vääryyttä,\nettä se voisi puhdistaa tekoni teidän silmissänne, vieläpä taivaankin\nedessä!\"\n\nPuhuja kätki kasvonsa käsiinsä ja nojasi pöytää vasten. Hän nähtävästi\nkärsi tuskallisista muistoistaan. Hetken kuluttua hän jatkoi:\n\n\"Tahtoisin mielelläni kertoa lyhyesti teille elämäntarinani.\"\n\nViittasin myöntymykseni. Ja täytettyään ja juotuaan vielä toisen lasin\nviiniä hän jatkoi:\n\n\"En ole syntyperältäni ranskalainen, kuten voisi luulla. Olen kreoli ja\nkotoisin New Orleansista. Vanhempani olivat pakolaisia St. Domingosta,\njossa mustan vallankumouksen jälkeen Christofer Verinen takavarikoi\nmiltei kaiken heidän omaisuutensa.\n\n\"Olin opiskellut vuori-insinööriksi ja tässä toimessa jouduin Meksikon\nkultakaivoksille erään omistajan palvelukseen, joka tunsi isäni. Olin\nsiihen aikaan nuori ja työskentelin useita vuosia Zacatecan ja San Luis\nPotosin kaivoksilla. Olin palkastani säästänyt jonkin verran rahaa\nja ajattelin ryhtyä työskentelemään omin päin. Huhut olivat kauan jo\ntienneet kertoa, että Gilan ja sen lisäjokien varsilla oli rikkaita\nkultasuonia. Kultahiekkaa oli nähty ja koottukin näissä joissa; ja\nkultapitoisia kvartsikallioita oli runsaasti tämän erämaaseudun\nvuorissa.\n\n\"Suuntasin matkani näille seuduille valiojoukon kanssa, ja matkailtuamme\nviikkokausia löysin Mimbres-vuoristossa lähellä Gilan päävesistöä jalon\nmalmin. Perustin kultakaivoksen ja viidessä vuodessa olin varakas mies.\n\n\"Muistin nuoruuteni toverin, suloisen, kauniin serkkuni, joka oli ollut\nuskottuni, ensimmäinen rakkauteni. Minulle se oli ensimmäinen ja\nviimeinen; se ei ollut, kuten usein tapaa samanlaisissa olosuhteissa\nolla, mikään ohimenevä tunne. Kaikilla matkoillani olin muistellut ja\nrakastanut häntä. Olikohan hän ollut minulle uskollinen? Päätin tulla\nasiasta vakuutetuksi; jätin liikkeeni uskottujen huostaan ja läksin\nsyntymäkaupunkiini. Adèle oli ollut uskollinen ja toin hänet mukaani\nvaimonani.\n\n\"Rakensin talon Valverdeen, joka oli lähin asuttu paikka kaivokseni\nseuduilla. Valverde oli siihen aikaan kukoistava paikkakunta; nyt siitä\non vain rauniot jäljellä, kuten kai olette huomannut matkustaessanne\nsen kautta.\n\n\"Täällä elimme vuosikausia hyvinvoivina ja onnellisina. Muistelen näitä\naikoja elämäni onnellisimpina vuosina. Rakkautemme oli molemminpuolinen\nja palava, ja olimme saaneet kaksi lasta, molemmat tyttöjä. Nuorempi\noli äitinsä, toinen minun näköiseni, kuten minulle on kerrottu.\nLuotimme liiaksi näihin antimiin. Olimme liian onnelliset omistaessamme\nne.\n\n\"Sitten tuli Santa Fehen uusi kuvernööri; hän oli mies, joka\nhuikentelevaisuudellaan ja omavaltaisuudellaan hävitti koko maakunnan.\nEi löytynyt tekoa liian konnamaista eikä rikosta liian mustaa tälle\nihmispedolle. Hän käyttäytyi hyvin aluksi ja häntä juhlittiinkin\nvarakkaiden taloissa jokilaaksossa. Koska minäkin kuuluin näihin,\nkävi hän luonani sangen usein. Hän asui itse Albuquerquessä, jossa\nhän antoi linnassaan suuria juhlia, minne hän myös kutsui vaimoni ja\nminutkin. Vastineeksi hän usein kävi luonamme Valverdessä tekosyynään\ntarkastusmatkansa maakunnan eri osissa.\n\n\"Huomasin kuitenkin ajan mittaan, että nämä vierailut tarkoittivat\nainoastaan vaimoani, jolle hän osoitti imartelevaa kohteliaisuutta.\nEn tahdo salata, että Adèle siihen aikaan oli harvinaisen kaunis.\nVoitte kuvitella sen itsekin; näyttääpä kuin olisitte huomannut\ntämän hänen tyttäressään, sillä pieni Zoe on samaa laatua kuin hänen\näitinsä aikoinaan. Siihen aikaan hän vielä oli kauneutensa paraimmassa\nkukoistuksessa. Maine hänen kauneudestaan oli tunnettu ja se kiihoitti\nhuikentelevaisen itsevaltiaan turhamielisyyttä. Tämä oli syynä, että\njouduin hänen uutteran kohteliaisuutensa esineeksi. Olin kylläkin\nymmärtänyt tämän; mutta luotin vaimoni hyveisiin, en välittänyt\nhänen käytöksestään. Ei mikään julkinen loukkaus ollut vielä vetänyt\nhuomiotani puoleensa.\n\n\"Palatessani kerran pitkältä käynniltä kaivoksilla, ilmaisi Adèle\nminulle, minkä hän hienotunteisuudesta siihen saakka oli salannut,\nhänen ylhäisyytensä useita kertoja loukanneen häntä, mutta varsinkin\nminun viimeisen poissaoloni aikana.\n\n\"Tämä oli tarpeeksi kreoliverelleni. Lähdin Albuquerqueen ja torilla\nsuuren kansanjoukon nähden kuritin solvaajan. Minut vangittiin ja\nheitettiin tyrmään, jossa makasin useita viikkoja. Kun pääsin vapaaksi,\npalasin kotiini löytääkseni sen ryöstettynä ja autiona. Villit navajot\nolivat olleet siellä, irtaimistoni oli hävitetty ja ryöstetty; ja\nlapseni, oi Jumala, pieni Adèle oli viety vankina heidän vuorilleen!\"\n\n\"Entäs vaimonne ja toinen lapsenne?\" kysyin kiivaasti kuullakseni lopun.\n\n\"He pääsivät pakoon. Kauheassa taistelussa -- palvelijani taistelivat\nurhoollisesti -- pääsi vaimoni Zoe käsivarrellaan pakenemaan ja\npiiloutui puutarhassa olevaan luolaan. Löysin heidät erään 'vaqueron'\nmajassa metsässä, jonne he olivat menneet.\"\n\n\"Ja tyttärenne Adèle -- oletteko kuullut hänestä sen jälkeen mitään?\"\n\n\"Kyllä, tulen heti siihen. Kaivokseni ryöstettiin ja hävitettiin\nsamalla kerralla; useita kaivosmiehiä murhattiin, ennenkuin he\npääsivät pakenemaankaan; ja koko työni ja menestykseni luhistui\nraunioiksi. Muutamain paenneiden kaivosmiesten ja Valverdestä olevain\nyhtä onnettomain kanssa muodostin joukkueen, jolla ajoin villejä\nvihollisiani takaa; mutta retkemme epäonnistui ja palasimme takaisin\nsuruisin sydämin ja murtuneina. Oh, herra, ette voi käsittää, miltä\ntuntuu kadottaa rakastettu lapsi, ette voi ymmärtää isän surua!\"\n\nPuhuja puristi päänsä käsiensä väliin ja oli hetken vaiti. Hänen\nkasvonsa ilmaisivat sydäntäsärkevää surua.\n\n\"Tarinani on pian kerrottu nykypäiviin saakka; mutta kuka tuntee lopun?\nVuosikausia oleilin intiaanien rajaseuduilla etsien tytärtäni. Mukanani\noli minulla pieni joukkue yhtä onnettomia kuin minäkin, jotka olivat\nsamalla tavalla kadottaneet vaimon tai tyttären. Mutta varamme kuluivat\nloppuun, ja epätoivo valtasi meidät. Tovereitteni myötätunto lauhtui\nja jäähtyi. Toinen toisensa jälkeen luopui yrityksestä. Uuden Meksikon\nkuvernööri ei antanut meille mitään apua. Päinvastoin epäiltiin jo\nsilloin -- nyt se on tunnettu asia -- että kuvernööri oli salaliitossa\nnavajopäällikköjen kanssa. Hän oli luvannut antaa heidän olla rauhassa;\nhe puolestaan sitoutuivat ryöstämään ainoastaan hänen vihollisiaan!\n\n\"Saatuani tietää tämän kauhean salaisuuden, ymmärsin, kuka oli minulle\nkauhean iskun antanut. Kiukkuisena häpeästä, johon hänet olin\nsaattanut, sekä myöskin vaimoni ylenkatseesta, oli roisto valmis\nkostoon. Senjälkeen on hänen henkensä ollut kaksikin kertaa käsissäni,\nmutta hänen kuolemansa olisi myöskin maksanut minun henkeni. Mutta\nminulla on vielä aihetta elämiseen. Kenties hänelle vielä tulee\nkostonpäivä.\n\n\"Kuten kerroin suli joukkueeni vähiin. Sydän sairaana ja tuntien\nvaarallisen asemani Uudessa Meksikossa jätin maakunnan ja kuljin\n\"jornadan\" poikki El Pasoon. Täällä elelin jonkin aikaa surren lastani.\nKauankaan en ollut toimettomana. Apachien lukuisat ryöstöretket\nSoneraan ja Chihuahuaan olivat pakoittaneet hallituksen ryhtymään\ntarmokkaampiin toimenpiteisiin rajaseutujen turvaamiseksi. Linnoituksia\nkorjattiin ja miehitettiin tehokkaammilla joukoilla, eräs vapaajoukko\nperustettiin, jonka palkkaus oli suhteellinen otettujen päänahkain\nlukumäärään. Minulle tarjottiin tämän oudon vapaajoukon johto, ja\ntoivoen saavani tilaisuuden pelastaa tyttäreni otin vastaan tarjouksen:\nminusta tuli päänahanmetsästäjä.\n\n\"Tämä oli kauhea luottamustoimi; ja jos kostaminen olisi ollut ainoa\ntarkoitusperäni, olisin jo aikoja sitten ollut tyydytetty. Monta\nverityötä olemme suorittaneet; monta kertaa olemme kostaneet vääryyden.\n\n\"Tiesin, että tyttäreni oli vankina navajoin luona. Olin useita\nkertoja kuullut tämän vangeilta, joita olin pelastanut; mutta\naikeeni lamautuivat aina miesten ja varain puutteessa. Alituiset\nvallankumoukset ja kansalaissodat pitivät maata kurjuudessa, joten\nmeidän etumme tulivat laiminlyödyiksi tai unhoitetuiksi. Kaikista\nponnistuksistani huolimatta en koskaan saanut kootuksi niin suurta\njoukkoa, että olisimme uskaltaneet tunkeutua Gilan pohjoispuolella\nolevaan autioon seutuun, jossa villien navajoin kylät ovat.\"\n\n\"Ja luuletteko --\"\n\n\"Kärsivällisyyttä! Lopetan heti. Joukkueeni oli nyt vahvempi kuin\nkoskaan ennen. Olin saanut varmoja tietoja eräältä, joka oli päässyt\npakenemaan navajoin luota, että kummankin heimon soturit olivat\npäättäneet lähteä etelään päin. He olivat koonneet koko voimansa\ntehdäkseen suuren ryöstöretken; kuten olin kuullut, aina Durangon\nporteille saakka. Aikomukseni oli nyt tunkeutua heidän poissaollessaan\nheidän alueelleen ja etsiä tytärtäni.\"\n\n\"Ja luuletteko, että hän vielä elää?\"\n\n\"Tiedän sen. Sama mies, joka toi minulle uutiset ja joka poloinen\nmenetti päänahkansa ja korvansa, kertoi usein nähneensä tyttäreni.\nHän on kasvanut, ja on, kerrotaan, jonkinlainen kuningatar heidän\njoukossaan. Hänellä on suuri valta ja etuoikeuksia. Hän elää\nsiis vielä; ja jos onnistun nyt pelastamaan hänet, loppuvat nämä\nmurhenäytelmät. Muutan täältä kauaksi pois.\"\n\nOlin kuunnellut mielenkiinnolla tätä outoa kertomusta. Kaikki\nvastenmielisyys, jota varhaisempain kertomusten nojalla olin tuntenut\ntämän miehen luonnetta kohtaan, hävisi mielestäni ja tunsin pelkkää\nmyötätuntoa, jopa ihailua. Hän oli saanut paljon kärsiä. Kärsimys\nsovittaa rikokset ja silmissäni hänen tekonsa olivat oikeutettuja. Olin\nkenties liiaksi lempeä tuomiossani. Olipa luonnollistakin, että sitä\nolin.\n\nKun hän oli lopettanut tunnustuksensa, tunsin itseni tyytyväiseksi.\nTunsin vilkasta iloa siitä, ettei hänen nuorempi tyttärensä ollut\naiheena hänen rikoksiinsa. Hän näytti ymmärtävän ajatukseni; sillä\nhänen kasvoissaan oli tyydytyksen, melkeinpä voitonriemun hymyily hänen\nkumartuessaan pöydän yli kaataakseen viiniä lasiini.\n\n\"Herra, kertomukseni varmaankin on uuvuttanut teitä. Juokaa!\"\n\n\"Ja nyt, herrani, tunnette morsiamenne isän, ainakin hiukan paremmin\nkuin äsken. Pysyttekö vieläkin päätöksessänne naida hänet?\"\n\n\"Oi, hyvä herra! Hän on minulle vielä entistä kalliimpi ja pyhempi.\"\n\n\"Mutta teidän on voitettava hänet minulta, kuten jo sanoin.\"\n\n\"Kuinka voin sen tehdä? Olen valmis uhraamaan kaiken voitavani.\"\n\n\"Teidän on autettava minua saamaan hänen sisarensa takaisin.\"\n\n\"Mielelläni.\"\n\n\"Teidän on lähdettävä kanssani erämaahan.\"\n\n\"Tahdon lähteä.\"\n\n\"Riittää. Lähdemme huomenna.\" Hän nousi pystyyn ja alkoi astella\nedestakaisin huoneessa.\n\n\"Kuinka varhain?\" kysyin peläten, että hän kieltäisi minua kohtaamasta\nsitä, jonka syleilyä nyt kaipasin ennen muuta.\n\n\"Aamun koitteessa\", vastasi hän, näyttämättä huomaavan levotonta\nkäytöstäni.\n\n\"Minun täytyy katsoa hevostani ja aseitani\", sanoin nousten paikaltani\nja astellen ovea kohti, sillä toivoin tapaavani hänet ulkopuolella.\n\n\"Niistä on pidetty huolta, Gode on siellä. Tule, poikani! Hän ei ole\neteisessä. Jää tänne. Toimitan aseet, joita tarvitset. Adèle! Zoe! No,\ntohtori, oletteko palannut rikkaruohojenne kanssa! Hyvä on. Huomenna\nlähdemme. Adèle, tuopa hiukan kahvia, ja sitten kai saamme kuulla\nhiukan soittoa. Vieraamme lähtee huomenna.\"\n\nVaalea olento ilmestyi väliimme.\n\n\"Ei, ei, ei!\" hän huusi kääntyen vuoronperään toisesta toiseen.\n\n\"Tule, pieni kyyhkyseni!\" sanoi hänen isänsä tarttuen hänen käteensä,\n\"älä nyt noin vähäisestä hämmenny. Hän on poissa vain vähän aikaa. Hän\npalaa pian jälleen.\"\n\n\"Kuinka kauan, isä? Kauanko, Enrique?\"\n\n\"Vain vähän aikaa. Se on minulle pitempi aika kuin sinulle, Zoe.\"\n\n\"Oi, ei, ei; tuntikin on minulle liian pitkä aika. Montako tuntia\nluulet, Enrique?\"\n\n\"Luulen, että olemme poissa päiviä.\"\n\n\"Päiviä!\"\n\n\"Tule, lapseni; ne menevät pian. Mene auttamaan äitiäsi.\"\n\n\"Isä! Päiviä, pitkiä päiviä. Ne eivät tahdo kulua ollessani yksin.\"\n\n\"Mutta ethän olekaan yksin. Äitisihän on kansaasi.\"\n\nHuoahtaen ja kuin muissa maailmoissa olevana hän läksi täyttämään\nisänsä käskyä. Astuessaan ulos ovesta hän huokasi vielä kerran.\n\nTohtori oli äänettömänä ja ihmetellen katsellut tätä viimeistä\nkohtausta; kun tyttö oli hävinnyt eteiseen, kuulin hänen mutisevan\nitsekseen:\n\n\"Oho-jaa! Pieni fräulein parka. Sitäpä juuri epäilin!\"\n\n\n\n\nXVII.\n\nYLÖS DEL NORTEA PITKIN.\n\n\nEn tahdo ikävystyttää lukijoitani erokohtauksella. Olimme satuloissa,\nennenkuin viimeiset tähdet olivat vaalenneet taivaalla ja ratsastimme\nhiekkaista tietä.\n\nVähän matkaa talosta tie kääntyi johtaen tiheään korkeaan metsään.\nTässä pysäytin hevoseni, annoin tovereitteni ajaa ohitse ja seisoen\njalustimissa katselin taakseni. Silmäni seurasivat talon harmaita\nseiniä etsien kattoa. Kaiteen reunalla aamuruskon vaaleaa valoa kohti\nnäkyi olento, jota tähystelin. En voinut erottaa piirteitä, mutta\ntunsin pyöreäviivaiset muodot, kuten korkokuvan taivasta vasten.\n\nHän seisoi lähellä yucca-palmua, joka kasvoi \"azotealla\". Hänen\nkätensä lepäsi sen runkoa vasten ja hän kumartui eteenpäin tähystellen\nhämärään. Ehkä hän näki huivinheilutukseni; ehkä hän kuuli nimeänsä\nlausuttavan ja vastasi jäähyväissanoihin, joita hänelle huudettiin. Oli\nkuinka tahansa, hänen äänensä hukkui hevoseni kavion ääneen, kun se\nnopeasti pyörähti ympäri ja vei minut metsän tummaan varjoon.\n\nRatsastaessani eteenpäin koetin toisinaan katsoa taakseni, mutta metsä\noli peittänyt talon näkyvistäni. Olin korkean tumman metsän sisässä.\nVielä näin somain palmillain pitkät lehdet, mutta tien laskeutuessa\nalas mäkeä katosivat nekin näkyvistäni.\n\nLöysäsin suitseni ja annoin hevoseni kulkea ominpäin. Vaivuin samalla\nsekä suloisiin että tuskallisiin ajatuksiin.\n\nTunsin, että olin juonut rakkauden maljasta; että tähän kohdistuisi\nkaikki toiveeni ja että se olisi toimintani vaikutin täst'edes.\nOlin juuri saavuttanut miehuuden ja tiesin, että puhdas rakkaus on\nharhailevain luonteiden paras ohjaaja; paras ohjas hillitsemään niiden\nvillejä mielihaluja. Tämän oli minulle neuvonut se, jolta olin saanut\nelämäni ensi opetukset; ja koska hänen kokemuksensa jo monta kertaa\nolivat minua auttaneet, uskoin häntä myös tässä suhteessa. Myöhemmin\nelämässäni olenkin huomannut tämän pitävän paikkansa.\n\nTiesin, että olin herättänyt nuoren tytön rinnassa yhtä syvän ja\npalavan rakkauden kuin omanikin oli; minun sydämeni oli jo tuntenut\nmieltymystä, jota vastoin hän ei ollut tuntenut muuta kuin onnellisen\nlapsuuden pikku huolia. Hän ei ollut tuntenut liikutusta. Rakkaus oli\nhänen ensimmäinen tunteensa, hänen ensimmäinen intohimonsa!\n\nTällaiset mietteet tuntuivat suloisilta. Mutta mieleni synkkeni\nkatsellessani viimeisen kerran taakseni ja jokin pahahenki kuiskasi\nminulle korvaan: \"Et näe häntä enää koskaan!\"\n\nTämä ajatus täytti mieleni synkillä aavistuksilla ja aloin miettiä\ntulevaisuuttani. En ollut lähtenyt huvimatkalle, jolta palataan\nmäärätyllä kellonlyönnillä. Edessäni oli vaaroja, erämaan vaarat,\nja tiesin, etteivät ne olleet mitään tavallista laatua. Matkaa\nsuunniteltaessa edellisenä iltana ei Seguin salannut minulta matkamme\nvaaroja. Hän oli selittänyt ne minulle, ennenkuin olin antanut\nlopullisen suostumukseni seurata häntä. Muutamaa viikkoa aikaisemmin\nen olisi niistä välittänyt, ne olisivat minua vain houkutelleet; nyt\nolivat tunteeni muuttuneet, sillä tiesin, että olin vastuussa toisenkin\nelämästä. Olikohan paholainen siis kuiskannut totta? Enkö siis enää\nsaisi häntä nähdä! Se oli tuskallinen ajatus; ratsastin eteenpäin\nistuen kumarassa satulassani tämän katkeran tunteen painostamana.\n\nMutta olinhan jälleen suosikkini Moron selässä, joka näkyi tuntevan\nratsastajansa; sen joustava ruumis kohoili allani, mieleni alkoi\njälleen kirkastua. Hetken kuluttua tartuin suitsiin; tiukentaen niitä\nkannustin hevoseni tovereiden jälkeen.\n\nTiemme seurasi jokea, kulkien toisinaan sen poikki matalissa\nkahluupaikoissa tai kierrellen korkeametsäistä joenlaaksoa. Polku\noli pensaitten kasvama; vaikka puut olivat karsitut tietä varten, ei\nnäkynyt mitään jälkiä, lukuunottamatta muutamia yksinäisiä ratsastajain\njälkiä. Seutu näytti asumattomalta ja villiltä. Tämän huomasi siitäkin,\nettä lukuisat saksanhirvet ja antiloopit juoksivat tien poikki tai\ntulivat esiin pensaistosta aivan hevostemme pään edessä. Toisinaan\npoikkesi tie joen suunnasta, kulkien sen lukuisten mutkain yli. Useita\nkertoja kuljimme suurten alueiden yli, jossa metsä oli kaadettu ja\naukioita oli ollut. Varmaankin oli siitä kauan, kun aura oli kyntänyt\nnäitä maita, sillä viljelyksiä peitti nyt sekainen, läpitunkematon\ntiheikkö. Muutama katkennut lahova hirsi tai sortunut muuri oli kaikki,\nmitä oli jäljellä uudisasukkaan ranchosta.\n\nKuljimme kirkonraunion ohitse, jonka vanha torni lohkeili pala palalta.\nMuurien kivet peittivät maanpinnan laajalti. Kukoistava kyläkunta oli\nollut tässä. Missä se nyt oli? Missä olivat nyt uuraat juoruttelijat?\nMissä olivat ne, joiden äänet olivat kaikuneet näiden seinäin sisällä?\nMissä olivat ne, jotka kerran olivat polvistuneet vihityn kirkon\npyhitetyssä varjossa? He olivat menneet, mutta minne, koska ja miksi?\n\nTein näitä kysymyksiä Seguinille ja hän vastasi lyhyesti:\n\n\"Intiaanit.\"\n\n\"Eivätkö he enää tule näille seuduille?\" Odottamaton levottomuus\nvaltasi mieleni. Ajattelin lyhyttä matkaa maatilalle, josta tulimme.\nAjattelin sen varustamattomia muureja. Odotin kärsimättömänä vastausta.\n\n\"Eivät enää\", oli lyhyt vastaus.\n\n\"Kuinka niin?\" kysyin.\n\n\"Tämä on meidän aluettamme\", vastasi hän painokkaasti. \"Olette nyt,\nherra, seudulla, jossa asustaa outoja asukkaita. Varma tuho sille\nintiaanille, joka uskaltaa harhailla näissä metsissä!\"\n\nRatsastaessamme eteenpäin näköala laajeni ja näimme korkeita kumpuja,\njotka kulkivat pohjoisesta etelään kummankin puolin jokea. Nämä kummut\nsulkivat joen uoman, kunnes se näytti kokonaan vuorten salpaamalta.\nTämä oli vain harhanäky. Edetessämme huomasimme pian joutuvamme\ntuollaiseen kuiluun, kanjoniin, jotka ovat niin tavallisia troopillisen\nAmerikan ylätasangoilla.\n\nTämän kautta kohisi virta esiin kahden suunnattoman kallion välissä,\njoiden tuhannen jalan korkuiset piirteet muistuttivat kahta riitelevää\njättiläistä, jotka Kaikkivallan käsi oli erottanut, jättäen heidät\nrypistelemään toisilleen otsaansa. Katselin noiden pystysuorain\nkallioiden seinää ja tunsin väriseväni ratsastaessani niiden väliin.\n\n\"Näettekö tuota paikkaa?\" kysyi Seguin, osoittaen kallioita, joka pisti\nulos kuilun yläreunasta. Ilmaisin myöntymykseni, sillä kysymys oli\nminulle tarkoitettu.\n\n\"Tuollaisen hypyn olitte aikeissa tehdä. Löysimme teidät riippumassa\nalas tuon kallion reunalta.\"\n\n\"Hyvä Jumalani!\" pääsi minulta, silmäillessäni huimaavaa korkeutta.\nPäätäni alkoi pyörryttää katsellessani ylöspäin, ja olin iloinen, kun\nratsastimme eteenpäin.\n\n\"Kiittäkää hevostanne\", jatkoi toverini, \"siitä, ettei tohtorimme\ntarvitse tällä kertaa pysähtyä luitanne tutkistelemaan. Hoi, Moro!\nkaunis Moro!\"\n\n\"Oh, mein Gott! Ja, ja!\" myönsi luonnontutkija, silmäillen seinämää\nkauhun valtaamana kuten minäkin.\n\nSeguin ratsasti vierelläni ja taputteli hevoseni kaulaa ihaillen.\n\n\"Mutta\", kysyin nyt, muistellen ensi kohtaustamme, \"miksi niin\nmielellänne olisitte tahtonut ostaa sen?\"\n\n\"Päähänpisto.\"\n\n\"Enkö minä voi sitä ymmärtää?\"\n\n\"Varsin hyvin, herra. Aikomukseni oli varastaa tyttäreni takaisin ja\ntarvitsin sitä varten hevostanne.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Se oli ennen kuin olin saanut kuulla vihollistemme aikeista lähteä\nsotaretkelle. Koska en voinut häntä muulla tavalla saada, ajattelin\nlähteä heidän kylilleen aivan yksin tai jonkun luotettavan toverin\nseurassa ja sotajuonen avulla viedä hänet mukaani. Heidän hevosensa\novat nopeita, mutta eivät vedä vertoja arapialaisellenne, kuten\nehkä saatte itse pian nähdä. Olisin ollut verraten suojassa, ja\npiiritettynäkin olisin ehkä päässyt pakoon muutamin naarmuin. Ajattelin\nnaamioida itseni ja saapua heidän kylälleen heikäläisenä soturina. Olen\njo kauan osannut heidän kieltään.\"\n\n\"Se olisi ollut turmiollinen yritys.\"\n\n\"Aivan totta! Se olikin minun viimeinen keinoni, johon aioin ryhtyä,\nkun kaikki muut yritykset olivat jääneet tuloksetta; vuosikautisen\nikävöimisen pakosta. Kenties olisin kuollut. Se oli ajattelematon aie,\nmutta olin kypsyttänyt sen valmiiksi.\"\n\n\"Luulen, että nyt onnistumme.\"\n\n\"Niin minäkin. Näyttää kuin jokin korkeampi Kaitselmus nyt suosisi\nyrityksiäni. Hänen vangitsijainsa poissaolo; ja sen lisäksi on\njoukkueeni saanut lisävoimia, kun siihen on liittynyt trappereita\nitäisiltä ylätasangoilta. Majavannahka on laskenut heidän puhetapansa\nmukaan 'tupakkamällin hintaan' ja heidän mielestään \"punanahka\" on\ntuottavampaa. Toivon, että tämä kaikki pian olisi ohitse.\"\n\nHän huokasi syvään lausuessaan nämä sanat.\n\nSaavuimme nyt kuilun suulle, jossa varjoisa pumpulipensaisto tarjosi\nmeille lepopaikan.\n\n\"Levätkäämme täällä\", sanoi Seguin.\n\nLaskeuduimme hevosilta ja kiinnitimme ne köysiinsä syömään. Itse\nistuimme pehmeälle nurmikolle ja otimme esiin matkaa varten valmistetut\neväämme.\n\n\n\n\nXVIII.\n\nPÄÄNAHAN METSÄSTÄJÄT.\n\n\nOli tuskin ilta, kun saavuimme leirille -- päänahan metsästäjäin\nleirille. Tuloamme tuskin huomattiin. Lyhyt katse vain ratsastaessamme\nmiesjoukkoon osoitti, että olimme tuttuja. Ei kukaan noussut\npaikoiltaan tai keskeyttänyt askartelu jaan. Saimme riisua satulat ja\nviedä hevosemme mihin itse osasimme.\n\nOlin väsynyt ratsastuksesta ja levitin viittani maahan ja istuuduin,\nnojaten selkäni kantoa vasten, olisin voinut nukkuakin, mutta outo\nympäristö kiinnitti huomiotani, joten uteliaana sitä katselin\nkuunnellen.\n\nLeiri sijaitsi Del Norte-joen mutkassa olevassa aukeamassa, jonka\nympärillä korkeat pumpulipuut kohottivat tasaiset pystysuorat runkonsa\ntiheästä kääpiöpalmupensaikosta. Muutamia risaisia telttoja oli\naukeamalla ja intiaanien tapaan rakennettuja nahkakotia. Useimmat\nmetsästäjät suojasivat itseään pingoittamalla puhvelinvuodan neljän\npaalun päähän. Pensastossa oli \"pesiä\", oksista rakennettuja ja\nyucca-palmun lehdillä tai läheiseltä joelta tuoduilla kaisloilla\nkatettuja.\n\nPensaikkoon oli hakattu polkuja eri suuntiin. Erään tällaisen aukon\nkautta näkyi vihreä niitty. Siellä näkyi pitkiin suopunkeihin\nkiinnitettyjä muuleja ja mustangeja laitumella.\n\nYmpäri leiriä näkyi satuloita, suitsia ja laukkuja, jotka nojasivat\nkantoja vasten tai riippuivat oksista. Puita vasten nojasi kiväärejä ja\nteittäin ja kotain aukoissa riippui ruosteenpeittämiä miekkoja. Joka\npuolella oli pannuja, patoja ja kirveitä hajallaan.\n\nNuotiotulet paloivat. Niiden ympärillä istui miehiä. He eivät\nlämmitelleet itseään, sillä ilma ei ollut kylmä. He paistoivat\npeuranlihaa tai polttelivat oudonmuotoisia piippuja. Toiset\nkiilloittelivat aseitaan ja korjailivat metsätystarpeitaan.\n\nKorvissani kuului monenlaisia kieliä. Kuulin ranskan, espanjan,\nenglannin ja intiaanien kieltä. Huudahdukset osoittivat myös puhujain\nluonnetta. Näytti siltä kuin eri kansallisuudet olisivat lähettäneet\nedustajiaan kilpailemaan kiroussanojensa tehokkuudesta.\n\nHuomasin kolme eri ryhmää. Jokaisessa vallitsi oma erikoiskielensä ja\nkunkin ryhmän miehillä oli samantapainen puku. Minua lähinnä puhuttiin\nespanjan kieltä. He olivat etupäässä meksikkolaisia. Tahdon kuvata\nheidän pukuaan, niin hyvin kuin nyt vielä muistan.\n\nCalzoneerot ovat vihreätä verkaa. Ne on leikattu merimieshousujen\nmalliin: lyhyet vyötäiset, tiukat lonkan ympäriltä ja leveät lahkeet,\njotka on vahvistettu mustalla, painetulla ja koristetulla nahalla.\nUlkopuoliset saumat on nyöritetty palmikoilla ja koristeltu hopeisin\nnappirivein. Saumat ovat auki, sillä ilta on lämmin, ja niiden alta\nnäkyvät valkeat kankaiset \"calzoncillot\", riippuen poimuissa säärien\nympäri. Saappaat ovat ruskeata vasikannahkaa ja niissä on lähes\npuoli kiloa painavat kannukset! Kannukset ovat omituisen muotoisia\nja kiinnitetyt saappaisiin kirjailluilla nahkahihnoilla. Kannuksiin\non kiinnitetty pienet tiu'ut, \"campanillat\", jotka kilisevät jalan\nvähimmästäkin liikkeestä! Calzonerot on kiinnitetty vyötäisiin\nsilkkivyöllä. Se on purppuranpunainen ja kääritty ruumiin ympäri\nja kiinnitetty takaa, jossa ripsuilla varustetut päät riippuvat\nvasemmalle puolen. Liiviä ei käytetä. Lyhyt, ruumiinmukainen, tummasta\nkirjaillusta verasta tehty nuttu peittää paidan. Paita itse leveine\nkauluksineen ja koristeltuine rintoineen osoittaa jonkun tummasilmäisen\npoblaanan loisteliasta ompelutaitoa. Päässä on leveälierinen sombrero;\nsuuri musta huopahattu paksuine hopeanauhoineen. Sen syrjiin on\npistetty metallikärkiä, jotka antavat hatulle vieläkin omituisemman\nmuodon. Toisen hartian yli riippuu kirjava serapé-huivi. Vyö\nruutikukkaroineen ja ratsastajakivääri kädessä, pari pientä pistoolia\nvyön alla ja pitkä espanjalainen puukko viistossa vasemman lonkan\npäällä täydentävät pukua, jota olen yrittänyt kuvata.\n\nTämä puku oli luonteenomaisin miehille, jotka olivat minua lähinnä.\nPuvuissa oli kylläkin eroavaisuuksia, mutta ne kaikki olivat kuitenkin\nmeksikkolaisten kansallispuvun kaltaisia. Toisilla oli nahkaiset\ncalzonerot ja nuttu samasta aineesta, tiukka edestä ja takaa. Toiset\ntaasen käyttivät huivin asemesta navajoin viittaa leveine mustine\njuovineen. Toisten hartioilta riippui kaunis ja pukeva \"manga\".\nMuutamat käyttivät mokkasiineja; köyhemmillä miehillä oli jaloissaan\natztekien jalkineet \"guarachit\".\n\nMiesten ulkomuoto oli tumma ja villinnäköinen, heidän hiuksensa\nolivat pitkät, suorat ja mustat kuin korpin sulat; parta ja viikset\npeittivät heidän kasvonsa. Hatun lierien alta loisti tummat tuliset\nsilmät. Harvat miehistä olivat kookkaita; mutta heidän ruumiinsa olivat\njoustavat osoittaen voimaa ja tarmoa. Heidän ruumiinrakenteensa oli\ntanakka ja rasituksiin ja ponnistuksiin tottunut. He olivat melkein\nkaikki Meksikon rajamaan erämiehiä, jotka usein olivat otelleet tulisia\ntaisteluita vihollistensa intiaanien kanssa. He olivat ciboleroja,\nvaqueroja, rancheroja, monteroja; miehiä, jotka lukuisissa taisteluissa\nyhdessä ranskalais- ja englantilaissyntyisten metsästäjäin kanssa\nolivat saavuttaneet rohkeuden, joka ei luonnostaan kuulu heidän\nluonteeseensa. He olivat Meksikon rajamaiden valiojoukkoa.\n\nHe polttelivat cigaritoja, joita he sormien välissä pyörittelivät\nmaissin korsista, tai pelasivat korttipeliä tupakasta levitetyillä\nviitoillaan. He huusivat ja kiroilivat \"carajo!\" hävitessään ja\nkiitellen Pyhää Neitsyttä, kun kortit suosivat heidän peliään!\nHe puhuivat espanjalaista murretta ja äänet olivat terävät ja\nepämiellyttävät.\n\nLähellä heitä oli toinen ryhmä, joka herätti huomioni. Tämän ryhmän\nmiehet erosivat suuresti edellisistä monessa suhteessa: äänessä,\npuvussa, kielessä ja ulkomuodossa. He olivat angloamerikkalaista rotua.\nHe olivat trappereita, preeria- ja vuoristometsästäjiä.\n\nKuvatkaamme heistä erästä. Hän seisoo nojaten pitkää suoraa kivääriään\nvasten ja tuijottaa nuotioon. Hän on kuusi jalkaa pitkä ja hänen\nryhtinsä osoittaa anglosaksilaista syntyperää. Hänen käsivartensa\novat kuin nuoret tammet ja pyssynpiippua puristavat kädet ovat\nsuuret, lihattomat ja voimakkaat. Hänen poskensa ovat leveät ja\nvoimakkaat. Niitä peittää osaksi tuuhea parta, joka ei ole vaalea eikä\ntummakaan, vaan tummanruskea, suun ympäriltä hiukan auringon, viinan\nja veden valkaisema. Silmät ovat sinertävän harmaat, pienet ja hiukan\nvälähtelevät. Ilme on varma ja katse harhailee harvoin. Ne näyttävät\ntunkevan lävitse. Tukka on ruskea ja ihonväri, tumma kuin mulatin,\non auringon paahtama. Se on alkujaan ollut vaalea. Kasvot eivät ole\nepämiellyttävät. Niitä voisi sanoa kauniiksikin. Niiden ilme on rohkea,\nmutta hyväluontoinen ja jalomielinen.\n\nMiehen puku on \"kotitekoa\"; nimittäin preerian tai villin vuoriston\naineista, jotka hän on ostanut tarkan pyssynsä luodilla. Se on hänen\nitsensä tekemä, paitsi jos hän joskus yksinäisyyteen väsyneenä on\njakanut mökkinsä jonkun intiaaninaikkosen kanssa.\n\nHän on puettu hirvennahkaiseen metsästyspaitaan, joka on savustettu\npehmeäksi kuin hansikas; housuihin, jotka ulottuvat vyötäisille ja\nmokkasiineihin. Viimemainitut on pohjattu puhvelin nahalla. Paita on\nvyötetty lanteilta, mutta auki rinnasta ja kaulasta, jossa se muodostaa\nhartioita peittävän kauluksen. Tämän alla näkyy ihomekko, joka on\nvalmistettu joko antiloopin parkitusta nahasta tai punapeuran vasikan\nnahasta. Päässään hänellä on pesukarhunnahkainen lakki, jossa eläimen\npää on edessä ja sen pörröinen häntä riippuu töyhdön tavoin hartioille.\n\nHänen varustuksiinsa kuuluu luotikukkaro, joka on tehty vuorikissan\nnahasta, sekä suuri puolikuun muotoinen ruutisarvi, jonka syrjiin\non kaiverrettu monta outoa muistokirjoitusta. Hänen aseensa ovat\npitkä \"bowie\"-puukko, suuri pistooli, joka riippuu kotelossaan hänen\nnahkaisesta vyöstään. Tämän lisäksi on vielä lähes viiden jalan\npituinen metsästyskivääri, joka on niin suora, että perä tuskin\npoikkeaa piipun suunnasta.\n\nHänen pukunsa, aseensa ja varusteensa ovat koristamattomat; mutta\nhänen mekkonsa somat poimut, kauluksen ja säärystinten tyylikkäät\nripsut ja supinahkaisen lakin soma asento ilmaisevat, ettei kantaja\nkuitenkaan ole aivan välinpitämätön ulkomuotojakaan suhteen. Pieni\nkirjavilla piikkisian piikeillä kirjailtu pussi tai kotelo riippuu\nhänen kaulassaan.\n\nToisinaan hän katselee tätä tyytyväisin katsein. Se on hänen\npiippukotelonsa; rakkauden pantti joltakin tummasilmäiseltä,\nmustatukkaiselta erämaan sulottarelta. Tällainen on vuoristometsästäjän\nvarustus.\n\nHänen ympärillään on useita samoin puettuja ja varustettuja.\nToisilla on pehmeät huopahatut, toisilla kissannahkaiset. Toisten\nmetsästyspaidat ovat vaaleammat ja värikkäämmät. Toisten taas ovat\nrevittyjä ja paikattuja, mutta heidät on pukunsa perusteella kuitenkin\nhelppo ryhmittää.\n\nKolmas joukkue, joka herätti mielenkiintoani, oli etäämmällä\nistumapaikaltani. Olin vallan hämmästynyt huomatessani, että he olivat\nintiaaneja.\n\n\"Voisivatko he olla vankeja?\" ajattelin. \"Mutta eiväthän he ole\nsidottuja. Heidän katseensa ja eleensä eivät osoita heidän olevan\nvankeja, ja kuitenkin he ovat intiaaneja. Voisivatko he kuulua\npartiojoukkoon, joka taistelee heidän --\"\n\nTätä aprikoidessani kulki ohitseni eräs metsästäjä.\n\n\"Keitä nuo intiaanit ovat?\" kysyin joukkoa osoittaen.\n\n\"Delawareja, toiset shawnee-intiaaneja.\"\n\nNämäkö siis olivat kuuluisia delawareja: tuon kuuluisan heimokunnan\njälkeläisiä, joka Atlannin rannikolla ensimmäisenä ryhtyi\ntaisteluun valkoihoisten anastajain kanssa. Heidän historiansa\noli todellakin ihmeellinen. Sota oli heidän koulunsa, sota heidän\njumalanpalveluksensa, sota heidän ajanvietteensä ja ammattinsa. Heitä\noli enää jäännös jäljellä. Heidän tarinansa oli pian päättyvä.\n\nNousin pystyyn ja lähestyin heitä tuntuvan uteliaana. Muutamat heistä\nistuivat tulen ympärillä poltellen omituisia punaisesta savesta\nkaiverrettuja piippuja. Toiset astelivat edestakaisin majesteetillisin\naskelin, jotka tekevät metsäintiaanit niin kuuluisiksi. Heidän\njoukossaan vallitsi hiljaisuus, joka teki omituisen vastavaikutuksen\nmeksikkolaisten liittolaisten jaarituksille. Satunnainen, syvällä\nsointuvalla äänellä tehty kysymys ja lyhyt sattuva vastaus, arvokas\nnyökkäys tai kädenliike; täten he keskustelivat täyttäessään\npiipunkoppansa kini-kin-ik-tupakalla ja antaen arvokkaasti tämän kulkea\nsuusta suuhun.\n\nKatselin näitä pelottomia metsän poikia uteliaisuuttakin voimakkaammin\ntuntein; kuten se, joka tarkastelee esinettä, josta hän on kuullut\nja lukenut outoja tarinoita. Kertomukset heidän sodistaan ja\nvaelluksistaan olivat tuoreessa muistissani. Edessäni näin nyt niiden\nsuorittajat ilmielävässä todellisuudessaan ja villissä komeudessaan.\nNuo olivat samoja miehiä, jotka karkoitettuina kodeistaan Atlannin\nrantamailta taipuivat ainoastaan kohtaloonsa, heidän heimonsa\nperikatoon. Peräytyen yli Appalakian vuorijonon he olivat taistelleet\nasuinpaikalta toiselle Alleghany-vuorten jyrkkiä rinteitä, Ohion\nmetsäisiä joenvarsia aina \"Veriseen maaperään\" saakka. Yhä vain\nvalkoihoiset seurasivat heitä ajaen heitä edelleen, edelleen laskevaa\naurinkoa kohden. Veriset sodat, petturuus, rikotut sopimukset\nharvensivat vuosi vuodelta heidän rivejään. Yhä halveksien valkoisia\nvalloittajia naapureikseen he jatkoivat kamppailua raivaten tietä\nitselleen, taistelemalla oman rotunsa ja värinsä heimojen kanssa,\njotka olivat kolminkertaisetkin luvultaan. Osage-joen latva oli\nheidän viimeinen olinpaikkansa. Täällä anastaja lupasi taata heille\nkotipaikan, jonka he saisivat pitää aina. Sopimus tuli liian myöhään.\nSodat ja vaellukset olivat muuttaneet heidän luonteensa; he halveksivat\nrauhallista maanviljelystä. Heimon rippeet olivat koottuina Osagen\nseuduilla, mutta eräänä vuonna katosi koko heimo. Urhot ja nuorukaiset\nhävisivät pois jättäen ainoastaan vanhukset, vaimot ja raajarikot\nheille annetulle kotipaikalleen. Mihin he olivat hävinneet? Missä he\nolivat nyt? Se, joka halusi nähdä delawareja, sai etsiä heitä aukeilta\npreerioilta, vuoriston metsistä, karhun ja majavan, vuori vuohen ja\npuhvelin asuinpaikoilta. Sieltä voi heitä kenties tavata hajanaisina\njoukkueina, vanhain vihollistensa valkonaamain liittolaisina\ntai yksinään, pyydystellen, metsästellen, taistellen Yuta- ja\nrapahointiaanein, Crow- tai Cheyennein, navajoin tai apachein kanssa.\n\nKatselin ryhmää mielenkiintoisena, tarkastellen heidän piirteitään\nja komeita pukujaan. Vaikkei kaksi heistä ollut samalla tavalla\npuettua, oli heidän puvuissaan kuitenkin huomattava yhtäläisyys.\nUseimmilla heillä oli metsästyspaidat, ei hirvennahasta, kuten\nvalkoisten, vaan kirjavasta kalikoo-kankaasta neulotut. Tämä puku,\njoka oli soman näköinen ja ripsuilla koristettu, teki hyvin erikoisen\nvaikutuksen intiaanisoturin asuna. Mutta se, minkä suhteen delawaret\nja shawanot pääasiallisesti erosivat valkeista liittolaisistaan,\noli päähine. Tämä oli itse asiassa turbaani, jonka muodosti pään\nympäri kääritty värikkään kirjava huivi; samanlaisia, joita Haitin\ntummat kreolit käyttävät. Joukossa en nähnyt kahta aivan samanlaista\nturbaania, vaikkakin ne silti olivat samankaltaisia. Hienoimmat\nniistä oli valmistettu ruudukkaista Madras-huiveista. Ne oli\nkoristettu värikkäillä sotakotkan sulilla tai gruya-kurjen sinisillä\nhöyhentöyhdöillä.\n\nTämän lisäksi oli heillä yllään peurannahkaiset housut ja mokkasiinit,\nsuunnilleen samanlaiset kuin trappereiden. Muutamat olivat koristaneet\nhousujensa lahkeiden ulkosaumat hiusripsuilla, jotka kertoivat synkkää\ntarinaansa kantajain urhoollisuudesta. Huomasin myöskin, että heidän\nmokkasiininsa olivat omituisia, eroten täydellisesti preeria-intiaanien\nkäyttämistä. Niiden kauto oli ilman koristuksia ja sidottu\nkaksinkertaisella palmikolla.\n\nNäiden soturien aseet ja varustukset olivat samanlaisia kuin valkoisten\nmetsästäjäinkin. He olivat jo aikoja sitten hylänneet jousen; ja pyssyn\nkäytössä he olivat taitavia, kuten kuka hyvänsä heidän valkoihoisista\nliittolaisistaan. Paitsi tuluksia ja veistä he yhä vielä kantoivat\nrotunsa vanhaa asetta, peloittavaa sotakirvestä.\n\nOlen koettanut kuvailla näitä kolmea ryhmää, jotka huomasin\nsilmäillessäni leiriä. Siellä oli myös miehiä, jotka eivät kuuluneet\nmihinkään näistä ryhmistä, sekä toisia, jotka olisi voinut lukea mihin\nryhmään, tahansa. Siellä oli ranskalaisia, kanadalaisia luoteisyhtiön\nerämiehiä, kantaen valkeita kauhtanoita ja pakinoiden, nauraen ja\nlaulaen koskilaulujaan rotunsa tunnetulla vilkkaudella. Siellä oli\nmyöskin mulatteja ja kiiltävän mustia negroja Louisianan viljelyksiltä.\nSiellä näkyi joukossa rääsyisiä univormuja, joiden kantajat olivat\npaenneet joltakin rajamaan vartioasemalta tänne kaukaiseen seutuun.\nSiellä oli kanakkeja kaukaisilta Sandwich-saarilta, jotka olivat\ntulleet erämaiden poikki Kaliforniasta. Täällä oli nähtävästi\nkaikenvärisiä ja kaikenkielisiä miehiä, tulleina kohtalon kuljettamina\ntai etsien seikkailuja; kaikki enemmän tai vähemmän outoja yksilöitä,\njotka siten muodostivat oudoimman joukon, mitä koskaan olen saanut\ntilaisuuden nähdä: Päänahan metsästäjäin joukon.\n\n\n\n\nXX.\n\nKILPA-AMMUNTA.\n\n\nPalasin viitalleni ja aioin oikaista itseni sille, kun \"gruya\"-kurjen\nääni herätti huomioni. Katselin taivaalle ja näin tuon linnun lentävän\njoelta leiriä kohti metsässä olevan aukon kautta. Se oli matalalla ja\nhiljaa lentäen suurine siipineen houkutteli ampumaan.\n\nKuului laukaus. Eräs meksikkolainen oli ampunut \"eskopettinsa\", mutta\nlintu lensi edelleen kiihdyttäen vauhtiaan ikäänkuin päästäkseen ohi.\n\nTrapperit alkoivat nauraa, ja eräs huusi: \"Peijakkaan hupsu! Luuletkos\nosuvasi edes levitettyyn vaippaan tuollaisella nuijapäisellä\npötypaukulla? Häh?\"\n\nKäännyin nähdäkseni, kuka noin sanoi. Kaksi miestä tähtäsi juuri lintua\nkohti. Toinen heistä oli nuori trapperi, josta olen jo kertonut. Toinen\ntaas oli eräs intiaani, jota en vielä ollut huomannut.\n\nKumpikin laukaus kuului samalla kertaa; kurki ojensi pitkän kaulansa ja\ntuli kieppuen alas puihin, jääden riippumaan korkealle oksiin.\n\nMiehet eivät huomanneet toisiaan, sillä heidän välillään oli teltta ja\nlaukaukset olivat samanaikaiset. Eräs trapperi huusi:\n\n\"Hyvin tehty, Garey! Herra auttakoon sitä, joka on vanhan Killbarin\npiipun edessä, kun sie tirkistät tähtäimestä!\"\n\nIntiaani astui teltan takaa. Kuullessaan tämän keskustelun ja\nnähdessään savun, joka vielä tuprusi nuoren metsästäjän pyssynpiipusta,\nhän kääntyi tämän puoleen kysyen:\n\n\"Ammuitteko, hyvä herra?\"\n\nKysymys oli tehty kaunissointuisella englanninkielellä, mikä herätti\nhuomioni, ja sitäpaitsi hänen erikoinen ulkomuotonsa oli jo minua\nmiellyttänyt. \"Kuka hän on?\" kysäisin eräältä.\n\n\"En tierä; äsken tullut\", oli lyhyt vastaus.\n\n\"Tarkoitatko, että hän on tuntematon täällä?\"\n\n\"Niinpä kyllä. Hän tuli tuolta äsken. Eivät taida häntä tuntea. Paitsi\npäällikkö, näin heitin puistavan kättä.\"\n\nKatselin intiaania kasvavin mielenkiinnoin. Hän näytti olevan\nnoin kolmenkymmenen ikäinen mies eikä juuri alle seitsemän jalan\nmittainen. Hänen ruumiinsuhteensa muistuttivat Apolloa, joten hän\nnäytti pienemmältä kuin todellisuudessa olikaan. Hänen piirteensä\nolivat roomalaistyyliset; kaunis otsa, kotkannenä ja leveä leuka\nilmaisivat kykyä samalla kuin lujuutta ja tarmoa. Hän oli puettuna\nmetsästyspaitaan, säärystimiin ja mokkasiineihin, mutta ne erosivat\ntekotavaltaan sekä metsästäjäin että heidän liitossaan olevain\nintiaanien pukimista. Paita oli tehty punahirven parkitusta nahasta,\nollen kuitenkin valmistettu toisella tavoin kuin metsästäjäin. Se\noli nimittäin valkaistu melkein säämiskähansikkaan väriseksi. Se oli\nrinnalta kiinni ja reunat kauniisti kirjaillut värillisillä piikkisian\nkynillä. Hihat oli samoin koristeltu; päähine ja mekon liepeet oli\nreunustettu pehmeällä lumivalkealla kärpännahalla. Mutta omituisinta\ntämän miehen ulkomuodossa oli hänen tukkansa. Se valui vapaasti hänen\nhartioilleen ja laahasi maata hänen kävellessään! Se oli vähintään\nseitsemän jalan mittainen. Hiukset olivat mustat, kiiltävät ja rehevät,\nja muistuttivat suurten flaamilaishevosten häntäjouhia.\n\nHänellä oli päässään komeista kotkansulista tehty päähine: villin\nkaunein koriste. Tämä suurenmoinen pääkoriste lisäsi hänen\nmajesteetillista ulkomuotoaan.\n\nValkea puhvelintalja riippui hänen hartioillaan. Sen pehmeät karvat\nsopivat hyvin hänen pukuunsa ja muodostivat vastakohdan hänen mustille\nhiuksilleen.\n\nMuuten hänellä ei ollut mitään koristeita. Hänen aseittensa ja\nvarusteittensa metalliosat hohtivat ja kiväärin tukki oli runsaasti\nsilattu hopeakuvioilla.\n\nOlen ollut näin tarkka selityksessäni, koska hän heti ensimmäisen\nkerran nähdessäni teki minuun sellaisen vaikutuksen, joka ei koskaan\nole häipyvä mielestäni. Hän oli tuollainen komean ja runollisen villin\nperikuva; eikä kuitenkaan hänen puheessaan ja käytöksessään ollut\nmitään raakalaismaista. Päinvastoin oli kysymys, jonka hän juuri oli\ntehnyt trapperille, lausuttu mitä kohteliaimmalla tavalla. Vastaus\nsitävastoin ei ollut samanlainen.\n\n\"Ammuinko? Etkös kuullut paukkua? Etkös nähnyt linnun putoavan?\nKatsoppas tonne!\"\n\nNäin lausuen Garey osoitti puussa riippuvaa lintua.\n\n\"Olemme luultavasti ampuneet yht'aikaa.\" Tätä lausuessaan intiaani\nosoitti kivääriään, joka vielä savusi.\n\n\"Kuules injuuni, joskopa ammuimme yhtaikaisesti tai kaht'aikaisesti tai\nkatinhäntäisesti, se ei kuulu miulle enempää kuin majavanhäntäkään;\nmutta sen sanon, että tuota lintua minä tähtäsin, siihen myöskin osuin\nja siell' on kyllä luotini jälki vieläkin.\"\n\n\"Luulenpa myöskin osuneeni\", vastasi intiaani sävyisästi.\n\n\"Sepä on hyvinkin luultavaa noin korialla kapineella!\" sanoi Garey\nkatsellen ylenkatseellisesti toisen asetta ja sitten ylpeänä omaa\nkulunutta kivääriään, jonka hän juuri oli puhdistanut ladatakseen\nuudelleen.\n\n\"Kapine tai mikä tahansa\", vastasi intiaani, \"niin kantaa se luodin\nsuorempaan ja kauemmaksi kuin mikään muu kivääri, mitä tähän saakka\nolen tavannut. Voin vannoa, että myöskin minulla on luodin läpi\nkurjessa!\"\n\n\"Kuules, mister; noin hienonnäköistä ja kohteliasta herrasmiestä kai\ntäytynee puhutella misternimellä, vaikka hän onkin injuuni; sepä ei\nole vaikea nähdä, kuka linnun ampui. Kiväärisi on noin viidenkymmenen\nkaliiberin; Killbar on yhdeksänkymmentä. Eipä ole vaikea sanoa, kumpi\nlinnun ampui. Saamme pian sen nähdä.\" Näin lausuen trapperi asteli puun\nalle, jonka latvassa lintu vielä riippui.\n\n\"Kuinkas meinaat sen saada alas?\" huusi eräs mies, joka myös oli tullut\npaikalle nähdäkseen, kuinka tämä väittely loppuisi.\n\nEi kuulunut vastausta, sillä kaikki näkivät, että Garey tähtäsi\nampuakseen. Kuului laukaus: oksa vavahti luodin osuessa ja taipui alas\nkurjen painosta. Mutta lintu oli tarttunut oksan haaraan ja riippui yhä\npuussa. Kuului hyväksyvää mutinaa. Miehet eivät olleet tottuneet turhan\ntähden huutamaan.\n\nNyt saapui intiaanikin paikalle, ladattuaan aseensa. Tähdättyään hän\nampui oksaa vahingoittuneeseen paikkaan ja irroitti sen puusta! Lintu\nputosi maahan katsojain, varsinkin meksikkolaisten ja intiaanien\nsuosiohuutojen kaikuessa. Se nostettiin maasta ja tutkittiin oikopäätä.\nKaksi luotia oli osunut siihen. Kumpikin olisi sen tappanut.\n\nMielipaha kuvastui nuoren trapperin kasvoilla. Niin monen metsämiehen\nläsnä ollen tulla injuunin noin nolaamaksi mieliaseensa käytössä, vielä\npäällepäätteeksi tuollaisella salonkikiväärillä. Metsästäjät eivät\npaljoakan luota kirjailtuun pyssynperään tai suureen kaliiberiin.\nKirjaillut kiväärit kuten partaveitsetkin sopivat parhaiten\n\"keltanokille\". Nähtävästi teki oudon intiaanin kivääri tässä suhteessa\nharvinaisen poikkeuksen.\n\nVaadittiin trapperin koko itsensähillitsemiskyky hänen kiukkunsa\nsalaamiseksi. Sanaakaan sanomatta hän alkoi puhdistaa kiväärinsä\npiippua tuolla metsämiehelle ominaisella \"stooalaisella\"\nlevollisuudella. Huomasin, että hän latasi panoksensa tavallista\nhuolellisemmin. Nähtävästi hän ei aikonut tyytyä tähän tulokseen, vaan\naikoi joko voittaa injuunin tai itse saada selkäänsä. Tätä hän ainakin\ntovereilleen mutisten vakuutti.\n\nPian oli hänen aseensa ladattu ja heilauttaen sitä hän kääntyi miesten\npuoleen, jotka olivat kokoontuneet hänen ympärilleen.\n\n\"Toipa nyt on ampumista\", sanoi hän, \"joka on yhtä helppoa kuin orrelta\nputoaminen. Tuon tekee jokainen, joka osaa katsella suoraan tähtäimen\nkautta. Mutta onpa toinen temppu, joka tosiaan kysyy miehen hermoja.\"\n\nTässä trapperi vaikeni ja katsahti intiaania, joka myöskin latasi\nkivääriään.\n\n\"Kuules, vieras!\" jatkoi hän kääntyen tämän puoleen. \"Onko sulia\nleirillä toveria, joka tuntee ampumataitosi?\"\n\nVaiettuaan hetken intiaani vastasi: \"On kyllä.\"\n\n\"Voiko toverisi luottaa ampumataitoosi?\"\n\n\"Luulenpa kylläkin. Mutta miksi sitä tahdotte tietää?\"\n\n\"Meinaan näyttää sulle tempun, jonka toisinaan suoritimme Bent's\nFortissa, huvittaaksemme vast'alkajia. Eipä sekään ole paljon mitään;\nmutta kysyyhän vähän taitoa. Hoi! Rube!\"\n\n\"Peijakkaan äpärä! Mitä sie karjut?\"\n\nTämä sanottiin tarmokkaalla ja kiukkuisella äänellä, joka käänsi\nkaikkien katseet sinne, mistä ääni kuului. Ensi silmäyksellä sillä\nsuunnalla ei näyttänyt olevan ketään. Mutta tarkemmin katsellen\nkantojen ja runkojen välistä näkyi tulen ääressä istuskeleva\nihmisolento. Olisi vaikea luulla sitä ihmisolennoksi, elleivät\nkäsivarret juuri olisi olleet liikkeessä. Selkä oli käännetty katsojiin\nja pää oli painunut piiloon hartiain taakse. Olento näytti enemmän\nkannolta kuin ihmisolennolta. Astuessamme lähemmäksi näimme miehen,\ntosin aika omituisen, joka piti pitkää peuran kylkiluuta molemmin käsin\nja kalvoi sitä huonoilla hampaillaan.\n\nMiehen koko olento oli sangen erikoinen ja omituinen. Hänen pukunsa,\njos sitä puvuksi voisi sanoa, oli yksinkertainen ja villi. Siihen\nkuului jotakin, joka kerran lienee ollut metsästyspaita, mutta nyt\nse muistutti lähinnä nahkasäkkiä, jonka pohja oli ratkennut auki ja\njonka sivuihin oli neulottu hihat. Se oli pölynvärinen, laskoksissa\nja paikattu ja tahrainen yltympäri! Mitään koristuksia siinä ei\nollut. Joskus siinä lienee ollut kauluskin, mutta sitä oli nähtävästi\nkäytetty paikkaukseen tai muihin tärkeämpiin tarkoituksiin, kunnes\nsiitä oli tuskin tilkkua jäljellä. Säärystimet ja mokkasiinit olivat\npaidan malliset ja näyttivät aikoinaan olleen tehdyt samasta nahasta.\nNe myöskin olivat pölynväriset, paikatut, ryppyiset ja tahraiset. Ne\nolivat liian lyhyet, jättäen paljaiksi nilkat, jotka myöskin olivat\nruskeat kuin pukinnahka. Hänellä ei ollut aluspaitaa, mekkoa tai\nmuutakaan vaatetta, lukuunottamatta päänmukaista lakkia, joka oli ollut\nmetsäkissan nahkaa, mutta jonka karvat olivat kuluneet pois, jättäen\njäljelle tahraisen nahkapinnan, joka hyvin suli yhteen muun puvun\nkanssa. Näyttipä siltä kuin lakkia, mekkoa, säärystimiä ja mokkasiineja\nei olisi riisuttu sen jälkeen kuin ne olivat uusina päälle puetut,\nja siitä oli varmaankin monta vuotta. Mekko oli avoin, paljastaen\nrinnan ja kaulan, jotka samoin kuin kasvot, kädet ja nilkat, olivat\nauringonpaahtamat ja savun mustaamat kuparinruskeiksi. Koko mies näytti\naivan kuin vartavasten savustetulta.\n\nKasvoista päättäen hän näytti kuudenkymmenen ikäiseltä. Hänen\npiirteensä olivat terävät ja kotkan tapaiset; pieni silmä oli\ntumma, nopea ja läpitunkeva. Tukka oli musta ja lyhyeksi leikattu.\nHänen ihonvärinsä oli luonnostaan ruskea, vaikkei hän muuten\nnäyttänyt olevankaan ranskalaista tai espanjalaista syntyperää, vaan\nenglantilaista tummaa rotua.\n\nKatsellessani lähemmin miestä huomasin hänessä olevan jotakin\nomituista, pukua lukuunottamatta. Tuntui kuin jotakin olisi puuttunut\nhänen päästään. Mitähän se oli? Pian huomasinkin hänen olevan ilman\nkorvia!\n\nTämä huomio teki minuun kaamean vaikutuksen. Korvaton mies on aina\nkaamea. Se edellyttää jotakin murhenäytelmää, jotakin kauheata kostoa.\nSe edellyttää jotakin julmaa rikosta ja yhtä julmaa rangaistusta.\n\nNäitä ajatuksia hautoessani muistui odottamatta mieleeni Seguinin\nedellisenä iltana tekemä huomautus. Tämä lienee sama henkilö, josta hän\nsilloin puhui.\n\nAnnettuaan vastauksen istui vanha mies hetken aikaa pää polvien\nvälissä, kalvaen, mutisten ja äristen kuin vanha laiha susi, jonka\naterioimista on jollakin tavoin häiritty.\n\n\"Tuleppa tänne, Rube! Mie tarvitten sinua hiukan\", jatkoi Garey\npuoleksi pyytäen.\n\n\"Vai sie tarvittet mua; mutta tää pilttipä ei liikuta karvaakaan,\nennenkuin on kalvanut tään luun; ei sittenkään, häh!\"\n\n\"Pidäpä kiirettä!\" sanoi trapperi kärsimättömästi ja laski kiväärinsä\nperän maahan ja asettui ääneti odottamaan.\n\nJärsien, mutisten ja äristen vielä hetken oikaisi Vanha Rube, tällä\nnimellä tunnettiin näet tuo syntipukki, hitaasti laihan vartalonsa ja\nasteli miesjoukon luokse.\n\n\"Mitä sie haluat, Billee?\" kysyi hän trapperilta.\n\n\"Tahdon, että pidät tuosta kiinni\", vastasi Garey, ojentaen hänelle\npyöreän valkean noin taskukellon kokoisen näkinkengän, joita oli\nmaanpinnalla.\n\n\"Oletko lyönyt vetoa?\"\n\n\"Ei, en ole.\"\n\n\"Aiotkohan tuhlata ruutiasi?\"\n\n\"Aion ampua kilpaa\", vastasi trapperi merkitsevästi, \"tuon injuunin\nkanssa.\"\n\nVanha mies silmäili vierasta intiaania, joka seisoi suorana ja\njuhlallisena komeine koristeineen. Hänen olennossaan ei ollut mitään\nylimielisyyttä eikä kerskailua, seistessään siinä kivääriinsä nojaten\nlevollisen ja arvokkaan näköisenä.\n\nVanhan Ruben tavasta tarkastella häntä voi helposti huomata, että\nhän oli nähnyt miehen ennemmin jossakin muualla. Silmäiltyään häntä\nkiireestä kantapäähän tarkkaavin katsein pääsi hänen huuliltaan\nhiljainen hymähdys, joka päättyi sanaan \"Coco\".\n\n\"Onko hän coco?\" kysyi toinen huomattavalla mielenkiinnolla.\n\n\"Ootko sie sokea, Billee? Etkös näe hänen mokkasiinii?\"\n\n\"Tottavie, olet oikeassa, olin heidän heimossaan kaksi vuotta, mutta en\nnähnyt siellä tällaista miestä.\"\n\n\"Hää ei ollutkaan siellä.\"\n\n\"Missäs sitten?\"\n\n\"Piru sen tietää. Hän voi ampua hyvinkii. Kerrankin näin hänen ampuvan\n_keskelle maalia_.\"\n\n\"Tunnetkos hänet?\"\n\n\"Noin hiukan. Sievä vaimo, nätti tyttö. Mihin tahdot minun menevän?\"\n\nKaikesta päättäen olisi Garey mielelläänkin jatkanut keskustelua,\nkuullessaan toisen mainitsevan \"vaimo\"-sanan; mutta kun toinen\nvalmistautui lähtemään liikkeelle, osoitti hän idässä olevaa aukkoa\nmetsässä ja vastasi lyhyesti, \"kuusikymmentä\".\n\n\"Varopa näppejäni, kuulet sie! Injuunit ovat jo harventaneet niitä;\neikä tällä pojalla ole varaa enempään.\" Näin lausuen heilautti vanha\ntrapperi oikeata kättään, joka oli vailla pikku sormea.\n\n\"Ole huoletta, vanha äijä!\" kuului vastaus; ja savustettu raato asteli\neteenpäin hitain ja säännöllisin askelin, joka osoitti hänen mittaavan\nmatkaa.\n\nKun hän oli astunut kuusikymmentä askelta, kääntyi hän ympäri, oikasihe\nitsensä ja löi kantapäät yhteen. Sitten hän ojensi oikean käsivartensa,\nnostaen sen hartiain korkeudelle ja pitäen näkinkenkää sormillaan,\nlitteä puoli ampujaan, huusi hän:\n\n\"Noo Billee, ammupa nyt yks' pamaus!\"\n\nNäkinkenkä oli hiukan kovero ja ontelo puoli oli käännetty eteen.\nPeukalo ja etusormi ulottuivat puoleksi sen ympäri, joten osa reunaakin\noli peittyneenä; ampujaan päin oleva pinta ei ollut kuin tavallisen\nkellon kokoinen.\n\nTämä oli peloittava näky. Se ei ole niinkään tavallinen temppu\nvuoristomiesten kesken kuin matkailijat ehkä kertovat teille. Temppu\nvaatii suurinta taitoa, osoittaen ensinnäkin ampujan lujahermoisuutta\nja toiseksi keskinäistä luottamusta. Joka tapauksessa vaatii maalin\npitäminen vähintään yhtä suurta rohkeutta kuin siihen ampuminenkin.\nMonikin metsämies olisi valmis ampumaan, mutta harva pitämään kuorta.\nMutta molemmat miehet olivat \"maalimiehiä\", he olivatkin ensiluokan\ntrappereita. Garey veti syvän henkäyksen, asettui tanakkaan asentoon\nvasen jalka muutaman tuuman edelle oikeasta. Sitten hän nosti\nkiväärinsä, tukien piippua vasemmalla kädellä, ja huusi toverilleen:\n\n\"Vankkana nyt, vanha syntipukki! Kuulet sie!\" Heti sanojen jälkeen\nkohosi kivääri poskelle. Oli hetkisen kuolon hiljaisuus; kaikkien\nsilmät olivat kääntyneet maaliin. Kuului laukaus, ja näkinkenkä\nlensi sirpaleiksi! Kuului hyväksymishuutoja. Vanha Rube poimi maasta\nkappaleet ja katseltuaan hetken huusi ääneen:\n\n\"Keskelle pilkkaa --!\"\n\nNuori trapperi olikin osunut maalin keskukseen kuten luodin jälki\nosoitti.\n\n\n\n\nXXI.\n\nMESTARILAUKAUS.\n\n\nKaikki kääntyivät nyt intiaanin puoleen. Koko ajan hän seisoi äänetönnä\nja levollisena. Nyt hänen katseensa etsi esinettä maasta.\n\nJalkainsa vierestä hän löysi pienen preeriakurpitsan. Se on\npallonmuotoinen, noin appelsiinin kokoinen ja sen värinenkin. Hän\nkumartui ja nosti sen maasta. Hän tutki sitä huolellisesti aivan kuin\npunnitakseen sen painoa kädessään.\n\nMikähän lienee hänen tarkoituksensa ollut? Ehkä heittää se ilmaan ja\nlävistää se luodilla lennosta? Mitäpä muutakaan?\n\nMiehet katsoivat häntä vaieten. Melkein kaikki kuusi-seitsemänkymmentä\nmetsästäjää seisoivat hänen ympärillään. Ainoastaan Seguin ja tohtori\nmuutaman miehen avustamina pystyttivät jonkin matkan päässä telttaa.\nVanha Rube oli mennyt takaisin nuotiolle paistamaan itselleen toisen\nkylkiluun.\n\nKurpitsa näkyy olevan intiaanin mieleinen. Hänen rinnallaan riippuu\npitkä sotakotkan reisiluu. Se on omituisesti kaiverrettu ja varustettu\nreijillä kuten soittopilli, mikä se olikin.\n\nHän nosti sen huulilleen, peittäen aukot sormillaan. Sitten hän puhalsi\nkolme omituista kovaa ja terävää säveltä. Hän laski pillin ja katseli\nitää kohden metsään. Kaikkien katseet kääntyivät samaan suuntaan.\nMiehet seisoivat uteliaina odotellen.\n\nKuin kaiku kuului metsästä samanlainen merkki! Nähtävästi hänellä oli\ntoveri metsässä, vaikkei kukaan joukosta vielä näkynyt tuntevan häntä\ntai hänen kumppaniaan. Yksi tunsi. Se oli Rube.\n\n\"Vaihdan tämän kylkiluun laihan puhvelin häntään, ellette pian saa\nnähdä sievää tyttöä\", huusi hän olkansa ylitse.\n\nKuului ritinää pensaikosta ja kevyitä askeleita. Vaalea olento vilahti\nlehtien välistä. Joku tuli esiin metsiköstä. Se oli nainen. Se oli\nintiaanityttö, joka oli heimonsa omituisissa ja kirjavissa pukimissa.\nHän astui esiin pensaikosta ja läheni rohkeasti joukkoa. Kaikki\nkääntyivät häneen päin hämmästyen ja ihaillen.\n\nHän oli puettuna samaan tapaan kuin intiaani itse, ja muutenkin he\nolivat toistensa näköiset. Hänen ihomekkonsa oli vasikannahkaa ja\nulottui puoliväliin sääriä päättyen näkinkengän kuorista tehtyyn\nreunaan, joka kilisi hänen astuessaan. Vyötäisillä hänellä oli\n\"wampum\"-vyö, joka piti koossa täyteläistä rintaa ja sulavaa vartaloa\npeittävän ihomekon. Päähineensä oli samanlainen kuin toverin,\nainoastaan pienempi ja keveämpi, ja hiukset riippuivat vapaasti\nulottuen melkein maahan. Hänen niskansa, kaulansa ja osa rintaa olivat\npaljaat ja koristetut kirjavilla helminauhoilla.\n\nHänen kasvonpiirteensä olivat jalot ja puhtaat. Silmät olivat viistot.\nHuulet muodostivat kauniin kaaren ja kaula oli pyöreä ja täyteläinen.\nHänen ihonvärinsä oli intiaaninruskea. Hän oli vielä tyttö, vaikkakin\ntäysikasvuinen ja kehittynyt: terveyden ja villin kauneuden perikuva.\n\nHänen lähestyessään kuului miesjoukosta hiljaista ihailua. Karkean\nmetsästysmekon alla sykki sydämiä, jotka harvoin unelmoivat\nnaiskauneutta. Nuoren Garey-trapperin käytös hämmästytti minut. Hänen\nkasvonsa olivat kalpeat ja huulet yhteenpuristetut. Lieneekö hän ollut\nmustasukkainen? Oli!\n\nHän astui toverinsa taakse aivan kuin ollakseen piilossa. Toisella\nkädellä hän hapuili puukonpäätä ja toinen puristi kivärin piippua kuin\nsen murskatakseen.\n\nTyttö astui esiin. Intiaani ojensi hänelle kurpitsan ja sanoi jotakin\nminulle tuntemattomalla kielellä. Tyttö otti sen ja vastaamatta käveli\nsamaa paikkaa kohden, missä Rube oli seisonut.\n\n\"Taitaapa ampua kurpitsan tytön kämmeneltä\", arveli eräs metsästäjä.\n\n\"Mitäs taitoa siihen tarvitaan\", lisäsi toinen, ja samaa mieltä\nnäyttivät muutkin olevan.\n\n\"Häh! Eihän se Gareyta voita, vaikka osuisikin\", huusi kolmas.\n\nSuuri oli hämmästyksemme, kun tyttö heitti pois päähineensä, asettaen\nkurpitsan päälaelleen, pannen kädet ristiin rinnalleen tyynenä ja\nliikkumattomana kuin puuveistos.\n\nIntiaani kohotti kiväärinsä tähdätäkseen, mutta hänet esti\nesiinsyöksyvä mies. Se oli Garey!\n\n\"Älkäähän toki! Ei!\" hän huusi tarttuen kivääriin. \"Bill Garey ei tahdo\nnähdä entisen lemmittynsä tuollaisessa vaarassa.\"\n\n\"Mitä tämä tarkoittaa?\" huusi intiaani ukkosen äänellä. \"Kuka uskaltaa\nhäiritä minua?\"\n\n\"Mie uskallan\", vastasi Garey. \"Taitaapa olla sinun nyt. Vie hänet\nminne haluat ja ota tämäkin\", jatkoi hän heittäen koristetun\npiippukotelon intiaanin jalkoihin; \"mutta mie en tahdo häntä nähdä\nammuttavan!\"\n\n\"Millä oikeudella häiritsette minua? Siskoni ei pelkää --\"\n\n\"Siskosi!\"\n\n\"Niin sisareni.\"\n\n\"Onko tyttö sisaresi!\" kysyi Garey innokkaasti, muuttaen ilmettään ja\nesiintymisensä sävyä. \"Sanoinhan jo, että on.\"\n\n\"Ootko sie El Sol?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Pyydän anteeksi, mutta --\"\n\n\"Saatte anteeksi. Antakaa minun jatkaa!\"\n\n\"Oi, herrani, älkää viitsikö! Hän on sisarenne ja teillä on siihen\noikeus, mutta se on turhaa. Olenhan kuullut ampumataidostanne. Myönnän,\nettä olette minut voittanut. Jumalan tähden, älkää panko häntä\nalttiiksi.