[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f3fg5ToAeJk_UVcDXFSydMLcPaTBRC-nHFXbTqXcrFng":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},2192,"Majurin holhokit","Nemirovitsh-Dantshenko, Vasili",1845,1936,"2192-nemirovitsh-dantshenko-vasili-majurin-holhokit","2192__Nemirovitsh-Dantshenko_Vasili__Majurin_holhokit",null,"romaani",[],[15],"venalainen","fi",1891,1902,34277,210858,false,61503,[24,25,26],"Orphans -- Fiction","Russian fiction -- Translations into Finnish","Self-sacrifice -- Fiction",[28,29],"Novels","Russian Literature","\"Majurin holhokit\" by Vasilii Ivanovich Nemirovich-Danchenko is a novel written in the early 20th century. The narrative introduces a former military officer, the titular major, who grapples with his changing circumstances as he turns to begging while simultaneously supporting orphaned children. This exploration of themes such as compassion, societal neglect, and personal dignity sets the stage for a poignant story about humanity and moral responsibility.  At the start of this novel, the author invites readers into a winter scene at St. Isaac's Cathedral, where a somber atmosphere prevails. The protagonist reflects on the dark and still exterior, contrasting it with the ethereal beauty of the church's interiors, where the presence of worshippers and shadows evokes a sense of mysticism. Soon, he encounters an old major, a recently retired officer now reduced to a state of begging, seeking help in a world that seems poised against him. This chance meeting leads to introspection about generosity, societal roles, and the intertwined fates of the major and those he tries to assist, hinting at deeper interpersonal connections and social commentaries that will unfold as the story progresses. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Mannstén, Emil",205,"Hyväsydäminen majuri Bobkov ottaa huolehtiakseen kymmeniä hylättyjä katulapsia Pietarissa. Realistinen kertomus kuvaa majurin ja hänen apunaan toimivan nuoren naisen pyyteetöntä työtä sekä toivon säilymistä kurjuuden keskellä.","Vasili Nemirovitsh-Dantshenkon 'Majurin holhokit' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2192. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","MAJURIN HOLHOKIT\n\nKirj.\n\nVasili Nemirovitsh-Dantshenko\n\n\nAlkukielestä suomentanut\n\nEmil Mannstén\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1902.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nOletteko joskus talvella ollut kuulemassa aamumessua Iisakin\ntuomiokirkossa? Ulkona yltympäri templin vallitsee vielä pimeys\nja hiljaisuus. Päiväntuloon on vielä pitkältä, niin pitkältä,\nettei sitä edes ajattelekaan. Raskaita pilviä riippuu yli maan\nsynkästi ummistettujen silmäluomien tavoin, ja turhaa olisi sieltä\nodottaa ystävällistä katsetta, nähdä vilaukseltakaan tähtikirkasta\ntaivasta. On kylmää ja kolkkoa. Tuo suunnaton kivirakennus näyttää\nvielä mahtavammalta ja majesteetillisemmalta kuin muulloin.\nLumi kivirappusilla narisee heikosti jalkainne alla. Uhkeiden\ngraniittipylväiden luona häämöttää aavemaisia olentoja. Tuossa\nastuu esiin muudan, lähenee teitä, ja pimeässä arvaatte sen olevan\nkerjäläisen. Mutta eiköhän se ollut harhanäköä vain? Seuraavana\nhetkenä näyttää hän ikäänkuin hajautuvan ilmaan. Astutte sisään\npienemmästä sivuovesta. Vielä muutamia askelia, ja teistä on kuin\nolisitte joutuneet tyhjään paikkaan, jolla ei ole rajoja. Todellakin\näärettömään tyhjyyteen! Te näette mustia nunnain varjoja, jotka kirjat\nkädessä seisovat pitkässä rivissä, mikä häipyy jonnekin kuni viiva\näärettömyyteen. Seinät ovat kadonneet hämyyn, haihtuneet ja rauenneet\ntyhjään. Pilareiden mahtavat profiilit katoavat korkeuteen, ja itse\ntuo korkeuskin tuntuu niin salaperäiseltä ja käsittämättömältä.\nSiellä tuskin huomattavasti kuvautuu hämäriä viivoja, jotka saattavat\nteidät aavistamaan, että päänne yläpuolella kaareutuu toinen tyhjyys\n-- kupuholvi. Etäältä kajahtaa vienosti, niin että korva tuskin\nerottaa, rukousveisuun raskasmielinen sävelmä. Mistä kuuluvat nuo\nsävelet, äärettömyyden sylistäkö ehkä? Ette voi sitä hetipaikalla\nsanoa. Tarkemmin katsoessanne näette himmeän valon kuorissa, joka\nloitolta näyttää niin pieneltä. Ne ovat sytytettyjen vahakynttiläin\npienet liekit, jotka siellä sulautuvat valoisaksi usmaksi. Jos\npysähdytte keskelle templiä, näyttää edessänne ja takananne kaikki\nkadonneen. Teistä tuntuu kuin liitelisitte salakätköisessä avaruudessa.\nVielä hetkinen, ja teistä tuntuu kuin nämä kivilaatatkin jalkainne\nalla luisuisivat jonnekin alas. On samalla niin suloista ja niin\ntuskallista. Sielu avartuu kuin tahtoisi se täyttää koko tuon\ntyhjyyden. Ei kuulu askeltakaan lähellänne. Muutamia kyyryselkäisiä\nämmiä, yhtä mustia kuin tämä hämäryyskin, sukeltaa siellä esiin, kulkee\nvilahtaen ohitse ja katoaa jälleen. Väliin luulisitte kaikkea tätä\nmielikuvituksen luomiksi. Aika ajoin sytytetään yhtäkkiä, meteoorin\ntavoin, kynttilä palamaan jonkin syrjässä seisovan pyhimyskuvan eteen,\nja kynttilänliekin valossa leviää pimeyteen kimelteleviä säteitä kuvan\nkallisarvoisesta kultakehyksestä ja jalokivistä sen säteikössä, ja\nnoiden säteiden loisteessa erotatte te madonnan lempeät, ystävälliset\nkasvot. Ja kun kynttilänliekki kehkeytyy täyteen kirkkauteensa, on\nteistä kuin kimaltelevia kyyneliä hiljaa valuisi hänen lempeistä,\nhyvänsävyisistä silmistään. Kenenkä tähden vuodatetaan nämä kyynelet,\nja miksi? Ehkä niiden kärsimysten tähden, jotka näkymättömällä\ntavalla täyttävät tämän sankan, läpitunkemattoman, kaikki käsittävän\npimeyden?... Tahi ehkä sen surun tähden, joka tavan takaa hienona\nkielenä värähtää rinnassanne teidän itsenne huomaamatta?... Mutta\nsivukuorin häämöttävässä sumussa ovat silmänne jo keksineet vanhan\nmessupuvun, johon puettuna pappi toimittaa messua; ja hänen matala,\nikäänkuin sammuva äänensä yltää töin tuskin kuuluviinne kolkuttaakseen\nvielä kerran sydämenne ovea ja ikäänkuin kehottaakseen: \"avaudu\nvihdoinkin äläkä pysy kauemmin suljettuna...\"\n\n\n\n\nII.\n\n\nOlin erään ystäväni luona käymässä ja viivyin siellä pitempään.\nPaluumatkalle kun läksin, oli jo myöhäinen, ja kulki tieni Iisakin\nkirkon ohi. Astuin sisään. Kuoriin, jossa aamumessu toimitetaan, en\ntavallisesti mene. Siellä vallitsee jo maailma, todellisuus. Joka\nrukouksen sana kajahtaa siellä tarkkamääräisenä, punnittuna. Ihmiset\nrukoilevat ja tietävät mitä rukoilevat. Tuo salakähmäinen, mystillinen\n\"jokin\" tai \"kaikki\" alennetaan siellä meidän pieniä, joutavia\ntarpeitamme vastaavaksi. Minä pysähdyin keskellä kirkkoa ja annoin\najatukseni kokonaan vaipua iäisyyden salaperäiseen helmaan. Minusta\noli kuin jos pimeässä pääni päällä olisi auennut kaksi ääretöntä\nsilmää ja että katse, jota ei edes koko maailma kyennyt rajoittamaan,\nolisi tunkenut sieluuni. Olin kuulevinani siipien salamielistä\nsuhinaa. Syvin hiljaisuus vallitsi, mutta tuossa hiljaisuudessa\nliikkui ellei ääniä, niin äänten henkiä, ja samassa tuntui synkkä\npimeys olevan henkiolentoja täynnä. Silmin ei niitä huomannut, mutta\nsydän aavisti niiden läsnäolon. Ajatukseni kiiti kauas, kauas taapäin\najassa, vaeltaen kuni yksinäinen muukalainen kuljettua tietä. Minusta\noli kuin jos vanhat haudat olisivat auenneet ja kalliit, rakkaat\nhenkilöt, semmoiset, joita en saata toivoa kohtaavani enää, nousseet\nnoista haudoista ja puhelleet kanssani hiljaisella äänellä. Unheeseen\njoutuneita kuvia elämästä kohosi menneisyyden kätköistä, esiintyen\nentisen muotoisina ja värisinä, entisekseen elävinä ja liikkuvina... Ne\nastuivat esiin peittäen hetken todellisuuden, aivan kuin tuo \"hetki\"\nolisi ollut vain satua, varjokuva, mutta todellisesti oleva sisältynyt\nnoihin muistoihin. Kuinka ystävällisesti soivatkaan menneisyydestä\nammoin sitten vaienneet äänet, kuinka lempeästi hymyilivätkään minulle\nsieltä valoisat katseet rakastettujen ystävien silmistä!... Tuntui\nsiltä kuin kärsimyksiä ja kuolemaa ei ensinkään olisi, vaan että koko\ntämä kolkko yksinäisyys olisi ollut vain unta, pitkää kiusallista\nunta. Ikäänkuin aallon sylissä lepäävänä kiinnyt tuohon haaveeseen,\nja se vie sinut hiljaa, uinuttavasti keinutellen kauas pois, johonkin\nlumottuun maahan, ihmeitten maailmaan, missä ei tunneta suruja, ei\neron katkeruutta... Yhtäkkiä ilmestyi silloin jokin todellisesti\nelävä, jonka esiintyminen muistutti minulle suuressa määrin epäsointua\nhiljaisessa melodiassa. Kuulin jotakin lausuttavan ja huomasin\nvierelläni ihmishaahmon.\n\n-- Hyvä herra!...\n\n-- Mitä tahdotte?\n\n-- Vanhalle majurille... olisiko pikkusen apua?... Kuinka?...\nJumaliste... Ainahan sitä jotakin raskii...\n\nSilmäilin tarkemmin miestä.\n\nHän oli lyhytkasvuinen, jopa aivan pienikokoinenkin, eron saanut\nupseeri. Mikäli pimeässä voin huomata, oli viitta hänen hartioillaan\njokseenkin siisti. Tukka oli huolellisesti kammattu ylös kaljulle\npäälaelle, aivankuin olisi se kasvanut niskasta ylöspäin ja levinnyt\nsiellä viuhkanmuotoisesti niinkuin mikähän latania. Tuommoinen siivo\nmiehennappula ja sittenkin, kumma kyllä, toisti hän yhtäkkiä uudestaan:\n\n-- Kristuksen tähden, pyydän!... Ettekö antaisi pikkusen apua, --\nainahan sitä jotakin raskii antaa!...\n\nMoisissa tilaisuuksissa joutuu niin oudosti hämille. Ojensin hänelle\nmitä satuin löytämään taskustani.\n\n-- Kas niin, suuri kiitos... Jumala palkitkoon teitä!\n\nTotta puhuen en hänestä sillä kertaa mitään hyvää ajatellut.\n\n\"Niin se on, -- ajattelin -- hän saa kyllä eläkkeen ja käy sittenkin\nkerjäämässä. Hän saattoi vain mielialani hämmennyksiin, veti minut alas\nmaan päälle, tiesi Herra mimmoisista korkeuksista, ja nyt on mahdotonta\nkohota sinne jälleen!\" Mutta samassa lähti kansa ulos kirkosta, ja\nmajuri tepasteli toimekkaasti milloin yhden, milloin toisen luo.\nErehdyksestä oli hän toistamiseen käydä minun kimppuuni, mutta tunsi\nsitten minut ja virkkoi, vieläpä naurahtaenkin:\n\n-- Teiltä olen jo... niin sanoakseni... ottanut ulos vero-osuuden.\nAjattelette kaiketi: millainen hävytön mies tuo majuri... Enkö arvannut\noikein? Kuinka? Taisipa se vain olla niin.\n\nEikä hän väärässä ollutkaan. Minä olin vähällä sanoakin hänelle suoraan\ntotuuden, mutta sitten ilmestyi viereeni mies, arvatenkin kauppias,\nsupinnahkainen turkinkaulus kuomin tavoin pystyssä. Hitaasti kuin\nmitkäkin kyytivaunut tallusti hän kirkon läpi.\n\n-- Jefrem Samoilovitsh kaikessa kunniassaan! huudahti majuri läheten\nnopeasti miestä.\n\n-- Hoo, intendentuuri-rotta! Holhokeille varmaankin?\n\n-- Niin juuri, teidän arvoisuutenne!\n\n-- \"Toinen toistaan pienempiä, isä leski, lapset turvattomia!\" Eikös\nniin?... No, Jumalan haltuun -- ota tämä seteli ja pistäy sitten\nmaitopuotiin... kuuletko? Tänään minä olen hyvä.\n\nVanhan majurin käytös suututti minua niin kovin, että koetin välttää\nhäntä sen enemmän kohtaamasta ja riensin kiireimmiten pois. Luulin\nhänessä keksineeni yhden noita tavallisia kauppahallityyppejä: \"Vaimoni\non leski, lapset orpoja!\" -- Tietenkin esiintyy hän vapaaehtoisesti\nilvehtijänä kaikissa noissa maitopuodeissa, muutenhan ei tuommoinen\nmöhömahainen kauppias suinkaan kutsuisi häntä luokseen ja ojentaisi\npaperirahoja hänelle.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nMinä pidin \"majuria\" häpeämättömänä tyhjäntoimittajana; ja kun me\nmuutaman päivän perästä sattumalta tapasimme toisemme Nikolain\nrautatien asemahuoneella, niin kohtelinkin tätä \"intendentuurirottaa\"\njotensakin tylysti. Samaten kuin tuomiokirkossa ilmestyi hän nytkin\naivan äkkiarvaamatta vierelleni. Nähtävästi oli hän varustettu\nhäikäilemättömällä rohkeudella. Hän tunsi minut, nosti vanhaa lakkiaan\nja lausui:\n\n-- Kohtaamme eri paikoissa toisiamme... Hyvä herra! Olisiko ehkä\nmahdollista... Pyytäminenhän ei ole syntiä, vai mitenkä?...\n\nEn antanut hänen lopettaa.\n\n-- Ettekö häpeä ollenkaan? Upseeri vielä olette... Tottahan te olette\npalvellut niin kauan että saatte eläkkeen?\n\nHän vetäytyi omituisella tavalla köyryyn, joutui intoihinsa ja lateli\nhyvin sukkelasti:\n\n-- Kuinkas, kuinkas. Aivan oikein, en saata valittaa, täyden, täyden\neläkkeen... Vääryyttä en suinkaan ole kärsinyt... Kuten kaikki muutkin,\nlaissa säädetyn eläkkeen...\n\nJa hän vilhui neuvotonna sivuille, ollen nähtävästi hämillään.\n\n-- Jollei noita \"isättömiä ja äidittömiä lapsia\" olisi...\n\nTämä suotta-kerjäävien klassillinen fraasi saattoi minut täyden\nsuuttumuksen valtaan.\n\n-- Tehkää niin hyvin ja jättäkää minut rauhaan! Pyydystelkää edelleen\nturkkikuomeissa tallustavia kauppiaita jos lystäätte. Mutta minä en\npidä ollenkaan ilveilystänne. Hyvästi!\n\nAsemahuoneen ovella katsahdin ympärilleni. Majuri seisoi hatutta\npäin, niin säälittävän kurjan ja nöyryytetyn näköisenä, silmät maahan\nluotuina, liikuttaen hullunkurisesti käsiään ja sormiaan. Minun tuli\nyhtäkkiä jotakin häpeä. Olin vähällä kääntyä takasin pyytääkseni\nhäneltä anteeksi, mutta pidätin itseni ja menin pois.\n\nNyt ei hän ainakaan ole ahdistava minua, ajattelin. Mikä julkeus\ntodellakin! Kuinka monta todella kurjaa onkaan, jotka tarvitsevat\ntoisten apua, ja hän vie leivän heidän suustaan. Moisella ajatuksella\nkoetin puolustaa menettelyäni oikein virallisesti.\n\nJa minä saavutin sen minkä halusin saavuttaa.\n\nMuutamia päiviä sen jälkeen kohtasin jälleen majurin. Hän kohotti\njo kättään tarttuakseen lakkiinsa, mutta antoi sen hetikohta vaipua\njälleen ja kulki arvokkuudella ohitseni. \"Se tepsi, ajattelin\nmielissäni. On hän tosiaankin miettinyt itselleen elinkeinon!\" Mutta\nsiinä oli kumminkin yksi seikka, joka tuotti minulle päänvaivaa:\nsellaisiahan kuin hän ovat tavallisesti kaikki piintyneet juopot,\nmutta niihin ei tämä salaperäinen tuntematon majuri kumminkaan\nnäyttänyt kuuluvan. Päinvastoin ilmaisi koko hänen pieni, siisti,\npuhtoinen olentonsa tavatonta säädyllisyyttä, silminnähtävää tottumusta\njärjestykseen. Napit olivat täysilukuisina paikoillaan, saappaat oli\nkiillotettu ja ratkeamat viitassa yhteenparsittu. Eläkkeenmaksu-päivinä\nläänin-ränttereissä näkee koko joukon tuollaisia ukkorahjuksia, jotka\nkaikki ovat huomattavassa määrässä omanarvontuntonsa läpitunkemia,\njopa käyttäytyvätkin ylvästelevästi, ja heidän kuulee ikäänkuin\nsanovan: \"me olemme, se tietäkää, palvelleet isänmaata uskollisesti\nja kunniallisesti ja nyt nautimme lepoa...\" Myöskin olivat majurin\nviikset asianmukaisesti kerityt, päät ylöskierrettyinä, eikä partakaan\nleuassa rehottanut ruokkoamattomana harjasmetsänä, vaan oli se\nohjesäännön mukaisesti puhtaaksi ajeltu, niin että tummanharmaat posket\njuhlallisesti paistoivat. Minun saamani mielivaikute oli nähtävästi\nvallan oikea, sillä muudan huonoille jälille joutunut tyttö katsahti\nohikulkiessaan majuriin ja virkahti nauraen:\n\n-- \"Ka, mimmoinen siivon näköinen vanha eronsaanut pappa-ukko siinä\nkäyskentelee...\"\n\nIlmeisesti oli majuri-vanhus rykmentissä ollessaankin ollut\nmallikelpoinen upseeri ja ihan varmaan oli hän kaiken aikaa palvellut\nkruunua säntillisestä; luultavasti oli hän tullut toimeen lainaamatta\njuutalaisilta sekä ottamatta palkkaansa etukäteen ja kaiketi oli hän\nosannut pitää palvelijankin tarpeenmukaisessa kurissa.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nSaatoimme hautaan erästä kirjailijaa. Alallaan hän oli vähemmin\nhuomattu. Päivää ennemmin menin vainajan kotiin polvistuakseni hänen\ntomunsa ääressä. Suruharso-ruusukkeilla ympäröidyt vahakynttilät\npaloivat valjusti pienessä huoneessa, jossa vainajan ruumis lepäsi\nkultakirjo-vaatteella verhotussa kirstussa. Laihtuneissa kasvoissa oli\ntoinen silmä puoleksi avoin, toinen sitä vastoin luonnottoman tiiviisti\nkiinni puristettu, juurikuin kuollut olisi iskenyt silmää meille ja\nhyvillään jostakin, hymyillyt verettömin huulin.\n\n-- Te saatte vielä huolehtia ja kärsiä, vaan minä olen valmis. Minä\nolen päässyt lepoon. Täällä puhtaudessa on minun niin hyvä, helppo...\nSain palvelluksi loppuun, Jumalan kiitos!...\n\nLeski, syvään surupukuun puettuna, astui päänalasen luo ja katseli\nmiestään niin kummallisesti, juuri kuin olisi ihmetellyt jotakin.\nJa kun hän siirti katseensa ylös vahakynttiläin pitkiin, utuisiin,\nsuihkuaviin liekkeihin, ei hän oikein näkynyt ymmärtävän miksi noiden\nkynttiläin juuri piti seista tuossa. Hän risti nopeasti itseään,\nteki ristinmerkin miehensäkin yli ja pyyhkäsi pois hiustupsun,\njoka itsepintaisesti pyrki vainajan otsalle. Joku läsnäolijoista\nastui vihdoin hänen luokseen, tarjosi kätensä ja talutti hänet\ntoiseen huoneeseen, jossa leski sitten hieman hämillään alkoi kertoa\nmiehestään, aivankuin olisi ollut puhe jostakin vieraasta henkilöstä:\n\"Kun hän jo makasi henkiheitollaan, kosketti hän vähän väliä tätä\nkohtaa nenänsä juuressa ja alkoi sitten yhtäkkiä kysellä: miksikä katto\npainuu noin alas? kuka siellä nyt jyskää yläkerrassa? Ja sitten, juuri\nennenkuin hän antoi henkensä, kääntyi hän yhtäkkiä minun puoleeni ja\nlausui: 'mainion turkin on itselleen hankkinut reportteri Dolgunow,\nvaikka ei saa kuin kolme kopekkaa riviltä. Masha kuule, anna minulle\npäällystakki, minä lähden toimitukseen...' Ei, kyyhkyläiseni, minä\nsanoin, et sinä mene enää minnekään, et minnekään...\"\n\nJa hän ratkesi itkuun.\n\nSielumessua toimitettiin parhaillaan. Väkeä ei ollut kokoontunut paljo.\nSanomalehti-kolportööri, muutamia konttori-apulaisia ja pari kolme\nammattiveljeä. Äkkiä huomasin heidän joukossaan vanhan majurin. Mitä\nhänellä lie ollut täällä asioitavaa? Hän käänsi katseensa minuun, ja\nhänen muotonsa kävi hieman synkäksi. Hän asettui seinäviereen ja näytti\nvaipuvan rukoukseen.\n\n\"No, ajattelin hieman ilkullisesti, et suinkaan sinä täällä tule\nkauppojasi kehumaan!\" Hän näytti rukoilevan hartaasti ja tunsi\nvarmaankin itsensä väsyneeksi tänään, sillä hänen nähtiin myötänsä\npyyhkivän hikeä otsaltaan punaruutuisella nenäliinalla, johon Saksan\nvaltakunnan kartta oli kuvattu. Kun rukousvirttä alettiin laulaa,\nlaskeutui hän polvilleen. Sitten astui hän kirstun luo, silmäili\ntarkasti kuollutta, pyyhkäsi niinikään hiustupsun pois hänen otsaltaan,\nteki ristinmerkin hänen ylitsensä ja astui sitten ovea kohden.\nSivumennessään kääntyi hän minuun ja lausui:\n\n-- Eläessään en nähnyt häntä koskaan. Nyt tulin saadakseni ainakin\nkumartua hänen tomunsa ääressä. Hän, vainaja kirjoitti niin kauniisti\nlapsista; saakoon hän periä taivaanvaltakunnan! Hyvästi!\n\n-- Oliko tuo vainajan sukulaisia? kysyi minulta utelias\nuutistenkerääjä, joka kirjoitti muistiin läsnäolijain nimet.\n\n-- En luule... mutta en kumminkaan tiedä.\n\n-- Entä hänen nimensä?\n\n-- Minä vain kohotin olkapäitäni.\n\n-- Samantekevä, minä merkitsen \"kenraali\".\n\n-- Kuten tahdotte, sehän ei kuulu minuun.\n\n-- Se merkitsee kaikissa tapauksissa enemmän, ja onhan se leskellekin\nsuurempi kunnia... kenraaleja!... Toimittaja on niinikään oleva\nmielissään, kun näkee millaiset miehet ovat pitäneet arvossa hänen\navustajiaan.\n\nReferaatissa sielumessusta luettiin todellakin seuraavana päivänä:\n\"Vainajan tomun ääreen rukoilemaan oli niinikään saapunut muutamia\nsotilashenkilöitä. Nähtiinpä joukossa kenraalejakin. Osotaiksen siis,\nettä vaineeseen vaipuneen ammattiveljemme näennäisesti vähän huomattu\ntoiminta oli tunnettu laajemmissa piireissä, kuin mitä olisi saattanut\nuskoa...\"\n\n\n\n\nV.\n\n\nMinä matkustin pois ja unhotin majurin ihan kokonaan. Vuoden\nkuluttua palasin jälleen. Muistan vieläkin sen kolean syyspäivän.\nNäytti siltä kuin kaikki ympärillä olisi vuodattanut kyyneleitä --\ntaivas, kadut, kartanojen seinät, ikkunaruudut, vieläpä lehdettömät\npuutkin bulevaardien laitamilla. Kylmän läpitunkemat muistopatsaat\nnäyttivät kutistuneen kokoon kylmän kosteilla aluksillaan, ja ainoa\nPietarissa, joka ei yskinyt, lienee ollut Falconet'in Pietari suuri\npronssihevosensa seljässä. Ei ole maailmassa mitään sen kiusallisempaa\nkuin pohjoinen ilman-alamme tähän vuoden-aikaan. Suvi on ikävä sekin;\nmutta syksy on kerrassaan sietämätön. Se on kuin pitkä ja tuskallinen\nkuolinkamppaus, jolloin kaikki ympärilläsi, verkkaan ja raskaasti,\nvaipuu kuolemaan.\n\nJuuri tämmöisenä päivänä käyskelin Fontankan rantakatua, kun yhtäkkiä\nloitolla äkkäsin majurin. Halkopihan portilla istui omassa korkeassa\npersoonassaan ja kaikessa loistavuudessaan muudan tylppänenäinen\nkauppias, poskipäät ulkonevat ja ulkomuoto niin luonnottoman villin\nnäköinen, että hän missä toisessa maassa tahansa heti olisi herättänyt\nkaikkien katseluhaluisten ihmisten huomion, olisipa voinut löytää\nimpressaarionkin, joka olisi ottanut koko maailmalle esittääkseen\ntätä Jumalan luomusta. Majuri, joka kahdenkymmenen askelen päässä oli\nhuomannut tämän kummallisen ihmisen tiukan katseen, teki kunniaa ja\nasettui \"asentoon\" hänen edessään. Kauppias viittasi häntä luokseen.\nSamassa ehdätin minäkin heidät.\n\n-- No, mitenkä ne sinun pienet jaksavat? Vetäyvät kai kuuruun, luulemma?\n\n-- Kuinkas!... Täytyyhän niiden, Merkul Savitsh, tämmöisessä kylmässä\n-- pieniä ovat vielä... Kissallakin on paremmat päivät kuin heillä; se\nsaattaa ainakin kätkeä turpansa käpälänsä alle ja olla lämpimissään...\n\n-- Käskenkö antaa sinulle vähän, vai mitä sanot?\n\n-- Olen valmis heittäymään jalkojesi juureen siitä.\n\n-- Sekapuita. Olkoon menneeksi. Haapoja ja petäjiä puoliksi. Lienee\nvähän tähteenä. Hieman tuoreita tietysti -- pinon pohjalta.\n\n-- Meistä ykskaikki!\n\n-- Käskee olla! Ka kun et vielä rupeaisi lahjahevosen suuhun katsomaan!\n\"Ykskaikki\" sanot; haluaisinpa tietää, mitä sen muuta pitäisi olla.\nMutta kuule, pidä huoli siitä, että lapsinulikkasi rukouksiin\nmennessään heti rukoilevat edesmenneitten Eufimian, Vasilisan ja\nGlycerian puolesta. Lasten rukous on otollinen Jumalalle. Lapset ovat\nparhaimpia asianajajia mitä vainajilla saattaa olla.\n\nJa tuntematta minua katosi majuri yhdessä isännän kanssa portista\nhalkopihaan.\n\nTämä ei enää saattanut olla vain paljasta kerjuuta. Minun on mahdotonta\nsaada sanotuksi, miten suuresti nyt olin huvitettu tästä vanhasta\nmajurista. Mikä eriskummainen olento! Minä en päässyt asiasta sen\nselvemmälle kun otin ajatellakseni, että morrinkaiset sellaiset kuin\ntuo portissa istuva kauppias, kohtelevat kerjäläisiä vallan toisella\ntavalla. Ja jos antavatkin niin eivät anna puita, vaan ennemmin\nkolikon, ja siitäkin saavat ihmisparat kyllikseen kumarrella. Olisin\nmielelläni odottanut majurin takasintuloa, mutta kylmä viilteli\nluita niin yltiösti ja hengittäminen raakeassa ilmassa oli niin\nvaikeata, että kiireesti nostin kauluksen pystyyn ja läksin kotiin.\nHuomasin selvästi ettei majuri viime kuluneena vuotena ollut yhtään\nmuuttunut. Samaan tapaan kuin ennen levisi hänen tukkansa latanialehden\nmuotoisesti niskasta ylöspäin yli koko kaljun päälaen; sama vanha,\nvaan siisti viitta ja sama sateenvarjon muotoinen lippa virkalakissa.\nNenäliinakin oli sama kuin minkä olin nähnyt tuolla säntillisellä\nupseerilla viimeksi sielumessussa ammattiveljeni luona -- suuri,\npunainen, Saksan valtakunnan kartalla varustettu. Viikset vain olivat\nentisestään valjenneet, mutta olivat silti hyvin hoidetut kuten\nennenkin -- kerityt harjan tapaan, samoin olivat harmahtavat posket\nsileiksi ajetut.\n\nEi, tämä oli jotain muuta kuin vain paljasta kerjuuta.\n\nSiitä päivästä alkaen tulin oikein uteliaaksi. Kukahan oli tuo mies ja\nmillaista elämää vietti hän?\n\n\n\n\nVI.\n\n\nEipä kulunut kauan ennenkuin aivan äkkiarvaamatta jouduimme hänen\nkanssaan silmitysten.\n\nMinä olin puodissa ostoksilla. Ovela kauppa-apulainen koetti tyrkyttää\nminulle kaikenmoista tarpeetonta tavaraa, mutta ei ollut kiireissään\nnäyttämään minulle mitä olin pyytänyt. Minä olin jo vähällä suuttua,\nkun kiusanhenkeni yhtäkkiä suisti ovelle ja huusi ulos kadulle:\n\n-- Teidän korkea vapaasukuisuutenne... Herra... Olkaa niin hyvä ja\ntulkaa... meillä on juuri semmoista mitä teillä on tarvis.\n\nSitten palasi hän jälleen luokseni. Kohta hänen jäljestään tuli puotiin\neron saanut majurini.\n\n-- Isäntä on käskenyt, että teille huomiseksi juhlapäiväksi\nannettaisiin naula teetä ja kolme naulaa sokuria... Ja lisäksi on tässä\nvähän mitä on jäänyt pussien pohjalta. Ei ne pilaantuneita ole, vaan\nenimmäkseen särkyneitä. Maku niissä on sama, mutta ostajat eivät huoli\nniistä. Säädyttömyyttä, sanovat.\n\n-- Kiitos, kiitos! Kyllä nyt possuni tulevat iloisiksi!... Kunhan\ntapaan Semjon Vasiljevitshiä, niin kiitän itse häntä hänen hyvästä\nteostaan. Mutta mitäpä minun kiitokseni siksi toiseksi merkitsee?\nJumala maksaa kyllä säntilleen laskut meidän kaikkien puolesta.\nNiinpä niin, veli, sanoi hän osottaen ylös kattoon, -- siellä ei\nmikään hyväteko jää palkitsematta... Siellä tehdään samoin kuin\nlääninränttereissä: puolikopekatkin merkitään erityisiin sarekkeihin\nniin että ne aina ovat nähtävissä. No niin, kosta Jumala Semjon\nVasiljevitshille!\n\n-- Mutta kuulkaa, jos te pistäysitte teurastaja Jegorovin puotiin\ntässä kulmassa.\n\n-- Miksi niin?\n\n-- Tänään on ummelleen vuosi siitä kun hänen vaimonsa kuoli\nsydämenvikaan. Siellä pidettiin sielumessun yhteydessä\npuolipäivä-jumalanpalvelus vainajan muistoksi, ja Jegorov vaan itki\nitkemistään. Hän rakasti vaimovainajaansa enemmän kuin kauppasäädyssä\non tavallista. Aivan kuten ranskankielestä käännetyissä romaaneissa\nnäkee. Rakastipa häntä niin, että kun vaimo kuoli, tahtoi hän, samainen\nJegorov, mennä luostariin.\n\n-- No, kiitos, kiitos!... Minä menen heti sinne.\n\n-- Eikö teidän tule raskaaksi kantaa?\n\n-- Ei tee mitään. Oma taakka ei paina hartioita. Vielä kerran,\nkiittäkää Semjon Vasiljevitshiä.\n\nMajurin viitassa näkyi olevan joitakin pohjattomia kaivoja. Kaikki\nnuo kääryt katosivat niihin tuossa tuokiossa, ja hän seisoi tyhjin\nkäsin. Sitten meni hän ulos. Minä pyysin että ostokseni lähetettäisiin\nkotiin ja läksin seuraamaan outoa tuttavaani. Minä en heti mennyt\nteurastajapuotiin, ja kun sitten vähä viivyttyäni lähennyin tiskiä,\nistui majuri jo viereisessä huoneessa Jegorovin seurassa, jota hän\nkoetti lohdutella:\n\n-- Älä sinä sure. Meidän surumme on Hänen edessään syntiä. Sanoithan\nitse, että hän oli niin hyvä. Tarvitsethan sinäkin suojelusenkelin.\n\n-- Mutta hän oli niin nuori, vasta kuudenkolmatta vuotias.\n\n-- Älä riitele Herran kanssa, Hän kyllä itse tietää mitä varten Hän\nkoettelee. Meidän sydämemme kovenisivat muuten niinkuin siannahka ja\nottaisivat harjaksia, ellei juuri suru pakottaisi meitä pyytämään tulla\nHänen kaltaisikseen, tulla Hänen kuvakseen. Jos vaimosi oli hyvä,\nniin sitä parempi hänelle itselleen siellä ylhäällä. Sinun ei ole\ntarvis rukoilla hänen puolestaan, hänen se on tehtävä sinun edestäsi.\nHän on jo tehtävänsä maailmassa päättänyt, mutta sinä seisot vielä\nkiusauksille alttiina... Me olemme täällä vielä ikäänkuin eläimen\nmuodossa. Jos hänellä olikin joitakin syntejä, niin Jumalan silmissä\nne ylhäältä katsoen näyttävät tuollaisilta pieniltä, eikä Hän suuressa\nlaupeudessaan tahdo niitäkään huomata. Jo on vuosi aikaa sanot?\n\n-- Niin. Ummelleen.\n\n-- Saatkin sitten olla iloinen.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Sinua kohtasi suru -- sinä olet tämän vuoden elänyt siveästi ja\nolet pysynyt rukouksissa. Ja Hänen valtaistuimensa tykönä on sinulla\nnyttemmin huolehtija. Emmehän tule ikuisesti täällä elämään, kaikki\nsaamme jälleen yhtyä. Mutta sinä käytä itseäsi niin, että olisit\nmahdollinen tulemaan hänen rinnalleen, jottei teitä erotettaisi\ntoisistanne, vaan että saisitte jatkaa elämäänne yhdessä tulevassa\nmaailmassa.\n\n-- Minä lähetän joukollesi neljänneksen vasikkaa... Mutta sinun pitää\nuseammin käydä täällä haastelemassa. Sinä majuri olet saanut korkeamman\nviisauden. Niitä ei ole monta korkeihinkaan virka-arvoihin kohonneissa,\njotka niin taitaisivat hyvän puoleen...\n\n-- Olkoon niin. Kyllä ne meillä nyt tulevat iloisiksi. Ja iloiseksi\ntulee vaimosikin. Murhe, veliseni on kuin kaste. Sydän avautuu sille\nkuten kukka. Ja tuoksuaa... Surutta se pian kuivettuu. Huolitta me,\nveliseni, pian kaikki kivettyisimme, tulisimme kuin kuvapatsaat. Onni\npaaduttaa...\n\nKauvemmin minun ei ollut sopivaa viipyä. Läksin pois käsittämättä\nmitään siitä, mitä silmäini edessä tapahtui.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nMutta pian kaikki minulle selvisi. Läksin eräänä iltana muutaman\nystäväni luo. Sinä päivänä oli hänellä vastaanotto, joten tiesin\nvarmasti tapaavani hänet. Niin kävikin. Lähes vuosikauteen eivät olleet\nminua nähneet ja sentähden oli vastaanotto sitä sydämellisempi.\n\n-- Peto hyökkää pyytäjää kohti! naurahti isäntä.\n\n-- Jos minä olisin vaikka pyytäjä, mutta missä peto on?\n\n-- Tänään tutustutan sinut sellaiseen tyyppiin... vallan harvinaiseen.\nSaat hänestä hyvän aiheen.\n\nMinä kupristin ehdottomasti kulmiani. Heti kun olet tullut\nkirjailijaksi, ovat tuttavasi valmiit tyrkyttämään sinulle tyyppejä.\nJa tavallisesti ovat nuo tyypit sangen epäintressantteja henkilöitä.\nMiksi ne toisista ovat mieltäkiinnittäviä, sitä en mitenkään pysty\narvaamaan. Vielä pahemmassa pelissä olet naisten kanssa. He pyrkivät\nitse \"tyypeiksi\". Jokin arvoisa rouva, joka aikanaan on voitollisesti\ntaivuttanut miehensä valtikkansa alle, ilmoittaa heti kohdatessaan\nteidät: \"Ah, minun elämäni on koko romaani!\" Niin vastenmielistä kuin\nentisten erhetysten tunnustaminen lieneekin, latelee hän teille tuon\nromaanin pienimpiä yksityisseikkoja myöten, ollen muka itse kolmantena\nhenkilönä siinä, mutta silmien vilkunnasta ja kerronnan sävystä\nsaatatte huomata, että hän se juuri päähenkilö onkin. Ystäväni tajusi\nmillaisen vaikutuksen hänen sanansa olivat minuun tehneet, ja hän\nnaurahti.\n\n-- Saat kohta nähdä. Ja olet vielä kiitollinenkin tuttavuudesta.\nBobkovin kaltaisia et joka askelella kohtaa. Minä en ainakaan tunne\nuseampia kuin yhden sellaisen.\n\n-- Mikähän eksemplaari se on?\n\n-- Harvinainen. Ensiksikin ihmeteltävän rehellinen; rehellisyytensä\ntähden hänet päällikkö ajoi virastakin pois.\n\n-- Sinä puhut tänään vain arvoituksissa.\n\n-- Kuuntelehan ensin: tämä Bobkov antautui palvelemaan\nintendenttiosastossa. Siitä on nyt jo kauan aikaa. Hänelle annettiin\ntoimeksi jokin erinäinen tehtävä. Hän teki työtä viiden edestä,\nsai tehtävänsä valmiiksi ja esitti säästöä suunnattoman summan.\nTiedäthän tuommoisen astronoomillisen luvun, jossa nollat katoavat\näärettömyyteen. Kaikki huudahtivat ihmeissään. Toverit alkoivat omaan\ntapaansa selitellä: \"virassa kohoaminen on muka hänellä ainoana\ntarkoitusperänä. Yksinäinen kun on eikä tarvitse rahoja, niin hän vain\nvirkaylennyksiä ajaa takaa.\" Ja ylenihän se virkakin, tosiaankin. Hänet\nkutsui luokseen \"itse\", pyysi nojatuoliin istumaan, puristi kättä,\nvaikka kapteeni Bobkov sitä ennen oli saanut seista asennossa hänen\nedessään, kädet sivuilla eikä uskaltanut ovensuusta tulla askeltakaan\netemmäksi.\n\n-- Kiitän teitä, lausuu hänen ylhäisyytensä, -- vihdoinkin olen\ntavannut virastossani todellakin rehellisen miehen.\n\nKenraali itse oli oikein persoonoittu rehellisyys.\n\n-- Ajattelin, jatkoi hän, että kuolen näkemättä kunnollista upseeria\nintendentin puvussa... Kiitän teitä... Mutta nyt täytyy minun sanoa\nteille suoraan, ystävä hyvä, että teidän on välttämättömästi jätettävä\nerohakemus sisään.\n\n-- Kuinka, herra? ja Bobkov kavahti ylös.\n\n-- Tahi siirryttävä minne tahdotte tai hyväksi katsotte. Sillä minä\npyydän sanoa teille, että semmoisille epä-itsekkäille kuin te,\nei meillä Venäjällä ole sijaa muualla kuin kenties luostarissa,\neikä teitä sielläkään valita rahastonhoitajaksi, vaan asetetaan\nteidät ehkä taikinapurtilon ääreen. Ilomielin tahdon aina jatkaa\ntuttavuutta kanssanne ja minä pyydän teitä tästä lähin ilman muuta\nkäymään vieraissa luonani. Olen kernas kaikkialla suosittelemaan\nteitä mitä lämpimämmin, mutta olkaa te hyvä ja siirtykää pois minun\nläheisyydestäni.\n\n-- Mutta mistä syystä, olkaa hyvä ja sanokaa!\n\n-- Ei mistään syystä, vaan tunnustukseksi erinomaisista ansioistanne.\nMinulla ei ole tilaa semmoisille kuin te, ja paitsi sitä tulee\nottaa lukuun vielä yksi puoli asiassa, n.k. virallinen... Tullaan\najattelemaan; kaikki toiset minulla ovat siis konnia. Sillä eihän\nkukaan, paitsi te, ole esiintuonut säästöä... Te olette ikäänkuin\ntikkuna kaikkien silmissä. Seuraavaisesti... mikä nimi on heille\nannettava? Itsekin oivallatte mimmoiset nimi- ja laatusanat siinä\npyrkivät kielelle. Tahi täytyy minun antaa potku heille kaikille ja\nsallia teidän yksin jäädä paikallenne. Mutta ettehän te yksin saata\nhoitaa koko virastoa? Siis, ystävä hyvä, minä olen iloinen siitä että\nsaan lukea teidät tuttavakseni, mutta kaikissa tapauksissa on minun\npyytäminen, että erkanette meistä kauemmaksi. Minulla on sydän täynnä\nilman teidän säästösuunnitelmiannekin.\n\nTämän isällisen neuvon saatuaan Bobkov lähti pois. Hänen käsiinsä ei\nollut kruunun kopekkaakaan tarttunut. Rohkeasti voi hän katsoa jokaista\nsilmiin. Hänen paikallaan ihmiset, jopa kaikkein yksinkertaisimmatkin,\nolivat helposti koonneet satoja tuhansia ja jälkeenpäin saavuttaneet\nihmiskunnan hyväntekijäin maineen, jota vastoin hän oli köyhä\nkuin kirkkorotta... Vai olisiko ehkä rikkaudeksi katsottava se\nkahdenkymmenenseitsemän ruplan eläke, jonka hän saa?\n\n-- Oliko hänen sitten mahdotonta saada mitään paikkaa?\n\n-- Kyllä kai hän olisi saanut! Kenraali tosiaankin suositteli häntä\nmitä \"lämpimämmin.