Savolaesia rupatuksia
Kaarlo Hemmo (1858–1940)
Kokoelma savolaismurteella kirjoitettuja huumoripitoisia tarinoita ja lyhyitä kertomuksia. Tekstit käsittelevät savolaista elämänmenoa, paikallisia persoonia ja arkisia sattumuksia savolaisella otteella ja kielellä.
Kaarlo Hemmon 'Savolaesia rupatuksia' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2188. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
SAVOLAESIA RUPATUKSIA
Kirj.
Kaarlo Hemmo
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1927.
SISÄLLYS:
Mittee... jos... tuota... Länssuomalaeset ja savolaene. Kun piispa vaevas- eli kunnalliskoessa käv. Kauppiaan rukkouspäevä. Oljko se veskarpalo kyynel ja mittee se merkiht? Uuvenaekane pirturokar. Mitä kirkonkellot sannoo. Joakon kirkkomatka joulu-oamuna. Sumujärven papin pitkät soarnat ja piispantarkastus. Sumujärven pappi soatavillaa. Myrkky-Mikon kummitus. Apulaesnimismiehen rakkauven loppu. Savolaene soettajana Peerliinissä. Sakarj Ärrätön. Mitenkä reätälmestär juhaanuskonjoakit sae. Yhtä suuria rosvoja. Kun rehut loppu Vuorelasta. Pietarin kalansaalis. Assarjas Tossavaise parranajamine. Voalpappi ja ilimat. Hiakkalan Ierikka Turkissa sottoo käymässä. Piru opettajana rippikoulussa. Anoppimuor tulloo! Pelekee herroja. Merille mieltymää. Kun lak' polovistu evankeeliumin eissä. Kun lamppuöljylähe löyvvettii. Kun silimänkeäntäjä nolattii. Sumujärven papin testamentti. Mullikka-Lassi ja Pata-Jussi. Uus keksintö kanahoetoalalla. Lonkeroveen papin pahakuriset poejjat.
MITTEES... JOS... TUOTA...
ruvettaes kirjuttammaa ihan sitä oekeeta selevee savonsuomee kirjakielen voatimuksista mittää piittoomata? Mittää immeiset siitä sanoes? Mut arvoohaa sen kysymättäkkii, että sitä varmaannii siunataa, sillä kukapa oi mielelläsä näkis, että sana kirjutettaa, niinkun se lausutaannii. Etennii Savonmoan oekeet immeiset siitä tykkee, ne kun ei puhheessa enempee ku kirjutuksessakkaa taho kenkkuella ja lenkkuella, voan sannoo loksauttavat sanan ihan täyvellä suulla, vieläpä syvämmestää soesivat, että sanat samalla tavalla kirjutettasiinnii. Ja varmaannii oes muestae kansalaesista lysti nähä, mitenkä sitä selevee savvoo neijellisessä puhtauvessaa hoastetaa. Kun nyt alotettaa savolaeste immeiste mielhaluva tyyvyttöö ja muellennii kansalaesille selevee savvoo tarjota, soatanoo tok näen espuhheessa etukättee huohmauttoo, että peäasjallisest "savolaesia rupatuksia" lasketellaa, joell ei oo mittää muuta keskinäestä ja elimellistä yhteyttä toestesa kansa, ku voan se, että niillä on yhteine költti eli nim. Eikä niitä kennenkään tarvihe täytenä totena taekka loukkauskivinäkkää pittee, vaekka toas ei oo syytä suoranaeseks vasenkätisekskää kahtoo, sillä kyllä rupatuksissa voe totta enemmä olla ku Matti-vaenoon vävyn puhheissa. Niistä neät Matti-vaenoo langetti kovin ankaran tuomion sanomalla, että:
– Se on vasta kuvatos tuo mun vävyhyväkkään, kun se puhheissaa sotkoo toet ja valleet sekasi, niin ettei sen miehe jutuesta peäse tolokkuu kirjamieskää. Jos minä ite valehtelen, niin minä pistän sen er pätkää ja silloin jokkaene tietää, mikä se mittäe on.
Täss oes hyvä osviitta erottoo toet ja valleet. Mut siihe puuhaa ei rupatuksissa kuetenkaa ruveta, voan jätetää se muehe tehtäväks, niin että itekukkii soa menetellä, niinku lehmä tekköö: se ensin syyvvä ahmii pönttösä täytee ja sitte märehtimällä tutkii, mittee sisuksii on tullunna mätetyks. Hienotuntoesuus voatii tok huohmauttammaa, ettei oo tarvis niin kokonaa lehmäsille ruveta, että aletaa tutkia ytimiä ja munaskueta myöte. Tässä suhteessa annettakkoo kakspuoleine neuvvo: on jätettävä lukemata, jos eivät tunnu hyviltä maestuvan taekka on ihtesä ryhyttävä kirjuttammaa parempia – ja sillonhaa tulloo rapatusta niin runsaasti, että sitä ylettyy vieraallennii antoo. Siitä toassiisa on pelekkee hyötyvä rakkaa savolaeskiele käyttämiselle.
Kun on näen siunattuu alakuu peästy, ku entine pien poeka itkussaa, niin sanotaampas sitten vossikka Loakkose tavalla, että:
– Nyt lähetää!
LÄNSSUOMALAESET JA SAVOLAENE.
Kerta toesesa perrää minä oon ounastellunna ja tuumaellunna, että mistähää se mahtanoo johtuva, että esmerkiks nää Suomen asujamet, vaekka ne on sammoo kansoo, niinjku ohtanahka on sammoo nahkoo kantapeän nahkan kansa, on riitasia keskenää ja härskää sekä vällii tapella kahhauttaakii. Vähitelle oon sitte huomanna, että kun niihe kielmurteessa on palj erroo, n'ei voe ymmärtee toesiaa ja siitä syystä ensiks murjottaa ja lopuks heittää tuskanpaenia, jolla nimellä vanaha Ruokki tappeluva karahtieras. Ja tämä arvelun on soanna täyvve varmennukse, kun kuulin sen rimietan, mikä Länsisuomessa on Leppävirran Pekalle tapahtunna. Joka sit ei oo ennen kuullunna, soa nyt kuulla – ja varmimmast minun kansan tulloo yhtee uskoo siitä, että er kielel ja murteel, ne immeiste välit soattaa samanlaesee sekasotkuu, ku se vanaha ajan Poapelin tappaus – se siellä Poapelin tornin rakennuksella...
Asja kaekessa lyhykäesyyvessää olj sillä laella, että Leppävirran Pekan tytär olj joutunna pyhhää ja ristillissee avioliittoo Länssuomee, ihan papin rouvaks nousta ryöhähtännä. Kerran Leppävirran Pekka reissus tytärtää ja vävyää tervehtimmää. Tietyst hänet otettii vastaa, niinku piispa pappilassa, vaekkei hää piispa ollunnakkaa, eikä ies pappikaa, joskohta sano laeskuuvesa tähe olovasa niin lihava, ku pappi. Häne vävysä kuhtu yhtenä iltapäivänä länssuomalaesia ystävijjää ja kylänmiehiään vieraeksee, tutustuttookseen heitä savolaesee appeesa. Ne olj ne länssuomalaiset suuria ja vankkoja ukkoruhjuksia, mut ei Pekkakaan ollunna lasten leikkikalu. Peällepeätteeks ne vieraat olj suurviljelijöetä ja ponssarmies se olj Pekkakii. Se olj ihastuksissaa katellunna viljelysmaeta ja siinä istuttaessa ja särkee paestettaessa yks toeseesa töllistellessä katkas eänettömyyven sanomalla:
– Ei teällä teijä kyntömäellä kiv oatraan kollau.
– Ei mar, ei mar, vastas usseemp mies, vaekka varmaa heistä ei kukkaa ymmärtännä mitä savolaene hoasto.
Ja sitte seuras toas särenpaestamine. Keinutuolissa istuva Pekka alako uuvvellee puhuva:
– Tokkos työ teällä otroo viljelette ollenkaa, kun en asemalta tullessan missää sitä huohmanna?
Länssuomalaene tuntoo voan ohra sanan, mut otra on sille hepreata. Ja sen takia kysymyksee vastattii:
– Ei mar lainkka sitä viljellä.
– No mistees työ rieskoja leivotte?
Länssuomalaiselle on lypsymaeto rieskoo, eikä oo kummeksittavoo, että vastaukseks tulj:
– Lehmistä me saara riaska.
Leppävirran Pekka otti pilikaks, että aekamiehet sannoo lehmistä otrarieskoo leivottavan. Hän nous ylös ja astuksia vunnottel tyttäresä luo kyökkipuolelle sekä männessää muraht:
– Mänkee suolle ja mäkättöö männessänne lehmäinne leipojat.
Länssuomalaeset ei sitä kuullunna, voan puhelivat siinä toesillee:
– Onks tuo miäs ylppi vai?
Mut kun Pekka tapas tyttäresä, sano se:
Onkos immeiset, teällä löylynlyömiä, kun ne sannoo lehmistä otrarieskoo leivottavan?
Erreys tulj tok selevitetyks. Mut semmone rimietta siinä kuitennii tulj, että Leppävirran Pekka olla murnotti eäneti koko illan ja hyvin vähän ne puhel ne Länssuomen miehettii. Ja Leppävirran Pekka mietti mielessään, että Länssuomen immeiset on mörökölliä ja ne toas puolestaa arvel, että savolaene on ylypee...
KUN PIISPA VAEVAS- ELI KUNNALLISKOESSA KÄY.
Vaekka kunnalliskoet onnii lähimäes- ja ihmisrakkauven tuotteita, ne siitä huolimata kuetennii on kurjuuven kotjpaekkoja, niissä ku yhteiskunnan lapspuolet, rujot, rammat ja vaevaset soavat hoevoo ja hoetoo – olokoompa että monj on oman syysä tähe kovaosaseks joutunna. On oekee kaunis asja, että niitä laetoksia on, jos kohtakii soattas olla sillä tavalla, että ellei lak nimenommaesest meäreis, mitenkä niitä pittää järestee, ne usseimmassa paekassa oes ku entisen miehe lukuhalu: ne oes voan niin ja näen. Sitä lähimäes- ja ihmisrakkautta neät on monenloatusta – ja paljohaa niitä on semmoesijjae, jotka sitä harjoettaa puhheissa, voan ei töessä. Eikä immeiste vaevastalo-into oo missää muussa niin yksmielistä ku suurte mennoe valittamisessa. Ja sen tähe niitä immeisrakkauven laetoksia katellaa vähä kieroella silimillä ja harvoen niihi männää illoo ja lohutusta viemää. On piettävä iha merkkitappauksena, että hiippakunnan piispa astuu vaevaestalon hoejjokkia tervehtimmää, eikä tiettäväst sekkää käsistä puristammaa, voan muuten ies kahtomaa. Mut kun semmonennii ihme on sattumia, niin voejjaahaa siitäe rupatella.
Ja sillo se sattu, kun piispa olj tarkastusmatkallaa ottamassa selevee, mitenkä sananpalavelijat tehtävijjää täyttää ja miten laumat paemenijjaa totteloo. Eikähää pien virkistysmatka itellee piispallekkaa oo pahaks, kun soa istuva öhöttöö kapitulherrae keskessä vuoskauvvet läppeesä. Samalla tuntoo ennestää ison arvosa vielä suuremmaks paesuvan huohmatessaa, mitenkä immeiset rientää hiippakunnan hengelliste asjoehe korkeimpoo hoetajoo kilivassa näkemää. Ja nostaa se piispan arvontuntoo sekkii, että pappiihe housut lokattaa pelosta, että heijjän peällee ruvetaa kielimää ja heitä vastaa valituksia tekemää. Mut peäasja lienöö kuetennii se, että kun kerta on tarkastettava, niin tarkastettaa!
No niin! Se piispa olj tarkastusmatkallaa tekemässä tarkastuksia milloin pappilassa, milloin kirkossa. Vällii se soarnata paukutti, vällii toas toruva porruutti ja lommaa sitte kiittee lipostel. Mut yhtäkkiä se sano:
– Kello 4 aekaa minä mään vaevas- eli kunnalliskottii siellä olevia ristsisaria ja -veljiä kahtomaa.
Se tiijonanto olj ku salamanisku kirkkaalta taevaslailta! Ja muutaman hetken perästä vaevastalolla pestä hoskattii, puhistoo honskattii niinku suuren juhlan eillä, jotta jokkaene paekka soatas niin loestamaa ku kaljupeän peälak, vaekka talo olj kiitettävässä kunnossa ilimannii.
Ja sitte se piispa tulj. Se astuva toappail kommeest, kunj riikinkukko ja rist hänen rinnallaa (tae oekeemmin mahasa kohalla) loest niinku Petleheemin täht ja silimälasit välähtel, ku kirkkaat valoheijastukset. Papit kuluk kumarrelle perästä ja hoejjokit seiso ku oesvat pelästyksissää. Mut ei se piispa paljokaa heihi kahtonna, se kun voan astua toappail. Eikähää se oes voenna kahtookkaa, kun pit peäsä niin kovin pystyssä – lienöökkö luullunna, että kakkulat muuten nenältä puttoo?... Viimmen kuetennii seisaht errää vaemon lähelle. Silloin se vaemo yskästä kahhautti par kertoo ja rupes puhumaan:
– Kun piispa on alentunna tänne tulemaa, niin työ varmaannii ootte tullunna tuomaa siunausta, armoo ja rauhoo meille. Luoja teitä tästä palakitkoo. Elekee nyt panna pahaks, jos minä vanaha vaemoraukka rohkenen pyytee teitä antamaa jonkun rahapennin, voejjaksen joetae kahvinpapuja ostoo ja kahvilla sitten syväntän virkistöö...
– En minä voe jokkaeselle ruveta eriksee antamaa, voan minä jätän isännöehtijälle, joka sitte soa teitä kestitä minun puolestan.
Ja syvä niijaus ja monet kumarrukset olj vastauksena piispan luppauksee. Ja kohta se piispa lähtikii poes.
Hyvästellessää rappuesten eissä isännöehtijöö vet piispa povukseltaa paksun lompakon ja ojens isännöehtijälle 5-markkasen (sannoo 5-markkasen) sekä pönäkkänä lausu:
– Tarjotkee hoejjokeille vehnäskahvit.
Ja syvän kumarruksen isännöehtijäkkii tek.
Mut sitteku piispa olj seurueesa kansa männynnä, sae isännöehtijä monenlaesta miettimistä. Hoejjokkia on hyvän matkoo toestasattoo kappaletta ja jos niille 5 markalla vehnäskahvikekkerit laettaa, niin siihe ei kuolovaese immeise maht ylety. Jos toas ei kahvia tarjoo, ruvetaa syyttämää, että hää on piispan lahjan pistännä ommaa taskuusa. Mittees on tehtävä? Tuumittuvvaa asjaa sinne ja tänne tulj isännöehtijä lopulta siihe peätöksee, että häne ihtesä on piispan lahjoo kartutettava saan (100) Suomen markan lahjoituksella – omasta kukkarostaa, koskei käy päehesä kummankaa varoja siihe tarkotuksee käyttee. Ja niin se isännöehtijä tekkii. Aekalaella kommool kekkerit sitte piettiinnii. Hoejjokit vetivät kahvia kunj sienet vettä, lipovat kieltää ja maestelivat huulijaa sekä siunailivat – piispoo.
Mut isännöehtijä kirjutti tiljkirjaasa:
– Yljmeärästä männöö piispan tähe Smk. 100:– Ja kun sitten jäläkeenniipäen kirjoosa kahteloo ja sille kokalle tulloo, niin sannoo yksinää:
Tuo tapahtu silloinku piispa vaevas- eli kunnalliskoessa käv...
KAUPPIAAN RUKKOUSPÄEVÄ.
Niin ne nuo immeiset sannoo, että jos kuka joutuu mammonan palavelijaks, siltä sielusa hoeto ja hengellisten asjoehesa harrastus jeä tuulajolle, niinku piippumieheltä savu. Ja jos jokkuukaa, niin ainnae kauppias mammonoo palaveloo, vaekka häne ojennusnuoranaa ei oeskaa tämä:
– Oekee ja veärin kokkoo keärin. Tahikka tämä:
– Ei auta sieluva seälimine – rahhoo hankkia pittää...
Mut kun kauppias-ammatti voatii ostamaa ja myömää sekä samalla voettoo soamaa, niin ei siinä auta tulj eikä tervakaan, voan mammonoo siinä tulloo palavelemmaa. Jos toas ruppee löröttämmää ja antaa aejjan tulla ja toesen männä, silloen valapas kilipaelija lotkasoo soalii ommaa suuhusa ja löröttäjä vattii tippuu voan pelekkee vettä. Sentähe on kauppiaan yötä-päevee aesoo paenettava eli niinkunj Kuopion Samppo sannoo:
– Kauppiaalla pittää olla niin ohuvet silimäluomet, että hään näkköö moatessaannii.
Mitenkäs siinä sitten hengellisiä asjoita joutaa harrastammaa!
Mut ei pie kuetenkaa kaekkia kauppiaeta tuomita saman lakpykälän mukkaa, ei missää tappauksessa. Tiijjetäähä heijjän joukossaa olovan niitäi, joella on lämmin syvän kaikkee jalloo kohtaa oljpa se sitte mitä loatuva tahhaasa. Ja mitä toas hengelliste meininkien harrastuksee tulloo, ei meijä tarvihe siinä suhteessa etempöö esmerkkiä hakkee, ku voan maenita Lylymäin kauppias, jonka nim olj aekanaan mitä loajimmilla aloella siks tunnettu, ettei se vieläkää oo ennättännä unehtuva. Se mies olj tullunna kauppiaaks ihan luonnonlaen pakosta, koska olj semmoseks syntynnäkkii. Jo ihan piennä poekana se neät olj myövinnää, ostavinnaa ja vaehtavinnaa. Kun sitten kynsillee kyken, rupes oekeeta kauppoo tekemää. Aluks punniht puntarilla ja päretikusta olj kyinäräsäkkii. Kouluva ja opetusta ei ollu voinu soaha, niin että kirjutustaeto supistu harakanvarpaesiin, usseimmissa tappauksissa kirjuttajan ihtesä käsitettäviin koukeroehi. Mut rätinkpeä sensijjaa olj miltei paremp ku Kärkkäälän korreen vävyn poejjalla, jota isäsä kehas, että:
– On sille tuolle mun poejjallen annettu rätinkpeä, on sille! Kun se yhtenäkkii päevänä rupes vanahasta kalentaariumista rätneemää, miten paljon Suomessa on immeisiä, niin eipä männä monta silimänräppäystä, ku jo ties ilimottoo, että niitä on ylj kuus miljuonoo, jos mustolaesettii otetaa lukkuu.
Mut Lylymäin kauppiaalla olj luontoperräene ja synnynnäene rätinktaeto niin terävä, ettei tarvinna ku voan ohjaukses viittauksia antoo, niin yhtäkkiä ihan mestariks tulj. Ja esmerkiks peässärätinktaeto sillä olj kerrassaa hämmästyttävä. Mut jos pit numeroeta kirjuttoo, niin sillon kyken summissa kilipaelemmaa korree vävyn poejjan kansa. Niinpä kerrannii, kun kahtel puotilaesesa Hakmannin konttuorii kirjuttammoo sokurtillausta ja pist peähä lisätä kotjtarvista varte parkymmentäviis toppoo, niin tökkäs 1000-luvun perrää 205, jotta summaks tulj 1,000,205 toppoo. Kun tillaus olj kiireelline, tievustettii konttuorista, onko meärä het lähetettävä vae voejjaanko vähitelle toemittoo. Ihmeissää tuummi kauppias:
– Mikä sen summan niin korkeeks kiilas, vaekka ne sannoo, ettei nolli merkille mittää?
Ja häne kokemustaa nollin merkihtemättömyyvvestä olj lisseemässä häne oma tapasa. Vällii osottooksee rätinktaetoosa se otti pännän ja paperille piirustel joetae koukeroeta sekä sano:
– Nolli kertoo nolli on nolli... hm... hm... no, sillä hollillapa se on... ilimottain samalla summan suuruuven.
Mut kaekista tuommoesista vaellinaesuuksista huolimata se olj kauppiaaks syntynnä ja kauppiaaks luotu, sillä sen luonnossa olj jokkii voema, joka panj huohmoomaa, mistä nauhasta on veittävä, että oekee leiville lyö. Ja kyllä olj leiville lyönnäe! Sen varallisuus olj kohonna miltei moankuuluks.
Kun hommat olj monpuoleiset, olj puuhoo niin paljon, että sae ihan hikohtasena ahertoo ja huolellisena isäntänä ensiks nousta ja viimmesenä männä makkoomaa. Kun sanottii, että miks ei tuo kauppias ota emäntee, niin se vastas kiireesä keskessä:
Ei tässä ennätä, ei ennätä... Eikä nuilla näy naesillakkaa olovan aekoo tulla pyytämää...
Tarvihtemata olla niikkää Tuomas voe johtuva tuummimaa, että tuommoesessa hötäkässä hengelliste asjoehe harrastus ja ristillissyyvve harjoetukset unehtuu, ku nukkunee rukkous. Ja paha kyllä taetaa monelle niin käyväkkii. Mut toesin olj Lylymäin kauppiaan laeta: se jo ulukonaesessa käytöksessää essiinty hurskaehe tavalla, ei kirroellunna ku vahingossa, jolloen aina het tek anteekspyynnin, eikä suvanna muehenkaa kirroeleva sekä ylleesä olj eisottamisissaa niinku ristityn pittääkii olla. Luultavoo on, että kaekki tämä olj häne luontosa mukkaista, joskohta lie soanunna eskuvvoo pappiloestai, joehe kansa joutu paljo tekemissii ostaissaa niihe soatavia. Samat syyt ne vet miehe niin ahkeraks kirkonkävijäks, että harvoen olj poekessa, ja jos voan pakottava este sattu, sillon kotona hartaushetk piettii, niinku sinnäe rukkouspäevänä, josta tähä rupatuksee aehe on soatu.
Sinä rukkouspäevänä olj ihana kesäilima. Kun kauppiaalla olj kuppikunnassaa paljo perettä, niin olj niitä kottiinnii jeämää, vaekka usseita olj kirkkoo männä. Tavan niukkaa olj annettu kielto olla kirkkaekana kuleksimmaa lähtemästä, etennii näi rukkouspäevänä. Kauppias olj pyhäputsingissa, parta olj ajeltu, mut korvasta korvaa ast olj leuvvan ala jätetty leuvvanalusparta, jota aena hellävarroen koettel käellää ku ajosta ja ku ikkääsä oes pelännä sen karkoovan. Lihavat kasvot loestivat puhtaena ku kirkas aurinko pilivettömältä taevaalta. Suuren tuvan pöyvvälle olj tuotu kasa hengellisiä kirjoja, joeta kauppias järestel, samalla ku koplas leuvvanaluspartoosa ja sano:
– Istu sinä Heikki pöyvvän taa lukemaa, minä oon vastapeätäs. Sinä Pekka ja Iisakki istuvoo rahilla, Tanel ja Rietu sivupenkillä, jossa nuo toeset miehet on. Naeset olokoo karsinapenkillä ja sinne soa lapsettii asettuva. Ja muestakoo olla lapset hiljoo ja korreesti. Veisataa aluks jokunen värssy virskirjasta. Alota sinä, Heikki, sulla kun on hellee laulueän.
Ja ite kauppias veisas mukana. Mut kun sillä ei ollunna laulueäntä eikä taetoo, niin se vettee köllist härkävaenoon nuotilla. Veisuun loputtuva se toas käsk:
– Ota nyt, Heikki, virskirja ja lue sieltä suloene sanoma eli evankeeliumi.
Heikki, kauppapalvelija, olj tottunna tottelemmaa. Hetpaikalla – poika ollii sukkela ku sähköisku – löyty kirjasta päevän evankeeliumi, jossa opetuslapsille sanotaa:
– Kulla teistä on ystävä, ja mene puoli-yöstä hänen tykönsä ja sano hänelle: ystäväni, lainaas minulle kolm...
– Kuules, Heikki, onko se Lehikoene jo maksanna velekasa? Vae ei vielä. No, jos nyt ei het maksa, nii pittää antoo tämmink että tärähtää... Muesta nyt, että annetaan tämmink... Luehaan etteepäin.
– ... kolme leipää. Sillä minun ystäväni tuli matkasta minun tyköni, ja ei minulla ole mitä minä panen hänen eteensä. Ja hän vastaa huoneestansa ja sanoo: älä minua vaivaa, ovi on suljettu, ja minun lapseni minun kanssani ovat vuoteessa; en minä voi nousta si...
– Nousta, nousta, niin, – mikäs nousemine nyt juolahtaa mieleen? Kas, kas, on ihan kielen kärkinypykässä... Niin, sokurin hinta on noussunna. Sitä en oo taenna sannookkaa vielä. Paahan mielees, että hinta on noussunna. Luetaahaan toas etteepäe.
– ... sinulle antamaan. Ja minä sanon teille, ellei hän nouse ja anna hänelle, että hän on hänen ystävänsä, niin hän kuitenkin hänen ahkeruutensa tähden nousee ja antaa hänelle niin monta kuin hän tarvitsee. Ja minä myös sanon teille:
– Siat pirut – kiljas kauppias – on pottaattipellossa! Jopas nyt myrkyn lykkäs keskellä hartaushetkee! Lähetää nyt joukolla ajamaa ne poes. Joutukee, joutukee!
Ja kauppias läht kynttäkartta juoksemaa ja toeset ryykäs jälestä, ku oes varasta ajanna. Tuppaa jäe voan kaks vanahoo vaemoimmeistä, toenen puolsokkee ja toene jalakavaevane. Viimeksmaenittu rupes puhelemmaa:
– On sillä tuolla kauppiaalla hohkeet, kun on suur huusholli – eihään sill oo rauhoo ies hartaushetkenäänkää. Mut kellä on, sille annetaa. Minä en haluvas suurta huushollia. Mut jospa voesin soaha – ja soanhan kerran iaukaikkissuuvessa – oman kotjpaekan, se saes olla miten pien tahhaasa, kunnaan voan oes oma kotin, niin oesimpa onnelline, oesin minä...
– Mitäpä niistä suurista – sano se puolsokkee vaemoimmeine – eiväthään ne oo ku lyhytaekasia teällä moalimassa... Mut kothan se on piennii kotj ja niinhään virressäe veisataa että:
Semmoene mökki ku varpuse häkki,
On minun kullallani...Ja tämän "virren" vaemo veisas toshartauvella, että eän oekee värähtel. Laulaja ei voenna jatkoo, kun sianajajat tulj takas tuppaa. Jokkaene pyyhk hikkee peästää ja kauppias pomis:
– Sitä se on, kuu veräjiä ja porttia ei panna kii... Ei, kyllä pittää vahit asettoo ja sitte sakottoo jokkaesta, joka portin ja verrään jättää auki, olokoompa vieras taekka oma immeine. Mut ruvetaa nyt lukuva jatkamaa.
Ja Heikki alako lukkee poristaa;
– ... anokaa!, niin teille annetaan, etsikäät, niin te löydätte, kolkuttakaat, niin...
– Kohta ne jo kolokuttaa – sano kauppias – kohta ne kolokuttaa... Kahtokeepas! Lammasmäkeläiset tulloo jo kirkosta ja tuommoene katras niitä paenaa tänne meille päen. Ne pyrkii varmaannii puotii. Mut kukas nyt rukkouspäevänä ruppee kauppoo tekemää ja rikkoo kalliin sapatin? Tässä jo ilmannii tulj syntiä tehyks, kun nuehe sikkae ryökäleihe tähe taesin äskön hätäpäessäni kirotakkii? Minä rukkoelen sitä anteeks. Voan mitenkää ne noen aekasee on peässynnä kirkosta? Kaeketi ne on lähtennä kesken poes? Mut en minä ruppee mittää rukkouspäevänä myömää, vaekka polovillaa pyytäsivät. Minä kunnioetan sapattia... Sinä soat, Heikki, kuetennii tehä, mitä tahot. Niin, – Heikki, tie sinä, mitä tahot. Mut elä anna yhellekkää velekoo, elä ainakaa huonoelle maksajalle. Ja parasta on ottoo velekakirja ja asettoo takkaajat. Kyllä sinä, Heikki ymmärrät, mistä nuorasta vettää. Ja tottahaan muestat, että sokurin hinta on noussunna? Kas, johaan niitä etteisessä koluvaa... Minä mänen poes. Tie, Heikki, mitä tahot. Tulevana sunnuntaena luvetaan sekä tämän rukkouspäevän että tulevan sunnuntaen evankeeliumit ja epistolat. Pankoo kirjat taltee. Mut muesta, Heikki, ettet anna velekakirjata ja takkoojita velekoo ja että sokerin hinta on nousunna...
OLJKO SE VESKARPALO KYYNEL JA MITTEE SE MERKIHT?
Vasta vanahuuvessaa minä heijät tulin tuntemaa, enkä siks tiijjä, minkälaene Kala-Kust olj nuorena ollunna ja minkälaene häne Anna-Maejjasa. Peätelle kuetennii siitä, että vaekka nämä jo elj voarakymmentää, s.o.: olj seihtemännelläkymmenennellä ikävuellaa kumpanennii, mut siitä huolimata olj sekä omintakkeista kotia että muutae moallista ommaesuutta ihan tykkänään vaella, soatto arvella, että ne olj ollunna joko leväperräesiä taekka kykenemättömiä elämän taestelussa ponnistelemmaa. Kaeketi ei ollunna ilimestynnä Kustille mittää mahollissuutta peästä peällysmiehe toemii ja kun voemia kysyvii töehi ei tuntenna itessää haluva olovan, koittel pysyvä kaekenmoesissa kepultehtävissä, etupeässä kalastushommissa ja kalanpyyvvyste laettamisissa – niissä puuhissa, josta häntä olj ruvettu Kala-Kustiks kuhtumaa. Anna-Maejja toas olj taetoesa nähe sammoo sorttia: aenuvastaa karkeimpia naestöitä kyken suorittammaa. Mut kumpanennii heistä olj ihan rehelline, niin että loesina ollessaa talloe ommaesuuksia huolellisemmi vartioevat ku omistajat ite. Miten hellät heijä keskinäeset suhteesa avioliito alakuaekona lie ollunna, siitä ei mulla oo tietova. Mut sitä niukkoo ku vanahuus joutu ja olo tulj tukalammaks, paha moalima ties kohista, että ne keskenää riitel ja nausko herkiimätä...
Kuu tutustun Kala-Kustii ja häne Anna-Maejjaansa, ne olj silloin asustamassa syntymäkotinj saunassa. Pienillä töellää, kunnan avustuksilla ja armeljaesuusantimilla ne ellee kittuutti – tyytyväesinä ja voatimattomina. Erräänä päevänä saen halun lähtee onkimisonnee kokemaa. Arvelle, että Kala-Kust on halukas tapasa mukkaa kalastusmatkalle, peätin männä häntä kumppaliksen pyytämää. Lähestyissän saunun etteisen ovvee huohmasin vanahuste olevan syömispuuhissa. Kun muestin, että "herrattii tahtoo rauhasen ruoka-aejja", jeän verräälle istumaa – en kuetenkaa salloo kuunnellaksen, mitä tappoo minä syväst inihoon. Ja vaekka oesin tahtonnae, en oes voenna mittää kuulla, vanahuste suut ku tuntu oleva muonoo niin täynnä, että puhelu olj epäselevee mutinata. Syönt kae lie sitte peättynnä, koska soatto Anna-Maejja käsitettäväst sannoo:
Kyllä tuo tuoppi on aeva mitätö ranj, eikä sinuss oo miestä parempoo hankkimaa taekka tekemää...