\"\n\n\"Ei tämä ole vaarallista!\"\n\n\"Ei, ei! Jos haluatte, niin antakaa minun pitää maalia!\" änkytti\nmetsästäjä.\n\n\"Ho--oi, Billee! Mitäs sie äksieraat?\" huusi Rube, astuen paikalle.\n\"Anna sie hänen ampua. Olen kuullut hänestä ennenkin. Älä sie oo hupsu.\nHän tekee sen kuin veitsellä viiltäen!\"\n\nVanha trapperi tarttui toveriansa käsivarteen ja veti hänet syrjään.\nEnnenkuin Garey ennätti kääntyä, oli kivääri intiaanin poskella ja\nsormi liipaisimella. Oli liian myöhäistä keskeyttää.\n\nHetki oli kaikille jännittävä. Hiljaisuus oli täydellinen. Kaikki\npidättivät henkeään ja tähystivät keltaiseen esineeseen, joka ei ollut\nappelsiinia suurempi.\n\nLaukaus, leimaus, savu ja kiivas eläköönhuuto kuuluivat miltei\nyht'aikaa. Näimme maalin putoavan maahan. Tyttö oli vahingoittumaton!\n\nJuostessani muiden mukana kuulin intiaanin kimakan vihellyksen. Katsoin\neteeni, tyttö oli kadonnut.\n\nJuoksimme paikalle, jossa hän oli seisonut. Metsästä kuului vielä\npoistuvia askeleita, mutta kukaan ei seurannut. Löysimme kurpitsan\npalaset maasta siinä olevine luodin jälkineen. Luoti oli tunkeutunut\npuunrunkoon, josta sen eräs metsästäjä kaivoi ulos bowiepuukollaan.\n\nTakaisin palatessamme seisoi intiaani jutellen tuttavallisesti Seguinin\nkanssa. Tullessani leiripaikalle huomasin Gareyn poimivan maasta\nkiiltävän esineen. Se oli piippukotelo, jonka hän jälleen ripusti\nkaulaansa entiselle paikalleen.\n\nHuomasin kaikesta, että hän nyt piti muistoesinettä entistäkin\narvokkaampana.\n\n\n\n\nXXII.\n\nVIELÄ TOINEN LAUKAUS.\n\n\nOlin vaipunut mietteisiini, kun ääni, jonka tunsin olevan vanhan Ruben,\nherätti minut ajatuksistani.\n\n\"Kuulkaa pojat! Vanha Rube ei suotta tuhlaa ruutia, mutta saatte\nleikata korvani, ellen paranna injuunin laukausta.\"\n\nÄänekäs nauru seurasi tätä trapperin viittausta korviinsa, jotka oli\npäätä myöten leikattu pois.\n\n\"Kuinka sie sen aiot toimittaa, Rube?\" kysyi eräs metsästäjä; \"aiotko\nasettaa maalin oman pääsi päälle?\"\n\n\"Saatte nähdä, kun varrotte\", vastasi Rube, astellen puun luokse, josta\nhän toi pitkän kiväärinsä ja alkoi sitä huolellisesti puhdistaa.\n\n\"Parannanpa sittenkin\", hän mutisi ladatessaan asetta, \"tai saatte\nleikata pikkusormen Ruben oikeasta kädestä.\"\n\nJälleen kuului naurunremakka, sillä kaikki tiesivät, ettei hänellä\nollut sitä sormea.\n\n\"Nii-nii\", jatkoi hän katsellen ympärillä olevia, \"saattepa vaikka\nnylkeä päänahkani.\"\n\nViimeinen vihjaus aiheutti uuden naurun; sillä vaikka katinnahkalakki\nolikin päänmukainen, tiesivät kaikki, että Rube oli päänahaton.\n\n\"Mutta kuinka aiot tempun suorittaa? Kerropa se!\"\n\n\"Näättekö tota, hä?\" kysyi trappani, pitäen sormissaan\npitahaya-kaktuksen pientä hedelmää, jonka hän oli poiminut maasta.\n\n\"Kyllä, kyllä\", kuului huutoja.\n\n\"Näättekö jo? Se ei ole puoltakaan injuunin maalista. Eikö ole, eikö?\"\n\n\"Selvä se, näkeehän sen hullukin.\"\n\n\"Noh! Mie osun siihen kuudenkymmenen jalan päästä.\"\n\n\"Häh!\" huusivat useat harmistuneina.\n\n\"Pistä se paalun nenään, niin jokainen meistä sen ampuu alas, vieläpä\nBarneykin vanhalla musketillään\", sanoi eräs. \"Eikö niin, Barney?\"\n\n\"Voisihan tota yrittää\", vastasi pienenläntä mies nojaten muskettiinsa.\nOlin jo huomannut miehen tahraisine pukuineen, joka joskus oli ollut\ntaivaansininen. Hän oli jo sitä ennen herättänyt huomioni punaisella\ntukallaan, joka oli punaisin, mitä koskaan olen nähnyt. Se oli\nkasarmissa ajettu pois, mutta pisti nyt esiin pienestä pyöreästä\npäästä tiheänä, kankeana ja kuoritun porkkanan värisenä. Hänen\nkansallisuudestaan ei ainakaan voinut erehtyä: hän oli irlantilainen.\n\nPalveltuaan jonkin aikaa Setä Samin armeijassa hän oli kyllästynyt\nkasarmikomentoon ja oli nyt karkumatkalla. Hänen nimeänsä en tiennyt,\nmutta häntä sanottiin O'Corkiksi -- Barney O'Corkiksi.\n\n\"Jokainen meistä sen tempun tekee\", jatkoi eräs mies. \"Mutta siinä on\npieni ero, jos panet sen tytön pään päälle.\"\n\n\"Pyhä piina! Ja eikö hän ollut hiton nättikin!\" huudahti pieni\nirlantilainen tosissaan.\n\n\"Peto!\" huusi Rube, joka oli saanut pyssynsä ladatuksi. \"Kuka hitto\ntässä on paalusta puhunut? Onhan minullakin muija, kuten injuunilla.\"\n\n\"Muija! Sinullako muija?\"\n\n\"Nii-nii, muija, muija. Varttokaa hetkinen, niin saatte nähdä.\"\n\nNäin sanoen heitti vanha savustettu syntipukki kiväärinsä olalle ja\nmarssi metsään.\n\nEmme odottaneet kauan, ennenkuin Rube palasi taluttaen vierellään\n\"vanhaa muijaansa\", joka oli pitkä, laiha, luiseva, korkeasäärinen ja\npitkäkorvainen mustangi-tamma. Korviltaan se muistutti tosin muulia,\nmutta oli kuitenkin puhdasta mustangirotua. Tällainen oli siis Ruben\n\"vanha muija\" ja sitä tervehdittiin raikuvin huudoin, kun hän talutti\nsen näkyville.\n\n\"No-o kattokaapas nyt, pojat\", hän sanoi pysähtyen miesjoukon eteen.\n\"Naurakaa, virnistelkää ja ilkkukaa nyt niin, jotta leukoja särkee!\nMutta mie aion ottaa kunnian injuunin laukaukselta.\"\n\nEi kukaan läsnäolevista epäillyt, ettei Rube olisi ollut tarkimpia\nampujia vuoristomiesten joukossa, vieläpä intiaaninkin veroinen. Mutta\neipä joka päivä saatu nähdä kauniin tytön seisovan maalitauluna, kuten\nintiaanitar oli tehnyt, eikä kuka metsästäjä tahansa olisi uskaltanut\nampua sellaiseen maaliin. Kuinkahan siis Rube aikoi voittaa kilpailun?\nTätä miehet keskenään aprikoivat, ja lopuksi kysyivät Rubeltakin.\n\n\"Kiinni turpanne\", hän vastasi, \"mie kyllä näytän. Ensinnäkin eikö tää\nmaali ole vain puolet hänen maalistaan?\"\n\n\"On varmaan\", kuului joukosta. \"Noo hyvä! Injuuni ampui pään päällä\nolevaan maaliin. Tämä poika aikoo ampua hännän päällä olevaan maaliin.\nSitä kai ei injuuni tee, pojat?\"\n\n\"E-eipä ei!\"\n\n\"Siis hän häviää.\"\n\n\"Häviää tietysti!\" -- \"Selvä se!\" -- \"Hurraa!\" huusivat miehet\nremahtaen välillä nauruun.\n\nRube ei viivytellyt kauan. Hän jätti kiväärinsä ystävälleen Gareylle,\ntalutti vanhan tammansa maalipaikalle ja pysähtyi. Hän valitsi paikan,\njossa maa muodosti syvänteen, ja asetti mustangin etujalat siihen,\njoten takapuoli oli muuta ruumista korkeammalla ja käännettynä miehiin\npäin.\n\nSaatuaan sen paikoilleen hän kuiskasi jotakin sen korvaan ja astuen sen\ntaakse asetti päärynän hevosen takapuolen korkeimmalle kohdalle. Sitten\nhän palasi takaisin.\n\nVanhan tamman omituinen asento teki niin hullunkurisen vaikutuksen\nkatsojiin, että he tuskin voivat pidättyä naurusta.\n\n\"Jättäkää jo tollainen turha löpötys!\" sanoi Rube, ottaen kiväärin ja\nasettuen ampumaan. Miehet vaikenivat, jotteivät häiritsisi ampujaa.\n\n\"No-h, vanha nokikuono, älä nyt tuhlaa muonaasi!\" mutisi trapperi\npyssylleen kohottaessaan sen poskelleen.\n\nEi kukaan epäillyt Ruben osaavan tähtäämäänsä maaliin. Tuollainen\nmaali kuudenkymmenen askelen päässä oli vallan tavallinen lännen\npyssymiehille. Ja epäilemättä Rube olisikin onnistunut, mutta juuri\nhänen painaessa liipasinta kohosi tamman takapuoli säännöllisessä\nliikkeessään ja pitahaya putosi maahan.\n\nMutta luoti ei pysähtynyt lennossaan, vaan hipaisten eläimen selkää\ntunkeutui sen toisen korvan lävitse. Luodin suuntaa emme silloin vielä\ntunteneet, mutta sen vaikutus näkyi heti, sillä tamma, jonka arkaan\nkohtaan luoti osui, päästi surkean huudon, pyörähti ympäri ja tuli\nkarauttaen leiriin potkien ja hyppien kuin vimmattu.\n\nTrappereiden huudot ja äänekäs nauru ja vanhan Ruben omat kiroukset\nmuodostivat äänten sekoituksen, jota en kykene kuvaamaan.\n\n\n\n\nXXIII.\n\nSOTASUUNNITELMA.\n\n\nHeti tämän jälkeen kävellessäni \"caballadan\" luokse katsomaan hevostani\nkuului torven toitotus. Tämä oli kokoontumismerkki miehille, joten\nkäännyin takaisin.\n\nPerille saapuessani seisoi Seguin telttansa edessä torvi vielä\nkädessään. Metsästäjät alkoivat kokoontua hänen ympärilleen. Pian\nhe kaikki olivat koolla odotellen, mitä päälliköllä olisi heille\nsanottavaa.\n\n\"Toverit!\" sanoi Seguin, \"huomenna jätämme leirin lähteäksemme\nretkelle vihollista vastaan. Olen kutsunut teidät kokoon, kuullaksenne\nsuunnitelmani ja lausuaksenne mielipiteenne minulle.\"\n\nTätä tiedonantoa seurasi tyytyväinen mutina. Leirin jättäminen on aina\nhauska uutinen miehille, joiden ammattina on sota. Sillä näytti olevan\nsamanlainen vaikutus myöskin tähän kirjavaan partiojoukkoon.\n\nPäällikkö jatkoi:\n\n\"Luultavaa on, ettei meidän tarvitse paljoakaan joutua taisteluun.\nSuurin vaaramme on erämaa, mutta yritämme varustautua sen vaaroja\nvastaan parhaimmalla mahdollisella tavalla.\n\n\"Olen luotettavalta taholta saanut kuulla, että vihollisemme tällä\nhetkellä valmistautuvat lähtemään suurelle retkelle ryöstääkseen\nSonoran ja Chihuahuan kaupungit. Heidän aikomuksensa on, elleivät\nkohtaa hallituksen sotaväkeä, ulottaa ryöstöretkensä aina Durangoon\nsaakka. Molemmat heimot ovat liittoutuneet tätä retkeä varten, ja\notaksuttavaa on, että kaikki soturit lähtevät etelää kohti, jättäen\nkotiseutunsa ilman suojaa. Aikomukseni onkin senvuoksi, heti kun olen\nsaanut kuulla heidän lähteneen, kulkea heidän alueelleen ja tunkeutua\nnavajoin pääkylään.\"\n\n\"Hyvä!\" \"Hurraa!\" \"Bueno!\" \"Très bien!\" \"Makeaa kuin vehnä!\" seurasi\ntätä selostusta.\n\n\"Muutamat teistä ehken tuntevat tämän matkan tarkoituksen. Toiset\neivät. Tahdon sen ilmoittaa kaikille. Retkemme tarkoitus --\"\n\n\"Kai on saada nippu päänahkoja, mitäs muuta?\" huusi karkea, raa'an\nnäköinen mies, keskeyttäen päällikön.\n\n\"Ei, Kirker!\" vastasi Seguin kääntäen suuttuneena katseensa mieheen.\n\"Se ei ole tarkoituksemme. Luulemme kohtaavamme ainoastaan naisia.\nOmaksi turmiokseen älköön kukaan kajotko intiaaninaisten hiuksiin. En\naio maksaa mitään naisten ja lasten päänahoista.\"\n\n\"Kuinka sitten saamme palkkiomme? Emmehän voi ottaa heitä\nvangeiksikaan. Meillähän on tarpeeksi vaivaa itsellämme palata takaisin\nerämaan poikki, arvelen.\"\n\nNämä kysymykset näyttivät vaikuttavan toistenkin mieliin, sillä he\nmutisivat hyväksyvästi.\n\n\"Te ette tule häviämään mitään. Kaikki, jotka saatte vangeiksi,\nlasketaan paikalla ja jokaiselle maksetaan lukumäärän mukaan. Kun\npalaamme takaisin suoritan maksun.\"\n\n\"Nooh! Sehän käypi laatuun, päällikkö!\" huusi useita ääniä.\n\n\"Ymmärrättekö siis, ei naisia eikä lapsia. Sen, minkä voitte ryöstää,\nsaatte lakiemme mukaan pitää, mutta turhaa verenvuodatusta on\nvältettävä. Sitä on jo tarpeeksi käsillämme. Suostutteko sitoutumaan\ntähän?\"\n\n\"Kyllä, kyllä!\" \"Si!\" \"Oui, oui!\" \"Ja, ja!\" \"Kaikki!\" \"Todos, todos!\"\nkuului miesjoukosta, sillä kukin vastasi omalla kielellään.\n\n\"Puhukoot nyt ne, jotka eivät tähän suostu.\"\n\nSyntyi syvä hiljaisuus. Kaikki olivat sitoutuneet seuraamaan\npäällikkönsä toivomusta.\n\n\"Olen iloinen, että olette yksimielisiä. Tahdon nyt täydellisesti\nselittää aikeeni. On vain kohtuullista, että tiedätte sen.\"\n\n\"Antaapa kuulua\", mutisi Kirker, \"ellei tarkoitus olekaan päänahan\nnostaminen.\"\n\n\"Lähdemme siis etsimään ystäviä ja sukulaisia, jotka vuosikausia ovat\nolleet villien vihollistemme vankeina. Joukossamme on useita, jotka\novat menettäneet sukulaisia, vaimoja, sisaria ja tyttäriä.\"\n\nTämän selityksen todenmukaisuutta vahvisti etupäässä\nmeksikkolaispukuisten miesten hyväksyvä mutina.\n\n\"Myöskin minä\", jatkoi Seguin hiukan värähtävin äänin, \"kuulun\ntähän joukkoon. Jo vuosikausia sitten ryöstivät navajot tyttäreni.\nOlen äskettäin kuullut, että hän vielä on elossa ja oleskelee\nheidän pääkylässään monen muun valkean vangin kanssa. Lähdemme siis\npelastamaan ja palauttamaan heidät omaisilleen ja koteihinsa.\"\n\nMiesjoukko puhkesi hyväksymishuutoihin, joiden välillä kuului\nhuudahduksia: \"Hyvä!\" \"Ottakaamme heidät takaisin!\" \"Vive le\ncapitaine!\" \"Viva el gefe!\"\n\nHiljaisuuden palattua jatkoi Seguin: \"Tunnette nyt aikeemme. Olette\nhyväksyneet sen. Tahdon vielä ilmoittaa teille suunnitelmani\nkuullakseni mielipiteenne.\"\n\nJälleen päällikkö viivähti hetken, miesten odottaessa äänettöminä.\n\n\"Voimme käyttää kolmea eri tietä, joita myöten pääsemme intiaanien\nkylille. Ensimmäisenä on tie Läntisen Puercon kautta. Tämä veisi meidät\nsuoraan navajokylille.\"\n\n\"Miksi emme voi mennä tätä tietä?\" kysyi eräs meksikkolainen\nmetsästäjä. \"Tunnen tien hyvin aina Pecos-kylään saakka.\"\n\n\"Siksi, ettemme voisi ohittaa Pecos-kyliä navajolaisurkkijain\nmeitä huomaamatta. Heitä on aina edellä muutamia. Ei käy\", jatkoi\nSeguin salaperäisen näköisenä, \"emme edes voisi kulkea pitkältä Del\nNorteakaan, ennenkuin navajot saisivat tietää aikeistamme. Meillä on\nurkkijoita lähempänäkin.\"\n\n\"Carrai! Se on totta\", sanoi eräs metsästäjä espanjan kielellä.\n\n\"Jos he saavat kuulla tulostamme senkin jälkeen, kun soturit ovat\nlähteneet etelään, voittehan ymmärtää, että retkemme on mennyt tyhjiin.\"\n\n\"Totta, totta!\" huusi useita ääniä.\n\n\"Samasta syystä emme voi kulkea Polvideran solain kautta. Sitäpaitsi\non tähän aikaan vuodesta kumpikin tie riistaa vailla. Emme voi tehdä\nretkeämme nykyisin ruokatarpeinemme. Meidän on senvuoksi lisättävä\ntarpeitamme, ennenkuin lähdemme erämaahan.\"\n\n\"Aivan totta, päällikkö; jos kuljemme vanhan kaivoksen kautta, emme\ntapaa riistamaita. Mutta mitä tietä sitten voimme kulkea?\"\n\n\"On vielä eräs tie, jonka luulen olevan muita paremman. Kuljemme ensin\netelään ja sitten tasankojen poikki länttä kohden vanhalle siirtolalle.\nTäältä voimme kääntyä pohjoiseen apachien alueelle.\"\n\n\"Hyvä, hyvä, tämä on varmaan parasta, päällikkö.\"\n\n\"Meillä on tosin pitempi matka, mutta suurempi onnistumisen\nmahdollisuus. Voimme tavata villinautoja tai puhveleita tasangoilla.\nSitäpaitsi voimme piiloutua Pinon-vuorelle, josta näkyy apachipolku,\nja odotella siellä, kunnes vihollisemme on kulkenut ohitse. Sitten kun\nhe ovat menneet etelään, voimme kulkea Gila-joen poikki ja seurata\nAzul- tai Prietojokea. Toteutettuamme retken tarkoituksen voimme palata\nkotiin lyhintä tietä.\"\n\n\"Hyvä!\" -- \"Viva!\" -- \"Se on hyvä, päällikkö!\" -- \"Nähtävästi paras\nneuvo!\" osoittivat metsästäjät hyväksyvänsä suunnitelman. Ei kuulunut\nmitään erimielisyyttä. \"Prieto\"-nimi oli kuin musiikkia heidän\nkorvissaan. Se oli taikasana, tuon kuuluisan joen nimi, jonka rannoille\nmetsästäjätarinat jo kauan olivat sijoittaneet El Doradon, \"kultaisen\nvuoren\". Monta tarinaa oli tästä kuuluisasta seudusta kerrottu\nmetsästäjäin nuotiotulilla ja kaikki ne olivat yhtäpitäviä siinä, että\nsiellä oli kultaa möhkäleinä maanpinnalla ja jokien pohjat täynnään\nhienoja jyväsiä. Usein olivat trapperit päätelleet tehdä retken tuohon\ntuntemattomaan maahan; ja pienten joukkueiden oli kerrottu lähteneenkin\nsinne, mutta ei kukaan noista seikkailijoista ollut koskaan palannut\ntakaisin.\n\nMetsästäjät näkivät nyt ensi kerran tilaisuuden tunkeutua näille\nseuduille turvallisina, ja heidän mielensä täyttyivät villeillä\nja tarumaisilla kuvitteluilla. Useat heistä olivatkin liittyneet\nSeguinin joukkueeseen sinä toivossa, että joskus juuri tällainen\nretki tehtäisiin ja löydettäisiin \"kultainen vuori\". Heidän tunteensa\nolivatkin helposti ymmärrettävät, kun Seguin ilmaisi aikeensa kulkea\nylös Prietoa myöten! Tätä mainitessa kulki miesjoukon läpi omituinen\npaljon sanova kuiskaus ja miehet kääntyivät toistensa puoleen\ntyytyväisin katsein.\n\n\"Huomenna lähdemme\", lisäsi päällikkö. \"Valmistautukaa siis retkeä\nvarten, aamun valjetessa lähdemme.\"\n\nSeguinen lopetettua metsästäjät hajaantuivat kukin tarkastamaan\naseitaan ja tarpeitaan, tehtävään, joka piankin oli suoritettu, koska\nnäillä partiolaisilla oli hyvin vähän matkakuormitusta.\n\nIstuuduin puunrungolle ja tarkkailin villien tovereitteni liikkeitä ja\nkuuntelin raakaa, baabelimaisen kieltensekoituksen tapaista keskustelua.\n\nTuli auringonlasku ja yö, sillä ne merkitsevät samaa näillä\nleveysasteilla. Uusia puita heiteltiin nuotioihin, jotka loimahtivat\ntäyteen liekkiin. Miehet istuutuivat niiden ympärille, keittäen,\nsyöden, poltellen, jutellen ääneen ja kertoen tarinoita omasta villistä\nelämästään. Punertava liekki valaisi heidän villejä, tummia kasvojaan,\njotka näyttivät vieläkin villimmiltä ja mustemmilta palavan pumpulipuun\nloimutessa.\n\nTässä valaistuksessa näyttivät parrat vieläkin mustemmilta niiden\nsisässä hohtavine hampaineen. Silmät näyttivät painuneen syvemmälle\nloistaen kirkkaampina ja aavemaisina. Kummallisia pukuja näkyi\nkaikkialla: turbaaneja, espanjalaisia hattuja, töyhtöjä ja täplikkäitä\nvaatteita; eskopetteja eli ratsastuskiväärejä nojasi puita vasten;\nkorkeareunaisia satuloita lepäsi runkojen ja kantojen päällä; suitsia\nriippui alas oksista; kuivattuja lihakaistaleita roikkui teittäin\nedessä ja tulilla kärysi puoleksi paistunutta peuranlihaa.\n\nIntiaanien heleällä punavärillä maalatut kasvot loistivat nuotion\nvalossa kuin vereen kastettuina. Näky oli samalla villi ja sotainen\n-- kuvastaen kuitenkin julmuutta, jota tunteellinen mieli kaikkoaa.\n-- Näky, jonka voi nähdä ainoastaan metsäsissien, rosvojen tai\npäänahanmetsästäjäin leiritulilla.\n\n\n\nXXIV.\n\nEL SOL JA LA LUNA.\n\n\n\"Tule\", sanoi Seguin tarttuen minua käsivarteen, \"iltaruokamme on\nvalmis, näen tohtorin viittailevan meille.\"\n\nTottelin heti kutsua, sillä illan kylmä ilma kiihoitti ruokahaluani.\n\nLähestyimme telttaa, jonka edessä paloi nuotio. Tämän ääressä tohtori\nGoden ja pueblo-intiaanin avustamana valmisti maukasta illallista. Osa\nsiitä oli jo viety telttaan. Menimme sisään ja istuuduimme satuloista,\nviitoista ja laukuista tehdyille tilapäisille istuimille.\n\n\"Noo, tohtori\", sanoi Seguin, \"näytättepä olevan oikea mestarikokki\ntänä iltana. Tällainen illallinen kelpaisi vaikka Lucullukselle.\"\n\n\"Ach, mein Kapitän, ich habe saanut apu, mein herr Gode autta minut\nerinomaisesti.\"\n\n\"Noo, herra Haller ja minä tahdomme tehdä kunniaa laitoksillenne.\nKäykääpä niihin käsiksi.\"\n\n\"Oui, oui! Bien, monsieur capitaine\", sanoi Gode kantaen sisään enemmän\nruokaa. Kanadalainen oli aina toimessaan, kun oli paljon paistettavaa\nja syötävää.\n\nPistimme pian poskeemme tuoretta paistia, paahdettuja peurankyljyksiä,\nkuivattua puhvelinkieltä, maissihiutaleita ja kahvia. Pueblo oli\nvalmistanut tortillat ja kahvin, jossa hän oli Godeakin etevämpi.\n\nMutta Godella oli vielä yllätys, \"un petit morceau\", jonka hän\nvoitonriemuisena kantoi esiin.\n\n\"Voici, messieurs!\" sanoi hän asettaen sen eteemme.\n\n\"Mitä se on, Gode?\"\n\n\"Hakkeluspaisti, monsieur.\"\n\n\"Mitä lihaa?\"\n\n\"Les sammakoita; sitä mitä jenkit kutsu härkäsammakko!\"\n\n\"Hakkeluspaisti härkäsammakoista!\"\n\n\"Oui, oui, mon maitre. Voulez vous?\"\n\n\"En, kiitos vain!\"\n\n\"Taidan tuottaa teille vaivaa, monsieur Gode\", sanoi Seguin.\n\n\"Mine, mine, mein Gode; sammakko sangen hyve\", sanoi tohtori ojentaen\nlautastaan saadakseen osansa.\n\nGode oli harhaillessaan joen rantaa löytänyt lammikosta\njättiläissammakoita, joista hän oli valmistanut hakkeluspaistia.\nOmasta puolestani en ollut silloin vielä voittanut vastenmielisyyttäni\nSt. Patrickin kiroamia kansalaisia kohtaan ja \"matkailijan\" suureksi\nhämmästykseksi kieltäydyin maistamasta herkkua.\n\nIllallista syödessä olin saanut kuulla osan tohtorin elämäkertaa,\njonka jo osaksi tunsin ja joka teki vanhan miehen minulle vieläkin\nmielenkiintoisemmaksi.\n\nTähän saakka olin ihmetellyt, mitä tällaisella miehellä oli tekemistä\npäänahan metsästäjäin seurassa. Nyt sain kuulla muutamia lisäseikkoja,\njotka selittivät asian kokonaan.\n\nHänen nimensä oli Reichter -- Friedrich Reichter. Hän oli\nStrassburgista ja tuossa kellorikkaassa kaupungissa hän oli lääkärinä\nsaavuttanut melkoisen maineen. Mutta rakkaus tieteeseen, etupäässä\nhänen erikoisalaansa kasvitieteeseen, oli houkutellut hänet kotoaan\nReinin varsilta. Hän muutti Yhdysvaltoihin Kaukaiseen Länteen\nluokitellakseen tämän syrjäisen seudun kasvistoa. Hän oli elänyt useita\nvuosia Missisippin suuressa laaksossa, ja liittyen johonkin karavaaniin\nSt. Louisissa hän oli kulkenut preeriain ylitse Uuden Meksikon\nkeitaaseen. Tieteellisillä tutkimusretkillään pitkin Del Nortea hän\noli tutustunut päänahan metsästäjiin, ja huomaten tässä tilaisuuden\ntunkeutua tähän saakka tuntemattomiin seutuihin, oli hän tieteen\nharrastuksesta tarjoutunut seuralaiseksi joukkueelle. Tämä tarjous\notettiin ilolla vastaan, koska hän samalla oli heidän lääkärinsä; kaksi\nvuotta hän oli ollut heidän seuralaisenaan jakaen vaivat ja vaarat.\n\nMonta turmiota hän oli välttänyt, monta puutetta kestänyt\nmieliharrastuksensa kiihoittamana ja kenties myöskin tulevaisuuden\nvoitonriemun kannustamana, jolloin hän jonakin päivänä saisi levittää\nharvinaisen kokoelmansa Euroopan tiedemiesten eteen. Reichter parka!\nSinun unelmasi oli murtuva, se ei koskaan tulisi toteutumaan!\n\nIllallisemme päättyi lopultakin, ja kulautimme päälle pullon\nPaso-viiniä. Tätä oli runsaasti leirissä, kuten myöskin Taos-whiskyä;\nulkoa kuuluvat huudot ja nauru osoittivat metsästäjäin runsaasti\nnauttivan viimemainittua.\n\nTohtori veti esiin kookkaan \"merenvahansa\", Gode täytti punaista\nhiekkakivipiippuaan ja Seguin ja minä pyöritimme itsellemme\nmaissisavukkeet.\n\n\"Mutta kertokaapa minulle\", sanoin kääntyen Seguinin puoleen, \"kuka tuo\nintiaani on -- hän joka suoritti rohkean ampumatempun?\"\n\n\"Ah! El Sol; hän on Coco!\"\n\n\"Coco?\"\n\n\"Niin; Maricopan heimoa.\"\n\n\"Mutta en tule siitä viisaammaksi. Tämän tiedän jo.\"\n\n\"Tiedättekö? Kuka kertoi?\"\n\n\"Kuulin vanhan Ruben puhuvan tästä toverilleen Careylle.\"\n\n\"Aha, totta; hän kylläkin voi tuntea miehen\". Seguin vaikeni jälleen.\n\n\"Siis?\" jatkoin, haluten kuulla enemmän. \"Mikä on Maricopa-heimo? En\nole koskaan kuullut siitä.\"\n\n\"Se on hyvin vähän tunnettu heimo, ainoastaan muutamia yksinäisiä\nmiehiä. He ovat apachien ja navajoin vihollisia; heidän alueensa\non alhaalla Gilan varrella. He ovat alkujaan tulleet Tyyneltä\nvaltamereltä, Kalifornian rannikoilta.\"\n\n\"Mutta tämä mies on tai ainakin näyttää sivistyneeltä. Hän puhuu\nenglantia ja ranskaa yhtä puhtaasti kuin te ja minä. Hän näyttää olevan\nkyvykäs, älykäs, kohtelias -- todellinen gentlemanni.\"\n\n\"Hän on kyllä tuota kaikkea.\"\n\n\"En voi ymmärtää teitä.\"\n\n\"Tahdon selittää, ystäväni. Hän on saanut kasvatuksen eräässä Euroopan\nkuuluisimmassa yliopistossa. Hän on matkustellut etäämmällä ja\nuseammassa maassa kuin ehkä kumpikaan meistä.\"\n\n\"Mutta kuinka on hän voinut tämän kaiken toteuttaa? Intiaani!\"\n\n\"Apuneuvolla, joka usein on auttanut pieniäkin miehiä -- vaikka El Sol\nkylläkään ei kooltaan kuulu näihin -- toteuttamaan suuria tekoja tai\nainakin saamaan kunnian saavutuksista. Kullan avulla.\"\n\n\"Kullan, mutta mistä hän on saanut kultaa? Olen kuullut kerrottavan,\nettä sitä enää on sangen vähän intiaanien hallussa. Valkeat miehet ovat\nryöstäneet kaiken, mitä heillä on ollut.\"\n\n\"Tämä kyllä ylimalkaan pitääkin paikkansa; varsinkin Maricopa-heimon\nsuhteen. Oli aika, jolloin heillä oli kultaa suuret määrät ja myöskin\nhelmiä, joita he olivat koonneet meren syvyyksistä. Ne ovat menneet.\nJesuiitta-paterit voisivat kenties kertoa, minne.\"\n\n\"Mutta tämä mies, El Sol?\"\n\n\"Hän on päällikkö, hän ei ole menettänyt kaikkea kultaansa. Hänellä on\nsitä vielä omiksi tarpeikseen, eikä ole luultavaakaan, että paterit\nsitä houkuttelevat häneltä helmillä tai punavärilläkään. Ei, hän on\nnähnyt maailmaa ja tietää tämän kiiltävän metallin kaikkivallan.\"\n\n\"Mutta hänen sisarensa? Onko hän myöskin saanut kasvatusta?\"\n\n\"Ei. Lima-parka on yhä vielä villi, mutta hänen veljensä opettaa häntä\nmonissa suhteissa. Hän on ollut poissa useita vuosia. Nyt hän on\näskettäin palannut heimonsa luo.\"\n\n\"Heillä on oudot nimet: 'Aurinko' ja 'Kuu'!\"\n\n\"Ne ovat espanjalaisten antamat heille Sonorassa. Mutta ne ovat vain\nkäännöksiä heidän alkuperäisistä intiaaninimistään. Tämä on tavallista\nrajamailla.\"\n\n\"Miksi ovat he täällä?\"\n\nTein tämän kysymyksen epäröiden, koska arvasin, että vastaukseen\nhelposti saattoi liittyä joku erikoislaatuinen tarina.\n\n\"Osaksi\", vastasi Seguin, \"arvelen kiitollisuudesta minua kohtaan,\nsillä pelastin El Solin navajoin käsistä hänen poikana ollessaan.\nVoipa olla muitakin syitä. Mutta kuulkaa\", jatkoi hän nähtävästi\ntahtoen antaa keskustelulle toisen käänteen, \"pian voitte tutustua\nintiaaniystäväänne. Teistä tulee toverit joksikin aikaa. Hän on myös\nkoulunkäynyt ja voi teitä ymmärtää. Varokaa sydäntänne vienon Lunan\nsuhteen. Vincente, mene Coco-päällikön telttaan. Pyydä häntä juomaan\ntuoppi Paso-viiniä. Käske hänet ottamaan sisarensa mukaan.\"\n\nPalvelija riensi täyttämään määräystä. Hänen mentyään keskustelimme\nmestarilaukauksesta, jonka Coco-päällikkö pyssyllään oli ampunut.\n\n\"En tiedä hänen koskaan ampuneen osumatta maaliinsa\", huomautti Seguin.\n\"Siinä on jotakin salaperäistä. Hänen tähtäimensä on erehtymätön; tuntuu\nkuin hän osuisi vaistomaisesti. Voinee olla jokin hermoista ja silmistä\nriippumaton kyky. Hän ja eräs toinen henkilö ovat ainoat, joiden tiedän\nomaavan tämän harvinaisen kyvyn.\"\n\nLoppuosan keskustelusta hän lausui puoleksi itsekseen, ja sen\nsanottuaan Seguin oli hetkisen vaiti ja hajamielinen.\n\nEnnenkuin olimme lopettaneet keskustelumme, astuivat El Sol ja\nhänen sisarensa telttaan ja Seguin esitti meidät toisillemme.\nHetken kuluttua olimme El Sol, tohtori, Seguin ja minä vilkkaassa\nkeskustelussa. Aiheenamme eivät olleet hevoset, ampuma-aseet, päänahat,\nei sota, verenvuodatus eikä mikään muutakaan leirimme kauheaan\nammattiin kuuluvaa. Pohdimme erästä rauhaisan kasvitieteen ongelmaa;\nkaktus-heimon eri muotojen sukulaisuutta.\n\nOlin itsekin opiskellut, mutta huomasin, että tietoni olivat\nvähäisemmät kuin kaikkien kolmen toverini. Tämä hämmästytti minua\nsilloin ja vieläkin enemmän myöhemmin sitä ajatellessani; tuollainen\nkeskustelu silloin ja siinä paikassa ja sellaisten miesten seurassa!\n\nLähes pari tuntia istuimme tupakoiden ja juttelimme tällaisista\nasioista. Keskustelun kuluessa huomasin telttakankaalla miehen varjon.\nKatsoessani ulos niin paljon kuin paikaltani voin, huomasin oviaukosta\nvirtaavassa valossa metsästyspaidan ja rinnan päällä riippuvan\nkoristellun piippukotelon.\n\nLa Luna istui veljensä vierellä neuloen mokkasiineihin pohjia.\nHuomasin, että hän oli hajamielinen ja tavantakaa vilkaisi ulos teltan\noviaukosta. Keskustelumme kuluessa hän nousi äänettömästi, kuitenkin\nilman minkäänlaista salaperäisyyttä, ja meni ulos.\n\nPian hän tuli takaisin. Huomasin hänen silmissään rakkaudenleimun\nryhtyessään jälleen työhönsä.\n\nViimein läksivät El Sol ja hänen sisarensa, ja heti sen jälkeen Seguin,\ntohtori ja minä kääriydyimme viittoihimme ja asetuimme levolle.\n\n\n\n\nXXV.\n\nSOTAPOLULLA.\n\n\nVarhaisessa aamuhämärässä joukko nousi satulaan ja torven äänen vielä\nkaikuessa loiskahtivat hevosemme jokeen, kuljettaen meidät toiselle\nrannalle. Ratsastimme pian ulos jokilaaksoa peittävästä metsästä ja\nnousimme hiekkaisille aavikoille, jotka ulottuivat länttä kohden\naina Mimbres-vuoriin. Ratsastimme näitä aavikoita etelää kohti,\nkiiveten pitkien hiekkaharjain ylitse, jotka kulkivat idästä länteen.\nLentohiekka peitti maan syvissä poimuissa ja hevoset vaipuivat\nvuohiskarvoihin saakka, kulkiessamme niiden poikki. Kuljimme läntisen\nJornadan kautta.\n\nRatsastimme intiaanijonossa. Tämä ratsastustapa oli tavallisin\nintiaanien ja metsästäjäin joukossa. Metsän oksaiset polut ja\nvuorten kapeat solat eivät salli toisenlaista muodostelmaa. Myöskin\nkulkiessamme tasankoa muodosti joukkomme neljännesmailin pituisen\njonon, jota seurasi \"arrieroin\" hoitama \"atajo\" eli kuormasto.\n\nRetkemme ensimmäisenä päivänä emme pitäneet puolipäivälepoa, sillä\ntiellämme ei ollut ruohoa eikä vettä, eikä pysähdys kuuman auringon\nalla olisi meitä virkistänyt.\n\nVarhain iltapäivällä tuli näkyviin tumma juova, joka ulottui yli\nnäköpiirin. Tultuamme lähemmäksi kohosi eteemme vihreä seinämä,\njonka huomasimme olevan pumpulipuulehdon. Metsästäjät tunsivat sen\nPaloman-puuksi. Pian ratsastimme sen väräjävän katoksen varjoon ja\nsaavuttuamme kirkasvetisen joen rannalle leiriydyimme siihen yöksi.\n\nOlimme ilman telttoja ja suojaa. Ne, joita käytettiin Del Norten\nrannalla, oli lähtiessä piiloitettu sinne. Meidänkaltaista retkikuntaa\nei voitu kuormittaa turhilla tarpeilla. Jokaisen viitta oli hänen\ntelttansa, vuoteensa ja päällysvaippansa.\n\nNuotiot sytytettiin, kylkilihoja paahdettiin ja matkastamme uupuneina\n-- ensimmäinen päivämatka on aina rasittava -- kääriydyimme\nviittoihimme ja nukuimme pian sitkeästi.\n\nSeuraavana aamuna meidät herätti torven ääni kutsuen kokoontumaan.\nJoukossa oli jonkinlainen sotakuri ja jokainen tunsi kevyen ratsuväen\nmerkit.\n\nAamiainen oli pian valmistettu ja syöty. Hevosemme irroitettiin\nköysistään, satuloitiin ja me hyppäsimme selkään, toisen merkin\nsaatuamme jatkoimme matkaa.\n\nToinenkin matkapäivä kului samaan tapaan kuin ensimmäinen ja täten\njatkoimme matkaa useita päiviä. Kuljimme autiota seutua, joka\npaikoitellen oli villien salvia- ja mezquito-kasvin peittämä.\n\nMatkan varrella sivuutimme kaktus-ryhmiä ja kreosoottipensastiheikköjä,\njotka lemusivat iljettävää tuoksuaan tunkeutuessamme niiden lävitse.\nNeljäntenä iltana leiriydyimme Ojo de Vacan lähteelle, joka on\nruohoaavikkojen itäreunalla.\n\nTämän laajan preerian länsiosan kautta kulki apachien sotapolku\nsuuntautuen etelään Sonoraa kohti. Lähellä tätä polkua kohoaa\ntasangosta korkea vuori. Se on nimeltään Pinon.\n\nTarkoituksemme olikin saavuttaa tämä vuori ja kätkeytyä sen kallioiden\nväliin lähelle tunnettua lähdettä, siksi kunnes vihollisemme olisivat\nkulkeneet ohitse. Mutta tätä varten oli meidän kuljettava heidän\nsotapolkunsa poikki ja jälkemme voisivat meidät ilmaista. Tätä\nvaikeutta ei Seguin ollut ottanut huomioon. Ei ollut muuta paikkaa\nkuin Pinon, josta varmasti voisimme nähdä vihollisen itse tulematta\nhuomatuiksi. Vuorelle oli meidän siis päästävä; mutta kuinka tämä\nvoitaisiin suorittaa sotapolun poikki menemättä?\n\nTultuamme Ojo de Vacan lähteelle kutsui Seguin miehet kokoon asiasta\nneuvottelemaan.\n\n\"Hajaantukaamme\", sanoi eräs metsästäjä, \"yli preerian, kunnes olemme\nkulkeneet apachipolun poikki. He eivät voi huomata yksityistä jälkeä\nsiellä täällä, luulisin.\"\n\n\"Ei, sen he kylläkin tekevät\", lisäsi toinen. \"Luuletteko, että injuuni\njättää kengitetyn hevosen jäljet, seuraamatta niitä? Ei, herraseni!\"\n\n\"Voimmehan verhota kaviot niin paljon kuin voimme\", ehdotti ensimmäinen\npuhuja.\n\n\"Häh? Se tekisi asian vain pahemmaksi. Olen kerran koetellut sitä\ntemppua ja olin menettää tukkani. Tuskin sokeaakaan injuunia voi sillä\ntavalla pettää. Nyt se ei onnistu.\"\n\n\"He eivät ole niin huomaavaisia ollessaan sotaretkellä, saatte nähdä.\nEn ymmärrä, miksi temppu ei voisi onnistua.\"\n\nUseimmat metsästäjät kannattivat toista puhujaa. Intiaanit eivät voisi\nolla huomaamatta niin lukuisia verhottuja jälkiä ja voisivat epäillä,\nettä \"jotakin oli ilmassa\". Verhoamiskeino hylättiin senvuoksi. Kuinkas\nsitten?\n\nRube-trapperi, joka tähän saakka ei ollut sanonut halaistua sanaa, veti\nhuomion puoleensa tokaisemalla väliin: \"Hyh!\"\n\n\"Hyvä! Mitä siulla on sanomista, vanha kaakki?\" kysäisi eräs metsästäjä.\n\n\"Että te ootte kaikki kirottuja hupsuja, jokainen teistä. Voisin\nkuljettaa preerian täydeltä hevosia Pash-polun poikki, jättämättä\njälkeäkään, jota kukaan injuuni seuraisi, varsinkin sotaretkellä oleva\ninjuuni, kuten nyt on asianlaita.\"\n\n\"Millä tavalla?\" kysyi Seguin.\n\n\"Sen kerron sulle, 'kap', jos enste tahdot sanoa luulle, miksi haluat\nkulkea sotapolun poikki.\"\n\n\"Miksikö? -- päästäksemme Pinon-vuorelle, miksikäs muuten?\"\n\n\"Noo, kuinkas aiot kätkeytyä Piinjoniin ilman vettä?\"\n\n\"Siellähän on lähde vuoren vierellä.\"\n\n\"Ohan se totta kun Sana. Tiedänhän sen, mutta juuri samassa\nlähteessähän injuunit aikovat virkistää kuonojaan kulkiessaan etelää\nkohti. Kuinkas voit lähestyä vettä tällaisen joukon kanssa jälkeä\njättämättä? Sitä ei tää piltti voi selvästi ymmärtää.\"\n\n\"Olet oikeassa, Rube. Emmehän voi lähestyä Pinonin lähdettä jättämättä\nselviä jälkiä; ja samaan paikkaan vihollisemme nähtävästi jäävät\nlepäämään.\"\n\n\"En näe mitään lemmon syytä, miksi nyt kulkisimme preerian poikki.\nVoimmehan metsästää puhveleita, kunnes he ovat kulkeneet ohitse,\nyhtäkaikki. Niin että tään piltin arvelus on, että tusina meitä riittää\nkätkeytymään Piinioniin ja vartioimaan murjaanien matkaa etelään.\nTusinan verta voi sen tehdä verraten turvallisena, mutta ei koko\nratsujoukko.\"\n\n\"Tahtoisitko sitten, että muut jäisivät tänne?\"\n\n\"E-ei tänne. Voivat lähteä pohjoiseen ja sitten suunnata länttä kohden\nMusquito-kumpujen kohdalta. Siellä virtaa pieni puro, noin parikymmentä\nmailia tällä puolen polkua. Siellä on heillä vettä ja ruohoa ja voivat\nkätkeytyä sinne, kunnes lähetämme sanan.\"\n\n\"Mutta miksi he eivät voi jäädä tänne lähteelle, jossa on kyllin\nkaikkea?\"\n\n\"Kapteeni, sillä jonkin injuunijoukon päähän voi pälkähtää tulla itte\ntänne. Taitaisipa olla viisainta peittää jälkemme täältä lähtiessämme.\"\n\nRuben päättelyt olivat kaikille selvät, Seguinille sitäkin enemmän.\nPäätettiin oikopäätä seurata hänen neuvojaan. Tähystäjäjoukkue\nvalittiin ja muut \"atajon\" seuraamina, peitettyään jäljet lähteen\nympäriltä, suuntasivat kulkunsa koillista ilmansuuntaa kohden.\n\nHeidän tuli kulkea Mezquito-kukkuloille, jotka olivat kymmenen tai\nkaksitoista mailia koilliseen lähteestä. Siellä tuli heidän piileskellä\nerään joen varrella, jonka useat tunsivat, sekä odottaa, kunnes\nlähettäisimme määräyksen yhtyä meihin.\n\nTähystäjäjoukkue, johon itsekin kuuluin, lähti länttä kohti yli\npreerian.\n\nJoukkueeseen kuului Rube, Garey, El Sol sisarineen sekä Sanchez, eräs\nentinen härkätaistelija, ja puolitusinaa metsämiehiä. Seguin itse oli\npäämme ja oppaamme.\n\nEnnenkuin lähdimme Ojo de Vacasta, olimme irroittaneet hevostemme\nkengät, täyttäen naulanreiät savella, jotta niiden jäljet\nmuistuttaisivat villimustangien jälkiä. Tällaisiin varokeinoihin oli\nmiesten pakko, jotka tiesivät henkensä riippuvan yhdestä jättämästään\njäljestä.\n\nLähestyessämme sotapolkua preerialla hajaannuimme noin puolen mailin\npäähän toisistamme. Tällä tavoin ratsastimme Pinon-vuorta kohden, jossa\njälleen kokoonnuimme ja käännyimme pohjoiseen pitkin vuoren syrjää.\n\nOli auringonlasku saapuessamme lähteelle, ratsastettuamme koko päivän\npitkin aavikoita.\n\nKeksimme vuorta lähestyessämme lähteen pumpuli- ja pajupensaiden\nreunustamana. Emme vieneet hevosia vedelle, vaan löydettyämme solan\nvuoren kyljessä, ratsastimme sisään ja piilotimme ne pähkinäkuusten\ntiheikköön. Tässä kuusikossa vietimme, ensimmäisen yön.\n\nAamun ensi valossa tutkimme lähemmin piilopaikkamme.\n\nSolan suulla oli matala irtonaisten lohkareiden ja harvain\npähkinämäntyjen peittämä harjanne. Tämä harjanne erotti solan\ntasangosta, ja sen huipulta, pähkinäpuiden tiheiköstä oli meillä\nnäköala lähteen ja sotapolun sekä pohjoiseen, itään ja etelään\nulottuvain Llanojen yli. Tällainen lymypaikka olikin tarkoitukseemme\nsopiva.\n\nAamulla oli pakko hankkia vettä. Tätä varten oli meillä sanko ja\nylimääräisiä \"xuageja\". Kävimme lähteellä ja täytimme astiat, varoen\nkuitenkaan jättämästä minkäänlaisia jälkiä lähteen reunalle.\n\nKoko ensi päivän pidimme tarkkaa vartiota, mutta mitään intiaaneja\nei näkynyt. Saksanhirviä, antilooppeja ja pieniä puhvelilaumoja\ntuli lähteen purolle juomaan, mutta harhailivat jälleen vihreille\nnurmikoille. Se oli viekoitteleva näky, sillä olisimme helposti voineet\nryömiä pyssynkantaman päähän, mutta emme uskaltaneet. Tiesimme, että\nintiaanien koirat olisivat vainunneet niiden hajun.\n\nIllalla kävimme jälleen noutamassa vettä kaksi eri kertaa,\nkoska eläimemme alkoivat kärsiä janoa. Käytimme jälleen samoja\nvarovaisuuskeinoja.\n\nSeuraavan päivän tähystelimme pohjoista taivaanrantaa tarkkaavin\nkatsein. Seguinilla oli pieni kiikari, jolla voimme nähdä preerian\nlähes kolmenkymmenen mailin etäisyydeltä; mutta nytkään ei näkynyt\nvihollista.\n\nKolmaskin päivä kului samalla tavalla; aloimme jo pelätä että soturit\nolivat lähteneet jotakin toista tietä.\n\nEräs toinenkin seikka teki meidät levottomiksi. Olimme syöneet melkein\nkoko ruokavaramme ja aloimme nyt jyrsiä Pinonin raakoja pähkinöitä.\nEmme edes uskaltaneet sytyttää tulta niitä paahtaaksemme. Intiaanit\nvoivat nähdä savun pitkänkin matkan päästä.\n\nNeljäs päivä valkeni, eikä vieläkään näkynyt \"merkkejä\" pohjoisella\nilmansuunnalla. Olimme syöneet \"tasajaon\" ja aloimme nälkiintyä.\nPähkinät eivät tyydyttäneet. Riistaa oli yllin kyllin lähteellä ja\nsitä kuljeskeli vihreällä tasangolla. Joku ehdotti, että väijyisimme\npajupensaissa ja ampuisimme antiloopin tai mustahäntäpeuran, joita\nkuljeskeli laumoittain lähistöllä.\n\n\"Emme uskalla, heidän koiransa voisivat vainuta veren\", sanoi Seguin.\n\"Se voisi ilmaista meidät.\"\n\n\"Voin hankkia yhden vuodattamatta pisaraakaan\", lisäsi meksikkolainen\nmetsästäjä.\n\n\"Miten?\" kysyi useita ääniä.\n\nMies osoitti suopunkiaan.\n\n\"Mutta jäljet; voi syntyä syviä jälkiä.\"\n\n\"Saatammehan peittää ne, päällikkö\", vastasi mies.\n\n\"Voithan yrittää\", myönsi päällikkö,\n\nMeksikkolainen irroitti suopunkinsa satulasta ja ottaen mukaansa\ntoverin, asteli lähteelle. He piiloittautuivat pajupensaisiin\nodottelemaan. Tarkkasimme heitä mäeltä.\n\nHe olivat olleet poissa tuskin neljännestuntia, kun tasangolla näkyi\nlähestyvän antilooppilauma. Ne kulkivat suoraan lähteelle seuraten\ntoinen toistaan kuten intiaanit. Pian ne olivat aivan pajupensaiden\nvierellä, jonne metsästäjät olivat piiloittautuneet. Tässä ne äkkiä\npysähtyivät, heittäen päänsä ilmaan ja nuuskien sitä. Ne olivat\nvainunneet vaaran, mutta etummaisille oli jo liian myöhäistä kääntyä ja\njuosta karkuun.\n\n\"Tuolla menee suopunki!\" huusi joku. Näimme silmukan lentävän ilmassa\nja laskeutuvan eläimen pään päälle. Lauma pyörähti nopeasti ympäri,\nmutta silmukka oli niiden johtajan kaulassa; kolmen, neljän hyppäyksen\njälkeen se nousi takajaloilleen ja kaatui sitten pitkälleen jääden\nliikkumattomana makaamaan.\n\nMetsästäjä tuli ulos pajupensaikosta, nosti kuolleeksi kuristuneen\neläimen hartioilleen ja kantoi sen solan aukkoa kohti. Hänen toverinsa\nseurasi jäljessä peittäen heidän kummankin jäljet. Pian he olivat\nluonamme. Antilooppi nyljettiin ja syötiin raakana, verissään!\n\n       *       *       *       *       *\n\nHevosemme laihtuivat nälästä ja janosta. Emme uskalla liian usein\nhakea vettäkään, joskin aikaa myöten käymme varomattomammiksi. Taitava\nmetsästäjä pyydystää suopungillaan vielä kaksi antilooppia.\n\nNeljättä päivää seuraa kuutamoinen yö. Intiaanit liikkuvat usein\nkuutamossa, etenkin ollessaan sotaretkillä. Tähystäjämme valvovat yötä\npäivää. Tänä yönä odotamme tavallista toivorikkaampina. On suloinen yö,\ntäysikuu, kirkas ja tyyni ilma.\n\nNyt emme pettyneet. Puoliyön aikaan tähystäjä herättää meidät.\nPohjoisella ilmansuunnalla näkyy tumma varjo. Sehän kylläkin voi olla\npuhveleita, mutta näemme sen lähenevän.\n\nSeisomme joka mies jännitetyin katsein tähystellen kirkkaaseen ilmaan\nhopealle hohtavan tasangon ylitse. Huomaamme kiiltäviä esineitä: ne\nvarmaankin ovat aseita. \"Hevosia! ratsastajia! Ne ovat intiaaneja!\"\n\n\"Oi jumala, toverit, olemme hulluja! Hevosemmehan voisivat hirnua!\"\n\nHapuilemme päällikkömme jäljessä rinnettä alas kallioiden ja puitten\nvälitse. Juoksemme tiheikköön, mihin hevoset ovat sidotut. Tulemme ehkä\nliian myöhään, sillä hevoset voivat kuulla toisiaan mailien päähän;\nheikoinkin töminä kajastaa kimmoisen ilman kautta näillä ylänkömailla.\nSaavumme \"caballadalle\". Mitä Seguin askartelee? Hän on vetänyt esiin\nviittansa satulan alta ja käärii sen hevosensa pään ympärille!\n\nSeuraamme hänen esimerkkiään sanaa vaihtamatta, sillä tiedämme, että\ntämä on ainoa apukeino.\n\nPian olemme jälleen turvallisia ja palaamme vartiopaikalle harjanteelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlemme tarkoin käyttäneet aikamme, sillä saavuttuamme kummulle voimme\njo kuulla intiaanien huutoja, kavioiden töminää kovalla tasangolla ja\nhevosten hirnuntaa niiden vainutessa vettä. Etummaiset lähestyvät jo\nlähdettä; voimme nähdä ratsastavat miehet, joiden pitkä jono häipyy\nkaukaiseen hämärään.\n\nHe lähestyvät yhä ja voimme jo erottaa sulkakoristeet ja keihäiden\nkiiltävät kärjet. Näemme heidän puolialastomain vartaloittensa\nloistavan kirkkaassa kuutamossa.\n\nPian ensimmäiset saapuivat pensaikon luo, pysähtyivät ja antoivat\nhevostensa juoda. Sitten toinen toisensa jälkeen pyörähti ylös vedestä\nja ravaten hiukan ulommaksi preerialle hyppäsi maahan ja riisui\nhevosensa.\n\nHe nähtävästi aikoivat jäädä tänne yöksi. Lähes kahden tunnin ajan\nheitä tuli ratsastaen esiin, kunnes noin kaksituhatta soturia\nhevosineen oli kokoontuneena tasangolle eteemme.\n\nSeisomme tarkkaillen heidän liikkeitään. Emme pelänneet tulevamme\nhuomatuiksi. Makailimme kallionlohkareiden takana ja kasvomme olivat\npuitten havujen peitossa. Kuulimme tarkoin kaiken, mitä tapahtui, sillä\nvillit olivat tuskin kolmensadan metrin päässä meistä.\n\nHe yhä kiinnittelivät hevosiaan kaukana preerialla. Siellä kasvaa\npitempää ja mehevämpää \"gramma\"-ruohoa kuin lähteen vierellä. He\nriisuivat hevosensa ottaen alas ratsastusvarusteet kuten suitset,\npuhvelin ja harmaankarhun taljat. Harvoilla oli satulat. Intiaanit\neivät yleensä käytä niitä sotaretkillään.\n\nJokainen mies työnsi peitsensä maahan ja asetti sitä vasten kilpensä,\njousensa ja viinensä. Tämän viereen hän asetti taljansa. Se on hänen\nmajanansa ja vuoteenansa.\n\nPeitset ovat pian isketyt preeriaan, muodostaen satoja metrejä pitkän\nrintaman; täten he ovat leiriytyneet nopeasti ja järjestyksessä, joka\nolisi tuottanut kunniaa harjaantuneellekin sotaväelle.\n\nHe ovat jakaantuneet kahteen eri leiriin. Heitä on kaksi joukkuetta,\napachit ja navajot. Viimemainittuja on vähemmän ja he ovat meistä\netäämmällä.\n\nKuulemme heidän hakkaavan ja katkovan sotakirveillään vuoren juurella.\nNäemme heidän kuljettavan risukimppuja tasangolle, kokoavan niitä\nläjään ja sytyttävän ne.\n\nPian palaa useita nuotioita. Villit kyyristyvät niiden ääreen ja\npaahtavat ruokansa. Näemme heidän maalatut kasvonsa ja paljaat\nrintansa. Heitä on monenvärisiä. Toiset ovat punaiset, kuin verellä\nsivellyt. Toiset taasen pikimustia. Muutamilla on toinen puoli kasvoja\nmusta, toinen valkoinen tai punainen. Toiset ovat kirjavat kuin koirat,\nmuutamat raitaisia tai ruudukkaita. Heidän poskensa ja rintansa ovat\ntatuoidut eläinkuvioilla: susia, panttereita, karhuja, puhveleita sekä\nmuita kauheita symbooleja, jotka selvästi näkyvät nuotiotulien valossa.\nMuutamilla on punainen käsi maalattuna rintaan ja sangen moni on\nkoristeekseen maalannut pääkallon luineen!\n\nNämä kaikki ovat \"vaakuna\"-merkkejä, jotka osoittavat arvoa tai\nsyntyperää. Kaikki varmaankin yhtä yksinkertaista mielikuvitusta kuin\nvaunujen reunakoristeet tai lakeijain napit taikka kauppiaan pronssinen\nsinetti.\n\nMyös erämaassa on turhamaisuutta, villin kuten sivistyneenkin elämässä\non keikarimaisuutta.\n\nNäemme vielä muutakin. Kirkkaita pronssi- ja teräskypäröitä huojuvine\ntöyhtöineen! Tällaisia intiaaneilla! Mistä ne tulevat?\n\nNe ovat ryöstettyjä Chihuahuan kyrassiereiltä. Miesparat! Nämä villit\npeitsiniekat pitelivät kerran heitä aika pahoin.\n\nNäemme punaista pajupaistinvartaisiin kiinnitettyä lihaa kärventyvän\ntulilla. Näemme intiaanien heittävän pähkinöitä hiillokseen ja sitten\nvetävän ne pois kypsinä ja käryävinä. Näemme heidän sytyttelevän\nhiekkakivipiippujaan ja puhaltelevan ilmaan sinisiä savupilviä. Näemme\nheidän viittoilevan käsillään kertoessaan verisistä seikkailuistaan.\nKuulemme heidän huutavan, rupattavan ja nauravan kuin kerskurit. Aivan\ntoisin kuin metsäintiaanit!\n\nParisen tuntia seuraamme heidän toimiaan ja kuuntelemme heidän ääniään.\nSitten määrätään hevosvartijat, jotka lähtevät \"caballadalle\".\nIntiaanit toisensa jälkeen levittävät taljansa, kääriytyvät\nviittoihinsa ja alkavat nukkua.\n\nNuotiot sammuvat; mutta kuutamossa voimme erottaa heidän nukkuvat\nmuotonsa. Heidän välillään liikkuu valkeita eläimiä. Ne ovat jätteitä\netsiviä koiria. Ne juoksevat paikasta toiseen näykkien toisiaan tai\nhaukkuen leirin lähistöllä hiipiviä preeriasusia. Ulkona preerialla\novat hevoset yhä valveilla. Kuulemme niiden tömistävän kavioitaan tai\npureskelevan mehevää ruohoa. Tasaisten välimatkojen päässä näemme\nseisovia olentoja. Ne ovat \"caballadan\" vartijat.\n\n\n\n\nXXVI.\n\nKOLME PÄIVÄÄ SATIMESSA.\n\n\nHuomiomme kääntyi nyt omaan asemaamme. Vaarat ja vaikeudet täyttivät\nodottamatta ajatuksemme.\n\n\"Jos he jäävätkin tänne metsästelemään!\"\n\nAjatus näytti samalla kertaa johtuvan kaikkien mieliin ja katselimme\ntoisiamme huolestuneina ja peloissamme.\n\n\"Se ei ole mahdotonta\", sanoi Seguin matalalla ja jännittyneellä\näänellä. \"Nähtävästi heillä ei ole ruokaa, eivätkä he voi lähteä\neteläänpäin ilman sitä. Heidän täytyy metsästää joko täällä tai\njossakin muualla. Miksipä ei täällä?\"\n\n\"Jos asia on niin, olemme somassa kiikissä!\" keskeytti eräs metsästäjä\nosoittaen ensin solan seinämää ja sitten vuorta. \"Kuinka pääsemme pois?\nTahtoisinpa tietää?\"\n\nKatsoimme puhujan osoittamaan suuntaan. Solan edessä näkyi\nintiaanien leiri noin sadan metrin päässä kallioista. Solan suulla\noli intiaanivartio; mutta mahdotonta olisi ollut hiipiä ulos heidän\nnukkuessaankin herättämättä koiria, jotka kuljeskelivat leirin\nympärillä.\n\nTakanamme kohosi vuori seinänjyrkkänä. Se oli aivan ylipääsemätön.\nOlimme tosiaankin satimessa.\n\n\"Carrai!\" huudahti eräs mies, \"kuolemme nälkään ja janoon, jos he\njäävät metsästelemään!\"\n\n\"Voimme kuolla jo sitä ennenkin\", ivasi toinen, \"jos heidän pälkähtää\npäähänsä tunkeutua solaan.\" Tämä ei ollut mahdotonta, joskaan ei\nluultavaa. Sola oli umpinainen tunkeutuen viistosti vuoren sisään ja\nloppui pystysuoraan kallioon. Tosin vihollisillamme ei solaan ollut\nmitään asiaa, elleivät tulleet etsimään pähkinöitä. Jokin heidän\nkoiristaan olisi myös voinut kulkea solaan syötävää etsiessään tai\ntuntiessaan hevostemme hajun. Nämä olivat kaikki mahdollisuuksia, joita\nväristen ajattelimme.\n\n\"Elleivät he huomaa meitä\", sanoi Seguin rohkaisevasti, \"voimme elää\npäivän tai pari kuusen pähkinöillä. Jos nämä loppuvat, on meidän\nteurastettava hevonen. Kuinka paljon on meillä vettä?\"\n\n\"Kiittäkäämme onneamme, päällikkö, kurpitsaleilit ovat melkein täynnä.\"\n\n\"Mutta eläimet kärsivät janosta.\"\n\n\"Ei ole janon pelkoa\", sanoi El Sol katsellen maahan, \"niinkauan kuin\nnoita riittää\", hän potkaisi jalallaan suurta pyöreätä esinettä. Ne\nolivat pallokaktuksia. \"Katsokaa!\" jatkoi hän, \"niitä on sadoittain!\"\n\nKaikki ymmärsivät niiden merkityksen ja tervehtivät sanoja\ntyytyväisellä mutinalla.\n\n\"Toverit!\" sanoi Seguin, \"on turha, että rasitamme itseämme. Nukkukoon\nse, joka voi. Joku voi pitää vartiota sillaikaa kun toiset ovat täällä\nkätkössä. Mene Sanchez!\" sanoi päällikkö, osoittaen erästä paikkaa,\njosta solan suu oli näkyvissä.\n\nVartija meni ja asettui äänettömänä paikoilleen. Muut laskeutuivat\nmäeltä ja tarkastettuamme hevostemme päähuput palasimme kalliolle,\njossa vartija seisoi. Täällä kääriydyimme viittoihin ja nukuimme yön.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeräsimme ennen aamunkoittoa tirkistellen lehtien lävitse huolestuneina.\n\nIntiaanileirissä ei näkynyt liikettä. Se oli huono merkki. Jos\nhe olisivat aikoneet lähteä, olisivat he jo olleet valveilla. He\nolivat tavallisesti valveilla jo onnen päivän koittoa. Nämä merkit\nhuolestuttivat meitä.\n\nHarmaa valo alkoi valaista preeriaa. Itäisellä taivaanrannalla oli\nvaalea juova. Leiristä kuului melua. Ne olivat ihmisääniä. Tummia\nolentoja liikkui maahan iskettyjen keihäiden välissä. Villejä asteli\ntasangolla. Heillä oli nahkaiset paidat hartioillaan suojana kylmää\naamuilmaa vastaan. He kantoivat risukimppuja, joilla aikoivat sytyttää\nnuotiot.\n\nMiehemme puhuivat kuiskaten, tähystellessämme vihollisten jokaista\nliikettä.\n\n\"Nähtävästi he aikovat jäädä paikoilleen.\"\n\n\"Aivan! Se on varma se! Häh! Kuinkahan kauan noi aikovat kyykötellä\ntäällä?\"\n\n\"Vähintään kolme päivää, voipa mennä neljään tai viiteenkin.\"\n\n\"Voi peijakas; laihdummehan puolessakin ajassa.\"\n\n\"Mitä he täällä niin kauan tekisivät?\"\n\n\"Mie luulisin, että hyö lähtöö nii pian kuin suinkin.\"\n\n\"Niinpä kylläkin, mutta he eivät pikemmin pääse.\"\n\n\"He saavat yhdessäkin päivässä tarvitsemansa ruuan. Kattokaapas! Tuolla\non puhveleita yllin kyllin, katsokaa tuolla etäällä!\" puhuja osoitti\nuseita tummia pilkkuja, joita näkyi vaalenevaa taivaanrantaa kohden. Se\noli puhvelilauma.\n\n\"Se pitää kyllä paikkansa. Puolessa päivässä luulisin heidän hankkivan\ntarvitsemansa määrän riistaa, mutta kuinkas he saavat sen kuivatuksi\nvähemmässä kuin kolmessa päivässä? Senpä haluaisin tietää.\"\n\n\"Se on totta!\" vastaa eräs meksikkolainen; \"vähintään kolme päivää!\"\n\n\"Totta vie ja vielä lisäksi hyväkin auringonpaiste on tarpeen, arvaan\nmä.\"\n\nPari, kolme miestä keskusteli täten matalalla äänellä, mutta kuitenkin\nniin, että muutkin voivat kuulla.\n\nTämä paljastaa vaarassamme uuden puolen, jota emme ole tulleet\najatelleeksi. Jos intiaanit jäävät kuivattamaan riistaansa, joudumme\nsuureen vaaraan veden puutteessa ja toisaalta on meillä ainainen pelko,\nettä meidät huomataan.\n\nTiedämme hyvin, että puhvelinlihan kuivattaminen vie kolme päivää\nkuumassakin auringonpaisteessa, kuten metsästäjä mainitsi. Tämä\nensimmäinen päivä menisi metsästykseen, joten olisimme vähintään neljä\npäivää suljettuina solaan!\n\nAjatus oli masentava. Tunsimme, että edessä oli kuolema tai hivuttava\njano. Nälkää emme pelänneet. Hevosemme olivat pensaikossa ja veitsemme\nvyöllä. Voisimme elää viikkoja niiden lihalla; mutta voisivatko\nkaktukset lieventää miesten ja hevosten janoa kolmen tai neljän päivän\najan? Tähän kysymykseen ei kukaan voinut vastata. Ne olivat usein\nauttaneet metsästäjää pääsemään vedelle, mutta useita päiviä!\n\nKoetus oli pian alkava. Päivä valkeni. Intiaanit nousivat jaloilleen.\nPuolet heistä irroitti hevosensa ja johti ne lähteelle. He kiinnittivät\nsatuloitaan, sieppasivat keihäänsä, tempasivat jousensa, heittävät\nviinensä hartioilleen ja nousivat ratsaille.\n\nLyhyen neuvottelun jälkeen ratsastivat he itäänpäin. Puolen tunnin\najan näimme heidän ajavan puhveleita pitkin preeriaa lävistäen niitä\nnuolillaan ja pitkillä keihäillään.\n\nJäljellä olevat taluttivat hevoset ensin lähteelle ja sitten takaisin\nheinikolle. Nyt he katkoivat nuoria puita ja heittivät ne tuleen. He\niskivät pitkiä seipäitä maahan ja pingoittivat köysiä niitten yli. Mitä\nvarten?\n\n\"Haa! Katsos tuonne!\" mutisi eräs metsästäjä huomatessaan tämän;\n\"tuolla on tuo peijakkaan kuivausköysi! Nyt olemme tosiaankin häkissä,\narvelen!\"\n\n\"Por todos santos, es verdad!\"\n\n\"Carrambo! Carajo! Chingaro!\" ärisi meksikkolainen, joka varsin hyvin\ntiesi noiden seipäitten ja köysien tarkoituksen.\n\nSeurasimme jännityksellä villien hommia. Ymmärsimme hyvin, että he\naikoivat jäädä useaksi päiväksi.\n\nSeipäät olivat pian pystytetyt ja ulottuivat satasen metriä leirin\nreunaa myöten. Villit odottelivat metsästäjäin takaisin tuloa. Muutamat\nnousivat hevosilleen ja ratsastivat puhvelinmetsästykseen, jota vielä\njatkettiin kaukana preerialla.\n\nTirkistelimme varovaisesti lehtien välitse, sillä päivä oli kirkas\nja vihollistemme silmät olivat nopeat huomaamaan jokaisen esineen.\nKeskustelimme kuiskaten, joskin äänemme ei kuuluisikaan, mutta pelkomme\nteki meidät varoviksi. Muuten olimme peitossa, paitsi silmiä, jotka\ntähystelivät pienistä aukoista.\n\nIntiaanimetsästäjät olivat olleet pari tuntia poissa. Nyt näimme heidän\npalaavan yli preerian pienissä joukoissa. He ratsastivat hitaasti\ntakaisin. Kukin toi saaliinsa, kuljettaen sitä hevosensa sä'ällä.\nHeillä oli suuret määrät punaista lihaa, äsken nyljettyä ja höyryävää.\nToiset kuljettivat kylkiä ja reisiä, toiset kylkiluita, kieliä, sydämiä\nja maksoja -- sisälmyksiä -- käärittyinä nyljettyihin eläinnahkoihin.\n\nHe saapuivat leirille ja heittivät saaliinsa maahan.\n\nNyt alkoi uusi, äänekäs ja sekava näytelmä. Villit juoksivat\nedestakaisin hiljaan, jutellen, nauraen ja tanssien. He vetivät esiin\npitkät sotaveitsensä, viilsivät irti leveitä lihakaistaleita ja\npistivät ne paistin vartaille tulelle. He leikkasivat ruskean maksan ja\nsöivät sen raakana! He murskasivat reisiluut sotakirveillään ja imivät\nmehukkaan ytimen; ja koko ajan huusivat, juttelivat, nauroivat ja\ntanssivat tasangolla aivankuin hullut.\n\nTätä kesti tunnin verran. Uudet joukkueet lähtivät metsästämään. Toiset\nleikkasivat riistan pitkiksi kaistoiksi ja ripustivat ne kuivamaan\nvartavasten pingoitetuille köysille. Aurinko sai sitten kuivata ne\n\"tasajoksi\".\n\nTiesimme jo suunnilleen, mikä meitä odotti. Tilamme oli vaikea,\nmutta Seguinin joukkueeseen kuului sellaisia miehiä, jotka eivät\nolleet toivottomia, jos toivon varjokaan säilyisi. Mutta paikka oli\nhedelmätön, emmekä löytäneet mitään syötävää.\n\n\"Ei kanneta kilpiä, ennenkuin saa iskun\", sanoi eräs metsämiehistä.\n\n\"Jos sinä sanot tyhjää vatsaa iskuksi\", jatkoi toinen, \"niin se minulla\njo on. Voisinpa syödä vaikka raa'an aasin nylkemättä sitä.\"\n\n\"Tulkaa toverit!\" lausui kolmas, \"kootkaamme kuusen pähkinöitä\naterioiksi.\"\n\nSeuraten kehoitusta aloimme etsiä kuusen pähkinöitä. Mieliharmiksemme\nhuomasimme, että näitä erinomaisia hedelmiä oli vain rajoitettu määrä,\nne tuskin riittäisivät meille kahden päivän ravinnoksi.\n\n\"Hitto vie!\" huudahti eräs, \"olemme unhoittaneet eläimet.\"\n\n\"Hyvä, mutta onhan meillä siihen vielä aikaa, arvaan minä. Voimme vielä\nimeä sormiamme hetken.\"\n\nVettä jaettiin pienellä kupilla. Matkapulloissamme oli vielä hiukan\nvettä, mutta hevosparkamme kärsivät janoa.\n\n\"Käykäämme katsomassa niitä\", sanoi Seguin, ja vetäen puukkonsa alkoi\nhän kuoria kaktusta. Seurasimme esimerkkiä.\n\nKuorimme huolellisesti pois nystyrät ja okaat. Viileä limainen neste\nvalui avatuista onteloista. Katkaisimme lyhyet varret ja nostaen\nviheriät pallonmuotoiset kasvit, veimme ne pensaikkoon ja asetimme ne\nhevostemme eteen.\n\nNe tarttuivat mehukkaisiin kasveihin ahnaasti, musertivat ne\nhampaittensa välissä ja nielaisivat sekä mehun että kasvin. Se oli sekä\nravintoa että juomaa niille. Taivaan kiitos! Voimme kenties pelastaa\nne! Tämä toimitus uusiutui useita kertoja, kunnes ne olivat saaneet\ntarpeekseen.\n\nMeillä oli koko ajan kaksi vartijaa: toinen vuorella ja toinen\nsolan suulla. Me muut hiivimme pitkin solan seinämiä etsien kuusen\npähkinöitä. Täten kului ensimmäinen päivä. Intiaanimetsästäjät tulivat\ntakaisin myöhään leirille, tuoden mukanaan puhvelinlihaa. Tulet\nloimusivat tasangolla ja villit istuivat niiden ympärillä paistaen ja\nsyöden melkein koko yön.\n\nSeuraavana aamuna he nousivat hyvin myöhään. He olivat koko päivän\nlaiskoja ja työttömiä, sillä lihat riippuivat kuivamassa ja he voivat\nainoastaan odottaa. He oleilivat leiripaikalla korjaillen suitsia ja\nsuopungeita tai tarkastelivat aseitaan; he taluttivat hevosia lähteelle\nja takaisin tuoreelle laitumelle; he leikkasivat suuria lihankappaleita\nja paahtoivat niitä tulella. Satoja heistä oli koko ajan tällaisessa\ntoimessa. He näyttivät syövän lakkaamatta.\n\nHeidän koiransa olivat myös ahnaita, tapellen luista. Ne eivät myöskään\nhalunneet jättää juhlimista eivätkä kierrellä solaa niinkauan kuin oli\nsyötävää. Tämä ajatus lohdutti meitä.\n\nAurinko paahtoi kuumana koko toisen päivän, polttaen meitä kuivassa\nsolassa. Tämä yllytti janoamme, mutta emme ajatelleet sitä sen enempää,\nkoska tiesimme, että se samalla kiirehti villien lähtöä. Illan\nlähetessä \"tasajo\" alkoi näyttää ruskealta ja kuivettuneelta. Vielä\ntoinen samanlainen päivä, niin se on valmista.\n\nVesivarastomme oli loppunut ja pureskelimme meheviä kaktuksen\nviipaleita. Nämä helpoittivat janoamme, sitä kuitenkaan sammuttamatta.\n\nNälkä alkoi myöskin vaivata meitä. Olimme syöneet kaikki pähkinät, eikä\nollut muuta neuvoa kuin teurastaa yksi hevonen.\n\n\"Jättäkäämme huomiseen\", ehdotti eräs. \"Antakaamme eläimille\narmonaikaa. Kenties huomenna voi tapahtua jotakin uutta.\"\n\nTähän ehdotukseen suostuttiin. Ei kukaan metsästäjä halunnut menettää\nhevostaan, etenkin kun olimme kaukana preerialla.\n\nNälän kalvamina odottelimme kolmatta päivää. Vihdoin aamu valkeni ja\nme ryömimme jälleen tähystelemään leiriä. Villit nukkuivat myöhäiseen,\nkuten edellisenäkin päivänä; mutta he nousivat lopulta ja juotettuaan\nhevosiaan, alkoivat paahtaa lihaa. Näimme punertavaa härän paistia ja\nmehukkaita kylkiä savuavan tulilla ja tuuli kuljetti mukanaan mehevää\ntuoksua. Tämä kiihoitti tuskallisesti nälkäämme. Emme kestäneet\nkauempaa. Täytyi teurastaa hevonen!