[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fbsVTtZiLOEg7bNMHQtHcy9X1veLOa0PjAqgHyDL4oUU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},2194,"Josua","Ebers, Georg",1837,1898,"2194-ebers-georg-josua","2194__Ebers_Georg__Josua",null,"romaani",[],[],"fi",1889,1894,78881,517480,false,61461,[23,24],"German fiction -- Translations into Finnish","Palestine -- History -- Fiction",[26],"Historical Novels","\"Josua\" by Georg Ebers is a historical novel written in the late 19th century. The story is set in ancient Egypt and revolves around the characters of an aged prophet and his grandson, Efraim, as they encounter ominous signs in the night sky and face the local turmoil brought on by plagues and their socio-political implications. The novel intricately combines elements of suspense, familial ties, and the supernatural against a backdrop of myth and historical conflict.  At the start of the narrative, readers are introduced to a scene filled with tension and foreboding as the elderly prophet and Efraim stand on a temple tower overlooking their city of Tanis. They observe strange occurrences and hear cries of despair echoing from the population below, which indicates a significant calamity—presumably linked to an impending conflict with the Israelites. As they grapple with their fears and the implications of these events, the interaction between the old man and the young priest captures a sense of urgency and dread. The opening sets a dramatic tone that hints at the unfolding struggles not only in their lives but also within the wider societal unrest in Egypt. (This is an automatically generated summary.)",[29],"Säilä, J.",133,"Saksalaisen egyptologin historiallinen romaani sijoittuu muinaiseen Egyptiin ja Israeliin Mooseksen ja Joosuan aikaan. Teos kuvaa israelilaisten lähtöä Egyptistä, vaellusta kohti luvattua maata sekä uskon ja johtajuuden koettelemuksia raamatullisessa ympäristössä.","Georg Ebersin 'Josua' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2194. E-kirja\non public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","JOSUA\n\nKirj.\n\nGeorg Ebers\n\n\nSuomensi J. Judén\n\n\n\n\n\nPorissa,\nSatakunnan Kirjapainossa,\n1894.\n\n\n\n\n\n\nENSIMÄINEN LUKU.\n\n\n\"Mene alas, iso-isä; minä valvon.\"\n\nVanhus, jolle tämä kehoitus annettiin, kieltävästi pudisti kerittyä\npäätänsä.\n\n\"Mutta täällä ylhäällä sinä et kuitenkaan saa lepoa...\"\n\n\"Ja tähdet? Ja tuolla alhaalla? Lepoa tällaisina aikoina?... -- Heitä\nkauhtana ylleni! Lepoa näin kamalana yönä.\"\n\n\"Sinua vilustaa. Ja käsi, kone, kuinka ne vapisevat.\"\n\n\"Tue minua käsivarrellasi!\"\n\nNuorukainen, jota näin käskettiin, totteli mielellään; mutta hetkisen\nkuluttua huudahti hän: \"Kaikkihan on turhaa; tähden toisensa perään\npeittää synkkä pilvi. Voi, ja valitushuuto kaupungista... Se tulee kai\nmeidänkin huoneestamme. Minua niin peloittaa, iso-isä, koetas vain\nkuinka päätäni polttaa! Tule alas, ehkä tarvitsevat he apua.\"\n\n\"Se on jumalien huostassa ja tässä on minun paikkani. Mutta tuolla\n-- tuolla. Ijankaikkiset jumalat! Katso pohjaanpäin merelle! -- Ei,\nparemmin länteen; kalman kaupungista se tulee.\"\n\n\"Oi iso-isä, isä -- tuolla!\" huusi nyt tuo toinen, papillinen\nnuorukainen, joka auttoi iso-isäänsä, Amon-Ran ennustajaa, mainitun\njumalan temppelin tähtitornissa, joka sijaitsi faraojen pääkaupungissa,\nTaniksessa, Gosenin maan pohjois-osassa. Vetäen vanhusta tukevaisen\nolkapäänsä pois, jatkoi nuorukainen: \"Tuolla, tuolla! Syöksyykö meri\nnyt maille? Onko pilvi pudonnut alas maan päälle ja lainehtii sinne\nja tänne? Oi, iso-isä tuolla! Armahtakaat taivaat meitä! Auvennut on\ntuonelat! Jättiläiskäärme Apep, kalman kaupungista se tulee! Tuolla\nvyöryy se temppelin ohitse, minä näen sen, kuulen sen... Tuon suuren\nheprealaisen uhkaus toteutuu! Sukumme häviää maan päältä. Käärme!\nPäänsä on ojennettu kaakkoa kohti. Nielevä on se varmaankin päivän\nvalon, kun se aamulla nousee.\"\n\nVanhuksen silmät seurasivat nuorukaisen osoittavaa sormea ja huomasipa\nhänkin, kuinka valtava, musta möhkäle, jonka hahmonpiirteet hävisivät\nhämärään, vyöryi läpi pimeyden; kuuli hänkin kauhistuen sen kaikuvaa\nkarjuntaa.\n\nTarkkaavin silmin ja korvin kuuntelivat molemmat ulos yöhön; kuitenkaan\nei tähtien katsojain silmät tähystelleet ylöspäin, vaan alaspäin\nkaupunkia, kaukaista merta ja lakeata maata kohti.\n\nYlhäällä vallitsi syvä, mutta tuskallinen hiljaisuus; täällä kääri\ntuuli synkät pilvet muodottomiksi möhkäleiksi; tuolla repi se niiden\nharmaat hapset hajalle ja ajoi ne kauvaksi toisistaan. Ihmissilmälle\nei ollut kuu tänä yönä nähtävissä, vaan pilvet leikitsivät etelän\nkirkkaitten tähtein kanssa, milloin niitä peittäen, milloin taas\nantaen niiden säteille sijaa. Kuni taivasla'ella ylhäällä, niin\nvaihteli maan päällä, alhaallakin, kalvakko valo ja sysimusta pimeys.\nMilloin välähteli valo kirkkaana taivaan kappalten peileistä alas,\nmerelle ja virran kalvolle, temppelin piirissä olevien obeliskien\nsileille graniittipinnoille ja ilmaisen kuninkaanlinnan kullatulle\nkuparikatolle, milloin katosivat meri ja virta, purjeet satamassa\nkaupungin pyhästöt ja kadut sekä niitä varjostavat palmupuistot\nnäkyvistä. Mitä silmä koetti pitää kiinni, riistettiin siltä pian\ntaas pois, samoin kävi korvankin; sillä milloin oli hiljaisuus niin\nsyvä, ikäänkuin olisi kaikki elämä vaijennut ja kuollut, milloin taas\nkatkaisi sydäntä vihlova valitushuuto yön hiljaisuuden. Sitten kuului,\npitemmän tai lyhyemmän väliajan kuluttua, tuo karjunta, jota nuori\npappi piti tuonelan käärmeen äänenä, ja sitä kuuntelivat iso-isä ja\npojanpoika kiihtyvällä jännityksellä.\n\nKalman kaupungista ja muukalaisten korttelista sai tuo pimeä ruumis\nalkunsa, jonka alituinen liike oli selvästi nähtävissä niinpiankuin\ntähtein tuike pilkisti kiistelevistä pilvistä.\n\nNiin nuorukaiseen, kuin vanhukseenkin oli äkillinen kauhistus\ntarttunut; kuitenkin toipui vanhus pikemmin kuin nuorukainen ja hänen\nterävät tähteintutkijan silmänsä huomasivat pian, ettei se ollutkaan\nmikään hirviön ruumis, minkä kalman kaupunki lähetti lakeudelle, vaan\nettä se oli joukko liikkuvia ruumiita, jotka näkyivät liikkuvan ja\nliitelevän lakeuden poikki. Karjunta ja mylvinä ei lähtenyt yhdestä\npaikasta, vaan kuului se milloin lähempää, milloin kauvempaa. Toisinaan\nluuli hän sen tulevan maan sisästä, toisinaan tuntui hänestä ikäänkuin\ntulisi se ylhäältä ilmasta.\n\nUusi kauhistus valtasi nyt vanhuksen. Oikealla kädellään tarttui hän\npojanpojan käteen, viittaillen vasemmalla kalman kaupunkiin ja huutaen\nvapisevalla äänellä: \"Yhä enemmän tulee kuolleita. Tuonela tulvii kuin\nvirta, kun sen uoma käy yhä ahtaammaksi etelän vedelle. Katsos tuota\nvilisemistä, liehumista ja vyöryilemistä! Katsos tuota hajaantumista\nsinne ja tänne! Tempaissut on Tuoni tuhansia sieluja Heprealaisen\nkiroamina, hautaamattomina, turvattomina turmelukselta ovat he astuneet\nportaille, joka heitä johdattaa ijankaikkiseen maailmaan.\"\n\n\"Niitä he ovat\", kirkasi toinen uskovaisesti, samalla kun hän riisti\nvanhukselta kätensä, löi kuumeesta polttavaan otsaansa ja huudahti,\nsaaden syvältä kauhultaan tuskin sanaakaan suustaan: \"Kirottuja he\novat! Mereen on myrsky heitä ajanut, sen laineet oksensivat heidät ulos\nja sysäsivät maihin, ei huoli pyhä maakaan heistä, vaan ajaa heidät\navaruuteen. Schun puhdas ilma pyörtää heidät takaisin maan päälle ja\nnyt, -- katsos, kuules. -- Nyt etsivät he kiljuen tietä erämaahan\".\n\n\"Tuleen!\" huusi nyt vanhus. \"Kirkasta heitä liekki, puhdista heitä,\nvesi!\"\n\nNäihin vanhuksen loihtusanoihin yhtyi nuorukainen ja heidän vielä\nyhdessä korottaessaan ääntänsä, sysättiin lasku-ovi auki, joka johdatti\nkorkeimman temppelitornin huipulla olevaan tähtitorniin ja eräs\nalempiarvoinen pappi huusi vanhukselle:\n\n\"Lakatkaat työstä! Kuka kysyy vielä taivaan valoja, kun alhaalla kaikki\nelämä sammuu!\"\n\nÄänetönnä kuunteli vanhus ja kun pappi kauhistuksissaan sanoi\nennustajan vaimon hänen lähettäneen, sopersi ukko:\n\n\"Horako? Tempaissutko on se poikanikin?\"\n\nMyöntäen kumarsi pappi päätänsä ja molemmat itkivät katkerasti, sillä\nvanhus oli kadottanut esikoisensa ja toinen kalliin isänsä.\n\nMutta kun nuorukainen, kuumepuuskan pudistamana, sairaana ja tajutonna\nheittäytyi vanhuksen rinnoille, irroitti tämä äkkiä itsensä hänen\nsyleilyksestään ja riensi lasku-ovelle; sillä hyvin tiesi pappi\ntulevansa kuolonsanomalla, mutta isän sydän tarvitsee enemmän kuin\ntoisen sanoja luopuakseen oikeudesta toivoa lapsensa elävän.\n\nAlas kiviportaita, läpi korkeitten holvien ja temppelin avarain pihain\nriensi vanhus ja nuorukainen seurasi häntä, vaikka vapisevat polvet\ntuskin enään jaksoivat kantaa hänen kuumeista ruumistansa. Isku, mikä\nkohtasi hänen pientä elonpiiriänsä, oli saattanut vanhuksen unohtamaan\nkauhistuttavan näyn, mikä uhkasi ehkä koko maailmaa turmiolla, mutta\nnuorukaisesta ei se paeta tahtonut ja kun esikartano oli hänen takanaan\nja hän lähestyi etummaisia pyloonia, näkyi hänen tuskasta ja murheesta\njännitetylle sielulleen, ikäänkuin hyppelisivät obeliskien varjot ja\nikäänkuin kuningas Ramseksen kivinen kuvapatsas löisi käyräsauvallaan\ntahtia korkean portin nurkkapieliin.\n\nKuume paiskasi tuskastuneen nuorukaisen maahan. Suonenveto rumensi\nhänen kasvojansa ja poukahutti hänen nuorta ruumistansa kovissa\nnytkäyksissä ylös ja alas. Vanhus vaipui polvilleen ja estäen kaunista,\nkiharaista päätä koviin kiviliuskoihin loukkaantumasta, valitti hän\nhiljaa: \"Nyt tapaa se hänenkin\".\n\nSitten kyyristyi hän kokoon ja huusi apua, vaan turhaan. Vihdoin painui\nhänen äänensä, etsiäksensä lohdutusta rukouksessa, ja nyt kuuli hän\nsfinksikäytävässä pyloonien tuolla puolen ääniä ja uusi toivo elähytti\nhänen sydäntään.\n\nMikähän siellä niin myöhään liikkui? Äänekkääseen valitushuutoon\nsekaantui papillinen laulu, metallisen sistrumin helinä ja kilinä,\njota jumalan pyhät naiset täristelivät, sekä etenevien rukoilijoiden\ntahdikas astunta.\n\nJuhlakulkue läheni temppeliä. Tarkasteltuaan ensiksi etupihassa olevien\ngraniittipylväiden, jättiläishahmojen ja obeliskien kaksinkertaisia\nrivejä, katsahti vanhus totuttuun tapaan ylöspäin ja tarkasteli\ntähtikirkasta taivaslakea, ja nyt ilmeni kesken kärsimystä katkera\nhymyily sisäänvajonneen suun ympäri; jumaliltakin kiellettiin heille\ntuleva kunnia. Sillä tänä yönä, joka oli ensimmäinen uuden kuun jälkeen\nkuukaudessa Pharmuthi, koristeltiin jumalan pyhästö tavallisesti, muina\nvuosina, runsailla kukkaskiehkuroilla. Kun tämän kuuttoman yön synkeys\nkatosi, silloin tuli keväimen valojuhlan ja sen kanssa elojuhlan alkaa.\nSuuren jumalattaren Neithin, Rennutin, kunniaksi, joka siunauksen\nvuodattaa kedoille, ja nuoren Horaksen, jonka viittauksesta laihot\nkasvavat, kulki sitten niinkuin kirjat auringon jumalallisesta synnystä\nsäätävät, suuri juhlakulkue kaupunkiin, virralle ja valkamaan, mutta\ntänään vallitsi kuolon hiljaisuus pyhästössä, jonka esikartano tähän\naikaan ennen täyttyi miehillä, vaimoilla ja lapsilla, jotka toivat\nuhrilahjoja ja laskivat ne samaan paikkaan alas, missä nyt kuolema\nkosketti hänen pojanpoikansa sydäntä.\n\nNyt lankesi kirkas valonloiste laajaan tilaan, jota tähän saakka\nainoastaan harvat lamput säästeliäästi valaisivat. Aikovatko\nnuo riehuvat ruveta ilonjuhlaa viettämään huolimatta tämän yön\nsanomattomista kauhuista?\n\nOlihan pappein neuvosto eilen ehtoolla päättänyt armottomasti\nriehuvan ruton tähden jättää temppelin kaunistamatta ja pitämättä\njuhlakulkuetta. Jo ehtoopäivällä olivat monet, joiden huoneesen rutto\noli tarttunut, pysyneet siitä loitolla ja täytyihän tähänkin pyhästöön\nturmion olla tunkeutunut sill'aikaa kuin hän, ennustaja, oli seurannut\ntähtien juoksua; miksi olivat vartija ja muut tähtein näkijät sen\njättäneet, jotka hänen kanssansa auringon laskun aikana olivat sinne\nastuneet ja joiden velvollisuus oli viipyä yötä täällä?\n\nSitten kääntyi hän hellällä huolenpidolla kärsivän puoleen. Mutta pian\nhän kavahti ylös; sillä ovet aukenivat ja täyteläisenä ja kirkkaana\ntunkeutui soihtujen ja lyhtyjen valo esikartanoon. Pikainen silmäys\ntaivaslaelle ilmaisi hänelle, ettei puoliyö vielä kauvankaan ollut\nkulunut ja kuitenkin näkyi hänen pelkonsa olleen oikeutettu: papisto\ntunkeutui temppeliin elojuhlan aamuviettoa varten.\n\nMutta ei!\n\nKoska olisi se laulaen ja järjestetyssä kulkueessa sellaista\ntarkoitusta varten astunut pyhästöön. Eikä jumalanpalvelijat\ntulleetkaan yksin. Kansa oli heihin liittynyt, sillä juhlalliseen\nveisuun sekoittui vaimojen vaikeroimisia ja epäilyksen huutoja,\njommoista ei hän koskaan ennen ollut kuullut tällä pyhitetyllä paikalla.\n\nTahi pettivätkö aistimet häntä? Vyöryikö rauhattomien sielujen uliseva\njoukko, jota pojanpoikansa hänelle tähtitornista oli näyttänyt, Jumalan\npyhästöön?\n\nNyt kouristi häntä uusi kauhu ja ylhäälle kohotetuilla käsivarsilla\nikäänkuin pois torjuakseen lausui hän hetken loihtumisia pimeyden\nhenkien juonia vastaan. Mutta pian painuivat hänen kätensä alas,\nsillä hän oli huomannut ystäviä, jotka vielä eilen vaelsivat elävien\njoukossa: ensiksi hänen jumalansa toisen profeetan korkean vartalon,\nsitten Amon-Ra'lle vihityt vaimot, Laulajat ja pyhät isät, ja\nhuomattuaan ennustajain ja pastofoorein takana lankonsakin, jonka\nhuoneen rutto vielä eilen oli säästänyt, sai hän uutta rohkeutta ja hän\nhuusi häntä. Kuitenkin hämmentyi hänen äänensä esiintunkevien joukkojen\nlauluun ja huutoon.\n\nEsikartano oli tullut valoisaksi. Mutta kun jokaisella oli tekemistä\noman kärsimisensä kanssa, niin ei kukaan huomannut tähtien näkijää. Hän\nriisti kauhtanan vilusta täriseviltä jäseniltään, tehdäkseen pehmeämmän\nalustan nuorukaisen vavahtelevalle päälle ja tätä isällisellä huolella\ntehdessään kuuli hän eteenpäin tunkevan joukon laulusta ja huudosta\nensiksi kauheita kirouksia heprealaisten ylitse, joiden kautta turmio\nFaraolle ja hänen kansalleen oli tullut, mutta sitten ehtimiseen hänen\nmaansa perintöruhtinaan, prinssi Ramseksen nimeä, ja ääni, jolla sitä\nmainittiin, valitukset, jotka siihen liittyivät, ilmaisivat tuntijalle,\nettä kuolema oli sulkenut kuninkaan esikoisenkin silmät.\n\nKasvavalla tuskalla katseli hän nyt pojanpoikansa kalpeita kasvoja,\nmutta kun sen ohessa valitus perintöruhtinaasta tuon tuostakin kuului,\nvirtaili hänen sielunsa läpi hiljainen tyytyväisyyden tunne kuoleman\nvanhurskaudesta, joka yhtävähän säästää kuningasta valta-istuimella\nkuin kuljeksivaa kerjäläistäkään. Nyt hän tiesi, mikä tuon meluavan\njoukon toi temppeliin!\n\nNiin nopeasti kuin hänen vanhat jäsenensä sallivat, riensi hän\nvalittavan joukon luo. Mutta ennenkuin hän saavutti sen, näki hän\nvartijahuoneesta portinvartijan ja hänen vaimonsa astuvan ulos, kantaen\nmatolla pojan ruumista. Mies kantoi toisesta ja hänen pieni heikko\nvaimonsa toisesta päästä. Jättiläis-moisen vartijan täytyi kumartua\nsyvään säilyttääkseen tasapainoa. Kolme lasta päätti tuon surullisen\nkulkueen, jonka etunenässä pieni tyttönen kulki lyhdyllä.\n\nKenties ei olisi kukaan sitä huomannut, ellei portinvartijan vaimo\nolisi niin kuuluvasti ja äänekkäästi valittanut, ettei kukaan voinut\nolla sitä kuulematta. Niin kääntyi ensiksi Amonin toinen profeetta\nja sitten hänen seuraajansa heihin ympäri. Juhlakulkue pysähtyi ja\nkun muutamat papit lähestyivät ruumista, huusi portinvartija kovalla\näänellä: \"Pois ruton tieltä! Esikoisemme se maahan kaatui\".\n\nVaimo oli sill'aikaa temmannut lyhdyn tytön kädestä ja valaisten\nkuolleen pojan jähmettyneitä, kasvoja huusi hän:\n\n\"Jumala on tämän sallinut! Oman kattonsa alla antaa hän kauheita\ntapahtua. Ei hänen tahdollaan, ei, vaan vieraan kirouksella on valta\nmeidän ja elämämme ylitse. Katsokaa tänne! Esikoisemme oli hän, ja\nkaksi temppelinpalvelijaa on se niinikään vienyt. Toinen on jo päivänsä\npäättänyt. Tuolla huoneessamme ojentaa hän jäseniään, ja tuolla --\ntuolla makaa vielä toinen, nuori Kamus, ennustaja Ramerin pojanpoika.\nMe kuulimme vanhuksen huutavan ja näimme mitä tapahtui, mutta kuka\ntukee toisen huonetta, kun hänen omansa sortuu? Ottakaat ajasta vaaria,\nsillä jumalat ovat oman temppelinsä avanneet turmiolle; ja joskin koko\nmaailma hukkuisi, niin en sitä ihmettelisi enkä varmaankaan murehtisi!\nTe ylhäiset, papilliset herrat, minä olen vain köyhä, halpa vaimo,\nmutta eikö minulla ole valta kysyä: Nukkuvatko jumalamme, onko loihtija\nheidät uuvuttanut tai mitä he toimivat, missä ovat he, kuinka he\nsallivat heprealaisjoukon vallita meitä ja lapsiamme?\"\n\n\"Heidän kimppuunsa! Kadotus muukalaisille! Mereen kuolemaan loihtija\nMesu! [Mesu on lain-antaja Moseksen egyptiläinen nimi.] Niinkuin kaiku\nseuraa huutoa, niin seurasivat nämä kirouksetkin vaimon puhetta. Ja\nvanhan ennustajan lanko, joutsimiesten päällikkö Hornecht, jonka kuuma\nveri kuohahti nähtyään rakkaan kuolevaisen sukulaisensa, heilutti\nlyhyttä miekkaansa ja huusi vimmastuneena: Seuratkoon minua, kenellä\nrohkeutta on! Heidän kimppuunsa! Henki hengestä! Kymmenen heprealaista\njokaisesta egyptiläisestä, jonka loihtija on murhannut!\"\n\nNiinkuin lauma tuleen syöksee, kun oinas edeltä juoksee, tempasi\nylhäisen sotilaan kehoituskin joukon mukanaan. Vaimot miesten edellä\ntunkivat he hänen perässään porteille. Ja kun jumalan palvelijat\nepäröivät kunnes he olivat tiedustelleet Amon-profetan ajatusta, ojensi\ntämä majesteetillista vartaloansa suoraksi huutaen tyyneesti:\n\n\"Rukoukseen kanssani, joka vain papin pukua kantaa! Kansa on taivaan\nvälikappale. Sen kädessä on kosto. Me jäämme tänne jälellepäin\nrukoillaksemme kostotyön menestykseksi\".\n\n\n\n\nToinen Luku.\n\n\nBaï, Amonin toinen profeetta, joka oli vanhuuttaan heikon ensimmäisen\nprofeetan ja ylimmäisen papin Ruin sijainen, vetääntyi kaikkein\npyhimpään, jumaluuden toiset palvelijat noudattivat velvollisuuttaan,\nmutta riehuva joukko syöksi pitkin kaupungin katuja eteläiseen\nheprealaiskortteliin.\n\nNiinkuin tulvavesi laaksoon syöstessään, tempaa mukanaan kaikki,\nmitä se saavuttaa, niin pakottivat kostoon rientävät laumatkin\nmukanaan seuraamaan kaikki, jotka he tiellään tapasivat. Ei yksikään\negyptiläinen, jolta kuolema oli vienyt mitä hänelle rakasta oli ollut,\nkieltäytynyt seuraamasta paisuvaa virtaa ja niin kasvoi se kasvamistaan\nkunnes se sadoista tuhansiksi oli tullut. Miehet, vaimot ja lapset,\nvapaat ja orjat riensivät, palavan himon kiihoittamina, saattamaan\nturmiota ja kuolemaa vihatuille heprealaisille, jotka asuivat etäisessä\nkaupungin korttelissa.\n\nKuinka kuokka oli joutunut tämän käsityöläisen käsiin ja kirves taas\ntuon perheenemännän käsiin, sen he tuskin itsekään tiesivät. Murhaan ja\nhävitykseen riensivät he eteenpäin, ja mitä he sitävarten tarvitsivat,\neivät he olleet etsineet, se oli heitä vastaan tullut.\n\nEnsimmäinen, johonka heidän vihansa vimma täytyi puhjeta, oli\nheprealainen Nun, kunnioitettu, rakastettu vanhus ja rikas karjain\nomistaja, jolta moni egyptiläinen oli saanut hyvää kokea; mutta missä\nviha ja kosto ovat vallan päällä, siellä perääntyy kiitollisuus\nvaijeten takaperin.\n\nHänen suuri kartanonsa oli niinkuin hänen kansalaistensakin talot ja\nmajat Taniksen länsiosassa, muukalaiskorttelissa, ja rajoittui lähinnä\negyptiläisten asumiin kaupungin katuihin.\n\nTähän aikaan vuorokaudesta vietiin Nun'in naudat ja lampaat juotolle\nja laitumelle ja suuri piha hänen talonsa edustalla oli täynnä karjaa,\npalvelevia miehiä ja naisia, rattaita ja maanviljelyskaluja. Omistaja\ntapasi itse johdattaa paimenten lähtöä ja hänen ja hänen omaisensa oli\nkansajoukko valinnut ensimmäiseksi uhrikseen.\n\nNyt saapuivat nopsimmat hänen laajalle talolleen ja heidän joukossa\nvanhan ennustajan lanko, joutsimiesten päällikkö, Hornecht.\n\nTuossa olivat talo ja kartano, nuoren aamuauringon kirkkaassa valossa.\nEräs väkevä seppä potkasi jalallaan vahvaa porttia; sulkemattomat\npuoliskot myönsivät niin, että hänen täytyi pielistä pitää kiinni,\nettei kaatuisi. Toiset tunkeutuivat kartanolle ja heidän seassaan\njoutsimiesten päällikkö.\n\nMutta mitä nyt?\n\nOliko uusi lumous osoittanut heprealaisjohtajan Mesun ja hänen\nJumalansa valtaa, mikä oli niin kauheita vaivoja tuottanut maalle?\n\nKartano oli, näet, tyhjä, aivan tyhjä. Ainoastaan karsinoissa oli\nmuutamia taudin tapaamia nautoja ja lampaita ja eräs halvattu karitsa\npakeni ontuen, huomattuaan sisääntunkevat.\n\nRattaat ja vaunutkin olivat kadonneet. Mylvivä, karjuva joukko,\njota papit pitivät kirottujen sieluina, oli ollut ulosvaeltavien\nheprealaisten matkue, joka yönaikana karjoineen, Moseksen johdolla,\njätti vanhan kotinsa.\n\nJohtaja laski miekkansa alas maahan ja luulla olisi saattanut, että se,\nmitä hän nyt havaitsi, miellyttävästi hämmästyttäisi häntä; mutta hänen\nnaapurinsa, eräs kirjuri, kuninkaan aarreaitasta, silmäili pettyneesti\ntyhjää kartanoa.\n\nTunteitten ja aikeitten meri, joka yöllä liikkuu korkeissa laineissa,\ntyyntyy päivän kirkkaassa valossa, ja sotilaassakin olivat helposti\nheränneet intohimot jo kauvan sitte lauhtuneet. Turmio tulkoon\nmuille heprealaisille, vaan ei Nun'ille, jonka poika Hopa oli hänen\nsotatoverinsa, yksi sotajoukon etevimmistä päämiehistä ja lisäksi hänen\nperheensä ystävä. Jos hän olisi tullut häntä ajatelleeksi ja että hänen\nisänsä kartanoon ensiksi hyökättäisiin, niin ei olisi hän varmaankaan\nruvennut tämän kostojoukon etunenään, jopa hän katuikin ettei hän\ntarkemmin ollut asiaa aprikoinut, niinkuin hänen ikäiselleen olisi\nsoveliasta ollut.\n\nMutta sill'aikaa kuin useat ryöstivät paenneen Nun'in autiota kotia\nja alkoivat sitä hajoittamaan, tuli miehiä ja naisia kertoen, ettei\nnaapuritaloissakaan ollut elävää olentoa. Toiset taas kertoivat\nnaukuvista kissoista, jotka istuivat kyyristyneinä autioilla liesillä,\nvanhoista tapetuista luontokappaleista ja hävitetyistä, kaluista,\nja vihdoin laahasi tuo riehuva joukko esiin erään heprealaisen ja\nheikkomielisen, harmahtuneen vaimon, jonka he olivat oljista löytäneet.\nIrvistellen vakuutti vanhus, että hänen kansansa oli huutanut itsensä\nkäheäksi häntä löytääkseen, mutta Mehela oli ollut viisas ja juosta,\naina vain juosta, kuten hänen kansalaisensa tahtoivat, sitä ei hän\nvoinut, hänellä kun oli niin heikot jalat, eikä edes jalkineitakaan.\n\nMies, inhoittava juutalainen, jota harvat hänen heimolaisistaankaan\nsurkuttelivat, vakuutti toisinaan luonteensa mukaisen röyhkeyden\nvaltaamana, ettei hänellä ollut mitään tekemistä sen valhejumalan\nkanssa, jonka nimessä viettelijä Moses oli houkutellut kansansa\nturmioon, vaan aina vaimoneen ja lapsineen suostuneensa egyptiläisiin.\n-- Useat tunsivatkin hänen; sillä hän oli panttilainaaja ja hänen\nheimolaistensa tartuttua matkasauvaan, oli hän piiloutunut,\npitkittääkseen epärehellistä kauppaansa ja välttääkseen vahinkoa.\n\nMuutamia hänen velallisistaan löytyi raivoisassa joukossa, mutta\nheitäkin paitsi olisi hän hukassa ollut, sillä hän oli ensimmäinen,\njossa raivostunut joukko voi näyttää, että sen kosto oli todellista.\nNiinpä he hyökkäsivätkin hirvittävällä huudolla hänen päällensä ja pian\nmakasivat tuon kurjan ja hänen omaisensa ruumiit pitkänään maassa.\nKukaan ei tietänyt kuka oli ensimmäisen verityön tehnyt, kun niin monet\nolivat hyökänneet tapettujen päälle.\n\nMuut jälellejääneet, jotka esiinvedettiin taloista ja majoista, eikä\nniitä ollutkaan vähän, vaikka moni oli ehtinyt paetakin, joutuivat\nniinikään äkkiä kansan koston uhriksi ja kun veri täällä vuoti,\nheilutettiin tuolla kirveitä, ja pelkoilla ja ovenpielillä rynnättiin\nmuuria ja portteja vastaan saadakseen vihattujen asunnot maan päältä\nkokonaan hävitetyiksi.\n\nHehkuvat kekäleet, joita raivoisat naiset olivat sinne laahanneet,\nsammutettiin toki ja tallattiin, sillä ajattelevaisemmat varoittivat\nsiitä vaarasta, jolla tulipalo muukalaiskorttelissa uhkaisi lähellä\nolevia taloja ja koko Tanista.\n\nNiin säästyi heprealaiskortteli liekeiltä; mutta auringon kohotessa\nkorkeammalle, peittivät läpäisemättömät, valkoset tomupilvet\nulosvaeltaneen kansan hävitettyjä asuinpaikkoja ja siellä, missä\nvielä eilen tuhansilla ihmisillä oli rakas koti, ja suuret\nkarjalaumat olivat sammuttaneet janonsa kirkassilmäisistä lähteistä,\npeitti nyt vain rauniokivet, murretut hirret ja paloitetut palkit\nkuumaa maata. Jälelle jätetyt koirat ja kissat harhailivat ympäri\nraunioissa ja heihin liittyi vaimoja ja lapsia nekropoolin lähellä\nolevista kerjäläismajoista, jotka, pitäen kättä suun edessä, etsivät\ntukehduttavan tomun ja suurien kasojen alta kaluja ja ravintoaineita,\njoita poisvaeltavat heprealaiset olivat jälkeensä jättäneet, eivätkä\nryöstäjät olleet mukanaan vieneet.\n\nEhtoopäivällä kannettiin Baï, Amonin toinen profeetta, hävitetyn\nkaupunginosan ohitse. Ei hän tullut nauttimaan hävityksen näkemisestä,\nvaan kulki vain lähintä tietä, mikä johdatti häntä nekropoolista\nkotiin. Mutta huomattuaan kuinka perinpohjaisesti kansa oli työnsä\ntoimittanut, liikkui tyytyväinen hymyily hänen vakavan suunsa\nympäri. Mitä hän itse oli aikonut, ei ollut tosin täytäntöön tullut:\npoisvaeltavien johtajat olivat päässeet hänen kostoansa pakoon, mutta\nvaikka viha onkin ääretön, tytyy se vähäänkin. Vihollisen vähemmästäkin\nvahingosta se iloitsee ja pappi tuli surevan Faraon tyköä. Ei hän tosin\nollut vielä onnistunut päästämään häntä kokonaan niistä kahleista,\njoihin heprealainen loihtija oli hänen kytkenyt, mutta hellittänyt oli\nhän niitä.\n\nOli yksi lause, jota tuo lujatahtoinen, kunnianhimoinen mies, jonka\ntapana ei muutoin ollut itsekseen puhuminen, oli jupissut, sill'aikaa\nkuin hän yksinään sanktuariossa oli ajatellut, mitä oli tapahtunut\nja mitä vielä tehtävää oli ja tämä lause kuului: \"Niin siunaa myös\nminuakin!\"\n\nSe oli Farao itse, joka näin oli rukoillut erästä toista, ja tämä\ntoinen ei ollut vanha Rui, ylituomari ja ylimmäinen pappi, eikä hän\nitsekään, ne ainoat, joiden tuli kuningasta siunata, ei, se oli\njumalattomista jumalattomin, muukalainen, heprealainen Mesu, jota hän\nvihasi enemmän kuin ketään maan päällä.\n\n\"Niin siunaa myös minuakin!\" Tämä hurskas rukous, joka luottavasti\nvuoti ahdistetusta ihmissielusta, oli niinkuin veitsi tunkenut hänen\nsieluunsa. Hänestä tuntui ikäänkuin olisi sellainen anomus, minkä\nsellaiset huulet olivat sellaiselle miehelle lausuneet, murtanut\nkäyräsauvan Egyptin papistolta ja ikäänkuin pantterin taljat olisivat\nriistetyiksi tulleet heidän hartijoiltaan ja hän häväissyt koko hänen\nkansaansa, jota hän rakasti.\n\nHyvin tunsi hän Moseksen yhdeksi viisaimmista, joka oli egyptiläisistä\nkouluista päässyt, hyvin tiesi hän, että Farao oli tämän miehen\nlumoama, joka oli kasvanut hänen kuninkaallisessa hovissaan ja ollut\nhänen isänsä, suuren Ramseksen ystävä. Hyvin tiesi hän hallitsijan\nantaneen Mosekselle pahoja tekoja anteeksi, mitkä muille jo häntä\nsuuremmillekin olisivat hengen maksaneet; -- ja minkä merkityksen\nmahtoikaan Farao, tuo maailman valtaistuimella istuva auringonjumala,\nantaa tälle heprealaiselle, koska hän oman poikansa tautivuoteen\nääressä tunsi vaatimuksen kohottamaan kätensä hänelle ja huutamaan:\n\n\"Niin siunaa myös minuakin!\"\n\nKaikkea tätä oli hän itselleen sanonut ja tarkasti miettinyt ja\nkuitenkaan ei hän tahtonut, eikä saanutkaan antaa perään tälle\nmahtavalle muukalaiselle.\n\nValmistaa hänelle ja hänen kansalleen perikatoa, piti hän pyhimpänä ja\ntärkeimpänä velvollisuutenaan. Tätä toteuttaakseen ei hän kaiheksinut\njärkähyttää valtaistuintakaan, jopa oli hänen nähdäkseen Farao\nMenephtah tällä jumalattomalla toivotuksella: \"Niin siunaa myös\nminuakin!\" menettänyt oikeutensa hallitukseenkin.\n\nMoses oli Faraon esikoisen murhaaja, mutta hän ja Amonin ylimmäinen\npappi pitivät kädessään kuolleen pojan onnen ja onnettomuuden; ja tämä\nase oli voimallinen ja terävä ja hän tunsi kuninkaan heikon, horjuvan\nsydämen. Jos Amonin ylimmäinen pappi, ainoa, joka vielä seisoi häntä\nylempänä, ei asettuisi lukemattomilla, ulkomaisilla oikuillaan väliin,\nniin oli hänestä vähäinen asia pakoittaa Faraota myöntämään; mutta\nmitä hän tänään myönsi, peräytti tuo horjuva mies taas huomenna, jos\nvaan heprealainen taasen onnistui astua hänen ja hänen egyptiläisten\nneuvonantajainsa väliin. Tänään vielä oli suuren Ramseksen arvoton\npoika, kuultuaan vain loihtijan nimen, peittänyt kasvonsa ja vapissut\nniinkuin pelästynyt antiloopi ja huomenna oli hän ehkä kiroova häntä\nja julistava hänestä kuolemantuomion? Kentiesi hän myöntyisi siihen,\nmutta ylihuomenna peräyttäisi hän sen varmaan ja pyytäisi häneltä\ntaaskin hänen siunaustaan. Pois sellainen kuningas, tomuhun tuo heiluva\nruoko valtaistuimelta! Hän olikin ruhtinaitten seasta, joilla oli\nkuninkaallinen veri, löytänyt oikean seuralaisen. Kun vain aika oli\ntullut, -- kun vain Amonin ylimmäinen pappi ja ylituomari Rui, joka jo\nkauvan sitten oli astunut sen elämän rajan yli, minkä jumaluus suopi\nihmisille, oli silmänsä ummistanut, silloin oli hän, Baï, astuva hänen\nsijaansa, uusi elämä alkava Egyptille ja Moses ja hänen heimolaisensa\nolisivat mennyttä kalua.\n\nOllessaan näissä mietteissään lensi profeetan pään yli korppipari\nja asettui huutaen erään hävitetyn talon pölyisille raunioille.\nEhdottomasti katsahti hän niihin ja huomasi niiden lennon tarkoituksen,\nerään harmaalla soralla puoleksi peitetyn tapetun heprealaisen ruumiin.\nSilloin liiteli taas hänen viisaitten, uhoittelevien juonteittensa\nyli hymyily, jota nuo alempiarvoiset papit, jotka ympäröivät hänen\nkantotuoliansa, eivät voineet tulkita.\n\n\n\n\nKolmas Luku.\n\n\nJoutsimiesten eversti, Hornecht, oli nyt profeetan seuralaisten\nparissa. He olivat hyvin tutut keskenään; sillä sotilaskin seisoi\nniiden ylhäisten miesten etunenässä, jotka olivat liittoutuneet Faraon\nkukistamiseksi.\n\nKun he lähestyivät Nun'in hävitettyä taloa, osoitti pappi everstille\nraunioita ja sanoi: \"Se, joka kerran omisti tämän, on ainoa\nheprealainen, jota tahtoisin säästää. Hän oli jalo mies ja hänen\npoikansa Hosea --\".\n\n\"Hän on meidän miehiämme\", keskeytti häntä eversti. \"Faraon\nsotajoukossa palvelee tuskin parempia miehiä, ja\", lisäsi hän\nhiljemmin, \"minä luotan häneen päättävänä hetkenä\".\n\n\"Siitä harvempain todistajain kuullen\", vastasi toinen. \"Muutoin olen\nhänelle velkaa erityisen kiitollisuuden. Libyan sodassa -- tiedäthän\n-- olin joutunut vihollisten käsiin ja Hosea pelasti minut pienellä\njoukollaan raakalaisjoukon keskeltä\". Sitten alensi hän äänensä ja\nikäänkuin puolustaakseen, mitä tässä oli tapahtunut, pitkitti hän\nopettavaisella tavallaan:\n\n\"Niin käy täällä alhaalla! Missä kokonainen ihmissuku tekee itsensä\nsyylliseksi, tulee viattomallekin vahingoksi kuulua siihen. Eipä edes\njumalatkaan tiedä sellaisessa tapauksessa eroittaa yksityistä joukosta,\nvieläpä joutuu viaton luontokappalekin onnettomuuden alaiseksi. Katsos\ntuota kyyhkyisparvea, joka lentelee soraläjien yläpuolella; turhaan\nhe etsivät koppiansa. Ja kissa tuolla poikinensa. Mene, Beki ja ota\nne mukaasi; meidän velvollisuutemme on suojella noita pyhiä eläimiä\nnälkään kuolemasta\".\n\nTämä hellä huolenpito järjettömistä luontokappaleista oli niin\ntuon miehen, joka vast'ikään mielihyvällä oli ajatellut niin monen\nkanssaihmisen perikatoa, sydämen asiana, että hän pysähdytti\nkantotuolin ja katseli kuinka hänen palvelijansa tavoittelivat kissoja\nkiinni. Mutta se kävikin hitaammin kuin hän oli toivonut; sillä yksi\noli paennut lähimpään kellarin aukkoon ja tämä oli niin soukka, että\nse näkyi estävän palvelijoita vainoamasta eläintä. Nuorempi, eräs\nsolakka nubialainen, yritti kuitenkin, mutta tuskin oli hän lähentänyt\nkasvojaan aukolle, kun hän taas veti ne takaisin ja huusi kerrallaan:\n\"Tuolla alhaalla makaa ihmisolento, ja se näkyy vielä elävän! Jaa, nyt\nnostaa se kättään... Se on poika tai nuorukainen, eikä suinkaan orja,\nsillä päänsä on täynnä kähäriä ja -- auringon säde tunkeuupi kellariin\n-- käsivarressaan on hänellä leveä kultainen rengas!\"\n\n\"Ehkäpä joku Nun'in suvusta, jonka he ovat unohtaneet\", sanoi sotilas,\nja profeetta Baï lisäsi kiivaasti siihen:\n\n\"Jumalain sallimus! Heidän pyhät eläimensä osoittavat minulle tien,\ntehdäkseni palveluksen sille miehelle, jolle minä olen paljon velkaa.\nKoeta tunkea alas, Beki, ja tuo nuorukainen tänne!\"\n\nSillävälin oli nubialainen syrjäyttänyt kiven, jonka putoamisesta aukko\noli tullut ahtaaksi ja kohta senjälkeen tarjosi hän toverilleen erään\nliikkumattoman ruumiin, jonka tämä veti ulos ja sitten kantoi kaivolle,\nmissä hän raittiilla vedellä virkisti hänet elämään.\n\nTainiosta heränneenä hieroi hän silmiään ja katseli hämmästyneenä\nympärilleen ikäänkuin ei hän tietäisi, missä hän oli ja murheen ja\nkauhun valtaamana, kumarsi hän päätänsä, jonka kiehkurat niskassa\nolivat takertuneet yhteen mustasta vuotaneesta verestä.\n\nProfeetta käski nyt noita syviä haavoja, joita joku putoava kivi oli\npoikaan tehnyt, puhdistamaan kaivolla ja kutsui häntä, sittenkuin hän\noli sidottu, varjolla verhotun kantotuolinsa luo.\n\nEnnen auringon nousua oli nuori heprealainen pitkän, yöllisen\nvaelluksen perästä Pithomista, jota heprealaiset Succoth'iksi\nnimittivät, tullut isoisänsä Nun'in taloon tuomaan sanomaa, mutta\nhuomattuaan sen tyhjäksi oli hän, vähän levätäkseen, asettunut\nautioihin huoneisiin. Riehuvan joukon huudosta oli hän tullut\nherätetyksi. Ja kuultuaan kansaansa kirottavan, niin että koko kortteli\nkajahteli, oli hän paennut kellariin; ja katto, joka pudotessaan alas\noli häntä haavoittanut, oli samalla tullut hänen pelastajakseen, sillä\npölynpaljous, johon katon pudotessa kaikki peittyi, oli kätkenyt hänet\nryöstävien silmistä.\n\nProfeetta katseli häntä tarkastavaisesti, ja vaikka haavoitettu\nseisoi hänen edessään pesemättömänä, kalpeana ja verisellä siteellä\npään ympäri, näki hän kuitenkin, että se oli kaunis, solakka poika\nnuorukaisijän rajalla, jonka hän elämään oli palauttanut.\n\nHellän myötätuntoisuuden käsittämänä, lievensi hän kasvojensa ankaraa\nvakavuutta ja kysyi hyväntahtoisesti pojalta, mistä hän tuli ja mikä\nhänen oli Tanikseen tuonut; sillä pelastetun kasvoista ei voinut\neroittaa, mihinkä kansaan hän kuului. Aivan epäilyksettä olisi hän\nsaattanut ilmoittaa itsensä egyptiläiseksi, mutta nuorukainen tunnusti\navomielisesti olevansa Nun'in tyttären poika. Hän oli äsken tullut\nkahdeksanteentoista ikävuoteensa, sanottiin Efraimiksi niinkuin\nkantaisänsäkin, Josephin poika ja oli nyt tullut isoisäänsä katsomaan.\n\nNäistä sanoista kuului luja itsetietoisuus ja ilo hänen etevästä\nsuvustaan.\n\nKysymykseen, toiko hän sanomaa, jäi hän vähäksi aikaa vastaamatta;\nmutta pian hän tointui, katseli profeettaa pelottomasti kasvoihin ja\nvastasi vapaasti:\n\n\"Kuka lienetkään, niin on minua opetettu totta puhumaan ja niinpä tiedä\nsiis, että minulla on toinen veriheimolainen Taniksessa, Hosea, Nun'in\npoika, joka on päämiehenä Faraon sotajoukossa ja hänelle en minulla\njotakin ilmoitettavaa.\"\n\n\"Mutta sinun tulee tietää\", vastasi pappi, \"että juuri tämän saman\nHosean tähden minä täällä viivyn ja käskin mieheni pelastamaan sinut\nhävitetystä talosta. Minä olen kiitoksen hänelle velkaa ja vaikka\nsuuri osa sinun kansastasi on ansainnut kovimman rangaistuksen, niin\nsaat sinä _hänen_ kuntonsa vuoksi olla vapaasti ja loukkaamatta meidän\nseassamme\".\n\nTässä katsahti poika ylpeällä ja tulisella silmäyksellä pappiin, mutta\nennenkuin hän sanan sai suustaan, pitkitti profeetta kehoittavalla\nystävyydellä:\n\n\"Sinun silmistäsi, poikani, luulen lukevani, että sinä enosi Hosean\nvälityksellä tulet saamaan sijaa Faraon sotajoukossa. Ruumiisirakennus\ntekee sinun soveliaaksi aseitten käytäntöön eikä rohkeutta mahtane\nsinulta puuttua.\"\n\nSilloin lensi imarrellun turhamaisuuden hymy Efraimin suun ympäri\nja kiertäessään ehkä ilman tarkoitusta leveätä kultaista rengasta\nkäsivarrellaan, vastasi hän innokkaasti:\n\n\"Että olen rohkea, herra, sen olen usein kyllä metsästyksessä\nosoittanut; mutta kotonani on yllinkyllin nautaeläimiä ja lampaita,\njotka nyt jo ovat omiani ja minä haluan ennemmin vaeltaa vapaana ja\nkäskeä paimeniani, kuin olla toisten käskettävänä\".\n\n\"Vai niin\", vastasi pappi; \"Hosea tulee ehkä opettamaan sinulle\noikeampia ajatuksia. Käskeä -- ihana päämaali nuorisolle! Vahinko\nvain, että me, jotka olemme sen saavuttaneet, tulemme sitä raskaammin\nrasitetuiksi palvelijoiksi, jota suuremmaksi meitä totteleva piiri\ntulee. Sinä käsität minua eversti, ja sinä poika, tulet minua myöhemmin\nkäsittämään, tultuasi siksi palmupuuksi, jollaiseksi vesa lupaa kasvaa.\nMutta aika rientää Kuka lähetti sinun Hosean luo?\" Epätietoisena\nkatsahti nuorukainen taaskin maahan, mutta niinpian kuin profeetta\nkeskeytti vaikenemisen kysymyksellä: \"Ja suoruus, jota sinulle\nopetettiin?\" vastasi hän itsetietoisesti ja päättävästi:\n\n\"Erään naisen tähden, jota te ette tunne, tein tämän matkan\".\n\n\"Naisenko?\" kertoi profeetta ja katsahti everstin kasvoihin tutkivalla\nsilmäyksellä. \"Missä urhoollinen sotilas ja kaunis nainen etsivät\ntoinen toistaan, siellä tulevat hathorit [egyptiläiset rakkauden\njumalattaret, joita kuvaillaan siteitä kantavina kädessään] hiljaa\nhiipien ja käyttävät sitovia siteitään, mutta jumaluuden palvelijain\nei sovi sellaisessa kohtauksessa olla näkijänä, enkä sentähden kysy\nsen enempää. Tämän pojan jätän minä sinun huostaasi eversti ja auta\nsinä häntä toimittamaan asiansa Hosealle; kysymys on vain, onko hän jo\ntäällä\".\n\n\"Ei\", vastasi sotilas, \"mutta tänäpänä odotetaan asehuoneella hänen\njoukkonsa takaisintuloa.\"\n\n\"Niin saattavat kai hathorit, jotka lemmen läheteille ovat\nsuosiollisia, nämä molemmat viimeistään huomenna yhteen\", huudahti\nprofeetta pojalle, mutta tämä keskeytti harmistuneena häntä, sanoen:\n\"Minä en ole mikään lemmen lähetti\"; -- ja pappi, jota tämä rohkea\nvastaus miellytti, sanoi iloisesti: \"Olinkin unohtanut, että se\noli nuori paimenruhtinas, jonka kanssa puhun\". Sitten pitkitti hän\nvakavammin: \"Kun tapaat Hosean, niin vie hänelle terveiseni ja\nsano hänelle, että Baï, Amonin toinen profeetta, jonka hän pelasti\nliibyalaisten käsistä, luuli osan velastaan suorittavansa, pitäessään\nsuojelevan kätensä, sinun, hänen sukulaisensa, ylitse. Kentiesi\net ollenkaan tiedäkkään, sinä rohkea veitikka, että sinä niinkuin\nihmeen kautta olet välttänyt kahdenkertaisen vaaran: tuo raivoisa\nlauma olisi näet, yhtävähän kuin tukehduttava pölykään hävitetyistä\nhuoneista, säästänyt henkeäsi. Pidä mielessäsi ja sano Hosealle vielä\nminulta, Baï'lta, että olen varma, että niinpian kuin hänkin näkee\ntämän kurjuuden, johonka erään täkäläisen loihtutaito on syössyt\nFaraon huoneen, jolle hän uskollisuuden on vannonut, ja samalla\ntämän kaupungin ja koko maan, hän innolla on hylkäävä heimolaisensa.\nPelkureina ovat he paenneet, ensin kauheimmasti niitä haavoitettuaan\nja niiltä paraimmat tavarat ryöstettyään, joiden seassa he rauhassa\nsaivat elää, joiden suojelusta he nauttivat ja jotka heille pitkän\najan antoivat työtä ja runsaasti leipää! Niin on tapahtunut ja jos\noikein tunnen kääntää hän selkänsä niille, jotka siten ovat rikkoneet.\nKerro myöskin hänelle, että näin ovat ja vapaasta ehdostaan tehneet\nne heprealaiset alapäälliköt ja sotilaat, joita syrialainen Aarsu\nkomentaa. Tänä aamuna -- Hosea saanee siitä tiedon ehkä muiltakin\novat he uhranneet ei ainoastaan Baal'illeen ja Seth'ille, jota niin\nmonet teistä mielellään palvelivat, ennenkuin tuo jumalaton loihtija\nMesu eksytti teitä, vaan vieläpä isä-Amon'ille ja ijankaikkisten\njumalaimme pyhälle yhdeksikölle. Jos hän tekee samoin, tulemme käsi\nkädessä korkealle kohoamaan, olkoon hän siitä vakuutettu, ja hän\nansaitseekin sitä. Lopun kiitollisuudestani, minkä minä yhä vielä olen\nhänelle velkaa, tulen toisella tavalla sovittamaan, mikä vielä saa olla\nsalassa. Mutta jo tänään saat vakuuttaa enoasi siitä, että minä olen\nsuojeleva Nun'ia, hänen kunnon isäänsä, jos nim. Jumalan ja kuninkaan\nrangaistus tapaa toisia teidän kansastanne. Ja -- sano hänelle sekin\n-- hiotaan miekka; ja tuomio ilman armoa valmistetaan. Pyydä häntä\nitseltään kysymään, mitä pakenevat paimenet voivat toimittaa sitä\nsotavoimaa vastaan, jonka kelvollisimpiin päällikköihin hän itse\nkuuluu. Onko sinun isäsi vielä elossa, poikani?\"\n\n\"Ei, he kantoivat hänen jo kauvan sitten pois\", vastasi Efraim\nväräjävällä äänellä.\n\nOliko haavakuume tarttunut häneen? Häpesikö tuo nuorukainen kuulua\nkansaan, joka oli tehnyt sellaisia häpeällisiä töitä, vai pitikö poika\nheimolaisistaan ja oliko se vihasta ja harmista, kuullessaan heitä niin\nkatkerasti häväistävän, kuin hänen poskensa milloin kalpenivat, milloin\ntaas punoittivat ja liikutti hänen sydäntänsä niin että hän tuskin voi\npuhua? Oli miten oli! Mutta mitä profeetta hänen enolleen tahtoi uskoa,\nsiihen ei ollut varmaankaan tämä poika kelvollinen sanansaattaja!\nSentähden kutsui pappi joutsimiesten everstin leveä-oksaisen sykomorin\nalle. Kysymys oli pysyttää Hosea mistä hinnasta hyvänsä sotajoukossa\nja sentähden laski hän kätensä ystävänsä olkapäälle ja sanoi: \"Sinä\ntiedät, että se oli puolisoni, joka sai sinut ja ne toiset meidän\npuolellemme. Hän palvelee meitä paremmin ja innokkaammin kuin moni mies\nja niinkuin minä ihailen tyttäresi ihanuutta, niin on hän yhtä viaton\nkuin suloinenkin.\"\n\n\"Kasanako ottaisi osaa salaliittoon?\" sanoi eversti vastenmielisesti.\n\n\"Ei tehoisana auttajana, niinkuin puolisoni, eipä suinkaan.\"\n\n\"Huonosti hän siksi kelpaisikin\", lisäsi toinen levollisemmalla\näänellä, \"sillä hän on niinkuin lapsi.\" \"Ja kuitenkin voittaisimme\nhänen välityksellään miehen puolellemme, jonka hyvä tahto on minulle\narvaamattomasta arvosta.\"\n\n\"Sinä tarkoitat Hoseaa?\" kysyi eversti ja hänen otsaansa pimitti\ntaas pilvi; mutta profeetta pitkitti: \"Ja jos niin tekisinkin? Onko\nhän sitten oikea heprealainen? -- Pidätkö arvossapidetyn sotilaan\ntyttärelle sopimattomana ojentaa kätensä miehelle, jonka me, jos\naikeemme onnistuu, asetamme kaikkien palkkasoturien päälliköksi?\"\n\n\"Ei herra!\" lausui sotilas. \"Mutta syihin, mitkä saattivat minua\nFaraota vastaan ja käänsivät minua Siptah'n puoleen, kuuluu sekin,\nettä edellisen äiti oli muukalainen, mutta toisessa virtailee\nmeidän vertamme. Äidissä on miehen sukuperä ja Hosean äiti on\nheprealaisnainen. Minä kutsun häntä ystäväkseni, minä osaan arvostella\nhänen ansionsa, -- Kasana on häneen mieltynyt...\"\n\n\"Ja kuitenkin haluat vihaisempaa vävyä?\" keskeytti häntä toinen.\n\"Kuinka on vaikea yrityksemme onnistuva, jos kukin yksityinen, joka\nuskaltaa henkensä sen edestä, pitää jo ensimmäistä uhria liian suurena?\nSinun tyttäresi, sanot sinä, on Hoseaan mieltynyt?\"\n\n\"Niin oli hän varmaankin!\" sanoi toinen; \"jopa hän sydämestäänkin lempi\nhäntä; mutta minä osasin pakoittaa hänet kuuliaisuuteen; ja pitäisikö\nminun nyt, hänen leskeksi tultuaan, viedä hänet sille, josta minä --\njumalat tietäkööt kuinka kovilla taisteluilla -- sain hänet luopumaan?\nKoska on sellaista kuultu Egyptissä?\"\n\n\"Aina siitä ajasta aikain, jolloin miehet ja naiset Niilin rannoilla\nsaattavat\", vastasi pappi, \"suuren asian vuoksi alistua niiden\nvaatimuksien alaiseksi, mitkä vastustavat heidän toiveitansa. Ajattele\ntätä kaikkea ja vielä lisäksi, että Hosean kantaäiti -- sinunkin\nläsnäollessasi kerskaisi hän siitä -- oli egyptiläinen, erään\nvirkaveljen tytär.\"\n\n\"Kuinka monta polvea on sitten hautaan mennyt?\"\n\n\"Olkoonpa niinkin. Se lähentää häntä meihin ja siinä on meille\nkylliksi! Näkemään asti tänä ehtoona! Hosean sukulaisen uskon minä nyt\nsiksi aikaa vieraanvaraisuuteesi ja kauniin tyttäresi ystävälliseen\nhoitoon, sillä hän näkyy hyvin kyllä tarvitsevan molempiakin.\"\n\n\n\n\nNeljäs Luku.\n\n\nNiinkuin koko kaupungissa, niin vallitsi eversti Hornecht'in talossakin\nsyvä suru. Kerityt olivat miesten päät ja naisten otsat tomulla\npeitetyt. Kuollut oli sotilaan puoliso jo kauvan sitten, mutta hänen\ntyttärensä ja naisväki ottivat hänen vastaan liehuvilla hunnuilla ja\näänekkäillä valituksilla; sillä talonherran langolta olivat esikoinen\nja pojanpoika kuolleet ja kuinka monessa sukulaispiirissä olikaan rutto\nvaatinut uhrinsa!\n\nMutta tuo heikko nuorukainen veti naisten huolen kokonaan puoleensa,\nja sittenkuin hän oli pesty ja pään haavat lääkitsevällä balsamilla\nvoidellut ja uudelleen sidotut, tarjottiin hänelle tulista viiniä ja\nruokaa; ja näin virvoitettuna sekä vahvistettuna noudatti hän isäntänsä\ntyttären kutsumusta.\n\nPölyisestä ja haavoitetusta nuorukaisesta oli tullut kaunis, nuori\nmies. Hänen päätänsä ympäröivän uuden valkoisen siteen alta valuivat\nvoidellut hiukset pitkissä, aaltomaisissa suortuvissa, kullalla\nkirjaillut vaatteet, talon tyttären kuolleen puolison varastosta,\nverhosivat hänen joustavia, hieman päivettyneitä jäseniänsä. Juhlapuku,\njosta uusi, hieno narduksen haju lemahteli, näkyi häntä miellyttävän,\nsillä kirkkaasti loistivat mustat silmänsä hyvinmuodostetuista\nkasvoista.\n\nKauniimpaa nuorta miestä ei ollut everstin tytär pitkään aikaan nähnyt;\nja itse oli hän rakastettava ja suloinen olento. Lyhyen avioliiton\njälkeen miehen kanssa, jota ei hän rakastanut, oli Kasana, tuskin\nvuottakaan häiden jälkeen palannut isänsä huoneesen takaisin, sillä\nsieltä puuttui emäntä; ja suuri omaisuus, mikä hänelle, puolison\nkuoleman jälkeen, oli langennut, teki hänelle mahdolliseksi tuoda\nsotilaan yksinkertaiseen kotiin sitä komeutta ja suloa, mikä hänelle\nitselleen oli tarpeeksi käynyt.\n\nHänen isänsä, joka sotajoukossa oli ankara, usein äärettömästi kiivas\nmies, antoi hänen tehdä niinkuin hän tahtoi. Ennen oli hän armottomasti\nvaatinut tyttärensä täyttämään hänen tahtoansa, pakoittaessaan tuon\nviisitoista vuotisen tytön avioliittoon paljon vanhemman miehen kanssa.\nTämä oli syystä että hän oli huomannut Kasanan olevan taipuvaisen\nHosea-päällikön puoleen ja hänestä näytti häpeälliseltä saada\nheprealainen vävykseen, jolla ei silloin vielä ollut etevää sijaa\nsotajoukossa. Egyptiläisen neiden täytyi ehdottomasti totella isäänsä,\nkun tämä valitsi puolison hänelle, ja Kasanakin oli siihen myöntynyt,\nvaikka olikin sen ohessa vuodattanut niin kuumia kyyneleitä, että\neversti oli iloinen kun hän oli noudattanut hänen tahtoansa ja oli\nojentanut kätensä sellaiselle puolisolle, jota ei hän voinut rakastaa.\n\nMutta leskenäkin oli hänen tyttärensä kiintynyt heprealaiseen; sillä\nkun sotajoukko oli sodassa, ei lakannut hän pelkäämästä ja viettämästä\nyötä ja päivää kiusallisessa levottomuudessa. Kun tietoja saapui\nsotajoukosta, kysyi hän vain Hoseasta; ja hänen taipumuksensa syyksi\nHoseaan luki isä sen, että hän kieltäysi kosijasta toisensa perään.\nLeskenä oli hänellä oikeus ottaa kenenkä tahtoi ja tuo helläsydäminen\nnainen rohkeni hämmästyttää isäänsä jyrkällä päättäväisyydellään, jolla\nhän ei ainoastaan kohdellut häntä itseään ja omansäätyisiä kosijoita,\nvaan prinssi Siptahiakin, jonka asian eversti oli omakseen omistanut.\n\nTänään ilmasi Kasana niin julkisesti ja hillittömästi isän läsnäollessa\nilonsa heprealaisen kotiintulosta, että tuo kiivas mies kiiruhti ulos\nvälttääkseen kiivastumistaan ajattelemattomiin töihin ja sanoihin.\nNuoren vieraansa jätti hän tyttärensä ja imettäjänsä huolenpitoon.\n\nJa minkä vaikutuksen tekikään nuorukaisen suhteelliseen sieluun\neverstin kartano tilavine suojineen ja pylväsrikkaine, avonaisine\nkuistineen, loistavine, kirjavine maalauksineen, taiteellisine\nhuonekaluineen ja koristuksineen, pehmeine patjoineen ja suloisine\nlemuineen! Uutta ja outoa oli tämä kaikki karjainomistajan pojalle,\njoka oli tottunut elämään suuren, mutta aivan koristelemattoman\nmaalaishuoneen paljaiden, harmajain seinäin sisällä ja viettämään\nkokonaiset vuosikaudet kangastelteissä paimenten ja karjain parissa,\nenemmän vapaassa ilmassa, kuin katoksen alla! Hänestä tuntui niinkuin\nolisi hän lumouksen kautta siirretty korkeampaan, ihanampaan maailmaan\nja niinkuin hän kalliissa puvussaan, voidelluilla kähärillään ja\näsken pestyllä ruumiillaan vallan hyvin soveltuisi tähän. Ihanaa oli\ntosin kaikkialla maailmassa, jopa vapaudessa laitumella paimenten\nparissa ja ehtoon viileässä, nuotion ääressä teltan edessä, jolloin\npaimenet lauloivat, metsästäjät kertoivat seikkailujaan ja tähdet\nkimaltelivat niin ihmeesti hänen päänsä yläpuolella. Mutta kaiken\ntämän edellä kävi raskas, vastenmielinen työ; tässä taas oli\nkatseleminen ja hengittäminen nautintoa ja kun nyt esirippu aukeni\nja nuori leski tervehti häntä ystävällisesti, vaatien häntä istumaan\nitseään vastapäätä ja milloin asetti kysymyksiä hänelle, milloin\nmyötätuntoisesti kuunteli hänen vastauksiansa, silloin uskoi hän,\nettä hän, niinkuin ennen hävitetyn huoneen raunioitten alla, oli\nkadottanut järkensä, että unista suloisin oli liitänyt hänen luokseen\nja että mikä nyt uhkasi tukehduttaa häntä ja niin usein katkasi häneltä\npuheentulvan, oli ylenpalttinen ilo, jonka tuo suuri Aschera, Baalin\nkumppani, oli hänen ylitsensä vuodattanut, tuo, josta fenisialaiset\nkauppiaat, jotka toivat paimenille monenlaisia hyviä tavaroita, olivat\npaljon hänelle kertoneet ja josta ankara Mirjam kotona oli kieltänyt\nhäntä puhumasta.\n\nHänen omat kansalaisensa olivat istuttaneet hänen nuoreen sieluunsa\nvihaa egyptiläisiä, kansansa sortajia vastaan, mutta voiko ne olla\nkehnoja, voiko hän inhoa niitä, joiden seassa löytyi sellaisia olentoja\nkuin tuo ihana, ystävällinen nainen, joka katseli hänen silmiinsä niin\nlempeästi ja hellästi, jonka sanat viehättivät hänen korviansa niinkuin\nsuloinen soitanto, ja jonka katseleminen pani hänen verensä sellaiseen\nliikuntoon, ettei hän voinut hillitä itseänsä ja painoi kätensä\nsydämelleen tukahduttaakseen sen kiihkoisuutta.\n\nNyt istahti Kasana pantterintaljalla peitetylle lavitsalle vastapäätä\nhäntä ja kehräsi hienoa villaa kehräspuulla. Nuorukainen miellytti\nhäntä ja hän oli niin ystävällisesti ottanut hänen vastaan, koska\nhän kuuluu miehelle, jota hän lapsuudestaan saakka oli rakastanut.\nHän luuli huomaavansa yhtäläisyyttä hänen ja Hosean välillä, vaikka\nnuorukaiselta vielä puuttui sen miehen vakavuus, jolle hän, hän ei\ntietänyt kuinka oli antanut nuoren sydämensä, ehkei hän lainkaan ollut\npyytänyt hänen rakkauttaan.\n\nHänen mustia, hyvin järjestetyitä hiuksiaan kaunisti lotuskukka, jonka\nvarsi somassa taipeessa kumartui vallattomien kiharain ympäröimälle\nniskalle. Kun hän loi silmänsä häntä kohti, tuntui hänestä, ikäänkuin\nkaksi lähdettä olisi avautunut, vuodattaakseen autuuden virtoja hänen\nnuoreen sydämeensä; ja tuota villaa kehräävää, siroa kättä oli hän jo\ntervehtäessään koskettanut ja pitänyt omassaan.\n\nNyt kysyi hän Hoseaa ja sitä naista, joka oli lähettänyt sanoman\nhänelle; oliko tuo nainen nuori ja kaunis; ja oliko hän lemmen siteissä\nhänen enonsa kanssa.\n\nSilloin purskahti Efraim heleään nauruun, sillä se, joka oli hänen\nlähettänyt, oli niin vakava ja ankara, että ajatus hänen lempivistä\ntunteistaan herätti hänen iloisuuttaan. Hänen kauneuttaan ei hän\nkoskaan ollut ajatellutkaan.\n\nNuori leski piti tuota naurua sellaisena vastauksena, jollaista hän\noli toivonut; ja syvästi huo'aten laski hän kehräspuun kädestään ja\nkehoitti Efraimia seuraamaan häntä puutarhaan.\n\nSielläkös vasta lemusi ja oli ihanaa! Kukkaissarat, polut, lehdikot ja\nlammikot, -- kuinka ne olivat hyvin hoidetut! Hänen yksinkertaiseen\nkotitaloonsa liittyi autio, koristelematon kartano vajoineen\nnautaeläviä ja lampaita varten, ja kuitenkin hän tiesi kerran tulevansa\nsuuren omaisuuden hallitukseen, sillä hän oli varakkaan isän ainoa\nlapsi ja perillinen ja hänen äitinsä oli ollut rikkaan Nun'in tytär.\nPalvelijat olivat useammin kuin kerran sanoneet tämän hänelle ja\nhäntä harmitti, ettei hänen kotinsa ollut juuri parempi kuin everstin\norjahuonekaan, jonka Kasana hänelle näytti.\n\nVaeltaessaan puutarhan läpitse täytyi Efraimin auttaa häntä kukkien\npoiminnassa; ja kun kori oli täysi, jota hän kantoi hänen perässään,\nkutsui hän häntä lehdikkoon auttamaan seppeleitten sitomisessa. Ne\nolivat määrätyt kalliille vainajille. Sedän ja rakkaan serkun, joka\noli ollut Efraimin näköinen, oli tuo hänen heimolaistensa Tanikseen\ntuottama rutto viimeisyönä temmannut pois.\n\nKadulta, joka sivuutti puutarhan muuria, kuului yhtämittaa naisten\nvalitushuutoja, jotka valittivat jotakin vainajaa, elikkä kantoivat\nhäntä hautaan ja kun heidän valituksensa kerran kuului erittäin\nliikuttavalta ja surulliselta, nuhteli hän ystävällisesti häntä\nkaikesta siitä, mitä Taniksen asukkaat saivat kärsiä heprealaisten\ntähden, ja kysyi häneltä voisiko hän kieltää, että egyptiläisillä oli\nperustettu syy vihata niitä, jotka heille sellaista matkaansaattivat.\n\nSilloin tuli hänelle vaikeaksi antaa oikeata vastausta, sillä hän oli\nkuullut, että se oli hänen kansansa jumala, joka löi egyptiläisiä,\nvapahtaaksensa hänen kansalaisiansa häpeästä ja orjuudesta, eikä hän\nsaanut kieltää ja halveksia niitä, joiden verta hän oli. Sentähden\nvaikeni hän, ettei valehteleisi, elikkä tekisi syntiä; mutta Kasana\nei antanut hänelle rauhaa ja vihdoin vastasi hän, että kaikki, mikä\ntuottaisi Kasanalle murhetta, oli hänestä vastenmielistä, mutta\nkuitenkaan ei ollut hänen kansallaan valtaa terveyden eikä elämän yli;\nsillä kuin heprealainen sairastui, kääntyi hän usein egyptiläisten\nlääkärein puoleen. Mitä tässä oli tapahtunut, oli tosin hänen isäinsä\nJumala tehnyt, joka oli muita jumalia voimallisempi. Heprealainen hän\noli, mutta siitä saattoi Kasana olla vakuutettu, että hän, Efraim,\noli ruttoon viaton; ja että hän halusta kutsuisi hänen setänsä ja\nserkkunsa elämään takaisin, jos vain hänellä olisi valtaa siihen.\nTilapäisen emäntänsä edestä olisi hän valmis tekemään kaikkia, vieläpä\nvaikeintakin.\n\nKasana hymyili suosiollisesti hänelle ja sanoi: \"Nuorukais-parka!\nJos minä sinussa näen vian, niin on se se, ettäs kuulut kansaan,\njoka ei tunne vähintäkään surkuttelua -- ei mitään armahtamista!\nRakkaat onnettomat vainajamme! Heidän täytyy puuttua omiensa\nkuolon-valitustakin; sillä huone, missä he lepäävät, on saastutettu,\neikä kukaan uskalla astua sinne!\"\n\nVaijeten kuivasi hän silmiänsä ja pitkitti sitten seppeleiden\nsitomista, mutta kuitenkin vierähti kyynel toisensa perään alas hänen\nposkilleen. Nuorukainen ei osannut sanoa enempää, ja ojensi hänelle\nvain kukkia ja lehtiä ja kun hänen kätensä sen ohessa kosketti Kasanan\nkäsiä, virtaili veri kiivaasti hänen suonissaan. Hänen päänsä ja\nhaavansa rupesivat äkkiä häntä vaivaamaan ja väliin vilutti häntä\nhieman. Hän tunsi, että hänellä oli kuume, niinkuin silloin, kun\npunatauti oli ottaa häneltä hengen; mutta hän häpesi sitä tunnustaa ja\npiti itsensä pystyssä.\n\nKun aurinko rupesi mailleen menemään, astui eversti puutarhaan. Hän\noli jo tervehtinyt Hoseata ja vaikka hän vilpittömästi iloitsikin,\nnähdessään koeteltua ystäväänsä, oli hän kuitenkin harmistunut ja\ntullut levottomaksi, kuin Hosea ennen muita kysymyksiä myötätuntoisesti\ntiedusteli hänen tytärtään. Hän ei ollut tästä puhumatta tyttärelleen\nja hänen silmäyksensä ilmaisivat sitä tyytymättömyyttä jolla\nheprealainen tervehdys häntä täytti. Vihdoin kääntyi hän Efraimin\npuoleen ja ilmoitti hänelle, että Hosea oli joukkoineen ulkopuolella\nkaupunkia. Ruton vuoksi täytyi heidän leiriytyä sen ulkopuolelle,\nkaupungin ja meren välille. Heidän piti pian kulkemaan ohitse ja hänen\nenonsa käski hänelle sanomaan, että myöhempään kävisi häntä tapaamassa\nhänen teltassaan.\n\nNähdessään nuorukaisen auttavan hänen tytärtään seppeleitten\nsitomisessa, hymyili hän ja huudahti:\n\n\"Tänä aamuna toivoi tuo nuori veitikka saavansa koko elämänsä ijän olla\nvapaana ja käskeä, ja nyt on hän ruvennut sinun palvelukseesi, Kasana.\nEi sinun tarvitse punastua nuori ystävä! Ja jos sinun haltijattaresi\nsaa sinusta meikäläisen ja ryhtymään jaloimpaan ammattiin, nim.\nsotilaan, niin tapahtuu se sinun parhaaksesi. Katsos minua! Enemmän\nkuin neljäkymmentä vuotta olen minä joutsella ampunut ja iloitsen\nvielä tänäänkin ammatistani. Tosin on minun totteleminen, mutta saan\nmyös käskeä; ja tuhannet, jotka minua kuulevat, eivät ole nautoja eikä\nlampaita, vaan urhoollisia miehiä. Mietippäs vielä kerran tätä asiaa!\nHänestä tulisi pulska joutsimiesten päällikkö! Vai mitä Kasana?\"\n\n\"Varmaankin!\" vastasi tuo nuori nainen ja hän aikoi sanoa enemmänkin,\nmutta toisella puolen puutarhan muuria kuului lähenevän sotajoukon\ntahdin-tapainen astunta. Silloin lensivät nuoren naisen posket\npunaisiksi, hänen silmänsä rupesivat säihkymään, mikä pelästytti\nEfraimia ja välittämättä isästä ja vieraasta, riensi hän ohi lammikon,\npitkin polkuja ja poikki kukkaissarkojen, ja nousi turveistuimelle\nmuurin vieressä, katsellen jännitetyin silmin kadulle ja aseellista\njoukkoa, joka pian senjälkeen meni hänen ohitsensa.\n\nHosea astui täydessä sotapuvussa sen etunenässä. Everstin puutarhan\nkohdalla käänsi hän vakavaa päätänsä ja huomattuaan Kasanan, laski hän,\nystävällisesti tervehtien, sotatapparan alas.\n\nEfraim oli everstiä seurannut ja tämä osoitti hänelle hänen enoaan\nja sanoi: \"Sinullekin sopisi tuo kiiltävä sotapuku mainiosti, ja kun\nrumpu pärisee, huilu soi ja liput liehuvat ylitsemme, niin silloin\nkäy astunta kuin lennossa vain. Tänään vaikenee sotamusiikki kauhean\nkurjuuden vuoksi, jonka tuo ilkiö on meille saattanut. Hoseakin kuuluu\nhänen kansaansa, ja vaikk'en voi olla sitä huomioon ottamatta, niin\ntäytyy minun kumminkin tunnustaa, että hän on kelpo sotilas, nuoren\npolven esikuva. Ilmoita vain hänelle, mitä minä tässä suhteessa\najattelen hänestä. Sano nyt Kasanalle jäähyväiset ja seuraa sotilaita;\nmuurin portti tuolla on auki.\" Hän kääntyi huoneesensa takaisin ja\nEfraim tarjosi kätensä nuorelle naiselle jäähyväisiksi.\n\nHän tarttui kernaasti siihen, mutta veti samalla sen takaisin ja sanoi\nlevottomasti: \"Kuinka sinun kätesi on kuuma! Sinulla on kuume!\"\n\n\"Oi, ei, ei!\" sopersi nuorukainen, mutta puhuessaan, notkistui hän\npolvilleen ja tuon sairaan pojan mielenliikutuksesta häiriintyneen\nsielun yli levisi huntu.\n\nKasana pelästyi, mutta toipui pian ja virvoitti hänen päälakeaan ja\notsaansa lähellä olevan lammikon vedellä. Sen ohessa katseli hän\nlevottomasti häntä kasvoihin ja niin Hosean näköiseksi ei hän vielä\nkoskaan ollut häntä nähnyt. Niinpä se mies, jota hän rakasti, täytyi\npoikana olla ollut tämän pojan näköinen. Hänen sydämensä sykähteli\nnopeammin ja pitäessään hänen päätänsä käsissään, suuteli hän hiljaa\nhäntä.\n\nHän luuli pojan olevan tainiona, mutta virkistävä vesi oli jo\npelastanut hänet helposta heikkoudestaan ja Efraim tunsi suloisesti\nväristen, mitä hänelle tapahtui, pitäen silmänsä suljettuina ja olisi\nsiten saattanut levätä koko elämänsä ajan, pää hänen rinnallaan ja\ntoivossa, että hänen suunsa vielä kerran etsisi hänen suutaan. Mutta\nsuutelon sijasta huusi Kasana äänekkäästi apua. Silloin ponnahti\nhän ylös, katseli häntä villillä, säihkyvillä silmillä kasvoihin ja\nennenkuin Kasana voi estää sitä, riensi hän niinkuin ainakin terve\npuutarhan porttia kohti, sysäsi sen auki ja seurasi sotajoukkoa.\nPian oli hän saavuttanut ensimmäiset rivit, pian sivuuttanut monta\nmuuta ja vihdoin päästyään päällikön sivulle, huusi hän enoansa ja\nmainitsi hänen nimeänsä. Silloin ojensi Hosea iloisena ja hämmästyneenä\nkäsivartensa hänelle, mutta ennenkuin Efraim ennätti vaipua hänen\nrinnoilleen, meni hän toistamiseen tainioksi ja voimalliset sotilaat\nkantoivat pojan telttaan, jonka varusmestari jo oli pystyttänyt eräälle\nhiekkakummulle meren rannalle.\n\n\n\n\nViides luku.\n\n\nOli puoliyö. Hosean teltan edessä paloi valkea ja sen ääressä istui hän\nyksin katsellen milloin surullisesti ja miettivästi liekkeihin, milloin\netäisyyteen: Teltassa lepäsi nuori Efraim enonsa kenttävuoteella.\n\nHosean sotajoukkoa seuraava lääkäri oli sitonut nuorukaisen haavat,\nantanut hänelle vahvistavaa juomaa ja käskenyt häntä pysymään rauhassa,\nsillä äkkinäinen kuume, joka oli poikaan tarttunut, oli pelästyttänyt\nhäntä.\n\nMutta Efraim ei noudattanutkaan lääkärin määräyksiä. Milloin esiintyi\nKasanan kuva hänen sisällisten silmäinsä eteen, kiihoittaen hänen\nmuutoinkin kuuman verensä hehkua, milloin mietti hän keinoa ruveta\nsotilaaksi, niinkuin hänen enonsakin ja se näytti hänestä järkevältä;\n-- se kun lupasi mainetta ja kunniaa, kuten hän itse mielessään\nkuvitteli, mutta todella halusi hän kuitenkin seurata sitä, koska\nhän siten pääsi lähemmäksi häntä, jota hänen sielunsa halasi. Sitten\ntaaskin nousi hänen ylpeytensä, ajatellessaan niitä häväistyksiä,\njoilla Kasana ja hänen isänsä olivat merkinneet niitä, joihin hän\nveren ja taipumuksen puolesta kuului. Hänen kätensä puristui nyrkiksi\nmuistellessaan isoisänsä hävitettyä huonetta, jota hän aina piti\nkunnioitettavimpana ihmisistä. Asiaansa ei hän myöskään unohtanut.\nMirjam oli sen monesti kertonut hänelle ja hänen hyvä muistonsa\noli säilyttänyt joka tavunkin, erittäinkin kun hän yksinäisellä\nvaelluksellaan Tanikseen ei väsynyt sitä kertomasta itselleen. Nytkin\nyritteli hän väliin samaa, mutta ennenkuin hän pääsi loppuun, keskeytti\nhäntä voimallinen halu ajatella Kasanaa.\n\nLääkäri oli käskenyt Hosean kieltämään häntä puhumasta ja kun\nkuumetautinen tahtoi toimittaa asiansa, täytyi Hosean noudattaa\nlääkärin määräystä ja velvoittaa hänet vaikenemaan. Sitten järjesteli\nsotilas huolellisesti, niinkuin äiti, päänalustinta, ojensi hänelle\nlääkkeitä ja suuteli häntä otsalle. Vihdoin asettui hän valkean ääreen\nteltan eteen ja huomattuaan tähdistä tunnin kuluneeksi, nousi hän vain\ntarjotakseen kuumetautiselle juotavaa.\n\nLiekit valaisivat Hosean hieman ruskettuneita kasvoja ja ne olivat\nmiehen, joka oli monta vaaraa silmiin katsonut ja pelottomasti\nvoittanut ne vakavalla lujuudella ja viisaalla varovaisuudella.\nKäskevästi katselivat hänen mustat silmänsä, ja hänen täyteläiset\nkiinnisuljetut huulensa todistivat lämpimästä verestä, mutta vielä\nenemmän tämän ytimekkään miehen rautaisesta tahdonvoimasta. Hänen\nharteva sotilasvartalonsa nojasi muutamiin keihäisiin, jotka olivat\nristiin maahan pistetyt ja kun hän voimakkaalla kädellään siveli mustia\nhiuskiharoitaan eli tuuheata partaansa ja hänen silmänsä sen ohessa\nloistivat uhkaavina, olisi saattanut ajatella hänen sielunsa kuohuvan\nja hänen olevan suuren päätöksen aikeessa. Vielä lepäsi leijoja, mutta\njos se karkaisi ylös, olisi vihollisen oltava karuillaan. Usein kyllä\nolivat hänen sotilaansa vertailleet kiharatukkaista, pelkäämätöntä,\nrautalujaa johtajaansa eläinten kuninkaasen, ja nyt kun hän pudisteli\nnyrkkiänsä ja sen ohessa jäntereet paisuivat hänen rusoittavassa\nkäsivarressaan, ikäänkuin pyrkien rikkomaan niitä ympäröivää\nkultarengasta, nyt kun polttaisi liekit säihkyivät hänen silmistään,\nherätti hänen pelkoa.\n\nLännessä, mihinkä hän silmänsä käänsi, oli kalman kaupunki ja hävitetty\nmuukalaiskortteli. Muutamia tuntia sitten oli hän vienyt joukkonsa\nläpi korppien ympäröimien raunioitten ja ohi isänsä maahan hajoitetun\nhuoneen.\n\nVaijeten, niinkuin sotapalvelus vaatii, oli hän siitä ohitse kulkenut\nja vasta kun pysähdys oli tehtävä ja kuultava, missä hänen joukkonsa\ntuli majailemaan, oli hän joutsimiesten päälliköltä Hornechtilta saanut\ntämän yön tapauksista tiedon. Vaijeten ja silmiään räpäyttämättä oli\nhän kuunnellut häntä, eikä sanallakaan pyytänyt lähempiä tietoja,\nennenkuin hänen joukkonsa pääsivät telttoihin; mutta tuskin oli hän\nitse päässyt lepoon, kun heprealainen tyttö, huolimatta vartijan\nväitteistä, oli tunkeutunut hänen luokseen. Tämä tuli Eliabin, erään\nhänen huoneensa vanhimman orjan nimessä, pyytääkseen häntä tulemaan\nvanhuksen luokse. Vanhus oli jätetty jälelle, syystä että heikkous\nja sairaus esti häntä kulkemasta; ja kohta kansan lähdettyä oli hän\nvaimoneen aasilla viety vähäiseen, valkaman luona olevaan huoneesen,\njonka Nun, hänen jalomielinen herransa, oli uskolliselle palvelijalleen\nlahjoittanut.\n\nTyttärentytär oli jätetty tuon vanhan pariskunnan hoitajaksi ja nyt\nhalusi vanhan palvelijan sydän vielä kerran nähdä herransa esikoista,\njota hän lapsena oli käsivarsillaan kantanut. Hän oli käskenyt tytön\nilmoittamaan Hosealle hänen isänsä luvanneen toisille, että Hosea\ntulisi jättämään egyptiläiset ja seuraamaan kansalaisiansa. Riemulla\noli Efraimin sukukunta, jopa koko kansakin, kuullut tämän ilmoituksen.