\" Mutta hän osottautui sopimattomaksi virkaan.\nRintamapalvelukseen ei hänestä ollut, taloudellisella alalla sellaisia\npeljätään, ja sivilivirkaan, niin näes, miehellä oli kunniantuntoa\nsiihen aikaan. Omituinen! Minä, arveli hän, olen keisarini majuri,\nenkä saata myöntyä siihen, että kuka hyvänsä kauppias, pullovartiset\nsaappaat jalassa, tulee minua mielin määrin komentelemaan. Siitä asti\non hänellä jo ääni paljon alentunut, niinkuin laulajilla ääni alenee,\nkuten tiedät. Sen jälkeen otti hän eron virasta, sai majurin arvonimen\nja Stanislain ritarimerkin lohdukkeeksi kaulaansa. Mutta katsohan\nkummaa, siinä susi kussa mainitaan. Sallikaa minun esittää teidät:\nmajuri Bobkov...\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nMinä jouduin kokonaan ymmälle tästä äkkiarvaamattomasta yhtymisestä, ja\nnähtävästi oli majurinkin yhtä tukala ollaksensa. Minä häpesin jotakin\nsiihen määrään, että ilman muuta kysyä pöläytin:\n\n-- Kuinka on teidän terveytenne laita? Johon hän yhtä sattuvasti\nvastasi:\n\n-- Mainio ilma, lunta sataa ja kaduilla on likaista.\n\nIsäntä aluksi ihmetteli, sitten ratkesi kovaan nauruun ja, ottaen minua\nkainalosta, huomautti:\n\n-- Arvatenkin olet jo tutustunut Bobkoviin hieman eriskummaisissa\noloissa, ja sinä, hyväntekijä, kääntyi hän tämän puoleen, -- olet kai\ntältäkin koettanut kiskoa veroa pienten mierolaisparkojesi hyväksi!\n\nMajuri siihen vain hymyili, ja hänen hymynsä oli niin herttaista ja\nhyvänlaatuista, että se paikalla mursi sydämeni kylmyyden.\n\n-- Tunnustan että niin oli laita. Mutta kyllä sainkin heiltä\njalomielisen ojennuksen! Kaikkien sääntöjen mukaan!\n\n-- Kukas sitä voi arvata mitä varten sinä hulluttelet? Eihän asia ole\njokaiselle tunnettu.\n\n-- Suokaa anteeksi, lausuin vihdoin toinnuttuani. -- Minä ihan\ntodellakin luulin teitä silloin...\n\n-- Anteeksipyynnöt ovat tarpeettomia. Minä sen siksi ymmärsinkin enkä\nollenkaan suuttunut teihin. Semmoista sattuu minulle usein. Kerran\npassitettiin minut jo kerjäläiskomiteaankin.\n\n-- Vaikka minäkin olen tietämätön asian todellisesta laidasta,\nnimittäin siitä, mikä teidät, herra majuri, pakottaa antaumaan niin...\nkuinka häntä sanoisin?... niin...\n\n-- Alentavaan toimeen? Onko siinä mitään alentavaa? Minähän pyydän\nKristuksen tähden... Kuka tahtoo, hän antaa, kuka ei tahdo -- on\nantamatta. Ja paitsi sitä on minun laitani todella, kuten Semjon\nPavlovitsh äsken mainitsi, erinäinen. Jos asia koskisi vain\nitseäni, olisi se, aivan oikein, alentavaa. Mutta minähän teen sitä\n\"turvattomien\" hyväksi.\n\n-- Lapset isättömiä ja äidittömiä, lipsahti suustani.\n\n-- Aivan niin, turvattomia lapsia.\n\n-- Eivätkö ne ole teidän?\n\n-- Nyt ne kyllä ovat minun, sittenkun minä olon heidät korjannut\nkadulta kuten hyljätyt koiranpenikat.\n\n-- Anteeksi, mutta eikö teillä ole omia lapsia?\n\n-- Ei niitä toki ole koskaan ollutkaan... minä olen poikamies.\n\nNyt selvisi asia yhtäkkiä minulle täydessä valossaan. Ja samalla tunsin\nitseni niin syylliseksi ja kurjaksi tuon vanhan majurin edessä, että\npääni vaipui rintaan.\n\n-- Te oikein kärvensitte minut silloin. Olisin kyllä halunnut selittää\nteille asian, mutta se ei ollut mitenkään mahdollista. Te ruhjoitte\nminut niin kokonaan, etten paikalla löytänyt sopivia sanojakaan;\nkaikissa tapauksissa oli menettelynne minua kohtaan jaloa ja jossakin\ntoisessa tilaisuudessa se olisi ollut ihan paikallaan. Minä olen\naina poikavuosistani asti, nähkääs, kovasti pitänyt tuollaisista\npikku palleroista. Jo kadettikoulussa ollessa minä aina autoin uusia\ntulokkaita. Kun välistä kävin tervehtimässä ala-ikäisten komppaniaa --\nolkaimetonta komennuskuntaa, kuten nimitys kuului -- niin kyllä minä\nolin kuin yksi sydän ja yksi sielu noiden myyriäisten kera. Jos joku\nteki heille pahaa (totta on että heitä ensi aikoina kohdeltiin meillä\nsangen tuimasti), niin olin minä heti heitä puolustamassa. Senpä tähden\nminä sainkin kokea yhtä ja toista: tappeluja, nuhteita päälliköiltä,\njopa selkäsaunojakin; karsserissa istumisia en huoli ottaa lukuunkaan.\nMinä olin kyllä varma kadetti, varsinkin mitä aseharjoituksiin\ntulee: marssin niinkuin ei mitään täysinäinen vesilasi päälaella\nläikäyttämättä tippaakaan. Meidän aikaan semmoiset temput olivat\ntavallisia. Kivääriharjoituksissa niinikään suoriusin mestarillisesti.\nKun huudettiin \"tehkää kunniaa\", niin lämäytin sillä tavalla, että\nikkunanruudut järisivät... Meillä tahdottiin että sen piti rämähtää,\nja sentähden höllitimme tahallamme kiväärin ruuveja kovemman räminän\naikaansaamiseksi. Kohta minut sentähden ylennettiin korpraaliksi, minä\nsain nauhan oluksiin ja tulin siirretyksi ala-ikäisten komppaniaan. Ja\nkas, silloin minusta vasta oikein tuli uusien tulokasten puolustaja.\nMutta kyllä minä olinkin suosittu heidän keskellään. -- Tieteissä\nminä sen sijaan olin jotensakin jäykkä. Luoja ei ollut lahjoittanut\nminulle terävää ymmärrystä. Matematiikassa en milloinkaan päässyt\nPythagoraan sääntöä pitemmälle ja historiassa takerruin puunilaisiin\nsotiin. Kaikista pahin viholliseni oli kronolooginen luettelo. Vielä\näskettäinkin näin pahusta unissa. Oli kuin minut olisi kutsuttu\nesiin ja sanottu: \"no, toinen puunilainen, annas kuulua!\" Heräsin\nsitten hikeä valuen. Viidennen luokan menin mitenkuten läpi, mutta\nensimäisessä erikoisluokassa tuli reput. Aineena oli jotkin trajectoriat\nja allegoriat, ja ne ne tekivät pystyn... Sen jälkeen päästettiin\nminut linnoitusväkipataljoonaan. Siihen aikaan määrättiin vähemmän\nkyvykkäät paraastaan linnaväkeen. Mutta siinä minä en ollut kauan.\nSopivaisuuteni vuoksi taloudellisissa toimissa valittiin minut ensin\nkivalteriksi ja siirrettiin sitten intendenttiosastoon, jossa palvelin\nviisikolmatta vuotta uskollisesti ja rehellisesti. Ei yhtään syntiä\nomallatunnolla enemmän keisarin kuin Herrammekaan edessä. Puhdas, niin\nettei höytyvääkään ollut tarttunut kärsään.\n\n-- Siitä olen jo kuullut kerrottavan.\n\n-- Vai niin; no kai te sitten tiedätte senkin, miten minä rehellisyyden\ntähden sain potkun virasta?\n\n-- Tiedän.\n\n-- Vai niin. Siten se kävi.\n\n-- Miksi ette ole mennyt naimisiin, te joka niin rakastatte lapsia?\n\n-- Siksi että nuoret neitosemme ovat liiaksi sointuvia.\n\n-- Mitä tarkoitatte? minä kysyin, kun en oitis käsittänyt häntä.\n\n-- Selitän kohta paikalla... Sallikaa minun ensin tervehtiä emäntäämme\nja suudella hänen kättään.\n\n\n\n\nIX.\n\n\n-- Voitteko arvata monastiko minä olen kosinut? kysyi hän tuokion\nperästä palattuaan. -- Säntilleen kolmetoista!... Pirun tusina sanovat\nihmiset. Ulkomuodoltani en ollut erittäin viehättävä. Ja semmoinen\nkuin olin, olen vieläkin. Hiukan pienehkö kasvultanikin; Vjatkan\nrotua, kuten amerikkalais-ruotsalaiset hevoset, jotka pietarilaisten\nvuokra-ajuriemme keskuudessa ovat niin hyvässä maineessa. Eikä\nmyöskään sovi sanoa, että univormumme linnaväessä olisi ollut ylen\nhuikaiseva. Mutta mielitekoni olivat hienon hienoja, eivät ollenkaan\nvirka-arvoni mukaiset. Sillä minä nähkääs olen aina pitänyt paljon\nlukemisesta; herra Senkowskin \"kirjaston\" olen ahmimalla lukenut\nläpi; osasinpa ulkoakin useita sivuja, jotka käsittivät hellempiä\ntunteita. Siihen aikaan oli tavallista, että romaaneissa kaikki rouvat\nja neidot välttämättömästi kuvattiin kaunottariksi. Ei ollut niinkuin\nnyt -- rokonarpiset ja pystynenäiset eivät tulleet kysymykseenkään.\nYksinkertaisuudessani ja kokemattomuudessani uskoin kaikkea tuota\ntodeksi, luulin elämässäkin kaikki niin olevan. Kuinka monta jo\nyksin Benediktowkin saattoi harhaan: kukapa ei runoilijaa uskoisi?\nNo niin, olihan meillä siellä maaseudulla ihania kaunottariakin.\nJa minä olin koko lailla mielistynyt niihin. Vieläpä kirjoitin\nvärsyjäkin heille... moisiin pikkumaisuuksiin sitä mentiin! Se oli\nsilloin muotina... Ja otin minä osaa tansseihinkin! Kadettikoulussa\nminä mielemmin pysyttelin uunin läheisyydessä kun toiset tanssivat.\nMutta nyt ei auttanut muu kuin lähteä mukaan. Kun sitten hetkinen oli\naikailtu ja minä olin töllöttänyt tarpeekseni, niin rohkaisin viimein\nmieleni. Virkatakki yllä ja valkoiset hansikkaat, ja niin oikaisin\nsuorinta tietä tytön luo, joka oli hetken juhlallisuuden esineenä:\nniin ja niin, minulla on jalot ja rehelliset aikeet. Mutta kuten jo\nmainitsin, meidän naiset olivat niin kauhean sointuvia, ja siksi\nasia päättyi vihdoin siihen, että minun oli hiivatin nimeni vuoksi\nmahdotonta mennä avioliittoon tytön kanssa, joka olisi ollut minulle\nsopiva. Sain niin monasti kuulla: ajatelkaa toki herra luutnantti\n(aina siihen arvoon saakka kohosin naimatuumissani), johan kaikki\nystävättäreni minulle nauraisivat. Sanoisivat minua \"bobkov-voiteeksi\"\n[laakerivoide]. Meillä oli eräs vänrikki Rosanov, ulkomuodoltaan\noikea ukonoinas, mutta hänkin tuli ja sieppasi tytön pois aivan\nnenäni edestä. Tyttö oli jo tullut kahden vaiheelle, niin silloin\npiti hänen tuppautua siihen. Hienohelma arveli kai, että oli parempi\nsittenkin olla rouva Rosanov kuin \"bobkov-voide\". -- Kerran sattui\noikein hullunkurisesti: asemapaikkanamme oli silloin Serpuhov niminen\nkaupunki. Erään sikäläisen kauppiaan luo saapui silloin vieraisille\nhänen naimaton sisarensa Perejaslav'ista. Hänen nimensä oli Gumosov.\nArmenialainen nimi, sillä he olivat armenialaista sukuperää. Tyttö oli\nkuin kukkanen, omiansa vaikka bukettiin pantavaksi. Pienet kätöset\n-- \"peaux de soie\"!... Minä olin tietysti heti tulena ja liekkinä,\nja korvissani kaikui jo vihkimälaulu: \"Esaija riemuitse!\" Annoin\npalvelijan huuhtaista parin valkoisia hansikkaita, pirskoitin vaatteeni\nAlfons Ralle'n resedalla ja läksin hänen luokseen. No, kyllähän minut\nhyvin otettiin vastaan. Veli toi heti pullon madeiraa, marmelaadeja,\npastilleja -- kaikki niinkuin olla pitää. Sitten aloin huovata asiaani,\nja minä jo huomasin että minulla oli hyvät menestymisen toiveet.\nKauppias piti minua suuressa arvossa raittiuteni tähden. Mutta sitten\njuolahtaa veljelle jotakin hullunkurista päähän ja hän sanoa tokaisee:\n\n-- Mitähän siitä oikein tulee kun gumosalaastari [kummilaastari] menee\nbobkov-voiteelle naimisiin?\n\nTulipunainen neitonen päästi kimakan huudon ja syöksi ovesta ulos.\nVielä nytkin kaikuu tuo ulina korvissani.\n\nJa sen koommin en häntä nähnyt.\n\nSilloin käännyin veljen puoleen:\n\n-- Etkö häpeä? minä sanoin.\n\n-- Niin no, semmoinen on sinun onnesi! Sinä et ole sointuva. Kyllä\nsinulla on hyvä käytös ja säästeliäs olet luonnostasi, mutta nimesi ei\nole sointuva.\n\nJa niin meni sekin toive myttyyn.\n\nHuonommista tytöistä minä en välittänyt, ja paremmat karttoivat minua\nkuin paholainen pyhää savua. Kun sitten luovuin virasta niin olin ihan\nyksin. Mutta mitäpä siitä naimiskaupastakaan olisi ollut: toiset minun\nasemassani ovat ruvenneet avioliittoon, Jumala tiesi kenenkä kanssa, ja\nalkaneet sitten ryypiskellä niin että kaikki on mennyt nurinniskoin.\n\n-- Mutta sanokaa, miten olette saaneet nuo lapset?\n\n-- Siihen oli syynä paha ilma.\n\n-- Anteeksi, minä en ymmärrä teitä.\n\n-- Pahan ilman johdosta. Jos ilma olisi ollut kaunis, ei sitä silloin\nkenties olisi tapahtunut.\n\n\n\n\nX.\n\n\n-- Niin, juuri pahan ilman johdosta. Huono sää on aina tehnyt\nminut hyvin alakuloiseksi. Siinä istut kotosalla, ja sade pieksee\nikkunanruutuja. Ei koskaan yksinäisyys tunnu niin raskaalta kuin\nsilloin. Olet kaikkien hylkäämä, ei kukaan sinua tarvitse! -- Niin\nsattui kerran, minä muistan sen vielä, että istuin tuolla tavalla\nison aikaa, kunnes en jaksanut kauemmin kestää sitä. Läksin silloin\nulos. Väliäpä tuolla, ajattelin, jos kastunkin läpimäräksi; on se\nainakin parempi kuin istua kotona happanemassa. Nostin kaulukseni\nylös ja läksin matkaan reippaasti polskien lätäköissä. Tuli heitä\nvastaan kenraaleja kuinka paljon tahansa, kaikki olisivat he saaneet\nlikaräiskeitä kasvoilleen, sillä kalossini olivat siihen varsin omiaan;\nveneiksi olisin voinut niitä nimittää. Ystävilläni oli tapana sanoa,\nettä ne oli kuutta airoparia varten tehty. Niillä olisi voinut vaikka\nvaltameren poikki matkustaa. Ei ketään näkynyt tällä syrjäkadulla.\nSe oli \"Pensioonikatu\", jonka varrella luuvaloiset lesket ja minun\nvertaiseni asuvat. -- Sitä katua kun kuljin, tuulen vinkuessa ja sateen\nropistessa, oli minusta kuin joku olisi itkenyt. Ihmettä ja kummaa,\nkukahan se olisi? Ja niin omituista sitten: itkeä älähtää kerran,\nsäikähtää ja on taas kotvan aikaa vaiti... Kuljen etemmäksi sitä\nsuuntaa, mistä päin ääni kuuluu. Ja mitä näenkään, laupias Jumala!\nKadun kulmassa seisoo polven korkuinen pieni olento, matelijainen, joka\nvapisemistaan vapisee. Minä riennän sinne. Pieni, pieni pojan napero!\nOlisi hyvin sopinut hatun alle piiloon tai pöydän alla pystysuorana\nesteettömästi marssimaan.\n\n-- Mikä sinun on, pieni tyhmyri? minä kysyin. Hän vastasi:\n\n-- Minä pelkään!\n\n-- Mitä sinä pelkäät?\n\n-- Minä pelkään, setä kulta!\n\n-- Mutta kuinka sinä, tuommoinen pieni kirppu, olet tänne joutunut?\n\n-- Äiti jätti minut.\n\n-- Kuka äiti?\n\n-- Minun... Malanja on hänen nimensä... Toissilmäinen... Muudan\nsotamies löi häneltä silmän pois kauluurullalla.\n\n-- Mistä te tänne tulitte?\n\n-- Kylästä... Minä pelkään...\n\n-- Mistä kylästä?\n\n-- Meidän kylästä.\n\n-- Mikä sen kylän nimi on?\n\n-- Ei meillä ole muuta kuin se yksi kylä...\n\n-- No, kuinkas se äitisi sinut jätti?\n\n-- Hän sanoi, seiso tässä ja odota, porsas. Minä tulen kohta. Ja niin\nhän lähti.\n\n-- Joko siitä on kauan?\n\n-- Hän lähti jo aamulla... Minä pelkään, setä...\n\n-- Ketä sinä pelkäät?\n\nHän vaikeni. Minä otin häntä kädestä, ja hän takertui kiinni\npikkusormeeni niin lujasti, kuin jos se olisi ollut hänen ainoa tukensa\nja turvansa suuressa, avarassa maailmassa. Hän piti siitä kovasti\nkiinni, sillä välin yhä toistaen: \"minä pelkään, minä pelkään!\"\n\n-- Mutta sanohan, ketä sinä oikein pelkäät?\n\n-- Minä pelkään kaikkia...\n\n-- Pelkäätkö minuakin?\n\nHän vilkasi minuun salavihkaa, niinkuin säikähtynyt pieni metsä-elävä.\nSitten kääntyi hän pois.\n\n-- No, kuulehan, pelkäätkö sinä minuakin?\n\n-- En, jupisi hän nyt, -- en minä pelkää sinua... Älä sinä vain lyö\nminua.\n\nAhaa, hän jo \"sinuttelee\" minua; siitä näkyy, että hän todella luottaa\nminuun, minä ajattelin.\n\n-- Tahdotko sinä jotakin? minä kysyin. Ja hän vastaa:\n\n-- Minä tahdon syödä.\n\nOsotaiksen että poika parka ei ollut maistanut ruuan murua sitten\naamusen. Minä pojan kanssa kohta ruokapuotiin, ostin sieltä makkaraa,\nleipää, munia -- ja sitä kyytiä kotiin. Siellä konttasi hän kohta\nnurkkaan ja katsoa piirutteli sieltä kuin peltorotta kolostaan. Seurasi\nminua alati katseillaan. Minä käskin tuoda teekeittimen sisään. Ja\nminun täytyy tunnustaa: kun näin, miten ahnaasti hän syöksyi ruuan\nkimppuun, niin kyynel kiertyi silmistäni. Hän vaan söi ja söi.\n\n-- Tahdotko vielä? minä kysyin.\n\n-- Vielä!\n\nMinä annan hänelle lisää, ja hän hotmasee suuhunsa kaikki, ahnaasti\nkuin koira. Kuului vain miten hän maiskutti huuliaan, tuo pieni porsas.\n\n-- Tahdotko vielä? kysyn uudestaan. Ajattelevan näköisenä painaa hän\nsormellaan mahaa ja vastaa:\n\n-- Jo nyt piisaa.\n\nSitten antoi hän ruuan jäädä ja hänen silmäluomensa alkoivat vähitellen\npainua kiinni.\n\nNo, ajattelin, tiedustelut jääkööt huomiseksi, nyt pitää sinun nukkua.\nSitten riisuin pojan ja panin turkin hänen peitteekseen. Hän oli jo\nuneen vaipumaisillaan, kun hän yhtäkkiä kavahti ylös:\n\n-- Kuuletko... Jos Orefi setä tulee humalassa kapakasta, niin laita\nminut piiloon. Sillä hän on repinyt niin paljon hiuksia minulta tästä,\npäästäni.\n\n-- Veikkonen, tänne ei Orefi setäsi pääse.\n\n-- Oho, ei hän kysy lupaa. Kun hän on päissään, niin...\n\nMutta nyt hän ei voinut kauemmin vastustaa unta, suu aukeni yhä enemmän\nja pian kuultiin hänen kuorsaavan.\n\nVarmuuden vuoksi lukitsin oven ja kätkin avaimen. Kuka tietää,\najattelin, hän voi havahtua ja mennä matkoihinsa. Kun minä aamulla\nnousin ylös, niin poikanen vielä nukkui. Minä satuin jollakin\njysähyttämään, ja hän repäisi silmänsä auki.\n\n-- Eikö äiti ole käynyt täällä? hän kysyi.\n\n-- Ei.\n\n-- Eikä Orefi setäkään?\n\n-- Ei ole häntäkään näkynyt.\n\n-- Merkillistä!... Ehkä hän on mennyt naapuriin... Mutta vartuhan kyllä\nhän vielä tulee ja antaa sinulle kyytiä!\n\nKoko viikon johdin tiedusteluja ja tuloksena oli, että kaikille\ntuntematon Malanja oli tuonut Grishkan Pietariin ja jättänyt hänet\nkadulle siinä toivossa, että löytyisi joku hyvä ihminen, joka ottaisi\npojan huomaansa.\n\n-- Eikähän ne eukon tuumat pettäneetkään!\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Löytyihän se semmoinen ihminen.\n\n-- Ahaa, te tarkoitatte minua! Minä en sitä tehnyt hyvyydestä, vaan\nennemmin oman yksinäisyyteni vuoksi. Ja hupainenpa nallikka se poikanen\nolikin. Kolmantena päivänä kysyi hän:\n\n-- Kuulehan setä kulta, milloinkas rupeat minua ruoskimaan?\n\n-- Miksikä minä sinua ruoskisin?\n\n-- Mutta jos tulet juovuksissa kotia?\n\n-- Minä en tapaa olla juovuksissa.\n\nPoika miettimään. Ensin näkyi hänen olevan mahdoton uskoa sellaista\nihmettä.\n\n-- Meillä Orefi setä lupasi jättää juomisen pois, kirjoittipa hän\nJohannes kastajan kuvalle oikean kuitinkin siitä. Mutta ei hän\nkumminkaan voinut olla juomatta. Ja niin pieksivät he häntä sitten\nkyläkuntahallituksessa niin julmasti...\n\nJonkun ajan perästä saapui luokseni konstaapeli poliisikonttorista.\n\n-- Asuuko tässä majuri Bobkov, hän kysyi, -- joka on haltuunsa ottanut\neksyksiin joutuneen pojan?\n\n-- Tässä asuu.\n\n-- Komissaarius on toimittanut lapselle sijan orpokodissa, teidän\nkorkea vapaasukuisuutenne.\n\nNo, minä tuumin ja tuumin, katselin ympärilleni... ja äkkiä tuntui\nminusta, että jos lapsi otetaan minulta pois, niin minulle ei jää enää\nmitään, enemmän kuin madolle tyhjässä pähkinänkuoressa. Oikein rupesi\npelottamaan. Olin jo ehtinyt tottua Grishkaan.\n\n-- Minä olenkin päättänyt, että pidän hänet itse.\n\n-- Siinä tapauksessa olkaa hyvä ja antakaa minulle kirjallinen\nsitoumus, vastasi konstaapeli.\n\nMinä kirjoitin sitoumuksen. Ja niin alkoi meillä, Grishkalla ja\nminulla, hauska yhdyselämä.\n\n-- Mutta miten nuo toiset lapset ovat teille joutuneet?\n\n-- Eri tapauksien kautta. Toisen lapsen ottamiseen oli Ferghanan\nkaanikunta syynä.\n\n-- Te, majuri, puhutte pelkästään arvoituksien kautta... Mitä\nkaanikunnalla on sen asian kanssa tekemistä?\n\n-- Saattepa kuulla mitä kaikkea tässä maailmassa saattaa tapahtua.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nOli eräs luutnantti Krutojar-Sladetski. Hän oli rakkaudesta mennyt\nnaimisiin ja asui silloin täällä Pietarissa. Mutta ennen pitkää\nhuomasi hän että oli mahdotonta tulla toimeen kolmenkymmenenviiden\nruplan kuukausipalkalla täällä. Hänen nuori rouvansa halusi sitäpaitsi\njoskus vähän herkutella, ja syntihän olisi ollut sitä kieltää.\nLuutnantti tuumaili sinne tänne ja vihdoin sai luvattu kaksinkertainen\npalkka hänet houkutelluksi hakemaan siirtoa Turkestaniin. Niin sanoi\nhän vaimolleen -- tämä oli sivistynyt nainen, osasi ulkoa joukon\nranskalaisia värsyjä ja pianolla soittaa kaikellaisia helppoja tansseja\nja oli lukenut erään kenraalin rouvan johdolla -- niin hän sanoi\nvaimolleen: \"jää sinä tänne niin kauaksi, kuin minä saan järjestetyksi\nmeille asunnon siellä; ja sitten, kun kaikki on valmiina, niin minä\nkirjoitan ja sinä tulet perästä.\" Luutnantti vuokrasi hänelle huoneen\nseinätysten minun asuntoni kanssa. Siinä hän usein istui ja tuumaili,\nmillaiset huonekalut miehensä ostaa ja mimmoisen pienen talon hän\nvuokraa heille asunnoksi. Rouva tahtoi että siinä välttämättömästi\ntuli olla vähäinen pihamaa sekä puutarha -- plataaneja, kirsikka- ja\npersikkapuita, aurinkoa ja sen semmoista. Keväällä kaikki seisoisi\ntäydessä kukassa, niin ettei paratiisissa olisi parempi olla. No\nniin, hänen naapuruutensa oli minulle erittäin hyvään tarpeeseen.\nUlos mennessäni pyysin usein että hän pitäisi silmällä Grishkaa, ja\nhän oli aina siihen suostuvainen ja ylimalkain hyvin avulias. Hänellä\noli tapana pestä pojan kasvot hienolla saippualla ja paikata hänen\nhousujaan. Tahi luki hän jotakin satua pojalle. Hänen luutnanttinsa\noli jättänyt hänet... te tiedätte, kuten perhe-elämässä on tavallista\n-- perillisen toivoon. Ja tämä teki, että hän silloin erityisellä\nrakkaudella oli kiintynyt lapsiin. Matkalle lähtemistä ei hänen\nsiihen aikaan ollut ajatteleminenkaan. Kunpa kotonaankin olisi\nonnellisesti voinut täyttää luonnonlain. Kerran kun hän oli saanut\nkirjeen mieheltään, tuli hän luokseni ja kertoi: mieheni kirjoittaa,\nettä pihamaassamme kasvaa viikunapuu -- \"indshir\", joksi sitä siellä\nnimitetään -- sekä silkkiäispuita. Ja hän vain toivoi ja uneksi päästä\nsinne, noiden \"indshirien\" luo niin pian kuin mahdollista. Mutta\nsilloin juuri sattui, kuin jos itse paholainen olisi veivannut, että\nSkobelev saapui sinne kukistamaan Ferghanan. Hän kokosi heti luokseen\njoukkoja Turkestanista ja niiden muassa -- luutnantti Krutojarin.\nVaimon ja kirsikkapensasten sijasta suoraa tietä tappotanterelle.\nJos hän olisi kaatunut edes taistelussa, olisi leski ainakin saanut\nlahjapalkinnon tahi korotetun eläkkeen miehen urhoollisuuden tähden,\nmutta hän kuoli aivan yksinkertaisesti punatautiin eräässä lasaretissa.\nVaimo oli juuri tähän aikaan synnyttänyt lapsensa. Kaksi kuukautta\npidimme kuolintapauksen häneltä salassa. Maito olisi muuten helposti\nsaattanut nousta hänelle päähän. Jonkun ajan perästä meni hän itse\nmeidän tietämättämme esikuntaan. Niin ja niin, haluaisin saada tietoa\nluutnantti Kjutojar-Sladetskista, sukulaiset ovat huolissaan, kahteen\nkuukauteen ei ole mitään kuulunut. Virkamies otti selvän asiasta ja\nlausui sitte aivan levollisesti: hän on kuollut, jo kolmatta kuukautta\ntakaperin. Romaus, ja siinä makasi onneton lattialla. Hän tuotiin\nsitten meille kotiin, jossa hän virkosi jälleen, mutta siitä päivin\noli hänen terveytensä ainaiseksi murrettu. Usein istui hän katsellen\nikkunasta ulos, mutta hänen silmänsä eivät nähneet mitään. Aamuin\nsekä illoin makasi hän sängyssään itkien. Talouskapineistaan täytyi\nhänen myydä yhtä ja toista hankkiakseen itselleen elatusta. Tilapäinen\nraha-apu hänelle myönnettiin, mutta muutamien kuukausien kuluttua oli\nsekin lopussa. Silloin kääntyi hän sukulaisten ja sen kenraalinrouvan\npuoleen, jonka johdolla hän ennen oli lukenut. Mutta viimeksimainittu,\njoka jo oli ottanut toisen kasvatustyttären itselleen, sanoi: sinä olet\njo lentänyt ulos pesästä, katso nyt itse eteesi. Sen jälkeen pantiin\nhänen hyväkseen pikkanen rahankeräys toimeen. Parisen vuotta hän sillä\ntavoin elää kitkutti, mutta kuoli sitten kolmantena. Hautajaisten\njälkeen kysyi Grishka minulta:\n\n-- Mitä me nyt teemme Senjkan kanssa, setä?\n\n-- Minkä Senjkan?\n\n-- Sen, joka nyt on jäänyt yksin.\n\n-- Mitä me voimme tehdä? Kyllä kai Jumala auttaa häntä löytämään\nmajapaikan jostakin.\n\n-- Jumala kyllä auttaa... Mutta minun mielestäni sinun pitäisi ottaa\nhänet.\n\n-- Miksikä niin?\n\n-- Otithan sinä minutkin... Miksikä hänet sitten hyljätä?\n\nMinä hämmästyin tätä lapsen logiikkia. Niin tosiaankin, kuinka olisi\nkäynyt laatuun hyljätä Senjkan? Olkoonpa niin, että hän olisi voinut\npäästä johonkin lapsenkotiin ja että hänen siellä olisi ollut kylläkin\nhyvä. Mutta kun muistin, miten äitinsä oli rakastanut ja hyväillyt\nhäntä, niin ajattelin: ruokaa hän kyllä saa lastenkodissa, mutta\nhellyyttä ei siellä sanottavasti tulle kysymykseen. Ja nähkääs, eihän\nsitä niin tarkoin tiedä mitä lapsi enemmän kaipaa -- hellyyttä vaiko\nmakeita ruokapaloja. Ja hänen äitinsä kuva seisoi ilmielävänä edessäni.\nKun hän makasi kuolinvuoteellaan, kutsui hän minut luokseen. Hän tahtoi\nsilloin sanoa minulle jotakin, mutta ei enää voinut, ja hänen katseensa\nilmaisi niin syvää surua. Syvälle painuneet silmät olivat ikäänkuin\nmustan kehystän ympäröimät. Ei, ajattelin minä, hyvä oli, majuri, että\npysyit naimatonna: sinä olisit kenties samalla tavalla jättänyt vaimosi\nkärsimään ja kuolemaan. Ei ole meidän köyhien raukkojen soveliasta\ntavotella voita leivälle. Niin pyysin sitten Jumalalta siunausta ja\notin huostaani Senjkan... Sen jälkeen jatkui samaan tapaan. Kaksi\npienokaista sain testamentin kautta eräältä pesijältä.\n\n-- Testamentin kautta, mitä tarkoitatte?\n\n-- Juuri niin. Minä en tuntenut häntä ollenkaan. Hän asui viereisessä\ntalossa. Kun hän kuoli, niin tuli pappi luokseni ja sanoi: \"ripillä\nollessaan hän ilmoitti haluavansa jättää lapset teille. Oli kuullut,\nettä löytyy semmoinen majuri, joka rakastaa vieraita lapsia ja pitää\nhuolta heidän kasvatuksestaan. Niin ottakoon hän minunkin, sanoi hän,\nja minä olen toisessa maailmassa rukoileva, että Jumala auttaisi häntä\nelämässä.\" Kuolevan pyyntö on tietysti varteen otettava.\n\nJonkun ajan perästä taas Grishka kunnosti itsensä. Hän lähti kerran\nulos kävelemään ja palasi takasin tuoden kaksi muassaan. Takkuisia\nja näöltään oikeita villejä. Ensin ei saanut halaistua sanaa heidän\nsuustaan, mutta sitten he vähitellen sentään mukaantuivat.\n\n-- Mistä hän heidät sai käsiinsä?\n\n-- Proomusta, joka oli jäätynyt kiinni rantaan. Vallaton kun on,\nkapusi hän proomuun ja löysi sieltä nuo kaksi tenavaa. Ne olivat\nistuneet kokoonkyyristyneinä ja olivat vähältä paleltua. No, niin hän\notti heidät paikallapa kuljetti reippaasti kotiin. Kartanonmiehen oli\nkutsunut ja sen avulla tuonut. Kartanonmies oli tahtonut viedä heidät\npoliisivartiokonttoriin, niin oli Grishka tuumannut; \"vielä heitä\npoliisikonttoriin! Minä tiedän paikan, missä tämmöisiä otetaan vastaan.\nViedään majurin luo, majuri elättää.\"\n\nJa sillä tavoin, hyvä herra, on minulla nyt tasan kolmekymmentäkaksi\nsielua, ei alle eikä päälle siitä. Mitä eläkkeeseen tulee, niin kyllä\nte sillä kertaa arvasitte täysin oikein. Mutta nähkääs, minun eläkkeeni\nei riitä edes asunnon vuokraamiseksi heille. Kyllä minä silloin\ntahdoin selittää teille kaikki, mutta sanat eivät sujuneet kielelleni.\nAjattelin, minäkö kykenisin esittämään teille koko totuuden! Vähän\nitkasinkin sitten.\n\n-- Miksi ette maininnut mitään siellä sielumessussa, muistattehan?\n\n-- Hautajaisissa? Miten se olisi käynyt päinsä? Jotakin niin korkeata\nja tärkeätä merkitykseensä nähden kuin kuolema, ja siinä tilaisuudessa\nminä olisin tuonut itseni nähtäville suruineni, huolineni! Ajateltakoon\nvain: ihminen makaa kuolleena, ja ruumiin päällä, päänalusten kohdalla,\nliitelee hänen henkensä, oivaltaen meidän salatut ajatuksemme ja\nkuullen kaikki, mitä emme uskalla edes sanoin lausua. Mutta pimeyden\nvallat yltympärillä koettavat villitä mieltä. Ei meidän silloin sovellu\ntuoda esille omia asioitamme! Semmoisissa tiloissa meidän on ainoastaan\npysähtyminen vainajan tomun ääreen ja rukoileminen: \"Herra Jeesus\nKristus, Jumalan poika, kuule oman synnittömän äitisi, meidän pyhien\nja Jumalalle otollisten isien ja kaikkien pyhimysten esirukoukset ja\narmahda manalle muuttaneen sielua.\" Niin meidän silloin on tehtävä.\n\n-- Sallitteko minun käydä lapsenkotianne katsomassa?\n\n-- Minä olen aina oleva mielissäni siitä.\n\n-- Tuntoni soimaa minua. Minä käyttäysin sillä kertaa oikein\nhäpeämättömästi.\n\n-- Ette suinkaan. Te käyttäydyitte sivistyneen miehen arvon mukaisesti\n-- hyvin hienotunteisesti. Mutta jos te vielä joskus yhtyisitte\ntuollaiseen, joka pyytää Jeesuksen nimessä, niin älkää antako sen\nkuohuttaa mieltänne. Eihän saata ensi näkemältä päättää, millainen\nihminen on. Yksi esimerkki. Minut kutsuttiin kerran kenraali Gresserin\nluo. No, hän tietysti pujotti heti kolme sormea takin laskoksen alle\ntoisen napin kohdalla. \"Te, majuri -- hän sanoi -- olette lyöttäynyt\nkerjäämään!\" Ja sitten polki hän molemmin jaloin lattiaan. Uhkea hän\noli kuin kuvapatsas! Minä annoin hänen mielin määrin polkea ja pyysin\nsitten saada selittää asian. Hän oli myöntyväinen siihen. Ja niin\nlatelin hänelle kaikki järjestään, en mitään asiaa salannut. Hän nousi\nja rupesi kiivaasti astumaan edestakasin huoneessa. \"Miksi -- sanoi hän\n-- ette heti maininnut sitä?\" Sitten pani hän kätensä hartioilleni,\nvei minut kabinettiinsa, otti laatikosta kaksi sadan ruplan seteliä\nja pisti ne taskuuni. \"Ottakaa ne, majuri -- sanoi hän -- ja älkää\npanko pahaksenne... ja milloin vain jotakin tarvitsette, niin tulkaa\nsuoraan minun luokseni.\" Juuri sillä tavalla, taattoseni, minä heitä\nnyt elätän... Kristuksen nimessä... Sirunen täältä, toinen sieltä --\nja niin on heillä ruokaa ja katto päänsä päällä. Minua se ei hävetä\nyhtään, sillä minähän en pyydä itseni hyväksi... Kerran koetin kääntyä\nhyväntekeväisten naisten puoleen, toivossa, että suuria ja runsaita\napuvaroja tulvaisi pienokaisteni osaksi. Mutta sitten olin iloinen kun\nvaan pääsin heistä.\n\n-- Minkälaisten naisten puoleen te sitten käännyitte?\n\n-- Niitä on sellaisia patruunan rouvia.\n\n-- Patruunittaria?\n\n-- Niin juuri. No, ja kyllä minä sain heistä ikävikseni asti; minä vain\npyysin heitä sitten: Jumalan tähden, unhottakaa minut ihan kokonaan!\n\n-- Miksikä niin?\n\n-- Ellette jo ole kyllästynyt minua kuulemaan, niin kerron kohtsillään\nteille kaikki. He ovat niin hirveän tarkkoja, niin tarkkoja ja\nturhamaisia, että elävän ihmisen on vaikea tulla heidän kanssaan\ntoimeen...\n\n\n\n\nXII.\n\n\nSaatuaan asiastani tiedon, pitivät he heti kokouksen... Kokouksessa\non heillä sihteeri -- tuommoinen nykyajan keikari, te tiedätte, tukka\nkammattu sivuille, joten näyttää ihan siltä, kuin jos kallonsa olisi\nhaljennut kahtia, silmännurkassa lasipalanen; puhuu niin äitelästi ja\nsuutelee vähä väliä heidän käsiään, ihan ehtimiseen moiskauttaa. --\nYhtäkkiä räsähtää hän minulle:\n\n-- Millä oikeudella?\n\n-- Mistä on kysymys?\n\n-- Millä oikeudella -- ärjyy hän -- te otatte suojaanne lapsia?\n\n-- Miksi te sitä kysytte?\n\n-- Te ette saa ilman lupatodistusta ottaa suojaanne lapsia! Lapset on\npidettävä yleisissä lastenkodeissa.\n\n-- Ennen kuin he pääsevät teidän lastenkoteihinne, kuolevat he jo\nnälkään.\n\nJa nytkös mies vasta pääsi purkamaan sisuaan, kaikki vain ranskaksi,\nvain ranskaksi. Mutta eipä liene ollut turhaa se, kun minut\nkadettikoulussa vietiin harva se lauantai asehuoneeseen suomittavaksi\nranskankielen tähden: \"Imbecile\" -- sen ymmärsin vallan hyvin. Meillä\noli ranskankielen opettajana muudan \"Rochere\", laiha miehenroikale.\nHänellä oli tapana, kun hän suuttui, kutsua jonkun oppilaista luokseen,\njolloin hän sormellaan koputti sen otsaa ja myöskin huusi: \"Imbecile\"!\n--\n\nKauemmin en minäkään enää kärsinyt, vaan tulistuin. \"Tepä, hyvä herra\n-- sanoin sihteerille -- ette itsekään ole mikään ulkomaalainen\nimbecile, vaan suoraan sanoen venäläinen narri!\" Saattaako moista edes\najatella! Ikään kuin minä sitä varten olisin palvellut viisikolmatta\nvuotta uskollisesti ja rehellisesti!... Minä olen tsaarini majuri --\nja yhtäkkiä tulee tuollainen syöttöporsas ja kutsuu minua imbecileksi!\nMutta kun olin sinkauttanut hänelle tuon vastauksen, niin hän nolostui.\nLasipalanen kirposi heti silmästä ja huulilla näkyi kuolaa. Pirskuttaen\nsitä ympärilleen puheli hän, mutta hänen sanojaan oli mahdoton\nymmärtää. Viimein rauhoittui hän.\n\n-- Minä en tarkoittanut teitä.\n\n-- Enkä minäkään tarkoittanut teitä, minä vastasin, ja niin oli siis\nvälimme suora. Kumpikin oli saanut mikä hänelle kuului, ja Jumalalle\nkiitos siitä.\n\nMutta sitten kääntyi minuun tuo patruunanrouva, jonka kättä hän\nalinomaa suuteli, pani lornetin nenälleen ja virkkoi:\n\n-- Te, majuri, menkää nyt rauhassa kotiin ja olkaa vakuutettu siitä,\nettä me emme jätä asiaanne varteen ottamatta. Me ryhdymme toimiin ja\nannamme hankkeistamme aikanaan teille tiedon. Nyt tulee teidän vain\ntoivoa ja rukoilla. Jumala auttakoon teitä. Ennen kaikkea tulee teidän\nturvata Häneen.\n\nJuuri kuin minä ilman hänettä en olisi tuntenut Jumalaa!\n\nSitten minä raapaisin jalkaa ja läksin kotiin.\n\nJa ihan oikein -- eivät he minua hyljänneet. Sittemmin vieri jok'ikinen\npäivä vaunuja pienen talomme eteen. Vaunuissa -- daami. Palvelija\nhyökkää sisään: \"Ruhtinatar se ja se, tehkää hyvin ja ottakaa vastaan.\nMiksikä täällä ei ole suitsutuspuikkoja poltettu?\"\n\nSitten astuu hän sisään -- uh, niin turkasen ylhäinen!... Nyrpistää\nheti nenäänsä.\n\n-- Mimmoinen haju täällä on!\n\n-- Millainenkas se muuten olisi? Lapsenhajua, se on tietty!\n\n-- Lapset ovat enkeleitä, ei ne haise tällä tavalla.\n\nPalvelija pistää hajuvesipullon nenän alle hänelle. Sitten seisoo hän\nja tarkastelee lapsia.\n\n-- Miksi heillä ei ole univormut?\n\n-- Millaiset univormut?\n\n-- Heillä tulee kaikilla olla samallaiset puvut. Pienet\nunivormutakit... Kuulkaas, lapset, eikö teille tehdä pahaa täällä?\n\nJa tuota hän kysyy minun läsnäollessani! Mitä arvelette?\n\n-- Teistä täällä ei tiedetä mitään. Muistakaa -- tämä tarkoitti jo\nminua -- muistakaa että jos jotakin tapahtuu, niin seuraa ankara\ntutkimus. Nyt jääkää hyvästi; rukoilkaa Jumalaa ja turvatkaa Häneen;\nyhdistyksemme ei ole hylkäävä teitä.\n\nTrrr -- ja vaunut vierivät pihalta kadulle. Seuraavana päivänä --\ntaaskin daami, numero kaksi, vielä hirmuisempi palvelija seurassaan.\nKun olisi rapsauttanut langan poikki, niin olisi hän paikalla\nlennähtänyt ilmaan, niin pöyhkeätä oli mokoma. Ja taas samalla tavalla:\n\n-- Turvatkaa Jumalaan ja rukoilkaa, me emme hylkää teitä.\n\nKolmantena päivänä samaten. Ja taas yhtä myrkyllinen palvelija. Daami\nedeltäjäänsä vielä ylhäisempi.