[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fKWbxiDFzMKlrY-QUjSORMOwOn8ZQvuAd0gFU_oK_J4o":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2191,"Maantien varrella","Hostrup, Jens Christian",1818,1892,"2191-hostrup-c-maantien-varrelta","2191__Hostrup_C.__Maantien_varrelta","Huvinäytelmä neljässä näytöksessä","naytelma",[],[],"fi",1847,1878,14645,82270,false,52883,[23],"Danish drama -- Translations into Finnish",[25],"Plays/Films/Dramas","\"Maantien varrella: Huvinäytelmä neljässä näytöksessä\" by C. Hostrup is a dramatic play written in the late 19th century. The story follows a range of characters in a rural setting, particularly focusing on the interactions and situations faced by Risto, a recently escaped convict trying to navigate his precarious circumstances. This narrative explores themes of desperation, morality, and societal judgment as characters confront their pasts and aspirations.  The opening of the play introduces several key characters, including Risto Marttinen, who is on the run after escaping from prison, and Matti, a peasant who discusses survival and the difficulties faced by Risto. Their dialogue reveals a sense of camaraderie mixed with tension, as Risto's criminal activities and Matti's unease intertwine. As the scenes unfold, we also meet Stenfors, the former clerk, and other locals, setting the stage for a wider exploration of relationships and societal norms. The atmosphere builds with a combination of humor and gravity, indicating the complexities of life on the margins of society in Western Finland. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Törmänen, C. Edv.",253,"Neljänäytöksinen huvinäytelmä sijoittuu Väinölän kartanoon Länsi-Suomeen. Tarina käynnistyy, kun karannut vanki kohtaa metsässä talonpojan. Tapahtumat etenevät kartanon väen, paikallisten asukkaiden ja ylioppilaiden kohtaamisten kautta.","C. Hostrupin 'Maantien varrella' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2191.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","MAANTIEN VARRELLA\n\nHuvinäytelmä neljässä näytöksessä, seitsemässä\nmuutoksessa.\n\n\nKirj.\n\nC. HOSTRUP\n\n\nMukaellen suomentanut C. Edv. Törmänen\n\n\n\n\n\nHämeenlinna,\nA. W. Lindgrenin kirjapaino,\n1878.\n\n\n\n\nJÄSENET:\n\n STRÖMBERG, entinen kauppias, maanviljeliä.\n LAURA, hänen tyttärensä.\n SIEVÄ, hänen veljensä-tytär, Savosta.\n STENFORS, entinen kanslisti.\n PETTERSSON, nimismies.\n BRIITA, hänen vaimonsa.\n HEILIÖ,  | ylioppilaita.\n SALMELA, |\n RISTO MARTTINEN, \"Risto-sihteerin\" nimellä, karannut vanki.\n MATTI, talonpoika.\n\nTapaus Wäinölän kartanossa ja sen ympäristössä, Länsi-Suomessa.\n\n\n\n\nENSIMÄINEN NÄYTÖS.\n\nMetsä.\n\n\nEnsimmäinen kohtaus.\n\n    Matti ja Risto (talonpojan puvussa; makaavat nurmella,\n    jälkimmäinen syöden).\n\nMATTI. Noo, käypä kaupaksi!\n\nRISTO. Älä kummeksi. -- Minä vakuutan: Kun puolitoista vuorokautta\ntäytyy hiipiä pensaasta pensaasen, piiloitellen itseään ihmisten\nsilmistä, saamatta edes haistaakkaan ruokaa, -- silloin ei enää liikoja\nherkkuja vaadi. -- Äsken, kun sinut tapasin, oli minun niin hirmuinen\nnälkä, että olisin ollut mies syömään sinutkin suolinesi, sorkkinesi.\nMutta älä toki pelkää, sen teen ainoastaan vihon viimeisessä\nhätätilassa.\n\nMATTI. Niin, \"syöpi nälkäinen jänistäkin.\"\n\nRISTO. Kas niin, kiitoksia vain ruuasta!\n\nMATTI. Terveydeksi! -- Annas pussi tänne sitten.\n\nRISTO. Älä vaivaa itseäs minun tähteni. Kyllä minä pidän sen, niin\npääset sinä turhasta puuhasta.\n\nMATTI. Älä hemmetissä! -- Tiedätkö mitä, -- siinä on minun ruokani!\n\nRISTO. Pyyhi leukaas! Nyt se on minun! Ja annoinhan mä sulle siitä jo\nmakson, sekä rahaa että tavaroita.\n\nMATTI. Niin kai, ihania tavaroita! Ja ne kaksi markkaa, ne sinä\nvarmaankin kaappasit joltakin matkustavalta.\n\nRISTO. Enpähän; ne minä kunnialla kerjäsin kruunun palveluksessa, tiedä\nse. Äläkä halveksi tavaroitakaan: Minun univormuni oli vielä vallan\npuhdas ja eheä; ja entä tuo rautanen sukkanauhani, mitäs siitä sanot?\n\nMATTI. Hm, mokoma pieni kahleenpätkä, -- mitä minä sillä teen?\n\nRISTO. Hyi, häpeä, Matti: Sinä olet kiittämätön kappale! Sitä kahletta\nolen minä laahannut muassani pilkat matkat, ja aivan sinun tähtesi.\nSillä kun Venkka-Jussi heitti rautansa suohon, mietin minä itsekseni:\nrauta on rahan arvoinen, ja tosin ovat ystävät hyviä kapineita\nhätätilassa, mutta ne eivät -- piru vie -- anna mitään ilmaiseksi. Eikö\ntotta, Matti?\n\nMATTI. Saattaapa niinkin olla, -- Mutta mitäs sinä nyt ai'ot, minulta\net ainakaan enää saa mitään.\n\nRISTO. Kuuleppas, Matti, minä ai'ou nyt, mitä pikemmin sitä parempi,\npötkiä tipotieheni. Minä heitän hiiteen koko nykyisen ammattini, se ei\nlyö leiville kauvan. -- Aamulla -- vähää jälkeen kuin sinulta sain\nnämät ryysyt -- mietin, näet, tilaisuutta päästäkseni pois näiltä\nmailta. Samassa tapasin vanhan tuttavan, joka nyt on tyyrmannina\nEngelsmannin laivalla. Luottamuksella kerroin hänelle koko aikeeni.\nMutta, kuultuaan asian oikean laidan, hän alkoi vikurrella ja pistellä\nesteitä, vaikka prikillä nyt juuri kuuluu tarvittavan mies lisää. Hän\non ahnas koko mies, sen tiesin, senvuoksi lupasin hälle kaksikymmentä\nmarkkaa ja -- kas, se auttoi!\n\nMATTI. Mutta mistä sinä nyt ai'ot siepata nuo kaksikymmentä markkaa?\n\nRISTO. Ne sinun pitää heilahuttaa mulle.\n\nMATTI. Erehdyt, veikkoseni, siinä olet laskenut vallan väärää lukua.\n\nRISTO. Enpähän. Sun täytyy! -- Sinun avuttasi joudun minä kiikkiin,\nmutta sitten en ai'o säästää sinunkaan turkkiasi. Minä osaan oikeudessa\nkertoa yhtä ja toista sinustakin, ystäväiseni.\n\nMATTI. Niin, mutta sinäpä et ilmaisekkaan minua.\n\nRISTO. Ilmaisenpa, kuin ilmaiseukin. -- Ellet nyt vain auta minua,\npääset itse heti kruunun vormuun.\n\nMATTI. Mitä vielä! Sittehän ei sulla enään olisikaan olopaikkaa, kun\njälleen pääset irti.\n\nRISTO. Hmhm! Sinä näytät tuhmemmalla, kuin todella olet. Sinulta minä\ntosin kernaammin tahtoisin rahat; sillä kun niitä ottaa oudoilta,\nherättää se aina huomiota. Mutta olkoon sitten! -- Mikä on teidän\nnimismiehen nimi?\n\nMATTI. Mikäkö hänen nimensä! Niin, -- sitäpä min'en muista; mutta\nfalleksmanniksi ne häntä haukkuvat.\n\nRISTO. Onko se muuten kelpo mies? Tarkka poliisi?\n\nMATTI. Niin no -- kelpo mies -- -- saattaa olla. -- Mutta ei hän niin\nvaarallisen tarkka poliisi ole, sillä hän on niin saakelin tuhma. Rouva\noikeastaan toimittaakin kaikki virkakomennot.\n\nRISTO. Sepä hyvä. Hän siis pian saadaan harhateille. Mikä on tuo suuri\nkartano tuolla metsän takana?\n\nMATTI. Sekö? Se on meidän kartano -- Väinölä; se jossa komesrooti asuu.\n\nRISTO. Mikä komesrooti?\n\nMATTI. Min' en, tottamaar', tiedä, mikä komesrooti se on, mutta\nkomesrooti se vain on, ja tääll' ei ole muita senlaisia. Suomalaiset\nsanovat häntä \"Römpeliksi\", mutta sitä hän ei voi kärsiä. Hänellä on\nrahoja yltäkyllin; sieltä sinä helposti saatat siepata ne kaksikymmentä\nmarkkaa.\n\nRISTO. Tuskin vain. -- Kuuleppas, Matti! Varkaan elinkeino on toki mitä\nsaastaisin.\n\nMATTI. Hahaha! Saattaa olla. Mutta miksikä olet sinä valinnut juuri sen\nkeinon?\n\nRISTO. Oi -- älä puhu noin! Me, ihmiset, tulemme toki aina siksi,\nmeidän pitää tulla. Sallimus -- tai miksi häntä kutsutaan, jolla on\nylimmäinen hallitus -- se ei kysy neuvoa meiltä. Se panee meidät\nliekaan määrätylle tilkulle, jolla voimme liikkua ainoastaan\nliekanuoran mitan. Minä olen luonnoltani aina ollut suuritarpeinen, se\nei ole minun vikani. Palkkani kauppakirjurina ei koskaan riittänyt.\nPidin isäntäni häpeänä, että hänen palveliansa olisivat ryysyherroja.\nSiksipä otinkin kassasta lisäpalkkaa varsinaisen palkkani korvaukseksi.\nMutta häpeätäpä siitä sain, enkä muuta.\n\nMATTI. Niin, silloinhan sinua ensikerran nipistettiin varkaudesta.\nMutta miks'et sitte jättänyt koko oman luvan-kauppaa hornan nieluun?\n\nRISTO. Jospa olisin voinut! Mutta usko pois, ystäväni, joka kerran on\nvarkaanluolassa käynyt, se ei saata pysyä sieltä poissa; täytyy\nmatkustaa pois koko maailmasta tai ainakin synnyinmaastansa,\nsaattaakseen alkaa elämänsä alusta jälleen. Ja moiselle matkalle pitää\nsinun nyt auttaa minua.\n\nMATTI. En!\n\nRISTO. Voithan toki lainata mulle kaksikymmentä markkaa, sinä jöröpää;\nminä maksan ne sulle jälleen, ja kasvut, vieläpä kasvujenkin kasvut.\n\nMATTI. En!\n\nRISTO. No, mene sitte helvettiin!\n\nMATTI. En!\n\nRISTO. Min'en huolikkaan sinusta enää mitään, sillä sinä olet vain\nturhanpäiväinen jankuttaja.\n\nMATTI. Oo, ainoastaan tarpeen mukaan.\n\nRISTO. Ja mokoma lurjus saa käydä vapaana, kun meitä, jotka emme salaa\nammattiamme, meitä ahdistetaan, kuni hiiriä.\n\nMATTI. Niin, Ristoparka, kyllähän se on pirun ilkeätä.\n\nRISTO. Matti hoi! Minä pyydän nyt viimeisen kerran: Anna mulle\nkaksikymmentä markkaa!\n\nMATTI, En, en minä, -- minun ei kannata, Risto!\n\nRISTO. Varo itseäs, Matti! (Tarttuu Matin niskaan). Sinun käy huonosti!\n\nMATTI. Ai -- hoi! Päästähän toki irti! (Riistää, itsensä irti).\nHyvästi, Risto!\n\n    (Juoksee pois).\n\n\nToinen kohtaus\n\n    Risto (yksin).\n\nRISTO. Hm -- --! Se lienee toki ihmisen kurjin kohtalo, kun täytyy\nvarastaa, saattaakseen olla varastamatta. Eikä ole ainoatakaan, jonka\nluoksi voisi mennä, sanoen: \"Min'en tahdo enään olla varas, sillä minä\ntiedän sen olevan tuhminta, mihin ihminen voipi ryhtyä. Sentähden: --\nTahdotteko pelastaa ihmis-hengen ja sielun, -- se maksaa teille\nainoastaan kaksikymmentä markkaa?\" -- Ei, eipä, jumal' avita, löydy\nsitä ihmistä, joka antaisi viisi penniäkään, heti odottamatta siitä\nmarkan edestä mairitusta, -- sieluni kautta, semmoista ei löydy koko\nmaan pinnalla! -- Hahaha! Nyt on nuuskioilla hätä, kun tietävät\nRisto-sihteerin olevan tipo-tiessään! -- Oi, jospa toki olisinkin\nkaukana, kaukana täältä! (kuultelee) Tuoll' on joku! -- Vaanimaan,\nvanhus, -- ehk' on kala apajassa.\n\n    (Menee).\n\n\nKolmas kohtaus.\n\n    Salmela (yksin).\n\nSALMELA (kesä-matkapuvussa, valkoinen juuri-hattu päässä, matkalaukku\nkädessä, tulee). Täss' on viileä! -- Ja tääll' on kaikki niin kaunista!\n-- Tässä voin levähtää hetkisen rauhassa, (istuu). Kauvan olenkin jo\nkaivannut yksinäisyyttä. -- Olen jo kokonaista pari päivää ollut\nHeiliön hilpeyden orjana. -- Minä tunsin usein palavan halun vaipua\noikein syviin ajatuksiin noissa jylhissä metsissä, joiden lävitse\nmatkailimme, pohjastapitäin päästäkseni luonnon salaisuuksien perille;\nmutta Heiliön läsnä-olo ja ääretön puheliaisuus on aina pilannut\njok'ainoan raittiin vaikutuksen. -- Toivonpa nyt toki kestävän vähän\naikaa, ennenkuin hän minut täältä löytää. -- (Heittäikse pitkäkseen).\nTuolta pilkistelee sininen taivas. Oi, minä saattaisin näin lepäillä\nkoko päivän, tuijottaen tuonne puiden latvoihin, -- -- Mikähän lie tuo\nmusta, joka istun tuolla? Varmaankin varis, -- -- Kas niin, nyt se\nlensi pois.\n\n\nNeljäs kohtaus.\n\n    Salmela. Heiliö.\n\nHEILIÖ (Myöskin matkapuvussa, tulee viimeisten lauseiden aikana,\nkantaen jotain nenäliinassaan). Niin! anna sinä linnun lentää vain,\nhahaha!\n\nSALMELA (hypähtää ylös närkästyneenä). Kas niin! Siihen meni\nrauhallinen yksinäisyyteni.\n\nHEILIÖ. Hahaha! Aina haaveksiva.\n\nSALMELA. Aina kuivakielinen...\n\nHEILIÖ. No, no, vaari-hyvä! Ei sitä tarvinnut nenään pistää. Sinä olet,\nmielestäni, näinä kahtena viimeisenä päivänä muuttunut varsin\nnaurettavaksi. (Totisena). Niin, minä olen melkein varma siitä, ett'et\nenään oikein kärsi minua.\n\nSALMELA (ystävällisesti). Suo anteeksi! Tiedäthän -- -- --\n\nHEILIÖ. Hiiteen koko historiat toistaiseksi, -- ruvetkaamme nyt vain\nruualle! (Istuu, levittää nenäliinan). Tee hyvin! Ota eteesi! Täss' on\nruokalajit.\n\nSALMELA. Viinamarjoja! Kuinka niitä olet saanut?\n\nHEILIÖ (syöden). Olen varastanut.\n\nSALMELA. Varastanut?\n\nHEILIÖ (syöden). Varkain varastanut, niin! Noo, syö sinä vain! Sitä\nparemmalta ne maistuvat. Huomasithan kai tuon suuren puutarhan tuolla\naivan metsän reunassa; ainakin minun nälkäinen vatsani, jonka tänään\ntäytyi päivällisestä luopua, heti huomasi sen herkulliset marjat. Kun\nei ollut puutarhassa ketään, jolta olisi saanut pyytää lupaa, otin ne\nomin luvin. Siinä koko juttu! No, syö sinä vain!\n\nSALMELA (syöden). Mutta siitä saattais olla huonot seuraukset.\n\nHEILIÖ. Se on minun asiani. Jalkamatkalla käypi kaikki kaupaksi, --\nviinamarjat myöskin. Mutta tottakin, -- annappas nyt kuulla, miksikä\näsken olit niin äkäinen.\n\nSALMELA. No, herranpäivät, tiedäthän, että välin haluan olla yksinäni.\n\nHEILIÖ. Niin, mutta mistäs se halu on tullut? Matkailumme ensi päivinä\nolit sinä yhtä iloinen, avosydäminen ja puhelias, kuin minäkin; sinä\nolit oikein maan-kuleksian humöörillä. Mutta nyt, -- kun minä olen\nvillaton, rupeat sinä suruiseksi; kun minun mieleni halajaa iltaruokaa,\nhaaveksit sinä iltaruskoa (pistää viimeisen marjan suuhunsa) --\nterveeksi! -- ja sen lisäksi olet sinä muuttunut niin riivatun\nsyvämietteiseksi. Kaikkea pitäisi muka tarkastaa ihan joka taholta,\nperinpohjin kourin tunnustella; mutta siihenpä meill' ei ole aikaa\nollenkaan.\n\nSALMELA. Luonnon tarkastelemista vartenhan me juuri matkailemmekin,\n\nHEILIÖ. Emmepä. Matkailumme tarkoitus on pyrkiä huvista huviin. --\nHeitä sinä hornan tuuttiin kaikki haaveksimisesi. Nyt pitää\ntarkasteltaman rahavarojen hallintoa. Siis -- kassa auki, herra\nkassööri!\n\nSALMELA (ottaa esiin lompakon). Täss' on lompakko!\n\nHEILIÖ. Minä tarkastelen ensiksi ropomme -- (ottaa pikkurahat\ntaskustaan) viisikolmatta penniä eli, toisin sanoen, \"suutarin-markka!\"\n(Avaa lompakon). Nyt pitää tarkastaa, kuinka kauvas näillä päästään. --\nTämä lokkero on typi tyhjä, -- ne lienevät tuossa naapuri-\"osastossa\".\n-- Se -- se on myöskin tyhjä. (Naurattavalla toivottomuudella).\nSalmela! Tääll' ei ole mitään!\n\nSALMELA. Eikö mitään? Pitäähän siellä toki olla viidenmarkan seteli.\n\nHEILIÖ. Pitääkö -- --? Ei -- tää -- tää on myöskin autio ja tyhjä. --\nEhkä se on pudonnut sinun lakkariisi?\n\nSALMELA. Ei, -- siell' ei ole mitään. -- -- On tosiaankin, -- tuo\nfranskalainen kulta-raha.