[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fDVGMgSH5L3Nwo77-N8whatiyixkXkrIWKhk03wz4Keg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},2185,"Lappalaisten uskonto","Harva, Uno",1882,1949,"2185-harva-uno-lappalaisten-uskonto","2185__Harva_Uno__Lappalaisten_uskonto",null,"tietokirja",[14],"kansanperinne",[],"fi",1915,29558,211519,false,61282,[23],"Sami (European people) -- Religion",[25,26,27],"Archaeology & Anthropology","Mythology, Legends & Folklore","Religion/Spirituality","\"Lappalaisten uskonto\" by Uno Harva is a scientific publication written in the early 20th century. The book explores the religious beliefs and practices of the Sámi people, commonly known as Lappalaiset, focusing on their mythology, rituals, and the evolution of their spiritual practices over time. It presents a scholarly examination of the various elements of Sámi religion, including ancestor worship, natural deities, and the relationship between their traditional beliefs and later Christian influences.  The opening of the work sets the stage by providing a detailed introduction to the geographical and cultural background of the Sámi people. It describes their way of life, including their subsistence methods and the diversity of their communities across regions like Norway, Sweden, Finland, and Russia. The author outlines the historical context of Sámi spiritual beliefs, introducing key themes that will be expanded in subsequent chapters, such as ancestor worship and the significance of natural elements in their religious practices. Harva hints at a complex interplay between ancient beliefs and external religious influences, thereby emphasizing the ongoing evolution of Sámi spirituality. (This is an automatically generated summary.)",[],147,"Tutkimus saamelaisten uskonnollisista perinteistä, mytologiasta ja maailmankuvasta. Teos käsittelee muun muassa vainajien ja luonnonvoimien palvontaa, seitoja sekä noitien merkitystä yhteisössä. Kirjoittaja tarkastelee uskomuksia ja riittejä suhteessa saamelaisten perinteisiin elinkeinoihin, kuten poronhoitoon ja metsästykseen.","Uno Harvan 'Lappalaisten uskonto' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2185. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","LAPPALAISTEN USKONTO\n\nKirj.\n\nUno Holmberg [Uno Harva]\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1915.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nJohdanto.\nVainajainpalvonta.\nSeita-palvonta.\nKarhunpalvonta.\nLuonnonjumalat.\nSynnytyksenjumalattaret.\nKodin-, metsän- ja vedenhaltiat.\nNoita.\n\n\n\n\nJohdanto.\n\n\nPohjan perillä, missä talvi kauan viihtyy jäineen ja lumineen, valjuine\nkuutamoineen ja roihuavine revontulineen, mutta kesä valoisine öineen\non vain lyhytaikainen vieras, on lappalaisten laaja kotimaa. Heidän\nharvaanasuttu asuma-alueensa ulottuu suurena kaarena Trondhjemin\nseuduilta lännessä itään Vienanmerelle asti, jakaantuen Norjan,\nRuotsin, Suomen ja Venäjän Lappiin. Norjan Lapissa on lappalaisia koko\nFinmarkenin (Ruijan) ja Tromssan sekä osittain Nordlandin Trondhjemin\nja Hedemarkin amteissa. Ruotsissa tavataan heitä kaikissa\ntunturiseuduissa, vieläpä Taalainmaankin pohjoisosissa; talveksi he\nlaskeutuvat metsäseutuun liikkuen Pohjanlahden rannikkoa kohti.\nSuomessa on lappalaisia pääasiallisesti Utsjoella ja Inarissa, joiden\naluetta entisaikaan nimitettiin Kemin Lapiksi, sekä Enontekiössä, joka\nennen luettiin Tornion Lappiin. Venäjän puolella asuu Lappalaisia\nKuollan niemimaalla. Yhteensä nousee mainitun kansan lukumäärä noin\n30,000 henkeen.\n\nEntisinä aikoina oli lappalaisten yksinomaisena elatuksena\nkalat ja metsänriista. Kalastuksesta elävät vieläkin n.s.\n_kalastajalappalaiset_, jotka elinkeinonsa vuoksi ovat sijoittuneet\npaitsi sisävesistöjen varsille myös kalarikkaiden vuonojen rannoille,\nmissä asuvina heitä nimitetään _merilappalaisiksi_. Metsänriistasta\narvokkaimpana on pidetty karhua ja peuraa. Viimeksimainittu on\nkotieläimeksikin kesytetty, ja tuottaa poronhoito lappalaisille\nmonenlaista hyötyä. Poron lihaa ja maitoa käytetään ravinnoksi, sen\njänteistä valmistetaan lankaa, nahasta vaatteita y.m., sarvista tarve-\nja koriste-esineitä. _Porolappalaisia_, jotka karjansa mukana nousevat\njäkäläpeitteisille tuntureille, nimitetään myös _tunturilappalaisiksi_.\nVaivaloisinta on näiden elämä, se kun on alituista vaeltamista\nporokarjan kintereillä. Kun lumi keväällä hankeutuu tehden jäkälän\nsaannin vaikeaksi, alkavat porot vaelluksensa tunturien alapuolisiin\nkoivumetsiin, missä käyvät laitumella poikimisaikana, kunnes kesäksi\nnousevat tuntureille. Alkusyksystä laskeudutaan jälleen metsäseutuun ja\nvaellusta täällä kestää jouluun asti. Toisin paikoin porot kulkevat\npitkätkin matkat, mutta tavallisesti on kunkin kyläkunnan kulkureitti\nsama. Syksyllä lappalaiset teurastavat porojaan; silloin he entiseen\naikaan näyttävät saapuneen pyhäkköjensä läheisyyteen, missä samalla\ntoimitettiin uhreja. Paimentolaiselämä pakoittaa tunturilappalaisen\nmatkoillaan käyttämään asumuksenaan helposti siirrettävää telttakotaa.\n\nJonkinlaista kalastaja- ja tunturilappalaisen välimuotoa edustavat\n_metsälappalaiset_, joita asuu Ruotsin metsäseuduissa. He näyttävät\nalkuaan olleen metsästäjiä ja kalastajia, mutta toimeentuloaan\nparantaakseen ovat tunturilappalaisten tavalla alkaneet pitää poroja.\nHe eivät kuitenkaan nouse karjoineen tuntureille, vaan oleskelevat koko\nvuoden metsäseuduissa. Viime aikoina on osa metsälappalaisia alkanut\nperustaa uutisasutuksia ja jäljitellä maataviljelevien talonpoikien\nelämää.\n\nLapinkielen asemasta suomalais-ugrilaisessa kielikunnassa ovat tutkijat\nlausuneet erilaisia olettamuksia. Myös lappalaisten rotuun nähden on\neroavia mielipiteitä esitetty. Vaikka veriheimolaisuus olisikin\nepäilyksen alainen, ovat lappalaiset ainakin jo varhain olleet\nläheisessä suhteessa johonkin suomensukuiseen kansaan, jonka kielen he\novat omaksuneet. Saatamme siis hyvällä syyllä olettaa, että saman\nkosketuksen jälkiä voidaan havaita myös heidän pakanallisissa\nuskomuksissaan ja menoissaan.\n\nEnsi aloitteet lappalaisten käännyttämiseksi tehtiin jo varhain\nkatolisena aikana. Bremenin Adalbert piispan (1045-72) toimintakautena\nkerrotaan lappalaisille saarnatun kristinoppia. Vakavampaa laatua oli\nkäännytystoimi kuitenkin vasta Margareta kuningattaren ja Erik\nPommerilaisen hallitessa. Näihin aikoihin toimi lappalaisten\nkeskuudessa Margareta niminen lappalaisnainen sekä muuan Toste, josta\nkirjelmässä v:lta 1419 sanotaan, että hän saarnasi lappalaisille sekä\naikoi rakentaa heille kirkkoja. Katolisen ajan käännytysyrityksillä ei\nkuitenkaan liene ollut sen sanottavampaa merkitystä, kuin että\nne jonkun verran ovat rikastuttaneet lappalaiskansan köyhää\nmielikuvitusmaailmaa. Vasta uskonpuhdistuksen jälkeen alkaa kristinusko\npohjan perillä tuottaa huomattavampia hedelmiä. Ruotsin ja Suomen\nLapissa kirkon työ edistyi suuresti varsinkin Kaarle XI:n ja hänen\nseuraajiensa aikana. Kustaa II:n Adolfin hallitessa on pantu alku\nlapinkieliselle uskonnolliselle kirjallisuudelle.\n\nHitaammin uusi aika koittaa Norjan puolella. Kuullessaan, että hänen\nvaltakunnassaan vielä oli täysiä pakanoita, sääti Tanskan kuningas\nKristian IV v. 1609, että kaikki lappalaiset, jotka todistettavasti\nharjoittivat pakanuutta eivätkä tahtoneet siitä luopua, oli rangaistava\nkuolemalla. Tällainen säädös ei kuitenkaan voinut saada aikaan muuta,\nkuin että lappalaiset alkoivat harjoittaa uskontoaan salassa.\nTehokkaampi oli säädös v:lta 1634, jossa määrättiin, että kiertävä\npappi oli lähetettävä lappalaisten keskuuteen saarnaamaan. Kuitenkin\nvasta \"lappalaisten apostolin\" Thomas von Westenin (1716-27) innokas\nlähetystyö oli omiansa kukistamaan pakanuuden. Suuri sivistyksen\nlevittäjä oli myös Nils Stockfleth, joka harrasti lappalaisten\nopettamista heidän omalla kielellään. Hänen siunauksellinen toimintansa\nalkoi v. 1825.\n\nSuomen lappalaisten käännyttäjistä 1600-luvulla ansaitsevat ennen muita\nmainitsemista Esaias Fellman (vanhempi), Johannes Tornaeus ja Gabriel\nTuderus. 1800-luvulla sai Lars Levi Laestadius lappalaisten keskuudessa\naikaan suuren herätyksen, joka hävitti heistä viimeisetkin pakanuuden\nperut.\n\nVenäjän lappalaisten kastamisesta on kreikkalais-katolinen kirkko\nhuolehtinut. Jo 1500-luvulla, ehkä ennenkin, lähetettiin Novgorodista\npappeja Kuollan Lappiin. Huomatuimmat lähetyssaarnaajat täällä olivat\nSolovetskoin luostarin munkki Feodorit, joka v. 1527 asettui asumaan\nlappalaisten maahan ja jonka yhtenä päivänä kerrotaan kastaneen 2000\n\"villiä lappalaista\", sekä hurskas Trifon, joka v. 1550 perusti\nluostarin Petshengiin. Kuitenkin ovat Venäjän lappalaiset nykyaikaan\nasti säilyttäneet paljon pakanallisia uskomuksia, vielä joku vuosi\nsitten he toimittivat porouhrejakin. Tiedot lappalaisten\npakanuudenaikaisesta uskonnosta ovat verrattain runsaat. Varhaisimmat\novat P.A. Munchin (1850) julkaisemat lappalaisten noitauskontoa\nvalaisevat tiedot 1200-luvulta olevassa \"Chronicon Norvegiae\" nimisessä\nteoksessa. 1500-luvun kirjallisuudessa ilmaantuu useita pienenlaisia\nlappalaisten uskomuksia koskevia tietoja. Jacob Ziegler (1536) kertoo\nmuun muassa heidän \"pitävän vuorille asetettuja kiviä jumalina\" ja\nDamianus a Goes (1544) sanoo heidän uskontonsa olevan \"tulen ja\nkivipatsaiden jumaloimista\". Yksityiskohtaisempiakin seikkoja esittää\nKaspar Peucer (1553), jonka teos on parhaita vanhempia lähteitä.\n\nVarsinaiset lappalaisten muinaisuskon unheesta pelastajat ovat\nkuitenkin ne papit ja lähetyssaarnaajat, jotka Ruotsin ja Tanskan\nhallitus 1600-luvun loppu- ja 1700-luvun alkupuoliskolla lähetti\nlappalaisia valistamaan. Kauan aikaa oleskeltuaan ja työskenneltyään\nnäiden keskuudessa oli heillä paremmin kuin kellään muulla tilaisuus\nperehtyä lappalaisten elämään ja uskontoon. Heidän kuvauksistaan, joita\ntähän asti suurimmaksi osaksi on käsikirjoituksina säilytetty\narkistojen kätköissä, ovat tärkeimmät viime aikoina ilmestyneet\npainetussakin muodossa.\n\nLähetyssaarnaajista, jotka ovat työskennelleet Ruotsin Lapissa ja\nsiellä muistiinpanneet näkemiään ja kuulemiaan, mainittakoon Samuel\nRheen, joka toimi Luulajan Lapissa, Olaus Graan, Piitimen pastori, sekä\nUumajan lähetyssaarnaajat lappalainen Nicolaus Lundius, Olaus Petri\nNiurenius ja hänen poikansa Ericus Plantinus, joiden kuvaukset,\nuseimmat 1670-luvun alkupuoliskolta, K.B. Wiklund on julkaissut\n(1897-1905). Mainituista lähteistä on kuitenkin Johannes Schefferus jo\nammentanut tietoja paljon huomiota herättäneeseen ja useille kielille\nkäännettyyn teokseensa \"Lapponia\" (1673). Schefferuksen käyttämistä\nlähteistä mainittakoon lisäksi Wiklundin (1912) painattamat lappalaisen\nSpirri Nilsin sekä E.N. Setälän (1890) julkaisemat tuntemattoman\nmuistiinpanot. Jonkun verran myöhemmältä ajalta kuin edelliset ovat\nlappalaissyntyisen Petrus Thureniuksen (1724) Åselen Lapista keräämät\ntiedot, jotka ovat painetut Isak Fellmanin (1910) suureen julkaisuun.\nSamassa teoksessa on myös Petrus Noraeuksen (1686) Piitimessä päivätty\nkirjelmä sekä otteita O. Mallmerin kertomuksesta Ruotsin Lapin\nkirkollisista oloista (1742). Viimeksimainittu sisältää kahden\nLuulajaan saapuneen lähetyssaarnaajan antamia lappalaisten uskontoa\nkoskevia tietoja. Toinen noista lähetyssaarnaajista on varmaankin Pehr\nHögström, jonka omintakeisessa kuvauksessa Ruotsin kruunun alaisista\nLapinmaista (painovuosi lienee 1746) osaksi ilmenee edellisten kanssa\naivan yhtäpitäviä tietoja. Lappalaisten karhunpalvontaa kuvailevat Pehr\nKjellström (1755) sekä muuan nimetön, jonka 1700-luvulta olevat\nmuistiinpanot Wiklund on julkaissut (1912). Myöhempiä tietoja on\nHogguérin (1841) matkakuvauksessa sekä Wiklundin muistiinpanoissa\n(1912).\n\nSamoilta ajoilta kuin vanhimmat ruotsinpuoliset lähteet ovat\ntiedonannot, joita Suomen lappalaisten käännyttäjät Johannes Tornaeus\nja Gabriel Tuderus ovat toiminta-alueellaan Tornion ja Kemin Lapissa\nkeränneet. Edellisen muistiinpanot ilmestyivät painosta jonkun verran\nlyhennetyssä muodossa v. 1772, tärkeimmät osat jälkimäisen kuvausta v.\n1773. Hiljattain (1901-10) on Wiklund ne parhaimpien käsikirjoitusten\nmukaan uudelleen julkaissut.\n\nRuotsin ja Suomen puoliset lähteet, miten suuri merkitys niillä onkin,\novat kuitenkin aivan liian niukkoja voidaksemme yksin niiden\nperusteella luoda selvää kuvaa lapinheimon pakanuudenaikaisista\nuskomuksista. Ruotsalaisilla ja suomalaisilla lähetyssaarnaajilla,\njoille kristinuskon juurruttaminen ja kirkollisten olojen järjestäminen\noli pääasia, ei näytä riittäneen kylliksi harrastusta kansa- ja\nuskontotieteellisiin kysymyksiin. Sitäpaitsi lienee heidän ankara\nmenettelytapansa, jota he käyttivät pakanuutta vastaan taistellessaan,\nsaanut aikaan, että lappalaiset salasivat heiltä taikauskoisia\nkäsityksiään, luonnonihmiset kun muutenkin ovat arkoja ilmoittamaan\nvieraille isiltä perityn ajatusmaailmansa salaisuuksia.\n\nEnemmän tieteellistä ymmärtämystä ja innostusta näyttää olleen _Norjan_\nlappalaisten käännyttävillä, joista ensi sijalla on Thomas von Westen.\nTämä harras ja uuttera mies osasi ihmeellisesti kaikkialla, missä hän\nesiintyi, saavuttaa lappalaisten täyden luottamuksen. Kerrotaan, että\nhänen saarnansa tenhosi lappalaisten mielet niin, että he kyynelsilmin\nantautuivat hänen hoitoonsa, ilmoittivat hänelle kaikki pakanalliset\nkäsityksensä ja menonsa sekä lupasivat niistä luopua samalla jättäen\nnoitarumpunsa. Täten oli Westenillä oiva tilaisuus tutustua\nlappalaisten pakanallisiin uskomuksiin. Suoranaisena johtona siihen\nolivat noitarumpujen kuviot, joiden merkityksen tuntemisen jo hän\ntajusi olevan tärkeätä lappalaisten mytologian selvittämiselle.\nInnostuneena menestyksestään oli hänellä aikomus valmistaa suuri\nkansatieteellinen teos, joka kuitenkin jäi ilmestymättä, mutta jota\nvarten kerätyistä aineksista jälkimaailma on hyötynyt. Lappalaisten\nmytologian kuvaus, joka on eräässä hänen kirjelmässään Jämtlannin\npapistolle (1726), ilmestyi painosta S. Loenbomin toimittamana ensi\nkerran v. 1773. Hiljattain (1910) on sen Edgar Reuterskiöld\nluotettavimpien käsikirjoitusten mukaan uudelleen julkaissut. Westenin\ntieteellinen innostus vaikutti useihin muihinkin sen ajan\nlähetyssaarnaajiin, jotka hänen esimerkkiään seuraten ja hänen\nohjeitaan noudattaen ovat muistiinpanoillaan tehneet tuntuvan\npalveluksen lappalaisten uskonnon tutkimiselle.\n\nPaitsi Westenin ennenmainittua kuvausta ilmestyi painosta jo varhain\nmyös erään toisen sikäläisen lähetyssaarnaajan Sigvard Kildalin (1730)\nesitys skandinavilaisen kirjallisuuden seuran julkaisuissa (1807).\nMuiden käsikirjoituksina säilyneet kuvaukset sitävastoin ovat\nilmestyneet painosta vasta aivan viime vuosina. Johan Randulfin\nansiokkaan kirjoituksen, n.s. Närö-käsikirjoituksen (1723) julkaisi\nJ. Qvigstad (1903), jonka toimesta (1910) ilmestyi myös Isaac Olsenin\nesitys (luultavasti vuodelta 1716). Reuterskiöldin edellämainitussa\nteoksessa, johon Wiklund lapinkielen tuntijana on kirjoittanut\nsanaselityksiä ja nimiluettelon, olemme tilaisuudessa tutustumaan myös\nHenrik Forbuksen (1727), Jens Kildalin (1730), Carl Solanderin (1726),\nLennart Sideniuksen (1726) y.m. esityksiin ja kuvauksiin, joista\nviimeksimainitun muistiinpanoja Christfrid Ganander teoksessaan\n\"Mythologia Fennica\" (1789) on käyttänyt hyväkseen. Mutta vaikkakin\nuseimmat näistä kuvauksista käsikirjoituksina ollen eivät sellaisina\nole laajemmissa piireissä voineet päästä tunnetuiksi, esiintyy\nmuutamista niistä poimittuja tietoja kuitenkin jo varhain\nkirjallisuudessa. Erik Johan Jessen valmisti näet aikoinaan niihin\nperustuvan esityksen Norjan lappalaisten pakanallisesta uskonnosta.\nKäsikirjoituksista poimittuja tietoja, joita uusilla keräyksillä on\ntäydennetty, on sitäpaitsi myös Knud Leemin kuvauksessa Ruijan\nlappalaisista (1767), johon Jessenin edellämainittu esitys on painettu\nliitteenä. Samoin on tietojen laita, joita Hans Hammond esittää\n\"Pohjoismaiden lähetyshistoriassa\" (1787).\n\n_Venäjän_ lappalaisten pakanallisista menoista ja käsityksistä eivät\ntietomme ole vallan varhaisia. Aikuisin tiedonlähde, jossa heidän\nuskonnollisista käsityksistään puhutaan, on eräs Solovetskoin\nluostarissa säilynyt käsikirjoitus, luultavasti 1500-luvulta. Siinä\nsanotaan lappalaisista, että he elivät kuin villipedot pääsemättömissä\nerämaissa ja vuorien rotkoissa ilman temppeleitä ja muita\nsivistyselämän tarpeita. Oikeasta Jumalasta he eivät mitään tietäneet,\neivätkä tahtoneet tietää, vaan sitä, joka heidän vatsansa täyttää, he\npitivät jumalanaan; jos he nuijalla voittivat otuksen, niin he\njumaloivat nuijaa, ja jos he kivellä tappoivat pedon, niin he palvoivat\nkiveä. Toinen yhtä hämärä tieto on pyhän Tritonin elämäkerrassa, jossa\nheidän sanotaan palvovan piruja, kumartavan ihmiskätten töitä sekä\njumaloitsevan matelevaisia eläimiä ja yölepakoita. Nuo vanhimmat tiedot\novat siis jotakuinkin niukkoja ja epäselviä voidaksemme niistä\nsuurinkaan tehdä johtopäätöksiä Venäjän lappalaisten muinaisuskontoon\nnähden. Sitä huomattavammat, vaikkakin myöhäisperäiset, ovat ne tiedot,\njoita meille antaa M.A. Castrén matkamuistelmissaan (1852), J. Fellman\nSuomi-kirjassa (1846) sekä A. Genetz Suomen Kuvalehdessä (1878) ynnä\nKuollan Lapin murteiden sanakirjan (1891) esipuheessa, joka on Venäjän\nlappalaisten uskonnon arvokkaimpia lähteitä. Viime vuosikymmenien\nkuluessa ovat mielenkiintoisia muistiinpanoja tehneet myöskin\nvenäläiset tutkijat ja matkailijat, joista mainittakoon N. Haruzin\n(1889), F.F. Shatkov (1911) ja W. Wiese (1912).\n\nSamoin kuin Venäjän puolella on läntistenkin, kokonaan jo kristinuskoon\nkääntyneiden lappalaisten keskuudessa vielä aivan viime aikoina kerätty\ntalteen runsas määrä muinaistietoja. Paitsi Petrus ja Lars Levi\nLaestadiuksen muistiinpanoja mainittakoon suomalaisten A. Andelinin\n(1858), O. Donnerin (1876), Hj. Appelgrenin (1882), Frans Äimän (1903),\nVäinö Salmisen (1907), ja G.A. Anderssonin (1914), ruotsalaisten K.E.\nWiklundin (1911-12), Gustaf Hällströmin (1910), Eric von Rosenin\n(1911), ja Torsten Kolmodinin (1914), norjalaisten J. Qvigstadin ja G.\nSandbergin (1888) sekä unkarilaisen I. Halászin (1885-93) kirjoitelmat\nja julkaisut. Nykyaikaisten lähteiden joukkoon on lisäksi luettava\nlappalaisen Johan Turin (1910) lapinkielinen Kuvaus lappalaisen\nelämästä (Muittalus samid birra), jossa havainnollisella ja\nkansanomaisella tavalla kuvaillaan lappalaisten tunturielämää sekä\nosaksi myös heidän uskomuksiaan. Teokseen on liitetty tanskankielinen\nkäännös.\n\nTäten monella tavalla kerääntyneiden ainesten johdolla ovat tiedemiehet\neri aikoina ryhtyneet luomaan yleiskuvauksiakin lappalaisten\nuskonnosta. Vanhin sellainen on Schefferuksen ennenmainitussa\n\"Lapponia\" teoksessa. Uskonnon kuvauksen esittää myöhemmin myös J. Vahl\n(1866) lähetyshistoriassaan ja J.A. Friis (1871) kirjoittaa aineesta\nerikoisen teoksen. Samoin G. von Düben (1873) liittää suureen\nkansatieteelliseen teokseensa lappalaisten muinaisuskontoa esittäviä\nlukuja.\n\nUudenaikaisempi on Norjan lappalaisten uskonnon kuvaus Amund Hellandin\ntoimittamien arvokkaiden maakuntakertomusten Ruijaa käsittelevässä\nosassa (II, 1906). Hiljattain (1912) on myös E. Reuterskiöld uusien\nnäkökohtien valossa kuvaillut Skandinavian lappalaisten uskontoa.\nSuomen Lapista seikkaperäisen kuvan saamme Jakob Fellmanin suuresta\nteoksesta (1906), jonka toinen osa sisältää sanakirjan muodossa\nesityksen lappalaisten uskonnosta. Useita vuosia aikaisemmin (1890)\nilmestyi painosta venäläisen tutkijan N. Haruzinin laaja esitys Venäjän\nlappalaisista. Suppea esitys lappalaisten mytologiasta on lisäksi\nruotsalaisessa teoksessa Nordisk Familjebok ja suomalaisessa\nTietosanakirjassa. Edellinen on K.B. Wiklundin kirjoittama.\n\nErehdymme suuresti, jos luulemme, että lappalaisten uskomukset ja menot\nkaikkialla ovat olleet samanlaisia. Miksi tuntuviakin paikallisia\neroavaisuuksia saattaa olla olemassa, käsittää helposti, kun ottaa\nhuomioon, että Lapin laajalla alueella kielessäkin tapaa hyvin\nerilaisia muunnoksia. Esim. Utsjoen lappalainen tai Inarin\ntunturilappalainen ei ymmärrä Inarin kalastajalappalaisen kieltä,\nsamoinkuin ei Jämtlannin lappalainen Piitimen lappalaista taikka\nviimeksimainittu Ruijan lappalaista. Paitsi omintakeista kehitystä on\nyhteisiin alkuperäisiin uskomuksiin eri seuduilla saattanut liittyä\nvieraitakin aineksia. Tiedämme, että lappalaisten rajanaapureina ovat\njo vanhoista ajoista asti olleet suomalaiset ja skandinavit; myöhemmin\novat lappalaiset joutuneet kosketuksiin myös venäläisten kanssa.\nVieraan kulttuurin vaikutus pistää silmään varsinkin läntisten\nlappalaisten keskuudessa. Täällä tapaa näet palvonnan esineenä muun\nmuassa maanviljelyksen ja merenkulun, siis lappalaisille aivan\nvieraiden elinkeinojen suojelusjumalia. Usein ovat uhriteuraatkin\nnaapurikansain kotieläimiä. Miten syvälle tämä vieras vaikutus on\npäässyt tunkeutumaan lappalaisten uskontoon ja sen harjoitukseen, ei\nkuitenkaan ole ollut helppo ratkaista. Ensimäisenä alkoi asiaa lähemmin\ntarkastaa Johan Fritzner, jonka tutkimus \"Lappalaisten pakanuudesta ja\nnoituudesta verrattuna muiden kansojen, etenkin norjalaisten\ntaikauskoon\" (1877) ei kuitenkaan silloin saavuttanut sitä huomiota,\nminkä olisi ansainnut. Myöhemmin ovat Axel Olrik (1905-10) ja Kaarle\nKrohn (1906) uudelleen nerokkaasti osoittaneet, miten germaninen\nvaikutus enemmän kuin on voitu luullakaan on ollut elähyttämässä\nlappalaisten uskonnollista mielikuvitusta. Nykyisin ovat vielä Wolf von\nUnwerth (1910-13) ja E.N. Setälä (1912) keksineet uusia vieraan\nkulttuurin kosketuksia. Lappalaisten pakanallisessa uskonnossa on\nnäinmuodoin paljastunut arvokas lähde germanienkin muinaisuskonnon\ntutkimiselle. Vieras vaikutus on huomattavissa etupäässä kaikessa, mikä\nkoskee lappalaisten korkeimpia, kehittyneimpiä jumaluusolentoja. Heidän\nainoa omaperäinen ja samalla vanhin uskonnonmuotonsa näyttää olevan\nvainajain- ja siihen liittyvä karhunpalvonta. Mutta tähän,\nalkuperäisimpäänkin uskonnonmuotoon, kuten seuraavassa tulemme\nnäkemään, on myöhemmin tullut piirteitä, joissa kuvastuu kehittyneempi\nkuin lappalaisten omaperäinen käsityskanta.\n\nJotta siis lappalaisten uskomuksista ja menoista voisi löytää niiden\nalkuperäisen pohjamuodon, ei mitenkään saa jättää huomioonottamatta\nmuiden suomensukuisten kansojen pakanallista uskontoa ja\npalvontaa. Siinä suhteessa on jo suomalais-ugrilaisen vertailevan\nuskontotutkimuksen perustaja M.A. Castrén viitannut uran ja sitä\nseuraten on Julius Krohn havainnollisesti ja huolellisesti esittänyt\nheimomme muinaisen jumalanpalveluksen alkuperäiset, yhteiset\nperuspiirteet teoksessa \"Suomen suvun pakanallinen jumalanpalvelus\",\njonka hänen poikansa Kaarle Krohn täydentäen on julkaissut (1894).\nKirjallisten lähteiden lisäksi edistävät, kuten jo Westen aikoinaan\noivalsi, lappalaisten muinaisuskonnon tutkimista suuressa määrin\nmyöskin heidän noitarumpujensa kuviot, joilla useimmilla on jokin\nuskonnollinen merkitys. Näitä \"lappalaisten raamatuita\", joita on\ntalteen kerätty yli 70 ja joista jo O. Rudbeckius (1689) \"Atlantica\"\nteoksensa toisessa osassa antaa arvokkaita tietoja, ovat tutkineet J.\nQvigstad (1888), G. Hallström (1910), Edgar Reuterskiöld (1910-12) ja\nK.B. Wiklund (1910-12).\n\nLähdekirjallisuudesta ynnä hyvistä neuvoista on lopuksi velvollisuuteni\nkiittää professoreja Kaarle Krohnia ja K.B. Wiklundia; myös maisteri\nT.I. Itkoselle, joka ystävällisesti on jättänyt käytettäväkseni Suomen\nja Venäjän Lapista viime vuosina keräilemänsä muistotiedot, olen\nkiitollisuuden velassa.\n\n\n\n\nVainajainpalvonta.\n\n\nLappalaisen noidan käsityksen mukaan, sanoo Jessen, on ihmisen\nruumiissa \"kolme pääosaa\": elämä, henki ja sielu. Hengellä eivät\nlappalaiset ymmärtäneet muuta kuin hengitystä ja elämä merkitsi vain\nruumiin liikuntakykyä. Elämä ei kuitenkaan heidän alkuperäisen\nkäsityksensä mukaan näytä tykkänään hävinneen vielä hengen lähdettyä,\nkuten heidän karhunpalvontansa ja uhritoimituksiin liittyvät tapansa\ntodistavat, vaan eloon palaamisen mahdollisuus säilyi, niin kauan kuin\nluuranko oli tallella. Siinä tarkoituksessa he asettivat kaatamansa\nkarhun luut ehjinä niiden luonnolliseen järjestykseen. Myös\nuhriteuraille uskottiin jumalain saattavan \"kasvattaa luihin lihaa\nuudelleen\". Epäilemättä oli ihmisestä ammoin samanlainen käsitys.\n\nRuumiista irtautuva sielu saattoi jo ihmisen elämän aikana, unen,\nhorrostilan ja sairauden vallitessa jättää asuntonsa. Tällöin se\npukeutui muuhunkin kuin ihmisen muotoon. Muunnoksille altis oli\nvarsinkin noidan sielu, kuten myöhemmin tulemme näkemään. Yleinen\nnäyttää olleen käsitys sielun ilmaantumisesta _lintuna_. Sellaisena se\nnäyttäytyy etenkin kuoleman enteenä. Friisin mukaan Norjan lappalaiset\nnimittivät tällaista lintua, jonka yöllä kuultiin valittavan\nihmisäänellä, \"_shuöje-lodde_\" (\"s-lintu\"). _Suejeksi_ Lundius mainitsee\nRuotsin Lapissa sanotun noidan haltiaa. Mainittua nimitystä Paasonen\npitää suomalaisen \"suoja\" sanan vastineena, joka alkuaan lienee\nmerkinnyt myös varjoa.\n\nIhmisen \"varjo\" eli haamu oli vielä kuolemankin jälkeen läheisessä\nsuhteessa ruumiiseen tai tämän jäännöksiin. Salmisen kysymykseen,\nmiksei uhriteurasten luita saanut rikkoa, lappalaiset vastasivat: \"ne\nuhratut eläimet liikuskelivat näet haamuina maanalaisten kanssa\nmäärättyinä öinä hautuumaasta hautuumaahan\".\n\nMuistotieto kertoo, ettei lappalaisilla varhaisimpina aikoina ollut\nvarsinaisia hautuumaita, vaan oli heidän liikkuvan elintapansa vuoksi\nhaudattava kuolleensa, minne milloinkin sattui. Usein valittiin\nhautuupaikaksi kiviröykkiö tai kallionrotko. Kesäiseen aikaan, jolloin\nheidän on vaikea, melkeinpä mahdoton kuorman kera matkustaa etäällä\nsijaitseville kirkoille, ovat lappalaiset vielä nykyään haudanneet\nomaisiaan sinne tänne asumuksiensa läheisyyteen, josta ne vasta talven\nja kylmän tultua siirretään kirkkomaahan. Väliaikaisena hautuupaikkana\nkäytetään tällaisissa tapauksissa, jos mahdollista, järvensaarta,\njotteivät petoeläimet pääsisi tuhoamaan ruumiita ja jotteivät kuolleet\nsattuisi elossa olevien poluille. Kuitenkin näyttää lappalaisilla\npakanuutensa loppuaikoina olleen suvun yhteisiäkin kalmistoja.\nNähtävästi halusta päästä ennen manalle menneiden omaistensa seuraan\njohtui, että \"lappalaiset pitivät Jumalan rangaistuksena, jolleivät\nsaaneet kuolla synnyinseudullaan\". Ainoastaan arvokkaampia henkilöitä,\nkuten eteviä jousimiehiä, kerrotaan heidän haudanneen pyhiin\nuhripaikkoihin. Kuolleen asunnostakin pidettiin huolta. Entisaikaan\nhaudattiin ruumis maahan ontelon puun sisässä tai käytettiin puusta\nkoverrettua arkkua. Syrjäisimmissä seuduissa ovat lappalaiset vielä\nkristillisenäkin aikana haudanneet kuolleitaan ahkioissa, joiden\nympärille he estääkseen niitä petojen tai pikaisen mätänemisen tuhoilta\novat asettaneet turpeita ja puupölkkyjä. Mainitaanpa, että ruumis\njoskus olisi haudattu maahan istuvassakin asennossa eteen valjastetun\nporon reessä. Myös paasista tehtyjä ruohoilla ja koivunlehvillä\npohjustettuja hautasijoja on Lapissa tavattu. Itäisten lappalaisten\nkerrotaan rakentaneen haudoille vielä hirsistä hakatun suojuksen, jonka\nkattoon tehtiin vähäinen reikä, jotta sielu sen kautta tarpeen tullen\nvoisi vapaasti kulkea. Viimeksimainittu tapa lienee lainattu Vienan\nkarjalaisilta.\n\nMuinaislöydöistä päättäen näyttää haudan suunta pakanuuden aikana\npoikkeuksetta olleen lännestä itään, siten että ruumiin pääpuoli oli\nlännessä ja jalkapuoli idässä. Vainajan kasvot maassa levätessä olivat\nsiis käännettyinä itää kohti. Tämä hautaussuunta näyttää Euroopassa\nentisaikaan olleen yleinen.\n\nVainajaa lappalaiset kiiruhtivat pesemään tavallisesti heti hengen\nlähdettyä, ennenkuin ruumis jäykistyi. Venäjän Lapissa on tapana, että\nnaiset pesevät naisia, miehet miehiä. Skandinavian lappalaisilla oli\npakanuuden aikana käsitys, että sillä, joka ruumiin varustaa sen\nviimeiseen asuntoon, piti olla oikeassa käsivarressa vaskirengas, jonka\njoku kuolleen omaisista hänelle antoi, \"jottei hänelle mitään pahaa\ntapahtuisi\". Venäjän Lapissa valmistavat vainajalle arkun ja\nmaanalaisen lepokammion ainoastaan ne miehet, joiden vaimot eivät ole\nraskaudentilassa tai jo ovat herjenneet antamasta lapselleen rintaa.\nMuussa tapauksessa lapset voisivat sairastua kuolemantautiin.\nHautauspäivänä ei kukaan, eivät edes naapurit saa toimittaa omia\naskareitaan, vaan kaikkien tulee olla valmiit, jos on tarvis, vainajaa\npalvelemaan. Tavan laiminlyömisestä saattaa aiheutua rangaistuksena\nkuolema.\n\nVarakkaiden henkilöjen kertovat lähetyssaarnaajat haudanneen omaisiaan\npalttinaan käärittynä, köyhät käyttivät vanhaa sarkaa. Kietoessaan\nruumiin kääreliinoihin lappalaiset pitivät huolta, että se kauttaaltaan\npeittyi. Tämä lienee johtunut pelosta, että vainajan sielu, jonka vielä\nkuolemankin jälkeen ajateltiin oleskelevan ruumiissaan, voisi jättää\nasuntonsa ja tulla kotolaisia säikäyttämään. Venäjän lappalaisilla on\nmuutamin seuduin ollut tapana kääriä kuollut poron tai karhun taljaan.\nVanhemman tavan mukaan lappalaiset käyttivät ainoastaan tuohikääreitä\nruumiin ympärillä. Heidän hautalöydöistään onkin tavattu runsaasti\ntällaisia koivuntuohesta tehtyjä peitteitä, jotka kuolleen pään, joskus\nkäsien ja jalkojen ympärillä ovat olleet moninkertaisia, osaksi yhteen\nommeltuja.\n\nPaitsi ruumiin varustamista mainituilla suojelevilla verhoilla kuului\njälkeenjääneiden velvollisuuksiin huolehtia vainajan muistakin\ntarpeista. Hänelle piti antaa mukaan evästä ynnä aseita ja tarvekaluja,\njoita vainajan ajateltiin tarvitsevan haudantakaisessa elämässään.\nKerrotaan, että lappalaisilla on ollut tapana panna kuolleen arkkuun\nevässäkki, johon on kerätty monenlaista ruokaa, leipää, juustoa, lihaa,\nkalaa, voita, talia y.m. Myöhempinä aikoina on hän saanut myös\ntupakkaa, sillä nautintoaineitakin ajateltiin hänen maanalaisessa\nasunnossaan tarvitsevan. Sitäpaitsi asetettiin kuolleiden mukana\nhautaan tarve-esineitä, tulukset, kuivia päreitä, jousia, nuolia,\nkirveitä, veitsiä, kalanpyydyksiä, suksia, lusikoita, tupakkapiippuja,\nkampoja, astioita y.m. Naisväelle kerrotaan annetun hautaan myös sakset\nja neuloja. Ontuva sai sauvansa, noita rumpunsa, metsämies koiransa ja\nkeihäänsä. Kotikoiransa vei perheenemäntäkin mukanaan. Myös verhot,\njoissa kuollut oli maannut sairauden aikana, ynnä ahkio, jolla ruumis\nkuljetettiin viimeiseen leposijaan, jäivät kuolleen omaisuudeksi. Ahkio\njoko kuopattiin hautaan tai asetettiin kumolleen haudan yli.\nLappalaisten vanhoista hautalöydöistä onkin tavattu lukematon joukko\nmonenmoisia tarvekaluja. Lappalaisten tapa kätkeä aarteensa maahan\nnäyttää myös osaksi aiheutuneen siitä, että he uskoivat saavansa\nkäyttää niitä maanalaisessa elämässä.\n\nLappalaisten hautaamismenoissa ilmenee selvästi ihmisen luontainen\nkuoleman kammo. Vainajan ruumista ei kanneta pihalle ovesta, vaan siltä\nkohden telttakankaan alitse, missä kuolema häntä on kohdannut, kuolleet\nja elävät eivät näet saa tulla toistensa teille. Lappalaiset väittävät,\nettä jos kuollut kannettaisiin oven kautta, olisi uusi kuolemantapaus\npian jälleen odotettavissa. Muutamin seuduin on lisäksi tapana heittää\ntulta ja hehkuvaa tuhkaa niiden jälkeen, jotka saattavat vainajaa.\nJos vainajan ruumis ennen hautaamista on asetettava jonnekin\naittarakennukseen, pidetään sitä niin peloittavana paikkana, ettei\nsinne sinä aikana kukaan tohdi mennä. Ensimäisinä kuoleman jälkeisinä\npäivinä tuli vainajan asunnossa kaikkien ovien olla auki. Kuollan\nlappalaisilla on ollut tapana jättää asunto jonkun omaisen kuoltua\nmuutamaksi aikaa tykkänään avoimeksi ja tyhjäksi; vasta viikon päästä\non siihen uudelleen asetuttu asumaan. Joskus muutettiin kota kokonaan\ntoiseen paikkaan ja kuolinsijalle pantiin merkiksi kivi. Kuoleman\nkammoa lisäsi vielä usko, että vainajan ennen kuolleet sukulaiset\ntulevat häntä noutamaan. Lappalaiset kertovat omin silmin nähneensä\nniitä pimeän aikana. Tavallisesti eivät kuitenkaan ihmiset niitä\nhuomaa, mutta eläimet näkevät ne. Vainajaa hautuumaalle saatettaessa\nkuljetettiin ruumista viimeisenä kulkevan poron reessä.