\n\nKuukauden päivät kesti tätä rettelöimistä. Ja aina oli heillä mukanaan\nhajuvesipullo, mutta ettäpäs olisivat lapsille tuoneet kuinka\nvähäpätöisenkään lahjan -- kyllä kanss'! Kului sitten melkoisen pitkä\naika.\n\nYhtäkkiä ilmestyy sihteeri lasipalasineen, tulla lennähtäen hienoissa\nvuokravaunuissa.\n\n-- Me olemme päättäneet -- sokelsi hän -- sijoittaa lapsenne meidän\norpokotiin. Oletteko hyvä ja luovutatte meille kaikki hallussanne\nolevat varat.\n\n-- Mitkä varat? Olipa kuin olisi hän korventanut minut. -- Mitkä varat?\n\nPääoman, jolla pidätte heitä kaikkia yllä.\n\n-- Minähän teen sen Kristuksen nimessä; mitä onnistun saamaan, sillä\nminä pidän heidät kylläisinä.\n\nHän oikein hypähti kohoksi.\n\n-- Kristuksen nimessä, kuinka? Luuletteko sellaista saavan tapahtua\nhyvin järjestetyssä yhteiskunnassa?\n\nJa sitten ulos ovesta kuin nuoli.\n\nLähes kolme kuukautta kului. Olimme jo miltei unhottaneet heidät, kun\näkkiarvaamatta yhdistyksen lähetti saapui meille, kirja muassaan.\n\n-- Mitä on asiaa?\n\n-- Teille on komitealtamme tullut raha-avuke; kuitatkaa saaduksi se:\nrupla seitsemänkymmentäviisi kopekkaa...\n\n-- Noh niin, kiitos siitäkin. Antakaa tänne rahat. Saahan sillä puoli\nsyltä puita, tahi pääsevät lapset ainakin saunaan.\n\n-- Ei, ensin on teidän kuitattava, rahat saatte jäljestä päin. Teidän\non tultava sinne niitä nostamaan. Meillä on järjestys, kaikki käy\nmäärättyjen sääntöjen mukaan.\n\nOli minulla puuhaa enemmänkin tuon ruplan tähden, sen saatte uskoa.\n\nSen koommin en ole kuullut enää mitään noista avuliaista naisista.\n\n-- Milloinka saan tulla teidän luoksenne? kysyin majurilta.\n\n-- Milloin vain haluatte.\n\n-- Miten saatatte jättää lapset, kun lähdette ulos? Nehän jäävät yksin.\n\n-- Ei ne ole yksin.\n\n-- Kukas heidän luonaan on, Grishka kaiketi?\n\n-- Eikös!... Grishka on jo toimessa. Ei, sitä tarkoitusta varten meillä\non eräs nainen. Hän ja minä -- me kannamme yhdessä ikeen.\n\n-- Mistä olette onnistunut saamaan hänet?\n\nSemmoisen hoitajan löytäminen ei ole mikään helppo asia.\n\n-- Hänet sain avannosta.\n\n-- Hohoo, minun täytyy tunnustaa, että niin rikas yllätyksineen kuin\ntämä päivä onkin ollut, en olisi kumminkaan odottanut kuulevani mitään\nniin käsittämätöntä. Avannosta, sanotte?\n\n-- Juuri niin. Ihan oikeasta avannosta Nevan virralla. Minä kerron\nkohta tuosta merkillisestä tapauksesta.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\n-- Minä kuljen myöhään eräänä iltana kotiin, ja tieni jäällä käy\navannon ohi. Niin näen juuri kuin joku liikkuisi siellä, ihan lähellä\njään reunaa. Kelläpäs siellä olisi asiata näin myöhällä, minä\najattelin. Riensin paikalle. Ja kun parahiksi pääsin perille, niin\nmolskahti jokin avantoon, niin että vesi läiskähti ylös minunkin\npäälleni. Mutta minä kerkisin kuitenkin käydä kiinni tuon \"jonkin\"\nhelmoihin ja vedin esineen jäälle. Näin silloin, että se oli ilotyttö!\nHän kirkuu: \"päästäkää minut, tirannit, ilkiöt!\" Mutta minä muistutan:\n\"entä Jumala?\" Ja mitä luulette hänen vastaavan? Epätoivossaan huutaa\nhän: \"Ei Jumalata olekaan!\" No, minä huomaan, että nainen on ihan\nkauhuissaan ja ettei hänellä ole rahtuakaan järkeä enää. Minä pidän\nkovasti kiinni hänestä ja alan sillä välin lukea rukousta: \"Hän on\nnouseva ylös.\" Ja juuri kun pääsen sanoihin: \"ja on voittanut perkeleen\nvallan\", niin tyrskähtää hän äänekkääseen itkuun. Uskonette tahi ette,\nsemmoista itkua ja semmoisia kyyneliä en ole koskaan, ei ennen eikä\njälkeen, kuullut taikka nähnyt. Hän oikein repeli sieluani. Ja totta\npuhuen, en voinut itsekään pidättää kyyneliä. Niin itkimme sitten\nyhdessä. Ajateltakoon vain, miten paljon murheita tämän maan päällä\nihmisille annetaan! Niitä ei lueta, ei mitata. Mitä onnettomuuksia\nniitä sattuukaan! Ja kuka on lyhytnäköinen, sen on vielä pahempi. Näkee\nkyllä pienen kiven jalkainsa alla, mutta ei erota leveätä tietä, joka\nkulkee kauempana... Ei ole suunnasta tietoa, ei rantaa lähimailla --\nmitäs muuta silloin, kuin naru kaulaan, tai tuliluikusta luoti otsaan,\ntahi päistikkaa veteen... Mutta ken malttaa mielensä, ottaa tarkasti\nharkitakseen, sille jo pelastuskin soreana siintää... Sillä välin kuin\nitkin, vedin häntä yhä kauemmas avannolta. Ja kun se oli tehty, niin\npuhuttelin häntä mitä suurimmalla ankaruudella...\n\n\"Mitä suurimmalla ankaruudella\", katsahdinpa silloin juuri majuria\nsilmiin; sitä sydämellistä herttaisuutta, mikä hänen katseessaan\npäilyi!... Kirkkaan hehkuvana loisti se silmiä ympäröiväin ryppyjen\nkeskeltä.\n\n-- Silloin puhuttelin häntä mitä suurimmalla ankaruudella tähän tapaan:\nkuinka saatoit sinä, tuhma tyttö, antautua sellaiseen työhön? Eikö\nsinulle ole opetettu uskontoa?\n\nJa hän vastaa:\n\n-- Minä sain koulusta päästessäni kunniamerkin.\n\n-- Vai niin, kunniamerkin, mutta ymmärrystä ei suinkaan saanut. Jos\nmuistaisit mitä uskonto opettaa, niin sinä tietäisit, miten sellaisia\nitsemurhaajia kuin sinä, vastaanotetaan siellä, minne meidän kaikkien\nkerran on tultava. Henkipatoille ei luvata mitään armoa. Heidän\npuolestaan ei uskalla kirkkokaan rukoilla; se on kielletty. Ainoastaan\nsiinä tapauksessa, että tekisit sen mielenhäiriössä, ei rangaistus\nolisi niin kova.\n\n-- Mitäs minä voin muutakaan tehdä -- hän vastaa -- kun olen\nhyljätty ja yksin koko maailmassa? Ovat pusertaneet minut tyhjäksi\nkuin sitruunan ja heittäneet sairaana kadulle, kun eivät enää minua\ntarvinneet!\n\n-- Yksin et suinkaan ole! Olenhan minä, lisäksi toinen, kolmas. Käyhän\nkaduittakin ihmisiä, jotka hyljätyn hoimiinsa ottavat, siitä saat olla\nvarma. Kerrotaan, että ulkomailla pääkaupungeissa nykyään korjataan\nsikarinpätkätkin, miksikä ei siis ihmistä?\n\n-- On kyllä totta, että meidänkin, miesten joukossa tavataan paatuneita\nroistoja. En sano sitä tuomitakseni ketään, se ei kuulu minuun,\nmutta niin se vaan on, että he eivät tunne millaistakaan sääliä\nnaissukupuolta kohtaan. Pidetäänpä sitä joskus oikeana urotekonakin,\nkuka voi pettää tuollaisen yksinäisen tytön ja sitten jättää hänet\ntuuliajolle. Olen minä, hyvä herra, tuntenut sellaisia päärosvoja,\njotka sitä ovat tehneet, niin että saattaa ainoastaan ihmetellä,\nettä maa heitä kantaa. Oikein läpiliipattuja konnia olen sillä\nalalla tavannut. Esimerkiksi: meillä intendentuurissa oli muudan\nalikapteeni Smij-Samotsvetov. Hän soitti kitaraa niin kauniisti\nja lauloi tenori-äänellään hyvin tunteellisia romansseja. Tenorit\novat tavallisesti typeräpäisiä, eikä Smijkään saattanut liiaksi\nymmärryksellään kehua, mutta tytöstäjänä oli hän oikea Aleksanteri\nMakedonialainen. Eikä hän tuntenut mitään sääliä heitä kohtaan. Minun\nluullakseni asia riippuukin kokonaan siitä, onko meillä sääliä vai\npuuttuuko sitä. Jos sääliväisyyttä puuttuu, niin on helppo voittaa mikä\nnainen tahansa. -- Heti kun hän keksi arvoisensa esineen, alkoi hän\nleijailla sen ympärillä niinkuin haukka kiertää kyyhkyslakkaa... Ja\nellei pieni kyyhkyläinen silloin ajoissa pitänyt varaansa -- niin heti\noli haukka hänen kimpussaan: käsivarret koukussa kuin vempeleet, katse\njaloutta osottavana ja sitten pikkuinen romanssi... \"Sä olet sieluni,\nsä kaikki olet mulle\", j.n.e. Viikko kuluu, niin leijailee hän jo\ntoisen kyyhkyslakkaan luona. Hiisikonnia se täytyy sanoa. Kuinka paljon\nkyyneliä heillä onkaan omallatunnollaan!...\n\nSitä samaa tietä päätyi tämäkin nainen avantoon... oli samaten joutunut\ntuommoisen kiusaajan kyniin. Ei hänellä ollut sukulaisia eikä tuttavia,\nei tyyssijaa minkäänlaista... Minä otin hänet majaani ja sanoin:\n\n-- Älkää, armollinen neiti, yhtään sanoko, ettei teitä kukaan tarvitse.\nJumala, jota teidän mielestänne ei ole olemassa, on johdattanut teidät\nsuoraa tietä minun luokseni.\n\nSilloin tuli hän katumapäälle ja lausui:\n\n-- Minä sen tein surusta.\n\n-- Minun luonani -- pitkitin -- on teille varattuna tehtävä, pyhä\ntehtävä. Näettekö nämä hyljätyt lapset? Ruvetkaa äidiksi heille. Te\nolette saanut opetusta, opettakaa te siis heitä, etteivät he sitten\nlähde kelvottomina maailmalle. Ja teidän tulee itsennekin hyvä olla --\nte unhotatte surunne. Elämässä sattuu tosin monenlaisia selkkauksia,\nmutta kenties tekin vielä joskus tulette saamaan palkkanne.\n\nJa niinpä saatan sanoa, että siitä lähtien kuin lian tuli taloon,\nkoitti pienoisilleni valoisampi aika. Nyt he ovat aina puhtaina,\nvaatteet pestyinä ja parsittuina. Hän on totuttanut heitä lukemaan ja\npuuhailee heidän kanssaan päivät päästään. Moni sitä ei kykenisi sillä\ntavalla tekemään. Semmoista se on, taattoseni, ihminen ei todellakaan\ntiedä, mistä hän onnen saavuttaa. Välistä voi sen löytää avannostakin.\n\n-- Kas vaan, hänhän sopisi hyvin teille vaimoksi.\n\n-- Kuka? Olga Stepanovna?\n\nMajurin kasvot sävähtivät tulipunaisiksi. Puna levisi siitä hänen\npäälaelleenkin.\n\n-- Mitä ajattelettekaan! Minä kuudenkymmenen korvissa ja hän\nvasta kaksikymmentäkaksi täyttänyt. Varjelkoon Jumala semmoisista\najatuksista! Kylläpä tekin keksitte. Vaimo! Mielemmin menisin itse\navantoon, kuin antaisin sellaisten ajatusten saada sijaa kaljussa\npäässäni. Mutta se on kyllä totinen tosi, että hän lapsille on kuin\noikea äiti. Ja niin hyvä äiti kun onkin! Hän on paljo saava anteeksi\nsen tähden. Mutta toisakseen, mitäpä hänellä niin olisi anteeksi\npyydettävääkään? Hänen syntikuormansa ei ollut suuri. Eikä hänelle\nsyntinsä tuottanut vähintäkään iloa. Pahempiakin saattavat synnit\nolla... Syy on kokonaan _miehen, -- nainen_ sitävastoin on kuin lammas.\nKen vaan haluaa, tarttuu villoihin ja taluttaa pois lampaan -- se\nseuraa taluttajaa. Ja kyllä niitä tulee susia jos paimeniakin... Ja\nsiten hoitaa hän nyt, itse orpona, minun orpojani, niinkuin kana hoitaa\npoikiaan.\n\n-- Ihmeellisiä asioita te vaan minulle kerrotte!\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- No mitenkäs! Te, ihan yksinänne, itse rutiköyhä, ja kumminkin\n-- kuinka monelle köyhälle olette valmistanut tilaisuuden nauttia\nkodinsuojaa ja kasvatusta!\n\n-- Mitäs ihmeellistä siinä on?\n\n-- Jopa siinä rikaskin tuumisi sinne tänne, ennenkuin uskaltaisi\nryhtyä...\n\n-- Niin, sehän se juuri onkin, että ei pidä ensinkään tuumia. Jos ensin\ntuumittaisiin, niin jäisi moni hyväteko tekemättä. Ei, toimi ensin ja\nsitten vasta tuumi, mitä vielä olisi tehtävä... Tee niinkuin sovistuu\n-- -- suoraan niinkuin sydämesi käskee... Siinä se on koko asian ydin.\n\n-- Mitä tarkoitatte?\n\n-- Sitä, että asiaan on aina käytävä käsiksi ihan yksinkertaisesti,\nsydämen ääntä noudattaen. Niin tein minä esimerkiksi käydessäni\nkauppias Jegorovin luona, jolta vaimo oli kuollut vuosi sitä ennen.\nOikein oli sääli miesparkaa! Itse hän tosin istui ja haasteli minun\nkanssani; mutta sittenkin minä huomasin, että vaimonsa oli kuin\nilmi-elävänä hänen mielessään... Mitä silloin sattui kielelleni\nherahtamaan, sitä minä hänelle puhuin. Ja aina siitä pitäen käy\nhän joka viikko luonani ja liehaa pienokaisteni kanssa. Joka aamu\nlähettää hän milloin neljänneksen vasikkaa, milloin kymmenisen naulaa\nnaudanlihaa. Eilen suvaitsi hän lahjoittaa meille koko sianpuolikkaan.\nJa semmoinen kaunis sika kuin se oli! Jos sen olisi käärinyt levättiin\nja pannut vaunuihin istumaan, ei sen suinkaan olisi tarvinnut hävetä\npuolestaan. Niinkuin hyväkin porvarinrouva! Kuten sanoin, ennen kaikkea\n-- yksinkertaisesti. Jos kysytte järjeltänne neuvoa, kun ryhdytte\njohonkin asiaan ja lähestytte sitä niinkuin kulkisitte saartokaivannon\nhalki, silloin ette saa mitään hyvää aikaan. Ei, vaan siunatkaa itsenne\nja sitten -- suoraan eteenpäin, sydämestä sydämeen. Ja ennen kaikkea,\nälkää peljätkö vaikeuksia. Jumala kyllä auttaa vaikeuksista. Jos\nihmiset aina tuumisivat, niin ei mitään tosihyvää tässä maailmassa\nolisikaan. Ei, jos vain omatuntonne sanoo minkä hyväksi, niin käykää\nrynnäten päälle. Vaikea ainoastaan näyttää vaikealta.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nMuutamain päiväin perästä läksin Bobkovin luo.\n\nMinä en tahtonut ennakolta ilmoittaa tulostani, ja sen tähden kävi\nniin, että kun vihdoin saavuin majurin \"luostariin\", en tavannut häntä\nkotosalla. Niin varhainen kuin vielä olikin, oli hän jo lähtenyt\nveronkanto-matkalleen lasten hyväksi. Oven avasi minulle pirteä\npoikaressu, niin kirkassilmäinen ja punaposkinen, että vaivoin saatoin\npidättäytyä nipistämästä häntä poskesta.\n\n-- Tiedättekö, me saamme tänään puuroa ja voita! ilmoitti hän minulle\nyhtäkkiä, ja odottamatta minun iloista huudahdustani tämän hauskan\ntoiveen johdosta, juoksi hän takasin sisään huutaen:\n\n-- Veikot, vieras setä tuli!\n\nPäällystakkia riisuessani tuli erään toisen oven luona useampia\nlapsenpäitä näkyviin, ilman vähintäkään pelon tahi hämmästyksen\nmerkkiä. Kyllä näkyi ettei heitä oltu liioin peloteltu. Päin vastoin\nkatselivat he minua mitä suurimmalla uteliaisuudella.\n\n-- Hänellä on tuuttia mukanaan! huusivat toiset heistä elokkaasti.\n\n-- Ai, namusia!\n\n-- Lapset, lapset... kuului jostakin kauempaa miellyttävä naisen ääni.\n\nOn todellakin naisia, joilla on niin omituinen ääni, että se valtaa\nihmisen kerrassaan. Kuulet tuon äänen kauempana -- ja sydäntäsi\nvetää vastustamattomasti sinne päin. Semmoinen ääni tavataan hyvin\nhyväsydämisillä Venäjän naisilla. Jossakin elämän käännekohdassa on se\nrikkoutunut, ja tuon pienen repeämän kautta, joka tällöin on syntynyt,\nastuu hänen sielunsa selvästi ilmi.\n\n-- Pyydän anteeksi! Majuri on eräissä iltakemuissa ----n luona pyytänyt\nminua tulla katsomaan lastenkotia. Ajasta emme kuitenkaan sen tarkemmin\nsopineet.\n\n-- Se on yhdentekevää; tehkää hyvin, käykää peremmälle. Sila\nSampsonovitsh on minulle jo puhunut siitä.\n\nKuinka hän oli laiha ja hinterä! Se oli juuri hänen äänensä, jonka\näsken olin kuullut. Eikä hänen äänensä saattanut muunlainen ollakaan.\nNäytti siltä kuin sielulla olisi ollut vain töin tuskin tilaa\nruumiissa. \"Ruoko, joka häälyy tuulessa\", oli eräällä tuttavallani\npapilla tapana sanoa nähdessään sellaisia. Myrsky kaataa tammenkin,\nmutta ruoko vaan taipuu, lyykistyy maata vasten, ikään kuin anoen\nsiltä suojaa, ja nousee jälleen, pyrkien aurinkoon päin. Sellainen oli\nhänkin. Merkillistä mistä tuollaiset Venäjän naiset saavat sen voiman,\nmikä heillä on! Oikein sitkeähenkisiä, saattaisi sanoa. Minä katselin\nhäntä tarkemmin: pienoiset kasvot olivat niin kalpeat ja riutuneet.\nVerta ei tippaakaan. Huulet aivan valkoiset, tukka harva ja sileäksi\nkammattu, ohimot suunnattomasti lontollaan, mutta otsakulmat sen sijaan\nliiaksi ulkonevat. Kulmakarvat -- mutta vaikea on sanoa oliko hänellä\nniitä ollenkaan. Mutta sen sijaan -- kuinka ihmeen ihanat silmät!\nMikä syvällinen katse! Ja tuossa katseessa juuri esiintyi koko hänen\nkauneutensa. Joka kerrankin vain oli nähnyt nuo silmät, ei unhottanut\nniitä milloinkaan. Suuret, harmaat! Ruumis vaikka kituukin, on niissä\neloa kaksin, kolmin verroin. Niissä asui niin paljon tunteellisuutta,\nsydämellisyyttä ja suoruutta, että mikä hyvänsä \"première beauté\"\nvarmaan olisi kadehtinut niitä. Mutta puhdasta onnea ei niissä koskaan\nnähty päilyvän. Ne olivat melkein aina suruiset ja niistä puhui ikään\nkuin runollista synkkämielisyyttä. Näytti niinkuin olisivat ne etsineet\njotakin kaukana olevaa, suloista, jotakin ihannetta tai yöllisen\ntaivaan syvyyteen häipynyttä tähteä. Vain harvoin niitä kirkasti\nhetkisen väikkyvä hymyily. Minä tarkkasin hänen katsettaan, kun hän\nsilmäili lapsia, ja panin huomiolle miten hän puhutteli heitä: sanat\nolivat yksinkertaiset ja vaatimattomat, mutta sittenkin niin sielukkaat\nja uhkuivat mitä sydämellisintä hellyyttä. Vastatessaan kysymyksiini\ntai puhuessaan minulle jotakin, solahti hänen voimaton, hento kätensä\ntuon tuostakin alas, ja hänen pitkät sormensa silittivät jonkin pienen\nputuksen pörröistä tukkaa.\n\n-- Minä taidan viivyttää teitä?\n\n-- Ette suinkaan, työmme ei ala aivan vielä.\n\n-- Onpa teillä lapsia täällä koko joukko!\n\n-- Niin.\n\nJa nyt ei se ollut hymyily, mikä valahti hänen kasvoilleen, vaan jokin\nsisältä päin leimahtava valo, joka tuokiossa kirkasti ne.\n\n-- Kyllä on. Sila Sampsonovitsh... hänhän niitä aina... Eilen taas\ntapasi yhden, tuon tuossa. Serjosha, tulepas tänne!\n\nTeutaroiden kuve edeltäpäin, kuni pentu, joka vielä ei ole\nhemmottelulla pilattu tahi tottunut hyväilyihin, läheni meitä\npunaverinen pojannaskali, jolla oli teirenpilkkuiset kasvot ja tukka\nniin jäykkä ja monimetkuinen, että näytti olevan mahdoton saada sitä\nmillään kurin taipumaan tai tottelemaan kampaa ja harjaa.\n\n-- Mistä sinä olet?\n\nHän käänsi teirenpilkkuiset kasvonsa Olga Stepanovnaan päin.\n\n-- Serjosha, vastaapas nyt mistä sinä olet tullut.\n\n-- Tuoltapa vaan!\n\nJa hän teki epämääräisen liikkeen kädellään.\n\n-- Taivaastako, vai?\n\n-- E--en...\n\n-- Mistäs sitten? Hän mietti hetkisen.\n\n-- Maalta.\n\n-- Mitäs varten sinä tulit kaupunkiin?\n\n-- Tulinpahan vaan.\n\n-- Mutta miksi?\n\n-- Otinpahan vaan ja tulin... Rantu-Senjka sanoi: et sinä lähde, mutta\nminä läksin sittenkin.\n\nSe ei ollut niinkuin hän olisi puhunut, vaan niinkuin sanottavansa\nolisi luiskahtamalla luiskahtanut hänen kieleltään; ja siten\npuhuessaan hän kaiken aikaa tuijotti syrjään ja viittoi mielettömästi\nkäsillään, aivan kuin ne olisivat olleet vieraat ja hänen olisi ollut\naivan helppoa pyörittää niitä ilmassa. Minä luulin jo että hän oli\nlopettanut, mutta yhtäkkiä kävi hän jälleen juron näköiseksi, ruopi\nmahaansa ja sanoa pupersi kiireesti:\n\n-- Mutta minä sanoin hänelle: älä lyö, minä olen pieni, koskee... Minua\nnäes mukittiin vain halolla, vain halolla. Juuri tähän paikkaan ja\ntänne kanssa.\n\nNiin lausuessaan osotti hän hartioitansa ja rintaansa.\n\n-- No, ja sitten minä läksin pois. Sonja on tuhma, -- hän jäi sinne...\n\n-- Puhutko sinä äidistäsi, vai kenestä?\n\n-- E--en... äiti oli hyvä... ei hän tapellut. Hän oli niin kipeä. Hän\npantiin laatikkoon ja peitettiin multaan.\n\n-- Ruumisarkkuun? Kuoliko hän?\n\n-- Ruumisarkkuun juuri... ruumisarkkuun... Hän kuoli, mutta en minä\nkuollut. Minä kun tahdoin ruokaa, niin eivät antaneet. Huusivat vain:\n\"pyydä Shutshka-koiralta, ehkä se antaa sinulle palasen\". Ja pyysinhän\nminä siltä... Mutta se vain murisi minulle -- mrrr -- ja puri minua.\n\nPojan kasvoissa näkyi todellakin jälkiä koiran hampaista.\n\n-- Hän se nämäkin repi päästä, sanoi hän tarttuen otsahiuksiinsa.\n\n-- Kuka? Shutshkako?\n\n-- E--ei... Sotamiehen-vaimo. Shutshka oli sotamiehen-vaimon koira, ja\nminut jätti kyläkunta tuon vaimon hoitoon. Eräs setä sanoi: voipihan\nkäydä niin, että Serjosha kuolee sotamiehen-vaimon luona; silloin tämän\non helpompi ja poikakin joutuu korjuuseen. Mutta en minä tahtonut\nkuolla. Miksikä minä kuolisin?... Sitten minä läksin pois. Täällä on\nhyvä, täällä annetaan puuroa; eilen saimme lihaakin. Täällä saapi syödä\nkyllälteen. Luulin minä, että hänkin rupeisi tappelemaan, sanoi hän\nkatsahtaen syrjäsilmällä Olga Stepanovnaan, -- mutta ei hän lyö... Ehkä\nsitten, jälestä puuron...\n\n-- Ei, veliseni, täällä ei tapella! puuttui puheeseen pieni poikanen,\npörheä kuin villakoira, ja työkkäsi häntä nyrkillään kylkeen.\n\n-- No, eipähän ilmankaan!... Kuinka sitä muuten tulisi toimeen? Jos ei\nmeitä lyötäisi, niin...\n\n-- Mutta eihän äitisikään sinua lyönyt?\n\n-- Ei hän lyönyt niin että koski. Mutta ankara hän oli kaikissa\ntapauksissa. Mitäs hänestä, hän oli kivuloinen. Mutta talonpojat, ne\nlöivät.\n\n-- Oi, sinä pikku, pikku raukka! keskeytti hänet Olga Stepanovna,\nsilitellen hänen päätään.\n\nPoika oikein sipristi silmiään. Nähtävästi hän ei ollut tottunut\nsellaiseen kohteluun.\n\nJätimme hänet rauhaan. Kauan seisoi hän siinä, tuijottaen jäykästi\neteensä, jolla aikaa hänen lapsenajunsa nähtävästi oli kiihkeässä\ntoiminnassa. Nenä vetihen kurttuihin ja otsa ryppyihin. Ja yhtäkkiä,\nkun ei enää kukaan odottanutkaan, huudahti hän suurella äänellä:\n\"Täällä on puuro niin makeata!\"\n\n\n\n\nXV.\n\n\n-- Kas niin, tässä olen minäkin! kuului ääni ovensuusta.\n\nSolakka, mutta ruumiiltaan jo jotensakin vaurastunut poika, jolla\noli tuuhea, lyhyeksi leikattu tukka, juoksi iloisesti sisään, mutta\npysähtyi äkisti huomattuaan minut.\n\n-- Grishka, mitä sinä säikähdit? kysyi nuori nainen, kutsuen hänet\nluokseen. -- Tules tänne!... Sila Sampsonovitsh on kyllä oikeassa\nsanoessaan, että tämä poika se on meidän joukkomme etevin.\n\n-- Minä olen vanhin... Minut löysi setä katupylvään luota.\n\n-- Pylväsniekka! kuului joku ilvehtivän hänen takanaan.\n\n-- Ja sinä Solamatti, -- häsähti Grishka katsahtaen taakseen. -- Sinut\nlöydettiin solakosta -- sinä olet Solamatti.\n\n-- Etkö häpeä! torui häntä Olga Stepanovna. -- Eihän voi tietää, mistä\nHerra sallii kenenkin löytyä. Ei pidä soimata ketään.\n\n-- En minä ilkeydestä sitä sanonut. Vasjka se aina tekee minulle kiusaa.\n\n-- Niin, Grishka on nyt meidän mestarina, Nyt tuli hän pikimältään\nkotiin syömään ja menee sitten kouluun takasin.\n\n-- Ettekö te juuri opetakin heitä?\n\n-- En; täällä on lähellä käsityökoulu. Hän opettelee puusepän ammattia,\noman toivomuksensa mukaan, ja toinen käy sepänopissa.\n\n-- Nikolka, niin. Kyllä hänkin pian tulee. Hän sai tänään aika lailla\ntyönjohtajalta.\n\n-- Mitä hän sai?\n\n-- Työnjohtaja veti häntä hiuksista ja korvista.\n\n-- Mistä syystä?\n\n-- Hän katkaisi viilan. Ansiostapa hän saikin; ei meillä joutavista\nanneta kyytiä.\n\n-- Onko sitä sattunut sinullekin? minä kysyin. Grishka katsoi minuun,\nnyykähytti päätään ja naurahti.\n\n-- Kuinkas muuten? On toki kovastikin! Nyt ei enää anneta... Minä\nolen sen koulun jo käynyt läpi... Minä teen tuoleja, jakkaroita.\nKatsokaas tuonne! sanoi hän osottaen sisähuoneen ovelle päin, missä\nsuuri, valkoinen pöytä oli nähtävänä. -- Se on minun työtäni. Semmoista\nminä teen vapaapäivinä. Mestari ei ole auttanut vähääkään, minä olen\nitse tehnyt kaikki. Ja vielä minä aikaa myöten laitan parempiakin\nkaluja. Sinulle, sanoi hän kääntyen Olga Stepanovnan puoleen, -- minä\nlaitan piirongin sekä kaapin lehti- ja silmikkokoristuksien kanssa,\nja vielä sängyn, jonka päätyä pienet kyyhkyset kaunistavat. Kunhan\nkäyn puuhun-piirtäjän luona opissa. Meillä ei pääsekään kuka hyvänsä\npuuhun-piirtäjän oppiin. Ainoastaan ne, joilla on selvemmin sujuva\nkäsi. Herran on tietäminen, että meidän ammattimme on puhdasta.\nMe käsittelemme puuta. Siitä ei tartu likaa eikä hajua. Paljaita\nkäherälastuja vain, jotka tuoksuvat niinkuin metsässä, ja ovat niin\nvalkoisia ja puhtaita. Minä panin tuonne korillisen puupöliköitä,\nselitti hän toimekkaasti Olga Stepanovnalle. -- Mestari sanoi, että vie\nkotiin takkapuiksi, siihen ne kyllä kelpaavat.\n\nGrishkan muoto osotti tavatonta reippautta ja varmuutta. Hän tunsi\nitsessään, että hän jo oli oikealla tiellä, ja näki tulevaisuuden\nkuvastavan selvänä ja kirkkaana.\n\n-- Kun minä tulen suureksi, niin rupean mestariksi ja avaan oman\nliikkeen, ja oppiin otan poikia Sila Sampsonovitshin lastenkodista...\nHe saavat sitten avata oman työpajan.\n\nOli niin omituista nähdä kaikkea tuota ympärilläni, semminkin kun\ntiesin, että majuri Bobkov parasta aikaa kuljeskeli ympäri puodeissa,\nkauppahalleissa, kirkoissa, esplanaadeilla sekä filantroopisten\nkauppiasten luona, pyytäen ja kerjäten elatusapua tälle oivasti ja\nonnellisesti varttuvalle lapsijoukolle. Juuri semmoisilla \"Kristuksen\nnimeen\" kootuilla varoilla kasvatti hän todellakin kaikkia näitä\npieniä, näitä \"harhaan joutuneita\" lapsia, eikä hän milloinkaan koko\nnäinä vuosina unhottanut evankeliumin sanoja: \"älkää surko huomisesta\npäivästä\"...\n\n-- Miten raskaita olot toisinaan ovatkin olleet -- kertoi Olga\nStepanovna, ikään kuin arvaten minun ajatukseni -- ei Sila\nSampsonovitsh koskaan ole horjunut uskossaan. \"Kyllä me tulemme\ntoimeen, ei Jumala hylkää meitä!\" siinä kaikki mitä sellaisissa\ntiloissa olen kuullut hänen lausuvan. Välistä tulee hän kotiin\niltasilla väsyneenä ja rasittuneena; hänhän on liikkeessä pitkät\npäivät. \"Mikähän meille tulee huomenna eteen, mitä ihmettä me teemme?\"\nkysyn minä. -- \"Me teemme mitä Jumala käskee. Eihän meillä ole mitään\nsyytä olla levottomia. Katsopas näitä, sanoo hän osottaen lapsia, --\nmitäs luulet heidän olevan? He ovat Jumalan taimia, taivaan lintusia,\nkukapa siis pitäisi heistä huolta, ellei taivaallinen Isä?\" Semmoinen\non meidän majuri.\n\n-- Poikiako teillä siis vain onkin?\n\n-- Ei, on meillä kaksi tyttöäkin. Mutta heidän sijansa on kyökissä,\nmissä saavat laittaa ruokaa näille. Minä olen pannut sen heille\nmääräksi. Jonkunhan siinäkin puuhassa on oltava. Ja onpa hyvä heihin\nitseensäkin nähden, että saavat jo lapsuudesta tottua järjestykseen ja\ntaloudentoimiin.\n\nSamassa tuli juuri kuin kutsuttuna ovessa näkyviin pieni tyttö, jolla\noli suuret, hämmästystä osottavat silmät.\n\n-- Mitä tahdot, Lupotshka?\n\n-- Jeroshkan pitäisi tulla kuorimaan potattia.\n\nJeroshka, pieni valkotukkainen poika, jolla oli hopeanhohtoiset\nsilmäripset ja punaiset kulmakarvat, astui käskemättä esiin loukostaan,\njossa oli kyhäillyt jotakin käytetyistä tulitikuista ja säleistä.\n\n-- Mitä sinä teit siellä?\n\n-- Puutarhan ja kylän... vastasi hän hämillään ja juoksi kyökkiin.\n\n-- Ja Fedjkan pitäisi tuoda vettä, pitkitti Lupotshka yhä yhtä tyynesti.\n\nOsotaiksen että puun- ja vedenkantaminen oli Fedjkan asiana, hän\nkun oli kaikkia muita vahvempi. Hän oli leveähartiainen, poskipäät\nulkonevat, ja oli pyytänyt saada tuon tehtävän suorittaakseen. Hänen\nunelmainsa päämääränä oli tulla sepäksi.\n\n-- Päivää, Lupotshka! tervehti Grishka, mennen tytön luo.\n\nTyttö kohosi varpaisilleen ja kurotti suunsa häntä kohden,\n\n\"Vanhin\" suuteli häntä.\n\n-- Ah, kuulkaapas, juolahti minulle mieleen, -- täällähän pitäisi olla\neräs poika, jonka isä oli upseeri ja kuoli sotaretkellä Ferghanan\nkaanikunnassa.\n\n-- Hän on ollut täällä. Nyt käy hän välistä luonamme, mutta harvoin.\nTarkoitatte varmaan Senjkaa?\n\n-- Missä hän nyt on?\n\n-- Sila Sampsonovitsh sai hänet toimitetuksi kadettikouluun.\n\n-- Kuinka se saattoi hänelle onnistua?\n\n-- Suokaa anteeksi, odottakaa vähän... Lupotshka, mitä sinä vielä\ntahdot?\n\n-- Voita ja pippuria olisi tarvis.\n\nOli mukavaa nähdä tuota pientä tytöntynkää oikean kyökkipiian touhussa;\nkuinka totinen olikaan hänen katsantonsa! Olga Stepanovnakaan ei voinut\npitäytyä nauramasta, seuratessaan tyttöä ulos.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\n-- Te kysytte, miten hänen onnistui saada Senjkan kadettikouluun. Se\nonnistui hänelle niinkuin kaikki muukin. Hän luottaa onneen -- siinä\nkaikki. Hän ryhtyy asiaan aina arvelematta. Se vain näyttää siltä,\nkuin olisi hän ujo, mutta kun asiaksi tulee, niin hän on valmis vaikka\nmihin. Senjkan paperit olivat hänellä luonaan täydessä kunnossa.\nSitten kirjoitti hän hakemuksen, jonka jätti, sisään. Vastaus tuli\nepäävä tahi melkein sama kuin epäävä; sanottiin nimittäin, että asia\nriippui tutkinnoista: etevimmät hyväksytään muka, toiset saavat odottaa\nseuraavaan vuoteen tai siksi kunnes täyttävät säädetyn iän... No niin,\nsilloin otti Sila Sampsonovitsh pojan mukaansa ja lähti -- enpä totta\ntosiansa tiedä minne, arvattavasti jonkun hyvin ylhäisen henkilön luo,\nkoskapa hän matkalla sinne toimitutti rukouksen kirkossa, jotta kaikki\nonnistuisi hyvin. Joku kenraali se oli, jonka luo heidän oli mentävä.\nTämä otti heidät vastaan ja kuunteli hänen asiansa.\n\n-- Miksikä -- kysyi hän -- vaivaatte viranomaisia vähäpätöisillä\nasioilla? Tiedättehän te järjestyksen, jota kadettikouluun pyrkijöiden\non noudattaminen.\n\nMutta Sila Sampsonovitsh vastasi:\n\n-- Teidän ylhäisyytenne mielestä asia tosin näyttänee vähäpätöiseltä,\nmutta meistä nähden asia on tärkeä. Kyllähän minä järjestyksen tiedän,\nmutta se soveltuu ainoastaan rikkaille, niille, joiden on mahdollista\nvalmistaa lapsiaan kilpailuun. Mutta Senjka on aivan yksin maailmassa.\nMinä olen ottanut hänet elättääkseni, mutta paitsi häntä on minulla\nvielä kolmekymmentä suuta, jotka odottavat ruokapalaa. Ja minä elätän\nheitä sillä, mitä itse onnistun kokoomaan.\n\n-- Kokoomaan, mitä se merkitsee?\n\n-- Se merkitsee, että minä käyn kerjäämässä, ihmiset minulle antavat,\nminä elätän lapset.\n\n-- Kerjäämässä? Te, joka olette majuri -- käytte kerjäämässä? Ettekö te\nsitten käsitä, että se on häpeä, synti?\n\n-- Siinä kohden en tunne mitään häpeätä, sillä, teidän ylhäisyytenne,\nminä en tee sitä omaksi, vaan hyljättyjen lapsiparkain hyväksi.\nJa mitä siihen tulee, että se olisi synti, niin kyllä minä sitten\nsiellä toisessa maailmassa vastaan Jumalan tuomio-istuimen edessä\nsiinä asiassa. Hänenhän nimessään minä juuri pyydän. Kyllä hän sitten\nratkaisee mitä on tehtävä: onko minua rankaistava vai säästettävä.\n\nKenraalin sisu kuohahti.\n\n-- Mitä? Oletteko tullut tänne minua neuvomaan?\n\nMutta Sila Sampsonovitsh rohkeni vastata:\n\n-- En neuvomaan; mutta, teidän ylhäisyytenne, ehkäpä Jumala minun\nkauttani kehottaa teitä tekemään hyvää. Jokaisella meistä on ei\nniinkään vähän syntejä omallatunnollamme ja sen tähden, auttakaa te nyt\nlasta, niin...\n\nKenraali polki jalkaa.\n\n-- Minulle ei vielä kukaan ole rohjennut tuolla tavalla puhua!\n\nMutta kas majuri hän ei vaan hellittänyt.\n\n-- Jos minä esiintyisin omaksi hyväkseni, niin en minäkään puhuisi\ntäten. Mutta minä puhun \"pienten\" puolesta. Oletteko te unhottanut\nRaamatun sanan?\n\nJa sitten oli aivan kuin siunattu mielijohde olisi välähtänyt hänen\npäähänsä.\n\n-- Sinä, Senjka, jäät tänne... Hänen ylhäisyytensä tehköön sinun\nkanssasi mitä tahtoo, lähettäköön sinut minne haluaa. Minä en voi\nmuuta. Lähden pois.\n\nJa niin hän kääntyi ja lähti ulos. Päästyään kadulle, ehdätti hänet\nmuudan upseeri, kenraalin ajutantti.\n\n-- Olkaa niin hyvä, kenraali pyytää teitä tulemaan takasin.\n\nMajurin palatessa ei Senjkaa enää näkynyt. Kenraali astui sisään.\n\n-- Kuulkaa, majuri. Minä olen palvellut jo 45 vuotta, mutta tämmöistä\nei minulle vielä ole tapahtunut.\n\nSehän on luonnollista: kaikki pelkäävät häntä, kukaan ei rohkene\nhiiskua hänelle sanaakaan. Sila Sampsonovitsh suoristi vartalonsa ja\nseisoo, kädet sivuilla, niinkuin se heikäläisillä on tapana.\n\n-- Minä olen pannut Senjkan yhteen lastenlapsieni kanssa. Leikkiköön\nhän nyt siellä ja syököön aamiaista heidän kanssaan. Toistaiseksi olen\nvain huomannut, että poika on ujo ja hiljainen. Mutta tuumikaammepa\nnyt, mihin toimiin meidän on ryhtyminen pojan suhteen. Mistä te olette\nsaanut hänet? Ei hän ole voinut taivaasta pudota alas. Lapset eivät\ntavallisesti romahda sieltä katon läpi sisään.\n\n-- Minulla oli jo kunnia esittää teidän ylhäisyydellenne, että hänen\nisänsä, muudan upseeri, kuoli Turkestanissa sotaretkellä ollessaan.\nÄiti, joka oli minun naapurini, seurasi kohta saman tien perään surun\nja puutteen murtamana. Lasta ei sopinut panna orpokotiin; Jumala tietää\nmitä hänestä siellä olisi voinut tulla.\n\n-- Ja teillä on useita sellaisia? Sanokaapa, miten te onnistutte\ntulemaan toimeen heidän kanssaan, miten te ylläpidätte heitä? Onko\ntosiaankin mahdollista, että te käytte pyytämässä? Te olette toden\ntotta merkillinen ihminen! Suokaa anteeksi, että minä äsken pikastuin.\nSe on todellakin uroteko... Harvalla on siihen kykyä.\n\n-- En minäkään kerrallaan sitä alkanut, vastaa ukko. -- Aluksi otin\nyhden, sitten toisen. Toivoin tulevani toimeen eläkkeelläni ja\npuhtaaksi kirjoittamisella. Mutta sitten niitä pesumuijan alotteesta\nkeräytyi koko liuta. Eihän heitä voinut kadullekaan heittää.\n\n-- Miksi te niin aikaisin luovuitte virastanne?\n\n-- Minut pakotettiin.\n\n-- Minkä tähden?\n\n-- Rehellisyyden tähden.\n\n-- Kuinka?\n\nNyt kertoi hän kaikki kenraalille, joka siitä sai aihetta makeaan\nnauruun.\n\n-- Niin no, siihen aikaan te taisitte olla mahdoton palvelemaan siinä\nvirastossa... Minä tunnen entisen päällikkönne, olenpa ystävällisissä\nväleissäkin hänen kanssaan. Minä otan asiasta selon, ja saatte olla\nvarma siitä, että jos kertomuksenne havaitaan todeksi, niin tulee\nSenjka otettavaksi kadettikouluun. Mutta jättäkää hänet kaikissa\ntapauksissa nyt tänne. On hyvä että hän tottuu toisellaiseen seuraan.\n\nJa sillä tavoin pääsi Senjka sitten kadettikouluun. Hän on hyvä poika.\nKäy välisti tervehtimässä meitä ja leikkii toisten lapsiemme kanssa\npitämättä itseään liian hyvänä siihen. Hän rakastaa majuria kuni isää.\nMutta tiedättekö, mitä tuo kenraali sitten teki? Ei sillä hyvä, että,\nhän valmisti pojalle pääsyn sotakouluun, hän hankki myös majurille\nkolmensadan ruplan vuotuisen apurahan ja keräsi sitä paitsi tuttaviensa\njoukossa tuhannen ruplaa. Me saatoimme silloin hankkia uudet puvut\nkaikille lapsille järjestään. Mutta ensinnä oli hän kokonaan\nsäikähyttää. Kaikki ihmisethän ovat hyviä... Tulee vain tietää, miten\nsydämen ovea on kolkutettava, jotta se aukeaisi. Sellaista on elämämme\nnyt.\n\nTaasen tuli tyttö, jolla oli nuo hämmästystä osottavat silmät.\n\n-- Mitä tahdot, Lupotshka?\n\n-- Jeroshka syöpi raakoja potatteja.\n\n-- Joko taas? Ah, sinä pahankurinen poika!\n\n-- En minä potatteja syö, puolustelihen Jeroshka. -- Minä syön vaan\nkuoria.\n\n-- Vielähän se on pahempi. Ei silti, etten soisi sinulle tuota herkkua,\nmutta sinä tulet kipeäksi siitä.\n\n-- Ne maistuvat niin hyvälle.\n\n-- Jos sinun on nälkä, niin ota leipää...\n\n-- Ei leipä ole mitään! vastasi Jeroshka tyytymättömänä. -- Ja sinä...\nkielikello!...\n\nMutta Lupotshka palasi arvostaan tietoisena sanaakaan vastaamatta\nkyökkiin.