\n\nHKTLIö. Niin, se ei meitä paljon hyödytä täällä talonpoikien joukossa;\nsinun olisi pitänyt vaihtaa se Naantaalissa. -- No, entäs sitte! Mitäs\nnyt tehdään?\n\nSALMELA. Niin, min'en tiedä muuta neuvoa, meidän pitää heti lähteä\nHelsinkiin, -- mutta millä sinnekkään päästään?\n\nHEILIÖ. Eipäs! -- Kiitoksia paljon! -- Hiisikö nyt menis Helsinkiin,\nkun sieltä vain saa poissa olla. -- Käykäämme vain jonnekkin tätä\n\"franskalaista\" suomentamaan.\n\nSALMELA. Ei, siihen mull' ei ole halua.\n\nHEILIÖ. Eikä mullakaan. -- Mutta kuuleppas! Aletaanpas hieromaan\ntuttavuutta jossain perheessä tässä naapuristossa.\n\nSALMELA. Ei, veliseni, -- siihen minuss' ei ole miestä.\n\nHEILIÖ. Niin, mutta -- mitäs nyt tehdään? (Lehdittelee lompakon\nmuistikirjaa). Hm! Tännekkään ei ilmesty pienintä hituakaan. -- Ei,\n-- -- hä? Kuivettunut ruusu?!\n\nSALMELA (tavoittaen sitä). Ruusu! Annappas se tänne!\n\nHEILIÖ (piilottaa sen). Kas vain! Vai kokoot sinä ruusujakin! -- Mistä\ntämän olet saanut?\n\nSALMELA. Anna se tänne!\n\nHEILIÖ. Enpä, junkkari, ennenkuin täydellisesti olet ripittänyt itses.\nVai niin, -- sinulla on siis ollut salaisia seikkailuja?\n\nSALMELA. Ei salaisuutta eikä seikkailuakaan. Sinä päivänä, kuin söimme\npäivällistä tuolla naapuripitäjään kestikievarissa, ja sill'aikaa kuin\nsinä olit tuvassa vartioimassa kananmunain keittämistä, makasin\nminä metsässä maantien varrella, kun avoimet vaunut kulkivat\nsivuitseni -- -- --\n\nHEILIÖ. Ja niissä --- --?\n\nSALMELA. Istui monta ihmistä, joihin en suurin huomiotani kiinittänyt.\nMutta niiden joukossa oli tyttönen, kaunein kuin koskaan olen nähnyt.\n\nHEILIÖ. No, ja hän kääntyi, luoden sinuun silmäyksen, joka -- -- --\n\nSALMELA. Ei, -- hän ei edes nähnytkään minua, mutta sitä rauhallisemmin\nsaatoin minä iloiten ihaella hänen taivaallisen suloisia kasvojaan.\n\nHEILIÖ. No, mutt' entä ruusu?\n\nSALMELA. Se oli hänen kädessään toisien kukkien joukossa; hän kadotti\nsen aivan lähelle minua.\n\nHEILIÖ. Ja sitte?\n\nSALMELA. Siinä koko juttu.\n\nHEILIÖ. Vai siinä koko juttu? (Antaa hänelle ruusun). Ole hyvä! Vai ei\nmuuta! No, sellaisia seikkailuja ehkä sattuu joskus minullekkin, --\nMutta etkö edes saanut tietää, mistä tuo tyttö oli kotoisin?\n\nSALMELA. Eräs mies sanoi vaunujen olevan Wäinölän kartanosta.\n\nHEILIÖ. Wäinölän! Ahaa, -- sentähden sinä siis niin välttämättömästi\ntahdoitkin nähdä Wäinölän kartanon, joka muka on niin ihmeen ihanalla\npaikalla. Hahaha! Sinä olet oivallinen! -- Ja sentähden tulit yht'äkkiä\nniiu riivatun juhlalliaeksi ja haaveksivaksi, -- hahaha! Sepä hauskaa.\n-- Niin, mutta totisiakin puhuen, -- meidän pitäisi toki nähdä tuo\nWäinölä, se ei liene kaukana tästä.\n\nSALMELA. Niin, mutta mistä rahoja saadaan?\n\nHEILIÖ. No, turha rahoista! Onhan sinun ruususi kokonaan käpristynyt,\nsinä tarvitset uuden. -- Ken tuolta tulee?\n\n\nViides kohtaus.\n\n    Entiset. Risto.\n\nRISTO (tulee). Päivää kans! Anteeks' ja'! E's sunkaan tee ol' nähny'\nyht' flikkaa täst' ohi juokseva'n?\n\nHEILIÖ. Ken sen piti olla?\n\nRISTO. Oo, ei ollu'k ku' Rantelli'n flikka vaa'n, ku'm mu'n piti\nhakemaa'n; se saakel' o'j jättänyt lampaat tonn' aira'v vieree'j ja\nmenny't tiehees.\n\nHEILIÖ. Häntä emme ole nähneet. Kuuleppas, saatatko sanoa, kuinka pitkä\nmatka tästä on Wäinölän kartanoon?\n\nRISTO. Wäinölää'v vai'. Juu, kyl' mää sen tierä'n. Olettek's tee'\nk kaupungist' vai?\n\nHEILIÖ. Olemme. -- Kuinka pitkä matka tästä on Wäinölään?\n\nRISTO. Ommar' sinn' koko matka.\n\nHEILIÖ. Kuinka pitkä? Onko sinne peninkulma?\n\nRISTO. Eimar' sentään, ei sinne penikulmaa sentään ol'. -- Vai nii'n --\nte olette menoss Wäinölää'n.\n\nHEILIÖ (kärsimätönnä). Niin, niin! -- No, onko sinne neljännes?\n\nRISTO. Jaa, neljäsosa penikulmaa? --- ooja' -- kyll' sinne'n neljäsosa\npenikulmaa sentään o'; se on tuoll' mettän toisell' puoll'.\n\nHEILIÖ. Kuka on Wäinölän omistaja?\n\nRISTO. Noo -- vai nii'n -- ettek's tee tunne' herraa?\n\nHEILIÖ. Emme suinkaan me tuttuja kyseleisi. Kuka sen omistaja on?\n\nRISTO. No he, komesrooti.\n\nHEILIÖ. Kuka \"komesrooti\"?\n\nRISTO. Jaa, sitämar' määkän en kuolemaksen' tiedä, mikä komesrooti hän'\no'n, mutt' täällä ei ol' muuta semmost' ku' hä'n. Muutamat sanoo hänt'\nherr Römpeliks', mut' sitä hän ei oikei'v voi kärsii.\n\nHEILIÖ (eriks. Salmelalle). \"Komerserooti\", Strömberg arvattavasti, --\nno, siinäpä heti jotain. (Ään. Ristolle). Minkälainen mies se muuten\non?\n\nRISTO. Hmh, se o'n hyvin korja mies, hyvin ystävälline'n mies. (Huomaa\nmuistikirjan maassa). No, älkääs ny'h helretis', onk's toi kirja vai'?\nSiin o'n kultaaki'n pääll'.\n\nSALMELA (ojentaa sen hälle). Se on mnistikirja, tahdotteko katsoa sitä?\nolkaa hyvä.\n\nRISTO. Oo, vai o' se muistokirja? Vojk' siit' ottaa' p plarit pois'\nkans'? -- Ohho'j jos ihmisel' sentään olis tommost' kultareunast'\npaperii!\n\nHEILIÖ. Mihin sinä sitä tarvitsisit?\n\nRISTO. Noo, -- mää kirjoittaisi' v vaa'm piene'v värsy'm Maijal', -- se\no'm mu'm morsjameen.\n\nHEILIÖ. Mitä? Osaatko sinä kirjoittaa värssyjäkin?\n\nRISTO. Jaa-a' -- (Luonnollisella äänellä its.). Onnettomasta\nkirjoitustaidostanihan minä tuon tunnetun \"sihteerin\" nimen sainkin!\n(Ään. jälleen murteella) Mul' o'n noi'n suur' kirja koton' kaunii\nvärsyi täys'.\n\nSALMELA. No, jos tahdotte lehden, niin olkaa hyvä! (Antaa hätte\nlehden).\n\nRISTO. Suurkiitos, paljon kiitoksii!\n\nSALMELA. Onko teillä millä kirjoittaa? Meillä on kaksi lyijykynää, te\nsaatte toisen (Antaa sen).\n\nRISTO. Kiitoksii, kiitoksii! Ho, koska te Wainölään tahrotte, nii'm\nmenkää vaan ton mettän läpi, kyll' tee's siel' vastaanotetuks' tulette.\nJa nyt mää saa'l luvan sanoo hyväst' ja'' kiitoksiipaljo'!\n\nHEILIÖ. Kuule, odotappas, tarvitsethan toki muutaman pennin vaivoistasi\n-- -- -- (Kourii taskujaan, eriks. Salmelalle). Kuuleppas, sinä veit\n\"suutarinmarkan\"!\n\nSALMELA (antaa rahan Ristolle). Olkaa hyvä, kiitoksia kertomastanne!\n\nRISTO (menee).\n\n\nKuudes kohtaus.\n\n    Salmela. Heiliö, (lopulla) Risto.\n\nHBILIÖ. No, Salmela, mitäs nyt tehdään?\n\nSALMELA. Lähdetään Wäinölään tietysti.\n\nHEILIÖ. Bravo! Olethan toki tullut järkiisi jälleea!\n\nSALMELA. Mutta kuinkahan me pääsemme tuttavuuteen siellä?\n\nHEILIÖ. Se on helpointa. Voimmehan me pelata pikku komedian.\n\nSALMELA. Ei, velikulta, siinä minä varmaankin pelaan itseni penkin\nalle; sillä min' en voi pelata muuta, kuin omaa itseäni.\n\nHEILIÖ. No, mennään nyt vain! Ja tee sinä mitä tahdot; minä tiedän\nkyllä mitä minä teen.\n\n    (Menevät).\n\nRISTO (tulee esiin; luonnollisella äänellään). Ja nytpä tiedän minäkin,\nmitä minä teen!\n\n    (Menee).\n\n_Muutos_.\n\nHuone Wäinölässä. Avoimista perä-ovista ja ikkunoilta\nnäkyala merelle päin.\n\n\nSeitsemäs kohtaus.\n\n    Laura. Stenfors (tulevat eri sivuilta).\n\nSTENFORS. Laura! No, taivaalle kiitos, että vihdoinkin tapasin teidät!\n\nLAUEA. Minut? Olemmehan me olleet yhdessä koko päivän.\n\nSTENFORS. Sanotteko sitä yhdessä olemiseksi? Te olette istunut aivan\näänetönnä, ja minun on täytynyt puhella isänne ja serkkunne kanssa, ja\non ollut pakko näyttää iloiselta, peittääkseni levottomuuttani.\n\nLAURA. Mutta te olette välin niin kummallinen. Kuinka te voitte aivan\nrauhallisena tehdä pilkkaa kunnianarvoisista ihmisistä, niinkuin\nesim. -- -- --\n\nSTENFORS. Älkäähän toki olko noin ankara! Mitä ihminen voipi, kun on\npakoitettu puhelemaan, vaikk'ei ollenkaan ole halua siihen?\n\nLAURA. Niin, mutta ei toki pitäisi antaa tyytymättömyytensä kohdsta\nvarsin viattomia ihmisiä.\n\nSTENFORS. Te olette aivan oikeassa. Ja olettehan jo ennenkin\nhuomauttanut mua tuosta rumasta viasta, ja minä lupaan itseni parantaa.\n-- kunpahan te vain pitäisitte vähänkin minusta, -- Laura, kun te vain\npikkuisenkaan rakastaisitte minua.\n\nLAURA (hiljaa). Olettehan te antanut mulle miettimisaikaa.\n\nSTENFORS. Minun asemani te tunnette. Miettikää viikko, -- kuukausi, jos\nmielitte. Min'en tahdo häiritä vapaata valitsemistanne.\n\nLAURA. Uskokaa, minä kunnioitan tuota jalomielisyyttänne. Mutta\nesityksenne tuli niin äkkiä, ja -- -- --\n\nSTENFORS. Ettehän mua toki synkkään toivottomuuteen heittäne -- -- --?\n\nLAURA. Kunhan vain saisin rauhassa koota aatoksiani!\n\nSTENFORS. Te arvelette siis -- -- --\n\nLAURA. Hyvästi!\n\n    (Menee).\n\n\nKahdeksas kohtaus.\n\n    Stenfors.\n\nSTENFORS. Tuo on sievä tyttö, ja hänen teeskentelemisensäkin koristaa\nhäntä. Joka kerta, kun näen hänet, kasvaa toivoni. -- Hoo! Kun nyt vain\npian päästäisiin päivälliselle; se on todellakin maaelämän ainoa huvi.\n-- Jos tämä olisi minun kartanoni, elettäisiin täällä vallan toisella\ntavalla. No, no, -- eipä tiedä, mitä vielä voipi tapahtua. Laura kyllä\njo pian antautuu, kun vain säännöllisesti pidän häntä vireillä. Täytyy\ntakoa niinkauvan, kuin rauta kuuma on. -- Ja Aino? -- -- Ainolle pitää\nmun aikoinaan antaa viittaus; -- huomaan nyt aivan selvään, että se\nrakkaus oli vain kuvittelua, -- luulettelua.\n\n\nYhdeksäs kohtaus.\n\n    Stenfors. Sievä.\n\nSIEVÄ. Herra Stenfors! Ettepäs osaa arvata, mitä minä nyt teille tuon.\n\nSTENFORS. Tiedänpä, Sievä-neiti -- tiedänpä kyllä.\n\nSIEVÄ. No, sanokaa sitte, -- koska tiedätte!\n\nSTENFORS. Te suotte mulle suloisen silmäyksen.\n\nSIEVÄ. Mitä pakinaa tuo! Kuinka niin luulette?\n\nSTENFORS. Kaikki naiset tekevät siten, niin -- minä tarkoitan: Kaikki\nsievät naiset.\n\nSIEVÄ. Ei mikään estä sievääkään olemasta järkevä. -- Mutta koska te\nolette noin herkkä-uskoinen, niin ettepä saakkaan kirjettänne!\n\nSTENFORS. Saanpa! Lyödäänkö vetoa?\n\n    (Sieppaa sen hänen kädestään).\n\nSIEVÄ. No -- no! Vähän -- siistimpiä tapoja, jos pyytää saan! -- Niin,\nniin, kyllä te heti huomasitte, keltä se on, mutta -- minä huomasin\nmyöskin.\n\nSTENFORS. Vai niin?\n\nSIEVÄ. Niin, näettekös, minulla on merkit, jotk'eivät koskaan petä. --\nHahaha! -- Näkeehän heti käsi-alasta, ett'ei se ole mies-puoliselta, --\neikä teillä ole sisaria -- -- --\n\nSTENFORS. Tätiä sitä enemmän, jotka yhä laittavat mulle saarnoja -- --\n\nSIEVÄ. Mutt' ei ruusupaperille. Näettekös, siin' on pieni ero\nvärissä -- -- --\n\nSTENFORS. Onko punainen teidän mielestänne niin ilkeä?\n\nSIEVÄ. No, älkää ollenkaan olko olevinanne; ikäänkuin ette tietäisi\npunaisen aina merkitsevän rakkautta.\n\nSTENFORS. Vai rakkautta?\n\nSIEVÄ. Ja katsokaapa, tuohon on tipahtanut lakkaakin syrjälle, se\nmerkitsee, että kirje on tervetullut.\n\nSTENFORS. Ei, Sievä-neitiseni; nyt on terävä älynne vienyt teidät\nvarsin harhaan; sillä tuo kirje sisältää jälleen varmaankin jonkun\npaastosaarnan, johon minulla ei ole tarpeeksi hartautta.\n\nSIEVÄ. Oo, -- älkää koettakokkaan narrata minua! -- Antakaas kun katson\n-- ainoastaan allekirjoitusta!\n\nSTENFORS. Olkaa hyvä, -- jos saatte sen käsiinne, (pistää sen\nlompakkoonsa) mutta toistaiseksi pistetään se talteen!\n\n\nKymmenes kohtaus.\n\n    Entiset. Pettersson. Briita.\n\nBRIITA (miehelleen). Sidoitkos Pollen kiini, ettei se -- -- --\n\nPETTERSSON. Ei se karkaa, se on niin autuaallisen rauhallinen raavas.\n\nSTENFOES. Hauskaa jälleen nähdä herrasväkeäkin!\n\nPETTERSSON. Niin, näettekös, minun tuli pikkuisen ikävä teitä,\nsillä -- --\n\nBRIITA. Noo, kas vain, Sievä-neiti! Kuinkas Silmukki jaksaa?\n\nSIEVä. Kiitos kysymästä!\n\nBRIITA. Joko se on ruvennut hyvin lypsämään?\n\nPETTERSSON. Niin, näettekös, minun journaalistani on lehti päässyt\nirti; minä en saa päähäni kuinka se on päässyt irti, mutta irti\nse on -- -- --\n\nSTENFORS. Ehkä hiiret ovat sen nakertaneet?\n\nPETTERSSON. Hiiret -- --? Kas niitä peijakkaan piikki-nokkia! Niiden\ntyötä se varmaan onkin! -- Niin, -- nyt min'en tiedä, kyllä tuo lehti\nvielä jälellä on, mutta min'en saa päähäni, miten se jälleen\npaikoilleen sijoitettaisiin -- jott'ei vain häiriötä syntyisi. Jos te\nsenvuoksi -- -- --\n\nSTENFORS. Aivan kernaasti, kun vain lopetan toimeni täällä -- (its.)\nsiihen, mistä aloitinkin -- --\n\nBEIITA (on puhellut hiljaa Sievän kanssa). Ettekös tekin, herra\nStenfors, myönnä, ett'ei turnipseista ole minnekkään?\n\nSTENFORS (alkaa käydä levottomaksi). Saokaa anteeksi, min'en ole niitä\nmaistanut! (Its.) Missä se Laura viipynee? Hän oli äsken vähän\nkummallinen!\n\nPETTERSSON (on näyttänyt ankaran mietiskelevältä). Hm! Hiiret? -- --\nKaikenlaisia pahantekiöitä niitä sentään onkin!\n\nBRIITA. Minun pitää nyt samalla hankkia alku tuommoisia puntari-päisiä\nlampaita täältä Wäinöläatä; ne kuuluvat olevan kelpo rotua.\n\nPETTERSSON. Mutta kuinkas me nyt saamme lampaita muassamme kulkemaan,\nBriitakulta?\n\nBRIITA. Kuinkas muuten kuin sylissä; sinä otat emälampaan, minä otan\npässin.\n\nPETTERSSON. Mutta kukas sitten ajaa Pollea?\n\nSTENFORS (kärsimätönnä). Pässi tietysti!\n\nPETTERSSON. Briita, kuuleppas, pitihän meidän paluumatkallamme\npistäytyä Nummi-Jakkoa pinnistämässä Ojalan junttivarkaudesta. Nyt\nkävisi sekin hyvin, kun sinä olet muassani.\n\nSTENFORS (ivalla). Vallesmanni käyttää siis yhä vielä, niinkuin\nennenkin, rouvaansa käpälä-lautana, itsepintaisia konnia pusertaessaan?\nHaha!\n\nBRIITA. Älkää pilkatko! Vaimoväki voipi toisinaan paremmin kuin\nmiespuoliset masentaa vekkuleja; -- ja se ei ole ymmärtäväiselle mikään\nnaurun-asia.\n\nSTENFORS. Älkää lauseitani väärin ymmärtäkö. Minä tarkoitin,\nvallesmanni tekee perin oikein, aina käyttäissään rouvan rohkeutta, kun\nhänen omat voimansa uupuvat.\n\nPETTERSSON. Mitä puhetta tuo on? Sitä min'en saa päähäni.\n\nSTENFORS. Minä tarkoitan: Tämä seutu on yleensä kovin pahamaineinen,\nsenvuoksi tarvitaankin täällä yhä jykevämpää järjestyksenpitoa, ja\nkosk'ei -- -- --\n\nPETTERSSON. Aivan oikein, perin oikein. Täällä vietetään peloittavan\nkoiramaista elämää. Minua memoriaalini on täpötäynnä kurjuutta ja\nseka-sotkua.\n\nSTENFORS. Sepä surkea memoriaali!\n\nPETTERSSON. Niin onkin, niin onkin! -- Minä koetin ensin alussa\nkohdella noita veitikolta hyvyydellä, mutta se ei kauvan käynyt\nkontoon. Minun täytyi muuttua kovaksi -- -- --\n\nSTENFORS (yhä pilkaten). Ja sitä ne tottelivat tietysti!