\nIso-isä oli lähemmin kertova hänelle tästä, sillä surusta ja itkusta\noli tyttö ikäänkuin mieletön. Runsaimman siunauksen oli hän ansaitseva\nseuratessaan häntä.\n\nEttä hänen täytyi tätä toivomusta noudattaa, oli jo ennakolta\nsotilaalle selvä, mutta käyntinsä vanhuksen luona oli hänen jättäminen\nseuraavaan aamuun. Tällävälin oli sanantuoja kiiruusti kertonut\nmonellaista, mitä hän itse oli nähnyt ja muilta kuullut.\n\nVihdoin meni hän pois; mutta Hosea puhalsi uudelleen valkeaan ja\nniinkauvan kun liekit kirkkaasti leimusivat katseli hän kolkosti\nja miettiväisesti länttä kohti. Vasta sittekun liekit olivat\nvirikkeensä kuluttaneet ja liehuivat enään heikkoina ja sinertävinä,\nhiiltyneen puun ympäri, katseli hän niihin ja ratiseviin kipenöihin,\nja jota enemmän hän niin teki, sitä syvemmäksi ja voittamattomaksi\nnäkyi hänestä juopa, mikä oli hänen vielä eilen suureen päämaaliin\ntarkoittavassa sielussaan.\n\nPuolitoista vuotta oli taistelu libyalaisia kapinoitsijoita vastaan\npidättänyt häntä kodistaan ja umpeen kuluneen kymmenen kuukauden\nkuluessa ei ollut hänellä tietoa omaisistaan. Muutamia viikkoja sitten\noli hän saanut käskyn palata kotiinsa ja kun hän tänään lähestyi yhä\nlähemmäksi obeliskeista rikasta Ramseskaupunkia Tanista, oli hänen\nsydämensä sykkinyt niin iloisesti, toivorikkaasta ikäänkuin olisi hän,\nkolmikymmenvuotias, vielä kerran tullut nuorukaiseksi.\n\nMuutaman tunnin kuluttua oli hän jälleen näkevä rakastetun,\nkunnioitetun isänsä, joka ainoastaan suurella epäilyksellä ja\näidin kehoituksesta, joka jo kauvan sitten oli silmänsä sulkenut,\noli sallinut hänen seurata haluaan ja ruveta sotilaaksi Faraon\nsotajoukossa. Nyt tänään oli hän toivonut saavansa hämmästyttää\nhäntä tiedolla, että hän oli tullut arvossa ylennetyksi vanhojen\negyptiläisten päälliköitten yli. Halveksimisen, jota Nun oli hänen\ntähtensä peljännyt, oli koko hänen personallisuutensa, kuntonsa\nja, lisäsi hän kainosti, onni muuttanut eduksi, ja kuitenkin oli\nhän pysynyt heprealaisena. Kun hänen uhreissa ja rukouksissa tuli\ntunnustautua johonkin Jumalaan, oli hän pitänyt kiinni samasta\nSethistä, jonka pyhästöön hänen oma isänsä oli hänen lapsena vienyt\nja jota silloin kaikki, jotka olivat semiläistä verta Gosenissa,\nolivat rukoilleet. Mutta hänellä itsellään oli vielä toinenkin Jumala\nja tämä ei ollut hänen isäinsä, vaan se, joka oli tuttu kaikille\negyptiläisille, jotka olivat vihkimisen ottaneet vastaan. Kansalle,\njoka ei häntä voinut käsittää, pysyi hän salattuna; mutta häntä eivät\nainoastaan nuo vihityt tunteneet, vaan useimmat niidenkin seassa,\njotka valtionpalveluksessa tai sotajoukossa -- olipa ne sitten jumalan\npalvelijoita tai ei -- olivat kohonneet korkeisiin asemiin, ja hän\nmuukalainen ja vihkimätön heidän kanssansa. Tiesihän toki kukin, mitä\ntarkoitettiin kun yksinkertaisesti puhuttiin \"jumalasta\", \"kaikkiuden\nsummasta\", \"oman itsensä luojasta\" ja \"suuresta ainoasta\". Hymnit\nhäntä ylistivät, hautakirjoitukset, joita jokainen voi lukea, puhuivat\nhänestä, ainoasta Jumalasta, joka ilmeni maailmassa, joka läpitunki\nkaiken ja ajateltiin samaksi kun sekin. Hän täytti luonnon ei vain\nniinkuin elonvoima ihmisellisen organismin, vaan hän oli kaiken\nluodun summa -- maailman kaikkius -- sen ijankaikkinen syntyminen,\njoka noudatti lakia, joita se itselleen oli säätänyt. Niinkuin hänen\nolentonsa oli kaikkiuden jokaisessa osassa, niin eli se ihmisessäkin ja\nmihinkä kuolevainen vain katseli, voi hän huomata tuon \"ainoan\" voimaa.\nPaitsi häntä ei voinut mitään ajatella ja niin oli hän yksi niinkuin\nhebrealaistenkin jumala. Ilman häntä ei syntynyt eikä tapahtunut mitään\nmaailmassa, ja niin oli hän kaikkivaltias niinkuin hänkin. Hosea oli\njo kauvan aikaa pitänyt näitä molempia olennoltaan samoina, vaikka\nkohta erinimellisinä, Joka suosi toista, oli toisenkin palvelija,\nja sentähden voi päällikkö levollisesti astua isänsä eteen ja sanoa\nhänelle, että hän sotilaana ja kuninkaansa palveluksessa oli kansansa\njumalalle pysynyt uskollisena.\n\nJa vieläpä kaukaa katsellessaan Taniksen korkeita pyloonia ja\nobeliskia, oli toinenkin seikka pannut hänen sydämensä nopeampaan ja\niloisempaan liikkeesen; sillä lukuisilla matkoillaan aution erämaan\nläpi ja monessa yksinäisessä leiriteltassa oli erään hänen kansansa\nneidon kuva esiintynyt hänen sisällisten silmäinsä eteen; hänet oli\nhän oppinut tuntemaan erityisenä, kaikenlaisten omituisten ajatusten\nvaikuttamana lapsena; ja hänen oli hän taas kohdannut vähää ennen kuin\nhän joukkoineen viimeisen kerran lähti Libyaan, täysin kehittyneenä,\narvokkaana ja ihanana neitona. Hosean äidin hautajaisiin oli hän\nSuccothista tullut Tanikseen ja silloin oli hänen kuvansa painunut\nHosean sydämeen, ja hänen kuvansa taas, niin rohkeni hän toivoa,\nneidonkin sydämeen. Hänestä oli tullut naisprofeetta, joka kuuli\nheidän Jumalansa ääntä. Sillä aikaa kuin muut hänen kansansa neidot\npidettiin tarkasti erillään, oli hän vapaasti liikkunut miestenkin\nparissa ja huolimatta vihastaan egyptiläisiä vastaan ja Hosean\nasemasta, ei salannut hän Hosealta, että hänen oli raskasta erota\nhänestä ja ettei hän lakkaisi häntä ajattelemasta. Vahvan ja vakavan,\nniinkuin hän itsekin, tuli hänen tulevan vaimonsa olla, ja Mirjamilla\noli nämä kumpaisetkin ominaisuudet; ja hän syrjäytti toisen valoisan\nkuvan varjoon, jota hän ennen sisällisellä ilolla oli ajatellut. Hän\nrakasti lapsia; ja suloisempaa lasta, kuin Kasana oli, ei hän ollut\ntavannut Egyptissä, eikä muuallakaan. Myötätuntoisuus, jolla asetoverin\nrakastettava tytär seurasi hänen tekojaan ja vaiheitaan, kaino, lämmin\ntaipumus, jota tuo nuori, monen haluama leski, osoitti hänelle, vaikka\nhän kyllä jyrkästi osasi toisia pitää loitolla, oli rauhan aikana ollut\nhänen ilonsa aiheena. Ennen hänen naimistaan oli hän hänessä nähnyt\nkasvavan tulevan vaimonsa, mutta hänen avioliittonsa erään toisen\nkanssa ja everstin uusittu vakuutus, ettei hän koskaan olisi antava\nlastaan muukalaiselle puolisoksi, olivat loukanneet hänen ylpeyttään\nja herättäneet hänen hurmauksestaan. Sitten oli Mirjam kohdannut hänen\nja täyttänyt hänet hartaalla toivolla saada hänet omakseen. Kuitenkin\noli kotimarssilla hänellä mieleinen ajatus saada taaskin nähdä Kasana,\nja ettei hän kiihkeämmin häntä halunnut, oli hyvä, sillä siitä olisi\nvain tullut suurempi harmi, kun egyptiläiset niinkuin heprealaisetkin\npitivät kauhistuksena ottaa samaan ateriaan osaa, istua samalla\nistuimella tahi käyttää samaa veistä. Vaikka hän asetoverien kesken\nolikin heidän vertaisensa, vaikka tuon nuoren lesken isä muisteli usein\nystävällisesti hänen isäänsä, niin vihasivat kuitenkin eversti ja\nkaikki egyptiläiset muukalaisia.\n\nOlihan hän löytänyt Mirjamissa jaloimman elämän kumppanin. Tehköön\nKasana onnelliseksi jonkun toisen! Aina saisi hän pysyä tuona suloisena\nlapsena hänelle, jolta ei muuta vaadita, kuin iloa hänen suloisesta\nolennostaan.\n\nHäneltä oli hän, vanhana, kaikkeen palvelukseen valmiina ystävänä,\ntullut vaatimaan iloisen silmäyksen; vaan Mirjamilta, hänet itsensä\nkaikessa jaloudessaan ja kauneudessaan; sillä kyllin kauvan oli hän\nviettänyt yksinäistä leirielämää, ja kun eivät äidin käsivarret enää\nsyleilleet kotiin palajavaa, niin tunsi hän aviottoman olonsa vasta\noikein tyhjäksi. Rauhan ajasta tahtoi hän taaskin iloita, kun hän\nmonenlaisten vaarojen ja puutteiden jälkeen riisui aseet pois. Hänen\nvelvollisuutensa oli isänsä katon alle tuoda talonemäntä ja pitää\nhuolta siitä, että jalo suku, jonka viimeinen miehellinen jälkeinen hän\noli, ei sammuisi; sillä Efraim oli vain hänen sisarensa poika.\n\nNäin elähyttävillä, iloisilla ajatuksilla oli hän Tanista lähestynyt.\nNyt oli hän matkan päässä. Mutta mitä hän oli toivonut ja mistä hän\niloitsi, se oli nyt hänen edessään niinkuin kypsyvä elovainio, jonka\nrakeet ja heinäsirkat olivat hävittäneet.\n\nNiinkuin pilkkaa tehden oli sallimus vienyt häntä hänen omaistensa\nkorttelin lävitse. Missä isäinhuone, jossa hän oli kasvanut ja jota hän\nsydämestään ikävöi, oli seisonut, löytyi nyt vain soralla peitettyjä\nraunioita: missä veriheimolaiset ylpeydellä olivat hänen peräänsä\nkatselleet, löysi hän kerjäläisiä, jotka saaliin himoisina kaivelivat\nsoraläjissä.\n\nEnsimmäinen, joka Taniksessa oli hänelle kättä ojentanut, oli ollut\nKasanan isä. Ystävällisen silmäyksen sijasta Kasanan silmistä oli hän\nhänen kauttansa saanut vain tietoja, jotka vihloivat hänen sydäntään.\nVaimon oli hän ajatellut saattavansa kotiin, ja huone, missä hänen piti\nhallitsijattarena olla, oli maahan tasoitettu. Isa, jonka siunausta\nhän toivoi ja jota hänen korotuksensa piti ilahduttaa, oli vaeltanut\nkauvaksi pois ja tullut sen kuninkaan viholliseksi, jota hänen oli\nmenestyksestään kiittäminen.\n\nHänet valtasi ylpeä tunne, kun hän, huolimatta sukuperästään, oli\nvaltaan ja arvoon noussut ja kun hän nyt tästälähin saisi oikein\nnäyttää, mitä hän tuhansien johtajana saisi aikaan. Hänen ajattelevasta\npäästään ei puuttunut suunnitelmia, jotka esimiesten hyväksyminä\nolivat menestyneet; nyt sai hän omin päin toteuttaa aikeensa ja\nvälikappaleesta päästä johtavaksi voimaksi.\n\nSe oli hänen rinnassaan herättänyt suloisen ja rohkaisevan tunteen ja\njouduttanut hänen askeleitaan kotimarssilla, mutta, nyt saavutettuaan\ntuon kauvan kaivatun päämaalin, pitäisi hänen kääntyä takaisin ja\nliittyä paimeniin ja rakennusmiehiin, joihin hän -- kuinka raskaalta\nonnettomuudelta tuntuikaan se hänestä tällä hetkellä -- kuului\nsyntymäänsä ja sukuperäänsä katsoen ja joille hän, sitä ei sopinut\nkieltää, oli käynyt yhtä vieraaksi kuin libyalaisille, joita vastaan\nhän oli sotaan lähtenyt. Useimmissa seikoissa, jotka ovat arvosta\nmiehelle, ei hänellä enään ollut mitään yhteistä heidän kanssansa.\nIsänsä kysymykseen, palajaisiko hän heprealaisena kotiin, oli hän\nluullut saattavansa vastata myöntävästi ja nyt tunsi hän olevansa vain\nvastenmielisesti ja vähemmän kuin puoleksi sellainen.\n\nLippuihin, joiden alla hän oli taisteluun rientänyt ja joita hänen\nnyt piti voittoon viedä, oli hän sielunsa kiinnittänyt. Oliko sitten\nmahdollista nyt erota niistä ja luopua siitä, mitä hän omaksi\nansiokseen oli ansainnut? Ja kuitenkin oli hän kuullut vanhan\nEliab-orjan pojantyttäreltä, että hänen kansalaisensa toivoivat hänen\neroavan palveluksestaan ja seuraavan heitä. Pian piti hänelle saapua\nisän sanoma, eikä heprealaisten joukossa sopinut pojan vastustaa isänsä\nkäskyä.\n\nMutta toistakin täytyi hänen totella, nimittäin Faraota, jolle hän\noli juhlallisesti vannonut uskollisesti palvelevansa häntä ja ilman\nepäilystä ja viivyttelemistä noudattavansa hänen käskyään veden ja\nvalkean läpitse sekä yöllä että päivällä.\n\nKuinka usein oli hän kutsunut sotilasta, joka sotajoukosta oli\npaennut eli noussut esimiestensä käskyjä vastaan, kavaltajaksi ja\nkunniattomaksi. Ja hänen käskystään ja hänen silmäinsä edessä oli moni,\njoka oli lipuilta karannut, kuollut häpeällisen kuoleman hirsipuussa.\nPitäisikö hänen itsensä nyt tehdä sitä, miksi hän muita oli halveksinut\nja riistänyt heiltä elämän? Ravakkaasta päättäväisyydestään oli hän\ntunnettu koko sotajoukossa ja kuinka pian oli hän tukalammissakin\nkohdissa tehnyt oikean päätöksen ja pannut sen toimeen, mutta tänä\nyksinäisenä yöllisenä hetkenä oli hän mielestään kuin heiluva ruoko ja\ntunsi itsensä neuvottomaksi kuin hyljätty orpo.\n\nKovin oli hän harmissaan itsellensä ja nyt kun hän sysäsi keihään\nvalkeaan niin että räiskyvät puut lysähtivät kokoon ja kirkkaasti\nloistavat kipinät sinkoilivat ulos yöhön, oli se vastenmielisyys hänen\nomaa horjuvaa sieluansa kohtaan, joka tässä johti hänen kättään.\n\nJos se, mikä oli tapahtunut, olisi vaatinut häneltä koston miehuullista\nvelvollisuutta, niin ei hän olisi epäillyt eikä viivytellyt; ja isän\nkäsky olisi ollut hänelle määrääjänä, mutta kukas tässä sai suurinta\nvääryyttä kärsiä? Varmaankin egyptiläiset, joilta Moseksen kirous\noli ryöstänyt tuhansia kalliita sieluja, samalla kun hänen omaisensa\npakenemalla välttivät kostoa. Että nuo edelliset olivat hävittäneet\nheprealaisten huoneet, oli sytyttänyt hänen vihansa liekkiin, mutta\nei hän senvuoksi nähnyt syytä veriseen kostoon ajatellessaan, mikä\nsanomaton kärsiminen hänen omaistensa kautta oli tullut kuninkaalle ja\nhänen alamaisilleen osaksi.\n\nEi! Hänellä ei ollut mitään kostettavaa, ja hänestä tuntui niinkuin\nolisi hän mies, joka näkee isänsä ja äitinsä kuoleman vaarassa ja\nsanoo itselleen, ettei hän voi molempia auttaa ja jos hän, toista\npelastaakseen, panee henkensä alttiiksi, niin täytyy hänen antaa toisen\nhukkua. Jos hän noudatti heimolaistensa mielipidettä, niin meni se\nkunnia hukkaan, jonka hän oli yhtä kirkkaana pitänyt kuin metallin\nkypärissään ja sen mukana kaikkein korkein, jota hän elämältä toivoi;\njos hän taas pysyi Faraolle ja kunnialleen uskollisena, niin petti hän\noman verensä, isän kirous pimitti häneltä päivän valon ja hänen täytyi\nluopua ihanammasta, jota hän tulevaisuudessa oli toivonut; sillä Mirjam\noli kansansa oikea lapsi ja onneksi oli hänelle, jos neidon suuri sielu\nymmärsi yhtä lämpimästi rakastaa kuin katkerasti vihata.\n\nYlevänä ja ihanana, mutta kolkosti silmäillen ja ankaralla,\nvaroittavalla käytöksellä esiintyi hänen kuvansa hänen sisällisten\nsilmäinsä eteen tuossa kun hän sammuneen valkean yli katseli ulos yöhön\nja nyt nousi hänessä miehellinen ylpeys ja hänestä tuntui häpeälliseltä\nnaisen vihan ja moitteen pelosta alttiiksi antaa kaikki, mikä\nsotilaalle oli rakasta.\n\n\"Ei, ei\", jupisi hän itsekseen ja vaaka, jolla velvollisuus, rakkaus\nja pojan kuuliaisuus lepäsivät veren käskyn ääressä, kohosi korkealle\nilmaan. Hän oli, mikä hän oli, kymmentuhansien ylipäällikkö Faraon\nsotajoukossa. Hänelle oli hän uskollisuuden vannonut eikä, kellenkään\ntoiselle. Hänen kansalaisensa pelastukoot egyptiläisten ikeestä, hän,\nHosea, inhosi pakoa! Orjuus oli raskaasti heitä painanut, mutta häntä\nolivat maan mahtavimmat kohdelleet vertaisenaan ja pitivät häntä\nkorkean huomion ansainneena. Palkita heitä uskollisuuden rikoksella\nja petoksella, se oli hänen luonnettaan vastaan ja syvästi hengittäen\nponnahti hän ylös ja hänestä tuntui ikäänkuin olisi hän nyt tehnyt\nmiehen päätöksen. Nainen ja rakkaudesta täytetyn sydämen arkamainen\nkaiho eivät saisi luovuttaa häntä elämänsä vakavista velvollisuuksista\nja korkeista ihanteista.\n\n\"Minä jään!\" kuului ääni hänen rinnastaan. \"Isäni on viisas ja hyvä\nja kun hän saa tiedon syistäni, on hän ne hyväksyvä ja siunaava minua\nkirouksen sijasta. Minä kirjoitan hänelle, ja poika, jonka Mirjam\nlähetti luokseni, on oleva sanansaattajani.\"\n\nHuuto teltasta peljästytti häntä ja tarkastaessaan tähtiä, huomasi hän\nunohtaneensa velvollisuutensa poikaa kohtaan ja riensi nopeasti hänen\nvuoteelleen.\n\nEfraim, kohonneena vuoteelta, odotteli häntä ja huusi hänelle:\n\n\"Olen jo kauvan sinua kaivannut. Mielessäni liikkuu niin monta ajatusta\nja erittäinkin Mirjamin asia. Saatuani sen toimitetuksi, tulen\nlevollisemmaksi -- kuuntele sentähden minua!\"\n\nSilloin viittaili Hosea hänelle ja kun nuorukainen oli virvoitusjuoman\nottanut, jonka Hosea hänelle ojensi, alkoi hän:\n\n\"Mirjam, Amramin ja Jochebethin tytär tervehtää Nun'in poikaa,\nefraimilaista. Hosea (apu) on sinun nimesi ja kansansa auttajaksi\non Herra meidän Jumalamme sinun valinnut. Mutta Josua [oikeastaan\nJehoschna, hän, jonka apu Jehova on], hän jonka apu on Jehova, olet\nsinä tästä lähin, hänen käskystään, kutsuttava, sillä Mirjamin, hänen\npalvelijansa kautta, käskee sinua hänen isäinsä Jumala, hän, joka on\nsinunkin Jumalasi, olemaan kansasi miekkana ja kilpenä. Hänessä on\nkaikki voima ja hän lupaa vahvistaa käsivartesi, ettäs voisit kukistaa\nviholliset\".\n\nHiljaa oli Efraim alkanut, mutta vähitellen kasvoi hänen äänensä\nvoima ja viimeiset sanat kaikuivat kuuluvasti ja juhlallisesti yön\nhiljaisuudessa.\n\nNiin oli Mirjam sanonut ne hänelle, jolloin hän oli kätensä laskenut\nhänen päänsä päälle ja katsellut syvillä, yösynkillä silmillään hänen\nkasvoihinsa ja nuorukaisen niitä kertoessa oli hänestä tuntunut\nikäänkuin pakottaisi joku salaperäinen voima häntä huutamaan niitä\nHosealle sellaisina kuin hän oli kuullut ne naisprofeetan suusta.\nSitten hengitti hän helpommin, kääntyi teltan seinälle ja sanoi\nlevollisesti: \"Nyt tahdon minä nukkua\". Mutta Hosea laski kätensä hänen\nolkapäälleen ja huusi käskevästi: \"Vielä kerran!\"\n\nPoika totteli; mutta tällä kertaa lausui hän nuo hänelle kerrotut sanat\najattelemattomasti ja hiljaa itsekseen. Sitten sanoi hän rukoilevasti:\n\"Mutta salli nyt minun levätä\", pannen kätensä poskensa alle ja sulkien\nsilmänsä.\n\nHosea myöntyi hänen tahtoonsa, pani varovasti uuden kääreen kuumalle\npäälle, sammutti valon ja heitti uusia puita teltan ulkopuolella\nhiipuvaan valkeaan; mutta kaiken tämän teki tuo valpas, lujatahtoinen\nmies niinkuin unessa. Vihdoin istahti hän, nojaten käsivartensa\npolveaan ja päänsä kättään vasten ja katseli milloin avaruuteen,\nmilloin liekkeihin.\n\nKuka oli se Jumala, joka kutsui Mirjamin kautta hänet olemaan kansansa\nkilpenä ja miekkana kutsujan avulla?\n\nUutta nimeä piti hänen kantaa ja nimi oli egyptiläiselle sama kuin\nmieskin: \"Kunnia Faraon _nimelle_!\" eikä: \"Kunnia Faraolle\"! sanottiin\npuheessa ja kirjoituksessa; ja jos hän tästälähin piti kutsuttaman\nJosuaksi, niin vaadittiin samalla, että hänen oli luopuminen vanhasta\nihmisestä ja tuleminen uudeksi.\n\nMitä Mirjam hänelle oli ilmoittanut hänen isäinsä Jumalan tahtona, ei\nsisältänyt vähempää kuin sen vaatimuksen, että hänen egyptiläisestä,\njoksi elämä hänet oli tehnyt, taaskin piti tulla heprealaiseksi,\njommoinen hän poikana oli ollut. Sellaisena piti hänen oppia toimimaan\nja sellaiseksi tuntemaan itsensä.\n\nMirjamin kehoitus kutsui häntä takaisin omaistensa luo. Mitä hänen\nisänsä häneltä odotti, sitä käski hänen kansansa Jumala hänelle\nMirjamin kautta. Joukkojensa sijasta, joista hänen tuli erota, oli hän\ntulevaisuudessa johtava oman kansansa miehiä taisteluun! Se oli neidon\nkäskyn sisältö; ja kun tuo ylevä neito, naisprofeetta, joka sanoman\nkuulutti hänelle, ilmoitti, että se oli Jumala itse, joka hänen suunsa\nkautta puhui, niin ei ollut se turhaa kerskausta, vaan hän totteli\ntodella korkeimman käskyä. Ja nyt kasvoi tuon naisen kuva, jota hän\nliian uskaliaasti pyysi omistaa, äärettömän korkeaksi hänen silmissään.\nPaljon, jota hän lapsuudessaan oli kuullut Abrahamin Jumalasta ja hänen\nlupauksistaan, johtui taaskin hänen mieleensä ja vaaka, mikä ennen\noli ollut painavampi, kohosi kohoamistaan. Mikä äsken oli kypsynyt\npäätökseksi, ei pitänyt enää ryhtiään ja uudelleen oli hän tuon kauhean\nsyvän epäröimisen alainen, josta hän jo luuli päässeensä.\n\nKuinka kuuluva ja voimallinen olikaan se kehoitus ollut, jonka hän oli\nkuullut! Se kaikui hänen korvissaan ja hämmensi hänen henkensä lepoa ja\nkirkkautta ja niinkuin ennen tyynesti miettimättä, koroittivat muistot\nlapsuuden ajasta, jotka hän jo kauvan luuli unohtaneensa, äänensä; ja\nsekaiset ajatukset risteilivät salaman nopeudella hänen aivoissaan.\n\nToisinaan halusi hän rukouksessa kääntyä Jumalan puoleen, joka häntä\nkutsui, mutta niin usein kun hän valmistautui kokoamaan ajatuksensa ja\nylentämään sydämensä ja silmänsä hänen tykönsä, täytyi hänen ajatella\nvalaa, jonka hän rikkoisi ja joukkojansa, joita hänen oli jättäminen,\ntullakseen näitten hyvin harjaantuneiden, rohkeitten, tottelevaisten\naseveljeinsä sijasta, johtamaan kovan ikeen alla ollutta roskajoukkoa,\npelkurimaisia kuhnuria ja itsepäisiä, raakoja paimenlaumoja.\n\nKolmas hetki puoliyöstä oli tullut, vartijat vaihdettiin ja nyt luuli\nhän saavansa nauttia muutaman tunnin lepoa. Päivän tultua aikoi hän\nvielä kerran miettiä tätä kaikkea, hänelle omituisella järkevällä\nselvyydellä, johonka ei hän vielä ollut päässyt. Mutta kun hän astui\ntelttaan ja kuuli Efraimin henkäyksiä, tuntui hänestä ikäänkuin hän\nvielä kerran kuulisi pojan juhlallisen sanoman. Silloin hän peljästyi\nja juuri kun hän alkoi sitä itsekseen kertomaan, kuului melua vartijain\npuolelta ja kiivas väittely keskeytti yön hiljaisuuden.\n\nTämä tapaus oli hänelle tervetullut ja nopein askelin lähestyi hän\nvartijoita.\n\n\n\n\nKuudes Luku.\n\n\nHogla, tuon vanhan orjan pojan-tytär, oli tullut pyytämään Hoseata\nisoisän luo, joka äkkiä oli mennyt tainioksi, tunsi kuoleman\nolevan lähellä, eikä saattanut kuolla vielä kerran näkemättään ja\nsiunaamattaan häntä.\n\nSilloin käski päällikkö hänen odottamaan ja sittenkuin hän oli\nvakuutettu, että Efraim lepäsi rauhallisesti, käski hän uskotun miehen\nvalvomaan hänen luonaan ja seurasi Hoglaa.\n\nKulkiessaan Hosean edellä, kantoi hän pientä lyhtyä ja kun sen valo\nlankesi tytön vartalolle ja kasvoille, huomasi hän kuinka rumat ne\nolivat ja että raskas orjantyö ennen aikaansa oli painanut tuon kurjan\nselän koukkuun. Hänen puheellaan oli tuo ruma sointu, mikä sellaisilla\nnaisilla usein on, joitten voimat säälimättömästi tulevat kulutetuiksi,\nmutta mitä hän sanoi, ilmaisi rakkautta ja hyvyyttä, ja Hosea\nunohti hänen ulkonäkönsä, kun tyttö tunnusti, että hänellä oli ylkä\npoisvaeltaneitten joukossa, ja että hän sittenkin oli jäänyt vanhuksien\nluo, syystä ettei hän saattanut jättää heitä yksin. Koska ei hän\nollut kaunis, ei ollut kukaan häntä pyytänyt vaimokseen, kunnes Asser\noli tullut, joka ei välittänyt hänen ulkonäöstään, ollen yhtä ahkera\nkuin Hoglakin ja toivoi hänen pitävän huolta hänen omaisuudestaan.\nMielellään olisi Asserkin jäänyt morsiamensa luo, mutta hänen isänsä\noli käskenyt häntä seuraamaan mukana, eikä silloin auttanut muu mikään,\nkuin totella ja erota koko elämän ajaksi. Epäsointuisilta ja rumilta\nkaikuivat nämä sanat ja kuitenkin liikuttivat ne sen miehen sydäntä,\njoka aikoi vastoin isänsä tahtoa kulkea omia teitään.\n\nKun he sitten lähestyivät satamaa ja Hosea näki laineenmurtajat ja\nsuuret linnoitetut varastohuoneet, jotka hänen kansalaisensa olivat\nrakentaneet, tuli hänen mieleensä taaskin nuo kurjat työmieslaumat,\njoiden hän usein näki ryömivän egyptiläisten voutien edessä ja\nmuulloin taas riitelevän keskenään. Kuullut oli hän myöskin,\netteivät he kammoksineet valhetta ja petosta päästäkseen siten työtä\ntekemästä, ja että vaikeudella saatiin heitä tottelemaan ja täyttämään\nvelvollisuutensa.\n\nInhoittavimpia olentoja näistä onnettomista esiintyi hänen sisällisten\nsilmäinsä eteen ja ajatus, että hänen ehkä pitäisi tulla sellaisen\nhylkyjoukon johtajaksi, oli hänestä niin häpeällistä, että alhaisinkin\nhänen jaloista alapäälliköistään sitä välttäisi. Faraon sotajoukon\npalkkasotureissa löytyi tosin monta heprealaista, jotka olivat\nansainneet urhoollisuuden ja rehellisyyden maineen, mutta he olivat\nkarjanomistajain poikia tai entisiä paimenia. Mutta usiammat niistä,\njoiden luo hänen piti palata, olivat tuollaista irtolaisväkeä, joiden\nsavimajat potkaisulla menivät kumoon.\n\nPäätettyänsä pysyä uskollisena sille valalle, joka sitoi hänen\nlippuihin ja kuitenkin sydämen syvyydessä levottomana, astui hän orjan\nmajaan sisään ja hänen tyytymättömyytensä kasvoi nähdessään vanhuksen\nsiellä istuvan hyvinvoipana ja omin käsin kaatavan vettä viinin\njoukkoon. Näin oltiin siis häntä väärillä luuloitteluilla houkuteltu\nsisarenpojan sairasvuoteelta pois ja estetty yön lepoa nauttimasta,\ntehdäkseen orjan mieliksi, joka hänen silmissään ei edes ollut täysi\nihminenkään. Niin sai hän siis tässä itse hieman kokea tuota kavalaa\nomanvoitonpyyntiä, josta heitä egyptiläisten seassa moitittiin ja mikä\nei suinkaan häntä vetänyt heidän puoleensa. Mutta tuon terävänäköisen\nja oikeatuntoisen miehen harmi lauhtui pian, nähtyään tuon\nyksinkertaisen tytön iloa isoisänsä pikaisesta toipumisesta. Myös sai\nhän kohta vanhuksen ijäkkäältä vaimolta kuulla, että kun tyttö tuskin\nvielä oli lähtenytkään, juolahti hänen mieleensä viini, jota heillä\noli, ja jo ensimmäisen pikarin juotua oli mies, jonka hän jo luuli\nolevan toisella jalallaan haudassa, tullut yhä paremmaksi. Nyt sekoitti\nhän tuota jumalanlahjaa, vahvistaakseen itseään silloin ja tällöin\nryypyllä.\n\nTässä keskeytti ukko heitä, että heidän oli tästä ja vielä paljon\nsuuremmasta hyvyydestä kiittäminen Nun'ia, Hosean isää; sillä paitsi\nmajaa, viiniä ja leipäjauhoja oli hän lahjoittanut heille lypsävän\nlehmän ja vihdoin aasinkin, että hän toki joskus pääsi liikkumaankin.\nVieläpä oli hän antanut heille heidän pojan tyttären säkin ja\nvähän hopeaa. Niin voivat he siis huolettomasti odottaa loppuansa,\nerittäinkin kun heillä vielä majansa takana oli maatilkku, jonka Hogla\naikoi kylvää retikalla, tavallisella sipulilla ja valkosipulilla\nsärpimeksi. Mutta parhain kaikista oli kirjoitus, joka julisti heidät\nja tytön vapaiksi ainaiseksi. Niinpä oli Nun omiensa todellinen herra\nja isä, ja hänen lahjoissaan oli korkeimman siunaus jo näyttäynyt,\nsillä kohta kansan lähdettyä olivat he Asserin, Hoglan yljän avulla\nsaattaneet hänet ja hänen vaimonsa kenenkään ahdistamatta tänne.\n\n\"Me vanhat\", lisäsi vanhuksen vaimo tähän, \"tulemme kuolemaan täällä.\nAlutta Asser on Hoglalle luvannut, että hän tulee noutamaan häntä, kun\nHogla on loppuun asti täyttänyt velvollisuutensa vanhempiaan kohtaan.\"\n\nNyt kääntyi hän tytön puoleen ja sanoi kehoittavalla äänellä: \"Eipähän\nsiihen pitkä aika enään mahtane ollakaan.\"\n\nSilloin kuivasi Hogla sinisellä hameellaan silmänsä ja huudahti:\n\"Olkoon vaikka kuinka pitkä tahansa; olenhan nuori ja voin odottaa.\"\n\nHosea kuuli nämä sanat ja hänestä tuntui ikäänkuin olisi tuo kurja,\nruma orpotyttö antanut hänelle opetuksen.\n\nHän oli sallinut noiden vapautettujen puhua rauhallisesti; mutta hänen\naikansa oli lyhyt ja sentähden kysyi hän, jos Eliab oli kutsunut hänen\njostakin erityisestä syystä luoksensa.\n\n\"Minun täytyi se tehdä\", kuului vastaus; \"ei ainoastaan tyydyttääkseni\ntämän vanhan sydämen kaipiota, vaan senkin tähden, että herrani käski\nminun niin tekemään. Suuri ja ihana on sinun miehuutesi ja Israelin\ntoivoksi olet sinä tullut. Isäntäni on huoneensa orjille ja vapaille\nluvannut, että sinä, hänen hautaan mentyään, tulisit heidän herrakseen\nja johdattajakseen. Täynnä ylistystäsi oli hänen puheensa ja suuri\noli riemu, kun hän meille ilmoitti, että sinä tulisit poisvaeltavia\nseuraamaan. Mutta vihdoin suvaitsi herrani antaa minulle käskyn, että\nminä, siinä tapauksessa, jos sinä palajaisit kotiin, ennenkuin hänen\nsanansaattajansa sinun tapasivat, ilmoittaisin sinulle Nun'in, sinun\nisäsi, odottavan poikaansa. Mihinkä sinun kansasi kääntyykään, niin on\nsinun velvollisuutesi seurata sitä. Auringon nousuun päin, mutta sitten\nenemmän etelää kohti suunnitti kansa vaelluksensa ja Succothissa on\nse levähtävä. Onteloon sykomooriin, Amminadab'in huoneen edustalla,\naikoo hän kätkeä kirjoituksen, joka on sinulle ilmoittava, mihinkä\nkansa siitä paikasta on suunnittava matkansa. Hänen ja meidän Jumalamme\nsiunaus seuratkoon sinua kaikilla askeleillasi.\"\n\nVanhuksen viimeisiä sanoja lausuessa, kumarsi Hosea päänsä ikäänkuin\nkutsuakseen näkymättömiä käsiä laskeutumaan päänsä päälle. Sitten\nkiitti hän ukkoa ja kysyi sortuneella äänellä, jos kaikki olivat\nmieluisasti totelleet käskyä jättämään kodin ja konnun.\n\nSilloin löi vanha vaimo kätensä yhteen ja huusi:\n\n\"Oi ei, herra, ei suinkaan! Mikä valitus ja itku olikaan ennen\nlähtöä! Useat vapisivat, toiset pakenivat eli etsivät lymypaikkoja,\npiiloutuakseen. Kuitenkin oli kaikki turhaa! Naapurimme Deguel'in\nhuoneessa -- tunnethan sinä hänet -- oli nuori vaimo, synnytettyään\nensimäisen poikansa, vast'ikään parantunut. Kuinkahan tuon kurjan\nkäy kulkiessaan? Voi, hän itki niin katkerasti ja hänen miehensä\nsadatteli kovin, mutta ei auttanut mikään! Hän sijoitettiin rintalapsen\nkanssa rattaille ja kun lähtö tapahtui, tuli vaikutus häneen ja hänen\nmieheensä, niinkuin kaikkiin muihinkin, jopa Pinehakseenkin, joka\nvaimoneen ja viiden lapsen kanssa oli ryöminyt kyyhkyiskoppiin, ja\nkymäräiseen haudankaivaja-Kusajaan, muistathan häntä? Adonai! Hän oli\nnähnyt isän ja äidin, miehen ja kolme kelvollista täysikasvanutta\npoikaa, kaikki, mitä Herra hänelle rakasta oli lahjoittanut, kuolevan,\nja meidän hautausmaallamme lepäsivät he vierekkäin. Mutta hän kävi\njoka aamu ja ehtoo heidän lepopaikallaan ja kun hän siellä istui\npölkyllä, jonka hän oli asettanut pystytettyjen kivien viereen,\nniin liikkui hänen suunsa alituisesti ja mitä hänen huuliltaan\ntuli, ei ollut ainoastaan rukouksia, ei -- minä kuulustelin häntä\nsiellä hyvinkin usein, vaikk'ei hän sitä huomannut -- ei, hän puhui\nvainajien kanssa, ikäänkuin kuulisivat ne häntä haudassa ja voisivat\nvastata hänen puheeseensa, kuten elävät ihmiset auringon alla.\nSeitsemättä-kymmentä vuottaan on hän jo lähellä, ja aina siitä ajasta\nkun hän täytti kolmasti seitsemän vuotta kutsuvat ihmiset häntä\nhaudankaivaja-Kusajaksi. Tuohan oli narrimaista tointa; mutta juuri\nsentähden mahtoi hänestä tuntua kaksinkertaisesti vaikealta luopua:\nsiitä, eikä hän sitä tahtonutkaan, vaan piiloutui pensaikon taakse.\nMutta Ahieser, heidän johtajansa, veti hänet esiin. Otti oikein\nsydämeen hänen vaikeroimisensa. Mutta kun lähtö tuli, silloin tarttui\nvaikutus häneenkin ja yhtävähän voi hän sitä vastustaa kuin toisetkin.\"\n\n\"Mikä tuli noihin kurjiin ja mikä vaikutus tarttui heihin?\" keskeytti\ntässä Hosea tuon vanhan puheentulvaa; sitten näki hän taas edessään\nkaikessa, kurjuudessaan kansan, jota hänen tuli, ei, täytyi johdattaa,\nniin totta kuin ei hän kalliimpaa tuntenut kuin isän siunauksen.\n\nSilloin säpsähti tuo vanha vaimo ja levottomana siitä että ehkä oli\nloukannut herransa esikoista, suurta ja mahtavaa sotilasta, vastasi hän\nänkyttäen: \"Mikäkö se oli, herra, joka heihin tarttui? Niin se... minä\nolen vain kurja, yksinkertainen orjan vaimo; mutta, herra, jos sinä,\nolisit nähnyt...\"\n\n\"Mitä, mitä?\" keskeytti häntä taas jyrkästi ja kärsimättömästi mies,\njoka ensikerran näki itsensä pakotetuksi toimimaan vastoin taipumustaan\nja vakuutustaan.\n\nNyt koetti ukko auttaa tuskastunutta vaimoansa ja vastasi epäilevästi:\n\"Voi, herra, ei saata mikään suu sitä kuvailla eikä ihmisaju ajatella.\nSe tuli Herralta Jumalalta, ja jos minä ryhtyisin kertomaan kuinka\nvoimalliseksi se tuli kansan sieluissa...\"\n\n\"Tee niin\", keskeytti häntä Hosea; \"mutta aikani on lyhyt. Siis on\nheitä ajettu lähtemään ja vastenmielisesti tarttuivat he matkasauvaan.\nEttä he jonkun aikaa sitten seuraavat Moosesta ja Aaronia, niinkuin\nkarja seuraa paimenta, on hyvin tuttua egyptiläisillekin. Ovatko ne,\njotka tuottivat kauhean ruton monelle viattomalle, tehneet tämänkin\nihmeen, joka sokaisee sinun ja vaimosi silmät?\"\n\nTässä ojensi ukko torjuvalla liikkeellä kätensä sotilasta vastaan ja\nvastasi murheellisella, nöyrästi rukoilevalla äänellä: \"Oi, herra, sinä\nolet isäntäni esikoinen, yksi suurimpia ja jaloimpia, ja jos tahdot,\nniin tallaat sinä minun murskaksi niinkuin madon hiekassa ja kuitenkin\nkorotan minä ääneni ja huudan sinulle: 'Sinä olet saanut vääriä\ntietoja!' Vieraalla maalla taistelit sinä vuoden ajan, jolloin valtavia\nihmeitä tapahtui meille kaikille, Zoanista [Taniksen heprealainen nimi]\nkaukana oleskelit sinä lähdön aikana, sen olen kuullut! Sillä jokainen\nkansamme poika, joka siinä oli läsnä, olisi antanut ennemmin kielensä\nkuivua, kuin pilkannut sitä kunniaa, minkä Herra salli hänen nähdä.\nOi, ettäs kärsivällisyyttä harjoittaisit ja sallisit minun kertoa\nsinulle...\"\n\n\"Niin kerro siis!\" käski Hosea, hämmästyneenä vanhuksen juhlallisesta\ninnosta. Ukko kiitti häntä lämpimällä silmäyksellä ja huusi:\n\n\"Voi, jos toki Aaron tai Eleasar tai minun herrani, sinun isäsi,\nolisivat täällä läsnä, taikka Korkein tahtoisi lainata minulle heidän\npuhekykyänsä! Mutta nyt! Olen vielä aivan kuulevinani ja näkevinäni\nikäänkuin tapahtuisi se toistamiseen, mutta kuinka minä kuvailen sitä?\nKuinka saattaa sellaista kertoa tyhjillä sanoilla? Mutta Jumalan avulla\ntahdon minä koettaa!\"\n\nTässä hän vaikeni ja kun Hosea huomasi, että vanhan miehen kädet\nja huulet vapisivat, ojensi hän pikarin hänelle, ja ukko tyhjensi\nsen kiitollisesti pohjaan saakka. Sitten alkoi hän puhua, silmät\npuoleksi suljettuna ja hänen kurttuiset kasvonsa tasoittuivat yhä\ntasoittumistaan, jota pitemmälle hän puheessaan tuli:\n\n\"Mitä silloin tapahtui, kun tiedoksi tuli, mitä kansalle oli määrätty,\nsen on jo vaimoni kertonut, ja pelkureihin ja napiseviin kuuluimme\nmekin. Mutta eilen ehtoolla kutsuttiin me kaikki, jotka kuulumme\nNun'in huoneesen, pitoihin: paimenet, orjat ja köyhätkin -- ja siellä\ntarjottiin meille paistettua lampaanlihaa, tuoretta, happamatonta\nleipää ja viiniä yllinkyllin, enemmän kuin muulloin elojuhlalla, mikä\nsinä yönä alkoi, ja jossa sinä, poikani, monasti olet ollut. Siellä\nistuimme ja pidimme hyviä päiviä ja sinun isäsi, meidän herramme,\nrohkasi meitä ja kertoi meille isäimme Jumalasta ja mitä suuria töitä\nhän oli heille tehnyt. Nyt oli hänen tahtonsa, että me lähtisimme\ntästä maasta, jossa me olemme kärsineet ylenkatsetta ja orjuutta.\nEi ollut tämä sellainen uhri kuin se, jota varten Abraham teroitti\nveitsensä vuodattaakseen Korkeimman käskystä poikansa Isakin verta,\nvaikka monestakin oli katkerata erota rakkaasta kodista ja monesta\nvanhasta tavasta, vaan se oli enemmän suuri onni meille. Sillä,\nhuusi hän meille, me emme tule vaeltamaan tietämättömää, vaan ihanaa\npäämaalia kohti, jonka Jumala on meille osoittanut. Tämän orjuuden\nmaan asemasta on hän luvannut ihanan uuden kodin, jossa me vapaina\nmiehinä hedelmällisillä niityillä ja runsailla laitumilla löydämme,\nmikä ravitsee miestä ja hänen omiansa sekä ilahduttaa sydäntä. Niinkuin\ntäytyy kovasti työskennellä ansaitakseen hyvän palkan, niin tulisi\nmeidänkin vähän aikaa kestää puutetta ja murhetta, voittaaksemme\nitsellemme ja lapsillemme Herran meille lupaaman ihanan, kauniin\nkodin. Jumalan maa se tulisi olemaan, koskapa se oli korkeimman oma\nlahja. Niin puhui hän ja siunasi meitä kaikkia sekä lupasi, että\nsinäkin pudistaisit tomun jaloistasi ja yhtyisit meihin taistellaksesi\nkokeneena sotapäällikkönä ja kuuliaisena poikana väkevällä käsivarrella\nmeidän puolestamme.\"\n\n\"Silloin kuului kaikuva riemu, ja kun me olimme torilla kokoontuneet\nja huomasimme, että päivätyöläistenkin oli onnistunut paeta vouteja,\ntuli monikin rohkeammaksi. Sitten astui Aaron keskellemme ja nousi\nylös huutajan paikalle, ja mitä Nun, herrani juhla-aterialla oli\npuhunut, sen kuulimme nyt hänen suustaan, ja hänen puheensa kajahteli\nmilloin jyrisevänä ukkosena, milloin vienona harpunsoittona ja kukin\ntunsi, että se oli Herra meidän Jumalamme itse, joka hänestä puhui;\nsillä se tunki syvälle vastahakoistenkin sieluun niin, etteivät he\nkoskaan enään napisseet eikä valittaneet. Mutta kun hän viimeksi huusi,\nettei kukaan erehtyvä ihminen, vaan Herra meidän Jumalamme itse olisi\njohtajamme -- kun hän kuvaili sen maan ihanuutta, jonka portit hän\nmeille tulisi avaamaan ja jossa me, vapautettuina kaikesta orjuudesta,\ntulisimme vapaina, onnellisina miehinä vallitsemaan, tarvitsematta\nketään muuta totella kuin isäimme Jumalaa, ja niitä, joita hän itse\noli johtajiksemme asettanut -- silloin tuntui niinkuin mies toisensa\njälkeen olisi makeasta viinistä tullut juopuneeksi ja ikäänkuin ei\nkuljettaisi kuivia erämaan polkuja tietämättömään, vaan suurelle\naterialle, jota varten Korkein itse oli meille pöydän kattanut. Ja\nniihinkin, jotka eivät mitään olleet Aaronin puheesta kuulleet,\nvuodatettiin ihmeellinen luottamus, ja kukin mies sekä vaimo olivat\npaljon iloisemmat ja äänellisemmät kuin elonjuhlassa ja sydämensä\ntulvasivat yli partaitten kiitosta.\n\n\"Vanhoihinkin se tarttui! Satavuotinen Elisama, sinun iso-isäsi, joka\njo kauvan, niinkuin tiedät, istui kumarassa ja vaijeten paikallaan,\nojensi itsensä ylös ja puhui säihkyvin silmin tulisia sanoja.\nHerran henki oli tullut hänen ja meidän kaikkein päälle. Ikäänkuin\nnuoreentuneeksi tunsin itseni sekä sielun että ruumiin puolesta ja\nastuessani joukkoihin, jotka järjestäytyivät vaellukseen, huomasin\nminä Eliseban, tuon äskensynnyttäjän, kantotuolissaan ja hän oli\nnäöltään niinkuin hääpäivänään sekä painoi lapsen rintaansa ja\nylisti sen onnea, että se saisi vapaudessa kasvaa luvatussa maassa,\nja hänen huoneherransa Deguel, joka äänekkäimmin oli sadatellut,\nheilutti nyt sauvaa, suuteli vaimoa ja lasta ilosta loistavin silmin\nja riemuitsi korkea-äänisesti niinkuin viinitarhuri viininkorjuussa,\njolloin astiat ja säkit ovat liian pienet Jumalan siunaukselle. Tuo\nvanha haudankaivaja-Kusaja, jonka he olivat temmanneet leposijaltaan,\nistui toisten viallisten kanssa vaunuilla liehuttaen huntua ja yhtyen\nylistyslauluun, jonka Elkana ja Abiassaph, Korah'in pojat, olivat\nalkaneet. Niin vaelsivat he pois; mutta me jälkeenjääneet laukesimme\ntoistemme käsivarsiin tietämättä, josko kyyneleet, joita me vuodatimme,\ntäyttivät silmämme murheesta vaiko ilosta nähdessämme tuhansia niin\nonnellisina ja toivorikkaina.\n\n\"Niin se tapahtui ja vasta kun pimeyteen katosivat soihdut, joita\nkannettiin matkueen etunenässä ja jotka minusta näkyivät loistavan\nkirkkaammin kuin ne suuret tulet, mitkä täällä temppelitornissa\nsytytetään Neithin kunniaksi, läksimme me pois, ettemme kauvemmin\npidättäisi Asseria, ja meidän synkässä yössä kulkiessamme pitkin\nkatuja, mitkä kaikuivat porvarein valitushuudoista, lauloimme hiljaa\nKorah'in poikain ylistyslaulua ja suuri ja suloinen rauha valtasi\nmeidät; sillä me tiesimme nyt, että Herra meidän Jumalamme suojeleisi\nja johdattaisi kansaansa.\"\n\nTässä vaikeni vanhus, mutta hänen vaimonsa ja tyttö, joka häntä\nloistavin silmin oli kuunnellut, nojausivat liki toisiinsa ja\nkehoittamatta toinen toistaan lauloivat he äkkiä Korah'in poikain\nylistyslaulun. Ja vaimon heikko ääni sekaantui liikuttavalla\nsydämellisyydellä alavaan, mutta suuren innostuksen jalostuttamaan\nlauluun.\n\nHosea tunsi, että olisi ollut rikoksellista häiritä näiden liian\ntäysien sydänten purkausta; mutta ukko vaati heidän vaikenemaan ja\nkatseli tuskallisella jännityksellä herransa esikoisen vakaviin\nkasvoihin.\n\nOliko hän ymmärtänyt häntä?\n\nOliko faraota palvelevalle sotilaalle selvinnyt, että Herra Jumala\nitse oli vaikuttanut hänen kansalaistensa sieluihin heidän lähtiessään\nmatkalle.\n\nOliko hän luopunut kansastaan ja Jumalastaan ja niin turmeltunut\negyptiläisten seassa, että hän uhoitteli oman isänsä toiveita ja\nkäskyjä?\n\nOliko se, johonka hän pani suurimmat toiveensa, tullut luopioksi ja\nkadonnut kansastaan?\n\nSanoilla ei hän voinut näihin kysymyksiinsä saada mitään vastausta,\nmutta kun Hosea otti hänen vanhan kurttuisen kätensä omiin käsiinsä ja\npuristi sitä, kuten ystävän kättä ainakin, kun hän kostein silmin sanoi\nhänelle jäähyväiset ja sen ohessa jupisi: \"Sinä saat kuulla minusta!\"\n-- silloin luuli hän kyllin tietävänsä ja suuren ilon täyttämänä\nsuuteli hän kerran toisensa perästä hänen vaatteitaan ja käsivarsiaan.\n\n\n\n\nSeitsemäs Luku.\n\n\nPää kumarassa palasi Hosea leiriin. Epäröiminen hänen sielussaan oli\nasettunut. Hän tiesi nyt, mitä hänen oli tehtävä. Isä kutsui häntä ja\nhänen täytyi totella.\n\nJa hänen kansansa Jumala!\n\nUkon kertoessa oli kaikki, mitä hän oli kuullut lapsena, herännyt\nuuteen eloon ja hän tiesi nyt, että hänen Jumalansa oli toinen kuin\naasialaisten Seth ala-Egyptissä elikkä \"tuo ainoa\" ja \"kaikkiuden\nsumma\", kuten vihityt sanoivat.\n\nRukoukset, joita hän levolle mennessään oli rukoillut, kertomus\nmaailman luomisesta, jota hän ei koskaan ollut kyllikseen kuullut,\nsyystä että se niin ihanan, selvästi näytti, kuinka kaikki oli\nvähitellen syntynyt, mitä maan päällä ja taivaassa löytyi, kunnes\nihminen tuli ottamaan sen haltuunsa ja nauttimaan siitä, kertomusta isä\nAbrahamista ja Isakista, Jaakopista, Esausta ja hänen kanta-isästään\nJoosepista, näitä kaikkia oli hän niin mielellään kuunnellut, kun tuo\nlempeä nainen, joka hänelle elämän oli antanut, hoitajatar ja isoisä\nElisama olivat niitä kaikkia hänelle kertoneet, ja kuitenkin luuli hän\nne jo kauvan aikaa sitten unohtaneensa.\n\nMutta tuon vanhan orjan majassa olisi hän saattanut kertoa ne sanasta\nsanaan ja hän tiesi nyt, että löytyi näkymätön kaikkivaltias Jumala,\njoka suosi hänen kansaansa enemmän kuin muita kaikkia ja oli luvannut\nhänelle tehdä sen suureksi kansaksi.\n\nMikä egyptiläisten seassa pidettiin salassa, suurimpana mysterium'ina\n(salaisuutena), se oli hänen heimolaistensa seassa yhteistä omaisuutta.\nHeidän seassaan saattoi kukin kerjäläinen ja orjakin nostaa kätensä\nrukouksessa ainoan, näkymättömän Jumalan puoleen, joka oli ilmestynyt\nAbrahamille.\n\nViisaat egyptiläisten seassa, jotka olivat aavistaneet hänen\nolemustansa ja kaunistaneet hänen olentoansa mielikuvituksensa ja\najatuksensa te'elmillä, olivat peittäneet sen taajalla hunnulla ja\nsalanneet sen suurelta joukolta; ainoastaan kansansa seassa oli hän\ntodella elävä ja ilmoitti itsensä valtavassa, sydäntä värisyttävässä\nsuuruudessaan.\n\nEi hän ollut sama kuin luonto, jonka kanssa vihityt temppelissä hänen\nsekoittivat; ei, korkealla yli kaiken luodun ja koko maailman, siihen\nluettuna ihminenkin, hänen viimeinen ja täydellisin luomuksensa,\njonka hän omaksi kuvakseen oli luonut, yleni hänen isäinsä Jumala\nja kaikki luontokappaleet olivat hänen tahdolleen alamaiset.\nValtavimpana kaikista kuninkaista hallitsi hän oikeudenmukaisella\nankaruudella kaikkia eläviä ja vaikka hän kätkeytyikin ihmisen, oman\nkuvansa, silmillä ja mielikuvituskyvyltä, niin oli hän kuitenkin\nelävä, ajatteleva, liikkuva olento niinkuin hänkin, huomioon\nottamalla että hänen olemusaikansa oli ijankaikkisuus, hänen henkensä\nkaikkitietäväisyys, hänen hallituksensa piiri äärettömyys.\n\nJa tämä Jumala, hän oli tehnyt itsensä kansansa johtajaksi. Ei\nlöytynyt sotapäällikköä, joka uskalsi verrata itseään häneen. Ellei\nprofetallinen henki pettänyt Mirjamia ja hän todella oli kutsunut häntä\nkantamaan hänen miekkaansa, kuinka uskalsi hän vastustaa häntä ja\nlöytyikö korkeampaa tehtävää maan päällä?\n\nJa hänen kansansa? Tuo roskaväki, jota hän vast'ikään ylenkatseella\noli ajatellut, kuinka olikaan se vanhuksen kertomuksen mukaan\nkorkeimman voiman kautta muuttunut! -- Nyt halusi hän johdattaa sitä ja\nkeskitiellä leiriin jäi hän seisomaan hiekkakummulle, jonka alla meren\nääretön pinta välkkyi heikosti kimaltelevien taivaanvalojen loisteessa\nja nyt kohotti hän ensi kerran monesta, monesta vuodesta käsivartensa\nja silmänsä sen Jumalan puoleen, jonka hän taaskin oli löytänyt.\n\nLyhyellä rukouksella, jonka äiti oli hänelle opettanut, alkoi hän;\nmutta sitten avuksihuusi hän korkeinta voimallisena neuvonantajana\nja rukoili häntä palavasti osoittamaan Hänelle tietä, jolla hänen,\nolematta tottelematon hänelle ja isälle, ei tarvitsisi rikkoa sitä\nvalaa, minkä hän kuninkaalle oli vannonut eikä tulla kunniattomaksi\nniiden silmissä, joita hänen oli paljosta kiittäminen.\n\n\"Uskollisena Jumalana, joka rankaiset valanrikoksen\", huusi hän\nkorkeutta kohti, \"ylistävät sinua sinun omasi! Kuinka saatat sinä\nminulta vaatia, että minä olisin uskoton ja rikkoisin sinulle tekemäni\nvalan? Mitä minä olen ja voin, kuuluu sinulle, sinä voimallinen, ja\nveren ja hengen olen minä valmis uhraamaan kansalleni. Mutta ennenkuin\nsyökset minut kunniattomuuteen ja valapattoisuuteen, tempaa minut pois\ntäältä ja usko toiselle, jota ei mikään pyhä vala sido, se työ, johonka\nolet palvelijasi valinnut!\"\n\nNiin hän rukoili ja hänestä tuntui ikäänkuin olisi hän käsivarsissaan\npidellyt ystävää, jonka hän luuli kadottaneensa. Sitten astui hän\nhiljaa eteenpäin kiiluvassa yössä ja kun ensimmäinen aamuhämärä\nsarasti, haihtui tunteitten tulva hänessä ja varova päällikkö alkoi\ntaaskin levollisesti ajattelemaan.\n\nItselleen oli hän luvannut, ettei hän tahdo mitään tehdä vastoin isänsä\nja Jumalansa tahtoa, mutta hän oli päättänyt ei myöskään tulevansa\nkunniattomaksi ja valapatoksi. Mikä hänen velvollisuutensa oli, se oli\nhänelle selvä. Hänen täytyi luopua Faraon palveluksesta ja sitä ennen\nilmoittaa esimiehilleen, että hän kuuliaisena poikana aikoi seurata\nisänsä tahtoa ja jakaa hänen ja kansansa onnen.\n\nKuitenkaan ei hän ollut tietämätön, että häneltä kiellettäisiin hänen\nvaatimuksensa, että häntä väkivallalla pidätettäisiin ja että häntä\nehkä uhattaisiin kuolemalla, jos hän järkähtämättömästi pysyisi\npäätöksessään ja vieläpä päälle päätteeksi jätettäisiin pyövelille.\nVaikkapa hänelle näin kävisikin ja hänen aikeensa maksaisi hänelle\nhengenkin, niin oli hän oikein tehnyt ja sotatoverien, joiden\nkunnioitus oli hänelle kallis, täytyisi muistaa häntä urhoollisena\nja kunnollisena kumppanina, mutta hänen isänsä ja Mirjam eivät saisi\nhäneen vihastua, ei, vaan valittaa uskollista miestä ja poikaa, joka\nvalitsi kuoleman ennemmin, kuin teki valanrikoksen.\n\nYlevänä ja levollisena antoi hän ylpeillä ryhdillä vahdille\nlunnassanan ja meni telttaansa. Efraim lepäsi vielä hiljaa vuoteella\nja hymyili ikäänkuin suloisen unen helmassa. Itse hän etsi hänen\nvieressään matolla virkistystä tulevaa vaivaloista päivää varten.\nPian sulkeutuivatkin hänen silmänsä ja tunnin kestävän raskaan unen\nperästä avasi hän kenenkään heräämättä silmänsä ja pukeutui paraimpaan\njuhlapukuun, kypäriin ja kullattuun rintahaarniskaan, jota hän tapasi\nkäyttää suurissa juhlatiloissa ja kuninkaan läsnäollessa.\n\nSillävälin oli Efraimkin herännyt, ja tarkasteltuaan uteliaana ja\niloisena enoaan, joka seisoi hänen edessään ihanassa miehuuden voimassa\nja loistavassa kullatussa komeudessaan nousi hän ylös ja huusi:\n\"Mahtaapa tuntua ylevältä noin puettuna johtaa tuhansia!\"\n\nSilloin kohautti toinen olkapäätään sanoen: \"Ole kuuliainen\nJumalallesi, älä anna suuremmalle äläkä pienemmälle oikeutta katsella\nsinua muutoin kuin kunnioituksella ja sinä saat kantaa päätäsi yhtä\nkorkealla kuin ylpein sotasankarikin purppurapuvussa ja kullatussa\nhaarniskassa.\n\n\"Mutta sinä olet ehtinyt pitkälle egyptiläisten seassa\", pitkitti\nnuorukainen. \"He pitävät sinua suuressa arvossa, niinkuin eversti\nHornechtkin ja hänen tyttärensä Kasana.\"\n\n\"Tekevätkö niin?\" kysyi sotilas hymyillen ja käski sisarenpojan\nvaikenemaan; sillä hänen otsansa hehkui tosin vähemmin levottomasti\nkuin eilen, mutta kuitenkin oli se vielä kuuma.\n\n\"Älä mene ulos\", lopetti Hosea puheensa, \"ennenkuin lääkäri käy sinua\nkatsomassa ja odota täällä takaisintuloani.\"\n\n\"Viivytkö sinä kauvankin?\" kysyi nuorukainen.\n\nSilloin seisahtui Hosea miettivästi, katsahti rakkaasti hänen\nkasvoihinsa ja vastasi vakavasti:\n\n\"Joka on jonkun herran palveluksessa, ei tiedä koskaan, kuinka kauvan\nhäntä pidätetään.\"\n\nSitten muutti hän äänensä ja pitkitti tyyneesti puhellen: \"Tänään --\ntänä aamuna -- tulee ehkä kaikki selväksi ja minä olen muutamassa\ntunnissa takaisin. Muutoin, ellen tänä ehtoona tai varhain huomenna\nole palannut luoksesi, sitten\" -- ja samalla laski hän kätensä pojan\nolkapäälle -- \"mene niin pian kuin saatat kotiisi. Kun sinä tulet\nSuccothiin ja jos kansa ennen sinne tuloasi on sieltä lähtenyt, niin\nlöydät sinä ontelossa sykomorissa, Amminadabin huoneen edustalla,\nkirjoituksen, joka ilmoittaa sinulle, mihinkä se on mennyt. --\nTavattuasi omaisemme tervehdi isää, isoisää Elisamaa ja Mirjamiakin.\nSano hänelle ja toisille, että Hosea aina on muistava Jumalansa\nniinkuin isänsäkin käskyt. Tulevaisuudessa on hän kutsuva itsensä\nJosuaksi -- Josuaksi, kuuletko sinä? -- Ilmoita tämä ennen kaikkia\nMirjamille. Mutta viimein on sinun kertominen heille, että jos minä\njään tulematta, eikä minulle sallita seurata heitä, niinkuin kuitenkin\ntahtoisin, niin on Korkein päättänyt toisin minusta ja särkenyt\nvalitsemansa miekan ennen sen käyttämistäkään. Ymmärrätkö minua poika?\"\n\nSilloin kumarsi Efraim ja vastasi: \"Sinä ajattelet, että ainoasti\nkuolema voi sinua pidättää noudattamasta Jumalan kutsumusta ja isäsi\nkäskyä.\"\n\n\"Se oli tarkoitukseni\", vastasi Hosea, \"mutta jos he kysyvät, miksi en\nole paennut faraota ja hänen valtaansa, niin vastaa, että Hosea tahtoo\nryhtyä uuteen toimeensa uskollisena miehenä, joka ei ole rikkonut\nvalaansa, tai, jos se on Jumalan tahto, kuolla sellaisena -- ja kerro\nnyt mitä minä olen sanonut.\"\n\nEfraim totteli ja hänen enonsa puhe lienee painunut syvälle hänen\nsieluunsa; sillä hän ei unohtanut eikä sanonut yhtään sanaa väärin.\nMutta tuskin oli hän lopettanut kertomisensa, ennenkuin hän kiivaasti\ntarttui Hosean käteen ja rukoili häntä hartaasti ilmoittamaan hänelle,\njos hänellä oli syytä peljätä henkeänsä.\n\nSilloin sulki sotilas hänen innokkaasti käsivarsiinsa lausuen\ntoivomuksensa, että hän oli uskonut hänelle tämän sanoman\nunhottaaksensa sen.\n\n\"Kenties\", päätti hän puheensa, \"koettavat he väkivallalla pidättää\nminua, mutta Jumalan avulla olen minä taasen takaisin luonasi ja me\nratsastamme yhdessä Succoth'iin.\"\n\nSitten astui hän pikaisesti ulos, kuulematta sisarensapojan\nuudistettuja kysymyksiä, sillä ulkona oli hän kuullut vaunujen ratinaa\nja kaksi jalojen hevosten vetämää vaunua lähenivät nopeasti telttaa ja\npysähtyivät sisäänkäytävän ulkopuolelle.\n\n\n\n\nKahdeksas Luku.\n\n\nHosea tunsi vallan hyvin miehet, jotka astuivat ulos vaunuista;\nne olivat kuninkaan ensimäinen Kamariherra ja eräs ylimmäisistä\nkirjanoppineista ja he tulitat viemään häntä \"korkeaan porttiin\".\n[Kuninkaan linna. Nimi \"Farao\" merkitsee myöskin korkea portti.]\n\nEi sopinut viipyä eikä tehdä verukkeita ja pikemmin hämmästyneenä kuin\nlevottomana astui hän toisiin ajoneuvoihin kirjanoppineen kanssa.\nMolemmat virkamiehet kantoivat surupukua ja valkean strutsisulan\nasemesta, joka on heidän varsinainen virkamerkkinsä, oli heillä musta\nsulka ohimoilla. Hevoset ja edellä-juoksijatkin olivat varustetut\nkaikilla syvimmän surun merkeillä, ja kuitenkin näyttivät kuninkaan\nsanansaattajat pikemmin iloisilta kuin murheellisilta, sillä kotka,\njoka Faraolle oli saatettava, seurasi heitä kernaasti, vaikka he olivat\npeljänneet, etteivät enää löytäisi sitä pesässä.\n\nTuulen nopeudella veivät kuninkaallisen tallin komeat hevoset nuo\nkeveät ajopelit epätasaista rantaa ja sileätä maantietä pitkin linnaa\nkohti.\n\nEfraim oli nuoruuden uteliaisuudella astunut teltan ulkopuolelle\nkatselemaan tuota harvinaista näytelmää, mikä siellä tarjoutui.\nYmpärillä seisovat sotilaat olivat hyvillään, että farao oli omat\nvaununsa lähettänyt heidän päällikölleen ja miellyttipä se hänenkin\nturhamaisuuttaan nähdessään enon matkustavan sillä tavalla. Mutta\nkauvan ei hän saanut seurata häntä silmillään, sillä taajat tomupilvet\npeittivät pian ajopelit hänen silmistään.\n\nHehkuvan kuuma erämaan tuuli, joka niin usein kevätkuukausina\npuhaltelee Niilin laaksossa, oli ruvennut tuulemaan ja vaikka taivas\nolikin yöllä sekä aamulla loistanut kirkkaan sinisenä, niin oli se nyt,\nellei juuri pilvessä, kuitenkin ikäänkuin valkoisen pölyn peittämänä.\n\nNiinkuin sokean silmä katsoa tirroitti aurinko liikkumattomana ihmisten\npäälaeille alas. Siitä virtaileva hehkuva kuumuus näkyi nielleen\ntänään näkymättömät säteet. Sumun suojelemana saattoi katsoa aurinkoon\nsovaistumatta, ja kuitenkaan ei ollut sen kuumuus koskaan polttavampi\nkuin nyt. Vieläpä tuo vieno tuulikin, mikä muulloin aamuisin virkisti\notsaa, läähöitti tänään kuni riehuvan petoeläimen kuuma hengitys.\nSe oli täynnä hienoja, hehkuvia hiekkajyviä, joiden koti on erämaa,\nja muutti hengittämisilon kiusaavaksi vaivaksi. Tuo egyptiläisen\nmaaliskuu-aamun muutoin niin lemuava ilma ahdisti ihmisten ja eläinten\nrintoja, se tuntui rasittavan kaikkia luontokappaleita ja painostavan\nniiden iloista eloa.\n\nJota korkeammalle tuo kalpea säteilemätön aurinko nousi, sitä\nharmaammiksi kävivät sumut, sitä taajemmiksi ja liikkuvammiksi erämaan\nhiekkapilvet.\n\nEfraim seisoi teltan ulkopuolella ja katseli sinnepäin, mihin faraon\nvaunut katosivat pölyn sekaan. Hänen polvensa vapisivat, mutta tästä\nhän syytti Seth-Typhonin tuulta, jonka leyhkiessä väkevimmänkin jalkoja\nrasittaa näkymätön paino.\n\nHosea oli poissa, mutta muutaman tunnin kuluttua saattoi hän olla\ntakaisin ja silloin oli hän seuraava häntä Succothiin, ja nuo ihanat\nkuvat ja toiveet, joita eilispäivä oli hänelle lahjoittanut ja joiden\nlumoavaa suloa kuume vielä enemmän lisäsi, haihtuivat ainiaaksi häneltä.\n\nViimeisyönä oli hän vielä lujasti päättänyt mennä faraon sotajoukkoon,\njäädäkseen Tanikseen ja Kasanan läheisyyteen; mutta jos hän edes\npuoleksi oli käsittänyt Hosean sanoja, voi hän siitä varmuudella\notaksua, että hän aikoi kääntää selkänsä Egyptille ja korkealle\nviralleen sekä ottaa hänenkin mukaansa, jos hän vain onnellisesti\npääsisi menemään. Hänen täytyi siis luopua halustaan vielä kerran nähdä\nKasanaa. Mutta tämä ajatus tuntui hänestä kärsimättömältä ja hiljainen\nääni kuiskasi hänelle, ettei hänellä ollut isää eikä äitiä ja että hän\nsaisi oman mielensä mukaan vapaasti toimia. Hänen holhojansa, hänen\nisävainajansa Teli, jonka kodissa hän oli kasvanut, oli vähän aikaa\nsitten tullut sairaaksi, eikä hänelle oltu annettu uutta holhojaa, hän\nkun jo oli jättänyt lapsuutensa päivät taaksensa. Olipa vielä määrätty,\nettä hänen myöhempään piti tulla etevän sukunsa pääksi, ja eiliseen\nsaakka ei hän ollut parempaa toivonut.\n\nKun hän eilen vapaan karjanomistajan ylpeydellä oli evännyt papin\nkehoitusta ruveta faraon sotilaaksi, oli hän siinä noudattanut\nsydämensä viettiä. Nyt sanoi hän itselleen, että oli ollut lapsellista\nja hullua kieltäytyä siitä, mitä ei hän tuntenut, mikä väärässä\nja peloittavassa karvassa oli hänelle kuvailtu, häntä muka siten\nkiinteämmin kiinnittääkseen heimolaisiinsa.\n\nVihattavina vihollisina ja sortajina olivat egyptiläiset hänelle\nkuvaillut, mutta kuinka suloiselta oli hänestä kaikki tuntunut, mitä\nhäntä kohtasi ensimmäisessä huoneessa, johon hän astui ja joka oli\nerään faraon sotilaan oma!\n\nJa Kasana!\n\nMitä tulisi tämä ajattelemaan hänestä, jos hän, ottamatta häneltä\njäähyväiset, jättäisi Taniksen? Eikö häntä harmittaisi ja loukkaisi\nelää hänen muistossaan kömpelönä ja talonpoikaisena paimenena?\nOlisipa ollut epärehellistäkin olla hänelle jättämättä takaisin\nhänen lainaamansa kalliit vaatteet! Ylistettiinhän heprealaistenkin\nseassa kiitollisuutta jalojen sydänten tärkeimmäksi velvollisuudeksi.\nVihattava olisi hän itselleenkin ollut koko elämänsä ijän, ellei hän\nvielä kerran olisi käynyt hänen luonaan!\n\nMutta nyt oli hänen rientäminen; sillä kun Hosea palajaisi, täytyi\nhänen olla lähtöön valmiina.\n\nJo sitoi hän jalkineita jalkoihinsa, mutta hitaasti se kävi, eikä hän\nkäsittänyt, miksi se hänestä tänään tuntui vaikealta.\n\nHäiritsemättä pääsi hän leirin läpitse. Temppelin edessä olevat\npyloonit ja obeliskit, jotka näkyivät hiljaa väräjävän kuumennetussa,\npölyisessä ilmassa, osoittivat hänelle suunnan, jota hänen tuli\nvaeltaa, ja pian kulki hän leveätä tietä, joka johdatti kaupungin\ntorille -- eräältä raskaasti hengittävältä kauppiaalta, joka aasillaan\nkuljetti muutamia säkkiä viiniä leiriin, sai hän tämän tietää.\n\nPaksu pöly peitti kuoppaisen tien ja puhalteli hänen ylitsensä, ja\nylhäältä vuodatti päivän tähti kuumevirran hänen paljaalle päälaelleen.\nHaavaa rupesi taas repimään, hienon pölyn täyttämä ilma tunkeutui\nhänen silmiinsä ja suuhunsa polttaen ja kirveltäen kasvoissa ja hänen\npaljailla jäsenillään.\n\nTuskallista janoa tunsi hän, ja hänen täytyi usein seisahtua, sillä\njalat tuntuivat hyvin raskailta. Vihdoin saapui hän kaivolle, jonka\njoku hurskas egyptiläinen oli tehnyt matkustajille ja vaikka se olikin\nkoristettu jumalan kuvalla, jota Mirjam oli neuvonut hänen välttämään\nkauhistuksena, joi hän kuitenkin juomistaan eikä luullut koskaan\nnauttineensa sellaista virkistystä.\n\nNyt ei hän enään peljännyt tainioksi tulevansa, niinkuin eilispäivänä,\nja vaikka hänen jalkansa tuntuivatkin raskailta, astui hän kuitenkin\nliukkaasti kohti; houkuttelevaa päämaalia. Mutta pian katosi hänen\njoustavuutensa taas, hänen otsastaan valui hiki, haavaa rupesi\nuudelleen repimään ja hänestä tuntui ikäänkuin rautavannes puristaisi\nhänen pääkalloansa kokoon. Nuo muutoin terävät silmätkin kielsivät\npalveluksensa, sillä mitä ne tahtoivat käsittää, hämmentyi tien\ntomuun, ja taivaan ranta liekkui ylös ja alas hänen silmäinsä edessä;\nmyöskin tuntui hänestä, niinkuin astuisi hän pehmeällä suomaalla kovan\nkivitetyn tien sijasta.\n\nMutta kaikki tämä ei häntä paljon murehduttanut, sillä niin rikas ja\nkirjava ei ollut hänen sisällinen elämänsä koskaan ollut. Ihmeellisen\nkirkkain: esiintyivät hänen ajatuksensa hänen mielikuvituksessaan.\nKuva toisensa perään ilmeni hänen sielunsa! avonaisten silmäin\neteen, ei hänen tahdostaan, vaan se oli niinkuin joku salainen\nvoima hänen ulkopuolellaan olisi sen vaikuttanut. Milloin oli hän\nlepäävinään Kasanan jalkain juuressa, painavinaan päänsä hänen\nsyliinsä ja katsovinaan hänen kauniisin kasvoihinsa -- milloin näki\nhän Hosean kiiltävässä sotapuvussaan niinkuin aivan äsken, mutta vielä\nihanampana ja teltan heikon valon asemasta ympäröittynä punaisella\nvalkeanhohteella. Sitten kulkivat hänen laumainsa kauniimmat härjät ja\noinaat hänen ohitsensa ja sillä välin tuli hänen mieleensä lauseita\nniistä sanomista, joita hän oli muistoonsa pannut; jopa toisinaan oli\nhän kuulevinaan ikäänkuin huudettaisiin niitä kovalla äänellä hänelle.\nMutta ennenkuin hän oikein käsitti niiden tarkoituksen, ilmestyi\nihmeellisen loistavana tahi äänellisellä, suhisevalla kaiulla jotakin\nuutta hänen sisällisen silmänsä ja korvansa eteen.\n\nNiin astui hän eteenpäin horjuen niinkuin juopunut, otsa tippuen\nhikeä ja kurkku kuivana. Ehdottomasti nosti hän toisinaan kättään,\npyyhkiäkseen pölyä hehkuvista silmistään, mutta vähän hän välitti, että\nne epäselvästi näyttivät, mitä hänen ulkopuolellaan tapahtui; sillä\nmitään ihanampaa ei voinut löytyä, kuin mitä hän näki, käännettyään\nsilmänsä sisäänsä.\n\nTosin huomasi hän monesti kärsivänsä tuskaa ja silloin tunsi hän halua\nuupuneena heittäytyä maahan, mutta uudelleen toipui hän harvinaisesta\nhyvinvoinnin tunteesta. Vihdoin luuli hän, että hänen päänsä kasvoi ja\npaisui ensiksi niin suureksi kuin tuon kivimöhkäleen pää, jonka hän\neilen oli nähnyt temppelin porteilla, sitten palmujen korkuiseksi tien\nohella ja vihdoin sellaiseksi, että se ulottui sumuihin taivaslaella ja\nyli niidenkin. -- Ja nyt tunsi hän äkkiä ikäänkuin käsittäisi tämä pää,\nmikä oli hänen, koko maan piirin ja hän painoi kätensä ohimoilleen ja\ntuki otsaansa; sillä kaula ja hartiat olivat tulleet liian heikoiksi\nkantamaan sellaisen jättiläispään kuormaa ja tämän harhaluulon\nhallitsemana parkasi hän kovasti ja vaipui horjuvin polvin tainiona\npölyyn.\n\n\n\n\nYhdeksäs Luku.\n\n\nSamaan aikaan vei eräs kamariherra Mosean vastaanottosaliin.\n\nVaikka muutoin vastaanottoon käsketyt alamaiset tuntikausia saivat\nodottaa, ei heprealaisen kärsivällisyyttä kuitenkaan kauvan aikaa\nkoeteltu. Tänä syvimmän surun aikana olivat linnan avarat huoneet,\njoissa muulloin oli kylläkin melua ja hälinää, aivan kuin autiot; vaan\nmyös monet miehet ja naiset kuningasparin lähimmästä piiristä olivat\nruton vuoksi pakoon painuneet ja olivat ilman lupaa lähteneet matkaan.\n\nAinoastaan siellä ja täällä nojasi yksinäinen pappi, virkamies tai\nhovipalvelija pilaria vastaan tai istui kädet kasvoillaan laattialla,\nodottaen käskyä. Vartijat astuivat alaslasketuin asein edes ja\ntakaisin, jupisten kolkosti itsekseen. Silloin tällöin hiipivät\nmuutamat papit surupuvuissaan ruton saastuttamien huoneitten läpi ja\nheiluttelivat vaijeten hopea-astioita, joista lemusi väkevä hartsin ja\nkatajan haju.\n\nTuntui ikäänkuin raskas paino olisi levännyt linnan ja sen asukkaitten\npäällä; sillä paitsi surua rakastetusta, kuninkaanpojasta, mikä\nraskautti monen sydäntä, tuli vielä lisäksi kuoleman pelko ja erämaan\ntuuli, joka riisti ruumiilta ja hengeltä niiden virkeyden.\n\nTäällä valta-istuimen läheisyydessä, missä muutoin toivo ja\nkunnianhimo, kiitos ja pelko, innostus ja viha panivat silmät\nkirkkaasti loistamaan, kohtasi Hosea tänään kaikkialla kumartuneita\npäitä ja tylsiä silmäyksiä.\n\nAinoastaan Baï'jia, Amonin toista profeettaa, ei näkynyt murhe eikä\ntuska, eikä myöskään päivän uuvuttava ilma vaivaavan, sillä hän\ntervehti etusalissa Hoseaa niin iloisesti ja vilkkaasti kuin muulloin\nkoskaan ja vakuutti hänelle sitten -- vaikka tosin hiljaisella\nkuiskeella -- ettei kukaan sallisi hänen kärsiä siitä, mitä hänen\nomaisensa olivat rikkoneet. Mutta kun heprealainen rohkeasti tunnusti,\nettä hän, linnaan kutsuttaessa, oli ollut lähdössä ylipäällikön\nluo pyytääkseen eroa sotapalveluksesta, keskeytti pappi häntä ja\nmuistutti siitä kiitollisuudesta, niitä hän, Baï, oli velkaa hänelle,\nhenkensä pelastajalle. Sitten vakuutti hän, että hän olisi koettava\nkaikkea pidättääkseen häntä sotajoukossa ja osoittaakseen hänelle,\nettä Egyptiäsi -- faraonkin tahtoa vastaan, ja hänestä tahtoi hän\nsalaa puhua hänen kanssaan -- ymmärrettiin arvostella oikeata ansiota\nkatsomatta persoonaan ja sukuperään.\n\nMutta heprealaisella oli vain vähän aikaa vakuuttaa vakaista\naikeistaan; sillä ylimmäinen kamariherra keskeytti hänen, saattaakseen\nhänet \"hyvän jumalan\" [eufemistinen nimitys Faraolle] kasvojen eteen.\n\nVähemmässä, kuningasperheen asuinhuoneen vieressä olevassa,\nvastaanottosalissa odotteli Farao heprealaista.\n\nSe oli komea huone, mikä tänään näytti vielä suuremmalta kuin muulloin,\njolloin suuret ihmisjoukot sen täyttivät; sillä ainoastaan muutamat\nhovimiehet ja papit sekä muutamat kuningattaren naisista seisoivat\njoukoissa ja syvästi surullisina valta-istuimen vieressä; mutta sitä\nvastapäätä istuivat piirissä laattialla strutsin sulilla koristetut\nkirjanoppineet ja kuninkaan neuvosto.\n\nKaikki kantoivat he murheen merkkejä, ja että kuolema tässäkin linnassa\noli uhrinsa vaatinut, sitä todisti itkijäin yksitoikkoinen, valittava\nlaulu, josta silloin tällöin korkea-ääninen, kimeä, väräjävä ulina\nkuului: Se tunkeutui kuninkaan huoneuston sisimmästä osasta hiljaisten\nhuoneitten läpi tähän saliin.\n\nHallitsijapari istui mustilla peitteillä verhotulla, kulta- ja\nelefanttiluisella leposijalla. Loistavan puvun asemasta olivat he\npuetut mustiin vaatteisiin ja ylhäinen puoliso ja äiti, joka suri\nesikoistaan, nojasi liikkumattomana ja kumartuneella päällä korkean\npuolisonsa olkapäätä vasten.\n\nFaraokin katseli jäykästi ja ikäänkuin uneen vaipuneena laattiaan.\nHallitsija-sauva oli liukunut hänen kädestään ja lepäsi hänen polvillaan.\n\nKuningatar oli riistetty kuolleen poikansa ruumiin äärestä, mikä oli\npalsamoitavaksi jätetty ja vasta vastaanottosalin kynnyksellä oli hän\nvoinut hillitä kyyneleitänsä. Vastustaa ei hän ajatellutkaan; sillä\nkovin järkähtämätön tapa vaati kuningattaren läsnäoloa merkillisimmissä\nvastaanotoissa. Tämä olisi kylläkin voitu täksi päivää välttää, ellei\nfarao olisi vaatinut hänen läsnäoloansa, ja hän tiesi mitä tässä piti\naikaansaatavan ja hyväksyi sen, sillä hän pelkäsi heprealaisen Mesun\nvoimaa, hänen, jota hänen heimolaisensa kutsuisit Mosekseksi, ja hänen\njumalaansa, joka oli niin kauheasti etsinyt heitä. Oi, olihan hänellä\nvieläkin monta lasta kadotettavana ja hän tunsi Mesun lapsuudesta\nalkain, ja tiesi myöskin kuinka korkeaksi suuri Ramses, hänen\npuolisonsa isä ja jalo edeltäjä, oli arvostellut tämän muukalaisen\nviisautta, joka oli tullut kasvatetuksi yhdessä hänen poikainsa kanssa.\n\nOi, jos onnistuisi sovittaa tätä miestä! Mutta Mesu oli omainsa kanssa\nmatkustanut pois sieltä, hän tunsi hänen rautaisen luonteensa ja oli\nsaanut kokea, että tuo peljättävä mies oli varustettu ei ainoastaan\nfaraon uhkauksia, vaan hänenkin palavia rukouksiansa vastaan.\n\nNyt odotti kuningatar Hoseaa ja jos kukaan, niin oli se Nun'in poika,\nensimmäinen mies heprealaisten seassa Taniksessa, joka voi matkaan\nsaada sitä minkä he, hänen puolisonsa ja Rui, tuo vanha ensimmäinen\nprofeetta ja Amonin ylimmäinen pappi, koko maan papiston pää, joka\nsamalla oli ylituomari, rahaston ylihoitaja ja maaherra ja oli\nseurannut hovia Thebestä Tanikseen, katsoivat parhaimmaksi kaikille.