Seikkailuromaani sijoittuu 1840-luvun Meksikon sodan aikaiseen Etelä-Meksikoon. Tarina seuraa vapaaehtoisjoukkojen vaiheita, vaarallisia partioretkiä viidakkoympäristössä sekä kohtaamisia sissien ja paikallisten asukkaiden kanssa. Päähenkilö kapteeni Haller johtaa joukkonsa läpi vaarojen ja vihamielisten alueiden.
Mayne Reidin 'Rajavartiosto' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2187. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
RAJAVARTIOSTO
Seikkailuja Etelä-Meksikassa
Kirj.
MAYNE REID
Englanninkielestä ["The Rifle Rangers"] suomentanut
Valfrid Hedman
Kariston nuorisonkirjoja 113.
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1938.
SISÄLLYS:
Johdanto.
I. Anahuacin maa.
II. Seikkailu New Orleansin kreolien parissa.
III. Vapaaehtoisten kokous.
IV. Elämää Lobosin saarella.
V. Luurankoseikkailu.
VI. Maihinnousu Sacrifiosin luona.
VII. Oikean ristin kaupunki.
VIII. Majuri Blossom.
IX. Chaparralia samoilemassa.
X. Seikkailu kaimaanin kanssa.
XI. Don Cosmé Rosales.
XII. Meksikolainen päivällinen.
XIII. Maanalainen vierashuone.
XIV. "El norte".
XV. Hiukan kaunista ilmaa jälleen.
XVI. Mietteitä partioretken jatkuessa.
XVII. Eräs häräntaltuttamistapa.
XVIII. Kahakka sissien kanssa.
XIX. Herkuleksen urotyö.
XX. Kujanjuoksu.
XXI. Lyhyt kauko-ottelu.
XXII. Pelastus.
XXIII. El cocuyo.
XXIV. Lupé ja Luz.
XXV. Tukala yö sittenkin.
XXVI. Valoa varjon jälkeen.
XXVII. Pettymys ja uusi suunnitelma.
XXVIII. Uhkarohkea seikkailu.
XXIX. Apu taivaasta.
XXX. Laukaus pimeässä.
XXXI. Sissien vankeina.
XXXII. Sokea ratsastus.
XXXIII. Juomassa hevosten tavoin.
XXXIV. Kummallinen kirjeen avaaminen.
XXXV. La cobra de capelo.
XXXVI. Sissien päämajassa 186.
XXXVII. Chanen kosinta.XXXVIII. Tagalotan tanssi.
XXXIX. Suudelma pimeässä.
XL. Maria de Merced.
XLI. Takaa-ajo.
XLII. Uusi ja kamala vihollinen.
XLIII. Taistelu verikoirien kanssa.
XLIV. Intiaanijuoni.
XLV. Salaman isku.
XLVI. Apinasilta.
XLVII. Los jarachos.
XLVIII. Padre Jarauta.
XLIX. Kantapäistä hirtettyinä.
L. Perin lyhyt tutkinta.
LI. Linnunsilmällä taistelua katselemassa.
LII. Omituinen tapa paeta tappotanterelta.
LIU. Tukkukaappaus.
LIV. Omituisesti päättynyt kaksintaistelu.
LV. Adiós!JOHDANTO
Pojille mieluisien seikkailukertomusten joukosta on kapteeni Mayne Reidin sepittämissä epätavallinen määrä elämää, väritystä ja ilmapiiriä, joten hänen kirjoittamansa sivut kelpaavat uudestaan luettaviksi vielä silloinkin, kun niitä ei enää ole valaisemassa nuorekas mielikuvitus, joka ikävämmissä teoksissa korvaa niin monta puutetta. Tämä hänen ominaisuutensa johtuu suureksi osaksi siitä, ettei hän ollut mikään kotosalla kyhjöttävä seikkailija, vaan on itse ollut mukana niissä näytelmissä, joita hän niin juohevasti kuvailee. Hän oli syntynyt Ulsterissa vuonna 1818 ja määrätty presbyteriläisen papin uralle, mutta kääntyikin aivan erilaiselle elämänalalle. Sivuutettuaan kaksi vuosikymmentään hän pian siirtyi Amerikkaan ja tehtyään siellä kirjallisia töitä muutaman vuoden meni vuonna 1846 Meksikon sotaan, joka veti mukaansa monet tuollaiset levottomat sielut, samalla kun se tyrmistytti tasavallan harkitsevampia kansalaisia. Kun hänen seikkailunsa tässä sodassa olivat hankkineet hänelle aineistoa sikermään romaaneja, matkusti hän takaisin Atlantin yli ja sai kirjallista menestystä, joka muovasi hänen elämänsä lopun; hän kuoli vuonna 1883.
Nyt suomennoksena ilmestyvä The rifle rangers on hänen ensimmäinen huomattava teoksensa ja yksi hänen parhaitaan, koska hän siinä on tarjonnut meille näiden kirpaisevien kokemusten kerman. Sovittaaksemme teoksen käytettävissämme olevan tilan mukaan, olemme poistaneet siitä muutamia välikohtauksia, jotka eivät koske päätarinaa ja jotka kokeneempi kynäilijä luultavasti olisi säilyttänyt muualla käytettäviksi. Muutamia aliviittoja on suomentaja lisännyt usein esiintyvien espanjalaisten sanojen ja lauseparsien selitykseksi, milloin niitä ei jo ole käännetty tai ne eivät tekstiyhteydestä selviä.
I
Anahuacin maa
Lainehtivan Atlantin tummien, hurjien aaltojen tuolla puolen – Länsi-Intian kesäsaarten takana – on ihana maa. Sen kamara on smaragdinvihreä, sen taivas safiirinsininen, sen aurinko hohtava kultapallo. Se on Anahuacin maa, se on Meksiko!
Matkailija kääntää kasvonsa itämaihin, runoilija laulaa Kreikan loistoa, maalari uurastaa tauluja Apenninien ja Alppien vatvotuista aiheista, kirjailija muuntaa Italian luihun varkaan romanttiseksi rosvoksi tai siirtyy Don Quijoten tavoin sumuiseen keskiaikaan, huvittaen haaveksivaa neitoa ja ompelijattaren alokasta kertomuksilla sysimustista sotaratsuista, höyhentöyhtöisistä ja mahdottomista sankareista. Kaikki – maalari, runoilija, matkailija ja romaaninkirjoittaja – kääntävät loistokasta ja kaunista, runollista ja viehkeätä etsiessään selkänsä tälle ihanalle maalle.
Käännämmekö mekin? Emme! Länttä kohden kuin genualaiset me uskaltaudumme rohkeasti – lainehtivan Atlantin tummien, hurjien aaltojen yli; Länsi-Intian aurinkoisten saarien välitse yhä länteen, Anahuacin maahan. Astukaamme maihin sen rannikoille, tunkeutukaamme sen metsien salaisiin syvyyksiin, kiivetkäämme sen mahtaville vuorille ja samoilkaamme sen ylätasankojen poikki.
Lähde mukaamme, matkailija! Älä pelkää. Saat katsella suurenmoisia ja synkkiä, loistokkaita ja kauniita maisemia. Runoilija, sinä löydät lennokkaimpien laulujesi arvoisia aiheita. Maalari, täällä on sinulle vereksiä, koskemattomia kuvia suoraan Luojan kädestä. Kirjailija, täällä on vielä taidekynäilijän kertomattomia tarinoita – lemmen ja vihan legendoja, kertomuksia kiitollisuudesta ja kostosta, petollisuudesta ja hartaudesta, ylevistä hyveistä ja inhoittavista rikoksista; tarinoita, joissa on romanttisuuden tuoksua ja rikasta todellisuutta.
Sinne me ohjaamme purtemme, lainehtivan Atlantin tummien, hurjien aaltojen yli, Länsi-Intian kesäsaarten ohi – eteenpäin Anahuacin rannikoille saakka.
Vaihtelevia ovat tämän kuvamaan näköalat, kukkuroillaan näytelmiä, jotka vaihtuvat opaalin vivahduksien lailla. Vaihteleva on myöskin se tanner, jota nämä kuvat koristavat. Laaksoja, jotka avautuvat syvälle maahan; vuoria, jotka johdattavat katseen kauas taivaalle; tasankoja, jotka ulottuvat niin pitkälle kuin silmä kantaa, sinne asti, missä niiden rajaton tasapinta näyttää kannattavan sinikatosta, "aaltoilevia" maisemia, joiden pehmeäpiirteiset harjut tuovat mieleemme valtameren vyöryvät laineet.
Ah, sanamaalailu voi antaa vain heikon käsityksen näistä näköaloista. Kynä voi vain heikosti kuvata niiden suurta ja ylevää vaikutusta sen mieleen, joka katselee alas Meksikon syviin laaksoihin tai kohottaa silmänsä sen mahtavia vuoria kohti.
Mutta vaikka yritys jääkin turhaksi, koetan muististani tehdä sarjan luonnoksia. Ne ovat niitä panoraamamaisia näkyjä, jotka esiintyvät yhden ainoan jornadan, päivämatkan, aikana.
Seison Meksikonlahden rannikolla. Aallot loiskuvat hiljaa jalkoihini, hopeanhohtavalle hiekkakaistaleelle. Vesi on puhdasta ja läpikuultavaa, väriltään taivaansinistä, siellä täällä koralliriuttojen synnyttämän helmimäisen vaahdon kareiluttamaa. Katson itään päin ja näen kesäisen meren kutsuvan purjehtimaan. Mutta missä ovat kaupan valkosiipiset airuet? Villin pescadorin, kalastajan, yksinäinen vene pyrkii tyrskyjen läpi; yksinäinen kolmimasto, polacca liikkuu rantaa pitkin puolittain salakuljetusta harjoittavine miehistöineen; piragua, yhdestä puusta tehty haapio, keinuu ankkurissa läheisellä lahdelmalla. Siinä kaikki! Niin pitkältä kuin silmä tai kaukoputki kantaa, ei ole muuta purjetta näkyvissä. Edessäni olevaa kaunista merta kauppalaivojen emäpuut tuskin koskaan kyntävät. Tästä teen johtopäätöksiä maasta ja sen asukkaista – epäedullisia johtopäätöksiä heidän siveellisestä ja aineellisesta tilastaan. Ei kauppaa, ei teollisuutta, ei varallisuutta. Seis! Mitä näen tuolla? Ehkä olen tehnyt heille vääryyttä. Tumma, tornimainen esine häämöittyy taivaanrannalle. Se on höyrylaivan savu, kehittyneen sivistyksen merkki, toimeliaan elämän tunnus. Se lähestyy rannikkoa. Haa, vieras lippu – toisen maan tunnus viistää sen peräpartaalta, vieras lippu liehuu sen keulassa. Muukalaisia kasvoja ilmaantuu sen partaan yläpuolelle ja vieraskielisiä sanoja kuuluu sen komentajan huulilta. Laiva ei ole tästä maasta. Ensimmäinen otaksumani oli oikea. Se suuntaa kulkunsa tärkeimpään satamaan. Se vie maihin pienen määrän kirjeitä ja sanomalehtiä, muutaman paalin kauppatavaraa ja puolikymmentä laihaa, aaveenomaista miestä; ja sitten se kääntyy, laukaistaan tykki, ja se on jälleen tiessään. Se häviää pian laajalle valtamerelle; ja sitten laineet taaskin vyöryvät hiljalleen rantaan – ainoastaan albatrossin siivenlyönnin tai kalasääsken sukelluksen rikkoessa sen pintaa.
Suuntaan silmäni pohjoiseen. Näen valkoisen hiekkavyön reunustamassa sinistä vettä. Käännyn etelään ja havaitsen sillä suunnalla samanlaisen vyön. Kumpaankin päin se ulottuu näköpiirin taakse – satoja kilometrejä kauemmaksi – Meksikon meren hopearihmapalteena. Se eroittaa veden turkoosinsinen smaragdinvihreästä metsästä, häikäisevän valkeana vastakohtana molemmille. Sen pinta ei ole läheskään tasainen, niinkuin valtameren rannikko on tavallisesti. Päinvastoin sen miljoonat säteilevät atoomit, jotka tropiikkien polttava aurinko on tehnyt keveiksi, ovat kohonneet tuulen siivillä, ja se on ne kasannut satoja jalkoja korkeiksi kummuiksi ja harjuiksi, jotka mutkittelevat kaikkiin suuntiin kuin suuret luminietokset. Etenen työläästi näillä alastomilla harjanteilla, joiden epäorganisesta töyrystä mikään kasvullisuus ei löydä ravintoa. Raahaudun väsyneesti eteenpäin, vajoten syvään joka askeleella. Kiipeän kummallisia ja omituisennäköisiä hiekkasärkkiä, kartioita ja kupuja, kattomaisia harjuja, missä kujeellinen tuuli näkyy kisailleen muovailtavalla aineksella, niinkuin lapset leikkivät savipuurolla. Kohtaan tulivuorten aukkojen kaltaisia suuria altaita, jotka tuulen kurimus on muovannut, syviä halkeamia ja laaksoja, joiden sivut ovat jyrkkiä, usein kohtisuoria ja sahalaitaisia hiekkaseiniä.
Kaikki nämä piirteet voi "pohjasen" taikahenkäys yhdessä ainoassa yössä muuttaa. Tämänpäiväisestä kukkulasta voi tulla huomenna laakso, ja korkea harju on saattanut väistyä vajonneen rotkon tieltä.
Näiden hiekkakukkuloiden huipuilla minua löyhyttelee Meksikonlahden vilpoisa tuuli. Laskeudun suojaisiin kuiluihin, ja minua polttaa troopillinen aurinko, jonka minua ympäröivistä tuhansista kristalleista heijastuvat säteet kiusaavat silmiäni ja aivojani. Näissä seuduissa matkailija usein joutuu auringonpistoksen uhriksi.
Tuolta tulee el norte, pohjatuuli! Pohjoisen näköpiirin rajalla muuttuu taivaanranta äkkiä vaaleansinisestä tumman lyijyn väriseksi. Joskus jylisevä ukkonen ennustaa muutosta vasamia muistuttavin salamoin; mutta vaikkei mitään nähtäisi tai kuultaisikaan, saadaan pian tuntea. Kuuman ilman, joka vasta hetkinen sitten sulki minut hehkuvaan syleilyynsä, puhkaisee äkkiä jäätävä viima, joka nostaa ihoni kananlihalle ja saa ruumiini värisemään. Sen jäisessä henkäyksessä on kuumetta – on kuolemaa; sillä se lennättää siivillään pelätyn vomiton, keltakuumeen. Viima muuttuu voimakkaaksi vihuriksi – myrskyksi. Hiekka kohoaa ylöspäin ja leijailee ilman läpi tummina pilvinä, täällä laskeutuen ja tuolla kohoten jälleen. En uskalla katsoa siihen tuuleen enempää kuin samumin puhuriin. Sokaistuisin, jos niin tekisin, tai särmikkäiden jyvästen kuuro pieksisi kasvoni verille. El norte kestää tunti-, joskus päiväkausia. Se poistuu yhtä nopeasti kuin tulikin, kuljettaen tuhoisaa vaikutustansa eteläisempiin maihin.
Se on ohi, ja hiekkakummut ovat muuttaneet muotoaan, harjanteet ovat toisennäköisiä. Jotkut ovat kadonneet, ja laaksoja ammottaa niiden entisellä paikalla!
Sellaisia ovat Anahuacin rannikot – Meksikon lahden rantakaistaleet. Ilman kauppaliikettä, melkein valkamattomia, laaja hietikko; mutta se erämaa on ihmeellinen muodoltaan ja kuvailtavan kaunis.
Satulaan ja sisämaahan! Hyvästit Meksikonlahden kirkkaille, sinisille laineille!
Olemme ajaneet rannikon hiekkaharjujen yli ja ratsastamme metsän siimeisten käytävien läpi. Se on tyypillistä tropiikin metsää. Lehtien ääriviivat, niiden leveys, niiden hohtavat värit, kaikki todistaa sitä. Katse harhailee riemukkaasti sananjaloissa, joita on sekä kullanvälkkeisiä että vihreitä. Se herkuttelee vahamaisissa lehdissä, kuten magnolian, plataanien ja banaanipuiden. Sitä johdattavat ylöspäin palmupuiden pyöristyneet rungot, jotka pylväiden tavoin näyttävät kannattavan ylhäällä olevaa lehtikatosta. Se tunkeutuu köynnösten kudelmaan tai seuraa jättiläiskokoisten liaanien kaltevaa suuntaa, niiden luikerrellessa käärmehirviöiden lailla puusta puuhun. Se tuijottaa mielihyvän ihmetyksin mahtavia bamburuokoja ja sananjalkapuita. Mihinkä tahansa kääntyykin, avaavat kukat teriänsä ihastuneelle katseelle – tropiikin puiden kukat, punaköynnöksen hehkuvat teriöt ja bignonian torvimaiset suppilot.
Luon silmäni joka taholle ja katselen minulle outoa ja mielenkiintoista kasvistoa. Näen palma realin, kuningaspalmun, korkeat rungot, jotka kohoavat sata jalkaa korkealle lehdettöminä ja haarattomina ja kannattelevat sitten laskuvarjostimen tapaista sulkalehvästöä, joka huojuu heikoimmankin tuulen leyhkästä. Vieressä näen sen alituisena toverina intiaaniruo'on – pienoisen palmupuun, jonka hento runko ja mataluus ovat omituisena vastakohtana sen ylvään suojelijan mahtaville mittasuhteille. Näen corozon – samaa sukua kuin palma real – keveine sulkamaisine lehtineen, jotka ojentuvat säteettäisesti ulospäin ja taipuvat alas kuin suojelemaan kuumalta auringolta alempana rypäleterttujen kaltaisissa ryhmissä riippuvia pallonmuotoisia pähkinöitä. Näen abanicon äärettömine viuhkamaisine lehtineen, kumipihkaa tihkuvan vahapalmun ja okarunkoisen acrocomian, jonka kultaiset hedelmät ovat tavattoman suurissa tertuissa. Virran partaalla ohjaan hevostani ylvään coevan pylväsmäisten runkojen välitse, puun, jolle on haaveellisesti, mutta osuvasti annettu nimeksi "elämänleipä", pan de vida.
Katselen ihmetellen sananjalkoja, noita kasvimaailman ihmeellisiä luomuksia, jotka oman etäisen kotisaareni mäenrinteillä tuskin kasvavat polvenkorkuisiksi. Täällä ne ovat puumaisia – sananjalkapuita – kilpaillen mittavuudessa serkkujensa palmujen kanssa, joita ne pitkine, suorine runkoineen ja liuskaisine lehtineen muistuttavatkin, lisäten maiseman viehkeyttä. Ihailen kaunista mammeaa isoine, paksukuorisine pitkulaisine hedelmineen, joiden sisus on sahraminväristä tahdasta. Ratsastan oksiaan ojentelevien mahonkipuiden alla, katselen niiden soikeita lehtiä ja munanmuotoisia siemenkotia ja ajattelen samalla loisteliaita pintoja, joita on piilossa tumman, ryhmyisen kuoren alla. Ratsastan eteenpäin välkehtivän lehvistön ja loistavien kukkien läpi, jotka troopillisen auringon säteissä välähtelevät taivaankaaren vaihtelevissa väreissä.
Ei ole tuulta – tuskin henkäystäkään; mutta siellä täällä liikkuvat kuitenkin lehdet. Kirkasväristen lintujen siivet välähtelevät silmieni edessä, niiden lehahdellessa puusta puuhun. Koreat tanagra-peipposet – joita ei voi kesyttää, – meluavat punapapukaijat, kiiltävät, komeasulkaiset trogonit, iso- ja kömpelönokkaiset tukanit ja pienoiset paarma- ja mesilinnut (trochilukset ja kolibrit) – kaikki välkkyvät päivänpaisteisten metsänaukioiden läpi.
Puuseppälintu – iso tikka – on takertunut jonkun kuolleen puun lahonneeseen runkoon, nakutellen sen onttoa kaarnaa ja silloin tällöin kirkaisten sotaisan toitotuksensa, joka kuuluu puolentoista kilometrin päähän. Näreiköstä hypähtää esille heltallinen kurassoo-kana, tai voidaan nähdä aurinkoisilla aukeamilla, metallinkiiltoiset siivet levitettyinä lekottelemassa, Hondurasin kaunis kalkkuna.
Siro metsävuohi, cervus mexicanus, ponnahtaa eteenpäin, lähestyvän hevosen kavioiden töminän säikähdyttämänä. Kaimaani matelee laiskasti rantaäyrästä pitkin tai kätkee kamalan ruhonsa hitaasti juoksevan virran veteen, ja yhtä kamala iguana, joka tunnetaan sahamaisesta harjastaan, nähdään ryömimässä puunrunkoa ylöspäin tai lojumassa liaanin varrella. Vihreä sisilisko vilistää polkua pitkin, basiliski katselee kiiluvilla silmillään jonkun köynnöskasvipensaikon lomista, pureva pekkotiini lipuu kuivien lehtien välitse hyönteisiä saalistaessaan, ja kameleontti liikkuu laiskasti oksia pitkin, omaksuen niiden värin uhriensa pettämiseksi.
Näkyy käärmeitäkin: silloin tällöin jättiläiskokoinen boa ja macaurel puihin kiertyneinä. Iso tiikerikäärme nähdään pää puoli metriä koholla maasta, kaskabellikin on köysimäisenä vyyhtenä ja korallikäärme punaisine ja rengastettuine ruumiineen viruu pitkin pituuttaan tantereella. Vaikka kaksi viimemainittua ovat kooltaan boaa eli jättiläiskäärmettä pienemmät, ovat ne peloittavampia; ja hevoseni hypähtää takaisin nähdessään edellisen välkehtivän ruohossa tai kuullessaan jälkimmäisen hyökkäysvalmiina kirisevän "skir-r-r-r". Nelijalkaisia ja nelikätisiä tulee näkyviin. Puna-apina, mono colorado, pakenee matkustajan lähestyessä ja singahdutellen itseään oksalta oksalle lymyää köynnöksiin ja tillandsian sekaan korkeiden puiden latvoihin; hento uistiti siroine lapsenkasvoineen tirkistää lehvien lävitse, samalla kun hurja zambo täyttää metsän kaamealla, puolittain ihmismäisellä äänellään.
Jaguari ei ole etäällä; sen luola on läpitunkemattoman viidakon salaisissa syvyyksissä. Se toimii öisin, eikä sen kaunista, täplikästä ruumista nähdä muulloin kuin kuutamon hopeanhohteessa. Sattumalta hälytettynä tai metsästäjän koirien ahdistamana se saattaa kuitenkin sujahtaa polkuni yli. Samaten voi tehdä okelotti tai ilves; ratsastaessani ääneti eteenpäin voin sattumalta nähdä vielä meksikolaisen leijonan pitkän kellanruskean ruhon, sen ollessa kyyristyneenä vaakasuoralla oksalla ja vaaniessa arkaa hirveä, joka kulkisi siitä alitse. Käännän varovaisesti sivulle ja jätän sen nälkäiseen valppauteensa.
Yö tuo muutoksen. Kauniit linnut – papukaijat, tukanit ja trogonit – menevät kaikki varhain levolle; ja toiset siivekkäät kansoittavat ilman. Muutamien ei tarvitse pelätä pimeyttä, sillä jo niiden elämä on valoa. Sellaisia ovat kokujot, joiden kirkkaat, vihreät ja kullanväriset lamput hohtavat liekkeinä metsän käytävillä, kunnes koko ilma näyttää olevan tulessa. Sellaisia ovat myöskin gusanitot, joiden naaras – siivetön hyönteinen, kiiltomadon kaltainen – lojuu lehvällä, samalla kun sen koiras surisee iloisesti ympärillä, valaen kiehtovimpia välkähdyksiään sitä lennossa kosiskellessaan. Mutta vaikka valo on näiden kauniiden olentojen elämää, on se usein niiden kuoleman aiheuttaja; se opastaa niiden vihollisia: yöhaukkaa, amerikkalaista yökehrääjää, lepakkoa ja pöllöä. Viimemainittujen joukosta voidaan nähdä kamalan vampyyrin lehahduttelevan leveitä mustia siipiään nopeissa, säännöttömissä käänteissä, ja iso lechuza, Meksikon pöllö, syöksyy esille pimeästä puunkolostaan kirahdellen peloittavia säveliään, jotka muistuttavat hirtettävän voihkintaa. Sitten voidaan kuulla kuguarin huuto tai meksikolaisen tiikerin käheämpi karjunta. Sitten taas osuu korviin mölyapinain (alouattes) epämieluisaa melua ja koirasuden haukuntaa; ja näihin ääniin sekaantuu puusammakon kurnutus ja kellosammakon kimeä kilistys. Ilma ei ole ehkä enää, niinkuin päiväsaikaan, täynnä suloisia tuoksuja. Tuhansien kukkien aroomi on väistynyt haisunäädän, mephitis chingan, löyhkän edestä – sillä tämä omituinen elukka on liikkeellä ja riitaannuttuaan jonkun metsänasujaimen kanssa on antanut korven kaikkien eläjien tuta kimpaannuksensa voimaa.
Tällaisia ovat Meksikon lahden ja sen vuorien välillä sijaitsevan troopillisen metsän eräät piirteet. Mutta seutu ei näytä kauttaaltaan villiltä. On viljeltyjä alueita – uutisasutuksia – joskin etäällä toisistaan.
Metsä avautuu ja näköala muuttuu äkkiä. Edessäni on viljelys – jonkun äveriään maatila. Laajoilla vainioilla työskentelevät peoniorjat, jotka laulavat uurastaessaan; mutta heidän laulunsa on surullista. Sen sävel on synkkää. Se on voitetun rodun sävel.
Mutta maisema heidän ympärillään on hilpeä ja iloinen. Kaikki näkyy menestyvän, paitsi kansa. Kasvullisuus versoo rehevimmillään. Sekä hedelmät että kukkaset osoittavat täydellisen kehityksen värejä. Ainoastaan ihmiset näyttävät kitukasvuisilta.
Kaunis joki kiemurtelee avoimen maaston läpi. Sen vesi on kirkasta ja tyyntä, Orizavan sulanutta lunta. Sen äyräällä kasvaa ryhmittäin kookospalmuja ja majesteetillisia plataaneja. Sen rannoilla on puutarhoja ja hedelmäistutuksia täynnä troopillisia puita. Näen appelsiinipuun kultapalloineen, tuoksuvan sitruunapuun, grape-hedelmäpuun ja myrtinsukuisen guavan. Ratsastan aguacaten, persianlaakerin, varjossa ja poimin meheviä cherimolla-omenoita. Vainion yli puhaltava tuuli tuo siivillään kahvipensaan, indigokasvin, vaniljapavun ja ravitsevan kaakaon tuoksua; ja niin pitkältä kuin silmä kantaa, näen auringossa iloisesti kimaltelevan sokeriruo'on vihreitä varsia ja kultaisia töyhtöjä.
Mielenkiintoinen on troopillisen metsän näky. Troopillinen vainio ei ole vähemmän mielenkiintoinen.
Ratsastan eteenpäin ja kauemmas sisämaahan. Nousen vähitellen ylemmäksi merenpinnasta. En vaella enää vaakasuoria polkuja pitkin, vaan mäkien ja jyrkkien harjujen yli, syvien laaksojen ja rotkojen poikki. Hevoseni kaviot eivät enää uppoa tumman lietemaahan eivätkä löyhään hiekkaan. Ne kalskahtavat fylliitti- ja porfyyrikallioihin. Maaperä on muuttunut; maisema on muuttanut muotoaan, vieläpä minua ympäröivä ilmastokin. Viimemainittu on tuntuvasti viileämpää, mutta ei vielä kylmää. Olen vielä reunavuorien etukukkuloilla – ja nämä ovat yhä tierras calientes, niillä vallitsee vielä kuuman vyöhykkeen ilmanala. Las templadas eli lauhkeat seudut ovat vielä paljoa korkeammalla. Olen tuhatkunta metriä merenpinnan yläpuolella. Olen pohjoisten Andien juurikukkuloilla.
Kuinka äkillinen onkaan tämä muutos! Vajaa tunti sitten lähdin alhaalla sijaitsevilta tasangoilta, ja kuitenkin on pinnanmuodostus ympärilläni kuin toiseen maahan kuuluvaa. Pysähdyn villille kohdalle ja katselen sitä silmin, jotka ihmettelemistään ihmettelevät. Lehdet ovat vähemmän leveitä, lehtiverkko vähemmän tuuheaa, alaviidakko avonaisempaa. On harjuja, joiden lappeet ovat melkein paljaat puista. Palmut ovat kadonneet, mutta niiden sijasta kasvaa sukulaismuotoja, jotka monessa suhteessa niitä muistuttavat. Ne ovat tositeossa vuoristopalmuja. Edessäni on iso kaalipalmu (chamerops), jonka viuhkamaiset lehvät kohoavat pitkien lehtiruotien kannattelemina sen korkeasta latvasta; kömpelöt, mutta tavallaan maalaukselliset yucca-liljat miekkamaisine lehtineen sekä raskaine, vihreine ja mehevine siemenkotaterttuineen. Näen pita-aloen, jolla on pitkät kukkavarret ja piikkiset, auringonkärventämät lehdet. Näen kummallisen muotoisia kaktuksia komeine vahamaisine kukkineen: koshenillikaktuksen ja tunan, kumpikin opuntia-lajeja. Tuolla on suuri puukaktus foconoztle, tieteellisellä nimellään opuntia arborescens, ja korkea pitahaya eli cereus giganteus pilarimaisine runkoineen ja kohtisuorine käsivarsineen, jotka ovat kuin jättiläiskattokruunujen haarat. Sitten ovat vielä ekino-kaktukset – kasvikunnan suuret imettäväiset, pyöreinä tai munanmuotoisina, rungottomina eli varrettomina, maan pinnalla.
Tuossa näen myöskin jättiläisohdakkeita, cardonales, ja mimosia, sekä pensastavia että puumaisia – mimosapuun ja tuntopuun, mimosa frutescensin, joka vetäytyy kokoon lähestyessäni ja sulkee herkät lehtensä, kunnes olen ehtinyt ohitse. Tämä on akaasian ihannemaa; ja sen eri lajeilla peittyneet äärettömät alueet muodostavat läpitunkemattomia tiheikköjä, chaparraleja. Eroitan näissä tiheiköissä kovapuisen gleditschia triacanthusin pitkine purppuraisine palkohedelmineen, algarobon eli carob-puun ja okaisen mezquiten. Ja kaikkia muita korkeammalle kohoavana näen fouquiera splendensin pitkän, solakan rungon sekä sen kuutionmuotoisten, tulipunaisten kukkien röyhyt.
Täällä on vähemmän eläinkunnan elämää, mutta näilläkin villeillä harjuilla on asukkaansa. Koshenillihyönteiset kiipeilevät kaktuksen lehtiä ylös, ja isot siivelliset muurahaiset rakentavat savipesiään akaasiapuun oksille. Muurahaiskarhu kyyröttää maassa ja työntää limaisen kielensä tallatulle valtatielle, missä uutterat hyönteiset ryöstävät mimosilta niiden tuoksuvia lehtiä. Vyötiäinen vöineen ja vinokaiteen muotoisine suomuineen pakenee kuiviin kallionkoloihin tai vierii keräksi kiertyneenä sen sivua alas paetakseen vainoojiaan. Puolivillejä karjalaumoja samoilee kuultavilla aukeamilla tai mättäisillä harjuilla, ammuen vettä, ja mustia korppikotkia, zopilotes, leijailee pilvettömällä taivaalla odotellen jotakin kuolonnäytelmää tapahtuvaksi alhaalla tiheiköissä.
Täälläkin vaellan viljeltyjen maisemien läpi. Tuolla on peonin mökki ja pienviljelijän maatila; mutta ne ovat järeämpää rakennetta kuin asunnot palmuseuduilla. Ne ovat kivestä. Täällä on myöskin hacienda, suurtila, jonka matalat seinät ovat valkoiset ja ikkunat muistuttavat vankilaa, sekä pieni kylä ja kirkko risteineen ynnä koreaksi maalattuine tapuleineen. Täällä tulee maissi sokeriruruo'on tilalle, ja ratsastan laajojen leveälehtistä tupakkaa kasvavien peltojen läpi. Täällä kasvaa jalappaa, guajakkipuita, hyvältätuoksuvaa kivirikkoa ja lääkitysaineena käytettyä kopaivaa.
Ratsastan eteenpäin, kiiveten jyrkille harjuille ja laskeutuen rotkoihin, barrancas, jotka ammottavat syvinä ja synkkinä. Monet näistä ovat tuhansia jalkoja syviä, ja tie, joka tekee minulle mahdolliseksi päästä niiden pohjaan, on useinkin pelkkä kapea ulkoneva reunus yläpuolellani riippuvan kallion kupeessa, kulkien penkereinä vaahtoavan, vuolaan puron yli.
Mutta vaellan yhä eteenpäin ja ylöspäin, kunnes "reunavuoret" ovat jääneet taakseni ja minä joudun varsinaisten vuorten väliin – johonkin Meksikon Andien solaan.
Ratsastan läpi tummien metsien, sinisten porfyyrikallioiden varjossa. Tulen ulos solasta vuorijonon toisella puolen. Uusi näytelmä avautuu silmieni eteen – niin pehmeän herttainen, että äkkiä pysähdytän hevoseni ja katselen sitä ihailun ja kummastuksen sekaisin tuntein. Katselen yhtä noista meksikolaisista "laaksoista", isoista ylätasangoista, jotka sijaitsevat Andien ketjujen sulkemina, tuhansia jalkoja merenpintaa ylempänä, näiden vuorten lomassa ulottuen tropiikista melkein Pohjoisen Jäämeren rannoille asti.
Kenttä edessäni on tasainen, ikäänkuin sen pinta olisi nestettä. Näen vuorten saartavan sitä joka puolella, mutta vuorten välissä on solia, jotka johtavat toisille tasangoille. Näillä vuorilla ei ole juurikukkuloita. Ne nousevat suoraan itse tasangolta, milloin kartiomaisin lappein, milloin äkkijyrkkinä kallioina.
Ratsastan tasangolle ja silmäilen sen piirteitä. Ei ole mitään yhtäläisyyttä sen maan, tierra calienten, kanssa, jonka olen jättänyt jälkeeni. Olen nyt tierra templadassa. Uusia aiheita ilmestyy – uusi näky edessäni, uusi ilmasto ympärilläni. Ilma on kylmempää, mutta se on ainoastaan kevään viileyttä. Minusta se tuntuu kylmähköltä, kun olen juuri saapunut alhaalta kuumista seuduista; ja minä kiedon viitan tiukasti ympärilleni ja ratsastan eteenpäin.
Näköala on avoin, sillä tasanko on melkein puuton. Näyttämö ei ole enää villiä. Maalla on viljelty asu – sivistynyt muoto. Sillä nämä ylätasangot lauhkeine ilmastoineen – las tierras templadas – ovat meksikolaisen sivistyksen tyyssija. Täällä ovat kauppalat ja suuret kaupungit rikkaine tuomiokirkkoineen ja luostareineen, täällä asuu väestön pääosa. Täällä rakennetaan maalaistalot polttamattomista tiileistä – mutahökkelejä, joita usein ympäröivät pilarikaktuksista kasvatetut aidat. Täällä on kokonaisia kyläkuntia moisia hökkelejä, joissa asuu muinoisten aztekien tummaihoisia jälkeläisiä.
Hedelmällisiä kenttiä on ympärilläni. Näen jättiläismäisen viljellyn aloen, agave americanan. Maissin keihäsmäiset lehdet aaltoilevat voimakkaasti kahisten tuulessa, sillä täällä tämä komea kasvi on rehevimmillään. Äärettömiä aloja peittää vehnä, paprika, capiscum annuum, ja espanjanpapu, frijoles. Silmiäni ilahduttavat seinää pitkin kiipeilevät tai veräjänkaaren ympäri kiertyvät ruusut. Täällä myöskin peruna versoo kotimullassaan; päärynöitä, granaattiomenoita, kvitteneja ja omenoita nähdään hedelmäpuutarhassa; lauhkean vyöhykkeen viljoja huojuu vierekkäin tropiikkien kurkkukasvien kanssa.
Siirryn toisesta "laaksosta" toiseen ratsastamalla niitä eroittavien vuorien matalan harjanteen yli. Huomatkaamme muutos! Vihreä tanner on edessämme, ulottuen joka puolella vuorten juurelle; ja siellä samoilee lukemattomia laumoja, joita ratsastavat paimenet, vaquerot, kaitsevat.
Ratsastan uuden harjanteen yli, ja uusi "laakso" leviää eteeni. Jälleen muutos! Hiekkaerämaa, jonka pinnalla pölähtelee korkeita tummanruskeita tomupatsaita ikäänkuin jonkun henkimaailman jättiläisaaveita. Vilkaisen toiseen laaksoon ja näen välkkyvää vettä – sisämerten kaltaisia järviä kaislarantojen ja vihreiden ruohokenttien ympäröiminä sekä avaria soita, joita peittävät ruo'ot ja vihvilä.
Vielä uusi tasanko, laavasta ja sammuneiden tulivuorten purkauksista musta – puuton ja ruohoton, – autiolla pinnalla ei ole hitustakaan elämää.
Sellaisia ovat ylätasankojen piirteet – vaihtelevia, laajoja ja täynnä villiä kiinnostavaisuutta.
Jätän sen seudun ja kiipeän korkeammalle – lähemmäksi taivasta – Kordiljerien jyrkkiä sivuja pitkin tierra friaan, kylmään seutuun.
Seison kymmenentuhatta jalkaa valtameren pinnan yläpuolella. Olen metsän syvässä siimeksessä. Mahtavia runkoja kasvaa ympärilläni, estäen näkemästä etäälle. Missä olen? Varmaankaan en tropiikissa, sillä nämä puut kuuluvat pohjoiseen kasvistoon. Tunnen tammen ryhmyiset oksat ja liuskaiset lehdet, vuorisaarnin hopeanhohtoiset haarat, männyn kävyt ja neulaset. Kuivia lehtiä kallisteleva tuuli värisyttää minua; ja korkealla oksissa voihkii talven soitanto. Ja kuitenkin olen maantieteellisesti puhuen kuumassa vyöhykkeessä; ja sama aurinko, joka nyt kimaltelee kylmästi tammen oksien lävitse, korvensi minua vain muutama tunti sitten paistaessaan palmupuun lehville.
Metsä avautuu, ja minä näen viljeltyjä mäkiä – hamppu- ja pellavapeltoja ja kylmän vyöhykkeen karaistuja viljalajeja. Maamiehen talo on veistämättömistä hirsistä rakennettu, pärekattoinen mökki pitkälle ulontuvin räystäin; se on aivan erilainen kuin asumukset kuumien seutujen suurissa laaksoissa. Ratsastan miilunpolttajan, carboneron, savuavain sysihautojen ohi ja tapaan muulinajajan, arrieron, jäätiköiden jäällä raskaasti kuormitettuine, yhteenkytkettyine juhtineen. Ne kuljettavat kuormiaan jäähdyttämään viinikoreja tasankojen suurkaupungeissa.
Ylöspäin ja yhä ylöspäin! Tammi on jäänyt jälkeeni ja mänty kasvaa kituliaana ja kääpiömäisenä. Tuuli puhaltaa kylmemmin ja kylmemmin. Ympärilläni on talvinen tuntu...
Vielä ylöspäin. Mänty katoaa. Ei mitään muuta kasvilajia ole nähtävissä kuin sammalet ja jäkälät, jotka riippuvat kallioiden kyljissä kuin napaseuduilla. Olen lumen – ikuisen lumen rajalla. Kävelen jäätiköitä ylöspäin ja niiden läpikuultavan kerroksen läpi näen niiden alla kasvavat jäkälät.
Näyttämö on kolea ja autio, ja minua kylmää luihin ja ytimiin asti.
Excelsior, excalsior! Korkeinta huippua ei ole vielä saavutettu. Lumikinosten läpi ja jääkenttien yli, pitkin jyrkkiä ulkonemia ja huimaavien kuilujen yli ojentuvia liukkaita kalliosärmiä pitkin pyrin eteenpäin ja ylöspäin väsynein polvin, läähättäen ja jäätynein sormin. Haa, nyt olen saavuttanut päämäärän. Olen huipulla!
Seison Orizavan korkeimmalla kukkulalla – "palavan tähden" vuoren huipulla – enemmän kuin kolme mailia merenpinnan yläpuolella. Kasvoni ovat käännetyt itään, ja minä katson alaspäin. Lumi, jäkäläreunus ja alastomat kalliot, tumma mäntyvyöhyke, tammien helakampi lehvistö, ohrapellot, aaltoileva maissi, yucca- ja akaasiapuut, palmumetsä, rannikko, itse meri taivaansinisine aaltoineen – kaikki tämä yhdellä katseella! Orizavan huipulta Meksikonlahden rannoille näen kaikkien lämpövyöhykkeiden yli. Katselen ikäänkuin navalta päiväntasaajalle!
Olen yksinäni. Tunnen huimausta aivoissani. Valtimoni sykkii säännöttömästi, sydämeni lyö kuuluvan selvästi. Minua painostaa oman mitättömyyteni tuntu – olen kuin hitunen, melkein näkymätön mahtavan maapallon povella.
Katselen ja kuuntelen. Näen, mutta en kuule. Täällä on näköä, mutta ei ääntä. Ympärilläni vallitsee kaamea hiljaisuus – sen Kaikkivaltiaan jylhän ylevä hiljaisuus, joka yksin on täällä.
Kuulehan! Äänettömyys keskeytyy! Oliko se ukkosen jyrinää? Ei, se oli putoavan lumivyöryn rysähdys. Vapisen sen jymystä. Se on Näkymättömän ääni – Jumalan kuiskaus...
Vapisen ja palvon.
Lukija, jos voisit näin seisoa Orizavan huipulla ja katsella alas Meksikonlahden rannoille, olisi sinulla edessäsi kuin kartalla kertomuksemme näyttämö.
II
Tapaus New Orleansin kreolien parissa
Syksyllä 1846 olin New Orleansin kaupungissa kuluttamassa erästä sellaista taukoa, joita sattuu vaiherikkaan elämän lukujen välillä – tekemättä siellä mitään. Sanoin vaiherikkaan elämän. Vilkaistessani kymmenen vuotta taaksepäin en voisi muistaa niin monta samassa paikassa vietettyä viikkoa. Olin samoillut mantereen pohjoisesta etelään ja kulkenut sen yli merestä mereen. Jalkani olivat polkeneet Andien huippuja ja kiivenneet Kordiljeerit ja Sierra Madren. Olin laskenut höyrylaivassa Mississippiä alas ja melonut Orinocoa ylös. Olin metsästänyt bisoneja Nebraskan pawnee-intiaanien kanssa ja strutseja Platan ruohotasangoilla, tänään väristen vilusta eskimojen majassa, kuukautta myöhemmin nauttinut päivällisuntani corozo-palmun utumaisten lehvien alla. Olin syönyt raakaa lihaa Kalliovuorten ansastajien kanssa ja paistettua apinaa mosquito-intiaanien parissa; ja kokenut paljon muutakin, mikä voisi väsyttää lukijaa ja minkä olisi pitänyt tämän kirjoittajaa viisastuttaa. Mutta pelkään, että seikkailun henki – sen jano – on minussa sammuttamaton. Olin juuri palannut pikamatkalta Länsi-Teksasin comanchien luota, ja "vakaantumisen" ajatus oli mielestäni yhtä etäällä kuin konsaan.
– Mitä sitten nyt, mitä sitten nyt? ajattelin. – Haa, Meksikon sota!
Sota Yhdysvaltain ja sen valtion välillä oli nyt todella alkanut. Miekkani – hieno toledolaismiekka, riistetty espanjalaiselta upseerilta San Jacindossa – riippui uuninkamanan yllä kunniattomasti ruostumassa. Sen vieressä olivat pistoolini – pari colt-revolveria – suunnattuina jörön mykkinä toisiinsa. Sotainen into valtasi minut, ja miekan asemesta tartuin kynään ja kirjoitin sota-asiain osastolle pyytäen nimitystä; ja kooten kaiken kärsivällisyyteni jäin odottamaan vastausta.
Mutta minä odotin turhaan. Jokainen Washingtonista annettu päiväkäsky sisälsi luettelon vastanimitetyistä upseereista, mutta minun nimeäni ei niiden joukossa näkynyt. New Orleansissa – republikaanikaupunkien isänmaallisimmassa – kiilsi olkaimia kaikilla hartioilla, kun minun täytyi Tantaluksen tuskia tuntien pysyä vain joutilaana ja kateellisena katselijana. Sähkösanomia saapui joka päivä sotanäyttämöltä täynnä vastikään kunniakkaiksi kohonneita nimiä; ja höyrylaivat toivat samalta paikalta yhä uusia sankarilasteja – miehiä, joista toisilta puuttui jalka, toisilta käsivarsi, toisilla taas oli luodin reikä poskessa ja ehkä tusinan verta hampaita poissa, mutta kaikki paksusti laakerien peitossa. Tuli lokakuu, mutta ei mitään nimitystä. Levottomuus ja ikävystyminen olivat minut melkein masentaneet. Aika ja joutilaisuus painosti minua raskaasti.
"Kuinka voin tämän tunnin parhaiten kuluttaa? Menen ranskalaiseen oopperaan kuulemaan Calvéta."
Tällaisia mietiskellen istuin eräänä iltana yksinäisessä huoneessani. Tätä päähänpistoa totellen menin teatteriin; mutta oopperan sotaisat säveleet eivät vaimentaneet, vaan päinvastoin lisäsivät taisteluintoani, ja kotiin kävellessäni mielessäni sätin presidenttiä, sotaministeriä ja koko hallitusta – lakiasäätävää, lakia käyttävää ja toimeenpanevaa. "Tasavallat ovat kiittämättömiä", jupisin itsekseni sisukkain mielin. "Olen varmastikin lyönyt riittävät valtit; valtiolliset tuttavuuteni ja suhteeni... Sitäpaitsi on hallitus minulle suosionosoituksen velkaa..."
"Pois tieltä, neekerit! Mitä te tahdotte?"
Tämä ääni sattui korviini sivuuttaessani Faubourg Fremén pimeän kulman. Sitten kuului joitakuita huudahduksia ranskankielellä, seurasi metakkaa, pistooli laukesi, ja minä kuulin saman äänen huutavan jälleen:
"Neljä yhtä vastaan! Intiaaneja! Murhaa! Apuun, hoi!"
Riensin paikalle. Oli kovin pimeä; mutta etäisen lampun hohde teki minulle mahdolliseksi eroittaa miehen kadun keskellä puolustautumassa neljää muuta vastaan. Hän oli jättiläiskokoinen mies ja heilutti kirkasta asetta, jota luulin metsästyspuukoksi, hänen ahdistajainsa hosuessa häntä joka puolelta kepeillä ja puukoilla. Pieni poika juoksi edestakaisin lankkukäytävällä huutaen apua.
Otaksuen rähäkkää jonkunlaiseksi katukiistaksi, yritin eroittaa riitapuolia sovitteluin. Tunkeuduin heidän väliinsä keppi ojennettuna, mutta eräältä pienistä miehistä saamani naseva näpsäys rystyille ja hänen ilmeinen aikomuksensa sen toistamiseen riistivät minulta kaiken halun rauhalliseen välitykseen. Päästämättä silmistäni miestä, joka oli minua lyönyt, vedin esille pistoolini, kun en muulla tavoin voinut puolustautua, ja laukaisin. Mies kaatui kuolleena paikalleen voihkaisematta. Kuullessaan minun jälleen virittävän iskurin hänen toverinsa pötkivät pakoon ja hävisivät läheiseen kujaan.
Koko kohtaus ei vienyt niin paljon aikaa kuin teiltä on kulunut sen kuvauksen lukemiseen. Minuuttia ennen patikoitsin tyynesti kotiani kohden, seuraavassa seisoin keskellä katua vieressäni jättiläiskokoinen muukalainen, liejussa jalkojeni juuressa musta möhkäle hengetöntä ihmisensukua jalat hiukan koukussa kuten oli kaatunut, katuvieren lankkukäytävällä vapisevan pojan hento hahmo ja ylläni ja ympärilläni äänettömyys ja pimeys.
Aloin kuvitella, että kaikki oli vain unta, kun vieressäni seisovan miehen ääni karkoitti sen harhaluulon.
"Herra", sanoi hän, pannen kätensä puuskaan ja katsoen minuun, "jos sanotte nimenne, en minä sitä unohda. Ei, Bob Linkin ei ole sitä lajia."
"Mitä! Bob Lincoln? Kukkulain Bob Lincolnko?"
Äänestä olin tuntenut kuuluisan vuoristoansastajan ja vanhan tuttavani, jota en ollut tavannut useaan vuoteen.
"Mitä, Herra meitä varjelkoon intiaaneilta! Eikö se ole kapteeni Haller? Periköön minut kehno, jollei niin ole! Hurei – hop! Tiesin, ettei sitä paukkua mikään kamasaksa laukaissut. Halloo, missä sinä olet, Jack?"
"Täällä minä olen", vastasi poika lankkusillalta.
"Tule tänne sitten. Et kai ole pahoin säikyksissä?"
"En", vastasi poika reimasti, astuen kadun poikki.
"Otin hänet eräältä crow-intiaanilurjukselta, jonka yhytin Yellowstonen jokihaarassa. Hän esitti minulle pitkän sukupuun, nimittäin ennenkuin sen haisunäädän tapoin. Hän kertoi, kuinka hänen väkensä oli ottanut pojan comancheilta, jotka olivat sen tuoneet jostakin Rio Granden varsilta. Tiesin, että se oli kaikki pelkkää pötyä. Poika on valkoinen – amerikkalainen valkoinen. Kuka on koskaan nähnyt keltanahkaisella meksikolaisella noita silmiä ja tuota tukkaa? Jack, tämä on kapteeni Haller. Jos koskaan voit pelastaa hänen henkensä uhraamalla omasi, täytyy sinun se tehdä – kuuletko?"
"Sen teen", vastasi poika päättäväisesti.
"No, Lincoln", pistin minä väliin, "nämä ehdot eivät ole tarpeellisia. Muistattehan, että minä jäin teille velkaa."
"Se ei ole mainitsemisen arvoista, kapteeni. Mennyt olkoon mennyttä!"
"Mutta mikä teidät toi New Orleansiin, tai pikemminkin, kuinka jouduitte tähän kiipeliin?"
"No niin, kapteeni, kun viime kysymys on tärkeämpi, vastaan teille siihen ensiksi. Minulla sattui olemaan tasan kaksitoista dollaria pussissani, ja niin pisti päähäni ajatus, että voisin yhtä hyvin ne tuhlata. Astuin siis hökkeliin, jossa pelattiin noppapeliä. Lyötyäni melko hyvän vedon voitin satasen dollaria. Kun en pitänyt paikan ulkonäöstä, otin Jackin ja lähdin ulos. No, juuri kävellessäni tämän kulman ohi neljä veijaria – samat, jotka näitte – säntää esiin ja hyökkää kimppuuni kuin puumat. Minä aavistin ne samoiksi miekkosiksi, jotka olin nähnyt noppapöydän ääressä ranskaa polittamassa ja luulin niiden vain ilvehtivän, kunnes yksi niistä mojautti minua päänuppiin ja laukaisi pistoolin. Sitten minä vedin esille puukkoni ja kahakka alkoi; ja se on kaikki, mitä minä asiasta tiedän enemmän kuin te, kapteeni.
"Katsokaamme, onko tämä mies ihan valmis", jatkoi metsästäjä kumartuen. "On tosiaan", puheli hän yksikantaan; "kuollut kuin pölkky. Tuli ja leimaus, te pamautitte sitä silmien väliin! Hän on yksi niitä miehiä, niin totta kuin nimeni on Bob Linkin. Voisin vannoa nuo viikset samoiksi miljoonien joukosta."
Tällä hetkellä saapui paikalle yösantarmipartio, ja Lincoln, Jack ja minä jouduimme putkaan, missä vietimme lopun yötä. Aamulla meidät saatettiin oikeudenhoitajan luo; mutta varovaisuuden vuoksi olin kutsuttanut joitakuita tuttavia, jotka esittelivät minut hänen korkea-arvoisuudelleen oikealla tavalla. Kun kertomukseni vahvisti Lincolnin esittämän ja hänen puheensa minun sanani ja Jackin selostus meidän molempien puheet eikä kuolleen kreolin tovereita kuulunut, ja kun poliisi totesi hänet tunnetuksi rosvoksi, selitti virkailija tapahtuman "oikeutetuksi tapoksi itsepuolustuksessa", ja metsästäjän ja minun sallittiin lähteä ilman enempiä toimenpiteitä.
III
Vapaaehtoisten kokous
"Kah, kapteeni", sanoi Lincoln istuutuessamme kahvilan pöytään, "vastaan nyt siihen toiseen kysymykseen, jonka minulle eilen illalla teitte. Olin Arkansasin latvoilla, ja kun kuulin, että täällä pestataan vapaaehtoisia, lähdin liittyäkseni mukaan. En minä asutuksia läsnäolollani usein vaivaa, mutta minulla on luja puncheon, niinkuin ranskalaiset sanovat, mojauttaa niitä keltamahoja. En ole unohtanut katalaa kepposta, jonka ne tekivät minulle kaksi vuotta sitten siellä Santa Fén lähellä."
"Ja te olette siis yhtynyt vapaaehtoisiin?"
"Se on varmaa. Mutta miksette te ole lähtenyt Meksikoon? Minua ihmetyttää, kapteeni, että te ette ole mennyt. Siellä on kuulemma tiedossa aika paljon seikkailuja; se voittaa intiaaninujakat perinjuurin, ja te olette juuri niitä majavia, joita minä siitä padosta luulin löytäväni. Miksette lähde?"
"Aioin sitä jo kauan sitten, ja kirjoitin Washingtoniin pyytäen nimitystä, mutta hallitus näkyy minut unohtaneen."
"Pihkaa hallituksista! Hankkikaa nimitys itse."
"Kuinka?" kysyin minä.
"Liittykää meihin ja valituttakaa itsenne – niin se käy."
Tämä ajatus oli pälkähtänyt päähäni ennenkin, mutta luullen olevani outo näiden vapaaehtoisten joukossa olin siitä tuumasta luopunut. Ken kerran liittyi eikä tullut upseeriksi valituksi, hänen oli otettava tuliluikku olalleen. Oli siis pantava kaikki yhdelle kortille. Lincoln esitti asiat uudessa valossa. Vapaaehtoiset olivat outoja toisilleen, vakuutti hän, ja mahdollisuuteni tulla valituksi oli yhtä suuri kuin kenen tahansa.
"Sanon teille, kuinka asia on", puhui hän; "te voitte tulla kanssani kokoukseen nähdäksenne itse; mutta jos vain liitytte ja pieksette kieltänne ja öljyätte auliisti, panen vetoa majavannahan vesikonnahkaa vastaan, että teidät valitaan komppanian kapteeniksi."
"Kunhan edes luutnantiksi", pistin minä väliin.
"Ei siitä puhettakaan, kapteeni. Tavoittakaa isoa lukua. Ei kukaan ole siihen sopivampi kuin te. Minä voin hankkia teille siellä hyvän kannatuksen joiltakuilta metsästäjiltä; mutta niitä ranskalaisia on kokonainen bisoniparvi, ja niiden joukossa joku kreolikin, joka on ylvästellyt ja miekkaillut parilla paistinvartaalla aamusta iltaan. Olisin hiton iloinen nähdessäni sen miekkosen pehmenevän."
Tein päätökseni. Puolta tuntia myöhemmin seisoin isossa asesalissa. Se oli vapaaehtoisten kokouspaikka, jossa melkein kaikki olivat saapuvilla; eikä kirjavampaa joukkoa liene koskaan kerääntynyt yhteen. Jokainen kansallisuus näkyi olevan edustettuna; ja kielten erilaisuudessa seurue olisi voinut kilpailla Babelin muurarien kanssa.
Huoneen peräpäässä oli pöytä, jolla oli pergamentti nimiä täynnä. Lisäsin omani luetteloon. Siten panttasin vapauteni. Se oli vala.
"Nuo ovat kilpailijoitani – toimentavoittelijoita", ajattelin vilkaistessani pöydän lähellä seisovaan ryhmään. He olivat paremmannäköisiä kuin muu joukko. Jotkut heistä jo käyttivät puolittain univormua, ja muutamilla oli kiiltolippaiset sotilaslakit, joissa oli sivuilla armeijan napit.
"Hei, Clayley!" huudahdin minä huomatessani vanhan tuttavan. Tämä oli nuori puuvillanviljelijä – vapaa huimapää, joka oli uhrannut omaisuuden Momuksen ja Bacchuksen, huvitusten ja viinin jumalien, alttareille.
"Kah, Haller, vanha veikko! Hauska tavata! Kuinka olette voinut? Aiotteko lähteä mukaamme?"
"Kyllä; olen kirjoittautunut. Kuka on tuo mies?"
"Hän on kreoli, nimeltä Dubrosc."
Miehellä oli ilmeiset pohjoismaiset kasvot, joihin tutkiva silmä olisi pysähtynyt missä joukossa tahansa. Ne olivat pitkulaiset; musta tukka oli tuuhea, aaltoileva ja tuoksuvalla öljyllä rasvattu. Pyöreiden, mustien silmien yli kaartuvat kiiltävät kulmakarvat. Poski- tai oikeastaan leukaparta jätti paljaaksi lujuutta ja päättäväisyyttä ilmaisevan leuan. Siroviiksiset, ohuet ja lujat huulet paljastivat avautuessaan hyvinmuodostuneet ja hohtavanvalkoiset hampaat. Kasvoja olisi voinut sanoa kauniiksi, ja kuitenkin oli niiden kauneus sitä kielteistä lajia, jota ihailemme käärmeellä ja pantterilla. Hymy oli kyynillinen, silmä kylmä, joskin loistava; mutta sen kirkkaus oli aivan eläimellistä – pikemmin vaiston kuin älyn valoa. Nuo kasvot ilmaisivat vivahteissaan herttaista ja kamalaa kummallisesti yhtyneinä – ruumiillisesti sievät, sielullisesti synkät, kauniit ja kuitenkin raa'at. Jostakin määrittelemättömästä syystä minussa heti syntyi tuota miestä kohtaan omituinen vastenmielisyyden tunne. Juuri hänestä Lincoln oli puhunut, ja juuri hän olisi luultavasti kilpailijani kapteenin asemaan. Sekö hänet teki tympäiseväksi? Ei. Oli joku syvempi syy. Hänessä tunsin yhden niitä hylkiöluonteita, jotka välttävät kaikkea kunniallista työtä, eläen jonkun heikon olennon uhrautuvasta hellyydestä, orjuutettuaan hänet ulkonaisella viehätyksellään. Olen tavannut monta sellaista Pariisin "puutarhoissa", Lontoon kasinoissa, Havannan kahviloissa ja New Orleansin kvarteronien tanssiaisissa – kaikkialla maailman ihmisvilinän pesäpaikoissa. Olen suhtautunut heihin vaistomaisen inhon – vaistomaisen vihamielisyyden tuntein.
"Siitä miehestä tulee luultavasti kapteenimme", kuiskasi Clayley havaitessaan minun tarkkaavan muukalaista tavallista kiinteämmin.
"Muutoin", jatkoi hän, "en minä siitä puoliksikaan pidä; luulen että hän on hitonmoinen lurjus."
"Sellaiset ovat minun vaikutelmani. Mutta jos se on hänen mainetodistuksensa, kuinka hän voi tulla valituksi?"
"Oh, kukaan ei täällä tunne toistaan; ja se mies on oivallinen miekankäyttäjä, niinkuin kaikki kreolit, tiedättehän. Hän on käyttänyt sitä temppua hyväkseen ja herättänyt vaikutelman. Muutoin minä nyt muistankin, että te ette siinä ole tökerö itsekään. Mihin arvoon te pyritte?"
"Kapteeniksi", vastasin minä.
"Hyvä! Sitten meidän täytyy vetää tiukasti yhtä köyttä teidän hyväksenne. Olen hakenut ensimmäisen luutnantin virkaa, joten emme voi astua toistemme varpaille. Vetäkäämme yhtä köyttä."
"Kernaasti", sanoin minä.
"Tulitte sisälle sen pitkäpartaisen metsästäjän kanssa – onko hän teidän ystävänne?"
"On kyllä."
"Sitten minä voin sanoa teille, että näiden miesten joukossa hän on aika pamppu. Katsokaa häntä! Hän on jo remmissä."
Huomasin Lincolnin keskustelevan eräiden hänenkaltaistensa nahkasääristen miesten kanssa, jotka heidän ulkomuodostaan tunsin salojen miehiksi. Yhtäkkiä nämä synkät, raskasjäseniset urhot alkoivat liikuskella huoneessa ja ryhtyä keskusteluun miesten kanssa, joita eivät tähän asti olleet viitsineet huomata.
"Ne keräävät ääniä", sanoi Clayley.
Ohitseni maleksiva Lincoln kuiskasi korvaani: "Kapteeni, ymmärrän näitä poikasia paremmin kuin te pystytte. Teidän tulee sekaantua heidän joukkoonsa – sekaantua ja livertää, niin juuri."
"Hyvä neuvo", sanoi Clayley. "Mutta kunhan vain voisitte miekkailussa kahnata kiillon tuosta miehestä, olisi asia heti selvä. Jukoliste! Luulisin teidän siihen kykenevän, Haller!"
"Olen päättänyt koettaa joka tapauksessa."
"Ei ennen viimeistä päivää – vasta muutama tunti ennen vaalia."
"Olette oikeassa. On parasta odottaa; minä tottelen neuvoanne. Sillä välin noudattakaamme Lincolnin neuvoa – 'sekaantukaamme joukkoon visertämään'."
"Ha ha", nauroi Clayley; "kuulkaahan, pojat", lisäsi hän, kääntyen hyvin janoisen näköiseen ryhmään, "ottakaamme yhdessä pieni tuikku. Tässä, kapteeni Haller, sallikaa minun esitellä teidät!" Ja seuraavassa silmänräpäyksessä minut esiteltiin varsin rappeutuneen näköiselle joukolle "herrasmiehiä", ja hetkistä myöhemmin kilistelimme laseja ja rupattelimme niin tuttavallisesti kuin olisimme olleet ystäviä nelisenkymmentä vuotta.
Seuraavain kolmen päivän aikana nimien kirjoitusta jatkui, ja vaalikiihoitusta harjoitettiin tarmokkaasti. Vaali tapahtuisi neljännen päivän iltana.
Tällä välin oli vastenmielisyyteni kilpailijaani kohtaan vahvistunut häntä lähemmin tarkastellessani; ja, niinkuin useimmiten on laita sellaisissa tapauksissa, tunne oli molemmin puolinen. Kysymyksessä olevan päivän iltapuolella seisoimme vastatusten floretti kädessä, kumpaakin meistä kannustaen voimakas, joskaan ei vielä ilmilausuttu vihamielisyys. Tämän olivat havainneet useimmat katselijat, jotka lähestyivät ja asettuivat kehään ympärillemme. Tulos kiinnosti suuresti heitä kaikkia, he kun tiesivät, että se olisi valinnan ohjeena.
Huone oli asesali, ja kaikenlaisia taistelussa tarvittavia aseita säilytettiin siellä. Kumpikin oli siepannut itselleen harjoitusmiekan. Yksi aseista oli ilman kärjensuojusta ja kyllin terävä ollakseen vaarallinen kiukkuisen miehen käsissä. Huomasin, että vastustajani oli valinnut sen.
"Miekkanne ei ole kunnossa; eiköhän siitä ole irtaantunut kärkinuppi?" huomautin minä.
"Ah, monsieur, anteeksi! Minä en sitä huomannut."
"Kummallinen epähuomio", jupisi Clayley, merkitsevästi katsahtaen.
Ranskalainen pani virheellisen miekan pois ja otti toisen.
"Haluatteko valita, monsieur?" kysyin minä.
"En, kiitos; minä olen tyytyväinen."
Nyttemmin jokainen henkilö kokoushuoneessa oli tullut saapuville ja odotteli henkeään pidätellen. Me seisoimme vastatusten pikemminkin kuin kaksi kuolettavaan kaksintaisteluun ryhtyvää miestä kuin harrastelijapari tylpin miekoin. Vastustajani oli ilmeisesti harjaantunut miekkailija. Havaitsin sen hänen asettuessaan suojelusasemaan. Minulle taas oli miekkailu floreteilla ollut opistopäivieni mieliurheilua, enkä ollut vuosikausiin tavannut siinä vertaistani; mutta juuri tällä haavaa minulta puuttui harjoitusta.
Aloitimme epävarmasti. Kumpaakin kiihoittivat epätavallisen liikutuksen tunteet, eivätkä ensimmäiset iskumme olleet taitavasti tähdättyjä enempää kuin taitavasti väistettyjäkään. Miekkailimme suuttumuksen tarmolla, ja kipunat säihkyivät yhteen kalskahtavista säilistä. Muutamia minuutteja taistelun tulos näytti epävarmalta; mutta minä tulin hetki hetkeltä tyynemmäksi, samalla kun saavuttamani vähäinen yliote ärsytti vastustajaani. Vihdoin sain onnistuneella osumalla työnnetyksi miekkani nupin hänen poskeensa. Sitä tervehti riemuhuuto, ja minä eroitin Lincolnin äänen kirkaisevan:
"Hyvin tehty, kapteeni! Eläkööt vuoristolaiset!"
Tämä lisäsi ranskalaisen ärtymystä, kannustaen hänet iskemään entistä hurjemmin; eikä minulla ollut mitään vaikeutta toistaa edellistä pistoani. Se oli nyt varma osuma; ja muutamien temppujen jälkeen minä osasin vastustajaani kolmannen kerran, pursahduttaen verta. Hyvähuudot kaikuivat entistä äänekkäämmin. Ranskalainen ei nöyryytyksissään voinut kauemmin salata kiukkuaan; ja tarttuen molemmin käsin miekkaansa hän kiroten taittoi sen polvellaan. Sitten hän jupisten muutamia sanoja "paremmista aseista" ja "toisesta tilaisuudesta" harppasi katselijain joukkoon.
Kaksi tuntia taistelun jälkeen olin kapteeni; Clayley valittiin ensimmäiseksi luutnantiksi, ja viikkoa myöhemmin joukko merkittiin Yhdysvaltain hallituksen palvelukseen, aseistettiin ja varustettiin erilliseksi "Rajavartiostoksi". Tammikuun 20 päivänä 1847 ylväs laiva lähti kuljettamaan meitä sinisen ulapan yli vihollismaan rannikkoja kohti.
IV
Elämää Lobosin saarella
Poikettuamme Brazos Santiagossa meidät komennettiin astumaan maihin Lobosin saarelle viidenkymmenen mailin päähän Vera Cruzista. Tämä olisi "harjoituskenttämme". Pian pääsimme sille saarelle. Osastoja useista rykmenteistä laskettiin maihin yhtaikaa; käytiin viidakon kimppuun, muutamassa tunnissa koko viheriöivä metsikkö oli hävinnyt, ja sen tilalla seisoivat valkoiset telttakangaspyramiidit liehuvine lippuineen. Se oli päivän työ. Kun aurinko nousi Lobosin ylle, oli se autio saari, tiheän mangrove-, manzanel- ja icacoviidakon peittämä ja vihreä kuin smaragdi. Kuinka muuttunut näyttämö olikaan! Kun kuu katsoi alas samalle saarelle, näytti kuin sotaisa kaupunki olisi äkkiä kohonnut merestä, laivaston ollessa ankkurissa sen liputettujen vallien edessä!
Muutamassa päivässä oli kuusi täyttä rykmenttiä leiriytynyt tähän asti asumattomalle saarelle, eikä kuulunut muuta kuin sodan ääntä.
Nämä rykmentit olivat kaikki "tuoreita"; ja minun velvollisuutenani muun muassa oli "lipoa ne muotoonsa". Oli äkseerausta ja yhä äkseerausta aamusta iltaan; ja varhaisen iltasoiton kuuluessa olin aina iloinen päästessäni kömpimään telttaani ja nukkumaan – sellaista unta kuin voi saada skorpionien, sisiliskojen ja erakkorapujen parissa; sillä pienen saaren äärien sisällä näkyi olevan kaikkien niiden matelijoiden edustajia, jotka turvallisesti pääsivät ulos arkista.
Helmikuun 22 päivänä, joka oli Washingtonin syntymäpäivä, en voinut päästä vuoteeseeni niinkuin tavallista. Minun täytyi ottaa vastaan Clayleyn hankkima kutsu majuri Twingin telttaan, jossa – käyttääkseni Clayleyn omia sanoja – "vietettäisiin hauska ilta".
Iltasoiton jälkeen lähdimme majurin suurtelttaa kohden, joka oli lähellä saaren keskusta kumipuutiheikössä. Meidän ei ollut vaikea sitä löytää lasien kilinän ja monien remahtelevien äänien opastamina.
Lähelle tullessamme havaitsimme, että teltta oli laajennettu kietomalla ylös etukaistaleet ja lisäämällä ylimääräiseen harjapaaluun pingoitettu lippukangas. Laivasta anastettuja karkeita lankkuja oli asetettu tyhjien leipätynnyrien päälle pöydäksi. Sillä näkyi kaikenlaatuisia pulloja, laseja ja pikareja. Avonaiset sardiinilaatikot, laivakorppukasat ja juustonpalat täyttivät välitilat. Vastavedettyjä korkkeja ja kiiltäviä tinapapereita oli siroiteltuina ympärinsä, kun taas joukko mustia kartiomaisia esineitä pöydän alla ilmaisi, että monikin samppanjapullo oli jo "surmansa saaneiden joukossa."
Kummallakin puolen pöytää oli rivi everstejä, kapteeneja, alempia upseereja ja sotilaslääkärejä istumassa arvo- tai ikäeroituksetta, siinä järjestyksessä, jossa he olivat "poikenneet sisälle". Siellä oli myöskin muutamia meriupseereja ja joitakuita outoja, puolittain merimiehiltä näyttäviä henkilöitä, kuljetusprikien, höyryalusten ja muiden sellaisten laivureja; sillä Twing oli kestityksessään täysiverinen tasavaltalainen, ja lisäksi tasoitti merkkipäivä kaikki eroitukset. Pöydän päässä istui majuri itse, jonka olalta aina riippui vihreässä hihnassa iso tinapullo, eikä kukaan koskaan nähnyt majuri Twingiä ilman sitä. Se ei olisi voinut olla häneen lujemmin juuttunut, vaikka olisi ollut hänen arvomerkkinsä. Ei ollut harvinaista kuulla jonkun väsyneen upseerin marssilla huudahtavan: "Kunpa vain voisin saada siemauksen vanhan Twingin tinapullosta!" Ja "Twingin pullo" oli kaiken laadultaan ensiluokkaisen juotavan vertauskuva. Se oli eräs majurin ominaisuuksista, vaikka ei suinkaan ainoa.
Kun ystäväni ja minä astuimme kangaskatoksen alle, oli seurueessa jo ilo ylimmillään, jokaisen huvitellessa sellaiseen vapaaseen ja arvoasemasta riippumattomaan tapaan, joka on ominaista Amerikan armeijassa. Clayley oli majurin suuri suosikki, ja tämän silmä osui heti häneen.
"Hei, Clayley, sielläkö sinä tulet? Astu sisään ystäväsi kanssa. Etsikää istuinpaikkoja tuolta, hyvät herrat."
"Kapteeni Haller – majuri Twing", sanoi Clayley esitellen minut.
"Hauskaa tutustua teihin, kapteeni. Voitteko löytää sieltä istuimia? Ette. Tulkaa tännepäin. Cudjo, poikaseni, juokse eversti Marshallin telttaan ja puhalla pari pallia. Adge, kierrä tuolta pullolta niskat nurin. Missä se korkkiruuvi on? Hiiteen se ruuvi! Missä se nyt taas on?"
"Viis ruuvista, Mage", huudahti adjutantti; "minulla on tässä yleispatentti." Näin lausuen tämä herrasmies piti samppanjapulloa vasemmassa kädessään ja sivaltaen alas oikeallaan katkaisi sen kaulan niin suoraan kuin se olisi viilattu.
"Näppärää!" huudahti Hennessy, irlantilainen upseeri, joka istui lähellä pöydän päätä ja ilmeisesti ihaili sellaisia temppuja.
"Sitä me nimitämme kentuckylaiseksi korkkiruuviksi", virkkoi adjutantti tyynesti. "Sillä on kaksi etua. Se säästää aikaa, ja viinin saa kirkkaana..."
"Terveydeksenne, hyvät herrat! Kapteeni Haller – herra Clayley."
"Kiitos, majuri Twing. Maljanne, sir!"
"Ahaa, tuolit vihdoinkin! Yksikö vain? No, hyvät herrat, hieman tiukemmalle tännepäin. Kah, Clayley, vanha veikko, täällä on panoslaatikko. Adge, käännä tuo laatikko nurinpäin. Noin, – annahan minulle tassusi, vanha veikko, kuinka voit? Istuutukaa, kapteeni, istuutukaa. Sikaareja tuolla!"
Tällä hetkellä kuultiin teltan ulkopuolelta musketinlaukaus, ja samassa vihelsi luoti kankaan läpi. Se sieppasi lakin kapteeni Hennessyn päästä ja karahviin osuen pirstoi lasin tuhansiksi sirpaleiksi.
"Näppärä laukaus se, eipä väliä kuka ampui", virkkoi Hennessy tyynesti, ottaen lakkinsa ylös. "Tuuman verta sivulle – tekee saman kuin maili", lisäsi hän, työntäen sormensa luodinreikään.
Nyt oli jokainen upseeri jo pystyssä, useimmat heistä ryntäsivät ison teltan aukkoa kohti. Tusinan verran ääniä huusi yhtaikaa:
"Kuka sen pyssyn laukaisi?"
Ei kuulunut vastausta, ja useat hyökkäsivät tiheikköön ajaakseen ampujaa takaa. El chaparral oli pimeä ja äänetön, ja he palasivat etsinnästään tyhjin toimin.
"Jonkun sotilaan musketti lienee lauennut vahingossa?" arveli eversti Harding. "Mies on livistänyt välttääkseen arestia."
"Hei, hyvät herrat, asettukaa istumaan jälleen", sanoi Hennessy; "antakaa miespoloisen juosta, – voitte olla kiitollisia, ettei se ollut granaatti."
"Teillä kapteeni, on enimmin syytä olla kiitollinen ammuksen laadusta."
"Enpä totisesti sitä tiedä – granaatti tai musketin kaliiberista ammuttu luoti olisi kellistänyt minut aivan yhtä hyvin; mutta iso ammus olisi ollut perin epämukava tämän Haller-ystäväni kallolle."
Se oli totta. Pääni oli melkein luodinlinjalla; ja jos se olisi ollut iso ammus, olisi se iskenyt minua vasempaan ohimoon. Nytkin minä tunsin luodin "tuulen" ja aloin jo kärsiä tuskallisesta tunteesta silmän yläpuolella.
"Olisi kovin hauskaa tietää, kumpaa meistä se harhaanampuja tähtäsi, kapteeni", sanoi Hennessy, kääntyen puhuessaan minuun päin.
"Jollei olisi sopimatonta, sanoisin toivovani, ettei luoti ollut tarkoitettu meille kummallekaan. Olen taipuvainen eversti Hardingin tavoin otaksumaan, että se oli pelkkä tapaturma."
"Hiisi vieköön! Ruma tapaturma sittenkin, joka tärveli viiden dollarin hintaisen lakin ja tuopillisen niin hyvää konjakkia kuin koskaan on kuumaan veteen ja sitruunamehuun sekoitettu."
"Riittävästi jäljellä, kapteeni", huudahti majuri. "No, hyvät herrat, älkäämme salliko tämän masentaa mieltämme, Täyttäkää lasit, täyttäkää! Adge, ulos korkit! Cudjo, missä se ruuvi on?"
"Viis ruuvista, Mage", huudahti adjutantti toistaen vanhan temppunsa uuden pullon kaulalla, joka napsahti poikki metallilangan alta, pudoten edeltäjiensä joukkoon.
Viini vaahtosi ja helmeili jälleen, lasit kiersivät ympäri ja meluisa mässäys kohosi yhtä äänekkääksi kuin koskaan. Laukaus unohdettiin pian. Laulettiin lauluja, kerrottiin kaskuja ja juotiin maljoja; ja laulaen ja iloiten, maljoja tyhjennettäessä ja tarinoidessa, sukkeluuksien ja viinin innoituksessa kului ilta. Monille näistä nuorista sydämistä rohkeine toiveineen ja palavine kunnianhimoineen tämä oli viimeinen "kahdenkymmenen sekunnin riehahdus", minkä he koskaan viettäisivät. Puolet heistä ei enää milloinkaan toisten kanssa kilistäisi.
V
Luurankoseikkailu
Keskiyö oli ohi minun poistuessani juomingeista. Vereni kuohui kuumana, ja kävelin alas rannalle nauttiakseni Meksikon mereltä puhaltavasta viileästä viimasta.
Edessäni oleva näky oli maalauksellisen suurenmoinen, ja pysähdyin hetkiseksi sitä katselemaan. Viinin huuma vielä lisäsi sen herttaisuuden mielikuvitukselliseksi.
Tropiikin pyöreä täysikuu purjehti pilvettömällä sinitaivaalla. Tähdet olivat hämärrettyinä ja tuskin näkyvissä, paitsi joitakuita isompia, kuten Väinämöisen viikate, kiertotahti Venus ja Etelänristin hohtavat säteet.
Jalkojeni juuresta ulottui leveä hopeanauha taivaanrannalle, merkiten kuun meridiaanin. Sen katkaisi koralliriutan viiva, jonka yli hyöky kiertyi ja säteili fosforihohteisen kirkkaana. Itse riutta, joka muodosti ympyrän, näkyi vyöttävän luodon tulikehään. Vain täällä liikkuivat aallot ikäänkuin jonkun vedenalaisen ja näkymättömän voiman vaikutuksesta; sillä ulompana tuskin henkäyskään kareilutti nukkuvan meren pintaa. Se lepäsi sileänä ja hiljaisena, samalla kun taivas näkyi toistuvan sen sinisiin syvyyksiin koverrettuna.
Etelässä oli satakunta laivaa ankkuripaikalla kaapelinmitan päässä toisistaan – ja niiden rungot, raa'at ja taklaus kasvoivat jättiläismäisiin mittasuhteisiin kuun pettävien, väräjävien säteiden alla. Ne olivat liikkumattomia, ikäänkuin meri niiden ympärillä olisi jäätynyt kiinteäksi kristalliksi. Niiden liput riippuivat velttoina alas pitkin mastoja tai olivat takertuneet nuoriinsa.
Loivaa rinnettä ylöspäin ulottuivat pitkät valkoisten telttain rivit, hohtaen kuun säteiden hopeoimina kuin lumipyramiidit. Eräästä niistä välkkyi vielä valoa telttakankaan läpi, siellä ehkä vielä joku sotilas istui väsyneesti puhdistamassa pyssyään tai kiilloittamassa vöittensä messinkisolkia.
Silloin tällöin astui tummia hahmoja – ihmisen näköisiä ja sotilaspukuisia – edestakaisin teltasta telttaan, kukin palaten vierailulta jonkin rykmenttitoverin luota. Säännöllisten välimatkojen päässä leirin ympärillä seisoi toisia suorassa ja liikkumattomina, vain musketin kiillon osoittaessa, missä vartija oli hiljaisella asemallaan.
Airon loiskahdus jotakuta venettä soudettaessa ankkuroivien laivojen välitse – keveän mainingin kareilu – toisinaan vartijan huuto: "Kuka siellä?" – sitä seuraava matalaääninen keskustelu – sirkan sirinä pimeässä viidakossa – tai jonkun vedenalaisen vihollisen vetisestä levostaan peloittaman merilinnun kirkaisu. – Nämä olivat ainoita ääniä, jotka häiritsivät yön syvää hiljaisuutta.
Jatkoin kävelyäni rantaa pitkin, kunnes ehdin sille kohdalle saarta, joka on suoraan vastapäätä Meksikon marresta. Täällä chaparral kasvoi tuuheana ja takkuisena, ulottuen veden reunaan asti, missä se päättyi mangrovepuuryhmään. Kun mitään joukkoja ei ollut tänne leiriytynyt, ei saarta oltu tältä kohtaa perattu, ja viidakko oli pimeää ja yksinäistä.
Kuu oli nyt laskeutumassa ja häälyviä varjoja alkoi langeta veteen.