\n\nPETTERSSON. Tietysti, tietysti! Mutta pahin pulma on, että kun ne ovat\ntehneet hunsvotin-metkuja, ei niitä koskaan saa millään keinoin\ntunnustamaan.\n\nBRIITA (on yhä puhellut Sievän kanssa; Sievälle, nauraa hohottaen). Voi\npöllöä! Miks'ei hän tarttunut lehmän sarviin? Niin minä olisin tehnyt!\n\nSTENFORS (ilkeästi ihmetellen). Vai ei herra Pettersson saa roistoja\ntunnustamaan?\n\nPETTERSSON. En, sillä ne ovat merkillisen teräväpäisiä vikurtelemaan ja\ntekemään jussinkoukkuja. -- Kerrankin tutkistelin erästä, joka oli\nvarastanut Yllilän porsaan. Tepastelin ensin tunnin aikaa. Vihdoin jo\nalkoi pistää vihakseni veijarin itsepintaisuus. Virkamahdillani lausuin\nhyvin päättävästi: \"Kuuleppas, sinä Klippari, minä luulen, että sinä\nolet varastanut Yllilän kiljun-pojan!\" -- Mutta arvaattekos, mitä hän\ntokasi vastaukseksi? -- Hän lausui jyrkästi: \"En!\"\n\nSTENFORS (kuin edellä). Sepä todella kummallista!\n\nPETTERSSON. Ja minä jouduin ymmälle. En tiennyt, mitä tehdä -- --\n\nSTENFORS. Ettekö todellakaan tiennyt?\n\nPETTERSSON. Tie -- -- kyllä, kyllä minä juuri tiesinkin, mutta vaimoni\non erinomaisen kekseliäs, sen voitte uskoa.\n\nSTENFORS. Kyllä minä uskonkin!\n\nPETTERSSON. Hän on sanomattoman kekseliäs. Minä kysyin: \"Mitäs nyt\ntehdään, Briitakulta? Tuo jumalaton porsaanvaras ei tunnustakkaan.\" --\n\"Kyllä neuvo keksitään,\" -- vastasi hän heti; meni samassa roiston\neteen ja sanoi -- -- niin, mitenkäs penturin lailla hän taas sanoikaan?\n-- Kuuleppas, Briita, mitenkäs sinä sanoitkaan?\n\nBRIITA (kuulematta sitä, jatkaen Sievälle). Sarvettomat pässit ovat\nparempia! -- Kas Laura-neitiä vaan!\n\n\nYhdestoista kohtaus.\n\n    Entiset, Laura, (lopulla) Strömberg, Salmela, Heiliö.\n\nLAURA (tulee). Hyvää päivää, täti, tervetuloa!\n\nBRIITA. Onko isäsi kotona?\n\nLAURA. Isä -- (katsoen Sievään) -- ei?\n\nSIEVä. Hän on pellolla ojamiesten luona.\n\nBRIITA. Kas, Sievästä tulee sievä talon-emäntä; hän tuntee tarkkaan\ntalouden seikat. Siksipä hän aina onkin iloinen ja hilpä.\n\nSIEVÄ. Niin, herra Stenfors sanookin minun aina nauravan, pait iltasin,\nkun olen uninen.\n\nBRIITA. Niin, niin, -- \"illan torkku, aamun virkku -- -- --.\" Hän\nvangitsee vielä monen pojan sydämen.\n\nPETTERSSON. Vangitsee -- --? Kuulkaapas! Oletteko kuulleet että nykyään\nkaksi vankia on karannut Kakolasta?\n\nSIEVÄ. Ai, ai, jos ei ne vain tulisi tänne!\n\nPBTTERSSON. Olkaa huoletta, neiti-näpykkäni. Minä kyllä suojelen teitä\nlain voimalla -- -- --\n\nSTENFORS. Ja vaimonne kädellä.\n\nPETTERSSON. Niin, niin, -- tietysti! Ne ovat muuten kaksi kuuluisaa ja\nsukkelata pahantekiää, nimittäin Johan Peltola, myöskin tunnettu\nVenkka-Jussin nimellä, kun hänellä on se luonnon-vika, että hän on\nVenkka-Jussi.\n\nSTENFORS (ivaten). Merkillistä! Onko hän ihan varmaan saanut nimensä\nsiitä?\n\nPETTERSSON. Epäilemättä. Ja toinen on Kristoffer Marttinen, jota\nmyöskin kutsutaan Risto-sihteeriksi, mutta min'en saa päähäni, mistä\nhän on saanut semmoisen liikanimen.\n\nSTENFORS (teeskennellyllä totisuudella). Ehkä hän on ollut sihteeri?\n\nPETTERSSON (miettien). Sihteeri -- -- niin -- ehkä! sitäpä min'en\nollenkaan ole tullut ajatelleeksi. -- Summa se, -- nämät pahantekiät\novat karanneet Kakolasta, ja minä olen saanut varsituisen oortelin\npitää silmäni auki; sillä niiden luullaan olevan näillä tienoin.\n\nSIEVÄ. Taivaan Herra, sehän on kauheata!\n\nPETTERSSON. Älkää ollenkaan peljätkö, luottakaa vain minuun. Minä teen\nkaikki, mitä ihminen voipi.\n\nSTENFORS. Se riippuu siitä, minkälaista ihmistä te tarkoitatte.\n\nPETTERSSON. Herra Stenfors, suokaa anteeksi, -- ettehän te vain\ntehnekkään pilkkaa minusta?\n\nLAURA (eriks. Stenforsille). Kuinka te saatatte noin armottomasti\npilkata hyväluohtoista miestä?\n\nSTENFORS (eriks. Lauralle). Laura, jos toki tietäisitte, kuinka vaikea\nminun on pitää vireillä tätä lörpöttelemistä!\n\nPETTERSSON. Tottakin, otinhan minä noiden rosvojen\ntunnusmerkki-luettelonkin mukaani, jotta paremmin voisitte olla\nrauhassa (kourii taskujaan). Missä se nyt onkaan? (Briitalle) Onko se\nsinulla -- (etsien) se -- -- se -- -- signalementti pahuus?\n\nBRIITA. Ei, -- itsehän sinä sen otit.\n\nPETTERSSON. Sep' oli ilkeää! -- Enhän minä vain lie kadottanut sitä.\n-- -- Mitäs kummia sitte tehtäisiin?\n\nSIEVÄ. Noo, -- tunnemmehan me ainakin toisen, -- Venkka-Jussin.\n\nPETTERSSON. Hahaha! Niinpä kyllä, -- ja toisen tunnemme\nkirjoituksestaan -- hahaha -- koska hän on sihteeri!\n\nSTENFORS (ilkeästi). Niin, eihän verrattoman älyn sukkeluutta mikään\nvoita. Hahaha!\n\nPBTTERSSON. Ei, haha -- --! Niin, mutta tottamaar sekin, meidän täytyy\ntoki heti kotiin jälleen.\n\nSIEVÄ. Ai'otteko nyt jo lähteä?\n\nLAURA. Minä luulin teidän jäävän tänne iltaa viettämään.\n\nSTENFORS. Kuinkas rouvan pässin nyt käypi?\n\nBRIITA. Te saatte tulla sen kanssa!\n\nSIEVÄ. Kas tuolla kävelee kaksi vierasta sedän kanssa -- -- --\n\nKAIKKI (rientävät uteliaina ikkunan luoksi).\n\nSIEVÄ. -- -- Kaksi nuorta herraa. Oi, jospa ne toki tulisivat tänne!\n-- -- Kas, kuinka kauniisti tuo hymyilee puhellessaan, -- tuo, joka\nkävelee sedän toisella puolella! -- setä on näköjään mieltynyt\nhäneen -- -- --\n\nLAURA. Minä pidän enemmän tuosta toisesta. -- --\n\nSTENFORS. Ja minä soisin niiden kävelevän selkä tännepäin.\n\nSIEVÄ. Voi, ne tulevat tänne, se on verratonta! Mekin saamme kerran\nvieraita! Oi, oi!\n\nSTENFORS. Sievä-neiti ei koskaan saa kylliksi vieraita.\n\nSIEVÄ. Saapa kyllä, kun vain tulee hauskoja vieraita.\n\nPETTERSSON. Kuulkaapas, herra -- -- te -- -- minä olen tullut siihen\npäätökseen, että ne ovat tuommoisia luu-herroja, jotka kaivelevat\nkunniallisten ihmisten hautoja ja kolistelevat rauhallisten sielujen\npääkalloja ja sääriluita.\n\nSTENFORS. Kyllähän ne saattavat muitakin rosvoja olla.\n\nPETTERSSON. Rosvoja --? Niinpä saattavatkin! Voi, minua poloista! Tuo\nsaaturin signalementti -- Briita -- journaali -- memoriaali -- hm,\ntuossahan ne jo ovatkin!\n\nSTRÖMBERG (näyttäikse avonaisessa ovessa Heiliön ja Salmelan kanssa).\nOlkaa hyvät, astukaa sisään vain!\n\nPETTERSSON (its., varsin neuvotonna, nolona). Kas niin! Siinä ne nyt\novat! (Vieläkin hädissään etsiskellen). Voi, voi! Signalementti!!\n\nSTRÖMBERG. Hehe. Kas tässä oikeita kunniavieraita meille. Kaksi kelpo\npoikaa, he: Maisteri Heiliö ja Salmela.\n\nPETTERSSON (hermona). Tätä min'en saa päähäni -- -- --\n\nSTRÖMBERG. Minä tapasin heidät tuolla maantien varrella.\n\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS.\n\n\nHuone nimismies Petterssonin luona.\n\n\nEnsimmäinen kohtaus.\n\n    Risto (yksin).\n\nRISTO (tulee, puhuen talonpoikaisella murteella ulospäin). Jassoo, vai\npitää mu'v vartoo't tääl'? (Luonnollisella äänellään). Paljon olen minä\ntosin elämässäni uskaltanut, mutta tämä on toki hävyttömin kaikista\nkonnantöistäni. Varas käy visiitillä poliisin luona, joka juuri\nnuuskielee häntä. -- Kuolema ja kiusaus! On tämäkin juoni! Mutta se\npisti päähäni kuin salama -- enkä minä milloinkaan laske hyvää juonta\nsivuitseni. Ja kyllä se onnistuukin, -- kun varas vain on sukkela ja\npoliisi on tuhma. -- Näinhän minä nimismiehen äsken ajavan pois\npuolisoinen ja palajavan yksin takaisin. Hän on siis tällä hetkellä\nilman vaimoa tai, toisin sanoen, ilman tutkimis-älyä. -- Kun vain\nsaisin hyvin kauvas venytetyksi häntä nenästä ja siten hänen huomionsa\npoispäin itsestäni, niin olispa pirua, ellen minä -- -- --\n\n\nToinen kohtaus.\n\n    Risto. Pettersson.\n\nPETTERSSON. Päivää, päivää! Sinäkö tahdoit puhutella minua?\n\nRISTO (koko kohtauksen ajan talonpoikais-murteella). Ei, teirän\nherramaisuuten', emmää sunkaan.\n\nPETTERSSON. Etkö? No, mutta mitäs sinä tahdoit sitten?\n\nRISTO. Mu'm piti vaan antaman tää preivi teitil'.\n\nPETTERSSON. Kuka sinä olet? Mistä sinä olet kotoisin?\n\nRISTO. Mää olen se Leppärlän Antti, -- kyl' mää tuolt' Uurelt maalt'\nkotosin olen kans'.\n\nPETTERSSON. Vai Uudeltamaalta, -- vai niin. Keltä on tämä kirje?\n\nRISTO. Ja kelt' se o'? -- -- Jaa, sitä mar' e'm mää tiera.\n\nPETTEESSON. Etkö tiedä? No, miten sinä olet sen saanut sitten?\n\nRISTO. Pitääk' mu'n sanoman se?\n\nPETTERSSON. Pitää, pitää.\n\nRISTO. No, vaik' vaa'n, kyl' mää sen tairan kans'. -- Kas, se o'n ny's\nsil' viisii, et' mul' o'm piea' trekooli'm muotonen kans', ja mää sain\nsiit' muutaman tikkelperi'j, ja sit' mää aatteli'm: Mitäs mää niil'\nny't tee'n? Kukaties vois' niist' saara muutamat pennin kans', mää\naattlin: taitais olla paras vierä'n ne kaupunkiij. Ja meirän muijaki'm\nplätisi siit' ain' kans'. Ja sit' mee'h pantiin tikkelperit kahtee'n\nsuuree'n korii'j ja sit' mää lährin' niiren kans' kaupunkii'.\n\nPETTERSSON. No, ja sitten sinä tulit kaupunkiin?\n\nRISTO. Ei maar', -- e'm mää sin' niin koht' sentään tullu'm; mul' oli\nny'n ne kaks' suurta korii traksittavana kans'. Mut' kyl' mää sin'\nlopuit' tulin sentää'j ja'.\n\nPETTERSSON. Ja sitte möit sinä voaraimesi, -- -- eikö niin?\n\nRISTO. E'm mar', kuulkaas, e'm mää niit' myyny'.\n\nPETTERSSON. Mitenkä? Etkö saanutkaan vaaraimias myydyksi?\n\nRISTO. Ei, -- kas kun ei mul' ollukka'n faaramii, ku'n tikkelperei\nvaa'.\n\nPETTERSSON. No, sama se. Eikö sun tikkerperis käyneetkään kaupaksi?\n\nRISTO. Ooja', kyl' ne lopult' meni kans' -- --\n\nPETTERSSON. No, entäs sitten?\n\nRISTO. Sit' mää träffäsin toril' meirän pitäjän hantelsmanni'n kans, ja\nhä'm pyysi mun tuleman kuormaa ottamaan Turust' ja sil' matkal' mää nyt\nolen.\n\nPETTERSSON. Mutta minä en saa päähäni, mistä sinä sait tämän\nkirjeen -- -- --\n\nRISTO. Orottakas vaa'n, se tulee koht'. -- Ja tuol' vähä'm matka' pääs'\ntuli muu' vastaan yks' kun ajoi korkjaa'n hevosen kans' -- meinaten\nselkähevosen kans' -- hän kattos minu'm päällee'n ja sanos: \"Kuuleks',\nmihes sää menet\", hän sanos. \"Turust' kotja\", mää sanosi'. \"Meneks'\nkirkonkylän kautta vai',\" hän sanos. \"Menen oikee'm\", mää sanosi'. --\n\"Kuuleks', tieräks' mitä\", -- hän sanos -- \"Voiks' sää vierä piene'm\npreivi'v fall'eksmannil'\", hän sanos. -- \"Ooja' -- miks'ei\", mää\nsanosi'. Ja sit' hän otti yhren kirjan taskustas ja sit' hä'm pani sen\nhevoset niskaa vastaa'j ja sit' hän kirjotti siihe'j jotaa'j ja sit'\nku' hän oli kirjottanu', reväsi hä'm plarin kirjastas ja sit' hä'm pani\nsen kokoo'j ja annoi mul' ja sit' hän sanos: \"Toss o'm markka,\ntoimitaks' sen ny'?\" -- \"Kyl' mää sen toimita'm\", mää sanosi'. \"Hyväst'\nsit\", hän sanos, ja sit' hä'l löi hevost' selkää'j ja sit' mää meni'n.\n\nPETTERSSON. Annappas tänne se kirje.\n\nRISTO (kaivelee laskuissaan). Juu, kyl' mää sen -- orottakas vähäj --\njuu, kas täs' se o'n ny'! (Aikoo, mennä). Hyväst' sit', -- kiitoksii\npaljo'!\n\nPETTERSSON. Älä, -- odotappas vähän! Pitää toki katsoa, mitä tässä on\n(Avaa kirjeen). Maisteri Saariolta, -- kukas se on? (Lukee hiljan).\nMitä kummia! (Lukee edelleen). Onko se mahdollistat (Ristolle). Oletkos\nvarma siitä, että tämä on totta?\n\nRISTO. Helvetis' kans' -- anteeks' vaa'n -- -- se o'm paljo'm\nmahrollist' et' se o'v valhet' kaik' tyy'.\n\nPETTERSSON. Mitä sanot?\n\nRISTO. Niin, kuinkas mää sen tierän, herr pe-falleksman, en sunkaa'm\nmää ol' preivii kirjottanu'.\n\nPETTERSSON. Niin, se on totta se. -- Mitäs nyt on tehtävä? (Huutaa).\nBriita! Briita! Brigitta! -- -- Kas, nyt vasta muistan, hänkään ei ole\nkotona -- --! Hm, hm! -- Oliko se fiini mies, joka kirjotti tämän?\n\nRISTO. Jaa, fiini vai? -- Niin, perkulek' sen tietää kuin fiini hän\noli. Kyl' hän nii'v fiini kumminkin oli, ku' falleksmanniki. -- Saank's\nmää mennä sit'?\n\nPETTERSSON (julmasti mietiskellen). Älä vielä -- (Its.). Jos minä\nottaisin memoriaalin -- (ään.) -- no, mene vaan -- ei, odotappas vielä\n-- (Its.) onhan mulla kirje -- niin, sinä, saat kyllä mennä.\n\nRISTO. Suurkiitos! (Aikoo mennä). Hyväst' ny'.\n\nPETTERSON. Ei, ei sentään, varroppas vähän! (Its.) Herran pohtimet,\nmitä mun nyt pitää tehdä? -- Kunpahan vain Briita -- --!\n\nRISTO. Enk's mää saa mennäj jo?\n\nPETTERSON. Et, et. Sinä saatat -- -- annappas olla! -- (Its. ankarasti\ntuumaillen). Jos minä veisin kirjeen journaaliin ja siitä memoriaaliin\n-- -- ja -- -- memoriaalista -- -- -- journaaliin -- -- --?\n\nRISTO. Mul' on kiiru ja'!\n\nPETTERSON. Briita! -- Antti, piti sanomani -- sinun täytyy ajaa minun\nkanssani varkaitten' -- -- ei, ei -- vaimoni luo!\n\nRISTO. E'm mää kerki, mun täytyy kaikel' muotoo olla koton' tänäpän'\nehtool'.\n\nPETTERSON (Koomillisimmalla pontevuudella). Siit' ei synny mitään!\n\nRISTO. No, mut aatelkaas ny'k kumminkin! (Äänettömyys). No, saank's mä\nny'm mennä'v vain?\n\nPETTESSON. Kuuleppas sentään, ystäväni -- --\n\nRISTO. E'm mää kuul', enkä nää; enkä ol' falleksmannin ystäväkään, e'm\nmä mikään spitaakelikaan ol!\n\nPETTERSSON. Älä ymmärrä minua väärin; Anttihan sun nimes oli?\n\nRISTO. Jaa-ah, niin o'!\n\nPETTERSSON (kirjoittaa sen muistiin). No, mene nyt sitte herran nimeen.\n\nRISTO. Kyl' mää vaa'l luun' korjaan kans'. Hyväst' ny'k! Kiitoksii\npaljo'.\n\n    (Menee).\n\n\nKolmas kohtaus.\n\n    Pettersson (yksin)\n\n\nPETTERSSON. Tämä on toki hirveän hillimätöntä kansaa, jonka päälliköksi\nminä olen pantu. Mutta sentähden kai juuri minut tänne määrättiinkin.\nMiksikä ei suomalaiset ole ollenkaan sivistyneet, -- sitä min'en saa\npäähäni. Enhän minäkään ole liiaksi koulua käynyt, mutta onhan minulla\nkuitenkin tarkka järjen-juoksu -- paitsi välin, kun ei nuo pääklipparit\ntunnusta -- -- ja onhan mulla journaali ja memoriaalikin. -- -- Kas,\nkun olin unohiaa -- -- Hm, hm! Minä tiedän jo edeltäpäin minkä jyryn\nBriita nostaa siitä, ett'en pidättänyt tuota miestä. Mutta herran\nnimessä! Mitä voipi enää nimismieskään, kun toinen rupee hävyttömäksi\n-- raa'aksi! Minun täytyy pistää pikku hätä-valhe, täytyy sanoa sen\nolleen vanhoja tuttujani, että se on meille monta siankinkkua tuonut.