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nKauan en sillä kertaa viipynyt Bobkovin luona. Sittemmin kävin useasti\nhänen luonaan ja opin niin vähitellen tuntemaan kaikki sekä surut että\nilot tämän omituisen pienen maailman keskuudessa. Ja totta puhuen eivät\nolot siellä aina niin perin ilahuttavalla kannalla olleet; jos oli\nvaloisiakin päiviä -- mikä ei aina riipu runsaammista tahi niukemmista\nvaroista -- niin tapasipa synkkiäkin päiviä näitten taivaan lintusten\nosaksi. Niin pääsi esimerkiksi tuhkarokko vallalle lapsissa, jolloin\nmelkein kaikki sairastuivat siihen. Olga Stepanovna puuhasi silloin\nniin, ettei hän viimein ollut enää itsensä kaltainen. Ehkäpä olisi\nhän menettänyt henkensäkin ainaisesta yövalvonnasta, jollei aivan\nodottamatta apua olisi saatu. Omasta ehdostaan tuli näet silloin\nmuutamia eukkoja naapuritaloista.\n\n-- Lepäähän sinä vähän, he sanoivat. -- Näethän, ihmisparka, miten sinä\nolet työstä rasittunut! Kyllä me valvomme sairasten luona.\n\nMuudan pesijänainenkin riistäysi työstään irti ja jouduttautui sinne.\n\n-- Salli minunkin auttaa heitä, niin palvelen samalla Jumalaa, sanoi\nhän.\n\nJa sitten piti hän kokonaisuudessaan huolta heidän pesustaan.\n\nNiin auttoivat he kaikki toinen toistaan. Näissä\nyhteiskunta-kerroksissa ihmiset osaavat omin neuvoin suoriutua\nvastuksistaan ja ymmärtävät auttaa toisiaan erityisettä pyynnöttä,\nkorupuheitta, korskeilutta ja teeskentelyttä? Kaikki käy\nyksinkertaisesti ja luontevasti, aivan kuin itsestään. Tänään autat\nsinä minua, huomenna kohtaa sinua vaurio, ja silloin minä autan\nsinua. Näin tulevat kaikki autetuiksi. Olga Stepanovna sai täten\ntilaisuutta nauttia neljä viisi tuntia lepoa yöllä, ja vieläpä hänellä\noli aikaa päivälläkin huoahtaa, ja sekin jo oli hyvä asia. Lopulta\nkostui hän jälleen täydellisesti, tulipa entistään ravakammaksikin.\nJuuri sellaisia luonteita esiytyy Venäjän naisten joukossa. Kuka\nhyvänsä toinen sortuisi tuossa ylivoimaisessa taistelussa, mutta\nnämä yhteiskunnan äidilliset vaalijat saavat aivan kuin uusia voimia\naina loppumattomiin itse tuosta väsymyksestä, lakkaamattomasta\ntyöstä ja ainaisesta ahertamisesta. Samaten kuin ruoho, joka kasvaa\nseinänvierustalla. Sitä kyökistä käsin värillä vedellä valellaan, ja\npoljeksitaan, ja nyhdetään juurineen, ja puita sen päälle ladotaan,\nja koirat sitä runtelevat, mutta se vaan työntää latvaansa auringon\nsuudeltavaksi, ja elää omaa salattua elämäänsä; eikä sillä hyvä, että\nse elää, vaan se vielä työntää hyvälle tuoksuvan kukankin ja laskee\nsiemenen samaan karuun maaperään...\n\nMutta eipä Bobkovkaan tänä surkeana aikana istunut ristissä käsin.\nMelkein väkipakolla hankki hän lääkärejä sairasten luo, juoksi kaikissa\napteekeissa pyytämässä lääkkeitä. Hän nousi aina lääkäri-olympin\nkukkuloille ja sai sieltä jumalat tulemaan alas hänen köyhään\nasuntoonsa.\n\n-- Eräänkin luona, kertoi majuri, -- astuin suoraan hänen luoksensa\nruokasaliin. Hän istui päivällistä syömässä. Sama se, minähän olin\nvarustautunut kohtaamaan mitä hyvänsä. Enempää ajattelematta kiljasi\nhän: \"Eipä pidä saada enää hetkenkään rauhaa\". Mutta kun silloin tulin\najatelleeksi Jeroshkaa, joka makasi täydessä houreessa, puhkesin itkuun\nja lankesin polvilleni. Lääkärin edessä, ajatelkaas! Mutta silloin\nalentui häneltäkin ääni. \"Mitä ajattelettekaan? Rauhoittukaa!\" sanoi\nhän. \"Kas tässä, juokaa hiukan viiniä.\" Sitten käski hän valjastaa\nhevoset vaunujen eteen. \"Lähdetään kohta paikalla. Teidän omatko lapset\nne ovat sairaana?\" Minä selitin hänelle kaikki juurta jaksain.\n\nSillä välin pani hänen rouvansa korin täyteen kaikellaisia hyviä\ntavaroita minua varten... Ruokatarpeita, liinavaatetta ja jonkinlaista\nmakeata viiniä. Niin tuli sitten lääkäri kotiin luoksemme, ja Jumala\npalkitkoon häntä siitä! Hän tarkasti kaikki sairaat ja viipyi luonamme\nlähes kolme tuntia. Poislähtiessään sanoi hän minulle:\n\n-- Älkää nyt olko huolissanne; iltasin minulla on enemmän aikaa, minä\ntulen silloin kutsumatta luoksenne. Älkää rasittako itseänne liiaksi.\nKas tässä, ottakaa tämä lääkkeitä ja muita tarpeita varten.\n\nHän pistää jotakin käteeni, ja mitä näenkään? Sateenkaaren värinen\nsadanruplan seteli! Mutta jos _silloin_ olisin säikähtynyt hänen\nuhkaansa ja lähtenyt pois, niin lapset olisivat jääneet avutta. Ja\nmitähän luulette hänen sitten tehneen? Niinpä niin, kahden viikon\nkuluessa kävi hän joka päivä luonamme! Sittemmin, kun pojat rupesivat\nparanemaan, tuli hän joka toinen päivä ja myöhemmin ainakin kerran\nviikossa, jolloin hän aina tarkasti kaikki lapset ja jakeli heille\nlahjoja. Jeroshkalle, joka oli kovasti sairaana, hän toi jotakin\nerityisen lajista viiniä. \"Tietämätöntä on -- hän sanoi -- Jaksaako\ntämä poika voittaa taudin.\" Vähitellen tulivat kaikki sentään jälleen\njaloilleen. Ja Olga Stepanovna on varmistunut niin, ettette häntä\nenää tunnekaan; hänen poskensa oikein punoittavat, ja hän on lihonut.\nAjatelkaapas, semmoisten puuhien ja ponnistusten perästä!...\n\nJa minäkin iloitsin tästä. Mutta kohtapa osottautui, että iloni oli\nliian aikaista. Joitakuita kertoja pistäysin heidän luonaan sen jälkeen\nja näin, että kaikki oli muuten hyvin paitsi että Jeroshka, vaikka\nolikin jo noussut tautivuoteelta, kumminkin oli niin eriskummaisen\nnäköinen.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nPäiväkaudet istui hän tuolilla jossakin nurkassa, tähystäen suurilla\nsilmillään, kuka tiesikään, minne. Ei vähintäkään punaa näkynyt hänen\nkasvoillaan; liidunvalkeat huulet olivat puoleksi avatut ja kaula oli\nkäynyt niin hoikaksi kuin kuihtuvan kukan varsi. Ja näytti siltä, kuin\nse pian taipuisi, menisi poikki, ja pieni pää itsestään putoisi pois\nkuten kukkanen syksyllä. Silmät olivat sen sijaan eloisat ja kirkkaat,\nja toisinaan näkyi niissä selittämätön ilme. Kerran tohtori minun\nnähteni lahjoitti hänelle karhun, joka, kun viritti erään vieterin,\nitsestään liikkui lattialla ja käänteli päätään. Sittemmin tuo kelpo\nmies toi vielä pojalle kauniin, valkoisen vuohen, jolla oli kullatut\nsarvet ja joka määkyi, kun sitä vedettiin hännästä. Jeroshkan silmät\nsuurenivat vieläkin enemmän, kun hän kummastunein katsein yhtämittaa\nseurasi karhun liikkeitä, mutta sitten siiristyivät jälleen hänen\nsilmänsä ja hän alkoi nyyhkiä. Hänelle annettiin silloin viiniä, ja hän\njoi sitä nöyrästi, mutta ei tullut yhtään iloisemmaksi, vaikka viini\nolikin makeaa. Myöskin annettiin hänen nautittavakseen lihamehustetta.\nKaiken tämän hän kunnolleen täytti, mutta näöstään päättäen ei ollut\njuuri toivomista, että hän paranisi. Ja tohtori sanoi, kääntyen Olga\nStepanovnaan:\n\n-- Huono on Jeroshka, hyvin huono ja tykkänään voimaton,\n\nNäkyi selvästi, miten tuo pieni ruumis vähitellen suli kokoon ja\nmuuttui ikään kuin läpikuultavaksi. Kohta lakkasi hän käymästä ulkona.\nSilloin vietiin hänet kantamalla ulos, milloin ilma oli lämmin. Hänen\nsilmänsä tähystelivät silloin lakkaamatta pohjoisen taivaan kirkkaaseen\nsineen.\n\n-- Minä kuolen kohta! sanoi hän yhtäkkiä kerran Olga Stepanovnalle.\n\n-- Miksi niin sanot, kiltti poikani?\n\n-- Muuten vaan... minä tiedän sen... Katsokaas tätä!\n\nJa voimiaan ponnistaen oikasi hän käsivartensa, joka muistutti\nkuivanutta kukanvartta jossakin herbaarissa.\n\nSen jälkeen täytyi hänen pysyä vuoteessa. Hän hengitti työläästi ja\ntuijotti lakkaamatta kattoon. Toiset lapset alkoivat jo ahdistella\nhäntä kysymyksillä.\n\n-- Mitä sinä näet siellä, Jeroshka?\n\nHän käänsi vitkaisesti heihin päin katseensa, joka lapsenkatseeksi oli\nliian vakava.\n\n-- En... mitään... Minä näen... Siellä... on niin puhdasta...\n\n-- Mikä on puhdasta?\n\n-- Lintuja... lentää... Mutta meillä... ei ole siipiä... Ei ole...\nkarhullakaan... siipiä.\n\nJonkun ajan perästä lakkasi hän vastaamasta kysymyksiin.\n\n-- Ajatelkaas, hän on öisinkin samallainen! kertoi minulle Olga\nStepanovna. -- Hän vain katsomistaan katsoo ja välistä hourii, luulen\nma. Eilen kello kolmen tienoissa, ennen kuin vielä oli alkanut\nsarastaakaan, sanoi hän yhtäkkiä, juuri kuin itsekseen: \"Ja kaikki niin\nvalkoisia, niin valkoisia ja niin puhtaita, niin puhtaita!\"\n\n-- Mitä sinä näet? minä kysyn ja tartun hänen käteensä, joka tuntuu\nniin kuumalle.\n\n\"Minä näen valkoisia, vastaa hän, ja siivetkin ovat valkoiset... Minä\nolen nyt niin kevyt... Jos minulla vain olisi sellaiset siivet, niin\nminäkin lentäisin.\" Ja totta olikin: hän oli tullut kevyeksi.\n\nToisena yönä taas hän kävi rauhattomaksi ja näytti pyrkivän ylös\nsängystä.\n\n-- Mihin sinä tahdot mennä, Jeroshka?\n\n-- Kuorimaan potattia.\n\n-- Mitä sinä puhut?\n\n-- Lupotshka ei ehdi yksin... Antakaa minun mennä. En minä syö raakoja\npotattia.\n\n-- Ole Jumalan nimessä! Makaa pieni kyyhky; huomenna, kun tulee päivä,\nniin saat kuoria potattia...\n\n-- Kun tulee päivä... mietti hän. -- Entä vuohi?\n\n-- Mitä sinä siitä?\n\n-- Missä vuohi on?\n\n-- Tuolla ikkunalla...\n\n-- Katso ettei se saa puskea...\n\n-- Ketä se puskee?\n\n-- Jeroshkaa.\n\n-- Sinuako? Sinähän olet Jeroshka?\n\n-- Minäkö? virkkoi hän ikään kuin kummissaan ja kävi miettiväiseksi.\n\nSitten vaikeni hän yhtä mittaa kaksi päivää.\n\n-- Katsos karhua... liekuttelee päätään.\n\n-- No, miksi se niin tekee?\n\n-- Hakee... metsämarjoja... Tahtoo syödä... Anna karhulle vähän\npotatteja...\n\nMuutamien päivien kuluttua kävin taas heidän luonaan. Jeroshka makasi\nkääntyneenä seinään päin, ja laskevan auringon kultaiset säteet\nleikittelivät parhaillaan hänen kasvoillaan. Yhtäkkiä värähti hänen\nhuulillaan hymy -- ensi kertaa koko tuona aikana -- kummallinen hymy...\nLeukapieli, ohuen, läpikuultavan nahan peittämänä, vain hymyili.\n\n-- Se on vettä, kuiskasi hän, -- vettä... Keinuu niin hiljaa, hiljaa\nkuin kätkyt...\n\nJa hänen silmänsä sulkeutuivat. Kasvot olivat niin kirkkaat.\n\n-- Mitenkä sinun laitasi on, Jeroshka?\n\n-- Minä uin! ymmärsin vaivalla hänen vastauksensa hänen huuliensa\nliikkeistä. -- Minä uin...\n\nJa hän ui todellakin pois.\n\nHän ui täältä kauas pois, jättäen jälkeensä tilalle pienen, kurjan,\nkäpristyneen ruumiin. Tosiaankin kuni syysmyrskyjen runtelema kukka.\n\nTulin taas seuraavana aamuna.\n\nRuumis oli jo pesty, puettu puhtaaseen paitaan ja asetettu pöydälle.\nKasvot olivat kokonaan kuin yhteen taimettuneet; valkoiset, terävät\nhampaat vain näkyivät puoleksi avatussa suussa, kuin jos hän olisi\nirvistänyt jollekin.\n\nSitten tuli pappi, toimitti sielumessun ja lausui sen jälkeen Olga\nStepanovnalle:\n\n-- Meidänkö olisi hänen puolestansa rukoileminen? Hän se nyt rukoilee\nmeidän puolestamme!\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nTavaton hiljaisuus vallitsi nyt lastenkodissa.\n\nSiellä oltiin niin hiljaa, että kuuli heikon räiskinän pyhimyslampusta\nja hiljaisen sihinän ruumiin ääressä palavista vahakynttilöistä.\nLupotshka seisoi Jeroshkan päänalusten luona ja tähysteli tarkasti\nhäntä kasvoihin.\n\n-- No, mitä ajattelet, Lupotshka? minä kysyin häneltä.\n\nHän nosti suuret silmänsä ylös, mutta käänsi katseensa heti taas\nJeroshkaan. Äkkiä näytti hän hymyilevän.\n\n-- Hyvä Jumala... on antanut hänen kuolla. Antaako hän meidänkin kuolla?\n\nKeittiönsäkin oli Lupotshka unhottanut.\n\n-- Onko sinun ikävä Jeroshkaa?\n\n-- Hänen on nyt niin hyvä.\n\n-- Mistä sinä sen tiedät?\n\n-- Olga Stepanovna on niin sanonut. Jeroshkahan on tuolla -- lisäsi hän\nosottaen hoikalla sormellaan kattoon. -- Hän leikkii siellä enkelien\nparissa. Ja Jumalan äiti katsoo lapsia siellä... etteivät saa olla\nvallattomia... eikä meluta...\n\nToiset pienokaiset, jotka seisoivat pitkin seinävieriä, katsoivat niin\nikään topakasti Jeroshkaan.\n\nPunaposkinen Serjosha, jolla oli tuo jäärävä otsatukka, selitti hiljaa\ntoisille:\n\n-- Nyt se on loppu, veikot. Nyt kaivavat Jeroshkan maahan kuin nauriin\nja sitten pystyttävät ristin hänen kohdalleen.\n\nGrishka teki itse ruumisarkun ja toi sen. Kun ruumis sitten nostettiin\narkkuun pantavaksi, niin ei se ollut kuin ihmisen, vaan pikemmin kuin\nkananpoikasen ruumis, niin köykäiseksi se oli tullut.\n\n-- Kirstu näkyy olevan liian suuri, arveli Grishka tuntijan tavoin...\n-- Mutta, ei tee mitään... Enemmän on hänellä tilaa.\n\nYöllä heräsi Olga Stepanovna. Hänen ei tullut uni silmään. Silloin meni\nhän alas Jeroshkan luo ja hämmästyi aika lailla, kun näki Lupotshkan\nseisovan paitasillaan ruumiin päänaluksen kohdalla ja katselevan\nsilmiänsä nostamatta kuollutta toveriaan.\n\n-- Lupotshka, mitä sinä täällä teet? Ja vielä olet noussut tuolille\nseisomaan.;\n\n-- Minä tulin... tulin...\n\n-- Kyllä näen, että sinä olet tullut... mutta mitä varten sinä olet\ntullut?\n\n-- Ilman vaan, -- hän vilkuttaa.\n\n-- Vilkuttaa?\n\n-- Niin, hän vilkuttaa... Kas, kas nyt... taaskin hän vilkutti.\n\nPyhimyslampun lieto liekki loimahti aika-ajoin kirkkaammin, mutta\nlaimeni seuraavana hetkenä jälleen. Ja joka kerran kuin se tuolla\ntavoin alenemistaan aleni, näytti siltä kuin Jeroshka olisi iskenyt\nsilmää Lupotshkalle. Vain suurella vaivalla sai Olga Stepanovna hänet\nlähtemään makuulle.\n\n-- Meidän Jeroshka on vilkuttaja! selitti tyttö seuraavana päivänä\ntoisille lapsille.\n\nJa heidän muistissaan säilyi sitten kertomus Jeroshkasta --\nvilkuttajasta, joka lakkaamatta oli iskenyt silmää Lupotshkalle,\nkun tämä oli käynyt yöllä häntä katsomassa. Mutta vasta sitten, kun\nlapset kirkossa viimeisen kerran sanoivat hyvästi Jeroshkalle, ratkesi\nLupotshka ääneen itkemään ja vääntelihe vaikeroiden Olga Stepanovnan\nsylissä.\n\n-- Mikä sinua vaivaa, pieni tuhma tyttö?\n\n-- Minä en tahdo, että hänet pannaan multaan... minä en tahdo...\n\n-- Ei sille nyt mahda mitään.\n\n-- Vai ei, mahtaa kyllä. Annettakoon hänen maata kirkossa. Täällä on\nniin hyvä. Täällä palaa kynttilöitä ja täällä katselee hyvä Jumala\nhäntä.\n\nSila Sampsonovitsh oli kovasti murheissaan.\n\nSaman päivän iltana kävi majuri sattumalta eräitten tuttavainsa luona.\nSiellä naukkasi hän kolme ryyppyä perätysten, mikä hänelle muuten\naniharvoin tapahtui; sen jälkeen katsahti hän vertyneillä silmillään\nkaikkiin läsnäolijoihin ja huudahti: \"minulta kuoli Jeroshka\", ja\nratkesi itkuun.\n\nTurvakodissa punaverinen Serjosha kuvaili seuraavana päivänä, miten\n\"vilkuttajan\" hautajaiset olivat tapahtuneet, ja Lupotshka vakuutti\npyhästi, että Jeroshka viimeisen kerran oli iskenyt hänelle silmää\njuuri ennen, kuin kansi naulattiin kiinni arkkuun.\n\nKohta tämän jälkeen muisti Olga Stepanovna karhun ja vuohen, jotka\nJeroshka oli saanut tohtorilta. Hän ei löytänyt niitä.\n\nKysyttiin lapsilta, eivätkö he olleet näitä leikkikaluja nähneet.\n\n-- Minä annoin ne pois, vastasi Lupotshka astuen esiin.\n\n-- Miten? Kelle?\n\n-- Jeroshkalle. Kun hän yöllä makasi arkussa, niin minä annoin hänelle\nne.\n\n-- Kuinka se tapahtui?\n\n-- Nehän eivät olleet meidän, vaan hänen. Minä pistin ne hänen\npäänpohjiinsa...\n\nNiin oli siis Jeroshka saanut vuohen ja karhun mukaansa hautaan.\n\n\n\n\nXX.\n\n\nElämässä vaihtelevat ilo ja murhe samaten kuin valo ja varjo luonnossa.\nKyynelet ja hymyilyt katoavat jättämättä mitään jälkeensä. Tänään\nriehahtaa myrsky saattaen meren ankarasti kuohumaan, huomenna keijuu\njo tuo ääretön ulappa hiljaisina maininkeina, jotka leikkien lyövät\nrantaan. Vihuri kiskoo vaahtoa pauhaavan aallon harjalta, mutta aallon\npohjalla kimmeltää kuun kuvahinen hiljaa ja miettiväisenä, kuin\ntahtoisi se sanoa: \"älä usko aaltojen vihaa\". --\n\nJeroshka haudattiin ja joutui unhotuksiin; ainoastaan suurisilmäinen\nLupotshka, jonka oikea nimi oli Olympiada, muisti häntä vielä, ja joka\nkerran kun hän luki iltarukouksensa yhdessä Olga Stepanovnan kanssa,\nlisäsi hän kuiskaten: \"hyvä, hyvä Jumala, ota Jeroshka luoksesi, että\nhänen olisi hauskempi!\" --\n\nHyväksi onneksi sattui juuri tuohon aikaan kaksi iloista tapahtumaa,\njotka saivat suurta hälinää aikaan Bobkovin rauhaisan, pienen\nmaailman keskuudessa. Ensimäinen oli se, että Senjka kadettikoulussa\nnimitettiin aliupseeriksi, ja hän tuli kaikessa loistossaan, kaksi\nuutta palkkanauhaa epoleteissa, tuoden lahjoja, jotka hyvämuistinen\nkenraalinperhe oli lähettänyt kaikille turvakodin asukkaille; ja\ntoiseksi juoksi Grishka hengästyneenä ja ilosta hehkuvana kotiin\nja huusi jo kaukaa: \"pienet veikot, kuulkaa, Smukin ottaa minut\nkisällikseen!\"\n\nMutta hetken päästä, tultuaan nähtävästi huomaamaan, että hänen uudessa\nkorkeassa asemassaan sellaiset ihastuksen ilmaisut olivat sopimattomia,\nlisäsi hän hiljaa ja arvokkaasti:\n\n-- Viisitoista hopearuplaa kuussa ja ylöspito vapaa.\n\nTurvakodin hoidokkaat eivät käsittäneet mitä tuo \"viisitoista\nhopearuplaa\" oikeastaan oli, mutta aavistivat tai arvasivat sentään,\nettä se oli jotakin perin merkillistä, jotakin suurenmoista, niin että\nGrishka pienokaisten silmissä yhtäkkiä näytti kohoavan korkeammaksi\nkuin amiraliteetin torninhuippu. He piirittivät tuon onnellisen\nja katsoa noljottivat häneen suut seljällään, odottaen tuota\npikaa, seuraavassa silmänräpäyksessä saavansa nähdä jotakin vielä\nkummallisempaa, vielä uskomattomampaa. Hänen tuleva isäntänsä oli\nlahjoittanut hänelle tompakkikellon villalanka-perukkeineen, ja Grishka\nnäytteli hyvin ylpeänä kelloa \"pienille veikoille\". Nämä olivat ylen\nkärkkäitä näkemään mikä se siellä kellon sisässä tikitteli, ja Grishka\npani kellon heidän korvalleen, mutta kantta hän ei kumminkaan avannut.\n\n-- Kallis kappale, saattaa helposti tärveltyä -- hän sanoi.\n\nPoika osottautui kiltiksi ja kiitolliseksi. Kun Sila Sampsonovitsh\npalasi kotiin, lausui Grishka hänelle teeskentelemättömän\nyksinkertaisesti:\n\n-- Setä kulta, kolme hopearuplaa kuussa riittää minulle ja jäljellä\nolevat kaksitoista pyydän jättää talouteemme käytettäväksi.\n\n-- Hyvä! vastasi majuri yhtä luontevasti, lisäämättä siihen edes\n\"kiitostakaan\". Ja siinä hän tekikin oikein, sillä mitenkäpä kiitos\ntässä olisi voinut tulla kysymykseenkään? Muunlaista menettelyä, ei hän\nollut Grishkalta odottanutkaan. Mutta Bobkov ukon silmäpielissä loisti\nkumminkin jotakin niin lempeätä ja herttaista.\n\nSenjkakin kadehti Grishkaa:\n\n-- Sinä, veli Grishka, olet onnellisempi minua.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Sinä kykenet jo ansaitsemaan ja kaikilla meillä, koko meidän\ntalollamme, on sinusta apua.\n\n-- Sen sijaan tulee sinusta upseeri... sapeli kupeella... Sinulle\ntekevät poliisitkin kunniaa... Kaikki pelkäävät sinua, sinä et ketään.\n\n-- Sinne on vielä pitkä aika. Päästäkseni tykkiväkeen pitää minun lukea\nvielä viisi vuotta.\n\n-- Sinä tulet ampumaan kanuunalla. Mahtaa se sentään olla hirveätä\nsotatappelussa! Miten teitä opetetaan, ettette pelkää mitään koko\nmaailmassa?\n\n-- Mikäs upseeri se olisi, joka pelkää!\n\n-- No mutta, jos esimerkiksi saisit rautapollikalla nenääsi.\n\n-- Rautapollikalla?\n\n-- Niin, pommin.\n\n-- Sitä nyt kaikista vähimmin maksaisi säikähtyä.\n\n-- Sinut ammuttaisiin kuoliaaksi... Ei veli Senjka, paljon parempi on\nveistellä puuta, olla nikkarina. Kaikilla on siitä hyötyä, ei kelläkään\nvahinkoa. Nikkari Smukin sanoo, että meidän ammattimme on pyhää,\nJoosefkin oli puuseppä.\n\nJotkut pojista pantiin vielä sen jälkeen käsityökouluun.\n\nMuutaman päivän perästä katosi punaposkinen Serjosha ilman että kukaan\ntiesi, mihin hän oli joutunut, ja palasi vasta myöhään illalla, jolloin\notsatukkansa sojotti ilmassa niin omituisen juhlallisesti, ja hänen\nkasvoillaan oli ilme, jota ei kenkään ennen ollut niissä huomannut.\n\n-- Missä olet ollut, Sergei?\n\n-- Mikäs tämä on! sanoi hän leväyttäen auki sormensa ja pani pöydälle\nkaksi viiden kopekan rahaa, jotka oikein höyrysivät -- niin kovasti oli\nhän puristanut niitä pienen, hikisen nyrkkinsä sisässä.\n\n-- Mistä olet ne saanut? kysyi Olga Stepanovna levottomasti.\n\n-- Mistä? Huomenna saan taas saman verran. Käskettiin vain tulla\naikaisemmin.\n\n-- Mutta puhuhan sinä niin että voi ymmärtää, missä olet ollut, mitä\nolet tehnyt ja kuka sinulle on antanut nuo rahat?\n\n-- Eräs kasvitarhan omistaja. Täällä on kasvitarhoja. Minä tein työtä\nmaalla ja tiedän kyllä, mitä kasvitarhoissa on tehtävä. Minä pyysin\nhäneltä luvan tehdä työtä, ja hän sanoi: \"miksei, koeta vaan; palkkaa\nsaat sen minkä työsi ansaitsee\".\n\n-- Mutta rakas poika, tokkos olet saanut mitään syödäksesi?\n\n-- Kuinkas! Minä sain heillä puuroa ja voita sekä kaalikeittoa\nsuolakalan kanssa. Lähteköön Vanjka huomenna mukaan, on siellä työtä\nhänellekin. Miksi syödä leipää ilmaiseksi? On se jo aika meidänkin\nkoettaa...\n\nPieni lapsijoukko kasvoi ja varttui terveenä. Näistä \"kadulle\nheitetyistä\", jotka Sila Sampsonovitsh aikanaan oli korjannut, sukeutui\nreimoja poikia.\n\n-- Juuri niin, juuri niin, pojat -- riemuitsi vanha majuri. -- Olkaa\nte järkähtämättä toinen toisenne puolesta, niin on Jumala meidän\nkaikkiemme puolella!\n\n-- Sinäpä olet tosiaankin Sila, ja Sampsonovitsh [sitä merkitsee\n_voima_, Sampsonovitsh = Simsonin-poika] nimi on sinulla myöskin miestä\nmyöten! kehasi kauppias Jegorov häntä. -- Millaisen suurtyön olet\nsuorittanut!... Koettakoonpas toinen tehdä mitä sinä olet tehnyt --\nsiitä ei taitaisi tulla mitään!\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nMyöskin Olga Stepanovnalle oli kohtalo varannut jotakin odottamatonta.\nMelkein puolitoista vuotta oli kulunut minun pannessani tähdelle\ntapauksia tämän erikoisen pienen maailman keskuudessa, ja minun nähteni\noli tuo armas neitonen voimistunut ja muuttunut, niin ettei häntä enää\nvoinut samaksi tuntea. Hän näytti kasvaneen ja hänen ruumiin-muotonsa\npyöristyneen. Hänen äänessään ilmeni niin terveitä säveliä, että se\noikein ilahutti minua. Hänen hiljainen hymyilynsä, johon jo oltiin\ntotuttu, suli nyttemmin joskus raikkaaseen, sydämelliseen nauruun,\njosta puhui niin totinen, silminnähtävä iloisuus, että se saattoi koko\nhänen ympäristönsä keveämmälle mielelle.\n\nSila Sampsonovitsh tunsi olevansa kuin taivaassa.\n\n-- Meidän Olga Stepanovnasta on tullut oikea valtti! oli hänellä tapana\nsanoa.\n\n-- Tehän voisitte naida hänet, huomautettiin.\n\n-- Vanha ukonrähjä naisi sellaisen ruhtinattaren! huudahti majuri\nvallan säikähtyneenä. -- Minun morsiameni itkee minua maanpovessa. Ei\nminun nyt enää kelpaa ajatella naimista. Ilman sitäkin on minulla jo\nperhe semmoinen, joka hakee vertojaan.\n\nKerran, kun taas kävin heidän luonaan, havaitsin hämmästyksekseni,\nettei Olga Stepanovna ollut aivan tavallisessa mielialassaan. Hän oli\nvallan murtuneen näköinen.\n\n-- Mikä teitä vaivaa, kyyhkyseni? Onko joku lapsista sairaana?\n\n-- Ei, Jumalan kiitos, kaikki ovat terveenä.\n\n-- Entä te itse?\n\n-- Ei minullakaan ole mitään valittamista; tuossa tuo menee entisekseen.\n\nSamassa hän kääntyi ja loittoni minusta. Hän astui muutamia askelia,\npysähtyi sitten yhtäkkiä ja vaipui ajatuksiinsa. Mutta kohta sen\njälkeen hän päätään pudistamalla koetti näköjään karkoittaa jotakin\nkiusallista ajatusta, pakottipa itsensä hymyilemäänkin. Mutta sepä ei\nottanut luonnistuakseen, tuo hymyily, joka sisälsi jotakin haikeata,\nalakuloista, jopa miltei kuin syyllisyydentuntoa. Minä olin jo aikeessa\nlähteä pois, mutta hän pidätti minut ovella.\n\n-- Olen äskettäin lukenut teidän muistelmanne sodasta.\n\n-- No, niin mitä?\n\n-- Te mainitsette siinä tuon Gortalovin, joka yksin jäi\numpivarustukseen kuolemaan. Minun mielestäni pitäisi kaikkien tehdä\nniin.\n\n-- Mitenkä olette saanut tuon päähänne.\n\n-- No niin, olenpa johtunut vaan sitä ajattelemaan. -- Eihän sitä heti\ntule oivaltaneeksi, että ihmisen todellinen onni on siinä, että tietää\ntäyttäneensä velvollisuutensa.\n\n-- Hyi toki, Olga Stepanovna! Tuohan kuulostaa juuri siltä, kuin\njos lukisitte sen jostakin ohjekäskystä. Ja niin vieraalta kuin se\nkalskahtaa teidän suussanne.\n\n-- Siltäkö tuntuu? Kumminkin on asianlaita niin, kuin minä sanoin. --\nJa persoonallisen onnensa tähden ei pidä koskaan luopua tehtävästään.\n\n-- Johan taas! Puhukaahan toki selvää ja tolkullista kieltä ja älkää\nladelko noita perussääntöjänne tai miksi niitä nimittäisin. Joku koulun\nentisistä luokkaopettajattaristako se nyt on muistunut teille mieleen,\nvai kuinka?\n\n-- Ei, koulussa ei näitä asioita meille opetettu. Elämä se vasta\nsaattaa ne selväksi...\n\nJa taaskin suuntautui hänen katseensa ulos ikkunasta, mutta varmaankaan\neivät hänen silmänsä siellä nähneet autiota katua lauta-aitoineen\noikealla, ei myöskään aidan yli riippuvia viheriöitä puunoksia eikä\nkyyhkystä, joka siinä istui nyppien nokallaan siipiään.\n\n-- Varmaankin on teille jotakin tapahtunut?\n\n-- Minä kerron teille sitten jäljestä päin. Minulle on todellakin\ntapahtunut jotakin... odottamatonta... Minä en tiennyt mitenkä minä...\n\n-- Teidän olisi pitänyt neuvotella jonkun kanssa.\n\n-- Ei... Sellaisia asioita täytyy jokaisen itsensä ratkaista,\nymmärryksensä ja omantuntonsa mukaan. Tahi tuleeko aina ja\nloppumattomiin vain seurata toisten neuvoja?...\n\n-- Teidän on oleva helpompi, jos lausutte ajatuksenne julki.\n\n-- Eivätpä ne minua erittäin vaivaakaan. Minä seison vain niinkuin\ntienhaarassa, en tiedä mennäkö oikealle vai vasemmalle. Kummallakin\ntaholla on jotakin houkuttelevaa.\n\n-- Tänäänpä on ihan mahdotonta käsittää teitä!\n\n-- Odottakaa, perästä päin.\n\nMuutamien päivien kuluttua satuimme taaskin yhteen.\n\nHän oli jälleen tyyni ja tasainen kuin tavallisesti.\n\n-- Oletteko nyt jo päättänyt vasemman tahi oikean puolen hyväksi?\n\n-- Olen, vastasi hän naurahtaen, -- olen päättänyt kerran kaikkiaan.\n\n-- Voitteko nyt kertoa tapauksen?\n\n-- En tänään.\n\n-- Onko teillä kiire?\n\n-- Ei, vaan haava tuntuu vielä kipeältä. Myöhemmin saatte kuulla.\n\nTuo \"myöhemmin\" tuli vihdoin sekin.\n\nMutta ennen sitä tapahtui vielä kaikellaista. Minä tutustuin toisiin\nhenkilöihin, jotka tavalla tahi toisella olivat vaikuttaneet Olga\nStepanovnan kohtalon juoksuun, ja tahdon nyt omin sanoin kertoa mitä\nheidän puheittensa mukaan oli hänelle tapahtunut.\n\n\n\n\nXXII.\n\n\nKuten kaikki tyttökoulun päättäneet nuoret neitosemme, tiesi Olga\nStepanovnakin koulusta lähtiessään hyvin kaikki Nebukadnezarit,\nMstislav rohkeat, Pietari erakot ja suuren joukon Ludvikeja ja taisi\nerehtymättä luetella kaikki Ranskan kaupungit, vieläpä erityisesti\nmainita ne, jotka köysitehtaittensa puolesta ovat muita merkittävämmät;\nsamoin ikään oli hänelle tuttu sääntö, että kateettien neliöitten\nsumma on yhtä suuri kuin hypotenuusan neliö, puhui ranskaa erittäin\nhyvin, osasi pianolla soittaa kaikellaisia \"reveries\", jopa auttavasti\nlaulaakin. Mutta todellinen elämä oli hänelle kuin ekvatsiooni...\nno, sanokaammepa vaikka kolmen tuntemattoman kanssa. Tuon yksinäisen\ntyttöparan oli, päästessään koulusta, aivan mahdotonta sovittaa yhteen\nvastaista asemaansa ja Nekoa tai Fredrik Barbarossaa tai \"Linnun\nrukousta\", jonka hän niin vaikuttavasti oli lausunut päästötutkinnossa.\nOnneksi ei hän kumminkaan jäänyt aivan yksinomaan oikullisen kohtalon\nohjattavaksi. Hänelle hankittiin kotiopettajattaren paikka erään\nylhäisen miehen perheessä, jossa hänen asemansa kuitenkin sukeutui\nhieman kummalliseksi. Tosin häntä teititeltiin ja kutsuttiin\n\"mademoiselleksi\", mutta ensimäiselle kamarineitsyelle Athanasialle\nosotettiin epäilemättä suurempaa huomaavaisuutta ja arvonantoa kuin\ntuolle kunniamerkillä palkitulle naiskasvatuslaitoksen vangille. Alussa\nhän ei tätä suhdetta huomannut. Se mikä häntä ympäröi oli vielä liiaksi\nuutta, ja siitä päivästä saakka kuin hän oli lopettanut koulunkäyntinsä\nei hänen hämmästyksestä auennut suunsa ollut vielä ehtinyt sulkeutua.\nPerheessä seurusteli muudan serkku, jolla oli loistava univormu ja\nkomeasti kierretyt viikset. Omassa piirissään pidettiin häntä erittäin\njärkevänä miehenä, koska hän ratkaisevina hetkinä osasi silmillensä\nantaa erinomaisen \"syvällisen\" ilmeen ja pysyä merkitsevästi\nääneti. Sitäpaitsi oli hänen hymyilyssään jotakin demoonillista, ja\nkuunnellessaan muita tiesi hän osottaa suurta yksilöllistä etevyyttä,\nmikä myöskin vaikutti, että perheellä oli hänestä mitä suurimmat\ntoiveet. Hän oli nyt ensimäinen, joka teki Olga Stepanovnalle selväksi\nhänen eriskummaisen asemansa. Hän ei ainoastaan selittänyt hänelle\nhänen tilaansa, vaan puhui siitä niin ylevällä suuttumuksella ja piti\neräässä tilaisuudessa niin innokkaasti hänen puoltansa, että Olga\nStepanovna ennen pitkää oppi näkemään hänessä tiesipä minkä ritarin,\nehkäpä Ivanhoen tahi Rikard Leijonanmielen tahi ehkäpä molemmat\nsamalla kertaa. Hänestä näytti, että kaikki, hän itsekin siihen\nluettuna, seisoivat jossakin hyvin alhaalla, ja että tämä kaikkien\npaladiini (vaeltava ritari) liiteli saavuttamattomassa korkeudessa,\nettä jokainen katse, minkä hän muille tavallisille ihmisille soi, oli\njo suosionosotus. Hänen sanansa tulivat Olga Stepanovnalle laiksi,\nja vähinkin hänen osottamansa kohteliaisuus saattoi Olga Stepanovnan\nnostamaan päänsä korkealle ja tuntemaan itsensä ylpeäksi. Kesäisin,\nvarsinkin huvilassa maalla, sattuivat he usein olemaan yhdessä.\nOlga Stepanovnan hoitoon uskotut lapset pääsivät toisinaan käymään\nsukulaisissa, ja silloin hänellä oli päiväkaudet joutoa. Tähän aikaan\nvaivasi Rikard Leijonanmieltä sietämätön ikävä. Hän oli menettänyt,\ntahi niinkuin hän toveripiirissä lausui -- \"lenssannut\" korttipelissä\nja sen tähden oli hänen pakko lyöttäytyä sukulaisten luo asumaan\nhuvilaan. Hän olisi varmaan kokonaan menehtynyt synkkämielisyytensä ja\n\"ma tante'n\" varotusten johdosta, ellei hän olisi tiennyt nauttivansa\nOlga Stepanovnan sokeata ihailua. Luonnollisesti ei hän tälle\nmaininnut mitään korttipelistä. Hänen puheistaan Olga Stepanovna tuli\nsiihen uskoon, että hänen ritarillaan oli mielessään jokin erittäin\nsyvämielinen suunnitelma, jonka toteuttamista varten hän juuri oli\npaennut huvilan yksinäisyyteen. Rikard Leijonanmieli tapasi käydä hänen\nkanssaan kävelemässä siellä \"Hirvisaarella\" ja kuuli Olga Stepanovnan\nniin usein ylistelevän häntä joksikin suur'ihmiseksi, valituksi\nluonteeksi, että hän lopulta ei ollut ainoastaan huomaavinaan, vaan\nmyös mielestänsä todella näki ylhäällä päänsä päällä juuri kuin\nsalaperäisen \"kohtalon sormen\", joka viittasi suoraan häneen. Ja hän\nlausui siis Olga Stepanovnalle itsestään:\n\n-- Minä olen \"kohtalon kantamoinen\".\n\nTuollaisten ajatusten valtaamana ja tuon \"sormen\" vaikutuksen\nalaisena osotti hän siveälle kotiopettajattarelle aina mitä suurinta\nhuomaavaisuutta.\n\n-- Te olette ainoa, joka olette minussa havainnut ennaltamääräyksen,\nsanoi hän ja antoi \"sallimuksesta kertovan\" katseensa liitää loitos\netäisyyteen.\n\nAsia päättyi sitten niin, kuten sellaisissa tiloissa on tavallista.\nOlga Stepanovnan täytyi luopua toimestaan perheessä ja hän asettui\nasumaan Kotikovin \"kalustettuihin huoneihin\", missä hänelle oli asunnon\nhankkinut tietysti juuri tuo mainittu ritarinsa. Onneton teki nyt\nkaikki mitä voi, hankkiakseen itselleen tointa. Hän merkitytti nimensä\nkaikkiin osotekonttoreihin ja kävi samassa tarkoituksessa kaikkien\ntuttaviensa luona. Hänen vaeltava ritarinsa -- heidän keskinäinen\nsuhteensa oli yhä vielä puhdas -- kävi tuhka tiheään hänen luonaan ja\ntuli joka kerralta yhä enemmän vakuutetuksi, että Olga Stepanovnakin\noli ihmeteltävä luonne, jonka sallimus varta vasten oli määrännyt hänen\n\"ylpeän\" yksinäisyytensä sulostuttajaksi. Mutta päivä toisensa jälkeen\nkului ilman että Olga Stepanovna onnistui saamaan työtä. Sillä välin\nritari hänen silmissään saavutti yhä valtavamman suuruuden, ja kun hän\nyhtäkkiä puhkesi sanomaan: \"teidän on tultava Jeanne d'Arc'ekseni\",\ntunsi Olga Stepanovna itsensä täydellisesti voitetuksi. Ja kun talvi\nsitten tuli -- asuivat he jo yhdessä.\n\n\n\n\nXXIII.\n\n\nOlga Stepanovnan onni ei ollut pitkä-ikäinen.\n\nKuten tiedämme löytyy perhosia, jotka elävät vain yhden päivän.\nSemmoinen perhonen mataa koterostaan, lekottelee päivänpaisteessa\nja lämpimässä, lentää tuoksuvasta kukasta toiseen, ja kun iltarusko\nsammuu, sammuu hänkin saamatta edes nähdä tai tuntea pimeätä yötä,\nsen kosteutta, sen kylmyyttä. Olga Stepanovnan onni muistutti tämän\nperhosen päivää; perho saa toki kuolla, mutta Olga Stepanovna ei\nsaanut, vaan yö kietoi hänet pimeään, kylmään vaippaansa. Alussa hän ei\nkäsittänyt niin mitään. Ritari alkoi näristä kuin vanha akka, muuttui\noikulliseksi, tuli nurpeissaan kotiin, vakasi miekkansa nurkkaan ja\nsätti kaikkea ympäristössään kurjaksi ja inhottavaksi. Sen sijaan että\nolisi pakissut Olga Stepanovnan kanssa mieltä ylentävistä aineista,\nryhtyi hän sievistelemään kynsiään -- mikä tehtävä vaati parisen\ntuntia kerrakseen ja sillä aikaa ei kukaan eikä mikään saanut häiritä\nhiljaisuutta hänen ympärillään. Jos Olga Stepanovnalla oli hiukset\nkammattu ylös, huomautti hän miksi noin sileäksi nuoltu? Jos hiukset\nolivat höllemmällä, ärähti hän: \"sinulla näyttää olevan halu tekeytyä\nnoita-akaksi\". Jos Olga Stepanovnan kädet tuntuivat kylmiltä, sanoi\nhän: \"ihan niinkuin ottaisi sammakon käteensä\". Jos ne olivat lämpimät,\nsilloin kuuluivat sanat: \"mikä sinua vaivaa? Oikein on vastenmielistä\nottaa sinua kädestä ihanhan se polttaa; ja niin kuiva sitten - kuin...\nkuin käärmeennahka.\" Jos Olga Stepanovna oli hyväilynhaluinen, huudahti\nhän: \"anna minun olla, minä olen kyllästynyt moisiin poroporvarillisiin\nhellyydenosotuksiin... Mene pois luotani! Tuo saattaa käydä laatuun\njossakin tupakkakaupassa.