Varmaankin joku lymysi pensaikossa! Lehdet kahisivat – niin, joku oli eksynyt vartiolinjan taa ja pelkäsi palata leiriin. Mitä, venekö! Niin, vene – verkko ja poijuja! Niin totta kuin elän, se on meksikolainen alus! Kuka ihmeessä sen on tuonut tänne? Joku kalastajako Tuspanin rannikolta? Ei, hän ei olisi tohtinut; sen täytyy olla...
Kummallinen epäluulo välähti mielessäni ja minä ryntäsin mangrove-tiheikön läpi, missä olin esineen hetki sitten huomannut. En ollut kulkenut sataakaan askelta, ennenkuin oivalsin, kuinka mieletöntä se oli. Havaitsin olevani pimeässä ja synkässä tiheikössä, lehtien ja mustavattupensaiden muodostaman seinän ympäröimänä. Niiden oksiin ja latvoihin juurtuneet mangroven ilmajuuret tukkivat polun, ja köynnöskasvit nitoivat ne yhteen.
"Jos ne ovat vakoojia", ajattelin, "olen valinnut huonoimman suunnitelman niiden tavoittamiseksi. Voin yhtä hyvin mennä lävitse nyt. En voi olla etäällä leirin takapäästä. Uh, kuinka synkkää!"
Työnnyin eteenpäin, kiipeillen kaatuneiden runkojen yli ja pujoitellen kiertokasvien köysiverkon lävitse. Köynnökset tarttuivat niskaani, okaat tunkeutuivat ihooni, mezquite pieksi kasvoni verille. Laskin käteni riippuvalle oksalle: jotakin niljakasta ponnisteli kosketukseni alla säikähtyneenä, mutta sisukkaan rajuna, ja vapauttaen itsensä loikkasi hartiani yli ja livisti pois pudonneiden lehtien sekaan. Tunsin sen löyhkäävän hengityksen ja kylmien suomujen hipaisun poskessani. Se oli ilkeä kampasisilisko.
Iso yölepakko huitaisi purjemaisilla siivillään kasvoihini, palaten tuontuostakin ja puhaltaen pahanhajuista hengitystään, joka salpasi henkeäni. Kahdesti löin sitä miekallani, osuen vain tyhjään ilmaan. Kolmannella kertaa säiläni tarttui loiskasviverkkoon. Se oli kamalaa; minua kammotti taisteleminen moisten outojen vihollisten kanssa.
Vihdoin, pitkällisten ponnistusten jälkeen, ilmestyi eteeni – aukeama. Ryntäsin tälle tervetulleelle paikalle.
"Mikä helpoitus!" huudahdin sukeltaessani ulos lehvien pimennosta. Äkkiä peräydyin säpsähtäen, ja minulta pääsi kauhunhuudahdus. Jäseneni kieltäytyivät toimimasta, miekka putosi kädestäni, ja minä seisoin herpaantuneena ja ikäänkuin ukonnuolen lävistämänä.
Edessäni vähemmän kuin kolmen askeleen päässä kohosi maasta itse kuoleman kuva ojentaen luurankokäsivarsiaan minua tavoittaakseen puristukseensa. Se ei ollut mikään aave. Sillä oli valkoinen, alaston pääkallo tyhjine silmäkuoppineen, pitkät, lihattomat raajat, paljaina törröttävät kylkiluut, Kalman pitkät, niveliset sormet.
Huumaantuneiden aivojeni älytessä nämä kuulin pensaikosta melua, ikäänkuin jotkut henkilöt olisivat olleet vihaisessa rynnistelyssä.
"Emile, Emile", huudahti naisääni, "sinä et saa häntä tappaa – sinä et saa!"
"Pois, pois, Marie, salli minun mennä!" ärjäisi karkea miehenääni vastaan.
"Oh, ei!" jatkoi naisenääni, "sinä et saa – ei – ei – ei!"
"Kirottu nainen! Päästähän minut nyt!"
Kuului mäjähdys, ikäänkuin jotakuta olisi rajusti lyöty – parkaisu, – ja samalla hetkellä ihmishahmo ryntäsi ulos pensaikosta, astuen minua kohti, ja huudahti:
"Haa, herra kapteeni! Coup pour coup!" [Isku iskusta! Suom.]
En kuullut enempää; raskas isku ohimoon riisti minulta kaikki voimat, ja minä kaaduin tunnottomana maahan.
Se, mitä toinnuttuani ensimmäiseksi näin, oli Lincolnin mahtava ruskea poskiparta, sitten Lincoln itse, sitten Jack-pojun kalpeat kasvot; ja lopuksi eroitin useiden komppaniani sotamiesten hahmot. Näin olevani omassa teltassani, makaamassa leirivuoteellani.
"Mitä...? Kuinka...? Mikä nyt on...? Mitä tämä on?" sanoin kohottaen käteni märkään liinaiseen siteeseen ohimoillani.
"Pysykää hiljaa, kapteeni", virkkoi Bob ottaen käteni otsasiteeltä ja laskien sen viereeni.
"Ah, niin totta kuin sieluni elää, vaara on ohitse; kiitos Herralle hänen hyvyydestään!" sanoi Chane, muuan irlantilainen sotamies.
"Mistä? Mitä minulle on tapahtunut?" kysyin.
"Oih, kapteeni, teidän arvoisuutenne, ne melkein murhasivat teidät, kaikki ne ranskalaiset lurjukset; karvainen piru periköön ne kirotut sammakonsyöjät!"
"Murhasivat! Ranskalaiset lurjukset! Bob, mitä tämä on?"
"Kah, kapteeni, teitä nähkääs iskettiin päähän; ja me uskomme, että sen tekivät ne ranskalaiset."
"On, nyt muistan; isku... Mutta se kuolema – kuolema?"
Minä hypähdin vuoteeltani, kun yöllisen seikkailuni aave palasi tajuntaani.
"Kuolema, kapteeni, mitä te tarkoitatte?" kysyi Lincoln kannatellen minua vahvoilla käsivarsillaan.
"Ah, kapteeni tarkoittaa ehkä luurankoa?" sanoi Chane.
"Mitä luurankoa?" kysyin minä.
"No, vanhaa luurankoa, jonka pojat löysivät tiheiköstä, teidän arvoisuutenne. Ne ripustivat sen puuhun, ja me löysimme teidän arvoisuutenne sieltä, ja luuranko heilui yläpuolellanne niinkuin kyltti. Voi niitä ranskalaisia elukoita!"
En kysellyt enempää "kuolemasta."
"Mutta missä ne ranskalaiset ovat?" tiedustin hetkisen perästä.
"Sen silkoisen tiessään, teidän arvoisuutenne", vastasi Chane.
"Niin, kapteeni, asia on niinkuin hän sanoo", vastasi Lincoln.
"Tiessään! Mitä sillä tarkoitatte?" kysyin.
"Karanneet, kapteeni."
"Mistä sen tiedätte?"
"Siitä, etteivät ole täällä."
"Saarellako?"
"Etsitty kaikkialta – joka pensaasta."
"Mutta ketkä? Ketkä ranskalaisista?"
"Dubrosc ja se poika, joka aina oli hänen kanssaan – molemmat karanneet."
"Oletteko varmat, että he ovat poissa?"
"Etsittiin mäiltä ja notkoista, kapteeni, Gravenitz näki Dubroscin hiipivän chaparraliin musketteineen. Pian senjälkeen kuultiin laukaus, mutta ei siitä sen enempää välitetty, ennenkuin jotkut sotamiehet tänä aamuna löysivät espanjalaisen hatun sieltä; ja Chane kuuli jonkun sanovan, että kuula lensi majuri Twingin ison teltan läpi. Sitäpaitsi löysimme tämän teurastajanveitsen siltä kohtaa, missä te viruitte."
Ja Lincoln kohotti macheteksi nimitettyä meksikolaista miekkaa.
"Haa – vai niin."
"Siinä kaikki, kapteeni; minä vain uskon, että saarella oli meksikolaisia ja että ne ranskalaiset lähtivät niiden mukaan."
Lincolnin mentyä jäin vuoteelle miettimään tätä vielä jonkun verran salaperäistä juttua. Muistini kävi kuitenkin vähitellen selvemmäksi, ja edellisen yön tapahtumat liittyivät pian yhteen täydelliseksi ketjuksi. Luoti, joka Twingin teltassa oli suhahtanut niin läheltä pääni ohitse – vene – kuulemani ranskalaiset sanat ennenkuin sain iskun – ja huudahdus: "Coup pour coup!" Kaikki tämä vakuutti minulle sitä, että Lincolnin arvelut olivat oikeat.
Dubrosc oli ampunut laukauksen ja sivaltanut iskun, joka oli jättänyt minut tunnottomaksi.
Mutta ken saattoi se nainen olla, jonka äänen olin kuullut rukoilevan puolestani?
Ajatukseni palasivat poikaan, joka oli lähtenyt Dubroscin kanssa ja jonka olin usein huomannut viimemainitun seurassa. Omituinen kiintymys näkyi vallitsevan heidän välillään, ja poika näytti vahvan, hurjan kreolin hartaalta orjalta. Saattoikohan hän olla nainen? Muistelin kummastellen hänen hentoja piirteitään, hänen äänensä vienoutta ja hänen pieniä käsiään. Oli sitäpaitsi muitakin seikkoja pojan vartalon muodoissa, jotakin, mikä oli ollut minusta omituista. Olin usein huomannut tämän nuorukaisen silmät kohdistettuina itseeni, milloin Dubrosc ei ollut saapuvilla, kummallisin ja selittämättömin ilmein.
Monet muut poikaan ja Dubrosciin liittyvät asianhaarat, jotka eivät silloin olleet kiinnittäneet enempää huomiotani, esiintyivät nyt muistissani, ja kaikki viittasivat siihen, että poika oli sama kuin se nainen, jonka äänen olin tiheiköstä kuullut.
En voinut olla hymyilemättä öisille seikkailuilleni; mutta päätin kuitenkin vaieta siitä osasta, joka liittyi luurankoon.
Muutamassa päivässä palasivat voimani. Saamani haava ei ollut syvä, mistä sain kiittää upseerinlakkiani ja ranskalaisen käyttämän aseen tylsyyttä.
VI
Maihinnousu Sacrificiosin luona
Maaliskuun alussa astuivat joukot Lobosista jälleen laivoihin ja vietiin Anton Lizardon edustalle. Amerikkalainen laivasto oli jo ankkurissa siellä, ja muutamassa päivässä oli toistasataa kuljetuslaivaa yhtynyt siihen.
Ei ole kaupunkia, ei kylää, tuskin mitään asuntoakaan tällä puoliksi autiolla rannikolla. Se näyttää loppumattomalta hiekkakumpuerämaalta, jonka palmupuiden viuhkamaiset lehvästöt tekevät silmää kiehtovaksi.
Emme tohtineet astua maihin, vaikka sileä valkoinen rantalakeus suuresti viekoitteli. Iso vihollisvoima oli leiriytynyt läheisten harjujen taakse, ja vartijoiden nähtiin vähän väliä karauttavan rannikkoa pitkin.
En voinut olla mielessäni kuvittelematta, mitä asukkaiden täytyi tuntea nähdessään laivamme – kummallinen näky autiolla rannalla, mikä näky ei heille ollut ensinkään mieluinen, he kun tiesivät, että nuo tummat laivanrungot kätkivät aseellisten hyökkääjäin joukot. Laokoon ei katsellut suuremmalla kauhulla Troijan puuhevosen valtavia kylkiä kuin Anahuacin yksinkertainen talonpoika tätä tammisten jättiläisten laivastoa lyhyen matkan päässä heidän rannikoiltaan.
Meille näky oli aivan toisella tavoin kiintoisa. Katselimme ylpeinä näitä laivanrakennustaidon mahtavia mallikappaleita – niiden kokoa, lukua ja ihmeellistä sopusuhtaisuutta. Katselimme hehkuvin poskin ja syttyvin silmin tätä jaloa näytettä vapaan kansan voimasta; ja maamme lipun liehuessa valtoimena tropiikin tuulessa emme voineet olla riemuitsematta sen suuren kansan kunniasta, jonka asepuku meillä oli yllämme.
Se ei ollut unta. Näimme kiilloitetut kanuunat, kirkkaat olkaimet ja välkkyvät pistimet. Kuulimme sykähdyttävän torven, kiihoittavan rummun ja huilujen kimeät ja läpitunkevat sävelet; ja henkemme imi itseensä uljaita näkyjä ja ääniä, jotka yhdessä muodostavat sodan hengen ja huuman.
Maihinnousun tuli tapahtua yhdeksäntenä päivänä, ja sen paikaksi oli määrätty rannikko vastapäätä Sacrificiosin saarta juuri Vera Cruzin tykkien kantomatkan ulkopuolella.
Maaliskuun 9 päivä koitti kuin unelma kirkkaana, tuoksuisena ja kauniina. Tropiikin lempein tuuli tuskin väreilytti merta; mutta se tuuli, niin heikko kuin se olikin, puhalsi suoraan meidän eduksemme.
Varhain huomasi omituista liikehtimistä laivastoon kuuluvien alusten joukossa. Merkkejä annettiin nopeasti toinen toisensa jälkeen, ja veneitä lipui ripeästi edestakaisin.
Ennen päivänkoittoa oli isot aallokkoveneet otettu alas sijoiltaan ja kiinnitetty pitkillä hamppuköysillä purje- ja höyrylaivoihin.
Oltiin ryhtymässä maihinnousuun. Kohtalokas pilvi, joka oli liikkunut tummana ja uhkaavana Meksikon rantojen yli, oli puhkeamaisillaan tuon perikatoon tuomitun maan päälle. Mutta missä? Vihollinen ei voinut sitä tietää ja valmistausi ottamaan meidät vastaan läheisellä rannikolla.
Musta lieriö alkoi savuta, ja pimeä pilvi kiiri veden yläpuolella, puoliksi kätkien laivaston. Siellä täällä äsken auki kierretty purje riippui levällään jäykkänä raa'astaan; kiinnikkeistä riippuva kangas ei ollut vielä pullistunut tuuleen.
Sotamiehiä seisoi kansilla täysissä varuksissa, pitäen muskettejansa kiiltävistä piipuista, toisten vetäessä kiinni valkoisten vöittensä solkia tai täyttäessä panostaskujaan. Upseereja olkahihnoineen ja miekka kupeella asteli siistityillä peräkansilla, haasteli vakavina ryhmissä tai tarkkaili kiintein katsein laivojen liikehtimistä.
Outoja ääniä kuultiin joka taholta. Merimiesten matala kuoro, ankkuripelin natinaa, hakarattaan kilkatusta, vintturin äärestä "jo-hii" huutoja, isojen ankkuriketjujen kahnaamista, niiden silmukka silmukalta laahautuessa ruostuneen klyysin läpi. Kaikki ääniä, jotka kehoittivat meitä olemaan valmiina muutokseen.
Kaiken keskeltä kuului rummun kiihkeä pärrytys. Siihen vastasi toinen, kolmas ja vielä uusi pärrytys, kunnes kaikki äänet yhtyivät korvia huumaavaksi meluksi. Sitten seurasi niihin sekaantuvia komentohuutoja, hälinää kansilla; jonottain sinipukuisia miehiä laskeutui alas tummia sivuja pitkin ja istuutui aallokkoveneisiin. Nämä täyttyivät silmänräpäyksessä, ja kaikki oli äänetöntä niinkuin ennen. Jokainen ääni hiljentyi odotukseen, ja jokainen silmä seurasi pientä mustaa höyrylaivaa, jossa ylipäällikkö oli.
Äkkiä kohosi savupilvi sen isonmaston takaa, tulenlieska syöksyi ulos vaakasuoraan, ja raskaan tykin laukaus tärisytti ilmaa kuin maanjäristys. Ennenkuin sen kaiku oli tauonnut, kiiri korvia huumaava hurraus koko laivaston läpi; ja kaikki laivat yhtaikaa, ikäänkuin salatun yliluonnollisen voiman pakottamina, nostivat ankkurinsa ja syöksyivät ulapan halki tuulen nopeudella. Luoteeseen kiihoittavassa kilvassa, Sacrificiosin saarta kohti.
Eteenpäin ponnistelivat laivat, totellen tuulta ja halkoen kristalliaaltoja ylväillä keuloillaan, eteenpäin pyrkivät myöskin höyryalukset, velloen siniset laineet maidonkarvaisiksi ja raahaten kuormitettuja veneitä vaahtoavassa vanavedessään. Nämä seurasivat sihisevän ja kuohuvan kattilan läpi. Äänekkäästi pärisi rumpu, äänekkäästi toitotti sotatorvi, ja äänekäs hurraus kajahdutteli läheisiä rannikoita.
Nyt vihollinen jo oli hälyytetty ja valppaana. Kevyttä ratsuväkeä nelisti virtanaan kiireellisesti rantaa pitkin. Keihäsmiehiä koreavaljaisine hevosineen ja pitkävartisine lippuineen ilmaantui mäkien välisistä aukeamista. Vaahtoavat, korskuvat oriit kiitivät keveitä tykkejä vetäen alastomien harjujen yli, syöksyen hurjasti alas jyrkkiä vieruja, pyörien runnellessa kaktuksia. Andela, Andela! huusivat he. Turhaan he kiihoittivat hevosiaan, turhaan he syvään isketyillä kannuksillaan veristivät niiden höyryäviä kylkiä. Luonnonvoimat olivat heitä vastaan ja heidän vihollistensa puolella.
Maa ja vesi olivat heidän vastuksinaan, kun taas ilma ja vesi olivat heidän vihollistensa liittolaisia. He ponnistelivat hikipäässä kuuman ja upottavan hiekan läpi tai vajosivat Mandingan ja Medellinin rämeisiin äyräisiin, sillä välin kun höyry ja tuuli ajoi heidän vastustajiensa laivoja nuolina veden läpi.
Häivytys eteni rannikkoa pitkin. Torvet toitottivat ja ratsumiehiä nelisti Vera Cruzin katuja pitkin. Hälyytysrumpu kaikui torilla, ja pitkä pärrytys kajahteli jokaisessa kaupunginosassa, cuartelissa.
Merkkiraketteja ammuttiin San Juanista, ja niihin vastattiin toisilla Santiagosta ja Concepcionista.
Tuhansia tummia hahmoja oli ryhmittyneinä kaupungin katoille ja linnan valleille, ja tuhannet kalpeat huulet kuiskivat säikähtynein värähdyksin: "Ne tulevat, ne tulevat!"
Vielä he eivät tienneet, kuinka hyökkäys tehtäisiin tai missä heidän olisi maihinnousuamme odotettava.
He kuvittelivat meidän aikovan pommittaa heidän ylvästä linnoitustaan San Juania ja odottivat pian näkevänsä yltiöpäisten hyökkääjien laivat pirstottavan ja upotettavan sen muurien eteen.
Laivasto oli melkein kauaskantoisten tykkien ulottuvilla, mustat, notkeat rungot keinuivat pelottomasti veden yli. Kiihkeä väkijoukko taajeni valleilla. San Juanin tykkimiehet olivat kerääntyneet kanuuniensa ympärille, odottaen ääneti käskyjä. Palava sytytin lähetti jo ilmaan tulikivenkatkuaan, ja kuiva ruuti odotti viettelevästi sen kosketusta, kun muureilta ja ampuma-aukoilta kuultiin raivon, pettymyksen ja säikähdyksen huutoja.
Etumainen laiva oli äkkiä poikennut suunnastaan ja kääntyen terävästi vasemmalle taitavan ruorimiehen ohjaamana purjehti Sacrificiosin suojaan.
Seuraava laiva seurasi sen esimerkkiä, samoin seuraava ja sitä seuraava; ja ennenkuin hämmästynyt joukko oli tointunut ällistyksestään, oli koko laivasto tullut pistoolinampuman päähän saaresta.
Vihollinen, joka nyt ensi kertaa huomasi petoksen, alkoi laskelmoida sen seurauksia. Jättiläislaivat, jotka vasta hetki sitten näkyivät rientävän turmioonsa, olivat kaartaneet turvallisen matkan päähän ja valmistausivat nyt täydellisen sotakurin vauhdilla ja taidolla tyhjentämään vihollisarmeijan turvattomille rannoille. Turhaan ratsuväen torvi kutsui hevosmiehet satulaan, turhaan ratisivat tykinrattaat katuja pitkin; molemmat saapuisivat liian myöhään.
Sillä välin laivat laskivat molskahtaen ankkurinsa, ketjujen kalistessa ja kännätessä. Purjeet putosivat raaoille, matruusit heittäytyivät isoihin aallokkoveneisiin, liittyivät sotamiehiin ja tarttuivat airoihin.
Sitten airojen lavat painuivat äkkiä ja yhtaikaa veden kalvoon, meriupseerin jokaisessa veneessä ohjatessa soutajien liikkeitä.
Ja veneet työntyivät lähemmäksi ja sijoittuivat asteittain riviin vähän matkan päähän toisistaan.
Keveitä sotalaivoja komennettiin sivuillemme suojelemaan maihinnousua ristitulella. Yhtään vihollista ei ollut vielä näyttäytynyt, ja kaikki silmät kääntyivät maata kohti kiihkeästi odottaen. Pamppailevat sydämet odottivat levottomasti merkinantoa.
Vihdoin kuultiin merkkitykin laukaus ylipäällikön laivasta; ja ikäänkuin yhdestä sysäyksestä painui tuhat airoa veteen, kohottaen vaahtoa leveillä lappeillaan. Sata venettä ponnahti eteenpäin yhtaikaa. Voimakas veto uudistui ja kiidätti veneitä eteenpäin salaman nopeudella. Tämä oli kiihoittavaa vauhtia, sodan kilpasoutua!
Eteenpäin, eteenpäin tuulen nopeudella sinisen veden, lumivalkeiden tyrskyjen läpi – eteenpäin!
Ja nyt me lähestyimme rantaa; upseerit hypähtivät seisomaan paljastetuin miekoin; ja sotamiehet istuivat tai kyyröttivät musketit valmiina. Kölit karahtivat hiekkapohjaan; ja merkin saatuaan tuhat miestä heittäytyi samanaikaisesti veteen ja hyökkäsi hurjasti tyrskyn läpi. Tuhansia seurasi kannatellen panostaskuja rinnan korkeudella; säilät välkkyivät, pistimet kimaltelivat ja liput liehuivat; ja välkkyvien säilien, kimaltelevien pistinten ja liehuvien lippujen alla tumma rykelmä ryntäsi korkealle rannalle.
Sitten kuului hurraus, pitkä ja riemukas. Se jylisi kautta linjan viidestätuhannesta kurkusta, ja siihen vastasi kaksi kertaa niin suuri lukumäärä ankkuroiduista laivoista. Huuto kaikui pitkin rantoja, ja vastakaiku kuului etäältä, muurinsakaroilta.
Muuan lipunkantaja ryntäsi eteenpäin, syöksyi hiekkakummun jyrkkää sivua ylöspäin ja asetti lippunsa sen lumivalkealle huipulle.
Kun tuttu lippu hulmahti tuuleen, kajahti jälleen huuto, hurja ja sykähdyttävä, kaikuen pitkin rivejä; sata lippua hinattiin vastaukseksi mastoihin laivoissa; sotalaivat tervehtivät täysillä laidallisilla; ja nyt heräsivät San Juanin tykit ensi kertaa turtuneesta mykkyydestään ja syytivät kidoistansa äänekkäimmän jyrinänsä.
Aurinko oli juuri menemässä mailleen, kun rivistömme alkoi samota sisämaahan päin. Kierreltyämme lyhyen matkan hiekkakumpujen ja solien kautta pysähdyimme yöksi, vasemman siipemme jäädessä rantakaistaleelle.
Sotamiehet leiriytyivät ilman telttoja – nukkuen aseissaan, pehmeä hiekka vuoteena ja panostasku pieluksena.
VII
Oikean ristin kaupunki
Vera Cruz on linnoitettu kaupunki. Sitä kiertää muuri, jolla vähän väliä on asianmukaisia pattereita. Siihen pääsee maan puolelta kolmesta portista, garitas, ja meren puolelta kauniin laivalaiturin kautta. Viimemainittu on uudenaikainen, ja kun aurinko laskee Meksikon Kordiljeerien taakse länteen ja tuuli puhaltaa lahdelta, niin tämä laituri – jonka liikenne on vähäistä – muodostuu tummasilmäisten veracruzittarien ja heidän kalpeiden rakastajiensa suosituksi kävelypaikaksi.
Kaupunki sijaitsee ihan rannalla. Nousuveden aikana meri huuhtelee sen muureja, ja monet talot ovat veden partaalla. Melkein joka puolella ulottuu hiekkatasanko mailin päähän sen muureista, missä se päättyy niihin korkeihin valkeisiin harjanteihin, jotka ovat Meksikonlahden rannikoiden erikoispiirre. Nousuveden aikana ja silloin kun el norte puhaltaa hyökyy vesi ympäröivälle hiekkakentälle, ja Vera Cruz näyttää melkein aaltojen keskelle eristetyltä. Yhdellä taholla kuitenkin, etelän puolella, näköala on toisenlainen. Täällä esiintyy merkkejä kasvullisuudesta – joitakuita matalia puita ja pensaita, metsämaisema sisempänä mantereella, muutamia rakennuksia muurien ulkopuolella, rautatieasema, hautuumaa, vesijohto, pieni unelias joki, rämeitä ja löyhkääviä allakoita.
Kaupungin edessä, koralliriutalle rakennettuna, kohoaa kuuluisa San Juan de Ulloan uhkea linnoitus. Se on kilometrin päässä satamalaiturista, ja sen eräällä kulmalla on majakka. Sen muurit ja Gallegan riutta, jolla se sijaitsee, suojelevat pohjoisilta tuulilta Vera Cruzin satamaa, joka oikeastaan on vain ankkuripaikka. San Juanin suojassa kauppalaivat ovat ankkurissa. Niitä on siellä vain muutamia kerrallaan.
Toinen suuri linnoitus, Concepcion, on rannalla kaupungin pohjoiskulmalla, ja kolmas, Santiago, puolustaa sitä etelän suuntaan. Pyöreä bastioni järeine haupitseineen hallitsee tasankoa taaksepäin aina hiekkaharjuihin asti.
Vera Cruz on kaunis kuva katseltavaksi sekä mereltä että sisämaan hiekkakukkuloilta. Sen mahtavat, kupukattoiset tuomiokirkot, sen korkeat kellotapulit, pienoistorneilla varustetut katot, sen puoleksi maurilainen, puoleksi uudenaikainen rakennustyyli, hajallisten esikaupunkien tai muiden esiinpistävien ja katsetta hajoittavien kohteiden puuttuminen – kaikki tämä luo "Oikean ristin kaupungista" ainutlaatuisen ja valtavan kuvan.
Sen lukuisat rakennustaiteelliset vivahdukset, jotka tumma diabasikivinen muuri sitoo tiiviiksi kokonaisuudeksi, aikaansaavat todella sellaisen vaikutelman, että joku taiteilija on järjestänyt ne tehontavoitteluksi. – Tämä yleiskuva toi usein mieleeni kaupunkien puupiirrokset, joita pidin maantiedeläksyjeni valopilkkuina kouluaikana.
Aamun sarastaessa 10 päivänä armeija rivittyi marssiin hiekkakumpujen lomitse. Osasto seurasi osastoa, rykmentti rykmenttiä, pitentäen piirityskehää epätasaisesti porrastettuna. Tarkka-ampujat ja kevyt jalkaväki työnsivät vihollista harjulta harjulle ja okapensaikkoisten rotkojen tummien sokkeloiden läpi. Jono jatkoi mutkittelevaa tietään, kiemurrellen syvistä notkoista kuumien, valkoisten mäkien yli vimmaisena käärmeenä. Se liikehti kaupungin tykkien kantomatkan päässä, välillä olevien kukkuloiden suojaamana. Silloin tällöin Santiagon jylisevä kanuuna avasi tulen sitä kohti, kun joku rykmentti paljasti itsensä marssiessaan solan läpi tai pyrkiessään hiekkaharjanteen yli. Alituinen kiväärien ja muskettien rätinä ilmoitti, että joukkomme työntyivät yhtä mittaa eteenpäin. Asevarikko valloitettiin loistavalla rynnäköllä, ja Amerikan lippu liehui jo Malibranin luostarin raunioilla. Yhdentenätoista päivänä mentiin Orizavan tien yli, ja vihollisen keveät joukot pyyhkäistiin pois läheisiltä kukkuloilta. Ne vetäytyivät raskaiden tykkiensä suojaan ja kaupungin muurien sisäpuolelle.
12 päivän aamuna piirityskehä oli täydellinen. Vera Cruz oli puoliympyrän sisällä, suunnilleen sen keskuksessa. Vihollisrykmenttien ketju muodosti kaaren, joka sulki kaupungin keskellensä. Ketjun oikea sivusta pystytti telttansa vastapäätä Sacrificiosin saarta, kun taas sen vasen nojasi viittä penikulmaa pohjoisempana pieneen Vergaran kylään. Meri täydensi tämän ympyrän kehän uhkaavien ja taisteluvalmiiden laivojen silmälläpitämänä.
Halkaisija lyheni tunti tunnilta. Ampumahaudat kuristivat tuomittua kaupunkia yhä tiukemmin ja tiukemmin, kunnes amerikkalaiset etuvartijajoukot ilmestyivät lähimpien kukkulain harjuille Santiagon, Concepcionin ja Ulloan tykkien kantaman päähän.
Sileä, noin mailin levyinen hiekkatasanko eroitti piirittäjät piiritettyjen muureista.
Iltasoiton jälkeen 12 päivänä nousin muutamien upseeritoverieni kanssa korkeata kukkulaa ylöspäin, jota Orizavaan johtava tie kiertää.
Kukkulalta on näköala Vera Cruzin kaupungin yli.
Raahauduttuamme vaivaloisesti pehmeän, vajottavan hiekan läpi pääsimme huipulle ja pysähdyimme eteenpistävälle harjanteelle.
Hämmästyksen ja ihastuksen huudahduksia lukuunottamatta kukaan seurueestamme ei virkkanut tuokioon sanaakaan; jokainen meistä kun oli syventynyt katselemaan äärimmäisen kiintoisaa maisemaa. Oli kuutamo ja kyllin valoisaa eroittaaksemme silmiemme eteen avautuvan kuvan pienimmätkin yksityiskohdat.
Alapuolellamme, ikäänkuin käden ulottuvilla, oli "Oikean ristin kaupunki", kohoten valkoiselta tasangolta ja piirtyen meren sinistä taustaa vasten.
Tummanharmaat tornit ja maalatut kupukatot, goottilaiset torninhuiput ja maurilaiset minaretit herättivät meissä antiikin vaikutelman, kun taas jollakin pengermällä kasvava tamarindi tai rintasuojan sakarain yli nuokkuva sulkalehtinen palmu antoi kaupungille samalla kertaa sekä etelämaisen että runollisen asun.
Tuomiokirkkoja, torninhuippuja ja kupukattoja kohosi vanhojen harmaiden muurien yläpuolelle, ja niiden harjoilta liehui lippuja – Ranskan, Espanjan ja Britannian konsulien liput hulmuamassa vieretysten aztekien kotkan kanssa.
Tuonnempana välkehti lahden sininen vesi keveästi meren huuhtomia San Juanin valleja vastaan; kirkkaat valot kimaltelivat sieltä hyökyaaltojen harjalla.
Etelässä saatoimme eroittaa Sacrificiosin saaren ja sen koralliriutan suojassa uinuvat tummat laivarungot.
Kaupunkia harmaana kiviseinänä kiertävän linnoitusmuurin ulkopuolella levisi sileä tasanko sen mäen juurelle saakka, jolla me seisoimme, ja oikealle ja vasemmalle pitkin selänteen harjaa ulottui Punta Hornosista Vergaraan rivi tummia hahmoja – amerikkalaisten eteentyönnettyjen asemien vartijat seisomassa polveen asti pehmeässä, vajottavassa hiekkanietoksessa.
Se oli erinomaisen kiehtova kuva; ja seisoessamme sitä katselemassa kuu katsoi äkkiä pilvirykelmän taakse, ja kaupungin lamput, joita sen kirkkaammat säteet tähän asti olivat himmentäneet, leimahtivat nyt täyteen valoonsa ja loistivat pitkin muureja.
Kellot soivat iloisesti kirkontorneista, ja torvien toitotuksia kuului kaikuvilta kaduilta. Silloin tällöin saattoi eroittaa vartijan kimeän huudon: "Centinela, alert! Vartija, pidä varasi!" ja terävän haasteen "Quién vive, ken siellä?"
Sitten häilähti korviimme suloisen musiikin säveliä, joihin sekaantui naisten pehmeitä ääniä, ja sykkivin sydämin kuvittelimme kuulevamme silkkisten jalkojen keveää poljentaa niiden sipsahdellessa tanssisalin silatulla lattialla.
Tämä oli kiusauksen hetki, ja kaihoisia katseita luotiin saarrettuun kaupunkiin, samalla kun useamman kuin yhden joukostamme kuultiin kärsimättömästi jupisevan toivomuksen, että se valloitettaisiin väkirynnäköllä.
Meidän yhä katsellessamme leimahti kirkas liekki vaakasuorasti Puerto Nuevon rintavarustuksen yltä.
"Varuillanne!" huusi Twing, samalla heittäen jäntevän pienen ruumiinsa kyyryyn hiekkasärkän reunan alle.
Useat seurueesta noudattivat hänen esimerkkiään; mutta ennenkuin kaikki olivat ehtineet suojaan, viuhahti kuula ohitse, samalla kun kuului neljänkolmattanaulaisen kova paukaus.
Laukaus osui selänteen harjaan muutaman metrin päähän ryhmästä ja kimmahti pois etäisille mäille.
"Uusi yritys!" huusi joku.
"Se mies on menettänyt samppanjaillallisen", virkkoi Twing.
"Luultavammin hän on sen saanut, sillä muutoin hän tähtäisi tarkemmin", huomautti eräs toinen upseeri.
"Ostereitakin – ajatelkaahan!" sanoi Clayley.
"Pidä suusi kiinni, Clayley, tai, kautta sieluni! minä ryntään alas kaupunkiin!"
Tämän lausui Hennessy, jonka mielikuvitukseen vaikutti järkyttävästi samppanjan ja osterien vertaaminen hiekkaiseen sianlihaan ja korppuihin, joita hän oli nyt useita päiviä nauttinut.
"Tuolla taas!" huudahti Twing, jonka nopea silmä äkkäsi leimahduksen rintasuojalta.
"Pommi, tuhat tulimmaista!" kirkaisi Hennessy. "Antakaa sen pudota ensin, ettei se putoa päällenne", jatkoi hän, kun useat upseerit aikoivat heittäytyä kasvoilleen.
Pommi tuli vinkuen ja viheltäen. Voitiin eroittaa pieni kipinä sen piirtäessä siroa kaartansa tumman taivaan halki.
Jymähdys kajahti muureilta, ja samalla hetkellä kuultiin kumea ääni, pommin pudotessa hiekkanietokseen.
Se putosi lähelle erästä etuvartijaa, joka oli paikallaan muutaman askeleen päässä ryhmästämme. Mies oli kuin nukahtanut tai pökertynyt jäädessään paikalleen aivan hievahtamatta. Ehkä hän oli erehdyksessä luullut sitä kimpoavaksi umpikuulaksi.
"Tarkkoja ovat, jos saavat osumaan kukkulaan!" huudahti eräs nuori upseeri.
Sanat olivat tuskin päässeet hänen huuliltaan, kun jalkojemme alta kuului kova jyrähdys, kuin kanuunan laukeaminen. Maa avautui kuin maanjäristyksen repäisemänä, ja viheltävien sirujen keskeltä tuprahti hiekkaa kasvoihimme.
Tomupilvi häilyi hetkisen paikalla. Kuu ilmaantui tällä haavaa jälleen, ja kun pöly vähitellen laskeutui, nähtiin sotilaan silvottu ruumis harjun äyräällä kahdenkymmenen askeleen päässä hänen asemaltaan.
Vaisu hurraus kuului korviimme Concepcionista, mistä pommi oli ammuttu.
Tapauksesta kiusaantuneina ja harmitellen, että se oli johtunut meidän varomattomuudestamme, olimme lähtemässä kukkulalta, kun raketin sähinä kiinnitti huomiomme.
Se kohosi chaparralista noin neljän mailin päästä leirin takaa, ja ennenkuin se oli saavuttanut huippukohtansa, ammuttiin Puerto Nuevosta vastausraketti.
Samalla hetkellä eräs ratsastaja syöksyi ulos tiheiköstä, suunnaten hevosensa jyrkkiä hiekkakumpuja kohti. Kolmen, neljän epätoivoisen ponnahduksen jälkeen tulinen mustangi pääsi mäen harjalle, missä kuolleen sotilaan riekaleet olivat.
Täällä ratsastaja joukkomme nähdessään pysähdytti äkkiä ja kohosi hetkiseksi jalustimilleen kuin epävarmana siitä, karauttaisiko eteenpäin vai kääntyisikö pois.
Me puolestamme, luullen häntä joksikuksi omista upseereistamme ja kummeksien, miksi hän nelisteli ympärinsä tähän aikaan, seisoimme ääneti ja odottaen.
"Jumaliste, se on meksikolainen!" jupisi Twing, kun rancheron puku tuli näkyviin kuun kirkkaamman säteen valossa.
Ennenkuin kukaan ehti vastata, käänsi outo ratsumies äkkiä vasemmalle ja vetäen esiin pistoolin laukaisi sen meidän keskellemme. Sitten hän kannustaen hurjaa hevostaan nelisti ohitsemme syvään solaan kukkuloiden väliin.
"Te olette kokoelma jenkkitolloja!" huusi hän taakseen ehtiessään rotkon pohjaan.
Puoli tusinaa laukauksia vastasi ärsyttelyyn; mutta loittoneva mies oli pistoolin kantamattomissa, ennenkuin hämmästynyt seurueemme oli tointunut ällistyksestään moisen uhkarohkeuden johdosta.
Muutaman minuutin päästä saimme nähdä sekä hevosen että ratsastajan lähellä kaupungin muuria – täplänä valkoisella tasangolla. Ja pian senjälkeen kuulimme Puerto Nuevon portin saranain narahduksen, kun se singottiin auki hänen päästäkseen sisälle. Hänen pistoolinluotinsa ei ollut osunut kehenkään. Joidenkuiden kuultiin purevan hammastaan kiukusta, kun lähdimme astumaan kukkulalta alas.
"Tunsitteko sen äänen, kapteeni?" kuiskasi Clayley minulle leiriin palatessamme.
"Tunsin."
"Te luulette, että hän oli...?"
"Dubrosc."
VIII
Majuri Blossom
Päästyäni leiriin tapasin ratsuviestin telttani edustalla.
"Kenraalilta", sanoi sotamies koskettaen lakkiaan ja ojensi minulle sinetöidyn kirjelapun.
Odottamatta vastausta lähetti hyppäsi satulaansa ja ratsasti pois.
Mursin sinetin iloisena.
Hyvä herra: – Menkää viidenkymmenen miehen kera majuri
Blossomin luo kello neljältä huomisaamuna.
Käskystä: (merkinnyt) A.A.A.-G."Vanha Blos, häh? Majoitusmestarin tiedusteluretki toivoakseni", sanoi Clayley vilkaisten kirjelapun sisältöön.
"Mitä muuta tahansa kuin juoksuhautoja; niihin olen kyllästynyt."
"Jos se olisi joku muu kuin Blossom – esimerkiksi yritteliäs Daniels, – olisimme voineet odottaa hauskaa urakkaa; mutta se vanha valas jaksaa tuskin kiivetä satulaan. Näyttää tosiaan pahalta."
"En aio kauan pysyä epätietoisena. Käskekää kersantin ilmoittaa miehille, että he ovat valmiit kello neljäksi."
Astelin leirin läpi etsimään Blossomin telttaa, jonka löysin kumipuulehdosta, Vera Cruzin raskaimman raudan ulottumattomista. Majuri itse istui isossa bresiljapuisessa nojatuolissa, joka oli "lainattu" joltakin läheiseltä maatilalta ja jota kenties ei kukaan ollut koskaan niin hyvin täyttänyt kuin sen nykyinen käyttäjä.
Olisi turhaa yrittää seikkaperäistä kuvausta majuri Blossomista. Se vaatisi kokonaisen luvun.
Ehkä paras, mitä lukijalle voidaan tehdä jonkinlaisen käsityksen saamiseksi hänestä, on sanoa, että hän oli iso, lihava, punakka mies, joka hänen upseeritoveriensa keskuudessa tunnettiin "kiroilevana majurina". Majuri Blossom rakasti mukavia oloja enemmän kuin kukaan muu armeijassa; ja jos joku vihasi työläyttä, se mies oli majuri George Blossom. Hän vihasi myöskin meksikolaisia ja hyttysiä, skorpiooneja, käärmeitä ja hiekkakärpäsiä ja kaikkia hänen leponsa ja mukavuutensa vihollisia; ja tapa, jolla hän noitui näitä luonnon kiusoja, olisi oikeuttanut hänet korkeaan asemaan Flandrian kuuluisassa armeijassa.
Majuri Blossom oli majoitusmestari useammassa kuin yhdessä mielessä, koska hän vei enemmän majoitusalaa kuin kaksi muuta koko armeijassa, komentavaa kenraalia unohtamatta; ja kun moni urheampi mies ja parempi upseeri sai tyytyä "viidenkolmatta naulan matkatavaroihin", tarvitsi majuri Blossomin yksityinen kama, hän itse siihen luettuna, koko rykmentin kuormaston pituisen jonon vankkureita.
Astuessani hänen telttaansa hän istui illallisella. Hänen edessään oleva ravinto muodosti silmäänpistävän vastakohdan sille muonalle, jolla armeija silloin eli. Eltaantuneen suolasilavan ja homeisten korppujen hiekanjyvät eivät narskuneet majurin hampaissa hänen pureskellessaan. Hän ei löytänyt hiekkakasaa eikä pieniä kiviä kahvikuppinsa pohjalta. Ei, aivan päinvastoin.
Säilölohi, kylmä kalkkunan kylki, lautasellinen kielenviipaleita sekä hieno virginialainen liikkiö olivat majurin illallisen huomattavia piirteitä, ja pöydällä porisi siro ranskalainen kahvikeitin, täynnä väkevää mokkaa. Siitä majuri tavan takaa täytti hopeakuppinsa. Hänen oikean kätensä lähettyvillä oleva konjakkipullo avusti häntä saamaan runsasta ateriaansa kurkusta alas.
"Majuri Blossom kai?" virkoin.
"Olen", pääsi upseerilta kahden suupalan välissä niin lyhyesti ja nopeasti, että sana kuulosti yksitavuiselta.
"Olen saanut käskyn saapua luoksenne, hyvä herra."
"Äh, paha juttu, paha juttu", huudahti majuri säestäen sanoja tarmokkaalla kirouksella.
"Kuinka niin, hyvä herra?"
"Kamala homma! Vaarallinen tehtävä! En käsitä, miksi ne lähettävät minut."
"Tulin tiedustelemaan palveluksen laatua, herra majuri, jotta voisin järjestää mieheni sen mukaan."
"Vaarallinen tehtävä!"
"Niinkö?"
"Hitonmoisia kurkunleikkaajia! Tuhansittain niitä viidakossa – kairaavat mieheen reiän vilauksessa. Ne keltaiset paholaiset ovat häijympiä kuin..." Ja taaskin kiroileva majuri päätti lauseensa huudahduksella, joka ei sovellu toistettavaksi.
"En käsitä, miksi ne valitsivat minut. Onhan Myers ja Wayne ja Wood, ei puoleksikaan minun kokoisiani, ja se laiha variksenpelätti Allen. Mutta ei – kenraali tahtoo surmauttaa minut. Kuolisin kyllin pian muutenkin tässä kirotussa tuhatjalkaisten pesässä tarvitsematta joutua ammutuksi tiheikössä! Toivoisin, että chaparral olisi..." Ja tässä majurin toistamiskelvottomat sanat taas kumpusivat vuolaina.
Käsitin olevan turhaa keskeyttää häntä, ennenkuin ensimmäinen purkaus oli ohi. Hänen monista "viidakkoon" ja "pensaikkoon" kohdistuvista sadatuksistaan selvisi, että tehtävä, johon minut oli määrätty, oli suoritettava jonkun matkan päässä leiristä. Mutta enempää vihiä en voinut saada, ennenkuin majuri oli sadatellut itsensä jonkunmoiseen maltillisuuteen, mikä hänelle muutamien minuuttien päästä onnistuikin. Sitten toistin käyntini tarkoituksen.
"Lähdemme sisämaahan etsimään muuleja", vastasi majuri. "Muuleja mar! Taivas tietää, ettei ole ainoatakaan muulia kymmenen mailin sisällä ilman keltanahkaa meksikolaista selässään, emmekä me sellaisia muuleja halua. Vapaaehtoiset – piru heidät periköön! – ovat säikytelleet kaikki vuoristoon. Ei sellerin vanaakaan eikä ainoatakaan sipulia saatavissa hinnalla millään."
"Kuinka kauan luulette meidän viipyvän?" kysyin minä.
"Kuinkako kauan? Päivän vain. Syököön minut susi, jos jään yöksi tiheikköön! Oh, ei, jollei muuleja pian ilmesty, menköön joku toinen niitä etsimään – siinä kaikki."
"Muonituttanen heidät siis päiväksi?" sanoin.
"Kahdeksi – kahdeksi; miestenne tulee kyllä nälkä. Rajavartioston Roberts kertoi minulle, ettei siellä riitä rehua kissallekaan. Teidän on siis parasta ottaa kahden päivän korput. Luulen, että löydämme kyllin naudanlihaa laitumelta, vaikka minä mieluummin ottaisin jäännöspaistin Philadelphian torilta kuin kaikki Meksikon häränlihat. Hiiteen niiden häränliha! Se on sitkeää kuin parkittu nahka!"
"Kello neljältä siis, majuri, tulen luoksenne", sanoin valmistautuen lähtemään.
"Tulkaa vähän myöhemmin, kapteeni. Nuo kirotut monijalkaiset ja muut itikat eivät suo minulle unta; mutta, kuulkaahan – kuinka monta miestä teillä on?"
"Komppaniassani kahdeksankymmentä, mutta minun on käsketty ottaa ainoastaan viisikymmentä."
"Siinä taas! Sanoinhan minä! Minut mielitään surmauttaa – tahdotaan surmauttaa vanha Blos! Viisikymmentä miestä, kun tuhat keltanahkapaholaista on nähty vajaan kymmenen mailin päässä! Viisikymmentä miestä! Taivaan tuohukset, viisikymmentä miestä! Siinäpä saattue viidakkoon!"
"Mutta ne ovat sadan arvoiset, vakuutan teille."
"Tuokaa kaikki – jokikinen pyssynpaukuttaja, torvensoittaja ja kaikki."
"Mutta se olisi vastoin kenraalin määräyksiä, majuri."
"Hiiteen kenraalin määräykset! Totelkaa kenraalin määräyksiä tässä armeijassa, niin kyllä sitten teette kummia! Tuokaa ne kaikki! Noudattakaa minun neuvoani. Sanon teille, että, jollette niin tee, saamme ehkä vastata siitä hengellämme. Viisikymmentä miestä!"
Olin lähtemäisilläni, kun majuri pysähdytti minut huudahtaen äänekkäästi: "Hei!"
"Kah", virkkoi hän, "minähän olen menettänyt järkeni. Anteeksi, kapteeni! Tämä onneton asia on pannut pääni pyörälle. Että niiden pitikin valita minut. Mitä haluatte juoda? Tässä on hyvää konjakkia; ikäväkseni en voi sanoa samaa vedestä."
Minä sekoitin lasin konjakkia ja vettä; majuri teki samoin. Ja kilistettyämme toistemme kanssa toivotimme hyvää yötä ja erosimme.
IX
Chaparralia samoilemassa
Meksikonlahden ja Andien suuren vuorijonon "etukukkuloiden" välillä on kaistale alavaa maata. Monin paikoin tämä vyö on lähes sata mailia leveä, mutta tavallisesti vähemmän kuin viisikymmentä. Se on laadultaan troopillinen ja sen nimityksenä on tierra caliente. Se on enimmäkseen viidakkoisia metsiä, joissa tavataan palmuja, sananjalkapuita, mahonkeja ja kumipuita, väripuita, ruokoja, kiertokasveja ja monia muita jättiläisloisia. Alimetsässä tapaa okaisia aloepuita, pito-kasveja ja villiä mezcalia, erilaisia kaktuksia ja omituista, kasvitieteilijöille tuskin tunnettua kasvistoa. Korkeat kypressit, joista riippuu viireinä liehuvaa hopeanhohtoista naavaa (tillandsia usneoides), varjostivat synkkiä ja märkiä rämeitä. Näistä nousivat myrkylliset huurut – pelätyn vomiton eli keltakuumeen synnyttäjät.
Tämä epäterveellinen seutu on harvaan asuttua; mutta täällä tavataan neekeriväestöä, jota ei ole missään muualla Meksikossa. Kaupungeissa – ja niitä on vain harvassa – nähdään keltainen mulatti ja siro kvarteroninainen mustine aaltoilevine hiuksineen. Mutta maan vähälukuisilla asutuksilla tapaa kummallisen rodun: neekerien ja maan vanhojen alkuasukkaiden sekarodun – zambot.
Pitkin rannikkoa ja mustassa maassa Vera Cruzin takana tapaa näitä ihmisiä elämässä puoliksi toimetonta, puolivilliä elämää pienviljelijöinä, karjanpaimenina, kalastajina tai metsästäjinä. Ratsastaessaan metsän läpi voi usein kohdata seuraavanlaisen kuvan:
Metsässä aukeama, jolla näkee huolimatonta viljelystä, – pelkkä tiheästä viidakosta raivattu tilkku, – jolla kasvaa jamia, makeaa perunaa (convolvulus batata), chilétä, melooneja ja kurpitsapuita. Aukeaman laidassa on mökki – jonkunlainen vaja. Muutamia haarukkapäisiä seipäitä pystyssä, niiden päällä toisia vaakasuorassa, palmulehväinen katto suojaksi auringon polttavia säteitä vastaan – siinä kaikki.
Siinä siimeksessä asustaa ihmisolentoja – miehiä, naisia ja lapsia. Heillä on karkeat valkoiset puuvillavaatteet, mutta he ovat puolialastomia ja heidän ihonsa on tumma, melkein musta. Heidän tukkansa on villava ja kihara. He eivät ole intiaaneja eivätkä neekereitä, he ovat zamboja – edellisten sekarotua. He ovat karkeapiirteisiä ja karkeasti puettuja. Olisi vaikeaa jonkun matkan päästä eroittaa heidän sukupuoltansa, jollei tietäisi, että ne, jotka keinuvat riippumatoissa tai vetelehtivät laiskoina palmumatoilla, petates, ovat miehiä, ja töissä hyörivät ovat naisia. Joku edellisistä kiihoittaa silloin tällöin jälkimmäisten uutteruutta cuarton eli muulipiiskan sivalluksella.
Muutamia kömpelöjä työaseita ja huonekaluja on vajassa: metaté, jolla keitettyä maissia jauhetaan tortillaleipiin, joitakuita punaisesta savesta tehtyjä patoja, kurpitsa-astioita, Pari kirveentapaista, machete, kurpitsinkuoresta tehty banjo, korkeaharjainen satula, suitset ja suopunki sekä muutamia rihmallisia paprikanpalkoja riippumassa vaakasuorilta orsilta – eikä paljoa muuta. Koiranluuska lattialla oven edessä, laiha mustangi puuhun sidottuna, pari aasia ja läheisessä aitauksessa ehkä pahasisuinen muuli.
Zambo nauttii dolce far nientestä hänen vaimonsa suorittaessa työn – sen työn, mitä on, mutta paljon sitä ei ole. Vieraan valtaa laiminlyönnin tunnelma, kuva on tavallaan välitönkin – sillä jamit, meloonit ja chilé-kasvit, jotka ovat puoliksi rikkaruohojen tukehduttamina, näkyvät versovan hoitelematta, ja aurinko antaa niin paljon lämpöä, että se tekee värttinän ja kangaspuiden käytön melkein tarpeettomaksi.
Metsä avautuu jälleen ja esiintyy toinen – tällä kertaa kauniimpi – kuva. Siinä ilmenee parempaa viljelystä, vaikka ajatus toimettomuudesta ja laiminlyönnistä täälläkin johtuu mieleen. Tämä kuva on rancho, pienviljelijän tai karjanpaimenen, vaqueron, asunto. Se on tavallinen kaltevakattoinen, päädyllinen rakennus, mutta sen seinät ovat erikoiset. Ne on tehty isoista bamburuo'oista. Nämä on nidottu yhteen pita-aloesta valmistetuilla köysillä; mutta välit on jätetty raoille, jotta tuuli pääsee vapaasti sisälle. Viileys eikä lämpö on näiden rakennusten tarkoituksena. Katto on palmunlehvistä, ja sen pitkälle ulottuvat räystäät syytävät pois tropiikkien ankarat sateet. Ulkomuoto on silmäänpistävä – jopa runollisempi kuin sveitsiläisen paimenmajan.
Asunnossa on vain vähän huonekaluja. Siellä ei ole pöytää; vain muutamia tuoleja, ja ne on tehty naulaamalla parkitsematon nahka kömpelöön kehykseen. Vuoteet bamburuodista, tavanmukainen survinkivi, jolla maissia jauhetaan; lattialla on palmunlehtimattoja, on samasta aineesta punottuja vasuja, pieni alttarimainen tulisija keskellä permantoa, seinältä riippuva mandoliini, pakotetusta nahasta valmistettu, runsaasti hopeanauloilla ja -laatoilla koristettu satula ja isokuolaimiset karvalankasuitset, escopeta (pyssy) ja miekka eli machete, loppumaton joukko erilaisia koreiksi maalattuja maljoja, vateja ja kuppeja, mutta ei veistä, haarukkaa eikä lusikkaa. Sellainen on pienen maa- ja karjatalon irtaimisto tierra calientessa.
Näemme rancheron ovella tai hoitelemassa pientä, jäntevää, virmaa hevostaan sen ulkopuolella. Mies itse on joko espanjalaista verta tai puoliverinen – mestitsi. Hän on harvoin varsinainen intiaani, jotka tavallisesti ovat peoneja eli päivätyöläisiä ja joita tuskin voi nimittää maanviljelijöiksi sanan varsinaisessa merkityksessä.
Ranchero on silmääkiehtova – varsinkin hänen pukunsa. Hänen hipiänsä on tummanpuhuva, tukka musta ja hampaat valkoiset kuin norsunluu. Hänellä on usein viikset, mutta harvoin hän vaivautuu näitä koristuksia hoitelemaan tai pitämään kunnossa. Poskiparta on harvoin tuuhea tai rehevä. Hänen housunsa, calzoneros, ovat vihreää tai tummaa samettia, niiden ulkosauma on alhaalta auki ja lahkeiden päät päällystetty pakotellulla mustalla nahalla käyttäjänsä nilkkojen suojaksi okaista chaparralia vastaan. Rivi usein hopeisia kellonappeja sulkee avonaiset saumat kylmällä ilmalla. Niiden alla on väljät alushousut, calzoncillos, hienosta valkoisesta puuvillakankaasta; ja nämä pöyhistyvät ulos avonaisista saumoista hauskana vastakohtana tummalle sametille. Silkkinen, tavallisesti tulipunainen vyöhyt kiertää miehustan, ja sen ripsuiset päät riippuvat lanteille. Vyön alle on pistetty metsästyspuukko. Hänellä on myöskin lyhyt samettitakki, kuosikkaasti kirjailtu ja napitettu, valkoinen hienopalttinainen paita, taidokkaasti kirjailtu ja poimuteltu, ja kaiken yläpuolella leveälierinen raskas hattu, sombrero, somisteenaan hopea- tai kultanauhat, joiden päät riippuvat reunan yli. Hänellä on saappaat punaista nahkaa ja isot, pyörälliset kannukset; eikä häntä koskaan nähdä ilman serapéta. Tämä on hänen vuoteensa, peitteensä, viittansa ja sateensuojansa. Hänen vaimonsa voidaan nähdä hääräilemässä talossa tai polvillaan metatén edessä survomassa tortilla-jauhoja ja voitelemassa kakkuja chilé Coloradolla eli punaisella paprikalla. Hänellä on leimuavan kirkasvärinen, hyvin lyhyt hamonen, joka paljastaa hänen kauniisti pyöristetyt, mutta sukattomat nilkkansa ja pienet, tohveleihin pistetyt jalkansa. Hänen käsivartensa, niskansa ja osa povea ovat paljaat, joskin pään yli heitetyn siniharmaan huivin, rebozon, puoliksi verhoamat. Ranchero viettää vapaata, helppoa elämää, jota eivät monet huolet paina. Hän on maailman paras ratsastaja, seuraa karjaansa hevosen selässä eikä koskaan tee pienintäkään matkaa jalkaisin. Hän soittaa mandoliinia, laulelee andalusialaista säveltä, pitää chingaritosta (mezcal-viskystä) ja tanssii mielellään fandangoa.
Sellainen on ranchero tierra calientessa Vera Cruzin tienoilla, ja sellainen hän on kaikkialla Meksikossa sen pohjoisrajoilta kannakseen asti.
Mutta tierra calientessa voi myöskin nähdä varakkaan puuvillan-, sokeriruo'on-, kaakaon- tai vaniljapavunviljelijän. Hänen kotinsa on hacienda. Se tarjoaa vielä elävämmän taulun. Siinä on paljon aidattuja ja muokattuja peltoja. Niitä kastellaan pienen puron vedellä. Sen partailla kasvaa kaakaopuita; ja voimakkaasta, kosteasta mullasta nousee rivittäin majesteettillisia plataaneja, joiden suunnattomat kellervänvihreät tupelliset lehdet kaartuvat sirosti sivulle, tehden kasvista yhden tropiikin koristeellisimpia, samoinkuin sen palkotertut jauhoisine hedelmineen tekevät sen yhdeksi vyöhykkeen hyödyllisimmistä. Matalat, valkoiset tai kirkasvärisiksi maalatut seinät hohtavat peltojen yli, ja kaunis torninhuippu kohoaa niiden yläpuolelle. Se on tierra calienten pohatan, rikkaan viljelijän, hacienda ulkorakennuksineen ja kappelintorneineen.
Sinne saavutaan viljeltyjen maisemien läpi. Valkoisiin puuvilla- ja punertaviin nahkavaatteisiin puettuja peoneja ahertaa vainioilla. Heillä on päässä leveälieriset hattupalmun lehdistä punotut sombrerot. Heidän säärensä ovat paljaat ja jalkoihin on nahkahihnoilla sidottu karkeat sandaalit, guaraches. Heidän ihonsa on tumma, joskaan ei musta; heidän hurjat silmänsä säkenöitsevät; heidän ilmeensä on vakava ja juhlallinen, tukka karkea, pitkä ja sysimusta; ja he kävelevät sisäänpäin kääntyvin varpain. Heidän maahan luotu katseensa, asentonsa ja ryhtinsä herättävät katsojassa vaikutelman, että he ovat niitä, jotka täällä kantavat veden ja hakkaavat puut. Niin asianlaita onkin. He ovat "kesyjä" intiaaneja, indios mansos: todellisuudessa orjia, vaikka lain kirjaimen mukaan vapaita ihmisiä. He ovat peoneja eli työläisiä, maaorjia – Anahuacin voitettujen poikien jälkeläisiä. Sellaista on Meksikon tierra calientessa tapaamamme väestö, joka asuu Vera Cruzin ympäristöillä. He eivät eroa paljoa ylätasankojen asukkaista puvussaan, tavoissaan tai muissakaan suhteissa. Tositeossa vallitsee niin paljon yhtäläisyyttä kaikkien espanjalaisen Amerikan asukkaiden välillä – ilmaston ja muiden seikkojen aiheuttamat erilaisuudet huomioonottaen, – että sellaista harvoin tapaa muissa kansoissa.
Ennen "kiroilevan majurin" kanssa tapahtuneen keskustelun jälkeisen aamun sarastamista ilmestyi pää telttani kaistaleiden väliin. Se oli kersantti Bob Lincolnin.
"Miehet ovat aseissa, kapteeni."
"Hyvä on", huudahdin minä, hypähtäen vuoteeltani ja kiireellisesti soljeten asuni.
Vilkaisin ulos. Kuu kumotti vielä kirkkaasti, ja saatoin eroittaa joukon asepukuisia miehiä seisomassa kaksoisrivissä. Ihan telttani edessä oli pieni poika satuloimassa varsin vähäistä hevosta. Poika oli "Pikku Jack", minkä nimen sotamiehet olivat hänelle antaneet, ja hevonen oli pienen Jackin mustangi Twidget.
Jackilla oli tiukka, keltaisella nauhalla reunustettu, kurkkuun asti napitettu vihreä takki, vaaleanvihreät, suoraan leikatut housut, raidat saumojen päällä, keikarimaisesti runsaille vaaleanruskeille kiharoille painettu sotilaslakki, kahdeksantoistatuumainen miekka ja kilisevät meksikolaiset kannukset. Sitäpaitsi hänellä oli pienoiskivääri. Näin aseistettuna ja puettuna hän oli pienoiskokoinen rajavartija.
Twidgetillä oli omat erikoisuutensa. Se oli tanakka, jäntevä, pieni elukka, joka saattoi elää mezquite-pavuilla ja amerikkalaisen aloen lehdillä rajattoman pitkän ajan; ja sen niukkaruokaisuus pantiin usein koetukselle. Kerran myöhemmin olivat Jack ja Twidget Meksikon laakson taistelujen jälkeen joutuneet jollakin tavalla toisistaan eroitetuiksi, ja silloin oli mustangi ollut neljä vuorokautta suljettuna raunioituneen luostarin kellariin ilman muuta ravintoa kuin kivi ja muurilaasti!
Ilmestyessäni telttani aukolle Jack oli juuri päättänyt meksikolaisen satulansa kiinnittämisen, ja minut nähdessään hän riensi tarjoilemaan aamiaistani. Se homma oli nopeasti ohi, ja joukkomme lähti ääneti matkalleen nukkuvan leirin läpi. Pian senjälkeen meihin liittyi majuri ratsastaen kookkaalla rotevatekoisella hevosella, samalla kun neekeri, jota majuri sanoi "tohtoriksi", ratsasti sievällä tukevajalkaisella sekarotuisella, mukanaan iso vasu. Se sisälsi majurin eväät.
Vaelsimme pian Orizavan tietä pitkin, majurin ja Jackin ratsastaessa edellä. En voinut olla hymyilemättä näiden kahden ratsumiehen vastakohdalle. Edellinen ratsasti isolla laihalla hevosellaan, aamun epävarmassa valossa häämöittäen suurelta kentaurilta, kun taas Jack ja Twidget kumpikin näyttivät lintukotolaisten kuningaskunnan edustajilta.
Kääntyessämme metsän kulmassa ilmaantui hevosmies tielle jonkun matkan päähän. Majuri hiljensi äkkiä vauhtiaan, kunnes hän oli rivistön pään tasalla, ja jättäytyi sitten jälkeen. Tämän liikkeen hän suoritti mitä luonnollisimpaan tapaan, mutta saatoin helposti nähdä, että ratsastava meksikkolainen oli aiheuttanut majurille melkoisen säikähdyksen.
Ratsastaja ilmeni zamboksi, joka etsi läheisestä haasta, corralista, karannutta karjaansa. Tein hänelle muutamia retkellemme tärkeitä kysymyksiä. Zambo osoitti etelään sanoen, että espanjalaisia muuleja oli siellä runsaasti.
"Hay muchos, muchisimos, siellä on paljon, hyvin paljon", sanoi hän viitaten tielle, joka johti metsäkaistaleen läpi vasemmallemme.
Seuraten hänen osoitustaan karautimme uudelle polulle, joka pian kapeni ratsasreitiksi tai karjanladuksi. Miehet järjestyivät perättäisriviin. Tie hämärtyi, johtaen tuuhealehtisten puiden alitse, jotka yhtyivät toisiinsa päittemme päällä.
Silloin tällöin riippuvat oksat ja toisiinsa kiertyneet loiset pakottivat majurin likistämään ison ruhonsa satulannuppiin; ja pari kertaa hänen täytyi astua alas ja kävellä okaisten akaasiain ehkäiseväin oksain alla.
Retkemme jatkui äänettömästi; hiljaisuuden keskeytti ainoastaan joku tilapäinen kirous majurin huulilta – lausuttuna kuitenkin matalalla äänellä, koska nyt olimme ihan "metsän sydämessä". Vihdoin tie avautui pienelle niitylle eli aukeamalle, jonka reunoilta kohosi okatiheikön peittämä törmä.
Jättäen joukon alas piiloon nousin törmälle katsellakseni ympäröivää seutua. Päivä oli nyt melkein valjennut, ja aurinko teki juuri nousuaan lahden sinisen ulapan yli.
Sen aaltojen yli värähtelevät säteet panivat ne tanssimaan ja säkenöimään metallinkirkkaina; ja ainoastaan suojaamalla kädellä silmiäni saatoin eroittaa laivojen korkeat mastot ja kaupungin kiiltävät tornit.
Etelään ja länteen ulottui laaja ala avointa tasankomaata, loistaen troopillisen kasvullisuuden koko upeassa rehevyydessä. Vihreitä kenttiä, tummempia metsiä; siellä täällä keltaisia täpliä ja oliivinvärisiä lehtivöitä; paikoittain hopeapinta – heijastus tyynestä järvestä tai jonkun hiljaisen joen polveke – näkyi jalkojeni juuressa olevassa valtavassa taulussa.
Leveä metsäkaistale, jota palmujen eloisa lehvistö täplitti, ulottui vuoren juurelle. Sen takana oli avoin keto eli preirie, jolla oli tuhatlukuinen karja laitumella. Välimatka oli liian pitkä eroittaakseni niiden lajit; mutta joidenkuiden solakat ruhot vakuuttivat minulle, että etsintämme kohteet olivat sieltäpäin löydettävissä.
Niitty siis oli paikka, jonne meidän oli päästävä.
Jo mainitun metsäkaistaleen läpi oli samottava; ja sitä varten minä ohjasin polulle, joka näytti vievän niittyä kohti.
Polku kävi helpommaksi meidän tullessamme synkkään metsään. Jonkun matkaa etäämpänä saavuimme joelle. Täällä polku katosi kokonaan. Mitään "merkkejä" ei voitu havaita vastakkaiselta partaalta. Vesakko oli tuuheaa; ja leveälehtiset köynnökset suurine tulipunaisine kukkaterttuineen sulkivat muurin tavoin polun.
Se oli kummallista! Polku oli selvästi johtanut tähän, mutta mistä kauemmaksi?
Joitakuita miehiä lähetettiin joen yli etsimään aukkoa. Muutaman minuutin etsinnän jälkeen Lincolnin lyhyt huudahdus ilmaisi heillä olleen menestystä. Minä kahlasin hevosellani ylitse ja tapasin metsästäjän seisomassa joen partaalla työntäen sivuun oksien ja köynnösten lehtien muodostamaa verkkoa, jonka takana oli helposti eroitettavissa kapea, mutta selvä, metsään johtava latu. Lehväseinämä sulkeutui portin tavoin ja näytti siltä kuin olisi polun olemassaoloa keinotekoisesti salattu. Useiden hevosten kavionjäljet olivat selvästi nähtävissä tien hiekkapohjassa.
Miehet ajoivat polulle perätysten. Hiukan vaivaloisesti puristautuivat majuri Blossom ja hänen iso hevosensa lävitse, ja me etenimme varjoisan ja hiljaisen metsän siimeksessä.
Ratsastettuamme joitakuita maileja, kahlaten useiden purojen yli ja tunkeutuen koshenillikaktuksen ja villin aloen muodostamien sotkuisten tiheikköjen läpi, näimme äkkiä aukeaman vilahtavan puiden lävitse. Tultuamme ulos tiheiköstä avautui eteemme loistava näky. Laaja, ilmeisesti ennen viljelty, mutta nyt laiminlyöty aukio avartui näkyviimme. Laveat, kaikenväristen kukkien peittämät kedot, ruusupuutiheiköt, keltaiset helianthus-vyöt sekä kaakaopuiden ja puolivillien plataanien ryhmät muodostivat erikoisen ja kauniin taulun.
Toisella puolen ja lähellä metsän syrjää voitiin eroittaa talon katto, joka kohosi kiiltävälehtisten metsikköjen yli, ja sinne me lähdimme.
Astuimme kujalle, guardarayalle, jonka molemmin puolin kasvoi rivi toisiansa yläpuolellamme koskettelevia appelsiinipuita.
Päivänvalo lävisti lehtiverhon siivilöityneenä ja miellyttävän pehmeänä, ja kukkien tuoksu leijui ilmassa.
Lintujen viserryksen riemukasta helskyntää kuului ympärillämme; ja näyttämön ihanuutta korosti sille ominainen villi hoidottomuus.
Taloa lähestyessämme pysähdyimme, ja käskettyäni miesten pysyä hiljaa menin yksin kohtaukseen.
X
Seikkailu kaimaanin kanssa
Kuja avautui äkkiä viljelysmaalle, mutta tämän sisäpuolella sulki ympyrässä kasvava tiheä jasmiiniaita näköalan.
Sen kehän sisällä oli rakennus, josta ulkopuolelle oli näkyvissä ainoastaan katto.
Kun en löytänyt mitään aukkoa jasmiinien läpi, raoitin lehtiä käsilläni ja vilkaisin lävitse. Kuva oli unelmamainen, niin omituinen, että tuskin saatoin uskoa aistejani.
Pienen kumpareen harjalla oli rakennus, perin harvinainen tyyliltään – ainutlaatuinen ja erilainen kuin kaikki ennen näkemäni. Seinät oli tehty tiukkaan paalutetuista bamburuodista ja nidottu yhteen pitan säikeillä.
Katto – palmunlehtipunos – ulkoni pitkiksi räystäiksi ja kohosi kartioksi, joka päättyi pieneen ristillä varustettuun kupuun. Ikkunoita ei ollut. Itse seinät olivat läpinäkyvät, huonekaluja näkyi bamburuokojen raoista.
Ohut, villakankainen, tangon ja renkaitten kannattama vihreä verho oli ovena. Se oli kohotettuna, paljastaen lähellä sisäänkäytävää turkkilaismallisen leposohvan ja siron harpun. Koko rakennus näytti isolta lintuhäkiltä kultalankoineen!
Tanner sen ympärillä oli rakennuksen kanssa sopusoinnussa. Siinä ei enää ollut ulkopuolella havaittavaa laiminlyönnin leimaa. Kaikki näytti valppaan hoidon ja huolenpidon alaiselta.
Tuuhea öljypuulehto ryhmyisine ja ojentuvine oksineen ja tummanvihreine lehtineen levisi takana muodostaen taulun pohjan. Oikealla ja vasemmalla kasvoi ryhmittäin appelsiini- ja sitruunapuita. Kultaiset hedelmät ja kirkasväriset kukat sekaantuivat niiden keltaisiin lehtiin – kevät ja syksy rinnatusten samoilla oksilla!
Harvinaisia, eksoottisia pensaita kasvoi isoissa, kiilloitetuissa saviruukuissa, ja niiden loistavat värit lisäsivät näyttämön hekumallista hehkua.
Kristallinkirkas vesisuihku kohosi kahdenkymmenen jalan korkeuteen ja sataen valoa taittavien vesihelmien kuurona valui pois lumpeiden, ulpukkain ja muiden vesikasvien täyttämää uomaa pitkin, häviten korkeaan plataanilehtoon. Kasvaen viileästä vetisestä pohjasta nämä ojensivat leveät kiiltävät lehtensä kahdenkymmenen jalan päähän.
Mitään merkkejä ihmiselämästä ei osunut silmään. Linnut yksin näkyivät riemuitsevan troopillisen paratiisin yltäkylläisessä rehoituksessa. Riikinkukkopari harppaili pengermällä pöyhistellen höyhenpukuansa kaikissa sateenkaaren väreissä. Lähteestä kohosi flamingon korkea hahmo, sen tulipunaisen värin ollessa räikeänä vastakohtana lumpeen vihreille lehdille. Laulajia viserteli joka oksalla. Korkeimmalle oksalle asettunut matkijalintu jamasi papukaijan yksitoikkoisia säveliä. Isonokkaiset tukanit ja kirkassulkaiset, pitkäpyrstöiset trogonit livahtelivat pensaikosta toiseen tai keinuttelivat ruumiitaan vesisuihkun roiskeen alla, kun taas kolibreja riippui jonkun hunajaisen kukan lehdillä tai vilahteli tanterella harhailevien päivänsäteiden tavoin.
Silmäilin tätä unelmakuvaa etsien jotakuta ihmishahmoa, kun naisäänen pehmeät, sointuvat säveleet kuuluivat korviini plataanilehdosta. Se oli naurunpurskahdus – kirkas ja helisevä. Sitten seurasi toinen lyhyin huudahduksin ja sitten veden läiskettä, ikäänkuin keveä käsi olisi sitä piessyt ja pirskoitellut.
Minkälainen olikaan tällaisen paratiisin Eeva! Hopeasävelet olivat lupaavia. Se oli ensimmäinen naisääni, joka oli kuukausiin hivellyt korviani, ja kauan uinuneet kielet värähtivät sen hennosta kosketuksesta.
Sydämeni sykähti. Ensimmäinen vaikutelmani oli "eteenpäin!"; sitä noudatin hypäten jasmiinien läpi. Mutta pelko tunkeutua tällaiselle dianamaiselle näyttämölle muutti päätökseni, ja seuraava ajatukseni oli peräytyä nopeasti.
Valmistausin palaamaan ja olin työntänyt toisen jalkani takaisin pensasaidan läpi, kun karkea ääni – arvatenkin miehen – sekaantui hopeasäveliin.
"Anda! – anda! – hace mucho calor. Vamos á volver! Joutukaa! On kovin kuuma. Palatkaamme."
"Ah, no, Pepe! un ratito mas. Voi ei, Pepe! Vielä lyhyt hetkinen."
"Vaya, caramba! Nopeasti sitten!"
Jälleen helähti kirkas nauru sekaantuneena kättentaputukseen ja lyhyihin riemun huudahduksiin.
– No, – ajattelin minä, astuen vielä kerran pengermälle, – koska siellä jo ennestään kuuluu olevan joku omaa sukupuoltani, ei saata olla varsin sopimatonta sinne vilkaista, mitä rattoa siellä sitten lieneekin.
Lähestyin plataaneja, joiden lehdet kätkivät puhujat näkyvistäni.
"Lupe! Lupé! mira! que bonito! Lupé, Lupé, katsohan! Mikä siro eläin!"
"Ah, pobrecito! echalo, Luz, echalo. Ah, pikku raukka! heitä se takaisin, Luz."
"Voy luego. Kyllä kohta."
Kumarruin ja taivutin hiljaa sivuun silkkisiä lehtiä. Näky oli jumalainen.
Keskellä oli pyöreä, kristallivetinen allas, useita kymmeniä jalkoja läpimitaltaan ja kaikilta sivuilta kiiltävien plataanien reunustama, joiden vaakasuoraan ulkonevat jättiläislehdet suojelivat sitä auringon säteiltä.
Sitä ympäröi matala, tiilistä muurattu rintamus. Tämä oli päällystetty kaakeleilla, jonka syvä sininen, vihreä ja keltainen lasitus esiintyi erimuotoisina kummallisina kuvioina.
Voimakas vesisuihku nousi keskeltä, ja sen taittamassa valossa kullankellertävät ja punaiset kalat näkyivät monistuvan tuhansiksi.
Edempänä rintamuksen vieressä kellui lummekenttä, ja joutsenen pitkä, ohut kaula kohosi sirosti lehvien yli. Toinen, sen naaras, seisoi partaalla kuivaillen lumivalkeita siipiään päivänpaisteessa.
Toisenlainen näky kiinnitti huomioni, riistäen minulta hetkiseksi toimintakyvyn.
Vedessä lähellä suihkua oli kaksi kaunista tyttöä puettuina eräänlaiseen löyhästi vyötettyyn, hihattomaan, vihreään tunikkaan. He olivat vedessä vyötäisiä myöten. Niin läpikuultavaa oli vesi, että heidän pienet jalkansa olivat selvästi näkyvissä pohjalla, kiiltäen kuin kulta.
Tuuhea tukka valui alas leveinä poimuina osittain verhoten heidän lumivalkeiden käsivarsiensa ja hartioittensa muodot. Heidän vartalonsa olivat silmäänpistävän yhtäläiset – hoikat, täysin kehittyneet ja sen elliptisen kauneuslinjan mukaiset, joka naisen vartalossa paremmin kuin missään muussa luodussa vastaa Hogarthin kuuluisaa käyrää.
Heidän piirteensäkin olivat samanlaiset. "Sisarukset!" olisi katsoja huudahtanut, mutta kuitenkin heidän hipiänsä oli huomattavan erilainen. Veri, joka toisen suonissa virtasi tummempana, antoi hänen ihonsa pehmeälle ja vahamaiselle iholleen oliivin vivahduksen, kun taas puna hänen poskillaan ja huulillaan oli purppuransekaista. Hänen tukkansakin oli musta, ja ylähuulen tumma varjostus – oikeastaan viikset – pehmeä ja silkinhieno kuin pastellikynän jälki, oli vastakohtana hampaiden hohtavalle valkeudelle. Hänen silmänsä olivat mustat, suuret ja mantelinmuotoiset sekä ilmeeltään sellaiset kuin katsoisivat toisen yli; ja koko hänen ulkomuotonsa ja olemuksensa toi mieleen sen kaunotartyypin, jonka sijoitamme Abencerrageen ja Alhambraan. Hän oli ilmeisesti vanhempi.
Toinen kuului erilaiseen kaunottarien lajiin. Hän oli kultakutrinen vaaleaverikkö. Hänen silmänsä olivat isot, pyöreät ja turkoosinsiniset. Tukka oli kastanjanruskea, pitkä ja tuuhea; iho taas oli vähemmän pehmeä ja vahamainen kuin sisaren, ja siinä oli rusoittavuutta, joka ulottui hänen lumivalkeille käsivarsilleen. Päivänpaisteessa ne näyttivät yhtä verettömiltä ja läpikuultavilta kuin hänen kohotetussa kädessään sätkivä pieni kultakala.
Olin kuin naulattu paikalleni. Ensimmäinen aikeeni oli poistua ääneti ja hiljaa, mutta oudon lumouksen voima kahlitsi minut hetkiseksi. Oliko tämä unta?
"Ah, que bárbara! pobrecito-ito-ito! Ah, mikä häijyläinen sinä olet! Pikku rauk-rauk-raukka!"
"Comeremos. Me syömme sen."
"Por Diós! no! echalo, Luz, ó tiraré la agua en tus ojos. Jumalan tähden, ei, heitä se takaisin, Luz, tai minä pirskoitan vettä silmillesi." Ja puhuja kumartui ikäänkuin pannakseen uhkauksensa täytäntöön.
"Ya-no! E-en", sanoi Luz päättäväisesti.
"Guarda te! Pidä sitten varasi!"
Tummaverinen yhdisti kätensä kahmaloksi ja alkoi läiskyttää vettä pahankurisen vaaleaverikön päälle.
Viimemainittu pudotti heti kultakalan ja kosti samalla mitalla.
Viehkeä ja vilkas taistelu seurasi. Loistavat vesihelmet lentelivät heidän päittensä ympäri ja vierivät alas heidän kimaltelevia hiuksiaan pitkin kuin joutsenen siipisulilta, heidän kirkkaan naurunsa helähtäessä tuon tuostakin, jommankumman päästessä voitolle.
Käheä ääni käänsi huomioni pois tästä mielenkiintoisesta näytelmästä. Katsoessani sinnepäin, mistä se tuli, osuivat silmäni isoon neekerinaiseen, joka loikoi pitkänään kaakaopuun alla ja oli kohoutunut toisen käsivartensa varaan, nauraen ottelulle.
Hänen ääntänsä minä siis olin luullut miehen ääneksi! Käsittäen tungettelevan asemani käännyin peräytymään, mutta silloin kuului korviini kimeä huuto lammikosta.
Pelon hätyyttämät joutsenet kirkuivat ja räpyttelivät veden pinnalla, kultakalat vilahtelivat edestakaisin kuin päivänsäteet, hypähdellen ylös vedestä, sätkyttelevinä ja peloissaan, ja linnut kirkuivat ja kotkottivat joka puolella.
Syöksähdin eteenpäin ottaakseni selvää tämän oudon hälinän syystä. Neekerinainen, joka oli noussut ja juosten rintamukselle kohotetuin käsin, parkui kauhua ilmaisevalla äänellä.
"Valgame Diós – niñas! El cayman! el cayman! Jumalan tähden – tytöt! Kaimaani, kaimaani!"