\n\nKenenkä? Metsän laki oli sen määräävä.\n\nVesituoppiin pantiin yksitoista valkoista ja yksi musta piikivi, ja\njokainen meistä sai silmät ummessa nostaa arpaa.\n\nMinua värisytti laskiessani käteni tuoppiin. Tuntui aivan kuin\nheittäisin arpaa elämästä ja kuolemasta.\n\n\"Taivaan kiitos! Moroni on kuitenkin turvassa!\" Eräs meksikkolainen oli\nsaanut mustan. \"Onneksi sekin!\" huudahti eräs metsästäjä. \"Hyvä, lihava\nmustangi on kuitenkin parempi kuin laiha puhveli vaikkapa joka päivä!\"\n\nTeurastettava hevonen olikin hyvännäköinen. Asetettuamme vartijat\npaikoilleen menimme tiheikköön. Olimme mahdollisimman varovaisia.\nHevonen kiinnitettiin puuhun. Sen etu- ja takajalat sidottiin,\ntoisiinsa, estääksemme sitä vastustelemasta. Espanjalainen oli\npaljastanut veitsensä. Toinen seisoi vieressä, pitäen sankoa,\nkootakseen kallista nestettä, verta. Toisilla oli kupit valmiina\njuodakseen sitä!\n\nMeidät keskeytti outo ääni. Katselimme lehtien lävitse. Suuri harmaa\neläin seisoi tiheikön reunassa katsellen meitä. Se oli suden näköinen.\nLieneekö susi? Se oli intiaanikoira!\n\nVeitsi pysähtyi, kukin veti esiin omansa. Lähestyimme eläintä koettaen\nhoukutella sitä lähemmäksi. Mutta se epäili aikeitamme, ulisi hiljaa ja\njuoksi solaa alas.\n\nSeurasimme sitä silmillämme. Teurastettavan hevosen omistaja oli\njuuri vartijana. Koira ei päässyt hänen ohitseen, sillä hän seisoi jo\nvalmiina pitkine keihäineen.\n\nKoira huomasi joutuneensa kiinni, kääntyi ja juoksi takaisin, kääntyi\njälleen ja yritti nopeasti loikata vartijan ohitse. Seuraavassa\nhetkessä oli se keihään lävistämä. Toiset kiipesivät vuorelle\nkatsomaan, olivatko villit kuulleet mitään. Heidän keskuudessaan ei\nnäkynyt mitään erikoista liikettä.\n\nKoira paloiteltiin ja syötiin, ennenkuin liha edes oli ennättänyt\njäähtyä. Hevonen oli toistaiseksi pelastunut.\n\nRuokimme jälleen hetken aikaa hevosia kaktuksilla. Palattuamme\nvuorelle, näimme iloisen näyn. Soturit istuivat tulien ympärillä\nmaalaten ihoaan sota-asuun. Ymmärsimme, mitä se merkitsi.\n\n\"Tasajo\" oli jo melkein mustaa, mikä oli kuuman auringon ansio. Pian\nvalmista sälytettäväksi.\n\nToiset intiaanit kostuttivat nuoltensa kärkiä myrkkyyn. Kaikki nämä\nmerkit antoivat meille uutta rohkeutta. Pian he lähtisivät, ellei\nillalla, niin kuitenkin aamun valjetessa.\n\nOnnittelimme itseämme ja seurasimme heidän kaikkia liikkeitään.\nToivomme heräsi sen mukaan kuin päivä laski.\n\nHaa! syntyi nopea hälinä. Joku käsky lie annettu. \"Voih!\" \"Mira! mira!\"\n\"Katso!\" \"Näetkö, näetkö!\" kuuluivat metsämiehet kuiskaavan tämän\nhuomattuaan.\n\n\"Kautta kaiken hyvän, viimeinkin ne alkavat marssia!\"\n\nNäimme villien vetävän alas \"tasajon\" ja sitovan sen nippuihin. Joka\nmies meni hevosensa luo, kiinnityspaalut vedettiin irti, eläimet\ntalutettiin vedelle, ne satuloitiin; viitat käärittiin kokoon ja\nsidottiin hevosen selkään. Soturit sieppasivat keihäänsä, heittivät\nviinensä selkään, ottivat kilpensä ja jousensa ja hyppäsivät keveästi\nsatulaan. Ajatuksen nopeudella he järjestäytyivät ja kääntyen etelää\nkohti ratsastivat yhdessä jonossa tiehensä.\n\nSuurempi joukkue oli jo lähtenyt. Pienempi navajojoukkue seurasi\njälkiä. Eipä! He olivat kääntyneet vasemmalle ja suuntasivat kulkunsa\nitään Ojo de Vacan lähdettä kohden.\n\n\n\n\nXXVI.\n\nKAIVAJAT.\n\n\nEnsi ajatuksemme oli rynnätä alas solaa ja sammuttaa janomme lähteellä\nja tyydyttää nälkämme puoleksi kalvetuilla luunpalasilla, joita oli\nleiripaikalla. Kuitenkin järkemme hillitsi meitä.\n\n\"Malttakaapas, kunnes ne ovat kunnolla menneet\", sanoi Garey. \"Ovathan\nne jo näkyvistä vuohensilmän käänteessä.\"\n\n\"Niin! pysykää paikoillanne hetkisen\", lisää toinen, \"joku heistä voisi\npalata takaisin; ovathan voineet jotakin unohtaakin.\"\n\nTämä olikin sangen luultavaa, ja huolimatta kiihkeästä nälästämme\npäätimme jäädä vielä solaan.\n\nLaskeuduimme paikalla pensaikkoon valmistautuaksemme lähtöä varten,\nsatuloimaan hevoset ja poistamaan niiden päästä peitot, jotka olivat\nkokonaan sokaista ne. Hevosparat! Ne näkyivät ymmärtävän, että vapautus\noli lähellä.\n\nTällä aikaa seisoi vartija vuorella tähystäen kumpaakin poistuvaa\njoukkuetta, antaakseen meille merkin, kun ne katoaisivat preerian\ntaakse.\n\n\"En ymmärrä, miksi navajot ovat menneet Ojo de Vacan suuntaan\",\nhuomautti päällikkömme ilmeisen levottomana. \"Onpa hyvä, etteivät\ntoverimme jääneet sinne.\"\n\n\"He ovat väsyneet vartomaan meitä\", sanoi Garey, \"missä sitten\novatkaan.\"\n\n\"Vaya!\" huudahti Sanchez; \"voivatpa kiittää pyhää neitsyttä, etteivät\nolleet meidän seurassamme! Olenpa laihtunut luurangoksi.\"\n\n\"Hevosemme olivat tällävälin suitsitetut ja satuloidut ja suopunkimme\nkokoonkäärityt. Vieläkään vartija ei antanut merkkiä. Kävimme yhä\nkärsimättömämmiksi.\"\n\n\"Menkäämme!\" huusi eräs, \"riittäköön jo! He ovat jo tarpeeksi kaukana.\nMitäs he taakseen tirkistelisivät koko ajan. Eteenpäin he katsovat, se\non vissi.\"\n\nEmme voineet malttaa enempää. Kutsuimme alas vartijan. Hän näki enää\nviimeisten päät preerialla.\n\n\"Olkoon menneeksi\", sanoi Seguin; \"ottakaa hevosenne!\"\n\nMiehet tottelivat nopeasti ja me kuljimme alas solaa, taluttaen hevosia.\n\nLähenimme solan aukkoa. Seguinin pueblopalvelija kulki muitten edellä.\nHän oli nuori ja halusi kiihkeästi päästä veden ääreen. Kun hän saapui\nsolan aukolle, näimme hänen kääntyvän takaisin pelästynein katsein, ja\nvetäen takaisin hevosensa hän huusi:\n\n\"Ne ovat vielä siellä!\"\n\n\"Ketkä?\" kysyi Seguin, juosten nopeasti eteenpäin.\n\n\"Intiaanit, herra, intiaanit!\"\n\n\"Sinä olet hullu! Missä sinä heitä näet?\"\n\n\"Leirillä, herra. Katsokaa tuonne!\"\n\nRiensin eteenpäin Seguinin rinnalla solan aukolla olevien\nkalliolohkareiden luo. Katselimme varovaisesti niiden ylitse. Edessämme\noli omituinen näky. Leiripaikka oli sellainen, miksi intiaanit olivat\njättäneet sen. Heidän seipäänsä olivat yhä pystyssä, puhvelin karvaiset\nvuodat ja luut olivat hajallaan tasangolla. Satoja preeriasusia\njuoksenteli edestakaisin näykkien toinen toistaan tai ajaen takaa\nsellaista, joka oli löytänyt paremman suupalan kuin toverit. Tulet\nyhä savusivat ja sudet hyppivät niiden tuhkassa, nostattaen keltaisia\npölypilviä.\n\nMutta siellä oli vieläkin oudompaa nähtävää, joka minua erikoisesti\nhämmästytti. Viisi tai kuusi melkein inhimillistä olentoa liikkui\ntulien välillä, kooten vuotain ja luiden jätteitä ja riidellen\nsusien kanssa, jotka ulvoivat heidän ympärillään laumassa. Viisi tai\nkuusi muuta samanlaista olentoa istui kytevällä puukasalla, jyrsien\näänettöminä puoleksipaahdettuja kylkiluita. Voisivatko ne olla --\nkyllä, ne olivat ihmisolentoja!\n\nOlin hetken aikaa aivan hämmentynyt nähdessäni noita ryppyisiä\nkääpiömäisiä olentoja, joiden käsivarret olivat pitkät kuin apinoilla,\npäät suhteettoman suuret ja päälaelta riippuivat takkuiset mustat\nhiukset.\n\nAinoastaan yhdellä tai kahdella näytti olevan jotakin vaatteita yllään.\nMuut olivat alastomat kuin villieläimet heidän ympärillään: alastomat\nkiireestä kantapäähän!\n\nOli iljettävää katsella noita rumannäköisiä kääpiöitä, jotka\nkyyristelivät tulien ympärillä, pidellen pitkillä väärillä käsillään\npuoleksi kalvettuja luita, joita he kiiltävin hampain jyrsivät.\nTodellakin iljettävä näky; kului hetken aikaa, ennenkuin toinnuin\nhämmästyksestäni voidakseni kysyä, mitä nuo olivat. Lopulta kysyin.\n\n\"Los Yamparicos\", vastasi meksikkolainen.\n\n\"Mitä?\" kysyin jälleen.\n\n\"Los Indios Yamparicos, señor.\"\n\n\"Kaivajia, kaivajia\", lisäsi eräs metsästäjä paremmin selittääkseen\noutoja olentoja.\n\n\"Niin, he ovat Kaivaja-intiaaneja\", lisäsi Seguin. \"Tule pois, heitä\nmeidän ei tarvitse pelätä.\"\n\n\"Mutta me voimme jotakin heistä hyötyä\", tokaisi eräs metsästäjä\nmerkitsevin katsein. \"Kääpiön liha on yhtä hyvää kuin mikä muukin,\njuuri samanarvoista kuin apachipäällikönkin.\"\n\n\"Ei kukaan saa ampua\", sanoi Seguin käskevällä äänellä. \"Ei käy päinsä,\nkatsokaa tuonne!\" hän viittasi preerian yli, jossa vielä näkyi pari\nkolme eteneväin intiaanien kiiltävää kypärää ruohikon tasalla.\n\n\"Kuinka sitten voimme pyydystää niitä, päällikkö?\", kysyi metsästäjä.\n\"He juoksevat kallioille kuten peloitetut koirat.\"\n\n\"On parempi antaa heidän mennä!\" sanoi Seguin, haluttomana turhaan\nverenvuodatukseen.\n\n\"Ei, päällikkö\", vastasi sama puhuja, \"emme ammu, mutta voimmehan\npyydystää heitä muulla tavalla. Pojat, seuratkaa minua!\"\n\nMies talutti hevosensa irtonaisten kallionlohkareiden väliin\npäästäkseen huomaamatta vuoren ja kääpiöitten väliin.\n\nMutta miekkosen raa'at aikeet tuhoutuivat sen johdosta, että El Sol\nja hänen sisarensa tulivat näkyviin solan aukeamasta ja kääpiöt\nhuomasivat heidän kirjavat pukimensa. Kuin peloitetut villieläimet\nhe nousivat jaloilleen ja juoksivat tai melkeinpä lensivät vuorta\nkohden. Metsästäjät ratsastivat ottaakseen heidät kiinni, mutta tulivat\nmyöhään. Ennenkuin he olivat kohdalla, olivat kääpiöt hävinneet\nvuoren halkeamiin tai kiipeilivät kuin vuorivuohet pitkin kallioita\nsaavuttamattomissa.\n\nAinoastaan yhden metsästäjän -- Sanchezin -- onnistui pyydystää kääpiö.\nHänen saaliinsa oli kiivennyt korkealle reunalle ja juoksi sitä\nmyöten, kun härkätaistelijan suopunki valahti hänen kaulansa ympäri.\nSeuraavassa hetkessä hänet nykäistiin ilmaan ja hän putosi parahtaen\nkallioihin.\n\nRatsastin häntä katsomaan. Kääpiö oli kuollut. Hän oli murskautunut\npudotessaan, oli ruhjoutunut muodottomaksi, iljettäväksi massaksi.\n\nTunnoton metsästäjä ei tästä välittänyt. Raa'asti leikkiä laskien hän\nkumartui ruumiin yli, leikkasi päänahan ja pisti sen höyryävänä ja\nverisenä vyöhönsä!\n\n\n\n\nXXVIII.\n\nDACOMA.\n\n\nKaikki riensimme nyt lähdettä kohden ja hypäten satuloista veimme\nhevoset lähteelle juomaan. Meidän ei tarvinnut pelätä, että ne\nlähtisivät karkuun.\n\nOmakin janomme tarvitsi sammuttamista. Kokoonnuimme purolle ja joimme\nkylmää vettä kupittain. Tuntui aivan kuin emme koskaan olisi saaneet\nkylläksemme, mutta yhtä kova nälkämme viekoitteli meidät lähteeltä,\nja juoksentelimmekin pitkin leiripaikkaa etsien jotakin syötävää.\nKarkoitimme sudet huudoilla leiripaikalta.\n\nKumarruimme juuri alas poimiaksemme pölyisiä makupaloja, kun erään\nmetsästäjän outo huudahdus sai meidät kääntymään ympäri.\n\n\"Malaroy, camarados, mira el arco!\"\n\nMeksikkolainen, joka lausui nämä sanat, seisoi osoittaen jalkainsa\nvieressä olevaa esinettä. Lähestyimme tarkastaaksemme sitä.\n\n\"Caspita!\" huudahti mies jälleen. \"Se on valkoinen jousi!\"\n\n\"Valkoinen jousi, totta vie!\" toisti Garey.\n\n\"Valkoinen jousi!\" huusivat useat muut, katsellen esinettä hämmästynein\nja levottomin katsein.\n\n\"Se kuuluu jollekin etevälle soturille, voin vakuuttaa\", sanoi Garey.\n\n\"Ai\", lisäsi toinen, \"ja hän voi pian ratsastaa takaisin etsimään sitä.\n-- Kaikki pyhimykset, katsokaa tuonne! Hän tulee jo --!\"\n\nKatsoimme preerialle itää kohti, kuten puhuja oli osoittanut. Alhaalla\ntaivaanrannassa näkyi kirkas esine, kuin liikkuva tähti. Sitä se ei\nollut. Ymmärsimme heti kaikki, mitä se oli. Se oli kypärä, joka loisti\nauringon valossa, heilahdellen hevosen tasaisesti laukatessa.\n\n\"Pensaisiin miehet, pensaisiin!\" huusi Seguin.\n\n\"Jättäkää jousi! Jättäkää se entiselle paikalleen. Hevosille!\nTaluttakaa niitä! Kumarassa, kumarassa!\"\n\nKaikki juoksimme hevosille ja tarttuen suitsiin puoleksi talutimme,\npuoleksi vedimme ne pensaikkoon. Nousimme satulaan ollaksemme valmiit\nkaikkien mahdollisuuksien varalta ja tirkistelimme lehtien lävitse,\njotka suojasivat meitä.\n\n\"Ammummeko häntä, kun hän tulee kohdalle, päällikkö?\" kysyi eräs mies.\n\n\"Ei.\"\n\n\"Voimme vangita hänet.\"\n\n\"Ei ikinä, hengen uhalla!\"\n\n\"Antakaa hänen ottaa se ja mennä\", oli Seguinin vastaus.\n\n\"Miksi niin, päällikkö? Mitä hyötyä siitä on?\"\n\n\"Hullutuksia! Etkö ymmärrä, että koko heimo olisi kintereillämme ennen\npuoliyötä? Oletteko hulluja! Antakaa hänen mennä. Hän ei ehkä huomaa\njälkiämme, koska hevosemme ovat kengittämättömät. Jos niin on, niin\nantakaa hänen poistua, kuten hän on tullutkin.\"\n\n\"Mutta, päällikkö, jos hän vilkaisee tuonne?\"\n\nNäin sanoen osoitti Garey kallioita vuoren juurella.\n\n\"Sac-r-r-re Dieu, kääpiö!\" ärjähti Seguin.\n\nRuumis makasi näkyvällä paikalla, kasvot alaspäin ja verenpunainen\npäälaki käännettynä tasangolle päin, joten se epäilemättä herättäisi\ntulijan huomion. Useita preeriasusia oli jo kiivennyt kalliolle, jossa\nse makasi, ja ne haistelivat sitä, mutta eivät näyttäneet haluavan\nkoskettaa niin iljettävää syötävää.\n\n\"Hän ei voi olla huomaamatta tuota, päällikkö\", jatkoi metsästäjä.\n\n\"Jos niin on, täytyy meidän vangita hänet joko suopungilla tai\npeitsellä. Kivääriä ei saa laukaista. He voisivat vielä kuulla sen ja\nolisivat päällämme, ennenkuin ennättäisimme kiertää vuortakaan. Ei!\nKiväärit olalle! Pitäkää suopungit ja peitset valmiina.\"\n\n\"Koska sitten teemme rynnäkön, päällikkö?\"\n\n\"Jättäkää se minun huolekseni. Jos hän näkee kääpiön ruumiin, voi hän\nehkä käydä sitä lähemmin tutkimaan. Tällöin voimme helposti vangita\nhänet. Olkaa levolliset. Annan teille merkin.\"\n\nKoko ajan läheni navajo tasaista vauhtia. Keskustelun päättyessä oli\nhän tullut noin kolmensadan metrin päähän lähteestä ja ratsasti yhä\neteenpäin vauhtia vähentämättä. Katselimme miestä ja hevosta henkeä\nvetämättä.\n\nSe olikin komea näky. Hänen hevosensa oli suurikasvuinen pikimusta\nmustangi tulisine silmineen ja avoimine punaisine korskuvine\nsieraimineen. Sen suu oli täynnä vaahtoa, jonka valkeita hiutaleita\noli lentänyt sen kaulalle ja sivuille. Se oli aivan märkä ja kiilsi\nauringon paistaessa sen kyljille. Ratsastaja oli vyötäisiin saakka\nalaston, lukuunottamatta kypärää ja höyhentöyhtöä sekä koristekuvioita,\njoita näkyi hänen kaulassaan, rinnallaan ja käsivarsillaan. Lanteillaan\noli hänellä lyhyt koruommeltu hame. Polvien alapuolella hänen säärensä\nolivat paljaat, jaloissa puolisaappaan kaltaiset mokkasiinit, jotka\nolivat tiiviisti nilkkoihin köytetyt. Hänen ruumiinsa ei ollut\nmaalattu, kuten apacheilla ja hänen pronssinvärinen ihonsa loisti\nterveyttä. Hänen ulkomuotonsa oli jalo ja sotainen, silmät rohkeat\nja terävät ja hänen pitkä musta tukkansa liehui takana. Hänellä oli\nespanjalainen satula, keihäänsä pistettynä jalustimeen, ja nojaten\nkeveästi oikeata käsivartta vasten. Vasen käsivarsi oli pistettynä\nvalkean kilven hihnaan ja olan takaa näkyi viini sulitettuine\nnuolineen. Edessään hänellä oli jousi.\n\nMies ja hevonen olivat komea näky, lähestyessään pitkin kumpuilevaa\nvihreätä preeriaa, he muistuttivat enemmän jotakin Homeron urhoa kuin\nVillin lännen intiaania.\n\n\"Häh!\" lausui eräs metsästäjä matalasti, \"kylläpä ne kiiltävät!\nKatsokaapas tuota päähinettä!\"\n\n\"Niin\", jatkoi Garey, \"taitaapa olla pronssia. Olisimme tuonnoin\njoutuneet yhtä pahaan kiikkiin kuin hän nyt on, ellemme olisi pitäneet\nvaraamme. Mitäh!\" jatkoi trapperi totisena; \"Dacoma, totta totisesti!\nNavajoin toinen päällikkö!\"\n\nKäännyin Seguinin puoleen nähdäkseni tämän uutisen vaikutusta. Maricopa\nkurottautui hänen puoleensa puhuen jotakin tuntemattomalla kielellä ja\nviittaillen kiivaasti. Eroitin sanan \"Dacoma\" ja huomasin vihan ilmeen\nCoco-päällikön kasvoissa hänen viittoessaan lähestyvää ratsastajaa\nkohti.\n\n\"Olkoon menneeksi\", vastasi Seguin nähtävästi myöntyen toisen\ntoivomuksiin, \"häntä emme laske, joko hän huomaa tai ei. Mutta\nkiväärejä ei saa käyttää; he ovat vasta kymmenen mailin päässä tuolla\npreerian harjan takana. Voimme helposti piirittää hänet. Ellei, voin\nsaavuttaa hänet tällä hevosella ja täällä on vielä toinen.\"\n\nNäin puhuen osoitti hän Moroa. \"Vaietkaa!\" lisäsi hän, hiljentäen\näänensä. \"Hyssh!\" Syntyi kuolonhiljaisuus. Joka mies puristi hevostaan\npolvillaan saadakseen sen pysymään paikoillaan.\n\nNavajo oli nyt saavuttanut leirin ja kääntyen vasempaan ratsasti\nedelleen ajaen pois sudet. Hän kallistui satulassa, katsellen\ntarkasti maahan. Tultuaan suoraan väijytyksemme kohdalle huomasi\nhän kadottamansa esineen ja irroittaen jalkansa jalustimista ohjasi\nhevosensa aivan sen ohitse. Sitten hän heittäytyi hevosta laisinkaan\npidättämättä tai sen vauhtia vähentämättä alas, niin että höyhentöyhtö\nlakaisi maata ja siepattuaan jousen nousi jälleen satulaan.\n\n\"Erinomaista!\" huudahti härkätaistelija.\n\n\"Peijakas sentään, olisipa vahinko ampua häntä!\" mutisi eräs\nmetsästäjä, ja miesjoukosta kuului hiljaista ihailun mutinaa.\n\nMuutaman askelen jälkeen kääntyi intiaani yhtäkkiä ympäri ja aikoi\nratsastaa takaisin. Silloin osui hänen katseensa kalliolla makaavaan\nveriseen ruumiiseen. Hän pysähtyi nykäyksellä, niin että hevosen\ntakalihakset melkein koskettivat preeriaan, ja istui tuijottaen\nhämmästynein katsein.\n\n\"Erinomaista!\" hymähti Sanchez jälleen; \"Carrambo, erinomaista!\"\n\nNäky oli todellakin harvinaisen vaikuttava. Hevonen, jonka häntä oli\nlevitettynä maan päällä, vapisi harja pystyssä ja korskuvin sieraimin\ntotellen taitavaa ratsastajaansa; ruskeaihoinen ratsastaja itse\nkiiltävine kypäröineen ja heiluvine sulkatöyhtöineen istui sulavan\nvarmana satulassaan katsellen hämmästyneenä.\n\nKuten Sanchez sanoi, oli se kaunis kuva -- kuin elävä patsas; kaikki\nolimme täynnä ihailua katsellessamme häntä. Ei kukaan joukkueesta, yhtä\nkenties lukuunottamatta, olisi halunnut ampua laukausta, joka olisi\npudottanut hänet jalustaltaan.\n\nHevonen ja mies jäivät hetkeksi tähän asentoon. Sitten ratsastajan\nkasvonilmeet äkkiä muuttuivat. Hänen katseensa kulkivat tarkkaavan ja\npelokkaan, näköisinä. Ne pysähtyivät vedelle, joka vielä oli sekaista\nhevostemme juotua.\n\nYksi katse oli riittävä, nopealla, voimakkaalla nykäyksellä käänsi\nvilli hevosensa ja karautti preerialle.\n\nMeille annettiin lähtömerkki ja tuokiossa ryntäsimme ulos pensaikosta.\nMeidän oli ratsastettava ensin yli puron. Seguin oli muutamaa askelta\nedelläni. Odottamatta näin hänen hevosensa kompastuvan puron reunalla\nja kaatuvan nurinniskoin puroon!\n\nMe muut jatkoimme veden pärskiessä yli puron. En katsellut taakseni.\nTiesin, että intiaanin kiinniottaminen merkitsi meille elämää tai\nkuolemaa; painoin kannukseni syvään hevoseni kylkiin ja karautin hänen\njälkeensä.\n\nHetken aikaa ratsastimme tiheässä rykelmässä. Päästyämme ulos\npreerialle näimme intiaanin vähän toistakymmentä hevosensa mittaa meitä\nedellä ja harmiksemme säilytti hän välimatkansa, vieläpä lisäten sitä.\n\nOlimme unhoittaneet hevostemme tilan. Ne olivat nälän laihduttamat\nja kankeat seistyään niin kauan solassa. Senlisäksi olivat ne juuri\njuoneet itsensä kylläisiksi.\n\nPian huomasin, että etenin tovereistani. Moron suurempi nopeus antoi\nminulle tämän edun. El Sol oli vielä edessäni. Näin hänen pyörittävän\nsuopunkiaan, laskevan sen ja nopealla liikkeellä heittävän sen\nmenemään; silmukka luiskahti pakenevan mustangin takalihaksille. Hänen\nheittonsa epäonnistui.\n\nHänen kääriessään kokoon nuoraa, karautin ohitse ja huomasin hänen\nkatseessaan harmia ja pettymystä.\n\nArabialaiseni oli nyt ajosta lämmennyt ja pian olin jo paljon\ntovereitteni edellä. Huomasin myöskin, että lähenin navajoa. Jokainen\naskel toi minua lähemmäksi, kunnes välillämme ei ollut kymmentä\nhevosenmittaa.\n\nEn oikein tiennyt kuinka toimia. Pidin kivääriä kädessäni ja olisin\nvoinut ampua intiaania selkään, mutta muistin Seguinin käskyn, ja\nolimmekin lähempänä vihollisiamme kuin koskaan. Luulenpa, että olimme\nheidän näkyvissään. En siis uskaltanut ampua.\n\nOlin epävarma, käyttäisinkö veistäni tai koettaisinko pudottaa\nintiaanin satulasta kiväärin perällä. Mutta silloin hän katsahti\ntaakseen ja näki, että olin yksin.\n\nOdottamatta hän käänsi hevosensa ympäri ja hyökkäsi vastaani keihäs\nojossa. Hänen hevosensa näkyi tottelevan ilman ohjaksia, seuraten ääntä\nja polvien kosketusta.\n\nEnnätin tuskin torjua iskua kiväärilläni, kuitenkaan onnistumatta.\nKärki hipoi käsivarttani ruhjoen lihaksiani. Keihään varsi antoi\nkiväärilleni iskun lennättäen sen käsistäni.\n\nHaava, tärähdys ja aseeni menettäminen tekivät minut kykenemättömäksi\nohjaamaan hevostani, joten kului hetken aikaa, ennenkuin löysin\nsuitset, voidakseni kääntää sen. Vastustajani oli jo kääntänyt, koska\nkuulin nuolen suhahtavan oikean ohimoni ohitse. Kun jälleen näin hänet,\noli hänellä toinen nuoli jänteellä ja seuraavassa hetkessä se lävisti\nvasemman käsivarteni.\n\nNyt olin kiukuissani, vedin pistoolini kotelosta, viritin sen ja\nkarautin eteenpäin. Tiesin, että tämä oli ainoa keino pelastaa henkeni.\nSamassa intiaani pudotti jousensa ja tarttuen peitseensä, kannusti\nhevostaan minua vastaan. Olin päättänyt laukaista vasta niin lähellä,\nettä tiesin osuvani.\n\nLähenimme täyttä laukkaa, Hevosemme melkein koskettivat toisiaan.\nTähtäsin ja painoin liipasinta; hana napsahti, mutta ase ei lauennut!\n\nKeihään terä vilahti silmissäni, sen kärki oli tähdättynä rintaani\nkohden. Jotakin osui kasvoihini, se oli suopungin silmukka. Näin sen\nasettuvan intiaanin hartioille, valuen alas kyynärpäille. Se kiristyi\nsamalla. Kuului kova kiljahdus, vastustajani horjahti, keihäs lensi\nhänen käsistään ja seuraavassa tuokiossa hän putosi satulastaan ja\nmakasi avuttomana preerialla.\n\nHevosemme törmäsivät yhteen, kaatuen kumpikin maahan. Lensin satulasta\nnurinniskoin.\n\nKun jälleen pääsin jaloilleni, seisoi El Sol kumartuneena navajon yli,\nveitsi kädessään ja suopunki vedettynä vangin käsivarsien ympäri.\n\n\"Hevonen, hevonen! Ottakaa kiinni hevonen!\" huusi Seguin, ratsastaen\nesiin. Ratsujoukko ryntäsi ohitseni ajaen takaa mustangia, joka\nlaukkasi pitkin preeriaa.\n\nTuokiossa oli eläin kiinni ja tuotu luoksemme sille paikalle, joka oli\ntulla haudakseni.\n\n\n\n\nXXIX.\n\nKAKSI RUOKALAJIA PÄIVÄLLISEKSI.\n\n\nKuten mainitsin, seisoi El Sol kaatuneen intiaanin yli kumartuneena.\nHänen kasvoillaan kuvastui vihaa ja voitonriemua. Hänen, sisarensa tuli\nratsastaen esiin ja hypäten satulasta astui nopeasti paikalle. \"Katso!\"\nsanoi El Sol osoittaen navajopäällikköä, \"katso äitimme murhaajaa!\"\n\nTytöltä pääsi lyhyt katkera huudahdus ja vetäen esiin veitsen hän\nhyökkäsi vangin päälle.\n\n\"Ei, Luna!\" huusi El Sol, työntäen hänet syrjään, \"emmehän ole\nroistoja. Tämä ei ole kostoa. Ei hän vielä saa kuolla. Tahdomme näyttää\nhänet elävänä Maricopan vaimoille. He saavat tanssia mamanchic-tanssin\ntälle suurelle päällikölle -- soturille, joka on vangittu saamatta\nhaavaakaan.\"\n\nEl Sol lausui nämä sanat ylenkatseellisesti. Sanat näkyivät tekevän\nvaikutuksensa navajopäällikköön. \"Cocolais-koira!\" huudahti hän,\nkoettaen tietämättään irroittautua siteistään. \"Cocolais-koira!\nValkonaamaisten rosvojen liittolainen. Koira!\"\n\n\"Haa! Sinä muistat siis minut, Dacoma? Hyvä on --\"\n\n\"Koira!\" toisti navajo jälleen keskeyttäen tämän; hänen sanansa\nsähähtivät hampaitten välistä, silmien hehkuessa mitä tulisinta kiukkua.\n\n\"He, he!\" nauroi Rube, joka tuli ratsastaen esiin, \"he, he, toi injuuni\non julma kuin lihakirves. Pehmittäkää hänet, peijakas! Lämmittäkää\nköyden päällä hänen takalistoaan, kuten hän on lämmittänyt minun vanhaa\ntammaani. Totta vie!\"\n\n\"Katsokaamme haavaanne, herra Haller\", sanoi Seguin, laskeutuen\nhevoseltaan ja lähestyen minua, kuten minusta tuntui, levottoman\nnäköisenä. \"Kuinka se on osunut? Lihashaava vain? Ei ole vaaraa: kunhan\nnuoli ei vain ole myrkytetty. El Sol, tule tänne nopeasti! Sanopas\nminulle, onko tuo nuoli kastettu.\"\n\n\"Ottakaamme se ensin ulos\", vastasi Maricopa astuen luokseni, \"siihen ei\nmene paljonkaan aikaa.\"\n\nNuoli oli lävistänyt kyynärvarteni. Kärki oli tunkenut lihan lävitse ja\npuolet varresta tuli esiin toisella puolen.\n\nEl Sol tarttui pyrstöpäähän molemmin käsin ja katkaisi nuolen läheltä\nhaavaa. Sitten hän tarttui kärkeen ja veti nuolen varovasti ulos\nhaavasta.\n\n\"Antakaa veren vuotaa, kunnes olen tarkastanut kärjen\", sanoi intiaani.\n\"Tämä ei näytä olevan sotanuoli; mutta navajot käyttävät erittäin\ntehokasta myrkkyä. Onneksi on minulla keino, joka sen paljastaa ja\nsamalla on vastamyrkkyä.\"\n\nHän veti laukustaan esiin tukon raakaa pumpulia. Tällä hän varovasti\npuhdisti nuolenkärjen verestä. Sitten hän otti pienen kivisen\nlääkepullon ja tiputti muutamia pisaroita nestettä kärjelle, seuraten\ntulosta.\n\nOdottelin itsekin verraten levottomana. Myöskin Seguin näytti\nhuolestuneelta; ja koska tiesin, että hän varmaankin monta kertaa oli\nnähnyt myrkytetyn nuolen vaikutuksen, ei tuntunut varsin lohduttavalta\nnähdä hänen seuraavan kokeen tulosta noin huomattavan levottomana.\nTiesin, että vaara oli suuri silloinkuin hänkin sitä pelkäsi.\n\n\"Herra Haller\", sanoi El Sol lopuksi, \"teillä on tällä kertaa\nollut onni. Uskallanpa sanoa sitä sattumaksi, sillä varmaankin\nvastustajallanne on viinessään toisia, jotka eivät ole aivan näin\nviattomia.\"\n\n\"Saammepa nähdä\", lisäsi hän astuen navajon luokse ja vetäen esiin\ntoisen nuolen viinestä, joka vielä riippui intiaanin hartioilla.\nTehtyään tällä saman kokeen huudahti hän:\n\n\"Sanoinhan sen! Katsokaahan tätä, vihreä kuin heinä! Hän ampui kaksi,\nmissä on toinen? Pojat, tuokaa se minulle. Sellaista osviittaa emme voi\njättää jälkeemme.\"\n\nUseat miehet hyppäsivät satuloista ja alkoivat etsiä ensiksi ammuttua\nnuolta. Osoitin heille suunnan ja arvioimani etäisyyden ja tuokiossa\noli nuoli löydetty.\n\nEl Sol otti sen ja tipautti nestettä sen kärjelle. Sen väri muuttui\nvihreäksi.\n\n\"Kiittäkää pyhimyksiä, herra Haller\", sanoi Coco, \"jos tämä olisi\ntehnyt läven käsivarteenne, olisi tuskin tohtori Reichertin ja oma\ntaitoni riittänyt pelastamaan teitä. Mutta mitäs tämä on? Toinen haava!\nHaa! Hän hipaisi teitä tehdessään hyökkäyksen. Antakaa minun tarkastaa\nsitä.\"\n\n\"Taitaa olla vain naarmu.\"\n\n\"Tämä on outo ilmanala, herra Haller. Olen nähnyt monen naarmun\ntuottavan kuoleman, ellei niitä ole hoidettu huolellisesti. Luna!\nHiukan vanua, sisko! Koetan sitoa teidät niin, ettei teidän tarvitse\npelätä seurauksia. Te ansaitsette sen, sillä ilman teitä, hyvä herra,\nolisi hän päässyt minulta karkuun.\"\n\n\"Mutta ilman teitä, hyvä herra, olisi hän nujertanut minut.\"\n\n\"Hyvä\", vastasi Coco hymyillen, \"lienee mahdollista, ettette olisi\npäässyt aivan hevillä. Aseenne teki teille aika tepposen. Harvoin näkee\nmiehen torjuvan keihäänkärkeä pyssynperällä, joskin se oli mainiosti\ntehty. Enpä ihmettele, että painoitte pistoolin liipasinta seuraavassa\nottelussa. Sen olisin tehnyt itsekin, jos suopunki olisi vielä kerran\npettänyt. Mutta meillä on kummallakin ollut onni mukana. Teidän on\nkannettava käsivartta siteessä päivän tai pari. Luna! Anna tänne tuo\nhuivisi.\"\n\n\"Ei!\" sanoin minä, nähdessäni tytön irroittavan värikkään huivin\nvyötäisiltään, \"ei tarvitse, voin saada jotakin muuta sopivaa.\"\n\n\"Täällä, mister, jos soveltuu\", puuttui nuori trapperi Garey puheeseen,\n\"saatte sen mielellänne.\" Näin sanoen veti Garey värillisen nenäliinan\nmetsästyspaitansa povitaskusta ja ojensi sitä minulle.\n\n\"Olettepa ystävällinen, kiitän teitä!\" vastasin, vaikkakin tiesin\nketä varten liina annettiin, \"otatte kai tämän vastalahjaksi.\" Annoin\nhänelle yhden pienemmän revolverini: aseen, joka siihen aikaan ja siinä\npaikassa oli oman painonsa helmien arvoinen.\n\nMetsämies tiesi tämän ja otti kiitollisena vastaan tarjotun lahjan;\nmutta vaikka hän kehuikin lahjaa, huomasin, että hän oli vieläkin\nkiitollisempi saadessaan hymyilyn toisaalta, ja ymmärsin, että huivi\npian tulisi vaihtamaan omistajaa, todennäköisesti.\n\nKatselin El Solin kasvoja, nähdäkseni oliko hän huomannut tai\nhyväksynyt tämän pienen sivukohtauksen. En huomannut siitä mitään\nilmausta. Hän sitoi haavani sellaisella taidolla, joka olisi tuottanut\nkunniaa kuninkaalliselle henkilääkärillekin.\n\n\"Noo\", sanoi hän lopetettuaan, \"viikon kuluttua kykenette samanlaiseen\notteluun kuin äsken. Teillä on huono suitsikoura, herra Haller, mutta\nparas hevonen, minkä koskaan olen nähnyt. Enpä ihmettele, ettette halua\nsitä myydä.\"\n\nKoko keskustelu kävi englannin kielellä, jota Coco-päällikkö puhui\nsellaisella äänensävyllä ja painolla kuin syntyperäinen englantilainen.\nHän puhui myöskin ranskaa kuin pariisilainen; ja tätä kieltä hän\ntavallisesti käyttikin keskustellessaan Seguinin kera. Tämä kaikki\nihmetytti minua.\n\nMiehet nousivat satulaan palatakseen leiripaikalle. Kauhea nälkä\najoi meitä nyt: ratsastimme takaisin jatkaaksemme ateriaa, joka oli\nkeskeytynyt niin odottamatta.\n\nLeiripaikan lähellä laskeuduimme hevosilta ja paalutettuamme ne\nnurmikolle kävelimme etsimään hajallaan olevia lihapaisteja ja\nkylkiluita, joita äsken olimme niin runsaasti nähneet. Uusi mieliharmi\nodotti meitä: ei lihankimpalettakaan ollut jäljellä. Sudet olivat\nkäyttäneet hyväkseen poissaoloamme, emmekä nähneet muuta kuin paljaita\nluita ympärillämme. Puhvelin reidet ja kyljet olivat kuin veitsellä\npuhdistetut. Vieläpä kääpiönkään iljettävästä raadosta ei ollut muuta\njäljellä kuin kalpea luuranko!\n\n\"Häh!\" ärähti eräs metsästäjä, \"nyt susi tai ei mitään, tuollapa\njuoksee!\" mies tähtäsi kiväärillään.\n\n\"Seis!\" huudahti Seguin, nähdessään aikomuksen. \"Oletteko hullu?\"\n\n\"En mä ymmärrä, herra kapteini\", vastasi metsästäjä, laskien nolona\nalas kiväärinsä. \"Onhan meitin syötävä, tiemmä. En minä näe muuta kuin\nsusii; ja emmehän niitä saa muuten kun ampumalla.\"\n\nSeguin ei vastannut muuta, osoitti vain jousta, jota El Sol laittoi\nkuntoon.\n\n\"Eh--hoo!\" hönähti metsästäjä; \"oot oikeassa, kapteini. Pyydän\nanteeksi. Enpä muistanna luuvehjettä.\"\n\nCocolainen otti nuolen viinestä ja koetteli sen kärkeä nesteellään.\nSe oli metsästysnuoli: hän asetti sen jousenjänteelle ja lennätti\nsen valkoisen suden ruumiiseen, kaataen sen paikalla. Hän otti saman\nnuolen, silitti sen pyrstösulkia, ampui vielä suden ja yhä uusia,\nkunnes viisi tai kuusi makasi kuolleena vierellämme.\n\n\"Ammu kääpiö vielä, koska olet toimessa\", tokaisi eräs metsämies,\n\"tällaiset gentlemannit kuin me tarvitsevat vähintään kaksi ruokalajia\npäivälliseksi.\"\n\nMiehet nauroivat tälle raa'alle pilalle, ja El Sol otti jälleen\nhymyillen nuolen ja lennätti sen arosuden ruumiiseen.\n\n\"Luulenpa että tämä jo riittääkin yhdeksi ateriaksi\", sanoi El Sol\nsaadessaan takaisin nuolen, jonka hän pisti takaisin viineen.\n\n\"Hoi!\" vastasi leikinlaskija, \"jos tarvitsemme enemmän, voimme käydä\nottamassa. Tämä ruokalaji näes maistuu paremmalta tuoreena.\"\n\n\"Niinpä taitaa olla, veli.\"\n\nMetsästäjät nauroivat tovereittensa leikinlaskulle, paljastivat\nterävät veitsensä ja alkoivat nylkeä susia. Se taitavuus, jolla tämä\nsuoritettiin, osoitti, että se ei ensi kertaa tapahtunut.\n\nTuokiossa eläimet oli nyljetty ja paloiteltu, jokainen mies otti osansa\nja alkoi paahtaa sitä tulella.\n\n\"Toverit! Miksi sanoisitte tätä? Pihviksi vai paistiksiko?\" kysyi eräs\nryhtyessään syömään.\n\n\"Sudenpaistia tiämmä\", oli vastaus, \"ja se onkin hiton hyvää syötävää.\"\n\n\"Se ei olekaan huonoa, parempaa kuin laihaa puhvelia joka päivä.\"\n\n\"Pitäisin sitä hiukan parempana, jos tietäisin, ettei elikko olisi\nkäynyt maistelemassa tota raatoa tuolla kalliolla\", sanoi eräs\nosoittaen kääpiön luurankoa.\n\nAjatus oli tyrmistyttävä ja toisissa olosuhteissa se olisi ollut\nvaikuttava oksennuslääke.\n\n\"Häh!\" huudahti eräs metsästäjä, \"nyt ootte vieneet mun ruokalystini.\nAjattelin juuri käydä maistamaan sutta. En tahdo enää, sillä näin\nniiden haistelevan sitä ratsastaessamme preerialle.\"\n\n\n\n\nXXX.\n\nJOHDAMME TAKAA-AJAJAT HARHAAN -- TRAPPERIN JUONI.\n\n\nTällä välin olivat miehet lopettaneet syömisen ja kokoontuivat Seguinin\nympärille neuvottelemaan, niillä tavoin jatkaisimme matkaamme. Yksi\nmies oli jo lähetetty kalliolle vartioimaan, näkyisikö intiaaneja\npreerialla.\n\nTunsimme yhä vieläkin olevamme pulassa. Navajo oli vankinamme ja\nhänen miehensä kyllä tulisivat häntä etsimään. Hän oli siksi mahtava\nhenkilö, ettei häntä hylättäisi etsimättä, ja hänen oma joukkueensa,\njohon kuului lähes puolet heimon miehistä, palaisi varmaan lähteelle.\nElleivät he löytäisi häntä sieltä, palaisivat he luultavasti\nsotapolkuaan myöten kylilleen, elleivät huomaisi meidän jälkiämme.\n\nTämä tekisi retkemme tyhjäksi, koska jo yksin Dacoman joukkue voitti\nmeidät miesluvussa, ja jos kohtaisimme heidät vuorisolissa, emme\npääsisi pakenemaankaan.\n\nHetken aikaa oli Seguin vaiti, katsoen maahan. Hän nähtävästi hautoi\nmielessään jotakin suunnitelmaa. Ei kukaan metsästäjä halunnut\nkeskeyttää häntä.\n\n\"Toverit!\" sanoi hän lopuksi, \"tämä oli onneton sattuma, mutta sitä ei\nvoitu välttää. Onpa hyvä, ettei käynyt pahemmin. Kuitenkin on meidän\nmuutettava suunnitelmiamme. He seuraavat epäilemättä hänen jälkiään\nja sitten omia jälkiään navajolaiskylille. Mikä on seurauksena?\nRetkikuntamme ei voi päästä Pinonille tai mennä sotapolun poikki\nmissään paikassa. He voisivat varmasti huomata jälkemme.\"\n\n\"Miksi emme voisi mennä sinne, missä toiset ovat piilossa ja sitten\nkiertää vanhan kaivoksen kautta? Silloin emme tarvitsisi mennä heidän\nsotapolulleen\", ehdotti eräs metsästäjistä.\n\n\"Vaya!\" vastasi eräs meksikkolainen; \"kohtaisimme navajolaiset\nsaapuessamme heidän kylälleen! Silloin ei moni meistä palaisikaan\ntakaisin. Santissima! Sen takaan.\"\n\n\"Ei meidän tarvitse tavata heitä\", puolusteli ensimmäinen puhuja. \"He\neivät jää kylään, jos huomaavat, ettei tuo murjaani olekaan siellä.\"\n\n\"Se on aivan totta\", sanoi Seguin, \"he eivät jää sinne. He palaavat\nepäilemättä sotapolulle takaisin; mutta tunnen seudun kaivoksen\nlähistöllä.\"\n\n\"Minä myöskin, minä myöskin\", kuului huutoja.\n\n\"Siellä ei ole riistaa\", jatkoi Seguin. \"Meillä ei ole ruokaa, joten\nemme voi kulkea sitä tietä.\"\n\n\"Emme kylläkään nyt voi kulkea.\"\n\n\"Kuolisimme nälkään, ennenkuin olemme kulkeneet Mimbres-vuorten poikki.\"\n\n\"Siellä ei ole edes vettäkään.\"\n\n\"Ei totisesti!\"\n\n\"Meidän on muutettava suunnitelmaa siis\", sanoi Seguin. Hän vaikeni\nmiettivänä ja synkkä ilme kasvoillaan.\n\n\"Meidän on mentävä heidän sotapolkunsa poikki\", jatkoi hän, \"ja\nkuljettava Prieton kautta, taikka luovuttava yrityksestämme kokonaan.\"\n\nTämä johtopäätös saattoi metsästäjät ymmälle, suunnitelma toisensa\njälkeen tehtiin; mutta kaikki johtivat miltei varmasti siihen\ntulokseen, että vihollisemme huomaisivat jälkemme ja saavuttaisivat\nmeidät, ennenkuin olisimme ennättäneet takaisin Del Norte-joelle.\nToinen toisensa jälkeen hylättiin senvuoksi kaikki ehdotukset.\n\nKoko tämän keskustelun aikana ei vanha Rube ollut lausunut halaistua\nsanaa. Korvaton trapperi istui kyyryllään preerialla, piirustellen\ntikulla hiekkaan viivoja, jotka nähtävästi kuvasivat linnoitusta.\n\n\"Mitä sie vanha äijä hommaat?\" kysyi eräs toveri.\n\n\"Mun kuuloni ei oo enää niin kui se ol ennenkui tulin tähän kirottuun\nmaankolkkaan; mutta mä luulin kuulleeni jonkun sanoneen, että emme\nvoisi kulkea injuunien sotapolun poikki. Se on haiseva valhe. Joo.\"\n\n\"Kuinka sinä voit sen näyttää toteen, äijä?\"\n\n\"Suus kiinni; Kielesi käy kuin majavan häntä tulvan aikana.\"\n\n\"Voitko neuvoa keinoa, joten voisimme pulmasta selvitä, Rube? Myönnän,\netten sitä voi.\"\n\nSeguinin näin vedotessa trapperiin kääntyivät kaikkien katseet häneen.\n\n\"Häh, kapteeni, mä vain sanon oman mieleni asiasta. Voip' olla oikea,\nvoip' olla väärä; mutta jos sitä seurataan, niin takaan, ettei pasheeno\neikä navajo haista jälkiämme viikkoon. Jos niin ois, saatte leikata\nkorvani.\"\n\nTämä oli Ruben suosikkipila, jolle metsästäjät aina hymähtivät.\nSeguinkään ei voinut olla hymyilemättä, pyytäessään puhujaa jatkamaan.\n\n\"Ensiks ja eellimmäiseks\", sanoi Rube, \"ei tuon murjaanin jälkiä tule\nketään pariin päivään.\"\n\n\"Kuinka sen voit tietää?\"\n\n\"Täll viisii: -- Hän on vain toinen päällikkö ja he tulevat hyvin\ntoimeen ilman häntä. Mut se ei viel riitä. Injuuni unohti jousensa.\nSenhän kukin tietää, että se on suuri häpeä injuunille.\"\n\n\"Pitää kyllä paikkansa, äijä\", huomautti joku.\n\n\"Nooh, näin vanha supi tuumailee. Noo, se on selvä kuin Piken huippu,\nettä hän läksi hiiskumatta muille sanaakaan. Aikoi korjata asian\ntoisten tietämättä.\"\n\n\"Paljon mahdollista\", sanoi Seguin. \"Jatkapas, Rube!\"\n\n\"Vielä enemmän kuin mahdollista\", jatkoi trapperi. \"Uskallan lyödä\nvetoa, jotta hän kielsi heittiä tulemasta laisinkaan, etteivät näkisi,\nmitä varten hän tuli. Jos hän olisi tiennyt, että he arvasivat tai\nepäilivätkään hänen asiaansa, olisi kai hän lähettänyt jonkun toisen\neikä itse lähtenyt; se on kyl niin.\"\n\nTämä olikin varsin otaksuttavaa; ja tuntien navajoiden\nluonteenominaisuudet, pitivätkin päänahanmetsästäjät tätä varmana.\n\n\"Olen varma siitä, että he tulevat takaisin\", jatkoi Rube; \"ainakin\nhänen heimonsa; mutta siihen menee vähintään kolme päivää vielä,\nennenkuin he juovat Piinionin lähteestä.\"\n\n\"Mutta he voivat ainakin seuraavana päivänä lähteä jälkiämme\nseuraamaan.\"\n\n\"Tietysti, jos olemme nii hulluja, että jätämme jälkiä.\"\n\n\"Kuinka voimme sitä välttää?\" kysyi Seguin.\n\n\"Sehän on helppoa kuin tukilta putoaminen.\"\n\n\"Kuinka?\" utelivat monet.\n\n\"Johdamme heidät toisille jäljille.\"\n\n\"Aivan niin! Mutta kuinka voimme sen tehdä?\" kysyi Seguin.\n\n\"Häh, kapteeni, luulenpa, että kuperkeikka on sekoittanut järkesi.\nEnpä ihmettele, etteivät nuo toiset nalliaiset heti hönää kuinka se on\ntehtävä.\"\n\n\"Myönnän, Rube, etten voi käsittää, kuinka voisimme johtaa heidät\nharhaan\", vastasi Seguin hymähtäen.\n\n\"Nooh, sittenpä\", jatkoi trapperi tyytyväisyydestä myhäillen omalle\nkorkeammalle preeriataidolleen, \"sittenpä tää poikanen kertoo teille,\nkuinka voimme johtaa heidät jäljille, jotka vievät helvettiin.\"\n\n\"Eläköön, vanha äijä!\"\n\n\"Näettekö nuolipussia injuunin selkäpuolella?\"\n\n\"Kyllä, kyllä!\" vastattiin yhteen ääneen.\n\n\"Se on täynnä nuolia, tai melkein, arvaan.\"\n\n\"Niin on. Entä sitten?\"\n\n\"Noo, hyvä; joku meistä ratsastaa injuunin mustangilla passeenojen\nsotapolun suuntaan ja pistelee noita nuolia eteläiseen suuntaan. Ellei\nnavajot lähde sitä tietä, kunnes saapuvat passeenojen alueelle, saatte\ntään poloisen päänahan kentuckylaisesta tupakkamällistä.\"\n\n\"Viva! Hän on oikeassa, hän on oikeassa! Eläköön vanha Rube!\"\nhuutelivat metsästäjät.\n\n\"Heitin ei oo tarvis tietää, miksi hän menee sitä tietä. He tuntevat\nhänen nuolensa: se riittää. Ennenkuin he palaavat takaisin sydän\nruokatorvessa, on meillä aikaa pujahtaa vaikka hiiteen.\"\n\n\"Sen teemmekin, totisesti!\"\n\n\"Toverimme ei tarvitse lainkaan tulla Piinjonin lähteelle. He voivat\nmennä yli polun ylempänä Gilan luona ja yhtyä meihin vuoren toisella\npuolen, missä on viljalti riistaa, sekä nautaa että puhveleita.\nRunsaasti kumpiakin vanhoilla metsämailla, sen takaan. Meidän olisi\nmuutenkin parempi mennä sen kautta. Emme nyt voi täällä kohdata\npuhveleita sen jälkeen kuin injuunit ovat niitä metsästäneet.\"\n\n\"Oletpa oikeassa\", sanoi Seguin. \"Meidän on kierrettävä vuori,\nennenkuin voimme kohdata puhveleita. Intiaanit ovat karkoittaneet ne\npois tasangoilta. Olkoonpa menneeksi! Ryhtykäämme heti toimeen. Meillä\non kaksi tuntia auringonlaskuun. Mitä tekisit ensinnä, Rube? Olet\ntehnyt suunnitelman, saat myös toteuttaa sen.\"\n\n\"Häh, kapteeni, mun mielestäni on ensi työmme lähettää mies viivana\ntovereittemme luo. Hän saa sitte viedä heidät yli sotapolun.\"\n\n\"Mistä luulet heidän sopivimmin kulkevan yli?\"\n\n\"Noin kaksikymmentä mailia täältä pohjoiseen on kuiva harjanne, jossa\non runsaasti irtokiviä. Jos he osaavat kulkea poikki, ei näy paljoakaan\njälkiä. Voisin kuljettaa Bentin vankkurijonon siitä yli, niin ettei\nkuuro Smithkään huomaisi sitä.\"\n\n\"Lähetän heti miehen. Tänne, Sanchez! Sinulla on hyvä hevonen ja\ntunnet maaston. Heidän piilopaikalleen ei ole täyttä kahdenkymmenen\nmailin matkaa. Vie heidät harjannetta myöten yli sotapolun, varovasti\nkuten olet kuullut. Vuoren pohjoispään vaiheilla kohtaat meidät. Voit\nratsastaa koko yön, joten saavutat meidät varhain aamulla. Voit lähteä!\"\n\nHärkätaistelija irroitti hevosensa paalusta sanaakaan vastaamatta ja\nkarautti luodetta kohden.\n\n\"Onneksi\", sanoi Seguin katseltuaan hetkisen hänen jälkeensä, \"ovat\nhe tallanneet maanpinnan, sillä muutoin meidän äskeisen kahakkamme\njäljillä olisi ollut heille jotakin kerrottavaa.\"\n\n\"Se ei ole vaarallista\", vastasi Rube; \"mutta kun lähdemme täältä, on\nmeidän vältettävä heidän jälkiään. He huomaisivat helposti kääntyvät\njälkemme. On paras, että pysyttelemme noilla irtokivillä.\" Rube osoitti\nkivikkoa, joka ulottui pohjoisesta etelään pitkin vuoren juurta.\n\n\"Se olkoon suuntamme. Voimme kulkea siinä jättämättä jälkeäkään. Entäs\nsitten?\"\n\n\"Seuraava toimi oisi päästä eroon tuosta massiinasta\", sanoi trapperi\nosoittaen kääpiön luurankoa.\n\n\"Aivan totta! Olin unohtaa sen. Mitä teemme sille?\"\n\n\"Haudataan se\", neuvoi joku.\n\n\"Ei. Poltetaan se!\" huusi toinen.\n\n\"Se on paras keino\", myönsi kolmas.\n\nViimeinen ehdotus hyväksyttiin. Luuranko tuotiin alas; veri\npuhdistettiin tarkoin kalliosta, kallo ja luut murskattiin. Ne\nheitettiin kaikki tuleen ja sekoitettiin lukuisten puhvelinluiden\njoukkoon, jotka jo hiiltyivät kekäleiden joukossa. Tuskin anatomi olisi\nvoinut huomata ihmisluita niiden joukosta.\n\n\"Noo, Rube, sittenkö nuolet?\"\n\n\"Jos te jättäisitte sen asian mun ja Bill Gareyn huostaan. Luulen,\nettä me kaksi murjaania osaamme asettaa ne niin, että tämän seudun\ninjuunit menevät harhaan. Meidän on kuljettava lähes kolmen mailin\nverran; mutta tulemme kyllä takaisin siksi, kunnes olette täyttäneet\nkurpitsapullonne.\"\n\n\"Hyvä, hyvä! Ota nuolet.\"\n\n\"Neljä mölliäistä tänne\", sanoi Rube, ottaen nuolet viinestä. \"Pitäkää\nloput. Tarvitsette ehkä vielä sudenpaistia ennenkuin lähdemme. Tällä\npuolen vuorta ei ole mitään muutakaan syötävää. Billee! Heitäpä rumat\nkoipesi tuon navajomustangin selkään. Nätti hevonen muuten, mutta mie\nen antaisi vanhaa tammaani koko 'cavayardista' tuollaisia. Vielä yksi\nmusta sulka tänne.\"\n\nNäin sanoen nykäisi vanha trapperi strutsinsulan navajopäällikön päästä\nja jatkoi:\n\n\"Pojat! Hoitakaa vanhaa tammaani, kunnes palajan, älkääkä peloittaa\nsitä, kuuletteko. Tarvitsen peiton. Älkää kaikki vastatko samalla\nkertaa!\"\n\n\"Täällä, Rube, täällä!\" huusi useita ääniä, ja viittoja ojennettiin\nesiin.\n\n\"Jo, jo yksi riittää. Tarvitsemme kolme: Billin, minun ja vielä\nyhden. Kuules, Billee! Ota noi eteesi. Noo, ratsasta nyt passeenojen\nsotapolkua myöten noin kolmisensataa yardia ja siihen pysähdyt. Älä\nkulje ajettua polkua, vaan pysyttele polun syrjällä ja tee selvät\njäljet. Noo, annapa huhkia, peijakas!\"\n\nNuori metsästäjä painoi kannukset mustangin kylkiin ja laukkasi täyttä\nvauhtia pitkin apachien polkua. Kun hän oli ratsastanut noin kolmesataa\nyardia, pysähtyi hän odottamaan määräyksiä toveriltaan.\n\nSillävälin vanha Rube otti nuolen, jonka pyrstöön hän pisti kappaleen\nstrutsin sulkaa ja kiinnitti tämän laitteen paaluun, joita intiaanit\nolivat jättäneet pystyyn leiripaikalle. Sen kärki osoitti etelään\napachien sotapolun suuntaan ja oli niin näkyvä mustine sulkineen, ettei\nkukaan tasangoilta tuleva voinut olla sitä huomaamatta.\n\nTämän tehtyään seurasi hän toveriaan jalkaisin, pysytellen etäällä\npolulta ja vältellen jälkiä jättämästä. Tultuaan Gareyn luokse pisti\nhän toisen nuolen maahan: myöskin sen kärki osoitti etelään ja oli niin\nnäkyvä, että sen voi huomata edellisestä.\n\nSitten Garey laukkasi eteenpäin pysytellen polulla, jotavastoin Rube\nasteli ulos preerialle ja jatkoi kulkuaan polun suuntaan.\n\nRatsastettuaan pari kolme mailia hiljensi Garey vauhtiaan ja antoi\nmustangin kävellä hiljalleen. Hetken kuluttua hän jälleen pysähtyi\npolulle.\n\nRube tuli nyt paikalle ja levitti kolme peitettä pitkittäin maahan\nhevosen eteen. Garey hyppäsi satulasta ja talutti hevosen varovasti\npeitteille.\n\nKoska sen jalat olivat kahden peiton päällä samalla kertaa, nostettiin\nkolmas, takimmainen maasta ja siirrettiin eteen. Tätä jatkettiin niin\nmonta kertaa, että hevonen oli saatu noin viisikymmentä mittaansa ulos\npreerialle läntiseen ilmansuuntaan. Toimitus suoritettiin suurella\ntaidolla ja kätevyydellä.\n\nGarey otti nyt peitteet ja hypäten hevosen selkään alkoi hitaasti\nratsastaa vuorta kohden. Rube palasi polulle ja asetti nuolen siihen\npaikkaan, josta mustangi vietiin pois. Sitten jatkoi hän etelää kohti;\nvielä yksi nuoli oli tarpeen osoittamaan suuntaa.\n\nKun hän oli kulkenut noin puoli mailia, näimme hänen kumartuvan alas,\nnousevan jälleen, suuntaavan kulkunsa vuorta kohden ja palaavan samoja\njälkiä kuin hänen toverinsa. Työ oli tehty, tie oli viitoitettu, ansa\nviritetty!\n\nEl Sol oli tällä aikaa ollut uuttera. Useita susia oli ammuttu ja\nnyljetty ja lihat oli kääritty nahkoihin. Vesipullot täytettiin,\nvankimme sidottiin muulin selkään ja seisoimme odotellen trapperin\ntakaisin tuloa.\n\nSeguin oli päättänyt jättää kaksi miestä vartijoiksi lähteelle. Heidän\ntuli piiloittaa hevosensa kallioihin ja juottaa niitä muulisangosta,\njottei syntyisi uusia jälkiä lähteelle. Toisen tuli koko ajan vartioida\nvuorella ja tähystellä preeriaa kaukoputkella. Täten heillä olisi\naikaa hiipiä pois vuorensyrjää myöten huomatessaan palaavat navajot\npreerialla. Sitten he pysähtyisivät vielä eräälle paikalle kymmenen\nmailia pohjoisempana, josta heillä oli selvä näköala preerialle.\nTänne he jäisivät, kunnes voivat nähdä, mihin intiaanit lähteeltä\nsuuntaisivat kulkunsa, jonka jälkeen he rientäisivät saavuttaakseen\nuutisineen pääjoukon.\n\nKaikki nämä toimenpiteet oli suoritettu Gareyn ja Ruben palatessa,\njoten nousimme hevosille ja teimme kierroksen vuoren syrjää kohti.\nTäällä oli maanpinta kivikon peittämä, joten hevostemme kaviot eivät\njättäneet mitään jälkiä. Tätä myöten ratsastimme pohjoista kohti,\nkulkien suunnilleen yhdensuuntaisesti intiaanien sotatien kanssa.\n\n\n\n\nXXXI.\n\nPUHVELIKIERROS.\n\n\nRatsastettuamme kaksikymmentä mailia saavuimme paikalle, jossa\nodotimme kohtaavamme toverit. Tulimme pienelle purolle, joka virtasi\nPinon vuorilta ja kulki länttä kohti San Pedroon. Se oli pumpuli- ja\npajupensaitten reunustama ja kasvoi runsaasti heinää. Leiriydyimme,\nsytytimme nuotion pensaikkoon ja paistoimme sudenlihaa, söimme ja\npanimme maata.\n\nToverit tulivat aamulla, kuljettuaan koko yön. Heidän eväänsä olivat\nuivan lopussa, kuten meidänkin; heidän lepuuttamatta hevosiaan\nratsastimme virran poikki toivoen löytävämme riistaa toiselta puolen.\n\nPuolenpäivän aikaan pääsimme ulos vuorisolasta \"aukko\"-preerioille;\nne ovat pieniä viidakkojen ympäröimiä, metsikkösaarten peittämiä\ntasankoja. Näitä preerioita peittää korkea ruoho, jossa näkyi\npuhveleiden \"merkkejä\" edetessämme. Näimme niiden polkuja ja\nrypemäpaikkoja. Näimme myöskin villien laumain etuvartijoita. Pian\nvoisimme kohdata niitä yksitellen.\n\nOlimme yhä saman joen varrella, jonka äärellä olimme viettäneet\nedellisen yön, ja pidimme puolen päivän pysähdyksen virkistääksemme\neläimiämme.\n\nYmpärillämme kasvoi suuria kaktuksia, joilla oli runsaasti punaisia\nja keltaisia hedelmiä. Mutta metsämiesten vatsat kaipasivat\nmieliruokaansa, puhvelin kylkeä ja selkää. Levättyämme kaksi tuntia\nratsastimme eteenpäin \"aukkojen\" poikki.\n\nOlimme ratsastaneet tunnin verran kun Rube, joka oli hiukan edellämme\noppaana, kääntyi satulassaan ja viittoili eteenpäin.\n\n\"Mitä näet, Rube?\" kysyi Seguin matalalla äänellä.\n\n\"Tuoreita jälkiä, puhveleita.\"\n\n\"Montako arvelet olevan?\"\n\n\"Viisikymmentä tai niillä vaihein. Ne ovat menneet tuon tiheikön\nkautta. Voin nähdä taivasta. Siellä on varmaankin lähellä avointa\nedessämme. Luulen, että se on pieni preeria.\"\n\n\"Jääkää tänne miehet!\" sanoi Seguin, \"ja pysytelkää hiljaa. Ratsasta\neteenpäin, Rube. Tulkaa mukaan, herra Haller, tehän pidätte\nmetsästyksestä.\"\n\nSeurasin opasta ja Seguinia pensaitten lävitse, ratsastaen hitaasti ja\näänettömästi, kuten hekin.\n\nMuutaman minuutin kuluttua saavuimme korkean heinän peittämän preerian\nreunaan. Tähystellen varovasti prosopis-pensaan lehtien välistä näimme\nkoko aukean. Puhveleita näkyi tasangolla!\n\nKuten Rube vallan oikein oli arvannut, oli se pieni tiheän\nchapparalviidakon ympäröimä preeria, noin puolentoista mailin levyinen.\nKeskellä kasvoi ryhmä korkeita puita pensaston joukosta. Metsikön\nreunassa näkyvät pajupensaat osoittivat veden läheisyyttä.\n\n\"Siell' on lähde\", mutisi Rube. \"Ne ovat juuri kastelleet kärsäänsä\nsiellä.\"\n\nSe olikin luultavaa, sillä muutamia eläimiä tuli tällä hetkellä juuri\nulos pajupensaista; näimme kostean saven niiden kiiltävillä kyljillä ja\nkuolan, joka tippui niitten turvasta.\n\n\"Kuinka voimme päästä niihin käsiksi, Rube?\" kysyi Seguin; \"luuletko,\nettä voimme hiipiä luokse?\"\n\n\"Ei taida kävellä. Ruoho tuskin suojaa meitä.\"\n\n\"Kuinka sitten? Emme voi ajaa niitä; ei ole siihen tilaa. Ne\nhäviäisivät viidakkoon. Näkisimme vain niiden sorkat.\"\n\n\"Totta kuin epistola.\"\n\n\"Mitä on tehtävä?\"\n\n\"En huomaa muuta kuin yhden keinon, jota nyt voisi käyttää.\"\n\n\"Mikä se olisi?\"\n\n\"Kierros.\"\n\n\"Voipa olla, jos vain voimme sen suorittaa. Mistä tuuli puhaltaa?\"\n\n\"Tyyni kuin injuuni, jolta on pää poikki\", vastasi trapperi ottaen\nhöyhenen hatustaan ja heittäen sen ilmaan.\n\n\"Katso, se putoaa kuin kivi!\"\n\n\"Niinpä tekee.\"\n\n\"Voimme helposti kiertää puhvelit ennenkuin ne haistavat meidät; ja\nmeillä on miehiäkin tarpeeksi muodostamaan kierroksen niiden ympärille.\nEi ole aikaa tuhlata.\"\n\n\"Jakakaamme siis\", sanoi Seguin kääntäen hevosensa, \"sinä voit\nohjata toisen puolen heistä paikoilleen. Minä ohjaan toiset. Herra\nHaller, te voitte jäädä siihen, missä olette. Se on hyvä paikka.\nOlkaa kärsivällinen, voi mennä tunnin verran ennenkuin kaikki ovat\npaikoillaan. Kun kuulette torven toitotuksen, voitte ratsastaa\neteenpäin ja tehdä parhaanne. Jos onnistumme, saatte metsästää ja hyvän\npäivällisen; ja sen tarpeessa luulen teidän jo olevankin.\"\n\nNäin lausuen jätti Seguin minut ja ratsasti takaisin miesten luokse\nvanhan Ruben seuraamana.\n\nAikomus oli jakaa joukkue kahtia, ja kumpikin osa menisi eri puolta\njättäen miehiä säännöllisten välimatkain päähän preeria-aukon ympäri.\nHe pysytteleisivät viidakossa, kunnes annettaisiin merkki torvella.\nJos puhvelit antaisivat aikaa suorittaa tämän liikkeen, voimme ehken\nsaada koko lauman. Heti kun Seguin oli jättänyt minut, aloin tarkastaa\nkivääriäni ja pistooleja, asetellen uusia panoksia. Senjälkeen ei\nminulla ollut muutakaan tehtävää, vaan istuin satulassani katsellen\neläimiä, jotka söivät vaaraa aavistamatta. Olin peloissani, että\njokin kömpelys tulisi liian varhain esiin ja siten pilaisi toivomamme\nmetsästysonnen. Tavantakaa näin lintujen pyrähtävän lentoon viidakosta\nja sininärhen, ja niiden kirkuna osoitti, kuinka pitkälle kierros oli\nedistynyt.\n\nToisinaan jokin vanha härkä lauman laidassa heitti karvaista niskaansa\nylös, nuuskien ilmaa ja kuopien sorkallaan maata vimmatusti, nähtävästi\nvainuten, ettei kaikki ollut aivan oikealla tolalla. Toiset eivät\nnäyttäneet välittävän näistä varoituksista, vaan pureksivat hiljaisina\nmehevää ruohoa.\n\nKuvittelin mielessäni, kuinka helpolla saisimme ne satimeen; silloin\nnäin \"saaren\" pensaikosta tulevan näkyviin puhvelin vasikan, joka\nlähestyi laumaa. Tuntui hiukan omituiselta, että se oli erillään\nlaumasta, sillä emät opettavat tavallisesti vasikoitaan pysyttelemään\nlaumassa välttääkseen susia.\n\n\"Se on varmaankin jäänyt jälkeen lähteelle\", ajattelin. \"Toiset ehkä\novat työntäneet sen syrjään, joten se ei ole päässyt vedelle, ennenkuin\nne ovat juoneet.\"\n\nNäytti kuin se olisi liikkunut hiukan vaivalloisesti, aivankuin\nhaavoittuneena, mutta se kulki korkeassa ruohossa, joten en voinut\ntarkoin nähdä sitä.\n\n\"Sievä härkävasikka\", mutisin itsekseni ja jälleen seurasivat silmäni\nviidakon reunaa, nähdäkseni, kuinka metsästäjäin kierros edistyi.\nHuomasin jälleen kirjavain siipien vilkkuvan sinivattupensaitten\npäällä ja kuulin närhien kirkuvat äänet. Niistä päätellen liikkuivat\nmetsästäjät verraten hitaasti eteenpäin. Oli kulunut puolisen tuntia\nsiitä, kun Seguin oli jättänyt minut, enkä päätellyt heidän täyttäneen\npuoltakaan kierrosta.\n\nAloin laskea kuinka kauan minun vielä piti odottaa ja mutisin itsekseni:\n\n\"Preerian läpimitta on puolentoista mailia. Sen kehä on kolme kertaa\npitempi, siis neljä ja puoli. Hohoi! En saa merkkiä ennenkuin tunnin\nkuluttua. Minun on oltava kärsivällinen ja -- mitä! Elikot laskeutuvat\nmaahan! Hyvä! Ei ole vaaraa, että ne lähtisivät kulkemaan. Saamme hyvän\nsaaliin! Yksi, kaksi, kolme -- kuusi niistä on pitkällään maassa!\nLuultavasti kuumuuden ja veden syy. Ne ovat varmaankin juoneet liiaksi.\nTuolla taasen yksi. Siinäpä onnenpoikia! Niillä ei ole muuta tehtävää\nkuin syödä ja nukkua, -- jota vastoin minä -- kahdeksan maassa!\nHyvä! Toivon pian saavani syödä. Omituisella tavalla ne makaavatkin.\nAivan toisella tavalla kuin olen nähnyt nautakarjan tekevän! En ole\nkoskaan ennen nähnyt puhveleiden noin rauhoittuvan. Näyttävät kaatuvan\naivankuin ammuttuina! Ainoastaan kaksi enää pystyssä! Pian ne kaikki\novat kyljellään. Sen parempi vain. Voimme piirittää ne, ennenkuin\nennättävät saada jalat alleen. Oh, jos pian kuulisin torven!\"\n\nAjatukseni harhailivat asiasta toiseen odotellessani lähtömerkkiä,\nvaikka tiesinkin, ettei sitä vielä kuuluisi pitkiin aikoihin.\n\nPuhvelit liikkuivat hitaasti eteenpäin pureskellen heinää liikkuessaan\nja toinen toisensa jälkeen laskeutuen maahan. Tuntui omituiselta niiden\nnoin perättäin oikaisevan levolle; mutta olin huomannut nautakarjan\ntekevän samoin enkä siihen aikaan vielä tuntenut puhvelin tapoja.\nMuutamat näyttivät piehtaroivan maassa ja sätkivän vimmatusti. Olin\nkuullut kerrottavan näiden eläinten piehtaroimisesta. \"Se on varmaankin\nsitä\", ajattelin. Olisin mielelläni tahtonut lähemmin tarkastella tätä\nomituista tapaa, mutta korkea ruohikko esti minua näkemästä. Näin\nainoastaan niiden karvaiset kyttyrät ja sätkivät sorkat.\n\nTarkkailin niiden liikkeitä suurimmalla mielenkiinnolla, sillä tiesin,\nettä kierros voitiin suorittaa valmiiksi, ennenkuin ne ennättäisivät\nnousta.\n\nViimein seurasi lauman viimeinenkin esimerkkiä ja laskeutui maahan.\n\nNe makasivat nyt kaikki kyljellään, puoleksi ruohikon peitossa. Luulin\nnäkeväni vasikan vielä jaloillaan; mutta samassa kuului torven törähdys\nja yhteinen huuto kuului preerian joka suunnalta.\n\nPainoin kannukset hevoseni kylkiin ja karautin avoimelle preerialle.\nMuut viisikymmentä olivat tehneet samoin, kiljuen syöksyessään ulos\ntiheiköstä.\n\nSuitset vasemmassa kädessäni ja kivääri poikittain edessäni ratsastin\neteenpäin mieli jännittyneenä, kuten aina tällaisessa seikkailussa.\nOlin vireissä ja päätin ampua ensimmäisen laukauksen.\n\nVartiopaikaltani oli vain lyhyt matka ensimmäisen puhvelin luo, Olin\npian pyssynkantaman päässä, sillä hevoseni lensi kuin nuoli.\n\n\"Nukkuukohan elikko? Olen jo kymmenen askelen päässä eikä se vieläkään\nnouse! Ammunpa sitä makuulta.\"\n\nTartuin aseeseeni ja olin aikeissa laukaista, kun huomasin jotakin\npunertavaa. Se oli verta!\n\nAnnoin kauhun vallassa kiväärini painua ja aloin vetää suitsista; mutta\nennenkuin sain hevosen pysähtymään, olin jo keskellä makaavaa laumaa.\nTäällä hevoseni äkkiä pysähtyi ja istuin satulassani kuin lumottuna.\nOlin pelon vallassa. Verta näkyi ympärilläni. Käännyinpä mihin suuntaan\ntahansa, kohtasi silmäni verta!\n\nToverit ajoivat esiin, huutaen tullessaan; mutta heidän huutonsa\ntaukosivat pian ja toinen toisensa jälkeen pysäytti hevosensa\ntyrmistyneenä.\n\nEipä tämä ollutkaan ihmeteltävää. Edessämme makasi puhvelinruumiita.\nNe olivat kaikki kuolleita tai värisivät kuolontuskassa. Jokaisella\noli haava rintaluun yläpuolella ja siitä pulppusi punainen veri esiin,\ntahraten niiden vielä sykkiviä kylkiä. Verta virtasi niitten suista ja\nsieraimista muodostaen lätäköitä preerian ruohikossa!\n\n\"Oi taivas! mitä tämä tarkoittaa?\"\n\n\"Hä-äh! Santissima! Sacre Dieu!\" huutelivat metsästäjät.\n\n\"Tätä ei kukaan kuolevainen ole tehnyt.\"\n\n\"Mitäs muuta se sitt' ois\", huusi tuttu ääni, \"jos nimittäin kutsutte\ninjuunia kuolevaiseksi. Se oli kyllä punanahka ja tää poika -- Katsos!\"\n\nKuulin pyssyn virityksen; käännyin nopeasti. Rube oli aikeissa tähdätä.