– Vae ei oo miestä minussa! tiuskaht Kust ku nalli oes napsahtanna. Kyllä minä paremp miehenä oon ku sinä akkana, joka et kelepoo mihinkää. Ja jos sitä uuvve tuopi ostas taekka tekasis, niin sinä säret sen het, mokomakkii kopelokyns!
– Mittee minä sitte oon särkennä?
– Vielä sinä ilikiit kysyvä. Särithää sinä sennii valakosesta lasista tehy pitkäkaulase putellinnii...
– Eihää tuosta tarvike ennee puhuva, kun särkymisestä lienöö jo kohta lähemmä viiskymmentä vuotta...
– Tarvihtooppas puhuva ja siitä justii tarvihtookkii! Muestelehhaa, mitenkä korree se putelj olj... Sinä kuetennii olit semmoene tokero, että asetit sen vierees tuholle. Soutaissas sen sitte tyrkkäsit käskönkkänälläs rikki, vakkaese korree putelin... Kyllä on immeisellä vähä ymmärrystä!
– Eipä tuo taejja ommookaa peäluutas liika järk ja ymmärrys pakottoo, kun nuen vanahoja asjoeta muestelet. Mut tuskimpa lienen muuta särkennäkkää?...
– No, nyt sinä vasta sanas hokasit! Vae et muuta! Mites sille mun vuolimellennii käv? Häh!
– Siitäe on jo kymmeniä vuosia...
– Vaekk oes kymmeniä satojatuhansia vuosia! Oekee kirrous tahtoo peästä muestellessa sitä hyvvee vuolintan... Ja sinä hyväkäs rupesit sillä hiekkaesta rahia muka pyhäks puhistammaa ja siinä karnuttaissas turmelit vuolimesta sen parran hiplokoha, ihan sen oekee hiplopaeka sinä pilasit... Eihää pien lapskaa nuen oes voena tehä, mitä sitte aekaimmeine! Kyllä sin oot aena ollunna mitätö akka, etkä tuosta ies kuolekkaa...
Ja sen sanottuvvaa läks Kust rynteemää saunasta ulos, että jalat jytkähtel.
Minä nousin seisallen ja olin astuvinan verrää ylj. Huohmattuvvaa minut näytti Kust häpsähtävän, mutta kuetennii rauhottu, kun minä, niinku en oes mittää kuullunna, sanoen: –
– Eiköhää mäntäs onkimisonnee kokemaa?
Kust olj kovi hanakka tähä esityksee tarttumaa ja vastas:
– Voe tokkiisa kuetennii, miten hyväst se soppii ja kohta alakaakii ahvente ruokaukse aeka.
Kustin tapa olj kulukee kaks askelta kävelemällä ja kolomas juoksemalla. Mut nyt se juoks jokkaese askeleesa, eikä kulunna paljo aekoo, kun jo männä luokuteltii tyyntä järvenpintoo Kustin osottammoo luotoo kohti, jonka ympäristölimakosta suurimmat kyrmyniskat, oekeet molokkar-ahvenet on soatavissa. Ettei eänettömyyvessä oltas, sanoen männessä:
– Sillä tuolla Kustilla taetaa olla kelevolline vaemo?
– Eivätkös nuo akat kaekkikii akoeks kelevollisia liene...
Ja sitte se rupes osottelemmaa paekkoja, joessa häneltä suurimmat kalat on uestimesta irt peässynnä sekä juttel kaekellaesia kalastusjuttuja pitkän elämänsä aejjalta – kaekissa kuetennii olj se yhtäläesyys, että suurin kala olj aena karanna... Kun tultii perille, molskautettii riippa järvee.
Onkimine alako. Ja Kust olj onkimies parraenta loatuva! Kun minä sillon ja tällön kalan saen, nostel Kust niitä nostamasta peästyvää. Myö vaehettii onkijakkii, mut ei tyyl muuttunna: Kust sae paljo, minä voan muutamia. Mut se ollii Kala-Kust! Hyvä soalis muvassamme myö palattii.
Aenuvastaa muutamia päeviä tämä jäläkee Kala-Kusti Anna-Maejja keänty tautii, vieläpä oekee vakavast. Erräänä iltana män emäntä häntä saunaa kahtomaa ja kysäs:
– Mitenkäs Anna-Maejja voe?
– Kyllähää muute mänis, mut on ruvenna kovast pistämää hartioehi... ohoh...
Penkillä loekova Kala-Kust olj hypähtännä pystyy ja sanonna:
– Vae jo on pistokset! Hyväpä tulloo, hyväpä tulloo!
Ja sitte olj lähtennä haehattammaa tuppoo kohti juoksujalassa. Ja tuppaa peästyvää olj Aaro-nimiselle poejjalle ikkäasäku riemuessaa virkkanna:
– Kohta peästää, Aaro, sielukelloja soettamaa... kohta peästää... Anna Maejjassa on jo pistokset, jo on pistokset...
Ja niin vakavoo Anna-Maejja saeraus ollii, että muutamae päeväe peästä hiljallee nukaht ikkuesee unnee. Kun häntä hauvvattii, olj Kala-Kust seissunna totisena ja käet ristissä avatun hauvvan eärellä. Papin heittäissä ensimäese lapiollise multoo arkulle, joka ouvvost olj kumahtarma, olj Kust usseita kertoja pyyhässynnä sormiisa rystyellä silimiää, joesta jottae kosteeta olj tahtonna tipahtoo... Oljkoo sieltä veskarpalona kyynel tulossa ja vaekuttiko sen tulon tuul vae tuljko se sisällisestä pakotuksesta? Oljko se toellae kyynel ja merkihtkö se katumusta vae pyyskö anteeksantoo tae toevottiko se hauvvalle rauhoo? Mies semmone ku Kala-Kust ei puhele tunteistaa, eikä ne kuohupäessä kohhoilekkaa... Mut Kustin vakava olemus olj osottanna, että jos silmissä kyynel olj, ei se aenakaa ilokyynel ollunna...
UUVVENAEKANE PIRTUROKAR.
Kovin ankarast niitä pirturokaria kirotaa ja manataa sekä toevotaa, että sen kuumimman paekan ite peäruhtinas tulis tuljkaviohevosillaa ne viemää kuumimpaa kattilaasa. Ja kaeketi niillä immeisillä on syytäe näen hirmusia toevomuksia lausuva. Mut jos asjoo toeselta hollilta kahtoo, voe tapahtuva verine veäryys, että ne kaekki pannaa sammaa luokkaa ku nok-Pekan ja suutar-Antin tuvat sentähe, että toene niistä olj tehty vanahasta sikopahnasta ja toene navetasta. Kun kaekki muutkaa ei oo sammaa vormuu valetusta, voan poekkeuksia on melekee joka seännössä, niin miks ei myös rokariinnii joukossa?
Ja aenakii se rokar, joka viime juhannuksena meijjän pittään kirkolla liikku, tek kerrassaa mullistavan ja uutta aekoo ennustavan poekkeukse muehi amrnattitoveriisa verraten. Minä oonnii tuummiessan tullunua siihe vakkaumuksee, että innokkae kieltolak-immeine ja uutterin raettiuvuspolliisi oes valamis hänen kansaa veljesmaljan kallistammaa, jos heijjä tappoesa kuulunoo juomalla lähemp tuttavuus solomia. Eihää tosin yks peäskyne kessee merkihe voan soattaa se kuetennii olla enteitä uuvven aejjan koettamisesta. Ja sen vuoks en malta olla häntä kaekelle kansalle esittämätä ja suosiollissee huohmijoo sulukemata.
Esittelyssän en valitettavasti voe hänen nimmeesä ja kotjpaekkoosa ilimottoo, se kun liikuskel tuntemattomana niinku ruhtinaalliset henkilöt ennen vanahaa – ja taetaa ne nykysikkii samate tehä. Asiakkaasa se on kae löytännä vaenusa avulla niinku hyvä metästyskoera soaliisa, taikka lienöö ollunna hanslankaria apurina? Tämän enempöö hänestä itestää puhumata minä siirryn hänen kauppoomistappaasa ja tavaraasa. Ensinnäe on mainittava maeniot kanisterit, kerrassaa mestärkäillä laetetut astiat. Ne voe asettoo povustallee niin ruummiisa mukkaesest, ettei mittää tarkastamallakaa huohmanna. Ja kun se tapas tarkotuksellee sopivan miehe, suhaht hiljoo korvaa ku uuhuppiaine:
– Etkö tiijjä, mistä saes pirtuva ostoo taekka pontikkata?
– Voe, hyvä mies, jos sinä tietäisit mulle neuvoo, niin juoksujalakoo mänisin ostamaa.
– Mut jos lienettii raettiuvuuspolliissi?
– Raettivuuspolliissille minä antaesin nyrkistän kaeninmerkin ohtaa tahikka soappaankannasta sinetin peräpakaroehi... Vannon niin suoran valan, ku korennan, etten ilimiantajaks ruppee...
Kun rokar tulj vakkuutuksee kauppalangon toellisesta israelsuuvvesta, lähettii ehtimää soveljasta lyyskäpaekkoo. Siellä kaevo povukseltaa kiiltävän kanisterin, jonka vasemmassa yläreunassa olj semmone soma pien pukkula ku nätin tytön nypykkänenä.
– Tässä on – sano se rokar – pirtuva ihan sitä parraenta lajia. Mut tää on kallista hyvvyyvesä vuoks. Jos varmaan ostat, minä annan maestookses.
– Tämä poeka ostaa oikii hinnalla tingi.
Ja siilon rokar otti tupestaa puukon, sen kärellä irrotti tinnaukse sen pukkulan juurelta, nost koko pukkulan poes sekä irrotti korkin ja koatoo lorrautti pirtuva toesessa käissää olovaa läkkipikarii, jonka ojens kauppalangollee. Tämä ryypätä harnautti, virnist suutaa ja irvistel ikenijjää ku äkäne koera sekä sano:
– Kyllä sun oti tavaras oekeeta miehenruokoo. Tuossa on riihkueval rahat ja anna kanister tänne.
Rokar paeno korkin lujast paekollee, pist kiin sen pukkulannii, mikä pysy iliman tinnaustakkii. Ja sitte kauppalangot eros omille teillee. Koko iltapäevän käv kauppa ku solomutonta siimoo oes läp kässiisä vetännä. Ja hyvillää rokar hyvän seän aekana paekkakunnalta hävis...
Ja parasta taes ollakkii, että hyvän sean aekana ennen myrskyn nousemista honas lähtee. Ja kyllä kaeketi tähä mielpitteesee ylleisest yhytää, kunhan asjan jatko kuullaa. Kun ne ostajat löys ystävijjää ja kylänmiehiää – ja ahnaat tek sen yksinäännii – ne tietyst tahto soaha ottoo oekee aekamoese paukun. Ja niin kanister kaevettii esille, pukkula irrotettii ja korkki peästettii auk. Mut kun kallistettii, ei mittää herunna, vaekka oes miten puesteltu ja vaekka sisuksessa aenetta tuntu olovan hölökkämässä. Siinä paekassa, josta se pukkula ja korkki irrotettii, alako tosin torv, mut jo tuuman peästä tulj kova pohja vastaa, eikä siihe ies terävä rautanaulakaa ja puukonkärk pystynnä. Ei auttanna muu ku pit kaevoo reikä kuppeesee. Ja kyllä monj mies alako kieltää lippoo, kun siitä reijjästä rupes kirkasta nestettä juosta lirittämmää. Hartaalla halulla ruvettii haestamaa ja maestamaa. Kun ei oo eppäilemistäkää, etteivät miehet oes ollunna asjantuntijoeta, voejjaa tok heijjä arvostelluusa luottookkii. Ja mitäs ne miehet sitte sano? Ihan erotukseta jokkaene heistä sylykäs ja porrautti:
– Voe tuhannentuhatta ryyninkokosta sitä ja sitä – vettähään tämä on!...
Ja vettä jokkaesessa kanisterissa olj ollunnae. Arvoo sen, että vanaha Oatami monen miehen sisälmyksissä nous takajalollee. Varmimmast se rokar oes soanna kaeninmerkkiä ohtaasa ja sinettiä peräpakaruehisa. Mut se olj hyvän seän aekana ymmärtännä lähtee omille teillee. Millä sanolla kukkii lie syväntää lieventännä, on tuntematonta. Tiilmestärin sanat on kuetennii poskeisten tietoon tullunna ja tällä laella se olj virkkanna:
– No, olj se rokar aeka konna, kun ilikes pettee meitä juoppoja! Oes jutkauttanna mueta, mokomakkii... hunsvotti...
Mut jos ne rokarin kauppalangot häntä mannoo, niin kyllä kaeketi kieltolak-immeiset ja raettivuuspolliissit siihe sijjaa ihhaeloo. Sen vuoks rohkenen ehottoo, että hyö hänet valihtis yhistyksiisä kunniajäseneks. Kukatietäs, vaekka tämä kunnianosotus herättäes toesia hänen jäläkiää seuroomaan ja niin uus kirkas aeka alakas ruveta valasemmaa pirtu- ja pontikkapimmeyttä...
MITÄ KIRKONKELLOT SANNOO...
Itekullae aekakauvvella ne on omat kotkotuksesa ja erlaeset hommasa. Kun ennen pitäjäkkii vasta olj oekee pitäjä suuruuvesa perustuksella, niin nykysi niitä toas pienennellää, jotta ne kutistuvat, ku pyy moalimanlopun eillä. Ja monet viisaat sannookkii, että suuret on mahottomia pystyssä pysymää ja tässä väetteessää ne velloo historjaa, joka muka toestaa, että esmerkiks Ruoman valtakunta ja viimesimmäks Vennäinmoa hävis liiallise suuruutesa ja loajuutesa vuoks. Tämän väettee perustuksella on varmaannii ruvettu pitäjijjäe pienentelemää ja lisäks on kaeketi uskottu, että pienemp on vähäruokasemp elättöö ku isomahane suurseurakunta. Kun mulla ei oo kokemusta, kumpko noista kahesta on paremp, en taho kallistuva puolelle taekka toeselle, voan maenihen aenuvastaan sen, että oon kuullunna moetittavan niin suurta kunj pientäe seurakuntoo. Tosin on pienennyspuuhaa ruvetessa hoaveiltu satteenkoaren kaekkiin värrii kalttaseks sitä onnellissuuve tilloo, mikä sitte tullaa soavuttammaa. Niin olj aenae laeta niihi kahtee seurakuntaa nähe, jotka äsköttäesin riistäetyevät irrallee äetisä, meijjä seurakunnan, yhteyvestä. Ja että ne luul kaeken moaliman makkeuvet soavasa, kuhan voan ommii hoeveniisa peäsöö, siitä ei oo eppäelemistä vähheekää, ku kerra kirkon piirustuksettii ja muut riitingit tilattii moankuululta arkkitehiltä ja urut tietettiin ihan uusinta sorttia. Kirkonkelloista vasta oekee riisreätti tulj, kun kelepoovia ei tahottu mistää löytee, sekä loppue lopuks niitä olj ulukomaeltae tuotettava. Mut kun kerta remmii olj tartuttu kiin, niin siitä pit vettee jutistoo.
Ja alussa mänj kaekki ku rasvattu. Mut mitä eemmäks jouvvuttii, sitä enemmän näytti vaekeuksia ilimestyvän – ne vaekeuvet, neät, tahtookii tulla lisän kansa ku miniä talloo. Peästii huohmoomaa, että seurakuntookii perustaissa astuu ettee kolome suurta tarvista: ensimäeseks tarvitaa rahhoo, toeseks tarvitaa rahhoo ja kolomanneks tarvitaa rahhoo. Ja kun yhennii tarpeen kansa on välistä tekemistä, niin mitä sitte kokonaese kolomen! Ja semmoesia juttuja on ollunna kulukemassa, että monta kertoo on korvallisia roavastu... Mut kaekki salamet voan souvvettii ja uusii seurakuntae kirkot valamistu kaekkine asjaankuuluvine kompeinee. Sanomatakkii arvoo, että monet rinnat ylypeyvestä röyhisty, kun vihkimätillaesuuksissa piispat, pipit ja papit ylistyksiä ja kiitoksia jakel. Ja monj syvän riemusta sykäht, kun kuultii, että omat kirkonkellot ommaa kirkkoo kuhtu immeisiä vielä muenae sunnuntaena ku voan vihkimyspäevänä.
Mut vähitelle on leht ruvenna keäntymää, kun velat on alakanna ahistoo. Ja niistä kanaljoesta ei muuten peäse vappaaks ku maksamalla. Maksamine toas voatii maksuvelevolliste kiristämistä. Kun ennen vanahaa kirkonkellot enskerran sunnuntaeoamuna kumaht, niijjas vaemoväk ja miespuolet nost lakkiaa. Nyt ei näessä uusissa seurakunnissa niin tehä, kun immeisistä tuntuu, että heijjä kirkonkellosa ihan kummia sannoo. Ja toese seurakunnan kirkonkelloesta kuuluu kuuluvan tämmöestä:
– Veksel lankii, veksel lankii... Maksakee, maksakee, maksakee!...
Ja sen toesen seurakunnan kirkonkellot toas sannoo:
Mänkee pankkii, mänkee pankkii!... Pankilta pankille, pankilta pankille, pankilta pankille!
Huohmattavvoo on, että viimmeset sanat on lausuttava ihan hättäesest.
Minä en voe vannoo, onko asja aevan rikullee iällä tavalla. Mut ehkä jokkuu sattuu niissä – ja monikii sattuu – niissä seurakunnissa käymää, niin sillon on itekohtane tillaesuus kuulla.
JOAKON KIRKKOMATKA JOULU-OAMUNA.
Tätä rupatusta en minä viiti kertoo, voan jätän sen Joakon ihtesä tehtäväks. Pankoopas nyt korvanne pystyy, ku jänis, ja kuunnelkoo:
– Muutamoo viikkoo ennen jouluva olin ostanna Piinu Prpravalilta hiiprpakkokarpvasen prpuunan, tein liistprprein ja valamistin mutalaejjat siihen, prpuvetaksen muvanvettoo. Joulu-oattona sano sitte Maejjaliisa mulle:
– Kun meillä nyt: on hevone, niin männää oamulla kiprpkoo oekee hevosella. Minä käyn Koprpvensolan Otolta pyytämässä laetaprpreen, ettei taprpvita mutaprpreellä ajjoo.
Tämä tuumina passas minun ommiinnii meininkiin, ja Maejjaliisa käväs Koprpvensolassa, sae prprein laenaan, jonka minä iltamyteprprässä kävin hakemassa. Se prpek olj hyvin pitkä prpresla, ku nuottavene, ja ku Otto ei roahtinna ostoo taprpeeks pitkältä ohjasnuoprproo, pit häne ajjaissaa istuva keskellä prpesloo, että kökötti siinä ku keprpinkakko kaprpsinanuprkassa. Mut muuten se olj hyvä prpesla ja kiiltäväks moalattukkii.
Hyvin varraen myö oamulla lähettii, niinku tapa voatii. Maejjaliisa prpupes istuva prpöhöttämmää prpeslan peprprään, niinku prpruustinna ja minun pit laettoo itellen kusklauta, kun peprprästä käsin en ylettännä ajjoo. Ja nyt olj iha varovasti ajettava, sillä kaekki tiet olj kiprpkkoonmänijöitä täpösentäynnä. Mitkä ajjoo tohotti hevosilla kelloninee ja kulukusinnee, mitkä urni jalakapatikassa ja mitkä toas suksillaa männä sujjauttel. Kun ne siinä eilleajjaissaa prprekilöillä prproap meijjän prpeslan laetoja, pist se minun sisullen. Minä kömmin polovillen prpeslan seppii, viis tahi kuus keprptoo läemäsin hiiprpakkoo peprpräpuolille – ja voe sun peijjakas, mitenkä se läks öprpnistämmää! Prpresla mutprpruil, niinku nivelkuprphi tuprpeikossa ja kallistellii kahenpuolen, niinku vene myprpskytuulessa. Lunta tuprprus vast noamoo ja tieprpoja lentel nii hirmusest, ettei ossoo sannookkaa. Mut mänö olj semmoesta tuhattulimaesta lentämistä, että ykskaks oltii kaekista eillimäesenä. Minä en kuitenkaa hellittännä, voan annoen hiiprpakon pistee sammoo polokkoo koulumestaprprin kohalle ast, jossa keänsin pihhaa, meillä kun on ollunna tapana jokjokkaesella kiprpkkoprpreissulla vanahassa palaveluspaekassamme käyvvä. Olin niinku mikäkii lumiukko, että tuskin tokenin hiiprpakon seinäprpenkaasee solohmihtemmaa. Lähtiissän käskin Maejjaliisan puestelemmaa ihtesä lumesta puhtaaks ja tulemaa sitte vasta sissää, ja ite pelemuuttelin ihteen prpappusten luona, niinkunj koeprpa tueskulla. Yksinän minä siinä tuummailin, että tuommoese kyyjjin sitä soap, kun on hyvä hevone...
(Tässä sulukumerkkiihe välissä pittää minun sannoo, että hevostaa kehuvaksee se Joakko koko tappaukse kertokii, vaekka loesol sano, että on kunnianloukkaus mueta hevosia kohtaa nimittöö Joakon hiiprpakkoo hevoseks, joka olj voan ollunna vanaha kahmu ja koakki).
Sitte minä astuva töksin sissää, toevotin onnellista ja rauhallista joulujuhloo sekä ilimotin, että oon tullunna hevosella, viijjäksen koulumestaprpin koko peprpree kiprpkkoo. Ja kilipoo puhel prpouvva ja koulumestaprp:
– Kiitoksia toevotuksista ja sammoo Joakolle itelleennii. Mut yksinäänkö se Joakko on tullunna?
– Onhaa se Maejjaliisae matkassa. Mut jäe tuonne prpreslaa istumaa...
– No, hyväne aeka kuetennii, kun loese kylymmää jättää! Joakko männöö nyt het kuhtumaa Maejjaliisan sissää soamaa kupin kuumoo oamukylymää syvämmeesä.
Ja minä lähin häntä kuhtumaa. Mut vaekka kuenka hoehkin, ei kuullunna vastausta. Mänin sitte prpreslan luo – ja tuhannen tuprpkasta kuetennii, kun prpreslasta olj puomia peprpälauta ja sammoo tietä olj Maejjaliisa ja nahkasellii männynnä. Ei auttanna muu ku pit lähtee tielle huutelemmaa vastaantulijoelle, että ovatko nähnynnä prpeslan perprälautoo ja Maejjastiinoo nahkastesa kansa. Viimmen tulj Päprpin Otto, joka ne olj tieltä prpekkeesä korpjanna. Kiittelin ja kostelin häntä sekä oesin maksannae, mut eihää se mittää huolinna. Kohta peästii koulumestaprpii, jossa höprpätti kahvit ja joukolla ajettii kiprpkoo. Mut minä en ennee antanna hiiprpakkota ohjasprperillä peprpäpuolille, joka sen vuoks voan hölökkäprpavia juoks kottii palatessaa. Ja semmoene se olj minun kiprpkkomatkan joulu-aamuna, lopetti Joakko.
SUMUJÄRVEN PAPIN PITKÄT SOARNAT JA PIISPANTARKASTUS.
Oljpa sitä pappi taekka mikä muu immeine tahhaasa, niin pitkäaekane samassa paekassa oleminen soattaa peävänvalloo niin virheet ku ansiottii. Ja niitähää meillä jokkaesella on, ja lisäks vielä semmosessa suhteessa, että virhepuol voettaa ansiot. Koko olemukseltaa niin omaloatusesta miehestä ku se Sumujärven pappi olj, löyvvettii heleposti virheitä – ja hyvin mielusta tehtävee se semmone ehtimine monille onnii. Kun kymmenii vuosii kulkiessa olj seurakuntalaesesa oppinna melekee jo selekäpuoleltae tuntemaa, soatto se keskellä soarnoosa sannoo paukauttoo:
– Herree sinä, joka makkoot – eläkä Iisakkilan Pietukaa hirsiä vettee jyrryytä.
Ja vällii se toas oekee kuumana kesäsunnuntaena alako kipristellä nenneesä, kurkistel soarnatuolin reunalta allaapäen ja karjasi
– Akat! Siat! Hyi!
Lukukinkerillä sen konstilla ei ollunna mittää rajjoo ja sen pienempiä kolttosia olj vettee huonolukuste ohtii kirjutusläkillä suuret ristit ja sannoo:
– Pilikku pikkoo, merkki meijjä lampaasee. Ja kun pappii vanahuuven soapuessa tulj jos jonniilaesia monen sorttisia omaloatusuuksia, alako tyytymättömyys vuos vuelta käyvvä yhä suuremmaks, minkä lisäks kirkon ystävät olj murreissaa siitä, olla hengelline elämä seurakunnassa männöö ihan kokonaa lapiettii. Ruveta näestä asjoesta papille muestutuksia antamaa olj seurakuntalaeste mielestä yhtä turhoo ku ennen vanahaa Oapramista ja Soarasta lapsen soamine, ja siks peätettii keäntyvä ihtesä korkeearvosen piispan ja tuomiokapitulherraen puolee. Tahtomata loukata sielunpaementaa huohmautti kantelijat, että vanahuus on esteenä siihe, ettei virka tule jullillee täytetyks. Tuomiokapitulherrat olj hienotuntosta väkkee hyökii ja ehottivat, että pappi ottaes apulaese. Mut sekös olj tulta tappuroehe! Seuroovana sunnuntaena neät pappi anto näyttee voemistaa ja kyvystää soarnoomalla monta tuntia yhtälyytä ja vällii tievustamalla:
– Vieläkös mänette sanomaa, etten minä jaksa soarnata?
Ja niin sitte kirkonmenot Sumujärvellä tulj pitkiks ku näläkävuet, eikä auttanna muu ku olj uuvvella avunhuuvvolla keännyttävä ihtesä piispan ja tuomiokapituliherraen puolee. Hyö kuulivattii huuvvon ja tuljvat lampaetaa auttamaa. Kun pappi on herroesta parrae, niin tietyst piispa on herrojae paremp – vae mitä? Se vakkaumus Sumujärven seurakuntalaesilla varmaannii olj, koskapa heitä sinä suursunnuntaina, jollon piispa pit tarkastusta heijjän kirkossaa, olj kirkko pakaten täynnä – kukapa tietää, vaekka jotkut oes katollennii kiivennä, kun kirkkoon, etteisii ja portaelle ei kaekki mahtunna. Kirkko olj lehtpuella koristeltu ja immeiset olj kirkkokimpottimissaa. Kun oman seurakunnan pappi sae soarnata, niin se osas hyvin ovelasti tekstiisä yhistöö lauseen: "Viskatkoon se ensimäese kive, joka luulon viaton olovasa" ja sitä ihan juurjupukoeta myöten pertuskoo ja valvo, että oekee syvämmiä jylkäytti ja ite piispae pyyhkäs silimiää, vaekka olj silimälasiaa kuevoovinnaa. Eikä sen piispankaa puhe ollunna akkaen lauluja, jolla se kokkouksen alako.
Viranommaeset istuva jutkaht alttarin eustalle asetetun pöyvvän ympärille. Ensinnä ilimotettii, että hiippakunnan korkeearvone herra piispa on suostunna siihe, että piispantarkastuksen yhteyvessä pietään tämä kirkonkokkous, jossa keskustellaa ja peätetää toemenpitteistä tuomiokapitullii tehtyjen kanteluehe johosta, koskevat mahollisen apulaespapin ottamista ja liijjan pitkijen kirkonmennoen pitämistä. Miten on nyt asjanlaeta: tahotaanko apulaesta?
Ensimäese puhheenvuoron sae seurakunnan pappi, joka höylisti lausu:
– Minä ite käet parraete ymmärrän, onko apulaene tarpee vae eikö. Ja jos minä tekojan oekee muestan, en minn'oo pyytännä apulaesta, jota en kato tarvihtovanikaa. Papin puutteen vuoks ei oo yhtää ruummista jeännä hautoomata eikä avioparia vihkimätä eikä kirkonmennoo toemittamata.
Vae voeko kuka rehelline immeine sannoo tätä viäräks puhheeks? Minä tarkotan tämän seurakunnan rehelline immeine.
Tulj eänettömmyys.
Puhheenjohtaja huohmautti:
– Mut kun kirkherra on jo nii korkeessa ijässä, on apulaene jo sennii puolesta tarpeen, sillä...
– Herran palavelijan tulloo pysyvä paekallaa kuolemaasa ast niinku sotamies lippusa juurella, ehättii Sumujärven pappi sanomaa.
– Ainuvastaa puhevuoron soatuva teällä puhutaa, sano puheenjohtaja sekä jatko:
– Kun valittajat on ilimottanna, että kirkonmenot on liijjan pitkät, niin ne samalla arveloo, että se johtuu papin vanahuuvesta ja heikosta voemista. Pyssyykö valittajat mielpitteessää?
Sumujärven pappi pyys puhheenvuoroo, mikä myönnettiinnii.
– Näehe valittajjii ajatusmeinink on vilskahtanna ristii, kun ne ilimottaa, että vanahuuven vuoks on apulaene tarpee; ja samassa hengenveossa sitten maenihtoo, että kirkonmenot on liijjan pitkiä. Mut mitenkäs apulaesta tarvihtova kykenöö liijjan pitkiä kirkonmenoja pitämää?
– Ne kirkonmenot tulloo – sano eräs puhheenvuoron soanna seurakuntalaene – liijjan pitkiks sen kautta, että kirkherra turhanpäeten venyttää toemituksesa koko päevän kestäväks soarnoomalla niin harvakseltaa, että sannaen välillä voes käyvvä vaekka hevosesa juottamassa.
Sumujärven pappi pyys tuassiisa puhheenvuoroo ja lausu:
– Kun leäkär kirjuttaa leäkettä, niin se meäree sitä annettavaks sitä mukkoo, ku saeras kykenöö vastaanottamaa. Samate on papin annettava elämänvettä ei soavista koatamalla, voan pienissä meärissä ja niin harvakseltaa, ettei nauttija läkkäy ja tukehu sekä sillon heleposti voe taevaallise ravinnon sulattoo. Sanankuulijoehe parasta oon tarkottanna kirkonmenojen pittuutta jatkaessan, samalla ku oon osottanna, että mulla vielä voemia on virkan viriäst täyttee.
Nyt ilimotaehe ite kantrahtrovast puhumaan ja sano:
– Oljpa nyt syyt mitkä tahhaasa, mut kyllä minunnii täytyy yhtyvä siihen valittelluu, että kirkonmenot tässä seurakunnassa on liijjan pitkät, sen oon soanna ite kokkee.
– Koska se on tapahtunna? kysäs Sumujärven pappi siihen luvan pyyvettyvvää.
– No, esmerkiks sinä ja sinä sunnuntaena, jollon minä palasin Viitalan kirkolta erästä kokkousta pitämästä. Siellä toemitettii kaekki kirkkotehtävät, piettii kokkous ja ollii päivällisellä pappilassa sekä sen jäläkee kulin laevassa Veikeleen suuren selän ylj. Tultuvan hevoskyyvvillä tälle kirkolle ja kun kirkosta kuulu soarnoomista, mänin seinän taa kuuntelemmaa. Ja vaekka olj iltapäevä, olj kirkossa parraellaa jumalanpalavelus. Tämä on totta.