Vilkaisin lammikon toiseen päähän. Kamala otus kohtasi silmäni – meksikolainen kaimaani! Iljettävä hirviö ryömi verkalleen matalan kiviaidan yli, raahaten pitkää ruumistaan vesikasvien seasta.
Sen suomuiset ja kurttuiset eturaajat olivat jo rintasuojan sisäreunalla, ja lavat työntyivät eteenpäin, ikäänkuin peto olisi ollut hyökkäämäisillään! Sen kilpiliuskainen teräväsahainen selkä kiilui niljakkaan tahmeana, ja sen tavallisesti himmeät, uneliaat silmät kiilsivät nyt hurjina ja kaamean keltaisina pullottavista kuopistaan.
Olin ottanut mukaani keveän kiväärin. Vain silmänräpäyksen työ oli päästää se hihnastaan ja tähdätä. Seurasi kimeä pamaus, ja luoti osui hirviön silmien väliin kimmahtaen tehottomana sen kovasta kallosta kuin teräslevystä. Laukaus oli ollut turha, ehkä vahingoksikin, sillä huumaavan tärähdyksen vimmastuttamana matelija ponnahti kauas veteen ja lähti uimaan suoraan uhrejaan kohti.
Tytöt, jotka kauan sitten olivat jättäneet rattoisan kilpailunsa, näkyivät menettäneen kaiken maltin, ja sensijaan että olisivat rientäneet partaalle, seisoivat he kahliutuneina toistensa käsivarsiin.
Heidän sopusuhtaiset muotonsa vaipuivat tuskaisaan syleilyyn, ja heidän pyöristyneet käsivartensa, olivin- ja ruusunkarvaiset, kietoutuivat ristiin heidän värisevien vartaloittensa ympäri.
Heidän kasvonsa olivat kääntyneet taivasta kohti, ikäänkuin he olisivat odottaneet apua ylhäältä. Näin he muistuttivat Laokoonien ryhmää.
Yhdellä harppauksella hyppäsin rintasuojan yli ja, vetäen miekkani tupesta, syöksyin vimmatusti altaan halki.
Tytöt olivat lähellä keskustaa; mutta kaimaani oli saanut etumatkaa, ja kolmen jalan syvyinen vesi haittasi liikkeitäni. Altaan pohjakin oli liukas, ja minä kaaduin pari kertaa käsilleni. Nousin jälleen ja ryntäsin kaikin voimin eteenpäin, kaiken aikaa huudellen kylpijöille, että he rientäisivät rintamukselle.
Huudoistani huolimatta säikähtyneet tytöt eivät tehneet mitään ponnistusta pelastuakseen. Pelko oli heidät tyrmistyttänyt.
Eteenpäin riensi kaimaani koston vauhtia. Se oli kaamea hetki. Peto meloi vajaan kuuden askeleen päässä uhreistaan, pitkä kuono ulkona vedestä ja kamalan kidan paljastaessa nelinkertaisen rivin teräviä kiiltäviä hampaita.
Kiljahdin toivottomuudessani. Syvä vesi hidasti minua. Edessäni oli melkein kaksinkertainen matka, ennenkuin ehtisin hirviön ja sen uhrien väliin.
– Minä myöhästyn!
Äkkiä huomasin kaimaanin kääntyvän sivulle. Kiihkoissaan se oli törmännyt suihkun vedenalaista putkea vastaan.
Se viivytti sitä vain hetkisen; mutta sillä välin minä olin kuvapatsaan kaltaisen ryhmän sivulla ja valmiina ottamaan vastaan sen hyökkäyksen.
"Á la orilla, á la orilla! Rannalle, rannalle!" huusin, työntäen kauhistuneita tyttöjä toisella kädelläni, samalla kun toisella työnsin miekkaani käsivarrenmitan päähän lähestyvän matelijan kuonosta.
Vasta nyt tytöt heräsivät kauhunhorroksestaan ja ryntäsivät parrasta kohti.
Eteenpäin kävi hirviö, louskuttaen hampaitaan pettymyksen raivossa ja päästellen hyytäviä karjaisuja.
Niin pian kuin olin päässyt ulottuville, tähtäsin iskun sen päähän; mutta keveä säilä kimmahti sen llhattomasta kallosta kalskahtaen kuin teräs teräkseen.
Isku harhautti sen kuitenkin suunnastaan, ja hyökäten sivulle se kiiti ohitseni kuin nuoli. Minä vilkaisin ympärilleni epätoivoisesti. – Taivaan kiitos, he ovat turvassa!
Tunsin tahmaisten suomujen hipaisevan reittäni ja hypähdin sivulle välttääkseni sen pyrstön iskua, kun se sillä pieksi veden kuohumaan.
Jälleen hirviö kääntyi ja tuli minua kohti kuten ennenkin.
Tällä kertaa en yrittänyt iskeä, vaan työnsin säilän suoraan sen kitaan. Kylmä terä napsahti poikki sen hampaiden välissä kuin jääpuikko. Ei jäänyt kahtatoista tuumaa enempää kahvaan; ja sillä minä raavin ja raastoin epätoivon vimmassa.
Asemani kävi nyt todella arveluttavaksi. Tytöt olivat päässeet maalle ja seisoivat kirkuen kiviaidalla. Vihdoin vanhempi tarttui seipääseen ja, nostaen sitä kaikella voimallaan, hyppäsi takaisin altaaseen rientäen minun avukseni, kun samalla tulenlieska tuoksahti plataaninlehtien välitse. Kuulin kimeän pamahduksen, luodin lyhyen viuhahduksen – ja iso hahmo ilmaantui metsiköstä rynnäten vallin yli ja syöksyen lammikkoon, puolikymmentä muuta mukanaan.
Kuulin veden kovaa molsketta, miesten huutoja, pistimien kalsketta, ja sitten näin matelijan kierähtävän selälleen, tusina haavoja ruhossaan.
XI
Don Cosmé Rosales
"Pääsitte pinteestä, kapteeni!" Se oli Lincolnin ääni. Ympärilläni seisoi puoli tusinaa miehiä vyötäisiinsä asti vedessä. Myöskin Pikku Jack – pää ja leirilakki juuri ja juuri näkyvissä veden pinnan yläpuolella – seisoi siinä, kahdeksantoistatuumainen säilänsä upotettuna kuolleen matelijan raatoon. Tämä hupaisa kuva ei voinut olla minua naurattamatta.
"Niin pääsin", vastasin minä hengästyneenä läähättäen; "pääsinpä kyllä – mutta te tulitte sittenkin hyvissä ajoin!"
"Kuulimme laukauksenne, kapteeni", sanoi Lincoln, "ja arvasimme, että ette ampunut turhanpäiten. Minä otin siis puoli tusinaa poikia ja tulin tänne."
"Siinä teitte oikein, kersantti; mutta missä ovat...?"
Minä vilkaisin altaan syrjää kohti, missä viimeksi olin; nähnyt tytöt. He olivat hävinneet.
"Jos kapteeni tarkoittaa niitä naisenpuolia", vastasi Chane, "niin ne livahtivat puitten sekaan. Kautta pyhän Patrikin, se mustanaama on sentään oikea tyttö! Näyttää ihan semmoiselta kuin Demeraran koreat kreolittaret."
Näin sanoen hän kääntyi äkkiä ja alkoi sisukkaasti työnnellä pistintään kuolleeseen kaimaaniin, huudahdellen: "Häh, senkin paholainen! Kohelosti kävi ruman ruhosi! Olet kamala otus käymään parin nätin likkalapsen kimppuun! Kautta ristin, se on kokonaan kuorta, pojat. Voi, Mooseksen äiti! Minä en löydä siitä yhtäkään pehmoista paikkaa!"
Kiipesimme rintamukselle, ja sotamiehet alkoivat pyyhkiä märkiä pyssyjään.
Clayley ilmestyi sillä hetkellä, kiertäen lammikkoa osaston etunenässä. Kun minä selitin seikkailuni luutnantille, nauroi hän sydämellisesti.
"Hiisi vieköön, tämä ei kelpaa raportiksi", sanoi hän; "yksi surmattu vihollisen puolelta eikä meikäläisillä naarmuakaan. Yksi kuitenkin voidaan ilmoittaa 'pahoin säikähtyneeksi'."
"Kuka?" kysyin minä.
"No, kukapa muu kuin uljas Blossom?"
"Missä hän on?"
"Taivas sen tietää! Viimeksi näin hänet lymyilemässä vanhan raunion takana. En ollenkaan ihmettelisi, vaikka hän olisi palannut leiriin – jos hän nimittäin luulee löytävänsä tien takaisin sinne."
Tämän sanoessaan Clayley räjähti kaikuvaan nauruun.
Vain vaivoin saatoin minäkään pidättyä; sillä vilkaistessani luutnantin osoittamaan suuntaan näin jotakin kiiltävää, jonka heti tunsin majurin kasvoiksi.
Hän oli vetänyt syrjään leveät plataaninlehdet ja tirkisti varovaisesti niiden läpi mitä lystikkäimmän säikähtynein ilmein. Ainoastaan hänen naamansa oli näkyvissä pyöreänä ja hohtavana kuin täysikuu, ja valon ja varjon kuumaiseksi kirjailema; sillä pelko oli tuonut valkoisia ja purppuraisia täpliä hänen poskiensa laajaan pintaan.
Niin pian kuin majuri näki, kuinka asianlaita oli, tuli hän puhkuen ja korskuen pensaitten välitse kuin norsu; ja nyt ilmeni, että hänellä oli pitkä sapelinsa paljastettuna ja koholla.
"Huono onni sittenkin!" sanoi hän marssiessaan lammikon ympäri uljain askelin. "Siinä kaikki – niinkö?" jatkoi hän osoittaen kaimaanin raatoa. "Pyh, minä kun toivoin, että olisimme päässeet kahisteluun niiden keltanahkojen kanssa!"
"Ei, majuri", virkoin minä, yrittäen näyttää vakavalta, "sitä onnea ei meillä ole ollut."
"En kuitenkaan epäile", sanoi Clayley, iskien veitikkamaisesti silmää, "että ne ovat tuota pikaa täällä. Niiden on täytynyt kuulla pyssyjemme laukaukset."
Täydellinen muutos tuli majurin ryhtiin. Hänen sapelinsa kärki vaipui verkalleen maata kohden, ja siniset ja valkoiset täplät alkoivat uudestaan järjestyä hänen isoille punaisille poskilleen.
"Emmekö teidän mielestänne, kapteeni", sanoi hän, "ole tunkeutuneet kyllin syvälle tähän kirottuun maahan? Ei täällä muuleja ole – voin vakuuttaa, ettei ole. Ei ainoatakaan muulia. Eikö meidän olisi parasta palata leiriin?"
Ennenkuin ehdin vastata, ilmestyi olento, joka kiinnitti huomiomme ja teki heleämmäksi mosaiikin majurin poskilla.
Kummallisesti puetun miehen nähtiin juoksevan rinnettä alas sitä paikkaa kohti, missä me seisoimme.
"Sissejä, jumaliste!" huudahti Clayley teeskennellyn pelokkaalla äänellä; ja hän viittasi tulipunaiseen leveään vyöhön, joka oli kierretty miehen vyötäisille.
Majuri vilkaisi ympärilleen etsien jotakin esinettä, jonka taakse hän voisi mennä turvaan kahakan sattuessa. Hän kyyrötti sivuittain korkean vallinkohdan takana, kun mies ryntäsi eteenpäin ja, kietoen molemmat käsivartensa hänen kaulansa ympäri, vyörytti suustaan vuolaan tulvan espanjankieltä, jossa sana gracias, kiitoksia, tuon tuostakin esiintyi.
"Mitä se mies raasiallaan tarkoittaa?" huudahti majuri, ponnistellen päästäkseen irti meksikolaisesta.
Mutta viimemainittu ei häntä kuunnellut, sillä hänen silmänsä osuivat sillä hetkellä minun vettävaluvaan pukuuni; ja jättäen majurin hän siirsi syleilynsä ja kiitoksensa minulle.
"Señor capitán", sanoi hän, puhuen yhä espanjaa ja kaulaten minua kuin karhu, "ottakaa vastaan kiitokseni. Ah, señor, te olette pelastanut lapseni! Kuinka voin osoittaa teille kiitollisuuttani?"
Tässä seurasi joukko niitä kohteliaisuuksia, jotka ovat ominaisia Cervantesin kielelle ja jotka päättyivät siihen, että hän tarjosi minulle talonsa kaikkineen.
Kumarsin vastaukseksi hänen kohteliaisuudelleen, pyytäen anteeksi, että olin niin huonossa kunnossa ottamaan vastaan hänen "syleilynsä", kun huomasin märkien vaatteitteni lioittaneen vanhan miehen läpikotaisin.
Minulla oli nyt aikaa tarkastaa vierasta, joka oli pitkä, laiha, kelmeä herrasmies, ja jonka älykkäät kasvot heti ilmaisivat espanjalaiseksi. Hänen tukkansa oli valkoinen ja lyhyt, kun taas hiukan harmaantuneet viikset varjostivat hänen huuliaan. Sysimustat kulmakarvat riippuivat terävän ja säteilevän silmäparin yllä. Hänen pukunaan oli hienoimmasta valkoisesta palttinasta tehty lyhyt takki, liivit ja housut samasta aineesta – jälkimmäiset kiinnitetyt vyötäisille heleänpunaisella silkkivyöllä. Viheriästä sahviaanista valmistetut kengät olivat hänen pienien jalkojensa verhona, ja leveä panamahattu varjosti hänen kasvojaan auringolta.
Vaikka hänen pukunsa oli atlantintakainen – vanhaan Espanjaan verraten, – oli hänen ilmeessään ja sävyssään jotakin, mikä todisti hänet täysiveriseksi hidalgoksi.
Hetkisen tarkkailtuani jatkoin parhaalla espanjallani, valitellen säikähdystä, jonka nuoret naiset – arvatenkin hänen tyttärensä – olivat kokeneet.
Meksikolainen vilkaisi minuun hieman kummastuneen näköisenä.
"Kah, señor capitán", virkkoi hän, "teidän ääntämisenne... te lienette muukalainen?"
"Muukalainen! Muukalainen Meksikossa tarkoittanette?"
"Niin, señor. Eikö se ole totta?"
"On tietysti!" vastasin minä hymyillen ja hieman hämmästyneenä vuorostani.
"Ja kuinka kauan olette ollut armeijassa, señor capitán?"
"Vain lyhyen ajan."
"Mitä pidätte Meksikosta, señor?"
"Olen siitä nähnyt vasta vähän."
"Kuinka kauan sitten olette ollut maassa?"
"Kolme päivää", vastasin minä; "astuimme maihin tämän kuun yhdeksäntenä."
"Por Diós, kolme päivää, ja jo meidän armeijassamme!" jupisi espanjalainen, kohottaen silmänsä teeskentelemättömän kummastuneena.
Minä aloin ajatella, että kyselijäni oli mielipuoli.
"Saanko kysyä, minkä maalainen olette?" jatkoi vanha herrasmies.
"Minkä maalainenko? Tietysti amerikkalainen!"
"Amerikkalainen?"
"Un americano", toistin minä, sillä me keskustelimme espanjankielellä.
"Y son esos americanos? Ovatko nuokin amerikkalaisia?" kysyi uusi tuttavani.
"Si, señor", myönsin minä.
"Caramba!" huudahti espanjalainen hätkähtäen, ja hänen silmänsä olivat pulpahtaa melkein ulos kuopistaan.
"Eivät ihan amerikkalaisia", lisäsin minä. "Monet heistä ovat irlantilaisia, ranskalaisia, saksalaisia, ruotsalaisia ja sveitsiläisiä; mutta kaikki ovat nyt amerikkalaisia."
Meksikolainen ei kuitenkaan jäänyt kuuntelemaan minun selitystäni. Toinnuttuaan ensimmäisestä hämmästyksestään hän oli hyökännyt metsikön läpi ja heiluttaen kättään ja huudahtaen "Esperate, odottakaa!" hän hävisi plataanien sekaan. Miehet, jotka olivat kerääntyneet altaan alapäähän, purskahtivat äänekkääseen nauruun, jota minä en yrittänyt hillitä. Vanhan herran säikähtynyt ja hämmästynyt ilme oli ollut liikaa omallekin totisuudelleni, eikä minua voinut olla huvittamatta sotilaiden keskustelu, joka nyt seurasi. He olivat jonkun matkan päässä, mutta saatoin silti kuulla heidän huomautuksensa.
"Se meksikolainen on epävieraanvarainen naapuri!" jupisi Lincoln halveksivasti.
"Hän olisi voinut kutsua kapteenin ryypylle, kun kapteeni oli pelastanut kaksi niin näpsää luotua", sanoi Chane.
"Murhetta talossa, Murt; paikka näyttää kuivalta", huomautti toinen Irlannin poika.
"Oh, mutta kaunis häkki se on kumminkin", vastasi Chane; "ja kauniita lintujakin siellä on. Tulee mieleeni vanha Demerara; mutta siellä meillä oli lientä, reilua rommia – ihan kannukaupalla, peijakas!"
"Se miekkonen on kreoli, pahoin pelkään", kuiskasi eräs tyypillinen itävaltioiden jänkki.
"On mitä?" kysyi hänen toverinsa.
"No, kreoli – joku niitä meksikolaisia ryöväreitä."
"Hiisi vieköön! Näittekö sen punaisen vyön?" kysyi muuan irlantilainen.
"Se on kapteeni", huomautti jänkki. "Se on kapteeni tai eversti; siitä minä panen veikkaa."
"Mitä se sanoi, Nath, kun se livisti tiehensä?"
"En minä tarkalleen tiedä – jotakin, mikä kuulosti ikäänkuin perata meitä."
"Hän on siis keihäsmies, jumaliste."
"Hän voisi yrittää perkaamista?" sanoi toinen, "mutta sitä ennen ammutaan – varsin mukavastikin tämän maalatun aidan takaa."
"Se vanha mies oli aluksi kovin ystävällinen; mikä ampiainen häntä sitten pisti?"
"Raoul sanoo, että hän tarjosi kapteenille talonsa kaikkineen."
"Oh, Mooseksen äiti, ja ne näpsät tytötkin."
"Tietysti."
"Autuuteni kautta! Kapteenina minä takertuisin hänen sanaansa ja jättäisin tappelemisen kokonaan."
"Se on fajanssia", virkkoi muuan sotamies, tarkoittaen ainesta, mistä rintamus oli rakennettu.
"Ei, ei se sitä ole."
"No, se on sitten porsliinia."
"Ei, ei se sitäkään ole."
"Mitä hittoa se sitten on?"
"Pelkkää maalattua kiveä, sinä nallikka."
"Kiveä, salama ja leimaus! Se on selvää fajanssia, sanon minä."
"Koeta sitä pistimelläsi, Jim."
Krik – krik – krik – krik, kuului korviini. Kääntyessäni näin, että muuan miehistä oli alkanut pistimellään murtaa lasitettua rintamusta.
"Lopeta se!" huusin minä miehelle.
Chanen huomautuksen, vaikka hän lausuikin sen hiiskumalla, saatoin selvästi kuulla. Se oli hupaisa.
"Kapteeni ei salli, että sinä särjet sen, mikä kerran tulee hänen omakseen, kun hän nai jommankumman niistä nuorista doñista. Tuolla se vanhus tuleekin ja, jumaliste, sillä on iso paperi; hän aikoo luovuttaa omaisuuden!"
Nauraen vilkaisin taakseni ja näin donin tosiaankin palaavan. Hän riensi luokseni ja ojensi ison pergamentin.
"No, señor, mitä tämä on?" kysyin.
"No soy mexicano, soy español. En ole meksikolainen – olen espanjalainen", sanoi hän oikean hidalgon sävyyn.
Silmäisten välinpitämättömästi paperiin huomasin, että se oli turvakirja Espanjan Vera Cruzista olevalta konsulilta, todistaen sen omistajan, don Cosmé Rosalesin, Espanjan alamaiseksi.
"Señor Rosales", sanoin minä, antaen paperin takaisin, "tämä ei ollut tarpeen. Ne kiintoisat olosuhteet, joissa tapasimme, olisivat taanneet teille hyvän kohtelun, vaikka olisitte ollut meksikolainenkin ja me niitä raakalaisia, joiksi meitä on kuvailtu. Me emme ole tulleet sotimaan rauhallisten kansalaisten, vaan sotilashaaskain kanssa."
"Es verdad, totta. Olette märkä, señor, ja kai teidän on nälkäkin?"
En voinut kieltää kumpaakaan.
"Te kaipaatte virvokkeita, hyvät herrat; tahdotteko tulla kotiini?"
"Sallikaa, señor, minun esitellä teidät majuri Blossomille, luutnantti Clayleylle, luutnantti Oakesille – don Cosmé Rosales."
Ystäväni ja don kumarsivat toisilleen. Majuri oli nyt tullut jälleen hilpeäksi.
"Vamonos, caballeros! Lähtekäämme, hyvät herrat!" sanoi don, kääntyen astumaan taloa kohti.
"Mutta sotilaanne, capitán?" lisäsi hän, pysähtyen äkkiä.
"Ne jäävät tänne", selitin minä.
"Sallikaa minun lähettää heille hiukan päivällistä?"
"Oh, tietysti", vastasin minä; "tehkää niinkuin haluatte, don Cosmé, mutta älkää aiheuttako taloudellenne mitään vaivannäköä."
Muutamassa minuutissa olimme talossa, joka ei ollut enempää eikä vähempää kuin jo kuvailtu häkkimäinen rakennus.
XII
Meksikolainen päivällinen
"Pasan adentro, señores, astukaa sisälle, hyvät herrat", virkkoi don Cosmé, vetäen sivulle uutimet ja viitaten meitä sisälle.
"Haa!" huudahti majuri hämmästyen nähdessään sisustuksen.
"Istukaa, hyvät herrat. Ya vuelvo, palaan tuossa tuokiossa."
Näin sanoen don Cosmé poistui pieneen pylväskäytävään rakennuksen perälle, jonka tiukka, ruo'oista punottu kudos osittain verhosi näkyvistä.
"Hyvin sievää, jumaliste!" sanoi Clayley hiljaisella äänellä.
"Sievää tosiaan", säesti majuri käyttäen yhtä tavallisista voimasanoistaan.
"Tyylikästä, tulisi pikemminkin sanoa ollakseen oikeudenmukainen."
"Tyylikästä", säesti majuri taaskin, toistaen kaavansa.
"Ruusupuiset tuolit ja pöydät", jatkoi Clayley; "harppu, kitara, piano, sohvia, turkkilaismallisia divaaneja, mattoja, joihin uppoaa polviin asti – ohhoh!"
Ajattelematta huonekaluja minä vilkaisin ympärilleni huoneessa kovin kummastuneena.
"Ha, ha, mikä teitä hämmästyttää, kapteeni?" kysyi Clayley.
"Ei mikään."
"Ahaa, ne tytöt, joista te puhuitte – lammikon nymfit; mutta missä hitossa he ovat?"
"Niin, missä?" kysyin minä oudon levottomana.
"Tytöt, mitkä tytöt?" tiedusti majuri, joka ei vielä ollut kuullut vesiseikkailumme varsinaista luonnetta.
Nyt kuulimme don Cosmén äänen kutsuvan:
"Pepe, Ramon, Francisco! Tuokaa päivällistä! Anda, anda! rientäkää!"
"Keitä ihmeessä se vanha herra kutsuu?" kysyi majuri hiukan huolestuneeseen sävyyn. "Minä en näe ketään."
Emme nähneet mekään; nousimme siis kaikki yhdessä ja lähestyimme sitä rakennuksen sivua, joka oli taempana.
Rakennuksessa oli kaikesta päättäen vain yksi huone – se, jossa parhaillaan olimme. Ainoa näkyvistä verhottu kohta siinä oli se pieni kuisti, johon don Cosmé oli astunut. Mutta se ei ollut kylliksi suuri, jotta sinne olisi mahtunut niin monta henkilöä kuin hänen mainitsemansa nimet olisivat edellyttäneet.
Kaksi pienempää rakennusta oli perällä öljypuiden alla; mutta nämä samoinkuin päärakennuskin olivat läpinäkyviä, eikä niissä ollut havaittavissa ainoatakaan ihmisolentoa. Saatoimme öljypuiden runkojen välitse nähdä selvästi sadan metrin päähän. Sen takana mezquite ja amerikkalaisen villialoen tulipunaiset lehdet merkitsivät metsän rajan.
Meille oli yhtä ongelmallista, mihin tytöt olivat menneet tai mistä "Pepe, Ramon ja Francisco" tulisivat.
Pienen kellon helähdys havahdutti meidät arvailuistamme, ja don Cosmén ääni kuului kysyvän:
"Onko teillä mitään mieliruokaa, hyvät herrat?"
Joku vastasi: "Ei."
"Hiisi vieköön!" huudahti majuri. "Luulenpa, että hän voi hankkia mitä vain haluamme – loihtia sen esille maasta polkemalla jalkaansa tai soittamalla kelloa. Enkö minä teille sanonut?"
Tämä huudahdus lausuttiin, kun tuli näkyviin joukko hyvin puettuja palvelijoita, viisi tai kuusi luvultaan, kantaen tarjottimia, joilla oli vateja ja karahveja. He astuivat sisälle pylväskäytävästä; mutta kuinka he olivat sinne tulleet? Eivät suinkaan ulkoa metsästä, sillä silloin me olisimme heidät nähneet.
Majuri lausui kauhean manauksen, lisäten käheällä kuiskauksella: "Hänen täytyy olla meksikolainen Aladdin!"
Myönnän, etten ollut vähemmän hämilläni kuin hän. Sillä välin palvelijat menivät ja tulivat, menivät tyhjin käsin ja palasivat kantamuksin. Vajaassa puolessa tunnissa pöytä ihan rytisi ylellisen päivällisen painosta. Tämä ei ole mitään kuvakieltä. Siinä oli kulhoja puhtaasta hopeasta, isoja pulloja samasta metallista, vieläpä kultapikarejakin.
"Señores, vamos á comer, tulkaahan aterialle, hyvät herrat", sanoi don Cosmé, kohteliaasti viitaten meitä istumaan. "Pelkään, että keittiöni ei teitä miellytä, se on puhtaasti meksikolaista – estilo del pais, maan tapaan."
Sanoa, että päivällinen ei ollut hyvä, olisi valhetta ja Yhdysvaltain armeijan majoitusosastoon kuuluvan majuri George Blossomin arvostelun halventamista, sillä tämä julisti myöhemmin, että se oli paras päivällinen, jonka hän oli eläissään nauttinut.
Ensin kilpikonnalientä.
"Ehkä haluatte julienne-lientä tai vermisellejä, hyvät herrat?" kysyi don.
"Kiitoksia; teidän kilpikonnanne on oikein oivallista", vastasin minä, ollen välttämättömästi seurueen tulkkina.
"Koettakaahan aguacatea – se parantaa liemenne makua."
Muuan palvelijoista tarjoili ympärinsä tummaa, olivinväristä, muodoltaan pitkulaista ja isonlaisen päärynän kokoista hedelmää.
"Kysykää häneltä, kuinka sitä käytetään, kapteeni", sanoi majuri minulle.
"Oh, pyydän anteeksi, hyvät herrat. Olin unohtanut, että jotkut syötävistämme saattavat olla teille outoja. Poistakaahan vain kuori ja halkokaa se täten."
Me yritimme, mutta emme havainneet mitään erikoista parannusta liemen maussa. Aguacaten sisus tuntui omituisen äitelältä pohjoismaisessa suussamme.
Kala oli toisena ruokalajina kuten meilläkin, ja mitä maukkainta laatua.
Monia erilaisia ruokia tuotiin nyt pöytään; useimmat niistä meille uusia, mutta kaikki kirpeitä, miellyttävänmakuisia ja omituisia.
Majuri koetti niitä kaikkia, päättäen ottaa selvän, mistä hän enimmin piti – tieto, josta hän sanoi olevan itselleen hyötyä jossakin vastaisessa tilaisuudessa.
Don näkyi mielihyvin auttavan majuria, jota hän kunnioitti "señor coronelin", everstin arvonimellä.
"Puchero, señor coronel?"
"Kiitoksia, hyvä herra", röhki majuri ja maistoi pucheroa.
"Sallikaa minun tarjota teille lusikallinen moléta."
"Kernaasti, don Cosmé."
Molé katosi äkkiä majurin laajaan kitaan.
"Maistakaahan tätä chile rellenoa."
"Kaikin mokomin", vastasi majuri. "Ah, jumaliste, polttaa kuin tuli – huu!"
"Pica, pica!" myönsi don Cosmé, osoittaen kurkkuaan ja hymyillen majurin irvistelyille. "Huuhtokaa se alas lasillisella tätä punaviiniä, señor – tai tänne, Pepe! Onko se johannisberger jo jäähtynyt? Tuo sitä sitten. Ehkä te mieluummin juotte samppanjaa, señores?"
"Kiitoksia; älkää vaivautuko, don Cosmé."
"Ei mitään vaivaa, capitán, – tuo samppanjaa. Tässä, señor coronel, koettakaahan tätä höystettyä ankanmuhennosta."
"Kiitoksia", änkytti majuri; "te olette perin ystävällinen. Kirottu ruokalaji, kuinka se oli tulista!"
"Luuletteko, että hän ymmärtää englanninkieltä", kysyi Clayley minulta kuiskaten.
"En sitä luulisi", vastasin minä.
"No sitten minä haluaisin sanoa ääneeni, että tämä ukkeli on oivallinen vanha herra. Mitä te sanotte, majuri? Ettekö haluaisi, että hän olisi meillä sotalinjoilla?"
"Minä toivoisin, että hänen keittiönsä olisi vähän lähempänä linjoja", vastasi toinen iskien silmää.
"Señor coronel, sallikaa minun..."
"Mitä se on, rakas don?" kysyi majuri.
"Pasteles de Moctezuma."
"Oh, tietysti. Minä sanon, pojat, etten totisesti tiedä, mitä hittoa syön – pahalta ei se sentään maistu."
"Señor coronel, sallikaa minun tarjota teille guanan paistia."
"Guanan paistia!" toisti majuri hiukan kummastuneena.
"Si, señor", vastasi don Cosmé, pitäen paistia kahvelissaan.
"Guanan paistia! Luuletteko, pojat hänen tarkoittavan niitä rumia elukoita, joita me näimme Lobosissa?"
"Epäilemättä – miksikä ei?"
"Sitten, lempo vieköön, minä olen lopettanut! En voi sietää sisiliskoja. Kiitoksia paljon, rakas don Cosmé; olen luullakseni jo aterioinut."
"Koettakaa toki tätä; se on hyvin mureaa, vakuutan teille", tyrkytti don Cosmé.
"Koettakaahan sitä nyt, majuri, ja ilmoittakaa mielipiteenne", huudahti Clayley.
"Hyvä – te olette kuin apteekkari, joka myrkytti koiransa koetellakseen puoskarilääkkeensä vaikutusta. No" – hän kirosi – "tässä menee! Se ei voi olla kovin pahaa, koskapa ystävämme niin hyvin saa sen alas. Herkullista, lempo soikoon, mureaa kuin kananpoika – hyvää, hyvää!" Ja erinäisin tuollaisin huudahduksin majuri söi ensimmäisen guananpaistinsa.
"Hyvät herrat, tässä on sirkunpiirakkaa. Minä voin sitä suositella – linnut ovat parhaimmillaan."
"Riisisirkkuja, jumaliste!" virkkoi majuri, tuntien himoruokansa.
Uskomaton paljous niitä katosi uskomattoman lyhyessä ajassa.
Päivällisruuat korjattiin lopuksi, ja seurasivat jälkiruuat: leivoksia ja kermajäätelöitä, erilaisia hilloja, valkohyytelöä ja runsaasti mitä mehevimpiä hedelmiä. Kullankellervät appelsiinit, kypsät ananas-hedelmät, vaaleanvihreät sitruunat, mehukkaat rypäleet, munajuustomainen cherimolla, zapoté, granadilla, pitahaya, tuna, mamay, taatelien, viikunain, mantelien, pisankien, banaanien ja monien muiden hedelmälajien kanssa olivat hopeatarjottimille pinottuina edessämme. Tositeossa siinä oli kaikkia tropiikin tuotteita, jotka saattoivat kiihoittaa uutta makuhermoa. Meitä ihan kummastutti tämä herkkujen ylellisyys, joka oli loihdittu esille jumala ties mistä.
"Hei, hyvät herrat, maistakaammehan lasillinen curacaolikööriä! Señor coronel, suokaa minulle se ilo."
"Parhaaksi terveydeksenne, hyvä herra."
"Señor coronel, joisitteko mieluummin majorcaa?"
"Kiitoksia!"
"Tai ehkä valitsisitte Pedro Ximenesin? Minulla on hyvin vanhaa Pedro Ximenesiä."
"Molempia, rakas don Cosmé."
"Tuo kumpaakin, Ramon; ja tuo pari pulloa madeiraa – sello verde, vihreäleimaista."
"Niin totta kuin olen kristitty, tuo vanha herra on loihtija!" mutisi majuri, joka nyt oli mahdollisimman hyvällä tuulella.
– Toivoisin, että hän loihtisi esille jotakin muuta kuin kirotut viinipullonsa –, ajattelin minä, käyden kärsimättömäksi, kun neitejä ei ilmestynyt.
"Café, señores?" Palvelija astui sisälle.
Kahvia tarjoiltiin kupeista, jotka olivat Sévresin porsliinia.
"Poltatteko, hyvät herrat? Haluatteko havannan? Tässä on erään ystäväni Kuubasta lähettämiä. Luullakseni ne ovat hyviä, tai jos cigarrito huvittaa teitä enemmän, niin tässä on campeacheanoja. Ne ovat maalaissikaareja – puros, kuten me niitä nimitämme. Minä en niitä suosittelisi."
"Havanna minulle", sanoi majuri, ottaen samalla pitkän, komeannäköisen regalian.
Minä olin vaipunut jokseenkin tuskalliseen tuumailuun.
Aloin pelätä, että meksikolainen kaikessa vieraanvaraisuudessaan sallisi meidän lähteä esittelemättä meitä perheelleen; ja minut oli vallannut voimakas halu jutella niiden kahden ihastuttavan henkilön kanssa, jotka olin jo nähnyt, mutta varsinkin tummaverisen kanssa, jonka ulkonäkö ja menettely oli tehnyt minuun syvän vaikutuksen. Niin kummallista on rakkauden salaperäisyys. Sydämeni oli jo suorittanut valintansa.
Minut herätti äkkiä seisomaan nousseen don Cosmén ääni, joka kehoitti minua ja tovereitani liittymään naisiin vierashuoneessa.
Ponnahdin ylös niin äkkiä, että olin kumota yhden pöydistä.
"No, kapteeni, mikä on hätänä?" kysyi Clayley. "Don Cosmé aikoo esitellä meidät naisille. Ette kai livistä?"
"En suinkaan", änkytin minä, jonkun verran häpeilläni kömpelyydestäni.
"Hän sanoo, että he ovat vierashuoneessa", kuiskasi majuri äänellä, joka kuulosti hiukan epäluuloiselta. "Mutta missä hitossa se on, sen vain taivas tietää! Pitäkää varanne pojat – ovatko pistoolinne kunnossa?"
"No, majuri, hävetkäähän!"
XIII
Maanalainen vierashuone
Vierashuoneen, palvelijoitten ja ruokien salaisuus selvisi pian. Alaspäin johtavat portaat selittivät arvoituksen.
"Sallikaa minun viedä teidät luolaani, hyvät herrat", sanoi espanjalainen. "Asun puoliksi maan alla kuumalla ilmalla ja pohjatuulten aikaan. Seuratkaa minua, señores."
Lähdimme alas muut paitsi Oakes, joka palasi katsomaan miehiä.
Portaiden alapäässä me tulimme kirkkaasti valaistuun saliin. Lattia oli ilman mattoja ja mitä hienoimmasta marmorista sommiteltua mosaiikkia. Seinät olivat maalatut vaalean sinisiksi ja koristellut lukuisilla Murillon maalauksilla. Nämä olivat kalliisti ja sirosti kehystetyt. Katosta riippui omituisia ja ainutlaatuisia kynttiläkruunuja, joiden ojennetuissa haaroissa oli norsunluunvalkoisia vahakynttilöitä.
Isoja, kristallikuvuilla katettuja vahakukkamaljakkoja oli ympäri salia kiilloitetuilla marmoripöydillä. Muut huonekalut, korkeat ja monihaaraiset lattialla seisovat kynttilänjalat ja kullatut kellot täydensivät yleisvaikutelmaa. Leveät kuvastimet heijastelivat eri esineitä, niin että yhden asemesta tämä huone näytti kokonaiselta ryhmältä upeita saleja.
Mutta lähemminkään tarkastaessa ei kuitenkaan mikään ovi näyttänyt vievän edelleen tästä salista, joka don Cosmén sanojen mukaan oli vain esisali.
Isäntämme lähestyi yhtä suurista kuvastimista ja kosketti kevyesti jotakin ponninta. Sisältä kuului pienen kellon helähdys, ja samalla hetkellä kuvastin aukeni taaksepäin, heijastaen liikkuessaan sarjan kiiltäviä esineitä, jotka hetkiseksi häikäisivät silmämme hehkuvalla valollaan.
"Pasan adentro, señores", sanoi don Cosmé, siirtyen sivuun ja viitaten meitä sisälle.
Astuimme vierashuoneeseen. Upeus, joka meitä tervehti, oli näynomainen – loistava ja huikaiseva harhakuva, – pikemminkin joku kullattu, hohtava taikapalatsi kuin meksikolaisen herrasmiehen asumuksen sisusta.
Seisahtuessamme katselemaan vastustamattoman kummastuneina don Cosmé avasi sivuoven ja huusi ääneensä: "Niñas, niñas, ven aca! tytöt, tulkaa tänne!"
Kohta kuulimme useita naisääniä, jotka toisiinsa sekaantuen kuulostivat laululintuparven kuorolta.
Kutsutut lähestyivät. Kuulimme silkkipukujen kahinaa, keveiden jalkain sipsutusta oviaukossa, ja kolme naista astui sisälle – don Cosmén puoliso kahden kauniin tyttärensä, vesiseikkailumme sankarittarien, seuraamana.
Nämä empivät hetkisen, tarkkaillen kasvojamme; sitten molemmat ryntäsivät eteenpäin huudahtaen: "Nuestro Salvador! pelastajamme!" ja polvistuivat tai pikemminkin kyykistyivät jalkojeni juureen, kummankin tarttuessa toiseen käsistäni ja peittäen sen suudelmilla.
Heidän henkeäsalpaava mielenliikutuksensa, leimuavat silmänsä, silkkisten sormiensa hellä kosketus panivat veren kuohumaan suonissani laavavirtana; mutta kuullessani heidän pehmeän äänensä, nähdessäni heidän ilmeensä koruttoman luonnollisuuden ja heidän kasvojensa lapsellisen viattomuuden, katselin heitä vain kahtena sievänä pikkutyttönä, jotka kiitollisuuttansa purkaakseen olivat polvillaan edessäni.
Sillä välin don Cosmé oli esitellyt Clayleyn ja majurin puolisolleen, jonka ristimänimi oli Joaquina; ja tarttuen nuoria naisia kumpaakin kädestä hän esitteli nämä tyttärinään Guadalupe ja Maria de la Luz (Valon Maria).
"Äiti", virkkoi don Cosmé, "herrat eivät olleet ihan lopettaneet sikaarejaan."
"Oh, kyllä he voivat polttaa täälläkin", vastasi señora.
"Eikö naisilla ole mitään sitä vastaan?" kysyin minä.
"Ei – ei – ei!" huudahtivat kaikki yhteen ääneen.
"Ehkäpä teette meille seuraa? Olemme kuulleet, että sellainen on maanne tapa."
"Se oli tapa", selitti don Cosmé. "Nykyisin Meksikon nuoret naiset sitä pikemminkin häpeävät."
"Me emme polta – äiti kyllä", lisäsi vanhempi – tummaverinen – jonka nimi oli Guadalupe.
"Ah, te puhutte englantia?"
"Pikkuisen englantia – ei hyvää englantia", kuului vastaus.
"Kuka teille opetti englanninkieltä?" kysyin minä omituisen uteliaisuuden kannustamana.
"Eräs amerikkalainen meitä opetti – don Emilio."
"Mitä, amerikkalainenko?"
"Niin, señor", sanoi don Cosmé, "muuan herrasmies Vera Cruzista, joka aikaisemmin vieraili perheessämme."
Luulin huomaavani isäntämme taholta vastahakoisuutta puhua laajemmin tästä asiasta, ja kuitenkin tunsin äkillistä ja, merkillistä kyllä, pakottavaa uteliaisuutta saada lisätietoja enemmän tuosta amerikkalaisesta don Emiliosta ja hänen suhteistaan uuteen tuttavaamme. Voin selittää sen ainoastaan kysymällä lukijalta tai lukijattarelta, eikö hän ole kokenut samanlaista tunnetta koettaessaan kehkeyttää jonkun henkilön tuntematonta menneisyyttä, johon henkilöön hän on äskettäin kiinnostunut – kiinnostunut ystävyyttä voimakkaammin?
Että äiti poltti, oli selvää, sillä vanha rouva oli jo kehinyt auki yhden pieniä kartuusimaisia sikaareja. Kierrettyään sen uudestaan kokoon sormiensa välissä hän sovitti sen pieniin kultapihteihin.
Sen tehtyään hän piti toista päätä brazerossa olevia hiiliä vasten ja sytytti paperin. Sitten hän pisti toisen pään ohuiden suipotettujen huuliensa väliin ja puhalsi ulos sinisen, tuoksuvan savupilven.
Muutamien haikujen jälkeen hän kehoitti majuria tekemään samoin, tarjoten hänelle cigarriton helmillä koristetusta sikaarikotelostaan.
Kun tätä pidettiin erikoisena suosiona, ei majurin ritarillisuus sallinut hänen kieltäytyä. Hän otti siis cigarriton; mutta saatuaan sen käteensä hän ei tiennyt, miten sen kanssa menetellä.
Matkien señoraa hän avasi sen hennon suojuksen, levittäen tupakan verholehden syrjille, mutta yritti turhaan kiertää sitä takaisin.
Naiset, jotka olivat katselleet toimitusta, näyttivät kovin huvitetuilta, varsinkin nuorempi tytär, joka nauroi ääneensä.
"Sallikaa minun, señor coronel", virkkoi doña Joaquina, ottaen cigarriton majurin kädestä ja kiertäen sitä näppärien sormiensa välissä, mikä antoi sille jälleen oikean muodon.
"Näin – pitäkää nyt sormianne tuolla tavoin. Älkää pusertako sitä – suave, suave. Tämä pää tuleen – noin – hyvä on!"
Majuri sytytti sikaarin ja pistäen sen isojen, paksujen huuliensa väliin alkoi tupruttaa mitä tarmokkaimmin.
Hän ei ollut vetänyt puolta tusinaa haikuja, kun tuli ehti hänen sormiinsa ja poltti niitä kipeästi, pakottaen hänet äkkiä poistamaan ne sikaarista. Sitten repesi verhoke, ja löyhä, hienoksi survottu tupakka varisi hänen suuhunsa ja kurkkuunsa, hänen äkkiä vetäessään sisään henkeään, mikä sai hänet yskimään ja sylkeä pärskyttämään perin lystikkäällä tavalla.
Tämä oli liian paljon naisille, jotka Clayleyn naurunhohotusten rohkaisemina kikattivat hillittömästi, sillä välin kun majurin, jolla oli kyyneleet silmissä, kuultiin höystävän yskäesitystään kaikenlaisilla kirouksilla ja sadatuksilla.
Näytös loppui siihen, että toinen nuorista neideistä tarjosi majurille lasin vettä, jonka tämä joi pohjaan ja saikin puhdistetuksi kurkkuväylänsä.
"Tahdotteko koettaa uutta, señor coronel?" kysyi doña Joaquina hymyillen.
"En, hyvä rouva, kiitos!" vastasi majuri, ja jonkinlainen sisällinen, ikäänkuin maanalainen sadatus kuului hänen kurkustaan.
Keskustelu jatkui englanninkielellä, ja meitä huvittivat suuresti uusien tuttaviemme yritykset lausua ajatuksensa sillä.
Kerran, kun Guadalupe ei onnistunut tekemään itseään ymmärretyksi, virkkoi hän hiukan kiusaantuneeseen sävyyn:
"Me toivoisimme, että veli olisi tullut kotiin; veli puhuu paljon parempaa englantia."
"Missä hän on?" kysyin minä.
"Hän on kaupungissa – Vera Cruzissa."
"Niinkö? Ja milloin häntä odotatte kotiin?"
"Tänä päivänä – tänä iltana hän tulee kotiin."
"Niin", lisäsi doña Joaquina espanjaksi, "hän matkusti kaupunkiin viettämään muutaman päivän erään tuttavan kanssa; mutta hänen piti palata tänään ja me odotamme hänen saapuvan illalla."
"Mutta kuinka hän pääsee ulos?" huudahti majuri karkeaan, sievistelemättömään tapaansa.
"Kuinkako? Mitä, señor?" kysyivät naiset yhteen hengenvetoon, käyden kalmankalpeiksi.
"Kah, hän ei voi päästä etuvartijarivien läpi, hyvä rouva", vastasi majuri.
"Selittäkää, kapteeni; selittäkää!" sanoivat naiset, kääntyen minun puoleeni vetoavin ja levottomin katsein.
Käsitin, että salaaminen olisi ollut turhaa. Majuri oli sytyttänyt miinan.
"Minun on kovin tuskallista, hyvät naiset", sanoin minä espanjaksi, "ilmoittaa teille, että teidän täytyy pettyä. Pelkään, että veljenne palaaminen tänään on mahdotonta."
"Mutta miksi, kapteeni? Miksi?"
"Linjamme saartavat täydellisesti Vera Cruzin, ja kaikki liikenne kaupunkiin ja sieltä on lopussa."
Jos pommi olisi räjähtänyt don Cosmén vierashuoneessa, ei se olisi voinut aiheuttaa suurempaa muutosta sen asukkaiden tunteissa. Tietämättä mitään sotaelämästä he eivät aavistaneetkaan, että läsnäolomme siellä oli kohottanut ylipääsemättömän raja-aidan heidän ja suuresti rakastetun perheenjäsenen välille. Melkein ilmatiiviissä eristäytymisessään he tosin tiesivät, että sota riehui heidän maansa ja Yhdysvaltojen välillä, mutta että se oli etäällä Rio Granden varsilla. He olivat sitäpaitsi kuulleet, että sotalaivastomme oli Vera Cruzin edustalla, ja San Juanin tykkien etäiset ukkosenjyrähdykset olivat silloin tällöin kuuluneet heidän korviinsa; mutta he eivät olleet meidät nähdessään aavistaneet, että kaupunki oli maan puolelta piiritetty. Totuus oli nyt paljastunut; ja äidin ja tytärten tuskallinen levottomuus kävi säälittäväksi, kun ilmoitimme heille, mitä emme voineet salata – että amerikkalaisen komentajan aikomuksena oli pommittaa kaupunkia.
Näytelmä oli syvästi tuskastuttava.
Doña Joaquina väänteli käsiään, kutsuen avuksi Neitsyttä mitä hartaimmin rukouksin. Sisarukset riippuivat vuorotellen äidistään ja don Cosmésta, itkien ja parkuen ääneensä: "Pobre Narciso! neustro hermanito – le asesinarán! Poloinen Narciso, pieni veljemme, ne tappavat hänet!"
Kesken tätä kouristavaa näytelmää vierashuoneen ovi lensi äkkiä auki, ja palvelija ryntäsi sisälle huutaen kiihtyneellä äänellä: "El norte! el norte!"
XIV
"El norte"
Riensimme don Cosmén perässä esisaliin, sekä minä että toverini, tietämättöminä tämän uuden kauhun aiheesta.
Noustessamme portaita ylös levisi eteemme kaamean juhlallinen näytelmä. Maa ja taivas olivat äkkiä muuttuneet kuin yhdellä iskulla. Luonnon kasvot, vasta hetkinen sitten kesähymystä hilpeät, olivat nyt kamalan kaameat. Taivas oli äkkiä vaihtunut sinisestä ja päivänpaisteisesta kirkkaudestaan tummaksi ja uhkaavaksi.
Luoteisella taivaanrannalla vyöryi laaja, musta huururöykkiö Sierra Madren yli laskeutuen vuorten huipuille. Siitä kohosi risaisia massoja leijaillen ja eroten haavemaisiksi muodoiksi ja rykelmiksi taivaankannen kupulakea vasten ikäänkuin neuvottelusta hajaantuvat myrskypaholaiset. Jokainen niistä näkyi taivaanlakea halkoessaan valmistautuvan johonkin hävitystyöhön.
Eristynyt riekale riippui synkkänä Orizavan lumisen keilan yläpuolella ikäänkuin jättiläisvampyyri nukkuvan uhrinsa niskassa.
Suuresta Sierra Madrella lepäävästä "emäpilvestä" sinkoili salamoita haaroillen sinne tänne tai upoten hajallisiin massoihin. Ne olivat myrskykuninkaan airueita, jotka kiidättivät sen tulisanomia taivaan kannen yli.
Etäällä itäisellä näköpiirillä vaelsivat tuulen ylös tupruttamat hiekkapilarit kuin suuret, taivasta tavoittelevat, pylväänmuotoiset tornit.
Myrsky ei ollut vielä ehtinyt rancholle. Lehdet olivat liikkumattomina tummassa ja tuholla uhkaavassa tyyneydessä; mutta monien lintujen hurjat huudot – joutsenten kirkuna, säikähtyneiden riikinkukkojen epäsointuinen kotkotus, papukaijain rähinä niiden kauhuissaan etsiessä suojaa tuuheista öljypuista, – kaikki osoitti jonkun peloittavan mullistuksen pikaista saapumista.
Suuria sadepisaroita putoili leveille lehdille pehmein rapsahduksin; ja silloin tällöin nopea, lyhyt tuulenpuuska viuhahti kohisten ohitse ja tarttuen palmujen lehtiviuhkoihin ravisteli niitä kiukkuisesti ja pahanilkisen tuimasti.
Kun pitkät vihreät kaistat olivat hetkisen heilahdelleet, vakaantuivat ne jälleen siroihin ja liikkumattomiin kaariin. Kumea ääni kuin meren "huokaus" tai etäisen vesiputouksen kohu kuului pohjoisesta, silloin tällöin taas preiriesuden käheä haukunta ja säikähtyneiden apinain ulvonta kaukaa metsistä.
"Tapa la casa! tapa la casa! peittäkää rakennus!" huusi don Cosmé niin pian kuin hän oli kunnollisesti ehtinyt saada päänsä maanpinnan yläpuolelle.
"Anda! – anda con los macates! nopeasti köydet!"
Salaman nopeudella laskettiin aukikierretty rulla palmunlehtimattoja rakennuksen joka sivulle, jotka peittivät täydellisesti bambuseinät ja muodostivat verhon, minkä lävitse ei tuuli eikä sade voinut tunkeutua. Tämä kiinnitettiin nopeasti kaikkiin nurkkiin, vahvoja köysiä sidottiin nurkista puiden runkoihin. Viidessä minuutissa oli muutos täydellinen. Häkkimäinen rakenne oli kadonnut ja uusi, jonka seinät oli verhottu keltaisilla palmunlehtimatoilla, oli sen tilalla.
"Nyt, señores, kaikki on turvallista", sanoi don Cosmé. "Palatkaamme vierashuoneeseen."
"Haluaisin nähdä pyörremyrskyn ensimmäisen puhkeamisen", huomautin minä haluamatta tunkeutua juuri jättämällemme murheen näyttämölle.
"Olkoon niin, kapteeni. Seisokaa sitten täällä suojassa."
"Kuumaa kuin kattilassa!" mörähti majuri pyyhkien hikeä leveiltä, punakoilta poskiltaan.
"Viiden minuutin päästä, señor Coronel, teitä viluttaa. Kuumentunut ilma on nyt puristautunut tähän paikkaan. Kärsivällisyyttä! Kyllä se pian hajaantuu."
"Kuinka kauan myrsky kestää?" kysyin minä.
"Por Diós! On mahdotonta sanoa, señor, kuinka kauan el norte raivoaa. Joskus vuorokausia; mutta se saattaa mennä ohi muutamissa tunneissakin. Tämä tuntuu olevan huracan. Jos niin on laita, se on lyhyt, mutta aikansa kamala. Caramba!"
Kylmä, terävä tuulenpuuska viuhahti ohitsemme vasamana. Sitä seurasi toinen ja kolmas, kuin hyökyinä, jotka vyöryvät myrskyisen valtameren yli. Sitten valtava, yhtämittainen vihuri kohisi eteenpäin – voimakkaana, tummana ja pölyisenä – pyyhkäisten mukaansa kirkuvat ja säikähtyneet linnut ja niiden mukana irtiriuhtaistun lehtiryöpyn.
Öljypuut natisivat ja heiluivat sinne tänne. Korkeat palmut kumarsivat ja antoivat perään ojennellen pitkiä sulkiaan viirien tavoin. Pisankien leveät lehdet lepattivat, vihelsivät ja sirosti taipuen sallivat hurjan tuulenpuuskan mennä ohi.
Sitten suuri, musta pilvi vyöryi kohti, paksu huuru näkyi täyttävän avaruuden ja ilma tuntui kuumalta, tukahduttavalta ja raskaalta. Henkeäsalpaava, rikinpitoinen katku teki hengityksen vaikeaksi, ja hetkiseksi päivä näytti vaihtuvan yöksi.
Äkkiä koko ilmakehä leimahti liekkimereksi, ja puut kimaltelivat kuin olisivat olleet tulessa. Läpinäkymätön pimeys seurasi. Toinen leimahdus! Ja sitä seuraava rusentava ukkonen – taivaan tykistö – mykisti kaikki muut äänet.
Jyrähdys seurasi jyrähdystä; laajaa pilveä halkoivat ja pirstoivat sadat tulivasamat; ja lumivyöryn tavoin raskas troopillinen sade syöksyi maahan.
Vettä tuli kaatamalla; mutta myrskyn voima oli uupunut ensimmäisessä hyökkäyksessä. Tumma pilvi meni ohi etelään, ja vihlovan kylmä tuuli tohisi sen jälkeen.
"Vamos á bajar, señores, menkäämme alas, hyvät herrat!" sanoi don Cosmé väristen, ja hän vei meidät takaisin portaille.
Clayley ja majuri vilkaisivat minuun ilmein, joka sanoi: "Menemmekö me sisälle?" Oli useita syitä, miksi palaamisemme vierashuoneeseen oli epämieluista minulle ja tovereilleni. Perheen surun näkeminen on aina tuskallista muukalaiselle.
Kuinka paljon tuskallisempaa se olikaan meille tietäessämme varmasti, että maanmiehemme – että me – olimme olleet tämän onnettomuuden osittaisia aiheuttajia! Me epäröitsimme hetkisen kynnyksellä.
"Hyvät herrat, meidän täytyy hetkiseksi palata. Olemme olleet pahojen uutisten tuojina, – tarjotkaamme sellaista lohtua kuin saattanemme keksiä. Tulkaa!"
XV
Hiukan kaunista ilmaa jälleen
Astuessamme takaisin salaan esiintyi murheentaulu jälleen, mutta muuttuneessa muodossa. Muutos, yhtä äkillinen kuin äsken luonnossa toteamamme, oli tapahtunut ja valtointa itkua olivat nyt seuranneet alistuminen ja rukoukset.
Yhdellä sivulla oli doña Joaquina, käsissään kultainen rukousnauha ristiinnaulitunkuvineen. Tytöt olivat polvistuneet erään taulun eteen, joka esitti Doloresia kohtalokkaine tikareineea, Eikä "Murheiden äiti" katsellut surullisempana kankaaltaan kuin hänen eteensä kumartuneet kauniit palvojattaret.
Päät hiukan taivutettuina, käsivarret ristissä kohoilevilla povilla ja pitkät valtoimet hiukset valuen matolle he olivat samalla kertaa sekä sydäntäsärkevä että vaikuttava kuva.
Haluamatta tungettelullamme häiritä tätä pyhää surua ilmaisimme halua perääntyä.
"Ei, señores", virkkoi don Cosmé ehkäisten meidät. "Istukaahan; jutelkaamme tyynesti – ilmoittakaa meille pahin."
Sitten ryhdyimme kertomaan don Cosmélle amerikkalaisten joukkojen maihinnoususta ja kuinka linjamme olivat vedetyt kaupungin ympärille, osoittaen hänelle, kuinka mahdotonta oli kenenkään päästä sisälle tai ulos.
"On vielä toivoa, don Cosmé", sanoin minä, "ja se ehkä riippuu teistä itsestänne".
Päähäni oli pälkähtänyt ajatus, että niin ylhäisen ja varakkaan espanjalaisen, kuin don Cosmé ilmeisesti oli, onnistuisi hankkia itselleen pääsy kaupunkiin konsulinsa välityksellä ja sillä espanjalaisella sotalaivalla, jonka muistin olevan San Juanin edustalla.
"Oi, sanokaa se, kapteeni; sanokaa se!" huudahti hän, samalla kun naiset kuullessaan sanan "toivo" ryntäsivät esiin ja seisoivat hartaina ympärilläni.
"Espanjalainen sotalaiva on ankkurissa Vera Cruzin muurien edessä."
"Me tiedämme sen – me tiedämme sen!" vastasi don Cosmé kiihkeästi.
"Ah, te siis tiedätte sen?"
"Kyllä, kyllä!" virkkoi Guadalupe. "Don Santiago on siinä laivassa."
"Don Santiago?" kysyin minä. "Kuka hän on?"
"Hän on sukulaisemme, kapteeni", sanoi don Cosmé; "upseeri Espanjan laivastossa".
Tämä tieto tuskastutti minua, vaikka tuskin käsitin miksi.
"Teillä siis on ystävä espanjalaisessa laivassa", sanoin minä vanhemmalle sisarelle. "Se on hyvä; hänen vallassaan on palauttaa teille veljenne."
Kasvojen piiri ympärilläni kirkastui lausuessani nämä rohkaisevat sanat; ja tarttuen käteeni don Cosmé pyysi minua jatkamaan.
"Espanjalaisen laivan", jatkoin minä, "sallitaan vielä olla kosketuksissa kaupungin kanssa. Teidän tulisi lähteä heti ja nousta laivaan; ja tämän ystävänne avulla voinette tuoda poikanne pois, ennenkuin pommitus alkaa. Siinä en näe mitään vaikeutta; patterimme eivät vielä ole järjestetyt."
"Minä lähden oitis!" sanoi don Cosmé hypähtäen pystyyn, samalla kun doña Joaquina ja tyttäret riensivät ulos tekemään matkavalmisteluja.
Toivo – ihana toivo – oli jälleen nousemassa.
"Mutta kuinka, señor", kysyi don Cosmé heti kun naiset olivat menneet, "kuinka minä voin päästä teidän linjojenne läpi? Sallitaanko minun päästä laivaan?"
"On välttämätöntä, että minä seuraan teitä, don Cosmé", vastasin minä; "ja pahoittelen suuresti, että velvollisuuteni estää minua heti palaamasta teidän kanssanne."
"Voi, señor!" huudahti espanjalainen tuskalliseen sävyyn.
"Tehtävänäni täällä", jatkoin minä, "on hankkia joukko muuleja amerikkalaiselle armeijalle".
"Muulejako?"
"Niin. Sitä varten me olimme menossa kentän yli metsän toiselle puolelle, jossa olimme havainneet niitä juhtia."
"Se on totta, kapteeni; siellä on satakunta tai enemmän; ne ovat minun – ottakaa ne kaikki!"
"Mutta aikomuksemme on niistä maksaa, don Cosmé. Tämä majuri on valtuutettu tekemään sopimuksen kanssanne."
"Niinkuin tahdotte, hyvät herrat; mutta sittenhän te palaatte tämän kautta matkalla leiriinne?"
"Niin pian kuin mahdollista", vastasin minä. "Kuinka etäällä se kenttä on?"
"Ei viittä kilometriä kauempana. Minä lähtisin mukaanne, mutta..." Tässä don Cosmé epäröitsi ja, lähestyen minua, sanoi kuiskaamalla: "Totuus on se, señor capitán, että olisin iloinen, jos voisitte ottaa ne ilman minun suostumustani. Minä olen sekaantunut vain vähän tämän maan politiikkaan, mutta Santa Anna on minun viholliseni – parempaa aihetta hän ei pyytäisi ryöstääkseen minut."
"Ymmärrän teitä", virkoin minä. "Sitten, don Cosmé, otamme teidän muulinne väkisin ja viemme teidät itsenne vankina amerikkalaiseen leiriin – jänkkien vastaus vieraanvaraisuuteenne."
"Hyvä on", vastasi espanjalainen hymyillen.
"Señor capitán", jatkoi hän, "teillä ei ole miekkaa. Olisitteko niin ystävällinen, että ottaisitte tämän?"
Don Cosmé ojensi minulle pitkän toledolaisen säilän, johon kuului kultainen, runsaasti jalokivillä koristettu huotra ja jonka kahvassa olivat kuvattuina Meksikon kotka ja koshenillikaktus.
"Se on perintökalu ja kuului urhoolliselle Guadalupe Victorialle."
"Mitä, todellako!" huudahdin minä, ottaen miekan. "Minä pidän sitä suuressa arvossa. Kiitos, señor, suuri kiitos! Nyt, majuri, olemme valmiit lähtemään."
"Lasillinen maraschinoa, hyvät herrat?" sanoi don Cosmé, kun palvelija ilmestyi tuoden pullon ja laseja.
"Kiitos – kiitos", mörähti majuri; "ja tätä kirsikkalikööriä juodessamme, señor don, sallinette minun antaa teille vihjeen. Teillä näkyy olevan runsaasti malmia."
Tässä majuri merkitsevästi kosketti kultaista sokeriastiaa, jota palvelija kantoi pintakuvallisella hopeatarjottimella. "Uskokaa sanaani, että te ette voi sitä kyllin nopeasti kätkeä."
"Se on totta, don Cosmé", sanoin minäkin tulkitessani hänelle majurin neuvon. "Me emme ole ranskalaisia; mutta rosvoja kuljeksii jokaisen sotajoukon liepeillä."
Don Cosmé lupasi hilpeästi, että hän noudattaisi vihjettä ja me valmistausimme lähtemään talosta.
"Minä annan teille oppaan, señor capitán; te tapaatte minun väkeäni muulilaumaa kaitsemassa. Pakottakaahan heidät suopungeilla ottamaan juhtia kiinni teille. Löydätte haluamanne elukat corralista. Adiós, señores!"
"Hyvästi, don Cosmé!"
"Adiós, capitán, adiós, adiós!"
Ojensin käteni nuoremmalle tytöistä, joka heti tarttui siihen ja painoi sen huulilleen. Se oli lapsen ele. Guadalupe noudatti sisarensa esimerkkiä, mutta ilmeisesti hieman pidättyvästi. Mikä siis oli saattanut aiheuttaa erilaisuuden heidän sävyssään?
Seuraavassa silmänräpäyksessä nousimme portaita ylös.
"Onnen poika!" mörähti majuri. "Hyppäisin itsekin altaaseen siitä hyvästä!"
"Molemmat kauniita!" virkkoi Clayley. "Mutta kaikkien koskaan näkemieni naisten joukosta annettakoon minulle 'Valon Maria'!"
XVI
Mietteitä partioretken jatkuessa
Rakkaus on ruusu, joka kasvaa okaisessa pensaassa. Sen ensimmäisessä tunteenidussakin on jo mustasukkaisuutta. Tuskin ovat kauniit kasvot tehneet ensimmäisen vaikutuksen sydämeen, kun toivo ja pelko pulppuilevat vuorotellen esiin. Jokaista tekoa, joka sanaa, joka silmäystäkin tarkataan ja tutkitaan mitä huolellisimmin; ja rakastajan sydän, jonka tunteet vaihtelevat kuin kameleontin väri, saa värityksensä rakastetun huulilta viimeiseksi lähteneistä lauseista. Ja katseet, sanat ja teot, suotuisat samoinkuin epäsuotuisatkin johdatetaan erikseen mieleen, luokitellaan sisimmässä, asetetaan rinnatusten, verrataan ja punnitaan niin tarkasti kuin saituri punnitsee pankkikirjansa panoksia ja ottoja; ja siinä menettelyssä meille aukenee mahdollisuuksia uuteen toivoon ja pelkoon.
Ah, rakkaus, voisimme kirjoittaa pitkän tarinan sinun viriämisestäsi ja kehityksestäsi; mutta on epätietoista, tulisiko kukaan lukijoistamme siitä rahtuakaan viisaammaksi. Useimmat heistä ovat tätä ennen lukeneet sen tarinan omassa sydämessään.
Minä tunsin ja tiesin olevani rakastunut. Se oli tullut kuin ajatuksen välähdys, niinkuin se tulee kaikille miehille, joiden sielut ovat viritetyt värähtelemään kauneuden salaperäisistä vaikutteista. Ja minä tiesin hyvin, että hän oli kaunis. Näin pettämättömän todistuksen älykkyydestäkin; sillä kokemus oli minulle opettanut, että äly pukeutuu muotoon; ja ne muodon erikoisuudet, joita me ihailemme tietämättämme miksi, ovat ainoastaan sielun jumalaisempien perussävelten aineellisia ilmaisuja.
Mantelinmuotoiset silmätkin ja niiden hurja, puoliksi intiaanimainen, puoliksi arabialainen ilme, sekä tumma varjostus huulen yläpuolella, jota niin harvoin nähdään hänen sukupuolensa piirteissä, – nekin olivat kiehtovia. Hänessä oli jotakin kuvankaunista, jotakin outoa, jotakin melkein rajua; mutta juuri tuo määrittelemättömyys, tuo hurjuuskin, oli kehkeyttänyt rakkauteni. Sillä minun täytyi tunnustaa, että en ole niitä kummallisia luonteita, joista olen lukenut ja joiden rakkaus pohjautuu ainoastaan sen kohteen hyvyyteen. Se ei ole rakkautta.
Sydämeni tunnusti hänet äärimmäisyyksien sankarittareksi. Hän oli niitä naisia, joilla on enkelikäsitteeseen kuuluvaa hellyyttä, mutta jotka kuitenkin nousevat sukupuolensa yläpuolelle vaaran ja epätoivon herpaavilla hetkillä. Hänen tunteensa verrattuina hänen sisarensa julmuuteen kultakalaa kohtaan todistivat edellisen luonteenpiirteen olemassaolon; hänen toimintansa hänen yrittäessään pelastaa minua kamppaillessani hirviön kanssa olivat todistuksena jälkimmäisestä. Hän oli niitä luonteita, jotka voivat joutua harhaan jonkun tunteen epätoivoisen voimakkuuden vuoksi, joiden itseuhrautuminen ei silloin tunne muita rajoja kuin tuhon ja kuoleman. Niitä olentoja, jotka voivat langeta – mutta kerran vain.
– Mitä en antaisi, mitä en tekisi ollakseni sellaisen sydämen sankari?
Näitä minä mietiskelin lähtiessäni talosta. Olin pannut merkille joka sanan, joka katseen, joka eleen, mikä voisi antaa minulle toivoa; ja muistini loihti esille jokaisen pienimmänkin yksityiskohdan, ajatukseni tarkasteli niitä kaikkia vuoronsa perään.
Kuinka omituista hänen käytöksensä hyvästijätössä! Kuinka erilaista kuin hänen sisarensa! Vähemmän ystävällistä ja harrasta; ja kuitenkin minä juuri siinä näin onnellisimman enteeni.
Omituista – eikö totta? Kokemukseni on osoittanut minulle, että rakkaus ja viha samaa olentoa kohtaan voi elää samassa sydämessä samalla kertaa. Jos tämä on paradoksi, olen erheen lapsi.
Uskoin siihen silloin; ja hänen näennäinen kylmyytensä, joka olisi tehnyt monen muun toivottomaksi, vaikutti minuun päinvastaisesti.
Sitten häilähti taivaalleni pilvi, muistin don Santiagon – ja tuskallinen tunne vihlaisi sydäntäni.
"Don Santiago, meriupseeri, nuori, komea. Pyh, ei sen tytön sydäntä kasvoilla valloiteta!"
Sellaisia olivat mietteeni ja puoliääneen lausutut ajatukseni, verkalleen johtaessani sotilaitani sotkuisella polulla.
Don Santiagon ikä ja ulkomuoto olivat mustasukkaisen mielikuvitukseni tuotteita. Olin sanonut hyvästi uusille tuttavuuksilleni tietämättä don Santiagosta mitään enempää kuin että hän oli upseerina espanjalaisessa sotalaivassa ja don Cosmén sukulainen.
"Ah niin! Don Santiago on laivassa! Haa, siinä oli ilmeistä mielenkiintoa. Tytön ilme hänen sitä lausuessaan, hänen sävynsä... Tuhat tulimmaista! Mutta mies on sukulainen, serkku – serkku – minä vihaan serkkuja!"
Olin varmaankin lausunut viimeiset sanat ääneeni, koska Lincoln, joka käveli perässäni, astahti nopeasti rinnalleni ja kysyi:
"Mitä sanoitte, kapteeni?"
"Oh, en mitään, kersantti", änkytin hiukan hämilläni.
Vakuutuksestani huolimatta kuulin Lincolnin kuiskaavan lähimmälle toverilleen:
"Mikä vanha hiisi kapteeniin on mennyt?"
Tämä huomautti, että minä olin tietämättäni säkeytynyt puolisentusinaa kertaa pita-kasvin okaisiin kynsiin ja että päällysvaatteeni alkoivat näyttää perin repaleisilta.
Matkamme piti tuuhean chaparralin läpi, – olimme parhaillaan menossa mezquitea ja akaasiaa kasvavan hiekkaisen etukukkulan yli, joka sitten aleni hiljaisen, vanhojen korkkitammien varjostaman puron uomaa kohti. Korkkipuiden ryhmyisiä ja kunnianarvoisia runkoja köyttivät toisiinsa tuhannet loiskasvit. Kahden mailin päässä talosta saavuimme melkoisen suuren joen partaalle, jota arvelimme Jamapa-virran haaraksi.
Molemmin puolin oli reunus tummia metsäpuita, jotka ojentelivat pitkiä oksiaan puoliväliin joen yli. Vesi virtasi tummana alhaalla.
Suuria liljoja kasvoi partailla, ja niiden leveät, vahamaiset lehdet riippuivat lasimaiseen, kareilevaan veteen.
Siellä täällä oli nuokkuvien raitojen ja vihreiden tulé-pengerten reunustamia poukamia. Toisia vesikasveja kohosi virrasta kahdenkymmenen jalan korkeuteen, joiden joukosta eroitimme kauniin kurjenmiekan pitkine keihäsmäisine varsineen, joka päättyi ruskeaan, krenatöörin lakin tupsua muistuttavaan lieriöön.
Rantaa lähestyessämme kohosi yksinäiseltä tyyssijaltaan hätyytetty pelikaani raskain siivin ja lepatteli kimeästi kirkuen metsän tummien käytävien läpi. Kaimaani sukelsi vihaisena kaislaiseen veteen, ja sajou-apina, riippuen kippurahännällään jostakin yläpuolella olevasta oksasta, heilui sinne tänne ja täytti ilman kamalilla, puolittain ihmisääntä muistuttavalla kirkunallaan.
Pysähdyttyämme hetkiseksi täyttääksemme vesipullot menimme joen yli ja nousimme vastakkaiselle rannalle. Sadan askeleen päästä kauempaa opas, joka oli samonnut edellämme, huusi eräältä töyräältä: "Mira la caballada! Kas, tuolla on karja!"
XVII
Eräs häräntaltuttamistapa
Tunkeutuen tiheikön läpi nousimme kukkulalle. Loistava kuva avautui eteemme. Myrsky oli äkkiä tauonnut, troopillinen aurinko paistoi maan kukkivaan pintaan, huuhdellen sen vihannuutta keltaisena valosuihkuna. Oli usea tunti päivänlaskuun, mutta kirkas kehä oli alkanut laskeutua Orizavan lumista keilaa kohti, ja sen säteet olivat saaneet sen kullanpunervan värin, joka niille on ominaista tropiikkien maissa ennen hämärän alkamista. Lyhytaikainen myrsky oli lakaissut taivaan, ja maailman sinikatto oli pilvetön. Tummat rykelmät olivat vyöryneet pois kaakkoisen taivaanrannan yli ja tuhlasivat nyt raivoaan Hondurasin ja Tabasconin väripuumetsiin.
Jalkojemme juuressa oli niitty leviten eteemme vihreän maton tavoin, ja äärimmäisellä sivulla sitä rajoitti tumma metsäpuiden seinä. Useita metsäsaarekkeita kasvoi kentällä, lisäten maiseman romanttisen kaunista leimaa.
Lähellä niityn keskustaa oli pieni karjatalo, jota ympäröi korkea paaluaita. Tämän me heti käsitimme don Cosmén mainitsemaksi corraliksi.
Jonkun matkan päässä aitauksesta kävi tuhansittain karjaa laitumella ruohoisella tasangolla, ja niiden täplikkäät kyljet ja pitkät suorat sarvet osoittivat niiden polveutuvan kuuluisasta espanjalaisesta nautarodusta. Jotkut niistä liikkuivat erillään laumasta, samoillen tiheikköisten kumpujen yli tai lepäillen jonkun yksinäisen palmun siimeksessä. Härkien kellot kilkuttivat hauskaa, mutta yksitoikkosta musiikkiaan. Sadoittain hevosia ja muuleja oli sekaantuneina laumaan; ja me saatoimme eroittaa pari nahkapukuista lehmipaimenta, vaqueros, jotka nelistivät paikasta paikkaan nopeilla mustangeillaan.
Nämä hyökkäsivät harjanteelle ilmestyessämme hurjan härän perään, joka juuri oli karannut corralista.
Kaikki viisi – paimenet, mustangit ja härkä – kiitivät niityn yli kuin myrskytuuli, härän mylviessä raivosta ja pelosta, samalla kun paimenet kirkuivat sen perään ja heiluttivat pitkiä lassojaan. Heidän suorat, mustat tuulessa liehuvat hiuksensa, mustanpuhuvat arabialaisvivahteiset kasvonsa, korkeat espanjalaiset hattunsa, sivuilta napitetut nahkahousunsa, kilisevät kannuksensa ja koristeelliset syvät satulansa – kaikki tämä yhdessä heidän virmojen ratsujensa oivallisen käsittelyn ja takaa-ajon hurjan kiihoituksen kanssa teki heidät eloisan kiintoisiksi, ja me jäimme hetkiseksi tarkkaamaan tulosta.
Härkä syöksyi ohitse viidenkymmenen askeleen päässä siitä, missä me seisoimme, korskuen raivosta ja sohien sarviaan korkealle ilmaan, – hätyyttäjät heti sen kintereillä. Tällä hetkellä toinen paimenista sinkautti lassonsa, joka sirosti lentäen tarttui toiseen sarveen. Sen nähdessään ei paimen kääntänyt hevostaan, vaan istui katse tähdättynä härkään ja salli köyden juosta loppuun. Se tiukkeni pian ja, tuskin ehkäisten elukkaa, livahti liukkaasta sarvesta ja lensi joustimen tavoin ilmaan. Heitto oli epäonnistunut.
Toinen paimen heitti nyt lassonsa paremmalla menestyksellä. Raskas, taitavasti lingottu silmukka viuhahti kuin nuoli ja kiersi molemmat sarvet paulaansa. Ajatuksen nopeudella vaquero käänsi hevosensa, upotti kannuksensa syvälle sen kylkiin ja, puristaen reisiään sen satulaa vasten, nelisti vastakkaiselle suunnalle. Härkä ryntäsi eteenpäin kuin ennenkin. Hetkisessä suopunki pingoittui. Äkillinen nytkähdys pani köyden värähtelemään kuin viulunkielen, ja härkä lojui hievahtamatta ruohikossa. Nykäys oli melkein tempaissut mustangin pakaroilleen.
Härkä virui jonkun aikaa siinä, mihin se oli kaatunut; sitten se teki ponnistuksen, ryntäsi pystyyn ja katsoi ympärilleen hämmästyneenä. Sitä ei oltu vielä voitettu. Sen raivosta leimahtelevat silmät pyörivät päässä, kunnes ne osuivat sen sarvista satulaan kulkevaan köyteen; ja sitten se äkkiä painaen päänsä alas hyökkäsi vimmatusti karjuen paimenta kohti.
Viimemainittu, joka oli odottanut hyökkäystä, työnsi kannukset mustanginsa kylkiin ja alkoi laskea täyttä neliä niityn yli. Härkä seurasi perässä, silloin tällöin lyhentäen matkaa itsensä ja vihollisensa välillä, kun taas lasso toisinaan kiristyessään melkein tempasi sen päälaelleen.
Ajettuaan satakunta metriä vaquero käänsi äkkiä hevosensa ja poikkesi suorakulmaisesti suunnastaan. Ennenkuin härkä ehti kääntyä, tiukkeni köysi jälleen äkillisin nytkähdyksin ja paiskasi sen kyljelleen. Tällä kertaa se virui maassa vain silmänräpäyksen ja, hypähtäen pystyyn, syöksyi uuteen takaa-ajoon.
Toinen paimen tuli nyt esille ja härän rynnätessä ohi heitti sen perään lassonsa, joka kietoutui sen koipeen, silmukaksi nilkan ympärille.
Tällä kertaa härkä kaatui tuimasti, ja se virui kuin kuolleena. Toinen paimenista ratsasti silloin varovaisesti paikalle ja, kumartuen alas satulastaan, päästi molemmat lassot ja vapautti eläimen.
Härkä nousi jaloilleen ja, vilkaisten ympärilleen mitä alistuneimpaan ja surkeimpaan tapaan, käveli rauhallisesti pois, sallien vastustamatta ajaa itsensä corraliin.
Aloimme laskeutua kentälle, ja nähdessään vilahduksen meidän univormuistamme paimenet pysähdyttivät yhtaikaa mustanginsa äkillisellä nykäyksellä. Saatoimme havaita heidän eleistään, että he olivat säikähtyneet nähdessään joukkomme lähenevän. Se ei ollut ihmeellistä, koska majuri ratsastaessaan isolla, romuluisella konkarillaan häämöitti sinitaivasta vasten kolossimaisena. Meksikolaiset arvatenkaan eivät olleet koskaan nähneet isompaa hevosrotua kuin ne mustangit, joilla he ratsastivat; ja tämä ilmestys ynnä pitkä rivi sotilaspukuisia miehiä tulossa mäkeä alas oli omiaan ankarasti hätkähdyttämään heitä.
"Ne miekkoset aikovat livistää, kapteeni", sanoi Lincoln, koskettaen kohteliaasti lakkiaan.
"Olette oikeassa, kersantti", vastasin minä; "ja ilman heitä voisimme yhtä hyvin ajatella tuulen tavoittamista kuin saada kiinni joku noista muuleista".
"Kunhan vain sallitte minun pamauttaa helmen lähimpään mustangiin, voin minä rammata sen vahingoittamatta sen satulassa istujaa."
"Sitä olisi sääli. Ei, kersantti", vastasin minä. "Minä voinen pysähdyttää heidät lähettämällä oppaan", jatkoin minä, puhuen pikemmin itselleni kuin Lincolnille; "mutta ei, se ei kelpaisi; täytyy näyttää väkivallalta. Minä olen luvannut. Majuri, tahtoisitteko olla niin hyvä ja ratsastaa edeltä estääksenne nuo miehet nelistämästä pois?"
"Hyvänen aika, kapteeni!" virkkoi majuri säikähtyneen näköisenä. "Ette toki luule, että minä voin tavoittaa sellaisia arabialaisia? Herkules on hidas – hidas kuin rapu!"
Mutta se oli valhe, tiesin sen; sillä Herkules, majurin iso, vankkaluinen sotaratsu oli nopea kuin tuuli.
"Sitten, majuri, ehkä sallitte herra Clayleyn sitä koettaa", ehdotin minä. "Hän on keveäpainoinen. Minä vakuutan teille, että ilman meksikolaisten apua emme kykene tavoittamaan ainoatakaan muulia."
Nähdessään kaikkien silmät häneen luotuina majuri suoristausi äkkiä jalustimillaan ja, pöyhistyen rohkeudesta ja tärkeydestä, julisti, että hän niin ollen lähtisi itse. Sitten hän, kutsuen "tohtorin" mukaansa, kannusti Herkulesta ja ratsasti eteenpäin täyttä laukkaa.