\nSeurasin piipun suuntaa. Korkeassa ruohikossa liikkui jotakin.\n\n\"Varmaankin puhveli, joka vielä sätkii\", ajattelin nähdessäni ruskean\nkarvatöyhdön; \"hän aikoo ampua sen, sehän on vasikka!\"\n\nOlin tuskin tehnyt tämän huomion, kun eläin nousi takajaloilleen,\npäästäen inhimillisen huudon, karvainen nahka lensi syrjään ja sen alta\nilmestyi alaston villi, pitäen käsiään rukoilevassa asennossa.\n\nEn olisi voinut häntä pelastaa. Kivääri laukesi ja luoti vinkui.\nSe tunkeutui villin ruskeaan rintaan, kuten jäinen rae murskaa\nikkunaruudun. Verivirta pulpahti esiin ja uhri kaatui kuolleen puhvelin\npäälle.\n\n\"Noh, Rube! Miksi et antanut hänen ensin nylkeä saalista?\" tiuskasi\neräs miehistä nauraen raa'alle pilanteolleen.\n\n\"Katsokaa te pojat!\" sanoi Rube osoittaen metsikkösaarta; \"jos haette\ntarkoin, voitte ehkä löytää vielä toisen vassun tuolta puitten alta.\nHaluaisin katsella tään injuunin tukkaa.\"\n\nMetsästäjät riensivät neuvoa noudattaen ympäröimään saaren.\n\nTunsin vastenmielistä inhoa tätä tunnotonta verenvuodatusta kohtaan.\nNykäisin tietämättäni suitsia ja ratsastin paikalle, johon intiaani oli\nkaatunut. Hän makasi selkä ylöspäin. Hän oli paljas aina vyötäisiin\nsaakka. Luodin reikä näkyi vasemman hartian alapuolella, ja tumma veri\nvalui hänen kylkiään myöten alas. Jäsenet värisivät vielä, mutta pian\noli henki lähtenyt.\n\nVuota, johon hän oli piiloutunut oli läjässä, kuten hän oli sen\nheittänyt. Sen vieressä oli jousi ja useita nuolia. Ne olivat veriset\naina loveen saakka. Näillä oli hän lyönyt puhveleita kuoliaaksi tappaen\nmonta eläintä yhdellä nuolella!\n\n\"Viisikymmentä dollaria kappaleelta!\" mutisi Rube paljastaen veitsensä\nja kumartuen ruumiin ylitse. \"Se on enemmän kuin mitä olen saanut\nomastanikaan. Se voittaa majavankin hinnan. Kirottu majava, sanon\nminä. Hei murjaani\", jatkoi hän tarttuen intiaanin pitkään tukkaan,\nja nostaen hänen kasvojaan ylöspäin; \"näytäpäs hiukan naamatauluasi.\nHurraa! Coyoti, passeeno! Hei!\"\n\nVoitonriemu loisti vanhan miehen kasvoista hänen lausuessaan näitä\nraakoja sanoja.\n\n\"Onko hän apachi?\" kysyi eräs metsästäjä, joka oli lähistöllä.\n\n\"Niitä on, Coyoti, passeeno, samoja neekereit', jotka tämän pojan\nkorvat höyläsivät, kirotut. Mie kyll' tunnen heidät heti, kun saan ne\nkiikariin. Jokos nyt menit!\"\n\nNäin sanoen tarttui hän pitkiin hiuksiin vasemmalla kädellä ja\nkahdella veitsensä viilloksella leikkasi hän kehän päälaen ympäri niin\ntarkalleen, kuin jos se olisi ollut harpilla tehty. Sitten väänsi hän\ntukan ranteensa yli ja nykäisi ulospäin, samassa pitkä terä painui\nnahan alle ja päänahka oli oteltu.\n\n\"Tekee kuusi\", jatkoi hän itsekseen mutisten asetellessaan päänahkaa\nvyöhönsä; \"kuusi kertaa viisikymmentä -- kolmesataa kovaa posseenon\ntukasta; peijakkaan majavan pyydystystä, sanon mie!\"\n\nAnastettuaan verisen voitonmerkin, puhdisti hän veitsensä puhvelin\nkarvoihin ja leikkasi pienen viirun pyssynsä perään viiden muun\nviereen, jotka jo olivat siinä. Nämä kuusi viirua olivat ainoastaan\napacheja varten; sillä kun silmäni seurasivat perän piirtoja, näin että\ntässä kauhistuttavassa luettelossa oli monta muutakin saraketta!\n\n\n\n\nXXXII.\n\nTOINEN TEMPPU.\n\n\nKorvissani kajahtava pyssynlaukaus käänsi huomioni korvattoman\ntrapperin toimista. Käännyttyäni ympäri näin sinisen savun liitelevän\nruohikon yläpuolella, mutta en ymmärtänyt ketä kohti se oli ammuttu.\nKolme- tai neljäkymmentä metsästäjää oli piirittänyt \"saaren\" ja istui\nsatuloissaan muodostaen jonkinlaisen epäsäännöllisen ympyrän. He olivat\nvielä jonkin matkan päässä metsiköstä, aivankuin pysytelläkseen nuolen\nkantaman päässä. He pitivät kiväärejään poikittain ja huusivat toinen\ntoiselleen.\n\nOli mahdotonta, että intiaani oli yksin, epäilemättä hänellä oli\ntovereita tiheikössä. Heitä kylläkään ei voinut olla monta, sillä\npensaikko ei olisi voinut piiloittaa kuin enintään tusinan verran ja\nmetsästäjäin terävät katseet tunkeutuivat joka soppeen. He muistuttivat\nmetsämiehiä, jotka odottavat riistan juoksevan esiin, mutta oi Jumala!\nTässä oli kyseessä ihmisriista.\n\nNäky oli kauhea. Katsoin Seguinia toivoen hänen voivan estää\nbarbaarimaisen näytelmän. Hän huomasi kysyvän katseeni ja käänsi pois\nkasvonsa. Kuvittelin hänen häpeävän työtä, johon seuralaisemme olivat\nryhtyneet, mutta jokaisen pensaikossa olevan intiaanin tappaminen tai\nvangitseminen oli välttämätön varovaisuustoimenpide ja vastalauseeni\njätettäisiin huomioon ottamatta. Miehet itse olisivat nauraneet sille.\nTämähän oli heidän ajanviettoaan, heidän ammattinsa ja olenpa varma,\nettä he tällä hetkellä tunsivat samoja tunteita kuin metsästäjä, joka\non karkoittamassa karhua pesästä. Mahdollisesti olivat he jonkinverran\ninnokkaampia, mutta eivät missään tapauksessa sääliväisempiä.\n\nSeisautin hevoseni ja odottelin tuskallisin tuntein tämän villin\nmurhenäytelmän loppua.\n\n\"Vaya, irlantilainen! Mitä sie luulet nähneesi?\" kysyi eräs\nmeksikkolainen puhutellen Barneytä. Tästä ymmärsin, että irlantilainen\noli ampunut laukauksen.\n\n\"Punanahan, hitto vie!\" vastasi jälkimmäinen.\n\n\"Taisikin olla oma varjosi, jonka näit vedessä?\" huusi eräs metsästäjä\nivaten.\n\n\"Vai olisikohan se ollut itse paholainen, Barney?\"\n\n\"Tottavie, toverit, näin jotakin, joka oli hänen näköään ja osuinkin\nmyös.\"\n\n\"Ha! ha! Barney on ampunut paholaisen. Ha! ha! ha!\"\n\n\"Häh!\" huudahti eräs trapperi kannustaen hevostaan tiheikköä kohden;\n\"tokkopa toi houkkio mitään näki. Saammepa nähdä.\"\n\n\"Seis, mies!\" huusi metsästäjä Garey; \"ollaanpa hiukan varovaisempia.\nPunatukka on kyllä oikeassa. Pensaissa on varmaan intiaaneja, joko\nhän on nähnyt taikka ei; toi supi ei ollut yksin, siitä oon varma,\nkoetetaanpa näin!\"\n\nNuori trapperi laskeutui satulasta ja käänsi hevosensa sivuttain\npensaisiin. Itse pysytellen sen ulkopuolella alkoi hän taluttaa\neläintä, spiraalin kiertein lähestyen pensaita. Täten hän oli itse\nsuojassa. Ainoastaan pää näkyi yli satulan, johon hän nojasi viritettyä\nkivääriään.\n\nMonet muut, jotka näkivät Gareyn menettelyn, laskeutuivat maahan\nja seurasivat hänen esimerkkiään. Syvä hiljaisuus vallitsi heidän\nlähestyessään saareketta yhä ahtaammissa kierroksissa.\n\nPian he olivat kiinni pensaissa, eikä vieläkään kuulunut nuolen\nvinkumista. Eikö siellä ollutkaan ketään? Siitäpä näytti. Miehet\ntunkeutuivat rohkeasti tiheikköön.\n\nKatselin tätä kiihtyneenä. Aloin jo toivoa, ettei pensaissa olisikaan\nketään. Kuuntelin jokaista ääntä. Kuulin oksain katkeavan ja miesten\npuhelevan. Syntyi hetken äänettömyys.\n\nSitten kuulin nopean huudahduksen:\n\n\"Kuollut punanahka! Eläköön Barney!\"\n\n\"Barneyn luoti on osunut, totisesti!\" huusi toinen. \"Hoi, vanha\nsinitakki! Tule katsomaan, mitä olet tehnyt!\"\n\nMuutkin metsästäjät ja \"entinen\" sotilas ratsastivat nyt pensaikkoon.\nSeurasin hitaasti jäljessä. Näin heidän vetävän intiaanin ruumiin\naukealle, yhtä alastomana kuin hänen toverinsa. Hän oli kuollut ja he\nvalmistautuivat nylkemään häneltäkin päänahan.\n\n\"Tule nyt, Barney!\" huusi eräs mies leikillisesti, \"tukka on sinun.\nEtkö tahdo ottaa sitä, mies?\"\n\n\"Onks se mun?\" kysyi Barney edelliseltä.\n\n\"Selvä se, siehän ammuit. Siulla on siihen oikeus.\"\n\n\"Onkos se viidenkymmenen dollarin arvoinen?\"\n\n\"Taattua kuin vehnä.\"\n\n\"Olisitteko niin ystävällinen ja leikkaisitte sen irti minulle?\"\n\n\"Oh, suurimmalla mielihyvällä\", vastasi metsästäjä, matkien Barneyn\nirlantilaista murretta irroittaessaan päänahkaa ja ojentaessaan sen\nhänelle.\n\nBarney otti kaamean voitonmerkin, enkä luule hänen olleen kovinkaan\nylpeä siitä. Kelttiläisparka! luultavasti hän oli useinkin rikkonut\nkasarmin sääntöjä vastaan, mutta tämä oli varmaankin hänen ensi\noppiaskelensa ihmisveren vuodattamisessa.\n\nMetsästäjät laskeutuivat satuloista ja alkoivat nyt kuljeksia viidakon\nlävitse. He etsivät mitä tarkimmin, sillä vielä oli salaisuus\nratkaisematta. Oli nimittäin löytynyt vielä kolmas jousi ja viini.\nMissä oli omistaja? Olisiko hän päässyt karkuun miesten ollessa\nkaatuneitten puhvelien ympärillä? Mahdollista, joskin vain otaksuma,\nsillä metsämiehet tiesivät, että nuo villit juoksevat enemmän kuin\nvillit eläimet, jänikset, kuin ihmisolennot ja hän olisi varsin hyvin\nvoinut paeta chapparal-viidakkoon.\n\n\"Jos toi injuuni on päässyt karkuun\", sanoi Garey, \"ei meillä ole aikaa\ntuhlata. Hänen heimolaisiaan on yllin kyllin parinkymmenen mailin\npäässä, luulisin.\"\n\n\"Katsokaapas tuonne pajupensaisiin!\" kuului päällikön ääni, \"aivan\nveden rajaan.\"\n\nSiellä oli lähde. Se oli sekainen ja reunat puhvelin polkemat. Toiselta\npuolen se oli syvempi. Tällä puolen kasvoi pajupensaita veden rajassa.\nMiehet tulivat tälle puolen ja alkoivat tutkia pohjaa keihäillään ja\nkiväärin perillä.\n\nMyöskin vanha Rube saapui paikalle, vetäen hampaillaan auki\nruutisarvensa tulppaa, nähtävästi ladatakseen kiväärinsä. Hänen pienet\ntummat silmänsä vilkuivat joka suuntaan: ylös, ympärille ja veteen.\n\nOdottamatta juolahti hänen mieleensä jokin ajatus. Näin hänen työntävän\ntulpan takaisin, tarttuvan irlantilaista, joka oli häntä lähinnä,\nkäsivarteen ja mutisevan nopeasti matalalla äänellä: \"Paddy, Barney,\nannapas kiväärisi: nopeasti, mies!\"\n\nBarney vastasi ojentamalla viipymättä aseensa ja tarttuen\nlataamattomaan pyssyyn, jonka trapperi ojensi hänelle.\n\nRube tarttui kiivaasti muskettiin ja seisoi hetken aikaa kuin olisi\naikonut ampua jotakin esinettä lähteessä. Äkkiä hän kääntyi ympäri ja\ntähdäten pyssyn ylöspäin laukaisi sen tiheään lehdistöön.\n\nKuului kimakka parkaisu ja suuri ruumis tuli pudoten oksien välitse\naivan jalkoihini. Lämpimiä veripisaroita pärskyi silmilleni, sokaisten\nminut. Hieroin silmiäni. Kuulin miesten joka puolelta juoksevan\ntiheikköä kohden. Kun jälleen näin, hävisi alaston villi juuri\npensaisiin.\n\n\"Ammuin ohi, pee--!\" huusi trapperi. \"Hiiteen mokoma pyssy\", lisäsi\nhän, heittäen musketin maahan ja rynnäten villin jälkeen. Seurasin\ntoisia. Kuului huutoja tunkeutuessamme ryteikön lävitse. Kun pääsin\ntoiselle puolen, näin intiaanin yhä jaloillaan juosten antiloopin\nnopeudella. Hän ei juossut suoraan, vaan polveillen sivulta sivulle,\nvälttääkseen takaa-ajajain ampuma-aseita, jotka tavan takaa paukkuivat\nhänen kintereillään. Ei yksikään luoti ollut vielä osunut edes\nhaavoittaakseen häntä. Hänen ruskealla selällään näkyi tosin verijuova,\nmutta haava ei näyttänyt estävän hänen pakoaan.\n\nEn uskonut hänen pääsevän pakoon enkä halunnut laukaista asettani\nsellaiseen maaliin. Pysyttelin sen vuoksi pensaissa seuraten takaa-ajoa.\n\nMuutamat metsästäjät jatkoivat takaa-ajoa jalkaisin, mutta toiset\nälykkäämmät riensivät takaisin hevosilleen. Nämä sattuivat kaikki\nolemaan toisella puolen tiheikköä, lukuunottamatta yhtä, joka oli\nRube-trapperin vanha tamma. Se pureskeli samalla paikalla, mihin hän\noli sen jättänyt, hetken matkaa puhveleista ja takaa-ajon suunnassa.\n\nKun intiaani lähestyi sitä, näkyi hän saavan uuden ajatuksen ja\nkääntyen hiukan suunnastaan irroitti hevosen kiinnikepaalun, kääri\nsuopungin gauchon kätevyydellä ja hyppäsi hevosen selkään.\n\nAjatus oli hyvin keksitty, mutta tuotti intiaanille turmion. Hän oli\ntuskin päässyt satulaan, kun kuului omituinen ääni yli melun. Se oli\nkorvattoman trapperin houkutushuuto. Mustangi tunsi sen; ja sen sijaan,\nettä se olisi totellut ratsastajaa, se kääntyi nopeasti ympäri ja tuli\nlaukaten takaisin. Intiaaniin tähdätty laukaus kärvensi sen lonkkaa ja\npainaen korvansa luimuun se alkoi hyppiä ja sätkiä niin kiivaasti että\nnäytti kuin kaikki jalat olisivat olleet ilmassa samalla kertaa.\n\nIntiaani koetti nyt hypätä satulasta, mutta hevosen hypyt pitivät häntä\nhetken aikaa samalla paikalla. Lopulta hän lensi selälleen maahan.\nEnnenkuin hän ennätti nousta, oli eräs meksikkolainen ratsastanut\npaikalle ja iski hänet pitkällä peitsellään.\n\nAlkoi sadella kirouksia, joiden latelemisessa Rube näytteli suurta\nosaa, voittaen jopa itsensäkin. Mokomat paukut manattiin kuumaan\npaikkaan; vanha trapperi oli kiukuissaan vammasta, jonka hänen\ntammansa oli saanut. \"Kierosilmäiset keltanokat\" saivat myös osansa\nhänen manauksistaan. Mutta mustangi ei ollut kärsinytkään mainittavaa\nvahinkoa; sitten kun tämä oli todettu, vaimentui sen omistajan kiehuva\nkiukku vähäiseksi mutinaksi, joka pian kokonaan taukosi.\n\nKoska ei huomattu muita merkkejä intiaaneista lähistöllä, oli\nmetsästäjäin seuraava toimi nälkänsä tyydyttäminen. Nuotioita\nsytytettiin ja runsas puhvelinliha pian teki toivotun vaikutuksen.\n\nAterian jälkeen pidettiin neuvottelu. Päätettiin, että ratsastaisimme\nvanhaan siirtolaan, jonka tiedettiin olevan noin kymmenen mailin\npäässä. Siellä voisimme puolustautua mahdollista hyökkäystä vastaan\ncoyoteeroin heimon puolelta, johon kolme intiaania kuuluivat.\nPelkäsimme nimittäin, että he löytäisivät jälkemme ja saavuttaisivat\nmeidät, ennenkuin ennättäisimme lähteä siirtolan raunioilta.\n\nPuhvelit nyljettiin ja kuormattiin nopeasti ja suuntasimme kulkumme\nlänteen siirtolaa kohti.\n\n\n\n\nXXXIII.\n\nKATKERA EREHDYS.\n\n\nSaavuimme raunioille auringonlaskun jälkeen. Karkoitimme sudet ja\nhuuhkajat ja leiriydyimme kallistuneiden seinäin väliin. Hevosemme\nkiinnitettiin autioille nurmikoille ja hylättyihin hedelmätarhoihin,\njoissa kypsät hedelmät putoilivat. Tulet sytytettiin valaisemaan\nharmaita seiniä iloisella loimullaan; lihaa otettiin esiin\nnahkasäkeistä ja pantiin tulelle paahtumaan.\n\nVettä oli myös runsaasti. San Pedron lisäjoki virtasi aivan siirtolan\nohitse. Rappeutuneissa puutarhoissa kasvoi jamssia; siellä oli\nomenoita, monta eri lajia, melooneja ja päärynöitä, persikoita ja\nappelsiineja; nämä kaikki kuuluivat ateriaamme.\n\nAteria oli pian syöty ja vartijat asetettiin tielle, joka johti\nrauniolle. Miehet olivat heikot ja väsyneet pitkästä paastostaan ja\npian he olivat pilkallaan satuloittensa vieressä ja nukkuivat.\n\nTällainen oli ensimmäinen yömme San Pedron siirtolassa.\n\nMeidän oli jäätävä tänne kolmeksi päiväksi, kunnes puhvelin liha oli\nkuivunut pakkausta varten.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNe olivat kiusallisia päiviä minulle. Toimettomuus paljasti\npuoliraakalaistoverieni huonoimmat puolet. Ruokoton pila ja kauheat\nsadatukset soivat koko ajan korvissani, kunnes mielelläni lähdin\nmetsään vanhan luonnontieteilijän kanssa, joka näiden kolmen päivän\nkuluessa nautti onnellisista löydöistään.\n\nHyvänä seurana oli myöskin Maricopa. Tämä outo mies oli tutkinut\ntieteitä ja osasi keskustella kaikista tunnetuimmista tiedemiehistä.\nHän oli vaitelias ainoastaan, kun halusin puhua hänestä itsestään.\n\nSeguin oli nämä päivät vaitelias ja yksinään. Hän ei paljoakaan\nvälittänyt siitä, mitä ympärillä tapahtui. Häntä näytti vaivaavan\nkärsimättömyys, koska hän tuon tuostakin kävi katsomassa kuivuvaa\n\"tasajoa\". Tuntikausia hän asteli läheisillä kummuilla tähystellen\nlevottomana itään, josta urkkijamme palaisivat Pinonilta.\n\nRaunioissa oli myöskin \"azotea\", katto. Olin ottanut tavakseni kiivetä\nsinne iltapäivisin, auringon paahteen lauhtuessa. Sieltä oli kaunis\nnäköala yli laakson; mutta pääasiallinen tenhovoima oli siinä, että\nsain siellä olla rauhassa. Metsästäjät harvoin nousivat sinne, eivätkä\nheidän raa'at keskustelunsakaan kuuluneet sinne. Levitin viittani\nkallistuneiden kaiteitten varjoon ja ojentauduin pitkäkseni suloisissa\nmuistelmissa tai vaivuin vieläkin suloisempiin tulevaisuuden unelmiin.\nMuistelin yhtä asiaa ja siihen asetin toivoni.\n\nMinun ei tarvinne tätä selittää; ei ainakaan sille, joka on kerran\nrakastanut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlen mielipaikallani, azotealla. On yö, mutta millainen yö! Syksyinen\ntäysikuu kohoaa pilvettömälle tummalle taivaan laelle. Omassa\nkaukaisessa maassani tätä sanotaan elonkorjuu-kuuksi. Täällä se ei\nvalaise elonkorjuuta, eikä pilkistä ikkunoista huoneisiin; mutta\nvuodenaika on suloinen myöskin näillä villin runollisilla seuduilla.\nOlen Pohjoisten Andein ylänkömailla tuhansia jalkoja yläpuolella\nmerenpinnan. Ilma on ohutta ja kuivaa. Huomaan, miten ohutta se on, kun\nesineet ovat niin selvät ja jo kaukaa vuoret näkyvät piirtyen taivasta\nvastaan. Huomaan sen ilman viileydestä, verenkierrosta ja keuhkojen\nhelposta toiminnasta.\n\nIlma on usvatonta ja vaalean kuutamon valaisemaa. Näen omituisia\nesineitä: seudun omituista kasvullisuutta. Ne herättävät huomioni\nuutuudellaan. Vaaleassa kuutamossa erotan yuccapalmun peitsenmuotoiset\nlehdet, pitahayan korkeat rungot ja coccivellikaktuksen piikkiset\nlehdet.\n\nIlmassa kuuluu ääniä, melua leiristä, miesten ja eläinten. Mutta\ntaivaan kiitos! Se kuuluu vain kaukaisena huminana. Kuulen myös\nsuloisempia ääniä. Kuulen matkijalinnun, kaukaisen lännen satakielen\nlaulun. Se soinnuttaa matkivia ääniään läheisen puun latvassa, täyttäen\nilman suloisilla sävelillään. Kuu nousee yhä ylemmäksi, säteillen\nlempeää valoaan. Vaivun syviin mietteisiin. Viivyn mielikuvissa, joita\nrauniot ympärilläni herättävät: ajattelen tekoja ja rikoksia, joita\nmustakaapuiset paterit ja heidän orjansa täällä ovat tehneet. Tällaiset\najatukset täyttivät mieleni menneiden aikain runollisuudella, mutta\nne eivät kauankaan viipyneet näissä asioissa. Kuljin niiden ohitse ja\naloin taasen ajatella sitä suloista olentoa, jota äsken olin rakastanut\nja jonka luota olin lähtenyt. Zoe, ihana Zoe!\n\nHänessä viipyivät ajatukseni. Ajatteliko hän minua? Lienevätkö hänen\nsilmänsä kosteat istuessaan yksin pengermällä?\n\nSydämeni vastasi tähän \"kyllä\", sykkien onnesta ja ylpeydestä.\n\nKaikkea tätä kaameaa sain hänen tähtensä kestää, kestäneeköhän kauan?\nPäiviä, monta päivää. Rakastan seikkailua, siihen olen kuin luotu,\nmutta tämän kaltaista --! En ollut vielä tehnyt mitään rikosta, joskin\ntiesin sen olevan välttämätöntä nykyisessä asemassani. Kestäisiköhän\nkauan, ennenkuin olin pakoitettu samanlaisiin tekoihin kuin miehet\nympärilläni?\n\nSeguinin esittäessä sotasuunnitelmaansa en ollut valmistautunut\nsellaisiin julmuuksiin, joita olin saanut jo nähdä. Mutta nyt ei\nollut aikaa katsoa taakseen, vaan eteenpäin; kenties uusien veristen\nja julmain näytelmäin kautta sitä onnen hetkeä kohti, jolloin olen\ntäyttänyt sopimuksemme ja voittanut palkinnon, ihanan Zoen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUnelmani keskeytyivät. Kuulin keskustelua ja askeleita, jotka\nlähestyivät paikkaa, missä olin. Huomasin kaksi miestä, jotka\nkeskustelivat totisina. He eivät huomanneet minua, kun makasin\nkaatuneen kaideaidan takana varjossa. Heidän lähestyessään tunsin\näänenpainosta kanadalaisen seuralaiseni, ja hänen toverinsa suhteen ei\nmyöskään voinut erehtyä. Irlantilainen murre oli epäilemättä Barneyn.\n\nNämä herrasmiehet olivat kuin \"varkaat samoilla markkinoilla\" ja paljon\ntoistensa seurassa. Jonkinlainen ystävyys oli tehnyt \"jalkamiehen\"\nrakkaaksi viekkaammalle ja kokeneemmalle toverilleen, joka olikin\nottanut hänet \"suojelukseensa\".\n\nHeidän tungettelevaisuutensa harmitti, mutta uteliaisuudesta olin vaiti\nja kuuntelin. Barney jutteli heidän lähestyessään. \"Totta vie, mister\nGowden, menisinpä pitkänkin matkaa tänäkin siunattuna yönä saadakseni\npisarankaan miestä väkevämpää. Huomasin kylläkin pienen pöntön, mutta\nenpä olisi luullut, että se oli muuta kuin vettä. Ajattele, että\ntuo vanha saituri kuljettaa mukanaan koko tynnyrin antamatta muille\npisaraakaan. Oletko varma, että se on pirtua?\"\n\n\"Oui! oui! Paloviinaa!\"\n\n\"Paloviinaako sanoit?\"\n\n\"Oui! Olemas monta kerta sitä haistanut. Sille olemas sangen vekevä\nhaju: sangen vekevä, sangen hyve!\"\n\n\"Mutta etkö sinä voisi varastaa itte? Tiedäthän, missä tohtori\nsäilyttää sitä ja saisit sen paremmin käsiisi kuin minä.\"\n\n\"Pourquoi, Barney? Koska, ysteveni, mine auttamas Monsieur le docteur\npakkamas henen tavara. Hen voisi minut epeillä.\"\n\n\"Minä vain en tota ymmärrä. Voihan hän epäillä sua muutenkin.\"\n\n\"Ah! ei tu mittaan. Minä vannoa suuri vala -- puhdas omatunto.\"\n\n\"Totta jumaliste! Meidän on saatava se viina kuitenkin, ellet tahdo,\nmister Gowdey, niin minä sen teen; eikö niin, häh?\"\n\n\"Oui! Très bien!\"\n\n\"Hyvä, nyt on paras aika, tai ei koskaan. Näin juuri äijän lähtevän\nmetsään. Tää ois soma paikka ryypiskellä. Tule näyttämään missä se on;\nSt. Patrick! Minä olen kyllä mies ottamaan sen kouriin.\"\n\n\"Très bien! Allons! Monsieur Barney, allons!\"\n\nYmmärsin joka sanan tästä järjettömästä keskustelusta.\nLuonnontieteilijä oli tuonut mukanaan pienen tynnyrin spriitä,\nmetzcal-spriitä, voidakseen säilyttää uusia lisko- ja käärmelajeja,\njoita sattuisi löytämään. Kuulin siis, että toverusten tarkoitus oli\nvarastaa tynnyri sisältöineen!\n\nEnsi ajatukseni oli hillitä heitä aikeissaan sekä antaa terveellinen\nrangaistus seuralaiselleni ja hänen punatukkaiselle toverilleen, mutta\nhetken harkinta vakuutti minua, että he voisivat saada rangaistuksen\nsopivammalla tavalla. He saisivat itse rangaista itsensä.\n\nJohtui mieleeni, että tohtori muutamaa päivää aikaisemmin ennenkuin\nolimme saapuneet Ojo de Vacalle, oli ottanut kiinni erään kyykäärmeen\nja pari liskoa sekä hirveän näköisen eläimen, jota metsästäjät siellä\nsanovat sarvisammakoksi: Texasin ja Meksikon \"agama cornuta\". Nämä\noli hän hukuttanut paloviinaan säilytystä varten. Tiesin tämän, mutta\nnähtävästi eivät ranskalainen yhtävähän kuin irlantilainen tätä\nhoksanneet. Päätin siis, että he saisivat juoda täyden maljan tuota\n\"säilykettä\", ennenkuin astuisin näyttämölle.\n\nJäin paikoilleni tietäen, että he pian palaisivat.\n\nEn tarvinnut kauankaan odottaa. He palasivat tuokiossa, Barney kantaen\nesinettä, jonka tunsin kaihotuksi tynnyriksi.\n\nHe istuutuivat aivan viereeni ja vivuten auki tulpan täyttivät\ntinatuoppinsa nesteellä, jota alkoivat maistella.\n\nJanoisempaa kuolevaista paria tuskin olisi voinut tavata, ja heti ensi\nsiemauksella tyhjensivät he tuoppinsa pohjaan.\n\n\"Hieman omituinen maku, hä?\" sanoi Barney laskettuaan tuopin huuliltaan.\n\n\"Oui! Niin on, monsieur!\"\n\n\"Mitäs arvelet siitä?\"\n\n\"Se haistamas kuin yksi kir... yksi kir...\"\n\n\"Kalaako sinä tarkoitat?\"\n\n\"Oui, kuin yksi kirottu kala: un bouquet Très hizarre. Hyhhyy!\"\n\n\"Minä luulen, että meksikkolaiset ovat lisänneet siihen jotakin\nparantaakseen makua. Se on hieman väkevää. Mutta välikös tuolla! Mutta\non se toki hieman murheellinen juoma verrattuna somaan irlantilaiseen\nwhiskyyn. Ooh! Mooseksen äiti! Se on tottavie juoma!\"\n\nIrlantilainen puisti päätään osoittaakseen vielä selvemmin ihailuaan\nkotimaista whiskyä kohtaan. \"Niin\", jatkoi hän, \"whisky on kuitenkin\naina whiskyä, ja ellemme saakaan voita, ei meillä kuitenkaan ole syytä\nhalveksia leipää. Emmeköhän siis ota vielä pientä ryyppyä tynnyristä\",\nsanoi hän ojentaen tinatuoppiaan täytettäväksi.\n\nGode kohotti tynnyriä ja täytti lisää tuoppeihin. \"Mon Dieu! Mite on\nteme minu kuppissa?\" huudahti hän otettuaan kulauksen.\n\n\"Mitä se on? Annapas niin minä katson. Hyh! Siunatkoon! Sehän on oudon\nnäköinen elikko.\"\n\n\"Sac-r-r-re! Se olemas kirottu texasilainen rupisammakko! Se olemas\nkirottu kalanmaku. Ooh, ah-ah!\"\n\n\"Ooh, tääll' on toinen mun kupissani! Voi sun! Skorpioonilisko!\nUhhuhhuh!\"\n\n\"Piki ja terva! Huh! toi vanha tohtori on -- oah -- ah -- ah! Pyhä\nNeitsyt! Ha-ho-hoh-ah! Myrkky, myrkky!\"\n\nJuomaveikot hoipertelivat pitkin kattoa antaen ylön ja vaikeroiden\nkauhun vallassa, luullen, että tavara oli myrkytetty.\n\nOlin noussut pystyyn ja nauroin sydämen pohjasta näytelmälle. Nauruni\nsekä miesten huudot toivat katolle joukon metsästäjiä, jotka kuultuaan,\nmistä oli kysymys, saivat raunion kaikumaan villillä naurullaan.\n\nTohtori, joka oli tullut ylös muiden seurassa, ei ollut varsin\ntyytyväinen tapahtumaan. Hetken etsittyään hän kuitenkin löysi liskonsa\nja pisti ne takaisin pönttöön, joka vielä sisälsi riittävän määrän\nväkiviinaa tähän tarkoitukseen. Sen jälkeen jätti joukon janoisinkin\nmies tynnyrin rauhaan.\n\n\n\n\nXXXIV.\n\nAAVEKAUPUNKI.\n\n\nNeljännen päivän aamuna tulivat vakoojamme takaisin ja kertoivat\nnavajojen lähteneen etelään päin.\n\nHe olivat palanneet lähteelle kaksi päivää senjälkeen kuin olimme\njättäneet sen, ja sieltä jatkaneet matkaa nuolten ohjaamaan suuntaan.\nSe oli Dacoman joukkue; kolmesataa soturia.\n\nKuormasimme tavaramme mahdollisimman joutuin ja kiirehdimme pohjoista\nkohden. Tunnin kuluttua olimmekin satuloissa matkaten pitkin San Pedron\nkallioisia rantaäyräitä.\n\nPitkän päivämatkan jälkeen saavuimme Gilan hedelmättömään laaksoon,\njonka vesien äärillä vietimme yön. Nukuimme lähellä vaeltelevain\naztekien aikoinaan rakentamien asumusten kuuluisia raunioita.\n\nLukuunottamatta luonnontieteilijää, Coco-päällikköä, itseäni ja\nkenties Seguinia, ei kukaan joukkueesta kiinnittänyt huomiotaan\nnäihin mielenkiintoisiin muinaismuistoihin. Joen mudasta löydetyt\nharmaankarhun jäljet antoivat sensijaan metsästäjille paljon enemmän\npäänvaivaa kuin rikkinäiset saviastiat ja maalatut kuvakirjoitukset.\nKaksi karhua löydettiinkin leirin lähettyvillä ja syntyneessä\ntaistelussa oli eräs meksikkolainen menettää henkensä, karhun jo\nennätettyä nylkeä häneltä päänahan niskaan saakka. Karhut ammuttiin ja\nsaimme niistä maukkaan illallisen.\n\nSeuraavana päivänä kuljimme ylös Gilan laaksoa San Carlos-joen suulle,\njonne taasen jäimme yöksi. San Carlos virtaa pohjoisesta ja Seguin oli\npäättänyt kulkea jokea pitkin satakunnan mailia senjälkeen kääntyäkseen\nitään navajointiaanien alueelle. Kun päätös tuli tunnetuksi, syntyi\nmiesjoukossa erimielisyyttä ja hiljaista mutinaa kuului eri puolilta.\n\nHeti leiriydyttyämme olivat muutamat samoilleet joen rantoja ja\nlöytäneetkin kultajyväsiä uomasta. Kallioissa näkyi myöskin merkkejä\nquixamalmista, jota meksikkolaiset sanovat \"kultaemoksi\". Joukkueessa\noli myöskin kullankaivajia, jotka tunsivat malmin, ja tämä rauhoitti\nheitä. Ei ollut enää puhettakaan Prieto-joelle lähtemisestä. Kenties\nolikin San Carlos yhtä kultarikasta. Huhut olivat sanoneet sitä\n\"kultaiseksi joeksi\"; myöhemmin oli retkikunnan kuitenkin kuljettava\nPrieton päävesistön poikki matkallaan itään; myöskin tämä seikka\nrauhoitti kapinallisia -- ainakin osaksi.\n\nToisena painavana syynä oli Seguinin luonne. Ei kukaan koko joukossa\nolisi syyttä uskaltanut asettua häntä vastustamaan. Useimmat miehet\ntosin eivät panneet suurta arvoa hengelleen, joskin \"vuoristolain\"\nmukaan olisivat olleet oikeassa, sillä he tunsivat hänet hyvin ja\nymmärsivät, että joukkueen viivyttäminen kullan etsinnän vuoksi ei\nollut sopimuksen eikä myöskään hänen tahtonsa mukaista. Monella\noli lisäksi samat syyt kuin Seguinilla, he halusivat suoraa päätä\nnavajokylille.\n\nEnemmistön mielipiteeseen vaikutti vielä toinenkin seikka. Dacoman\njoukkue olisi kintereillämme palattuaan apachien jäljiltä. Meillä siis\nei ollut aikaa tuhlata kullan etsintään, sen ymmärsi yksinkertaisinkin.\n\nAamuhämärässä olimme jälleen satulassa, seuraten San Carlon rantoja.\n\nSaavuimme nyt suureen Gilan pohjoispuolella olevaan erämaahan, joka\nulottuu aina Colorado-joen vesistöön. Ei kukaan ollut ennemmin\nkulkenut näiden seutujen kautta, eipä edes Rubekaan. Olimme ilman\nkompassia, mutta se olikin vallan tarpeeton. Joukkueen miehet tunsivat\nilmansuunnat, osasivatpa yöllä ja päivällä taivasta tarkasteltuaan\nkymmenen minuutin tarkkuudella sanoa ajan. Elämä preeriaylängöillä,\njossa kattona oli taivaanlaki, oli tehnyt näistä harhailevista\nritareista todellisia tähtien tutkijoita. Sellainen oli heidän\nkasvatuksensa, monesta vaarallisesta kokemuksesta koottua. Heidän\ntietonsa tällaisista asioista tuntuikin melkein vaistolta.\n\nMutta sitä paitsi oli meillä suuntamme erehtymättömänä oppaana\n\"napakasvi\", jonka vyöhykkeen kautta juuri kuljimme ja jonka lehtien\npinnat askelaskelelta magneettineulan tarkkuudella osoittivat meille\nilmansuunnan.\n\nPäiväkausia matkasimme pohjoista kohti, ympärillämme näkyi\noudonnäköisiä vuoria, joiden huiput kohosivat taivaan korkuisina\naaveentapaisine muotoineen ja ryhmityksineen. Toiset olivat\npallonmuotoisia kuten kirkon kupoolit, toisinaan kohosi eteemme\ngoottilaisia tornihuippuja, seuraavassa aukossa näkyi teräväkärkisiä\npilareita, jotka kohosivat sinistä taivasta kohti. Näimme pylväitten\nkannattamia suunnattomia vaakasuoria lohkareita, jotka muistuttivat\njättiläismäisten Druidien muinaisia temppeliraunioita!\n\nMuodon erikoisuutta täydensi mitä kirkkain väritys. Lohkareet olivat\nkirjavia, punaisia, valkoisia, vihreitä ja keltaisia, kirkkaan värisine\njuovineen, aivankuin äsken maalatut. Niinkauan kuin matkailimme vuorten\nvälissä emme nähneet hattaraakaan taivaalla, päämme päällä näkyi vain\nsininen ääretön eetteri.\n\nSeguinin kasvot muistuivat mieleeni.\n\nVuorten aiheuttama näky oli samalla innostuttava ja elähyttävä,\nestäen puolestaan meitä huomaamasta erämaata, jossa olimme. Toisinaan\nkuvittelimme olevamme taajaan asutuilla seuduilla, keskellä suurta\nvaltaa ja sivistystä, joka ilmeni sen rakennusten mahtavuudessa. Itse\nasiassa matkailimme maapallon asumattomimpain seutujen kautta, jota\nihmisjalka koskaan ei ole polkenut, paitsi mokkasiinipeittoiset; olimme\n\"susi\"-apachien ja yamparico-lurjusten asuinseuduilla.\n\nRatsastimme joen rantaäyräitä ja pysähdyspaikoilla etsiskelimme\nkiiltävää metallia. Sitä löytyi vain pienissä erissä ja metsästäjät\nalkoivat ääneen puhua Prieto-joesta. Siellä oli heidän kertomustensa\nmukaan keltaista kultaa \"möhkäleinä\".\n\nNeljäntenä päivänä Gilasta lähdettyämme saavuimme paikkaan, jossa\nSan Carlos puristautui korkeitten vuorenseinämäin väliin. Tähän\njäimme yöksi. Aamun tultua huomasimme, ettemme voineet seurata jokea\nkulkematta ylängön yli; Seguin ilmoitti silloin haluavansa jättää joen\nja kääntyä itään. Metsästäjät vastasivat tähän ilmoitukseen hilpeällä\nhurraahuudolla. Kultakuume oli taas vallannut heidät.\n\nJäimme San Carlon rannalle puolipäivän kuumuuden ajaksi ja virkistimme\nhevosiamme joessa; sitten nousimme satulaan ja ratsastimme aavikolle.\nAikomuksemme oli matkata koko yö tai siksi, kunnes näkisimme vettä,\nkoska tiesimme, että pysähtyminen ilman vettä oli aivan hyödytöntä.\n\nEmme olleet kulkeneet pitkälti, ennenkuin edessämme näkyi kauhea\n\"Jornada\", ruohoton, peloittava aavikko. Etäämpänä näimme pitkän\nvuorijonon, joka ulottui pohjoisesta etelään, ja sen takana vielä\ntoisen edellistä vielä korkeamman. Etäämpänä olevassa vuorijonossa\nnäkyi lumipeittoisia huippuja. Me näimme, että ne olivat selvästi\nvuorijaksoja, ja että etäisempi niistä oli hyvin jyrkkä. Tämän\njohtopäätöksen teimme ikuisesta lumesta sen huipuilla.\n\nTiesimme siis, että lumivyöhykkeen juurella olisi vettä, ehkä juuri se\njoki, jota olimme etsimässä, mutta välimatka oli suunnaton. Ellemme\nlöytäisi vettä lähempänä ylängöllä, joutuisimme seikkailuun: vaaraan\nkuolla janoon. Se meitä siis odotti.\n\nRatsastimme kuivaa tasankoa, jonka laavan ja murskakiven peittämä kuori\nhaavoitti hevostemme kavioita, tehden useat ontuviksi. Ympärillämme\nei näkynyt mitään kasvullisuutta paitsi sairaanvihreätä artemisia-\ntai ilkeänhajuisia kreosoottipensaita. Ei näkynyt muuta elävää\nolentoa kuin ruskeita piiloittelevia sisiliskoja, kalkkarokäärmeitä\nja erämaansirkkoja, joita hyppeli miljoonittain pitkin kovettunutta\nmaanpintaa ja murskautui hevostemme kavioitten alla. \"Vettä\"-sanaa\nalettiin mainita usealla eri kielellä.\n\n\"Vettä!\" huusi käheästi metsänkävijä.\n\n\"L'eau!\" puhkutti kanadalainen.\n\n\"Agua, agua!\" toisti meksikkolainen.\n\nOlimme tuskin parikymmentä mailia San Carlos-joesta, kun kenttäpullomme\nolivat kuivat kuin ruuti. Aavikon pöly ja kuumuus olivat synnyttäneet\nuskomattoman janon, ja olimme pian tyhjentäneet varastomme.\n\nOlimme lähteneet myöhään iltapäivällä. Auringonlaskussa olivat vuoret\nyhtä kaukana eivätkä näyttäneet laisinkaan lähenevän. Matkasimme\nkoko yön, ja kun aurinko jälleen nousi, olimme yhä vielä pitkän\nmatkan päässä vuorista. Sellaista harhaanviepää on vuoristoilman\nkristallinkirkas läpikuultavuus.\n\nMiehet mutisivat puhuessaan. Suussaan he pitivät lyijykuulia ja\npiikiven kappaleita, joita he pureskelivat epätoivon vimmalla.\nVähän jälkeen auringonnousun saavuimme vuorten juurelle. Suureksi\nhämmästykseksemme ei näkynytkään vettä!\n\nVuoret olivat kuivia kallionlohkareita, niin paahtuneita ja\nhedelmättömiä, ettei edes kreosoottipensas saanut ravintoa niitten\nkyljiltä. Ne olivat aivan paljaat kuin äskettäin maan alta kohonneet.\nJoukkueita hajaantui eri suunnille ja kääntyi vuorisoliin. Mutta\nkäytettyämme paljon aikaa turhaan haeskeluun jätimme tuloksettoman\netsimisen. Löysimme vuorisolan, joka näytti johtavan poikki vuoriston;\nratsastimme solaa pitkin äänettöminä ja murheellisiin ajatuksiin\nvaipuneina. Pian saavuimme vuoren toiselle puolelle ja harvinainen\nnäky aukeni eteemme -- tasanko, joka puolelta korkeitten kalliovuorten\nympäröimänä. Laakson takana näkyi lumipeittoinen vuorenharjanne,\nkorkeine laaksosta pystysuoraan tuhansien jalkojen korkeuteen nousevine\nkallioseinineen. Suunnattomat kalliolohkareet olivat ikäänkuin asetetut\npäällekkäin yhä ylemmä ja ylemmä, kunnes ne peittyivät ikuisen lumen\nvalkeaan vaippaan.\n\nMutta omituisinta koko näyssä oli tasangon pinta. Se oli neitseellisen\nvalkean vaipan peittämä, nähtävästi lumen; ja kuitenkin oli ylempänä\nosa laaksoa, jossa kuljimme paljasta, kuuman auringon paahtamaa. Se,\nmitä laaksossa näimme, ei siis voinut olla lunta.\n\nKatsellessani tasangon yksitoikkoisen pinnan yli ja sitten ympäröiväin\nvuorten sekaista jonoa, tuli mieleeni kylmyyden ja lohduttomuuden\ntunne. Koko ympäristö näytti kuolleelta ja luonto oli kuin kääritty\nkuolinharsoon. Huomasin, että seuralaisten! tunteet olivat samanlaiset,\nmutta kaikki olivat ääneti, ja aloimme ratsastaa solaa alas, joka johti\ntuohon merkilliseen laaksoon.\n\nVaikka kuinka katselimme, emme voineet löytää vettä laaksosta. Mutta\nmuutakaan emme juuri voineet kuin kulkea sen poikki. Sen etäisimmässä\nkolkassa, pitkin lumipeitteisten vuorten reunaa erotimme tumman juovan,\naivankuin metsän, jota kohti suuntasimme kulkumme.\n\nPäästyämme tasangolle huomasimme, että se, mitä luulimme lumeksi,\nolikin soodaa. Maanpinnalla oli tätä niin paksu kerros, että se olisi\ntyydyttänyt koko ihmisrodun tarpeet; mutta siinä se oli, eikä kukaan\nollut kumartunut sitä kokoamaan.\n\nKolme neljä kallionkielekettä oli tiellämme lähellä solan aukkoa.\nKierrettyämme nämä saavuimme etemmäksi tasangolle ja silloin avautui\nvuorten sivussa laaja rotko. Tämän rotkon kautta auringonsäteet\ntunkeutuivat laaksoon, heittäen keltaisen valokimpun sen toiseen\npäähän. Auringon valossa leijaili myriaadeja soodakristalleja tuulen\nnostamina ilmassa.\n\nLaskeutuessamme alemmaksi huomasin kaikkien esineiden saavan aivan\ntoisen ulkomuodon kuin miltä ne ylempää katsoen olivat näyttäneet.\nAivan kuin taian kautta hävisi lumenkaltainen pinta yht'äkkiä.\nEdessämme oli vihreät kentät, ja korkeita puita ikäänkuin kasvoi\nmaasta, tiheän vihreän lehdistön peittäminä!\n\n\"Puuvillapensaita!\" huomautti joku metsästäjä, katsellessaan näitä\nvielä etäällä olevia lehtoja. \"Korkeita kuin mitkä!\" tokaisi toinen.\n\"Tuolla on vettä, toverit, minä erotan jo\", sanoi kolmas.\n\n\"Aivan niin, hyvät herrat! Ettepä voi nähdä sellaisia suihkuja nousevan\nkuivasta preeriasta. Katsokaa! Hoi!\"\n\n\"Jumal'avita, tuolla alhaalla on talo!\"\n\n\"Rakennusko? Yksi, kaksi, kolme rakennusta. Siellähän on koko kaupunki,\nellei se ole tavallinen aave. Hei! Jim katsopas tuonne alas! Häh!\"\n\nRatsastin Seguinin rinnalla, muu joukkue seuraten jäljessämme pitkässä\njonossa. Olin hetken aikaa katsellut maanpintaa vaipuneena ajatuksiin\nja kuunnellen hevoseni kavioitten narsketta, niitten painuessa jään\ntapaiseen kiteymään. Nämä hämmästyneet huudot saivat minut nostamaan\nkatseeni. Hämmästyneenä vedin suitsia. Seguin oli tehnyt samoin\nja huomasin, että koko joukko oli äkkiä pysähtynyt. Olimme juuri\nsivuuttaneet kallionkärjen, joka esti näköalan rotkoon. Nyt oli se\nedessämme ja sen eteläpään pohjasta kohosivat kaupungin vallit ja\nlinnakkeet; mahtava kaupunki. Erotimme temppelien pylväät, ovet ja\nportit, ikkunat ja parvekkeet, kaiteet ja tornien huiput. Kattojen yli\nkohosi lukuisia torneja ja kaupungin keskellä oli temppelin kaltainen\nrakennus, joka korkeine kupooleineen kohosi yli muiden.\n\nKatselin tyrmistyneenä tätä outoa ilmestystä. Se oli varmaankin uni,\nmielikuva tai näköhäiriö. Vai liekö ollut kangastusta? Mutta kangastus\nei olisi voinut aikaansaada niin täydellistä kuvaa. Tuollahan olivat\nkatot ja savupiiput, seinät ja ikkunat. Tuolla näkyivät linnoitukset\nvarustuksineen, lovineen ja tykinsuineen. Se oli todellinen kaupunki.\n\nOlikohan tämä nyt espanjalaisen papin Cibolo? Oliko tämä nyt tuo\nkultaporttinen ja kiiltotorninen kaupunki? Oliko siis kulkuripapin\nkertomus tosi. Oliko kukaan todistanut sen olevan loruja? Oliko kukaan\nvielä tunkeutunut näille seuduille, juuri tänne, missä kirkon oppi\nselitti kultaisen Cibolo-kaupungin olevan.\n\nHuomasin, että Seguin oli hämmentynyt, säikähtänyt, kuten minäkin.\nHän ei laisinkaan tuntenut tätä maata. Hän ei koskaan ollut nähnyt\ntämäntapaista aavetta.\n\nHetken aikaa istuimme satuloissamme outojen tunteitten valtaamina.\nJatkammeko eteenpäin? Tietenkin! Meidän on päästävä veden luokse.\nOlemme kuolla janoon; janon ahdistamina kannustamme hevoset eteenpäin.\nOlimme ratsastaneet muutaman askelen kun metsämiehet nostivat yht'aikaa\nhuudon. Uusi kauhun aihe ilmestyi eteemme. Vuoren juurelta tuli esiin\njono tummia varjoja. Ne olivat ratsuväkeä!\n\nVedimme suitsia, koko joukkue pysähtyi kuin yksi mies. \"Intiaaneja!\"\nkuului huutoja.\n\n\"Varmaankin intiaaneja\", mutisi Seguin. \"Täällä ei voi olla ketään\nmuita. Intiaanejako! Ei! Tuollaisia en ole koskaan nähnyt. Katso!\nEivät nuo ole ihmisiä! Katso heidän korkeita hevosiaan, heidän pitkiä\nkiväärejään, ne ovat jättiläisiä! Herra siunaa!\" jatkoi hän hetkisen\nkuluttua, \"he ovat ruumiittomia! Ne ovat aaveita!\"\n\nKuului pelokkaita huutoja takanamme olevasta joukosta.\n\nOlisivatko nuo kaupungin asukkaita? Siinä oli todellakin suhteellinen\nsuuruus kaupungin ja ratsumiesten ja heidän ratsujensa välillä.\n\nHetkisen olin itsekin kauhun vallassa, kuten muut. Mutta äkkiä välähti\nmuistiini Harz-vuoristo ja sen kummitukset. Tiesin, että ilmiö\nedessämme ei voinut olla muuta kuin näköhäiriö; kangastuksen synnyttämä\naave.\n\nKohotin käteni pääni päälle. Etumainen jättiläisistä teki samoin.\nPainoin kannukset hevoseeni ja ratsastin eteenpäin. Jättiläinen teki\nsamoin, aivankuin tavatakseen minua. Muutaman askelen päässä olin\nsivuuttanut valontaittumiskulman ja aivankuin ajatus hävisi jättiläinen\nilmaan.\n\nMiehet ratsastivat perässäni ja sivuutettuaan samoin taittumiskulman\neivät nähneet sen koommin aavenäkyä. Myöskin kaupunki oli hävinnyt,\nmutta laaksoa ympäröivässä kallioseinämässä erotimme eriskummallisia\nmuodostuksia. Korkeat metsät olivat myöskin hävinneet, mutta sen sijaan\nerotimme pajupensasvyöhykkeen, todellisia pajupensaita vuoren juurella\nrotkon sisässä. Niitten lehdistön alla näkyi jotakin, joka kiilsi\nauringonvalossa kuin hopea. Se oli vettä! Se oli Prieton lisäjoki.\n\nHevosemme hirnahtivat, ja hetken kuluttua olimme laskeutuneet sen\nrannalle ja polvistuimme joen suloisen hengettären eteen.\n\n\n\n\nXXXV.\n\nKULTAINEN VUORI.\n\n\nRasittavan ratsastuksen jälkeen lepäsimme tavallista kauemmin. Jäimme\njoelle koko siksi päiväksi ja vielä seuraavaksi yöksikin. Mutta\nmetsästäjät kaihosivat vettä itse Prieto-joesta, ja seuraavana aamuna\nirroitimme hevosten kiinnityspaalut ja ratsastimme tätä jokea kohti.\nKeskipäivän aikana olimme sen äyräillä.\n\nOmituinen joki se olikin, virraten kaamean, hedelmättömän ja aution\nvuoriseudun kautta. Vuorien halki oli joki kaivanut itselleen tien\nlukemattomain halkeamain kautta ja virtasi uomaa myöten, joka\npaikoittain oli luoksepääsemätön. Se oli tumma ja synkkä joki. Missä\noli sen kultaa kätkevä hiekka?\n\nRatsastettuamme jonkin matkaa pitkin rantapengermää pysähdyimme\nerääseen paikkaan, jossa joen äyräs oli luoksepäästävissä. Metsästäjät\nunohtivat kaiken muun ja kiipeilivät kiireesti jyrkkiä kallioita alas\npäästäkseen veden luo. Heillä oli tuskin aikaa juodakaan. He ryömivät\nkapeitten aukkojen ja alaspudonneitten kalliopaasien välissä ja ottivat\njoen pohjasta mutaa ja huuhtoivat sitä kupeissaan, nakuttelivat\nsotakirveillään kvartsikalliota ja jauhoivat sitä kivilohkareitten\nvälissä. Ei pienintä hiutaletta löytynyt jaloa metallia. Varmaankin\nolimme tulleet liian korkealle joen yläjuoksuun tai olisikohan El\nDorado vieläkin pohjoisempana.\n\nMärkinä, väsyneinä, vihaisina, sopertaen kirouksia ja pettymyksen\nilmauksia, he tottelivat lähtömerkkiä.\n\nRatsastimme yhä jokea ylös, pysähtyen yöksi toiseen paikkaan, jossa\nratsumme pääsivät veden luokse.\n\nTäällä metsästäjät uudelleen etsivät kultaa, mutta turhaan.\nKapinallisia uhkauksia alkoi nyt kuulua jo ääneen. Kultakentät olivat\nalempana, siitä he olivat varmoja. Päällikkö oli vienyt heidät San\nCarlolle eksyttääkseen heitä. Hän tiesi, että tämä estäisi viivytystä.\nHän ei pitänyt heistä huolta. Omat pyyteet olivat pääasia hänelle.\nHe saivat palata yhtä köyhinä kuin olivat tulleetkin, vähän hän siitä\nvälitti. He eivät koskaan enää saisi näin hyvää tilaisuutta jälleen.\n\nTällaisia mielipiteitä kuului kirousten säestäminä.\n\nSeguin ei kuullut eikä välittänyt näistä puheista. Hän oli yksi niitä,\njotka voivat kärsiä siksi, kunnes sopiva syy toimintaan tarjoutuu\nitsestään. Hän oli luonteeltaan tulinen kuten kaikki kreolit, mutta\naika ja koettelemukset olivat kasvattaneet hänen kylmäverisyyttään\nja mielenmalttiaan, jotka juuri tekivät hänet sopivaksi johtamaan\ntuollaista joukkoa. Mutta kun hän kerran ryhtyi toimintaan, tuli\nhänestä, käyttäen villin lännen puhetapaa, vaarallinen mies; ja\npäänahan metsästäjät tiesivät tämän. Hän ei senvuoksi välittänyt heidän\nmutinastaan.\n\nVarhain ennen päivännousua olimme satuloissa ja matkailimme edelleen\npitkin Prieto-jokea. Olimme yön aikana huomanneet tulia etäämpänä ja\ntiesimme, että ne olivat \"nuija\"-apachien kyliä. Halusimme sivuuttaa\nheidän alueensa heidän huomaamattaan; ja aikomuksemme oli päivän\nvaljetessa piiloutua kallioitten väliin odottamaan seuraavaa yötä.\n\nPäivän koittaessa pysähdyimme ja piilouduimme solaan, sill'aikaa kuin\ntoiset nousivat vuorille tähystämään. Näimme kaukaisista kylistä\nnousevan savun, mutta olimme sivuuttaneet ne jo pimeän aikana, ja\njäämättä piilopaikkaan jatkoimme matkaa laajaa tasankoa pitkin.\nJoka puolella kohosi korkeita vuoria. Ne kohosivat äkkijyrkkinä\nylös tasangosta ja olivat muodoltaan mitä eriskummallisimpia, kuten\nvuoret niillä seuduilla yleensä ovat. Niiden huimaavan korkeat\nhuiput katselivat yli koleitten, hedelmättömäin tasankojen aivan\nkuin moittivina juhlallisessa äänettömyydessään. Tasangot ulottuivat\naivan vuorten juureen saakka. Todennäköisesti olivat aallot aikoinaan\nhuuhtoneet niitä. Luultavasti olivat tasangot olleet jonkin vanhan\nvaltameren pohjaa. Mieleeni johtui Seguinin väite sisämaan merestä.\n\nHiukan jälkeen auringon nousun saavuimme jälkiä seuraten intiaanien\nylimenopaikalle. Menimme joen yli aikoen jättää sen ja jatkaa matkaamme\nitään päin.\n\nVeimme hevoset joelle juomaan. Toiset metsänkävijät olivat sillä aika\nkiivenneet korkeille rantapenkereille. Huomiomme kääntyi pian heidän\nhämmästyneisiin huutoihinsa. Katsellessamme ylöspäin huomasimme useiden\nheistä seisovan mäen laella ja viittaavan pohjoista kohti totisina ja\ninnokkaasti. Olisikohan siellä intiaaneja?\n\n\"Mitä siellä näkyy?\" huusi Seguin rientäessään ylöspäin.\n\n\"Kultainen vuori! Kultavuori!\" kuului vastaus.\n\nKannustimme kiivaasti hevosiamme ylös mäen rinnettä. Saavuttuamme sen\nlaelle kohtasi meitä outo näky. Kaukana pohjoisessa, niin kaukana,\nettä silmä tuskin erotti, kimalteli jokin esine auringonvalossa. Se\noli vuori ja sen syrjät kimaltelivat kuin olisivat olleet kullalla\npäällystetyt! Tuhannet kristallit väreilivät auringonsäteissä ja\nhäikäisivät katsojan silmää. Voisiko se olla kultavuori?\n\nMiehet olivat ilosta huumautuneet. Tuossa nyt oli se vuori, josta niin\nmonta kerta oli nuotiolla keskusteltu. Kuka ei olisi kuullut siitä\npuhuttavan, joko epäillen tai uskoen. Se siis ei ollut tarua. Tuolla se\nnyt oli heidän silmäinsä edessä täydessä loistossaan.\n\nKäännyin Seguinin puoleen. Hänen kulmakarvansa olivat rypyssä.\nHänen piirteissään kuvastui levottomuutta. Hän ymmärsi harhanäyn,\nsamoin Maricopa, samoin myös Reichter. Itse tiesin myös asian.\nYhdellä silmäyksellä olin huomannut, että kimaltelevat särmät olivat\nseleniittiä.\n\nSeguin huomasi, että olimme joutuneet vaikeuksiin. Tämä kiehtova\nharhanäky oli kaukana kulkusuunnastamme, mutta oli selvää, etteivät\nkäskyt eivätkä rukoukset nyt tulleet kuuleviin korviin. Miehet olivat\npäättäneet lähteä vuorelle. Muutamat olivat jo kääntäneet hevosensa ja\nsuuntasivat kulkunsa sinnepäin.\n\nSeguin komensi heidät takaisin. Syntyi kiivas väittely, toisin sanoen\nkapina.\n\nTurhaan Seguin teroitti, miten välttämätöntä oli kiiruhtaa matkaamme\nintiaanikyliä kohti. Turhaan hän vannoi meidän joutuvan Dacoman joukon\nkäsiin, joka tällä hetkellä jo oli jäljessämme. Turhaan Coco-päällikkö,\ntohtori ja minä koetimme vakuuttaa oppimattomille seuralaisillemme,\nettä se, mitä he näkivät, oli arvottoman kallion kiiltävä pinta. Miehet\nolivat itsepintaisia. Näky, pitkäaikaisten toivomusten takia, oli\nlumonnut heidät. He olivat kadottaneet järkensä. He olivat hulluja.\n\n\"Olkoon menneeksi!\" huusi Seguin, pidätellen suuttumustaan. \"Olkoon\nmenneeksi, houkkiot, tehkää kuten haluatte -- me saamme hengellämme\nvastata mielettömyydestänne!\" Näin sanoen hän käänsi hevosensa\nkiiltävää tienviittaa kohti.\n\nMiehet ratsastivat jäljessä lasketellen äänekkäitä ilon huutoja.\n\nPitkän päivämatkan jälkeen saavuimme vuoren juurelle. Metsästäjät\nhyppäsivät satuloista ja kiipeilivät kimaltelevia kallioita kohti.\nHe saavuttivat ne. Mursivat irti kappaleita sotakirveillään,\npistoolinperillä ja lohkoivat niitä veitsillään, mutta se olikin\nvain katinkultaa ja lasimaista seleniittiä. Sitten he polkivat sitä\njalkainsa alle, häveten ja alakuloisina; toinen toisensa jälkeen palasi\ntakaisin tasangolle pettymyksen ja mielipahan ilme kasvoillaan. Ei\nkukaan sanonut sanaakaan hypätessään satulaan, he vain ratsastivat\näänettöminä päällikkönsä jäljessä. Olimme hukanneet kokonaisen päivän\ntähän hyödyttömään matkaan, mutta lohdutuksenamme oli toivo, että\ntakaa-ajavat intiaanit, seuraten esimerkkiämme, tekisivät samanlaisen\nkierroksen.\n\nMatkamme suunta oli lounaaseen, mutta löydettyämme lähteen läheltä\nvuorta jäimme siihen yöksi. Kuljettuamme vielä päivämatkan kaakkoa\nkohti alkoi Rube tuntea vuorten ulkopiirteet. Aloimme lähestyä\nNavajo-intiaanein suurta kylää. Yön vietimme virtaavan veden, Prieton\nlisäjoen rannalla, joka virtasi itää kohti. Leveä aukko kahden\nkallion välillä osoitti joen suuntaa. Oppaamme viittasi aukkoa kohti\nratsastaessamme pysähdyspaikkaamme kohti.\n\n\"Mitä se on, Rube?\" kysyi Seguin.\n\n\"Nääkkös tuota aukeaa edessämme?\"\n\n\"Varsin hyvin; entäs sitten?\"\n\n\"Kylä on siellä.\"\n\n\n\n\nXXXVI.\n\nNOVAJOA.\n\n\nOli jo ilta, kun seuraavana päivänä saavuimme vuoren juurelle joenuoman\nulkoaukolle.\n\nJokea emme voineet seurata pitemmälle, koska uomassa ei ollut polkua.\nMeidän oli niinmuodoin pakko kulkea etelänpuoleisen vuorenharjanteen\nylitse. Siellä olikin selvät jäljet kuivuneitten kuusien välissä;\nseurasimme oppaamme jälkiä ja ratsastimme vuorta ylös.\n\nTunnin verran kiivettyämme pitkin kuilun reunaa johtavaa kehnoa polkua,\nnousimme vuoren harjanteelle ja tähystelimme itään. Olimme saavuttaneet\nmatkan määrän. Navajolaiskylä oli allamme.\n\n\"Voilà!\" -- \"Tuoss' on kylä!\" -- \"Hurraa!\", kaikui metsästäjäin\nhuulilta.\n\n\"Jumalani! vihdoinkin!\" mutisi Seguin omituisin ilmein. \"Jumalan\nkiitos! Seis, toverit, seis!\"\n\nVetäen suitsia istuimme uupuneilla ratsuillamme silmäillen alankoa.\nSuurenmoinen näköala aukeni eteemme, mutta nykyisissä olosuhteissa se\nherätti sitäkin syvempää mielenkiintoa.\n\nHuomasimme olevamme pitkulaisen laakson länsipäässä. Se ei ollut mikään\nvarsinainen laakso, vaan vuorten ympäröimä tasanko. Se oli soikion\nmuotoinen, pituudeltaan noin kymmenen tai kaksitoista mailia. Leveys\nviisi tai kuusi. Sen pinta oli nurmikon vihreä, pensaista vapaa ja\nmuistuttikin tyyntä smaragdinvihreää järven pintaa. Hopean hohtava\nkristallikirkkaan joen uoma jakoi sen kaarrellen kahtia.\n\nEntäs vuoret sitten! Varsinkin etelänpuoliset vuoret olivat jylhän\nkauniit. Ne olivat graniittia. Luonto varmaankin oli kärsinyt tuskia\nnäitä synnyttäessään -- jo ulkonäkökin kuvaa maaemon synnytystuskia.\nKorkeitten vuorenseinämäin yli riippuu suunnattomia lohkareita, joiden\nluulisi suistuvan höyhenenkin kosketuksesta. Peloittavia kuiluja,\näänettömiä ja juhlallisia, aukenee siellä täällä. Kallioiden seinissä\nriippuu seetri- ja pähkinäkuusia. Rumia kaktuksia ja kreosoottipensaita\nkasvaa kallioiden halkeamissa, lisäten maiseman synkkyyttä. Tällainen\non eteläinen vuorenseinämä.\n\nMutta pohjoinen on täydellinen vastakohta. Ei ainoatakaan\ngraniittipaatta, mutta yhtä suuria pinottuina päällekkäin ja hohtaen\nkuin lumi. Ne ovat vaaleita kvartsikallioita. Näkyy monenlaisia\nhuippuja, paljaita ja kiiltäviä; puuttomain kuilujen yli kohoaa\nkallioita ja neulanmuotoisia kärkiä pistää taivasta kohti. Myöskin\ntäällä on oma kasvullisuutensa, mikä yhä lisää erämaan tunnelmaa.\n\nMolemmat vuoren harjanteet näkyvät yhtyvän laakson itäpäässä. Olemme\nvastakkaisella harjanteella sen länsipäässä ja katselemme maisemaa\nsieltä.\n\nLaakson itäisimmässä sopukassa erotamme tumman taustan vuoren seinää\nvastaan. Käsitämme, että se on havumetsää, mutta välimatka on liian\nsuuri voidaksemme erottaa puut. Joki näyttää virtaavan ulos metsästä\nja sen rannoilla, lähellä metsän reunaa huomaamme joukon omituisia\npyramiidin muotoisia rakennuksia. Ne ovat asumuksia. Se on Navajoa.\n\nSilmämme olivat kiihkeinä suunnatut sitä kohti. Erotimme talojen\nulkopiirteet, vaikka olimmekin kymmenen mailin päässä. Ne olivat\nrakenteeltaan omituisia. Hiukan syrjässä muista oli muutamia\ntasakattoisia rakennuksia, ja voimme erottaa niitten yllä liehuvia\nlippuja. Yksi, muita suurempi, näytti olevan temppeli. Se oli erillään\ntasangolla, ja kiikarissa voimme huomata joukon olentoja sen katolla\n-- ne olivat ihmisiä. Myöskin pienempäin rakennusten katoilla ja\nparvekkeilla erotimme ihmisiä; toisia liikkui lähempänä meitä olevalla\ntasangolla, ajaen edellään muuleja ja mustangeja. Toisia liikkui pitkin\njoen rantoja ja toiset hyppelivät suinpäin jokeen.\n\nUseita hevoslaumoja, joitten kirjavat kyljet ilmaisivat niitten\nsyntyperän, kulki levollisesti laitumella avonaisella tasangolla.\nVillijoutsen- ja hanhiparvia lenteli edestakaisin pitkin joen\nkiemurtelevaa uomaa.\n\nAurinko oli laskeutumassa. Vuoret loistivat meripihkan värisessä\nhohteessa ja kvartsikristallit kimaltelivat eteläisen vuorenharjanteen\nhuipuilla.\n\nOli kaunis tyyni ilta. Kuinkahan pian, ajattelin, katkaisevat sen\nhiljaisuuden vihan ja kauhun äänet!\n\nKatselimme laaksoa hetken, kenenkään ilmaisematta ajatuksiaan. Se oli\nhiljaisuutta ennen päätöksen tekoa. Seuralaisteni mielissä myllersivät\nmitä erilaisimmat tunteet, erilaiset kuin maa ja taivas, eri voimakkaat.\n\nToisten olivat pyhiä. Toiset kuvittelivat silmillään erottavansa\nrakastetun omaisen: vaimon, sisaren, tyttären tai muuten rakastetun.\nMutta kukaan ei voinut olla syvemmin järkytetty kuin se, joka etsi\nlastaan. Isän rakkaus oli epäilemättä syvin intohimo.\n\nMutta olipa seuralaisteni rinnoissa muitakin tunteita: mustia ja\nrikoksellisia. Tulisia katseita suunnattiin kylään. Muutamat halusivat\nkostoa, toiset ryöstöä ja puhuipa joku murhaamisestakin. Koko matkan\noli sellaista puhuttu. Kun kullan toivo oli pettänyt miehet, alkoivat\nhe puhua päänahan hinnoista!\n\nSeguinin viittauksesta vetäytyivät metsästäjät puitten suojaan ja\npitivät nopean neuvottelun. Kuinka olisi kylä valloitettava? Emmehän\nvoisi lähestyä sitä päivänvalossa. Asukkaat näkisivät meidät, ennenkuin\nennättäisimme tehdä hyökkäystäkään, ja pakenisivat takana olevaan\nmetsään. Ja tämä turmelisi retkikuntamme koko tarkoituksen.\n\nEikö osa joukkueesta voisi päästä laakson itäpäähän ja estää tämän?\nTasangon yli se ei käynyt päinsä, sillä vuoret estivät, toisin paikoin\nkohosivat kalliot tuhannenkin jalan korkeuteen pystysuoraan ylös\ntasangosta. Tämä ajatus oli hylättävä.\n\nEmmekö voisi kiertää eteläistä vuorenseinämää ja tunkeutua metsän\nkautta. Täten voisimme lähestyä rakennuksia metsän suojassa. Oppaamme\nvakuutti tämän mahdolliseksi; mutta se olisi lisännyt matkaamme\nviidenkymmenen peninkulman matkalla. Siihen meillä ei ollut aikaa, ja\nsekin ajatus hylättiin.\n\nSiis oli kylää lähestyttävä yön aikana. Tämä oli ainoa mahdollinen\nsuunnitelma; ja myöskin se, jolla oli suurin onnistumisen mahdollisuus.\nSe hyväksyttiin.\n\nSeguinin tarkoitus ei ollutkaan tehdä yöllistä hyökkäystä, vaan\nainoastaan piirittää rakennukset, pysytellen jonkin matkan päässä ja\nolla väijyksissä aamuun asti. Pako tulisi sen kautta estetyksi ja\nvoisimme päivänvalossa helpommin saada käsiimme vankimme.\n\nMiehet heittäytyivät maahan ja suitset käsissä odottelivat auringon\nlaskua.\n\n\n\n\nXXXVII.\n\nYÖLLINEN VÄIJYTYS.\n\n\nKului tunti. Auringon kirkas kerä laskeutuu taaksemme. Kvartsikalliot\nhäipyvät yön tummaan verhoon. Puolihämärän harhailevat säteet leikkivät\nhetken kalkkikallioiden pinnoilla ja häviävät kokonaan. On yö.\n\nLaskeutuen vuorenrinnettä pitkässä jonossa saavumme tasangolle.\nKäännymme vasemmalle ja seuraamme vuoren juurta. Kallion lohkareet\nohjaavat kulkuamme.\n\nEtenemme suurimmalla varovaisuudella, vaihdamme sanoja kuiskaten.\nHapuilemme alaspudonneiden kallionlohkareiden välissä. Sivuutamme\ntasangolle esiinpistäviä vuorenseinämiä. Toisinaan pysähdymme\nneuvottelemaan.\n\nKuljettuamme kymmenen tai kaksitoista mailia olemme vastapäätä\nintiaanikylää. Olemme tuskin mailin päässä siitä. Näemme tasangolla\npalavat tulet ja kuulemme niitten ympärillä liikkuvain ääniä.\n\nTässä paikassa joukkomme jaetaan kahtia. Pieni osa jää piiloon\nkallioitten taakse. He vartioivat vangittua intiaanipäällikköä ja\nmuuleja. Muut jatkavat eteenpäin oppaanaan Rube, joka ohjaa heitä\npitkin metsän reunaa, jättäen sinne tänne vartioston.\n\nNämä piiloutuvat kukin määräpaikoissaan, pysyvät äänettöminä ja\nodottavat torvenmerkkiä, joka annetaan auringon noustessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYö kuluu hiljaa ja hitaasti. Tulet sammuvat toinen toisensa jälkeen,\nkunnes tasanko on peittynyt kuuttomaan keskiyön pimeyteen. Tummat\npilvet liitelevät taivaalla tuoden mukanaan sadetta: harvinainen\nilmiö näillä seuduin. Joutsen laulaa villiä säveltään, gruya-kurki\nhuutaa joella ja susi ulvoo nukkuvan kyläkunnan liepeillä. Voit kuulla\nhevosten kavion kopseen kovalla tasangolla, jossa ne ovat laitumella.\nVoit kuulla niitten puremisen ja kuolainrenkaan kilinän, sillä ne\nsyövät suitsitettuina.\n\nToisinaan väsynyt metsästäjä mutisee unissaan taistellen jonkin kauhean\nuniaaveen kanssa. Siten kuluu yö.\n\nÄänet vaikenevat aamunkoiton lähetessä. Susi ei ulvo enää, joutsen ja\nsinikurki vaikenevat, yöhaukka on täyttänyt ahnaan vatsansa ja torkkuu\nvuorikuusessa, tulikärpäset häviävät, paeten yön kylmää; ja hevoset\nsyötyään seisovat laiskoina.\n\nHarmaa valo alkaa tunkeutua laaksoon. Se väräjää vaaleilla\nkvartsivuoren kallioilla. Se tuo mukanaan kylmää ilmaa, joka herättää\nmetsästäjät.\n\nMies toisensa jälkeen nousee pystyyn. He värisevät noustessaan ja\nkäärivät viitat lujasti hartioilleen. He ovat väsyneitä, kalpeita ja\nrasittuneita. Harmaa hämärä heittää aavemaisen valon heidän tomuisille\nparroilleen ja pesemättömille kasvoilleen.\n\nHetken kuluttua he käärivät kokoon hevosten suopungit ja kiinnittävät\nne renkaisiin, tarkastavat pyssynpiitä ja panoksia ja kiristävät\nvöittensä solkia. He ottavat esiin eväspusseistaan kuivattua lihaa,\nsyöden sitä raakana. Sitten he asettuvat hevostensa viereen valmiina\nhyppäämään satulaan.\n\nValo lisääntyy laaksossa, sininen sumu, joka lepäsi joen yläpuolella,\nnousee ilmaan. Voimme nähdä kylän. Voimme erottaa rakennusten\nulkopiirteet. Miten omituisesti ne on rakennettu.\n\nToiset niistä ovat muita korkeammat: kaksi, jopa neljäkin kerrosta\nkorkeat. Ne ovat kaikki pyramiidinmuotoisia, mutta ilman huippua.