\n\nMaahanpanijaisiin liittyivät peijaispidot. Leem kertoo, että Norjan\nLapissa tällöin valmistettiin saattoväelle vaatimaton ateria, samalla\ntarjoiltiin simaa y.m. Ruotsin lappalaisilla on Tornaeuksen mukaan\nollut tapana kutsua peijaisiin lähimmät sukulaiset, joille kullekin\nhautakummulla annettiin puoli tuoppia viinaa. Lundius kertoo lisäksi,\nettä jos viinaa oli peijaispidoissa, niin lappalainen, kun juomaa\ntarjoiltiin, ensiksi kastoi siihen sormensa ja voiteli kasvonsa. Juotua\nalettiin vainajaa kehua. Sormien kasteleminen ja kasvojen voiteleminen\nsaa selityksensä Norjan lappalaisten vastaavasta tavasta. Randulf\nkertoo näet, että lappalaisilla täällä, ennenkuin menivät kirkkoon\nEhtoolliselle, oli tapana ottaa lasillinen olutta tai mieluummin\nviinaa, jos sitä sattui olemaan; juomaan kastettiin kolme sormea,\njoilla tehtiin ristinmerkki otsaan, mikä oli kuvaavinaan Thorin\nvasaraa. Toisella kertaa painettiin uudelleen kastetuilla sormilla\npaljaaseen rintaan kolme täplää, yksi kullakin sormella. Tämän\nlappalaiset tekivät, jotta heidän kuolleet sukulaisensa suojelisivat\nheitä. Sekä muistajaisjuoma että merkinteko ovat lappalaisille\nvarmaankin tulleet Skandinavien taholta.\n\nSitävastoin omaperäinen on heidän tapansa teurastaa vainajaa vetämässä\nollut poro, jota ei, kuten Högström sanoo, enää milloinkaan\nvaljastettu. Tätä uhritoimitusta Rheen kuvailee seuraavasti: \"Kolme\npäivää maahanpaniaisten jälkeen he ottavat poron, joka on kuljettanut\nruumiin kirkkomaahan, teurastavat sen kuolleen kunniaksi ja syövät\nsukulaistensa ja omaistensa kera. Kuitenkin he keräävät kaikki luut\nyhteen, tekevät arkun, panevat ne siihen sekä hautaavat maahan. Sitten\nhe valmistavat puusta kuvan, jonka asettavat arkun päälle; kuva on\nsuuri tai pieni kuolleen koosta riippuen\". Graanin mukaan haudattiin\nluiden keralla vielä kolme teuraan verellä voideltua vitsaa, joihin\nasetettiin paloja poron sydämestä ja keuhkoista.\n\nVielä peijaisten jälkeenkin on vainajaa muistettu viemällä hänen\nhaudalleen tupakkaa tai muuta, mistä hän eläessään on pitänyt. Rheen\nkertoo, että jos vainaja oli varakas, teurastettiin hänen muistokseen\nporoja vielä vuoden, parin ja kolmenkin päästä. Tällöinkin piti teuraan\nluut kätkeä maan poveen. Uhriksi valitun poron oikeaan korvaan oli\nommeltava musta lanka. Graan tietää heidän vielä leiponeen pieniä,\npuolen hopeatalarin suuruisia ohrakakkuja, joita he jonkun vuoden ajan\nkuoleman jälkeen paloittelivat omaistensa haudoille, \"kunnes haudan\npainumisesta saattoivat päättää, että ruumis oli jo aivan mädännyt\".\n\nJollei kuollutta uhrilla lyylitelty, luultiin köyhtymisen seuraavan\nrangaistuksena. Lundiuksen mukaan lappalaisten poroilla muutenkin on se\nominaisuus, että ne, olipa niitä paljo tai vähä, \"kuolevat isäntänsä\njälkeen, missä kulkevat tai seisovat, kuin ruoho\". Jos vainajaa vielä\nmuutamia vuosia kuolemansa jälkeen käytettiin johonkin erikoiseen\ntoimeen, kuten poropaimeneksi, oli hänelle sinä aikana vuosittain\nuhrattava.\n\nVainajia muisteltiin myös pitoja pidettäessä. Randulf sanoo, että minkä\nmaljan lappalainen juokin, kaataa hän ennen juontiaan osan maahan\njumalien, mutta etenkin kuolleiden kunniaksi. Lundius kertoo heidän\npidoissaan uhraavan juustoa, lihaa, kalaa, rasvaa, ydintä y.m. ruokaa,\nminkä he vakkasessa jumalankuvan kera hautaavat maahan.\n\nMillaiseksi lappalaiset kuvittelivat vainajan elämän \"toisessa\nmaailmassa\" (_mubbe aimo_), ilmenee hautausvarustuksista. He ovat itse\nkertoneet asettavansa kuolleen mukaan ruokaa ynnä tarvekaluja siinä\ntarkoituksessa, \"että vainaja voisi tyydyttää nälkäänsä, pyydystää\nkaloja ja hakata puita, kuten ennen maallisen elämänsä aikana\".\nLappalaisten haudantakaista oloa Jessen kuvailee seuraavasti: \"Heillä\non se käsitys, että he toisessa elämässään, tuonelassa toimittavat\nsamoja askareita, joihin täällä ovat tottuneet, nim. loihtivat,\nampuvat, tyydyttävät sukupuoliviettiään, syövät, juovat, tanssivat,\npolttavat tupakkaa ja ilahuttavat itseään viinalla. Kuitenkin on siellä\nkaikki ihanampaa ja täydellisempää kuin tässä elämässä.\"\n\nManalan iloissakaan eivät vainajat kuitenkaan voineet kokonaan unohtaa\njäljellejääneitä omaisiaan, vaan sekaantuivat tuon tuostakin monella\ntavalla elossaolevien oloihin ja toimiin. Paitsi hautuupaikoissa ne\nsaattoivat kotona käyden heitä säikäyttää. Ollessaan liikkeellä, sanoo\nTuri, ne lentävät ilmassa kuin linnut tai riehuvat kuin myrskytuuli\nniin, että metsän puut taipuvat maahan. Hän kertoo myös, miten erääseen\nsaareen haudattu, joka päivänaikaankin kummitteli, lensi kerran suurena\nlintuna järven yli ja rannalle tultuaan peloitteli herrasmiehen\nmuodossa porot lepopaikaltaan. Häiriötä ja ikävyyttä vainajat saavat\naikaan varsinkin lähettämällä sairautta omaistensa keskuuteen. Tämä voi\njohtua useastakin syystä. Yhtenä oli kuolleiden halu saada, kuten\nForbus sanoo, luokseen, \"sukunsa, lapsensa ja omaisensa\". Kuvaava on\nmyös Högströmin muistiinpano, jossa kerrotaan lappalaisten sanoneen,\nkun eräs mies kuoli parhaassa iässään: \"jumala ei olisi sellaista\nmiestä niin pian ottanut luokseen, jollei hän olisi häntä tarvinnut ja\njollei hänellä olisi ollut työtä häntä varten\". Yksikseen kotaan\njääneet pienokaiset uskotaan manalaisten vaihtavan.\n\nVainajat eivät tuottaneet kuitenkaan vain onnettomuutta, hiiden\nuskottiin myös suojelevan omaisiaan, vartioivan näiden porolaumoja sekä\nyleensä edistävän elossa olevien elinkeinoja. J. Kildal kertoo, miten\nlappalainen uhreilla voi saada isävainajansa tai muun läheisen\nsukulaisen tuonelasta vuoden, parin tai kolmen ajaksi vartioimaan hänen\nporojaan. Sanotun ajan kuluttua tämä lähtee takaisin tuonelaan.\nVainajilta voitiin lisäksi tarpeen tullen saada monenlaisia hyviä\nneuvoja ja tietoja.\n\nVarsin huomattavassa suhteessa vainajat olivat vastasyntyneisiin\nlapsiin. Olsen kertoo, että kun vaimot olivat raskauden tilassa,\nilmaantuivat kuolleet heille ja määräsivät, mikä nimi lapselle oli\nannettava. Synnytyksen aikana oli toisinaan myös vainajille uhrattava,\nnämä saattoivat näet, jos tahtoivat, vaikeuttaa kirvoitusta. Nimen\nantaminen näyttää ainakin myöhempänä aikana toimitetun kastamalla.\nKasteveteen asetettiin pari koivunoksaa, joista toinen oli renkaan\nmuotoon taivutettu, sekä vaskirengas tai hopeahely. \"Kastajaemo\"\n(_laug-edne_) pesi lapsen vedessä, jolloin hän valoi vettä kolmasti sen\npäähän sekä antoi sille jonkun esivanhemman nimen lausuen muun muassa:\n\"minä kastan sinut kuolleen nimiseksi. Olkoon sinulla sama onni ja ilo,\nkuin kuolleella oli eläessään.\" Nimihely (_nabma-skiello_) ripustettiin\nsenjälkeen ikäänkuin amulettina lapsen käsivarteen tai rinnalle. Jos\nlapsi nimen saatuaan sairastui, luultiin taudin aiheutuvan siitä, että\nse oli sattunut saamaan väärän nimen. Tällöin ei auttanut muu kuin\netsiä lapselle uusi nimi. Nimen uusiminen saattoi tapahtua useita\nkertoja lappalaisen elämässä. Graan sanoo, että nimi saatettiin vaihtaa\n10 vuoden kuluessa kaksi ja kolmekin kertaa, ja Jessen tietää niitä\nvaihdetun joskus 70:nteen ikävuoteen asti.\n\nNimen mukana uskottiin lapsen saavan suojelushaltian, joka oli\npalvellut jo nimen edellistä omistajaa. Tämä ilmaantui joskus\nnäkyväisessäkin, ainakin kalan (_nemo-guole_ \"nimikala\") muodossa.\nForbus sanoo, että sellaisen saaminen \"on lappalaiselle mieluista\".\nKuitenkin näyttää siltä kuin itse vainaja, nimen entinen omistaja,\nolisi halunnut päästä lapsessa uudelleen eloon. Hänelle oli tällöin\nmyös uhri toimitettava.\n\nKerran vuodessa vainajat lappalaisten käsityksen mukaan jättivät\nmaanalaiset asuntonsa ja läksivät vaeltamaan pitkin metsiä ja\ntuntureita. Tämä tapahtui jouluna, vuoden kolkoimpana ja synkimpänä\naikana. Senvuoksi piti lasten tällöin istua hiljaa; jos vähänkin\nmelusi, alkoi heti näkyä kummituksia ja aaveita. Jouluaattona (_molla_)\noli myös tapana piirtää lukuisia ristinmerkkejä kodan seiniin.\nIstuessaan jouluyönä asuntonsa ovella noidat tunsivat, kun henget\nastuivat heidän jalkojensa yli kotaan. Ruoka-aineita ja varsinkin vettä\npiti olla esillä henkien tullessa. Suojellakseen lähteitään henkien\npilaamiselta lappalaiset heittivät \"vaarallisimpana iltana\" veteen\nmetallipaloja. Jollei manalaisia kohdellut hyvin, saattoivat ne kostaa\njulmasti esim. imemällä aivot ihmisen päästä. Näitä jouluna liikkuvia\nhenkiä nimitettiin _joulogadse_ (\"joulukansa\").\n\nRuotsin lappalaisten pakanuuden aikaista joulunviettoa Rheen kuvailee\nseuraavalla tavalla. Jouluiltaa lappalaiset pitävät miltei\npaastopäivänä, ainakaan he eivät silloin syö lihaa, mutta joulupäivänä\non heillä sitä lihavampi ateria. Kaikista juhlaruuista he keräävät\npalasia ja asettavat ne tuohiseen, joka on muodostettu pienen purren\nmuotoiseksi mastoineen, purjeineen ja airoineen. Tämän tuohipurren\nruokineen he asettavat puuhun jousenkantaman päähän kodasta\njoulukansalle uhriksi. Graan kertoo lisäksi, että he tällöin etsivät\npisimmän petäjän kotansa läheisyydestä, sen vierimäiseen puuhun he\nasettivat niin korkealle kuin käsin ylettyivät ruokatuohisen, mutta\nedellisen runkoon veistivät neljälle puolelle \"tarjottimen kokoisia\"\nkuvioita. Kuhunkin niistä oli jokaisen kylässä olevan miehen, joka oli\nasettanut ruokapaloja tuohiseen, Heitettävä kolme lusikallista rasvaa.\n[Hammondin lähetyshistoriassa kerrotaan lappalaisten veistäneen kotansa\nläheisyydessä kasvavaan puuhun \"miehen kasvot\". Kuviota, jota\nnimitettiin \"jollevakta\", voideltiin linnunihralla.] Graanin mukaan oli\ntällöin tapana myös pystyttää neljän kyynärän korkuinen puu, jossa oli\noksia keskellä. Tämä puu voideltiin jouluiltana teurastetun poron\nverellä ja sen oksille asetettiin teuraan keuhkon, sydämen, kielen ja\nhuulen paloja.\n\nMallmer kertoo jouluna tehdyn petäjästä purjepuulla varustettuja,\nkolmen korttelin pituisia veneitä, jotka pyhitettiin \"jouluherralle\".\nSekä vene että sen purjepuu voideltiin poron verellä ja sinne tänne\npiirrettiin ristinmerkkejä. Högström lisää, että purret asetettiin\nkorkeisiin kuusiin ei riippuvaan asentoon, vaan muutamien\nyhteentaitettujen oksien päälle. Itse kuusikin merkittiin\nristinmerkeillä ja voideltiin ison matkaa juuresta ylöspäin poron\nverellä. Sitäpaitsi hän sanoo olleen tapana ripustaa tuohisia\nkorkeisiin puihin, jotka kahdelta puolen vuoltiin ja varustettiin\nristinmerkeillä. Tuohiseen pantiin jouluruokaa, kalaa, juustoa ja\nmaitoa, mutta ei lihaa, joskus myös talarin kokoinen leivos. Tuohisen\nsyrjiin pistettiin kaksi lapion tapaista 1/2 kyynärän pituista pärettä\n(luultavasti airoiksi). Tämä uhri oli pyhitetty _ruotia_ nimiselle\nhaltialle, \"jottei se vahingoittaisi heidän vaimojaan määrätyllä\ntavalla\". [Sulkumerkkien välissä on latinaksi: \"ettei se puhkaisisi tai\nlävistäisi naisten kohtua\".]\n\nSamanlaisen uhritavan ovat Norjankin lappalaiset tunteneet. Leem sanoo\nkuulleensa luotettavalta Porsangerin vuonon kalastajalta, että tämän\ntoverit paransivat sairaan seuraavalla tavalla. He teurastivat joulun\nedellisenä päivänä porovasikan, keittivät lihan ja asettivat palasia\nsiitä sekä leipää, juustoa ja voita pieneen vartavasten valmistettuun\nveneeseen. Samalla he pinosivat suuren kasan puita ja pystyttivät\nuhriveneen ruokineen niiden päälle sekä jättivät sen paikoilleen\njoulun ajaksi. Solander sanoo jouluna juodun _struot-galles_\n(\"joulunaatto-mies\") haltian maljan, jolloin juomaa valettiin kodan\nalustalle. Siihen paikkaan, mihin enin osa sattui valumaan, pantiin\nvielä leipää y.m. ruokaa. Varmaankin eteläisinten lappalaisten tapoja\nLeem kuvailee sanoessaan naisten kantaneen ruokaa esiliinassa\nnavettaan, missä he kolmen päivän kuluttua itse kävivät sen syömässä.\nJouluna oli lisäksi tapana ruokkia lintuja, esim. variksia. Että\nNorjankin lappalaisten käsityksen mukaan henget tällöin olivat\nliikkeellä, osoittaa vielä Jessenin tiedonanto, jonka mukaan noidat\nvalvoivat jouluyön kokousta pitäen, sillä silloin tuli _noaidde-gadse_\n(\"noitakansa\") kodan ovesta sisälle.\n\nPurjeveneuhri lappalaisten uskonnollisissa menoissa ei voi olla\nhuomiota herättämättä, lappalaiset kun eivät milloinkaan ole olleet\nmerikansaa. Syystä Fritzner vertaakin lappalaisten \"joulukansaa\", jota\nlisäksi palvotaan vierailta lainatun juhlan yhteydessä, islantilaisten\n\"jolasveinar\"-henkiin, joiden myös jouluna uskottiin liikkuvan. Saman\nuskon jätteitä tavataan vielä nykyään kaikkialla Skandinaviassa.\nLappalaisilla yllämainittu uhritapa rajoittuukin ainoastaan\nSkandinavian Lappiin.\n\nKuten tunnettua liikkuivat henget suomalaisten käsityksen mukaan\nsyksyllä kekrinä. Tätä nimitystä näyttää Venäjän lappalaisten _kovre_\neli _kevre_ vastaavan, jota he Fellmanin mukaan juhlivat joka joulu.\n[Genetz mainitsee nimen \"karvaj\", joka entisaikaan näyttää olleen\nhuomattava haltia, venäläiset kun sen mukaan nimittävät lappalaisten\nuskontoa \"karveja vjera\" eli \"kavreja vjera\". \"Karvaj\" esiintyy myös\npirua merkitsevänä haukkumasanana.] Emme kuitenkaan nimien\nyhtäläisyydestä voi päättää, uskoivatko Kuollan lappalaiset henkien\nolevan liikkeellä joulun aikana.\n\nAlkuperäisin lienee käsitys, että vainajat viettävät haudantakaista\nelämäänsä hautojensa helmassa. Tämän ohella on Skandinavian\nlappalaisten keskuudessa hyvin yleinen usko, että kuolleet asettuvat\nvuoriin asumaan. Tällaisia tuonelavuoria he nimittivät _passe-väre_\n(\"pyhä vuori\"), eteläisessä Norjan Lapissa myös _saivo_. Jessen kertoo\nlappalaisten uskoneen, että tunturivuorissa asuu heidän kaltaisiaan\nolentoja, jotka harjoittavat samanlaisia elinkeinoja kuin he.\nAinoastaan se ero on olemassa, että vuorissa asuva kansa on saavuttanut\nsuuremman täydellisyyden ja viettää onnellisempaa elämää kuin\ntuntureilla harhailevat lappalaiset. Se on varakasta ja sen keskuudessa\non eteviä noitia. Vuoren asukkailla on myös kotieläimiä, mutta paljoa\nparempia ja kauniimpia kuin lappalaisilla.\n\n_Saivo_-asukkaita nimitettiin _saivo-olmai_ (\"s.-mies\") ja\n_saivo-neida_ (\"s.-neito\"). Jessen sanoo yhdessä saivossa olevan 3, 4\njopa 5:kin miestä ja sitäpaitsi vaimoja ja lapsia; olipa sellaisiakin\nsaivoja, joissa oli ainoastaan miehiä. Saivossa asui siis jonkinlainen\nperhekunta. Eri saivojen asukkaiden sanottiin harjoittavan\nkanssakäymistä keskenään sekä ajavan poroilla, joita maanpäälliset\nheille uhrasivat, vuoresta toiseen. Heidän asuntonsa ja pukunsa olivat\nlappalaisten kaltaiset ja he puhuivat lapinkieltä. Eri saivoissa\nuskottiin käytettävän eri värisiä pukuja.\n\nVuorenväen oloja lappalaiset tunsivat hyvin, he kun olivat itse käyneet\nsitä tervehtimässä. \"He olivat juoneet saivo-asukasten kera,\ntanssineet, joikuneet ja loihtineet heidän kanssaan; he olivat elävästi\nnähneet heidän miehensä, vaimonsa ja lapsensa niiden omissa oloissa; he\nolivat kuulleet heidän nimensä ja taisivat heidät tarkoin nimittää.\nKokonaisia viikkoja he olivat viipyneet heidän luonaan, olivat\npolttaneet tupakkaa heidän kanssaan, juoneet viinaa sekä nauttineet\nmuuta kestitystä. He olivat heille kiitollisuuden velassa monista\nhyvistä neuvoista, varoituksista, ennustuksista ja opeista, joita he\nolivat näiltä saaneet.\" Samoin kuin elossa olevat voivat pistäytyä\nvuorenväen luona, saattoivat vuorelaisetkin tulla elävien ilmoille\nilmestyen näille monessa muodossa, usein kyynärän kokoisina kääpiöinä.\nSaattoivatpa ne unessa tulla harjoittamaan sukupuoliyhteyttäkin\nmaanpäällisten kanssa. [Forbuksen kyselykaaviosta näkee lappalaisten\nkuvitelleen, että musta täplä, n.s. syntymämerkki on _saivo-neidan_\naikaansaama.]\n\nSaivo-asukkaat olivat elossa olevien suojelushenkiä. Randulf sanoo,\nettä kussakin pyhässä vuoressa asui enkeli, joka voi suojella ja auttaa\nlappalaisia kaikissa heidän hankkeissaan. Tätäkin he kuten itse vuorta\nnimittivät saivoksi. Kuolemansa jälkeen lappalaiset toivoivat\npääsevänsä siihen _saivoon_ eli pyhään vuoreen, jonka haltia tämän\nelämän aikana oli ollut heidän suojelusenkelinsä. \"Täällä he itse\npääsivät jumaliksi, voiden pidättää kuolemaa jonkun aikaa heidän\nystävistään ja sukulaisistaan, jotka uhrasivat heille poroja tai\nhevosia\". Jessen sanoo: \"Senvuoksi he halusivat sinne ja pääasiallisin\nsyy, miksi he niin suuresti kunnioittivat _saivoa_ ja turvasivat\nsiihen, oli se, että he kerran, kun heidän kurja elämänsä oli\npäättynyt, toivoivat saavansa muuttaa saivoon, jonka asukkaita he\npitivät lappalaisina ja sellaisina, jotka eläessään olivat ahkerasti\nsaivolle uhranneet, loihtineet ja joikuneet ja senvuoksi toisessa\nelämässä nyt saivat nauttia niin suurta onnea.\" Joskus vuorenasukkaat\nsaattoivat riistää ihmisen sielun ennen aikojaan, josta seurauksena oli\nasianomaisen sairastuminen. Tällöin tuli noidan käydä heitä\nhyvittämässä, jotta sairas tulisi jälleen terveeksi. Leem kertoo, että\nnoidan läheiset tämän maatessa tainnostilassa koettivat arvailla, missä\npyhässä vuoressa hänen sielunsa kulloinkin kulki.\n\n_Saivon_ lappalainen tavallisesti peri vanhemmiltaan. Kuoleman\nlähestyessä sanotaan näet lappalais-isän jakaneen saivo-omaisuutensa\nlapsiensa kesken. \"Jos hän toista lasta suosi enemmän kuin toista,\nantoi hän tälle parempia ja voimakkaampia saivoja kuin toiselle.\" Usein\nsaivo-asukkaat itse tarjoutuivat lappalaiselle avuksi. Randulf kertoo,\nmiten saivo-henki suositteli itseään: \"Niin ja niin monta vuotta olen\npalvellut isääsi maalla ja merellä hänen eläessään ja kun hän kuoli,\nsaatoin hänen sielunsa siihen iloon, jota hän nyt nauttii, ja koska hän\nkuollessaan kehoitti minua samaten sinuakin palvelemaan, olen nyt\ntullut tarjoamaan sinulle samaa palvelustani. Jos sen otat vastaan,\nsaat siitä nauttia kaikkea lupaamaani hyvää, mutta jos vastoin isäsi\ntahtoa ja käskyä et minusta huoli, olen valmis repimään sinut\nlukemattomiksi palasiksi.\" Saivo-henkiä voi myös saada myötäjäisinä,\nvieläpä saattoi niitä ostaakin. Forbus sanoo, etteivät kaikki\nvuorenhaltiat olleet yhtä hyviä ja avuliaita: \"toinen pyhä vuori voi\nusein olla onnekkaampi avussa kuin toinen ja sen asukas kuuliaisempi\ntulemaan ja nopeampi kuin toisen pyhän vuoren\". Lappalaisella oli\nmonesti useampia _saivoja_ käytettävänään. Randulf kertoo lappalaisen\nvalitsevan itselleen yhden tai pari, joskus kolme tai neljä\n\"suojelusenkeliä\", jotka hän tarpeen tullen joikumalla kutsuu luokseen.\nJ. Kildalin mukaan oli noidalla \"perhehaltioita\" kahdessa, kolmessa tai\nneljässä pyhässä vuoressa. Jessen kertoo miesikään tulleella saattavan\nolla usein 10, 12 jopa 14:kin saivoa. Mitä useampia niitä lappalaisella\noli, sitä arvokkaampana häntä pidettiin. Saivo-henkien apu ei\nkuitenkaan tullut aivan huokeaksi, sillä ne vaativat lappalaisilta\nalituisesti uhreja.\n\nMikä merkitys tällä lappalaisten uskolla oli, käy ilmi Jessenin\nsanoista: \"_Saivo_ näyttää olleen pääkappale lappalaisten vanhassa\nuskonnossa\".\n\nElävimpänä on mainittu vuorituonela-usko säilynyt Norjan lappalaisten\nkeskuudessa, kuitenkin näyttää sama käsitys muinoin vallinneen\nRuotsinkin puolella, vaikkei meillä ole siitä yhtäpaljon tietoja\nolemassa. Kuten tunnettu on vastaava usko rehoittanut myös lappalaisten\nnaapureilla skandinaveilla. Heidänkin tarinoissaan kerrotaan\nvainajista, jotka asettuivat määrättyihin \"pyhiin vuoriin\" asumaan,\nvaikka olivat muualle haudattuja. Vuorenasukkaita nämä nimittivät\n\"haugbuar\". Kuten Unwerth on osoittanut on lappalaisilla ja\nskandinaveilla tässä suhteessa paljon yhteistä. Olisiko samanlainen\nluonto heidät johtanut samoihin käsityksiin? Kuitenkin näyttää\ntodennäköiseltä, että germaniset esikuvat ovat lappalaisten\nsaivo-kuvitelmia samoinkuin heidän monia muitakin uskomuksiaan\nelähyttäneet.\n\nMyöhempinä aikoina oli Norjan lappalaisilla jonkinlainen käsitys\nvainajien yhteisestäkin olinpaikasta n.s. _jabme-aimosta_ (\"kuolleiden\nkoti\"), jossa _jabme-akka_ hallitsi. Viimeksimainitulle uhrattiin,\nkuten kuolleille, mustia eläimiä, mutta ne olivat elävinä haudattavat\nmaahan. _Jabme-akan_ uhreista mainitaan erityisesti kissa ja kukko;\nkukko oli elävänä teljettävä kiviröykkiöön. Sekä _Jabme-aimoa_ että\n_jabme-akkaa_ Kaarle Krohn vertaa Skandinavien käsitykseen \"hel'istä\"\nsekä paikallisessa että paikkaa hallitsevan olennon merkityksessä.\nKristillisenä aikana on _jabme-aimosta_ tullut välitila, josta vainajan\nsielun ajatellaan joutuvan, ansionsa mukaan, vielä joko hyvään tai\nhuonoon olotilaan. _Jabme-akka_ käsitetään tällöin neitsyt Maariaksi,\njonka puoleen lapset pyytävät kuolleita vanhempiaan kääntymään\nesirukouksin. Tässä ilmenee siis katolisen kiirastuliopin aiheuttama\nkäsitys. Tuonelasta, jota nimitettiin myös _tuonen aimo_, siirtyivät\nhyvät ihmiset _radien-aimoon_ (\"haltian koti\"), taivaaseen, mutta pahat\n_rut- eli rota-aimoon_, helvettiin, jolla oli muitakin nimiä, kuten\n_fudno-aimo_ (\"huono koti\") ja _tsheps-aimo_ (\"musta koti\").\n_Rota-aimossa_ hallitsee paha _rutu eli rota_, jolla Norjan\nlappalaisten uskonnossa on ollut varsin huomattava merkitys.\n\nKun _rutua_ kristillisenä aikana on pidetty paholaisena, on\nhelvettiäkin aljettu hänen nimensä mukaan nimittää. Silti ei ole\ntodennäköistä, että _rutu_ alkuaan olisi merkinnyt paholaista. Tosin\ntämä haltia usein aikaansaa onnettomuutta, etenkin jollei sitä muisteta\nuhriantimin lepyttää. Etupäässä se on vaikean taudin lähettäjä. Leem\nkertoo lappalaisten uskoneen, että _rota_ vaivaa sairaudella sekä\nihmisiä että eläimiä. Jessenin mukaan se saattoi vaikeuttaa myös sikiön\nkehitystä ja syntymistä. Kuitenkin näyttää siltä kuin tämä haltia\nlyyliteltynä tekisi palvojilleen hyvääkin. Viimeksimainittu kirjailija\nsanoo, että \"sen samoinkuin vainajien huolena oli lappalaisten elämän\nylläpitäminen ja varjeleminen vaaroissa\". Senvuoksi lappalaiset\ntoimittivat sille ahkerasti uhreja.\n\n_Rutun_ uhrit erosivat kuitenkin muiden jumalien uhreista. Niistä Leem\nkertoo seuraavasti: \"He eivät mielellään uhranneet sille yleisen tavan\nmukaan, -- jolloin he teurastivat eläimen kutsuen uhriaterialle niin\npaljon ystäviä, että saattoivat syödä pään, selän ja jalkojen lihat,\nsekä pirskoittivat verta useihin uhripuihin, jotka sievästi vuoltiin ja\nasetettiin jumalan kunniaksi uhrialttarin ääreen, samalla kun teuraan\nluut ynnä palanen kieltä, keuhkoa, päänlihaa, korvia, häntää, sydäntä\ny.m. asetettiin alttarille, -- vaan he kuoppasivat tapetun hevosen ('en\ndöd häst') kokonaisena, jotta _rota_ sillä ratsastaisi heidän luotaan\n_rota-aimoon_. Kuitenkin toisinaan _rotalle_ uhrattiin yleisenkin tavan\nmukaan. Tällöin tehtiin siitä miehen muotoinen kuva ja uhriteuraan luut\nladottiin uhrialttarille. Luihin _rota_ luo, samaten kuin muutkin\njumalat, uudelleen lihaa, lappalaiset näet uskovat, että, kun jumala\nsaa uhriteuraan luut, se on hänelle yhtä hyvä kuin, jos saisi koko\neläimen, sillä hän voi itse luoda lihaa luihin.\" Forbus, joka tätä\nhaltiaa sanoo etelässä nimitettävän _rota_, mutta pohjoisessa _rutu_,\ntietää, että sille uhrattiin pystyttämällä tapettu hevonen maan päälle.\nS. Kildal liittää edellisiin uhritapoihin vielä seuraavan huomionsa:\n\"Hevosuhri näyttää omituiselta, mutta se on tosi asia, sillä viime\nlauantaina poltin lappalais-nimismiehen sekä suntion kera suuressa\nkallionrotkossa uhriluiden ja puualttarin ohella hevosen, jonka luona\noli reki ja joka tarkoitti _rotan_ kunnioittamista ja palvontaa\".\nToisessa kohden hän puhuu vielä uhripuusta, \"joka hevosen mukana\npantiin _rotalla_ vuorenonkaloon\". Varmaankin tämä uhrikuva oli ihmisen\nmuotoinen, jommoinen Randulfin mukaan oli tehtävä _rutulle_. Että\nhevonen todella oli _rutun_ erikoisuhri ilmenee lisäksi eräistä\nnoitarummun kuvioista.\n\nMuitakin eroavaisuuksia tapaa _rutulle_ ja luonnonjumalille\ntoimitettujen uhrien välillä. Jälkimäisten uhrimerkit olivat koivusta\nvalmistettavat, edellisen havupuusta. Jessen sanoo näet lappalaisten\nuhratessaan _rutulle_ \"ottaneen mielellään männynoksia\". Tästä\nvarmaankin saa selityksensä, miksi eräällä noitarummulla oleva\nneulaspuu on selitetty _rutuksi_. S. Kildalin kuvauksessa kerrotaan\nvielä, ettei tälle uhrattu \"tavallisissa paikoissa\", missä muut jumalat\nsaivat uhrinsa. Oliko uhrisuuntakin toinen, ei lähdekirjallisuudesta\nkäy suorastaan ilmi. Kuitenkin on eräitä siihen viittaavia tietoja.\nPuhuessaan lappalaisten luonnon elollistamisesta Jessen sanoo, että\naamunkoi oli hyvälle taivaanjumalalle pyhitetty, mutta iltahämärä\npahalle _rutulle_. Niillä noitarummuilla, joilla mainitut luonnonilmiöt\nolivat kuvatut, olikin edellinen _radien-aimon_, jälkimäinen\n_rut-aimon_ kuvan kohdalla. Thuresson kertoo myös selostaessaan n.s.\nLinnen noitarummun kuvioita, että \"kolmas maailma on helvetin maa, joka\nsijaitsee maailman _länsipäässä_\".\n\nKuten _rutun_ uhrikuvasta voi päättää, ajattelivat lappalaiset tämän\nhaltian _ihmishaahmoiseksi_. Randulfin mukaan _rutu_ näyttäytyi\nlappalaisille _sinisessä pukimessa_. Muutamissa lähteissä puhutaan\nrutun _eläimestäkin_, sutta sanotaan näet \"rutun koiraksi\". Kuitenkin\non epätietoista, esiintyykö rutu tässä yhteydessä pakanallisen haltian\nvai myöhemmän paholaisen merkityksessä. Sutta nimitetään näet myös\n\"paholaisen koiraksi\", samoinkuin karhua \"jumalan koiraksi\".\n\nJo lähetyssaarnaajat, kuten Forbus, ovat kiinnittäneet huomionsa rutun\nuhrieläimeen, hevoseen, jota kotieläintä ei lappalaisilla ollut\nitsellään, vaan joka oli naapureilta ostettava. Uhritapa ei siis voi\nolla Lapissa kotimainen. Sitäpaitsi itse rutun ovat ainoastaan\nSkandinavian lappalaiset tunteneet.\n\nMikä tämä haltia alkuaan on ollut, siitä ovat tutkijat lausuneet\nerilaisia arveluja. Että se on maanalaisten haltiain sukua, osoittavat\nsille toimitetut uhrit. Huomattava on tässä suhteessa Noraeuksen\nmuistiinpano: \"Kun poro on kuollut, lupaavat he uhrin _paholaiselle_.\nHänen nimessään he tekevät myös puukuvan, mikä uhrin kera kuopataan\nmaahan, samoinkuin kuolleiden uhrit haudataan maahan kuvineen.\" Unwerth\narvelee, että lappalaisten _rutu_ olisi skandinaveilta lainattu Odin,\nminkä arvonimen \"dröttinn\" hän näkee rutu sanassa. Olrik vertaa tälle\ntoimitettua hevosuhria Skandinavien tapaan haudata eläin (elävänä)\nmaahan tarttuvan taudin raivotessa. Hän olettaa, että _rutu_ on itse\nlappalaisten naapureilta lainaamansa uhrin vastaanottajaksi luoma\nhaltia ja pitää hänen nimeäänkin, samoinkuin jo Fritzner, _rutto_taudin\nnimityksenä. Useat tutkijat ovat tähän olettamukseen yhtyneet.\n_Rutulla_ on kuitenkin Norjan lappalaisten uskonnossa siksi huomattava\nsija, ettei sitä voine tällaiseksi haltiaksi selittää. Fellmanin\nmukaan on Suomen lappalaisilla toisenlaisia käsityksiä rutosta\n(_rottotavdda_); se kulkee paikasta toiseen ihmisten mukana ahkiossa\ntai laivassa ja sitä kuvitellaan kerän, nuken tai jonkun eläimen\nmuotoiseksi. Ja toiseksi jos _rutu_ olisi lapinkielessä ruttoa\nmerkinnyt, miksi tämä sana pakanuuden mukana olisi siitä tykkänään\nhävinnyt. Vaikkakin _rutu_ maanalaisena haltiana ei voi kilpailla\nsuurten luonnonjumalien kanssa, näyttää sillä uhripalvonnasta päättäen\nolleen tärkeä merkitys. Lähetyssaarnaajat sanovat yksimielisesti, että\nlappalaiset etsivät siltä apua, kun muut jumalat eivät voineet heitä\nauttaa. Mainitsemista ansaitsee myös Jessenin huomautus, ettei \"_rutu_,\npimeyden isä, ollut heille vähemmin tarpeen kuin _radien_, valon\nvaltias; kumpaakin he kunnioittivat, vieläpä kun he uskoivat, että\nkaiken vastoinkäymisen sai _rutu_ aikaan, niin he osoittivat sille\nsuurempaa kunnioitusta ja toimittivat enemmän uhreja kuin\n_radienille_\".\n\n_Rutua_ ja sen palvontatapoja tutkiessa muistuu ehdottomasti mieleen\nVolgan suomensukuisten kansain keremeteissään palvoma haltia ja sille\ntoimitetut uhrimenot. Siinäkin suhteessa nämä haltiat muistuttavat\ntoisiaan, että ne kumpikin myöhemmin ovat saaneet paholaisen\nmerkityksen. Olisiko vaateliaalla _rutulla_ samanlainen alkuperä kuin\nkeremetissä palvotulla hengellä? Tällöin _rutu eli rota_ saattaisi olla\nmuinoin elänyt skandinavi-ruhtinas (dröttinn). Siihen mielestäni\nviittaa hevosuhri sekä haltian siniviitta, jommoisessa ylimysten\nislantilaisessa saga-kirjallisuudessa kerrotaan esiintyneen.\nLappalaisten maanalaisille hengille toimittamiin uhreihin luo lisävaloa\nheidän seita-palvontansa.\n\n\n\n\nSeita-palvonta.\n\n\nJo Peucer 1500-luvulla tietää, että lappalaiset \"palvovat jumalinaan\npuita ja kiviä\". Kivijumalia (_kedge-ibmel_) kerrotaan heillä olleen\nmäärätyissä pyhissä paikoissa. Tunturilappalaisilla oli \"pyhät kivensä\"\nvuorilla, kalastajalappalaisilla vuonojen, jokien ja järvien rannoilla.\nMallmer sanoo niiden sijainneen tavallisesti \"vuorten nenissä, järvien\nniemissä ja saarissa, kosken partaalla tai muissa pyhitetyissä\npaikoissa\". Mainitut kivet, joita lappalaiset nimittävät _seidoiksi_,\nolivat yleisiä kaikkialla Lapissa.\n\nSeitoina palvottiin luonnollisia kiviä. Tornaeus sanoo, ettei niillä\nollut mitään erikoista muotoa, vaan olivat ne harmaita tai mustia,\nrumia veden kalvamia kiviä. Toiset kertovat niillä kuitenkin usein\nolleen jonkin erikoisen, hiukan ihmistä tai eläintä muistuttavan\nmuodon. Arvokkaimpia näyttävät olleen ihmishaahmoa tavoittelevat\nseidat. Seidat saattoivat joskus olla myös suuria, kiintonaisia\nkallioita tai olivat ne ainoastaan \"suuren lankakerän\" kokoisia kiviä.\nMuutamin paikoin oli seitakiviä useita samassa pyhäkössä. Rheen, joka\nsanoo niitä Luulajan Lapissa nimitetyn _storjunkare_, tietää seitakiviä\nolleen yhdessä pari, kolme ja useampiakin. Niiden ajateltiin\nmuodostavan perheen. Castrén kertoo Inarin rannalla palvotun kokonaista\nkivikasaa, joka oli ihmisen näköinen ja kokoinen ja jonka päänä oli\nylimäiseksi asetettu suurempi kivi. Friis arvelee lappalaisten\nkuitenkin pitäneen jumalana vain ylintä kiveä, muut olivat vain\nalustana. Genetzin mukaan näkee Kuollan lappalaisten keskuudessa\nmuutamin paikoin vieläkin teiden varsilla ja valkamoissa puolen tai\nparin kyynärän korkuisia kivikasoja, joko yksittäin tai kolme ja\nviisikin yhdessä paikassa. Venäjän lappalaiset nimittävät niitä _sijli\ntäppe_ (\"seitakumpu\"). Rosen kertoo vielä kesällä 1908 löytäneensä\nLuulajan Vidjakuoikassa pyhäkön, jossa oli muutamia pieniä noin 1/3\nmetrin korkuisia kumpuja ja niiden ympärillä kymmenkunta seitakiveä.\nKun kivet asetti paikoilleen, näki, että kullakin kummulla oli ollut\nyksi iso kivi ja sen ympärillä useita pieniä. Pienistä jotkut olivat\nvain parin desimetrin korkuisia.\n\nKalastajalappalaisten seidat saattoivat olla vedenkin ympäröimiä kiviä.\nSeitajärven muinaismuistoista puhuessaan Andersson mainitsee\nseitakiven, joka sijaitsee järvessä Seitaniemen edustalla, n. 10 syltä\nrannasta. Kivi on sylen syvyisessä vedessä ja kohoaa kyynärän verran\nveden pintaa korkeammalle.\n\nKivikuvien ympärillä oleva alue, joka toisinaan saattoi olla verrattain\nlaaja, oli aina jollakin tavoin merkitty, joskus aitauksellakin\nympäröity. Niin kertoo Friis Norjan Lapissa olleen tapana rakentaa\nseidan ympärille kiviaita, jonka päälle vielä oli asetettu tukkeja\nuhrilahjojen suojaksi. Tavallisesti rajoittivat seita-alueen kuitenkin\nvain luonnon tarjoamat rajamerkit.\n\nPyhiä kiviään lappalaiset hellästi vaalivat. Tornaeus sanoo, että\nseita, mikäli mahdollista, aina oli sijoitettu vehmaaseen maahan, jossa\nnurmi kesällä oli kaunis ja rehevä. Kesällä kaunistettiin seidan sija\nlisäksi koivunlehvillä, talvella kuusenhavuilla. Seidan alustan tuli\naina olla vihreä; kun vanhat lehvät ja havut surkastuivat, piti muuttaa\nuusia.\n\n\"Kivijumalansa\" mieltä lappalaiset tiedustivat omituisella tavalla.\nSiitä on Tuderuksen kuvauksessa seikkaperäinen esitys. Kun lappalainen\non jostakin asiasta epätietoinen, menee hän pyhään paikkaan, ottaa\nlakin päästään, asettaa kiven kädelleen ja puhuttelee jumalaansa\nrukoillen siltä tietoja. Luetellessaan kaikenlaisia asioita koettaa hän\ntavan takaa nostaa kiveä maasta. Jollei hän saa sitä kohotetuksi, vaan\nse käy yhä raskaammaksi, niin ei hänellä ole mitään toivoa sen\nsaamisesta, mitä hän sillä kerralla anoo. Senjälkeen pyytää hän jotakin\nmuuta jumalaltaan ja tekee taas saman yrityksen, kunnes kivi vihdoin,\nolkoon se miten suuri tahansa, käy niin keveäksi, että se helposti\nkohoaa maasta; pieninkin kivi on näet raskas, kun jumala ei anna\nvastausta tiedustajan kysymyksiin. Kun lappalaisen toive on toteutunut\nja hän on saanut, mitä on pyytänyt, uhraa hän kiitollisuutensa\nosoitukseksi kivelle tutkien taas uhrin laatua edellä kerrotulla\ntavalla.