Osoittautui, että tämä oli juuri omiaan säikähdyttämään paimenet, koska majuri oli herättänyt heissä suurempaa pelkoa kuin koko muu joukkomme yhteensä. He osoittivat ilmeisiä oireita lähteä pakoon, ja minä huusin heille täyttä kurkkua:
"Alto! somos amigos. Pysähtykää! Olemme ystäviä." Sanat olivat tuskin ehtineet suustani, ennenkuin he työnsivät kannuksenpyöräkkeet mustangiensa kylkiin ja nelistivät kuin henkensä edestä corralia kohti.
Majuri seurasi huimaavaa vauhtia "tohtorin" ajaessa perässä, sillä välin kun vasu, jota viimemainittu kuljetti käsivarrellaan, alkoi tyhjentää sisältöään, siroitellen majurin muonan preirielle. Onneksi oli don Cosmén vieraanvaraisuus jo korvannut sen menetyksen.
Noin puolen penikulman juoksun perästä alkoi Herkules nopeasti lähestyä mustangeja, jotavastoin "tohtori" menetti vauhtia ja välimatka häneen piteni päinvastaisessa suhteessa. Meksikolaiset olivat päässeet parinsadan metrin päähän karjatalosta, eikä majuri ollut sataa metriä kauempana heidän jäljessään, kun havaitsin viimemainitun äkkiä pysähdyttävän ratsunsa ja, nykäyksellä kääntäen Herkuleksen pitkän ruhon, alkavan ratsastaa ripeästi takaisin, kaiken aikaa vilkuen olkansa yli aitausta kohti.
Paimenet eivät pysähtyneet corralin luona, niinkuin olimme odottaneet, vaan painuivat yhä edelleen niityn poikki ja hävisivät puiden joukkoon vastakkaisella puolella.
"Mikä hitto Blossomiin meni?" kysyi Clayley. "Se oli selvästi niitä lähenemässä. Siltä vanhalta pöyhkeilijältä on varmaankin katkennut verisuoni."
XVIII
Kahakka sissien kanssa
"No, mikä oli hätänä, majuri?" kysyin minä, kun tämä ratsasti luoksemme puhisten kuin merisika.
"Hätänä", vastasi hän lausuen yhden karkeimpia kirouksiaan, "hätänäkö tosiaan! Ette kai olisi tahtonut, että olisin ratsastanut päätähavin heidän varustuksiinsa?"
"Varustuksiinsa!" toistin minä hiukan kummastuneena. "Mitä sillä tarkoitatte, majuri?"
"Tarkoitan varustuksia – en mitään muuta. Siellä on kymmentä jalkaa korkea paaluvarustus täpötäynnä niitä."
"Keitä sitten?"
"Täynnä vihollisia – täynnä rancheroja. Minä näin niiden rumat vaskinaamat – ainakin tusinan niitä katselemassa minua paalujen yli; ja, niin totta kuin taivas on päittemme päällä, jos olisin etääntynyt vielä kymmenenkin askelta, olisivat ne ampuneet minut seulaksi kuin maalitaulun."
"Mutta, majuri, ne ovat ainoastaan rauhallisia rancheroja – lehmipaimenia, ei mitään enempää."
"Lehmipaimenia! Sanonpa teille, kapteeni, että niillä kahdella, jotka ajoivat nelistäen tiehensä, oli kummallakin miekka kiinnitettynä satulaansa. Minä näin heidät päästessäni lähemmäksi; ne olivat houkuttelemassa meitä paluuvarustuksille – siitä panen pääni pantiksi!"
"Kah, majuri", vastasin minä, "ne ovat kyllin kaukana varustuksesta nyt; ja paras, minkä voimme heidän poissaollessaan tehdä, on tarkastaa se nähdäksemme, mitä mahdollisuuksia se voi tarjota noiden muulien tarhoittamiseksi, sillä jollemme voi ajaa niitä sinne sisälle, on meidän palattava tyhjin toimin."
Näin sanoen minä lähdin eteenpäin miesteni kanssa, ja majuri seurasi perässä.
Saavutimme pian peloittavan paaluvarustuksen, joka ei tosiaankaan ollut mitään muuta kuin tavallinen corral, jollaisia kaikki suuret haciendas de ganados, karjatilat, espanjalaisessa Amerikassa omistavat. Yhdessä nurkassa oli pystyyn asetetuista riu'uista tehty rakennus palmunlehväkattoineen. Siinä säilytettiin lassoja, satuloita, työkaluja ja muita sellaisia paimenten tarpeita; ja tämän rakennuksen ovella seisoi raihnainen vanha zambo – ainoa ihmisolento paikalla. Zambon villatukkainen pää paalujen yläpuolella oli heijastunut tusinan kertaa majurin säikähtyneessä mielikuvituksessa.
Tarkastettuamme corralin havaitsin sen oivalliseksi tarkoitukseemme, kunhan meidän vain onnistuisi ajaa muulit sinne sisälle; ja työntäen auki salvat me ryhdyimme yritykseemme. Muulit söivät rauhallisesti ruohoa neljännesmailin päässä corralista.
Kuljettuamme karjan ohi minä hajoitin joukon puoliympyrään täydelliseksi ketjuksi eläinten taakse. Sitten verkalleen niitä lähestyen sotilaat alkoivat ajaa niitä karjakarsinaa kohti.
Olimme jonkun verran kömpelöitä tässä uudessa hommassamme; mutta pommittelemalla niitä pienillä kivillä ja kuivuneen lehmänlannan kappaleilla ja silloin tällöin luikkaamalla "huis, huis!" saimme muulit pian liikkeelle toivottuun suuntaan.
Majuri sekä "tohtori" ja Pikku Jack, jotka olivat joukkueeni ratsumiehet, olivat suureksi hyödyksi, varsinkin Jack, joka tähän hommaan perin ihastuneena piti Twidgetin alituisessa laukassa oikealta vasemmalle.
Kun mulado lähestyi aitauksen portteja, tulivat kaaren molemmat päät vähitellen toisiaan lähemmäksi, sulkeutuen corralia kohti. Muulit olivat jo viidenkymmenen askeleen päässä sisäänkäytävästä ja sotilaat tulivat noin kahdensadan metrin päässä perästä, kun monien kavioiden kapsetta muistuttava töminä kiinnitti huomiomme. Pikainen, kimeä ratsastorven sävel kajahti tasangon yli, ja sitä seurasi hurja ulvonta, ikäänkuin joukko intiaanisotilaita olisi äkkiä hyökännyt vihollisen kimppuun.
Hetikohta kääntyi jokainen silmä, ja me näimme hämmästykseksemme parven ratsumiehiä pilvenä kiitävän metsästä penkerettä alaspäin rynnäkön nopeudella.
Yksi ainoa silmäys riitti minulle osoittamaan, että ne olivat sissejä, guerilleros. Niiden koreat puvut, omituiset aseet ja moniväriset pienet liput keihäiden päässä ilmaisivat sen erehdyttämättömästi.
Seisoimme hetkisen kuin salaman iskeminä; kimeä huuto kuului hajaantuneesta rivistä.
Minä viittasin torvensoittajalle, joka antoi käskyn: "Kerääntykää keskukseen!"
Ikäänkuin yhteisestä sysäyksestä koko rivi sulkeutui juostakseen tarhan portteja kohti. Äkillisen ryntäyksen pakotuksesta muulit syöksyivät sikin sokin eteenpäin, sulkien sisäänpääsyn.
Sissit lähenivät liehuvin lipuin, keihäät ojossa ja kirkuen hurjia huutojaan:
"Andela! andela! Mueran los yankees! Eteenpäin, eteenpäin! Kuolema jänkeille!"
Etumaiset sotilaat olivat jo muulien kintereillä sohien niitä pistimillään. Eläimet alkoivat potkia ja hyppiä mitä raivokkaimmin aiheuttaen edessäpäin uuden vaaran.
"Täyskäännös – laukaiskaa!" komensin minä tällä hetkellä.
Säännötön, mutta hyvin tähdätty yhteislaukaus tyhjensi puolikymmentä satulaa, ja se horjutti hetkiseksi hyökkäävän rivistöä. Mutta ennenkuin mieheni ehtivät panostaa pyssynsä uudestaan, olivat sissit hypänneet suoraan kaatuneiden toveriensa yli ja vyöryivät meitä kohti kostonhuudoin. Tusina heidän uljaimpia miehiään oli jo ampumamatkan päässä, laukaisten pyssynsä ja pistoolinsa hyökätessään.
Asemamme oli nyt hirveän vaarallinen. Muulit sulkivat vielä portin, ehkäisten sotilaita etsimästä suojaa paalutuksen takaa; ja ennenkuin me ehtisimme panostaa kiväärimme uudestaan, olisivat jälkimmäiset vihollisen keihäille alttiina.
Tarttuen majurin palvelijaa käsipuolesta minä riuhtaisin hänet hevosensa selästä ja, hypäten satulaan, ajaa karahutin perään. Puoli tusinaa urhokkaimpia miehiäni, niiden joukossa Lincoln, Chane ja ranskalainen Raoul, yhtyi hevosen ympärille, päättäen ottaa vastaan ratsashyökkäyksen kivääriensä lyhyillä paineteilla. Heidän pyssynsä olivat kaikki tyhjät!
Tällä hetkellä silmäni osui yhteen sotamiehistä, urhoolliseen, mutta hidasjalkaiseen saksalaiseen, joka oli vielä kaksikymmentä askelta jäljessä tovereistaan, ponnistellen parhaansa heidät saavuttaakseen. Kaksi sissiä ryntäsi häntä kohti keihäät ojossa. Minä nelistin hänen avukseen; mutta ennenkuin ehdin hänen luokseen, survaisi ensimmäisen meksikolaisen heittokeihäs hänen pääkallonsa läpi, pirstaten sen kuin granaatti. Mies nousi koholle maasta ja siirtyi usean askelen mitan keihään varressa.
Sissi hellitti kiinni takertuneen aseensa, mutta ennenkuin hän ehti vetää esille toisen, oli Victorian miekka lävistänyt hänen sydämensä.
Hänen toverinsa kääntyi minuun päin kostonhuudoin. En ollut vielä saanut irti asetta torjuakseni heittoa. Keihään kärki oli kolmen jalan päässä rinnastani, kun äkillinen rasahdus kuului takaani: keihäsmies levitti käsivartensa suonenvedontapaisesti nytkähtäen. Hänen pitkä keihäänsä viuhahti ilmaan, ja hän vaipui satulastaan taaksepäin kuolleena.
"Hyvin tehty, Jack! Tuli ja pihdit! Ken opetti sulle tuon tempun! Hei, hurraa!" Ja minä kuulin Lincolnin äänen jonkinlaisena intiaaniulvahduksena kohoavan metelin yli.
Tällä hetkellä muuan voimakkaalla mustalla mustangilla ratsastava guerillero ajoi täyttä laukkaa meitä kohti. Päinvastoin kuin useimmat hänen toverinsa hän oli aseistettu sapelilla, jota hän kaikesta päättäen käytteli perin taitavasti. Hän kiiti minua kohti, valkoiset hampaat hurjasti irvistäen.
"Haa, monsieur le capitaine!" huusi hän lähestyessään. "Vielä elossa? Luulin lopettaneeni teidät Lobosissa. Eipä vielä liian myöhäistä!"
Minä tunsin karkuri Dubroscin!
"Heittiö!" huudahdin minä liian raivoissani sanoakseni mitään muuta.
Kohtasimme toisemme täydessä laukassa, mutta vaikeasti ohjattavine hevosineni minä saatoin ainoastaan torjua hänen iskunsa hänen suhahtaessaan ohitseni. Käännyimme jälleen ja nelistimme toisiamme kohti – molemmat vihan kannustamina; mutta hevoseni kavahti jälleen, säikähtyen vastustajani sapelin kimaltelua. Ennenkuin voin sen kääntää, oli hän ajanut minut lähelle corralin paaluja; ja kääntyessäni karkuria vastaan minä havaitsin olevamme tumman röykkiön eroittamina.
Se oli osa muuleja, jotka olivat perääntyneet corralin porteilta ja pakenivat avoimelle tasangolle. Me pysähdytimme ratsumme silmäillen toisiamme kärsimättömän kostonhimoisesti, mutta miesteni luodit alkoivat viheltää paalutuksesta; ja uhkaavin elein Dubrosc käänsi hevosensa, nelistäen pois toveriensa luo. Nämä olivat perääntyneet ulottumattomiin ja pysähtyneet ryhmiin preirielle, sähisten pettymyksestä ja raivosta.
XIX
Herkuleksen urotyö
Koko kahakkaa ei ollut kestänyt kahta minuuttia. Se oli, kuten useimmat meksikolaisen ratsuväen hyökkäykset, ryöpsähdys, hurjaa ulvontaa, puoli tusinaa tyhjiä satuloita ja kiireellinen perääntyminen.
Sissit olivat väistyneet niin pian kuin he havaitsivat meidän saavuttaneen turvallisen aseman ja uudestaan panostettujen pyssyjemme luodit alkoivat vinkua heidän korvissaan. Ainoastaan Dubrosc nelisti vimmoissaan lähelle aitausta; ja vasta huomatessaan olevansa yksin ja älytessään, kuinka hupsua oli näin hyödyttömästi panna itsensä alttiiksi, hän käänsi hevosensa ja seurasi meksikolaisia. Viimemainitut olivat nyt preiriellä tuliaseiden ulottumattomissa, ryhmittyneinä haavoitettujen toveriensa ympärille tai nelistäen edestakaisin pettyneestä kostonhimosta karjuen.
Minä astuin corraliin, johon useimmat mieheni olivat asettuneet suojaan paalutuksen taa. Pikku Jack istui Twidgetin selässä, panostaen uudestaan kivääriään ja yrittäen olla piittaamatta imartelevista ylistyksistä, joita satoi hänelle joka puolelta. Kehuva lause Lincolnilta oli Jackille kuitenkin liikaa, ja ylpeän hymyn nähtiin värähtävän pojan kasvoilla.
"Kiitos, Jack", sanoin minä mennessäni hänen ohitseen; "näen, että osaat käyttää kivääriä jotenkin tehokkaasti."
Jack painoi päänsä alas virkkamatta sanaakaan ja näytti ahkerasti puuhailevan pyssynlukkonsa kanssa.
Kahakassa Lincoln oli saanut raapaisun keihäästä, mistä hän kiukutteli omalla erikoisella tavallaan, vannoen kostoa antajalle. Saattoi sanoa, että hän oli sen saanut työntäessään lyhyen pistimensä vastustajansa käsivarren läpi ja lähettäessään hänet pois tuo jäsen velttona riippumassa sivulla. Mutta metsästäjä ei ollut tyytyväinen; ja nyrpeänä palatessaan aitaukseen hän kääntyi ja puiden nyrkkiä meksikkolaiselle jupisi sisukkaasti:
"Sinä kirottu haisunäätä! Kyllä minä sinut tavatessani tunnen. Ettenkö minä vielä pääsisi sinuun käsiksi!"
Gravenitz, preussilainen soturi, oli myöskin ollut lähellä keihästä, ja jotkut toisetkin olivat saaneet keveitä haavoja. Äsken mainittu saksalainen oli ainoa kaatunut. Hän virui yhä kentällä, mihin oli tuupertunut, ja heittokeihään pitkä terä pisti ulos hänen kallostaan. Vähemmän kuin kymmenen jalan päässä oli hänen surmaajansa ruumis koreassa puvussaan.
Toinen guerillero oli pudotessaan sotkenut toisen säärensä satulannupistaan riippuvaan lassoon, ja hänen hurja ja korskuva mustanginsa laahasi häntä perässään niittyä pitkin. Eläimen hypähdellessä sivuille ponnahti hänen hervoton ruumiinsa joka nykäyksellä kahdenkymmenen jalan päähän, missä se virui hievahtamatta, kunnes uusi lasson tempaus sinkosi sen ilmaan. Meidän katsellessamme tätä kamalaa näytelmää nelistivät jotkut sissit perään, samalla kun puolen tusinan muun havaittiin kannustavan ratsujaan ja suuntaavan niitä corralin taakse. Vilkaistessamme sinnepäin huomasimme ison raudikon tyhjin satuloin kiitävän täyttä laukkaa preirien yli. Yksi ainoa silmäys osoitti meille, että se hevonen oli Herkules.
"Hyvänen aika! Majuri?"
"Turvassa jossakin", vastasi Clayley; "mutta missä hitossa hän saattaa olla? Hän ei viru kunnian kentällä, sillä silloin hänet voisi nähdä penikulmien päästä. Hahaha – katsokaa tuonne!"
Naurusta ulvoen Clayley osoitti ranchon nurkkaan.
Niinkään surullisen näytelmän jälkeen minäkään tuskin saatoin olla yhtymättä Clayleyn äänekkääseen hilpeyteen. Riippuen sapelinsa vyöstä korkeassa paalussa majuri potki ja ponnisteli kaikin voimin. Omistajansa painavan ruhon tiukkaan pingoittama hihna jakoi hänen vartalonsa kahdeksi valtavaksi palloksi, ja hänen kasvonsa olivat vääntyneet ja purppuranpunaiset jännityksen ja pinnistyksen tuottamasta tuskasta. Hän mylvi äänekkäästi apua, ja useat sotilaat juoksivat häntä kohti; mutta siitä tavasta, jolla hän nytkäytteli ruumistaan ja kiersi kaulaansa nähdäkseen paalutuksen yli, oli ilmeistä, että hänen levottomuutensa pääsyy oli aidan toisella puolella.
Tosiasia oli, että majuri vihollisen näyttäytyessä oli heti kiireesti ratsastanut corralin taakse ja, löytämättä mitään sisäänpääsyä, heittäytynyt Herkuleksen selästä paalutukselle, aikoen kiivetä yli; mutta nähtyään vilahduksen sisseistä hän oli äkkiä päästänyt suitset käsistään ja yrittänyt syöksyä corraliin.
Hänen terävään paaluun tarttunut vyönsä piti häntä riippumassa puolitiessä, yhä sen vaikutelman vallassa, että meksikolaiset olivat hänen kintereillään. Hänet päästettiin pian pinteestä, ja nyt hän toikkaroi corralin poikki, syytäen suustansa taajan ja keskeyttämättömän tulvan mehevimpiä kirouksiaan.
Silmämme kääntyivät nyt Herkulesta kohti. Ratsumiehet olivat tulleet viidenkymmenen metrin päähän siitä, ja jotkut heiluttivat pitkiä lassojaan ilmassa. Majuri oli kaikesta päättäen menettänyt hevosensa.
Laukattuaan metsän syrjään Herkules äkkiä pysähtyi ja sinkautti laahaavat ohjakset ylös äänekkäästi hirnahtaen.
Sen lähenevät takaa-ajajat sinkosivat suopunkinsa. Kaksi niistä osui sen päähän, pujottautuen sen kaulan ympäri. Ikäänkuin käsittäen välttämättömäksi epätoivoisen ponnistuksen vapautuakseen iso konkari painoi turpansa maahan ja ojentausi täyteen laukkaan.
Suopungit, jotka toinen toisensa perään tiukkenivat sen rotevan rinnan ympäri, napsahtivat poikki kuin rullalangat, melkein temmaten mustangit kumoon. Pitkät pätkät lensivät sivuille kuin paperinauhat sen kirmatessa niityn yli kaukana ulvovien hätyyttäjiensä edellä.
Se suuntausi nyt suoraan corralia kohti. Joitakuita sotamiehiä juoksi paalutusta kohti tarttuakseen suitsiin sen saapuessa, mutta havaitessaan vanhan toverinsa – "tohtorin" hevosen – aitauksessa se hirnahti ensin äänekkäästi ja sitten, ponnistaen kaikella tarmollaan, hyppäsi korkealta paaluaidan yli.
Miehet, jotka olivat kiinnostuneina seuranneet sen pakoonpyrkimistä, tervehtivät sitä nyt kuin se olisi ollut yksi heistä.
"Kahden kuukauden palkka hevosestanne, majuri!" huudahti Clayley.
"Oh, sitä komeaa eläintä! Se maksaa nahkansa täyden kultaa! Totisesti, kapteenin tulisi se saada!" huudahteli Chane; ja paljon muita ylistyksiä lausuttiin Herkuleksen kunniaksi.
Kun sen hätyyttäjät eivät rohjenneet lähestyä paalutusta, vetäytyivät he sillä välin pois toveriensa luo pettymyksen ja mielipahan elein.
XX
Kujanjuoksu
Aloin miettiä asemamme todellista vaaraa – teljettyinä corraliin avonaiselle preirielle kymmenen penikulman päähän leiristä ilman mitään paon mahdollisuutta. Tiesin, että saatoimme puolustautua pelkurimaisten vastustajiemme kahdenkertaista joukkoa vastaan, he eivät suinkaan tohtisi tulla kivääriemme kantaman päähän. Mutta miten päästä ulos, kuinka mennä avoimen tasangon yli? Viisikymmentä jalkamiestä nelinkertaista ratsuväen voimaa vastaan – jotka sitäpaitsi olivat keihäsmiehiä, – eikä pensastakaan suojaamassa jalkamiestä pitkiltä peitsiltä ja raudoitetulta kaviolta!
Lähin törmä oli puolen mailin päässä, ja se taas puolen mailin päässä metsästä. Jos törmä olisi voitukin vimmatulla juoksulla saavuttaa, olisi ollut mahdotonta päästä metsään, koska vihollinen olisi varmasti saartanut uuden asemamme ja saartoketjuillaan täydellisesti katkaissut tiemme. Nyt he olivat yhtenä joukkona pysähtyneet noin neljänsadan metrin päähän corralista; ja varmoina siitä, että olivat saattaneet meidät satimeen, olivat useimmat astuneet satulasta ja juoksuttivat mustangejaan suopungeissa. He olivat ilmeisesti päättäneet voittaa meidät piirittämällä.
Toivottoman tilamme lisäksi huomasimme, ettei corralissa ollut pisaraakaan vettä. Ottelua seuraava jano oli ehdyttänyt leilien niukan varaston, ja kuumuus oli ankara.
Mietiskellessäni asemamme vaaroja osui silmäni Lincolniin, joka seisoi pyssy olalla, vasen käsi laskettuna rinnan yli, käskyjä odottavan sotilaan asennossa.
"No, kersantti, mitä nyt?" kysyin minä.
"Sallitteko, kapteeni, minun ottaa mukaani pari miestä ja mennä noutamaan tuon saksan? Ne tahtoisivat peittää sen turpeen alle, ennenkuin nuo rosvoilevat roistot saavat hänet käsiinsä."
"Tietysti. Mutta ettekö joudu vaaraan? Hän on jonkun matkan päässä paalutuksesta."
"En luule, että ne miekkoset lähtevät liikkeelle, – ovat saaneet siitä kyllänsä juuri äsken. Me juoksemme nopeasti kentälle, ja pojat voivat suojella meitä tulellaan."
"Hyvä sitten; ryhtykää toimeen."
Lincoln palasi joukon luo ja valitsi neljä ripeimmistä miehistään, joiden kanssa hän lähti aukkoa kohti. Minä käskin sotamiesten asettua aitauksen sille puolelle hyökkäyksen sattuessa suojellakseen joukkuetta; mutta hyökkäystä ei tehty. Liikehtimistä havaittiin meksikolaisten keskuudessa, kun he huomasivat Lincolnin joukkueineen ryntäävän ruumista kohden; mutta nähdessään, etteivät he ehtisi ehkäistä heitä viemästä sitä pois, pysyttelivät he viisaasti amerikkalaisten kiväärien kantomatkan ulkopuolella.
Saksalaisen ruumis tuotiin aitaukseen ja haudattiin asiaankuuluvin juhlallisuuksin, vaikka hänen toverinsa uskoivat, että se ennenkuin monta tuntia olisi kulunut raastettaisiin "soturinhaudastaan", raahattaisiin pois preiriesusien ja korppikotkien saaliiksi, ja luut jätettäisiin vaalenemaan aukealle kedolle. Kuka meistä tiesi, ettei se muutaman tunnin kuluttua olisi kunkin oma kohtalo?
"Hyvät herrat", sanoin upseeritovereilleni kokoontuessamme, "voitteko ehdottaa mitään pakokeinoa?"
"Ainoa mahdollisuutemme on taistella heitä vastaan täällä, missä olemme. Niitä on neljä yhtä kohden", vastasi Clayley.
"Meillä ei ole muuta mahdollisuutta, kapteeni", sanoi Oakes, pudistaen päätänsä.
"Mutta heidän aikomuksensa ei ole taistella meidän kanssamme. He aikovat tappaa meidät nälkään. Katsokaa, he liekaavat hevosiaan, tietäen helposti voivansa meidät tavoittaa, jos yritämme lähteä aitauksesta."
"Emmekö voi liikkua avoimessa neliössä?"
"Mitä on viisikymmenmiehinen avoin neliö nelinkertaista keihäillä ja lassoilla varustettua ratsumiesjoukkoa vastaan? Ei, ei; he murtaisivat sen yhdellä ainoalla hyökkäyksellä. Ainoa toivomme on, että kykenemme pitämään puoliamme, kunnes poissaolomme leiristä saa aikaan, että lähetetään sotaväenosasto meitä pelastamaan."
"Mutta miksi ei lähetetä sitä pyytämään?" huomautti majuri, jonka neuvoa oli tuskin kysytty, mutta jonka älyn vaaran äärettömyys oli terästänyt. "Miksei lähetetä pyytämään paria rykmenttiä?"
"Mutta millä tavoin me lähetämme, majuri?" kysyi Clayley, pitäen hänen ehdotustaan naurettavana näissä olosuhteissa. "Onko teillä kirjekyyhkynen taskussanne?"
"Häh, mitä? Tuo Herkuleshan juoksee kuin jänis; pistäkää joku tovereistanne sen satulaan, ja minä takaan, että se ehtii leiriin yhdessä tunnissa."
"Olette oikeassa, majuri", sanoin minä, tarttuen hänen ehdotukseensa; "kiitän teitä siitä ajatuksesta. Kunhan se vain voisi vilistää tästä tuonne metsään! Minusta tuuma on vastenmielinen, mutta se on ainoa tilaisuutemme."
Viimeisen lauseen minä jupisin itsekseni.
"Miksi se teistä on vastenmielinen?" kysyi majuri, joka oli kuullut sanani.
"Ette ehkä ymmärtäisi syitäni, majuri."
Ajattelin häpeää joutua tällä tavoin satimeen, vieläpä ensimmäisellä partioretkelläni.
"Ken suostuu vapaaehtoisesti ratsastamaan pikalähettinä leiriin?" tiedustin minä, puhuen miehille.
Kaksikymmentä heistä hypähti yhtaikaa esille.
"Kuka teistä muistaa reitin niin, että voi ajaa sitä täyttä laukkaa?" kysyin minä.
Ranskalainen Raoul astahti esiin, koskettaen lakkiaan.
"Minä tiedän lyhemmän, kapteeni, Mata Corderan kautta."
"Haa, Raoul, te tunnette maan! Te olette oikea mies."
Minä muistin nyt, että tämä mies oli yhtynyt meihin Sacrificiosissa, juuri kun retkikuntamme oli astunut maihin. Hän oli oleskellut maassa ennen meidän tuloamme ja tunsi sen hyvin.
"Oletteko hyvä ratsastaja?" kysyin minä.
"Olen palvellut viisi vuotta ratsuväessä."
"Vai niin; luuletteko voivanne sivuuttaa heidät? Ne ovat melkein reitillänne."
"Sillä suunnalla kylläkin, mistä tulimme preirielle, kapteeni; mutta minun matkani pitää töyryn ohi vasemmalta."
"Se antaa teille muutamia pisteitä. Älkää pysähtykö, sitten kun olette noussut satulaan, sillä muutoin ne saavat vihjauksen ja katkaisevat tienne."
"Tuolla raudikolla ratsastaessa ei ole mitään vaaraa, kapteeni."
"Jättäkää kiväärinne; ottakaa nämä pistoolit. Haa, teillähän on pari koteloissa! Tarkistakaa, että ne ovat ladatut. Nämä kannukset – kas niin – leikatkaa irti tuo raskas kapine satulasta; viittakin pois! Teillä ei saa olla mitään ehkäisemässä liikkeitänne. Kun tulette leirin lähelle, jättäkää hevosenne chaparraliin. Antakaa tämä eversti C:lle."
Kyhäsin seuraavat sanat paperinpalaselle:
Herra Eversti: – Kaksisataa miestä riittää. Voisivatko ne
livahtaa sieltä yön tultua? Mikäli se on mahdollista, on
kaikki hyvin – jos se tulee ajoissa...
Kunnioittaen H. H.Ojentaessani paperin Raoulille minä kuiskasin hänen korvaansa:
"Eversti C:n omaan käteen. Salaisesti Raoul – salaisesti, kuuletteko?"
Eversti C. oli minun ystäväni, ja minä tiesin, että hän lähettäisi yksityisen joukon minua pelastamaan.
"Ymmärrän, kapteeni", vastasi Raoul.
"Valmis siis! Nouskaa nyt satulaan ja lähtekää!"
Ranskalainen hyppäsi näppärästi ratsulleen ja, työntäen kannuksensa sen kylkiin, syöksyi tarhasta kuin ukonnuoli.
Ensimmäiset kolmisensataa metriä hän ratsasti suoraan sissejä kohti. Nämä nojailivat satuloitaan vasten tai loikoivat viheriäisessä ruohikossa. Nähdessään yhden ainoan ratsastajan lähestyvän jotkut heistä liikahtivat arvellen häntä joksikin lähetiksi, joka tuli neuvottelemaan antautumisestamme.
Äkkiä ranskalainen kääntyi pois suoralta suunnaltaan ja suhahti heidän ohitseen kaaressa.
He huomasivat nyt juonen ja hyppäsivät ulvoen satulaan. Jotkut laukaisivat pyssynsä, toiset aukoivat lassojaan ja syöksyivät takaa-ajoon.
Raoul oli kääntänyt Herkuleksen pään metsikköä kohti, jonka hän oli ottanut opastuksekseen, ja pysyi sitten melkein suoraviivaisessa suunnassa. Kunpa hän vain pääsisi turvallisesti törmälle eli metsikköön, tiesi hän sen takana olevan hajallisia puita, ja ne suojelisivat häntä jossakin määrin hänen hätyyttäjiensä lassoilta.
Katselimme hänen etääntymistään ääneti, henkeämme pidätellen. Elämämme riippui hänen pakoonpääsystään. Joukko sissejä oli hänen ja meidän välillämme; mutta me saatoimme kuitenkin eroittaa soturin viheriän nutun ja Herkuleksen isot punervat kyljet sen pompahdellessa eteenpäin metsänreunaa kohti. Sitten näimme lassojen singahtavan ulos ja kieppuvan Raoulin pään ympärillä, ja hajallisia laukauksia ammuttiin. Kerran jo kuvittelimmekin toverimme hypähtävän satulassaan ikäänkuin häneen olisi sattunut. Sitten hän ilmestyi jälleen aivan turvallisena, kaartaen pientä metsäsaareketta, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli hävinnyt näkyvistämme. Sitten seurasi hetkisen jännitystä – kauheaa jännitystä, – sillä törmä peitti katseiltamme sekä ahdistajat että ahdistetun. Jokainen silmä oli jännitettynä sitä paikkaa kohti, mihin ratsastaja oli kadonnut, mutta sitten Lincoln, joka oli kiivennyt ranchon katolle, huusi:
"Hän on pelastunut, kapteeni! Ne saamarin kuranaamat palaavat ilman häntä."
Se oli totta. Hetkistä myöhemmin ratsastajat tulivat näkyviin törmän takaa, ajaen verkalleen takaisin pettymystä ilmaisevin elein ja asennoin.
XXI
Lyhyt kauko-ottelu
Se, että Raoul ja Herkules olivat onnellisesti välttäneet vaaran, vaikutti vihollisiin melkein taikaiskun tavoin. Äskeisen haluttoman puolustusasentonsa asemesta gnerillerot hyörivät nyt kuin pesästään hälyytetyt herhiläiset, kiitäen tasangolla ja ulvoen kuin intiaanilauma sotapolulla.
He eivät saartaneet corralia niinkuin olin edellyttänyt. He eivät pelänneet, että me yrittäisimme pakoon; mutta he tiesivät, että niiden kolmen päivän sijasta, joina he kaikessa rauhassa odottivat tappavansa meidät janoon, ei heillä enää ollut kolmea tuntiakaan siihen tarkoitukseen käytettävänään. Raoul ehtisi leiriin runsaahkossa tunnissa, ja joko jalkaväkeä tai ratsumiehiä hyökkäisi heidän kimppuunsa kaksi tuntia senjälkeen.
Vakoilijoita nähtiin laukkaavan Raoulin ajamaan suuntaan, ja toisia ryntäsi metsään preirien vastakkaiselle puolelle. Tuli kiirettä ja touhua.
Minä olin Clayleyn kanssa kiivennyt ranchon katolle tarkkaamaan vihollisen liikkeitä, ja, jos mahdollista, ottamaan selvää sen aikeista. Seisoimme jonkun aikaa puhumatta, molemmat katsellen sissien liikkeitä. Ne laukkasivat edestakaisin preiriellä kiihoittuneina siitä, että Raoul oli pujahtanut heidän käsistään.
"Mainiota!" huudahti toverini ihastuneena heidän sirosta ratsastustaidostaan. "Joku noista miehistä, kapteeni, voisi tällä hetkellä istuessaan...
"Haa, mitä...?" huudahti hän, kääntyen äkkiä ja viitaten metsään päin.
Vilkaisin osoitettuun suuntaan. Pölypilvi näkyi Medellinin tien päässä. Se näkyi leijuvan pienen, marssivan joukko-osaston yläpuolella. Aurinko oli juuri menemässä mailleen, ja kun pilvi oli lännen puolella, saatoin sen tummanruskean rykelmän läpi eroittaa kirkkaiden esineiden välkettä. Sissit olivat pysähdyttäneet hevosensa ja katselivat kiihkeästi samaan kohtaan.
Sitten pöly hulmahti syrjään, tusinan verta tummia hahmoja näyttäytyi, ja niiden keskellä välähti auringonhohteessa jokin kirkas esine kuin kulta. Samalla hetkellä räjähti sissien joukosta herjaushuuto, ja äänen kuultiin kirkaisevan:
"Cenobio! Cenobio! Los canones! Cenobio, Cenobio! Kanuunat!"
Clayley kääntyi minuun päin kysyvin katsein.
"Se on totta, Clayley; kautta taivaan, me saamme nyt!"
"Mitä ne sanoivat?"
"Katsokaa itse – no?"
"Messinkikanuuna, tosiaanko? Kuusinaulainen karonaati!"
"Vastustajamme ovat Cenobion sissejä. Pieni armeija sellaisenaan. Ei paalutus eikä törmä meitä nyt hyödytä."
"Mitä on tehtävä?" kysyi toverini.
"Ei muuta kuin kuolla ase kädessä. Emme me kaadu kamppailutta, ja mitä pikemmin siihen valmistumme sitä parempi."
Loikkasin katolta ja käskin torvensoittajan puhaltamaan kokoontumismerkin.
Tuokiossa kajahtivat räikeät säveleet, ja sotamiehet järjestyivät eteeni corralissa.
"Urhoolliset toverini!" huudahdin minä. "He ovat yhtäkaikki ennättäneet ennen meitä. Sieltä tuodaan kanuunaa, ja pelkään, että nämä paalut tarjoavat vain heikon suojan. Jos meidät ajetaan ulos, rientäkäämme tuota metsäsaareketta kohti; ja muistakaa sanani – jos meidät hajoitetaan, taistelkoon jokainen tiensä parhaansa mukaan tai kuolkoon kaatuneen vihollisen päälle."
Päättäväinen hyvähuuto seurasi tätä puhetta, ja minä jatkoin:
"Mutta katsokaamme ensin, kuinka he käyttävät kapinettaan. Se on pieni, lyhyt kanuuna eikä tuhoa meitä hetikohta. Heittäytykää maahan, kun he laukaisevat. Kun makaatte pitkänänne kasvoillanne, ette ehkä kärsi niin pahoin. Ehkä voimme pitää hallussamme corralin siksi, kun ystävämme saapuvat. Koetamme joka tapauksessa."
Toinen hyvähuuto kajahti rivistä.
"Voi taivas, kapteeni! Tämä on kauheaa!" kuiskasi majuri.
"Mikä on kauheaa?" kysyin minä, tuntien sillä hetkellä halveksumista tätä sadattelevaa pelkuria kohtaan.
"Oh, tämä – tämä homma – tällaisessa ahdingossa..."
"Majuri, muistakaa, että olette soturi!"
"Niin; ja minä toivoisin, että olisin pyytänyt eron, niinkuin aioin tehdä, ennenkuin tämä kirottu sota alkoi."
"Älkää pelätkö", sanoin minä, kun hänen vilpitön pelkuruutensa väkisinkin pyrki naurattamaan; "kuukauden päästä te kyllä taas juotte viiniä Hewlettin luona. Menkää tuon parrun taakse – se on ainoa kuulankestävä kohta koko paalutuksensa."
"Luuletteko, kapteeni, että se pysähdyttää ammuksen?"
"Kyllä – piirityskanuunan kuulan. Pitäkää silmänne auki, miehet, ja olkaa valmiit tottelemaan käskyjä!"
Kuusinaulainen oli nyt lähestynyt viidensadan metrin päähän paalutuksesta, ja sitä irroitettiin verkalleen lavetistaan vihollisen tykkimiesryhmäin keskellä.
Tällä hetkellä majurin ääni kiinnitti huomioni.
"Jumalan tähden, kapteeni! Miksi sallitte heidän tulla niin lähelle?"
"Milläpä minä heidät estäisin?" kysyin minä hiukan hämmästyneenä.
"Kah, minun kiväärini kantaa tuota kauemmaksi. Se voisi pitää heidät loitolla, arvelen."
"Majuri, te näette unta!" sanoin minä. "Ne ovat kaksisataa metriä meidän kivääriemme kantomatkan ulkopuolella. Kunpa he vain tulisivat niiden ulottuville, näkisitte meidän kyllä pian lähettävän heidät takaisin."
"Mutta, kapteeni, minun kiväärini kantaa sen matkan kahteen kertaan."
Minä vilkaisin majuriin, luullen hänen menettäneen järkensä.
"Se on neulapyssy, vakuutan teille, ja tappaa kahdeksansadan metrin päästä."
"Onko se mahdollista?" huudahdin hätkähtäen; sillä muistin nyt sen kummallisennäköisen kapineen, jonka olin käskenyt irroittaa Herkuleksen satulasta.
"Miksi ette sanonut sitä minulle ennemmin? Missä on majuri Blossomin kivääri?" huusin minä katsellen ympärilleni.
"Tämä tässä on majurin pyssy", vastasi kersantti Lincoln. "Muttei se ole kivääri, en minä koskaan ole semmoista nähnyt. Se näyttää pikemminkin kahta aastaikaa vanhalta kanuunalta."
Ase oli, kuten majuri oli selittänyt, preussilainen neulapyssy – silloin uusi keksintö, mutta josta kuitenkin olin kuullut.
"Onko se panostettu, majuri?" kysyin minä, ottaen kapineen Lincolnilta.
"On kyllä."
"Voitteko osata pesuharjamieheen?" sanoin minä, antaen aseen takaisin metsästäjälle.
"Jos tämä kapine vain kantaa kyllin kauaksi, niin kyllä minä osaan", kuului vastaus.
"Se tappaa tuhannen metrin päästä", huudahti majuri pontevasti.
"Haa, oletteko siitä varma, majuri?" kysyin minä.
"Ihan varma, kapteeni. Minä sain sen keksijältä. Koettelimme sitä Washingtonissa. Se on panostettu kartiomaisella luodilla. Se lävisti tuuman lankun siltä matkalta."
"Hyvä sitten, tähdätkäähän nyt varmasti, kersantti; tämä voi meidät vielä pelastaa."
Lincoln asettui tukevasti jaloilleen, etsien paalutuksesta tuen juuri täsmällisesti olkapäänsä kohdalta. Sitten hän huolellisesti pyyhki tomun tähtäimistä ja laskien raskaan piipun koloon painoi poskensa verkalleen pyssynperää vasten.
"Kersantti, miestä, jolla on ammus!" huusin minä.
Parhaillaan muuan tykkimies kumartuneena kuusinaulaisen suulle kädessään pallomainen kartessi. Lincoln painoi liipasinta. Kuului pamaus, tykkimies oikaisi käsivartensa ja tuupertui päistikkaa maahan edes potkaisematta.
Ammus, jota hän oli kantanut, vierähti vihreälle nurmikolle. Hurja, äärimmäistä kummastusta ilmaiseva huuto kuului sissien parvesta. Samalla kertaa kajahti riemuhuuto corralin läpi.
"Hyvin tehty!" kirkaisi toistakymmentä ääntä yhdellä haavaa.
Hetkisessä puhdistettiin ja panostettiin kivääri uudestaan.
"Tällä kertaa, kersantti, lunttua pitelevä mies!"
Kivääriä uudestaan panostettaessa olivat kuusinaulaisen ympärillä hyörivät meksikolaiset jonkun verran toipuneet hämmästyksestään ja työntäneet ammuksen piippuun. Pitkä tykkimies seisoi lunttu ja sytytin kädessään tykin peräpäässä, odottaen laukaisemiskäskyä.
Ennenkuin hän sen käskyn sai, pamahti kivääri jälleen; hänen käsivartensa kohosi äkillisellä nytkähdyksellä, ja hänen kädestään kirvonnut lunttukeppi singahti kahdenkymmenen jalan päähän.
Mies itse kierähti ympäri ja hoiperreltuaan pari askelta kaatui toveriensa syliin.
"Kapteeni, sallikaahan minun ensi kerralla napata tuo haisunäätä."
"Kuka sitten, kersantti?" kysyin minä.
"Se, joka on sen mustan selässä ja niin saamaristi rehentelee."
Tunsin Dubroscin hevosen ja hahmon.
"Tietysti, kaikin mokomin", sanoin minä, tuntien käskyä antaessani jotakin omituista sydänalassani.
Mutta ennenkuin Lincoln ehti panostaa uudestaan, oli muuan meksikolaisista, kaikesta päättäen upseeri, siepannut ylös palavan sytyttimen ja juosten kanuunalle tuikkasi sillä tulen rankkiin.
"Maahan, miehet!"
Kuula tuli corraliin pirstaten ohuen paalutuksen ja vonkuen aitauksen halki iski muulin kylkeen, repien auki lanteen ja saaden sen raivokkaasti potkimaan, ennenkuin se kellahti maahan.
Sen kumppanit säikähtyivät ja laukkoivat hetkisen pitkin tarhaa ja, kerääntyen sitten yhteen nurkkaan, jäivät seisomaan luimistellen ja vavisten. Hurja ulvonta ilmaisi sissien riemun.
Dubrosc istui voimakkaan mustanginsa selässä, katsellen corralia ja tarkaten pommin vaikutusta.
"Kunpa hän vain olisi minun oman kiväärini kantamalla!" mutisi Lincoln vilkaistessaan oudon tuliluikun tähtäimiin.
Pamaus seurasi pian – musta hevonen karkasi pystyyn, horjui ja kaatui taaksepäin ratsastajansa päälle.
"Kymmenen sarvipäätä, vähältäpä se piti!" huudahti muuan sotamies.
"En siihen kuranaamaan osannut!" ärähti Lincoln purren hammastaan, kun ratsastajan nähtiin ponnistelevan esille eläimensä alta.
Nousten pystyyn Dubrosc juoksi etualalle ja pui nyrkkiään ilmassa, uhmaavasti kirkaisten.
Sissit nelistivät loitommaksi. Tykkimiehet lähtivät vetämään kuusinaulaista perässään ja asettuivat uuteen asemaan kolmisensadan metrin päähän kauemmaksi.
Toinen ammus tykistä särähti jälleen paalujen läpi, osuen yhteen miehistämme ja tappaen hänet paikalle.
"Tähdätkää tykkimiehiä, kersantti. Muita meidän ei tarvitse ensinkään pelätä."
Lincoln laukaisi jälleen. Luoti hipaisi maata vihollisen karonaatin edessä, mutta kimmahtaen ylös se sattui yhteen tykkimiehistä, kaiketikin haavoittaen häntä pahoin, koska hänen toverinsa kantoivat hänet pois.
Tämän oudon tuhovehkeen säikyttämät meksikolaiset valitsivat taas uuden aseman, vielä kahtasataa metriä etäämpänä.
Heidän kolmas pomminsa kimmahti maasta ja osui sen vahvan parrun harjaan, jonka takaa majuri oli etsinyt suojaa, ainoastaan pelästyttäen viimemainitun tärähdyttämällä hirttä.
Lincoln laukaisi taas.
Tällä kertaa hänen luotinsa ei tuottanut mitään näkyväistä tulosta, ja härnäävä riemuhuuto vihollisten joukosta ilmoitti, että he tunsivat olevansa ulottumattomissa. Lincoln ampui vielä kerran, ilmeisesti samanlaisella tuloksella.
"Tämä ei kanna sinne asti, kapteeni", sanoi Lincoln, laskien pyssynsä tukin maahan, vastahakoisesti vakuutettuna.
"Koettakaa vielä kerta. Jos sekin pettää, voimme säästää loput panokset lyhemmän välimatkan varalle. Tähdätkää ylös!"
Tästä oli sama tulos kuin kahdesta edellisestäkin; ja äänen sissien joukosta kuultiin huutavan:
"Yankees bobos! más adelante! Vähän kauemmaksi, jänkkihölmöt!"
Uusi ammus kuusinaulaisesta särähti lankkujen läpi, siepaten kiväärin erään sotamiehen käsistä ja murskaten sen kuivan perän puoleksisadaksi pirstaleeksi.
"Kersantti, antakaa minulle pyssy", sanoin minä. "Ne ovat varmaankin tuhannen metrin etäisyydessä; mutta kun ne häiritsevät karonaatillaan yhtä paljon kuin jos olisivat vain kymmenen päässä, koetan minä vielä yhtä laukausta."
Ammuin, mutta luoti vaipui maahan viidenkymmenen askeleen päässä vihollisesta.
"Toivomme liian paljon. Se ei ole neljänkolmattanaulainen. Majuri, minä kadehdin teiltä kahta – kivääriänne ja hevostanne."
"Herkulestako?"
"Niin tietysti."
"Hyvänen aika, kapteeni! Saatte menetellä kiväärin kanssa kuinka tahdotte; ja jos koskaan pääsemme noiden hornan paholaisten ulottuvilta, niin Herkules on..."
Tällä hetkellä kajahti riemun remakka sissien parvesta, ja äänen kuultiin huutavan melun yli:
"La metralla! la metralla! Haupitsi."
Hyppäsin katolle ja vilkaisin ulos kentälle. Se oli totta. Muulien vetämät haupitsirattaat tulivat esille metsästä, nelistävien juhtien kiskoessa niitä perässään.
Se näytti olevan järeä kapine, kyllin iso pirstatakseen meitä suojaavan heikon paalutuksen sirpaleiksi.
Käännyin miehiäni kohti toivottomin katsein. Silmäni osui tällä hetkellä muuleihin, jotka seisoivat yhdessä tarhan nurkkaan ahtautuneina. Äkkiä välähti mieleeni ajatus. Emmekö voisi nousta niiden selkään ja paeta? Niitä oli enemmän kuin tarpeeksi meille kaikille, ja rancho oli täynnä suitsia ja köysiä. Loikkasin heti katolta ja annoin käskyn miehille.
"Nopeasti, mutta meluttomasti!" huusin, kun sotamiehet alkoivat heittää suitsia eläinten kaulaan.
Viiden minuutin päästä jokainen mies seisoi pyssy olalla muulin vieressä.
Majuri oli valmiina hevosensa vieressä.
"Nyt, urhoolliset toverini", huusin minä kovalla äänellä, "meidän täytyy menetellä ratsuväen tapaan – meksikolaisen ratsuväen, tarkoitan." Miehet nauroivat. "Metsään päästyämme emme peräänny kauemmaksi. Lausuessani sanat 'Nouskaa selkään ja seuratkaa!' te hyppäätte ratsujenne selkään ja seuraatte herra Clayleytä. Minä saavun jäljestä; älkää pysähtykö ampumaan – ponnistakaa eteenpäin minkä voitte. Jos joku kaatuu, nostakoon hänen lähin toverinsa hänet ylös. Häh, haavoittuiko siellä joku?" Ammus oli ahtanut rivien läpi. "Ainoastaan naarmu", kuului vastaus.
"Olette siis kai kaikki valmiina? No, herra Clayley, näette tuon korkean metsän – suunnatkaa suoraan sitä kohti. Alas teljet. 'Nouskaa selkään ja seuratkaa!"
Lausuessani viime sanat miehet hyppäsivät muuliensa selkään ja Clayley, joka ratsasti kellokkaalla, syöksyi ulos corralista, ja häntä seurasi koko joukko; jotkut muuleista vikuroitsivat ja potkivat, mutta kaikki nelistivät eteenpäin oppaansa kellon ääntä totellen.
Kun tumma ratsastajajoukkue hyökkäsi ulos kentälle, ilmaisi hurja huuto sissien parvesta, että tämä oli heille ensimmäinen vihjaus omituisesta sotajuonestamme. He hyppäsivät satuloihinsa ulvoen ja nelistivät ajamaan meitä takaa. Haupitsi, jota oli kiskottu corralia kohti, käännettiin äkkiä ja laukaistiin; mutta kiireessä huonosti tähdätty ammus vihelsi vaarattomana päittemme yli.
Nopeilla ratsuillaan sissit pian lyhensivät välimatkaa.
Kymmenkunnan parhaan ampujamme kanssa pysyttelin jäljessä antaakseni eellimmäisille takaa-ajajille yhteislaukauksen ja korjataksemme jonkun muulin selästä paiskautuneen miehemme. Yksi muuleista vikuroi toisinaan niinkuin ainoastaan meksikolainen muuli osaa tehdä. Ja kun olimme ainoastaan viiden sadan metrin päässä metsiköstä, lensi sen ratsastaja, muuan irlantilainen, ketoon.
Joukkomme etummaiset pysähtyivät nostamaan hänet ylös. Häneen tarttui Chane, joka asetti hänet istumaan eteensä muulin selkään. Viivytys oli käydä kohtalokkaaksi. Takaa-ajajat olivat jo sadan metrin päässä, laukoen pistoolejaan ja pyssyjään, joskin tehottomasti. Joukko miehiä kääntyi satuloissaan ja perääntyi. Toiset heittivät kiväärit olalleen ja painoivat liipasinta umpimähkään. Saatoin huomata, että pari kolme sissiä putosi satuloistaan. Kostonhuudoin tulivat heidän toverinsa yhä lähemmäksi ja lähemmäksi. Heidän pitkät lassonsa viuhuivat jo päittemme ympärillä.
Tunsin liukkaan silmukan laskeutuvan hartioilleni. Ojensin käteni heittääkseni sen pois, mutta äkillisellä nytkähdyksellä se tiukkeni kaulaani. Minä tartuin kovaan hihnaan ja tempasin kaikin voimin. Se oli turhaa.
Juhta, jolla ratsastin, näkyi ohjauksestani vapautuneena kyyristyvän allani ja kohottavan selkäänsä häijyn päättäväisesti heittääkseen minut maahan. Se onnistui; ja minä sinkouduin ilmaan ja paiskauduin maahan huumaavan rajusti. Tunsin itseäni laahattavan hiekkaista tannerta pitkin. Tartuin kiinni ruohoihin, mutta ne lähtivät juurineen käsiini maasta. Yläpuolellani ja ympärilläni temmellettiin. Saatoin kuulla huutoja ja pyssynlaukauksia. Tunsin kuristuvani.
Kiiltävä esine välähti silmissäni. Tunsin voimakkaan, rajun käden tarttuvan itseeni, tunsin itseni singahdutettavan ilmaan rajulla tempauksella, ikäänkuin jättiläisen koura olisi tarttunut minuun.
Jokin nipisteli terävästi poskiani. Kuulin puiden kahinaa. Oksia taittui ja raksahteli, ja lehdet hipoivat kasvojani. Sitten välähti – välähti, ja sitten pamahti – pamahti – pamahti – pamahti – pamahti tusinasta kivääristä, ja niiden häikäisevässä valossa minä paiskauduin toistamiseen rajusti maahan.
XXII
Pelastus
"Kovakouraista käsittelyä, kapteeni. Teidän tulee antaa hoppu anteeksi."
Se oli Lincolnin ääni.
"Ahaa, metsässäkö? Siis turvassa!" huudahdin minä vastaan.
"Kaksi tai kolme haavoitettu – eivät nekään pahoin. Chanea pistettiin lanteeseen – siitä hyvästä se kellisti miekkosen. Sallikaa minun päästää tuo kirottu kapine kaulastanne. Vähällä piti, ettei se teitä kuristanut, kapteeni."
Bob ryhtyi päästämään lasson silmukkaa, joka vielä oli tiukasti kiertyneenä kaulaani, perässään noin kuusi jalkaa lujaa mänttihihnaa.
"Mutta kuka katkaisi köyden?" kysyin sitten.
"Minä sen sivalsin poikki tällä hammastikulla. Kah, kapteeni, aikanne ei ollut joutua vielä hirtetyksi."
En voinut olla hymyilemättä kiittäessäni metsästäjää pelastuksestani.
"Mutta missä ovat sissit?" kysyin minä vilkaistessani ympärilleni aivot vielä jonkun verran hämärinä.
"Tuolla ne ovat pysytellen turvallisesti poissa tämän pitkän pyssyn kantamilta. Kuunnelkaa niitä! Mitkä kissannaukujaiset!"
Meksikolaiset ratsumiehet nelistivät preiriellä, ja heidän aseensa kimaltelivat kirkkaassa kuutamossa.
"Asettukaa puiden suojaan, miehet!" huusin minä nähdessäni, että vihollinen oli jälleen irroittanut lavetin ja valmistausi laukaisemaan haupitsinsa.
Hetken perästä suhisi rautakuuro oksien välitse aiheuttamatta mitään vahinkoa, kun jokainen miehistä oli piilossa puun takana. Joitakuita muuleja, jotka seisoivat kytkettyinä ja vavisten, laukaus tappoi.
Toinen kuuro ropisi pensaiden läpi samanlaisin tuloksin.
Ajattelin perääntymistä kauemmas metsään ja lähdin tutkimaan maastoa, kun silmäni osui esineeseen, joka kiinnitti huomioni. Se oli hyvin ison miehen ruumis, joka virui kasvoillaan maassa, pää suurikokoisen puun juurien alle työntyneenä. Käsivarret olivat tiukasti puristetut kylkiä vasten, ja hänen koipensa olivat suorina, aivan hievahtamattoman jäykkinä, ikäänkuin hyvin pukeutuneen miehen ruumis olisi käännetty kasvoilleen. Tunsin sen heti majuriksi, jonka otaksuin kaatuneen tässä.
"Hyvänen aika, Clayley, katsohan!" huudahdin minä. "Poloinen Blossom on saanut surmansa!"
"Ei, peijakas periköön, en olekaan!" mörähti viimemainittu, kiertäen kaulansa ympäri kuin sisilisko ja vilkaisten ylös muuttamatta ruumiinsa asentoa. Clayley oli katketa naurusta. Majuri pisti päänsä jälleen piiloon, koska hän tiesi, että uutta laukausta haupitsista saattoi pian odottaa.
"Majuri", huudahti Clayley, "tuo teidän oikea olkapäänne pistää ainakin kuusi tuumaa esiin".
"Minä tiedän sen", vastasi majuri säikähtyneellä äänellä. "Kirottu puu! Se tuskin riittää oravan suojaksi"; ja hän lyyhistyi lähemmäksi maata puristaen käsivartensa tiukemmin kylkiään vasten. Hänen asentonsa oli niin lystikäs, että Clayley purskahti uuteen naurunrähäkkään.
"Mitä nyt on tekeillä?" huusin minä kääntyen miehistöön päin ja vilkaisten kentälle.
"Ne villikissat lähtevät tiehensä, kapteeni", vastasi Lincoln, huutooni. "Näen niitten korjautuvan pois."
"Niinpä näkyvät tekevän! Mikähän saattaa olla syynä?"
Omituista liikehtimistä nähtiin ratsumiesten joukossa. Tiedustelijoita nelisti tasangon yli noin puolen mailin päässä olevaan metsikköön; ja saatoin havaita tykkimiesten kiinnittävän muulejaan haupitsirattaisiin. Äkkiä toitahti torvi kutsuen perääntymään, ja kannustaen hevosiaan sissit kiitivät Medelliniä kohti.
Äänekäs hurraus, jollaista ei koskaan ollut lähtenyt meksikolaisista kurkuista, kajahti niityn vastakkaiselta puolelta, ja katsoessani siihen suuntaan näin pitkän jonon tummia hahmoja tulevan täyttä laukkaa ulos metsästä. Heidän säteilevät säilänsä kimaltelivat kuin tulikärpäsrihma heidän saapuessaan esille tiheiköstä, ja minä tunsin amerikkalaisten hevosten raskaan poljennon. Miesteni riemuhuuto kiinnitti heidän huomionsa; ja nähdessään, että sissit olivat päässeet kauaksi ulottumattomiin, käänsi rakuunain johtaja rivin oikealle ja nelisti luoksemme.
"Onko se eversti Rawley?" kysyin minä tuntiessani rakuunaupseerin.
"Tottakai, Herra siunatkoon!" huudahti hän. "Kuinka te pääsitte ulos? Kuulin teidän olevan kiikissä. Ovatko kaikki hengissä?"
"Kaksi olemme menettäneet", vastasin minä.
"Pyh, eihän se mitään. Minä tulin tänne luullen saavani haudata teidät kaikki. Täällähän on Clayleykin. Clayley, ystäväsi Twing on kanssamme; tapaat hänet jälkijoukosta."
"Hei, Clayley, vanha veikko!" huudahti Twing astuen esille. "Eikö ole yhtään luita rikki? Kaikkiko hyvin? Otapas siemaus, se tekee sinulle hyvää – älä sentään juo sitä kaikkea, jätä sormustimen verran tälle Hallerille. Mitä siitä pidät?"
"Ihanaa, jumaliste!" huudahti Clayley, kulauttaen majurin pullosta.
"Tulkaahan, kapteeni, sitä maistamaan."
"Kiitos", vastasin minä tarttuen reippaasti tervetulleeseen kapineeseen.
"Mutta missä on vanha Blos? Kaatunut, haavoittunut vai kateissa?"
"Luullakseni ei majuri ole etäällä, ja kyllä hän vielä on loukkaantumattomana."
Lähetin miehen etsimään majuria, joka pian saapuikin, puhkuen ja sadatellen kuin flandrialainen ratsumies.
"Hei, Blos!" huusi Twing, tarttuen häntä kädestä.
"Hauska nähdä sinut!" vastasi Blossom, kietaisten käsivartensa pienoisen majurin ympärille. "Mutta missä hitossa sinun tinapullosi on?" Sillä syleilynsä aikana hän oli hapuillut pulloa Twingin vartalolta.
"Täällä, Cudjo! Täällä pullo on, poikani!"
"Tosiaan, Twing, minä olen tukehtumaisillani; olemme taistelleet kaiken päivää – hitonmoinen kahakka! Minä ajoin Herkuleksella ratsastaen kokonaista plutoonaa takaa niitä kirottuja roistoja ja oravan harppaus vain puuttui, etten syöksynyt niiden ampiaispesään. Me tapoimme tusinoittain; mutta Haller kertoo sinulle kaikki. Hän on kelpo poika, se Haller; mutta hän on liian ripeä – kuin tulen leimaus! Hei, Herkules, hauskaa nähdä sinut jälleen, vanha konkari; onpa sinua lemmon lailla harjattu!"
"Muistakaa lupauksenne, majuri", sanoin minä hänen seisoessaan taputtamassa hevostaan lapaan.
"Minä teen paremminkin, kapteeni. Minä annan teidän valita joko Herkuleksen tai omistamani komean mustan. Olisi tosiaan vaikea luopua sinusta, vanha Herky, mutta minä tiedänkin, että kapteeni ottaa mieluummin mustan: se on upein hevonen koko armeijassa; ostin sen Ridgely-poloiselta, joka sai surmansa Montereyssä."
Tämän puheen majuri piti osittain itsekseen, osittain lausuttuna Herkulekselle ja osittain minulle.
"Hyvä on, majuri", vastasin minä. "Minä otan mustan. Herra Clayley, komentakaa miehet muulien selkään: te otatte itsellenne komppanian johdon ja lähdette eversti Rawleyn kanssa leiriin. Minä itse menen donin luo."
Viimeiset sanat lausuin kuiskaamalla Clayleylle.
"Emme ehtine perille ennenkuin huomenna ennen puoltapäivää. Älkää mainitko poissaolostani kenellekään. Esitän raporttini huomenna keskipäivällä."
"Ja, kapteeni..." virkkoi Clayley.
"No, Clayley?"
"Te viette terveiseni..."
"Mitä? Kelle ystävälle?"
"Tietysti Valon Marialle."
"Oh, varmasti!"
"Parhaalla espanjankielellänne."
"Olkaa huoleti", vastasin hymyillen toverini vakavuudelle.
Olin juuri lähtemäisilläni paikalta, kun mieleeni välähti ajatus lähettää komppania leiriin Oakesin johdolla ja ottaa Clayley mukaani.
"Clayley, kuulkaahan", sanoin minä, kutsuen luutnantin takaisin, "en käsitä, miksi ette voisi itse toimittaa terveisiänne perille. Oakes voi viedä miehet takaisin. Lainaan puoli tusinaa rakuunoita Rawleyltä."
"Hyvin kernaasti!" vastasi Clayley.
"Tulkaa sitten, hankkikaa hevonen, ja lähtekäämme matkaan."
Ottaen Lincolnin ja Raoulin sekä puolen tusinaa Rawleyn rakuunoita minä sanoin hyvää yötä tovereilleni.
Nämä lähtivät leiriä kohti Mata Gorderan tietä, kun taas minun pieni joukkoni samosi jonkun matkaa preirien reunaa kaartaen ja sitten kiipesi mäkeä ylöspäin, jolta polku vei espanjalaiseen taloon.
Päästyäni harjun huipulle minä käännyin tarkkailemaan äskeisen kahakkamme näyttämöä.
Kylmä, pyöreä kuu, joka katseli alas La Virgenin preirielle, ei nähnyt ketään taistelun uhreista.
Sissit olivat paetessaan vieneet mukanaan kuolleet ja haavoitetut toverinsa, ja amerikkalaiset lepäsivät maan alla autiossa corralissa, mutta en voinut olla kuvittelematta, että laihoja susia hiiviskeli tarhan ympärillä ja että coyotein kynnet jo raapivat ylös punervaa multaa, jota oli hätimiten kasattu heidän haudoilleen.
XXIII
El cocuyo
Yöllinen ratsastus kultaisen troopillisen metsän läpi kuun valuessa sen leveille vahamaisille lehville, kun tuulenviimat ovat vaienneet ja pitkät lehdet ovat riipuksissa ja hiljaa, kun polut johtavat tummien käytävien ja vihreälehtisten köynnösten kutomien lehtimajojen läpi ja jälleen ulos kirkkaille ja kukikkaille aukeamille, – sellainen ratsastus on niitä herkkuja, joita toivoisin saatavan tarvitsematta mennä oman maamme rajojen ulkopuolelle.
Mutta ei. Amerikkalaisen pohjoismetsän romantiikka – se romantiikka, joka häivähtelee tammen, vaahteran ja jalavan ryhmyisillä haaroilla, joka huokailee talven tuulena korkealla kiiltävän villiviikunapuun oksilla, joka livahtelee suuria kaatuneita runkoja pitkin, joka pesii ruskeissa ja kahisevissa lehdissä, joka leijailee jyrkillä harjuilla ja uinuu harmailla kallioilla, joka säteilee pakkasen luomista timanttitippukivistä tai lipuu kylmän, mustan virran povessa, – se on aivan toisenlainen tunne tai mielikuva.
Nämä esineet – jo itsessään luonnon kivisten ja rautaisten aiheitten esikuvia – loihtivat esiin synkempien mielteiden yhtymiä: ponnistelun ja verenvuodatuksen näytelmiä, kahakoita punaihoisten ja valkoisten villien välillä ja tuskin vähemmän hurjia kamppailuja metsän petojen kanssa. Kivääri, tappara ja puukko ovat kuvia, jotka ailahtavat mieleemme, samalla kun villi kiljunta ja peloittava ulvonta kaikuu korvissamme; ja me unelmoimme sodasta.
Perin erilaisia ovat ne ajatukset, jotka heräävät sielussamme samoillessamme Amerikan etelämetsien tuoksuvissa lehtimajoissa, hipoessamme silkkisiä lehviä ja astellessamme kuvankauniiden palmujen siimeksessä.
Cocuyo, iso kiiltomato, valaisee tietänne tummien käytävien läpi, ja satakieli ilahduttaa mieltä vaihtelevilla ja matkivilla sävelillään. Tuhat nähtävyyttä ja ääntä, joissa on ikäänkuin salaperäistä ja huumaavaa voimaa, tuudittelee ihmisen vaitioloon ja uneen – uneen, jossa unelmoimme rakkaudesta.
Clayley ja minä tunsimme tämän ratsastaessamme ääneti eteenpäin. Seuralaistemmekin karkeampiin sydämiin näkyi sama vaikutelma tehoavan.
Me tulimme tummaan metsään, joka reunusti puroa, ja sen yli me kaikessa hiljaisuudessa kahlautimme hevosemme. Raoul ratsasti oppaana edellä.
Pitkän äänettömyyden perästä Clayley heräsi äkkiä haaveiluistaan ja suoristausi satulassa.
"Mitä kello on, kapteeni?" kysyi hän.
"Kymmenen – muutamaa minuuttia yli", vastasin minä, pitäen kelloani kuun valossa.
"Jokohan se don on vuoteessa?"
"Ei luullakseni; hän on hätääntyneenä, hän odotti meitä tunti sitten."
"Totta kyllä, hän ei mene levolle ennen meidän tuloamme. Kaikki hyvin sitten."
"Millä lailla kaikki hyvin?"
"Saadaksemme illallista – kylmän piiraan ja lasillisen punaviiniä. Mitä ajattelette?"
"Minulla ei ole nälkä."
"Mutta minulla on – toivoisin vielä kerran saavani koettaa donin ruokasäiliön sisältöä."
"Ettekö enemmän ikävöi nähdä..."
"En tänä iltana, hm... vasta illallisen jälkeen, tarkoitan. Kaikki omalla ajallaan ja paikallaan; mutta nälkäisin vatsoin ei miehellä ole tarmoa muuhun kuin syöntiin. Vakuutan teille, Haller, että tällä hetkellä mieluummin näkisin sen komean vanhan emännöitsijän, Pepen, kuin Meksikon ihanimman naisen, ja se on 'Valon Maria'."
"Kamalaa!"
"Niin, kunnes olen syönyt illallista. Sitten tunteeni saavat toisen suunnan."
"Ah, Clayley, te ette ollenkaan kykene rakastamaan!"
"Kuinka niin, kapteeni?"
"Teissä rakkaus on tunne eikä intohimo. Te katselette kaunista vaaleaveristä niinkuin katselisitte taulua tai harvinaista koristetta."
"Tahdotte siis sanoa, että rakkauteni on 'pelkästään silmässäni'?"
"Juuri niin, kirjaimellisesti. Minä en usko sen ehtineen sydämeenne, sillä sitten ette ajattelisi illallistanne. Minä voisin olla päiväkausia ruuatta – kärsiä mitä vaikeuksia tahansa. Mutta ei – te ette voi tätä ymmärtää."
"Sen myönnän. Minä olen liian nälissäni."
"Te voisitte unohtaa – niin, enpä ihmettelisi, vaikka olisitte jo unohtanutkin kaiken muun, paitsi että rakastettunne on vaaleaverinen ja kultakutrinen. Eikö totta?"
"Tunnustan, kapteeni, että muististani piirtäisin hänet varsin huonosti."
"Ja minä, jos olisin maalari, voisin siirtää hänen piirteensä kankaalle yhtä todellisesti kuin jos hän olisi edessäni. Näen hänen kasvonsa hahmoitettuina noille leveille lehdille, hänen tummien silmiensä leimahtavan cocuyon välkkeessä, hänen pitkän mustan tukkansa riippumassa palmun sulkamaisilta ripsuilta ja hänen..."
"Seis! Te haaveilette, kapteeni! Hänen silmänsä eivät ole tummat – hänen tukkansa ei ole musta."
"Mitä! Eivätkö hänen silmänsä tummat – kuin eebenpuu tai yö?"
"Siniset kuin turkoosi."
"Mustat! Mitä te ajattelette?"
"'Valon Mariaa'."
"Oh, se on vallan toinen juttu!" Ja ystäväni ja minä nauroimme sydämellisesti molemminpuolista väärinkäsitystämme.
Ratsastimme eteenpäin ja vaivuimme jälleen äänettömyyteen. Yön hiljaisuutta häiritsi ainoastaan kovalta tanterelta kimmahtelevien raskaiden kavioiden kapse, kannusten kilinä tai raudoitettujen huotrien kolahtelu, kun ne pieksivät hevostemme liikkuviin kylkiin.
Olimme ratsastaneet hiekkaisen etukukkulan yli, jolla kasvoi tiheästi kaktusta ja mezquiteä, ja tulimme synkkään metsärotkoon, jossa Lincolnin tottunut silmä keksi jotakin puiden siimeksessä, ja hän ilmoitti asian minulle.
"Seis!" huudahdin minä hiljaa.
Joukkue pysähtyi totellen käskyä. Edessämme olevista pensaista kuului kahinaa.
"Quién vive?" kysyi Raoul, joka ratsasti edellä.
"Un amigo, ystävä", kuului vastaus.
Minä karahdutin Raoulin viereen ja huusin:
"Acércate! Acércate! Tule esille!"
Olento astahti ulos pensaista ja lähestyi.
"Está el capitán? Onko se kapteeni?"
Tunsin don Cosmén minulle antaman oppaan. Meksikolainen lähestyi ja ojensi minulle pienen paperilapun. Minä ratsastin aukeamalle ja pidin sitä kuun valoa vasten; mutta kirjoitus oli töherretty lyijykynällä, enkä minä voinut eroittaa ainoatakaan kirjainta.
"Koettakaahan te, Clayley. Ehkä teidän silmänne ovat terävämmät kuin minun."
"Ei", virkkoi Clayley tarkastettuaan paperia. "Tuskin voin nähdä, että siihen on mitään kirjoitettukaan."
"Espere, mi amo, odottakaahan, herrani", sanoi opas viitaten minulle. Me pysyimme hievahtamatta.
Meksikolainen otti päästänsä raskaan sombreronsa ja astahti metsän syvempään pimentoon. Hänen seisottuaan hetkisen hattu kädessä lehahti kirkas esine palma redondan lehvistä. Se oli cocuyo – tropiikkien iso tulikärpänen. Kumeasti suristen se leijaili seitsemän tai kahdeksan jalan korkeudella maasta. Mies hypähti ja huitaisten kädellään pyyhkäisi sen äkkiä maahan. Sitten hän peitti sen hatullaan ja, pistäen kätensä sinne sisälle, kaappasi kimmeltävän hyönteisen ja näytti sitä minulle huudahtaen:
"Ya!"
"No muerde, ei se pure", lisäsi hän nähdessään minun epäröivän koskea kummalliseen, kuoriaisen näköiseen hyönteiseen.
Otin cocuyon käteeni, ja vihertävä, kullanhohtoinen tuli välähteli sen isoista pyöreistä silmistä. Pidin sitä kirjoitusta vasten, mutta heikko kimmellys oli tuskin eroitettavissa paperilla.
"Haa, näitä tarvittaisiin tusina saadaksemme riittävästi valoa", sanoin minä oppaalle.
"No, señor; uno basta – asi. Ei, hyvä herra, yksi riittää — kas näin", ja ottaen cocuyon sormiinsa meksikolainen painoi sitä lievästi paperin pintaa vasten. Se synnytti loistavaa valoa, joka säteili läpimitaltaan usean tuuman laajuiselle kehälle!
Jokainen kirjoituksen kohta oli selvästi näkyvissä.
"Katsokaahan, Clayley!" huudahdin minä ihaillen tätä luonnon itsensä valmistavaa lamppua. "Älkää koskaan uskoko matkailijain kertomuksia. Olen kuullut, että puoli tusinaa näitä hyönteisiä lasiastiassa tekisi mahdolliseksi lukea hienointa kirjasinlajia. Onko se totta?" lisäsin, toistaen sanani espanjaksi.
"No, señor, ni cincuenta. Ei, herra, ei viisikymmentäkään", vastasi meksikolainen.
"Ja kuitenkin voi yhdellä ainoalla cocuyolla. Mutta me unohdamme – katsokaamme, mitä tässä on."
Kumarsin pääni paperiin ja luin espanjaksi:
Olen ilmoittanut asemanne amerikkalaiselle komentajalle.
Paperissa ei ollut mitään allekirjoitusta tai muuta merkkiä.
"Don Cosméltako?" kysyin minä kuiskaten meksikolaiselle.
"Niin, señor", kuului vastaus.
"Ja kuinka toivoitte pääsevänne meidän luoksemme corraliin."
"Asi, näin", sanoi mies levittäen pörröistä sonninvuotaa, joka hänellä oli käsivarrella.
"Meillä on täällä ystäviä, Clayley. Tässä, hyvä mies, ottakaa tämä!" Ja minä ojensin palvelijalle kymmenen dollarin kultarahan.
"Eteenpäin!"
Leilien helinä, sapelien kilinä ja kavioiden kimmoisa kapse alkoi. Olimme jälleen liikkeessä, ratsastaen peräkkäin hämyisen metsän läpi.
XXIV
Lupé ja Luz
Pian senjälkeen tulimme esille metsästä, astuen don Cosmén viljelyksien avonaisille kentille. Ympärillämme oli upouutta kukkaloistoa. Olimme tottuneet pohjoisen ilmanalan karumpiin nähtävyyksiin. Troopillinen kuu loi harsomaisen hunnun esineiden yli, joka pehmensi niiden ääriviivoja; ja satakielen sävelet olivat ainoat äänet, jotka rikkoivat tämän nukkuvalta elysiumilta näyttävän paikan hiljaisuutta.
Kun täällä ennen oli ollut vaniljaistutus, kasvoi hyväntuoksuinen herne paikoittain villinä, joskin sen alueen muutoin olivat anastaneet pita-kasvi, akaasia ja piikkikaktus. Kuivunut vesisäiliö ja raunioitunut kastelukanava osoittivat huolta, jota entisinä aikoina oli kastelemiseen kiinnitetty. Villiviinin ja jasmiinipensaiden tukehduttamat palmujen ja oranssipuiden rivit osoittivat kentän muinoisia rajoja. Hedelmä- ja kukkaterttuja riippui nuokkuvilta oksilta, ja tuhansien hyvänhajuisten yrttien tuoksu lehahteli öisessä ilmassa. Ratsastaessamme edelleen tunsimme sen narkoottisen vaikutuksen. Päivännouto kumarsi kultaista mykeröään, ikäänkuin itkien jumalansa poissaoloa; ja vain öisin aukeneva cereus levitti kellomaisia kukkiaan, nauttien kuun pehmeämmästä valosta.
Opas viittasi eräälle puilla reunustetuista käytävistä, guardarayas, joka johti taloon. Käännyimme sille ja ratsastimme eteenpäin. Polkua kirjoivat kuunsäteet, livahdellessaan puoliksi varjoavien lehvien lomitse. Villi metsävuohi ponnahti pakoon edestämme, hipoen pehmeillä kyljillään mezquiten rasahtelevia okaita.
Etäämpänä saavuimme talon alueelle, pysähdytimme ratsumme jasmiinien taakse ja astuimme alas. Clayley ja minä menimme aitaukseen.
Tunkiessamme tiheikön läpi tervehti meitä parin verikoiran käheä haukunta, ja me saatoimme eroittaa useita hahmoja liikkumassa ranchon edustalla. Seisahdimme hetkiseksi niitä tarkkaamaan.
"Quitate, Carlo, Pompo! Pois Carlo, Pompo!" Koirat murisivat hurjasti, vähän väliä haukkuen.
"Papá, mándalos! Isä, käske ne pois!"
Tunsimme äänet ja riensimme eteenpäin.
"Afuera, malditos perros, abajo! Pois tieltä, koirat! Alas!" huusi don Cosmé, toruen hurjia petoja ja karkoittaen ne. Palvelijat ottivat koirat kiinni, ja me lähestyimme.
"Quién es?" kysyi don Cosmé.
"Amigos, ystäviä", vastasin minä.
"Papá! papá! es el capitán! Isä, isä, se on kapteeni!" huudahti toinen sisaruksista, joka oli juossut edelle ja jonka tunsin vanhemmaksi.
"Älkää pelästykö, señorita", sanoin minä lähestyen.
"Ah, te olette pelastunut! Isä, hän on pelastunut!" huudahtivat molemmat tytöt yhteen ääneen, samalla kun don Cosmé ilmaisi iloaan syleilemällä vuoroin toveriani vuoroin minua.
Äkkiä päästäen meidät hän kohotti kätensä ja kysyi huolestuneeseen sävyyn.
"Y el senor gordo? Entä se lihava herra?"
"Hän voi aivan hyvin", vastasi Clayley; "hän on päässyt pulasta ehein nahoin ja pelastanut silavansa, don Cosmé, vaikka luulen, että hän paraikaa ottaisi sitä kernaasti teidän ruoka-aitastanne".
Minä käänsin toverini vastauksen. Sen jälkimmäinen osa näkyi antavan don Cosmélle vihjeen, ja meidät joudutettiin heti ruokasaliin, jossa tapasimme doña Joaquinan valmistamassa illallista.
Ateriamme aikana minä kerroin päivän tärkeimmät tapaukset. Don Cosmé ei tiennyt mitään näistä sisseistä, vaikka hän oli kuullut, että naapuristossa oli partiojoukkoja. Kuultuaan oppaalta, että meidän kimppuumme oli hyökätty, oli hän lähettänyt uskollisen palvelijan amerikkalaiseen leiriin, ja Raoul oli kohdannut avuksemme lähetetyn joukko-osaston.
Illallisen jälkeen don Cosmé jätti meidät mennäkseen antamaan määräyksiä aamulla alkavasta matkastaan. Hänen puolisonsa ryhtyi järjestämään makuuhuoneita, ja toverini ja minä jäimme joksikin aikaa Lupén ja Luzin suloiseen seuraan.
Molemmat olivat oivallisia soittotaiteilijoita, näppäillen harppua ja kitaraa yhtä taitavasti. Moni puhdas espanjalainen sävelmä vuodatettiin ystäväni ja minun ihastuneisiin korviimme. Mielessämme heränneet ajatukset olivat epäilemättä samanlaatuiset, ja kuinka omituista kuitenkin, että luonteeltaan niin erilaiset olennot olivat sytyttäneet sydämemme rakkauteen! Toverini hilpeä, vapaa sielu näkyi kohdanneen vastakaikua. Hän ja hänen säteilevä kumppaninsa nauroivat, rupattelivat ja lauloivat vuorotellen. Hetken tapahtumissa tämä keveäsydäminen olento oli unohtanut veljensä; mutta seuraavassa silmänräpäyksessä saattoi hänen vuoksensa itkeä. Hellä sydän – riemuinen ja surullinen, – jonka liikutukset alati vaihtelivat, tullen ja mennen kuin pilvenhattaroiden luomat varjot päiväpaisteisella virralla.
Toisenlaista oli meidän keskustelumme – vakavampaa. Älkäämme naurako, jottemme jokapäiväistyttäisi sieluumme hiipivää pyhää tunnetta! Rakkaudessa ei ole helähtelevää hilpeyttä. Siinä on iloa, riemua, herkullisuutta; mutta nauru ei löydä vastakaikua rakastavassa sydämessä. Rakkaus on levottomuuden – odotuksen – tunne. Harppu lasketaan syrjään, kitara jää koskettamattomaksi suloisemman musiikin, sydämen kielistä värähtelevän musiikin vaiheilla. Eikö sydämiämme sido yhteen joku näkymätön ketju? Eivätkö sielumme ole kanssakäymisessä jollakin salaperäisellä tavalla? Se ei ole kieltä – ei ainakaan sanojen kieltä; sillä me keskustelemme vähäpätöisistä asioista – emmepä vähäpätöisistä sittenkään. – Narciso, Narciso – veljeä koskeva puheenaihe. Hänen vaaransa tuo pilven onnemme taivaalle.
"Ah, kunpa hän olisi täällä – sitten me olisimme tosiaan onnelliset!"
"Kyllä hän palaa; älkää pelätkö – älkää murehtiko. Huomenna isänne hänet helposti löytää. Minä en jätä mitään keinoa koettamatta palauttaakseni hänet niin hellälle sisarelle."