Sumujärven pappi pyys puhevaltoo ja sano:
– Nytpäs minä peäsen ymmärtämmää, mistä mulle etennii sillä kertoo annettii semmone hengenvoema, etten tahtonna soaha lopetetuks ollenkaa. Se tulj siitä, kun kontrahtrovast olj kirkon seinän takana eikä uskaltanna Herranhuoneeseen astuva. Oljpa hyvä, että tuokii seikka seleven ja syväst kiitolline oon, että kontrahtrovastin ulukonaseisomisen kautta heikot lahjan sae miltei ehtymättömät voemat.
Kontrahtrovastia ei näyttännä haluttavan puhheevvuoroo pyytee. Ja viranommaeset alako seurakuntoo kehotella vapaaehtosest suostumaa apulaespapille palakan maksamissee, että vanaha sielunpaimen saes pienet tulosa vähentymätä nauttia. Ja ellen veärin muesta, taes lopulta siihe suuntaa käyvä peätös syntyväkkii.
SUMUJARVEN PAPPI SOATAVILLAA.
Jos Sumujärven papista ruppees oekee pohjijaa myöte rupattammaa, niin saes tehä suuria kirjoja ja vielä jäes kansiinnii pantavoo. "Mut ei makkeeta mahan täyveltä", sannoo viisas sananpars, ja tyyvvytää nyt myökii voan muutamii herkullissii näytteihi, jotka kyllä tarpeeks hyväst asjoo valasoo. Siksee soa jeähä elämäkerrannii kertomine ja tutkistelemukset sekä vuntieraukset siitä, oljko mies papiks pantu sentähe, ettei jaksanna enempee lukkee ja ymmärtöö, vae oljko jokkun muu syy siihe ollunna. Papiks se mies voan olj pantu ja tuomiokapitulherrat laetto hänet pienee Sumujärve seurakuntaa. Tämä seurakunta olj palakkatulloesa puolesta nii laeha, että papin tuloja voe verrata melekeen renkmiehe vuospalakkaa. Kun mokomaa Näläkälää ei kukkaa tahtonna hakkee vakinaeseks papiks, pysy pappi pitkät ajat väljaekasena ja vähitelle veäntäyty vakinaeseks sekä olj mies, joka pit paekkasa, niin että kengässä seurakuntaa tulj ja sukkasillaa läht. Jos hänen pappiusaejjaltaa jottae tahtos maenita, niin kehumata voe sen tiijjon antoo, ettei hänelle löyvvy koko moan papistossa vertoo siinä suhteessa, että tämä on käynnä 47 voalsoarnoo soarnoomassa soamata muuta ku yhe eäne ja sen yhennii voan siitä syystä, että olj voalmatkalla ollessaa ajanna errää talon toukopeltoo pahhuuve lekkoo peässeet noapurin siat poes. Heikoista lahjoestako eänestämättömyyve haluttomuus lie johtunna vae siitäkö, ettei se osanna ärrä-kirjaenta oekee potillee lausuva, sitä ei oo kukkaa ratkastavaksee ottanna. Kun se ärrä tulj maenituks, sopinoo yhellä kertoo lisätä, että sen kirjaemen se sorlrautti ja porlrautti niin kummallisesti, että se ihan tohjoks särky ja että sitä kuullessa olj kova temppu pijättee nauruvaa. Mut sillä tavallahaa Banetti ennen sanokii, että papin soarnan tulloo olla sellaene, että sanankuulijan suu männöö loakeesee nauruu...
Kun se sitte olj pakotettu koko ikäsä pienpalakkasessa seurakunnassa pysymää, niin keks tämän kohan korjoomiseks sen konstin, että kanto tavallisten palakkosoatavaesa lisäks ylmeäräset soatavat kulukemalla kerruumatkoella sekä kesillä että talvella. Ja näeltä matkoelta se toe kaekellaesta rahkamenttiä kuormittaen ja venelastittaen. Eikä tyytynnä ainuvastaa omassa pittäässää kerruumatkoella liikkumaa, voan käv niissä paekoen noapurseurakunnissae, mistä ties Sumujärven kirkossa käytävän. Kukkaa ei ilennä olla antamata, vaekka monesta taes olla vastenmielistä.
Kerran kun se olj tämmösellä kerruumatkalla, satuttii noapurseurakunnan Tarkkalan talon akkunasta huohmoomaan, että Sumujärven pappi aekamoesen kuorman peällä istuva löhjöttäen ajo talova kohti. Silloin isäntä sano:
– Toas se tuo ruhjake tulloo suoraa sannoen kerjeemää, vaekka jo kesälläkkii sae niin paljo, ettei oes luullunna ilikiivän monnee vuotee uuvellee soapuva. Mut nyt ei anneta mittää, ei kerassaa mittää! Minä mään piiloon ja sano sinä, Kaesa, että min'oon matkoella, tämminkreissulla, etkä sinä tiijjä avvaemia.
Ja sen sanottuvvaa lautamiesisäntä tuvasta luikaht tiehesä. Mut miespä ei ennättännä peästä ku porstuvaa, kun pappi jo portaella astuva ropsuttel. Johonnii lyyskää peästäksee isäntä lähättäyty porstuvan oven taa. Kun pappi tultuvaa alako hyvveepäivee lausuva, rupes emäntä päevittelemää:
– No, voe kova lykky, kun kirkherra sattu sopimattomana aekana tulemaa! Ei oo lautamies kotosalla, voan on tämminkreissulla. Ja kun avvaemet unneutti taskuusa, niin etten ies soa kahvijakkaa keitetyks, puhumatakkaa muesta antimista. Ompas tämä nyt ikävee...
– Itekullae on omat ikäväsä ja lystisä, sano pappi ja keänty ovvee päin, uraht jottae hyvästiks ja tavallista kovemmast loksautti oven kiin.
Kun isäntä karkumatkallaa tuppaa palas, niin nauroo hohotti ja tuummi:
– Tuo jutku meillä vastakii tehhää, jos se voan vielä tulloo. Hohhohhoh!
Mut "se parraete nauraa, joka viimmesimmäks nauraa" – tämän sanontatavan ytimekkää tottuuve sae Tarkkalan lautamiesisäntä hyvin pian kokkeeksee. Tapahtu neät sillä tavalla, että Tarkkalan miniä toemitti ilosen peretappaukse talloo ja kun vastasyntynyt tahottii mahollisen nuorena soattoo ristillisen seurakunnan yhteytee, läht ite vanahaisäntä viemää lasta kastettavaks. Mut kun oman pittään kirkolle olj 5 ja puolj vihasta peninkuormoo matkoo, peätti ukko, että Sumujärven kirkherra soa lapsen ristiä ripsauttoo. Ja samallaha se tulloo äetii kirkotelluks. Miniän toevuttuva läht isäntä sen ja piene perillise kansa ajjoo köröttämmää Sumujärve pappilaa, johon puolkymmentä vennäenvirstoo olj matkoo.
Perille peästyvä mänj miniä peretuppaa lasta kastekuntoon järestämmää, ja Tarkkalan lautamies hyvin arvovaltasena porskuttel kirkherran virkahuoneesee. Mutta vaekka se siellä rykästellii ja muuttel jalakojaa, ei kirkherra näyttännä huohmoovan, voan kahtel kirjojaa, kirjuttel ja mitä lienöökkää askartanna. Kun lautamies lopuks muka vahingossa koatoo rommautti ratisi akkarauvan, kysäs kirkherra peätään keänlämätä:
– Mikä jyrräys se olj?
– Teällä on vieras, joka on tullunna pyytämää kirkherroo lasta kastamaa.
– Kuka se vieras on, koska eän tuntuu niin ouvvolta?
– Kyllä kirkherra minut tuntoo ja oljhaa kirkherra aevan äsköttäen käynnä meillä, vaekka suureks ikäväksen en sattunna kottii. Sehään minä oon Tarkkalan lautamies.
Vae se työ ootte. Mahoton on minun teitä tuntee, kun en kotonanne nähnä teistä muuta ku pieksunkäret porstuvan oven takkoo... Ja siitä syystä minä nyt teitä vuorostan kahtelen selekäpuolellan sekä neuvvon het kohta lähtemää oman pittäänne pappien pakkeille, jos papillista apuva tarvihette. Minä en ruppee tehtävii semmosten kansa, jotka voan pieksuukärel näyttää... Hyvästi...
Ja niine nimineen sae Tarkkalan lautamies lähtee.
MYRKKY-MIKON KUMMITOS.
Myrkky-Mikko – sepä költti ei tunnu kovinkaa herkulliselta, ja kun se peällepeätteeks on annettu miehelle, joka ei oo ies kärpästäkkää myrkyttännä eikä myrkkyvä elläessää nähnä (ja kuoltuvaa sitä vähemmä). Mut se olj soanna tavaksee myrkky-sannoo aena käyttee, millon ei asjat männä häne mielesä niukkaa. Kun muut miehet (ja monet naesettii) käyttää sielunvihollisen 7-kirjaemista nimmee taekka toesia sen korreempia muotoja, niin Mikko kiros sanomalla:
– Voe myrkky kuetennii, myrkky soekoon, myrkky vieköön, myrkky, kun pistää sisullen j.n.e. Ja tästä kaekesta "myrkytyksestä" tulj hänestä Myrkky-Mikko. Immeiset, neät, on semmosia reähkiä, että ne antaa toesillee kaekenmoesia költtiä. Ilimankos yks hollipoeka ymmärs veärin herroo, joka sano itellää olovan parruonin arvonimen. Kun poeka tämän kuul, tuumas se nauroo virnistäen:
– Niin niitä nimiä soa. Teällä meijjän kylällä yks mies varast sian ja sitä koko ikäsä kututaa Sika-Mikoks.
Mut entäs se Myrkky-Mikon kummitos?
Se asja on nyt sillä laella, ettei se ollunna kummitosta nähnä, voan kuullunna hyvin pelottavasta paekasta. Yhteehä se kuetennii ampuu, näkköökö sen vae kuulooko – kummitos on aena kummitos niinku ryssä on ryssä, vaekka sen voessa paestas ja tämmöne se olj Myrkky-Mikon kummitos.
Hauvvankaevaja eli Hauta-Heikki olj jeännä leskeks – ja kerrankos semmonen tapahtuu, sillä eihää avioliitto kestä ku kuolemaa ast, paet turkkilaeset elämäsä jäläkee kuuluvat suavan akkoja oekee Porvoon mitalla. Mut pallaahaa rasikii ja leskennii rinnassa voe uus rakkaus ruveta riksuttammaa. Se teppone se Hauta-Heikillennii tapahtu. Pappilassa olj kommee ja lihavanivuksine kyökkikarhu eli kyökkipiika, joka olj jo hollin matkoo vanhanpiijjan vaevaloesta Kyöpelin tietä astuva lopsinna. Hauta-Heikki olj ollunna huohmoovinnaa, että se kyökkikarhu olj hännee salavihkoo katella viulautellunna hänen ussein rovastin luona käyvvessää, oljpa jo pyytännä kyökkii istumaannii, vaekka immeiset puhu, että se on hyvin yökee. Ja omassa mielessää alako hauvankaevaja hautoo, että mitähää, jos tässä ruppeis hankoomaa, niin eiköö voan syttys ihan ilimitullee – siihen rakkauventullee nimittäen... Ja kun on toesille kuoppia kaevanna, niin mikseikäs passoo kaevoo naemiskuoppooki!
Kirkollisena miehenä – se neät, kahto olovasa "kirkolline virkamies" – ei hauvankaevaja ruvenna het pistämää, ku ampiaine, voan hissuksee kiertel ja koartel ku kissa kuuman puuron ympärillä. Vähitelle hyö tappael toesijaa millon missäe sattu. Selevää näk, että se kyökkikarhu tahto välttee immeiste silimiä juorupuhheihe vuoks ja aenovastaa – salapaekossa juttelulle ryhty, niinku ennen opetuslapset juutalaisten pelon tähe. Ja sammoo mieltä se olj hauvankaevajakkii, niinku jo maenittii. Kun sitten hauvankaevaja olj kerran ostanna onnenlehe positiiv'ukolta kyökkikarhulle ja kun tämä sitä lukkiissaa makkeesti naoro, milloin siinä puhuttii naemisesta ja avioliitosta, niin että rintapuol ja maha lystist nytkähtel, niin sillo hauvankaevaja sae vakkuutukse, että kyllä syttyy, jahka siihen oekeesee taulapalasee isketää...
Erräänä iltana sitten huohmas, että kyökkikarhu män kylälle. Silloin hauvankaevaja istuva lippas hautuumoahan sen takasintulloo oottamaa ja arvel, että siellä on sopiva vaekka istuvakkii kaekessa rauhassa, immeiset kun syksyiltoena pelekee hautuumoata eivätkä tule häerihtemmää. Siellä hää suure hoapapuskan varjossa oottoo kökötti ja syvänalassa tuntu ku kissanpoeka oes siellä lankakerän kansa vehanna. Alako jo olla myteränlaene, eikä se kyökkikarhu voan tullu. Viho viimennii kuulu askeleita. Kun hauvvankaevaja tirkistel, niin huohmas, että tulija olj Myrkky-Mikko, joka hautuumoan vierellä kulukevoo tietä toplakasti kävel, kirves ja kassara käskoukussaa ja kontti selässää sekä sen peällä piimälasku. Se Mikko on ollunna leheksiä hakkoomassa Toholassa ja kaeketi olj sen työn lopettanna ja sen vuoks näen myöhää viipynnä. Tultuvaa hautuumoan keskkohalle tuns Myrkky-Mikko jonkunmoesta arkuutta mielessää, vaekka ei hätähousu ollunnakkaa. Kirkollisena miehenä peätti turvautua sanan voemaa ja ihteesä rohastaksee kuuluvalla ja kirkkohartaalla eänellä sano:
– Autuvaat levossa leppee ja oottaa Herrasa tulloo...
– Ei oo kaekki auluvaeta, kuulu sillon hautuumoalta, ja se tuntu iha syvimmästä manalasta tulovan. Hauvvankaevaja neät tahto kokkeilla, onko Myrkky-Mikko niin kova mies ku myrkky, niinku se vällii kehasoo.
Mut tuski olj hauvvankaevaja ennättännä nuo neljä sannoosa loppuun lausuva, kun Myrkky-Mikko jo löys jalat allee. Ja se pomppos nii tulisee juoksuu, ettei immeise luulis peäsövänkää. Kyytiä vielä lisäs se, että piimälaskusta piilon tuluppa ja kuu olj vastatuul, puhals se piimälaskun sissää ja synnytti niin pelottavan vonkumise, että sitä luul viimese tuomion passuuna eäneks. Ja mitä kovemmi Myrkky-Mikko juoks, sitä hirveemmältä kuulu se eän... Ja kyllä mies männä lippasikkii. Oes siinä soanna olla Hannekset ja Nurmet kilipoomassa, niin häntäpuolella ne voan oes pysynnä. Kun sitte viimen peäs Tupsulan tuppaa, joka olj tien varrella, niin koatuva könäht lattialle ku ohtaa lyöty vasikka ja leähötti niin tavattomasi ku pajapale, eikä soanna muuta sanotuks ku voan vaevasest hok:
– Kummitos myrkky, kummitos myrkky, kummitos...
Kest kauvva aekoo, ennenku peäs tolokkuusa, kun sae siinä syvämmen vahvistustippoja ja "yheksä miehe voemoo" sekä monia muetai leäkkeita. Eikä uskaltanna yksinää kottiisa lähtee, voan pyys Israel Karhun toveriksee, joka olj semmone myrnysmies. Sen erän perästä ei Myrkky-Mikko kulukenna hautuumoan sivute pimmeenä aekana...
APULAESNIMISMIEHEN RAKKAUVEN LOPPU.
Kun pelekeen, ettei naesväk välitä rupatuksista, jos ei puhuta vähäse rakkauvestae, niin pietäämpäs puhetta siitäkii. Tosin tässä rupatuksessa rakkaus lopahtaa, mutta eihään se liene ensimäene ja viimene kerta. Ja taetaskii voan onneks olla rakkauven lopahtaminen ennen naemisiin männöö, sillä jotkut kokeneet sannoo, että ne avioliitot on onnellisimmat, joeta ei oo koskaan tehty. Mut jeäkööt nämä vuntieraukset ja aprikoemiset ja rupateltakoon nyt siitä, mitenkä apulaesnimismiehen rakkaus lopaht.
– Voan kuenkas ne rakkaus ensiku alako? kysynöö jokkuu... sillä jos mikä lopahtaa, sillä täytyy alakukkii olla.
Aevan oekeen. Kyllä apulaesnimismiehen rakkauvella ennen lopahtamistaan on ollunna alakukkii. Mut kuenka se on alakuusa peässynnä, silimistäkö vae suustako lienöö syvämmeen livahtanna, siitä ei oo vissiä tietoo – se voan on tullunna ku varas yöllä. Ja rovastin tyttäreen se apulaesnimismies olj rakastunna ihan silimittömästi – ja sokkeehaan se rakkaus onnii. Voes kyllä luulla, että pappiloihe mampselit yljpeätää on kylymiä rakkauvelle, koskapa niitä on paljon vanahoena piikoena. Minun yksityine meininkin on kuetennii sellaene, että tämä suur vanahapiikasuus johtuu siitä, että pappiloella on siunavusta lapsiinnii nähe, ja kun elova karttuu enemmän ku elomiehiä, jeä yljtuotanto korjoomata. Kyllähä kirkherrat hankkii apulaesia – mampselijjaa naemaa. Mut kun yks mampselin ottaa, pyssyy tää lötjöttämässä vuosikausia appiukon leivissä ruokakuntoo lisseemässä ja toeset tyttäret soa valamistuva vanahoeks piijjoeks. Misteepä esmerkiks syvänmoaseurakunnassa mampsellaummalle naemamiehet löytää, vaekka tavarat oes kuenka hyvvee sorttia... Mitä toassiisa tähän pappilan mampselliin tulloo, johonka apulaesnimismies olj pikkiintynnä, niin se kaeketi ei ollunna niitä "kylymiä luonteita", joesta leäkärit puheloo, koskapa kerran olj rakkauven paulaan sotkeutunna niiku kana tappurakuontaloon. Eikähää siinä ihme kummalla ratasta, jos kaks nuorta toesiisa jälessä juoksoo ku paarmat kesäkuumalla lehmäin kinterillä. Ja mikäs siinä lienöö, ettei pappilan mampsellin passoo apulaesnimismieheen rakastuva yhtähyvin ku apulaespappiinnii? Ensinnäe ei rakkaus kato aekoo eikä paekkoo eikä erityisiä immeisiä, ja toeseksee voehan apulaesnimismiehestä tulla vallesmanni, jopa ruununvoutikii, niinku apulaespapista rovast. Lyhyest sanottuna: pappilan mampselliin ja apulaesnimismiehee olj rakkaus tarttunna ku terva nahtarii. Ja syrjästä kahtoen ne ainuvastaan toestesa lähheisyyvessä näytti niin onnellisilta, että noamat loest ku Noantalin aurinko.
Mut tässä moalimassa ei oo paratiissia kellää sen jäläkee, kun vanaha Oatam ja Ieva sen talon liiallisella herkuttelullaa hävitti, voan sen portilla seisoo Kerupiimi. Ja pappilan mapsellin ja apulaisnimismiehen paratiissin portilla olj Kerupiimina – ite rovast. Sillä ei ollunnu miekkoo, voan paksu pahkakeppi olj käissä ja kova soarnaeän, joka panj kirkossa torkkuvaennii housut lokattammaa. Se kova eän olj julistanna (ja vahvistukseks olj keppi heilunna ilimassa), että jos apulaesnimisrmies pappilaan tulloo, niin soa selekääsä, että vollit roekaa... Eikä rovast ollunna turhanpuhuja. Ja kun se uskals koko moaliman syntiä vastaa taesteluhoarniskassa seista, niin miksipäs ei yhtä apulaesnimismiestä voes kurissa ja nuhteessa pittee. Jos toas mampsel vällii itkee voulautti, niin mittees siitä muuta ku voan se, että itku lieventää muretta...
(Sulukumerkkiihe välissä sanottuna olj se rovast kuullunna niin paljo pahhoo siitä apulaesinimismiehestä, ettei oes sitä vävyksee ottanna kaupalla millää. Se olj ollunna viinaanmänevä ja niin huono raha-asiainhoetaja, ettei oes rahaministeriks eli komsarjukseks kelevanna Polsseviikkiassakaa).
Mahtoeko rovast uskoo, että hänen soarnaeänesä ja keppisä pystyy kaks rakastunutta erillää pitämää, siitä ei mulla oo tietoo. Mutta jos siinä uskossa olj, niin sillon ei ollunna oekeeoppine – eihää kahta rakastunutta tulj ja veskään pelota, soatikka sitte soarnaeän ja keppi! Ja niin uskomattomalta ku soattaa kuulostookkii, kohtas rakastu nut mampsel ja apulaesnimismies toesesa – ite pappilassa. Kun neät seuroova sunnuntae tulj rovastin lausuman julistuksen jälkee ja rovast ruustinnasa ja lapskatraasa kansa lähti kirkkoo, tekkeyty rakkauven runtelema mampsel saeraaks ja jäe kottii. Mut tuskin olj rovast perreinee männä näkymättömii, kun apulaesnimismies tulla luekaht pappilaa. Ja siilon hävis saeraus ja peleko! Niinku ennen vanaha Oatami ja Ieva onnellisimpana aekanaa, samate nyt pappilan mampsel ja apulaesnimismies kuhertel kahenkesken... Siinä huumauksessa eivät ies huomanna seinäkellova tarkastoo, voan toesijaa töllistivät ku lehmä uutta konttia... Ja seinäkello kuletti aekoo etteeppäen ja ykskaks hyö kauhuksee huohmas, että rovast joukkonee tulla tassuttel kuestia myöte kotia koht... Mikä nyt neuvvoks?
Hätäpäessää siinä hyppiessää ku sianporsas säkissä, pist silimää verannan seinustalla olova kookas loatikko, jossa talavella pietää kakluunhalakoja, mut johon nyt kesäks olj pantu kaekenmoesta rojuva (ei kuetenkaa korprojuva). Tulisessa tuskassa kiskastii kans auk ja apulaesnimismies kömpi sinne rojun sekkaa. Pappilan mampsel paenoo loksautti kannen kiin ja alako siinä outtoo kirkkoväkkee. Pian ne tuljlii. Ukko rovast taputtel mampselijjaa poskpeälle. Mampsel puolestaa pist kätesä papan kainaloo ja meinas taluttoo sissää. Mut ukkopa istaht puuloatikon peälle, pyyhk hikkee otaltaa eikä lähtennä liikkeelle, vaekka kahvillekkii houkuteltii, voan sano:
– Tuokoo kahvikojjeel tänne – tässäpä sit' on viliposa hörpätä.
Eikä auttanna vastaan panna.
Maeniolta näytti kahvi kaekista muesta maestuvan, paet siitä rakastuneesta mampselista, joka olj ihanku tulisilla hiilillä oes istunna. Se ei jeännä toesilta huohmoomata, ja kun arveltii häne olovan vielä saeraana, sae se vakkuuttomalla vakkuuttoo:
– Minä oon terve ku pukki.
Kun kahvit olj juotuna, käsk rovast:
– Kantakoopa peäalunen tähän, niin leppeen jonkun aekoo.
Ja vaekka se rakkauven paulassa olova mampsel pelottel hyttysillä, poarmolla ja kärpäsillä, olj ukko härkäpäenen eikä älkähtännä, ennenku vasta peäalusen soatuvaa pötkäht pitkällee. Kun sillä olj hyvät unenlahjat – Siitä huolimata, että se muelle pauhas: 'Valavokee ja rukkoelkee', peäs se het unnee kiin ja, alako koristoo niin voemakkaella korrauksilla, että apulaesnimismiehen evät taes loatikossa täristä. Ja sen mampsellin tuskat on helepomp ynimärtee ku kertoo. Se kokkeil rukkoellakkii, että pappa ruppeis uneksimmaa ja puttoes lattialle. Ei ollunna apuva: ukko korist ku seihtemen miestä...
Viimmen tok valamistu päevälline ja kaekki kerrääntyevät Herran nimineen pöytään.
Siinä lomassa peäs mampsel autkahtammaa verannalle, aukas loatikon kannen ja lask vangin vappauteesa. Ja kyllä se käskemätä ja jeähyväispusua pyytämätä lähtikii. Sitä mukkoo ku jalat keänty, sitä mukkoo apulaesnimismies löi töppöstä kettoo, ikkäänku kulovalakeeta oes paenna. Se rovast sano verannalla olovan viliposan. Mut apulaesnimismiehellä taes olla halakoloatikossa kovin kuuma, koska hik yksin nenävarttakii myöten valu. Mokomassa liekissä palo rakkauskii, sen erän perästä mies ei ennee tahtonna pappilan mampsellia männä pappilaan tappoomaa eikä muuvannekkaa, voan ykskantasest tuummas:
– Se rakkaus lopaht.
SAVOLAENE SOITTAJANA PEERLIINISSÄ.
Kun pillipiiparit ja muut huelunpuhaltajat on meille ulkomaelta, etupeässä Saksasta ja Ruotista, tulluuna, on myös ikkäänku luonnonlaen pakolla jouvuttu siihen harhaoppiin, ettei myö ite kyetä ulukomaella soettokonneita käsittelemmää – tuskimpa ies rumpalina olemaa. Mut tämä harhausko on veäräoppista, kerrassaa puustakahtomista. On neät semmoestae sattumia, että suomalaene on essiintynnä soittajana ihtesä Saksan valtakunnan peäkaupunnissa Peerliinissä, vieläpä kaeken arvelun mukkaa menestyksellisesti, vaikkei ilimossa ikänään ollunna mittää soetinta sitä ennen (eikä sen jäläkeenkää) kätteesä ottanna, soatikka sitte soettanna. Kun nyt vielä peällepeätteeks tämä taeturj sattuu olemaa savolaene, oes varmaannii ihan verine veäryys, jos tappauksesta ei pientä rupatusta kjrjutettaes. Eikä mahtane tulla yl moalin ammutuks arvellessa, että monj savolaene ylypeyvestä oekee rykäsöö...
Vuosluvut ja muut aekameärät soa kuuluva historjaan – rupatukset sattuu joko "siihe aekaa" taekka "kerran". Ja soettajana essiityminen tapahtu ihan rikullee siihen aekaa, kun tuo sittemmin moankuulu leäkär ja rohvessyör Tanel Aetonen ylioppilaesena män Peerliinin yliopistosta lisäviisautta hakemaa. Kun ei ollunna tuhlaajapoeka eikä ies tämän kaemakaa, niin eht itellee huokeehintaese ja helepo asumukse, ruvete porukassa asumaa errää saksalaese soettajan kansa. Soettoharjaotuksista ei ollunna haettoo, herra Tanel Aetonen kun kuluk yliopistolla huonekaverin soettoaekona. Sattu sitte jonnae paevänä, että huonekaver sano:
– Kuulehhaa, hyvä velj! Nyt tulloo minun morsiamen täks illaks Peerliinii ja minä tahtoesin seurustella sen kansa, voan en peäse, kun on juhlakonsertti siellä suuressa puestossa. Auta sinä nyt minuvu ja mäne eistän soettamaa...
– Mitäs sinä nyt hoastatkaa! Asja on, veljveikkone, sillä laella, etten minä oo elläessän ies pajupillillä soettanna, soatikka sitten niin monjmutkaesella kojjeella, ku tuo sinun torves on.
– Eihää sinun tarvihe osata soettoo, kunhan voan mänet mun paekallen istumaan, piet tätä puhallinta huuliis eissä, pullistelet poskpäetäs ja huulias höpläyttelet, työn telet tuota liipasinta eistakasi ja oot puhaltavinas, niin että niska nytkää. Sun vieressäs istuu toene soettaja, joka soettaa ihan samanlaesta torvee, kunj minnäe, ja kun se on oekee taetoniekka, ei kukkaa huohmoo, että sinä voan turhoo peliä piet.
Ja kun se soettaja rupes kuvvaileminaa sitä ikävee, mikä nyt syntyes, jos hään ei peäse kultasa kansa kahenkesken olemaa ja kuhertelemmaa, sae hään savolaese – ja onhaa savolaeseluonne kepposii hyvin taepusa – huonekaverisa lauhkeen syvämmen niin pehmitetyks, että tämä taepu soettajatehtävee suorittammaa. Ja kylläpä saksalaese pillipiiparin askeleet olj kevveet, kun läht kultana parrii!...
Kun konserttiaeka rupes lähestymmää, läht herra Tanel Aetonen tehtävättää kunniallisest täyttämää. Hään kanto torvee ja nuottia kaenalossaa, ku mikä taetoniekka tahhaasa. Puesto olj ylleisötä täynnä ja uutta joukkoo virtas lisäks. Toeset soettajat jo istu paekollaa, laitto reilaan pelvärkkiää ja kahtel kummissaa, kun uus outo mies heijjän joukkoosa ilimesty. Hään – herra Aetonen – ties, millä kohalla hänen huonekaverisa paekka on ja siihen hyvin toemessaa asettu istumaa, nost pystyy telineesä, panj siihe nuottikotasa eli nuottivihkosa levveellee ja alako soettokojjeesa lipasinta eistakasi veillä, niin ku näk toistennii tekövän. Samalla hättäesest vilahtel, että milloenka se toenen soettaja soapuu... Mut se ei soapunnakkaa, voan olj äkkiä saerastanna – ja herra Tanel Aetonen jäi yksinää...
Ei passanna lähtee käpälämäkkeenkää, sitä vähemmin vielä, kun johtaja seiso jo puekkonee paekallaa ja anto merkkiä, että kohta aletaa... Ja kaeken muun hyvän lisäks olj vielä se kummallisuus, että herra Tanel Aetosen ja häne soettotoverisa olj alakusoetto soetettava ensimäesee kappaleesee... Johtajan noama olj näyttämiä kaekelta muulta ku hauskalta, kun hään olj antana viittaukse alakamisesta ja huohmas, että outo mies huputtaa poskilihaksijjaa, huulijaa höpläyttellöö eikä soa mittää eäntä lähtemää. Ja tietysti ei herra Tanel Aetonen eäntä pelvärkistää koettannakkaa soaha – kun ties, ettei eänettömällä soetolla soeta veärin – ja tuskimpa oes soanna, vaek oes koettannakkii. Mut ahkerast hään olj voan lipasinta veillynnä eistakasi, luputtellunna poskijaa ku hajallista pajan paletta ja tehnä tehtävättää uskollisest soamasa neuvvon mukkaa...
Ja samalla ku herra Tanel Aetonen suoritti työtää, niinku rehtmies konsanaannii, samalla olj johtajan kasvoja ja hoamuva vällii täyttännä Kaenin vihan liekit ja säikäyksen välläykset, niin että olj vähällä tahtonna paekaltaa puota... Viimmen tok tokeniin niin paljon, että viittas koko soettokunnan soettamaa ja sitte kaekki män korreest ku Koavilaisten katrillin tanssimine. Mut kun ensimäene kappale loppu, silloen herra Tanel Aetonen luekaht tiehesä eikä ies johtajalle lähtiissää kumartanna... eikä kaeketi johtajakkaa oes hänen kättää puristamia... Mitä sitte hänen huonekaverillee on sanottu, siitä voes kirjuttoo semmoene, joka on tottunna surulla immeisiä ruokkimaa...