\n\nTällainen tiedustamistapa ei kuitenkaan soveltunut silloin, kun seitana\noli kallio tai kiintonainen kivi. Tällöin oli toisin meneteltävä. Graan\nmainitseekin erään Kemin ja Tornion Lapin rajalla olevan seidan, jolle\nlappalainen tiedustaessaan pani paljaan kätensä ja alkoi arvailla;\nsilloin käsi tarttui kiinni kiveen eikä lähtenyt siitä, ennenkuin\nkysyvä sattui keksimään sen, mitä hänelle tulisi tapahtumaan.\n\nPaikkaa, missä seita sijaitsi, lappalaiset pitivät pyhänä (_passe_).\n\"Pyhäksi\" he usein sanoivat pyhäkön ympärillä olevaa aluettakin. Rheen\nkertoo heidän nimittäneen vuoria, minne kivijumalat olivat asetetut,\nyleensä \"pyhäksi vuoreksi\" (_passe-väre_). Samoin kalastajalappalaiset\nnimittivät jokia ja järviä, joiden rannoilla heidän seitansa\nsijaitsivat \"pyhäksi joeksi\" (_passe- eli ailes jokka_) ja \"pyhäksi\njärveksi\" (_passe- eli ailes javre_). Sellaisia paikannimiä tavataan\nLapissa vieläkin.\n\nPyhien paikkojensa suhteen lappalaiset noudattivat mitä suurinta\nvarovaisuutta. Leem sanoo Norjan lappalaisten lähestyneen niitä\nainoastaan pyhävaatteissaan notkistaen jo etäällä niille polvensa. Joka\nvuosi he matkailivat niihin ja jolleivät aina voineet toimittaa uutta\nuhria, piti ainakin liikuttaa paikalla ennestään olevia luita.\nPyhäkköjensä lähelle he eivät mielellään pystyttäneet asuntojaan,\njottei lasten itku tai muu melu jumalia häiritsisi. Matkustaessaan\npyhän vuoren ohitse he eivät uskaltaneet nukahtaa, sillä he pitivät\nsitä liian vähäisen arvonannon osoituksena. Pyhässä paikassa he eivät\nmyöskään puhuneet ääneen, eivätkä ampuneet sen alueelta lintua tai\nmetsänotusta. Mitä heillä oli sinistä yllään, sen he aina riisuivat\npyhää paikkaa lähestyessään. Naisten tuli ohikulkiessaankin peittää\nkasvonsa tai kääntää silmänsä poispäin. Miehelläkään ei saanut hänen\npyhäkköön mennessään olla päällään pukua, jota joku nainen joskus oli\nkäyttänyt, eikä edes jalkineita, jotka olivat olleet samassa\nlikoastiassa naisten pieksujen kanssa. Myös Westen puhuu pyhistä\njärvistä, \"joihin ei yksikään nainen saanut katsoa\".\n\nSamanlaisia käsityksiä oli Ruotsin lappalaisilla. Mallmer kertoo heidän\npyhään paikkaan mennessään astuneen kodastaan erikoisen, asuntonsa\nperällä olevan oven kautta, josta eivät naiset saaneet kulkea. Samoin\nhe tekivät mainitulta matkalta palatessaan. Uhrin ajaksi he sitoivat\nkoiransa kiinni, jotteivät ne irti juostessaan olisi voineet saastuttaa\nheidän jälkiänsä. He uskoivat näet, että siitä seurauksena olisi jokin\nvastoinkäyminen, esim. sudet tulisivat sinä vuonna raatelemaan heidän\nkarjaansa. Niin he tekivät myös mennessään kalastamaan pyhille\njärville. Eivät he myöskään antaneet koirilleen sellaisista paikoista\npyydystämiensä kalojen luita, ennenkuin niitä jonkun aikaa oli vedessä\nlioitettu: Naiset eivät milloinkaan päässeet mukaan näille retkille,\nsillä mitään pyhää paikkaa he eivät saaneet lähestyä. Kun jossakin\nperheessä pyhälle järvelle mentäessä ei ollut tarpeeksi miehiä\nnuotanvetoon, piti hankkia apulaisia muualta; naiset eivät mitenkään\nsaaneet siihen ottaa osaa. Högström tietää lisäksi, että naisväen oli\nvarottava, etteivät he joutuneet kulkemaan edes kaukaa pyhän paikan\nympäri. Esimerkkinä hän mainitsee, että jos lappalaisnainen\nmuuttomatkalla oli kulkenut sellaisen paikan ohi sen oikealta puolelta,\noli hänen takaisin päin siirryttäessä kuljettava sen ohi taas samalta\npuolelta, vaikka hänen matkansa siten olisi käynyt paljoa pitemmäksi.\nKoiria ei myöskään pyhään paikkaan laskettu.\n\nYhtä pyhinä pitivät Suomen ja Venäjän lappalaiset seita-alueitaan.\nItkonen mainitsee muistiinpanoissaan erään Kuollan Lapin pyhäkön, joka\nsijaitsee noin 1 1/2 peninkulman päässä Suomen rajalta, olevan yhä\nvieläkin taikauskoisen kunnioituksen esineenä. Se on kapea,\nrannasta kahdelta puolen jyrkkänä kohoava kallioharju, nimeltään\nAlgazjärvenpahta. \"Kun soudetaan tämän ohitse, pitää noudattaa suurinta\nhiljaisuutta, vieläpä kastella hankavitsat, ettei narinaa syntyisi.\nTalvitie kulkee juuri samaisen paikan ohi, ja pyhää vuoren seinämää\nsivuutettaessa kulun täytyy tapahtua äänettömästi ja käyden. Sivuilleen\nei saa liioin vilkua, vaan tulee katsoa säädyllisesti eteensä. Kun on\npari kolme sataa metriä kerjetty paikan ohi, on noustava ahkiosta ja\nainakin ensikertalaisen matkustajan juotava viinaa jumalan kunniaksi,\nennenvanhaan oli vielä kaadettava hiukan uhriksi jäälle. Vasta\nsenjälkeen saa laskea porot laukkaankin. Jos tämän varokeinon\nlaiminlyö tai solvaa jumalaa, voi tämä nostaa tuhoisan lumimyrskyn\nrangaistukseksi tai, kuten joskus on käynyt, sitoa syyllisen poroineen\npäivineen paikalleen, ettei pääse hievahtamaan minnekään.\" Kertoessaan\nseidasta, joka sijaitsi Mutenian joen rannalla noin 1/2 kilometriä\nsamannimisestä kylästä, sanoo Andersson, että kun veneellä kuljettiin\njokea pitkin, niin eivät naiset saaneet olla veneessä pyhän kiven ohi\nsoudettaessa, vaan oli heidän noustava maalle ja maata myöten eli joen\nrantaa pitkin kuljettava kiven ohi. Vielä piti naisten kiven\nyläpuolella pukeutua housuihin. Miehetkin, jotka kuljettivat venettä\nkiven ohi, riisuivat kengät jaloistaan ja lakin päästään. Jashtshenko\nsanoo naisten pyhää paikkaa lähestyessään aina \"määrätyllä tavalla\"\nsairastuneen, josta he tuntemattomillakin seuduilla saattoivat päättää\npyhäkön lähelläolon.\n\nKuuluisimpia Suomen Lapin pyhiä tuntureja on Utsjoella Rastekaise,\njonka huipulla on kaksi suurta kiveä. Fellman sanoo sen olleen\nlappalaisten arvokkaimpia pyhäkköjä. Taikauskoiset sitä vieläkin\npelkäävät. Jos myrsky nousee tunturilla, pidetään sitä todistuksena\nsiitä, että jumala on vihoissaan. Matkustajat kertovat lappalaisten\nlisäksi uskovan, ettei tämä tunturi mielellään näyttäydy vieraille,\nvaan sitä katseltaessa peittyy sumuun.\n\nSeidan puoleen lappalainen kääntyi moninaisissa elämän tarpeissa. Leem\nmainitsee seitoja, joilta rukoiltiin kalaonnea. Erästä hän sanoo\nnimitetynkin \"kalajumalaksi\". Toisessa kohden hän kertoo, mitenkä muuan\nPorsangerin vuonon kalastaja joka kerta, kun hän läksi kalaan, lähestyi\nseitaa, söi sen nimessä eväitään sekä pani vähän ruokaa senkin osalle\nmenestyäkseen kalamatkalla. Samoinkuin kalastajalappalaiset uhrasivat\nseidalle kalansaaliin vuoksi, samoin tunturilappalaiset pyysivät siltä\nporo-onnea. Maisteri Lauri Hannikainen on minulle ilmoittanut Lapissa\nkuulleensa, että Rastekaiselle, joka oli \"poroseita\", tehtiin keväisin,\nkun porot nousivat tunturille, uhrilupaus, mikä syksyllä pantiin\ntoimeen, jos karja kesän kuluessa oli hyötynyt. Myöskin metsänriista\noli seidan huolenpidon alainen. Rheenin mukaan sillä oli valta\nkaikenlaisten eläinten yli, karhujen, susien, kettujen, saukkojen,\npeurojen, kalojen ja lintujen; se saattoi myös antaa hyvän onnen niitä\npyydystää. Vielä sairauden ja muun vastoinkäymisen kohdatessa etsittiin\nseidan apua. Mallmer kertoo, että jos ihmiset tai karja tulivat\nsairaiksi, tehtiin kivelle uhrilupaus, joka siinä tapauksessa, että\nsairas parani, pantiin täytäntöön; samoin, jos joku muu onnettomuus\nsattui, josta tahdottiin vapautua. Kun lisäksi muistamme, että seita\nsai rajuilmojakin aikaan, huomaamme, että se oli sekä mahtava että\nmonipuolinen haltia.\n\nMistä riippui mykän seitakiven mahti ja mikä sen olopaikkaankin liitti\nniin taikauskoisen, pelonsekaisen kunnioituksen? Sitä eivät lappalaiset\nitsekään pakanuuden ajan lopussa enää kaikkialla tarkoin tienneet.\nKuitenkin on eräitä viittauksia, jotka osoittavat, että seita-palvonta\non vainajainpalveluksesta kehittynyt. Hyvin huomattava seikka on jo se,\nettä seita on määrätyn perheen tai suvun suojelushaltia. Schefferuksen\nlähteenään käyttämässä nimettömän tiedonannossa sanotaan, että\n\"_storjunkare_ on jokaisella perheellä ja suvulla siinä maassa, missä\ntämä oleskelee ja asuu\". Tutkiessaan, halusiko seita uhria, lappalaiset\nlausuivat joikumalla sen vuoren nimen, missä se sijaitsi. Samoin kertoo\nRheen, joka lisäksi mainitsee 30 uhrivuorta Luulajan Lapista. Suuren\nsuvun palvoma seita näyttää olleen mahtavampi kuin yksityisen perheen.\nHögström sanoo näet, että \"näiden kivien mahtia arvostellaan niitä\npalvovien ja niille uhraavien lukumäärän mukaan\". Toisessa paikassa hän\npuhuu seidasta, jota \"koko kyläkunta kauan aikaa\" oli palvonut.\nSukupalvontaa, sillä lappalaiskylät ovat olleet sukukyliä, todistaa\nmyös seuraava Tornaeuksen kuvaus: \"Niin monta kuin oli kylää, melkeinpä\nvoi sanoa, niin monta kuin oli lappalaista, niin monta oli jumalaakin,\njotka olivat asetetut eri paikoille järven rannalle. Mutta niiden\nkesken oli aina yksi korkein ja mahtavin, jota yksin koko kyläkunta\npalvoi. Se sijoitettiin mäelle tai jollekin korkealle paikalle, jotta\nkaikki sen hyvin näkisivät ja sitä kunnioittaisivat; mutta muut koti-\nja perhejumalat alemmille paikoille\". Uhrausvelvollisuus meni perintönä\nvanhemmilta lapsille. S. Kildal sanoo, että \"kun vanhemmat kuolevat,\nperivät lapset pyhät vuoret ja vuorijumalat\".\n\nViimeksimainittu tietolähde vie meidät jo Norjan puolelle, missä pyhiin\nvuoriin liittyi ennenkerrottu _saivo-usko_. Tämä onkin hyvin läheisessä\nsuhteessa seita-palvontaan. Jessen huomauttaa nimenomaan, että\n_saivo-hengille_ uhrattiin kiven ääressä. Mutta saivo-asukkaat olivat\njuuri lappalaisperheen tai -suvun suojelushenkinä palvottuja\nesivanhempia. Että Ruotsinkin Lapissa on säilynyt hämärä tietoisuus\nseita-palvonnan alkuperästä, osoittaa Rheen sanoessaan: \"nämä kivet he\npystyttivät tuntureille, vuorenrotkoihin tai jokien ja järvien\nrannoille, missä he entisaikoina ovat kuulleet _kummituksia_\". Myös\nSuomen lappalaiset ovat säilyttäneet eräitä mielenkiintoisia tietoja.\nSalminen kertoo näet erään miehen, joka yöpyi uhripaikan läheisyyteen,\nnähneen unissaan \"kaikenlaisia _aaveita_, ihmisiä sekä eläimiä\".\nMainitsemista ansaitsee myös, ettei uhripaikalla \"saanut kuolleista\npuhua pahaa, muuten _manalaiset_ suuttuivat\".\n\nLisäksi uskotaan seidan ilmaantuvan palvojilleen ihmisenmuotoisena.\nKuvatessaan erästä uhritoimitusta Olsen kertoo: \"Silloin tulee\nihmisenkaltainen olento, ikäänkuin suuri herra, hyvin kaunis,\nkalliisiin vaatteisiin ja koristuksiin puettu ja istuutuu saadakseen\nruokaa heidän kerallaan, puhuu heidän kanssaan ja opettaa heille lisää\ntaitoja sekä sanoo _asuvansa siinä tunturissa tai vuoressa, jolle he\nuhraavat_\". Tornaeus sanoo _storjunkaren_ näyttäytyvän Luulajan\nlappalaisille komean, pitkän miehen muodossa mustaan herrasmiehen\npukuun puettuna, pyssy kädessä. [\"Storjunkare\" nimitystä näyttää\nkuitenkin käytetyn myös hedelmällisyyden jumalasta, josta myöhemmin\ntulee puhe.] Myös Suomen lappalaisilta on Fellman kuullut tarinan\nmiehestä, joka huonon kalaonnen vuoksi aikoi hävittää seitansa, mutta\njätti sen tekemättä, kun tämä hänelle ilmestyi ihmishaahmoisena.\n\nAsiaa valaisee vielä käsitys, että seita on _kiveksi muuttunut\nihminen_. Jashtshenkon kuvauksesta lainaamme seuraavan tarinan.\nPuljärven sannalla asui lappalaisukko akkoineen. Ukko sairastui, kuoli\nja haudattiin. Mutta öisin oli vainajalla tapana käydä tervehtimässä\nvaimoaan. Akka, joka ei tahtonut olla missään tekemisessä kuolleen\nkanssa, telkesi ovensa ja kärytti illoin pyhääsavua asunnossaan.\nVainajalta ei hän kuitenkaan päässyt rauhaan. Hänen sitä huolehtiessaan\nsattui noita tulemaan hänen mökilleen. Vaimo kertoi tälle tuskansa.\nNoita rauhoitti häntä ja lupasi jäädä seuraavaksi yöksi hänen luokseen.\nIllalla hän siivosi kodan, asetti kaikki vaimon kapineet toiselle\npuolelle ja toisen lakaisi puhtaaksi; nurkkaan hän asetti muutamia\nkalanluita. Pian kumpikin kuuli, miten vainaja ulkona alkoi mitata\nnuottaa ja hetken kuluttua astui kotaan asettuen puhdistettuun\npaikkaan, missä alkoi nakertaa kalanluita. Silloin noita nousi, tarttui\nukkoa käteen ja talutti hänet pihalle. Viivyttyään jonkun aikaa ulkona\npalasi hän jälleen ja sanoi eukolle, ettei vainaja sen erän perästä\nenää tule häntä häiritsemään. Katso huomenna taivaalle, lausui hän\nlopuksi ja läksi pois. Seuraavana aamuna näki eukko pihalle astuessaan,\nettä jotakin mustaa liikkui taivaalla ja laskeutui Puljärven toiselle\nrannalle. Siitä päivin herkesi vainaja kotona käymästä, mutta vähän\nmatkan päähän Puljärvestä sijoittui seita.\n\nSeidoista on Venäjän lappalaisilla ollut yleensä aivan sama käsitys\nkuin vainajistaan. Ne elävät heidän mielikuvituksessaan lappalaisen\nelämää, paimentavat poroja, pitävät koiria, rakentavat asuntoja,\nvalmistavat ahkioita y.m. Kuullaanpa, miten seita metsästääkin, kuinka\nsen koirat haukkuvat ja kuinka lumi sinkoo, kun se matkustaa\nporonkelkassa. Seita saattaa heidän käsityksensä mukaan sekä syntyä\nettä kuolla, vieläpä viettää häitäkin. Se on näkymätön olento, mutta\nilmestyy kuten vainajat eläinten, varsinkin lintujen muodossa. Niinpä\nkerrotaan, miten Vudjärven seita usein lensi kiven halkeamasta\nilmaan korpin muotoisena. Verrattakoon tähän Venäjän lappalaisten\nuskoon Ruotsin lappalaisten käsitystä, että seita on ilmasta\nalaslaskeutuessaan kivettynyt lintu. Usein nähtiinkin niissä karkea\nlinnun haahmo.\n\nKun vielä lopuksi muistamme, että seitakiviä saattoi yhdessä paikassa\nolla useita muodostaen ikäänkuin _perheen_, emme jääne epätietoisiksi\ntämän vanhanaikuisen lappalaisen uskonnonmuodon alkuperästä. Ei meidän\nkuitenkaan sovi ajatella, että seitapyhäköt olisivat alkuaan olleet\nkalmistoja. Sellaisen otaksuman kumoaa muun muassa seuraava Rheenin\ntiedonanto: \"He uskovat _storjunkaren_ asuvan muutamissa paikoissa,\njonne eivät vuoren korkeuden vuoksi voi päästä; senvuoksi he voitelevat\n_storjunkaren_ kunniaksi teurastamansa poron verellä kiven ja heittävät\nsen vuorelle, missä hän asuu.\"\n\nVähitellen aikojen kuluessa kun palvonnan alkuperäinen sisältö on\njoutunut unhoon, ovat itse kivet jääneet kansan taikauskoisen\npitämyksen esineeksi. Ne ovat sellaisinaan alkaneet elää, saattavatpa\nliikkuakin, jonka vuoksi lappalaiset pelkäsivät joutua pyhän kiven\nkulkuteille. Kivi ajateltiin myös tuntevaksi olennoksi, tarpeen tullen\nvoitiin sitä rangaista ja kurittaa lyömällä tai lohkaisemalla siitä\npalasia. Kun seita näyttäytyi vaaralliseksi naapuriksi, saattoivat\nlappalaiset sen tykkänään hävittää pirstomalla sen kappaleiksi,\npolttamalla poroksi tai upottamalla veteen. Se oli seidan kuolema.\n\nVanhan seidan asemesta voitiin ruveta uudelle uhraamaan. Kun\nlappalainen oli halukas hankkimaan itselleen uuden suojelushaltian,\netsi hän kiven, joka jollakin tavalla herätti huomiota ja vihki sen\nvirkaansa määrätyillä menoilla. Ennenkaikkea se oli voideltava verellä\ntai rasvalla:\n\n    \"Voitelen, voitelen pyhää seitaa,\n    syö tai ole syömättä,\n    ole kuitenkin jumalani!\"\n\nMerilappalaiset käyttivät tähän tarkoitukseen hylkeenrasvaa. Vasta\nvoitelun jälkeen oli seita jumala (_ibmel_).\n\nJotta kivijumala pysyisi suosiollisena, piti sitä usein uhreilla\nhyvittää. Senvuoksi lappalaiset voitelivat sitä tavan takaa ja heillä\nnäyttää olleen yleiseen se käsitys, että mitä taajemmat ja runsaammat\nuhrit, sitä parempi jumalakin. Kun seidalle lakattiin uhraamasta,\nmenetti se samalla mahtinsa.\n\nSompiojärven lappalaisten tietää perinnäistieto olleen jumalia\nvalitessaan niin vaatimattomia ja vähällä tyydytettyjä, että pitivät\njumalanaan sitä, minkä aamulla ensi kertaa kodasta ulos mentyään\nsattuivat ulkona näkemään, olipa se sitten kivi, kanto tai mikä\ntahansa. Seuraavana päivänä oli lappalaisella jo uusi jumala, jos hänen\nsilmänsä aamulla ulos mennessä osuivat johonkin toiseen esineeseen.\nTämän ainoalaatuisen tiedon mukaan olisi lappalaisilla siis ollut n.s.\nsilmänräpäysjumalia, joita tutkijat ovat luulleet tavanneensa\nmuutamilla luonnonkansoilla.\n\nKivien ohella oli lappalaisilla, kuten jo Peucer tietää, _puisiakin_\nseitoja. Ne olivat joko kiintonaisia kantoja tai maahan pystytettyjä\npaaluja. Tornaeus sanoo, ettei puuseidoillakaan yleensä ollut mitään\nerikoista muotoa. Ainoastaan siinä paikassa, missä Tornionjärvestä joki\nlähtee, oli kuohuvan Darra kosken saaressa muutamia ihmisennäköisiä\npatsaita. Ne seisoivat rivissä perätysten, etumainen oli miehen\nkokoinen, neljä muuta olivat jonkun verran pienempiä; jokaisella oli\nhatuntapainen päässään. Appelgren selittää, miten Suomen lappalaiset\novat puuseitojaan valmistaneet. He katkaisivat elävän puun noin yhden\ntai parin kyynärän korkeudelta, muodostivat sen pään ratin muotoiseksi,\ntasoittivat sileäksi ja kattoivat kiviliuskalla estääkseen siten puuta\nmätänemästä. Tällaisia patsaita kertoo hän lappalaisten laatineen\n\"veden kunniaksi\" kalarikkaiden vesistöjen varsille. Salminen sanoo\nlappalaisilla muistelujen mukaan olleen eri \"veden jumalat\", joille\nkalanpyynnistä tultua uhrattiin ja pyhitettiin \"kalakarsikot\".\n\nPlantinus ilmoittaa Ruotsin lappalaisten \"uhrikantojen\" olleen parin\nkolmen kyynärän pituisia. Niille tehtiin karkea ihmishaahmo, \"pää ja\nkaula\", jotka sitten voideltiin verellä. \"Uhrikantoa\" käytettiin\nainoastaan kerran, mutta \"ei silti milloinkaan hävitetty\". Senvuoksi\nsaattoi Noraeus yhdessä paikassa nähdä \"lukemattoman joukon\npuujumalia\". Puupatsas kuvasi sitä haltiaa, jota kulloinkin palvottiin.\nSiihen viittaa Noraeuksen huomautus hänen kuvaillessaan lappalaisten\nvainajainpalvelusta: \"puukuva, mikä tehdään, tarkoittaa henkilöä, jolle\nuhrataan\".\n\nLappalaisten kivi- ja puuseitojen suhdetta toisiinsa valaisee\nHögströmin muistiinpano: \"Epäilemättä on heillä jokin määrätty\neroavaisuus, milloin eri jumalille uhraavat, mutta sitä en tunne.\nKuitenkin, mikäli olen saanut tietää, he palvovat kivijumalia silloin,\nkun ovat niitä lähellä, mutta muulloin puisia.\" Näyttää siis siltä kuin\npuupatsaita olisi pystytetty vain tilapäisesti, ehkä etäämpänä\nsijaitsevassa pyhäkössä asuvan haltian kuvaksi. Kiviseitoja sanoo\nHögström lappalaisten pitäneen paljoa pyhempinä kuin puisia.\n\n_Uhreja_ seidalle ei laajan Lapin kaikilla alueilla tietysti toimitettu\naivan yhtäläisin menoin. Ainoastaan yhteiset pääpiirteet ovat\nikivanhoja, paikallisilla eroavaisuuksilla saattaa usein olla myöhempi,\nvieras alkuperä.\n\nParhaimpia meille säilyneitä uhrikuvauksia on Rheenin Luulajan Lapista.\nKun lappalaiset olivat päättäneet uhrata, sitoivat he uhrieläimen\nkotansa taakse, pistivät sitä puukolla sydämeen pannen säilöön\nsydänveren. Sarvet sekä kaulan ja pään luut ynnä sorkat kantoivat he\npyhiin paikkoihin, mihin heidän kivensä olivat asetetut. Kun\nlappalainen saapui sellaiseen paikkaan, otti hän lakin päästään,\nkumarteli seitaa sekä voiteli sitä uhrieläimen verellä ja rasvalla.\nSarvet ladottiin kiven taakse päälletysten suureen ryhmään, jota\nnimitettiin \"sarvitarhaksi\" ja jossa joskus saattoi olla tuhatkuntakin\nsarvea. Uhrilihasta, jonka uhraajat itse nauttivat, leikattiin pieni\npala kustakin jäsenestä, pujotettiin koivunvitsaan ja ripustettiin\nsarvien etupuolelle. Toisinaan toimitettiin itse uhrieläimen\nteurastuskin pyhässä paikassa, missä myös lihat keitettiin ja syötiin.\nPaitsi luita jäi teuraan nahka uhrivuorelle. Niurenius huomauttaa, että\nuhriteuraan pää ripustettiin puuhun.\n\nKemin lappalaisten seitauhria kuvailee Tuderus. Seitakiven viereen\npystytettiin puu, jota nimitettiin _luele-muor_ (\"uhripuu\"). Ennen\nuhraamista tiedusteltiin kiveä kohottamalla, mitä jumala halusi, jotta\njokin määrätty asia tapahtuisi. Uhripuuhun sidottiin silloin\nuhriteuraaksi valittu eläin, joka \"pitkän puheen jälkeen\"\nteurastettiin. Verellä voideltiin puu ja kivi, ja kun liha oli\nkeitetty, leikattiin pieniä liuskoja, jotka pujotettiin vitsarenkaaseen\nja ripustettiin uhripuuhun. Senjälkeen ruvettiin uhriaterialle. Jos\njotakin jäi syömättä, ei sitä saanut viedä kotiin, vaan oli jätettävä\npaikalle samoinkuin teuraan nahka ja luut. Siinä tapauksessa, että\njumala tyytyi ennen teurastettuun poroon, ei tarvinnut uhrata muuta\nkuin pää, otsanahka sekä sydän. Uhripaikasta palatessa piti astua\nperäovesta kotaan, missä vielä syötiin erikoinen ateria.\n\nNorjan lappalaisten sanoo Olsen leikanneen jo ennen teurastamista\npienen palan eläimen kummastakin korvasta ja hännästä sekä asettaneen\nne \"esipalaksi\" jumalalle. Uhrieläin teurastettiin pistämällä ja nahka\nnyljettiin siten, että sarvet ja sorkat jäivät siihen riippumaan.\nTällöin valmistettiin muutamia ikäänkuin pieniä keppejä, joihin\nristiinrastiin piirrettiin juovia ja kuvioita. Keppejä nimitettiin\n\"uhripuiksi\" (_lödmorra_, oik. _luottemuorra_) ja asetettiin teuraan\nverellä voideltuina epäjumalan ääreen; niiden tarkoitus oli olla\n_tuohuksien_ sijaisina. Näemme siis, että lappalaiset tässäkin ovat\nsaaneet vaikutteita naapureiltaan. Teuraan lihat paloiteltiin aivan\nkuin teurastuksessa ja kustakin jäsenestä leikattiin palanen\nepäjumalalle. Tuli tehtiin määrätylle keittopaikalle, jonka\nläheisyydessä mikäli mahdollista tuli olla lähde tai puro; teuraan\nlihat keitettiin kaikki yhdellä kertaa. Rasvalla, joka padassa kohoaa\npinnalle, noita voiteli samoinkuin verelläkin muutamia omituisia kiviä\nja asetti ne uhripaikalle muun uhrin ääreen. Senjälkeen hän\nseuralaisineen söi koko teuraan pitäen huolta, etteivät luut joutuisi\nhajalle; lopuksi ne kerättiin uhripaikalle, minne myös eläimen nahka\njätettiin. Uhritoimituksen aikana lappalaiset joikuivat ja lauloivat\nlauluja, joita he nimittivät _luete_ (vrt. suom. luote \"loihtusana\").\nTässäkin nimessä, jolle on löydetty vastine skandinavisessa \"blöt\"\n(uhri) sanassa, näkee vierasta vaikutusta.\n\nJessenin uhrikuvauksesta saamme lisäksi tietää, että uhriteuraan piti\nolla kaikinpuolin terve. Teurastettaessa tuli noidan asettaa erilleen\neläimen turpa, silmät, korvat, sydän ja keuhkot sekä sitäpaitsi pieni\nosa jokaisesta jäsenestä, mutta ennenkaikkea porohärän siittimet. Nämä\nuhripalat haudattiin uhripitojen päätyttyä luiden kera maahan tuohesta\ntehdyssä arkussa, mikä vielä voideltiin eläimen verellä. Sille kohdalle\npystytettiin koivunkannosta valmistettu parin kyynärän kokoinen\npuukuva, jonka päänä tuli olemaan kannon juuri. Tämä ei kuitenkaan\nliene alkuaan ollut mikään varsinainen seita, vaan pikemmin\nluonnonjumalien palvontaan kuuluva uhrikuva. Lappalaiset sitä\nnimittivät _verro-muorra_ (\"uhripuu\") ja voitelivat uhriteuraan\nverellä. \"Uhripuun\" kummallekin puolelle pistettiin maahan koivunoksa\nniin, että niiden latvat taivutettiin yhteen sen yli. Tätä\nportintapaista laitosta, joka on ollut tunnettu Ruotsinkin puolella,\nnimitettiin _kielde-muor_ (\"viritetty puu\").\n\nEdellisistä hiukan poikkeava oli Venäjän lappalaisten uhritapa. Genetz\nkertoo kuulleensa eräältä lappalaiselta, joka itse oli ottanut osaa\npyhään toimitukseen, että kun noita oli uhrin määrännyt, kokoontuivat\nkyläläiset teurastamaan poron, jonka lihat kaikki yhdellä kertaa\nkeitettiin. Uhritoimitukseen oli ryhdyttävä varhain aamulla ja jumalia\noli rukoiltava kasvot _itäänpäin_. Mitä lihasta jäi syömättä jätettiin\nuhripaikalle, samoin talja sarvineen ja sorkkineen. Nahka kuitenkin\ntäytettiin risuilla ja asetettiin \"uhripuuhun\" (_lihte-mirr_)\nsellaiseen asentoon, että se muistutti elävää poroa. Shatkov, joka\nsanoo Venäjän lappalaisten uhranneen poroja vielä joku aika sitten,\nkertoo yhdellä kertaa uhratun 24 teurasta. Näin suurta uhrijuhlaa ei\nkuitenkaan näytä joka vuosi vietetyn eikä kaikkia eläimiä teurastettu\nyhtenä päivänä, vaan useampana, joitakuita kerrallaan. Kaikkien\nosaaottavien tuli peseytyä ja pukeutua puhtaaseen pukuun. Uhriruoka\noli niin pyhää, ettei sitä saanut edes vaatteilleen pudottaa.\nUhritoimituksen aikana noita seisoi muista erillään kääntyneenä itää\nkohti. Myös koivunoksilla täytetyt \"porot\" asetettiin pää itäänpäin.\nUhritoimituksen jälkeen oli pappien jälleen puhdistauduttava.\n\nPaitsi poroja, joiden varsinainen uhraamisaika oli syksyllä,\nlappalaiset teurastivat seidoille muitakin eläimiä, esim. lintuja ja\nmuuta metsänriistaa, vieläpä naapureilta hankittuja vieraita\nkotieläimiä. Nämä olivat kuitenkin vain satunnaisia uhreja. Graan\nkertoo lappalaisten uhranneen koiran kokonaisena seidalle. Myös elävinä\nannetuista uhreista on esimerkkejä olemassa. Rosenvinge sanoo heidän\nteljenneen eläviä eläimiä vuorten rotkoihin ja luoliin jumalillensa.\nSamoin Kolmodin kertoo, miten perinnäistiedon mukaan lappalaiset veivät\nporohärkiä järvensaareen, minne ne sidottiin ja jätettiin uhriksi.\nJoitakuita tietoja on ihmisuhreistakin. Olsen mainitsee erään henkilön,\n\"joka omalla kädellään surmasi viisi henkeä ja uhrasi heidän ruumiinsa\nAilisvare nimiselle vuorelle, tämä kun oli hänen jumalansa\". Myös\nTuderus y.m.m. tietävät puhua lapsiuhreista.\n\nSamoin kuin tunturilappalaiset uhrasivat porojaan samoin\nkalastajalappalaiset ruokkivat seitojaan kaloilla. Qvigstad ja Sandberg\nkertovat, miten viimeksimainitut palvoivat kivijumaliaan. Lähtiessään\nkalaan meni pyytäjä ensiksi kiven luo, suuteli sitä kolmasti ja lausui:\n\"jos nyt saan kaloja, kun ryhdyn järvellä tai joella kalastamaan,\nlupaan sinulle niiden sisälmykset ja maksan.\" Saaliin saatuaan hän\ntäytti lupauksensa. Samilin mainitsee erään n.s. \"perkauskiven\", \"jolle\nlappalaisilla oli tapana heittää kalan sisälmyksiä ja suomuksia siinä\ntarkoituksessa, että he saisivat paljon kaloja niistä järvistä, missä\nhaltioita oleskelee\". Hän huomauttaa lisäksi, ettei naisten sopinut\nnäitäkään kiviä lähestyä eikä edes kulkea niiden ympäri. Vielä viime\nvuosisadan keskivaiheille asti kuuluvat Norjan lappalaiset silloin\ntällöin salaa voidelleen kiviään. Myöhemmän ajan uhreina kerrotaan\nSuomen ja Venäjän Lapissa annetun seidalle myös rahaa, vaskirenkaita,\ntupakkaa y.m., jota asetettiin kivessä oleviin kuoppasiin.\n\nSeitapalvonnan ohella kuuluu myös kaadetun karhun palvonta lappalaisten\nmuinaisuskon pohjakerrokseen.\n\n\n\n\nKarhunpalvonta.\n\n\nSamoin kuin useille muille luonnonkansoille on lappalaisillekin\n_metsänriista ja veden saalis ollut pyhä_. Sekä metsästykseen että\nkalastukseen he suhtautuivat eri tavalla kuin muihin, arkielämän\naskareihin. Riistasta puhuttaessa käytettiin sanojakin, joilla oli\ntavallisuudesta poikkeava merkitys. Eräretkille piti mennä \"puhtaina\".\n[Vrt. syrjänien vastaavaa käsitystä, jota Nalimov kuvailee m.m.:\n\"puhdistautuvat määrättyyn toimeen ryhtyessään, kuten metsästämään ja\nkalastamaan mennessään\".] Pyydystämään lähtiessään metsä- ja kalamiehet\neivät astuneet kodasta tavallisesti käytetyn oven (_uksa_), vaan\nerikoisen rakennuksen perällä (_poshsho_) olevan aukon kautta, jota\npidettiin pyhänä ja jota tietä naisväki ei saanut kulkea, kuten\nuhrimenoista puhuessamme olemme maininneet. Mainittua aukkoa Kuollan\nlappalaiset nimittivät _varr-lips_ (\"verinen peräovi\"), mikä nimitys\naiheutui siitä, että verinen saalis aina sitä tietä oli tuotava kotaan.\nRheen kertoo lappalaisten kodan peräoven kautta heittäneen asuntoonsa\n\"sekä sen, mitä pyydystivät metsästä, nim. linnut ja riistan, että\njärvestä, nim. kaikenlaiset kalat\". Eräretkiin eivät naiset saaneet\nottaa osaa ja heidän oli erityisillä menoilla vastaanotettava niiltä\npalaavat miehet, nähtävästi suojellakseen itseään vaaralliselta\nkosketukselta. Niin oli varsinkin laita, kun saaliiksi sattui jokin\nsuurempi otus. Tuderus kertoo, että, kun lappalainen \"pyhän\" oven\nkautta toi kotaan kaatamansa peuran lihat, \"piti vaimolla olla valmiina\nlepänkuoren nestettä, jolla lappalainen, vaimon sitä pirskoittaessa,\npesi kasvonsa uskoen tällä palvomisella saavansa sitä paremman peurojen\npyydystämisonnen\". Naisten ei myöskään, kuten Lundius tietää mainita,\nsopinut syödä mitä osaa hyvänsä \"linnusta, oravasta, jäniksestä,\npeurasta, karhusta, sanalla sanoen kaikista metsäneläimistä\".\n\nPyhimpänä riistana pidettiin kuitenkin karhua, jonka kunniaksi\nlappalaiset otuksen kaadettuaan viettivät peijaisjuhlaa.\n\nKarhua eivät lappalaiset mielellään nimittäneet sen varsinaisella\nnimellä, vaan sanoivat sitä milloin miksikin: metsänisännäksi,\nvuorenukoksi, viisaaksi mieheksi, pyhäksi eläimeksi ja jumalan\nkoiraksi. Itkonen kertoo miesten sitä Inarissa ja Koltassa nimittävän\neri nimellä kuin naisten. Kun karhun oman nimen mainitsi, uskottiin\neläimen sen kuulevan ja siitä vihastuvan. Pyyntiretkillä ja\npeijaispidoissa käytettiin karhun ruumiinosistakin tavallisuudesta\npoikkeavia nimityksiä.\n\nJos voimme uskoa Fjellneriä, oli karhulla jokin merkitys myös\nlappalaisten yhteiskuntaelämässä, hän sanoo näet heidän karhuntaljalla\nvannoneen valansa sekä solmineen lemmenliittonsa.\n\nEnimmin pistää karhun taikauskoinen kunnioittaminen silmään pyynnin ja\npeijaisten aikana.\n\nSyksyllä ensimäisen tuoreen lumen tultua lappalainen kiertää karhun ja\ntutkii, minne otus on pistäytynyt talvisuojaansa. Kun hän on päässyt\nvarmuuteen karhun >pesästä, jättää hän eläimen rauhaan muutamaksi\najaksi, kunnes lunta maahan senverran karttuu, että otuksen käy\nvaikeaksi siinä liikkua. Usein tapahtuu karhun pyydystäminen vasta\nmaalis- tai huhtikuussa. Silloin lappalainen kutsuu lähimmät\nsukulaisensa ja ystävänsä karhuntappoon. Vieraiden saavuttua ei heti\nilman muuta käydä saaliin kimppuun, vaan ensiksi on vanhan tavan mukaan\narparummulla tiedusteltava yrityksen menestystä. Niin pian kuin asia on\nselvinnyt, asettuvat metsämiehet ikäänkuin sotariviin ja marssivat\nperäkkäin määrätyssä järjestyksessä karhun pesälle. Rivin ensimäisenä\nastuu se, joka otuksen on kiertänyt. Hänen kädessään olevan sauvan\npäässä pitää välttämättömästi olla vaskirengas. Sitten seuraa tietäjä\nja tämän jäljessä astuu joukon urhoollisin, joka jo edeltäpäin on\nmäärätty karhun kaatajaksi, ja vihdoin koko joukko, kukin arvonsa\nmukaan. Jokaisella heistä on karhunpeijaisissa oma erikoinen\ntehtävänsä, kenellä lihankeittäjän toimi, kenellä vedenkantajan tai\ntulentekijän j.n.e. Kun he vihdoin ovat saapuneet karhun pesälle,\nhyökkäävät he otuksen kimppuun keihäillä ja pyssyillä ja tapettuaan\nkiskovat sen pesästä. Silloin he iloisina joikuvat pyytäen karhulta\nanteeksi, että ovat tulleet sitä häiritsemään sekä kiittävät sitä\nsiitä, että se antautui heille helposti tekemättä sen suurempaa\nvastarintaa tai särkemättä heidän sauvojaan ja keihäitään.\n\nTässä tilaisuudessa he noudattavat myös omituisia isiltä perittyjä\ntapoja. Niinpä he esim., niin pian kuin karhu on saatu kätköstään\nesille, ruoskivat sitä hienoilla vitsoilla tai voittonsa osoitukseksi\nasettavat suksensa kumolleen sen päälle. Myöskin on ollut tapana punoa\neläimen alaleuvan ympärille vitsarengas, johon etevin joukosta sitoo\nvyönsä ja iloisesti joikuen kiskoo muutaman kerran kaatunutta karhua\npaikaltaan. Uljuuttaan lappalaisurhot osoittavat myös siten, että he\nuhkaavasti liikuttavat keihästä kuollutta päin, ikäänkuin se vielä\nolisi elossa. Leikkien jälkeen kontio peitetään kuusenhavuilla ja\njätetään paikoilleen seuraavaan päivään.\n\nKun metsämiehet onnelliselta retkeltä palatessaan lähestyvät kotiaan,\nilmoittavat he kotolaisille menestyksensä iloisella, tavanmukaisella\njoikumisella (sideslåt), jolloin kodassa oleva naisväki heti äänet\narvattuaan alkaa pukeutua juhlavaatteisiin, samoin joikumalla vastaten\nurhojen tervehdyksiin. Joukon johtajalla on tapana palmikoida vitsa\n(_söive-rise_), jonka päähän hän tekee pienen renkaan. [Lappalaisten\nsananparsi: \"lyö karhua vitsoilla\", osoittaa, että mainittu tapa oli\nvanha ja yleinen. Mikä sen tarkoitus alkuaan oli, käynee ilmi\nKärntenissä muistiinpannusta tarusta, jossa kerrotaan, että yöllä\nliikkuvat henget teurastettuaan ja syötyään härän asettivat luut nahan\nsisään ja _löivät sitä vitsoilla_, minkä jälkeen härkä jälleen alkoi\nelää.] Tällä vitsalla hän lyö kolmasti kodan perällä olevalle ovelle\nlausuen _söive-olmai_, jos urospuolinen, mutta _söive-neida_, jos\nnaaraspuolinen eläin on kaatunut. Samoilla nimityksillä on ollut tapana\nnimittää sittemmin itse pyytäjääkin ja hänen vaimoaan. Eräässä toisessa\nlähteessä sanotaan metsämiehen vaimon tai jonkun muun antavan hänelle\ntällöin varta vasten palmikoidun koivunvitsan, johon naisväen tulee\nsitoa vaskihelyjä. Randulfin mukaan karhun kaataja ilmoittaa asiasta\nkotolaisille pistämällä leppäkepin teltan seinustan alta kotaan. Kun\nhänen vaimonsa sen huomaa, koettaa hän siihen tarttua, mutta mies vetää\nsen ulos tehden samoin kolme eri kertaa, josta vaimo ymmärtää, että\n\"pyhä jumalan koira\" on kaadettu. Ennenkuin urhot astuvat kotaan\njoikuvat he vielä jonkun aikaa oven ulkopuolella, kunnes naiset\nvalmistuvat heitä vastaanottamaan.