"Kiitos, kiitos! Voi, me olemme teille jo niin suuressa kiitollisuuden velassa!"
Sumentuvatko nuo silmät rakkaudesta, kiitollisuudesta vai molemmista samalla kertaa? Ei suinkaan kiitollisuus yksin haasta noin kiihkeästi... Eikö tätä kohtausta voisi kestää iäti?
"Hyvää yötä – hyvää yötä!"
"Señores, pasen ustedes buena noche! Arvoisat herrat, viettäkää hyvä yö!"
Neitoset ovat lähteneet, ja nuo soikeat kasvot ja siro vartalo leijailevat edessäni ikäänkuin hän itse vielä olisi saapuvilla. Se on rakkauden hellä muisto alinomaan selventyvänä.
Meidät ohjattiin makuuhuoneisiimme. Miehemme kytkivät hevosensa öljypuiden alle ja nukkuivat bamburakennuksessa, yksinäisen vartijan astellessa vahtikierrollaan läpi yön.
XXV
Tukala yö sittenkin
Menin kammiooni – nukkumaanko? En. Ja kuitenkin siellä oli unenjumalan arvoinen vuode – katettu ja verhottu Damaskuksen kangaspuiden tuotteilla. Kiiltävät tangot muodostivat katon, yhtyen koristeelliseen kuvioon, missä unten Morpheus hopeaimpien leyhyttelemänä lepäili ruusuvuoteella.
Vedin uutimet syrjään. Lumikinos! Pieluksia, jotka olivat valmistetut kuin kauniin morsiamen poskea varten! En ollut nukkunut sängyssä kahteen kuukauteen. Ahdas makuukoju kuljetuslaivassa, kurja hätivara Lobosin skorpionien ja hämähäkkien keskellä, yksi ainoa huopapeite hiekkakummuilla, missä useinkin saattoi herätä lentohiekan puoliksi hautaamana.
Nämä olivat minun muistoni. Kuvitelkaa tätä näkyä! Kyllä se vain kutsui lepoon; eikä minua kuitenkaan nukuttanut. Aivoissani oli vilinää. Päivän kummalliset tapahtumat – jotkut niistä salaperäisiä – tungeksivat mieleeni. Koko olemustani, niin henkistä kuin ruumiillistakin, kuumoitti; ja ajatus seurasi toista hämmennyttävän nopeasti.
Sydämeni sai osansa ailahteluista. Kauan sitten vaienneisiin kieliin oli koskettu, jumalallinen alkuvoima pääsi täysiin oikeuksiinsa. Minä rakastin!
Se ei ollut elämäni ensimmäinen rakkaus, joten tunsin sen helposti. Mustasukkaisuuskin oli alkanut valaa myrkkyään. "Don Santiago!"
Seisoin ison kuvastimen edessä, kun huomasin kaksi pienoiskuvaa riippumassa seinällä kuvastimen kahden puolen.
Kumarruin tarkastamaan ensiksi sitä, joka riippui oikealla puolella. Tuijotin liikutettuna. Nuo olivat hänen piirteensä; – eikä, – ajattelin, – maalari kuitenkaan ole häntä imarrellut; tuo saattaisi pikemminkin esittää häntä kymmentä vuotta myöhemmin, mutta yhtäläisyys on ilmeinen. Typerä taiteilija! – Käännyin toiseen. – Varmaankin hänen vaalea sisarensa? Suuri taivas! Pettävätkö silmäni minut? Eivät: tuo musta, aaltoileva tukka, nuo kaartuvat kulmakarvat... tuo ilkeä huuli... Dubrosc!
Terävä pistos tuntui sydämessäni! Katsoin kuvaa yhä uudelleen eräänlaisen hämmästyksen vallassa, mutta jokainen uusi tarkastus vain vahvisti vakaumustani. – Noista piirteistä ei voi erehtyä – ne ovat hänen! – Järkytyksen herpaamana vaivuin nojatuoliin, ja tunteista tuskallisin valtasi sydämeni.
Jonkun aikaa olin kykenemätön ajattelemaan, saati sitten toimimaan.
– Mitä tämä voi merkitä? Onko tämä mestarilurjus paholainen? Elämäni paha henki? Kun hän näin astuu tielleni joka kohdassa ja kenties lopuksi...
Molemminpuolinen vastenmielisyytemme ensi kohtauksessamme – Lobos – hänen ilmestymisensä jälleen hiekkakummuilla, hänen salaperäinen livahtamisensa linjan yli ja uusi esiintymisensä sissien kera... Kaikki tämä palasi väkisin mieleeni. Nyt tartuin lamppuun ja ryntäsin takaisin kuvien luo.
– Ei, minä en ole erehtynyt; se on se mies – se on se tyttö, hänen piirteensä – kaikki – kaikki. Vieläpä tuolla tavoin! Asento – rinnakkain – vastakkaiskuvina! Seinällä ei ole ketään muita. Toistensa parina – ehkä kihlatut! Hänen nimensäkin on Don Emilio! Amerikkalainen, joka opetti englanninkieltä. Hänen nimensä oli Emile – ääni saarella huusi "Emile!" Voi, mikä sitova johdonmukaisuus! Tämä komea ja sivistystä saanut lurjus on ollut täällä ennen minua! Kihloissa – ehkä naimisissa – ehkä... Kiduttavan kamalaa!
Hoipuin takaisin tuoliini, työntäen lampun hervottomasti pöydälle. En tiedä, kuinka kauan siinä istuin, mutta kokonainen maailma talven ajatuksia liikkui sydämessäni ja aivoissani. Isosta kuvasta lyövä kello herätti minut mietteistäni. En laskenut lyöntejä. Soittoa alkoi kuulua kuvan takaa. Se oli surullinen, lempeä sävel, joka sointui tunteisiini ja johonkin määrin tyynnytti minua. Nousin vihdoin ja, riisuutuen kiireesti, heittäysin vuoteeseen, mielessäni päättäen unohtaa kaiken – unohtaa tuota tyttöä koskaan nähneeni.
– Minä nousen varhain – palaan leiriin häntä kohtaamatta, ja kerran sinne päästyäni velvollisuuteni karkoittavat tämän tuskallisen haaveen. Rummut, torvet ja tykkien paukkina haihduttavat muiston. Se oli korkeintaan vain ohimenevä ajatus – hetken harha. Minä vapaudun siitä helposti. Haha!
Laskin kuumeisen poskeni pehmeälle, viileälle pielukselle. Tunsin itseni rauhoittuneeksi – melkein onnelliseksi.
– New Orleansin kreoli! Kuinka hän on voinut täällä olla? Eikö minulla jo ole selitys? Miksi minä sitä asiaa mietiskelisin?
Voi, mustasukkainen sydän – on helppo sanoa: "Unohda!" Yritin estää ajatuksiani palaamasta asiaan. Kohdistin ne tuhansiin seikkoihin, laivoihin, maihinnousuun, armeijaan, sotamiehiin, heidän nuttujensa nappeihin ja heidän olkaimiinsa, kaikkeen, mitä saatoin johdattaa mieleeni. Mutta turhaan! Takaisin, takaisin ja taas takaisin tuli tuo tuskallinen mielle, kouristaen jyskyttävää sydäntäni, ja aivojani polttivat vastaheränneet katkerat muistot.
Minä kääntelin itseäni ja heittelehdin vuoteellani monta pitkää tuntia. Kuvassa oleva kello löi ja soitti saman säveleen yhä uudestaan ja uudestaan, vieläkin tyynnyttäen minua kuten aikaisemmin. Epätoivollakin on lepohetkensä; ja sekä henkisen että ruumiillisen väsymyksen uuvuttamana kuuntelin surunvoittoista, vienoa säveltä, kunnes se häipyi uneeni.
XXVI
Valoa varjon jälkeen
Herätessäni kaikki oli pimeää ympärilläni. Ojensin käteni ulos ja avasin damastiverhot. Tunsin itseni virkistyneeksi, ja siitä päättelin, että minun oli täytynyt nukkua kauan. Hypähdin lattialle ja aloin hapuilla kelloani. Joku kolkutti.
"Sisään!" huusin.
Ovi avautui, ja valovirta tulvahti huoneeseen. Sieltä tuli palvelija lamppu kädessä.
"Mitä kello on?" kysyin.
"Yhdeksän, mi amo", kuului vastaus.
Palvelija laski lampun pöydälle ja meni ulos. Toinen astui heti sisälle, tuoden tarjotinta, jolla oli kultainen pieni kuppi.
"Mitä sinulla siinä on?"
"Chocolaté, hyvä herra; doña Joaquina lähetti tämän."
Minä join suklaan ja riensin pukeutumaan. Mietiskelin, palaisinko leiriin näkemättä ketään perheestä. Syystä tai toisesta tunsin sydämeni keveämmäksi. Aamu luullakseni aina lievittää tuskaa, niin sielullista kuin ruumiillistakin. Se näkyy olevan luonnon laki – ainakin minun kokemukseni mukaan. Keveä, balsamintuoksuinen aamuilma pehmentää tuskan otaa. Uusia toiveita herää ja uusia suunnitelmia esiintyy auringon noustessa. Sairas, yön pitkät hetket vuoteellaan heittelehtinyt tunnustaa tämän totuuden.
Minä en mennyt kuvastimen lähelle. En tohtinut.
– Minä en tahdo katsoa rakastettuihin, vihattuihin kasvoihin – en; leirille vain! Huuhtokoon unohduksen virta...
"Onko toverini noussut?"
"Kyllä, herra; hän on ollut ylhäällä tuntikausia."
"Missä hän on?"
"Puutarhassa, hyvä herra."
"Yksinäänkö?"
"Ei, herra; las niñas ovat hänen mukanaan."
"Onnellinen, keveäsydäminen Clayley! Mitkään mustasukkaiset ajatukset eivät häntä kiusaa!" mietiskelin kiinnittäessäni varusteitteni solkia.
Olin havainnut, että vaaleatukkainen sisar ja hän hän olivat sukulaissieluja – hengenheimolaisia luonteeltaan, jotka tarvitsi vain panna kosketuksiin toistensa kanssa, jotta he "pitäisivät toisistaan erinomaisesti", olentoja, jotka saattoivat nauraa, tanssia ja laulaa yhdessä, ilakoida kuukausimääriä ja sitten solmia avioliiton luonnollisena asiana. Mutta jos jokin seikka ehkäisisi tämän onnellisen ratkaisun, voisivat he sanoa toisilleen hyvästi ja erota kummankaan sydämen särkymättä – helppo asia heidänlaisilleen luonteille. Monilukuisten lemmenkirjeiden molemminpuolinen palauttaminen, naurahdus menneisyydelle ja keveä sydän tulevaisuuden varalle. Sellainen on monen rakkauden tarina. Voin sen vakuuttaa. Kuinka erilaista mi –?
"Sano toverilleni, että minä haluan tavata hänet, kun hän palaa taloon."
"Kyllä, hyvä herra."
Palvelija kumarsi ja lähti huoneesta.
Muutaman minuutin päästä Clayley saapui hilpeänä kuin heinäsirkka.
"Olette siis, hyvä luutnantti, käyttänyt aikaanne eduksenne, kuulemma?"
"Enköhän vain! Sellainen ihana kävely! Haller, tämä on paratiisi."
"Missä olette ollut?"
"Joutsenia ruokkimassa", vastasi Clayley naurahtaen. "Mutta, tuota noin, kapteenin chère amie käy kaunis pääkkönen nuokuksissa tänä aamuna. Näyttää loukkaantuneelta, kun te ette ollut jalkeilla. Hän vilkuili alati rakennusta kohti."
"Clayley, tahdotteko tehdä minulle sen palveluksen, että käskette miehet satulaan?"
"Mitä! Lähteäkö näin pian? Eihän toki ennen aamiaista?"
"Viiden minuutin päästä."
"No, kapteeni, mikä nyt? Ja sellaisen aamiaisen kuin he valmistavat! Don Cosmé ei tahdo siitä kuullakaan."
"Don Cosmé..."
Isäntämme astui sisälle juuri silloin, ja hänen vastaväitteittensä johdosta käsky peruutettiin, ja minä suostuin jäämään.
Tervehdin naisia niin kohteliaasti kuin kykenin. En voinut salata sävyni viileyttä ja havaitsin, ettei se jäänyt häneltä huomaamatta.
Istuuduimme aamiaispöytään, mutta sydämeni pysyi katkeroituneena, joten tuskin koskin eteeni asetettuihin herkullisiin ruokiin.
"Te ette syö, kapteeni. Toivoakseni olette terve?" sanoi don Cosmé huomatessaan kummallisen ja hiukan tylyn käytökseni.
"Kiitos, señor, koskaan en ole voinut paremmin."
Huolellisesti varoin katsomasta neitosta kohti, osoittaen hiukan huomaavaisuutta hänen sisarelleen. Esitin loukkaantunutta. Pari kertaa uskalsin luoda syrjäkatseen. Hänen silmänsä olivat kohdistuneina minuun omituisin, kysyvin ilmein.
Ne kylpivät kyynelissä pehmeinä ja anteeksiantavina. Ne olivat turvoksissa. Hän on itkenyt. Se ei ole ihmeellistä. Murehtiihan hän tietenkin veljeänsä uhkaavan vaaran takia.
Mutta eikö hänen katseessaan ole nuhdettakin? Nuhdetta! Kuinka huonosti sopiikaan eilisiltainen käytökseni yhteen tämän teeskennellyn kylmyyden – tämän tylyyden – kanssa! Kärsineekö neitonenkin?
Nousin pöydästä ja astuen ulos käskin Lincolnin valmistaa miehet matkaan.
Menin alas appelsiinipuiden sekaan. Clayley seurasi pian jälkeen molempien tyttöjen kanssa. Don Cosmé jäi taloon valvomaan muulinsa satuloimista, doña Joaquinan sulloessa tarpeellisia tavaroita hänen matkalaukkuunsa.
Jonkun äänettömän vaiston vaikutuksesta me – Guadalupe ja minä – satuimme yhteen. Clayley ja hänen rakastettunsa olivat harhailleet pois, jättäen meidät kahdenkesken. En ollut tyttöä vielä puhutellut. Tunsin omituisen sysäyksen – halun tietää pahimman. Minusta tuntui kuin olisin katsellut kauhean kuilun partaan yli.
Sitten uhmasin vaaraa; se ei voinut olla pahempaa kuin tämä epäluulon ja jännityksen tuska.
Käännyin häneen päin. Hänen päänsä oli kallellaan. Hän muserteli appelsiininkukkaa sormiensa välissä, ja hänen silmänsä näkyivät seuraavan putoilevia sirpaleita.
Kuinka kaunis hän olikaan tällä hetkellä!
"Taiteilija ei tosiaan ole teitä imarrellut."
Tyttö vilkaisi minuun hämmästynein ilmein. Oi, niitä kosteita, uinailevia silmiä!
Hän ei ymmärtänyt minua.
Minä toistin huomautukseni.
"Señor capitán, mitä tarkoitatte?"
"Että maalari ei ole tehnyt teille oikeutta. Muotokuva on kyllä näköisenne, mutta ilmeen pitäisi mielestäni olla nuorempi."
"Maalari! Mikä maalari? Muotokuva! Mikä muotokuva, señor?"
"Tarkoitan muotokuvaa, jonka sattumalta löysin riippumasta huoneessani."
"Ah, kuvastimenko vierestä?"
"Niin, kuvastimen", vastasin minä jurosti.
"Mutta se ei ole minun, señor capitán."
"Mitä! Eikö teidän?"
"Ei; se on serkkuni Maria de Mercedin kuva. Sanotaan meidän olleen hyvin yhdennäköiset."
Sydämeni laajeni. Koko ruumiini värisi iloisen liikutuksen vaikutuksesta.
"Entä se herrasmies?" änkytin minä.
"Don Emilioko? Hän oli serkkuni rakastaja. Huyeron, karkasivat."
Lausuessaan viime sanat hän käänsi päänsä pois, ja minä luulin näkeväni murheellisuutta hänen sävyssään.
Olin puhkeamaisillani puhumaan, kun hän jatkoi: "Se oli hänen huoneensa – emme ole kajonneet siellä mihinkään."
"Ja missä on serkkunne nyt?"
"Emme tiedä."
– Siinä on salaisuus, ajattelin minä itsekseni. En tiukannut kysymystä pitemmälle. Se ei merkinnyt minulle mitään. Sydämeni oli onnellinen.
"Kävelkäämme eteenpäin, Lupita."
Hän käänsi silmänsä minuun ihmettelevin ilmein. Näin äkillistä sävyni muutosta – kuinka hän saattoi sitä käsittää? Olisin voinut polvistua hänen eteensä ja selittää kaikki. Pidättyväisyys hävisi, ja edellisen illan luottamuksellisuus palasi täydellisesti.
Kävelimme puurivien alla rakkautta ja hellyyttä vihjaavien äänten ja nähtävyyksien keskellä. Rakkautta! Me kuulimme sitä lintujen lauluissa, mehiläisten surinassa, kaikissa luonnon äänissä ympärillämme. Me tunsimme sitä omissa sydämissämme. Äskeinen pilvi oli haihtunut, seestäen taivaan entistä kirkkaammaksikin; vastavaikutus oli korostanut molemminpuolisen lempemme vastustamattoman voimakkaaksi; ja me kävelimme eteenpäin, hänen kätensä omassani. Meillä oli silmät vain toisillemme.
Olimme saapuneet kaakaopuiden ryhmään; yksi niistä oli kaatunut, ja sen sileä runko tarjosi istuinpaikan, jota sen naapurien siimeksiset lehdet suojelivat auringolta. Sille me istahdimme. Ei ollut mitään vastustusta, mitään järkeilyä, mitään etujen ja mahdollisuuksien laskelmia, jota kaikkea niin usein sekaantuu rakkauden ylevään tunteeseen. Me emme tunteneet mitään sellaista – emme muuta kuin sydämissämme heränneen määrittelemättömän sysäyksen, jonka salaperäistä voimaa ei kumpikaan meistä ajatellut vastustaa. Ajan kulku ja velvollisuus unohtuivat yhtaikaa.
– Minä teen kysymyksen nyt, minä tahdon heti tietää kohtaloni, – oli ajatukseni.
Soturin elämän vaihtuvissa vaiheissa ei ole paljoa aikaa hitaisiin muodollisuuksiin, hartaisiin valvomisiin, kosinnan monimutkaiseen hienosteluun. Ehkäpä tämä miete kannusti minua. Minä luotan vain vähän sellaiseen kylmään sydämeen, joka valloitetaan sarjalla väsymättömiä huomaavaisuuksia. Siinä on liian paljon vastaisten tapausten laskelmia – liian paljon itsekkyyttä.
Nämä mietteet liikkuivat mielessäni. Kumarruin seuralaistani kohti ja kuiskasin hänelle sillä kielellä, joka pulppuilee, rikkaimpana sydämen sanastosta:
"Guadalupe, tu me amas? Guadalupe, rakastatko minua?"
"Yo te amo!" oli tytön koruton, myöntävä vastaus. Tarvitseeko minun kuvailla niitä riemuisia tunteita, jotka sillä hetkellä täyttivät sydämeni? Onneni oli täydellinen.
Tunnustus teki hänet pyhäksi minun silmissäni, ja me istuimme jonkun aikaa ääneti, nauttien siitä haltioitumisesta, jonka tuntevat ainoastaan ne, jotka ovat todellisesti, puhtaasti rakastaneet.
Kaviot kapsahtelivat! Siellä oli Clayley joukon etunenässä. He olivat nousseet satulaan ja odottivat minua. Don Cosmé oli kärsimätön, ja samoin doña Joaquina. En voinut heitä moittia tietäessäni syyn.
"Ratsastakaa edeltä! Minä seuraan heti kohta."
Ratsumiehet ajoivat rivissä kentälle, heidän etunenässään luutnantti, jonka vieressä ratsasti don Cosmé valkoisella muulillaan.
"Palaathan sinä pian, Enrique?"
"En laiminlyö mitään tilaisuutta tavatakseni sinut. Ikävöitsen sitä hetkeä enemmän kuin luullakseni sinä."
"Voi, ei, ei!"
"Usko minua, Lupita! Sano jälleen, että et koskaan lakkaa minua rakastamasta."
"En koskaan, en koskaan! tuya – tuya – hasta la muerte! Sinun – sinun – kuolemaan asti!"
Kuinka usein onkaan tämä kysymys tehty! Kuinka usein onkaan siihen vastattu niinkuin nyt!
Hyppäsin satulaan. Katse hyvästiksi – toinen etäältä – käden heilutus – ja seuraavassa silmänräpäyksessä kannustin hevoseni täyteen laukkaan siimestävien palmujen alle.
XXVII
Pettymys ja uusi suunnitelma
Saavutin toverini heidän ehtiessään metsään. Clayley, joka oli tuon tuostakin vilkaissut taakseen, karautti viereeni selvästi keskustelunhaluisena.
"Perin tukalaa, kapteeni, lähteä moisista majoista. Jumaliste! Olisin mielelläni jäänyt sinne iäksi."
"Kah, Clayley – olette rakastunut."
"Niin, sellaiset, jotka asuvat lasitaloissa... Kunpa osaisin puhua kieltä niinkuin te."
En voinut olla hymyilemättä, sillä minä olin puiden välitse kuullut hänen käyttävän parhaansa mukaan hyväkseen kumppaninsa vajavaa englanninkieltä. Olin utelias tietämään, kuinka hän oli menestynyt ja oliko hän "painanut liipaisinta" yhtä nopsasti kuin minä. Uteliaisuuteni sai pian tyydytyksen.
"Sanon teille, kapteeni", jatkoi hän, "että jos vain olisin osannut sen lausua, olisin tehnyt kysymykseni heti kohta. Koetin saada häneltä myöntävän tai epäävän vastauksen; mutta hän joko ei ymmärtänyt minua tai ei tahtonut ymmärtää. Huono onni kerrassaan."
"Ettekö voinut saada häntä ymmärtämään itseänne? Varmaankin hän niin paljon englanninkieltä osaa?"
"Niin minäkin luulin; mutta kun minä puhuin rakkaudesta, nauroi hän vain ja hipaisi minua viuhkallaan kasvoihin. Oh, ei; kysymys täytyy tehdä espanjaksi, se on selvää; ja minä nähkääs ryhdynkin vakavasti hommaan. Hän lainasi minulle nämä."
Näin sanoen hän sieppasi sotilaslakkinsa pohjalta kaksi pientä kirjaa, jotka tunsin espanjan kieliopiksi ja sanakirjaksi. En voinut olla ääneeni nauramatta.
"Hyvä toveri, saatte havaita, että paras sanakirja on neitonen itse."
"Se on totta; mutta kuinka hitossa pääsemme sinne takaisin? Muulinajoa ei satu joka päivä."
"Kyllä se käy vaikeanlaiseksi."
Olin sitä ajatellutkin. Ei ole mikään helppo asia pujahtaa pois leiristä – upseeritoverit pitävät tarkasti silmällä, että ollaan saapuvilla harjoituksissa ja paraateissa. Don Cosmén talo oli vähintäänkin kymmenen mailin päässä linjoilta, eikä tie sinne ollut turvallisimpia yksinäiselle rakastajalle. Toivo sinne usein palaamisesta ei suinkaan ollut hymyilevä.
"Emmekö voi livahtaa ulos yöllä?" ehdotti Clayley. "Luulen, että voisimme kutsua puoli tusinaa seuralaisiamme satulaan ja suorittaa sen näppärästi. Mitä sanotte, kapteeni?"
"Clayley, minä en voi palata ilman sitä veljeä. Siitä olen melkein pantannut sanani."
"Niinkö? Se on paha juttu! Pelkään, ettei ole mitään toivoa saada häntä ulos aikomallanne tavalla."
Toverini profeetallinen ennustus osoittautui liiankin oikeaksi, sillä leiriä lähestyessämme kohtasi meidät ylipäällikön adjutantti, joka ilmoitti minulle, että juuri sinä aamuna kaikki kanssakäyminen vieraiden sotalaivojen ja piiritetyn kaupungin välillä oli kielletty.
Don Cosmén matka olisi siis turhaa. Minä selitin sen, neuvoen häntä palaamaan perheensä luo.
"Älkää ilmoittako siitä – sanokaa, että vaaditaan jonkun verran aikaa ja että olette jättänyt asian minun haltuuni. Olkaa varma, että minä astun ensimmäisten joukossa kaupunkiin; ja minä etsin pojan ja tuon hänet turvallisesti äitinsä luo."
Tämä oli ainoa lohdutus jonka saatoin tarjota.
"Te olette ystävällinen, kapteeni, perin ystävällinen; mutta minä tiedän, että nyt emme voi mitään tehdä. Me voimme ainoastaan toivoa ja rukoilla."
Vanha mies oli lysähtänyt kumaraan asentoon, ja hänen kasvoillaan kuvasti mitä syvin alakuloisuus.
Ottaen ranskalaisen Raoulin mukaani ratsastin takaisin, kunnes olin saattanut hänet sen vyöhykkeen ulkopuolelle, missä oli pelättävä samoilevia rosvoja; ja sitten me puristimme toistemme kättä ja erosimme. Kun hän oli minusta eronnut, käännyin katsomaan hänen jälkeensä. Hän istui vielä siinä asennossa, joka ilmaisee syvää alakuloisuutta, olkapäät kumartuneina eteenpäin muulin kaulan yli, hänen tuijottaessaan tyhjästi polkuun. Näky kouristi sydäntäni, ja murheellisena ja allapäin ratsastin verkalleen leiriä kohti. Ainoatakaan laukausta ei oltu vielä ammuttu kaupunkia kohti; mutta patterimme olivat melkein kunnossa ja useita mörssärejä oli nostettu tukeville alustoilleen valmiiksi sinkauttelemaan sinne kuolettavia ammuksiaan. Tiesin, että jokainen ammus ja pommi tuottaisi tuhoa hurskasnimiselle kaupungille, sillä sen muurien sisällä ei ainoakaan kohta ollut kymmentuumaisen haupitsin ulottumattomissa. Naisten ja lasten täytyi saada surmansa aseistettujen sotilaiden kanssa; ja se nuorukainenkin – hänkin voisi joutua uhriksi. Tämäkö uutinen minun täytyisi viedä hänen kotiinsa? Ja kuinka minut otettaisiin siellä vastaan sellainen sanoma huulillani? Olin jo lähettänyt takaisin surevan isän.
"Eikö ole mitään keinoa häntä pelastaa, Raoul?"
"Kapteeni?" kysyi mies säpsähtäen sävyni rajuutta.
Äkillinen tuuma oli pälkähtänyt päähäni.
"Tunnetko hyvin Vera Cruzin?"
"Jokikisen kadun, kapteeni."
"Mihin ne tunnelit johtavat, jotka päättyvät mereen? Niiden suut ovat aallonmurtajan kahden puolen."
Olin havainnut ne käydessäni tapaamassa erästä meriupseerituttavaani hänen laivassaan.
"Ne ovat viemäreitä, kapteeni, jotka kuljettavat pois meren tulvaveden pohjoistuulen jälkeen. Ne johtavat kaupungin alitse, avautuen eri kohdissa. Minä olen saanut kulkea niiden läpi."
"Häh, kuinka?"
"Pienellä salakuljetusretkellä."
"Onko siis mahdollista päästä niiden kautta kaupunkiin?"
"Mikään ei ole helpompaa, jollei niiden suussa ole vartijaa; mutta se ei ole luultavaa. He eivät aavistaisi kenenkään sitä yrittävän."
"Mitä sinä pitäisit sellaisesta yrityksestä?"
"Jos haluatte, kapteeni, noudan teille pullon paloviinaa Santa Annan kahvilasta."
"En tahdo, että menet yksinäsi, minä lähtisin mukaasi."
"Ajatelkaahan, kapteeni; teille on sellaisessa hommassa vaaraa. Minä voin mennä turvallisesti. Kukaan ei luullakseni tiedä, että olen teihin liittynyt. Jos teidät vangitaan..."
"Niin, niin; minä hyvin tiedän seurauksen."
"Vaara ei sentään ole suuri", jatkoi ranskalainen puolittain itsekseen. "Meksikolaisiksi puettuina saattaisimme sen suorittaa. Te puhutte maan kieltä yhtä hyvin kuin minä. Jos te niin haluatte, kapteeni..."
"Minä haluan."
"Olen siis valmis."
Tunsin miehen hyvin. Niitä uhkarohkeita, paholaistakin uhmaavia sieluja, jotka ovat valmiit kaikkeen seikkailuja lupaavaan – kohtalon lapsi, harhaileva, tuulen ajelema lastu sattuman ristiaallokossa, harvinaisen hyväpäinen mies, jolla oli sydän paikallaan, kirjatiedoton, mutta kokemuksen kouluttama. Hänen luonteessaan oli huimaa sankarillisuutta, joka oli voittanut minun ihailuni; ja minä pidin hänen seurastaan.
Se oli epätoivoinen seikkailu – minä tiesin sen, mutta tuon pojan kohtalo kiinnosti minua tavallista enemmän. Omakin vastainen kohtaloni oli suuressa määrin riippuvainen hänen turvallisuudestaan. Itse vaarassakin oli jotakin, mikä vietteli minua yrittämään. Minusta tuntui, että se olisi uusi luku liitettynä elämäkertaan, jota olin nimittänyt "seikkailevaksi".
XXVIII
Uhkarohkea seikkailu
Yön lähestyessä Raoul ja minä hiivimme kahden rancheron nahkapuvuissa linjojen taitse ja saavuimme Punta Hornosiin, paikalle, joka oli etuvartijarivimme tuolla puolen. Täällä me astuimme veteen, kahlaten siinä vyötäisiämme myöten.
Kello oli kymmenen tienoilla. Oli juuri pakoveden aika, ja hyväksi onneksi yö oli sysimusta.
Kun tyrsky vyöryi rantaan, hautauduimme kaulaan asti, ja kun se vyöryi takaisin, kumarruimme eteenpäin, vartaloamme ei koskaan voitu paljoa eroittaa vedenpinnan yläpuolella.
Tällä tavoin me puolittain kahlaten, puolittain uiden pyrimme kaupunkia kohti.
Se oli vaivaloista matkaa, mutta vesi oli lämmintä, hiekkapohja lujaa ja tasaista. Meitä vahvisti – minua ainakin – toivo ja myös tietoisuus vaarasta. Toverini tunsi viimemainittua kiihoitusta epäilemättä yhtä hyvin kuin minä.
Pian saavuimme Santiagon sakaraharjaisten muurien kohdalle, missä etenimme entistä varovaisemmin. Saatoimme taivasta vasten eroittaa rintavarustuksella kävelevän vartijan. Hänen kimeä huutonsa säpsähdytti meidät; luulimme, että meidät oli huomattu. Pimeys yksin ehkäisi sen.
Vihdoin pääsimme hänen ohitseen ja tulimme vastapäätä kaupunkia, jonka suojamuurit kohosivat veden rajasta.
Oli luoteen aika, ja mustien, meriruohon peittämien kallioiden täyttämä uoma oli meren ja linnoituksen välillä.
Lähestyimme niitä varovaisesti ja ryömittyämme niljakkaiden kivien yli pääsimme satakunnan metrin päästä toisen johtotorven suulle.
Tässä me pysähdyimme levähtääksemme, istahtaen kallionulokkeelle. Meillä ei ollut täällä suurempaa vaaraa kuin omissa teltoissamme, ja kahdenkymmenen askeleen päässä oli kuitenkin miehiä, jotka, jos olisivat tienneet läheisyytemme, olisivat kuristaneet meidät kuin koiraparin.
Mutta vaaramme ei suinkaan väijynytkään seikkailumme tässä päässä.
Levähdettyämme puoli tuntia menimme tunneliin. Toverini näkyi olevan aivan kuin kotonaan tässä maanalaisessa käytävässä, astellen eteenpäin niin rohkeasti kuin olisi se ollut kirkkaalla kaasulla valaistu.
Edettyämme jonkun matkan lähestyimme ristikkoa, jonka lävitse tunki valoa ylhäältä.
"Voimmeko mennä tästä ylös?" kysyin minä.
"Emme vielä, kapteeni", vastasi Raoul kuiskaten. "Etäämpää."
Sivuutimme ristikon, sitten toisen ja vielä kolmannenkin, ja sitten saavuimme eräälle, josta vain heikko valonsäde tunki tankojen läpi.
Tässä oppaani pysähtyi ja kuunteli tarkkaavaisesti muutamia minuutteja. Sitten hän, ojentaen ulos kätensä, avasi ristikon kiinnittimet ja käänsi sitä hiljaa saranoillaan. Kohta hän heilahdutti itseään ylöspäin, kunnes hänen päänsä pisti maan yläpuolelle. Tässä asennossa hän jälleen kuunteli, katsellen varovaisesti joka puolelle. Varmistuttuaan vihdoin, ettei ollut ketään lähettyvillä, hinasi hän ruumiinsa ristikon läpi ja katosi. Lyhyen tovin päästä hän palasi ja huusi alas:
"Tulkaa, kapteeni!"
Minä vipusin itseni kadulle. Raoul sulki luukun huolellisesti.
"Pankaa paikat merkille, kapteeni", kuiskasi hän, "voimme joutua erillemme".
Se oli synkkä esikaupunki. Mitään elävää olentoa ei ollut näkyvissä, paitsi nuuskivaa ja rosvoilevaa koirajoukkoa – laihoja ja villejä eläimiä, niinkuin kaikki koirat ovat piirityksen aikana. Kullattu ja hopeoitu, kiiltokoruilla somistettu kuva välkkyi kiilloitetusta seinäsyvennyksestä kadun toiselta puolelta. Himmeä lamppu paloi sen jalkojen juuressa, osoittaen armeliaille uhriastian. Kummallinen vanha kellotapuli häämöitti pimeässä yläpuolellamme.
"Mikä kirkko?" kysyin Raoulilta.
"La Magdalena."
"Se on hyvä. Nyt eteenpäin!"
"Buenas noches, señor! hyvää iltaa!" sanoi Raoul sotilaalle, joka meni ohitsemme päällysnuttuunsa verhottuna.
"Buenas noches!" vastasi mies jöröllä äänellä.
Hiivimme varovaisesti katuja pitkin, pysytellen pimeämmillä välttääksemme huomiota. Asukkaat olivat enimmäkseen vuoteissaan; mutta sotilasryhmiä liikuskeli ympäri, ja partioita kohtasimme joka kulmassa.
Oli pakko astua yhden kirkkaasti valaistun kadun poikki. Ollessamme puolitiessä tuli muuan mies huojahdellen vastaamme, ja huomatessaan kummallisen asumme pysähtyi vilkaisemaan jälkeemme.
Pukumme, kuten olen sanonut, olivat nahkaa; housumme samoinkuin takkimmekin kiilsivät merivedestä, jota niistä tippui kiveykselle joka askeleella.
Ennenkuin ehdimme kävellä pois, huusi mies:
"Carajo, caballeros! Miksi ette riisu itseänne, ennenkuin menette uimaan?"
"Mikä on?" kysyi sotilas, astuen luoksemme ja pysähdyttäen meidät.
Joukko hänen tovereitaan liittyi häneen, ja meidät hoputettiin valoon.
"Mil diablos, tuhat paholaista!" huudahti muuan sotilaista, tuntien Raoulin. "Vanha ystävämme ranskalainen! Parlez-vous français, monsieur?"
"Vakoojia!" huusi toinen.
"Vangitkaa heidät!" komensi kersantti, joka samalla hetkellä saapui partion kera, ja tusinan verta miehiä hyökkäsi kimppuumme ja pidätti meidät.
Turhaan Raoul väitti olevamme viattomia, selittäen, että olimme kaksi kalastajaraukkaa, jotka olivat kastelleet vaatteensa verkkojaan kokiessaan.
"Tuo ei ole kalastajan puku, monsieur", sanoi yksi.
"Kalastajilla ei tavallisesti ole timantteja rystyissään", huudahti toinen, siepaten sormuksen sormestani.
Siihen sormukseen oli renkaan sisäpuolelle kaiverrettu nimeni ja arvoni!
Useat miehet, jotka nyt astuivat esille, tunsivat Raoulin ja todistivat lisäksi, että hän oli ollut poissa muutamia päiviä.
"Hänen on siis täytynyt olla jänkkien parissa", sanoivat he.
Meidät pantiin pian käsirautoihin ja marssitettiin vartiovankilaan. Siellä meidät tiukasti tarkastettiin, mutta mitään enempää ei löydetty, paitsi kukkaroni, joka sisälsi moniaita kultakotkia – amerikkalaisia kolikoita, jotka jo sellaisenaan olisivat olleet riittävä todistus, jonka nojalla minulle olisi langetettu tuomio.
Meidät kytkettiin raskailla kahleilla toisiimme, minkä jälkeen vartijat jättivät meidät omiin mietteisiimme. Meidät olisi tuskin voinut jättää vähemmän mieluiseen seuraan.
XXIX
Apu taivaasta
"En välittäisi rahtuakaan omasta hengestäni", virkkoi Raoul, kun ovi suljettiin jälkeemme, "mutta että te, kapteeni... helas! helas!" Ja voihkien vaipui ranskalainen kivipenkille riuhtaisten minutkin alas.
Minä en voinut tarjota mitään lohtua. Tiesin, että meitä tutkittaisiin vakoojina ja että meillä syyllisiksi todistettuina – miltei varma tulos – ei ollut jäljellä vuorokauttakaan elonaikaa. Ajatus, että olin tuottanut tälle uljaalle miehelle sellaisen kohtalon, lisäsi oman asemani surkeutta. Näin kunniattomasti kuolla oli todella katkeraa. Kolme päivää sitten olisin tuhlannut elämäni yltiöpäisesti; mutta kuinka muuttuneet tunteeni olivatkaan nyt! Olin löytänyt jotakin elämisen arvoista, jotakin riemastuttavaa; ja ajatus, etten enää koskaan... "Oh, minusta on tullut pelkuri!" Kirosin katkerasti huimapäisyyttäni.
Me vietimme yön turhissa yrityksissä lohduttaa toisiamme. Nykyiset kärsimyksemme tuottivat ruumiillistakin tuskaa. Vaatteemme olivat likomärät, ja yö oli käynyt vihlovan kylmäksi. Vuoteenamme oli kivipenkki; ja sillä me lojuimme niinkuin kahleemme sallivat, nukkuen lämpimiksemme lähellä toisiamme. Se oli meille kamala yö; mutta aamu sarasti vihdoin, ja varhaisella hetkellä tutki meidät vartion upseeri. Sotaoikeuden istunto asiamme käsittelemiseksi oli määrätty iltapäiväksi, ja sen tuomioistuimen eteen meidät laahattiin rahvaan pilkkahuutojen kaikuessa. Kerroimme tarinamme, ilmoittaen Narciso-nuorukaisen ja talon, jossa hän asui. Tämän tuomioistuin totesi, mutta selitti, että se oli toverini keksimä sotajuoni – hänen paikallistuntemuksensa ja muut seikat kun tekivät sen varsin luultavaksi. Sitäpaitsi monet kaupunkilaiset tunsivat Raoulin, todistaen hänen katoamisensa tapahtuneen samaan aikaan kuin amerikkalaisen sotajoukon maihinnousu. Muutoin olivat sormukseni ja kukkaroni itsessään riittävät perusteet meidän tuomiollemme – ja meidät tuomittiinkin. Meidät kuristettaisiin teloitusruuvilla, garrote, seuraavana aamuna!
Raoulille tarjottiin hänen henkeään, jos hän kääntyisi kavaltajaksi ja antaisi tietoja vihollisesta. Uljas soturi hylkäsi inhoten tarjouksen. Se tehtiin minulle samoin tuloksin. Yhtäkkiä huomasin omituista liikehtimistä kansan keskuudessa. Kaupunkilaisia ja sotilaita ryntäsi ulos salista, ja, nopeasti julistaen tuomiomme, tuomioistuin määräsi meidät vietäviksi pois. Vartijat tarttuivat meihin, kiskoivat meidät kadulle ja raahasivat takaisin äskeiseen tyrmäämme. Kuljettajillamme oli ilmeisesti kova kiire. Astuessamme eteenpäin kohtasimme kansalaisia juoksemassa edestakaisin nähtävästi kovin säikähtyneinä – parkuvia naisia ja lapsia, jotka äkkiä katosivat seinien ja suojavarustusten taakse. Jotkut lankesivat polvilleen, lyöden rintoihinsa ja rukoillen ääneensä. Toiset puristivat sylilapsiansa ja seisoivat väristen ja sanattomina.
"Juuri noin he käyttäytyvät maanjäristyksen aikana", huomautti Raoul, "mutta maa ei tärise. Mitä se voi olla, kapteeni?"
Ennenkuin ehdin vastata, tuli vastaus toiselta taholta.
Kaukana ylhäällä sähisi ja sinkoutui esine ilman läpi.
"Pommi meikäläisiltä! Hurraa!" huudahti Raoul.
Voin tuskin olla yhtymättä riemuhuutoon, vaikka itsekin saatoimme joutua ammuksen uhreiksi.
Meitä vartioivat sotilaat olivat heittäytyneet seinien ja pilarien taakse, jättäen meidät kahden avoimelle kadulle.
Pommi putosi taaksemme, iski katukiveykseen ja räjähti. Sirpaleet räiskyivät läheisen rakennuksen seinän läpi; ja sieltä vastaukseksi kuuluva vaikerrus ilmoitti, että rautalähetit olivat tehneet tehtävänsä. Tämä oli toinen amerikkalaisten mörssäreiden lennättämä granaatti. Ensimmäinen oli ollut yhtä tuhoisa; ja siitä johtui sekä kaupunkilaisten että sotamiesten äärimmäinen pelästys. Jokainen ammus näkyi tuovan mukanaan kuolemaa.
Vartijamme palasivat nyt ja raahasivat meitä eteenpäin, kohdellen meitä entistä raaemmin. Heitä raivostutti kasvojemme riemastus; ja yksi muita hurjempi työnsi pistimensä toverini reisilihaksiin. Useiden sellaisten epäinhimillisyydenilmauksien jälkeen meidät heitettiin vankilaamme ja lukittiin sinne, kuten ennen.
Vangitsemisestamme asti emme olleet maistaneet ruokaa emmekä juomaa, ja nälkä ja jano lisäsivät asemamme kurjuutta.
Loukkaus oli vimmastuttanut Raoulin, ja hänen haavansa tuska teki hänet raivopääksi. Hän ei voinut käyttää käsiään kajotakseen haavaan tai sitoakseen sitä. Kiukku ja kipu ärsyttivät hänet melkein yliluonnollisen voimakkaaksi, ja hän ravisti pois käsirautansa aivankuin ne olisivat olleet oljenkorsia. Hänen tehtyään tämän katkesi pian meitä yhteen kytkevä kahle, ja sitten tuli "nokkakoristeemme" vuoro.
"Viettäkäämme viimeiset hetkemme, kapteeni, niinkuin olemme ikämme eläneet, vapaina ja kahleettomina!"
En voinut olla ihailematta rohkean toverini sisua.
Asetuimme oven ääreen kuuntelemaan. Saatoimme kuulla ankaran tykinpaukkeen ympärillämme ja silloin tällöin amerikkalaisten patterien etäiset laukaukset. Kuulimme tuon tuostakin pommien räjähdykset, ja kun sortuvien seinien kumea jyrinä kohtasi korvamme, hypähti Raoul aina ylös, päästäen hurjan, puoliksi ranskalaisen, puoliksi intiaanimaisen huutonsa.
Päähäni pälkähti ajatus.
"Meillä on aseita, Raoul." Näytin meitä kytkeneen raskaan ketjun pätkiä. "Voisitko päästä juoksujalkaa ristikkoluukulle erehtymättä tiestä?"
Raoul hätkähti.
"Olette oikeassa, kapteeni, – kyllä minä voin. On tuskin ajateltavissa, että he käyvät luonamme tänä iltana. Mutta jos käytäisiin, niin jokainen mahdollisuus henkemme pelastukseen on parempi kuin ei mitään."
Ymmärtäen toisiamme puheitta kumpikin otti kahleenpätkän – niitä oli vain kaksi – ja istahti ovelle ollakseen valmis, jos vartijat avaisivat sen. Istuimme toista tuntia vaihtamatta sanaakaan. Saatoimme kuulla granaattien räjähdykset rakennusten katoilla, pirstottujen hirsien romahdukset ja raskaiden pommien kukistamien seinien jyminän. Saatoimme eroittaa miesten huudot ja naisten voivotuksen sekä silloin tällöin muita äänekkäämmän parahduksen, kun joku ammus kylvi kuolemaa säikähtyneeseen joukkoon.
"Sacre!" huudahti Raoul. "Kunpa ne olisivat vain myöntäneet meille pari päivää, olisivat ystävämme avanneet meille nuo ovet! Sacr-r-e!"
Viimemainitun sadatuksen hän huudahti kiljahtamalla.
Samassa syöksyi raskas esine katon läpi, repien tiilit ja laastin ja pudoten metallimaisesti helähtäen lattialle.
Sitten seurasi korvia huumaava räsähdys. Koko maa tuntui tärisevän, ja tuhansien sirujen viuhina täytti ilman. Rikinkatkuinen pöly- ja kalkkipilvi ympäröitsi meidät. Minä haukoin ilmaa tukehtumaisillani. Yritin huutaa, mutta ontto ja käheä ääneni kuului tuskin omiin korviini. Vihdoin sain huudahdetuksi:
"Raoul, Raoul!"
Kuulin toverini äänen ikäänkuin pitkän matkan päästä. Levitin ulos käteni ja hapuilin häntä. Hän oli lähelläni, mutta niinkuin minäkin tukehtumaisillaan ilmanpuutteeseen.
"Se oli pommi", sanoi hän kähisevällä äänellä. "Oletteko loukkaantunut, kapteeni?"
"En", vastasin minä; "entä te?"
"Terve kuin pukki. Meillä oli hyvä onni, – sen on täytynyt osua joka kohtaan muualle tässä kopissa."
"Parempi, ettei se olisi meitä väistänyt", sanoin minä hetkisen päästä; "me säästyimme ainoastaan garrottelle".
"En ole siitä vallan varma, kapteeni", vastasi toverini tavalla, joka vihjaisi, että hänellä oli vielä paon toiveita.
"Siitä, mistä se pommi tuli sisälle", jatkoi hän, "voi joku muu mennä ulos. Katsokaamme – katostako se tuli?"
"Niin luulen."
Me hapuilimme käsi kädessä huoneen keskusta kohti, katsellen ylöspäin.
"Peste!" huudahti Raoul. "Minä en näe vaaksaakaan eteeni – silmäni ovat täynnä, huh!"
Niin olivat omanikin. Me seisoimme odottamassa. Pöly laskeutui vähitellen, ja saatoimme havaita heikon välähdyksen ylhäältä. Katossa oli iso reikä!
Verkalleen selvisivät sen ääriviivat, ja me saatoimme nähdä, että se oli kylliksi iso miehen ruumiin tunkeutua läpi; mutta se oli ainakin neljäntoista jalan korkeudessa lattiasta, eikä meillä ollut tarpeeksi puuta edes kävelykepin tekoon!
"Mikä neuvoksi? Emme ole kissoja, Raoul. Emme voi mitenkään siihen ulottua!"
Mitään vastaamatta toverini nosti minut käsivarsilleen, käskien minun kiivetä. Minä nousin hänen hartioilleen koetellen pysyä tasapainossa kuin beduiini; mutta vaikka ponnistin kaikin voimin, en voinut ulottua kattoon.
"Seis!" huusin minä, sillä ajatus juolahti mieleeni. "Laske minut alas, Raoul. Kunhan ne nyt vain soisivat meille vähän aikaa."
"Ei heistä vaaraa; heillä on kylliksi touhua omien keltaisten raatojensa hoivaamisessa."
Olin huomannut, että muuan kattoparru oli repeämän yhtenä sivuna, ja aloin kiertää käsirautojamme sinkiläksi sillä välin kun Raoul riisui nahkahousunsa ja ryhtyi repimään niitä kaistaleiksi. Kymmenessä minuutissa "taljamme" oli valmis, ja nousten toverini hartioille minä heitin sen varovasti parrulle. Se ei tarttunut, ja minä pudota mätkähdin lattialle menetettyäni tasapainoni ponnistuksessa. Yritin uudestaan, taaskin tuloksetta, ja horjahdin alas, kuten ennenkin.
"Sacre!" parahti Raoul hammasta purren. Rauta oli kolhaissut häntä päähän.
"Yrittäkäämme yhä uudelleen ja uudelleen – henkemme on sen varassa."
Yleisen uskomuksen mukaan kolmas kerta toden tekee. Meille teki. Sinkilä tarttui kiinni hihnan riippuessa alaspäin. Nousten jälleen toverini hartioille minä tartuin hihnaan koetellakseni sen kestävyyttä. Se oli tukeva; ja varoittaen Raoulia pitämään kiinni, jottei koukku irtaantuisi minun heilahduksistani, kiipesin ylös ja sain kiinni parrusta. Täten kykenin laahautumaan katon läpi.
Ulkopuolelle päästyäni ryömin heti varovaisesti azoteaa pitkin, joka, niinkuin kaikki parvekkeet espanjalaisissa taloissa, oli laakea ja muuratun rintasuojan reunustana. Tirkistäen tämän rintasuojan yli katsoin alas kadulle. Oli yö, enkä saattanut nähdä ketään alhaalla kadulla; mutta taivasta vasten saatoin etäisiltä muurinharjoilta eroittaa aseistettuja sotilaita puuhailemassa tykkiensä ääressä. Nämä leimahtivat tuon tuostakin heittäen rikinhohdetta kaupungin yli.
Minä palasin auttamaan Raoulia, mutta levottomana viipymisestäni hän oli jo noussut ja kiskoi nahkahihnaa perässään.
Ryömimme katolta katolle etsien pimeää kohtaa astuaksemme alas kadulle. Mitkään rakennukset vankilamme lähettyvillä eivät olleet yhtä kerrosta korkeampia, ja kontattuamme useiden yli me laskeuduimme ahtaaseen kujaan. Oli vielä varhaista, ja ihmisiä juoksenteli edestakaisin pommituksen kauheiden näkyjen keskellä.
Naisten parkuna kuului korvissamme; siihen sekaantuivat miesten huudot, haavoitettujen voihkina ja kiihtyneen väkijoukon ulvonta. Pommien alituinen viuhuna täytti ilman, ja rintasuojia kukistui alas. Pyöreä kuula osui kirkon kupukattoon meidän mennessämme läheltä sen ohitse, ja vuosisataiset koristukset romahtivat maahan sulkien kulkutien. Kapuilimme raunioiden yli ja jatkoimme matkaamme. Meidän ei tarvinnut lyyhistyä tummaan varjoon. Kenenkään mieleen ei juolahtanut meitä nyt tarkata.
"Olemme lähellä taloa – vieläkö tahdotte yrittää ottaa hänet mukaanne?" kysyi Raoul tarkoittaen Narciso-nuorukaista.
"Kaikin mokomin! Näytä minulle paikka", vastasin minä puolittain häpeillen, että omien vaarojemme keskellä olin melkein unohtanut yrityksemme tarkoituksen.
Raoul osoitti suurta holvikaarista rakennusta, jonka keskellä oli iso ovi.
"Tuolla, kapteeni – tuolla se on."
"Mene tuonne varjoon odottamaan – minun on parasta olla yksin."
Tämä sanottiin kuiskaamalla. Toverini totteli kehoitusta.
Astuin isolle ovelle ja kolkutin rohkeasti.
"Quién?" kysyi ovenvartija komerostaan.
"Yo, minä", vastasin minä pelkällä pronominilla.
Ovi avattiin verkalleen ja varovaisesti.
"Onko señorito Narciso siellä?" kysyin.
Mies vastasi myöntävästi.
"Sanokaa hänelle, että ystävä haluaa häntä puhutella."
Hetkisen epäröimisen perästä ovenvartija laahusti laiskasti kiviportaita ylös. Muutaman sekunnin kuluttua poika – hienopiirteinen rohkeasilmäinen nuorukainen, jonka olin nähnyt kuulustelussamme – harppaili alas. Hän säpsähti minut tuntiessaan.
"Hst!" kuiskasin minä, viitaten häntä olemaan ääneti. "Sanokaa hyvästi ystävillenne ja tulkaa kymmenessä minuutissa tapaamaan minua La Magdalenan kirkon taa."
"Kah, señor", kysyi poika kuuntelematta, "kuinka olette päässyt vankeudesta? Olen juuri käynyt maaherraa puhuttelemassa puolestanne ja..."
"Vähät sillä väliä", vastasin minä, keskeyttäen hänet; "noudattakaa minun neuvojani – muistakaa, että äitinne ja sisarenne kärsivät".
"Minä tulen", sanoi poika päättävästi.
"Hasta luego! Näkemiini Adiós!"
Erosimme enempää puhumatta. Minä liityin Raouliin ja kävelimme La Magdalenaa kohti. Astuimme sen kadun läpi, jolla meidät edellisenä iltana oli pidätetty, mutta se oli niin muuttunut, ettemme olleet sitä tuntea. Seinänkappaleita oli kulkutiellä ja siellä täällä kasoittain vastarevittyjä tiiliä ja laastinmuraa.
Ei mitään partiota eikä vartijoita ollut meitä nyt häiritsemässä, eikä omituinen asumme kiinnittänyt ohikulkijain huomiota.
Pääsimme kirkolle, ja Raoul meni alas, jättäen minut odottamaan poikaa. Viimemainittu piti sanansa. Hänen solakka hahmonsa ilmestyi pian kadunkulmasta. Hetkeäkään hukkaamatta me kaikki kolme astuimme maanalaiseen käytävään, mutta vuoksi oli vielä korkealla, ja meidän oli odotettava luodetta. Se tuli vihdoin, ja kiipeillen kivimöhkäleiden yli me syöksyimme hyrskyyn ja kahlasimme kuten edellisellä kerralla. Tunnin ponnistelun jälkeen pääsimme Punta Hornosiin, ja vähän sen tuolla puolen saatoin huutaa yhdelle etuvartioistamme, ja siten pääsimme turvallisesti linjojen läpi. Kello kymmeneltä olin omassa teltassani – täsmälleen vuorokauden kuluttua siitä, kun olin sieltä lähtenyt, eikä Clayleytä lukuunottamatta kukaan upseeritovereistani tiennyt mitään seikkailustamme.
Clayley ja minä päätimme käskeä pienen joukon satulaan seuraavana yönä ja viedä pojan omaistensa luo.
Sen me siis teimme, livahdimme leiristä iltasoiton jälkeen.
Olisi mahdotonta kuvailla uusien tuttaviemme riemua – tuhlaillen osoitettua kiitollisuutta, – rakkaita hymyjä, joilla meidät palkittiin.
Olisimme toistaneet vierailumme melkein joka ilta; mutta nyttemmin sissejä parveili takalistoilla ja pieniä leiristämme partioivia miesjoukkoja joutui joka päivä eristetyiksi. Ystäväni ja minun täytyi siis tuskitella varovaisen kärsiväisinä ja odottaa Vera Cruzin antautumista.
XXX
Laukaus pimeässä
"Oikean ristin kaupunki" valloitettiin maaliskuun 29 päivänä 1847, ja Amerikan lippu kohotettiin liehumaan San Juan de Ulloan linnoituksen huipulle. Vihollisen joukot marssivat ulos kunniasanaansa vastaan, useimpien suunnatessa tiensä Andes-vuorten ylätasangoille.
Amerikkalainen vartioväki astui kaupunkiin, mutta armeijan pääosa leiriytyi vihreille tasangoille sen eteläpuolelle.
Täällä me viivyimme useita päiviä, odotellen marssikäskyjä sisämaahan.
Olimme kuulleet, että meksikolaisten voimat keskittyivät maineikkaan Santa Annan johdolla Puente Nacionaliin; mutta pian senjälkeen todettiin, että vihollinen lähinnä pysähtyisi Cerro Gordon solaan, puolitiehen Vera Cruzin ja vuorien välille.
Kaupungin antautumisen jälkeen me vapauduimme raskaasta velvollisuudesta, ja käyttäen sitä hyväksemme päätimme, Clayley ja minä, taaskin salavihkaa käydä ystäviämme tervehtimässä.
Useita osastoja keveää ratsuväkeä oli lähetetty puhdistamaan seutua, ja oli tiedoitettu, että vihollisen pääasiallisimmat sissijoukot olivat siirtyneet edemmäksi Puente Nacionalia kohti. Emme siis odottaneet vaaraa siltä taholta.
Lähdimme matkaan yön tullen, ottaen mukaamme kolme parhaista miehistämme – Lincolnin, Chanen ja Raoulin. Jack poikanen oli myöskin mukana. Otimme ratsuiksemme parhaat saatavissa olleet hevoset. Majuri oli pitänyt minulle antamansa sanan, ja minä ratsastin mustalla – uhkealla täysiverisellä arabialaisella.
Oli kirkas kuutamo, ja ratsastaessamme emme voineet olla huomaamatta monta muutosta.
Sota oli jättänyt mustan merkkinsä ympäristöön. Talot tien varrella olivat asujattomia – monet niistä tärveltyinä, useat kokonaankin tuhotut. Niiden paikalla osoitti musta tuhkajuova ohuiden seinien ääriviivoja. Joitakuita edusti puoliksi palanut, vielä savuava ja leimahteleva kasa.
Sekalaisia huonekaluja virui polulla revittyinä tai särjettyinä – vähäarvoisia kapineita, jotka armottoman rosvon käsi oli häikäilemättä siroitellut sinne tänne.
Täällä oli palmunlehtimatto tai -hattu – tuolla rikkinäinen pata; kieletön mandoliini, tulistuneen koron rikkipolkaisema kitara tai tomuun työnnettyjä naisten hentoja vaatekappaleita; lehtiä revityistä kirjoista – messuja tai Santisima Marian elämäkertoja – jonkun innokkaan padren työntuloksia; vanhoja maalauksia pyhimyksistä, Guadalupe, Remedios ja Dolores – Guatepecin "Pojasta", – törkeästi riuhtaistuina seiniltä ja rienaavan pistimen lävistäminä heitettyinä tielle jokaisen jalan potkittavaksi. Voitetun kansan häväistyt kotijumalat!
Tuskallinen tunne alkoi kiusata minua. Hurjia juttuja oli viime aikoina kierrellyt armeijassa – juttuja harhailevien sotilasosastojemme tihutöistä linjojemme takana. Nämä olivat hiipineet leiristä tai menneet muka "häränlihaa hakemaan".
Tähän asti en ollut tuntenut mitään pelkoa, koska en uskonut, että mikään pieni saalistava joukko lähtisi niin etäälle kuin ystäviemme talo. Tiesin, että jokainen upseerin komentava osasto toimisi säädyllisesti ja kyllä jokainen kunniallinen amerikkalainen sotilasryhmä upseerittakin. Mutta kaikissa armeijoissa on sota-aikana rosvoja, jotka ovat liittyneet riveihin vain käyttääkseen hyväkseen salaisen rosvoretken vapautta.
Olimme vähemmän kuin puolen leguan (espanjalainen penikulma) päässä Don Cosmén kartanosta, ja hävityksen ja ryöstön jäljet jatkuivat yhä – myöskin koston todistukset; sillä tullessamme eräälle laajalle aukiolle virui polulla sotamiehen mukiloitu ruumis. Hän oli selällään, tuijottaen avosilmin kuuhun. Hänen sydämensä ja kielensä oli leikattu irti, ja hänen oikea käsivartensa oli olkapäästä katkaistu. Vähemmän kuin kymmenen metrin päässä menimme toisen samoin runnellun ruumiin ohi. Olimme nyt puolueettomalla alueella.
Astuessamme metsään kävivät aavistukseni tuskallisen ahdistaviksi. Mainitsin niistä Clayleylle. Ystäväni oli mietiskellyt samaa.
"Saattaa olla", sanoi hän, "ettei kukaan ole löytänyt tietä sinne. Laupias taivas", lisäsi hän hänelle outoon, vakavaan sävyyn, "olen ollut paljon enemmän huolissani niiden toisten vuoksi – niiden puolirosvojen ja sen Dubrosc lurjuksen vuoksi".
"Eteenpäin, eteenpäin!" huudahdin minä, upottaen kannukseni hevosen kylkiin, joka karahti laukkaan.
En voinut sanoa enempää. Clayley oli lausunut ihan minun ajatukseni, ja tuskallinen tunne viilsi sydäntäni.
Toverini syöksyivät perääni, ja me riensimme puiden välitse hillitöntä vauhtia. Saavuimme aukeamalle. Raoul, joka juuri silloin ratsasti edeltä, hillitsi hevosensa, viitaten meitä pysähtymään. Me teimme niin.
"Mikä on hätänä, Raoul?" kysyin minä kuiskaten.
"Jokin pujahti viidakkoon, kapteeni."
"Miltä kohtaa?"
"Tuolta, vasemmalle"; ja ranskalainen viittasi siihen suuntaan; "minä en nähnyt sitä hyvin; saattoi olla harhaileva eläin".
"Minä näin sen, kapteeni", sanoi Lincoln ratsastaen luo; "se oli mustangi".
"Ratsastaja selässäkö, vai?"
"En ole varma siitä; näin vain sen lanteet. Vauhtimme oli liian kova, jotta olisi voinut elukan hyvin eroittaa; mutta se oli mustangi – minä näin sen päivänselvästi."
Istuin hetkisen epäröiden.
"Minä voin sanoa teille, oliko sillä ratsastajaa, kapteeni", jatkoi metsästäjä, "jos sallitte minun livahtaa alas vilkaisemaan elukan jälkiä".
"Se on poissa näkyvistämme. Ehkäpä olisi parasta, että niin tekisitte", lisäsin minä hiukan mietittyäni. "Raoul, sinä ja Chane astutte alas satulasta ja menette kersantin mukaan. Pidä heidän hevosiaan, Jack."
"Jollei teillä ole mitään vastaan, kapteeni", sanoi Lincoln kääntyen minua kohti kuiskaten, "menisin mieluummin ilman kavereja. Ei ole kahta muuta miestä, joista pitäisin tiukassa pinteessä enempi kuin Raoulista ja Chanesta; mutta minä olen aika paljon vaaninut jälkiä eläessäni ja suoriudun aina paremmin yksikseni."
"Hyvä on, kersantti, niinkuin tahdotte; menkää yksin. Me odotamme teitä."
Metsästäjä astui maahan ja tarkastettuaan kiväärinsä harppaili suuntaan, joka oli melkein vastakkainen sille, missä eläin oli nähty.
Olin huudahtamaisillani hänen jälkeensä, kiihkeänä jatkamaan matkaamme; mutta mietittyäni hetkisen päätin, että oli parasta jättää hänet "vaistojensa" varaan. Viidessä minuutissa hän oli kadonnut edetessään chaparraliin.
Me istuimme satuloissamme puoli tuntia melkoisen levottomin tuntein. Aloin pelätä, että jotakin oli tapahtunut toverillemme, kun samassa kuulimme heikon kiväärinlaukauksen, mutta melkein vastakkaiselta suunnalta kuin mihin Lincoln oli mennyt.
"Se oli kersantin kivääri, kapteeni", virkkoi Chane.
"Eteenpäin!" huusin minä; ja me syöksyimme tiheikköön siihen suuntaan, mistä laukaus kuului.
Olimme ratsastaneet satasen metriä chaparralin läpi, kun kohtasimme Lincolnin tulemassa meitä vastaan pyssy olalla.
"No?" kysyin minä.
"Sillä oli ratsastaja, kapteeni – ei sillä enää ole."
"Mitä tarkoitatte, kersantti?"
"Että mustangilla oli keltanahkainen selässään ja ettei sillä semmoista enää ole, minun tietääkseni. Se pääsi multa livistämään sen silkoisen tien – se mustangi nähkääs. Ei keltanahka."
"Mitä! Ette kai...?"
"Totta kaiketi, kapteeni. Minulla oli hyvä syy."
"Mikä syy?" kysyin minä.
"Ensiksikin se mies oli sissi ja toiseksi se oli etuvartija."
"Mistä sen tiedätte?"
"Kah, kapteeni, minä kohtasin sen jäljet tiheikön syrjässä. Tiesin, ettei se ollut tullut kaukaa, kun minä katselin merkkejä siellä, mistä me mentiin puron uoman yli, enkä nähnyt mitään. Kiersin takapolkua ja saavutin sen pian ison pallovaahteran alla. Se oli ollut siellä jonkun aikaa, koska maa oli tallattu kuin mullikkatarhassa."
"Entä sitten?" sanoin minä levottomasti, haluten kuulla seurauksen.
"Kuljin sen perässä, kunnes näin sen nojaavan hevosensa kaulaan lähellä sitä polkua, jota meidän oli ratsastettava. Siitä minä rupesin epäilemään häntä; mutta kun tulin vähän lähemmäs, näin sen pyssyn ja vehkeet kiinnitettyinä satulaan. Sitten minä tähtäsin ja kellistin miehen. Se pahuksen mustangi pääsi livistämään tamineineen. Tää on ainoa kapine, joka kannatti sen raadolta ottaa: ei sillä harmaakarhulle suurta pahaa tekisi."
"Taivaan tähden!" huudahdin minä siepaten kiiltävän esineen, jota metsästäjä ojensi minua kohti. "Mitä olette tehnyt?"
Se oli pieni hopeakahvainen tikari. Tunsin sen. Olin antanut sen Narciso-nuorukaiselle.
"Ei kai mitään vahinkoa, kapteeni?"
"Se mies – se meksikolainen? Minkälainen hän oli – miltä hän näytti?" kysyin minä levottomasti.
"Miltäkö näytti?" toisti metsästäjä. "Kah, kapteeni, minä sanoisin sitä rumimmaksi haisunäädäksi, mitä voi missään tavata – jollei ehkä huuhtomointiaanien joukossa; mutta te voitte nähdä sen itse; raato on tässä lähellä."
Hyppäsin ratsultani ja seurasin Lincolnia pensaikon läpi. Kahdenkymmenen askeleen päästä tulimme etsintämme kohteen luo pienen aukion syrjään. Ruumis virui selällään siinä mihin pystyyn karahtanut mustangi oli sen heittänyt. Kuu paistoi suoraan hänen kasvoihinsa. Minä kumarruin niitä tarkkaamaan. Yksi ainoa katse riitti. En ollut noita piirteitä koskaan ennen nähnyt. Ne olivat karkeat ja mustanpuhuvat, ja pitkät, mustat suortuvat olivat takkuiset ja villavat. Hän oli zambo; ja hänen ruumistaan verhoavasta puoliksi sotaisesta asusta minä näin, että hän oli ollut guerillero. Lincoln oli oikeassa.
"No, kapteeni", sanoi hän, kun olin päättänyt ruumiin tarkastelun, "eikö se vasta ole taulu?"
"Luulette hänen vaanineen meitä?"
"Meitä tai muuta riistaa – se on varmaa."
"Täältä haaraantuu tie Medelliniin", sanoi Raoul ajaen luoksemme.
"Se ei ole voinut tarkoittaa meitä; niillä ei ollut mitään tietoa aikomuksestamme tulla tänne."
"Mahdollista kyllä, kapteeni", huomautti Clayley kuiskaamalla. "Se lurjus tietenkin odotti meidän palaavan tänne. Hän on saanut tietää kaikki, mitä on tapahtunut: Narcison paon – meidän tekemämme vierailut. Tiedätte, että hän vaanisi yöt ja päivät saadakseen jommankumman meistä satimeen."
"Voi taivas", huudahdin minä muistaessani miehen; "miksi en ottanut enemmän väkeä mukaamme? Clayley, meidän täytyy nyt edetä. Juoheasti, Raoul, juoheasti ja varovaisesti – kuuletko?"
Ranskalainen ohjasi kartanoon vievälle polulle ja ratsasti ääneti eteenpäin. Me seurasimme peräkanaa Lincolnin pysytellessä muutamaa askelta taempana tähystelemässä.
XXXI
Sissien vankeina
Sukelsimme ulos metsästä, saapuen kentälle. Kaikki oli hiljaa. Ei mitään arveluttavaa merkkiä tai ääntä. Rakennus oli vielä paikallaan koskemattomana.
"Sissi varmaankin odotteli jotakuta Medellinin tiellä. Ratsasta eteenpäin, Raoul!"
"Kapteeni", virkkoi mies kuiskaten ja pysähdytti guardarayan, tarhan päähän.
"Mitä nyt?"
"Joku meni ulos toisesta päästä."
"Joku palkollisista kaiketikin. Voit ratsastaa eteenpäin ja... älähän; minä ajan itse edeltä."
Minä suhahdutin ohitse ja ratsastin guardarayaa pitkin. Muutamassa minuutissa olimme päässeet lammikon alapäähän, mihin pysähdyimme. Täällä astuimme ratsuilta ja, jättäen miehet, Clayley ja minä hiivimme varovaisesti eteenpäin. Emme voineet nähdä ketään, vaikka kaikki talossa näkyi olevan ennallaan.
"Ovatkohan he vuoteessa?" kysyi Clayley.
"Ei, on liian varhaista, – lienevät alhaalla illallisella."
"Taivas suokoon! Teemme suurella riemulla heille seuraa. Minä olen nälkäinen kuin susi."
Lähestyimme rakennusta. Vieläkin kaikki hiljaa.
"Missä koirat ovat?"
Astuimme sisälle.
"Omituista – kukaan ei hievahdakaan! Haa, huonekalut poissa!"
Astuimme rakennuksen perälle pylväseteiseen ja lähestyimme portaita.
"Menkäämme alas – voitteko eroittaa valoa?"
Minä kumarruin katsomaan alas. En voinut kuulla enkä nähdä mitään elonmerkkejä. Käännyin ja tuijotin toveriini kummastuneena, kun samassa silmäni äkkäsi omituista liikettä öljypuiden alimmilla oksilla. Seuraavassa silmänräpäyksessä tusinan verta hahmoja laskeutui maahan; ja ennenkuin ehdimme vetää esille miekkaa tai pistoolia, olivat kätemme ja jalkamme sidotut, ja meidät heitettiin selällemme.
Samassa kuulimme telmettä alhaalta lammen partaalta. Pari, kolme laukausta ammuttiin; ja muutamaa minuuttia myöhemmin saapui joukko miehiä tuoden mukanaan vankeina Chanen, Lincolnin ja Raoulin.
Meidät laahattiin ulos avoimelle tanterelle ranchon eteen, minne myöskin hevosemme tuotiin ja kytkettiin.
Täällä me viruimme selällämme kymmenkunnan sissin jäädessä meitä vartioimaan. Toiset palasivat öljypuiden joukkoon, mistä saatoimme kuulla heidän naurunsa, haastelunsa ja hoilauksensa. Emme voineet nähdä heidän puuhailujaan, kun olimme kireästi sidotut ja avuttomina kuin painajaisen vallassa.
Siinä viruessamme Lincoln oli jonkun matkan päässä edessäni. Saatoin havaita, että hänet oli sidottu kaksin kerroin hänen tekemänsä hurjan vastustuksen vuoksi. Hän oli tappanut yhden sisseistä. Hän oli kauttaaltaan köytettynä ja nyöritettynä kuin muumio ja virui purren hampaitaan ja vaahdoten raivosta. Raoul ja irlantilainen näkyivät suhtautuvan tilanteeseen levollisemmin tai pikemminkin vallattomammin.
"Hirttävätköhän ne meidät tänä yönä vai säästävätkö aamuun? Mitä sinä luulet, Chane?" kysyi ranskalainen, nauraen puhuessaan.
"Kautta ristin, ei ne hukkaa aikaa – siitä voit olla varma! Ei ole unssiakaan armoa ja laupeutta niitten mustissa sydämissä; sen voin vannoa siitä tavasta, jolla tämä ankeriaannahka viiltää."
"Kuulehan, Murt", sanoi Raoul, puhuen silkasta vallattomuudesta, "eiköhän se pyhä Patrik voisi meitä hieman auttaa. Sehän riippunee sinun kaulassasi?"
"Kautta taivasten, Raoul, vaikka vain lasketkin leikkiä, tahdon koettaa hänen pyhyyttään niihin. Minulla on sekä hän että äiti jakkuni alla, kunhan vain pääsisin niihin käsiksi."
"Hyvä", huusi toinen, "koetahan sitten!"
"Sinun on helppo sanoa 'koeta', kun minä en voi hievahduttaa pikkusormeanikaan."
"Älä huoli. Minä järjestän sen", vastasi Raoul. "Hola, señor!" huusi hän yhdelle sisseistä.
"Quién? kuka?" kysyi guerillero lähestyen.
"Usted su mismo, te itse", vastasi Raoul.
"Que cosa? Mikä on?"
"Tällä herrasmiehellä", virkkoi Raoul, yhä puhuen espanjaa ja nyökäten Chanea kohti, "on taskun täysi rahaa".
Senlaatuinen vihjaus riitti; guerilleros, jotka, kummallista kyllä, näkyivät unohtaneen tämän osan velvollisuudestaan, ryhtyivät heti ryöstämään taskujamme, viillellen ne auki pitkillä veitsillään. He eivät vaivoistaan paljoa rikastuneet, yhteinen rahavarastomme kun tuotti noin kaksikymmentä dollaria. Chanelta ei löydetty mitään rahoja; ja mies, jota Raoul oli pettänyt, maksoi sen viimemainitulle sadatuksella ja parilla potkulla.
Pyhimys kuitenkin ilmaantui esille kiinnitettynä irlantilaisen kaulaan nahkarihmalla; ja sen mukana ilmestyi pieni krusifiksi ja tinainen Neitsyt Marian kuva.
Tämä näkyi miellyttävän sissejä; ja muuan heistä kumartui irlantilaisen yli höllentäen hiukan hänen käsiään, silti jättäen hänet yhä sidotuksi.
"Kiitos, teidän arvoisuutenne", sanoi Chane; "se on säädyllistä teissä. Sitä sellaista herra O'Connel nimittäisi parannelmaksi. Minulla on nyt melkoisesti helpompaa."
"Mucho bueno", sanoi mies, nyökäten ja nauraen.
"Noh, sieluni nimessä, kyllä – mucho bueno. Mutta minulla ei olisi mitään sitä vastaan, että teidän arvoisuutenne laittaisi niin, että olisi mucho parempio. Ettekö voisi juuri hiukan hellittää tuosta ranteestani? Se leikkaa kuin partaveitsi."
En voinut olla nauramatta, mihin Clayley ja Raoul yhtyivät; ja kuoronaurumme näkyi kummastuttavan pidättäjiämme. Lincoln yksin pysyi jörönä. Hän ei ollut puhunut sanaakaan.
Pikku Jack oli laskettu maahan lähelle metsästäjää. Hänet oli vain höllästi sidottu, hänen pidättäjäinsä mielestä kun oli ollut suotta vaivautua niin vähäisen olennon vuoksi. Minä olin havainnut hänen sätkyttelevän ja käyttävän kaikkea intiaanioveluuttaan vapautuakseen siteistään; mutta hän ei näkynyt onnistuneen, koska hän nyt taas oli aivan hiljaa.
Sissien puuhatessa Chanen ja hänen pyhimystensä kanssa minä huomasin pojan kierittelevän itseään, kunnes hän oli aivan metsästäjän vieressä. Kun yksi sisseistä sen huomasi, nosti hän Jackin vyöstä ja pitäen häntä käsivarren matkan päässä huusi:
"Mirad, camarados! qui briboncito! Katsokaa, toverit, mikä pieni veitikka!"
Sissien nauraessa Jack heitettiin pois ja putosi pensaitten ja kukkien sekaan, mistä emme häntä enää nähneet. Koska hän oli sidottu, päättelimme, ettei hän voinut auttaa itseään, vaan virui siellä, mihin hänet oli sinkautettu.
Huomioni käänsi tästä tapauksesta Chanen huudahdus.
"Ohoh, verta, tulta ja tappuroita! Eikö tuossa ole se ranskalainen lurjus Dubrosc!"
Vilkaisin ylöspäin. Mies seisoi vieressäni.
"Ah, monsieur le capitaine!" huudahti hän ivallisella äänellä. "Comment vous portez-vous? Kuinka voitte? Te tulitte kyyhkysmetsälle – niinkö? Linnut nähkääs eivät ole lakassa."
Vaikka ruumiini ympärillä olisi ollut vain rihmanen, en olisi sillä hetkellä voinut liikahtaa. Tunsin itseni kylmäksi ja jäykäksi kuin marmori. Tuhat tuskallista ajatusta tunkeutui aivoihini yhtaikaa, – aavistukseni, pelkoni hänen tähtensä hukuttivat kaikki ajatukset omasta vaarastani. Olisin voinut kuolla sillä hetkellä ja kuolla voihkaisematta, jos olisin voinut taata hänen turvallisuutensa.
Tuon miehen sävyssä oli jotakin pirullista – eräänlaista silattua raakuutta, – joka pani minut pelkäämään pahinta.
"Laupias taivas", jupisin, "moisen miehen vallassa!"
"Hei", huudahti Dubrosc, astuen pari askelta lähemmäksi ja tarttuen hevostani suitsista, "upea ratsu! Arabialainen, niin totta kuin elän! Katsohan, Yanez", jatkoi hän puhutellen häntä seuraavaa sissiä, "minä otan tämän, jollei sinulla ole mitään sitä vastaan".
"Ota vaan", sanoi toinen, joka kaiketikin oli joukon johtaja.
"Kiitos! Ja teitä, monsieur le capitaine", lisäsi hän ivallisesti, kääntyen minuun, "kiitän teitä tästä kauniista lahjasta. Korvanneehan se uljaan mustangini, jonka menetyksestä lienen kiitollisuudenvelassa teille, iso koljo – sacre!"
Viimeiset sanat osoitettiin Lincolnille; ja ikäänkuin La Virgenin muiston kiukustuttamana hän lähestyi viimemainittua ja potkaisi häntä hurjasti kylkeen.
Röyhkeä jalka oli tuskin koskettanut metsästäjää kylkiluihin, kun tämä hypähti ylös ja nahkahihnat ikäänkuin sähkövoimalla lensivät puolenasatana muruna hänen ruumiiltaan. Hän harppasi kiväärinsä luo ja tarttuen siihen – hän tiesi sen tyhjäksi – iski ällistynyttä ranskalaista päähän. Tämä romahti maahan. Samassa silmänräpäyksessä toistakymmentä miekkaa ja puukkoa tähdättiin metsästäjän kurkkuun. Huidellen kiväärillä ympärilleen hän raivasi itselleen aukon ja, syöksyen kiljahtaen vihollistensa ohi harppasi pois pensaikon läpi. Guerillerot seurasivat ulvoen raivosta; ja me saatoimme silloin tällöin kuulla laukauksen heidän jatkaessaan takaa-ajoa etäiseen metsään. Dubrosc kannettiin näennäisesti hengettömänä takaisin taloon.
Kummeksuimme vielä, millä tavoin toverimme oli irroittanut siteensä, kun muuan sissi kohottaen hihnanpätkää huudahti:
"Carajo! ha cortado el briboncito! Se peijakkaan pikku veitikka on sen katkaissut!"; ja mies ryntäsi pensaikkoon Pikku Jackia etsimään. Se oli kauhean jännityksen hetki. Odotimme, että Jack-parka uhrattaisiin hetikohta. Katselimme kovin järkkyneinä miestä hänen juostessaan edestakaisin.
Vihdoin hän kohotti kätensä hämmästynein ilmein, samalla huutaen:
"Por todos santos! se fué! Kautta kaikkien pyhimysten, hän on livistänyt!"
"Hurraa!" huusi Chane. "Pyhimysten kiitos – mikä mainio pojanvekara!"
Useita sissejä sukelsi tiheikköön; mutta heidän etsintänsä oli turhaa.
Meidät eroitettiin nyt, joten emme voineet enää keskustella, ja meitä vartioitiin ankarammin, kahden miehen seistessä kummankin ääressä. Tällä tavoin vietimme tunnin ajan. Joukkoja palaili toisinaan takaa-ajolta, ja siitä mitä heidän puheistaan kuulimme, havaitsimme, ettei Lincolnia eikä Jackiakaan oltu vielä uudestaan kaapattu.
Kuulimme puhetta ranchon takaa ja huomasimme, että kohtalostamme päätettiin. Oli selvää, että Dubrosc ei ollut joukon johdossa. Jos niin olisi ollut laita, ei meitä suinkaan olisi kuljetettu öljypuulehdon tuolle puolen. Nyt ilmeni, että meidät hirtettäisiin muualla.