\" Jos taas Olga Stepanovna jätti hänet rauhaan\nja koetti pidättää itseänsä, sanoi hän: \"Venäjän naisista ei ole min\nmihinkään; heidän läheisyydessään on vilustumisen vaara tarjona,\nsaa helposti nuhan; toista ovat Ranskan naiset\" j.n.e. Sattuipa\nRikard Leijonanmieli sitten käymään eräässä huvipaikassa, jossa oli\ntarjona tanssia ja laulua. Huvipaikan isäntä, muudan sivistyneeseen\nluokkaan kuuluva nykyajan mies, oli kilpaillessaan Poljakovien ja\nAumon'ien kanssa pyrkinyt voitolle näistä järjestämällä yrityksensä\n\"tieteen viimeisen kehitysasteen\" mukaan. Hän tilasi ranskalaisen\nkuplettilaulajan -- iljettävän kuotuksen. Sinä iltana, jona \"kohtalon\nkantamoinen\" kävi huvipaikassa, oli tuo laulaja esiin huudettaessa\nastunut yleisön eteen varustettuna kasvoja rumentavalla tekonenällä,\njoka oli tehnyt hänet varsin naurettavan näköiseksi. Ja Rikard\nLeijonanmielen pisti yhtäkkiä silmiin se hämmästyttävä yhdennäköisyys,\nminkä hän luuli huomaavansa tämän narrin ja Olga Stepanovnan välillä.\nTuommoiset vertailuthan ovat mahdollisia. Ei mitään yhteisiä piirteitä\nja kumminkin -- mikä merkillinen yhtäläisyys! Olga Stepanovnalla ei\nollut sellaista nenää eikä sellaisia huuliakaan kuin ranskalaisella,\nmutta siitä huolimatta näytti hänen ulkomuodossaan olevan jotakin, mikä\nitsepintaisesti muistutti tästä vintiöstä, jopa siinä määrässä, että\nvaeltava ritari, kun hän sitten palasi kotiin, ei voinut nauramatta\nkatsoa Jeanne d'Arc'iinsa. Hän oli Olga Stepanovnassa näkevinään\nmaalatun, iljettävän kujeilijan, eikä sen tähden voinut enää ilman\nilmeistä vastenmielisyyttä ottaa häntä kädestä.\n\nOlga Stepanovna tuli tällä välin kituvaiseksi ja alkoi sairastella,\nmikä seikka yhä enemmän pahensi hänen tilaansa.\n\n\"Niinkuin nyljetty kissa!\" ajatteli ritari itsekseen, kun hänen\nkatseensa osui Olga Stepanovnan kalpeihin, pienoisiin kasvoihin ja\nkulmikkaihin olkapäihin.\n\n\"Enhän minä ole mikään sairaanhoitajatar!\" ajatteli hän kuten toisetkin\nsenkaltaiset herrat.\n\nViimein hän haki ja sai virkatointa toisella paikkakunnalla ja matkusti\npois, mutta unhotti kokonaan ennalta ilmoittaa lähdöstään Olgalle.\n\nVasta Moskovasta lähetti hän hänelle sähkösanoman, luvaten ilmoittaa\n\"lähemmin kirjeessä\". Mutta noita lähempiä tietoja sai kärsivä\nnaisrukka kauan odottaa. Kuukausi kului, mutta mitään ei kuulunut.\nViimein kun virkatoiminnalle määrätty aika läheni loppuaan, tuli\ntietoja, tosin lyhyitä, mutta sitä enemmän sisältäviä. Kirjeessä,\njoka ei ollut vapaa oikeinkirjoitus-virheistä, ilmoitti Rikard\nLeijonanmieli, että heidän liittonsa oli muka molemmanpuolinen\nhairahdus, että _hän_ jo kauan oli tuntenut Olgan kylmyyden jopa\ninhonkin _häntä_ kohtaan ja sen tähden, tottuneena kaikessa uhrautumaan\nja menettelemään jalosti, nyt antoi hänelle vapauden jälleen; että\nhän \"aatelismiehenä ja upseerina\" tietystikään ei jättäisi häntä\napua vaille, vaan auttaisi häntä tilansa ja varojensa mukaan; että\nOlgalla vielä oli elämä kokonaan edessään; että hän toivotti Olgalle\nonnea sekä pyysi, että Olga unhottaisi hänet ihan kokonaan eikä\nantaisi hänen varjonsa saattaa hänen omaatuntoaan rauhattomaksi;\nettä hän antoi Olgalle anteeksi _kaikki, kaikki, kaikki_ (mitkä\nkaikki -- jätti hän viisaasti kyllä sanomatta, kenties ranskalaisen\nkuplettilaulajan valenenän?)... \"Olkaa huoleti, minä en ole häiritsevä\nteitä soimauksillani. Maailma on avara, meillä on kylliksi tilaa\neritä toisistamme, tarvitsematta enää milloinkaan kohdata toinen\ntoistamme... Minä olen ylpeä ja voin kyllä vaikenemisen hunnulla\npeittää sydämenhaavani\" j.n.e. Asunnon ja huonekalut jätti hän\nOlgalle ja pyysi ainoastaan, että Olga panisi kokoon mitä hänellä oli\nyksityisiä kapineita siellä, jotta hän voisi lähettää palvelijan niitä\nnoutamaan... Kirjeen luettuaan Olga Stepanovna jäi pitkäksi aikaa\nsohvannurkkaan istumaan. Hänen oli aivan mahdotonta tajuta mitä oli\ntapahtunut. Oli kuin jonkinlaisia tulikierukkoja olisi väippynyt hänen\nsilmäinsä edessä; hänen korvissaan suhisi, ohimoita pakotti, päälaki\npainoi lyijynraskaana aivoja... Hänen jalkojaan tuntui kylmävän, hän\nnosti ne allensa ja kääri ympärilleen vaipaksen. Jääkylmät väreet\npuistuttivat hänen ruumistaan, ja sydän tykytti niin rajusti, jotta\nhän luuli kylkiluiden katkeavan tai sen itsensä pakahtuvan niitä\nvasten. Tulevaisuus, koko hänen elämänsä kutistui kokoon, niin ettei\npääsy eteen päin eikä sivuille päin näyttänyt mitenkään mahdolliselta.\nJa pimeys, sankka pimeys verhosi painostavana häntä. Ei pienintäkään\ntähteä pilkottanut siellä. Kaikki mitä tämän naisparan sielussa lie\nollut voimia -- kaikki oli hän pannut rakkauteensa, kaikki oli hän\nuhrannut rakastetulleen. Ja hänestä tuntui nyt, kuin jos hänellä ei\nolisi enää mitään mille elää ja mistä elää -- ei siinä mielessä,\nettä hänellä ei ollut varoja, vaan että hänellä ei ollut aivoja, ei\nverta, ei hermoja, ei voimia, sanalla sanoen ei mitään, sillä hän, tuo\nkunnoton, oli riistänyt häneltä kaikki, heittänyt ne likaan ja polkenut\nne siihen, ja nyt liiteli onneton nainen avaruudessa kuni tyhjä\npallo, ilman tarkoitusta, ilman päämäärää. -- Seuraavana yönä valtasi\nhänet hulluutta lähentelevä epätoivo. Mitäpä olikaan hänen nyt enää\ntehtävänä? \"Kuoltava\" -- oli hänestä kuin joku olisi kuiskannut, joku\nsalaperäinen, taipumaton, joka piili pimeässä ja jonka läsnäolon hän\nselvästi tunsi. Oli kuin tämä joku olisi työkkäilemistään työkkäillyt\nhäntä, tarttunut häntä olkapäihin, pukenut jonkin vaatekappaleen\nhänen ylleen ja heittänyt hänet ulos, tuonne jäätyneelle Nevalle\nhukuttautumaan, välttämättömästä hukuttautumaan... Ja yhä kylmemmäksi\nkävi hänen sisällään sekä hänen ympärillään.\n\nJuuri siinä tilaisuudessa Sila Sampsonovitsh sattui tapaamaan hänet.\n\nOlga Stepanovnan sairaus ei kestänyt kauan, ja taudista kostuttuaan\ntuli hän huomaamaan, että elämä ei sentään yksinomaan keskittynyt\nhänen rakkauteensa, että ulkopuolella tämän rakkauden rajojen levisi\näärettömiä avaruuksia, täynnä valoa ja lämpöä, että tuossa, aivan\nhänen vuoteensa vieressä puuhaili pieniä hyljättyjä olentoja, jotka\nolivat kukkanuppujen tavoin auenneet, odottaen saavansa nauttia hänen\nrakkaudestaan, hellyydestään, hyväilyistään, kuni virvottavasta\nkasteesta ikään.\n\nOlga Stepanovna virkosi jälleen.\n\nPalkinnon saanut kasvatuskouluneiti kuoli hänessä ainaiseksi ja sen\nsijaan nousi todellinen nainen, josta uhkui ehtymättä voimia hyviin\ntekoihin. Nyt oli hänen elämänsä saanut sisällön ja hän oli täysin\ntyytyväinen oloonsa. -- Mutta juuri silloin piti sattuman, että\nmenneisyys yhtäkkiä ja odottamatta taas veti hänet puoleensa...\n\n\n\n\nXXIV.\n\n\nUseimmissa tapauksissa on katala ihminen ainoastaan jossakussa\nsuhteessa katala; tarkastettakoon häntä toiselta puolelta, niin varmaan\nhänessäkin huomaa Jumalan kuvan. Mineraalit kiteytyvät kokonaisina ja\nsamanmuotoisina, mutta ihmisten laita on toinen. Usein kyllä on ihminen\nyhtä valmis tekemään urosteon kuin minkä konnuuden tahansa. Hän on\naallokon kuljetettavana. Hyvään päin sattuu kyllä poikkeuksia, mutta\npahanne päin en ole niitä huomannut. Tavallisesti on se niin, että\nminne hän alussa sattuu kulkeutumaan, ennen kuin hänen luonteensa vielä\non vakaantunut, siihen jää hän kuin naulattuna olemaan. Mutta täysin\nkehittyneissäkin luonteissa saattaa toisinaan havaita hämmästyttäviä\nvastakohtia tässä suhteessa. Sama osottautui nyt olevan laita Rikard\nLeijonanmielen.\n\nJoitakuita vuosia oli kulunut. Luultavasti oli hän tällä välin\nyhtynyt useampiinkin naisiin, ollut rakastunut ja saavuttanut\nvastarakkautta. Mutta mitä enemmän mielivaikutteita hänellä karttui ja\nmitä useampia \"kullan kuvia\" painui hänen mieleensä, sitä selvempinä,\ntarkkapiirteisempinä ja viehättävämpinä tulivat kaiken tuon takaa\nnäkyviin Olga Stepanovnan lempeän rakastettavat, vaikkei läheskään\nkauniit kasvot. Ja mitä pitemmälle aika kului, sitä kirkkaampana\nhelotti tuo kuva, kunnes se viimein loistollaan himmensi kaikki muut.\nHänestä näytti kuin jos Olga Stepanovna ainoastaan olisi tahtonut\nhänelle todellista onnea lahjoittaa. Olgan persoona saattoi niin\nvähitellen varjoon koko maailman sekä hänen edessään että takanaan.\nVarsinkin kävi asema tällaiseksi eräänä iltana, kun hän vastoin\ntavallisuutta oli jäänyt kotiin aivan yksin. Oli sateinen ilma ja\nLeo Aleksandrovitsh tunsi itsensä liian laiskaksi lähteäksensä\nminnekään. Hän puki sen vuoksi väljän takin yllensä, viritti tulen\nrautauuniin, asettui mukavasti istumaan nojatuoliin ystävällisesti\nleiskuvan takkavalkean eteen ja istua nuukkui siinä myöhään yöhön.\nJollakin ikäkaudella tulevat tämmöiset situatsioonit ikäänkuin tarpeen\nvaatimiksi. Menneisyyden muistot tulevat yhä rakkaammiksi ja niiden\nkanssa viipyy niin mielellään muutaman hetkisen kahdenkesken. Sillä\naivan yksinhän ihminen ei ole koskaan. Lukemattomista haudoista\ntuolla takanasi nousee henkilöitä, jotka ovat sydämellesi kalliita,\nja niin vietät tuntikausia seurapiirissä, jossa tunnet olevasi\npaljoa tutumpi kuin niitten uusien ystävien ja tuttavien parissa,\njotka todellisuudessa ympäröivät sinua. Suloisia ääniä tarjoutuu\nkuultavaksesi, ääniä, jotka kerran joskus ovat saaneet sydämesi\nsykkimään sekä ilosta että levottomuudesta. Ja sinä annat mielelläsi\naallon kuljettaa itseäsi kauas, kauas menneisyyteen, jolloin kaikki\noli niin toisennäköistä, jolloin aurinko näytti kirkkaammin paistavan,\njolloin esineitten värit tuntuivat mehevämmiltä ja lämpöisemmiltä ja\nkukkien lemu ihanammalta, ja jolloin olit hengittävinäsi niin huokeasti\nja vapaasti, jolloin ihmisten sydämetkin huokuivat kohtahasi enemmän\nluottavaisuutta ja ystävyyttä. -- Leo Aleksandrovitsh, niin, hänkin\njäi nyt istumaan siten, kahdenkesken noitten sanattomain todistajain\nkera, ja tietysti astui silloin elävänä kohta hänen eteensä Olga\nStepanovnan armahainen kuva. Vaikka erilläänkin ja matkan päässä ollen,\ntunsi hairahtunut paladiini mielestänsä taaskin tuon viattoman tytön\nperin hellät hyväilyt, kuuli hänen kuohuvien tunteittensa värähyttämän\näänen, joka nyt tunki hänen sydämeensä semmoisella voimalla, että hänet\nyht'äkkiä valtasi joku käsittämätön tuska. Ja Olga Stepanovnan katsekin\nosui jälleen häneen, ei tuo neuvoton ja hämmästynyt katse, jolla hän\noli tähystänyt häntä viimeksi, tultuansa käsittämään heidän turhaan\nrauenneen rakkautensa koko katkeruuden ja pettäväisyyden, -- ei, vaan\nluottavainen ja altis katse, jossa koko hänen teeskentelemätön, puhdas\nsielunsa kuvastui.\n\nLeo Aleksandrovitsh nousi sijaltaan ja otti esiin hänen kirjeensä.\n\nNämä kirjeet olivat hänellä vielä tallella, vaikka hän kaualla ei ollut\nsilmäillyt niitä. Ja Jumala sen tietää miten iloiseksi hän nyt tuli,\nettei ollut hävittänyt niitä yhdessä muitten kirjeitten keralla...\n\nHän ryhtyi niitä uudelleen lukemaan.\n\nMikä suloinen tunne huokuikaan häntä vastaan näistä hienolla käsialalla\ntäyteen kirjoitetuista lehdistä! Oli niinkuin kevättuulonen olisi\ntuonut muassaan etäisiltä mailta hiljan puhjenneitten orvokkien hienoa\ntuoksua. Ja mikä hartaus! -- hartaus, joka teki nämä kirjeet ikään\nkuin eläviksi. Hän oli jokaisessa näistä kellastuneista sanoista\ntuntevinaan ikään kuin hiljaista suonentykytystä. Kuinka toisellainen\nOlga Stepanovna oli kuin ne naiset, joita hän sittemmin niin lukuisasti\noli elämässään kohdannut, nuo keimailevat, loistavat, mutta kylmät\nnaiset, jotka eivät muusta välittäneet kuin huolettomasta elosta ja\nnautinnoista!... Häntäkin he olivat pitäneet sellaisena nautinnon\nlähteenä, ei yhtään sen parempana... Hänen tunteistaan he viisi\nvälittivät! Eivät he mitään olleet hänelle antaneet, mutta kaikki he\nolivat vieneet, rahat, ajan, tulevaisuuden. Mutta _tämä_ nainen, kuinka\nyksinkertainen hän oli kaikessa! Sanatkin, joita hän käytti, olivat\nkaikkein tavallisimpia. Niissä ei näkynyt sitä intohimojen ilotulta,\nmikä noitten toisten naisten kirjeissä oli vallannut hänet; ei, hänen\nsanansa olivat kaikkein tavallisimpia, mutta kuitenkin paloi niissä\nsellainen hehku, että se sai hänetkin lämpenemään... Hän tunsi sulosti\nhurmaavan sumun pimentävän hänen silmänsä ja hänestä oli kuin Olga\nStepanovna olisi seisonut siinä hänen vierellään -- hän kuuli hänen\nhameensa hiljaisen kahinan. Hän ummisti silmänsä ja hänen mielestänsä\nei muuta tarvittu kuin että hän ne jälleen avaisi, niin näkisi hän\nOlga Stepanovnan, hänen tarvitsi vain kurottaa kättään koskettaaksensa\nOlga Stepanovnan vapisevaan, kylmään ja kalvakkaan käteen. Ja tämän\nkäden yhdestä ainoasta puristuksesta olisi hän nyt ollut kernas\nuhraamaan kaikki myöhemmät voittonsa ja ihastumisensa, kaikki nuo\nnaiset, jotka olivat vannoneet hänelle rakkautta, kuten hänkin oli\nheitä kohtaan tehnyt. -- Hän otti esille Olga Stepanovnan valokuvan ja\nrupesi tarkastelemaan sitä. Kuinka tyhmä hän oli ollut silloin, kun\nei ollut ymmärtänyt pitää arvossa tuota sisäistä kauneutta, minkä hän\nnyt niin hyvin tajusi, tuota sielua, joka loisti hänen kaikki anteeksi\nantavasta katseestaan ja hänen surumielisestä hymyilystään! Noita\nhuulia hän oli suudellut. Nehän olivat kuuluneet hänelle, kuten koko\nOlga Stepanovnan olentokin -- täydellisinä ja kokonaan. Leohan oli\nottanut häneltä kaikki mitä oli tahtonut ja milloin tahtonut, kysymättä\nlupaa, välittämättä hänen mielihaluistaan, ja kaikki Olga Stepanovnan\npyrinnöt ja harrastukset olivat tarkoittaneet vain sitä, että hänen\nLeonsa tuntisi itsensä onnelliseksi ja tyytyväiseksi... Ja kaikki oli\nLeo Aleksandrovitsh, omin käsin, rikki ruhtonut, sekä hänen että tuon\nhiljaisen, hennon elämän!... Heidän liittonsa, tuon vapaan, uskollisen\nja ihanan oli hän heittänyt likaan, kuin minkäkin epäjumalankuvan ja\npolkenut sen siihen...\n\nHänestä tuntui yhtäkkiä niin hirvittävältä ja tukehduttavalta.\n\nHän pukeutui kiireesti ja riensi ulos sateeseen ja kylmään. Nuo\nmuistelmansa olivat ikäänkuin tukehuttaa hänet siellä kotona, hänen\nollessaan niiden kanssa kahdenkesken...\n\n\n\n\nXXV.\n\n\nUlkona oli kauhea ilma.\n\nVettä ei tullut ainoastaan kaatamalla, vaan sade oikein pieksämällä\npieksi kaikkea ja kaikkia, jotka kova onni oli pakottanut olemaan\nulkona. Jalkakäytävillä vesi juoksi virtoina ja torilla siinti\nvesilätäkköjä, jotka muistuttivat lampia. Oli mahdotonta erottaa\nmistä päin tuuli puhalsi -- se puski piammiten kaikilta tahoilta ja\npyyhkäsi äkäisesti vinkuen ja valittaen etemmäs, palatakseen heti kohta\ntakasin, jolloin se äkisti hyökkäsi tuivertaen kulkijamen kimppuun,\nheitti viitankauluksen hänen päänsä yli ja tempasi sen jälleen alas,\nvaleli hänen kasvonsa kylmillä, kipenöitsevillä vesisuihkuilla, survasi\nhänet katukäytävän vieressä kohisevaan ojaan ja jätti hänet vihdoin\nvoipuneena ja soaistuneena siihen paikkaansa. Sekasortoinen vedenryöppy\nhimmensi katulyhtyjen valon. Kaasuliekki lyhdyissä hulmusi sinne tänne\nikään kuin ahdistettuna joka puolelta. Kovaa kokivat sekä ihmiset että\nhevoset tässä jumalattomassa ilmassa. Vuokra-ajurien tuimat kiroukset\nhukkuivat tuulen pauhinaan. Avuttomina ravistelivat rasittuneet vetäjät\nväsyneitä ja märkiä päitään raskaasti ponnistaessaan eteenpäin. --\nSivuutettuaan muutamia katuja Leo Aleksandrovitsh soitti muutaman\ntuttavansa luona, mutta siellä ei ollut ketään kotona. Toisaalla\ntaas oli ehditty käydä jo levolle. Ensimäisessä paikassa kuului oven\nsisäpuolelta lasten iloista naurua ja sipsutusta, ja ehdottomasti\nhänen nyt kävi kateeksi se, mitä hän tähän asti oli pitänyt vain pilan\narvoisena. Ennen oli hän kutsunut jokaista perhettä kyyhkyslakaksi\nja salaa halveksinut niitä, jotka näitä lakkoja olivat saaneet\naikaan. Mutta nyt -- kuinka mielellään hän olisi istunut tuommoisen\nkyyhkyslakan keskellä, hyväillyt noita sottasia pikku pallerolta ja\nkuunnellut heidän iloisia, raikkaita ääniään, joita eivät mitkään surut\nvielä ole saaneet särjetyksi. Oi, kuinka herttaiselta hänestä nyt olisi\ntuntunut heidän seurassaan!\n\nMutta tarkkaan katsoen on syy sittenkin Olga Stepanovnan, hänen on\nsyy kokonaan, -- aprikoitsi Leo Aleksandrovitsh syventyneenä jälleen\nmenneisyyteen, jonka pikkutapauksia hän nyt järjestään tutkisteli. --\nOlga Stepanovna oli parempi kuin hän, miksikäs hän sitten oli lähtenyt\npois ja hyljännyt hänet, miksikä hän oli totellut Leo Aleksandrovitshin\nkirjeessään lausumaa kehotusta? Että sellaisia kirjeitä kirjoitetaan\nsaattaa kyllä tapahtua, mutta sittenhän jäljestä päin tulee katumus\nja kaikki palautetaan jälleen entiselleen. Ja tuo hänen kyyhkysmäinen\nlempeytensä -- että matkusti heti pois eikä tullut enää näkyviinkään!\nTai oliko se ehkä itsetuntoa? Mutta itsetunto ei ole paikallaan\nsellaisissa asioissa. Hänen olisi pitänyt kestää kaikki ja pakottaa\nLeon malttamaan mieltänsä. Hänen olisi pitänyt seistä järkähtämättä\npaikallaan eikä sallia kenenkään muun naisen päästä Leon sydämen ja\najatusten valtijattareksi. Siihen hänellä oli tarmoa kyllin. Sitä on\nkaikilla naisilla. Kärsivällisyys on heidän aseensa, jolla he voittavat\nkoko maailman. He odottavat ja he osaavat odottaa. Miksi hän sitten\nei odottanut? Mitä rakkautta se on, kun luovuttaa sydämensä valitun\nsille, ken ensinnä vastaan sattuu! Ja itse vetäytyi hän heti syrjään.\nSellaisen kuin Pilatus sopi kenties pestä kätensä... Oliko Olga\nStepanovna sitten todellakin oikeassa? Oliko hän koskaan sanallakaan\npuolustanut itseään tai etujansa? Milloinkaan hän ei ollut pannut\ntoimeen vähintäkään kohtausta, vaikka kyllä oli sattunut, että Leo\nAleksandrovitsh oli tullut kotia vasta aamupuolella yötä. Sellaisissa\ntiloissa oli Olga Stepanovna kuten tavallisesti ollut hyväileväinen,\nilman että oli edes kysynytkään missä hän niin kauan oli viipynyt.\nIllat umpeen saattoi Olga Stepanovna istua aivan yksin valittamatta\nmilloinkaan ikävää... Luonnollisesti olisi hänen pitänyt menetellä\ntoisin...\n\nMutta samassa Leo taas muisti, miten hän itse oli käyttäytynyt tuona\naikana, ja painossa päin harkitessaan asiaa hän ymmärsi, ettei Olga\nStepanovnalla ollut oikeutta siihen, ellei hän tahtonut ainaiseksi\nmenettää arvoaan. Eihän saata väkisten tunkeutua kenenkään suosioon.\n-- Ja tietämättänsä pasikoitteli hän yhä edelleen kuraisia katuja eikä\nhuomannut, että oli jo tullut, kuka tiesikään minne. Hän palasi kotiin\nmyöhään yöllä, pää raskaana, tunteet revittyinä. Kaualla hän ei saanut\nunta silmiinsä. Peite tuntui niin raskaalta, tyyny liiaksi pehmeältä ja\nlämpöiseltä, jonka johdosta veri yhä kiivaammin nousi päähän; matrassi\ntuntui kovalta ja sänky oli liiaksi lyhyt... Ja hetki toisensa jälkeen\nkului hänen yhä uudestaan hellittämättä ja väsymättä tutkistellessaan\nmennyttä elämäänsä. Kuinka nuo Olga Stepanovnan hyväilyt nyt olisivat\nrauhoittaneet häntä! Kuinka taitavasti Olga oli osannut aivan vähässä\najassa ja huomaamatta viihdyttää hänen mielensä tasapainoon! Hän oli\nsilloin painautunut aivan lähelle Leoa, kuiskannut hänen korvaansa\nmuutamia hellän suloisia sanoja ja laskenut kätensä hänen olkapäälleen\nniin keveästi, kuin olisi se ollut pieni kukka... Kun Leo vihdoin oli\nnukkunut, näki hän unessa jotakin käärmeitä muistuttavaa, -- jokin\nmusta ja karvainen olento näytti aivan kuin kerän sisästä sinkoavan\nhäijyjä katseita punaisista silmistään, asettuvan hänen rinnalleen ja\npainavan sitä. Ponnistaen kaikki voimansa Leo koetti huutaa, mutta ei\nvoinut, ja samassa oli hänestä kuin Olga Stepanovnan kasvot jostakin\nläheltä olisivat katselleet häntä niin sanomattoman surullisina. Hän\noli kuulevinaan Olgan hiljaisella äänellä kuiskaavan:\n\n-- Niinkö pitkälle jo olet saattanut itsesi, poloinen raukka?\n\nJa unissaan Leo oli valmis itkemään omaa surkeuttaan.\n\nAamulla herättyään lähetti hän palvelijan osotekonttoriin ottamaan\nselvää, missä Olga Stepanovna asui.\n\nSen jälkeen käski hän kutsua lähetin.\n\n-- Hanki selko siitä, mitä tämä nainen toimii, millaisissa oloissa hän\nelää ja millaisissa varoissa hän on. Kuulustele sieltä. Mutta kavahda,\nettei hän saa itse tästä mitään tietää. Ja Jumala varjelkoon sinua\nyhtymästä häneen itseensä.\n\n-- Käskettekö mennä ilman kukkavihkoa? kysyi sananviejä aivan\ntietämättömänä.\n\n-- Ilman kukkavihkoako? Mitä se on?\n\n-- No nähkääs, herrathan pitävät hienona tapana lähettää sellaisissa\ntiloissa kukkavihon tai konvehteja...\n\nLeo Aleksandrovitsh sätti nyt miestä ja onnistui vaivoin saamaan hänet\nlähemmin tolkulle asiasta.\n\nSananviejä lähti matkaan issikalla, mutta viipyi sillä tiellä kumminkin\nkolme tuntia.\n\nSillä aikaa oleksi Leo Aleksandrovitsh kotona kuin horkkakuumeessa. Hän\nkulki edestakasin huoneissa, torui palvelijaansa, mylläsi kirjojaan ja\npaiskiloi niitä lattialle. Vihdoin palasi lähetti.\n\n-- No?\n\n-- Kaikki niinkuin pitääkin.\n\n-- Nimittäin?\n\n-- Ihan paikallaan. Ensiksikin asuu hän erään majuri Bobkovin luona.\n\n-- Mitä sinä nyt valehtelet, pölvänä?\n\n-- Oikein totta, -- naimatonna... Mutta täysin nuhteettomana, niinkuin\n\"bonnat\" herrasperheissä. Me emme saa valheita laatia. Sekin seisoo\njohtosäännöissämme...\n\n-- Maltas, maltas, koetti nyt Leo Aleksandrovitsh rauhoittua. --\nMajurilla on siis lapsia?\n\n-- On, kolmekymmentäkaksi pientä nassua siellä pyllekehtää.\n\n-- Kuinka, kolmekymmentäkaksi?\n\n-- Ihan niin, se luku pitää varmasti paikkaansa. Sillä nähkääs, tuo\nmajuri kerää lapsia kaikkialta, missä niitä vain ei tarvita. Hänellä\non niinkuin kasvatuslaitos semmoinen. Ja neiti Krohotova -- Olga\nStepanovna -- hoitaa noita lapsia. Kyllä minä otin tarkan selon\nkaikesta, niinkuin käskittekin. Hänen käytöksensä on kiitettävä,\nkartanonmies ei sanonut tietävänsä mitään pahaa hänestä, ja hyvissä\nkirjoissa hän on poliisillakin, jolle ei ole mitään kannetta\nhäntä vastaan tehty. Minä olen aikoinani itse ollut kirjurina\npoliisikonttorissa ja tunnen siis nämä asiat: Raitis hän on aina ja\ntehtävistään vaarin pitävä. Epäiltäviä miesvieraita ei hänen luonaan\nmilloinkaan, käy, ja itseään hän pitää tarkasti kurissa.\n\n-- Hän palvelee siis palkan edestä? Paljonko hänelle maksetaan?\n\n-- Palkka ei tule kysymykseen! Tuo majuri on tavallaan eriskummainen\nihminen, hän elättää lapset armopaloilla!\n\nTällä kertaa ei Leo Aleksandrovitsh ymmärtänyt suoraan sanoen mitään.\nHänen täytyi itsensä koettaa saada selvä asiasta. Siksi sotkuiselta\ntuntui koko lähetin kertomus.\n\n\n\n\nXXVI.\n\n\nTosin oli Leo Aleksandrovitsh niin päättänyt, mutta ei kumminkaan heti\nsuoriunut matkaan.\n\nSe mitä hän eninten pelkäsi oli, että hänen täytyisi kohdata tuon\nnuoren naisen lempeän, kaikki anteeksi antavan katseen. Jos hän vain\nolisi tietänyt, että Olga Stepanovnalla oli häntä varten varalla mitä\njulmimmat soimaukset, vieläpä solvauksetkin, niin olisi hänen ollut\nverrattomasti helpompi ollakseen. Mutta hän tunsi Olga Stepanovnan\nliiaksi hyvin. Jo ennakolta kuvaili hän mielessään, miten hänen rakas\nOljansa ensin leimahtaisi punaiseksi, sitten heti taas kalpenisi ja\nviljavia kyyneliä vuodattaen ojentaisi hänelle kätensä. Ja ulkomuotonsa\nnäyttäisi niin riutuneelta ja hämmästyneeltä ja katse niin tavattoman\naralta, jopa surkealtakin. Sopiminen hänen kanssansa ei tulisi olemaan\nmitenkään vaikeata. Tiettävästi ei Olga Stepanovna myisi itseään,\nmutta mahtoi hän sentään jo olla kyllästynyt siihen elämään, jota hän\nvietti. Kai oli hänen jo pistänyt vihaksi tuo puolinainen isäntävalta,\njota hänen suhteensa harjoitti joku Bobkov -- majuri ja tietenkin\nn.k. \"bourboni\". [Bourboneiksi kutsutaan Venäjällä alhaista sukuperää\nolevia upseereja, jotka alunpitäen ovat palvelleet sotamiehinä.] Ja\nkyllähän sen tiesi miltä tuntui istua päivät päästään puolella muonalla\njossakin laitakaupungilla, jonne muun maailman meno ei paljon kuulu.\nAsiain näin ollen Olga Stepanovna varmaankin, kuinka vaikeata hänen\nLeo Aleksandrovitshin luona lieneekin ollut, pitäisi mennyttä elämää\nparatiisin veroisena. Leon tarvitseisi vain ilmestyä hänen luokseen,\nniin olisi hän heti valmis seuraamaan häntä vaikka maailman ääreen,\nolletikin kun Leo Aleksandrovitsh ilmaisisi hänelle \"jalot aikeensa\".\nMennyttä ei tosin voinut enää palauttaa, mutta kaikkihan voitaisiin\nsovittaa morsiustuolilla! Vieläpä Olga Stepanovna ilostuisikin siitä!\nNaisethan ovat muka kaikki samaan kaavaan valettuja. Kun vain kuulevat\nvihkimälaulun \"Jesaija, riemuitse\", niin sillä hyvä. Mutta pahinta\nolivat kohtaamisen ensi hetket, jolloin muisto koetuista kärsimyksistä\nja heidän yhteisestä entisyydestään jälleen heräisi Olgassa. Sitä Leo\nAleksandrovitsh sekä häpesi että pelkäsi ja sen tähden viivytti hän\nkäyntiään päivästä päivään, vaikka tunsikin vastustamattoman voiman\nvetävän häntä Olga Stepanovnan puoleen. Hän ajatteli Olgaa päivät\npäästään, kuvitteli hänen olevan lähellään, nukkui ja heräsi Olga\nStepanovna mielessään eikä kaualla tahtonut luoda silmiään auki, ollen\nmuka tuntevinaan hänen läsnäolonsa ja hänen silmäinsä sanattoman\nloisteen, hänen kätösensä kainon hellän kosketuksen, tuon hermostuneen\nvärinän hänen liikuttavassa äänessään, näkevinään tuon hentorakenteisen\nrinnan, nuo lapsenolkapäät, jotka niin empiväisesti hakivat suojaa ja\nhellyydenosotusta hänen sylistään, silloin kun nuo hellyydenilmaukset\nvielä olivat lämpimät ja totiset! Kun Leo Aleksandrovitsh vihdoin teki\ntuumastaan totta ja matkusti ulos \"istutusmaille\", värisi hän kuin\nvilutaudissa.\n\n-- Asuneeko hän todellakin tässä?\n\nJa sydämensä ankarasti tykyttäessä silmäili hän tyystin ulkopuolelta\ntuota halvannäköistä pientä taloa, joka näytti kasvaneen puoliksi maan\nsisään.\n\n-- Enpä olisi ikinä luullut, että Pietarissa vielä on tuollaisia taloja!\n\nKaksinkertaisten ikkunain läpi ei iloisten lasten hälinä kuulunut ulos\nkadulle, vaikka kyllä nähtiin pienten huulien likistäytyvän himmeitä,\nmiltei udunvärisiä ruutuja vasten, jolloin latistuneet nenännipukat\nmuodostivat suuria vaskirahan muotoisia ympyröitä.\n\n-- Kai se on tuo ovi tuossa. Uh, miten resuinen ja likainen se on!\nVahavaate-päällys riippuu retkuina ja niinitäyte töröttää ulkona,\nkuin pumpuli vanhassa risaisessa yönutussa... Täällä kuuluu jo ääniä.\nMelu ja mylläkkä vallitsee nähtävästi sisällä. Soittokelloa ei näy\nolevan. Koputtaisinko ehkä? Mutta kenties olisi parasta tulla tänne\ntoiste, tyynemmällä mielellä ollessani... Kai siellä löyhkääkin, ja\npaha siivo vallinnee joka paikassa, arvaan mä. Hän tunsi itseään\ntympeyttävän ja kääntyi inholla takasin ovelta. Kuten tavallisesti\npelkurit, oli hänkin sitä mieltä, että hän huomenna toimittaisi\nasiansa verrattomasti helpommin, paremmin ja järkevämmin, vieläpä että\nolisi asialle eduksikin, jos hän jättäisi käyntinsä toiseen kertaan.\nTodellakin, hänellä olisi silloin aikaa miettiä kaikkia, olletikin kun\nhän tällä hetkellä ei tiennyt edes mitä sanoisikaan. Nyt oli hän muka\nniin kiihtynyt, ettei hän kyennyt mitään aikaan saamaan. Asia saattaisi\nvain selkkautua. Hän halusi sanoa yhtä, mutta kielensä lausuisi\nvastoin hänen tahtoaan toista. Kaikkihan riippui muka siitä, millaisen\nvaikutuksen hän ensi hetkessä tekee Olga Stepanovnaan. Saattoihan olla,\nettä hänen ensi sanansa jo vaikuttaisi ratkaisevasti tuohon tahi tähän\nsuuntaan. -- Hän oli jo kerinnyt unhottaa sen, mitä hän eilen piti\nihan varmana, että Olga Stepanovna suuresti ihastuisi kohdatessaan\nhänet. Nyt ei hän kumminkaan enää uskonut, että Olga Stepanovna heti\nnousisi ja seuraisi häntä. Seistessään jo määränsä päässä, tuntui\nasia hänestä vaikealta, jopa niinkin vaikealta, että käsi, jonka hän\njo oli kohottanut naputtaakseen oveen, äkkiä kävi lyijynraskaaksi ja\nvaipui alas. Hän oli jo kääntynyt ja astunut jalallaan ensimäiselle\nporrasaskelmalle aikeessa lähteä pois, kun ovi samassa lennähti\njyrinällä auki ja kynnykselle ilmautui pörhöpäinen poika, armottomat\nsaappaat jalassa, silmät kierot ja suu niin suuri, että se paremmin\nolisi sopinut paljoa isompiin kasvoihin kuin hänen. Vaikka poika oli\naikonut ulos, pysähtyi hän nyt kynnyksellä kuin naulattuna ja katsoa\ntöllötti vieraaseen. Pitäen sormeaan suussa ja nuhisuttaen nenäänsä\nkeikutteli hän ruumistaan puoleen sekä toiseen. Näkyi että hänen\naivonsa olivat toimessa: mitähän tahtonee tuo vieras setä, joka ei käy\nsisään eikä mene pois? Tuon viikarin takana näkyi nyt toinen poika,\njoka tiettävästi oli vähän vanhempi, sillä muitta mutkitta kysyi hän:\n\n-- Tuletko sinä meille? Onko sulla namusia?\n\nEi ehtinyt Leo Aleksandrovitsh vastata vielä kysymykseen, kun Olga\nStepanovnan hieno, siromuotoinen ja solakka vartalo tuli sisältä\nnäkyviin. Vyötärysten kohdalta näkyi se notkuvan vielä kuten ennenkin\n-- \"muurahaisen miehusta\", joksi Leo Aleksandrovitsh leikillään oli\nnimittänyt sitä.\n\nHän olisi nyt halunnut rientää portaita alas, paeta Olga Stepanovnan\nluota, kadulle ja niin etemmäksi, kunnes tämä talo ja nämä istutusmaat\nolisivat kadonneet hänen näkyvistään. Mutta se oli jo myöhäistä.\n\nOlga, joka aina oli ollut likinäköinen, tähysteli häntä hetken aikaa\nja tunsi sitten jälleen hänet. Aivan varmaan hän tunsi, sillä hän\nmeni yhtäkkiä kalpeaksi ja pysähtyi. Vasta jälkeen päin muisti Leo\nAleksandrovitsh hänen horjuneen niin, että hänen oli täytynyt nojata\nkädellään ovenpieleen; toisen kätensä oli hän ojentanut Leoa vastaan\nikään kuin puolustaakseen itseään.\n\n-- Tekö se olette... tekö?\n\nLeo seisoi ääneti. Kaikki oli haihtunut hänen päästään, hän ei tiennyt\nmitä sanoa Olgalle. Minne olivat nyt kaikki kauniit sanat ja ajatukset\njoutuneet? Ne olivat hajonneet kuin varpusparvi, joka äkkiä on\nkarkoitettu vaarainpensaasta.\n\n-- Te... täällä!\n\nKohta tointui hän hämmästyksestään ja hänen kasvoihinsa tuli tyyni\nilme. Niissä ei näkynyt mitään vihaa, ainoastaan jonkinlaista\nvälinpitämättömyyttä. Leo oli odottanut näkevänsä hänet hämmentyneenä\nja pelokkaana, mutta siitä ei näkynyt merkkiäkään. Hänen kulmakarvansa\nolivat tiukasti rypistettyinä ja niiden välistä nousi otsalle päin\nhieno poimu, jota siinä ennen ei ollut. Ainoastaan povi, joka\nvaltavasti kohoili, ilmaisi hänen sieluntilaansa.\n\n-- Miksi, miksi te olette täällä?\n\nJa hänen äänensä kuului nyt välinpitämättömältä, se ei tunkenut\nsydämeen kuten ennen aikaan.\n\n-- Te... te olette paljo muuttunut, Olga Stepanovna.\n\n-- Minäkö? vastasi tämä kummeksien. -- Toivoakseni ette ole tullut\ntänne kertoaksenne minulle sitä uutista.\n\n-- Tarkoitan, että olette muuttunut eduksenne. Hän oivalsi itse miten\ntyhmästi se oli sanottu, vieläpä siihen määrään tyhmästi, että hän\npunastui harmissaan siitä.\n\nOlga Stepanovna naurahti, ja tuo hymyily oli sama kuin ennen, aivan\nsama. Kuopatkin poskissa olivat samat. Leo Aleksandrovitshiä oli aina\nmiellyttänyt tuo hymyily.\n\nOlga Stepanovna huomasi hänen hämillisyytensä ja hänen tuli yhtäkkiä\nsääli Leoa. Hän ei ollut tottunut näkemään Leoa sellaisena. Myöskin\noli nyt kuin jos jotakin lämmittävää olisi liikkunut Olgan sydämessä,\n\"aivan niinkuin kipuna olisi leimahtanut tuhkassa\", niinkuin hän itse\nsittemmin kertoi.\n\n-- Ettekä tekään, Leo Aleksandrovitsh, näytä aivan samalta kuin olitte\nsilloin.\n\nTunne, joka äsken oli herännyt hänen sydämessään, vaikutti häneen yhä\nvaltavammin, ja hän ojensi Leolle kätensä.\n\nTämä tarttui siihen ja pidätti sen.\n\nKäsi lepäsi rauhallisesti Leon kädessä, -- se ei vavissut kuin ennen.\n\n-- Niin, minäkin... minäkin... lausui Leo äkisti ja hätäillen, juuri\nkuin hänellä nyt ei olisi ollut enää aikaa sanoa sitä. -- Niin, niin,\nminäkin... Minäkin olen paljon... jopa ihan kokonaan... Minä voin\nvakuuttaa teille... Minä en ole enää sama, en Jumaliste sama.\n\n\"Mikä minun käski mainita Jumalaa? ajatteli hän tyytymättömänä\nitseensä. -- Herranen aika! mitä hän on ajatteleva minusta?\" Ja kovalla\ntahdon ponnistuksella sai hän nyt hillityksi mielensä.\n\nTuon kaiken käsitti Olga Stepanovna täydellisesti ja hänen huulillaan\nvilahti hymyily. Leo Aleksandrovitsh huomasi sen ja ymmärsi, ettei\ntuossa kirkkaassa sielussa enää asunut mitään nurjamielisyyttä häntä\nkohtaan, että Olga Stepanovna oli antanut hänelle anteeksi, että hän\noli leppynyt menneisyyteensä, siis myös häneenkin.\n\n-- Olen tullut tänne saadakseni keskustella kanssanne puoli tuntia. On\npaljo, jota minun välttämättömästi tulee saada teille sanotuksi... Vain\npuoli tuntia minä pyydän. Sehän ei merkitse teille mitään.\n\nOlga Stepanovna erotti kärsiväisen väreen hänen äänessään, ja hänen\ntuli yhä kovemmin sääli Leoa.\n\n\"Niin ylpeä kuin hän oli ennen!\" ajatteli hän.\n\n-- Minä olen todellakin miettinyt... niin paljo, paljo... koko näinä\naikoina.\n\n-- Mutta hyvänen aika, puhkesi Olga Stepanovna sanomaan, nyt jo täysin\ntointuneena, -- mehän seisomme rappusilla tässä puhellen... Käykää\nsisään... Lapset, lapset, älkää tulko jalkoihin, ei tämä nyt ole teihin\nkuuluvaa.\n\nMikä joukko telmiskeleviä pienokaisia nyt ympäröi heidät! Leo\nAleksandrovitsh silmäili noita lapsia, ja hänestä ne olivat kaikki\ntoinen toisensa näköiset, niin ettei mitään eroa saattanut huomata\nheissä -- aivan kuin samalla lestillä tehdyt kengät.\n\n-- Onko teillä oma erityinen huone?\n\n-- Lapset, oletteko hiljaa? Ette saa pauhata niin kauan kuin vieras\nsetä on täällä.\n\nHän astui sivuovesta erääseen huoneeseen ja osotti Leo\nAleksandrovitshille kapeita puuportaita, jotka veivät ylempään\nkerrokseen.\n\n-- Minä asun tuolla...