\n\nMerkkien antaminen johtui tietysti siitä, että karhun luultiin\nkuulevan, jos sen kaatamisesta sanoin kerrottaisiin.\n\nNaisten, jotka eivät mitenkään saa karhua lähestyä, eivätkä ottaa osaa\nsen teurastukseen, tulee nyt metsämiesten pyhän peräoven kautta kotaan\nastuessa peittää kasvonsa liinalla. Jos he tahtovat, saavat he\ntulijoihin katsahtaa vaskirenkaan läpi; samalla tulee heidän vanhan\ntavan mukaan sylkeä tulijoiden kasvoille pureksimaansa lepänkuorta,\njosta metsämiesten kasvot käyvät aivan punaisiksi. Samoin he tekevät\nkoirillekin, jotka miesten mukana ovat olleet eräretkellä.\nLepänkuorinesteellä sekä miehet että naiset kirjailevat toisinaan\nruumiinsa piirtämällä renkaan käsivarsien ympärille, piiruja rintaan ja\nristinmerkin keskelle otsaa. Joskus naisväki värjää omatkin kasvonsa\npunaisiksi. Vielä on vaimoilla tapana koristella miehiään\nvaskirenkailla ja -ketjuilla, joita he kiinnittävät heidän kaulaansa ja\nvaatteiden alle toisen käden ja jalan ympärille. Äskenmainitun vitsan\nsaa nyt pyydystäjän vaimo huostaansa; sen hän käärii liinavaatteeseen\nja säilyttää siihen asti, kunnes karhun häntä keitetään ja syödään. Kun\nkarhunkuuluutus täten on toimitettu, nauttivat lappalaiset päivän\nkunniaksi parhaita herkkujaan, joita miesten ja naisten tulee syödä\nerikseen. Sinä päivänä he eivät sen enempää toimita. Illan tullen käy\nkukin levolle niissä koristuksissa, jotka päivällä ovat tulleet hänen\nosaksensa. Mutta levolle miehet eivät mene yhdessä vaimojensa kanssa,\nvaan kumpikin sukupuoli nukkuu yönsä erikseen.\n\nVasta seuraavana päivänä ryhdytään karhun kuljetushommiin. Eivät\nkuitenkaan kaikki metsämiehet lähde matkalle, vaan muutamat jäävät\nkotiin valmistamaan ohdolle väliaikaista asuntoa. Se tehdään hakatuista\nlaudoista ja katetaan kuusenhavuilla. Tällainen erityinen teurastus- ja\nkeittohuone valmistetaan siinä tapauksessa, ettei, kuten esim.\nJokkmokissa, karhua aseteta itse asuinkodan pyhään peräosaan. Suurin\nosa lähtee kuitenkin karhua noutamaan ja samoin kuin itse kuljettajat\non vetojuhtana käytetty porokin koristeltu vaskirenkailla ja\n-ketjuilla, joita on ripustettu eläimen kaulaan. Poron kaulaan on\nsitäpaitsi ollut tapana piirtää lepänkuorinesteellä rengas sekä\nristinmerkki keskelle otsaa, joskus muitakin kuvioita. Matkalla urhot\njoikuvat iloisina, pyytäen esim. ettei karhu lähettäisi pahaa ilmaa\nhäiritsemään heitä. Koko ajan on vain varottava, ettei jouduta ajamaan\nyli naisten jälkien. Eikä naistenkaan ole hyvä astua karhun kulkemalle\nuralle, niin kauan kuin tätä toimitusta kestää, vieläpä on karhua\nvetänyt porokin vuoden ajan sopimaton heidän käytettäväkseen.\n\nKuorman kera kotia lähestyessään urhot uljaina joikuvat: \"täällä tulee\nmiehiä Ruotsista, Saksasta, Englannista ja kaikista maista\"; johon\nvaimot joikumalla vastaavat: \"tervetuloa, te jalot miehet Ruotsista,\nSaksasta, Englannista ja kaikista maista, te, jotka olette karhun\nkaataneet\".\n\nKarhu, joka täten juhlallisesti on kuljetettu perille, asetetaan nyt\nteurastuskotaan, joka tavallisesti rakennetaan asuinkodan \"pyhän\" oven\npuolelle noin kivenheiton päähän siitä [Turi kertoo, että lappalaiset\ntoimittavat kaikkikin teurastuksensa yllämainitulla puolella kotaa] ja\njoka toisinaan juhlan kunniaksi kaunistetaan kenkäheinäseppeleillä.\n[Lappalaiset käyttävät sukan asemesta heiniä kengissään.] Sinne eläin\nasetetaan pitkälleen ja senkin yli pirskoitetaan pureksitun lepänkuoren\nnestettä, jota tuohisessa pannaan myös karhun nenän eteen.\nVaskirenkailla, joita samoin kuin lepänkuorta karhunpeijaisissa\ntaikasuojana paljon käytetään, koristellaan veitset, kirveet ynnä\nkaikki astiat, joita tällöin tarvitaan. Itse \"pyhän\" eläimenkin kaulaan\nsidotaan vaskirenkaita ja -ketjuja. Lapset, jotka tilaisuudessa saavat\nolla läsnä, käyvät tavan takaa kodassa naisväen luona kertomassa, mitä\nnäkevät ja kuulevat.\n\nTeurastaessaan miehet koko ajan joikuvat ilmoille tilapäisiä\ntunnelmiaan joko arvoitellen karhun kotiperää, kiittäen sitä sen\nturkista tai huomauttaen sille siitä, mikä kunnia nyt on tullut sen\nosaksi. Samalla he pyytävät sitä kertomaan juhlallisuuksista muillekin\nkarhuille, jotta ne sitä halukkaammin antautuisivat pyydystäjälleen.\nJoikuen he myös arvoittelevat, mitä naiset kodassa kulloinkin\ntoimittavat, ja jos he sattuvat oikein arvaamaan, jonka pian lasten\nkautta saavat tietää, pitävät he sitä onnellisena enteenä.\n\nKun otus vihdoin on nyljetty, irroitetaan lihat varovasti, jottei\npieninkään luu rikkoutuisi tahi valtasuoni tai jänne siinä katkeaisi.\nKaikki liha keitetään yhdellä kertaa, mutta miesten ja naisten osat eri\nkattiloissa; missään tapauksessa ei eläintä nyljetä sen enempää, kuin\nmiten paljo lihaa kulloinkin voidaan keittää. Vasta niin pian kuin\nlihaosa on keitetty, jatketaan nylkemistä. Ensiksi keitetään kontion\nveri, johon sekoitetaan ihraa; tätä nautitaan heti mieliherkkuna.\nKarhun verellä, jota lappalaiset pitävät erittäin taikavoimaisena,\nvoitelevat metsämiehet toisinaan ruumiinsakin, Randulfin mukaan vielä\nvaimonsa ja lapsensa ynnä kotaa kannattavat puut ja oven. Eläimen pää,\njossa kurkkutorvi ja kaikki sisälmykset irroittamattomina riippuvat,\njätetään sikseen, kunnes kaikki muu liha on keitetty. Se nyljetään\nvasta viimeiseksi, jolloin eläimen ohut, karvaton turpa leikataan\nerikseen; se, joka pään nylkee, saa kunnian sitoa tämän joksikuksi\naikaa kasvoilleen. Karhun pää keitetään kaikkine siinä riippuvine\nsisälmyksineen, joita jonkun verran puhdistetaan, vaan ei kuitenkaan\npäästä irroiteta.\n\nKarhunlihojen kiehuessa istuvat metsämiehet kummallakin puolella tulta\narvonsa mukaisessa järjestyksessä. Ensimäisenä istuu karhun kiertäjä,\nsitten arpoja, karhun kaataja j.n.e. aina sen mukaan, miten tärkeä\ntoimi kullakin on ollut karhuntappajaisissa suoritettavana. Kattilan,\njossa lihat keitetään, tulee välttämättömästi olla vaskesta tai ainakin\nvaskihelyillä koristettu. Keittäessä on varottava, ettei vähääkään\nliemestä kiehu tuleen, sitä kun pidetään erittäin onnettomana enteenä.\n\n\nKattilan kovaa kiehumista ei kuitenkaan ole tapana hiljentää lisäämällä\nvettä tai vähentämällä tulta; vaan siinä tapauksessa on jonkun miehistä\nkäytävä kodassa tutkimassa, onko joku naisista ehkä sopimattomalla\nkäytöksellään saanut sen aikaan. Jollei mitään erikoista syytä löydy,\nalkaa seuran päämies tavanmukaisella joikumisella tyynnyttää kuohuvaa\nkattilaa. [Tähän verrattakoon Anderssonin Suomen Lapissa tekemää\nmuistiinpanoa: \"Metsästysretkellä ollessa pidettiin saalista keittäessä\naina tasainen tuli padan alla, ettei keittovettä roiskahtaisi maahan,\nsillä silloin pyynti menisi piloille.\"] Kun keitos, johon ei panna\nrahtuakaan suolaa, vihdoin on valmis, jakaa joukon johtomies tai arpoja\nkullekin hänen lihaosansa, jota miehet paikoillaan istuen alkavat\nnauttia; naisväelle viedään heidän osansa asuinkotaan. Lihankin jaossa\nlappalaiset noudattavat määrättyjä tapoja. Niin ei naisväki esim. saa\nsyödä karhun etupuolta, vaan on se miesten nautittava; kuitenkin\neläimen takaosastakin on kolme tai neljä viimeistä selkänikamaa\nvanhimman miesväestä syötävä. Naisten ei myöskään sovi syödä karhun\njaloimpia elimiä, varsinkaan sydäntä, \"pyhää lihaa\", jonka miehet\nahmivat suurimpana herkkunaan. Suuri arvo on myös eläimen munuaisilla\nei ainoastaan makupalana, vaan myös lemmen nostattajana. Muutamat\nimevät karhun sappeakin karaistakseen luontoaan. Sen ihralla ei\nkuitenkaan ole hyvä voidella kenkiään, siitä kun eläin voi tietää, kuka\nhänet on kaatanut. Karhunlihaa syödessä ei saa käyttää veitsiä eikä\nmuita teräsesineitä, vaan sitä on syötävä sormin tai puupuikoilla. Ei\nmyöskään saa mitään säästää toiseksi kerraksi, vaan kaikki liha on\nsaman aterian aikana lopetettava.\n\nMiehet, jotka kantavat ruokaa asuinkotaan, ottaa naisväki nytkin\nvastaan pirskoittamalla heidän päälleen lepänkuorinestettä ja\nsilmäilemällä heitä vaskirenkaan läpi. Samoin lappalaisvaimot tekevät\nlapsilleenkin, kun nämä saapuvat heidän luokseen teurastuspaikasta.\nMyös juhlaruokansa yli naiset pirskoittavat mainittua nestettä.\nEnsimäinen ruokapalansa on heidän sitäpaitsi nautittava siten, että he\njoko pujottavat sen vaskirenkaan läpi tai syödessään pitävät rengasta\nsuunsa edessä. Aterioidessa on heidän aina puupuikkoja käytettävä,\nsillä paljain käsin ei naisten sovi karhunlihaan koskea. Viimeksi\nkannetaan kotaan karhun hännäntynkä, joka vähäisessä rasvassa on\nnylkemättömänä keitetty. Ennenmainittu vitsa otetaan nyt kätköstään\nesille ja kaikki läsnäolevat naiset ja lapset sitovat siihen\nvaskirenkaan helyksi. Kun he sitten ovat syöneet karhunhännästä kaiken,\nmitä siinä on syötävää, imeneet sen karvoihin kiintyneen rasvan sekä\nsitoneet siihen mainitun vitsan, jättävät he hännän koristuksineen\ntakaisin miehille. Senjälkeen naiset peittävät kasvonsa ja miehet\nsuutelevat heitä sekä kiittävät heitä siitä, etteivät he millään\ntavalla ole häirinneet karhujuhlan menoja.\n\nErään tuntemattoman muistiinpanoissa, jotka Wiklund on julkaissut,\non useita karhunpeijaisjoikuja esitetty. Niistä huomaa, että\nlappalaisilla, samoinkuin voguleilla ja ostjakeilla, on tähän juhlaan\nliittynyt jonkinlaisia näytelmäntapaisia menoja, joissa kuvitellaan\nkarhunkin esiintyvän. Karhun nimessä lappalaiset joikuvat muun muassa:\n\"Nyt tulen suurista ja laajoista metsistä, joissa olen oleskellut,\ntiheäänasutuille seuduille\" tai: \"minä ajattelin mennä vanhaan\npaikkaani, mutta nämä nuoret miehet estivät matkani\".\n\nKuten mainittu eivät lappalaiset särje karhun vähäisimpiäkään luita,\nvaan valmistavat niille leposijan eläimen kokoiseen, maahan kaivettuun\nkuoppaan, jonka pohjalle he koivunoksista tekevät pehmeän vuoteen.\nKaikki luut sijoitetaan maahan juuri siinä järjestyksessä, jossa ne\novat elävän karhun ruumiissa. Lappalaisten tarkkuudesta tässä suhteessa\nmainittakoon, että, jos he yhteisen metsästysretken vuoksi ovat olleet\npakoitetut antamaan osan saaliista muukalaisille, kuoppaavat he\nkuitenkin heidän osalleen jääneet luut maahan niiden luonnollisessa\njärjestyksessä, tai jos koira on sattunut syömään tahi kantamaan pois\njonkun luista, täytyy sen menetetyn sijalle antaa vastaava luu omasta\nruumiistaan. Turpanahka, jota pään nylkijä tähän asti on kantanut\nkasvoillaan, asetetaan nyt takaisin paikoilleen, samoin siitinelin ja\nhäntä. Jälkimäisestä kuitenkin irroitetaan naisten sitomat vaskihelyt,\njoita senjälkeen käytetään esim. noitarummun koristuksena; taikka saa\nne karhunkiertäjä \"palkkioksi tarjoamastaan karhunlihasta\". Mitä\nmainitulla koivunvitsalla, jota pyhyytensä vuoksi on säilytetty liinaan\nkäärittynä ja jonka päässä olevaan renkaaseen häntä sidotaan, myöhemmin\ntehdään, ei selviä seuraamastamme Fjellströmin kuvauksesta. Kuitenkin\nse käynee ilmi lappalaisen Spirri Nilsin muistiinpanoista: \"Kun he ovat\nkeittäneet karhunlihat, keräävät he kaikki selkänikamat ja pujottavat\nne vitsaan järjestyksessä yhden toisensa jälkeen, niinkuin ne ennen\novat luonnossa olleet, yhteenliittäen myös pään\". Täten tulee vitsan\npäähän sidottu karhunhäntä oikealle paikalleen. Tuohinen lepänkuorineen\nasetetaan hautaankin ohdon nenän eteen. Mikä tarkoitus tällä tuohisella\noli, emme saa tietää. Verrattakoon siihen Kanniston mainitsemaa\nvogulien tapaa, jotka kaatamansa karhun eteen asettavat tuohisessa\nkestitystä. Högströmin mukaan pannaan karhuvainajan hautaan joskus\nvielä esineitäkin, sukset, höylä, veitsi, vaskenpala y.m.\n\nTäten juhlallisesti haudattuaan karhun lappalaiset puhuttelevat sitä\nystävällisesti ja kehoittavat juoksujalassa ilmoittamaan muillekin\nkarhuille, mikä suuri kunnia on tullut sen osaksi, jotteivät nämä\npelkäisi ja asettuisi tekemään vastarintaa niitä pyydystettäessä.\nSenjälkeen hauta katetaan huolellisesti tukeilla ja kuusenhavuilla,\njotteivät koirat tai pedot pääsisi koskemaan tai häiritsemään vainajaa.\nToisin paikoin on vielä ollut tapana pystyttää pieni puukeihäs merkiksi\nkaadetun karhun haudalle.\n\nKaikki lappalaiset eivät kuitenkaan kaiva karhun hautaa samalla\ntavalla; muutamat tekevät sen pienemmäksi, mutta sitä syvemmäksi ja\nasettavat karhun luut siihen pystyasentoon. Pohjalle he panevat\ntakimaiset, niiden päälle järjestyksessä muut luut ja ylimäiseksi pään,\njonka viereen he asettavat tuohisen lepänkuorineen. Erään tiedonannon\nmukaan oli lappalaisilla myös ollut tapana sitoa karhun luut yhteen ja\nripustaa ne puuhun sille kohdalle, missä eläin on kaadettu. Joskus ne\nvietiin pyhään uhripaikkaan.\n\nKoko aterioimisen ajan on karhuntalja, johon myös, varsinkin\npäänkohdalle, on vaskihelyjä ja -renkaita ripustettu ja\nlepänkuorinestettä pirskoitettu, ollut kätkettynä kuusenhavujen alle.\nNyt se otetaan esille piilostaan ja levitetään lumikinosta tai puuta\nvasten lähelle kotaa. Seuraa viimeinen karhunpeijaisleikki. Naiset\nsaatetaan ulos asunnostaan huntu kasvoilla ja heidän käteensä annetaan\njousi tai lepänoksa, joilla heidän tulee tähdätä miesten osoittamaan\nsuuntaan karhuntaljaa kohti. Onnellinen ken sattuu maaliin osaamaan,\nsillä sitä pidetään enteenä, että hänen miehensä tulee kaatamaan\nseuraavan karhun. Jos taas osaaja on naimaton, saa hän elää iloisessa\ntoivossa päästä kerta jalon karhunkaatajan emännäksi. Hän saa myös\nkunniatehtäväkseen ommella tinalangalla ristinmerkkejä verkatilkuille,\njoita ripustetaan jokaisen metsästysretkellä olleen urhon kaulaan,\nvieläpä poronkin, joka saaliin kuljetti kotiin. Senjälkeen poistetaan\nnaisten kasvoilta peitteet ja vasta nyt he saavat katsella karhun\nkomeata taljaa, mutta tällöinkin vain vaskirenkaan läpi. Vaskihelyjä,\njoita mainittuun nahkaan on ripustettu, ei heti juhlan päätyttyä\nirroiteta, vaan jäävät ne paikoilleen, kunnes nahka on kuivunut ja\nkelpaa käytettäväksi.\n\nLundiuksen mukaan miehet itse tiedustivat uuden karhun kaatamisonnea\ntähtäämällä männyn oksalle asetettuun maksaan. Kun karhunpeijaiset\nsanotulla tavalla ovat päättyneet, eivät miehet heti sen jälkeen mene\nasuinkotaan, vaan oleskelevat vielä jonkun aikaa teurastuskodassa;\nkarhun kaatamisen jälkeen ei näet lappalaisten käsityksen mukaan\nmetsämiesten sovellu kolmen vuorokauden aikana lähestyä vaimojaan.\nJohtomiehen tulee olla vaimostaan erillään vähintään viisi vuorokautta.\nTämän ajan kuluttua tulee heidän vielä puhdistautua omituisin menoin,\nmitkä suoritetaan kolmannen päivän iltana auringonlaskun jälkeen.\nSilloin kaikki pyhään toimitukseen osaaottaneet peseytyvät\nkoivuntuhasta valmistetussa väkevässä lipeässä ja sen jälkeen juostuaan\nkolme kertaa teurastuskodan ympäri hyppäävät asuinkotaan uksen kautta\nja kohta ulos jälleen, taas takaisin ja ulos jälleen kodan perällä\nolevan pyhän oven kautta. Juoksunsa aikana he matkivat karhun\nmöräjämistä. Lopuksi ottaa karhunkaatajan vaimo heidät kiinni ja\ntiedustelee, milloin uudelleen vietetään karhun peijaisjuhlaa. Tässä\ntilaisuudessa mainitaan hänen käyttävän aina rukkasia käsissään. Erään\ntoisen tiedonannon mukaan tapahtuu puhdistautuminen siten, että urhot\ntoinen toisensa jälkeen tarttuvat asuinkodan padanhaahlaan, juoksevat\njoikuen muutamia kertoja tulen ympäri ja sitten hypähtävät peräkkäin\novesta pihalle, jolloin joku lappalaiseukoista heittää kunkin jälkeen\nkuumaa tuhkaa. Tämän jälkeen miehet riisuvat vaskihelynsä ja voivat\njälleen 'vahingotta seurustella vaimojensa kanssa. Jokaisen kaatamansa\nkarhun muistoksi on lappalaisilla ollut tapana lyödä vaskinaula\nkeihääseensä, pyssyynsä tai noitarumpuunsa, sillä he pitävät karhun\nkaatamista suurena kunniana.\n\nSamoin kuin maakarhulle ovat lappalaiset jääkarhullekin osoittaneet\npalvovaa kunnioitusta. Kun Kuollan rannoille keväällä ajelehtivat jäät,\nkertoo Haruzin, joskus tuovat mukanaan jääkarhun, silloin lappalaiset\nrientävät sitä pyydystämään. Tapettuaan sen he iloitsevat leikkien kuin\nlapset, muun muassa he ryömivät karhun päälle ja möräjävät samalla\nylistäen urhouttaan. Tehtyään nuotion he kauan aikaa istuvat sen\nääressä ja joikuvat. Vähän väliä he nousevat ja kumartavat karhua.\nVihdoin asettavat eläimen suuhun kappaleen suolakalaa lausuen: \"älä\nsano kotona, että olit vieraissa eikä sinua ruokittu, tulkoot\ntoisetkin, niin me niitäkin ruokimme\". Lopuksi esittävät toivomuksen,\nettä karhu kertoisi kaikille sukulaisilleen, miten uljaita miehiä\nlappalaiset ovat.\n\nMikä tarkoitus lappalaisilla lienee alkuaan ollut säilyttäessään noin\nhuolellisesti kaikki karhun luut ja asettaessaan ne suojaan koirilta ja\npedoilta? Ettei tällainen huolenpito kohdistunut yksinomaan karhuun,\nosoittaa seuraava Thureniuksen tiedonanto: \"Karhun, jäniksen ja\nilveksen luut pitää haudata kuiviin hiekkamäkiin tahi kätkeä\nvuorenrotkoihin, missä ei koira tai muu peto niihin koske. Tämän he\ntekevät senvuoksi, että nämä oleskelevat kuivalla maalla; sitävastoin\nniiden luut, jotka elävät vedessä, kätketään lähteisiin.\" Itkonen\nkertoo Kuollan lappalaisten vielä nykyään heittävän pyytämiensä kalojen\nruodot, mikäli mahdollista murtamatta, veteen takaisin. Niureniuksen\nmukaan ripustettiin sudenkin luuranko puuhun.\n\nValaisevia vertauskohtia löydämme muiltakin luonnonkansoilta. Niin\nkerrotaan esim. intiaanien asettavan kaatamiensa biisonhärkien luut\naroille niiden luonnolliseen asentoon siinä tarkoituksessa, että härät\ntulisivat henkiin seuraavaksi metsästyskaudeksi. Samoin eskimot\nheittävät hylkeiden luut veteen, jotta voisivat eläimiä uudelleen\npyydystää. Elämän ajatellaan, siis jollakin tavalla säilyvän, niin\nkauan kuin luuranko säilyy. Ettei tämä usko ollut lappalaisillekaan\nvieras, käy ilmi erään gellivaaralaisen sanoista, joka, kun häneltä\nkysyttiin, miksi hän asetti metson pään, jalat ja siivet eräälle\nkivelle, selitti, että niistä \"kasvaa jälleen uusia lintuja, joita hän\nsaa ampua\". Sama lienee ollut karhunluidenkin säilyttämisen syy. Tuo\ntuntematon muistiinpanija, jonka kuvaukseen jo ennen olemme viitanneet,\nsanookin selittäessään lappalaisten karhunpeijaisia: \"he uskovat, että\n_karhu nousee jälleen ylös ja antautuu uudelleen ammuttavaksi_\".\n\nTämä ihmisiin ja eläimiin liittyvä sielu-usko johdattaa helposti\nmuunkin luonnon elollistamiseen.\n\n\n\n\nLuonnonjumalat.\n\n\nLappalaiset ovat entisaikaan, sanoo Jessen, olleet \"niin\nyksinkertaisia, että ovat jumalinaan pitäneet ja kunnioittaneet\nluonnonesineitä, mikäli uskoivat niiden voivan joko hyödyttää tai\nvahingoittaa heitä heidän elinkeinoissaan\". Lappalaisten jumalien\nsuhtautuminen heidän elinkeinoihinsa onkin paras ja luotettavin opas\ntutkiessamme, mitkä heidän jumaluusolennoistaan ovat vanhoja ja\nalkuperäisiä, mitkä myöhempiä, uudempiin kehityskausiin kuuluvia.\n\nEpäilemättä ovat lappalaiset monien muiden kansojen tavalla muinoin\nelollistaneet heitä ympäröivän luonnon ilmiöt ja esineet. Vielä nykyään\novat muun muassa _revontulet_ heidän mielikuvituksessaan sekä eläviä\nettä tajuavia olentoja. Kun ne kovasti \"juoksevat\", pelkäävät\nlappalaiset niitä; jos he tällöin sattuvat ajamaan porolla, hiljentävät\nhe vauhtia ja poistavat kulkuset. Kodassakaan ei saa meluta, eikä\nrevontulia ole hyvä sormellaan osoittaa, siitä ne näet suuttuvat ja\nalkavat entistä enemmän hyppiä ja liekehtiä. Naiset eivät mitenkään saa\ntällöin avopäin astua pihalle, revontulet saattavat näet tarttua heitä\nhiuksiin. Jos niitä pilkkaa, \"ne laskeutuvat alas ja syövät syyllisen\".\nMyöhempi lienee Kuollan lappalaisten käsitys, että ne ovat \"sodassa\nkaatuneita vainajia, jotka ilmassa henkinäkin taistelevat keskenään\".\nRevontulille eivät lappalaiset kuitenkaan ole ryhtyneet toimittamaan\nuhreja.\n\nSamoin ovat myös Lapin vaarat ja tunturit muinoin elävöityneet\nlappalaisten mielikuvituksessa. Mutta mitenkä lienee niille uhraamisen\nlaita? Reuterskiöld, joka seitauhreissa näkee porolaitumien palvontaa,\nluulee tähän kysymykseen voivansa vastata myönteisesti. Luultavasti on\nseita-palvonta lappalaisilla kuitenkin paljoa aikaisempi poronhoitoa.\nGenetz mainitsee Kuollasta \"ruohoseita\" (_räz'-sijl_) nimisen\nhaltiankin, mutta, jos yksinomaan nimen perusteella jotakin voi\npäättää, ei tässä liene kysymys muusta kuin muinaisesta seidasta, jolta\non alettu ruohoakin rukoilla, samoinkuin kalastajalappalaiset anovat\nkaloja \"kalaseidalta\". Kuitenkin on huomattava, että ruoholla porojen\nravintona, kuten Genetz huomauttaa, on varsin vähäinen merkitys. Mutta\nei ole mahdotonta, että lappalaiset, poronhoidon tultua heille\ntärkeäksi elinkeinoksi, ovat alkaneet kohdistaa huomionsa\nkasvillisuuteen, jota poro tarvitsee ravinnokseen. Norjan lappalaisten\n\"tunturien jumalatar\" _rana-neida_, joka \"vallitsee keväällä ensiksi\nviheriöitseviä tuntureja\" sekä kasvattaa \"ruohoa ja jäkälää porojen\nravinnoksi\", ei ole mikään seitajumala. Sille on toimitettu uhrejakin\n\"keväällä, jotta poro ajoissa saisi ruohoa\". Erään toisen tiedon mukaan\nuhrattiin sille joka syksy poro tai muu eläin. Omituinen piirre\nuhritavassa on se, että \"uhrialttarin viereen oli asetettava _rukki ja\nvärttinä_, jotka voideltiin teuraan verellä\". Rukkiuhri, joka ei voi\nolla lappalaisilla omaperäinen, viittaa, että tämä \"suurin kaikista\njumalattarista\", joka keväällä ruohon ohella tuotti \"lehdetkin\", kuuluu\nskandinaveilta lainattuun jumalamaailmaan (Frigg). [Vrt. Kalevanmiekan\n(Orionin) ruotsalaista nimitystä \"Friggin rukki\" myös \"Friggin\nvärttinä\".] Varsin varhainen lappalaisten jumalistossa ei myöskään voi\nolla Genetzin Kuollassa muistiinpanema \"ruohoemo\" (_räz'-ajk_). Että\nsillä oli jokin valta poroihin, päättää kertoja omituisen menon\nperusteella, minkä hän itse matkoillaan sattui näkemään. Eräs mies,\njoka sai veljeltään lahjaksi poron, suuteli näet häntä ristiin, kuten\nvenäläisillä on tapana, ja lankesi hänen jalkoihinsa; sitten hän\nsuuteli myös poroa ja langettuaan tämänkin jalkoihin, suuteli vielä\neläimen jalkaa. Mainitut menot, jotka toistettiin, toimitettiin\n\"ruohoemon\" kunniaksi. \"Ruohoemon\" uhreista ei kuitenkaan ole mitään\ntietoja olemassa.\n\nVarhaisempi voi elollistetun metsän ja veden palvonta olla, se kun\nläheisesti liittyy lappalaisten alkuperäisimpiin elinkeinoihin.\nTutkiessamme metsän ja veden palvontaa sinänsä syrjäytämme toistaiseksi\nerikoiset metsässä ja vedessä elävät haltiat.\n\n_Metsän tai puun_ sielullistuttamista kuvailee Haruzin seuraavassa\nKuollan Lappia koskevassa tiedonannossaan. Kun lappalainen menee\nmetsään puita noutamaan, niin hän, ennenkuin alkaa puuta kaataa, iskee\nsitä kerran kirveenkamaralla kylkeen eli, kuten sitä nimitetään,\n\"tappaa puun\". Jos hän sen jättää tekemättä, ajatellaan puun pesässä\nsähisevän ja heittävän poukkia. Mielenkiintoinen on myös neiti Demantin\neräässä esitelmässään kertoma kuvaus lappalaisneidoista, jotka\npalatessaan tuntureilta metsäseutuun kiersivät käsivartensa puiden\nympäri ja tervehtivät puita. Jonkinlaiseen metsän tai puun\npalvontaankin viittaa seuraava Lundiuksen muistiinpano. Kun lappalainen\nampuu metsälinnun, leikkaa hän vasemmasta siivestä neljä pisintä sulkaa\nja heittää ne siihen paikkaan, missä linnun ampui; pudottaessaan\nriistan puusta hän asettaa samaan puuhun veistämänsä lastun hankaan sen\n\"kaikki neljä jalkaa\", samalla hän vielä voitelee puuta eläimen\nverellä.\n\nMiten sitten lienee veden pyhittämisen ja palvomisen laita?\nSkandinavian lappalaisten keskuudessa puhutaan omituisista pyhistä\njärvistä, joissa oli \"paljon lihavia kaloja\" ja joita nimitettiin\n\"saivoiksi\" (luultavasti eri sana kun eteläisten lappalaisten pyhää\nvuorta ja sen haltiaa merkitsevä _saivo_). Niissä oli kaksi pohjaa\npäälletysten, joista ylimäisessä oli reikä, mistä kalat saattoivat\npäästä pyydystäjiä pakoon ylemmästä kerroksesta alempaan. Kodan\nreppanaa muistuttavan pohjareijän vuoksi sanottiin niitä myös\n\"reppänäjärviksi\" (_reppenjavre_). Tällaisella järvellä oli aivan\nhiljaa liikuttava, \"ei saanut huutaa eikä kolistella\", ei myöskään\nsopinut lausua rivoja sanoja tai puhua kaloista, sillä heti ne\npujahtivat pyytäjältään pakoon.\n\nMainittu varovaisuus ei kuitenkaan liittynyt yksinomaan \"saivoihin\",\nvaan oli sitä yleensäkin kalastuksessa noudatettava. Yksin \"saivoille\"\nominaista oli käsitys kahdesta pohjasta. Tämä ei kuitenkaan liene\nalkuaan lappalainen uskomus, se kun tavataan myös norjalaisilla\n(\"huldretjærn\"). Itse \"saivo\" l. salasana johtuu ruotsalaisen \"sjö\"\n('järvi') sanan alkuskandinavisesta muodosta. Alkuaan vedenpalvontaa ei\nmyöskään tarkoittane lappalaisten aikaisemmin kerrottu tapa heittää\nkalanruodot takaisin veteen eivätkä nimitykset sellaiset kuin\n_passe-javre_ tai _passe-jokka_ \"pyhä järvi t. joki\", jotka epäilemättä\njohtuvat vesistöjen rannoilla olleista pyhistä paikoista.\n\nJumaliaan lappalaiset nimittivät usein suomalaisilta lainatulla\nnimityksellä _jubmel_ eli _ibmel_. On epätietoista, onko _jubmel_\npakanuuden aikana merkinnyt myös erikoista taivaanjumalaa. Ainoastaan\neräässä Högströmin muistiinpanemassa lauseessa: \"_Jubmel_ kuului vielä\nviime kesänä elävän\", on sillä ukkosjumalan merkitys. Epäilemättä\nkristillistä Jumalaa tarkoittaa S. Kildal sanoessaan: \"_Jubmel_,\nkaikkein korkein jumala on harvoihin noitarumpuihin kuvattu\".\nLähetyssaarnaajien kertomusten mukaan Norjan lappalaiset nimittivät\n\"ylijumalaa\" usein kristillisessä mielessä _radien_ tai _veralden rade_\n(ruots. världens råd, \"maailman vallitsija\"); myös _mailmen radien_\n(\"maailman r.\"). [Partisipin presensin yksikön genetivi sanasta _radit_\n(ruots. råda, \"vallita\"). Wiklund arvelee tämän genetivimuodon\njohtuneen siitä, että lähetyssaarnaajat ovat _radien_ sanan\nirroittaneet sanayhdistyksistä, esim. _radien-aimo_ (\"vallitsijan\nkoti\").] Forbus sanoo, että tämän jumalan tärkein toimi oli antaa\nlapselle henki sekä ottaa hurskaiden sielut luokseen n.s.\n_radien-aimoon_. Joskus on noitarummulla kuvattuna kolminaisuus:\n_radien-attshe_ (\"r.-isä\"), _radien-akka_ (\"r. vaimo\") ja\n_radien-bardne_ (\"r.-lapsi\"), joilla ilmeisesti on tarkoitettu katolisen\nkansankäsityksen \"Isää\", \"Äitiä\" ja \"Poikaa\". Lisäksi mainitaan nimi\n_tshorve-radien_, josta Leem sanoo, etteivät kaikki lappalaiset tiedä\neroa sen ja _radienin_ välillä, sekä _tshorve-edne_ (\"tsh. emo\").\nWiklund olettaa, että _tshorve_ (\"sarvi\") mainittujen jumalien nimissä\njohtuisi peuransarvea muistuttavasta merkistä, joka eräillä\nnoitarummuilla on piirretty ylijumalien pään yläpuolelle. Ylijumalan\nvaimolla oli vielä nimenä _sergve-edne_ (\"s.-emo\"). Kristillisen\ntaivaanjumalan apulaisia olivat \"pyhät miehet\" (_ailekes olmak_),\njommoisia olivat sekä viikonpäivien: perjantain, lauantain ja\nsunnuntain että suurten, juhla- ja paastopäivien haltiat. Toisinaan\novat nämä \"pyhät miehet\" kuvatut siivellisinä enkeleinä. _Maximen\nradienin_ palvonnasta huomaa kuitenkin, ettei tämä \"lappalaisten ylin\njumala\" ole vasta katolisen kirkon vaikutuksen luoma. J. Kildal kertoo\nnäet, että sille uhrattiin joka syksy koirasporo tai muu eläin, \"jottei\nhän antaisi maailman sortua\". Uhrialttarin ääreen asetettiin tällöin\nhaarukkapäinen puu n.s. maailmanpylväs, jolla jumalan ajateltiin\nkannattavan maailmaa ja joka uhritilaisuudessa voideltiin teuraan\nverellä. [\"Maailman pylvääksi\" (_veralden tsuold_) lappalaiset\nnimittivät myös pohjantähteä.] Paitsi määräaikaisia uhreja lappalaiset\ntoimittivat hänelle satunnaisiakin milloin mistäkin syystä, muun muassa\nauringon ja kuun pimenemisen aikana, jotta hän estäisi sen\ntapahtumasta.\n\nS. Kildal sanoo mainitun puun pystytetyn _veralden radille_ ja Forbus\nkertoo sellaisen asetetun _tshorve-radienin_ alttarin ääreen, \"että hän\nvoisi tukea maailmaa ja pitää sitä kunnossa, jottei se vanhenisi eikä\nsortuisi entisestä asennostaan\". Näistä tiedonannoista voi siis\npäättää, että nämä eri nimitykset tarkoittavat samaa maailmaa\nylläpitävää taivaanjumalaa.\n\n\"Maailman pylväs\" lienee ollut sekin patsas, jonka Leem kertoo omin\nsilmin nähneensä Porsangerin vuonon läheisyydessä. Vanhassa\nuhripaikassa oli rinnakkain kaksi korkeata kiveä, joista toinen oli\nkokonaan sammaltunut. Kivien luona oli keittotelinepuita n.s. _hasse\nmorak_ (oik. _basse-muorrak_, \"pyhät puut\"), joita lappalaiset olivat\nkäyttäneet valmistaessaan uhriateriaa. Kiviä vastaan oli ristiin\npystytetty petäjäisiä riukuja, jotka olivat merkityt roomalaisia\nnumeroita muistuttavilla merkeillä. Pyhäin kivien _itäpuolella_ oli\nsitäpaitsi pitkä samanlaisilla merkeillä merkitty nelisärmäinen hirsi,\njonka alipää oli kiinnitetty maahan aivan lähelle kiviä ja jonka yläpää\nkaaristui auringonnousuun päin. Puun kärjessä oli rautanaula, sellaisen\nesineen kaltainen, jolla veneitä tilkitään.\n\nLappalaisten käsitykselle maailmaa kannattavasta patsaasta emme löydä\nvertauskohtaa suomensukuisilta kansoilta. Ettei se myöskään ole alkuaan\nlappalainen uskomus, osoittaa Olrik, joka vertaa sitä germanien\nvastaavaan käsitykseen. Näilläkin oli näet \"maailmanpatsaansa\".\nMuinaissaksilaiset nimittivät niitä \"irminsul\" ('maailman pylväs');\nhekin uskoivat niiden kannattavan maailmaa. [Historioitsija Widukind\nkertoo, että saksilaiset voitettuaan thüringiläiset v. 532\npystyttivät kaupunkinsa itäiselle portille (auringonnousun puolelle)\nirmensul-patsaan kiitosuhriksi. Irmensul oli myös se heidän kuuluisa\npyhäkkönsä, jonka Kaarle Suuri hävitti v. 772.] Samoin kuin\nlappalaisten olivat näidenkin patsaat pystytetyt paljaan taivaan alle\nja ne saattoivat olla joko vain tilapäisiä tai pitempiaikaisia. Myös\nIslannissa ja Skandinaviassa tavataan jälkiä patsaista, joille on\nosoitettu jumalallista kunnioitusta, vaikka niitä myöhempinä aikoina on\nkäytetty katon alla joko temppeleissä tai yksityistenkin rakennuksissa.\nRautapiikkiä patsaan kärjessä pitivät muinaiset viikingit erittäin\npyhänä ja nimittivät sitä muun muassa \"veraldar nagli\" ('maailman\nnaula').\n\nSolander kertoo Norjan lappalaisten uskoneen maailman tukemiseen\n_veralden olmai_ (\"maailman mies\") nimiselle jumalalle. Tälle\ntoimitettiin uhri siten, että vartavasten valittu koirasporo vietiin\nteurastuspaikkaan, missä paljain päin rukoiltiin, että jumala ottaisi\nuhrin vastaan. Senjälkeen eläin pistämällä teurastettiin ja sen verellä\nvoideltiin muuan puu, joka juurineen otettiin maasta ja jonka ympäri\nlappalaiset joikuen juoksivat. Tämä puu asetettiin uhripaikalle, jonne\nmyös ripustettiin haarukkainen puu (klyfwa af trä), \"jolla _veralden\nolmai_ heidän käsityksensä mukaan kannattaa koko maailmaa\". Uhriksi\njätettiin teuraan luut, ei kuitenkaan koko poron luustoa, vaan\nainoastaan niiden ruumiinosien luut, joista lappalaiset uhriaterian\naikana olivat syöneet lihan. Niin sai jumala osakseen eläimen pään,\nselän, jalat ja sarvet sekä sitäpaitsi kielen, keuhkon, maksan ja\nkorvien palasia ynnä hännän sekä siittimen. [Erään tuntemattoman\nreunamuistutus]\n\n_Veralden olmai_ esiintyy kuitenkin etupäässä _hedelmällisyyden\njumalana_. Randulf vertaa sitä Saturnukseen ja sanoo, että lappalaiset\n\"maalaavat sen noitarummulleen siten, että monilla okasilla varustettu\nkäyrä viiva on piirretty hänen päänsä yli. Tämä tarkoittaa niin hyvin\nmaan ja meren kuin karjankin hedelmällisyyttä. He rukoilevat häntä\nantamaan maalle hyvän viljankasvun, jotta voisivat hyvillä ehdoilla\nostaa itselleen viljaa sekä olutta, viinaa ja kaikkea, mitä viljasta\nvalmistetaan. Sen ilmaisevat kuokalla, joka hänellä on kädessään.\nSamoin he rukoilevat, että hän hedelmöittäisi meren, jotta he saisivat\npaljon kaloja (niin tekevät etupäässä merilappalaiset) ja että hän\nhedelmöittäisi heidän porokarjansa, jotta se kantaisi paljon vasikoita,\nsekä että hän hedelmöittäisi tunturien jäkälän, jota heidän poronsa\nsyövät, jotta saataisiin paljon poron voita, juustoa y.m. Sanalla\nsanoen he rukoilevat _veralden olmailta_ eli Saturnukselta kaikkea,\nmikä joko voi kasvaa tai syntyä\".