\n\nEnnenkuin kuningatar saatettiin vastaanottosaliin, oli hän sitonut\nseppeleitä rakastetulle vainajalle ja lotuskukat, kannukset,\nmalvat ja pajunlehdet, joista hän aikoi sitoa seppeleet, oli hänen\ntoivomuksestaan kannettu hänen perässään. Tuossa ne nyt olivat hänen\nedessään pöydällä ja hänen helmassaan, mutta hän tunsi itsensä\nikäänkuin halvatuksi ja käsi, jonka hän ojensi niitä ottamaan, kielsi\npalveluksensa.\n\nHänen puolisonsa vasemmalla puolella, eräällä matolla, istui Rui,\nAmonin ensimmäinen profeetta, ukko, joka jo kauvan oli astunut yli\nyhdeksännen kymmenennen ikävuotensa. Hänen ruskeissa kasvoissaan, jotka\nolivat yhtä ryppyiset ja uurteiset kuin vahvan tammen kuori, säihkyi\nkaksi viisasta, paksujen valkeain silmäkarvain varjostamaa silmää\nikäänkuin komeat kukat kuivassa pensaassa ja erosivat omituisesti hänen\nlaihasta, kokoonkyyristyneestä ja kymärästä vartalostaan.\n\nAsiain johdon oli ukko jonkun aikaa sitten jättänyt toiselle\nprofeetalle, Baïlle, mutta arvonsa, sijansa faraon sivulla ja\nistuimensa neuvostossa piti hän, ja niin vähän kuin hän puhuikin, tuli\nhänen mielipiteensä kuitenkin useammin päätökseksi kuin tuon puheliaan,\ntulisen ja paljon nuoremman toisen profeetan mielipide.\n\nAina siitä ajasta kuin rutto tunkeutui linnaan, ei ollut ukko luopunut\nfaraon sivulta ja kuitenkin tunsi hän tänään itsensä vilppaammaksi\nkuin muulloin. Kuuma erämaan tuuli, joka muita näännytti, teki\nhyvän vaikutuksen hänessä, sillä häntä vilutti aina, huolimatta\npantterintaljoista, jotka peittivät hänen hartioitaan ja selkäänsä, ja\ntämän päivän kuumuus lämmitti hänen vanhaa jähmettyvää vertansa.\n\nHeprealainen Moses oli ollut hänen oppilaansa, ja valtavampaa luonnetta\nei hänellä koskaan ollut johdatettavana eikä hengen lahjoilla\nrikkaammin varustettua nuorukaista opetettavana. Hänen kauttansa oli\nheprealainen tullut korkeimpiin salaisuuksiin vihityksi. Hänellä oli\nollut suurimmat toiveet hänestä Egyptin ja sen papiston eduksi ja kun\nMesu oli lyönyt kuoliaaksi voudin, joka oli julmalla tavalla ruoskinut\nerästä hänen kansalaistaan, ja sen jälkeen paennut erämaahan, oli ukko\nniin pahakseen pannut tämän tapauksen, kuin olisi hänen oma poikansa\nsen tehnyt ja täytyisi kärsiä seuraukset siitä. Esirukouksillaan oli\nhänen onnistunut hankkia Mosekselle armoa; mutta kun tämä oli palannut\nEgyptiin ja hänessä oli tapahtunut, minkä virkaveljet nimittivät hänen\n\"lankeemisekseen\", oli hän valmistanut hänelle vielä syvemmän surun\nkuin paollaan. Jos hän, Rui, olisi ollut nuorempi, niin olisi hän\nvihannut häntä, joka oli pettänyt hänen kauniimmat toiveensa, mutta\nukko, jolle ihmissydän oli niinkuin avonainen kirja ja joka vapaana\nennakkoluuloista osasi asettua kanssa-ihmisensä sieluntilaan, tunnusti\nitsekseen, että se oli ollut hänen oma vikansa, kun ei hän edeltäpäin\naavistanut oppilaansa muutosta.\n\nMesu, heprealainen, oli kasvatuksen ja opetuksen kautta tehty\negyptiläiseksi papiksi hänen ja jumaluuden mielen mukaan; mutta\nsittenkuin hän kerran oman kansansa eduksi oli nostanut kätensä niitä\nvastaan, joihin ihmisellinen viisaus ja tahto oli hänen liittänyt, oli\nhän eronnut egyptiläisistä ja tullut sukunsa oikeaksi pojaksi ja missä\ntämä lujatahtoinen ja ylevämielinen mies kulki edellä, siellä täytyi\nmuiden seurata perässä.\n\nYlimmäinen pappi tiesi myöskin mitä tuo luopio aikoi sukukunnalleen\nantaa; sillä hän oli sen itse tunnustanut hänelle. -- Se oli usko\nyhteen ainoaan Jumalaan. Mesu oli silloin todistanut vääräksi syytöksen\nvalapattoisuudesta ja vakuuttanut ei suinkaan kavaltaneensa mysteriain\n(salaisuuksien) \"ainoata\" heprealaisille, vaan ainoasti johdattaneensa\nheitä sen Jumalan luo, jota he jo olivat palvelleet, ennenkuin\nJooseppi ja hänen veljensä tulivat Egyptiin. Tosin oli vihittyjen\n\"ainoa\" monessa suhteessa heprealaisten Jumalan kaltainen, mutta\nsepä juuri olikin rauhoittanut tuota vanhaa viisasta, sillä kokemus\noli häntä opettanut, ettei rahvas tyydy yhteen ainoaan näkymättömään\nJumalaan, jota moni edistyneempikin henki hänen oppilaistaan ainoastaan\nvaikeudella voi käsittää. Kansan mies ja nainen tarvitsivat aistimilla\ntunnettavampia kuvia kaikesta merkittävästä, jonka vaikutuksen\nhe itsessään ja ympärillään tunsivat ja sellaisia antoi heille\negyptiläisten uskonto. Minkä käsityksen voi lemmenliekistä sairas\nneitonen saada luovasta ja maailman juoksua johtavasta näkymättömästä\nvoimasta? Ystävällisen Hathor'in luo, joka voitollisissa käsissään\npitelee sydäntä sydämeen sitovia siteitä, tuon kauniin, voimallisen\nsukupuolikumppanin luo tunsi hän itsensä vedetyksi ja hänelle voi\nhän luottamuksella tunnustaa, mikä hänen rintaansa ahdisti. Äiti,\njoka tahtoi pelastaa rakkaan lapsen kuolemasta, mitä merkitsi hänen\npieni kärsimisensä tuolle käsittämättömän suurelle, koko maailmaa\nhallitsevalle kaikkivallalle? Mutta hyvää Isis'tä, joka itse oli\nitkenyt silmänsä punaisiksi syvässä surussa, häntä voi hän käsittää!\nJa kuinka usein tapahtuikaan Egyptissä, että nainen määräsi miehen\nsuhdetta jumaliin!\n\nMyöskin oli ylimmäinen pappi nähnyt kylliksi monta heprealaista\nmiestä ja naista hurskaina rukoilijoina maansa pyhästöissä. Vaikka\nMoses saattaisikin heitä siihen, että he tunnustaisivat hänen\njumalaansa, niin näki hän, kokenut ukko, varmaan edeltäpäin, että\nhe pian kääntyisivät pois tuosta näkymättömästä hengestä, jonka\naina täytyi jäädä heille vieraaksi ja käsittämättömäksi ja että he\nsuurissa laumoissa rientäisivät takaisin niiden jumalien luo, joita he\nkäsittivät.\n\nNyt uhkasi Egyptiä maa- ja rakennustyömiesten puute, joita niin hyvin\ntarvittiin, mutta Rui uskoi saatavan ne takaisin.\n\n\"Missä hyvät sanat riittävät, siellä levätköön miekka ja joutsi\", oli\nhän vastannut toisen profeetan Baï'n vaatimukseen ajaa poisvaeltavia\ntakaa ja hävittää heidät. \"Ruumiita on meillä yllinkyllin maassa; työtä\ntekevistä käsistä on meillä puute. Pitäkäämme siitä kiinni, mikä meiltä\nuhkaa kadota.\"\n\nJa nämä lempeät sanat olivat aivan faraon mielen mukaan, sillä hän oli\nkyllin kärsinyt kurjuutta ja olisi pitänyt viisaampana aseettomana\nastua leijonan häkkiin, kuin vielä kerran uhoitella tuon peljättävän\nheprealaisen vihaa.\n\nSentähden oli farao sulkenut korvansa toisen profeetan kiivaille\nsanoille, jonka ponteva ja tarmokas menettelytapa teki sitä suuremman\nvaikutuksen häneen, jota epäröivämpi hän itse oli, ja rauhoitettuna\nja ikäänkuin uuden toivon virkistämällä oli hän suostunut vanhan Ruin\nesitykseen lähettää Hosea heimolaistensa luo, keskustelemaan heidän\nkanssansa faraon nimessä.\n\nToinenkin profeetta, Baï, oli vihdoin hyväksynyt tämän ehdotuksen,\nsillä siten sai hän uutta apua sen valta-istuimen sortamiseen, jonka\nhän aikoi kumota. Jos heprealaiset uudestaan asettuisivat maahan,\nniin kantoi ehkä jo silloin prinssi Siptoh, joka ei pitänyt mitään\nrangaistusta liian kovana heprealaisten päämiehille, joita hän vihasi,\nvaltikkaa tuon heikon Menephtah-kuninkaan asemasta.\n\nMutta ensiksi piti paholaisia viivyteltämän ja Hosea oli siihen toimeen\nmies paikallaan; mutta ei kukaan ollut Baï'n mielestä sopivampi\nvoittamaan suoran soturin luottamusta kuin Farao itse ja hänen korkea\npuolisonsa. Tätä mielipidettä oli ylimmäinen pappi Ruikin, ehkei\nhän ollut osallinen salaliitossa, ja sentähden oli päätetty, että\nhallitsijapari keskeyttäisi kuoleman valituksensa ja ottaisi itse\nheprealaisen vastaan.\n\nTämä oli laskeutunut alas valta-istuimen eteen ja noustuaan jälleen\nylös katselivat kuninkaan kasvot häntä surullisesti, mutta kuitenkin\nlempeästi.\n\nNiinkuin tapa vaatii, olivat hiukset ja parta isältä, jonka\nesikoinen oli kuollut, joutuneet partaveitsen uhriksi. Kerran\nolivat ne kiiltävän mustina ympäröineet hänen kasvojansa, mutta\nkahdenkymmenen vuotinen surullinen hallitus oli tehnyt harmaiksi\nmolemmat ja hänen vartalonsakin oli kadottanut pystysuoran asentonsa\nja näytti veltosti ja ukkomaisesti kumartuneelta, vaikka hän tuskin\noli viidennettä kymmenennettä ikävuottaan vanhempi. Kauniit olivat\nhänen säännöllisesti muodostuneet kasvonsa yhä vielä, ja niiden\nsurullisissa, pehmeissä piirteissä, joissa ei näkynyt mitään\npontevuutta, oli jotakin surkuttelua herättävää, erittäinkin kun\nhymyilevä juonne antoi suulle sydäntä voittavan lumouksen. Hitaisuus,\njolla hän oli tottunut liikkumaan, teki tuskin mitään haittaa hänen\nylevälle olennolleen, mutta hänen sointuva äänensä kaikui harvoin\ntoisin kuin heikolta ja ikäänkuin apua tarvitsevalta. Hän ei ollut\nsyntynyt hallitsijaksi, sillä kolmetoista vanhempaa veljeä oli jo\nkuollut, ennenkuin oikeus faraojen istuimeen oli hänelle langennut,\nja niin oli hän maan kauniimpana nuorukaisena, naisten suosikkina\nja onnen kevytmielisenä lempilapsena viettänyt miehuutensa ikään\nasti huoletonta ja nautintorikasta elämää. Sitten oli hän seurannut\nisäänsä, suurta Ramsesta ja tuskin oli hän valtikkaan tarttunut, kun\nlibyalaiset useitten liittolaisten kanssa olivat nousseet Egyptiä\nvastaan Hänen edeltäjäinsä sodissa harjaantuneet joukot ja heidän\njohtajansa auttoivat häntä voittoon; kahdenkymmenen vuoden aikana,\njotka olivat kuluneet Ramseksen kuolemasta, olivat hänen joukkonsa\nharvoin saaneet levätä; sillä kapinoita oli milloin idässä, milloin\nlännessä tukahdutettavana ja sen sijaan että hän Thebessä, jossa hän\noli viettänyt monta ihanaa vuotta, taipumuksensa mukaan, ihanimmassa\nkaikista linnoista, saisi iloita rauhan lahjoista ja etevien\nmiesten seurustelusta, jotka juuri siihen aikaan siellä tutkivat ja\nrunoilivat, täytyi hänen milloin seurata sotajoukkoa sotaan, milloin\nhallita ala-Egyptin pääkaupungissa Taniksessa järjestääkseen tämän\nrajamaan tukalia oloja. Niin tahtoi vanha Rui ja kuningas suostui\nmielellään hänen johtonsa alaiseksi, olihan hänen isänsä, valtakunnan\npyhimys Thebessä ja sen ylimmäinen pappi, viimeisinä vuosina tullut\nrikkaammaksi ja voimallisemmaksi kuin kuninkaallinen huone, ja\nMenephtah'n velton olennon mukaista oli parempi olla välikappaleena\nkuin johtavana kätenä, saati vain faraon ulkonaiset kunnianosoitukset\nannettiin hänelle, sillä niistä piti hän erittäin tarkan vaarin,\njotavastoin hän ei koskaan niin paljon välittänyt vakavammista\nseikoista.\n\nTuo lempeä alentavaisuus, jolla farao vastaanotti Hosean, ilahdutti\nja häiritsi häntä samalla kertaa; mutta hän sai rohkeutta vapaasti\ntunnustamaan, että hän halusi päästä virastaan ja siitä valasta\nvapaaksi, jonka hän oli sotajoukolle tehnyt.\n\nLevollisesti kuunteli kuningas häntä ja vasta tunnettuansa, että\nse oli hänen isänsä käsky, mikä saatti häntä tähän, viittasi farao\nylimmäiselle papille, jolloin tämä puhui hiljaisella, vaikeasti\nymmärrettävällä äänellä:\n\n\"Poika, joka alttiiksi panee suuria asioita, pysyäkseen isälleen\nkuuliaisena, on varmaankin uskollisin hyvän Jumalan palvelijoista.\nNoudata siis Nun'in kehoitusta. Auringon poika, yli- ja ala-Egyptin\nherra, laskee sinut vapaaksi; mutta minun, hänen palvelijansa, kautta\npanee hän sinulle ehdon.\"\n\n\"Ja kuinka se kuuluu?\" kysyi Hosea.\n\nSilloin viittasi farao toistamiseen ylimmäiselle papille ja hänen\nitsensä vaipuessa valta-istuimelle takaisin, nosti ukko kirkkaat\nsilmänsä Hoseaan ja vastasi:\n\n\"Mitä molempain maailmain herra sinulta pyytää on helppo täyttää. Sinä\nolet jälleen tuleva hänen omakseen, meidän omaksemme, niinpian kuin\nsinun, kansasi ja sen johtajat, jotka ovat saattaneet niin paljon\nkärsimistä tämän maan yli, tarttuvat auringon pojan jumalalliseen\nkäteen, mikä sovinnollisesta ojennetaan heille, ja taaskin antautuvat\nhänen valta-istuimensa hyväntekeväisen varjon alle. Runsailla\narmonsa osoituksilla aikoo hyvä Jumala sitoa luopuneet itseensä ja\nvaltakuntaansa, niinpian kuin he erämaasta ovat kotiin palanneet,\njossa he aikovat uhrata heidän Jumalalleen. Käsitä oikein minua!\nMikä raskautti kansaa, jonka seassa olet syntynyt, on siltä pois.\notettava. Uudessa laissa aikoo suuri Jumala antaa sille laajat\nvapaudet ja edut, ja mitä me lupaamme, se kirjoitetaan muistoon ja\ntodistetaan meidän ja teidän puolelta uutena, kelvollisena liittona\nlapsille ja lastenlapsille. -- Mutta jos se on tapahtunut rehellisellä\naikomuksella, pitää se viimeiseen päivään meidän puoleltamme, ja jos\nsinun heimolaisesi ovat suostuneet siihen, olette halukas taaskin\ntulemaan meikäläiseksi?\"\n\n\"Ota välittäjän toimi vastaan, Hosea\", tarttui tässä kuningatar ukon\npuheesen hiljaisella äänellä ja katseli surevin silmin rukoilevasti\nheprealaisen kasvoihin. \"Minua kauhistuttaa Mesun viha ja mitä\nmeihin tulee, teemme kaikki mitä voimme, voittaaksemme hänen vanhan\nystävyytensä. Sano hänelle nimeni ja muistuta häntä niistä päivistä,\njolloin hän minulle, pienelle Isisnefert'ille, nimitteli ne kasvit,\njotka minä toin hänelle, ja minulle ja sisarelleni selitti niiden\nhyötyä ja vahinkoa silloin kuin hän kävi kuningattaren, hänen toisen\näitinsä luona, naishuoneustossa. Anteeksiannetut ja unohdetut ovat ne\nhaavat olevat, jotka hän teki sydämihimme. Ole nyt sanansaattajanamme,\nHosea, äläkä kieltäydy\".\n\n\"Sellaiset sanat sellaisesta suusta\", vastasi sotilas, \"ovat ankaria\nkäskyjä ja tekevät kuitenkin hyvää sydämelle! Välittäjän viran otan\ntoimekseni.\"\n\nSilloin nyökäytti vanha ylimmäinen pappi hyväksyen hänelle ja huudahti:\n\"Niin toivon minä, että tästä lyhyestä hetkestä kasvaa pitkä siunauksen\naika. Mutta huomatkaa tarkasti, missä lääkkeet auttavat, siellä\nvältettäköön leikkaaminen ja polttaminen! Missä silta johtaa virran\nyli, siellä kartettakoon uiminen pyörteen lävitse\"!\n\n\"Niinpä todella kartettakoon pyörre\", kertoi farao ja kuningatar sanoi\nsamaa ja katseli uudelleen kukkia helmassaan.\n\nNeuvottelu alkoi.\n\nKolme kirjuria istahti permannolle aivan ylimmäisen papin viereen,\nkuullakseen hänen alhaista ääntään ja piirissä istuvat kirjanoppineet\nja neuvonantajat ottivat kirjoituskalut esiin ja työskentelivät kohta\nkirjoitusneuvolla elikkä pensselillä, pitäen papyruslehteä vasemmassa\nkädessään, sillä ei mitään saanut jäädä merkitsemättä mitä sanottiin ja\npäätettiin faraon kasvojen edessä.\n\nTämän nyt seuraavan keskustelun aikana kuultiin vain hiljaisia\nkuiskeita salissa; liikkumattomina pysyivät vartijat ja hovimiehet\npaikoillaan ja kuningaspari katseli mykkänä ja jäykästi niinkuin unessa\neteensä.\n\nEi olisi faraolle eikä hänen puolisolleen ollut mahdollista käsittää\nmiesten hiljaista puhetta, mutta egyptiläiset eivät lopettaneet\nlausetta katsahtamatta ylös kuninkaasen ikäänkuin saadakseen hänen\nsuostumuksensa. Hoseakin noudatti heidän hyvin tuttua tapaansa ja\nalensi samoin kuin muutkin äänensä; mutta kun jonkun kerran toisen\nprofeetan eli kirjanoppineitten esimiehen ääni kuului kovemmin nosti\nfarao päänsä ylös ja kertoi ylimmäisen papin lauseen: \"Missä silta\njohtaa virran yli, siellä kartettakoon uiminen pyörteen lävitse\",\nsillä nämä sanat sisälsivät tarkasti mitä hän ja kuningatar toivoivat:\nEi mitään taistelua! Rauhaa heprealaisten kanssa ja rauhaa heidän\npeljättävältä johtajaltaan ja hänen Jumalansa vihalta, kadottamatta\nkuitenkaan poisvaeltajain ahkeria käsiä!\n\nNiin edistyi keskustelu eteenpäin ja kun neuvottelevien hyminä ja\nkirjoitusruovon rapiseminen oli kestänyt tunnin, pysyi kuningatar\nyhä paikoillaan, mutta farao rupesi liikkumaan ja korotti äänensä\nkovemmaksi, sillä hän alkoi peljätä, että toinen profeetta, joka vihasi\nsitä miestä, jonka siunausta hän halusi ja jonka vastustus näkyi niin\nkauhealta, asettaisi välittäjälle sellaisia ehtoja, jotka olivat\nmahdottomia täyttää.\n\nMutta mitä hän sanoi, oli vain uusi kehoitus neuvostolle ajattelemaan\nsiltaa virran yli ja kysyvä silmäys kirjanoppineitten esimieheen\nsaattoi tätä rauhoittamaan häntä, sillä kaikki oli hyvin päin. Hosea\noli vain pyytänyt, että voudeiksi, jotka valvoivat työtä tekevää\nkansaa, ei enää valittaisi libyalaisia, vaan heprealaisia, joiden\nvaali tapahtuisi hänen kansansa vanhimpain kautta ja laillistettaisiin\nEgyptin hallituksen vahvistuksella.\n\nSilloin heitti farao levottomasti rukoilevan silmäyksen Baïjiin,\ntoiseen profeettaan ja muihin neuvonantajiin, mutta ensinmainittu\nkohautti haltioitaan synkällä katsannolla ja suostui tähänkin Hosean\nehtoon, olettamalla, että hän alisti oman mielipiteensä faraon\njumalallisen viisauden alle. Kiitollisesti kumartaen päätään hyväksyi\nJumala maailman istuimella sen miehen nöyryyden, jonka pyrinnöt jo\nusein olivat vastustaneet hänen omia toiveitaan ja sittenkuin \"kertoja\"\nelikkä julistaja oli julkilukenut erityiset kohdat liittokirjassa,\nvelvoitettiin Hosea vannomaan, että hän kaikissa tapauksissa palajaisi\nTanikseen kertomaan korkealle portille, kuinka hänen heimolaisensa\nolivat vastaanottaneet kuninkaan ehdotuksen.\n\nVarova päällikkö, joka tunsi ne juonet ja vehkeet, joista tämä paikka\noli liian rikas, teki tuon valan vastenmielisesti ja sittenkuin\nkirjallisesti hänelle vakuutettiin, ettei hänen vapauttaan mitenkään\nhäirittäisi, mihinkä päätökseen tahansa keskustelut johtaisivatkaan,\njahka hän vain voisi näyttää tehneensä mitä hän voi saadakseen kansansa\njohtajat liiton hyväksymään.\n\nVihdoin ojensi farao kätensä soturille suudeltavaksi ja sittenkuin\nHosea oli painanut huulensa kuningattaren hameen liepeelle, antoi\nylimmäinen pappi Rui viittauksen ensimmäiselle kamariherralle ja tämä\ntaas faraolle ja nyt tiesi hallitsija ajan olevan hänellä poistua ja\nhän tekikin sen mielellään ja uudistetulla rohkeudella, sillä hän uskoi\nparhaimmalla tavalla pitäneensä huolta omasta ja kansansa menestyksestä.\n\nHänen kauniilla, väsyneillä kasvoillaan liikkui valoisa päivänpaiste,\nja kun kuningatar niinikään noustuaan ylös näki hänen hymyilevän,\nhymyili hänkin. Vastaanottosalin kynnyksellä hengähti hallitsija\nsyvästi ja sanoi, kääntyen puolisoonsa: \"Jos vain Hosea toimittaa\nasiansa hyvin, niin pääsemme kyllä sillan ylitse\".\n\n\"Emmekä tarvitse uida pyörteessä\", pitkitti kuningatar samalla äänellä.\n\n\"Ja jos päällikkö onnistuu rauhoittamaan Mesun\", lisäsi farao, \"ja hän\nkehoittaa kansalaisiansa jäämään maahan --\"\n\n\"Niin otat sinä tämän Hosean -- hän näyttää ylevältä ja rehelliseltä\n-- niin otat hänen kuninkaan heimolaisten joukkoon\", keskeytti puoliso\nhäntä.\n\nMutta nyt luopui farao veltosta, kumartuneesta ryhdistään ja vastasi\ninnokkaasti:\n\n\"Kuinka olisi se mahdollista? Heprealaisen! Jos me ottaisimme hänet\nystäväin joukkoon eli auringonvarjon kantajaksi, niin olisi se\nkorkeinta! Ei ole helppoa tässä suhteessa varoa liika paljon taikka\nliika vähän!\"\n\nJota pitemmälle pariskunta eteni palatsin sisustaan, sitä\nkorkea-äänisempänä kaikui itkijäin valitus. Kuningattaren silmissä\nherätti se ensin kyyneleitä; mutta farao mietiskeli, minkä sijan hän\nantaisi Hosealle, jos hänen lähetyksensä onnistuisi.\n\n\n\n\nKymmenes Luku.\n\n\nHosean oli rientäminen, jos mieli aikanaan saavuttaa kansalaisensa,\nsillä jota kauvemmaksi he olivat ennättäneet, sitä vaikeammaksi tulisi\nhänelle saada Moseksen ja heimojen päämiehiä palajamaan ja hyväksymään\nliittokirjan.\n\nMitä tänäpänä oli tapahtunut, tuntui hänestä niin ihmeelliseltä, että\nhän piti sitä sen Jumalan sallimana, jonka hän oli löytänyt, ja se\nmuistutti häntä myös sivunimestä \"Josua\", se on: \"Hän, jonka apu Jehova\non\", minkä hän oli saanut Mirjamin kutsumuksesta Hän tahtoi mielellään\nkantaa sitä nimeä, sillä jos kohtakin hänestä ei ollut helppoa luopua\nsiitä, jota hän oli kunnialla kantanut, niin olivat kumminkin monet\nhänen sotatovereistaan kutsuneet itseään samalla nimellä. Ja hänen\nnimensä oli ihanalla tavalla toteutunutkin, sillä Jumalan apu ei ollut\nkoskaan selvemmin hänelle osoittautunut kuin tänä aamuna. Faraon\nhoviin oli hän astunut siinä luulossa, että hän, päättäneenä seurata\nkansaansa, kadottaisi vapautensa ja jätettäisiin pyövelille, mutta\nkuinka pian olivatkaan ne siteet katkenneet, jotka sitoivat hänet\nsotapalvelukseen. Ja senjälkeen oli hän vastaanottanut tehtävän, mikä\ntuntui hänestä niin suurelta ja ihanalta, että hän oli melkein uskoa\nisäinsä Jumalan kutsuneen häntä täyttämään sitä.\n\nHän rakasti Egyptiä. Se oli ihana maa. Missä voikaan hänen kansansa\nlöytää kauniimman kodin? Ainoastaan ehdot, joissa se oli elänyt, olivat\nkäyneet sietämättömiksi. Nyt oli sillä toivoa paremmista päivistä.\nHänen kansalaistensa vapaassa tahdossa oli palata Gosen'iin tai\nasettua Niilin länsipuolella olevaan maahan, jonka hedelmällisyyden\nja vesirikkauden hän tunsi. Ei kellään olisi oikeutta pakottaa sitä\npäivätöihin ja hänen ylitsensä, joka työntekijänä lainasi kätensä\nelonkorjuusen, tulisivat vain heprealaiset valvomaan, eikä enään kovat\nja julmat muukalaiset.\n\nEttä hänen maamiehensä piti tulla faraon alamaisiksi, oli päivänselvä\nhänellekin. Olivatpa Jooseppi, Efraim ja hänen poikansa, hänen\nesi-isänsäkin, kutsuneet itsensä siksi ja viihtyneet egyptiläisinä\nhyvin.\n\nJos liitto tulisi voimaansa, niin saisivat heimojen vanhimmat itse\nhoitaa kansan sisällisiä asioita. Huolimatta Amonin, toisen profeetan,\nvastaansanomisista, oli Moses määrätty uuden asumasijan maaherraksi.\nItse tulisi hän johtamaan aseellista joukkoa, suojelemaan piirin\nrajoja, ja heprealaisista sotilaista, jotka jo olivat osoittautuneet\nmonessa sodassa urhoollisiksi, tulisi uusia joukkoja muodostettaviksi.\nEnnen linnasta lähtemistään oli kuitenkin toinen profeetta Baï\nantanut hänelle monta salaista viittausta, jotka kokonaisuudessaan\njäivät hänelle epäselviksi, mutta joista kuitenkin tuli näkyviin,\nettä egyptiläisellä oli tärkeitä aikeita ja että hän, niinpian kuin\nvaltionjohto siirtyisi vanhan Ruin käsistä hänen käsiinsä, aikoi antaa\nhänelle suuria tehtäviä, ehkäpä kaikkien palkkasoturien johdonkin,\njoita nyt syrialainen nimeltä Aarsu komensi. Tämä teki hänet enemmän\nrauhattomaksi kuin iloiseksi. Mutta kumminkin tyydytti häntä, että hän\noli saanut aikaan, että maan itäinen raja pidettäisiin joka kolmantena\nvuonna avonaisena hänen maamiehilleen heidän päästäkseen erämaahan\nuhraamaan. Siihen näkyi Moses panevan suurimman arvon, mutta voimassa\nolevan lain mukaan ei ollut kenellekään sallittu ilman esivallan\nlupaa jättää tuota kapeata ja itää vastaan linnoituksilla saarrettua\nrajamaata. Ehkäpä tämän toivon myöntäminen tekisi tuon suuren johtajan\nsuosiolliseksi kansalle hyödyllistä liittoa kohtaan.\n\nNäiden keskustelujen aikana oli hän taaskin tullut huomaamaan, kuinka\nvieraaksi hän oli käynyt maanmiehilleen; ei hän edes voinut sanoa,\nmitä tarkoitettiin uhrilla erämaassa. Myös tunnusti hän suoraan faraon\nneuvonantajille, ettei hän ollut oikein selvillä kansan valituksista\neikä vaatimuksista, ja tämän hän teki säilyttääkseen maanmiehilleen\noikeuden monessa suhteessa muuttaa esittämiänsä ehtoja ja tehdäkseen ne\ntäydellisemmiksi.\n\nMitä saattoivat hänen omaisensa, mitä heidän johtajansa parempaa vaatia?\n\nTäynnä uutta toivoa tulevasta onnesta kansalleen ja hänelle itselleen\noli tulevaisuus hänen edessään.\n\nKun sovintoliitto tulisi toteutetuksi, niin oli aika hänellä perustaa\noma koti ja Mirjamin kuva näyttäytyi taasen hänelle kaikessa\njaloudessaan ja kauneudessaan. Hurmaavalta tuntui hänestä ajatus\nomistaa tuo ylevä nainen ja hän kysyi itseltään, oliko hän myös kyllin\nkelvollinen hänelle ja ellei olisi liika rohkeata pyytää omakseen tuota\njumalallista, ihanaa neitoa, profetissaa.\n\nHän oli elämää kokenut mies ja tiesi aivan hyvin, millaisen arvon\nvoi antaa heikon miehen lupauksille, jonka heikolle kädelle valtikka\noli liian raskas. Mutta hän oli ollut varovainen ja jos hänen\nkansansa vanhimmat suostuisivat sovintoon, tulisi liitto lause\nlauseelta piirrettäväksi metallitauluihin niinkuin kaikki muutkin\nsitovaiset välipuheet Egyptin ja vierasten kansojen välillä ja sitten\nripustettavaksi valtiotemppeliin Thebessä, faraon ja hänen kansansa\nedusmiesten allekirjoittamana. Sellaiset kirjoitukset -- sen hän oli\nnähnyt Chetan kanssa tehdyistä rauhan artikkeleista -- turvasivat ja\npitensivät valtiollisten liittokirjain lyhyttä aikaa. Todellakaan\nei hän ollut laiminlyönyt suojelemasta kansalaisiansa petokselta ja\nlupauksien rikkomisilta. Vahvemmaksi, luottavaisemmaksi, oloonsa\ntyytyväisemmäksi ei hän koskaan ollut itseänsä tuntenut kuin astuessaan\nuudestaan faraon vaunuihin ottaakseen jäähyväiset alamaisiltaan.\nRuin'kin salaiset selitykset ja ehdotukset häiritsivät häntä vähän\nenään, sillä hän oli tottunut tulevaisuudelle jättämään tulevaiset\nhuolet. Mutta leirissä odotti häntä eräs ikävä seikka, mikä kuului\nnykyaikaan; sillä kummastuksella, harmilla ja murheella sai hän kuulla,\nettä Efraim oli salaisuudessa jättänyt teltan, sanomatta kellenkään,\nmihin hän aikoi. Tarkasti tutkisteltuaan sai hän tietää, että\nnuorukainen oli nähty tiellä Tanikseen ja Hosea käski nyt uskollista\nkilvenkantajaansa tiedustelemaan poikaa kaupungissa ja, jos hän\nlöytäisi hänen, käskemään häntä seurata enoansa Succothiin.\n\nPäämies, otettuaan jäähyväiset sotilailtaan, läksi matkalle ja salli\nainoastaan vanhan tallirenkinsä seurata itseään.\n\nHäntä ilahutti, että adonit [vastaa jotenkin meidän ajutanttiamme] ja\nalapäälliköt, jotka olivat seisoneet häntä lähellä, kuten myöskin nuo\nkaraistuneet sotilaat, joiden kanssa hän oli kaikkia jakanut sodassa\nja rauhassa, hädässä ja puutteessa, niin julkisesti osoittivat,\nkuinka ero hänestä suretti heitä. Monen sodassa harmahtuneen miehen\nruskettuneille kasvoille valuivat kirkkaat kyyneleet, kun hän viimeisen\nkerran ojensi hänelle kätensä. Monet parrakkaat huulet suutelivat hänen\nvaatteensa liepeitä tai hänen jalkojaan ja jaloa libyalaista hevostaan,\njoka kaarevalla kaulallaan valmiina hyökkäämään eteenpäin, mutta\nratsastajansa hillitsemänä kantoi häntä heidän riviensä läpitse. Ensi\nkerran hänen äitinsä kuoleman jälkeen kävivät hänen silmänsä kosteiksi,\nkun uskolliset jäähyväis- ja suosion-huudot sydämellisesti ja\nkorkeaäänisesti kaikuivat hänen sotamiestensä miehuullisista rinnoista.\n\nNiin syvästi kuin tänä hetkenä ei hän koskaan ollut vielä tuntenut,\nkuinka hän oli kiintynyt näihin miehiin ja kuinka paljon hän piti\njalosta virastaan.\n\nMutta velvollisuus, jota hän nyt totteli, oli myöskin suuri ja ylevä,\nja se Jumala, joka oli päästänyt hänet hänen valastaan ja tasoittanut\ntien hänelle, niin että hän totisena ja uskollisena miehenä voi totella\nisänsä käskyä, vei hänet ehkä takaisin sotakumppanien luo, joiden\nsydämellisiä jäähyväisiä hän luuli kuulevansa, vielä sittenkin kun oli\nmahdotonta enään kuulla mitään.\n\nHänelle uskotun toimen koko ihanuus, jalo tunnelma miehellä, joka\nsiveellisellä vakavuudella ryhtyy vaikeaan tehtäväänsä, täydellinen\nonnellisuus rakastavalla, joka vakuutettuna ihanimpien toiveittensa\ntoteutuvan rientää valittuansa vastaan, tuli hänelle vasta silloin\nosaksi, kun hän jo oli jättänyt kaupungin taaksensa ja läpi tuon\ntasaisen, palmu- ja vesirikkaan lakeuden kiiruhti nopeassa ravissa\nkaakkoa kohti.\n\nPääkaupungin kaduilla ja valkaman läheisyydessä hiljentäessään\nhevosensa kulkua oli hän niin ajatuksissaan äskeisten kokemustensa\nja kadonneen pojan johdosta, että hän tuskin oli huomannutkaan\nlukuisia ankkurissa olevia laivoja, kirjavaa joukkoa laivanreitaajia,\nkauppiaita, merimiehiä ja kantajia Afrikan ja etu-Aasian mitä\nerilaisimmista heimoista, jotka tänne olivat virtailleet etsiäkseen\nvoittoa, sekä palvelijoita, sotilaita ja kerjäläisiä, jotka olivat\nseuranneet faraota Thebestä Ramseksen kaupunkiin.\n\nEi hän myöskään ollut nähnyt kahta korkea-arvoista miestä, vaikka\ntoinen heistä, joutsimiesten eversti Hornecht, oli hänelle viitannut.\n\nHe olivat vetääntyneet Seth-temppelin pyloonien välillä olevaan syvään\nporttiin suojellakseen itseään tomulta, jota erämaan tuuli alituisesti\najoi tien yli.\n\nKun eversti turhaan koetti vetää ohitse ratsastavan huomiota puoleensa,\nkuiskutti toinen, Baï, Amonin toinen profeetta, hänelle:\n\n\"Anna hänen olla! Hän saa kyllä aikanaan tietää, missä hänen\nsukulaisensa majailee.\"\n\n\"Sinulla on valta käskeä\", vastasi sotilas. Sitten pitkitti hän\ninnollisesti jo ennen alkamaansa kertomusta: \"Tuodessaan pojan oli hän\nsavenvalajan työhuoneessa olevan savikappaleen näköinen.\"\n\n\"Eipä ihmettäkään\", keskeytti häntä pappi, \"hän lepäsikin kyllin kauvan\ntomussa tiellä. Mutta mitä etsi hovimestarisi sotamiesten luona?\"\n\n\"Adon'iltani, jonka minä eilen ehtoolla lähetin ulos, olimme saaneet\ntiedon, että kova kuume vaivasi poikaparkaa ja sentähden pani Kasana\nviiniä ja imettäjänsä balsamia yhteen sekä lähetti vanhuksen sillä\nleiriin.\"\n\n\"Pojan vaiko päällikön luo\", kysyi profeetta veitikkamaisella\nhymyilyllä.\n\n\"Sairaan luo\", vastasi sotilas päättäväisesti ja hänen otsansa rypistyi\nuhkaavaisesti. Mutta hän maltti mielensä ja pitkitti ikäänkuin anteeksi\nanoen: \"Hänen sydämensä on pehmeä kuin vaha ja heprealainen poika,\nnäithän sinä hänet eilen...\"\n\n\"Soma poika, aivan naisten mielen mukaan!\" naurahti pappi. \"Ja joka\nsisarenpoikaa hyväilee, hän ei tee enolle vääryyttä.\"\n\n\"Sitä oli hänellä tuskin mielessään\", vastasi eversti jyrkästi.\n\"Muutoin näkyy tuo ilmainen heprealaisjumala omistavan yhtä terävät\nsilmät omiansa kohtaan kuin kuolemattomat, joita sinä palvelet, sillä\nhän vei Hotepun pojan luo, kun hän jo oli kuoleman kielissä. Uneksija\nolisi varmaankin ratsastanut hänen ohitsensa, sillä pöly oli jo --\"\n\n\"Muuttanut hänet savikappaleeksi. Mutta sitten?\"\n\n\"Silloin näki vanhus äkkiä jotakin kullalta hohtavaa harmaassa pölyssä\n--\"\n\n\"Ja sille kumartaa jäykin niska.\"\n\n\"Aivan niin! Minun Hotepuni teki samoin ja leveä kultarengas, jota\npoika kantoi, kuulsi auringossa ja pelasti hänen henkensä.\"\n\n\"Ja parasta on, että poika nyt on meillä.\"\n\n\"Niinpä kyllä, minuakin ilahduttaa nähdessäni hänen avaavan silmänsä\nuudestaan. Sitten tointui hän yhä paremmaksi ja lääkäri luulee hänen\nolevan nuorten kissojen kaltaisen, niin ettei hänen henkensä ole\nvaarassa. Mutta hänellä on kova kuume ja hän puhuu kaikenlaisia\nhulluja asioita kielellään, joita ei tyttäreni vanha imettäjä, vaikka\nonkin Askalonista, oikein ymmärrä. Ainoastaan Kasanan nimen luuli hän\neroittavansa.\"\n\n\"Siis taaskin nainen, joka vaikuttaa onnettomalta.\"\n\n\"Lopeta tuo pila, pyhä isä\", vastasi eversti ja puri huuleensa. \"Siveä\nleski ja tuollainen parraton poika!\"\n\n\"Niin nuorena\", väitti pappi hämmästymättä, \"joutuvat nuoret perhoset\npikemmin täysin puhjenneitten ruusujen kuin nuppujen paulaan ja tässä\ntapauksessa\", lisäsi hän vakavammin, \"on se oivallista. Meillä on\nHosean sisarenpoika vallassamme ja sinun on pitäminen huoli siitä,\nettei hän pääse pauloista.\"\n\n\"Sinä tarkoitat\", huusi sotilas, \"että meidän on rajoittaminen hänen\nvapauttansa?\"\n\n\"Sinäpä sen sanot.\"\n\n\"Mutta sinä kunnioitat hänen enoansa.\"\n\n\"Kyllä! Mutta vielä enemmän valtiota.\"\n\n\"Tämä poika --\"\n\n\"Hänessä on meillä hyvä vakuus. Hosean miekka oli meille hyvin\nhyödyllisenä välikappaleena, mutta jos sitä kantava käsi on vielä\nkorkeamman vallassa, kuin me tunnemme...\"\n\n\"Sinä tarkoitat Mesua, heprealaista?\"\n\n\"Silloin lyö Hosea meihin yhtä syvät haavat kuin ennen viholliseemme.\"\n\n\"Mutta minä olen jo useamman kerran kuullut sinun suustasi, ettei hän\nvoi tehdä väärää valaa.\"\n\n\"Ja minä pysyn sanassani, hän on tänään osoittanut sen ihmeellisellä\ntavalla. Päästäkseen irti valastaan pisti hän päänsä krokodiilin\nkitaan. Mutta jos Nun'in poika onkin leijona, niin löytää hän kuitenkin\nMesussa sitojansa. Tämä mies on Egyptin päävihollinen ja häntä\najatellessani paisuu sappeni.\"\n\n\"Surevien valitushuuto tämän portin sisäpuolella kehoittaa meitä\nkylläkin korkeaäänisesti vihaamaan häntä.\"\n\n\"Ja kuitenkin tahtoo tuo heikko raukka istuimella unohtaa koston ja\nlähettää nyt Hosean.\"\n\n\"Sinun suostumuksellasi, ajattelen.\"\n\n\"Aivan niin\", vastasi pappi ivallisella hymyllä. \"Lähetämmehän me hänen\nulos siltaa rakentamaan! Oi millaisen sillan! Ukon kuivuvat aivot\nkäskevät sitä rakentamaan, ja kuinka hyvin soveltuukin tämä sellaisen\nisän kurjalle pojalle, joka todella ei kammonut uida läpi valtavimman\nvirran, erittäinkin kun oli kysymys koston harjoittamisesta. Koettakoon\nHosea vain rakentaa! Jos lankku vie hänen virran yli takaisin\nluoksemme, niin sanon hänen lämpimästi ja suoraan tervetulleeksi,\nmutta meidän, uskaliaitten Egyptissä, täytyy surra, kun pilarit hänen\nkansansa suosijain seassa lysähtävät yhteen niin pian kuin vain tämä\nainoa mies seisoo rannallamme.\"\n\n\"Niin, niin! Mutta minä pelkään, että me kadotamme päällikönkin, jos\nhänen heimolaisilleen käy, kuten he ovat ansainneet.\"\n\n\"Siltäpä melkein näyttää.\"\n\n\"Sinä olet minua viisaampi.\"\n\n\"Mutta tässä tapauksessa luulet sinä kuitenkin minun erehtyvän.\"\n\n\"Kuinka saattaisin yrittää...\"\n\n\"Sotaneuvoston jäsenenä olet sinä velvoitettu lausumaan oman ajatuksesi\nja minä pidän nyt tarpeellisena osoittaa sinulle, mihinkä se tie viepi,\njolla sinä tähän asti olet ummessa silmin meitä seurannut. Kuule nyt ja\ntee sen mukaan kuin sinun vuorosi neuvostossa tulee. Ylimmäinen pappi\nRui on vanha...\"\n\n\"Ja sinä hoidat jo nyt puoleksi hänen virkansa.\"\n\n\"Otettakoon häneltä viimeinenkin osa kuormasta! Ei minun tähteni,\nsillä minä rakastan taistelua, mutta maamme menestyksen vuoksi! Se\non kerran syvästi painunut luonteesemme, pitää sitä viisautena, mitä\nvanhus lausuu ja määrää ja sentähden on harvoja neuvonantajista, jotka\neivät noudattaisi ukkoa, ja kuitenkin käy hänen toimintakykynsä, kuten\nhän itsekin, vain kainalosauvoilla. Hyvä pahenee hänen heikon horjuvan\njohtonsa alla.\"\n\n\"Juuri sentähden saat sinä vallita ääneni yli!\" huudahti sotilas.\n\"Sentähden lainaan minä molemmat käteni uneksijan syöksemiseksi\nistuimelta ja noiden horjuvain kumartelijain, jotka ovat hänen\nneuvonantajansa.\"\n\nSilloin pani profeetta sormensa suulleen, kehoitti toista\nvarovaisuuteen, astui lähemmäksi häntä, viittasi kantotuoliinsa\nja sanoi sitten nopeasti ja hiljaa: \"Minua odotetaan korkeassa\nportissa, kuule siis vielä tämä: Jos Hosea onnistuu sovitustyössään,\nniin palajavat hänen heimolaisensa syyttömät kuin syyllisetkin --\nja viimemainitut tulevat rangaistuiksi. Ensimainittuihin on meidän\nlukeminen päällikön koko sukukunta, joka kutsuu itseänsä Efraimin\npojiksi, aikain vanhasta Nunista aina huoneessasi olevaan poikaan\nsaakka\".\n\n\"Meidän täytyy säästää heitä, mutta Moseskin on heprealainen ja mitä me\nteemme hänelle --\"\n\n\"Ei ole tapahtuva avonaisella kadulla ja lapsenleikkiä on kylvää\nvihollisuutta kahden miehen välillä, joiden tulee hallita samassa\npiirissä. Minä pidän huolta siitä, että Hosea ei välitäkkään toisen\nlopusta; mutta silloin on farao, olkoonpa hän sitte Meneptah tai --\nja tässä vaijensi hän ääntään -- tai jo Siptah, korottava hänet niin\nkorkealle, ja sen hän ansaitseekin, että silmät hänen huimaavassa\npäässään ovat katsomatta sitä, mitä me tahdomme salata häneltä. Löytyy,\nnäet, oikeus, josta ei kukaan luovu, joka kerran on sitä maistanut.\"\n\n\"Oikeus?\"\n\n\"Valta, tarkoitan minä, Hornecht -- suuri, valtava valta! Suuren\nmaakunnan maaherrana, kaikkien palkkasoturien johtajana Aarsun\nsijassa, varoo hän rikkomasta väliään meihin. Tunnen hänet Onnistuuko\nvain uskottaa hänelle, että Mesu on tehnyt vääryyttä hänelle -- ja\nväkivaltainen mies on siihen kyllä syytä antava --. Ja saammeko hänen\nsiihen vakuutukseen, että laki säätää ne rangaistukset, jotka me\ntuomitsemme noidalle ja pahimmille hänen heimolaisistaan, silloin\nsallii hän sen tapahtua, vieläpä antaa meille siihen suostumuksensakin\".\n\n\"Mutta jos lähetys epäonnistuu?\"\n\n\"Silloin tulee hän kuitenkin joka tapauksessa takaisin luoksemme; sillä\nhän ei murra valaansa. Ainoasti siinä tapauksessa, että Mesu, josta\nvoi kaikkia uskoa, pidättää häntä väkivallalla, on poika tuleva meille\nhyödyksi, sillä Hosea pitää hänestä, hänen heimolaisensa rakastavat\npaljon elämää ja hän kuuluu heidän jaloimpaan sukuunsa. Farao on\nkaikessa tapauksessa uhkaava poikaa; mutta me tulemme häntä suojelemaan\nja se on uudestaan yhdistävä hänen enonsa meidän kanssamme ja johtava\nhänet niiden luo, jotka vihastuvat kuninkaasen. Oivallista!\"\n\n\"Ja varmimmasti pääsemme päämaaliin, jos meidän onnistuu punoa\nvielä toinenkin side. Lyhyesti sanoen -- ja minä pyydän sinua tämän\nkerran pysymään levollisena, sinä liian nuori harmaaparta lyhyesti\nsanoen, sinun ja minun heprealainen asetoverimme, henkeni pelastaja,\nkunnollisin mies sotajoukossa, joka myös sentähden voi olla varma\nkorkeimmista arvoista, hän on tuleva vävyksesi. Kasana on suosiollinen\nheprealaiselle -- sen olen kuullut omalta emännältäni.\"\n\nSilloin vetääntyivät taas rypyt everstin otsalla yhteen ja vaikeudella\ntaisteli hän voittaakseen mielenmalttinsa. Hän tunsi, että hänen\ntäytyi luopua vastahakoisuudestaan kutsua sitä miestä vävykseen, jonka\nsyntyperä oli vastenmielinen hänelle ja jota hän yhtä hellästi suosi\nkuin hän kunnioittikin häntä. Tosin eihän voinut olla hiljalleen\nitsekseen kiroilematta, mutta vastaus, minkä hän papille antoi, kuului\njärkevämmältä ja levollisemmalta kuin hän oli odottanutkaan. Oliko\nKasana nyt kerran haltijain hallussa, jotka häntä vetivät muukalaiseen,\nniin täytyi hänen saada tahtonsa! Mutta Hosea ei ollut lainkaan häntä\npyytänyt.\n\n\"Kuitenkin\", huusi hän kiivaasti, \"ruskean Sethin ja hänen\nseitsemänkymmenen kanssaveljensä nimessä! Et sinä eikä kukaan muukaan\nsaa minua tarjoomaan lastani, jota kaksikymmentä kosivat, sille\nmiehelle, joka kutsuu itsensä meidän ystäväksemme eikä ole antanut\nitselleen aikaa käydä meitä tervehtämässä huoneessamme! Pitää pojasta\nkiinni on toinen asia ja sen otan minä tehdäkseni!\"\n\n\n\n\nYhdestoista Luku.\n\n\nTumman, puhtaan sinisenä, lukemattomilla tähdillä kaunistettuna oli\ntaivas puoliyön aikana levinnyt yli itäisen deltan lakean maakunnan ja\nSuccothin kaupungin, jota egyptiläiset temppelipiirinsä mukaan myöskin\nkutsuivat Turn-jumalan paikaksi eli Pithomiksi.\n\nNyt läheni maaliskuun yö loppuansa ja valkeat huurut leijailivat\nkanavan yli, joka, heprealaisten pakkotyöntekijäin tekemänä, leikkasi\nlakeuden ja kasteli kedot ja laidunmaat, joiden ääriä ei näkynyt,\nkatselipa sitten mihinkä päin hyvänsä.\n\nIdässä ja etelässä oli taivas taajan sumun sumentama, mikä kohoili\nsuurista järvistä ja kapeasta merenpoukamasta, joka pisti syvälle\nmaankaistaleesen. Erämaan tuuli, joka eilen täälläkin oli kuumana ja\npölyisenä riehunut yli janoovan ruohon ja Succothin huoneitten ja\ntelttain, oli jo ennen yön tuloa laskeutunut levolle ja viileys, mikä\nmaaliskuulla Egyptissäkin käy ennen auringon nousua, oli jotenkin\ntuntuva.\n\nJoka jo varhain puoliyön ja aamun välillä astui vähäpätöiseen\nrajakaupunkiin paimentelttoineen, kurjine Niilin mudasta rakennettuine\nmajoineen ja muutamine kelpokartanoineen ja asuntohuoneineen, olisi\nsitä tuskin tänään tuntenut. Paikan ainoa huomattava rakennus,\nlukuunottamatta auringonjumalan Turnin temppeliä, tuo suuri varustettu\nvarastohuone tarjosi tänä hetkenä omituisen näön. Tosin välkkyivät sen\npitkäjonoiset, valkeiksi sivutut muurit yhtä selvästi kuin ainakin\nyöllä, mutta sen sijaan kuin rakennus muulloin tähän aikaan kohosi\nhiljaisena ja aivan kuin autiona yli nukkuvan kaupungin, oli siinä\nja sen ympäristöllä hyvinkin vilkasta liikettä. Sen tarkoituksena\noli myöskin torjua saaliinhimoisia schasuschareja [beduineja, jotka\npaimentolaisina asuskelivat Egyptiä rajoittavassa, nyt Aasiaan\nkuuluvassa erämaassa], jotka olivat kuljeskelleet maankaistaleella\nolevien linnoitusten ympäri, ja sen vahvojen muurien takana löytyi\negyptiläinen vartijasto, joka helposti voi puolustaa sitä vahvaa\nylivoimaa vastaan.\n\nTänään näytti se siltä ikäänkuin erämaan pojat olisivat tehneet\nrynnäkön sitä vastaan, mutta miehet ja vaimot, jotka työskentelivät\njättiläisrakennuksen juurella ja sen leveällä muuriharjanteella, eivät\nolleet schasuja, vaan heprealaisia. Huutaen korkeaäänisesti ja liikkuen\nketterästi ryöstelivät he noita tuhatlukuisia nisuja ja ohria, rukiita\nja durraa, palkohedelmiä, daadelia ja sipulia sisältäviä kuormia,\njoita he löysivät täysinäisissä varastohuoneissa. Jo ennen auringon\nlaskua olivat he alkaneet tyhjentämään aitat ja niiden sisällyksen\nsäkkeihin, ämpäreihin ja nahkaleileihin, kaukaloihin, saviastioihin ja\nesiliinoihin sekä laskivat ne sittemmin köysillä alas tai kantoivat\ntikapuita myöten maahan.\n\nEtevimmät eivät ottaneet osaa tähän työhön, mutta niiden seassa,\njotka täällä työskentelivät, nähtiin huolimatta öisestä taivaasta\nkaikenikäisiä lapsia, jotka kantoivat pois niin paljon kuin he voivat\näitinsä keittiöstä tuomissa astioissa ja vadeissa.\n\nTuolla ylhäällä varastohuoneiden peittämättömien, aukkojen ääressä,\njoihin tähdet tuikkivat sisään, ja tikapuitten alapuolella valaisivat\nvaimot soihduilla eli lyhdyillä toisten työtä.\n\nVarsinaisen linnan raskaitten, suljettujen porttien eteen oli asetettu\nkirkkaasti palavia soihtuja, joiden valossa kulki aseellisia paimenia\nedes ja takaisin. Kun kivenheitot eli potkut tapasivat metallilla\npäällystettyä ovea sisältäpäin ja uhkaavia sanoja lausuttiin egyptin\nkielellä, niin ei myöskään ulkona seisovilta heprealaisilta puuttunut\nivan ja pilkan sanoja.\n\nElojuhlan päivänä oli muutamia nopeita sanansaattajia, ensimmäisen\nehtoovartion aikana, saapunut Succothiin ja siellä asuville Israelin\nlapsille, joiden lukumäärä oli kaksikymmentä kertaa suurempi kuin\negyptiläisten, ilmoittaneet, että he aamulla olivat lähteneet\nTaniksesta ja että kansa oli aikonut lähteä sieltä yöllä; heimolaisten\nSuccothissa piti olla valmiit seuraamaan mukana. Silloin oli\nsyntynyt suuri ilo heprealaisten joukossa, jotka uudenkuun yönä\nkevätpäiväntasauksen jälkeen, jolloin elojuhla tavallisesti alkoi,\nolivat, kuten heidän kansalaisensakin Ramseskaupungista, kokoontuneet\njuhlallisiin pitoihin.\n\nHeille oli sukukuntain päälliköt ilmoittaneet että nyt oli vapauden\npäivä tullut ja että Herra aikoi viedä heitä luvattuun maahan.\n\nTäällä, kuten Taniksessakin, oli ollut monta epäilevää ja vastahakoista\nja olivatpa muutamat yrittäneet erotakin ja jäädä jälelle, mutta\ntäälläkin olivat he tulleet temmatuiksi mukaan. Niinkuin Aaron ja Nun\nolivat puhuneet kansanjoukolle Ramseskaupungissa, niin olivat täälläkin\nEleazar, edellisen poika ja Judan sukukunnan etevimmät päämiehet, Hur\nja Naheson, puhuneet kansalle. Mutta Mirjam, Moseksen neitseellinen\nsisar, oli kulkenut talosta taloon ja kaikkialla oli hän hehkuvin\nsanoin herättänyt ja sytyttänyt innostuksen tulen miesten sydämiin ja\nnäyttänyt vaimoille, että ensiaamun aurinko olisi heille ja heidän\nlapsilleen tuottava uuden onnen, hyvinvoinnin ja vapauden päivän.\n\nAinoasti harvoissa oli profetissa löytänyt kuuroja korvia, sillä\ntämän neitsyeen olennossa ilmenikin jotakin majesteetillista, mikä\nvaati kuuliaisuutta, kun hänen suuret, mustat silmänsä, joiden yli\nkaareilivat paksut, tummat, yhteen kasvaneet silmäkarvat, tarkastelivat\nniitä, joita hän katseli, aivan sydämen syvyyteen ja näkyivät uhkaavan\nvastahakoisia kolkoilla iskuillaan.\n\nJuhla-aterian jälkeen olivat kunkin perheen jäsenet menneet\nvirkistynein sydämin ja iloisine toiveineen levolle. Mutta kuinka\npaljon olikaan jo toinen päivä, sitä seuraava yö ja ensi-aamu muuttanut\nheitä. Oli, niinkuin erämaan tuuli olisi haudannut kaiken rohkeuden ja\nuskalluksen edellään ajamaansa pölyyn! Pelko vaeltaa tietymättömään\noli taaskin hiipinyt heidän sydämiinsä ja moni, joka uskaliaasti ja\ntoimeliaasti oli heiluttanut matkasauvaa, pidätettiin nyt jälleen\nikäänkuin koukuilla ja kahleilla kiinnitettynä isäinsä huoneisiin,\nhyvin hoidettuun puutarhaan ja vainion eloon, mikä vasta puoleksi oli\ntullut korjatuksi.\n\nLinnoitetussa varastohuoneessa olevilta egyptiläisiltä sotilailta ei\nollut myöskään jäänyt huomaamatta, että omituinen liike oli vallannut\nheprealaiset, mutta tämän olivat he lukeneet elojuhlan syyksi. Että\nMoses aikoi viedä kansalaisensa erämaahan heidän siellä uhratakseen\nJumalalleen, oli linnoitusten päällikkö kuullut ja pyytänyt apuväkeä.\nMutta tarkempaa tietoa ei hänellä ollut, sillä aina siihen aamuun\nsaakka, jolloin erämaan tuuli alkoi, ei ollut yksikään heprealainen\ntullut kansansa aikeen kavaltajaksi. Mutta jota raskaammin päivän\nhelle oli rasittanut heitä, sitä valtavammin oli kauhu vaelluksesta\nkuuman, hiekkaisen, vedettömän erämaan läpi vallannut heitä. Tuo\nkauhea päivä oli kiusannut heitä niinkuin esimakuna siihen, mikä heitä\nodotti, ja kun puolipäivän aikana pöly oli käynyt yhä taajemmaksi, ilma\nrasittavammaksi, oli eräs heprealainen porvari, jolta egyptiläisetkin\nsotilaat ostivat tavaroita, pistäytynyt varastohuoneesen kehoittaakseen\npäällikköä estämään hänen kansalaisiaan syöksymästä turmioon.\n\nMutta etevämpienkin seassa oli tyytymättömiä, joiden äänet olivat\nkäyneet kuuluviksi. -- Asarja ja Michael poikineen, jotka kadehtivat\nMoseksen ja Aaronin valtaa, olivat kulkeneet miehestä mieheen ja\nkoettaneet kehoittaa heitä, ennen lähtöön hankkimistaan, vielä kerran\nkokoon kutsumaan vanhimmat ja esittämään heille, että he ryhtyisivät\nuusiin keskusteluihin egyptiläisten kanssa.\n\nSill'aikaa kun nämä tyytymättömät hyvällä seurauksella olivat\nkoonneet puoluelaisia ja kavaltaja oli mennyt egyptiläisen vartioston\npäällikön luo, oli kaksi uutta lähettilästä tullut ilmoituksella,\nettä ulosvaeltajain matkue tulisi puoliyön ja aamun välillä saapumaan\nSuccothiin.\n\nHengästyneenä ja puhumattomana, hiessä ja verisin huulin oli vanhempi\nlähettiläs vaipunut sen huoneen kynnykselle, joka oli Amminadabin oma\nja nyt tarjosi Mirjamillekin olinpaikkaa. Väsyneille miehille oli\ntäytymys antaa viiniä ja virvoituksia, ennenkuin tuo vähemmin uupunut\noikein kykeni puhumaan. Mutta sitten oli hän käheällä äänellä, vaikka\ntulvaten kiitoksesta ja tulisesta innostuksesta, kertonut, mitä oli\ntapahtunut lähdössä ja kuinka isäin Jumala oli täyttänyt kunkin sydämen\nhengellään ja vuodattanut arkojen sieluihin uutta luottamusta.\n\nLoistavin silmin oli Mirjam kuunnellut tätä puhetta, mutta sen loputtua\noli hän heittänyt hunnun päänsä yli ja käskenyt lähettiläitten ympäri\nkokoutuneita huoneen palvelijoita kutsumaan koko kansaa sykomorin\nalle, jonka leveä, tuhatvuotinen kruunu varjosti lavean piirin\nauringonpoltolta.\n\nErämaan tuuli oli yhä vielä puhallellut, mutta tuo iloinen sanoma\nnäkyi murtaneen voiman, mikä sillä oli ollut ihmisten yli, ja monen\nsadan heprealaisen kokoonnuttua sykomorin alle oli Mirjam tarjonnut\nkätensä Eleazarille, hänen veljensä Aaronin pojalle, hypähtänyt tuolle\nmuhkeata, onteloa puunrunkoa vastaan nojautuvalle penkille, korottanut\nsilmänsä ja kätensä, ikäänkuin haltioissaan, taivasta kohti ja\nrukoillut Herraa korkeaäänisesti, niinkuin olisi hänen sallittu nähdä\nhäntä.\n\nSitten oli hän antanut sananvuoron lähettiläälle, ja kun tämä vielä\nkerran oli kuvaillut tapahtumia Ramseskaupungissa ja senjälkeen myöskin\nkertonut että heprealaiset Taniksessa muutamien tuntien kuluttua\nsaapuisivat sinne, oli äänekäs riemu remahtanut kansan joukossa; mutta\nEleasar, Aaronin poika, oli palavalla innostuksella ilmoittanut, mitä\nHerra oli tehnyt omilleen ja mitä hän oli luvannut heille, heidän\nlapsilleen ja lastensa lapsille.\n\nKuni tuores aamukaste kuivuvalle ruoholle oli jokainen sana tuon\ninnostuneen miehen suusta langennut kansan sydämille. Riemuiten olivat\nuskovaiset ylistäneet häntä ja Mirjamia, ja epäileväin uupuvalle\nrohkeudelle oli kasvanut uusia siipiä. Asarja, Michael ja heidän\npuoluelaisensa eivät kauvemmin olleet napisseet, jopa useampiin oli\ntarttunut yleinen innostus, ja kun eräs heprealainen palkkasoturi oli\nhiipinyt esiin varastohuoneen vartiostosta ja kertonut, että hänen\npäällikölleen oli ilmoitettu, mitä oli tekeillä, olivat Eleasar,\nNaheson, Hur ja toiset kokoutuneet neuvottelemaan sekä koonneet kaikki\nläsnäolevat paimenet ympärilleen ja palavin sanoin kehoittaneet heitä\nosoittamaan olevansa miehiä eikä pelkäämään Jumalansa mahtavalla avulla\ntaistella kansansa ja sen vapauden puolesta. Kirveistä, nuijista,\nsirpeistä ja vaskikeihäistä, raskaista seipäistä ja lingoista, jotka\nolivat paimenen aseita erämaan petoja vastaan, joutsista ja nuolista\nei ollut ollenkaan puutetta ollut ja niinpian kuin komea joukko\nvoimallisia miehiä oli liittynyt Huriin, oli hän hyökännyt egyptiläisiä\nvouteja vastaan, jotka valvoivat muutaman sadan heprealaisen\npäiväläisen maantöitä. Huudolla: \"He tulevat! Kuolema sortajille! Herra\nmeidän Jumalamme on johtajamme!\" olivat he viskautuneet libyalaisen\nvahdin päälle, ajaneet sen pakosalle ja vapauttaneet nuo kaivavat\nja muurailevat heimolaiset. Niinpian kuin jalo Naheson vihdoin oli\npainanut erään vanhimman näistä onnettomista rintaansa vastaan niinkuin\nveljen, olivat muutkin vapautetut päiväläiset heittäytyneet paimenten\nrinnoille ja niin olivat he yhä huudolla: \"He tulevat! ja Herra meidän\nisäimme Jumala on johdattajamme!\" kasvavassa joukossa rientäneet\neteenpäin. Kun vihdoin pienestä paimenjoukosta oli kasvanut muutamia\ntuhansia, oli Hur johtanut heitä egyptiläisiä sotilaita vastaan, joita\nhe olivat paljon lukuisammat.\n\nJo olivat egyptiläiset joutsiampujat lähettäneet nuolisateen ja\nvoimallisten paimenten lingoista oli kuolettavia kiviä tavannut\nvihollisen etummaisia rivejä, kun torventoitotus oli kajahtanut kutsuen\nvarastohuoneen vartioston luisujen muurien ja vahvan portin taakse. --\nHeprealaisten ylivoima oli päälliköstä näkynyt liian suureksi, mutta\nvelvollisuus oli vaatinut häntä säilyttämään linnaa, kunnes annettu apu\nsaapuisi.\n\nKuitenkaan ei ollut Hur ollut tähän ensimmäiseen voittoon tyytyväinen.\nNiinkuin äkkinäinen tuulenpuuska sytyttää hiipuvan valkean, oli\nmenestys herättänyt hänen heimolaistensa rohkeuden, ja missä tahansa\njoku egyptiläinen näyttäytyi varastohuoneen harjalla, oli ympyriäinen\nkivi jonkun paimenen lingosta tavannut hänen. Nahesonin käskystä oli\ntuotu tikapuita. Silmänräpäyksessä oli satoja heprealaisia kaikilta\npuolilta kiivennyt ylös rakennukselle ja lyhyen, verettömän taistelun\nperästä olivat varastohuoneet joutuneet heprealaisten käsiin.\nEgyptiläiset olivat ainoastaan voineet puolustaa linnoitusta.\n\nNäiden tapauksien aikana oli erämaan tuuli laskeutunut levolle.\nRaivostuneet veitikat vapautettujen päiväläisten seassa olivat koonneet\nolkia, puita ja varpuja sen kartanon portille, johonka egyptiläiset\nolivat tulleet ahdistetuiksi, ja hyökkääjille olisi ollut vähäinen asia\nhävittää vihollinen tulella aina viimeiseen mieheen saakka, mutta Hur,\nNaheson ja muut varovat, kansan päälliköt eivät olleet sitä sallineet,\nestääkseen siten varastohuoneissa olevien elonvarojen polttamista.\n\nHelppoa ei suinkaan olisi ollut estää nuorempia noista kiusatuista\npäiväläisistä tästä koston työstä, mutta kukin heistä oli perheenjäsen,\nja kun isät ja äidit vielä avustivat Hurin varoituksia, eivät he\nainoastaan olleet rauhoittuneet, vaan vieläpä auttaneetkin vanhempia\njakamaan varastohuoneitten sisällystä sukukuntain päämiesten kesken\nsekä kuormaamaan ne juhdille ja kärryille, joiden piti seurata ulos\nvaeltajia.\n\nTämä työ tapahtui kirkkaassa soihdunvalossa ja muodostui uudeksi\njuhlaksi, sillä ei Hur, Naheson eikä Eleasarkaan olleet voineet estää\nmiehiä eikä vaimoja avaamasta viinileilejä ja nahkasäkkejä. Kuitenkin\nonnistuttiin säilyttää parhain osa tästä ihanasta saaliista tarpeen\najaksi ja siis ei löytynyt aivan monta juopunutta, mutta tosin lisäsi\nrypälemehun henki ja ilo näin runsaasta saaliista kansan kiitollista\nliikutusta. Kun Eleasar vihdoin astui toistamiseen heidän keskelleen\nkertoakseen heille luvatusta maasta, kuuntelivat miehet ja vaimot häntä\nihastunein mielin ja yhtyivät ylistyslauluun, jota Mirjam oli alkanut\nlaulamaan.\n\nNiinkuin hurskas innostus oli käsittänyt kansan sydämet Taniksessa\nlähdön hetkenä, niin tapahtui nyt myöskin Succothissa, ja kun noin\nseitsemänkymmentä heprealaista miestä ja naista, jotka olivat\npiiloittautuneet Turnin temppeliin, kuulivat riemulaulun, astuivat\nhe ulos, liittyivät toisiin ja kokosivat tavaransa kokoon, niin\ntoivorikkaina ja niin lämpimällä luottamuksella isäinsä Jumalaan, kuin\njos eivät koskaan olisi tunteneetkaan mitään pelkoa lähdön vuoksi.\n\nKun tähdet vaipuivat alemmaksi, lisääntyi iloinen liikutus. Joukottain\nvaelsi miehiä ja naisia tietä pitkin Tanikseen lähestyviä kansalaisiaan\nvastaan. Moni isä talutti sen ohessa kasvavaa poikaa kädestä ja moni\näiti kantoi lastaan käsivarrellaan, saatiinpa myös lähestyvien joukossa\ntervehtää monta rakasta sukulaistakin; olihan tuo kohta heräävä aamu\ntuottava juhlahetkiä, joita ei tahdottu ryöstää keltään rakastetulta\nsydämeltä ja joiden myöskin piti kaikua pienokaisten sydämissäkin,\nkunnes heillä itsellään oli lapsia ja lastenlapsia.\n\nEi etsitty enään leposijaa teltissä, majassa eikä asuinhuoneessa, sillä\nnyt oli kysymys vain viimeisten tavarain kokoamisesta. Varastohuoneilla\noli työskentelevien joukko harventunut, sillä useimmat olivat jo\nvarustetut niin paljolla elatuksella kuin he voivat mukanaan kuljettaa.\n\nMonen teltan ja majan edessä oli matkaan valmiita miehiä ja naisia\nleiriytyneinä äkkiä sytytettyjen nuotioitten ympärillä ja suuremmissa\nmaakartanoissa ajoivat paimenet karjan kokoon ja teurastivat\nnautaeläimiä ja lampaita, jotka eivät olleet matkalle sopivia. Monen\nhuoneen edustalla kuultiin kirveitten ja vasarain iskuja ja sahain\nsuhahtelemista, sillä tarvis oli valmistaa kantotuoleja ja paareja\nsairaita ja heikkoja varten. Täällä huomattiin vielä vaunuja ja\nkärryjä ja perheen-isillä oli vaikea tehtävä vaimojen kanssa, sillä\nantaa alttiiksi tavaraa on aina vaikeata, olipa se sitten suurempaa\ntai pienempää, ja naisen sydän riippuu usein enemmän näennäisesti\narvottomissa kuin kalliimmissa kapineissa. Jos kankuri Rebekka\nkiihkeästi tahtoi kuormata kärryille tuon kömpelösti yhteenkooton\nkehdon, jossa hänen lemmikkinsä oli kuollut, ennemmin kuin tuon siron\nelehvantinluulla koristetun ebenpuu-lippaan, minkä joku egyptiläinen\noli panttauttanut hänen miehelleen -- kukapa sitä voi moittia?\n\nKaikista ikkunaluukuista ja jokaisesta telttaovesta loisti valkea ja\nsuurien huoneitten katoilta hohti soihtuja eli lyhtyjä tulevia vastaan.\n\nYöllä ennen elojuhlaa laitetussa ateriassa ei ollut puuttunut\npaistettua lammasta yhdeltäkään pöydältä; tänä odotuksen hetkenä\ntarjosi perheen äiti taaskin väelleen mitä hän voi.\n\nVähäpätöisen rajakaupungin ahtailla kaduilla virtaili vilkas elämä\nja niin iloisia, niin kirkkaasti ja innostuksesta loistavia silmiä,\nniin ihania toivosta ja hurskaasta uskosta kirkastettuja kasvoja eivät\nsammuvat tähdet koskaan olleet nähneet.\n\n\n\n\nKahdestoista Luku.\n\n\nErään suurimman talon katolla Succoth'issa olivat vielä aamun\nkoittaessa kaikki kokoutuneina, jotka eivät olleet menneet alas\ntervehtimään ulosvaeltajia, joiden piti täällä pitemmän aikaa\nensikerran levähtää.\n\nHeidän edellään kiiruhtaen oli toinen nopeajalkainen mies eli\npoika toisen perästä saapunut Succothiin. Useampain päämaalina oli\nAmminadabin huone. Siinä oli kaksi rakennusta, joista toisessa majaili\nNaheson, omistajan poika ja hänen omaisensa, mutta toisessa isommassa\nasuivat, paitsi harmahtunutta isäntää ja hänen puolisoansa, hänen\nvävynsä Aaron vaimoneen, lapsineen ja lastenlapsineen sekä myös\nMirjam. Vanha ylhäinen heimopäällikkö, joka oli muuttanut virkansa\nvelvollisuudet pojalleen Nahesonille, ojensi vapisevat kätensä\njokaiselle sanansaattajalle ja kuunteli hänen kertomustaan loistavin,\nusein kyyneleillä himmennetyin silmin. Vanhan puolisonsa oli hän saanut\nistahtamaan nojatuoliin, jossa hän oli kansan perässä kannettava, että\nhän siihen tottuisi, ja itse lepäsi hän jo nyt samasta syystä omassa\ntuolissaan.\n\nKun tuo vanha vaimo kuuli sanansaattajain ylistävän, että kansalle\nluvattu ihana tulevaisuus nyt toteutui, etsi hänen silmänsä usein\npuolisoa, jolloin hän huudahti: \"Siunattu mies, tuo Moses!\", sillä\nhän piti vävynsä veljeä suuressa arvossa ja hän iloitsi nähdä\ntoteutuvan, mitä Moses oli hänelle ennustanut Aaronikin, heidän\nvävynsä, katseli vanhuksia ylpeydellä, mutta koko heidän rakkautensa\nkuului Eleasarille, heidän pojanpojalleen, jonka he näkivät kasvavan\ntoiseksi Mosekseksi. Mirjamissa olivat he jonkun aikaa sitten löytäneet\nuuden ja mielellään nähdyn jäsenen perheessä. Noiden lämminsydämisten\nvanhuksien mieltymys tuohon vakavaan neitsyeesen ei riittänyt tosin\nvanhempain hellyydeksi, ja tämän suuren talouden huolet tahtoi heidän\ntyttärensä Eliseba, Aaronin sievä vaimo, yhtä vähän jakaa profetissan\nkanssa kuin Amminadabin pojan Naheson'in vaimokaan, joka sitäpaitsi\nomaisiensa kanssa asui saman katon alla Mutta vanhukset olivat\nMirjamille kiitoksen velkapäät siitä huolesta, jota hän osoitti heidän\nlapsenlapselleen Milcalle, Aaronin ja Eliseban tyttärelle, minkä kova\nonnettomuus iloisesta lapsesta oli tehnyt raskasmieliseksi, kaikelle\nilolle kuolleeksi naiseksi.\n\nMuutama päivä häitten jälkeen rakastetun puolison kanssa oli tämä\nviehättynyt nostamaan kättään erästä egyptiläistä verotusvirkamiestä\nvastaan, joka, kun farao vaelsi Succothin kautta itään, tahtoi ajaa\npois suuren lauman kauniimpia elukoita \"herran yli molempain maailmain\nkeittiötä varten.\" Tämän omankäden oikeuden vuoksi oli tuo onneton\nviety valtiovankina vuorikaivoksiin, ja kukin tiesi hyvin kyllä,\nettä nuo rangaistut siellä liiallisesta rasituksesta turmeltiin sekä\nruumiin että sielun puolesta. Vanhan Nunin, Hosean isän, vaikutuksesta\nsaatiin estetyksi, että tuomitun vaimo ja omaiset eivät joutuneet\nsaman rangaistuksen alaisiksi, minkä laki sääti, mutta Milca hivui\npois, ja ainoa, joka voi herättää tuon kalpean, hiljaisen vaimon\nalakuloisuudestaan, oli Mirjam. Hänelle oli tuo yksinäinen vaimo\navannut haavoitetun sydämensä ja häntä hän seurasi, kun neitsyt köyhäin\nmajoissa harjoitti oppimaansa lääketaitoa ja antoi heille lääkkeitä ja\napua.\n\nViimeiset sanansaattajat, jotka Amminadab ja hänen vaimonsa\nvastaanottivat, kuvailivat pimeillä väreillä vaelluksen vaivoja ja\nsitä kurjuutta, johonka he olivat todistajina olleet. Mutta erään\nhelläsydämisen heistä valittaessa vaimojen ja lasten kestämiä raskaita\nkärsimyksiä erämaan tuulen puhaltaessa ja hänen surullisena ja\nlevottomana tulevaisuudesta, ajatellessa kaikkein kauheinta, mikä\nhänen muistoonsa oli painunut, lausui ukko hänelle lohduttavia sanoja\nja osoitti häntä Jumalan kaikkivaltiaisuuteen ja tottumukseen, jonka\nvoima osoittautuisi heissäkin. Hänen ryppyisistä kasvoistaan puhui\nvarma luottamus, sen sijaan kuin Mirjamin kauniissa, mutta ankaroissa\njuonteissa ilmeni vähän tuota iloista toivoa, mikä muutoin on nuorison\ntuntomerkkinä.\n\nSanansaattajain tullessa ja mennessä ei hän luopunut vanhuksien\nsivulta ja jätti kälynsä Eliseban ja hänen palvelijainsa huoleksi\ntarjota virvoituksia väsyneille. Itse hän kuunteli heitä tarkasti\nja syvästi hengittäen, mutta mitä hän kuuli näkyi herättävän hänen\nlevottomuuttaan, sillä hän tiesi, että ainoastaan ne löytäisivät tien\nsiihen huoneesen, missä Aaron asui, jotka olivat kansan johtajain,\nhänen veljiensä puoluelaisia. Jos heidän ilonsa oli laimea, niin\nmillainen olikaan sitten penseäin ja vastahakoisten?\n\nAinoastaan harvoin liitti hän kysymyksen ukon kysymykseen, ja jos hän\nniin tekikin, niin katselivat sanansaattajat, jotka hänen äänensä\nensikerran kuulivat, hämmästyneinä häneen; sillä hänen äänensä oli\nkyllä heleä, vaikka tavattoman syvä.\n\nSittenkuin useat edelläjuoksijat olivat hänen tiedusteluihinsa\nvakuuttaneet, ettei Hosea, Nunin poika, ollut tullut toisten\nkanssa, vaipui hänen päänsä rinnalle, eikä hän kysynyt enempää,\nennenkuin kalpea Milca, joka häntä seurasi kaikkialla, avasi\nmustat silmänsä rukoilevasti hänen puoleensa ja kuiskasi hänelle\nRuben'in, hänen vangitun puolisonsa, nimen. Silloin suuteli\nneitsyt tuota yksinäistä raukkaa otsalle, katseli häntä ikäänkuin\nolisi hän jotakin laimiinlyönyt häntä kohtaan ja kysäsi sitten\nsanansaattajilta kiihkeästi, olivatko he ehkä kuulleet jotakin\nRubenista, joka oli laahattu vuorikaivoksiin. Mutta ainoastaan yksi\nluuli eräältä vapautetulta vangilta kuulleensa, että Milcan puoliso oli\nvaskikaivoksissa Bech'in maakunnassa, Sinaivuoren piirissä, ja tämän\ntiedon omisti neitsyt ilmoittaakseen Milcalle suurella vilkkaudella ja\nlämpimyydellä, että kansan vaeltaessa itään se varmaankin olisi tuleva\nkaivoksien lähelle ja vapauttava siellä vangitut heprealaiset.\n\nNe olivat iloisia sanomia, ja Milca, joka oli hiipinyt lohduttavan\nystävän rinnoille, olisi mielellään kuullut vieläkin enemmän, mutta\nniitä, jotka Amminadabin katolta katselivat kaukaisuuteen, oli\nvallannut suuri levottomuus, sillä pohjasta läheni taaja pilvi ja\npian sen jälkeen kuului merkillistä kohinaa, sitten äänekästä melua\nja vihdoin monituhat-äänistä huutoa ja parkua, hirnumista ja mölinää,\njollaista ei kukaan vielä ennen ollut kuullut... ja tuolla vyöryi\neteenpäin tuo monijäseninen ja -ääninen joukko, tuo ylinäkemätön\nvirta ihmisiä ja karjaa, minkä horoskopin pojanpoika Tanis-temppelin\ntähtitornissa oli otaksunut tuonelan käärmeeksi.\n\nVielä nytkin aamuvalon koitossa olisi sitä helposti voinut luulla\nkuolleitten asumasijoilta tarkoitetuksi joukoksi olennottomia henkiä,\nsillä vaaleanharmaa tomupylväs, mikä ulottui siniselle taivaslaelle,\nkulki niiden edellä ja tuossa valtavassa, monijäsenisessä, äänistä\nrikkaassa, hiekkapilvien peittämässä joukossa ei voitu erityistä\nolentoa eroittaa. Ainoastaan silloin tällöin kimalsi auringonsäteiden\ntapaama metalli keihäänkärjessä tai kuparikattilassa ja yksityisiä\nlujaäänisiä huutoja kuului.\n\nNyt olivat virran etummaiset aallot saapuneet Amminadabin kartanolle,\njonka edessä levittäytyi ääretön laidunmaa.\n\nKomentohuutoja kaikui, matkue pysähtyi ja hajaantui niinkuin\nvuorilampi, joka paisuu partaittensa yli keväällä ja purkaantuu\npuroiksi ja jokiloiksi milloin sinne ja milloin tänne, mutta pian\nyhdistyivät nuo yksityiset kapeat uomat, valtasivat yhteisesti leveitä\nkaistaleita aamukasteen kostuttamasta laidunmaasta ja missä sellaiset\nihmis- ja karjavirran osat lepoon laskeusivat siellä katosivat myöskin\nniitä silmiltä peittävät pölypilvet.\n\nTie oli kauvan aikaa pölypilven peitossa, mutta niityillä nähtiin nyt\naamuauringon valossa miehiä, vaimoja ja lapsia, nautaeläimiä ja aaseja,\nlampaita ja vuohia, ja kohta huomattiin ruohikoilla ulkopuolella\nAmminadabin ja Nahesonin huoneita teltan toisensa perästä kohoutuvan,\nlaumat ympäröitävän aituuksilla, paaluja ja puikkoja lyötävän kovaan\nmaahan, varakattoja levitettävän, nauta- ja lammaslaumoja vietävän\njuotolle, valkeata viritettävän ja pitkiä jonoja vaimoja, jotka\nkantoivat vesiastiata tasapainossa päänsä päällä keveästi ja kauniisti\ntaivutetulla käsivarrellaan, lähestyvän kaivoa sykomorin takana elikkä\nläheisen kanavan rantaa.\n\nSiellä pani tänään, kuten muinakin työpäivinä, korkeakyttyräinen\nkirjava härkä vedennostokoneen liikkeesen. Sen piti kastella maata,\nminkä eläimen omistaja aikoi seuraavana päivänä jättää, mutta\ntyöskentelevä orja ajatteli ainoastaan nykyhetkeä ja kasteli, kenenkään\nkieltämättä, synkästi ja totuttuun tapaansa, ruohikkoa viholliselle,\njolle se oli tuleva.\n\nMonta tuntia kului, ennenkuin vaeltava kansanjoukko oli saapunut\nleiriin, ja Mirjam, joka kertoi tapahtumat Amminadabille, jonka\nsilmät eivät selvästi voineet nähdä etäälle, tuli nyt monen tapauksen\ntodistajaksi, joista hän ennemmin olisi kääntänyt silmänsä pois.\n\nHän ei voinut suoraan tunnustaa ukolle, mitä hän näki, sillä se olisi\nhäirinnyt hänen iloista toivoansa.\n\nHän, joka innostuneen sielunsa koko voimalla turvautui isäinsä Jumalaan\nja hänen kaikkivaltiaisuuteensa, omisti vielä päivää ennen sellaisen\nluottamuksen kuin ukkokin, mutta Herra oli myös lainannut hänelle\nmerkillisen lahjan nähdä asioita ja kuulla sanoja, joita eivät muut\nkäsittäneet. Tavallisesti näki hän näitä unessa, mutta usein myöskin\nyksinäisinä hetkinä ajatellessaan menneitä tai tulevia päiviä.