\n-- Mutta mihin minä nyt ryhdyn? Sekä journaalissa että memoriaalissa on\nhirvittävästi työtä; mutta jos minä teen jotain, sanoo Briita heti,\nettä olen tehnyt pukin. -- Ja hänenkin piti nyt juuri mennä tuota\npässiä noutamaan -- niinkuin ei hällä ennaltaan ois semmoista. -- Ja\nellen minä paperejani tänään kuntoon saa, on huomenna kruununvouti\nniskassani. Voi minua, poloista miestä! -- Ohhoo! Jollei mulla olisi\nniin kova pää, olisin jo aikoja sitte tullut hassuksi; sillä\nkäsittämättömän tuskallista on olla nimismiehenä, kun oma vaimo on\nkuvernööri. Taivas kaikkia minun kaltaisiani suojelkon! Hohhoo --\njaajaa!\n\n    (Menee).\n\n\n\nMuutos.\n\nPerältä näkyy järvi. Näyttämö puutarhana. Oikealla Väinölän\nasuinhuone-rivi. Pari ikkunaa näyttämölle päin. Seutu metsäinen.\n\n\nNeljäs kohtaus.\n\n    Strömberg. Heiliö.\n\nSTRÖMBERG (tulee, kantaen nipussa kaloja).\n\nHEILIÖ (seuraa häntä, kantaen onki-tarpeita).\n\nSTRÖMBERG. Hehehe! -- Herra Heiliö, ettekö luule kalastuksen\nkesä-aikana olevan ihmisen suurin hauskuus?\n\nHEILIÖ. Ompä kyllä, kalastus yleensä on hupaisata.\n\nSTRÖMBERG. Mutta tuo rauhallinen onkiminen on toki suloisin; ei\ntarvitse vaivata ruumistaan eikä sieluaan, istuu vain rauhassa sikarri\nhampaissa veneen kokassa, -- ahvenet tulevat itsestään. Hehehe.\n\nHEILIÖ. Toisinaan kiiskejä myöskin. -- --\n\nSTRÖMBERG. Kiiskejä myöskin, -- hehehe, tietty se. -- (Panee kalat\nriippumaan pensaan haaraan). Herra Heiliö, hehehe, tulkaapa katsomaan\nmun uljaita kaalin-kupujani! -- Vai, te ette taida niistä sentään\npitääkkään, te kirjamiehet? Hehehe!\n\nHEILIÖ. Tottapa toki! Kaikenlainen maanviljelys miellyttää minua, sillä\nminä olen maanviljeliäp poika.\n\nSTRÖMBERG. Vai niin, hehehe! (Mennessään) Minun apumieheni, hra\nStenfors on kummallinen, hän ei ollenkaan pidä kaalinpäistä. (Sivulle).\n\nHEILIÖ (näyttämön ulkopuolella). Herra Strömberg! Mikäs tätä vaivaa,\nkuin on noin käpristynyt?\n\nSTRÖMBERG (ulkona). Se on kuivettunut. Hehehe. -- Mutta kas täss' on\naika vaari! Hehehe. Kas tuommoinen!\n\n    (Tulee esiin suuri kaalinkupu kädessä).\n\nHEILIÖ (tullen esiin). Te näytte pitävän erinomaisen paljon kaalista.\n\nSTRÖMBERG. Niin pidänkin; ne ovat minun mielikasvejani. Hehehe. --\nTiedättekös mitä? -- Minä olen tullut siihen päätökseen, että\ntuommoinen suuri kaalinkupura on maisterien pään kaltainen. Hehehe. Kun\nsen levittää, näyttää se kirjalta, aivan kuin koko pää olisi suuri\nkirja. Hehehe?\n\nHEILIÖ (nauraen). No, sitten on mulla vielä ääretön matka\nmaisterin-arvoon, sillä minun pääni ei ole likimainkaan noin suuri.\n\nSTRÖMBERG. Hehehe! Te olette leikkisä. Mutta on mulla täällä muitakin\nkatsottavia. Hehehe.\n\nHEILIÖ. On, täällä on erinomaisen kaunista, se kunnioittaa kartanon\nhaltiaa.\n\nSTRÖMBERG. Hehehe! Mutta kyllä se maksaakin, -- vaan ei tee mitään.\nHehehe. Tämän tilan entinen omistaja oli huolimaton. Kun minä tänne\nmuutin, huomasin heti, että kaikki oli rappiolla. Kaikkialta tunki\nrikkaruoho nokkansa esiin ja täällä oli niin hirvittävän metsäistäkin,\nettä -- että oli aivan kuin säkissä. Hehehe.\n\nHEILIÖ. Te olette siis tehnyt varsin ihmetöitä.\n\nSTRÖMBERG. Niin, no, hehehe! -- Teilläpä on tarkka silmä. -- Kehumatta\nitseäni, kyllä tämä tila nyt on toisellainen, kuin viisi vuotta sitte.\nMutta minä olen seurannut Taivahan Taaton käskyä, hehehe.\n\nHEILIÖ. Taivahan Taaton käskyä?\n\nSTRÖMBERG. Niin, hehehe. Käsketäänhän raamatussa Aatamin möyrimään\nmaata ja tekemään sen itselleen mukavaksi, hehehe.\n\nHEILIÖ (nauraen). Vaikk' ei juuri noilla sanoilla -- --\n\nSTRÖMBERG. Kuitenkin sinnepäin. -- Kuulkaas, hehehe, -- te olette\nsukkela mies. -- -- Mutta nytpä vasta huomaan, -- missä toverinne, hra\nSalmela lienee?\n\n\nViides kohtaus.\n\n    Entiset. Sievä.\n\nSIEVÄ (tuli rakennuksen takaa, kuuli viimeiset sanat). Herra Salmelan\nnäin minä hetki sitte kävelevän rannalla.\n\nSTRÖMBERG. Teidän toverinne ei näy suurin välittävän maa-elämästä.\n\nHEILIÖ. Sepä juuri hänen ihanteensa; mutta hän nauttii sitä enimmiten\nnoin yksinään.\n\nSTRÖMBERG. Hän taitaa olla papin poika, hehehe?\n\nHEILIÖ. Ei, vaan papin-kisälli tätä nykyä.\n\nSTRÖMBERG. Vai niin; -- sen minä huomasinkin. Ne ovat suloista väkeä,\nnuo papit. Ne ovat uurmaakarin tapaisia: Kun ihmiskurjan sielun-värkki\njoutuu pilalle, puhaltavat ne vain pikkusen johonkuhun rattaasen, -- ja\npaikalla on se käynnissä jälleen, hehehe! -- Minä pidän paljon\npapeista; papit ja maanviljeliät ovat maailman selkäpiikki.\n\nHEILIÖ. Ja kauppiaat sen jäsenet,\n\nSTRÖMBERG. Hehehe, -- niin, käpälät, jotka selkäpiikkiä liikuttavat. Ja\nmaisterit ovat sielu, joka käpäliä johtaa.\n\nSIEVÄ. No, herra Heiliö, tuletteko mukaan nyt?\n\nHEILIÖ. Kiitän, -- mielelläni!\n\nSTRÖMBERG. Ja minne matka pitää?\n\nSIEVÄ. Herra Heiliö halusi nähdä hevosiamme j.n.e.\n\nSTRÖMBERG. No, eikös vain! Lyödäänpä vetoa, teistä tulee vielä\nmaanviljeliä. Hehehe!\n\nHKILIÖ. Eipä taitaiskaaa olla hullumpaa?\n\nSTRÖMBERG. Ei suinkaan. Hehehe. Kunnollinen maanviljelys onkin\nviljelys, joka on kaikkien viljelyksien viljelys. -- Hehehe, -- te\nolette kunnon poika; -- kuulkaas, ette suinkaan te tänään enää täältä\nlähde?\n\nHEILIÖ. Minut saapi hyvin helposti jäämään.\n\nSTRÖMBERG. Toverinne pitää myöskin jäämän.\n\nHEILIÖ. Häness' ei -- luulen ma -- vastusta, sillä hän on aivan\nhurmaantunut tähän kartanoon -- ja minä myöskin.\n\nSTRÖMBERG. No, eikös vain, -- hehehe. Sepä hauskaa. Mitä kauvemmin te\ntäällä viivytte, sitä iloisempi minä olen. -- Hehehe. Täällä on vielä\npaljon katseltavaa, joka kenties huvittaa teitä. Ja parempaa opasta,\nkuin pikku Sievä, ette saisi mistään; sillä -- kehumatta itseäni -- hän\non veljenitytär ja oikein kelpo tyttö onkin, -- hehehe.\n\nSIEVÄ. Noo, -- setä! Mitä tuo nyt on! -- Kas niin, herra Heiliö, tulkaa\nsitte!\n\n    (Sievä ja Heiliö pois).\n\n\nKuudes kohtaus.\n\n    Strömberg (yksin).\n\nSTRÖMBERG. Tuo on todellakin sievä nuorukainen, tuo Heiliö! Saakeli,\nkuinka meill' oli hauska onkiretkellämme. Hehehe. -- Hänellä on niin\npenturin tarkka silmä ja semmoinen into ja halu, että -- -- -- niin, se\non oikein kumma! Hehehe. -- Mutta se toinen -- pappi -- -- min' en\ntiedä varmaan, kumpainen minua enemmän miellyttää. -- Ne ovat oikeita\nkunnon suomalaisia, -- eikä semmoisia, kuin tuo pilkkakirves Stenfors.\n-- Min' en enää huolisi koko miehestä, ellen häntä kipeästi\ntarvitseisi. Hehehe. -- -- Kas penturi!\n\n    (Ottaa kalanipun pois).\n\n\nSeitsemäs kohtaus,\n\n    Risto (yksin).\n\nRISTO (esille). Missähän nimismies-ystäväni viipynee? Tässä täytyy\nminun odottaa häntä, nähdäkseni mille suunnalle seikat kääntyvät. --\nMinä asuskelen tuolla pensaan juuressa; -- se on mainio asuinpaikka\nminun säätyiselleni. Vähän ahtaan lainen se tosin on, mutta minä\nai'onkin jo huomenna muuttaa sieltä, -- ja muutankin niin etäälle,\nett'ei Suomen risut silmiäni revi eikä poliisin silmä kannata sinne. --\n(katselee varovasti ympärilleen), Hah!\n\n    (Pujahtaa pensaasen).\n\n\nKahdeksas kohtaus.\n\n    Laura (yksin).\n\nLAURA (tulee huoneesta). En tiedä mitä ajatella. Kun tuo nuorukainen\npuhelee kanssani, tuntuu mieleni niin kummalliselta. Onpa silloin\nmelkein, kuin rakastaisin häntä. Mutta heti, kun hän on poissa, katoaa\nkaikki tunteet rinnastani. -- Sydämetön pilkkaaja hän on, ja semmoiset\novat ilkiöitä. Hän on valmis loukkaamaan herttaisia vieraitammekin.\n\n\nYhdeksäs kohtaus.\n\n    Salmela. Laura.\n\nSALMELA (tulee perältä).\n\nLADRA. Herra Salmela!\n\nSALMELA. Neiti!\n\nLAURA. Oletteko käynyt rannalla?\n\nSALMELA. Olen; siellä on ihmeen ihana paikka. Minun kotini on myös\njärven rannalla, senvuoksi aina hupaisina hetkinä mieleni sinne\nvetää. -- Aaltojen hyrsky soittaa mulle äitini laulamia, suloisia\nkehto-laulelmia.\n\nLAURA. Tuolla, oikealla, on pieni lehto aivan lähellä rantaa; siellä on\nmitä hauskin käyskennellä näin iltamalla.\n\nSALMELA. Vasta kesä-illan hiljaisuudessa oppiikin maamme\nsuloisuuden tuntemaan, sen ylevätä juhlallisuutta ihantelemaan.\n-- Kun koko muu luonto uinailee, huokuu yhäti järvi, kuni i'äisesti\nlevoton ihmis-sielu, ja sen hiljainen maininki kuiskaa korviini\nsurun-sointuisia säveliä, raskaita kuni kaipauksen hengähdykset. --\nNiin, neitini, te olette onnellinen, kun saatte olla ja elää näin\nherttaisessa paikassa, rauhan ja yksinäisyyden helmassa.\n\nLAURA. Myönnän kyllä; mutta yksinäisyyteenkin voipi ajanpitkään\nkyllästyä.\n\nSALMELA. Suokaa anteeksi, -- mutta minä olen luullut huomaavani, että\njuuri te olette luotu maaseudun yksinäisyyttä nauttimaan.\n\nLAURA. Niin luulen itsekkin. Mutta minä olen nainen. Mies saattaa ehkä\nyksinomaisesti kiintyä kirjoihinsa, mutta tyttörukalle eivät ainoastaaa\nkuolleet kirjaimet ole kylliksi. Ja kun minä luen jotakin, on mulla sen\njohdosta aina niin ihmeen paljon kyselemistä.\n\nSALMELA. Mutta ettehän te toki eläkkään erakon lailla.\n\nLAURA. Melkeinpä kyllä. Isäni on aina kiintynyt toimiinsa, hän ei -- --\n\nSALMELA. Entäs orpananne?\n\nLAURA. Hän tuli tänne vasta hiljakkoin, ja paitsi sitä, hän on vallan\ntoisenlainen kuin minä, aina hilpeä ja vilpas; hän ei käsitä minun\nhaikeuksiani. Ja minä luulen, että juuri sentähden pidänkin hänestä\nniin paljon.\n\nSALMELA. No, eikö täällä käy vieraita?\n\nLAURA. Käypi kyllä. Mutta ne eivät koskaan puhele kanssani totisia\nasioita. Kun joskus johdan puhetta vakavampiin aineisin, käännetään se\nheti pilaksi. -- Oi, uskokaa, ei mikään ole niin inhoittavaa, kuin,\nodottaessaan totista vastausta, kuulee jonon jonkinjoutavia\nkohteliaisuuden sanan-parsia --- Mutta minä olen hupakko, kun rupean\nripittämään itseäni ventovieraalle.\n\nSALMELA. Tuttavuutemme on tosin lyhyt, mutta matkaavaisten kanssa\ntutustutaankin yht'äkkiä, -- ja minä luulen ett' ette kadu minulle\nosoittamaanne luottamusta.\n\nLAURA. Niin, te olette ainakin osoittanut ihmeteltävää\nkärsivällisyyttä, kuunnellessanne turhamaista pakinaani.\n\nSALMELA. Minä olen kuullut, ja luulen ymmärtäneenikin sanelmanne, --\nSallitteko minun vastata, sallitteko minun vähän ryhtyä erääsen\nasiaan -- -- --?\n\nLAURA. Sydämestäni, -- minä kiitän. Teissä on jotain, josta minä paljon\npidän; te ette ole ollenkaan turhamainen ettekä pilkallinen. -- Mutta\nkuuikaapa, sanoittehan tuolla rannalla löytäneenne suloisan paikan; jos\nsuvaitsette, menemme sinne yhdessä?\n\nSALMELA. Sydämestäni mielelläni!\n\nLAURA. Mutta sitte teidän pitääkin puhella minulle kaikki-tyyni.\n\nSALMELA. Teillä on valta käskeä.\n\n    (Menevät).\n\n\nKymmenes kohtaus.\n\n    Heiliö. Sievä.\n\nSIEVÄ. No, nyt jo kai olette kyllästynyt ja väsynyt tähän\nherttaisuuteen.\n\nHEILIÖ. Kuinka se olisi mahdollista, kun te olette oppaani.\n\nSIEVÄ. Te pidätte siis maanviljelyksestä ainoastaan minun tähteni?\n\nHEILIÖ. En -- -- enpä juuri; mutta teidän seurassanne pidän minä siitä\nkahdenkertaisesti.\n\nSIEVÄ. Noo, hyi, miksi te noin sanotte? -- Mutta kuuluu siltä, kuin\nette olisi tyytyväinen siihen, mitä olette nähnyt. Ehkä haluatte\njotakin vielä?\n\nHEILIÖ. Jotakin? -- Jos seikkoihin oikein pohjastapitäin ryhdymme,\nhaluan minä todellakin paljon vielä.\n\nSIEVÄ. Vai niin?\n\nHEILIÖ. Tämän viimeisen puolentunnin ajan olen minä vain halunnut,\ntoivonut.\n\nSIEVÄ. No, eikös vain? -- Niin, nyt minä sen jo tiedänkin.\n\nHEILIÖ. Ette -- -- ettepä suinkaan.\n\nSIEVÄ. Tiedänpä: Teidän on tullut jano ja nälkä -- te tahdotte\nillallista.\n\nHEILIÖ. En, -- minun toivoni ulottuvat todellakin paljon kauvemmaksi.\n-- Minä alan jo tulla järkevämmäksi, ja rupean tuumailemaan\ntulevaisuuttani.\n\nSIEVÄ. Todellakin? No, se sopii teille, se. Mutta miksikä te puhutte\nnoin syvällisiä asioita minun kanssani?\n\nHEILIÖ. Neiti, te olette niin älykäs -- -- --\n\nSIEVÄ. Hoho -- --!\n\nHEILIÖ. -- -- että minua hävettää, kun vielä olen ilman varsinaista\ntointa. Mutta nyt olen tulevaisuudestani päättänyt. Minä rupean\nmaanviljeliäksi.\n\nSIEVÄ. Vai niin?!\n\nHEILIÖ. Minulla on aina ollut halu siihen. Mutta isä-vanhus sanoi yhä:\n\"Jahkahan tulet ylioppilaaksi ensin\".\n\nSIEVÄ. Oikein sanottu!\n\nHEILIÖ. Minä olen jo suorittanut kaksi lakitieteellistä tutkintoa;\nmutta nyt, kun näin teidät, heräsi haluni maanviljelykseen uudestaan.\nMinä tunnen, ett'en saata ruveta yksitoikkoiseksi kirjatoukaksi, ja\nsenvuoksi kirjotan huomenna isälleni, että tahdon mennä Mustialaan ja\nsitte ostaa tilan.\n\nSIEVÄ. Ja muutatte sitte Savoon tietysti? Minun koti-seuduillani on\njuuri teille sopivia tiloja. -- Mutta luuletteko isänne suostuvan\nsiihen?\n\nHEILIÖ. Se on kelpo ukko.\n\nSIEVÄ. Niin, se näkyy jo pojastakin! -- Vai niin -- --? Vai tilaa te\nvain halusittekin?\n\nHEILIÖ. Niin, -- -- ja sitten yhtä seikkaa vielä; mutta sitä min'en\ntohdi teille sanoa.\n\nSIEVÄ. Sanokaa vain. Ettehän toki peljänne minua?\n\nHEILIÖ. Nyt ei todellakaan aikaa kaunisteluihin. -- Saanko lausua\nsuoraan?\n\nSIEVÄ. Suoraan, suoraan tietysti.\n\nHEILIÖ. Te olette oiva neitonen.\n\nSIEVÄ. Hyi, olkaa vaiti!\n\nHEILIÖ. Mutta vastahan te juuri mulle annoitte luvan puhua?\n\nSIEVÄ. Mutta ei noin; -- muistakaa, nyt ei aikaa kaunisteluihin.\n\nHEILIÖ. Totta, koht' on mulla matka eessä jälleen. Muisteletteko minua,\nkun olen poissa?\n\nSIEVÄ. Saattepa nähdä!\n\nHEILIÖ. Ja muistatte myöskin, että ystävyytemme -- -- --\n\nSIEVÄ. Nyt on perustettu!\n\n\nYhdestoista kohtaus.\n\n    Entiset. Stenfors.\n\nSTENFORS. Hei, kas vain! Herrasväki on jo saapunut.\n\nSIEVÄ. Niin, me tulimme viimeksi maitokamarista.\n\nSTENFORS. Maitokamarista! -- Ai, ai, Sievä-neiti, siis on hän juonut\nteidän kermanne ihan kuiviin.\n\nHEILIÖ. Ainakin niin paljon, ett'ei enään ole tippaakaan \"hänen\"\nvarakseen.\n\nSTENFORS. Erhetys; Sievä-neidillä on sitä vielä yltäkyllin minua\nvarten.\n\nSIEVÄ. Onko?! (Heiliölle) Älkää uskoko tuota miestä!\n\nSTENFORS. Jos tahdotte, saapi se seikka olla vain noin meidän kesken.\n\nSIEVÄ. Hyi, teitä, ilkiö!\n\n\nKahdestoista kohtaus.\n\n    Entiset. Strömberg. Briita.\n\nSTRÖMBERG (Sievälle). Jos vielä tarvitset apua väeltä, täytyy sun\nkiiruhtaa vähäsen; minä annoin niille luvan mennä Könkkälän\ntanssiaisiin. Hehehe.\n\nSIEVÄ. Sitte pitää mun heti mennä teetä valmistamaan.\n\nSTRÖMBERG. Varroppas vähän. Antti ja Matti pyysivät rahaa. Hehehe. Onko\nherroilla vaihtaa kahden kymmenen-markan seteli pieniksi?\n\nHEILIÖ (kääntyy pois-päin; nolona, ei kuulevinaan).