\nKukin ylempi kerros on pienempi edellistä, joten alemman katto samalla\non ylemmän kerroksen parveke. Ne ovat vaalean keltaisia, kuten savi,\njosta ne ovat rakennetut. Ne ovat ilman ikkunoita, mutta ovet johtavat\nulkopuolelta kuhunkin kerrokseen, ja seinää vastaan nojaavat portaat\njohtavat parvekkeelta parvekkeelle. Muutamain rakennusten katoilla on\ntankoja, jotka kannattavat lippuja. Nämä ovat heimon päällikköjen ja\nsuurten soturien asuntoja.\n\nVoimme selvästi erottaa temppelin. Se muistuttaa asumuksia, mutta on\nkorkeampi ja kooltaan suurempi. Sen harjalla kohoaa korkea tanko, jonka\nhuipussa riippuu lippu kummallisine merkkeineen.\n\nRakennusten vieressä näemme aitauksia, täynnä muuleja ja mustangeja,\nkylän karjan.\n\nPäivä valkenee. Olentoja ilmestyy katoille ja liikkuu parvekkeilla. Ne\novat ihmisiä. Heidän vaatetuksenaan on raidallinen riippuva viitta.\nTunnemme musta- ja valkeaviiruisen navajoviitan.\n\nKiikarilla voimme nähdä olennot tarkemmin, voimme erottaa niiden\nsukupuolenkin.\n\nHeidän hiuksensa riippuvat hajallaan hartioilla ja pitkin selkää.\nUseimmat ovat naisia, tyttöjä ja vaimoja. Näkyy myös paljon lapsia.\nNäkyy vanhoja valkeahapsisia vanhuksia. Miehiä näkyy vähän, mutta ne\neivät ole sotureita. Soturit ovat poissa.\n\nHe laskeutuvat alas portaita parvekkeelta parvekkeelle. Tulevat\nalas kentälle ja sytyttelevät tulia. Muutamat kantavat saviastioita\npäänsä päällä ja menevät alas joelle vettä hakemaan. He ovat melkein\nalastomat. Voimme nähdä heidän ruskeat selkänsä ja paljaat rintansa. Ne\novat orjia.\n\nKatso! Vanhukset kiipeävät temppelin harjalle; vaimot ja lapset\nseuraavat heitä, toiset valkeissa ja toiset kirkkaankirjavissa\npukimissa. Nämä ovat tyttöjä ja nuoria poikia, päällikköjen lapsia.\n\nSatakunta heistä on kiivennyt katolle. He ovat nousseet korkeimmalle\nharjalle. Siellä on alttari tangon vieressä. Savu nousee ilmaan --\ntulenliekki näkyy, he ovat sytyttäneet tulen alttarille.\n\nKuule! Kuuluu laulua ja intiaanirummun pärinää!\n\nÄäni hiljenee ja kaikki seisovat liikkumattomina ja äänettöminä\nkatsellen itää kohti.\n\n\"Mitä tämä tarkoittaa?\"\n\n\"He odottavat auringon nousua. He palvelevat aurinkoa.\"\n\nMetsämiehet hierovat uteliaina silmiään seuraten toimitusta.\n\nKvartsivuoren ylin huippu on kuin tulessa. Ne ovat auringon ensi säteet!\n\nHuipun kultaus laskeutuu yhä alemmaksi. Loistavat säteet kohtaavat yhä\nuusia esineitä. Nyt ne jo valaisevat rukoilijain kasvoja. Katso! Siellä\non myös valkeita kasvoja, yksi, kaksi -- useita valkoihoisia, naisia ja\nlapsia.\n\n\"Oh, Jumala suokoon, että _hän olisi siellä_!\" huutaa Seguin nopeasti\ntyöntäen kokoon kiikarinsa ja nostaen torven huulilleen.\n\nMuutamia kovia toitotuksia kaikuu yli laakson. Ratsumiehet kuulevat\nmerkin. He tulevat näkyviin metsästä ja vuorten seinämäin takaa. He\nkarauttavat yli tasangon muodostaen rintaman.\n\nMuutamassa minuutissa olemme muodostaneet kylää kohti aukeavan ympyrän\nkaaren. Hevosten päät ovat sinnepäin käännetyt ja kiidämme eteenpäin\nsulkien kylän piiriimme.\n\nOlemme sivuuttaneet \"atajon\", samoin vangitun päällikön, jota muutamat\nmiehet vartioivat.\n\nTorven ääni on herättänyt asukkaitten huomion. He seisovat hetken\nhämmästyksestä aivan liikkumattomina. He huomaavat muodostetun piirin\nja näkevät lähenevät ratsumiehet.\n\nVoisikohan se olla jokin naapuriheimon leikkiyllätys? Ei. Outo torven\nääni on intiaanien korvissa tuntematon; muutamat heistä ovat kuulleet\nsen ennen. He tuntevat sen valkonaamain sotatorveksi!\n\nHetkeksi he tyrmistyvät voimatta ryhtyä mihinkään. He pysähtyvät\nkatsomaan, kunnes olemme aivan lähellä. Silloin he tuntevat\nvalkonaamat, oudot aseet ja kummallisesti valjastetut hevoset. Se on\nvalkoinen vihollinen!\n\nHe juoksevat paikasta toiseen kadulta kadulle. Vedenkantajat heittävät\nmaahan astiansa ja juoksevat kirkuen asumuksiin. He kiipeävät katoille\nja vetävät portaat perässään. Huutoja kuuluu, miehet, vaimot ja\nlapset vaihtavat sanoja keskenään. Kauhu kuvastuu kaikkien kasvoissa,\njokaisessa liikkeessä.\n\nSillä välin on linjamme lähestynyt, kunnes olemme noin kahdensadan\nmetrin päässä varustuksista. Pysähdymme hetkeksi. Kaksikymmentä miestä\njätetään jälkijoukoksi. Muut ratsastamme yhdessä joukossa, seuraten\npäällikköämme.\n\n\n\n\nXXXVIII.\n\nADÈLE.\n\n\nEtenemme suurta rakennusta kohden ja piiritettyämme sen pysähdymme.\nVanhukset yhä seisovat katolla kaiteen ääressä. He ovat peloissaan ja\nvapisevat kuin lapset.\n\n\"Älkää pelätkö, olemme ystäviä!\" huutaa Seguin oudolla kielellä ja\nviittaillen heille.\n\nHänen äänensä ei kuulu huutojen ja hälinän tähden, jota yhä jatkuu.\n\nHän uudistaa sanansa, viittaillen yhä kiivaammin.\n\nVanhukset kokoontuvat kaidepuun ääreen. Heidän joukossaan on yksi\narvokkaampi. Hänen lumivalkeat hiuksensa ulottuvat vyötäisiin saakka.\nHänellä on kiiltäviä koristeita, jotka riippuvat korvista ja rinnalta.\nHän on valkoiseen puettu. Hän näyttää olevan päällysmies, koska muut\ntottelevat. Hän viittailee käsillään ja melu taukoaa. Hän nojaa\nkaidepuuta vastaan, aivankuin puhuakseen meille. \"Ystävät, ystävät!\"\nhuutaa hän puhuen espanjaa. \"Aivan niin, olemme ystäviä\", vastaa\nSeguin, samalla kielellä. \"Älkää pelätkö meitä! Emme ole tulleet teitä\nvahingoittamaan.\"\n\n\"Meitäkö vahingoittamaan? Mehän elämme rauhassa idän valkoisten\npueblojen kanssa. Me olemme Montezuman perillisiä, olemme navajoja.\nMitä tahdotte meiltä?\"\n\n\"Me tulemme hakemaan omaisiamme, teidän valkoisia vankejanne. He ovat\nmeidän vaimojamme ja tyttäriämme.\"\n\n\"Valkoisia vankeja! Te erehdytte. Ei meillä ole vankeja. Ne, joita\netsitte, ovat apachien luona kaukana etelässä.\"\n\n\"Ei, he ovat teidän luonanne\", vastaa Seguin. \"Minulla on varmat tiedot\nsiitä, että he ovat täällä. Älkää viivyttäkö meitä! Olemme tulleet\npitkän matkan heidän tähtensä emmekä aio palata ilman heitä.\"\n\nVanha mies kääntyy tovereittensa puoleen. He puhelevat matalalla\näänellä ja vaihtavat merkkejä. Hän kääntyy jälleen Seguinin puoleen.\n\n\"Uskokaa minua, herra päällikkö\", sanoo hän painokkaasti, \"teitä on\nneuvottu harhaan. Meillä ei ole valkoisia vankeja.\"\n\n\"Hitto vie, sun puolimärännehen vanhan valhettelijan!\" huutaa Eube,\ntunkeutuen ulos joukosta, ja kohottaen kissannahkalakkiaan puhuessaan.\n\"Tunneks' tätä pilttiä, häh?\"\n\nNahaton pää paljastuu intiaanien katseille. Kuuluu levotonta mutinaa\nheidän joukostaan. Valkohapsinen vanhus näyttää joutuvan hämilleen. Hän\nmuistaa tämän päänahan tarinan.\n\nKuuluu murinaa myöskin ratsumiesten riveistä. He ovat nähneet valkoisia\nkasvoja ratsastaessaan esiin. Valhe kiihoittaa heitä ja ylt'ympäri\nkuuluu uhkaavaa kiväärin lukkojen naksutusta.\n\n\"Sinä olet lasketellut valheita, vanha mies\", huutaa Seguin. \"Me\ntiedämme, että teillä on valkoisia vankeja. Tuokaa ne esiin, jos\ntahdotte henkenne säästää.\"\n\n\"Kärsivällisyyttä, ystävä! Sinä saat nähdä meidän valkoisen väkemme,\nmutta he eivät ole meidän vankejamme. He ovat meidän tyttäriämme ja\nMontezuman lapsia.\"\n\nIntiaani laskeutuu temppelin kolmanteen kerrokseen. Hän astuu\novesta sisään ja palaa heti ulos tuoden mukanaan viisi naishenkilöä\nnavajolaispuvuissa. He ovat naisia ja tyttöjä ja heti ensi silmäyksellä\njokainen huomasi, että he olivat Meksikon espanjalaisrotua.\n\nMutta siellä on joukossa sellaisia, jotka tuntevat heidät vieläkin\nparemmin. Kolme heistä metsämiehet tuntevat ja he vuorostaan tuntevat\nnämä. Tytöt syöksyvät kaiteita vastaan, ojentavat käsiään ja\nhuudahtavat ilosta. Metsämiehet kutsuvat heitä nimeltä:\n\n\"Pepe! Rafaela! Jesusita!\", lisäten hyväilysanoja. He kehoittivat heitä\ntulemaan alas, näyttäen portaita.\n\n\"Tulkaa alas, tyttösemme! nopeaan, nopeaan!\"\n\nPortaat ovat ylemmällä parvekkeella ja tytöt eivät jaksa niitä\nliikutella. Heidän entiset herransa seisovat vieressä, tyytymättöminä\nja vaiteliaina.\n\n\"Laskekaa portaat alas!\" huutaa Garey, uhaten jälleen aseellaan, \"laske\nportaat ja auta tyttöjä alas, tai mä ammun sun suinpäin sieltä!\"\n\nIntiaanit laskivat portaat. Tytöt kiipesivät maahan ja seuraavassa\ntuokiossa kiiruhtivat omaistensa avoimiin syliin.\n\nKaksi heistä on jäänyt ylös, ainoastaan kolme on tullut alas. Seguin on\nlaskeutunut satulasta ja silmäilee näitä kolmea. Ei kukaan heistä ole\nhänen kaipaamansa.\n\nHän ryntää portaita ylös usean miehen seuraamana. Hän juoksee\nparvekkeelta parvekkeelle. Hän rientää sinne, missä jäljelläolevat kaksi\ntyttöä seisovat. Hänen katseensa on hurja ja käytöksensä mieletön. He\npelästyvät hänen lähestyessään, käsittäen väärin hänen aikeensa. He\nkirkuvat kauhusta!\n\nHän lävistää heidät katseellaan. Isän vaistot ovat toiminnassa:\nhe tyrmistyvät. Toinen naisista on vanha, liian vanha; toinen on\norjantapainen ja karkea.\n\n\"Mon Dieu! Se ei voi olla hän!\" lausuu hän sykähtäen. \"Hänellä oli\nsyntymämerkki käsivarressa; ei, ei, se ei voi olla hän!\"\n\nHän kumartuu, tarttuen vaikka varovasti tytön käsivarteen, kääntää ylös\nhihan ja paljastaa käsivarren olkapäähän saakka.\n\n\"Ei, ei!\" hän huudahtaa; \"ei hänellä ole sitä. Ei se ole hän.\"\n\nHän kääntyy pois ja hyökkää intiaaniukkoa kohti, joka horjahtaa\ntaaksepäin pelästyen hänen tulista katsettaan.\n\n\"Tässä ei vielä ole kaikki!\" huutaa hän ukkosen äänellä, \"täällä on\nvielä toisia. Tuo ne esiin, vanhus, tai paiskaan sinut täältä maahan.\"\n\n\"Meillä ei ole muita valkoisia naisia\", murahtaa intiaani\npäättäväisesti.\n\n\"Valetta, vale! saat vastata hengelläsi. Rube, kuulustele häntä!\"\n\n\"Heh vanha näätä. Valkea tukkasi ei kauankaan peitä päätäsi, ellet tuo\nhäntä esille. Missä hän on, nuori kuningatar? Häh!\"\n\n\"Tuolla\", vastaa intiaani viitaten etelään.\n\n\"Oi, Jumalani!\" valittaa Seguin äidinkielellään epätoivoisena.\n\n\"Älä sie häntä usko, kapteeni! Minä olen nähnyt koko joukon injuuneja,\nmutta moista matelevaa valehtelijaa en ole nähnyt. Kuulithan hänen\njustiin puhuvan 'toisista tytöistä'?\"\n\n\"Niin tosiaan; hän valehtelee vasten naamaa; mutta mahdollisesti on\nhänet sittenkin viety --\"\n\n\"Älä usko sitä. Valehteleminen on hänen ammattiaan. Hän on tuollainen\ntietäjä ja humpuuki kuuluu hänen virkaansa. He sanovat tyttöä\nSalaperäiseksi kuningattareksi. Hänkin tietää koko joukon ja auttaa\ntuota äijää hänen kepposissaan ja uhritoimituksissaan. Hän ei tahdo\nkadottaa tyttöä. Hän on varmaan täällä jossakin. Saat nylkeä minut,\nellei hän ole täällä kätkettynä, siitä olen varma.\"\n\n\"Pojat!\" huusi Seguin, rientäen kaidepuun luo, \"ottakaa tikapuut!\ntarkastakaa joka rakennus! Tuokaa kaikki esille, vanhat ja nuoret.\nTuokaa kaikki kentälle. Etsikää joka nurkka. Tuokaa lapseni takaisin!\"\n\nMetsämiehet rientävät portaisiin kiinni. Ottavat ensin temppelin\nportaat ja saavat pian haltuunsa muutkin. He hyökkäävät talosta taloon\nja vetävät ulos kirkuvat asujaimet.\n\nMuutamissa asumuksissa on miehiä -- pelkureita, pikku poikia ja\nkeikareita. Muutamat tekevät vastarintaa. Ne tapetaan, päänahka\nnyljetään ja ruumiit heitetään yli kaiteitten.\n\nJoukkoja vartijoiden ympäröiminä saapuu temppelin edustalle, tyttöjä ja\nvaimoja kaikenikäisiä.\n\nSeguin silmäilee väsymättä, hänen sydämensä kaipaa. Jokaisen uuden\njoukon lähestyessä hän tarkastaa heidän kasvojaan. Turhaan! Monet\nheistä ovat nuoria ja kauniita, mutta ruskeita kuin pudonneet lehdet.\nHäntä ei ole löytynyt.\n\nHuomaan vangittujen meksikkolaisten seisovan sukulaistensa luona. Ehkä\nhe voisivat neuvoa, missä hän on.\n\n\"Kysy heiltä\", kuiskaan päällikön korvaan.\n\n\"Haa! Sinä olet oikeassa. En tullut ajatelleeksikaan sitä. Tule, tule!\"\n\nMe riennämme alas portaita ja lähestymme vankeudesta pelastettuja.\nSeguin selittää nopeasti etsittäväänsä.\n\n\"Se on varmaan Salaperäinen kuningatar\", sanoo eräs.\n\n\"Niin on, niin on!\" huutaa Seguin levottomasti väristen; \"se on hän,\nhän on Salaperäinen kuningatar.\"\n\n\"Hän on kylläkin kylässä\", lisää toinen.\n\n\"Missä? missä?\" huudahtaa isä miltei poissa suunniltaan.\n\n\"Missä, missä?\" toistavat tytöt kysellen toisiltaan.\n\n\"Minä näin hänet tänä aamuna, juuri äsken, hiukan ennenkuin tulitte.\"\n\n\"Minä näin tuon vievän hänet pois\", lisää toinen osoittaen ylös vanhaa\nintiaania. \"Hän on piilottanut tytön.\"\n\n\"Konna!\" huutaa eräs, \"luultavasti estufaan!\"\n\n\"Estufa, mikä se on?\"\n\n\"Paikka, missä pyhä tuli palaa, missä hän valmistaa lääkkeensä.\"\n\n\"Missä se on, vie minut sinne!\"\n\n\"Voi minua! emme tunne tietä. Se on salainen paikka, jossa he\npolttavat ihmisiä! Ay de mi!\"\n\n\"Mutta se on tässä temppelissä, jossakin maan alla. Hän kyllä tietää.\nEi kenenkään muun kuin hänen yksin ole lupa astua sinne. Carrai! Estufa\non kaamea paikka, sanovat ihmiset.\"\n\nEpämääräinen ajatus, että hänen tyttärensä on vaarassa, lentää Seguinin\nmieleen. Ehkä hän jo on kuollut tai kuolemaisillaan jollakin kauhealla\ntavalla. Hän on järkytyksissään, kuten me muut, siitä pahanilkisen\nvoitonriemun ilmeestä, joka kuvastui tietäjän kasvoissa. Se onkin\ntosi-intiaanin piirre: itsepintainen päätös mieluummin kuolla kuin\nilmaista, mitä hän on saanut päähänsä pitää salassa. Se on sellainen\npaholaisen katse, joka on ominainen hänen tapaisilleen miehille\nraakalaisheimojen keskuudessa.\n\nAjatuksen huumaamana hyökkää Seguin portaille ja kiipeää jälleen\nkatolle miestensä seuraamana. Hän hyökkää valehtelevan pääpapin\nkimppuun, tarttuen hänen pitkiin hiuksiinsa.\n\n\"Vie minut hänen luokseen!\" huutaa hän kuin ukkosen jylinä, \"vie minut\ntuon kuningattaren luo, salaperäisen kuningattaren luo! Hän on minun\ntyttäreni.\"\n\n\"Sinun tyttäresi! Salaperäinen kuningatar!\" vastaa intiaani vapisevalla\näänellä henkeään peläten, mutta kuitenkin viivytellen tunnustusta. \"Ei,\nvalkoinen mies, sitä hän ei ole. Kuningatar on meidän. Hän on auringon\ntytär. Hän on erään navajopäällikön tytär.\"\n\n\"Älä kiusaa minua enempää, vanha mies! Riittää jo, sanon minä. Katso\neteesi! Jos hänen päästään on hiustakaan loukattu, saavat kaikki\nnämä kärsiä. En jätä elävää olentoa kyläänne. Näytä tietä! Vie minut\nestufaan!\"\n\n\"Estufaan! estufaan!\" kuului huutoja.\n\nKovia kouria tarttuu intiaanin vaatteisiin ja kiertää hänen hiuksiaan.\nPuukkoja, jo ennestään verisiä, paljastetaan hänen silmäinsä edessä.\nHänet viedään alas katolta tikapuita myöten.\n\nHän lopettaa vastustelemisen, sillä hän tietää, että se merkitsee\nkuolemaa, ja puoleksi pakosta johtaen hän opastaa heidät rakennuksen\npohjakerrokseen.\n\nHän astuu käytävään, jonka seiniä peittivät karvaiset puhvelin vuodat.\nSeguin seuraa valppaana tarkaten häntä. Miehet seuraavat kintereillä.\n\nKuljemme pimeitä käytäviä, laskeudumme monimutkaisen labyrintin\nkautta. Saavumme vihdoin himmeästi valaistuun avaraan huoneeseen.\nAaveentapaisia kuvia näkyy ympärillämme, peloittavan uskonnon kauheita\nsymbooleja. Seiniä peittävät eläinten kuvat ja villieläinten vuodat.\nHuomaamme niiden joukossa harmaankarhun, valkean puhvelin sekä\npantterin ja raatelevan suden piirteet. Näiden välissä näemme puusta\ntai erämaan punaisesta hiekkakivestä muovailtuja epäjumalan kuvia.\n\nLampun lepattava liekki valaisee huonetta ja alttarilla huoneen\nkeskustassa palaa pieni sininen liekki. Se on pyhä tuli; tuli, joka on\nvuosisatoja palanut Quetzatkootl-jumalan kunniaksi!\n\nMe emme pysähdy tutkimaan näitä esineitä. Häkä on vähällä tukahduttaa\nmeidät. Me riennämme joka suuntaan, kaataen epäjumalankuvia ja repien\nalas pyhiä nahkoja.\n\nSuuria käärmeitä matelee permannolla ja sähisee jaloissamme. Ne ovat\nhäiriytyneet ja pelästyneet outoja sisääntunkijoita. Myöskin me olemme\npeloissamme, sillä kuulemme peloittavan kalkkarokärmeen kalinan!...\n\nMiehet hypähtelevät, lyövät niitä kiväärienperillä. He murskaavat\nuseita niistä kiveystä vasten.\n\nKuuluu närkästyneitä huutoja. Hengittämämme hiilen häkä tuottaa kipua.\nMe tukehdumme. Missä on Seguin? Mihin hän on mennyt? Kuule! Sieltä\nkuuluu huutoa! Se on naisen ääni! Kuuluu myös miesten ääniä!\n\nRiennämme sinne, mistä ääni kuuluu. Työnnämme syrjään nahkaverhot.\nNäemme päällikön. Hänellä on nainen käsivarrellaan, ihana tyttö,\npuettuna kultaan ja värikkäisiin höyheniin.\n\nHän parahtaa meidän astuessamme sisään ja koettaa irroittautua\npäästäkseen pakoon. Mutta Seguin pitää tyttöä varmasti kiinni ja on\nrepinyt auki hänen vuohenvasikannahkaisen pukunsa hihan. Hän tarkastaa\nvasenta käsivartta, joka on paljaana rintaan saakka!\n\n\"Se on hän! Se on hän!\" sanoo hän liikutuksesta värisevin äänin.\n\"Jumalani, se on hän! Adèle! Adèle! Etkö tunne minua? Minua -- isääsi?\"\n\nTyttö yhä parkuu. Hän työntää luotaan, ojentaen käsivarsiaan intiaania\nkohti ja pyytää häneltä suojelusta!\n\nIsä rukoilee häntä hurjin ja liikuttavin sanoin. Hän ei kuule. Hän\nkääntää kasvonsa pois ja kumartuu, tarttuen papin polviin!\n\n\"Hän ei tunne minua! Oi Jumalani, lapseni, lapseni!\"\n\nJälleen Seguin puhuu intiaaninkielellä, rukoillen:\n\n\"Adèle! Adèle! Olen isäsi!\"\n\n\"Te! Keitä te olette? Valkoisia miehiä, meidän vihollisiamme! Älä koske\nminuun! Pois valkoiset miehet! Menkää pois!\"\n\n\"Rakkahin Adèle! Älä vastusta minua, minähän olen isäsi! Etkö muista --\"\n\n\"Minun isäni! Minun isäni oli suuri päällikkö. Hän on kuollut. Tämä\non nyt minun isäni. Aurinko on isäni. Olen Montezuman tytär! Olen\nnavajolaisten kuningatar!\"\n\nSanottuaan tämän hän näyttää muuttavan mieltään. Hän ei kyyristy enää.\nHän nousee pystyyn. Hän on lakannut parkumasta ja hän seisoo ylväänä ja\nloukkaantuneena.\n\n\"Oi, Adèle!\" jatkaa Seguin, entistään totisempana, \"katso minua! katso.\nEtkö muista? Katso minua kasvoihin! Oi, taivas! Tässä, katso. Katso, oi\nAdèle!\"\n\nPuhuessaan vetää Seguin povestaan pienoiskuvan ja pitää sitä tytön\nsilmien edessä. Se kiinnittää hänen huomiotaan. Hän katselee sitä,\nmutta ilman pienintä tuntemisen merkkiä. Se on hänestä vain omituinen\nesine.\n\nHän näyttää hämmästyvän miehen tapaa, joka on hurja ja samalla\nrukoileva. Hän katselee Seguiniä ihmetellen. Yhä vielä hän vastustaa.\nOn selvä, ettei hän tunne. Hän on unohtanut kaikki muistot heistä. Hän\non unohtanut lapsuutensa kielen, unohtanut isänsä, äitinsä, unohtanut\nkaiken!\n\nEn voinut pidättää kyyneleitäni katsellessani ystäväni kasvoja, sillä\nolin alkanut pitää hänestä ystävänä. Aivankuin se, joka on saanut\nkuolettavan haavan ja vielä elää, seisoi hän joukon keskellä, vaiti ja\nmurtuneena. Hänen päänsä oli vaipunut rintaa vastaan ja poskensa oli\nvaalea ja veretön ja hänen harhailevien silmiensä järjetön ilme oli\ntuskallinen nähdä.\n\nHän ei enää yrittänyt pyytää tyttöä. Hän ei tahtonut lähestyä häntä\nenempää, vaan seisoi samassa asennossa hetken puhumatta sanaakaan.\n\n\"Viekää pois hänet!\" mutisi hän lopuksi käheästi; \"viekää pois hänet!\nEhkä hän vielä Jumalan avulla saa muistinsa takaisin.\"\n\n\n\n\nXXXIX.\n\nVALKOINEN PÄÄNAHKA.\n\n\nPalasimme kamalan huoneen kautta ja saavuimme temppelin alimpaan\nkerrokseen.\n\nAstuessani eteenpäin kaidepuuta kohti näin näyn, joka täytti mieleni\npahoilla aavistuksilla. Oli kuin pilvi olisi laskeutunut sydämelleni.\n\nTunne oli odottamaton ja sen syy sillä hetkellä selittämätön.\nLieneekö syynä ollut veri, jota näin, sillä sitä näin? Sitä se ei\nvoinut olla. Verta olin viime aikoina nähnyt liiankin usein ja olin\ntottunut sen vallattomaan vuodattamiseen. Kenties oli se osaksi\nsyynä; mutta oli muitakin eleitä ja ääniä, joita silmä ja korva\ntuskin käsitti, mutta tarpeeksi selvät ne olivat täyttääkseen mieleni\npelolla ja aavistuksilla. Ilmassa oli pahaa sähköisyyttä, en tarkoita\nluonnollista, vaan \"moraalista\" ilmaa -- joka vaikutti minuun noiden\nsalaperäisten filosofialle vielä tuntemattomain tiehyeitten kautta.\nMuistelkaapas omia kokemuksianne. Ettekö usein ole tuntenut vihan tai\nmuiden huonojen intohimojen läsnäolon ihmisten mielissä jo ennenkuin\nolette huomannut mitään määrättyä katsetta, sanaa tai tekoa?\n\nAivan kuin villit eläimet aavistavat hirmumyrskyn, vaikka ilma onkin\ntyyni, samoin vaistomaisesti tunsin, että synkkä kohtaus oli tulossa.\n\nMahdollisesti näin enteet siinä oudossa hiljaisuudessa, joka vallitsi\nympärilläni. Niin henkisessä kuin fyysillisessä maailmassa käy tyyneys\nmyrskyn edellä.\n\nTemppelin edustalla olivat kylän naiset koolla; tyttöjä, vaimoja ja\nlapsia, yhteen parisataa. He olivat puetut hyvin eri tavalla: toiset\njuovikkaisiin viittoihin, toisilla oli \"tiimat\" tai mekot kirjaillusta\npeurannahasta, töyhdöt päässä ja toisilla sivistyneen maailman\ntavalliset pukimet, kallista silkkiä, jota naiset Del Norten rannoilla\nolivat kantaneet; hepeniä, jotka olivat liehuneet tanssissa jonkun\niloisen \"majan\" vyötäisillä.\n\nMonet joukossa olivat täydellisesti alastomat, vieläpä vailla\nsuojelevaa viikunan lehteä.\n\nKaikki olivat intiaaneja, vaaleampia ja tummempia, värit ja kasvojen\nilmeet vaihtelevia. Toiset olivat vanhoja, ryppyisiä ja rumia, mutta\njoukossa oli myös monta nuorta, jalon näköistä, vieläpä kaunistakin.\n\nHe seisoivat erilaisissa asennoissa. He olivat lakanneet parkumasta,\nmutta valittelivat keskenään matalalla, surkealla äänellä.\n\nKatsellessani lähemmin näin verta vuotavan heidän korvistaan! Se oli\ntippunut heidän kaulalleen ja pärskynyt vaatteille.\n\nYmmärsin heti syyn. Heiltä oli ryöstetty kultakoristeet.\n\nHeidän ympärillään seisoi päänahan metsästäjiä joukoissa ja yksitellen.\nHe juttelivat kuiskaten ja hiljaa mutisten. Heidän päällään näin\nesineitä, jotka herättivät huomioni. Omituisia koru- tai käyttöesineitä\npisti esiin heidän taskuistaan tai laukuistaan; helmikoristeita ja\nesineitä kirkkaasta metallista -- se oli kultaa -- riippui heidän\nkaulallaan ja rinnoilla. Ne olivat intiaanineidoilta ryöstettyjä\nkoristeita.\n\nNäin myöskin muita esineitä, joita katseeni kohtasi vieläkin\ntuskallisemmin tuntein. Pistettyinä vyön väliin oli monella tuoreita\nja vielä höyryäviä päänahkoja. Heidän puukonpäänsä ja sormensa olivat\npunaiset, verta oli heidän käsissään ja katseet synkät.\n\nNäky oli masentava ja lisäten sen kaameaa tunnetta, nousi samalla\nhetkellä synkkiä pilviä laakson yli ja kietoi vuoret tummiin\nröykkiöihinsä. Salamat iskivät huipusta huippuun, ukkonen jyrähteli\nlyhyesti ja korvia särkevästä.\n\n\"Tuokaa kokoon kuormasto!\" komensi Seguin, laskeutuessaan portaita\ntyttärensä kanssa.\n\nMerkki annettiin, pian tulivat muulit laukaten kenttää pitkin.\n\n\"Kootkaa kaikki kuivattu liha, mikä voidaan löytää. Kuormittakaa se\nmahdollisimman nopeasti.\"\n\nUseimpain rakennusten edustalla riippui \"tasajoa\" seiniä pitkin.\nSiellä oli myös kuivatuita hedelmiä ja vihanneksia, kamajuuria ja\nkuusenpähkinäsäkkejä.\n\nRuokatavarat oli pian koottu ja useat miehet auttoivat ajajia\nkuormittamisessa.\n\n\"Riittää jo\", sanoi Seguin. \"Hei, Rube\", jatkoi hän, kutsuen luokseen\nvanhan metsästäjän, \"valitse vangit. Kahtakymmentä enempää emme voi\nottaa. Sinä tunnet ne, valitse sellaisia, joita he mielellään tahtovat\nvaihtaa takaisin.\"\n\nSanottuaan tämän kääntyi päällikkö kuormastoon päin, taluttaen\ntytärtään nostaakseen hänet muulin selkään.\n\nRube ryhtyi täyttämään annettua määräystä. Lyhyessä ajassa hän oli\nkoonnut joukon vastustelemattomia vankeja ja järjestänyt ne erilleen\nmuista. Ne olivat etupäässä tyttöjä ja poikia, joitten puvut ja\npiirteet ilmaisivat kansan ylimystöä, päälliköitten ja päämiesten\nlapsia.\n\nNäitä toimenpiteitä ei seurattu mielihyvällä. Miehet olivat\nkokoontuneet ja alkoivat keskustella kovalla ja uhkailevalla äänellä.\n\n\"Hitto vie!\" huudahti Kirker, raa'an näköinen mies, \"siell' on sussuja\njoka miehelle, pojat: hoitakoon kukin itsensä. Vai mitä?\"\n\n\"Kirker on oikeassa\", jatkaa toinen; \"minä olen myös päättänyt ottaa\nyhden tai pari.\"\n\n\"Kuinkas aiot sen ruokkia matkalla? Meillä ei ole ruokaa tarpeeksi, jos\notamme yhden mieheen.\"\n\n\"Kirottu ruoka!\" ärjäisi toinen puhuja; \"mehän ennätämme Del Nortelle\nvähemmässä kuin neljässä päivässä. Mitäs me niin paljon ruokaa\ntarvitsemme?\"\n\n\"Ruokaa on aivan tarpeeksi\", sanoi Kirker. \"Se en kaikki päällikön\nlörpöttelyä. Jos se loppuu, voimme jättää naiset ja ottaa heistä sen,\nmikä on helpompi kuljettaa.\"\n\nTämän hän sanoi merkitsevällä kädenliikkeellä.\n\n\"No, pojat, mitä sanotte?\"\n\n\"Minä kannatan Kirkeriä.\"\n\n\"Myös minä.\"\n\n\"Minä myös.\"\n\n\"Minä en tahdo neuvoa ketään\", lisäsi lurjus. \"Tehkää kuin kutakin\nlystää, mutta minä en aio nähdä nälkää keskellä ruoka-aittaa.\"\n\n\"Aivan oikein, toveri! Oikein, sanon minä.\"\n\n\"Ensin puhuneella on etuoikeus, tietääkseni. Sellainen on erämaan laki,\nno niin, vanha heila, minä otan sinut. Tulepas tänne, vai mitä?\"\n\nNäin sanoen tarttui hän suurikasvuista kaunista intiaanitarta\nvyötäisiltä ja yritti raastaa häntä kuormamuuleihin päin.\n\nNainen kirkui ja teki vastarintaa peloissaan.\n\n\"Pidäpäs kiinni tuo leipälaukkusi!\" huusi hän, työntäen naista\nmuuleihin päin. \"Enhän minä sinua syö. Hitto! Älä sinä ole nyt noin\nkaino. Nouse satulaan. Noin justiin!\"\n\nSamalla hän nosti naisen muulin selkään.\n\n\"Istu nyt hiljaa tai sidon sinut kiinni, muista se!\" ja hän alkoi\nselvitellä lassoansa, näyttääkseen pysyvänsä päätöksessään.\n\nAlkoi kauhea näytelmä.\n\nToiset päänahan metsästäjät seurasivat tovereittensa roistomaista\nesimerkkiä. Kukin valitsi tytön tai vaimon, johon oli mieltynyt ja\nkoetti kuljettaa häntä kuormien luo. Naiset kirkuivat. Miehet toruivat\nja kiroilivat. Kaikki kilvan koettivat saada kauniimman tytön kuin\ntoverinsa. Seurauksena oli riita. Kuului manauksia ja huutoja, puukkoja\npaljastettiin ja pistooleja viritettiin.\n\n\"Heitä arpaa hänestä!\" huusi yksi. \"Ai, sepä sopii, heitä ilmaan, heitä\nilmaan!\" huusivat muut.\n\nNeuvo hyväksyttiin; arpa heitettiin ja metsäläiskaunotar tuli voittajan\nhaltuun.\n\nMuutaman minuutin kuluttua kantoi melkein jokainen kuormastomuuli\nselässään intiaaninaikkosta. Muutamat metsästäjät eivät kuitenkaan\nottaneet osaa tähän sabinitarten ryöstöön. Toiset kieltäytyivät\ninhimillisistä syistä, he eivät kaikki olleet hylkiöitä. Toiset taas\neivät tahtoneet \"saada vaimoa raahattavakseen\", ja seisoivat erillään,\nnauraen hilpeästi tapahtumalle.\n\nTällä aikaa Seguin oli rakennuksen toisella puolen tyttärensä kanssa.\nHän oli nostanut tytön muulin selkään, ja peitti hänen hartiansa\nhuivilla. Hän koetti valmistaa hänen matkaansa kaikella isällisellä\nhuolenpidolla.\n\nLopulta melu herätti hänen huomionsa, ja jättäen tyttärensä palvelijain\nhuostaan riensi hän rakennuksen etupuolelle.\n\n\"Toverit!\" huusi hän, silmäillen satuloissa istuvia vankeja ja\nymmärtäen, mitä oli tapahtunut, \"heitä on jo liian monta. Oletko\nvalinnut nuo?\" Tämä kysymys oli tarkoitettu Rube-metsänkävijälle.\n\n\"En\", vastasi tämä, \"tuossa ne on\", sanoi hän näyttäen ryhmää, jonka\nhän oli valinnut.\n\n\"Nosta alas nuo ja aseta valitsemasi muuleille. Meidän on kuljettava\naavikon poikki ja heitä on enemmän kuin mitä me voimme kuljettaa\nmukanamme.\"\n\nNäyttämättä välittävänsä seuralaistensa tuimista katseista, aikoi hän\nRuben ja muutamain toisten avulla panna käskynsä täytäntöön.\n\nMetsästäjäin kiukku puhkesi nyt ilmikapinaan, ja äänekkäitä uhkauksia\nkuului.\n\n\"Taivaan kautta!\" huusi eräs. \"Minä tahdon tyttöni mukaan tai sitten\nhänen päänahkansa.\"\n\n\"Vaya!\" huudahti toinen espanjankielellä, \"mitäpä niitä viitsii\nkuljettaa? He eivät kuitenkaan ole sen vaivan arvoiset. Heistä ei ole\nkukaan hiustöyhtönsäkään arvoinen.\"\n\n\"Ota tukka sitten ja jätä mokoma!\" ehdotti kolmas.\n\n\"Samaa minäkin sanon.\"\n\n\"Minä myös.\"\n\n\"Minä pidän myös puoltanne, pojat.\"\n\n\"Toverit!\" sanoi Seguin, kääntyen kapinoitsijain puoleen ja koettaen\npuhua tyynellä äänellä, \"muistakaa sopimustanne. Lukekaa vangit, kuten\nolemme sopineet. Minä vastaan teidän kaikkien palkasta.\"\n\n\"Voitkos maksaa heistä nyt?\" kysyi ääni.\n\n\"Tiedättehän, että se nyt on mahdotonta.\"\n\n\"Maksa nyt heti! Maksa meille heti!\" huusivat toiset.\n\n\"Rahat tai päänahka, sanon minä.\"\n\n\"Carajo! Mistäpäs se päällikkö ottaisi ne rahat kun saavumme El\nPaso-joelle, enempää kuin täälläkään? Ei hän ole mikään juutalainen\nyhtävähän kuin pankkiirikaan; ja se on uutinen minulle, jos hän on\ntullut rikkaaksi. Mistä sitten kaikki se raha tulisi?\"\n\n\"Ei Cabildo sitä maksa, ellei tuoda päänahkoja, sen minä voin taata.\"\n\n\"Se on varma, José! Eivät he maksa sitä hänelle enempää kuin\nmeillekään; ja me voimme saada sen itsekin, jos viemme heille päänahat,\nselvä se.\"\n\n\"Hitto vie! Mitä hän nyt meistä huolehtii, kun on saanut sen, mitä on\nhalunnut?\"\n\n\"Ei katin nahkaa. Hän ei laskenut meitä Prieto-joelle, jossa olisimme\nlöytäneet kiiltometallia möhkäleissä.\"\n\n\"Nyt hän tahtoo vielä ryöstää meiltä tämänkin mahdollisuuden. Olemme\npahkahupsuja jos siihen suostumme, sanon mä.\"\n\nJohtui mieleeni tällä hetkellä, että mahdollisesti voisin sovittaa\nriidan. Rahaa näyttivät kapinoitsijat etupäässä haluavan; se oli\nainakin heidän väittämänsä syy; ja mieluummin kuin olla näkemässä\nkauhistuttavaa murhenäytelmää, joka näytti olevan täyttymisen\npartaalla, päätin uhrata omaisuuteni.\n\n\"Miehet!\" huusin minä niin kovaa, että ääneni kuului yli melun, \"jos\npidätte sanaani kuulemisen arvoisena, niin kuulkaa: olen lähettänyt\ntavarakuorman Chihuahuaan viimeisen karavaanin mukana. Palatessamme El\nPasoon lienevät kauppiaat jo tulleet takaisin ja toivon voivani siten\nmaksaa teille kaksinverroin, mitä olette pyytäneet. Jos suostutte\nehdotukseeni, tulen vastaamaan siitä, että saatte maksunne.\"\n\n\"Hitto! Tuo puhuu kyllä kaikinpuolin hyvin, mutta emme tunne sinua\nemmekä tavarakuormiasi.\"\n\n\"Vaya! Parempi pyy kädessä kuin kymmenen oksalla.\"\n\n\"Hän on kauppias. Mene ja usko hänen sanoihinsa.\"\n\n\"Hiiteen hänen tavaransa! Päänahka tai rahat, rahat tai päänahka! se on\ntämän miekkosen neuvo, jos ette sitä voi ottaa, pojat, niin jättäkää,\nmutta se on ainoa palkka, mihin teidän näppinne pääsevät käsiksi.\"\n\nMiehet olivat vainunneet verta ja tiikerin tavoin himosivat enemmän.\nKaikkialla näkyi tulisia silmiä ja muutamain kasvot kuvastivat\npetomaista julmuutta, kauheata nähdä. Puoleksi rosvomainen järjestys,\njoka oli vallinnut retkikunnassa, näytti kokonaan hajoavan ja päällikön\narvovalta näytti olevan vaarassa.\n\nToisessa syrjässä seisoivat naiset, väristen vetäytyen toistensa\nviereen. He eivät ymmärtäneet kapinallisten puhetta, mutta he näkivät\nuhkaavia liikkeitä ja kiihoittuneita kasvoja. He näkivät puukkoja\npaljastettavan ja kiväärejä ja pistooleja viritettävän. He ymmärsivät,\nettä oli vaara tulossa ja kyyristyivät senvuoksi pelosta valittaen.\n\nTähän saakka oli Seguin antanut määräyksiä vankien sijoittamisesta.\nHänen liikkeensä olivat hyvin poissaolevat, kuten aina siitä saakka,\njolloin hän tapasi tyttärensä. Oli kuin suuri suru, joka kaiveli hänen\nsydäntään, olisi lamauttanut hänen huomiokykynsä sen suhteen, mitä\nympärillä tapahtui. Mutta niin ei sittenkään ollut.\n\nKirkerin lopetettua, hän oli viimeinen puhuja, muuttui Seguinin\nmenettelytapa äkkiä kuten salaman väläys. Hän tempasi itsensä\nvälinpitämättömyyden mielentilasta ja astui kapinoitsijain eteen.\n\n\"Uskaltakaapas!\" karjui hän ukkosmaisella äänellä, \"uskaltakaapas\npettää valanne! Taivaan nimessä! Ensimmäinen mies, joka nostaa\npuukkonsa tai pyssynsä, on kuoleman oma!\"\n\nHän vaikeni, ja hetken vallitsi syvä hiljaisuus.\n\n\"Olen tehnyt lupauksen\", jatkoi hän, \"että jos Jumala antaisi minulle\nlapseni takaisin, ei tämä käsi koskaan enää tahraantuisi verellä.\nKoettakoon kukaan vietellä minua rikkomaan tätä valaa, niin totta vie\nhänen verensä on ensimmäinen tahraamaan ne!\" Uhkaava mutina kuului\njoukosta, mutta ei kukaan vastannut.\n\n\"Sinä olet raukkamainen peto, kaikkine kerskauksinesi\", jatkoi hän,\nkääntyen Kirkerin puoleen ja katsoen häntä silmiin. \"Pois puukko, heti,\ntai kautta taivaan Jumalan lähetän tämän luodin läpi kurjan sydämesi!\"\n\nSeguin oli paljastanut pistoolinsa ja asettui asentoon, joka osoitti,\nettä hän aikoi täyttää uhkauksensa. Hän näytti kasvavan; hänen silmänsä\nlaajenivat, iskien tulta pyöriessään, ja mies vajosi kokoon niitten\ntulen edessä. Hän näki varman kuoleman, jos kieltäytyi tottelemasta, ja\nhiljaa muristen hän hapuili vyötään ja pisti puukon jälleen tuppeensa.\n\nMutta kapina ei silti ollut kukistettu. Nämä miehet eivät niin helposti\ntaipuneet. Kiivaita huutoja kuului yhä ja kapinalliset alkoivat jälleen\nrohkaista toisiaan huudoilla.\n\nAsetuin päällikön viereen, revolverini vireissä ja valmiina, päättäen\npitää hänen puoltaan kuolemaan saakka. Muutamat toisetkin tekivät\nsamoin; heidän joukossaan Rube, Garey, Sanchez härkätaistelija ja\nMaricopa.\n\nVastapuolue oli melkein tasaväkinen ja olisi syntynyt kauhea ottelu,\njos olisimme taistelleet; mutta tällä hetkellä ilmestyi uusi seikka,\njoka tukahdutti kaikkien vihan. Se oli yhteinen vihollinen!\n\nLaakson läntisessä päässä näimme mustia pilkkuja, satoja luvultaan,\ntulevan tasankoa myöten. He olivat vielä kaukana, mutta metsästäjän\ntottunut silmä tunsi ne ensi katseella. He olivat ratsumiehiä, he\nolivat intiaaneja, meidän takaa-ajajiamme, navajolaisia!\n\nHe ajoivat täyttä laukkaa ja olivat hajallaan kuten ajokoirat. Käden\nkäänteessä he olisivat kimpussamme.\n\n\"Tuolla!\" huusi Seguin, \"tuolla on päänahkoja tarpeeksi tyydyttämään\nhimoanne, mutta pitäkäämme huolta omistamme. Nyt hevosen selkään!\nKuormasto liikkeelle! Minä täytän lupaukseni teille vuorisolassa.\nSatulaan!\"\n\nViimeinen kehoitus oli lausuttu sovinnollisemmassa äänensävyssä; mutta\noli tarpeetonta kiirehtiä metsästäjäin liikkeitä. He ymmärsivät liian\nhyvin vaarallisen asemansa. He olisivat voineet kestää hyökkäyksen\nrakennusten suojissa, mutta ainoastaan siksi, kunnes pääjoukko palaisi\ntakaisin, jolloin jokaiselta menisi henki. Kylään jääminen olisi ollut\npäätöntä hulluutta, eikä sitä edes ajateltukaan. Silmänräpäyksessä\nolimme satuloissa; ja kuormat vankeineen ja eväineen olivat jo matkalla\nmetsää kohti. Päätimme valita itäisen tien, koska paluumme toista\nkautta oli lähenevän ratsujoukon sulkema.\n\nSeguin oli asettunut etupäähän, taluttaen muulia, jonka selässä hänen\ntyttärensä istui. Muut seurasivat jäljessä hajallaan ilman arvoa ja\njärjestystä.\n\nOlin viimeisten joukossa, jotka jättivät kylän. Olin tahallani\njättänyt itseni jälkeen, peläten väkivallan tekoja, ja päättäen, jos\nmahdollista, estää ne.\n\n\"Vihdoinkin\", ajattelin, \"he kaikki ovat menneet!\" ja painaen kannukset\nhevosen kylkiin laukkasin heidän jälkeensä.\n\nRatsastettuani noin sata metriä varustuksista kuului äänekäs huuto\ntakaani; pysäytin hevoseni ja käännyin satulassa katsomaan taakseni.\nVielä toinen raaka ja julma huuto ohjasi silmäni sinne, mistä ääni\nkuului.\n\nTemppelin ylimmässä kerroksessa taisteli vielä kaksi miestä. Tunsin\nne ensi silmäyksellä; näin myös, että se oli kuolonkamppailu. Toinen\noli päätietäjä, tunsin hänen valuvat pitkät valkoiset hiuksensa. Ahdas\nmetsästyspaita ja säärystimet paljaine nilkkoineen ja päänmukainen\nnahkalakki auttoivat minut helposti tuntemaan hänen vastustajansa. Se\noli korvaton metsänkävijä!\n\nTaistelu oli lyhyt. En ollut nähnyt sen alkua, mutta pian näin sen\nloppuvan. Kääntyessäni näin metsämiehen painavan vastustajansa\nkaidepuuta vasten ja voimakkaalla käsivarrellaan vääntävän häntä\nkaiteen ylitse. Toisessa kohotetussa kädessään hän heilutti puukkoaan!\n\nNäin terän nopean välähdyksen, punainen verisuihku virtasi intiaanin\nvaatteille, hänen käsivartensa herpaantuivat, ruumis taipui kaiteen\nyli, kiikkui hetken siinä ja putosi sitten kumeasti jysähtäen alemmalle\nparvekkeelle!\n\nSama villi huuto kuului taas korvissani ja metsämies hävisi katolta.\n\nJatkoin matkaani. Tiesin, että hän oli maksanut jonkin vanhan velan,\nkostanut vanhan vääryyden.\n\nKuului kavioiden töminää takanani ja tiesin katsomattakin, että se oli\nvanha trapperi.\n\n\"Sanovat, ettei selvä vaihtokauppa ole varkautta. Komia oli tukka. Huh!\nEihän se vastaa omaani eikä parsi päätäni, mutta mukavammalta tuntuu\nnyt oloni.\"\n\nHämmästyen tätä puhetta käännyin mieheen. Hänen vyöstään riippui esine,\njoka muistutti lumivalkeaa pellavaa. Se oli päänahka.\n\nVeripisarat vielä valuivat alas hopeaisia hiuksia myöten ja niiden\npoikki, miltei keskeltä, kulki punainen juova. Jälki oli metsästäjän\npuukosta, jonka hän oli siihen pyyhkäissyt.\n\n\n\n\nXL.\n\nTAISTELU VUORISOLASSA.\n\n\nSaavuimme metsään ja seurasimme intiaanien polkuja jokea ylöspäin.\nRiensimme eteenpäin niin nopeasti kuin kuormasto pääsi kulkemaan. Viisi\nmailia kuljettuamme saavuimme laakson itäpäähän. Täällä vuorijonot\npuristivat jokea kummaltakin puolen muodostaen syvän uoman. Se oli\njulma kuilu, samanlainen kuin se, jonka kautta olimme tulleet lännestä\npäin, mutta vieläkin peloittavampi jylhyydessään. Se erosi edellisestä\nsiinä, ettei ollut mitään tietä vuorten yli kummallakaan puolen. Laakso\nloppui pystysuoriin kallioihin ja tie kulki joen uomaa ylös. Joki oli\nmatala, mutta tulva-aikaan se paisui yli äyräittensä, ja laakso oli\nluoksepääsemätön idästä päin, mutta tämä sattui aniharvoin näillä\nsateettomilla seuduilla.\n\nRatsastimme vuorisolaan pysähtymättä, ja yli joen uoman vältellen\nkiven paasia, jotka olivat sen pohjassa. Ylhäällä päämme päällä\nkohosivat jyrkät vuorenseinämät tuhansien jalkain korkeuteen. Suuria\nkallioita pisti esiin joen yli. Kaatuneita mäntyjä riippui juuristaan\nlatvat alaspäin; muodottomia kaktus- ja aloepensaita mateli pitkin\nkallionseinämiä.\n\nVuorenseinät pimittivät solan, mutta nyt se oli tavallista hämärämpi,\nsillä synkät myrskypilvet verhosivat vuorenhuippuja yläpuolellamme.\nTavan takaa salamat leimahtivat, kuvastuen allamme olevaan vedenpintaan.\n\nUkkonen jyrähteli rajusti ja lyhyesti kulkiessaan solan ylitse; mutta\nvielä ei satanut.\n\nRatsastimme nopeasti kuivuneen joen pohjaa oppaamme jäljessä. Toisinaan\nnostatti joessa virtaava vesi hevostemme jalkoja pohjasta, mutta ei\nollut muuta keinoa kuin kannustaa ratsujamme huudoin ja kannuksin\npäästäksemme eteenpäin. Ratsastimme täten muutamia satoja metrejä ja\npäästyämme solan lävitse nousimme joen partaalle.\n\n\"Noo, päällikkö\", huusi oppaamme pysähdyttäen hevosensa ja viitaten\nsolan aukkoon, \"tässä sopisi tehdä vastarintaa. Voimme estää heidän\nkulkuaan juuri niin kauan kuin meitä lystää.\"\n\n\"Oletko varma ettei ole muuta rotkoa, joka johtaa ulos laaksosta?\"\n\n\"Ei niin suurta rakoa että kissakaan pääsisi kulkemaan, paitsi jos\nmenevät toisen pään kautta, mutta siihen menee heiltä parisen päivää,\narvaan minä.\"\n\n\"Tahdomme puolustautua tässä. Alas satulasta, miehet! Piiloutukaa\nkallioiden taakse!\"\n\n\"Minä neuvoisin, jos sanojani uskotaan, että annamme muulien ja\nnaisväen jatkaa matkaa ja lähetämme osan miehiä saattamaan heitä -- ne,\njoilla on huonoimmat hevoset. Meidän matka tehdään vihurin voimalla; ja\njos he nyt lähtevät, voimme helposti saavuttaa heidät aavikon toisella\npuolen.\"\n\n\"Olet oikeassa, Rube! Eväämme loppuvat. Heidän on lähdettävä\nedeltäpäin. Onkohan tuo vuori meidän kulkusuunnassamme, luuletko?\"\n\nPuhuessaan Seguin osoitti lumipeittoista vuorenhuippua, joka kohosi\ntasangon yli kaukana idässä. \"Tie, jota meidän on kuljettava vanhaan\nlouhokseen, kulkee aivan tuon ohitse, päällikkö. Tuon lumisen huipun\neteläpuolella on sola, sitä tietä olen usein kulkenut.\"\n\n\"Hyvä, joukkue ottakoon vuoren suunnakseen. He saavat heti lähteä\nmatkalle.\"\n\nParikymmentä miestä, joiden hevoset olivat huonoimmat, valittiin\njoukosta. Kuormaston ja vankien vartijoina he jatkoivat matkaa\nlumenpeittoista vuorenhuippua kohti. El Sol lähti joukkueen\nmukana, saaden vastuulleen Dacoman ja päällikkömme tyttären. Muut\nvalmistauduimme puolustamaan solaa. Hevosemme kiinnitettiin riviin\nja itse valitsimme paikat, joista kivääreillämme voimme vallita\nuomaa. Ääneti odottelimme lähestyvää vihollista, vielä ei kuulunut\nmitään sotahuutoa, mutta tiesimme, ettei vihollinen ollut kaukana.\nPolvistuimme kallioiden taakse tarkaten hämärää solaa.\n\nPaikka, jonka olimme valinneet puolustettavaksi, oli erikoinen;\nymmärtääksemme tapahtumain kulkua on teidän tutustuttava sen\nomituisuuteen. Joki, joka virtasi matalaa, soraista uomaa, joutui\nkuiluun suuren portintapaisen aukon kautta kahden suunnattoman kallion\nvälitse. Tämän portin alapuolella se laajeni noin sadan yardin matkalla\nja tässä sitä peittivät irtonaiset paadet ja uiskentelevat puunrungot.\nVielä alempana lähenivät kallioseinät jälleen toisiaan niin, että\nainoastaan kaksi ratsumiestä mahtui ratsastamaan rinnan. Tämän aukon\ntakana uoma jälleen laajeni mahtavain vuorenreunalta pudonneiden\nlohkareiden peittämänä.\n\nOlimme miehittäneet paikan, joka oli solan suun ja alemman aukon\nvälissä. Valitsimme tämän paikan välttämättömyyden pakosta, koska\njoen ranta tässä laajeni ja helpotti vihollisen pääsyä avonaiselle\nmaalle, missä he helposti olisivat voineet meidät piirittää. Tämä\noli meidän estettävä puolustamalla joen alempaa kapeaa aukkoa. Tällä\nkohdalla kalliot pistivät kummaltakin puolen jokeen, estäen vihollista\npääsemästä ylös joen pohjasta. Estämällä heitä pääsemästä aukon läpi\nvoisimme siis ehkäistä heidän etenemisensä. He voisivat piirittää\nmeidät vain palaamalla laaksoonsa ja kiertämällä sen läntisen pään\nkautta; siis tehden lähes viidenkymmenen mailin kierroksen. Kuitenkin\nvoisimme viivyttää heitä niin paljon, että kuormasto saisi pitkän\netumatkan; itse seuraisimme yön kuluessa heidän jälkiään. Kauan\nemme voisi puolustautua, koska ruoan puute ei sallinut meidän jäädä\npitemmäksi aikaa jälkeen.\n\nPäällikkömme käskyjä seuraten piilouduimme kallioiden taakse. Ukkosilma\nkulki juuri ylitsemme kaikuen vuorenseinistä. Mustia pilviä liiteli\nvuoren kylkiä pitkin kirkkaitten salamain halkaistessa ilmaa. Isoja\nsadepisaroita putoili vielä harvalleen, läiskien alas kiville.\n\nSade, ukkonen ja salamat olivat harvinaisia luonnonilmiöitä\nnäillä seuduilla, kuten Seguin oli kertonut, mutta kun ne joskus\nsattuivat tulemaan, olivat ne rajuja kuten tropiikin ilmastossa.\nLuonnonvoimat, jotka olivat poikenneet totutuista tavoistaan, riehuivat\nsitä raivokkaammin. Kauan kokoontunut sähkö, joutuessaan pois\ntasapainostaan, näkyy nauttivan hävitystyöstä ja repii rikki luonnon\nsopusuhtaisuuden.\n\nLuonnontutkijan silmä, tarkatessaan tämän ylänkömaan ulkomuotoa,\nei voisi erehtyä sen ilmaston suhteen. Kaameat jokien uomat, syvät\nrantapenkereet, jokien murtuneet äyräät ja \"arroyojen\" uomat, kaikki\nosoitti, että olimme vesitulvien maassa. Idässä, joen päävesistön\nsuunnassa, näimme myrskyn riehuvan täydessä voimassaan. Vuoret\npeittyivät näkymättömiin. Taajoja sadekuuroja kulki niitten päälle\nja me voimme kuulla sateen kaukaisen kohinan. Tiesimme, että se pian\ntulisi meidänkin päällemme.\n\n\"Missäs he nyt viipyvät?\" kysäisi joku.\n\nTakaa-ajajamme olisivat jo voineet olla täällä. Hidasteleminen oli\nodottamatonta.\n\n\"Jumala sen tiennee!\" vastasi toinen. \"Luulenpa, että he maalaavat\nitseään uuteen sota-asuun tuolla kylässä.\"\n\n\"Taitaapa vesi huuhtoa pois heidän maalinsa. Pitäkääpä huolta\nvehkeistänne, pojat, se on neuvoni.\"\n\n\"Totta vie, taitaakin pian tulla kuin saavista kaataen.\"\n\n\"Sitäpä tässä justiin tarvitaan, pojat, hurrataan sen päälle!\" hihkui\nvanha Rube.\n\n\"Miksi niin? Tahdotko sinä kastua, vanha luuska?\"\n\n\"Se on justiin mitä tää piltti toivoo.\"\n\n\"Se on enemmän kuin mitä minä voin. Tahtoisinpa tietää, mitä hyötyä\nsinulla on kastumisesta. Haluatkos saada jonkin taudin vanhaan\nraatoosi?\"\n\n\"Jos nyt sataa vielä kaksi tuntia, niin saattepa nähdä\", jatkoi Rube\nkiinnittämättä huomiota viimeiseen kysyjään, \"eipä meidän silloin\ntarvitse tässä virua.\"\n\n\"Miten niin, Rube?\" kysyi Seguin uteliaana.\n\n\"Häh, äijä?\" vastasi opas. \"Olen nähnyt, että rajusade tekee tään\npaikan sellaiseksi ettei siitä kukaan kahlaa.\"\n\n\"Hurraa, nyt sitä jo tuleekin! Hei vain!\"\n\nMetsänkulkijan puhuessa nousi tumma pilvi idästä päin, kunnes sen\nmustat siivet ulottuivat yli solan. Sitä seurasi ukkosenjyrinä ja\npunaiset salamat iskivät sähisten halki pilven. Satoi vettä, ei\npisaroittain, vaan kuin \"saavista kaataen\".\n\nMiehet käärivät nopeasti metsästysmekkonsa liepeet piilukkojensa\nympärille ja pysyivät paikoillaan myrskyn pauhatessa.\n\nKuului myöskin toinen ääni jyrähdysten välillä, joka herätti\nhuomiotamme. Se muistutti vankkurijonon tasaista kolinaa hiekoitetulla\ntiellä. Se oli hevoskavioitten kopsetta joen soraisessa uomassa.\nLähestyväin navajojen hevosten kaviot!\n\nOdottamatta se heikkeni. He olivat pysähtyneet. Minkä vuoksi? Kenties\nurkkiakseen.\n\nArvelumme näytti olevan oikea. Hetken kuluttua pieni punertava esine\nilmaantui etäisen paaden reunalle. Se oli intiaanin punaiseksi maalattu\nnaama. Se oli luodinkantaman takana ja metsämiehet tähystivät sitä\nliikkumattomina.\n\nPian ilmestyi toinen samanlainen, vielä kolmas, ja pian näimme joukon\ntummia olentoja hiipivän kalliolta kalliolle, edetessään jokea ylös.\nVihollisemme olivat jättäneet ratsunsa ja lähenivät meitä jalkaisin.\n\nKasvomme olivat kiviä peittäväin levien suojassa, ja intiaanit eivät\nvielä olleet huomanneet meitä. Nähtävästi he olivat epätietoisia\nolimmeko jo menneet, ja tämä oli heidän etujoukkonsa.\n\nPian oli etummainen kiertäen ja kaartaen edennyt uoman kapeimpaan\nkohtaan. Sillä kohdalla oli kivipaasi, jonka yli intiaanin päälaki\nhetkeksi pisti esiin. Samassa laukesi puolitusinaa kiväärejä, pää\nhävisi, ja hetkeä myöhemmin näkyi jotakin kivillä paaden juurella. Se\noli villin ruskea käsivarsi, sormet hajallaan. Tiesimme, että lyijyinen\nlähetti oli löytänyt tiensä.\n\nViholliset olivat, vaikkakin yhden miehen menetettyään, saaneet\nselville olinpaikkamme, ja etujoukko näkyi vetäytyvän takaisin samaa\ntietä, mitä oli tullutkin.\n\nMiehet, jotka olivat ampuneet, latasivat uudelleen ja polvistuen\nentisiin asentoihinsa odottivat terävin katsein ja viritetyin hanoin.\n\nKesti kauan, ennenkuin kuulimme mitään uutta vihollisestamme; mutta\ntiesimme, että ne miettivät jotakin hyökkäyssuunnitelmaa. -- Oli\nainoastaan yksi keino ahdistaa meitä: tunkeutua jokilaaksoa ylös\nja tulla mies miestä vastaan. Tämäntapaisessa hyökkäyksessä olisi\nheidän suurin mieshukkansa ensi laukauksemme jälkeen. He karkaisivat\nkimppuumme, ennenkuin ennättäisimme ladata uudelleen, ja meitä paljon\nlukuisampina voisivat he saada voiton pitkien keihäittensä avulla.\nTiesimme tämän kaiken, mutta tiesimme myöskin, että ensi laukaus, jos\nse on hyvin tähdätty, ehdottomasti pysäyttää intiaanien hyökkäyksen, ja\nme luotimme siihen pelastumisen toivoon.\n\nOlimme päättäneet ampua joukkueittain, joten saimme tilaisuuden\nampua vielä toisen yhteislaukauksen, elleivät intiaanit peräytyisi\nensimmäisestä. Tunnin verran metsästäjät kyyristelivät kovassa\nsateessa, koettaen pitää pyssyjensä piilukkoja kuivina. Vesi alkoi\nmutaisina virtoina juosta uomassa ja kohoten kallioitten ympärillä\npeitti leveän pohjan, jossa seisoimme polviimme saakka. Sekä ylä- että\nalapuolellamme joki kapeimmilla kohdilla virtasi kovalla kohinalla.\n\nAurinko oli laskenut, ainakin näytti siltä synkässä solassa, jossa\nolimme. Aloimme tuskastua odotellessamme vihollisen lähestymistä.\n\n\"Ehkä he ovat kiertäneet meidät\", arveli eräs.\n\n\"Ei, he odottavat yötä. He koettavat sitten uudestaan.\"\n\n\"Antaapa heidän odottaa\", mutisi Rube, \"jos ovat sellaisia keltanokkia.\nVielä puolisen tuntia, luulisin, riittää, tai sitten ei tämä piltti\nymmärrä vanhoja merkkejä.\"\n\n\"Vaiti! Vaiti!\" huusivat useat äänet. \"Tuolla he tulevat!\"\n\nKaikki katsoivat solaan päin. Joukko tummia olentoja näkyi etäällä\ntäyttäen joen uoman. Ne olivat intiaaneja, he olivat ratsain.\nTiesimme tästä, että he aikoivat tehdä hyökkäyksen. Heidän liikkeensä\nvahvistivat tämän otaksuman. He olivat muodostaneet kaksimiehisen rivin\nja pitivät jousensa valmiina lähettämään nuolisateen hyökätessään\nesiin. \"Olkaa varuillanne, pojat!\" huusi Rube, \"he tulevat tuolla\ntotisin aikein. Tähdätkää tarkasti ja antakaa heille täysi mitta,\nkuuletteko?\"\n\nHänen vielä puhuessaan kuului kahdensadan miehen kurkuista huuto. Se\noli navajojen sotahuuto!\n\nHeti tämän jälkeen vastasivat metsästäjät kaikuvin hurraahuudoin,\njoihin yhtyivät heidän delawarelaisten ja shawano-liittolaistensa\nhurjat sotahuudot.\n\nIntiaanit pysähtyivät hetkeksi lähestyessään solan kapeinta kohtaa,\nkunnes viimeiset olivat saavuttaneet paikan. Sitten he hyökkäsivät,\nnostaen toisen huudon, eteenpäin aukkoa kohti.\n\nHyökkäys oli niin äkillinen, että useimmat heistä pääsivät sola-aukon\nlävitse, ennenkuin ainoatakaan laukausta oli ammuttu. Sitten kuului\nrihlapyssyjen \"knak-knak-knak\". Espanjalaiskiväärien kovempaan\nääneen sekaantui intiaanien nuolten viuhina. Kuului kehoitus- ja\nhalveksimishuutoja; kuului myös valituksia, kun uurteinen luoti tai\nmyrkytetty nuoli tunkeutui ruumiiseen.\n\nUseita intiaaneja kaatui ensi laukauksesta. Osa heistä ratsasti\neteenpäin väijytyspaikan kohdalle ja ampui nuoliaan vasten kasvojamme.\nMutta pyssymme eivät vielä olleet kaikki tyhjät ja uskaliaita villejä\nputoili yhä satuloistaan, säännöttömien laukaustemme sattuessa.\n\nHeidän pääjoukkonsa kääntyi nyt kivien taakse ja valmisteli toista\nhyökkäystä. Tämä oli meille vaarallinen hetki. Kiväärimme olivat tyhjät\nemmekä voineet estää heitä tunkeutumasta solan kautta ja pääsemästä\naukealle.\n\nNäin Seguinin tempaavan pistoolinsa ja hyökkäävän eteenpäin, kutsuen\nmuita, joilla oli tällaiset aseet, seuraamaan. Juoksimme päällikön\njäljessä aivan solan suuhun, odottaen hyökkäystä.\n\nSitä emme tarvinneetkaan odottaa, sillä vihollinen oli monestakin\nsyystä kiukuissaan ja oli päättänyt tuhota meidät. Uudelleen kuului\nheidän villi sotahuutonsa ja intiaanit tulivat laukaten solanaukkoa\nkohti.\n\n\"Nyt on teidän vuoronne!\" kuului käsky, \"tulta, hurraa!\"\n\nViisikymmentä pistoolia laukesi yht'aikaa. Etumaiset hevoset kohosivat\ntakajaloilleen ja kaatuivat, potkien ja pyrkien pystyyn. Jäljessä\ntulijat kiihoittivat hevosiaan eteenpäin, ne kaatuivat ja nousivat\njälleen, polkien allensa eläviä ja kuolleita. Muutamat pääsivätkin\nylitse ja alkoivat ahdistella meitä keihäillään. Löimme takaisin\nkiväärinperillä ja hyökkäsimme päälle puukoin ja sotakirvein.\n\nJoki yhä kohosi ja kuohui jo kallioita vasten, kun eläinten ruumiit\nsulkivat sen tien. Taistelimme vyötäisiä myöten tulvivassa uomassa.\nUkkonen jylisi päämme päällä ja salamat leimahtelivat, aivan kuin\nluonnonvoimatkin olisivat tahtoneet ottaa osaa kahakkaan!\n\nSotahuudot jatkuivat yhä villeinä ja kostonhaluisina. Metsästäjät\nvastasivat kiivain huudoin; miehet taistelivat elämästä ja kuolemasta.\n\nNyt vesi, joka oli kohonnut korkeaksi padoksi, nosti eläinten ruumiit\nja kuljetti ne sola-aukon kautta. Koko vihollisparvi pääsi nyt\nkimppuumme. Isä taivaan! He järjestävät joukkoaan, ja kiväärimme ovat\nlataamatta!\n\nTällä hetkellä kuului uusi ääni korviimme. Ääni ei ollut miesten\nhuutoja, pyssyjen pauketta eikä myöskään ukkosen jyrinää. Se oli\ntulvavirran jylhää kohinaa!\n\nTakanamme kuului varoitushuutoja: \"Juoskaa henkenne edestä! Rannalle,\nrannalle!\"\n\nKatsoessani taakseni näin tovereiden jo rientävän rannalle. Samassa\nhuomasin lähestyvän vaaran. Noin parinkymmenen metrin päässä tunkeutui\nuomaan ruskea vesiryöppy, kuljettaen mukanaan suuria puunrunkoja ja\nkatkenneita oksia, aivankuin suuri pato olisi murtunut ja syöksynyt\nvastaani.\n\nSe paiskautui huumaavalla jyrinällä aukon seiniä vasten ja kohoten\nparinkymmenen jalan korkeuteen pusertui vaahdoten solanaukosta sisään.\n\nKuulin intiaanien kauhunhuudot, kun he käänsivät hevosensa paetakseen.\nRiensin rannalle. Vesi ulottui jo vyötäisiini saakka, mutta epätoivon\nvimmalla ponnistelin eteenpäin, kunnes saavutin varman turvapaikan.\n\nTuskin seisoin rannalla, kun vesihyöky vyöryi ohitseni kohisten.\nAlhaalla jokilaaksossa näin intiaanien ajavan pakoon, niin että\nviimeisten hevosten hännät jo hävisivät kallioiden taakse.\n\nKuolleitten ja haavoittuneitten ruumiit olivat vielä joen uomassa.\nSiellä oli sekä metsästäjiä että intiaaneja. Haavoittuneet parkuivat\nnähdessään tulvan. Entiset toverimme huusivat apuamme, mutta emme\nvoineet tehdä mitään pelastaaksemme heitä. Ennätimme tuskin kuulla\nheidän huutonsa, ennenkuin tulvan pyörteet nostivat heidät kuin\nhöyhenet harjalleen ja veivät heidät pois nuolen nopeudella! \"Siinä\nmeni kolme kunnon toveria! Heh!\"\n\n\"Keitä he ovat?\" kysyi Seguin miesten tähystellessä heidän jälkeensä.\n\n\"Yksi delawareista ja iso Jim Harris ja --\"\n\n\"Kuka oli kolmas? Tietääkö kukaan?\"\n\n\"Taisi olla Kirker.\"\n\n\"Totta vie, Kirker! Näin hänet tuoll' alhaalla. Hänen päänahkansa he\nvarmaan vievät.\"\n\n\"Hänet he kyllä kalastavat joesta. Kalastavat koko joukon omiaankin.\nTiukka paikka heillä vain on, se on vissi; hyvin noiden murjaanien käy,\nelleivät kastele hevostensa häntiä, ennenkuin ovat toisessa päässä, se\non varma.\"\n\nHeidän vielä puhuessaan liukuivat tovereittemme vielä kamppailevat\nruumiit joessa olevaan mutkaan ja hävisivät pian näkyvistä.\n\nVaara oli ohitse, uoma oli ummessa ainakin tällä kertaa. Hetken\nkatseltuamme tulvaa kääntyivät useimmat pois kauhun tuntein ja menivät\nhevosten luo.\n\n\n\n\nXLI.\n\nBARRANCA DEL ORO.\n\n\nKiinnitimme hevosemme tasangolle ja palaten pensaikkoon katkoimme\npuita ja sytytimme tulen. Tunsimme olevamme turvassa. Viholliset,\nvaikkakin olisivat päässeet takaisin laaksoon, eivät voineet ahdistaa\nmeitä muuten kuin kiertämällä vuoret tai odottamalla tulvavirran\nlaskeutumista.\n\nTiesimme, että se voisi loppua yhtä nopeaan kuin oli alkanutkin, jos\nsade taukoaisi, mutta myrsky yhä raivosi vähentymättömällä vimmalla.\n\nOlisimme helposti saavuttaneet kuormaston, mutta päätimme viivähtää\njonkin aikaa solassa, jotta miehet ja hevoset saisivat ravita itseään.\nOlimme kaikki ravinnon tarpeessa, sillä edellisten päiväin monet\nkiireiset tapahtumat eivät olleet antaneet meille aikaa säännölliseen\nleiriytymiseen.\n\nPian leimusivat tulet kallionkielekkeiden suojassa, kuivattua lihaa\npaistettiin iltaruoaksi ja syötiin erinomaisella ruokahalulla.\nIllallinen päättyi, istuimme höyryävin vaattein hehkuvain hiillosten\nääressä. Useat miehistä olivat haavoittuneet. Näitä toverit kömpelösti\nsitoivat, tohtori kun oli lähtenyt edellä kuormaston kanssa. Jäimme\nsolaan moneksi tunniksi. Myrsky yhä riehui ympärillämme ja vesi nousi\nyhä korkeammalle. Juuri tätä toivoimmekin; mielihyväksemme saimme\nnähdä joen nousevan niin yli äyräittensä, että Rube vakuutti, ettei\nse laskeutuisi tuntikausiin. Sitten päätimme jatkaa matkaa. Oli lähes\npuoliyö, kun nostimme kiinnityspaalut ja lähdimme matkalle. Sade\noli melkein hävittänyt jäljet, jotka El Sol ja hänen etujoukkonsa\noli jättänyt, mutta miehet, jotka nyt seurasivat niitä, eivät juuri\ntienviittoja tarvinneet, ja Rube, joka johti kulkuetta, ajoi ravia.\nAjoittain salaman välähdykset valaisivat muulien jälkiä mudassa ja\nvalkoisen vuorenhuipun, joka etäällä osoitti meille tien.\n\nRatsastimme koko yön. Tunti auringonnousun jälkeen saavutimme\nkuormaston lähellä lumipeittoisen vuoren juurta. Pysähdyimme\nvuorensolaan ja levättyämme hetken aamiaisen ääressä jatkoimme matkaa\nyli vuoren. Tie kulki kuivan vuorilaakson kautta avonaiselle aavikolle,\njoka ulottui itään ja etelään silmänkantamattomiin. Se oli erämaata.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEn tahdo lähemmin kertoa matkaamme yli tämän peloittavan erämaan. Se\noli samantapainen kuin matkamme yli läntisten aavikkojen. Kärsimme\njanoa tehdessämme kuudenkymmenen mailin matkan ilman vettä. Kuljimme\nyli salviaa kasvavien kenttäin, joilla ei ollut elävää olentoa,\njoka olisi katkaissut ympärillämme vallitsevaa yksitoikkoisuutta.\nValmistimme ruokamme polttamalla artemisian risuja. Mutta eväämme\nalkoivat loppua ja kuormamuuli toisensa jälkeen kaatui nälkäisten\nmetsästäjäin puukoniskuista. Yöllä emme uskaltaneet sytyttää\nleiritulia; sillä vaikka emme vielä olleet nähneetkään takaa-ajajiamme,\ntiesimme heidän olevan kintereillämme. Kuljimme niin nopeasti, että he\neivät voineet saavuttaa meitä.\n\nKolme päivää kuljimme kaakkoa kohti. Kolmannen päivän illalla erotimme\naavikon itälaidassa kohoavat Mimbres-vuoret. Niitten huiput olivat\ntutut metsästäjille ja olivat oppaanamme kulkiessamme eteenpäin.\n\nLähestyimme Mimbres-vuoria kohtisuorassa suunnassa, sillä aikomuksemme\noli kulkea vuoriston poikki vanhan louhoksen kautta, joka kerran oli\nollut päällikkömme tuottoisaa omaisuutta. Hänelle oli maiseman joka\npiirre tuttua. Huomasin, että hänen mielensä kohosi sen mukaan kuin\netenimme.\n\nAuringon laskiessa tulimme Barranca del Oroon, laajaan kuiluun,\njoka ulottui tasangon poikki aina hylättyyn kaivokseen saakka. Tämä\nrotko, aivankuin jonkin kauhean maanjäristyksen aikaansaama rako,\noli kahdenkymmenen mailin pituinen. Sen kummallakin puolen oli tie,\nsillä molemmin puolin tasanko lakeana ulottui aivan kuilun partaalle.