Mut kun joskus seuroessa olj sattunna puhe taeteilijoesta ja suursoettajista tulemaa, olj se moankuulu leäkär ja rohvessyör sanonna:
– Soetteloohaa ne mitä soetteloo. Se kuetennii soettoo olj, minkä minä aekanan Peerliinissä soetin ja ihan juhlakonsertissa...
SAKARJ ÄRRÄTÖN.
– Sakarj Ärrätön – mikäs kummalline nim se mahtanoo olla? soattaa monnii lukija kysyvä.
Ja hyvässä lykyssä voe jokkuu vielä lisätä:
– Se on ehkä unkarilaene taekka virolaene?
Mut erreyste välttämiseks sanottakkoo jo het alussa, että kyllä mies on suomalaene, niinku myö muuttii, vieläpä selevä ja vieraalla verellä suastuttamaton savolaene. Eikä tuo nim oekee ookkaa, voan irvihampaehe antama költti eli savolaesittae puhuttaissa haukkumanim. Kun immeiste aevotukset on pahat, ne ilikeyksissää antaa lähimmäesillee kaekellaesia költtiä, jotka soattaa johtuva asjaommaese jostae ominaesuuvesta taekka hänelle sattuneista tappauksista. Mut Sakarj Ärrätön eli Arrätön Sakarj, niinku häntä kummallae tavalla kututtii, olj ite ihan viaton soamaasa haukkumanimmee nähe. Mitäpä se on sille mahtanna, että hänet on Sakariks ristitty ja kastettu sekä sitte on semmoene onnettommuus tullunna, ettei hänen kielesä oo taepunna ärree seleväst julklausumaa, voan särköö sen pieniks topaleiks, niinku Antti Hyvönen pyyn haulikolla ampuissaa. Jos Sakarilla oes eänvalta ja puhetaeto ristimätilasuuvvessaa ollunna ja oes kielesä vikaperräesyyvve tuntenna, niin se oes varmaannii takajalallee nouste sanonna:
– Elekee, hyvät immeiset, Sakaria nimeksen panna, siinä kun on onneton ärrä, jota mun kielen ei keänny lausumaan – siitä voan irvhampaat soa pilikkanimmee mieleisesä aehee.
Ja luultavasti se olj tahtonna vastalausee pannakkii, koska ristiissä olj kauheest huutanna ja parkunna. Mut häntä olj voan hyssytetty ja hypitetty ja Sakarj hänestä tehtii kun tehtiinnii.
Se teko olj kuelennii itellee Sakarille suur onnettomuus. Kun se, neät, kasvo ja varttu sekä oppi hoastelemmaa, sae se ärrästä pahan kiusankappalee. Lapsempana se kyllä ei osanna tarpeeks ast ymmärtöö, mittee ne immeiset hänen ärrällee ikenijjää irvistel, voan sitte suuremmaks venyttävvää peäs siitä selevää tolokkuu. Kun Sakarj ei mikkää pölökkypeä ollunna, niin alako miettiä keinoja pulasta ja virnistelyestä pelastuvaksee. Ja niin johtu välttämää kaekkia sanoja, joessa ärrä sattu olemaa, ja keksimää uusia sanoja sijalle. Mut silloen nuo ilikeet irvhampaat antovat hänelle haukkumanimen Sakarj Ärrätön eli Ärrätön Sakarj. Ja sillä nimellä sae mies vaeltoo pitkäaekase elämäsä läp.
"Koera nimen antaa, mies nimen kantaa", sannoo sananpars. Ja miehenä Sakarrii kuluk ja miehenpaekan täytti, vaekka olj ärrätön. Ei Sakarj kyllä herkiimätä hoastanna ja suutaa soettanna, niin ku nää nykyaejja immeiset tekköö, voan mietti ensin ja sitte vasta juttel – mänettel siis ihan päenvastoin, ku nykyne tapa voatii. Paljo mahollista soattaa olla, että miettimissee olj syynä ärrättömmäi sannae ehtimine. Ja kernaast soap asjanlaeta niin ollakkii. Kaekissa tappauksissa hään kuetennii oes noussunna muestettavvii mieste joukkoo, jos voan oes tullunna taltee otetuks hänen keksimäsä uuvvet sanat, eikä voe muuta, ku valittoo, ettei sanakirjantekijät oo häne parriisa sattunna. Että ies jottae voetaes jäläkmoalimalle pelastoo, maenittakkoo tässä muutamia. Ensinnäkkii hään Sakarj nimesä ite sano Sakuks. Ja kun olj ahkera kalastaja, sae särk nimeksee punasilimän. Merta toas olj punasilimänputka ja verkko vespyyvvys. Aerot olj soutimet. Turkin nimeks olj tullunna: pakkasenpelätin ja reuhkan: lämminlakki. Kirkkorekkee sen maeniht pyhäkekkulalaks ja rattaeta kesäajokalueks. Rukkiit olj leipäeloja, otrat valakojyviä ja kaurat mustia jyviä. Ja mitä erlaesemmissa tillaesuuksissa hän osas pulasta pelastua. Niimpä esmerkiks kinkerluvussa, kun hänen luettavaksee sattu näen kuuluva kappale: "Perkele olj soanna minut sahroehisa ja tuonennuoralla solomustanna", Sakarj laskettel ku ihan ulukopeästä:
– Soatana olj minut soanna kyntöaesoesa ja tuonenköyvvellä solomustanna.
Pappi, joka ties, että luvetettavana olj Sakarj Arrätön, ei ollunna toppanaankaa, voan anto lukemise täyvvestä männä. Mut ei kuetenkaa ollu uskaltanna lukuväin noamoja katella, ne kun olj ollunna kummallisest virnallaa, voan olj istunna arvokkaasti ja vakavasti, ku vaskseppävaenoo erräässä toemituksessaa, jota tässä ei passoo maenita.
Ja vaekka Sakarj Ärrätön soavutti korkeen ijän, niin aenuvastaa kaks kertoo tiijetää tapahtunnee että se tulj ärrän lausuneeks. Arvatennii on monta, jotka ovat halukkaita ne tappaukset kuulemaa.
Markkinoella sattu Sakarj kerran hevoskaupassa niin hyvän voeton soavuttammaa, ettei ilon tähe tahtonna nahkassaa mahtuva olemaa. Kun häneltä kysyttii, minkälaese hevose Sakarj vaehtokaupassa sitte sae, vastaa hään ihan miettimätä:
Rlrluuninkarlrlvase, rlrluuninkarlrlvase, ja muuttue samalla valakoseks, ku vastapesty aevinapaeta.
Ja toene erreys hänelle tapahtu Tanun Vilikon nimpäevillä. Siellä kun illan kuluvessa jos jostae hoasteltii, niin jouvvuttii viimmen immeiste yhennäkösyyvvestäe juttelemmaa. Yks ties kertoo yhtä kummoo, toene toesta ja lopuks tultii siihe peätöksee, ettei voe kahta ihan joka suhteessa yhennäköestä olla. Ja tämän peätökse vahvistukseks sano Sakarj:
– Jos ei mittää muuta muunlaesuutta oo, niin voehaa toene olla – kaljupeä.
Mut tämän otti Honkamäin Olli itellee piikiks, hänen peäsä kun olj paljas, ku oes aevan ajeltu ollunna, ja iskuvalamiina tuummas:
– Niin, – ja soattaahaan silläe tappoo olla, että toene ei ossoo ärree lausuva.
Ja tällä kertoo ei Sakarjkaa muestanna ensin miettiä ja sitten vasta puhuva, voan pammautti:
– Sinä käytit minun rlrluutiani, minun rlrluutian sinä ampuissas käytit, muttue toassiisa valakoseks, ku vastapesty aevinapaeta.
Ja ne kaks kertoo sen tiijetää ärree puheessaa käyttäneen. Mut häähää ollii Ärrätön Sakari eli Sakarj Ärrätön.
MITENKÄ REÄTÄLMESTÄR JUHANNUSKONJOAKIT SAE.
Sillonku tämä tappaus sattu, ei kieltolak vielä ollunna voemassa – jos sillä sitä voemoo mahtaa ollakkaa. Ja kun nyt ruvetaa juhannuskonjoakista rupattelemmaa, niin uskotaa ja lujast luotetaa siihen, ettei kieltolak'intoelijat ensinnäkkää tykkee pahhoo ja toeseksee, ettei tämän johosta heissä juomahimo herree. – Olokoon tämä ikkäänku espuhheeks sanottu, espuhe asjassa kun on yhtä välttämätön, ku längissä rinnustin.
No niin! – Se reätäl olj peässynnä jo maetopartasena mestäriks sillä konstilla, että naejja kopsautti mestärvaenoosa leske, joka olj neljännesvuossattoo häntä ihteesä vanhemp. Pappi ollii mustoo valakeelle merkitessää kaukaete puhumalla sanonna:
– Tässä nuor oksa ympätää vanahaan kantoon.
Ja se nuor reätäl olj eskuvallisest puolestaa tuummanna:
– Vanaha viljelysmoa kuuluu olovan helepompoo viljellä ku koskematon korp, aenae näen vasta-alakajalle.
Mut kun liijja nuor mies peäs mestäriks, se nous poekapahasen peähä: rupes oekee reuhtomalla elämää, varmaannii tällä laella tuumiskellen:
– Syö, juo aekanas – koera oot kuoltuvas.
Sillä pelillä oes kuetennii loppulaht pian perinnä, jos ei nuoren mestarin vanahana aviosiippana oes ollunna niin toprakka mummo, että hommas reätälmestärin holohonallaeseks. Se tietystikkii olj kova kollaus, mut minkäs sille mahto, sillä lak on lak, jota uskolliste alamaeste on toteltava. (Vaekka kieltolakia ne ei voan tottele). No, kyllähää sitä tok aena konstia keks, että tuontuostae pienemmän ja suuremman hutikan omistajaks peäs, mut kitkuttamista se olj eikä oekeeta repäsevvöö meininkiä. Loaja ja ymmärtäväine lukijakunta – tämän lukijat onnii kaekki ymmärtäväesiä – arvoo, että holohouksenallaesuus ja pienemmät sekä suuremmat hutikat ei pereonnen ihanuutta lisännä, mut se kuetennii on koko kansan tietoon soatettava, ettei oekee raevopäestä ukkos-ilimoo lie millonkaa sattunna. Jos toas pientä marmatusta ja rähinätä olj, niin se voan toe tavanmukkaesta vaehteluva avioelämän ohjelmaan.
Kerran olj juhannus, se suur kesäjuhla, tulossa, niinku se monast olj ennennii ja sen jäläkeennii tehnä. Kun reätälmestärin nim olj Jussi – ite se Johannekseks ihteesä kuhtu – ja olj justiisa oma nimpäevä, askartel mestarin aevokopassa monenmoesia mietteitä, niin että sieltä melekee semmone jyske kuulu, ku jos oes riihtä puejja luskutettu. Yritti se jo matamillee esittöö, että vieraehe varalle hankittaes jottae vähä karkeempatakii, ku voan pelekkee kahvleruva, mut sae siilon niin hellän silimäyksen, ettei miel tehnä toestamissee ruveta siitä puhetta pitämää. Siinä vuntieraellessaa ja tuummaellessaa sattu hoksahtammaa hyllyllä seista töröttämässä tyhjän putelin, jonka ympärillä olj kappias Hallamoan nimlippu ja siihen olj kullatuella kirjaemilla räntätty, että putelissa on aekanaa ollunna konjoakkia – ihan sitä parraenta lajia. Ja nyt tek reätälmestär sukkelan keksinnön. Pan siihen putelii vettä, johonka sekotti tervoo ja sitte puestoo juttuutti, että terva muutti veen konjoakin karvaseks. Lisäks työns putelii muutamia ahvenen poekia, joet olj ollunna suurempaen kallae joukossa, ja taes par onkmattookii pistee sinne vongertelemaa. Sen jäläkee lyyvvä loksautti tulupan putelinsuuhu, ja kun sattu käsillä olemaa putelista taltee otettu tinalevy, keäräs sen tulupan peälle, niin että putel näytti ihan vastikkääsä ostetulta. Putelin pistee sutkautti povellee ja läht puoljuoksussa polokemaa Hallamoan pnotii. Siellä olj väkkee, ku markkina-aekana Soastamose nurkalla, ja ite Hallamoa touhus, ku oes tuljpalloo ollunna sammuttamassa. Se ollii semmone kauppias, että se kerkes kymmene kansa tehä kauppoo samalla kertoo. Parraikoo ku se olj poasoomassa sokerin hyvvyyven tievustajalle, että tässä kaupassa on sokur niin kovvoo, että Ryönänkylän emännän pit tulla kaopuntii takasi sokeria hakkuuttammaa, kun kotona ei soatu säretyks, ja Kehvon miehille, että nykysillä tästä ostetuella suoloella on voetu kolome er voekirnuusta sualata ja vielä peällepeätteeks keittee 9 piimävelliä, eikä oo muuta tarvinna, ku suolat on noppinna voesta ja piimävellistä poes ja panna uuvestaa käytäntöön, – parraikoo ku se tätä selittöö poasas, astuva ropsuttel reätälmestär puotii. Keske muun kiireesä olj kauppias valamis kysymää:
– Mitä reätälmestärille saes luvan olla?
– Kun huomenna on Johannes Kastajan päovä ja kun min'oon häne kaemasa, pitäs soaha kasteaenetta minunnii, voejaksen kauloo kastella. Antakeepa nyt, kauppias, putel oekee hyvvee konjoakkia. Ja tervetulloo nimpäeville.
– Ei meillä muuta ookkaa, ku hyvvee, justiisa sitä sammoo, jota soahessaa kaartilaene lausu pahottelusa, ettei immeise kauloo oo luotu yhtä pitkäks ku kurenkaula on, jotta ryyppy viipys hyvin kauvvan alasvalluessaa.
Tätä puhhuessaa kapsaht Hallamoa ku orava tikapueta myöte ylähyllyltä putelia ottamaa ja palattuvvaa yritti sen paperii keärästä. Mut sillon reätälmestär kopals putelin kätteesä, pist povellee ja sano:
– Kyllä se povellan näen lämpösellä ilimalla iliman peitteetäkkii tarkenoo.
Sitte hetkisen perästä jatko:
– Kun tässä on rahat männä juhlatarpeihi, niin pistetää tämä putel rätingin peälle – kyllä pyhän jäläkee tulen maksamaa.
– Ei se vetele. Siilon konjoakki männöö ku Saetan Pekalle taekka hukalle, eikä maksu millonkaa kättä lämmitä.
– No, eikös kauppias nyt tuon vertoo luota?
– En, en! Rahat taekka putel het tänne! Sillon reätälmestär pist kätesä povellee, nost sieltä sen kottoosa tuomasa putelin, joka olj pettäväst yhennäköene hyllyltä otetun kansa, ja kohottel sitä silimäesä eissä sekä puolkiukkusest virkaht:
– Mittees kanaljasotkuva tämä onkaa? Hyi! No, jopas...
– Mut sillon Hallamoa koppas putelin ja kun huohmas, mille sisus näytti, hyppäs äsköstä vikkelämmi hyllyllee, josta uuvve putelin kansa tulj reätälmestärin ettee ja sano:
– On tullunna erreys, surkee erreys. Tass on toene putel ja ihan ehta-aenetta. Pistä se povustalles – se on nimpäevälahja. Ja jos on aekoo, tulen nimpäeville. Tervetuloa vastakii kaupantekkoo.
Eikä reätälmestär lähtiissään keähkäellynnäkää, voan ihampa hölökkäravia laputti kotiaan koht männessää. Sen kuetennii vielä kuul, kun kauppias huus puotmiehillee:
– Tulukoo jokkaene tänne konttuorii.
Ja kun konttorikammarin akkuna olj auk, kuul reätälmestär vielä lisäks, että kauppias Hallamoa löe nyrkkiää pöytää ja kiivaasti puhel:
– Enkö oo teille sanonna, ettei Sikolahesta soa ottoo vettä konjoakin sekkaa, voan se pittää soutoo selältä ast. Ja pankoo nyt mieleenne, että selältä ast...
Sen enempee ei reätälrnestär kuullunna, kun niin kiireest män – hyvillää siitä, että soa viettee iloset nimpäevät.
J.K. – Rupatus ei oes täyvelline, jos en maenihteis, että reätälmestär makso jonkun aejjan kuluttuva konjoakkiputelit Hallamoalle ihan rehellisesti.
YHTÄ SUURIA ROSVOJA.
Kun tässä tuumailen, että passoesko "savolaesten" joukkoo vähä "karjalaestae" pistee, niin arvelen, että lukijat ihan hökötyksessää sannoo:
– No, jo tok!
Ja tämä arvelu rohkasoo esittämmää piene rupatukse Karjalasta ja tarkemmin sannoen Implahe pittäästä. Lisäks tulloo vielä se, että sen kuntakokkouksen puhheenjohtajana, josta tarina on soatu, olj savolaene mies, piirleäkär, joka olj oekee kansanmies.
Leänin herra kupernyör olj tullunna tapasa mukkaesella tarkastusmatkallaa Implahellennii. Jotta paremmin peäsis mielalloin kuulemissee, olj siks päeväks asetettu kunnankokkous, johon ukkoja olj kirkkokimpottimissaa kututta soapumaa. Ja paljo niitä olj tullunnae – suurin osa tietyst korkeeta herroo nähäksee.
Kun aluks olj kumarreltu ja pokkuroetu, kyselty satotoeveista ja annettu vastauksia sekä keskusteltu erlaesista asjoesta, asettiihe herra kupernyör hyvi ryhikkääks ja lausu:
– Onkos teillä mittää valittamista virkamiehiä vastaa?
Kysymys tek kummallise vaekutukse: ukot vilahtel toesiisa ja melekei jokkaene pyrk takapuolella seisovae selekii taa. Aenuvastaa pikkutilalline Jegor Jelumppijehvi jäe yksinää kesklattialle seisomaa, ku siemenpuu kaske keskee. Hää pyöräytti peätää, viittaes käillää ja nauraht.
Tämä pist herra kupernyörin tarkastavvii silimii ja hää kysäs:
– Miks työ nauratta, kun kupernyörinne kyssyy?
Jegor Jelumppijehvi kohhautti olokapäetää ja vastas:
– Onks siit valittamisest sitte appuu?
– Mittee työ nyt sanojakkaa? Tietyst valittamisesta on apuva, jos valituksee on laelline syy. Ja minä oon se mies, joka syyllise rankasen, tietäkee se!
Jegor Jelumppijehvi kohhautti toassiisa olokapäetäe ja sano:
– Ei ne virkamiehet uo sen suurempii rosvoloi kui sie uot isse...
Kukkaa ei tiijjä, mikä oes seuraukseks tullunna, jos ei puhheenjohtaja, joka olj herra kupernyörin parraeta ystäviä, oes ryhtynnä ruotinkielellä selittämmää, että yksinkertaeselle miespahaselle on tuhmuus annettava anteeks, niin ettei häne sanoestaa tarvihe olla toppanaankaa. Ja herra kupernyörillä olj ymmärtämystä immeiste yksinkertaesuuvvesta – ja niin kokkousta voan jatkettii, ikkäänku Jelumppijehvin lausuntoa ei oes ollunnakkaa. Erinommaese ystävällisest kumars herra kupernyör kokkouksesta lähtiissää.
Sitte jäläkeenpäen, kun puhheenjohtaja tapas Jelumppijehvin, kysäs hää tältä:
– Mitenkäs työ uskalsija sillä tavoe sannoo?
Ja Jelumppijehvi vastas:
– A miks en uskallan vieläkiih sannoo, kun tiijjän, minkälaeneh rosvoh hää issekkiih on. Katohaa, herra tohtuor, kun keisar tässä toistalven laitto kulakoit (jauhokulia) rahvaalle tänne Viiburghin leänih, niin teä kupernyör män Parriishih jarmankkaah (markkinoille), rupes sielläh karttiih iskemäh ja tappas kaikk kulakat Parriisih herroeh kormanoehe (taskuloehe). Kun se tulj keisarih korvilleh, pistettiih kupernyör tyrmääh moneks nedaljiks (viikoks). Eipä uskaltant kupernyör mitääh pakist – ja jos se rupes pakisemah, niin mie kyll oisin hänt tsakant (haukkunna).
Loppuselevitökseks sopinoo maenita, että kun jonnae aekasempana vuonna ei kupernyör käynnä tarkastusmatkallaa, voan leäninsihtier liikku häne puolestaa, sae siitä alakusa juttu, että kupernyör on vankeuvessa sen johosta, että olj Parriissin markkinoella korttipelissä hävinnä kaekki Viipurin leäniin keisarin laettamat jauhokulit. Karjalassa syntyy pian suahkuna (satu).
KUN REHUT LOPPU VUORELASTA.
Kun immeiset hättee maenihtoo, niin ne tavallisest sannoo:
"On huutava hätä" taekka myös: "on kiljuva hätä".
Mut sen kesä jäläkee, jolloenka niitä niittymatoja liikku – ja oljhaa niitä viime kesänäe tarkastelemassa, mitenkä voemaperräestä on moanmiehe heinänviljelys, niin sillon on pitännä (ja vastakii pittää) sannoo, että
– On taekka on ollunna huutava ja meäkivä hätä.
Sillä ne on elläemet, jotka hätteesä Himottaa, ja ne puheloo joko ammumalla tahikka meäkimällä, nimittäe lehmät ja lampaat. Ja niinku muestetaa, olj esmerkiks viimme talavena tämmöestä ammuvata ja meäkivätä, jopa hirnuvata ja röhkivättäe hättee enemmä ku tarpeeks ast. Mut että hätä tulj Vuorelaannii ja että siitäe talosta rehuvarat loppu, se pistää vähä niinku ihmeeks. Vuorelan isännällä on, neät, kollotinta peässä, niinku Röyhinä-vainoon koeralla, ja silimee kahtoo etteepäe sekä viisasta varovaesuutta. Kaeketi olj ammuva ja meäkivä hätä tullunna taekka olj ihan tulemaesillaa, koska emäntä höpötti ihan oamusta iltaa, että:
– Se tuo meijjä ukko voan vettee immottaa piippuvaa eikä lähe hankkimaa rehuja elukoelle, jotka kuoloo näläkää ku torakat pakkasee.
– Ja sinä kurnit kahvikurroo, että kieles paremmi laulaes, sano isäntä kuevanlaesest ja pussauttel savupiliviä sekä suustaa että sieramistaa, se kun neät on vankka tupakkamies.
Emäntä huohmas, että isännän puhe olj kuevoo historjoo, eikä jatkanna. Mut se apu loppumattomasta hopotuksesta on kuetennii ollunna, että isäntä sinä päeväjiä tarkastel rehuvarat. Ja varmaannii hää ne keppeiks mielessää punniht, koskapa huomisoamuna asetti suure häki liisterrekkee ja oamiaese syötyvää läht kommeella ajokkitammallaa rehuja ehtimää. Sillä matkallaa sae vasta oikee kunnollee kokkee, mitenkä ammuvata ja meäkivätä rehuhätä joka paekassa olj. Vasta illansuussa voe täyvve kuormasa kansa keäntyvä kottiisa päe takasi, hyvin monessa paekassa käytyvää. Eikä passanna tavaroo valita, voan olj pakko ottoo, mitä mistäe onnistu soamaa, niinku pehkuja, takkuheiniä ja kerppukimppuja. Täytee se kuorma kuetennii tulj ja olj ku piene kappelseurakunna kirkko. Ite ukko kipus kuormasit peälle sieltä hevostaa ohjataksee. Käv navakanlaene pohjoestuul ihan vaste noamoo, mut ei passanna seli keäntyvä, kun ei oes sitte nähnä etteepäe. Siinä ajjoo karitellessaa ukko puoleäneesä puhel yksinää:
– Tässä tulloo ihan silimäe vilike ettee, jos ei Luoja jo kohtakii ruppee toenperästä kessee tekemää. Kauppa-Heikki kuuluu rukkoeleva, että piisoes kylymee ja pakkasta, jotta keliä kestäes ja immeiste oes paremp törkyjä vettee. Mut mistee niitä soa, kun kellää ei oo? Ja seäl oes elläemiä tappookkii näe pitkällä niitä elätettyvää... hohoejjaa... Yöh... tuota kahvikurroosa ne jokkaesessa paekassa pakkoo, että ihan mieltä keäntää... Pittääpä tässä luehauttoo piipustaa muutamia haekeita haekuja – tupakkahaa se näläkeekii helepottaa, eikös tuo mielenellostustae asettane...
Ja Vuorelan ukko kaevo ja kopeloe tupakkavehkeesä käsillee. Monta tuljtikkuva pit roavasta, kun näpit olj kylymänkohmetuksessa ja vastatuul puhals, ennenku piippu sytty. Ja hyvällepä ne savut maestuvattii, jotka tuul ihan hotkasemalla muvassaa vei, ja piipusta lentel säkeniä, ku pajanahjosta ikkääsä. Mut yhtäkkiä lehaht suur valakeus ukon ympärille ja kun ukko alako töllistellä niin luul olovasa takkavalakee sisässä, sillä häne kuormasa olj – ilimitulessa, vieläpä oekee riehuvassa, ku palava juhannuskokko. Pelastuvaksee tuhon omaks joutumasta pit häne hypätä kuormaltaa alas moantielle. Samalla vilikas hevone jälellee päe – ja hurjistu niin villiks, että kiskas kuorman syrjällee. Ukko pomppos hevose ettee rinnustinta avvoomaa. Mut kun hää sae sen auk kiskastuks, sillon hevone läht nelistänimää, ku paholaene oes ollunna selekää lyömässä, niin että länget, luokki ja mäkvyöt putoes tielle. Ukko silimäs kuormoosa, joka oekee vonkumalla palloo tupruutti. Hää peätti koatoo pylläyttöö sen alaspäe voejaksee ruveta sitä lumen mättämisellä sammuttammaa. Kun hää jalaksesta hartiavoemalla riuhtas, män rek alassuen, mut ite ukko samalla uppos rav-ojjaa niin syvvää, että hyvän puoltuntise sae riehuva, ennenku ylös peäs, vieläpä olj tukehtuva savvuu ja tullee. Mittee se siinä tuljpalloo katellessaa lie miettinnä ja mahollisesti sanonnae, ne kaekki on männä liekissä iliman avaruutee. Kun sitte hevosvaljaat ja luokki kaenalossaa läht astuva talloomaa, niin varmaannii sano iteksee, että:
– Ei siitä kaeketi reistäkää jeä muuta jälelle ku rauvvat ja aesanpeät...
Kotjväk olj jo makkuulla, kun isännän kommee ajokkitamma korskuvana soapu pihhaa. Muuvvan renk sattu sen älyvämmää. Mut hää lie miettinnä mielessää, että jos hää ilimottaa hevose tulemise, voe siitä syntyvä koko yön rauhattommuus, elleipä pie ehtimää isäntee lähtee... Kukaties tuummi silläe laella, että isäntä on panemassa olokia lattoo ja jos sitä männöö kahtomaa, peäsöö lepoaekanaa sammaa souvvii. Mut soatto se renk olla aeka lyöppär ja peätellä näe:
– Eipähää se isäntä oo enskertoo pappia kyyjjissä, niin että se kyllä nahkasa pelastaa, jos vaekka lie voarassae...
Ja niinpä renk kellekkää mittaa virkkamata pist tamma tallii – ja mänj rauhassa nukkumaa.
Hik ohtanahassa ja suuttumus sisuksia kaevelemassa tulj ukkokii kottiisa ja kun huohmas, että hevone on tallissa, peätti olla emänteesä herättämätä ja mänj tuppaa uunille makkoomaa, jotta siellä lämpimässä iho hyväst kuevas. Kun hää sitte oamulla heräs, olj emäntäkkii jo tuvassa ja het kysäs:
– No, saetkus rehuja mistää?
– Kyllä saen, mut ne paloevat tullessa...
– Herran nimessä – paloevat tullessa! Mitenkä ne paloevat?
– Etkös oo nähnä, mitenkä tulj pallaa ja mitenkä se polttaa?
– Varmaannii sinä piipustas lask...
– Ei! Sinun kahvpannustas se tulj niihi rehhue lens...
– Herra siunatkoo! Kaekkiko ne paloevat?
– Vae kaekkiko! Ei ne ies piisannakkaa, voan häkki ja rek män vielä kaupanpeäliseks... ja hyvä olj, ettei myö tamman kansa män ly samalla... mut männeistä on tarpeetonta puhuva!
Ja kun ukon sannoo olj ennennii toteltuna, niin sitä toteltii tälläe kertoo – ja herettii puhumasta.
Jonkun puoltuntise kuluttuva nähtii ukko pihamoalla asettelemassa toesta häkkiä toesee rekkee. Siitä arvattii, että se lähtöö uuvvestaa rehuja ehtimää. Tietyst se niitä saekii, kosk' ei oo maenittu, että Vuorelasta oes karjoo vähennetty taekka että oes elukoeta kuollunna näläkää, niinku torakoeta pakkasee...
PIETARIN KALANSOALIS.
Meijjä runnoelijoista on jokkuu taenna laulella siihe suuntaa, että viisauven ja opin aurinko tässä meijjä Suomessa lämmittää ja kirkastaa voan kukkuloilla ja korkeilla paekoella eläviä, mut notkoessa asuvat soavat varjossa ja pimmeyvessä olla tuhrustoo. Ja samallaene on taeteennii laeta. Mielhyvällä on kuetennii tunnustettava, että viime aekona on miltei lehmänhypyellä mäntynä etteenpäen, joskohta on olemassa seutuja, joessa esmerkiks ei tiaatterista tiijjetä muuta ku mahollisest nim. Semmoene seutu on muun muvassa Korppiharjun pohjakunta, jonka kohtalosa on paeskanna niin syrjää, että se on ku moalimasta erillää olova pala. Mut pallaahaa se rasikii, sannoo sananpars – ja niin on Korpharjusettii soanna nähä tiatterpeliä taekka oekeemmin olj näkemäesillää. Sinne neät tässä äsköttäen olj soapunna kaks puolherroo (ja kukapa tiennöö, vaekkapa oesvat ollunna kokoherrojae), jotka hyyräs suuren tuvan Rutuperän Huttulasta, antooksee siinä tiaatterinäytöksen. Tienhoaroen ja asuntoje nurkkii naulatuessa, töhreemällä kirjutetuessa lakoatissa luvettii seuroovoo:
Hauska Jiltama
ja
Deaterinäytelmä
Bietarin Galansalis
pitetän ens Sunnuntaina kelo 4 Jiltabäivälä
Rutuperän Hutulassa, Sissänpäsy isduvalta
5 markaa ja seisovalda 3 markaa.
Dervetulloa!Ja kun tämmöene tappaus sattu enskertoo tämän pohjakunnan historjallisena aekana, arvoo sen, että ylleesövä karttu niin paljo, ku kihupaekossa on markkinoella. Yks olj tietävinnää yhtä, toene toesta ihmettä siitä, mitä kohta soahaa nähä silimällä ku helemellä. Niinipä ilimotettii, että karsinalasin vierelle on peitteistä, lakanoesta, helevehurstista ja hevoesloemista laetettu tiaatter-näyttämö, jossa ne läpreissulla olovat herrat pelloo tiaatteria. Jokkuu muu toas maeniht jottae toesenlaesta, niin että jännitys kasvoe ku hyväst happanova taekina. Viimmen alako toene läpreissuherra kantoo peäsymaksuja. Ja tupa tulj väkkee tikaten täytee. Sivuseinällä olj sokurtoppapaperille värpännällä roapusteltu
Borokrammi
I)
Änetöndä laulua... Herra Luikkar
II)
Tueddo-laulua denorilla ja Bassolla Herrat Luikkar ja Mölä
Väliaika.