Vihdoin havaittiin liikettä, joka ilmaisi lähtöä. Hevosemme vietiin pois, ja satuloituja muuleja talutettiin talon eteen. Näille meidät asetettiin ja köytettiin tiukasti satuloihin. Serapé heitettiin meidän kunkin ylitsemme ja silmillemme sidottiin laput. Torven toitotuksella annettiin lähtömerkki. Eroitimme sekavaa melua, lukuisten kavioiden kapsetta, ja seuraavassa hetkessä tunsimme kulkevamme kiireellistä vauhtia metsän läpi.
XXXII
Sokea ratsastus
Ratsastimme kaiken yötä. Vaikka muulin silmälaput estivätkin meidät näkemästä ainoatakaan esinettä, osoittautui niistä kuitenkin olevan yksi etu. Ne suojelivat silmämme ja kasvomme akaasian ja mezquiten okaisilta kynsiltä. Kun emme olisi voineet niitä sidotuilla käsillämme torjua, olisivat ne raadelleet meitä pahoin, koskapa silloin tällöin tunsimme niiden tunkeutuvan silmälappujenkin kovan nahan läpi. Hihnamme hankasivat meitä, ja yksitoikkoinen liikunta tuotti meille suurta kärsimystä. Matkamme piti tiheiden metsien läpi. Tämän me havaitsimme lehtien alituisesta kahinasta ja oksien katkeilemisesta ratsasseurueen edetessä.
Aamupuolella tiemme vei mäkien yli, jyrkkien ja vaikeiden, minkä juhtiemme asennoista huomasimme. Olimme jättäneet taaksemme laakeat tasangot ja saavuimme parhaillaan Meksikon vuorien juurikukkuloille. Siinä ei voinut ajaa toisensa ohitse eikä sivuuttaa vastaantulijaa. Tästä päättelin, että matkustimme kapeaa tietä ja peräkanaa.
Raoul oli ihan minun edessäni, ja me saatoimme toisinaan keskustella.
"Mihin luulet meitä vietävän, Raoul?" kysyin minä puhuen ranskaa.
"Cenobion haciendaan. Ainakin toivon niin!"
"Miksi sitä toivot?"
"Siksi, että silloin meillä on jotakin mahdollisuutta säilyttää henkemme. Cenobio on jalomielinen mies."
"Sinä siis tunnet hänet?"
"Kyllä, kapteeni; minä olen häntä hiukan auttanut tavaran kuljetuksessa."
"Onko hän salakuljettaja?"
"Hm, tässä maassa on tuskin oikein käyttää siitä niin karkeaa nimitystä, koska hallitus itsekin pistää sormensa samaan liemeen. Salakuljetusta täällä, niinkuin useimmissa muissakin maissa, tulisi pikemminkin katsella välttämättömyyden ja huonon hallinnan tuloksena kuin todellisena paheena. Cenobio on contrabandista ja suuressa mittakaavassa onkin."
"Ja sinä olet poliittinen filosofi, Raoul!"
"Pyh, kapteeni; olisipa hullusti, jollen voisi puolustaa omaa ammattiani", vastasi toverini nauraen.
"Luulet siis, että olemme Cenobion miesten käsissä."
"Olen siitä varma, kapteeni. Sacre, jos tämä olisi ollut Jarautan joukko, olisimme jo taivaassa – sielumme, tarkoitan – ja ruumiimme koristaisivat joitakuita puita don Cosmén istutuksilla. Jumala varjelkoon meitä Jarautasta! Se rosvopappi antaa vain lyhyen ripin kaikille vihollisilleen; ja jos hän saisi käsiinsä nöyrimmän palvelijanne, näkisitte hirttämisen tapahtuvan kaksinverroin nopeasti."
"Miksi arvelet meidän olevan Cenobion sissien vallassa?"
"Minä tunnen Yanezin, jonka näin kartanolla. Hän on Cenobion upseereja ja johtaa tätä joukkoa, joka on vain osasto. Minua melkein ihmetyttää, että hän on tuonut meidät pois, kun ottaa huomioon, että Dubrosc on hänen mukanaan. Meidän hyväksemme on täytynyt olla jotakin vaikutusta, mitä en voi ymmärtää."
Huomautus kiinnosti mieltäni, ja aloin sitä hiljaisesti miettiä. Ranskalaisen ääni kuului taas korvaani.
"En ole voinut erehtyä. En – tämä mäki viettää alas San Juanin virtaan."
Taasen pieni väliaika, ja sen jälkeen me tunsimme kahlaavamme jokea, jolloin Raoul sanoi:
"Niin, San Juan, – minä tunnen sen kivisen pohjan, samoinkuin syvyyden tähän vuodenaikaan."
Muulimme molskivat vuolaan virran läpi roiskuttaen vaahtoa päittemme yli. Tunsimme veden kohoavan satulalaukkuihin asti kylmänä kuin jää; ja kuitenkin matkustimme tropiikin kuumilla mailla. Mutta me kahlasimme Orizavan lumen ruokkimaa virtaa.
"Olen varma tiestä", jatkoi Raoul ajettuamme yli. "Minä tunnen tämän rantapengermän hyvin. Muulin jalat luiskahtavat. Katsokaahan eteenne, kapteeni."
"Miksikä niin?" kysyin minä hiukan levottomasti.
Ranskalainen nauroi vastatessaan:
"Luulenpa järkeni hämärtyvän. Käskin teitä katsomaan eteenne, ikäänkuin teillä olisi mahdollisuutta auttaa itseänne, jos tapaturma sattuisi."
"Mikä tapaturma?" kysyin minä hermostuneesti aavistaen jotakin välitöntä vaaraa.
"Putoaminen. Olemme kuilun reunalla, jota pidetään vaarallisena saven vuoksi; jos muulinne sattuisi kompastumaan tässä, niin ensimmäinen esine, jonka kohtaisitte, olisivat jonkun puun oksat viittäsataa jalkaa alempana tai niillä vaihein."
"Hyvänen aika!" huudahdin minä. "Onko niin?"
"Älkää pelätkö, kapteeni; ei ole suurta vaaraa. Nämä muulit tuntuvat olevan varmajalkaisia; ja toden totta", lisäsi hän nauraen, "niiden kuormat ovat hyvin pakatut ja sidotut".
Minä en juuri sillä hetkellä ollut sellaisessa mielentilassa, että olisin nauttinut pilasta, ja toverini leikkipuhe kilpistyi minusta täydellisesti. Ajatus, että muulini astuisi harhaan ja vierähtäisi kuiluun minun ollessani kiinnitettynä sen selkään niinkuin kentauri, oli kaikkea muuta kuin hauska. Olin kuullut sellaisista tapauksista, eikä se tieto tehnyt mietelmää ollenkaan keveämmäksi. En voinut olla jupisematta itsekseni:
"Miksi lemmon nimessä se mainitsi minulle tästä ennenkuin olisimme ehtineet ohi?"
Minä lyyhistyin lähemmäksi satulaani, sallien jäsenteni seurata eläimen jokaista liikettä, jottei mikään vastatölmäys järkyttäisi yhteistä tasapainoamme. Eroitin syvällä alhaalla juoksevan virran kohinan ja suhinan ikäänkuin se olisi ollut suoraan allamme; ja humina heikkeni heikkenemistään meidän noustessamme rinnettä.
Eteenpäin mentiin, kiivettiin ylöspäin – ylöspäin – ylöspäin; ja vahvat muulimme ponnistivat jyrkkää polkua vastaan. Päivä alkoi koittaa. Heikko valonhohde häämöitti silmälappujemme alle. Vihdoin eroitimme kirkkaamman säteen. Tunsimme äkillistä kuumuuden hehkua ruumiissamme; ilma vaikutti keveämmältä; muulimme astuivat vaakasuoralla polulla. Olimme harjanteella, ja meitä lämmittivät nousevan auringon säteet.
– Taivaan kiitos, olemme sen sivuuttaneet!
En voinut olla tuntematta täten; ja kuitenkin ehkä ratsastimme häpeällistä kuolemaa kohti.
XXXIII
Juomassa hevosten tavoin
Sissit pysähtyivät nyt ja astuivat alas. Meidät jätettiin satuloihimme. Muulimme lieattiin pitkillä lassoilla, ja ne alkoivat syödä ruohoa. Ne veivät meidät villien akaasiapuiden okaisten oksien alle. Amerikkalainen aloe oli linnunnokkaa muistuttavilla kynsillään repinyt sotilasnuttumme riekaleiksi. Raajamme olivat raastetut verille, ja kaktus oli upottanut myrkyllisiä piikkejään polviimme. Mutta se ei ollut mitään siihen verraten, että meidän täytyi pysyä satuloissamme tai pikemminkin satulapuissamme, sillä me istuimme paljaalla puulla. Lanteitamme kivisti tavattomasti, ja jäseniämme jomotti hihnojen hankaaminen.
Ympärillämme räiskyivät tulet. Vangitsijamme keittivät aamiaistaan ja rupattelivat hilpeästi suklaansa ääressä. Meille ei tarjottu ruokaa eikä juomaa, vaikka olimme sekä janoiset että nälkäiset. Meitä pidettiin tässä paikassa tuntikausi.
"Ne ovat täällä kohdanneet toisen joukon, joka ajaa kuormamuuleja", sanoi Raoul.
"Mistä sen tiedät?" kysyin minä.
"Tiedän sen muulinajajien huudoista. Kuunnelkaa! Ne valmistautuvat lähtöön."
Kuului toisiinsa sekaantuneita ääniä – huutoja, joilla arrierot kannustivat eläimiään, kuten:
"Mula! anda! vaya! levántate! carrai! mula! – mulita! – anda! – st! st!"
Tämän melun keskellä luulin kuulevani naisen äänen.
"Voiko se olla..."
Ajatus oli tuskallinen.
Torvi toitahti vihdoin, ja me tunsimme taas liikkuvamme eteenpäin.
Havaitsimme polun johtavan paljasta harjua pitkin. Siellä ei ollut puita, ja kuumuus kävi rasittavan voimakkaaksi. Serapémme, jotka olivat olleet meille hyödyksi yöllä, olisi nyt pitänyt poistaa, jos meidän mieltämme olisi asiassa kysytty. Sain vasta jonkun ajan perästä tietää, miksi nämä huovat, jotka olivat tähän asti olleet meille hyvin tarpeelliset kylmää vastaan, oli meille annettu. Se ei johtunut mukavuutemme huolehtimisesta, kuten jälkeen päin kuulin.
Aloimme kärsiä janoa, ja Raoul pyysi eräältä sissiltä vettä. "Carajo", kirosi mies, "tarpeetontahan se on; kohta teidät tukehduttaa jokin muu kuin jano".
Raaka pila aiheutti naurunremakan hänen tovereiltaan. Puolipäivän vaiheilla aloimme laskeutua pitkää mäkeä alas. Eroitin veden lirinää edestämme.
"Missä olemme, Raoul?" kysyin heikolla äänellä.
"Menossa alas virtaan – Antiguan sivujokeen."
"Tulemmeko toiselle kuilulle?" kysyin minä hiukan levottomana, kun virran kohina alkoi kuulua selvemmin jalkojemme alta ja sieraimiini tuulahti kylmä ilma alhaalta.
"On sellainenkin, kapteeni! Mutta tie on sileä ja hyvin kivetty."
"Kivettyi Mitä, eikö sitten seutu ympäristössä ole villiä?"
"On kyllä; mutta papit antoivat kivetä tien."
"Papit!" huudahdin minä hiukan kummastuneena.
"Niin, kapteeni; laaksossa on luostari lähellä tien risteystä – tuota noin, siellä oli. Se on nyt raunioina."
Kapusimme verkalleen alaspäin, ja muulimme tuntuivat loisinaan kävelevän päällään. Virran kohu kävi vähitellen äänekkäämmäksi, kunnes sen käheä humina tukki korvamme.
Kuulin Raoulin alapuoleltani huutavan joitakuita sanoja varoittavalla äänellä, kun hän yhtäkkiä tuntui singahtavan pois ikäänkuin hän olisi vierähtänyt kuilun reunan yli.
Odotin tuntevani, että minut itseni seuraavassa silmänräpäyksessä heitettäisiin hänen peräänsä tyhjään ilmaan, kun muulini äänekkäästi hirnaisten hyppäsi eteenpäin ja alaspäin.
Alaspäin – alaspäin! Seuraavalla harppauksella iäisyyteen! – Ei – juhta pysyy jaloillaan! Se nelistää tasaista polkua pitkin! Olen pelastettu!
Minä heilahtelin sinne tänne, kunnes hihnat viilsivät jäseniäni; ja tunsin itseni raskaalla molskahduksella sysättävän reisiäni myöten veteen.
Siinä muuli äkkiä pysähtyi.
Niin pian kuin sain vedetyksi henkeäni, huusin täyttä kurkkua ranskalaista.
"Täällä, kapteeni!" vastasi hän aivan vierestäni, mutta omituisella pulputtavalla äänellä, niinkuin minusta kuulosti.
"Oletko loukkaantunut, Raoul?" kysyin minä.
"Loukkaantunutko? En, kapteeni."
"Mitä se sitten oli?"
"Oh, aioin varoittaa teitä, mutta tein sen liian myöhään. Olisihan minun pitänyt tietää, että ne riehahtaisivat, kun eläinparkoja ei ole kohdeltu paremmin kuin meitä itseämme. Kuulkaahan, kuinka ne juovat!"
"Minä nikahdun janoon!" huudahdin kuunnellessani veden imeytyvän muulini hampaitten välitse.
"Tehkää niinkuin minä, kapteeni", virkkoi Raoul puhuen kuin kaivon pohjasta.
"Kuinka?" kysyin minä.
"Kumartukaa ja sallikaa veden juosta suuhunne."
Tämä selitti, miksi Raoulin ääni kuulosti niin omituiselta.
"Ne eivät antane meille tippaakaan", jatkoi hän. "Tämä on ainoa tilaisuutemme."
"Minulla ei ole sitäkään", vastasin minä turhaan yritettyäni tavoittaa vedenpintaa kasvoillani.
"Miksikä ei?" kysyi toverini.
"Minä en ulotu."
"Kuinka syvässä olette?"
"Satulalaukkuihin asti."
"Ratsastakaa tännepäin, kapteeni; täällä on syvempää."
"Kuinka minä voin? Muulini on oma herransa, mikäli minä olen kysymyksessä."
"Parbleu!" huudahti ranskalainen. "Sitä en tullut ajatelleeksi."
Mutta joko tehdäkseen minulle mieliksi tai haluten vilvoittaa kylkiään eläin astui eteenpäin syvemmälle kohdalle virtaa.
Kuroitettuani minkä kykenin minä sain painetuksi pääni veteen. Tässä tuskallisessa asennossa minun onnistui nielaista pari siemausta, mutta luulen saaneeni aivan yhtä paljon vettä sisääni nenästäni ja korvistani.
Clayley ja Chane noudattivat esimerkkiämme, ja irlantilainen noitui ääneensä, että oli "synti ja häpeä pakottaa säädyllinen ristitty juomaan kuin hevonen laput silmillä". Vartijamme alkoivat nyt ajaa muulejamme ylös vedestä. Niiden kiivetessä äyrästä ylös joku kosketti keveästi käsivarttani; ja samalla hetkellä ääni kuiskasi korvaani:
"Rohkeutta, kapteeni!"
Minä säpsähdin – se oli naisen ääni. Olin vastaamaisillani, kun pehmeä, pieni käsi pistäysi silmieni edessä olevan tapojon alle ja työnsi jotakin huulieni väliin. Käsi vedettiin heti pois, ja minä kuulin äänen kiihoittavan hevosta eteenpäin. Kavioiden kapse hevosen nelistäessä ohitseni vakuutti minulle, että tuo salaperäinen välittäjä oli poissa; ja minä pysyin ääneti.
"Kuka se saattoi olla? Jack? Ei. Jackilla on pehmeä ääni – pieni käsi; mutta kuinka hän voisi olla täällä ja vapain käsin? Ei – ei – ei! Ken sitten? Se oli varmasti naisen ääni – ja käsi myös. Kuka muu olisi voinut tehdä noin? En tiedä ketään muuta – sen täytyi – sen täytyi olla..." Erittelin yhä otaksumia, aina päätyen samaan tulokseen. Se oli sekä hauskaa että tuskallista: hauskaa uskoa, että hän täten enkelin tavoin valvoi minua, – tuskallista ajatella, että hän saattoi olla pirullisen vihollisen vallassa.
Mutta onko hän? Lincolnin isku saattoi miehen lopettaa. Sen koommin emme ole hänestä mitään kuulleet. Suokoon taivas...!
Se oli jumalaton toivomus, mutta minä en voinut sitä hillitä.
Mitä minulle pistettiin huulien väliin? Paperiliuskanen! Kah, miksi se pantiin sinne eikä poveeni tai napinreikääni? Haa, siinä toimenpiteessä on enemmän huolenpitoa kuin ensi ajatuksella huomaa! Kuinka minä, sidottu kun olen, olisin voinut ottaa sen kummastakaan paikasta? Sitäpaitsi saattaa se sisältää sellaista, mikä tuhoisi kirjoittajattaren, jos se tulisi tunnetuksi... Ovela ajatus – niin nuoressa ja viattomassakin – mutta rakkaus...
Painoin paperia silmälappuja vasten, peittäen sen huulillani salatakseni sen siltä varalta, että suojus riuhtaistaisiin pois.
"Taaskin pysähdys?"
"Tässä on raunio – Santa Bernadinan vanha luostari."
"Mutta miksi me tänne pysähdymme?"
"Luultavasti puolipäivälevähdystä ja aamiaista varten – siellä harjulla ne haukkasivat vain varhaisen keveän eineen, jota nimitetään desayunaksi. Meksikolaiset eivät Sierra calientessa koskaan matkusta keskipäivällä. He viipyvät täällä epäilemättä illan viileyteen asti."
"Tottapa he ulottavat saman suosion meillekin", sanoi Clayley. "Jumala tietää, että me kaipaamme lepoa. Minä maksaisin heille kolmen kuukauden palkkani tunnin polkumyllystä, kunhan vain saisin oikoa raajojani."
"Luullakseni he ottavat meidät alas – eivät meidän tähtemme, mutta lepuuttaakseen muuleja. Eläinparat! Eivät ne ole syypäät tähän hommaan."
Raoulin arvelu osoittautui oikeaksi. Meidät otettiin alas satuloistamme ja, huolellisesti sidottuina niinkuin ennenkin, raahattiin kosteaan huoneeseen ja heitettiin permannolle. Vangitsijamme menivät ulos. Raskas ovi sulkeutui heidän jälkeensä, ja me eroitimme vartijan säännöllisen astunnan kiveykseltä ulkopuolelta. Ensi kertaa pidätyksemme jälkeen meidät jätettiin yksiksemme. Tämän toverini totesivat kieriskelemällä pitkin vankilamme lattiaa nähdäkseen, oliko ketään luonamme. Se oli vain niukka vapaudenlisä; mutta me saatoimme keskustella avoimesti, ja olihan sekin jotakin.
XXXIV
Kummallinen kirjeenavaaminen
"Onko kukaan teistä matkalla kuullut Dubroscista?" kysyin minä tovereiltani.
Ei; mitään ei oltu hänestä kuultu Lincolnin paon jälkeen.
"Totisesti, kapteeni", virkkoi irlantilainen, "minusta tuntuu, ettei Dubrosc-herra meitä enempää häiritse. Se oli nätti nuolaisu, ihan vanhan Donnybrookin arvoinen."
"Ei ole helppoa surmata miestä yhdellä ainoalla pyssyntukin iskulla", huomautti Clayley; "jollei ehkä lukko ole tunkeutunut hänen kalloonsa. Mutta me elämme vielä, ja se on mielestäni joku todistus siitä, että karkulainen on kuollut. Kuinka se mies muuten onkaan heidän joukossaan saavuttanut niin paljon vaikutusvaltaa kuin hänellä näkyy olevan ja niin lyhyessä ajassakin?"
"Luulen, luutnantti", vastasi Raoul, "että monsieur Dubrosc on ollut täällä aikaisemmin".
"Ahaa, niinkö sanot?" kysyin minä tuntien levottomuutta.
"Muistan, kapteeni, erään Vera Cruzissa kierrelleen huhun kreolista, joka oli nainut tytön sikäläisestä hyvästä perheestä ja karannut hänen kanssaan. Olen melkein varma, että Dubrosc oli se mies; mutta se oli ennen minun aikaani, enkä minä tunne siihen liittyviä seikkoja. Muistan kuitenkin, että mies oli pelaaja tai jotakin sellaista; ja tapaus herätti seudulla suurta hälinää."
Minä kuuntelin tyrmistyttävän levottomasti jokaista sanaa näistä yksityiskohdista. Oli tuskastuttavaa yhdensuuntaisuutta niiden ja jo tietämieni välillä. Ajatus, että tuo hirviö saattoi olla jossakin yhteydessä häneen, oli vastenmielinen. En kysellyt Raoulilta enempää. Sittenkin, vaikka hän olisi selittänyt jokaisen seikan, olisin minä pelännyt kertomusta.
Keskustelumme keskeytti ruostuneen saranan rätinä. Ovi aukeni, ja useita miehiä astui sisään. Silmälappumme otettiin pois – ja voi, kuinka ihanaa olikaan nähdä valoa! Ovi oli suljettu jälleen ja siinä oli ainoastaan yksi pieni ristikko, mutta sen läpi tunkeva heikko säde oli meistä kuin kirkas keskipäivän aurinko. Kaksi miestä kantoi pavuilla täytettyjä matalia savikulhoja, kussakin yksi ainoa tortilla. Ne laskettiin päittemme lähelle, kullekin meistä yksi.
"Teette siunatun ystävällisesti, hyvät herrat", sanoi Chane, "tuoda meille nuo, mutta millä tavoin me sitä popsimme, jos saan kysyä?"
"Hiisi vieköön!" huudahti Clayley. "Odottavatko ne meidän nuoleskelevan sen sisäämme käsittä, lusikoitta tai veitsittä?"
"Ettekö salli meidän käyttää sormiamme?" kysyi Raoul, puhuen yhdelle sisseistä.
"Ei", vastasi mies tylysti.
"Kuinka sitten odotatte meidän syövän?"
"Suillanne, niinkuin elukat. Mitä muuta?"
"Kiitoksia, herra; te olette perin kohtelias."
"Jollette niin halua, voitte jättää ruuan koskematta", sanoi meksikolainen astuen ulos toverinsa kanssa ja sulkien oven jälkeensä.
"Kiitos, hyvät herrat!" huusi ranskalainen heidän peräänsä hillityn kiukun sävyyn. "Minä en tee teille sitä mielihyvää, että jättäisin sen koskematta. Muuten", jatkoi hän, "voimme olla kiitollisia – on enemmän kuin mitä Yanezilta odotin, että ne antavat meille mitään. Jotakin on merrassa." Näin sanoen puhuja kierähti rinnalleen, kurottaen päänsä kuppiin.
"Niitä viheliäisiä pakanoita!" huudahti Chane, noudattaen toverinsa esimerkkiä. "Että pakotetaan säädylliset ihmiset syömään järjettömien luontokappalten lailla! Oih, kuolema ja kirous!"
"No, kapteeni; ryhdymmekö aterioimaan?" kysyi Clayley.
"Käykää kiinni vain! Älkää odottako minua", vastasin.
Nyt oli tullut aikani lukea kirjelappu. Minä kierittelin itseni ristikon alle, ja useiden ponnistusten jälkeen minun onnistui päästä jaloilleni. Ikkuna, joka ei ollut paljon laajempi kyyhkysen reikää, avartui sisäänpäin kuin tykkipatterin ampuma-aukko. Alin kivilaatta oli juuri leukani korkeudella; ja sille minun melkoisen puuhailun ja huulitemppuilun jälkeen onnistui levittää paperi aivan auki.
"Mitä ihmeessä te hommaatte, kapteeni?" kysyi Clayley, joka oli hiukan kummastuneena tarkannut liikkeitäni.
Raoul ja irlantilainen pysähtyivät lautasennuolemisessaan ja vilkaisivat ylös.
"Hst, jatkakaa päivällistänne – ei sanaakaan!" Minä luin seuraavaa:
Tänä iltana köytenne katkaistaan, ja teidän tulee sitten paeta
parhaanne mukaan. Älkää palatko samaa tietä, koska teitä varmasti
ajettaisiin takaa sillä suunnalla; sitäpaitsi on vaarana, että
kohtaatte muita sissijoukkoja. Kääntykää San Juanin tai Manga de
Clavon luota Kansallistielle. Asemanne ovat jo etääntyneet niiden
kohtien tuolle puolen. Ranskalainen voi teitä helposti opastaa.
Rohkeutta, kapteeni! Hyvästi!
Jk. – Teitä väijyttiin. Olin lähettänyt teitä varoittamaan;
mutta mies on joko osoittautunut kavaltajaksi tai eksynyt
tieltä. Hyvästi, hyvästi!"Suuri taivas!" huudahdin vaistomaisesti. "Mies, jonka Lincoln..."
Sieppasin paperin jälleen huulieni väliin ja pureskelin sen pupuksi, jotta se ei joutuisi sissien käsiin. Pohdin jonkun aikaa sen sisältöä mielessäni. Minua ihmetytti sen mestarillinen tyyli – kirjoittajan osoittama maailmallinen oveluus. Siinä oli melkein jotakin epänaisellista. En voinut olla ihmettelemättä, että niin nuori ja tähän asti niin maailmasta eristetty voisi tuntea ihmiset ja asiat niin hyvin. Olin jo tietoinen voimakkaasta älystä, mutta luulin sitä aivan kokemattomaksi käytännöllisessä elämässä ja toiminnassa. Lisäksi oli hänen asemansa omituisuus. Oliko hän vankina niinkuin minäkin vai valepukuisena uskaltamassa henkensä pelastaakseen minut, vai saattoiko hän olla...? Kärsivällisyyttä! Tämä yö selvittänee salaisuuden.
XXXV
La cobra de capelo
Tähän hetkeen asti huomioni oli keskittynyt kirjelapun sisältöön, enkä ollut tullut ajatelleeksikaan vilkaista ulos. Kohosin varpailleni, kuroittaen kaulani niin pitkälle ikkuna-aukkoon kuin voin.
Kultaista päivänpaistetta valui rykelmässä kasvavien palmujen leveille, vihreille lehdille. Punervia köynnöksiä riippui viirikkeinä kuin tulipunaisia satiiniverhoja. Oli purppuranvärisiä ja sinipunervia röykkiöitä, – karmosiininpunainen silkkiäispuu, ja magnolian lumivalkeat kukat – kimaltelevaa opaalia. Appelsiinipuiden oksat valkoisine, vahamaisine kukkineen nuokkuivat kultapallojensa painosta. Coroza-palmun leveät sulat kaartuivat sirosti, ja niiden kärjet riippuivat alaspäin liikahtamatta.
Joukko näitä kasvoi lähellä, paljaat puunrungot kirjailtuina eräällä kiertokasviloisella, joka kohosi vinosti maasta ja hukkui sulkamaisiin lehviin yläpuolella. Nämä kutoivat telttakaton, jonka alle oli pingoitettu kolme riippumattoa puusta puuhun. Yksi oli tyhjä; kahdessa oli joku henkilö. Intiaaniruohon harsomaisen verkon läpi häämöittävistä ääriviivoista saattoi päättää, että niissä lepäilevät olivat naisia. Heidän kasvonsa olivat käännetyt minusta poispäin. He lojuivat liikkumattomina, olivat nukuksissa.
Katsellessani tätä kuvaa heräsi lähimmässä riippumatossa makaava, kääntyi ja höpisten hiljaa huulillaan vaipui jälleen uneen. Hänen kasvonsa olivat nyt käännetyt minuun. Sydämeni hytkähti ja koko ruumiini värisi liikutuksesta. Tunsin Guadalupe Rosalesin piirteet.
Toinen silkkiinpuettu sääri oli valahtanut riippuvan vuoteen syrjän yli ja heilui huolimattomasti alaspäin. Pieni satiinitohveli oli pudonnut pois ja oli tantereella. Hänen päänsä nojasi silkkistä pielusta vasten, ja suortuva hänen pitkää mustaa tukkaansa, joka oli pujahtanut kamman alta, kierteli riippumaton punoksien yli ja laahasi ruohoa. Hänen povensa kohoili hiljalleen verkon yli, hänen hengittäessään ja nukkuessaan.
Sydämeni täyttivät sekavat liikutukset – hämmästys, riemu, rakkaus, tuska. Niin tuska; sillä hän saattoi tuolla tavoin nukkua – nukkua suloisesti, rauhallisesti, – sillä välin kun minä muutaman askeleen päässä hänen vuoteestaan olin sidottuna ja kärsin raakaa kohtelua!
"Niin, nukkukoon hän!" mutisin minä itsekseni, kun mielikarvauteni pääsi voitolle liikutusteni myllerryksessä. "Voi, laupias taivas!"
Huomioni siirtyi nyt nukkujasta kamalaan otukseen. Olin havainnut jotakin kierukkamaista kiertokasveilla. Se oli osunut silmääni pari kertaa nukkujaa katsellessani; mutta en ollut siitä piitannut, arvellen sitä toisen ympärille kiertyneeksi köynnökseksi – jollaista omituisuutta usein tapaa Meksikon metsissä.
Kiiltävä välkähdys sattui nyt silmääni; ja katsoen esinettä tarkkaavammin huomasin kauhukseni, ettei kierukka köynnöksellä ollut mitään muuta kuin käärmeen kiemuroita. Työntyen äänettömästi loiskasvia alaspäin – sillä se oli tullut ylhäältä – päästi matelija verkalleen irti pari kolme alinta kierrettään ja kurotti kiiltävän kaulansa vaakasuoraan riippumaton yli. Nyt minä ensi kertaa havaitsin sarvisen kyhmyn sen päässä ja tunsin matelijan peloittavaksi macaureliksi – Amerikan kobraksi.
Siinä asennossa se viipyi muutamia sekuntia aivan hievahtamatta, kaula ylpeästi kaaressa kuin joutsenen, samalla kun sen pää ei ollut kahdenkaantoista tuuman päässä nukkujan kasvoista. Olin näkevinäni hänen huulensa pehmeän karvan värähtelevän sen hengityksestä.
Se alkoi nyt hitaasti heilahdella puolelta toiselle, samalla kun matala, sihisevä ääni kuului sen avonaisesta kidasta. Sen sarvet työntyivät näkyviin lisäten ilmestyksen kamaluutta; ja vähän väliä sen haarainen kieli pistäysi ulos, kiiltäen auringossa kuin purppuranpunainen timantti.
Se näkyi tuijottavan uhriinsa, yrittäen lumota hänet kuoliaaksi. Kuvittelin myöskin tytön huulien liikkuvan, ja hänen päänsä alkavan nytkähdellä edestakaisin matelijan heilunnan mukaan.
Kaiken tämän näin, kykenemättä liikahtamaan. Sieluni yhtä hyvin kuin ruumiinikin oli kahlehdittu; mutta jos olisin ollut vapaanakin, en olisi voinut tarjota mitään apua. Minä tiesin, että hänen pelastuksensa ainoa toivo oli äänettömyys. Jollei käärmettä häirittäisi tai ärsytettäisi, se ehkä ei purisi; mutta eikö se tällä hetkellä valuttanut jotakin salaista myrkkyä tytön huulille?
"Laupias taivas!" huohotin minä äärimmäisessä pelossa. "Onko tuo itse paholainen? Tyttö liikahtaa – nyt se iskee! Ei vielä – tyttö on jälleen hiljaa. Nyt – nyt – taivas armahtakoon! Tyttö vapisee – riippumatto heiluu – tyttö värisee loihdun vaiku... Haa!"
Laukaus pamahti muureilta – käärme nytkäytti äkkiä päätänsä taaksepäin, sen kierteet aukenivat ja se putosi maahan, vääntelehtien tuskasta!
Tytöt säpsähtivät huudahtaen ja hypähtivät yhtaikaa riippumatoistaan.
Tarttuen toinen toistaan kädestä kauhistunein ilmein ryntäsivät he paikalta ja katosivat. Useita miehiä riensi saapuville, lopettaen käärmeen sapeleillaan. Yksi heistä pysähtyi tarkastamaan kuolleen matelijan raatoa ja huudahti:
"Carai, sillä on läpi päässä – sitä on ammuttu!"
Hetkistä myöhemmin puoli tusinaa sissejä tempaisi oven auki ja ryntäsi sisälle huutaen tullessaan:
"Quién tiro? Kuka ampui?"
"Mitä tarkoitatte?" kysyi Raoul vihaisesti, sillä hän oli ollut huonolla tuulella aina siitä asti, kun guerillero oli kieltänyt häneltä kulauksen vettä.
"Minä kysyn teiltä, kuka ampui laukauksen?" toisti mies.
"Ampui laukauksen!" säesti Raoul tietämättä mitään ulkopuolella tapahtuneesta. "Kyllä mar me näytämmekin sellaisilta, että olemme ampuneet. Jos minulla olisi siihen kykyä, hilpeä ystäväni, niin kaikkein ensimmäiseksi käyttäisin sitä lähettääkseni luodin pökkelökallonne läpi."
"Santisima!" huudahti meksikolainen hämmästynein ilmein. "Se ei voinut tulla näiltä – he ovat kaikki sidottuina."
Ja meksikolainen lähti ulos jälleen, jättäen meidät mietteisiimme.
XXXVI
Sissien päämajassa
Mietteeni olivat kaikkea muuta kuin hauskoja. Olin tuskissani ja ymmällä. Minua tuskastutti ajatella, että hän – minulle elämääni kalliimpi – oli täten alttiina meitä ympäröiville vaaroille. Toisessa riippumatossa oli ollut hänen sisarensa.
"Ovatko he yksin? Ovatko he vankeina noiden puolirosvojen käsissä? Eiköhän heidän vieraanvaraisuutensa meitä kohtaan ole saattanut heitä uhan alaisiksi? Eikö heitä kuljeteta – isää, äitiä ja kaikkia – jonkun tuomioistuimen eteen? Vai matkustavatko he turvaa saadakseen tämän joukkion mukana – turvatakseen itsensä seutua hävittäviä, vielä tunnottomampia rosvoja vastaan?"
Ei ollut harvinaista Rio Granden varrella, että rikkaat perheet matkustaessaan paikasta paikkaan palkkasivat itselleen tämänlaisen saattueen. Se voi selittää...
"Mutta minä sanon teille, että kuulin pamauksen; ja, kautta sieluni, se oli kersantin kivääri, jollen ole kokonaan menettänyt järkeäni", selitti irlantilainen.
"Mikä on?" kysyin minä huomioni kääntyessä toverieni keskusteluun.
"Chane sanoi kuulleensa laukauksen ja luulee sitä Lincolnin ampumaksi", vastasi Clayley.
"Hänen pyssyllään on omalaatuinen ääni, kapteeni", sanoi irlantilainen, vedoten minuun. "Se on kokonaan erilainen kuin meksikolaisten eikä kuulosta meikäläisiltäkään. Hänellä on oma tapansa panostaa se."
"No – mitä siitä?"
"Kah, Raoul sanoo jonkun heistä kysyneen häneltä, kuka ampui. Ja kuulinhan minä laukauksen, sillä korvani oli aivan tämän oven lähellä. Se kuului ikäänkuin loitompaa; mutta minä voisin vannoa siunatun ristin kautta, että se oli joko kersantin kivääri tai joku, joka on sen kanssa yhtäläinen kuin papu toisen."
"Se on perin kummallista!" jupisin minä puolittain itsekseni, sillä sama ajatus oli juolahtanut minun mieleeni.
"Minä näin pojan, kapteeni", sanoi Raoul; "minä näin hänen menevän ohi niiden avatessa oven".
"Pojan! Minkä pojan?" kysyin minä.
"Saman, jonka me toimme ulos kaupungista."
"Haa, Narcison! Näitkö sinä hänet?"
"Kyllä; ja jollen erehdy, myöskin sen valkoisen muulin, jolla vanha herrasmies ratsasti leiriin. Luulen, että perhe on sissien parissa, ja se selittää, että me vielä olemme elossa."
Uusi valo välähti minulle. Viime vuorokauden kuluessa en ollut laisinkaan tullut ajatelleeksi Narcisoa. Nyt kaikki oli selvää – selvää kuin kirkas päivä. Zambo, jonka Lincoln oli surmannut – uhriparka! – oli meidän ystävämme, lähetetty varoittamaan meitä vaarasta; Narcison tikari taas merkki, että voimme häneen luottaa. Vieno ääni, silmälapun alle pistetty pieni käsi – niin, ne olivat Narcison.
Salaperäisyyden lukinverkko repeytyi riekaleiksi yhdessä silmänräpäyksessä. Totuus ei tuottanut tyydytystä. Ei – päinvastoin. Minua katkeroitti toiselta taholta osoitettu välinpitämättömyys.
"Hänen täytyy tietää, että olen täällä, koska hänen veljensä tuntee asian... Täällä vertavuotavana ja sidottuna. Mutta missä on hänen myötätuntonsa? Hän nukkuu! Hän matkustaa muutaman askeleen päässä minusta minun ollessani tuskallisesti sidottuna; eikä kuitenkaan lohdutuksen sanaakaan. Hän ratsastaa pehmeällä patjallaan tai kuljetetaan häntä kantotuolissa, ehkä juuri tämän täysoppineen heittiön saattamana, joka esittää kohteliaan kavaljeerin osaa minun nenäni edessä! He juttelevat keskenään, ehkä matkaseurueensa poloisista vangeista ja pilkaten ja ivaillen – ainakin tuo mies; ja neitonen kuuntelee sitä ja heittäytyy sitten pehmeään riippumattoonsa nukkumaan – nukkumaan makeasti – ja rauhallisestiko?"
Nämä katkerat mietteet keskeytettiin. Ovi narskui taaskin saranoillaan. Puoli tusinaa vangitsijoitamme astui sisälle. Silmälaput pantiin silmillemme, ja meidät kannettiin ulos ja nostettiin muulien selkään niinkuin ennen.
Muutaman minuutin kuluttua torvi toitahti, ja matkaa jatkettiin.
Meidät vietiin virran uomaan – eräänlaiseen laaksoon eli cañadaan. Me tunsimme viileän siimeksen ja tiheässä metsässä kiirivät kaiut. Virta kohisi korvissamme, eikä sen ääni ollut epämieluisa. Kahdesti tai kolmesti kahlasimme puron yli, loittonimme siitä toisinaan ja palasimme sen rantaan mailin verran kuljettuamme. Tämä tehtiin ahtaiden rotkojen, cañons, välttämiseksi, joissa ei kulje mitään polkua veden reunalla. Nousimme sitten pitkälle mäelle ja sen huipulle päästyämme aloimme laskeutua.
"Minä tunnen tämän tien hyvin", sanoi Raoul. "Olemme menossa alas Cenobion haciendaan. Pardieu!" jatkoi hän. "Minun pitäisi tuntea tämä mäki hyvin!"
"Miksikä niin?"
"Enniksikin, kapteeni, että olen sen yli kuljettanut salaa monta myttyä koshenillia ja tupakkaa, vieläpä öinä, joina minulle oli silmistäni yhtä vähän apua kuin nyt."
"Luulin, että te contrabandistat tuskin tarvitsitte turvaksenne pimeiden öiden suojaa."
"Emme tosiaan aina; mutta oli aikoja, jolloin hallitus kävi tarkkasilmäiseksi kuin ilves, eikä salakuljetus silloin ollut leikkiä. Kiivasta kahakkaa sattui toisinaan. Sacre! Minulla on hyvä syy muistaa tämä kukkula. Olin vähällä joutua hyppäämään kiirastuleen sen toiselta puolen."
"Häh, kuinka se kävi?"
"Cenobio oli saanut ison joukon koshenillia ovelalta kauppiaalta Oaxacasta. Se oli kätkettynä kukkuloiden väliin haciendan taakse, ja aluksen oli määrä saapua Medellinin suulle sitä noutamaan.
– Osa meistä pestattiin kuljettamaan tavara rannikolle; ja kun lasti oli hyvin arvokas, olimme aseistetut hampaisiin asti, el patron oli käskenyt meidän puolustaa sitä kaiken uhalla. Hänen miehensä olivat juuri niitä, jotka tottelisivat sitä määräystä, kun se tuli Cenobiolta.
– Hallitus sai tavalla tai toisella vihiä asiasta ja lähetti vahvan osaston Vera Cruzista kyllin ajoissa katkaisemaan meidän tiemme. Kohtasimme sen juuri tämän kukkulan toisella puolen, mistä tie poikkeaa Medelliniin päin."
"No, ja mitä seurasi?"
"Kah, kahakkaa kesti lähes tunnin; ja menetettyään kymmenkunta parhaita miehiään urheat keihäsniekat ratsastivat takaisin Vera Cruziin nopeammin kuin olivat sieltä tulleet."
"Entä salakuljettajat?"
"Toimittivat tavarat turvallisesti alukseen. Kolme heistä – miespoloiset! – lepää tässä lähettyvillä, ja minä olin vähällä jakaa heidän kohtalonsa. Minulla on keihäänreikä täällä reidessäni, ja se kivistää tälläkin hetkellä."
Korvani eroittivat juuri tällöin koirien käheää haukuntaa. Ratsujoukon hevoset alkoivat hirnua, ja siihen vastasivat toiset läheisiltä kentiltä, tuntien vanhat toverinsa.
"Täytyy olla yö tulossa", huomautin minä Raoulille.
"Auringonlaskun aika luullakseni, kapteeni", vastasi hän.
"Siltä tuntuu."
En voinut olla hymyilemättä. Oli jotakin lystikästä toverini huomautuksessa, että hän "tunsi" auringonlaskun.
Koirien haukunta lakkasi nyt, ja me eroitimme ääniä yläpuoleltamme, jotka lausuivat sissit tervetulleiksi.
Muuliemme kaviot kajahtelivat kovalla kiveyksellä, ja äänet kaikuivat kuin holvitieltä.
Juhtamme pysähdytettiin nyt, ja meidät irroitettiin satuloista ja heitettiin raa'asti rosoisille kiville kuin tavaramytyt.
Viruimme muutamia minuutteja, kuunnellen outoja ääniä ympärillämme. Hevosten hirnunta, koirien haukunta ja murina, karjan ammunta, juhtiaan riisuvien muulinajajien huudot, sapelien kalina kiveyksellä, kannusten helinä, miesten nauru ja naisten äänet, – kaikki kuului korviimme yhtä haavaa. Kaksi miestä lähestyi meitä keskustellen.
"Ne kuuluvat siihen joukkoon, joka pääsi meiltä pakoon La Virgenissä. Kaksi heistä on upseereja."
"Chingaro! Minä sain tämän La Virgenissä, vieläpä puolen mailin päästä. Niiden luodeissa oli jotakin mustaa taikuutta. Toivoakseni el patron hirtättää ne jänkkiraakalaiset."
"Quién sabe? kuka tietää?", vastasi ensimmäinen puhuja. "Pinzon on tänä aamuna kaapattu Puenta Morenon luona useiden muiden kera. He 'tanssivat fandangoa' jänkkirakuunoidan kanssa. Tiedät, mitä ukko Pinzonista ajattelee. Hän luopuisi mieluummin vaimostaan."
"Sinä siis luulet, että hän vaihtaa heidät?"
"Se on kylläkin luultavaa."
"Eikä hän kuitenkaan paljoa vaivautuisi, jos sinut tai minut olisi kaapattu. Ei – ei; hän sallisi meidät hirttää kuin koirat!"
"Hm, niinhän näet aina käy."
"Minä alan väsyä häneen. Kautta pyhän neitseen, José, minä puolittain aion livistää ja liittyä padreen."
"Jarautaanko?"
"Niin, hän on sillan luona mukanaan rohkea liuta jarochoja – niiden
joukossa muutamia vanhoja tovereitamme Rio Grandelta. He viettävät
vapaata elämää tien varrella, ja heillä on kuulemma hauskat päivät. Jos
Jarauta olisi kaapannut nämä jänkit eilen, olisivat zopilotet
[amerikkalainen musta urubu-korppikotka. Suom.] nokkineet heidät
päivällisekseen tänään.""Se on totta", myönsi toinen; "mutta tulehan – ottakaamme niiltä piruilta silmälaput ja antakaamme heille heidän papunsa. Se saattaa olla viimeinen ateria, jonka he koskaan syövät."
Tämän lohdullisen huomautuksen lausuttuaan José alkoi päästellä silmälappujemme solkia, ja me saimme taaskin nähdä valoa. Sen kirkkaus häikäisi meitä ensin tuskallisesti, ja vasta muutamien minuuttien päästä kykenimme siristelemättä katselemaan esineitä ympärillämme.
Meidät oli heitetty kiveykselle pation – laajan pihan – nurkkaan, jota ympäröitsivät jykevät muurit ja laakeakattoiset rakennukset.
Nämä rakennukset olivat matalia, yksikerroksisia, paitsi etusivulla, missä sijaitsivat varsinaiset asuinhuoneet. Kolmella muulla sivulla oli talleja, aittoja ja sissien ja palvelijain asumuksia. Pylväskäytävä ulottui pitkin etusivun rakennusta, ja isot maljakot, joissa oli pensaita ja kukkia, koristivat kaidepuita. Pylväskäytävä oli verhottu auringolta kirkasvärisillä uutimilla. Nämä olivat osittain vedetyt syrjään, ja siroja huonekaluja näkyi sisältä.
Lähellä pation keskustaa oli iso suihkulähde, joka lorisi silatuista tiilistä muurattuun altaaseen; ja tämän kaivon ympärillä kasvoi ryhmä appelsiinipuita, joiden lehdet paikoittain riippuivat alas veteen. Erilaisia aseita riippui seinillä – kiväärejä, pistooleja ja sapeleja, – ja kaksi pientä tykkiä ammuslaatikkoineen ja rattaineen oli näkyvässä asemassa. Nämä me tunsimme vanhoiksi tuttaviksemme La Virgenistä.
Pitkä kaukalo ulottui pihan yli, ja siitä kaksinkertainen rivi muuleja ja mustangeja söi ahneesti maissia. Satulanjäljet niiden höyryävissä kyljissä osoittivat, että ne olivat tovereja vaivalloiselta matkaltamme.
Isoja koiria loikoi päivää paistattamassa kuumilla kivillä, muristen toisinaan, kun joku nelisti sisälle isosta porttikäytätävästä. Niiden leveät leuat ja kellervänruskeat turkit ilmaisivat ne espanjalaisiksi verikoiriksi – sen rodun jälkeläisiksi, jolla Cortez oli ahdistanut voitettuja aztekeja.
Guerillerot istuskelivat ryhmissä nuotioiden ympärillä, paistaen kuivattuja häränlihan viipaleita sapeliensa kärjissä. Muutamat paikkasivat satuloitaan tai puhdistivat vanhaa karbiinia tai kömpelöä tussaria. Jotkut käydä töpsöttelivät pihassa, heilutellen kirkkaita hihojaan tai vedellen perässään koreita vaippojaan. Naisia, shaalit hartioilla, käveli kirjavissa hameissaan edestakaisin miesten joukossa.
Naiset kantoivat vedellä täytettyjä ruukkuja. He polvistuivat sileiden kivien eteen tortilla-taikinaa vastaamaan. He hämmensivät paprikaa ja suklaata kivipadoissa. He paistoivat papuja laakeissa pannuissa; ja kaikkien näiden toimiensa ohella he laskivat leikkiä, nauroivat ja rupattelivat miesten kanssa.
Useita miehiä – puvunkuosistaan päättäen upseereja – tuli ulos pylväskäytävästä ja annettuaan määräyksiä vartiosisseille palasi rakennukseen.
Myttyjä, jotka näyttivät sisältävän kauppatavaraa, oli pihan yhdessä kulmassa. Niiden ympärillä oli muulinajajaryhmiä punaisissa nahkavaatteissaan, kytkien juhtiaan yöksi ja järjestellen kojeitaan pitkiin riveihin seinustalle.
Vastapäisten kattojen yli – sillä me olimme korkealla – saatoimme nähdä heleät vainiot ja metsät ja kaukana taempana Cofre de Perotén ja Andes-vuorien aaltoilevat ääriviivat. Kaiken yläpuolella kohosi Orizavan valkovaippainen huippu tahrattomana lumikartiona taivasta kohti.
Aurinko oli laskenut vuorien taakse, mutta sen säteet viipyivät vielä Orizavalla, huuhdellen keltaisella valollaan sen keilaa kultamanttelin kaltaiseksi. Punaisia, valkoisia ja purppurapilviä riippui sädekehänä sen reitillä ja sen mentyä mailleen Kordiljeerien alemmilla huipuilla. "Palavan Tähden" huippu yksinään näkyi pilvien yläpuolella, tornimaisena ylevässä ja yksinäisessä suuruudessaan.
Näytelmässä oli runollista suloutta – ylevyyden ihannetta, joka sai minut sillä hetkellä unohtamaan, missä olin ja että olin vankina. Unelmani karkoitti Josén karkea ääni, hänen tullessaan sillä hetkellä luoksemme parin työläisen kanssa, jotka isossa kivivadissa kantoivat illallistamme. Astia sisälsi mustia papuja ja puolikymmentä maissitortillaa; mutta kun kaikki olimme puoliksi nälkään nääntyneitä, emme ryhtyneet ruokien laatua arvostelemaan. Kulho pantiin keskellemme ja kätemme päästettiin siteistä ensimmäisen kerran vangitsemisemme jälkeen. Ei ollut veitsiä, haarukoita eikä lusikoita; mutta Raoul opetti meille meksikolaisen tavan "syödä lusikkamme"; ja kiertäen ohuet tortillat kauhamaisiksi me ammensimme ja hotkimme "pois tiehensä".
XXXVII
Chanen kosinta
Kulho tyhjennettiin "oravan harppauksessa", kuten Clayley huomautti.
"Kautta sieluni, se maistuu vallan mainiolta, niin mustaa kuin onkin!" sanoi Clayley, katsoen kaihoavasti tyhjään vatiin. "Siinä on nyt pahempaa valittamista kuin väri. Ettekö voisi tuoda meille hituista lisää, rakas poikaseni?" lisäsi hän katsoa muljauttaen Joséhen.
"No entiendo, en ymmärrä", vastasi meksikolainen, pudistaen päätänsä.
"No in tin days!" huudahti Chane, erehdyksestä luullen espanjalaista lausetta murteelliseksi englanniksi, "mitä se jonkunverran muistuttikin. Hohhoh, jopa nyt jotakin! Huono onni ruuillasi! Kymmenen päivän päästä Murtagh Chane nauttii teetään kiirastulessa tai syö jotakin parempaa kuin mustia papuja jossakin muussa paikassa maailmassa."
"No entiendo", toisti meksikolainen äskeisen lauseensa.
"Kymmenen päivää tosiaan! Me kuolemme varmasti nälkään puolessa siitä ajasta. Me tahdomme papuja nyt."
"Qué quiere? Mitä hän mielii?" kysyi meksikolainen, puhuen Raoulille, joka nauroi katketakseen.
"Mitäs se sanoo, Raoul?" kysyi Chane terävästi.
"Hän sanoo, ettei hän ymmärrä sinua."
"Puhu hänelle sitten sinä, Raoul. Sano hälle, että me halutaan enempi papuja ja muutama sellainen pannukakku lisää, jos hän suvaitsee."
"No hay! ei ole", vastasi meksikolainen, heilauttaen etusormeaan nenänsä edessä.
"No ei – niinkö te sanotte, kultapoikani? Kah, jollette mene itse, lähettäkää joku muu; se on aivan samaa, kunhan vain tuotte meille popsittavaa."
"No entiendo", sanoi mies, pudistaen päätänsä entiseen tapaansa.
"Oh, siinä taas ne kymmenen päiväänne – mutta ei siitä ole mitään hyötyä; te ymmärrätte minua vallan hyvin, mutta ette tahdo tuoda niitä papuja."
"Hän sanoo, ettei ole enempää", selitti Raoul.
"Voi sitä petollista Juudasta! Ja viisisataa muonailijaa on tuolla syömässä. Ei enempää papuja! Mikä julkea vale!"
"Frijoles – no hay. Papuja – ei ole", sanoi meksikolainen, arvaten Chanen lauseiden tarkoituksen.
Raoul ja me kaikkikin, paitsi irlantilainen itse, olimme läkähtyä naurusta.
"Minä nikahdun", sanoi viimemainittu hetkisen vaitiolon jälkeen; "pyydä siltä vettä, Raoul, – sitä hän ei toki voi kieltää tuon nätin pikku puron kuohuessa nenäimme alla yhtä kirkkaana kuin 'Ennishowenin irlantilainen whisky'."
Raoul pyysi vettä, jota me kaikki tarvitsimme. Kurkkumme olivat kuivat kuin puuhiili. Meksikolainen viittasi yhdelle naisista, joka pian saapui tuoden vedellä täytetyn ruukun.
"Antakaa sitä ensin kapteenille, mamselli", sanoi Chane, osoittaen minua; "tarjotkaa kaikille yhtäläisesti, mutta kunnioittakaa arvojärjestystä".
Nainen ymmärsi merkin ja ojensi ruukun minulle. Minä join runsaasti, siirtäen astian sitten tovereilleni Clayleylle ja Raoulille. Vihdoin Chane otti ruukun; mutta heti ryhtymättä juomaan, niinkuin olisi saattanut odottaa, laski hän sen polviensa väliin ja katsoi veitikkamaisesti naiseen.
"Kuulkaahan, pikku armaani", sanoi hän iskien silmää naiselle ja koskettaen häntä levitetyllä kämmenellään keveästi kylkiluiden alle, "pieni mutshatsha – niinhän niitä nimitetään – eikö niin, Raoul?"
"Muchacha? Aivan oikein!"
"No sitten, nätti, pieni mutshatsha, ettekö voisi? Tiedätte kyllä, mitä minä tarkoitan... ettekö voisi...? Oihh, kyllähän te hyvin tiedätte – vain pikkuisen – juuri yksi suullinen poistamaan raakaa makua tästä vedestä."
"No entiendo", virkkoi nainen, hymyillen hyväluontoisesti Chanen lystikkäille eleille.
"Voi sun vietävää! Puhu hänelle, Raoul; sano hälle, mitä minä tarkoitan."
Raoul käänsi toverinsa toivomuksen.
"Sano hälle, Raoul, ettei mulla ole rahaa, kun minut on ryöstetty, nähkääs. Mutta minä annan sille jommankumman näistä pyhimyksistä pienimmästä tilkkasesta paloviinaa"; ja puhuessaan hän veti kuvat takkinsa povesta.
Nähdessään nämä nainen kumartui huudahtaen; ja tuntiessaan krusifiksin ynnä pyhimyksen ja Neitsyen kuvat hän lankesi polvilleen suudellen niitä hartaasti ja lausuen sanoja kielellä, joka oli puolittain espanjaa, puolittain aztekien murretta.
Nousten ylös hän katsoi ystävällisesti Chaneen, huudahtaen: "Bueno catolico!" Sitten hän siirsi shaalinsa vasemmalle olalleen ja riensi pihan yli.
"Luuletko, Raoul, että se meni nestettä hakemaan?"
"Olen siitä varma", vastasi ranskalainen.
Muutaman minuutin päästä nainen palasi, ja, vetäen pienen pullon shaalinsa laskoksista, ojensi sen Chanelle.
Irlantilainen alkoi päästellä nauhaa, jossa hän kantoi pyhiä "kalujaan".
"Kumman niistä tahdotte, mamselli – pyhimyksenkö vai pyhän äidin vai molemmatko? Se on Murtaghille aivan sama."
Huomatessaan, mitä mies mieli tehdä, ryntäsi nainen esille ja, laskien kätensä hänen kätensä päälle, virkkoi ystävällisellä äänellä:
"No, señor. Su protecciön necesita usted."
"Mitäs se nyt sanoo, Raoul?"
"Hän käskee sinun pitää ne; sinä tarvitset itse niiden suojelusta."
"Oihh, kautta sieluni, siinä hän ei pahasti erehdy. Minä tarvitsen sitä kyllä kipeästi nyt, ja melko paljon hyvää ne minulle tehnevätkin. Ne ovat riippuneet minun kaulassani jo kymmenen vuotta – molemmat kaksi; ja tämä nätti pikku pullo on ensimmäinen todellinen hyöty, jonka olen kummaltakaan koskaan saanut. Koettakaa sitä, kapteeni, se tekee teille hyvää."
Minä otin pullon ja join. Se oli chingaritoa – huonoa metsäaloesta valmistettua aguardienten lajia – ja kuumaa kuin tuli. Suuntäysi riitti. Minä ojensin pullon Clayleylle, joka joi runsaammin. Raoul noudatti esimerkkiä, ja pullo palasi irlantilaiselle.
"Terveydeksenne, armaani!" sanoi hän nyökäten meksikolaiselle naiselle. "Eläkää siihen asti, kun minä toivon kuolevanne!"
Nainen hymyili ja toisti: "No entiendo."
"Oh, välipä niillä kymmenellä päivällä! Emme siitä riitele. Te olette suloinen luomus", jatkoi hän iskien silmää naiselle; "mutta hameenne on kovin lyhyt, ja kipeästi kaipaatte parin sukkiakin; mutta vähät siitä – te seisotte somasti noilla siroilla nilkoillanne – seisotte niinkin; ja teillä on nätti pikku jalka kaupan päälle."
"Qué dice? mitä hän sanoo?" kysyi meksikotar, puhuen Raoulille.
"Hän kiittää jalkojenne pienuutta", vastasi ranskalainen.
Nainen oli ilmeisesti mielissään ja alkoi tunkea todellakin pientä jalkaansa sen kauhtuneeseen satiinitohveliin.
"Sanokaahan, rakkaani", jatkoi Chane, "oletteko naimisissa?"
"Qué dice?" kysyi nainen jälleen.
"Hän tahtoo tietää, oletteko naimisissa."
Nainen hymyili heiluttaen etusormeaan nenänsä edessä. Raoul ilmoitti irlantilaiselle, että se oli kieltävä vastaus hänen kysymykseensä.
"Kautta sieluni sitten", sanoi Chane, "minua itseänikin haluttaisi naida teidät ja liittyä heimoon – tarkoitan, jos ne säästävät mun siitä hirttämisestä. Sano se hänelle, Raoul."
Toivomuksen mukaan Raoul selitti toverinsa viime puheen, jolle nainen nauroi, mutta ei puhunut mitään.
"Ken vaikenee, myöntyy. Mutta sano hälle, Raoul, etten minä sikaa säkissä osta: niiden täytyy ensin vapauttaa minut hirsipuusta – käsitätkö? Sano sille se!"
"El señor está muy alegre, se herra on hyvin hilpeä", virkkoi nainen ja ottaen ruukkunsa maasta lähti hymyillen luotamme.
"Kuulehan, Raoul, suostuiko hän?"
"Hän ei ole tehnyt vielä päätöstänsä."
"Kautta pyhän vaatteen, sitten Murt on mennyttä miestä. Pyhimykset eivät pelasta häntä. Maistahan taas, Raoul!"
XXXVIII
Tagarotan tanssi
Yö tuli, ja leimuavat nuotiot loivat hohdettaan pihalle, osuen esineisiin, jotka kaikkinakin aikoina olivat runollisen kauniita, mutta vielä kaksinverroin mäntyrovioiden punervassa valossa. Ryhmiin jakaantuneet guerillerot, heidän leveät raskaat hattunsa, joihin monet olivat pistäneet sulkia, heidän pitkät mustat partansa, heidän tummat, välkähtelevät silmänsä, heidän villit valkoiset hampaansa, heidän piirteittensä puoliksi kesytön ilme, heidän kirkkaanväriset ja villejä muistuttavat pukunsa – kaikki tämä yhdessä teki meihin oudon vaikutelman.
Muulit, mustangit, koirat, päivätyöläiset, tohvelijalkaiset naiset kankeine liehuvine palmikkoineen, matalat katot, rautatangoilla varustetut ikkunat, oranssipuut suihkulähteellä, muurin yli riippuvat palmut ja kimaltelevat cocuyot olivat kaikki meille outoja näkyjä.
Korviimme kajahtelevat äänet eivät olleet tutumpia. Miestenkin äänet, päinvastoin kuin anglosaksien, kuulostivat kimeiltä ja teräviltä. Se oli azteki-intiaanien murteella puhuttua espanjankieltä. Sillä murteella sissit rupattelivat, lauloivat ja kiroilivat. Kuului sekavana sotkuna muitakin ääniä, jotka eivät olleet vähemmän outoja meidän korvillemme, kun koirat haukkuivat ja ulvoivat verihurtansäveliään, mustangit ja muulit hirnuivat, raskaat sapelit kalisivat tai isot kannukset kilistelivät pienoiskellojaan ja poblanas, maalaisnaiset, istuen jossakin ryhmässä, näppäilivät mandoliiniensa kieliä ja lauloivat puoliksi intiaanientapaisia laulujaan. Loimuavan nuotion ääressä lähellä sitä paikkaa, missä me istuimme, tanssi joukko guerilleroja naisineen tagarotaa, erästä fandangon lajia.
Kaksi miestä, jotka istuivat parkitsemattomalla nahalla pohjatuilla jakkaroilla, näppäili mandoliinia, kolmannen nyppiessä ja raastaessa vanhan kitaran kieliä, kaikkien kolmen avustaessa soittoa kimeillä, epämiellyttävillä äänillään.
Tanssijat muodostivat suunnikkaan, kunkin seisoessa, tai pikemminkin liikkuessa, vastatusten kumppaninsa kanssa, sillä he eivät koskaan pysyneet alallaan, vaan polkivat alati tahtia jaloillaan, päällänsä ja käsillään. Viimemainittuja he löivät poskiinsa ja reisiinsä ja toisinaan mäikyttivät niitä yhteen.
Silloin tällöin joku tekeysi äkkiä kyttyräseläksi ja tanssien kuvion keskelle suoritti erinäisiä kujeita kiinnittääkseen naisensa huomiota. Hetkisen perästä tämäkin – myöskin muka rujona – tanssi toisen luo, ja nämä kaksi, takertuen toisiinsa, suorittivat erilaisia iljettäviä väännähtelyjä ja luovuttivat sitten paikan toiselle parille. Nämä saattoivat esiintyä käsivarsitta tai jaloitta, kävellen polvillaan tai hinautuen lanteillaan.
Yksi tanssi pää kainalossa ja muuan toinen sääri kaulan ympärillä; kaikki saivat yleisön enemmän tai vähemmän nauramaan esityksensä hullunkurisuudesta riippuen. Tanssin aikana matkittiin ja mukailtiin jokaista rujoutta, sillä sellaista on tagarota. Se oli sarja eriskummaisia ja inhoittavia kuvia. Jotkut tanssijoista heittäytyivät pitkäkseen maahan, kieriskellen avoimen alan yli liikuttamatta kättä tai jalkaa. Tämä aiheutti aina kättentaputusta, emmekä me voineet olla vertaamatta sitä siihen voimisteluun, jota vastikään olimme itse harjoittaneet.
"Kautta sieluni, siinä me viemme teistä voiton!" huudahti Chane, jota tagarota näkyi suuresti huvittavan ja joka teki huomautuksiaan tanssin kestäessä. Näytelmä ellotti minua, enkä minä sitä enää katsellut. Silmäni kääntyivät pylväseteistä kohti, ja minä vilkaisin levottomasti puoliksi avattujen uutimien välitse.
"On kummallista, etten ole heitä ollenkaan nähnyt!" mietin. "Olisivatkohan he lähteneet pois? Ei – heidän täytyy olla täällä. Narcison lupaus täksi illaksi! Hän on ainakin täällä. Entä neitonen? Ehkä puuhailee sisällä – iloisena, onnellisena, välinpitämättömänä. Ah!"
Tuska kouristi sydäntäni.
Äkkiä uudin vedettiin sivulle, ja loistava kuva ilmestyi sisältä – loistava, mutta minulle ikäänkuin silmäys, jonka joku tuomittu henki saattaisi heittää paratiisin muurien yli. Upseereja kirkkaan uhkeissa univormuissa, ja näiden joukosta minä tunsin Dubroscin siron hahmon. Naisia muhkeissa puvuissa ja heidän joukossaan... Hänen sisarensakin oli siellä ja doña Joaquina sekä puoli tusinaa muita naisia, kahisten silkissä ja kimallellen hohtokivistä.
Useilla herroilla – seuran nuorilla upseereilla – oli sissin korea puku.
He järjestyivät tanssiin.
"Katsokaahan, kapteeni", huudahti Clayley, "don Cosmé ja hänen väkensä, kautta hornan ja taivasten!"
"Hst, älkää koskeko minuun – älkää puhuko minulle!"
Minusta tuntui kuin olisi sydämeni lakannut sykkimästä. Se nousi povessani ja tuntui muutaman minuutin riippuvan liikkumattomana. Kurkkuni tuntui kuivalta ja käheältä, ja kylmä hiki valeli ihoani.
Mies lähestyy tyttöä – pyytää häntä tanssiin... Neitonen suostuu! Ei, hän kieltäytyy. Uljas tyttö! Hän on kävellyt pois tanssijain luota ja katselee käsinojan yli. Hän on murheellinen. Huokausko sai hänen povensa kohoamaan? Haa, jälleen tulee mies! Neitonen hymyilee! Toinen koskettaa hänen kättänsä!
"Paholainen, petollinen nainen!" huudahdin minä täyttä kurkkua, hypähtäen raivoissani pystyyn. Yritin hyökätä heitä kohti. Jalkani olivat sidotut, ja minä lankesin raskaasti kasvoilleni!
Vartijat tarttuivat minuun ja sitoivat käteni. Toverinikin sidottiin uudestaan. Meidät raahattiin kivien yli pieneen suojaan, joka sijaitsi yhdessä pihan nurkassa.
Ovi teljettiin ja lukittiin, ja meidät jätettiin yksiksemme.
XXXIX
Suudelma pimeässä
Olisi mahdotonta kuvailla tunteitani, kun minut heitettiin vankilan permannolle. Lattia oli kylmä, kostea ja likainen; mutta minä en välittänyt niistä haitoista. Suuremmat surut upottivat pienemmät. Ei ole mitään niin raastavaa kidutusta, ei mitään niin kivistävää tuskaa kuin mustasukkaisen sydämen sykähtelyt; mutta kuinka paljon vaikeampi on kärsiä sitä sellaisissa olosuhteissa kuin minun! Neitonen saattoi nukkua, hymyillä, tanssia – tanssia vankilani ääressä ja vanginvartijani kanssa!
Sisuni kuohui – tunsin kostonhimoa. Minuun juuttui koston mielle, ja sen mukana tuli kiivas halu elää, saadakseni tilaisuuden tyydyttää sen himon.
Aloin katsella ympäri vankilaani nähdäkseni, mitä mahdollisuuksia se tarjoaisi pakoon.
"Hyvänen aika! Entä jos meidän siirtämisemme tähän koppiin tekee tyhjäksi Narcison suunnitelmat! Kuinka hän voi päästä luoksemme? Ovi on kahteen kertaan lukittu, ja vartija kävelee ulkopuolella."
Useiden tuskallisten ponnistusten jälkeen minä kohotin itseni pystyyn tukien ruumistani vankilan seinää vasten. Siinä oli aukko – vain niin iso ikkuna, että siitä saattoi pistää musketin piipun. Minä kieritin itseäni seinää pitkin, kunnes olin aivan aukon alla. Se oli ihan leukani korkeudella. Varoittaen tovereitani olemaan hiljaa asetin korvani aukolle ja kuuntelin. Matala valittava ääni kuului kentältä ulkoa. En siitä välittänyt. Tiesin, että siellä oli susi. Se kohosi jälleen entistään voimakkaampana. Joku omituisuus ulvonnassa kiinnitti huomioni ja minä kutsuin Raoulia.
"Mikä on, kapteeni?" kysyi hän.
"Tiedätkö, onko preiriesutta näillä mailla?"
"En tiedä, onko oikeata preiriesutta, kapteeni. On muuan kajootin tapainen."
Minä palasin aukolle kuuntelemaan.
"Taaskin preiriesuden ulvahdus, – haukunta! Hyvänen aika, siellähän on Lincoln!"
Ääni taukosi muutamiksi minuuteiksi ja kuului sitten jälleen, mutta toiselta taholta.
"Mitä on tehtävä? Jos minä vastaan hänelle, hälyttää se vartijan. Minä odotan siksi, kun hän ehtii lähemmäksi seinää."
Saatoin eroittaa, että hän hiipi lähemmäksi ja lähemmäksi.
Havaitessaan, ettei hänelle oltu vastattu, lopetti hän ulvontansa. Seisoin kiihkeästi kuuntelemassa jokaista ääntä ulkoa. Toverini, jotka olivat nyt saaneet tietää Lincolnin läheisyyden, olivat nousseet pystyyn ja nojailivat seiniä vasten.
Olimme puolisen tuntia tässä asennossa vaihtamatta sanaakaan keskenämme, kun ulkoa kuului heikko naputus ja vieno ääni kuiskasi:
"Hola, capittán!"
Asetin korvani aukkoon. Kuiskaus toistettiin. Siellä ei ollut Lincoln – se oli selvää.
Sen täytyy olla Narciso.
"Quién?" kysyin minä.
"Yo, capitán."
Tunsin äänen, joka oli minua aamulla puhutellut.
Se oli Narciso.
"Voitteko pistää kätenne aukkoon?" kysyi hän.
"En; ne ovat sidotut selkäni taakse."
"Voitteko sitten asettaa ne aukon kohdalle?"
"En; minä seison varpaillani, ja ranteeni ovat vielä kaukana ikkunan alasyrjästä."
"Ovatko toverinne samalla lailla sidotut?"
"Kaikki."
"Asettukoon yksi kummallekin puolen teitä ja nouskaa te heidän hartioilleen."
Ihmetellen nuoren espanjalaisen oveluutta käskin Chanen ja Raoulin nostaa minut hänen määräyksensä mukaisesti.
Kun ranteeni tulivat ikkunan kohdalle, varoitin minä heitä pysymään tanakoina. Pian pehmeä käsi kosketti omiani, lipuen aivan niiden yli. Sitten tunsin veitsenterän painuvan hihnaa vasten, ja siinä silmänräpäyksessä se kimmahti ranteistani. Käskin miesten laskea minut alas ja kuuntelin, kuten ennen.
"Tässä on veitsi. Voitte päästää omat nilkkanne ja toverienne. Tässä paperissa on teille lisää opastusta. Lampun löydätte sen sisältä."
Veitsen ja laskoksiin käännetyn, kummallisesti loistavan kirjelapun työnsi puhuja sisälle reiästä.
"Ja nyt kapteeni – yksi suosionosoitus!" jatkoi ääni värähtelevästi.
"Pyytäkää sitä, pyytäkää sitä."
"Tahtoisin suudella kättänne, ennenkuin eroamme."
"Rakas, jalo poika!" huudahdin minä, työntäen käteni aukkoon.
"Poika! Ah, tosiaan – te luulette minua pojaksi. En minä ole poika, kapteeni, vaan nainen – nainen, joka rakastaa teitä koko tuhotulla, murtuneella sydämellään!"
"Oi taivas! Se on siis – rakkahin Guadalupe!"
"Haa! Sitä minä ajattelinkin. No, en tahdokaan. Mutta ei; mitä hyvää minulle siitä koituisi? Ei – ei – ei! Minä pidän sanani."
Tämä kuulosti yksinpuheluna lausutulta, ja ajatusteni kuohu esti minua huomaamasta noiden sanojen omituisuutta. Minä ajattelin niitä jälkeenpäin.
"Kätenne, kätenne!" huudahdin minä.
"Te tahtoisitte suudella kättäni? Tehkää niin!"
Hento käsi työnnettiin lävitse ja hämärässä valossa minä saatoin eroittaa sen välähtelevän hohtokivistä. Kaappasin sen omaani ja peitin sen suudelmilla. Se tuntui myötäävän huulieni intohimoisesta puristuksesta.
"Oi", huudahdin minä riemastuneiden tunteitteni kuohussa. "Älkäämme erotko; paetkaamme yhdessä! Minä tein sinulle vääryyttä, ihanin, rakkahin Guadalupe...!"
Heikko ikäänkuin jonkun tuskallisen liikutuksen aiheuttama huudahdus, ja käsi sujahti pois, jättäen yhden timanteista minun sormiini. Seuraavassa silmänräpäyksessä ääni kuiskasi omituisen surulliseen sävyyn, niinkuin minusta tuntui:
"Hyvästi, kapteeni, hyvästi! Tässä elämässämme emme koskaan tiedä, kuka meitä hartaimmin rakastaa!"
Olin ymmällä, hämmästynyt. Huusin ulos, mutta ei kuulunut vastausta. Kuuntelin, kunnes toverieni kärsivällisyys oli melkein lopussa, mutta ei kuitenkaan kuulunut mitään ääntä ulkoa; ja omituisin levottomuuden ja ihmettelyn tuntein minä aloin katkoa hihnoja nilkoistani.
Päästettyäni Raoulin vapaaksi minä ojensin hänelle veitsen ja ryhdyin avaamaan kirjelappua. Sen sisältä minä löysin cocuyon ja, käyttäen sitä niinkuin minua jo oli neuvottu luin:
Seinät ovat polttamattomista tiilistä. Teillä on veitsi.
Tähystysaukon puolinen sivu on ulkoseinää. Siellä on aloekenttä
ja sen takana metsä. Sitten luottanette itseenne. Minä en voi
auttaa teitä pitemmälle. Carisimo caballero, adiós!Minulla ei ollut aikaa miettiä kirjelapun omituisuuksia, vaikka käsialan voimakkuus mielestäni vastasikin kirjeen sävyä. Heitin tulikärpäsen lattialle ja rutistin paperin poveeni. Mutta tarttuessani veitseen ryhtymäisilläni käymään adobé-seinän kimppuun kuulin ääniä ulkoa. Hypähdin eteenpäin ja kallistin korvani kuuntelemaan. Se oli riitaa – naisen ja miehen välillä! – Laupias taivas, sieltähän kuului Lincolnin ääni!
"Sinä kirottu lunttu! Sinä tahtoisit toimittaa kapteenin hirtetyksi, kai mar? Miehen, joka vastaa koko kimppua moisia lurjuksia. Mutta minä en salli sinun nähdä hänen hirttämistään. Jos et näytä minulle, mikä näistä kyyhkysenrei'istä on hänen ja auta minua saamaan hänet ulos, niin minä nyljen sinut kuin vesikon!"
"Sanon teille, herra Lincoln", vastasi ääni, jonka tunsin vastikään luotani lähteneen omaksi, "että juuri äsken annoin kapteenille pakokeinon ja -neuvon tuosta tähystysreiästä".
"Mistä?"
"Tästä", vastasi naisen ääni.
"No, siitä on helppo ottaa selvä. Tule tänne! En minä päästä sinua, ennenkuin kaikki on selvää. Kuulitko?"
Eroitin metsästäjän raskaat askeleet hänen lähestyessään, ja pian kuulin äänen kutsuvan tähystysreiästä hiljaa kuiskaten:
"Kapteeni!"
"Hiljaa, Bob, kaikki on reilassa", vastasin minä matalalla äänellä, sillä vartijat liikkuivat epäilyttävästi ovella.
"Hyvä!" huudahti hän.
"Saat mennä nyt", lisäsi hän toiselle, jonka huomiota minä koetin kiinnittää, vaikken tohtinut kutsua kyllin äänekkäästi, jotteivät vartijat kuulisi minua. "Lempo soikoon! En minä tahdo, että sinä menet, – sinä olet kelpo likka kumminkin. Etkö voi tulla mukaan? Kapteeni järjestää kyllä kaikki hyväksi jälleen sen karkaamisen suhteen."
"Herra Lincoln, en minä voi tulla mukaanne. Sallikaahan minun lähteä!"
"No, niinkuin itse tahdot! Mutta jos voin tehdä sulle hyvän palveluksen, voit luottaa Bob Linkiniin – muista se."
"Kiitos, kiitos!"
Ja ennenkuin minä ehdin sitä ehkäistä, oli nainen lähtenyt. Saatoin eroittaa hänen äänensä, joka surullisena ja lempeänä huusi etäältä: "Adiós!"
Minulla ei ollut aikaa miettimiseen, sillä muutoin olisi minua ympäröivä salaisuus kiinnittänyt ajatukseni tuntikausiksi. Oli toiminnan hetki. Taaskin kuulin Lincolnin äänen tähystysreiästä.
"Mikä on?" tiedustin.
"Kuinka te pääsette ulos, kapteeni?"
"Hakkaamme reikää seinän läpi."
"Jos voitte ilmoittaa mulle paikan, tulen minä puolivälissä vastaan."
Minä mittasin matkan tähystysreiästä ja ojensin nauhan Lincolnille. Emme kuulleet metsästäjästä enempää, ennenkuin kuutamo välähti seinän läpi hänen veitsensä kärjestä. Sitten hän hiukan älähti, niinkuin saattavat älähtää "vuorelaiset" erikoisissa vaarallisissa tilanteissa; ja senjälkeen kuulimme hänen huudahtavan:
"Katso eteesi, Raoul! Peijakkaan mies, kun katkot kynteni!"
Muutamassa minuutissa reikä oli avarrettu kyllin isoksi, jotta voimme hilautua siitä lävitse; ja yksi erältään ryömimme ulos ja olimme taaskin vapaudessa.
XL
Maria de Merced
Seinustalla oli syvä oja, täynnä kaktusta ja kuivaa ruohoa. Viruimme muutamia minuutteja sen pohjalla, läähättäen uupumuksesta. Jäsenemme olivat kankeat ja turvonneet, ja saatoimme tuskin seisoa pystyssä. Pieni viivytys oli siis välttämätön palauttaaksemme verenkierron ja päättääksemme vastaisesta suunnastamme.
"Meidän on parasta pysyä ojassa", kuiskasi Lincoln. "Minä tulin kenttien halki, mutta metsä siellä on hiton harvaa, ja ne voisivat nähdä meidät."
"Paras tie on ojaa pitkin", myönsi Raoul; "onhan sinnepäin muutamia ikkunoita, mutta ne ovat korkealla, ja me voimme ryömiä niiden alitse".
"Eteenpäin siis!" kuiskasin minä Raoulille.
Ryömimme ojaa pitkin kontallamme, mennen useiden ikkunain ohi, jotka olivat pimeät ja suljetut. Tulimme yhden luo, rivin viimeisen, mistä säteili valoa. Vaarallisesta asemastamme huolimatta päätin vilkaista sisälle. Siihen pakotti minua sielullinen sysäys, jota en voinut vastustaa. Kaipasin kiihkeästi avainta minua ympäröivään salaperäisyyteen.
Ikkuna oli korkealla, mutta se oli varustettu raskailla rautakiskoilla; ja tarttuen kahteen niistä minä kiepautin itseni sen tasalle. Sillä välin toverini olivat ryömineet aloeiden sekaan minua odottamaan.
Kohotin pääni varovaisesti ja katsahdin sisälle. Se oli jokseenkin sirosti sisustettu huone, mutta silmäni eivät viipyneet siinä. Pöydän ääressä istuva mies kiinnitti huomioni. Se mies oli Dubrosc. Valo lankesi suoraan hänen kasvoilleen, ja silmäillessäni niitä minä vihasin niiden piirteitä, kunnes tunsin ruumiini vapisevan raivosta.
En voi antaa mitään käsitystä siitä vihasta, jota tuo mies oli minussa herättänyt. Jos minulla olisi ollut tuliase, en olisi voinut pidättyä häntä ampumasta; ja ainoastaan rautaristikko esti minut hyppäämästä ikkunanpuitteiden läpi ja käymästä käsin hänen kimppuunsa. Olen sittemmin ajatellut, että jonkinlainen kaitselmus pidätti minut aiheuttamasta hälinää, joka olisi tehnyt pakomme tyhjäksi. Olen varma, että minulla itselläni ei sillä hetkellä ollut itsehillintää.
Tuijottaessani Dubrosciin avautui huoneen ovi ja nuori mies astui sisälle. Hän oli kummallisesti puettu puoliksi sotilaan, puoliksi rancheron asuun. Tämän nuorukaisen puvussa ja sävyssä oli hienoutta, silkkimäistä upeutta, joka hämmästytti minua. Hänen kasvonpiirteensä olivat tummat ja kauniit.
Hän lähestyi ja istahti pöydän ääreen, laskien toisen kätensä sille. Useita sormuksia säteili hänen sormissaan. Huomasin, että hän oli kalpea ja että hänen kätensä vapisi.
Katseltuani häntä hetkisen aloin kuvitella nähneeni nuo piirteet ennen. Se ei ollut Narciso; hänet minä olisin tuntenut; ja kuitenkin heissä oli yhtäläisyyttä. Niin – nuorukainen muistutti myöskin häntä. Minä säpsähdin, kun se ajatus välähti mieleeni. Minä ponnistin silmiäni: yhtäläisyys kävi voimakkaammaksi.