\n\nWestenin päiväkirjassa v:lta 1722 mainitaan myös kahden Melon\nlappalaisen uhranneen koirasporon _veralden olmaille_ \"poro-onnen\nvuoksi\".\n\nJ. Kildal, joka tekee eron maailmaa kannattavan _mailmen radienin_ ja\n_tshorve-radienin_ välillä, sanoo lappalaisten joka syksy uhranneen\nviimeksimainitulle koirasporon tai muun eläimen, jotta jumala \"antaisi\nmaalle hyvän kasvullisuuden\". Uhrialttarin viereen asetettiin nuori\njuurineen temmattu, ylösalaisin käännetty ja uhriteuraan verellä\nvoideltu lehtipuu.\n\nHedelmällisyydenjumalan palvonnassa oli _siitinelimillä_ hyvin\nhuomattava osa. Noraeus kertoo Ruotsin lappalaisten uhranneen sille\nMatteuksen päivän tienoissa seuraavalla tavalla. \"He kokosivat yhteen\nkaikkien teurastamiensa porojen sarvet, mutta yhden poron kaikki\nlihoista irroitetut luut pienimmästä suurimpaan ja pirskoittivat saman\nporon verta luiden yli, jotka he kaivoivat maahan pystyttäen siihen\nluiden keskelle koivusta tehdyn, myös verellä pirskoitetun puukuvan\n(puukuvaa he nimittivät _veralden olmai_ eli _maailman mies_) [erään\ntuntemattoman reunamuistutus], johon rinnan kohdalle kasvojen\nalipuolelle kiinnitettiin _sukupuolielin_.\" Kun lappalaisilta\nkysyttiin, mitä tarkoitusta varten he näin tekivät, vastasivat he\n\"seuraavansa esi-isien vanhoja sääntöjä sekä uhraavansa maalle\nensinnäkin senvuoksi, että maa elättää heidän poronsa; toiseksi, ettei\nse lähettäisi tautia, joka kesän aikana kiusaa poron jalkoja, ne kun\nsinä vuodenaikana tavallisesti ovat sairaat; ja kolmanneksi, että maa\nravinnon mukana antaisi elossa olevalle porokarjalle voimakkaan\nparitteluhalun, sen vuoksi he uhraavat mainitun elimen jumalankuvaan\nsidottuna, kuten yllä on kerrottu, jotta porojen luku suuressa määrässä\nlisääntyisi, sillä Matteuksen päivän tienoissa on porokarjan paras\nkiimanaika\".\n\nKertoja ei itse mainitse esityksessään, millä nimellä mainitut\nlappalaiset nimittivät palvelemaansa hedelmällisyydenjumalaa, joka\nuhrikuvauksesta päättäen oli läheisessä suhteessa maahan. Että\n_veralden olmai_ on todella ollut tunnettu Ruotsinkin Lapissa todistaa\nmuun muassa erään lappalaisukon pappeintarkastuksessa Piitimessä v.\n1688 tekemä tunnustus, että hänellä oli ollut kolme puusta valmistettua\njumalankuvaa, nim. \"Thorin, Thorin palvelijan sekä _maailman miehen eli\njumalan_\".\n\nRuotsin Lapissa näyttää hedelmällisyydenjumalan menoihin kuuluvia\ntapoja liittyneen vanhaan seitapalvontaankin. Erään tuntemattoman\nmuistiinpanoissa sanotaan näet, että _storjunkarelle_ uhrattaessa\n\"sidottiin oikeaan sarveen se _elin, jolla poro kartuttaa sukuaan_,\nja vasemman sarven ympäri tinalla punottu _punainen lanka_\".\n_Storjunkare_, jota Luulajan Lappia koskevat lähteet usein käyttävät\nkiviseidan merkityksessä, näyttää siis joskus esiintyvän myös\nhedelmällisyydenjumalana. Högström kertoo Jokmokin pappilassa\nsäilytetyn kolme juurikannosta valmistettua jumalankuvaa, joilla oli\nihmisen muoto ja jotka v. 1738 oli otettu eräältä Kaitomin\nlappalaiselta. Tämä oli oikeudessa tunnustanut, että suurin niistä oli\n_storjunkare_. Tämän nimen osoittaessa hedelmällisyydenjumalaa voimme\nymmärtää Spirri Nilsin mainitsemat vieraat uhrieläimet, kissat, koirat,\nlampaat ja kanat, joita storjunkarelle uhrattiin ja jotka olivat, kuten\nhän huomauttaa, Norjasta ostettavat. Hedelmällisyydenjumalan palvontaa\ntarkoittanee myös Rheen sanoessaan, että storjunkarelle uhrattaessa oli\nteuraan korvaan sidottava _punainen lanka_.\n\nRandulf mainitsee Norjan lappalaisten uhranneen\nhedelmällisyydenjumalalle myös maanviljelyksessä käytettäviä\ntarve-esineitä, kuokkia ja lapioita.\n\nLapin tuntureilla, missä maanviljelyksestä ei voi olla puhettakaan,\ntapaamme siis sitäkin vaalivan jumaluusolennon. Tämä seikka on parhaana\ntodistuksena siitä, että Skandinavian lappalaiset ovat lainanneet\nmainitun jumalan maataviljeleviltä naapureiltaan. Huomattava seikka on\nmyös, ettei sillä ole omaa lappalaista nimeäkään; sekä _storjunkare_\nettä sitä vanhempi nimitys _veralden olmai_ ovat Skandinaviasta\nperäisin. Syystä vertaa Olrik tätä jumalaa muinaisskandinavilaisten\nFreyr nimiseen hedelmällisyydenjumalaan, jonka kunnianimitys Ruotsissa,\nkuten Snorri Sturluson (k. 1241) mainitsee, muinoin oli \"veraldar god\"\n('maailman jumala'). Yhteinen piirre Skandinavien ja lappalaisten\nhedelmällisyydenjumalan palvonnassa oli sukupuolielimelle\nuhritoimituksessa annettu merkitys. Muutamilla noitarummuilla esiintyy\nhedelmällisyydenjumalan vieressä vielä toinen tätä pienempi olento,\n\"palvelija\". jota Kaarle Krohn vertaa Edda-mytologiassa kerrottuun\nSkirnir nimiseen Freyr jumalan palvelijaan.\n\nSkandinavian Lappiin rajoittuvat myös lappalaisten _auringon_ palvontaa\nkoskevat tiedot.\n\nOlaus Magnus kertoo teoksessaan, että lappalaiset palvovat aurinkoa ja\nosoittavat sille kiitollisuuttaan siitä, että se näkyy heille koko\nkesäkauden ja suo heille talven sankan pimeyden jälkeen valoa sekä\nlämpöä sen ankaran pakkasen sijaan. Samoin sanoo Rheen lappalaisten\npitäneen aurinkoa kaikkein eläväin äitinä, joka huolehtii heidän\nporovasikoistaan ja antaa niille luonnollisen lämmön, jotta ne voisivat\nhyvin viihtyä.\n\nUseimmilla lappalaisrummuilla onkin auringon kuvalla kunnia-sija muiden\nmytologisten kuvioiden keskellä. Siinä se usein esiintyy neliön\nmuotoisena, jonka jokaisesta kärkipisteestä lähtee hieno viiva\nikäänkuin auringonsäteitä kuvaten. Mutta tavallisin auringon merkki,\njota käytetään varsinkin sille uhrattaessa, on luonnollisesti\n_ympyränmuotoinen rengas_. Jessen mainitsee, että kun Norjan\nlappalaiset uhrasivat auringolle, asettivat he uhripaikalle\njumalankuvan viereen puun, jonka yläpään muodostivat ympyränmuotoiseksi\nja varustivat okailla. Myös Solander kertoo auringon merkkinä käytetyn\nsuurta, piirroksilla kaunistettua puurengasta. Yllämainitut esineet\nvoideltiin uhritilaisuudessa teuraan verellä. Ruotsin lappalaisten Rheen\nsanoo asettaneen auringolle uhratessaan uhrieläimen arvokkaimmat\nluutkin kehän muotoon uhrilavalle.\n\nMutta uhrinakin auringolle tiedetään lappalaisten entisaikaan\nkäyttäneen renkaanmuotoisia esineitä. Näistä puhuu Randulf mainiten,\nettä Norjan lappalaisilla toisin paikoin on ollut tapana antaa\nauringolle (_peive_) uhrilahjoina sitä itseään kuvaavia esineitä.\nSellaisen uhrin ajan kertoo hän olevan uuden vuoden aamun, jolloin\nperheen isä vaimoineen ja lapsineen menee lähteelle tai purolle, missä\nkukin uhraa auringolle vaskirenkaan. Siitä, miten veteen pudotettu\nrengas silloin loistaa, tekee lappalainen johtopäätöksiä alkavan vuoden\nvaiheista. Jos se on kirkas, ennustaa se hyvää vuotta, jos se on tumma,\nennustaa se tulevia onnettomuuksia, mutta jos rengas vedessä on\ntykkänään musta, pidetään sitä kuoleman enteenä ja siinä tapauksessa on\nedullisinta heti ryhtyä manalaisia lepyttämään. Kuten Friis huomauttaa,\nei tämä tapa kuitenkaan ole voinut olla yleinen paitsi eteläisimmässä\nLapissa, aurinko kun napapiirin pohjoispuolella ei kohoa taivaanrannan\nyli vielä uudenvuodenpäivänä. Epäilemättä on tämä tapa Lappiin tullut\netelästä, missä monet kansat aivan samoin ovat arvoitelleet tulevan\nvuoden tapahtumia.\n\nToisenlaisestakin uhritavasta kerrotaan saman kirjailijan\nmuistiinpanoissa. Kun lappalaiset päivän aikaan ovat kulkeneet harhaan\ntuntureilla, laskeutuvat he polvilleen, rukoilevat auringolta\npäivänpaistetta ja samalla uhraavat kädensijalla varustetun\npuunpalasen, johon on kaiverrettu suuri ympyriäinen reikä. Tätä\nesinettä he pitävät kädessään kohti aurinkoa siten, että aurinko\nsaattaa paistaa esineen läpi. Tämän sanoo kirjailija heidän tekevän\nkiitollisuuden osoitukseksi, kun aurinko heille näyttäytyy.\n\nPaitsi yllämainittuja renkaan muotoisia esineitä lappalaiset ovat\nauringolle uhranneet ravintoaineitakin. Leem tietää mainita Norjan\nlappalaisilla olleen tapana voilla sivellä asuntojen ovet, kun aurinko\npitkän poissaolon jälkeen ensikerran heittää säteitään taivaanrannalta.\n[Olisiko alkuaan auringolle tarkoitettu myös Graanin mainitsema edellä\nKerrottu joulunaikainen uhri.]\n\nUhrieläimiäkin on auringolle teurastettu. Niiden piti aina olla\n_naaraspuolisia_ ja, jos mahdollista, tuli niiden olla _valkoisia_\nväriltään. Ainakin _valkoinen lanka_ oli sidottava sen eläimen korvaan,\njoka oli annettava uhriksi auringonjumalalle.\n\nRuotsin lappalaisten uhritoimituksesta Rheen antaa meille seuraavan\nkuvauksen. Kun uhrieläin on teurastettu, leikkaavat lappalaiset pienen\nkappaleen kaikista sen jäsenistä ja pujottavat ne kaareksi taivutettuun\nvitsaan, jonka ympärys on noin puoli tavallisen tynnyrin vanteesta.\nTämän esineen he ripustavat kodan taakse tehdylle korkealle\nuhrilavalle. Graan selittää auringolle uhratun siten, että lappalaiset\nottivat kolme koivunvitsaa, palmikoivat ne yhteen päästä alkaen\nkeskivaiheille saakka, mihin kohtaan sitoivat langan. Mainitut vitsat\nhe voitelivat uhriporon verellä. Senjälkeen he tekivät koivunoksasta\npienen renkaan, jonka sijoittivat keskelle lavaa käyttäen sitä\njumalankuvan asemesta ja sen sisäpuolelle he asettivat pienen palan\nuhriteuraan keuhkoa, sydäntä, kieltä ja huulta. Mutta nuo vereen\nkastetut, päästä yhteenpunotut koivunvitsat he pystyttivät mainitun\nrenkaan päälle.\n\nUseiden tiedonantojen mukaan lappalaiset viettivät suurta\nauringonjuhlaa vuosittain keskikesän valoisimpana aikana, jolloin he\nuhrasivat sille kasvullisuuden ja poronhoidon menestykseksi. Kildal\nsanoo Norjan lappalaisten ripustaneen juhannusiltana \"päiväneidon\"\nkunniaksi lehti- tai ruohorenkaan, jota nimitettiin _auringon\nrenkaaksi_. Tällöin keitettiin myös voilla sekoitettu jauhopuuro, mikä\nsyötiin auringon kunniaksi. Mainittua jauhokeitosta lappalaiset\nnimittivät auringon puuroksi. Jessen, joka kertoo saman juhlan\nvietosta, mainitsee lisäksi, että lappalaiset ruvetessaan\nuhriaterialle, jonka miehet nauttivat yhdessä vaimojensa kanssa,\nkumartuivat polvilleen ja rukoilivat aurinkoa \"heittämään armollista\nvaloaan porojen ja kaiken muun yli, mistä he saivat elatuksensa\".\nSyötyään he vielä tekivät samoin anoen \"iloista maitokesää sekä\nporokarjan menestystä\". Auringolle uhrattaessa käytettiin paitsi poroja\nmyös lampaita ja vuohia. Jessen tietää Norjan Lapissa asetetun\nauringonjumalan alttarille vielä rukki ynnä pellavia.\n\nLappalaisten auringonpalvonta tarkoitti pääasiallisesti poronhoidon\nynnä vuodentulon menestystä, mutta myös sairauden takia kerrotaan sille\nuhratun, varsinkin heikkomielisyyden ja kesän kuumimpina kuukausina\nvaivaavan päänkivun lieventämiseksi. Joskus muulloinkin arkielämän\ntarpeissa lappalaiset saattoivat kääntyä auringon puoleen rukouksin ja\nuhrein. Randulf kertoo, että merilappalaiset merellä ollessaan illan\ntullen laskeutuivat polvilleen, rukoilivat aurinkoa ja lupasivat sille\nuhreja koettaen sitä täten estää alenemasta. Samoin on tuntureilla\nvaeltajain ollut tapana tehdä, kun he yön lähestyessä etäällä\nasunnoistaan olivat kulkemaisillaan harhaan tai eksymäisillään\nporolaumoistaan.\n\nKuten päivälle ovat Skandinavian lappalaiset yönkin haltialle, _kuulle_\nosoittaneet jumalallista kunnioitusta. Varsinkin joulun tienoissa\nsyntyvää kuuta, jota nimitettiin \"pyhäksi kuuksi\" (_passe-manno_)\npalvottiin erikoisemmin menoin. Heti uudenkuun tultua näkyviin vallitsi\nNorjan lappalaiskodissa täydellinen hiljaisuus; naiset eivät saaneet\nkehrätä eivätkä miehet toimittaa mitään melua aikaansaavia askareita.\nUhriksi kuulle ripustettiin kodan lakeisreikään vaskirengas niin, että\nkuu sen lävitse saattoi paistaa kotaan. Jos jollakin tavalla joutui\nrikkomaan vanhaa tapaa vastaan, ajateltiin kuun siitä suuttuvan, ja oli\njumalatar heti uhrilahjoilla lepytettävä. Thurenius sanoo Ruotsin\nlappalaisten pitäneen pyhänä marraskuuta, jolloin heillä samoin kuin\nNorjan lappalaisilla oli tapana toimittaa rengasuhri ynnä teurastaa\nkuulle puolen vuoden vanha porovasikka. Rengasuhri Thureniuksen\ntiedonannossa osoittanee kuitenkin, että saman kuun palvomisesta oli\nkysymys. Tuntemattoman Ruotsin Lappia koskevissa muistiinpanoissa\nselosteitaan joulukuun pyhittämistä seuraavin sanoin: \"Koska porot tänä\naikana ovat kantavia, ripustavat lappalaiset vaskirenkaan vaskiketjussa\nkodan kattoon oven kohdalle niin, että kuu voi valaista vaskirengasta;\nhe uskovat näet, että kuu voi auttaa porolehmiä hyvin synnyttämään\nvasikoita sekä myös suojella niitä kaikilta vahingoilta kantamisen\naikana.\" Vaskirenkaan lisäksi ripustettiin tällöin kotaan poronnahka\nkuun kunniaksi.\n\nPaitsi joulun tienoissa syntyvää uutta kuuta ovat Skandinavian\nlappalaiset entisaikaan palvoneet erityisillä juhlamenoilla myös\n_helmikuuta_, jota he nimittivät _kuova-manno_. Högström mainitsee\nRuotsin Lapissa eräältä lappalaiseukolta kuulleensa, että tämän\nvanhemmilla oli ollut tapana määrättynä aikana helmikuussa (luultavasti\nuudenkuun aikana) sitoa heiniä, joita lappalaiset käyttävät kengissään\nja kintaissaan, porojensa sarviin. Senjälkeen kovasti kolistelemalla\nkehoitettiin _kuova-mannoa_ syömään. Tästä tavasta, huomauttaa kertoja,\nvoi päättää, että lappalaiset eivät pitäneet kuuta ainoastaan elävänä\nolentona, vaan myös arvelivat sen elävän heinistä, ja että sitä oli\nmelskeellä ja hälinällä palvottava.\n\nMainitut lähteet eivät tyydyttävästi voi selittää, mikä on ollut näiden\nomituisten tapojen alkuperäinen tarkoitus. Paitsi Lapissa on muuallakin\npohjoismaissa ollut tapana osoittaa kunnioitusta kahdelle vuoden\nensimäiselle kuulle. Niin tiedetään esim. muinaisislantilaisten\npitäneen velvollisuutenaan tervehtiä sekä vuoden ensimäistä\nThorri-kuuta että sitä seuraavaa Goa-kuuta. Silloiset kuukaudet eivät\ntietysti olleet nykyisiä kalenterikuita, vaan luettiin aika itse kuun\nvaiheiden mukaan. Thorrin-tervehdys toimitettiin siis joka vuosi, kun\nuusi kuu ensi kerran joulun tienoissa näyttäytyi. Se oli etupäässä\nperheenisien tehtävä, jotka kuun kunniaksi valmistivat myös uhriaterian\n(Thorrablöt). Goa-kuun (siitä lappalaisten _kuova-manno_) tervehtiminen\nja sille uhriaterian (Goiblöt) valmistaminen oli sitävastoin naisväen\ntehtävä. Hyvin varhain aamulla tuli naisten nousta vuoteeltaan ja\nrientää jo alusvaatteissa toivottamaan kuuta tervetulleeksi. Kuten\nOlrik arvelee, ilmenee näissä kuun hyvittely- ja tervehdysmenoissa se\nkäsitys, että lähestyvän vuoden vaiheet ovat sen ensimäisistä\nkuukausista riippuvaisia. Tapa tervehtiä vuoden ensimäisiä kuita ei\nkuitenkaan ole ollut tunnettu ainoastaan Skandinaviassa, vaan\nmuuallakin Europassa, esim. Ranskassa ja Italiassa.\n\nLappalaisten noudattama hiljaisuus joulukuun syntyessä lienee johtunut\nkäsityksestä, että henget ovat tällöin liikkeellä. Vaikeampi on\nselittää, minkä vuoksi helmikuulle oli sidottava heiniä porokarjan\nsarviin. Mahdollisesti poron (?-skand. _lehmän_) sarvet kuvailivat kuun\nsarvia. Omituinen helmikuuta koskeva tieto on lisäksi Leemin teoksessa.\nHän sanoo näet tällöin ripustetun heinälatoon villoihin ja heiniin\nkäärityn lampaanluun, jonka tuli suojella karjaa helmikuun pakkasilta.\n\nSamoin kuin auringolle uhrasivat lappalaiset kuullekin sen muodon\nmukaisia kuvioita. Pilvisinä öinä he tekivät sille uhriksi kädensijalla\nvarustetun puukuvion, jossa oli pieni reikä; sen lävitse he antoivat\nkuun pilkistää, jottei se vihoissaan vetäytyisi pois valoineen, kuu kun\npitkänä, pimeänä talvikautena on Lapissa erittäin suuriarvoinen\nvalonantaja. Kuulle uhratessaan menettelivät Norjan lappalaiset\nJessenin mukaan yleensä aivan samalla tavalla kuin auringolle\nuhratessaan, uhrieläimetkin olivat samoja, eivät milloinkaan mustia\neivätkä koiraita. Leem sanoo lappalaisten rukoilleen kuulta \"hyvää\nsäätä ja selkeätä yöilmaa\".\n\nKuun pimenemisen lappalaiset useiden muiden kansojen tavalla uskoivat\nolevan peikkojen työtä. Niitä peloitellakseen he tällöin melusivat,\nmyöhempinä aikoina ampuivat pyssyilläkin ilmaan.\n\nOmituinen on lisäksi lappalaisten tapa tiedustella, kun heidän vaimonsa\nolivat raskaudentilassa, kuun ja sen läheisyydessä olevan tähden\nasemasta syntyvän lapsen sukupuolta ja menestystä. Jos tähti oli kuun\nyläpuolella, oli lapsi poikalapsi, jos tähti oli kuun alapuolella, oli\nlapsi tyttölapsi; jos tähti oli kuun etupuolella oli se enne, että\nlapsi syntyy terveenä ja menestyy elämässään, mutta jos tähti oli kuun\ntakapuolella, oli se joko vaikean synnytyksen tai lapsen varhaisen\nkuoleman merkki.\n\nLappalaisten auringon- ja kuunpalvonnassa olemme siis tavanneet paljon\npiirteitä, jotka todistavat eteläistä alkuperää. Sellaisia ovat paitsi\nvieraita uhrieläimiä, joita Forbuksen mukaan oli ostettava \"meren\nrannalla asuvilta norjalaisilta\", muun muassa \"auringon puuro\",\nmaanviljelys kun oi ole lappalaisten elinkeino. Samoin lainattu on\nheidän tapansa voidella asuntojensa ovet, kun aurinko keskitalven\njälkeen ensikerran näyttäytyy, mikä tapa myös norjalaisilla on\nentisaikaan ollut yleinen. Alkuperäinen ei myöskään voi olla\nuhritoimitus, josta Randulf kertoo seuraavin sanoin: \"Eivät kenellekään\nepäjumalistaan lappalaiset toimita polttouhria, se on, he eivät polta\nuhrilahjoja, paitsi ainoastaan auringolle uhratessaan osoittaakseen sen\nkuumuutta ja tulta, ja sellainen uhri toimitetaan erikoisella,\nvartavasten pyhitetyllä uhrikivellä\". Myös itse auringon käsittäminen\nnaispuoliseksi olennoksi, kuten eteläisten Norjan lappalaisten\nnimitykset _beive-neide_ ja _sola-neide_, osoittavat, muistuttaa \"sol\"\nsanan kieliopillista sukua, josta Kaarle Krohn huomauttaa. Niille\nrenkaanmuotoisille esineillekin, joita lappalaiset uhraavat auringolle\nja kuulle, on Skandinavian pronssikauden löydöistä runsaasti tavattu\nvastineita. Lappalaisten pieniä kädensijalla varustettuja puurenkaita,\njoilla aurinko ja kuu loitsittiin esille, Olrik vertaa Skandinaviassa\nhistoriantakaisena aikana paljon käytettyihin harpiksirenkaisiin.\n[Olrik sanoo tutkimuksessaan, ettei Suomensuvun kansoilla ole vastaavaa\nuhritapaa. Kuitenkin on huomattava, että myös samojedeilla tavataan\nauringonkehän muotoisia uhrikuvia ja merkkejä.] Lisäksi on huomattava,\nettä kaikki yllämainitut auringon- ja kuunpalvontaa koskevat lähteet\nrajoittuvat yksinomaan Skandinavian Lappiin.\n\nLappalaisten tähtienpalvontaa tutkiessamme kiintyy huomio vielä\nerääseen Forbuksen kyselykaaviossa olevaan kysymykseen; \"Oletko\npalvonut _seulasia_, jotta ne _lämmittäisivät ilmaa_?\" Lindahlin ja\nÖhrlingin sanakirjassa on mainittu tarina, jossa eräs henkilö tämän\ntähden avulla säästyy pakkaseen kuolemasta. Kuten Hammarstedt\nhuomauttaa, liittyvät nämäkin uskomukset läheisesti naapurikansojen\nkäsityksiin seulasista (plejadeista).\n\nLappalaisten mahtavin ja laajimmalla alueella tunnettu luonnonjumala\noli _Hermes_, mikä nimi samalla merkitsee sekä _ukkosenjumalaa_ että\nitse luonnonilmiötä. Ukkosjumalaa Skandinavian lappalaiset nimittivät\nkuitenkin useimmiten vieraalla nimellä _hora-galles_ (nimen alkuosana\non skand. Thor; _galles_ merkitsee ukkoa). Sitäpaitsi oli hänellä vielä\nmairenimityksiä kuten _attshe_ (\"isä\"), _attshekatsh_ (\"isänen\") sekä\n_aija_ ja _äijih_ (\"ukko\"), jotka samalla merkitsevät myös ukkosta ja\njoille, samoin kuin vastaaville suomalaisille ukkosjumalan\nnimityksille, on germanisia esikuvia, esim. ruotsalaisten \"godfar\"\n('hyvä isä') ja \"godgubben\" ('hyvä ukko').\n\nMainitun jumalan suuri merkitys ilmenee muun muassa siinä, että hän on\nmiltei kaikille noitarummuille kuvattu. Näissä hän usein esiintyy\nihmisenkaltaisena olentona, jolla on _vasara_ kädessään; joskus on\nhänellä niitä kaksikin, yksi kummassakin kädessä. Toisinaan on hänen\nmerkkinään vain kaksi ristiin asetettua vasaraa. Tämä esine onkin\nukkosenjumalan paras tuntomerkki. Mihin tarkoitukseen lappalaiset\nuskoivat hänen vasaraansa tarvitsevan, käy ilmi seuraavista Rheenin\nsanoista: \"he pitävät ukkosta elävänä olentona, joka jyryää taivaassa\nja jonka toimena on tappaa kaikki rullit (troll); näitä he uskovat\nolevan kaikkialla, tuntureissa, vuorissa ja järvissä. Senvuoksi he\nmaalaavat hänelle vasaran käteen\".\n\nMuutamilla noitarummuilla, jotka O. Rudbeckius kuuluisassa Atlantica\nteoksessaan on kuvannut, esiintyy kaksikin ukkosjumalan edustajaa,\njoista toinen riippuu rummun yläreunasta pää alaspäin.\n\nPaitsi vasaraa oli ukkosjumalalla vielä toinenkin ase nim. _kaari_.\nSiitä Rheen mainitsee: \"_taivaankaarta_ he nimittävät Thorin kaareksi;\nsillä tämä ampuu ja surmaa kaikki rullit, jotka tahtovat tehdä heille\njotakin pahaa\". Taivaankaarta lappalaiset nimittivät omakielisellä\nnimellä _tiermaz juks_ (\"ukkosen kaari\"). Eipä \"ukontalttakaan\" näytä\nlappalaisille olleen tuntematon.\n\nSyystä että ukkosen uskottiin ajavan takaa peikkoja, lappalaiset\najoivat koiransa pihalle joka kerta, kun kuulivat ukonilman lähestyvän.\nHe pelkäsivät näet rullien voivan kätkeytyä koiriin. Vieläpä\npuukontuppeenkin niiden luultiin saattavan piiloutua, senvuoksi, jos\ntämä jyrinän aikana sattui olemaan tyhjänä, oli siihen pantava jollei\nmuuta niin puupuikko. Puun juurelle ei tällöin myöskään ollut hyvä\nasettua, ainakin oli veitsi lyötävä suojaksi puuhun.\n\nJessenin mukaan lappalaiset uskoivat saavansa ukkosen valloilleen\nmyös taikakeinoilla, nim. lujasti joikumalla tai rummuttamalla.\nNiin he tekivät varsinkin silloin, kun heidän karjansa oli loitsittu\nja he tahtoivat sen vapauttaa lumouksesta. Myös vihamiehiään\nvahingoittaakseen noidat saattoivat ukkosen irti. Jollei _hora-galles_\nvoinut vahingoittaa henkilöä, jota vastaan hän oli lähetetty, kääntyi\nhän ankarana ja julmana itse sitä noitaa vastaan, joka hänet oli\nlaskenut valloilleen.\n\nThorin _vasaramerkkiä_ Skandinavian lappalaiset käyttivät taikasuojana\nmoniin tarkoituksiin. Randulf kertoo, että kun Norjan lappalaiset\npakoitettiin käymään Herran ehtoollisella, he sitä ennen toimittivat\nomituiset menot kotonaan. Muun muassa he kastoivat kolme sormea olut-\ntai viinalasiin ja tekivät niillä otsaansa ristinmerkin, joka merkitsi\nThorin ristinmuotoista vasaraa. Sen he tekivät vakuuttaakseen olevansa\nhänen uskollisia palvelijoitaan. Thorin vasaramerkin piirsivät\nvanhemmat myös äskensyntyneen poikalapsen esinahkaan veitsellä, jolla\nisä vielä ympärileikkasi koiran tai vuohen samalla teurastaen tämän\neläimen uhriksi. Toisessa kohden sama kertoja huomauttaa, että niinkuin\nNorjan talonpojat piirtävät jouluiltana ristinmerkkejä oviinsa tai\ntekevät sanotun merkin veitsellä olueen tai viinaan silloin, kun\njuovat, tahi voipyttyyn selittäen tämän merkin Jeesuksen ristiksi,\naivan samoin tekevät myös lappalaiset, mutta heidän merkkinsä\ntarkoittaa Thorin vasaraa, mikä merkitys, kertojan mukaan, aikoinaan on\nollut Norjankin rahvaan ristinmerkillä.\n\n_Hora-gallesta_, jota lappalaiset kuvittelivat sinipukuiseksi mieheksi,\nei kuitenkaan pidetty ainoastaan pahojen rullien karkoittajana.\n\nUkkosenpalvonnan syitä Randulf kuvailee seuraavasti: \"Tätä jumalaa,\njoka seisoo moukari toisessa kädessä ja vasara toisessa, lappalaiset\npalvovat erityisesti kun ukkonen käy, jotta tämä vasarallaan sen ajaisi\ntakaisin vahingoittamasta heitä ja heidän porojaan; samoin he pyytävät\nhäntä, kun tahtovat ukkosen ja salaman iskemään henkilöitä, joille ovat\nvihoissaan, että hän moukarillaan, mikä hänellä on toisessa kädessään,\nsaattaisi ukonjyryä ja salamoita niiden yli\". Toisessa paikassa sama\nkertoja huomauttaa _hora-galles_ jumalan antavan menestystä myös\ntaisteluissa sekä suojelevan poroja susilta ja karhuilta.\n\nJessen kertoo lappalaisten uhranneen ukkoselle porokarjansa takia, joka\n\"aukeilla tuntureilla on hänen voimalleen alttiina\". Kun eräiltä\nRuotsin lappalaisilta kysyttiin, minkä vuoksi he uhrasivat, vastasivat\nhe sen tekevänsä ukkoselle, jota suuresti pelkäsivät, \"jottei salama\ntekisi pahaa heille eikä heidän karjalleen sekä jotta ukkonen antaisi\ntummista ja paksuista pilvistään virkistävää sadetta ruohonkasvun ja\njäkälän hyväksi\". Luulajan keräjillä lappalaiset tunnustivat tälle\njumalalle uhraavansa \"syystä että hän antoi heille kauniin ilman\".\n\nSiitä, miten Ruotsin Lapissa toimitettiin uhri ukkoselle, on Rheenin\nmuistiinpanoissa seikkaperäinen esitys. \"Kun noitarumpu on osoittanut,\nettä Thorille on uhrattava, sidotaan uhriksi määrätty porohärkä kodan\ntaakse, minne naisten ei ole lupa astua. Poro teurastetaan pistämällä\nsitä veitsellä sydämeen. Sydäntä lähinnä oleva veri säilytetään Thorin\nkuvan voiteeksi. Niin monta poroa kuin lappalainen teurastaa ja uhraa,\nyhtä monta jumalankuvaa hän pystyttää Thorin kunniaksi. Kuvat\nvalmistetaan koivunkannosta, juuresta tehdään pää, varsi muusta osasta\nja käteen pannaan vasara. Sittenkun uhriporot ovat teurastetut,\nrakentavat he kotainsa taakse kolmen kyynärän korkuisen lavan sekä\npystyttävät kauniita koivunoksia lavan reunoille. Samoin he siroittavat\nniitä maahan kodasta uhrilavalle asti. Mainitulle lavalle asettavat he\nsitten Thorin kuvat verellä voideltuina. Niiden rintaan tehdään lisäksi\nmuutamia ristinmerkkejä. Kuvien taakse he pystyttävät sarvet ja\ntärkeimmät päänluut ynnä jalat. Samalla he ottavat pienen lihapalan\njokaisesta jäsenestä; ne asetetaan lavalle kuvan eteen pienessä\ntuohisessa, johon vielä kaadetaan vähän rasvaa\".\n\nThorille uhrattavan teuraan oikeaan korvaan oli neulottava merkiksi\n_harmaa_ villalanka.\n\nRheenin muistiinpanoihin liitetyssä piirroksessa on ukkosjumalan\nkuvilla kumpaisessakin kädessä koholle nostettu vasara. Schefferuksen\nteoksessa olevassa uhrikuvassa käy vasaran varsi jumalan kuvan ruumiin\nläpi ollen siten käsienkin sijaisena. Erään tuntemattoman\nkirjoittamassa lähteessä sanotaan lappalaisten lyöneen jumalankuvan\npäähän vielä teräsnaulan ynnä piinpalan, \"jotta Thor niillä voisi iskeä\ntulta\". Monin paikoin on ukkosenjumalan uhrikuvana ollut ainoastaan\nsuuri vasara. Forbus sanoo hänen kunniakseen tehdyn kaksi syltä pitkän,\nsirosti kirjaillun vasaran, mikä uhritilaisuudessa voideltiin teuraan\nverellä. Samoin S. Kildal kertoo lappalaisten _thora-gallesille_\nuhranneen, paitsi poroja ja muita eläimiä, myös suuria, kauniisti\nkirjailtuja puuvasaroita, joita he asettivat vuorenrotkoihin. Sellaisen\nmonenlaisia uhriesineitä sisältävän luolan hän kertoo löytäneensä\nLapin-retkellään.\n\nSamoinkuin Thorin vasarasta tehtiin itse jumalasta toisinaan hyvinkin\nsuuria kuvia. Noraeus kertoo niiden joskus olleen kokonaisia maasta\njuurineen kiskottuja koivuja, jotka veistettyinä pystytettiin uhrilavan\nääreen juuripuoli ylöspäin. Myös Mathias Steucius mainitsee isänsä\nkertoneen, että lappalaisilla oli uhripaikoissaan tavattoman suuria\nhirsiä, joille oli veistetty karkea ihmishaahmo.\n\nSuomen lappalaisten käsityksen mukaan ukkosenjumala _aijeg_ asui\nsuurissa kallionrotkoissa. Fellman luettelee muutamia sellaisia hänen\npalveluspaikkojaan ja kertoo niistä löydetyn suuret määrät poron luita\nja sarvia. Useat uhripaikat ovat saaneet nimensäkin ukkosenjumalasta,\nkuten _Aijeg-javre_ (\"Ukonjärvi\").\n\nVielä nykyään, kertoo Itkonen, _äijih_ elää Inarissa kansan\ntietoisuudessa. Hänelle oli pyhitetty _Äijih-sualui_ (\"Ukonsaari\"),\npienehkö, korkea kalliosaari Inarinjärvessä noin peninkulman päässä\nkirkolta; sitä kohtaan moni lappalainen vieläkin tuntee kunnioitusta.\nSaaren länsi- ja pohjoispuolella on muutamia luolia ja rotkoja, joihin\nennenmuinoin tiettävästi on kannettu poron- ja peuransarvia uhriksi.\nJoitakin vuosikymmeniä takaperin oli sarvia kertomusten mukaan\nnäkyvissä suuret määrät, mutta nykyään näkee siellä vain joitakuita\njätteitä; luolain suulla on maassa myös kekäleitä ja puolipalaneita\ntuohenpalasia. Ennen lienee sieltä löydetty pieniä metalliesineitäkin.\nVielä viimeaikoihin asti on järvellä oltaessa rukoiltu \"ukolta\"\nmyötäistä tuulta heittämällä vaskiraha veteen. Kerran oli eräs\nlappalainen luvannut jumalalle jäärän, mutta kun oli saanut sen,\nmitä rukoili, oli hän ruvennut katumaan ja päättänyt kotiin\ntultuaan peruuttaa lupauksensa. Perille ehdittyään hän kuitenkin\nhämmästyksekseen huomasi, että luvattu jäärä oli kadoksissa.\n\nMuutamilla läntisten lappalaisten rummuilla näkee ukkosenjumalan\nvieressä toisen olennon kuvattuna, jonka on selitetty tarkoittavan\n\"Thorin _palvelijaa_\". Tämä \"palvelijakin\" näyttää olleen uhripalvonnan\nalainen; eräässä Piitimessä v. 1688 pidetyssä tarkastuskokouksessa\ntunnusti näet vanha lappalaisukko, että hänellä oli puisten\njumalankuviensa joukossa sekä Thor että \"Thorin enkeli\". Samoin\nmainitaan Luulajan käräjillä v. 1687 tehdyssä pöytäkirjassa\nlappalaisten myöntäneen syksyllä Matteuksen päivän aikana uhranneensa\nkoirasporojen sarvet \"Thorin pojille\" ja \"Thorin rengeille\".\nViimeksimainituilla he näyttävät kuitenkin tarkoittaneen vain\nkiviseitojaan. Lappalaiset tietävät kertoa myös \"Thorin palvelijan\"\ntoiminnasta. Kun noidan sielu oli lähtenyt tiedustelumatkalle\ntuonelaan, väijyivät paholaiset sitä, mutta _hora-gallesin_ koira\n_starbo_, joka eräällä rummullakin on kuvattuna, vartioi ruumista.\nPaholaisia kiivaasti haukkuessaan se herätti ukkosenjumalan palvelijan,\njoka riensi ilmoittamaan asiasta isännälleen. Tämä ryhtyi heti\nvasarallaan huitomaan rulleja ja piruja, jotka näinollen eivät voineet\nestää noidan sielua palaamasta takaisin ruumiiseen eivätkä muutenkaan\nsitä vahingoittaa. \"Thorin palvelijan\" nimityksen olettaa Wiklund\nesiintyvän myös _horanorja_ (\"Thorin orja\") nimessä, jolla\nukkosenjumalaa ja ukkosta myös toisin paikoin on nimitetty. Lisäksi\npuhutaan \"_tiermesin_ rengistä\" eräässä J. Fellmanin muistiinpanemassa\ntarussa, joka ilmeisesti on Skandinaviasta peräisin.\n\nOnpa ukkosenjumalalla _puolisokin_ lappalaisten jumalistossa. Fellman\nkertoo Suomen lappalaisten nimittäneen häntä _akko_ ja _ravdna_. Häntä\nsanottiin \"lapsettomaksi\". Uhrina hänelle kuten hänen puolisolleenkin\nkerrotaan annetun poronsarvia ja -luita. Tavallisesti olivat vuorien\nluolat ja rotkot hänellekin pyhitettyjä. Sellaisia oli Suomen Lapissa\nuseissa paikoin, ja ovat ne saaneet nimensäkin mainitun jumalattaren\nmukaan. Pyhien rotkojen ja luolien seinämiä ovat lappalaiset silloin\ntällöin voidelleet poron ja kalan rasvalla. _Pihlajanmarjat_ olivat\nerityisesti ukkosenjumalan puolisolle pyhitettyjä. _Pihlajia_\nkerrotaankin runsaasti kasvaneen hänen luoliensa läheisyydessä.\n\nMiten ankarana ja arvokkaana lappalaiset pitivät mainittua jumalatarta,\nosoittaa kertomus eräästä Olavi Päiviä nimisestä uskonintoisesta\nmiehestä, joka Suomen Lapissa on kuuluisa jumalankuvien polttajana ja\npyhien paikkojen hävittäjänä. Tämä oli aina hyvin menestynyt työssään,\nmutta vaikea vastus häntä kohtasi, kun hän aikoi ruveta raastamaan\nMuddusjärvellä, 2 penink. Inarin kirkolta olevaa paljon käytettyä\n_akka_-jumalattaren palveluspaikkaa, nim. erästä luolaa, jossa oli\ntavattoman paljon poronsarvia. Matkallaan sinne hän näet sairastui\nankaraan tautiin. Kun hän vihdoin siitä parani, jatkoi hän kuitenkin\nmatkaansa, mutta silloin _akka_ nosti niin rajun myrskyn, että hän oli\njärvellä kulkiessaan hukkumaisillaan. Kolmannella kerralla onnistui\nhänen vihdoin päästä perille; silloinkin riehui niin kova rae- ja\nsadeilma, ettei hän monista rukouksistaan huolimatta tahtonut saada\ntulta viritetyksi. Lopuksi hänen kuitenkin, kun hän lausui toimivansa\nkolmeyhteisen Jumalan nimessä, onnistui virittää halot, joita hän\nsuuren joukon oli kasannut sanotun rotkon ympärille. Silloin jumalatar\nlensi tulesta vesilinnun muotoisena yli järven niin, että siivet\nsuhisivat sen mennessä. Kun tuli oli palanut muutaman vuorokauden ajan,\nsortui kallioluola, jonka jätteet sittemmin on tykkänään alle aaltojen\nupotettu.\n\nEttä lappalaisten ukkosenpalvonnassa on runsaasti germanista ainesta\noivalsivat aikoinaan jo lappalaisten käännyttäjät. Lukuunottamatta\nvierasperäistä nimitystä johdattaa ukkosenjumalan päätunnusmerkkikin\nvasara mieleen Skandinavien Thorin, joka samoin kuin _hora-galles_ ajaa\ntakaa rulleja. Lappalaisten naapureiltaan omaksumista tavoista ja\nkäsityksistä voi päättää, että lainaamisen on täytynyt tapahtua\nverrattain varhain, jo esihistoriallisena aikana. Olrik huomauttaa,\nettei heidän tavalleen varustaa jumalankuvansa kahdella vasaralla tai\nantaa hänelle uhrilahjana tavattoman suuria puuvasaroita, löydä\nvertauskohtaa viikinkikauden kuvista eikä Edda-kirjallisuuden\nmytologiasta. Ainoastaan Saxo Grammaticus kertoo, miten kuningas Maunu\nNiilonpoika Väkevä kerran vei eräästä Ruotsin saaresta pari suurta ja\nraskasta vaskesta valmistettua Thorin vasaraa, mikä teko herätti suurta\nnärkästystä kansassa, joka piti paikkaa erittäin pyhänä. Mutta sekä\npaikan huomattava pyhyys että kahden vasaran käyttäminen, joka on\nvieras viikinkikaudelle, viittaa tutkijan mielestä vanhempaan aikaan.