\n\nLeo Aleksandrovitsh joutui jälleen mielenkuohuun. Hän tunsi ikään kuin\npainoa jaloissaan. Oli kuin hänen kengänpohjansa olisivat tarttuneet\nkiinni porraslautoihin, niin vaikeata oli hänen kiivetä ylös. \"Niin,\nOlja ei ole enää sama kuin ennen, ei ensinkään sama, ajatteli hän. --\nHän on muuttunut ihan tuntemattomaksi. Semmoisena kuin hän nyt on, ei\nole niinkään helppoa suoriutua hänen kanssaan. Kuka tietää, ehkei se\nensinkään onnistu! Turhaa oli että minä ollenkaan tulin tänne... Mutta\nmikä minut perii ilman häntä?...\"\n\nJa äkkiä tunsi hän itsessään, ettei hän voisi elää ilman Olga\nStepanovnaa, että tuo hintelä nainen, joka jo seisoi portaitten\nylipäässä ja ihmetellen katseli hänen horjuvaisuuttaan, oli ikään\nkuin yht'äkkiä kasvanut kiinni hänen sydämeensä. Nyt ei häntä voitu\nverinkään temmata siitä irti.\n\n-- Miksi ette tule, Leo Aleksandrovitsh?\n\nJa hymykin näkyi karkeloivan Olgan suupielissä. Leoa hävetti.\n\n\"Juuri niinkuin kadetti, joka viedään piestäväksi\", sävähti ajatus\nhänen päässään.\n\nKamari oli pikkanen ja matala, niin että hänen päänsä tapasi lakeen.\n\n-- Anteeksi, etten tullut varoittaneeksi teitä. Minulle se on tarpeeksi\nkorkea, minä kun en ole pitkä... Minä olen pieni!\n\nOi, kuinka mielellään Leo nyt olisi nostanut tuon pienoisen, hymyilevän\nnaisen käsivarsilleen ja puristanut häntä rintaansa vasten!...\nMillaisella ilolla hän olisi kantanut hänet pois täältä, omaan\nkotiinsa!...\n\n-- Sonja!...\n\nLaiha ja kalpea pikku tyttö, joka istui ikkunassa ompelemassa, nousi\nylös ja pani työnsä pöydälle, painoi sen kokoon pienellä, hennolla\nkädellään ja kääntyi, silmäkulmat ankarasti rypistettyinä ja huulet\ntiiviisti suljettuina Olga Stepanovnaan päin.\n\n-- Sonja hyvä, mene Lupotshkan luo kyökkiin ja auta häntä.\n\nLapsi silmähti vieraaseen \"setään\" ja lähti, kulmat vielä enemmän\nkupristettuina ja kasvoilla sama toimekas ilme, ulos huoneesta.\n\nLeo Aleksandrovitsh sulki oven hänen jälkeensä.\n\n-- Istukaa, minulla ei ole kuin yksi tuoli... Leo istahti ikkunan luo.\n\nOlga seisoi vieraansa edessä ja katseli häntä jonkinlaisella\nuteliaisuudella, ikään kuin saadakseen selville missä määrin hän oli\nentisestään muuttunut. Leo Aleksandrovitsh käänsi päänsä ikkunaan päin.\nSen alapuolella lähti katosta ulkonema, huone sijaitsi siis jossakin\nylisillä. Katolla tepasteli sulkasatoinen varis, tokkien, kovalla\nmustalla nokallaan lahonnutta puuta. Harmaja kissa näkyi kömpivän\neteenpäin ulointa katonrajaa myöten. Varis säikähti ja oli vähällä\nlähteä lentoon -- räpsäyttipä se kerran siipiäänkin; mutta kissa ei\nollut sitä huomaavinaankaan, vaan katosi savupiipun taa.\n\nLeo Aleksandrovitsh huomasi sopimattomaksi kauemmin vaieta. Olga\npuolestaan odotti, että hän jotakin kysyisi. Mutta kaikki pyöri niin\nkumman sekaisin Leon päässä. Hän antoi katseensa harhata ympäri\nhuonetta. Kaikki oli siinä niin puutteenalaista ja köyhää. Laiha vuode,\nohkanen tyyny, vanha kulunut boijipeite... Hänen palvelijallaan oli\nparemmat olot... Nurkassa kehyksetön pyhimyksen kuva. Lampussa sen\nedessä lekkui punaisen lasin sisässä raukea liekki, vuoroin aleten\nvuoroin nousten, niinkuin olisi sekin varonut tämän häviölle joutuneen\nmiehen puolesta. Alaston lattia oli la'aistu ja puhdas.\n\n-- Itsekö te pesette sen? kysyi Leo Aleksandrovitsh enemmittä\nvalmistuksitta.\n\n-- En, kuinka niin?\n\n-- Muuten vaan.\n\nJa seinätkin olivat alastomat. Revityt tapetit oli paikattu\nsanomalehtipaperilla. Ei ainoatakaan kirjaa näkynyt, ei kukkaa, ei\nmitään mikä olisi voinut tätä koppia hiukan somistaa. Yksin luostarikin\noli sisältäpäin hauskemman ja miellyttävämmän näköinen, kuin tämän\nyksinäisen naisen asunto.\n\n-- Ja tässäkö te asutte?\n\nOlga ei vastannut mitään, kysymyshän olikin niin tavattoman typerä.\n\n-- Teidän tulee suoda minulle anteeksi, Leo Aleksandrovitsh, minä en\nkoskaan jätä lapsia kauemmaksi aikaa yksin. Jos mielitte kertoa minulle\njotakin, niin tulee teidän kiirehtää.\n\n-- Kylläpä teistä on tullut tyyni!\n\n-- Tyynikö? -- Hän naurahti tuskin huomattavasti. Silmät vain\nhymyilivät.\n\n-- Niin, ja päättävä!\n\n-- Johan on aikakin, -- kaikki entinen on jo aikaa sitten haihtunut\nsielusta.\n\nHän ei sittenkään voinut pidättäytyä viittauksista! Eikä siinä\nkyllin, Leo Aleksandrovitsh oli tuossa viittauksessa kuulevinaan\nkaikua eletyistä tuskista. Nuo muutamat sanat sattuivat häneen kuin\npiiskan sivallus, mutta hän ei tuntenut sen koskevan, vaan vieläpä\niloitsikin siitä, sillä ensiksikin nuo sanat johtivat hänet hyvälle\ntielle, ja toiseksi -- miksikä tuo värähdys Olga Stepanovnan äänessä\nhänen lausuessaan ne? Ei, niinmuodoin ei vielä kaikki ollut haihtunut\nhänen sielustaan, ei vielä kaikki. Siis saattoi Leo vielä toivoa. Ihan\nvarmaan...\n\nJa hän kavahti ylös, valmiina syöksemään Olga Stepanovnan luo.\n\n\n\n\nXXVII.\n\n\nKaikki entinen oli jo haihtunut sielusta! Ei, vielä kyti kipuna\ntuhkassa, muuten ei Olga olisi katsonut häneen tuolla tavalla hänen\nkääntyessään ikkunaan päin. Tuota entistä hellyyttä se ei arvatenkaan\nollut, vaan jotakin muuta, mikä sentään tuntui tavallista osanottoa\nlämpimämmältä. -- Tiettävästi oli hänkin saanut kärsiä, ajatteli Olga\nStepanovna, -- näkyihän hänellä valkeita hiuskarvoja ohimoissa... Rypyt\nuurtivat otsaa. Kovakouraisesti oli häntäkin elämä pidellyt. Eikähän\nkasvojen ilmekään hänellä ollut sama. Entisestä itseluottamuksesta\nei näkynyt enää merkkiäkään. Jopa saattoi Olga Stepanovna huomata\nhänessä jonkinlaista nöyryyttäkin. Ja yht'äkkiä tuli Olga Stepanovnan\nhäntä niin sanomattomasti surku, että hän ikään kuin vieraan, hänen\nulkopuolellaan vaikuttavan voiman pakosta läheni Leo Aleksandrovitshiä.\nHän astui Leon luo eikä saattanut olla panematta kättään hänen\nolkapäälleen. Leo säpsähti. Kuinka hyvin hän muisti tuon Olgan\nliikkeen! Niin oli hän aina tehnyt, milloin oli nähnyt Leon olevan alla\npäin, pahoilla mielin. Tuo lämmittävä tunne valtasi Leon ihan kokonaan,\neikä hän eikä liioin Olgakaan sittemmin kyennyt tekemään itselleen\nselväksi, kuinka ja miten Leo oli tullut heittäyneeksi hänen jalkainsa\njuureen; hänen koko ruumiinsa vapisi ankaroista nyyhkytyksistä,\njotka odottamatta olivat kohonneet hänen kurkkuunsa. Olga taasen\nseisoi, silmät hämärtyvinä menneitten päivien kalliista vaikutteista,\nliikkumatta paikallaan, kuiskaten hiljaisin äänin hänelle jotakin,\nmistä Leo otti korvaansa muutamia ystävällisiä sanoja, joista hän jo\naikaa sitten oli vieraantunut... Mutta yhtä äkillisesti kuin kohtaus\noli alkanut, yhtä pikaisen lopunkin se sai. Ensin malttoi mielensä Olga\nStepanovna. Hänen oli ikään kuin häpeä jotakin. Vaivalla kiskoutui hän\nirti, lähti huoneesta ja viipyi hetkisen oven ulkopuolella, silmäillen\nleikkiviä lapsia alhaalla, jolloin hän varoitellen heille huusikin:\n\n-- Hiljaa, hiljaa, lapset! Mitä kauheaa elämää te siellä pidätte? Eikö\nteitä käy hetkeksikään jättäminen yksin?\n\nJa saatuaan vihdoinkin hillityksi mielensä, palasi hän levollisena\ntakasin.\n\nLeo Aleksandrovitsh seisoi ja katseli tylsästi ulos ikkunasta, nojaten\npolttavaa otsaansa ruutua vasten.\n\n-- Leo Aleksandrovitsh, tämä ei saa enää uudistua! Kuuletteko?\n\n-- Kohta, minä hetipaikalla...\n\nHänen olkapäänsä värähtelivät vieläkin. Hänen oli paljon vaikeampi\nhillitä mieltään kuin Olgan.\n\n-- Hetipaikalla, minä vain silmänräpäyksen vielä...\n\nKun hän sitten kääntyi Olga Stepanovnaan päin, olivat hänen kasvonsa\ntäynnä joitakin punaisia pilkkuja. Hänen turvonneet silmäluomensa\nolivat silloin jostakin syystä erittäin painuneet Olga Stepanovnan\nmieleen. Kun tämä jäljestä päin kertoi mitä oli tapahtunut, puhui hän\naina tuosta seikasta tavalla semmoisella, että kaikki huomasivat miten\nse hänen sydäntänsä kirvelsi. Muuten tunnusti hän itsekin, että hänen\nrintaansa vihloi joka kerran, kun hän Leoa muisteli noin surkeana ja\nmasennettuna.\n\n-- No, Leo Aleksandrovitsh, sanokaa nyt mikä se oli, joka saattoi\nteidät tänne. Minä en uskonut, että me enää kohtaisimme toisiamme\nelämässä. Tiet ovat monet... Me erkanimme eri suuntiin. Tuskin olisimme\nenää voineet nähdä toisiamme.\n\n-- Minä... minä olen nyt vasta... eikä edes nytkään, vaan jo muutamia\nkuukausia takaperin... tullut huomaamaan että te... että minä...\nOdottakaa hiukan, näin se ei mene... vielä hetkinen...\n\nOlga Stepanovna kaatoi hänelle lasin vettä, ja Leon vastaanottaessa\nlasin vapisi hänen kätensä niin, että vesi läiskyi yli reunojen.\nVaivalla joi hän siitä muutamia siemauksia.\n\n-- Minä olen huomannut mikä te minulle olette. Teissä asuu koko\nelämäni, koko onneni. Ilman teitä on kaikki pimeää, minä en voi elää\nilman teitä. Minä kadotan järkeni. Joko tulen hulluksi, tai lopetan\npäiväni. Minä en voi kestää kauemmin tätä. Minä olen saanut kärsiä\npaljo enkä jaksa... ei, minä en jaksa enempää!... Miksikä jätitte minut\nsilloin?\n\nMitenkä uskalsi hän muistuttaa tätä!... Oli kuin jokin olisi nostanut\nOlga Stepanovnan ja tyrehtynyt hänelle kurkkuun, niin että hän oli\nvähällä tukehtua, tahtoessaan vastata Leolle. Eikä hän mitään saanut\nsanotuksi -- käheä äännähdys vain pääsi häneltä, mutta sitäkään ei Leo\nkuullut.\n\n-- Miksikä tottelitte minua silloin ja matkustitte pois? Kuinka\nsaatoitte niin tehdä? Minä olin mielipuoli, heittiö, kummin vain\ntahdotte, mutta teidän olisi kumminkin pitänyt... niin, olisi _pitänyt_\njäädä paikallenne! Ja me olisimme nyt olleet onnelliset. Oih niin, minä\nolin joko heittiö tahi narri... En tiedä itsekään.\n\n-- Tahi samalla kumpikin! lisäsi Olga kovasti. -- Älkää koettako\npuolustaa itseänne, Leo Aleksandrovitsh, minulla on teidän kirjeenne\ntallella.\n\n-- Minä en tahdokaan puolustautua. Tälläkö tavalla koetetaan itseään\npuolustaa? Minä en edes ajattelekaan sitä. Olisin valmis antamaan\nhenkeni. Käskekää minun kuolla -- ja minä kuolen! Ymmärsinkö minä\nsilloin mitään? Olkoonpa että minä olin heittiö, kunnoton ihminen,\nteidän ei kuitenkaan olisi pitänyt lähteä luotani. Te olette\nymmärtäväisempi, rehellisempi, parempi kuin minä... Niin... Teidän\nolisi pitänyt ymmärtää, että kaikki tuo on ohimenevää... Mitä tämä\nelämäni nyt kumminkaan on ilman teitä... kun minä rakastan... käsitähän\ntoki minua... rakastan yksin sinua ja olen tullut tietämään, että tämä\ntunne on ainoa harras ja voimallinen, minkä milloinkaan olen kokenut...\nUskotko kun sanon, etten ole tiennyt unesta enkä rauhasta. Koko\npäivän on ajatukseni teidän luonanne... sinun luonasi... ja koko yön\nsamaten... Jos ummistan silmäni, olet _sinä_ minun edessäni, jos luon\nne auki, olet taaskin siinä. Jokainen ajatukseni... Rakas, kallis!...\n\nOli kuin jokin olisi työntänyt häntä Olgan luo; tämä ei tiennyt\naavistaakaan, ennen kuin Leo väkevillä käsivarsillaan puristi hänet\nrintaansa vasten. Töin tuskin onnistui Olgan riistää itsensä irti.\n\n-- Rakas, rakas!...\n\n-- Sitä älkää tehkö, tahi menen minä pois!... Ulkonaisesti oli Olga\nStepanovna täydellisesti tyyntynyt, mutta sydän poukutti edelleen hänen\nrinnassaan, niinkuin säikähtynyt lintu räpisteleiksen häkissään.\n\n-- Leo Aleksandrovitsh, minä pyydän, älkööt tämmöiset purkaukset enää\nuudistuko! Kuuletteko?\n\n-- Niin, niin, minä kuulen... mutta suokaa anteeksi, minä en voi...\n\n-- Menneisyys on takanamme, sinne emme koskaan enää tule.\n\n-- Päinvastoin, päinvastoin... Unhottakaa kaikki, unhottakaa\nikipäiviksi... Naiset osaavat antaa anteeksi ja unhottaa -- unhottakaa\ntekin. Älkää ajatelko menneisyyttä. Saatammehan me vieläkin ehkä\ntulla onnellisiksi. Koko elämä on edessämme. Määrätkää minulle minkä\nkoetuksen tahdotte, minä olen valmis kaikkeen. Lähtekäämme vain pois\ntäältä... lähtekäämme yhdessä... Rientäkäämme pois tästä likaisesta,\nkurjasta pesästä. Kuinka kummalla te, _te_ ette käsitä tätä tilanne\nkauhistavaisuutta. Tulkaa, Olja, lähtekäämme täältä. Luonnollisesti ei\nniinkuin ennen, ei, vaan vaimona, ymmärrättehän -- vaimona ja sillä\nehdolla, ettemme koskaan, koskaan enää...\n\nHänen äänensä tyrehtyi uudelleen. Olga Stepanovna taas ei ainoastaan\nnäyttänyt toisellaiselta kuin ennen, vaan nyt hän sitä todellisuudessa\nolikin. Aivan kalpeana istahti hän hiljaa tuolille. Leo odotti häneltä\nvastausta. Nähtävästi ei Olga Stepanovna tahtonut ilmaista niitä\najatuksia, jotka tällä hetkellä täyttivät hänen mielensä, mutta ne\nkasvoivat lopulta liian voimakkaiksi. Hän alkoi yhtäkkiä puhua nopeasti\nja hämmentyneesti ja viehättyi yhä enemmän siitä mielenliikutuksesta,\njoka oli vallannut hänet. Alussa puhui hän hiljaa, mutta sitten yhä\nkovemmin, voimakkaammin ja jyrkemmin. Veri tulvahti hänen kasvoihinsa,\nsilmissä leimahti outo liekki, puoliksi vihaa uhkuen. Sääli, jota hän\näsken oli tuntenut, oli nyt haihtunut. Tänä silmänräpäyksenä vihasi\nhän Leoa. Tämän surkea, masentunut ulkomuoto häntä vain kiukustutti ja\nenensi hänen nurjamielisyyttään Leoa kohtaan. --\n\n\n\n\nXXVIII.\n\n\n-- Te kysyitte, minkä tähden minä jätin teidät?... Onko mokomaa\nkuultu!... Sepä kysymys, jota en totta tosiaan ollut odottanut. Ja te\nrohkenitte kysyä semmoista!... Ei, Herra tietäköön mitä tämä on oikein!\nKuinka siveellisesti soaistu te olette!... Johdattakaapa mieleenne,\n-- te otitte minut aikana, jolloin minä jumaloitsin teitä. Te olitte\nminulle sama kuin Jumala. Te yksin olitte koko minun maailmani.\nMinä en ole unhottanut enkä voi unhottaa sitä, miten mielelläni\ntahtoisinkin. Teidän toivomuksenne, teidän tahtonne oli minun ainoa\nlakini. Muistutelkaapa: halusinko minä mitään, vaadinko minä mitään?\nMinä en ainoastaan uskonut teihin -- te olitte minun elämäni, minä\najattelin teidän ajatuksillanne, tunsin teidän sydämellänne. Miksi\nminä jätin teidät? Te kysyitte miksi? Ja sitä te vielä uskalsitte\nkysyä, te!... Hän hengästyi ja alkoi yskiä. -- Miksi minä jätin teidät?\ntoisti hän pontevasti. -- Jos silloin olisitte sanonut minulle: Olja,\nheittäydy tuleen, niin olisin arvelematta tehnyt sen. Mikä minä\nolin silloin? En edes orjattarennekaan, vaan koiranne! Koira, sekin\nkäy hampain kiinni hätyyttäjäänsä, minä en tehnyt sitä... Teillä on\nhuono muisti, Leo Aleksandrovitsh, kerrassaan mitätön muisti... Te\nmuistatte että minä läksin pois. Ei, te ette muistanut sitä, te vasta\njäljestä päin johdatitte mieleenne sen, kun elämänne kävi raskaaksi\nja tukalaksi, kun yksinäisyys kauhistutti teitä... Minä en ole enää\nsama kuin ennen; nyt minä ymmärrän ihmisiä ja olen tutkinut teidätkin\nläpikotasin. Oletteko unhottanut mitä tapahtui hiukan ennen, kuin minä\nläksin teidän luotanne, oletteko unhottanut sen? Oi, Jumala, mitä\nminä silloin sain kärsiä! Minullahan ei ollut silloin muuta elämää\nkuin elämä teidän kanssanne, minä olin hyljännyt kaikki, kaikki...\nTe pyydätte minua antamaan teille anteeksi; sen olen jo aikaa sitten\ntehnyt, ja toivoni on, että te tulisitte onnelliseksi... Mutta unhottaa\nen voi koskaan. Minä sanon vilpittömimmällä sydämellä, että minä en\nvoi, minä en voi. Ellen olisi rakastanut teitä niin suuresti, niin\nsaattaisin kenties unhottaa. Mutta... mutta... älkää vaatiko sitä,\nälkää pyytäkö sitä... Minä olen kuoleva, mutta muisto ei ole katoova\neikä sammuva. Toivoa pahaa teille, sitä en tee koskaan; päinvastoin.\nMutta unhottaa, unhottaa -- en ikänä! Onko se syntiä? Minä en tiedä.\nMutta mitenkä saattaisi ollakaan toisin? Olisiko mahdollista pyyhkiä\npois kaiken tuon? Te kysytte _minkä tähden_ minä silloin poistuin\nluotanne? Tässäkin astuu itsekkyytenne näkyviin; te ajattelette yhä\nvain itseänne. Miksi te ette silloin kysynyt, _mihin_ minä teidän\nluotanne läksin? Niin juuri _mihinkä_... Teidän ei tietysti juolahtanut\nmieleenne! Kuinkasta! Muuten arvelen, ettette juuri pitänyt lukuakaan\nsiitä... \"Menköön hän minne tahansa -- kunhan vaan menee, kunhan ei\nole minun läheisyydessäni. Jumalan kiitos muka, pääsinhän rauhaan\ntuosta ikävästä tyttöpahasesta.\" Eikä mitään muuta. Sillä välin, Leo\nAleksandrovitsh, juoksin minä jäälle syöksyäkseni avantoon... Miksi\nteitä pöyristää, sanokaapa? _Silloin_ teitä ei huvittanut edes kysyä:\n\"kuinkahan hänen nyt lienee käynyt?\" Niin, Leo Aleksandrovitsh, ei\npaljoa puuttunut, etten saattanut sieluanikin turmioon -- sitäkin...\nHukuttautumaan... Ellei silloin olisi sattunut tulemaan tämä jalo,\nharvinaisen ylevämielinen mies, parempi kuin te kaikki yhteensä, mies\n-- korulauseita vihaava, suora ja vilpitön, -- niin ei minua aikoja\nsitten olisi ollut enää maailmassa... Miksi minä jätin teidät! Sanokaas\nmuuta! Kaiketi paremmille paloille mennäkseni! Kuinka se muuten olisi\nymmärrettävä? Kuolemakin oli helpompi, kuin eläminen teidän kanssanne.\nPaljoa helpompi. Sanokaa mitä sanotte. Nyt siis tiedätte, mihin minä\npakenin teidän luotanne, miksi jätin teidän, paratiisinne... Mutta\nte, muistitteko te minua kertaakaan niinä päivinä? Heltyikö sydämenne\nsäälistä minua kohtaan? Kysyittekö itseltänne missä minä olin, mitä\nminusta oli tullut? Näittekö unissanne minua edes kertaakaan?... Ah,\nmiten vastenmieliseltä, miten inhottavalta tuntuu, kun muistelen\nsilloista elämää! Herra Jumala, että pitääkin voida niin pettää,\nniin pilkata herkkäuskoista lasta! Ja mikäs minä silloin olin muu\nkuin lapsi? Mikä kunnia teille! Ja kuinka ylpeä te mahdoitte olla\nsemmoisesta voitosta. Tyttö suutapahkaa juoksee teidän syliinne...\nOikein hyymistyttää moinen iljettäväisyys... Ja kunhan se olisikin\nollut vaan petosta. Joskus tapaa ihmisiä, jotka pettävät säälistä --\nkun sielu on tyhjä hellyydestä, niin he teeskentelevät. Eikä sitä\nvielä voida sanoa, kumpi on voimallisempi: rakkaus vaiko sääli. Mutta\ntepä ette lopulta viitsinyt enää teeskennelläkään. Silloin minä en\nkäsittänyt mitään, mutta nyt tiedän kaikki. Te osotitte minua kohtaan\nilmeistä inhoa. Miksi? Miksikä olette herättänyt kaiken tuon eloon?\nMinä en enää edes ajatellut sitä... Menkää, menkää pois luotani!...\n\nHänen päänsä vaipui alas käsien varaan ja hän ratkesi itkuun.\n\nLeo Aleksandrovits seisoi ääneti hänen vieressään. Nyt vasta sai hän\ntietää mitä Olgalle oli tapahtunut, ja kylmät väreet pudistivat hänen\nruumistaan.\n\n-- Minulla ei ole ollut aavistusta siitä enkä ole koskaan voinut\nkuvitella mielessäni semmoista...\n\n-- Mitä te ette ole voinut kuvitella? kysyi Olga Stepanovna\nkyyneltyneet silmänsä luotuina häneen. -- Sanokaa, mitä? Oletteko te\nhakenut minua? Kysyittekö te Sila Sampsonovitshilta, kun hän kävi\nteiltä noutamassa papereitani, kysyittekö te silloin häneltä, missä\nminä oleksin, miten minun laitani oli? Te lähetitte palvelijaa myöten\nulos paperit sekä samalla rahoja, jotka majuri -- Jumalan kiitos,\nhän oli käsittänyt asian minun sijassani -- polki rikki jaloillaan\neteisessänne. Ja kuitenkin oli hän silloin ulkona kerjäämässä apua\nmeille. Niin, ette te ollut utelias tietämään mihin minä olin joutunut.\nOlisinpa joutunut vaikka vielä pahemmalle tielle kuin avantoon, mitä se\nteihin koski?... Ensi aikoina tahtoi majuri säästää minua, mutta sitten\nkyselin häneltä tarkoin kaikki. Silloin teillä jo oli toinen nainen\nluonanne. Kaiketi seisoi hän oven takana ja nauroi, nauroi ehkä minulle.\n\n-- Ei, hän oli luonani vain käymässä eikä tiennyt mitään teistä...\n\n-- Sehän oli minusta aivan yhdentekevää. Mitä se enää koski minuun\nkaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut. Ja nytkin on minusta\nyhtäkaikki, aivan yhtäkaikki. Ja vaikkapa hän olisi nauranutkin, kun te\nminut esititte hänelle naurettavassa muodossa... Mitä sitten? Se elämä\non minusta jo kaukana... Malttakaas... mitä minä vielä aioin sanoa...\nniin, te kutsutte tätä kurjaksi pesäksi ja kaikkea, mitä täällä on,\nkauhistavaksi. Mutta tietäkää te myös, että minä vasta täällä olen\ntullut tuntemaan onnen, olen tottunut olemaan ylpeä itsestäni ja\npitämään elämääni tarpeellisena ja kallisarvoisena näille hyljätyille\nlapsi paroille. Jos maailmassa missään tehdään suuria, niin juuri\ntässä... Mutta mitä hyötyä siitä on, että puhun tällä tavalla! Ettehän\nte sitä kumminkaan käsitä!... Ja semmoinenhan minä olin itsekin...\nrakastin teitä; rakastin vielä kauan. Hän vaikeni tuokion ajaksi.\nSitten tahtoi hän vielä sanoa jotakin, mutta ei voinut. Näytti kuin hän\nolisi kainostellut. Mutta kohta hän taas puhkesi puhumaan:\n\n-- Ja silloinkin, vielä silloinkin, oi Jumala, kuinka suuresti rakastin\nteitä! Jos te, vaikka senkin jälkeen kuin minä olin heittäytyä\navantoon, olisitte tullut ja sanonut: \"tule, Olja\", -- ja te tuolla\näänellänne, joka milloin te vain tahdoitte, saattoi olla niin korvia\nhivelevä, olisitte antanut soinnun noille sanoille -- niin olisin\nminä kuin lyöty koira, kuin teidän Djalmanne seurannut teitä, joskin\nhyvin tietäen, että jo seuraavana päivänä tulisi uudestaan heittäytyä\navantoon. Oi, kuinka minä rakastin teitä! Mutta miten Djalma nyt voi?\nkysyi hän sitten yhtäkkiä.\n\n-- Sitä ei ole enää... sai vesikauhun...\n\n-- Se rakasti teitä... sekin... Te löitte sitä usein ratsuruoskalla. Se\noli kumminkin parempi kuin lyödä sanoilla, kuten teitte minulle. Sana\nkoskee kipeämmin. Haava joskus paranee, mutta loukkausta ei paranna\nmillään. Kuinka minä rakastin teitä! Vuosia kului minun voimatta\nkarkoittaa teitä ajatuksistani ja sydämestäni. Kun vaiti jäin yksin,\nolitte heti edessäni. Minä en pitänyt teille vihaa, en halunnut kostoa.\nRukouksissani pyysin, että te saisitte olla onnellinen, että teillä\nkaikki hyvin menestyisi... Vieläpä rukoilin _hänenkin_ puolestaan, että\nhän tuottaisi teille enemmän iloa, kuin mitä minä olin tuottanut...\nTarvittiin pitkä aika, ennenkuin tulin käsittämään kuka te olette. Ja\nminä opin sen, mutta kuitenkin...\n\n-- Kuitenkin? mitä tarkoitatte? kysyi Leo hätäilevästi.\n\n-- Niinkuin en nytkin, jatkoi Olga kiihkoisesti, -- nytkin, tänä\nhetkenä, eilen, toissapäivänä, tänään aamulla ennen teidän tuloanne\nolisi rakastanut ja rakastaisi teitä! Ja kun nyt lähdette täältä,\nenkö rakastaisi teitä vielä sittenkin, huomenna, ylihuomenna, vuoden\npäästä, kautta koko elämän? Voiko semmoista tukahuttaa? Miten hyvänsä\nsitä koettikin, se ei onnistu. Saattaisiko tuo enää koskaan elämässäni\nuudistua?... Minä olisin nyt täysin onnellinen, jos vain voisin\nkarkoittaa teidät muistostani... Mitä minun pitää tehdä, huudahti\nhän käsiänsä väännellen, -- mitä pitää minun tehdä, kun minä en voi,\nminä... olen niin raukkamainen, vailla itsetuntoa, vailla ylpeyttä?...\nRakastaa teitä vielä senkin jälkeen mitä on tapahtunut!... Niin, minä\nrakastan, rakastan sittenkin... Minä en voi muuta, sitä riittää koko\nelämäni iäksi...\n\nHän lankesi horrosmaiseen tilaan eikä tointunut vielä sittenkään,\nkun Leo tarttui hänen käsiinsä, veti hänet luoksensa ja alkoi\nsuudella hänen itkeentyneitä kasvojaan ja kosteita silmiään. Oli\nkuin jonkinlainen sumu olisi ympäröinyt hänet. Hän oli yhtäkkiä\nhervastunut ja hänen käsivartensa olivat rampeutuneet... Mutta vaikka\nhän olisi voinutkin riistäytyä irti, ei hän olisi sitä tehnyt. Hän\noli nyt kokonaan antautunut Leon suudeltavaksi. Ne olivat, nuo\nsuutelot, synnyttäneet hänen ruumiissaan lämmön ja liekkuman virran...\nTietämättänsä rupesi hänkin suutelemaan Leoa... Ja monta autuasta\nhetkeä kului siten, ennenkuin hänen tajuntansa palasi, ennenkuin hän,\nkädet ojennettuina Leon rintaa vasten ja voimin, joita ei Leo ollut\naavistanutkaan, kykeni singahuttamaan hänet luotaan... Mieletön ilme\nkasvoillaan astui hän sitten ovea kohden.\n\n-- Olja, rakkaani, sydämyiseni! huusi Leo hänen jälkeensä.\n\n-- Malta... Olga Stepanovna sai kiinni sängystä. Muuten olisi hän\nkaatunut lattialle, sillä koko hänen ruumiinsa horjui. -- Malta... Mitä\nnyt on tapahtunut? Olisiko se todellakin jälleen -- --? Ei...\n\n-- Olja, rakas vaimoni... Jätä nämä kaikki... lähtekäämme pois täältä.\nMiten paljon onnea odottaakaan meitä... Onko mahdollista, että saattaa\njäädä tänne koko elämän iäksi... tänne!...\n\n-- Ei noin, Levä...\n\nNiin paljon hellyyttä loi hän tuohon hyväilynimeen, että Leon päätä\nhuimasi.\n\nLeo ei kuullut enää tahi kuuli ikään kuin sumun läpi, kun Olga,\nitsestään, toisti:\n\n-- Ei noin, Levä, niin se ei saa olla... Käsitähän toki, että minulla\non täällä tehtävä, suuri tehtävä... Hyljätyt lapsiparat... Ei noin,\nmeidän tulee malttaa mieltämme. Näethän sinä, etten minä tällä hetkellä\nkykene mihinkään, että olen voimaton... Minä olen kuin sokea... Olen\ntäydellisesti sinun vallassasi. Sinä saatat tehdä minun kanssani mitä\ntahdot. Odota, anna minun malttaa mieleni. Pyydän sinua, rakas, -- mene\npois... Mene paikalla. Älä viivy kauemmin...\n\nMutta Leo ei enää kuunnellut mitä hän sanoi... Olgan vastustuskyky\nalkoi laimeta.\n\nJa yhtäkkiä tuntui kuin joku olisi nostanut hänet ylös ja heittänyt\npois. Ovea koputettiin.\n\n-- Kuka se on?\n\nOliko se todellakin Olga Stepanovnan ääni? Niin käheältä ja\nkummalliselta se kuului.\n\n-- Minä se olen... Sonja...\n\nTukien päätään kädellään astui Olga Stepanovna ovea kohden.\n\n-- Mitä sinä tahdot?\n\n-- Lupotshka pyysi, että tulisitte antamaan voita ja potatteja...\n\n-- Mitä? Mitä voita?\n\n-- Voita... päivälliseksi...\n\n-- Koht'sillään.\n\nOvensuussa seisoi tuoli. Olga vaipui alas sille, puristi taas molemmin\nkäsin päätään ja jäi siten istumaan muutamaksi hetkeksi.\n\n-- Olja, unhota nämä kaikki... Tule, lähdetään pois täältä...\n\n-- Odotas, näin se ei käy laatuun... Vielä silmänräpäys, ja me olisimme\ntehneet... me olisimme käyttäytyneet pahasti. Ei, niin se ei saa olla,\nmeidän tulee hillitä mieltämme... Minä pyydän, rakas... matkusta heti\npois, jos rahtuakaan kunnioitat minua... Älä näyttäydy enää täällä.\nPäätäni pyörryttää... Tule jälleen huomenna, ei, ei huomenna -- viikon\nperästä... Ei, minä tulen itse tahi kirjoitan sinulle... Sehän, mitä\nnyt teemme, kestää koko elämän iän. Anna minun säilyttää edes hiukan\nluottamusta itseeni. Levä, mene pois... nyt heti kohta!... Sinähän\nnäet, että täällä on erikoinen elämä itsessään. Minua tarvitaan täällä\njoka hetki...\n\nOli kuin Olga Stepanovna tämän kohtauksen jälkeen olisi kylmennyt.\n\nLeo astui hänen luoksensa, otti häntä päästä ja suuteli häntä, tähän\nvastasi Olga Stepanovna painamalla hänkin suutelon Leon huulille.\nVieläpä hän sekaantuneesti ja hämillään naurahtikin. Sen jälkeen\njärjesti hän tukkansa, joka oli joutunut epäkuntoon.\n\n-- Lähde matkaan, Levä! Minä kirjoitan sinulle sitten, kun... Jos se\nolisi saanut tapahtua, emme perästä päin itsekään olisi voineet antaa\nsitä itsellemme anteeksi.\n\nLeo Aleksandrovitsh oli nyt täynnä toivoa. Iloisena ja hyvillään lähti\nhän pois. Maaperä poltti nyt hänen jalkojansa.\n\n-- Onkohan mahdollista, että uusi elämä, uusi onni nyt alkaa? ajatteli\nhän.\n\nPitipä sattua, että tuo tyttö heilakka tuli ovea koputtamaan!... Olja\nolisi nyt muuten ollut hänen orjattarensa, hänen kappaleensa... Hän\nolisi vienyt Oljan mukanaan kotiin... Ilkeä lapsinulikka! Ja kaikki\nnuo Oljan hoidokkaat ovat ilkeitä huutajia, joihin tuskastuu ihan\ntäydellisesti. Kuinka hän on voinut tähän saakka olla tyytyväinen\ntuollaiseen elämään?\n\nOlga Stepanovna oli sillä välin vaipunut vuoteelleen ja makasi nyt\nliikkumatta, kasvot kätkettyinä tyynyyn.\n\nUudestaan koputti joku hänen oveaan. Vaivalla kohotti Olga päätään.\n\n-- Käy sisään!\n\nSuurisilmäinen Lupotshka tuli nyt itse kyökistä.\n\n-- Mitä sinä tahdot?\n\nOlga Stepanovna oli jo unhottanut, että häntä aikaisemmin oli käyty\nhakemassa.\n\n-- Lihaa myöskin... Olisi jo aika ruveta paistamaan.\n\n-- Niin, tosiaankin!\n\nHän nousi ylös. Harmaja päivä valosti ikkunasta huoneeseen. Lapsenääniä\nkuului alhaalta. Tänä hetkenä tuntuivat ne hänestä vastenmielisiltä.\nHän oli kyllästynyt niihin. Ne kajahtivat kuin vasaran iskut hänen\nkipeässä päässään. Jokapäiväinen elämä alkoi taasen.\n\n-- Minä panin puuron hellauuniin.\n\n-- Minkä puuron, Lupotshka?\n\n-- Hirssiryynipuuron. Tänäänhän on hirssipuuroa. -- \"Hirssi, mitä\nlajia se on? mietti Olga Stepanovna ikään kuin puoleksi tajutonna. --\nJa miksi he kaikki tulevat minun luokseni? Eikö edes tänäkään päivänä\nvoida tulla minutta toimeen?\"\n\n-- Tiistaisin on meillä aina hirssipuuroa, selitti täysin oikein\ntoimenpitävä Lupotshka, -- ja keskiviikkoina tattaria...\n\n-- Niin, oikein.\n\n\"Eihän hän ole rikkonut mitään\", ajatteli Olga Stepanovna katsellen\nLupotshkan aina niin hämmästyneihin silmiin.\n\n-- Niin on kuin sanot... Kiitos, Lupotshka! Minulla kivistää vähän\npäätä.\n\nAlhaalla oli taas uusi puuha edessä.\n\nSenjka oli alkanut tappelun Osjkan kanssa ja iskenyt kyntensä niin\nlujalle tämän vanukkeiseen tukkaan, että tuskin olisi saanut heidät\neroamaan roikkaamalla sangollisen vettä heidän niskaansa.\n\n-- Herra Jumala, mitä te teette minulle! huudahti Olga Stepanovna\nitkien. Minä lähden pois luotanne, minä en kestä kauemmin tätä.\n\nLapset vaikenivat kerrassa, vetäytyivät kuka mihinkin nurkkaan ja\npälysivät sieltä arasti häneen, kuten hätyytetyt metsäeläimen pojat.\n\nEi häntä koskaan oltu tuollaisena nähty, vaikka paljon pahempiakin\ntappeluja oli sattunut heidän kesken.\n\nHiljaisuus vallitsi yltympärillä, kuten sinä päivänä, jolloin Jeroshka\nvilkuttaja kuoli.\n\nOlga Stepanovna huomasi sen ja se koski häneen vielä kipeämmin.\n\n-- Mikä teidät nyt teki niin hiljaisiksi? Välisti tappelette, välisti\ntaas istua jörötätte kuin pölkyt... Leikkikää, rakkaat lapset!...\n\nMutta lapset katselivat häneen vielä epäluuloisemmin.\n\n-- Kuulkaas veikot, kuiskasi Osjka tovereilleen, -- tänään me ihan\nvarmaan saamme vitsaa.\n\n-- Oho, eipäs, vastasi Senjka, joka vastikään oli ollut hänen\nvihamiehenään, -- ei täällä vitsaa anneta.\n\n-- Mutta annetaan, sen saat nähdä... Kun majuri tulee kotiin, niin hän\nkyllä taittaa koivuvitsat.\n\n-- Ei täällä ole mistä niitä taittaakaan.\n\n-- Kyllä hän löytää... Helppoa on aina saada vitsan hankituksi.\n\n\n\n\nXXIX.\n\n\nOlga Stepanovna parka ei moneen päivään ollut entisensä kaltainen.\nOllen niitä syväluonteisia naisia, joiden sydämissä tunne, mikä\nkerran on päässyt juurtumaan siihen, pysyy muuttumatonna kautta\nkoko elämän, käsitti hän vasta nyt, että hän, huolimatta kaikesta\nmitä oli tapahtunut, ei koskaan ollut lakannut rakastamasta Leo\nAleksandrovitshiä ja rakasti häntä vieläkin yhtä kiihkeästi. Vuodet\nolivat vain hienolti hiiputtaneet tuhkaansa liekin yli. Tämä ainoa\nyhtyminen hajoitti jo tuulen viuhkan tavoin tuon tuhkan ja saattoi\nhiljaisen liekin uudestaan leimahtamaan ilmituleen. Yhtäkkiä kadotti\nhän kaiken mieltymyksensä noihin kadulta kerättyihin kodittomiin\nlapsiin. Myöskin kiintyi hänen huomionsa nyt semmoiseen, mitä hän\nennen ei ollut huomannut: köyhyyteen, joka ympäröi häntä, tavattomaan\nrumuuteen, mikä ilmeni muutamissa noissa pienissä kasvoissa, jotka\nvielä eilen siinä määrin olivat miellyttäneet häntä luontevuutensa\nja lapsellisen viattomuutensa kautta. Tiettävästi ensi kertaa hän\nkoko tuona aikana tunsi väsyneensä heidän kysymyksiinsä; ja mitä hän\nennen oli tehnyt niin hartaalla kiintymyksellä koko tähän kovaosaiseen\npienien maailmaan, sen teki hän tosin edelleenkin, mutta hänen\nsydämensä, joka nyt oli muussa kiinni, pysyi mykkänä, ikäänkuin\npoissaolevana. Hän tunsi olevansa ikäänkuin hämillään siitä, hänen\ntäytyi pakottaa itseään, tukahuttaa tunteitaan. Monasti yllätti hän\nitsensä ajattelemasta: \"voi, kuinka kaikki tämä on ikävää!\"\n\nEnnen hän ei koskaan ollut hajamielinen, mutta nyt oli hän tullut\nsiksi. Ennen tuntui hänestä tämä lastenäänten sorina huvittavalta.\nNyt se ärrytti häntä, ja hänen päänsä tuli siitä kipeäksi. Sydämestä\nei mitä puhuakaan: se näkyi lakkaamatta vuotavan verta, juuri kuin\njokin vanha haava siinä olisi auennut ja yhä laajentunut. Ensimäisinä\nkahtena päivänä ei Olga Stepanovna tahtonut edes ajatellakaan, kuinka\nhänen oli meneteltävä. Ensinnä tuli hänen rauhoittua ja miettiä\nkaikkia joutohetkinään, mutta juuri rauhaa hänen nyt oli mahdoton\nsaavuttaa. Rauhaa hänen olisi ollut odottaminen, jos hän ei niin\nhyvin olisi tuntenut itseänsä, sieluansa. Häntä rupesi nyt yhtäkkiä\nvaivaamaan unettomuus, ja hän koetti illoin rasittaa itseänsä niin\npaljon kuin suinkin, että olisi voinut nukkua yhtä mittaa aamuun asti.\nSe onnistuikin ensimäisinä kahtena vuorokautena, mutta kolmantena\nyönä oli kuin joku olisi survinut häntä kylkeen. Yhtäkkiä kohosi hän\nkyynäspäänsä varaan ja suuntasi katseensa ympäröivään pimeyteen.\nHiljaisuus vallitsi hänen ympärillään. Ainoastaan Lupotshka kuului\nhengittävän hiljaa vuoteellaan, joka oli huoneen nurkassa. Tämä\nvaikutti tyynnyttävästi Olga Stepanovnaan ja hän kävi jälleen\npitkäkseen. Nyt tuli ajatus toisensa jälkeen, muisto seurasi muistoa,\nepäilys epäilystä, saattaen hänet niin huumauksiin, että hänen oli\npakko ehtimiseen tarttua ohimoihinsa ja päähänsä. Ah, miksi oli Leo\nhakenut hänet ilmi ja tullut tänne? Miksi pirstasi Leo jälleen tämän\nhänen uudenkin olemuksensa, rikkoi tyynen rauhan hänen elämässään,\njoka kumpusi niin hiljaa ja huomaamattomasti, kuten puronen keväällä\nsolisten noruu laakson pohjassa pajupensasten välitse? Mutta samalla\nvaltasi hänet aika-ajoin toinenkin, niin ihmeellisen hurmaava\nonnellisuuden tunne. Yhtä äkisti kuin se hänet yllätti, yhtä äkisti se\nkatosikin. Ja kun hänen silmänsä tämän lumouksen kestäessä vähitellen\nsulkeutuivat, hoki hän itsekseen: \"kyllä hän sentään teki hyvin...\nNäkyy siis, että hänkin rakastaa, ja nyt ei minun tarvitse muuta kuin\npäättää, ainoastaan päättää, niin kaikki tulee jälleen hyväksi, niin\nhyväksi. Entiset ovat kaikki menneet eivätkä milloinkaan palaja.