\n\nSTENFORS (ilkeästi). Ehk'ei herra Heiliöllä \"satu olemaan pientä\". --\nKyllä minulla on. (Ottaa rahoja lompakostaan) Kas tässä.\n\nSTRÖMBERG. Hyvä! -- Kas niin, Sievä!\n\n    (Antaa hälle rahat).\n\nSIEVÄ (pois).\n\nBRIITA. Mitähän se ukko siellä nyt sanonee, kun minä viivyn näin\nkauvan? Kuinkahan se tullee toimeen?\n\nSTRÖMBERG. Mutta missäs herra Salmela on?\n\nBRIITA. Niin, ja Laura, hän on myöskin poissa.\n\nSTENFORS. Ehkä nekin ovat maitokamarissa kermaa juomassa.\n\nHEILIÖ. Kas, tuolta ne tulevatkin, -- kävelyltä.\n\nSTENFORS (katkerasti). Vai niin!\n\n\nKolmastoista kohtaus.\n\n    Entiset. Salmela. Laura.\n\nLAURA. Minä kiitän teitä sydämestäni!\n\nSALMELA. Oi, mitenkäs minä sitte sanonkaan?\n\nSTRÖMBERG. Vai niin, te olette olleet kävelemässä? -- No, se on oikein.\nHehehe.\n\nSTENFORS. Vai on se oikein!\n\nSTRÖMBERG. Olkaa kuin kotonanne täällä.\n\nSALMELA. Tämä on suloisin paikka, minkä koskaan olen nähnyt.\n\nSTRÖMBERG. Noo, te laskette liikoja. Hehehe.\n\nSTENFORS. Enkös minä sitä sanonut!\n\nSTRÖMBERG (ärsyttäneenä). Mitä te sanoitte, hehehe! Tuhmuuksia\ntietysti!\n\nSTENFORS (ilkeästi). Mutta min'en käsitä, kuinka te tohditte laskea\ntyttärenne kävelemään yksinään hra Salmelan kanssa.\n\nSTRÖMBERG. Tohdin? Miks'en, -- hehehe?\n\nSTENFORS (kuin edellä). Se voisi olla vaarallistakin.\n\nSALMELA. Hyvä herra, minä vaadin selitystä!\n\nSTENFORS (k. ed). Oi, oi! Ettehän vain kaksintaisteloon vaatinekkaan,\n-- se on liian vanhanaikuista \"suomalaisille\"!\n\nSTRÖMBEG (kiivaasti). Herra Stenfors, älkää olko hävytön, jos pyytää\nsaan! Hehehe!\n\nSTENFORS. Minun sanoissani ei suinkaan ollut pikkuisintakaan\nloukkauksen siementä. -- Oleskeleehan näillä tienoin nykyään kaksi\nkarannutta vankia. Laura-neidille voisi olla kovin vaarallista kävellä\nihan ilman turvaa rannalla.\n\nBRIITA. Mitä vielä! Ja olihan herra Salmela hänen turvanaan.\n\nSTENFORS. Minun tietääkseni eivät papit tähän saakka ole olleet juuri\nerinomaisempia ruumiillisia sankareita.\n\nSALMELA. Min' en ole pappi -- vaikka olenkin teologi. Ja mitä\nsankaruuteeni tulee, en ollenkaan pelkää paria karannutta vankia.\nNiillä raukoilla on usein enemmän syytä peljätä meitä, kuin meillä on\nsyytä peljätä heitä.\n\nSTENFORS. Raukoilla? Hm! Minä luulen, että te todellakin surkuttelette\nnoita roistoja?\n\nSALMELA. Niinpä juuri teenkin.\n\nBRIITA. Te surkuttelette ihmiskunnan surkeata paatumusta; aivan kuin\npapilliset miehet ainakin.\n\nSALMELA. Sentähden ei tarvinne varsituisesti pappi olla. Jokainen,\njonka povessa ihmissydän sykkii, surkuttelee esim. semmoisia raukkoja,\njotka tietämättään, vallan ehdottomasti ovat sekaantuneet rikoksiin, ja\njotka, saatuaan silmänsä auki, ehkä tahtoisivat parantaa itsensä ja\nalkaa elämänsä uudestaan, vaan huomaavat parannuksen tien salvatuksi ja\npalajamisensa rehelliseen elämään mahdottomaksi. -- Katkerata lienee\nnähdä itsensä pakoitetuksi tekemään pahaa, -- vastoin tahtoansa olemaan\nroisto, kammoittava rosvo.\n\nSTRÖMBERG. Se on varma se! Hehehe.\n\nSTENFORS (ilkeästi). Mistä te sen niin varmaan tiedätte? -- Pitäisi\ntietysti rakennettaman turvapaikkoja noille idealisille roistoille.\n\nLAURA (Stenforsille). Älkää pilkatko tunnettanne; -- noin pahasti ette\nvoine ajatella.\n\nSTENFORS (Lauralle). Tunnettehan te minut.\n\nSTRÖMBERG. Herra Heiliö, te olette puolinukuksissa, luulen ma. Hehehe.\n\nHEILIÖ. Hengellisesti, niinpä taidan ollakin.\n\nSTRÖMBERG. Mutta nyt meidän pitää ajatella, kuinka teidät majoitetaan.\nHehehe. Tahdotte kai ikkunoiden olemaan järvellepäin?\n\nSALMELA. Kuten sopii. -- Järvenpuolla on ilma tietysti raittiimpi,\n\nSTRÖMBERG. Näettekös noita ikkunoita tuolla yläkerrassa? Te saatte sen\nhuoneen, se on herra Stenforsin huoneen vieressä. Hehehe.\n\nSTENFORS. Mutta niiden välisestä ovesta on lukko rikki.\n\nHEILIÖ. Mitä se tekee? Me emme kävele unissamme.\n\nSTENFORS (ilkeästi). Vannomatta paras on!\n\n\nNeljästoista kohtaus.\n\n    Entiset, Sievä.\n\nSIEVÄ (puhuu hiljaa Strömbergin kanssa).\n\nSTRÖBERG. Saakelin hyvä vain. -- Hyvät herrat, hyvät naiset! Hehehe.\n\nSTENFORS (nauraen). Te ai'otte pitää puheen, luulen ma.\n\nSTRÖMBERG. Niin ai'onkin. Hehehe. -- Arvoisat vieraat! koska nyt\n-- -- -- hehehe; -- -- -- illallinen odottaa!\n\nSTENFORS (taputtaen käsiään: huutaa). Hyvä! Hyvä! Bra!\n\nSTRÖMBERG. Hehehe. Miksikä te huudatte? Mikä hätänä? -- Seuratkaa te\nvain rouva Petterssonia pöytään.\n\nSTENFORS (its.). Fy fan! (Ään.). Saanko minä suloisen kunnian -- --!\n\nBRIITA (ottaen häntä käsivarresta). Kas, me olisimmekin kuin luodut\ntoisillemme.\n\n    (Nauraa hohottaa).\n\nSALMELA (tarjoo käsivartensa Lauralle).\n\nSIEVÄ (Heiliölle). Teidän täytyy tyytyä minuun!\n\n    (Menevät).\n\n\nViidestoista kohtaus.\n\n    Risto (yksin).\n\nRISTO (astuu esiin). Niin, menkää te vain! -- Nyt on asiani selvällä!\n-- Nyt tiedän kenenkä taskussa pelastukseni hinta on! -- Harhailuni\npäättyy! Vapauteni hetki lyö!\n\n\n\n\nKOLMAS NÄYTÖS.\n\n\nEnsimmäisen näytöksen huone.\n\n\nEnsimmäinen kohtaus.\n\n    Pettersson. Briita.\n\nPETTERSSON JA BRIITA (tulevat eri ovista).\n\nPETTERSSON. No tämäpä suloista! Kuulepas Briita, minä olen sydän\npivossa odottanut sinua.\n\nBRIITA. No no, mitä nyt taas on tapahtunut?\n\nPETTERSSON. Niin, sitä min'en saata päähäni. -- Tiedätkös, minä sain\nkirjeen maisteri Sairiolta.\n\nBEIITA. Maisteri Sairiolta, -- kuka se on?\n\nPETTERSSON. Niin, sitäpä min' en saa päähäni. Mutta hän kirjoittaa\nnoista karanneista rosvo-lurjuksista. Katsopas. Se on oikein kohtelias\nherra.\n\nBRIITA (lukee). \"Täten saan kunnian ilmoittaa, että jotenkin varmaan\nluulen nähneeni nuo kaksi pahantekiää, Juhana Peltolan ja Risto\nMarttisen, jotka minä jo ennaltaan tunnen, lähellä Teidän asuntoanne.\nRosvot olivat jalkamatkalaisten, herrasmiesten, puvussa: Kesä-palttoot,\nolki-hatut j.n.e.\" -- Mitä ihmeitä? -- Niillä oli siis samanlainen puku\nkuin Heiliöllä ja Salmelallakin.\n\nPETTERSSON (mietiskellen). Heiliöllä ja Salmelalla -- --.\n\"Kesäpalttoot, olkihatut -- -- j.n.e.\" -- Ne ne ovatkin!\n\nBRIITA. Mitkä niin?\n\nPETTERSSON. Kummallista, ett'en minä sitä heti päähäni saanut!\n\nBRIITA. Heiliö ja Salmelako? --\n\nPETTERSSON. Ne junkkarit juuri, siinä on Venkka-Jussi ja\nRisto-sihtieri. Ne ne ovat, älä kielläkkään.\n\nBRIITA. En, en! (Lukee). \"Kuten olen kuullut, ovat ne varastaneet\nuseammassa kohdin näillä tienoin, varsinkin puutarhoihin kuuluvat ne\nmurtaneen itsensä, joista ovat hedelmiä korjanneet. -- Iloni on täten\nilmoittaa tämä K.K. Herralle! -- Suurimmalla kunnioituksella -- Samuli\nSairio. Viis.-tiet. maisteri\". -- (Äänettömyys).\n\nPETTERSSON. Niin, -- mitäs sanot?\n\nBRIITA. Voipi olla siten, mutta voipi olla tätenkin. -- Kuka sinulle\ntämän kirjeen toi?\n\nPETTERSSON. Talonpoika -- Uudelta-maalta.\n\nBRIITA. Mikä talonpoika?\n\nPETTERSSON. Antti.\n\nBRIITA (nauraa hohottaa).\n\nPETTERSSON. Mutta min'en saa päähäni, mitä sinä naurat.\n\nBRIITA. Sinua on joku klippari vetänyt nokasta. -- Mikä sen talonpojan\nnimi oli?\n\nPETTERSSON. Antti; sanoinhan sen jo,\n\nBRIITA. Missä tuo sun Anttis nyt on?\n\nPETTERSSON. Missäkö? -- Poissa.\n\nBRIITA. Poissa! Ja sinä päästit sen kynsistäs? Voi sua kovan onnen\nmiestä! Päästää varkaan kynsistään -- --\n\nPETTERSSON. Mutta eihän se mun kynsissäni vielä ollutkaan. -- Antti on\ntuonut meille monta paksua kinkkua ynnä lihavia pässin-pöksyjä.\nEtkös muista, se, jonka asiata minä ajoin 1869-vuoden talvi- ja\nsyyskäräjissä -- --\n\nBKIITA (kiihkeästi). Turhaa kaikki -- --!\n\nPETTERSSON. Luuletko niin, -- sitenpä luulen minäkin. (Itseks.). Huh!\nTaivas! Suo päivösen jälleen paistaa!\n\nBRIITA. Asiata pitää tutkia!\n\nPETTERSSON. Tutkia, tutkia, tietty se! Lain ja oikeuden mukaan. -- Yksi\ntodistus minulla on vielä. -- Mutta missähän nuo niin kutsutut\nylioppilaat nyt lienevät?\n\nBKIITA (osoittaa ulos). Hss!\n\n\nToinen kohtaus.\n\n    Entiset. Srömberg.\n\nSTRÖMBERG (tulee; nauraa kovaa). Hehehe! Hehee!\n\nBRIITA. No, sepä hyvä, että tulitte -- --\n\nPETTERSSON (osoittaen ulos). Hss!\n\nSTRÖMBERG (kuin ennen). Mitä nyt, -- hehehee!\n\nPETTERSSON (kuin ennent peloissaan). Hss!\n\nSTRÖMBERG. Oletteko hulluja? Tervetuloa! Hyv' iltaa!\n\nBRIITA. Hiljaa, hiljaa! Muuten varkaat säikähtyvät!\n\nSTRÖMBERG. Varkaat?! Mitkä varkaat?\n\nBRIITA. Heiliö ja Salmela.\n\nPETTERSSON. Hss!\n\nSTRÖMBERG. Älkää hemmetissä! Hehehe.\n\nBRIITA. Suuret syyt on heitä epäillä. (Antaa kirjeen). Lukekaa -- --\n\nSTRÖMBERG. Hehehe. (Lukee), \"Kesäpalttoot, olkihatut -- j.n.e.\" --\nNiin, mutta -- --. Tämmöisiä kirjeitä olen minä kuullut jossain\nvarkaiden itsekkin kirjoittaneen. Hehehe.\n\nPETTERSSON (mietiskellen). Varkaiden itse -- --! Jos ne hunsvotit\ntodellakin olisivat pitäneet kruununkäskynhaltiata narrinaan.\n\nBRIITA. Muistatteko, kuinka Salmela, puhellessamme varkaista,\npuolusteli rosvoja, kuin itseään ainakin.\n\nPETTERSSON. Hss! -- Niin, ja minulla on yksi todistus vielä. -- Mikko\nnäki puutarhastamme juoksevan miehen, jolla oli kourat täynnä\nvarastettuja viinimarjoja, ja jolla oli kesäpalttoo, olkihattu --\nj.n.e.\n\nBRIITA. Ei, kyllä meillä on täydet syyt epäillä niitä herroja.\n\nSTRÖMBERG. Tulisko noista kelpo pojista noin vain yht'äkkiä rosmoja.\nKyllä se on kummallista. Hehehe?\n\nPETTERSSON. Semmoisia tapauksia on minun aikanani monta ollut.\n\nBRIITA. Ja ajatelkaamme vain Sutkia. Hän on monta nimismiestä pettänyt;\non nimismiesten kanssa veljenmaljankin juonut, on niiden kanssa\n\"pruuri\" ollut.\n\nPETTERSSON. Niin, ja miettikääpä nimismiestä vetänyt nenästä;\nesimerkiksi semmoista, kuin minä! Sitä min'en saa päähäni, -- vaikka\ntotta se on. -- Mutta minun tarkan silmäni sivuitse ei Sutkikaan\nkoskaan olisi päässyt. Sillä, kehumatta itseäni, miaä olen jo\nviisikolmatta vuotta tässä pyhässä virassa ollut. Kun varas vain minun\nluokseni tulee, niin kyllä se varas on.\n\nSTRÖMBERG (miettii). Hehehe, -- Sutki. Kyllä vain minäkin jo pian alan\nepäillä noita kelpo poikia. -- Mutta onko velikin aivan varma siitä,\nettä nuo herrat todella ovat rosvoja?\n\nPETTERSSON (vaipastellen). Aivan varma -- -- todella rosvoja -- --? Hm,\n-- -- Hss! -- -- Sitä min'en saa päähäni, mutta -- -- --\n\nBRIITA. Kyllä ne ovat rosvoja!\n\nPETTERSSON. Ovat, ovat, tietystikin!\n\nBRIITA. Nyt täytyy ruveta niitä tutkimaan vain!\n\nPETTERSSON. Tutkimaan, tutkimaan, tiettyä se. Lain ja oikeuden mukaan.\n\nSTRÖMBERG. Mutta se häpäsee koko tämän talon. Hehehe.\n\nBRIITA. Eipä! Päinvastoin se kunnioittaa talon oikeuden harrastusta.\n\nSTRÖMBERG. No, koska te olette niin varma asiasta, niin -- olen\nminäkin. -- Mutta mitä se tutkinto hyödyttää? -- Paiskataan ne teidän\nrattaillenne suorastaan vain. Hehehe. On kai meillä niin paljon voimia.\n\nPETTERSSON. Mutta onhan koko talon väki tanssissa.\n\nSTRÖMBERG. Saakeli! Niin onkin. Ja ne tulevat vasta aamu-puolla kotiin.\nHehehe.\n\nBRIITA. Miks'et sinä ottanut Mikkoa mukaasi?\n\nPETTERSSON. Niin no, kun en tiennyt varkaiden olevan täällä.\n\nBRIITA. Nimismiehen pitää tietää kaikki.\n\nPETTERSSON. Kyllähän minä tiedänkin, mutta tätä min'en saanut päähäni.\n-- Mutta onhan useilla toki vähän apua, -- herra Stenfors?\n\nSTRÖMBERG. Hän oli jälleen laiskan-kipeä ja meni maata.\n\nBRIITA. Täytyy herättää hän sitte.\n\nPETTERSSON. Ei, ei, Briita! -- Hm. -- Me emme jaksa sittenkään.\n\nBRIITA. Kyllä minä toisen pitelen.\n\nPETTERSSON (epäilevästi). Luuletkos minun jaksavan hillitä toista? --\nJa kukas sitte Pollea ajaa, kun sinä rosvoa rutistelet?\n\nSTRÖMBERG. Hehehe. Paras lie jättää kaikki aamuksi. Kun miehet\npalajavat tanssista, ruvetkoot vahtimaan taloamme. -- Min'en enää\ntahtoisi nähdä koko verkkasen poikia; sillä ne alkavat vähitellen\nkammottaa minua. Hehehe. -- Häpeä sanoa, kipeä kärsiä, mutta minä vähän\npelkään roistoja; piru ties, vaikka niill' olisi puukot ja revolverit.\n\nPETTERSSON. Jätetään huomiseksi, jätetään huomiseksi!\n\nSTRÖMBERG. Saksan korkki! Mitä lempoa tästä vielä tulee?!\n\n\nKolmas kohtaus.\n\n    Entiset: Sievä.\n\nSTRÖMBERG. Sievä-tyttöseni, tiedätkös, missä varkaat nyt ovat? Hehehe.\n\nSIEVÄ. Varkaat?\n\nPETTERSSON. Hss!\n\nSTRÖMBERG. Niin, varkaat, -- tai Heiliö ja Salmela?\n\nSIEVÄ. Ovatko ne varkaita? -- Hengellisessäkö vai aineellisessa\nkatsannossa?\n\nPETTERSSON. Niin, sitä min'en saa päähäni; mutta te olette älykäs\nneitonen, -- me epäilemme niitä herroja -- --\n\nSIEVÄ (hymyillen). Varkaiksiko? (Veitikkamaisesti). Ja mistä te sen jo\nolette huomanneet?\n\nSTRÖMBERG. Tiedätkö mitä: Ne ovat nuo kaksi karannutta vankia. Hehehe.\n\nSIEVÄ (katsoo heihin kummastellen; sitte jälleen veitikkamaisesti). Ne,\nne varmaan ovatkin.\n\nPETTERSSON. Tekin olette siis huomannut -- -- --?\n\nBRHTA. Mitä minä sanoin -- --!\n\nSTRÖMBERG. Sinä olet siis huomannut -- -- --?\n\nSIEVÄ. Että Salmela varmaankin on Venkka-Jussi.\n\nPETTERSSON. Vai hän se onkin? Mistä sen olette huomannut?\n\nSIEVÄ. Siitä -- että Heiliö ei voi olla Venkka-Jussi; sillä hän on\nvarsin sorea-vartaloinen.\n\nPETTERSSON. Niin, niin! Se onkin ihan luultavaa; sillä min'en saa muuta\npäähäni, kuin että Venkka-Jussi on saanut nimensä siitä, että hän on --\nVenkka-Jussi.\n\nSIEVÄ. Hahaha! Mutta oletteko te aivan mielettömät -- -- --?\n\nSTRÖMBERG (antaa hälle kirjeen). Lue!\n\nSIEVÄ (lukee, pudottaa kirjeen).\n\nBRHTA. No, olenko minä nyt oikeassa vai väärässä?\n\nPETTERSSON. Älkää surko, älkää surko! Kyllä minä teitä varjelen.\nLuottakaa te vain lain jykevään käteen!\n\nSTRÖMBERG. Ties' vaikka ne jo olisivat puhdistaneet talon putisten\npuhtaaksi. Hehehe.\n\nSIEVÄ (aikoo pois).\n\nSTRÖMBERG. No, minne nyt?\n\nSIEVÄ (itkien). Minä menen katsomaan, onko kaikki hopeakalut jälellä\nvielä.\n\nSTRÖMBERG. Missä ne roistot nyt ovat, -- hehehe?\n\nSIEVÄ. Ulkona, aivan lähellä, tuolla.\n\n    (Menee).\n\nPETTERSSON. Ellei ne vain olisi kuulleet!\n\nBRIITA. Parasta lie mennä ulos niiden luo.\n\nPETTERSSON. Niin, niin, mene sinä edellä; -- me emme ole tietävinämme\ntuon taivaallista koko asiasta.\n\nSTRÖMBERG. Meidän pitää kahlehtia ne ystävyydellä, -- vai kuinka --\nhehehe?