\nItse aineskin, josta vasarat olivat valmistetut, johtaa pronssikauteen.\nTämän aikakauden löydöissä onkin tavattu hyvin suuria vasarakirveitä,\njoita on käytetty uskonnolliseen tarkoitukseen ja jotka esiintyvät\nparittain.\n\nMyöhempää perua on sitävastoin torstaipäivän pyhittäminen. Leem sanoo,\netteivät Norjan lappalaiset Thorin päivänä eli torstaina pitäneet\nsopivana esim. kehrätä villoja, ja Randulf tietää mainita, että heillä\nsinä päivänä oli tapana pestä pois lapsen päästä sille kristillisessä\nkasteessa annettu nimi. Muistaessamme, että itse viikon päivien nimet\nRoomasta käsin tulleen sivistysvirtauksen mukana vasta verrattain\nmyöhään vakiintuivat pohjolassa, ymmärrämme, ettei mainitun päivän\npyhittäminen skandinaveillakaan voi olla varsin vanha. Torstain nimitys\nlapinkielessä kuuluu _duorasdak_, joka on sellaisenaan lainattu eikä\nukkosenjumalan nimestä johdettu.\n\nSkandinaveilta lainattu on myös ukkosenjumalan \"palvelija\", jota Olrik\nvertaa Edda-runoudessa esiintyvään Thjalfe nimiseen Thorin\nseuralaiseen, sekä hänen puolisonsa _ravdna_, jonka suomalainen vastine\non Agricolan mainitsema _rauni_. Viimeksimainitun, jolle _pihlajat_\nolivat pyhitetyt, on Setälä selittänyt saaneen nimensä ruotsalaisen\n\"rönn\" ('pihlaja') sanan alkuskandinavisesta muodosta. Samoin kuin\ntammi aikoinaan oli ukkosenjumalan, lienee pihlaja ollut hänen\npuolisonsa puu ja sellaisena pyhitetty. Kuten ukkosenjumalaa uskotaan\npaholaisten pihlajaakin pelkäävän. [Varmaankin slaavilaisilta saatu on\nitäisten suomensukuisten kansain pihlajan pyhittäminen, jota kuvaa m.m.\nJakovlevin tsheremisseistä tekemä muistiinpano: \"Vuoritsheremissien\nkäsityksen mukaan pirut eivät voi lähestyä pihlajaa, vaan pelkäävät\nsitä. Senvuoksi tsheremissit kun he yöpyvät metsään, asettavat\npihlajanoksia päänsä alle ja jos he joskus sattuvat kuulemaan tai\nnäkemään joitakin kummituksia, juoksevat he pihlajan luo; sen oksia he\nasettavat myös tuleen (ikäänkuin pyhänsavun ainetta).\"]\n\nMainitsimme, että lappalaisilla oli omakin kaikkialla Lapissa tunnettu\nukkosjumalan nimitys _Hermes_, jota M.A. Castrén on verrannut\nostjakkien taivaanjumalan _töramin_ nimeen. Tämän perusteella Wiklund\nolettaa, että he olisivat palvoneet ukkosta jo ennenkuin joutuivat\nkosketuksiin Skandinavien kanssa. Tosin he lienevät elollistaneet\nukkosen, kuten muutkin luonnonilmiöt. Mutta sille uhraamisesta, kuten\nKaarle Krohn huomauttaa, ei ole tietoja olemassa. [Genetzin ja\nShatkovin uhrikuvauksista voinee kuitenkin päättää, että Kuollan\nlappalaiset ovat taivaanvoimia palvoneet. Siihen mielestäni viittaa\nennenkaikkea _itäinen uhrisuunta_.]\n\nRandulfin muistiinpanoissa mainitaan ukkosen- ja\nhedelmällisyydenjumalan rinnalla vielä kolmas miltei yhtä huomattava\njumaluusolento, jota lappalaiset nimittivät _biegga-galles_\n(\"tuuliukko\") tai _biegg-olmai_ (\"tuulimies\"). Tämä oli _tuulenjumala_.\n\nRandulf kuvailee häntä seuraavasti: \"Kolmatta suurta jumalaansa\nlappalaiset nimittävät _biegga-galles_, hän on sama kuin Aeolus. He\nmaalaavat hänet (noitarummulleen) oikeassa kädessä lapio, jolla hän\nlapioi tuulta takaisin luoliinsa, kun se on kylliksi puhaltanut, mutta\nvasemmassa kädessä nuija, jolla hän ajaa tuulen ulos puhaltamaan. Tätä\njumalaa he rukoilevat sekä silloin, kun ovat porolaumoineen\ntuntureilla, jotta hän tyynnyttäisi heidän eläimilleen vahingollisen\ntuulen, että myöskin silloin, kun he ovat merellä kalastamassa ja\nmyrskyn noustua ovat joutuneet kuolemanvaaraan. Tällöin he myös\nlupaavat asettaa uhreja hänen alttarilleen\".\n\nForbus sanoo häntä kesäjumalaksi, joka vallitsee ilmaa ja tuulta, vettä\nja merta.\n\nVaikka mainitut vanhimmat tiedot koskevat yksinomaan Norjan Lappia, on\n_biegg-olmai_ ollut laajemmallakin alueella tunnettu. Suomenkin\nlappalaisten jumalistossa hän, kuten J. Fellman kertoo, hallitsi tuulta\nja ilmaa, joten hän halunsa mukaan saattoi joko suosia matkamiehiä\nmyötäisellä tuulella tahi toimittaa heille ankaria vastatuulia, niin\nettä suuret laivat menivät kumoon merellä. Pitämällä tuulta kauan aikaa\nsamalla ilmansuunnalla hän voi kuljettaa porot loitolla sijaitseville\nseuduille, poroilla kun yleensä on tapana aina kulkea vastatuuleen.\n\nVielä nykyään, sanoo Itkonen, on _piegga-olmai_ nimeltään tunnettu\nvanhoille inarilaisille ja utsjokelaisille, joskaan ei hänestä eikä\nhänen toimistaan tiedetä sen enempää kertoa. Inarin kirkolta\nnoin peninkulman lounaiseen sijaitsee eräs _piegga-oaivi_\n(\"tuulispäätunturi\") niminen tunturi, jonka laella on ennenvanhaan\nollut _piegga-olmaille_ uhrattuja sarvia.\n\nTuulenjumalalle toimitetuista uhreista ei ole lähdekirjallisuudessa\nyksityiskohtaista kuvausta. Muutamia arvokkaita tietoja on kuitenkin\nolemassa. Niinpä Solander, joka sanoo lappalaisten luvanneen\n\"tuuliukolle\" uhreja ankaran tuulen noustua, tietää hänelle eläimiä\nuhratun. Tuulenjumalan uhri ei kuitenkaan ollut määräaikainen eikä\njokavuotinen. Uhrialttarin ääreen oli jumalan kunniaksi asetettava\ntuulenpesä (väderskått), joka voideltiin teuraan verellä. Randulfin\nmukaan tuulenjumalalle uhrattiin esineitäkin, pieniä _veneitä_, ja\nForbus mainitsee uhrilahjana vielä _puulapion_.\n\nRandulf tietää kertoa myös eräästä tuulen taikomisesta, jota\nlappalaiset muka ennen muinoin paljon harjoittivat: \"Kun he ovat\nvihoissaan jollekin, pyytävät he tuulenjumalalta tuulta, jonka he\nloitsimalla sitovat kolmeen solmuun. Heidän aukaistuaan ensimäisen\nniistä, syntyy kohtalainen tuuli; aukaistaessa toista, syntyy jo niin\nvoimakas tuuli, että purjevene tuskin puolella etupurjeella voi\nvaaratta purjehtia; mutta heidän aukaistuaan kolmannenkin solmun seuraa\nvälttämättömästi haaksirikko.\"\n\nMainitusta tuulen nostamistaiasta on tietoja jo verrattain varhaiselta\najalta. Vanhin sellainen on 13:nnelta vuosisadalta eräässä \"Geographia\nuniversalis\" nimisessä teoksessa, jossa kerrotaan, että Vinlandian,\ns.o. Norjan Lapin, asukkaat tekevät kerän langasta, johon he solmivat\nmäärätyn luvun solmuja. Tuulen saamiseksi aukaistaan yksi tai useampia\nsitä myöten, toivotaanko heikompaa tai vahvempaa tuulta. Tällaisia\nkeriä he kauppaavat merimiehille, joiden on täytynyt tuulen tyynnyttyä\npysähtyä heidän rannoilleen.\n\nTällainen tuulen tekemisen taika ei kuitenkaan saata olla\nlappalaisperäinen, nämä kun eivät ole alkuaan käyttäneet purjeita.\nFritzner osoittaakin tutkimuksessaan, että lappalaiset ovat tämän tavan\noppineet skandinavilais-naapureiltaan, jotka jo muinoin ovat olleet\nkuuluisia purjehtijoita.\n\nMutta onko sitten itse tuulenjumalakaan Lapissa omaperäinen? Olisiko\nmyöskään tuulenjumalalla lappalaisten elämässä ollut siksi suuri\nmerkitys, että hän jo, ennenkuin lappalaiset joutuivat kosketuksiin\nSkandinavien kanssa, olisi ollut uhripalvonnan alainen? Johan Falck\n(Altenissa pappina vv. 1735-1757) sanoo lappalaisten palvoneen\ntuulenjumalaa \"ainoastaan siksi, että tämä pelastaisi heidät\nhengenhädästä, kun myrsky ja rajuilma yllätti heidät merellä\". Näyttää\nsiis siltä, kuin tämä jumala olisi ollut etupäässä merimiesten jumala\nja sellaisena se epäilemättä on skandinaveilta lainattu.\n\nLappalaisten _biegga-gallesin_ ja Skandinavien tuulen- ja merenjumalan\nNjordin läheistä sukulaisuutta osoittaa, kuten Olrik huomauttaa,\nhänelle osoitettu veneuhrikin, jota Skandinavian pronssikaudella on\npaljon käytetty. Tuulenjumalan kädessä olevan esineen selittäminen\n\"lapioksi\" on mainitun tutkijan mielestä myöhempää, varmaankin\nväärinkäsitetystä melasta johtunutta, jolla merkillä varustettuina\nroomalaisten merenjumalan kuvien tunnetaan saapuneen pohjolaan.\n\nLappalaisten tuulenjumalan skandinavista alkuperää [suomalaisilta\nlainattu on tuulenjumala _ilmaris_ erään Tornion lappalaisen\nnoitarummulla (kts. kuvaa Suomal. runojen uskonto s. 13)] todistaa\nlisäksi se seikka, että tämä heidän noitarummullaan on kuvattuna\nskandinavilaisten ukkosen- ja hedelmällisyydenjumalain rinnalla. Olrik\nosoittaa, miten lappalaisten jumalakolminaisuutta: _hora-galles,\nveralden olmai_ ja _biegga-galles_, vastaa vanhoissa islantilaisissa\nvalankaavoissa käytetty kolminaisuus: Thor, Freyr ja Njordr.\n\nSkandinaveilta lainattujen luonnonjumalien joukkoon lienee\n_pakkasenjumalakin jisen-olmai_ (\"härmämies\") luettava. Forbus sanoo\nsen olevan \"sään, lumen ja jään haltian, jolle uhrataan, jottei jää\nvahingoittaisi poroja sekä jotta lumituisku taukoaisi\". Solander kertoo\nsitä palvotun talvella ankaran ilman ja lumen vuoksi. Siihen katsoen,\nettä _jise_ sana esiintyy vain lapin eteläisessä murteessa, on\nepävarmaa, onko tämä haltia sen laajemmalla alalla ollut tunnettu.\nSanan merkitys \"härmä ruohikossa\" viittaa, että lappalaisten\n\"härmämies\", samoin kuin useimmat heidän luonnonjumalistaan, kuuluu\nmaata viljelevien naapurien jumalistoon.\n\nSuurille luonnonjumalille lappalaiset uhrasivat tavallisesti eri\npaikassa kuin maanalaisille haltioille. Useimmiten käytettiin tällöin\nuhrialttarina puusta valmistettua lavaa, jolle uhrikuvat ja uhriantimet\nasetettiin vihreille lehville. Toisinaan olivat nämä uhrilavat sangen\nsuuria, joten samalla lavalla saatettiin uhrata useille eri jumalille.\nRheen esim. sanoo, että ukkoselle ja auringolle asetettiin uhri samalle\nkodan taakse pystytetylle korkealle uhrilavalle. Kertoessaan, että\nlappalaiset varustivat kunkin jumalankuvan määrätyllä tuntomerkillä\nSolander huomauttaa: \"mille jumalalle lappalainen uhraakin, tekee hän\nsen tavallisesti samassa uhripaikassa\". Randulf sanoo lappalaisten\nuhrilavojen olleen niinkin suuria, että niissä oli puuainesta noin\n20-30 kuormaa. Sellaisia S. Kildal poltti eräällä alueella Ofotenissa\nv. 1722 yli neljäkymmentä, joista yhdellä ainoalla alttarilla saattoi\nolla luita ja sarvia 5 tai 6 hevoskuormaa. Yhteinen tunnusmerkki\nkaikille luonnonjumalille uhrattaessa oli, kuten jo ennen on\nhuomautettu, se, että uhripuina käytettiin lehtipuita, tavallisesti\nkoivua, josta myös muita uhriesineitä valmistettiin.\n\nVieraan kulttuurin luomia tai kehittämiä, kuten lappalaisten suuret\nluonnonjumalat, ovat myös useimmat heidän synnytyksenjumalattaristaan.\n\n\n\n\nSynnytyksenjumalattaret.\n\n\nLappalaisten synnytyksenjumalattaret olivat _madderakka_ ja tämän kolme\ntytärtä _sarakka, juksakka ja uksakka_.\n\n_Madderakka_ (\"m.-akka\") ei lähdekirjallisuudessa esiinny yhtä tärkeänä\ntoimihenkilönä kuin hänen tyttärensä, vaikka hänet mainitaan muiden\n\"akkojen\" emona. Sidenius kertoo lappalaisten uhraavan tälle ainoastaan\nsiinä tarkoituksessa, \"että hän antaisi tyttäriensä palvella naisia\".\nHän huomauttaa kuitenkin, että tämä jumalatar muutamien käsityksen\nmukaan itsekin ottaa osaa tyttäriensä toimiin avustaen heitä. Jessen\nsanoo, että _madderakka_ luo sikiölle ruumiin, ja Randulf tietää hänen\nsaattavan sekä naiset että naaraseläimet hedelmällisiksi.\n\nEräillä noitarummuilla esiintyy _madderakan_ ohella vielä miespuolinen\n_madderaija_ (\"m.-ukko\"), jonka myös ajateltiin jollakin tavalla\nedistävän lapsen syntymistä. Jessen sanoo hänelle uhratunkin samoin\nkuin hänen vaimolleen, kuitenkaan ei hänelle toimitettu yhtä suuria\nuhreja kuin jälkimäiselle. Siihen nähden, että mainittu \"ukko\" \"akkaan\"\nverraten on sangen harvinainen jumaluusolento ja hänen toimensakin\nvarsin vähäpätöinen, on syytä Wiklundin tavalla olettaa, että tämä on\nvasta verrattain myöhään tullut aikaisemman \"akan\" rinnalle.\n\n_Madderakka_, jonka nimen \"sukuperää\" merkitsevä alkuosa äänteellisesti\nvastaa suomen _mantere_ sanaa, oli _maassa asuva_ olento. J. Kildal\nsanoo hänen asuneen tyttärineen lappalaiskodan alla. Senvuoksi olikin\nsynnytyksenjumalattarille kodan alaiseen maahan uhrattava.\n\nItse synnytystilaisuudessa näyttää sarakalla olleen suurin merkitys.\nKuten Wiklund huomauttaa, johtuu hänen nimensä alkuosa tekosanasta\n_saret_ (\"halkoa\"). Skanke tietää häntä Saltenissa nimitetyn\n_sadsla-akka_, \"jonka uskottiin avustavan naisia synnytyksessä\".\nViimeksimainitun nimen alkuosan hän sanoo merkitsevän \"päästä\nhalkaistua puuta\". Nämä nimitykset muistuttavat mieleen erään\nsynnytyksen helpoittamiseksi toimitetun taian, joka kuvastuu Forbuksen\nkysymyksestä: \"etkö ole hakannut halkoja synnytyksen aikana _sarakan_\nkunniaksi?\" Epäilemättä on _sarakka_, jota toisin paikoin nimitetään\nmyös _saredne_ (\"s.-emo\"), jossakin suhteessa _halkomis_taikaan.\n\nForbuksen kyselykaaviosta saamme lisäksi tietää, että näitä _sarakan_\nkunniaksi halottuja puita pidettiin pyhinä; niitä ei poltettu eikä\nniihin saanut edes koskea. Toinenkin synnytyksen edistämistä ja\nhelpoittamista koskeva taika ilmenee hänen kysymyksestään: \"oletko\ntuona aikana käynyt lähteellä vettä noutamassa ja kaatanut sitä maahan\n_sarakan_ kunniaksi?\"\n\nEtupäässä lapsivuoteen aikana, sanoo Randulf, lappalaiset palvoivat\n_sarakkaa_. Paitsi vaimoja hän suojeli porolehmiä niiden kantaessa sekä\nlievensi niiden synnytysvaivoja. Senvuoksi lappalaisnaiset koettivat\naina pysytellä hyvissä väleissä tämän jumalattaren kanssa. Miten\nsyvästi _sarakan_ uskottiin ottavan osaa suojattinsa vaivoihin, käy\nilmi lappalaisten käsityksestä, että hän tunsi samat tuskat kuin itse\nsynnyttäjä. Samoin kuin _madderakka_ loi _sarakkakin_ lappalaisten\nkäsityksen mukaan sikiölle ruumiin.\n\n_Sarakan_ suojelukseen lappalaisnaiset turvautuivat myös kuukautisten\naikana. Tällöin oli heidän Forbuksen mukaan riisuttava kauluksensa ja\nvyönsä \"_sarakan_ kunniaksi\". Tämä tapa johtui varmaankin siitä, ettei\nnaisilla sinä aikana saanut olla solmuja vaatteissaan. Kuukautisten\naikana naista pidettiin saastaisena. Leem kuvailee lappalaisten\nkäsityksiä ja pitämyksiä tässä suhteessa seuraavin sanoin: \"Nainen ei\nsanottuna aikana saanut astua mieshenkilön jalan yli tämän ojennetuin\njaloin maassa istuessa; hän ei myöskään saanut astua pyssyn yli, jos se\noli maassa, ei mennä asuinkodan katolle, ei astua rannalle niin\npitkälle, että hän olisi joutunut siihen paikkaan, jonne kalastajat\npyytämästä tultuaan viskaavat kalat veneestä, eikä lypsää lehmää. Kun\nnaisen aika oli ohitse, pesi hän päänsä vesikattilasta, minkä sitten\njauhoilla puhdisti ja missä leipoi leivoksen. Tämän sai ainoastaan\nnaisväki syödä\".\n\nJonkinlainen jauhoista valmistettu puhdistusateria syötiin _sarakan_\nkunniaksi myös onnellisen synnytyksen jälkeen. Näitä puhdistusmenoja\nJessen kuvailee seuraavin sanoin: \"Ennen synnytystä joivat\nlapsivuoteessa olevat vaimot _sarakan-viinaa_ sekä synnytyksen jälkeen\nsöivät läsnäolevien naisten kera _sarakan-puuroa_. Sarakan kunniaksi\nvalmistettuja pitoja vietettiin heidän tapansa mukaan juhlallisesti.\nSanottuun puuroon pantiin kolme puikkoa; yksi oli päästä halkaistu,\nsiihen ripustettiin kolme rengasta, toinen oli musta, kolmas valkoinen.\nNämä asetettiin pariksi kolmeksi vuorokaudeksi kodan oven alle. Jos sen\njälkeen huomattiin, että musta puikko oli poissa, päätettiin siitä,\nettä joko äiti tai lapsi tulisi kuolemaan; jos sitävastoin valkoinen\npuikko oli kadoksissa, tulisivat kumpikin jäämään eloon\".\n\nS. Kildal sanoo \"sarakan-puuroon\" olleen tapana asettaa pieni jousi ja\nnuoli, mitkä myöhemmin ripustettiin lapsen kehdon ääreen, jotta\nlapsesta, jos se oli poika, kehittyisi hyvä metsämies. Forbus selittää\nasian tarkemmin huomauttaen, että sanottuun puuroon pantiin jousi\nkolmine osineen, nim. varsi, kaari ja nuoli. Siitä, mikä mainituista\nesineistä sattui syödessä lusikkaan, arvoiteltiin jotakin. Jolleivät\njousen osat sattuneet lusikkaan, ei niitä ripustettu kehtoon, vaan\nheitettiin pois. Forbuksen kyselykaaviosta voi päättää jousta\nsäilytetyn toisellakin tavalla. Siinä on näet seuraava kysymys: \"Onko\nsinulla pieni jousi tallella, jota sinun piti kantaa ylläsi?\"\n\nSamoin kuin päästä halkaistu puu tai puikko viittaa _sarakan_ nimeen\nsamoin lienee synnyttäjän puuroon pantu jousi jossakin suhteessa\n_madderakan_ toiseen tyttäreen _juksakkaan_ (\"jousiakkaan\"), jota\ntoisin paikoin nimitettiin myös _stäukedne_ (\"jousiemo\"). [Saltenissa\n_juksakkaa_ tai _uksakkaa,_ nimitettiin _jiukom-akka_ \"hoitaja-akka\".]\nSolander sanoo viimeksimainitusta, että hän \"auttaa naista lapsen\nsikiämisessä ja syntymisessä\". _Juksakan_ tärkein toimi oli _muodostaa\ntyttölapsi äidinkohdussa poikalapseksi_. Jotta hän sen suostuisi\ntekemään, oli hänelle uhrattava. Leemin mukaan lappalaiset uhrasivat\nhänelle ahkerasti, sillä he halusivat mieluummin poika- kuin\ntyttölapsia, tytöistä kun ei ollut mitään hyötyä metsästysretkille.\n_Juksakka_, joka noitarummulla joskus esiintyy jousi kädessä kuvattuna,\nnäyttää kehittäneen poikalasta jaloksi jousimieheksi.\n\nKolmas _madderakan_ tyttäristä oli _uksakka_ (\"uksi- eli ovi-akka\")\njonka ajateltiin _asuvan maassa kodan uksen alla_. Ovenvartiana hän\nsuojeli ihmisiä näiden sisälle ja ulos astuessa. Synnytyksessä hänen\ntehtävänsä oli vastaanottaa pienokainen tämän maailmaan tullessa.\nMyöhemminkin _uksakka_ vartioi lasta varsinkin sen ottaessa ensi\naskeleitaan, jottei lapsi lankeaisi eikä loukkaantuisi. Hänelle\nvuodatettiin juomauhreja maahan hänen asuinpaikkansa kohdalle, kodan\noven alle.\n\nJessen tietää vielä mainita, että _madderakalle_ ja _sarakalle_\npyhitettiin erikoinen asumus. Joskus on noitarummullekin asuinkotaa\ntarkoittavan piirroksen viereen kuvattu _sarakankin_ kota. Siihen\nkatsoen, etteivät lappalaiset ole jumalilleen rakentaneet asumuksia,\nvoi päättää, että n.s. \"_sarakan_ kota\" on muistomerkki niiltä ajoilta,\njolloin lapsensynnyttäjän ei sopinut olla asuinkodassa, vaan oli häntä\nvarten rakennettava erityinen kota synnyttämisen ajaksi. Niin tekevät\nesim. samojedit vielä meidän päivinämme. Lähetyssaarnaajain käydessä\nlappalaisten keskuudessa he jo näyttävät hyljänneen tämän vanhan tavan,\nkuitenkin heillä oli vielä tällöin jälkiä käsityksestä, että nainen on\nsynnytyksen aikana epäpyhä. Leem kertoo, että lapsivuoteessa käytetyt\nvaatteetkin oli hävitettävä. Sairastaessaan oli vaimon kodassa\npysyttävä muista erillään määrätyssä paikassa eikä hän sinä aikana\nsaanut muuttaa sijaansa. Venäjän Lapissa häntä pidettiin saastaisena\nkolme, joskus kuusikin viikkoa, jona aikana hän ei saanut syödä eikä\nseurustella perheensä kera.\n\nUhratessaan synnytyksen helpoittamiseksi lappalaiset menettelivät\ntoisin kuin uhreissa yleensä. Olsen kertoo, että lappalaisvaimo\ntuntiessaan äidiksi tulevansa hankki jo edeltäpäin pienen koiran, jota\npiti luonaan, kunnes synnyttämisen aika lähestyi. Silloin oli hänen\nvähää ennen kuin asettui lapsivuoteeseen uhrattava se, \"jotta jumala\nauttaisi häntä niin, että kaikki onnistuisi hyvin, että hän ja lapsi\nsaisivat pitää elämänsä ja terveytensä ja jälkeenkin päin elää hyvissä\nvoimissa ja terveinä\". Jollei sanotusta uhrista ollut apua, piti kutsua\nnoita, joka tainnostilaan langettuaan tiedusteli vaikean kirvoituksen\nsyitä. Manalaiset saattoivat näet estää lasta maailmaan tulemasta.\nTällöin oli niille uhri toimitettava. Kun synnytys oli onnellisesti\npäättynyt, uhrattiin jälleen joko poro tai jokin naapurikansalta\nhankittu kotieläin.\n\nSynnytyksen jälkeen teurastettavan eläimen päähän oli sidottava\n_liinahuntu_ ja oli teuras sellaisenaan haudattava maahan. Muutamat\nkertojat huomauttavat nimenomaan, että synnytyksenhaltioille oli\nteuraat _elävinä_ uhrattava. Niin mainitsee Leem, että äidiksi tulevan\noli haudattava koira elävänä maahan, ja J. Kildal, joka synnytyksen\nkiitosuhrina kertoo käytetyn m.m. hiehoja, vasikoita, lampaita,\nkaritsoja, vuohia, porsaita, kissoja ja kukkoja, sanoo, että ne\nkuopattiin elävinä maahan ja tukehutettiin heittämällä multaa niiden\nyli; ainoastaan kukko suljettiin kiviröykkiöön, missä se saattoi jonkun\naikaa elää ja kiekua, kunnes kuoli nälkään. Lukuunottamatta kukkoa,\nsanoo Jessen, ei _sarakalle_ uhrattu koiraseläimiä.\n\nPaitsi teuraita uhrattiin \"akoille\" muutakin esim. juomaa. Kun myöhään\nillalla satuttiin kodassa kolistamaan, luultiin \"akkojen\" siitä\nsuuttuvan ja oli niitä senvuoksi viinalla lyyliteltävä. Juomauhri\nkaadettiin niille maahan myös hyvän lapsenpäästön ja sikiön\nvuoksi. Raskaat vaimot uhrasivat joskus vielä lihaa ja juustoa\nsynnytyksenjumalattarille. Myös jouluna, kun useita jumalia\nmuisteltiin, toimitettiin \"akoillekin\" viinauhri. Eräs lappalainen,\njoka Westenille tunnusti toimittaneensa pakanallisia uhreja, kertoi,\nettä hänellä oli erikoinen, kauniisti kirjailtu puupikari, jota hän\nkäytti yksinomaan vuodattaessaan juomauhreja. Niitä hän toimitti muun\nmuassa _madderakalle_, \"jotta tämä olisi armollinen hänen vaimolleen ja\nsikiölle, kun vaimo sattui olemaan raskauden tilassa\". Usein uhrattiin\n_sarakalle_ lieden tuleen, mutta _uksakalle_ aina maahan oven kohdalle.\nRandulfin muistiinpanoista voi päättää, että synnytyksenjumalattarille\nuhrattiin lisäksi _rukkeja ja värttinöitä_.\n\nLeemin mukaan (synnytyksenhaltialle?) uhrattiin myös lehmän kantaessa,\njolloin _ensi maito_ oli maahan lypsettävä. Puhdistusmenoissa\nkäytettiin tässäkin tapauksessa _jauhoja_, joita siroitettiin kantaneen\nlehmän ja vasikan yli. Jauhoja oli sitäpaitsi pantava maitoonkin,\nennenkuin miehet saattoivat sitä maistaa. Epäilemättä oli jauhoilla\ntällöin sama merkitys kuin naisten puhdistusaterioissa. Leemin\nmainitsema tapa oli tietysti vain eteläisillä lappalaisilla, jotka\nmuutamin paikoin ovat alkaneet käyttää kotieläiminään myös lehmiä.\n\nMonet piirteet yllämainituissa uskomuksissa ja menoissa todistavat,\netteivät ne voi olla Lapissa kotimaisia. Yksin jauhotkin, joilla\nnäyttää olleen niin merkitsevä sija, viittaavat maanviljelyksestä\nelävän kansan tapoihin. Senvuoksi onkin lappalaisten sarakanpuuroa\nverrattu Skandinavien vastaavaan ateriaan, n.s. _nornien puuroon_\n(nornagreytur), jota nimitystä Färön vaimot käyttävät ensimäisestä\nsynnytyksen jälkeen syödystä ateriasta. Troels Lund mainitsee\nsynnyttäjien puuroon asetetun kolme puikkoakin, jotka vastaavat\nlappalaisten arpomispuikkoja. Myös rukkiuhri sekä vieraat uhriteuraat\nliinahuntuineen ovat epäämättömiä lainattujen tapojen todistuksia.\nLappalaisten synnynjumalattaret esiintyvät noitarummulle kuvattuina\nusein vielä _kolmena_ haltiana, mikä kolminaisuus muistuttaa mieleen\nSkandinavien _nornat_. Niitä näet myös oli kolmiluku. Näyttää siis\nsiltä, kuin _madderakan_ kolme kehittynein piirtein esiintyvää tytärtä\nolisivat naapurien jumalattaria; saadakseen _madderakankin_ mahtumaan\nsynnynjumalattarien kolmilukuun, pitävät muutamat lähdekirjailijat\n_juksakkaa_ ja _uksakkaa_ samana olentona. Tämä on kuitenkin aivan\nilmeinen erehdys. Todennäköisempää on, että _madderakka_ on\ntyttäristään erillään oleva synnynhaltia. Yhdelle näistä voi löytää\nsuoranaisen skandinavisen vastineen nim. _uksakalle_. Sitä tarkoin\nvastaava haltia, kuten jo Laestadius huomauttaa, on näet ruotsalaisten\n\"oviakka\" (dörrkäring), joka oli valonarka, oven ääressä asuva haltia.\nKun astui ovesta ulos kynttilä kädessä piti varoa, ettei se\nsammuttaisi kynttilää. Sellaisena elää muisto hänestä vielä nykyään\nLänsipohjassa. Myöskin _juksakka_ jousineen ei saattane olla\nomaperäinen lappalaisilla, joiden käsityksen mukaan nainen ja\nmetsästysase eivät edes saaneet tulla kosketuksiin toistensa kanssa.\nYhtenä kolmesta nornasta lienee siis _sarakkakin_ lainajumalattariin\nluettava. Hänen nimeensähän juuri \"nornien puurokin\" on liittynyt.\nLisäksi on huomattava, että _madderakan_ tyttäret ovat olleet\ntunnettuja ainoastaan Skandinaviassa asuvien lappalaisten keskuudessa,\netupäässä Norjan Lapissa. Mitenkä on sitten _madderakan_ laita?\nFellmanin mukaan hän on ollut tunnettu Suomenkin Lapissa. Tällekin voi\nehkä löytää vastineen Skandinaviasta. Ruotsalaisilla on näet säilynyt\n_madderakkaa_ vastaava nimitys \"jordegumma\", jolla nykyään tarkoitetaan\nkätilöä, mutta, kuten Setälä olettaa, on ennenvanhaan saattanut merkitä\nmyös maassa asuvaa, lapsia antavaa jumaluusolentoa. Samanlainen sanan\nmerkityksen kehitys tavataan lapissakin, Gellivaarassa on näet\nmuistiinpantu nimi _sarak_ kätilönkin merkityksessä. Kuitenkaan ei\n_madderakan_ sen paremmin kuin kaikkien synnytykseen liittyvien\nuskomusten ja tapojen tarvitse olla lappalaisilla skandinavista lainaa.\nVertailuja tehdessämme emme voi jättää huomioonottamatta, että\nsamojedeillakin on aivan vastaava maassa asuva synnytyksenjumalatar,\njolle nämä, T.V. Lehtisalon muistiinpanojen mukaan, uhraavat\nlappalaisten tavalla synnytyksen helpoittamiseksi _koiran kokonaisena\nkodan oven eteen maahan_.\n\nKatolisena aikana on lappalaisten akka-uskoon liittynyt kristillisiäkin\naineksia. Olemme jo vainajainpalvonnan yhteydessä puhuneet lappalaisten\n_kasteesta_, jossa lapselle annettiin jonkun esivanhemman nimi.\nKastetoimitusta, jossa lapsi pyhitettiin _sarakalle_, nimitettiin\nvierasperäisellä sanalla _laugo_. Toimituksen jälkeen kaadettiin\nkastevesi kodanalaiseen, maahan tehtyyn kuoppaan, mikä jälleen luotiin\numpeen. Paitsi vainajalle, joka kutsuttiin uudelleen eloon, uhrattiin\ntällöin, kuten Jessen kertoo, myöskin sarakalle. Epäilemättä ovat\nkatolisen kirkon kastemenot, vaikka mahdollisesti jo esikristillisenä\naikana puolipakanallisten Skandinavien välityksellä, vaikuttaneet\nlappalaisten nimenantamistapoihin. Venäjän lappalaisilla ei ole mitään\nerikoisia kastemenoja, kuitenkin hekin ovat antaneet lapselle\nentisaikaan esi-isän nimen sanoen, että lapsi täten \"saa esi-isän\n_onnen_\".\n\nKirkon ehtoollismenojakin ovat Trondhjemin sekä Nordlandin eteläosassa\nasuvat lappalaiset matkineet. Useat lähteet tietävät kertoa, että\nedellisenä päivänä tai seuraavana senjälkeen, kuin nämä kävivät\nkirkossa Herran ehtoollisella, he nauttivat _sarakan_ kunniaksi\n\"hänen ruumistaan ja vertaan\". Tämän he tekivät joko kotona tai\nkirkkomatkalla, jolloin heillä oli evästä mukanaan. Jessen sanoo heidän\nasettuneen jonkun puron rannalle, missä polvistuivat ja siunasivat\nruokansa sanoen: \"tämä on _sarakan_ liha\". Syötyään he joivat vettä\npurosta sanoen: \"tämä on _sarakan_ veri\". Joskus juotiin veden asemesta\nolutta tai viinaa. Toisin paikoin toimitettiin samat menot jonkun\nmuunkin jumalan kunniaksi. Näin kerrotaan heidän menetelleen estääkseen\nvanhoja jumaliaan vihastumasta, kun heidän pappien pakoittamina oli\nkäytävä kirkossa Herran ehtoollisella.\n\nMyöhemmin on neitsyt Maaria tullut _sarakan_ sijaiseksi. Erään\nsuomenkieltä taitavan Tornion lappalaisen noitarummulle kuvattu\nsynnytyksenhaltia selitettiin tarkoittavan \"Maariaa, Jumalan äitiä\",\njoka, \"kun häntä rukoiltiin, auttoi etenkin lapsivuodevaimoja\". Hänen\nrinnallaan oli pyhän Annan kuva. Tätä sanoi lappalainen Maarian\nsisareksi, joka yhdessä hänen kanssaan antoi apuaan. Neitsyt Maariaa\ntarkoittanee myös ennenmainittu _sergve-edne_, lappalaisten ylijumalan\npuoliso, \"joka loi ihmisten ja eläinten sielut\". Samoin lienee Kuollan\nlappalaisten \"syntyemon\" (_shant-ajk_) laita. Paitsi _sarakan_ on\nneitsyt Maaria joskus tullut _uksakankin_ sijaiseksi. Niin on erästä\nnoitarummun kuviota nimitetty _Maarian uksa_ (\"Maarian ovi\"), josta\nSkanke sanoo, että se on \"neitsyt Maariasta tehty jumaluusolento, jonka\nmuutamat lappalaisperheet uskoivat vartioivan heidän kotainsa ovea sekä\naukaisevan ovet myös noidille, kun näiden oli mentävä ja tultava\n_jabme-aimosta_\".\n\nSamoin kuin uksella oli kodan peräovellakin \"akkansa\", mutta hän ei\nollut synnytyksenjumalatar, vaan on kodinhaltioihin luettava.\n\n\n\n\nKodin-, metsän- ja vedenhaltiat.\n\n\nOlemme maininneet, että lappalaiset pitivät pyhänä kodan perukkaa\n(_poshsho_), missä he säilyttivät metsästysaseita, noitarumpua y.m.\nesineitä ja jonne naiset eivät milloinkaan saaneet astua. Pitäen\nsilmällä eräiden suomensukuisten kansain vastaavia uskomuksia ja tapoja\nJulius Krohn olettaa lappalaiskodan perukassa säilytetyn entisaikaan\nmyös kodinhaltiainkuvia. Lähetyssaarnaajat eivät siitä tiedä mitään\nkertoa. Kuitenkin he mainitsevat lappalaisilla olleen _poshshoakka_\nnimisen haltian, jonka ajateltiin asuvan _kodan perällä maassa_.\nSolander sanoo, että tämä \"sallii\" metsästyksen. Kuten muille\nkodanalaisille akoille uhrattiin poshshoakallekin jouluna juomauhri.\nLähdettä ilmoittamatta Vahl kertoo hänestä tehdyn kuvankin: \"Tämän\njumalattaren kuva oli kodassa pyhän oven ääressä ja lihan, joka sen\nkautta heitettiin sisään, tuli siis kotaan tullessaan kulkea hänen\nsilmäinsä ohi. Myös piti metsämiehen, ennenkuin hän astui kotaan,\nsovittaa vuodattamansa veri sekä haudata teurastetun eläimen pääkallo\njumalattaren jalkojen eteen\".\n\nEpävarmaa on, onko _poshshoakka_ todella vanha lappalainen kodanhaltia\nvai muiden kodassa elävien \"akkojen\" mukaan muodostettu. Suomen ja\nVenäjän lappalaiset eivät häntä tunne. Lukuunottamatta Vähiin tietoa,\nei hänelle kerrota teuraita uhratun. Jouluna vuodatettu viinauhrikaan\nei voi olla vanha toimitus, paloviina kun vasta 1500-luvulla tulee\nSkandinaviassa käytäntöön.\n\nKota-uhreja lappalaiset näyttävät toimittaneen, paitsi synnyttämisen\naikana, pääasiallisesti vain \"kuoleman hädässä\", jolloin uhriteuras\nkokonaisena kuopattiin kodanalaiseen maahan. Sitä tarkoittanee myös\nSolander sanoessaan: \"kodan alla asuu _sertendurik_, jolle uhrataan\nsairauden sattuessa\".\n\nIhmisenkaltainen _kodinhaltia_ on Venäjän lappalaisten _kiöde-jielle_\n(\"kota-eläjä\"), jonka Genetz mainitsee. Jokaisella kodalla on oma\nhaltiansa, jota lappalainen pelkää niin, ettei hän tohdi yksin nukkua\nasunnossaan. Luultavasti samaa haltiaa Haruzin nimittää _pört-hozjin_\n(\"tupa-isäntä\"), jonka uskotaan asuvan _lieden alla_. Sitäkin\nlappalaiset pelkäävät tehden iltaisin veitsellä ristinmerkkejä takkaan.\nSe ilmaantuu joskus koirankarvaisena. Lappalaiset uhraavat sitä\nlepyttääkseen ja ovat onnellisia, kun se kaikkoaa talosta. Kun he\nmatkoille mennessään jättävät kotinsa, asettavat he liedelle halkoja,\nsytykkeitä ja tulitikkuja, jotta sitä pikemmin palatessaan voisivat\ntehdä tulen, ettei kukaan sairastuisi. Uunin ääressä, missä\nyllämainittu olento asustaa, on nelikulmainen noin 1/2 neliökyynärän\nsuuruinen tila, jossa naiset eivät saa istua, eivät seisoa eivätkä edes\nastua ylitse. Todennäköistä on, että mainittu kodinhaltia on\nvenäläisiltä lainattu (_hozjin_ = venäl. \"hozjain\", 'isäntä').\nSuomalaisten välityksellä on lappalaisille tullut myös \"tonttu\"\n(_tonto_), ruotsalaisten \"tomte\" ('kotikonnun haltia'). Meidän \"paraa\"\nvastaa lappalaisten _smieragatto_ (ruots. \"smörkatt\").\n\nKielteinen todistus siitä, että lappalaisten pääjumalat ovat\nlainattuja, lausuu Kaarle Krohn, on lisäksi heidän sivistyksensä\nomaperäisiä aloja koskevan mytologian vähäpätöinen kehitys. Ihmeeksemme\nemme noitarumpujen kuvien joukosta, jossa esiintyy vierastenkin\nelinkeinojen, kuten maanviljelyksen ja merenkulun, suojelusjumalia,\nlöydä muuta kuin yhden nim. _leib-olmai_ nimisen _metsästyksen haltian_\nja hänkin näyttää olevan tunnettu etupäässä vain Norjan Lapissa.\n\nSamilin kertoo _leib-olmain_ \"vallitsevan metsästystä; lappalaiset\nuhraavat hänelle, jotta hän antaisi heille metsästys- ja\npyydystämisonnea\". Forbuskin sanoo häntä metsästyksen jumalaksi, \"jolle\nuhrattiin ja laulettiin ja jota rukoiltiin ja kumarrettiin\". Että\nmainittu jumaluusolento oli etupäässä karhujen suojelushaltia, osoittaa\nseuraava Randulfin kuvaus: \"_leib-olmai_ on karhumies eli -jumala, joka\non säädetty sekä suojelemaan karhua, pyhää eläintä, että myös antamaan\nsen lappalaisille, kun he ovat sitä häneltä anoneet ja rukoilleet.