\n\nMitä Ephraim hänen nimessään oli ilmoittanut Hosealle korkeimman\nsanana, oli huudettu hänelle näkymättömästä suusta, kun hän sykomorin\nalla ajatteli ulosvaellusta ja sitä miestä, jota hän rakasti aina\nlapsuudestaan saakka, ja kun hän tänäpänä puoliyön ja aamun välillä\ntaaskin oli istunut tuon kunnioitettavan puun alla ja väsymys oli hänen\nvallannut, oli hän jälleen kuulevinaan saman äänen. Sanat, jotka se oli\nhänelle huutanut, olivat kadonneet hänen muistostaan, mutta hän tiesi\nniiden surullisesti ja varoittavasti kaikuneen.\n\nNiin epämääräinen kuin tämä varoitus oli ollutkin, teki se kuitenkin\nhänen levottomaksi ja laitumilta tunkeuva huuto ei suinkaan\njohtunut ilosta, että onnellisesti oli saavuttu veljeni luo ja\nensimäiseen vaelluspaikkaan niinkuin ukko hänen vieressään uskoi,\nei, se oli raivoisten, hillittömien miesten taisteluhuutoa, jotka\nvihamielisellä katkeruudella riitelivät ja taistelivat niityllä\nmukavasta telttasijasta tai kaivolla ja vesihautojen äärellä hyvästä\njuottopaikasta karjalle.\n\nVihaa, pettynyttä toivoa, epäilystä kuului näistä huudoista, ja kun hän\netsi paikkaa, missä melu oli suurin, näki hän vaimon ruumiin eräällä\ntelttavaatteen kappaleella, jota pilkkailevat päiväläiset kantoivat,\nja kalpean kuolon korjaaman rintalapsen, jota puolialastoin, raivoisa\nmies, hänen isänsä piti käsivarsillaan, samalla kun hän vapaalla,\nvasemmalla nyrkillä uhkaili sinnepäin, missä Mirjam huomasi veljensä.\n\nEnsi silmänräpäyksessä näki hän, kuinka eräs kovan työn alla\nkyyristynyt harmajaparta nosti kätensä Mosesta vastaan ja olisi hänen\nmaahan lyönyt, elleivät toiset olisi kaataneet hänet maahan.\n\nSilloin ei hän enään kauvemmin voinut viihtyä katolla, vaan kalpeana\nja liikutettuna riensi hän leiriin. Milca seurasi häntä ja missä he\nkohtasivat kansaa Succothista, tervehti se kunnioittavasti heitä.\n\nKansa Zvan'ista, jota heprealaiset kutsuivat Tanikseksi, kansa\nPhakoksesta ja Bubastiksesta, mikä tiellä oli yhtynyt heihin, ei\ntuntenut Mirjamia, mutta profetissan korkea olento ja jalo arvokkaisuus\nvaikutti sen, että hekin kunnioittavasti väistyivät hänen tieltään\nelikkä vastasivat häntä hänen kysymyksiinsä.\n\nSilloin sai hän kuulla huonoja, sydäntä särkeviä seikkoja, yhtä\nsillä iloisella mielellä kuin matkue oli kulkenut ensi päivänä, yhtä\nepäröivänä ja murheellisena oli se seuraavana päivänä kulkenut. Erämaan\ntuuli oli murtanut monen terveen ihmisen jäntevyyden ja pontevuuden;\nniinkuin päiväläisvaimoon ja hänen lapseensa, niin oli myös toisiin\nlapsensynnyttäjiin vaelluksen aikana pölyssä ja päivän paahtavassa\nhelteessä kuume tarttunut, ja hänelle näytettiin joukkio, mikä läheni\nheprealaisten hautausmaata Succothissa. Ne, joita nyt vietiin sijaan,\nmistä ei palausta ole, eivät olleet ainoastaan vaimoja ja lapsia,\neivätkä ainoastaan sellaisia, joita sairaina oli kuljetettu mukana,\netteivät jälelle jäisi, vaan myöskin muutamia miehiä, jotka vielä\npäivää ennen olivat olleet voimakkaita, mutta joita raskaat kuormat\nolivat uuvuttaneet tai jotka laahaten tietä pitkin olivat liian\nvaromattomasti asettuneet puolipäivä-auringon vaikutuksen alaisiksi.\n\nEräässä teltassa, missä kova kuume rasitti nuorta lapsenvuodevaimoa,\npyysi Mirjam kalpean Milcan tuomaan lääkearkkusen hänelle ja tuo\npuolisoa puuttuva vaimo toimitti pian ja nopeasti tuon tehtävän.\nTiellä kääntyi hän tosin monen puoleen ja kysyi kainosti vangittua\npuolisoansa, mutta kukaan ei voinut hänelle antaa mitään tietoa\nhänestä. Mirjam sai Nun'ilta, Hosean isältä, tietää, mitä hänen jälelle\njättämänsä, vapautettu orjansa, Eliab, oli hänelle kertonut, nimittäin,\nettä hänen poikansa olisi valmis seuraamaan kansalaisiaan. Niinikään\nsai hän tietää, että sairas Efraim oli saanut hoitoa odotetun teltassa.\n\nOliko poika kovin sairas tai mikä pidätti muutoin hänen enoansa\nTaniksessa? Tämä kysymys täytti hänen sydämensä uudella\nlevottomuudella, mutta tästä huolimatta antoi hän harvinaisella\ntoimeliaisuudella apua ja lohdutusta, missä vain tarvittiin.\n\nVanhan Nunin sydämellinen tervehdys oli häntä ilahduttanut, ja\nvoimallisempaa, hyväntahtoisempaa, rakastettavampaa ukkoa ei voitu\najatellakaan.\n\nJo tuon arvokkaan pään näkö lumivalkeilla taajoilla kiharahiuksilla\nja parralla ja nuo säännöllisistä kasvoista nuorenlaisesti loistavat\nkirkkaat silmät tekivät hänelle hyvää, ja kun hän tulvaavalla,\nvilkkaalla, sydäntä voittavalla tavalla ilmoitti iloansa hänen\nnäkemisestään, kun hän painoi häntä rintaansa vasten ja suuteli häntä\notsalle, sittenkuin hän oli Nun'ille ilmoittanut, että hän korkeimman\nnimessä oli kutsunut Hosean \"Josuaksi\" ja oli kehoittanut häntä\npalajamaan hänen heimolaistensa luo johtamaan heidän sotajoukkoansa,\ntuntui hänestä ikäänkuin olisi hän saanut palkkion kuolleesta isästään\nja uudella voimalla antautui hän raskaisiin velvollisuuksiin, mitkä\nhäntä täällä kaikkialla odottivat.\n\nEikä ollutkaan vähäinen asia tuolle ylevälle neidolle ystävällisellä\nalttiudella uhrautua ihmisille, joiden raakuus ja villit tavat\nhäntä innoittivat. Vaimot ottivat halulla vastaan hänen apuansa,\nmutta miehet, jotka olivat kasvaneet voudin ruoskan alla, eivät\nosoittaneet mitään tunteellisuutta. He olivat niin sisällisesti kuin\nulkonaisestikin villiytyneet, ja kun he saivat tietää, kuka hän\noli, ja raa'oilla sanoilla nuhtelivat, häntä, että hänen veljensä\noli houkutellut heitä kärsittävästä tilasta syökseytymään kaikkein\nkauheimpaan, kun Mirjam kuuli kirouksia ja sadatuksia ja näki, kuinka\nnuo mustat silmät säkenöivät katkeruudesta ruskeissa kasvoissa, joita\nympäröivät kiharat ja typistetyt hiukset ja parta, tunsi hän sydämen\nkouristuksia. Kuitenkin onnistui hänen hillitä pelkoaan ja inhoaan\nja sykkivin sydämin sekä odottaen pahinta kehoitti hän niitä, jotka\nhänestä olivat vastenmielisiä ja joita hän vaimollisen heikkoutensa\ntähden olisi paennut, heidän isäinsä Jumalan ja hänen lupauksensa\nturviin.\n\nNyt luuli hän tietävänsä, mitä tuo surullinen varoittava ääni oli\nsykomorin alla ennustanut, ja nuoren kuolemalle vihityn äidin\nvuoteen ääressä kohotti hän kätensä ja sydämensä taivasta kohti\nja lupasi korkeimmalle tehdä kaikkia mitä hän voi taistellakseen\narkaa heikkouskoisuutta ja raakaa uppiniskaisuutta vastaan, mikä\nuhkasi syöstä kansan suuriin vaaroihin. Korkein ja suurin oli sille\nluvannut ihanimman päämaalin eikä se tulisi petetyksikään yksityisten\nhairaantuneen lyhytmielisyyden ja ynseyden vuoksi; mutta tuskin voi\nJumalakaan vihastua niihin, jotka tyytyväisinä, kunhan vain heidän\nruumiilleen suotiin mitä se halusi, olivat kuin luontokappaleet\nvastustamatta kärsineet pilkkaa ja lyöntejä. Kansanjoukko ei vielä\ntuntenut, että sen täytyi elää sitä ympäröivän yön läpitse tullakseen\nkelvolliseksi siihen kirkkaasen päivään, mikä sitä odotti.\n\nMirjamin antamat lääkkeet näkyivät tekevän sairaalle hyvää ja uuden\nluottamuksen elähdyttämänä jätti profetissa teltan tavatakseen veljiään.\n\nLeirielämä oli tuskin sanottavasti muuttunut ja hän sai täällä taaskin\nnähdä seikkoja, joista hän hämmästyi ja joiden tähden hän valitti\ntuoneensa tunteellisen Milcan mukanaan.\n\nKehnot henkilöt päivätyöläisten joukossa, jotka olivat näpistelleet\ntoisten kaluja ja karjaa, olivat joutuneet kiinni ja tulleet erääsen\npalmuun sidotuiksi, ja korpit, jotka seurasivat matkuetta eivätkä\ntiellä löytäneet runsasta ravintoa, lensivät nyt vaakkuen tuon\npikaisesti laaditun mestauspaikan ympärillä.\n\nKukaan ei tietänyt, kuka täällä oli ollut tuomarina elikkä pannut\ntuomion täytäntöön, mutta vallanpitäjät, jotka olivat tähän nopeaan\ntyöhön ottaneet osaa, havaitsivat sen oikeutetuksi ja iloitsivat siitä.\n\nNopein askelin ja poiskäännetyin päin veti Mirjam tuon vapisevan nuoren\nvaimon mukanaan pois ja jätti hänen sukulaiselleen Naheson'ille, että\nhän veisi hänet kotiin. Tämä oli aivan äskettäin eronnut miehestä, joka\nyhdessä hänen kanssansa suvun ruhtinaana johti Judan poikia. Se oli\nsama Hur, joka paimenten etunenässä oli voittanut ensimäisen voiton\negyptiläisiä vastaan ja iloisella ylpeydellä saattoi hän neitoselle\nmiehen ja nuorukaisen, hänen poikansa ja pojanpoikansa. Molemmat olivat\nolleet egyptiläisten palveluksessa ja olleet Memphiksessä kultaseppinä\nja metallivalureina faraon palveluksessa. Ensimäiselle oli hänen\ntaitonsa vuoksi annettu nimi Uri, mikä egyptin kielellä merkitsee\nsuuri, ja tämän mestarin pojasta, Hurin pojan pojasta, Bezaleel'ista\nsanottiin, että hän oli isäänsä etevämpi suurissa lahjoissa, vaikka hän\ntuskin oli pojanijästä päässyt.\n\nOikeutetulla ylpeydellä katseli Hur poikaa ja pojanpoikaa; sillä vaikka\nmolemmat olivatkin voittaneet arvoa egyptiläisten seassa, olivat\nhe kuitenkin ilman vastaväitöstä seuranneet isän sanansaattajia ja\nolivat hyljänneet kaikki, missä heidän sydämensä riippui ja mitä he\nMemphiksessä olivat ansainneet, sekä liittyneet poisvaeltavaan kansaan\njakaakseen sen epätietoista onnea.\n\nMirjam tervehti tulokkaita lämpimästi, ja miehet, jotka seisoivat hänen\nedessään kolmen sukukunnan edustajina, tarjosivat kuvan, jota jokainen\nhyväntahtoinen ihminen mielellään katseli.\n\nIso-isä oli viidenkymmenen ikävuotensa lopulla, ja vaikka hänen\nmustan kiiltävissä hiuksissaan olikin paljon hopeisia karvoja, piti\nhän kuitenkin itsensä suorana kuin nuori mies, ja hänen laihoissa,\nterävissä kasvonpiirteissään ilmeni taipumaton lujuus, mikä teki\nkäsitettäväksi, että poika ja pojanpoika olivat niin pian taipuneet\nhänen tahtonsa alaisiksi.\n\nUrikin oli pulska mies ja Bezaleel nuorukainen, josta nähtiin, että\nhän ahkerasti oli käyttänyt yhdeksäntoista ikävuottansa ja seisoi jo\nvakavasti omilla jaloillaan. Sitäpaitsi loisti hänen taiteilijasilmänsä\nhyvin omituisesta valosta ja sittenkuin hän ja hänen isänsä olivat\njättäneet Mirjamin hyvästi käydäkseen tervehtimässä Kalebia, heidän\niso- ja kanta-isäänsä, toivotti hän miehelle, joka luettiin hänen\nveljeinsä uskollisimpain ystäväin joukkoon, sydämestään onnea, että\nhänen jalolla suvullaan oli sellaisia pylväitä.\n\nNyt tarttui Hur hänen käteensä ja huusi kiitollisesta mielestä\nvuotavalla lämmöllä, mikä muutoin oli vierasta tälle hillittömän\npaimensukukunnan ankaralle ja käskevälle päämiehelle:\n\n\"Niin niin, he ovat pysyneet hyvinä, kunniallisina ja tottelevaisina.\nJumala on heitä varjellut ja minulle tämän ilopäivän valmistanut.\nSinun vallassasi on nyt tehdä se kaikkein kauniimmaksi juhlaksi Jo\nkauvan olet varmaankin huomannut, että minun silmäni seuraavat sinua\nja että sinä olet kallis sydämelleni. Työskennellä kansan hyväksi on\nkorkeinta minusta miehenä ja sinusta vaimona, ja se on luja side. Mutta\nminä haluaisin, että tulisimme yhdistetyiksi vieläkin vahvemmalla\nsiteellä, ja koska vanhempasi ovat menneet pois, enkä enää voi lähestyä\nAmramia morsiuslahjalla ostaakseni sinua häneltä, niin pyydän nyt\nsinua itseltäsi, sinä jalo neito. Mutta ennenkuin vastaat minulle\nmyöntävästi tai kieltävästi, on sinun tietäminen, että minun poikani\nja pojanpoikani ovat valmiit kunnioittamaan sinua huoneemme päänä\nsamoin kuin itseänikin ja että sinun veljesi mielellään sallivat minun\nkosijana lähestyä sinua\".\n\nMirjam oli hämmästyksestä mykkänä kuunnellut tätä kosimista. Hän\nkunnioitti tuota miestä, joka niin hartaasti häntä halusi, hyvin paljon\nja oli suosiollinen hänelle. Huolimatta monista vuosistaan seisoi hän\ntäydessä miehuuden voimassaan ja jalossa arvokkaisuudessaan hänen\nedessään, ja tuo rukoileva katsanto hänen muutoin niin käskevistä ja\nitsetietoisesti katselevista silmistään liikutti hänen sieluansa.\n\nMutta neito odotti palavalla halulla erästä toista ja sentähden vastasi\nhän häntä ainoastaan surullisella pään pudistuksella.\n\nMutta tuo ikämies, suvun päällikkö, joka oli tottunut viemään\npäämaaliinsa mitä hän oli päättänyt, ei kuitenkaan hämmästynyt tästä\nmykästä kiellosta, vaan pitkitti vielä hartaimmin kuin ennen: \"Älä\nyhdessä silmänräpäyksessä hävitä koko vuoden vaivaloisesti pidätettyä\nkaipiota! Onko se minun vanhuuteni, mikä on sinulle vastenmielinen?\"\n\nSilloin pudisteli Mirjam toistamiseen kieltäväisesti päätänsä, mutta\nHur pitkitti:\n\n\"Ja juuri se oli se, jota pelkäsin, vaikka minä miehuuden voimassa olen\nmonen nuoren vertainen. Mutta jos sinä saatat katsoa sivuun kosijan\nharmaista hiuksista, niin ehkäpä punnitset sanoja, joita hän nyt\nsinulle lausuu. Sieluni uskollisuudesta ja alttiudesta en tahdo minä\npuhua. Minun ijälläni ei kosi kukaan, jota ei sydän väkevästi siihen\nvaadi. Mutta eräs toinenkin seikka näkyy minulla olevan yhtä suuresta\narvosta. Huoneeseni sanoin minä tahtovani sinut viedä. Tuolla se on, ja\nse on vahva ja tilaa kyllin, mutta huomisesta on teltta oleva kotimme,\nleiri asuntonamme ja siellä on vilkas elämä. Katsele vain noita\nonnettomia, jotka tuolla ovat palmuihin sidotut! Ei kukaan tuomari\ntutki syytettyjen asiaa, kansan valtavat himot ovat lakimme. Siellä\nei ole kukaan turvattu, eipä edes henkensäkään puolesta, ja kaikkein\nvähimmin vaimo, tuntekoon hän itsensä kuinka väkeväksi tahansa, joka\non tehnyt niiden asian, joita vastaan tuhannet napisevat, omaksi\nasiakseen. Sinun vanhempasi ovat kuolleet, sinun veljesi voisivat\nsuojella sinua, mutta jos kansa panee kätensä heidän päällensä, niin\nvetävät samat kivet sinua syvyyteen, joita myöten sinä aivoit mennä\nvirran ylitse.\"\n\n\"Ja sinut kanssani, jos minä olen vaimosi!\" vastasi Mirjam ja nuo\npaksut silmäkarvat vetääntyivät kolkosti yhteen.\n\n\"Sen vaaran otan minä osalleni\", vastasi Hur. \"Jumalan kädessä on\nkaikki meidän onnemme, minun uskoni on yhtä vahva kuin sinunkin ja\ntakanani seisoo Judan sukukunta, joka seuraa minua ja Nahesonia\nniinkuin lauma seuraa paimenta. Vanha Nun ja efraimilaiset pitävät yhtä\nmeidän kanssamme, olkoonpa sitten, että meidän pahimmassa tapauksessa\ntäytyisi. Jumalan tahdon jälkeen hävitä taikka uskollisessa liitossa,\nvoimassa ja hyvinvoinnissa saisimme luvatussa maassa odottaa myöhäistä\nloppua\".\n\nSilloin katseli häntä Mirjam lujasti ja pelvotta hänen ankariin\nsilmiinsä, pani kätensä hänen käsivarrelleen ja vastasi: \"Ne olivat\nsanoja, arvolliset sille miehelle, jota minä suuresti kunnioitan\nlapsuudestani alkain ja joka on kasvattanut sellaisia poikia, mutta\nsinun vaimoksesi en voi tulla!\"\n\n\"Sinä et voi!\"\n\n\"En, herra, minä en voi!\"\n\n\"Kova tuomio, mutta minun täytyy siihen tyytyä\", lisäsi toinen ja\ntaivutti surullisesti päätään, mutta Mirjam huudahti:\n\n\"Ei, Hur, sinulla on oikeus kysyä kieltoni perustusta ja koska minä\nkunnioitan sinua, niin olen sinulle velkaa puhtaan totuuden. Toinen\nkansamme mies on mielessäni. Hän kohtasi minua ensikerran, kun\nolin vielä lapsi. Niinkuin poikasi ja pojanpoikasi, on hän mennyt\negyptiläisten joukkoon. Mutta Jumalamme kutsumus ja hänen isänsä käsky\non hänelle ilmoitettu niinkuin sinunkin omillesi. Ja jos hän sitä\ntottelee niinkuin Uri ja Bezaleel ja hän vielä halajaa minua omaksensa,\nsilloin tahdon tulla hänen vaimokseen, jos se Jumala sallii sen, jota\nminä palvelen ja joka minulle on osoittanut armon kuullakseni hänen\nääntänsä, mutta sinua olen aina kiitollisuudella muisteleva\".\n\nNeidon suuret silmät olivat näissä sanoissa loistaneet kostealla\nvalolla ja harmahtaneen kosijan ääni vapisi, kun hän ujosti ja\npitkäveteisesti kysyi: \"Ja jos nyt se mies, jota sinä odotat -- en kysy\nhänen nimeänsä -- jos hän nyt sulkee korvansa sille kutsumukselle,\njolla hän on kutsuttu, jos hän kieltäytyy ottamasta osaa kansamme\nepävakavaan kohtaloon?\"\n\n\"Se ei koskaan ole tapahtuva!\" keskeytti hänet Mirjam ja kylmä väristys\nvirtaili sen ohessa hänen suoniensa läpi; mutta Hur huusi:\n\n\"Ei löydy mitään, ei koskaan, eikä mitään varmaa paitsi Jumalassa.\nJa jos huolimatta hyvästä uskostasi käykin toisin kuin sinä odotat,\njos Herra kieltää sinulta toivon, mikä sinussa on alkanut liikkua,\nollessasi vielä ymmärtämätön lapsi?\"\n\n\"Niin on hän osoittava minulle oikean tien, mikä tähän asti on\naskeleitani johtanut\".\n\n\"Hyvä siis\", päätti Hur, \"turvaa häneen ja jos valitsemasi mies on\narvollinen sinulle ja tulee sinun herraksesi niin on sieluni iloitseva\nilman kateutta, jos vain korkein seuraa liittoanne. Mutta jos Jumala\npäättää toisin ja sinä haluat voimallista käsivartta turvaksesi, niin\nolen minä täällä! -- Hurin teltta ja sydän ovat aina auki sinulle.\"\n\nSitten kääntyi hän ympäri; mutta Mirjam katseli miettivästi hänen\nperäänsä ja vanhan miehen ylevä päällikkövartalo oli vielä kauvan aikaa\nhänelle näkysällä.\n\nAjatuksissaan astui hän vihdoin vierasystävänsä huoneesen takaisin,\nmutta Taniksesta johtavan tien varrella seisahtui hän ja katseli\npohjaan päin. Pöly oli laskeutunut maahan ja tietä pitkin voitiin\nkauvaksi katsoa; mutta tuota ainoata, jonka piti tulla hänen ja hänen\nkansansa luo, ei näkynyt. Surullisesti huoaten astui hän kumartunein\npäin eteenkäsin, mutta kauhistui äkkiä, kun hänen veljensä Moseksen\nsyvä ääni huusi häntä vanhan sykomorin alta.\n\n\n\n\nKolmastoista Luku.\n\n\nAaronin ja Eleasarin tuliset puheet olivat osoittaneet tuota\nnapisevata, uupunutta kansaa Jumalan voimaan ja lupauksiin. Joka\nhäiritsemättä ojentaa jäseniään ja lepää hyvin, jota juoma ja ruoka on\nvahvistanut, hänessä kohoaa vaipunut luottamus uudelleen. Vapautetut\npäiväläiset muistutettiin raskaasta palveluksestaan ja alentavista\niskuista, joita he olivat välttäneet, ja heidän täytyi tunnustaa sitä\nJumalan sallimukseksi, ettei farao ajanut heitä takaa. Elähdyttivätpä\nheidän uskallustaan nuo runsaat lahjatkin, joita tuo valloitettu\nvarastohuone aina tarjosi, ja päivätyöläiset ja spitaaliset -- sillä\nnäitä viimeksi mainituita oli myöskin monta seurannut mukana ja\nlepäsivät leirin ulkopuolella -- lyhyesti sanottuna kaikki, joiden\nelatuksesta farao oli pitänyt huolta, näkivät itsensä pitemmäksi ajaksi\nhädästä ja puutteesta turvatuiksi. Kuitenkaan ei puuttunut nytkään\ntyytymättömiä ja siellä ja täällä kysyttiin, tietämättä kuka sen oli\nalkanut, eiköhän olisi ollut viisaampaa kääntyä takaisin ja turvautua\nfaraon armoon. Mutta joka nosti tämän kysymyksen, teki sen salaisesti\nja sai usein osakseen jyrkkiä, jopa uhkaavia vastauksiakin.\n\nMirjam oli kohdannut veljensä ja oli ottanut osaa niihin raskaisiin\nmurheisiin, mitkä täyttivät heidät. Kuinka oli kansan uskallus voinut\nniin pian vaipua lyhyen vaelluksen aikana erämaan tuulessa! Kuinka\nkärsimättömäksi, kuinka heikkouskoiseksi ja uppiniskaiseksi oli se\nosoittautunut ensimäisessä kovassa kohtalossa, mihinkä se oli joutunut,\nkuinka hillitsemättömästi se oli noudattanut raakoja viettejään! Kun\ntiellä vähää ennen auringon nousua oli kutsuttu rukoukseen, olivat\nmuutamat kääntyneet päivän tähden puoleen, joka nousi idässä; toiset\nolivat tuoneet esiin vähäisen epäjumalan kuvan, jonka he olivat\nmukaansa ottaneet ja toiset taaskin katsoneet Niili-akasian puoleen\ntien ohella, mikä monessa Egyptin maakunnassa pidettiin pyhänä puuna.\nMitä tiesivätkään he Jumalasta, joka oli käskenyt heitä heittämään\nniin paljon taaksensa ja kantamaan niin raskaita kuormia? Monet olivat\nvielä epäröiviä ja kuitenkaan eivät he vielä olleet katsoneet mitään\nvakavampaa vaaraa kasvoihin, sillä Moseksella oli ollut aikomus viedä\nkansaansa Succothista Philisteaan johtavalla tiellä suoraan luvattuun\nmaahan Palestiinaan; mutta kansan käytös pakotti häntä luopumaan tästä\naikeesta ja ajattelemaan toista.\n\nSaavuttaakseen suurta, Afrikaa ja Aasiaa yhdistävää tietä oli\nvälttämätöntä kulkea niemekkeen yli, mikä pikemmin eroitti kuin yhdisti\nmolemmat maanosat, sillä se oli paraiten suojeltu sisääntunkeilijoilta\nja sulki osaksi luonnollisilla ja osaksi taiteellisilla esteillä tien\njokaiselta pakolaiselta. Sen maalla aaltoili rivi syviä järviä ja missä\nne eivät estäneet vaeltajan kulkua, kohosi vahvoja linnoituksia, joissa\noli sotakuntoisia egyptiläisiä joukkoja vartiostona.\n\nChetam eli, niinkuin heprealaiset kutsuivat, Etham oli tämän\nlinnoitusketjun nimitys ja muutamassa tunnissa saattoi Succothista\nlähtevä vaeltaja saapua lähimpään ja vahvimpaan linnaan.\n\nKun kansa, Jumalansa nimessä, innostuneena ja valmiina pahimpaan, oli\npudistanut kahleet päältään ja riemuiten hyökännyt uutta vapautta\nja luvattua maata kohti, olivat Moses ja hänen kansansa useimmat\nvanhimmat luulleet, että se kuni vuorivirta, joka särkee sulut ja\ntokeet, murtaisi ja hävittäisi kaikki, mikä sen tielle uskaltaisi\nasettua. Näillä innostuneilla joukoilla jotka rohkealla eteenpäin\ntunkeutumisellaan voittaisivat korkeimman maalin, mutta arkamaisella\nperäytymisellään tuottaisivat itselleen kuoleman ja turmion, olivat\nhe aikoneet mennä Ethamlinjan linnoitusten ikäänkuin risukasojen\npoikki. Mutta nyt, kun lyhytaikaiset vaivat ja kärsimykset olivat\ntukahduttaneet tulen heidän sieluissaan, nyt, kun mihinkä vain\nkatsottiin, löytyi kaksi välinpitämätöintä ja viisi tyytymätöintä\neli hätääntynyttä ihmistä yhden ilosta rohvaistuneen rinnalla, olisi\nEthamlinjan hyökkäys maksanut verivirtoja ja sitäpaitsi pannut kaiken\ntähän saakka saavutetun vaaraan.\n\nPithomin varastohuoneen vähäisen vartioston voittaminen oli tapahtunut\nniin suosiollisissa suhteissa, ettei sellaista enään voitu odottaa, ja\nsen vuoksi oli alkuperäinen suunnitelma muutettava ja koetettava käydä\nlinnoitusten ympäri. Koillisen sijasta piti kansan nyt kääntyä etelään.\n\nMutta ennenkuin tämä päätös tuli täytäntöön, tahtoi Moses muutamien\nuskollisten miesten kanssa katsahtaa tuota uutta tietä ja tarkastaa,\noliko se suurelle vaeltavalle kansalle käytävä.\n\nAmminadabin huoneen ulkopuolella olevan sykomorin alla keskusteltiin\nkaikesta tästä ja Mirjam seurasi keskustelua mykkänä todistajana.\n\nMiesten neuvottelussa tuli vaimon vaijeta, vaikka tuo vaimo olikin\nMirjam, mutta vaikeaksi kävi hänelle pysyä levollisena, kun päätettiin\nluopua päätöksestä hyökätä linnoituksia vastaan, vaikkapa sodantaitava\nHoseakin, jonka Jumala oli valinnut miekakseen, olisi palajanut kotiin.\n\"Mitä hyödyttää parhainkaan sotapäällikkö, kun puuttuu sotajoukko, joka\nhäntä tottelee?\" oli Naheson, Amminadabin poika huutanut ja toiset\nolivat samaa mieltä kuin hänkin.\n\nKun kokous vihdoin hajaantui, otti Moses veljellisellä\nsydämellisyydellä jäähyväiset sisareltaan. Mirjam tiesi, että hän oli\naikeessa syökseytyä uusiin vaaroihin, ja kainolla tavalla, joka aina\noli omituista hänelle, puhutellessaan tuota hengen ja ruumiin puolesta\nylevämpää veljeänsä, ilmaisi hän huoliansa. Silloin katsahti hän\nystävällisesti moitteella hänen silmiinsä ja osoitti oikealla kädellä\ntaivasta; mutta Mirjam ymmärsi hänen, suuteli kiitollisella lämmöllä,\nhänen kättänsä ja sanoi:\n\n\"Sinä seisot korkeimman varjeluksessa enkä minä pelkää enään.\"\n\nSilloin painoi hän huulensa hänen otsalleen, pyysi häneltä taulua,\nkirjoitti siihen muutaman sanan, heitti sen onteloon sykomorin runkoon\nja sanoi: \"Hosealle, ei Josualle, Nunin pojalle, kun hän tulee minun\npoissaollessani. Herralla on suuria mielessään hänen kanssaan, hänen\nopittuaan korkeampaa häneltä odottamaan, kuin maan mahtavilta\".\n\nSitten erosi hän hänestä; mutta Aaron, joka vanhimpana oli hänen\nsukunsa pää, jäi hänen luokseen ja ilmoitti hänelle arvokkaan miehen\nhäntä kosivan; mutta Mirjam vastasi kalpeana: \"Minä tiedän sen.\"\n\nSilloin katsahti hän kummastellen hänen kasvoihinsa ja pitkitti\nvaroittavalla vakavuudella: \"Kuinka valinnetkaan, on hyvä, kun\najattelet tätä yhtä: sydämesi kuuluu sinun jumalallesi ja kansallesi,\nja miehen, jota sinä seuraat, täytyy olla valmis, niinkuin sinä\nitsekin, palvelemaan molempia; sillä kaksi pitää yhdeksi tulla\navioliitossa ja ellei toisen korkein tarkoitus ole sama kuin toisenkin,\nniin pysyvät he kahtena loppuun saakka. Aistinten ääni, mikä heidät\nvei yhteen, tulee pian vaikenemaan ja mikä sitten on jälellä, on\neripuraisuus.\"\n\nSitten poistui hän ja Mirjamkin valmistelihe jättämään muut; sillä\nkenties häntä kaivattiin noin vähää ennen lähtöä huoneessa, missä hän\nnautti vierasystävyyttä, mutta uusi tapaus pidätti häntä sykomorin alla\nikäänkuin kahleilla ja siteillä.\n\nMitä välitti hän särkyvien kalujen kokoomisesta ja ruumiillisten\nasiain huolesta, kun oli kysymys sellaisista, jotka täyttivät koko\nhänen sieluansa! Nuo muut huolet soveltuivat Eliseballe, Nahesonin\nvaimolle, kullekin emännöitsijälle ja uskolliselle orjalle. Tässä oli\nkysymyksessä korkeammat asiat -- asiat jotka koskivat hänen kansansa\nonnea ja onnettomuutta.\n\nVanhimpiin olivat toisetkin etevät miehet kansasta liittyneet sykomorin\nalla; mutta Hur oli jo Moseksen kanssa poistunut.\n\nNyt tuli Uri, ensinmainitun poika, vanhan puun alle. Hän,\nmetallityöntekijä, joka äsken oli tullut kotiin Egyptistä, oli\nMemphiksessä puhunut sellaisten kanssa, jotka olivat lähellä\nkorkeata porttia, ja kuullut, että kuningas olisi valmis poistamaan\nheprealaisilta suuret kuormat ja antamaan heille uusia suosion\nosotuksia, jos vain Moses tahtoisi tehdä sen Jumalan, jota hän palveli,\nsuosiolliseksi kuninkaalle ja saada kansan palajamaan, sittenkuin\nse erämaassa oli uhrannut, ja sen vuoksi olisi viisasta lähettää\nlähettiläitä Tanikseen ja vielä kerran ruveta keskusteluihin korkean\nportin kanssa.\n\nNäitä ehdotuksia, joista metallityöntekijä ei ollut vielä rohjennut\npuhua isälleen, oli hän hyvässä tarkoituksessa esittänyt kokoontuneille\nvanhimmille; hän toivoi kuitenkin, että niiden hyväksyminen tulisi\nsäästämään kansalta paljon vaikeuksia. Mutta tuskin oli hän ehtinyt\nlopettaa selvän ja vakuuttavan puheensa, ennenkuin vanha Nun, Hosean\nisä, joka tuskalla tähän asti oli voinut malttaa mielensä puhkesi\npuhumaan.\n\nUkon muutoin niin iloiset kasvot hehkuivat vihasta ja niiden tulinen\npuna erosi harvinaisella vavalla taajoista, valkeista kiharoista,\njotka niitä ympäröivät. Muutamia hetkiä sitten oli hän kuullut\nMoseksen suurella päättäväisyydellä ja perusteellisilla syillä\nkumoavan samallaiset ehdotukset ja nyt, kun hän kuuli niitä uudelleen\nesiteltävän ja huomasi monta suostumuksen merkkiä kokoontuneitten\njoukossa, näki hän koko tuon suuren yrityksen vaarassa, jonka\nmenestykseksi hän oli enimmin uhrannut.\n\nSe oli tuolle vilkkaalle ukolle liian paljon ja säihkyvin silmin ja\nuhkaillen korotetulla nyrkillä lausui hän:\n\n\"Mitä puhetta tämä on?! Pitäisikö meidän taaskin koota yhteen sen\nnyörin päät, jonka Herra meidän Jumalamme itse on katkaissut poikki?\nKehoitatko sinä niitä uudelleen sitomaan yhteen helpolla solmulla, mikä\nniin kauvan pitää, kuin horjuvan, heikon luonne, joka kaksikymmentä\nkertaa on syönyt sanansa meille ja Mosekselle? Tahdotko sinä viedä\nmeidät häkkiin takaisin, josta kaikkivaltijas ihmeen kautta on meidät\nvapauttanut? Kohteleisimmeko Herraamme Jumalaamme niinkuin huonoa\nvelallista ja pitäisimmekö meille tarjottua väärää kultasormusta\nparempana, kuin tuota kuninkaallista aarretta, jonka hän meille lupaa?\nOi, sinä, joka tulet egyptiläisten luota -- minä tahtoisin...\"\n\nTässä kohotti kiivas ukko vihastuneena nyrkkiänsä, mutta ennenkuin\nhän lausui uhkauksensa mikä hänen huulillaan liikkui, laski hän\nkäsivartensa, sillä Gabriel, Sebulonin suvun vanhin, oli hänelle\nhuutanut:\n\n\"Ajattele omaa poikaasi, joka vielä tänäin viihtyy kansan vihollisten\njoukossa!\"\n\nTämä sana oli sattunut; mutta ainoasti silmänräpäykseksi häiritsi se\ntulisen vanhuksen iloista itsetietoisuutta ja niiden äänien seassa,\njotka ilmoittivat tyytymättömyyttänsä kostonhimoisen Gabrielin\nesiintymisen johdosta ja niiden harvojen äänien, jotka yhtyivät\nsebulonilaiseen, huusi hän: \"Juuri sen vuoksi, että minun on ehkä\nalttiiksi antaminen ei ainoastaan kymmenentuhatta kyntömittaa maata,\nminkä jätin jälkeeni, vaan vielä kelpo poikani, ollakseni kuuliainen\nkorkeimmalle, on minulla oikeus tässä puhua!\"\n\nSen ohessa nousi hänen rintansa syvistä henkäyksistä ja hänen taajain\nvalkeain silmäkarvojensa suojelemat silmät katselivat nyt lempeämmästi\nHurin poikaa, joka oli käynyt kalpeaksi hänen kiivaasta puheestaan, ja\nhän pitkitti: \"Tämä on hyvä, isälleen kuuliainen poika ja on samoin\ntäytynyt paljon alttiiksi antaa jättäessään nuo paljon kiitetyt\ntyöpajat ja oman huoneensa Memphiksessä, eikä korkeimman siunaus ole\nhäneltä puuttuva. Mutta juuri sen tähden, että hän tähän saakka on\nnoudattanut käskyä, ei hänen pidä pyytää hävittää, mitä me korkeimman\navulla olemme alkaneet. Mutta sinulle Gabriel, sanon minä, ettei minun\npoikani viihdy vihollisten seassa, vaan kutsumukselleni kuuliaisena\non hän tuleva luoksemme niinkuin Uri, Hurin esikoinenkin. Varmaankin\npidättää häntä joku pakottava syy, jota Hosean tarvitsee yhtä vähän\nhävetä kuin minunkaan, hänen isänsä. Minä tunnen hänen ja luotan\nsentähden häneen ja joka odottaa häneltä toista, hänet on poikani\nkäytös ennemmin taikka myöhemmin tekevä valhettelijaksi.\"\n\nTässä hän vaikeni pyyhkiäkseen valkeat hiukset hehkuvalta otsaltaan ja\nkun ei kukaan häntä vastustanut, kääntyi hän jälleen metallityöntekijän\npuoleen ja pitkitti sydämellisellä ystävyydellä: \"Mikä minua harmitti,\nUri, ei ollut sinun aikomuksesi. Se on hyvä; mutta isäimme Jumalan\nsuuruutta ja kunniaa olet sinä mitannut egyptiläisten epäjumalain\nmittakaavan mukaan, jotka kuolevat ja nousevat ylös ja jotka, niinkuin\nAaron tuonnoin sanoi, esittävät ainoastaan vähäisen osan siitä, joka\non kaikessa ja vaikuttaa ja ulottuu yli kaiken. Siksikuin Moses opetti\nminulle parempaa uskoin minä, että Jumalan palvelus olisi naudan,\nlampaan ja hanhen uhraamista kuten egyptiläiset. Mutta jos sinun\nsilmäsi, kuten minulle tapahtui Moseksen kautta, avaantuvat sille, joka\nmaailmaa hallitsee ja on tehnyt meidät kansaksensa, niin käy sinulle,\nniinkuin minulle ja meille kaikille ja pian kyllä pojallenikin, että\nomassa rinnassa syttyy uhrituli, mikä ei koskaan sammu ja joka kuluttaa\nkaiken rakkauden ja uskollisuuden, uskon ja kunnioituksen, mikä ei\nhänelle ele kelvollista. Palvelijansa, Moseksen kautta, lupasi Jumala\nmeille suurinta: pelastuksen orjuudesta ja että me vapaina herroina\nsaisimme hallita ja vallita omalla pohjallamme, meidän ja lastemme\nomistamassa ihanassa maassa! Me vaellamme hänen lahjaansa kohti ja joka\ntahtoo pidättää meitä tällä tiellä, joka tahtoo meitä palajamaan ja\nmatelemaan takaisin siihen verkkoon, jonka vaskisilmukat me mursimme,\nhän neuvoo kansaansa juoksemaan, niinkuin lampaat, takaisin siihen\ntuleen, josta he ovat pelastuneet! Minä en vihastu sinuun, sillä sinun\nkasvosi ilmaisevat, ettäs tunnustat, kuinka kauheasti sinä erehdyt,\nmutta teidän tulee tässä kaikkien tietää: Moseksen oinasta suusta olen\nminä muutama tunti sitten kuullut, että se, joka neuvoo palajamaan\nja sopimaan egyptiläisten kanssa, sitä tahtoo hän syyttää Jehovan,\nmeidän Jumalamme ylenkatsojaksi ja kansansa turmelijaksi ja pahimmaksi\nviholliseksi.\"\n\nSilloin oli metallityöntekijä mennyt ukon luokse, oli ojentanut hänelle\nkättä ja syvästi vakuutettuna hänen varoituksiensa oikeudesta huutanut:\n\"Ei mitään keskustelua, ei mitään sopimusta egyptiläisten kanssa.\nSinulle, Nun, olen minä kiitollinen, ettäs olet avannut silmäni.\nMinullekin koituu hetki, jolloin sinä tai joku toinen, joka seisoo\nhäntä lähempänä kuin minä, opettaa minua täydellisesti käsittämään\nsinun Jumalaasi, joka myöskin on minun.\"\n\nNiin poistui hän ukon kanssa joka laski käsivartensa hänen\nhartioilleen, mutta Mirjam oli hengähtämättä kuullut Urin viimeistä\nanomusta ja kun tämä lausui toivonsa oppiakseen täydellisesti tuntemaan\nkansansa Jumalaa, olivat Mirjamin silmät loistaneet haaveksivasta\ninnostuksesta. Hän tunsi, että korkeimman suuruus täytti hänen sielunsa\nja että hänellä oli puheen taito jakaa toisellekin sitä tietoa, mikä\nhänellä itselläänkin oli. Mutta tapa vaati hänen vaikenemaan tälläkin\nkertaa. Se suretti hänen sydäntään ja kun hän jälleen meni kansajoukon\nkeskelle ja oli tullut vakuutetuksi ettei Hosea vieläkään ollut\nsaapunut, meni hän, hämärän alkaessa, kotiin ja astui toisten luo\nkatolle.\n\nSiellä ei näkynyt kukaan häntä kaivanneen, ei edes tuo raskasmielinen\nMilca-parkakaan ja hän tunsi itsensä äärettömästi yksinäiseksi tässä\nhuoneessa.\n\nJospa Hosea toki tulisi, jos hän kuitenkin löytäisi vahvan rinnan\nturvakseen, jos tämä vieraanaolo samassa kodissa, tämä hyödytön elämä\nkaton alla, jota hänen täytyi kutsua omakseen, vaikkei hän koskaan\ntuntenut itseänsä oikein perehtyneeksi siellä, toki loppuisi!\n\nMoses ja Aaron olivat niinikään poistuneet ja ottaneet Hurin pojanpojan\nmukaansa, mutta kukaan ei ollut häntä, joka vain hengitti ja eli kansan\nja sen menestyksen hyväksi, katsonut arvolliseksi uskoa hänelle,\nmihinkä heidän vaelluksensa suuntasi ja mitä se tarkoitti.\n\nMiksi oli se Jumala, jolle hän oli koko sieluina ja olemuksensa\nomistanut, tehnyt hänen vaimoksi, vaan antanut hänelle miehen hengen ja\nsielun?\n\nIkäänkuin tehdäkseen koetuksen, eikö noista hyvistä ihmisistä, joihin\nhän kuului, kukaan häntä rakastaisi, odotti hän, että joku häntä\nympäröivistä suurista ja pienistä puhuttelisi häntä, mutta Eleasarin\nlapset tungeskelivat isovanhempain ympärille eikä hän koskaan ollut\nymmärtänyt vetää pienokaisia puoleensa Eliseba johti orjia, jotka\nkokosivat viimeisiä mukaanotettavia tavaroita. Milca istui kissa\nsylissään ja katseli ulos avaruuteen ja vanhemmat pojat olivat menneet\nulos. Ei kukaan hänestä välittänyt eikä puhutellut häntä.\n\nSilloin tuli hän kovin surulliseksi ja sittenkun hän toisten kanssa\noli ottanut osaa ehtooateriaan ja hillinnyt itseään, ettei hän\nsynkällä mielellään häiritsisi lasten iloista intoa, jotka suurella\nmieltymyksellä odottivat vaellusta, ikävöitsi hän jälleen ulos.\n\nSyvästi hunnutettuna meni hän aivan yksin leiriin ja mitä hän täällä\nnäki ei ollut suinkaan omiaan poistamaan häneltä murheita, mitkä\nhäntä painoivat. Siellä oli kovaa melua ja hälinää ja vaikka muutamin\npaikoin kaikuikin hurskaita lauluja riemuiten ja toivorikkaasti häntä\nvastaan, niin saatiin kuitenkin paljon enemmän kuulla raakaa kiistaa ja\nkapinallisia puheita. Missä hän kuuli uhkauksia ja häväistyksiä suurta\nveljeänsä vastaan, kiiruhti hän askeleitaan; mutta huolesta, mitä\nhuomenna auringon nousun jälkeen lähdössä tapahtuisi, jos tyytymättömät\nsaisivat vallan, ei hän voinut vapautua.\n\nHän tiesi, että kansa oli pakotettu tunkeutumaan eteenpäin, mutta\nhuoli faraon sotavoiman vuoksi ei sallinut hänelle lepoa. Hosean\nsankarimuoto teki sen hänelle ikäänkuin ruumiilliseksi. Ellei Herra\nitse asettunut noiden kurjain päiväläisten ja paimenien riveihin, jotka\nhänen sivullaan kiistelivät ja riitelivät, kuinka voisivat he vastustaa\negyptiläisten sotaan tottuneita, hyvin varustettuja joukkoja?\n\nHän oli kuullut, että leirin kaikille puolille oli asetettu vahteja\nkäskyllä, vihollisen lähestyessä, puhaltaa torveen tai lyödä\nmessinkilevyyn siksi kun miehet olivat saapuneet sinne, missä\nvaroittava huuto ensin oli kaikunut.\n\nSellaista kuullakseen oli hän jo kauvan odottanut, mutta kuinka paljon\nsuuremmalla jännityksellä olikaan hän kuulustanut erään erityisen\nratsun kavionkopsetta, kaivatun sotilaan vakavia askeleita ja syvää\nääntä!\n\nHänen tähtensä palasi hän yhä jälleen leirin pohjoispäähän takaisin,\nmikä kosketti Taniksesta tulevaa tietä ja missä nyt Moseksen käskystä\nparhaimpien taistelukuntoisten miesten teltat kohosivat. Täällä\noli hän toivonut löytävänsä paljasta luottamusta; mutta kun hän\nkuunteli aseellisten puheita, jotka taajoissa joukoissa ympäröivät\nvahtivalkeita, kuuli hän, että Urin ehdotus oli heillekin ehtinyt.\nUseimmat olivat puolisoita ja isiä, heillä oli huone, maankappale,\nammatti eli virka, ja vaikka moni viittasi korkeimman käskyyn ja\nuuteen kauniisen kotiin, jonka Jumala oli heille luvannut, niin ei\nollut kuitenkaan harvoja taipuvaisia palajamaan. Kuinka mielellään\nolisi hän astunutkaan näiden sovaistuneitten keskelle ja kehoittanut\nheitä uudella uskolla ja luottamuksella seuraamaan Herran käskyä ja\nveljeänsä! Mutta tässäkin täytyi hänen vaijeta. Ainoasti kuunteleminen\noli hänelle sallittu ja hän tunsi itsensä vahvemmin sinne vedetyksi,\nmissä hän odotti kuulevansa kapinallisia sanoja ja neuvotteluja.\n\nSalaperäinen viehätys oli tässä hirvittävässä mielenliikutuksessa\nja kun moni valkea sammui, miehet laskeusivat levolle ja puheet\nvaikenivat, niin tuntui hänestä ikäänkuin häneltä olisi riistetty\njotakin, jota hän toivoi.\n\nNyt kääntyi hän viimeisen kerran Taniksesta tulevalta tieltä; mutta\nsiellä ei liikkunut kukaan paitsi edes ja takaisin astuvat vartijat.\n\nVielä ei hän ollut epäillyt Hosean tulemista, sillä olihan kutsumus,\njonka hän Herran nimessä oli hänelle lähettänyt, saapunut hänelle;\nmutta nyt, kun tähdet ilmaisivat hänelle puoliyön kuluneeksi, johtui\nselvästi hänen mieleensä, kuinka monta vuotta Hosea oli elänyt\negyptiläisten seassa ja että hän ehkä piti arvottomana miehelle seurata\nnaisen kehoitusta, vaikka se olisi tehty korkeimman niinessäkin. Hän\noli kylliksi saanut osakseen nöyryytyksiä, miksipä ei tämäkään kohtaisi\nhäntä?\n\n\n\n\nNeljästoista Luku.\n\n\nKovin levottomana ja sellaisten ajatusten kiusaamana lähestyi Mirjam\nvierasystävänsä huonetta mennäkseen levolle, mutta juuri kun hän astui\nkynnykselle, veti hän jalkansa takaisin ja kuunteli vielä kerran\npohjaanpäin.\n\nHosean täytyi sieltä tulla.\n\nMutta hän ei kuullut muuta kuin vartijan askeleet ja Hurin äänen, joka\naseellisella joukolla kulki leirin läpitse.\n\nHänkään ei voinut pysyä huoneessa.\n\nYö oli lauhkea ja tähtikirkas, aika oli niinkuin luotu hiljaisia\nunelmia varten sykomorin alla. Hänen penkkinsä tuon arvoisan puun alla\noli tyhjä ja pää kumarassa läheni hän tuota rakasta leposijaa, josta\nhänen seuraavana päivänä piti jättää hyvästi ainiaaksi. Mutta vielä\nei hän ollut saavuttanut läheistä päämaalia, kun hän pää pystyssä jäi\nseisomaan ja painoi kätensä nousevaa rintaa vasten. Tällä kertaa oli\nkuulunut kavion kopsetta, hän ei erehtynyt, ja pohjasta se tuli.\n\nPauhasivatko faraon vaunut esiin, leiriin hyökätäkseen? Pitikö hänen\nhuutaa, herättääkseen sotilaita? Tai oliko se ehkä hän, jota hän niin\nikävällä kaipasi? Niin, niin, niin! Se oli yksinäisen hevosen astuntaa\nja uusi tulokas täytyi se olla; sillä melua syntyi teittäin keskellä,\nkoirat haukkuivat ja huutoja, puheita ja vastauksia tuli ratsastajan\nkanssa lähemmäksi ja lähemmäksi.\n\nSe oli Hosea, hän tiesi sen varmasti!\n\nEttä hän ratsasti yksin yöllä ja oli riistänyt itsensä irti\nsiteistä, jotka sitoivat hänet faraoon ja asetovereihin, oli merkki\nhänen kuuliaisuudestaan! Rakkaus oli terästänyt hänen tahtonsa ja\nkiiruhtanut hänen hevosensa juoksua ja kiitollisuus, jonka rakkaus\nvoi osoittaa palkka, jonka se voi lahjoittaa, ei saanut häneltä\nkauvemmin pysyä pidätettynä. Hänen käsivarsissaan olisi hän onnellisena\ntunnustava, että hän oli suuria hyljännyt, niittääkseen ihanampaa\nja suloisempaa! Mirjamista tuntui ikäänkuin yö vaikenisi kirkkaaksi\npäiväksi kuullessaan, että tuo lähenevä ratsasti suoraan Amminadabin,\nhänen vierasystävänsä huoneelle. Hän tiesi nyt, että se oli hänen\nkutsumustaan, jota hän totteli, että hän oli tullut tavatakseen häntä.\n\nEnnenkuin omaa isäänsä, joka majaili hänen sisarenpoikansa Ephraimin\nsuuressa tyhjässä huoneessa, etsi Hosea Mirjamia tavatakseen.\n\nVarmaankin olisi hän mielellään, niin nopeasti kuin hevonen jaksoi,\nrientänyt häntä vastaan, mutta eihän sopinut rivakkaasti ratsastaa\nleirin läpitse. Oi, kuinka aika kului pitkällisesti siksi kun hän\nvihdoin näki ratsastajan, siksi kun hän heittäysi maahan ja hänen\nseuralaisensa viskasi hevosen ohjat kolmannelle, joka häntä seurasi.\n\nSe oli Hosea, se eli hän!\n\nMutta hänen seuralaisensa -- hän tunsi hänen selvästi ja hämmästyi\nkovin -- hänen seuralaisensa oli Hur, mies, joka muutamia tuntia sitten\noli pyytänyt häntä vaimokseen.\n\nTuossa seisoivat molemmat, jotka häntä kosivat, aivan vierettäin\ntähtein valossa ja tulisoihtujen valaisemina, jotka paloivat rattaiden\nja tavarain äärellä, mitkä olivat valmiit huomispäivän vaellusta varten.\n\nTuo korkeakasvuinen vanhempi heprealainen voitti nuoremman\nlujajäntereisen sotilaan pituudessa, ja laumain omistaja ei ollut\nvähemmin suora kuin egyptiläinen sankarikaan. Molempain äänet\nsointuivat vakavilta ja miehuullisilta, mutta rakastetun ääni tuntui\nhänestä ytimekkäämmältä ja syvemmältä. Nyt olivat he tulleet häntä niin\nliki, että hän voi käsittää heidän puhettaan.\n\nHur kertoi tulijalle, että Moses oli lähtenyt tiedustelu-retkelle ja\nHosea lausui ikävänsä siitä syystä, että hän tahtoi keskustella hänen\nkanssaan tärkeistä seikoista.\n\nSilloin olisi hänen seuraavana aamuna lähteminen kansan kanssa,\nhuomautti Hur, sillä Moses aikoi yhtyä heihin tiellä. Senjälkeen osotti\nhän Amminadabin huonetta, mikä oli syvässä pimeydessä ja missä ei valoa\nnäkynyt sekä kehoitti Hoseaa viettämään lopun yötä hänen kattonsa alla,\nkoska ei hän tahtonut herättää vanhaa isäänsä niin myöhäisenä hetkenä.\n\nSilloin huomasi Mirjam ystävänsä viipyvän vastauksella ja tähystelevän\nnaisten huonetta ja vierasystävänsä kattoa, ja tietäen, mitä hän sieltä\netsi, ei hän voinut kauvemmin pidättää sydämensä halua, vaan esiintyi\nsykomorin varjosta tervehtien Hoseaa lämpimästi ja sydämellisesti\ntervetulleeksi.\n\nEi voinut Hoseakaan salata sydämensä iloa ja Hur seisoi noiden jälleen\nyhdistyneitten vieressä, kun he ojensivat toisilleen kättään ja\ntervehtivät toisiaan ensin vaijeten, mutta sitten lämpimin sanoin:\n\n\"Tiesinhän sinun tulevaksi!\" huudahti neito ja Hosea vastasi iloisella\nliikutuksella:\n\n\"Sen voit helposti arvata, profetissa; sillä minua tänne kutsuvien\näänien seassa oli sinunkin\".\n\nSitten pitkitti hän levollisemmasti:\n\n\"Minä toivoin, paitsi sinua, tapaavani veljesikin, sillä minä tuon\ntietoja, joilla on suuri merkitys hänelle, meille ja kansalle.\nMinä näen myöskin teidän lähtöön valmiina, mutta minua surettaisi\nhäiritä sinun vanhoja vierasystäviäsi levosta ja ryhtyä vaarallisiin\nhankkeisiin, joita vielä saatetaan välttää.\"\n\n\"Mitä sinä tarkoitat?\" kysyi Hur ja astui toista lähemmäksi.\n\n\"Minä tarkoitan\", vastasi tämä, \"että jos Moses pysyy päätöksessään\nviedä kansan itään, on huomenna vuotava paljon hyödytöntä verta,\nsillä kuten Taniksessa varmasti kuulin, on vartiosto Ethamissa saanut\nkäskyn, ettei päästää ketään ihmistä läpi, puhumattakaan tuosta\nlukemattomasta kansan paljoudesta, jonka suuruus minua hämmästytti\nratsastaessani leirin lävitse. Minä tunnen Apun, joka on linnoituksien\npäällikkö, ja ne legionat, joita hän johtaa. Siitä tulisi vaarallinen,\npeljättävä verisauna meidän turvattomien osaksi harjaantumattomien\nmaanmiesten joukossa, se tulisi... lyhyesti sanottuna, minun täytyy\nvälttämättömästi ja viivyttelemättä puhua Moseksen kanssa, estääkseni\npahinta onnettomuutta, ennenkuin se on myöhäistä.\"\n\n\"Mitä sinä pelkäät, ei ole meiltäkään jäänyt huomaamatta\", vastasi Hur,\n\"ja juuri sitä estääkseen on Moses lähtenyt vaaralliselle matkalle.\"\n\n\"Mihinkä?\" kysyi Hosea.\n\n\"Se on salaisuus kansan johtajain seassa.\"\n\n\"Niihin kuuluu isänikin.\"\n\n\"Varmaan, ja tarjouduinhan minä jo viemään sinut hänen luokseen. Jos\nhän ottaa sinut vihkiäkseen...\"\n\n\"Jos hän siinä loukkaa velvollisuutta, niin vaijetkoon. Kuka johtaa\nhuomenna vaeltavat joukot?\"\n\n\"Minä.\"\n\n\"Sinäkö?\" kysyi Hosea ihmetellen ja toinen lisäsi tyynesti:\n\n\"Sinä ihmettelet paimenen rohkeutta tahtoessaan johtaa sotajoukkoa,\nmutta kaikkien sotalaumain herra, jolle me olemme uskoneet asiamme, on\njohtajanamme, ja minä luotan hänen johdatukseensa.\"\n\n\"Sen teen minäkin\", vastasi Hosea. \"Ei kukaan muu kuin Jumala, jonka\nkautta Mirjam kutsui minua tähän paikkaan, uskonut minulle -- siitä\nolen varma -- tuota tärkeätä sanomaa, joka toi minut tänne. Minun\ntäytyy tavata Moses, ennenkuin on myöhäistä.\"\n\n\"Kuulithan jo, että on jokaiselle ja minullekin mahdotonta saavuttaa\nhäntä, ennenkuin huomenna, ehkäpä ei ennen kuin ylihuomenna; tahdotko\nkumminkin puhua Aaronin kanssa?\"\n\n\"Onko hän leirissä?\"\n\n\"Ei, mutta me odotamme hänen palajamistaan ennen kansan lähtöä, se on,\nmuutamien tuntien kuluttua.\"\n\n\"Onko hänellä oikeus päättää tärkeitä kysymyksiä Moseksen poissa\nollessa?\"\n\n\"Ei, hän julkaisee vain kansalle puheliaammalla kielellä, mitä hänen\njalo veljensä on säätänyt.\"\n\nTässä katseli sotilas pettyneellä toiveella maahan ja pitkitti sitten\nlyhyen harkinnan perästä, nostaessaan silmänsä Mirjamin puoleen:\n\n\"Se on Mosekselle, kuin Herra meidän Jumalamme ilmoittaa tahtonsa,\nmutta sinullekin, hänen korkealle, neitseelliselle sisarelleen,\nsinullekin ilmaisee itsensä korkein, sinullekin...\"\n\n\"Oi, Hosea!\" keskeytti hänet naisprofeetta ja ojensi rukoilevasti ja\ntorjuen kätensä häntä kohti; mutta huolimatta hänen varoituksestaan\npitkitti päällikkö innokkaasti:\n\n\"Sinut on Herra meidän Jumalamme käskenyt kutsumaan minua, hänen\npalvelijaansa, kansan luoksi takaisin, sinun käski hän antamaan\nminulle nimen, johonka minä tahdon muuttaa isäni ja äitini minulle\nantaman nimen, jota minä kolmekymmentä vuotta kunnialla olen kantanut.\nKuuliaisena kutsumuksellesi olen minä itseltäni heittänyt pois, mikä\nminut voi tehdä suureksi ihmisten parissa; mutta tiellä, jota minun\nEgyptissä, Jumalani ja sinun kuvasi kanssa sydämessä, oli vaeltaminen\nuhkaavaa kuolemaa kohti, on se sanoma tullut minulle, jota minun on\ntässä esiintuominen, ja sentähden uskon minä, että se on korkein itse,\njolta se tulee. Saattamaan sen kansan johtajille olen minä velvoitettu;\nmutta kun en löydä Mosesta, en voi uskoa sitä kellekään paremmalle\nkuin sinulle, joka, vaikka oletkin vain nainen, veljesi jälkeen seisot\nkorkeinta lähinnä, ja sentähden pyydän sinua nyt kuulemaan minua.\nKolmannen korville ei ole sanomani vielä kypsynyt.\"\n\nSilloin ojensi Hur itsensä suoraksi ja keskeyttäessään toisen puheen\nkysyi hän Mirjamilta, tahtoisiko hän kuunnella Sunin poikaa ilman\ntodistajia; mutta hän vastasi hänelle kaikumattomalla \"kyllä\".\n\nSilloin kääntyi Hur ylpeästi ja kylmästi sotilaasen: \"Minä luulen, että\nMirjam tuntee Herran tahdon niinkuin veljensäkin ja että hän tietää,\nmikä soveltuu vaimoille Israelissa. Ellen erehdy, oli se myös tämän\npuun alla kuin sinun oma isäsi, arvoisa Nun, antoi pojalleni Urille\nainoan vastauksen, jonka Moseksenkin täytyy antaa kullekin sinun\nkaltaisellesi sanantuojalle.\"\n\n\"Tunnetko sinä sen?\" kysyi sotilas jyrkällä ja torjuvalla äänellä.\n\n\"En\", vastasi toinen, \"mutta minä aavistan mitä se sisältää ja katso\ntänne.\"\n\nSamalla kumartui hän nuoruuden notkeudella ja nosti voimallisilla\nkäsivarsilla ylös kaksi suurta kiveä, asetti ne vastatusten, vieritti\nsitten muutamia pienempiä niiden sivulle ja huudahti kiivaasti:\n\n\"Tämä muistopatsas olkoon todistajana minun ja sinun välillä, niinkuin\nmuistopatsas Mizpassa, jonka Jaakop ja Laban nostivat. Ja niinkuin\nhänkin huusi Herralle, että hän olisi hänen ja, toisen välillä\nvartijana, niin teen minäkin. -- Mutta sinua neuvon minä tälle\nmuistopatsaalle, ettäs muistaisit sitä, kun olemme erossa toisistamme.\nTässä lasken minä käteni tälle muistopatsaalle ja todistan, että minä\nHur, Kalebin ja Ephrat'in poika, en pane uskallustani kehenkään muuhun\nkuin Herraan isäimme Jumalaa ja että minä olen nöyrä noudattamaan hänen\nkäskyänsä, joka kutsuu meitä faraon valtakunnasta maahan, jonka hän\nmeille on luvannut. Mutta sinulta Hosea, Nunin poika, kysyn minä, ja\nHerra meidän Jumalamme kuulee sinua. Etkö sinäkään odota muuta apua\nkuin Abrahamin Jumalalta, joka valitsi kansansa valituksi kansakseen?\nJa tahdotko todistaa, että sinä aina muistat egyptiläisiä, jotka ovat\nmeitä sortaneet ja joiden orjuudesta Herra meidän Jumalamme on luvannut\nlunastaa meidät, Jumalasi ja kansasi kuoleman vihollisina?\"\n\nSilloin vavahtelivat sotilaan parrakkaat kasvot ja hän halusi syöstä\nkumoon muistopatsaan ja ojentaa kiusallista kysyjää vihastunein sanoin,\nmutta Mirjam oli laskenut kätensä muistopatsaan päälle ja huudahti:\n\n\"Hän kysyy sinulta Herramme ja Jumalamme edessä, joka on todistajanne!\"\n\nSilloin onnistui Hosean hillitä vihaansa ja puristaessaan lujemmin\nneidon kättä vastasi hän vakavasti:\n\n\"Hän kysyy, mutta minä jään vastauksen velkaa, sillä myöntämisestä ja\nkieltämisestä on tässä vähän apua; Jumalan otan minäkin todistajaksi\nja tämän muistopatsaan edessä on sinun Mirjam, mutta ainoastaan sinun\nkäsittäminen mitä minä ajattelen ja mitä tarkoitusta varten olen\ntullut. -- Mutta sinä Hur, katsele tänne! Niinkuin sinäkin, lasken\nminäkin käteni tälle muistopatsaalle ja todistan, että minä, Hosea,\nNunin poika, en pane luottamustani kehenkään muuhun kuin Herraamme,\nIsäimme Jumalaan. Sinun ja minun välillä seisokoon se todistajana ja\npäättäköön, josko minun tieni on hänen taikka erehtyväisen ihmisen.\nMinä tottelen hänen tahtoansa, jonka hän on ilmoittanut Mosekselle ja\ntälle jalolle neidolle. Tämän lupaan minä valalla, jonka vartija on\nHerra meidän Jumalamme.\"\n\nHur oli jännitetyllä tarkkaavaisuudelta kuunnellut ja liikutettuna\ntämän puheen vakavuudesta huudahti hän:\n\n\"Herra meidän Jumalamme kuuli valasi, ja valaasi vastaan panen minä\ntämän muistopatsaan edessä vielä yhden todistuksen: 'Jos se hetki\ntulee, jolloin sinä muistellessasi tätä muistopatsasta annat sen\nvakuutuksen, minkä äsken kielsit minulta, ei ole tulevaisuudessa\nsyntyvä mitään vihaa välillämme, ja jos korkeimman tahto sellainen\non, niin jätän minä mielelläni päällikkötoimen sinulle, johonka sinä\nmonissa sodissa tottuneena olet taitavampi kuin minä, joka tähän asti\nolen komentanut vain paimeniani ja laumojani. Mutta sinun mieleesi,\nMirjam, painan minä sen, että tämä muistopatsas on myös todistajana\nsiihen keskusteluun, johonka sinä, Jumalan kasvojen edessä, aiot ryhtyä\ntämän miehen kanssa. Minä muistutan sinua nuhtelevista sanoista, joita\nsinä kuulit tämän miehen isän suusta tämän puun alla, ja huudan Jumalan\ntodistajaksi, että minä isällisellä kirouksella olisin synkistyttänyt\nelämän Urille, omalle pojalleni, joka on sydämeni ilo, jos vain hän\nolisi astunut kansan sekaan voittaakseen sen sanomalla, jonka hän\nmeille toi; sillä se olisi kääntänyt vähä-uskoiset heidän Jumalastaan.\nSiitä muistutan sinua, neito, ja sanon sinulle vielä kerran: Jos minua\netsit, niin olet löytävä minut, ja ovi, jonka minä avasin sinulle,\npysyy sinulle avonaisena, mitä tahansa tapahtukoon'.\"\n\nNäin puhuttuaan käänsi Hur hänelle ja sotilaalle selkänsä.\n\nHe eivät tietäneet, kuinka heidän laitansa oli, ja hän, joka pitkän,\nvaarojen alaisen ratsastuksen kestäessä hartaalla halulla oli ikävöinyt\ntätä hetkeä, jolloin hän saisi tavata rakastettuansa, katseli\nhämmästyneenä ja kovin levottomana maahan, mutta Mirjam, joka hänen\nlähestyessään piti häntä varten valmiina korkeimman ja suloisimman\npalkinnon, jolla rakastava vaimo palkitsee uskollisuuden ja rakkauden,\noli tuon vakavasti varoittavan kivipatsaan edessä vaipunut maahan puun\nviereen ja painoi otsana onteloa, visaista runkoa vasten.\n\n\n\n\nViidestoista luku.\n\n\nPitkään aikaan ei kuulunut muuta ääntä sykomorin alta kuin neidon\nhiljaista nyyhkytystä ja sotilaan levottomia askeleita, joka,\nkoettaessaan malttaa mielensä, ei uskaltanut häiritä häntä.\n\nHän ei voinut vielä käsittää, mikä niin äkkiarvaamatta,\nvuorenkorkuisena oli tunkeutunut hänen ja rakastetun välille.\n\nHurin sanoista oli hän käsittänyt, että Moses ja hänen oma isänsä\nolivat evänneet kaiken välityksen, ja kuitenkin näkyivät hänestä\nlupaukset, mitkä hänellä oli kansalle esitettävänä, korkeimman\narmorikkaiksi lahjoiksi. Eihän kukaan hänen kansalaisistaan vielä niitä\ntuntenut ja oliko Moses se, jona hän piti häntä, niin täytyi Herran\navata hänen silmänsä ja näyttää hänelle, että hän oli valinnut hänen,\nHosean, hänen välityksellään johtamaan kansaa parempaa tulevaisuutta\nkohti; ei hän myöskään epäillyt, että hän helposti voisi saada isän\npuolelleen. Täydellä vakuutuksella olisi hän myöskin toistamiseen\nvakuuttanut, että se oli korkein, joka hänelle oli tien osoittanut, ja\ntätä kaikkea mietittyään ja Mirjamin vihdoin noustua ylös astui hän\nhäntä kohti uudella luottamuksella. Rakastava sydän kehoitti häntä\nsulkemaan hänet käsivarsiinsa, mutta hän viittasi häntä peräytymään\nja neidon muutoin niin puhdas, syvä ääni kuului käheältä ja ikäänkuin\npeitetyltä kysyessään häneltä miksi hän oli niinkauvan viipynyt ja mitä\nse oli, jota hän aikoi uskoa hänelle.\n\nSykomorin alla ei hän ollut ainoastaan etsinyt lepoa ja rukoillut\nJumalaa siitä, vaan myöskin katsonut sydämeensä. Hän rakasti Hoseaa;\nmutta hän aavisti hänen tulevan samalla esityksellä kuin Urikin, ja\nvanhan Nun'in vihaiset sanat kaikuivat nyt vahvemmin kuin koskaan hänen\nsielussaan. Pelko, että tuo rakastettu vaelsi väärillä poluilla ja\nHurin hämmästyttävä teko olivat tasoittaneet hänen kiihkonsa korkeat\nlaineet ja hänen järkevään harkitsemiseen palautunut henkensä pyysi\nennen kaikkia tietää, mikä häntä niinkauvan oli pidättänyt, jota hän\nJumalansa nimessä oli kutsunut, ja miksi hän tuli yksin ja ilman\nEphraimia.\n\nKirkas taivas oli täynnä tähtiä, ja nämä, joiden määrä oli nähdä\njälleenyhdistetyn rakastavan ihmisparin onnea, tulivat nyt todistajiksi\nlevottoman tytön arkoihin kysymyksiin ja tulisen katkerasti petetyn\nmiehen kärsimättömiin vastauksiin.\n\nVakuuttaen rakkauttaan ja tulleensa omistamaan hänet omakseen alkoi hän\npuhettaan; hän salli tosin hänen pitää kättään omassaan, mutta pyysi\nhäntä luopumaan kosimisestaan ja ensiksi kertomaan hänelle mitä hän\ntahtoi tietää.\n\nMonenlaisia tietoja oli hän saanut Ephraimista eräältä sotatoverilta\nTuniksesta, ja niin voi hän kertoa, että poika tottelemattomuudesta\nja luultavasti tyhmästä uteliaisuudesta oli haavoitettuna ja sairaana\nmennyt kaupunkiin, mutta että hän oli saanut asunnon ja hoidon erään\nystävän luona. Mutta tämä teki neidon levottomaksi ja hän nuhteli\nitseänsä, että tuo orpo, kokematon poika, joka oli kasvanut hänen\nsilmäinsä alla ja jonka hän oli lähettänyt vieraasen maahan, oli nyt\negyptiläisessä huoneessa.\n\nHosea vakuutti kuitenkin; että hän ottaisi huolekseen hänen takaisin\nsaattamisensa omiensa luo, ja kysyi häneltä, kun hän huolimatta tästä\nnäyttäytyi murheelliselta oliko hän menettänyt hänen rakkautensa ja\nluottamuksensa. Mutta antamatta hänelle lohduttavaa vastausta alkoi hän\nuudelleen kysellä häneltä ja tahtoi tietää, mikä oli hänen tuloansa\nviivyttänyt, ja niin piti hänen syvästi levottomana ja loukatulla\nmielellä aloittaa kertomuksensa.\n\nSill'aikaa kuin Mirjam, nojautuen sykomorin runkoa vastaan, kuunteli\nhäntä, astui Hosea, kaipion ja levottomuuden vallassa milloin edes\nja takaisin, milloin taas, tuskin itsensä herrana, hänen luokseen.\nAinoastaan kiihko ja toivo, mitkä hänen täyttivät eikä mikään muu,\nnäkyivät hänestä ansaitsevan pukea sanoiksi. Jos hän olisi varmasti\ntietänyt, että hänen sydämensä oli vieraantunut hänestä, olisi hän\nratsastanut täältä pois jälleen, aukaistuaan ensin sielunsa isälleen\nja uskallettuaan ratsastaa umpimähkään, löytääkseen Moseksen. Voittaa\nMirjam ja varoa itseään valapattoisuudesta oli kaikki, mitä hän halusi,\nja vaikka hän olikin kokenut ja toivonut merkillisiä seikkoja viime\npäivinä, vastasi hän kuitenkin Mirjamin kysymyksiin kiivaasti ja\nikäänkuin olisivat ne koskeneet arvottomia asioita.\n\nLentävin sanoin alkoi hän kertomuksensa ja jota useammin Mirjam häntä\nkeskeytti, sitä kärsimättömämmin vastasi hän häntä, sitä syvemmiksi\nkävivät rypyt hänen otsallaan.\n\nMuutaman tunnin oli Hosea hevosen hoitajansa seurassa iloisin mielin\nja toivorikkaana ratsastanut etelää kohti, kun hän, vähän ennen\npimeän tultua huomasi suuren ihmisjoukon, joka kulki hänen edellään.\nAlussa oli hän ollut siinä luulossa, että hän oli kohdannut pois\nvaeltavien heprealaisten jälkijoukon. Sentähden oli hän kiiruhtanut\nhevosensa juoksua. Mutta ennenkuin hän oli saavuttanut vaeltajat,\nolivat muutamat talonpojat ja kuorma-ajurit, jotka olivat jättäneet\njuhtansa ja rattaansa alttiiksi, rientäneet hänen ohitsensa kovalla\nhuudolla ja kiihkeillä varoituksilla, mitkä ilmoittivat hänelle, että\nhänen edellänsä vaeltajat olivat spitaalisia. Ja pakolaisten varoitus\nolikin ollut hyvin perustettu, sillä ensimäiset, jotka kääntyivät\nhänen puoleensa sydäntä liikuttavalla huudolla: \"Spitaali! Spitaali\",\nkantoivat tuon hirvittävän taudin tuntomerkkejä ja heidän ruvella ja\nvalkealla hilseellä peitetyistä, rumennetuista kasvoistaan katsella\ntuijottivat karvattomat silmät kolkolla kiillolla häntä vastaan.\n\nPian tunsikin Hosea muutamia heistä osaksi egyptiläisiksi papeiksi\nkerityllä päällä, osaksi heprealaisiksi miehiksi ja vaimoiksi.\nMolemmille teki hän päällikön ankaralla tyyneydellä tarpeelliset\nkysymykset ja sai tietää, että he tulivat kivilouhimoista vastapäätä\nMemphistä, joka oli heidän erityinen olinpaikkansa Niilin itärannalla\nMuutamat heprealaiset heidän seassaan olivat siellä kuulleet\nomaisiltaan, että heidän kansansa aikoi jättää Egyptin ja etsiä maata,\njonka Herra oli heille luvannut Silloin olivat useat päättäneet\nuskoa itsensä samoin heidän isäinsä väkevälle Jumalalle ja seurata\nvaeltavia; mutta egyptiläiset papit, joita sama onnettomuus liitti\nheprealaisiin, olivat lähteneet heidän kanssansa ja asettaneet\nvaelluksensa päämaaliksi Succothin, johon Moses, niinkuin olivat\nkuulleet, aikoi ensin viedä kansansa. Mutta jokainen, joka olisi voinut\nnäyttää heille tien, oli paennut heidän edellään, ja siitä syystä\nolivat he kulkeneet liiaksi pohjoiseen ja harhautuneet Thabne-linnan\nläheisyyteen. Penikulman matkalla tältä paikalta oli Hosea tavannut\nheidät ja kehoittanut heidän päällikköänsä pyörtämään takaisin,\netteivät saattaisi onnettomuutta poisvaeltaville veljille.\n\nTämän keskustelun aikana oli osasto egyptiläisiä sotilaita lähtenyt\nlinnasta spitaalisia vastaan puhdistamaan tien heistä, mutta päällikkö\njoka tunsi Hosean, ei käyttänyt mitään väkivaltaa, ja molemmat miehet\nsaivat spitaalisten johtajan taipumaan esitykseen viedä heidät Sinain\nniemekkeesen, jossa löytyi spitaalisten siirtola vuoriston keskellä,\nei kaukana vuorikaivoksista. He olivat tähän esitykseen suostuneet,\nkoska Hosea heille lupasi, että kansan vaeltaessa itään tulisi se\nheidät tapaamaan ja ottamaan mukaansa jokaisen parannetun; mutta\njos heprealaiset jäisivät Egyptiin, niin olisi puhdas erämaan tuuli\ntuottava monelle kärsivälle jälleen terveyden ja jokaisella puhtaaksi\nhavaitulla olisi vapaus palata kotiin.\n\nNämä keskustelut olivat vaatineet paljon aikaa ja ensimäiseen\npysäyspaikkaan olivat monet muut tulleet; sillä kun Hosea oli joutunut\nniin läheiseen yhteyteen spitaalisten kanssa, täytyi hänen ratsastaa\nThabneen, tullakseen yhdessä joukkojen päällikön kanssa, joka seisoi\nhänen vieressään, priiskoitetuksi linnun verellä, pukeutuakseen uusiin\nvaatteisiin ja alistuakseen vissien temppujen alaiseksi, jotka hän\npiti itselleen tärkeinä ja jotka tapahtuivat ainoastaan kirkkaassa\nauringonvalossa.\n\nHänen hevoshoitajaansa oli pidetty linnassa, syystä että tuo\npehmeäsydäminen mies, joka oli tavannut sukulaisensa noiden kurjain\njoukossa, oli ojentanut tälle kätensä.\n\nSyy tähän viipymiseen oli ollut surullinen ja vastenmielinen, ja\nvasta sittenkuin Hosea ehtoopäivällä oli jättänyt Thabnen ja mennyt\nSuccothiin, oli toivo ja ilo Mirjamin jälleen näkemisestä ja niin\npaljon lupaavan sanoman saattamisesta omaisilleen saaneet hänessä\nvallan.\n\nNopeammin ja niin iloisessa odotuksessa ei ollut koskaan hänen\nsydämensä sykkinyt kuin tämän yöllisen ratsastuksen aikana, jona hän\nläheni rakastettua ja isää, mutta minkä päätyttyä hän nyt korkeimman\nonnellisuuden sijasta tähän saakka oli saanut kokea ainoastaan\nkatkerata pettymystä.\n\nSekavissa, lyhyissä lauseissa oli hän vastenmielisesti kertonut,\nmitä hänelle oli tapahtunut spitaalisia tavatessaan, vaikka hän\nuskoikin tehneensä parastaan näiden onnettomien hyväksi. Kukin hänen\nsotakumppaneistaan olisi kiittänyt häntä siitä, mutta hän, jonka\nkiitos oli ylinnä kaikista, viittasi, hänen lopettaessaan, erääsen\npaikkaan leirissä ja sanoi murheellisena: \"He ovat meidän vertamme\nja meidän Jumalamme on heidänkin Jumalansa. Zoanista, Phakoksesta ja\nPhibesethistä [kreikkalaisen Bubastiksen heprealainen nimitys] ovat\nspitaaliset määrämatkan päässä seuranneet toisia ja heidän telttansa\nseisovat leirin ulkopuolella. Nekin, jotka tulivat Succothista --\nniitä ei ole monta -- saavat kulkea mukana; sillä kun Herra lupasi\nkansalle sen maan, jonka perään se ikävöi, tarkoitti hän suuria ja\npieniä, köyhiä ja alhaisia ja varmaan onnettomiakin, jotka nyt jäävät\nvihollisen valtaan. Etkö sinä olisi tehnyt paremmin, jos olisit\nerottanut heprealaiset egyptiläisistä ja johtanut ne, jotka ovat meidän\nvertamme, luoksemme?\"\n\nSilloin nousi miehen ylpeys sotilaassa, ja vakavasti ja jyrkästi\nkuului hänen vastauksensa: \"Sodassa täytyy uhrata satoja pelastaakseen\ntuhansia. Suojellakseen laumaansa erottaa paimenkin rupisen lampaan\nlaumasta.\"\n\n\"Aivan oikein\", keskeytti neito häntä innokkaasti, \"sillä paimen on\nheikko ihminen, joka ei tunne mitään lääkettä ruttoa vastaan, mutta\nHerra, joka tuntee koko kansansa, ei salli tulla sille mitään vahinkoa\nankarasta kuuliaisuudesta.\"\n\n\"Näin ajattelee nainen\", vastasi Hosea; \"mutta mitä sääliväisyys\nhänelle säätää, ei saa painaa raskaasti miesten neuvotteluissa. Te\nseuraatte mielellänne sydämen ääntä, niinkuin onkin kohtuullista, että\nsallitte itseänne johdatettavan, kun vain muutoin ette unohda, mikä\nteille ja suvullenne on soveliasta.\"\n\nSilloin muuttuivat Mirjamin posket tumman-punaisiksi; sillä hän tunsi\ntässä puheessa kätkeytyvän okaan kaksinkertaisesti katkeraksi syystä\nettä se oli Hosea, joka tämän matkaan saatti. Kuinka paljon olikaan hän\ntänään sukunsa tähden saanut kärsiä, ja nyt antoi hänkin hänen tuntea,\nettei hän ollessaan nainen ollut samanarvoinen hänen kanssansa. Sen\nmuistopatsaan edessä, minkä Herra oli pystyttänyt ja johonka hän nyt\nnojasi kättään, oli Hosea vetounut hänen tuomioonsa, ikäänkuin olisi\nhänkin kansanjohtajia, ja nyt osoitti hän hänet, joka hengen ja lahjain\npuolesta ei tuntenut itsensä ketään miestä huonommaksi, jyrkästi\npiiriinsä takaisin.\n\nMutta Hoseakin tunsi itsensä arvossaan loukatuksi ja Mirjamin käytös\nilmaisi hänelle, että tämä hetki oli päättävä, tulisiko valta, heidän\ntulevassa liitossaan, hänelle vaiko Mirjamille. Ylpeänä ja ankaran\nylevänä seisoi Hosea hänen edessään, -- todellakin niin miehekkäänä\nja ihailtavana, jollaisena ei hän koskaan ennen ollut häntä nähnyt.\nKuitenkin sai halu taistella loukatun naisellisen arvonsa puolesta\nhänessä ylivallan yli kaiken muun tunteen, ja vihdoin oli se hän, joka\nkatkaisi tuon lyhyen kiusallisen vaitiolon, mikä oli Hosean nuhtelevien\nsanojen seurauksena, ja levollisuudella, jonka hän koko tahtonsa voimaa\nponnistamalla sai, alkoi hän: \"Me unohdamme kumpikin, mikä meitä niin\nmyöhään yöllä täällä pidättää. Sinä aioit uskoa minulle, mikä sinua\nomiesi luo tuoja kuulla minulta, ei mitä Mirjam, tuo heikko nainen,\nvaan mitä Herran uskottu siitä tuomitsee.\"\n\n\"Myöskin sen neidon ääntä, jonka rakkautta minä halasin, toivoin\nkuulevani\", vastasi hän kolkosti.\n\n\"Sinä saat sen kuulla\" sanoi Mirjani nopeasti ja otti kätensä\nmuistopatsaalta pois. \"Mutta saattaa tapahtua, etten minä voi yhtyä sen\nmiehen mielipiteesen, jonka voima ja viisaus ovat niin paljon ylempänä\nminua, ja kuitenkin osoitit sinä juur'ikään, ettet sinä suvaitse naisen\netkä edes minun vastaansanomistani.\"\n\n\"Mirjam,\" keskeytti Hosea nuhtelevalla äänellä; mutta hän pitkitti\ninnokkaammin: \"minä olen kokenut sitä ja koska elämäni suurin suru\nolisi kadottaa sydämesi, täytyy sinun oppia ymmärtämään minua,\nennenkuin kehoitat minua lausumaan tuomion\".\n\n\"Kuule sinä ensiksi minun sanomani!\"\n\n\"Ei, ei!\" vastasi hän vilkkaasti. \"Vastaus tulisi kuolemaan huulillani!\nSalli minun ensiksi kertoa sinulle naisesta, jolla on rakastavainen\nsydän ja kuitenkin tuntee jotakin muuta, mikä on hänestä korkeampaa\nkuin rakkaus. Sinä hymyilet? Ja sinulla on oikeus siihen, niin kauvan\nkuin et tunne sitä, mitä minä aion uskoa sinulle.\"\n\n\"Puhu sitten!\" keskeytti Hosea häntä äänellä, josta hän ymmärsi, kuinka\nvaikeata hänestä oli olla kärsiväinen.