III)
Bietarin galansalis... yksinäyt. trakihummoristi. Näydelmä
Ylleenen danssi.Kun peäsylippuenmyönt olj lopetettu, pist herra Mölä hevoesloemista laetetun esripun lomasta peäsä ja kovalla eänellä sano:
– Hyvä ja arvosa herrasväki. Kun paekkakunnalla ei oo Plyyjeliä eikä Porttupiannoo, on meijjän tämän puutteen vuoks asjaankuuluvan alakusoeton asemasta pakko esittöö eänetöntä lauluva, jonka toevomme herrasväkkee huvittavan.
Helsingissä palaveluksessa ollu Riitta-Kaesan tytär Susanna rupes ilimotuksen johosta lyömää kämmenijjää vastakkaen – ja koko ylleisö seuras esmerkkiä.
Sitten veittii esrippu syrjää. Herra Luikkar asettu kesknäyttämölle ja herra Mölä, jolla taes olla tahtpuekkona ranstaakkarauta, häne etteesä, ruveten lyömää tahtia huetomalla rautoosa ja käsiää, ikkäänku oes ampiaesparven keskessä ollunna. Ja herra Luekkar auko suutaa ku kala kuevalla moalla, viruttel kauloosa pitkäks ku kurk ja veäntel vartalottaa ku oes pistoksissa ollunna. Mut eäntä ei tirraustakkaa tullunna vaekka noamae olj vällii pullistuksessa, ku henkee täytee puhallettu rakko. Tätä vehkeilyvä kest nuen neljännestunnin aejjan. Kun se viimennii loppu, kumartel essiintyjät ja esrippu veittii ettee. Susanna-neiti alako lopsuttoo kämmenijjää vastakkaen ja nuorväk tek samalla tappoo sekä nauro oekee hirnumalla. Mut vanahemmat immeiset ja vakavamieliset henkilöt olj miltei törmistyksissää. Yks sieltä nurkkapuolelta uraht hyvin kuivakiskoesest:
– Elekee tuossa hirnuva ku hevoeset jouluoamuna ja lätkittöö käsiänne ku pyykinpesijät karttujaa avannolla, voan olokoo immeisiks. Ja mittee se tuo kujjeilu olj olovinnaa?
– Se olj sitä koomiikkia, rupes Susanna selittämmää.
– Mitä juuttaan miikkiä? Mut kyllä minä miikkiä annan, kun lähen tallista, hakemaa ruunankurin eli piiskan ja sillä mokomata kujjeilijatu huetelen pitkin selekee ja ympärj korvia – eiköön miehestä sitte eäntäe löyvvy?...
Samassa kuetennii esrippu veittii toas syrjää ja äsköset essiintyjät seiso nyt rinnakkaen ku vihittävä avioparj. Yks-kaks ne kajaht laulamaa. Toene innitti tenoria inisevällä eänellä ku näläkäne itikka kesäiltana, ja toene örritti passoo ku oes Woort-auto kulukee jurrittanna. Ja tämmöene aenae yks värssy heijjä laulussaa olj:
"Taetava mies olj Altalon Antti,
Joka panj viiniä tynnörii.
Siitäpä sae se pien muskantti,
Joka puhals tahtia purppurii.
Kiitos olokoo Kipakan Antille,
Joka tek laulun muskantille.
Hei! Antti ja muskantti
Turluvalueruva puhaltell"Ja kun Susanna toas alako kämmenijjää lopsuttoo, tarttu se into muehennii, niin että tupa olj yhtenä lätkeenä. Muuvvan mummo läks mänemää ulos ja pomis männessää:
– No, kaekenlaesia komeljanttia tänne kulukookkii renkutuksiaa laulamaa. Ja minä toen oekee Sijjoonin Wirret muvassan... Mänkööt mokomat semmoesee kuoppaa laulamaa, johon ei päevä millonkaa paesta...
Ja niin taes tapahtuva, että usseita henkilöetä seuras mummon esmerkkiä ja läks koko ilopaekasta poes. Mut olj semmoesijjae, jotka uhkas männä tahtomaa rahasa takasi. Välaeka kuetennii loppu ja tulj sen tiaatterpelin vuoro. Toassiisa pantii esrippu syrjää. Keskellä näyttämöö olj kaks verkkoo lattialla vierekkäe. Toene miehistä, se herra Luekkar, astu verkkoen eäree, nost yhe verkon selekääsä ja männessää syrjää lausu:
– Minä lähen kalaan nyt.
– Minä seuroon sinuva, sano se herra Mölä, otti verkon häännii ja hävis näkymättömii.
Kahtojakunta kuulj voan kaks juplausta ja sen jäläkeen olj hiljasta ku syvässä hauvvassa. Ja tätä hiljasuutta kest kymmeniä minuuttia, kun kukkaa ei uskaltanna niittää virkkoo, voan jokkaene ootti, mittee tulova on. Viimmen se Susanna sano:
– Jyskytettää kantapäetä lattiaa.
Ja sillonkos alako jytke ja jyrinä, että siltapalakit hyppi. Mut mittää ei kuulunna. Lopuks alettii kurkistella näyttämölle. Se olj ihan typösentyhjä. Karsina-akkuna olj auk ja sen kohalla ulukopuolella olj molemmat verkot yhessä rysmässä. Kumpasestakaa miehestä ei ollunna ies hajuva jälellä.
Ja nyt se vasta jytke, jyrinä, laulaminen ja hulina alako. Talon isäntä, vanaha Timoteus, karju minkä jakso:
– Elekee teällä mun tuvassan reuhata ku juopuneet, voan mänkee korpeen kiljumaa – sinne ne on juossunna nekkii veijjarit, jotka teiltä rahat puejjas.
– Mittees niille tuppoos annoet, että peäsvät puejjoomaa! Mut kun teällä näkkyy ilimotetun lopuks tanssittavan, niin otetaampas polskoo ihan hikhatussa.
– Minä en anna tuppoon tanssittavaks, eikä siitä oo kysymystä ollunnae. Yhe hyvä ehotukse minä kuetennii tien ja sen jos paatte toemee, voette saaha korvauksen mänettämistänne rahoesta. Soatte ottoo minun molemmat nuottan ja nuottavenneet ja lähtee nuotanvettoo. Minä uskon, että nyt näen kauniilla ilimalla on kala moassa. Elekee voan repiä nuottia, elekeekä särkee venneitä. Eikä minulle tarvihe antoo ku voan keittokalat. Jos roekaleita lähette jälestä ajamaa, männöö aekanne hukkaa. Mittees sanotte?
– Myö lähetää, lähetää, kuulu monista suesta ja kirjavannaa alako väkkee rantoo kohti paenoo.
Ja semmoene olj kalalykky, että venneet tahto upota ja hevosilla muekkuja rannasta pihhaa veittii. Koko kyläkunnan mahilla niitä yökaus puhastii. Ja kun oamulla joka asunnossa muekkukeiton liemee puhallettii, sanoe ne nuottamiehet:
– Myö kun kalansoalis näyteltii, niin sepä vasta ollii Pietarin kalansoalis.
ASSARJAS TOSSAVAISE PARRANAJAMINE.
Ei ollunna ennee mikkää öylöse töyre poeka Assarjas Tossavaene sillon, ku joutu enskertoo suloese Savon peäkaupunnissa Kuopiossa käväsemmää, voan ihan jo ikämies. Paljohaa se olj kaupunnista kuullunna kerrottava, mut vielä ihmeellisemmältä kaekki omi silimi nähtynä näytti. Kummastelemasta peästyvää se kummastel sitä, että mikä on viennä kollottime immeiste peästä, kun ne on tuppautunna yhtee kokkoo ku muurahaeset pessääsä. Sitäkii se Assarjas ihmettel, että millee ne kaekki ellää, kun peltoja ei näy eikä kuulu. Mut huohmatessaa katuloella suuria herrasmampselkatraeta jouten kävelemässä ja soahessaa niistä luhtves- eli hajuveslemuva sieramiisa tuumas että:
– Hyvvee ne ruojat mahtaa syyvvä, kun ne nue hyvältä haesookkii...
Muuten olj Assarjaksella hyvä tillaesuus lörksästellä ja tutustuva kaupuntiin, kun korttiertalossa olj poekavolokki, joka tuns iha joka koloka ja mielellää läht näyttelemmää. Ja aekoo olj Assarjaksellae, sillä hää olj kuskarina isännällää, joka liikku omilla asjoellae. Kun Assarjas kerra männä maleks poekavolokin kansa nykkyestä Miinna Kaantin katuva, niin huohmas yhen talon seinällä taulun riippumassa. Tauluu olj suurilla puustavilla kirjutettu:
Rakstuga.
– Onko tuo nyt roastupa? kysäs Assarjas tauluva katellessaa.
– Ei, veikkone, se mikkää roastupa oo, voan se on semmone paekka, jossa immeiste partoja roakataa eli ajellaa ja nivuksia leikataa.
– No, eikös ne immeiset soa kotiloessaa hivuksijjaa leikata ja partojaa ajjoo?
– Herrat ja rikkaat, ei ite viiti sitä vaevoo nähä ja käy ne köyhättii parturissa...
– Partaturrinako? Nytpä minä hoksoon, minkätähe kaupunnissa on niin paljon partasueta miehiä, kun ne ei viiti karvojaa keritä...
– Ei partaturrina, voan partasa ajeluttamassa tässä parturissa eli roakkoojassa, joka pienestä maksusta leikkoo tukat ja ajeloo parrat.
– Mut mitenkä toene toesesa parran ajeloo? Jos vahingossa sipasoo kaulan poekki, niin henk mannöö ku koerran henk...
– Ei se sipase poekki. Se on tämmäe partur oekee ulukomaelta kotosi ja on iha mestär, joka kuuluu leukoo hivelövän, ku höyhenellä sivelis...
– Männäämpäs kahtomaa.
– Ei sinne kahtomaa soa männä. Mut jos annat noamataulus roakata ja hivukses laettoo kaupuntilaestyylii, niin männää voan.
– No, lähetää, eikä ähetä.
Ja nyt astu Assarjas Tossavaene korttierpaekkasa poekavolokin kansa parturii. Ekkertti vaenoo – Eckert – olj sillon vielä nuorenläntä mies ja häne suomenkiele taetosa olj vielä nuorempoo.
– Rakas eller klippas? kysäs hää het.
– En minä mongerrusta ymmärrä. Mut sanokeepas selevällä Savon suomella, mittee tuo maksaes, jos parransänk sipastaes poes?
Ekkert-vaenoo olj leikkisä mies ja kuu se hoksas, että tässä passoo pilloo tehä, niin sano että:
– Taktoko, att minu raakka sille dyr veittel, niin maksa viiskymmene pänni. Mut halppal veittel 5 pänni.
– No, otetaampas se 5 pennin veiht.
– Olkka hyve ja istu.
Kun Assarjas Tossavaese ympärille levitettä lakana ja alettii kiehuvassa veessä kastetulla pensselillä saeppuvata tuhrata, tuummas mies että:
– Meinookkoo tuo tappoo, kun jo oekee ummistaa, ja partakarvattii taetaa ottoo irt kolttoomalla, ku siasta lahatessa?...
Sitten Ekkertti eht kaekkee tylsimmä ja ruostuneimma partaveite, jolla jo lie pottujakkii kuorittu, ja kun se sillä korvan vierustata alako ajella, peäs Assarjakselta oekee ötkyläeän.
– Ele huutta! Ei olla veelä kippi. Mut kun minu raakka nenä alla, sit on tekke kippi...
– Pankoo ite juutas sinut nenäsä alustata ajelemmaa, sano Assarjas, kiskas lakanan kaulastaa, viskas 5-pennise pöyvvälle ja ryntäes ulos. Katuva männessää hää kourillaa koaputti saeppuvan noamastaa ja männessää tuummaes että:
– Eipä oo kumma, että niin monella miehellä on kaupunnissa partahurri leuvvassa...
Kun hää sitte huomenna isäntäsä kansa ajjoo körryytti kärryellä parturin sivute ja jostae lähheisestä talosta sattu kuulumaa kauhee sian vinkumine, arvel Assarjas Tossavaene että:
– Nyt se ukko peijjakas varmaannii sillä 5-pennin veitellää ajeloo jonnii nenän alustata...
VOALPAPPI JA ILIMAT.
Meijjä immeiste elämä riippuu hyvin paljo ilimoesta ja ilimankos sitä aena ilimoesta hoastetaannii. Kahtootempas voan, kun kaks tulloo vastakkae ja toestesa käsiä oekee puestoo juttuuttaa, niin jos niillä ei oo mittää muuta puhuttavvoo, ne miltei kilipoo tokasoo:
– On kaunis ilima. – Taekka toas:
– Nyt on iha koerranilima.
Ja kyllä asjanlaeta niin on, että ilima soattaa tehä semmoesennii teppose, ettei sottookaa voejja käyvvä. Sentähe ne papittii jok'ikkiine sunnuntae rukkoeloo hyviä säetä. Mut se kuetennii lienöö harvinaesempoo, että voalpappi ilimoesta puhumalla soarnoo itellee seurakunnasta leivä, vieläpä Loajalan seurakunnasta, joka niinku kaekki tuntoo, on tulloesa puolesta evullisimpia koko moassa. Kaks niistä voalpapista olj kuuluja soarnamiehiä ja se kolomas, joka leivän sae, taes olla keskinkertastae alemmalla asteella ja aenuvastaa korkee ikäsä perustuksella olj voalsijan soanna. Kun ne kaks olj voalisa soarnanna, olj mone pittääläese peät pyörällä, kumpaestako heistä eänestää. Mut sittenku se kolomas voalpappi osas ilimoesta soarnata, mänj kaekki peät pyörälle ja koko seurakunta ihan sekasi...
Tosin häne soarnasa ei paljo mistää kotosi ollunna kokonaesuuvessaa, voan ku olj ruvenna hyviä ja otollisia ilimoja rukkoelemmaa, pist hää omiaa joukkoo kirjan sannoe lisäks – ja niillä sanoella hää kuuluesan kilipaelijasa voetti, vaekka ne soarnamiehinä olj ihan pappii pappia. Eikä hää paljoo ilimoestakkaa puhunna, sano hyvin yksinkertaesest, että:
Lopuks pyyvvän ilimottoo, että minä voen pittee ilimat ja seät semmoesina, ku seurakuntalaeset tahtoo. Aamen, aamen.
Mut siinäpä sitä ollii enemmä ku tarpeeks ast. Ja kuenka paljo lienöökkää tätä ennen niistä kahesta hoastettu, niin nyt ei ennee puhuttu ku tästä kolomannesta ja – ilimosta. Kun voalpäevä sitte tulj, sae hää kaekki eänet ja niille toesille käv, niinku entiselle valtiopäevämiesehokkaalle: hyö ei soanna yhtää eäntä.
Muutettuvvaa uutee seurakuntaasa hää soarnata kalakuttel ja messuta mölläyttel, niinku aenae pappi, jolle ei oo suuria lahjoja annettu. Mut ilimoesta hää ei puhunna muuta ku mitä tavanmukkaesessa rukkouksessa sanotaa. Se alako herättee kummastelemista seurakuntalaeste keskuuvvessa – ja suuttumusta. Ens aluks olj kummastelu ja suuttumine hiljasempoo, mut vähitelle mielet kiihty, ku kasken palamine. Ja lopuks murina ja uhkaukset tulj papin ommiinnii korvii. Ollaksee sanojesa takana pappi erräänä sunnuntaena soarnasa lopetettuvaa sano:
– Mun korviin on kaekunna, että seurakunnassa on tyytymättömyyttä minuva kohtaa, kun en oo ryhtynnä mihinkää toemii ilimoje suhtee. Minä kuetennii oon syytön ja viaton ku laps, joka on vast'ikkääsä moalimaa syntynnä. Minä nimittäe oon oottanna, että työ oesitte tullunna luoksen keskustelemmaa, voan ykskää ei oo tullunna. Pittää siis minun ottoo alakuaskel ja täten minä kutun ja pyyvvän enstulovana tiistaena kello kymmene oamupäevällä seurakuntalaesia soapumaa pappilaa pitämää kokkousta, jossa keskustellaa ja peätetää, mitenkä ilima- ja seäsuhteet järjestettää.
Ja kyllä sitte tiistaena olj väkkee pappilan pihamoalla ja ympäristöllä – ei kaeketi lie kovinkaa monta immeistä kotiloehe jeännä. Pappi tulj portaelle seisomaa, terveht ja kumartel kaekille hollille sekä kysäs:
– Oottako työ tehnä minkäällaesia yhteisiä sopimuksia ilimoje suhtee?
– Ei oo tehtynä, kuulu väkjoukosta.
– Sepä on paha – oes neät ollunna helepomp tehä peätös, jos asja oes ollunna valamistettu. No, sanokeepas nyt, minkälaesia ilimoja työ haluvatte?
– Kun on tässä ollunna – puhu muuvvan vanaha mies – jo parisen viikkoo poutoo ja suvtouvvot alakaa kuevuuvesta kärsiä, tekis saeilima hyvvee.
– Meillä ruvetaa huomenna heinee tekemää ja taetaa monj muukii ruveta, niin kyllä pouvvan pitäes jatkuva, sano jokkuu.
Kovia tuulia pitäes soaha, kun meijjä seuvuella ei oo vesmyllyjä, eikä lak salli tuulmyllyjä tyynellä panna pyörimää...
– Ei soa ruveta tuulemaa ja riehumaa taekka noatanveto männöö ihan murrii.
Ja sitte nää neljä mielpitteisä ilimasijjoo rupes keskenää kiljumalla väettelemmää ja kun itsekullae olj kova eän, kuulu semmoene karjumine, ku usseita jeähänhukkuvia oes ollunna hätähuutoo huutamassa. Tähä karjumissee yhty ensin yks ja sitte toene sekä vähitelle koko joukko. Ja kun siinä eukko autto miestää, tytär äitiää ja poeka isseesä, niin jopa alako pelottoo, että koko pappila hajjoo ku Jerikon muurit ennen vanahaa. Eikä vielä huutamisessa ja karjumisessa ollunna tarpeeks, voan immeiset rupes toesiaa ensin salloo ja sitten julukisest tyrkkimää, potkimaa ja – lyömää... Miehiä ja naesia koatuva kupsahtel ja huevia, hattuja sekä lakkia lentel ilimaa ku lehtiä syysmyrskyssä. Kaeke eppäelykse ulukopuolella on, ettei se "suur tappelu Kalajoinsuussa", josta oekee arkkiviisu on pyvätty, lie ollunna yhtää toesellaene, ku olj nujakka Loajalan seurakunnan pappilan pihamoalla, sillä joukossa olj ollunna mustalaespoekijakkii... Monta rauhotusyritystä sae kirkherra tehä, ennenku metel lakkas. Pappi eli paremmi sannoe kirkherra tuns nyt olovasa voettaja ja tilantee herra sekä paljo merkihtövällä eänensävyllä lausu:
– Koska huohmoon, että työ ette ilimoehi nähe voe sopija, niin pitäköö Luoja ilimat ja seät oman pyhän tahtosa niukkaa. Mänkäätte itekukkii kottiinne ja jeäkee Herran rauhaa.
Ja kirkherra astu pytinkiisä ja suluk ove jäläkeesä.
HINKKALAN IERIKKA TURKISSA SOTTOO KÄYMÄSSÄ.
Kyitkärryellä minä hollihevosella ajjoo körryyttelin ikliikkujana ollessan sillon ku kyitpoeka yhtäkistää alako lauloo köllistöö että:
"Mitteehää se Turkin keisar
Tälläe hetkellä meinoo,
Kun monta sattoo Ryssän laevoo
Turkin vesillä seiloo?"Ja laulettuvvaa se poeka kahto minnuu ja kysäs:
– Oljkos teijjän puolelta kettää Turkissa sottoo käymässä?
– Ei ollunna. Mut oljkos teältä teiltä?
– Oljhaa se Hinkkalan Ierikka ja sehhää se vastassii kymmeniä kutjakemiehiä.
– Kuka se Hinkkalan Ierikka olj? kysäsin minä, vaikka hänet kyllä olin tuntenna, joskohtakaan kyitpoeka ei sitä tiennä.
– Oljpahan voan yks talonpoeka. Mut se olj niin väkevä ja voemakas, että se mueta miehiä viskel ja nakkel ku karvarukkasia. Kaks tuomarin juopposihtierijäkkii, jotka tavallisest tunkopyhinä ja lauvantaepäevinä tahto härskee ja tappeluva jokkaese kansa jauhoo, ei uskaltanna sillon näkyvillekkää tulla, kun Ierikka olj kirkolla, voan ne pysy piilossa ku hiiret kissoo paossa.
– No, mitenkäs se Ierikka sinne Turkin sottaa joutu vae oljko se Suomen kaartissa sotamiehenä?
– Ei ollunna. Voan sattu kauppias Kust Jalakanen mänemään ostoksillee sinne Pietarii ja kun se pistäyty rahtyörii, olj siellä ollunna istumassa ite Vennäe keisar, joka tuns Jalakasen, se kun olj niin ussei Pietarissa käynnä. Het olj tullunna kättä luppoomaa ja kysässynnä että:
– Mittees sinne Savvoo kuuluu ja mitenkä työ siellä jaksatta?
– Kiitoksia kysymästänne. Hyvästhää myö jaksetaa. Mut mitenkäs teijjä majesteettinne voe?
– Mikäpäs tässä muuten oes voejjessa, mut kun rupesin turkkilaese, mokomannii lökäpöksyn kansa sottoo käymää, niin tarvihtoo niin paljo väkeviä miehiä. Eikö siellä teijjän puolella oes semmoesia miehiä, jotka haluvas lähtee sottaa? Kyllä minä hyvän palakan maksan ja unvormun annan.
– Onhaa siellä se Hinkkalan Ierikka. Mut se onnii semmoene poeka, että se jo yksinää on ku komppaniia mueta miehiä.
Ja sitte se Jalakane olj keisarille jutellunna yhtä ja toesta siitä Ierikasta ja kun hää lopetti, olj keisar sanonna:
– Se Ierikka on soatava matkaa. Minun pittää antoo hovherrae ja sihtierlöehe kirjuttoo jo tänä päevänä sille Ierikalle. Mut nyt en muesta, kuka siellä on vallesmannina, että käskisin häne luettamaa Ierikan tänne.
– Meillähää on usseempijjae vallesmannia, kun sillä siltavout Iiperilläe on vallesmannin arvokarahtier.
– Iipper, Iipper – no, vieläkös se vanaha Iipper ellää? Sehhää on minun tuttun – ihan keisarin tuttu. Silleppä pittää lähtee het kirjututtamaa.
Ja ystävällisest Jalakasen hyvästeltyvää olj keisar rahtyöristä lählennä. Mut kyllä olj Jalakasta nöyräst palaveltu, kuu huohmattii, että keisar hänet tuns...
Kun sitte keisarilline kirja, jonka sinetissä olj ollunna höyhen merkkinä siitä, että kirja on kiireelline, soapu vallesmanni Iipperille, olj tämä het viivana lähtennä Hinkkalaa ajamaa. Ja samalla tunnilla olj Ierikka jo männä huristanna Pietaria kohti, hyvät reissurahat taskussaa. Hyvi ystävällise vastaanoton sae Ierikka ja hänet pantii keisarin kaartin miltei parraemmalle paekalle ja ite keisar läht kaartisa kansa sotatantereelle. Ja niinpianku keisar kaartinee ja Ierikan kansa peäs perille, alako sotatappaukset männä ku itestää, niin että turkkilaeset sae selekääsä, että oekee lätke käv. Se Leunan suur linna olj kovvoo vastarintoo tehnä ja sotaherrat olj arvellunna, että pittää väkrynnäköllä vallottoo makso mitä makso. Mut sillon olj Ierikka männä keisarin luo ja sanonna että:
– Ei ruveta Teijjä majesteettinne miehiä lahtuuttammaa, ennenku käyvvää vallottamassa Hornantuutin linna, ettei Leuna voe sieltä apuva soaha.
Ehotus olj keisarille mieluene ja hää käsk kentraal Kurkon lähtee Hornantuuttia vallottammaa, ja män ite huommisiltana Ierikan kansa kahtomaa, mitenkä valloetus luonnistuu. Kun peäsvät perille, olj linna jo vallattu ja riemu niin suuremmoesta, että hurraahuuto taes kuuluva Pietarii ast.
Poeslähtiissä ehotti lerikka keisarille että:
– Ei lähetä pitkee matkoo myöte takas kulukemaa, voan männää jalakapatikassa tuon niityn poekki lähelle Leunoo, joka oamueinneeks vallotettaa.
Ja tämännii ehotukse hyväksy keisar, joka olj tottunna Ierikkaa luottamaa. Kun hyö sitte rinnakkae polokivat niityn poekki, rupes keisaria janottammaa, se kun ei ollu tottunna tämmöesii kävelyehe. Kyllähää siellä ja teällä olj veslätäköetä, mut tuskiinpa niihe ves oes kelevanna muehenkaa juotavaks, soatikka ihtesä keisarin... Kaekeks onneks huohmas Ierikka suure lehmä moata köllöttämässä niityllä. Hää hiip hiljoo sen ettee ja koppas sarvista kiin. Se lehmä kavaht jaloellee ja alako rimpuella, mut Ierikka pit niin tanakast sarvet käsissää, ettei se peässynnä ies ätkähtämmää. Ja nyt sano Ierikka:
– Ottakeepas työ majesteetti tuo hoppeine kypärhattu peästänne ja kyyristykkee lypsämää tää lehmä. Kun teijjä majesteetin peässä ei oo eläväesiä eikä muutakaa likkoo, passoo kypärii lypsettyvä maetoo kyllä juuvva.
Keisar rupes tekemää työtä käskettyvä, pyyhittyvvää ensin kypärisä sisustoo sinellisä helemaa, johon par kertoo sylykäs. Mut varmaannii hää olj lypsämissee äkkinäene, koskapa lehmä alako hirveest potkia, niin että keisarin peä olj voarassa. Sillon sano Ierikka että:
– Tulukoopas työ majesteetti tänne sarvii, niin minä lypsän.
Ja kun keisar tulj lähelle, lävväytti Ierikka sitä lehmee toeselle kuppeelle ja karjas oekee kovast:
– Vat siihe!
Lienöökkö lehmä sitte arvanna, että nyt on majesteetti sarvissa vae sitäkö lie lyöntiä säekähtännä, mut ei se karvoosa värräyttännä ja korvoosa loksauttanna Ierikan lypsäissä. Ens aluks Ierikka osas herutella, ja kun hää vielä lauloo hyrritti että
"Seiso, lehmä, lypsä, lehmä,
Anna, lehmä, maetoo,"niin maetoo juoks ihan loronaa ja hyvin pian olj kypär pirpinnallaa, niin että kyllä kelepas kumpasennii miehe – keisarin ja Ierikan, – juuvva litkittöö lämmintä maetoo, vieläpä hyö ajo lehmän eillää keisarin peäkorttierii. Ja sitte oamueinneeks vallotettii Leuna, niinkunj Ierikka keisarille jo sanokii.
Mut silloinpa alakokkii turkkilaeselle tulla lökäpöksye hätä ja Turkin keisar kuhtu Vennäen keisarin Aterianooppolii rauhoo hieromaa. Ja läks se keisar sinne sekä otti Ierikan matkaasa. Kun ne keisarit sitte rauhoo hieroessaa ryyppi 2-markan rommia, nousta kihaht se korvallisille. Hiprakka – päessää sano Turkin keisar että:
– Kenenkä sotamies uskaltaa teältä kolomannesta kerrasta hypätä moaha, sen valtakunnan keisar katotaa voettajaks ja toesen valtakunnan keisar joutuu sotakorvaukset maksamaa.
Keisarit lyyvvä paeskas kättä vahvikkeeks. Turkin keisar kuhtu hirveennäköese miehe Oasianmoasta ja Vennäe keisar käsk Ierikan tulemaa. Turkin keisar sano miehellee että:
– Rauha tulloo het ja myö voetetaa koko sota, jos uskallat hypätä tuosta akkunasta moaha.
Mies mänj kahtomaa ja tulj ovesuuhu takas sekä tuummas:
– Ei siitä uskalla hypätä – siinä voe loukkaantuva.
Vennäe keisar vilikas Ierikkaa, joka käskyvä oottamata män ikkunan luo, kavaht karmilauvvalle seisomaa ja kysäs:
– Voatiiko uskonto, isänmoa ja keisar hyppeemää?
Ja kun Vennäe keisar sano että:
– Voatii,
niin sillon hyppäs Ierikka, että sinellin helemat hulumaht ja töpsäht jaloellee moaha turkkilaeste sotamieste keskee. Nämä säekäht, kun ne luul, että paholaene siihe lens ja rupeavat pajunättilöellää Ierikkata töyhimää. Ierikka syvämmisty tästä, koappas pyssyn yhen sotamiehe olalta ja alako lyyyvä hutkia sen peräpuolella miesjoukkoo niin tavattomast, että miehiä koatu ku heinee. Molemmat keisarit huus akkunasta, mut Ierikka olj niin touhuksissa, ettei se mittää kuullunna. Ja ties miten monta sattoo miestä se Ierikka oes koatanna, ellei muuvvan Serpian mustolaene oes soanna takkoopäen pistetyks pajunättiää sen ruummiin läp. Sillon vasta Ierikka ite koatu... Vennäe keisarilta turskaht itku peästä, vaekka ei ne keisarit kuulu soavan itkee ies anoppimuorisa kuolemoo... Ja jos voan Ierikka siitä pyykistä hengissä peäs, niin vaimon on, että hänet oes korotettu korkeimmaks kentraaliks mitä tässä moalimassa on millonkaa ollunna ja tulloo olemaa... Mut sitte ne keisarit solomi keskenää rauhan.
PIRU OPETTAJANA RIPPIKOULUSSA.
Tiina Tursiaes-vaenoo sano poekoosa Pekkoo jäykkäoppiseks. Mut ei se taenna Tiinan opetuskaa ihan parraenta loatuva olla, eikä oma lukutaetokaa. Kun pappi häne ihtesä nenä alla pit lukukinkerillä kirjoo ja pottuuttel lukemaa, tuummas Tiina että:
– Ei se näkis kirkherrakaa lukkee, jos oes toesessa silimässä jeä ja toesee oes olok riihessä pistännä, niinku mulle poloselle on käynnä.
No, arvoohaa sen, että mitenkä tämmöene äet poekoosa opettaa. Totta kuetennii on, että hää usseestikkii voat Pekkasa tulemaa vierellee Oapisesa kansa ja sillon kirjatikulla osotti höyhenen kuvan eissä olovata puustaenta sekä kysäes:
– Mikä puustaen on ensimäene höyhenessä?
– Höö, vastas poeka varmana.
Sitte äet pist kirjatikkusa kanan kuvan peälle, jossa kana näytti hyvin vanahalta, ja kysäes:
– Mikäs puustaen on kanassa ensimäene?