\n\nBRIITA. Tietysti, tietysti, niinkuin pässiä äsken -- --\n\nPETTERSSON. Hss! Ja huomenna pistämme ne kellariin!\n\nKAIKKI (poistuvat koomillisen varovasti ulos).\n\n\nMuutos.\n\nHuone Wäinölän ylikerroksessa. Kolme ovea. Ikkuna, joka on auki.\nValoissa kesä-yö.\n\n\nNeljäs kohtaus.\n\n    Risto (yksin).\n\nRISTO (tulee ikkunasta sisään). Kas niin! -- Tuo varmaankin on mun\nrahamieheni ovi. -- Oi! -- Jospa toki saisin jättää tämän tekemättä! --\nVaan ei! Mun täytyy! Säälimätön kohtaloni vaatii multa kaksikymmentä\nvarastettua markkaa tahratun kunniani pesemiseksi. Siis -- sukkelaan!\n(menee Stenforsin ovelle). Hän pani maata jo tunti sitte, -- kaipa hän\nnyt jo nukkuu. -- (Aukasee oven). Hän nukkuu! -- Ja tuoll' on\nrahalompakko pöydällä. -- Hiljaa! -- Hiljaa! -- (Menee Stenforsin\nhuoneesen; palajaa heti). Tässä on rahat! -- Täss' on avain, joka\naukasee varkaalle parannuksen portin! -- Nyt vain kymmenen askelta --\nja minä olen pelastettu! -- Hah! Joku tulee! -- Mitä nyt! -- Olkoon\nmenneeksi, -- syteen tai saveen!\n\n    (Pujahtaa takaisin Stenforsin huoneesen).\n\n\nViides kohtaus.\n\n    Strömberg. Heiliö. Salmela.\n\nSTRÖMBERG (kynttilä kädessä, johdattaa Heiliöä ja Salmelaa huoneesen).\nTehkää hyvin, hyvät herrat! Hehehe. Täss' on Teidän huoneenne ja tuoss'\non Teidän makuukamarinne. (Kynttilä pöydälle). Tämä on nyt niinkuin\nmaalla olla voipi. Hehe.\n\nHEILIÖ. Tämmöiseen mukavuuteen emme ole matkoillamme tottuneetkaan.\n\nSTRÖMBERG (Itseks.). Sen uskon sanomattasikin, sinä pää-rosvo!\n\nHEILIÖ. Minne tuo ovi viepi?\n\nSTRÖMBERG (itseks.), Kas, kas! Joko tekee mieles naapurin taskuun!\n(Ään.). Se viepi herra Stenforsin huoneesen. Hehehe. Mutta hän on\npeloittavan herkkä, hän herää pienimmästäkin kokeesta, -- hehe.\n\nSALMELA. Kyllä me olemme hiljaa.\n\nHEILIÖ. Kuulkaapa, herra Strömberg, -- tiedättekö, kuinka paljon kello\nnyt on?\n\nSTRÖMBERG. Kyllä -- -- (ottaa kellon taskustaan, mutta pistää sen heti\ntakaisin jälleen), -- En sentään tiedäkkään -- minull' ei olekkaan\nkelloa. Hehe.\n\nHEILIÖ. Sievä-neiti pelkäsi varkaiden tulevan hätyyttämään meitä, kun\nkoko talon väki on tanssissa.\n\nSTRÖMBERG (tarkoituksella). Hehe. Ne tulevat nyt juuri kotiin -- olkaa\nvarmat siitä -- ne tulivat jo -- hehe -- ne tulivat jo! (Itseks.). Onpa\nihminen oikein pulassa noiden roistojen kanssa! (Ään.). Hyvää yötä, --\nsaakel -- hyvät \"herrat\"!\n\nSALMELA. Hyvää yötä! Sulimmat kiitokset tästä päivästä!\n\nSTRÖMBERG. Hehe, -- ei kestä! Nauttikaa terveydeksenne, per. -- --\n(Kättelee), Hehe, -- hyv' yötä, herra Heiliö! Hyv' yötä, herra Salmela!\n-- Nukkukaa nyt oikein makeasti ja uneksikaa menneistä riemuista!\n\n    (Menee selkä eellä; sulkee varovasti oven).\n\nHEILIÖ ja SALMELA. Hyv' yötä, herra Strömberg, hyv' yötä!\n\n\nKuudes kohtaus.\n\n    Heiliö. Salmela.\n\nSALMELA. Hän on yht'äkkiä muuttunut kummallisen naurattavaksi!\n\nHKILIö. Sitä min'en huomannut. Hän on minusta oikein kunnon ukko, oikea\nverkkasen kelpo mies. -- Noin ylimalkaan lukien, min'en ole vielä\nkoskaan ollnt niin kelpo seurassa, kuin tän' iltana.\n\nSALMELA. Mitä pidät kilvoitteliastamme, Stenforsista -- --?\n\nHKILIö. Siitä ketun-silmästä? No -- -- -- hän ei ole hullumpi, --\ntietysti kelpo mies; mutta pohjastaan hän on suuri lurjus. Vaan minäpä\nlöylytinkin häntä illallispöydässä. Huomasitkos? Minun sanani olivat\noikein purevia, -- sen sanoi Sieväkin. Niin, sin'et tunne sitä tyttöä,\nmutta me olemme jo puhelleet kahdenkesken kaikenlaisista asioista.\n(Laulaen). \"Sievä, Sievä, Sievä! Sä tunnet salaisuutein!\"\n\nSALMELA. Olehan nyt vähän hiljaa, höperö!\n\nHEILIÖ. Älähän toki luonnottomia vaadikkaan! Min'en, peitturi olkoon,\nnyt voi olla hiljaa, vaikka -- --! Kuule, tuleppas tanssimaan!\n(Laulaa). \"Pois huoli, ja murhe nyt haihtukohon!\"\n\n    (Ottaa häntä ympäriltä, pyörittää, rallittain valssia).\n\nSALMELA. Kuule, kuule, raivio! Sinä olet saanut jotain kalloosi,\nluulen ma.\n\nHEILIÖ. En tiedä, mutta minä olen vain niin surman iloinen -- hei! --\nkuuleppas, oletko kuullut uusia? Mutta suu poikki: Minä olen hurjasti\nrakastunut!\n\nSALMELA. Sinäkö?!\n\nHEILIÖ. Minä juuri -- aivan korvia myöden -- ja vähän enemmänkin.\n\nSALMELA. Oikeinko totta?\n\nHEILIÖ. Niin, eikös se ole naurettavaa? -- Sin'et usko minua, kun en\nkäy pää nyykyksissä kuin torkkuva hevonen, murehtien, -- niinkuin sinä\nteet. Mutta usko pois: Minun sydämeni on yhtä haaveksiva kuin sinunkin,\n-- hahaha!\n\nSALMELA. Onko tuo totta vai leikkiä?\n\nHEILIÖ. Totta vai leikkiä! -- Mietippäs, minä olen jo puolittain\nkihloissa; -- mitäs siitä sanot?\n\nSALMELA. No, joutavia!\n\nHEILIÖ. Sinä nyt olet mokoma kovakuoriainen. Näetkös, me tulimme\nkumpainenkin siihen päätökseen, että se mahdollisesti voipi käydä\nlaatuun, se historia. Mutta äläs huoli: Kuinka sinun historias on\nlaita? Niin sinä oletkin vain pelkkää kirkkohistoriaa, koko mies!\n\nSALMRLA. Minulla ei ole mitään kerrottavaa.\n\nHEILIÖ. Eikö? Suo anteeksi, että luulin sinun huoleksivan silmäsi\ntakertuneen Laura-neidin sydämeen, näetkös sinne vasempaan\n\"herttakamariin.\" -- \"No no, suo anteeks', suutari!\" Hahaha!\n\nSALMELA. Älä noin ilvehdi, se tuskastuttaa mua.\n\nHKILIö. Kuules ukko, sin'et ole oikein terve. Sin'et ole iloinen?\n\nSALMELA. Min'en ole milloinkaa ollut niin iloinen, kuin tänään.\n\nHEILIÖ. Voi, riemu ja polska, en minäkään! -- Kuuleppas, oletko saanut\ntuoreen ruusun tuon surkastuneen -- piti sanomani -- käpristyneen\nsijaan? Niin, taivaalle kiitos, että nälkä pakoitti meidät\nkuokkavieraiksi tänne Wäinölään. Muutenhan sin'et olis saanut ruusua\nenkä minä Sievä-armastain! (Laulaa). \"Voi, kuin nyt on sydämmen'\nköykäinen ja iloinen\" -- laulaa tuo näpsä rouva Aspegrén \"Marin\nrukkasissa\".\n\nSALMELA. Hiljaa, sinä tuuli-viiri! Stenfors makaa tuolla, kuulithan\nsen.\n\nHEILIÖ. Maatkoon vain! \"Levätköön hän vahvas' rauhas'\" -- --\n\nSALMELA. Mutta se on mahdotonta, kun sinä tuoten meluat.\n\nHKILIö. Vai niin! -- Hohhoo! Mennään maata sitten.\n\nSALMELA. Minä jään hetkiseksi tänne; ota sinä vain kynttilä mukaasi.\n\nHEILIÖ. \"Olkoon menneeks' viiteen plootuun!\" (Ottaa kynttilän).\nTäytyyhän välin elää aineellisenkin maailman mieliksi -- --\n\nSALMELA. Nuku makeasti!\n\nHEILIÖ. Kiitos! \"Ei kestä!\" (Kamarinsa ovessa; laulaen). \"Nukkuos, sä\narmas jo -- --!\"\n\n    (Pujahtaa huoneesensa).\n\n\nSeitsemäs kohtaus.\n\n    Salmela (yksin).\n\nSALMELA. Niin, -- Heiliö on tehnyt oikein. Minä kadehdin hänen\nrohkeuttaan. -- Olenhan minäkin varma rakkaudestani! Ja Laura? Sallihan\nhän minun katsoa herttaisen sydämensä sisimpään syvyyteen. Semmoista\ntilaisuutta en kenties saa milloinkaan. -- Voi, mua mieletöntä, kun en\nkäyttänyt sitä silloin, kun se oli käsissäni! Jospa vain kerrankin\nvielä saisin semmoisen -- -- (Kolkutus). Kenpä se? -- Astukaa sisään!\n\n\nKahdeksas kohtaus.\n\n    Laura. Salmela.\n\nSALMELA. Laura-neiti!\n\nLAURA (kynttilä kädessä). Tuloni nyt varmaankin kummastuttaa teitä; --\nmutta mun täytyy -- minun täytyy saada puhua kanssanne sananen.\n\nSALMELA. Te tahdotte puhua kanssani!\n\nLAURA. Älkää, herran-tähden, puhuko niin kovaa! -- Te olette hyvä\nihminen, minä olen varma siitä. Minä olen luottanut teihin, -- min'en\nsaata epäillä teidän rehellisyyttänne. Mutta saattaisihan kuitenkin\nolla tapahtunut jotain, jotain -- min'en sitä oikein ymmärrä -- jotain,\njoka ei ole aivan lainmukaista. Ehkä olette laimiinlyönyt joitakuita\nulkonaisia tapoja tai -- -- --\n\nSALMELA. Min'en todellakaan ymmärrä teitä. Mitä olisi täällä saattanut\ntapahtua?\n\nLAURA. Niin, sitä min'en tiedä; mutta nimismies puhuu syytöksistä tai\njostain semmoisesta teitä ja herra Heiliötä vastaan, ja isä sanoo, että\npitää asetettaman vahti huoneitten ympäri, jotta te ette pääsisi\npakoon, ja Sievä itkee tuolla ulkona; -- varmaankin on jotain\ntapahtunut.\n\nSALMELA. Sepä merkillistä!\n\nLAURA. Min'en usko teidän tehneen mitään pahaa; mutta saattaahan\nnuori ihminen helposti hairahtua. Ehkä olette syypäät johonkin\nvaromattomuuteen, josta on huonot seuraukset, ja varsinkin täällä, kun\nnimismies on typerä -- -- --\n\nSALMELA. Te olette varmaankin erehtyneet.\n\nLAURA. Niinpä mietin minäkin; ja juuri sentähden tahdoinkin varoittaa\nteitä, että ajoissa pääsisitte pakoon, jos teillä olisi jotain\npeljättävää.\n\nSALMELA. Minulla ei ole pienintäkään syytä pelkoon.\n\nLAURA. Sananen vielä! Koko talon väki on poissa ja palajaa vasta noin\ntunnin päästä. Jos siis kuitenkin olisi jotain syytä, niin tuon ikkunan\nalla on puu, jota myöden pääsee alas. -- Tämä oli sanottavani, -- hyvää\nyötä!\n\nSALMELA. Laura -- neiti! Sallitteko minun pyytää teitä viipymään\nsilmänräpäyksen vielä! -- Kaikkityyni on pelkkää erhetystä. Se pian\nselviää. -- Neitini! Tämä on ehkä viimeinen kerta kuin teidät\nkahdenkesken tapaan, kun huomenna jo erohetkemme lyöpi. Min'en saata\nteiltä salata tunnettani, joka sydämeni valtaa nyt: Minä rakastan\nteitä!\n\nLAURA (its.) Oi, katkera suloisuus!\n\nSALMELA. Te vaikenette, Laura? Oletteko suuttunut? -- Älkää luulko tätä\nhetken vaikututseksi. Min'en ole huikentelevainen. Uskokaa minua, tämä\non sydämeni totisinta, syvällisintä kieltä!\n\nLAURA. Minä uskon.\n\nSALMELA. Olenko siis käsittänyt väärin teidän käytöksenne minua\nkohtaan? -- Te sanotte luottaneenne minuun; te tulette yönaikana\npelastamaan minua. Laura -- vastatkaa -- olenko sen väärin ymmärtänyt?\n\nLAURA. Te tulitte myöhään. Minä olen jo -- -- --\n\nSALMELA. Kihloissako?\n\nLAURA. Melkein kihloissa -- Stenforsin kanssa.\n\n    (Menee kynttilöineen).\n\n\nYhdeksäs kohtaus.\n\n    Risto. Salmela.\n\nSALMELA. Kihloissa! -- Stenforsin kanssa! -- Voi minuani! (Istuu\ntuolille avoimen ikkunan ääreen, peittää kasvoi käsiinsä. Äänettömyys).\n\nRISTO (hiipii hetken kuluttua esiin). Nyt! -- Tääll' ei ole ketään\nenää! kaikki nukkuvat -- Onnetar viittaa mulle! -- Hiljaa! Hiljaa! --\nMuutama askel vielä ja -- minä olen vapaa! -- Hah! Hän tuossa tuolilla!\n-- Minun täytyy mennä aivan hänen sivuitsensa! -- Hiljaa! Hiljaa! --\nAskel vielä -- -- --!\n\n    (Liikahuttaa toista tuolia astuessaan).\n\nSALMELA (hypähtää ylös). Ken se?! (Tarttuu Riston kaulukseen). -- Nytpä\nolettekin kiini, hyvä vieras!\n\nRISTO. Päästäkää, päästäkää minut!\n\nSALMELA. Mitä teill' oli täällä tekemistä? Mitä te tahdoitte?\n\nRISTO. Minä tahdoin ulos jälleen.\n\nSaLMELA (vieden hänet Heiliön ovelle). No, seuratkaa vain tänne! No!\n\nRISTO. Älkää huutako niin kovaa!\n\nSALMELA (ottaa Heiliön huoneesta palavan kynttilän). No, nyt näen\nkasvonne!\n\nRISTO. Oi, armahtakaa! Laskekaa minut!\n\nSALMELA. Mitä kummia! Tämänpäiväinen oppaamme? Kuinka te olette tänne\ntullut?\n\nRISTO (itseks.). Olin unohtaa! (Ään., talonpoikais-murteella). Ei herra\nsaa suuttuu'v vaa'm, mut ei se ollu'm muu'v vikaa'n. Kas, se o'n ny's\nsil' viisii et' -- -- --\n\nSALMELA. Älkää muuttakokkaan puhettanne; kuulinhan minä teidän aivan\nhyvin taitavan samaa murretta, kuin minäkin. Vastatkaa ilman\nverukkeita, mitä te täältä tahdoitte?\n\nRISTO. Hyvä herra, antakaa mun mennä jälleen!\n\nSALMELA. Sanokaa, mitä te täältä tahdoitte!\n\nRISTO. Minä tahdoin -- (masennettuna) varastaa!\n\nSALMELA. Vai niin! Hyväpä, että minä sen estin. Menkää samaa tietä,\nkuin tulittekin!\n\nRISTO. Kiitoksia! Jumala teitä siunatkoon! -- -- Kiitoks. -- -- En!\nMin'en kiitä teitä siitä.\n\nSALMELA. Paras onkin. Menkää nyt vain tiehenne!\n\nRISTO (menee ikkunan ääreen). Ja nyt te luulette olevanne jalomielinen.\nMutta te ajattelette ainoastaan itseänne, senvuoksi tahdotte päästä\nminusta. Teidän jalomielisyytenne on pelkkää itserakkaotta. Hyvästi!\n\nSALMELA. Odottakaa -- te olette oikeassa!\n\nRISTO. Älkää suuttuko!\n\nSALMELA. Min'en tee teille mitään pahaa. Tulkaa vain lähemmäksi! Mitä\nai'oitte täältä varastaa?\n\nRISTO (haikeasti). Kaksikymmentä markkaa!\n\nSALMELA. Ja kahdenkymmenen markan tähden olisitte ruvennut varkaaksi?\n\nRISTO. Tiedättekö, minkä arvoiset ne kaksikymmentä markkaa minulle\novat? -- Kun ei ihmiskurjalla ole muuta valittavaa, kuin joko varastaa\ntai syöksyä mereen, -- mitä silloin pitää tehdä?\n\nSALMELA. Semmoiseen tilaisuuteen ei ihminen koskaan joudukkaan. On\nvielä kolmaskin keino: Pitää kärsiä!\n\nRISTO. Oletteko te koettanut sitä keinoa?\n\nSALMELA (hämillään). En.\n\nRISTO. No, jättäkäämme siis se pakina toistaiseksi. Hyvästi!\n\nSALMELA. Te olette väärässä, minä tiedän sen, -- mutta min'en tuomitse\nteitä. -- Minä tiedän vielä neljännenkin keinon pelastukseen, joka\nkenties auttaa teitäkin. Kas tässä franskalainen kultaraha, joka on\nkahdenkymmenen markan arvoinen. Ottakaa se -- älkääkä varastako enää!\n\nRISTO (liikutettuna). Tätä en olisi odottanut! -- Te saatatte minut\nhämmästykseen. Mutta ehkäpä minä saatan hyväntyönne palkitakkin. Minä\nkuulin viimeisen keskustelunne -- älkää suuttuko, minä olin pakoitettu\nsen kuulemaan. Minä tiedän sydämenne ajatukset, ja voin ehkä auttaa\nteitä.\n\nSALMELA. Milä sanotte?\n\nRISTO. Luottakaa minuun, te saatte kostan aiin täydellisesti, kuin\ntahdotte. Minä kostan puolestanne kilvoitteliallenne.\n\nSALMELA. Min'en tahdo kostaa.\n\nRISTO. Te ette usko minua. Kuulkaapa -- minä puhun herra Stenforsista.\n\nSALMELA. Min'en tahdo kuulla sanaakaan.\n\nRISTO. No, mitäs te sitten ai'otte?\n\nSALMELA. Minä valitsen mainitsemani kolmannen keinon: Kärsin ja jätän\ntämän talon niin pian, kuin suinkin. Ja saman neuvon annan teillekkin.\n\nRISTO (liikutettuna). Älkää -- älkää lykätkö minua luotanne -- älkää\nhyljätkö minua! Min'en todellakaan ole niin paatunut, kuin te luulette,\n-- Oi, minä olen paljon, paljon paatuneempi. -- En minä nyt ensi kertaa\nvarkautta harjoittanut, en -- minä olen vanha, vanha hylkiö, -- niin,\nmitä saastaisin. Mutta te, -- älkää noin hyljätkö minua, min'en ole\nmilloinkaan tavannut teidän kaltaistanne ihmistä.\n\nSALMELA. No, mutta kuinka te olette joutunut -- -- (pysähtyy).\n\nEISTO. Hylkiöksi, ai'oitte sanoa? -- Oi, mistä minä sen tiedän? Minä\nolen kai ollut hylkiö syntymästäni saakka. Mutta miksipä minä sitä\nteille kerronkaan; te ette kumminkaan ymmärrä minua, te, kuin olette\npuhdas ja viaton.