\n\n\"Kiitos!\" sanoi hän lämpimästi. Sitten nojasi hän vanhan puun runkoa\nvasten ja sill'aikaa kuin Hosea istahti penkille katsellen milloin\nmaahan, milloin hänen kasvoihinsa, alkoi Mirjam puhumaan:\n\n\"Lapsuus on takanani ja pian myöskin nuoruus. Vielä vähäisenä ollessani\nolin tuskin erillainen muita tyttöjä. Minä leikin niinkuin hekin,\nja vaikka äitini oli opettanut minua rukoilemaan isäini Jumalaa,\nniin mielistyin kuitenkin siihen, mitä muut lapset minulle kertoivat\nIsis-jumalattaresta. Milloin vain sopi, hiivin minä hänen temppeliinsä,\nostelin ryytejä, riistin puutarhan hänen tähtensä, voitelin hänen\nalttariansa ja vein hänelle kukkia uhriksi. Minä olin muita isompi\nja vahvempi ja lisäksi Amramin tytär, ja senvuoksi tottelivat he\nminua ja tekivät mielellään mitä tahdoin. Ollessani kahdeksan vuotias\ntulimme tänne Zvanista. Ennenkuin vielä olin saanut leikkisisaren,\ntulit sinä Gamalielin, sisaresi miehen luo, parantuaksesi erään\nlibyalaisen keihään tekemästä haavasta. Muistatko sinä vielä aikaa,\njolloin sinä nuorukaisena korotit pienen tytön kumppaniksesi? Minä\ntoin sinulle, mitä sinä tarvitsit, loruilin sinulle mitä tiesin, mutta\nsinä kerroit minulle verisistä taisteluista ja voitoista, sotilasten\nkiiltävistä sotavaruksista sekä heidän hevosistaan ja vaunuistaan. Sinä\nnäytit minulle urhoollisuudellasi voittamasi sormuksen, ja kun haava\nrinnassasi oli parantunut, harhailimme ympäri laitumilla.\"\n\n\"Isiksellä, jota sinäkin suosit, oli täällä temppeli, ja kuinka usein\nolenkaan salaisesti hiipinyt esikartanoon rukoillakseni edestäsi ja\nlahjoittaakseni hänelle juhlakakkuni. Sinulta olin kuullut niin paljon\nfaraosta ja hänen loistostaan, egyptiläisistä, heidän viisaudestaan,\nheidän taidostaan ja heidän koristellusta elämästään, että pieni\nsydämeni halusi elää heidän keskellään pääkaupungissa; olinpa myöskin\nkuullut, että veljeni Moses oli kuninkaan linnassa saanut osakseen\nsuuria suosionosoituksia ja tullut pappein parissa kunnioitetuksi\nmieheksi. Kansamme ei enään miellyttänyt minua, sillä se oli kaikissa\nsuhteissa takapajulla egyptiläisistä.\"\n\n\"Sitten tuli ero sinusta, ja koska pieni sydämeni oli hurskas ja odotti\nkaikkea hyvää jumalalliselta voimalta, olipa se sitten minkä nimellinen\nhyvänsä, rukoilin minä faraon ja hänen sotajoukkonsa edestä, jonka\nriveissä sinä taistelit.\"\n\n\"Äitini puhui joskus isäimme Jumalasta, niinkuin voimallisesta\nsuojelijasta, joka kuluneina aikoina oli velvoittanut kansansa\nkiitollisuuteen, ja hän kertoi minulle hänestä monta kaunista\nkertomusta; mutta monasti uhrasi hän itse Sethin temppelissä tai vei\nauringon jumalan pyhälle haralle apilaskukkia. Hän muisteli myös\nystävällisesti egyptiläisiä, joiden seassa hänen ylpeytensä ja ilonsa,\nmeidän Moseksemme oli noussut niin korkeaan kunniaan.\"\n\n\"Niin tulin viidentoista vanhaksi ja elin iloisena toisten kanssa.\nEhtoisin, paimenten kotiinpalattua, istuin minä nuorison kanssa\nvalkean ääressä ja minusta oli mieluista, kun laumain omistajain pojat\nantoivat minulle etusijan ennen muita sekä kosivat minua; mutta minä\nlähetin heidät kaikki kotiinsa, jopa egyptiläisen päämiehenkin, joka\nkomensi varastohuoneen linnaa, sillä minä ajattelin sinua, nuoruuden\nkumppaniani. Kun tanssin juhlallisissa leikeissä ja lauloin tamburinin\nsäestyksellä äänekkäiden suostumushuutojen vastaani kaikuessa, niin\nei mikään olisi ollut minulle liian kallista löytääkseni loihtusanat,\njoiden avulla olisin silloin saanut sinut luoksemme. Niin usein kuin\nminua vain ihailtiin ajattelin sinua, -- livertelin täydestä sydämestä\nkuin leivonen, sillä lauloin sinulle enkä Herran kunniaksi, jolle\nlauluni oli pyhitetty.\"\n\nTässä valtasi intohimo uudella voimalla miehen, jolle tuo rakastettu\noli tehnyt niin suloisen tunnustuksen. Kiivaasti kavahti hän ylös\nojentaen käsivartensa hänelle, mutta neito torjui hänet jyrkästi pois,\nhillitäkseen hänkin intohimoaan, mikä uhkasi vallata hänenkin.\n\nKuitenkin oli hänen syvä äänensä saanut uuden, oudon soinnun, kun hän\nnopeasti ja hiljaa, sitten kovemmin ja painavammin pitkitti:\n\n\"Ja niin täytin kahdeksantoista vuotta enkä kauvemmin voinut viihtyä\nSuccothissa. Sanomaton kaipio, ei vain sinun perääsi, oli saanut vallan\nsielussani. Mikä ennen valmisti minulle iloa, tuntui minusta nyt\ntyhjältä, ja yksitoikkoinen elämä täällä etäisessä rajakaupungissa,\npaimenien ja karjalaumojen parissa, näytti minusta kurjalta ja\nsurulliselta\".\n\n\"Eleasar, Aaronin poika, oli opettanut minua lukemaan ja toi\nmukanaan kirjoja, täynnä kertomuksia, jotka eivät koskaan voineet\nolla tapahtuneet, mutta kuitenkin panivat sydämen sykkimään. Monet\nsisälsivät ylistyslauluja jumalillekin ja palavia rakkauslauluja.\nNämä menivät syvälle sieluuni ja niin usein kuin minä ehtoisin tahi\npuolipäivän aikana, jolloin kaikki oli hiljaa ja paimenet sekä laumat\nolivat kaukana laitumella, olin yksinäni, kerroin minä itsekseni näitä\nlauluja tai keksin uusiakin, joista useimmat olivat ylistyslauluja\njumaluudelle. Milloin ylistivät ne oinaspäistä Amonia, milloin\nnautapäistä Isistä ja usein myöskin suurta ja kaikkivaltiasta Jumalaa\njoka oli ilmestynyt Abrahamille ja josta äitini sitä useammin puhui,\njota vanhemmaksi hän tuli. Sellaisten ylistyslaulujen miettiminen,\nnäkyjen odottaminen, jotka näyttivät minulle Jumalan suuruuden ja\nihanuuden tai kauniita enkeliä ja hirveitä haltijoita, oli minusta\nmieluisinta työtä. Iloisesta lapsesta, olin tullut haaveilevaksi\nneidoksi, joka salli kaikki käydä mielen mukaan. Eikä ollut ketään,\njoka olisi minua varoittanut; sillä äitini seurasi kuollutta isääni,\nja nyt elin minä yksinäni vanhan Rahel-tätini kanssa tyytymättömänä\nitseeni enkä kenellekään iloksi. -- Aaron, vanhin meistä, oli muuttanut\nappensa Amminadabin luo, sillä Amramin huone, hänen perintönsä, oli\nkäynyt hänelle liian pieneksi ja halvaksi, jonka tähden hän jätti sen\nminulle. Leikkitoverinikin karttivat minua, sillä ilo oli paennut\nminusta ja kurjassa ylpeydessä halveksin minä heitä syystä että voin\ntehdä lauluja ja näyissäni sain nähdä enemmän kuin he kaikki.\"\n\n\"Niin täytin yhdeksäntoista vuotta ja syntymäpäiväin ehtoolla, jota\nei kukaan muu ajatellut kuin Milca, Eleasarin tytär, lähetti korkein\nminulle ensikerran sanansaattajan. Hän tuli enkelin muodossa ja käski\nminun valmistamaan huonettani, sillä eräs vieras oli tulossa, joka oli\nminulle rakkain kaikista.\"\n\n\"Se tapahtui varhain aamulla tämän puun alla; mutta minä menin kotiin\nja valmistin vanhan Rahelin avulla huoneeni sekä laitoin vuoteen ja\naterian, viinineen ja kaikkineen, joilla vierasta kunnioitetaan.\nPuolipäivä tuli ja ehtoopäivä kului; ehtoosta tuli yö ja taaskin aamu\nja minä odotin yhä vain vierasta. Mutta kuin tuon päivän aamu oli\nlaskeumaisillaan, rupesivat koirat kovasti haukkumaan ja astuessani\novesta ulos, riensi voimakas mies hajalla hapsin ja parroin,\nrikkinäisessä valkeassa papin puvussa suoraan luokseni. Vinkuen\npakenivat koirat häntä, mutta minä tunsin hänet veljekseni.\"\n\n\"Jälleen näkemisemme niin pitkän ajan kuluttua tuotti minulle alussa\nenemmän kauhua kuin iloa, sillä Moses oli kostajaa paossa, syystä että\nhän oli voudin tappanut. -- Tiedäthän!\n\n\"Vielä loisti harmi hänen leimuavista silmistään. Vihassaan näytti\nhän minusta Seth-Jumalan kaltaiselta ja kukin hänen pitkällisistä\nsanoistaan kaivautui sieluuni, ikäänkuin vasaralla ja meiselillä\niskien. Kolme kertaa seitsemän päivää ja yötä viipyi hän kattoni alla\nja kuin minä hänen ja kuuron Rahel'in kanssa olin yksinäni ja hänen\ntäytyi pysyä salassa, ei astunut kukaan välillemme ja silloin opetti\nhän minua tuntemaan häntä, joka on isäimme Jumala.\"\n\nVavisten ja peljäten seurasin minä hänen valtavaa puhettaan ja minusta\ntuntui ikäänkuin nuo voimalliset sanat olisivat kallion kaltaisina\nlangenneet rinnalleni, kuin hän laski sydämelleni mitä Herra Jumala\nminulta vaati elikkä kuin hän kuvaili hänen suuruuttaan ja vihaansa,\njota ei mikään ymmärrys voi käsittää eikä nimi nimittää, niinpä kuin\nhän puhui _hänestä_ ja egyptiläisistä jumalista, oli se ikäänkuin\nkansani Jumala seisoisi jättiläisenä edessäni, jonka pää kosketti\ntaivasta ja ikäänkuin ryömisivät kaikki muut jumalat tomussa, hänen\njalkainsa juuressa, niinkuin vinkuvat koirat.\n\nNiinikään opetti hän minulle, että me ainoastaan olimme se kansa, jonka\nHerra oli itselleen valinnut, me eikä mikään muu. Silloin täytti ylpeys\nminut ensikerran, ollessani Abrahamin jälkeinen, ja kukin heprealainen\ntuli veljekseni, kukin Israelin tytär sisarekseni. Nyt huomasin\nmyöskin kuinka hirveästi niitä vaivattiin ja kiusattiin, jotka olivat\nomaisiani. Olin ollut sokea kansani kärsimiselle, mutta Moses avasi\nsilmäni ja istutti vihan sydämeeni, tuon suuren vihan kansani sortajia\nvastaan ja tästä vihasta kasvoi täällä sisällä rakkaus kiusattuihin.\nSilloin lupasin itselleni seurata veljeni esimerkkiä ja odottaa Jumalan\nkutsumusta. Ja katso, hän ei antanut odottaa itseänsä ja Jehovan ääni\npuhui minulle ikäänkuin kielillä.\n\n\"Vanha Rahel kuoli silloin. Moseksen kehoituksesta jätin yksinäisen\nasuntoni ja seurasin Aaronin ja Amminadabin kutsumusta. Niin tulin\nheidän huoneensa vieraaksi; mutta kaikkien heidän seassansa elin\nminä erityistä elämätäni. He eivät estäneet minua ja sykomori tässä\nheidän maallaan tuli ikäänkuin erityiseksi omaisuudekseni Sen varjon\nalla käski Jumala minua kutsumaan sinua ja nimittämään sinua siksi,\njonka apu Jehova on -- ja sinä, -- et enään Hosea, ei, Josua tottelit\nJumalasi ja hänen naisprofeettansa ääntä.\"\n\nTässä keskeytti sotilas neidon puheen, jota hän jännityksellä, vaikka\nkasvavalla pettymyksellä oli kuunnellut. \"Niin, sinulle ja korkeimmalle\nolin kuuliainen! Mutta mitä se minulle on maksanut, sitä et tahdo\nkysyä. Nykyisyyteen saakka olet sinä tullut kertomuksellasi, mutta\nniistä päivistä et sinä tiedä mitään kertoa, jolloin sinä äitini\nkuoleman jälkeen olit vieraanamme Taniksessa. Oletko unohtanut, mitä\nsinun silmäsi siellä ensiksi minulle ilmoitti ja sitten myöskin sinun\nsuusi? Onko jäähyväispäivä ja ehtoo merellä muistostasi kadonnut,\njolloin käskit minua toivomaan ja ajattelemaan sinua? Kuolettiko viha,\njonka Moses istutti sydämeesi, samalla rakkauden kuin muutkin tunteet?\"\n\n\"Rakkaudenko?\" kysäsi Mirjam ja nosti murheellisena suuret silmänsä\nhäneen. \"Oi, ei! Kuinka saattaisin unohtaa tuon ajan, ihanimman\nelämässäni! Mutta siitä päivästä, jolloin Moses tuli korvesta kotiin,\nHerran käskystä murtaakseen kansan orjuuden -- se tapahtui kolme\nkuukautta jäähyväisten jälkeen sinusta -- siitä saakka en tiedä enään\nmitään vuosista ja kuukausista, päivistä ja öistä.\"\n\n\"Niin olet sinä senkin unohtava?\" kysyi Hosea jyrkästi.\n\n\"Eipä suinkaan\", keskeytti Mirjam häntä ja katseli rukoilevasti hänen\nkasvoihinsa. \"Rakkaus, joka kasvoi lapsessa, eikä lakastunut neidon\nsydämessä, ei anna kuolettaa itseänsä, mutta joka vihkii itsensä\nHerralle...\" Tässä vaikeni hän äkkiä, kohotti innostuneena ja ikäänkuin\nhaltioissaan silmänsä ja kätensä ja huusi rukoillen: \"Sinä olet minua\nläsnä, kaikkivaltijas suuri Jumala ja katsot sydämeeni! Sinä tiedät\nmiksi Mirjam ei kysy päiviä ja vuosia, eikä pyydä muuta kuin ollakseen\nvälikappaleenasi, siksikuin kansasi, joka myöskin on tämän mielien\nkansa, on siitä tullut osalliseksi, mitä sinä sille olet luvannut.\"\n\nTämän rukouksen kestäessä, joka tulvi neidon, sydämen syvyydestä,\noli tuo hiljainen tuuli lisääntynyt, mikä käy aamuhämärän edellä\nja Mirjamin pään yläpuolella suhisivat lehdet sykomorin taajassa\nkruunussa, mutta Hosea ahmi silmäyksillään hänen korkeata, häälyvän\nhämärän puoleksi valaisemaa, puoleksi varjostamaa majesteetillistä\nolentoa ja mitä hän tässä kuuli ja näki oli hänestä ihmettä. Suurta\nihmettä, jota Mirjam odotti kansalleen ja jonka täytyi toteutua\nennenkuin hän tahtoi noudattaa sydämensä toivoa, sitä luuli Hosea,\nHerran sanansaattajana, saattavansa omilleen. Viehättyneenä hänen\nsielunsa innostuksessa, riensi Hosea hänen luoksensa, tarttui hänen\nkäteensä ja huudahti toivosta iloisella liikutuksella: \"Niinpä on siis\nhetki tullut, mikä taaskin sallii sinun eroittaa kuukaudet ja päivät ja\nkuunnella oman sydämesi toiveita. Sillä, katso, minä Josua, eikä enää\nHosea, tulen Herran sanansaattajana ja minun sanomani lupaa kansalle,\njota minä tahdon oppia rakastamaan, niinkuin sinäkin sitä rakastat,\nuutta onnea ja, jos niin on korkeimman tahto, myöskin uuden paremman\nkodin!\"\n\nSilloin säihkyivät Mirjaminkin silmät kirkkaina ja kiitollisesta\nilosta innostuneena huusi hän: \"Sinä tulet johtamaan meitä maahan,\njonka Jehova on luvannut omilleen. Oi, Herra, kuinka ääretön onkaan\nhyvyytesi! Hän, hän lähestyy sanansaattajanasi!\"\n\n\"Hän lähestyy, hän on täällä!\" lankesi Josua innossaan hänen puheesensa;\nmutta Mirjam ei kieltäynyt, kun hän veti hänet puoleensa ja antauttuaan\ntunteen valtaamana, vastasi hän hänen huuliensa suudelmaan.\n\n\n\n\nKuudestoista Luku.\n\n\nPeljäten omaa heikkouttaan irtautui Mirjam pian rakastetun syleilystä\nja sitten kuunteli hän, onnellisena ja odottaen uutta armoa\nkorkeimmalta, Hosean lyhyttä kertomusta mitä hän kutsumuksestaan saakka\noli saanut kokea ja tuntea.\n\nEnsiksi kertoi hän kauheasta epäilyksestä, jonka kanssa hän oli\ntaistellut, kuinka hän sitten oli voittanut täyden uskonsa ja,\nkuuliaisena kansansa Jumalan ja isänsä kutsumukselle, oli vankilan tai\nkuoleman uhallakin mennyt linnaan päästäkseen vapaaksi valastaan.\n\nSitten kuvaili hän, kuinka armollisesti murheellinen kuningasparikunta\noli häntä kohdellut ja kuinka hän vihdoin oli ottanut toimekseen\nesittää kansan johtajille, että he veisivät kansan vähäksi ajaksi\nkorpeen ja sitten johtaisivat sen takaisin kotiin Egyptiin, jossa\nheille länsipuolella virtaa annettaisiin uusi, ihana maa asuttavaksi.\nSiellä ei tulevaisuudessa mikään vieras vouti rasittaisi työntekijöitä,\nheidän omat vanhimpansa tulisivat johtamaan heprealaisten asioita ja\nheidän oma valitsemansa mies tulisi olemaan heidän päämiehenään.\n\nVihdoin huomautti hän, että hän itse olisi määrätty johtamaan\nheprealaisten sotavoimaa ja maaherrana välittämään ja sovittamaan\nriitaisuuksia heidän ja egyptiläisten välillä, missä niin vaadittaisiin.\n\nYhdistettynä hänen kanssansa, tulisi hän onnellisena miehenä tuossa\nuudessa maassa pitämään huolta pienimmästäkin, joka oli hänen\nvertansa. Tänne ratsastaessaan oli hänen mielensä ollut niinkuin\nverisen taistelun jälkeen, jolloin torvien toitotus ilmoittaa voittoa.\nVarmaankin oli hänellä oikeus tuntea itsensä korkeimman lähettilääksi.\n\nMutta tässä keskeytti hän itseänsä, sillä Mirjam, joka alussa oli\nkuunnellut häntä avoimin korvin ja loistavin silmin, oli yhä aremmalla\nja huolestuneemmalla katsannolla seurannut hänen puhettaan. Mutta kun\nhän vihdoin puhui toivostaan hänen sivullaan tehdä kansaa onnelliseksi,\nveti hän kätensä häneltä, katseli häntä tuskallisesti miehuullisiin\nkasvoihin, jotka hehkuivat iloisesta liikutuksesta ja silmäili sitten\nikäänkuin mieltään malttaakseen, maahan.\n\nAavistamatta, mitä hänessä liikkui, lähestyi Hosea häntä. Hän\nluuli, että hänen kieltään lamautti neidon häpeä ensimäisestä\nsuosion-osoituksesta, minkä tämä miehelle osoitti. Mutta kun neito,\nHosean viimeisissä sanoissa, joilla hän ilmaisi itsensä Jumalan\noikeaksi lähettilääksi, pudisti tyytymättömästi ja kieltävästi\npäätänsä, kavahti hän jälleen ylös ja huusi, tuskin ollen mies\nhillitsemään itseänsä tuskallisen pettymyksensä johdosta: \"Sinä uskot\nsiis että Herra on varjellut minua ihmeen kautta väkevän vihalta ja\njättänyt toimekseni hankkia tuon valtijaan kädestä lahjoja kansalleni,\njommoisia tuo väkevämpi ei koskaan myönnä heikommalle, tehdäkseen vain\npilkkaa sen miehen iloisesta luottamuksesta jonka hän itse kutsui\npalvelukseensa.\"\n\nSilloin keskeytti neito häntä kolkosti ja vaivaloisesti pidätetyillä\nkyyneleillä: \"Väkevämpi heikommalle! Jos se on tarkoituksesi, niin\npakoitat sinä minua kysymään sinulta oman isäsi sanoilla: 'Kuka on\nsitten väkevämpi, Herra meidän Jumalammeko vai tuo heikko istuimella,\njonka esikoinen, korkeimman viittauksesta, kuivui kuni ruoho? Oi,\nHosea, Hosea!'\"\n\n\"Josua!\" keskeytti hän häntä raivoisasti. \"Kadehditko sinä minulta\nnimeäkin, minkä sinun Jumalasi on minulle antanut? Minä turvasin hänen\napuunsa, astuessani väkevän palatsiin, minä etsin Jumalan johdon alla\nonnea ja pelastusta kansalle ja minä sainkin, mutta sinä, sinä...\"\n\n\"Isäsi, Moses, jopa sukujen kaikki uskovaiset päämiehetkään eivät näe\nmitään onnea tulevan egyptiläisten kädestä\", vastasi hän hengästyneenä.\n\"Turmioksi on se heprealaiselle, mitä he hänelle antavat;\nkansalaistemme kylvämä ruoho kuivuu, missä heidän jalkansa sitä\nkoskettaa! Ja sinä, jonka rehellistä sydäntä he väärinkäyttävät, olet\nheidän viheltäjänään, jota linnustaja käyttää houkutellakseen lintua\nverkkoonsa. Vasaran pistävät he käteesi, takoakseen vielä vahvemmaksi\nne kahleet, jotka me Jumalan avulla olemme murtaneet. Hengessäni näen\nminä...\"\n\n\"Liiaksi!\" vastasi sotilas purren hampaitaan vihasta. \"Se on viha, joka\non sumentanut kirkkaan henkesi. Ja jos linnustaja todella -- kuinka\nsanoitkaan äsken? -- jos hän todella on tehnyt minut viheltäjäkseen ja\nkäyttänyt minua väärin ja vienyt minut harhaan, sinulta, niinpä sinulta\non hän sen oppinut! Sinun rohkaisemanasi luotin minä rakkauteesi ja\nuskollisuuteesi. Siltä toivoin minä kaikki -- mutta missä on tämä\nrakkaus? -- Niinkuin et sinä säästänyt minua tuskalta, niin tahdon\nminä säälimättä itseäni, tunnustaa sinulle täyden totuuden! Ei vaan\nisäini Jumalan kutsumana, vaan syystä, että se oli sinun ja isäni\nkautta, kun hänen kutsumuksensa minulle saapui, tulin minä. Te pyritte\nmaahan, kaukana, tietämättömässä etäisyydessä, jonka Herra on teille\nluvannut, mutta minä avasin kansalle uuden, turvallisen kodin portit.\nMutta tätä en tehnyt kansan vuoksi -- sillä mitä on se tähän asti ollut\nminulle? -- Vaan ennen kaikkia ollakseni siellä sinun, minun rakkaani,\nja vanhan isäni kanssa onnellinen. Mutta sinä, jonka kylmä sydän ei\ntunne rakkautta, suuteloni huulillasi halveksit, mitä tahansa tarjoon,\nvihasta sitä kättä vastaan, jota minä siitä kiitän. Miesmäiseksi on\nsinun pyrintösi ja elämäsi tullut! Mikä toisille naisille on korkeinta,\nsysäät sinä jalallasi pois itseltäsi.\"\n\nSilloin ei Mirjam kestänyt kauvemmin, vaan nyyhkien löi hän kätensä\nvavahtelevien kasvojensa eteen.\n\nAamun sarastaessa oli torkkuva elämä leirissä, alkanut jälleen\nvirkistyä, ja palvelevia miehiä ja naisia oli astunut ulos Amminadabin\nja Nahesonin huoneista. Kenenkä vain aamu oli herättänyt, meni\nkaivoille ja juottopaikoille, mutta Mirjam ei sitä huomannut.\n\nKuinka olikaan hänen sydämensä sykähdellyt ilosta ja riemusta, kun tuo\nrakastettu oli hänelle huutanut tulevansa viemään häntä siihen maahan,\njonka Herra oli kansalleen luvannut. Silloin oli hän halusta vaipunut\nhänen rinnalleen, nauttiakseen lyhyen silmänräpäyksen korkeinta onnea;\nmutta kuinka pian olikaan katkera pettymys karkoittanut tuon sulouden!\nSillä aamutuulen lehahtaessa sykomorin latvassa ja Josuan kertoessa,\nmitä farao lahjoittaisi kansalle, oli hänestä tuntunut, ikäänkuin\nkohisisi hänelle vihastuneen Jumalan ääni puun latvasta, ikäänkuin\nkuulisi hän vielä kerran harmajan Nunin harmistunutta puhetta. Niinkuin\nukkonen ja salama oli se sattunut Uriin ja missä erosi Josuan vaatimus\nhänen vaatimuksestaan?\n\nKansa, Moseksenkin suusta oli hän sen kuullut, oli hukassa, jos se\nJumalalleen uskottomana, totteli faraon houkutuksia. Liittoutua miehen\nkanssa, joka tuli hävittämään kaikki, jonka puolesta hän, hänen\nveljensä ja hänen oma isänsä olivat eläneet ja työskennelleet oli\nkurjaa petosta. Ja kuitenkin rakasti hän Josuaa ja jyrkästi poistamatta\nhänet tyköänsä, olisi hän mielellään jälleen hiipinyt sydämen luo,\njoka, sen tiesi hän, niin palavasti pyysi häntä!\n\nMutta puun latvassa lehahteli lehdet yhä aina ja hänestä tuntui,\nikäänkuin kehoittaisivat ne häntä Aaronin varoituksella ja hän oli\npakoittanut itsensä pysymään lujana.\n\nKahina tuolla ylhäällä tuli Jumalalta, joka oli valinnut hänet\npalvelijakseen ja kun Josua intohimoisessa mielenliikutuksessa oli\ntunnustanut, että erittäinkin toivo hänen omistamisestaan, määräsi\nhänen tekonsa tämän kansan puolesta, mikä oli yhtä vieras Josualle\nkun rakas hänelle, silloin oli hänestä äkkiä tuntunut, ikäänkuin\nhänen sydämensä lakkaisi tykyttämästä ja kuoleman hädässä oli hänen\näänekkäästi täytynyt nyyhkiä\n\nVälittämättä Josuasta ja heränneestä leiristä, heittäytyi hän jälleen\nylennetyillä käsivarsilla, sykomorin juurelle alas ja tähysteli\navonaisilla, kosteilta silmillä ylös korkeutta kohti, ikäänkuin\nodottaen uutta ilmestystä. Mutta puun latvassa suhisi aamutuuli\nsuhisemistaan ja yht'äkkiä oli hänestä ikäänkuin ei ainoastaan\nhänen sielunsa, vaan kaikki hänen ympärilläänkin kirkastuisi\nauringonkirkkaaksi, niinkuin ainakin, jolloin hän, naisprofeetta,\nnäki näkyjä. Ja tässä valossa näki hän olennon, jonka näkeminen häntä\nkauhistutti, ja sen ohessa kuiskahteli kukin lehväinen oksa hänelle\nsen miehen nimeä, jonka kuvan hän näki, mutta joka ei ollut Josua,\nvaan eräs toinen, jota ei hänen sydämensä kaivannut. Mutta kaikessa\nsuuruudessaan seisoi hän, kirkkauden ympäröimänä hänen henkisten\nsilmäinsä edessä ja juhlallisella liikkeellä laski hän kätensä\nmuistokiven päälle, jonka hän oli nostanut.\n\nTuskalloisesti hengittäen katseli Mirjam tätä näkyä ja kuitenkin olisi\nhän kernaasti sulkenut silmänsä ja kadottanut kuulonsa, ettei hänen\nolisi tarvinnut nähdä olentoa eikä kuulla ääntä puusta. Mutta äkkiä\nkatosi näky, äänet vaikenivat ja nyt oli hän kirkkaassa valkean valossa\nnäkevinään hänen, tuon ensimäisen miehen, jolle hän oli tarjonnut\nneitseelliset huulensa suuteloksi, kuinka hän kohotetulla miekalla,\nkansansa paimenien etunenässä, hyökkäsi näkymätöntä vihollista vastaan.\n\nPikaisesti, niinkuin salama välähtää, näkyi ja sammui tämä näky ja\nkuitenkin tiesi hän, ennenkuin se vielä oli kadonnut, mitä se hänelle\nmerkitsi.\n\nMies, jonka hän oli \"Josuaksi\" nimittänyt ja joka oli omansa tulemaan\nkansansa turvaksi ja johtajaksi häntä ei saanut rakkaus vieroittaa\nkorkeasta velvollisuudesta, johonka korkein oli hänet kutsunut.\nSanomaa, minkä hän toi, ei saisi kukaan kansasta tietää ja sen kautta\nantaa itsensä eksyttää poikkeamaan tuolta vaaralliselta tieltä, jolle\nhän oli astunut. Mitä hänen oli tehtävänä, oli hänelle niin kirkas ja\nselvä, kuin kadonnut näkykin. Ja ikäänkuin korkein tahtoisi näyttää\nhänelle että hän oikein oli ymmärtänyt, mitä näky häneltä vaati, kuului\nHurin ääni sykomorin läheisyydestä, ennenkuin hän vielä oli noussut\nylös valmistaakseen rakastetulle sitä kärsimystä, johonka hän tuomitsi\nhänet ja itsensä ja tämä ääni käski kaikkialta esiin virtailevan kansan\nkokoontumaan lähtöön.\n\nTie hänen itsensä pelastamiseksi oli hänen edessään; mutta Josua ei\nollut vielä uskaltanut häiritä rukoilevaa hänen hartaudessaan.\n\nNeidon vastahakoisen käytöksen vuoksi tunsi hän sielunsa juuria myöten\nitsensä loukatuksi ja häirityksi. -- Mutta katsottuaan alas häneen\nja huomattuaan kuinka ankara vilunkohtaus täristeli hänen korkeata\nolentoansa ja kuinka hänen silmänsä ja kätensä, ikäänkuin lumottuina,\nolivat taivaasen ojennetut, silloin tunsi hän, että jotakin suurta ja\npyhää liikkui hänen rinnassaan, jota olisi rikos häiritä; eikä hän\nvoinut poistaa tunnetta, että olisi uhkarohkeata pyytää vaimoa, joka\noli niin läheisessä yhteydessä Herran kanssa. Suloista mahtoi tosin\nolla omistaa tätä ylevää olentoa, vaan myöskin vaikeata nähdä hänen\nenemmän suosivan toista, olipa tuo toinen sitten vaikka kaikkivaltijas\nitse, kuin rakastettua ja puolisoa.\n\nIhmisiä ja karjalaumoja oli jo kulkenut aivan läheltä sykomorin\nohitse ja juuri kun hän oli päättänyt huutaa Mirjamille ja huomauttaa\nhäntä lähestyvistä, nousi tämä ylös, kääntyi hänen puoleensa ja hänen\nahdistetusta rinnastaan tunkeutuivat sanat: \"Minä olen puhunut Herran\nkanssa, Josua, ja tunnen nyt hänen tahtonsa. Muistatko sinä niitä\nsanoja, joiden kautta Jumala sinua kutsui?\"\n\nSilloin kumarsi hän myöntävästi päätänsä; mutta neito pitkitti: \"Hyvä,\nniin pitää sinun myös tietää, mitä korkein uskoi isällesi, Mosekselle\nja minulle: Pois Egyptin maasta on hän meitä vievä, kauvas, kauvas pois\nmaahan, missä ei kukaan farao tai hänen maaherransa hallitse meitä ja\nmissä hän yksin on kuninkaanamme. Se on hänen tahtonsa ja haluatko\npalvella häntä, niin täytyy sinun seurata meitä ja, taistelun tultua,\njohtaa kansasi miehiä.\"\n\nSilloin löi hän rintoihinsa ja huusi kiivaassa mielenliikutuksessa:\n\"Minua sitoo vala palajamaan Tanikseen kertomaan faraolle, kuinka\nkansan johtajat ottivat sanoman vastaan, mikä minulle annettiin. Vaikka\nsydämenikin murtuisi, valapattoiseksi en voi tulla!\"\n\n\"Ja ennemmin murtukoon minunkin sydämeni\", huudahti Mirjam, \"kun\nrikkoisin uskollisuuteni Herralle Jumalalle Olemme kumpikin päätöksemme\ntehneet ja niin olkoon sitten tämän muistokiven edessä se side\nkatkaistu, mikä meidät yhdisti.\"\n\nAivan mielettömänä kiiruhti hän nyt tarttuakseen hänen käteensä; mutta\nMirjani viittasi käskevällä liikkeellä hänet poistumaan, kääntyen\nsamalla hänestä pois ja astuen kansaa kohti, mikä nautoineen ja\nlampaineen ympäröi kaivoa.\n\nSuuret ja pienet väistyivät kunnioittavasti hänen tieltään, kun hän\nylpeällä ryhdillä lähestyi Huria, joka antoi käskyjä paimenille;\nMutta tämä astui häntä vastaan ja kuultuaan, mitä hän hiljaisilla\nsanoilla lupasi hänelle, laski hän kätensä neidon pään päälle ja lausui\njuhlallisella vakavuudella: \"Niin siunatkoon Herra meidän liittomme!\"\n\nKäsi kädessä harmahtuneen miehen kanssa, jolle hän oli itsensä antanut,\nastui Mirjam Josuan luo. Hänen sielunsa syvää liikutusta ei ilmaissut\nmuu mikään kuin nuo lyhyet väliajat, jolloin hänen rintansa kohosi\nja laskeusi, sillä hänen poskensa olivat tosin kalpeat, mutta hänen\nsilmänsä kuivat ja hänen ryhtinsä yhtä suora kuin aina ennenkin.\n\nHurin antoi hän ilmoittaa tuolle rakastetulle, josta hän ainiaaksi oli\nluopunut, mitä hän Hurille oli lahjoittanut, ja kun Josua sen kuuli,\npakeni hän takaperin ikäänkuin pohjattomuus olisi auvennut hänen\njalkojensa edessä.\n\nHuulet verettöminä katseli hän tuota epäsuhtaista paria. Pilkallinen\nnauru näkyi hänestä olevan oikea vastaus sellaiselle hämmästykselle;\nmutta Mirjamin vakavat kasvot saivat hänen tukahduttamaan sen ja\nkätkemään kapinallisen mielensä mitättömiin sanoihin.\n\nMutta hän tunsi, ettei hänelle pitkään aikaan onnistuisi näyttäytyä\ntyyneltä ja sentähden otti hän jäähyväiset Mirjamilta. Hän tahtoisi,\nsanoi hän pikaisin sanoin, tervehtää isäänsä ja hänen kauttansa\nkutsuttaa vanhimmat kokoon.\n\nMutta ennenkuin hän vielä oli lopettanut, riensi riiteleviä paimenia\nesiin ja huusivat Huria päättämään, minkä paikan kukin sukukunta saisi\nkulkueessa. Hän seurasi heitä ja kohta kun neito näki olevansa yksin\nJosuan kanssa, lausui hän rukoilevin silmin hänelle hiljaa, mutta\npainavasti:\n\n\"Mikä meitä yhdisti, täytyy rivakan toimen rikkoa, mutta korkeampi\nmaali yhdistää meitä. Niinkuin minä annoin alttiiksi, mikä sydämelleni\noli rakkainta, säilyttääkseni Jumalalleni ja kansalle uskollisuuteni,\nniin uhraa sinäkin se, missä sydämesi riippuu. Seuraa korkeinta, joka\nsinut Josuaksi kutsui! Tämä hetki muutti suloisimman onnen raskaaksi\nkärsimykseksi; kansamme onni kasvakoon siitä! Pysy sen kansan poikana,\njoka antoi sinulle isän ja äidin! Tule siksi, miksi Herra sinut kutsui,\nomiesi johtajaksi. Tahdotko pitää valasi, jonka faraolle vannoit ja\nesittää vanhimmille lupaukset, joilla sinä tulit, niin olet sinä\nvoittava ne puolellesi, sen tiedän. Ainoastaan harvat tulevat sinua\nvastustamaan, mutta varmaankin ennen kaikkia oma isäsi. Kuulen hänen\näänekkäästi ja vihaisesti korottavan äänensä omaa rakasta poikaansa\nvastaan. Ja jos sinä suljet korvasi hänen varoituksellensa, niin\non kansa seuraava enemmän sinun kuin Jumalansa kutsumusta ja sinä\nolet voimallisena miehenä hallitseva heprealaisia. Mutta kun aika\ntulee, jolloin egyptiläiset eivät välitä lupauksistaan, kun saat\nnähdä, kuinka omiasi sorretaan vielä pahemmin kuin ennen ja kuinka he\nluopuvat isäinsä Jumalasta, palvellakseen jälleen eläinpäisiä jumalia,\nsilloin on isäsi kirous lankeava päällesi. Korkeimman viha on tapaava\nsoaistuneet ja epätoivo on oleva sen miehen osana, joka kurjuuteen\njohti häälyvän kansajoukon, jonka turvaksi korkein oli hänen valinnut.\nJa sentähden huudan minä, heikko nainen, vaan korkeimman palvelija ja\nneitsy, jolle sinä olit elämää rakkaampi, varoittaen sinulle: 'Pelkää\nisäsi kirousta ja Herran rangaistusta! Varo kansaa houkuttelemasta\nturmioon!'\"\n\nTästä keskeytti häntä orjatar, joka kutsui häntä hänen vierasystäväinsä\nluo, -- ja hiljaa ja pikaisesti pitkitti hän:\n\n\"Vielä vain yksi asia! Ellet tahdo olla heikompi kuin se nainen, jonka\nvastaväitökset herättivät harmiasi, niin kieltäy omista toiveistasi\ntuhansien hyväksi tuolla, jotka ovat sinun vertasi! Käsi tämän\nmuistokiven päällä sinun pitää vannoa...\"\n\nMutta tässä vaikeni naisprofeetan ääni. Hänen kätensä hapuroivat\nturhaan jotakin turvaa ja valittaen vaipui hän Hurin muistokiven\nviereen polvilleen.\n\nJosuan vahvat käsivarret suojelivat häntä lankeamasta ja muutamat\nvaimot, jotka riensivät esiin hänen huudolleen, saivat tuon voimattoman\npian palautetuksi elämään takaisin.\n\nVironneen silmät liitelivät epävakaisesti toisesta toiseen ja vasta\nkun hänen silmänsä kohtasivat ystävän murheellisen muodon, käsitti\nhän jälleen, missä hän oli ja mitä hän oli tehnyt. Sitten joi hän\nrivakkaissa otteissa erään paimenvaimon hänelle tarjoamaa vettä,\nkuivasi kyyneleissä uivat silmänsä, huokasi tuskallisesti ja kuiskasi\nheikosti hymyillen Josualle: \"Minä olen kuitenkin vain heikko nainen.\"\nSitten poistui hän huoneesen päin, mutta jo ensimäisten askeleiden\nperästä kääntyi hän vielä kerran ympäri, viittasi sotilaalle ja sanoi\nhiljaa: \"Sinä näet kuinka he järjestyvät. Pian kulkevat he edemmäksi.\nPysytkö vielä päätöksessäsi? Vielä on aika kutsua vanhimmat kokoon!\"\n\nSilloin pudisti Josua kieltävästi päätänsä ja kun kostea, kiitollinen\nsilmäys Mirjamin silmistä sattui häneen, vastasi hän hiljaa: \"Minä\ntahdon muistaa tätä hetkeä, Hurin vaimo. Vie isälleni tervehdykseni ja\nsano hänelle, että minä rakastan häntä. Nimitä hänelle myös se nimi,\njolla hänen poikansa, korkeimman käskystä, on tästälähin kutsuttava\nja tästä nimestä, joka minulle lupaa Jehovan apua, ammentakoon hän\nuskallusta, saatuaan tietää mihinkä minä menen, pitääkseni valan, jonka\nolen vannonut.\"\n\nTässä viittasi hän Mirjamille ja kääntyi leiriin päin, missä hänen\nhevostaan juotettiin ja ruokittiin; mutta Mirjam huusi hänen peräänsä:\n\"Vielä tämä ainoa asia: Moses pani sinua varten sanoman puun onteloon\".\n\nSilloin meni sotilas sykomorin luo ja luki Jumalan miehen kirjoituksen,\njoka oli häntä varten määrätty. \"Ole vahva ja luja\", kuului sen lyhyt\nsisällys, ja Josua nosti päänsä ja huudahti iloisesti; \"Nämät sanat\novat sielulleni mieluiset. Jos kohtaammekin täällä toisemme viimeisen\nkerran, Hurin vaimo, menen minä sitten vaikka kuolemaan, niin ole siitä\nvakuutettu, että minä olen kuoleva vahvana ja lujana, mutta näyttäös\nsinä vanhalle isälleni, mitä sinä voit!\"\n\nNäin sanottuaan heittäysi hän hevosen selkään ja uskollisena valalleen\nratsastaessaan tietä pitkin Tanikseen, oli hänen sielunsa pelosta\nvapaa, vaikkei hän suinkaan salannut itseltään, että hän ratsasti\nkohti suuria vaaroja. Hänen ihanimmat toiveensa olivat haihtuneet ja\nkuitenkin taisteli hänen sielussaan syvä murhe iloisen uskalluksen\nkanssa. Uusi uhkuva tunne, mikä täytti koko hänen olentonsa, oli\nhänessä herännyt ja se himmeni vain vähän, vaikka häntä niin katkerasti\noli loukattu, että muissa olisi pimittänyt elämän valonkin. Hän oli\nvoittanut lujan elämän tarkoituksen ja sitäpaitsi uskalsi hän sanoa,\nettei hän ollut Huria eikä ketään muutakaan miestä huonompi. Ei kukaan\nvoittanut hänen etevyyttään, paitsi tuo korkea pari, jolle hän aikoi\npyhittää verensä ja henkensä: hänen Jumalansa ja hänen kansansa.\nIhmetyksellä huomasi hän tämän uuden tunteen, mikä hänen miehuullisessa\nrinnassaan voi syrjäyttää kaiken muun, jopa rakkaudenkin.\n\nToisinaan kumarsi hän todella murheellisena päätänsä ajatellessaan\nvanhaa isäänsä, mutta hän oli tehnyt oikein tukahduttaessaan palavan\nhalunsa saadakseen vielä kerran painaa hänet rintaansa vasten. Ukko\nolisi tuskin käsittänyt hänen perussyitänsä ja parempi oli heille\nkummallekin erota toisistaan näkemättä, kuin julkisessa taistelussa.\n\nUsein turtui hänestä niinkuin olisi hän vain uneksinut siitä mitä hän\noli kokenut ja ollessaan ikäänkuin huumauksissa viimeisten hetkien\nmielenliikutuksista tunsi hänen vahva ruumiinsa vain vähän niitä\nrasituksia, joita se oli kärsiä saanut.\n\nTutussa majapaikassa tien ohella, jossa hän tapasi paljon sotaväkeä\nja niiden joukossa muutamia hänelle tuttuja päälliköltäkin, sai\nhän vihdoin hevoselleen ja itselleen lepoa ja ruokaa, ja kun hän\nvirkistyneenä ratsasti eteenpäin, vaati valvova elämä oikeutensa;\nsillä aina Ramseskaupungin Taniksen portille saakka kulki hän\nsotilasjoukkojen ohitse ja sai tietää, että he olivat saaneet käskyn\nyhdistyä niiden joukkojen kanssa, joita hän itse oli johtanut sinne\nLibyasta.\n\nVihdoin ratsasti hän kaupunkiin sisään ja kulkeissaan Amonin temppelin\nohitse kuuli hän äänekästä valitusta, vaikka hän tiellä oli kuullut,\nettä rutto oli melkein lakannut. Mitä monet merkit hänelle ilmaisivat,\nvahvistivat vihdoin ohikulkevat vartijat, sillä Jumalan ensimäinen\nprofeetta ja ylimmäinen pappi, vanha Rui, oli kuollut yhdeksänkymmenen\nkahdeksan vuoden ijässä ja Baï, toinen profeetta, joka niin lämpimästi\noli vakuuttanut häntä ystävyydestään ja kiitollisuudestaan, oli tullut\nhänen seuraajakseen ja samalla ylimmäiseksi papiksi ja tuomariksi,\nsinetin vartijaksi ja rahaston ylihoitajaksi, lyhyesti sanottuna,\nvaltakunnan voimallisimmaksi mieheksi.\n\n\n\n\nSeitsemästoista Luku.\n\n\n\"Hän, jonka apu on Jehova!\" jupisi viisi päivää, senjälkeen eräs\nkahleilla raskautettu valtiovanki katkerasti hymyillen itsekseen, kun\nhän neljänkymmenen kärsimystoverinsa kanssa vietiin voittoportin kautta\nTaniksesta itään.\n\nNäiden onnettomien päämaali oli vuorikaivokset Sinain niemekkeellä,\njoissa tarvittiin uusia pakkotyöntekijöitä.\n\nLyhyen ajan oli rangaistusvangin hymyily kestänyt, mutta sitten ojensi\nhän voimallisen ruumiinsa suoraksi ja hänen parrakkailta huuliltaan\nkaikuivat sanat: \"Luja ja vahva\" ja ikäänkuin tahtoisi hän muuttaa\njälleen voittamansa rohkeuden sivullaan käyvään nuorukaiseen, kuiskasi\nhän tälle: \"Rohkeutta, Ephraim, rohkeutta! Ei alas tomuun, vaan ylös\nkatsokaamme, tulkoon mitä tahansa!\"\n\n\"Vaiti marssiessa!\" huusi eräs aseellisista libyalaisista vartijoista,\njotka johtivat kulkuetta, vanhemmalle vangille ja kohotti ruoskaa\nmerkitsevällä liikkeellä Se, jota näin uhattiin, oli Josua ja hänen\nkärsimystoverinsa oli Ephraim, joka oli tuomittu samaan kohtaloon kuin\nhänkin.\n\nMillainen se oli, tiesi jokainen lapsi Egyptissä, sillä lauselma:\n\"Lähetettäköön minä vuorikaivoksiin!\" oli kansan kauheimpia kirouksia\neikä minkään vangin kohtalo ollut puoleksikaan niin kova kuin tuomitun\nvaltiovangin.\n\nKaivoksissa odottivat heitä mitä kauheimmat nöyryytykset ja tuskat.\nTerveen voima murrettiin siellä sanomattomilla ponnistuksilla,\nnääntynyt pakotettiin töihin, jotka siinä määrässä rasittivat hänen\nvoimiansa, että hän piankin kaatui ijankaikkiseen lepoon, jota hänen\npiinattu sielunsa jo kauvan oli ikävöinyt. Joutua vuorikaivoksiin\noli sama kuin tulla tuomituksi pitkälliseen, tuskalliseen kuolemaan,\nja kuitenkin on elämä ihmiselle niin rakasta, että lähettäminen\npakkotyöntekijäksi vuorikaivoksiin, pidetään vähempänä rangaistuksena,\nkuin pyövelin käsiin joutuminen.\n\nJosuan rohkaisevat sanat vaikuttivat vähän Ephraimissa, mutta kun\nmuutamia minuuttia myöhemmin eräät auringonvarjolla varjostetut\nvaunut, joissa hevosohjaajan ja erään vanhemman vaimon takana seisoi\nsolakka, ylhäinen nainen, kulkivat vankien ohitse, kääntyi hän nopealla\nliikkeellä ympäri ja katsahti loistavin silmin ajopelien jälkeen,\nkunnes tien pöly peitti ne silmistä.\n\nNuorempi nainen oli ollut tiheällä hunnulla peitetty, mutta Ephraim\nluuli hänessä tunteneensa sen, jonka tähden hän oli turmioon joutunut\nja jonka vähintäkin viittausta hän kuitenkin vielä olisi totellut.\n\nJa nuorukainen oli oikein katsonut, sillä ylhäinen nainen oli ollut\nKasana, joutsiampujain päällikön Hornechtin tytär, ja tuo vanha vaimo\nhänen imettäjänsä.\n\nVähäisen temppelin luona tien ohella, missä, eräässä Nili-akasiain\nlehdossa, ylläpidettiin kaivoa matkustajia varten, käski Kasana vaimon\nodottamaan, sittenkun vaunut olivat hyvän matkan jättäneet vangit\njälellepäin ja juoksi sen jälkeen kevein askelein tielle kulkien\nallapäin edes takaisin puitten varjossa, kunnes pyörivä pöly ilmaisi\nhänelle vankien lähestyvän.\n\nNyt otti hän esiin kultaiset sormukset, mitkä hän tätä tarkoitusta\nvarten piti valmiina ja astui miestä vastaan, joka aasilla ratsastaen\njohti tätä kurjaa kulkuetta. Kasanan keskustellessa hänen kanssansa ja\nviitatessaan Josuaan, näki vartija salaisella silmäyksellä sormuksissa,\nmitkä olivat liukuneet hänen käsiinsä, tervetulleen keltaisen hohteen\nja kun hänen myöntyväisyytensä riippui ainoastaan hopeasta, tulivat\nhänen kasvonsa piirteet oitis ystävällisen näköisiksi.\n\nTosin synkistyivät hänen kasvonsa vielä kerran Kasanan esittämästä\nanomuksesta, mutta uusi lupaus nuoren vaimon puolelta kirkasti ne\njälleen, ja innokkaasti kääntyi hän nyt alamaisiinsa ja huusi:\n\"Kaivolle myyrien kanssa, miehet! Antakaa heidän juoda! Heidän pitää\nterveinä maan alle!\"\n\nSitten ratsasti hän vankien luo ja huusi Josualle: \"Sinä olet kyllä\nmonia komentanut ja näytät minusta uppiniskaisemmalta kuin meille\nkumpaisellekaan on hyödyllistä. Vartijat pitäkööt vaaria muista! Tämän\nkanssa tahdon minä puhua sanan neljän silmän kesken!\" Sitten löi hän\nkätensä yhteen ikäänkuin olisi ollut kysymys kanojen karkoittamisesta\npuutarhasta ja sill'aikana kuin vangit kantoivat ämpäriä ja tyydyttivät\nitseään vartijain kanssa virkistävällä vedellä, vei johtaja Josuan\nja Efraimin tien oheen, sillä heitä, eroittaminen ei käynyt laatuun,\nkahleen vuoksi, mikä kytki heidät jaloista yhteen.\n\nPieni temppeli kätki pian heidät toisten silmiltä ja johtaja istahti\nportaalle hiukan edemmäksi, osoitettuaan helposti ymmärrettävällä\nliikkeellä molemmille heprealaisille raskasta nuijaa oikeassa kädessään\nja koiriaan, jotka etsivät paikkaa hänen jalkainsa juuressa.\n\nMyöskin piti hän nyt seuraavan keskustelun aikana silmänsä auki.\nHe voivat puhua mitä tahansa; hän tunsi virkansa ja vaikka hän\njäähyväisissä hyvästä rahasta ymmärsi sulkea silmänsä, ei ollut\nkuitenkaan kahdenkymmenen vuoden kuluessa huolimatta monesta pa'on\nyrityksestä, onnistunut kellenkään hänen myyristään -- niin rakasti hän\nkutsua tulevia kaivostyöntekijöitä -- pettää hänen valppauttaan.\n\nTuo kaunis vaimo tuolla mahtoi olla kihlattu tuolle pulskalle miehelle,\njoka hänelle oli ilmoitettu entiseksi sotapäälliköksi. Mutta hän oli\nkutsunut jo paljon jaloimpia miehiä \"myyrikseen\" ja jos tuo hunnullinen\nvaimo pistäisi viiloja tai kultaa vangitun käsiin, niin olisi se\nhänelle vain mieluista; sillä tänä ehtoona ei jäisi mitään noissa\nkummassakaan tarkastamatta, eipä edes nuoremman mustat hiuksetkaan,\nmitkä vain sentähden olivat jätetyt keritsemättä, että yleinen\nsekasorto niin vallitsi vankien lähdössä, sen kun tuli tapahtua ennen\nfaraon sotajoukon marssia.\n\nMitä vaimo ja entinen sotapäällikkö kuiskuttaen keskenään\nkeskustelivat, jäi vartijalle käsittämättömäksi, mutta vaimon nöyrä\nkatsanto ja käytös johtivat hänen siihen luuloon, että se oli ollut\nhän, joka oli tuon ylpeän herran saattanut turmioon. Niin, ne vaimot!\nJa tuo nuori poika kahleissa! Silmäykset, joilla hän katseli solakkaa\nvaimoa, olivat niin palavat, että ne olivat polttamaisillaan hänen\nhuntunsakin. Mutta kärsivällisyyttä! Suuri isä Amon! Hänen myyränsä\nkulkivat koulua kohti, jossa opittaisiin kainoutta!\n\nNyt oli vaimo riisunut hunnun pois päältään. Kaunis oli hän. Raskaalta\nmahtoi tuntua ottaa jäähyväiset sellaiselta armaalta ja nyt hän itkikin!\n\nTuo raaka vartija tuli sydämessään niin helläksi, kuin hänen virkansa\nvain salli; mutta vanhempaa vankia vastaan olisi hän mieluisasti\nnostanut ruoskan, sillä eikö ollut häpeä rakastaa sellaista olentoa ja\nseisoa tuossa niinkuin kivettynyt? Tuo kurja ei ojentanut alussa edes\nkättänsä vaimolle, joka varmaankin oli hyvä häntä kohtaan, sill'aikaa\nkuin hän, vartija, olisi sydämestään suonut heidän molempien vaikka\nsuutelevan ja syleilevän toinen toisiaan.\n\nTaikka oliko tämä kaunotar ehkä sotilaan vaimo, joka oli pettänyt\nhänet? Mutta ei, ei! Kuinka ystävällisesti kumartuikaan hän alas\nhäneen! Niin puhuu isä lapselleen; mutta hänen myyränsä oli liian nuori\nomistaakseen sellaisen tyttären. Sepä arvoitus! Mutta hän ei pelännyt\nsen ratkaisua, sillä marssin kestäessä oli hänen vallassaan tehdä\nsuljetuimmankin vangin avonaiseksi kirjaksi.\n\nMutta ei ainoastaan tuo yksinkertainen vanki, vaan jokainenkin olisi\nvarmaankin kysynyt, mikä tuota ihanaa, ylhäistä naista vei tuon\nonnettoman, kahleisiin kytketyn miehen luoksi aamuhämärässä ulkona\nmaantiellä.\n\nEikä mikään olisi voinut saadakkaan Kasanaa tälle matkalle paitsi\nkiusaava tuska joutua sen miehen halveksittavaksi jota hän rakasti,\nja kurjana petturina kirotuksi. Hirvittävä kohtalo odotti Josuaa\nja Kasanan vilkas kuvitusvoima oli näyttänyt hänelle Josuan\nvuorikaivoksissa, nääntyvänä, murtuneena, kuihtuvana, kuolevana ja\nkirouksella huulillaan häntä vastaan.\n\nSen päivän ehtoona, jolloin Efraim, kuumeen vallassa ja puoleksi\ntien-pölyn tukahduttamana oli tuotu hänen huoneesensa, oli Kasanan isä\nilmoittanut tyttärelleen, että hänellä tässä nuoressa heprealaisessa\noli pantti, mikä pakoittaisi Hosean palajamaan Tanikseen takaisin\nja myöntymään Baï-profeetan toiveisiin, jonka kanssa eversti, sen\ntiesi hän, oli liittynyt salavehkeisin. Sitten oli myös isä uskonut\nhänelle ettei ainoastaan suuret kunnian-osoitukset ja korkeat arvot,\nvaan myöskin yhdistys hänen kanssaan, tulisi kiinnittämään Hosean\negyptiläisiin ja erääsen asiaan, josta hän, Hornecht, odotti suurinta\nhyötyä itselleen, huoneelleen ja maalleen.\n\nTämä oli täyttänyt Kasanan iloisella toivolla kauvan kaivatusta onnesta\nja hän tunnusti sen, kumartunein päin ja kyynelsilmin vangille, tuon\npienen temppelin vieressä tien ohella, sillä nyt oli Josua häneltä\nkuitenkin ainiaaksi kadotettu ja vaikkei hän vastannutkaan sitä\nrakkautta, minkä hän lapsuudesta oli hänelle lahjoittanut, niin ei\nhänen kuitenkaan pitäisi vihata häntä ja ilman kuulematta, tuomita\nhäntä.\n\nJa Josua kuunteli häntä kernaasti ja vakuutti hänelle sitten, ettei\nmikään tulisi hänen sydäntään enemmän helpoittamaan kuin jos hän voisi\npuhdistaa itsensä syytöksestä jättäneensä hänet ja nuorukaisen hänen\nsivullaan kauheimmalle kohtalolle. Silloin nyyhki hän äänekkäästi\nja saavutti vaikeudella mielen malttinsa jälleen, ennenkuin hänelle\nonnistui jotenkin levollisesti alkaa kertomuksensa.\n\nKohta Hosean lähdettyä oli ylimmäinen pappi kuollut ja vielä samana\npäivänä oli Baï, Amonin toinen profeetta, tullut hänen seuraajakseen.\nNyt oli paljon muuttunut ja valtakunnan voimallisin mies oli täyttänyt\nFaraon vihalla heprealaisia ja heidän johtajaansa Mosesta vastaan,\njota hän ja kuningatar tähän saakka olivat suojelleet ja peljänneet.\nMyöskin oli hän saanut hallitsijan ajamaan paenneita takaa ja pian oli\nsotajoukko kutsuttu aseisiin pakoittamaan heitä palaukseen. Silloin\noli hän kohta peljännyt ettei Hosea myöntyisi sotimaan niitä vastaan,\njotka olivat hänen vertansa ja että häntä harmittaisi tulla lähetetyksi\ntekemään liittoja, joita aljettiin rikkomaan ennenkuin edes tiedettiin\njosko ne olivat hyväksytytkään.\n\nKun hän sitten oli kotiinpalannut, oli Farao -- tiesihän hän sen aivan\nhyvin -- vartioinut häntä kuin vankia eikä tahtonut päästää häntä\nsilmistään ennenkuin hän oli vannonut johtaa joukkojansa eteenpäin\nja pysyä uskollisena palvelijana kuninkaalle. Mutta Baï, tuo uusi\nylimmäinen pappi, ei ollut unohtanut, että hän oli pelastanut hänen\nhenkensä ja oli osoittautunut hänelle suosiolliseksi ja kiitolliseksi;\nmyöskin tiesi hän, että Baï oli toivonut saavansa hänet kiedotuksi\nsalaiseen yritykseen, jossa hänen isänsäkin oli osallinen. Se oli\nniinikään ollut Baï, joka oli saanut faraon, jos Hosea uudistaisi\nuskollisuusvalansa, vapauttamaan hänet taistelusta omaa kansaansa\nvastaan, asettamaan hänet vieraitten palkkasoturien päälliköksi ja\nkoroittamaan hänet kuninkaan ystävien joukkoon. Mutta tämä kaikki oli\nhänelle varmaankin tuttua, sillä olihan tuo uusi ylimmäinen pappi\nitse asettanut hänen eteensä nuo houkuttelevat ruvat, mitkä hän niin\nvoimakkaalla, miehuullisella uhalla oli luotansa poistanut.\n\nKasanan isä oli samoin alussa seisonut hänen puolellaan ja ensikerran\nlakannut soimaamasta häntä hänen syntyperästään.\n\nMutta kolmantena päivänä Hosean takaisin tulosta oli eversti mennyt\nulos puhuttelemaan häntä ja siitäpitäin oli kaikki kääntynyt\npahoinpäin. Hän mahtoi paraiten tietää mikä oli saanut hänet, josta\nKasana ei uskaltanut ajatella mitään pahaa, hän kun oli hänen\ntyttärensä, muuttumaan ystävästä hänen kuoleman vihollisekseen.\n\nTässä oli Kasana kysyväisesti katsahtanut häneen eikä hän jäänyt\nhänelle vastausta velkaa: eversti oli hänelle ilmoittanut, että hän\ntulisi olemaan tervetullut vävy.\n\n\"Ja sinä?\" kysyi Kasana ja katsahti levottomasti hänen kasvoihinsa.\n\n\"Minun\", lausui vanki, \"täytyy vastata, että sinä olet ollut minulle\nrakas ja kallis aina lapsuudestasi aikain, mutta löytyy monta syytä,\njotka estävät sitomasta naisen kohtaloa omaani.\"\n\nSilloin leimahtivat Kasanan silmät ja hän huudahti: \"Sentähden ettäs\nrakastat toista, erästä sinun kansasi naista, sitä samaa, joka lähetti\nEfraimin luoksesi!\"\n\nMutta vanki pudisteli päätänsä ja vastasi ystävällisesti: \"Sinä\nerehdyt, Kasana! Jota sinä tarkoitat on jo tänään erään toisen emäntä!\"\n\n\"Mutta silloin\", huusi leski ikäänkuin uudelleen, rohkaistuna ja\nkatsahti sydämellisellä rukouksella ylös häneen: \"miksi olet sinä -- oi\nsuo anteeksi miksi olet sinä sitten niin jyrkästi kieltäynyt isältä?\"\n\n\"Se oli kaukana minusta, rakas lapsi\", vastasi hän sydämellisesti\nja laski kätensä hänen päälaelleen. \"Kaikella minulle mahdollisella\nlämmöllä ajattelin minä sinua. Vaikk'en saattanutkaan täyttää hänen\ntoivoansa, niin tapahtui se syystä, että ankara välttämättömyys kieltää\nminua oman lieteni ääressä pyytämästä rauhallista onnea, jota toiset\nhalajavat; sillä jos he olisivatkin antaneet minun pitää vapauteni,\nniin olisi elämäni ollut täynnä levottomuutta ja taistelua.\"\n\n\"Mutta kuinka monet\", sanoi Kasana, \"kantavatkaan miekkaa ja kilpeä ja\niloitsevat kotiintultuaan vaimosta ja mitä rakasta heillä on oman katon\nalla.\"\n\n\"Niinpä niinkin\", vastasi hän vakavasti, \"mutta minua kutsuvat\nerityiset velvollisuudet, joita egyptiläiset eivät tunne. Minä olen\nkansani poika!\"\n\n\"Ja sitä aivot sinä palvella?\" kysäsi Kasana \"Oi minä käsitän sinut\nhyvin. Mutta kuitenkin -- miksi palasit sinä takaisin Tunikseen? Miksi\nantauduit faraon valtaan?\"\n\n\"Sentähden että pyhä vala minua siihen pakoitti, lapsiparka\", sanoi hän\nsuopeasti.\n\n\"Vala\", huusi Kasana, \"joka asettaa kuoleman ja vankeuden sinun ja\nniiden välille joita sinä rakastat, ja joita sinä tahdoit palvella!\nOi, ettet koskaan olisi palannut tähän vääryyden, kavaluuden ja\nkiittämättömyyden paikkaan! Kuinka monille tuottaakaan tämä vala\nkurjuutta ja kyyneleitä! Mutta mitä kysyttekään, te miehet, kärsimystä,\njota te muille saatatte? Minun kurjan elämäni ilon olet sinä turmellut\nja sinun kansalaistesi parissa elää sinun arvoisa isäsi, jonka ainoa\npoika sinä olet. Kuinka usein olen minä nähnyt tuon rakkaan vanhuksen,\ntuon ihanan ukon loistavine silmineen ja lumivalkeine hiuksineen!\nSellaiseksi tulisit sinäkin, jos sinulle annettaisiin korkea ikä,\nsanoin itsekseni, tavatessani hänet satamassa elikkä korkean portin\nesikartanossa komentamassa paimenia, jotka ajoivat nautoja ja\nvillaisia lampaita maksuksi veronkantajan pöydän luo. Ja nyt on pojan\nuhkamielisyys katkeroittava kaikki hänen vanhuutensa päivät!\"\n\n\"Nyt on hänellä poika\", vastasi Josua, \"joka kahleitten kytkemänä\nmenee, kurjuuteen, mutta, joka rohkenee kantaa päänsä korkeammalla kuin\nne, jotka hänen pettivät. Heidän ja erittäinkin faraon muistosta on\nkadonnut, että hän monella taistelutantereella vuodatti sydänverensä\nheidän edestään ja pysyi kuninkaalle uskollisena kaikissa vaaroissa.\nMenephtah, hänen maaherransa ja ylimmäinen tuomarinsa, jonkas hengen\nminä pelastin ja useat, jotka ennen kutsuivat minua ystäväkseen, ovat\nhyljänneet ja sysänneet minut kurjuuteen ja minun kanssani tämän\nonnettoman pojan; mutta ne, vaimo, jotka sen ovat tehneet, jotka näin\novat rikkoneet, heille kaikille...\"\n\n\"Älä kiroo heitä!\" keskeytti Kasana häntä hehkuvin poskin.\n\nMutta Josua ei välittänyt hänen pyynnöstään, vaan huusi: \"Olisinko minä\nmies, jos minä unohtaisin kostaa?\"\n\nSilloin tarttui tuo nuori vaimo tuskallisena hänen käsivarteensa ja\npuhui: \"Kuinka saattaisitkaan hänelle anteeksi antaa? Kuitenkaan\nei sinun pidä kirota häntä, sillä rakkaudesta minuun tuli isäni\nviholliseksesi. Tunnethan hänet ja hänen kunnon verensä, mikä helposti\nvie hänet liiallisuuksiin, huolimatta hänen ijästään. Minulle vaikeni\nhän, mitä hän pitää häpeänä; sillä hän näki monen minua kosivan ja\nminä olen hänelle kalliin aarre. Ennemmin voi farao anteeksi antaa\nkapinoitsijalle, kuin hän miehelle, joka halveksi minua, hänen\naarrettaan. Niinkuin riivaantunut palasi hän takaisin. Jokainen\nsana hänen suustaan oli sadatus. Hänellä ei ollut kotonaan lepoa ja\nulkonakin riehui hän samoin. Mutta vihdoin olisi hän, kuten usein\nennenkin rauhoittunut, ellei joku, jonka mielessä oli vuodattaa öljyä\ntuleen, olisi kohdannut häntä korkean portin esikartanossa. Ylimmäisen\npapin puolisolta tiedän kaiken tämän; sillä häntäkin harmitti, mitä\nhe vahingoksesi miettivät; olihan hänen herransa saanut jo kaikki\ntoimeen pelastaakseen sinut. Hän, joka on rohkea kuin mies, oli valmis\nauttamaan miestään ja avaamaan sinulle vankilan portit; sillä hän ei\nunohda, että sinä pelastit hänen puolisonsa Libyassa. Samalla kuin\nsinun, piti Efraiminkin kahleet putoaman, ja kaikki oli valmiina\nhelpoittamaan pakoanne.\"\n\n\"Tiedän sen\", keskeytti Josua häntä synkästi, \"ja isäini Jumalaa tahdon\nminä kiittää, jos niillä olisi väärin, joilta minä kuulin, että he sitä\nvahvemmin sulkisivat vankilan portit meille.\"\n\nSilloin huusi tuo kaunis, levoton vaimo tulisella innolla: \"Olisinko\nminä sitten täällä, jos niin olisi asian laita? Todella heräsi\nminussakin viha, niinkuin kussakin naisessa, jota rakastaja halveksii;\nmutta onnettomuus, johonka sinä jouduit, muutti pian kyllä vihan\nsääliksi ja sytytti vanhan tulen uudelleen täällä sisällä. Niin totta\nkuin minä toivon lempeätä tuomiota kuolon tuomio-istuimen edessä, niin\ntotta olen viatonkin enkä ole lakannut toivomasta vapautustasi! Vasta\neilen ehtoolla, kuin kaikki oli myöhäistä, kuulin Baïn hankkeet turhaan\nmenneen. Paljon voi ylimmäinen pappi, mutta juuri sen tielle, joka\nliittyi isäni liittolaiseksi, ei hän mene.\"\n\n\"Sinä tarkoitat Siptah-prinssiä, faraon orpanaa!\" huusi Josua\nliikutettuna. \"He ovat minulle ilmoittaneet, mitä he sommittelevat\nhänen puolestaan. Syrialaisen Aarsun, palkkasoturein päällikön sijaan,\ntahtoisivat he asettaa minut, kun minä vain suostuisin antamaan heille\nvapaan vallan kansalaisteni yli ja luopuisin heistä, jotka ovat minun\nvertani. Uutta ennemmin kuolisin kaksikymmentä kertaa, ennenkuin\nsaastuttaisin itseni sellaisella kavaluudella. Aarsu soveltuu paremmin\nheidän pimeille hankkeilleen, mutta vihdoin on hän pettävä heidät\nkaikki. Mitä minuun tulee, on prinssillä hyvä syy vihata minua.\"\n\nSilloin pani Kasana kätensä suulleen, viittasi levottomasti Efraimiin\nja johtajaan ja sanoi hiljaa: \"Säästä isääni! Prinssi -- mikä herätti\nhänen vihollisuuttaan sinua vastaan...\"\n\n\"Tuo irstailija koettaa houkutella sinuakin pauloihinsa ja on saanut\ntietää, että sinä tahdot minulle hyvää\", keskeytti sotilas häntä.\n\nMutta hän kumarsi myöntävällä liikkeellä päätään, punastuen, ja lisäsi:\n\"Sentähden täytyy Aarsun, jonka hän nyt on voittanut asiansa hyväksi,\nniin ankarasti valvoa ylitsemme.\"\n\n\"Ja syrialainen pitää kyllä silmänsä auki\", huusi toinen. \"Mutta salli\nsen nyt olla kylliksi! Minä uskon sinua ja kiitän sinua sydämellisesti,\nettä sinä seurasit meidän onnettomien jäljissä. Kuinka mielelläni\najattelin ennen taistelutantereella suloista lasta, jonka näin\nkukoistavan!\"\n\n\"Ja ajattelehan minua vieläkin ilman vihaa ja vainoa?\"\n\n\"Mielelläni, aivan mielelläni.\" Silloin tarttui nuori vaimo\nintohimoisessa liikutuksessa vangin käteen suudellakseen sitä, mutta\nJosua veti sen pois häneltä ja nyt katseli Kasana kostein silmin häneen\nja sanoi surullisesti: \"Sinä kiellät minulta suosion, jota hyväntekijä\nei kiellä kerjäläiseltäkään!\" Sitten ojensi hän äkkiä itsensä\nsuoraksi ja huusi korkealla äänellä, että johtaja kavahti ja katsahti\naurinkoon: \"Mutta minä sanon sinulle, aika on tuleva, jolloin sinä olet\npyytävä suosiota saada kiitollisesti suudella tätä kättä! Sillä kun\nsanansaattaja tulee, joka saattaa sinulle ja tälle pojalle vapauden,\njota te ikävöitsette, on se Kasana, jota teidän on siitä kiittäminen.\"\n\nViehätettynä tämän elähdyttävän toivon innosta hehkuivat hänen kauniit\nkasvonsa, mutta Josua tarttui hänen käteensä ja huudahti: \"Oi,\nonnistukoon sinulle, mitä sinun uskollinen sielusi sinulle määrää!\nKuinka voisin minä estää sinua helpoittamasta sitä suurta onnettomuutta\njoka sinun huoneessasi on kohdannut tätä poikaa! Mutta rehellisenä\nmiehenä täytyy minun sanoa sinulle, etten minä koskaan ole palajava\negyptiläisten palvelukseen; sillä tapahtukoon mitä tahansa, olen\nminä tulevaisuudessa kuuluva niiden joukkoon, joita te vainootte ja\nhalveksitte, sillä yhtenä heistä synnytti äitini minut.\"\n\nSiiloin kumarsi hän ihanaa päätänsä, mutta kohta kohotti hän sen\njälleen ja sanoi: \"Niin jalo ja rehellinen kuin sinä olet, ei ole\nketään toista. Ja kun minä oman kansani seassa en löydä ketään, jota\nminä kunnioittaisin, niin tahdon minä ajatella sinua, jossa kaikki on\njaloa ja totta ja jossa pilkkuakaan ei ole. Mutta jos Kasana-paran\nonnistuu sinut vapauttaa, niin älä halveksi häntä, jos löydät hänen\nhuonompana kuin jätit hänen, sillä kuinka hän alentaakaan itsensä,\nkuinka suuri häpeä hänelle tulleekaan...\"\n\n\"Mitä aiot sinä tehdä?\" keskeytti Josua häntä levottomasti; mutta hän\nei saanut siihen vastausta annetuksi, sillä johtaja oli noussut ylös ja\nhuusi, lyöden käsiänsä yhteen: \"Eteenpäin, te myyrät!\" ja \"Rivakkaasti\ntielle!\"\n\nSilloin valtasi lämmin surumielisyys sotilaan vanhan sydämen ja\npikaisen vietin vaikuttamana suuteli hän tuon ihanan onnettoman otsaa\nja päätä, kuiskaten hänelle: \"Jätä minut kurjuuteeni, jos vapautemme\nmaksaa sinun häväistyksesi! Emme suinkaan koskaan enään näe toisemme;\nmutta kuinka olleekaan, niin elämäni ei tästä lähin tule olemaan\nmuuta kuin taistelua ja itsekieltäymystä. Yhä synkempänä tulee yö\nmeitä pimittämään, mutta olkoon se kuinka musta tahansa, on kuitenkin\ntälle pojalle ja minulle yksi tähti loistava: muisto sinusta, sinä\nuskollinen, sinä rakastettu lapseni!\"\n\nHän viittasi Efraimille ja nuorukainen painoi huulensa kiihkoissaan\ntuon kovasti nyyhkyvän vaimon kättä ja käsivartta vasten.\n\n\"Eteenpäin!\" huusi johtaja vielä kerran ja osaksi hymyillen ja\nkiitollisena tuolle anteliaalle vaimolle vaunuissa ihmetteli hän tuota\nonnesta loistavaa silmäystä, jolla hänen kosteat silmänsä seurasivat\nvankeja.\n\nHevoset lähtivät liikkeelle uusia huutoja kuului, muutamia\nruoskaniskuja lätkähti paljaille hartioille, siellä ja täällä kavahti\ntuskanhuuto läpi aamun ja vankein matkue hoiperteli eteenpäin itää\nkohti. Kahle kärsimystoverin jalassa liikutti pölyä ilmaan ja tämä\npeitti tuon vaeltavan joukon, niinkuin murhe, viha ja tuska, mitkä\nsumentivat kunkin yksityisen sielua.\n\n\n\n\nKahdeksastoista Luku.\n\n\nVasta runsaan peninkulman päässä tuosta pienestä temppelistä, jonka\nluona vangit olivat levähtäneet, haaraantui eteläänpäin Succothiin\nja ruokomeren länsirannalle vievä tie siitä tiestä, mikä vei\nkaakkoiseen suuntaan, poikki niemekkeellä olevien linnoituksien,\nvuorikaivosseudulle.\n\nVähän ajan kuluttua vankien lähdöstä oli heprealaisten takaa-ajamista\nvarten koottu sotajoukko lähtenyt Ramseskaupungista, ja kun\nrangaistusvangit hyvän aikaa olivat kaivolla levähtäneet, olivat joukot\nsaavuttaa heidät. He eivät olleet vielä kauvan vaeltaneet, kun muutamia\netujuoksijoita tuli eteenpäin rientäen, puhdistamaan katua lähestyvälle\nsotajoukolle. He käskivät vankeja väijymään syrjään ja lykkäämään\nvaelluksen pitkittämisen siksi kuin keveämpi kuormasto telttoineen ja\nfaraon tavaran kanssa, jonka vaunujen ratina jo kuului, oli päässyt\nheidän ohitsensa.\n\nVankien johtajat iloitsivat tästä pysähdyksestä, sillä heillä ei ollut\nmitään kiirettä. Päivä oli lämmin ja vaikka he tulivatkin myöhemmällä\nperille, niin oli se sotajoukon syy.\n\nJosuallekin oli tämä tapaus otollinen, sillä hänen nuorempi\nkahletoverinsa oli tuijottanut eteensä ikäänkuin mieletön eikä\nollut antanut minkäänlaisia tai taas niin sekaisia vastauksia hänen\nkysymyksiinsä, että se herätti vanhemman miehen huomiota; hän\ntiesikin, että monet rangaistustyöhön tuomitut tulivat hulluiksi\nelikä alakuloisiksi. Mutta nyt piti sotajoukon osaston kulkea heidän\nsivutsensa ja mitä siinä oli nähtävänä, oli nuorukaiselle uutta ja\nlupasi tehdä lopun hänen kolkosta mietinnästään.\n\nTien ohella oli tamariskipensaita kasvava hiekkakumpu ja sinne vei\njohtaja vankijoukon. Hän oli ankara, vaan ei julma ja niinpä salli hän\n\"myyränsä\" oikaista itsensä hiekalle, sillä ohikulku uhkasi kestää\nhyvän aikaa.\n\nKohta kun vangit olivat laskeuneet levolle, kuului vaunujen ratinaa,\ntulisten hevosten hirnumista, komentohuutoja ja toisinaan aasin\ninhottavaa huutoa.\n\nJo ensimmäisten vaunujen ilmestyessä kysyi Efraim, josko farao nyt\nlähestyisi, mutta Josua ilmoitti hänelle hymyillen, että kun kuningas\nseuraa joukkoja sotaan, tulee kuormasto sen etunenässä kohta etujoukon\njälkeen, sillä farao ja hänen mahtimiehensä haluavat tavata teltat\npystytettyinä ja pöydät katettuina, kun päivän marssi on lopussa ja\nyönlepo houkuttelee sotilaita ja johtajia.\n\nVielä ei ollut Josua lopettanut puhettaan, kun joukko tyhjiä vaunuja\nja joutilaita aasia ilmestyi. Niiden oli määrä vastaanottaa ne verot\nleivässä ja jauhoissa, teuras-eläimissä ja linnuissa, viinissä ja\noluessa, joita jokaisen kylän, mihinkä hallitsija marssin kestäessä\ntuli, oli antaminen ja mitkä jo päivää ennen olivat veronkantajille\njätetyt.\n\nPian sen jälkeen ilmeni osasto vaunutaistelijoita. Kaksi hevosta veti\npieniä kaksipyöräisiä pronssitettuja vaunuja ja kussakin seisoi sotilas\nja ajaja. Vaunujen etuvarukseen oli suuria viinejä kiinnitettyinä ja\nsotilaat nojautuivat keihästä tai isoa jousta vasten. Vaskisuomuksiset\npaidat tai pehmeät panssaritakit kirjavakuosisella päällyksellä, kypäri\nja vaunujen rintasuojus suojelivat vaunutaistelijoita vihollisen\nheittoaseilta. Hitaassa ravissa kulki tämä joukko eteenpäin, jota Josua\nnimitti etujoukoksi, ja sitä seurasi paljon vaunuja ja kärryjä, joiden\neteen oli valjastettu hevosia, muuleja tai härkiä sekä kokonaisia\nlaumoja kovasti kuormitettuja aasia.\n\nNyt näytti eno sisarensa pojalle pitkiä mastoja, tankoja ja raskaita\nkalliita kangaskääröjä, jotka olivat määrätyt kuninkaallisia telttoja\nvarten ja joita vetivät monet kuormajuhdat, sekä aaseja ja kärryjä\nkeittoneuvoineen ja kenttäpaja. Kuormaston keskellä ratsastivat\nharmailla elukoilla, joita nopeat ajajat seurasivat, lääkärit,\nvaatturit, voiteiden valmistajat, keittäjät, seppeleen sitojat,\npassarit ja orjat, jotka kaikki kuuluivat kuninkaan leiriin. Juuri\nlähdön jälkeen olivat he vielä iloisia ja seikkailun haluisia, ja\njoka huomasi vangit, viskasi heille egyptiläisellä tavalla purevan\npilkkasanan, jota taas monet koettivat lahjalla sovittaa Toiset,\njotka pysyivät hiljaisina, lähettivät niinikään heille aasinajajilla\nmuutamia hedelmiä ja vähän lahjoja; sillä joka tänään vielä oli vapaa,\nhän voi jo huomenna olla näiden kurjien seurakumppani. Johtaja salli\nsen tapahtua, ja kun eräs ohikulkeva orja, jonka Josua oli myynyt\nhänen epärehellisyytensä vuoksi, huusi Hosea-nimeä sekä osoitteli\nhäntä iljettävällä käytöksellä, tarjosi tuo hyväsydäminen, raaka mies\nloukatulle viiniryypyn omasta pullostaan.\n\nEfraim, joka oli jalkaisin vaeltanut Succothista Tanikseen sauva\nkädessä ja vähäisellä repulla, mikä sisälsi leipää, kuivaa\nlampaanlihaa, rettikaa ja taatelia, lausui ihmetyksensä noista\nlukemattomista ihmisistä ja tavaroista, joita yksi ainoa henkilö\ntarvitsi mukavuudekseen, sekä vaipui sitten jälleen mietintöihinsä,\nkunnes hänen enonsa herätti hänet uusilla selityksillä.\n\nNiin pian kuin leirikuormasto oli kulkenut ohitse, tahtoi vankien\njohtaja antaa vankien lähteä, mutta \"teiden avaajat\", jotka kulkivat\nniiden joutsimiesten edellä, jotka nyt seurasivat, kielsivät sen\nhäneltä, koska ei vankien sopinut sekaantua sotilaihin. Sentähden\njäivät he kummulleen ja katselivat yhä vielä ohikulkevia.\n\nJoutsimiehiä seurasivat raskasaseiset niin suurilla kilvillä paksusta\neläimen nahasta, että ne ulottuivat pitkänkin miehen jaloista rintaan\nsaakka, ja nyt kertoi Hosea nuorukaiselle, että kilvet asetetaan\nehtoolla yhteen ja siten ympäröidään kuninkaallinen leiri niinkuin\naitauksella. Paitsi tätä puolustusasetta oli raskasaseisella vielä\nkeihäs, lyhyt, väki puukon tapainen miekka tai käyräsapeli, ja kun\ntätä aseellista joukkoa seurasivat linkoojat, puhui Efraim ensi kerran\nkysymättä ja vakuutti, että lingot, joita paimenet olivat opettaneet\nhäntä valmistamaan, olivat paljon paremmat kuin sotilasten, ja enon\nkehoittamana kertoi hän niin elävästi, että nuo hänen sivullaan\nlepäävät vangitkin kuuntelivat häntä, kuinka hän oli onnistunut\nlinkokivellä tappamaan ei ainoastaan shakaaleja, susia ja pantteria,\nvaan haukkojakin. Sillä välin kyseli hän lippujen merkitystä ja\nerityisten joukkojen nimiä.\n\nMonet tuhannet olivat jo kulkeneet heidän ohitsensa, kun uusi joukko\nvaunutaistelijoita näyttäytyi ja vankien johtaja huusi: \"Hyvä Jumala!\nMolempain maailmain herra! Elämänsä kukoistakoon! Onnea ja terveyttä!\"\nSamalla vaipui hän rukoilevasti polvilleen ja vangit laskeutuivat\nniinikään alas suudellakseen maata ja olivat valmiit seuraamaan\nvartijan käskyä ja oikeaan aikaan yhtymään huutoon: \"Eläköön, onnea ja\nterveyttä!\"\n\nMutta heidän oli kauvan odottaminen, ennenkuin tuo odotettu ilmestyi,\nsillä vaunutaistelijain mentyä ohitse tuli henkivartijasto, muukalaisia\npalkkasoturia, omituisilla kypärätöyhdöillä ja suuremmilla miekoilla,\njalkasin, ja niiden takana nähtiin vasta monilukuisia jumalan kuvia\nsekä sitten suuri joukko pappeja ja viuhkankantajia. Heitä seurasivat\ntaaskin henkivartijat ja sitten vasta tuli farao saattojoukkoineen.\nHeidän edellään ajoi ylimmäinen pappi Baï kullatuissa sotavaunuissa,\njoita komeat ruskeat hevoset vetivät. Hän, joka jo ennen oli\nollut päällikkönä sodassa, oli ruvennut tämän Jumalien käskemän\nvainoretken johtajaksi ja kantoi tosin papillista pukua, mutta myöskin\nsotapäällikön kypärää ja sotatapparaa. Vihdoin, hänen ajopeliensä\ntakana, tuli farao itse; mutta hän ei mennyt kuten hänen sotaiset\nesi-isänsä sotavaunuissa taisteluun, vaan kannatti ennemmin itseään\nvalta-istuimella. Auringon poltolta suojeli häntä ylhäältäpäin komea\nkatos ja sivuilta nuo pitkissä tangoissa kiinnitetyt suuret ja\ntaajat ympyriäiset strutsisulan viuhkat, joita erityiset palvelijat\nliehuttelivat.