– Vanahassa kanassa on kaa, kuulu poejjan miltei miehekäs vastaus.
– Mää tuosta tiehes – sano äet sillo tavallisest – ja rukkoele Luojoo, että Hää järkes valasoo.
Eikä poekoo tarvinna kahiste käskee.
Mut kun poeka joutu äetisä matkasta moalimalle henkeesä elättämmää, olj se jäykkäoppisuutesa lisäks muutennii niin jäykistynnä, ettei sitä mitenkää soatu lukemise oppimista harjoettammaa. Ja sillä tavalla se sae kasvoo rippikoulu-ikkääsä ast. Rippikouluu lähtiissä män kuetennii niska niin jäppää, että pit ihan jytyvä jauhoo, ennenku taepu lähtemää.
Siellä ihtesä rovastin vierellä seistessä, kun sisälukutaetoo tarkastettii, ei passanna sannoo ies "höötä" eikä "kania", voan olj Pekan oltava mykkänä ja mieltää näyttämätä kuunneltava torumista ja häpäisemistä – ja likeltä olj pitännä, ettei rovast ruvenna tukkoo vanuttelemaa. Siks aekoo ku toeste taetoo tarkastettii, pantii Pekka istumaa ensimäese penkkirivin peähä alttarin vasemmalle puolelle. Ihteesä rovastia varte olj pien pöytä ja tuol kuortin keskkohalla.
Ku olj tullu hiljaesuutee ja sitä ennen kalakukkoo pistelly liivisä täytee, rupes Pekkoo paenustammaa ja se alako torkkuva sekä vällii nukkukii oekee syvvää unnee. Rovastilla olj pikku poekasa matkassaa ja olj tämä oekee vallaton rasavilli, jolla olj taskussaa aurinko- eli polttolas. Kun se huohmas Pekan makkoomise, niin se alako isäsä selä takana seistessää kesäkuun kirkkaast helottavan auringon sätteitä lasisa lävite johtoo tämän kättee taekka paremmi sannoe peukaloo. Par kertoo Pekka heräs pyyhkäste äkäsest peukalottaa. Mut sitte se toas vaepu sikkeesee unnee. Sillon rovastin poeka onnistu suuntoomaa voemakkaa polton Pekan peukaloon. Kun peukaloo kirpeest poltti, hyppäs Pekka puolunissaa seisaallee, pyyhkäs peukalottaa ja kovast kiljas:
– Voe tuhanne... kele, kun polttaa, polttaa... Rovast säekäht, rippikoulupoejjat säikäht ja säekäht se Pekka itekkii – ja luultavaat hää säekäht kaekista enite huohmattuvvaa missä olj ja mitä olj sanonna. Rovastin rasavilliä oes naurattanna, mut ei uskaltanna nauroo.
Pekka kututtii rovasti ettee. Ei kaeketi miel'ala autuvaalta tuntunna. Rovast kahtel' tutkivast ja viimen kysäs:
– Tiijjätkö sinä, poekaparka, että sin oot nyt Herran huoneessa? Miten on käsitettävä, että sinä voet tässä paekassa huutoo sielun vihollisen nimen? Ja mitä varte sinä sen nimen huusit?
– Kun poltti niin saata... sat... sat... sanomattomasti...
– Mikä poltti?
– Misteepä minä sen tiijjän. Mut tuommoseks mustaks palo peukalon ja vieläe vihloo ku puukolla vuolis... Eikä siinä tätä ennen oo noarmuakkaa ollunna...
Rovast rupes miettimää. Ja varmaannii hää huohmas, että nyt on tillaesuus sannoo paenavia sanoja, koskapa hää olj alakanna hoastoo että:
– Tässä saet, poekaparka, nähä mikä on seuraus, kun et oo opetellunna lukemaa, voan oot jättäennä pakanaks. Nyt on sielun vihollinen, ite piru, lyönä merkkisä sinun sormees. Ja jos se soa merkkisä syvämmees lyyvvä, niin sillon on sielus männyttä, sillä sorm ensin, käs sitten ja lopuks ruummis ja sielu. Voe, poekaparka, kun jo nuoruuvessa annat vihollise ottoo sinut valtaasa...
– Neuvvohaa äet, että mun pitäes rukkoella, että Luoja sitte valasoo...
– Vae neuvvo tok äetis niin. Sepä hyvä. Mut mitempä sinä, raukka, rukkoelet, joka et ossoo lukkeekkaa ja kun oot taenna olla kovakorvaene, laeska ja hijas?...
Ja sen jäläkee rovast rupes puhumaa – ja ossoohaa pappi puhuva – vuoroon torumalla ja vuoroon lohuttamalla niin liikuttavasi, että rippikoululaeste keskuuvesta kuulu semmoesia tirskauksia, ku jos kissa oes savussa aevastellunna. Mutta se Tiina Tursiaes-vaenoon Pekka itkee vollotti iha eäneesä...
Sittenku kaekki olj tullunna luvetetueks ja Pekka sekä muutamia toesia poekia meärätyks lukkarin pitämää laeskankouluu, lopetettii sen päevän tehtävät. Suoroo peätä paeno Pekka lukkarin luo pyytämää ens opetusta. Koko viikon se sitte lukkee pahkus, että peä oekee höyrys ja lopulla viikkoo sae jo "vaekeistakkii sanoesta" selevän, eikä ahkeruus kesän aikanakkaa vähennä. Kun syksyllä ripille peästettii, kysy rovast, kaekilta yhteisest että:
– Mittee varte työ ootte rippikouluu tullunna?
Sillon Pekka vastata navvautti, ennenku muut ennätti, että:
– Myö on tultu kasteenliittoomme uuvvistammaa.
Ja Pekka Tursiaene peäs ripille, niinku mies, ja koko ikäsä usko, että se vastaus hänet peäst ristillise seurakunnan yhteytee. Mut, kun Pekka sattu kuulemaa, että immeiset ihmettel, mitenkä hää oppi lukemaa, niin olj sannoo tokaessunna että:
– Täyty oppia, kun sielun viholline, iha se piru ite, tulj rippikoulussa opettammaa...
ANOPPIMUOR TULLOO!
Minä olin sillon vielä pien poeka, pelekkä paetaressu, kun sen miehen koerrasa kansa näin. Taekka jos oekeen sanotaa, niin hään ei ollunna ennee mies, voan vaevane ukkorahjus, ja jotennii sammoo moata se koerrae olj. Nuoruuvessa se ukkorahjus lienöö ollunna joko mermiehenä tae sirkkuskomeljanttina – niin aennae arvel reätäl Otto – koska taes osata koko moaliman kielet ja taes kertoo, millee laella sitä missäe kolokassa ollaa ja eletää. Ja peällepeätteeks se vielä niin lystikkääst juttel, että tupa olj naurusta haleta, eikä immeiset tahtonna mahtuva sisässä olemaa.
Mut olj sillä ukkorahjuksella muetae ihmeitä. Pienessä putelissa olj "siunatussa veissä", niinku se ukko ilimotti, kummalline sormenpittuene peijjakas, joka hyppimällä sen ukon käskystä ennust, kuenka monta vuotta itekukkii tulloo elämää, millonka joutuu naemisii ja montako lasta syntyy. Ja kun pyöreestä lasista kahtoo tirkist pimmeesee koppii, sae nähä vieraeta maeta ja kaupuntia sekä suuria sotatappelueta. Vielä sillä olj kaupaks viisuja "Pomperin piijjasta" ja lauluja rakkauvesta. Ja se ukko olj semmoene nuottakota, että se osas lauloo joka viisun ja laulun ihan nuotillee, vieläpä vaevase jalakasa kantapäetäe kolokutti lattiaa aevan tahillee. Arvoohan tuon äkkinäenennii, että ukon kättee tippu lantti, niinkii pyhänä kolehtkukkaroo. Kaekista kummallisimma konstisa se kuetennii tek koerasa kansa, enkä minä malta olla sitä kokonaesuuvessaa kertomata.
N'ei ollunna vielä konstia eikä mittää, kun se koerra polttoo immotti piippuva ja soetella turruutti pientä viuluva, sen tempun rinnalla, mikä lopuks tulj – "sokurina pohjalla", niinku se ukko sano.
Se ukkorahjus, neät, olj lattialta löytävinnää luupalase, liekkö se ollunna siansorkkaluuta taekka lampaankäpälätä, sitä en tiijjä. Ja sen luupalasen se ukko pist hampaehesa vällii, ikkäänku oes ruvenna sitä puremaa. Mut sillon se koera tarraantu hampaellaa luupalan toesee peähän kiiti ja alako sitä kiskoo ukolta irt. Kumpasennii ikenet olj kovast irvellää. Mut koerra sae sen kiskastuks itellee ja kun par kertoo purasta rouhas, niin luupalaset män sen mahhaa, että ne taes oekee kolista männessää. Voe turkane kuitennii, miten se ukkorahjus sillon suuttu – hänen silimäsäkkii kiilu ku kissansilimät pimmeessä...
Ja silimänräppäyksessä se ukkorahjus koppas taskustaa tussarin, tähtäs koerroo koht – ja pammautti ampuva... Kovvoo pammansta myö kaekki säekähettii, mut koerralle se suurin tulonen tulj – se nimittäen koatu kuolleena lattialle, kiel volaht suusta ulos ja silimät lupsaht kiinn. Yks ja toene yritti ukkorahjukselle ruveta kovvuutta jauhamaa. S'ei ollunna sitä kuulovinnaankaa, alako voan nauroo vornottoo ja sano:
– Ähäh kutti! Peäsitkös viisavuutes perille ja opit näkemää, kuka tässä herra on! Vae sinä tässä ottaesit palan minun suustan... Mut eläpäs nuolase, ennenku tipahtaa! Ähäh kutti!
Ja semmoesta iliveilyä se ukkorahjus pit ison aekoo. Vähän kertaasa se kuetennii rupes taittumaa, män kohottelemaa sen koerran häntee, jalakoja ja kuonoo. Kaeketi huohmas koerrasa kuolleeks, koska s'ei mittää elämise merkkiä antanna, vaekka pyöräytti sen toeselle kylellennii... Sillon vasta ukkojahjus muuttu surulliseks ja alako valittoo:
– Voe minuva poloesta, minkä vihapäessän tein, voe, voe! Tuo koerra olj aenuva ystävän koko moalimassa – ja tuossa se nyt kuolleena moata rötköttää.
Ja ukkorahjuksen silimistä alako suuret veskarpalot tippuva, niinku räystäestä suojailimalla. Sitte hään koitte! puhaltoo henkee sen suuhu, taespa yrittöö toeseennii peähä... Mut kun ei apuva lähtennä, alako se kysellä:
– Eikö kukkaa tiijjä konstia, mitenkä kuollut koera virkoes elloo?
Mut kukapa semmoese konstin oes osanna! Ja sillon ukkorahjus itk uuvvellee, että ihan seäliks käv... Vähitelle kuetennii hänen noamassa rupes kirkastummaa ja ikkäänku oes itellee puhelimina hään sano:
– On tok olemassa yks konst! Ja jos se ei auta, niin sitte ei mikkää auta... Sitä pittää nyt koettoo!
Ja ukkorahjus män lähelle kuollutta koerroo, kumartu sen korvoo lähelle ja kutakuennii kovalla eänellä ärjäs:
– Anoppimuor tulloo, anoppimuor tulloo!
Ei tynämiittipanos paremmin kivijä ilimaa visko, ku se kuollut koerra sillon hyppäs jaloellee ja asettu ukkorahjuksen ettee seisomaa. Ja ikenesä se panj irvellee sekä alako tyhjälle hirveesti murista, taespa muutaman kerran haukahtookkii... Lienöö sitä aekaimmeisettii pelännä, voan meistä lapsista se koerra olj ihan hirmuene... Ja se on varma, että äkäesinkää anoppimuor ei oes uskaltanna siihe tulla...
Mut ihmeelline hirviö on anoppimuor, kun sen pelekkä maenihtemine voe kuollee koerrannii henkii herättee...
PELEKEE HERROJA...
Pekka Nahjus – suku taetaa nykyjää olla jo kokonaa sammunna – olj nimesä mukkaene siinä, ettei hää ollunna kiireellä pilattu eikä teräväpäesyyvelläkkää. Mut yhessä asjassa hää ei ollunna nahjus eikä pölökkypeäkää: osas vallesmannia eli nimismiestä puljuttoo ja nenästä vettee parin vuoen aekana niin ovelast, että tää olj harmista haleta.
Asja on nyt iha ytimijjää ja munaskuetae myöte kerrottuna sillä tavalla, että Pekka Nahjus tahto kostoo nimismiestä, joka häne oma arvelusa mukkaa olj ollunna häntä kohtaa liijjan ankara ja toesia kahtel sormiisa välite. Kun Pekka sattu löytämää naese, joka olj häntä varte luotu, niin peätti männä naemisii ja vietti huommentuopin kansa oekee viinaheät, vaekka ne olj kielletty kivenkovvaa. Vaikka ei mueta huomentuoppihäehe pitäjiä oltu käräjii körryytetty, annettii Pekka Nahjukselle mannuu eli paetuu. Tästä puoluveellisuuvesta Pekka äkämysty ja arvel, että häne pittää sakkorahat ansaeta – viinanmyömisellä. Ja niin hänestä tulj viinasaksa.
Kun Pekka Nahjuksen viinarikosjuttu seuroovissa lakmeäräesissä kärräessä oes ollunna tutkittavana, ei hää männynnä ollenkaa vastoomaa, vieläpä vierasmiehettii sae poesjeämää. Toesia kärräetä oottaessa möi mökäöljyvä, minkä suennii ennätti, tuumaille, että siinäpähä sitte männöö yksillä häppeillä, jos voevat sakotetuks soaha. Mut ei se nimismieskää ollunna joute: hää yhtäpiätä olj liikkeellä Pekkoo ahistellessaa. Mitä enemmä nimismies verkkojaa viritti, sitä varovaesemmaks oppi Pekka. Kun nimismies olj häntä vahtimassa Jyväskyllää kuuluvan moantien varsilla, sillon Pekka män Mikkelistä viinoo hakemaa ja päenvastoen. Vällii hää anto ihtesä kiinikkii ottoo, ja nimismies olj riemuessaa, kun reestä taekka kärryestä aekamoese lekkerin "ryöst". Mut kun peäs kottiisa ja lekkerin avas, olj sinä joko – kaljoo taekka vettä. Pekan vaemo män tavallisest lekkerin nimismieheltä poeshakemaa, ja kun nimismies tievust, mittee se Pekka vettä ja kaljoo muvassaa vettää, selitti vaemo:
– Mikä sitä oekee vaevannoo, mul aena sitä janottaa. Minä toas en puolestaii taho, että se juo äkkinäesiä vesiä ja vieraeta kaljoja, ja sen tähe minä aena sen reissulle paan vettä taekka kaljoo evvääks.
Tällä tavalla olj kaks vuotta kulunna, eikä nimismies ollu Pekkoo soana sakkoo, vaekka kyllä olj iha ikenet irvessä koettanna. Kun asjoo oekeuvessa käsiteltii, olj Pekka aena läsnä väettämässä että:
– Koko juttu on ilikeyvestä nostettu.
Viho viimmennii onnistu nimismies soamaa ilimi kaks miestä, joelle Pekka olj sattunna viinoo myömää ja jotka olj semmoesia taulapäetä, ettei Pekka soanna niitä kärräestä poes jeämää – rahan paljouvellakaa, sillä miehet usko nimismiehe sannaa; että oekeuve käskyvä pittää totella. Jo Pekka olj heille, niinku parille toesellennii, luvanna reissurahat Ameriikkaa, mut ne voan ei lähtennä.
Arvoo sen, että nimismies olj hyvillää, ku Rietun Liisa vihittäessä, kun ties jo ens kärräessä soavasa kiusanhenkesä sakotetuks. Sekä tutuelle että tuntemattomiilennii nimismies tästä riemustaa osan anto – puhumalla siitä kaekille.
Kun sitte oekeuvessa ruvettii asjoo tutkimaa, kiels Pekka ylilä lujasi ku ennennii ja sano:
– Koko juttu on ilikeyvestä nostettu.
Sillon nimismies maeniht vierasmiehesä, jotka kututtii esille. Nimet merkittyvvää kysy oekeuven puhheenjohtaja eli tuomar:
– Onko mittää muestuttamista vierasmiehiä vastaa?
– On, sano Pekka Nahjus vakavasti.
– Mitä ja minkälaesta?
– Ne pelekee herroja kumpanennii.
– Minkä tähe ne pelekee herroja?
– Kun luuloo, että kaekki herrat on pappia.
– No, mitäs syytä heillä on pelätä pappia?
– Kun ne ei ossoo lukkee kumpaenenkaa, niin ne pelekee, jos ruvetaa luvettammaa.
Höylisti kumarrelle sano nimismies:
– Pyyvvän nöyrimmäsi, että herra tuomar antaes mieste lukkee, niin nähhää, että syytetty tahtoo oekeutta johtoo harhaa.
Tuomar otti "Uuven Testamentin" esille, kuhtu vierasmiehet lähellee ja käsk toesen lukemaa.
– En minä, korkee oekeus, ossoo ies niin paljon lukkee, että voesin "iin ässästä" erottoo.
Tievustaessaa toese lukutaetoo sae oekeuven puhheenjohtaja samanlaese vastaukse.
Asjoo harkittuvvaa anto oekeus sellasen peätökse, että juttu lykättii seuraavii lakmeäräsii käräjii, jolla aekoo kumpasennii vierasmiehe on käytävä papin luona soamassa opastusta valan arvosta ja merkityksestä sekä, jos mahollista, opeteltava lukemaa.
Mut Pekka Nahjus harjoitti viinakauppoosa seuraavii käräjii ast tuummiskelle:
– Siinäpähä sitte männöö yksillä häppeillää... Ja vällii hää olj sanonna tälläe tavalla:
– Herroo pelekeevät kelepoo vieraiksmiehiks, mut ei voan semmoeset, jotka pelekee – herroja...
MERILLE MIELTYMÄÄ...
Varmaannii on kauppiasvaenoo, kun nuorimmasta poejjasta on kysymys tullunna, lausunna surulla ja murheella:
– Ristiän minä myös kannan juur ylenmielisest...
Sillä se nuorin poeka olj ihan pienestä pittäen semmoene rasavilli, että se olj vanahemmillee vaevaks päevällä ja rasitukseks yöllä. Ja mitä suuremmaks se kasvo, sitä pahemp kiusankappale se voan olj. Kun ei hyvvyys eikä kur auttanna, peätti ukko:
– Se poeka pittää laettoo merille mieltymää.
Ja sillä tavalla Petter Bondenista tulj mermies, vieläpä niin perinpohjasest, että aeva ensimäisellä matkallaa sae olla kokonaesta kolome vuotta. Mitenkä hää sillä reissulla mellastel, tiijjot siitä on tuulien mukana haehtunna avaruuvven kätköksii. Tuntematon on sekkii seikka, oljko hää ite uutee allaasa tyytyväene vae eikö. Voan häne vanahempasa tuns helepotusta soahessaa nauttia kolomivuotista rauhotusaekoo. Ja heijjä illoosa tulj vielä pien lissäys sen kautta, että Petter kotjmoaha tultuvaa suoritti merkoulussa perämiestutkinnon. Olj kyllä ollunna lähellä, ettei suoritus jeännä kolttoste tähe keske –ja oes kae jeännäe, jos ei isä ja muutamat tämän arvovaltaeset ystävät oes voenna kolttosia lankasella paenoo. Ja kun tutkinto olj suoritettu, sano isä:
– Parasta on, Petter, että määt uuvvestaa merille mieltymää.
Ja niin Petter Bonden lähi perämiehenä kiertelemmää moaliman meriä ja niihe rantoja. Vanahemmillekkii alako toas rauhotusaeka, jota kesti heijjä kuolemaasa ast. Sillä ennenku Petter perämies uuvellee kotjmoaha palas, olj sekä äet että isä ennättännä kuolla. Eikä Petter perämies ihan turhanpäeten palannakkaa, voan olj vakkaalla mielellä peättännä merkoulussa suorittoo merkatteinin tutkinnon. Siinä tarkotuksessa hää Uuraassa erkan poes ulukolaesesta laevasta ja tulj Viipurii merkoulun alakamista oottelemmaa.
Niinku elukat kevväellä, kun navetan lalavisesta vankeuvesta peäsöö vappauteesa, juoksoo hännät ojoena ja kirmaeloo, samallaene vaekutus on mermiehii laevasta moankamaralle tulolla: eivät taho tietee, mitenkä sitä riemuvaa ossoes parraete näyttee. Tietyst ei perämies Petter Bondenkaa ollu toesellaene. Kun voan tavarasa sae jonnekkii taltee, niin läht enstöeksee ostelemmaa puhasta peällee. Mut eipä malttannakkaa muuttopuuhii ruveta, ennenku käy kokemassa, mittee niissä Viipuri ravintoloessa ja kapakoessa suuhu pannaa. Niitä löyty monenmonta ja kun jokkaesessa suuhusa ja mahhaasa sae, tulj väkevänvoemoo lopulta peähännii. Ja sillä laella käv, että illan tullessa perämies olj täytenä katteinina iliman tutkinnon ottamista. Katteini toassiisa on suur herra. Ja suur herra Petter Bondenistae tulj, joka tahto moamyyrille mermiehe kurssin näyttee. Yhessä kapakassa nous neät oekee rytkätappelu, eikä rauhanlippuva muuten soatu pystytetyks, ku pit joukko polliissia hakkee avuks. Mut vielä sittennii otti kovalle, ku koerraa poekimine, perämies neät olj väkevä, ku merkarhu, joka nakkel miehiä pitkäksee, ku tyhjiä säkkiä. Peällepeätteeks se vielä karju, ku mikäkii hirviö, että:
– Tietäkee lyö tomuhousut, ettei minuva polliissit soa vangituks, voan teijjä on tuotava sotaväkkee. Mut jos voan venäläesiä tuotte, sillon soatte nähä uuvve Viipuri pammaukse.
Mut lopulta hänet tok soatii talttumaa ja suure soattojouko keskellä vietii Pietarin eskaupunnin putkaa. Ja sinne hää putkan pahnoelle nukku.
Mahto oamulla hänen peätää keäntee ja sisuksijjaa veäntee, kun huohmas, niissä hotellissa olj, sitä enemmä vielä, kun öylöse päevä tappaukset melekei päevällisiltä alakae olj hänelle täyttä hepreejoo. Mut kun kerta on vappaasee korttierii tuotuna ja voatteista nappijae irtaunna sekä joehinnii paekkoe reppeemisiäe ilimestynnä, niin näestä seikoesta hää soatto arvata, ettei loppupäevä: oo ihan tavallisessa sutkassaa kulunna.
Eikä epäselevä hämäryys poestunna niihenkää polliisimieste kautta, jotka tulj putkavieraeta herreille longottelemaa ja käskemää pesseytymmää, että voejjaa viijjä ihtesä polliisimestärin tutkittaviks ja tuomittaviks. Kun perämies Petter Bonden on koko ikäsä ollunna keikar ja korreilija, olj hänellä kova työ soahessaa ihteesä auttavaa reilaa. Kylymä ves tek raskaalle peälle hyvvee, kun sitä kaksin käsin muestluuhusa holovas. Ja onneks putkavieraehe joukossa olj muuvvan reätälmies, joka ommella sukas voatteihe reppeytynneet paekat kutakuennii tyyvyttävvää kuntoo. Muun hyvän lisäks ei öylöspäevänä ostetut kalavokkaat, etumukset, ravatit ja kaulukset ollunna niin pahast ruttautunna, ettei niistä oekomalla soanna välttäviä kappaleita. Niin että kun sitte nuor polliissimies läht häntä peäpolliisikammarille viemää, hää olj tavallista puollankasta herroo ison joukon korkeemmalla. Siinä taevallettaessa sae perämies sen verran kuulla, että illalla on ollunna kova tappelu jossaen kapakassa, jonka johosta perämies on putkavieraaks joutunna. Komsarjus tulloo kohta perästä ja tuo raportin tullessaa. Matkalla synty perämiehe ja polliissimiehe välillä seuroova keskustelu.
– Kuka teällä on polliissimestär?
– Everist A., joka on savolaesta sukuperree ja tykkee hyvin paljon Savosta ja savolaesista, eikä se polliissikskaa ota niin kernaast mueta ku savolaesia. Hänellä on hyvä ystävä everist Essi Kuopiossa, ja kun voan sille kirjuttaa, laettaa se het polliissimiehe. Sillä tavalla minnäe tänne jouvvun. Ja se everist Essi on oekee vonni ja on tämän meijjä everistin kansa ollunna Haminassa tappelemassa enkelismannia vastaa ja on taenna hoavottuvakkii, koska se joka kesä kylypylaetoksella ottaa kylypyjä.
– Essi ja vonni – mittee nimmee työ tappailette? Ahaa, everistin niin taetaa olla von Essen vae kuenka?
– Niihää se taetaa ruotiks olla, mut minä en ossoo ruohtia enkä mittää muuta kieltä ku tätä selevee savvoo. Mut meijjä everist se hoastaa saksat, ranskat, ryssät ja vennäet, ruotit ja suomet. Siitä huolimata se kuetennii sannoo voan savolaene olovasa, eikä oo mistää löytännä niin ihanoo paekkoo, ku on Kuopion ympärillä Väenölänniem, Puejjo, Kallaves soarinee ja Taevaanpankko, josta sanotaa olovan yks hyppäys siihe oekeesee taevaasee.
– Miten kauvvan ootte ollunna polliissimiehenä?
– Neljä kuukautta voan.
Keskustelu olj lopetettava, kun tultii peäpolliissikammarille. Sammaa aekaa tulj sinne myös everist A., mies läppeesä lepposa ja hyväntahtone kotona ja kylässä, mut karski sotilas ja ankara polliissimestär virassaa. Perämies sano soattajapolliissimiehellee:
– Viekee minut herra everistin ja polliissimestärin puhheille.
Kun varsinaene virka-aeka ei ollu vielä alakanna ja kun ennennii olj polliissi varjossa olleita soatu peästee polliissimestärin puhheille, avas polliissimies oven ja sano:
– Olokoo hyvä.
Ja reippaen askelin astu perämies virkahuoneesee ja siellä kumarrelle herra everistiä ja polliissimestäriä kohti. Polliissimies seisahtu ove suuhu.
Moalimata liikkuneen miehe tavalla alako perämies ruotinkielellä puhuva:
– Kohleljaemmalla tavalla pyyvvän nöyrimmäsi anteeks, kun oon tullunna herra everistiä ja polliissimestäriä häerihtemmää tänne virkapaekkaa. Mut ei mulla ollunna muutakaa keinoo. Oon nimittäen läpmatkalla tulemassa ihanasta Kuopiosta – tottuus voatii sanomaa, ettei mies ikänää ollu Kuopiossa käynnä – jossa oon ollunna kylypemässä. Siellä mulla olj kunnia tutustuva everisti von Esseniin, joka käsk mun tuomaan syvämmellisiä terveisiä teille herra everisti ja polliissimestär. Herra everisti von Essen olj sekkii kylypyvieraana, ja nyt tunnen ihten onnelliseks, kun oon voenna häne hartaa toeveesa täyttee.
Jo melekee ensimäeste sannae johosta olj herra everist ja polliissimestär tarttunna kahella käillää perämiehe kättee, jota hää puestoo jutist niin kovast, että niskat tutis. Ja kun perämies lopetti, rupes hää hoastamaa:
– Ei mittää anteekspyyntöö, ei mittää. Olokoo ystävälline ja istukoo vierellen. Tuntuu kun rakas velj oes tullu, kun mulle terveisiä Savosta tuuvvaa. Kiitokset teille, syvällisimmät kiitokset. Vae muesti ystävän von Essen minuva! Sepä olj hauskoo! Iha tahtoo karpalot silimää nousta, kun häntä ajattelloo, vanahoo taestelutoveria. Hää olj kaeketi kylyvettämässä kippeetä jalakoosa? Vae niin. Mutta muuten olj hyvissä voemissa? Jahah, sepä hauskoo... Vae kuhtu minuva sinne tulemaa... Kyllä pitäes vielä suloene Savo nähä... Mittee työ tykkäsitte Savosta?
– Kerrassaa ihanat ja hurmoovat seuvvut. Ja immeiset niin hyviä – kaekki ku sukulaesia... Ja se Puejjo, Väenölänniem, Kallaves soarinee ja Taevaanpankko, josta kuuluu voan hyppäys olovan oekeesee taevaasee... Ah, ihan olen hurmautunna.
– Ihmekös se... Mut vielä suuremp vetovoimia on minussa Savvoo, jossa oon syntynnä.
Ja sillon se alako kertova Savosta ja savolaesista sekä lämpis lämpiimistää. Perämies huohmas, että nyt on häne hetkesä tullunna. Kohteljaast hää kapsaht nousta seisomaa ja kumarrelle puhel:
– Anteeks herra everist ja polliissimestär, että kiireen pakottaa mun het lähtemää. Tuhannet lämpimät kiitokset ystävyyvvestä ja parraenta voentia.
– Vae niin on teillä, hyvä herra, kiire... se olj ikävätä mulle. Oesin niin mielellän kuhtunna teijjät päevälliselle kottiin. Mut kun vasta tulette Viipuriin, soapukee meille ihanku ommaa kottii. Kiitos käynnistä ja tervetulova meille.
Ja ovelle ast soatto herra everist ja polliissimestär perämiehen, joka sukkelin askelin puekki tiehesä. Polliissimestär keänty ovesuussa seisovaa polliissimiehee ja kysäs:
– Mittee teillä on asjoo?
– No, eikös se tuo vieras selittännä? Hää olj Pietarin eskaupunnin putkassa yötä, kun olj ihan roevioeta tehnä öylösiltana humalapäessää. Miten paha raportti komsarjuksella häntä vastaa lienöökää?
– Nytkö työ lurjus sen vasta ilimotatte? sano herra everist ja polliissimestär pammauttae aekamoesella lävväyksellä polliissimiestä korvalle. Ja nyt olj hänestä tuassiisa tullunna karski sotilas ja ankara polliissimestär.
– Mitenkäs minä soatan mittää ilimottoo, kun herra everist ja polliissimestär otti miehe milteipä sylliisä. Ja työ kun puhuja ruohtia, en minä ymmärtännä, mittee siinä keskusteltii, voan luulin että se selittää rikostaa ja että kaekki annettii anteeks. Enkä minä usko ruohtia korvatillikalla oppivan...
– Hahhahhahhah! sinä oekee ja turmeltumaton savolaene, puhel polliissimestär, joka toas olj muuttunna lepposaks mieheks ja ite hyväntahtosuuvveks. Hahahah! Sillä laella aetosavolaene sannoo, ettei korvatillikalla ruohtia opi, hahahah! Eikä teijjä tarvihe oppiakkaa, sillä ollaahaa myö suomalaesia. Mutta kun tässä nyt tulj erreys, niin ollaa vaet koko tappauksesta. Unneutettaa se korvapuusttii, niinku sit ei oes ollunnakkaa, eivätkähä savolaeset vihhoo kannakkaa. Kas niin! Mänkee nyt toemiinne.
Ja sitte herra everist ja polliissirnestär astu virkatuolisa luo, jolle istaht. Muuttumalla karskiks ja ankaraks virkamieheks hää soettoo killautti pöytäkelloo ja käskeväst sano:
– Komsarjukset sissää.