\n\nSALMELA. En -- viaton en minä suinkaan ole.\n\nRISTO (ilolla). Oletteko tekin tehnyt pahoja töitä?\n\nSALMELA. Varmaan! Kenpä on vapaa niistä?\n\nRISTO. Oletteko rikkonut lakiakin?\n\nSALMELA. Maallista lakia en ole rikkonut, mutta ehk'ei se ole minun\nansioni; asemani ihmiskunnassa ei ole pakoittanut minua siihen. Vaan\nJumalan edessä olen minä yhtä syntinen kuin tekin.\n\nRISTO. Oi, te tuomitsette liian hellästi. -- Minä kuulin teidän eilen\npuolustavan sellaista pahantekiä-parkaa, jota armoton kohtalo pakoittaa\nlisäämistänsä lisäämään syntikuormaansa. Mutta -- älkää, suuttuko --\nmin'en uskonut teidän sitä todella tarkoittavan. Min'en milloinkaan ole\nnähnyt muuta, kuin pahaa. Yksi ainoa ihminen on minua rakastanut, se\noli äitini, ja -- hänkin opetti varastamaan.\n\nSALMELA (kättelee häntä). Kuulkaa! Vielä on teillä pelastuksen toivoa.\nTe ette joudu kadotukseen, jos vain itse tahdotte pelastaa itsenne.\nOletteko milloinkaan rukoillut Jumalaa?\n\nRISTO. Olen koettannt -- kerran -- silloin kun ensi kerran jouduin\nkiini varkaudesta. Mutta -- min'en voinut rukoilla. -- Minä luotan\nteihin. Sanokaapa -- onko siitä mitään hyötyä? Saattaako Jumalaa\nrukoilla? -- Oletteko te koettanut?\n\nSALMELA. Eksynyt, harhaileva ihmisparka! Voitteko sitä epäillä?\n\nRISTO. Ja luuletteko vielä minunkin kykenevän rukoilemaan?\n\nSALMELA. Epäilemättä. Jumala ei hylkää teitä, jos teillä vain ou halu\nHäneen rukoillen turvautua.\n\nRISTO. Halu? Oi! -- -- Kuulkaa, -- minä olen mietiskellyt keinoa\npäästäkseni täältä, kauas täältä, saattaakseni alkaa elämäni alusta\njälleen -- rehellisyyden perustalla. Minä luulin siinä olevan kylliksi.\nMutta nyt huomaan, että on paljon muutakin tehtävää. Ja kaikki minä\nteen; -- te saatte vielä iloa minusta. Eläkää onnellisena! Te olette\ntehnyt jalon työn. Taivas teitä siitä siunatkoon!\n\n    (Pakenee ikkunan kautta).\n\nSALMELA. Hän on pelastettu! --\n\n\n\n\nNELJÄS NÄYTÖS.\n\n\nEnsimmäisen näytöksen huone. Lasi-ovet auki.\n\n\nEnsimmäinen kohtaus.\n\n    Strömberg. Pettersson, Laura. Sievä.\n\nPETTERSSON. Ovatko ne tuolla vielä?\n\nSTRÖMBERG. Ovat, sen pahempi! Piika vei niille kahvia äsken; ne eivät\nkuulu aavistavan mitään, sen pahempi. Hehehe.\n\nPETTERSSON. Sanotteko \"sen pahempi\" siitä että varkaat pysyvät\nhäkissään?\n\nSTRÖMBERG. Hehe. Jospa ne eivät milloinkaan olisi jalan astuneet\nhuoneeseni.\n\nPETTERSSON. Mitä pahaa siinä un?\n\nSTRÖMBERG. \"Mitä pahaa\", -- hehe! Minä olen pitänyt niitä ihmisinä ja\nte saatte kunnian niiden vangitsemisesta. Hehe. Huomenna on koko\nhistoria sanomalehdissä. -- Jokainen sitte puhuu tietysti minun\nyksinkertaisuudestani, mutt' ei kukaan hiisku mitään mun sisällisistä\naavistuksistani; sillä kyllä minä jo alustapitäin arvasin, ett'ei ne\nolleet oikein rehellistä rotua. Hehe.\n\nLAURA. Mutta isä-kulta, kuinka sinä voit luulla noita sieviä\nnuorukaisia ilkeiksi varkaiksi? Nyt, kun olen tarkoin kuullut koko\njutun, on se mielestäni varsin naurattava.\n\nSTRÖMBERG. Merkillistä kyllä, että niillä on niinkin paljon\nihmistapoja; mutta kyllä niiss' on raakuuttakin. Hehehe. Ja kyllä minä\nsen heti huomasinkin.\n\nSIEVÄ. Mutta, setä, ethän sinä eilen ajatellut tuonnepäinkään.\n\nSTRÖMBERG. Eilen, -- hehe. -- Mistä sinä tiedät, mitä minä eilen\najattelin.\n\nPETTERSSON. Neitosilla ei ole vähintäkään kokemasta tässä momentissa.\n\nLAURA. Mutta eihän mokomata vielä ole kuultu kuuna kulloinkaan!\n\nPETTERSSON. Hohhoo, -- onpa kyllä! Minäkin tunnen sadottain tämmöisiä\ntapauksia virka-ajaltani. -- Antakaas otan esimerkin. -- Tuolla\nalhaalla maantien varrella asui suutari; se oli varsin kunnon mies,\nmutta ylen köyhä; sillä oli muun muassa hirveä lapsi-liuta,\nparikymmentä kappaletta, luulen ma, -- ei, ei, -- ei niitä sentään\ntainnut olla kuin noin viis-, kuustoista, mutta se ei muuta asiaa. --\nNiin, sitten -- eräänä aamuna tulee Mikkolan Matti minun luokseni\nilmoittamaan, että häneltä viime yönä oli varastettu lehmän vuota, eikä\nhän saattanut epäillä ketään erityistä. -- Hm, mietiskelin minä, --\nkukas nyt tehdään varkaaksi? -- Mutta yht'äkkiä pisti päähäni: Se on\nvarmaankin suutari!\n\nSIEVÄ. Mutta eihän herra Heiliö ja Salmela ole suutareja.\n\nPETTERSSON. Niin, sitä min'en saa päähäni; mutta se ei muuta asiaa,\nsillä sittemmin tulikin ilmi, ett'ei suutari ollutkaan varastanut\nlehmän vuotaa, vaan -- -- --\n\nSIEVÄ. Eihän se todista vieraitamme varkaiksi!\n\nPETTERSSON. Sallikaa mun puhua loppuun! -- Puhukaa te vasta sitte, kun\nolette ollut roistojen kanssa tekemisessä niin paljon, kuin minä\nvirka-ajallani.\n\nSIEVÄ. Ei, sitte minä mielemmin aina olen vaiti.\n\n\nToinen kohtaus.\n\n    Entiset. Beiita. Stenfors.\n\nSTRÖMBERG. No, herra Stenfors, onko rouva Pettersson kertonut\nteille -- --?\n\nSTENFORS. On.\n\nSTRÖMBERG. Ja mitäs te siihen sanotte? Hehe.\n\nSTENFORS. Mitä minun siihen on sanottavaa?\n\nSTRÖMBERG. Vastatkaa ihmisiksi! Hehehe. Eikö meillä ole täysi syy\nryhtyä ankaraan tutkintoon?\n\nSTENFORS. Eiköhän.\n\nBRIITA. Ja herra Stenfors saattaa liittää syytöksen lisäksi vielä.\n\nPETTERSSON. Sepä verratonta! Kaikki avunannit otetaan kiitollisuudella\nVastaan. Hahaha!\n\nSTRÖMBERG. Ja mitä teillä on sanomista?\n\nSTENFORS. Ei muuta kuin että lompakkoni on viime yönä pöydältäni\nvarastettu.\n\nKAIKKI; Mitä ihmeitä?\n\nSTRÖMBERG. Voi niitä verkkasen verikoira-varkaita! Se on hävytöntä!\n\nBRIITA. Niin! -- Enkös minä sitä sanonut!\n\nLAURA. Mutta kuinka te tohditte sanoa, että lompakkonne on varastettu?\nNäittekö varkaan?\n\nSTENFORS. Hm, eihän sitä sitten olisi varastettukaan.\n\nLAURA. Eikö siis olisi luonnollisempaa ja kauniimpaa otaksua, että se\non pudonnut jonnekkin?\n\nSTENFORS. Taitaispa kyllä olla kauniimpaa, mutta vallan luonnotonta se\non. Minä olen etsinyt joka nurkasta; se on kadonnut näkymättömiin. Ja\nminä panin sen eilen illalla pöydälle, joka on aivaa keskellä lattiata.\n\nPETTERSSON. Mitä siinä lompakossa oli?\n\nSTENFORS, Noin parikymmentä markkaa ja pari kirjettä.\n\nPETTEBSSGN (hieroen käsiään). Sepä verratonta! Nyt ne ovat kiini kuin\nnaulitut!\n\nSIEVÄ (huolissaan). Mitäs me nyt ajatellaan?\n\nLAURA. Min' en voi koskaan luulla heistä pahaa.\n\nSTENFORS. Laura-neiti on ylenluonnollisen hyvä-aatteinen.\n\nLAURA. Kohtapa jo selville saadaan, kuka on oikeassa, kuka väärässä.\n\nSTENFORS, Te olette tosin lähemmässä tuttavuudessa noiden roistojen\nkanssa. Mutta kun meillä toki on päivänselvät syyt, on paras heti viedä\nne arestiin. Siten pääsemme kaikista tutkinnoista.\n\nPETTERSSON. Kun herra Strömberg vain antaa meille vaunut, niin päästään\nkohta niistä lurjuksista.\n\nSTRÖMBERG. Mutta jos kuitenkin tutkittaisiin niitä ensin? Hehe.\n\nLAURA. Niin, eikö totta, isä, se olisi hyvä?\n\nSTENFORS. Laura-neidin esityksestä antakaamme niille suorastaan\nanteeksi.\n\nLAURA. Hyi teitä! (Hiljaa). Teihin min'en luota enää milloinkaan!\n\nPETTERSSON. Minä paiskaan ne siis heti rattaille -- vai?\n\nLAURA. Mutta jos ne ovat tästä talosta lompakon varastaneet, pitää\nniitä kai rikospaikassa tutkittamankin.\n\nPETTERSSON. Niin kai, niin kai!\n\nBRIITA. Tutkittaman niin -- ja ankarasti; kyllä minä autan!\n\nSTRÖMBERG. Parasta lienee siis kohta käydä niihin käsiksi, kun ne vain\ntulevat alas? Hehehe.\n\nPETTERSSON. Kohta, kohta! Ja kylläkai te sallitte minun johtaa\ntutkintoa; sillä roistot ovat niin sakramenskatun koukullisia. Pitää\nolla oikein riivatun tottunut kruununmies -- -- --\n\nSTENFORS (ilkeästi). Juuri semmoinen kuin te!\n\nPETTERSSON (koomillisesti miehistäin itseään). Niin, niin -- kyllä minä\nRisto-sihteerin käpälälautaan pistän. Hahaha!\n\n\nKolmas kohtaus.\n\n    Entiset. Salmela. Heiliö.\n\nSALMELA ja HEILIÖ (valmiina matkaan, tulevat).\n\nPETTERSSON (säpsähtää). Hss!\n\n    (Kiiruhtaa sulkemaan lasi-oven).\n\nSALMELA. Nyt on meidän kiittäminen teitä, herra Strömberg,\nvieraanvaraisuudestanne. Sen pahempi, aika kiiruhtaa.\n\nSTRÖMBERG (varsin ystävällisesti), Ai'otteko nyt jo lähteä? Hehe (Its.)\nMenkää sen tulla ja viedä!\n\nHEILIÖ, Niin, Salmela on yht'äkkiä saanut omantunnon vaivaa siitä, että\nhänen jumaluus-oppinsa rupee sammaltumaan. Hän ei saa rauhaa, ennenkuin\npääsee kirjojensa ääreen. Minä puolestani en ole likimainkaan niin\nmoraalisesti siveellinen.\n\nSTRÖMBERG, Kylläpä se taitaa yhteen vetää; sillä minä huomaan, te\nolette erinomaisen siveellistä joukkoa -- (its.) roistot! Hehe.\n\nHEILIÖ. Herra suokoon! (Eriks. Salmelalle). Hiisikö tuota riivaa!\n\nSALMELA. Siis sydämelliset kiitoksemme ja -- jääkää hyvästi!\n\nPETTERSSON (on koonnut rohkeuttansa). Se -- seis, mies! (Itseks.,\ntuskissaan). Nyt olisin melkein kernaammin varkaana, kuin\nvallesmannina! (Ään.). Tuota -- niin -- --. Lakiin, paragrafeihin ja\nmomentteihin nojaten -- -- min'en saa päähäni -- -- että -- -- minä\nolen tämän piirikunnan nimismies!\n\nBRIITA. Ja minä olen hänen vaimonsa, -- jaa-a'!\n\nPERTERSSON (Hiljaa Briitalle). Niin, niin -- jos nyt tulee hätä,\nniin -- auta! Minä luotan kokonaan sinuun.\n\nBEIITA. Älä pelkää -- olenhan minä tässä!\n\nPETTERSSON (naurattavalla uljuudella). -- Näyttäkääs passinne!\n\nHEILIÖ. Passimme? Mitä me niillä teemme?\n\nSALMELA. Ei passia ennenkään ole omassa maassa tarvittu.\n\nPETTERSSON (hiljaa Strömbergille). Se naula veti! (Ään.). Näyttäkää\npaperinne sitte.\n\nHEILIÖ. Mitkä paperit?\n\nPETTERSSON. Minä tarkoitan ristimä-, rokotus-, työ- ja\npapinkirjat -- --\n\nHEILIÖ. Käyvätkö ihmiset näillä seuduin papinkirja lakkarissa? Käyttekö\ntekin siten, herra Stenfors?\n\nSTENFORS. Ehkä oli mulla papinkirja lompakossani, joka viime yönä\nvarastettiin. -- Ette suinkaan te sattumalta ole huomannut vierasta\nlompakkoa taskussanne?\n\nHEILIÖ. Kuulkaas nyt, herra Stenfors, veistäkää pois koiran-hampaat\nsuustanne. Ja leikki pois, sillä -- -- --\n\nPETTERSSON. Nyt onkin kysymys totisista: Eikö teillä ole minkäänlaista\nmuuttokirjaakaan?\n\nHEILIÖ. Emmehän me matkustavia kisällejä ole.\n\nPETTERSSON (Strömbergille). He eivät ole matkustavia kisällejä,\npistäkää se muistiin!\n\nHEILIÖ. Mutta mitä tämä merkitsee, jos saan luvan kysyä?\n\nBRIITA. Ja vielä hän kysyy! -- Ää, sinä pääjunkkari! Hyvä, että kaikki\non tietää saatu!\n\nPETTERSSON (hiljaa Strömbergille). Ehkä alamme pienimmällä varkaudella,\n-- sen ne tunnustavat helpommin. -- Hm! Eräs mies näki toisen teidän\nnäköisen miehen eräästä puutarhasta varastavan viinimarjoja.\n\nHEILIÖ. Minä olen juuri tuo \"toinen, itseni näköinen\" mies.\n\nLAURA. Mitä!?\n\nPETTERSSON (Stenforsille). Kuulitteko, kuinka sukkelasti minä häntä\npusersin?\n\nSTRÖMBERG. Vai niin, -- te tunnustatte siis varkautenne? Hehehe.\n\nHEILIÖ. No \"varkauden\", -- olipa tuo nyt varkaus tai ryöväys, se lie\nyhdentekevä. Jos minä olisin nähnyt tuon \"erään\" miehen, olisin\npyytänyt siltä lupaa, vaan kun ei ketään ollut näkösällä, niin -- --\n\nSTENFORS. No, Laura-neiti, mitäs nyt sanotte?\n\nLAURA. Onhan herra Salmela toki viaton?\n\nHEILIÖ. Vieläkö mitä; kyllä hän on rikoskumppalini tuossa kauheassa\nsisäänmurtaumisessani. Hän söi samoja viinamarjoja, joita tiesi minun\ntuolla kauhistavalla tavalla hankkineen.\n\nSTRÖMBERG. Nyt ette saa kauvemmin joutavia lasketella, tiedättekö sen!\nHehe.\n\nHEILIÖ. Mitä nyt?\n\nSALMELA. Herra Strömberg! -- -- --\n\nSTRÖMBERG. Suunne kiini, te! -- Nyt minä puhun teidän kanssanne. Hehe.\n\nHEILIÖ. Olkaa hyvä -- jatkakaa vain; alku oli kaunis!\n\nSTRÖMBERG. Te olette todellakin kauniita poikia! Hehe. Pahanilkiset!\nMinä pidän näitä ihmisinä ja itseäni narrina ja nuo mokomat -- -- --\n\nLAURA. Isäkulta, ethän sinä ollenkaan tiedä -- --\n\nSTRÖMBERG. Ole vait, sinä! -- Minä olen ottanut teidät kuppi-kuntaani,\nja minun hyvyyttäni te pistitte poskeenne, kuin aika rehelliset miehet\nainakin. Te olette juuri kauniita pappeja ja yli-oppilaita, te!\nkehtaatte hävyttöminä varkaina oleskella kristillisen miehen\nrehellisessä talossa! Hehe.\n\nHEILIÖ. Suokaa anteeksi, mutta nyt en enää voi nauruani pidättää, --\nhaha!\n\nSALMELA. Herra Strömberg! Nyt huomaan selvästi, että kauhea hirmunne\ntarkoittaa muuta, kuin tuota mitätöntä viiniamarja-juttua. Olkaa siis\nhyvä, selittäkää!\n\nBRIITA. Vai vielä selityksiäkin! -- Pistäkää töppösenne kauniisti\nrautoihin vain, sillä -- -- --\n\nSTRÖMBERG. Kuka teidän käski varastamaan herra Stenforsin lompakon!\nHehe.\n\nSALMELA. Mitä?!\n\nBRIITA. Kas, kas! -- No, joko myönnät olevasi kiikissä, veijari?!\n\nHEILIÖ. Varastaneen lompakon? Kuinka sea voitte uskoa?\n\nPETTERSSON. Noo, kun kerran olette tunnustaneet toisen varkauden,\nvoitte samassa tunnustaa toisenkin.\n\nHEILIÖ. Ei, mutta kuulkaapas nyt! Onhan tässä toki lemmon suuri\nhypähdys muutamasta viinamarjasta rahalompäkkoon, vai mitä?\n\nSTENFORS. No, moiset hypähdykset eivät lie teikäläisille varsin outoja!\n\nHEILIÖ; Ei, ei suinkaan! Me olemme tietysti harjoitelleet\nmurhapolttoja, postinryöväyksiä, lapsenmurhia ja luultavasti --\nitsemurhiakin -- -- --!\n\nPETTERSSON, Oi, ihmetten ihmeitä! Semmoinen joukko rakkarin töitä!\n(Toisille). Pitäkää ne muistossa!\n\nHEILIÖ. Ja kaikki vain uskoo tuo hurskaasti viaton kruununpalvelia.\n\nSALMELA. Mutta sallikaahan meidän toki selittää.\n\nPETTERSSON. Mitä pitkistä puheista -- --!\n\nHEILIÖ. Niinpä niinkin! -- Ei -- lyökää te meidät heti rautoihin vain!\nTuhmaahan olisi mutkia tehdäkkään.\n\nPETTERSSON, Ja tuo lurjus haukkuu minua vielä kaupanpäälle! (Toisille).\nÄlkää vain unohtako: minä olen tuhma!\n\nBRIITA. Emme suinkaan!\n\nSTENFORS. Kukapa sitä unohtamaan ehtis!\n\nPETTEESSON. Sinä pääset ensiksi putkaan, hyvä munsööri. Kyllä sinut\ntunnetaan, Risto-lurjus.\n\nHEILIÖ. Ei minun nimeni Risto ole.\n\nPETTERSSON. No, sama se, -- olkoon Venkka-Jussi sitte.\n\nHEILIÖ. Venkka- -- hahaha! (Nauraa sydämestään).\n\nSALMELA. Mitä sinä naurat?\n\nHEILIÖ. Meitä pidetään noina kahtena karanneena vankina! -- Hahaha!\n\nSTRÖMBERG. Noo, kyllä teidät kohta saadaan toisin tavoin nauramaan. --\nSeuratkaa vain meitä! Hehe.\n\nLAURA (Salmelalle). Olkaa varma, min'en usko teistä mitään pahaa.