\n\nSittenkun Menephtah oli jättänyt taaksensa kaupungin ja voittoportin ja\njoukon riemuitsevat huudot olivat lakanneet pitämästä häntä hereillä,\noli hän nukkunut, ja viuhkoista syntyvät varjot olisivat kätkeneet\nhänen muotonsa ja kasvonsa vangeilta, elleivät heidän huutonsa olisi\nolleet liian äänekkäät häntä herättämään ja saattamaan hänet kääntämään\npäänsä huutaville miehille. Mutta hänen kätensä armollinen liikunto\nosoitti, että hän oli luullut heidät muiksi kuin vangeiksi, ja\nennenkuin vielä onnettomien huudot olijat vaijenneet, sulki hän taaskin\nsilmänsä.\n\nEfraimin äänetön miettiminen oli nyt muuttunut vilkkaimmaksi\nosanottavaisuudeksi, ja kun kuljetettiin ohitse kuninkaan tyhjiä\nkultaisia taisteluvaunuja, joiden edessä kauniimmat hevoset hyppelivät,\nkuin hän koskaan oli nähnytkään, purskahti hän äänekkääsen ihmettelyyn.\n\nJa nämät jalot eläimet, joiden viisaiden päitten päällä taajat\nsulkatupsut heiluivat ja joiden kalliit silat kimalsivat kullasta\nja jalokivistä, olivat todellakin ihanat nähdä. Suuret kultaiset,\nsmaragdeilla ympäröidyt viinet vaunujen sivulla olivat nuolilla\ntäytetyt.\n\nTuo veltto mies, jonka heikkoihin käsiin suuren kansan johto oli\nuskottu, vetelys, joka pelkäsi kaikkea ponnistusta, sai jälleen\nkadotetun jäntevyytensä, niinpian kuin mentiin metsästämään, mutta tätä\nsotaretkeä piti hän suurena vaino-metsästyksenä, ja kun hänestä oli\nkuninkaallista huvia suunnittaa nuolensa otuksen asemasta ihmisiin,\njoita hän vähää ennen oli peljännyt, oli hän mukaantunut ylimmäisen\npapin kehoitukseen ja seurannut tätä retkeä. Suuren jumalan Amonin\nkäskystä oli ryhdytty tähän sotaretkeen ja sentähden hänen tuskin\ntarvitsi peljätä Mesun kauheata voimaa. Jos hän vain tapaisi hänen,\nniin tahtoisi hän rangaista häntä siitä, että hän ja hänen vaimonsa\nolivat hänen edessään vapisseet ja hänen tähtensä vuodattaneet niin\npaljon kyyneleitä!\n\nJosuan kertoessa nuorukaiselle, mistä fenisialaisesta kaupungista\nnuo kultaiset vaunut olivat, tunsi hän äkkiä Efraimin oikean käden\npuristavan hänen käsirannettaan ja kuuli hänen huutavan: \"Hän, hän!\nKatso tuonne! Hän se on!\"\n\nPunastumistaan oli nuorukainen punastunut, eikä hän erehtynyt, sillä\nsamoissa vaunuissa, joissa hän oli käynyt vankia tapaamassa, kulki\nkaunis Kasana faraon hoviseurueen joukossa ja paitsi häntä otti vielä\nmelkoinen paljous naisia osaa sotaretkeen, jota jalkaväen eversti,\neräs vanha urhoollinen sankari suuren Ramseksen ajoilta, oli kutsunut\n\"huvimatkaksi\".\n\nSotaretkillä, jotka ulottuivat läpi erämaan ja syvempään Syriaan,\nLibyaan tai Ethiopiaan, seurasi hallitsijaa ainoastaan valiojoukko\njalkavaimoja suljetuissa vaunuissa, joita eunukit vartioivat; mutta\ntällä kertaa ei ollut kuningatar, joka jäi kotiin, vaan ylimmäisen\npapin Baïn puoliso antanut esimerkin toisille eteville naisille\nliittymään joukkoihin, ja olihan tuo hyvin houkuttelevaa monelle\nnauttia kerran vaaratta sodan kauhuista.\n\nKasana oli tuskin tuntiakaan sitten hämmästyttänyt vanhempaa ystäväänsä\ntulollaan; sillä eilen ei ollut nuori leski vielä taipuvainen\nseuraamaan joukkoja. Noudattaen erästä vaikutusta, kysymättä isältään,\naivan valmistumattomana, niin että häneltä puuttui tarpeelliset\nmatkakalutkin, oli hän yhtynyt sotaretkeen ja näytti niinkuin eräs mies\nolisi ollut hänelle maneettina, jota hän tähän saakka oli välttänyt,\nehk'ei se ollut kukaan vähempi kuin Siptah, kuninkaan lanko.\n\nHänen kulkiessaan vankien ohitse seisoi prinssi hänen imettäjänsä\nsijassa tuon kauniin, nuoren naisen vieressä vaunuissa ja selitti\nhänelle pilaa puhuen, kukkien merkitystä eräässä kukkakimpussa, josta\nKasana väitti, ettei se missään tapauksessa ollut hänelle aiottu, kun\nhän viisi neljännestuntia sitten ei ollut aikonut seurata retkelle.\nMutta Siptah vakuutti, että hathorit jo auringon noustessa olivat\nilmoittaneet hänelle, mikä onni häntä odotti ja että kunkin eri kukan\nvalinta myönsi hänen totta puhuvan.\n\nMuutamat nuoret hovimiehet, jotka kulkivat heidän vaunujensa edellä,\nympäröivät heitä ja sekaantuivat nauruun ja iloiseen keskusteluun,\njohonka ylimmäisen papin vilkas puolisokin otti osaa, astuttuaan\nsuurista matka-vaunuistaan pois, antaakseen kantaa itseänsä\nkantotuolissa.\n\nJosualta ei ollut jäänyt mitään huomaamatta ja kun hän nyt näki\nKasanan iloisesti lyövän viuhkallaan prinssiä, jota hän vähää ennen\nvastenmielisesti oli ajatellut, synkistyi hänen otsansa ja hän kysyi\nitseltänsä, eikö tuo nuori nainen tehnyt rikoksellista pilaa hänen\nonnettomuudestaan.\n\nMutta nyt oli vankien johtaja huomannut kiharat Siptah'n ohimoilla,\nmitkä ilmaisivat, että hän oli kuninkaallisen huoneen prinssi ja\nhänen äänekästä; \"onnea, onnea!\" johonka muut vartijat ja vangit\nyhtyivät, kuulivat Kasana ja hänen seuralaisensa. He katsahtivat\ntamariskipensastaan, josta huuto kuului, ja nyt huomasi Josua, kuinka\ntuo nuori vaimo kalpeni ja sitten osoitti nopealla liikkeellä vankeja.\nHän lienee Siptah'lle antanut jonkun käskyn, sillä tämä kohautti ensin\ntyytymättömästi hartioitaan, mutta hyppäsi sitten, hetkisen milloin\npilaa laskien, milloin vakavasti hänen kanssaan keskusteltuaan,\nvaunuista ja viittasi vihdoin vankien vartijalle.\n\n\"Ovatko nuo ihmiset\", huusi hän tieltä niin äänekkäästi vartijalle,\nettä Kasanakin kuulisi sen, \"nähneet hyvän jumalan, molempain\nmaailmojen herran kasvoja?\" Ja kun tätä kysymystä seurasi epäävä\nvastaus, pitkitti hän ylimielisesti: \"Yhtäkaikki! Silloin näkevät\nhe kuitenkin minun ja kauniimman naisen kasvot, ja jos he sentähden\ntoivovat armoa, niin on heillä oikeus. Sinä tiedät, kuka minä olen. Nuo\nyhteenkytketyt ovat kahleistaan päästettävät!\"\n\nSitten viittasi hän johtajalle ja kuiskutti hänelle: \"Mutta nyt ovat\nsilmät pidettävät auki! Tuosta pensaan vieressä olevasta, entisestä\npäälliköstä, Hoseasta, en minä pidä. Kotiin palattuasi ilmoita itsesi\nminulle ja kerro miehestä. Jota hiljemmäksi hän on käynyt, sitä\nsyvempään kourasee käteni kukkaroon. Ymmärrätkö?\"\n\nJohtaja kumarsi ja ajatteli sen ohessa: \"Tarkastaa tahdon kyllä,\nprinssini, mutta siitäkin tahdon vaaria pitää, ettei kukaan koske\nmyyräini henkeä. Jota vihaisemmat nämä herrat ovat, sitä verisemmät\nja kummallisemmat ovat heidän toiveensa! Kuinka moni onkaan tullut\nsamallaisilla esityksillä luokseni! Tuo tuolla vapauttaa noiden kurjain\nveitikkain jalat ja tahtoo samalla sieluani raskauttaa häpeällisellä\nmurhalla! Siptah on kääntynyt väärän henkilön puoleen! -- Hoi, Heten,\npussi työkapineineen tänne ja myyräin kahleet pois!\"\n\nSill'aikaa kuin viilat kirahtelivat hiekkakummulla tien ohella ja\nvangit vapautettiin jalkakahleistaan sekä sitten, vakuuden vuoksi,\nkäsivarret sidottiin yhteen, kulkivat faraon sotajoukot eteenpäin.\n\nKasana oli kehoittanut prinssi Siptah'ta vapauttamaan noita onnettomia,\njotka vietiin kurjuuteen, heidän rautaisesta kuormastaan ja samalla\njulkisesti tunnustanut, että hänestä oli sietämätöntä nähdä päällikön,\njoka niin usein oli ollut vieraana hänen huoneessaan, noin julmasti\nalennettuna. Ylimmäisen papin puoliso oli avustanut hänen anomustaan ja\nprinssin oli täytynyt myöntyä.\n\nJosua tiesi, ketä hänen ja Efraimin oli kiittäminen tästä suosiosta, ja\nhän tunnusti sen kiitollisella ilolla.\n\nHänen käyntiään oli helpotettu, mutta levoton murhe raskautti yhä\nraskaammin hänen mieltään.\n\nSotajoukko, joka tuolla kulki, olisi riittänyt viimeiseen mieheen\nsaakka hävittämään kymmenen kertaa suuremman joukon kuin hänen\nkansalaisensa olivat. Hänen kansansa ja sen mukana hänen isänsä ja\nMirjam, joka hänelle oli tuskaa tuottanut, mutta jota hän kumminkin\nkiitti, että hän oli tien löytänyt, jonka hän jo vankeudessa oli\ntunnustanut ainoaksi oikeaksi, näkyivät hänestä olevan määrätyt\nveriseen loppuun; sillä kuinka voimallinen se jumala olikaan, jonka\nsuuruutta naisprofeetta niin palavasti oli ylistänyt ja johonka\nhän itse hurskaalla ihmetyksellä oli oppinut katsomaan, täytyi\nharjaantumattomien ja varustamattomien paimenlaumojen varmasti ja\npelastuksetta joutua allekynteen taistelussa tämän sotajoukon kanssa.\nTämä visseys, jota kukin uusi, eteenpäin kulkeva joukko vain vahvisti,\nvihloi kovin hänen sieluansa. Koskaan ennen ei hän ollut tuntenut\nniin polttavaa tuskaa, ja se tuli sitäkin suuremmaksi, nähdessään\nnoiden tuhansien tuttuine kasvoineen, joita hän itse vähää ennen oli\nkomentanut, toisen johdolla ohikulkevan. Niitä kukistaakseen, jotka\nolivat hänen vertansa, menivät he tällä kertaa sotaan. Tämä tuskastutti\nhäntä ja Efraimin käytös antoi hänelle uutta murheen aihetta. Sillä\naina Kasanan ilmestymisestä saakka ja hänen välityksestään hänen\nja kärsimystovereinsa puolesta oli Efraim jälleen käynyt mykäksi\nja katseli levottomasti harhailevin silmin sotajoukon perään tai\navaruuteen.\n\nNyt oli nuorukainenkin kahleista vapautettu ja Josua kysyi häneltä\nhiljaa, eikö häntä haluttaisi palata omiensa luo auttaakseen heitä\nnoin valtavaa sotajoukkoa vastaan, mutta Efraim vastasi vain: \"Eihän\nnäiden sotalaumojen edessä ole muuta neuvoa kuin antautuminen. Mitä\non meiltä sitten puuttunut ennen poislähtöä? Sinä olit heprealainen\nniinkuin hekin ja olet kuitenkin egyptiläisten seassa ollut voimallinen\nsotapäällikkö, ennenkuin seurasit Mirjamin kutsumusta! Sinun sijassasi\nolisin toisin menetellyt.\"\n\n\"Ja kuinka sitten?\" kysyi Josua jyrkästi.\n\n\"Kuinka?\" vastasi nuorukainen ja hänen nuoressa sielussaan leimahti\ntuli. \"Kuinka? Olisin jäänyt sinne, missä löytyi kunniata ja mainetta\nja kaikkea mikä on kaunista. Suurimmaksi suurista, onnellisimmaksi\nonnellisista olisit sinä voinut tulla -- minä olen sen nähnyt, mutta\nsinä, sinä tahdoit toisin.\"\n\n\"Koska velvollisuus niin vaati\", vastasi Josua vakavasti, \"koska en\ntahdo palvella ketään muuta kuin kansaa, jonka seassa olen syntynyt.\"\n\n\"Kansaako?\" kysyi nuorukainen halveksivasti. \"Minä tunnen sen ja\nsinä olet tavannut sen jälleen Succothissa. Köyhät ovat menehtyneitä\nkurjia, jotka matelevat piiskan edessä; varakkaimmille on karja\nkalliinta ja kuuluvatko he sukukuntain päämiehiin, niin taistelevat he\nkeskenään. Mikä on silmälle ja sydämelle mieluista, ei tiedä kukaan.\nMinua kutsuvat he yhdeksi rikkaimmista ja kuitenkin kauhistuttaa minua\najatellessani perittyä isän huonetta, mikä on suurimpia ja parhaimpia.\nJoka on nähnyt kauniimpaa, hän ei halua sellaista.\"\n\nSilloin paisui suoni Josuan otsalla ja vihaisin sanoin nuhteli hän\npoikaa, että hän kielsi oman luontonsa ja luopui kavaltajana kansastaan.\n\nTässä käski johtaja hänet vaikenemaan, sillä Josua oli korottanut\nvaroittavan äänensä kovemmaksi ja tämä käsky näkyi tuolle\nuhoittelevalle nuorukaiselle mieluiselta Kun eno, marssin kestäessä,\nnuhtelevasti katseli häntä kasvoihin elikkä kysyi häneltä oliko hän\najatellut hänen sanojaan, kääntyi hän tyytymättömänä pois ja pysyi\nmykkänä ja karsaana, kunnes ensimäinen tähti oli noussut ja yövyttiin\npaljaan taivaan alle sekä jaettiin niukkaa ruokaa vangeille.\n\nTämän jälkeen kaivoi Josua käsillään itselleen leposijan hiekkaan ja\nauttoi nuorukaista huolellisesti ja taitavasti valmistamaan itselleen\nsamallaisen.\n\nEfraim hyväksyi tämän vaijeten, mutta kun he vierekkäin lepäsivät ja\neno alkoi puhumaan sisarensa pojalle kansansa Jumalasta, jonka apua\nheidän täytyi toivoa, elleivät vuorikaivoksissa tahtoisi langeta\nepätoivoon, keskeytti hänet nuorukainen ja huusi hiljaa, mutta jyrkästi:\n\n\"He eivät tule viemään minua elävänä kaivantoihin! Parempi kuolla\npaossa kuin hukkua sellaisessa kurjuudessa!\"\n\nSilloin kuiskutti Josua hänelle varoittavia sanoja korvaan ja\nmuistutti häntä uudestaan velvollisuuksistaan kansaansa kohtaan. Mutta\nnuorukainen pyysi jättämään hänet rauhaan; vaan kohta sen jälkeen\nkosketti hän enoaan ja kysyi häneltä hiljaa:\n\n\"Mitä on heillä mielessään prinssi Siptah'sta?\"\n\n\"En tiedä, mutta varmaankaan ei mitään hyvää.\"\n\n\"Ja missä on Aarsu, syrialainen, joka on johtanut aasialaisia\npalkkasotureita, sinun vihollisesi, joka meitä vartioi niin julmalla\ninnolla? Minä en nähnyt häntä toisten joukossa.\"\n\n\"Hän jäi joukkoineen Tanikseen.\"\n\n\"Linnaako vartioimaan?\"\n\n\"Aivan niin.\"\n\n\"Niin komentaa hän siis monta ja farao luottaa häneen?\"\n\n\"Korkeimmassa määrässä, vaikka hän tuskin sitä ansaitsee.\"\n\n\"Ja hän on syrialainen ja siis meidän vertamme.\"\n\n\"Kuitenkin on hän enemmän meidän kaltaisemme kuin egyptiläiset, mitä\nkieleen ja ulkonäköön tulee.\"\n\n\"Minä olisin pitänyt häntä meikäläisenä ja kuitenkin on hän, niinkuin\nsinäkin olit, yksi ensimmäisistä sotajoukossa.\"\n\n\"Muutkin syrialaiset ja libyalaiset komentavat komeita\npalkkasoturi-laumoja ja julistaja Ben Mazanalla, eräs hovin etevimmistä\n-- egyptiläiset kutsuvat häntä Ramsekseksi Ran pyhästössä -- on\nheprealainen isä.\"\n\n\"Ei häntä eikä muitakaan halveksittu heidän sukuperänsä vuoksi?\"\n\n\"Väärin olisi väittää sitä. Mutta mitä tarkoittaa tämä kysymys?\"\n\n\"En voinut nukkua.\"\n\n\"Ja silloin tulivat tuollaiset ajatukset sinulle? Mutta sinulla on\nvarmaankin jotakin mielessäsi ja jos minä sen oikein selittäisin, niin\ntuottaisi se minulle tuskaa. Sinä tahdot astua faraon palvelukseen!\"\n\nHetkeksi syntyi vaitiolo molempain välillä. Sitten alkoi Efraim\nuudelleen ja vaikka hän Josuata puhuttelikin, kuului kuitenkin siltä,\nkuin olisi hän itsekseen puhunut:\n\n\"He tulevat kukistamaan meikäläiset ja jälkeenjääneitä odottaa orjuus\nja häpeä. Minun huoneeni on jo turmiolle alttiiksi annettu, ei yhtään\npäätä komeista laumoistani ole minulle jääpä, ja kullan ja hopean,\njonka perin ja jota sanottiin olevan paljon, vievät he mukanaan,\nsillä sinun isäsi säilyttää sitä, ja kohta on se saaliina joutuva\negyptiläisten käsiin. Pitääkö minun nyt, vapaana ollessani, palata\nkansalaisteni luo ja polttaa tiiliä? Pitääkö minun taivuttaa selkäni ja\nantaa lyödä ja pahoin pidellä itseäni?\"\n\nSilloin kuiskutti Josua hänelle innokkaasti:\n\n\"Isiesi Jumalaa on sinun avuksi huutaminen, että hän varjelisi\nja suojelisi kansaansa. Mutta jos korkein kuitenkin on päättänyt\nmeikäläisten turmion, ole sitten mies ja opi nuoren sielusi koko\nvoimalla vihaamaan niitä, joiden jalka tallasi sinun omiasi. Pakene\nsilloin syrialaisten luo ja tarjoo heille vahva, nuori käsivartesi,\näläkä lepää, ennenkuin olet kostanut niille, jotka vuodattivat kansasi\nveren ja kytkivät sinut viattomana kahleisiin.\"\n\nTaaskin syntyi hiljaisuus pitkäksi ajaksi ja Efraimin leposijalta ei\nkuulunut muuta kuin kolkko, hiljainen huokaus ahdistetusta rinnasta,\nmutta vihdoin tunkeutui se hiljaa Josuan korviin:\n\n\"Kahleet eivät enään rasita meitä, ja kuinka voisin vihata häntä, joka\nmeidät vapautti niistä?\"\n\n\"Ole Kasanalle kiitollinen\", kuiskutettiin hiljaa takaisin, \"mutta\nvihaa hänen kansaansa.\"\n\nSilloin kuuli Josua, kuinka nuorukainen kierteli itseään kuopassaan\nympäri ja kuinka hän syvästi hengitti ja ähki.\n\nOli yli puoliyön, kasvava kuu seisoi korkealla taivaalla ja uneton\nvanhempi mies ei lakannut kuuntelemasta nuorukaista, mutta tämä\nlepäsi hiljaa, vaikka uni häneltä pakeni ja hänen sijaltaan kuului\nääni ikäänkuin kiristeleisi hän hampaitaan. Taikka olivatko hiiret\neksyneet näille kuiville, kovaa ruskeata ruohoa kasvaville paikoille,\nsuolakorppujen ja autioiden mättäiden välille, nakertaen vankien kovaa\nleipää?\n\nSellainen kiristeleminen ja nakertaminen häiritsee unen siltäkin, joka\nsitä halajaa, mutta Josua tahtoi pysyä hereillä aukaistakseen tuon\nsovaistuneen silmät; mutta turhaan hän odotti elonmerkkiä sisarensa\npojassa.\n\nVihdoin yritti hän laskea kätensä nuorukaisen olkapäälle, mutta ei\ntehnyt kumminkaan sitä, huomattuaan kuunvalossa, kuinka Efraim nosti\ntoista käsivarttaan, vaikka ennen, hänen levolle laskettuaan, molemmat\nkädet olivat lujemmin sidotut yhteen kuin ennen.\n\nJosua tiesi nyt, että nuorukaisen terävät hampaat, jotka olivat\nnakertaneet siteet poikki, olivat aikaansaaneet tuon äänen, mikä äsken\noli häntä hämmästyttänyt, ja oitis ojensi hän itsensä suoraksi ja\nkatsahti ensin ylös ja sitten ympärilleen.\n\nHenkeään pidättäen seurasi tuo vanhempi mies nuorukaisen yritystä\nja hänen sydämensä alkoi sykkiä levottomasti. Efraim mietti pakoa\nja ensimäinen askel pakoon oli jo onnistunut! Onnistukoon hänelle\nseuraavatkin! Mutta hän pelkäsi, että tuo vapautettu tulisi valitsemaan\nhuonon tien. -- Tämä nuorukainen oli hänen rakkaan sisarvainajansa\nainoa poika, orpopoika, ja sentähden ei hän ollut koskaan saanut\nnauttia niitä opetuksia, jotka vain äiti voi antaa ja joita\nuppiniskainen, nuori mieli ainoastaan häneltä ottaa vastaan. Vieraat\nkädet olivat sitoneet tuon nuoren puun sauvaan ja se oli suoraan\nkasvanut, mutta äidinrakkaus olisi jalostuttanut sen huolellisesti\nvalituilla keinoilla. Hän oli kasvanut toisen lieden äärellä kuin\nvanhempien, ja kuitenkin on tämä ainoa oikea koti nuorisolle. Ihmekös\nsitten, että hän tunsi itsensä vieraaksi omiensa luona?\n\nSellaisissa ajatuksissa valtasi Josuan syvä sääli ja lisäksi tieto,\nettä hän oli suuressa velassa tälle nuorukaiselle, joka hänen tähtensä,\ntuodessaan hänelle sanoman, oli joutunut niin suureen onnettomuuteen.\nMutta vaikka hän halusikin varoittaa häntä vielä kerran kavalluksesta\nja uskollisuuden rikoksesta, ei hän kuitenkaan sitä tehnyt pelosta\ntäten ilmaisevansa hänen aikeitansa. Kukin ääni voi herättää vartijan\nhuomion ja hän otti niin elävästi osaa vapautusyritykseen, ikäänkuin\nolisi Efraim alkanut sen hänen kehoituksestaan.\n\nSentähden valvoi hän häntä, vaivaamatta häntä varoituksillaan; olihan\nelämä opettanut häntä, että hyvää neuvoa useammin ylönkatsotaan kuin\nnoudatetaan ja että ainoastaan oma kokemus on parhain opettaja.\n\nPian huomasi sotapäällikön harjaantunut silmä tien, jota myöten Efraim,\njos onni olisi hänelle myötäinen, pääsisi pakenemaan.\n\nHiljaa huusi Josua hänelle ja oitis kuiskutti sisarenpoika enolleen:\n\"Minä irroitan siteesi, jos vain kätesi ojennat minulle. Minun käteni\novat vapaat!\"\n\nSilloin kirkastuivat Josuan jännitetyt kasvot.\n\nTämä uppiniskainen poika oli kuitenkin jaloluontoinen ja pani omat\naikeensa vaaraan sen hyväksi, joka, jos hän pääsisi pakoon hänen\nkanssaan, uhkasi estää häntä tieltä, jolla hän nuoruuden haaveilussaan\nluuli onnen löytävänsä.\n\n\n\n\nYhdeksäntoista Luku\n\n\nJosua katseli tarkasti ympärilleen. Vielä oli taivas kirkas, mutta jos\npohjatuuli kesti, täytyi pilvien, mitkä näkyivät merestä nousevan, pian\nsitä peittää.\n\nIlma oli muuttunut helteiseksi, mutta vartijat pitivät silmänsä auki\nja vuorottelivat säännöllisesti toistensa kanssa. Vaikeata oli pettää\nheidän tarkastavaisuuttaan, mutta aivan Efraimin sijan vieressä, jonka\nhänen enonsa, tehdäkseen sen mukavammaksi, oli valmistanut loivasti\nkaltevaa kallioseinää vasten, oli kapea, alas laaksoon ulottuva\nmaanhalkeama ja sen paljailla seinillä loisti valkeita kipsi- ja\nvälkkyviä marianlasi-suonia kuutamossa. Onnistuiko tuon norjan pojan\nhuomaamatta saavuttaa tämä aukko ja ryömiä sitä myöten aina tuolle\npitkällä ruohikolla ja erämaan vesakolla reunustetulle suolalammikolle,\njohonka se päättyi, niin saattaisi hänen yrityksensä, pilven avulla,\nonnistua.\n\nTultuaan tähän vakuutukseen mietiskeli Josua yhtä tyyneesti, kuin olisi\nkysymys matkan suunnittelemisesta joukoilleen, onnistuisikohan hänelle\nitselleen, saatuaan kätensä vapaaksi, seurata Efraimia, ilmaisematta\nhänen aikeitaan. Mutta tätä täytyi hänen kieltää; sillä vartija, joka\nmuutaman askeleen päässä heistä milloin istui, milloin astuskeli edes\ntakaisin kallion partaalla, voi kuutamossa helposti huomata nuorukaisen\nyrityksiä irroittaa hänen lujia siteitään. Sitäpaitsi lähestyi pilvi\nkuuta ja pimitti sen ehkä ennenkuin tämä työ oli tehty. Niin saattoi\nEfraim joutua hänen tähtensä vaaraan, estyä käyttämästä ainoata\nonnellista silmänräpäystä pelastuakseen. Ja eikö olisi ollut iljettävin\nkaikista rikoksista, tuossa epätietoisessa toivossa päästä itse pakoon\nsulkea vapauden tie siltä, jonka luonnollinen suojelija hän oli?\nNiinpä kuiskasi hän Efraimille: \"Minä en saata sinua seurata. Laskeudu\noikealla kädelläsi olevan halkeaman kautta alas suolalammikolle. Minä\npidän vartijoita silmällä. Kohta kun pilvi peittää kuun ja minä hiljaa\nyskäsen, niin lähde silloin. Jos onnistut, niin liity kansaan. Tervehdä\nvanhaa isääsi, vakuuta häntä rakkaudestani ja uskollisuudestani ja sano\nhänelle, mihinkä minä viedään. Noudata hänen ja Mirjamin neuvoa, se on\nparas. Pilvi lähestyy kuuta, eikä nyt sanaakaan enään!\"\n\nKun Efraim kuitenkin hiljaa pyysi häntä ojentamaan hänelle kahlehditut\nkäsivartensa, käski hän häntä vaikenemaan ja niin pian kuin kuu pimeni\nja vartija, joka astui edes takaisin heidän yläpuolellaan, alkoi puhua\nerään toisen kanssa, joka oli tullut vaihtamaan häntä, yskähti Josua\nja kuunteli tykyttävällä sydämellä ja pidätetyllä hengähdyksellä ulos\nyöhön ja alas rotkoon.\n\nEnsin kuuli hän hiljaista rapinaa, ja valkean valossa, jota vartijat\nylläpitivät mäen kukkulalla turvaksi petoeläimiä vastaan, huomasi hän\nEfraimin sijan tyhjäksi.\n\nNyt henkäsi hän syvään, sillä rotko oli varmaankin ottanut pojan\nsuojaansa Mutta vaikka hän sitten teroittikin kuulonsa seuratakseen\npojan ryömimistä eli liukuamista, ei hän kuitenkaan kuullut muuta kuin\nvartijain askeleita ja puhetta.\n\nMutta hän käsitti vain heidän puheensa kaikua eikä sisältöä, niin\ntarkasti oli hänen kuulonsa kiinnitetty pakolaisen retkeen. Kuinka\nnotkeasti ja millä varovaisuudella mahtoikaan tuo norja veitikka\nliikkua!: Vielä oli hän rotkossa ja nyt näytti kuin kuu voitollisesti\ntaistelisi pilvien kanssa, ja kun sen hopeainen puolisko kerran jakoi\nnuo raskaat mustat esiriput, mitkä peittivät sen ihmissilmiltä ja sen\nvalo kuvasteli niinkuin solakka loistava patsas tuossa liikkumattomassa\nsuolalammikossa, tuli väijyvälle Josualle mahdolliseksi nähdä mitä\nalhaalla tapahtui; mutta ei hän huomannut mitään, mikä olisi ollut\nihmisellisen olennon kaltaista.\n\nOlikohan pakolaiselle sattunut jotakin estettä, rotkossa? Pidättiköhän\nhäntä joku kallionlohkare tai pohjattomuus pimeässä syvyydessään?\nOlikohan -- ja tätä ajatellessaan luuli hän sydämensä lakanneen\ntykyttämästä -- olikohan tuon pohjattomuuden syvyys niellyt pimeässä\nhaparoivan?\n\nKuinka kaipasikaan hän nyt hiljaisintakin ääntä tuolta rotkosta. Tämä\nhiljaisuus oli kauhea. Mutta nyt! Oi, että nyt olisi ollut hiljaa!\nNyt kuului rotkosta putoavien kivien kolina ja vieriävän maan rohina\nhiljaisessa yössä. Taaskin pilkisti kuunvalo pilvien raosta esiin ja\nJosua huomasi lammikon äärellä elävän olennon, joka enemmän oli eläimen\nkuin ihmisen kaltainen; sillä se näkyi ryömivän neljällä jalalla. Ja\nnyt purskahti vesi vilahtaen ylös. Olento tuolla alhaalla oli juossut\nlammikkoon. Sitten nieli pilvi jälleen yön lampun ja kaikki oli\nylt'ympäri pimeätä.\n\nSyvästi hengittäen sanoi hän itsekseen, että hän oli nähnyt pakenevan\nEfraimin ja että hän, tulkoon mitä tahansa, oli päässyt hyvän matkan\nvainoojiensa edelle.\n\nMutta nämät eivät levänneet eivätkä antaneet pettää itseänsä, sillä\nvaikka Josua, viedäkseen heitä harhaan, oli huutanut kovalla äänellä:\n\"Schakaali!\", päästivät he kumminkin kimeän vihellyksen, joka herätti\nheidän nukkuvat kumppaninsa. Vähän myöhempään seisoi johtaja palavalla\nkekäleellä hänen edessään, valaisi häntä kasvoihin ja hengitti\nhelpommin huomattuaan hänet. Turhaan ei ollut hän sitonut häntä\nkahdesti; sillä kotona olisi hän saanut kärsiä, jos tämä mies olisi\npakoon päässyt.\n\nMutta johtajan koetellessa vangin käsivarsissa olevia siteitä lankesi\npalavan kekäleen loimu, mikä häntä tässä valaisi, pakolaisen jättämälle\nsijalle. Siellä olivat vielä ikäänkuin pilkaksi nuo rikkinakerretut\nsiteet; mutta johtaja otti ne ylös, heitti ne jälkeenjääneen jalkoihin,\nvihelsi alinomaa pilliinsä ja huusi sitten: \"Paennut! Heprealainen! Tuo\nnuori kiharatukkainen!\"\n\nVälittämättä sen enempää Josuasta alkoi hän sitten ajamaan takaa.\nHarmista hengästyneenä antoi hän käskyn toisen perään, mitkä kaikki\nkäsitettiin ja toteltiin.\n\nSill'aikaa kuin muutamat vartijat kokosivat vangit yhteen, lukivat ja\nsitoivat ne nuorilla kiinni toisiinsa, haki heidän päällikkönsä toisten\nja koirien kanssa pakolaisen jälkiä.\n\nJosua näki, kuinka hän antoi noiden viisaitten eläinten haistella\nEfraimin rikkinakerrettuja siteitä ja hänen sijaansa, ja kuinka he\nsitten syöksivät rotkoon. Kiivaasti hengittäen huomasi hän sittemmin,\nkuinka he melkoiseksi ajaksi jäivät sinne, ja vihdoin, sill'aikaa\nkuin kuu hajoitti enemmän ja enemmän pilviä, hyökkäsivät he rotkosta\nesiin ja riensivät suolalammikolle. Hän piti onnena, että Efraim oli\nkahlannut sen lävitse, käymättä sen ympäri; sillä koirat kadottivat sen\nrannalla jäljet, ja minuutti kului minuutin perästä, jolloin johtaja\nnoiden innokasten eläinten kanssa, jotka painoivat kuononsa pakolaisen\njälkiin, seurasi rantaa viedäkseen heidät jälleen oikeille jäljille.\nNyt ilmaisi heidän äänekäs, iloinen haukuntansa, että he taaskin olivat\njäljillä. Mutta vaikka he pakolaista vainoisivat ja saavuttaisivatkin\nhänet, niin ei tarvinnut tuon vangitun sotilaan enää pahinta peljätä,\nsillä Efraim oli päässyt hyvän matkan vainoojainsa edelle. Kuitenkin\ntykytti hänen sydämensä hyvin kiivaasti ja aika tuntui hänestä\npysähtyneen, kunnes johtaja palasi uupuneena ja toimittamattomin asioin.\n\nTosin ei olisi tuo vanhempi mies koskaan voinut saavuttaa\nkeveäjalkaista nuorukaista, mutta molemmat nuorimmat ja nopeimmat\nvartijat lähetettiin pakolaisen perään. Johtaja kertoi itse siitä\niljettävällä pilkalla.\n\nTuo ystävällinen mies oli ikäänkuin muuttunut; sillä hän piti tapausta\nkorjaamattomana häpeänä, jopa onnettomuutenakin.\n\nSe, joka schakaali-huudollaan oli yrittänyt häntä eksyttää, oli\nvarmaankin ollut pakolaisen apurina! Prinssi Siptah'iakin, joka oli\nsekoittanut itsensä hänen virkansa velvollisuuksiin, sadatteli hän\nkovaäänisesti. Mutta sellaista ei tulisi enää tapahtumaan ja hän\ntahtoi antaa koko joukkonsa tuntea, mitä Efraim'in kautta oli hänelle\ntapahtunut. Sentähden panetti hän vangit uudelleen kahleisiin, entisen\nsotapäällikön antoi hän kytkeä yskivän ukon kanssa yhteen ja vankien\nseisoa rivissä valkean edessä, kunnes aamu koitti.\n\nJosua ei löytänyt mitään vastausta kysymyksiin, joita tuo uusi\nkahlekumppani teki hänelle; sillä ahdistetulla sydämellä odotti hän\ntakaa-ajajain palausta. Sillävälin koetti hän koota ajatuksensa\nrukoukseen ja laski oman ja paenneen pojan kohtalon Jumalan käsiin,\njoka oli hänelle vakuuttanut apuaan. Hyvin usein häiritsi häntä johtaja\nraa'alla tavallaan purkaen vihaansa hänelle.\n\nMutta mies, joka ennen oli komentanut tuhansia, antoi tyynesti kaiken\ntämän tapahtua ja pakotti itseänsä sitä vastaanottamaan niinkuin\npoistamatonta kärsimystä rakeista tai sateesta; niinpä hän tuskin voi\nsalata iloansakaan, kun monet takaa-ajamiseen lähetetyt vartijat,\nauringon laskun jälkeen, palasivat hengästyneinä ja hajalla hapsin,\ntuomatta muuta mukanaan kuin toisen koiran murskaantuneella päällä.\n\nNyt ei ollut johtajalla muuta neuvoa kuin ilmoittaa tapauksesta\nEtham-linnoituslinjan ensimäiseen linnaan, minkä ohitse vangit jo\nolivat kulkeneet, ja tähän suuntaan ajettiin nyt vangitkin.\n\nEfraimin pa'osta alkain olivat vartijat käyneet kovemmiksi. Kun he\npäivää ennen olivat sallineet noiden onnettomien kulkea hitaasti\neteenpäin, pakottivat he tänään heidät mitä suurimpaan kiireesen. Sen\nohessa oli ilmakin helteinen ja paahtava aurinko taisteli ukkospilvien\nkanssa, mitkä pohjassa kokoontuivat suuriksi kasoiksi.\n\nJosuan kaikenlaisiin ponnistuksiin tottunut ruumis kesti tämän\nnopean marssin vaivoja, mutta hänen heikko kahletoverinsa, joka oli\nharmahtunut kirjoitustuvassa, vaipui usein kokoon ja jäi vihdoin hänen\nviereensä makaamaan.\n\nSilloin oli johtaja pakotettu asettamaan tuon onnettoman aasin selkään\nja kytkemään erään toisen Josuan kanssa yhteen. Hän oli edellisen\nveli, kuninkaan tallin tarkastaja, roteva egyptiläinen, joka vietiin\nvuorikaivoksiin siitä onnettomasta syystä, että hän oli valtiorikkojan\nlähin sukulainen.\n\nTämän voimakkaan kahlekumppanin kanssa oli helpompi vaeltaa ja Josua\nkuunteli häntä osaa-ottavaisesti ja koetti häntä lohduttaa, kun hän\nhiljaisella äänellä uskoi Josualle ikäväänsä ja valitti hänelle, kuinka\nraskaalla mielellä hän jätti vaimon ja lapsen hätään ja kurjuuteen.\nKaksi poikaa oli häneltä kuollut ruttoon ja häntä suretti, että\nhän oli estetty pitämästä huolta heidän hautaamisestaan, sillä nyt\nolivat hänen lemmikkinsä häneltä kadotetut sekä tässä maailmassa että\nijankaikkisuudessa.\n\nToisessa lepopaikassa tuli tuo murheellinen isä avomielisemmäksi.\nKostonhimo täytti hänen sielunsa ja samat tunteet otaksui hän\ntuolla ankaran näköisellä toverilla olevan, sillä hän huomasi hänen\nkorkeammalta asemalta joutuneen onnettomuuteen. Entisellä tallien\ntarkastajalla oli käly, joka kuului faraon jalkavaimojen joukkoon, ja\nhänen ja oman vaimonsa kautta oli hän saanut kuulla, että suljettujen\nhuoneessa suunniteltiin salaliittoa kuningasta vastaan. Hän luuli\nmyöskin tietävänsä, kenenkä naiset aikoivat asettaa Menepteh'n sijaan.\n\nKun Josua katseli häntä kysyvästi ja epäilevästi, kuiskutti hän\nhänelle: \"Siptah, kuninkaan orpana, ja hänen korkea äitinsä ovat\nsalaliittolaisten johtajina. Päästyäni vapaaksi olen sinuakin muistava,\nsillä kälyni ei suinkaan minua armahda.\"\n\nSitten pyysi hän tietää, miksi Josuaa vietiin vuorikaivoksiin, ja hän\ntunnusti suoraan, kuka hän oli. Mutta kun egyptiläinen sai tietää,\nettä hän oli heprealaisen kanssa kytketty yhteen, repi hän raivossaan\nkahleita ja kirosi kohtaloaan. Hänen vihansa lannistui kuitenkin pian\ntuon ihmeteltävän tyyneyden edessä, jolla hänen onnettomuus-toverinsa\nkärsi raskaintakin, ja Josualle oli mieluista, että tuo toinen enään\nharvemmin kiusasi häntä valituksilla ja kysymyksillä.\n\nMonta tuntia sai hän nyt tästälähin häiritsemättä kulkea eteenpäin\nja mielensä mukaan järjestää ajatuksiaan sekä selvittää itselleen\nnoita suuria uusia tunteita, mitkä viimeksi kuluneina päivinä olivat\nvalloittaneet hänen sieluansa, ja viihdyttää itseänsä uudessa kauheassa\ntilassaan.\n\nTämä hiljainen ajatteleminen ja vaipuminen itseensä teki hänelle hyvää\nja ensi yön aikana vahvisti häntä syvä, virvoittava uni.\n\nKun hän heräsi, seisoivat laskevat tähdet vielä taivaalla ja\nmuistuttivat häntä sykomorista Succothissa ja tuosta seurauksista\nrikkaasta aamusta, jolloin Mirjam oli voittanut hänet Jumalalleen\nja kansalleen. Hänen päällään kaareili loistava taivaslaki ja niin\nselvästi ei hän ollut koskaan tuntenut korkeimman läsnäoloa. Hän uskoi\nhänen ääretöntä voimaansa ja ensikerran nousi hänessä toivo, että\nvoimallinen, joka oli luonut taivaan ja maan, voisi löytää keinoja\npelastaaksensa kansan, jonka hän oli omakseen tehnyt, egyptiläisen\nsotajoukon legiooneista.\n\nRukoiltuaan hartaasti Jumalaa levittämään suojelevan kätensä noiden\nvoimattomien joukkojen yli, jotka kuuliaisina hänen käskylleen olivat\njättäneet niin paljon taaksensa ja niin luottavasti olivat lähteneet\nepätietoista tulevaisuutta kohti, ja suljettuaan vanhan isänsä, jota\nei hän itse voinut puolustaa, hänen erityiseen suojelukseensa, valtasi\nihmeellinen rauha hänen sielunsa.\n\nVartijain huuto, kahleitten kalina, hänen kurjat onnettomuustoverinsa,\njopa kaikki, mikä häntä ympäröi, muistutti häntä kohtalosta, mikä häntä\nodotti. Tukahduttavassa, kuumassa, rintaa ahdistavassa kaivosluolassa,\npuuttuen iloa hengittää vapaata ilmaa ja nähdä auringon valoa,\nkahleitten rasittamana, lyötynä ja häväistynä, nälkääntyneenä ja\njanoisena, henkeä ja ruumista näännyttävässä yksitoikkoisuudessa ollen\npäivät ja yöt, tulisi hän harmahtumaan orjatyössä ja kuitenkaan ei\njättänyt häntä silmänräpäykseksikään tuo luottava usko, että tämä\nkauhea kohtalo olisi ennemmin määrätty jokaiselle muulle kuin hänelle\nja että jotakin täytyi tapahtua hänen pelastuakseen siitä.\n\nMarssin kestäessä itää kohti, mikä alkoi aamuhämärässä, kutsui hän tätä\nkallionlujaa uskallusta hulluudeksi, ja kuitenkin koetti hän pitää\nsiitä kiinni, ja se onnistuikin hänelle.\n\nErämaan lävitse kulki tie ja muutaman tunnin nopean marssin jälkeen\nsaapuivat he ensimäiseen, niinkutsuttuun \"Setin linnaan.\" He olivat\nkirkkaassa erämaan ilmassa jo kauvan nähneet sen niin lähellä edessään,\nniinkuin se olisi ollut ampumamatkan päässä.\n\nIlman palmua, ilman pensasta läheisyydessään kohosi se autiosta,\nkivisestä hiekkaperästä puupylvästöineen, vallineen, loivine muurineen,\nleveine laakeine kattoineen, mitkä vilisivät varustetuista sotilaista.\nNämät olivat saaneet tietoja Pithomista, että heprealaiset aikoivat\nmurtautua linnoitusrivin lävitse niemekkeellä, ja niin oli lähestyviä\nvankeja alussa pidetty poisvaeltavien etujoukkona.\n\nVahvojen etuvarustuksien huipuista, jotka ryntäystelineitten\nestämiseksi kohosivat loivista muureista kaikilla puolin, katselivat\nsotilaat lähestyviä vankeja. Joutsiampujat olivat pistäneet nuolen\nviineen, sillä tornista oli huomattu, kuinka vähälukuinen tuo lähestyvä\njoukko oli, ja eräs lähettiläs oli jo jättänyt asehuone-everstin\nkirjoituksen, joka valtuutti linnan päällikköä jättämään vapaan kulun\nvangituille.\n\nNyt avattiin vangeille pylvästöportti ja päällikkö salli heidän\nlaskeutua hehkuvalle kivipermannolle tässä huoneessa.\n\nTäältä ei voinut kukaan päästä pakoon, vaikka vartijatkin poistuivat,\nsillä korkean aitauksen yli oli vaikea päästä, ja linnoituksen\nkatolta ja muurivaruksien ristikkojen läpi saavuttaisivat heittoaseet\npakolaisen.\n\nEntiseltä sotapäälliköltä ei jäänyt huomaamatta, että kaikki oli täällä\nvalmistettu vihollisen torjumiseksi, niinkuin sodassa ainakin. Kukin\nmies oli paikallaan ja suuren vaskisen pyörölevyn vieressä tornissa\nseisoivat vartijat, raskaat palikat käsissään, kumauttaakseen niillä\nlevyyn odotettujen vastustajien lähestyessä, sillä vaikk'ei puuta\neikä huonetta silmänkantaman päässä ollut näkyvissä, kuului kuitenkin\nmetallilevyn kaiku Etham-linjan lähimpään linnoitukseen ja varoitti sen\nväkeä tai kutsui sitä esiin.\n\nTulla lähetetyksi tähän yksinäiseen erämaahan ei ollut mikään\nrangaistus, vaan onnettomuus, ja sotajoukon johtajat pitivät siitä\nhuolta, etteivät samat joukot koskaan pitkäksi aikaa jääneet erämaahan.\n\nJosuakin oli aikaisempina aikoina ollut päällikkönä etelän etäisimmässä\nlinnoituksessa, jota kutsuttiin etelän Migdoliksi; sillä kukin\nerityinen linnoitus kantoi Migdolin nimeä, mikä semiläisten kielessä\nmerkitsee linnatornia.\n\nTäällä odotettiin yhä vielä hänen kansalaisiaan, ja että Moses olisi\nvienyt kansan Egyptiin takaisin, ei ollut luultavaa. Sen täytyi siis\nolla jäänyt Succothiin tai kääntynyt etelään. Mutta siellä lainehtivat\n\"karvaat järvet\" ja \"ruokomeri\", ja kuinka voivat heprealaisten joukot\nläväistä noita syviä vesiä?\n\nJosuan sydän sykki arasti tätä ajatellessaan ja hänen pelkonsa saikin\nnopean vahvistuksen; sillä hän kuuli, kuinka linnan päällikkö ilmoitti\nvankien kuljettajalle, että heprealaiset olivat useampia päiviä sitten\nlähestyneet linnoituslinjaa, mutta pian, ja ennenkuin he vielä olivat\njoutuneet linnaväen kanssa tekemisiin, kääntyneet etelää kohti. Siitä\naikain näytti siltä kuin harhailisivat he Pithomin ja ruokomeren\nvälillä olevassa erämaassa ympäri. Kaikkea tätä oli kerrottu Tanikseen,\nmutta kuninkaan oli täytynyt lykätä sotajoukon lähtö siksi kuin\nseitsemän suurta surupäivää perintöruhtinaan kuoleman johdosta oli\nohitse. Tämä olisi voinut ulosvaeltajille olla hyödyksi; mutta nyt\noli kirjekyyhkysellä saatu tietää, että nuo sovaistuneet leiriytyivät\nPihahiroth'in luona, ei kaukana ruokomerestä. Niinpä olisi sotajoukolle\nhelppo asia ajaa heitä, niinkuin karjaa, veteen, sillä muihin suuntiin\nei ollut mahdollista päästä pakoon.\n\nTyytyväisyydellä oli vankien kuljettaja seurannut tätä kertomusta;\nsitten kuiskasi hän muutaman sanan linnan päällikölle ja osoitti\nsormella Josuaa, joka jo kauvan sitten oli hänet tuntenut\nsotatoverikseen, joka hänen joukoissaan oli komentanut yli sataa miestä\nja jolle Josua oli osoittanut monta hyvää työtä. Kurjassa tilassaan\ntunsi hän vastenmielisyyttä muistuttaa tuota entistä käskyläistään,\njoka oli hänen velallisensa persoonastaan; mutta linnanpäällikkö\npunastui hänet nähdessään, kohautti olkapäitään tavalla, mikä ilmaisi\nhänen surkutteluaan Josuan onnettomuudesta ja että hänen oli mahdotonta\ntehdä mitään hänen hyväkseen, ja sitten huusi hän niin kovasti, että\nJosuan täytyi sitä kuulla: \"Sääntö on kieltää puhumasta valtiovankien\nkanssa, mutta minä olen tuntenut tämän miehen parempina aikoina ja minä\nlähetän sinulle viiniä, jota minä pyydän sinua jakamaan hänen kanssaan\".\n\nKun hän vihdoin vankien kuljettajan kanssa lähestyi porttia ja tämä\nhuomautti, että Josua vähemmin ansaitsi sellaista suosiota kuin\nheikommat vangeista, koska hän pakolaista, josta hän oli puhunut, oli\npakoon auttanut, tarttui linnanpäällikkö hiuksiinsa ja lausui:\n\n\"Minä olisin mielelläni osoittanut hänelle jonkinlaista ystävyyttä,\nvaikka hän vielä on minulle monenmoista velkaa; mutta jos seikka on\nsellainen hänen kanssaan, niin jätämme mieluummin viinin sikseen; te\nolette jo muutoinkin kyllin kauvan levähtäneet!\"\n\nHarmissaan kehoitti nyt vankien kuljettaja lähtöön ja vei tuon\nonnettoman joukon syvempään erämaahan kohti vuorikaivoksia.\n\nTällä kertaa kulki Josua kumarruksissa. Koko hänen olentonsa kohosi\nonnettomuutta vastaan tulla tänä ratkaisevana aikana kuljetuksi läpi\nerämaan, kaukana kansastaan ja isästään, joiden tiesi olevan suuressa\nvaarassa. Hänen johtonsa alla olisivat vaeltajat ehkä löytäneet jonkun\nneuvon. Hän puristi nyrkkiään ajatellessaan kytkettyä ruumistaan, mikä\nesti häntä kansalaistensa hyväksi käyttämästä mitä hän hengessään\nmietti, mutta kuitenkaan ei hän kadottanut rohkeuttaan, ja niin usein\nkuin hän itsekseen sanoi kansan olevan hukassa ja täytyvän tässä\ntaistelussa joutua allekynteen, kuuli hän sisällisellä korvalla tuon\nuuden nimen, minkä Jumala oli hänelle antanut, ja tässä leimahti viha\nja ylenkatse kaikkia vastaan, mikä oli egyptiläistä, täyteen liekkiin,\njolle päällikön käytös antoi uutta virikettä. Koko hänen olentonsa\noli kauheimmassa häiriössä, ja kun vankien kuljettaja huomasi hänen\nhehkuvat poskensa ja hänen silmäinsä kolkon näön, luuli hän tämän\nvahvan miehen kuumeen kouristamaksi, jonka uhriksi niin monet vangit\nmarssin kestäessä olivat joutuneet.\n\nKun tuo onneton joukko pimeän tullessa etsi yölepoa keskellä erämaata,\nriehui ja raivosi Josuan sydän, ja mitä hänen ympärillään tapahtui,\nsoveltui hyvin yhteen hänen sielunsa levottomuuteen, sillä mustat\npilvet olivat taas nousseet pohjoisesta ja mereltä päin, ja ennenkuin\nsalamia ja ukkonen murtausivat esiin ja sade syöksi tulvillaan alas,\nvierittivät ja ajoivat ulvovat ja vinkuvat tuulenpuuskat suuria\njoukkoja kuumaa hiekkaa levähtävien vankien ylitse.\n\nSittenkuin paksut pölykerrokset olivat olleet heidän peittonaan,\ntulivat lammikot ja lätäköt heidän vuoteikseen. Vartijat olivat\nsitoneet heidät käsivarsista ja jaloista yhteen ja pitelivät, sateesta\nmärkinä ja vapisevina, nuorain päitä käsissään; sillä musta niinkuin\nheidän valkeansa hiilet, jonka rankkasade oli sammuttanut, oli tämä\nyö, ja kuka olisi voinut seurata pakenevaa sellaisessa pimeydessä ja\nJumalan ilmassa.\n\nMutta Josua ei ajatellut salaista pakoa. Sill'aikaa kuin egyptiläiset\nvapisivat ja vaikeroivat, luullen kuulevansa Sethin jyrisevää ääntä,\nja sokaisevat tulisoihdut leimahtelivat pilvistä, tunsi hän vain\nvihastuneen Jumalan läheisyyden, jonka kiivaus ja viha oli hänenkin.\n-- Hän tunsi itsensä hänen kaikkia murtavan kaikkivaltiaisuutensa\ntodistajaksi ja ylpeämpänä kohosi hänen rintansa, kun hän itsekseen\nkertoi olevansa kutsuttu kantamaan valtavista valtavimman miekkaa.\n\n\n\n\nKahdeskymmenes Luku.\n\n\nMyrsky, mikä nousi pimeän tullessa, kohosi niemekkeenkin ylitse.\nJärvet kävivät korkeissa laineissa ja ruokomeri, joka lykkäsi\nsiihen etelästäpäin poukaman, niinkuin iilin tuntosarvet, oli aivan\nraivoissaan.\n\nTuonnempana pohjoisessa, missä faraon sotajoukko etelän Migdolin,\nEtham-linjan vahvimman linnoituksen, suojaan oli leiriytynyt,\ntuiskusi myrskyn pyörittämä hiekka ilmassa ja kuninkaan ja\netevämpien korttelissa olivat vasarat alituisessa liikkeessä, joilla\ntelttapylväitä lyötiin syvempään maahan; sillä tuulen tempomat peitot,\nvilla- ja pellavakankaat, mitkä muodostivat faraon ja hänen seurueensa\nliikkuvat asunnot, uhkasivat nykäistä tukevia pylväitä irti.\n\nPohjassa riippui mustia pilviä, mutta kuu ja tähdet olivat usein\nnäkyvissä ja toisinaan välähti kaukainen salama pimeydessä. Taivaan\nvesi näkyi tänään välttävän tätä sateetonta maankaistaletta\nja kaikkialla loimusi nuotioita, joita sotilaat taajoissa,\nkaksinkertaisissa piireissä ympäröivät, ikäänkuin elävänä suojana,\nestääkseen myrskyn hajoittamasta heitä toisistaan.\n\nVartijoilla oli raskas palvelus; sillä vaikka ilma oli tukahduttava,\nhuolimatta pohjatuulesta, puhalsi se kuitenkin täysillä palkeilla ja\ntuprutti aina uutta hiekkaa kasvoihin.\n\nLeirin pohjoisimmalla portilla astui ainoastaan kaksi vartijaa, väijyen\nedes ja takaisin, mutta ne olivat kylläksi, sillä pahan ilman tähden ei\nollut ketään näkynyt, joka olisi pyytänyt päästä ulos tai sisään. Vasta\nkolme tuntia auringonlaskun jälkeen ilmestyi eräs solakka, nuori mies,\npuoleksi poika, puoleksi nuorukainen, joka vakavin askelin lähestyi\nvartijoita näyttääkseen heille lähettilään merkkiä ja kysyäkseen heiltä\nprinssi Siptah'n telttiä.\n\nHänellä näkyi olleen vaivalloinen matka, sillä hänen paksut, mustat\nhiuksensa olivat epäjärjestyksessä ja hänen jalkansakin olivat pölyllä\nja kovettuneella savella peitetyt. Kuitenkaan ei hän herättänyt mitään\nepäluuloa; sillä hänellä oli itsetietoisen, vapaan ryhti, hänen\nlähettiläsmerkkinsä parhaimmassa järjestyksessä ja näyttämänsä kirje\noli todellakin osoitettu prinssille. Eräs jyvävarastojen kirjuri, joka\ntoisten virkamiesten ja alapäällikköjen kanssa istui lähimmän nuotion\nääressä, oli sen vahvistanut.\n\nKun nuorukaisen ulkonäkö miellytti useimpia ja hän tuli Taniksesta ja\ntoi ehkä uutisia, tarjottiin hänelle paikka ja osa ateriasta nuotion\nääressä; mutta hänellä oli kiire.\n\nKiittäen epäsi hän tarjouksen, vastasi kysyville lyhyesti ja nopeasti\nja pyysi lepääviltä liehtaria. Sellainen annettiinkin hänelle\nviipymättä. Mutta pian sai hän nähdä, ettei ollutkaan aivan helppo\npäästä, kuningasperheesen kuuluvan henkilön luo; sillä faraon, hänen\nsukulaisensa ja arvomiesten teltat olivat erityisessä, raskasaseisten\nkilvillä aidatussa paikassa, leirin keskustassa, ja kun hänen piti\nastua tälle paikalle, neuvottiin hän toisesta toiseen ja hänen\nlähettiläsmerkkinsä ja prinssin kirje tarkastettiin moneen kertaan.\nHänen liehtarinsakin lähetettiin takaisin ja hänen sijaansa astui\neräs korkea herra, jota kutsuttiin kuninkaan silmäksi ja korvaksi, ja\njoka rupesi työskentelemään kirjeen sinetin kanssa. Lähettiläs pyysi\nkuitenkin jyrkästi sitä takaisin saadakseen ja niinpian kuin hänellä\ntaaskin oli se kädessään ja hänelle osoitettiin kahta toisensa vieressä\nseisovaa, myrskyssä heiluvaa telttaa, joista toisessa majaili prinssi\nSiptah, toisessa Kasana, Hornecht'in tytär, jota hän oli kysynyt,\nkääntyi hän sen hovimiehen puoleen, joka astui ensimäisestä teltasta\nulos, näytti hänelle kirjoituksen ja pyysi häntä viemään hänet prinssin\nluo. Mutta hovimies tarjoutui hänen sijassaan viemään kirjeen herralle,\njonka hovimestari hän oli ja Efraim -- sillä hän oli lähettiläs -- oli\nvalmis siihen suostumaan, jos hän oitis toimittaisi hänelle pääsyn\nnuoren lesken luo. Hovimestari näkyi suuresti huolehtivan saadakseen\nkirjoituksen käsiinsä ja tarkasteltuaan Efraimia kiireestä kantapäähän\nsaakka kysyi hän, tunsiko hän Kasanan, ja kun toinen tämän myönsi\nja lisäsi itsellään olevan suullisen sanoman, sanoi egyptiläinen\nhymyillen: \"Hyvä sitten, mutta sellaisilta jaloilta täytyy meidän\nsuojella mattojamme ja sinä näyt minusta muutoinkin väsyneeltä ja\ntarvitsevasi jotakin vahvistavaa. Seuraa minua!\"\n\nSitten vei hän hänet pienen teltan luo, jonka edustalla eräs vanha orja\nja eräs toinen, joka tuskin oli päässyt lapsuuden vuosistaan, istuivat\nvalkean ääressä ja lopettivat ehtooateriansa valkosipuli-kimpulla.\nNähtyään herransa kavahtivat he pystyyn, mutta hän käski vanhuksen\npesemään lähettilään jalat, nuoremman taas pyytämään hänen nimessään\nlihaa, leipää ja viiniä prinssin keittäjiltä. Sitten vei hän Efraimin\ntelttaansa, jota lyhty valaisi, ja kysyi häneltä kuinka hän, joka ei\nnäkynyt olevan orja eikä halpa-arvoinen poika, oli saanut niin kurjan\nnäön. Siihen vastasi lähettiläs, että hän tiellä oli sitonut erään\npahasti loukkaantuneen haavoja helmansa yläliepeellä ja nyt kopeloi\nhovimies oitis säiliötään ja ojensi hänelle hienon liinasen.\n\nEfraimin vastaus, joka todellakin oli lähes totta, oli antanut\nhänelle niin vähän ajatuksen aihetta ja kuulunut niin suoralta, että\nhovimestari uskoi sen ja tämän hyvyys näkyi Efraimista ansaitsevan\nkaikkea kiitosta, jonka vuoksi ei hän myöskään sanonut vastaan, kun\nhovimestari, sinettiä rikkomatta, harjaantuneella kädellä, käsitteli\nkokoonkäärittyä papyruskääröä, eroitti toisistaan yksityisiä lehtiä ja\nkurkisteli aukkoihin nähdäkseen kirjeen sisältöä. Samalla leimahtivat\nhovimiehen ympyriäiset silmät kirkkaasti ja nuorukaisesta näytti,\nniinkuin olisivat tämän miehen kasvot, mitkä ensin täyteläisyydessään\nja siloudessaan näkyivät kuvastavan suurta sydämen hyvyyttä, kissan\nkasvojen näköiset.\n\nKohta kun hovimestari oli päättänyt tehtävänsä, kehoitti hän\nnuorukaista vahvistamaan itseänsä kaikessa levossa ja esiintyi\nvasta sittenkun Efraim hyvin puhdistettuna, uudella liinaisella\nsiteellä nilkkainsa ympäri ja voidelluilla, lemuavilla hiuksilla,\noli kurkistanut peiliin ja juuri oli panemaisillaan leveän kultaisen\nrannerenkaan käsivartensa ympäri.\n\nTässä oli hän viipynyt hyvän aikaa; sillä hän tiesi menevänsä suuria\nvaaroja kohti; mutta tämä rengas oli hänen ainoa kallis omaisuutensa\nja vankeudessa ollessaan oli hänellä ollut vaivaa salata se liepeensä\nalla. Hänellä voi vielä olla siitä hyötyäkin; mutta; pannessaan sen\npäälleen enensi hän vaaraa tulla tunnetuksi.\n\nMutta oma kuva, minkä hän peilissä näki, turhamaisuus ja toivo olla\nKasanalle mieliksi voittivat varovaisuuden ja järkevän harkinnan, ja\npian kimalteli hänen käsivarrellaan tuo leveä, kallis koristus.\n\nHovimestari seisoi hämmästyneenä tuon kauniin, ylevän ja ylpeästi\nkatselevan nuorukaisen edessä, joksi tuo halpa lähettiläs niin pian\noli muuttunut, ja hänen huulilleen tunkeutui kysymys, kuuluisiko hän\nKasanan sukulaisiin, ja kun se kiellettiin, mitä sukua hän oli.\n\nSilloin katsahti Efraim hetkisen maahan epäröiden ja pyysi sitten\negyptiläisiä säästämään häneltä vastauksen, kunnes hän oli puhunut\nHornechtin tyttären kanssa.\n\nToinen katseli häntä, päätään pudistellen vielä kerran, mutta enempää\nei hän tiedustellut, sillä mitä hän kirjeestä oli urkkinut, oli\nsalaisuus, mikä sen tiettävälle saattaisi tuottaa kuoleman, ja tuo\nylevä, nuori lähettiläs oli varmaankin jonkun mahtavan miehen poika,\njoka kuului hänen herransa, prinssi Siptah'n salaliittolaisiin.\n\nVahvassa, rehevässä ruumiissaan tunsi hovimies väristyksen ja\nmyötätuntoisuudella ja kunnioituksella katseli hän nyt tuota\nkukoistavaa ihmistaimea, joka niin nuorena antautui vaarallisiin\nyrityksiin.\n\nHänen herransa oli tähän saakka ainoasti viittailemalla vetänyt hänet\nsalaisuuteen ja vielä olisi ollut mahdollista hänelle erottaa oman\nkohtalonsa hänen kohtalostaan. Jos hän tämän teki, niin odotti häntä\nmurheeton vanhuus, mutta jos hän seurasi prinssiä ja tämän aikeet\nonnistuivat, kuinka korkealle voisi hän kohotakaan! Peljättävä ja\nseurauksista rikas oli valinta, minkä eteen hän, monen lapsen isä,\nnäki itsensä asetetuksi. Otsa hikisenä ja kykenemätönnä selvästi\najattelemaan vei hän Efraimin Kasanan teltan eteen ja riensi sitten\nherransa luo.\n\nKeveässä paalurakennuksessa, verhottuna raskailla kirjavilla kankailla,\nmissä nuori leski asui, oli hiljaisuus vallalla.\n\nKovasti tykyttävällä sydämellä lähestyi Efraim sisäänkäytävää, ja kun\nhän vihdoin rohkaisi itsensä ja nosti maahan kiinnitetyn esiripun,\njota tuuli puhalsi niinkuin purjetta, katsoi hän pimeään huoneesen,\njohonka oikealta ja vasemmalta puolelta liittyi samallainen. Toisessa\noli yhtä pimeä kuin keskimmäisessäkin; mutta oikeanpuoleisesta loisti\nmonen ra'on läpitse liehuva valo. Teltta oli kolmijakoinen tasaisella\nkatolla, joita hän jo usein oli nähnyt, ja tuossa valaistussa huoneessa\noli varmaankin se, johonka hän tunsi itsensä vedetyksi.\n\nEttei joutuisi uuden epäilyksen alaiseksi, täytyi hänen voittaa\narkamaisuutensa, ja jo oli hän kumartunut ja vetänyt takaisin silmukan,\nmillä esirippu oli kiinnitetty hakoihin maassa, kun valaistun huoneen\novi aukeni ja eräs naisolento astui pimeään keskihuoneesen.\n\nOliko se Kasana? Uskaltaisiko hän puhutella häntä? Se täytyi tapahtua!\n\nKokoon puristetuin käsin ja syvästi hengittäen rohkaisi hän itsensä,\nniinkuin olisi kysymys hiipiä kutsumattomille sulettuun kaikkein\npyhimpään osaan temppelistä. Sitten lykkäsi hän esiripun syrjään ja\nhiljaisella huudahduksella otti hänet tuo ennen huomaamansa nainen\nvastaan. Mutta Efraim sai äkkiä malttinsa takaisin; sillä valonsäde oli\nlangennut vaimon kasvoille ja se, joka hänen edessään seisoi, ei ollut\nKasana, vaan hänen imettäjänsä, joka oli seurannut häntä vankien luo\nja sitten leiriin. Hänkin tunsi Efraimin ja tuijotti häneen ikäänkuin\nolisi hän haudasta noussut.\n\nHe olivat hyvin tutut toisilleen; sillä kun hän ensikerran oli tullut\njoutsiampujain huoneesen, oli tuo vaimo valmistanut hänelle kylvyn ja\nbalsamilla sivellyt hänen haavojaan, ja ollessaan toistamiseen saman\nkaton alla, oli hän emäntänsä kanssa ollut hänen hoitajansa. Monta\nhetkeä olivat he silloin puhuneet keskenään ja hän tiesi, että hän\noli hänelle hyvä, sillä kädellään oli hän, äidillisellä hellyydellä,\nhäntä sivellyt, sill'aikaa kun hän puoleksi hereillään, puoleksi\nuneksien oli kuumeessa maannut, ja myöhemmin oli hän tiedustellut hänen\nkansastaan ja hän oli vihdoin tunnustanut Efraimille, että hän johtui\nsyrialaisista, jotka olivat sukuja heprealaisille. Niinpä ei Efraimin\npuhekaan ollut hänelle aivan outoa; sillä vasta kaksikymmen-vuotisena\nnaisena oli hän suuren Ramseksen muiden vankien kanssa tuotu Egyptiin.\n-- Efraim, sanoi hän myös mielellään, muistutti häntä hänen pojastaan,\ntämän vielä nuorena ollessa.\n\nTältä vaimolta ei ollut nuorukaisella mitään pahaa peljättävänä ja\nsentähden tarttui hän nyt hänen käteensä ja kuiskasi hänelle, että\nhän oli vartijoita paennut ja tuli hänen emäntänsä luo saamaan hänen\nneuvojaan.\n\nSana \"paennut\" riitti vanhusta rauhoittamaan;. sillä mitä hän ymmärsi\nhengillä, se karkoitti toiset pakoon, mutta itse ei hän paennut.\nRauhoitettuna, siveli hän nuorukaisen kiharoita ja käänsi, ennenkuin\nEfraim oli lopettanut kuiskutuksensa, hänelle selkänsä, rientääkseen\nvalaistuun huoneesen ja antaakseen emäntänsä arvata, kenenkä hän tuolla\nulkona oli tavannut.\n\nVähän myöhempään seisoi Efraim sen naisen edessä, joka oli tullut\nhänen elämänsä johtavaksi tähdeksi. Posket hehkuvina katseli Efraim\nhänen kauneihin, mutta kyyneleistä punaisiin kasvoihinsa, ja vaikka\nhän saikin piston sydämeensä, kun Kasana, ennen tervehtämistään,\nkysyi häneltä, seurasiko Hosea hänen mukanaan, unohti hän kumminkin\ntämän turhamaisen tuskan, huomattuaan, että hän ystävällisillä\nsilmillä katseli häntä. Mutta Kasanan kysyttyä imettäjältä, eikö\nEfraim näyttänyt hänestä terveeltä ja reippaalta ja lisäksi vielä\nmiehuullisemmalta kuin ennen, tuntui hänestä, ikäänkuin olisi hän\ntodella kasvanut ja hänen sydämensä tykytti nopeammin.\n\nAina yksityiskohtiin saakka tahtoi Kasana tietää, kuinka Hosealle\noli käynyt, mutta Efraimin noudatettua hänen tahtoansa ja vihdoin\nannettuaan halulleen perään puhua omasta kohtalostaan keskeytti Kasana,\nhänet neuvotellakseen imettäjän kanssa, kuinka hänet kätkettäisiin\nkutsumattomilta silmiltä ja uusilta vaaroilta -- ja pian oli neuvo\nkeksitty.\n\nEnsiksi sulki vanhus Efraimin avulla teltan pääoven niin tarkasti kuin\nmahdollista, mutta sitten osoitti hän hänelle pimeän huoneen, mihinkä\nhänen oli nopeasti ja hiljaa vetäytyminen, niin pian kuin hän vain\nhänelle viittasi.\n\nKasana oli sill'aikaa kaatanut pikarillisen viiniä Efraimille ja\nkun hän imettäjän kanssa palasi, vaati hän hänen laskeutumaan alas\ngiraffitaljalle hänen jalkainsa juureen ja kysyi häneltä sitten\nitse, kuinka hänen oli onnistunut paeta vartijoilta ja mitä hän\ntulevaisuudelta odottaisi. Ennakolta tahtoi hän ilmoittaa hänelle, että\nhänen isänsä oli jäänyt Tanikseen ja ettei hänen senvuoksi tarvinnut\nhuolehtia, että hänen isänsä tulisi tuntemaan ja pettämään hänet.\n\nHänestä voitiin nähdä ja kuulla, kuinka paljon tämä jälleen näkeminen\nilahdutti häntä, niinpä, kun Efraim alkoi kertomuksensa sillä, että\nprinssi Siptah'n käsky riisua vangeilta kahleet, josta heidän kuitenkin\noli ainoastaan Kasanaa kiittäminen, oli hänelle tehnyt pakenemisen\nmahdolliseksi, löi hän kuin lapsi kätensä yhteen. Sitten synkistyi\nhänen kasvonsa ja syvästi huo'aten pitkitti hän, että ennen Efraimin\ntuloa oli hänen sydämensä ollut melkein murtumaisillaan valituksista\nja kyyneleistä, mutta Hosea saisi tietää, mitä nainen voi uhrata\nhartaimman halunsa vuoksi.\n\nEfraimin vakuutuksen, että hän ennen pakoaan oli tarjoutunut\nirroittamaan hänenkin siteensä, palkitsi hän kiitollisin sanoin ja\nkuultuaan, että Josua oli kieltäytynyt vastaanottamasta sisarenpojan\napua, ettei hän tekisi turhaksi sen aikeen menestymisen, minkä hän\nniin viisaasti oli hänelle miettinyt, huusi Kasana kostein silmin\nimettäjälleen, että niin saattoi ainoastaan tämä mies menetellä.\n\nJännityksissä ollen seurasi hän pakolaisen kertomusta ja keskeytti\nhänet usein osaa-ottavilla kysymyksillä.\n\nEttä nuo tuskalliset päivät ja yöt, mitkä olivat hänen takanaan, olivat\nniin onnellisesti päättyneet, tuntui hänestä autuaalta unelta, niinkuin\nhämärältä tarinalta, eikä pikaria, minkä Kasana ahkerasti täytti, olisi\ntarvittukaan tehdäkseen hänestä vilkkaan kertojan.\n\nPuheliaampana kuin koskaan ennen kuvaili hän; kuinka hän rotkossa oli\nsattunut irtonaisille kiville ja niiden mukana päistikkaa suistunut\nsyvyyteen. Tuolla alhaalla oli hän luullut kaikki kadotetuksi; sillä\nkohta kun hän oli sorasta vapautunut, mikä häntä peitti, rientääkseen\nsuolalammikolle, oli hän kuullut vartijain vihellyksen.\n\nMutta lapsuudesta aikain oli hän ollut hyvä juoksemaan, ilmansuunnan\ntuntemisen tähtein valossakin oli hän oppinut kotikentillä ja niin oli\nhän katsomatta oikeaan tai vasempaan rientänyt eteenpäin, niin paljon\nkuin jalat vain kannattivat, etelää kohti ja yhä vain etelään. Usein\noli hän pimeässä kompastunut kiviin ja erämaan kuoppiin, mutta vain\nnopeasti noustakseen ja edemmäksi kiiruhtaakseen, syöstäkseen etelään,\nmissä hän tiesi Kasanan olevan, hänen, jonka vuoksi ei hän välittänyt\nmitä viisaammat olivat hänelle neuvoneet, hänen, jonka vuoksi hän oli\nvalmis uhraamaan hengen ja elämän.\n\nMistä hän sai rohkeutta tätä tunnustamaan, ei hän tietänyt, ei Kasanan\nlyönti viuhkalla eikä imettäjän uhkaava huuto \"katsoppas vain poikaa!\"\nhillinneet häntä, ei; hänen säteilevät silmänsä etsivät ennemmin\ntästälähin, kuten ennenkin, hänen silmiänsä, kertoessaan eteenpäin.\n\nToisen koiran, joka oli hänen kimppuunsa hyökännyt, oli hän heittänyt\nkalliota vasten, toisen karkoittanut kiven heitoilla, kunnes se\nulvoen oli paennut pensaikkoon. Toisia vainoojia ei hän ollut\nnähnyt yöllä eikä koko seuraavana päivänä. Vihdoin oli hän jälleen\nlöytänyt kuljetun tien ja maakansaa, jotka osoittivat hänelle tien,\njota faraon sotajoukko oli kulkenut. Puolipäivän aikana oli hän\nväsymyksen valtaamana nukahtanut erään sykomorin varjoisaan siimekseen\nja herättyään oli aurinko jo mailleen menemäisillään. Kovin oli\nhän nälissään ollut ja sentähden oli hän ottanut muutamia nauriita\nläheisestä kedosta. Mutta sen omistaja oli äkkiä juossut uhaten eräästä\nvesihaudasta hänen kimppuunsa ja tuskalla oli hän päässyt häntä pakoon.\n\nOsan yöstä oli hän tietä pitkin vaeltanut, mutta sitten oli levähtänyt\nerään kaivon ääreen; sillä hän tiesi, että petoeläimet kammoksuvat\npaljon käytyjä paikkoja.\n\nAuringonlaskun jälkeen oli hän pitkittänyt marssiaan ja oli seurannut\ntietä, jota sotajoukkokin oli kulkenut. Kaikkialla oli hän löytänyt\nsen jälkiä, ja kun hän vähää ennen puoltapäivää uupuneena ja nälissään\noli tullut erääsen kylään, joka sijaitsi Setikanavan kastelemalla\nviljellyllä maakaistaleella, mietti hän itsekseen, josko hänen pitäisi\nmyydä kultaisen rannerenkaansa saadakseen voimallisempaa ravintoa sekä\nhankkiakseen itselleen vähän hopeata ja kuparia. Mutta häntä huoletti,\nettä häntä pidettäisiin ehkä varkaana ja että hän uudelleen joutuisi\nvankeuteen, sillä hänen hameensa oli orjantappuroissa revennyt ja\nanturat olivat jo kauvan aikaa sitten pudonneet jaloista. Hän oli\nluullut, että kovasydämisetkin surkutteleisivat hänen kurjuuttansa,\nja sentähden oli hän kolkuttanut erään talonpojan ovea ja kerjännyt,\nniin katkeralta kuin se hänestä tuntuikin. Mutta maanmieheltä ei hän\nollut saanut muuta kuin sen pilkallisen kehoituksen, että niin nuori,\nvoimakas poika voisi kyllä liikuttaa käsivarsiaankin ja saattaisi\njättää armolahjat heikoille ja vanhoille. Eräs toinen talonpoika oli\nuhannut häntä lyödäkin; mutta kun hän jo allapäin vaelsi eteenpäin, oli\neräs nuori vaimo, jonka hän oli huomannut tuon raivoisan talonpojan\nhuoneen edustalla, seurannut häntä ja pistänyt leivän sekä muutaman\ntaatelin hänen käteensä ja nopeasti kuiskannut hänelle, että kylää oli\nfaraon läpikulkiessa liiaksi verotettu, muutoin olisi hän parempaakin\nantanut hänelle.\n\nNiin hyvältä kuin tämä odottamaton lahja, minkä hän oli nauttinut\nlähimmällä kaivolla, ei ollut vielä mikään juhla-ateria hänelle\nmaistunut; mutta hän ei maininnut Kasanalle, että se oli tullut hänelle\nkarvaaksi epäilyksen vuoksi josko hänen pitäisi täyttää Josuan kehoitus\npalata kansalaistensa luo vai noudattaa ikäväänsä, mikä veti hänet\nKasanan luo.\n\nEpätietoisena oli hän vaeltanut eteenpäin, mutta sallimus näkyi\nottaneen huolekseen tien osoittamisen hänelle; sillä sittenkuin hän\noli vaeltanut noin puolen tuntia ja vihdoin aution maan lävitse,\noli hän tien ohella tavannut erään nuoren, ikäisensä miehen, joka\nvalittaen piteli jalkaansa käsillään. Hän oli säälien lähestynyt häntä\nja oli ihmeekseen tuntenut hänet Kasanan isän edelläjuoksijaksi ja\nlähettilääksi, jonka kanssa hän usein oli puhunut.\n\n\"Apu, meidän nopea nubialainen juoksija?\" keskeytti nuori vaimo hänet\nja Efraim myönsi sen sekä kertoi sitten vielä, että lähettiläs oli\ntullut lähetetyksi viemään niin pian kuin mahdollista kirjeen prinssi\nSiptah'lle, ja nopeajalkainen poika, joka oli tottunut juoksemaan\nherransa jalojen hevosten edellä, oli kulkenut tietä niinkuin nuoli ja\nolisikin kaksi tuntia myöhemmin ennättänyt päämaaliin, ellei hän olisi\njalkaansa tallannut vaunun pyörän rikkoman pullon teräviin säröihin, --\nja hänen haavansa oli tullut syväksi ja hirveäksi.\n\n\"Ja sinä autoit häntä?\" kysyi Kasana.\n\n\"Mitä taisin minä muuta?\" kuului vastaus. \"Olihan hän jo puoleksi\nuupunut veren vuodosta ja kalpea kuin kuolema. Niin kannoin minä hänet\nlähimpään vesihautaan ja pesin hänen haavansa puhtaaksi ja voitelin ne\nhänen balsamillaan.\"\n\n\"Vuosi sitten panin minä itse tuon pienen rasian hänen taskuunsa\",\nvakuutti tuo helposti liikutettu imettäjä ja kuivasi silmiään; mutta\nEfraim vahvisti sen, sillä Apu oli kiitollisesti kertonut sen hänelle.\nSitten pitkitti hän taas:\n\n\"Hameeni liepeen repäsin täydellisesti palasiksi ja sidoin hänet\nniinhyvin kuin osasin. Sitten kehoitti hän minua ehtimiseen\nkiiruhtamaan ja otti esiin lähettiläsmerkin ja kääryn, mitkä hänen\nherransa oli hänelle antanut, ja tietämättömänä onnettomuudestani\npyysi hän minua, hänen sijassaan, viemään kirjeen prinssille. Oi\nkuinka kernaasti otinkaan sen huolekseni ja toinen tunti ei ollut\nvielä kulunut, kun minä saavutin leirin. Kirje on prinssin käsissä ja\ntäällä olen minä ja huomaan sinusta, että se ilahduttaa sinua. Mutta\nniin onnellinen kuin minä olen istuessani täällä jalkaisi juuressa ja\nkatsellessani sinua, niin kiitollinen kuin minä olen, ettäs olet minua\nkuullut, ei ole varmaan kukaan ollut, ja kytkekööt minut vaikka jälleen\nkahleisiin, tyynesti tahdon sen kärsiä, kun sinä minulla vain hyvänä\npysyt! Oi, olihan onnettomuuteni niin suuri! Ei ole minulla isää eikä\näitiä eikä ketään, joka minua rakastaa. Mutta sinä, sinä ainoasti olet\nminulle kallis ja ethän todellakaan sysää minua luotasi?\"\n\nAivan haltioissaan oli hän huudahtanut viimeiset sanat ja innostuksen\nvallassa sekä viimeisten päiväin ja hetkien kauhistavien ponnistusten\nperästä voimattomana hillitsemään eteenpäin riehuvia tunteita, nyyhki\nnuorukainen, joka vielä oli niin lähellä lapsuutensa vuosia ja huomasi\nitsensä kokonaan asetetuksi oman onnensa varaan ja kaikesta erotetuksi,\nmikä ennen oli ollut hänen turvansa ja suojansa, ja arkana niinkuin\nhätäinen nuori lintu, joka etsii turvaansa äidin siipein suojassa,\nkätki hän tulvivissa kyyneleissä päänsä Kasanan helmaan.\n\nSilloin valtasi lämmin sääli tuon helläsydämisen nuoren naisen ja hänen\nsilmänsä tulivat kosteiksi. Ystävällisesti laski hän kätensä hänen\npäälaelleen ja tuntiessaan tuon itkevän ruumiin värisevän nosti hän\nhänen päätänsä molemmin käsin, suuteli hänen otsaansa ja poskiansa,\nkatseli kostein silmin hymyillen hänen silmiinsä ja huusi: \"Sinä kurja,\nnarrimainen nuorukainen! Miksi en sitten olisi sinulle hyvä tai ajaisin\nsinut tyköäni pois? Sinun enosi on minulle ihmisistä rakkain ja olethan\nsinä ikäänkuin hänen poikansa. Teidän hyväksenne olen ottanut omakseni\njo paljon huolta, minkä minä muutoin olisin poistanut tyköäni kauvaksi,\nkauvaksi!... Mutta nyt se pitkittyköön ja mitä muut minusta ajattelevat\nja sanovat, siitä en huoli, kunhan vaan tuo ainoa onnistuu, minkä\nvuoksi uhraan ruumiini ja henkeni ja kaikki, mitä minä muutoin pidän\narvossa! Odota vain, sinä kurja hillimätön poika\". -- ja tässä suuteli\nhän häntä toistamiseen poskille -- \"Onnistuu kai minulle tasoittaa tie\nsinulle! Mutta nyt on kylliksi!\"\n\nTämä kehoitus kuului jälleen vakavammalta ja sen tarkoituksena oli\nhillitä tuon innokkaan pojan kasvavaa kiihkoa. Mutta äkkiä ponnahti hän\nylös ja huusi tuskallisen hätäisesti: \"Pois, pois paikalla!\"\n\nMiehen askeleet, jotka lähestyivät telttaa ja imettäjän varoittava\nsana, olivat ajaneet tämän ankaran käskyn nuoren vaimon huulille ja\nEfraimin tarkka kuulo käsitti hänen levottomuuttaan sekä vaati häntä\nseuraamaan vanhusta pimeään huoneesen ja siellä huomasi hän, että\nmuutaman silmänräpäyksen viipyminen olisi ilmaissut hänet; sillä jo\naukeni teltan esirippu ja eräs mies astui keskisen huoneen läpitse,\nmissä Kasana -- nuorukainen kuuli sen hyvin -- tervehti uutta vierasta\nliiankin ystävällisesti ja ikäänkuin hämmästyisi hän hänen myöhäisestä\ntulostaan.\n\nImettäjä oli sillävälin temmannut oman kauhtanansa, heittänyt sen\npakolaisen alastomille hartioille ja kuiskuttanut hänelle: \"Ole ennen\nauringon nousua teltan läheisyydessä, mutta älä astu sinne, henkesi\nuhalla, ennenkuin minä huudan sinua. Sinulla ei ole isää eikä äitiä\nja minun lapseni, Kasana -- oi, sitä kultaista, rakastavaa sydäntä!