Mut perämies Petter Bonden ihan hölökkäravissa män ottamaa tavarasa ja kurierin noppeuvella riens Uuraata kohi. Siellä olj muuvvan ulukolaene laeva justiisa lähössä. Hää otti pestin siihe ja läht nyt omasta eikä isäsä tahosta uuvestaa merille mieltymää...
KUN LAK POLOVISTU EVANKEELIUMIN EISSÄ.
Meitähää on opetettu siilie, että lak rankasoo ja nuhteloo, mut evankelium lohuttaa. Mut ompa semmoestae tapahtunna, että evankelium on ruvenna rankaesijaks, vieläpä niin ankaraks, että lak on ollunna pakotettu polovistummaa sen ettee.
Tämä sattu siihe aekaa, joUoenka "iso kirkherra" olj rovastina meijjä pittäässä. Tuomarkaa ei ollunna laste leikkikalu. Ja kun hyö molemmat olj vielä peällepeätteeks rikkaeta kumpanennii, niin ne mielessää tuns, että: jos sinä oot herra, niin herra sit oon minnäi. Tästä toas johtu, että heijjä välissää olj aena kärree ja riitoo, millon suurempata, millon pienempätä. Usseimmat kokkoukset ja vieraelutillaesuuvvet tahto männä murrii sen takia, että "iso kirkherra" ja tuomar alako toesijaa nokitella ja lopuks ne nost rymäkkäriijja, joka kuetenkaa ei ihan tappeluu ast kehittynnä. Kun semmoesta essiitye aena ja joka paekassa, missä nuo kaks suurta herroo yhtee sattu, tulj tavaks sannoo, että meijjä pittäässä on lak ja evankelium sotasilla. Ja sota-aeheita ilimesty milteipä jok'ikkine päevä, sillä "iso kirkherra" ja tuomar asust noapuruksina, joehenka täyty pakostakkii joutuva lakkoomattomaa kosketuksee toestesa kansa. Kun tie tuomarii kuluk osittae "ison kirkherra" pihamoan läp, olj monta kertoo tukala tuska ja ankara ahistus, miten sitä voe toesesa sivvuuttoo, jos satuttii vastakkae tulemaa – ja jos voan mahollisuus salli, sillon toene tae toene keänty takas. Mut niinku jo maenittii, ei nuo rakkaat noapurukset ollunna millonkaa vielä käsryssyy ryhtynnä, vaekka monta kertoo lie sisukset kukkunna. Kuetennii pit sennii ihan luonnonlaen pakolla tapahtuva, niinku se tapahtukkii, kun viha-ajokset tarviht peästä puhkiimaa. Ja kauvvahaa ne valtiottii kinastelloo, ennenkunj alakaa ilimsottoo käyvvä. Sama lak se kae vallihtoo uskollissii alamaesiinnii nähe, pait mitä tulloo pikavihasii, jotka syttyy ku kueva ruut ikkääsä.
Ikäväks ja vahingoks historjatutkijoelle ei oo olemassa mittää varmoo tietoo siitä, ihanko suostumuksen perustalla vae sattumuksestako lie tapahtunna, että "iso kirkherra" ja tuomar joutu huonot välisä tappelulla ratkasemmaa Märänieme talavkievarissa. Toeset väettää heijjä vartavaste sinne männee, vieläpä peräkkäe ajaneennii, toeset toassiisa sannoo heijjä sattumalta yhtaekoo kievarii joutunee. Kun en ihan tillillee sattuvoo tottuutta ossoo sannoo, niinku historja voatii, jätän asjan muehe tutkittavaks ja peätettäväks.
Kahta kuningasta ei kuulu mahtuvan yhtee linnaa, ja tässä tappauksessa ei hengenmies ja lakmies taekka toesin sannoe: lak ja evankeelium sopinna sammaa kievarhuoneesee. Varmaankaa ei noapuruste ensimäeset sanat oo ollunna mettee ja sokurii kastetueta, koskapa melekein het yhtee tultuvaa herrae keske nous ookee rytkätappelu. Kun avvae olj otettu ovesta poes, ei voetu nähä, mitenkä taesteluva suoritettii. Mut tuskimpa tappelu Kalajoinsuussakaa lie kovempoo ollunna, näellä herroella olj neät sekä kokkoo että voemoo kumpasellae. Ja täys tos niillä ikenissä olj, koskapa koko pienenläntä piharakennus olj jytkähellynnä ja lasit ikkunoessa tärähellynnä, oljpa jokune ruutu helähtännä rikkikii männä. Kun kievarinisäntä olj karskluontone mies, olj se huutanna oven takkoo:
– Jos herrat ei kohta asetu, niin minä tulen pyssyn kansa, ja kun vähä aekoo naputtelen ampuva, on siellä kievarhuoneessa tuoretta lihhoo...
Lienevätkö tuota säekähtännä vae tuljko tappelijat huohmoomaa, ettei heijjä huonot välisä tälläkää laella selevii – kaikessa tappauksessa tappelu loppu, eikä kumpkaa riitapuol voenna voetollaa kehuva. Kun ov auken ja kievar astu sissää, niin näk kaks hikpäestä herroo, jotka toesiisa mulkoelj kahtoo, ku äkäeset sonnit, ja asettelj revityetä voatteitaa paekollee. Lattialla olj hivuslepereitä ja partakarvoja osottamassa, että niissä olj harvennusta toimitettu – peässä ja parroessa nimittäen. Särkyneet tuolit toas, että olj asseitae käytetty. Ilima pitemmitä puhheita kumpanennii herra vetäs lompakkosa essii ja miltei samalla kertoo kysäs:
– Mittee ollaa velekoo?
Ja ennenku isäntä ennätti mittää virkkoo, alako herrat isännän ettee syytee setelrahoja, ikkäänku oes tahtonna kilipailla, kumpko enemmä roahtii antoo, niin että isäntä sano:
– Jo nyt tulloo niin paljo, että hevosella soan liikoja takas tuuvva.
Sillon niin "iso kirkherra" ku tuomarrii sukas turkkisa peällee ja lähtiissää isäntee kiels kylälle tappausta kertomasta. Pihamoalle peästyvää hyö kilju kyytmiehillee:
– Jou lukee hevoset kotia kohi keäntämää – nyt heti lähetää.
Ja niin ne läht mänemää seleville tulemata siitä, kummallako on enemmä voemoo, samalla ku on selevittämätä sekkii, kumpko virka-arvoltaa on toestaa korkeemp, heijjä riitasuutesa yks peäsyy...
Kun isäntä niitä setelrahoja sae roppakaupalla, hää arvatennii on totellunna herrae kieltoo ja pitännä suusa korreest kiinn. Mut mikäpä apu siitä olj, kun muut immeiset hoasto sitä enemmä – niin kiitollisesta juoruaeheesta. Ja taes niitä juttuja lulla herrae ommiinnii korvii, koska hyö olj ollunna, niinku hännälle lyötyjä. Muutamat olj alakannae arvella, että tätä tietä on riitapukarii keskuutee rakentunna rauha, niinku valtakuntae vällii sotimalla...
Mut sattu tulemaa henkherran eli henkriivarin nimpäeväjuhla, jossa tavallisest olj pittään kaekki herrasväk ja parraat talonpoekaset vielä lisäks. Kun sitte totisille ruvettii ja mielet sekä miehet muuttu totisiks, alako "iso kirkherra" ja tuomar toesijaa pistellä tuekkia – ja ykskaks tulj niin tiukka kohta, että hyö oes rynnännä toesiisa käsiks, jos ei miestuummalla estetty. Täyttä peätää ja pullistunutta vihasa pussia tyhjentööksee sano tuomar:
– Kaekki ne sitte on moalimassa herroja olovinnaa ku nuo papittii...
– Papit ne vasta onnii semmoesia herroja, että tuomarparkoje pittää niihe eissä langeta polovillee, karjas "iso kirkherra".
– En ikänän sinun eissäs!
– Sepähä soahaa nähä...
Tämän otti tuomar niin suureks solovaukseks, että kielloesta huolimata läht koko nimipäeviltä poes. Eikä rouvvakaa soanna estetyks... Ja sitte kotona ei mies soanna hetkekskää leppoo, kun sitä voan mietti, mitenkä voes olla mahollista semmoene alennus, että häne täytys "ison kirkherra" ettee langeta polovillee... Viimmen hää kuetennii huohmas, että rippikirkossa sen täytyy tapahtuva. Mut sillon tuomar nost harjaksesa pystyy ja tuettupäesest puhu yksinää:
– Empäs voan lankii "ison kirkherra" ettee polovillen – minä mään rippikirkkoo Honkajärvelle, meijjä kappelseurakuntaa... Ähäh!...
Ja sitte kesällä tuomar lähettikkii renkpoekasa pappilasta ottamaa papinkirjoo sekä tuomarille itellee että häne rouvalleennii. "Iso kirkherra" olj renkpoejjalle hyvin ystävälline ja kirjoja kirjuttaiseaa kysäs:
– Lähtöökös tuomarin herrasväk ulukomaelle vae mittee varte papinkirjoja tarvitaa?
– Tuomarinrouva olj kyökissä sanonna, että hyö vaehtee vuoks männöö rippikirkkoo Honkajärvelle. Oamulla hyö lähtöö ja minä peäse toeseks kuskariks, kun vaunuella lähetää.
– Vae niin, jaha, sepä soppii... Tässä on papinkirjat. Hyvästi voan.
Ja kun tuomar rouvvasa kansa huomenna vaunuellaa ajo pappila ohi, läks vähä aekoo sen jäläkee "iso kirkherra" samate vaunuellaa ajamaa – Honkajärvee kohi, pysytelle kuetennii koko matkan jälessä... Perille ajo tuomar papin luokse yöks. "Iso kirkherra" sitävastoe jäe kievarii, josta iltasella kirjutti papille kirjee, missä ilimotti tulovasa oamulla rippisoarnan pitämää ja ehtoollise jakamisseekii ottavasa ossoo. Mut kiels pappia mittää tuomarille puhumasta...
Sunnuntaeoamuna pit "iso kirkherra" sitte silimällä, millonka pappi vieraenee män kirkkoo. Vähä aekoo sen jälestä läht kirkkoo kohi häännii, voan astu sakastii. Kun sitte jumalanpalavelus alako ja "iso kirkherra" ilimesty rippisoarnoo pitämää, män moalima mustaks tuomarin silimissä. Tuomar alako rätnäillä lähteeksee poes koko kirkosta. Mut häne syvämmessää olj kunnioetusta kirkkoo ja kirkonmenoja kohtaa ja niin istu voan paekollaa. Ei tahtonna kahtoo sitäkää, miten "iso kirkherra" pöyhistellii alttarilla voetonylypeenä. Ja kun sitte ehtoollista astuttii nauttimaa, olj tuomar nöyrä rippivieras. Vastoen tavallissuutta "iso kirkherra" ihan kättää tuomaria kohi viittomalla lausu:
– Langetkee alttaripöyvvän eäree polovillenne.
Ja tuomar asettu polovillee niinku kaekki muuttii, ku neät ties, ettei hän polovistu "isolle kirkherralle", voan sen alttarin Herralle, joka nöyrälle polovistuvalle antaa korkeimma armon...
Mut "iso kirkherra" olj voetonriemune, kun mielessää mietti, että nyt lak polovistu evankeeliumin eissä...
KUN LAMPPUÖLJYLÄHE LÖYVVETTII.
Se olj se kauppias Heripertti Hallamoa käytökseltää ja koko rustingiltaa niin hermostunneelta näyttävä, että outo luul sen pyörän peällä kävelövän. Mut sillon se vasta olj jo ihan hätähousu ja melekei ku oes suunniltaa poes ollunna, kun lamppuöljylähe löyvvettii. Ja tällä tavalla se tapahtu:
Kauppias olj ruvenna tiettämää kaevoo oman pihamoansa keskee ja olj siinä työssä ihan tos ikenissä, kun pit kalliottae ampuva porrautella, että vällii tuntu siltä, ku oes sottoo käyty. Mut kaekki vastukset voetettii, niin että työ rupes mänemää ku oppinee tanssiparin polokka. Kaevajat jo arvellii, että vessuonj voe tulla vastaa millä hetkellä tahhaasa.
Erräänä namuna mikä lie sisälline kuhtumus kauppiaan uskollise rengin, Topiaksen, ajanna tavallista aekasemmi ensimmäeselle oamutoemituksellee lähtemää ja kun kaevon tekelee ohite kuluk, tuns niin voemakasta lamppuöljyn katkuva sieramiisa, että oekee tek pahhoo. Mänömatkallaa ei Topiaksella ollunna aekoo ruveta selevee ottamaa, voan palatessaa kun vetel vaenuva ja tarkastel, niin huohmas, että haju ja katku tulloo kaevattavasta kaevosta. Se olj hänestä ihmettä ja kummoo.
Talon öljyvarastot olj kaukana öljykellarissa, eikä toas öisee aekaa oltu kaevamistyössäkää oltuna, niin ettei öljylampun polttamisesta oo voenna hajuva ja katkuva jeähä. Kun Topiasta olj neuvvottu aena keäntymää ihtesä kauppiaan puolee, jos talossa jottae huohmattavvoo sattuu, peätti hää tehä neuvvon mukkaa. Män siis pitemmitä piiskutuksita koputtammaa kauppiaa makkuukammarin akkunaa, jyrräyttipä jonku kerra oekee kovastikkii. Kauppias kapsaht ikkunaa, vetäs kaehtimet syrjää ja näk – olj neät kirkas elokuun alakupuolen oamu – uskollise Topiaksesa siellä seisomassa.
– Mittee se Topias nyt tahtoo? kysäs kauppias.
– Tulukoopas kauppias haestamaa...
– Haestamaa – mittee sinä puhut? Ootkoo sinä putelista jo näen varrae maestanna ja tahot minuva sitä haestamaa?
– Elekee puhuva leikkiä vakkaassa asjassa, voan tulukoo het haestamaa...
Hermostunnee vikkelänä miehenä sukas kauppias yhtäkkiä sen verra tamineita yllee, että soatto ulos lähtee.
Topias kuletti kauppiaan lähemmä kaevosta ja sano:
– Alakakoopas nyt jo nuuskia.
Ja kauppias alako vaenuva vettee, ku hyvä metsästyskoerra, ja mitä likemmä kaevosta tultii, sitä enemmä nenä män kippuraa...
– Kuka teällä on lamppuöljyvä liikutellunna? kysäs kauppias.
– Ei kukkaa, eikä oo öljyvä koko kartanollakaa.
Peäsvät ihan reunalle. Kurkistellessaa kaevoksee huohmas kumpanennii, että monessa er paekassa on kaevokse reunat märät ja että pohjalla on oekee lätäköetäe. Sillon kauppias laskeutu renkisä kansa kaevoksee pitkiä tikaportaeta myöte. Ja siellä pohjallako vasta ollii väkevä ja kitkerä haju ja katku! Kauppiaa noppee ajatuskyky tek pitkiä hyppyjä sinne ja tänne, ja lopuks hää sano:
– Mitähää jos tässä on lamppuöljysuonj?
– Kas peijjakas, kun tuo ei jysähtännä mun peähän... niin ne varmaan on...
– Onko sulla tuljtikkuja? Roapaseppas, niin nähhää paremmi...
– Ei oteta tulta – kukaties jos paletaa itekkii tänne...
– Soatat olla oekeessa. Mut kastetaampas sormia tuossa lätäkössä – ja onhaa tässä montae lätäkköä – ja haestellaa ja vaekkapa maestetaannii sitä...
Ja kilivassa nyt sekä isäntä että renk haesto ja maesto. Kauppias sano:
– Ihan haesoo ja maestuu lamppuöljyltä...
– Ihan haesoo ja maestuu lamppuöljyltä, toest renk, joka olj tottunna kannattammaa isäntäsä mielpitteitä.
Kauppiaa aevoessa isk tulta – niin kiivaassa touhussa ne olj. Ja mielkuvitus näyttel suuria lamppuöljytehtaita ja eärettömiä rikkauksia...
– Männää nyt ylös. Ja peitä sinä lauvvoella kaevoksen suu, eläkä yhellekkää immeiselle puhu halaestuvakaa sannoo siitä, mitä myö on nähty. Tottahaa ymmärrät? Ja ymmärrä sinä sekkii, etten sinuva palkihtemata jätä. Muuten sinun pittää käyvvä kieltämässä kaevonkaevajia tulemasta muutamaa päevää työtää jatkamaa ja sano heille, että soavat täyvve palakan niiltäe päeviltä, joena eivät oo työssä. Mut muesta nyt se, että paat lujan linkun suus ettee.
Ja renk Topias sano:
– Onhaa minun hampaehen takana ennennii asjat pysynnä.
Kaevosta ylös peästyvä rupes kauppiaa elämä olemaa kulukemista palavae hiilte peällä. Tavalliset tallous- ja kauppahommat siirty syrjää ja aevokonttuor työskentel suuremmissa puuhissa. Hää pit kokkouksia, joessa ehottel perustettavaks yhtiötä kymmenii miljuonii ansaehtemista varte, vaekka toestaseks ei taepunna ilimottammaa, mikä yhtiön toem'alaks tulis. Häne intosa tarttu muehinnii, niin että paekkakunnan liike- ja rahamiehet kukkii omalla tavallaa elj kymmenii miljuonii ansioessa. Kun kauppias Hallamoa tuns suure Noopel-yhtiön errää peäinsnyöri, kuhtu hää tämän sähkösanomalla tulemaa luoksee ihan hetpaikalla – makso mitä makso.
Noopel-yhtiön peäinsnyörillä sattu olemaa – hää asust sillon Pietarissa – muutae asjoo Suomee, niin että soatto tulla käymää kauppias Hallamoannii luona. Sitten häne tultuvaa auvvastii renk Topiakse laettamat tukkeet kaevoksen suulta ja kahe miehe peäinsnyör ja kauppias Hallamoa män ensaluks kaevoo. Siellä pohjalla ei ollunna ennee mittää läläköetä, eikä nekkää märät paekat reunuksissa ollunna yhtää levinnä, voan paremmi kuevanna. Haju ja katkukii olj jo melekei olemattomissa. Ja kun Topias kauppiaa käskystä tulj lapiolla kaevamaa, ei mittää suonta ilimestynnä, vaekka jotennii syvälle hää koetti kolloo kaevoo... Ei auttanna mun ku tyhji toemi ja tavallista pitempii nennii kansa olj noustava moanpinnalle takasi...
Mut mistäs ihmeestä ne märät paekat, lätäköt ja hajut sekä katkut olj peräsi, jotka kauppias renkisä kansa huohmas? No siinä olj koerra hauvvattuna. Eräs reätälmestär – sama, joka kerran samalta kauppiaalta juhannuskonjoakit itellee hankki, paekkakunnan suurin kujjeilija ja kolttoste tekijä – olj yöllä kantoo kähveltännä muutamia kannuja lamppuöljyvä kauppias Hallamoan kaevattavana olovaa kaevoo ja sen sinne levitellynnä, soahaksee kauppiaan uskomaa, että nyt on löyvvetty lamppuöljyiähe... Ja luo veitikka onnistu tässä kujjeessaa!
Mut kauppias suuttu ihan munaskuetaa myöte ja olj vähällä heretä koko lamppuöljyvä myömästä. Ja jos sinä aekana voan sähkövaloja oes ollunna, on ihan varmoo, että kauppias Hallamoan huushollissa oes lamppuvalolle tullunna samanlaene loppu ku pärevalolle siihen aikaa kun isä lampun ost...
KUN SILIMÄNKEÄNTÄJÄ NOLATTII.
Kihlakunnantuomar Runnou olj jo nuoruuvessaa kuulusa kahesta syystä: toeset häntä kommeen ulukomuon vuoks kuhtuvat Pohjolan Alakkipiaatekseks ja toesat toas lentäväen sukkeluuksiisa ja lukemattomii viattomniaen keppostesa tähe Suomen Pelmanniks, jonka viimeksmaenitun nimine hovnarri olj Ruotin kuninkaalla ollunna. Kun myö savolaeset kaekki ollaa leikkiperräesiä ja piloesta ja kepposista tykkeeviä, niin rupateltakoon tässä joetakueta tuomar Runnoun kepposia, jotka valasoo hänen pilanpitoesta ja sukkelata luonnonloatuvaa ja sielunrustinkijjaa.
Yl'oppilaesena ollessaan se olj kerran ollunna tanssiaesissa – ja niissä tietyst ite kuninkaana – sekä siinä mylläkässä sattunna kuulemaa, mite eräs naene ja herra olj tehnä sopimuksen salasesta kohtauksesta jonnaen loma-aekana sekä keskenään hoastanna ranskoo. Jollae erityesellä koputuksella pit heijjä toesesa pimmeessä tavata. Kun Runnou keskustelun ymmärs, sutkaht hään männä sovittuu paekkaa, jossa tuontuostae sovitulla tavalla koputtel. Eikä kauvvan tarvinna koputtookkaa, ennenku hänen kaulasa ympär kietas kätesä naene ja taes het pusunnii tupata, että oekee loksaht. Lyhyven, mut kumpasennii mielestä autuvaan hetken perästä hyö eros. Kun sille se toene herrasmies tulj koputtelemaa, ei häne kaulaasa kukkaa käsiää kietonna – pelottava pimmeys voan olj ympärillä. Sillon se arvas, että nyt on makkeet pusut männä veärää suuhu. Ku se huohmas Runnoun olleen liikeliepeellä, kohistu eppäelys tähän Alakkipiaateksee ja Pelmannii. Tillaesuuvve sattuessa kysäs sitte:
– Puhuttako työ ranskoo?
– En minä justii puhuva ossoo, voan kyllä minä taejjan ranskaks koputtoo, kuulu vastaus.
Toesen kerran toas yl'oppilasaekanaa sattu Runnou olemaan iltakävelyllä enää hyvän ystäväsä ja lukiotoverisa Olsuonin kansa ja kun peäsvät Seurahuoneen kohalle, niin se pyys ystävättää outtamaa eustalla, voejjaksee pistäytyvä silimänräppäykses sisälle. Mut se rupessii siellä sisällä viipymistää viipymää, niin että ystävä oes jo suuttunna, jos ei oes uskona soavasa mahasa täyvveltä nauroo, jahka ystävä tulloo takas, se ku varmaannii jonnii koerankujjeen vuoks sinne män. Ja kun ystävä vihoviimennii tulj, olj Olsuon olovinnaa julumana sanoissaa:
– No, sinä out kaunis velj ja ystävä, kun jätät toesen tänne villuu värisemmää ja ite määt mahhoos moalimanmakkeuksilla täyttämää, niinku luulen voevanj arvella! Mitä juuttaan tekemistä sulla siellä olj ja peällepeätteeks niin kauvvan?
– Suo anteeks, veljen ja ystävän. Asja on lyhykäesyyvvessää semmone, että satunj sanomalehestä lukemaa jonkun herran tarvihtovan matkatoveria Ouluun ast ja että häntä siinä tarkotuksessa soap tavata Seurahuoneella. Minä mänin sen luokse ja...
– Mut ethään sinä matkusta Ouluun...
– Eläpäs hättäele, ku mikäkii kirpuntappaja! Minä mänin häne huoneeseesa ja kysäsiii, että hänkö tarvihtoo matkatoveria Ouluun. Herrasmies kavaht het pystyyn, esittel ihtesä, käsk paenamaa puuta sekä tievust, soako luvan tarjota konjoakkia vae viiniä. Minä vastasin, että otan mielelläni toesta niin kauvvan ku sitä piisoo ja kun se loppuu, nautin yhtä kernaast toesta. Siinä olj pöyvvällä kaks karahvia keltasta nestettä puolillaa ja myö alettii niihe sisällystä maestella. Kun las lasin perästä olj kumautettu, kysäs se vierasvarraene herrasmies, ounko minä valamis matkustammaa millon tahhaasa. Minä vastasin sillon, että minä tulinnii aenuvastaa ilimottammaa, etten minä matkusta ollenkaa Ouluu, kiitin vierasvarraesuuvvesta ja läksin poes.
– Mut eikös se herrasmies suuttunna?
– Mulla ei ollunna aekoo ruveta sitä kahtomaa, minä kun tiesin, että sinä outat minuva teällä.
Mut jopa pittää käyvvä käsiks siihe silimänkeäntäjän nolloomissee, mikä on aetosavolaesta sennii puolesta, että se on tapahtumia teällä meijjän kuulussa Kuopiossa, tässä Kallaveen korreessa helemassa sen maenittavilla markkinoella. Niihi "kansanjuhlii" kokkoontuu sillon väkkee ku hiekkoo multamäkkee ja elämä olj oekeeta markinaelämee, ja raha hävis olemattomii. Se olj sitä ehtivinnää ja viimen viittas tuomar Runnousee sanomalla:
– Se raha karkas tuon herran taskuun. Olokoo ystävälline ja koetelkoo, onko se siellä.
Tuomar Runnou, joka istu hoeloetuvilla, eikä rohvessyörin lähellä, nous kohtelijjaa moalimanmiehen tavalla seisaallee ja vastas:
– Äskön kyllä huohmasin, että rohvessyör välaejjalla väktungoksessa tippautti kaksmarkkasen minu taskuunj. Minä luulin sen soaneen markkinarahaks, tilasin lasin totia, josta makson markan ja viiskymmentä penniä annon juomarahaks, niin että jälellä on aenuvastaan viiskyimmentä penniä. Sen minä kiitollisuuvvella oun valamis takas luovuttammaa.
Voe sitä naurunremmausta, mikä nyt salissa peäs! Ja entäs miten se rohvessyör tulj nolonnäköseks ku selekääsä soanu, koera... Se tuskin kyken ennee mittää konstia tekemää... Siks se ollii vielä samana iltana pistännä pillisä pussii ja lähtennä paremmille markkinoelle.
Mut tuomar Runnoun vanahaa sukkeluusmaeneesee olj toas tullunna uus kirkas koristus entiste lisäks.
SUMUJÄRVEN PAPIN TESTAMENTTI.
Mikä immeisiä pannoo lahjuksia ottamaa, siihen kae jokkaesessa on sama vaekutin: ahnevuus ja omanvoetonpyynti. Mut ei lahjotusten antamine ja testamenttijen tekemine johu siitä syystä. Jos lienöö mahollista, että näessä seikoessa vallihtoo toelline asjanharrastus, niin toeselta puolelta voe houkutuksena olla kunnianhimo ja moalimanmaenee soavuttamine – aevan tolokullee taetaa tulla sanotuks, että meäreejänä on itekunnii mielenloatu. Kun Sumujärven pappi olj omaloatusesa mies kaekessa, ei se testamenttisä tekemisessäkää tahtonna mittää muuta olla, ku voan ommoo ihteesä. Elävänä toestuksena on siitä hänen kirjuttamasa
Testamentti.
Tämän kautta minä allekirjuttaja, täyvvessä järessä ja
ruummiillisesti tervennä ollessan, minkä läsnäolovat vieraat
miehet hengellisellä valallaa vahvistaa, luppoon ja luovutan,
sittenku ajalline kuolema minut ijankaekkisuutee muuttaa, kaks
punasenkirjavata lehmee karjastan minuva seuroovalle Sumujärven
papille. Hänen tulloo toas puolestaa näestä samoesta lehmistä
poloveutuvia punasenkirjavia lehmiä lahjana jättee häntä
seuroovalle papille, joka niinikkääsä on velevolline jättämää
kaks (sannoo kaks) samannäköestä ja samoesta kantaemistä
poloveutuvvoo lehmee ihtesä seuroojalle j.n. e. niinkauvvan,
ku Sumujärven seurakunta on olemassa. Ken ei tätä viimmestä
tahtovanj täytä, hään mänettää karja- ja lehmälykkysä. Ja
kirkonkylän akkaen tehtävänä ja velevollisuutena on visust
perrääkahtoo ja valavoo, että nämä lehmät tulloo aejallaa härällä
käytetyks.
Varmemmaks vakkuuveks on tämä testamentti sigillillän vahvistettu
ja läsnäolleihe vierasmieste alakirjuituksilla varustettu.
Sumujärvellä j.n.e.
(Nimi ja "sigilli") (Toestajjii alakirjutukset)Semmone se olj kaekessa koruttommuuvvessaa ja suorasukasessa yksinkertasuuvvessa Sumujärven papin testamentti. Ja niin suorasukane ja yksinkertane olj puolestaa Sumujärven seurakunta, ettei se ottanna testamenttia vastaan – liekkö pelätty kirkonkylän akkaen liikoja vaevoja vae mitä? Mut varmaannii ne akat olj aekanaan liijjan paljo tunkenna nenneesä papin yksityesasijoehe, koskapa hään vielä kuoltuvaannii niille jätti tehtävee.
Jos ken halunnoo tietee, onko Sumujärven pappilassa huono lehmälykky, kun testamentti hylättii, soppii hänen männä sitä paekan peältä tievustammaa. Sinne on yhtä pitkä matka pappilasta, ku tiijjonhalukkaa kottoo on pappilaa.
MULLIKKA-LASSI JA PATA-JUSSI.
Lassi Laulaesta ja Jussi Pihtmoata kututtii Mullikka-Lassiks ja Pata-Jussiks, vaikkei myöhemmällä tiijjetty, mistee nuo haukkumammet olj alakusa suanna ja vaikka se olj ylleisest tunnettu, ettei niitä uskallettu heijjä ihtesä kuulle käyttee. Käsityksenä lienöö, että tuommosija költtijä antaa irvhampaat ilikeyvestä taekka vihasta. Mutt tässä tappauksessa olj vakavat noapurukset toisesa ristinnä. Jos jokkuu haluvaa kuulla, minkätähe ne olj nuo nimet toisillee antanna, niin minä soatan kertoo sen. Ja nyt se kertomine alakaa.
Noapuruksina Lassi Laulaene ja Jussi Pihtmoa asust omissa mökissää kumpanennii. Ei heijjä välillää ernäestä noapurrakkavuutta ollunna, voan ei toassiisa vihhookaa. Kesäsee aekaa kyllä tahto tuontuostae kahnauksija syntyvä, kun elukat kelevottomat vällii toise aituuksii män. Ei niistä kuetenkaa niin suurta riisreättijä kehittynnä, ett oes tarvinna kärräätuvan ovija käyvvä aukomassa, vaikka toesinaa ollii kovaeänisest jyrähelly toine toisellee. Ainuvastaa kaks tappausta tiijjetää sattunee, jotka yritti noapurukset iha käsryssyy johtoo. Ensimäene sattu heijjä ollessaa yhteistä kulukutietä mökkilöellee raivoomassa. Kovi huono se tie olj miesmuist'ajan ollunna, niin että melekei henkesä kaupalla sitä kärrikelillä soatto ajjoo. Mut kun toene ei ryhtynnä korjoomaa, niin ei toenenkaa. Miten sitte kuetennii lienöö nii kerran käynnä, että peättivät ies pahimmat paekat parantoo ja mänjvät yhessä yhteisestä sovinnosta työhö. Siinä kun oekee issoo juurikasta koettivat moasta nostoo ja eiltäpäen olj keskenäsä suostunna, että sillo on yhtaikoo koko voemalla kiskastava, ku toene kiljasoo "Irt moasta!" Liekkö Lassi pettännä vae erreyskö lienöö Jussin panna siihe luuloo, ettei Lassi kiskassunna ollenkaa. Kun neät Jussi olj repäsevinnää iha tarmosa takkoo ja kun toene muka voan tavan vuoks tarttu juurikkaasee, nii Jussin voema yksinää ei riittännäkkää, jotenka heän, kässiisä irtauvuttuva, koatuva kutjaht pitkäm matkam peähä iha moanpentaks, taespa vielä lisäks aekamoese tärräykse soaha, koska ilikeest noamoosa mutruuttel. Ja rysänpittuiseks se Lassii rytkäht, vaekkai hännee liene yhtää kippeest käynnä. Istuvallee peästyvää herist Jussi nyrkkiää ja sano:
– Mittee tuo tuommone mies työhö lähtöökää, jok on laeska ku virstanpylyväs. Oesit ies laittanna pahannäköse akkas tänne, nii sill oes ollunna voemoo sekä tahtoo, koska se sinuttii kurissa pittää.