Oi taivas, voisiko se olla – ja tuolla tavoin puettuna? Ei, ei, nuo silmät... Haa, jo muistan! Poika kohtaamispaikalla — kuljetuslaivassa – kuva! Se on hän – naisserkku – Maria de Merced!
Muistelma tuli yhden ainoan ajatuksen nopeudella ja meni yhtä äkkiä ohitse. Myöhempiä muistoja tulvi aivoihini. Aamuinen seikkailu – vankilani ikkunan edessä lausutut kummalliset sanat – hento kätönen! Tämä siis oli pelastuksemme välikappale.
Sata salaperäistä seikkaa selvisi minulle yhdessä silmänräpäyksessä. Tämä odottamaton selvennys tuli järkytyksen tavoin – kuin äkillinen valonsäde. Minä hoiperruin taaksepäin uusien ja omituisten liikutusten valtaamana.
– Quadalupe ei siis tiedä mitään minun täälläolostani. Hän on viaton.
Yksinään tämä ajatus palautti minut onneen. Tuhat muuta suhahti aivojeni läpi nopeassa sarjassa – jotkut mieluisia, toiset tuskallisia.
Äänet pääni yläpuolella kinastelivat. Minä tartuin rautatankoihin ja, laskien varpaani korkealle partaalle, kiepautin ruumiini ylös ja katsoin taas huoneeseen. Dubrosc käveli nyt vihaisesti lattialla.
"Pyh", huudahti hän kylmän raakamaisuuden ilmein; "sinä kai luulet tekeväsi minut mustasukkaiseksi! Se ei ole mahdollista. Minä en ole koskaan sitä ollut, etkä sinä voi minua sellaiseksi tehdä. Minä tiedän, että sinä rakastat sitä kirottua jänkkiä. Minä katselin sinua laivassa – saarellakin. Sinun olisi parasta seurata häntä sinne, mihin hän menee. Ha, ha! Mustasukkainen tosiaan! Kauniit serkkusi ovat kasvaneet siitä ajasta, kun minä heidät viimeksi näin."
Vihjaus tyrskähdytti veren kuumana virtana suonieni läpi.
Se näkyi tekevän samanlaisen vaikutuksen naiseen; sillä karahtaen istuimeltaan hän katsoi Dubrosciin silmien leimuessa tulipallojen lailla.
"Niin", huudahti nainen; "ja jos sinä tohdit kuiskata saastuttavia ajatuksiasi kummallekaan heistä, niin, vaikka tämä maa onkin lain turvaa vailla, tiedät, että minulla vielä on kylliksi voimaa rangaista sinua. Sinä olet, taivas sen tietää, kyllin suuri roisto kyetäksesi mihin tahansa; mutta he eivät saa kaatua: yksi uhri on kylliksi – ja millainen uhri!"
"Uhri tosiaan!" vastasi mies ilmeisesti toisen uhkauksen masentamana. "Sinä nimität itseäsi uhriksi, Marie? Meksikon komeimman miehen vaimo! Haha!"
Hänen vuoropuheensa jälkimmäisessä osassa oli jotakin ivaa ja korostus sanalla "vaimo".
"Niin; voit kyllä härnätä minua valepapillasi, sinä tunnoton lurjus! Oh, santisima madre!" jatkoi hän, vaipuen takaisin tuoliinsa ja puristaen päänsä käsiensä väliin. "Petetty – tehty kerjäläiseksi – melkein sukupuolettomaksi! Enkä minä sitä miestä kuitenkaan koskaan rakastanut! Se ei ollut rakkautta, vaan mielettömyyttä – mielettömyyttä ja järjetöntä hullaantumista!"
Viime sanat lausuttiin yksinpuheluna, ikäänkuin hän ei olisi välittänyt toverinsa läsnäolosta.
"Minä en piittaa rahtustakaan", huudahti tämä hurjana ja ilmeisesti närkästyneenä hänen selityksestään, "en rahtustakaan, oletko sinä koskaan minua rakastanut vai et! Siitä ei nyt ole kysymys, mutta tästä on: Sinun tulee ilmoittautua sille Kroisos-sedällesi täällä ja vaatia sitä osaa omaisuudestasi, jota hän vielä pitää saidoissa, vanhoissa kourissaan. Sinun on tehtävä se huomenna."
"Minä en tee!"
"Mutta sinun täytyy, taikka..."
Nainen nousi ja meni ovea kohti ikäänkuin aikeissa lähteä ulos.
"Ei, ei tänä iltana, rakkahin!" sanoi Dubrosc, tarttuen häntä tylysti käsivarresta. "Minulla on syyni pitää sinut täällä. Huomasin sinun tänään juttelevan sen kirotun jänkin kanssa, ja sinä olet kylläkin suuri kavaltaja auttaaksesi hänet pakoon. Minä pidän itse hänestä huolen, joten sinä saat pysyä missä olet. Jos viitsit nousta kyllin varhain huomenaamulla, saat riemuksesi katsella hänen tanssivan kireässä köydessä. Ha, ha, ha!"
Ja päästäen hurjan naurun kreoli astui ulos huoneesta, lukiten oven jälkeensä.
Omituinen ilme värähteli naisen piirteillä – voitonriemun ja levottomuuden sekoitus. Hän riensi ikkunan luo ja, painaen pienet huulensa lähelle ruutua, ponnisti silmiään katsoakseen ulos.
Minulla oli timantti kourassani ja, kuroittaen käteni, kunnes se oli hänen kasvojaan vastapäätä, piirsin sanan "Gracias!" (Kiitos!)
Nähdessään minut hän ensiksi säpsähti. Ei ollut aikaa hukata. Viipymiseni hermostutti jo tovereitani; ja yhdyttyäni heihin me hiivimme aloeiden välitse, työntäen leveät, kankeat lehdet sivuille sormillamme. Pian olimme pensaikossa.
Vilkaisin taakseni ikkunaa kohti. Nainen seisoi pitäen lamppua kädessään, ja sen valo lankesi suoraan hänen kasvoilleen. Hän oli lukenut töherryksen ja katseli ulos ilmein, jota en koskaan unohda. Vielä loikkaus, ja me olimme metsän suojassa.
XLI
Takaa-ajo
Jonkun aikaa tunsin paossani kummallista päättäväisyyden puutetta. Ajatus jättää Guadalupe moiseen seuraan – ajatus, että he sittenkin saattoivat olla vankeina tai, jolleivät sitäkään, jossakin määrin Dubroscin vallassa, – oli kylliksi tekemään minut onnettomaksi ja epäröiväksi. Mutta mihin me – viisi melkein aseetonta miestä – pystyimme?
Olisi mielettömyyttä jäädä – mielettömyyttä ja kuolemaa. Tuo nainen – hänellä on jotakin salaperäistä vaikutusvaltaa siihen luontokappaleeseen, rakastajaansa – suojelee heitä.
Tämä ajatus sai minut tekemään päätökseni, ja minä antausin enempää harkitsematta pakoon. Oli vain vähän pelkoa siitä, että meidät uudestaan kaapattaisiin. Siksi paljon luottamusta meillä oli, varsinkin Lincolnilla ja minulla itselläni, taitoomme hiiviskellä metsässä. Raoul tunsi koko seudun, tiheiköt ja solat. Pysähdyimme hetkiseksi harkitsemaan, mitä reittiä kulkisimme. Torven ääni kajahti takaamme, ja seuraavassa silmänräpäyksessä jymähti tykin laukaus tuhansina kaikuina pitkin rotkoa.
"Se kuuluu haciendasta", selitti Raoul; "ne kaipaavat meitä jo."
"Onko se 'merkki', Raoul?" kysyi Lincoln.
"On", vastasi toinen; "sillä tavoin ne ilmoittavat vakoojilleen. Näitä on pitkin noita mäkiä. Meidän on katsottava tarkasti eteemme."
"Minä en pidä tästä metsästä; se on liian harvaa. Etkö voisi viedä meitä joen uomaan, Raoul?"
"On olemassa tiheä chaparral", sanoi ranskalainen miettien; "se on kymmenen mailin päässä. Jos voisimme ehtiä sinne, olisimme turvassa – susikaan tuskin voisi pujotteleida sen läpi. Meidän täytyy päästä sinne ennen päivänkoittoa."
"Opasta sitten meitä eteenpäin, Raoul!"
Me hiivimme eteenpäin varovaisin askelin. Lehden kahahdus tai kuivan risun raksahdus saattoi antaa meidät ilmi; sillä me voimme eroittaa merkinantoja joka puolelta, ja takaa-ajajiamme meni ohitsemme pienissä joukoissa korvankuuleman päästä.
Käännyimme oikealle saapuaksemme joenuomaan, josta Lincoln oli puhunut. Pian sinne tulimmekin ja seurasimme virtaa alaspäin, mutta emme parrasta pitkin. Lincoln ei tahtonut kuullakaan siitä, että samoisimme rantapolkua, selittäen, että hätyyttäjämme "varmasti seurasivat selvää latua".
Metsästäjä oli oikeassa, sillä pian senjälkeen tuli osasto jokivartta alaspäin. Kuulimme heidän valjaittensa helinän ja muutamien miesten keskustelunkin tähän tapaan:
"Mutta kuinka he ensiksikin pääsivät irralleen siellä sisällä ja kuka puhkaisi muurin ulkopuolelta, jollei joku heitä auttanut. Carajo, se ei ole mahdollista!"
"Totta kyllä, José", sanoi toinen ääni. "Jonkun on täytynyt, ja minä luulen, että se oli se jättiläinen, joka kartanolla pääsi meiltä livistämään. Laukaus, joka tappoi käärmeen, tuli chaparralista, ja etsinnästämme huolimatta emme kuitenkaan löytäneet ketään. Huomaa sanani, se oli hän; ja minä luulen, että hän on väijynyt kintereillämme pitkin matkaa."
"Vaya!" huudahti toinen. "Minä en juuri välittäisi tulla hänen kiväärinsä ulottuville; sanotaan hänen tappavan mailin päästä ja osaavan minne vain haluaa. Hän ampui käärmettä suoraan silmien väliin."
"Kautta neitseen", sanoi yksi sisseistä nauraen, "sillä käärmeellä täytyi olla hyvä maku, koska se tavattiin leikkimästä sen vanhan espanjalaisen herkullisen tyttären ympäriltä! Se muistuttaa minua siitä, mitä kirjassa kerrotaan Eeva-äidistä ja vanhasta käärmeestä. Kah, jos jänkin luoti..."
Emme voineet kuulla enempää, kun äänet häipyivät etäisyyteen ja veden loiskeeseen.
"Niin", jupisi Lincoln, täydentäen lauseen; "jos jänkin luotia ei olisi tarvittu sitä tuholaista varten, niin joku teistä ei pieksisi kieltään niinkuin nyt teette".
"Olitteko se sitten te?" kysyin kääntyen metsästäjään.
"Olin, kapteeni; ilman sitä kirottua luikeroa minä olisin antanut Dubroscin herralle hänen pääsylippunsa. Olin melkein saanut hänet tähtäimeen, kun näin leimahduksen otuksen silmistä, ja minä tiesin, että se aikoi iskeä likkaan."
"Entä Jack?" kysyin minä, joka nyt vasta tulin ajatelleeksi poikaa.
"Luullakseni se on kyllä turvassa, kapteeni. Minä lähetin pipanan takaisin viemään sanaa everstille."
"Haa, sitte voinemme odottaa niitä leiriltä?"
"Siitä ei epäilystäkään, kapteeni, mutta jos ne tulee, niin ne nähkääs eivät voi seurata meitä kartanoa kauemmaksi. On siis parasta, ettemme niihin luota, vaan seuraamme Raoulin reittiä."
"Olette oikeassa. Opasta meitä eteenpäin, Raoul!"
Vaivaloisen matkan jälkeen pääsimme tiheikköön, josta Raoul oli puhunut; ja laahaten itsemme sinne tulimme pienelle, pitkän ruohon peittämälle aukiolle. Tälle viettelevän pehmoiselle vuoteelle me päätimme leiriytyä. Olimme kaikki edellisen päivän ja yön vaivoista uupuneita ja heittäydyttyämme ruohoon vaivuimme muutaman minuutin päästä uneen.
XLII
Uusi ja kamala vihollinen
Herätessäni oli päivä – kirkas päivä. Toverini, kaikki muut paitsi Clayley, olivat jo jalkeilla ja virittivät nuotiota eräästä Raoulin tuntemasta puulajista, joka tuotti tuskin ollenkaan savua. He valmistivat aamiaista. Läheisellä oksalla riippui iguanan kamala, ihmisenmuotoinen, vielä kiemurteleva raato. Raoul hioi veistä nylkeäkseen sen, kun taas Lincoln oli jonkun matkan päässä panostaen uudestaan kivääriänsä. Irlantilainen venyi ruohossa, kuorien banaaneja ja paistaen niitä tulella.
Iguana nyljettiin ja käristettiin pian, ja kaikki ryhdyimme syömään hyvällä ruokahalulla.
"Kautta pyhän Patrikin", huudahti Chane, "tämä on sentään toista kuin sammakoiden popsiminen. Vähät minä itse kotimaan vanhalla turpeella aavistin kuullessani vieraiden maanosien neekereistä, että minusta itsestänikin kerran tulisi ihmissyöjä!"
"Etkö pidä siitä, Murtagh?" kysyi Raoul hilpeästi.
"Kyllä vain; se on parempaa kuin tyhjä leipäkori; mutta jos vain saisitte maistaa viipaleen Wicklowin kinkkua tänä aamuna ja hymyilevän potaatin tämän ruskean sopan asemesta, niin..."
"Hst!" virkkoi Lincoln, säpsähtäen äkkiä ja pitäen palaa puolivälissä suustansa.
"Mitä nyt?" kysyin minä.
"Sanon teille hetikohta, kapteeni."
Metsästäjä viittasi meitä olemaan hiljaa ja, harpaten aukion syrjään, laskeutui pitkälleen maahan. Me tiesimme, että hän kuunteli, ja odotimme tulosta. Meidän ei tarvinnut kauan odottaa, sillä tuskin hän oli painanut korvansa maata vasten, kun hän hypähti äkkiä ylös, huutaen: "Koiria kintereillämme!"
Hänen kasvoillaan oli epätoivoinen ilme, jollaista hänen rohkeilla piirteillään harvoin nähtiin. Tämä sekä peloittava tiedoitus vaikuttivat meihin sähköiskun tavoin, ja yhteisestä sysäyksestä me hypähdimme tulen äärestä ja heittäydyimme pitkäksemme ruohoon.
Sanaakaan ei puhuttu meidän höristäessämme korviamme kuunnellaksemme.
Ensiksi eroitimme matalan, voihkivan äänen kuin metsämehiläisen surinan; se tuntui tulevan maasta. Hetkisen perästä se kävi äänekkäämmäksi ja terävämmäksi; sitten se päättyi ulvontaan ja taukosi kokonaan. Lyhyen ajan perästä se alkoi uudestaan, tällä kertaa selvemmin, sitten kuului ulvonta, äänekäs, kimeä ja kostonhimoinen. Äänestä ei voinut erehtyä. Se oli espanjalaisen verikoiran haukuntaa.
Hyökkäsimme ylös yhtaikaa ja etsimme aseitamme, tuijottaen sitten toisiimme epätoivoisin ilmein.
Kivääri ja kaksi tuppipuukkoa oli koko asevarastomme.
"Mitä on tehtävä?" huudahti joku, ja kaikkien silmät olivat kääntyneinä Lincolniin.
Metsästäjä seisoi liikkumattomana pitäen kiinni kivääristään ja katsoen maahan.
"Kuinka kaukana se joki on, Raoul?" kysyi hän hetkisen vaitiolon jälkeen.
"Ei ihan kahdensadan metrin päässä; tuolla suunnalla se sijaitsee."
"En näe muuta keinoa, kapteeni, kuin paeta veteen: me voimme hiukan eksyttää niitä koiria, jos siellä käy hyvin kahlaaminen."
"En minäkään." Olin ajatellut samaa suunnitelmaa.
"Jos meillä olisi metsästyspuukot, voisimme vastustaa koiria täällä, missä olemme, mutta eihän meillä ole; ja tuosta murinasta minä kuulen, että niitä on kumminkin tusina."
"Ei hyödytä jäädä tänne; opasta meidät joelle, Raoul", ja seuraten ranskalaista me syöksyimme päätähavin tiheikköön.
Päästyämme joelle me hyppäsimme veteen. Se oli Meksikossa tavallisia vuoripuroja, tyynien suvantojen vaihdellessa siinä putousten kanssa, jotka syöksyivät kuohuen muodottomien amygdaloidibasalttiröykkiöiden yli. Me kahlasimme ensimmäisen suvannon poikki ja hiiviskeltyämme sitten kallioilla astuimme toiseen. Tämä oli pitkähkö ulappa, sata jalkaa tai enemmänkin kristallinkirkasta vettä, johon upposimme vyötäisiin asti.
Nousimme rannalle matalammalla ja samalla puolella ja rientäen takaisin metsään, pysyttelimme yhdensuuntaisesti joen kanssa. Emme loitonneet kauaksi vedestä, jottei meidän olisi pakko toistaa kilpajuoksuamme.
Kaiken aikaa oli verikoirien luskutus kaikunut korvissamme. Äkkiä se taukosi.
"Ne ovat päässeet veden luo", sanoi Clayley.
"Ei", vastasi Lincoln pysähtyen hetkeksi kuuntelemaan: "Ne kaluavat sen otuksen luita."
"Siinä taas!" huudahti yksi joukostamme, kun niiden syvät äänet kiirivät rotkoa pitkin koko lauman yhteisenä kuorona.
Seuraavassa silmänräpäyksessä koirat mykistyivät toistamiseen, haastellen vähän väliä hurjalla murinalla, mikä ilmaisi, että ne olivat joutuneet ymmälle.
Tilapäistä haukahdusta lukuunottamatta emme kuulleet verikoirista mitään, ennenkuin olimme ehtineet vähintäänkin kaksi mailia jokivartta alaspäin. Aloimme arvella, että olimme nyt tositeossa eksyttäneet koirat, kun näimme Lincolnin, joka pysytteli jäljessä, heittäytyvän pitkäkseen ruohikkoon. Kaikki pysähdyimme, katsellen häntä levottomina ja henkeämme pidätellen. Sitä kesti vain minuutin. Nousten ylös päättävin ilmein hän työnsi kiväärinsä maahan rajusti, huudahtaen:
"Ne ovat taas jäljillämme."
Yhteisestä sysäyksestä syöksyimme kaikki takaisin joelle ja kiipeillen kallioitten yli ryntäsimme veteen ja aloimme kahlata alaspäin.
Raoulilta, joka astui edellä, pääsi äkillinen huudahdus. Kauhuksemme saimme pian tietää syyn siihen. Olimme tulleet veteen kohdalla, missä virta muodosti syvän rotkon. Cañonin kummallakin puolen kohosi jylhän äkkijyrkkänä suora seinä. Näiden välillä musta virta syöksyi vain muutamaa jalkaa leveää uomaa pitkin niin vauhdikkaasti, että jos olisimme yrittäneet uimalla laskeutua alas, olisimme murskautuneet kuoliaiksi kiviin alhaalla.
Päästäksemme virralle alempaa olisi täytynyt tehdä mailien kierros; ja koirat olisivat olleet kintereillämme ennenkuin olisimme ehtineet kolmensadan metrin päähän.
Katsoimme toisiimme ja Lincolniin, kaikki läähättäen ja kalpeina.
"Kiikissä lopuksikin!" huudahti metsästäjä, purren hammastaan raivosta.
"Emmepä!" kirkaisin minä, kun ajatus välähti mieleeni. "Seuratkaa minua, toverit! Taistelemme verikoiria vastaan kalliolla."
Minä viittasin ylöspäin. Lincolnin kiljahdus ilmaisi hänen hyväksymisensä.
"Hurraa!" huudahti hän, hypäten äyräälle. "Se tuuma on juuri teidänlaistanne, kapteeni. Hurraa! Nyt, pojat, ylös kalliolle!"
Seuraavassa silmänräpäyksessä me ponnistelimme ahdasta rotkoa ylöspäin, joka johti kuilun partaalle; ja heti sen jälkeen pääsimme korkeimmalle kohdalle, missä kallion vankka ulkonema riippui räystäsmäisesti virran yli. Ylhäällä oli ruohomättäitä kasvava tasanne, ja sille me asetuimme.
XLIII
Taistelu verikoirien kanssa
Seisoimme muutamia minuutteja hengähtääksemme ja terästääksemme hermojamme epätoivoista kamppailua varten. En voinut olla katsomatta kuiluun. Se oli peloittava näky. Kahtasataa jalkaa kohtisuoraan allamme virta syöksyi cañonin läpi teräväsyrjäisten kivimöhkäleiden täyttämää uomaa pitkin ja lipui sitten eteenpäin kuohuvana, lumivalkoisena vaahtona. Ei ollut mitään esinettä silmän ja veden välillä, ei kallionkielekettä, ei puutakaan putoamista estämässä – ei mitään muuta kuin teräväkärkiset kivet alhaalla ja niitä huuhteleva vaahtoava virta.
Kului muutamia minuutteja, ennenkuin usutetut vihollisemme ilmestyivät, mutta jokainen ulvahdus kuului yhä lähempää. Jälkemme olivat tuoreet, ja me tiesimme, että koirat vainusivat ne juostessaan. Vihdoin pensaat kahisivat, ja me saatoimme nähdä koirien valkoisten rintojen välähtelevän lehtien välitse. Muutama loikkaus vielä, ja etummainen verikoira ponnahti äyräälle ja avaten leveän kitansa päästi kamalan murinan.
Se oli ymmällä, tietämättä, mistä me olimme astuneet veteen. Sen toverit syöksyivät nyt ylös tiheiköstä ja yhtyen pettymyksen kuoroon hajaantuivat kivien joukkoon.
Vanha, arvekas ja ovela koira seurasi rantaäyrästä, kunnes pääsi cañonin päähän. Siitä kohdasta me olimme menneet yli. Siellä koira astui uomaan ja, loikkien kiveltä kivelle, saavutti paikan, missä me olimme raahautuneet ulos vedestä. Lyhyt ulvahdus ilmaisi sen tovereille, että se oli vainunnut jäljet, ja ne kaikki nostivat kuononsa pystyyn ja kiitivät alas. Kahden basalttikallion välissä oli vuolas virta. Me olimme loikanneet sen yli. Vanha koira pääsi sen luo ja seisoi ponnistautuen hyppyyn, jolloin Lincoln laukaisi ja koira lyhyeen haukahtaen putosi veteen, mistä virta vilauksessa tempaisi sen mukaansa.
"Yksi vähemmän kellistettävänä", sanoi metsästäjä panostaen kiväärinsä nopeasti uudestaan.
Näyttämättä välittävän johtajansa kummallisesta käyttäytymisestä tulivat toiset peräkkäin yli ja, vainuten tuoreet jäljet, ryntäsivät solaa ylöspäin. Se oli ruohoinen rinne, jollaisia usein tavataan kahden kallionlaen välissä; ja koirien ponnistaessa ylöspäin me eroitimme niiden valkoiset torahampaat ja niitä ärsyttäneen punaisen veren hyytyneenä niiden suupieliin. Uusi pamaus Lincolnin kivääristä, ja etumainen koira kieri rotkoa alas.
"Kaksi pyyhkäisty pois!" huudahti metsästäjä, ja samalla näimme hänen heittävän kiväärinsä maahan.
Koirat eivät enää haistelleet jälkiä. Niiden saalis oli niiden edessä. Niiden ulvonta taukosi, ja ne hyppäsivät meidän kimppuumme äänettöminä kuin salamurhaaja. Seuraavassa silmänräpäyksessä olimme sekaisin, koirat ja miehet kamalassa kamppailussa elämästä ja kuolemasta.
En tiedä, kuinka kauan tätä omituista kahakkaa kesti. Tunsin rynnisteleväni kellervänruskeiden hirviöiden kanssa ja paiskelevani niitä kallion syrjän yli. Nyt ne karkasivat kurkkuuni, ja minä työnsin ulos käsivarteni, survaisten ne pelottomasti kiiltävien hammasrivien väliin. Sitten olin vapaa jälleen ja tarttuen koipeen tai jalkaan tai höllään niskanahkaan laahasin villin pedon kuilua kohti, ja kooten kaikki voimani sysäsin sen partaan yli ja näin sen ulvoen kierivän alas.
Kerran menetin tasapainoni ja olin hoipertumaisillani kuilun reunan yli; ja vihdoin minä läähättävänä, vertavuotavana ja lopen uupuneena kaaduin maahan. En jaksanut ponnistella enempää.
Katsahdin ympärilleni. Clayley ja Raoul olivat vaipuneet ruohikkoon ja viruivat raadeltuina ja verissään. Lincoln ja Chane pitivät koiraa välissään, heilahduttaen sitä partaan yli.
"Nyt, Murtagh", huudahti metsästäjä, "anna sille hyvä kyyditys, ja katsotaan, voimmeko paiskata sen suoraan toiselle rannalle. Hei-hii-hoo!"
Ja tämän huudahduksen saattamana potkiva eläin heitettiin ilmaan. En voinut olla vilkaisematta sen perään. Kellervä ruho ponnahti vastapäisen kallion kupeesta ja putosi raskaasti molskahtaen alhaalle veteen.
Se oli lauman viimeinen!
XLIV
Intiaanijuoni
Hurja huuto kiinnitti huomiomme, ja vilkaistessamme jokea ylöspäin näimme hätyyttäjiemmc juuri tulevan ulos metsästä. He olivat kaikki ratsain ja kiirehtivät mustangejaan alas rantatöyräälle, mihin he pysähtyivät, kummallisesti kirkaisten.
"Mitä se on, Raoul? Voitko selittää meille, mitä tuo huuto merkitsee?"
"He ovat äkeissään, kapteeni. Heidän täytyy astua alas ja patikoida jalan niinkuin meidänkin; hevosilla ei pääse ylitse."
"Hyvä! Olisipa meillä vain kivääri kullakin! Tämä sola..." Minä vilkaisin rotkoa alaspäin. Olisimme voineet puolustaa sitä koko joukkiota vastaan, mutta me olimme aseettomia.
Sissit astuivat nyt satulasta, kytkien hevosensa puihin ja valmistautuen ylimenoon. Muuan, joka näkyi olevan heidän johtajansa, päättäen hänen loistavasta puvustaan ja sulistaan, oli jo etääntynyt virtaan ja seisoi ulospistävällä kalliolla paljastetuin miekoin. Hän ei ollut enempää kuin kolmensadan metrin päässä kalliolla olevasta asemastamme.
"Luuletteko voivanne hänet tavoittaa?" sanoin minä Lincolnille, joka oli uudestaan panostanut pyssynsä ja seisoi silmäillen meksikolaista, nähtävästi laskien välimatkaa.
"Pelkään, kapteeni, että se on liian kaukana. Antaisin puolen vuoden sotilaspalkan, jos saisin pamauttaa sillä majurin saksalaisella pyssyllä. Yrityksessä emme menetä mitään. Murtagh, tahdotko seisoa edessäni? Täällä ei ole mitään verhoa, ja mies katselee. Se kumartuu kuin ankka, jos näkee minun häntä tähtäävän."
Chane asetti laajan ruhonsa eteen, ja varovaisesti sujahduttaen kiväärinsä toverin olan yli, Lincoln tähtäsi meksikolaiseen.
Viimemainittu oli huomannut liikkeen ja, käsittäen vaaran, johon hän oli antautunut, oli kääntymäisillään hyppäämään alas kivimöhkäleeltä, kun kivääri pamahti... Hänen sulkatöyhtöinen hattunsa lensi pois, ja levittäen ulos käsivartensa hän pudota molskahti hervottomasti veteen! Seuraavassa silmänräpäyksessä virranpyörre nielaisi hänen kuolleen ruumiinsa, joka hatun ja sulkien seuraamana kiiti salaman nopeudella syvälle uurtunutta uomaa alaspäin.
Useat hänen tovereistaan kiljahtivat säikähdyksestä; ja ne, jotka olivat seuranneet häntä ulos avoimeen uomaan, juoksivat takaisin äyrästä kohti ja etsivät suojaa kivien takaa. Muita kovemman äänen kuultiin huudahtavan:
"Carajo! guárdaos! – está el rifle del diablo! Pitäkää varanne! Se on sen paholaisen kivääri!"
Se oli varmaan Josén toveri, joka oli ollut La Virgenin kahakassa ja saanut tuta zündnadelin luodin.
Kauhistuneina johtajansa kuolemasta – sillä kaatunut mies oli Yanez – guerillerot lyyhistyivät kivien taakse. Nekin, jotka olivat jääneet hevosten luo kuudensadan metrin päähän, etsivät suojaa puiden ja rantatöyryjen takaa. Meitä lähinnä oleva joukko panosteli ja laukoi pyssyjään. Heidän luotinsa litistyivät kallion kupeeseen tai viuhuivat päittemme yli. Clayley, Chane, Raoul ja minä, jotka olimme aseettomia, olimme heittäytyneet kallionsyrjän taakse välttääksemme harhaluoteja. Mutta ei Lincoln, joka seisoi rohkeasti kallion korkeimmalla kohdalla, ikäänkuin halveksien heidän luotiensa uhkaa.
En ole koskaan nähnyt miestä, joka niin täydellisesti kohosi kuolemanpelon yläpuolelle. Hänessä oli ylevyyttä, jonka muistan sillä hetkellä tehneen minuun valtavan vaikutuksen; ja muistan myöskin tunteneeni oman rohkeuteni vähemmyyden. Hän oli hämmästyttävä seisoessaan kuin jättiläispatsas puristaen kuolettavaa asettaan ja katsellessaan pitkän, ruskean partansa yli lymyilevää ja pelkurimaista vihollista. Hän seisoi liikahtamatta – silmää räpäyttämättä, – vaikka lyijykuuro suhisi hänen päänsä ohi ja iski ruohoon hänen jalkojensa juuressa, sihahtaen äänellä, jonka soturi niin hyvin muistaa kerran käytyään taistelun tulikokeen läpi.
Siinä oli jotakin kaamean suurenmoista – kaameaa meillekin. Saati sitten vihollisillemme.
Olin kutsumaisillani Lincolnin peräytymään ja etsimään suojaa, kun näin hänen suuntaavan kiväärinsä. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän pudotti perän maahan epätoivoisin elein. Hetkistä myöhemmin liike toistettiin samanlaisin tuloksin, ja minä kuulin metsästäjän purevan hammastaan. "Ne pelkurit raukat", jupisi hän, "ne kieppuvat kuin sonnin häntä kärpäsiä torjuessaan!"
Tosiaankin, joka kerta, kun Lincoln ojensi pyssynsä, kumartuivat sissit, kunnes ei ollut päätäkään näkyvissä. "Ne eivät ole omien koirainsa vertaisia", jatkoi metsästäjä, kääntyen pois kallionhuipulta. "Jos meillä olisi joukko irtaimia kiviä, kapteeni, voisimme pitää ne siellä alhaalla hamaan tuomiopäivään."
Nyt havaittiin liikettä sissien joukosta. Näimme, että noin puolet heistä nousi ratsuilleen ja nelisti puroa ylöspäin. "Ne ovat lähteneet kiertämään kaalamolle", sanoi Raoul; "se ei ole enemmän kuin puolentoista mailin päässä. Siellä ne voivat mennä hevosineen joen poikki ja ovat puolessa tunnissa meidän kimpussamme."
Mitä oli tehtävä? Nyt ei ollut metsää kätkeytyäksemme – ei tiheikköä. Seutu kallion takana oli viettävää ylätasankoa, jolta kohosi siellä täällä kitukasvuinen palmu tai ryhmänen "espanjalaista pistintä" (Yucca angustifolia). Se ei tarjoaisi mitään suojaa, sillä paikaltamme, joka oli harjanteen korkein, olisimme saattaneet eroittaa ihmisen kokoisen esineen viiden mailin etäisyydestä. Sen välimatkan päässä meistä alkoi metsä; mutta saatoimmeko ehtiä sinne, ennenkuin vainoojamme meidät tavoittaisivat?
Jos sissit olisivat kaikki lähteneet kaalamolle, olisimme voineet palata joen uomaan, mutta osa jäi alhaalle, ja meidät eristettiin aikaisemmasta piilopaikastamme. Meidän täytyi siis pyrkiä metsää kohti.
Mutta oli välttämätöntä ensiksi johtaa alhaalla oleva joukko harhaan; muutoin he olisivat olleet kintereillämme ennen muita; ja kokemus oli meille osoittanut, että nämä meksikolaiset kykenivät juoksemaan kuin jänikset.
Tämän me suoritimme vanhalla intiaanijuonella, jota sekä Lincoln että minä olimme ennenkin käyttäneet. Sillä ei olisi petkutettu teksasilaista metsänkävijää, mutta se onnistui mainiosti näiden sissien suhteen.
Ensiksi me heittäydyimme maahan sellaiseen asentoon, että vihollinen, joka yhä räiskytteli pyssyjään, eroitti ainoastaan päämme. Lyhyen tuokion jälkeen kasvomme vähitellen vaipuivat kallionharjan taakse, kunnes ainoastaan lakkimme näkyivät karjeenkamaran yläpuolella. Olimme täten muutamia minuutteja, paljastaen toisinaan jotkut kasvot. Aikamme oli kallista, emmekä voineet näytelmää esittää perusteellisesti, mutta emmehän olleet tekemisissä comanchien kanssa, ja "don Diegolle" tämä oli kyllin hyvä näytös. Nyt yksi kerrallaan riisuimme päähineemme, jättäen viisi lakkia ruoholle kallelleen toisiaan kohti mitä luonnollisimmissa asennoissa. Sitten livuimme taaksepäin sisiliskojen tavoin ja madeltuamme satakunta metriä nousimme pystyyn ja juoksimme kuin säikytetyt koirat. Saatoimme arvata, että olimme vetäneet alhaalla olevaa joukkiota nenästä, kuullessamme heidän ampua pamauttelevan tyhjiin lakkeihimme kauan senjälkeen, kun olimme jättäneet äskeisen seikkailumme näyttämön.
XLV
Salaman isku
Monta levotonta katsetta loimme olkapäittemme yli ponnistellessamme rinnettä alaspäin. Voimiamme koeteltiin äärimmilleen; ja voipuneet olimme jo muutoinkin, koska kaikki olimme vuodattaneet verta ottelussa vainukoirien kanssa ja tunsimme itsemme heikoiksi ja nääntyneiksi.
Myrskykin meitä häiritsi – raju, troopillinen myrsky. Tiheä ja raskas sade huuhtoi kasvojamme ja teki maan liukkaaksi jalkojemme alla. Salamat leimahtelivat silmissämme, ja sähköinen rikki ahdisti hengitystämme. Kuitenkin me yskien ja läähättäen horjuimme eteenpäin sen tiedon kannustamina, että kuolema oli kannoillamme.
En koskaan unohda tätä kamalaa kilpajuoksua. Minusta tuntui, ettei se koskaan päättyisi. Voin verrata sitä ainoastaan niihin uniin, joissa alati ponnistelemme päästäksemme jonkun kauhean hirviön kynsistä ja meitä yhtä usein ehkäisee joku kummallinen ja salaperäinen avuttomuus. Minä muistan sen yhtä hyvin nyt kuin silloin. Olen usein toistanut tämän paon unissani ja aina herännyt kauhean puistatuksen tuntein.
Olimme päässeet kolmannesmailin päähän metsästä. Sellainen viidensadan metrin taival ei ole paljoa verekselle juoksijalle, mutta meille, jotka lynkytimme eteenpäin pikemminkin kävelyvauhdin hölkkää, se tuntui loppumattomalta. Pieni niitty ja sen takana puro eroitti meidät metsän syrjästä – sileästä, aivan puuttomasta nurmikosta. Olimme astuneet sille – keveäjalkainen Raoul edellä, Lincolnin vasiten pysytellessä muiden jäljessä.
Metsästäjän huudahdus sai meidät vilkaisemaan taaksemme. Olimme aivan liian väsyneitä ja riutuneita säikähtyäksemme näkemästämme. Pitkin mäen harjua syöksyi sata ratsumiestä täyttä laukkaa peräämme, ja seuraavassa silmänräpäyksessä niiden kostonhuudot kaikuivat korvissamme.
"No, tehkää parastanne, pojat!" huusi Lincoln. "Ja minä pysähdytän tuon ensimmäisen miekkosen vauhdin, ennenkuin se pääsee paljoa lähemmäksi."
Me laahauduimme eteenpäin, mutta saatoimme kuulla, kuinka guerillerot väleen lähenivät meitä. Heidän pyssyjensä luodit vinkuivat korvissamme ja viilsivät ruohoa jalkojemme juuressa. Näin Raoulin, joka oli ehtinyt metsään, äkkiä kääntyvän ja kävelevän takaisin. Hän oli päättänyt jakaa kohtalomme.
"Pelasta itsesi, Raoul!" huusin minä, mutta melun seasta hän ei olisi voinut kuulla sanojani.
Näin hänen kävelevän meitä kohti. Kuulin kiljumiset takaa, kuulin laukaukset, luotien viuhunnan ja hurjat huudot.
Kuulin kavioiden kapseen ja sapelien vihlaisut, kun ne kiskaistiin ulos rautahuotristaan; ja niiden keskeltä kuulin Lincolnin kiväärin pamauksen ynnä metsästäjän villin hihkaisun. Sitten ukkosen jyrähdys tukahdutti kaikki muut äänet: taivas oli hetkisen tulessa, sitten musta – musta. Tunsin tulikiven tukahduttavan katkun... Kuuma välähdys – jonkun näkymättömän käden nopea isku – ja minä vaivuin tunnottomana maahan!
Jotakin vilpoista valui kurkkuuni ja kasvoilleni, mikä palautti tietoisuuden, että olin elossa. Se oli vettä.
Avasin silmäni, mutta vasta jonkun minuutin perästä voin nähdä, että Raoul oli kumartuneena ylitseni ja valeli ohimoitani vedellä, jota hänellä oli saappaassansa. Minä jupisin joitakuita puoliksi katkonaisia kysymyksiä.
"Se oli coup déclair, kapteeni", virkkoi Raoul.
Taivas varjelkoon! Meihin oli iskenyt salama! Etupäässä ollut Raoul oli säästynyt.
Ranskalainen jätti minut pian ja meni Clayleyn luo, joka samoinkuin Chane ja metsästäjä virui siinä lähellä – kaikki kolme kuolleina, niinkuin luulin. He olivat kalpeita kuin ruumiit, siellä täällä purppuratäplä tai lyijynharmaa juova iholla, samalla kun huulilla oli kuoleman vaalea, veretön väri.
"Ovatko he kuolleet?" kysyin minä heikosti.
"Sitä en luule – katsokaamme." Ja ranskalainen kaatoi vettä Clayleyn suuhun.
Jälkimmäinen huokasi raskaasti ja näkyi elpyvän.
Raoul siirtyi edelleen metsästäjän luo, joka, tunnettuaan veden valelun, heti hyppäsi pystyyn ja, tarttuen toveriaan hurjasti kurkusta, huudahti:
"Sinä kirottu villikissa! Sinä tahtoisit kuristaa minut, kai mar?"
Nähdessään, kuka toinen oli, hän vaikeni äkkiä ja vilkaisi ympärilleen äärimmäisen hämmästyneenä. Hänen silmänsä osui nyt kivääriin, ja näkyen yhtäkkiä tulevan tajuihinsa hän hoiperteli sitä kohti ja otti sen maasta. Sitten hän ikäänkuin vaistomaisesti työnsi kätensä taskuunsa ja alkoi tyynesti sitä panostaa.
Raoulin puuhaillessa Clayleyn ja irlantilaisen kanssa minä olin noussut jaloilleni ja vilkaisin taakseni preerialle. Sadetta tuli kaatamalla, ja salama välähteli vielä toisinaan. Viidenkymmenen askeleen päässä virui musta rykelmä hievahtamatta maassa – rykelmä miehiä ja hevosia sekaisin niinkuin olivat reitilleen kaatuneet. Siellä täällä yksinäinen hevonen ja sen ratsastaja viruivat yhdessä kentällä. Niiden takana pari-, kolmekymmentä ratsumiestä nelisti kehämäisesti kentällä, turhaan yrittäen suunnata säikähtyneitä ratsujaan sitä paikkaa kohti, missä me olimme. Nämä, kuten Raoul, olivat säästyneet salamaniskulta.
"Hei", huusi ranskalainen, joka oli nyt virvoitellut Clayleyn ja Chanen henkiin, "meillä ei ole hetkistäkään hukattavaa. Mustangit voittavat pelkonsa ja nuo miehet karkaavat kimppuumme."
Hänen neuvoaan noudatettiin heti, ja ennenkuin guerillerot kykenivät ohjaamaan säikähtyneitä hevosiaan, olimme me päässeet tiheikköön ja ryömimme eteenpäin märkien lehtien alla.
XLVI
Apinasilta
Raoul arveli, että vihollisten taikauskoisuus estäisi heidät ajamasta meitä pitemmälle takaa. He muka pitäisivät salamaa väliintulona ylhäältä – Jumalan käden iskuna. Mutta me emme siihen paljoa luottaneet, ja uupumuksestamme huolimatta ponnistelimme chaparralin läpi. Väsyneinä ylimääräisestä ponnistuksestamme, puoliksi nälkiintyneinä – sillä me olimme juuri vasta alkaneet syödä, kun meidät aamulla hälytettiin aterialtamme, – likomärkinä, pensaiden raapimina ja verikoiran myrkyllisten hampaiden puremina olimme me sokaistuina, raadeltuina ja vertavuotavina viheliäisessä matkakunnossa.
Myöskin Lincoln, jonka pontevuus oli tähän asti kestänyt, näytti masentuneelta ja murtuneelta. Ensimmäisen parin penikulman taipaleella hän näkyi olevan tuskastunut johonkin ja "huonolla tuulella", pysähtyen silloin tällöin ja tarkastaen kivääriään ikäänkuin hämmästyneenä.
Tuntien olevansa taaskin "metsässä" hän alkoi toipua entiselleen.
"Semmoinen vihollinen on minulle uutta", sanoi hän Raoulille. "Saamarin rapsahdus! Maa ihan näyttää keltaiselta!"
"Kyllä pian näette paremmin", vastasi hänen toverinsa.
"Onpa sitä tarvis, Raoul, taikka muutoin survaisen aivokoppani jotakin tuollaista närettä vasten. Huh, en voisi eroittaa karhua, jos sattuisimme sen hälyttämään juuri nyt."
Viisi mailia etäämpänä saavuimme pienelle joelle. Myrsky oli lakannut, mutta virta oli niin sateesta paisunut, ettemme voineet mennä sen yli. Olimme nyt kohtalaisen matkan päässä takaa-ajajistamme – ainakin niin luulimme – ja päätimme "leiriytyä" joen partaalle.
Tämä oli yksinkertainen toimenpide. Heittäydyimme vain tanterelle laajan puun varjoon.
Raoul, joka oli väsymätön sielu, sytytti tulen ja alkoi karistella alas corozopalmun pähkinöitä, joita riippui tertuissa päittemme yläpuolella. Kuivasimme vaatteemme, ja Lincoln ryhtyi sitomaan lukuisia haavojamme. Siitä kirurgisesta hommasta paitamme kärsivät kovin, mutta metsästäjän taito lievitti pian turvonneiden jäsentemme säjöilemistä, ja vaatimattoman ateriamme jälkeen, jona oli palmunpähkinöitä ja pitahay-kaktuksen hedelmiä, heittäydyimme nurmikolle ja vaivuimme pian uneen.
Olin jonkunlaisessa horrostilassa, puoliksi nukuksissa, puoliksi valveilla, kun meidät herätti omituinen melu, joka kuulosti monen monituisilta ääniltä – lasten ääniltä. Kohottaen pääni minä huomasin metsästäjän kuuntelevan.
"Mitä se on, Rob?" kysyin.
"Hiisi vieköön, jos minä tiedän, kapteeni! Kuules, Raoul, mitä tuo hälinä merkitsee?"
"Siellä on araguatoja", jupisi ranskalainen puolinukuksissa.
"Herran pieksut! Ja mitä paholaisen nimessä ne ovat? Puhu selvää ihmisten kieltä, Raoul. Mitä ne ovat?"
"Apinoita sitten", vastasi viimemainittu havahtaen valveille ja nauraen toverilleen.
"On niitä sitten kai aika liuta", sanoi Lincoln heittäytyen huolettomasti takaisin nurmikolle.
"Ne ovat tulossa joelle. Hyvin luultavasti ne menevät ylitse noiden kallioiden kohdalta", huomautti Raoul.
"Kuinka? Uimallako?" kysyin minä. "Siellä on virta."
"Eivät suinkaan", vastasi ranskalainen; "apinat menisivät mieluummin tuleen kuin veteen. Jolleivät ne voi hypätä virran yli, silloittavat ne sen."
"Silloittavat sen! Ja kuinka?"
"Malttakaa hetkinen, kapteeni, niin näette."
Puoliksi inhimilliset äänet kuuluivat nyt lähempää, ja me saatoimme havaita, että eläimet lähestyivät sitä paikkaa, missä me olimme. Pian ne ilmestyivät vastakkaiselle partaalle kuin sotamiesrykmenttinä, vanha harmaapartainen päällikkö etunenässä.
Ne olivat, kuten Raoul oli maininnut, araguatoja (simia ursina), erästä mölyapinain lajia. Ne tunnetaan nimellä monos colorados, puna-apinat. Elukat olivat jokseenkin mäyräkoiran kokoisia, vaikkakin koiraiden ja naarasten välillä oli eroa. Monet viimemainituista olivat äitejä ja kantoivat eteenpäin marssiessaan pienokaisiaan hartioillaan tai istuessaan kyykyllään hyväilivät hellästi niitä, syleillen ja puristaen niitä rintojaan vasten. Sekä koiraat että naaraat olivat punervanruskeita eli leijonanvärisiä; molemmilla oli pitkät parrat; ja karvapeite niiden ruumiilla oli karkea ja pörröinen. Niiden hännät olivat kolme jalkaa pitkät; ja niiden alapuolen karvattomuus sekä nahan känsäinen ulkonäkö ilmaisi, että nämä olivat erittäin lujaotteisia kipparahäntiä. Tositeossa se ilmeni tavasta, jolla poikaset pysyttelivät kiinni emoissaan, sillä ne näkyivät säilyttävän vaikeat istumapaikkansa yhtä paljon kiertyneiden häntiensä kuin käsivarttensa ja käsiensä avulla.
Päästyään arroyon, joen, partaalle koko liuta pysähtyi äkkiä. Yksi – kaiketi ajutantti tai ylipioneeri – juoksi ensimmäisenä ulospistävälle kallionkielekkeelle; ja vilkaistuaan virran yli ikäänkuin laskeakseen sen leveyttä ja sitten huolellisesti tarkastettuaan yläpuolellaan olevia puita hän kapusi takaisin lauman luo ja näkyi haastelevan päällikölle. Viimemainittu päästi huudon – kaikesta päättäen käskyn, – johon monet parvessa olijoista vastasivat, ja nämä riensivät heti etunenään ja joen partaalle juosten kerääntyivät korkean pumpulihaavan rungon ympärille, joka kasvoi uurron kapeimmalla kohdalla. Eläinten päästettyä kuorossa epäsointuisia kirahduksia nähtiin parin-, kolmenkymmenen niistä kiipeävän ylös pumpulihaavan runkoa pitkin. Ehdittyään korkeimmalle kohdalle juoksi etumainen – voimakas otus – oksalle ja, kierrettyään häntänsä muutamia kertoja sen ympäri, irroitti kätensä ja jäi riippumaan pää alaspäin. Lähin oksalla olevista – myöskin vahva otus – laskeutui alas ensimmäisen vartaloa pitkin ja, kietaistuaan häntänsä tiukasti tämän kaulan ja kyynärvarren ympäri, pudottausi vuorostaan riippumaan pää alaspäin. Kolmas toisti liikkeen toisen ylitse, neljäs kolmannen ja niin poispäin, kunnes ketjun viimeinen seisoi etukäpälillään maassa.
Elävä ketju alkoi nyt heilua edestakaisin kuin kellon heiluri. Liike oli alussa heikko, mutta vähitellen vauhti lisääntyi, etumaisen apinan lyödessä käsiään rajusti maahan sivutessaan kaaren matalimman kohdan. Jotkut toiset oksilla olevista avustivat liikettä ylhäältä. Oksien puuttuminen puun tyvipuolelta, joka, kuten sanoimme oli pumpulihaapa (populus angulata), teki heille mahdolliseksi vapaasti suorittaa nämä liikkeet.
Kaariliike kasvoi kasvamistaan, kunnes ketjun päässä oleva apina heilahti vastakkaisella partaalla kasvavan puun oksiin saakka. Parin, kolmen sellaisen heilahduksen jälkeen se tarrausi siellä kiinni oksaan. Tämä liike suoritettiin taitavasti juuri heilahduksen päätekohdassa, jotta ketju säästyisi liian hurjalta nykäykseltä.
Ketju oli nyt kiinni molemmista päistään, muodostaen täydellisen riippusillan, jonka yli koko parvi, luvultaan neljä- tai viisisataa, livahti ajatuksen nopeudella.
Kokemieni näkyjen hupaisimpia oli tarkata tuon elävän ketjun vekkulimaisia kasvonilmeitä. Sekä huvittavaa että yllättävää oli myöskin katsella emoja tekemässä tuota taivalta pienokaiset riippuen heidän selässään.
Ketjun muodostavat apinat rupattelivat lakkaamatta ja, niinkuin me kuvittelimme, nauroivatkin, ja usein ne puraisivat ohi meneviä tovereitaan koipiin ikäänkuin kannustaakseen niitä rientämään!
Liuta oli pian toisella puolen; mutta kuinka siltaa muodostavat eläimet itse pääsisivät yli? Tämä kysymys heräsi itsestään. Kaiketikin, ajattelimme, siten että numero yksi irroittaisi häntänsä. Mutta tukikohta toisella puolen oli aivan liian alhaalla, ja silloin numero yksi ynnä puolisen tusinaa sen naapureja mäiskähdytettäisiin vastakkaista äyrästä vasten tai molskahtaisivat veteen.
Tässä siis oli ongelma, jonka ratkaisua me jokseenkin uteliaina odotimme.
Se ratkaistiin pian. Apinan nähtiin kytkevän häntänsä sillan alimpaan; toinen vyötti tämän samalla tapaa ja sitten kolmas ja yhä edelleen, kunnes ketjuun oli lisääntynyt puoli tusinaa. Viimemainitut olivat voimakkaita eläimiä, ja kiiveten korkealle oksalle ne nostivat sillan melkein vaakasuoraan asentoon.
Sitten lisätyn ketjun viimeinen apina kirkaisemalla ilmoitti "häntäpäähän", että kaikki oli valmista; ja seuraavassa silmänräpäyksessä koko ketju heilahti ylitse ja laskeusi turvallisesti vastakkaiselle äyräälle.
Alimmat renkaat putosivat nyt maahan, samalla kuin ylemmät eläimet hypähtivät oksille ja tulivat runkoa pitkin alas. Sitten koko liuta juosta viiletti tiheikköön ja katosi.
"Ah, kautta Moll Kellyn mahdin! Noilla pikku elukoilla taitaa olla enemmän älyä kuin tämän seudun ihmisillä! Kummallinen maa sittenkin. Kautta sieluni, ihan joutuu Banagher varjoon!"
Yleinen nauru säesti irlantilaisen huomautuksia; ja kaikki hypähdimme pystyyn unemme virkistäminä ja keveämmin mielin.
Myrsky oli tauonnut, ja aurinko, joka oli menossa mailleen, säteili meihin palmujen leveiden lehtien välitse. Linnut – väriloistoiset olennot – olivat jälleen liikkeellä, viserrellen suloisia laulujaan. Papukaijoja, trogoneja ja Amerikan sirkkuja välähteli päittemme ympärillä; ja isonokkaiset ja typerännäköiset tukanit istuivat oksilla yläpuolellamme.
Joki oli nyt laskenut kahlattavaksi, ja jättäen "pesämme" me menimme ylitse ja samosimme metsään sen vastakkaiselle puolen.
XLVII
Los Jarachos
Suuntasimme askeleemme Puente Nacionalia kohti. Raoulilla oli tuttava matkan puolivälissä, – vanha toveri, johon hän saattoi luottaa. Tällä oli rancho yksinäisellä paikalla lähellä San Martinin kylään vievää tietä. Sieltä saisimme virvokkeita ja, jollemme vuodettakaan, niin "ainakin katon päämme päälle ja palmunlehtimaton", sanoi Raoul. Emme luultavasti kohtaisi ketään, koska se oli kymmenen mailin päässä ja olisi myöhä sinne ehtiessämme.
Hetki oli tosiaan myöhäinen – keskiyö käsissä – tullessamme salakuljettajan asuntoon, sillä sellainen Raoulin ystävä oli; mutta hän perheineen oli vielä ylhäällä, valvoen perin himmeän vahakynttilän valossa.
José Antonio – se oli hänen nimensä – hätkähti hiukan viittä paljaspäistä ilmestystä, jotka niin äkkiä tuiskahtivat hänen luokseen, mutta kun hän havaitsi ja tunsi Raoulin, lausuttiin meidät sydämellisesti tervetulleiksi.
Isäntämme oli laiha, luiseva, vanha mies, puettuna polvihousuihin ja silmissä terävä, ovela katse, jolla hän ensi näkemältä oivalsi asemamme ja säästi ranskalaiselta joukon selityksiä. Siitä sydämellisyydestä huolimatta, jolla hänen ystävänsä otti hänet vastaan, havaitsin, että Raoul oli jostakin syystä levoton vilkaistessaan ympäri huonetta; sillä talossa, pienessä bamburuokorakennuksessa, oli niitä vain yksi ainoa.
Kaksi naista hääräili ympärinsä – contrabandistan vaimo ja tytär, lihava, hauskannäköinen, noin kahdeksantoistavuotias tyttö.
"No han cenado, caballeros? Ette ole syöneet illallista, hyvät herrat?" kysyi tai pikemminkin totesi José Antonio, sillä katseemme olivat vastanneet kysymykseen jo ennenkuin se tehtiin.
"Ni comido – ni almorzado! Emmekä syöneet päivällistä – emmekä murkinoineet", vastasi Raoul irvistäen.
"Caramba! Rafaela! Jesusita!" huudahti isäntämme, tehden eleen, jollainen meksikolaisten keskuudessaan usein sisältää kokonaisen lausejakson merkityksen. Se vaikutti kuin taikavoimalla. Se lähetti Jesusitan polvilleen tortilla-kivien eteen; ja Rafaela sieppasi viipaleen kuivattua lihaa, tassajoa, ja työnsi sen pataan. Pientä palmunlehtiviuhkaa heilutettiin tulen lietsomiseksi, puuhiilet leimahtivat ja räiskyivät, häränliha kiehui, mustat pavut porisivat, kaakao vaahtosi, ja me tunsimme itsemme onnellisiksi maukasta illallista odotellessamme.
Olin huomannut, että kaikesta tästä huolimatta Raoul näytti levottomalta. Nurkassa äkkäsin hänen huolestumisensa syyn pienen, laihan miehen muodossa, jolla oli papin käännereunainen hattu ja kauhtana. Tiesin, että toverini ei ollut pappien ystävä ja että hän ennemmin olisi luottanut saatanaan itseensä kuin johonkuhun niiden heimosta; ja minä tulkitsin hänen levottomuutensa luonnolliseksi inhoksi papillista veljeskuntaa kohtaan.
"Kuka hän on, Antonio?" kuulin hänen kuiskaavan salakuljettajalle.
"San Martinin kirkkoherra", vastasi toinen.
"Hän on siis uusi?" sanoi Raoul.
"Hombre de bien, kunnon mies", vastasi meksikolainen nyökäten puhuessaan.
Raoul näytti tyytyväiseltä ja vaikeni.
En voinut olla itsekin tarkastelematta tätä "kunnon miestä", lyhyiden havaintojen jälkeen en myöskään voinut olla arvelematta, että rancho sai kiittää hänen läsnäolonsa kunniasta enemmän Jesusitan mustia silmiä kuin mitään intoa hänen puoleltaan salakuljettajan ja tämän perheen hengellisen hyvinvoinnin suhteen.
Hänen huulillaan oli veijarimainen ilme hänen katsellessaan lattialla hyörivää tyttöä; ja kerran, pari minä yllätin hänet rypistämästä otsaansa Chanelle, joka luontaisella irlantilaisella tavallaan liehitteli Jesusitaa ja auttoi häntä puuhiilen lietsomisessa.
"Missä on el padre?" kuiskasi Raoul isännällemme.
"Hän oli kylässä tänä aamuna."
"Kylässä!" huudahti ranskalainen säpsähtäen.
"Ne menivät alas sillalle. Joukkueella on ollut kahakka teikäläisten kanssa, ja se on menettänyt joitakuita miehiä. Sanotaan niiden surmanneen melko paljon harhailijoita tien varrella."
"Hän on siis ollut kylässä, sanotte, ja vieläpä tänä aamuna?" kysyi Raoul puolittain itsekseen ja välittämättä salakuljettajan viime selityksestä.
"Meidän täytyy sitten katsoa tarkasti eteemme", lisäsi hän hetkisen vaitiolon jälkeen.
"Ei ole mitään vaaraa", vastasi toinen, "jos pysyttelette tieltä poissa. Teikäläiset ovat jo ehtineet El Planiin, ja valmistautuvat hyökkäämään Cerron solaa vastaan. 'El Cojolla', ontuvalla, sanotaan olevan kaksikymmentätuhatta miestä sitä puolustamassa."
Tämän kaksinpuhelun aikana, joka tapahtui kuiskauksin, olin havainnut pienen padren liikahtelevan levottomasti tuolillaan. Sen loputtua hän nousi ja toivottaen isännällemme "buenas noches" oli lähtemäisillään, kun Lincoln, joka oli tyynesti silmäillyt häntä jonkun aikaa hänenlaatuisilleen miehille ominaisella terävällä, tutkivalla katseella, hypähti pystyyn ja, asettuen oven eteen, huudahti venyttelevään, pontevaan äänensävyyn:
"Ei, ette te mihinkään!"
"Qué cosa? Mitä nyt?" kysyi pappi närkästyneesti.
"Kii tai auki – kasa tai läjä, – ette te täältä lähde ennen meitä. Raoul, pyydähän kaveriltasi köydenpätkä."
Pappi vetosi nyt isäntäämme ja tämä puolestaan Raouliin. Meksikolainen oli tukalassa välikädessä. Hän ei rohjennut loukata kirkkoherraa eikä toiselta puolelta halunnut sanella määräyksiä vanhalle toverilleen Raoulille. Sitäpaitsi hurjalla metsästäjällä, joka seisoi kuin mahtava jättiläinen ovella, oli asiassa sananvalta; joten José Antonion oli yhtaikaa kysyttävä kolmen miehen mieltä.
"Eipä Rob Linkin halua rikkoa kestiystävyyden sääntöjä", sanoi metsästäjä. "Mutta tämä on eri juttu, enkä minä pidä tuon papin katsonnasta, kierrettäköön se kuinka päin tahansa."
Raoul yhtyi kuitenkin salakuljettajaan ja selitti Lincolnille, että padre oli naapurikylän rauhallinen kirkkoherra ja don Antonion ystävä; ja kun metsästäjä näki, etten minä asettunut väliin – sillä minä satuin juuri olemaan hajamielisenä ja tuskin huomasin, mitä tapahtui, – salli hän papin lähteä ulos. Minut palautti todellisuuteen pikemminkin joku omituinen lause, jonka kuulin Lincolnin jupisevan, kun välikohtaus oli ohi, kuin itse esiintyneet tapaukset.
Se, mitä oli tapahtunut, oli tehnyt meidät kaikki jonkun verran levottomiksi; ja me päätimme hotkaista illallisemme nopeasti ja samottuamme jonkun matkaa eteenpäin nukkua metsässä.
Tortillat olivat valmiit, ja kaunis Jesusita kaatoi suklaata. Ryhdyimme siis aterioimaan kuin nälkäiset miehet ainakin.
Illallinen oli pian haukattu, mutta isännällämme oli talossaan muutamia puros – jollaista ylellisyyttä emme olleet pitkään aikaan nauttineet; ja vastahakoisina lähtemään niin hauskoista majoista me päätimme jäädä polttelemaan.
Olimme tuskin sytyttäneet sikaarimme, kun Jesusita, joka oli mennyt ovelle, palasi kiireellisesti huudahtaen:
"Papá – papá! hay gente fuera! Isä, isä, siellä on väkeä ulkopuolella!"
Hypähdettyämme pystyyn näyttäytyi muutamia varjoja avointen seinien välitse. Lincoln sieppasi kiväärinsä ja riensi ovelle. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän syöksyi takaisin huudahtaen:
"Sanoinhan minä teille!" Ja survaisten mahtavan ruhonsa hökkelin peräseinää vasten hän murtausi rysähdyksellä ruokopaalutuksen puhki.
Me riensimme seuraamaan häntä, kun samassa heikko rakenne antoi perään; ja me havaitsimme olevamme hautaantuneina isäntämme ja hänen naistensa kanssa raskaan näre- ja palmunlehväkaton alle.
Kuulimme toverimme kiväärin pamauksen ulkoa – uhrin parkaisun – pistoolien ja tussarien laukauksia – raivostuneiden miesten ulvontaa. Ja sitten katto kohotettiin jälleen ja meidät vedettiin ulos, laahattiin puiden keskelle ja köytettiin niiden runkoihin, missä meitä härnäili, ärsytteli, potki ja tuuppi mitä lurjusmaisimman näköinen joukko rosvoja, desperados, joiden pariin onnettomuudeksemme olemme konsaan joutuneet. Ne näkyivät riemuitsevan meidän herjaamisestamme — ulvoen kaiken aikaa kuin irralleen päästetyt paholaiset.
Äskeinen tuttavamme – kirkkoherra – oli heidän joukossaan; ja oli selvää, että hän oli tuonut heidät meidän kimppuumme. Hänen "pyhyytensä" etsi silmillään Lincolnia joka loukosta, mutta hänen suureksi harmikseen metsästäjä oli päässyt livistämään.
XLVIII
Padre Jarauta
Ei kestänyt kauan, ennenkuin saimme tietää, keiden käsiin olimme joutuneet, sillä nimi Jarauta oli kaikkien huulilla. He olivat rosvopapin pelättyjä "jarochoja".
"Me olemme nyt kiikissä", sanoi Raoul, kovin harmissaan siitä, että oli asettunut kirkkoherraa puolustamaan. "Ihme, että ne ovat säästäneet meidät näin kauan. Ehkei hän ole täällä itse, ja ne odottanevat häntä."
Raoulin tätä lausuessa kuului kavioiden kapsetta kapealta tieltä; ja hevosmies saapui nelistäen taloon, ratsastaen kaiken ja kaikkien yli aivan häikäilemättömästi.
"Se on Jarauta", kuiskasi Raoul. "Jos hän näkee minut – mutta eipä väliä paljoakaan", lisäsi hän hiljaisemmalla äänellä: "meille luetaan lyhyt rippi kumminkin. Hän ei muuta voi kuin hirttää – ja sen hän varmasti tekee."
"Missä ne jänkit ovat?" huusi Jarauta hypätessään alas satulasta.
"Täällä, kapteeni", vastasi yksi jarochoista, kamalannäköinen griff – neekerin ja karaibin sekarotua, – puettuna tulipunaiseen univormuun ja ollen nähtävästi joukon luutnantti.
"Kuinka monta?"
"Neljä, kapteeni."
"Hyvä – mitä te odottelette?"
"Tietoa, hirtetäänkö vai ammutaanko heidät."
"Ampukaa ne kaikin mokomin! Caramba, ei meillä ole aikaa niskojen venytykseen."
"Täällä on muutamia kauniita puita, kapteeni", vihjaisi toinen joukosta niin tyynesti kuin olisi puhunut yhtä monen koiran hirttämisestä. Hän halusi – millainen uteliaisuus ei ole harvinaista – katsella hirttämistä.
"Madre de Diós! Typerys! Minä sanon sinulle, ettei meillä ole aikaa moiseen typerään leikkiin. Esille sieltä! Sanchez, Gabriel, Carlos, lähettäkää luotinne niiden saksilaisten kallojen läpi! Nopeasti!"
Jotkut jarochot alkoivat päästellä karbiiniensa hihnoja, sillä välin kuin meitä vartioivat väistyivät syrjään ollakseen lyijyn ulottumattomissa.
"Kah", huudahti Raoul, "ei se voi olla tätä pahempaa – me saatamme ainoastaan kuolla, ja minä annan padren tietää, kenet hän on pyydystänyt, ennenkuin sanon hänelle hyvästi. Minä annan hänelle muiston, joka vaikuttaa, ettei hän sen vuoksi sikeämmin nuku tänä yönä. Oid, padre Jarauta! Kuulkaa isä Jarauta!" jatkoi hän huutaen ivallisella äänellä. "Oletteko jo löytänyt Margueritan?"
Saatoimme nähdä edessämme roihuavan hämärän ruokotulen valossa, että jarocho säpsähti ikäänkuin luoti olisi lentänyt hänen sydämensä läpi.
"Seis!" huusi hän miehille, jotka parhaillaan tähtäsivät. "Tuokaa ne roistot tänne! Valoa siellä! Sytyttäkää katto! Vaya."
Hetkisessä leimahti salakuljettajan mökki liekkeihin, kuivien palmunlehtien syttyessä palamaan kuin rohtimet.
"Laupias taivas! Ne aikovat paistaa meidät!"
Tätä kauheutta aavistellessamme meidät raahattiin palavaa roviota kohti, jonka vieressä seisoi hurja tuomarimme ja teloittajamme.
Bambut loimusivat ja räiskyivät, ja niiden punaisessa hohteessa me voimme nyt nähdä vangitsijamme peloittavan selvästi. Paholaismaisempaa joukkiota ei luullakseni olisi voitu löytää hornastakaan.
Useimmat olivat zamboja ja mestitsejä, – moni puhdasverinen afrikalainenkin mustinta ihonväriä, Kuubaan ja muualle Antilleille karanneita metsäneekerejä, joista useilla oli tatuoidut otsat ja posket, mikä lisäsi heidän piirteittensä luontaista hurjuutta. Heidän takkuisen karkea, villava tukkansa, hurjasti irvistelevät valkoiset hampaat, omituinen aseistus ja eriskummaiset asennot, villi ja korea puku olivat näky, joka olisi saattanut miellyttää maalaria hänen työhuoneessaan, mutta joka ei sillä hetkellä meitä lainkaan tenhonnut.
Heidän seurassaan oli myöskin jokunen pinto – täplikkäitä miehiä Acapulcon sotkuisista metsistä, ihossaan punaisia, mustia ja valkoisia läikkiä ja pilkkuja kuin koirilla ja papurikkohevosilla. Ne olivat ensimmäiset sitä rotua, jotka olin koskaan nähnyt, ja niiden luonnoton iho herätti minussa tällä kauheallakin hetkellä kammon ja inhon tunteita. Yksi ainoa katse tähän kirjavaan laumaan olisi saanut meidät vakuutetuiksi, jollemme olisi siitä olleet jo aivan varmat, että meillä ei ollut mitään suopeutta odotettavissa. Heidän joukossaan ei ollut ainoitakaan kasvoja, jotka olisivat osoittaneet pienintäkään armon tai säälin merkkiä. Mitään sellaista ilmettä ei ollut ympärillämme havaittavissa, ja me tiesimme hyvin, että aikamme oli tullut.
Heidän päällikkönsä ulkomuoto ei tätä vakaumusta horjuttanut. Kostonhimo ja viha kuvastuivat hänen terävillä, kelmeillä piirteillään, ja hänen ohuet huulensa värähtelivät häijyyden ilmeestä, joka selvästi oli tavanomainen. Hänen papukaijan nokkaa muistuttava nenänsä oli iskusta taittunut, mikä lisäsi sen kaameaa muotoa. Ja hänen pienet mustat silmänsä tuikkivat metallinkiiltoisina.
Hänellä oli purppuranvärinen manga, joka peitti koko hänen ruumiinsa, ja hänen jalkansa olivat puetut maan tavallisiin punaisiin nahkasaappaisiin, joihin oli kiinnitetty raskaat hopeakannukset. Musta hattu kultanauhoineen ja samasta aineesta tehtyine reunakoristeineen täydensi hänen asunsa. Hänellä ei ollut partaa eikä viiksiä, mutta musta ja käärmemäinen tukka riippui alas hänen väljähihaisen viittansa samettikirjailulle.
Sellainen oli padre Jarauta.
Raoulin kasvot olivat hänen edessään, ja hän katseli niitä muutaman minuutin mitään puhumatta. Hänen piirteensä vavahtelivat kuin sähkön tempomina, ja saatoimme nähdä, että hänen sormensa nytkähtelivät samaan tapaan. Niiden täytyi olla tuskallisia muistoja, jotka saattoivat tehdä moisen vaikutuksen sellaiseen rautaiseen pirulliseen sydämeen, ja Raoul yksin ne tiesi. Viimemainittu näkyi nauttivan näytöksestä; sillä hän virui maassa katsellen jarochoa voitonriemuinen hymy välinpitämättömillä piirteillään.
Odotimme, että padren seuraava sana olisi käsky heittää meidät tuleen, joka nyt paloi hurjasti. Onneksi se mielle ei pistänyt hänen päähänsä juuri silloin.
"Haa, monsieur!" huudahti hän vihdoin, lähestyen Raoulia. "Uneksuinkin, että sinä ja minä tapaisimme jälleen, minä uneksuin – ha, ha, haa! Se oli suloinen uni, muttei puoliksikaan niin suloinen kuin todellisuus – ha, ha, haa! Etkö sinäkin ajattele niin?" lisäsi hän, iskien toveriamme kasvoihin muulinruoskalla. "Etkö sinäkin ajattele niin?" toisti hän, sivaltaen häntä toistamiseen, samalla kun hänen silmänsä säkenöitsivät pirullisesta häijyydestä.
"Näittekö te unta, että tapasitte Marqueritan jälleen?" kysyi Raoul ivallisesti nauraen, mikä näissä olosuhteissa kuulosti omituiselta, jopa kamalaltakin.
En koskaan unohda jarochon ilmettä sillä hetkellä. Hänen kelmeät kasvonsa mustenivat, huulet kalpenivat, silmät paloivat kuin paholaisen, ja raivokkaasti kiroten hän hyökkäsi eteenpäin ja potkaisi raudoitetulla korollaan toveriamme kasvoihin. Nahka kuoriutui pois, ja jäljestä alkoi tihkua verta. Siinä teossa oli jotakin niin raukkamaista – niin raa'an julmuuden löyhkää, – etten minä voinut pysyä rauhallisena. Epätoivoisella nykäyksellä vapautin käteni, nylkien siinä ponnistuksessa nahan ranteistani ja, heittäytyen hirviön kimppuun, kuristin häntä kurkusta.
Hän astahti takaperin; nilkkani olivat sidotut, ja minä lankesin kasvoilleni hänen jalkoihinsa.
"Hoho", huudahti hän, "mitä meillä tässä on? Upseeriko, häh? Noh", jatkoi hän, "nouskaa rukouksestanne ja sallikaa minun katsoa teihin! Haa, kapteeni? Entäs tämä? Luutnantti! Hyvät herrat, te olette liian siroja ammuttaviksi kuin tavalliset koirat; me emme salli susien päästä teitä jyrsimään; panemme teidät niiden ulottumattomiin ha, ha, haa! Susien ulottumattomiin, kuuletteko? Ja mitäs tämä on?" jatkoi hän, kääntyen Chaneen tarkastaen hänen hartioitaan. "Pyh, soldato raso – irlandes, carajo! Tavallinen sotamies – irlantilainen pahus! Mitä sinä teet taistelemassa näiden kerettiläisten kanssa omaa uskontoasi vastaan? Tuosta saat, luopio!" Ja hän potkaisi irlantilaista kylkiluiden väliin.
"Kiitos, teidän arvoisuutenne!" murahti Chane. "Pikku suosioita, kiitollisesti vastaanotettuja; paljon hyvää se teidän arvoisuudellenne tehköön!"
"Tänne Lopez!" huusi rosvo.
– Nyt tuleen! – ajattelimme me.
"Lopez, sanon minä!" jatkoi hän, kutsuen kovempaa.
"Acá, acá! Täällä!" vastasi ääni, ja meitä aikaisemmin vartioinut rosvo astui esille heilutellen tulipunaista mangoansa.
"Lopez, nämä näemmä ovat arvokkaita herrasmiehiä, ja meidän tulee lähettää heidät maailmasta hiukan sirommin, kuuletko?"
"Niin, kapteeni", vastasi toinen jäyhän tyynesti.
"Ylös kallioille, Lopez. Facilis descensus Averni – mutta sinähän et ymmärrä latinaa, Lopez. Ylös kallioille, kuuletko? Ymmärräthän sinä sen?"
"Kyllä, kapteeni", toisti jarocho liikuttaen ainoastaan huuliaan.
"Te viette ne Kotkanluolalle kello kuudelta aamulla; kello kuudelta, kuuletko?"
"Kyllä, kapteeni", vastasi alempiarvoinen jälleen.
"Ja jos joku niistä puuttuu – puuttuu, kuuletko?"
"Kyllä, kapteeni."
"Niin sinä joudut hänen sijastaan tanssiin – ha, ha, ha! Ymmärrätkö sitä, Lopez?"
"Kyllä, kapteeni."
"Riittää siis, hyvä Lopez – komea Lopez, kaunis Lopez! Riittää — ja hyvää yötä!"
Näin sanoen jaracho sivalsi monisiimaisella ruoskallaan muutaman kerran Raoulin punottavaa poskea ja hyppäsi kirous huulillaan mustanginsa selkään ja nelisti pois.
Mikä lienee ollutkin rangaistuksen laatu, joka meitä odotti Kotkanluolalla, oli ilmeistä, että Lopez ei suinkaan aikonut siinä edustaa ketään meistä. Se selvisi tavasta, jolla hän ryhtyi meitä kytkemään. Meidät kapuloitiin ensin pistimen varsilla ja raahattiin sitten pensaikkoon.
Täällä meidät heitettiin selällemme, kukin neljän puun väliin, jotka muodostivat suunnikkaan. Käsivartemme ja sääremme oikaistiin täyteen mittaansa ja sidottiin tiukasti puihin; ja täten me viruimme levällämme kuin vuodat kuivumassa. Hurjat vangitsijamme kiristivät köydet niin tiukkaan, että nivelemme raksahtelivat ankarasta pingoituksesta. Tässä tuskallisessa asemassa, yhden jarochon seisoessa kunkin vieressä, me vietimme lopun yötä.
XLIX
Kantapäistä hirtettyinä
Se oli pitkä yö – pisin, mitä voin muistaa, – yö, joka antoi täydellisen käsityksen yksitoikkoisuuden kauheudesta. Voin verrata tunteitamme painajaisen ahdistaman henkilön tunteisiin. Mutta ei – pahempaa kuin se. Hurjat vartijamme istahtivat toisinaan päällemme ja sytyttäen cigaritonsa rupattelivat hilpeästi meidän voihkiessamme. Emme voinee tehdä vastaväitteitä; meillä oli suukapulat. Mutta vähänpä apua siitä olisi ollutkin; he olisivat herjanneet meitä vain sitä enemmän.
Me viruimme tuijottaen kuuhun, joka vaelsi pilvisen taivaan yli. Tuuli vihelteli lehtien välitse, ja sen surumielinen voihkina kuulosti kuolinvirreltämme. Joitakuita kertoja yössä kuulin preiriesuden ulvahduksen ja tiesin, että se oli Lincoln, mutta jarochot olivat asettaneet vartijoita ylt'ympäri, eikä metsästäjä tohtinut lähestyä asemaamme. Hän ei olisi voinut meitä auttaa.
Aamu sarasti vihdoin, ja meidät nostettiin maasta, sidottiin vikurien muulien selkään ja kuljetettiin kiireellisesti metsän läpi. Me vaelsimme jonkun matkaa harjua pitkin, kunnes olimme ehtineet sen korkeimmalle kohdalle, missä kallio ulkoni kuilun yli. Täällä meidät irroitettiin muulien selästä ja heitettiin ruohikkoon. Noin kolmekymmentä jarochoa vartioitsi meitä, ja nyt minä näin heidät kirkkaassa päivänvalossa; mutta he eivät näyttäneet kauniimmilta kuin olivat näyttäneet leimuavan hökkelin hohteessa edellisenä yönä.
Lopez oli heidän etunenässään eikä hetkeksikään hellittänyt valppauttaan. Oli selvää, että hän piti pappia sanassaan pysyvänä miehenä.
Viivyttyämme puolisen tuntia kallion reunalla kiinnitti huomiomme erään miehen päästämä huudahdus; ja vilkaisten ympärillemme äkkäsimme ratsumiehiä tulemassa mäkeä ylöspäin ravakkaa neliä. Siellä oli Jarauta noin viidenkymmenen seuralaisensa kanssa. He olivat pian lähellämme.
"Buenos dias, caballeros! Hyvää päivää, herrat!" huudahti heidän johtajansa ivallisella äänellä, hypäten ratsultaan ja lähestyen meitä. "Toivon, että olette viettäneet yönne hauskasti. Lopez varmastikin laittoi teille hyvät vuoteet. Etkö laittanutkin, Lopez?"
"Kyllä, kapteeni", vastasi lyhytsanainen Lopez.
"Herrat kaiketikin lepäsivät hyvin; eikö totta, Lopez?"
"Kyllä, kapteeni."
"Ei mitään potkimista tai kieriskelyä, häh."
"Ei, kapteeni."
"No, sitten he lepäsivät hyvin; se on hyvä asia: heillä on pitkä matka edessään – eikö olekin, Lopez?"
"Kyllä, kapteeni."
"Toivon, hyvät herrat, että olette matkavalmiit. Luuletteko olevanne valmiit?"
Koska jokaisella meistä oli painetinvarsi hampaittensa välissä, ei ole luultavaa, että siihen kysymykseen tuli vastausta; eikä hänen kunnia-arvoisuutensa sellaista odottanutkaan, koska hän jatkoi samanlaisia kysymyksiä nopeassa sarjassa, vedoten silloin tällöin luutnanttiinsa vastauksen saadakseen. Viimemainittu, joka oli vaiteliasta lajia, tyydytti itsensä ja ylempänsä pelkillä kyllä ja ei-sanoilla.
Tähän asti meillä ei ollut tietoa kohtalosta, joka meitä odotti. Me tiesimme, että meidän täytyi kuolla, – sen me tiesimme; mutta millä tavalla, siitä olimme vielä tietämättömiä. Itse puolestani olin päätellyt, että el padre aikoi heitättää meidät alas kallioilta.
Vihdoin saimme tietää tämän tärkeän seikan. Me emme ottaisi tuota kamalaa hyppyä iäisyyteen, niinkuin olin mielessäni kuvitellut. Vielä kauheampi kohtalo odotti meitä. Meidät hirtettäisiin kuilun ylle.
Ikäänkuin auttaakseen hirviötä hänen epäinhimillisessä suunnitelmassaan, kasvoi muutamia mäntyjä kohtisuoraan kallion reunalta; ja niiden oksille nämä jarochot alkoivat kiertää pitkiä lassojaan. Perin taitavina köysien käsittelyssä, kuten kaikki meksikolaiset, eivät he kuluttaneet pitkää aikaa laitteittensa valmistukseen, ja pian me näimme hirsipuumme.
"Arvon mukaan, Lopez", huusi Jarauta nähdessään, että kaikki oli valmista; "kapteeni ensin – kuuletko?"
"Kyllä, kapteeni", vastasi järkkymätön rosvo, joka valvoi toimitusta.
"Minä säästän sinut viimeiseksi, monsieur", sanoi pappi, puhutellen Raoulia; "sinä saat ilon olla heidän jälkijoukkonaan kiirastulen läpi. Ha, ha, haa! Eikö niin, Lopez?"
"Niin, kapteeni."
"Ehkä joku teistä haluaisi papin, hyvät herrat?" Tämän Jarauta lausui ivallisesti irvistäen, mikä oli inhoittavaa katsella. "Jos haluatte", jatkoi hän, "niin sanokaa sitten. Joskus minä itse toimin sellaisena. Enkö toimikin, Lopez?"
"Kyllä, kapteeni."
Pirullinen naurunpurskahdus pääsi jarochoilta, jotka olivat astuneet alas ratsuiltaan ja seisoivat kalliolla paremmin nähdäkseen hirttämisemme.
"No, Lopez, sanoiko kukaan heistä haluavansa?"