\n-- kaikesta hyvästä on hän parhain, mutta kelpaako hän kokemattoman\nhuimapään ohjaajaksi, se on toinen kysymys. -- Kertomuksesi kestäessä\nolen minä monenlaisia ajatellut ja koska minä tarkoitan sinulle hyvää,\nniin tahdon minä sanoa sinulle: Sinulla on eno, joka -- lapsellani\non kyllä oikein -- joka kaikista miehistä on parhain ja minä tunnen\nihmiset. Mitä hän sinulle neuvoo, tee se; sillä se on sinulle\nvarmaankin terveellistä! Tottele häntä! Ja jos hänen käskynsä vie sinut\nkauvaksi täältä ja Kasanan luota, niin sen parempi sinulle. Me kuljemme\nvaarallisia teitä ja ellei se tapahtuisi Hosean tähden, niin olisin\nminä koettanut molemmin käsin pidättää häntä. Mutta hänen tähtensä\n-- minä olen vanha vaimo; mutta tämän miehen tähden, menisin vielä\nvaikka tuleen. Todella surettaa minua enemmän kuin voin sanoakaan tämän\npuhtaan, sydämestään hyvän lapsen ja sinun tähtesi, jonka kaltainen\nminun poikani kerran oli, ja sentähden kerron minä vain: Noudata\nenoasi, poika! Tee niin, muutoin joudut hukkaan ja se olisi vahinko!\"\n\nOdottamatta vastausta lykkäsi hän pojan telttaseinäin välillä olevaa\naukkoa kohti ja odotti kunnes Efraim pääsi ulos. Sitten pyyhki hän\nsilmiään ja astui niinkuin sattumalta valaistuun huoneesen, mutta\nKasanalla ja hänen myöhäisellä vieraallaan oli asioita toimitettavia,\njotka eivät sietäneet todistajaa ja hänen \"rakas lapsensa\" salli hänen\nainoastaan sytyttää lampun kolmihaaraisen kynttiläjalan vieressä ja\nkäski hänen mennä levolle.\n\nHän totteli häntä ja pimeässä huoneessa, missä hänen vuoteensa oli\nhänen emäntänsä vieressä, laskeusi hän levolle, kätki kasvonsa käsiinsä\nja itki.\n\nImettäjästä tuntui niinkuin olisi maailma mullin mallin. Hän ei\nenään käsittänyt Kasanaa, sydänkäpystään, sillä hän antoi puhtauden\nja kunnian alttiiksi miehelle, joka -- sen tiesi hän -- oli hänelle\nvastenmielinen.\n\n\n\n\n21 Luku.\n\n\nSen teltan varjossa, josta Efraim oli hiipinyt ulos, kyyristyi hän alas\nja painoi korvansa aivan kudottuun seinään kiinni. Varovasti oli hän\ntehnyt pienen aukon telttavaatteen neulomukseen ja niin voi hän nähdä\nja kuulla mitä tuon rakastetun vaimon valaistussa huoneessa tapahtui.\n\nMyrsky pidätti jokaisen, jota ei palvelus kutsunut ulos, teltassa, ja\nEfraimin tarvitsi sitä vähemmin peljätä, jota syvemmällä varjossa se\npaikka oli, missä hän piiloutui. Imettäjän kauhtana peitti hänet ja\nvaikka kylmän väreet yhtä mittaa väristyttivät hänen nuoria jäseniään,\nniin oli siihen syynä tuo katkera tuska, mikä vihloi hänen sieluansa.\n\nPrinssi, suuri ja mahtava oli se mies, jonka rintaa vasten hän näki\nKasanan nojaavan päätänsä, eikä tuo huikenteleva vaimo aina estellyt\ntuota rohkeata miestä, kun hänen suunsa etsi noita huulia, joiden\nsuuteloa hän niin kiihkoisesti halasi.\n\nHänelle, Efraimille, ei ollut Kasana mitään velkaa, mutta hänen\nenolleen kuului hänen sydämensä, hänelle oli hän ennen kaikkia miehiä\nantanut etusijan, hänen vapauttamisekseen oli hän selittänyt olevansa\nvalmis ottamaan kauheintakin tehdäkseen ja nyt näki hän omin silmin,\nettä hän oli kavala ja uskoton, että hän salli toisellekin, mitä\nainoastaan yhdelle ainoalle kuului. Hänellekin oli hän osoittanut\nystävyyttään, mutta ne olivat vain muruja, mitkä Hosean pöydältä\nputosivat, hän oli -- sen tunnusti hän punastuen -- tehnyt äsken\nryöviön enoltaan ja kuitenkin tunsi hän itsensä haavoitetuksi,\nloukatuksi, petetyksi ja palavan mustasukkaisuuden villitsemäksi enonsa\npuolesta, jota hän kunnioitti, ja jota hän rakastikin, jos kohta hän\nolikin asettunut hänen toiveitaan rastaan.\n\nJa Hosea? Niinkuin hän itse ja niinkuin tuo ruhtinaallinen herra tuolla\nja jokainen, täytyi hänenkin tuntea kaipausta hänen peräänsä huolimatta\nhänen omituisesta käytöksestään kaivon luona tien ohessa -- eihän ollut\nmuu mahdollista -- ja nyt nautti Kasana, turvattuna tuon onnettoman\nvangin vihasta, uskottomana toisen lemmestä!\n\nSiptah, hän oli kuullut sen heidän viimeisessä kohtauksessaan, oli\nhänen enonsa vihollinen ja juuri hänelle kavalsi hän tuon rakastetun!\n\nAukko telttaseinässä näytti hänelle kaikki, mitä tuolla sisällä\ntapahtui, mutta monesti sulki hän silmänsä ei nähdäkseen mitään.\nUseammasti kiinnitti kuitenkin tuo harmittava näky salaisella\ntenhovoimallaan hänet ja silloin olisi hän mieluimmin repinyt\ntelttavaatteen kahtia, lyönyt tuon inhotun maahan ja huutanut vasten\ntuon uskottoman silmiä Hosean nimen ja kovimpia sanoja.\n\nHäntä vallitseva polttava intohimo oli, hänen huomaamattaan, muuttunut\nvihaksi ja ylenkatseeksi. Onnellisimpana kaikista ihmisistä oli hän\npitänyt itseänsä ja nyt oli hän äkkiä tullut onnettomimmaksi. Sellainen\nsysäys korkeimmasta korkeudesta syvimpään syvyyteen, luuli hän, ei\nollut vielä kenellekään tapahtunut.\n\nImettäjällä oli ollut oikein. Mitä hänellä oli tuolta uskottomalta\nodotettavana, ei ollut muuta kuin kurjuutta ja epätoivoa!\n\nKerran hypähti hän jo ylös paetakseen, mutta silloin kuului taaskin\nhänen suloisesti kaikuvan naurunsa viehättävä ääni ja salaiset voimat\npakottivat häntä jälleen kuulemaan.\n\nAlussa oli hänen kiehuva verensä suhissut niin kovasti korvissa, että\nhän tunsi itsensä kykenemättömäksi seuraamaan keskustelua valaistussa\ntelttahuoneessa. Mutta vähitellen oli hän saanut ymmärryksen koko\nlauseitten sisällöstä ja nyt käsitti hän kaikki, mitä he sanoivat, eikä\nyhtään sanaa kadonnut häneltä heidän enemmästä keskustelustaan, ja se\noli kyllä puoleensa vetävää; mutta hän sai kurkistaa syvyyteen, mikä\nhäntä kauhisti.\n\nKasana kielsi tuolta häpeemättömältä paljon, mutta sepä vain kiihotti\nhäntä sitä kiihkoisemmasti pyytämään häneltä kaikki, ruumiin ja sielun,\nja mitä hän hänelle sen edestä lupasi, oli kaikkein korkeinta, oli sija\nhänen sivullaan, kuningattaren Egyptin istuimella, jota hän tavoitteli.\nSelvästi puhui hän siitä, mutta sitä seuraava oli vaikeata käsittää,\nsillä tuolla hillitsemättömällä kosijalla oli kiire -- ja hän keskeytti\nusein nuo kiivaasti lausutut lauseet, vakuuttaakseen Kasanaa, jonka\nkäteen hän samana hetkenä antoi elämän ja vapauden, muuttumattomasta\nrakkaudestaan tai rauhoittaakseen häntä, kun hänen liian rohkeat\naikeensa herättivät hänessä tuskaa ja vastenmielisyyttä. Mutta kohta\nalkoi hän puhumaan kirjeestä, jonka tuojana Efraim oli ollut, ja\nluettuaan ja selitettyään sen tunsi nuorukainen kauhulla tulleensa\nosalliseksi kaikkein rikoksellisimpaan yritykseen ja silmänräpäykseksi\nsai hän halun paljastaa kavaltajat ja antaa heidät voimallisen käsiin,\njonka perikatoa he miettivät. Mutta hän karkoitti tuon ajatuksen\nitsestään ja ajatteli ainoastaan mielihyvällä -- ensikerran tänä\nkauheana hetkenä -- että hän piti Kasanan ja tuon suuren herran\nkohtalon käsissään. Ja tämä vaikutti suosiollisesti häneen ja antoi\nhänelle sen varmuuden ja rohkeuden takaisin, minkä hän oli kadottanut.\nJota halpamaisimpia seikkoja hän edelleen kuuli, sitä varmemmin palasi\ntotisen ja hyvän kunnioitus häneen jälleen. Sen ohessa muisti hän\nenonsakin sanat: \"Älä anna suurelle äläkä pienelle syytä arvostella\nsinua muutoin kuin kunnioituksella, -- silloin saat kantaa pääsi\nkorkealla niinkuin ylpein sotasankari purppurapuvussa ja kultaisessa\nhaarniskassa.\"\n\nVuoteellaan Kasanan huoneessa oli hän aina, kuumeen häntä\nkouristellessa, kertonut tämän lauseen itsekseen; mutta vankeuden\nkurjuudessa ja pa'on kestäessä oli se jälleen kadonnut hänen\nmielestään. Vasta hovimestarin teltassa, kun vanha orja piteli\npeiliä hänelle, virkistetylle ja voidellulle, oli hän uudestaan\nsitä päällemiten ajatellut, mutta nyt se tuli koko hänen sielunsa\nherraksi. Ja ihmeellistä! Tuo halpamainen kavaltaja tuolla sisällä\nkantoi purppurapukua ja kultaista haarniskaa ja näytti sotasankarilta,\nmutta päätään ei hän uskaltanut nostaa vapaasti, sillä työ, jota hän\naikoi panna täytäntöön, voi onnistua ainoastaan valon kauhuisessa\nsalaperäisyydessä ja oli iljettävän myyrän työn kaltaista, joka\npimeydessä kaivaa maata.\n\nTuo inhoittava apilan lehti, valhe, petos ja uskollisuuden rikos, oli\nhänen työaseensa ja se, jonka hän oli valinnut auttajattarekseen,\noli se vaimo -- sielunsa syvyydessä häpesi hän sitä -- se vaimo,\njonka vuoksi hän jo oli aikeessa uhrata kaikki, mikä hänelle oli\nkunniallista, hyvää ja kallista.\n\nJumalattomuus, jota hän oli opetettu välttämään, muodosti portaat\nniissä tikapuissa, jota myöten tuo kehno mies aikoi korkealle kiivetä.\nEfraim tiesi sen, sillä prinssin aikomus oli hänen edessään niinkuin\navonainen kirja.\n\nKäärö, minkä nuorukainen oli leiriin tuonut, oli sisältänyt kaksi\nkirjettä. Ensimäinen tuli salaliittolaisilta Taniksessa, toinen\nSiptah'n äidiltä.\n\nHe odottivat häntä pian takaisin ja ilmoittivat hänelle, että\nsyrialainen Aarsu, vierasten palkkasoturein päällikkö, joka suojeli\nlinnaa, niinkuin naishuonekin, oli valmiina suosimaan häntä. Jos Amonin\nylimmäinen pappi, joka samalla oli ylituomari, maaherra ja sinetin\nvartija, sitten huusi hänet, niin oli hän kuningas, ja linnassa, joka\noli avoinna hänelle, saattoi hän vastustamatta nousta istuimelle. Jos\nfarao palasi takaisin, niin ottivat henkivartijat hänet vangiksi ja\ntappoivat hänen, kuten Siptah, joka ei rakastanut puolinaisia tekoja,\nsalaisuudessa oli määrännyt, jotavastoin ylimmäinen pappi vaati, että\nhän pidettäisiin helpossa vankeudessa.\n\nMuuta ei ollut peljättävää kuin Setin, Meneptah'n toisen pojan liian\naikuista palajamista Thebestä, sillä tämä oli vanhemman veljensä\nkuoltua tullut perintöruhtinaaksi ja kirjekyyhkyset olivat eilen\nilmoittaneet, että hän jo oli tulossa. Sen tähden oli Siptah'ia\nja, voimallista pappia, jonka piti häntä huutaa, käsketty kovasti\nkiirehtimään.\n\nSotajoukon mahdollista vastustusta vastaan oli; keksitty tarpeelliset\nkeinot, sillä kohta heprealaiset kukistettua piti suurin osa,\naavistamatta mitään sotaherransa tapahtuvasta kukistuksesta, viedä\ntakaisin vanhoihin vartiostoihin. Mutta henkivartijat riippuivat\nSiptah'ssa kiinni ja toiset, jotka kulkivat linnaan mukana, voi Aarsu,\njos se tuli kysymykseen, palkkasoturineen helposti voittaa.\n\n\"Minun on nyt vain enään\", huusi prinssi ja oikaisi itsensä samalla\nniinkuin mies, jolle vaikea työ on hyvin onnistunut, \"muutamassa\ntunnissa Baïn kanssa palajaminen Tanikseen takaisin, antaminen kruunata\nitseni Amonin temppelissä ja huudattaa itseni kuninkaaksi sekä vihdoin\ntulla faraona linnassa vastaanotetuksi. Muu menee itsestään. Seti, jota\nhe perintöruhtinaaksi kutsuvat, on yhtä heikko raukka kuin isänsäkin\nja hänen täytyy taipua tapahtuneitten tosiasiain alle, vaikkapa\nväkivallalla. Henkivartijain johtaja pitää siitä huolta, ettei Meneptah\nenään palaja Ramseskaupunkiin.\"\n\nToisen kirjeen, joka oli kirjoitettu faraolle, oli prinssin\näiti kirjoittanut saadakseen poikansa ja ylimmäisen papin Baïn\nmahdollisimman nopeasti linnaan takaisin, ilman että edellistä\nvoitaisiin syyttää arkuudesta jättäneensä sotajoukon noin vähää ennen\ntaistelua. Vaikkei hän koskaan ennen ollut paremmin voinut, vakuutti\nhän kuitenkin matelevin valituksin ja rukouksin, että hänen elämänsä\nhetket olivat luetut; mutta sitten rukoili hän kuningasta viipymättä\nlaskemaan hänen poikansa ja ylimmäisen papin Baïn, että hänelle olisi\nsallittu ennen loppuansa siunata ainoata lastaan.\n\nHän tiesi itsellään olevan paljon syntiä, eikä kellään paitsi\nylimmäisellä papilla ollut valtaa tehdä jumalat, hänelle kuolevalle\nsuosiollisiksi. Ellei hän saisi häntä puhutella, tulisi hän epätoivossa\nkuolemaan.\n\nTämänkin kirjeen oli tuo halpamainen kruunun ryöstäjä julki lukenut,\nkutsunut sitä viisaan vaimon kavaluuden mestariteokseksi ja sen ohessa\niloisesti hieronut käsiään.\n\nKavaltaminen, murha, ulkokultaisuus, petos, pyhimpien tunteitten\nväärinkäytös, jopa kaikki mikä kehnoa on, olivat Siptah'n keinoja\nistuimelle päästäkseen, ja vaikka Kasana olikin käsiään hykertänyt\nja vuodattanut kyyneleitä, saatuaan tietää, että hän aikoi työntää\nfaraon tieltä pois, oli hän kuitenkin tullut levollisemmaksi, prinssin\nhänelle ilmoitettua, että Kasanan oma isä hyväksyi, mitä hän Egyptin\npelastukseksi, kuninkaan, sen turmelijan, käsistä, oli säätänyt.\n\nPrinssin äidin kirje faraolle, sen äidin, joka neuvoi omaa poikaansa\njumalattomimpaan rikokseen, oli viimeinen, mitä Efraim kuuli, sillä\njuuri se herätti monessa heprealaisessa, joka ei ollut tottunut\nkunnioittamaan muita siteitä niin kalliina ja puhtaina kuin ne, mitkä\nyhdistivät vanhemmat ja lapset toisiinsa, sellaisen kiivauden, että hän\nuhaten nosti nyrkkinsä ja sitten kavahti pystyyn sekä avasi huulensa\nhiljaisiin sadatuksiin.\n\nEi hän kuullut kauvemmin, kuinka Kasana antoi prinssin vannoa\ntäyttävänsä hänen ensimäisen rukouksensa, kun hän onnistui valtaan\npääsemään. Ei se maksaisi hänelle kultaa, eikä tavaraa, se antaisi\nKasanalle vain armahtamisoikeuden, missä hänen sydämensä sitä\nhalajaisi; sillä asioita valmistettiin, joiden täytyi esiinkutsua\njumalien vihaa ja niiden sovittamisen! tulisi hänen jättää Kasanalle.\n\nEfraim ei tahtonut, eikä saattanut kuulla ja nähdä sen enempää näitä\ninhoittavia asioita.\n\nEnsikerran huomasi hän, kuinka suuressa vaarassa hän oli ollut vajota\ntähän suohon ja tulla kehnoksi kadotetuksi ihmiseksi, mutta niin\njumalattomaksi, niin halpamaiseksi kuin nämät, ajatteli hän, ei hän\nkuitenkaan koskaan olisi tullut. Enon sanat tulivat taaskin hänen\nmieleensä ja nyt heitti hän päänsä ylpeästi taaksepäin ja kohotti\nkorkeata rintaansa, ikäänkuin tahtoisi hän vakuuttaa itseänsä omasta\nmurtumattomasta voimastaan, ja sen ohessa sanoi hän syvästi hengittäen\nitsekseen, että hän oli liian hyvä joutuakseen turmioon huonon vaimon\ntähden, vaikka hän, niinkuin Kasana, olisikin kauniin ja viehättävin\nnainen auringon alla.\n\nPois, pian pois tämän verkon läheisyydestä, mikä uhkasi kietoa hänet\nmurhaan ja häpeään.\n\nLujasti päättäneenä etsiä kansalaisiaan kääntyi hän leirinportille,\nmutta jo muutamien reippaitten askelien perästä jäi hän seisomaan\nja silmäys taivaalle ilmaisi hänelle, että tuskin oli toinen tunti\npuoliyöstä kulunut. Kaikki ympärillä oli syvässä hiljaisuudessa, mutta\nkuninkaallisten hevosten läheisistä talleista kuului kahleitten kalinaa\nja silloin tällöin hevosen kavion kapsetta.\n\nJos hän nyt uskaltaisi paeta leiristä, niin täytyi hänen tulla\nhuomatuksi ja pidätetyksi. Viisaus vaati hänen hillitsemään\nkärsimättömyyttään vähäksi aikaa ja katsahtaessaan ympäri lankesi hänen\nsilmäyksensä hovimestarin telttaan, josta tuo vanha orja samassa astui\nulos tiedustellakseen herraansa, joka isäntänsä, prinssin, teltassa yhä\nodotteli hänen palajamistaan.\n\nVanhus oli osoittanut ystävyyttä Efraimille ja nytkin kehoitti hän\nhyväsydämisellä vaatimuksella häntä tulemaan telttaan levähtämään;\nsillä nuoruus tarvitsi unta.\n\nJa Efraim noudattikin tätä ystävällistä kutsumusta, nyt vasta tunsi\nhän, kuinka raskaiksi hänen jalkansa olivat käyneet, ja tuskin oli\nhän ojentanut itsensä matolle, minkä vanhus -- se oli hänen omansa --\nteltan permannolle oli hänelle levittänyt, kun hänestä tuntui ikäänkuin\nirtautuisivat hänen jäsenensä, ja kuitenkin luuli hän saavansa aikaa ja\nrauhaa hiljaiseen miettimiseen.\n\nHän rupesi niinikään ajattelemaan tulevaisuuttaan ja enonsa kehoitusta.\n\nEttä hänen viipymättä täytyi yhtyä kansalaisiinsa, siitä oli hän varma.\n-- Pääsisivätkö he faraon sotajoukkoa pakoon, niin saisivat muut tehdä,\nmitä he tahtoivat; hänen tehtävänään oli koota paimenensa, palvelijansa\nja ikätoverinsa ja kiiruhtaa heidän kanssaan vuorikaivoksiin murtamaan\nJosuan kahleet ja saattamaan hänet takaisin vanhan isänsä ja kansan\nluo, joka häntä tarvitsi. Jo oli hän näkevinään itsensä linko\nvyötäisillään ja sotatappara kädessä ryntäävän toisten edellä, kun uni\nuuvutti hänen ja niin lujasti ja armollisesti syleili tuota väsynyttä,\nettä uneksuminen pysyi loitolla hänen vuoteeltaan ja vanhan orjan\ntäytyi ravistella häntä herättääkseen hänet aamun koittaessa.\n\nLeirissä vallitsi jo vilkas elämä. Teltat purjettiin, aasit ja\nhärkärattaat kuormattiin, hevoset su'ittiin ja kengitettiin uudelleen,\nvaunut pestiin, aseet ja kalut puhdistettiin, suurus jaettiin ja\nnautittiin.\n\nSillävälin kajahteli täällä räikeä torventoitotus, tuolla kuului\näänekkäitä komentohuutoja ja leirin itäkulmalta papillista laulua, mikä\nhartaasti tervehti äskensyntynyttä auringonjumalaa.\n\nKasanan teltan vieressä olevan kalliin purppuraisen teltan eteen, jota\nnopeat palvelijat alkoivat purkaa, ajoivat kullatut vaunut, joita\nseurasi toiset samallaiset.\n\nPrinssi Siptah ja ylimmäinen pappi Baï olivat saaneet faraon luvan\nmennäkseen Tanikseen täyttämään \"kuolevan\" toivetta.\n\nKohta senjälkeen otti Efraim jäähyväiset vanhalta orjalta ja käski\nhänen jättämään Kasanan imettäjälle kauhtanan ja ilmoittamaan hänelle,\nettä lähettiläs oli noudattanut hänen ja enonsa neuvoa.\n\nSitten läksi hän matkalle.\n\nHäiritsemättä pääsi hän egyptiläisten teittäin piiristä ja saavuttuaan\nerämaahan huutaa kajahutti hän kutsuakseen paimenensa kokoon. Kauvaksi\nlakeuden yli väräjävä huuto pelästytti erään varpushaukan, joka\nkalliolta tähysteli ympärilleen, ja kun lintu leijahtihe lentoon,\ntuntui nuorukaisesta niinkuin hänellekin, ojentaessaan käsivartensa,\ntäytyisi kasvaa siivet, kyllin vahvat, kantamaan hänet läpi\navaruuksien. Niin keveäksi ja norjaksi, niin vahvaksi ja vapaaksi ei\nhän koskaan ollut tuntenut itseänsä; niinpä jos pappi olisi tällä\nhetkellä lähestynyt häntä kysymyksellä, tahtoisiko hän päällikön viran\ntuhansien yli egyptiläisessä sotajoukossa, niin olisi hän varmaankin\nantanut hänelle saman vastauksen kuin Nunin hävitetyn huoneen\nedustallakin, ettei hän mitään parempaa pyytäisi kuin pysyäkseen\npaimenena ja vapaasti komentaakseen paimeniaan ja palvelijoitaan.\n\nHän oli orpo, mutta hänellä oli kansa, johonka hän kuului, ja missä se\noleskeli, siellä oli hänen kotinsa.\n\nNiinkuin vaeltaja, joka pitkien matkojen perästä vierailla mailla\nlähestyy kotiaan, kiiruhti hänkin askeleitaan.\n\nUudenkuun yöllä oli hän tullut Tanikseen ja tuo pyöreä hohtava ympyrä,\nmikä tänä aamuna kalpeni, oli vielä sama kuu, joka silloin peittyi\nhänen silmiltään. Kuitenkin tuntui hänestä niinkuin olisi vuosia hänen\njäähyväisensä Mirjamista ja tämän päivän välillä ja olikin hän tällä\nlyhyellä ajalla saanut kokea kokonaisen elämän kokemukset.\n\nJos hän poikana olikin lähtenyt, niin palasi hän nyt miehenä omiensa\nluo ja kuitenkin, kiitos olkoon tämän ainoan kauhistavan yön, oli hän\npysynyt samana ja saattoi vapaasti katsoa niitä kasvoihin, joita hän\nrakasti ja joihin hän kunnioituksella katseli.\n\nVieläpä enemmänkin!\n\nHänelle, jota hän korkeimmasti kunnioitti, tahtoi hän näyttää, että\nhänkin. Efraim, saattoi kantaa päänsä korkealla. Palkitseva oli hän\nJosualle, mitä hän oli hänelle tehnyt, kun hän jäi kahleisiin ja\nsiteisiin, että hän, hänen sisarensa poika, voisi vapaana kuin lintu\nlennähtää.\n\nKuljettuaan hetkisen eteenpäin saapui hän hävinneelle vahtitornille.\nSinne nousi hän ylös ja nyt näki hän vähän matkan päässä tällä puolen\nBaal Zephonin vuoren, joka korkeana ja majesteetillisena kohosi taivaan\nrannalla, tuon laajan kimaltelevan pohjoisen poukaman ruokomeressä.\n\nTosin oli myrsky lauhtunut, mutta sen smaragdiviheriän pinnan\nliikunnoista huomasi hän, ettei meri vielä ollut tyyntynyt, ja\nyksityiset mustat pilviryhmät tuolla muutoin niin kirkkaalla taivaalla\nnäkyivät ilmaisevan lähestyvää rankka-ilmaa.\n\nTuossa silmäillessään seutua kysyi hän itseltään, mitä tarkoituksia\nkansan johtajilla oli antaessaan kansan -- prinssi oli sen kertonut\nKasanalle -- leiriytyä Baal Zephanin ja Pihahiroth'in välille, joka\nmajoineen ja telttoineen kohosi hänen edessään tuon kapean suikaleen\nrannalla, minkä ruokomeren luoteinen puoli teki maahan.\n\nOlikohan Siptah tämänkin valehdellut?\n\nMutta ei! Tuo kurja kavaltaja oli tämän kerran poikennut tavastaan,\nsillä kylän ja järven välillä, missä tuuli pyöritteli ohuita\nsavupatsaita, huomasi hänen haukansilmänsä monta valkeata, etäisen\nlammaslauman kaltaista, pilkkua ja niiden välillä ja vieressä\nkummallista sekasortoa hiekalla.\n\nSe oli hänen kansansa leiri.\n\nKuinka vähäiseltä näyttikään matka, mikä hänet siitä eroitti!\n\nMutta jota lähempänä se oli häntä, sitä suuremmaksi tuli hänen\nhuolensa, että tuo suuri kansa vaimoineen ja lapsineen, paimenineen ja\ntelttoineen ei koskaan voisi paeta tuota vaeltavaa sotavoimaa, minkä\nmuutamassa hetkessä täytyi saavuttaa se.\n\nHänen sydämensä kutistui kokoon enemmän katsellessaan; sillä ei\nitäänpäin, missä syvä vesi-uoma liikkui, eikä eteläänpäin, missä\nruokomeri aaltoili korkeissa laineissa, eikä myöskään pohjaanpäin,\nmistä faraon sotajoukko lähestyi, ollut pakenemista ajatteleminen.\nLännessä oli autio maa Aean; jos vaeltajat sinne vetäysivät ja\ntulisivat ajetuiksi eteenpäin, niin joutuivat he jälleen Egyptin\npiiriin ja heidän vaelluksensa olisi häpeällisesti päättynyt.\n\nNiinpä ei jäänyt hänen omilleen muu neuvoksi kuin taistelu, ja tätä\najatellessaan kulki kylmä väristys nuorukaisen jäsenissä, sillä hän\ntunsi Kasanan huonosti varustetut, harjaantumattomat, osaksi raa'at\nja tottelemattomat, osaksi kurjan arat joukot ja olihan hän nähnyt\ntuon valtavan, hyvin varustetun egyptiläisen sotajoukon lukemattomine\njalkaväkineen ja komeine taisteluvaunuineen marssivan ohitsensa.\n\nNiinkuin hänen enonsa äsken, niin näki hän nyt itsekin kansansa olevan\naivotun varmaan perikatoon, ellei heidän isäinsä Jumala auttanut sitä.\nVarempina vuosina ja ennen kansan lähtöä oli tosin Mirjam säihkyvin\nsilmin ja innostunein sanoin ylistänyt tämän kaikkivaltiaan Herran\nvoimaa ja kunniaa, joka kansalleen antoi etusijan ennen kaikkia\nmuita kansoja; mutta naisennustajan ylevät sanat olivat täyttäneet\nhänen lapsellisen sydämensä hiljaisella kauhulla tämän Jumalaa\nlähestymättömän suuruuden ja kauhistuttavan vihan vuoksi.\n\nHelpompi oli hänen ylentää sielunsa aurinkojumalan puoleen, kuin hänen\nopettajansa, eräs hyvä ja ystävällinen egyptiläis-pappi oli vienyt\nhänet temppeliin Pithomissa. Sittemmin oli hän kokonaan kadottanut\ntarpeen kääntyä minkään Jumalan puoleen, sillä häneltä ei puuttunut\nmitään ja toisten poikain totellessa vanhempain viittausta, olivat\npaimenet, jotka hyvin tiesivät, että heidän vartioimansa laumat\nkuuluivat hänelle, kutsuneet häntä nuoreksi herrakseen ja ensin\npilalla, vaan sitten todella, osoittaneet hänelle kaikkea haltijalle\ntulevaa kunnioitusta, ja tämä oli ennen aikaa kohottanut hänen\nitsetuntoansa ja tehnyt hänet itsepäiseksi nuorukaiseksi.\n\nHän, tuo sydänterve, väkevä, jota täysikasvuiset tottelivat, oli\nitseensä tyytyväinen ja tunsi, että muut häntä tarvitsivat, ja kun ei\nmikään ollut hänelle raskaampaa kuin pyytää joltakin -- olipa se kuka\ntahansa -- vähää tai paljoa, niin oli hänelle vastenmielistä rukoilla\nJumalaa, joka oli niin vieras ja seisoi niin korkealla hänen ylitsensä.\n\nMutta nyt, kun tuo kauhea kohtalo, mikä uhkasi hänen kansaansa,\npuristi hänen sydäntään kokoon, valtasi hänet tunne, ikäänkuin\nainoastaan korkein ja valtavin voisi pelastaa heidät tuosta kauheasta,\nsanomattomasta hädästä, ikäänkuin voisi tätä mahtavaa sotajoukkoa\nainoastaan se vastustaa, jonka vallassa oli ruhjota taivas ja maa\nmurskaksi.\n\nMitä oli hän, että tuo korkein, jonka Mirjam ja Hoseakin oli kuvaillut\nhänelle niin ylensuureksi, välittäisi hänestä? Mutta hänen kansassaan\noli monta tuhatta päätä ja Jumala ei ollut halveksinut tehdä sitä\nomakseen ja luvata sille suuria asioita. Nyt seisoi se perikadon\npartaalla ja hän, joka tuli vihollisen leiristä, oli ehkä ainoa, joka\narvasi vaaran koko suuruuden.\n\nSilloin tuli hän äkkiä vakuutetuksi, että ennen kaikkia muita oli\nhänen velvollisuutensa huomauttaa hänen isäinsä Jumalaa, joka ehkä\nhuolenpidossaan taivaasta ja maasta, auringosta ja tähdistä oli\nunohtanut hänen omaistensa kohtalon, siitä suuresta vaarasta, mikä\nuhkasi kansaa, ja rukoilla häntä sitä pelastamaan. Hän seisoi vielä yhä\nhävinneen tornin huipulla ja sieltä nosti hän käsivartensa ja kasvonsa\ntaivasta kohti.\n\nPohjassa päin näki hän mustat pilvet, jotka hän jo ennen oli huomannut\nsinisellä taivaalla, äkkiä hajaantuvan ja jakaantuvan sinne ja tänne.\nTuuli, joka auringon laskun jälkeen oli tyyntynyt, rupesi kiivaasti\nja voimallisesti taas puhaltamaan ja muuttui jälleen myrskyksi. Yhä\nnopeammissa puuskissa pauhusi se yli niemekkeen ja pyöritti taajoja\npylväitä keltahiekkaa edellään.\n\nHänen täytyi korottaa ääntänsä, jos se, jota hän avuksi huusi, kuulisi\nhäntä korkeassa taivaassaan ja sentähden huusi hän ponnistaen nuoren\nrintansa kaiken voiman myrskyyn:\n\n\"Adonaï, Adonaï! Sinä, jota he kutsuvat Jehovaksi, sinä isäini suuri\nJumala, kuule minua, Efraimia, joka vielä on nuori ja kokematon ja jota\nsinä halpuutensa vuoksi et varmaankaan koskaan ole ajatellut. Itselleni\nen pyydä mitään! Mutta kansa, jonka sinä kutsut omaksesi, on suuressa\nhädässä. Se on jättänyt vahvat huoneensa ja hyvät laitumet, koska sinä\nlupasit sille paremman ja kauniimman maan ja koska se luottaa sinuun ja\nlupaukseesi. Mutta nyt lähestyy faraon sotajoukko ja se on niin suuri,\netteivät meikäläiset koskaan voi sitä vastustaa. Sinä saat uskoa sen,\nEli, Herrani! Sillä minä olen nähnyt sen ja olen ollut sen keskellä.\nNiin varmasti kuin tässä seison, tiedän minä, että se on liian vahva\nsinun kansallesi. Faraon voima polkee sen allensa niinkuin harjan\nsorkat tallaavat oljet luuvan permannolla. Ja minun kansalaiseni,\njotka myöskin ovat sinun, leiriytyvät eräällä paikalla, missä faraon\nsotilaat voivat ympäröidä sen kaikilta puolin, niin ettei heille jää\nmitään pakenemisen aukkoa, ei ainoatakaan, minä olen sen selvästi\nnähnyt tästä paikasta. Ja nyt kuule minua, Adonaï! Mutta voitko sinä\nkuulla ääntäni, Herra, sellaisessa myrskyssä? Varmaankin sinä voit\nsen, sillä he kutsuvat sinua kaikkivaltiaaksi ja jos kuulet minua ja\nkäsität sanojeni tarkoituksen, niin tulet sinä, jos sinä vain tahdot,\nvaltavilla silmilläsi huomaamaan, että minä puhun totta. Mutta silloin\nmuistat sinä myös varmaan lupauksen, jonka sinä palvelijasi Moseksen\nkautta annoit kansallesi.\n\n\"Minä olen egyptiläisten joukossa nähnyt petosta ja murhaa ja iljettävää\npahuutta ja heidän tekonsa on täyttänyt minut, joka vain olen syntinen\nja kokematon poika, inholla ja katkeruudella. Kuinka voisit sinä, jolta\nkaikki hyvyys on tuleva ja jonka Mirjam kutsuu totuudeksi, toimia\nniinkuin nuo jumalattomat ja rikkoa uskosi ja lupauksesi niille, jotka\nluottavat sinuun? Minä tiedän, sinä korkea ja voimallinen, että se on\nkaukana sinusta ja ehkä se on synti ajatellakin sitä. Kuule minua,\nAdonaï! Katso pohjaanpäin egyptiläisten sotavoimaa, joka varmaankin\npian jättää leirinsä ja lähestyy, ja etelään päin sinun omiesi hätää ja\nettei enään ole heille mahdollista paeta, ja sinä olet pelastava heitä\nkaikkivaltiaisuutesi ja viisautesi avulla; sillä sinä olet luvannut\nheille uuden maan ja jos he tulevat kukistetuiksi, kuinka saattavat he\nsinne päästä?\"\n\nNiin lopetti hän lapsellisen, yksinkertaisen, vaan sydämen syvyydestä\nvuotavan rukouksensa. Sitten riensi hän pitkissä loikkauksissa\nhävinneestä tornista tasaisen, aution lakeuden yli ja juoksi etelää\nkohti niin nopeasti, kuin jos toistamiseen olisi pitänyt paeta\nvankeudesta. Hän tunsi, kuinka tuo koillisesta pauhaava myrsky häntä\najoi, ja sanoi itsekseen, että se tulisi jouduttamaan faraon jalkaväen\nmarssiakin. Kenties eivät hänen kansalaistensa johtajat tietäneet,\nkuinka ääretön sotavoima heitä uhkasi ja pitivät tuota lähenevää vaaraa\nvähäpätöisenä. Mutta hän tunsi sen ja saattoi ilmoittaa kaikki. Nyt oli\nrientäminen ja hänestä tuntui ikäänkuin olisi hän tässä kilpajuoksussa\nmyrskyn kanssa saanut siivet.\n\nPihahirothin kylän oli hän pian saavuttanut ja kiiruhtaessaan\npysähtymättä ohitse huomasi hän, että sen majat ja teltat olivat\nihmisistä ja karjasta tyhjät. Kenties olivat sen asukkaat paenneet\nomaisuutensa kanssa turvaan, lähenevien egyptiläisten joukkojen tai\nhänen omaistensa vaelluksen vuoksi.\n\nJota pitemmälle hän tuli, sitä pilvisemmäksi kävi taivas, mikä täällä\nniin harvoin puolipäivän aikaan puuttuu kirkasta sineään, ja sitä\nhirveämmin ulvoi myrsky. Hänen hiuksensa liehuivat hänen kuuman päänsä\nympäri, hänen rintansa läähätti, mutta hän juoksi yhä eteenpäin ja\nhänestä tuntui, ikäänkuin hänen anturansa yhä enemmän kirpoaisivat\nmaasta.\n\nJota lähemmäksi hän tuli merta, sitä kovemmin ulvoi ja vinkui myrsky,\nsitä pauhaavammin kaikuivat Baal-Zephon vuoren kallioita vasen\ntyrskyävät laineet. Nyt -- lyhyt tunti oli kulunut hänen tornista\nlähdöstään -- saapui hän leirin ensimäisille teltoille ja tuo hänelle\nhyvin tuttu huuto: \"saastainen!\" niinkuin myöskin niiden suruvaatteet,\njotka katselivat häntä haavaisilla, rumennetuilla kasvoilla myrskyn\ntuhoamien teittäin raunioista, ilmaisivat hänelle, että hän oli\ntullut spitaalisten luo, joiden Moses oli käskenyt levähtämään leirin\nulkopuolella.\n\nMutta hänellä oli niin kiire, ettei hän mennyt heidän korttelinsa\nympäri, vaan nopein askelin riensi sen läpi. Ei hän pysähtynyt, vaikka\neräs korkearunkoinen palmu, jonka myrsky oli temmannut ylös, romahti\nmaahan hänen vieressään, niin että oksat sen latvassa koskettivat häntä.\n\nVihdoin saapui hän maanmiestensä teltoille ja majoille, joista\nniinikään monet olivat kukistuneet.\n\nEnsimäiseltä tutulta, jonka hän kohtasi, kysyi hän Nun'ia,\näitivainajansa ja Josuan isää.\n\nHän oli Moseksen ja toisten kansan vanhimpain kanssa mennyt rantaan ja\nEfraim seurasi häntä sinne, missä kostea, suolainen meri-ilma virkisti\nhäntä ja lauhdutti hänen otsaansa.\n\nMutta hän ei saanut oitis puhutella häntä ja sentähden kokosi hän\najatuksiaan ja hengähti, samalla kun hän huomasi, kuinka he, joita hän\netsi, keskustelivat vilkkaasti fenisialaisten laivurein kanssa.\n\nNuorukaiset olivat kielletyt häiritsemästä kansan harmajapäisiä\nvanhuksia heidän neuvottelussaan, mikä tietysti koski merta; sillä\nheprealaiset viittailivat yhä meren lahden kärkeen ja fenisialaiset\nmilloin sinne, milloin vuorelle ja taivaalle, milloin pohjaan päin, yhä\nkasvavan myrskyn kotiin.\n\nEräs esiinpistävä muuri suojeli vanhoja miehiä myrskyn puuskilta ja\nkuitenkin oli heillä vaivaa pysyäkseen pystyssä sauvojen ja rakennuksen\nkivien suojassa.\n\nVihdoin loppui keskustelu ja nuorukaisen nähdessä Moseksen\njättiläisvartalon hitailla ja kuitenkin varmoilla askelilla,\nheprealaisten etevämpien miesten kanssa, lähestyvän meren rantaa,\npyrki Nun, paimeniensa auttamana, niin nopeasti kuin hän saattoi,\nvaivalloisesti myrskyä vastaan leiriin. Hän kantoi surupukua ja kun\ntoiset näyttivät iloisilta ja toivorikkailta erotessaan, oli hänen\nkauniissa, valkean parran ja päänhiusten ympäröimissä kasvoissa sielun\nja ruumista rasittavan murheen näky.\n\nVasta kun Efraim huusi hänen nimeänsä, nosti hän kumartuneen leijonan\npäänsä ylös ja huomattuaan nuorukaisen horjahti hän hämmästyneenä ja\npelästyneenä takaperin sekä piteli lujasti kiinni vahvasta paimenen\nkäsivarresta, mikä häntä turvasi.\n\nVapautettujen orjain kautta, jotka hän oli jättänyt Tanikseen, oli hän\nsaanut tiedon poikansa ja tyttärensä pojan hirveästä kohtalosta.\n\nSilloin oli ukko repinyt vaatteensa ja hajoittanut tuhkaa päähänsä,\npukeunut suruvaatteisiin ja surrut sielunsa syvyydessä rakastettua,\nihanaa, ainoata poikaansa ja kukoistavaa tyttärensä poikaa.\n\nNyt seisoi Efraim hänen edessään ja pantuaan kätensä hänen\nolkapäillensä ja suutelemistaan suudeltuansa häntä, kysyi hän vieläkö\nhänen poikansa oli elossa ja muistiko hän vielä isäänsä ja kansaansa.\n\nNiin pian kuin nuorukainen oli tämän iloisesti myöntänyt, kiersi vanhus\nkäsivartensa hänen hartiainsa ympäri, että hän, hänen verensä, eikä\nkukaan muukalainen, suojelisi häntä tästälähin myrskyn voimaa vastaan.\n\nHänellä oli vakavia ja tärkeitä velvollisuuksia täytettävänä, joista\nei mikään saanut häntä pidättää; mutta kun tuo tulinen poika, tiellä\nleiriin, myrskyn mylvinän läpi, huusi hänen korvaansa, että hän\naikoi koota paimenensa ja ikäkumppaninsa vapauttaakseen Hosean, joka\nnyt kutsui itsensä Josuaksi, heräsi ukon reippaus ja painaessaan\ntyttärensä poikaa lujemmin sydäntään vasten huudahti hän, että vaikka\nhän olikin ukko, niin ei hän kuitenkaan ollut liian vanha heiluttamaan\nkirvestä ja yhdessä Efraimin nuoren joukon kanssa pelastamaan\npoikaansa. Sen ohessa säihkyivät hänen kyyneleistä kosteat silmänsä ja\nvapaalla käsivarrellaan viittasi hän ylös ja huudahti: \"Minun isäini\nJumala, johonka minä olen oppinut turvaamaan valvoo uskollistensa\nyli! Näetkö sinä tuolla merenpoukaman päässä hiekan, ruohikon ja\nsimpukat? Vielä vähän aikaa sitten oli siellä vettä, ja lakkapäisinä\nhyppelehtivät siellä pauhaavat laineet. Se on tie, poika, joka lupaa\nmeille pelastusta, sillä jos tuuli kestää, niin perääntyy vuoksi --\nmerentuntijat fenisialaiset sanovat niin -- vielä edemmäksi mereen.\nHe sanovat pohjatuulen jumalan olevan meille suosiollisen ja tuolla\nBaal-Zephonin huipulla sytyttävät heidän poikansa tulen; mutta me\ntiedämme, että se on toinen, joka avaa meille tien erämaahan. Meidän\noli huonosti asiat, poikani!\"\n\n\"Niin, isoisä!\" huusi nuorukainen. \"Teille on käynyt niinkuin\nleijonalle paulassa ja egyptiläisten sotajoukko -- ensimäisestä\nviimeiseen mieheen kulki se ohitseni -- on valtava ja voittamaton.\nMinä olen rientänyt niin nopeasti kuin jalkani minua kantoivat\nilmoittaakseni teille, kuinka paljon raskasaseisia, joutsimiehiä,\nhevosia ja vaunuja...\"\n\n\"Tiedämme, tiedämme\", keskeytti hänet ukko, \"mutta nyt olemme paikalla!\"\n\nSamalla viittasi hän erääsen lytistyneesen telttaan, jota hänen\npalvelijansa koettivat tukea ja jonka vieressä eräs ikivanha\nheprealainen, hänen isänsä Elisama, istui kantotuolissa, liinoilla\npeitettynä.\n\nKiireesti huusi Nun muutaman sanan hänelle ja vei Efraimin hänen\nluokseen. Mutta nuorukaisen syleillessä kantaisää ja antaessaan hänen\nsivellä ja taputella itseään komensi Nun nuorellisella vilkkaudella\npaimeniaan ja palvelijoitaan: \"Purkakaat teltta, miehet! Myrsky on\nteitä varten alkanut työtään! Käärikäät kangas seipäitten ympäri,\nkuormatkaat kärryt ja juhdat! Rientäkäät! Ja sinä, Gaddi, sinä Samma\nja Jaakop, pois toisten luo! Lähdön hetki on tullut! Jokaisen on\nrientäminen vaunuja valjastamaan, eläimiä kytkemään ja varustamaan\nniin nopeasti kuin mahdollista. Herra näyttää meille tien ja hänen\nnimessään ja Moseksen käskystä on jokaisen kiiruhtaminen! Muistuttakaat\nkaikkia vaarinottamaan vanhasta järjestyksestä. Me vaellamme matkueen\netunenässä, sitten tulevat toiset sukukunnat ja vihdoin vieraat ja\nspitaaliset miehet ja vaimot. Iloitkaat, miehet, sillä Jumalamme tekee\nsuuria ihmeitä ja kuivaa meren meille, valitulle kansalleen. Kukin\nkiittäköön häntä työssään ja rukoilkoon häntä sydämen syvyydestä, että\nhän meitä varjeleisi eteenpäin. Joka ei tahdo miekkaan kuolla, eikä\njoutua ruhjottavaksi faraon vaunujen painon alle, hän ponnistakoon\nparaimmat voimansa ja unohtakoon levon! Se odottaa meitä, niin pian\nkuin olemme välttäneet vaaran. Tänne telttavaate, sen käärin itse\nkokoon. Tartu kiinni, poika! Katsokaat Manassen lapsia tuolla,\nhe kokoovat ja tekevät kuormaa! Aivan niin Efraim, sinä ymmärrä\nkäyttää käsiäsi! Miten paljon onkaan meillä tehtävänä! Pääni, vanha,\nmuistamaton pääni! Yhdellä haavaa on minulle niin paljon kasaantunut!\nSinulla, Raphn, on nopsat jalat; -- mutta minä otin huolekseni\nkehoittaa muukalaisia pikaiseen lähtöön. Pian siis heidän luokseen ja\nkiiruhda heitä, etteivät jää kauvaksi kansan jälkeen. Aika on kallis!\nHerra, Herra, minun Jumalani, levitä varjeleva kätesi kansasi ylitse ja\naja aallot vieläkin kauvemmaksi takaisin myrskyllä, sinun valtavalla\nhenkäykselläsi! Kukin rukoilkoon hiljaisuudessa työskennellessään;\nkaikissa paikoin läsnäolevainen, joka katselee sydämiin, kuulee häntä\nkuitenkin. Tämä kuorma on liian raskas sinulle, Efraim; sinä ponnistat\nyli änkesi! Mutta ei! Poika on kuitenkin onnistunut! Noudattakaat\nhäntä, miehet, ja te Succothista, iloitkaat nuoren herranne voimasta!\"\n\nNämät sanat olivat tarkoitetut Efraimin paimenille, palvelijoille ja\npalvelijattarille, joista useimmat kesken työtään olivat tervehtäneet\nhäntä, suudelleet hänen kättään tahi käsivarttaan ja iloitsivat hänen\ntakaisintulostaan. He kokosivat tavaroita ja tekivät kuormia, käärivät\nja sitoivat, kokosivat ja ajoivat huudoilla ja lyönneillä karjan\nyhteen, jota myrsky peloitti.\n\nKansa Succothista tahtoi noudattaa nuorta isäntäänsä, kansa Taniksesta\nherransa tyttärenpoikaa ja toiset laumainomistajat ja halpa kansa\nEfraimin suvusta, joiden teltat ympäröivät heidän päänsä, Nunin,\ntelttaa, tekivät samoin, etteivät jäisi muista jälkeen, ja kuitenkin\nkului muutamia tuntia, kunnes kukin teltta, tarveskalut ja ruokaneuvot\nihmisille ja karjalle olivat saaneet sijansa juhdilla ja kärryillä, ja\nvanhat, heikot ja sairaat olivat tulleet sijoitetuiksi ja asetetuiksi\npaarille ja vaunuihin.\n\nKaukaa kantoi myrsky toisinaan Moseksen syvän, äänen tai Aaronin\nkorkeamman äänen kai'un siihen paikkaan, missä efraimilaiset\ntoimiskelivat. Mutta eivät he eikä Judan sukukuntakaan tarvinneet\nkehoitusta; sillä heitä komensi Hur ja Naheson ja ensimäisen\nvieressä seisoi Mirjam, hänen nuori emäntänsä. Muitten sukukuntain\nja muukalaisten laita oli kokonaan toisin. Ja heidän johtajaansa\nuppiniskaisuuden ja arkuuden syyksi oli luettava että kansa oli\njoutunut niin vaaralliseen tilaan.\n\n\n\n\n22 Luku.\n\n\nMurtaa Ethamin linnoitusrivin keskustan ja kulkea lähintä, Palestiinaan\njohtavaa tietä koilliseen, oli näyttäynyt mahdottomalta, mutta Mosekeen\ntoinenkin suunnitelma, viedä kansa etelän Migdol'in ympäri, oli jäänyt\nsikseen, sillä vakoojat olivat kertoneet, että sen vartiosto oli\nsaanut suuren vahvistuksen. Silloin oli kansajoukko hyökännyt jumalan\nmiestä vastaan ja selittänyt, että se ennemmin kääntyisi takaisin ja\npyytäisi faraon armoa, kuin antaisi itsensä, vaimonsa ja lastensa tulla\nhakatuiksi maahan.\n\nMonta päivää oli tarvittu heidän pidättämisekseen; mutta kun uudet\ntiedustelijat kertoivat faraon lähestyvän suurella sotavoimalla,\nsilloin näkyi aika tulleen pakottaa hätääntyneitä vaeltajia murtaumaan\nlävitse ja Moses käytti käskevän persoonansa koko arvon, Aaron\nviehättävän puheliaisuutensa koko voiman ja vanha Nun ja Hur koettivat\nkiihottaa toisia omalla rohkeudellaan. Mutta tuo kauhistava tieto oli\nmurtanut useimmissa viimeisenkin jäännöksen itseluottamuksesta ja\nuskalluksesta Jumalaan ja he olivat jo päättäneet vakuuttaa faraota\nkatumuksestaan, kuin ne vakoojat, joita he itse olivat johtajainsa\ntietämättä lähettäneet, palasivat ja ilmoittivat, että lähestyvää\nsotajoukkoa oli kielletty säästämästä ketään heprealaista ja että armoa\npyytävätkin saisivat miekan terästä tuntea, kuinka farao rankaisisi\nniitä, joiden jumalattomien loihtukeinojen kautta kurjuus ja kuolema\noli tullut niin monelle egyptiläiselle.\n\nSilloin oli heille, vaikka liian myöhään, tullut selväksi, että\npalajaminen tuottaisi heille vielä varmemman turmion, kuin rohkea\neteenpäin tunkeuminen. Mutta kun aseentaitavat miehet olivat seuranneet\nHuria ja Sunia etelän Migdoliin saakka, olivat he pakoon lähteneet,\nniin pian kuin he olivat saaneet kuulla egyptiläisten sotatorvien\nräikeän äänen. Saavuttuaan sitten järjestymättömin rivein, arkoina ja\nharmistuneina kansansa luo, oli uusia, liiallisia kertomuksia faraon\nsotavoimasta saapunut leiriin ja nyt oli kuolemanhätä ja epätoivo\nruvennut kouristamaan rohkeimpiakin miehiä. Kehoitukset olivat turhat,\nuhkauksia pilkattiin ja kapinallinen joukko oli temmannut johtajatkin\nmukaansa, kunnes he lyhyen vaelluksen perästä olivat saapuneet\nruokomerelle ja sen syvien, viheriäisten laineiden kautta olivat\npakotetut jättämään paon etelään.\n\nSentähden oli kansa leiriytynyt Pihahirothin ja Baal-Zephonin vuoren\nväliin ja täällä oli taaskin onnistuttu kääntämään pelkurit heidän\nisäinsä Jumalaan. Varman turmion edessä, josta ei mikään ihmisellinen\nvoima voinut heitä pelastaa, olivat he uudestaan oppineet nostamaan\nsilmänsä ylöspäin, mutta Moseksen sielussa oli murhe ja sääli noista\nkurjista, kovasti koetelluista joukoista, jotka hänen kehoitustaan\nolivat seuranneet, tullut voimalliseksi. Viimeisenä yönä oli hän\nnoussut eräälle Baal-Zephonin vuoren matalammalle kukkulalle ja\npauhaavan myrskyn raivotessa ja sihisevän tyrskyn hyrskyessä, oli\nhän etsinyt Herraa Jumalaansa ja tuntenut hänen läsnäolevan. Ei hän\nmyöskään ollut väsynyt panemasta kansansa hädän hänen sydämelleen ja\nrukoilemasta häntä, heitä pelastamaan.\n\nJa samana hetkenä oli Mirjam'kin, Hurin vaimo, mennyt meren rantaan\nrukoillakseen yksinäisessä virressä samaa heidän Jumalataan,\ntuntiessaan yhä olevansa hänen uskottu palvelijansa. Tässä pani hän\nhänen sydämelleen vaimojen ja lasten kohtalon, jotka uskaltaessaan\nhäneen olivat lähteneet kauvaksi. Rukoillakseen myöskin hänen\nlapsuutensa ystävän puolesta, joka nääntyi kauhistavassa vankeudessa,\noli hän vaipunut polvilleen; mutta hän oli vain arasti ja hiljaa\nhuutanut korkeuteen: \"Älä unohda onnetonta Hoseaa, Herra, jonka minä\nsinun käskystäsi nimitin Josuaksi, vaikka hän onkin ollut vähemmin\nkuuliainen sinun kutsumuksellesi, kuin Moses, veljeni ja Hur,\npuolisoni! Muista niinikään Efraimia, joka on Nun'in tyttären poika,\nsinun uskollista palvelijaasi!\"\n\nSitten läksi hän puolisonsa telttaan takaisin sill'aikaa kun, moni\nhalpa mies ja moni hätääntynyt vaimoraukka kansasta, yksinkertaisen\ntelttansa ulkopuolella, tai kehnolla, kyyneleitten kostuttamalla\nmatolla, ylensi aran sielunsa isäinsä Jumalan puoleen ja hänen käsiinsä\nuskoi huolen niistä, jotka olivat hänen sydämelleen rakkaimmat.\n\nNiin oli leiri tuona korkeimman hädän yönä muuttunut temppeliksi, jossa\nylhäinen ja alhainen, perheenisä ja äiti, herra ja orja, jopa tuo\nvaivainen spitalinenkin etsi ja löysi Jumalansa.\n\nVihdoin oli se aamu tullut, jolloin Efraim oli huutanut lapsellisen\nrukouksensa myrskyyn ja meri oli ruvennut pakenemaan.\n\nKun sitte kansa omin silmin näki ihmeen, minkä korkein teki\nvalituillensa, tuli epäilevistä ja aroista yhtä monta uskonvahvaa,\ntoivorikasta ihmistä.\n\nEi ainoastaan efraimilaisten seassa, ei, toistenkin sukukuntain,\nmuukalaisten ja spitalisten seassa elähytti tuo äsken herännyt, iloinen\nluottamus, kutakin yksityistäkin valmistaumaan, ponnistamalla kaikki\nvoimansa, matkalle ja ensikerran kokoontui ja järjestäytyi kansa ilman\nriitaa ja eripuraisuutta, ilman väkivaltaa, sadatuksia ja kyyneleitä.\n\nAuringonlaskun jälkeen astui Moses korkealle korotetulla sauvalla,\nAaron laulaen ja rukoillen kaikkien etunenässä meren lahdekkeelle.\n\nMyrsky, joka yhä vielä pauhasi samalla kiivaudella, oli puhdistanut\nlahdelman laineista ja ajoi liekit ja soihtujen savun, joita kannettiin\nsukukuntain edellä, lounasta kohti.\n\nYlhäisimpiä johtajia, joissa kaikkien silmät jännitetyllä toivolla\nriippuivat, seurasi vanha Nun efraimilaisineen. Meren pohja, jota he\nastuivat, oli kovaa kosteata hiekkaa, jota myöten laumatkin saattoivat\nkulkea niinkuin tasaista, mereen päin kaltevaa tietä.\n\nEfraim, jossa vanhimmat nyt jo näkivät tulevan päämiehensä, oli\nisoisänsä esityksestä saanut toimekseen pitää huolta, ettei matkue\npysähtyisi, ja tähän tarpeesen oli hänelle uskottu johtajan sauva,\nsillä kalastajat, joiden majat seisoivat Baal Zephonvuoren juurella,\nolivat samoin kuin fenisialaiset laivuritkin sitä mieltä, että meri,\nkuun korkeimmalleen tultua, palautuisi vanhaan uomaansa ja sentähden\noli kaikki viivytys vältettävä.\n\nMyrsky ilahdutti nuorukaista ja kun hänen kiharansa liehuivat ja hän,\nvirkavelvollisuuksiaan täyttäessään, voitollisesti taisteli sitä\nvastaan, näkyi se hänestä olevan sen uhkarohkeuden esimakua, mikä hänen\nmielessään liikkui.\n\nNiin kuljettiin pimeydessä, mikä pian oli seurannut ehtoohämärää.\nMeriruohon ja kuivalle jääneitten kalojen katkera lemu miellytti\nitseänsä mieheksi tuntevaa poikaa enemmän kuin suloinen narduksen lemu\nKasanan teltassa. Kerran juolahti muisto hänestä hänen mieleensä,\nmutta muutoin ei ollut yhtään silmänräpäystä näinä hetkinä, mikä olisi\nantanut hänelle aikaa ajatella häntä.\n\nHänellä oli täysi tehtävä, sillä milloin oli hänen poistaminen\nmeriruohoa, jota laine oli tielle ajanut, milloin taas hänen\ntarttuminen lammaslaumaa johtavan pukin sarviin kiinni, joka kieltäytyi\nkulkemasta märkää pohjaa myöten, ja vetää sitä perässään taikka\najaminen nautaeläimiä ja juhtia lätäkön lävitse, jota he pelkäsivät.\n\nMonesti täytyi hänen hartioillaan auttaa raskaasti kuormattuja\nrattaita, joiden pyörät olivat syvälle vaipuneet pehmeään hiekkaan,\nja kun tämän ihmeellisen, seurauksista rikkaan vaelluksen aikana\nnousi Egyptin puoleisella rannalla riita kahden paimenlauman välillä\netuoikeudesta, ratkaisi hän nopeasti arvalla, kenenkä oli edellä\nkulkeminen, kenenkä taakse jääminen. Kahta pientä tyttöä, jotka itkien\nepäsivät mennä erään lätäkön poikki, sill'aikaa kun äidillä oli\ntekemistä rintalapsensa kanssa käsivarrellaan, kantoi hän päättävästi\nmatalan veden läpitse ja eräitä kuormavaunuja, joitten toinen pyörä oli\nmurtunut, antoi hän soihtujen valossa nopeasti sysätä syrjään ja käski\nväkeväin päiväläisten, jotka kantoivat vaan vähäistä taakkaa, ottamaan\nsäkit ja pakat, jopa ajopelien jäännöksetkin mukaansa.\n\nItkeville vaimoille ja lapsille heitti hän lohduttavaisen sanan\nja soihdun valon sattuessa jonkun ikäkumppanin kasvoille, jonka\nmyötävaikutusta hän Josuan vapauttamiseksi toivoi, esitti hän lyhyvin\nsanoin hänelle tuon rohkean aikeen, jonka hän yhdessä hänen kanssaan\naikoi toteuttaa.\n\nSoihdunkantajain, jotka muulloin kulkivat vaeltajain etunenässä, täytyi\ntällä kertaa päättää heidän rivinsä, sillä koillisesta pauhaava myrsky\nolisi ajanut savun kansan silmille. He seisoivat Egyptin rannalla ja jo\noli koko matkue kulkenut heidän ohitsensa, paitsi spitaaliset, jotka\nviimeisinä seurasivat muukalaisia. Näitä oli kirjava joukko ja he\nolivat aasialaisia, semiläistä verta, jotka olivat paenneet päivätyötä\ntai kovia rangaistuksia, mihinkä Egyptin laki oli heidät tuominnut.\nNäiden joukossa oli myös kauppiaita, jotka lukuisista vaeltajista\nsaivat ostajia tavaroilleen sekä schasu-paimenia, joilta rajavartijat\nestivät kotiinpääsyn. Heidän kanssansa oli Efraimin vaikea tulla\ntoimeen, sillä he kieltäysivät jättämästä manteretta, ellei spitaaliset\nerotettaisi loitolle heistä. Mutta heidän edellään kulkevan Benjaminin\nsukukunnan vanhimpain avulla sai nuorukainen heidät tottelemaan,\nuhatessaan heitä fenisialaisten ja kalastajain vakuutuksella, että\nkuun laskiessa meri tulisi palajamaan vanhaan uomaansa. Vihdoin sai\nhän spitaalisten järkevän johtajan, erään entisen egyptiläisen papin,\nottamaan vaarin edes puolesta määrätystä välimatkasta.\n\nMyrsky oli sillävälin puhaltanut yhtämittaa ja sen pauhu ja\npitkäveteinen vinkuminen, mikä hämmentyi vaahtoisien laineitten\nulvontaan ja tyrskyn kohisevaan kohinaan, voitti vanhimpain\nkomentohuudot, vaimojen hätävalitukset, lasten itkun, vapisevain\nlaumojen mylvinän ja määkinän sekä koirain vinkahdukset. Ainoastaan\nläheisimmät voivat vielä käsittää Efraimin äänen ja sitäpaitsi\nsammuivat monet soihdut, sillävälin kun toisia saatiin ainoastaan\ntuskalla pysymään vireillä. Mutta kun Efraim läähöttäen ja pitkin\naskelin oli viimeisten spitaalisten perässä hetkisen kulkenut kosteata\npohjaa myöten, saadakseen vähänkin lepoa, kuuli hän takanaan nimeänsä\nhuudettavan ja kääntyessään ympäri huomasi hän erään entisistä\nleikkitovereistaan, joka palasi vakoomismatkalta ja otsa hiessä kovasti\nhengittäen huusi johtajan sauvaa kantavan Efraimin korvaan, että faraon\nvaunut tulivat muun sotavoiman edellä.\n\nPihahirothin luona oli hän heistä eronnut ja ell'eivät he sinne\npysähtyisi, antaakseen toisille joukoille aikaa liittyä heihin, niin\nsaattaisivat ne joka silmänräpäyksessä saavuttaa pakolaiset. Sitten\nriensi hän spitaalisten ohitse päästäkseen johtajan luo; mutta Efraim\njäi keskitielle, painoi kätensä otsalleen ja suru valtasi hänen\nsielunsa.\n\nHän tiesi, että lähestyvä sotajoukko polkisi allensa miehet vaimot\nja lapset, jotka hän juuri oli nähnyt liikuttavassa hädässä ja\navuttomuudessa, niinkuin ihmisen jalka tallaa muurahaisjoukon. Jälleen\ntunsi hän itsessään kehoituksen rukoukseen ja hänen ahdistetusta\nrinnastaan tunkeutui rukoileva huuto yöhön: \"Eli, Eli, suuri Jumala\nkorkeudessa! Sinä tiedät -- sillä olenhan minä sen sanonut sinulle\nja sinun kaikkinäkevän silmäsi täytyy se huomata, huolimatta tästä\npimeästä yöstä -- millaisessa tilassa kansa on, jonka sinä olet\nluvannut viedä luvattuun maahan. Ajattele lupaustasi, Jehovah! Ole\nmeille armollinen, sinä kaikkivaltias, suuri! Vihollisemme lähestyy\nvastustamattomalla voimalla! Estä häntä! Pelasta meidät! Varjele\nvaimoraukat ja lapset! Pelasta meitä, ole meille armollinen!\"\n\nTämän rukouksen kestäessä oli hän ylentänyt silmänsä ja Baal-Zephonin\nvuoren huipulla huomannut erään valkean-punaisen valon. Se oli\nfenisialaisten sytyttämä, tehdäkseen pohjatuulen Baalia suosiolliseksi\nheimolaisille ja vihaiseksi vihatuille egyptiläisille.\n\nSe oli ystävällisesti tehty; mutta hän pani toivonsa erääsen toiseen\nJumalaan ja katsellessaan jälleen taivaan holvia, jota pitkin harmaat\nja mustat pilvet liitelivät, kokoutuivat, hajosivat ja sitten taasen\netsivät uusia uria korkeudessa, huomasi hän kahden toisistaan eroavan\npilvikasan lomassa täysikuun hohtavan valon, se kun nyt oli saavuttanut\nratansa korkeimman kohdan.\n\nSilloin valtasi hänet uusi pelko; sillä hän muisti tuulen ja\nilmantietäjäin lausunnon. Halusiko merivirta uudelleen täyttää vanhan\nuomansa, niin olivat hänen omaisensa hukassa, sillä pohjaankaan päin,\nmissä mudan ja kallioitten välillä löytyi syviä vesisäiliöitä, ei\nlöytynyt pakopaikkaa. Jos laineet palasivat ensi hetkinä takaisin, niin\nhävitettiin Abrahamin siemen maan päältä, niinkuin vahaan piirretty\nkirjoitus katoaa taulusta lämpösen käden painon alla.\n\nMutta eikö sitten tämä perikatoon aiottu kansa ollut sama, jonka Herra\noli valinnut omakseen? Voiko hän antaa sen niiden käsiin, jotka olivat\nhänen omiakin vihollisiaan?\n\nEi, ei, tuhannen kertaa ei!\n\nJa kuu, jonka piti vaikuttaa turmion, olihan se vähää ennen\nliittoutunut kansan pakoon ja ollut sille suosiollinen. Ainoastaan\ntoivoa ja uskoa eikä menettää uskallustaan!\n\nEihän vielä ollut mitään, ei niin mitään kadotettu!\n\nTapahtukoon mitä tahansa, niin eihän koko kansan tarvinnut hukkua, eikä\nvarmaankaan hänen sukukuntansa, joka kulki vaeltajain etunenässä; sillä\nmonen täytyi olla saavuttanut toisen rannan, jopa ehkä useampain kuin\nhän luulikaan, lahdelma kun ei ollut leveä ja spitaalisetkin, joukon\nviimeiset, olivat jo päässeet hyvän matkan kostealla rannalla eteenpäin.\n\nNyt jäi hän kaikkien taakse kuunnellakseen vihollisten vaunujen\nlähestymistä. Lahden rannalla pani hän korvansa maahan ja hän uskalsi\nluottaa tarkkaan kuuloonsa, sillä kuinka usein olikaan hän tässä\nasennossa kuunnellut harhaan joutuneitten nautaeläinten etäistä\nastuntaa tai metsästyksellä kuullut antiloopi- ja gasellilaumain\nlähestymistä.\n\nViimeisenä ollen oli hän suurimmassa vaarassa; mutta mitä hän sitten\nmerkitsi?\n\nKuinka kernaasti olisikaan hän antanut oman nuoren henkensä toisia\npelastaakseen!\n\nSiitä alkain, kun hän otti johtajasauvan käteensä, tuntui hänestä,\nikäänkuin olisi hän velvoittanut itsensä valvomaan omaistensa yli,\nja sentähden kuunteli hän kuuntelemistaan, kunnes hän ensin oivalsi\ntuskin kuultavaa tärinää maassa ja vihdoin hiljaista jyminää. Se oli\nvihollinen, ne olivat varmaankin faraon vaunut ja kuinka nopeasti\ntoivatkaan ylpeät hevoset niitä eteenpäin.\n\nNiinkuin olisi hän saanut ruoskan siimasta läimäyksen kavahti hän ylös\nja syöksähti eteenpäin kehoittaakseen toisia kiiruhtamaan.\n\nKuinka rasittavan helteiseksi olikaan ilma käynyt huolimatta riehuvasta\nmyrskystä, joka jo oli sammuttanut niin monta soihtua! Pilvet peittivät\nkuun, mutta yhä kirkkaampana loisti liehuva valkea Baal-Zephonin vuoren\nhuipulla. Sen keskeltä ylöspäin nousevat kipenät kyydättelivät länttä\nkohti, sillä tuuli puhalteli nyt idästä.\n\nTuskin oli Efraim tämän huomannut, kun hän riensi soihtua kantavien\npoikien luoksi, jotka päättivät matkueen, käskeäkseen heitä\nsuurimmalla kiireellä uudelleen täyttämään vaskiastiat ja pitämään\nhuolta, että savu täyteläisenä ja taajana niistä nousisi, sillä hän\najatteli itsekseen, että myrsky olisi ajava savun sotavaunujen eteen\nvaljastettujen hevosten silmiin ja tekisi siten heidät vauhkoiksi tai\npidättäisi heitä.\n\nEi mikään keino näkynyt hänestä halvaksi, jokainen voitettu\nsilmänräpäys oli kallis ja niin pian kuin hän oli vakuutettu, että\nsavupilvet tukahduttavina levisivät tien yli, minkä kansa oli\njälkeensä jättänyt, riensi hän eteenpäin ja huusi vanhimmille,\njotka hän saavutti, että faraon vaunut eivät enään olisi kaukana ja\nettä välttämätöntä oli siis kiiruhtaa marssia. Ja kohta ponnistivat\nvaeltajat, kantajat, ajurit ja paimenet kaiken voimansa päästäkseen\nnopeammin eteenpäin, ja vaikka tuulikin, mikä yhä lujempana tuli\nidästä, vaikeutti heidän eteenpäin tunkeumistaan, taistelivat he sitä\nvastaan miehuullisesti ja pelko lähenevistä vainoojista lisäsi heidän\nvoimiansa kaksinkertaisiksi.\n\nPaimenkoiralta, joka vartioi ja ajaa laumaa, näytti nuorukainen\nsukukuntain päämiehistä, jotka viittailivat hänelle suostumuksen\nosoituksiaan, missä hän ilmeni, ja kun hän vaeltavain joukkojen läpi\noli tunkeutunut ja taistellut voitollisesti myrskyä vastaan, toi\nitätuuli ikäänkuin palkaksi hänelle omituisen huudon, sillä jota\nlähemmäksi hän tuli sen alkuperää, sitä äänekkäämmin se kaikui,\nsitä varmemmin kuuli hän, että se oli raikuva riemun- ja ilonhuuto,\nensimäinen, mikä pitkään aikaan oli kuulunut heprealaisten rinnasta.\n\nSe virkisti nuorukaista niinkuin virvoittava juoma pitkän janon\nperästä, eikä hän voinut hillitä itseään, vaan riemuitsi äänekkäästi ja\nhuusi ihastuneena toisille: \"pelastettu, pelastettu!\"\n\nJo oli kaksi sukukuntaa astunut lahdelman itäiselle rannalle ja heistä\nkohosi tuo riemunhuuto ilmoille, mikä yhteydessä rannalla olevista\nsuurista tervatynnyreistä nousevan liekin kanssa oli elähdyttävä\nlähestyvien rohkeutta ja uupuneita voimia. Valkean valossa näki hän\nmyös Moseksen majesteetillisen vartalon eräällä kukkulalla rannalla ja\nhuomasi, kuinka hän ojensi sauvansa merelle ja tämä kuva painui häneen\nniinkuin jokaiseenkin vaeltajaan, suurimpaan ja pienimpään, syvempään\nkuin kaikki muut ja lisäsi valtavasti hänen sydämensä luottamusta.\nOlihan tämä mies korkeimman uskottu ja niin kauvan kuin hän nosti\nsauvaansa, olivat laineet ikäänkuin lumotut ja palvelijansa kautta\nkielsi Jumala niitä palajamasta.\n\nKaikkivaltiaan puoleen ei tarvinnut hänen, Efraimin, enään kääntyä; --\nse oli tuon jalon, suuren miehen kädessä, mutta kuitenkin oli hänen\ntästälähin täyttäminen omaa vähäistä velvollisuuttaan pitää silmällä\njokaisen pääsemistä eteenpäin.\n\nAina spitaalisten ja savuastioita heiluttavien poikain luo riensi\nEfraim vaeltajatulvaa vastaan takaisin huutaen jokaiselle osastolle:\n\"Pelastetut! Pelastetut! Päämaalissa! Moseksen sauva hillitsee\nlaineet! Jo ovat monet päässeet rantaan. Kiittäkäät Herraa! Eteenpäin,\nettä tekin voisitte yhtyä riemuun! Kiinnittäkäät silmänne molempaan\npunaiseen valkeaan! Pelastetut ovat sytyttäneet ne! Niiden välillä\nseisoo Herran palvelija ja nostaa sauvansa!\"\n\nSitten painoi hän taas, polvistuen kostealle hiekalle, korvansa maahan,\nja nyt kuuli hän selvästi ja läheltä pyöräin ratinaa ja kovaa kavion\nkopsetta.\n\nMutta tuossa vielä kuulustellessaan vaikeni tämä melu vähitellen, eikä\nhän kuullut enään muuta kuin riehuvaa myrskyn ulvomista ja vaahtoisain\nlaineitten pauhua tai yksinäistä huutoa, minkä itätuuli tänne toi.\n\nVaunut olivat saapuneet lahdelman kuiville paikoille ja viivyttelivät\nhyvän aikaa, ennenkuin ne pitkittivät kulkuaan tällä vaarallisella\ntiellä; mutta äkkiä kajahti egyptiläinen sotahuuto ja pyöräin ratina\nkuului uudelleen! Hitaammin entistään lähestyi se, -- mutta kuitenkin\nnopeammin kuin kansa jaksoi vaeltaa.\n\nEgyptiläisillekin oli tie laineista vapaa; mutta kunhan hänen\nkansalaisensa pääsivät vähänkin edelle, niin ei tarvinnut hänen enään\npeljätä tulevaisuutta; sillä pelastetut voivat yön aikana hajaantua\nerämaan vuoriin ja kätkeytyä paikkoihin, joihin eivät mitkään vaunut\neikä hevoset voineet heitä seurata. Moses tunsi tämän maan, jossa\nhän niin kauvan oli pakolaisena oleskellut; kysymys oli ainoasti\nvihollisen lähestymisen ilmoittamisesta hänelle. Sentähden uskoi\nEfraim tämän sanoman eräälle leikkitoverilleen Benjaminin suvusta eikä\nhänellä ollut enään liian pitkältä pelastavaan rantaan. Itse jäi hän\njälelle tarkastellakseen vielä lähestyvää sotajoukkoa, sillä jo kuuli\nhän, kumartumattaan ja kuulustelemattaan ja huolimatta myrskystä,\nmikä häntä vastaan pauhusi, pyöräin ratinaa ja hevosten hirnumista.\nMutta spitaaliset, joiden korviin se niinikään kuului, vaikeroivat ja\nvalittivat ja näkivät itsensä jo maahan viskatuiksi, yli ajetuiksi tai\nsysätyiksi kylmään vesihautaan, sillä tie oli käynyt kapeammaksi ja\nmeri näkyi nyt täydellä todella tahtovan voittaa takaisin kadotettua\nalaansa.\n\nIhmiset ja karja eivät enään voineet kulkea eteenpäin niin laajoissa\nriveissä kuin ennen, ja rientäväin joukkojen kokoontuessa yhteen\nsupistuivat he pitkiin jonoihin ja kallis aika meni hukkaan. Oikealla\npuolella olevat kahlasivat eteenpäin tunkevan veden läpitse --\nKopeasti, hätäisesti, sillä jo kuului kaukaa egyptiläisten johtajain\nkomennushuutoja.\n\nMutta viholliset olivat arvattavasti tulleet pidätetyiksi ja Efraim\nhuomasi pian syyn vastustajain vähempään nopeuteen, sillä tie kävi\naina pehmeämmäksi ja sotavaunujen kapeat pyörät leikkasivat varmaankin\nsyvältä siihen ja ehkäpä vaipuivat aina akseliaan myöten liejuun.\n\nPimeän turvissa hiipi hän vainoojia niin lähelle kuin mahdollista\nja kuuli milloin kirouksen, milloin julman käskyn viljellä ruoskaa\nvoimallisemmin; mutta vihdoin kuuli hän selvästi, kuinka eräs johtaja\nhuusi vieruskumppanilleen: \"Kirottua mielettömyyttä! Olisivatpa\nvain antaneet meidän lähteä ennen puoltapäivää eikä odottaa kunnes\nennustusmerkkejä tutkittiin ja kaikella juhlallisuudella asetettiin\nAnno Baïn sijaan, niin olisi työ ollut helppoa ja me olisimme\nvanginneet heidät niinkuin lintuparven! Onpa ylimmäinen pappi muulloin\nollut urhoollinen taistelussa ja nyt jättää hän johdon kädestään, koska\nmuka kuoleva vaimo liikuttaa hänen sydäntään!\"\n\n\"Siptah'n äiti!\" keskeytti toinen hänen puhettaan. \"Ja kuitenkaan\nei olisi kaksikymmentä prinsessaa pitänyt saada vieroittaa häntä\nvelvollisuudestaan. Jos hän olisi jäänyt, niin emme olisi tarvinneet\nruoskia hevosia kuoliaaksi, ja sitä vielä aikana, jolloin kukin\njärkevä johtaja antaa väkensä levähtää leirinuotioin, ehtooaterian ja\nlautapelin ääressä. Hevosille, Heter! Ne juuttuvat jälleen santaan!\"\n\nSitten kohosi ensimäisten vaunujen takana kova huuto ja Efraim kuuli,\nkuinka eräs toinen ääni huusi; \"Eteenpäin, vaikkahan menisi hevosilta\nhenkikin!\"\n\n\"Jos kääntyminen vielä olisi mahdollinen\", lausui taas\nvaunutaistelijain ylimmäinen johtaja, eräs kuninkaan sukulainen, joka\najoi kaikkien edellä, \"niin antaisin kääntää. Mutta kun nyt näin on,\nniin on se juuri samantekevä. Siis eteenpäin, maksoi mitä maksoi! Me\nolemme aivan heidän kantapäillään! -- Pidäs, pidäs! Kirottu, pistävä\nsavu! Mutta odottakaat, te koirat! Kunhan tie leviää, niin ajamme\nteidät poikin ja pitkin ja jokaisesta, jonka säästän, lyhentäkööt\nJumalat minulta yhden elonpäivän! Jälleen on soihtu sammunut! Ei\nnäe kättäkään silmäin edessä! Tällaisena hetkenä kantaa ennemmin\nkerjäläiskeppiä kuin komentosauvaa!\"\n\n\"Ja kaulan ympäri pyövelinnaru kultaisten vitjain sijasta!\" sadatteli\neräs toinen! \"Kunhan vain kuu jälleen näkyisi! Koska ennustajat\nsanoivat, että se tulisi täydessä valossaan loistamaan ehtoosta aamuun\nsaakka, niin neuvoin minä myöhäisessä lähdössä tekemään yön päiväksi!\nOlisipa vain kirkkaampi --\"\n\nMutta tämä lause jäi päättämättä, sillä tuulenpuuska, mikä karkasi\nniinkuin peto Baal-Zephon vuoren koillisista rotkoista, syöksähti\nvaeltajien päälle ja korkea laine huuhtoi Efraimin yltäyleensä.\n\nPärskyen heitti hän hiukset taaksensa ja kuivasi silmiään, mutta hänen\ntakanaan kuului surkeita hätähuutoja egyptiläisten miesten rinnoista,\nsillä sama laine, mikä hänet oli tavannut, viskasi etumaiset vaunut\nmereen.\n\nSilloin rupesi nuorukainen pelkäämään omaistensa vuoksi, ja hänen\nrientäessään eteenpäin yhtyäkseen jälleen heihin valaisi leimahtava\nsalama lahdelman, Baal-Zephon vuoren ja koko ympäristön. Vielä antoi\nukkonen kauvan aikaa odottaa itseään, mutta pian tuli raju-ilma\nlähemmäksi ja vihdoin eivät salamat enään leimahdelleet säihkyvinä\nnuolina, vaan muodottomina tulimöhkäleinä pimeän läpitse, ja ennenkuin\nne sammuivat, kuului ukkosen huumauttava räiske, jonka kauhea jyrinä\nkaikui kivisen vuoren kovista, paljaista kallion seinämistä ja syvissä,\njymisevissä ääniaalloissa etääntyi lahdelman päähän ja rantaan saakka.\n\nLaajasti ja laveasti valaisi loistava valo merta ja maata, ihmisiä\nja eläimiä, kun nuo turmiota tuottavat pilvet uudelleen lankesivat\nja meren laineet ja ilma muuttuivat tulikiven karvaisiksi, joiden\nhohteessa kirkas salamanvalo väreili ja liekehti niinkuin viheriän\nkeltaisen lasiseinän läpi.\n\nNyt luuli Efraim huomaavansa, että nuo synkimmät raju-ilman pilvet\ntulivat etelästä eikä pohjasta; mutta sitten näytti hänelle salamain\nloiste, että täällä hänen takanaan eräät vauhkot valjakot karkasivat\nmereen, tuolla toiset vaunut syöksähtivät toisten yli, ja että\nuseammat ajopelit ajoivat kiinni toisiinsa niiden turmioksi, joita he\nkuljettivat ja esteeksi toisten kululle.\n\nKuitenkin riensi vihollinen eteenpäin ja välimatka, mikä eroitti\npakenijat vainoojista, ei enentynyt. Mutta epäjärjestys oli tullut\nniin suureksi viimemainituissa, että sotilasten hätähuuto ja johtajien\nkehoittavat ja äänekkäät huudot kuuluivat selvästi, niinpian kuin\nukkosen iskujen hirvittävä räiske vaikeni.\n\nMutta niin mustat kuin ukkospilvet olivatkin eteläisellä taivaan\nrannalla, niin hirveästi kuin rajuilma riehuikin, pidätti kuitenkin\npimitetty taivas vetensä, ja mikä vaeltajia kasteli, ei ollut pilvien\nmärkyys, vaan meri, jonka laineet kohosivat kohoamistaan ja yhä\nuseammin nuoleskelivat lahdelman kuivaa pohjaa.\n\nKapenemistaan kapeni tie ja siten myöskin matkueen pää.\n\nKuitenkin osoittivat tervatynnyreistä yhä nousevat liekit pelastavan\npäämaalin hätääntyneille ja muistuttivat Moseksesta ja Jumalan hänelle\nlahjoittamasta sauvasta. Jokainen askel vei vaeltajat lähemmäksi häntä.\n\nNyt ilmaisi korkea riemuhuuto, että Benjaminkin sukukunta oli\nrantaan saapunut, mutta se oli vihdoin, vain kahlaten ja vaahtoisien\nhyökylaineitten läpikastamana, päässyt perille. Sanomatonta\nponnistusta oli vaatinut nautaeläinten pelastaminen hyökylaineista,\nkuormavaunujen kuljettaminen eteenpäin ja karjan koossa pitäminen;\nmutta nyt olivat ihmiset ja eläimet turvassa rannalla. Kysymys oli\nenään vain muukalaisten ja spitaalisten auttamisesta. Näillä ei ollut\nomia karjalaumoja, mutta edellisillä sitä useampia. Ja rajuilma täytti\nvilla- ja sarvikarjan sellaisella kauhulla, ettei se tahtonut kahlata\nveden lävitse, mikä jo jalankorkuiselta peitti tien. Silloin riensi\nEfraim maihin, huusi paimenille rannalla seuraamaan häntä ja hänen\njohtonsa alla auttivat he karjalaumoja ajamaan eteenpäin.\n\nSe onnistuikin ja muukalaiset astuivat, ukkosen ja salaman kestäessä,\nkorkeain huutojen tervehtiminä, aina viimeiseen mieheen ja viimeiseen\nkarjaan saakka rannalle.\n\nSpitaalisten täytyi polviin saakka, jopa vyötäisiinkin, kahlata veden\nläpi ja ennenkuin he vielä pääsivät maihin, avautuivat taivaan sulut ja\nsade tulvi virroissa heidän päälleen alas. Mutta hekin pääsivät perille\nja vaikka moni äiti, joka kauvan oli kantanut lastaan käsivarrellaan\ntai hartioillaan, vaipui polvilleen rannalla, vaikka monikin näistä\nonnettomista, jotka yhdessä vahvempien kärsimystoverien kanssa olivat\nvetäneet kärryjä pehmeää pohjaa myöten tai kahlaten kantaneet paarit\nveden läpi, tunsivat rumennetun päänsä kuumeesta hehkuvan, niin\npääsivät he kuitenkin turmiota pakoon.