\nHänen nimensä merkitsee oikeastaan _leppämiestä_\". Lisäksi hän kertoo,\nettä, jolleivät lappalaiset ole häneltä anoneet apua, ei otus\nainoastaan jää heiltä saamatta, vaan tämä jumala saattaa lisäksi\navustaa karhua, kun se hyökkää pyytäjien kimppuun. Senvuoksi\nlappalaiset, ennenkuin lähtevät sitä pyytämään, tarttuvat rumpuunsa ja\nanovat sitä olemaan karhua puolustamatta. Vielä hän nimenomaan\nhuomauttaa, että lappalaiset pitivät _leib-olmaita_ \"karhun\nsuojelijana\".\n\n_Leib-olmaille_ annetuista uhreista ei lähteissä sen tarkemmin kerrota\neikä itse uhritavastakaan. Ainoastaan Randulf mainitsee hänelle uhratun\nmetsämiehen tarpeita: _nuolia ja jousia_. Friisin teokseen kuvatulla\nlappalaisrummulla hän esiintyykin jousi kädessään, mutta Westenin\nvastaavassa piirroksessa on hänellä sauvantapainen ase. _Leib-olmaille_\nuhrattaessa eivät naiset mitenkään saaneet ottaa osaa uhritoimituksiin.\nTämän jumalan pyhyyden takia, selittää J. Kildal, eivät naiset myöskään\nsaaneet lähestyä metsämiehiä, kun he palasivat retkeltään, ei kulkea\nheidän käyttämänsä pyhän peräoven kautta eikä paljain käsin viedä\nkarhunlihaa suuhunsa, vaan heidän tuli pirskoittaa lepänkuorinestettä\nkarhunkaatajien kasvoille. Forbus huomauttaa, että mainitun nesteen\npirskoittaminen tapahtui juuri \"_leib-olmain_ kunniaksi\". Näinollen on\ntämän haltian nimi \"leppämies\" varmaankin johtunut lepänkuoren\ntaianomaisesta käyttämisestä karhunpeijaisjuhlissa.\n\nMahdollisesti onkin _leib-olmai_, joka noitarummulla on _karhun\nviereen_ kuvattu, joskus karhunakin esitetty, juuri karhunpalveluksesta\nkehittynyt.\n\nSuomen lappalaisilla kerrotaan olleen erikoinen runsain uhrein palvottu\n\"metsän jumalatar\". Tornaeus nimittää häntä _virku-akka_ ja sanoo hänen\nolleen \"kuuluisan seidan\", joka oli tavallinen puunkanto ilman mitään\nmuotoa. Niureniuksen mukaan Kemin lappalaiset nimittivät häntä\n_viresakka_ ja muodostivat häntä kuvaavalle seidalle ihmisenkaltaiset\nkasvot. _Vironakka_ eli vielä Fellmanin aikana kansan muistissa\nKemijärvellä, missä sen kuva oli ollut tiheässä metsässä. Jumalattaren\nnimen alkuosan merkitys on epävarma. Fellman näkee siinä suomalaisen\n\"virka\" (sadin) sanan. Mainittua \"akkaa\" on verrattu Agricolan\nmainitsemaan _virankannos_ nimiseen karjalaisten jumalaan.\n\nSuomalaisten \"Tapiota\" tarkoittanee Kuollan lappalaisten _tava_ eli\n_tavaj_ (myös _tava-ajk_, \"t.-emo\"), jonka sanotaan suojelevan sekä\nmetsästystä että kalastusta.\n\nVenäjän lappalaisilla Haruzin tietää lisäksi mainita _miehts-hozjin_\n(\"metsänisäntä\") nimisen metsänhaltian. Se on musta, hännällinen\nolento. Mitään pahaa ei se tee ihmisille, jolleivät ihmiset sitä\nvihoita. Jos metsässä huutaa, laulaa tai meluaa, silloin metsänisäntä\nsuuttuu ja eksyttää ihmiset metsään niin, etteivät he milloinkaan pääse\nsieltä pois, metsänhaltia näet rakastaa hiljaisuutta. Paitsi tähän\nmetsänhaltiakäsitykseen liittynyttä taikauskoa osoittaa sen nimikin\n(_hozjin_ = venäl. \"hozjain\"), että tämä haltia on lainattu\nvenäläisiltä. Sama haltia lienee Genetzin muistiinpanema _värejielle_\n(\"metsä-eläjä\").\n\nHaruzin mainitsee Kuollan lappalaisilla olevan myös _luot-hozjik_\n(hozjik = venäl. \"hozjaika\", 'emäntä') nimisen haltian, joka hoitaa\nporoja, kun ne kesäkauden paimenetta kulkevat metsässä. Tämä pitää\nniitä koolla, johdattaa ne hyville jäkälämaille sekä suojelee pedoilta.\nIhmisiltä hän ei kuitenkaan voi varjella laumaa. Hän avustaa myös\nmetsämiestä villipeuran pyydystämisessä. Lappalaiset eivät häntä\npelkää. Ajaessaan porot keväällä laitumelle he rukoilevat häntä sanoen:\n\"_luot-hozjik_, suojele porojamme!\" ja syksyllä, jos löytävät kaiken\nkarjansa, lausuvat: \"kiitos sinulle, _luot-hozjik_, että varjelit\nporojamme!\" Siinäkään tapauksessa, etteivät he löydä kaikkia eläimiään,\neivät he häntä moiti. Tämä haltia, joka asuu tunturien jäkälärikkailla\nkentillä, muistuttaa ihmistä, sillä on ihmisen kasvot ja kulkee\nihmisjaloin, mutta on kauttaaltaan _karvainen kuin peura_.\n\nSama haltia lienee Genetzin mainitsema _mintish_, joka ilmaantuu myös\nnaispuolisena _meantash-ajk_. Eräässä sadussa esiintyy _mientush_\nniminen olento, joka toisinaan ilmaantuu porohärkänä, toisinaan\nheittäen sarvensa muuttautuu ihmiseksi. _Mientush_ merkitsee\n_metsäpeuraa_ ja on nähtävästi siitä kehittynyt haltia, aivan samoin\nkuin _leib-olmai_ karhusta. Venäjän lappalaiset puhuvat _sudenkin\nsuojelushaltiasta_; pahoinpitelemällä sutta se voitiin peloittaa\npitämään suojattejaan kurissa.\n\nHaruzin mainitsee Kuollan lappalaisten porohaltioina vielä\n_pots-hozjin_ (\"poro-isäntä\") ja _pots-hozjik_ (\"poro-emäntä\"), joilla\noli sama toimi kuin _luot-hozjik_ haltialla.\n\nLäntisten lappalaisten metsänväessä huomaa skandinavisia haltioita.\nLeem mainitsee _ganish_ nimisen vuoripirun, joka varmaankin on sama\nolento kuin Randulfin muistiinpanema _gidne_ (Piitimen _kine_, Luulajan\n_kani_). Tämä näyttäytyy metsässä; etupuolelta katsoen se on ihana\nneito, mutta takana sillä riippuu pitkä häntä. Metsänneito palvelee\nlappalaisia, kokoaa porot, kun ne ovat hajaantuneet tunturille sekä\navustaa vaatimia lypsettäessä. Joskus se pyrkii harjoittamaan\nsukupuoliyhteyttäkin lappalaisten kera. Sen ulkomuoto ja käytös\nmuistuttaa siis Skandinavien metsänneitoa. Friisin mukaan _ganish_\nmerkitsee myös \"kaikua\".\n\nNimensäkin puolesta vieras haltia on Norjan lappalaisten _gufittar_,\njoka on maanalainen kääpiömäinen metsissä ja tuntureilla asuva olento.\nToisinaan se ilmaantuu maan päälle kauniine karjoineen, poroineen,\nlehmineen ja lampaineen. Joskus se ripustaa kellon karjansa kaulaan,\njoten lappalainen helposti kuulee, missä se laumoineen kulloinkin\nkuljeksii. Silloin ei tarvitse muuta kuin astua rohkeasti sitä kohti\nsivuilleen vilkuilematta ja näyttää rautapalaa tai heittää sellainen\nlauman yli, niin haltia kohta pakenee maan alle jättäen kalliit\nkarjansa ihmisten haltuun. Kuten jo Leem huomauttaa, vastaa\nlappalaisten _gufittaria_ norjalaisten \"go(d)vetter\" ('hyvä haltia').\n\nSamanlainen maanalainen olento on Ruotsin lappalaisten _uldda,_ joka\nmyös nousee maan päälle karjoineen. Tämän kerrotaan vaihtavan yksikseen\njätetyt lapset sekä monella tavalla häiritsevän ihmisiä, jotka ovat\nasettuneet asumaan sen olopaikkaan. Lappalaisilla on tapana kaataa\nsille juomauhri, esim. kahvia tai viinaa maahan. _Uldda_, kuten sen\nnimikin osoittaa, on sama olento kuin ruotsalaisten \"huldra\".\n\nMuuttolintujen haltiatar on _barbmo-akka_ (vrt. _barbmolodde_\n\"muuttolintu\"), joka palauttaa linnut pohjolaan lämpimistä maista.\nLintujen yleinen haltia on _loddis-edne_ (\"lintu-emo\"). Helland vertaa\nnäitä norjalaisissa kansansaduissa esiintyviin eri eläinlajien\nsuojelushaltioihin.\n\nYleistä _vedenhaltiaa_ Skandinavian lappalaiset nimittivät _tshasolmai_\n(\"vesimies\"). Sidenius sanoo tämän olleen kalastuksenjumalan, joka toi\nkaloja pyytäjän koukkuun tai verkkoon. Senvuoksi lappalaiset\ntoimittivat sille uhreja. J. Kildal kertoo \"vesimiehelle\" uhratun,\njottei se vahingoittaisi ketään vesillä liikuttaessa. S. Kildalin\nmukaan sitä palvoivat sekä tunturi- että merilappalaiset. Uhratessaan\n\"vesimiehelle\", jotta tämä haltia antaisi heille sitä suuremman\nkalaonnen, he tekivät siitä kauniisti veistetyn kuvan, jonka asettivat\nvuorenrotkoon. Randulf puhuu kahdesta kalastuksen erikoisjumalasta:\nTonsie-jumala oli merijumala, jota rukoiltiin, kun tahdottiin\nmenestystä merellä kalastettaessa; Harchild-jumala oli joki- ja\njärvikalastuksen kaitsija. Kuten Qvigstad huomauttaa, oli edellinen\nvarmaankin Tunnsjön ja jälkimäinen Haarkjölenin kalaseita. Randulf\nkuvailee vielä, miten lappalaiset koettivat arvalla tiedustella\nkalaonnea, rummun kalvolle kun oli kuvattu myös kalavesi. Jos arpa\nsattui sen suunnikkaan muotoiseksi piirretyn alan keskelle, oli se\nhyvän kalastusonnen enne; jos se joutui vain koskettamaan sen reunaa,\noli se merkkinä siitä, että jumala halusi uhrin; mutta jollei arpa\nollenkaan lähestynyt sanottua kohtaa, oli se todistus siitä, ettei\npyydystäminen tulisi onnistumaan, vaikka uhraisikin. Tavallisin\nvedenhaltian uhri oli Randulfin mukaan _kuollut koira_.\n\nSkandinavian lappalaisten _tshasolmaita_, joka saattaa olla naapureilta\nlainattu, vastaa Venäjän lappalaisten _tshatse-jielle_ (\"vesieläjä\").\nGenetz kertoo sen asuvan joissa ja järvissä. Se on vaarallinen olento,\nse näet koettaa vetää ihmisiä luokseen. Jo sen näyttäytyminenkin\nennustaa onnettomuutta. Esimerkkinä mainitaan, miten vetehinen kerran\nnäyttäytyi eräälle vaimolle. Kun tämä silloin uskalsi kysyä mitä hänen\nnäyttäytymisensä ennusti, vastasi vedenhaltia: \"onnettomuutta,\nonnettomuutta!\" ilmoittaen vaimon pojan kohta kuolevan, mikä kolmen\npäivän kuluttua tapahtuikin.\n\nItkosen Muotkassa keräämien tietojen mukaan \"vesi-eläjä\" näyttäytyy\nmonenmuotoisena ja erivärisenä naisena, alastomana lapsena ja\nkalanakin, kuten mateena ja kampelana, joka vastoin tavallisuutta tulee\nrantaan. On turmiollista tappaa haltiakala. Jos sen näkee, on rannalle\nasetettava uhriksi viinaa pikarissa, leipäpala ja vähän rahaa, esim. 15\nkopeekkaa. Samoin on tehtävä, jos näkee haltian unessa. Vedenhaltian\nlapset ilmestyvät usein kalan (tavallisesti vesistölle oudon) muodossa.\n[Olisiko mainitun haltian ilmaantuminen kalana viittaus siihen, että\nvedessä asuva haltia alkuaan olisi -- kala-haltia, samoin kuin\nlappalaisten metsänhaltia alkuaan -- karhu-, peura-, susi- tai muu\neläin-haltia?] Tällainen kala, jota nimitetään _märdes_ (\"marras\"),\nennustaa pyydystäjälleen kuolemaa. Sama kerääjä mainitsee oudon tai\noudolla tavalla vedestä tai maalla pyydystetyn ennuseläimen nimenä myös\n_meädus_, joka Setälän mukaan voi olla samaa sanajuurta kuin\nsuomalainen _menninkäinen_ ja skandinavilainen \"minning\" ('enne').\n\nNaispuolista vedenhaltiaa Venäjän lappalaiset nimittävät\n_tshatse-jienne_ (\"vesiemo\"). Haruzin sanoo sen asuvan järvissä.\nAlastoman naisen muotoisena se nousee rannalle kampaamaan hiuksiaan.\nSen kasvot ovat vaaleat; suortuvat kauniit, mustat. Jos \"vesi-emon\"\nsäikäyttää, syöksyy se kiireesti veteen jättäen joskus kampansa ja osan\nhiuksiaan kivelle, missä istui. Se houkuttelee ihmisiä, varsinkin\nmiehiä luokseen.\n\nPitkähiuksisen, alastoman naisen näköisenä \"vesiemo\" mainitaan\nmyös Itkosen muistiinpanoissa. Yöllä tai varhain aamulla se\nnäyttäytyy, etenkin Reinnargan salmessa. \"Kun se ilmestyy\npelästyttämistarkoituksessa, alkaa vesi tyvenelläkin säällä kiehua\nrenkaina. Haltiatar näkyy veden pinnalla silmiä myöten ja sukeltaa\njälleen syvyyteen. Joskus se tarttuu nuottaankin. Hänellä on\ntiettävästi pieniä lapsia, mutta puoliso on tuntematon. Vesiemo sieppaa\nihmisen, varsinkin lapsia uimaretkellä, toisinaan veneestäkin. On\nvarottava, etteivät lapset pääse illalla meluamaan rannalle ja siten\nhäiritsemään hänen yörauhaansa. Vesiemo suojelee pieniä vesilinnun\npoikia ja hukuttaa sen, joka niitä ahdistaa. Joskus se ilmestyy\nihmiselle unessakin.\"\n\nMainitut Venäjän lappalaisten vedenhaltiat todistavat epäilemättä\nvenäläistä vaikutusta. Jo nimensä puolesta vastaa _tshatse-jielle_\nvenäläisten \"vodjanoi\" vetehistä. Samoin ei _tshatse-jienne_ saata olla\nmuu kuin venäläinen \"rusalka\", jonka näköisenä ja tapaisena se\nesiintyy.\n\nLäntisten lappalaisten vastaava vedenneito on skandinaveilta lainattu.\nFjellner kertoo _saiva-neida_ (\"järvineito\") nimisistä järvissä\nasuvista haltioista, jotka vallitsevat kaloja ja suovat hyvän kalaonnen\nsille, joka osaa hankkia ja säilyttää niiden suosion. Myös S. Kildal\nmainitsee vedenhaltian, jonka nimen _saive-neide_ hän tulkitsee sanalla\n\"vesi-nainen\". Kuten jo Düben huomauttaa on lappalaisten \"järvineito\"\nsama haltia kuin ruotsalaisten \"sjöjungfru\". Epätietoista on,\ntarkoittaako A. Thuresson mainitsemallaan _saive-almailla_\n\"järvi-miestä\", vaiko vainajainpalvonnan yhteydessä esitettyä\n_saivo-olmaita_.\n\nNimensäkin puolesta vieraita vedenhaltioita ovat _akkruvva_ eli\n_avfruvva_ (skand. \"havfru\", 'merirouva'), jonka vartalon yläpuoli on\nihmisen kaltainen, mutta alapuoli on varustettu kalanpyrstöllä, sekä\n_ravgga_, joka näyttäytyy monessa eri muodossa, kuten ihmisen, vedessä\nuiskentelevan esineen tai rannalla olevan kiven näköisenä. Usein tämä\nhaltia oleskelee veteen hukkuneen ruumiin tai vaatteiden läheisyydessä.\nMeriläinen, joka nimittää sitä suomeksi meriraukka, kertoo sen\nnäyttäytyvän juuri sen veneen soutuneuvoja tarkastelemassa, josta joku\npian tulee hukkumaan. Tämänkin vedenhaltian ilmestyminen on paha enne,\nse tietää myrskyä, haaksirikkoa tai hukkumista. Kun \"raukan\" näkee\nrannalla kuljeksivan, pitää se tuliraudalla piirittää, niin se ei saata\npaeta tai jos katoaakin ilmestyy uudelleen. Silloin on siltä kysyttävä,\nmiksi se näyttäytyy, kuka tulee hukkumaan ja milloin. _Meriraukka_\ntietää tulevankin vuoden tapahtumat. Auringon noustessa tämä, kuten\nhaltiat yleensä, katoaa näkyvistä. Vaihtamalla pukua meriraukan kanssa\npääsee ihminen näkymättömäksi. Kuten jo Fritzner osoittaa, on\nlappalaisten _ravgga_ samoin kuin Norjan suomalaisten _meriraukka_\nSkandinavien \"draugr\", veteen hukkuneen haamu, joka onnettomuuden\nedellä kummittelee.\n\nRuotsalaisten \"necken\" tavataan Ruotsin ja Suomen lappalaisilla _nik_\nja _nekke_ nimellisenä. Näiden käsityksen mukaan se on vaarallinen\nolento, joka varsinkin uimassa olon aikana koettaa upottaa ihmisiä.\nTaikauskoiset eivät mielellään lähde soutelemaan heittämättä vettä\nkädellään kolmasti rannalle. Lappalaisten näkki näyttäytyy myrskyn tai\njonkun onnettomuuden edellä monessa eri muodossa, joskus\nköysivyyhdinkin tai kaatuneen veneen haahmossa.\n\nSuomalaisilta saatu on lappalaisten käsitys erikoisesta _veden\nhaltiasta_ (_tshatse-haldde_ \"veden haltia\"). [Paitsi veden haltiasta\npuhutaan joskus kodinkin y.m. \"haltiasta\".] Tälle ovat Suomen\nlappalaiset Fellmanin mukaan uhranneet pieniä hopearahoja, jotta se\nantaisi heille veden aarteita, kaloja, majavia, helmiä y.m. Meriläinen\ntietää lappalaisten uhranneen sille myös ensimäiseksi keväällä saadun\nkalan luut ehjinä veteen. Lappalaisten tavalle mennä juhannusyönä\nkosken rannalle tiedustamaan vedenhaltialta monenlaisia tärkeitä\nasioita löydämme esikuvan suomalaisilta. Suomalaista vaikutusta\ntodistaa tämän toimituksen nimikin \"hiiden markkinat\".\n\nKansanrunoutemme \"meritursasta\" vastaa lappalaisten lainaama\n_vessedursses_ (\"vesitursas\").\n\nLappalaisten kodin-, metsän- ja vedenhaltioilla on verrattain\nvähäpätöinen merkitys. Heidän käsityksensä mukaan olivat\n_saivo_-asukkaat kyllin mahtavia suojelemaan heidän elämäänsä ja\nkaikkia heidän elinkeinojaan. Näiden ja elossa olevien varsinainen\nvälittäjä oli lappalaisilla _noita_.\n\n\n\n\nNoita.\n\n\nLappalaisten muinaisuskonnossa oli noidalla (_noaidde_) niin huomattava\nsija, että sitä syystä on voitu nimittää _noitauskonnoksi_. Kaikessa ja\nkaikkialla, missä jumalien tai henkien mieltä oli tutkittava, oli hän\ntarpeellinen välimies. Sitäpaitsi oli hänellä uhrintoimittajan tärkeä\ntehtävä. Tämän takia lappalaiset pitivät häntä suuressa arvossa ja\nhänellä oli usein johtava asema kansalaistensa keskuudessa. Mahtavimpia\nnoitia, kertoo Lundius, mainittiin kunnianimityksellä \"tunturiherra\"\ntai \"tunturikuningas\". Heidän maineensa levisi laajalle yli Lapin\nalueiden ja heidän nimensä säilyi kauan polvesta polveen jälkeläisten\nmuistissa.\n\nNoidan arvo ja asema lappalaisten keskuudessa käy ilmi myös seuraavasta\nOlsenin kuvauksesta. Kun tietäjä kutsuttuna tai matkoillaan lähestyi\nlappalaiskotaa, menivät perheenjäsenet häntä vastaan paljastetuin päin\nja kiittivät häntä kaikesta hänen ennen antamastaan avusta. Hänet\nasetettiin istumaan uudelle porontaljalle, hänelle tarjottiin\nherkullisimmat ruuat ja juomat ja kun hän jäi yöksi kotaan, annettiin\nhänelle leposijaksi aina paras paikka.\n\nPaitsi määrättyä veroa (_verro_), jota maksettiin kahdesti vuodessa,\nkesällä ja talvella, sai noita kustakin toimestaan joka kerta erityisen\npalkkion sen mukaan, oliko kadonnutta tiedusteltava, sairas\nparannettava vai uhri toimitettava. Rikkaat antoivat usein runsaalla\nkädellä. Paitsi rahaa, hopeaesineitä ja vaatteita, annettiin tietäjälle\nporojakin. Jollei noitaa kaikin tavoin palveltu ja hyvitetty,\najateltiin hänen voivan aiheuttaa monenlaista onnettomuutta, esim.\nsairautta tai manata susia ja karhuja raatelemaan vihamiestensä karjaa.\n\nMutta vaikka noidan toimi lappalaisten keskuudessa oli yhtä kunniakas\nkuin tuottavakin, ei siihen kuitenkaan kuka hyvänsä saattanut ryhtyä,\nsillä se edellytti erikoisia luontaisia taipumuksia. [Kuollan\nlappalaiset selittivät, että noidan yliluonnollinen voima on jumalain\nlahja sekä rukouksilla ja uskonnollisilla harjoituksilla hankittava.]\nNoidan taipumukset kulkivat usein, kuten tietäjän toimikin, samassa\nsuvussa ikäänkuin sukuperintönä isältä pojalle. Tavallisesti ne\nilmenivät jo lapsuuden iässä, mutta joskus saattoivat näyttäytyä\nmyöhemminkin, esim. jonkun ankaran taudin seurauksena. Tornaeus\nmainitsee, että kun lappalainen sairastuu, näyttäytyy hänessä pian\nkaikenlaisia hourailemisen oireita, jotka taudin uudistuessa yhä\nlisääntyvät. Useimpien kirjailijoiden mukaan on lappalaiskansalla\nerikoinen taipumus hermostumiseen. Vähästä he säikähtävät, helposti\npyörtyvät ja pienimmistäkin seikoista ärtyvät ja käyttäytyvät kuin\nvähämieliset. Unissaan he ovat rauhattomia, väliin joikuvat, väliin\nitkevät ääneen. Noitien mainitaan käyttäneen kiihoituskeinojakin, kuten\nväkijuomia tai yhden päivän paastoa ennen loveen lakeamistaan.\n\nTästä sielullisesta herkkyydestä johtui, että lappalainen usein saattoi\nnähdä kaikenlaisia sairaloisia näkyjä, joissa hän uskoi _manalaisten_\nhänelle ilmestyvän. Kenelle sellaista oli tapahtunut, hänet luultiin\n_saivo_-hengen valinneen välittäjäksi itsensä ja maan päällä elävien\nihmisten välillä. Henki näyttäytyi usein näkyväisessä muodossa\ntullessaan kutsumaan asianomaista noidan virkaan. Joskus tämä\nkutsuminen tapahtui unessa tai päihtymyksentilassa. Kun noidan haltiat,\njoita nimitettiin _noaidde-gadse_ (\"noitakansa\") pyrkivät nuoren miehen\npalvelukseen, perustivat he usein vaatimuksensa siihen, että olivat\nennen palvelleet hänen isäänsä ja tämän isiä. Jolleivät he saaneet\nhäntä hyvällä suostumaan, käyttivät he uhkauksia, jopa väkivaltaakin.\nMainitaanpa tapauksia, jolloin haltiat siihen määrään vaivasivat\nasianomaista henkilöä, että varhainen kuihtuminen ja kuolemakin oli\nseurauksena. Siinä tapauksessa, että lappalainen mielihyvällä suostui\nhenkien kutsumukseen, olivat nämä hänelle suopeita, antoivat hänelle\napuaan, opettivat hänelle loitsimistaitoa, harjoittivat häntä\njoikumisessa sekä neuvoivat, miten oli meneteltävä uhritoimituksissa.\nTämä koulutus tapahtui joko maan päällä jossakin yksinäisessä paikassa\ntaikka saattoi henkihaltia oppilaansa itse _saivoon_ kuulemaan\nmaanalaisten suurnoitien viisautta. Kun lappalainen ensikerran\nelämässään sai haltian, käyttäytyi hän Lundiuksen mukaan puolen vuoden\najan kuin heikkomielinen; hän ei voinut sietää vaimoaan, lapsiaan eikä\npalvelusväkeään, vaan nauttimatta mitään ravintoa harhaili yksinään\nmetsissä ja tuntureilla.\n\nSaatuaan sekä haltioiltaan että vanhemmiltaan kaikki noidantoimessa\ntarvittavat tiedot, vihittiin tietäjä virkaansa erityisillä vanhan\ntavan mukaisilla menoilla. Jessen antaa meille teoksessaan kuvauksen,\nmiten tämä toimitus tapahtui Norjan Lapissa. Jouluyönä, jolloin\nkaikkien henkien ajateltiin olevan liikkeellä, kokoontuivat vanhat\nammattinoidat kokelaan asuntoon. Saadakseen tietää, oliko\nvasta-alkavalla tietäjän virkaan kuuluvia taipumuksia, kokeilivat he\nsiten, että yksi vanhoista noidista kävi hänen kanssaan istumaan kodan\noven suulle niin, että heidän jalkansa olivat sisäkkäin. Nuori noita\nalkoi nyt joikua ja lyödä rumpua. Jos haltiat tällöin saapuivat\npaikalle ja nuori kokelas yksin huomasi, kuinka ne astuivat heidän\njalkojensa yli kotaan, vaan vanha noita ei sitä tuntenut, vaikka muista\nmerkeistä tiesi niin tapahtuneen, silloin kokelas nimitettiin noidaksi,\nja siitä päivästä alkaen oli jokaisen hänet siksi tunnustettava.\nVahvistaakseen itseään voimia kysyvään virkaansa oli nuorella noidalla\ntapana nauttia n.s. _saivo_-vettä, jota saatiin pyhästä vuoresta.\nMyöhempää lienee erityinen kastetoimitus, \"noidankaste\", jolla tietäjä\nvihittiin virkaansa.\n\nKoko elämänsä aikaa ei noita kuitenkaan saattanut olla vaikeassa\nvirassaan. Tavallisesti hän tuli kelvottomaksi jo 50 vuoden ikäisenä,\njonka jälkeen ei kukaan enää pyytänyt häntä mihinkään tärkeämpään\ntoimeen. Mutta sitäkin ennen hän voi virkansa menettää, sillä noidalta\nuhripappina vaadittiin, että hänen ruumiinsa oli kaikin puolin\nvirheetön; hampaankin menettäminen pidätti hänet noidan toimista.\n\nNiin pian kuin lappalainen julkisesti oli vastaanottanut tietäjän viran\nja arvon, alkoivat haltiat yhä tuttavallisemmin seurustella hänen\nkanssaan. Ne ilmestyivät hänelle milloin missäkin muodossa, joskus\nvanhuksen tai naisen, joskus lappalaispukuisen pojan tai kyynärän\nkokoisen kääpiön, joskus eläintenkin muodossa. Tällaisia haltioita,\nsanoo Lundius, oli muutamilla kolme, muutamilla neljä, viisi jopa\nyhdeksänkin. Että ne olivat vainajien henkiä, voi päättää siitä, että\nniiden uskottiin asuvan pyhissä vuorissa. J. Kildal sanoo noidalla\nolleen haltioita kahdessa, kolmessa tai neljässä vuoressa.\n\nNäitä henkiä noita saattoi käyttää mielensä mukaan palvelukseensa.\nHänen ei tarvinnut muuta kuin joikua, niin ne saapuivat hänen\nluoksensa. Kun hänen tuli matkustaa vierailla seuduilla, seurasivat ne\nmukana uskollisina oppaina. Metsästys- ja kalastusretkillä olivat ne\nhänen suojelushenkiään ja osoittivat palvelustansa antamalla runsaan\nsaaliin. Myös omaisuudesta ja porolaumoista ne pitivät huolen. Kun oli\nlähdettävä kaukana sijaitsevalle markkinapaikalle, lähetti noita\nhaltiansa edeltäpäin tiedustelemaan, joko kauppiaat olivat saapuneet.\nHetken perästä palasi haltia ja ilmoitti, miten oli asianlaita. Samoin,\njos noita oli poissa kotoa, vaikka kuinka kaukana, hankki hän haltiansa\nkautta tiedon omaisistaan ja porolaumoistaan. Myös tulevista\ntapahtumista saattoi haltia antaa tietoja omistajalleen. Näistä ja\netäisistä seuduista tietoja hankkiva haltia ei ilmeisesti ollut muu\nkuin noidan oma helposti liikkuva \"sielu\". Sitä valaisee muun muassa\nTornaeuksen kertoma tapaus. Kun hän kerta nuhteli erästä lappalaista\ntämän taikauskoisten menojen takia, niin tämä silloin heti tiesi\nilmoittaa hänelle kaiken, mitä hänelle Lapin-matkallaan oli tapahtunut,\nja väitti, ettei hän sille mahtanut mitään, että sai kaikenlaisia\nnäkyjä.\n\nNoita saattoi käyttää haltiaansa myös vihamiehiänsä vastaan.\nKun kaksi noitaa riitaantui keskenään esimerkiksi markkinoilla\njuovuspäissä, tahtoivat he näyttää toisilleen, kummalla heistä oli\nvoimakkaampi haltia. He asettuivat silloin vastatusten ja rupesivat\nloitsimaan. Tällöin uskottiin heidän haltiansa taistelevan keskenään\nporohärän muodossa. Se, jolla oli voimakkaampi haltiahärkä, pääsi\nkilpaloitsinnassa voitolle. Taisteluun käytettiin myös noidan lintua\n_vurnes-lodde_ (\"v.-lintu\"), josta Forbus sanoo, ettei se ollut \"mikään\njumala, vaan paha lintu, jonka lappalainen lähettää vihamiestään tahi\ntoista noitaa vastaan, kun hänen on taisteltava tämän kanssa\".\n\nNoidan haltiaa Lundins sanoo Ruotsin lappalaisten nimittäneen _sueje_.\nSe seikka, että tämä saattaa pukeutua kalan, linnun ja käärmeen\nmuotoon, osoittaa, että saeje-eläimet Ruotsin Lapissa vastaavat niitä\nnoita-eläimiä, joita Norjan lappalaiset kuvittelivat avustavan\ntietäjää, kun hänen tainnostilassa tuli käydä tuonelassa. Sellaisia oli\n_saivo-sarva (\"s.-poro\"), saivo-lodde_ (\"s.-lintu\"), _saivo-guole_\n(\"s.-kala\") ja _saivo-gärmai_ (\"s.-käärme\"). Muutamien lähteiden\nmukaan niiden uskottiin asuvan pyhissä vuorissa, senvuoksi esiintyy\nniiden nimissä _saivo_ sanan sijalla toisinaan myös _passe-väre_ (\"pyhä\nvuori\") esim. _passe-väre-sarva._ Lieneekö tämä kuitenkaan ollut\nlappalaisten alkuperäinen käsitys? J. Kildal, joka olettaa näiden\neläinten asuvan pyhissä vuorissa, huomauttaa samalla, miten ne erosivat\nvuorenväestä: \"Noidalla on monta _passe-väre-olmaita_ ja monta\n_passe-väre-neidaa_, niin että jos hänellä on neljä _passe-värea_, on\nhänellä _passe-väre-olmai_ ja _passe-väre-neida_ jokaisessa niistä;\nmutta noidalla ei tavallisesti ole muuta kuin yksi _passe-väre-lodde,_\nyksi _passe-väre-guole_ ja yksi _passe-väre-sarva_\". Forbus kiinnittää\nmyöskin huomiota siihen että \"_saivo-guole_ ei kuulu maanalaisiin\njumaliin, vaikkakin hänen tointaan ja palvelustaan käytetään\n_jabme-aimoon_ mentäessä\". Selvästi näkyy, että nämä eläimet olivat\n_sielu-eläimiä_, joiden muotoon noidan sielun ruumiista irtauduttuaan\nuskottiin pukeutuvan. Porohärkänä se kiiti maita myöten, lintuna se\nlensi ilman halki, kalana sukelsi vetten läpi, käärmeenä luikerteli\nmaan sisässä. Samaa todistaa seuraava J. Kildalin kuvaus: \"Kun kaksi\nnoitaa ovat kumpikin laskeneet sarvansa taisteluun toisiaan vastaan,\nniin tapahtuu, että mikäli taisteleva _sarva_ voittaa tai häviää,\nsikäli sama noita saa voiton tai tappion; jos toinen _sarva_ puskee\ntoiselta sarven, silloin sairastuu se noita, jonka sarvan sarvi\nkatkesi; jos toinen sarva tappaa toisen, silloin kuolee se noita, jonka\nsarva sai surmansa. Tässä taistelussa tapahtuu myös siten, että yhtä\nväsyneeksi ja uupuneeksi kuin kamppaileva sarva käy, yhtä väsyneeksi ja\nuupuneeksi käy myös noita, jonka puolesta sarva taistelee\". Sama\nkertoja mainitsee myös, että, kun noita lankee loveen, \"matkustaa\nhän _passe-väre-guolessaan jabme-aimoon_\", ja kun hän herää\nhorrostilastaan, silloin \"on _passe-väre-guole_ tuonut noidan\nvahingoittumattomana _jabme-aimosta_ takaisin tämän ruumiiseen\". Jessen\ntietää lisäksi kertoa, että \"mitä voimakkaammin noita saattoi joikua,\nsitä pitempi oli hänen käärmeensä\". Huomattava on myös, että\nsuomalaisillakin on tarinoita siitä, miten lappalainen lentää lintuna\nilmassa; kun sellaisen linnun ampuu, putoaa lappalainen maahan. Forbus\nnimittää näitä haltia-eläimiä, joita toisinaan näkee noitarummullakin\nkuvattuna yhteisellä nimellä \"noidan _varjoksi_\". Paasosen mukaan\n_sueje_, kuten olemme maininneet, lienee alkujaan merkinnyt ihmisen\n\"haamusielua, varjoa\".\n\nMuuntelemistaito oli noidan haltialle tarpeen varsinkin manalassa\nsuoriutuakseen siellä kaikista vaikeuksista, etenkin jos sen oli\ntuotava takaisin jonkun sairaan sielu, jonka manalaiset, tämän\nliikkuessa ulkona ruumiistaan, olivat vanginneet ja riistäneet\ntuonelaan. Vainajat näet olivat usein varsin vastahakoisia luopumaan\nsaaliistaan. Lundius sanoo, että maanalaiset henget tietävät jo\nedeltäpäin, koska noita aikoo tulla heidän luokseen. Tällöin he tarkoin\ntelkeävät ovensa, mutta taitava noita löytää kuitenkin aina jonkun\nreiän, mistä hänen sielunsa saattaa pujahtaa sisälle. Usein syntyy\nankara ottelu maanpäällisen ja maanalaisen noidan välillä, kunnes\ntuonelaiset vihdoin määrätystä uhrista suostuvat sovintoon. Kun asia on\npäätetty, tuo noidan haltia asianomaisen sielun jälleen kotipaikalleen\nvuorien ja laaksojen kautta suurella vauhdilla niin, että hiekka ja\nkivet sinkoavat heidän ympärillään.\n\nManalaan sanoo Forbus noidan menneen myös, kun hänen oli tuotava joku\nsukulaisistaan, isä, äiti tai muu henkilö maan päälle sekä asetettava\nhänet paimentamaan poroja määrätyllä tunturilla yhden, kahden, kolmen\ntai neljän vuoden ajaksi, jona aikana vainajalle oli vuosittain\nuhrattava.\n\nLappalaisten noita-uskolle, samoinkuin heidän seita-palvonnalleen,\nvoidaan löytää vastineita myös samojedien uskonnosta. T.V. Lehtisalo,\njoka kielitieteellisten tutkimusten ohella on muistiinpannut\nrunsaasti uskonnollisiakin käsityksiä ja menoja, ilmoittaa, että\nsamojedi-noidankin sielu henkimatkallaan pukeutuu, miten tarve\nkulloinkin vaatii, linnun, kalan, käärmeen y.m. muotoon. Samojedit\nuskovat lisäksi, aivan kuin lappalaiset, että noitain haltiat\ntaistelevat keskenään esim. porohärän muodossa. Kaikesta päättäen on\nlappalaisten noitausko ikivanhaa, suomalais-ugrilaisille ja\nsamojedeille yhteistä kulttuuriperua.\n\nPaitsi mainittujen eläinten haahmossa uskottiin lappalaisnoidan sielun\nvoivan lentää vielä _tuuliaispäänä_, minkä uskon jätteitä on\nSuomessakin muistiinpantu, sekä _tulena_.\n\nTulena kulkemisesta on Randulfin muistiinpanoissa mielenkiintoinen\ntiedonanto. Kun kaksi lappalaista riitaantuvat keskenään, asettuvat he\nmaahan ja alkavat joikua, että heidän _saivonsa_ lähettäisivät heille\nheidän \"valonsa\" (_tshuovgganas_). Tämä on tulta, joka tulee Orionista\n(Kalevanmiekasta) ja lentää ilmassa revontulena. Kun nyt \"valot\"\nkohtaavat toisensa taivaalla, taistelevat ne keskenään. Tällöin\nkumpikin noita kuullessaan ilmasta kauheata melua ja räiskynää\nheittäytyy maahan kasvoilleen joikuen kiihkeästi saivoaan, jotta hänen\n\"valonsa\" voittaisi. Kumman tuli vihdoin heikkenee, hän sairastuu; jos\nse tykkänään sammuu, perii noidan kuolema. Tulena liikkumisesta johtuu\nsuomalaisten lappalaiselle noidalle antama nimitys \"tulilappalainen\".\n\nNoidan ja noidan välillä, joita suuressa lappalaiskylässä saattoi olla\nkolme tai neljä, oli joskus hyvinkin huomattava arvoeroitus olemassa.\nOikein väkevän ja karaistuneen tietäjän uskottiin voivan tehdä mitä\nihmeellisimpiä tekoja; hän saattoi vahingoittumatta pitää kädessään\nhehkuvaa kiveä, heittäytyä tuleen y.m.\n\nOlsen sanoo lappalaisten luontoaan nostattaakseen käyttäneen myös\neräänlaista \"noidan juomaa\" (_noaidde-jukkamus_), joka valmistettiin\nkoivuntuhkalipeästä tai sekoittamalla veteen hylkeenrasvaa sekä kalojen\npäitä ja sisälmyksiä. Tätä nauttimalla noita voi karaista ruumistaan\nsiihen määrään, että hän saattoi iskeä kirveellä otsaansa tai rintaansa\nvahingoittumatta. Teräs ja tuli eivät pystyneet hänen ihoonsa eivätkä\nvesi ja myrsky voineet häntä tuhota ja, jos hän oikein runsaasti nautti\nmainittua taikajuomaa, voi hän vaatteet riisuttuaan istua hehkuvalle\ntulisijalle sekä ripottaa tulta ja palavia hiiliä ylitsensä ilman\nmitään vaaraa. Sama kertoja mainitsee tällaista taikajuomaa annetun jo\npienille lapsillekin, jotta niistä kerta sukeutuisi suuria noitia. Tämä\ntaikajuoma lappalaisten uskonnollisissa menoissa lienee kuitenkin vasta\nmyöhemmän ajan taikauskoon kuuluva piirre.\n\nLoitsiessaan lappalaisnoita käytti rummuntapaista esinettä (_kobdas_),\njonka puuaines otettiin kuusesta, petäjästä [eräs Tornion lappalainen\nväitti häntä v. 1691 kuulusteltaessa, että rummun puuaineksen aina piti\nvälttämättä olla petäjää] tai koivusta, mutta välttämätöntä oli, että\nasianomainen puu oli kasvanut muista erillään ja jossakin\nvarjopaikassa, jonne ei auringon säde sattunut. Nahka, jota käytettiin\nrummun kalvona, nyljettiin poron kaulasta, säämysköitiin ja naulattiin\nrunkoon puunauloilla tai ommeltiin poron lihaksista saaduilla\njännesäikeillä. Tälle sileäksi pingoitetulle kalvolle maalattiin\nlepänkuorinesteellä tai poron verellä lukuisa joukko kuvioita. Usein\nkuvattiin siihen kaikki lappalaisten jumalat ja haltiat, aurinko ja\nkuu, metsä- ja kotieläimet, kirkot, kodat ja ruoka-aitat, karjatarhat\nja kalastusvedet, vieläpä tuonelakin asujamineen. Kuvat eivät\nkuitenkaan kaikilla rummuilla olleet läheskään samoja tai samanlaisia\npuhumattakaan siitä, että ne aina olisivat esiintyneet samassa\njärjestyksessä. Luonnollisesti on eri seuduilla ja eri aikoina\nnoudatettu erilaista kuvaamistapaa. Itse rummun muodossakin, ei\nainoastaan sen kokoon, vaan rakenteeseenkin nähden, voi selvästi\nhavaita eroavaisuutta. Hallström, joka useissa museoissa on tutkinut\nlappalaisrumpuja, jakaa ne rakenteensa puolesta kahteen pääryhmään,\njoista toista voimme nimittää _seula_-, toista _kansi_ muodoksi.\n\n_Seularumpu_, jota Lapissa näyttää käytetyn paljoa laajemmalla alueella\nkuin kansirumpua, rakennettiin siten, että nahka pingoitettiin\nkämmenenlevyiseen puuvanteeseen; vanteen tuli olla mikäli mahdollista\noksaton, ohut lauta, jonka päät taivutettiin yhteen ja kiinnitettiin\ntoisiinsa nauloilla tahi vitsasiteillä. Rummun kehän tuli olla yhtä\npuuta; usein käytettiin tähän tarkoitukseen jo luonnostaan kaareksi\nkasvanutta puuta. Sellaisia puita, jotka hyvin soveltuivat\nnoitarummuksi, eivät lappalaiset ennenmuinoin mielellään käyttäneetkään\nmuuhun tarkoitukseen. Vielä viime aikoihin asti on sellaisten puiden\nkaatamista pidetty rikoksellisena tekona. Seularumpujen kehän muoto oli\ntavallisesti soikea, harvoin oli toinen pää leveämpi toista. Kädensijan\nmuodosti kapea poikkipuu, joka oli kiinnitetty rummun takapuolelle.