Ite tottuuvessa olj asja kuetennii nii, että Lassilla olj vaemo, jolla olj kokkoo ja näkköökii. Mut Jussin aviosiippana olj laeha ja kueva ku vanaha puukarhi, iliman voan immeise pohjapiirros. Ku Lassikii olj veännäinnä istuvallee, sannoo toksautti heän pilikallisest:
– Kun se sinu akkas on niin ihmee kaunis, niin eiköhä vaehtoo hujjauteta? Mittee tahtoesit?
– Uh, sinä sen pusaturpa!
– Ja sinä mokomakin rokkonoukka!
Sen enempee ei sanoja vaehettu, voan kumpanennii kavaht seisomaa. On tarpeellista maenita, että Lassilla olj hyvin paksut huulet ja koko suurustink ikkääku turvoksissa. Jussilla toas olj rokonarpija nenässä.
Siinä hyö seista ökötti ja kahtoo toljotti toisiisa, ku kaks vihasta härkee. Vähän aja kuluttuva rupes kuetennii siltä näyttämää, ku oisvat ollunna häppeissää, koskapa silimiisä luomet painoo lupsauttivat allaa ja keäntyvät tuijjottammaa siihe juurikkaasee päe. Lopulta Jussi harvaseltaa sannoo jurnautti:
– Koetetaampas oekee toenperästä, niin eiköhää tuo pahhuus moasta nouse.
– No, koitetaa voan.
Ja kun kumpanennii voemalla ja väillä ponnistel, niin niimpä se juurikas nous paekaltaa, että ötkäht, ihaku seihtemen miestä oes sen kimpussa ollunna. Sitten hyö kaekessa rauhassa jatko tien rustoomista ja parantuhan se tok sen verran, että sitä myöte soatto hengenvoaroo pelekeemätä kulukee kärrilläe. Eikä äskö sattunutta suuttumuksen tohhausta ennee muestettu, voan noapurit ellee hoilotti samanlaesissa välilöessä ku ennennii: ei ollunna noapurrakkavuutta eikä ollunna vihhookaa.
Mut sitte muutamae vuosii kuluttuva sattu se toenen tappaus, joka yritti noapurukset iha käsryssyy soattoo. Hyö olj yhessä lähtennä markkinoelle. Jussi hevosella sinne ajjoo körryytti. Lassilla olj myötäväks vietävänä varsa, hyvi pienenläntä, mut muuten luppoovalta näyttävä hevosenalaku, joka olj perehtynnä Jussin luupiähä, ku ommaa emmääsä. Ihan irrallaa se mukana juosta lippas, eikä tarvinna pelätä, että se matkasta erroo. Miesten kottoo lähtiissä olj Jussin vaemo huutanna perrää:
– Muesta ostookkii se pata.
Ja het kaupuntii peästyvä ja korttier löyvettyvä läht Jussi pattoo ehtimää. Tarkotuksena olj ostoo semmonen pien pata, jolla saes vähäsempiä keitettäviä turrauttoo, suur pata kun ei niihi oikee sopinna. Ja pija heän rautakaupa löytikii ja sieltä semmoesem paannii, ku tarvis voat ostamaa. Rahat maksettuvvaa heän lask patasa tiskille eli toikkalauvvalle, ruvete toeste ostajiin kansa kahtelemaan sitä rautatavaran meäree, mikä rautapuojinsa olj. Kun sitte keänty pattoosa ottamaa, ei sitä ennee näkynnä eikä kuulunna. Jussi kirkastu ja rupes melakkata pitämää. Mut kaupanhoetaja tiuskas hänelle:
– Ei teällä soa huutoo, ikkääku oesija veevoarassa taekka omilla syvänmaillanna. Kuka hönttö jättääkkää tavarasa markkina-aekana vartijoemata – kyllä pitkäkyntiset korjoo huolimattoman kimpsut muuvvallae ku markkinoella.
– Oesitpas pistännä patas peähäs, niikum minä, niin ei sitä siitä varasteta, jos voan eivät vie peätä sammaa liittoo, puhel siinä eräs mies, joka kesklattijalla pata peässä seistä tökötti.
– No en tuota homanna nii viisas olla, ku sinä oot ollunna. Ja hiljallee kirroilemalla hän läks koko puojjista poes, peättäi jättee toisem paan ostamisen sikseesä.
Harmittooksee kuetennii patakauppijasta lähtijä keäns ovensuussa peätää ja männessää sano:
– Oeshaa tuota voenna vielä toesennii paan ostoo, mut kun rupesija koeraks ja alakoja haukkuva, nii kukapa tämmösessä voroje ja koerrae pesässä tahtoo tehä kauppoo...
– Mies hoe, vastootko sinä puhhees? kuulu sillo rautakauppijaa kova huuto ja vielä lisäks turkase kiivas käsky:
– Juoskoopa jälestä ja ottakoo kiin, nii annetaa mokomakkii torvelo polliissi huostaa, jotta oppii pitämää leipälinkkusa tukossa...
Jussin onneks ei kettää lähtennä juoksemaa hänem perrääsä, eikä lötkäjuoksija oes tavottannakaa, sillä Jussi otti käpälät allee ja männä oekas, semmoesta kyytijä ku lehmä kesällä ojohäntänä poarmai käsissä.
– No tulj se mulle kumma turone tällä matkalla, sano Jussi Lassille korttierii piästyvää ja Lassin tavattuvvaa.
Ja iliman että Lassi kysy, heän kerto koko kolttosesa.
– Minkätähe et nostanna harjaksijas pystyy siellä puojissa? tuumas Lassi.
– Voi tokkiisa, vae en nostanna! Mut siellä ruvettii haukkumaa... Ja kun ovelta sanonj, että se puot on vorroe ja koerraen pesä, nii jopa iha polliissilla ja kiinniottamisella uhattii, jotta minum pit hippalivolla ihten pelastoo...
– Hyh, vae nii... Katoppas mokomija ruojija...
– Kun markkinoella tulloo harvo käyvvyks, ei sitä ossoo olla nii varullaa ku eräs mies olj siellä patapuojjissa ollunna – heän neät olj pistännä patasa peähäsä ja sano mullennii, että oesitpas voan tehnä sammaa tappaa, ei pattoos oes varastettu...
– Mut kuuleppas nyt! Min oon iha varma, että se sama mies varast sinum patas ja että justii sinum patas sen hyväkkää peässä olj...
– Soattaa olla mahollista – ja kyllä se nii ollii, koskapa se sitte äkkimästääm pistäyty puojjista tipotiehesä... On niillä markkinalurjuksilla metkusa ja kaupuntilaesveijarloilla konstisa – iha niitä miettiissä tahtoo sappi haleta paukahtoo... Ja mitähää se nyt mahtanoo akkakii sannoo, ku iliman pattoo kottii tulloo? Heän on neät vuoskausija sen ostamista ratkuttanna ja niiku kuulit, nii sitä lähtiissä meijjä jäläkeennii huus. Eikähää tuo pata niin paljoo maksa, ettei voe toestai ostoo, ku tässä sattuu mueta patapuotija yhyttämmää, mulle kun ei taejja olla oekee terveellistä männä siihe sammaa kauppaa... Mut jokos sin oot käynnä varsoos kaupittelemassa?
– En oo vielä, kum minä olin tässä eväskontin kimpussa ja joha minä pistiimme vähä kaupunnillae. Nyt minä kuitennii het lähen. Kun oot soanna kupus täytee, tule hevoslatsille ja oo tuntemattomana ostelovinas minulta varsoo, niin oot sillä tappoo kihona, puhel Lassi nähessää Jussi ruppeevan eväskontin sisustata pöyvälle purkamaa.
– No, minä tulen, jahka tässä leivällä suolijan oekasen, koska ne tuntuu tyhjyyttä kurahtelovan.
Ja Lassi läht. Mut Jussi ryhty syyvvä muohtelemmaa. Liekkö unneuttanna luppauksesa männä hevoskauppakihoks, ku syötyvää pötkäht pitkäksee. Ei heän vielä ennättännä ies kissanunneekaam peästä, kun Lassi töyläs sissää ja leähättäim puhu:
– Sinä äskö juttelit itelles turose tullee, mutta minä miesparka sitä vasta iha uhhoo yhynj... Tuolla kavulla tulj kaks miestä mun vastaan. Toene niistä talutti pientä härkämullikkoo perässää ja kysy:
– Onko varsa myötävä?
– No, siinä meiningissähä tämä on tänne tuotu.
Siilo se mies ojens sen härkämullikkasa talutusnuoran mun kätteen ja ryhty sen toese miehe kansa varsoo tarkastammaa. Ne kopli sen kylykijä, nostel ja koputtel jalakoja ja lopuks sano:
– Koetellaampas kulukuvae.
Ja sen sanottuvvaa toenem mies nykäs päehtije riimuva ja toene ärjäs ja levittelj sylijää. Varsaparka säikäht kovin hirveest sekä hypäht juoksuu. Kun sitte miehet ja varsa peäs kavunkulumauksee, pyöräht ne siitä näkymättömii. Minä koetil lähtee perästä paenamaa. Mut se härkämullikka ei paekallaa vänähtännä, vaekka mite oesin repinnä ja reuvvonna. Viimme saen tok avuksen piene poijja, jolle pit maksoo viiskolomatta pennijä ja joka juoksentel kahtelemassa joka suunnalla. Mut palattuvvaa ilimotti, ettei missää näy varsoo ja kahta miestä. Saman poekase avulla saen härkämullikan roahatuks tänne pihhaa. Varsan taes kuitennii ikpäeviks männä. Mittees nyt neuvvoks pistetää?...
Jussi olj torkuksissaa ja sannoo jorrautti:
– Mittees annot varsoos varastoo?
– Mittees sinä annot varastoo pattoos?
– Hyh, vae nii... No, männäämpäs korttieri isännältä neuvvoo kysymää. Heän ehkä tietänöö, mitenkä kaupunnissa varkaeta perästä ajetaa.
– Männää, männää.
Ja yhessä hyö sitte hölökkäjuoksussa ryntäs isännän luo, joka seiso pihamoalla sitä härkämullikkoo kahtelemassa. Isäntä olj kerrassaa avulijas mies ja läht soattamaa polliissikammarii, jossa asja ensi tarkkaa tutkittii ja sitte pantiim polliissimiehijä liikkeelle roppakaupalla. Sieltä polliissikamari lattijalta hoksas Jussi pienem paa ja sitä kateltuvvaa virkaht:
– Tuossaha onnii se sama pata, joka multa varastettii patapuojjissa.
– Mittee? kysäs yks polliissi. Onko sulta pata varastettu? Muutamija tuntija sitte vangittii torilla eräs mies, joka parraellaa olj varkautta tekemässä ja jolla olj tämä pata peässää. Kun häntä pottuuteltii, ilimotti häm paan varastaneesa rautakaupassa. Jos voet näyttee omistusoekevutes pattaa, soat sen kyllä itelles.
– Siinä olj lohkiima toese korva juuressa ja sen vuoks se myötii helepommalla, sano Jussi.
Ja kun pattoo tutkittii, huohmattii halukiima, ja varkaalta kysyttäessä tämä tunnusti Jussin siks mieheks, jonka paan heän varast. Sillo Jussi sae patasa. Mut kun Jussilta tievustettii, minkälaese rangastukse heän varkaalle voatii, olj häne vastauksesa tämmöne:
– Vae vielä minä sille rangastusta... Kiittee tuota pitäs, kun anto kaks hyvvee opetusta. Ensinnäe mulle opetti, että pata on piettävä peässä, nii ei varasteta. Ja ite toassiisa oppi sen, että jos varastettuva pattoo peässääm pittää, peäsöö tiiliä lukemaa. Kun sillä muetae pahoja töetä tuntuu olova, suakoo rangastuksesa niistä. Minä häntä opetuksesta kiitän ja pistän nyt patam peähän, niin ei sitä toesta kertoo varasteta.
Ja sitte korttierin isäntä, Jussi ja Lassi läht polliissikammarilta poes, isäntä kottiisa, mut Jussi ja Lassi varsoo kahtelemmaa. Voan mitem paljo lie kävellä huippelehtineettii, yhtä turhaks se käv ku polliissimiestennii nuuskimiset.
Kun noapurukset väsymyksestä nuuttautuneina istu korttierissaa, sano Jussi:
– Eiköhää oo parasta, että oamulla iha kukompuhteella keännetää kärsät kotiloita koht, ettei markkinapeijjuonit vie meiltä housuja jalasta – sittehä sit ei ilikii paljasseärisenä kottiisakkaa männä. Vae mittee tuummaelet?
– Mitteepä minä muuta ku voan sitä, ettei meijjä malloo housuttomana kottii männä, niiku viipurlaene suutar olj tehnä. Se olj juonna Lappeenrannassa housusakkii ja pimineenä syksysenä yönä olj juosta lipittännä paetasillaa kottiisa, jonka ovesta sissää hypätessää olj akallee sannoo suvassunna: Katohan, kultanj, minä juoksin housustan poes! Männää myö tok housujalassa kottii ja parasta on huommisaamuna lähtee. Ja hyväpä sun on lähteekkii kun saet patas takasi. Toesta on minun laitan... Vae vienköön tuon härkämullikan tuomiseks? Kyllä mun mieltän kirvelöö ku oesim pik'öljyssä kastetun sammakon nielasta kurnauttanna...
Ja Lassi parastaikoo puhhuissa kuulu pihamoalta kimakka ja hättäine hirnumise ipatus. Molemmat noapurukset hyppää akkunaa.
– Onkoo silimät keäntynnä vae muutenko ne valehtelloo? Vae onkohaa iha toenperästä tuolla pihamoalla mun varsan ja sillä on oekeet pislassuitet peässä? Ja se hättäessää hirnuva ipattaa, ku ehtii sinun tammoos, joka nii'ikkää tallissa tuntuu hörhöttävä. Nyt pittää joutuva ottamaa varsa taltee.
Ja molemmat miehet juosta koepes pihamoalle ku tulta pakkoo. Siellä olj ku ollii Lassin varsa uuvvet pislassuitet peässä, joita olj pienennetty. Kun se tallii vietii Jussi tamma luo, nii voe tokkiisa, miten ne hirnaht toesillee! Siinä sitten ruvettii arvelemmaa syytä sen takasintulloo ja peätettii, että se on mahtanna karata varkaehesa käsistä. Eikä voetu kylliks ihmetellä sen viisauven meäree, kun osas juosta korttieri pihamoalle takasi. Silloin peätti Lassi:
– Tuota varsoo en myö mistää hinnasta, vaekken ikänänj rahhoo ies unissanjkaa saes nähä, koska se nuin viisas on. Mut mihinkäs härkämullikka pannaa?
– Annetaa se korttiervuokrasta isännälle. Isäntä sattukii parraeks tulemaa siihe ja kun kuulj, mistä puhe on, sano:
– Kyllä minä sen otan, sillä teillehä se kuuluu niistä kuluista, joita teillä on varsoo ehtiissä ollunna. Nouvvattooksen kuetennii laellisuutta minä pistän ilimotuksen sanomalehtee, ja jos ei omistajjoo meäräaja kuluvessa ilimesty, eikähää sitä ilimestykkää, soatetaan mullikka nuejjaniemee ja pistetää liivii alle piiloo, sitte ei sitä löyvvä varkaat eikä muutkaa. Pien ja laeha kukkarohaa tuo tosin on, mut muutama paest siitä kuetennii tulloo. Minä korjoon sen ommaa taltee.
Ja nii se mullikka män.
Kun sitte Jussi ja Lassi toas istu huoneessa, kaevo Jussi kontistaa viinaputeli, jonka patapuotii männessää olj ostanna, avas sen, koato ryypyt kahtee kantalassii, jotka olj koapi reunalla, ja sano:
– Meinasin tuon viijjä aukasemata kottii. Mut kun meille on nii merkillisijä tapahtunna, kannattaa ja ansahtoo nyt pienet morjekset ottoo. Ja sitte ne ryyppäs.
– Olj se hyvä asja, että saet varsas takasi tahikka oesit muuten peässynnä Mullikka-Lassiks.
– Ja jos sinä voan et oes soanna pattoos takasi, oesit puolestas jeännä Pata-Jussiks ja peällepeätteeks oes akkas vielä selekäs pehmittännä, koska sitä nii tunnutj pelekeevä, vaekka tietä tekemässä oltaissa irvistelit minun akkan minuva kurissa pitävä...
Ikkääsä ku vivusta oes kiskastuna karkas Jussi seisallee ja ärjäs:
– Mies hoe!
Ja Lassi nous kansa ja karjas:
– Mies hoe! Rukkiista leipee sitä minnäe oon syönnä ja miehe huutoo vastoon, vaekka penkin alta.
Ja sitte hyö kahtoo muljotti toesiisa ku vihaset härät. Mut vähitelle alako peät painuva allaa ja lopuks sano Jussi:
– Kuuleppas noapur! Kun meillä on koerrat kumpasellae kotona, niin mittee myö ruvetaa ite toesijamme haukkumaa, eikä tarvihe koerraenkaa noapurija haukkuva... Annetaa turparustinkiimme ja nenniimme olla semmoesija ku ne on, eikä ruveta akkojakkaa vaihtelemmaa ja niillä toesillemme irvistellä. Ja suoraa sannoe on niissä akkoja meille, mikä meissä on akkae tarvihtijoetakii... Mut näistä markkinatappauksista ei soaha mittää kotjpuoleHa virkkoo. Vae mittee?
– Oekeessa oot. Ja oeshaa meijjä aekamieste pitännä jo ennennii hoksata, ettei noapuruste passoo pahassa sovussa ellee, vielä vähemmi toesijaa haukkuva, puhelj Lassi.
– No nyt se semmone lopetettaa ja sen muistoks otetaa ryyppy.
– Otetaa voan ja minä hommoo eväsputelin. Ja sitte ne toassiisa ryyppäs.
Oamulla hyö sitte kotjmatkalle läht, sitä enne yhtä ja toesta tuomisiks ostettuvvaa. Ajjoo köröttäissä Lassin varsa nii mielellää juosta lippas Jussin tammar rinnalla. Ja miehet toas istu veljellisest vierekkäe.
Mut vaekka tästä lähtii heijjä välillää iha oekee noapurrakkavuus valliht, ei heistä nii toene kui toenenkaa malttanna jonnae heikkona hetkenää olla hoastelemata niistä markkinatappauksista. Ja kun harvahampaiset kyläläiset niistä kuul, alako ne noapuruksija nimittee Mullikka-Lassiks ja Pata-Jussiks – ei kuetenkaa heijjä ommae korvaesa kuulle, voan takanapäe. Nii Jussi ku Lassikii oes neät voinna kavahtoo takajalollee, jos itellee niitä nimijä oes mainittu...
UUS KEKSINTÖ KANAHOETOALALLA.
Ootte kae kuullunna siitä keksinnöstä, minkä eräs amerikkalaene sukkela mies on tehnä tuossa ihmeellissyyksiin moassa. Se on neät valamistanna auttomaattisen kananpesän, jonka pohjasta kanammuna puota muklahtaa toesee astiaa, ja kun kana tahtoo työtään tarkastoo eikä munnoosa neäkkää, se luuloo erehtyneesä ja jäkertää munia uuvvellee – kymmeniä kertoja päevässä. Teällä meijjän rakkaassa tasavallassamnie tulj herra Alapetti Wiuhaus tehneeks kananhoejjonalalla keksinnön häännii, vaekka tosin vahingossa. Mutta eiköpä monta muutae keksintöö lie vahingossa tehty?
Asja on alusta pittäe semmosta pattoo, että se herra Wiuhaus olj onneaa ehtinnä eli tavotellunna monella er alalla. Ja uutta urroo aena vaenutessaa olj sattunna tutustummaa kananhoetoo. Intoo kun on hänessä, ku lämpövoemoo auringossa, nost kananhoeto häne karvasa pystyy, ku sianselässä harjakset. Kiiree kaupalla hankittii kaekki maholliset kanakirjat, eikä pitkiä aekoja kulunna, ennenku kannaen rotuasjat olj hänellä selevinä. Samalla olj hänelle selevinnä ne suuret etusuuvvet, joeta kananhoeto tuottaa: hänen vilikkaassa mielkuvitoksessaa muuttuevat kanat pelekäks kullaks, jotka voan kultamunia tunkivat, ku hyvät myllynkivet jauhoja. Ja mitä enemmän kanakirjallissuutta luk ja siipkarjanhoetajille kirjuttel, sitä korkeemmaks innostus kohos ja kultakasat mielkuvituksessa paesu. Mut kohos se kanalakkii, tosin kyllä olloen pakosta vähän voatimattomampana ku oes halunna. Mut passas tok alakoo!
Ja oekee reilust se herra Wiuhaus alakokii. Kanoja ja kukkoja olj tyylii jos sorttiinnii, ja herra Wiuhaus tuns niihe sukujuuret mitä ettäesimpii aekoehi ast. Toemintahalusessa mielessää se jo suunnittelj ristsiitosta ja puuhail mitä suuremmoisimpia uuvvistuksia. Koko mies ol kanakuumeessa, niinku kanat hautomiskuumeessaa. Tapasa mukkaa hää aena viheltel, ja kun kymmenet kanat koakotti ja kukot parku kiekuuta, niin olj siinä huushollissa mussiikkia, ettei siinä suhteessa ollunna toevomisella ennee sijjoo. Ja kun munimisaeka alako, olj vihellystä, koakatusta ja kiekuuta aevan korkeimmassa kuorossa.
Varmaannii herra Wiuhauksen aevoessa näky suuret kultakasat, kun se munia latel issoo pehkuvakkaa sammalte sekkaa lähteeksee niitä viemää rautatieasemalle. Hänelle sattu äksy hevoskonkar ajokiksee. Ku olj joutuen peästävä asemalle, niin innokas herra Wiuhaus herkiimätä löi ja hosu konkaria, joka viimme lopussa syvämmisty ja työns rattaat nurin rav'ojjaa. Pelastooksee kallii lastisa pitel ajaja sitä sylissää. Mut yhtäkkiä hään putos rav'ojjaa vakkonee, vieläpä nii onnettomasi, että könäht polovillee munavakkaasa. Kun hää siinä sitte kumus, nii poleks munat ihan mäsäks – munat kun ei oo tehty poleksittaviks, ei aenakaa niin kovilla anturoella ku herra Wiuhauksella sillon olj. Peästyvää toas matkoosa jatkamaa hään tek kaks huohmiota: ensinnäe sen, ettei ennee lähtevälle junalle kerkii joutuva, ja toeseksee sen, ettei särkyneistä munista oo minnekkää laetettaviks. Sen vuoks hään salavihkoo ajokii kaappias Aapo Hanhisen takapihalle ja kun huohmas suuren hevoslantatunkion, kaevel taekolla siihen kuperon, johon vakkasa sisällön kaekkine ihanuuksinee tyhjens sekä koko sopan huolellisest lannalla peittel, niinku kissalla on tapana erräessä tappauksissa tehä. Eikä sen erän perästä munanvientimatkastaa puhunna kylässä eikä kotonaankaa.
Mut hänenlaesesa mies ei oes niin eänettömänä ollunna, jos oes osanna oavistoo, minkä suuren keksinnön hään vahingon kautta ja vahingossa tulj tehneeks. Kun joetakueta aekoja kulu ja se lantatunkio rupes "palamaa", niinku tunkio tekköö, alako sieltä sisältä kuuluva kummallisija eäniä, joeta ei ymmärretty arvata tunkiosta tuleviks. Monta kertoo hölömistelle kuunneltava ryhyttii arvelemmaa, että tunkion sisällä on varmaannii rotanpesä, jossa poejjat vikisöö. Ja sen arvelun johosta tuotii taekko. Kun sitte tunkiota tongittii, alako sieltä juosta vilittöö pieniä korreeta kananpoekia. Voe kuetennii, miten ne kauniist piipitti ja visertel ja miten monenvärisiä niitä olj. Ja tässäkös olj ihmettä jos kummookii! Kukkaa ei tiennä, että herra Wiuhaus olj tunkijoo hauvvanna särkyneet munat, joehe joukossa oij ollunna paljo ehjiksii jeäneitä munia. Kun tunkio sitto alako palloo, niin ehjät munat kehitty poejjiks, niinku no oes emäsä alla hauvottavina ollunna. Ja miten onnellisina ne läht männä piipertämmää vankeuvesta peästyvää – oesitte sitä kulukuva työkii niin ihmetelle katellunna, että silimänne oes tahtonna revetä!
Ja hoarat ja sormhoarukat tahto monelta revetä, kun ne juosta ryntäs kananpoekasia kiin ottamaa sekä aekueset että lapset. Nyt ylleisest kerrotaa, että aseman seutuvilla on kanoja miltei jokkaesessa huushollissa. Mut luultavoo on, ettei kukkaa ossoo panna munia lantatunkioo hautumaa, enkä usko, että herra Wiuhaus on koko tappausta ies kuullunna. Suureks vahingoks on vahingossa tehty keksintö männä hukkaa, etennii ku herra Wiuhaus on kananhoetoo ihan hirmusee vihhaa ast suuttunna ja puuhoo muella aloella. Mikä vahinko hänelle itellee ja moalimalle!
LONKEROVEEN PAPIN PAHAKURISET POEJJAT.
Eihää sitä pitäes lähimäesestä pahhoo puhuva. Mut kun tarkotuksena ei ookkaa parjoomine eikä veäräen toestusten antamine, voan aenuvastaa pikkuse rupatella Lonkeroveen papin pahakurisista poejjista, uskaltaa luulla, ettei siinä niittää moetittavvoo maha olla. Olokoonnii rupatuksista kaukana loukkoomine ja parjaus!
Varmaannii olj näehe poekaen äejjin ja isän syvämmestä monta kertoo nousta vivunna samallaene raskas huokaus ku Nummisuutarilta kanttoorin kansa keskusteluva pittäessä:
– Rangaestukseks ja kuritukseks hyö on meille annettu.
Ne poekavintiöt olj ihkasen hillittömiä kakaroeta jo het kapalosta peästyväe ja lienöö ne kapaloessae potkinna. Jonkinmoene rauha tok pappilaa soatii, kun poejjat suuremmiks kasvettuvvaa vietii kaupuntii kouluu. Mut se olj voan tyyntä myrskyn eillä. Sillä kottii rupes kuulumaa kyvin pahoja jopinposteja ja mitä usseemp vuos kulu, sitä harmillisempia postia tulj. Luvut taesii pojilta jeähä syrjäseikoks, mut sitä ennemmä hyö ahkeroe reähkyyksissä sekä koulussa että ulukopuolella kouluva. Että poejjat – n'ei ollunna kaksoset, vaekka jotamitennii yhenkokoset – pysy samalla luokallaa vuoskausia, se on selevä ku rautatie. Heijjä koulunkäyntisä vet syvväennii rivvii immeisten huohmiota siks paljo puoleesa, että tuntematon runoniekka olj siitä oekee laulun sepittämiä, jonka jok'ikkiine värssy peätty sanoella:
Ei se tok
Hic, haec, hoc
Pysty niihe peähä.Ja kun poejjat pysy koulussa paekallaa, ku navat ikkääsä, peätti äet ja isä, että heijjät on otettava kottii olemaa, niin voe paremmi silimällä pittee ja ies sen verran huolehtia, etteivät unneuta sisälukuvaa. Mut siihe sijjaa, ettei kaupunnista joka päevä pahoja postia soapunna, rupes niitä kotona tulemaa sekä iltasilla että oamusilla ja vällii keskellä päeveekii. Jonniimoese rauhan soahaksee ost isä pittää periltä syvänmoatalon ja siirs poekasa sinne. Ne oljii jo suuria aekamiesvolokkia ja kylliks vahvoja vaekka niitä työtä tehä pullistammaa. Ja jottaehaan ne lienöö tehneettii, etteivät liikkumattomuuvven vuoks ruppeis happanemmaa. Kun sieltä syvänmoan perukoelta harvon immeisiä liikku eikä siis pahoja tietojakkaa herkiimätä soapunna, alako papissa ja hänen rouvvassaa ellee toevo, että pahakuriset poejjat ruppee jo aesossa pysymää.
Sattu sitte muutaman vuoen kuluttuva tulemaan vuoro pittee kinkerluku papin poekaen talossa ja ite kirkherra olj kinkeriä pitämässä, eikä hänelle oltuna mittää moetittavvoo poejjista maenittu, niin että ukon lihava noamataulu paesto tyytyväesyyvestä ku muhhoeleva täyskuu. Peästyvää lähelle lopputoemitusta kysäes kirkherra:
– Onkos kellää mittää muestuttamista ja valittamista kinkerkunnan elämee ja tapoja vastaa?
Tulj semmone eänettömmyys, ku sillon syntyy, jollonka outetaan, että ies jokkuu avvoes suusa. Viimme muuvvan vanaha harmoopeä isäntä topakast tuummas:
– No, saeskos sitä muestuttoo ja valittoo?
– Sitä varte minä tässä tievustin. Olokee hyvä ja puhukoo, jos on sanomista.
– Eihää tuota muuta, voan on nueta isättömiä lapsia ruvenna syntymää liijjan paljo teällä meijjän seuvvuella, puhel se vanaha harmoopäene.
Kirkherra nytkäht, hään kun hoksas, miltä kohalta kenkä nyt ruppee puristammaa. Keksijäksee keinon pulasta pelastuvaksee pist hään kätesä selekäsä taa ja alako astuva loappaella väkjoukon eissä. Siinä kulukiissaa hään puol'eäneesä hoastel enemmä itellee ku muelle:
– Vae on isättömiä lapsia ruvenna syntymää liijjan paljo, isättömiä lapsia liijjan paljo, liijjan paljo...
Yhtäkkiä kirkherra pysähty sen harmoopäesen ettee, kahto tätä suoraa silimii ja sano tiukampuoleisest:
– Työ sanotta liijjan paljo. No, sanokeepas nyt, mikä on se oekee meärä, mikä niitä saes syntyvä? Mikä se meärä on?
Harmoopäene vanhus häpsäht ku oes pelästynnä. Hään rupes tuppaulummaa toesten miesten taa ja höpötti männessäu:
– Misteepä minä ne meärät tiijjän...
Samalla alako muuttii eissä seisovat tunkeutuva takapuolelle. Kirkherra toas puolestaa män entiselle paekallee ja noamataulu sae vähitelle äsköse muhhoelevan sävysä. Sitte hään "siunatuks lopuks", kuten sanasa kuulu, pit hartaan loppurukkoukse.
Ja nii se isättömmäe oekee meärä jäe tuntemattomaks –pahakuristen poekaen selevitettäväks...