\nMonellaisiin luuloteltuihin vaivoihinhan sitä saattaa tässä maailmassa\njoutua. Hän on itse saanut kärsiä niin paljo; hän katuu nyt, ja\nkatumushan sovittaa kaikki, kaikki. Ei minun sovi häntä tuomita ja\nrangaista.\" Ja Olga Stepanovna ojensi kätensä pimeässä, ikäänkuin olisi\nhän hapuroinut sieltä ketä. Mitä piti hänen tehdä? Totellako sydämen\nääntä ja seurata tuota miestä?... Olihan hän tarpeen Leollekin. Hän oli\nkuulunut Leolle ennemmin kuin näille lapsille. Leolla oli oikeus hänen\nrakkauteensa ja uskollisuuteensa. Ja vaikka Leo silloin oli vähällä\nsyöstä hänet turmioon, niin mitäs siitä? Sekö se olisi vapauttanut\nhänet Leon vallasta? Oliko Leo sen kautta menettänyt oikeutensa\nhäneen? Helppoa oli Olgan tuolla tavoin päätellä, mutta missä silloin\nilmeni hänen rakkautensa, alttiiksiantaumuksensa?... Ja huomaamatta,\nettä kaikki nämä mietteet johtuivat hurskastelevasta itsekkyydestä,\nloihti hän eteensä kuvan toisensa jälkeen: miten hän palajaisi Leon\nluo, miten Leo ottaisi hänet vastaan, mitenkä valoisaksi, hiljaiseksi\nja riemuisaksi hänen elämänsä muodostuisi tässä uudessa... ei, tässä\nvanhassa kodissa. Olga Stepanovna oli liiaksi nainen voidakseen\ntaistelutta ja arveluitta tehdä ratkaisevan päätöksen. Ja hänen\nonnenkaipuunsa oli niin kiihkeä, niin hillitsemätön, että jos Leo\nAleksandrovitsh tuommoisena hetkenä olisi tullut hänen tykönsä,\nolisi asia siinä tuokiossa ollut päätetty ja hän olisi vienyt tuon\nrakastettavan tytön muassaan täältä. Mutta ajatus seurasi toistaan,\nihania haavekuvia häiritsivät rauhattomat epäilykset, heräävän\nomantunnon nuhtelut tukahuttivat tyydyttämättömien aistien hurmaavan\ntulen, ja riemullinen jälleennäkeminen, odotetut suloiset onnen\npäivät hänen kahdenkeskisessä seurassaan -- nuo pilvettömät, lämpimät\npäivät, rakkauden auringon ja ihanaisen taivaan valaisemina -- saivat\nyhtäkkiä väistyä alastoman, karkean todellisuuden tieltä, joka vaati\nhänet kokonaan, täydellisesti omakseen, vaati koko hänen kiihkeän\nalttiutensa, koko hänen tarmonsa ja tahtonsa palvelukseensa. Hän\nantautui jälleen nykyhetken valtaan ja ajatteli levotonna Osjkaa, joka\njo eilisestä asti oli valittanut selkäänsä ja Sonjaa, jonka kivisti\npäätä. Hyljätä nämä pienokaiset! Hän oli jo näkevinään Bobkovin pesän\nhävitettynä ja nuo pienet lapset jätettyinä yksikseen, likaisina ja\nvilliytyneinä. Bobkovillahan ei ollut itsellään aikaa hoitaa heitä.\nHe jäisivät tietysti omiin hoteisiinsa ja seurauksena olisi torat ja\ntappelut. Kulkuri-elämän hedelmät, huonot taipumukset, jotka täällä\nhänen vaikutuksestaan vähitellen olivat häipyneet, alkaisivat jälleen\nilmetä näissä naiiveissa luonteissa, jotka eivät vielä olleet ehtineet\nvakaantua, ja tuo rauhainen, hauska turvakoti holhokkeineen, jotka\nhänestä niin paljon pitivät, muuttuisi pianaikaa rosvoin pesäksi.\nMitä heistä sitten oli tuleva? Tietysti samaa kuin mitä olisi\ntapahtunut, jos Sila Sampsonovitsh ei olisi ottanut heidät hoiviinsa\nja Olga Stepanovna pitänyt huolta heidän kasvatuksestaan: varkaita,\nkerjäläisiä, irtolaisia. Ja mitenkä kävisi Bobkovin, joka tuon kaiken\nkyllä tajuaa? Olga Stepanovnan sydämessä tuntui niin kylmältä ja\ntuskalliselta.\n\nMutta olihan Leo Aleksandrovitshkin sanonut, että elämä ilman Olgaa\non hänelle sama kuin horna. Ja siksi toiseksi olihan jokaisella --\nsiis Olgallakin -- oikeus saada osansa onnesta. Mistä hän olikaan tuon\najatuksen siepannut? Kaiketi oli hän lukenut sen jostakin kirjasta.\nMutta mitä hänen sitten piti tehdä? Hän koetti pakottaa pimeyttä\nantamaan vastauksen tuohon kysymykseen, mutta juhlallisen rauhaisa\nyö pysyi mykkänä, sitä eivät liikuttaneet ihmissielussa temmeltävät\nkärsimykset ja epäilykset. Ainoastaan lasten tasainen hengitys kuului\nalhaalta ja Lupotshkan hiljainen puhelu unissaan.\n\nMitä piti hänen tehdä? Tunti kului toisensa jälkeen ja valju aamunvalo\ntuossa hänen ikkunainsa takana ei tuonut hänen toivomaansa rauhaa\nmuassaan. Mitä oli tehtävä?\n\nHän kertoi Sila Sampsonovitshille Leo Aleksandrovitshin käynnistä ja\ntämän käynnin tarkoituksesta.\n\n-- Mitäs siitä tuumaatte? kysyi Olga Stepanovna.\n\n-- Minäkö... minä?\n\nBobkov ihan ällistyi. \"Oli ihan kuin hän olisi kamahuttanut minua\nvasaralla päähän\", kertoi hän sittemmin.\n\n-- Minä... mitäs minä... Minun tuumani...\n\nJa yhtäkkiä pillahti hän itkemään kuin vanha ämmä, viittasi epäävästi\nkädellään, niistihen nenäliinassaan olevaan Saksan valtakuntaan, heitti\nviitan hartioilleen ja lähtihen ovesta ulos.\n\nHän tuli kotiin myöhään illalla ja koki nähtävästi ponnistella itseään\ntyyneksi. Hän meni Olga... Stepanovnan luo ja otti asian puheeksi:\n\n-- Mitä minä tuumaan?... Sitä mitä tekin... Teillähän on itsellänne\ntunto... Miten teistä itsestänne näyttää, niin se hyvä tulee... Teillä\non sekä järkeä että sydäntä... Tehkää niinkuin tiedätte... Mitäpä\ntoisten asiat muuten teihin koskevat? Minulla ei ole mitään sanomista\ntähän. Jokaisella tulee olla omansa. Minusta, joka olen vanha, saattaa\nolla näin, mutta teistä, joka olette nuori, saattaa olla tykkänään\ntoisin. Teillä on oma erityinen elämänne, eikä kellään ole lupa puuttua\nsiihen. Minä käsitän -- teidän on surku lapsia... Mutta mitäs se\nmerkitsee. Eiväthän ne kumminkaan ole teidän omianne. Eiväthän? lausui\nhän katkerasti.\n\n-- Kuinka? Enkö sitten ole pitänyt heitä ominani?\n\n-- Niin, Olga Stepanovna, _pitänyt_... Mutta mitenkä tulette pitämään,\nsitähän emme tiedä. Kaikki käy niinkuin Jumala tahtoo... Mutta jos\njotakin tapahtuisi, niin muistakaa -- minä en koskaan ole sanova pahaa\nsanaa teistä. Minä olen itse ollut nuori ja olen haaveksinut omaa\nperhettä. Kuinka uskaltaisin väittää mitään vastaan tässä asiassa.\nEihän voi tunkeutua toisen sieluun ja nähdä miten siellä on laita.\nMiten Herra sydämellenne sanoo, niin tehkää. Menkää nyt ja rukoilkaa\nJumalaa ja päättäkää sitten itse. Tämähän koskee teidän elämäänne eikä\nkenenkään muun, ja siitä on teidän itsenne vastaaminen. Ei suinkaan\nteillä ole halua viettää nälkäisen elämää!\n\nMajuri parka ei itsekään huomannut, miten hän ehtimiseen puhui ristiin.\n\nMutta sattuipa juuri siihen aikaan, että Senjka poika sairastui.\n\nIllan suussa kävi hänen päänsä polttavan kuumaksi ja hän houri koko\nyön. Olga Stepanovna valvoi hänen luonaan aamuun asti. Houreissa\nollessaan tarttui Senjka vähän väliä pienellä kädellään hänen\nsormeensa ja piti sitä lujasti kiinni, juurikuin olisi peljännyt, että\nse karkaisi hänen luotaan ja jättäisi hänet yksin. Aamupuoleen hän\nkumminkin rauhoittui, eikä koko sairaudesta sen enempää ollut. Mutta\ntämän yön perästä Olga Stepanovna oli muuttunut niin hiljaiseksi,\nikäänkuin olisi \"jähmettynyt\", kuten majuri minulle sanoi.\n\nJähmeä hän oli, mutta siltikin minä näin, että hänen sisällään liikkui.\nEi hänellä ollut rauhaa päässä eikä sydämessä. Hän vain lakkaamatta\najatteli.\n\n-- Kyllä teidän käy vaikeaksi ilman häntä, minä huomautin.\n\nMajuri tarttui käsin päähänsä.\n\n-- Kamalaa on ajatella sitä!... Mitä arvelette? Luuletteko hänen\nmenevän pois?\n\n-- Kuinkas, jos hän rakastaa tuota miestä.\n\n-- Kyllä hän rakastaa. Näen sen itse.\n\n-- No niin, mitäs siinä enää on arvelemista.\n\n-- Kyllä se tosiaan on niin... Mahdotonta hänen on jäädä. Oma\nelämäntarkoitus houkuttelee häntä. Hän halajaa omia lapsia. Minä tunnen\nhänet niin tarkoin, hän on syntynyt äidiksi.\n\n-- No niin, siitäpä sen näette.\n\n-- Mutta missä Jumala sitten on? huudahti hän äkkiä käsivarret\nkohotettuina.\n\n-- Mitä tarkoitatte?\n\n-- Missä Jumala sitten on? minä kysyn... Minkäs kautta lapset ovat\nsiihen syypäät, sanokaa?... Mutta minähän napisen nyt, niin, minä\nnapisen! Milloinkaan en ole vielä napissut, mutta nyt napisen!\n\nHän sieppasi hattunsa ja riensi ulos hyvästiä sanomatta.\n\n\n\n\nXXX.\n\n\nMinä seurasin jo niin elävällä osanotolla Bobkovin pesän kaikkia pieniä\nsuruja ja murheita, niin että minun kävi oikein kovasti huolekseni,\nmitä Olga Stepanovna nyt aikoi tehdä ja millainen hänen päätöksensä\ntulisi olemaan. Minä kävin muutamia kertoja hänen luonaan ja tulin\nvähitellen siihen vakaumukseen, että asia kumminkin päättyisi mitä\nparhaimmiten ja että lapset eivät tulisi kärsimään siitä. Koko sen\nviikon oli hän hyvin hermostunut ja epätasainen käytöstavassaan\npienokaisia kohtaan. Välistä hyväilee miltei itku silmissä, väliin\ntaas jäykistyy, jopa väliin tiuskaakin heille, mitä ennen ei ollut\ntapahtunut; ja lapset, jotka aikaisemmin kodissaan olivat tottuneet\nsiihen, että heitä lyötiin ja kolhittiin millä sattui, kauluukartuilla,\nsilitysraudoilla ja sen semmoisilla, tulivat nyt, kaiketi juuri tuon\nOlga Stepanovnan tavattoman kohtelun johdosta, aika lailla pelkoihinsa,\npiiloutuivat nurkkiin, kokoontuivat joukkoihin sinne ja supattelivat\nkeskenään, jolla välin he urkkivasti ja salavihkaa katselivat\nhäneen, kuten metsäeläimen pennut. Olga Stepanovna huomasi tämän,\nja tuskallinen häpeäntunne täytti hänen sydämensä. Näissä tiloissa\noli hänellä tapana mennä huoneeseensa ja itkeä siellä. Myöhemmin\nkertoi hän itse, että hän siihen aikaan pelkäsi kadottavansa lasten\nluottamuksen ja rakkauden. Kaikista enimmin häntä liikutti katse, jonka\nLupotshka suurista silmistään häneen loi. Niissä näkyi nyt entistä\nenemmän hämmästynyt ilme. Kun hän joskus jäi istumaan Olga Stepanovnan\nhuoneeseen, ei hän kääntänyt pois katsettaan hänestä, ja kun Olga\nStepanovna asteli edestakasin huoneessa, seuraili Lupotshka herkeämättä\nhäntä silmillään. \"Tuntui siltä kuin hän olisi ollut minun omatuntoni\",\nsanoi Olga Stepanovna.\n\nMuuten käsitti Lupotshka Olga Stepanovnan tilan omalla tavallaan. Kun\nlapset nostivat melun, nuhteli tyttö heitä ankarasti, luoden samalla\nsilmänsä tavallista enemmän auki.\n\n-- Mitä te ajattelette! Näettehän te, että tädin rinta on kipeä.\n\n-- Mistä sinä sen tiedät, veitikka? ahdistelivat pienokaiset häntä.\n\n-- Ettekö te näe miten hän pitelee kädellään rintaansa? Minä tiedän\nkyllä, että käsi tavallisesti pannaan sille paikalle, mikä on kipeä. Se\non vissi se!\n\n\"Veitikaksi\" olivat lapset ruvenneet kutsumaan Lupotshkaa sen tähden,\netteivät he olleet päässeet käsiksi herkkupaloihin kyökissä ennen\nmäärättyä kellonlyöntiä.\n\n-- Syötpäs sinä itse! tapasivat he sanoa hänelle.\n\n-- Oletko nähnyt minun syövän? Itse en syö tuonkaan vertaa enkä anna\nmuillekaan.\n\nSiinä suhteessa hän olikin liiaksi tunnollinen, mutta pienokaisista se\noli käsittämätöntä, miten hän saattoi kiusausta vastustaa. He pitivät\nhäntä silmällä, mutta turhaan.\n\n-- Hän tekee sen tahallaan! päättivät he keskenään.\n\nEnnen tapasi Olga Stepanovna lukea lapsille iltasilla ja aamusilla\nantaa heille opetusta, mutta nyt saivat kirjat virua koskemattomina\nkaapissa ja lukeminen oli kokonaan tauonnut. Tuntikausia käveli\nhän edestakasin, nurkasta nurkkaan ja vain mietti miettimistään.\n-- Kun sitten sovittu aika oli kulunut umpeen, kirjoitti hän Leo\nAleksandrovitshille ja pyysi häntä odottamaan vielä muutamia päiviä,\nkoska hän ei ollut tehnyt vielä mitään päätöstä. Ja kummallista, siitä\nhetkestä käsin tuli Olga Stepanovna yhtäkkiä ihan tyyneksi! Hymy\nnäkyi nyt jälleen karkeloivan hänen kasvoillaan, vaikka kyyneletkin\nusein kostuttivat hänen silmiään. Kun hän puheli lasten kanssa, oli\nhänen äänessään jälleen huomattavana lempeä sävel, jopa toisinaan\nvivahdusta leikillisyyteenkin. Illan tullen otti hän kirjan ja rupesi\nsiitä lukemaan lapsille. Sila Sampsonovitsh, joka sattumalta juuri\nsilloin tuli huoneeseen, joutui iloisesti hämille, mutta varoen liian\nselvään ilmaisevänsä ilonsa, vetäytyi hän kohta taas, sanoen väsymystä\nsyyksi, sivuittain ulos omaan nurkkaansa. Lukemisen lopetettuaan pani\nOlga Stepanovna lapset makuulle, otti mukaansa huoneeseensa lasten\nrikkinäiset vaatteet ja rupesi paikkailemaan niitä, istuen koko ajan\nsilmäkulmat rypyssä, jolloin hänen päässään nähtävästi kirmaili\najatuksia, joilla oli hyvin vähän yhteyttä noitten kuluneitten\nlapsenvaatteitten kanssa.\n\nLupotshka, joka jo makasi sängyssä, nosti päänsä tyynyltä.\n\n-- Mitä tahdot tyttöseni? kysyi Olga Stepanovna häneltä.\n\n-- En mitään... Minä vain ajattelin, mitä varten pikku Grishka kantaa\npuut suoraan pihalta kyökkiin.\n\n-- Minä en käsitä mitä sinä tarkoitat, Lupotshka.\n\n-- Niin nähkääs, te seisotte kuumassa kyökissä, ja hän avaa oven selko\nseljälleen.\n\n-- No niin, mitä sitten? virkkoi Olga Stepanovna luoden ylös katseensa.\n\n-- Niin, sen tähden teillä juuri onkin rinta kipeä... Kaapissa on vielä\nniitä vattuja, joista te keititte teetä Osjkalle.\n\nVihdoinkin ymmärsi Olga Stepanovna mikä se Lupotshkan huolen aiheena\noli; hän naurahti, mutta kohta sen jälkeen rupesi häntä itkettämään,\nhän meni tytön luo ja suuteli häntä.\n\n-- Ei Grishka ole siihen syypää, sanoi Olga Stepanovna hiljaa,\nikäänkuin itsekseen. -- Ei Grishkalla ole mitään osaa siihen.\n\n-- Minä luulin, että se oli hän... Minä hänelle jo sanoin siitä tänä\npäivänä.\n\n-- Tykkänään toinen Grishka se on! Lupotshka tuli ymmälle.\n\n-- Kai se sitten oli suuri Grishka, puuseppä? Tämä oli tytön erityinen\nlemmikki.\n\nOlga Stepanovna, joka nyt oli syventynyt ajatuksiinsa, ei vastannut\nkysymykseen.\n\nLupotshka makasi kauan miettien, mitenkä Grishka, puuseppä, saattoi\nolla syynä \"tädin\" vilustumiseen. Jo puoliksi unenvienoon mentyään\npäätti hän, että tauti johtui uudesta sängystä, jonka Grishka, saaden\nkauan kyteneen mielihalunsa täytetyksi, vihdoin oli laittanut Olga\nStepanovnalle.\n\n-- Olisikohan se todellakin noista linnuista? ajatteli Lupotshka,\nluoden auki uniset silmänsä.\n\nGrishka, puuseppä, oli ylinnä sängyn päädylle sovittanut kaksi puuhun\nleikattua kyyhkystä, ympäröiden ne lehdillä.\n\n-- Jos se on noista linnuista, niin miten se on voinut tapahtua?\n\nLupotshka makasi rauhattomasti. Hän heräsi kohta jälleen, nousi\nistualleen ja näki Olga Stepanovnan istuvan vuoteella. Vieressä paloi\nkynttilä -- näkyi selvään, että hän oli jo kauan istunut valveilla.\nLupotshkakin nousi nyt ylös. Hän huomasi, että Olga Stepanovnan katse\noli suunnattu niin kummallisesti jonnekin kauas pois.\n\n-- Miksi sinä et makaa?\n\nLupotshka ei heti kohta vastannut.\n\n-- Oletko sairas?\n\n-- En, kyllä minä voin hyvin.\n\nHän oikein koetteli molemmin käsin otsaansa.\n\n-- Kuules, Lupotshka! Mikä teille tulisi eteen ilman minua?\n\n-- Ilman teitä, mitä se on?\n\n-- No, esimerkiksi, jos minä matkustaisin pois.\n\n-- Tuon vieraan sedänkö luo?\n\n-- Minkä sedän? Olga Stepanovna sävähti tulipunaiseksi.\n\n-- Hänen, joka kävi täällä... Silloin, kun te sitten itkitte...\n\n-- Ei... Vaan jos muuten matkustaisin pois.\n\n-- Tykkänäänkö pois?\n\n-- Niin tietysti... Onpas sinun nyt vaikeata käsittää!\n\nLupotshka painoi päänsä alas ja istui kauan vaieten.\n\n-- Mitä te tekisitte ilman minua? kysyi Olga Stepanovna uudestaan,\näänessä epäilyttävän iloinen sointu.\n\n-- Tiedän minä.\n\n-- No, niin sanopas!\n\n-- Tietäähän tuon... Jumala antaisi meidän kaikkien kuolla...\n\nJa Lupotshka painoi pienen päänsä tyynyyn ja alkoi itkeä.\n\nOlga Stepanovna ei yrittänytkään tyttöä lohduttaa, vaan istui kuin\njäykistyneenä tilallaan.\n\nLupotshka vaipui uneen itkien. Ja unissaan oli hän sitten näkevinään,\nkuinka Olga Stepanovna nousi sängystä, astui pienen tyttösen luo, teki\nristinmerkin hänen ylitsensä, istui sitten pöydän ääreen ja jäi siihen\nistumaan kauaksi, kauaksi, kirjoittaen jotakin kirjettä.\n\n\n\n\nXXXI.\n\n\nJonkun aikaa sen jälkeen satuimme me, minä ja Leo Aleksandrovitsh,\ntapaamaan toisemme.\n\nHän antoi luettavakseni Olga Stepanovnan kirjeen.\n\nMikä surullinen kirje! Mitä hellyyttä huokuikaan sen jokaisesta\nsanasta! Hänen itsensäkieltämystä uhkuva sielunsa näyttäytyi noissa\nyksinkertaisissa riveissä aivan täydellisenään, ja vasta nämä luettuaan\nsaattoi todellakin ymmärtää, miten katkeralta mahtoi tuntua tämmöisen\nnaisen menettäminen ja kuinka hirmuisen tuskallisessa tilassa oli\nse ihminen, joka tämän naisen rakastamana kumminkin oli tuomittu\nyksinäisyyteen.\n\n-- Mitenkäs te ette jo ihan alusta asti ymmärtänyt pitää häntä arvossa?\nluiskahti minulta kysymys.\n\n-- Voimmeko me kerrallaan käsittää mitään? Vähäpätöiset asiat vievät\nkatseemme harhaan. Vasta sitten kun olemme haudanneet tahi muulla\ntavalla hävittäneet sellaisen aarteen, älyämme mitä olemme menettäneet.\nJa paitsi sitä olemme kaikki herkkusuita rakkauden suhteen.\n\nSe oli pitkä kirje.\n\nNähtävästi oli Olga Stepanovnan ollut erittäin vaikeata ryhtyä tähän\nloppuselvitykseen. Hän puhui tässä kirjeessä ensin entisyydestä, mutta\nei ainoatakaan soimauksen sanaa hän siltä päästänyt huuliltaan. Koko\nhänen vihansa -- petetyn, solvaistun ja hyljätyn naisen viha -- oli\npurkautunut heidän mieskohtaisesti kohdatessaan toisensa. Nyt ei ollut\nenää mitään katkeruutta sielussa jäljellä hänen muistellessaan mitä hän\noli saanut kokea elämässään. Muistot tuoksuttivat surua hänen sielunsa\nympärille, mutta eivät synnyttäneet kärsityn loukkauksen tunnelmaakaan.\nNyt koki hän jo puhdistaa rakastajaansa ja haki puolustuksia hänelle --\npuolustuksia, jommoisia tämä ei edes itse olisi voinut löytää, niin\nvenyvä kuin hänen omatuntonsa muuten olikin.\n\n\"Minä olin teille liiaksi väritön. Te olette mielenvaikutuksille altis\nja myös suoravainen, ettekä te luonnollisesti voinut eikä teidän\nolisi pitänytkään teeskennellä. Minä en voinut tuntua teistä muulta\nkuin umpimieliseltä, nureksivalta, jopa kylmältäkin. On sentähden\nymmärrettävää, että toiset vaikutelmat -- sanoisinpa _tenhovoimat_,\nellei sana olisi niin tavallinen -- anastaisivat teissä sijan. Minä\nkaipaan syvästi mennyttä elämääni. Jumala näkee, että minä olisin\nvalmis antamaan mitä hyvänsä, jos voisin palauttaa sen, mutta en\nsiltä ole huolissani tulevaisuuteni suhteen. Minä tiedän nyt, että\nte rakastatte minua ja että rakkautenne on vilpitön, mutta nyttemmin\nen voi sille asialle enää mitään, en mitään. Käsittäkää minua: en\nsano, että minä en _tahdo_, vaan että minä en _voi_. Minä en ole\nitseni, vaan kokonaan toisten oma. Tämä pieni lapsimaailma liittää\nminut itseensä lujilla siteillä. Luostareissa tehdään lupauksia,\nmutta täällä olen kaikitta lupauksitta joka ainoalla hermollani\nsidottu, jopa kiinnikasvanutkin näihin valkotukkaisiin pienokaisiin,\nnäihin toisten hylkäämiin, suojeluttomiin olentoihin, joiden elämä\non kokonaan minun ja sieluni varassa. Minä en voisi tuntea itseäni\nonnelliseksi enkä tehdä teitä onnelliseksi, jos tietäisin, että tuo\npienoinen armas pesue joutuisi häviölle minun poistumiseni kautta, että\nnämä lapsiparat, saatuaan muutamia vuosia nauttia ystävällisyyttä ja\niloa, taasen heitettäisiin avaraan, kylmään ja armottomaan maailmaan\noikullisen kohtalon valtaan. Olen juuri ikään tarkastellut noiden\nnukkuvien pikku lasten rauhallisia kasvoja. Minullako, _minullako_\nolisi sydäntä tuomita heitä niin surulliseen elämään! Jos sen tekisin,\nniin jo tämä ajatuskin myrkyttäisi jokaisen yhdyselämämme hetken, ja\nminä olisin teille taakaksi. Mutta tekin tarvitsette hellyyttä ja\nrauhaa... Teille tarjoo tulevaisuus vielä niin paljo. Te olette vielä\nnuori ja kaunis sekä rikaskin. Koettakaa oppia rakastamaan toista...\nJa te olette saavuttava vastarakkautta. Se ajatus on tosin minusta\nkatkera -- sillä olenhan kaikissa tapauksissa nainen enkä läheskään\nsellainen kristitty, jommoinen tahtoisin olla... Minäkin olen altis\nmustasukkaisuuden tuskille ja loukkauksia en hevillä unohda... Mutta\ntäytyyhän katsoa elämätä suoraan silmiin. Ettehän te saata minun\ntähteni kieltäytyä kaikista sen iloista... Korkein varjelkoon minua\nvaatimasta jotakin sellaista! Säilyttäkää sydämessänne minusta muisto\nsisarena, ystävänä -- enempää en osaa edes toivoa. Ajatelkaa minua\njoskus hellyydellä, niinkuin minäkin aina olen ajatteleva teitä. Mutta\nälkää suoko minulle liian väljää tilaa sydämessänne, jotta ei tämä\nmuisto estäisi teitä näkemästä jonkin toisen naisen kuvaa, joka nainen,\nsittenkun on oppinut teitä rakastamaan, on koettava tehdä teidät\nonnelliseksi... Teidän on muistaminen, että naiselle ei ole mikään niin\nvaikeata kuin tietäminen, että kun rakastettunsa hyväilee häntä, hän\najatuksissaan hyväilee toista naista. Kukaan ei kuuna päivänä saata\nmyöntyä siihen! Semmoinen menettely valaa myrkkyä kaikkeen, joka päivä\nja joka hetki. Jos sydämelle joskus on tapahtunut sellainen loukkaus,\nei se koskaan, ei koskaan saata vastata tunteeseenne hiljaisella,\navoimella luottamuksella, joka yksin tuottaa meille todellista onnea...\nEnnemmin sitten unhottakaa minut ihan kokonaan! Minä tulen ajattelemaan\nteitä usein ja paljo. -- Silloin, kun viimeksi tapasimme toisemme,\nhuuhtoivat kyynelenne pois kaiken, mikä oli katkeraa, solvaisevaa.\nMiehenä te kenties häpeätte noita kyyneliä. Päin vastoin, ylpeilkää\nniistä! Ainoastaan rehelliset ja hyvät ihmiset saattavat itkeä. Näitten\nkyynelten jälkeen jäi muistooni yksinomaan pilvettömiä poutapäiviä --\npäiviä, jolloin minusta näytti kuin rakkautenne minuun olisi ollut\njakamaton... Vuosia vierii yksitoikkoista, hiljaista menoaan, mutta\nminä olen aina katsova taakseni, tähän niin kohta -- välähdyksen\ntavoin sammuneeseen onneeni. Niinkuin etäinen tulen vilke yöllä on\nse kuitenkin auttava minua löytämään tien pimeydessänikin. -- Jospa\ntietäisitte kuinka hartaasti toivon, että elämänne tästä lähin kuluisi\ntyynesti, että te saavuttaisitte sielunrauhan!... Jospa tietäisitte,\nkuinka kallis te olette minulle, kuinka lähellä te olette sydäntäni!...\nMutta voi! Minä en ole enää se orja, joka olisi valmis kaikkeen,\nkunhan saisi seurata teitä. On mahdollista, että minä persoonallisesti\nolisin tuntenut itseni onnellisemmaksi, jos olisin pysynyt semmoisena,\nkuin _silloin_ olin. Vielä viimekin kerralla yhtyessämme, kun tunsin\nlepääväni teidän sylissänne, kun huulenne koskettivat minun kasvojani,\npalautui entisyys tuokion ajaksi. Minä kiitän Jumalaa, joka antoi\nminulle voimaa lykätä teidät luotani. Jos silloin olisitte tarttunut\nminuun ja vienyt minut pois, niin kaikki olisi ollut lopussa ja\nminä olisin ehkä sokeasti seurannut teitä kautta koko elämän. Mutta\nsanokaapa, minkäs tähden näiden pienokaisten olisi pitänyt kärsiä?\nOlisimmeko me kahden saattaneet olla onnelliset tietäessämme, että\nmeidän tähtemme kymmenien viattomien elämälle koituu onnettomuutta?\nEmme, emme, emme! Mutta kaitselmus tietää minne ja mitä varten se meitä\njohtaa. Muistattehan miten te aina nauroitte naiiville nuoruuteni\nuskolle. Tämän uskon, tämän yksinkertaisen uskon olen säilyttänyt tähän\nasti ja minä olisin sanomattoman onnellinen, jos saisin teidänkin sen\nomistamaan, jos minun Jumalani tulisi teidänkin Jumalaksenne! Oli aika,\njolloin te leikillänne kutsuitte minua nunnaksi. Ah, sitä minä en\nläheskään ole! Minä rakastan liiaksi elämää ja sen äidiniloja! Mutta\nuskossani kaitselmukseen löydän minä rauhani, se on minut vapahtava\nsyyllisyydestäni, se antaa minulle voimia puuttumatta...\n\n\"Ajatelkaa minua vain kuni sisarta... Mutta minä... minä olen ja\npysyn kumminkin _naisena_, ja minä vakuutan teille, että minä teistä\nerotettunakin olen rakastava teitä entisekseen, ettei kuuna päivänä\nkukaan ole anastava paikkaanne sydämessäni. Kuka tietää -- saattaahan\ntapahtua, että me kerran, ellei täällä niin tuolla ylhäällä, tulemme\nonnellisiksi toistemme parissa. Nämä kärsimykset ovat meille tarpeen.\nMuuten varon, että te ehdottomasti olette hymyilevä tuolle, jota aina\nnimititte 'unelmikseni' ja 'haaveikseni'. Nyt täytyy minun lopettaa\nkirjeeni, mutta miten vaikeata, miten tuskallista minun onkaan\nriistäytyä siitä irti! Aivan kuin se olisi kirje teiltä... Hyvästi,\nkallis, rakas! Uskokaa minua -- meidän ei tule enää nähdä toisiamme.\nSe ei olisi hyvä, se ei saa tapahtua... Ja paitsi sitä ei uusi yhtymys\nmitenkään voisi vaikuttaa päätökseeni. Rukouksissani tahdon pyytää,\nettä te saavuttaisitte toisen naisen rakkauden, naisen joka olisi minua\nparempi ja voisi saattaa teidät unhottamaan poloisen, mitättömän Oljan,\njossa ei muuta hyvää ole, kuin että hän on toivottomasti kiintynyt\nteihin... Hyvästi, sinä, joka kerran olit minun Leväni!... Käsitä siis,\nkuinka kallis olet minulle!... Mutta se ei käy laatuun, ei mitenkään,\nälä kiusaa minua enää... Minä itken nyt, mutta huomenna olen tyyni, ja\nmikä on mennyttä, se on ja on oleva mennyttä. Hyvästi, iloni, onneni,\n_kaikkeni!_...\"\n\n\n\n\nXXXII.\n\n\n-- Tottahan te heti, saatuanne tuon kirjeen, matkustitte hänen\nluokseen? kysyin Leo Aleksandrovitshilta.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Mitenkäs muuten? Onhan itsestään selvää, ettei hän koskaan ollut\nrakastanut teitä niin paljo, kuin juuri silloin.\n\n-- Jos suoraan tunnustan, niin kyllähän minä läksinkin hänen luokseen.\nMutta... tiedättekö, naiset ovat meitä paljoa vahvemmat.\n\n-- Mitä mietelmiä tuo taas on?\n\n-- Asettakaa kuka hyvänsä tuttavistanne, itsenne tai kenen tahdotte\nhänen sijaansa.\n\n-- Hyvä, minä olen sen tehnyt, vaikkei se ollut mitenkään helppoa.\n\n-- Älkää panko leikiksi. Luuletteko olevan ainoatakaan, joka olisi\nhalukas luopumaan onnestaan?\n\n-- Ainakaan ei niitä olisi monta, luulen ma.\n\n-- Siinäpäs se! Sangen, sangen vahvoja luonteita tavataan naisten\njoukossa. Kuta heikompi hän ruumiillisessa suhteessa on, sitä suurempi\non hänen itsensähillitsemiskykynsä. Tehän olette kirjoittanut\nlaupeudensisarista. Jos katsellaan niitä, niin onhan heidän joukossaan\nsellaisia, joissa henki tuskin riippuu kiinni ruumiissa ja kumminkin\n-- miten suuria he saavat aikaan! Semmoiseen herooisuuteen me tuskin\npystyisimme ollenkaan. Vielä mitä! Me etenemme kuurottain -- ryntäämme\nyhteen linnoitukseen, valtaamme yhden kanuunan... Mutta koetettakoonpa\nmenetellä noin, aivan tyynesti, huomaamatta, tehdä sitä päivästä\npäivään, valittamatta, lannistumatta. Ei, luonnollisesti ovat naiset\nkykenevämmät semmoiseen kuin me, he ovat kaikin puolin vahvempia,\nkestävämpiä!\n\n-- Mitä hän teille sitte sanoi?\n\n-- Hänkö?... Hän oli kumminkin peloissaan itsensä tähden. Nähtyään\nminut tuli hän liidunvalkoiseksi kasvoiltaan.\n\n-- Miksi olette tullut tänne? kysyi hän.\n\n-- Minä pyydän armonosotuksena teiltä saada viimeisen kerran puhua\nkanssanne.\n\nJa silloin tarttui hän päähänsä, ja nuo sietämättömät lapsinulikat\nkokoontuivat ympärillemme katsellen ja kuiskehtien.\n\n-- Hyvä, sanoi hän -- mutta ainoastaan yhden ehdon nojalla: minä en\nsalli, että me jäämme kahdenkesken.\n\nKoetin saada häntä taipumaan, mutta hän huusi luoksensa Lupotshkan...\nehkä tiedättekin -- pieni tytön tyllerö, tuommoinen polvenkorkuinen,\nmutta silmät suuret kuin lusikanlavat...\n\nJa sitten lähti hän huoneeseensa.\n\nPyysin silloin häntä: käskekää tyttö pois, minähän en saata hänen\nkuullen puhua.\n\nMutta Olga Stepanovna vastasi:\n\n-- Voimmehan puhua ranskaksi... sitä hän ei ymmärrä.\n\nLeo Aleksandrovitsh työnsi minulle tuolin, istui itse pöydän toiselle\npuolelle ja, painaen pään käsiensä varaan, jatkoi: -- Tuntikauden\npuhuin hänelle siihen tapaan. Sydämeni oli pakahtua -- niin raskas oli\nminun ollakseni. Hän kuunteli minua tarkkaavasti loppuun asti. Joskus\nvaan katsahtaa vilkaisi hän minuun ja painoi jälleen alas silmänsä.\nVihdoin viimein lausui hän aivan hiljaa:\n\n-- Minä olen jo kirjoittanut teille, Leo Aleksandrovitsh, eikä minulla\nole enää mitään sanottavaa. Olen tehnyt päätökseni ja se pitää\npaikkansa. Miksi te kiusaatte itseänne sekä minua? Siinä kirjeessä olen\nsanonut teille kaikki, kaikki, enkä huoli nyt toistaa mitään.\n\nSitten nousi hän paikaltaan, liikkui hermostuneesti hetken aikaa\nhuoneessa, seisahtui sitten eteeni ja lisäsi:\n\n-- Nyt on kylliksi, kaikki on selvillä. Tulkaa onnelliseksi.\nPuristakaamme viimeisen kerran toistemme käsiä ja Jumala estäköön\nmeitä enää koskaan kohtaamasta toisiamme. Me alotimme vaelluksemme\nyhdessä, mutta nyt ovat tiemme käyneet erilleen. Ja kuta pitemmälle\nme menemme, sitä enemmän ne erkanevat. Saattaa olla, että kokonaan\nkatoamme toistemme näkyvistä, tyytykäämme silloin siihen. Teidän tulee\nvielä elää, mutta minun... antakaa minun olla... Minä pyysin teitä\nunhottamaan minut kaikkineen. Tehkää se. Kuolevan rukous on aina\npidettävä pyhänä -- ja huomispäivästä alkaen olen minä teidän suhteenne\nkuollut. Ja nyt -- suokaa anteeksi, minä en voi kauemmin viipyä teidän\nseurassanne... Täytyy lähteä.\n\nVaivalla sain pidätetyksi häntä vielä muutamia tuokioita.\n\n-- Yksi asia täytyy teidän tehdä minun hyväkseni, sanoin silloin.\n-- Tehkää minulle mahdolliseksi sovittaa mitä olen rikkonut teitä\nvastaan... Antakaamme vihkiä itsemme pariksi -- ja tehkää sitten mitä\ntahdotte. Te palajatte tänne, minä omaan kotiini ja minä vannon, etten\nkoskaan tule esittämään minkäänmoisia vaatimuksia teihin nähden...\nMutta minä en tahdo, että... ymmärrättehän?... Teidän tulee kantaa\nminun nimeäni.\n\nHänen poskensa lensivät punaisiksi ja hän loi minuun kiitollisen\nkatseen. Sitten astui hän muutamia kertoja eestaas huoneessa. Vihdoin\nsai hän mielensä hillityksi ja vastasi:\n\n-- Kiitoksia, Leo Aleksandrovitsh, tästä toivomuksestanne. Mutta\nminä en voi enkä tahdo ottaa vastaan tarjoustanne. Jumalaa ei voida\npettää... ja ihmisten pettäminen ei maksa vaivaa... Tahi omaksiko\nhyväksemme tekisimme sitä kenties? Mitäpä se toimittaisi!... Silloin\nelimme yhdessä vihkimättä, ja nyt, kun olemme päättäneet erjetä\nainaiseksi, antaisimme yhtäkkiä vihkiä itsemme! Suokaa anteeksi, mutta\nse olisi minun puoleltani epärehellistäkin... Syntiä -- josko tuo nyt\noli _syntiä_, sillä minä rakastin teitä ja olin teille ruumiineni\nsieluineni uskollinen -- syntiä ei voida peittää. Ja paitsi sitä\n-- te tulette vielä rakastumaan ja saamaan rakkautta. Miksikä siis\nsitoisin teitä? Siitä olisi sekä hänelle että teille iänikuista kiusaa.\nKunhan tämä haikea tuska talttuu, niin on kaikki jälleen tuleva\nhyväksi. Muistakaa, Leo Aleksandrovitsh, teille se ei merkitse mitään,\nmutta meidät naiset viepi sellainen väärä asema hautaan. Ei, Herra\nteidän kanssanne, olkaamme vapaita, ja ennen kaikkea -- karkoittakaa\nminut muistostanne, etten estäisi teitä näkemästä muita, jotka ovat\nrakkautenne arvoiset.\n\n-- No? pääsi minulta kysymys.\n\n-- Mitä \"no?\" Sillä oli asia päätetty... enkä minä häntä nähnyt sen\nkoommin. Tahi oikeastaan, jos tahdotte, minä kyllä käväsin siellä pari\nkertaa, mutta hän tuli vastaani koko lapsilauma ympärillään, niin ettei\npuhetta ollut ajatteleminenkaan, ja sitten minä matkustin pois.\n\nOlga Stepanovna oli sen jälkeen vähitellen rauhoittunut ja tyyntynyt\naivan entiselleen. Jokapäiväiset tehtävät ne nyt taas vaativat häneltä\nkaiken ajan. Ennen pitkää oli hänestä taas tullut tuo entinen \"Olja\ntäti\". Myrsky oli laantunut. Hän oli varmistunut ja taistelussa vihuria\nvastaan, joka niin äkkiarvaamatta oli puhjennut hänen päänsä päällä,\nsaavuttanut yhä suuremman, varmemman luottamuksen omaan itseensä.\nJa nytpä oli kuin turvakoti olisi puhjennut kukoistukseensa. Sila\nSampsonovitsh käyskeli siellä niin iloisena kuin olisi hän viettänyt\nnimipäiväänsä. Mutta Olga Stepanovnalla olivat hiukset ohimojen\nkohdalta käyneet harmaiksi.\n\n-- Mitä kummia! huudahdin, kun ensi kerran huomasin nuo harmaat hapset.\n\n-- Jumalalle kiitos siitä! Kohta tulee minusta koko vanha mummo...\nSitten ei hassutuksilla ole enää sijaa päässäni.\n\nJoskus sentään huomasin, että hänen katseensa liiti jonnekin kauas,\nkauas. Läpi seinän se tunkihen ja häipyi kuka tiesikään minne. Ja hänen\nkasvonsa kävivät silloin surullisiksi. Mitä hän näki tuolla kaukana?\nEhkäpä onnensa, joka oli ollut hänelle tarjona, mutta jonka hän itse\noli hyljännyt? Vai rakastettunsako? Sillä Leo oli ja pysyi aina hänen\nrakkaimpanansa. Olga oli oikeassa sanoessaan hänelle: \"mikä kerran\npääsee sydämeeni tunkeumaan, se pysyy siellä ainian\"... Mutta hän\ntointui kumminkin pian ja kohteli lapsia vielä lempeämmin, hellemmin ja\nrakkaammin. Koetut murheet kuvautuivat surullisina hänen hyväilyissään.\nHänen sydämensä uhkui nyt sääliä sekä häntä itseään että noita pieniä\nolentoja kohtaan. Useasti, kun hänen kätensä laskeutui heidän päittensä\npäälle, luulin voivani tämän käden väristyksestä ja hänen silmiensä\nsurullisesta katseesta päättää, etteivät hänen hyväilynsä tarkoittaneet\nnäitä lapsia... Korvani erotti hänen hiljaisen huokauksensa, ja minä\nnäin, että tämä hänen sankarillisuutensa oli kalliilla hinnalla ostettu.\n\n\n\n\nXXXIII.\n\n\nJoitakuita vuosia kului.\n\nMinä matkustin pois, kauas pois lämpimäin sinimerten luo tuolla\neteläisen kuuman taivaan alla, joka on puhdas ja kirkas kuin\npersialainen jalokivi. Kotiseudun harmaja arkielämä siirtyi taka-alalle\nja sijaan astui vieraan elämän ja vieraan luonnon aikaansaama valoisa\nja riemuisan juhlallinen mieliala. Hyvin pian unhotin sekä majuri\nBobkovin että Olga Stepanovnan. Ei ollut nyt aikaa ajatella häntä.\nTosin sain kerran eräältä ystävältäni kirjeen kautta tietoja hänestä,\nmutta uusien mielivaikutteiden keskellä en mielikuvituksessanikaan\nonnistunut loihtimaan eteeni hänen kalpeita pikku kasvojaan. Ne olivat\nikäänkuin sulaneet Venäjän usvien kanssa yhteen, eikä niiden piirteitä\nenää käynyt erottaminen. Useammin muistui mieleeni Sila Sampsonovitsh,\nja minä iloitsin sydämestäni, että hänen työnsä nyt oli huojentunut,\nsittenkun hyvät ihmiset olivat alkaneet omistaa entistä hellempää\nhuolenpitoa hänen pienokaisilleen. Harvoin tarvitsikaan hänen enää\nturvautua kerjuusauvaan näitten ylläpitämiseksi. Mutta loppujen lopulta\nhänkin katosi jonnekin hämärään etäisyyteen, josta ei silmä erota\nmitään, miten tarkkaan sinne katsookin.