\nPuolimatkassa kaivokselle vasemmalla puolella tiesi oppaamme olevan\nlähteen ja me jatkoimme matkaa aikoen leiriytyä yöksi veden ääreen.\n\nVaelsimme väsyneinä eteenpäin. Oli lähes puoliyö, kun saavuimme\nlähteelle. Riisuimme satulat ja kiinnitimme hevoset tasangolle.\n\nSeguin oli päättänyt viipyä täällä tavallista kauemmin. Hän tunsi\nitsensä turvallisemmaksi saavuttuaan tutuille paikoille.\n\nLähteen ympärillä oli nuoria pumpuli- ja pajupensaita ja tämän\npensaikon keskelle sytytettiin tuli. Vielä yksi muuli teurastettiin\nnälän tyydyttämiseksi. Syötyään sitkeät paistit metsästäjät\nheittäytyivät maahan ja nukkuivat. Ainoastaan vartija hevoslauman luona\nseisoi pyssyynsä nojaten vaiti ja varuillaan.\n\nNojaten päätäni satulan onteloon laskeuduin maahan tulen viereen.\nSeguin tyttärineen oli vierelläni. Meksikkolaistytöt ja vangitut\nintiaanit olivat hajallaan ympäri leiripaikkaa kääriytyneinä tiimoihin\nja juovikkaisiin viittoihinsa. He näyttivät kaikki nukkuvan.\n\nOlin väsynyt kuten muutkin, mutta ajatukseni pitivät minua valveilla.\nMielessäni liikkui valoisa tulevaisuuteni. \"Pian\", ajattelin, \"pääsen\npois näistä kauheista oloista; pian saan hengittää puhtaampaa ilmaa\nrakkaan Zoeni seurassa. Ihana Zoe! Kahden päivän kuluttua olen jälleen\nluonasi, saan pitää sinua rinnallani, painaa huuleni lämpimiä huuliasi\nvasten, sanoa omakseni! Jälleen saamme kävellä äänettömässä puistossa\njoen rannalla, jälleen saamme istua sammaltuneilla penkeillä illan\nhiljaisuudessa, jälleen saamme lausua noita hurmaavia sanoja, jotka\nsaavat sydämemme sykkimään onnesta! Zoe, puhdas ja viaton kuin enkeli.\nLapsellinen yksinkertaisuus kysymyksessäsi -- 'Enrique, mitä on mennä\nnaimisiin?' Ah, suloinen Zoe! Saat pian sen tietää. Malta vähän aikaa,\nniin neuvon sinulle. Vain vähän aikaa ja olet minun, minun -- --!\"\n\n\"Zoe! Zoe! Oletko hereillä? Lepäätkö unettomana pehmeällä vuoteellasi?\nVai olenko minä läsnä unissasi? Odotatko paluutani, kuten minä\nkiirehdin sitä? Oi, jos yö pian loppuisi! En voi odottaa enempää.\nVoisin ratsastaa eteenpäin nukkumatta -- uupumatta -- yhä eteenpäin!\"\n\nSilmäni osuivat Adèlen kasvoihin, jotka olivat ylöspäin käännetyt ja\nnuotion valaisemat. Tunsin hänessä sisaren kasvonpiirteet: korkean\njalon otsan, kaartuvat silmäkulmat ja kaarevan nenän. Mutta iho ei\nollut vaalea; eikä ollut tuota viatonta enkelin hymyä. Hiukset olivat\ntummat, iho ruskea, ja silmissä oli hurja katse, epäilemättä monen\nkovan kokemuksen aiheuttama. Kuitenkin hän oli kaunis, mutta hänen\nkauneutensa ei ollut samaa henkevää laatua kuin minun kihlattuni.\n\nHänen rintansa kohosi ja laski säännöttömästi. Kerran tai pari hän\nkatsellessani puoleksi heräsi ja mutisi muutamia sanoja intiaanien\nkielellä. Hänen unensa oli levotonta ja katkonaista.\n\nKoko matkan oli Seguin huolehtinut hänestä isän tarkkaavalla huolella,\nmutta tyttö ei välittänyt näistä huomionosoituksista tai korkeintaan\nvastasi niihin kylmästi kiittäen. Oli vaikea selittää niitä tunteita,\njotka liikkuivat hänen povessaan. Enimmäkseen hän pysyi vaiti ja\nsuljettuna.\n\nParisen kertaa hänen isänsä yritti herättää hänen lapsuudenmuistojaan,\nmutta menestyksettä; suru sydämessään täytyi hänen joka kerran luopua\nyrityksestään.\n\nLuulin, että Seguin nukkui. Erehdyin. Katsellessani häntä tarkemmin\nkasvoihin huomasin, että hän syvimmällä mielenkiinnolla tarkasti\ntytärtään, kuunnellen katkonaisia lauseita, joita pääsi tämän huulilta.\nHänen katseessaan oli surun ja levottomuuden leima, joka koski\nsydäntäni.\n\nKatselin häntä, tyttö mutisi muutamia minulle käsittämättömiä sanoja,\njoitten joukossa erotin sanan \"Dacoma\".\n\nHuomasin, että Seguin hypähti kuullessaan sen.\n\n\"Tyttöparka!\" sanoi hän, huomattuaan, että olin valveilla; \"hän näkee\nunta, levotonta unta. Olen melkein ajatellut herättää hänet siitä.\"\n\n\"Hän tarvitsee lepoa\", vastasin minä.\n\n\"Oi, onko tämä lepoa. Kuule, jälleen 'Dacoma'.\"\n\n\"Se on vangitun päällikön nimi.\"\n\n\"Niin: heidän piti mennä naimisiin heimon lakien mukaan.\"\n\n\"Mistä sen olet kuullut?\"\n\n\"Rubelta: hän kuuli siitä kerrottavan ollessaan vankina kylässä.\"\n\n\"Rakastiko hän päällikköä, luuletko?\"\n\n\"Ei. Ei siltä näytä. Tietäjäpäämies oli ottanut hänet ottotyttärekseen\nja Dacoma vaali häntä vaimokseen. Määrätyillä ehdoilla olisi hänet\nannettu päällikölle; mutta tyttöä peloitti, eikä hän rakastanut, kuten\nhänen äskeiset sanansa nyt todistavat. Lapsi raukka, kova on hänen\nkohtalonsa ollut.\"\n\n\"Vielä kaksi päivänmatkaa, niin loppuvat hänen vaikeutensa. Hän pääsee\nkotiinsa, äidin luo.\"\n\n\"Jos hän jää tuollaiseksi, murtuu Adèle-parkani sydän.\"\n\n\"Älä pelkää, ystäväni. Aika palauttaa hänen muistinsa.\nMuistelen kuulleeni samankaltaisia kohtaloita Missisippi-joen\nrajaseutuasutuksilta.\"\n\n\"Oh, varmaankin niitä on ollut monta. Toivokaamme parhainta.\"\n\n\"Kunhan hän pääsee kotiin, ehkä esineet, jotka ympäröivät häntä,\nmuistuttavat lapsuudenpäiviä. Ehkä hän vielä muistaa kaikki. Eikö niin?\"\n\n\"Toivokaamme, toivokaamme!\"\n\n\"Kaikissa tapauksissa äidin ja sisaren seura pian johtaa hänen\najatuksensa pois raakalaiselämästä. Älä pelkää. Hänestä tulee vielä\ntyttäresi.\"\n\nKoetin tällä tavalla lohdutella häntä. Seguin ei vastannut, mutta\nhuomasin, että tuskallinen ja levoton ilme yhä pilven tavoin peitti\nhänen kasvonsa.\n\nOmakin sydämeni oli raskas. Synkät aavistukset alkoivat tunkeutua sinne\nselittämättömästä syystä. Olivatkohan hänen ajatuksensa kosketuksissa\nomieni kanssa?\n\n\"Kauanko kestää\", kysyin, \"ennenkuin pääsemme talollesi Del Norten\nrannalle?\"\n\nEn itsekään ymmärrä, miksi juuri tätä tulin kysyneeksi. Liekö ollut\njokin pelko, että olimme vielä takaa-ajavien vihollistemme ahdistamia.\n\n\"Ylihuomenna iltapäivällä\", vastasi hän. \"Jumala suokoon, että tapaamme\nheidät turvassa!\"\n\nHypähdin pystyyn hänen lausuessaan nämä sanat. Ne tuottivat minulle\ntuskaa. Tämä oli juuri epämääräisten aavistusteni todellinen syy.\n\n\"Pelkäätkö jotakin?\" kysyin nopeasti.\n\n\"Pelkään.\"\n\n\"Mitä? Ketä?\"\n\n\"Navajolaisia.\"\n\n\"Navajolaisiako?\"\n\n\"Aivan niin. Mieleni on ollut levoton siitä saakka, kun näin heidän\nlähtevän itää kohti Pinonvuorelta. En ymmärrä sitä, elleivät\nhe aikoneet tehdä ryöstöretkiä vanhan Llanon vieressä oleville\nasutuksille. Elleivät he sitä tee, niin pelkään, että he ovat\nlaskeutuneet El Pason laaksoon, kenties itse kaupunkiin. Mahdollisesti\nhe eivät ole uskaltaneet hyökätä itse kaupunkiin, koska Dacoman\njoukkue oli erottuaan jättänyt heidät liian vähälukuisiksi. Mutta\nsen suuremmassa vaarassa ovat pienet asutukset kaupungin pohjois- ja\neteläpuolella.\"\n\nMinun levottomuuteni johtui eräästä sanasta, jota Seguin oli käyttänyt\nPinonin lähteellä. Olin hautonut sitä mielessäni, matkaillessamme\nerämaita; mutta kun hän ei jäljestäpäin siitä puhunut, arvelin, ettei\nhän ollut kiinnittänyt siihen suurempaa huomiota. Olin päätellyt väärin.\n\n\"On hyvin luultavaa\", jatkoi päällikkö, \"että Passeenot puolustautuvat.\nHe ovat tähän saakka puolustautuneet rohkeammin kuin muut asutukset,\nja ovatkin pitkät ajat välttäneet hävitystä. Osaksi tästä syystä,\nosaksi, koska meidän joukkueemme on vartioinut heidän seutujaan kauan\naikaa; seikka, jonka intiaanit kylläkin tiesivät. Luultavaa on,\nettä he, peläten kohtaavansa meidät, välttävät tulemasta kaupungin\npohjoispuolella olevaan 'jornadaan'. Jos niin on, niin ovat meikäläiset\npelastuneet.\"\n\n\"Jumala suokoon\", sopersin, \"että niin olisi!\"\n\n\"Nukkukaamme\", lisäsi Seguin. \"Kenties ovat aavistuksemme turhat,\neivätkä ne kuitenkaan meitä auta. Huomenna ratsastamme eteenpäin\npysähtymättä, jos vain ratsumme kestävät. Mene levolle, ystäväni, yö\nloppuu pian.\"\n\nSen sanottuaan hän nojasi päänsä satulaansa ja järjestäytyi nukkumaan.\nLyhyessä ajassa, aivankuin tahdon voimalla, näytti hän vaipuvan syvään\nuneen. Toisin oli minun laitani. Uni pakeni, ja minä vääntelin itseäni\nsuonten tykyttäessä ja aivot täynnä kauhistuttavia mielikuvia. Aloin\nkuvitella tapahtumia, jotka juuri sillä hetkellä ehkä tapahtuivat:\nnäin kihlattuni ponnistelevan jonkun raa'an villin käsissä; tiesin\nettä nämä etelän intiaanit eivät olleet kylmäluontoisia ja kohteliaan\nhienotunteisia, kuten punaiset miehet pohjoisemmilla metsäseuduilla.\n\nKuvittelin häntä vietävän kovaan vankeuteen, jossa hän joutuisi jonkun\nraa'an lurjuksen vaimoksi, ja tätä ajatusta kammoten nousin pystyyn ja\nriensin preerialle.\n\nPuoliksi suunniltani kävelin sinne tänne. Taisin kävellä tuntikausia,\nmutta en mitannut aikaa.\n\nSamoilin takaisin \"barrancan\" reunalle. Kuu paistoi heleästi ja kauhea\nkuilu, ulottuen syvälle maan sisään jalkaini vieressä, oli äänetön ja\npimeä. Katseeni ei voinut tunkeutua sen elottoman synkkään pohjaan.\n\nNäin leirin ja hevoslaumamme ylängöllä, mutta voimani olivat lopussa,\nja uupuneena väsymyksestä vaivuin alas aivan kuilun partaalle.\nLoppumatonta kidutusta, jota olin tähän asti kestänyt, seurasi\näärimmäisen väsymyksen tunne. Uni voitti tuskan, ja minä nukahdin.\n\n\n\n\nXLII.\n\nVIHOLLINEN.\n\n\nLienen nukkunut tunnin verran. Jos uneni olisivat olleet todellisuutta,\nolisivat ne täyttäneet pitkän ajanjakson.\n\nLopulta aamuyön raaka ilma herätti minut. Kuu oli laskenut, sillä\nmuistin sen olleen lähellä taivaanrantaa, kun sen viimeksi näin.\nKuitenkaan ei ollut laisinkaan pimeä, sillä näin pitkälti sumun lävitse.\n\n\"Taitaa tulla aamu\", ajattelin ja käänsin kasvoni itään. Arvasin\noikein: itäisellä taivaalla näkyi valkea viiru, aamun enne.\n\nTiesin, että Seguinin aikomus oli lähteä varhain, ja päättelin juuri\nnousta, kun korvani tajusi ääniä. Ne olivat lyhyitä huudahduksia ja\nkavion kopsetta aavikon nurmella.\n\n\"He ovat jo nousseet ja valmistautuvat matkaan.\" Näin ajatellen\nhypähdin pystyyn ja aloin kiirehtiä leiriä kohti.\n\nOlin tuskin astunut kymmentä askelta, kun huomasin, että äänet\ntulivatkin takaapäin!\n\nPysähdyin kuuntelemaan. Oikein, epäilemättä etenin niistä.\n\n\"Olen erehtynyt leirin suunnasta!\" Astuin 'barrancan' partaalle\ntullakseni vakuutetuksi. Suuri oli hämmästykseni, kun huomasin, että\nolin kulkenut aivan oikeaan suuntaan ja että äänet tulivatkin kuilun\ntoiselta puolen.\n\nEnsi ajatukseni oli, että joukkue oli kulkenut ohitseni ja oli jo\nmatkalla.\n\n\"Ei ole mahdollista, sitä en usko. Oh, he ovat lähettäneet jonkun\netsimään minua: he ovat niitä!\" Huusin \"Hoi!\" ilmaistakseni missä\nolin. Ei kuulunut vastausta, huusin uudelleen entistä kovemmin. Äänet\nvaikenivat. Tiesin, että ratsumiehet kuuntelivat ja huusin vielä koko\nvoimallani. Oli hetken äänettömyys! Sitten kuulin äänten mutinaa ja\nhevosten polkemista heidän ratsastaessaan minua kohti.\n\nIhmettelin, ettei kukaan vielä ollut vastannut huutooni. Mutta\nihmettelyni kääntyi kauhuksi, kun huomasin, että lähestyvä joukko\nolikin 'barrancan' toisella puolella!\n\nEnnenkuin ennätin toipua hämmästyksestäni, olivat he jo kohdallani ja\najoivat kuilun partaalle. He olivat vielä kolmensadan yardin päässä:\nniin leveä oli rotko, mutta voin selvästi erottaa heidät ohuen usvan\nlävitse. Heitä näytti olevan yhteensä noin kolmesataa ratsumiestä ja\nheidän pitkät keihäänsä, töyhtöiset päänsä ja puolialastomat ruumiinsa\nilmaisivat yhdessä silmäyksessä, että he olivat intiaaneja!\n\nEn jäänyt muuta kyselemään, vaan juoksin suurimmalla kiireellä leiriin\npäin. Näin, että ratsumiehet toisella puolella seurasivat minua\nlaukaten hiljalleen.\n\nSaapuessani lähteelle näin metsästäjät hämmästyksen vallassa ja\nvalmiina hyppäämään satulaan.\n\nSeguin ja muutamat toiset olivat menneet rotkon reunalle ja\ntähystelivät toiselle puolelle. He eivät ajatelleetkaan mitään nopeaa\nperääntymistä, koska vihollinen jo valkenevassa päivissä oli saanut\nselville lukumäärämme.\n\nVihollisjoukkoja erotti nyt ainoastaan kolmensadan yardin välimatka,\nmutta voidakseen ryhtyä taisteluun olisi heidän ollut kuljettava\nvähintään kaksikymmentä mailia. Tästä syystä tunsivat Seguin\nja metsästäjät olevansa turvassa; ja nopeasti päätettiin pysyä\npaikoillaan, kunnes olisimme saaneet selville, keitä vastustajamme\nolivat.\n\nHe olivat pysähtyneet vastakkaiselle äyräälle ja istuivat satuloissaan\nkatsellen meitä. He näyttivät hämmästyvän läsnäoloamme. Oli vielä liian\nhämärä, jotta he olisivat voineet tuntea ulkomuotomme. Aamu valkeni, he\ntunsivat meidän omituiset pukumme ja varustukset ja villi sotahuuto,\nnavajoin sotahuuto, kaikui yli syvyyksien!\n\n\"Se on Dacoman joukkue!\" huusi jokin ääni, \"he ovat menneet väärälle\npuolelle syvännettä.\"\n\n\"Ei\", vastasi toinen, \"heitä on liian vähän ollakseen Dacoman joukkue.\nSiellähän ei ole kuin satasen miestä.\"\n\n\"Ehkä tulva otti loput\", arveli ensimmäinen puhuja.\n\n\"Äh! Kuinka he olisivat hukanneet jälkemme, nehän olivat selvät kuin\nvankkurin jäljet!\"\n\n\"Keitä he sitten ovat? Navajoja. Voisin unissani tuntea heidän\nsotahuutonsa.\"\n\n\"He ovat heimopäällikön miehiä\", sanoi Rube ratsastaen samassa esille.\n\"Katso! Tuollahan se vanha kettu on itsekin, tuon raudikon selässä!\"\n\n\"Luuletko, Rube, että he ovat niitä?\" kysyi Seguin.\n\n\"Totta totisesti, kapteeni.\"\n\n\"Mutta missä loput ovat? Tämä ei ole koko joukkue.\"\n\n\"He eivät ole etäällä, siitä olen varma. Vait! Kuulen heidän tulevan.\"\n\n\"Tuolla tulee joukko! Katsokaapa, pojat! Katsokaa!\"\n\nHäipyvän usvan lävitse näkyi tumma joukko ratsumiehiä, joka ratsasti\nesiin. He lähestyivät huutaen ja huitoen aivankuin ajaen karjaa. Sitä\nse olikin. Usvan noustua näimme hevosten, sarvikarjan ja lampaiden\npeittävän tasangon suurelta alalta. Niiden takana tuli ratsastavia\nintiaaneja, jotka laukkasivat edestakaisin ohjaten eläimiä peitsillään\nja ajaen niitä eteenpäin.\n\n\"Taivaan isä, sellaisia rosvoja!\" huudahti joku metsästäjä.\n\n\"Nuo pojat ovat jotakin toimittaneet matkallaan. Me tulemme takaisin\nyhtä tyhjinä kuin lähdimmekin. Heh!\"\n\nOlin ollut satuloimassa hevostani ja tulin tällä hetkellä esille.\nKatseeni ei pysähtynyt intiaaneihin, ei myöskään ryöstettyyn karjaan,\nsilmiäni kohtasi toinen näky, joka jähmetytti vereni.\n\nLähestyvän lauman loppupäässä huomasin pienen muista erillään olevan\njoukon. Heidän tuulessa liehuvat kevyet pukunsa ilmaisivat minulle,\nettä he eivät olleet intiaaneja. Ne olivat naisia, vankeja! Heitä\nnäytti olevan noin parikymmentä, mutta mieleni oli niin kuohuksissa,\netten välittänyt heidän lukumäärästään. Näin, että he olivat ratsain ja\nettä kutakin vartioi intiaani, joka ratsasti sivulla.\n\nSykkivin sydämin katsoin jokaista, mutta välimatka oli liian suuri\nvoidakseni erottaa heidän piirteitään. Käännyin päällikön puoleen. Hän\nseisoi katsellen kiikariinsa. Näin hänen hätkähtävän, hänen poskensa\nvaalenivat, huulet värisivät ja kiikari putosi hänen käsistään maahan!\nHurjin ilmein hän hoiperteli takaperin, huudahtaen:\n\n\"Oi Jumala! Nyt Sinä olet minua lyönyt!\" Tempaisin kaukoputken\ntullakseni vakuutetuksi. Mutta se oli turhaa. Nostaessani sitä huomasin\ntoisella puolella juoksevan eläimen. Se oli koirani Alp! Kohotin\nkaukoputken ja seuraavassa tuokiossa katselin sen kautta kihlattuni\nkasvoja!\n\nHän näytti olevan niin lähellä, että olin aikeissa huutaa hänelle.\nErotin selvästi hänen suloiset, kauniit piirteensä. Hänen poskensa\nolivat itkusta kalpeat, ja hänen kultaiset hiuksensa riippuivat\nhajallaan hänen olkapäillään ulottuen hevosen säkään.\n\nHänellä oli 'sarape' yllään ja nuori intiaani ratsasti hänen vierellään\nuljaalla hevosella meksikkolaisen husaarin univormussa.\n\nEn tarkastanut muita, vaikka vilahdukselta näin hänen äitinsä jäljessä\ntulevain vankien joukossa.\n\nHevos- ja karjalauma tuli lähelle, ja naiset vartijoineen tulivat\nkohdallemme. Vangit jätettiin taakse preerialle, mutta soturit\nratsastivat tovereittensa luo kuilun reunalle.\n\nOli jo selvä päivä; sumu hävisi pois ja ylipääsemättömän kuilun\nkummallakin puolella vihollisjoukot silmäilivät toisiaan.\n\n\n\n\nXLII.\n\nUUSI ONNETTOMUUS.\n\n\nSe oli mitä omituisin kohtaaminen. Tässä seisoi kaksi miesjoukkoa,\ntoistensa verivihollisia, kumpikin palaten toisensa maalta, kuljettaen\nmukanaan ryöstettyä saalista ja vankejaan! Nyt he olivat kohdanneet\ntoisensa puolimatkassa ja seisoivat muskelin kantaman päässä silmäillen\ntoisiaan mitä katkerimman vihamielisyyden tuntein, ja kuitenkin oli\ntaistelu mahdoton aivan kuin kaksikymmentä mailia olisi ollut heidän\nvälillään.\n\nToisella puolella olivat navajot, hämmästyneinä katselijoina, sillä\nhe olivat tunteneet lapsensa. Toisella puolella päänahanmetsästäjät,\njoista useat vihollistensa vankien joukossa tunsivat vaimon, sisaren\ntai tyttären piirteet.\n\nKumpikin katseli toistaan viha sydämessä ja kosto katseessa. Jos he\ntällä tavoin olisivat kohdanneet aavikolla, olisivat he taistelleet\nviimeiseen vereen saakka. Näytti siltä kuin Jumala olisi tahtonut estää\nverenvuodatusta, joka varmaan olisi tapahtunut, ellei kuilu olisi ollut\nnäitten vihamiesten välillä.\n\nEn voi kuvata mielialaani. Muistan, että äkkiä mieleni ja ruumiini\nsai uutta intoa ja voimaa. Tähän saakka olin ainoastaan ollut\nsivustakatsojana retkikuntamme seikkailuissa. Minulla ei ollut mitään\nsydämen asiaa toiminnassani; nyt sitävastoin oli sellainen, joka\nkiihoitti minut äärimmäiseen tarmokkuuteen.\n\nSain uuden ajatuksen, riensin neuvottelemaan. Seguin oli alkanut\ntoipua kauheasta iskusta. Miehet olivat saaneet kuulla hänen\nsuuresta onnettomuudestaan ja seisoivat hänen ympärillään, koettaen\nlohduttaa häntä. Harvat tunsivat päällikön perhesuhteita, mutta he\nolivat kuulleet hänen aikaisemmista onnettomuuksistaan: kaivoksen\nmenettämisestä, hänen omaisuutensa häviöstä ja lapsensa ryöstöstä. Kun\nhe nyt saivat kuulla, että vankien joukossa myös oli hänen vaimonsa ja\ntyttärensä, tunsivat metsästäjäinkin kovat sydämet myötätuntoa hänen\ntavallista suurempain kärsimystensä johdosta. Kuului huudahduksia ja\npäättäviä sanoja ottaa vangit takaisin tai kuolla.\n\nTässä mielessä olin minäkin lähestynyt heitä. Olin päättänyt pienestä\nmaallisesta omaisuudestani asettaa palkinnon urheudesta ja alttiudesta,\nmutta huomasin, että jalommat syyt jo olivat vaikuttamassa ja pysyin\nsenvuoksi vaiti.\n\nSeguin näytti olevan hyvillään tovereittensa osanotosta ja alkoi taas\nnäyttää tavallista tarmokkuuttaan. Hän alkoi jälleen toivoa. Miehet\nkokoontuivat hänen ympärilleen antaen hänelle neuvojaan ja saadakseen\nhäneltä määräyksiä.\n\n\"Voimme sotia heidän kanssaan tasaväkisesti, päällikkö\", sanoi trapperi\nGarey. \"Heitä ei ole kahtakaan sataa.\"\n\n\"Heitä on sata ja yhdeksänkymmentäkuusi ilman vaimoväkeä\", keskeytti\nmuuan metsästäjä. \"Olen laskenut heidät.\"\n\n\"Noo, hyvä\", jatkoi Garey, \"onpa kuitenkin hiukan eroa välillämme\nrynnistyksessä, ja sen, mikä erottaa lukumäärän, voimme tasoittaa\nkivääreillämme. En koskaan arvioi muuta kuin kaksi yhtä vastaan ja\nvähän päälle, kun on injuuneista kysymys.\"\n\n\"Katsopa seutua, Bill! Sehän on aivan tasainen. Minne joudumme ensi\nlaukauksen jälkeen? Heillähän on aina jousensa ja peitsensä. Häh! Hehän\nvoivat hieroa meidät nuuskaksi täällä!\"\n\n\"En mie tarkoita, että ahdistelisimme heitä aavikolla, vaan seurata\nheitä vuorille ja ahdistaa heitä kallioiden välissä. Sitä mie\ntarkoitin.\"\n\n\"He eivät pääse pakenemaan tuollaisen karjan kanssa. Se on kyllä totta.\"\n\n\"Eivät he aiokaan lähteä karkuun. Päinvastoin he mieluummin hyökkäävät\npäällemme.\"\n\n\"Sitähän mekin haluamme\", sanoi Garey. \"Mennään vain ja annetaan heille\nniin, että riittää.\"\n\nMetsästäjä osoitti Mimbres-vuoria, jotka idässä kohosivat kymmenen\nmailin päässä.\n\n\"He ehkä odottavat lisäväkeä. Heimopäällikön joukkoon kuuluu enemmän,\nheitä oli lähes neljäsataa kulkiessaan Pinon-vuoren ohi.\"\n\n\"Rube, missähän muut ovat?\" tiedusteli Seguin. \"Ei pidäkään olla,\nkapteeni. Onhan sekin hyvä. Se vanha hupsu on lähettänyt osan toista\ntietä. Väärillä jäljillä he ovat.\"\n\n\"Miksi luulet heidän menneen toista tietä?\"\n\n\"No-o, kapteeni, sehän on selvä. Jos siellä joku tulisi, olisihan\njoku noista peijakkaista rientänyt takaisin ja kiirehtinyt heitä,\nymmärrättekö? Sieltä ei minun nähdäkseni kukaan vielä ole mennyt.\"\n\n\"Olet oikeassa, Rube\", vastasi Seguin toisten vakuutusten rohkaisemana.\n\"Mitä neuvoisit meitä tekemään?\" kysyi hän vanhalta metsänkävijältä,\njonka neuvoa hän kuunteli tällaisissa vaikeuksissa. \"No niin, kapteeni,\ntämä on aika mutkallinen asia, enkä ole saanut mielenmukaista selvää\nvielä. Mutta jos annatte mulle muutaman minuutin aikaa, niin annan\nteille parhaimman mahdollisen vastauksen.\"\n\n\"Hyvä on, odotamme. Miehet! Katsokaa aseitanne, että ne ovat kunnossa.\"\n\nNeuvottelun kuluessa, joka kesti vain muutamia hetkiä, huomasimme, että\nvihollinen oli samanlaisessa hommassa toisella puolella. He olivat\nkokoontuneet päällikkönsä ympärille ja varmaankin aprikoivat, mitä\nolisi tehtävä.\n\nNähdessään päällikköjensä lapset meidän vankeinamme he hämmästyivät\nja aavistivat jotakin kauheata. Palaten onnistuneelta ryöstöretkeltä\nsaaliilleen, ja ylväinä juhlimisen ja kunnian toivossa, he yht'äkkiä\nhuomasivat olevansa voitetut omassa pelissään. He tiesivät, että\nolimme olleet heidän kylässään. He otaksuivat, että olimme hävittäneet\nja polttaneet heidän asumuksensa ja murhanneet heidän vaimonsa ja\nlapsensa. He eivät voineet vähempää kuvitella, sillä itse he olivat\njuuri olleet sellaisilla asioilla ja arvostelivat muita itsensä mukaan.\n\nHe näkivät sitäpaitsi meitä olevan niin paljon, että voisimme\npuolustaa sitä, mitä olimme anastaneet, sillä he tiesivät hyvin, että\npäänahanmetsästäjät tuliaseineen olivat ylivoimaiset, silloin kun he\nlukumäärältään olivat yhdenvertaiset.\n\nKatsoen asiaa tältä kannalta tarvitsivat he miettimisaikaa yhtä hyvin\nkuin mekin. Ja me tiesimme, että kuluisi hetken aikaa, ennenkuin he\nvoisivat ryhtyä toimenpiteisiin. He olivat myöskin kiikissä.\n\nMetsästäjät tottelivat Seguinin ohjeita ja pysyivät paikoillaan\nodottaen Ruben vastausta.\n\nVanha metsänkävijä seisoi itsekseen, puoleksi nojaten kivääriinsä, jota\nhän piti molemmin käsin piipun suusta. Hän oli ottanut pois tulpan ja\ntirkisteli piipun suuhun, aivankuin neuvotellakseen jonkun oraakkelin\nkanssa, jota hän säilytti kiväärin piipussa. Tämä oli Ruben omituisia\ntapoja ja ne, jotka tunsivat hänet, vetivät huulensa hymyyn tämän\nnähdessään.\n\nMuutaman minuutin seisoi hän kuin hiljaisesti neuvotellen, sitten\noraakkeli näytti antaneen vastauksensa, Rube asetti tulpan paikoilleen\nja asteli päällikön luokse.\n\n\"Billee on oikeassa, kapteeni. Jos tarkoitus on tapella injuunien\nkanssa, niin on se tehtävä joko metsässä tai kallioilla. He\npiiskaisivat meidät murskaksi aavikolla. Se asia on selvä. No, siis on\nkaksi mahdollisuutta: joko he käyvät kimppuumme, ja silloin on tuo mäki\nmeidän (hän osoitti erästä Mimbresvuorten huippua) tai ryhdymme itse\nseuraamaan heitä. Senkin voimme tehdä kuin orrelta pudoten. He eivät\ntällä kertaa ole varsin nopsajalkaiset.\"\n\n\"Mutta kuinka saamme syötävää? Emme mitenkään voi kulkea erämaan poikki\nilman ruokaa.\"\n\n\"Häh, kapteeni, siinähän ei ole vaikeutta. Jos aavikko pysyy\nnoin kuivana, voin minä peloittaa tuon karjan yhtä helposti kuin\npuhvelilauman; ja siitä saamme varmaan osamme. Mutta tässä on vielä\ntoinen pahempi asia, pelkään.\"\n\n\"Mikä sitten?\"\n\n\"Minä pelkään, että kohtaamme Dacoman ukkelit paluutiellä, just sitä mä\npelkään.\"\n\n\"Aivan totta, se on hyvin luultavaa.\"\n\n\"Niin on, paitsi jos virta vei heidät siellä solassa; mutta sitä en\nluule. He kyllä ymmärtävät sen jutun siksi hyvin.\"\n\nTämä mahdollisuus, että Dacoman joukkue pian voisi yhtyä heimopäällikön\nkanssa, oli kaikille selvillä ja heitti neuvottomuuden varjon kaikkien\nkasvoille. He olivat epäilemättä meitä takaa-ajamassa ja saapuisivat\npian paikalle.\n\n\"No niin, päällikkö\", jatkoi metsänkävijä, \"olen lausunut mielipiteeni\nasioista, ja olemme valmiit taisteluun; mutta minä luulisin, että\nvoisimme saada naiset takaisin tuhlaamatta kiväärin muonaamme.\"\n\n\"Kuinka?\" kysyi päällikkö toisten säestämänä.\n\n\"Noh, kas näinpäin\", vastasi metsämies hermostuttaen minua\npuhetavallaan. \"Sinä näet nuo intiaanit toisella puolen rotkoa?\"\n\n\"Näen, näen\", vastasi Seguin nopeasti.\n\n\"Noh, sinä näet noi tuossa?\" ja puhuja viittasi vankejamme kohti.\n\n\"Aivan, aivan!\"\n\n\"Noh, näetkös noi tuolla toisella puolella, vaikka heillä on kuparin\nvärinen iho, rakastavat kuitenkin lapsiaan kuten valkeat kristityt.\nHe tosin välistä syövät ne, se on totta, mutta siihen on heillä jokin\nuskonnollinen syy, jota ei moni teistä ymmärrä, arvaan ma.\"\n\n\"Mitä pitäisi tehdä?\"\n\n\"Noh, heiluta valkoista riepua ja ehdota vankien vaihtoa. He kyllä\nymmärtävät sen ja tulevat neuvottelemaan. Tuo pieni pitkätukkainen\ntyttö on heimopäällikön tytär ja muut ovat heimon päämiesten: valitsin\nne vartavasten. Sitäpaitsi, tuolla on vielä Dacoma ja nuori kuningatar.\nHe purisivat poikki kyntensä heidän tähtensä. Sinä voit antaa heille\npäällikön ja johtaa pois heidän mielensä kuningattaresta, parhaimman\nkykysi mukaan.\"\n\n\"Tahdon seurata neuvoasi\", sanoi Seguin, onnistumisen toivosta\nkirkastuvin katsein.\n\n\"Täss' ei oo aikaa hidastella, kapteeni; sillä jos Dacoman miehet\nsaapuvat, ei neuvoni ole rotan raadon arvoinen.\"\n\n\"Ei hetkeäkään hukata\", ja Seguin antoi määräyksen laittaa rauhanlipun\nkuntoon.\n\n\"Olisi ollut parempi, kapteeni, näyttää heille ensin, mitä olemme\nsaaneet. He eivät vielä ole nähneet Dacomaa eikä kuningatarta. He ovat\ntuolla pensaissa.\"\n\n\"Olet oikeassa!\" vastasi Seguin. \"Toverit, tuokaa esiin vangit\nbarrancan reunalle. Tuokaa navajopäällikkö. Tuokaa kuning... tyttäreni!\"\n\nMiehet kiiruhtivat täyttämään käskyä, ja muutamassa minuutissa tuotiin\nvangitut lapset, Dacoma ja salaperäinen kuningatar aivan kuilun\npartaalle.\n\nSerapet, joihin he olivat verhotut, poistettiin ja he seisoivat\npuettuina tavallisiin vaatteisiinsa intiaanien nähtävinä. Dacoralla oli\nyhä kypäränsä ja kuningatar näkyi selvästi höyhentöyhdöillä rikkaasti\nkoristetussa viitassaan. Heidät tunnettiin heti!\n\nNavajot nostivat yleisen huudon, huomattuaan uuden todistukset!\nvastoinkäymisestään. Soturit irroittivat päänahkoja vöistään, pistivät\nniitä keihäittensä kärkiin ja heiluttivat niitä meille kuilun poikki.\nHe luulivat, että Dacoman joukko oli hajoitettu ja heidän vaimonsa ja\nlapsensa tapettu; ja he uhkailivat meitä huudoilla ja eleillä.\n\nHuomasimme liikettä vanhempien soturien joukossa, he nähtävästi\nneuvottelivat.\n\nNeuvottelu päättyi. Eräs joukko näkyi ratsastavan vangittujen naisten\nluo, jotka olivat jääneet kauaksi taakse.\n\n\"Taivaan tähden!\" huusin minä, kauhean ajatuksen lyömänä, \"he menevät\ntappamaan heidät! Tänne lippu nopeaan!\"\n\nMutta ennenkuin lippu ennätettiin kiinnittää tankoonsa, olivat\nmeksikkolaisnaiset hypänneet satuloista, heidän huntunsa poistettiin ja\nheidät vietiin kuilun reunalle.\n\nSe oli ainoastaan tarkoitettu vastaliikkeeksi, iskun kostoksi; sillä\nnähtävästi intiaanit tiesivät, että heidän vankiensa joukossa myös oli\npäällikkömme vaimo ja tytär. Heidät asetettiin hyvin nähtäville, aivan\nbarrancan partaalle.\n\n\n\n\nXLIV.\n\nRAUHANLIPPU.\n\n\nHe olisivat voineet säästää vaivojaan. Tuska oli jo tunnettu, mutta\nseurasi taas näytelmä, joka tuotti meille uusia kärsimyksiä.\n\nTähän saakka eivät intiaanien vangit olleet tunteneet meitä. Välimatka\noli ollut liian suuri paljaalle silmälle ja meidän päivänpolttamat\nkasvomme ja pölyiset vaatteemme olivat myöskin vaikeat tuntea.\n\nMutta rakkauden vaisto on tarkka ja nopea, ja kihlattuni katseet olivat\npian käännetyt minua kohden. Näin hänen astuvan eteenpäin; kuulin hänen\nhuudahduksensa, kaksi valkoista käsivartta ojennettiin, ja hän vaipui\npyörtyneenä kalliolle.\n\nSamassa hetkessä rouva Seguin oli tuntenut miehensä ja huusi hänen\nnimensä. Seguin huusi hänelle vastauksen, varoittaen häntä rukoilevalla\näänellä pysymään kärsivällisenä ja hiljaa.\n\nUseimmat muutkin naiset, kaikki nuoria ja kauniita, olivat tunteneet\nsulhasiaan ja veljiään, ja seurasi kohtaus, joka oli tuskallinen nähdä.\n\nKatsoin häneen. Näin hänen toipuvan tajuttomuudestaan. Näin husaarin\npukuun puetun intiaanin hyppäävän satulasta, nostavan hänet\nkäsivarrelleen ja vievän hänet preerialle.\n\nSeurasin heitä katseillani voimatta mitään tehdä. Näin, että\nhän osoitti tytölle ystävällistä huomiota; ja minä olin hänelle\nkiitollinen, vaikka tiesin, että se oli rakastajan itsekästä\nkohteliaisuutta.\n\nHetken kuluttua tyttö nousi jälleen jaloilleen ja riensi takaisin\nbarrancaan päin. Kuulin nimeäni huudettavan yli kuilun. Hänen nimensä\nkaikui takaisin; mutta samalla hetkellä ympäröivät vartijat äidin ja\ntyttären ja veivät heidät pois.\n\nTällä välin oli valkoinen lippu saatu kuntoon ja Seguin kohotti sen\nseisoen muitten edessä. Pysyimme paikoillamme ja odotimme kiihkeästi\nvastausta.\n\nIntiaaniryhmässä näkyi liikettä. Kuulimme heidän juttelevan vakavalla\näänellä, ja näimme, että heillä oli jotakin tekeillä.\n\nPian korkeakasvuinen, jalonnäköinen mies astui esiin joukosta, pitäen\nvasemmassa kädessään vaaleata esinettä. Se oli valkaistu vuohivasikan\nnahka. Oikeassa oli hänellä keihäs.\n\nNäimme hänen kiinnittävän vuohennahan keihään kärkeen ja astuvan\nesille, pitäen sitä ilmassa. Meidän rauhanmerkkiimme oli vastattu.\n\n\"Ääneti, miehet!\" huusi Seguin metsästäjille, ja kohottaen äänensä\nhuusi hän intiaanien kielellä:\n\n\"Navajot! Te tiedätte, keitä olemme. Olemme kulkeneet teidän alueenne\nkautta ja käyneet pääkaupungissanne. Tarkoituksemme oli etsiä\nomaisiamme, joitten tiesimme olevan vankeina luonanne. Muutamia heistä\nolemme saaneet takaisin, mutta monta oli, joita emme ole voineet\nlöytää. Voidaksemme joskus saada heidätkin takaisin, olemme ottaneet\npanttivankeja, kuten näette. Olisimme voineet ottaa vieläkin useampia,\nmutta katsoimme näiden riittävän. Emme ole polttaneet kyläänne. Emme\nole vahingoittaneet vaimojanne, tyttäriänne tai lapsianne. Näitä\nvankejamme lukuunottamatta tulette löytämään kaikki samassa kunnossa\nkuin lähtiessänne.\"\n\nKuului kuisketta intiaanien joukosta. Se oli tyydytyksen mutinaa.\nHe olivat varmaan otaksuneet, että heidän kylänsä oli hävitetty ja\nvaimonsa surmatut; ja Seguinin sanat tekivät senvuoksi erikoisen\nvaikutuksen. Kuulimme soturien ilon huudahduksia ja puhetta. Hiljaisuus\npalasi ja Seguin jatkoi:\n\n\"Näemme, että olette olleet meidän seuduillamme. Olette ottaneet\nvankeja kuten mekin. Olette punaisia miehiä. Punainen mieskin voi\nrakastaa omaistaan kuten valkoihoiset. Sen vuoksi olemme kohottaneet\nrauhanlipun, jotta kumpikin luovuttaisi toiselleen hänen omansa. Tämä\nvarmaankin on Suurelle Hengelle mieluista ja tuottaa meille kaikille\ntyydytystä, sillä ne, joita te pidätte vankeina, ovat meille kalleinta\nja taas se, mitä me pidämme vankinamme, on ainoastaan teille rakasta.\nNavajot! Olen puhunut. Odotan vastaustanne.\"\n\nKun Seguin oli lopettanut, kokoontuivat soturit heimopäällikön\nympärille, ja voimme huomata, että vakava keskustelu oli käynnissä.\nNähtävästi oli eriäviä mielipiteitä, mutta neuvottelu oli pian ohi ja\nheimopäällikkö astui esiin ja antoi muutamia ohjeita miehelle, joka\npiti lippua. Tämä vastasi Seguinin puheeseen seuraavasti:\n\n\"Valkoinen päällikkö! Olet puhunut oikein, ja soturimme ovat punninneet\nsanojasi. Sinä et pyydä muuta kuin oikeutta ja kohtuutta. Varmaankin\nse miellyttää Suurta Henkeä ja antaa meille itsellemme tyydytystä, jos\nvaihdamme vankeja. Mutta kuinka voimme tietää, että olet puhunut totta?\nSinä vakuutat, että ette ole polttaneet kyläämme tai vahingoittaneet\nvaimojamme tai lapsiamme. Kuinka voimme tietää, että tämä on totta?\nKylämme on kaukana, samoin vaimomme, jos he vielä ovat elossa. Emme voi\nkysyä heiltä. Meillä on ainoastaan sinun sanasi. Se ei riitä.\"\n\nSeguin oli jo arvannut tämän vaikeuden ja käskenyt tuoda erään\nvankimme, älykkäännäköisen pojan esille.\n\nPoika tuli hänen rinnalleen.\n\n\"Kysykää häneltä!\" huusi Seguin, näyttäen vangittua poikaa.\n\n\"Miksikä emme voisi kysyä veljeltämme Dacoma-päälliköltä? Poika on\nvielä nuori. Hän ei ehkä ymmärrä meitä. Päällikkö voisi paremmin\nvakuuttaa meitä.\"\n\n\"Dacoma ei ollut kanssamme kylässä. Hän ei tiedä, mitä siellä tapahtui.\"\n\n\"Anna Dacoman vastata tähän.\"\n\n\"Veli!\" vastasi Seguin, \"sinä olet liiaksi epäluuloinen, mutta\nsaat kuulla hänen vastauksensa.\" Hän virkkoi muutamia sanoja\nnavajopäällikölle, joka istui maassa hänen vierellään.\n\nPuhuja kuilun toiselta puolelta teki sitten kysymyksensä suoraan\nhänelle. Ylpeä intiaani, joka näytti olevan suunniltaan nöyryyttävän\nasemansa vuoksi, vastasi vihaisella kädenliikkeellä ja lyhyellä\nhuudolla kieltävästi kysymykseen.\n\n\"No, veljeni\", jatkoi Seguin, \"näethän, että olen puhunut totta. Kysy\npojalta, mitä ensin aioit.\"\n\nPojalta kysyttiin sitten, olimmeko polttaneet kylän tai tehneet pahaa\nnaisille. Kumpaankin kysymykseen vastasi hän kieltävästi.\n\n\"No niin, veljeni\", sanoi Seguin, \"oletko tyytyväinen?\"\n\nKotvaan aikaan ei kuulunut vastausta. Soturit olivat jälleen\nkokoontuneet neuvotteluun ja huitoivat totisina ja innokkaasti\nkäsillään. Huomasimme, että siellä oli joukko rauhallisen sovittelun\nvastustajia, jotka koettivat yllyttää toisia taisteluun. He olivat\nylipäänsä nuorempaa väkeä.\n\nEllei heimopäällikölle neuvottelun tulos olisi henkilökohtaisesti ollut\nniin tärkeä, olisivat he kenties päässeet voitolle, sillä soturit\ntiesivät hyvin, mikä häpeä heitä kohtaisi, jos he palaisivat ilman\nvankeja. Toisilla sitäpaitsi oli omat syynsä pitää vangit. He olivat\nkatselleet Del Norten tyttäriä ja \"huomanneet, että he olivat suloiset\".\n\nMutta lopulta vanhempien mielipide pääsi vallalle ja puhuja vastasi:\n\n\"Navajosoturit ovat harkinneet, mitä ovat kuulleet. He uskovat, että\nvalkoinen päällikkö on puhunut totta ja he suostuvat vaihtamaan\nvankeja. Jotta tämä voisi tapahtua säädyllisellä ja sopivalla tavalla,\nehdottavat he, että valittaisiin kaksikymmentä miestä kummaltakin\npuolelta, että nämä soturit heittävät pois aseensa preerialle kaikkien\nnähden, että he sitten kuljettavat vankinsa kuilun ylimenopaikalle\nkaivoksen luona, ja siellä sopivat vaihtamisen ehdoista, että kaikki\nmuut kummankin puolen soturit jäävät sinne, missä nyt ovat, siksi\nkunnes aseettomat miehet ovat palanneet vaihdettujen vankien kanssa,\nettä valkoiset liput sitten otetaan alas ja kumpikin joukko on\nvälirauhasta vapaa. Nämä ovat navajosoturien sanat.\"\n\nKului hetken aikaa, ennenkuin Seguin osasi vastata tähän ehdotukseen.\nSe näytti hänestä varsin edulliselta; mutta kuitenkin siinä oli\njotakin, joka antoi meille aihetta epäillä, ja jäimme hetkiksi\npunnitsemaan sitä. Ehtojen lopullinen sopiminen näytti viittaavan\nsiihen, että vihollinen puolestaan yrittäisi ottaa takaisin vankinsa,\nmutta sitä emme pelänneet, kun vain saimme heidät kuljetetuksi omalle\npuolellemme.\n\nOli varsin oikein, että vangit vietäisiin vaihtopaikalle aseettomain\nmiesten seuraamana, ja kaksikymmentä oli kylläkin sopiva luku,\nmutta Seguin tiesi varsin hyvin, kuinka navajot käsittäisivät sanan\n\"aseeton\". Salavihkaa neuvottiinkin metsästäjiä käväisemään pensaissa\npiiloittaakseen puukkonsa ja pistoolinsa metsästyspaitainsa liepeisiin.\n\nEmme juuri voineet tehdä huomautuksia esiteltyihin ehtoihin; ja\nkoska Seguin tiesi, että ajan säästö oli tärkeä asia, kiirehti hän\nhyväksymään ne.\n\nHeti kun tämä oli ilmoitettu navajoille, astui kaksikymmentä miestä\n-- epäilemättä jo valittua -- avonaiselle paikalle, he työnsivät\nkeihäänsä maahan ja asettivat niitä vastaan jousensa, viinensä ja\nkilpensä. Emme nähneet mitään sotakirveitä, vaikka tiesimme, että kukin\nnavajo kantoi sellaista. Heillä olikin kaikilla tarkoitus piiloittaa\nne vaatteisiinsa, sillä useimmat heistä olivat puetut sivistyneiden\ntaloissa tavallisiin ja näiltä ryöstettyihin pukuihin. Sitä emme\nsurreet, koska itsekin olimme välttävästi aseistetut. Huomasimme, että\nvalittu joukko oli rotevaa väkeä, itse asiassa heimon valiosotureita.\n\nOmat miehemme valittiin samalla tavalla. Joukossa olivat El Sol ja\nGarey, Rube ja härkätaistelija Sanchez. Seguin ja minä olimme myöskin\nmukana. Muut olivat metsästäjiä ja loput delawareja.\n\nKaksikymmentä miestä oli pian valittu, ja astuen avoimelle kentälle,\nkuten navajotkin olivat tehneet, kokosimme kiväärimme kasaan\nvihollisten nähden.\n\nVangit nousivat muuleille ja olivat valmiit lähtemään. Kuningatar ja\nmeksikkolaistytöt otettiin myöskin mukaan. Tämä oli Seguinin juoni.\nHän tiesi vankien riittävän yksi yhtä vastaan ilman näitäkin; mutta\nhän ymmärsi, kuten me muutkin, että kuningattaren poisjättäminen\nkeskeyttäisi neuvottelut, vieläpä voisi turmella koko yrityksen.\nHän oli senvuoksi päättänyt ottaa kuningattaren mukaan voidakseen\npaikalla paremmin neuvotella hänen kohtalostaan. Jos tämä pettäisi, oli\njäljellä yksi keino -- aseet; hän tiesi, että joukkueemme oli tämänkin\nmahdollisuuden varalle hyvin valmistautunut.\n\nMolemmat joukot olivat pian valmiit ja saatuaan merkin ratsastivat\nkuilun reunaa kaivosta kohti.\n\nJäljelle jääneet katselivat toisiaan kuilun poikki epäluuloisesti. Ei\nkumpikaan voinut lähteä liikkeelle toisen huomaamatta, sillä ratsumies,\njoka olisi lähtenyt kummaltakaan puolelta, olisi näkynyt kilometrien\npäähän.\n\nRauhanliput yhä liehuivat, tangot maahan iskettyinä, mutta kumpikin\nvihollisjoukko piti hevosensa satuloituina ja suitsitettuina, valmiina\nhyppäämään satulaan toisen yrittäessäkään liikkeelle.\n\n\n\n\nXLV.\n\nTYHJÄKSI TEHTY SOPIMUS.\n\n\nKaivos sijaitsi itse kuilussa. Karkeatekoiset kaivosaukot tunkeutuivat\nkallioihin kuin luolat. Kuilun pohjassa kallioiden välissä virtasi\npuro, loristen irtonaisten kivien välissä.\n\nPuron rannalla oli vanha sulattimorakennus ja kaivosmiesten\nraunioituneet asunnot. Useimmat niistä olivat ilman kattoa ja valmiit\nsortumaan. Maaperä niiden ympärillä oli rosoista ja rotkoista. Siellä\nkasvoi orjantappuroita, aloepensaita ja kaktuksia, kaikki rehoittavia,\nkarvaisia ja okaisia.\n\nTultuaan tähän kohtaan laskeutuivat tiet nopeasti ja kohtasivat\ntoisensa raunioiden välissä.\n\nTultuaan niiden kohdalle pysähtyivät kumpaisetkin joukot. Lyhyen\nneuvottelun jälkeen ehdottivat navajot, että vangit ja hevoset\njätettäisiin mäen päälle kahden miehen vartioimina kumminkin puolin.\nMuut, kahdeksantoista kummaltakin puolen, menisivät kuiluun kohdaten\ntoisensa rakennusten luona ja poltettuaan rauhan piipun sopisivat\nvaihtamisen ehdoista.\n\nEmme pitäneet tästä ehdotuksesta. Huomasimme, että jos neuvottelu\nkeskeytyisi, mistä olimme melkein varmat, emme saavuttaisi\npäämääräämme. Ennenkuin voisimme pelastaa vangit jyrkän mäen päältä,\nolisi heidän kaksi vartijaansa vieneet heidät pois tai (kauhistuttava\najatus) siinä paikassa tappaneet heidät.\n\nTiesimme myöskin, että rauhan piipun polttaminen oli meille ajanhukkaa,\nja meitä vaivasi ajatus Dacoman joukon lähestymisestä.\n\nMutta ehdotus oli vihollistemme tekemä ja he pitivät siitä kiinni. Emme\nvoineet evätä sitä, paljastamatta ajatuksiamme, vaan meidän oli pakko,\njoskin vastahakoisesti, suostua siihen.\n\nHyppäsimme satuloista ja jättäen hevoset vartijain huostaan astuimme\nalas syvänteeseen ja seisoimme pian vastakkain navajosotureiden kanssa.\n\nHeitä oli kahdeksantoista valittua miestä; kaikki suurikasvuisia,\nleveäharteisia ja voimakkaita. Heidän kasvonilmeensä olivat villit,\novelat ja julmat. Ei näkynyt pienintäkään hymyilyä huulilla,\njotka tällä hetkellä helpoimmin olisivat voineet paljastaa heidän\najatuksensa. Viha oli heidän sydämissään ja kosto loisti heidän\nkasvoistaan.\n\nHetken aikaa kumpikin puolue seisoi katsellen toistaan ääneti. He\neivät olleet mitään tavallisia vihamiehiä; ei mikään vihollisuus ollut\nvuosikausia pannut heitä taisteleman toisiaan vastaan eikä myöskään\nollut tavallinen syy, joka nyt ensi kertaa asetti heidät kasvokkain\nilman aseita käsissään. Molemminpuolinen tarve oli pakottanut heidät\ntähän rauhan askeleeseen, vaikkakin se enemmän muistutti välirauhaa\njalopeuran ja tiikerin välillä, jotka äkkiarvaamatta ovat tavanneet\ntoisensa viidakkometsän polulla ja seisovat katsellen toisiaan.\n\nVaikka sopimuksen mukaan aseettomina, olivat he kumpikin riittävästi\naseistetut, sen tiesivät molemmatkin.\n\nSotakirveiden varret, puukonkahvat ja pistoolien kiiltävät perät\npilkistivät huolettomasti esiin sekä metsästäjäin että intiaanien\nvaatteista. Näitä vaarallisia leluja ei edes yritettykään salata ja\nniitä näkyi joka miehellä.\n\nLopulta molemminpuolinen tarkastelu päättyi ja ryhdyimme hieromaan\nkauppaa.\n\nEi löytynyt sopivaa paikkaa, missä ei olisi ollut ruohoa tai okaista\npensaikkoa, johon istuutua polttamaan rauhanpiippua. Seguin osoitti\nerästä verraten hyvässä kunnossa olevaa rakennusta, jota lähdimme\ntarkastamaan. Sitä oli muinoin käytetty sulattimona ja rikkinäisiä\ntyöntökärryjä ja muita tarpeita oli pitkin lattiaa. Siinä oli\nainoastaan yksi huone, sekin verraten pieni ja sen keskellä oli\ntulisija kylmän kuonan ja poron peitossa.\n\nKaksi miestä määrättiin sytyttämään tuli ja muut, tultuaan sisään,\nistuutuivat kärryille ja kvartsilohkareille ympäri huonetta.\n\nIstuutuessani huomasin koirani Alpin, joka ilosta suunniltaan hyppeli\nympärilläni, ennenkuin sain sen rauhoittumaan ja voin asettua\npaikalleni.\n\nLopulta olimme kaikki istuutuneet vastakkaiselle puolin tulta,\nmuodostaen kumpikin puoliympyrän.\n\nRaskas ovi riippui vielä saranoissaan, ja kun huoneessa ei ollut\nikkunoita, täytyi se jättää auki. Se aukeni sisäänpäin.\n\nTuli oli pian sytytetty ja hiekkakivinen rauhanpiippu täytettiin\n\"kini-kinik\"-tupakalla. Se sytytettiin ja kulki sitten suusta suuhun\näänettömän hiljaisuuden vallitessa.\n\nHuomasimme, että intiaanit, vastoin vanhaa tapaansa vetää siemauksen\ntai pari, polttelivat kauan ja hitaasti; nähtävästi pitkittääkseen\ntoimitusta ja voittaakseen aikaa. Sitä vastoin me -- ainakin Seguin ja\nminä -- olimme vimmoissamme tästä viivytyksestä.\n\nKun piippu tuli metsästäjäin puolelle, kiersi se nopeammin.\n\nTämä ystävyyttä vailla oleva tupakanpoltto loppui vihdoinkin ja\nneuvottelu alkoi.\n\nJo keskustelun alussa huomasin, että joutuisimme vaikeuksiin. Varsinkin\nnuoremmat navajosoturit esiintyivät uhmaten ja vaativaisesti, jota\nmetsästäjät eivät suinkaan aikoneet sietää; eivätkä he olisi sitä\nlaisinkaan sallineet muuten kuin päällikkönsä vaikean aseman vuoksi.\nHänen tähtensä he koettivat pysyä tyyninä minkä voivat, mutta sytykkeet\nolivat tulenarat eivätkä tarvitsisi monta kipinää leimahtaakseen\nilmituleen.\n\nEnsi kysymys koski vankien lukumäärää. Vihollisilla oli\nyhdeksäntoista, jotavastoin meillä, ottamatta huomioon kuningatarta\ntai meksikkolaistyttöjä, oli kaksikymmentäyksi. Tämän olisi pitänyt\nolla meille eduksi, mutta hämmästykseksemme intiaanit väittivät,\nettä heidän vankinsa olivat täysikasvuisia vaimoja ja että useimmat\nmeidän vangeistamme sitävastoin olivat lapsia, joten kukin edellisistä\nvaihdettaisiin kahteen jälkimmäisistä!\n\nTähän mahdottomuuteen Seguin vastasi, ettemme voi siihen suostua, mutta\nkoska hän ei halunnut pitää heitä vankeinaan, suostui hän vaihtamaan\nkaksikymnentäyksi vankiaan heidän yhdeksääntoista.\n\n\"Kaksikymmentäyksi!\" huusi yksi mies: \"teillähän on\nkaksikymmentäseitsemän. Me laskimme ne mäellä.\"\n\n\"Kuusi laskemistanne on meidän väkeämme. He ovat valkoihoisia ja\nmeksikkolaisia.\"\n\n\"Kuusi valkoihoista!\" väitti raakalainen, \"siellähän on vain viisi.\nKuka on kuudes?\"\n\n\"Ehkä se on kuningattaremme; hän on vaaleaverinen. Ehkä valkea\npäällikkö on luullut häntä valkoihoiseksi!\"\n\n\"Ha, ha, ha!\" rämähtivät villit nauramaan. \"Meidän kuningattaremme\nvalkoihoinen! Ha, ha, ha!\"\n\n\"Teidän kuningattarenne\", sanoi Seguin juhlallisella äänellä,\n\"kuningattarenne, joksi häntä sanotte, on minun tyttäreni.\"\n\n\"Ha, ha, ha!\" he jälleen ulvoivat kuorossa; \"sinun tyttäresi!\" koko\nhuone kaikui heidän pirullista nauruaan.\n\n\"Aivan niin!\" uudisti hän kovalla, mutta sopertavalla äänellä, sillä\nhän huomasi nyt, mihin suuntaan asiat kääntyisivät. \"Aivan niin, hän on\ntyttäreni.\"\n\n\"Kuinka se voi olla mahdollista?\" intti eräs roistoista, heimon\npuhuja. \"Sinulla on tytär meidän vankiemme joukossa, tiedämme sen. Hän\non valkoinen kuin lumi tuolla vuorenhuipulla. Hänen hiuksensa ovat\nkeltaiset kuin kulta näissä rannerenkaissa. Kuningatar sitä vastoin\non tummaverinen; heimossamme on monta, jotka ovat yhtä vaaleita kuin\nhän ja hänen tukkansa on kuin mustan kotkan siipi. Kuinka se on\nmahdollista? Meidän lapsemme ovat toistensa kaltaiset. Eikö teidän\nparissanne ole samoin? Jos kuningatar on tyttäresi, silloinhan\nkultahiuksinen tyttö ei voi sitä olla. Sinä et voi olla molempain\nisä. Mutta ei!\" jatkoi ovela intiaani kohottaen ääntään, \"kuningatar\nei olekaan sinun tyttäresi. Hän on meidän rotuamme -- Montezuman\nperillinen -- navajoin kuningatar!\"\n\n\"Kuningatar on annettava takaisin meille!\" huusivat useat urhot, \"hän\non meidän, meidän on saatava hänet!\"\n\nTurhaan Seguin uudelleen vaati isän oikeuttaan. Turhaan hän koetti\nantaa tarkat tiedot ajasta ja olosuhteista, jolloin juuri navajot\nolivat vieneet hänet vankeuteen. Miehet huusivat jälleen:\n\n\"Hän on kuningattaremme, me tahdomme hänet takaisin!\"\n\nSeguin koetti kaunopuheisesti vedota vanhan intiaanipäällikön\ntunteisiin, koska hänen oma tyttärensä oli nyt samanlaisessa asemassa,\nmutta näkyi selvästi, että häneltä, joskin oli tahtoa, puuttui\nkuitenkin voimaa estää nousevaa myrskyä. Nuoremmat soturit vastasivat\nhalveksivin huudoin, yksi huusi vielä päälle päätteeksi, että \"valkea\npäällikkö oli hullu\".\n\nHe jatkoivat hetken aikaa huitomistaan, sillä välin ääneen selittäen,\nettä he eivät suostuisi mihinkään vaihtoon, ellei kuningatarta\nannettaisi takaisin. Oli selvä, että jokin salaperäinen syy sitoi\nheidät tällaiseen kuuliaisuuteen. Vieläpä Dacoman takaisinvaihto oli\nheille vähemmän arvoinen.\n\nHeidän vaatimuksensa oli niin solvaava, että tiesimme varmasti heidän\ntarkoituksensa olevan saada meidät lopultakin pakoitetuiksi taisteluun.\nKiväärit, joita he niin pelkäsivät, olivat poissa, ja he olivat varmat\nvoitostaan. Mutta metsästäjät olivat myös halukkaat tähän ja yhtä\nvoitonvarmat.\n\nHe ainoastaan odottivat johtajaltaan merkkiä.\n\nHe saivat merkin; mutta heidän hämmästyksekseen ja mielipahakseen se\nolikin rauhan merkki!\n\nSeguin kääntyi heidän puoleensa ja katsellen alas -- hän seisoi\npystyssä -- kehoitti heitä matalalla äänellä olemaan kärsivällisiä ja\npysymään hiljaa. Sitten peitti hän silmänsä kädellään, seisoen hetken\naivankuin miettien.\n\nMetsästäjät luottivat täydellisesti johtajansa kykyyn ja myöskin hänen\nmiehekkyyteensä. He tiesivät, että hän suunnitteli jotakin toiminnan\nkeinoa ja he odottelivat tulosta kärsivällisinä.\n\nIntiaanit puolestaan eivät näyttäneet mitään kärsimättömyyden merkkejä.\nHe eivät surreet hukkaanmennyttä aikaa, sillä he toivoivat, että\nDacoman joukko piakkoin olisi heidän läheisyydessään. He istuivat\nhiljaa vaihtaen ajatuksiaan murahduksin ja lyhyin lausein, ja toiset\nvähänväliä nauraa hohottivat. He olivat aivan rauhallisia, eivätkä\nlaisinkaan näyttäneet pelkäävän taistelua kanssamme. Verratessaan\nkumpaakin vihollista toisiinsa olisi ehdottomasti voinut sanoa, että\nmies miestä vastaan emme olisi voineet kilpailla heidän kanssaan. He\nolivat kaikki paria poikkeusta lukuunottamatta kuuden jalan mittaisia\nmiehiä -- toiset vielä ylikin, kun sitävastoin monet metsästäjät\nolivat pienikokoisia. Mutta heidänkään joukossaan ei ollut ainoatakaan\n\"valkoista lammasta\".\n\nNavajot tiesivät olevansa aseistetut käsirysyä varten. He tiesivät\nmyös, että mekin olimme aseistetut. Haa! He eivät voineet uneksiakaan,\nkuinka me olimme aseistetut. He näkivät, että metsästäjillä oli puukot\nja pistoolit; mutta he luulivat, että ensi laukauksen jälkeen, joka\nusein oli epävarma ja huonosti tähdätty, eivät puukot olisi minkään\narvoiset heidän kauheita sotakirveitään vastaan. He eivät tienneet,\nettä useimmilla meistä, El Solilla, Seguinilla ja itselläni --\nriippui vyössä kauhea ase, lähitaistelussa muita kauhistuttavampi:\nColt-revolveri. Se oli silloin aivan uusi keksintö, eikä kukaan navajo\nkoskaan ollut kuullut sen jatkuvaa ja kuolemaa tuottavaa paukutusta.\n\n\"Veljeni!\" sanoi Seguin, asettuen jälleen puhuja-asentoon, \"te\nväitätte, etten ole tytön isä. Kaksi vankianne, joitten tiedätte\nolevan vaimoni ja tyttäreni ovat hänen äitinsä ja sisarensa. Tämän\nte kiellätte. Jos olette vilpittömiä, ette voi olla suostumatta\nehdotukseen, jonka aion tehdä. Tuokaa heidät luoksemme, samoin tuomme\nkuningattaren. Jos hän ei tunne eikä tunnusta sukulaisiaan, silloin\nluovun vaatimuksistani, ja tyttö saa vapaasti palata navajosotureitten\nkanssa.\"\n\nMetsästäjät kuulivat tämän ehdotuksen hämmästyen. He tiesivät, että\nSeguinin yritykset herättää tytön muistot olivat epäonnistuneet.\nOlisiko luultavampaa, että hän tuntisi äitiäänkään? Seguin itsekään ei\ntätä paljon toivonut, ja me pian aavistimme, että hänen ehdotukseensa\noli kätketty jokin salajuoni.\n\nHän näki, että kuningatar oli välttämätön ehto vaihtokaupan\naikaansaamiseksi intiaanien kanssa; ja ellei tähän suostuttaisi,\nloppuisi neuvottelu alkuunsa ja hänen vaimonsa ja nuorempi tyttärensä\njäisivät vihamiestemme haltuun. Hän ajatteli sitä kovaa kohtaloa, joka\nodottaisi heitä vankeudessa, jotavastoin kuningatar saisi osakseen\nkunnioitusta ja ystävyyttä. Heidät oli pelastettava joka tapauksessa,\nhänet oli uhrattava heidän saamisekseen.\n\nMutta Seguinilla oli myöskin toinen tarkoitus. Se oli taktillinen\ntemppu ja viimeinen epätoivoinen keino hänen puoleltaan. Hän näki\nnimittäin, että jos vain saisimme vangit, hänen vaimonsa ja tyttärensä,\nalas rakennusten lähelle, voisimme ehkä taistelun sattuessa kuljettaa\nheidät pois. Samalla voisimme ehkä pelastaa myöskin kuningattaren. Tämä\noli hänen viimeinen epätoivoinen vaihtoehtonsa.\n\nNopeasti kuiskaten hän ilmaisi tämän lähinnä seisoville tovereilleen,\nelvyttääkseen heissä varovaisuutta ja kärsivällisyyttä.\n\nHeti kun ehdotus oli tehty, nousivat navajot istualtaan ja kokoontuivat\nhuoneen nurkkaan keskustelemaan. He puhuivat hiljaa. Emme tosin voineet\nkuulla heidän puhettaan, mutta heidän kasvojen ilmeistään ja eleistään\nosasimme päättää, että he olivat taipuvaisia suostumaan siihen.\nHe tiesivät, että kuningatar ei ollut tuntenut Seguinia isäkseen.\nHe olivat pitäneet häntä tarkasti silmällä, hänen ratsastaessaan\ntoisella puolen kuilua; vieläpä keskustelleet hänen kanssaan\nmerkeillä, ennenkuin olimme voineet sen estää. Epäilemättä oli hän\nilmoittanut heille, mitä solassa oli tapahtunut Dacoman sotureille\nja heidän pikaisesta saapumisestaan. He eivät senvuoksi pelänneet,\nettä hän tuntisi äitiäänkään. Hänen pitkäaikainen poissaolonsa sekä\nheidän hänelle osoittamansa suuri ystävällisyys olivat aikoja sitten\nhämmentäneet kaikki muistot hänen lapsuudestaan ja sen vaiheista.\nViekkaat intiaanit tiesivät tämän varsin hyvin; ja lopuksi tunnin\nverran kestäneen neuvottelun jälkeen asettuivat he entisille\npaikoilleen ja ilmoittivat suostuvansa ehdotukseen.\n\nKaksi miestä, yksi kummastakin puolueesta, lähetettiin noutamaan kolmea\nvangittua ja me istuimme odottamaan heidän tuloaan.\n\nHetken kuluttua heidät tuotiin sisälle.\n\nOn vaikea sanoin kuvata kohtausta, joka seurasi: Seguinin tapaaminen\nvaimonsa ja tyttärensä kanssa, oma lyhyt syleilyni ja nopea\nsuudelmani, morsiameni nyyhkytykset ja tajuttomuus, äidin ja hänen\nkauan kadottamansa tyttären jälleennäkeminen; tuska, joka seurasi\nhänen turhaan koetettuaan tulla tunnetuksi; metsästäjäin puoleksi\nharmistuneet puoleksi surkuttelevat katseet; intiaanien voitonriemuiset\nliikkeet ja huudahdukset: kaikki kokonaisuudessaan muodosti näyn, joka\nsäilyy muistossani tuskallisen elävänä, vaikken ole kyllin taitava\nkynämestari sitä kuvaamaan.\n\nHetken kuluttua vangit vietiin ulos rakennuksesta, kahden miehen\nvartioimina, mutta me muut jäimme lopettamaan neuvotteluamme.\n\n\n\n\nXLVI.\n\nKAHAKKA SEINÄIN SISÄLLÄ.\n\n\nKohtaus ei näyttänyt parantavan kummankaan puolen mielialaa, ei\nainakaan metsästäjäin. Intiaanit olivat voitonriemuiset, mutta\njatkoivat yhä vastustamistaan ja vaatimuksiaan. He uudistivat\naikaisemmat ehtonsa. Täysikasvaneet naisvankimme he suostuivat\nvaihtamaan yhden yhtä vastaan, päälliköstään Dacomasta he suostuivat\nantamaan kaksi; muista he vaativat kaksi vankia kutakin kohti.\n\nTällä tavalla olisimme saaneet lunastetuksi ainoastaan kaksitoista\nmeksikkolaisnaista; mutta huomattuaan heidän pysyvän päätöksessään,\nSeguin suostui lopulta ehtoihin, edellyttäen että antaisivat meille\noikeuden valita ne kaksitoista vaihdettua.\n\nHämmästykseksemme ja kiukuksemme he kielsivät tämän!\n\nEmme enää epäilleet, mikä loppu oli tuleva neuvottelusta. Ilma oli\ntäynnä vihan sähköä. Viha synnytti vihaa ja kostonhalu paloi jokaisen\nsilmässä.\n\nIntiaanit rypistelivät kulmakarvojaan katsellen meitä pahansuovin\nkatsein.\n\nHeidän katseensa kuvastivat myös voitonriemua, sillä he luulivat\nolevansa meitä paljoa voimakkaammat.\n\nToisella puolella istuivat metsästäjät väristen kaksinkertaisen kiukun\nvallassa. Sanon kaksinkertaisen. Voin tuskin selittää, mitä tarkoitan.\nIntiaanit eivät vielä koskaan olleet heitä niin nolanneet. He olivat\nkoko ikänsä ajan tottuneet, osaksi kerskailusta osaksi tosi kokemuksen\nnojalla, pitämään intiaaneja itseään ala-arvoisempina sekä viekkaudessa\nettä rohkeudessa; senvuoksi heidät täytti, kuten jo sanoin, tästä\nsyystä kaksinkertainen kiukku. Se oli samanlaista katkeraa vihaa, jota\nylempi tuntee vastustelevaa alammaistaan kohtaan, herra niskoittelevaa\npalvelijaansa kohtaan, mestari ruoskittua orjaansa kohtaan, joka on\nkääntynyt lyömään häntä takaisin. Tällaista tunsivat metsästäjät.\n\nKatselin pitkin heidän riviään. Heidän huulensa olivat valkeat ja\nkireästi hampaissa kiinni; posket sisään painuneet ja värittömät ja\nsilmät pullistelivat ulos päästä. Heidän oikeat kätensä olivat pistetyt\nmetsästyspaitain poviin; tiesin jokaisen puristavan asetta kädessään.\nHe eivät näyttäneet istuvankaan, vaan kyyristyvän eteenpäin, kuin\nhyppäykseen valmistuvat pantterit.\n\nSyntyi pitkä hiljaisuus kummallakin puolen.\n\nSen keskeytti ulkoa kuuluva sotakotkan kimakka vihellys!\n\nOlisimme tuskin huomanneet sitä, koska kotkat olivat sangen yleisiä\nnäillä seuduilla; mutta luulottelimme, että se oli tehnyt vaikutuksen\nvastustajiimme. He eivät helposti paljastaneet tunteitaan, mutta\nmeistä tuntui kuin he olisivat yht'äkkiä käyneet ylpeämmiksi ja\nvoitonriemuisemmiksi. Olisikohan se ollut merkki?\n\nKuuntelimme hetken. Vihellys uudistui, muistuttaen täydellisesti\nvalkopääkotkan huutoa ja jäimme senvuoksi epäröiden ja pahaa aavistaen\nistumaan.\n\nNuori husaarinpukuinen päällikkö nousi pystyyn. Hän oli äänekkäin ja\nvaateliain vastustajamme. Hän oli hurjan ja säädyttömän luontoinen\nmies, Ruben kertomain mukaan, mutta hänellä oli suuri vaikutusvalta\nheimolaistensa keskuudessa. Hän se oli evännyt Seguinin ehdotuksen ja\nhän tahtoi muka selittää syynsä. Me tunsimme ne ilmankin.\n\n\"Miksi\", sanoi hän katsoen Seguiniin puhuessaan, \"miksi valkea\npäällikkö on niin halukas valitsemaan vankeimme joukosta? Haluaako hän\nsaada tekaisin kultahiuksisen tytön?\"\n\nHän odotti hetken aivankuin saadakseen vastauksen, mutta Seguin ei\nvastannut.\n\n\"Jos valkea päällikkö luulee kuningattaremme olevan hänen tyttärensä,\neikö hän silloin toivoisi, että hänen sisarensa tulisi hänelle seuraksi\nja palaisi meidän maahamme?\"\n\nJälleen hän odotti, mutta Seguin pysyi ääneti kuten äsken.\n\nPuhuja jatkoi.\n\n\"Miksi ette anna keltahiuksisen tytön palata kanssamme ja tulla\nvaimokseni? Kuka minä sitten olen, joka tätä pyydän? Navajoin\npäällikkö, suuren Montezuman jälkeläinen, heidän kuninkaansa poika!\"\n\nRaakalainen katseli ympärilleen ylpeästi lausuessaan nämä sanat.\n\n\"Kuka on hän\", jatkoi hän. \"jota minä tällä tavalla pyydän vaimokseni?\nSellaisen miehen tytär, jota ei edes hänen oma kansansa kunnioita!\"\n\nKatselin Seguinia. Huomasin hänen muotonsa muuttuvan. Suuret verisuonet\npaisuivat hänen kurkussaan, hänen silmissään oli sama hurja ilme, jonka\nkerran ennen olin huomannut. Tiesin, että purkaus oli lähellä.\n\nJälleen kotka huusi.\n\n\"Mutta!\" jatkoi villi, näyttäen saavan uutta rohkeutta merkistä,\n\"en pyydäkään enempää. Rakastan valkeaa tyttöä. Hänen täytyy tulla\nomakseni, ja jo tänä yönä hän nukkuu --\"\n\nHän ei lopettanut lausettaan. Seguinin luoti ennätti ennen, osuen\nkeskelle hänen otsaansa. Huomasin punaisen pyöreän reiän, jota ympäröi\nsininen ruutikehä, uhrin kaatuessa kasvoilleen.