"Ei, kapteeni."
"Kysy tuolta irlantilaiselta, kysy häneltä – hänen pitäisi olla hyvä katolinen."
Kysymys esitettiin Chanelle, tietenkin ivalla, sillä hänen oli mahdoton siihen vastata; mutta sittenkin hän vastasi, sillä hänen katseensa lausui sadatuksen niin selvästi kuin olisi se torvella toitotettu. Jarochot eivät siitä välittäneet, vaan nauroivat sitä äänekkäämmin.
"No, Lopez, mitä pyhä Patrik sanoo? Tahtooko vai ei?"
"Ei, kapteeni."
Räjähti uusi ilkkuva, roistomainen nauru.
Köysi pantiin nyt minun kaulaani vetosilmukkaan. Toinen pää oli heitetty puun yli ja oli kiemurassa lähellä kallion syrjää. Lopez piti sitä kädessään vähän matkaa silmukan yläpuolelta, ohjatakseen sen liikkeitä.
"Onko kaikki selvää, Lopez?" huusi päällikkö.
"On, kapteeni."
"Paiskaa sitten kapteeni äyrään yli – ei, älä vielä; salli hänen ensin vilkaista, millaisella permannolla hän joutuu tanssimaan; se on vain kohtuullista."
Minut oli vedetty eteenpäin, kunnes jalkani ulottuivat kuilun reunan yli läheltä erään puun tyveä. Minut pakotettiin nyt istuvaan asentoon, jotta voisin katsoa alas, raajojeni riippuessa äyrään ylitse. Omituista kylläkin, en voinut olla tekemättä juuri niinkuin kiduttajani toivoi. Muissa olosuhteissa näky olisi ollut kauhistuttava; mutta hermoni olivat jännittyneet pitkällisestä tuskasta, jota minut oli pakotettu kärsimään.
Äkkijyrkänne, jonka reunalla istuin, oli ammottavan kuilun toinen seinämä; sellaiset kuilut ovat yleisiä espanjalaisessa Amerikassa ja tunnetaan nimellä batrancas. Näytti kuin vuori olisi lapioitu ulos ja kuljetettu pois. Vajaan kahdensadan metrin päässä samalla korkeudella oli kuilun toinen parras kuin mustaksi palanut seinä; mutta virta, joka ärjyi ja vaahtosi niiden välillä, oli hyvinkin kuusisataa jalkaa minun alapuolellani! Olisin voinut heittää sikaarinpätkän veteen; oikeastaan jokaisen esineen, joka olisi pudotettu kohtisuoraan istuinpaikaltani – sillä se oli ulkonema — olisi täytynyt pudota suoraan virtaan.
Se oli melkein samanlainen kuin rotko, jonne olimme työntäneet koirat, mutta korkeampi ja kauttaaltaan hornamaisempi ja kaameampi.
Vilkaisin alas; muutamia pieniä lintuja, en ehtinyt eroittaa mitä lajia, kirkui alhaalla, ja kotka leijaili levein, voimakkain siivin kuilun yli, hipaisten minua ihan kasvoihin.
"No, kapteeni", kuului Jarautan terävä ääni, "mitä te siitä ajattelette? Hauska, pehmeä tanssilattia, eikö olekin, Lopez?"
"Kyllä, kapteeni."
"Kaikkiko valmista? Seis, musiikkia! Meidän täytyy järjestää musiikkia; kuinka hän voisi tanssia ilman musiikkia? Hola, Sanchez, missä on torvesi?"
"Täällä, kapteeni."
"Annahan sitten kuulua! Soita Yankee Doodle! Ha, ha, haa! Yankee Doodle, kuuletko?"
"Kyllä, kapteeni", vastasi mies; ja seuraavassa silmänräpäyksessä amerikkalaisen kansallislaulun tutut säveleet kaikuivat korvissani, herättäen omituisen, surullisen tunnelman, jota en koskaan unohda.
"Nyt, Lopez!" huusi padre.
Odotin, että minut paiskattaisiin alas, kun kuulin hänen jälleen kirkaisevan: "Seis!" ja samalla kertaa keskeyttävän soittamisen.
"Hyvänen aika, Lopez, minulla on parempi suunnitelma!" huusi hän: "miksi en tullut sitä ennen ajatelleeksi? Ei ole vielä liian myöhäistä. Ha, ha, haa! Caramba! He saavat tanssia päällänsä! Se on parempaa – eikö niin, Lopez?"
"Kyllä, kapteeni."
Riemuhuuto jarochoilta ilmaisi, että heitä miellytti tämä uusi suunnitelma.
Padre viittasi Lopezille, joka lähestyi häntä ja näkyi saavan joitakin määräyksiä.
Ensiksi en tajunnut uutuutta, joka pantaisiin toimeen. Kauan minua ei pidetty tietämättömyydessä. Muuan jarochoista tarttui minua kauluksesta, kiskoi minut takaisin ulokkeelta ja siirsi silmukan kaulastani nilkkoihini. Kauhu kauhun kukkuraksi! Minut hirtettäisiin pää alaspäin.
"Näin on paljo sievempää – eikö totta, Lopez?"
"On, kapteeni."
"Herra ehtii valmistautua taivaaseen ennen kuolemaansa – eikö niin, Lopez?"
"Niin, kapteeni."
"Ottakaa suukapula pois – päästäkää hänen kielensä vapaaksi; hän tarvitsee sitä rukoillakseen – eikö niin, Lopez?"
"Niin, kapteeni."
Eräs jarocho tempasi pistimen rajusti suustani, melkein riuhtaisten leukani sijoiltaan. Puhekyky oli poissa. En olisi voinut, jos olisin tahtonutkin, lausua ainoatakaan tajuttavaa sanaa.
"Päästäkää irti hänen kätensäkin; hän tarvitsee niitä puolustuakseen korppikotkia vastaan; eikö niin, Lopez?"
"Niin, kapteeni."
Ranteitani sitova hihna leikattiin poikki, ja käteni vapautuivat. Minä olin selälläni, jalkani kuilua kohti. Minusta hiukan oikealla seisoi Lopez, pitäen kiinni köydestä, jolla minut pian temmattaisiin iäisyyteen.
"Nyt musiikkia, – soiton tahdissa, Lopez! Ja nykäise hänet sitten!" huusi paholaisen kimeä ääni.
Minä suljin silmäni, odottaen tempaisua. Kesti vain silmänräpäyksen, vallitsi syvä hiljaisuus – hiljaisuus kuin kallion lohkeamisen tai riemutykin laukaisemisen edellä. Sitten kuulin torven ensimmäisen sävelen ja samalla pamauksen – kiväärin pamauksen. Joku tuupertui ylitseni, hänen vertansa pirskahti kasvoilleni; hän suistui ja katosi!
Sitten minua temmattiin nilkoista ja minut nytkäytettiin pää alaspäin tyhjään ilmaan. Tunsin jalkani koskettavan oksiin yläpuolellani ja ojentaen käteni ylös tartuin oksaan ja kiepautin ruumiini ylöspäin. Parin kolmen yrityksen jälkeen olin päärungolla, johon tartuin epätoivoisesti syliksi. Vilkaisin alaspäin. Mies riippui alhaalla – kaukana alhaalla lasson päässä! Se oli Lopez. Tunsin hänen tulipunaisen mangansa ensi silmäyksellä.
Hän riippui reidestään köyden mutkassa.
Hänen hattunsa oli pudonnut alas. Saatoin nähdä punaisen veren tihkuvan hänen kasvoilleen ja tippuvan hänen pitkistä käärmemäisistä kiharistaan. Hänen päänsä riippui alaspäin. Saatoin nähdä, että hän oli kuollut.
Kova hihna viilsi nilkkojani, ja – suuri taivas, yhteisestä painostamme rutisivat juuret!
Kauhistava ajatus! Puu myötää!
Pidin kiinni toisella käsivarrellani. Toisella kädelläni vedin esiin veitseni – onneksi minulla oli vielä se. Avasin terän hampaillani ja, ojentuen taaksepäin ja alaspäin, vedin sitä hihnan yli. Hihna napsahti poikki, ja punainen möhkäle jätti minut kuin tulen leimahdus. Kuului molskahdus alhaalta mustasta vedestä – molskahdus, ja näkyi muutamia valkoisia kuplia, mutta jarochon ruumista ei sen molskahduksen jälkeen enää näkynyt.
L
Perin lyhyt tutkinta
Kaiken tämän aikaa kajahteli laukauksia ylitseni. Saatoin kuulla miesten huutoja ja hurraamista, raskaiden kavioiden kapsetta ja sapelin kalsketta. Tiesin, että meille oli tullut joku kummallinen pelastus. Tiesin, että yläpuolellani oteltiin, mutta en voinut nähdä mitään. Olin kallion pinnan alapuolella.
Olin kamalassa jännityksessä ja kuuntelin. En tohtinut muuttaa asentoani – en tohtinut liikahtaa. Jarochon ruumiin paino oli tähän asti pitänyt jalkani varmasti oksan haarassa, mutta se paino oli poissa, ja nilkkani olivat yhä sidotut. Liikahdus, ja jalkani saattaisivat luiskahtaa oksalta ja kiskaista minut alas. Olin heikkokin pitkällisestä ponnistelusta elämän ja kuoleman välillä ja tarrausin puuhun kiinni kuin haavoitettu orava.
Laukaukset kuuluivat harvempina, huudot tuntuivat etääntyvän kallioilta. Sitten kuulin hurrauksen – anglosaksilaisen hurrauksen – ja seuraavassa silmänräpäyksessä hyvin tuttu ääni kaikui korviini.
"Kautta elävän villikissan, se on täällä vielä! Hurraa – hei! Ei koskaan saa olla toivoton! Pitäkää kiinni, kapteeni, hampain ja varpaankynsin! Nyt, pojat, tarttukaa kiinni, monta miestä! Nopeasti! Tartuhan kiinni käpäliini, Nat! Vetäkää nyt, kaikki yhdessä! Hurraa!"
Tunsin voimakkaan käden tarttuvan takkini kaulukseen, ja seuraavassa silmänräpäyksessä minut nostettiin orreltani ja kiskottiin kallion laelle.
Vilkaisin ympärilleni pelastajiini. Lincoln tanssi kuin mielipuoli, päästäen hurjia, puolittain intiaanimaisia ulvahduksia. Puolikymmentä miestä Rajavartioston tummanvihreässä asepuvussa seisoi nauraen ja katsellen tätä hullunkurista näytelmää. Lähellä seisoi toinen joukko vartioiden muutamia vankeja, samalla kun satasen muun nähtiin palaavan hajallisissa ryhmissä harjua pitkin ajamasta takaa jarochoja, jotka he olivat täydellisesti lyöneet.
Tunsin Twingin, Hennessyn ja Hillisin sekä eräitä muita upseereja, jotka olin ennemmin tavannut. Olimme pian selostaneet tilanteen, enkä olisi voinut saada suurempaa onnittelumäärää häitteni jälkeisinä tunteina.
Pikku Jack oli pelastusjoukon opas.
Annettuani majurille jonkun hetken vaatineen selityksen käännyin Lincolniin päin. Hän seisoi lähellä, pitäen käsissään lassonpätkää, jota hän näkyi tarkastavan omituisin, hämmästynein ilmein. Hän oli toipunut hurjan riemunsa puuskasta ja oli jälleen "oma itsensä".
"Mitä katselet, Bob?" kysyin minä huomatessani hänen hämmästyneen katseensa.
"Kah, kapteeni, minä en tästä saa oikein tolkkua. Voin vallan hyvin tajuta, kuinka se miekkonen nytkäytti teidät puuhun ennenkuin päästi irti. Mutta kuinka tämä hihna katkesi? Ja missä on sen toinen pää?"
Näin hänen pitävän kädessään lassonsilmukkaa, jonka hän oli ottanut nilkoistani, ja selitin hänelle sen katkeamisen salaisuuden. Tämä näkyi kohottavan minua vielä enemmän metsästäjän kunnioituksessa. Kääntyen erääseen pyssymieheen, hänen kaltaiseensa vanhaan metsästäjään, kuiskasi hän – ja minä eroitin sanat:
"Sanon sinulle asian halki, Nat: hän pystyy rynnistelemään metsäkissojen tai harmaakarhujen kanssa minä vuoden päivänä tahansa – pystyy! niin totta kuin nimeni on Bob Linkin."
Näin lausuen hän astahti kallion syrjälle ja vilkaisi alas; sitten hän tarkasti puuta ja sitten lassonpätkää, sitten taas puuta, ja alkoi pudotella pieniä kiviä alas ikäänkuin mitatakseen jokaisen esineen ja painaakseen sen muistiinsa oikein ja selvästi.
"Haa, te löitte sitten sissit?"
"Löimme sissit! Emme nähneet mitään sissejä."
"Mitä, ettekö haciendassa?"
"Päivätyöläisiä ja naisia – ei muuta. Niin, oli siellä sittenkin – missä minun järkeni olikaan? Siellä oli voima, joka löi meidät; Thornley ja Hillis tässä ovat kumpikin haavoittuneet eivätkä luultavasti toivu – miespoloiset!"
Minä vilkaisin näihin herrasmiehiin saadakseni selityksen. Molemmat nauroivat, ja minä odotin turhaan.
"Hennessykin", virkkoi majuri, "sai piston kylkiluittensa sisäpuolelle".
"Kautta sieluni, sain kuin sainkin!" huudahti viimemainittu.
"Selittäkäähän, majuri, – jos suvaitsette."
Minä en ollut siinä mielentilassa, että olisin nauttinut tästä leikistä. Olin puoliksi arvannut heidän hilpeytensä syyn, ja se synnytti minussa kiusallisen, etten sanoisi tuskan tunteen.
"Totta tosiaan sitten, kapteeni", virkkoi Hennessy, puhuen majurin puolesta, "jos teidän täytyy se kaikki tietää, kerron minä teille itse. Me tavoitimme parin siroimpia luotuja, mitä koskaan olette silmiinne saanut; ja rikkaita – rikkaita kuin Kroisos, – eivätkö olleetkin, pojat?"
"Varmasti, paljon helyjä", huomautti Hillis.
"Mutta, kapteeni", jatkoi Hennessy, "kovin ne olivat ihastuneita 'tiikerinpentuunne'! Luulin, että ne olisivat syöneet pikku miehen lihoineen, luineen päivineen."
Minua kiusasi levottomuus saada tietää enemmän, mutta näin, ettei mitään tietämisen arvoista ollut siltä taholta kuultavissa. Päätin senvuoksi salata levottomuuteni ja etsiä mahdollisimman pian tilaisuuden puhutella Jackia.
"Entä haciendan jälkeen?" kysyin minä vaihtaen puheenaihetta.
"Samoilimme virranvartta alaspäin cañoniin, missä havaitsimme verta kallioilla. Täällä me jouduimme ymmälle, kunnes kaunis, hennonnäköinen nuorukainen, tavalla tai toisella tuttu teidän Jackillenne, tuli esille ja opasti meidät ylös kaalamolle, missä hän livahti meiltä, joten emme häntä sen koommin nähneet. Löysimme kavionjäljet jälleen sieltä, mihin hän jätti meidät, ja seurasimme niitä pienelle niitylle metsänsyrjään, missä tanner oli kummallisesti poljettu ja sotkettu rikki. Sieltä ne olivat kääntyneet takaisin, ja me hukkasimme kaikki jäljet."
"Mutta kuinka sitten tulitte tänne?"
"Aivan sattumalta. Me oikaisimme Kansallistien lähimpään kohtaan, kun tuo kookas kersanttimme tipahti niskaamme erään puun oksilta."
"Keitä sinä näit, Jack?" kuiskasin minä pojalle vietyäni hänet syrjään.
"Minä näin heidät kaikki, kapteeni."
"No?"
"He kysyivät, missä te olitte, ja kun minä kerroin heille..."
"Niin – niin?"
"He näkyivät kummeksivan..."
"Entä sitten?"
"Ja nuoret naiset..."
"Ja nuoret naiset?"
"Juoksivat ympärinsä, itkivät ja..."
Jack oli kyyhkynen, joka toi öljypuunlehvän.
"Sanoivatko he, mihin he olivat menossa?" kysyin minä lyhyen suloisen päivähaaveen jälkeen.
"Kyllä, kapteeni, he matkustavat ylämaahan asumaan."
"Minne – minne?"
"En voi muistaa nimeä – se oli niin kummallinen."
"Jalapa? Orizava? Córdova? Puebla? Mexico?"
"Luullakseni se oli yksi niistä, mutta en voi sanoa mikä; minä olen sen unohtanut, kapteeni?"
"Kapteeni Haller!" huusi majurin ääni. "Hetkiseksi tänne, olkaa hyvä. Tässä on muutamia niistä miehistä, jotka aikoivat teidät hirttää, eikö niin?"
Twing viittasi viiteen jarochoon, jotka oli kahakassa otettu vangiksi.
"Kyllä niin luulen", vastasin minä; "mutta en voisi vannoa heitä samoiksi miehiksi".
"Kautta ristin, majuri, minä voin vannoa heistä samoiksi jokikisen äidinpojan! Niitten joukossa ei ole ainoatakaan lurjusta, joka ei olisi antanut minulle syytä muistaa hänet, jos tuimaa potkua kylkiluiden väliin voi sanoa syyksi. – Te rumat vintiöt, potkaiskaapa minua nyt! Huvittaisiko teitä nyt astua mun takkini liepeille?"
"Astukaa tänne, hyvä mies", sanoi majuri.
Chane astahti esille ja vannoi kaikki viisi jarochoa hengiltä vähemmässä kuin yhtä monessa minuutissa.
"Riittää", sanoi majuri, kun irlantilainen oli antanut todistuksensa. "Luutnantti Claireborne", jatkoi hän kääntyen arvoltaan nuorimpaan upseeriin, "mikä rangaistus?"
"Hirtto!" vastasi viimemainittu juhlalliseen sävyyn.
"Luutnantti Hillis?"
"Hirtto!" kuului vastaus.
"Luutnantti Clayley?"
"Hirtto!" sanoi Clayley nopealla ja pontevalla äänellä.
"Kapteeni Hennessy?"
"Hirtto!" vastasi irlantilainen.
"Kapteeni Haller?"
"Oletteko tehnyt päätöksenne, majuri Twing?" kysyin minä, aikoen, jos mahdollista, lievittää tätä kamalaa tuomiota.
"Meillä ei ole aikaa, kapteeni Haller", vastasi ylempäni, keskeyttäen minut, "eikä tilaisuuttakaan kuljettaa vankeja. Armeijamme on ehtinyt Plan del Riolle ja valmistautuu hyökkäämään solaan. Tunnin viivästys voisi myöhästyttää meidät taistelusta. Te tiedätte tuloksen siitä yhtä hyvin kuin minäkin."
Minä tunsin Twingin päättäväisen luonteen liian hyvin enempää vastustaakseni, ja jarochot tuomittiin hirtettäviksi.
Seuraava ote majurin asiasta tekemästä raportista osoittaa, kuinka tuomio pantiin täytäntöön:
Surmasimme heistä viisi ja vangitsimme yhtä monta, mutta päällikkö pääsi pakenemaan. Vangit tutkittiin ja tuomittiin hirtettäviksi. He olivat jo valmistaneet hirsipuun kapteeni Hallerille ja hänen tovereilleen, ja paremman puutteessa me hirtimme heidät siihen.
LI
Linnunsilmällä taistelua katselemassa
Aurinko oli ollut vasta tunnin ylhäällä, kun me ratsastimme pois Kotkanluolalta. Jonkun matkan päässä käännyin satulassani ja vilkaisin taakseni. Viisi riippuvaa ruumista oli outo näky, joka ei helposti unohdu. Mikä kauhistuttava kuva sen täytyy ollakaan heidän omille tovereilleen, jotka epäilemättä katselivat näytelmää joltakulta etäiseltä ylängöltä.
Liikkumattomina he riippuivat kaikki omituisen pukunsa koreissa helyissä – rentoina – kuolleina! Hongat kaartuivat hiukan, kotka kirkui kiitäessään ohi, ja korkealla sinisessä ilmassa liiteli ja kierteli tuhansia kaljupäisiä ja -kaulaisia korppikotkia, laskeutuen alaspäin joka kaarteellaan.
Ennenkuin olimme ratsastaneet Kotkankallion näkyvistä, se oli mustanaan zopiloteja eli urubuja, satoja niitä räpytteli männyissä hioen löyhkääviä nokkiaan vielä lämpimän saaliinsa varalle. En voinut olla ajattelematta tätä uhrien kummallista vaihtumista. Kahlasimme alhaalla juoksevan virran poikki ja vaelsimme muutamia tunteja länteen päin puolialastoman harjanteen yli. Puolenpäivän aikaan pääsimme arroyolle – kirkkaalle, viileälle purolle, joka lirisi eteenpäin tiheän, palma redondaa kasvavan lehdon läpi. Täällä me lepäsimme keskipäivän loikoen vihreällä nurmikolla.
Auringon laskiessa saavuimme Jacomulcon pieneen syrjäiseen kylään, pueblito, jossa olimme päättäneet viettää yön. Twing määräsi alcalden hankkimaan muonaa "miehille ja juhdille". Hevoset lieattiin torille, miesten leiriytyessä nuotioittensa ääreen, sitten kun vahvoja ratsasvartioita oli sijoitettu kylään johtaville teille ja poluille.
Aamun koitteessa olimme jälleen satulassa ja ratsastettuamme toisen harjun yli saavuimme Plan-virralle viiden mailin päähän sillan yläpuolelle ja aloimme ratsastaa alaspäin jokivartta pitkin. Olimme vielä etäällä vedestä, joka kohisi ja humisi rotkon pohjassa satoja jalkoja polkuamme alempana.
Ratsastaessamme erään kukkulan yli aukesi eteemme äkkiä näky, joka sai meidät hypähtämään satuloissamme. Suoraan edessämme, vajaan mailin päässä, kohosi korkea, pyöreä, pallonpuoliskon kaltainen kukkula, ja pienessä tornissa sen huipulla liehui Meksikon lippu.
Pitkiä rivistöjä sotilaspukuisia miehiä oli tornin ympärillä. Kirkaspukuisia ratsastajia nelisti mäkeä ylös ja alas. Saatoimme eroittaa heidän messinkikypäriensä kimaltelun ja tuhansien pistimien välkkeen. Kiilloitettu haupitsi välähti auringon säteissä, ja me saatoimme eroittaa tykkimiehet seisomassa asemillaan. Torvet kajahtelivat ja rummut pärisivät. Ne olivat niin lähellä, että eroitimme kutsun. Ne soittivat "pitkän pärrytyksen".
"Seis! Taivas armahtakoon!" huudahti Twing, seisauttaen hevosensa äkkiä. "Me ratsastamme vihollisen leiriin! Opas", lisäsi hän, kääntyen hurjasti Raouliin ja puoliksi vetäen miekkansa tupesta, "mitä tuo on?"
"Kukkula, majuri", vastasi sotamies tyynesti, "on 'El Telégrafo'. Siellä on luullakseni meksikolaisten päämaja."
"Ja, hyvä mies, mitä tarkoitat? Se ei ole mailinkaan päässä."
"Sinne on kymmenen mailia, majuri."
"Kymmenen! Hyvä mies, minä voin eroittaa kotkan lipusta! Sinne ei ole mailiakaan, taivas tietää!"
"Ei kylläkään silmällä; mutta tietä pitkin, majuri, sinne on, niinkuin sanoin, kymmenen mailia. Me sivuutimme rotkon kannaksen joku aika sitten; ei ole toista ennenkuin pääsemme El Planiin."
Se oli totta. Vaikka olimme vihollisen keveimmän tykistön ulottuvissa, olimme kymmenen mailin päässä!
Laaja kuilu ammotti meidän ja heidän välillä. Seuraavassa silmänräpäyksessä olimme sen partaalla ja kääntäen äkkiä oikealle annoimme ratsujemme ravata niin nopeasti kuin kalliotiellä oli mahdollista.
"Hyvänen aika, Haller, me tulemme liian myöhään! Ajakaa laukkaa!" huusi Twing kiirehtiessämme hevosiamme vieretysten.
Sen sanan kuullessaan joukko karahdutti laukkaan. El Pian, silta, metsäkylä, amerikkalaisten leiri tuhansine valkoisine pyramiideineen – kaikki välähtivät eteemme välähdyksenä tuolta alhaalta, syvältä altamme, kartan tavoin. Olimme yhä vastapäätä El Telégrafoa!
"Taivaan tähden", huudahti Twing, "leirimme on tyhjä!" Vain muutamia olentoja oli näkyvissä kuljeskellen telttain välissä: kuormastovaljakon ajaja, leirivartija, sairas sotamies.
"Katsokaa, katsokaa!"
Minä vilkaisin osoitettuun suuntaan. Pitkää harjua vasten, joka kohosi leirin yläpuolelle, eroittui tummansininen juova – jono asepukuisia miehiä, joka kimalteli kymmenentuhannen pistimen liikkuessa. Se kiersi mäkeä pitkin kuin kiemurteleva käärme ja suuntautuen El Telégrafoa kohti hävisi hetkiseksi harjun taakse.
Tykinlaukaus kupumaiselta kukkulalta – sitten toinen, kolmas, neljäs! Muskettien räiskettä – rumpujen pärinää – torvien toitotusta – huutoja – hurraamista!
"Taistelu on alkanut!"
"Tulemme liian myöhään!"
Olimme vielä kahdeksan mailin päässä toimintapaikalta.
Hillitsimme ratsumme ja istuimme tuskitellen satuloissamme.
Ja nyt kävi muskettien pauke herkeämättömäksi, ja me eroitimme amerikkalaisten kiväärien laukaukset. Pommeja lenteli ja raketteja suhahteli ilmassa.
Pyöreä kukkula verhoutui rikkipilveen, ja savun läpi me saatoimme nähdä pieniä osastoja hiipimässä kalliolta kalliolle, pensaasta pensaaseen, ammuskellen liikkuessaan. Joidenkuiden näimme suistuvan takaisinpäin lyijyrakeitten alta, joita ylhäältä satoi heidän päällensä.
Ja sitten vahva osasto tuli ulos alhaalta metsästä, ponnistellen ylöspäin ja uhmaten kaikkea vaaraa. Ylöspäin, ylöspäin! Pistimet survaistiin ristiin, sapelit välkähtivät ja punertuivat, ja sitten kuului hurraus, pitkä, äänekäs ja riemuitseva, ja harventuvan savun läpi nähtiin tuhansien syöksyvän jyrkännettä alas ja pötkivän metsään.
Vielä emme tienneet, kumpi puoli sillä tavoin pakeni. Katselimme tornia henkeämme pidätellen. Savupilvi verhosi sen juuren, missä muskettituli vielä jyrisi lähettäen murhaavia ammuksiaan alas pakenevien perään.
"Katsokaa, katsokaa!" huusi muuan ääni. "Meksikon lippu – on alhaalla! Katsokaa! Tähtilippu!"
Amerikan lippu avautui verkalleen sinervän savun yli, ja me saatoimme helposti eroittaa juovat ja nurkassa tumman neliön hopeatähtineen; ja kuin yhdestä suusta joukkomme kajahdutti hurjan voitonhuudon.
Vähemmässä ajassa kuin tämän selostuksen lukemiseen kuluu, menetettiin ja voitettiin Cerro Gordon taistelu.
LII
Omituinen tapa paeta tappotanterelta
Istuimme hevostemme selässä vastapäätä El Telégrafon pallomaista huippua katsellen lippuamme sen liehuessa tornista.
"Katsokaa tuonne! Mitä tuo on?" huusi muuan upseeri osoittaen barrancan yli.
Kaikkien silmät kääntyivät nyt osoitettuun suuntaan. Valkoinen jono liikkui hitaasti vastakkaisen kallion sivua pitkin alas.
"Peräyttäkää, miehet, peräyttäkää!" huudahti Twing, kun hänen silmänsä osui kummalliseen näkyyn. "Asettukaa kukkulan suojaan!"
Hetkisessä koko joukko – rakuunat, upseerit ja kaikki – olivat karauttaneet hevosensa kuivan joen uomaan, missä olimme täydellisesti verhotut näkyvistä. Kolme tai neljä meistä hyppäsi ratsultaan Twingin kera ja hiipi varovaisesti vastikään jättämäämme asemaa kohti, ja kohottaen päämme mättäiden yli me vilkaisimme rotkon poikki. Olimme lähellä sen syrjää, ja barrancan vastakkainen sivu, mahtava basalttiseinä, nousi noin mailin päässä samalle tasolle ainakin tuhat jalkaa joen uomasta. Sen sivu oli melkein kohtisuora, lukuunottamatta muutamia askelmia eli hyllyjä basalttikerroksissa, joilta pistihe ulos kitukasvuisia palmuja, ketripuita ja tummia, muodottomia röykkiöitä kaktusta ja agavea.
Tätä sivua pitkin elävä jono yhä liikkui, hitaasti, polvitellen kapeita reunoja pitkin ja ulospistävien kärkien yli, ikäänkuin jotakin valkoista nestettä olisi virrannut tai jättiläishyönteisten kulkue ryöminyt äkkijyrkännettä alaspäin. Kirkkaan esineen välähdys silloin tällöin olisi ilmaissut meille tämän kummallisen ilmiön luonteen, jollemme olisi sitä jo arvannut. Siellä oli aseistettuja miehiä – meksikolaisia – pakenemassa tappotanterelta; ja metsässä kallionvierulla me eroitimme tuhansia heidän tovereitaan kyyröttämässä ryhmissä ja odottamassa tilaisuutta päästä alas. He olivat ilmeisesti piilossa ja turvattuina kaikelta vaaralta toisella puolella olevien takaa-ajajiensa taholta. Tositeossa olikin amerikkalaisen armeijan pääjoukko jo sivuuttanut heidän asemansa ja liikkui eteenpäin Jalapan tietä pitkin, seuraten niitä tomupilviä, joita leijaili Santa Annan perääntyvien eskadroonien kintereillä.
Viivähdimme jonkun aikaa tarkkaamassa näiden ovelien pakolaisten liikkeitä heidän virratessaan alaspäin. Heidän jononsa pää oli jo melkein ehtinyt metsäiseen pohjaan, jonka vihreän sahalaidan läpi Plan-joki virtasi eteenpäin, kaarrellen kallioiden välitse.
Levottomia katseita luotiin majuria kohti, jonka kylmät, harmaat silmät eivät osoittaneet mitään toiminnan merkkiä.
"No, majuri, – mitä on tehtävä?" kysyi muuan.
"Ei mitään!" kuului tehostava vastaus.
"Eikö mitään!" säesti jokainen.
"No, mitä me voisimme tehdä?"
"Ottaa heidät vangeiksi jok'ikisen."
"Ketkä sitten?"
"Nuo meksikolaiset – tuolla edessämme."
"Haha, edessänne ne ovat – pitkän matkan päässä myös. Pyh, ne ovat kymmenen mailin päässä, ja sittenkin, vaikka voisimme ratsastaa suoraan jyrkännettä alas siivekkäillä hevosilla, niin mitä voisi sata miestämme saada aikaan viidakossa tuolla alhaalla? Katsokaahan sinne! Niitä on tuhatlukuinen joukko kapuamassa kallioita pitkin!"
"Mutta mitä merkitsee lukumäärä?" kysyin minä, puhuen nyt ensimmäistä kertaa. "Ne ovat jo lyödyt ja pakosalla – puolet heistä varmaan ilman aseitakin. Kah, majuri, lähtekäämme! Voimme kaapata koko lauman laukaustakaan ampumatta."
"Mutta, hyvä kapteeni, me emme voi heitä tavoittaa sieltä, missä he ovat."
"Se ei ole tarpeellista. Jos ratsastamme ylös kallioille, tulevat he meitä vastaan."
"Kuinka?"
"Näette tuon tumman juovan. Se ei ole kolmenkaan mailin päässä. Tiedätte, että tuollaista metsää ei kasva kallion paljaalla pinnalla. Se on rotko ja, panenpa vetoa, myöskin vesijuonne. Ne samoavat sen läpi."
"Mainiota! Voisimme kohdata heidät heidän tullessaan sitä pitkin ylös", huudahti usea samalla kertaa.
"Ei, pojat – ei! Olette kaikki väärässä. Ne pysyttelevät rotkon pohjalla – tiheässä metsässä, vakuutan teille. Ei hyödytä hukata aikaa. Meidän täytyy kaartaa tielle ja samota eteenpäin. Ken tietää, vaikka saisimme vielä kylliksi hommaa. Tulkaa!"
Näin sanoen komentava upseerimme nousi ja, kävellen takaisin arroyolle, hypähti satulaansa. Tietysti me noudatimme hänen esimerkkiään, mutta emme kovin ystävällisin tuntein. Minäkin puolestani olin varma, että olisimme voineet tehdä loistavan kaappauksen ja saapua leiriin liehuvin lipuin. Tunsin, ja niin tunsi ystäväni Clayleykin, samaa kuin koulupoika, joka on myöhästynyt tunniltaan ja mielellään tahtoisi tuoda opettajalleen hyvityksen. Sitäpaitsi olimme kuulleet tovereiltamme, että ylipäällikön nimenomaisena tarkoituksena oli tässä tilaisuudessa ottaa vangiksi mahdollisimman paljon vihollisista. Tämä päätös johtui siitä hyvin varmistetusta tosiasiasta, että sadat, jotka olivat marssineet ulos Vera Cruzista kunniasanaansa vastaan, olivat menneet suoraan Cerro Gordoon, aikoen jälleen taistella meitä vastaan; ja epäilemättä oli muutamia näistä arvon sotilaista sen väen joukossa, joka nyt kiipesi barrancaa alaspäin.
Tällaisin tuntein Clayley ja minä olimme kiihkeän halukkaat suorittamaan jotakin, mikä peittäisi äskeisen mielettömyytemme ja tuottaisi meille takaisin päämajan suosion.
"Sallikaa minun ottaa viisikymmentä miehistänne ja yrittää. Tiedättehän, majuri Twing, että minulla on paljonkin sovitettavana."
"Minä en voi, kapteeni, – en voi. Meidän täytyy jatkaa matkaamme. Eteenpäin!"
Ja seuraavassa silmänräpäyksessä me ajoimme ravia El Plania kohti.
Ensimmäistä kertaa tunsin suuttumusta Twingiä kohtaan; ja kiristäen ohjaksiani minä jättäydyin jälkeen. Mitä olisinkaan sillä hetkellä antanut Rajavartiostosta?
Minut herätti perin murjottavasta mietiskelystäni laukaus, kiväärinkuulan vihellys ja edellä ratsastavan majurin äänekäs: "Seis!" Heti suoristautuen eroitin jotakin vihervää juuri häipyvän erään kallionharjan taakse. Se oli etuvartija, joka oli laukaissut ja juossut metsään.
"Luuletteko, että siellä on meidän väkeämme?"
"Se on joku meidän komppaniastamme, kapteeni; minä näin lakissa vihreää", sanoi Lincoln.
Minä nelistin etupäähän. Twing lähetti juuri pientä osastoa tiedustelemaan. Minä lyöttäydyin sen mukaan, ja ratsastettuamme satasen metriä vilkaisimme harjun yli ja näimme vajaan neljänsadan metrin päässä kymmentuumaisen haupitsin, joka oli juuri käännetty ja ammotti nyt meitä kohti. Kanuunan perässä seisoi joukko tykkimiehiä ja heidän sivustoillaan isompi osasto, nähtävästi keveää jalkaväkeä eli tarkk'ampujia. Se olisi ollut kaikkea muuta kuin hauska näky, jollei pieni puna- ja valkojuovainen lippu olisi liehunut tykin yllä. Ja määräyksistä välittämättä meidän osastomme hypähdytti hevosensa harjanteelle ja siepaten lakit päästänsä tervehti sitä riemuhuudoin.
Patterin ääressä seisovat sotilaat olivat vielä ymmällä, tietämättä, mitä ajatella käytöksestämme, koska he olivat etäinen etuvartio sillä suunnalla; mutta silloin ratsastava pyssymies nelisti esille ja levitti rykmenttinsä lipun.
Hurja hurraus kajahti vastaan patterilta; ja seuraavassa silmänräpäyksessä molemmat joukot olivat yhtyneet ja puristelivat toistensa käsiä sydämelliseksi tervehdykseksi, niinkuin kauan erossa olleet ystävät konsaan.
Vähimmin mielenkiintoista minulle ei ollut se seikka, että oma osastoni, luutnantin johdolla, oli tykin pääasiallisena vartiona; ja toveriemme tulotervehdys oli sellainen, jonka olisimme voineet saada haudasta palatessamme.
He olivat kauan sitten päätelleet, että olivat nähneet meidät viimeisen kerran; ja oli perin huvittavaa katsella näitä urheita tarkk'ampujia heidän kerääntyessään Lincolnin ja tämän toverien ympärille kuulemaan kertomusta meidän seikkailuistamme.
LIII
Tukkukaappaus
Muutamassa minuutissa tervehdyksemme olivat suoritetut. Twing samosi eteenpäin, ottaen mukaansa ratsuväkieskadroonansa. Minä olin päättänyt lähteä vastakkaiselle suunnalle – "latua takaperin". Minulla oli johdettavanani joukko – omani – ja minä tunsin kipeästi tarpeen tehdä jotakin sovittaakseni äskeisen mielettömyyteni. Clayley oli yhtä kiihkeä kuin minäkin.
"Ette tarvinne niitä enää?" sanoin minä Ripleylle, reippaalle nuorelle miehelle, joka komensi haupitsia.
"En, kapteeni; minulla on täällä kolmekymmentä tykkimiestä. Olisi ihme, jollemme voisi varjella kanuunaa ja käyttää sitä kymmenen kertaa niin suurta lukumäärää vastaan kuin nuo tuolla näkemämme sankarit." Ja hän osoitti pakenevaa vihollista barrancan toisella sivulla.
"Entä jos tulisitte mukaamme?"
"Tulisin kernaasti; mutta velvollisuuteni, paras Haller, velvollisuuteni! Minun täytyy pysyä tykin ääressä."
"Hyvästi sitten, toveri! Meillä ei ole aikaa hukattavana – jääkää hyvästi!"
"Hyvästi; ja jos saatte selkäänne, perääntykää minun luokseni. Minä pidän kapineen täällä, kunnes palaatte, ja hyvä rypälekuorma on valmiina jokaiselle, joka mielii ajaa teitä takaa."
Komppania oli jo järjestynyt haupitsin sivulle ja komennosta "Eteenpäin – nopea tahti!" se lähti ripeästi mäkien yli.
Muutaman minuutin päästä olimme saavuttaneet kohdan, missä tie seurasi jonkun matkaa kuilun parrasta. Täällä me pysähdyimme hetkiseksi, ja ottaen Lincolnin ja Raoulin minä hiivin eteenpäin aikaisemmalle tähystyspaikalleni.
Patterin luona kuluttamamme aika oli niin lyhyt, että vaivaloisesti jyrkältä kalliolta laskeutuvan vihollisjonon pää oli vasta ehtinyt barrancan pohjaan. He juoksivat kaksittain ja kolmittain jokea kohti, joka sen kohdan lähellä puski kuilun alasyrjää vasten. Pienellä, Ripleyltä saamallani kaukoputkella eroitin heidän jokaisen liikkeensä. Jotkut heistä olivat aseettomina – olivat kaiketikin heittäneet aseet pois, – kun taas toiset vielä kantoivat muskettejaan ja jokseenkin monet olivat sälytettyjä matkalaukuilla ja raskailla taakoillakin, kotoisilla kalleuksilla – kenties varastetuilla – heidän omasta leiristään. Päästyään vihreälle nurmikolle, jolle heitä tippui alituisena virtana, he ryntäsivät eteenpäin vettä kohti, kompuroiden sen uomaan janoisina joukkoina ja langeten polvilleen juomaan. Jotkut täyttivät leilinsä ja siirtyivät edelleen.
"He aikovat kukkuloille", ajattelin minä. Tiesin, ettei siellä päin ollut vettä mailien päässä.
Silmäillessäni kaukoputkella pitkin kalliorotkon pohjaa huomasin esineen, joka oli palmupuuröykkiössä. Se oli satuloitu muuli, jota vartioitsi useat sotamiehet paljoa muhkeammassa univormussa kuin ne joukot, jotka ponnistelivat heidän ohitseen.
"Ne odottavat jotakuta korkea-arvoista upseeria", ajattelin. Kuljetin kaukoputkeani hitaasti laskeutuvien hahmojen jonoa pitkin kallioita ylöspäin pienelle tasanteelle, joka oli melkein jyrkänteen puolivälissä. Useita kirkkaita sotilaspukuja välähti mykiössä. Tasannetta varjostivat palmut; ja minä havaitsin, että tämä joukko oli pysähtynyt hetkiseksi salliakseen (kuten silloin päättelin) etummaisten pakolaisten uranuurtajina tutkia metsäistä pohjaa. Olin oikeassa. Niin pian kuin nämä olivat menneet virran yli ja etääntyneet jonkun matkaa viidakkoon sen rantoja pitkin, jatkoivat ensinmainitut laskeutumistaan. Ja nyt minä näin jotakin, mikä sai valtimoni kuumeisesti sykkimään, – näin yhden näistä kantavan tummaa esinettä selässään. Esinettäkö? Miestä – eikä se mies voinut olla kukaan muu kuin Meksikon rampa tyranni.
Voin tuskin kuvailla silloisia tunteitani. Nuori metsästäjä, joka näkee jaloa riistaa – karhun, pantterin, puhvelin – ensi kertaa kiväärinsä ulottuvilla, saattaisi tuntea samoin. Minä vihasin sitä miestä, niinkuin kaikkien kunnon miesten täytyy ja tulisi vihata raukkamaista despoottia. Lyhyen sotaretkemme aikana olin kuullut monta varmasti oikeaksi todistettua tarinaa hänen halpamielisestä lurjusmaisuudestaan, ja luulen, että sillä hetkellä olisin kernaasti uhrannut toisen käteni saadakseni hänet yhtä lähelle itseäni kuin hän kaukoputken näköpiirissä näytti olevan. Luulin voivani eroittaa hänen piirteensäkin, rikoksien syviksi uurtamat piirteet hänen tummilla, pahanilkisillä kasvoillaan; ja varmistuessani hänen henkilöllisyydestään minä vedin pääni takaisin ja kehoitin tovereitani tekemään samoin.
Nyt oli toiminnan aika, ja pantuani kaukoputken syrjään me hiivimme takaisin toveriemme luo. Olin kuullut Raoulilta, että tumma juova, jonka olin aikaisemmin huomannut, oli, kuten olin päätellytkin, pienen joen tiheämetsäinen cañon, joka muodosti Planvirralle vievän aukon eli solan. Se ei ollut kolmen, vaan viiden mailin päässä. Sitä parempi, ja nopein askelin, joskin kumarassa, pääsimme pian tiellemme jälleen. Olin kertonut tovereilleni kylliksi tehdäkseni jotkut heistä yhtä innokkaiksi kuin itse olin. Monet heistä olisivat antaneet puolet elämäänsä saadakseen ampua moista riistaa. Monet heistä muistivat menettäneensä veljen Goliadin tasangoilla tai Alamon linnoituksen edustalla.
Rajavartiosto oli sitäpaitsi kaiken päivää ikävöinyt taistelua, ja kun miehet nyt aivan odottamatta johdettiin sellaiseen, olivat he parhaassa vireessä. He liikkuivat eteenpäin kuin yhtenä miehenä, ja ne viisi mailia, jotka eroittivat meidät rotkosta, jäivät pian taaksemme. Me saavuimme sinne luullakseni noin puolessa tunnissa. Ottaen huomioon jyrkän solan, jota pitkin vihollisen täytyi tulla, tiesimme, että meillä oli hengähdysaikaa, joskaan ei pitkälti; ja sillä välin minä kypsytin suunnitelmani, joista osan olin matkalla muovannut.
Lyhyt yleissilmäys maastoon osoitti meille, ettei se olisi paremmin sopinut väijytykseen, jos olisimme sen ehdoin tahdoin valinneet. Rotko eli cañon ei suuntautunut suoraan kalliolle, vaan polvitellen, joten mies kukkulan huipulta saattoi hälyttää toisen hänen perästään tulevan vain huutamalla tai laukaisemalla pyssynsä. Juuri tätä me halusimmekin, tietäen, että vaikka voisimmekin vangita muutamia etumaisia, niin perimmäiset voisivat hälytettyinä helposti pujahtaa jokinotkon pohjaan ja paeta tiheikön kautta. Aikomuksemme oli ottaa vankimme, jos mahdollista, ampumatta ainoatakaan laukausta; ja sitä emme näissä olosuhteissa pitäneet mahdottomana.
Sola oli kuiva arroyo, jonka äyräitä reunustivat isot männyt ja pumpulihaavat, kiertokasvien ja köynnösten nitomina. Siinä, missä rotko yhtyi ylänköön, olivat sen äyräät korkeat ja paljaat, ja vain siellä täällä kasvoi hajallaan palmettoja, kohoten isojen mataheinäpälvien keskeltä. Jokaisen tällaisen rungon tai haaran taakse sijoitettiin pyssymies, niin että he levitettynä rivinä siinä muodostivat rotkon suuta vasten koveron kaaren, joka vähitellen sulkeutui, päättyen okapensaikon taajaan tiheikköön aivan kuilun reunaan. Tälle paikalle kummallekin puolen polkua sijoitimme puoli tusinaa miehiä sellaiseen asentoon, että he olivat kätkössä kaikilta ylöspäin tulevilta joukoilta, kunnes nämä olivat ehtineet ulos rotkosta ja niiden peräytyminen oli käynyt mahdottomaksi. Soikion vastakkaiseen päähän sijoitettiin vahvempi joukko Clayleyn johdolla ja Raoul toimimaan tulkkina. Oakes ja minä asetuimme paikoillemme komentamaan erillisiä osastoja kukkulan rinteellä.
Järjestelyihin kului vain muutama minuutti. Olin tekemisissä miesten kanssa, joista moni oli "saartanut" puhveleja samalla tavalla; eikä tarvittu suurta vaivaa, kun he jo oppivat joitakuita muutoksia siihen puuhaan. Muutamassa minuutissa olimme kaikki paikoillamme, odotellen levottomasti ja täysin hiljaa.
Eikä kuitenkaan mitään hälinää ollut kuulunut korviimme alhaalta, paitsi tuulen huminaa korkeissa puissa ja kivistä uomaansa pitkin vyöryvän joen kohinaa. Silloin tällöin kuulimme hajalaukauksen tai ratsastorven nopean, kimeän sävelen; mutta ne kuuluivat etäältä ja kertoivat vain hurjasta leikistä, joka vielä oli käynnissä Encerroon ja Jalapan johtavan tien varrella.
Sanaakaan emme hiiskuneet toisillemme. Miehet, jotka olivat hajoitetut mäelle, lymyilivät palmettoryhmien takana, eikä meidän asemaltamme ainoakaan heistä ollut näkyvissä.
Täytyy tunnustaa, että sillä hetkellä tunsin omituisia ailahduksia – sillä hetki oli elämäni kiihkeimpiä; ja vaikken tuntenut mitään vihaa vihollisiani kohtaan, mitään halua tehdä kellekään heistä pahaa, lukuunottamatta häntä, josta olen puhunut, oli jotakin niin hurjaa, niin tenhoavaa tällaisessa ihmisten – kaikista eläimistä korkeimpien – pyydystämisessä, etten olisi voinut luopua tästä epäinhimillisestä urheilusta. Minulla ei ollut mitään tarkoitusta tehdä sitä epäinhimilliseksi. Tiesin hyvin, kuinka heitä sotavankeina kohdeltaisiin; ja olin antanut määräyksen, ettei ainoatakaan laukausta ammuttaisi eikä iskua iskettäisi, jos he luopuisivat aseistaan ja vastustuksetta antautuisivat. Mutta hänen kanssaan ihmiskunnalla oli monta velkaa kuitattavana; ja samalla kertaa minä en tuntenut suurta halua vastustaa sitä, mikä olisi Rajavartioston miesten toivomus siinä suhteessa.
"Eiköhän kaikki oivallinen väijytyksemme ole turhaa?" tuumin itsekseni pitkän odotusajan jälkeen, kun ei näkynyt merkkiäkään vihollisesta.
Olin alkanut sitä jo arvella ja pelätä, että pakenevat meksikolaiset olivat pysytelleet joen varrella, kun mehiläisten surinaa muistuttava ääni läheni solaa ylöspäin. Pian se kävi kuuluvammaksi, kunnes eroitin ihmisten äänet. Meidän sydämemme sykintä oli nyt voimakkaampaa kuin heidän äänensä. Nyt ratisivat kivet, kun ne irroitettuina kaltevilta sijoiltaan vierivät taakse- ja alaspäin.
"Guárdate, hombre! Katso eteesi, mies", huusi joku.
"Carrajo!" kirkaisi toinen. "Olehan varuillasi siinä! En ole tänään välttänyt jänkkien luoteja saadakseni kalloni tuolla tavoin halki. Arriba, arriba! Ylöspäin, ylöspäin!"
"Kuulehan, Antonio, oletko varma, että tämä tie johtaa ylös?"
"Aivan varma, camarado."
"Ja sittenkö Orizavaan?"
"Sitten Orizavaan – derecho, derecho, suoraan, suoraan."
"Mutta kuinka etäällä, hombre?"
"No, on pysähdyspaikkoja – pueblitos, pikku kyliä."
"Vaya! Ei minulla ole mitään sitä vastaan, että saavumme niihin pian. Olen nälissäni kuin paastonnut preiriesusi."
"Carrai, eipä preiriesutten tarvitse näillä mailla olla nälissään vähiin aikoihin. Vaya!"
"Kuka tiennee, ovatko he surmanneet 'El Cojon'?"
"'Tavoita repo, tapa repo'. Eivät. Hän on löytänyt jonkun reiän pujahtaakseen lävitse, sen takaan.
"'El que mata un ladrón,
tiene cien años de perdón.'"[Ken tappaa rosvon, saa sadan vuoden anteeksiannon. Suom.]
Tätä tervehtivät naurunremakalla miehet, jotka vain tunti sitten olivat kirkuneet itsensä käheiksi huutamalla: "Viva el general! Viva Santa Anna!" Ja eteenpäin he kapusivat, jatkaen rupatteluaan, jonkun mainitessa naurahtaen toverilleen, että jos los texanos (teksasilaiset) saisivat käsiinsä "El Cojon", niin heidän, meksikolaisten, täytyisi katsella itselleen uutta presidenttiä.
He olivat nyt ehtineet ohitsemme. Me tuijottelimme heidän selkiinsä. Ensimmäisessä joukkiossa oli viisitoista- tai kaksikymmenmiehinen rivi, enimmäkseen sotilaita "tuoreista pataljoonista" – rekryyttejä, joilla oli vapaaehtoisten valkoiset palttinanutut ja väljät, merimiesmalliset housut.
Vaikka nämä miehet olivatkin uusia, olivat he joko asemansa vuoksi taistelussa tai pikemminkin paremman paikallistuntemuksensa avulla kyenneet pakenemaan, kun taas tuhansia heidän veteraanitovereitaan oli joutunut vangeiksi. Mutta harvat heistä olivat aseissa; he olivat paon kiireessä heittäneet pyssynsä pois.
Tällä hetkellä me voimme eroittaa Raoulin äänen:
"Alto! abajo las armas! Seis, aseet alas!"
Saatoimme nähdä – sillä he olivat vielä näkyvissä, – että jotkut meksikolaiset tämän haasteen kuullessaan hypähtivät koholle. Pari, kolme vilkaisi taakseen kuin palatakseen rotkoon, mutta tusina pyssynpiippuja kohtasi heidän katseensa.
"Adelante! adelante! Somos amigos. Eteenpäin! Olemme ystäviä", sanoin minä heille puolittain kuiskaamalla, peläten hälyyttäväni heidän perässään tulevan toverinsa, ja samalla viittasin heitä eteenpäin.
Kun Clayley toiselta puolelta heilutti valkoista lippua ja toiselta ammotti joukko tummia putkia, eivät meksikolaiset vitkastelleet valinnassaan. Hetkisessä he olivat kadonneet näkyvistämme, pitäen parempana Clayleyn ja Raoulin seuran; he tiesivät, kuinka meksikolaisten kanssa oli oikealla tavalla meneteltävä.
Olimme tuskin suoriutuneet näistä, kun toinen ryhmä miehiä syöksyi esille notkosta yhtä aavistamatta kuin toverinsakin olivat olleet heitä odottavasta kohtalosta.
Näiden suhteen meneteltiin samalla tavoin; ja sitten tuli uusi ja yhä uusi joukko, joiden kaikkien täytyi luovuttaa aseensa ja heittäytyä maahan, heti kun olivat ehtineet avoimelle tanterelle ylhäällä. Tätä jatkui, kunnes aloin pelätä, että otimme enemmän vankeja kuin turvallisesti voimme kuljettaa, minkä seikan tietäessään nämä saattaisivat tehdä meille tenän.
Mutta viekoitteleva palkinto ei ollut vielä ilmestynyt. Se ei voinut olla etäällä, ja sen toiveen viehättämänä minä päätin kestää vielä hetkisen.
Mutta päätöksen tukkupyydystyksellemme tuotti odottamaton tapaus. Noin kymmen- tai viisitoistamiehinen osasto, joukossa monta upseeria, ilmaantui äkkiä ja marssi rohkeasti ulos rotkosta.
Näiden ehtiessä tasaiselle maalle kuulimme kyllä Raoulin huutavan: "Alto!" Mutta pysähtymisen asemesta, niinkuin heidän toverinsa olivat tehneet, useat heistä vetivät esille miekkansa ja pistoolinsa ja ryntäsivät solalle.
Kuulatuisku kummaltakin puolen ehkäisi muutamien perääntymisen; toiset pääsivät pakoon kallion sivuitse; ja joidenkuiden – ei puolta tusinaa useamman – onnistui pujahtaa rotkoon. Meidän oli tietenkin mahdotonta heitä seurata; ja minä käskin levitetyn rivin sulkeutua jo otettujen vankien ympärille, jotteivät he yrittäisi matkia rohkeampia tovereitaan.
Me emme pelänneet, että meidän kimppuumme hyökättäisiin. Ne, jotka olivat menneet alas, olivat menneet sellaisen pakokauhun vallassa, että olimme turvassa siltä vaaralta. Samalla kertaa tiesimme, että tyranni oli saanut hälytyksen ja pääsisi pakenemaan.
Jotkut joukostamme – joilla oli muistoja Santa Féstä ja San Jacintosta, pyysivät minulta lupaa lähteä hänen peräänsä ja napata hänet.
Siihen pyyntöön en minä näissä olosuhteissa voinut suostua, ja me ryhdyimme köyttämään vankejamme. Pyssynhihnoja ja vöitä halkaistiin köysiksi, ja niillä me sidoimme vangit kaksittain, heitä oli kaiken kaikkiaan sataviisitoista paria – kaksisataa kolmekymmentä miestä.
Kun he olivat täten järjestetyt, voimme mukavasti heitä vartioida ja marssimme voitonriemuisina amerikkalaiseen leiriin.
LIV
Omituisesti päättynyt kaksintaistelu
Cerro Gordon taistelun jälkeen voitolliset joukkomme ajoivat vihollista takaa Jalapaan asti, missä armeija pysähtyi kerätäkseen haavoitettunsa ja valmistuakseen marssimaan Meksikon pääkaupunkia vastaan.
Jalapalaiset eivät ottaneet meitä vieraanvarattomasti vastaan eivätkä jalapattaretkaan. He pitivät selvänä asiana, että me ryöstäisimme ja hävittäisimme heidän kauniin kaupunkinsa. Sitä me emme tehneet, ja heidän kiitollisuutensa teki upseereillemme mahdolliseksi viettää aikansa jokseenkin hauskasti. Iloinen remu, joka aina seuraa taistelua – sillä kaatuneet toverit unohdetaan pian onnittelujen ja virkaylennysten keskellä – ei tehonnut minuun.
Tanssiaiset, las tertulias ja los dias de campo olivat minusta kaikki yhtä väsyttäviä. Hän ei ollut siellä – vaan missä? En tiennyt. Ehken häntä koskaan enää näkisi. Tiesin ainoastaan, että he olivat matkustaneet ylämaahan – ehkä Córdovaan tai Orizavaan.
Clayleyn tunteet olivat samanlaiset. Kirkkailla silmillä Jalapan talojen parvekkeilta, suloisilla äänillä sen oranssipuiden varjostamista pihoista ei koitunut meille valoa eikä musiikkia. Olimme molemmat perin onnettomia.
Tämän ikävän seikan lisäksi oli armeijamme upseerien keskuudessa herännyt pahaa kaunaa – kateutta vanhojen ja uusien välillä. Vanhaan, vakinaiseen armeijaan kuuluvat pitivät itseään jonkinlaisena sotilasylimystönä ja katselivat virkaveljiään uusissa rykmenteissä eräänlaisina "kuokkavieraina"; ja tämä tunnelma levisi kaikkiin arvoluokkiin ylipäälliköstä alimpaan upseeriin asti.
Se ei kuitenkaan koskenut kaikkia. Oli monta kunnon miestä molemmin puolin, jotka eivät puuttuneet niin naurettavaan kysymykseen, vaan päinvastoin koettivat sitä otsaansa rypistämällä vaientaa. Se johtui toimettomuudesta ja pitkästä majailusta velvollisuuksineen. Taistelun aattona se aina hävisi. En ole viitannut tähän siksi, että se lukijaa huvittaisi, vaan selittääkseni seurausta, joka koskee minua itseäni.
Tärkeimpiä tekijöitä tässä riidassa "vanhan säännöllisen sotaväen" taholla oli nuori upseeri nimeltä Ranson, jalkaväkirykmentin kapteeni. Hän oli muissa suhteissa kunnon mies ja luullakseni urhea soturi; hänen suurimpana heikkoutenaan oli halu saada kuulua, "ylimystöön".
On omituista, että tämä viheliäinen kunnianhimo on aina voimakkain siellä, mihin se vähimmin sopisi. Olen elämäni varrella havainnut – ja niin on epäilemättä lukijakin –, että nousukkaat enimmin kärkkyvät ylimyksellisiä etuoikeuksia; eikä kapteeni Ranson ollut poikkeus tästä säännöstä. Selaillessani joitakuita perhepapereja löysin kuitatun laskun urhean kapteenin isoisältä omalle isälleni tunnustukseksi nahkaisten polvihousujen maksusta.
Juuri se kuitti sattui sillä hetkellä olemaan lompakossani; ja närkästyneenä pojanpojan "ylvästelystä" minä vedin sen esille ja levitin ruokailukunnan pöydälle. Tovereitani siellä kutkutti asiakirja suuresti, ja jotkut heistä jäljensivät sen vastaista käyttöä varten.
Sellainen jäljennös saapui pian Ransomille, joka suuttumuksen hetkellä käytti eräitä lauseparsia, jotka vuorostaan pian ehtivät minun korviini.
Seurauksena oli haaste, jonka ystäväni Clayley toimitti perille; ja kaksintaistelu määrättiin seuraavaksi aamuksi.
Aamuhuviamme varten valittu paikka oli eristetty kohta Zedena-joen partaalla ja sen yksinäisen tien varrella joka johtaa Cofre de Perotea kohti.
Auringon noustessa me ajoimme kaksilla vaunuilla, kuusi miestä, siinä mukana todistajamme ja lääkärit. Noin mailin päässä kaupungista me pysähdyimme ja jättäen vaunut maantielle astelimme pieneen aukioon chaparralin keskelle.
Se oli niin kaunis paikka meidän tarkoitukseemme kuin sydän saattoi toivoa, ja sitä oli, kuten meille kerrottiin, usein käytetty samanlaisiin aamu-urheiluihin – nimittäin ennenkuin ritarillisuus oli kuollut Cortezin jälkeläisten ja valloittajien keskuudesta.
Tanner mitattiin pian – kymmenen askelta – ja me asetuimme selätysten. Meidän oli käännyttävä kuullessamme sanan "valmis!" ja laukaistava, kun huudettiin: "Yksi, kaksi, kolme!"
Odotimme sanaa siinä kuolon hiljaisuudessa, joka aina vallitsee moisen merkin edellä, kun Pikku Jack, joka oli jätetty vaunujen luo, ryntäsi aukioon, huutaen:
"Kapteeni, kapteeni!"
Kaikki kasvot kääntyivät nyreän kysyvinä häntä kohti, kun poika hengästyneenä kirkaisi:
"Meksikolaiset ovat maantiellä!"
Sanat olivat tuskin päässeet hänen huuliltaan, kun kavioiden kapsetta kuului korviimme; ja seuraavassa silmänräpäyksessä joukko ratsumiehiä ajoi sikinsokin aukeamaan. Yhdellä silmäyksellä me tunsimme sissit.
Ransom, joka oli lähinnä, laukaisi joukon etumaista kohti, mutta ampui harhaan. Yhdellä harppauksella guerillero oli hänen kimpussaan, sapeli kohotettuna iskuun. Minä laukaisin, ja meksikolainen putosi voihkaisten satulastaan.
"Kiitos, Haller!" huusi vastustajani rynnätessämme vieretysten pistooleja kohti.
Oli kaikkiaan neljä paria, ja lääkärit ja todistajat olivat jo tarttuneet aseisiin, tähdäten ne vihollista kohti. Me kävimme käsiksi jäljellä olevaan kahteen, kellistäen heidät kääntyessämme.
Tällä hetkellä silmäni osui mustaan hevoseen, ja katsoessani minä tunsin ratsastajan. Hän näki ja tunsi minut samalla hetkellä ja, työntäen kannukset hevosensa kylkiin, ryntäsi eteenpäin ulvahtaen. Yhdellä harppauksella hän oli kimpussani, valkoisten hampaittensa kiiltäessä kuin tiikerin. Hänen sapelinsa välähti silmissäni – minä laukaisin – raskas ruumis kuukertui minua vasten – minut työnnettiin tunnotonna maahan!
Olin ainoastaan mennyt tainnoksiin ja muutaman minuutin päästä tulin jälleen tajuihini. Laukauksia ja huutoja kaikui ympärilläni. Kuulin kavioiden töminää ja haavoitettujen miesten voihkimista.
Vilkaisin ylöspäin. Ratsumiehiä tummissa sotilaspuvuissa nelisti aukion yli sen takana olevaan metsään. Minä tunsin amerikkalaisten rakuunain keltaiset reunusnauhat.
Vedin kättäni kasvojeni yli; ne olivat kosteat verestä. Raskas ruumis lojui poikkipuolin ylitseni, Pikku Jack yritti kaikin voimin kiskoa sitä pois. Minä ryömin esille sen alta ja kuroittaen niskaani vilkaisin piirteisiin. Tunsin ne ensi silmäyksellä. Jupisin palveluspojalleni:
"Dubrosc! Hän on kuollut!"
Hänen ruumiinsa virui hajareisin koreassa puvussaan. Siro hän oli muodoltaan. Luoti – minun omani – oli lävistänyt hänen sydämensä, tappaen hänet silmänräpäyksessä. Laskin käteni hänen otsalleen. Se oli jo kylmä, ja hänen kauniit piirteensä olivat vaaleat, tuhanväriset. Silmät tuijottivat kuoleman kaamein ilmein.
"Sulje ne!" sanoin pojalle ja käännyin pois paikalta. Haavoitettuja miehiä virui ympärillä, rakuunoita ja meksikolaisia, ja jotkut olivat jo kuolleet.
Joukko upseereja palasi takaa-ajolta, ja minä tunsin äskeisen vastustajani sekundantteinemme ja lääkäreinemme. Clayley ystäväni oli haavoittunut kahakassa, ja minä huomasin hänen kantavan käsivarttansa siteissä. Rakuunaupseeri ratsasti esille. Se oli eversti Harding.
"Ne veitikat, hyvät herrat", huudahti hän, pysähdyttäen hevosensa, "tulivat juuri ajoissa vapauttamaan minut ikävästä velvollisuudesta. Minulla on määräys ylipäälliköltä vangita kapteenit Haller ja Ransom.
"Nyt, hyvät herrat", jatkoi hän hymyillen, "luulen teidän saaneen kylliksenne taisteluista yhdeksi aamuksi; ja jos lupaatte minulle olla siivoja nuoria miehiä ja elää rauhassa, niin minä kerran elämässäni otan itselleni vapauden olla tottelematta kenraalin käskyä. Mitä sanotte, hyvät herrat?"
Tätä vetoamista ei ollut tarvis. Mitään vakavaa riidanaihetta vastustajani ja minun välillä ei ollut ollutkaan, ja saman tunteen vallassa me molemmat astahdimme toistemme luo ja tartuimme toisiamme kädestä.
"Suokaa anteeksi, rakas Haller", sanoi Ransom, "minä peruutan kaikki. Vakuutan teille, että tein huomautukseni vain hetken ärsytyksestä, kun satuin olemaan suuttuneena niiden nahkahousujen vuoksi."
"Ja minä valitan antaneeni teille siihen syytä", vastasin vuorostani. "Tulkaa mukanani asuntooni. Juokaamme lasi viiniä ja sytyttäkäämme sikaarimme sillä viheliäisellä 'asiakirjalla'."
Seurasi naurunpurskahdus, johon Ransom hyvätuulisesti yhtyi; ja me olimme pian matkalla kaupunkiin, istuen samoissa ajopeleissä luomakunnan parhaina ystävinä!
Jotkut soturit olivat "penkoneet" Dubroscin ruumiin ja löytäneet häneltä paperin, joka osoitti, että ranskalainen oli vakoilija Santa Annan palveluksessa. Hän oli liittynyt komppaniaan New Orleansissa tarkoituksella hankkia tietoja ja sitten Meksikoon saavuttuaan paeta. Tämän hän onnistui tekemään ylläkerrotulla tavalla. Jos hän olisi ollut Rajavartioston johtajana, olisi hän epäilemättä saanut tilaisuuden kavaltaa heidät viholliselle La Virgenissä tai muualla.
LV
Adiós!
Clayley oli nyt toipunut, ja taaskin minä nautin keveäsydämisen ystäväni seuraa. Mutta ei se eivätkä vieraanvaraisten jalapattarien hymyilyt voineet tehdä minua onnelliseksi. Ajatukseni viipyivät Guadalupen luona, ja usein minua kiusasi tuskallinen pelko, etten häntä enää koskaan näkisi. Parempi onni oli minulle kuitenkin varattuna.
Eräänä päivänä Clayley ja minä istuimme viinimme ääressä iloisessa ystäväpiirissä "Fonda de Diligencias" ravintolassa, joka oli Jalapan parhain, kun Jack kosketti minua olalle, kuiskaten korvaani:
"Kapteeni, eräs meksikolainen haluaa tavata teitä."
"Kuka se on?" kysyin minä jonkun verran kiusaantuneena keskeytyksestä.
"Se on veli", vastasi Jack, yhä puhuen kuiskaamalla.
"Veli! Mikä veli?"
"Nuorten neitien, kapteeni."
Minä hypähdin tuoliltani, kaataen karahvin ja muutamia laseja.
"Hei, mikä nyt?" huusivat useat äänet samaan hengenvetoon.
"Hyvät herrat, suonette minulle anteeksi? Vain hetkinen – minä... minä... minä vain..."
"Tietysti, tietysti!" huusivat toverini kaikki samalla kertaa, kummeksien, mistä oli kysymys.
Seuraavassa silmänräpäyksessä minä olin eteishuoneessa syleillen Narcisoa.
"Ja te olette siis kaikki täällä! Milloin saavuitte?"
"Eilen, kapteeni. Minä tulin kaupunkiin teitä etsimään, mutta en voinut teitä löytää."
"Ja voivatko kaikki hyvin – kaikkiko voitte hyvin?"
"Kyllä, kapteeni. Isä odottaa, että tulette tänä iltana luutnantin ja sen toisen upseerin kanssa!"
"Toisen upseerin! Kenen, Narciso?"
"Luulen hänen olleen teidän kanssanne ensimmäisellä käynnillänne La Virgenissä – un señor gordo."
"Oh, majuri! Kyllä, kyllä me tulemme; mutta missä te olette ollut senjälkeen, kun teidät tapasin, nuori Narcisito?"
"Orizavassa. Isällä on tupakkaviljelys lähellä Orizavaa; hän käy aina siellä tänne tullessaan. Mutta, kapteeni, me hämmästyimme kovin kuullessamme väeltänne, että te olitte ollut vankina ja matkustanut meidän kanssamme. Tiesimme, että sisseillä oli amerikkalaisia vankeja, mutta emme aavistaneet niitä teiksi. Caramba, jos olisin sen tiennyt!"
"Mutta kuinka teikäläiset, Narciso, joutuivat sissien matkaan?"
"Oh, isällä oli paljon kuljetettavaa ylämaahan; ja eräiden muiden perheiden kanssa hän maksoi eversti Cenobiolle saattueesta, – maahan on niin täynnä rosvoja."
"Totta kyllä. Sanokaa minulle, Narciso, kuinka minä satuin tämän saamaan?"
Näytin tikaria.
"En tiedä, kapteeni. Häpeän sanoa, että minä hukkasin sen päivää sen jälkeen, kun te sen minulle annoitte."
"Eipä väliä. Ottakaa se takaisin ja sanokaa isällenne, että minä tuon mukanani 'sen lihavan herrasmiehen'."
"Te tiedätte tien, kapteeni. Tuolla on meidän talomme." Ja hän osoitti ylimykselliseltä näyttävän asunnon valkoisia pikkutorneja, jotka häämöittivät puunlatvojen yli noin mailin matkan päässä kaupungista.
"Kyllä minä sen helposti löydän."
"Hyvästi sitten, kapteeni; me odotamme hartaasti teidän tuloanne. Hasta la tarde! iltaan asti!"
Näin sanoen nuorukainen lähti. Minä ilmoitin Clayleylle tilapäisen poistumiseni syyn; ja käyttäen ensimmäistä tilaisuutta me jätimme toverimme pikariensa ääreen.
Auringonlasku oli lähellä, ja me olimme hypähtämäisillämme satuloihimme, kun muistin lupaukseni tuoda majurin. Clayley ehdotti, että jättäisin hänet pois ja keksisin puolustelun; mutta vihjaus, että hän saattaisi olla hyödyllinen "pysyttämässä poissa" don Cosmén ja señoran, sai luutnantin äkkiä muuttamaan mielensä, ja me lähdimme Blossomin asuntoon.
El señor gordo oli helposti suostuteltavissa meitä seuraamaan heti kun hän kuuli, mihin olimme menossa. Hän ei ollut koskaan unohtanut sitä päivällistä. Herkules tuotiin esille ja satuloitiin, ja kaikki kolme nelistimme pois ystäviemme taloon.
Ratsastettuamme vihreiden puiden varjojen alitse ja kirkaskukkaisten pensaikkojen läpi saavuimme taloon, yhteen ihanimmista asunnoista, mihin meillä koskaan oli ollut onni astua. Tulimme juuri ajoissa nauttiaksemme ikivihannan seudun ikuisen kevään pehmeästä hämärästä ja, mikä majurista oli sattuvampaa, illallisen aikaan, joka veti vertoja hyvin muistetulle päivälliselle.
Otaksumani mukaisesti majuri osoittautui erinomaisen hyödylliseksi vierailumme aikana.
Majoitusupseerina hän oli jo oppinut hiukan espanjankieltä – kylliksi paljon kahlehtiakseen don Cosmén viinin ääreen; kun taas Clayley ja minä Lupén ja Luzin kanssa astuimme kuistille "kuuta katselemaan". Sen valo oli viekoittelevaa, emmekä voineet vastustaa kiusausta lähteä kävelylle puutarhan läpi.
Oli jumalainen yö, ja me käyskelimme dos y dos, kaksittain, appelsiinipuiden luomien varjojen alla, istuskelimme omituisesti muovatuilla penkeillä ja kuuntelimme troopillisten yölintujen pehmeitä säveliä.
Menneisyyden vaarat olivat kaikki unohdetut, ja tulevaisuuden vaaroja – niitä me emme ajatelleet.
Oli myöhä, kun sanoimme ystävillemme buenas noches, ja erotessamme lausuimme molemmin puolin: "hasta la mañana!" On tarpeetonta sanoa, että pidimme lupauksemme aamulla, annoimme uuden seuraavaksi aamuksi ja pidimme senkin; ja niin edespäin, kunnes ilkeä sotatorvi kutsui meidät jälleen matkalle.
Toimiemme yksityiskohtainen kertominen näiltä päiviltä ei kiinnostaisi lukijaa, vaikka se meille oli elämämme mielenkiintoisin osa. Siinä ei ollut paljonkaan vaihtelua – yksitoikkoisuutta kylläkin, mutta yksitoikkoisuutta, jota ystäväni ja minä olisimme voineet kestää ikämme kaiken.
En edes muista yksityiskohtia. Kaikkia, minkä voin muistaa, on, että lähtömme aattona havaitsin puhuvani kahdenkesken don Cosmélle ja sanovani hänelle suoraan ja peittelemättä, että aioin naida toisen hänen tyttäristään ja että ystäväni – joka ei vielä ollut oppinut kieltä – lingoa, kuten hän sanoi – ja oli nimenomaan valtuuttanut minut "puhemiehekseen" – olisi perin onnellinen ottaessaan hänen käsistään toisen.
Muistan varsin hyvin myöskin don Cosmén vastauksen, jonka hän antoi puoliksi hymyillen, puoliksi irvistäen – jonkun verran kylmästi, vaikkei epämieluisesti lausuttuna. Se kuului: näin:
"Kapteeni – jahka sota on päättynyt."
Don Cosmé ei halunnut, että hänen tyttärensä jäisivät leskiksi ennenkuin olivat kelvon tulleet vaimoiksi.
Ja me sanoimme vielä kerran hyvästi rakkauden valolle ja vaelsimme sodan varjoihin. Ponnistelimme Andes-vuorten korkeille ylätasangoille, samosimme Perotén kuumien kenttien poikki, kahlasimme Rio Frion kylmän virran yli ja kiipesimme Popocatepetlin lumisille etukukkuloille. Ja monen vaivaloisen marssin jälkeen pistimemme välähtelivät Tezcoco-järven rantamilla. Täällä me taistelimme, – kuolemankamppailu sekin, sillä me tiesimme, ettei ollut perääntymismahdollisuutta. Mutta ponnistuksemme kruunautui voitoksi, ja tähtilippu hulmusi aztekien vanhan kaupungin yllä.
Ei ystäväni enempää kuin minäkään päässyt leikistä loukkautumattomana. Meitä ammuttiin "joka paikkaan", mutta onneksi ei luita särkynyt eikä kumpikaan meistä tullut raajarikoksi.
Ja sitten tuli "rauhan soidinaika", ja Clayley ja minä vietimme päivämme ratsastamalla Jalapan tiellä, odotellen niitä isoja perhevaunuja, joiden piti lupauksen mukaan saapua.
Ja vihdoin ne tulla rämisivät kahdentoista muulin vetäminä ja tyhjensivät kalliin kuormansa erääseen palatsiin Calle Capuchinasin varrelle.
Ja pian senjälkeen kaksi upseeria loistavissa sotilaspuvuissa astui samaan palatsiin isosta holviovesta, lähetti käyntikorttinsa ja päästettiin heti sisälle. Ah, ne olivat harvinaisia aikoja! Mutta vielä harvinaisempaa – sillä se tapahtuisi vain kerran ihmisiässä – oli San Bernardon kappelissa vietetty tunti.
Santa Catarinan luostari on Meksikon, ehkä maailman rikkain. Siellä on nunnia – kauniita naisia, – joilla on omaisuutta, muutamilla miljoonankin dollarin arvosta; eivätkä nämä taivaan lapset kuitenkaan koskaan katsahda miehen kasvoihin.
Noin viikko käyntini jälkeen San Bernardossa minut kutsuttiin luostariin ja minun sallittiin – harvinainen etuoikeus sukupuolelleni – astua sen pyhien seinien sisälle. Se oli tuskallinen näky. Poloinen "Maria de Merced", Armahduksen Maria! Kuinka ihanalta hän näyttikään lumivalkeassa puvussaan – ihanammalta murheessaan kuin millaisena koskaan ennen olin hänet nähnyt. Vuodattakoon Jumala unohduksen balsamia tämän hairahtaneen, mutta katuvaisen enkelin sydämeen!
Palasin New Orleansiin vuoden 1848 jälkipuoliskolla. Kävelin eräänä aamuna vallitiellä, kaunis kumppani kainalossani, kun hyvin tunnettu ääni osui korvaani, huudahtaen:
"Hiisi mun vieköön, Raoul, jos ei se ole kapteeni!"
Käännyin ja näin Raoulin ja metsästäjän. He olivat riisuneet sotilaspukunsa ja valmistautuivat lähtemään eräretkelle Kalliovuorille.
Minun ei tarvitse kuvailla molemminpuolista riemuamme kohdatessamme toisemme, mihin ylen ihastuneena yhtyi vaimoni, joka usein oli minulla seikkaperäisesti kerrotuttanut toverieni urotyöt. Tiedustin Chanea. Irlantilainen oli "sota-ajan joukot" hajoitettaessa liittynyt erääseen vanhaan rykmenttiin ja oli nyt, kuten Lincoln lausui: "komppanian ensimmäinen kersantti".
En voinut sallia entisten sotaveikkojeni lähteä ilman muistoa. Kumppanini veti kädestään parin sormuksia ja lahjoitti kummallekin yhden. Gallialaisen kohteliaasti pisti ranskalainen omansa heti sormeensa, mutta yritettyään tehdä samoin selitti Lincoln koomillisesti irvistäen, ettei hän voinut "pujottaa puikkonsa päätä sen lävitse". Hän kääri sen kuitenkin huolellisesti ja pisti sen luotilaukkuunsa. Ystäväni seurasivat meitä hotelliimme, missä minä keksin heille soveliaampia lahjoja kuin sormukset. Raoulille annoin coltrevolverini, joita en arvellut enää itse tarvitsevani; ja metsästäjälle – mitä hän piti suuremmassa arvossa kuin mitään muuta maallista esinettä – majurin "saksalaisen pyssyn". Epäilemättä zündnadel tähän mennessä on tappanut monta harmaakarhua Kalliovuorten villeissä rotkoissa.
Suopea lukija! Olin kirjoittamaisillani sanan adiós! kun Pikku Jack ojensi minulle Vera Cruzin postileimalla varustetun kirjeen. Se oli päivätty: "La Virgenissä lokakuun 1 p:nä 1849". Se päättyi seuraavasti:
Olit hupsu lähtiessäsi Meksikosta, etkä koskaan tule yhtä
onnelliseksi muualla kuin minä olen täällä. Tuskin tuntisit
"ranchoa" – tarkoitan peltoja. Olen perkauttanut pois
rikkaruohot ja odotan ensi vuonna nostavani maasta parisataa
paalia. Luulen voivani kasvattaa yhtä hyvää puuvillaa täällä kuin
Louisianassa; sitäpaitsi minulla on pieni kolkka vaniljalle.
Sydämellesi tekisi hyvää nähdä parannukset, ja myöskin pikku
Luzia kiinnostavat kaikki hommani. Haller, minä olen luomakunnan
onnellisin mies.
Olin eilen päivällisellä vanhan ystävämme Cenobion luona; ja
sinun olisi pitänyt nähdä hänet, kun minä kerroin hänelle,
kuka mies hänellä oli seurassaan. Pelkäsin hänen halkeavan
naurusta. Hän on oikein kelpo mies, tämä Cenobio, huolimatta
taipumuksestaan salakuljetukseen.
Tuota noin, lienet kuullut, että "toinen vanha ystävämme", el
padre, on ammuttu. Hän liittyi paradeihin hallitusta vastaan.
Hänet kaapattiin Queretaron luona ja ammuttiin, samoin kuin
tusinan verta hänen "kaunokaisiaan" lyhemmässä ajassa kuin oravan
loikka.
Ja nyt, rakas Haller, vielä sananen. Me kaikki toivoisimme sinun
palaavan. Talo Jalapassa on valmiina ottamaan sinut vastaan, ja
doña Joaquina sanoo, että se on sinun, ja hän toivoo sinun
palaavan.
Don Cosmékin – jonka lempitytär Lupé näkyy olleen, – myös hän
toivoo sinun palaavan. Vanha Cenobio, joka vielä on ymmällä
siitä, kuinka sinä sait veitsen murtautuaksesi adobé-seinän
läpi, hän toivoo sinun palaavan. Luz ikävöi Lupéta, ja hän
toivoo sinun palaavan. Ja vihoviimeiseksi minä toivon sinun
palaavan. Älä siis vitkastele ja odottele, vaan tule heti.
Alati sinun
Edward Clayley.Lukijani, toivoisitko sinä minun palaavan?