\n\nKäyskelin kerran huvikseni terasseilla Monte Carlossa. Oikealla näkyi\nikäänkuin pohjattomassa sinessä Monacon mahtava, pitkälle mereen\nulkoneva kallio kirkkaan puolipäivätaivaan kaartamana ja auringon\nsekä kukkivien appelsiini- ja sitruunalehtojen sulotuoksuja henkivän\ntuulosen hyväilemänä. Kuohuvat tyrskyt, joita silmin tuskin huomasi,\nheittivät hienon, valkoisen pitsiharsonsa karien yli Condaminen\nlähellä. Vasemmalla, Herra tiesi kuinka kaukana etäisyydessä, saattoi\nsilmä erottaa Bordigheran valoisassa kajastuksessa, joka muodosti\nniin taiteellisen lopun tälle idylliselle, verrattoman ihanalle\nrantaseudulle. Ja tuolla tuon runollisen pikku sopukan toisella\npuolella näkyi kuni vahtisotureina alastomia keltaisia kallioita,\njoiden halkeilleita huippuja auringon tulikuumat säteet armotta\npaahtoivat. Eräällä noitten kallioitten ulkonemuksella riippui kuni\nkotkanpesä keskiaikainen Roquebrune ja toisella kohosi uhkaavan\nnäköisenä keisari Augustuksen torni. Keskellä tätä heleäin emaljivärien\nsuunnatonta paljoutta täytyi sittenkin leppyisesti katsella tuota\ntylkeän kirjavaa, rakennustaiteellisia koristuksia täyteen ahdettua\nja sentähden vähemmin miellyttävän näköistä pelihuonetta. Pysähdyin\nrintakaiteiden luo ja nojausin niihin. Ja yhtäkkiä kuulin ihan läheltä\ntutun äänen sekä venäjänkielistä puhelua.\n\n-- Sinä soimaat minua ilman syyttä. Menetinhän kaikkiaan vain\nkaksituhatta frangia.\n\n-- Tänään kaksituhatta, eilen kaksituhatta, huomenna kaksituhatta...\nKaikki omat rahasi olet menettänyt pelissä ja nyt käyt jo minun\nrahoihini käsiksi... Vierasta tietysti ei ole sääli...\n\nSilmäsin tarkemmin puhelevia.\n\nEpäilemättä oli se Leo Aleksandrovitsh, orvokkeja napinlävessä,\nkiiltävänä, loistavana -- etten sanoisi lakeerattuna. Huolimatta äsken\nsaamistaan peittelemättömistä nuhteista, näkyi hänen kasvoillaan\nautuas hymy, ja hän puristi ylenpalttisella hellyydellä seuralaisensa\nkäsivartta. Tämä nainen, joka oli häntä silminnähtävästi vanhempi, oli\ninhottavan nyrpeä näöltään, jommoisia ainoastaan venakot tapaavat olla\nsiinä iässä, jolloin he rupeavat maalaamaan kasvojaan. Muistin nyt\nettä olin nähnyt häntä edellisenä päivänä \"Promenade des Anglaisella\"\nNizzassa ja että jo silloin olin otaksunut häntä maalaisekseni, sillä\nhänessä oli heti pistänyt silmääni tuo \"rauhattomasti ystävällinen\nkatse\" joka ulkomailla oleskeleville venäläisille on niin kuvaava, sekä\npöyhkeilemisensä teeskennellyllä kielellä, jossa vilisi hienouksia,\njommoisia eivät pariisilaisetkaan edes käytä. Mutta sillä kertaa\noli hänen seuranansa muutamia noita selittämättömiä kansainvälisiä\n\"chenapans\"... Puolisonsa varalle oli hänellä ilmeisesti tähteenä vain\nelähtäneiden kasvojen happamuus ja tyytymätön, kähisevä närinä.\n\n-- Tekisi mieleni sanoa Georgelle, että hän panee tavaramme kokoon,\njotta saisin viedä sinut pois täältä.\n\nLeo Aleksandrovitsh tähysteli tarkkaavasti keltaisia patinoitaan ja\nhaukotti.\n\n-- Minähän olen täällä vain sinun terveytesi vuoksi. Minusta sama\nvaikka heti matkustamme Pariisiin.\n\n-- Ei, kotiin, kotiin... Minä tiedän kyllä mikä ja kuka se on, joka\nvetää sinua Pariisiin. Sietäisi sinun hävetä. Meidän on jo aika\npalata Pietariin ja sinun aika ryhtyä työhön. Ja sitä paitsi salli\nminun huomauttaa, että sinun Jeannesi on kerrassaan mitätön olento.\nSilloinkin puuttui sinulta aistia. Hyi!... Paksu, kierojalkainen,\näitelä! Hän oikein haisee bulevardille jo kilometrin päässä!\n\n-- Mikä Jeanne se on, josta sinä nyt pauhaat? kysyi Leo Aleksandrovitsh\nkiihkoisasti.\n\n-- Hän joka asuu Avenue Mac-Mahonin varrella, talossa N:o 11...\n\n-- Mistä sinä sen tiedät? kysäsi Leo kylläkin varomattomasti.\n\n-- Näethän nyt, sinä ilmaisit itsesi, kunnoton heittiö!...\n\n-- Kauniita sanoja! tokaisi siihen Leo vääristäen suutaan.\n\nJa yhtäkkiä muistui nyt mieleeni Olga Stepanovna.\n\nNainen raukka, olisipa hän nyt nähnyt ja kuullut tuon! Kuinka\näärettömästi se olisi koskenut häneen. Hän olisi päättänyt, ettei hänen\nLeonsa ollut mikään heittiö, vaan että hänet oli Olga Stepanovna itse\nepuutuksellaan saattanut tähän häpeään... Kuinka kaunis ja rakastettava\nhän olikaan tämän sievistelevän ravintolanaisen rinnalla!... Minä\npäätin silloin heti, etten Pietariin tultuani kerro hänelle mitään\nLeo Aleksandrovitshistä. Pysyköön hän siinä uskossa, että Leo\nAleksandrovitsh oli kunnon mies ja että Olga Stepanovna epäävän\nvastauksensa kautta oli tehnyt hänet onnelliseksi.\n\nViivyin siinä niin kauan, kunnes Leo Aleksandrovitshin vaimo aivan\nhyväntuulisena hypähti paikaltaan ja luultenkin viihdyttääkseen\nkuohuvia tunteitaan itse lähti aika kyytiä casinoon ottaakseen\nosaa peliin... Ja niinkuin ei mitään olisi tapahtunut vetäisi Leo\nAleksandrovitsh esiin hienon nenäliinansa, huiskasi tomun keltaisista\npatinoistaan, kiertasi viiksiään, loi veitikkamaisen katseen\nohikulkevaan nuoreen, kansainväliseen naiseen ja lähti puolisonsa\njäljestä, hyräillen väärällä nuotilla jotakin melodiaa.\n\nParin päivän kuluttua kohtasin hänet äkkiarvaamatta rautatienvaunussa.\n\nTällä kertaa katsoi hän minuun tarkemmin ja tunsi minut.\n\n-- Te olette vanhentunut! lausui hän.\n\n-- Ettepä tekään ole nuorentunut... Mutta mitäs tuo merkitsee kun\nviiksenne auringonvalossa lahtaavat punasinervälle?\n\nHän tuli hämilleen ja vetäytyi taapäin varjoon.\n\n-- Hajuvedestä kaiketi! Satuin saamaan huonoa hajuvettä... Eau\nd'Espagnea.\n\n-- Ja \"hanhenkoipia\". silmien luona... Ai-aiai! Kyllä te olette\nelostellut!\n\n-- Mutta tiedättekö, sanoi hän, aivankuin se juuri sillä hetkellä olisi\nmuistunut hänen mieleensä, -- kaikki tuo päättyi sentään oivallisesti!\n_Hän_ teki hyvin ajaessaan minut pihalle.\n\n-- Kuka _hän_?\n\n-- Olga... Olga Stepanovna. Minä olin silloin hempeällä mielellä, niin\nettä olisin ollut valmis tekemään paljonkin tyhmyyksiä. Ei, se päättyi\nmainiosti, mainiosti!...\n\n-- Miksikä niin? huudahdin minä hämmästyneenä, palauttaen samalla\nmieleeni entisen, katuvaisen Leo Aleksandrovitshin.\n\n-- Siksi että... Katsokaas, minä kunnioitan häntä suuresti... suuresti.\nHän on tavallaan sankaritar... Mutta, kuten ymmärrätte... meikäläisen\nseurapiirissä liikkuva ja minun yhteiskunnallisessa asemassani oleva\nmies ei kaipaa sankarittaria. Miksikä häntä oikeastaan olisi voinut\nsanoa. --\n\nEn antanut hänen jatkaa, vaan lausuin kesken hänen puheensa:\n\n-- Oletteko vielä poikamies?\n\nOli kuin hänelle olisi mennyt jotakin väärään kurkkuun.\n\n-- En... Minä, minä nain sen jälkeen... Oletteko kuullut Moskovassa, nimen ----?\n\nJa hän mainitsi hyvin huomattavan nimen.\n\n-- Kyllä, olen minä kuullut sen.\n\n-- No niin, minä nain hänen tyttärensä... ja olen nyt hyvin onnellinen.\n\nTäytyy miehelle tehdä oikeutta -- hän loi maahan silmänsä lausuessaan\ntuon.\n\n-- Onnittelen teitä sydämestäni! Nykyään ovat onnelliset avioliitot\nhyvin harvinaisia.\n\n\"Oi, Jumalani, Jumalani!\" ajattelin minä. Tuo herttainen, vilpitön,\nhelläsydäminen Olga ei kelpaa hänen 'seurapiiriinsä', jota vastoin\ntämä rumakas, vihaisine silmineen ja ohuen ohuine huulineen sopii\nhänelle kuin nuoltu ja vuoltu! Kuinka kärsii hän kuulla tämän\njylseätä, ärtyisätä ääntä sen jälkeen kuin Olga Stepanovnan hiljainen,\nystävällinen ääni on soinnut hänen korviinsa!... Missä ovat tämän\nihmisen silmät ja korvat? Puhumattakaan sydämestä? Sehän harvoin\nnäytäiksen tämänlaatuisilla ihmisillä. Ja jos sitä joskus tapahtuukin,\nhäpeävät he perästä päin muistellessaan tuota naurettavaa \"hempeätä\nmielialaa\" muka. -- Ja tätä \"Rikard Leijonanmieltä\", jota hän tuo\nihmeen suloinen neito tuolla kaukana ihailee melkein kuin jumalaa --\nhäntä tämä inhottava maalitölkki kutsuu \"kunnottomaksi heittiöksi!\"\n\n\"Annapas olla, juolahti aivoihini sukkela ajatus, -- kyllä minä pidän\nhuolta, että tulet saamaan palkkion tästä.\"\n\n-- Hän on tietenkin hyvin kaunis? minä kysyin.\n\n-- Kuka?\n\n-- Rouvanne.\n\n-- Jaa... Ei... se nyt on niin, tehän tiedätte... sehän on aivan\ntarpeetonta. Hän on ihastuttava... hyvin ihastuttava! Ymmärrättehän\n-- kasvatus... très distinguée... Hän on kasvanut semmoisessa\nseurapiirissä...\n\n-- No niin, tietysti on hän kauniskin... Miehet ovat aina huonoja\narvostelijoita semmoisissa asioissa Ja hän on tietysti vielä nuoren\nnuori... erinomaisen hyväluontoinen ja jumaloitsee teitä, eikö totta?\nJa te saatte kai tehdä kaikki mitä lystäätte, kuten mikähän sulttaani?\nTotta tosiansa, sopii teitä kadehtia! lisäsin musertavan humorillisesti\nja taputin häntä polvelle.\n\nHän katsahti minuun epäluuloisesti.\n\n-- Tietysti... tietysti... Mutta hyvin käsitätte, että kun henkilön\nnäkee joka päivä, niin ei hyvälle osaa antaa täyttä arvoa... Pelaatteko\nMonte Carlossa?\n\n-- Kukapa ei olisi hairahtunut siihen syntiin tässä _pays des\nenchantements'issä_.\n\n-- Vetääkö enemmän voitoksi vaiko tappioksi? jatkoi hän kääntääkseen\npuheen muille aloille, mutta minä en päästänyt häntä kynsistäni.\n\n-- Niin, ymmärrän... Miehet ovat luonnollisesti aina piittaamattomia\nvaimoistaan... Olen vakuutettu, että teidän rouvanne on kaunotar ja\ntietysti parempi, säyseämpi ja sympaatisempi kuin Olga Stepanovna.\nMuutenhan te ette olisi mennyt naimisiin. Kun tuntee sellaisen kelpo\nnaisen, niin tekee mieli verrata kaikkia muita häneen. Eikö niin? Aivan\nvarmaan on rouvanne viehättävä nainen... Kadehdin onneanne! Ja varmaan\non hän itse ruumistunut yksinkertaisuus! Ja entäs kun tähän vielä yhtyy\nhieno käytöstapa!... Minä olen tavannut täällä niin paljon tuollaisia\nmaalattuja heittiöitä, kulmakarvat mustatut ja posket punatut, että se\nolisi minulle oikein kuin toivottua lepoa, jos saisin yhtyä todella\nkunnon venäläiseen naiseen. Toivoakseni teette minulle sen kunnian,\nettä esitätte minut puolisollenne, vai kuinka?\n\nHänelle tuli yhtäkkiä tavaton kiire, ja hän sieppasi nenäliinansa ja\nniisti nenänsä siihen.\n\n-- Kyllä, kyllä, välttämättömästi... Minä olen varsin mielissäni.\nHänkin on oleva iloinen. Mutta asia on se, että me matkustamme huomenna\npois.\n\n-- Mihinkä?\n\n-- Pietariin. Hän olisi kyllä tahtonut vielä viipyä täällä, mutta minä\nvaadin lähdettäväksi matkalle. Ei jouda enää mitenkään jäämään, niin\nmonet tehtävät odottavat kotona!... Minä olen jo antanut palvelijalle\nkäskyn sääliä kokoon tavaramme. Alkaa jo maistua puulle tämä joutilaana\nvetelehtiminen ulkomaalla.\n\nJuna läheni Beaulieutä.\n\nHän kiiruhti ulos vaunusta pyyhkien hikeä otsaltaan, eipä muistanut\nkättänikään puristaa jäähyvästiksi.\n\nHänen rouvansa tuli häntä vastaan hyvin vihaisena näöltään.\n\nMinä nojausin ikkunasta ulos ja huusin hänelle:\n\n-- Leo Aleksandrovitsh, ette saa unhottaa, että olette luvannut esittää\nminulle rouvanne!... Ellei ennen niin Pietarissa... Olkaa huoleti,\nen minä kerro hänelle mitään... Miekkonen, kai te taas vedätte häntä\nnenästä, hiljainen ja hyväluontoinen kun hän on!\n\nLintupari hänen rouvansa hatussa sattui menemään vinoon.\n\nHän iski mieheensä uhkaavan silmäyksen. Junamme lähti liikkeelle ja\nvieri juhlallisesti heidän ohitsensa.\n\nRouvan vihan-vääristämät kasvot ja herran ilmeinen neuvottomuus\nja hämillisyys tekivät minulle ymmärrettäväksi, että yksi noita\ntavanmukaisia perheonnen näytelmiä nyt heidän välillään alkaisi.\nJunan edettyä hyvän matkaa nyökkäsin vielä viimeisen kerran hänelle\njäähyvästiksi päätäni ja lähetin hänelle lentomuiskun.\n\nVoi, sinua Olga Stepanovna parka! Ja tuo on sinun jumalasi, johon sinä\nkoko elämäsi aikana olet uskonut. Ja tälle raukkamaiselle statistille\n\"meikäläisen seurapiirin\" tavanomaisessa seuranäytelmässä annoit sinä\nkaiken rakkautesi, kaiken hellyytesi, sielusi sekä ruumiisi, -- kaikki\nmitä sinulla oli omaa! Voi, sinua Olga Stepanovna parkaa!\n\n\n\n\nXXXIV.\n\n\nKohta sen jälkeen täytyi minunkin palata Pietariin.\n\nOlen jo maininnut, että Sila Sampsonovitshin aineellinen tila oli\nparantunut. Myöskin onnistui Olga Stepanovna saamaan auttajakseen\nvanhan naimattoman naisen, joka, kun ei enää saattanut toivoa omia\nlapsia, oli kiintynyt vieraihin. Olga Stepanovna Krohotovin ei enää\ntarvinnut raataa niin paljon ja hän sai nyt olla joutilaana ja vapaana\nmuutamia tunteja päivässä. Minä olin jo sattunut tapaamaan häntä\nmuutamia kertoja. Hän oli kostunut, tullut varmemmaksi ja juurikuin\nkasvanut. Ainoastaan silloin, kun hän vaipui mietteisiinsä tai istui\nyksin jossakin sopessa, luullen ettei häntä kukaan näe, tuli hänen\nsilmiinsä melkein surullinen ilme. Eräässä tilaisuudessa mainitsin\nhänelle, että olin kohdannut Leo Aleksandrovitshin ulkomailla, mutta en\ntietysti tehnyt sen tarkemmin selkoa yhtymyksemme erityiskohdista.\n\n-- Mitenkä hänen laitansa oli? kysyi hän ja hänen äänessään oli\nhuomattavana hermostunut väre. -- Näyttikö hän alakuloiselta?\n\n-- E-eä... pikemmin lakeeratulta.\n\n-- Kuinka?\n\n-- Hänen kasvonsa loistivat ja hän näytti tyytyväiseltä.\n\n-- Hän oli siis onnellinen?\n\n-- Niin ainakin luulen. Kullakin on oma käsityksensä onnesta.\n\n-- No, Jumalan kiitos!\n\nJa tämä hänen huudahduksensa soi niin riemuisasti, vilpittömästi ja\npuhtaasti, että minä vaivoin saatoin pitäytyä suutelemasta tuota\nviehättävää naista.\n\n\"Armahainen, miten oletkaan suloinen!\" toistelin ajatuksissani\nkatsellessani lakkaamatta häneen.\n\n-- Miten hyvin minä tein, että annoin silloin hänelle rukkaset!\n\n-- Niin, tietysti se oli mainio asia, että niin teitte.\n\nTällä kertaa lausuin todenperäisesti sen, mitä ajattelin.\n\n-- Hän on siis onnellinen?... Onko hän naimisissa?\n\n-- Sitä en tiedä.\n\nJos nyt olisin antanut totuuden tulla kuuluviin, niin hänellä olisi\nollut kyselemistä paljonkin, ja silloin minä helposti olisin saattanut\npuhua itseni pussiin.\n\n-- Oi, kuinka iloinen, kuinka iloinen olen! Nähkääs, minua on usein\nvaivannut pelko ja minä olen ajatellut: tuo raukka, nyt saa hän kärsiä,\nkoko hänen elämänsä on minun kauttani mennyt hukkaan! -- Mutta miksi\nnimititte häntä lakeeratuksi? Sitä ei hänestä käy sanominen. Hänhän on\naina ollut viisas ja jalo. Te ette tunne häntä. Minä en ole koskaan\nhuomannut hänessä mitään halpamaista. Oi, kuinka hän on järkevä!...\nOikein ritarillinen luonne!\n\nHän oli jo unhottanut kaikki, mitä oli saanut kärsiä tämän hänen\nnuoruutensa sankarin tähden. Turhaan oli hän uhrannut itsensä. Mutta\njuuri tämmöinen hukkaan mennyt uhri on samalla uhreista ihanin. Ellei\nse tuota hedelmää sille miehelle, jolle se on tarkoitettu, ellei se\ntule hänelle tueksi, pelastukseksi, niin on se ainakin pelastava\nja pitävä voimassa hyvän ja kauniin alkuperusteet mädäntyneessä\nyhteiskunnassa. Ilman niitä, ilman näitä hukkaan menneitä uhreja,\nniin usko tulevaisuuteen sammuisi, Jumalaa ei olisi sydämessä, ja\nkaikki ympärillä raaistuisi. -- Mutta samalla ilmeni Olga Stepanovnan\nmenettelyssä nainen täydellisesti semmoisena kuin hän on. Onhan se\nniin, että jos nainen joskus oikein todella rakastaa, esiintyvät\nomituisen harhanäön johdosta hänelle kaikki hänen rakastetussaan\ntavattavat puutteet ja viat suurimpina ansioina, vieläpä kuin sädekehän\nympäröiminä. Otaksukaamme esimerkiksi, että hänen toinen silmänsä\non kiero. -- Niin on, mutta onko monellakaan semmoista silmää? Ja\nmillaisen luonteenomaisen ilmauksen se antaa _hänen_ kasvoilleen!\nTai jos hän on vaivainen jaloiltaan... Mutta ettekö te huomaa siinä\nmitään demoonillista, ette? Sitten mahdatte olla sokeita. -- --\nJa hän, nainen, on itse niin vakuutettu näkökohtansa oikeudesta,\nettä hän saa ehkä uskotetuksi toisiakin. Paras asianajaja olisi\njuuri nainen. Hänen valheensa on aina totista. Sen puolesta on hän\nvalmis astumaan polttolavallekin, sillä hänen uskonsa käsityksensä\noikeuteen on järkähtymätön. Hänen kiero katsantokantansa on sydämen\nesiinkutsuma, ei järjen. Mutta joskus vie siitä voiton ylpeys. Nainen\nluulee näet, ettei hän voi rakastaa _tavallista_ ihmistä, ettei hän\nsaata lahjoittaa sydäntään numero sille tai sille lukuisasta joukosta.\nMinun yksityinen ajatukseni on, että kyökkipiika Agrafena palosotamies\nJefimissään näkee ensisijassa sankarin. Ylpeys on naisen pantsari.\nYlpeys varjelee häntä usein alennuksilta. Joskus saattaa voittaa\nnaisen puolelleen tarvitsematta olla varma hänen rakkaudestaan, kunhan\nensin on onnistunut voittamaan hänen ylpeytensä. Muuten on nainen\nmielestään aina oikeassa, sillä olipa mies kuinka mitätön tahansa, on\nhän naisen silmissä aina näyttävä suurelta, yli muitten voimalliselta.\nTyperälle antaa nainen omasta ymmärryksestään, sydämettömälle antaa hän\nhyvyydestään, lempeydestään, sävyisyydestään, ja rumamuotoinen sukeutuu\nhänen mielikuvituksessaan ainoalaatuiseksi komeaksi mieheksi. Hän etsii\nilmi tuon kauneuden vaikka mistä, tekee sen muillekin havaittavaksi, ja\nkoettakaa sitten inttää häntä vastaan, niin näette mitä seuraa. Siinä\nsuhteessa oli Olga Stepanovna muitten naisten kaltainen eikä suinkaan\nmikään poikkeus.\n\nKerran satuin kävelemään hänen kanssaan Nevan rantakadulla.\n\nOli ihana kevätpäivä. Pietarissakin saattaa joskus tulla tuollaisia\nkauniita toukokuunpäiviä, jolloin ilma on tavattoman puhdasta ja värit\nkirkkaita ja eloisia, joskaan eivät varsin heleitä. Keuhkotautinen\npohjoinen luonto näyttää silloin juurikuin viriävän eloon ja\nponnistamalla viimeisetkin voimansa ottavan kaikki mitä se suinkin saa\nolevalta päivältä, sillä seuraavana päivänä saattaa jo Laatokan hyinen\nviima jälleen puhaltaa sen ylitse tuoden mukanaan nuhaa, keuhkopussin-\nja henkitorven-tulehdusta ynnä muita hempeän ilmanalamme maireuksia.\n\nMinä kohtasin Olga Stepanovnan ihan sattumalta ja hän näytti olevan\niloissaan tavatessaan jälleen minut.\n\n-- Kas teitä, nykyään sitä käyskellään vaan Nevan rantamilla!\n\n-- Niin, sanokaas muuta! Pitäähän meidänkin kerran olla ylpeitä\npuolestamme! vastasi hän iloisesti nauraen. Minä en ollut kuullut\nhäneltä kaualla niin heleätä naurua. -- Vielä kai se menee niinkin\npitkälle, että panen \"ruusunnuppu-hatun\" päähäni, kuten Sila\nSampsonovitsh sanoo.\n\n-- Mitäs, sehän on mainiota!\n\n-- Mikä kaunis päivä tänään! Eikö totta? Katsokaas tuota taivasta:\nihanhan sen läpi näkee paratiisin.\n\n-- Ah, näyttäkää minulle paratiisia!\n\n-- Ei, teille sitä ei näytetä.\n\n-- Miksi ei?\n\n-- Te olette syntinen. Pyytäkää ensin ansaita se.\n\n-- Tahdon koettaa mitä suurimmalla mielihyvällä.\n\nOlimme tulleet jo vähän matkaa sivu Kesäpuiston, joka upeili kevään\nensi vihannuudessa, kun Olga Stepanovna yhtäkkiä säpsähti, tarttui\nkäsivarteeni ja kalpeni.\n\nEdessämme, mutta toisella puolen katua näkyi Leo Aleksandrovitsh\nastelevan jonkun matkan päässä meistä.\n\nOnneksi ei hän meitä huomannut. Hän näytti nyt vielä lakeeratummalta.\n\nMatka meidän välillämme lyheni lyhenemistään. Olga Stepanovna\ntähysteli häntä tarkkaan, melkein läpitunkevin katsein. Yhtäkkiä Leo\nAleksandrovitsh pysähtyi erään talon sisäänkäytävän eteen ja näytti\naikovan mennä sisään, kun ovi samassa avattiin ja kaksi lasta -- poika\nja tyttö -- tuli siitä ulos hoitajansa saattamana. Leo Aleksandrovitsh\nnäkyi sanovan jotakin hoitajalle, jonka jälkeen hän näpisti poikaa\nkorvalehdestä ja tyttöä poskesta -- täyttäen siis ylimalkain sen,\nmitä pietarilaiset papat pitävät velvollisuutenaan moisissa tiloissa\ntehdä. Ei hellyyttä eikä rakkautta siinä tullut näkyviin. Sama kuin\njos kruunun karttamerkki olisi ollut liimattava paperiin. Ja kun se\noli tehty astui hän sisään ovesta, jonka suurellinen ovenvartija oli\navannut seposeljälleen.\n\n-- Kuulkaa, virkkoi Olga Stepanovna innokkaasti, -- nehän ovat hänen...\nymmärrättehän?... _hänen_ lapsensa!\n\n-- Mistä sen päätätte?\n\n-- Sydämeni aavistaa sen.\n\nHän kiiruhti kulkuaan, ennätti kiinni lapset ja huudahti vilkkaasti:\n\n-- Miten suloisia lapsia!\n\nHoitaja oli nähtävästi \"paremmasta kodista\" lähteneitä, kuten sanotaan.\nHän vain nykisti nenäänsä ja loi Olga Stepanovnaan kieron, halveksivan\nkatseen.\n\n-- Kenenkä lapsia nämä ovat? jatkoi Olga Stepanovna itsepintaisesti.\n\n-- Kenraalin lapsia... oli pöyhkeä vastaus. -- Koskahan Leo\nAleksandrovitshista on tullut kenraali! huudahdin minä nauraen.\n\n-- Papalla on valkoiset, kultareunuksiset housut! ennätti poika\nsanomaan ja osotti puhuessaan niin suurta itsevarmuutta, että meille\npaikalla kävi selväksi: jollei papalla olisi ollut kultareunuksisia\nhousuja, ei tämä pieni peukalomies olisi ollut niin mahtavata hänen\npuolestaan.\n\n-- Ja risti tässä! sanoi tyttö, koskettaen sormella kaulaansa.\n\nJa arvoisa kolmikunta vaarui hiljoilleen etemmäksi, jolloin vielä\nkuulimme seuraavat hoitajan nuhdesanat lapsille:\n\n-- Kenraalinlapsina teidän ei sovi puhua kaikellaisten ihmisten kanssa,\njoita kadulla tulee vastaan. Kun tulemme kotiin, niin kerron mammalle...\n\n-- Miten viehättäviä! Eikö totta? kysyi minulta Olga Stepanovna.\n\n-- Mitkä niin? minä melkein kiljasin hämmästyksestä.\n\n-- Nuo lapset... _hänen_ lapsensa...\n\n-- Lapset?... Ylipäätään... hieman kalpeita... ja hintelöitä, lausuin\nminä, huolimatta vastata suoraan hänen kysymykseensä.\n\n-- Ja kummallakin heillä on _hänen_ silmänsä... Olga Stepanovna\nvaipui mietteisiinsä ja hänen kasvonsa synkistyivät. Hän kääntyi\nminusta pois, mutta minä olin jo huomannut, että hän vaivoin saattoi\npidättää kyyneliään. Minä en ollut huomaavinani mitään, vaan\nastelin rauhallisena edelleen. Sanattomina kuljimme sitten aina\nLiteininsillalle asti. Matkalla näin hänen tavan takaa koskettavan\nnenäliinalla kasvojaan. Sillankorvalla pysähtyi hän.\n\n-- Ei se kumminkaan ole... niin helppoa kuin olin luullut.\n\n-- Mikä niin?\n\n-- No, yleensä kaikki tuo... Sekä nuo lapset... että hän...\n\nAstuimme nyt sillalle.\n\n-- Se on tosiaankin raskasta... hyvin raskasta kantaa! selitti hän. --\nKun aattelen, että minulla, tarkoitan hänellä ja minulla, olisi voinut\nolla tuollaisia lapsia!... Ja minä olisin saanut hyväillä niitä... ne\nolisivat olleet minun omani... omani!...\n\nMuutamien päivien perästä tuli Sila Sampsonovitsh luokseni kotiin. Jo\novensuusta, ennen kuin oli sanonut hyvänpäivän, kertoi hän minulle,\nkädet levitettyinä:\n\n-- Nyt on tuskanahdistus vallannut hänet jälleen!\n\n-- Olga Stepanovnanko?\n\n-- Niin, kenenkäs muuten. Ihan on kuin kova kohtalo seuraisi meitä. Ja\nminä en saa selvää, mikä häntä vaivaa. Itkee öisin, ja päivisin on hän\nihan järkinään masentunut... Varmaan on jotain tapahtunut, mutta hänen\nsuustaan ei saa halaistua sanaakaan.\n\nMinä kerroin hänelle yhtymisestämme Leo Aleksandrovitshin kanssa Nevan\nrantakadulla.\n\n-- Jaha, vai niin se on!... Siksipä hän eilen sanoikin: \"miksikä\nkohtalo toisille ihmisille antaa niin paljo ja toisille ei anna mitään?\nMissä on oikeus?\" Johon minä vastasin: oikeutta ei löydy täällä, se\ntulee vasta tuolla ylhäällä!\n\n\n\n\nXXXV.\n\n\nMutta eivät ne olot Bobkovin pesässä aina sentään niin surullisella\nkannalla olleet. Sattui siellä ilopäiviä ja juhlahetkiäkin. Minä\nosauduin sinne kerran juuri tuommoiseen tilaisuuteen. Serjosha oli\npäästetty kadettikoulusta ja nimitetty upseeriksi. Luonnollisesti tuli\nhän silloin heti tänne, sievänä, keikailevana ja loistavan iloisena\nuudessa univormussaan.\n\n-- Tämä on vähän toista kuin mitä minä olin! sanoi Sila Sampsonovitsh\nihastunein silmin tähystäen nuorta miestä. -- Mutta hän ei joutunutkaan\nlinnaväkeen, hän. Eikä niistä joukoista nyt enää ole takinlievettäkään\njäljellä. No, kasva ja kukoista, nuori tykistönvänrikki!...\n\nLapset ympäröivät Serjoshan, katsoa noljottivat häneen, koskettivat\nkunnioittavasti hänen virkatakkiaan sekä samoin hänen sapeliaan\nja kysyivät: \"tämäkö se justiin on mikä ampuu?\" Hänen epolettinsa\nsynnyttivät heissä suurta ihastusta. Lupotshka, nyt jo neljäntoista\nvuoden vanha, pysähtyi hämmästyneenä ovensuuhun, nähdessään\nlapsuudenystävänsä niin loistoisana. Serjosha taas seisoi siinä, kasvot\ntulipunaisina, onnellisena ja hämillään ja kääntyili joka tahoille,\njotta kaikki näkisivät hänet. Viimein saapui Grishkakin. Nyttemmin\nkutsuttiin häntä jo Grigori Silitshiksi (Bobkovin mukaan) ja oli hän jo\n\"oma miehensä\". Hän oli avannut pienen puusepänliikkeen, joka kannatti\nerinomaisesti. Hänellä oli yllään musta lievetakki, mutta kaulassaan\nkantoi hän punaista villahuivia, vaikka huoneessa olikin lämmin. Hän\nsuuteli Serjoshaa juhlallisesti.\n\n-- Jumala on auttanut meitä kumpaakin! lausui hän hiljaisella äänellä\nja teki ristinmerkin. -- Kavahda vaan ettet unhota meitä!\n\n-- Mitenkä minä voisin teitä unhottaa? vastasi nuori upseeri vielä\nenemmän hämillään.\n\n-- Tietäähän tuon, miten se voi tapahtua. No, halailkaammepa toisiamme\nvielä kerran!\n\nHe antoivat toisilleen taas suuta.\n\n-- Kuules, virkkoi hän sitten ja veti Serjoshan syrjään. -- Sinä\nolet nyt siis herrassäätyyn kuuluva -- vapaasukuisuudeksi kai sinua\nkutsuttanee?...\n\nOnnellinen hymy väikkyi Grishkan huulilla hänen tätä lausuessaan.\n\n-- Hyvä! Mutta upseerina tarvitset sinä ennen kaikkea rahaa. Ilman\nrahatta ei, veijoseni, päästä minnekään. Ja sentähden niin... tässä\nolisi nyt sinua varten.\n\nJa toisten huomaamatta pisti hän jotakin ystävänsä taskuun.\n\n-- Herranen aika, Grishka, mitä sinä ajattelet?\n\n-- Älä ole milläsikään... Kyllä ne ovat kunnialla saatuja rahoja.\nViisikymmentä, rakas ystävä? Jos milloin voit, niin maksat takasin; jos\net, niin emme kai me hunningolle joudu siltä, luulen ma. Mehän olemme\nmelkein kuin veljiä ja saatamme siis puhua asiat suoraan.\n\n-- Emme ainoastaan \"melkein kuin\", vaan todellakin veljiä.\n\n-- No, sen parempi. Ja kun sinä sitten ylenet arvoasteissa, tulet\nkenraaliksi, niin pidä hellää huolta miehistöstä -- alhaisista\nsotilaista, äläkä anna kellekään heistä vääryyttä tapahtua... Eikä\nsitten muuta kuin -- Jumala suokoon sinulle kaikkea hyvää! Mutta kuule,\nonko sinulla matka-arkkua?\n\n-- Aion huomisaamuna ostaa itselleni matka-arkun.\n\n-- Miksi juuri ostaa? Valitse minulta millaisen tahdot! Tule\nhuomisaamuna verstaaseen, niin juomme yhdessä teetä, ja sinä otat\nitsellesi arkun oman mielesi jälkeen. Luuletko, että minun on sääli\nniitä?\n\nParin viikon perästä oli Serjosha lähtökunnossa.\n\nRautatienasemalla olivat häntä saattamassa Sila Sampsonovitsh, Olga\nStepanovna, Grishka ja minä. Mikä lämmin, järkähtymätön yhteistunne\nosottautui tässä tilaisuudessa vallitsevan tuon _perheen_ keskuudessa!\nEi ollut siinä niinkuin monessa muussa todellisessa perheessä, jossa\nainoastaan papintodistus yhdistää jäsenet toisiinsa. Erotessa Serjosha\nitki kuin lapsi eikä voinut kaualla hellittää Olga Stepanovnan kättä\nomastaan.\n\n-- Siunatkaa minua, isä! pyysi hän niellen kyynelensä ja kääntyi Sila\nSampsonovitshin puoleen.\n\nUkko paljasti päänsä, teki ristinmerkin ja siunasi nuorukaista.\n\nAinoastaan Grigori Silitsh, upea punainen villahuivi kaulassaan, jaksoi\nvielä pitää puoliaan; mutta kun Serjosha läheni häntä sanoen: \"hyvästi,\nveljeni, sinun hyvyyttäsi en koskaan unhota\" -- ei hänkään enää voinut\nhillitä kuohuvia tunteitaan, vaan karahti tulipunaiseksi, pyyhkieli\nsilmiään kaulahuivin nipukkoihin, teki torjuvan liikkeen kädellään ja\nvetäytyi syrjään.\n\nSamassa junassa oli muutamien Serjoshan toverienkin määrä lähteä\nmatkaan. Minusta oli niin mieltäylentävää nähdä, ettei tuon tavallisen\nkäsityöläisen läsnäolo vähimmälläkään tavalla näyttänyt häiritsevän\nlähtöä tekevän jalon nuorukaisen mielialaa. Ei, vaan vieläpä hän\njonkinlaisella ylpeydelläkin esitti hänet tovereilleen, ja näkyi kyllä,\nettä nämä jo ennalta tunsivat hänet Serjoshan kertomuksien kautta,\nsillä paitsi uteliaisuutta heidän kasvonpiirteensä ilmaisivat vielä\njotakin lämmintä ja herttaista, jotakin mikä niin suloisesti kuvastuu\nnuorukaisen silmissä, niinkauan kuin hän ei ole oppinut teeskentelemään\nja kylmällä välinpitämättömyydellä torjumaan esille tunkevia parempia\ntunteitaan.\n\n-- Ja tässä on minun toinen isäni, ensimäistä en ole koskaan tuntenut!\nlausui Serjosha kääntyen Sila Sampsonovitshiin.\n\nSilloin astui yksi tovereista esiin ja lausui Bobkoville:\n\n-- Kyllä me teidät tunnemme, Sila Sampsonovitsh. Minäkin olen yksin\nmaailmassa, ilman ainoatakaan omaista. Antakaa minullekin isällinen\nsiunauksenne.\n\nSitten suuteli hän Olga Stepanovnaa kädelle, ja muut toverit seurasivat\nhänen esimerkkiään.\n\nTämä kohtaus saattoi minut niin kummallisen iloiseen mielenliikutukseen\nja sydämeni tuntui niin keveälle. Minä varmistuin siinä uskossa, että\nvielä nuo muutkin vesat tässä eriskummaisessa pesässä kerran päätyvät\nhyvälle tielle ja sitä rehellisesti pitkittäen saavuttavat työn kautta\nonnen, siunaten niitten ihmisten muistoa, jotka olivat hellyydellä\nhoivineet heitä ja tehneet heidän lapsuutensa iän suloiseksi.\n\n-- Kunnon poikia, kunnon poikia minulla siellä ylenee! lausui Bobkov.\n-- Mutta muistatteko, mitenkä silloin sanoitte minulle kadulla, että\nupseerin sietäisi hävetä käydä kerjäämässä? kysyi hän naurahtaen.\n\nVaikka oli vuosia vierinyt siitä saakka, punastuin nyt ehdottomasti.\n\nNiin, kenpä voi tietää syyn, miksi tuo tai tämä ojentaa kätensä almun\nsaantiin! Tuomitsemme hänet silloin, tehdäksemme ehkä jonkun ajan\nperästä kaikki, jotta hän vaan unhottaisi sen loukkauksen, minkä\nolemme hänelle saattaneet. Ei, antaos ennemmin niin paljon kuin voit\njok'ainoalle pyytäjälle. Joskin antimesi vain joka kymmenennessä\ntapauksessa joutuisi todella tarvitsevan käteen, eivät armolahjasi\nsentään ole aivan hukkaan menneet. Nuo toiset yhdeksän saattavat\nkukaties rientää ropoinensa kapakkaan. Minkäpä sille taidat! Heitä\nei päästetä konsertteihin, teattereihin eikä muihin \"kirjallisuuden\nystävien yhdistyksiin\". Pitäähän ihmissydämen jossakin saada\nlämmitelleidä.\n\n\n\n\nXXXVI.\n\n\nSila Sampsonovitsh kääntyi vanhoilla päivillään huonokuuloiseksi, mutta\nei tahtonut näyttää sitä ja oli olevinaan hajamielinen, milloin hän ei\nkuullut jotakin. Olga Stepanovnan pää oli kokonaan harmaantunut, mutta\nvalkoiset hiukset soveltuivat mainiosti hänen nuorekkaille kasvoilleen.\nHän rakasti Leo Aleksandrovitshiä yhä edelleen, tahi oikeimmiten --\nhän rakasti Leossa entisyyttään, murheista nuoruudenaikaansa. Grigori\nSilitsh oli kehittänyt ja laajentanut liikettään ja oli ottanut\nverstaaseensa oppiin koko tusinan pieniä vekaroita, joita hän isän\ntavoin kohteli. Hän ei kiusannut heitä eikä vaatinut heiltä enempää\nkuin he jaksoivat tehdä, mutta piti heitä kumminkin tyystin silmällä.\nHe saivat hänen luonaan riittävässä määrin ravitsevaa ruokaa ja olivat\nterveen ja tyytyväisen näköisiä. Serjosha oli aikaa sitten suorittanut\nvelkansa hänelle ja ilahutti häntä usein kirjeillään. Kun sitten vielä\noli kaksi vuotta kulunut, ilmestyi yhtäkkiä Serjosha itse Pietariin.\nHän oli jo silloin alikapteeni arvoltaan ja muutenkin oli hän hyvin\nmenestynyt virassaan. Hänellä oli mukanaan morsian -- muudan orvoksi\njäänyt upseerin tytär -- ja hän tahtoi kaikin mokomin viettää häänsä\nomaistensa piirissä. Isänä ja äitinä toimivat vihkiäisissä Sila\nSampsonovitsh ja Olga Stepanovna. Yhtenä sulhaspoikana oli Grigori,\njoka ei nytkään ollut luopunut punaisesta villahuivistaan. Astuessamme\nkirkosta ulos, pistihen hän Serjoshan luo ja lausui meidän kaikkien\nihmeeksi.\n\n-- Älä matkusta pois ennen sunnuntaita!\n\n-- Miksi niin?\n\n-- Minulla olisi silloin asiaa.\n\n-- Mitä asiaa?\n\n-- No, jos tuon virkkaakin... Asia koskee minua... Minäkin aion\nnaimisiin.\n\n-- Mitä kaikkia? Kenenkä kanssa?! kuului nyt huudahduksia joka taholta.\n\nGrishka näytti hämmästelevän ja olevan kahdella päällä. Hän ei puhunut\nmitään. Olga Stepanovna hymyili. Näytäiksen, että salaisuus oli jo\nkauan ollut hänen tiedossaan.\n\n-- Lupotshkanko? kysyi joku.\n\n-- Niin mitä sitten! vastasi Grishka innokkaasti, aivan kuin olisi\ntahtonut puolustaa itseään. -- Hänestä tulee hyvä perheen-emäntä. Ja\nesimerkiksi vaimona on hän sellainen kuin vaimon juuri tulee olla,\neikä mikään tuommoinen... Hänestä tulee oikea puoliso, s.t.s. koko\nelämän iäksi... Saitsevilta tuli tosin eräs kielilippari ja esitti\nminulle kauppiaantytärtä, joka taisi soittaa pianoa ja oli lisäksi\nrahakaskin, viisituhatta ruplaa takanaan. Mutta minä ajattelin, että\ntuo fortepiano saattaisi jonakin päivänä ruveta poukuttamaan minua\ntänne niskaan. Myöskin voisivat nuo monet ruplat tehdä elämän kodissa\nvähemmän hauskaksi. -- Mutta Lupotshkan kanssa tulee meidän hyvä olla.\nMe tunnemme toisemme vanhastaan... Ja jos oikein tahdon sanoa, niin on\ntämä punainen huivi juuri hänen neulomansa...\n\nMinä katsahdin Sila Sampsonovitshiin -- hänen kasvonsa paistoivat\nilosta. Ne olivat jo täynnä ryppyjä ja uurteita, jotka silmien luona\nhajautuivat hienoina säteinä, tehden tuon herttaisen ilmeen hänen\nkasvoissaan yhä paremmin huomattavaksi. \"Siinä ei elämä ole kulunut\nhukkaan\", ajattelin minä. Tavallisia ihmisiä, hän ja Olga Stepanovna,\nvieläpä kaikkein tavallisimpia, ja sittenkin -- mimmoisen suurtyön ovat\nsaaneet aikaan! Vuosi vuodelta oli heidän elämänsä sirissyt, hiljaa ja\nhuomaamattomasti, kuten lähteensilmä salon helmassa, mutta kuinka monta\nnuorta puuta se olikaan nostanut ja ravinnut! Lähde on ennen pitkää\nkuivuva ja katoova jäljettömiin. Mutta nuori metsä on seisova pystyssä,\nsaaden voimia auringolta ja sateelta. Ja terveistä juurista on uusia\nsukupolvia nouseva ylös.\n\nTodella elähyttävä lähde!\n\n\n\n"]