\n\nKaikki ryntäsimme pystyyn. Kuin yhtenä miehenä nousivat metsästäjät ja\nintiaanit. Kuin yhdestä kurkusta kaikui kaksinkertainen vihan huuto; ja\naivankuin samasta käskystä vedettiin puukot, pistoolit ja sotakirveet\nesiin. Seuraavassa hetkessä ryhdyimme käsirysyyn!\n\nOh, se oli kamala taistelu, pistoolit paukkuivat, pitkät puukot\nvälkkyivät ja sotakirveet viuhuivat ilmassa, kauhea taistelu!\n\nLuulette ehkä, että ensi ryntäys olisi hävittänyt kummatkin joukot.\nSe ei käynyt. Tällaisen taistelun ensi iskut ovat hurjia ja hyvin\ntorjuttuja, eikä ihmishenki ole niin helposti otettavissa. Kuinka\nsitten tällaisten miesten?\n\nMuutamat kaatuivat. Toiset toipuivat yhteentörmäyksestä, haavoittuneina\nja verta vuotaen he ryhtyivät jälleen taisteluun. Toiset taistelivat\nmies miestä vastaan, useat parit olivat takertuneet kiinni toisiinsa ja\nkoettivat heittää toinen toistaan kuoleman avoimeen kitaan!\n\nMuutamat ryntäsivät ovea kohti, aikoen taistella ulkopuolella. Jotkut\npääsivätkin, mutta toiset painoivat vastaan ja ovi sulkeutui. Kaatuvia\nruumiita kasaantui sen eteen, taistelimme pilkkopimeässä.\n\nKuitenkin oli meillä tarpeeksi valaistusta tarkoitukseemme. Pistoolit\nleimahtelivat vähänväliä paljastaen kauhistuttavan näyn. Valo valaisi\naaveentapaisia kasvoja, verisiä ja heilahtelevia aseita miesten\nmakaavia ruumiita, toisia, jotka kamppailivat henkensä puolesta\nkuolemaan saakka.\n\nIntiaanien sotahuudot ja heidän valkoisten vihollistensa yhtä hurjat\nhuudot olivat alussa kuuluneet koko ajan; mutta äänet kävivät\nkäheämmiksi, huudot vaihtuivat valituksiin, kirouksiin ja lyhyihin,\ntotisiin huudahduksiin. Välillä kuului nopea iskujen viuhe ja kaatuvain\nruumiitten kumeat pysähdykset.\n\nHuone täyttyi savulla ja tomulla ja tukahduttavalla rikinhajulla ja\ntaistelijat olivat tukehtua ponnistellessaan.\n\nTaistelun alkaessa olin temmannut revolverini ja laukaisin vasten\nympäröiväin vihamiesteni kasvoja. Ammuin laukauksen toisensa jälkeen,\nmuutamia kuinka sattui, toiset tähtäämällä huolellisesti. En laskenut\nlaukauksiani, ennenkuin hana löi tyhjää, josta tiesin, että olin\nampunut kaikki kuusi panosta.\n\nTämä oli tapahtunut yhtä monessa sekunnissa. Koneellisesti pistin\ntyhjän aseeni vyöni alle ja käännyin ovea kohti. Ennenkuin ennätin\nsinne, oli se suljettu ja huomasin mahdottomaksi päästä ulos.\n\nKäännyin hakeakseni vastustajan; eikä kauan kestänyt, ennenkuin sain\nsellaisen. Pistoolin lauetessa näin intiaanin hyökkäävän päälleni\nsotakirves koholla. En ollut vielä ennättänyt vetää esiin puukkoani.\nSe oli nyt liian myöhäistä, ja pitäen käsiäni ojennettuina estääkseni\niskun painoin pääni alas vihollistani vastaan.\n\nTunsin terän leikkaavan lihaani, sen liukuessa alas pitkin selkääni.\nOlin ainoastaan vähän haavoittunut. Hän ei osunut minuun nopean\nkumarrukseni vuoksi, mutta hyökkäyksen vauhti toi meidät vastatusten ja\nseuraavassa hetkessä painiskelimme.\n\nKompastuimme kivenlohkareisiin ja hetken aikaa taistelimme lattialla\nvoimatta kumpikaan käyttää asettamme. Nousimme jälleen, yhä\nkiukkuisessa syleilyssä, jälleen kaaduimme kauhealla voimalla. Jotakin\notti vastaan kaatuessamme. Se tärisi ja antoi perää rasahtaen, ja me\nkaaduimme pää edellä kirkkaaseen ulkoilmaan!\n\nOlin hämmentynyt ja sokaistu. Kuulin takanani omituisen jyrinän\naivankuin alasputoavista hirsistä, mutta en välittänyt siitä, olin\nliian kiinni tappelussa ajatellakseni syitä ja seurauksia.\n\nÄkkinäinen tapaus oli erottanut meidät ja kumpikin hyppäsi pystyyn\nsamalla kertaa, jälleen rynnistäen ja jälleen kaatuen kierimme pitkin\nmaata pensaiden ja okaisten kaktuskasvien välissä. Tunsin voimaini\nheikkenevän hetki hetkeltä, jotavastoin jäntevä villi, joka oli\ntottunut tällaiseen otteluun, näytti saavan uutta voimaa ja intoa.\nKolme kertaa oli hän saanut minut alleen, mutta joka kerran olin\ntarttunut hänen oikeaan ranteeseensa ja estänyt uhkaavan iskun. Olin\nsaanut puukon käteeni kaatuessamme seinän lävitse, mutta minun käteni\noli myös kiinni enkä voinut käyttää sitä.\n\nKaatuessamme neljännen kerran maahan joutui vastustajani alleni. Tuskan\nhuuto pääsi hänen huuliltaan hänen päänsä kallistui pensaisiin ja hän\nlepäsi käsissäni liikkumattomana.\n\nTunsin hänen otteensa irtaantuvan. Katselin häntä kasvoihin. Hänen\nsilmänsä olivat lasimaiset ja nurin. Verta tunkeutui hänen hampaittensa\nvälistä. Näin, että hän oli kuollut.\n\nTämä hämmästytti minua, sillä en ollut lyönyt häntä. Vedin juuri\nkäsivarttani hänen altaan lyödäkseni, kun huomasin hänen voimiensa\nheikkenevän. Katselin puukkoani, sen terä ja pää olivat veressä,\nvieläpä käsikin, joka sitä piteli.\n\nKaatuessamme olin sattumalta pitänyt terää ylöspäin. Vastustajani oli\nkaatunut terään!\n\nAjattelin morsiantani ja irroittaen itseni intiaanin höltyneistä\notteista nousin pystyyn. Talo oli ilmitulessa!\n\nKatto oli pudonnut tulisijan päälle ja kuivat päreet olivat syttyneet\npalamaan. Miehiä ryömi ulos palavista raunioista, mutta he eivät\njuosseet tiehensä. Ei lainkaan! Leimuavien liekkien ja kuuman savun\nseassa he yhä taistelivat kiivaasti ja raivoisina.\n\nEn jäänyt tarkastamaan, keitä nuo väsymättömät taistelijat lienevät\nolleet. Juoksin eteenpäin, etsien joka puolelta huolteni esinettä.\nNaisten vaatteiden helmoja näkyi heiluvan korkealla kallion päällä,\njossa navajoin vangit olivat! He olivat siellä! Kaikki kolme kiipesivät\njyrkkää polkua, intiaani jouduttamassa jokaisen kulkua.\n\nEnsi ajatukseni oli juosta heidän jälkeensä, mutta samalla hetkellä\nilmestyi viisikymmentä ratsumiestä mäen reunalle ja tuli laukaten\nalaspäin.\n\nHuomasin, että oli hulluutta koettaa seurata heitä ja käännyin\npalatakseni toiselle puolen, jonne olimme jättäneet vankimme ja\nhevosemme. Juostessani kuilun pohjaa kuulin ampumista meidänkin\npuoleltamme. Katselin ylöspäin, huomasin metsästäjiä ratsastavan alas\nintiaaniparven takaa-ajamina. Se oli Dacoman joukko!\n\nTietämättä, mitä tehdä seisoin hetken paikoillani ja seurasin\ntakaa-ajoa.\n\nPäästyään rakennusten luo, ajoivat metsästäjät pysähtymättä alas\nlaaksoon, ampuen mennessään. Joukko intiaaneja riensi heidän jälkeensä,\nmutta osa pysähtyi ja kokoontui palavain raunioitten ympärille ja\nalkoivat etsiä seinäin välistä.\n\nOlin yhä kaktuspensaikossa piiloutuneena, mutta pelkäsin, että ovelat\nvillit pian huomaisivat piilopaikkani ja ryömin siksi käsin jaloin\nkallionseinämää kohti. Tultuani sen luo huomasin tulleeni luolan\nsuuhun, pienelle kaivoksen aukolle, jonka sisään nopeasti kätkeydyin.\n\n\n\n\nXLVII.\n\nOMITUINEN KOHTAAMINEN LUOLASSA.\n\n\nLuola, johon olin ryöminyt, oli epäsäännöllinen muodoltaan.\nKallionkielekkeitä pisti esiin seinistä ja näitten välissä oli\nkapeita sivukäytäviä, joita kaivosmiehet olivat hakanneet etsiessään\nmineraalia. Luola ei ollut syvä. Suoni ei nähtävästi ollut kannattanut\nja oli hylätty.\n\nKiipesin niin syvälle, että olin piilossa, ja haparoiden löysin\nsyvennyksen, johon piilouduin. Kurkistaen kallion ohitse näin ulos\nluolasta ja jonkin matkaa kuilun pohjaa siinä, missä pensaat olivat\nharvemmassa.\n\nOlin tuskin asettunut tähän, kun huomioni kääntyi ulkopuolella\nsattuviin tapahtumiin. Kaksi miestä ryömi käsin jaloin\nkaktuspensaikossa luolan edustalla. Heidän takanaan tunkeutui puoli\ntusinaa intiaaneja ratsastaen tiheikön lävitse, mutta eivät vielä\nhuomanneet miehiä. Tunsin heidät helposti. He olivat Gode ja tohtori.\nJälkimmäinen oli minua lähempänä, ja hänen ryömiessään liikkui jotakin\nkivien välissä hänen lähettyvillään. Se oli jokin liskoeläin. Näin\nhänen ojentavan kätensä ottaakseen kiinni sen ja tyytyväisen näköisenä\npistävän laukkuunsa. Koko ajan intiaanit huusivat ja kiljuivat hänen\ntakanaan tuskin viidenkymmenen yardin päässä.\n\nEpäilemättä oli eläin jotakin uutta lajia, mutta innokas\nluonnontieteilijä ei koskaan saanut tuoda julki löytöään. Hän oli\ntuskin vetänyt takaisin kätensä, ennenkuin villien huuto ilmaisi, että\nhän ja Gode olivat huomatut, ja seuraavassa hetkessä makasivat molemmat\nmaassa keihäitten lävistäminä ja näköjään kuolleina!\n\nTakaa-ajajat hyppäsivät ratsuiltaan ottaakseen heiltä päänahat.\nReichter parka! Hänen lakkinsa lensi päästä, verinen voitonmerkki\nseurasi jäljessä ja siinä hän makasi verinen kallo luolaa kohti --\nkauhea näky!\n\nToinen intiaani lähestyi ja seisoi kanadalaisen yllä pitkä puukko\nkädessään. Vaikkakin surkuttelin matkatoveriani, en kuitenkaan voinut\nolla uteliaana seuraamatta mitä tapahtuisi.\n\nVilli seisoi hetken ihaillen kauniita kiharoita, jotka koristivat hänen\nuhrinsa pään. Hän epäilemättä kuvitteli, miten kauniit ripsut hän saisi\nniistä sääryksiinsä. Hän näytti olevan ihastunut ja hänen veitsensä\nliikkeistä voin arvata, että hänen aikomuksensa oli nylkeä koko hänen\npäänsä!\n\nLeikeltyään useita kertoja ilmaan hän kumartui ja otti käteensä\nkourallisen hiuksia, mutta ennenkuin hän ennätti koskea päänahkaa\nveitsellään, lähti tukka irti paljastaen valkoisen marmorinvärisen\npäälaen!\n\nHuutaen kauhusta pudotti intiaani irtotukan ja kompastui taaksepäin\nyli tohtorin hengettömän ruumiin. Hänen huudahduksensa herätti hänen\ntovereittensa huomion, ja useat heistä, hypäten alas hevosilta\nlähestyivät outoa esinettä hämmästynein katsein. Eräs, muita rohkeampi,\notti maasta irtotukan, jota he kaikki alkoivat uteliaasti tutkia.\n\nToinen toisensa jälkeen koetteli sormillaan kiiltävää päälakea ja\nsen sileätä pintaa, vähän väliä päästäen hämmästyksen huudahduksia.\nHe kääntelivät irtotukkaa, ottivat sen pois ja asettivat sen jälleen\npaikoilleen, käännellen sitä jos jollakin tavalla. Lopuksi se, joka\nsen oli löytänyt, otti päästään höyhenkoristeensa ja asetti irtotukan\npäähänsä takapuoli eteenpäin ja asteli arvokkaan näköisenä ympäri,\npitkät hiukset riippuen yli kasvojen!\n\nSe oli huvittava kohtaus ja toisenlaisissa olosuhteissa se olisi\nminua huvittanutkin. Osanottajien hämmästyneet katseet olivat\nvastustamattoman naurattavia, mutta olin ottanut liian syvälti osaa\nmurhenäytelmään voidakseni nauraa huvinäytelmälle. Ympärilläni oli\nliian paljon kauhua. Seguin oli kenties kuollut; Zoe oli mennyt minulta\nainiaaksi, joutuen raa'an intiaanin orjattareksi. Oma vaarallinen\nasemani tällä hetkellä, sillä enhän tiennyt kuinka pian minut\nlöydettäisiin ja vedettäisiin esiin. Tämä vaikutti minuun vähemmin kuin\nkaikki muu. Henkeni oli minulle nyttemmin vähäarvoinen, ja sen mukaan\nsitä arvostelin.\n\nMutta ihmisessä on itsesäilytysvaisto, vaikkakaan se ei aina näy olevan\ntoiminnassa. Toiveet alkoivat taas syntyä sydämessäni ja niitten\nmukana elämisen halu. Ajatuksia tuli. Voisinkohan järjestää voimakkaan\njoukkueen, voisinkohan vielä pelastaa hänet? Varmaan! -- vaikkakin\nvuosia vierisi, tekisin sen. Hän kyllä olisi uskollinen! Hän ei koskaan\nunohtaisi!\n\nSeguin parka, kaikki toiveet häipyivät hetkessä, hän itse sinetöi\nuhrinsa omalla verellään!\n\nMutta minä en joutuisi epätoivoon, vaikka hänen kohtalonsa olikin\nvaroituksena. Minä jatkaisin murhenäytelmää siitä, mihin hän oli\nlopettanut. Esirippu nostettaisiin uusille näytöksille, enkä jättäisi\nnäyttämöä, ennenkuin olin saattanut näytelmän iloisempaan loppuun,\ntaikka jos epäonnistuisin, olisi kuolema tai kosto ratkaisuni.\n\nSeguin parka! Eipä ollut ihme, että hänestä oli tullut\npäänahanmetsästäjä. Aloin ymmärtää, kuinka pyhä hänen vihansa\nsäälimättömiä punanahkoja kohtaan oli. Myöskin minä olin juonut vihan\nja intohimon kalkin.\n\nTällaisten mietteitten nopeasti liikkuessa mielessäni -- sillä kohtaus,\njosta kerroin, ja siitä johtuvat ajatukset eivät vieneet paljon aikaa\n-- käänsin katseeni luolaan tarkastaakseni, olinko tarpeeksi suojassa\nsyvennyksessäni. Voisihan pälkähtää heidän päähänsä tutkia kaivosaukkoa.\n\nYrittäessäni katsoa luolan hämärässä näin jotakin, joka sai minut\nvetäytymään väristen takaisin. Uusi tuska valtasi mieleni.\n\nSyvimmällä luolan pimeydessä huomasin kaksi pientä pyöreätä ja\nloistavaa pilkkua. Ne eivät väreilleet, vaan loistivat kiinteää\nvihertävää valoa. Ymmärsin, että ne olivat kaksi silmää. Olin luolassa\npantterin tai ehkä vieläkin peloittavamman harmaankarhun toverina!\n\nEnsi ajatukseni oli painautua syvennykseen, johon olin piilottautunut.\nTämän teinkin, kunnes selkäni nojasi kallioita vastaan. En\najatellutkaan lähteä pakoon. Se olisi ollut samaa kuin joutua tuhkasta\ntuleen, sillä intiaanit olivat yhä luolan edustalla. Sitäpaitsi olisi\nperäytyminen aiheuttanut eläimen tekemään hyppäyksen samassa hetkessä.\n\nKumarruin ja tavoittelin puukkoni päätä vyöni alta. Löysin sen lopulta\nja vetäen sen esiin odotin kumarassa asennossa.\n\nKoko ajan olivat silmäni kiinnittyneinä edessäni näkyviin loistaviin\npalloihin.\n\nHuomasin, että ne olivat suunnatut minua kohti ja katselivat minua\nrävähtämättä.\n\nSilmäni olivat kuin lumotut. En voinut kääntää niitä pois. Ne olivat\nkuin kiinnitetyt ja luulin tai luulottelin, että samalla kuin tämä\nlumous loppuisi, hyökkäisi eläin kimppuuni.\n\nOlin kuullut, että ihminen katseellaan oli hillinnyt villieläimiä, ja\nkoetin senvuoksi katsella toveriani takaisin...\n\nIstuimme siten jonkin aikaa, kummankaan liikkumatta tuumaakaan. En\nnähnyt mitään eläimen ruumiista, en muuta kuin vihertävät loistavat\nympyrät pimeän ympäröiminä.\n\nSe oli ollut kauan jo liikkumattomana, ja luulin senvuoksi, että\nsilmäin omistaja oli pesässään eikä tahtonut tehdä hyökkäystä,\nennenkuin jokin sitä häiritsi, tai ehkä ennenkuin intiaanit olivat\nmenneet pois.\n\nPälkähti päähäni, että olisi syytä varustautua paremmin.\nMetsästyspuukko oli kehno ase harmaatakarhua vastaan. Revolverini oli\nyhä vielä vyössään, mutta se oli tyhjä. Antaisiko eläin minulle aikaa\nladata sen? Päätin tehdä yrityksen.\n\nPitäen silmiäni samassa asennossa, täyttämässä tehtäväänsä, tunnustelin\nrevolveria ja ruutisarveani, jotka löysin, ja aloitin lataamisen.\nKoetin tehdä toimituksen ääneti ja varovasti, koska tiesin tuollaisten\neläinten näkevän pimeässäkin. Sovitin sormillani ruudin ja työnsin\nluodin päälle, käänsin revolverin rumpua oikeaan asentoon ja viritin\nhanan.\n\nKun jousi naksahti, huomasin silmien nytkähtävän. \"Nyt se on pian\nkimpussani!\"\n\nAjatuksen nopeudella painoin sormella liipasinta, mutta ennenkuin\nennätin laukaista, kuulin äänen, jolla oli tuttu sointu, puhuttelevan\nminua.\n\n\"Älähän nyt hitossa, peeveli sua!\" huusi ääni. \"Miks' et sinä heti\nsanonut, että olet valkoihoinen. Mie luulin, ett' sinä olit joku\nnuuskiva intiaanipeeveli. Kuka hemmetti sinä oikeastaan olet? Onko se\nBill Garey? Ei Billee, ethän sinä se ole, vanha kaveri?\"\n\n\"En\", vastasin toinnuttuani hämmästyksestäni, \"en minä ole Bill.\"\n\n\"Oishan mun pitännä arvata tuo heti. Bill ois tuntenna mun aijemmin.\nHän ois tuntenna tän poijan silmän iskun, niin kuin minä hänen. Voi\nBilly parka! Pelkäänpä, että se mettänkävijä on kun poispyyhitty eikä\nhänen tapaisia juuri monta lie täällä vuorilla! Eipä ei.\n\n\"Tottavie!\" jatkoi ääni kiivaasti, \"tulla ja ottaa toisen kivääri.\nOispa mulla oma mukanani, niin enpä piilotteleisi täällä kuin\ntakaa-ajettu näätä. Mutta se on menny, 'pikku pyssy on menny', ja\ntammani myöskin ja täällä min' oon ilman tammaa ja pyssyä; voi sun\nvietävä!\"\n\nViimeisiä sanoja seurasi äkäinen naurunhissutus, joka kuului yli koko\nluolan.\n\n\"Etkös sin' oo se nuori toveri, päällikön ystävä, eikö niin?\" kysyi\npuhuja muuttaen ääntään.\n\n\"Olen\", vastasin hänelle.\n\n\"Enpä huomannut sun tulevan sisälle, muuten oisin puhunut aiemmin.\nSain aika läiskän käsivarteeni ja olin sitä juuri sitomassa, kun sinä\nkonttasit sisälle. Kenen sinä oikein luulit tän' piltin olevan?\"\n\n\"En luullut sinun olevan kenenkään, luulin, sinun olevan harmaan\nkarhun.\"\n\n\"Ha, ha, ha! He, he, he! No sitä minä jo luulin, kun kuulin sun\npistoolisi naksahtavan. He, he, he! Jos mä vielä kerran nään sen\nBill Gareyn, niin mä paa'n sen nauramaan niin, ett' hänen leukojaan\npakottaa. Luulla vanhaa Rubea harmaaks' karhuks'! Voi sun tuhannen --\nha, ha, ha! He, he, he! Ho, ho, hoo!\"\n\nVanha metsästäjä nauraa hohotti kuin huvinäytelmää katsellessa, kuin ei\nvihollisia olisi ollut sadan mailin kuuluvilla.\n\n\"Oletko nähnyt laisinkaan Seguinia?\" kysyin.\n\n\"Ettäkö nähnyt? Näinhän ja olipa siinä näkemistäkin. Oletko koskaan\nnähnyt raivoavan villikissan?\"\n\n\"Lienenpä nähnyt\", vastasin.\n\n\"Sellainen hän oli. Kun mökki kaatui, oli hän sisällä. Niin minäkin,\nmutta kömmin jotenkin ovesta ulos ja juuri silloin näin kapteenin\nkäsirysyssä injuunin kanssa. Mutta sitä ei kauan kestänyt, kapteeni\nantoi sille oikein isän kourasta jonnekin kylkiluiden väliin ja siihen\nse murjaani kupertui.\"\n\n\"Mutta miten kävi Seguinille? Näitkö häntä sen jälkeen?\"\n\n\"Että näinkö hänet senjälkeen? E-en.\"\n\n\"Pelkään, että hän on kuollut.\"\n\n\"Sitä minä en luule, nuori toveri. Hän tuntee nämä kaivokset paremmin\nkuin kukaan meistä ja hän tietää kyllä piiloittautua. Kyllä hän taitaa,\nsiitä min' oon varma.\"\n\n\"Niinpä kai, jos hän vain tahtoo\", sanoin arvellen, että Seguin ehkä\noli lähtenyt vankien perään ja siinä heittänyt henkensä.\n\n\"Älä sinä häntä sure, nuori toveri. Hän ei ole niin tyhmä, että\npistäisi sormiaan mehiläisen pesään, jossa ei ole hunajaa.\"\n\n\"Mutta mihin hän on voinut mennä, koska en häntä nähnyt sen jälkeen.\"\n\n\"Mihin hän on voinut mennä? Hän on voinut mennä jos minne pensasten\nkautta. En katsellut hänen jälkeensä. Hän jätti injuunin siihen\npaikkaan, eikä edes ottanut päänahkaa; minä sen sitten otinkin ja kun\njälleen nousin pystyyn oli hän poissa. Mutta se injuuni. Kuule! Se\ninjuuni vasta oli aika peijakas.\"\n\n\"Ketä intiaania sinä tarkoitat?\"\n\n\"Häntä, joka tuli mukaamme Del Norte-joelta, Coco-päällikköä.\"\n\n\"El Sol! Mitä tiedät hänestä? Onko hän kuollut?\"\n\n\"No-o sitähän min' en usko, eikä hän voikaan kuolla; se on sentään\npiltin mielipide siitä asiasta. Hän tuli talon alta, kun se oli\nluhistunut ja hänen hieno pukunsa oli niin kunnossa, kuin se juuri\nolisi ollut otettu laatikosta. Kaksi oli hänen kimpussaan ja voi\njestas, kuinka hän tappeli. Minä kävin takaa toiseen ja tein siitä\nlopun, mutta sen toisen hän lopetti kuin leikillä vain. Se oli hienoin\ntälli, mitä täällä vuorilla oon nähnyt; ja koko joukon olenkin jo\nnähnyt.\"\n\n\"Miten se kävi?\"\n\n\"Tiedäthän sen injuunin -- sen Cocon -- sotakirveen?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"No niin, se on julma ase, jos sitä vaan osaa käyttää -- ja hän osaa,\nse on vissi ja varma. Toisellakin oli kirves, mutta ei se kauan saanut\nsitä pitää. Hetkessä se lensi hänen kädestään ja sitten Coco iski.\nUh! Se oli isku. Se vei murjaanin pään halki. Mutta sitten tulivat\nintiaanit ja kun tällä pojalla ei ollut hevosta eikä puukkoa pitempää,\nniin huomasin viisaaksi piiloutua -- ja tänne mä tulin.\"\n\n\n\n\nXLVIII.\n\nSAVUSTETUT.\n\n\nKeskustelimme matalalla äänellä, sillä intiaanit olivat yhä luolan\nedustalla. Yhä uusia saapui paikalle ja kaikki tutkivat kanadalaisen\npaljasta kalloa yhtä uteliaina ja ihmetellen kuin heidän toverinsa.\n\nRube ja minä istuimme hetken hiljaa tähystellen heitä. Metsästäjä oli\ntullut vierelleni voidakseen nähdä ulos ja jutellakseen kuiskaten.\n\nPelkäsin vieläkin, että villit tutkisivat luolaa.\n\n\"Sitä en minä usko\", sanoi toverini. \"Tääll' on niin paljon\nkaivosaukkoja näetkös. Tuolla toisella puolen niitä on toista sataa\nja useimmat miehet, jotka pääsivät pakoon, lähtivät kauemmaksi. Minun\nluuloni on, että intiaanit ovat huomanneet sen eivätkä häi -- pee-veli,\neikös tuo kirottu koira!\"\n\nYmmärsin ajatuksen siitä kauheasta äänenpainosta, jolla nämä sanat\nlausuttiin. Silmämme olivat samalla kertaa huomanneet koirani Alpin. Se\njuoksenteli luolan edustalla. Huomasin ensi silmäyksellä, että se haki\nminua.\n\nSeuraavassa hetkessä oli se löytänyt jäljet, joita myöten olin ryöminyt\nkaktuspensaissa ja tuli juosten luolaa kohti.\n\nTultuaan kanadalaisen ruumiille, joka makasi sen tiellä, pysähtyi se\nhetkeksi ja näytti nuuskivan sitä. Sitten se vinkaisi lyhyesti ja meni\ntohtorin ruumiin luo, tutkien sitä samalla tavalla. Se juoksi monta\nkertaa niitten välillä edestakaisin, mutta lopuksi jätti ne ja painaen\nkuononsa maahan, hävisi näkyvistämme.\n\nKoiran omituiset liikkeet herättivät intiaanien huomion ja he seisoivat\npitäen sitä silmällä.\n\nToverini ja minä aloimme jo toivoa, että se oli kadottanut jälkemme,\nkun suureksi kauhuksemme se ilmestyi uudestaan seuraten jälkiäni. Tällä\nkertaa se hyppäsi yli ruumiiden ja seuraavassa hetkessä hyppäsi luolan\nsuulle.\n\nUlkoa kuuluva huuto todisti, että olimme mennyttä kalua.\n\nYritimme ajaa koiran ulos jälleen, ja onnistuimmekin, vaikka Rube\nhaavoittikin sitä puukollaan, mutta juuri tämä haava ja koiran käytös\nvahvisti vihollisiamme luulossaan, että luolassa oli pakolaisia.\n\nKädenkäänteessä tummeni luolan aukko intiaaneista, jotka huusivat ja\nhuitoivat.\n\n\"Pidäpäs pyssyäs' kunnossa, nuori mies!\" sanoi toverini. \"Onkos se\nniitä uudenmallisia pistooleja. Lataa joka lovi.\"\n\n\"Onkohan minulla aikaa ladata?\"\n\n\"Aivan tarpeeksi. He eivät ole niin halukkaita tulemaan tänne ilman\nvaloa. He ovat hakemassa soihtua tuolta mökistä. No, käypäs työhön. Aja\nsisään muonaa!\"\n\nEnnättämättä vastata kaivelin esiin ruutisarveni ja latasin\njäljelläolevat viisi revolverin panoskammiota. Olin tuskin suorittanut\ntyön, kun yksi intiaaneista ilmestyi luolan suulle palava soihtu\nkädessä ja kumartui astuakseen aukosta luolaan.\n\n\"Nyt on sun vuorosi\", kuiskasi Rube. \"Lennätä se hemmetin mustalainen\nnurin!\"\n\nLaukaisin ja villi pudotti soihtunsa kaatuen kuolleena sen päälle!\n\nKiukkuinen huuto kaikui ulkoa laukauksen jälkeen ja intiaanit hävisivät\nluolan edustalta. Heti sen jälkeen pisti käsivarsi esiin ja veti pois\nkuolleen ruumiin.\n\n\"Mitähän luulet heidän nyt aikovan tehdä?\" kysyin toveriltani.\n\n\"Enpä voi nyt aivan tarkoin tuota tietää; mutta luulenpa, että he nyt\novat saaneet tarpeensa tästä leikistä. Lataapas toi värkkisi taasen.\nArvaan, että tarvitsemme sitä ennenkuin luulemmekaan. Peeveli sentään\nsitä mun pyssyäni. Oispa mulla täällä se pieni pyssyni! Onko sulla taas\nkuusi panosta, onko? Hyvä! Se on mainio ase, tuo sun pistoolisi. Näin\npäällikön käyttävän sellaista. Voi Herra, se teki jälkeä murjaanien\njoukossa. Ei niitä tässä paljoa liene. Lataa tarkasti, nuori mies!\nKyll' täss' on aikaa. He kyllä tietävät, mikä ase sinulla on.\"\n\nKoko tämän vuoropuhelun aikana intiaanit olivat näkymättömissä, mutta\nkuulimme heidän olevan kummallakin puolen kaivosaukkoa. Tiesimme heidän\naprikoivan uutta keinoa saadakseen meidät haltuunsa.\n\nKuten Rube väitti, olivat he arvanneet, että laukaus oli tullut\nrevolverista. Epäilemättä olivat viime taistelusta jääneet kertoneet\nrevolvereittemme aikaansaamasta kauheasta tuhosta, ja heitä pelotti\nnäyttäytyä. Mitähän keinoa he aikoivat käyttää? Näännyttää meidät\nnälkään?\n\n\"Kyllä he voivat\", sanoi Rube vastaten kysymykseeni, \"ja saavatkin,\njos koettavat. Täällä ei sitten ole paljoa kaluamista. Mutta on myös\ntoinen keino, jos heillä vain on kylliksi älliä käyttääkseen sitä,\nse auttaisi nopeammin kuin nälkä. Haa!\" huudahti hän synkkänä. \"Tota\njustiin ajattelin. He aikovat savustaa meidät ulos täältä. Katsos\ntuonne!\"\n\nKatselin ulos. Matkan päässä näin intiaaneja, jotka tulivat luolaa\nkohti kantaen suuria risukimppuja. Heidän aikeensa olivat selvät.\n\n\"Mutta voiko se onnistua?\" kysyin epäillen, \"emmeköhän voi kestää\nsavua?\"\n\n\"Kestää sitä, sinä keltainen kananpoika. Et sinä näy tietävän, mitä\nlajia risuja he tuovat tuolla.\"\n\n\"En, mitä ne ovat?\"\n\n\"Ne on niitä lemupensaita, se on varmaan pahinta hajua, mitä koskaan\nolet nokkaasi vetänyt. Sen savu ajaa vaikka haisunäädän puun ontelosta.\nMinä sanon sulle, että joko he savustavat meidät täältä ulos tai\ntukehdumme tänne, ja tää poika ei oo tapellut kolmeakymmentä vuotta ja\nenemmänkin intiaanien kanssa kupsahtaakseen sillä lailla. Jos se alkaa\nkäydä liian mahdottomaksi, niin aion minä ainakin tehdä ryntäyksen.\nJust' sen min' oon päättänyt tehdä, nuori mies.\"\n\n\"Mutta kuinka me siis teemme\", kysyin nopeasti.\n\n\"Jaa, kuinka? Oleks valmis tappelemaan, häh?\"\n\n\"Minä suostun taistelemaan viimeiseen saakka.\"\n\n\"No hyvä, kuule sitten, millä tavalla: Kun he ovat sytyttäneet tulen,\nniin etteivät savun tähden näe meidän tuloamme, hyppäämme ulos heidän\njoukkoonsa. Sulla on pistooli ja voit mennä ensin. Ammu joka kirottu\nmustalainen, joka sinuun tarttuu kiinni, ja juokse kuin leimaus! Minä\nseuraan sun kintereilläs. Jos vain pääsemme heidän ohitsensa, voimme\npaeta pensaikkoon ja ryömiä toisella puolella oleviin suuriin luoliin.\nNe ovat keskenään yhteydessä ja voimme ehkä pettää heitä siellä. Kyllä\ntääkin mäyrä ennen osasi juosta, mutta nää käpälät eivät oo enää yhtä\nnotkeet kuin ne ennen vanhaan olivat. Voimmehan kuitenkin yrittää, ja\nmuista nuori mies, tää on meidän ainoa mahdollisuus, kuuleks' sä?\"\n\nSuostuin seuraamaan neuvoja, joita lannistumaton toverini oli antanut.\n\n\"He eivät vielä saa vanhan Ruben päänahkaa niin hevillä. He, he, he!\"\n\nKäännyin hänen puoleensa. Mies näytti todellakin nauravan oudolle ja\nsopimattomalle pilalleen. Oli kauheaa kuulla hänen nauruaan.\n\nMonta sylillistä risuja työnnettiin luolan suuhun. Näin niiden olevan\nkreosoottipensaita.\n\nMaahan pudonnut soihtu sytytti nopeasti risukasan ja pian nousi siitä\npaksu musta savu. Enemmän heitettiin päälle ja ilkeä löyhkä alkoi\ntunkeutua sieraimiimme ja keuhkoihin synnyttäen paikalla pahoinvointia\nja tukehtumista. En olisi kauan kestänyt sitä. Enkä tarvinnut sitä\nkoetellakaan, sillä kuulin Ruben huutavan --\n\n\"Nyt on sun vuorosi, nuori mies! Ulos, ja anna niitä päin kuonoa!\"\n\nEpätoivon voimalla puristin pistoolia ja ryntäsin palavan risukasan\nlävitse. Kuulin hurjan ja kammottavan huudon. Näin joukon miehiä --\nvihollisia. Näin keihäitä, sotakirveitä ja verisiä puukkoja, ja --\n\n\n\n\nXLIX.\n\nUUSI RATSASTUSTAPA.\n\n\nKun palasin tajuntaani, huomasin makaavani maassa, ja koirani, joka\ntietämättään oli syynä vangiksi joutumiseeni, nuoli kasvojani. En liene\nkauankaan ollut tajuttomana, sillä villit yhä huitoivat ympärilläni.\nEräs koetti ajaa heitä pois. Tunsin hänet, se oli Dacoma. Hän lausui\njotakin, joka näytti rauhoittavan sotureita. En voinut ymmärtää, mitä\nhän sanoi, mutta kuulin hänen usein mainitsevan nimeä Quetzalkoatl.\nTiesin sen kyllä heidän jumalansa nimeksi, mutta en silloin vielä\nymmärtänyt, mitä henkeni säästämisellä oli sen kanssa tekemistä.\n\nArvelin Dacoman suojeluksen johtuvan säälin tai kiitollisuuden\ntunteesta, ja koetin muistella, olinko osoittanut hänelle jotakin\nerikoista ystävällisyyttä hänen ollessaan vankinamme. Erehdyin peräti\ntämän jalon raakalaisen vaikuttimien suhteen.\n\nPääni tuntui kipeältä. Olivatkohan he nylkeneet pääni? Nostin käteni\nja koettelin päälakeani. Ei. Rakkaat ruskeat kiharani olivat vielä\npaikoillaan; mutta takaraivossani oli syvä haava -- sotakirveen\njälki. Minua oli lyöty takaa tullessani ulos luolasta, ennenkuin olin\nennättänyt laukaista ainoatakaan luotia.\n\nMissä oli Rube? Kohottauduin hiukan ja katselin ympärilleni. En voinut\nnähdä häntä laisinkaan. Olisiko hän päässyt pakoon, kuten aikomuksensa\noli. Ei; olisi ollut mahdotonta ainoastaan puukolla aseistettuna\ntunkeutua niin monen vastustajan sivu. Sitäpaitsi en huomannut\nintiaaneista mitään, mikä olisi osoittanut vihollisen pakoa. Ei kukaan\nollut liikkunut paikaltaan. Mitähän sitten oli tapahtunut? Haa! Nyt\nymmärsin oikealla tavalla Ruben pilanteon päänahkansa suhteen. Se ei\nollut kaksinkertainen, vaan kolminkertainen pila.\n\nMetsänkävijä oli jäänyt hiljaa luolaansa, lähtemättäkään perässäni, ja\nepäilemättä hän tällä hetkellä istui katsellen minua, syntipukkiaan, ja\nmyhäili omalle pelastukselleen.\n\nIntiaanit eivät voineet uneksiakaan meitä olleen kaksi luolassa, ja\notaksuen sen olevan tyhjän eivät yrittäneetkään \"savustaa\" sitä enempää.\n\nEn halunnut poistaa heidän harhaluuloaan. Tiesin, ettei Ruben\nkuolema tai vangitseminen olisi minua auttanut, mutta en voinut olla\nmiettimättä kummallista sotajuonta, jolla se vanha kettu oli pelastanut\nnahkansa.\n\nEn ennättänyt kauankaan miettiä. Kaksi intiaania tarttui käsivarsiini\nja veti minut vielä palavalle rakennukselle. Oi taivas! tämänkö vuoksi\nDacoma oli säästänyt minut heidän sotakirveiltään?...\n\nHe alkoivat sitoa käsiäni ja jalkojani. Ympärilläni näin useita\ntoisia, jotka olivat samanlaisen kohtelun alaiset. Tunsin\nSanchez-härkätaistelijan ja punatukkaisen irlantilaisen. Oli vielä\njoukostamme kolme muuta, joitten nimiä en koskaan ollut kuullut.\n\nOlimme kaikki palavan talon edustalla. Näimme kaiken, mitä tapahtui.\n\nIntiaanit poistivat pudonneita ja hiiltyneitä hirsiä, saadakseen\npois toveriensa ruumiit. Seurasin heidän toimiaan vähemmällä\nmielenkiinnolla, kun tiesin, ettei Seguin ollut siellä.\n\nOli kauhistuttavaa nähdä rauniopaikkaa, sitten kun hirren jätteet oli\nsiirretty pois. Yli puolen tusinaa ruumista makasi siinä puoleksi\npaahtuneina! Heidän vaatteensa olivat palaneet, mutta siitä, mikä vielä\noli jäänyt palamatta, voimme päättää, kumpaanko joukkoon mikin oli\nkuulunut. Suurin osa oli navajoja. Näkyi myöskin metsästäjäin savuavia\nruumiita kyteväin vaatekappaleitten sisällä. Ajattelin Gareyta, mutta\nmikäli voin huomata, ei hän ollut näiden joukossa.\n\nIntiaaneille ei jäänyt edes päänahkojakaan. Tuli oli ennättänyt ennen\nheitä eikä ollut jättänyt hiuskarvaa heidän kuolleitten vihollistensa\npäälaelle. Nähtävästi tästä kiukuissaan he nostivat metsästäjäin\nruumiit vielä palavaan hirsiläjään. He keräsivät puukot, pistoolit\nja sotakirveet, joita oli tuhkan joukossa; sitten he siirsivät\nheimolaistensa maalliset jätteet raunioista ja asettivat ne riviin. He\nlauloivat niiden ympärillä kaikuvalla äänellä kostolaulua.\n\nKoko tämän ajan makasimme siinä, mihin he olivat heittäneet meidät,\nkymmenkunnan intiaanin vartioimana. Olimme pahain aavistusten vallassa.\nNäimme tulen yhä palavan ja näimme, kuinka tovereittemme puoleksi\npalaneet ruumiit oli heitetty roviolle. Pelkäsimme samanlaista kohtaloa.\n\nMutta pian huomasimme, että olimmekin säästetyt toisenlaiseen\ntarkoitukseen. Kuusi muulia ajettiin esiin ja meidät nostettiin selkään\nuudenlaisella tavalla. Meidät asetettiin ensin hajasäärin muulin\npaljaalle selälle, kasvot häntään päin. Sitten vedettiin jalkamme\neläinten kaulan ympäri ja sidottiin nilkoistaan kiinni toisiinsa.\nSitten meidät taivutettiin alas pitkin muulien selkää, kunnes poskemme\nkosketti niiden perälihaksia. Tässä asennossa vedettiin kätemme alas\nmuulin vatsan alle ja sidottiin ranteista kiinni toisiinsa.\n\nAsento oli tuskallinen, ja muulit, jotka olivat tottumattomia\nkuljettamaan tällaisia \"kuormia\", potkiskelivat ja hyppivät pitkin\nkenttää vangitsi jäimme suureksi huviksi.\n\nTätä julmaa urheilua jatkettiin vielä sittenkin kun muulit jo olivat\nväsyneet, sillä villit pistelivät muuleja keihäillään ja panivat\nkaktuksen oksia niiden hännän alle. Olimme puoliksi tajuttomia, kun\ntämä peli loppui.\n\nHaltijamme jakaantuivat nyt kahteen joukkueeseen ja nousivat kuilun\nvastakkaisille reunoille. Toinen lähti meksikkolaisvankien ja tyttöjen\nsekä heimonsa lasten kanssa. Suurempi joukkue, Dacoman johdolla -- hän\noli nyt heimon päällikkö, sillä entinen oli kaatunut kahakassa, --\nvartioi meitä.\n\nMeidät vietiin sille puolelle, jossa lähde oli, ja päästyämme veden\nluo pysähdyimme yöksi. Pääsimme alas muuleilta ja meidät köytettiin\ntoisiimme kiinni tiukasti; vartijat pitivät meitä koko yön silmällä.\nSitten meidät taas kiinnitettiin muuleihin kuten edellisenä päivänä ja\nkuljetettiin länteen päin yli erämaan.\n\n\n\n\nL.\n\nKIINTEÄ VÄRI.\n\n\nNelipäiväisen tuskallisen matkan jälkeen saavuimme takaisin Navajon\nlaaksoon. Toiset vangit ja suuri karjalauma olivat jo saapuneet ennen\nmeitä, ja näimme ryöstetyn karjan hajallaan pitkin tasankoa.\n\nSaapuessamme kylään tulivat naiset ja lapset vastaamme, paljoa\nsuuremmin joukoin kuin viime kerralla. He olivat vieraita, jotka olivat\ntoisista pohjoisempana sijaitsevista navajolaiskylistä. He olivat\ntulleet ottamaan vastaan palaavia voitokkaita sotureita ja ottamaan\nosaa suuriin juhlallisuuksiin, joita aina vietettiin onnistuneitten\nsotaretkien jälkeen. Huomasin heidän joukossaan useita valkoihoisia\nkasvoja, iberialaista rotua, entisiä vankeja, jotka nyt olivat\nsotureitten vaimoja. He olivat puetut kuten muutkin intiaanittaret ja\nnäyttivät ottavan osaa yleiseen iloon. He, kuten Seguininkin tytär\nolivat muuttuneet intiaaneiksi.\n\nSiellä oli paljon mestitsejä, puolirotuisia, intiaanien ja\nmeksikkolaisten vankien jälkeläisiä, lapsia monesta ryöstöavioliitosta.\n\nMeidät vietiin katuja pitkin kylän länsipäähän. Kansanjoukko seurasi\njäljessä, ilmaisten huudoillaan vuoroin voitonriemua, vihaa tai\nuteliaisuutta. Noin sadan metrin päähän rakennuksista, aivan joen\nrannalle, pysähtyi vartiostomme.\n\nKäänsin päätäni joka puolelle niin hyvin kuin se vaikeassa asennossani\noli mahdollista, mutta en voinut nähdä häntä enkä muitakaan\nnaisvankeja. Missähän he lienevät olleet? Kenties temppelissä.\n\nTemppeli oli kylän toisessa päässä ja rakennukset estivät sitä\nnäkymästä. Ainoastaan temppelin huippu näkyi paikkaan, johon olimme\npysähtyneet.\n\nKöytemme irroitettiin ja meidät laskettiin maahan. Olimme tyytyväiset\npäästessämme kauheasta asennosta, jossa olimme ratsastaneet koko\nmatkan. Toivoimme saavamme jo istua pystyssä. Mutta se toivo oli\nturha. Huomasimme pian joutuneemme tuhkasta tuleen. Meitä ainoastaan\n\"käänneltiin\". Olimme tähän saakka maanneet vatsallamme, nyt meidät\nkäännettiin selällemme.\n\nKäden käänteessä oli tämä toimitettu, sillä vihollisemme käsittelivät\nmeitä aivan kuin kuolleita esineitä. Ja sitähän miltei olimmekin.\n\nMeidät asetettiin vihreälle nurmikolle selällemme. Kunkin ympärille\niskettiin neljä pitkää paalua maahan suunnikkaan muotoon. Käsivartemme\nja sääremme levitettiin hajalleen ja nahkahihnat kiinnitettiin\nnilkkoihin ja ranteisiin. Nämä taasen heitettiin paaluihin ja\nkiristettiin niin kireälle, että nivelemme narskuivat kauheasta\njännityksestä. Siihen jäimme makaamaan kasvot ylöspäin aivankuin\nkuivumaan levitetyt vuodat.\n\nMeidät oli sijoitettu kahteen riviin, siten että ylemmässä rivissä\nolevien pää oli alempien jalkain välissä. Meitä oli kuusi miestä, joten\nmuodostimme kaksi kolmimiehistä riviä.\n\nAsentomme ja kiinnikkeemme estivät meitä liikuttamasta jäsentäkään.\nAinoastaan päätä voimme hiukan liikuttaa, koska niskamme taipui niin\npaljon, että näimme, mitä edessä ja sivuillamme tapahtui.\n\nKun olimme kunnollisesti paalutetut, käänsin päätäni katsellen\nuteliaana ympärilleni. Huomasin olevani viimeinen mies oikeanpuolisessa\nrivissä ja ensimmäisenä rivissämme oli entinen soturi O'Cork. Sitten\nvartijamme, revittyään melkein kaikki vaatteet päältämme, poistuivat,\nja sensijaan intiaanitytöt ja -vaimot alkoivat kokoontua ympärillemme.\nHuomasin heidän kokoontuvan etupuolelleni, muodostaen taajan ryhmän\nirlantilaisen ympärille. Hämmästyin heidän hullunkurisia liikkeitään,\noutoja huudahduksiaan ja hämmästyneitä kasvonilmeitään. \"Ta-yah!\nTa-yah!\" he huusivat ja koko joukko purskahti naurun rähäkkään.\n\nEn ymmärtänyt syytä. Barney oli epäilemättäkin heidän ihmettelynsä\nesine; mutta en ymmärtänyt, mitä varten hän oli meitä muita\nmerkillisempi. Kohotin päätäni saadakseni varmuuden: arvoitus selveni\nitsestään. Eräs intiaaneista oli poistuessaan siepannut irlantilaiselta\nlakin ja hänen pieni punatukkainen päänsä paljastui kaikkien\nnähtäväksi. Se paistoi jalkaini välissä aivankuin täysikuu ja huomasin\nsen olevan ilon aiheena.\n\nSillävälin naiset tulivat yhä lähemmäksi, kunnes he kokoontuivat\ntiheään joukkoon toverimme ympärille. Lopulta eräs heistä kumartui\nja kosketti hänen päätään sormellaan, vetäen sen nopealla liikkeellä\ntakaisin, aivankuin sitä olisi polttanut.\n\nTämä aiheutti uuden kaikuvan naurun ja vähässä ajassa olivat kylän\nkaikki naiset irlantilaisen ympärillä, tyrkkien toisiaan nähdäkseen\nparemmin. Meitä muita kohtaan ei osoitettu muuta huomaavaisuutta kuin\nettä meitä runsaasti tallattiin, puolitusinaa painavia intiaaninaisia\nseisoi säärilläni, nähdäkseen paremmin toistensa olkapäitten ylitse.\n\nKoska näköalaani juuri eivät peittäneet liiat alushameet, näin\nirlantilaisen pään toisinaan vilkkuvan paljaiden nilkkain välistä.\n\nVähitellen naiset kävivät yhä väkivaltaisemmiksi, alkaen nykiä hänen\nlyhyitä karkeita harjaksiaan, koko ajan nauraa röhöttäen.\n\nMinua ei nyt lainkaan huvittanut pilanteko; mutta Barneyn\npään etupuolelta kuului ääni, joka osoitti sellaista kestävää\nkärsivällisyyttä, mikä olisi voinut saada haudankaivajankin\nhymyilemään; myöskin Sanchez ja kaikki muutkin vangit nauroivat\nääneensä.\n\nKauan aikaa toverimme kesti kiusan äänettömänä, mutta lopulta tämä\nkoetteli liiaksi hänen kärsivällisyyttään, ja hän alkoi purkaa sanoiksi.\n\n\"Tytön peijakkaat\", hän sanoi ääni hyvänluontoisen toruvana, \"mikä\nteitä huvittaa? Ettekö koskaan ole nähneet punaista tukkaa?\"\n\nKuullessaan tämän vetoomuksen, jota he tietenkään eivät ymmärtäneet,\nnauroivat he niin, että valkeat hampaat näkyivät.\n\n\"Totta vie, jospa saisin teidät mukaani vanhaan Irlantiin, voisin\nnäyttää teille sellaisia niin monta, että se riittäisi koko\nloppuiäksenne. Menkääpäs hiiteen siitä! Taivaan tähden, poljette\nvarpaani sijoiltaan! Aih! Taidattepa keriä tukkani! Pyhä neitsyt!\nJättäkää minut rauhaan. Hitto vieköön teidät --!\"\n\nViimeisissä sanoissa osoitti jo ääni, että O'Cork lopultakin oli\nmenettänyt mielenmalttinsa, mutta tämä vain lisäsi kiusanhenkien intoa\nsamalla kuin heidän riemunsa paisui yli äyräitten. He höyhensivät häntä\nyhä rajummin, kirkuen koko ajan. Vaikka hän jatkoi sättimistään, kuulin\nvain toisinaan hänen huudahtavan -- \"Mooseksen äiti! Tuhat tulimmaista!\nPyhä piina!\" sekä muuta samantapaista.\n\nTätä jatkui kotvan aikaa, mutta sitten syntyi hiljaisuus ja neuvottelu\nnaisten kesken osoitti, että he olivat keksineet jonkun uuden keinon.\n\nUseita tyttöjä lähetettiin rakennuksille. He palasivat heti tuoden\nmukanaan suuren \"ollan\" ja toisen pienemmän astian. Saimme pian nähdä,\nmikä heidän tarkoituksensa oli.\n\nOlla täytettiin vedellä ja nostettiin rannalle ja pienempi astia\nasetettiin aivan Barneyn pään viereen. Huomasimme, että se sisälsi\npohjois-meksikkolaisten yucca-suopaa. He aikoivat siis pestä pois\npunaisen värin!\n\nIrlantilaisen käsisiteet irroitettiin niin, että hän voi istua\npystyssä, ja suuri kasa suopaa asetettiin hänen päänsä päälle, niin\nettä se peitti koko tukan. Joukko jänteviä intiaanittaria tarttui häntä\nhartioista ja alkoi veteen kastetuilla kuorikimpuilla hieroa hänen\npäätään.\n\nToimitus ei lainkaan näyttänyt huvittavan Barneyta, joka kiljui,\npudistellen päätään joka puolelle välttääkseen pesua. Mutta tämä ei\nauttanut. Eräs nainen tarttui kaksin käsin hänen päähänsä ja piti sitä\npaikoillaan, samalla kuin toiset jatkoivat hieromistaan yhä kiivaammin.\n\nIntiaanit tanssivat ja huusivat hänen ympärillään; mutta keskeltä melua\nkuulin Barneyn aivastelevan ja ulisevan tukahtuvin äänin:\n\n\"Pyhä Neitsyt! -- äätsh! Saatte hiero... -- ääts, niin että nahka\nlähtee -- eikä se sittenkään lähde -- --. Minäpä sanon -- että se on\njuurissa. -- Se ei lähde -- -- ei kautta sieluni -- --!\"\n\nMutta miesparan selitykset olivat turhat. Pesua yhä jatkettiin hetken\naikaa, lisäämällä yucca-suopaa tavan takaa; ja sitten nostettiin suuri\nolla ja sisältö kaadettiin hänen päälleen.\n\nKuinka suuri olikaan naisten hämmästys, kun he huomasivat, että\npunainen väri, laisinkaan heikontumatta, loisti kenties vieläkin\nkirkkaammin!\n\nVielä toinen olla vettä nostettiin joesta ja kaadettiin pitkin\nirlantilaisen korvia, mutta ilman vaikutusta.\n\nBarney ei ollut saanut tällaista pesua moneen päivään, luultavasti ei\nsenjälkeen, kun hän sotaväessä oli käynyt rykmentin parturin luona.\n\nKun naiset huomasivat värin pysyvän heidän ponnistuksistaan huolimatta,\nluopuivat he yrityksestä ja toverimme \"paalutettiin\" jälleen maahan.\nHänen vuoteensa ei ollut enää aivan kuiva, yhtävähän kuin minunkaan,\nsillä vesi oli kostuttanut nurmikon ja me makasimme mudassa. Mutta tämä\noli pieni kiusa verrattuna kaikkeen muuhun, jota saimme kärsiä.\n\nKauan aikaa intiaaninaiset ja lapset seisoskelivat ympärillämme, kukin\nvuorostaan tutkien toverimme päätä. Myöskin muut saivat jonkin verran\nhuomiota osakseen, mutta O'Cork oli kuitenkin \"pääpöpö\".\n\nHe olivat useinkin meksikkolaisten vankiensa päässä nähneet meidän\nväristämme tukkaa; mutta epäilemättä Barney oli ensimmäinen punapää,\njota koskaan oli kynsitty Navajon laaksossa.\n\nVihdoin tuli yö ja naiset palasivat kylään, jättäen meidät vartijain\nhuostaan, jotka koko yön istuivat vierellämme.\n\n\n\n\nLI.\n\nVILLIT HÄMMÄSTYVÄT.\n\n\nTähän saakka ei meillä ollut mitään aavistusta tulevasta kohtalostamme;\nmutta päättäen kaikesta, mitä olimme kuulleet ja myöskin itse kokeneet\nnäistä villeistä, aavistimme sen olevan julman.\n\nSanchez, joka hiukan ymmärsi heidän kieltään, ei antanut meidän\ntoivoakaan mitään muuta. Hän oli saanut nämä tiedot poimimalla ne meitä\nympäröineitten naisten keskustelusta.\n\n\"Huomenna\", sanoi hän, \"he tanssivat mainanchic-tanssin -- suuren\nMontezuman tanssin. Tähän juhlatanssiin ottavat ainoastaan naiset ja\ntytöt osaa. Seuraavana päivänä pidetään suuret turnajaiset, jolloin\nsoturit näyttävät taitoaan nuolen ammunnassa, painiskelussa ja\nratsastuksessa. Jospa he sallisivat minunkin ottaa osaa, näyttäisin\nheille taitoni.\"\n\nSancho, joka oli taitava härkätaistelija, oli sitäpaitsi nuorempana\nollut sirkuksessa ja olikin, kuten kaikki tiesimme, sangen etevä\nratsastaja.\n\n\"Kolmantena päivänä\", jatkoi hän, \"saamme juosta kujanjuoksun, jos\ntiedätte, mitä se tarkoittaa.\"\n\n\"Ja neljäntenä --\"\n\n\"Niin, entäs neljäntenä?\"\n\n\"Paistetaan meidät elävältä.\"\n\nOlisimme kenties enemmänkin tyrmistyneet tätä äkkinäistä loppua, jos\najatus olisi ollut meille uusi. Tällaisen lopun mahdollisuus oli\nkuitenkin ollut mielessämme vankeutemme alusta saakka. Tiesimme,\netteivät villit olisi säästäneet meitä kaivoksen luona antaakseen\nmeille helpomman kuoleman; tiesimme myöskin, etteivät he koskaan\nottaneet miehiä vangeiksi jättääkseen heidät henkiin. Rube ainoastaan\noli tästä poikkeuksena; mutta hänen tarinansa oli aivan erikoinen ja\nhän pelastuikin ainoastaan suuren neuvokkuutensa avulla. \"Heillä on\nsama jumala\", jatkoi Sanchez, \"kuin Meksikon azteekeillä, sillä he\novat samaa alkuperää, arvellaan. En tunne siitä sen enempää, vaikka\nolen kuullut miesten puhuvan siitä. Hänellä on pahimmoisen tyly nimi.\nCarrai! Olenpa unhottanut sen.\"\n\n\"Quetzalkootl?\"\n\n\"Caval! Aivan sama nimi. Pues, señores; hän on tulen jumala ja syö\nihmislihaa; haluaa sen mieluimmin paistettuna, sanotaan. Tähän\ntarkoitukseen aiotaan meitä juuri käyttää. He aikovat kärventää meidät\nhyvittääkseen jumalaansa ja samalla tyydyttääkseen itseään. Kaksi\nkärpästä yhdellä iskulla.\" Emme siis enää voineet olla epätietoisia\nkohtalostamme ja koetimme senvuoksi nukkua tiedon kuultuamme kukin\nparhaan kykymme mukaan.\n\nAamulla huomasimme intiaanien maalailevan ja koristelevan itseään. Sen\njälkeen alkoi tanssi, mamanchic-tanssi.\n\nJuhlatoimitus suoritettiin temppelin edustalla olevalla kentällä.\n\nJuhlan alkaessa irroitettiin meidät hankalista asennoistamme ja\nvedettiin lähemmäksi, voidaksemme paremmin ihailla \"heimon kunniaa\".\n\nOlimme yhä vieläkin sidottuja, mutta saimme kuitenkin istua pystyssä.\nTämä oli meille suuri helpotus, ja nautimmekin paljon enemmän tästä\nuudesta asennosta kuin itse juhlasta.\n\nEn osaisi selittää tanssin kulkua, vaikkakin olisin seurannut sitä\n-- mitä kuitenkaan en tehnyt. Tanssiin otti osaa ainoastaan heimon\nnaisväki, kuten Sanchez jo oli kertonut. Nuoria tyttöjä, värikkäästi\nja ihmeellisesti puettuina, kantaen kukkakiehkuroita, kaarteli ja\nhypähteli tanssiaskelin. Keskelle oli rakennettu korkea lava, jonka\npäällä soturi ja tyttö esittivät Montezumaa ja hänen kuningatartaan\nja heidän ympärillään tytöt tanssivat ja lauloivat. Juhlatoimitus\nloppui siihen, että tanssijattaret polvistuivat heidän eteensä suureen\npuoliympyrään. Huomasin valtaistuimella Dacoman ja Adèlen. Mielestäni\ntyttö näytti alakuloiselta.\n\n\"Seguin parka!\" ajattelin, \"nyt ei tytöllä ole ketään suojelijaa.\nVieläpä valeisä, poppamies, kenties olisi voinut olla hänen ystävänsä.\nNyt oli hänkin poissa --\"\n\nMutta kauan en tätä asiaa aprikoinut: minulla oli toinen vieläkin\nsuurempi huoli. Mieleni ja silmäni olivat suunnatut temppeliä kohti\njuhlan kestäessä. Näimme sen varsin hyvin olinpaikastamme, mutta\nvälimatka oli liian suuri erottaakseni temppelin parvekkeilla seisovien\nvalkoihoisten naisten kasvoja. Hän oli epäilemättä heidän joukossaan,\nmutta en kyennyt tuntemaan häntä. Kenties olikin parempi, etten ollut\nlähempänä, ajattelin silloin.\n\nNäin intiaanimiehiä vankien joukossa, ja olin huomannut Dacoman ennen\ntanssin alkua pöyhkeänä seisovan heidän edessään kuninkaallisessa\npuvussa kaikkine kunniamerkkeineen.\n\nRube oli kertonut tämän päällikön olevan rohkean, mutta julman ja\nmielivaltaisen. Sydäntäni painoi tuskallinen tunne meitä vietäessä\ntakaisin entiselle paikallemme.\n\nSuurimman osan seuraavaa yötä viettivät intiaanit juhlien. Toisin oli\nmeidän laitamme. Saimme harvoin ja niukasti ruokaa ja kärsimme myöskin\njanoa, sillä villit vartijamme eivät suvainneet antaa meille vettä,\nvaikka joki virtasi jalkaimme ohitse. Aamu valkeni ja juhliminen alkoi\njälleen. Enemmän lampaita ja nautoja teurastettiin ja tulet leimusivat\njälleen ja veriset höyryävät eläimen lihat riippuivat niiden yllä.\nVarhain aamulla soturit pukeutuivat, ei kuitenkaan sota-asuun, ja\nturnajaiset alkoivat. Meidät vedettiin jälleen esille katselemaan\nheidän villiä urheiluaan, joka tällä kertaa oli etempänä tasangolla.\n\nErotin temppelin parvekkeilla vankien vaaleat puvut. Temppeli oli\nnähtävästi heidän asuinpaikkansa.\n\nSanchez oli kertonut tämän minulle. Hän oli puolestaan kuullut sen\nintiaaneilta heidän keskusteluistaan. Tytöt säilytettäisiin siellä\nviidenteen, siis meidän uhraamispäivämme jälkeiseen päivään. Sitten\npäällikkö valitsisi yhden heistä omaa talouttaan varten ja soturit\nsaisivat heittää arpaa muista!\n\nToisinaan toivoin, että saisin nähdä hänet ennen kuolemaani. Mutta\njärkeni kuiskasi, että se ei ollut tarpeellista. Kohtaloni ainoastaan\ntuottaisi uutta tuskaa hänelle.\n\nKatselin intiaanien leikkitaistelua. Osaksi se oli aseleikkiä, osaksi\nratsastuskilpailua. Miehet ratsastivat laukkaa riippuen vain toisen\njalan varassa jalustimessa ja heittäen tässä asennossa keihäänsä tai\nampuen nuolensa. Toiset taasen hyppivät hevoselta toiselle näiden\nkiitäessä tasangon yli huimaavaa vauhtia. Toiset hyppäsivät satulaan\nhevosen juostessa täyttä laukkaa, ja muutamat näyttivät taitoaan\nsuopungin heitossa. Sitten oli vielä leikkitaistelu, jolloin soturit\nkoettivat työntää toisiaan satuloista kuten keskiajan ritarit.\n\nSe oli todellakin suurenmoinen näytelmä, todellinen ratsastusnäytös\nkaukana erämaassa, mutta minua se ei huvittanut.\n\nSitävastoin seurasi Sanchez sitä suurella mielenkiinnolla. Huomasin\nhänen katselevan jokaista uutta temppua mitä suurimmalla tarkkuudella.\nLopulta hän kävi kärsimättömäksi. Hänen kasvoissaan kuvastui outo ilme:\njokin ajatus tai pikainen päätös oli vallannut hänet.\n\n\"Sano tovereillesi\", puhui hän eräälle vartijallemme navajon kielellä,\n\"sano, että voitan parhaimmankin heistä tuossa taidossa. Voisin vaikka\nopettaa heille, kuinka hevosella ratsastetaan.\"\n\nVilli kertoi, mitä vanki oli sanonut ja heti sen jälkeen useat soturit\nratsastivat hänen luokseen vastatakseen pilkkapuheeseen.\n\n\"Sinä, valkea orjako ratsastaisit kilvan navajosotureiden kanssa! Ha,\nha, ha!\"\n\n\"Voitteko ratsastaa päällänne?\" kysyi härkätaistelija.\n\n\"Päällämme? Miten?\"\n\n\"Seisten päällänne hevosen laukatessa.\"\n\n\"Emme, et sinä eikä kukaan muukaan. Olemme preeriain parhaimmat\nratsumiehet, mutta sitä emme osaa.\"\n\n\"Minäpä osaan\", vakuutti härkätaistelija painokkaasti.\n\n\"Hän kerskailee vain! Hän on hullu\", huusivat toiset.\n\n\"Saammehan nähdä!\" huusi eräs. \"Antakaamme hänelle hevonen, ei hän\npääse karkuun.\"\n\n\"Antakaa minulle oma hevoseni, niin näytän teille.\"\n\n\"Mikä sinun hevosesi sitten on?\"\n\n\"Ei mikään näistä; mutta tuokaa tänne tuo täplikäs mustangi ja antakaa\nminulle satasen hevosenmittaa tilaa tasangolla, niin opetan teille\ntempun.\"\n\nKatselin mitä hevosta Sanchez oikeastaan tarkoitti ja näin sen olevan\nsaman, jolla hän oli ratsastanut Del Norte-joelta. Huomasin myös oman\nsuosikkini laitumella muitten hevosten joukossa.\n\nPidettyään lyhyen neuvottelun keskenään suostuivat he härkätaistelijan\npyyntöön. Hänen osoittamansa hevonen otettiin suopungilla kiinni\nlaumasta ja tuotiin esiin ja toverimme siteet irroitettiin. Intiaanit\neivät pelänneet hänen karkaavan. He tiesivät voivansa saavuttaa\ntuollaisen kirjavan mustangitamman, sitä paitsi oli laakson kummassakin\npäässä aina vartio. Vaikkakin hän siis voisi jättää heidät tasangolla,\nei hän voisi päästä aavikolle. Laakso sinänsä oli vankila.\n\nSanchez ei kauan viivytellyt valmistuksissaan. Hän kiinnitti\npuhvelintaljan tanakasti hevosensa selkään ja talutti sitä sitten\njonkin aikaa ympyrän kaaressa pitäen sitä koko ajan samoilla jäljillä.\n\nHarjoiteltuaan hevosta täten hetken aikaa pudotti hän suitset ja päästi\nomituisen huudon, jonka kuullessaan eläin alkoi hiljalleen laukata\nympyrän kehää. Kun hevonen oli tehnyt kaksi tai kolme kierrosta,\nhyppäsi härkätaistelija sen selkään ja suoritti yleisesti tunnetun\ntempun ratsastaen päällään.\n\nVaikkakin tämä on aivan yleinen sirkustemppu, oli se aivan uusi\nnavajolaisille, jotka katselivat sitä suu ja silmät auki ihmetyksestä.\nHe vaativat härkätaistelijaa suorittamaan sen yhä uudelleen, kunnes\nkirjava mustangi tuli aivan yksiväriseksi hiestä.\n\nSanchez ei lakannut, ennenkuin hän oli katsojilleen näyttänyt koko\nohjelmansa ja siten kokonaan hämmästyttänyt alkuasukkaat.\n\nKun turnajaiset olivat loppuneet, hinattiin meidät takaisin joen\nluokse, mutta härkätaistelija ei ollut kanssamme. Onnellinen\nSanchez! Hän oli pelastanut henkensä! Hänet oli korotettu navajoiden\nratsastuksenopettajaksi!\n\n\n\n\nLII.\n\nKUJANJUOKSU.\n\n\nValkeni kolmas päivä: tuli meidän vuoromme esiintyä. Näimme\nvihollistemme tekevän valmistuksiaan; näimme heidän häviävän metsään ja\npalatessaan tuovan tuoreesta puusta valmistettuja nuijia; näimme heidän\npukeutuvan aivankuin pallopeliä varten.\n\nVarhain aamulla meidät vietiin temppelin eteen. Lähestyessäni sitä\nsuuntasin katseeni ylös parvekkeelle. Kihlattuni näkyi ylhäällä, hän\ntunsi minut.\n\nNiukat vaatteeni olivat lian tahraamat ja täynnä veripilkkuja, tukkani\noli pölyinen, käsivarteni olivat arpia täynnä, kasvoni ja kaulani\nolivat tomun peittämät, täynnä ruudin polttamia arpia; mutta kaikesta\nhuolimatta tunsi hän minut. Rakastavan silmällä hän tunsi kaikesta\nhuolimatta.\n\nEi mikään koko elämäni tapaus ole vaikeampi kertoa kuin tämä. Miksikö?\nEi mikään tapaus ollut niin järkyttävä, ei mikään, johon olisi\nsisältynyt niin monta rajua tunnetta yhdellä kertaa. Rakkauttamme\nkiusasi toistemme läheisyys, aivan toistemme syleilyn ulottuvilla,\nmutta kuitenkin säälimättömän kohtalon erottamina; itseäni odotti\nkuolema ja häntä odotti häväistys: tällaiset ja sadat muut tunteet\ntäyttivät sydämemme. Niitä ei voi eritellä, niitä ei voi selittää,\nsanat eivät voi niitä kuvata.\n\nKuulin hänen huutonsa, hänen rajut sanansa ja itkunsa. Näin hänen\nvaaleat poskensa ja hajalliset hiuksensa, kun hän aivan kuin hulluna\njuoksi kaidepuuta vastaan ikäänkuin hypätäkseen alas. Näin hänen\nvastarintansa, kun toiset vangitut vetivät hänet takaisin ja sitten\naivan äkkiä hän oli äänettömänä heidän käsissään. Hän oli pyörtynyt ja\nvietiin näkyvistäni.\n\nOlin ranteista ja nilkoista sidottu. Kohtauksen aikana olin pari kertaa\nkohonnut pystyyn, tunteitteni liikuttamana, mutta kaaduin jälleen\nmaahan. En tehnyt muita yrityksiä, vaan makasin maassa tuskallisen\nvoimattomuuden vallassa.\n\nTätä kesti vain vähän aikaa, mutta voi niitä tunteita, jotka sieluni\ntällä hetkellä täyttivät! Ne olivat kuin koko elämäniän kestävä kurjuus.\n\nNoin puoleen tuntiin en tajunnut, mitä ympärilläni tapahtui, en ollut\ntainnoksissakaan, mutta mieleni oli lamassa, olin aivan kuin kuollut.\nVihdoin heräsin huumauksestani. Näin villien olevan valmiit julmaa\nleikkiään varten.\n\nKaksi riviä miehiä ulottui satoja metrejä tasankoa pitkin. Heillä oli\nnuijat käsissään ja he seisoivat vastakkain, kolme neljä askelta rivien\nvälissä. Tätä kujaa oli meidän sitten juostava, saadaksemme iskuja\njokaiselta, joka vain ennätti antamaan ohi juostessamme. Oli annettu\nlupaus, että jos joku kykeni juoksemaan kujan lävitse ja saavuttamaan\nvuorenseinämän, ennenkuin hänet saataisiin kiinni, säästettäisiin hänen\nhenkensä.\n\n\"Onkohan tuo totta, Sanchez?\" kuiskasin härkätaistelijalle, joka seisoi\nvierelläni.\n\n\"Ei\", vastasi hän kuiskaten. \"Se on ainoastaan keino saada teidät\nparemmin juoksemaan, jotta heillä olisi enemmän huvia. Te tulette\nkaikki kuolemaan, kuulin heidän sanovan.\"\n\nVähäinen armo olisi tämä ollut, joskin se olisi ollut totta, sillä\nvoimakkainkaan ja nopeinkaan meistä ei olisi kyennyt sitä tekemään.\n\n\"Sanchez!\" sanoin jälleen, kääntyen härkätaistelijan puoleen,\n\"Seguinhan oli ystäväsi. Tahdotko tehdä hänen tyttärensä hyväksi minkä\nvoit?\"\n\nSanchez tiesi hyvin, mitä tarkoitin.\n\n\"Tahdon! tahdon!\" vastasi hän näyttäen hyvin liikutetulta.\n\n\"Kunnon Sanchez! kerro hänelle, kuinka rakastan häntä. Ei, ei, sitä\nsinun ei tarvitse hänelle kertoa!\"\n\nTiesin tuskin mitä sanoin.\n\n\"Sanchez!\" kuiskasin jälleen -- palauttaen muistiin ensimmäisen\najatukseni -- \"etkö voisi -- puukkoa, jotakin asetta -- etkö voisi\npudottaa sellaista silloin, kun minut päästetään irti.\"\n\n\"Siitä ei olisi mitään hyötyä. Sinä et pääse pakenemaan, vaikka saisit\nviisikymmentä.\"\n\n\"Hyvin mahdollista, etten onnistu. Tahdon koettaa. Ja onhan minun\nkuitenkin kuoltava, mutta parempi on kuolla ase kädessä!\"\n\n\"Se on ehkä parempi\", mutisi härkätaistelija vastaan. \"Aion koettaa\nhankkia sinulle aseen, mutta henkeni voi olla --\" hän vaikeni.\n\"Jos katsot taaksesi\", jatkoi hän merkitsevästi, näyttäen samalla\ntarkastelevan kaukaisen vuoren huippuja, \"voit nähdä sotakirveen. Se on\nhuolimattomasti kiinnitetty. Sen voisi kenties siepata.\"\n\nYmmärsin hänen tarkoituksensa ja vilkaisin taakseni. Dacoma seisoi\nmuutaman askelen päässä, ohjaten lähtöä. Huomasin aseen hänen vyössään.\nSe oli huolimattomasti kiinni. Sen voisi kenties siepata!\n\nViime yön kuluessa oli uusi tuuma tullut mieleeni. Se oli syntynyt\nnähdessäni Sanchezin tekevän temppujaan hevosella.\n\nOlin kypsyttänyt sitä kaikin puolin, paitsi mitä tulee aseeseen; ja\nminä toivoinkin voivani karata, vaikken voinut sitä tarkemmin selittää\nhärkätaistelijalle. Eikä minulla olisi ollut mitään hyötyäkään siitä.\n\nTiesin voivani paeta myöskin ilman asetta; mutta tarvitsin sitä, jos\njoku heimon sotureista olisi ollut minua nopeampi ratsastaja. Hyvin\nmahdollista oli, että menettäisin henkeni yrityksessä -- yhdentekevää,\nmutta tiesin, että kuolema olisi silloin joka tapauksessa helpompi kuin\nse, joka minua odotti huomenna. Olin kuitenkin päättänyt paeta asein\ntai aseitta tai kuolla siihen yritykseen.\n\nNäin heidän irroittavan O'Corkin siteitä. Hänen piti juosta ensin.\n\nLähtökohdan ympärillä oli intiaanipiiri, kyläkunnan vanhuksia ja\ntyhjäntoimittajia seisoi siinä ainoastaan katsellen juoksua.\n\nMeidän pakenemistamme ei kukaan tullut ajatelleeksikaan. Meidänhän oli\naivan mahdotonta päästä karkuun, niin he ainakin arvelivat.\n\nO'Cork aloitti.\n\nBarney parka! Hänen juoksunsa loppui pian. Hän oli tuskin päässyt\nkymmentä askelta elävää kujaa myöten, kun hän kaatui kumoon ja\nkannettiin takaisin, verta vuotaen ja tiedottomana joukon riemuhuutojen\nkaikuessa.\n\nToinen miehistä sai saman kohtalon ja samoin muut, sitten irroitettiin\nminun siteeni.\n\nNousin jaloilleni ja oikaisin jäseniäni sillä lyhyellä väliajalla, joka\nminulle myönnettiin, hengittäen sieluuni ja ruumiiseeni kaiken sen\ntarmon, mikä näin epätoivoisessa asemassa oli mahdollista koota.\n\nTaasen annettiin intiaaneille merkki olla valmiina, ja he asettuivat\njälleen paikoilleen, heilutellen pitkiä nuijiaan ja kärsimättöminä\nodottaen juoksuani.