\n\n_Kansirummun_ koppa sitävastoin koverrettiin puusta kuperan kannen\ntapaiseksi, jonka avonaiselle puolelle pingoitettiin nahka. Kannen\npohjaan lävistettiin kaksi pitkulaista reikää kädensijaksi. Sitäpaitsi\nse koristeltiin veistämällä siihen runsaasti korukuvioita sekä pieniä\nreikiä, jotka samalla antoivat rummulle kumeamman ja kuuluvamman äänen.\nKehän piiri oli soikea, munanmuotoinen. Kansirummun koko, se kun aina\nrakennettiin yhdestä puusta, ei kovinkaan vaihdellut, jotavastoin\nseularumpuja saattoi olla tavattoman suuriakin.\n\nWiklund mainitsee vielä erään luultavasti Kemin Lapissa käytetyn\nrumpulajin, jota hän pitää molempien edellämainittujen välimuotona.\nTämän pohjan muodostavat useat yhteenliitetyt puuliuskat.\n\nLappalaisrumpujen eroavaisuus ilmenee sitäpaitsi niiden kalvojen\nkuvituksessa. Seularummun kuvasto muodostaa ainoastaan yhden yhteisen\npiirin, jonka keskustaan auringon kuva on piirretty. Tämä on\ntavallisesti nelikulmainen, jonka kärkipisteistä lähtee neljä hienoa\nviivaa eli sädettä kalvon reunaa kohti; ani harvoin on auringon kuva\nnäillä rummuilla ympyränmuotoinen.\n\nKansirummun maalattu pinta taas on jaettu osiin, kahteen tai useampaan,\npoikkisuorilla viivoilla, joiden yläpuolella näkee kuvioita rivissä,\nharvoin riipuksissa niiden alapuolella. Ylimpänä ilmaantuvat\ntaivaalliset ylijumalat. Näillä rummuilla ei auringon kuvalla ole\nvallitsevaa asemaa kalvon keskustassa kuten seularummuilla.\nSekamuotojakin on olemassa.\n\nLisäksi eroaa kumpikin rumpulaji toisistaan koristeittensa puolesta.\nSeularumpu, joka kuvitukseltaankin joskus muistuttaa siperialaista\nrumpua [kuvitettuja rumpuja tavataan esim. Abakan-tatareilla], on\nsamoin kuin tämäkin varustettu kirjavilla tinalangoin kierretyillä\nhihnoilla sekä ketjuilla, joihin vielä on ripustettu monenlaisia\nhopea-, vaski- ja rautahelyjä. Hihnat ja ketjut ovat kiinnitetyt rummun\ntakapuolelle joko puukehän reunaan tai kädensijaan.\n\nKansirumpuun kiinnitetyt koristeet näyttävät olevan eri laatua.\nTavallisesti ne ovat petojen kynsiä, metsäeläinten korvia, karvoja y.m.\nUseasti nämäkin koristukset puuttuvat, jolloin niitä korvaavat vain\nrummun koppaan kaiverretut piirrokset. Viimeksimainittu rumpulaji, joka\nnäyttää olevan omaperäinen muodostus lappalaisilla, on käytettävissä\nolevien tietojen mukaan ollut tunnettu pääasiallisesti vain Luulajan ja\nTornion Lapissa.\n\nPaitsi koristuksia ja helyjä kuului noitarumpuun poronsarvesta\nvalmistettu, joskus majavannahalla päällystetty kaksihaarainen\n_vasara_. Useimmat talteen korjatut vasarat ovat varsin taitehikkaasti\nkirjaillut. Myöhempinä aikoina käytettiin rummulla loitsittaessa vielä\nirtonaista rengaskimppua, jossa isompaan vaskirenkaaseen tai -kolmioon\noli ripustettu joukko pienempiä. Suomen lappalaiset nimittivät tätä\nesinettä arvaksi.\n\nHallström kuvailee perinnäistietojen perusteella, miten uusi noitarumpu\nvihittiin virkaansa. Koko kotakunnan tuli silloin olla koolla ja ottaa\nosaa pyhään toimitukseen. Täysikasvuisten naisten tuli rummun\nkoristeeksi ripustaa vaskihely. Itse toimitus tapahtui seuraavalla\ntavalla. Lappalainen istuutui arvokkaimpaan paikkaan, otti lakin\npäästään, asetti rummun tulta vasten ja käänteli sitä niin, että siinä\nriippuvat helistimet kumahtelivat rummun kalvoon; näin hän teki, kunnes\nkuuli, että nahka lämmitessään oli kyllin kovaksi pingoittunut.\nSenjälkeen hän kumartui etuviistoon, koputti vasaran tasaisella\npuolella rummun kalvoa ja mumisi jotakin itsekseen. Sitten hän teki\nrummullaan muutamia eriskummallisia liikkeitä, muun muassa satutteli\nsitä eri esineitä vastaan kodassa ja vihdoin pani sen kalvolle\nkolmikulmaisen arvan ja alkoi tätä hiljallensa hypittää.\n\nNoitarumpuaan mainitaan lappalaisen pitäneen erittäin suuressa arvossa.\nJottei kuka hyvänsä olisi voinut sitä silmäillä, säilytti hän sitä\nnahkakotelossa kodan peräosassa. Varsinkin oli varottava, ettei\nnaishenkilö joutunut rumpua pilaamaan; hän ei saanut edes kädellään\nkoskettaa sitä eikä hänen sopinut kolmen vuorokauden aikana astua\ntienkään poikki, jota myöten rumpua muuttoretkellä oli kuljetettu. Jos\nhän sen teki, ajateltiin siitä olevan seurauksena kuoleman tai jonkun\nmuun suuren onnettomuuden. Milloin tämmöinen teko ei mitenkään ollut\nvältettävissä, oli hänen rummulle lepytykseksi uhrattava vaskirengas.\nVarovaisuuden vuoksi vietiin rumpu kodasta yksinomaan perällä olevan\npyhän oven kautta ja muuttomatkalla sitä kuljetettiin viimeisen poron\nreessä. Jos mahdollista kuljetettiin sitä vain sellaisia sivuteitä\npitkin, joita ei kukaan ihminen ennen ollut kulkenut. Niin pian kuin\nnoitarumpu jollakin tavalla tuli saastutetuksi, pidettiin sitä\nloitsimiseen kelpaamattomana. Jos sitä loukkasi, ajateltiin sen voivan\nilmoittaa ääneen mielipahansa joko itkien tai uhkaussanoin. Mitä\nvanhempi noitarumpu, joka kulki perintönä isältä pojalle, oli, sitä\nsuuremmassa arvossa sitä pidettiin.\n\nPakanuuden ajan lopulla noitarumpu oli Lapissa hyvin yleinen. Niinkuin\nkristityillä on raamattu, sanoo Friis, oli rumpu miltei jokaisessa\nlappalaisperheessä. Saipa v. Westen niitä Norjan Lapissa kristinuskoon\nkääntyneiltä lappalaisilta huostaansa toistasataa kappaletta. Ei\nkuitenkaan jokainen lappalaisukko, joka omisti tämän taikaesineen,\nsilti ollut mikään varsinainen noita. Hän käytti sitä tavallisesti vain\nomiksi tarpeikseen arpomisvälineenä. Mihin hyvänsä näet lappalainen\nryhtyi, muuttopuuhiin, metsästykseen, kalastukseen, tai jos hänen oli\ntiedusteltava, mistä hänen tuntureilla harhaan joutunut karjalaumansa\noli löydettävissä tai mistä jokin vastoinkäyminen hänen elämässään oli\naiheutunut, taikka jos hän tahtoi lepyttää jumaliansa uhreilla, aina\nhän turvautui rumpuunsa siltä tiedustellen.\n\nKun lappalainen syystä tai toisesta ryhtyi loitsimaan, oli ikäänkuin\njuhlapäivä. Hän peseytyi, kampasi hiuksensa ja pukeutui parhaisiin\nvaatteisiinsa. Samoin tekivät muutkin, jotka ottivat osaa pyhään\ntoimitukseen. Sellaiseen tilaisuuteen sanoo Olsen tavallisesti kaikkien\nnaapurienkin kokoontuneen \"punaisissa ja sinisissä mekoissaan\nsormuksilla, välkkyvillä kaulakäädyillä ja kaikenlaisilla kirjavilla\nrintakoristeilla kaunistettuina\". Kun itse toimitus alkoi, huomauttaa\nThurenius, oli leikki kaukana, ei naurettu eikä loruttu, vaan\nsuurimmalla hartaudella odotettiin noidan ilmoitusta. Loitsimaan\nruvetessaan tämä laskeutui maahan vasemmalle polvelleen pitäen rumpua\nvasemmassa kädessään vaakasuorassa asennossa. Aluksi hän asetti\narparenkaan rummun kalvolle auringon kuvan kohdalle ja alkoi sitä\nporonsarvisella vasarallaan hiljallensa hypittää naputtaen varovasti\narvan ympärystää. Samalla hän joikui jonkinlaista laulua. Jos arpa\nalkoi liikkua myötäpäivään, oli se onnellinen enne, mutta jos se\nsiirtyi päinvastaiseen suuntaan, ennusti se onnettomuutta, sairautta ja\nkaikkea pahaa. Mille kuviolle arpa vihdoin pitemmäksi aikaa pysähtyi,\nsiitä arvattiin tutkittavana olevan asian tila. Metsästys- tai\nkalastusretkellä oli varma menestys, jos rengaskimppu jäi hypähtelemään\njonkun metsäeläimen tai kalaveden kuvan kohdalle. Jos se taas pysähtyi\njonkun jumalankuvan ääreen, oli se osoituksena, että asianomainen\njumala halusi uhria. Uhriteuraan otollisuutta tiedusteltaessa oli\ntapana ottaa eläimen kaulasta karva ja sitoa se rengaskimppuun. Jos\narpa siirtyi pysyväisesti tuonelaisten kohdalle tai tykkänään hypähti\npois rummun kalvolta, oli se kuoleman tai jonkun muun suuren\nonnettomuuden enne. Otollisin loitsimishetki vuorokaudessa oli\nlappalaisten käsitykseen mukaan ilta.\n\nNoitarumpua ei kuitenkaan Käytetty vain arpomiseen; muutamat\nlappalaisten käännyttäjät tietävät näet kertoa, että kun noita ensiksi\noli menetellyt yllämainitulla tavalla, hän vielä rumpua päristämällä\nkiihdytti itseään niin, että lankesi tainnostilaan. Siitä Graan antaa\nmeille seuraavan kuvauksen. Kun lappalainen tahtoi tietää, miten jonkun\nasian laita on jossakin etäisessä paikassa, asetti hän vaskirenkaan\nauringon kuviolle ja alkoi naputtaa rummun kalvoa yhä kovemmin\nkaksihaaraisella vasaralla. Samalla kun arpa hyppi edestakaisin\nkuviolta toiselle, lauloi noita omituista laulua, jota sanottiin\n_joikumiseksi_. Lauluun yhtyivät myös kaikki muut saapuvilla olevat\nlappalaisukot ja -eukot. Kuitenkin tuli miesväen joikua äänekkäämmin\nkuin naisten. Laulussa toistettiin tavan takaa sen vuoren tai tunturin\nnimi, missä niiden haltijain uskottiin asuvan, jotka saattoivat antaa\nhaluttuja tietoja. Samoin lappalaiset mainitsivat sen seudun, jota\nheidän tiedustelunsa lähinnä koski. Kun noita kauan aikaa oli lyönyt\nrumpuaan ja muita äänekkäämmin joikunut, kiihtyi hän kiihtymistään,\nkunnes arparengas pysähtyi yhteen paikkaan, rummunlyöjän kasvot\nsynkistyivät ja hän vaipui polvilleen jatkaen kädet puuskassa vielä\njoikumistaan yhä äänekkäämmin, kunnes vihdoin lankesi maahan ikäänkuin\nkuollut. Läsnäolevien miesten ja naisten tuli jatkaa laulamistaan\nsiihen asti, että noita heräsi horrostilastaan. Silloin muistutettiin\nhänelle, mistä oli kysymys ja mihin asiaan tietoja tarvittiin. Tultuaan\ntajuihinsa oli noita uupunut ja hiestynyt, aivan kuin olisi hän tehnyt\nhyvin raskaan työn ja hän alkoi kertoa kaikkea, mitä hän horrostilassa\noli saanut tietää.\n\nSamoin kertoo Niurenius kuvaillen hyvin elävästi lappalaisten\nloitsimista. Kun lappalainen pärryttää vasaralla noitarumpua, syntyy\nsiitä tavaton melu, jota taikakaluun ripustetut petojen luut ja kynnet\nsekä vaskirenkainen arpa rummun kalvolla hälinällään säestävät. Samalla\nnoita joikuu voimainsa takaa karjuen hirveästi kuin haukkuva koira,\njoka kiukkuisena iskee hampaansa ympärilleen. Vihdoin arparengas\npoukahtaa maahan, mutta hypähtää heti jälleen omasta voimastaan\ntakaisin rummun kalvolle. Yhtämittaista rummutusta ja joikumista\nkestää, kunnes arpa vihdoin pysähtyy määrätylle paikalle ja noita\nvaipuu tunnotonna maahan kuin kaatumatautinen. Näyttää siltä, kuin ei\nhänessä enää olisikaan elonmerkkejä ja kuin sielu olisi jättänyt\nasuntonsa. Tällöin on tarkkaan vartioitava, ettei mikään esine pääse\nkoskettamaan noidan horrostilassa olevaa ruumista, sillä siinä\ntapauksessa ei sielu lappalaisten käsityksen mukaan enää siihen palaa.\nKun noita vihdoin tulee tajuntaan, herää hän ikäänkuin syvästä unesta\nja antaa tietoja kysymyksessä olevaan asiaan, vaikkakin ne olisivat\nolleet noudettavat pitkien matkojen takaa.\n\nViimeksimainittujen tiedonantojen mukaan lappalaiset käyttivät siis\n_yhtaikaa_ kahta aivan erilaista tiedustelukeinoa: _arpomista ja loveen\nlankeamista_. Tällainen menettelytapa tuntuu luonnottomalta. Useat\nlähdekirjat tekevätkin eron mainittujen loitsimistapojen välillä.\nArpomiseen mainitaan rumpua käytetyn vain määrätyssä tapauksessa, kun\noli kysymyksessä jokin vähäpätöisempi asia, esim. metsästyksen tai\nkalastuksen onnistuminen. Kuka hyvänsä mieshenkilö saattoi tällöin\nrumpunsa välityksellä ottaa asiasta selkoa olematta varsinainen noita.\nMutta vaikeissa elämänkohtaloissa, kuten ankaran taudin tultua,\ntiedusteltiin onnettomuuden syytä yksinomaan tainnostilassa, johon\npäästäkseen lappalainen käytti rumpua kiihdytysvälineenä. Tällöin\nolikin aina turvauduttava ammattinoidan apuun; ainoastaan hän saattoi\nlähteä puhuttelemaan tuonelaisia, joista taudin ja yleensä\nonnettomuuksien ajateltiin aiheutuvan. Sairauden syynä oli joko se,\nettä joku sukulaisvainaja halusi omaista luokseen tai oli tauti\nrangaistus jostakin rikoksesta tahi jonkun velvollisuuden\nlaiminlyömisestä. Itse sairaan riutuminen ja surkastuminen johtui\nlappalaisten käsityksen mukaan siitä, että manalaiset olivat ryöstäneet\nhänen sielunsa tai vieneet jonkun häneen hyvin läheisessä suhteessa\nolleen esineen esim. kengän, lakin tai kintaan; luonnonkansoilla on\nnäet sellainen usko, että jos joltakin voi saada jonkun häneen\nkosketuksessa olleen esineen, saa itse asianomaisen henkilönkin\nvaltaansa. Tällöin oli noidan otettava selko siitä, mitä vainajat\nkaipasivat, mistä he olivat vihastuneet ja millä keinoilla he olivat\nlepytettävissä, jotta jättäisivät sairaan rauhaan.\n\nLeem kuvailee, miten Norjan Lapissa loitsittiin sairauden sattuessa.\nKun noidan oli tehtävä maanalainen tiedustelumatka, kutsui hän kokoon\nhaltiansa, jotka tulivat hänen luokseen näkymättömässä muodossa. Läsnä\npiti olla myös kaksi pyhävaatteisiin puettua liinahuntuista mutta\nvyötöntä naista, yksi lakiton ja vyötön mies sekä keskenkasvuinen\ntyttö. Kun kaikki sekä näkyväiset että näkymättömät olennot olivat\nsaapuneet koolle, otti noitakin lakin päästään, aukaisi vyönsä ja\nirroitti kenkänsä paulat, verhosi kasvonsa, pani kädet puuskaan ja\nkumartui eteen ja taakse päin lausuen: \"valjastakaa vetoporo! ---\ntyöntäkää vene vesille!\" Viinalla karaistuna hän sitten alkoi kiskoa\ntulisijalta kekäleitä paljain käsin, iskeä kirveellä polveensa ja\nhuitoa sillä molemmin käsin yli olkainsa; vielä hän kiersi sillä\nkolmasti apulaisnaisensa ja viimein vaipui maahan ikäänkuin kuollut.\nSilloin ei kukaan saanut häneen koskea, ja oli tarkasti varottava,\nettei kärpänenkään päässyt häntä likelle. Ruumiin ollessa\ntainnostilassa ajateltiin sielun vaeltavan maanalaisella matkalla\njossakin pyhässä vuoressa. Läsnäolevat naiset keskustelivat hiljaa\narvoitellen, missä hänen henkensä kulloinkin liikkui. Jos he silloin\npyhiä paikkoja luetellessaan sattuivat mainitsemaan oikean, niin noita\nliikutti kättä tai jalkaa. Samalla he jännitetyin mielin koettivat\narvailla, mitä kaikkea noita näki ja kuuli. Kun tämä vihdoin rupesi\nselviämään tainnostilastaan ja alkoi matalalla äänellä tavoitella\nlaulun päätä, koroittivat naisetkin äänensä ja yhtyivät lauluun.\nLopuksi noita ilmoitti, mistä sairaus oli johtunut, mille haltialle\nsairaan puolesta oli uhrattava, nimitti uhrieläimen ja uhripaikan sekä\nvakuutti sairaan paranevan määrätyn ajan kuluessa.\n\nLeem ei kuitenkaan kuvauksessaan puhu mitään noitarummusta, jota\nvastoin Jessen nimenomaan mainitsee, että noita juuri sitä käytti\nvälineenä tainnostilaan päästäkseen. Hän kertoo noidan maanalaiselle\ntiedustelumatkalle lähtiessään koonneen ympärilleen niin monta miestä\nja naista kuin hän vain sai käsiinsä, tarttuneen rumpuunsa ja\npärryttäneen sitä voimainsa takaa samalla joikuen jotakin\nlauluntapaista, johon kaikki läsnäolijat suurella äänellä yhtyivät.\nNäin tehdessään hän kiihtyi kiihtymistään, hyppi ja suoritti mitä\nkummallisimpia liikkeitä kaiken aikaa loitsien ja joikuen, kunnes\nvihdoin kaatui tiedotonna maahan. Tainnostilassa hän pysyi tunnin ajan,\njonka jälkeen toinen noita hänet herätti unestaan.\n\nRuotsin lappalaisten loitsimista kuvailee Lundius. Kun noita jonkun\naikaa on pärryttänyt rumpuaan, kaatuu hän maahan ikäänkuin kuollut ja\nhänen ruumiinsa on kova kuin kivi. Jäykässä asennossaan hän makaa\ntunnin ajan, jolloin läsnäolijat joikumalla herättävät hänet henkiin.\nSilloin vironnut noita tarttuu uudelleen rumpuunsa, asettaa sen\nkorvansa juureen, näpäyttelee sitä hiljalleen ja tuumii. Jonkun aikaa\nmietittyään hän alkaa kertoa kaikkea, mitä hän näki ja koki\nmaanalaisella matkallaan. Graan huomauttaa, että oikein kova noita\nsaattoi hätätilassa käyttää rummun asemesta vaikka pytynkantta, jossa\nei ollut minkäänlaisia kuvia. Vasemmalla kädellään hän tarttui sen\nripaan, käänsi sileän puolen ylöspäin ja otti vyöstään vaskirenkaan,\njota veitsellä naputtaen alkoi hypittää kannella, kunnes meni\ntainnoksiin ja vaipui maahan. Puolen tunnin ajan kuluttua hän heräsi ja\nantoi vastauksen kysymyksessä olevaan asiaan.\n\nEdelläesitettyjen kertomusten tavalla esittää myös Olsen\nlappalaisnoidan loveen lankeamista eli \"sukeltamista\" (_de tshangali_),\nkuten he itse sitä nimittävät. Lisäksi hän huomauttaa, että\nnoidalla aina piti olla _apulaisena toinen loitsija_, joka hänet\ntainnostilastaan jälleen saattoi henkiin. Apulaishenkilön piti olla\nnainen, mieluimmin neitsyt, jos sellainen sattui olemaan saatavissa.\nTämän tehtävänä oli etsiä noidan sielu, kun se jossakin harhaili\nvuorten sisässä tai järvien alla, sekä johdattaa se jälleen takaisin\nruumiiseen. Jos herättäjä oli toimeensa kykenemätön, eikä löytänyt\nnoidan sielua, silloin ei tämä enää herännyt tainnostilastaan. Toiset\nvihamieliset noidat voivat myös eksyttää sielun maanalaisella retkellä\nja siten estää sitä ruumiiseen palaamasta. Useiden noitien kerrotaankin\njääneen vaaranalaiselle matkalleen. Ei ole siis kumma, että noita\nhorrostilasta havahduttuaan monenlaisin mairittelevin sanoin ylisteli\nsitä, joka hänet jälleen oli joikunut henkiin.\n\nSiperialaisen shamanin tavalla on lappalainen noita alkuaan käyttänyt\nrumpuaan ainoastaan kiihdytysvälineenä. Noitarummun käyttäminen\narparumpuna näyttää olevan myöhempi keksintö. Fritzner olettaa\ntutkimuksessaan, että _seula-arvonta_, joka pohjoismaihin on tullut\netelästä ja joka 1500-luvulla oli yleisesti käytännössä keski-Europassa\nolisi antanut lappalaisille aiheen ruveta käyttämään noitarumpuaan\nviimeksimainitulla tavalla. Suomalaisillakin, joilla ei noitarummusta\nole säilynyt muistoja, on seulalla arpominen ollut yleinen.\nLappalaisten noitarummussa olevia kuvia tarkastaessa huomaa, että useat\nniistä ovat myöhäsyntyisiä. Vanhempien rumpujen ani harvojen kuvien\nlisäksi on niitä vähitellen karttunut niin melkoinen määrä, että\nnuorempien rumpujen kokoa on täytynyt laajentaa. Niinkin suuria rumpuja\nTornaeus kertoo tavanneensa Kemin Lapissa v. 1671, ettei niitä\ntavallisessa ahkiossa olisi voinut kuljettaa. Rummun myöhempi\nkäyttäminen arpomiseen selittää myös syyn, miksi tämä taikaesine oli\nniin yleinen Lapissa ja miksi se saattoi niin kauan säilyä monessa\nlappalaisperheessä.\n\nVanhimmassa meille säilyneessä kuvauksessa lappalaisesta loitsijasta,\njoka on peräisin 13:nnelta vuosisadalta, puhutaan noitarummun\nkäyttämisestä yksinomaan kiihoitusvälineenä. Siinä kerrotaan aluksi,\nmiten lappalaiset ihmeellisellä tavalla paholaisen avulla voivat\nedeltäpäin ilmoittaa tulevia asioita, tiedustaa kaukana sijaitsevien\nseutujen tapahtumia sekä tuoda ilmi unohdettuja ja kätkettyjä aarteita.\nTaikakeinoillaan he voivat myös vastustaa sairautta, jopa itse\nkuolemaakin. Esimerkkinä siitä mainitaan seuraava tapaus. Muutamat\nnorjalaiset kauppiaat olivat kerta tulleet lappalaisten luo ja istuivat\nparaikaa aterioimassa, kun heidän emäntänsä yhtäkkiä sairastui ja\nkuoli. Samalla kun vieraat olivat huolissaan ei niin paljon itse\nkuoleman takia kuin sen johdosta, että jokin kateellinen noita ehkä oli\nryöstänyt tämän hengen, ja kun itse lappalaisetkaan murheissaan eivät\ntietäneet, mitä tehdä, nousi eräs tietäjä, levitti vaatteen ja asettui\nsen alle valmistautuen loitsimaan. Pian kohotti hän ilmaan\nseulantapaisen esineen, johon oli kuvattu valaskala, poro ahkioineen\nsekä vene airoineen, senkaltaisia kulkuvälineitä ajateltiin näet noidan\nhaltian käyttävän kiitäessään yli lumisten, korkeiden vuorien ja syvien\njärvien kautta. Kun hän kauan aikaa täten oli joikunut ja tanssinut,\nlankesi hän vihdoin maahan mustannäköisenä. Kuola valui hänen suustaan,\nhänen vatsansa halkesi ja kauhealla kiljahduksella hän heitti henkensä.\nSilloin muukalaiset tiedustelivat kummankin henkilön kohtaloa toiselta\nnoidalta, joka samalla tavalla, mutta paremmalla menestyksellä teki\ntehtävänsä: kohta näet nousi heidän emäntänsä terveenä pystyyn ja\nilmoitti mistä maassa makaavan noidan kuolema oli aiheutunut. Kun näet\ntämän haltia valaskalan muodossa läksi matkalleen, niin toinen tälle\nvihamielinen haltia käytti tilaisuutta hyväkseen, muuttautui teräväksi\npaaluksi ja kätkeytyi erääseen järveen, niin että noidan haltia, kun\nhän huimalla vauhdilla syöksähti läpi järven, siinä puhkaisi vatsansa.\nTapaturma näyttäytyi itse kodassa makaavan kuolleen noidan ruumiissa.\n\nYlläolevassa tiedonannossa mainitut kuvat lienevät, kuten Kaarle Krohn\nolettaa, lappalaisrummun alkuperäisimpiä piirroksia ja vastaavat\nsiperialaisen shamanin rummulla olevia kuvia. Kuvien tarkoitus lienee\nalkuaan ollut vain tietäjän mielikuvituksen kiihoittaminen\nmuistuttamalla hänelle niistä kulkuvälineistä, joita hänen sielunsa\nuskottiin käyttävän, sekä eläimistä, joiden muotoon sen uskottiin\npukeutuvan manalaan matkatessaan. Muutamissa lappalaisilta saaduissa\nrummuissa näkeekin yllämainitut kuvat itse rummun keskustassa, joiden\nympärille loitsimistavan muuttuessa myöhempinä aikoina on kerääntynyt\nmonenlaisia muita kuvia.\n\nLappalaisten tapa käyttää rumpua loitsimiseen on nykyään Lapissa jo\nkaikkialla hävinnyt, mutta ei kokonaan kansan muistista kadonnut.\nPäinvastoin nykyisenkin polven keskuudessa elää perinnäistieto\nnoitarummusta ja sen käyttämisestä ei vain arpomisen, vaan myös loveen\nlankeamisen välineenä. Skandinavian Lapissa vanhukset kertovat vielä\nviime vuosisadalla niitä omin silmin nähneensä. V. 1909 mainitsee A.\nPalm kuulleensa luotettavilta henkilöiltä, että pari kolme vuotta sitä\nennen oli Åselen pitäjässä löydetty noitarumpu upotettuna lähteeseen.\nSitä ei löytäjä kuitenkaan ymmärtänyt tallettaa, vaan on se sittemmin\nsärkynyt kappaleiksi.. Norjan Lapissa on noitarumpua viimeksi käytetty\nv. 1860 Halfjelddalissa.\n\nSuomenkin Lapissa on viime vuosikymmeniin asti säilynyt muistoja\nnoitarummuista. Appelgrenin mukaan puhutaan näet Kemin kihlakunnassa\n_kannus_-lappalaisista sekä kerrotaan tarinoita noidan loveen\nlankeamisesta ja miten puoltaja eli arvaaja hänet jälleen lauloi\nhenkiin.\n\nEi edes kaukaisessa Venäjän Lapissa, jossa aikomaan, kuten Tornaeus\nmainitsee, uskottiin olleen kaikkein suurimmat noidat, ole noitarumpu\ntiettävästi viime vuosikymmeninä enää ollut käytännössä. Genetz, joka\nv. 1876 kävi tutkimusmatkalla Kuollan Lapissa kertoo, ettei hän silloin\nenää missään tavannut itse esinettä, mutta että noitarummun käyttötapa\nkiihoitusvälineenä ynnä sen nimitys _kiömdes_ eli _kumdes_ vielä oli\nkansan tuoreessa muistissa. Heidän naapurinsakin Venäjän karjalaiset\nmuistelevat lappalaisrumpua nimellä _kontakka_.\n\nVenäjän lappalaisten nykyisestä loitsimistavasta Genetz antaa meille\nseuraavan kuvauksen. Ennenkuin noita ryhtyy itse loitsimistoimitukseen,\nhaluaa hän nukkua unen, jossa luulee saavansa tietoja tutkiessaan, mikä\ntauti jotakuta vaivaa, miksi ilma on kurja, miksi kalastus tai\nporonhoito ei ota onnistuaksensa tai miten jokin onnettomuus on\nvältettävissä. Neuvoa kysyvän tulee itse mennä hänen kanssaan levolle\nsaman peitteen alle. Itse loitsiminen toimitetaan vasta seuraavana\npäivänä. Noidalle pitää silloin antaa vähäisen hopeata, myös kirves\ntulee hänellä olla oikeassa kädessään, kun hän kumartuu kodan lattialle\npolvilleen. Samoin polvistuvat tai kyykistyvät muutkin, jotka ottavat\nosaa toimitukseen. Naiset asettuvat noidan oikealle, miehet vasemmalle\npuolelle. Silmät puoleksi ummessa noita alkaa lausua laulavalla äänellä\nmuutamia sanoja, joihin muut yhtyvät. Vuorotellen kääntyy hän oikealle\nja vasemmalle ja se puoli, jota hän näin innostuttaa, koroittaa silloin\näänensä. Hiki tippuu noidan otsasta ja hän kuivaa sitä liinalla, jota\neräs naisista pitää käsillä. Laulu on peräti yksitoikkoista; se tuskin\nnousee ja laskee enempää kuin puoli nuottia. Mutta mitä enemmän noita\nkiihtyy sitä kovemmalla äänellä hän muiden säestäessä joikuu. Jokainen\nuusi säveljakso aloitetaan aina korkeammalla äänellä. Sanat lausutaan\nniin epäselvästi, ettei niistä voi erottaa muuta kuin ehkä joskus\njonkin jumalan nimen. Kun laulu on päättynyt, kattaa noita toimituksen\naikana käytetyllä liinalla vähäksi aikaa lähimäisen naisen pään. Kaikki\nkiittävät häntä antamalla kättä ja nousevat sitten asennostaan.\nTällaista loitsimista nimittävät Turjan lappalaiset _kikki_\n(luultavasti sama sana kuin suomen \"kykkiä\").\n\nPaitsi tainnostilassa ja unessa tietäjä saattoi \"nähdä\" monenlaisia\nasioita myös vedestä tai viinasta. Näin päästiin varsinkin varkaan\nperille. Leem kertoo siten voitavan myös pakoittaa tämän tuomaan\ntakaisin varastamansa tavara; vahingoittamalla näet kuvan silmää tai\nmuuta ruumiinosaa uskottiin varkaan vastaavalla tavalla kärsivän. Tästä\nlappalaisten käsityksestä Kaarle Krohnkin mainitsee esimerkkejä\n\"Suomalaisten runojen uskonnossa\".\n\nLuonnonlasten usko, että mitä kuvalle tehdään tapahtuu myös\nasianomaiselle ihmiselle, ilmenee seuraavassa Randulfin\nmuistiinpanemassa tavassa. Kun lappalainen tahtoo vahingoittaa jotakin\nlähellä tai kaukana asuvaa ihmistä, jolle hän on vihoissaan, käyttää\nhän tähän tarkoitukseen poronsarvesta tehtyä pientä kaarta vasamoineen\nja nuolineen. Jos hän haluaa lamauttaa vihamiehensä käden, jalan tai\nmuun jäsenen, niin hän ampuu tylsäpäisellä vasamalla sanotusta\nhenkilöstä tehdyn kuvan vastaavaa ruumiinosaa, mutta jos hän tahtoo\ntuottaa tälle avoimen haavan tai alituisen ihonalaisen vaivan, niin hän\nampuu terävällä nuolella tarkoitettua kohtaa kuvassa.\n\nNoidan nuolta, joilla hänen luultiin voivan vahingoittaa sekä ihmisiä\nettä eläimiä, lappalaiset nimittivät _gand_ [tämä sana esiintyy jo\n1200-luvulta olevassa lähteessä], jota myöhempinä aikoina kuviteltiin\nmyös myrkylliseksi hyönteiseksi y.m., sekä toisella nimellä\n_noidendirri_. Kuten jo Fritzner on osoittanut, johtuu edellinen\nskandinavilaisesta sanasta \"gandr\" ('noitasauva'). Samalta taholta on\ntullut _dirri_, joka suomeenkin on lainattu \"tyrä\" (noidannuoli)\nmuodossa. Vieraista nimityksistä saattanee päättää, että lappalaiset\novat uskonsa \"noidannuoliin\" lainanneet skandinaveilta.\n\n_Arpomiskeinoja_ oli lappalaisilla muitakin kuin noitarumpu. Hyvin\nyleinen oli riippuvan esineen, kirveen, veitsen, kiven, vyön y.m.\nheilumisesta arvonta. Lundius kertoo, että, kun Ruotsin lappalainen\ntahtoo tietää, mistäpäin metsän riistaa helpommin on saatavissa, sitoo\nhän langan kirveen varteen ja ripustaa sen kodan orteen. Sitten hän\nalkaa sitä puhutella, jolloin kirves rupec hiljakseen pyörimään. Minne\npäin kirveen varsi vihdoin pysähtyessään osoittaa, sieltä uskoo\nlappalainen seuraavana päivänä saavansa runsaan saaliin. Samalla\ntavalla hän arpoilee kivellä, joka kuitenkin pitää noutaa jostakin\npyhästä vuoresta. Tämä arpomismuoto on entisaikaan ollut yleinen\nkaikkialla Europassa.\n\nVielä toisellakin tavalla lappalainen saattoi arpoa. Graan kertoo,\nmiten lappalaisukko istuutui kodan perälle, laski kirveen maahan ja\nasetti kattilan sen päälle. Kattilaan hän pani monenlaisia\ntyökapineita, heittipä siihen vielä lakinkin päästään. Sitten hän alkoi\nhitaasti kohottaa kattilaa samalla lausuen kysymyksiä, jotka koskivat\nporojen menestystä, metsästysonnea y.m. Hetken päästä hän asetti sen\njälleen lattialle, laskeutui polvilleen, painoi päänsä kattilan sisään\nja höpisi jotakin itsekseen. Pian istahti hän jälleen entiselle\npaikalleen ja alkoi uudestaan kohottaa kattilaa. Jos se nyt tuntui\nkeveämmältä kuin edellisellä kerralla, niin hän tiesi saaneensa\nvastauksen kysymykseensä. Viimeksimainittu arpomistapa muistuttaa siis\nseitapalvonnan yhteydessä kerrottua kiven kohottamista.\n\nTietäjätoimensa ohella oli lappalaisnoita samalla _uhrintoimittaja_.\nToisin paikoin Norjan Lapissa hänen kerrotaan käyttäneen uhratessaan\nerikoista pukuakin. Siitä Randulf kertoo seuraavin sanoin: \"Jos\nlappalainen itse on noita ja kykenevä toimittamaan uhrin, tai jollei\nhän sitä ole, vaan käyttää tähän toimeen toista, niin on hänen tai sen,\njoka teurasuhrin toimittaa, vanhan pakanallisen tavan mukaan\npukeuduttava erikoiseen uhripukuun, s.o. hänen päänsä ympäri on\nsidottava liinainen naisen nyörihattu, johon vielä pannaan lehti- ja\nkukkaseppele. Samanlainen seppele pannaan myös uhriteuraan päähän.\nUhripapin hartioille ripustetaan lisäksi valkoinen esiliinantapainen\nvaate\".\n\nJessen kuvailee uhrintoimittajan pukua vielä yksityiskohtaisemmin:\n\"Uhripappi oli silloin parhaisiin vaatteisiinsa puettu, hänellä oli\noikeassa käsivarressaan vaskiketju ja vyö oli sidottu hänen vasemman\nolkapäänsä yli oikean kainalon alitse kuin ritarinauha. Jos\n_saivo-neidalle_ tahi 'akoille' oli uhrattava, oli hänellä vielä\nvalkoinen liinahattu päässään lukuunottamatta tavanmukaista valkoista\nliinapukua\".\n\nJessenin tiedonannosta voi siis päättää, että uhripapin puku oli\nerilainen riippuen siitä, uhrattiinko mies- vai naispuolisille\njumalille. Naisjumalillekaan ei naisten sopinut uhrata, mutta silti\npiti uhraajan puvun muistuttaa naisen pukua. Senvuoksi varmaankin oli\nuhripapilla naisen päähine. Olsen tietää mainita, että liinahuntu oli\nsidottava myös uhriteuraan päähän, kun tämä vaimon onnellisen\nsynnytyksen jälkeen kokonaisena kuopattiin maahan. Tästä voinee\npäättää, että Jessen yllämainituilla \"akoilla\" tarkoittaa juuri\nsynnytyksen jumalattaria.\n\nTämä rajoitetulla alueella käytetty uhriasu kukkaseppeleineen herätti\njo lähetyssaarnaajien huomiota. Randulf vertaa sitä syystä roomalaisten\nuhripappien pukuihin. Suomensukuisten kansain menoista emme löydä sille\nvertauskohtaa, eikä se saata olla Lapissa omaperäinen, sillä\nepäilemättä ilmenee tässä kehittyneempi kulttuuri, kuin minkä\nlappalaiset ovat saattaneet luoda. Vaskiketjua, jota noidan kerrotaan\npitäneen käsivarressaan, Olrik vertaa Skandinavien alttarin pyhään\nrenkaaseen, jota uhripappi uhritilaisuudessa piti käsivarressaan.\nEteläisistä sivistysmaista saapunut kulttuurivirtaus näyttää siis\nSkandinavien välityksellä ulottuneen Lapin tuntureille asti. Vyö, jonka\nJessen sanoo muistuttavan ritarinauhaa, saa selityksensä seuraavasta J.\nKildalin muistiinpanosta: \"noita, joka uhrin toimittaa, riisuu vyön\nyltään nöyryyden osoitukseksi ja ripustaa sen hartioilleen\".\nUhritoimituksen edellä tuli noidan paastota sekä pestä ja\npuhdistaa koko ruumiinsa. Venäjänkin lappalaisten keskuudessa oli\nuhrintoimittajien tapana aina peseytyä sekä pukeutua uuteen pukuun\npyhään toimitukseen ryhtyessään.\n\nOnko lappalaisella tietäjällä siperialaisen shamanin tavalla ollut\nerikoinen noidan puku myös loitsiessaan, siitä ei ole tietoja olemassa.\nAinoastaan muutamia viittauksia on, joiden perustuksella saattaa\njotakin olettaa. Suomen lappalaisten kesken kerrotaan näet, että noidan\npään piti olla peitossa, josta saattanee päättää, että hänellä\naikoinaan oli jonkinlainen kasvoja verhoava päähine. Venäjän Lapissa\npuhutaan lisäksi jonkinlaisesta \"noidan vyöstä\". Shatkov sanoo sen\nolleen noin korttelin levyisen nahkavyön, joka oli päällystetty\nkolmella erivärisellä verkakaistaleella; ylimäinen oli keltainen,\nkeskimäinen punainen, alin musta. Vyö oli vielä helmikoristeilla ja\nkolmella vaskirenkaalla varustettu. Nukkumaan asettuessaan tietäjä puki\nvyön ylleen uskoen unessa saavansa tietää sairaan kohtalon. Mainitun\nvyön pitäminen tiedustelutilaisuudessa sotii kuitenkin läntisten\nlappalaisten käsitystä vastaan, että noidan, vieläpä hänen\napulaistensakin tuli riisua vyönsä loitsimisen ajaksi, ilmeisesti\njottei se estäisi sielun irtautumista ruumiista. Vanhinkaan\nlappalaisten loitsimista kuvaileva tieto 1200-luvulta ei tiedä mainita\nmitään erikoisesta noidan puvusta.\n\nLappalaisten noita-usko, joka läheisesti liittyy heidän käsityksiinsä\nsielusta ja vainajista, on heidän muinaisuskontonsa \"pääkappale\".\n\nVainajien ja noitien merkitystä lappalaisten yhteiskuntaelämässä Olsen\nkuvailee kaunopuheisesti sanoessaan, että manalaiset, joiden asunnot,\nelintavat, puvut ja kieli ovat aivan samat kuin maanpäällisten\nlappalaisten, \"käskevät heitä pitämään juuri semmoisia asuntoja, menoja\nja tapoja, pukukuoseja ja tätä kieltä ynnä muuta näkemäänsä,\nvelvoittaen siihen etenkin noitia, joiden tulee muita opettaa ja\nkurinpidolla kasvattaa; puhuvat heidän kanssaan lappia ja varoittavat\nheitä, etteivät mitään muuta kieltä viljelisi kuin lappia, se kun on\nkielistä paras, jota heidän jumalansa käyttävät ja jota heidän\nesi-isänsä ovat käyttäneet ja jonka heidän ensimäinen noitansa ja\nhaltiakansa ynnä muut muinaiset ovat muodostaneet; jos he nimittäin\ntahtovat kauan ja hyvin elää, menestyä elinkeinoissaan sekä itsensä ja\nelukkansa terveinä säilyttää.\"\n\n\n\n"]