\n\nSTRÖMBERG. Suu poikki!\n\nHEILIÖ. Mutta mitäs te sanotte, Sievä-neiti?\n\nSIEVÄ. Kyllä minä mielelläni pitäisin teitä rehellisinä.\n\nPETTERSSON (hääräten). Kas niin, kas niin, pojat! Nyt teidät pistetään\nkellariin, vilvoittelemaan vähäsen. -- Ai, mutta niiden taskut ja\nkapineet pitää tutkittaman myöskin, tarkasti syynättämän.\n\nSTRÖMBERG, PETTERSSON, BRIITA, SALMELA ja HEILIÖ (pois).\n\nBRIITA (mennessään). Kyllä minä tuon vahvan pönkän oven taakse.\n\n\nNeljäs kohtaus.\n\n    Laura. Sievä. Stenfors.\n\nLAURA. Miks'ette mennyt mukaan, herra Stenfors?\n\nSTENFORS. Siksi, että tahdoin puhua pari sanaa teidän kanssanne, neiti,\n-- Te näytte olevan suuttunut minuun, ja syyttömästi minun tietääkseni.\nMitä olen tehnyt? -- Jos olen teitä sanoillani loukannut, niin oi,\ntunnettehan te minun raivokkaan, hillitsemättömän luontoni, joka usein\nvastoin tahtoanikin voittaa minut. Ja tiedättehän toki, ett'en minä\ntodella olekkaan niin paha, jolta ehkä näytän.\n\nLAURA. Minä tiedän.\n\nSTENFORS. Te tiedätte sydämeni tunteet, te olette sytyttänyt minussa\ntoivon kipinän; -- ettehän saattane minua toivottomuuteen syöstä.\n\nLAURA. Suokaa anteeksi, vaan tällä hetkellä -- jättäkää minut.\n\nSTENFORS. Kun te vain suotte mulle lempeän silmäyksen ja kun ette vain\nole mulle suutuksissa; -- lupaatteko sen?\n\nLAURA. Lupaan.\n\nSTENFORS. Siis herää toivoni jälleen. Nyt olen lohdutettu!\n\n    (Menee).\n\n\nViides kohtaus.\n\n    Laura. Sievä.\n\nLAURA. Olisiko se petosta? Sievä, luuletko hänen todella tarkoittavan\nsitä mitä lausui?\n\nSIEVÄ. Kosioimistaan? Sehän oli päivänselvää.\n\nLAURA. En, -- min'en voi hämä rakastaa, nyt sen varmaan tiedän. -- Oi,\nraitista ilmaa!\n\n    (Avaa lasi-ovet).\n\nSIEVÄ. Kuuleppas, Laura, mitä nyt on ajatteleminen Heiliöstä tuon\nilkeän viinimarja-jutun jälkeen?\n\nLAURA. No, se oli aivan pieni vallattomuus, josta hänen luonteensa ei\npienintäkään pilkkua saa. Hän on kelpo ihminen, luota minuun vain.\n\nSIEVÄ. Voi voi, senpä minä niin mielelläni soisinkin. Sillä tiedätkös,\nme puhelimme niin paljon eilen kahdenkesken, ja minä luulen melkein,\nettä hän kosi minua.\n\nLAURA. Mitä sinä vastasit?\n\nSIEVÄ. Herrainen aika, mitä taisin vastata? Enhän minä silloin vielä\nosannut aavistaakkaan, että hän oli rosvo, ilkeä varas.\n\nLAURA. Ole huoletta, hän on se, joksi itseään sanoo.\n\nSIEVÄ. Voi voi, taivas sen suokoon, -- sillä min'en millään ehdolla\nsoisi hänen olevan vanki. -- Mutta miksi olet sinä noin suruinen?\nKosk'et Stenforsia voi rskastaa, täytyy hänen kai tyytyä kovaan\nonneensa.\n\nLAURA. Niin, mutta minä olen hänen tähtensä hylännyt toisen.\n\nSIEVÄ. Salmelanko?\n\nLAURA. Hänet!\n\nSIEVÄ. Ja nyt luulet sydämestäsi rakastavas häntä?\n\nLAURA. Luulen!\n\nSIEVÄ. Helpostihan se on parannettu. Voithan sinä sanoa halle, että nyt\nrakastat -- -- --\n\nLAURA, Minäkö sanoisin hänelle, -- ei, se ei sovi. Minä hylkäsin hänet.\nHuomasithan, kuinka kiire hällä oli täältä lähtemään.\n\nSIEVÄ. Noo, se kyllä kohta korjatuksi tulisi, kuin vain olisin varma\nsiitä, ett'eivät ne ole vankeja.\n\n\nKuudes kohtaus.\n\n    Entiset. Risto.\n\nRISTO (näyttäikse ovessa). Olkaa huoletta!\n\nSIEVÄ (huudahtaa hiljaa).\n\nRISTO. Älkää peljätkö, neitiseni! Minulla on parhaat aikeet. Olkaa\nhyvä, tulkaa vähän tännemmäksi, sillä minä olen liian halpa astumaan\nkeskelle huonetta.\n\nLAURA (läheten häntä). Mitä te tahdotte?\n\nRISTO. Minä tahdoin vain sanoa: nuo kaksi nuorta herraa ovat niin\nsyyttömät kuin tekin siihen, josta heitä syytetään.\n\nLAURA. Siitä olin minä jo ennalta vakuutettu.\n\nRISTO, Niin, te olette kunnon ihminen; sitä minä aattelinkin. -- Minä\nvoin todistaa että nuo herrat ovat syyttömät.\n\nSIEVÄ (läheten häntä). Niin, todistakaapa se!\n\nRISTO. Vartokaa vähän; täss' on ensin muita seikkoja selvitettävä. --\n(Lauralle). Näettekö, minä tunnen osaksi teidän seikkanne, mutta mistä\nminä ne tunnen, sitä en nyt ennätä selittämään. -- Varmaa on myöskin,\nettä herra Stenfors on suuri hulivili, hän ei ole rehellinen teitä\nkohtaan. Hällä on toinen lemmikki Turussa.\n\nLAURA. Mistä te sen tiedätte?\n\nRISTO (näyttää punaisen kirjeen). Tästä. Katsokaa itse.\n\nSIEVÄ (ottaa kirjeen). Kas, siinä se nyt onkin! Tämäpä verratonta!\n\nLAURA. Ai'otko lukea ihmisten kirjeitä?\n\nSIEVÄ. Hän antoi mulle luvan lukea sen, kun muka saisin sen käsiini.\nMutta yhdentekevä, tarvitaan tämä kuitenkin.\n\n    (Pistää sen taskuunsa).\n\nRISTO. Ja teitä, neiti, pyydän minä sanomaan herra Salmelalle terveisiä\nsiltä roistolta, jonka hän eilen tapasi.\n\nLAURA. Mitä se merkitsee?\n\nRISTO. Täyttäkää vain tämä pyyntöni! Ja sanokaa, että minä olen pannut\nhänen sanansa sydämelleni, että olen koko yön mietiskellyt niitä, ja\nettä varmaan luulen vielä voivani tulla kelpo ihmiseksi. Hän saapi\nvielä joskus kuulla minusta hyvääkin. -- Lupaatteko sanoa hänelle\ntämän?\n\nLAURA. Lupaan!\n\nRISTO. Ja sitte -- teidän pitäisi pitää hänestä vähäsen, -- kuuletteko!\nHän on kelpo poika, se on varma; hän ansaitsee teidän suosionne\nparemmin kuin kukaan muu.\n\nLAURA. Mutta kukas te olette?\n\nRISTO. Odottakaa -- me tulemme siihen kohta.\n\n\nSeitsemäs kohtaus.\n\n    Entiset. Pettersson.\n\nSIEVÄ. Kas, nimismies kiiruhtaa tänne!\n\nRISTO. Hyvästi sitten! Ei, malttakaa -- yhdentekevähän voipi olla.\n\nPETTERSSON. Kuka tuo? Ahaa, sinä olet tuo Uudenmaan Antti, -- eikö\nniin?\n\nRISTO (talonpoikaisella murteella). Juu-u'!\n\nPETTERSSON. Peijakkaan hyvä vain -- että tulit; ne veijarit ovat niin\nsaaturin kovaluontoisia. Min'en saa niitä tunnustamaan vaikka -- -- --\n\nRISTO. Ei, kas mu'm piti juur' tulla's sanomaa'n, ett' siin' on ollu\npien' erhetys. Kas, ei ne olekkaan oikjat, -- varkaat meinaten.\n\nPETTERSSON. Mitä saakelia? Kuinka sinä sen tiedät?\n\nRISTO. Juu, kas Venkka-Jussi otettii'n kiin' eilän ehtool' Raisios'.\n\nPETTERSSON. Hyi, perhana, sitä onnettomuutta! Sepä hävytöntä!\n\nRISTO. Ja sit' mu'm piti tuomaan tää kirja kans'. Se varastettiin\ntäält' mennet' yön'.\n\nPETTERSSON. Mitä? Stenforsin lompakko?\n\nRISTO. Juu, se se kuuluu oleva'.\n\nPETTERSSON. Onko siinä kaikki rahatkin jälellä vielä?\n\nRISTO. Jok' ikine'r ropo.\n\nPETTERSSON. Tätä min'en saa päähäni, -- kukas sen nyt takaisin laittaa?\n\nRISTO. Se ku' sen o'v varastanukki'.\n\nPETTERSSON (hämmennyksissään). Vai -- mut -- minä -- min'en saa sitä\npäähäni -- sinä -- sinä sanoit taanoin että Venkka-Jussi otettiin\nkiini, mutta missä -- missä on Risto-sihteeri?\n\nRISTO. Näättek's tee't tota paattii tuol' noin'?\n\nPETTEESSON. Näen kyllä, onko hän siellä?\n\nRISTO. Ei viel' vartokaas vähä': -- näätteks' tee't to'l laivan kans'\n\nPETTERSSON. Näen, näen! Mutta -- miksi sitä kysyt?\n\nRISTO. Juu, kas nyt mää mene toho'm paattii' jja sit' mä'ä seilaan\ntonne' llaivaa'n!\n\nPETTERSSON. Mutta minkätähden?\n\nRISTO. Juu, sentähren et' -- (omalla äänellään) minä olen\nRisto-sihteeri!\n\n    (Entää ulos. Hetki äänettömyyttä).\n\n\nKahdeksas kohtaus.\n\n    Laura. Sievä. Pettersson.\n\nPETTERSSON. Seis! Seis! -- Voi voi! Siell' ei ole ketään, joka kuulisi\nhuudon. Ja hän juoksee myötämaata. Voivoi, kutsukaa ne toiset tänne,\nminä pidän tuota roistoa silmällä niinkauvan. Voivoi! Minua miesparkaa!\nSinne meni minulta hyvä meriitti hukkaan! Voivoi, kutsukaa ne toiset\ntänne!\n\nLAURA. Missä toiset nyt ovat sitten?\n\nPETTERSSON. No, pitäkää te sitte varasta silmällä, minä juoksen\netsimään toisia. (Juosta relluttaa ulos). Voivoi!\n\nLAURA. Taivaalle kiitos! Nyt hän on jo kohta venheessään.\n\n\nYhdestoista kohtaus.\n\n    Entiset. Pettersson. Briita. Strömberg. Stenfobs.\n\nPETTERSSON. Voivoi! Tul -- tulkaa katsomaan!\n\nSTRÖMBERG (hädissään). No, mikä nyt on hätänä, hehehe?\n\nPETTERSSON. Voi, katsokaa nyt kuinka hiton kauvas hän jo on ehtinyt!\n\nSTRÖMBERG. Kuka?\n\nBRIITA. Minne?\n\nSTENFORS. Mitä tämä?\n\nPETTERSSON. Voivoi! Nyt hän on jo merellä, tuolla, näettekö! -- Voi\nhyväinen aika!\n\nSTRÖMBERG. Oletteko hullu? Hehe.\n\nPETTERSSON. Olen, olen -- niin, nyt hän on jo aivan laivan kupeella!\n\nSTRÖMBERG. Mies hoi, ken on merellä\n\nBRIITA. Ken on laivan kupeella?\n\nPETTERSSON. \"Ken, ken!\" Ken muu kuin Risto -- Risto-sihteeri! Tuo\nvanki, rosvo, varas, -- no! Voivoi!\n\nSTRÖMBERG. Mitä saakelia! Kuinka tuo voi olla Risto-sihteeri -- hänhän\non meidän kellarissa. Hehe.\n\nPETTERSSON. Eipä -- me olemme erehtyneet.\n\nSTRÖMBERG. Mitä?! Mutta entäs se toinen vanki?\n\nPETTERSSON. Venkka-Jussi -- otettiin kiini eilen Raisiossa.\n\nSTRÖMBERG. No, Herran tulukset! Nuo kellariherrat ovat siis vallan\nviattomat? Hehe.\n\nPETTERSSON. Sitä minäkin pahoin pelkään. --\n\nSTRÖMBERG. Mistä veli sen tietää?\n\nPETTERSSON. Risto-sihteeri oli täällä,\n\nSTRÖMBERG. Tässä huoneessa?\n\nBRIITA. Miks'et ottanut häntä kiini?!\n\nPETTERSSON. No, kun hän pötki tiehensä. Se oli juuri sama mies, joka\ntoi kirjeen maisteri Sairiolta. -- Kunpahan nyt vain saisin päähäni,\nmistä hän sen kirjeen sai.\n\nBRIITA. Mistä sai, -- kirjoitti ilse tietysti.\n\nPETTERSSON (ankarasti mietiskellen). Kirjoitti itse -- -- --. Hm, eikös\nole merkillistä, kuinka nyky-ajan roistot ovat riivatun viisaita!\n\nSTRÖMBERG. Tämä on meille ääretön häpeä. Kuinka te saatatte noin antaa\nvetää itseänne nokasta?! Hehe.\n\nBRIITA. Rosvo on miehellä kynsissä ja -- miks'et huutanut minua apuun?\n\nPETTERSSON. \"Huutanut\", -- huusinhan minä, mutta rosvo oli jo silloin\ntiessään.\n\nSTRÖMBERG. Mitä me nyt teemme noille nuorille herroille, joita olemme\nkohdelleet kuni hunsvotteja.\n\nBRIITA. Kyllä minä menen ottamaan pönkän pois kellarin ovelta.\n\n    (Menee).\n\nSTRÖMBERG. Laura on aina pitänyt niiden puolta; ehkä hän saapi heidät\nleppymään. Meneppäs puhumaan niille vähän hyvääkaunista.\n\nLAUEA. Sen teen sydämestäni mielelläni. Kyllä minä heidät leppymään\nsaan.\n\n    (Pois).\n\n\nKymmenes kohtaus.\n\n    Sievä. Strömberg. Pettersson. (Sitten) Briita. Stenfors.\n\nSTENFORS. Väntta holl! Kukas minun lompakkoni varasti?\n\nPETTERSSON. Risto-sihteeri. Hän toi sen rahoineen päivineen takaisin\njälleen.\n\n    (Antaa lompakon Stenforsille).\n\nSTENFORS. Mahdotonta! (Avaa sen). No, mutta nyt on rehellisyys kasvanut\nliian suureksi, -- nyt tulee maailman loppu!\n\nPETTERSSON. Tätä min'en saa päähäni, -- -- kuulkaas, herra Strömberg,\nsaanko puhua sanasen -- -- (puhelevat hiljaa).\n\nSIEVÄ. Herra Stenfors, täss' on kirje. Se on sama, jonka te eilen\nlupasitte antaa minun lukea, jos sen käsiini saisin.\n\nSTENFORS. Niin -- mutta te ette tietysti ole tehnyt sitä?\n\nSIEVÄ. En -- min'en lukenut muuta kuin -- päälle ja allekirjoituksen,\nja minä olinkin arvannut oikein!\n\nSTENFORS. Luuletteko niin; -- mutta ettehän toki ole sanonut kellekkään\nmitään.\n\nSIEVÄ. Enhän toki! -- En kellenkkään muulle kuin -- Lauralle!\n\nSTENFOES. Vai niin! Kiitoksia vaivastanne.\n\nSIEVÄ. Ei kestä kiittää!\n\nSTENFORS (itseks.) Vai on asiat sillä kurin? Hm! (Ään.). Saanko sanoa\nsanasen, herra Strömberg?\n\nSTRÖMBERG. Ja mitä te tahdotte? Hehe.\n\nSTENFORS. Minä rakastan teidän tytärtänne.\n\nSTRÖMBERG. Rakastakaa vain -- hehe -- mitä se minua liikuttaa?\n\nSTENFORS. Minä luulen hänenkin rakastavan minua.\n\nSTRÖMBERG. Menkää hiiteen! Nyt ei meillä ole siihen aikaa.\n\nSTENFORS. Nyt juuri onkin otollisin aika, sillä herra Salmelalla on\nsamat tuumat.\n\nSTRÖMBERG. Vai niin! Se on toinen asia. Hehe.\n\nBRIITA (tulee). Nyt pääsivät nuoret herrat kellarista!\n\nSTRÖMBERG. Ja nyt he saavat vaatia minkä hyvityksen tahansa.\n\nSTENFORS. Ettehän vain tytärtänne uhrannekkaan?\n\nSTRÖMBERG. Ja miks'en, koska herra Salmela on kelpo mies, antaisin minä\nhälle vaikka kymmenen tytärtä. Hehe.\n\nSTENFORS. Parantamaton vahinko vain, ett'ei teill' ole kymmentä\ntytärtä, herra Römpeli!\n\nSTRÖMBERG. Mitä tuo? Hehe.\n\nSTENFORS. Eikös suomalaisenne kutsu teitä Römpeliksi?\n\nSTRÖMBERG (tuimistuu). Ja -- ja vaikka mullä olisi sata tytärtä --\nteille min'en antaisi ainoatakaan. Te olette lammasnahkainen susi,\ntiedättekö sen!\n\n\nYhdestoista kohtaus.\n\n    Entiset. Laura. Salmela. Heiliö.\n\nSTRÖMBERG. Hehe! Hyvät herrat! Minä toivon että jo olette antaneet\nmeille anteeksi hävyttömän käytöksemme -- -- hehe -- --\n\nSALMELA. Me olemme jo saaneet selvityksen Laura-neidiltä.\n\nHEILIÖ. Koko juttu on niin hullunkurinen, että kernaasti unohtaa sen\ntotiset paikat. Hahaha! Kaikki olkoon unohdettu.\n\nSALMELA. Kaikkityyni.\n\nSTRÖMBEBG. Minä kiitän sydämestäni! Hehe. Ja sitte vedämme suuren\nmustan ristin halki koko jutun. Hehe.\n\nBRIITA. Kummallista, että minäkin voin niin suuresti erhettyä!\n\nSALMELA. Jääkää siis hyvästi!\n\nSTRÖMBERG. Ai'otteko lähteä? \"Topp!\" Siit'ei tule mitään.\n\nSALMELA. Min'en millään ehdolla kauvemmin.\n\nSIEVÄ. Ettekö millään ehdolla?! -- Teidän täytyy. (Veitikkam.). Kyllä\nminä saan hänet jäämään.\n\n    (Puhelee hänen kanssaan hiljaa; kerran salaa viitaten Lauraan).\n\nPETTERSSON. Kas, kun olin vähällä unohtaa! Viinamarjoista emme\nvielä -- --\n\nBRIITA. Suus' kiini, höperö!\n\nPETTERSSON. No, no, koska niin on tahtos!\n\nSIEVÄ. Herra Salmela jääpi!\n\nSALMELA. Niin, nyt minä olen voitettu.\n\nSTRÖMBERG. No, sepä suloista! -- Ja vaatikaa nyt mikä hyvitys tahansa\n-- minä annan teille mitä suinkin voin.\n\nSALMELA. Kiitoksia! Ehkä vast'edes -- -- (hiljaa) Mitäs te arvelette,\nLaura?\n\nLATJEA (antaa hälle kätensä).\n\nHEILIÖ (veitikkamaisesti). Saanko minäkin hyvitystä?\n\nSTRÖMBERG. Onko teilläkin jotain tekeillä? Hehehe.\n\nHEILIÖ. Tosin se vielä on salaisuus, vaan -- -- --\n\nSIEVÄ (vilkkaasti). Älkää sanoko!\n\nSTRÖMBERG (iloisesti). Hehe! \"Alku työn kaunistaa, lopussa kiitos\nseisoo.\" Jokainen saa työstään palkkansa. Hehe. Nyt otan minä\ntehdäkseni salliman virkaa ja myönnyn noiden kunnon nuorukaisten\ntoivotuksiin -- --\n\nBRIITA. Ja nyt kai minäkin saan tuon puntaripäisen pässini kotiini\nvihdoinkin.\n\nSTRÖMBERG. Ja nimismies sai -- -- --\n\nSTENFORS. Pitkän nenän!\n\nPETTEBSSON. Min'en saa sitä päähäni -- mutta -- --\n\nSTRÖMBERG (leikillisesti, katsellen rakastuneita). Rosmoja tääll' ovat\nkaikkityyni! Hehehe.\n\n\n\n"]