\n\nDacoma seisoi takanani. Salavihkaa olin tarkalleen arvioinut hänen\npaikkansa, ja peräytyen häntä kohti, saadakseni paremman vauhdin, tulin\naivan villin viereen. Nopeasti pyörähdin ympäri ja vikkelästi kuin\nkissa ja varkaan kätevyydellä tartuin taistelukirveeseen ja irroitin\nsen hänen vyöstään.\n\nKoetin antaa hänelle iskun, mutta kiireessä ei osunut eikä ollut aikaa\ntoiseen. Käännyin ympäri ja aloin juosta. Hän oli niin hämmästynyt,\nettä olin kaukana hänestä, ennenkuin hän ryntäsi jälkeeni.\n\nEn juossut avonaiseen kujaan, vaan vanhusten ja laiskurien kehää kohti.\n\nHe olivat vetäneet esiin aseensa ja yrittivät sulkea minut tiheään\npiiriin. Yrittämättä murtautua heidän lävitsensä, mihin en luullut\nkykeneväni, käytin kaiken tarmoni hyppäykseen ja onnistuinkin\nloikkaaman yli heidän hartiainsa. Pari kolme syrjästäkatsojaa tavoitti\nminua aseellaan, mutta he eivät osuneet; seuraavassa hetkessä olin\ntasangolla ja koko kyläkunta kiljuen kintereilläni.\n\nTiesin varsin hyvin, mihin suuntasin juoksuni. Muuten en olisi\nyritykseen ryhtynytkään. Juoksin hevoslaumaa kohti.\n\nJuoksinkin henkeni edestä enkä tarvinnut mitään kehoituksia tehdäkseni\nparastani.\n\nPian jätin lähimmät takaa-ajajani jälkeeni; mutta nopeimmat intiaanit\nolivat ne nuoret miehet, jotka seisoivat kujassa, ja näiden näin nyt\nolevan ensimmäisinä jäljessäni. Mutta hekään eivät saavuttaneet minua.\nKouluharjoitukseni olivat minulle nyt apuna.\n\nJuostuani jonkin matkaa näin, että olin puolivälissä hevoslaumaan ja\nvähintään kolmesataa metriä takaa-ajajieni edellä, mutta takanani näin\nkauhukseni ratsastajia! He olivat vielä kaukana, mutta tiesin heidän\npian saavuttavan minut. Olisikohan mahdollista, että ratsuni kuulisi\nminua?\n\nTiesin tällaisilla ylänkömailla äänen kantavan kahta vertaa kauemmas.\nHuusin voimaini takaa \"Moro, Moro!\"\n\nEn pysähtynyt, vaan huutaessani juoksin.\n\nPian näin liikettä hevoslaumassa. Ne heittivät päätään pystyyn ja\nsitten yksi ryntäsi esiin laumasta ja laukkasi minua kohden. Tunsin\nheti leveän mustan rinnan ja vaalean kuonon. Tunsin heti oivan ratsuni,\nMoroni!\n\nKoko lauma seurasi nelistäen perässä, mutta ennenkuin jouduin niiden\nkavioihin, olin saavuttanut hevoseni ja lensin läähättäen sen selkään.\n\nOlin ilman suitsia, mutta suosikkini oli opetettu tottelemaan ääntäni,\nkäsiäni ja polviani, ja ohjaten sitä hevoslauman lävitse käänsin\nsen laakson länsipäätä kohti. Kuulin ratsastavien villien huudot\nselvittyäni laumasta; ja katsellen taakseni näin parinkymmenen heistä\ntulevan takanani sen minkä hevoset pääsivät.\n\nMutta nyt en heitä pelännyt. Tunsin Moroni tarpeeksi hyvin ja kun\nolin lentänyt yli tasangon ja ratsastin vuoren jyrkännettä ylös, näin\ntakaa-ajajani vielä kaukana tasangolla.\n\n\n\n\nLIII.\n\nTAISTELU KALLIOLLA.\n\n\nHevoseni, joka oli levännyt useita päiviä, oli saanut takaisin voimansa\nja kantoi minua kallioista polkua ylös lyhyttä ylvästä juoksua. Hermoni\nsaivat uutta voimaa hevosesta ja ruumiinvoimani palasivat nopeasti.\nSe olikin tarpeen. Tulisin niitä pian tarvitsemaan. Vartio oli vielä\nsivuuttamatta.\n\nPaetessani kylästä en läheltä uhkaavan vaaran tähden tullut\najatelleeksi tätä etäisempää. Nyt se juolahti mieleeni salaman tavoin\nja aloin tehdä päätöstä, miten siitä selviytyisin.\n\nMontakohan miestä vartioon kuului? Sanchez oli sanonut kaksi, mutta\nhänkään ei ollut siitä varma. Kaksikin oli minulle aivan riittävän\npaljon, olinhan vielä hyvin heikko ja ainoan aseeni käyttöön en ollut\ntottunut.\n\nKuinkahan he olivat aseistetut? Epäilemättä jousilla, keihäillä,\ntaistelukirveillä ja puukoilla. Taistelu oli minulle epäsuotuisa.\n\nEn tiennyt, missä tapaisin heidät. He olivat tähystäjiä. Heidän\npäätehtävänsä oli vartioida ulkopuolisia aavikoita. Luultavasti he\nolivat sijoittuneet paikkaan, mistä voivat nähdä sinne.\n\nMuistin tien hyvin, olimmehan ensi kerralla tulleet tätä kautta.\nSierran länsipartaalla oli tasainen kallio. Muistin myöskin sen, sillä\nolimme pysähtyneet sille, sillä aikaa kuin oppaamme kävi vakoilemassa.\nTämän kallion yläpuolella pisti esiin kallionkärki, sillä oppaan\npoissaollessa kiipesin Seguinin kanssa sille. Täältä oli laaja näköala\netelään ja länteen. Epäilemättä olivat tähystäjät juuri samalla\nkalliolla.\n\nOlivatkohan he sen huipulla? Jos niin oli laita, olisi kai paras\nhyökätä heidän ohitseen ennenkuin he ennättäisivät alas kielekkeeltä\nja siten välttää heidän nuolensa ja keihäänsä. Hyökätäkö? Se olisi\nmahdotonta. Muistin, että polku kallion kummassakin päässä kapeni\nmuutaman jalan levyiseksi, toisella puolen oli jyrkkä vuorenseinä\nja toisella puolen syvä kuilu. Se oli ainoastaan kuin hylly\nvuorenseinässä, jota myöten jalankin kulkeminen oli vaarallista.\nSitäpaitsi olin kengittänyt hevoseni jo matkalle lähtiessäni. Kengät\nolivat kuluneet ja kallio liukas kuin lasi.\n\nTällaiset ajatukset risteilivät aivoissani lähestyessäni vuoren lakea.\nKuva oli masentava. Vaara edessäni oli hirvittävä ja tavallisissa\nolosuhteissa tuskin olisin antautunut siihen. Mutta tiesin myös, että\ntakaa uhkaava vaara ei ollut sen pienempi. Ei ollut varaa valita,\njatkoin siis matkaa tietämättä oikeastaan, kuinka toimia.\n\nRatsastin varovasti, ohjaten hevostani pehmeitä paikkoja myöten,\nestääkseni kavion iskuja kuulumasta. Jokaisessa mutkassa pysähdyin ja\ntähystelin edessä päin näkyvää tietä, mutta en voinut viivähtää kuin\nhetkisen, sillä en saanut tuhlata aikaa.\n\nTie kohosi harvan seetri- ja kääpiökuusimetsän kautta. Se kiemurteli\nvuoren rinnettä ylös. Lähellä harjannetta se kääntyi jyrkästi oikealle\nja suuntautui kuilun reunaa kohti. Täällä alkoi jo edellämainittu\nkapea \"hylly\" ja tie seurasi tätä kapeaa pengertä pitkin aivan kuilun\npartaalla.\n\nSaavuttuani tähän paikkaan näin kallion, jolla luulin tähystäjäin\nolevan. Olin arvannut oikein: siellä oli tähystäjä ja iloiseksi\nhämmästyksekseni vain yksi, yksi ainoa intiaani.\n\nHän istui kaikkein ylimmällä paikalla ja hänen suuren ruskean\nvartalonsa piirteet näkyivät selvästi vaaleansinistä taivasta vasten.\nHän oli kolmisen sadan metrin päässä minusta ja noin satasen metriä\npolkuni yläpuolella.\n\nPysähdyin hetkeksi häntä tähystämään ja vakoilin nopeasti ympäristöä.\nHän ei vielä ollut nähnyt eikä kuullut tuloani. Hän istui selin minuun\nja näytti tarkasti tähystelevän länttä kohti. Kallion vieressä oli\nhänen keihäänsä maahan pistettynä ja kilpi, jousi ja nuolikotelo\nnojasivat sitä vastaan. Huomasin hänen vyötäisillään sotakirveen ja\npuukon välkkyvän. Nopean vakoiluni päätyttyä tein päätökseni, sillä\njokainen hetki oli kallis. Päätin uskaltaa kaikkeni ja koettaa päästä\nohitse, ennenkuin intiaani voisi estää minua.\n\nRatsastin eteenpäin hitaasti ja varovasti kahdestakin syystä:\nensinnäkään ei hevoseni uskaltanut kulkea nopeammin ja toiseksi\najattelin, että hiljaa ratsastaen voisin ehkä päästä tähystäjän ohitse\nilman, että hän huomaisi minua. Joki pauhasi alapuolella. Sen ääni\nkuului ylös kalliolle: se voisi tukahuttaa kavion iskut.\n\nTässä toivossa hiivin eteenpäin. Silmäni kääntyivät nopeaan vuoroin\nkalliolla olevaan intiaaniin, vuoroin vaaralliseen polkuun, jota myöten\nhevoseni asteli, pelosta vavisten.\n\nKun olin edennyt noin kuusi hevosen mittaa pengertietä myöten, tuli\ntasakallio näkyviin ja samalla jotakin, joka sai minut nopeasti\ntaipumaan eteenpäin ja tarttumaan Moroni otsaharjaan: keino, jolla\nsuitsittakin sai sen pysähtymään. Hevonen pysähtyi paikalleen ja minä\ntarkastelin epätoivoisena eteeni.\n\nNäin kaksi hevosta ja intiaanin. Hevoset olivat suitsitetut ja\nsatuloidut ja seisoivat liikkumattomina kalliolla, ja suopunginköysi,\njoka oli kiinnitetty toisen kuolaimiin, oli kääritty intiaanin ranteen\nympäri. Tämä istui nojaten kallionseinää vasten. Hänen käsivartensa\nolivat ristissä polvien päällä ja pää nojasi käsiin. Huomasin hänen\nnukkuvan. Vierellään hänellä oli jousensa ja nuolikotelonsa, peitsensä\nja kilpensä kalliota vasten.\n\nTilanteeni oli hirvittävä. Tiesin, etten voisi sivuuttaa häntä hänen\nhuomaamattaan, ja tiesin, että minun oli sittenkin päästävä hänen\nohitsensa. Totta puhuen en olisi edes voinut palatakaan takaisin,\nvaikka olisin halunnutkin, sillä olin jo tullut vuoren penkerelle\nja ratsastin kapeaa \"hyllyä\", jossa hevoseni ei olisi voinut edes\nkääntyäkään.\n\nPälkähti päähäni laskeutua maahan, hiipiä eteenpäin ja sotakirveellä --\n\nSe oli julma ajatus, mutta samalla vaistomainen, itsesäilytysvaiston\nantama.\n\nEi oltu sallittu minun käyttää näin kaameaa keinoa. Moro, joka tuli\nkärsimättömäksi vaaranalaisessa asemassaan, korskahti ja kaapi kalliota\nkaviollaan. Espanjalaisrotuisten hevosten tarkat korvat tajusivat heti\nkalinan. Ne hirnahtivat samassa ja intiaanit hypähtivät jaloilleen\nja heidän samanaikainen sotahuutonsa osoitti, että molemmat olivat\nhuomanneet minut.\n\nNäin tähystäjän kalliolla sieppaavan peitsensä ja rientävän alaspäin;\nmutta koko huomioni oli pian kääntynyt hänen toveriinsa.\n\nNähdessään minut hän oli hypännyt pystyyn, tarttunut jouseensa ja\nhypännyt aivan koneellisesti mustanginsa selkään. Laskien hurjan huudon\nratsasti hän kallion yli ja lähestyi pitkin \"hyllyä\" minua vastaan.\n\nNuoli vinkui samassa pääni ohitse, mutta kiireessään hän ampui sivu.\n\nHevostemme päät löivät yhteen. Ne seisoivat kuono kuonoa vastaan\nsilmät avoinna, puhaltaen toisiaan punaisilla sieraimillaan. Kummatkin\nkorskuivat raivoisina aivankuin täynnä ratsastajainsa vihaa. He\nnäyttivät ymmärtävän, että oli kysymys elämästä ja kuolemasta.\n\nNe näyttivät myös ymmärtävän oman vaaransa. Olimme polun kapeimmalla\nkohdalla. Ei kumpikaan olisi voinut kääntyä tai peräytyä takaisin.\nJommankumman täytyi pudota penkereeltä, täytyi suistua tuhannen jalan\nsyvyydessä kohisevaan joen uomaan!\n\nTunsin itseni sanomattoman avuttomaksi. Olin ilman mitään asetta, jolla\nolisin voinut tavoittaa vihollistani. Hänellä oli jousensa ja näin\nhänen sijoittavan uutta nuolta jänteelle.\n\nTällä vaaran hetkellä kulki kolme ajatusta mielessäni; ei kuten\nniitä nyt selitän, vaan seuraten toinen toistaan kuin salaman nopeat\nvälähdykset. Ensimmäinen aikeeni oli pakoittaa hevoseni eteenpäin ja\nluottaen sen suurempaan voimaan työntää heikompi hevonen partaalta. Jos\nminulla edes olisi ollut suitset ja kannukset, olisin pannut aikeeni\ntäytäntöön, mutta olin ilman ja yritys oli niinmuodoin toivoton.\nAjattelin toista: heittää sotakirveeni vastustajani päähän. Ei! Kolmas\najatukseni oli laskeutua satulasta ja käyttää asettani mustangia\nvastaan. Viimeinen oli nähtävästi paras; ja totellen tätä vaistoa\nlaskeuduin maahan Moron ja kallion väliin. Tätä tehdessäni kuulin\ntoisen nuolen vinkuvan poskeni ohitse. Se lensi ohitse nopean liikkeeni\ntähden. Nopeasti painauduin hevoseni kylkeä vastaan ja hiivin eteenpäin\npolkua pitkin, suoraan vastustajaani kohden.\n\nHevonen näytti ymmärtävän aikeeni ja korskahti pelosta nousten\ntakajaloilleen, mutta pakosta pudoten alas entiselle paikalleen.\n\nIntiaani asetteli uutta nuolta, mutta se ei koskaan tullut jänteelle.\nMustangin kavioiden kohdatessa kalliota löin sitä kirveelläni toisen\nsilmän yläpuolelle. Tunsin hevosen kallon antavan perään kirveeni\niskusta ja seuraavassa hetkessä hevonen ja mies, joka huusi ja\nponnisteli päästäkseen satulasta, hävisivät kallion reunalta.\n\nOli hetkisen hiljaisuus, jonka kuluessa tunsin niiden vaipuvan --\nvaipuvan pohjattomaan kuiluun. Sitten kuului kova loiske heidän\nkummankin pudotessa alla olevaan jokeen.\n\nEn ollut utelias katselemaan heidän jälkeensä eikä ollut aikaakaan,\nsillä näin tähystäjäintiaanin juuri juoksevan tasakalliolle. Hän ei\npysähtynyt, vaan lähestyi juosten, pitäen keihästään hyökkäysasennossa.\n\nHuomasin tulevani lävistetyksi, ellen voisi torjua keihästä. Löin\nhurjasti, mutta menestyksettä. Peitsen kärki luiskahti asettani\nvastaan. Keihään varsi liukui ohitseni ja ruumiimme törmäsivät yhteen\nniin voimakkaasti, että molemmat pyörimme aivan kallion reunalle.\n\nPäästyäni tasapainoon jatkoin iskujani, pysytellen lähellä\nvastustajaani, jottei hän voisi jälleen käyttää keihästään. Huomattuaan\ntämän pudotti hän aseensa ja tarttui sotakirveeseensä. Taistelimme käsi\nkäsivartta vastaan kirveet vastatusten!\n\nAjoimme toisiamme edestakaisin pitkin kalliotietä sen mukaan, kummanko\niskut kulloinkin olivat kullekin eduksi.\n\nMonta kertaa jouduimme käsirysyyn ja koetimme työntää toisemme yli\nkallionreunan, mutta kumpikin pelkäsi tulevansa vedetyksi mukaan, joten\njälleen tartuimme sotakirveisiimme.\n\nEi kummaltakaan päässyt sanaa huulilta; eikä meillä ollutkaan mitään\nsanomista, vaikka olisimmekin ymmärtäneet toisiamme. Ei ollut mitään\nkerskumista, mitään häväistystä kostettavana eikä muutakaan mielessä\nkuin ainoastaan synkkä päämäärämme saada toinen hengiltä.\n\nEnsi hyökkäyksen jälkeen oli intiaani lakannut huutamasta ja me\nottelimme totisessa hiljaisuudessa.\n\nKuului kuitenkin ääniä: satunnaiset lyhyet huudahdukset, huohottava\nhengityksemme, sotakirveittemme kalske, hevostemme hirnuminen ja joen\ntasainen kohina säestivät taisteluamme. Hetkisen taistelimme kapealla\npolulla. Olimme molemmat haavoitetut ja ruhjotut monesta kohtaa, mutta\nkumpikaan ei vielä ollut saanut kuolettavaa haavaa.\n\nLopulta jatkuvain iskujen avulla minun onnistui pakottaa vastustajani\ntakaperin, kunnes jouduimme tasakalliolle. Täällä meillä oli tilaa\nheilutella aseitamme ja annoimme yhä tulisempia iskuja. Muutaman iskun\njälkeen sotakirveemme kohtasivat niin suurella voimalla, että molemmat\nlensivät käsistämme. Ei kumpikaan uskaltanut kumartua ottaakseen\nasettaan, vaan hyökkäsimme vastakkain paljain käsivarsin, tartuimme\nkiinni, painimme hetkisen ja kaaduimme sitten molemmat maahan. Luulin,\nettä vastustajallani oli puukko. Varmaankin olin erehtynyt, sillä\nmuutenhan hän olisi sitä käyttänyt; mutta ilman sitäkin huomasin,\nettä hän tällaisessa ottelussa oli oppimestarini. Hänen voimakkaat\nkäsivartensa puristivat minua niin, että kylkiluut natisivat\nsyleilystä. Vyöryimme kalliota myöten toistemme ylitse. Oi, Jumala,\nlähenimme kallion reunaa.\n\nEn voinut irroittautua hänen otteestaan. Hänen jäntevät sormensa\ntarttuivat kurkkuuni. Ne puristivat henkitorveani estäen hengitystä.\nHän aikoi kuristaa minut.\n\nKävin heikoksi ja voimattomaksi. En voinut tehdä enää vastarintaa.\nTunsin otteeni höltyvän. Yhä vain heikkenin heikkenemistäni. -- Tunsin\nkuolevani.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKovin kauan en liene ollut tainnoksissa, sillä tullessani tuntoihini\nolin vielä aivan lämmin, hikoillen vielä taistelun jälkeen ja haavani\nvuotivat runsaasti ja vapaasti verta. Tunsin vielä eläväni. Vielä olin\nkalliolla, mutta missä oli vastustajani? Miksi hän ei lopettanut minua?\nMiksi hän ei heittänyt minua kallion reunan yli?\n\nKohosin kyynärpääni varaan ja katselin ympärilleni. En voinut\nnähdä muuta elävää olentoa kuin intiaanin hevosen ja omani, jotka\nlaukkailivat pitkin kalliota työntäen ja potkien toisiaan.\n\nPian kuulin ääniä, kauhua kuvastavia ääniä, jotka muistuttivat\nahdistavan koiran käheää, kiukkuista haukkua ja tuskaista ihmisääntä.\nMikä oli tarkoitus? Huomasin, että kalliossa oli aukko, syvä kuilu, ja\ntästä näytti ääni tulevan.\n\nNousin jaloilleni, hoipertelin ääntä kohti ja katselin kuiluun. Kamala\nnäky. Kuilu oli noin kymmenen jalan syvyinen, sen pohjalla risujen\nja kaktusten joukossa oli suuri koira repien jotakin, joka kiljui ja\npotki. Se oli mies, intiaani. Kaikki selvisi minulle samassa. Koira oli\nAlp ja mies oli äskeinen viholliseni.\n\nAstuen reunalle näin koiran vastustajansa päällä ja pitäen itseään\npäällä päin se innokkaasti hyppi edestakaisin ja yhä työnsi toista\nkumoon hänen yrittäessään kohota jaloilleen. Intiaani parkui\ntoivottomana. Luulin jo näkeväni eläimen hampaat miehen kurkussa, mutta\nen seurannut taistelua sen pitemmälti. Takanani alkoi kuulua ääniä.\nTakaa-ajajani olivat ennättäneet jo tänne ja ajoivat jo hevosiaan\npitkin pengerpolkua.\n\nHoipertelin hevoseni luokse, hyppäsin selkään ja ohjasin sen jälleen\npengertielle, siihen suuntaan, joka johti aavikolle. Hetken kuluttua\nolin sivuuttanut kallion ja kiiruhdin alas vuorta. Saavuttuani\nsen juurelle kuulin ritinää pensaissa, jotka kasvoivat tien\nkummallakin puolella. Sitten tuli takaani eläin näkyviin. Se oli\nbernhardilaiskoirani.\n\nTullessaan rinnalleni päästi se heikon uikutuksen ja heilautti pari\nkertaa häntäänsä. En ymmärrä, kuinka se oli päässyt karkuun, sillä se\noli varmaan odottanut, kunnes intiaanit olivat saapuneet kalliolle,\nmutta tuore veri, joka punasi sen leukoja ja tahrasi sen tuuheita\nrintakarvoja, osoitti, että se oli jättänyt vastustajansa huonossa\ntakaa-ajokunnossa.\n\nPäästyäni aavikolle silmäilin taakseni. Näin ahdistajaini ratsastavan\nalas vuoren rinnettä, mutta olin vielä lähes puolen mailia heistä\nedellä, ja ottaen lumenpeittämän vuoren tienviitakseni ratsastin ulos\naavikolle.\n\n\n\n\nLIV.\n\nODOTTAMATON KOHTAAMINEN.\n\n\nLähtiessäni vuoren juurelta loisti valkoinen huippu noin kolmenkymmenen\nmailin päässä. Koko välillä ei näkynyt kumpuakaan: ei puuta eikä\npensasta, lukuunottamatta artemisian matalia töyhtöjä.\n\nEi ollut vielä puolipäivä. Voisinko saavuttaa lumipeittoisen vuoren\nennen auringon laskua? Siinä tapauksessa luulin kykeneväni seuraamaan\nvanhoja jälkiämme kaivokselle. Sieltä voisin kääntyä Del Norte-joelle\nseuraamalla Paloma- tai jotakin muuta kohtaamaani sivujokea. Sellaiset\nolivat epämääräiset suunnitelmani ratsastaessani eteenpäin.\n\nTiesin, että minua ajettaisiin takaa El Pason porteille saakka,\nja ratsastettuani mailin verran näin, että intiaanit olivat juuri\nlaskeutuneet tasangolle ja karauttivat jälkeeni.\n\nKysymys ei ollut enää vauhdista. Tiesin voivani näyttää kantapäitä koko\nheidän joukolleen. Nyt kysyttiin hevoseni kestävyyttä.\n\nTunsin espanjalaisen mustangin sitkeän, kestävän luonteen, ja heidän\nhevosensa olivat juuri tätä rotua. Tiesin niiden kykenevän juoksemaan\nkoko pitkän päivän väsymättä, ja tämä oli minulle levottomuuden aiheena.\n\nNopeus ei siis ollut tärkeää nyt, enkä yrittänytkään sitä lisätä. Olin\npäättänyt säästää ratsuni voimia. Tiesin, etten tulisi saavutetuksi\nniin kauan kuin se kesti; ratsastin hitaasti eteenpäin, pitäen varalta\nvihollisteni liikkeitä ja säilyttäen säännöllisen välimatkan välillämme.\n\nToisinaan hyppäsin maahan keventääkseni hevoseni kuormaa ja juoksin sen\nrinnalla. Koirani seurasi minua, toisinaan katsoen minua kasvoihin,\nkuin näyttääkseen ymmärtävänsä nopean matkani syyn.\n\nKoko ajan olin intiaanein näkyvissä, voinpa erottaa heidän aseensakin\nja laskea heidän lukumääränsä. Heitä oli yhteensä parikymmentä\nratsumiestä. Hidastelijat olivat kääntyneet takaisin ja ainoastaan\nparhaat ratsumiehet jatkoivat takaa-ajoa.\n\nLähestyessäni lumipeittoista vuorta muistui mieleeni lähde, joka oli\nentisellä leiripaikallamme vuoren solassa, ja kiiruhdin senvuoksi\nhevostani, voittaakseni aikaa itseni sekä ratsuni virkistämistä varten.\nPäätin pitää pienen pysähdyksen antaakseni jalon hevoseni haukata\nnurmiheinää, jota kasvoi lähteen ympärillä. Niin kauan kuin täten\nsaatoin ylläpitää sen voimia, ei ollut kiinnijoutumisen vaaraa.\n\nAurinko oli lähellä laskuaan saavuttaessani solan. Ennenkuin ratsastin\nkallioiden suojaan, katsoin taakseni. Viimeisen tunnin aikana olin\nlisännyt välimatkaamme. He olivat vielä vähintään kolmen mailin päässä\naavikolla, ja huomasin heidän uupuneina ahertavan eteenpäin.\n\nVaivuin mietteisiin ratsastaessani solaan. Olin jälleen tutuilla\nteillä. Mieleni keveni; toiveeni, jotka niin kauan olivat olleet\npilvien peitossa, alkoivat jälleen kirkastua, rohkeuteni kasvoi kuin\nuhallakin. Voisin ehkä vielä pelastaa kihlattuni. Koko tarmoni,\nomaisuuteni ja elämäni uhraisin tähän tarkoitukseen. Kokoaisin\nsuuremman joukon kuin mitä Seguin oli koskaan johtanut. Saisin mukaani\ntakaisin palaavan kauppakaravaanin osanottajia, ajomiehiä, jotka\nolivat palveluksesta vapaat. Voisin käydä metsänkävijäin ja trapperien\nolinpaikoilla. Voisin pyytää apua Meksikon hallitukseltakin, joko\nrahaa tai joukkoja. Voisin vedota El Pason, Chihuahaun ja Durangon\nasukkaisiin.\n\n\"Jo--hosafat! Sieltä tulee mies ratsain ilman satulaa ja suitsia!\"\n\nViisi tai kuusi kivääreillä aseistettua miestä juoksi esiin kallioiden\ntakaa ja piiritti minut.\n\n\"Syököön mun intiaani, jos toi ei oo sama mies, joka luuli mua\nharmaakarhuksi! Billie! Katsos, se on hän, aivan sama mies! Hehehe!\nHohoho!\"\n\n\"Rube, Garey!\"\n\n\"Mitä? Herra Jumala, sehän on ystäväni Haller! Hei mies! Vanha toveri,\netkö tunne minua?\"\n\n\"Aivan oikein. Enkös ole hänen näköisensä? Luulin olevan vaikeampaa\ntuntea sinut, kaiken sen jälkeen, mitä vanha metsämies on täällä\nkertonut sinusta. Mutta sano, kuinka olet päässyt filistealaisten\nkäsistä?\"\n\n\"Kerro ensin, keitä te kaikki olette. Mitä teette täällä?\"\n\n\"Niin, olemme etuvartio! Sotajoukko on tuolla alhaalla.\"\n\n\"Sotajoukko?\"\n\n\"Niin, sanomme sitä siksi. Täällä on kuusisataa meikäläistä, ja se on\njo näillä paikoin liikkuvain sotajoukkojen kokoinen parvi.\"\n\n\"Mutta mitä? Keitä he ovat?\"\n\n\"Heitä on monta lajia ja väriä. Joukossamme on Chihuahuan ja El Pason\nasukkaita, neekereitä ja metsästäjiä, trappereita ja ajomiehiä. Nöyrin\npalvelijasi komentaa viimeksimainittuja. Sitten kuuluu joukkoomme\nSeguinin osasto --\"\n\n\"Seguinin! Onko hän --?\"\n\n\"Mitä? Hän on koko joukon ylipäällikkö. Mutta tule! He ovat leirissä\nalhaalla lähteen luona. Menkäämme sinne. Etpä näytä ylensyöneeltä, ja\ntoveri, satulalaukussani on vielä tilkka parasta El Pasoa. Tule!\"\n\n\"Seis vähän! Minua ajetaan takaa.\"\n\n\"Ajetaan takaa!\" toistivat metsämiehet, kohottaen yht'aikaa kiväärinsä\nja tähystellen ylös solaa.\n\n\"Montako?\"\n\n\"Parikymmentä.\"\n\n\"Ovatko he kintereilläsi?\"\n\n\"Eivät aivan.\"\n\n\"Milloin luulet heidän saapuvan\"?\n\n\"He ovat parin mailin päässä, väsyneillä hevosilla, kuten ymmärrätte.\"\n\n\"Viisitoista minuuttia! Tule, ennätämme vielä mennä alas ja tehdä\nvalmistukset heidän vastaanottoaan varten. Rube! Sinä jäät tänne\ntoisten kanssa. Palaamme takaisin, ennenkuin he saapuvat. Tule, Haller!\"\n\nSeuraten uskollista ja lämminsydämistä ystävääni ratsastin lähteelle.\nYmpärilläni näin \"sotajoukon\", ja se olikin sen näköinen, sillä kaksi-\ntai kolmesataa miestä oli univormuissa. Ne olivat Chihuahuan ja El\nPason vapaaehtoisia.\n\nIntiaanien viimeinen ryöstöretki oli raivostuttanut asukkaat, ja tämä\ntavallisuudesta poikkeava nostoväen määrä oli sen seurausta. Seguin\nja hänen joukkonsa rippeet olivat kohdanneet heidät El Pason luona ja\nkiiruhtaneet heitä lähtemään navajojen jäljille. Häneltä oli St. Vrain\nkuullut vankeuteen joutumisestani, ja toivoen voivansa pelastaa minut\noli hän ottanut osaa retkikuntaan mukanaan neljä- tai viisikymmentä\nkauppakaravaanin miestä.\n\nUseimmat Seguinin joukkueesta olivat päässeet pakoon kuilussa käydystä\ntaistelusta, muiden mukana El Sol ja La Luna, kuulin ilokseni. He\nolivat myös mukana ja tapasin heidät Seguinin teltassa. Seguin otti\nminut vastaan kuin hyvien uutisten tuojan ainakin. He olivat vielä\nturvassa. Se oli kaikki, mitä voin kertoa, ja kaikki, mitä hän halusi\ntietää kiireesti tervehtiessämme.\n\nEmme ennättäneet jutella joutavia. Satakunta miestä nousi ratsaille\nja ratsasti ylös rotkotietä. Saavuttuaan paikkaan, johon etuvartio\noli sijoitettu he veivät hevosensa kallioitten taakse ja asettuivat\nväijyksiin. Oli annettu määräys, että kaikki intiaanit oli ammuttava\ntai vangittava.\n\nNopeasti tehty suunnitelma oli antaa heidän sivuuttaa väijyksissä\nolevat miehet ja ratsastaa, kunnes he huomaisivat pääjoukon, sitten\nkummatkin osastot sulkisivat heiltä tien.\n\nSola oli aivan kuiva lähteen yläpuolella, joten hevoset eivät olleet\njättäneet jälkiä sen kallioiseen maaperään. Sitäpaitsi intiaanit,\nkiihkeinä takaa-ajossaan, tuskin huomaisivat mitään merkkejä ennen\nlähteelle saapumistaan. Jos he sivuuttaisivat väijytyksen, ei yksikään\nheistä voisi paeta, sillä solaa reunusti molemmin puolin kallioseinät.\n\nKun toiset olivat lähteneet, hyppäsi vielä noin sata miestä satulaan ja\nodotteli katseet käännettyinä solaan päin.\n\nHeidän ei tarvinnut kauan odottaa. Muutama minuutti sen jälkeen kuin\nväijytys oli saatu järjestetyksi, ilmestyi intiaani kallion takaa noin\nkahdensadan metrin päässä lähteestä. Hän oli ensimmäinen sotureista ja\noli varmaan jo sivuuttanut väijytykset; mutta kuitenkin he vielä olivat\npiilossa. Nähdessään ratsujoukon villi pysähtyi nopealla nykäyksellä,\nkääntyi huudahtaen ympäri ja ratsasti tovereittensa luo. Nämä seurasivat\nhänen esimerkkiään, mutta ennenkuin he olivat kunnollisesti ennättäneet\nkääntyä solassa, ratsastivat piiloutuneet miehet yhdessä ryhmässä\nkallioiden takaa ja tulivat alas.\n\nKun intiaanit huomasivat kokonaan joutuneensa satimeen, ylivoimainen\nvihollinen kummankin puolin, heittivät he pois keihäänsä ja pyysivät\narmoa.\n\nMuutamassa minuutissa he olivat vangitut. Koko juttu oli suoritettu\npuolessa tunnissa; ja sidottuamme kunnollisesti vankimme palasimme\nlähteelle.\n\nJohtomiehet keräytyivät nyt Seguinin ympärille sopiakseen jostakin\nkylän valloittamissuunnitelmasta. Lähtisimmekö matkalle jo tänä yönä?\n\nMinulta kysyttiin mielipidettäni ja vastasin:\n\n\"Tietysti, kuta pikemmin, sen varmempi on vankien pelastus.\"\n\nTunteeni yhtä vähän kuin Seguininkaan eivät kärsineet viivytystä.\nOlihan sitäpaitsi tovereittemme kuolema määrätty huomispäiväksi.\nVoisimme ehkä vielä pelastaa heidät.\n\nMutta kuinka voisimme lähestyä laaksoa? Se oli seuraava\nkeskustelunaiheemme.\n\nVihollisella olisi varmaankin tähystäjänsä laakion kummassakin päässä\nja näytti lupaavan kuutamoa aina aamuun saakka. He voisivat helposti\nhuomata näin suuren joukon lähestyvän avonaisella tasangolla. Tässä\nolikin vaikeus.\n\n\"Meidän täytyy jakaantua\", sanoi eräs Seguinin kantajoukkueesta: \"osa\njoukkoa menee kumpaankin päähän laaksoa. Siten saamme heidät kiikkiin.\"\n\n\"Häh!\" vastasi toinen, \"se yritys ei onnistu. Siellä on kymmenen mailia\numpimetsää. Jos herätämme heidät tällaisella voimalla, vievät he kaikki\nmetsiin, tytöt ja muut, ja silloin näemme heidät viimeisen kerran.\"\n\nPuhuja oli nähtävästi oikeassa. Emme voittaisi mitään avoimella\nhyökkäyksellä. Oli jälleen käytettävä sotajuonta.\n\nNeuvotteluun kutsuttiin jälleen pää, joka pian ratkaisi vaikeuden,\nkuten niin monta sitä ennen. Se oli metsänkävijä Ruben nahaton ja\nkorvaton pää.\n\n\"Kapteeni\", hän sanoi hetken mietittyään, \"ei meitin pidä näyttää\nheille joukkoamme, ennenkuin olemme ottaneet pois heidän vartijansa\nuoman suulta.\"\n\n\"Kuinka voisimme heidät ottaa?\" kysyi Seguin.\n\n\"Nylje noi kakskymmentä ukkelia\", vastasi Rube näyttäen vankejamme, \"ja\nanna kahdenkymmenen meistä pukeutua heidän rääsyihinsä. Sitten voimme\nottaa ton nuoren äijän -- hänet, joka luuli minua harmaakarhuksi!\nHehehe! Luulla vanhaa Rubea harmaakarhuksi! Voimme viedä hänet takaisin\nvankina. No, kapteeni, jokos ymmärrät?\"\n\n\"Sinä tahtoisit siis, että nämä kaksikymmentä menisivät kaukana muiden\nedellä, vangitsisivat tähystäjät ja odottaisivat, kunnes pääjoukko\nsaapuu?\"\n\n\"Juuri justiin; se on mun ajatukseni.\"\n\n\"Se onkin paras, ja ainoa mahdollinen. Seuratkaamme sitä.\"\nSeguin määräsi, että intiaaneilta heti riisuttaisiin vaatteet.\nNe olivat suurimmaksi osaksi pukimia, joita he olivat ryöstäneet\nmeksikkolaiskaupunkien asukkailta ja siis mitä kirjavimpia. \"Minä\nsuosittelisin sinulle kapteeni\", ehdotti Rube, nähdessään Seguinin\nvalitsevan miehiä etujoukkoaan varten, \"suositteleisin sinua ottamaan\nmukaasi Delaware-intiaaneja. Navajot voivat tuntea, eivätkä niinkään\nhelposti anna itseään pettää. He voivat tuntea vaalean ihon myöskin\nkuutamossa. Ne, jotka meistä lähtevät mukaan, saavat maalata itsensä\nintiaaneiksi, sillä muuten joudumme lopultakin häviölle.\"\n\nSeguin, seuraten hänen neuvoaan, valitsikin etujoukkoaan varten\netupäässä Delaware- ja Shawanointiaaneja; ja he pukeutuivat nyt\nnavajoin pukimiin. Hän itse sekä Rube ja Garey ja muutamat muut\nvalkoihoiset täydensivät tarvittavan lukumäärän. Minä tietysti lähtisin\nmukaan näytelläkseni vangin osaa.\n\nJoukkoon kuuluvat valkoihoiset olivat pian vaihtaneet pukua ja maalatut\nintiaaneiksi; metsämiestemppu, jonka he kaikki hyvin osasivat.\n\nRube ei juuri tarvinnut maalausta, sillä hänen ihonsa oli muutenkin\ntarpeeksi tumma, eikä hän edes halunnut vaihtaa vanhaa paitaansa\ntai säärystimiään. Tätä ei olisikaan muulla tavoin voinut toimittaa\nkuin leikkaamalla auki molemmat lahkeet, eikä Rube ollut halukas\nuhraamaan rakkaita \"pukinnahkaisiaan\". Hän veti toiset vaatteet\nnäiden päälle ja oli hetkisessä pukeutunut liehuviin calzoneeroihin\n(housuihin) lanteista nilkkoihin saakka loistavine nappeineen.\nNämä sekä ruumiinmukainen takki olivat sattuneet hänen osalleen ja\nuljas sombrero-hattu päässä teki hänen ulkomuotonsa koomillisen\nkeikarimaiseksi. Miehet hihkuivat naurusta nähdessään hänet näin\nmuuttuneena ja vanha Rube irvisteli itsekin oudoille tunteille, joita\npuku hänessä herätti.\n\nEnnen auringon laskua oli kaikki valmiina ja etujoukko lähti\nliikkeelle. Pääjoukon oli määrä St. Vrainin johdolla seurata tuntia\nmyöhemmin. Muutamia meksikkolaismiehiä jäi lähteelle vartioimaan\nnavajovankejamme.\n\n\n\n\nLV.\n\nPELASTUS.\n\n\nRatsastimme aavikon ylitse suoraan laakson itäpäätä kohti. Saavuimme\njoenuomaan parisen tuntia ennen auringonnousua. Kaikki kävi\nlaskelmaimme mukaan. Solan suulla oli viisimiehinen intiaanijoukko\nvartiossa, mutta me hiivimme heidän kimppuunsa ja vangitsimme heidät\ntarvitsematta ampua laukaustakaan.\n\nPääjoukko tuli pian jäljessä ja seurasi etujoukkoa uoman kautta.\nSaavuttuamme kylän ympärillä olevaan metsään pysähdyimme ja\npiilouduimme puitten suojaan.\n\nKuu heitti kirkkaan valonsa nukkuvan kylän ylle ja laaksossa vallitsi\nsyvä hiljaisuus. Ei kukaan ollut niin aikaiseen liikkeellä, mutta\nhuomasimme pari kolme tummaa olentoa joen luona. Tiesimme, että ne\nolivat vartijat, jotka vartioivat vangittuja tovereitamme. Näky\nilahdutti meitä, sillä ymmärsimme, että he vielä olivat elossa.\nTuskin he voivat aavistaa, että heidän pelastuksensa olisi niin\nlähellä! Kuten viime kerralla, päätimme nytkin tehdä hyökkäyksen vasta\naamun koittaessa; odottelimme nyt kuten silloinkin, mutta toisissa\nolosuhteissa. Kylässä oli nyt kuusisataa soturia -- saman verran kuin\nmeitäkin, ja edessämme oli vimmattu taistelu. Emme pelänneet tulosta,\nmutta pelkäsimme kostonhaluisten villien tappavan vangit meidän\ntaistellessamme. He tiesivät, että päätarkoituksemme olisi pelastaa\nheidät, ja joskin he itse joutuisivat häviölle, tuottaisi tämä kauhea\nkosto heille täyden tyydytyksen.\n\nTämä oli varsin mahdollinen otaksuma, mutta välttääksemme tätä\nmahdollisuutta oli suurin varovaisuus tarpeen.\n\nNaisvangit olivat temppelissä, sillä heidän tapansa oli säilyttää\nne siellä useita päiviä kotiin tultuaan, kunnes heidät lopullisesti\njaettiin sotureiden kesken. Myöskin kuningatar oli tässä rakennuksessa.\n\nPäätettiin siis, että valepukuun puettu joukko, kuljettaen minua\nvankinaan, aamun valjetessa ratsastaisi kylään ja valtaisi temppelin ja\ntällä älykkäällä tempulla ottaisi vangit haltuunsa. Sitten annettaisiin\nmerkki torvella tai ensi laukauksen kuultuaan ratsastaisi pääjoukko\nesiin.\n\nTämä oli ehdottomasti paras menettely, ja saatuamme sen kaikinpuolin\nharkituksi odottelimme aamun koittoa.\n\nSe ei kauan viipynytkään. Kuunvalo alkoi häipyä aamuruskon säteiden\ntieltä ja esineet alkoivat näkyä selvemmin. Vaalean kvartsivuoren\nkuvastaessa aamun hehkuvia värejä ratsastimme esiin piilopaikastamme\nulos tasangolle. Olin näennäisesti sidottu hevosen selkään kahden\ndelawarelaisen vartioimana.\n\nLähestyessämme kylää näimme useita miehiä katonparvekkeilla. He\njuoksivat edestakaisin huutaen toisia ulos ja suuria joukkoja alkoi\nilmestyä parvekkeille. Tullessamme lähemmäksi tervehtivät he meitä\nonnitteluhuudolla.\n\nVälttäen pääkatuja, kiiruhdimme suoraan temppelille hyvää vauhtia.\nSaavuttuamme sen viereen hyppäsimme nopeasti hevosilta ja ryntäsimme\ntikapuita ylös. Rakennuksen parvekkeilla oli suuri joukko naisia.\nHeidän joukossaan tunsi Seguin tyttärensä, kuningattaren. Hänet\notettiin heti kiinni ja vietiin sisään temppeliin. Seuraavassa\ntuokiossa pidin morsiantani käsissäni, ja heidän äitinsä oli\nvieressämme. Siellä oli myöskin muita vankeja; antamatta mitään\nselitystä ajoimme heidät kaikki sisään ja vartioimme ovia\npistooleillamme.\n\nKoko temppu oli tehty parissa minuutissa; mutta ennekuin olimme\nennättäneet sen suorittaa, ilmaisi hurja huuto, että juoni oli\npaljastunut. Kostonhimoisia huutoja kuului kylästä, ja soturit hypäten\nalas taloistaan alkoivat juosta temppeliä kohti.\n\nNuolia alkoi lentää ympärillämme; mutta yli muitten äänien kuului\ntorven toitotus, joka kutsui tovereitamme hyökkäykseen.\n\nNopeasti ilmestyivät he esiin metsästä ja tulivat laukaten kylää kohti.\n\nNoin parinsadan metrin päässä rakennuksista jakaantuivat ratsastajat\nkahteen joukkoon, ratsastaen ympäri kylän tehdäkseen hyökkäyksen\nkahdelta puolen.\n\nIntiaanit kiirehtivät puolustamaan kylänsä reunoja; mutta huolimatta\nheidän nuolisateestaan, joka kaatoi useita, lähenivät ratsumiehet ja\nhypäten hevosiltaan taistelivat mies miestä vastaan rintavarustuksilla.\nVihan huudot, kiväärien laukaukset ja ratsukiväärien äänekäs pauke\nosoittivat pian, että taistelu oli alkanut.\n\nEräs suuri osasto El Solin ja St. Vrainin johdolla oli ratsastanut\ntemppelin luo. Huomattuaan, että olimme saaneet vangit haltuumme he\nmyöskin hyppäsivät satuloista ja tekivät rynnäkön sitä kylän osaa\nvastaan kiiveten ylös taloihin ja ajaen pois urhot, jotka niitä\npuolustivat.\n\nTaistelu kävi yleiseksi. Huudot ja kiväärin laukaukset halkoivat ilmaa.\nMiehiä nähtiin kattojen päällä rinta rintaa vastaan kuolettavassa\nkamppailussa. Naisväki kirkuen pelosta juoksi pitkin parvekkeita ja\nlaskeutui maahan ja pakeni metsään. Pelästyneitä hevosia laukkaili\nkorskuen ja hirnuen pitkin katuja ja ulos avonaiselle tasangolle vetäen\nsuitsia perässään; toiset taasen, jotka olivat aitauksissa, karkasivat\nyli esteiden. Tämä kaikki muodosti kauhistuttavan näyn -- peloittavan\nnäytelmän.\n\nKaiken aikaa olin ainoastaan katselijana. Vartioin erästä temppelin\novea, missä ystävämme olivat. Korkealta paikaltani oli minulla näköala\nyli koko kylän ja voin seurata taistelun kulkua talosta taloon. Näin\nmiehiä kaatuvan runsaasti kummankin puolin, sillä villit taistelivat\nrohkeasti ja epätoivon vimmalla. Tuloksesta olin kuitenkin varma.\nValkoihoisilla oli vanhoja velkoja maksettavana ja tämä muisto\nkiihoitti heitä taistelussa. Tällaisessa taistelussa olivat heidän\naseensa etevämmät. Tasaisella kentällä sitävastoin heidän villit\nvastustajansa olivat vaarallisia kuolettavine peitsineen.\n\nKatsellessani yli kattojen kiintyi huomioni kauheaan näytelmään ja\nunhotin kaiken muun. Korkealla katolla oli kaksi miestä kiivaassa ja\nkuolettavassa taistelussa. Heidän värikkäät pukunsa olivat vetäneet\nhuomioni puoleensa ja pian tunsin taistelijat. Ne olivat Dacoma ja\nMaricopa!\n\nNavajopäällikkö taisteli keihäällään ja toisen näin käyttävän lauaistun\nkiväärin perää aseenaan.\n\nJälkimmäinen oli juuri välttänyt iskun ja antoi vastustajalleen\niskun. Tämä epäonnistui ja Dacoma nopeasti kääntyen teki hyökkäyksen\nkeihäällään. Ennenkuin El Sol ennätti väistää, oli isku annettu ja ase\nnäytti tunkeutuvan hänen ruumiiseensa.\n\nTietämättäni pääsi minulta huudahdus ja odotin jalon intiaanin\nkaatuvan. Kuinka hämmästyinkään nähdessäni hänen heiluttavan\nsotakirvestään päänsä ympäri ja kauhealla iskulla lyövän navajon maahan!\n\nKeihään varren vetämänä hän kaatui ruumiin päälle, mutta kohosi jälleen\npystyyn, veti pitkän peitsen ulos ruumiistaan ja hoiperteli kaidetta\nkohden huudahtaen:\n\n\"Katso, Luna! Äitimme on kostettu!\"\n\nNäin tytön juoksevan katolle Gareyn seuraamana ja seuraavassa tuokiossa\nhaavoittunut vaipui tiedottomana metsänkävijän käsiin.\n\nRube, St. Vrain ja muutamia muitakin kiipesi katolle ja alkoi tutkia\nhaavaa. Odottelin tuskallisen epävarmuuden painostamana, sillä tämän\nmiehen harvinainen luonne oli herättänyt minussa ystävyyden tunteet.\nPian St. Vrain tuli luokseni ja vakuutti, ettei haava ollut kuolettava.\nMaricopa jäisi eloon.\n\nTaistelu taukosi. Intiaanisoturit, jotka vielä olivat hengissä,\npakenivat metsään. Laukauksia kuului harvemmin; joskus vain pamaus tai\nnurkkain takana väijyvän intiaanin huuto.\n\nKylästä löydettiin useita valkoihoisia vankeja, jotka kuljetettiin\ntemppelin eteen meksikkolaiset suojanaan. Intiaaninaiset olivat\ntaistelun aikana paenneet metsään. Se olikin hyvä, sillä metsämiehet\nja nostoväki raivosivat nyt haavain ja taistelun kiihoittamina kuin\npahat henget. Savua nousi useasta rakennuksesta ja pian löivät liekit\nnäkyviin; suurin osa kylää oli pian muuttunut savuavaksi raunioksi.\n\nOlimme koko sen päivän Navajon kylässä kootaksemme ratsumme ja\nryöstetyn karjan ja valmistautuaksemme kotimatkaa varten aavikon\npoikki. Ryöstetty karja ajettiin kokoon. Muutamia teurastettiin heti\nsyötäväksi ja loput jätettiin paimenten huostaan kotiin ajettavaksi.\nUseimmat intiaanihevoset otettiin kiinni suopungilla ja tuotiin\nesille, osa vankien käytettäväksi ja osa voittajain saaliiksi.\nMutta laaksossa viipyminen oli vaarallista. Pohjoisessa oli muita\nnavajolaisheimoja, jotka pian voisivat hyökätä kimppuumme. Sitäpaitsi\nolivat lukuisat apachi-intiaanit etelässä ja Nijoras-intiaanit\nlännessä heidän liittolaisiaan; tiesimme heidän liittyvän yhteen ja\nseuraavan jälkiämme. Sotaretken tarkoitus oli saavutettu, ainakin\npäällikkömme mielen mukaan. Suuri joukko vankeja oli myös pelastettu,\njoita ystävät jo olivat surreet kuolleina. Kestäisi nähtävästi jonkin\naikaa, ennenkuin intiaanit nyt voisivat tehdä ryöstöretkiään, joilla he\nvuosittain hävittivät uutisasutuksia.\n\nAuringon noustessa seuraavana päivänä kuljimme takaisin joenuoman\nkautta ja käänsimme hevosemme lumipeittoista vuorta kohden.\n\n\n\n\nLVI.\n\nEL PASO DEL NORTE.\n\n\nEn tahdo lähemmin kertoa paluumatkaamme autioiden aavikkojen poikki\nenkä kotimatkamme eri vaiheita. Kaikkine koettelemuksineen ja\nhankaluuksineen oli se minulle mitä suloisin.\n\nSuurin ilomme on auttaa rakastettuamme, ja tämä olikin tärkein\ntehtäväni matkalla. Ne hymyilyt, jotka sain, olivat minulle täysi\npalkka työstäni ja vaivastani. Mutta se ei ollutkaan minulle mitään\ntyötä. Ei tuntunut työltä täyttää hänen vesisäiliönsä raikkaalla\nvedellä jokaisesta lähteestä tai purosesta tai levittää hänen vaippansa\nsatulan yli tai punoa hänelle auringonvarjostin palmupuun leveistä\nlehdistä sekä auttaa hänet satulasta ja jälleen satulaan. Se ei ollut\nminulle työtä.\n\nOlimme onnellisia matkustaessamme. Olin onnellinen tietäessäni\ntäyttäneeni sopimukseni ja voittaessani morsiameni; muisto niin\näskettäin voittamistamme vaaroista vain lisäsi kummankin onnea. Yksi\nainoa seikka hämmensi tällä haavaa ajatuksiamme; kuningatar -- Adèle.\n\nHän palasi lapsuutensa kotiin, ei vapaaehtoisesti, vaan vankina, omain\nsukulaistensa, isänsä ja äitinsä vankina!\n\nKoko matkan molemmatkin vartioivat häntä uutterasti, tavan takaa\nsilmäillen häntä surullisin ja hiljaisin katsein. Heidän sydämensä\nolivat murheelliset.\n\nEmme olleet vihollisen ahdistamia, taikka ei ainakaan heitä näkynyt.\nLuultavasti he eivät lähteneet jälkeemme. Vihollinen oli rampa ja\nkauhean rangaistuksen nujertama, ja tiesimme, että kestäisi jonkin\naikaa, ennenkuin he voisivat ryhtyä meitä ajamaan takaa. Kuitenkaan\nemme viivytelleet hetkeäkään, vaan matkasimme niin nopeaan kuin voimme\najaa karjaamme eteenpäin.\n\nViiden päivän kuluttua saavuimme Barranca del Oroon ja sivuutimme\nvanhan kaivoksen, joka oli ollut verisen ottelumme näyttämöpaikka.\nPysähdyimme rakennusten raunioiden luona ja harhailin erilläni muista,\ntuskallisen uteliaisuuden ajamana, vieläkö näkyisi jälkiä silloisesta\nseurakumppanistani ja hänen toveristaan. Kävelin paikalle, jossa\nviimeksi olin nähnyt heidän ruumiinsa: kaksi luurankoa makasi kaivoksen\nsuulla, susien puhdistamina aivankuin anatoomista tutkimusta varten. Se\noli kaikki, mitä oli jäljellä onnettomista miehistä.\n\nJätettyämme Barranca del Oron kohtasimme Mimbres-joen päävedet; ja\nseuraten joen rantoja saavuimme alas Del Norte-joelle. Seuraavana\npäivänä lähestyimme El Pason kaupunkia.\n\nHarvinainen näky kohtasi meitä kaupungin ulkopuolella. Lähestyessämme\nnäet kaupunkia tuli koko väestö meitä vastaan. Muutamat tulivat\nuteliaisuudesta, toiset tervehtimään meitä ja ottamaan osaa\nvoittokulkueeseemme, mutta sangen useat tulivat vastaan toisenlaisista\nsyistä. Toimme mukanamme suuren joukon pelastettuja vankeja -- lähes\nviisikymmentä yhteensä -- ja nämä kaupunkilaiset piankin piirittivät.\n\nTässä joukossa oli surevia äitejä ja helliä sisaruksia, rakastuneita,\njotka olivat jälleen heränneet epätoivosta ja puolisoita, jotka eivät\nvielä olleet lakanneet suremasta. Kuului nopeita kysymyksiä ja nähtiin\nvihaisia silmäyksiä, jotka osoittivat syvää huolta. Kuului ilonhuutoja,\nkun joku kauan kadoksissa ollut kaivattu jälleen tuli tunnetuksi. Mutta\noli myöskin tuskallisia kohtauksia: sillä moni niistä, jotka olivat\nlähteneet muutama päivä sitten retkelle terveenä ja ylpeänä täydessä\nsota-asussa, oli nyt poissa.\n\nErikoisesti koski minuun eräs välikohtaus -- vieläkin tuskallinen\nmuisto. Kaksi rahvaan naista oli ottanut haltuunsa erään vangitun, noin\nkymmenvuotiaan tyttösen. Kumpikin väitti tyttöä omakseen ja kumpikin\nheistä piti tytön käsistä kiinni, estääkseen toista viemästä sitä\nmukanaan. Ihmisjoukko oli kokoontunut heidän ympärilleen ja kumpikin\nnainen lateli todistuksiaan kovalla ja valittavalla äänellä.\n\nToinen ilmoitti tytön iän, kertoen lyhyesti hänen ryöstöstään ja\nosoitti muutamia määrättyjä syntymämerkkejä hänen ruumiissaan, joiden\nsuhteen hän selitti milloin tahansa uskaltavansa vannoa valan. Toinen\ntaasen pyysi katsojia vertaamaan lapsen hiusten ja silmäin väriä, joka\nhiukan erosi vastapuolen väristä ja kehoitti heitä vertaamaan hänen\nnäköään erääseen vierellään seisovaan tyttöön, jonka hän väitti olevan\nedellisen vanhemman sisaren. Molemmat puhuivat yht'aikaa ja suutelivat\ntyttöä tavantakaa puhuessaan.\n\nPieni villi vanki seisoi heidän välissään ja otti heidän vuoronperäiset\nsyleilynsä vastaan hämmästynein ja ihmettelevin katsein. Hän oli\ntodellakin mielenkiintoa herättävä tyttönen. Kumpiko lie ollutkin hänen\näitinsä, niin hän oli unohtanut hänet, sillä hänellä ei ollut äitiä!\nJo lapsena oli hänet viety erämaahan ja, kuten Seguinin tytär, hän oli\nunohtanut lapsuutensa ajan. Oli unohtanut isänsä -- äitinsä -- kaikki!\n\nTämä oli erittäin tuskallinen välikohtaus, naisten tuskalliset katseet,\nheidän kiihkeät väitteensä, heidän hurjat, hellät syleilynsä, joita\nhe tuhlasivat tytölle, heidän valittavat, itkun ja nyyhkytysten\nkeskeyttämät huutonsa, kaikki teki tuskallisen vaikutuksen.\n\nTämä välikohtaus sai nopean päätöksen, siihen saakka kuin voin sitä\nseurata. Sheriffi saapui paikalle ja tyttö annettiin \"polician\"\nhuostaan, kunnes todellinen äiti antaisi varmemmat takeet äitiydestään.\nEn senjälkeen ole kuullut tämän tarinan loppua.\n\nRetkikunnan paluuta El Pasoon juhlittiin suurilla kunnianosoituksilla.\nTykit paukkuivat, kellot soivat, ilotulitukset sähisivät ja rätisivät,\nmessuja veisattiin ja soittoa kuului kaduilla. Juhlat ja huvittelut\njatkuivat, yö muodostui suureksi fandangotanssiksi leimuavain\nvahakynttiläin valossa.\n\nSeuraavana aamuna Seguin puolisoineen ja tyttärineen valmistautui\nmatkaan vanhalle maatilalleen Del Norten rannalle. Rakennus oli vielä\npystyssä, kertomain mukaan. Sitä ei edes oltu ryöstetty. Intiaaneja\noli heidän anastaessaan talon ahdistanut eräs Passeno-joukkue, ja he\nolivat senvuoksi kiirehtineet tiehensä vankeineen, jättäen kaiken muun\nentiseen kuntoonsa.\n\nSt. Vrain ja minä saatoimme seuruetta heidän kotiinsa.\n\nSeguinilla oli tulevaisuudensuunnitelmia, joihin myöskin ystäväni ja\nminä olimme osallisia. Tahdoimme lähemmin keskustella niistä.\n\nHuomasin myöskin kauppaosinkoni paljon suuremmaksi kuin mitä St.\nVrain oli luvannutkaan. Minun kymmenentuhatta dollariani oli kasvanut\nkolminkertaiseksi. St. Vrain oli myöskin saanut suuren voiton; meillä\noli senvuoksi tilaisuus palkita niitä tovereitamme, joiden katsoimme\nsitä ansainneen.\n\nMutta useimmat heistä olivat jo saaneet palkintoja toisista ansioista.\nKun ratsastimme ulos El Pasosta, katsoin taakseni. Näin pitkän rivin\nmustia esineitä riippuvan porttien poikki. En voinut erehtyä niiden\nsuhteen, sillä ne olivat muita erikoisempia. Ne olivat päänahkoja.\n\n\n\n\nLVII.\n\nMUISTOJEN KIELET VÄRÄJÄVÄT.\n\n\nOn toinen ilta saavuttuamme vanhaan taloon Del Norten rannalle. Olemme\nnousseet \"azotealle\" -- Seguin, St. Vrain ja minä, en tiedä miksi,\nmutta isäntäämme seuraten. Kenties hän vielä kerran haluaa silmäillä\nvilliä maata, joka on ollut niin monen tapahtuman näyttämönä hänen\nkohtalorikkaassa elämässään. Vielä kerran, sillä huomenna hän jättää\nsen ainiaaksi. Olemme tehneet suunnitelmamme, matkustamme huomenna,\nlähdemme yli preeriain Mississippin vesistölle. He tulevat mukaamme.\n\nOn suloinen, lämmin ilta. Ilma on kimmoista, sellaista kuin se voi\nolla vain kaukaisen Lännen ylänkömailla. Se tuntuu vaikuttavan elävään\nluontoonkin; päättäen äänistä. Riemu kaikuu lintujen lauluissa ja\nkotiin palaavan mehiläisen surinassa. Vieläpä kaukaisen metsänkin äänet\nkuuluvat pehmeinä; ne ovat tavallisesti karskeita, kuten erämaan villit\neläimet. Kaikki tuntuu henkivän rauhaa ja rakkautta.\n\nArrieron laulu on iloista, sillä heitä on alhaalla useampiakin\nkuormaamassa tavaroitamme lähtöä varten.\n\nMyöskin itse olen iloinen. Useita päiviä olen ollut iloinen, mutta\nkeveä ilma ja valoisat tulevaisuuden unelmat ovat lisänneet onneani.\n\nToisin on tovereitteni laita azotealla. Kumpikin heistä on surullinen.\n\nSeguin on vaiti. Luulin hänen kiivenneen tänne katsellakseen\nviimeisen kerran kaunista laaksoa. Mutta ei. Hän astelee edestakaisin\nkädet rinnallaan ja silmät käännettyinä sementillä päällystettyyn\ntasakattoon. Ne eivät näe etemmäksi; ne eivät näe mitään. Ainoastaan\nhänen muistonsa silmä näkee ja se on kääntynyt sisäänpäin. Hänen\nkäytöksensä on poissaoleva, hänen kasvonsa ovat pilvessä, hänen\najatuksensa synkät ja tuskalliset. Tiedän syynkin tähän. Tytär on vielä\nmuukalainen omassa kodissaan!\n\nMutta St. Vrain -- tuo sukkela, iloinen ja rakastettava St. Vrain --\nmikä onnettomuus sitten on häntä kohdannut? Mikähän pilvi on pimittänyt\nhänen tulevaisuutensa ruusunhohteista näköpiiriä? Mikähän käärme kaivaa\nhänen sydäntään, koska ei edes El Pason helmeilevä viini kykene sitä\nhukuttamaan. St. Vrain on sanatonna, St. Vrain huokailee, St. Vrain on\nsurullinen! Arvaanpa melkein syyn. St. Vrain on --\n\nKeveitä askeleita kuuluu portaissa -- hameitten kahinaa --!\n\nHe saapuvat. Rouva Seguin, Adèle ja Zoe.\n\nTarkastelen äitiä. Myöskin hän on surumielinen. Miksi hän ei ole\nonnellinen? Miksi ei iloinen saadessaan takaisin kauan kadoksissa\nolleen rakastetun lapsensa? Ah, hän ei vieläkään tunne vanhempiaan!\n\nKäännän katseeni vanhempaan tyttäreen -- kuningattareen. Hänen\nkasvonilmeensä on vieläkin omituisempi.\n\nOletteko nähneet vangittua metsäkissaa, taikka villiä lintua, joka\nei anna itseään kesyttää, vaan lyö verisiä siipiään häkkivankilansa\nristikoita vastaan? Tämä auttanee teitä ymmärtämään, mitä tarkoitan.\n\nHän ei ole enää puettuna intiaanipukuun. Se on jätetty pois. Hänellä\non sivistyneen ihmisen puku, mutta hän kantaa sitä vastenmielisesti.\nHän on repinyt paitansa monesta paikasta ja puoliavoin pusero paljastaa\nhänen villeistä ajatuksista sykähtelevän rintansa.\n\nHän seuraa heitä, mutta ei kuten toveri. Hänellä on vangin käytös\nja hän muistuttaa kotkaa, jolta siivet on leikattu. Hän ei välitä\näidistään eikä sisarestaan. Heidän ystävällisyytensä ei häntä liikuta.\n\nÄiti on taluttanut hänet azotealle ja laskee irti kätensä. Hän ei enää\nkävele heidän kanssaan, vaan hyppää paikasta toiseen tunteittensa\nvallassa.\n\nHän on azotean vasemmalla siivekkeellä ja pysähtyy sen kaiteen viereen,\nkatsellen pois -- pois Mimbres-vuoriin. Hän tuntee ne hyvin, nuo\nvälkkyvät seleniittihuiput, erämaan vartiot. Hänen sydämensä kaiho\nnäkyy hänen silmistään.\n\nKaikki pidämme häntä silmällä. Hän on yhteisen huolemme esine. Isä\nnäyttää murheelliselta, äiti on murheellinen, Zoe on murheellinen,\nmyöskin St. Vrain. Eipä! Hänen katseessaan on eri ilme, se on --\n\nTyttö kääntyy nopeasti. Hän havaitsee, että huomiomme on käännettynä\nhäneen. Hän katsoo toisesta toiseen. Nyt hän tapaa St. Vrainin katseen!\n\nHänen kasvonsa muuttuvat -- nopea muutos varjosta valoon, kuten\nauringon ohi kiitävän pilven. Hänen silmänsä hehkuvat uusista\ntunteista. Tunnen sen hyvin. Olen nähnyt sen ennen, ei hänen, vaan\nhänen sisarensa silmissä. Tunnen sen hyvin. Se on rakkauden hehku!\n\nSt. Vrain! Hänenkin silmänsä loistavat. Onnellinen St. Vrain! Tunne\non molemminpuolinen. Nyt hän ei sitä tiedä, mutta minä tiedän. Voisin\nyhdellä sanalla tehdä hänet onnelliseksi.\n\nKuluu hetkinen. He katsovat toisiaan. Ei kukaan voi ymmärtää heidän\nkatseitaan. Jumala ohjaa niitä: Rakkauden Jumala.\n\nTytön uhma ja jännitys laukee vähitellen; hänen ilmeensä lauhtuu, hänen\nkatseensa saa lempeämmän sävyn; koko hänen olennossaan tapahtuu muutos.\n\nHän istuutuu penkille. Hän nojaa kaidetta vastaan. Hän ei enää käänny\nlänttä kohden. Ei hän enää katsele Mimbres-vuoria. Hänen sydämensä ei\nenää ole erämaassa!\n\nEi, se on hänen katseessaan, joka tavantakaa kohtaa St. Vrainin. Väliin\nhänen silmänsä seuraavat azotean kivipermantoa, mutta ne yhä kääntyvät\ntakaisin, katsellen häntä lempeästi, joka kerran yhä lempeämmin.\n\nVankeuden pelko on poissa. Hän ei enää halua paeta. Tämä ei ole mikään\nvankila. Se on nyt paratiisi. Nyt voivat ovet huoletta olla auki.\nPieni lintu ei enää yritä lentää häkistään. Se on kesytetty. Sen, mitä\nmuistot, ystävyys, rukoukset eivät ole voineet, on rakkaus aikaansaanut\nhetkessä. Rakkauden salaperäinen voima on taivuttanut villin sydämen ja\npelastanut sen erämaasta.\n\nAavistin, että Seguin oli huomannut tämän kaiken, sillä hänen huomionsa\noli kohdistettuna tyttöön. Kuvittelin, että hänen mielessään liikkuivat\ntällaiset ajatukset ja etteivät ne olleet hänelle vastenmielisiä,\nsillä hän näytti vähemmän murheelliselta. Mutta en jäänyt kohtausta\nkatsomaan. Syvempi harrastus veti minua syrjään, ja totellen suloista\nvaistoa astelin azotean eteläistä kulmaa kohti.\n\nEn ollut yksin. Morsiameni oli vierelläni, ja kätemme ja sydämemme\nolivat kuin toisiinsa juotetut.\n\nRakkaudessamme ei ollut mitään salaista, eikä koskaan ollut ollutkaan.\nTunteemme olivat luonnolliset. Zoe ei tuntenut maailman muotoja,\nseuraelämän ja niin sanotun hienoston tapoja. Hän ei ymmärtänyt, että\nrakkaudessa oli jotakin kainosteltavaa.\n\nTähän saakka ei mikään ollut hillinnyt häntä näyttämästä tunteitaan,\nei sekään, mikä tavallisesti asettaa tunteille sulun -- vanhempain\nläsnäolo. Yksin tai heidän seurassaan oli hänen käytöksensä aina sama.\nHän ei ymmärtänyt teeskentelemisen taitoa. Hän ei tuntenut syyllisyyden\npelkoa. Hän ainoastaan totteli vaistoaan, jonka Luoja oli hänen\nrintaansa sytyttänyt.\n\nMinun suhteeni oli asia toinen. Olin ollut seuraelämässä, jollen vielä\nniin paljon, niin ainakin kylliksi, luottaakseni ylväänä rakkauden\npuhtauteen, kylliksi hieman epäilläkseni sen vilpittömyyttä. Mutta\nhänen kauttaan olen päässyt tästä epäuskosta. Minä lujasti uskon\nrakkauden ylevään intohimoon.\n\nRakkautemme olivat vahvistaneet ne, jotka olivat siihen\nyksinoikeutetut. Sen oli vahvistanut tunteemme puhtaus.\n\nKatselemme ihanaa näköalaa, jonka auringonlasku tekee vieläkin\nviehättävämmäksi. Aurinko ei enää valaise jokea, vaan sen säteet\npilkistävät pumpulipensaiden lehtien välistä, jotka reunustavat jokea\nja siellä täällä ojentavat kellastuneen oksan veden ylitse. Metsä on\nkirjavana syksyn väreistä. Näkyy vihreitä ja punaisia lehtiä; toiset\novat kullankeltaisia ja toiset taasen kastanjanruskeita. Tämän kirjavan\nmosaiikkivaipan alla kiemurtelee joki jättiläiskäärmeen tavoin,\npiiloittaen päänsä El Pasoa ympäröiviin tummiin metsiin.\n\nVoimme nähdä tämän kaiken, sillä olemme korkeammalla. Näemme kaupungin\nruskeat asumukset ja kirkontornin loistavan viirin. Silmämme ovat\nusein onnellisina tähystelleet tuota tuuliviiriä, mutta ei koskaan\nonnellisempina kuin nyt, sillä sydämemme ovat täynnä onnea.\n\nPuhelemme menneistä ja nykyisistä asioista, sillä Zoe on nyt nähnyt\njotakin elämästä, tosin sen synkempiä puolia, mutta näitä on\njälestäpäin hauska muistella; ja hänen erämaakokemuksensa on antanut\nhänelle paljon uutta ajateltavaa -- loppumatonta aihetta uusiin\nkysymyksiin.\n\nPohdimme myös tulevaisuuttamme. Se tuntuu niin valoisalta, vaikkakin\npitkä ja vaarallinen matka on edessämme. Emme ajattele sitä.\nAjattelemme sitä aikaa, jolloin saan täyttää lupaukseni ja opettaa\nhänelle, mitä on \"mennä naimisiin\".\n\nJoku koskettaa bandoliinin kieliä. Katsomme taaksemme. Rouva Seguin on\nistuutunut penkille ja pitää soittokonetta kädessään. Hän virittelee\nsitä. Hän ei ole vielä soittanut; palattuamme emme ole vielä\nkuulleetkaan soittoa.\n\nSeguinin pyynnöstä on soittokone tuotu katolle, jotta surulliset\nmuistot häipyisivät pois; tai kenties siinä toivossa, että soitto\npoistaisi raakalaismuistot, jotka vielä elävät hänen lapsensa rinnassa.\n\nRouva Seguin alkaa soittaa ja me lähestymme paremmin kuullaksemme.\nSeguin ja St. Vrain puhelevät keskenään. Adèle istuu vielä entisellä\npaikallaan vaiti ja poissaolevana.\n\nSoitto alkaa. Kuuluu iloinen laulu -- andalusialainen fandango, joka\nsaa jalat riemulla polkemaan soiton tahtiin.\n\nSeguin ja St. Vrain ovat kääntyneet. Katselemme kaikki Adèlen kasvoja.\nKoetamme ymmärtää niiden ilmettä...\n\nEnsi sävelet ovat herättäneet hänet ajatuksistaan. Hänen silmänsä\nkulkevat toisesta toiseen, soittokoneesta soittajaan ihmetellen ja\nkysyvinä.\n\nSoitto jatkuu. Tyttö on noussut ja lähestyy tietämättään penkkiä,\njolla hänen äitinsä istuu. Hän kyyristyy äitinsä jalkain juureen ja\npainaa korvansa soittokonetta vastaan, kuunnellen tarkkaavaisena. Hänen\nkasvoillaan on omituinen ilme.\n\nKatselen Seguinia. Hänen ilmeensä on yhtä ihmeellinen. Hänen silmänsä\ntuijottavat heltiämättä tyttöön. Hänen huulensa ovat auki, hän näyttää\npidättävän henkeään. Käsivarret riippuvat alas ja hän kumartuu\neteenpäin aivankuin nähdäkseen tyttärensä ajatukset.\n\nHän nousee jälleen pystyyn, aivankuin tehtyään odottamattoman päätöksen.\n\n\"Oi, Adèle, Adèle!\" sanoo hän kääntyen kiireesti vaimonsa puoleen,\n\"laulapa tuo laulu, tuo suloinen virsi, muistathan; -- tapasit ennen\nlaulaa sen hänelle -- usein, usein. Muistathan, Adèle! Nopeasti,\nnopeasti! Oi, Jumala! Kenties hän muistaa --\"\n\nSoitto keskeyttää hänet. Äiti on ymmärtänyt hänen tarkoituksensa ja\ntottuneen soittajan taitavuudella aloittanut aivan toisen sävelen.\nTunneihanan espanjalaisen virren, \"La madre a su hija\" (\"Äiti\nlapselleen\"). Hän laulaa sen säestäen laulua bandoliinilla. Hän kätkee\nkaiken voimansa lauluun, kunnes soittokonekin vaikuttaa elävältä\nhengeltä. Hänen sanansa kaikuvat selvinä ja lämpiminä:\n\n    \"Tu duermes, cara niña!\n    Tu duermes en la paz.\n    Los angeles del cielo --\n    Los angeles guardan, guardan,\n    Niña mia! Ca-ra mi --\"\n\nSoiton keskeyttää huuto -- omituinen huudahdus, joka pääsee tytön\nhuulilta. Virren ensi sanat olivat saaneet hänet nousemaan ja\nkuuntelemaan vieläkin tarkemmin. Laulun kuluessa muuttuu, hänen\nomituinen kasvonilmeensä yhä, terästyy ja syventyy. Kun laulu on\nsaavuttanut huippunsa, pääsee hänen huuliltaan omituinen ääni; hän\nnousee pystyyn ja katselee hurjana laulajan kasvoja. Ainoastaan hetken,\nseuraavassa tuokiossa hän intohimoisesti nyyhkyttää, \"Äiti, äiti!\" ja\nkaatuu äitinsä syliin.\n\nSeguin oli puhunut totta sanoessaan \"Ehkä hän Jumalan armosta vielä\nsaa muistinsa\". Nyt hän oli muistanut -- ei ainoastaan äitinsä, vaan\npian myöskin isänsä. Muistojen kielet alkoivat väreillä, sydämen portit\navautuivat. Hän muisti lapsuutensa tarinan. Hän muisti kaiken.\n\nEn yritäkään kuvata kohtausta, joka seurasi. En tahdo kuvata\nhenkilöiden mielentilaa, en kertoa heidän riemunhuudahduksiaan,\nnyyhkytysten ja kyyneltenkin keskellä, sillä kyynelet olivat\nilonkyyneleitä.\n\nKaikki olimme onnellisia; mutta Seguinille oli tämä hetki hänen\nelämänsä onnellisin.\n\n\n\n"]