\n\nNiiden palmujen toisella puolen, jotka viheriöivät muutamien lähteitten\nreunalla, eräällä mäentöyryllä, ei kaukana rannasta, piti heidän\nvartooman mitä tapahtuisi. Mutta toiset vietiin edemmäksi maalle,\nalkaakseen annetulla merkillä vaellustaan kaakkoa kohti vuoristoon,\njonka epäystävällisen kivisen seudun kautta järjestetty sotajoukko ja\nsotavaunut ainoastaan vaikeudella pääsivät kulkemaan.\n\nHur oli koonnut paimenensa ympärilleen ja he seisoivat valmiina\nkeihäillä, lingoilla ja lyhyillä miekoilla hyökkäämään vihollisten\npäälle, jotka uskaltaisivat astua mantereelle. Hevonen ja mies oli\ntapettava ja rattaista oli muodostettava korkea muuri sulkemaan tien\ntakaa-ajavilta egyptiläisiltä.\n\nTervatynnyrit rannalla korjattiin ja suojeltiin niin tarkasti, ettei\nvirtaileva sade eikä myrsky niitä sammuttanut. Niiden tuli valaista\npaimenia, joiden oli karkaaminen vaunutaistelijain kimppuun ja vanha\nNun, Hur ja Efraim seisoivat heidän etunenässään.\n\nMutta turhaan odotettiin vainoojia, ja kun nuorukainen kaikkein\nensiksi tervanuotion valossa huomasi, että tie, jota pelastetut olivat\nkulkeneet, oli meren leveän pinnan kaltainen ja että savu puhalsi\npohjaan eikä lounaasen, vuoti -- se oli ensimäisen aamuvartion aikana\n-- hänen kiitosta ja iloa tulvivasta rinnastaan riemuhuuto: \"Katsokaat\nterva-astioita! Tuuli on kääntynyt! Nyt ajaa se meren pohjoiseen.\nFaraon sotajoukon nielevät laineet!\"\n\nSilloin vallitsi vähän aikaa hiljaisuus pelastettujen joukossa; mutta\näkkiä huusi Nun korkealla äänellä: \"Hän on oikein nähnyt, lapset! Mitä\nolemme me, ihmiset! Herra, Herra! Ankarasti ja peljättävästi käyt sinä\ntuomiolle vihollistesi kanssa!\"\n\nTässä keskeytti hänet kova huuto; sillä lähteillä, missä Moses\nväsyneenä nojasi erästä palmua vasten ja Aaron oleskeli muutamien\ntoisten kanssa, oltiin myöskin samaa huomattu kuin Efraimkin -- ja\nsuusta suuhun kulki tuo iloinen, kauhea, uskomaton ja kuitenkin\ntodenperäinen ja silmänräpäyksestä toiseen vahvemmaksi vakuutettu tieto.\n\nMoni silmä tähtäsi ylös ja siellä kulkivat mustat pilvet pohjaan päin\nja yhä aina pohjaan.\n\nRankkasade hiljeni; mutta salaman ja ukkosen sijasta huomattiin vain\nvielä valon vilahduksia niemekkeen ja pohjan kaukaisen meren yli ja\netelässä kirkastui taivas.\n\nVihdoin pilkistihe laskeuva kuu harmaista pilvenhattarista esiin ja\nsen rauhallinen valo hopeoitsi Baal-Zephonin korkeuksia ja lahden\nrannikkoa, jota nyt pauhaavat laineet jälleen peittivät.\n\nRiehuva ja vinkuva myrsky muuttui aamutuulen hiljaiseksi löyhäykseksi,\njoka tuli etelästä, ja meri, joka mylvivän pedon kaltaisena oli syössyt\nkallioille, lepäsi nyt huo'aten ja murtunein voimin vuoren kivisellä\njuurella.\n\nNiin monien ruumisten yli levitti meri vielä vähän aikaa synkän\npaaripeiton ja kalpeneva kuu piti ennen poismenoaan huolta siitä että\nkuninkaan ja niin monen suuren miehen kostea leposija ei puuttuisi\nkallista koristusta, sillä sen sateet valuivat yli merenpinnan ja\nreunustivat sen peittoa yltäyleensä kalliilla koristuksilla säihkyvistä\ntimanteista hopeisissa kutouksissa.\n\nSill'aikaa kun taivas idässä kirkastui ja pukeutui aamuruskon hehkuvaan\nloistoon, oli leiri järjestynyt; kuitenkin oli ainoastaan vähän aikaa\npikaista ateriaa varten; sillä hieman jälkeen auringon nousun kutsui\nkumajava vaskirumpu vaeltavan kansan kokoon ja kohta kun se oli\nlähteillä koolla, heilahutti Mirjam tamburinia, täristeli sen laidassa\nolevia tiukusia ja löi sen nahkaan niin, että se soi ja kumisi kauvaksi\nja hänen kevein jaloin eteenpäin astuessa seurasivat häntä vaimot ja\ntytöt pyörötanssin rytmisessä tahdissa ja Mirjam lauloi:\n\nLaulaa tahdon Jehovalle; -- sillä hän on suuri; hevoset ja vaunut\nsyöksi hän mereen!\n\nYlistäköön lauluni Jehovaa; sillä hän oli pelastukseni; -- hän on\nJumalani -- ja häntä tahdon ylistää!\n\nHän, joka isäini Jumala on -- häntä lauluni ylentäköön!\n\nFaraon vaunut ja hänen voimansa syöksi hän mereen --\nvaunutaistelijainsa kukka ruokomeressä lakastui.\n\nYli heidän levisi meren virta -- ja niinkuin kivet vajosivat he\nsyvyyteen.\n\nSinun oikeasi, Jehova, jonka voima ja ylevyys suuri on, -- sinun oikea\nkätesi viholliset ruhjoi.\n\nKukistat kunniallasi ne, jotka vastaasi nousevat -- ja vihasi, jonka\nirkilasket heitä vastaan, kuluttaa heidät niinkuin tuli pellon sängen.\n\nVeteen kun puhalsit, kohosivat he ylös -- tulvat nousivat ja virrat\nmereen valuivat.\n\nVihollinen huusi: \"Minä vainoon heitä, minä saavutan heitä, me ja'amme\nsaaliin -- rohkeuteni minä heissä vilvoitan -- ja käteni heidät on\nkukistava:\n\n\"Mutta sinä puhalsit mereen, laineet loiskivat heidän ylitsensä -- ja\nniinkuin lyijy vajosivat voimallisiin vesiin.\n\n\"Kuka on kaltaisesi jumalien seassa, Jehovah?\n\n\"Kuka heistä olisi niin kunniallinen ja pyhä kuin sinä -- peljättävä\nkunniassa ja ihmeitä tekevä!\n\n\"Armollasi johdatat kansaasi, jonka sinä pelastat -- ja voimallasi viet\nsinä sen pyhään asuntoosi.\"\n\nVaimot ja miehet yhtyivät lauluun, kun hän kertoi säkeen: \"Laulaa\ntahdon Jehovalle, sillä hän on suuri; -- hevoset ja vaunut syöksi hän\nmereen!\"\n\nTämä laulu ja tämä juhlahetki jäi heprealaisille unohtumattomaksi\nja kukin oli täynnä Jumalastaan ja toivoi iloisena ja kiitollisena\nparempia, onnellisempia päiviä.\n\n\n\n\n23 Luku.\n\n\nYlistyslaulu oli kaikunut, mutta vaikka raju-ilma oli jo kauvan sitte\nlakannut raivoamasta, peitti kuitenkin harmaa sumu aamutaivaan, jota\naamurusko ihanasti oli kaunistanut, ja lounaasta puhalteli yhä vielä\nväkevä tuuli, joka liikutti merta sekä ravisteli ja heilutteli palmujen\nlatvoja lähteitten luona.\n\nPelastettu kansa oli korkeimmalle antanut kunnian ja kylmäkiskoisin\nja vastahakoisinkin oli yhtynyt Mirjamin ylistyslauluun; mutta kun\npyörötanssi oli lähestynyt merta, olisi moni mielellään jättänyt tuon\njärjestetyn rivin rientääkseen rannalle, missä oli paljon houkuttelevaa.\n\nNyt oli satoja ihmisiä mennyt rantaan, missä laineet jalomielisten\nrosvojen kaltaisina antoivat takaisin ja laskivat rannalle, mitä he\ntänä yönä olivat ryöstäneet.\n\nEipä edes vaimotkaan antaneet tuulen pidättää itseään; sillä\nihmissydämen voimallisimmat vietit, ahneus ja kostonhimo, vetivät heitä\nrantaan.\n\nSiellä ilmestyi joka silmänräpäys jotakin uutta, mikä herätti himoa;\nsillä täällä lepäsi erään sotilaan ruumis, tuolla hänen särkyneet\nvaununsa hiekassa. Jos hän oli mahtimies, niin riistettiin häneltä\nhopeaiset tai kultaiset koristuksensa ja hänen vyötäisiltään\notettiin lyhyt miekka tai sotatappara. Alempiarvoiset heprealais- ja\nmuukalais-miehet ja vaimot, orjat ja orjattaret ryöstivät ruumiilta\njalometalliset soljet ja renkaat tai väänsivät hukkuneilta sormukset\npaisuneista sormista.\n\nKorpit, jotka olivat seuranneet vaeltavaa kansaa ja myrskyn aikana\nolivat kadonneet, olivat jälleen ilmestyneet ja taistelivat vaakuen\ntuulta vastaan, puolustaakseen kumminkin paikkansa saaliissa, johonka\nhaistin heitä veti.\n\nMutta ahnaammaksi kuin he osoittautui roskaväki ja missä meri oli\nlähettänyt kalliin koristuksen maihin, syntyi kauhea huuto ja riehuva\nriita. Johtajat pysyivät hiljaa, sillä kansalla, ajattelivat he, oli\noikeus tähän saaliisen ja kun joku aikoi estää raakaa ahneutta, ei\nhänestä välitetty.\n\nMitä egyptiläiset viimeisinä hetkinä olivat heille matkaansaattaneet,\noli ollut niin kauheata, ettei tullut paraimpienkaan mieleen hillitä\nkostonhimoa. Jopa arvokkaat, harmaapartaiset miehetkin sekä vaimot\nja äidit, joiden ulkonäkö ilmaisi lempeyttä, sysäsivät onnettomia\ntakaisin, joiden oli onnistunut taisteluvaunujen jäännöksillä tai\ntavararattailla pelastua rantaan. Paimen- ja matkasauvoilla, veitsillä\nja kirveillä pakottivat he muutamia, kivenheitoilla ja sadatuksilla\ntoisia luopumaan pelastavasta puunkappaleesta ja niitä harvoja, jotka\nkuitenkin olivat päässeet maihin, ajoivat raivoisat joukot mereen\ntakaisin, mikä turhaan oli heitä armahtanut.\n\nViha oli niin suuri ja kosto niin pyhä velvollisuus, ettei kukaan\najatellut sitä kunnioitusta, myötätuntoisuutta ja sääliväisyyttä, mikä\nonnettomuudelle on osoitettava eikä sanaakaan kuulunut, mikä olisi\nkehoittanut jalomielisyyteen ja armahtavaisuuteen tai muistuttanut\nhyödystä, minkä pelastettu, sodassa vangittuna orjana, lunastusrahalla\nlupasi antaa.\n\n\"Kuolema periviholliselle!\" \"Turmio heille!\" -- \"Hukkukoot!\" --\n\"Heittäkäät heidät kaloille ruoaksi!\" -- \"Te olette ajaneet meidät\nlapsinemme mereen, takaisin suolaveteen!\" -- Sellaisia huutoja kuului\nkaikkialla ilman kenenkään estämättä, eipä edes Mirjam eikä Efraimkaan\nsitä tehnyt, jotka samoin olivat menneet rannalle, katsellakseen siellä\nnähtävää näytelmää.\n\nNeidosta oli tullut Hur'in puoliso ja avioliitto oli tuskin vähääkään\nmuuttanut hänen olentoaan ja toimiaan. Kansan kohtalo ja seurustelu sen\nJumalan kanssa, jonka profetaksi hän itsensä tunsi, olivat vieläkin\nhänestä korkeimmat asiat ja nyt kun oli toteutunut, mitä hän oli\nrukoillut ja toivonut, nyt kun hän pyrintönsä ensimäisessä suuressa\nmenestyksessä oli laulussaan ilmituonut uskovaisen tunteet, nyt kun hän\nvihdoin, kiitollisen joukon johtajattarena, oli laulaen astunut sen\nedellä, luuli hän saavuttaneensa olemuksensa ihanteen.\n\nEfraim oli jälleen ensimäiseksi muistuttanut häntä Hoseasta, ja\npuhuessaan hänen kanssansa vangista, esiintyi Mirjam ylpeänä kuin\nkuningatar ja vastasi kansan tervehdyksiin majesteetillisella\narvokkaisuudella. Hänen silmänsä loistivat onnellisuudesta ja\nhänen kasvonsa saivat ainoasti silmänräpäykseksi säälin näön, kun\nkotiinpalajanut kertoi enonsa kanssa kärsityistä raskaimmista\nkohtaloista. Tosin muisti hän vielä rakastamaansa miestä, mutta hän ei\nollut enään tarpeellinen hänen pyrintönsä korkeille tarkoituksille.\n\nEfraim oli juuri kertonut tuosta ihanasta egyptiläisestä naisesta,\njoka oli suosinut hänen enoansa ja jonka esirukouksesta oli vangeilta\nkahleet otettu, kun kova melu kuului eräästä paikasta rannalla, missä\npaljon kansaa oli koossa. Raivoisaan ulvomiseen hämmentyi ilonhuutoja\nja se arvelu oli lähellä, että meri oli tuolla maihin tuonut jotakin\nerittäin kallista.\n\nSilloin houkutteli uteliaisuus molemmat rantaan ja koska Mirjamin\nkorkea arvo vaati kansan väistymään, saattoivat he pian huomata suurien\npyörättömäin matkavaunujen korin sekä sen surkuteltavan sisällyksen.\nPalttinainen etusuojus, joka sitä oli peittänyt, oli murtunut ja sen\npohjalla nähtiin kaksi vanhempaa egyptiläistä naista, mutta kolmas\nnuorempi nainen nojasi näiden harvinaisten venheeksi muuttuneiden\najopelien takaseinää vasten. Edelliset makasivat kuolleina niiden\npohjaa peittävässä vedessä ja muutamat heprealaiset naiset olivat\naikeessa riistää kalliit kultakoristeet ylhäisemmän ruumiin kaulasta ja\nkäsivarsilta. Nuoremmassa näkyi, ihmeellistä kyllä, vähän elonmerkkiä\nja nyt ojensi hän heprealaisille naisille kalliit koristeensa. Hänen\nkalpeat huulensa ja hienot, puoleksi jäykistyneet kätensä vapisivat, ja\nhiljaisella soinnukkaalla äänellä lupasi hän noille naisrosvoille antaa\nkaikki ja maksaa suuret lunnaat, jos he häntä säästäisivät. Olihan\nhän vielä niin nuori ja hän oli eräälle heprealaisellekin osoittanut\nhyvyyttä, -- kunhan he vain kuulisivat häntä.\n\nTämä rukous kuului niin liikuttavalta, mutta kuitenkin keskeytti sitä\nuseasti sadatukset ja uhkaukset, niin että ainoasti harvat saattoivat\nsitä kuulla. Hän kirkasi kovasti, sillä eräs raaka vaimo riisti\nkultakäärmeen hänen korvastaan, juuri kuin Mirjam ja Efraim saapuivat\nrantaan.\n\nNiinkuin puukonpisto tapasi egyptiläisnaisen hätähuuto nuorukaisen\nsydäntä ja veri pakeni hänen poskistaan, kun hän tunsi Kasanan.\n\nRuumiit hänen vieressään olivat hänen imettäjänsä ja ylimmäisen papin\nBaïn puolison.\n\nTuskin voiden hillitä itseänsä sysäsi Efraim syrjään miehet, jotka\neroittivat hänet tuosta ahdistetusta vaimosta, riensi vaunujen\njäännöksille, juoksi hiekkakummulle, jonka juurelle alus oli\nrikkoutunut ja huusi posket hehkuvina kiivaassa mielenliikutuksessa:\n\n\"Takaisin! Onneton se, joka häneen koskee!\"\n\nMutta jo oli muudan heprealaisnainen, tiilintekijän vaimo, jolta\nlapsi oli kauheissa vavahduksissa kuollut matkalla meren läpitse,\ntempaissut puukon Kasanan vyötäisiltä ja työntänyt sen hänen selkäänsä\npilkallisella huudolla: \"Tuossa sinulle, pienen Ruth'ini takia!\"\nSitten kohotti hän tuota vähäistä veristä asetta uuteen iskuun; mutta\nennenkuin hän toistamiseen tapasi vihollisensa, syöksi Efraim hänen ja\nhänen uhrinsa väliin ja väänsi puukon hänen käsistään. Sitten asettui\nhän haavoitetun eteen, heilutti asetta ja huusi kovasti uhaten: \"Joka\nhäneen koskee, te murhaajat ja rosvot, sen veri sekoittuu tämän vaimon\nveren kanssa yhteen!\" Samalla heittäytyi hän haavoitetun verisen\nruumiin eteen alas ja huomattuaan hänen olevan tajutonna, otti hän\nhänet käsivarrelleen ja kantoi hänet Mirjamin luo.\n\nMuutaman silmänräpäyksen sallivat nuo hämmentyneet rosvoojat hänen\nolla, mutta ennenkuin hän oli saavuttanut päämaalinsa, kuului\nyltympäri: \"Kostoa, kostoa! -- Meille, jotka olemme vaimon löytäneet,\nmeille yksin kuuluu saalis!\" -- \"Kuinka uskaltaa tuo rohkea\nefraimilainen haukkua meitä rosvoiksi ja murhaajiksi?\" -- \"Missä sopii\negyptiläistä verta vuodattaa, siellä pitää se vuotaman!\" -- \"Niinkuin\nHerra meidän Jumalamme, niin emme mekään säästä ketään vihollista!\" --\n\"Hänen kimppuunsa!\" -- \"Temmatkaa tyttö häneltä!\"\n\nMutta nuorukainen ei välittänyt näistä vihan purkauksista, kunnes\nhän oli pannut Kasanan pään Mirjamin syliin, joka oli sijoittunut\nläheisimmälle hiekkakummulle ja kun kapinallinen joukko, vaimot miesten\nedellä, tunkeutui hänen päälleen, heilutti hän jälleen puukkoa ja\nhuusi: \"Takaisin sanon vielä kerran! Joka täällä on Efraimin ja Judan\nsukukunnista, hän astukoon minun ja Mirjamin, hänen päällikkönsä\npuolison luo! Oikein niin, veljet, ja voi sitä, joka häneen koskee!\nKostoako te huudatte? Ettekö sitä vielä ole saanut tuon hirviön kautta,\njoka tämän kurjan turvattoman on murhannut? Uhrinne koristeitako te\npyydätte? Hyvä, hyvä; ne kuuluvat teille ja minä annan teille omanikin\nlisäksi, jos te Hurin puolisolle jätätte huolenpidon tästä kuolevasta!\"\n\nNäin sanottuaan kumartui hän Kasanan yli, otti häneltä vielä soljet\nja sormukset, mitkä hänellä oli, ja antoi ne noihin pyytäviin käsiin,\njotka olivat niiden perään ojennetut. Vihdoin riisti hän leveän,\nkultaisen renkaan käsivarrestaan, piti sitä ylhäällä ja huusi: \"Tässä\non luvattu käsiraha! Jos te tyynesti peräännytte ja jätätte Mirjamille\ntämän vaimon, niin annan minä teille kultaa ja te saatte keskenänne sen\njakaa. Haluatteko te enemmän verta, niin tulkaat tänne; mutta renkaan\npidän itse!\"\n\nNämät sanat eivät olleet vaikuttamatta. Raivoisat vaimot katselivat\nmilloin raskasta, leveää, kultaista rengasta, milloin kaunista\nnuorukaista ja Judan ja Efraimin miehet katselivat kysyvästi toinen\ntoisensa kasvoihin; mutta vihdoin huusi erään vieraan porvarin vaimo:\n\"Antakaat kulta tänne, niin annamme hienolle päämiehen pojalle verisen\nlemmityn\"!\n\nTähän päätökseen yhtyivät toisetkin ja vaikka tiilintekijän vihastunut\nvaimo, joka lapsensa kostajana luuli tehneensä Jumalalle palveluksen,\nmutta mainittiinkin murhaajaksi, häpäisi nuorukaista raa'oilla\nkäytöksillä, tunki kansanjoukko hänet rantaan, missä hän toivoi\nlöytävänsä uuden saaliin.\n\nTämän uhkaavan keskustelun kestäessä oli Mirjam pelottomana ja\ntaitavalla kädellä tutkinut ja sitonut Kasanan haavan. Puukko, minkä\nprinssi Siptah pilallaan oli lahjoittanut kauniille lemmikilleen, ettei\nhän aseetonna sotaan menisi, oli hänen hartiainsa alle iskenyt syvän\nhaavan ja verta oli vuotanut niin runsaasti, että hänen elonsa heikko\nliekki uhkasi joka silmänräpäys sammua.\n\nMutta hän eli vielä ja sentähden kannettiin hän Nunin telttaan, mikä\npikemmin oli saavutettavissa.\n\nTuo vanha suvunpäällikkö oli juuri aseilla varustanut ne paimenet ja\nnuorukaiset, jotka Efraim oli kutsunut kokoon vapauttaakseen vangittua\npoikaansa ja luvannut liittyä heihin, kun tuo surullinen kulkue\nlähestyi häntä.\n\nNiinkuin Kasana kunnioitti tuota kunnon ukkoa, niin oli tämäkin monta\nvuotta sitten pitänyt eversti Hornechtin suloisesta tyttärestä.\n\nKoskaan ei ollut Kasana kohdannut häntä tervehdyksellään häntä\nilahduttamatta, johonka Nun aina oli vastannut hyvillä sanoilla\nniinkuin: \"Herra siunatkoon sinua, lapseni!\" taikka: \"Ihana hetki,\njolloin vanhusta kohtasi jotakin niin suloista!\" Monta vuotta sitten --\nhän oli silloin vielä ollut kaunistettu lasten kiharoilla -- oli ukko\nlähettänyt hänelle lampaankin, erittäin hienolla lumivalkealla villalla\nvaihdettuaan tytön isältä jyviä mainion rotuisille nautaeläimille,\n-- ja mitä hänen poikansa oli kertonut hänelle Kasanasta, oli vielä\nenemmän enentänyt hänen mieltymystään häneen.\n\nHän näki hänessä kaikkein haluttavimman koko Taniksessa kasvavasta\nnuorisosta, ja jos hän olisi ollut heprealaisten vanhempain lapsi olisi\nhän ollut iloinen saadessaan yhdistää hänet poikansa kanssa.\n\nTavatessaan tuon rakastetun lapsen sellaisessa tilassa vaikutti se\nukossa sellaisen sydämen kivun, että kirkkaita kyyneleitä valui\nhänen lumivalkealle parralleen ja hänen äänensä vapisi, kun hän,\ntervehtäessään häntä, huomasi verisen siteen hänen olkapäällään.\n\nSittenkuin hän oli asetettu hänen vuoteelleen, oli Nun antanut oman\nlääkearkkunsa lääkitsemistaitoa osaavalle naisprofeetalle. Mirjam\npyysi nyt miesten jättämään hänet yksin sairaan kanssa ja kun hän\njälleen kutsui heidät telttaan, oli hän vahvistanut tuota kovasti\nhaavoitettua lääkkeillä ja sitonut häntä huolellisemmasti, kuin hän\nennen saattoikaan.\n\nJärjestämättömillä hiuksilla, verestä puhdistettuna, lepäsi hän tuossa\npuhtaat liinavaatteet allaan, niinkuin uneksiva, tuskin neidoksi\nkypsynyt lapsi.\n\nTosin hengitti hän vielä, mutta ei tahtonut poskiin eikä huuliin palata\nveri takaisin ja vasta sittenkuin hän toistamiseen oli ottanut juomaa,\njonka Mirjam hänelle oli sekoittanut, avasi hän silmänsä.\n\nHänen vuoteensa jalkapäässä seisoi ukko tyttärensä pojan kanssa ja\nmolemmat olisivat mielellään toisiltaan kysyneet, mistä se tuli, ettei\nkumpikaan voinut kyyneliään pidättää katsellessaan tuota muukalaista\nkasvoihin.\n\nTuo varmuus, mikä Efraimiin niin odottamatta oli tunkeutunut, että\nKasana olisi kehno ja uskoton, oli hänet kääntänyt pian hänestä pois\nja ajanut hänet hyvälle tielle, minkä hän oli jättänyt. Kuitenkin\noli hänessä pysynyt kätkössä, mitä hän hänen telttansa edessä oli\nkuullut, ja kun hän isoisälleen ja Mirjamille oli kertonut, että Kasana\nmyötätuntoisesti oli puolustanut vankeja ja molemmat olivat toivoneet\nenemmän hänestä kuulevansa, oli hänelle käynyt niinkuin isälle, joka on\nollut rakkaan pojan rikoksen todistajana ja jumalattomuudesta, jota hän\noli kuullut, ei päässyt sanaakaan hänen huuliltaan.\n\nNyt iloitsi hän vaikenemisestaan; sillä mitä hän olikaan nähnyt ja\nkuullut, niin ei ollut hän varmaankaan syypää mihinkään häpeälliseen\ntekoon!\n\nVanha Nun ei ollut koskaan lakannut pitämästä häntä tuona suloisena\nlapsena, jona hän oli oppinut häntä tuntemaan, silmäinsä viehätystä\nja sydämensä iloa. Sentähden silmäili hän hellällä huolella noita\ntuskallisia vävähdyksiä hänen kasvoissaan, ja kun hän vihdoin avasi\nsilmänsä, hymyili hän hänelle isällisellä sydämellisyydellä. Hän\ntunsikin oitis hänen ja Efraimin, sen huomasi hänen silmäyksestään,\nmutta heikkoutensa vuoksi ei hän voinut nyökäyttää heille. Kuitenkin\nilmaisivat hänen tunteelliset kasvonsa hämmästystä ja iloa, ja kun\nMirjam oli tarjonnut kolmannen kerran lääkkeitään ja kostuttanut hänen\notsaansa voimallisella nesteellä, katseli hän suurilla silmillään\ntoista toisen perään kasvoihin ja huomattuaan miesten surullisen\nkatsannon onnistui hänen kysyä hiljaa:\n\n\"Haava kirvelee -- ja kuolema... täytyykö minun jo kuolla?\"\n\nSilloin katsahti toinen toiseensa kysyvästi ja miehet olisivat\nmielellään salanneet häneltä tuon kauhean totuuden; mutta hän pitkitti:\n\"Oi antakaat minun se tietää! Voi, minä pyydän, sanokaat minulle\ntotuus!\" Ja Mirjam, joka polvistui hänen vuoteensa ääressä, rohkaisi\nnyt itsensä vastatakseen: \"Niin, sinä, nuori ihmisparka, haava on syvä,\nmutta mitä minä taidollani voin, sitä tahdon tehdä, pidentääkseni\nelämääsi niin kauvan kuin se on mahdollista.\"\n\nNämät sanat kaikuivat suopeilta ja sääliväisiltä ja kuitenkin näkyi\nnaisprofeetan hyvä ääni tehneen pahaa Kasanalle, sillä hänen suunsa\nvääntyi tuskasta Mirjamin puhuessa ja kun hän oli puheensa päättänyt,\nsulki sairas silmänsä ja suuret kyyneleet vuotivat pitkin hänen\nposkiansa.\n\nHänen ympärillään vallitsi syvä, tuskallinen hiljaisuus, kunnes hän\njälleen avasi silmänsä, ja vaivalloisesti silmäillessään Mirjamia kysyi\nhän hiljaa ja ikäänkuin kummastellen jotakin outoa: \"Sinä olet vaimo ja\nharjoitat kuitenkin lääketaitoa?\"\n\nSilloin vastasi toinen: \"Minun Jumalani on käskenyt minua pitämään\nhuolta kärsivistä kansassani.\"\n\nNyt alkoi kuolevan silmä levottomasti säihkyä ja äänekkäämmin kuin\nennen, jopa päättäväisyydellä, mikä hämmästytti toisia, lausui hän:\n\"Sinä olet Mirjam, se vaimo, joka kutsui Hosean luoksensa\", ja kun\ntoinen viipymättä ja itsetietoisesti vastasi: \"Sinä sanoit sen\",\npitkitti Kasana: \"Ja sinulla on omituinen, käskevä kauneus ja olet\ntietysti voimallinenkin! Hän totteli sinun huutoasi, ja sinä otit\nkuitenkin toisen!\"\n\nSilloin vastasi naisprofeetta toistamiseen, mutta kolkolla\nvakavuudella: \"Sinä sanoit sen!\" Mutta kuoleva sulki silmänsä jälleen\nja hänen suunsa ympärillä leikitsi harvinaisen ylevä hymyily. Kuitenkaan\nei se kestänyt kauvan; sillä kova tuskallinen levottomuus kouristi\nhäntä. Pienien käsien sormet, huulet, jopa silmäluomatkin liikkuivat\nalituisesti ja hänen kapea, sileä otsansa rypistyi, ikäänkuin olisi hän\najatellut jotakin vaikeata asiaa.\n\nVihdoin tuli ilmi, mikä häntä ahdisti, ja ikäänkuin unesta heränneenä\nhuusi hän tuskallisesti: \"Sinä tuolla olet Efraim, joka olit niinkuin\nhänen poikansa, ja sinä olet Nun, vanhus, hänen rakas isänsä. Tuolla\nte seisotte ja te saatte elää... Mutta minä, -- -- minä... Oi, kuinka\nkamalaa on jättää valo... Osiriksen tuomari-istuimen eteen vie minut\nAnubis. Sydämeni punnitaan ja sitten...\"\n\nTässä valtasi kauhu hänet ja hän sulki ja avasi vapisevat kätensä;\nmutta kohta kokosi hän jälleen ajatuksensa ja alkoi uudestaan puhua.\nMutta Mirjam kielsi häntä ankarasti, koska se tulisi hänen loppuansa\nkiiruhtamaan.\n\nSilloin kokosi kärsivä voimansa ja huusi kiivaasti ja niin lujasti\nkuin hän voi, mitattuaan pitkällä silmäyksellä naisprofeetan korkeata\nvartaloa: \"Sinäkö tahdot estää minua tekemästä mitä minä voin? --\nSinäkö?!\"\n\nJonkinlainen pilkka oli kaikunut tästä kysymyksestä, mutta hän tunsi,\nettä oli välttämätön säästää voimiaan; sillä paljon tyynemmin ja\nikäänkuin puhuisi hän itsekseen pitkitti hän: \"Niin en voi lähteä\ntäältä, ei! Kuinka se on käynyt; miksi minä, kaikki, kaikki... Täytyykö\nminun kärsiä, niin en tahdo valittaa, kun hän vain saa tietää, kuinka\non käynyt. Oi, Nun, hyvä, vanha Nun, joka minulle lampaan lahjoitti\npienenä ollessani -- minä rakastin, sitä kovin -- ja sinä Efraim,\npoikani, teille tahdon kaikki uskoa.\"\n\nTässä katkaisi kova yskä hänen sanansa, mutta ruvettuaan kohta\nhengittämään kääntyi hän jälleen. Mirjamin puoleen ja huusi äänellä,\njosta katkera vastenmielisyys kuului niin lujasti, että se niitä,\njotka, tunsivat hänen ystävällisen olentonsa, olisi oudostuttanut:\n\"Mutta sinä tuolla -- sinä ylpeä vaimo, syvällä äänellä, joka olet\nlääkäri, sinä olet houkutellut hänet Taniksesta, sotilaistaan ja\nminultakin... Hän, hän noudatti tahtoasi. Ja sinä... olet ruvennut\ntoisen vaimoksi; se oli varmaankin hänen tulonsa jälkeen... Niinpä;\nSillä kun Efraim häntä kutsui, nimitti hän sinua vielä neidoksi... Minä\nen tiedä onko se tuottanut hänelle, Hosealle, tuskan... Mutta yhden\ntiedän ja se on, että minä tahdon ja minun täytyy tunnustaa, ennenkuin\nse on liian myöhäistä... Ja sitä saavat vain ne kuulla, jotka häntä\nrakastavat, ja minä -- kuuletkos? -- minä rakastan häntä, rakastan\nhäntä enemmän kuin kaikkia muita maailmassa! Mutta sinäkö? Sinulla on\npuoliso ja Jumala, jonka käskyjä sinä hartaasti tottelet -- sanothan\nsinä sen itse! Mitä voi Hosea olla sinulle? Sentähden pyydän sinua\njättämään meidät. Harvat niistä, jotka minä tunsin, ovat minulle olleet\nvastenmieliset; -- mutta sinä, -- sinun äänesi, sinun silmäsi -- se\nkuristaa sydäntäni -- ja jos sinä olet lähelläni, en voisi minä puhua,\nniinkuin minun kuitenkin täytyy... Ja puhuminen, oi, se tuottaa tuskaa!\nMutta ennenkuin menet -- olethan lääkäri -- anna minun kuitenkin tietää\nvielä yksi seikka: -- minulla on monellaista sanottavaa hänelle,\nennenkuin minä kuolen... onko puhe oleva minulle kuolemaksi?\"\n\nSilloin ei löytänyt naisprofeetta muuta sanaa kuin tämän lyhyen: \"Sinä\nsanoit sen!\" Ja tällä kertaa kuului se varoittavalta ja lujalta.\n\nKun hän sitten horjuen lääkärinä sairaalle olevan velvollisuuden ja\nkuolleen käskyä noudattamatta olevan halun välillä huomasi harmaan\nNunin silmäyksestä kehoituksen tottelemaan toisen tahtoa, läksi hän\nkumarruksissa teltasta; mutta tuolla ulkona seurasivat onnettoman\nkatkerat sanat häntä ja turmelivat häneltä niin kunniallisesti aljetun\npäivän ja vielä monen tunnin tulevaisuudessakin ja loppuun saakka ei\nhän tietänyt selittää, miksi häntä tämän kurjan kuolevan edessä oli\nhallinnut tunto, että hän oli vähempi kuin tuo toinen ja että hänen\ntäytyi peräytyä toisen edessä.\n\nNiin pian kuin Kasana sitten huomasi olevansa yksinään isoisän\nja tyttären pojan kanssa ja Efraim oli laskeunut vuoteen ääreen\npolvilleen, mutta ukko suudellut hänen otsaansa ja kumartanut valkoisen\npäänsä kuullakseen hänen hiljaisia sanojaan, alkoi hän jälleen:\n\n\"Nyt tunnen itseni paremmaksi. Tämä suuri vaimo... Nuo kolkot\nyhteenkasvaneet silmäluomet... Nuo yönpimeät silmät; -- ne hehkuvat\nniin kummasti ja kuitenkin ovat ne kylmät... Tämä vaimo... Onko Hosea\nhäntä rakastanut, isä? Sano se minulle, tätä en varmaankaan kysy\nturhasta uteliaisuudesta!\"\n\n\"Hän kunnioitti häntä\", vastasi ukko murheissaan, \"niinkuin jokainen\nkansan mies; sillä hänellä on ylevä henki ja Jumalamme ilmoittaa\nhänelle äänensä; mutta sinä, minun sydänkäpyseni, olet ollut\nlapsuudesta hänelle tuttu, sen tiedän minä.\"\n\nSilloin kouristi kuolevaa hiljainen kauhu. Vähäksi ajaksi sulki hän\nsilmänsä ja hänen suunsa ympärillä leikitsi suloinen hymy.\n\nTätä kesti niinkauvan, että Nun jo luuli kuoleman vaativan hänet\nomakseen, ja kuunteli lääkepikari kädessään hänen henkäystään.\n\nHän ei näkynyt huomaavan, mutta kun hän vihdoin jälleen avasi silmänsä,\nojensi hän kätensä juoman perään, tyhjensi sen suuhunsa ja alkoi\nsitten uudestaan: \"Minusta oli juuri ikäänkuin olisin nähnyt hänet,\nHosean. Hän kantoi sotilaan koristetta, niinkuin silloinkin, jolloin\nhän ensikerran otti minut käsivarrelleen. Minä olin vielä pieni ja\nminä pelkäsin häntä syystä, että hän oli niin vakava ja imettäjäni oli\nsanonut minulle hänen lyöneen monta vihollista kuoliaaksi. Mutta hänen\ntulonsa minua ilahdutti ja hänen poismenonsa teki minut surulliseksi.\nNiin kuluivat vuodet ja kasvaessani kasvoi rakkauskin. Nuori sydämeni\noli niin täysi hänestä, niin täysi... Vieläpä sittenkin, kun he\npakoittivat minua toista seuraamaan ja leskeksi tultuani.\"\n\nViimeiset sanat olivat enään tuskin kuultavat ja hän levähti hetkisen,\nennenkuin hän pitkitti: \"Hosea tietääkin kaiken tämän, vaan ei, kuinka\nminä murehdin hänen sodassa ollessaan ja kuinka minä häntä ikävöin,\nennenkuin hän palasi. Vihdoin, vihdoin palasi hän kotiin ja kuinka\niloitsinkaan minä hänen näkemisestään. Mutta hän, Hosea?... Vaimo --\nminä kuulin sen Efraimilta -- tuo suuri, ylpeä nainen kutsui häntä\nPithomista. Hän palasi takaisin, ja sitten... O, Nun sinun poikasi...\nSe oli, vaikeinta!... Hän ei huolinut kädestäni, jonka isäni hänelle\ntarjosi... Oi, kuinka se teki pahaa!... En voi enempää!... Anna minulle\njuotavaa!\"\n\nHänen poskensa olivat näissä surullisissa tunnustuksissa punastuneet\nja kun tuo kokenut ukko huomasi, kuinka nopeasti tuo ponnistus, jonka\nalaiseksi hän antautui, saatti hänet kuolemaa lähemmäksi, käski hän\nhänet vaijeten lepäämään; mutta hän tahtoi välttämättömästi käyttää\nhyväkseen aikaa, mikä hänelle vielä oli sallittu, ja vaikka kuivan\nyskän pistävä tuskakin vaati hänet painamaan kätensä rinnalleen,\npitkitti hän kuitenkin:\n\n\"Sitten tuli viha, vaikk'ei se kestänyt kauvan ja palavammin en ole\nkoskaan rakastanut kuin, jolloin ajoin tuon vankiraukan perässä --\ntiedäthän sen. Efraim --. Mutta sitten alkoi tuo hirvittävä, tuo\npaha, tuo iljettävä... jota minun on hänelle ilmoittaminen, ettei hän\nminua halveksisi, jos hän mahdollisesti saa tietää... Eihän minulla\nkoskaan ollut äitiä eikä ketään ollut minua varoittamassa... Mitenkä\nalkaisinkaan? Prinssi Siptah -- tunnethan hänet, isä -- tuo kurja\nmies on kohta vallitseva maatani. Isäni on hänen kanssaan tehnyt\nsalaliiton... Hyvät jumalat, en jaksa pitemmältä!\"\n\nHätä ja epätoivo kuvautuivat näissä sanoissa hänen kasvoissaan; mutta\nEfraim keskeytti häntä ja tunnusti kostein silmin ja vapisevalla\näänellä, että hän tiesi kaikki. Sitten kertoi hän, mitä hän hänen\ntelttansa edessä oli kuullut ja kuoleva vahvisti sen viittaavilla\nsilmäyksillä.\n\nKun hän vihdoin mainitsi maaherran ja ylimmäisen papin Baïn puolisoa,\njonka ruumis hänen kanssaan oli rantaan ajautunut, keskeytti hän häntä\nhiljaisella huudolla: \"Hän on miettinyt sen kaiken. Hänen puolisonsa\npiti tulla kaikkein suurimmaksi maassa ja hallitseman faraotakin; sillä\nSiptah ei ole kuninkaan poika.\"\n\n\"Ja\", lausui ukko, saadakseen hänet vaikenemaan ja auttaakseen häntä\nilmoittamaan, mitä hän tahtoi sanoa: \"niinkuin Baï hänet korotti,\nniin voi hän kukistaakin hänet. Vielä varmemmin kuin istuimelta\nsyösty on hän tuleva sen miehen välikappaleeksi, joka huusi hänet\nkuninkaaksi, mutta syrialainen Aarsu on minulle tuttu ja näenkö vain\noikein, niin tulee aika, jolloin hän epähäiriössä olevassa, sisällisen\nlevottomuuden hämmentämässä Egyptissä on omaksi edukseen pyrkivä siihen\nvaltaan, mihinkä hän autti toisia. Mutta sinä lapsi, mikä saatti sinut\nseuraamaan sotajoukkoa ja tuota iljettävää hekumoitsijaa?\"\n\nSilloin leimahtivat kuolevan silmät; sillä tämä kysymys johti oikopäätä\nsiihen, mitä hän tahtoi ilmoittaa, ja niin vastasi hän niin kuuluvasti\nja nopeasti kuin hänen heikkoutensa salli hänet: \"Sinun poikasi tähden\nrakkaudesta häneen, pelastaakseni Hosean tein minä sen. Vielä ehtoolla\nsitä ennen olin minä lujasti ja päättävästi kieltänyt Baïn vaimolle.\nMutta nähtyäni poikasi kaivolla, ja hän Hosea... Oi, viimeksi oli hän\nniin rakastavainen ja suuteli minua ystävällisesti... Ja silloin --\nsilloin... Sydänraukkani! Kurjuudessa näin hänet, parhaimman ihmisistä,\nhukkuvan häpeään ja onnettomuuteen. Ja kun hän nyt kahleet jalassa\nlaahusti eteenpäin, tuli mieleeni...\"\n\n\"Silloin teit sinä rohkea, mieletön, eksytetty lapsi päätöksen\", huusi\nvanhus, \"sytyttää tulevan kuninkaan sydän sinua kohtaan, pelastaaksesi,\nhänen avullaan, poikani, ystäväsi?\"\n\nTässä hymyili kuoleva hänelle jälleen vakuuttaen ja huusi hiljaa:\n\"Niin, niin, sentähden, vain sentähden! Ja prinssi oli minusta niin\ninhoittava. Ja häpeä, pilkka -- oi kuinka kauheata se oli!\"\n\n\"Ja minun poikani tähden olet sinä niin tehnyt\", keskeytti hänet\nvanhus, ja hänen kätensä, jonka hän veti huulilleen, kävi kosteaksi\nhänen kyyneleistään; mutta hän käänsi silmänsä Efraimiin ja nyyhkyi\nhiljaa: \"Tuotakin tuolla ajattelin minä. Olihan hän niin nuori ja\nvuorikaivoksissa on niin kamalaa!\"\n\nSamalla väristytti häntä jälleen, mutta nuorukainen peitti hänen\noikeata kättänsä suuteloilla, sill'aikaa kuin Kasana rakastavaisesti\nkatseli hänen ja ukon kasvoihin ja puoleksi murretulla äänellä\npitkitti: \"Oi, nyt on hyvä ja lahjoittavatko jumalat hänelle vapauden.\"\n\nTässä keskeytti Efraim häntä, huutaen hänelle innollisesti: \"Tänään\nvielä kaivoksille! Minä ja kumppanini ja iso-isä karkoitamme hänen\nvartijansa!\"\n\n\"Ja tästä suusta on hän kuuleva\", lisäsi ukko siihen, \"kuinka\nuskollisesti Kasana on rakastanut häntä ja että hänen elämänsä ikä on\nliian lyhyt kiittämään häntä sellaisesta uhrista.\"\n\nMutta hänen äänensä loppui -- kuolevan kasvoista oli kaikki tuska\nkadonnut ja pitkän aikaa katseli hän mykkänä ja onnellisena ylös\nhäneen. Vähitellen rypistyi hänen sileä otsansa ja hän kuiskasi hiljaa:\n\"Hyvä, kaikki hyvä... Ainoasti yksi seikka vielä... Ruumiini...\nPalsamoimatta... Ilman pyhiä kaluja...\"\n\nMutta ukko keskeytti hänen puheensa: \"Niin pian kuin olet silmäsi\nsulkenut jätän minä ruumiisi hyvin säilytettynä fenisialaiselle\nlaivurille, joka täällä viipyy, että hän veisi sen sinun isällesi.\"\n\nSilloin koetti hän kääntää päänsä hänen puoleensa kiittääkseen häntä\nlämpimällä silmäyksellä; mutta äkkiä tarttui hän molemmin käsin\nrintaansa, purppurainen veri tulvi hänen huulilleen, hänen poskillaan\nvaihteli syvä kalpeus hehkuvan punan kanssa, ja lyhyen, tuskallisen\ntaistelun perästä vaipui hän vuoteelleen. Kuolema laski kätensä hänen\nrakastavalle sydämelleen ja hänen kasvonsa saivat lapsen näön, jolle\näiti on anteeksi antanut sen hairahduksen ja painanut sen ennen\nnukkumistaan sydämelle.\n\nItkien painoi ukko nukkuneen silmät kiinni, Efraim suuteli syvästi\nliikutettuna hänen suljetuita silmäluomiaan ja sittenkuin molemmat\nolivat vähän aikaa vaijenneet, sanoi vanhus: \"Minä en kernaasti\ntiedustele kohtaloani tuollapuolen haudan, sillä eipä sitä tunne\nedes Moseskaan; mutta joka on elänyt niin, että hänen rakastamansa\nsäilyttävät häntä ystävällisessä muistossa, hän on, luulen minä, tehnyt\nmitä hän on voinut elääkseen kuolemankin jälkeen!\n\n\"Tätä vainajaa tahdomme muistella paraimpina hetkinämme. Tehkäämme hänen\nruumiilleen mitä olemme luvanneet, ja sitten ulos, osoittaaksemme\nhänelle, jolle Kasana on paraimpansa uhrannut, ettemme me häntä rakasta\nhuonommin kuin tämä egyptiläinen vaimo!\"\n\n\n\n\n24 Luku.\n\n\nKaivokseen kuljetetut valtiovangit tulivat tällä kertaa ainoastaan\nhitaasti eteenpäin.\n\nHuonommasta, vastuksista, esteistä ja onnettomuuksista runsaammasta\nmatkasta erämaan halki ei tietänyt tuo kokenut johtaja kertoa.\n\nYksi hänen myyristään, Efraim, oli paennut, uskolliset ajokoiransa\noli hän kadottanut ja sittenkuin hänen joukkonsa oli pelästynyt ja\ntullut läpimäräksi rajuilmasta, jollaista näissä erämaan seuduissa\nviiden vuoden ajalla tuskin kertaakaan ilmestyi, oli seuraavana ehtoona\ntoinen samallainen rajunnut -- sama, mikä faraon sotajoukolle oli\nperikadon valmistanut -- ja tämä oli ollut vielä rajumpi ja kestävämpi.\nMyrsky oli estänyt marssin ja viimeisen rankkasateen perästä olivat\nmuutamat vangit ja vartijat märkäin yökortteerien johdosta taivas'alla\nsairastuneet kuumeesen. Sateesen tottumattomat egyptiläiset aasit\nolivat niinikään kärsineet ja parhain oli jäänyt tielle makaamaan.\n\nVihdoin oli ollut pakko kaivaa nuo kaksi kuollutta vankia maahan ja\nasettaa kolme kovin sairastunutta jälelle jääneille aaseille sekä\nantaa vankein kannettavaksi ne tavarat, mitkä ennen olivat aaseille\nkuormatut. Sellainen tapaus kohtasi johtajaa hänen viidenkolmatta\nvuotisena virka-aikanaan vasta ensikerta ja hän odotti kovia nuhteita.\n\nTämä kaikki teki huonon vaikutuksen mieheen, joka muutoin oli tunnettu\nhyväsydämisimmäksi virkaveljistään, ja Josua, tuon hävyttömän pojan\nkumppani, jonka paosta muut pahennukset johtuivat, sai pahimmin tuntea\nhänen harmiansa.\n\nEhkäpä olisi tuo ärsytetty mies kohdellut lempeämmin häntä, jos hän\nolisi valittanut niinkuin se, joka kulki hänen takanaan, tai kiroillut\nniinkuin hänen kahlekumppaninsa, joka lausui uhkailevia viittauksia\ntulevan ajan suhteen, jolloin hänen lankonsa tulisi seisomaan\nfaraota lähellä ja kostamaan niille, jotka rääkkäsivät hänen rakasta\nsukulaistaan.\n\nMutta mitä tuo raaka mies ja hänen kumppaninsa tulisivatkin hänelle\ntekemään, sitä aikoi Hosea kärsiä samalla levollisuudella kuin auringon\nkuumuutta, mikä aina siitä saakka, kun hän kantoi aseita, oli vaivannut\nhäntä monella marssilla erämaan läpi, ja hänen luja miehuutensa auttoi\nhäntä pysymään tässä päätöksessään.\n\nKun johtaja rasitti häntä sanomattomilla taakoilla, ponnisti hän\njänteittensä kaiken voiman ja hoiperteli ollenkaan vastaansanomatta\neteenpäin, kunnes hänen polvensa vapisivat; mutta sitten syöksi johtaja\nhänen kimppuunsa, riisti hänen hartioiltaan muutamia kantamuksia\nhuutaen kylläkin tuntevansa hänen ilkeyttään. Häntä muka vain halutti\njäädä tien oheen lepäämään, syöstäkseen hänet uusiin onnettomuuksiin;\nmutta häntä ei suinkaan petettäisi niiden miesten suhteen, joita\ntarvittaisiin vuorikaivoksissa.\n\nKerran oli johtaja lyönyt häneen verisen haavan, mutta kohta oli hän\nkaikella huolella koettanut sitä parantaa, olipa vahvistanut häntä\nviinilläkin ja keskeyttänyt kulun puoleksi päiväksi, salliakseen\nhänelle lepoa.\n\nPrinssi Siptah'n lupausta palkita runsaasti sitä, joka hänelle toisi\nilmoituksen tämän vangin kuolemasta, ei hän ollut unohtanut, mutta\nsepä juuri saatti tuon rehellisen miehen huolellisesti valvomaan\nJosuan henkeä, sillä tieto olla oman etunsa tähden laimiinlyönyt\nvelvollisuutensa olisi häneltä turmellut halun ruokaan ja juomaan sekä\nrauhalliseen uneen, mitkä hän piti korkeimpana hyvänä.\n\nNiin tuli heprealainen vanki tosin kiusatuksi, mutta ei koskaan yli\nvoimainsa, ja hänestä oli hauskaa omalla suurella voimallaan auttaa\nheikompia tovereitaan.\n\nKohtalonsa oli hän jättänyt sen Jumalan haltuun, joka hänet oli\npalvelukseensa kutsunut, mutta hän tiesi myöskin, ettei tässä auttanut\nyksistään vain hurskas luottamus, ja sentähden mietti hän yöt päivät\npakoa. Mutta kahle, mikä hänet yhdisti kärsimystovereihin, oli niin\nlujasti kiinni ja sitä koeteltiin niin huolellisesti joka ehtoo ja\naamu, että paon yritys olisi syössyt hänet vain kovempaan kurjuuteen.\n\nVangit olivat ensin vaeltaneet mäkisen maan läpi, sitten lähestyneet\npitkää vuorijonoa ja vihdoin saapuneet autioon erämaahan, missä\ntypistyneitä hiekkakivikumpuja siellä ja täällä kohosi kallioisesta\nmaasta.\n\nSuuren vuoren juurella, jonka luonto näkyi muodostaneen paasikivistä,\nlevättiin viidentenä ehtoona ja kun kuudennen päivän aurinko nousi,\npoikkesivat he erääsen syrjälaaksoon, mikä johti pikimaakunnan\nkaivoksille.\n\nAinoastaan eräs lähettiläs kuninkaan hopeahuoneesta oli saavuttanut\nheidät ensipäivinä, mutta sitävastoin olivat he kohdanneet monta\nvähäistä kuormastoa; jotka toivat malakitia, turkosia ja kuparia sekä\ntästä metallista, kaivoksien läheisyydessä, valmistettua viheriää\nlasikuonaa Egyptiin.\n\nNiiden seassa, jotka heitä kohtasivat, sen laakson suussa, mihinkä he\nviimeisenä aamuna tulivat, oli myös eräs kuninkaan armahtama aviopari,\njoka kulki kotiinpäin. Johtaja osoitti tuota avioparia, rohkaistakseen\nuupuneita myyriään, mutta heidän näkemisensä tekikin päinvastaisen\nvaikutuksen; sillä tuon tuskin kolmekymmentä vuotta vanhemman miehen\nhajalliset hiukset olivat harmahtuneet, hänen alkujaan korkea\nvartalonsa oli kumartunut ja laihtunut ja hänen alaston selkänsä oli\ntäynnä arpia ja verinaarmuja; vaimo taas, joka oli hänen kurjuutensa\nkumppani, oli käynyt sokeaksi. Mielettömän näköisenä ja kolkosti\nmiettien istui hän kokoonkyyristyneenä aasilla ja vaikka vankien\nohikulku kyllin kuuluvasti häiritsikin erämaan hiljaisuutta ja hänen\nkuulonsa olikin tarkka, niin ei hän välittänyt vastaantulijoista; vaan\nkatsoa tuijotti huolettomasti avaruuteen.\n\nNoiden onnettomien näkeminen toi Hosean silmäin eteen hänen oman\nkauhean tulevaisuutensa niinkuin peilissä ja ensikerran huokasi hän\nkuuluvasti ja peitti kasvonsa käsillään.\n\nTämän huomasi vankein johtaja ja liikutettuna sen miehen\nkauhistuksesta, jonka lujamielisyys oli hänestä tähän saakka näkynyt\nverrattomalta, huusi hän hänelle: \"Niin eivät toki kaikki palaja\nkotiin, ei, ei varmaankaan!\"\n\n\"Koska he ovat näöltään vielä kauheampia\", ajatteli hän itsekseen.\n\"Mutta nuo kurjat raukat eivät tarvitse sitä edeltäpäin tietää.\nEnsikerran tänne tullessani tahdon tiedustella Hoseata, sillä ihmetellä\nsopii, mitä sillä välin tästä härkä-miehestä on tullut. Vahvimmat ja\nlujimmat menevät kaikkein pikemmin hukkaan.\"\n\nNiinkuin ajuri, joka ajaa valjakkoa edessään, heilutti hän ruoskaa\nvankien yli, ilman heitä koskematta. Sitten osoitti hän savupilveä,\njoka kohosi erään vuoriseinän takaa tien oikealla puolen ja huusi:\n\"Tuolla ovat varmaan sulatusuunit! Puolipäivän aikana olemme perillä.\nSiellä ei puutu tulta linssien keittämiseksi ja kappale lampaan lihaa\nannetaan kai myöskin; sillä vietämmehän tänään hyvän Jumalan, auringon\npojan, syntymäpäivää. Eläköön hän! Terveyttä ja menestystä!\"\n\nPuoli tuntia kuljettiin nyt kuivan virranpohjan poikki, jossa\nviimeisten rankkasateitten jälkeen syvä vuorivirta oli kohisten syössyt\nlaaksoon, mutta jossa tänään ainoastaan muutamat lätäköt haihtuivat\nilmaan. Sittenkuin tuo surullinen joukko oli kiertänyt jyrkän vuoren,\njonka huipulla seisoi pieni egyptiläinen Hathorin temppeli ja\nmelkoinen luku hautakiviä, lähestyi se sen laakson mutkaa, mikä johti\nvuorikaivoksiin.\n\nPienen temppelin porteilla liehui vuorella lippuja korkeissa mastoissa,\njotka olivat nostetut faraon syntymäpäivän kunniaksi, ja kun tuosta\nmuutoin niin hiljaisesta kaivoslaaksosta kuului kovaäänistä huutoa,\npauhua ja melua, luuli johtaja vankien suurinta juhlaa vietettävän noin\ntavattoman meluavasti ja ilmoitti tuon arvelunsa toisille vartijoille,\njotka olivat jääneet sitä kuulemaan.\n\nSitten kulki matkue viivyttelemättä eteenpäin eikä kukaan edes nostanut\nväsynyttä päätänsä ylös; sillä puolipäivän aurinko poltti hirvittävästi\nja noista loistavan kirkkaista kallioseinistä tulvi sellainen hehku\nikäänkuin tahtoisi se voittaa läheisten sulatusuunien kuumuudenkin.\n\nHuolimatta läheisestä päämaalista hoipertelivat vaeltajat niinkuin\nunessa sinne ja tuo kauhea ponnistus esti ainoasti yhden ainoan\nhengitystä.\n\nNiinkuin sotahevonen auran edessä taivuttaa kaulaansa, levittää\nsieramiaan ja tulisesti nostaa silmänsä, niin oli Josuan kumartunut\nvartalo huolimatta taakasta, joka painoi hänen hartioitaan, käynyt\nsuoraksi ja hänen loistava silmäyksensä oli kääntynyt sinnepäin, mistä\nse meteli tuli, jonka johtaja oli pitänyt äänekkäänä juhlameluna.\n\nMutta hän, Josua, tiesi sen paremmin! Melu, mikä tuolta kuului, siitä\nei ollut epäilemistäkään, oli egyptiläisten joukkojen sotahuutoa,\nse oli torvien toitotusta, jolla kutsuttiin kokoutumaan, se oli\nvihollisjoukkojen aseitten kalsketta ja karjunaa.\n\nValmiina nopeaan toimintaan huusi hän kahlekumppaniaan ja kuiskasi\nhänelle käskevästi: \"Vapauden hetki on tullut. Ota vaari ja seuraa\nsokeasti minua!\"\n\nSilloin tarttui toiseenkin äkkinäinen mielenliikutus ja tuskin\noli Hosea heittänyt silmäyksen syrjälaaksoon, ennenkuin hän käski\nonnettomuustoverinsa olemaan valmiina.\n\nEnsimäisellä silmäyksellä rotkoon oli hän kallionhuipulla huomannut\nerään valkean tukan ympäröimän, arvoisan pään, mikä oli hänen isänsä.\nKymmentuhansien seassa ja vieläkin kauvempana olisi hän tuntenut\nhänet! Mutta tuosta rakastetusta ukosta käänsi hän nopeasti silmänsä\njohtajaan, joka pelästyneenä ja puhumattomana oli jäänyt seisomaan, ja\nluulossa salaliiton syntyneen valtiovankein seassa huusi hän, äkkiä\ntoinnuttuaan, toisille vartijoille: \"Vankein taakse ja lyökää maahan\njokainen, joka koettaa paeta!\"\n\nMutta tuskin olivat hänen käskettävänsä rientäneet matkueen päähän,\nennenkuin Josua kuiskasi kumppanille: \"Hänen kimppuunsa!\"\n\nSamalla ryntäsi heprealainen, joka seuralaisensa kanssa vaelsi joukon\netunenässä, hämmästyneen johtajan päälle ja Josua tarttui kiinni\nhänen oikeaan käsivarteensa, toinen hänen vasempaansa, ennenkuin hän\ntiesikään mistään.\n\nTosin yritti tuo vahva mies, jonka voiman raivo teki kaksinkertaiseksi,\nirroittaa itsensä irti, mutta rautaisilla kourilla piteli Josua ja\nhänen kahletoverinsa kiinni hänestä.\n\nPikainen silmäys oli näyttänyt sodanpäämiehelle tien, jota hänen\noli kulkeminen saapuaksensa omiensa luo. Tosin johti se vähäisen\negyptiläisen joutsimiesjoukon ohitse, jotka vastapäätä olevalta laakson\nseinältä ampuivat nuolia heprealaisiin, mutta vihollinen ei rohjennut\nampua häntä ja hänen toveriaan, sillä johtajan voimakas vartalo, joka\nvaatteista ja aseista oli kyllin tunnettava, peitti heidät molemmat.\n\n\"Nosta kahle oikealla kädelläsi\", kuiskasi sotilas toiselle, \"minä\npitelen elävää kilpeämme. Meidän on ristiin rastiin nouseminen\nvuoriseinää myöten ylöskäsin\".\n\nHänen toverinsa totteli ja lähestyttyään vihollista ampumamatkan päähän\npitivät he johtajaa heitä vastaan, kulkien milloin seljin, ja laajalti\nkaikuvalla huudolla: \"Nunin poika palajaa isänsä ja kansansa luo!\"\nlähestyi Josua askele askeleelta heprealaisia sotilaita.\n\nEi ollut vielä kukaan egyptiläisistä, jotka tunsivat vankein johtajan,\nuskaltanut ampua nuoltakaan pakeneviin vankeihin, kun vuorenrinteeltä,\njota yhteen kytketty pari takaperin kiipesi ylöspäin, sotilaan nimi\nkajahti riemuhuudossa häntä vastaan ja kohta senjälkeen riensi Efraim\nnuoren sotilasjoukon kanssa alas ja suoraan hänen luokseen.\n\nIhmeekseen huomasi Josua, että kaikki nämät hänen kansansa pojat\nkantoivat yhtä suuria kilpiä kuin raskasaseiset egyptiläisetkin\nsekä vielä miekkaa ja sotatapparaa. Mutta paimenlingotkin ja pussi\nympyriäisine kivineen olivat kiinnitetyt heidän vyötäisiinsä.\n\nEfraim johti kumppania ja ennenkuin hän tervehti enoansa, järjesti\nhän ne kahteen riviin, niinkuin kaksinkertainen muuri, Josuan ja\nvihollisten joutsimiesten väliin.\n\nNyt vasta riemuitsi hän jälleennäkemisestä ja pian seurasi toinenkin\niloinen kohtaus, sillä vanha Nun'kin oli, korkeiden egyptiläisten\nkilpien suojassa, jotka meri oli rantaan sysännyt, joutunut tuon\nesiinpistävän kallion luo, niissä vahvat kädet sahasivat Josuan ja\nhänen kumppaninsa kahleet rikki, sill'aikaa kuin Efraim muutamien\ntoisten kanssa kahlehti vankein johtajan.\n\nTämä onneton oli luopunut kaikesta vastustuksesta ja aivan kuin\nmenehtynyt tyytyi hän kaikkeen. Ennenkuin hänen käsivartensa sidottiin\nhänen selkänsä taakse, pyysi hän ainoasti saadakseen pyyhkiä\nsilmänsä, sillä kyyneleitä vuoti vuotamistaan tuon kovan miehen\nharmaalle parralle, joka petettynä ja voitettuna ei voinut hoitaa\nvelvollisuuksiaan.\n\nUkko painoi vapautetun, jälleenlöydetyn, ainoan poikansa, jota hän jo\nkadotettuna itki, kiihkoisesti rintaansa vasten. Sitten laski hän irti\nhänet, peräytyi muutaman askeleen hänestä eikä väsynyt iloitsemasta\nhänen näöstään ja kuulemasta, että hän uskollisena Jumalalleen oli\nvihkinyt itsensä hänen palvelukseensa.\n\nMutta ainoasti lyhyen ajan iloitsivat molemmat tästä ihanasta\nkohtauksesta, sillä taistelu vaati oikeutensa ja niinkuin itsestään\ntuli sen johto Josuan huoleksi.\n\nKiitollisella ilolla, mikä ei kuitenkaan ollut vapaa surullisesta\nalakuloisuudesta, oli hän saanut tietää, mikä loppu tuolla\nurhoollisella sotajoukolla oli ollut, jonka johtajaksi hän jo kauvan\naikaa ylpeydellä oli lukenut itsensä, ja vielä, että eräs toinen joukko\naseellisia paimenia Hurin, Mirjamin puolison, johdolla oli hyökännyt\nturkoskaivoksiin Dophkan luona, mitkä ollen etäämpänä etelässä olivat\nmuutaman tunnin matkan päässä. Jos he voittaisivat, niin tulisivat he\nennen auringon laskua yhtymään Efraimin nuoreen väkeen.\n\nTämä paloi halusta viskautua egyptiläisten niskaan, mutta järkevä\nJosua, joka oli tarkastanut vastustajat, ei epäillyt, että heidän\ntäytyisi väistyä tulisia paimenia, jotka lukunsa puolesta olivat\nheitä paljon voimallisemmat; mutta juuri tässä taistelussa, joka\nhänen tähtensä taisteltiin, oli hänen huolenaan olla paljon verta\nvuodattamatta ja senvuoksi käski hän Efraimin leikkaamaan lehden\nlähimmästä palmusta, otti kilven ja astui, samalla kun hän heilutti\nrauhaa ilmoittavaa oksaa ja suojasi itseänsä sillä varovasti, yksinään,\nvihollista vastaan.\n\nVihollisen päävoima seisoi kaivoksien aukossa ja tuntien merkit, joita\nkeskusteluissa käytettiin, pyysi hän heidän päällikköänsä puheilleen.\n\nTämä näkyi olevan taipuvainen siihen, mutta tahtoi ensiksi tiedustella\nerään kirjeen sisältöä, mikä hänelle juuri annettiin ja joka\narvattavasti sisälsi huonoja tietoja Se oli huomattava lähettilään\nkasvoista ja muutamista katkelmoisista, mutta sisältörikkaista\nsanoista, joita tämä oli maanmiehilleen kuiskuttanut.\n\nSill'aikaa kuin muutamat faraon sotilaat tarjosivat tuolle väsyneelle\nja pölyiselle juoksijalle virvoituksia ja kaikilla kauhistuksen\ntuntomerkeillä kuuntelivat niitä tietoja, joita hän käheällä äänellä\nilmoitti, luki päällikkö kirjoituksen.\n\nHänen kasvonsa synkistyivät, ja lopetettuaan lukemisensa, käänsi\nhän papyruksen harmistuneena kokoon, sillä se ei ilmoittanutkaan\nvähempää kuin sotajoukon tuhon, farao Menephtah'n kuoleman ja vielä,\nettä vanhin hänen jälellä olevista pojistaan oli Seti toisen nimellä\nhuudettu ja kruunattu kuninkaaksi, sittenkuin prinssi Siptah'n yritys\nanastaa valtaistuin oli mennyt hukkaan. Tämä oli paennut deltan\nliejuiseen piiriin ja syrialainen Aarsu oli, luovuttuaan hänestä ja\nruvettuaan uuden kuninkaan puolelle, ylennetty yhteisten palkkasoturein\npäälliköksi. Baïn, ylimmäisen papin ja ylituomarin, oli Seti toinen\nalentanut arvoistaan ja karkoittanut läheisyydestään. Siptah'n\nkanssa liittoutuneita ei viety vaskikaivoksiin, vaan ethiopialaisiin\nkultakaivoksiin. Sanottiinpa myös, että monet naiset suljettujen\nhuoneesta [harem] ja varmaankin Siptah'n äiti olivat tulleet\nkuristetuiksi. Jokaisen sotilaan, jota paitsi voitiin vuorikaivoksissa\nolla, piti lähteä Tanikseen, koska siellä puuttui sopivia miehiä uusia\nperustettavia legiooneja varten.\n\nNämät tiedot tekivät mahtavan vaikutuksen, sillä Josuan ilmoitettua,\nettä hän tiesi egyptiläis-sotajoukon perikadosta ja muutamien tuntien\nkuluttua odotteli uusia joukkoja, joiden oli määrä valloittaa\nDophka, alensi egyptiläinen vaativan äänensä ja koetti saada\nsuosiollisia ehtoja poislähtöönsä. Hän tiesi aivan hyvin, kuinka\nheikko turkoskaivoksien vartiosto oli ja ettei hänellä ollut kotoa\nodotettavana mitään apua. Sitäpaitsi herätti keskustelijan persoona\nhänen luottamustaan ja niin tyytyi hän monien väitöksien ja uhkauksien\nperästä siihen, että vartioväki saisi juhtain ja tarpeellisen\nruokavaraston kanssa vahingoittamatta lähteä pois. Mutta tämä piti\nvasta sitte tapahtua, kun he olivat laskeneet aseet pois ja näyttäneet\nheprealaisille kaikki käytävät, joissa vangit työskentelivät.\n\nViipymättä alotti nyt nuori heprealainen joukko aseiden riisumisen\negyptiläisiltä, jotka luvultaan olivat heitä puolta vähemmät, ja tätä\ntehdessä kostuivat monen vanhan sotilaan silmät, moni mursi kiroten ja\nsadatellen keihäänsä tai särki nuolensa ja muutamat harmaapartaiset,\njotka ennen olivat palvelleet Josuan johdon alla ja tunsivat hänen,\nnostivat nyrkkinsä ja haukkuivat häntä kavaltajaksi.\n\nSe oli hylkyjoukko sotaväestä, joka lähetettiin tähän palvelukseen\nerämaahan, ja useimmat heistä kantoivat turmeluksen ja paatumuksen\nleiman kasvoissaan. Nilin varrella ymmärrettiin valita ne, joiden\narmahtamaton kovuus turvattomia vastaan oli käynyt velvollisuudeksi.\n\nVihdoin avattiin kaivokset ja Josua itse otti kaivoslampun ja tunkeutui\nkuumiin käytäviin, joissa valtiovangit alastomina ja kahleilla\nkytkettyinä hakkasivat vaskensekaista kiveä seinistä.\n\nJo kaukaa kuuli hän, kuinka pääskysenhännän muotoiset kuokat purivat\nkallioihin. Sitten kuuli hän kiusattujen miesten ja naisten valittavaa\nulvomista, sillä julmat voudit olivat seuranneet heitä kaivoksiin ja\npakottivat hitaita liikuttamaan käsiään.\n\nTänään, faraon syntymäpäivänä, olivat he tulleet ajetuiksi Hathorin\ntemppeliin, läheisen kukkulan huipulle, rukoillakseen kuninkaan\npuolesta, joka oli syössyt heidät syvimpään kurjuuteen, ja he\nolisivatkin tulleet seuraavaan aamuun saakka vapautetuiksi työstä,\nellei tuo odottamaton hyökkäys olisi saattanut päämiehen ajamaan heitä\nkaivoksiin takaisin. Sentähden työskentelivät siellä naisetkin tänään,\njoiden velvollisuutena muutoin oli musertaa ja hienontaa vaskea, jota\ntarvittiin lasikuorman ja väriaineksien valmistukseen.\n\nKun vangit kuulivat Josuan askeleita ja huudon, mikä kajahti paljaista\nkallioseinistä, pelkäsivät he uutta kärsimystä itselleen ja heidän\nulvomisensa ja valituksensa kuului kaikkialla. Mutta pian oli pelastaja\nsaapunut ensimäisten luo ja iloinen sanoma, että hän tuli tekemään\nlopun heidän onnettomasta olostaan, lensi pian kaivoksen takimmaisiin\nsyvyyksiin.\n\nMeluava riemu täytti nuo surullisiin valituksiin ja kuumiin kyyneleihin\ntottuneet huoneet; mutta myös kova avunhuuto, valittava vaikeroiminen,\nähkiminen ja korina tunki Josuan korviin; sillä eräs kuumaverinen mies\noli hyökännyt vihatuimman voudin kimppuun ja iskenyt hänet kuokalla\nmaahan. Hänen esimerkkinsä sytytti pian toistenkin kostonhimon ja\nennenkuin saatiin estetyksi, olivat jo muutkin voudit joutuneet saman\nkohtalon alaisiksi. He olivat kuitenkin puolustautuneet ja monen vangin\nruumis makasi kiusaajansa vieressä maassa.\n\nNoudattaen Josuan huutoa tuli tuo vapautettu joukko vihdoin päivän\nvaloon. Raivoisalta ja kolkolta kaikui heidän huutonsa, johonka\nkahleitten kalina, joita he perässään laahasivat, epäsointuisesti\nsekaantui.\n\nPelottominkin heprealaisista, joka auringon valossa kohtasi tätä\nepätoivoisten laumaa, hämmästyi heitä nähdessään; sillä näiden\nonnettomien sovaistuneet ja punastuneet silmät, joista monet olivat\nennen nauttineet omissa huoneissaan tai kuninkaan hovissa kaikkea\nelämän hyvyyttä, olivat olleet helliä äitejä ja isiä, iloinneet\nhyväntekemisestä ja olleet osallisia kaikista sivistyksen siunauksista,\nmitä rikkaasti lahjoitetulla kansalla on tarjolla -- nämät silmät\nräpäyttelivät tosin kyynelten alla, joilla tuo äkkinäinen muutos\nrotkon yöstä puolipäivän auringon valoon oli täyttänyt ne, mutta pian\nsäihkyivät ne villinä ja himokkaina niinkuin nälkäisten yökköjen silmät.\n\nAlussa koettivat he tosin arkamielisesti ja hämmästyksissään\nkohtalonsa ihmeellisestä muutoksesta malttaa mielensä, eivätkä\nestäneet heprealaisia, jotka Josuan viittauksesta alkoivat sahata\nkahleita heidän jaloistaan; mutta sitten huomasivat he nuo aseettomat\nsotilaat ja voudit, jotka Efraimin ja hänen kumppaninsa varjioitsemina\nolivat asetetut erään kallioseinän syrjään ja nyt valtasi heidät\nomituinen liikutus. Kirkumisella ja kiljumisella, jota ei saata\nnimittää eikä sanoilla kertoa, ryöstivät he itsensä irti niistä,\njotka tahtoivat vapauttaa heitä heidän siteistään, ja vaikk'eivät he\nyhdellä silmäyksellä elikkä sanallakaan olleet toisilleen ilmaisseet\naikomustaan, tottelivat he kumminkin samaa hirvittävää viettiä ja\nsyöksivät, huolimatta raudoista, mitkä painoivat heitä, noiden\naseettomien kimppuun. Ennenkuin heprealaiset ehtivät estääkkään\nsitä, hyökkäsi kukin sen päälle, joka häntä pahimmin oli kiusannut,\nja nyt nähtiin täällä erään laihan miehen kuristavan kaulasta\nväkevämpää vihollistaan, tuolla taas joukon alastomia, puutteesta ja\nhuolimattomuudesta hirvittävän näköisiä naisia viskautuvan miehen\npäälle, joka heitä raaimmalla tavalla oli loukannut, lyönyt ja\npilkannut, ja hampain ja kynsin purki kukin kauvan pidätettyä raivoansa\nhänen päälleen.\n\nNäytti siltä kuin vihan tulva olisi murtanut polkunsa ja nyt, vapaana\nkaikista kahleista, etsisi uhriansa.\n\nPöyristyttävä oli tuo hyökkäys ja puolustus, temmellys, tuo\nvihanvimmainen verinen taistelu punertavalla hiekalla, tuo korvia\nsärkevä huuto, uikutus ja kiljuminen; olipa varsin vaikeata eroittaa\nkutakin yksityistä tuossa kammoittavassa miesten ja naisten\nsekamelskassa, jossa osaksi villin intohimo ja veren janosta kiihotettu\nkostonhimo sekä osaksi hädässä olevien kuoleman tuska ja ponnistukset\nkietoutuivat toisiinsa.\n\nAinoasti muutamat vangit olivat voineet pidättää itseään, mutta hekin\nkiihottivat kumppaneitaan, härnäsivät vimmatusti ahdistettuja ja\npudistelivat nyrkkiänsä.\n\nYhtä kuulumattomat kuin ne julmuudet olivat, joiden alla nuo vapautetut\nolivat kärsineet, oli nyt se vimma, jolla he syöksivät kiusahenkiensä\nniskaan.\n\nMutta Josua oli viimeksi mainituilta ottanut aseet ja he olivat siis\nhänen suojeluksensa alla.\n\nSentähden käski hän kansalaisensa eroittamaan taistelevat toisistaan,\njos mahdollista, ilman verenvuodatusta; mutta sepä ei ollutkaan helppoa\nja niin uudistui jälleen moni kauhistuttava näytelmä. Mutta vihdoin\nonnistui se kuitenkin, ja nyt näyttäytyi, kuinka valtavasti intohimo\noli lisännyt väsyneitten ja epätoivoisten voimia, sillä vaikk'ei aseita\nkäytetty tässä taistelussa ollenkaan, peitti kuitenkin melkoinen\nluku ruumiita tappelukentän ja turvallisuusvartijain seassa vuotivat\nuseimmat hirvittävistä haavoista.\n\nRauhan palautettua pyysi Josua vankien listaa haavoitetulta\npäälliköltä; mutta tämä viittasi vuorikaivoksen kirjuriin, jota ei\nkukaan vangeista ollut koskenut. Hän oli ollut heidän lääkärinsä ja\nkohdellut heitä ystävällisesti, hän oli vanhempi mies, jota moni\nonnettomuus oli kohdannut ja joka itse tietäen, mitä kärsimys oli,\nmielellään oli valmis sitä helpoittamaan, missä hän vain sitä kohtasi.\n\nKernaasti luki hän vankien nimet, joiden seassa löytyi monta\nheprealaista, ja jokaisen yksityisen esiinastuttua ilmoitti moni\nolevansa valmis seuraamaan ulosvaeltajia.\n\nKun aseettomat sotilaat ja turvallisuusvartijat, vihdoin läksivät\nkotimatkalle, erosi vankeinjohtaja, joka oli saattanut Josuan ja\nhänen kumppaninsa tänne, toisista egyptiläisistä, astui häpeissään\nja kumartunein päin vanhan Nunin ja hänen poikansa luo ja pyysi\nsaadakseen seurata heitä; sillä kotona ei hänellä ollut mitään hyvää\nodotettavana ja niin voimallista Jumalaa kuin heidän ei löytynyt\nEgyptissä. Häneltä ei jäänyt huomaamatta, että Hosea, joka kerran oli\nollut sodanpäämiehenä, kaikkein pahimmissa oloissa oli nostanut kätensä\ntämän Jumalan luo, ja sellaista lujamielisyyttä, mikä hänellä siitä\npitäin oli, ei hän koskaan ollut nähnyt. Mutta nyt tiesi hän myöskin,\nettä sama Jumala oli upottanut faraon voimallisen sotajoukon mereen\npelastaakseen omiansa. Sellainen Jumala oli hänen sydämelleen mieluinen\neikä hän toivonut mitään parempaa kuin tästälähin pysyä niiden luona,\njotka olivat hänen palvelijoitaan.\n\nJosua salli kernaasti hänen yhtyä kansaan. Sitten havaittiin, että\nviisitoista heprealaista löytyi vapautettujen vankein joukossa ja\nEfraimin suureksi iloksi Ruben'kin, tuon kurjan raskasmielisen Milcan\npuoliso, joka niin lujasti oli liittynyt Mirjamiin. Hänen itseensä\nsulkeutunut, harvasanainen olentonsa oli ollut hänelle hyödyksi ja\nraskas pakkotyö näkyi aivan vähän vahingoittaneen hänen voimallista\nruumistaan.\n\nVoiton riemu, menestyksen ilo oli vallannut Efraimin ja hänen monen\njoukkonsa, mutta kun aurinko meni mailleen eikä näkynyt Huria ja hänen\njoukkoansa, tulivat Nun ja hänen kansalaisensa levottomiksi.\n\nEfraim oli jo ottanut huolekseen lähteä muutamien kumppanien kanssa\ntiedusteluille, kun eräs lähettiläs ilmoitti Hurin sotilasten\nkadottaneen rohkeutensa nähdessään hyvin varustetun egyptiläisen\nlinnan. Heidän johtajansa oli kyllä kehoittanut heitä ryntäykseen,\nmutta hänen joukkonsa oli pelännyt sellaista uhkarohkeutta, ja\nellei Nun väkineen tulisi heidän avukseen, niin lähtisivät he\ntoimittamattomin asioin sieltä pois.\n\nSilloin päätettiin auttaa noita arkamielisiä. Iloisella luottamuksella\nmentiin heidän luokseen ja vaeltaessaan viileässä yössä kuvailivat\nEfraim ja Nun Josualle, kuinka he olivat Kasanan löytäneet ja kuinka\nhän oli kuollut. Mitä Kasana oli tahtonut ilmoittaa rakastetulle, tuli\nhänelle nyt tiedoksi ja sotilas kuunteli tätä syvästi liikutettuna ja\nkulki sitten miettien ja vaiti, kunnes he olivat saapuneet Dophkaan,\nturkoskaivoksien laaksoon, jonka keskellä se linna kohosi, johonka\nvankien huoneet päättyivät.\n\nHur oli väkineen pysynyt salassa eräässä rotkossa, ja sittenkuin Josua\noli jakanut heprealaisten koko voiman useampiin osastoihin ja määrännyt\nkullekin tehtävänsä, antoi hän aamuhämärässä merkin rynnäkköön.\n\nLyhyen taistelun perästä voitettiin tuo pieni vartioväki ja linna\nvalloitettiin. Aseettomat egyptiläiset lähetettiin kotiin niinkuin\nheidän kumppaninsakin vaskikaivoksista. Vangit vapautettiin ja\nspitaalisten, joiden kortteeri oli eräässä sivulaaksossa tuollapuolen\nkaivoksien ja joiden seassa myöskin löytyi sellaisia, jotka Josuan\nkäskystä olivat tänne tuodut, sallittiin määrämatkan päässä seurata\nvoittajia.\n\nMitä Hur, Mirjamin puoliso, ei voinut, onnistui Josualle, ja ennenkuin\nnuoret sotilaat Efraimin kanssa olivat lähteneet, kokosi Nun heidät\nkokoon ja kiitti yhdessä heidän kanssansa Herraa. Nekin, jotka\nseisoivat Hurin johdon alla, yhtyivät tähän rukoukseen ja missä Josua\nnäyttäytyi, kunnioittivat Efraimin nuoret ystävät häntä riemuiten.\n\n\"Onnea päämiehellemme!\" kaikui usein heidän vaeltaessaan eteenpäin.\n\"Onnea hänelle, jonka korkein valitsi miekakseen. Häntä seuraamme\nkernaasti; hänen kauttaan vie Jumala meidät voittoon!\"\n\nTähän huutoon ottivat Hurin sotilaatkin osaa eikä hän estänyt heitä\nsiitä; olipahan hän linnan rynnäkön johdosta kiittänytkin Josuaa ja\nilmoittanut hänelle iloaan hänen vapautuksestaan.\n\nLähdössä oli nuorempi peräytynyt, antaakseen vanhemmalle miehelle\netusijan, mutta Hur oli pyytänyt harmaata Nunia, joka oli häntä paljon\nvanhempi, astumaan joukon etunenään, vaikka Moses ja vanhimmat olivat,\nkansan pelastuttua ruokomeren rannalle, asettaneet hänet heprealaisen\nsotavoiman ylimmäiseksi päämieheksi.\n\nTie johti ensiksi tasaisen vuorilaakson läpitse. Sitten kulki se\nmiekkakärjen solan poikki, joka oli ainoa tie vuorikaivosten ja\nruokomeren välillä.\n\nLouhinen ja autio oli tuo kallioinen maakunta, jyrkkä oli kiivettävä\npolku. Josuan harmahtunut isä, joka oli kasvanut Gosenin tasangoilla\nja oli tottumaton vuorilla kiipeämiseen, kannettiin ilohuudoilla pojan\nja tyttärenpojan käsivarsilla, kunnes saavuttiin vuorisolaan. Mutta\nMirjamin puoliso, joka sotajoukkonsa etunenässä seurasi Efraimin\ntovereita, kuuli nuorukaisten riemun, astui pää kumarassa heidän\njäljissään ja katseli sen ohessa kolkosti maahan.\n\nTäällä ylhäällä oli levähtäminen sen kansan odottamiseksi, joka\nSin-erämaan läpi oli vietävä Dophkaan.\n\nVuorisolasta tähystelivät voittajat vaeltajia, mutta vielä ei ollut\nheistä mitään huomattavaa. Mutta kun he silmäilivät sitä vuoripolkua,\njota he olivat tulleet, tarjoutui heille niin suuri ja ihmeteltävä\nnäkö, että se tenhovoimalla veti jokaisen silmät puoleensa, sillä\nheidän allansa levisi ympyriäinen laakso, jota ympäröitsivät korkeat\nkalliot, rotkot, kummut ja töyränteet, mitkä näkyivät nousevan ylös\nhiekasta milloin mustan kiiltävinä, milloin harmaina ja ruskeina,\nmilloin punertavina ja viheriöinä ja viittailivat atsurisiniseen,\nhohtavan kirkkaasen erämaan taivaasen, missä ei yhtään pilveä näkynyt.\n\nAutiota ja tyhjää, hiljaista ja elotonta oli kaikki, mitä he\ntäällä näkivät. Noiden moniväristen kallioitten rinteillä, jotka\nympäröivät hiekkaista laaksonpohjaa, ei kasvanut yhtään kortta eikä\nedes kasvaintakaan Ei yksikään lintu, mato tai kovakuoriainenkaan\nelähyttänyt tätä hiljaista kaikkea eloisuutta vihaavaa paikkaa. Täällä\nei kohdannut silmää mikään, mikä olisi muistuttanut ihmisellisestä\nolemuksesta, kylvämisestä, istuttamisesta ja toimeliaisuudesta. Näitä\nsuuria, ei ketään elävää olentoa hyödyttäviä kuvia näkyi Jumala tehneen\nitseänsä varten. Joka tähän erämaahan tunkeutui, hän astui paikkaan,\njonka korkein ehkä oli valinnut leposijaksi niinkuin tuon hiljaisen,\nlähestymättömän temppelin pyhästön.\n\nNuori miehistö oli vaijeten katsellut tuota ihmeteltävää taulua\njalkainsa alla. Nyt se leiriytyi ja osoitti kaikenlaista palvelusta\nvanhalle Nunille, joka rakasti nuorison seuraa. Pikaan valmistetun\nsuojuskaton alla lepäsi hän heidän keskellään ja kertoi loistavin\nsilmin urotöistä, joita hänen poikansa sotapäällikkönä oli tehnyt.\n\nJosua ja Hur seisoivat sill'aikaa yhä vielä kallionhuipulla ja tuo\nedellinen katseli vaijeten alas autioon kallionlaaksoon, joka taivaan\nsinisen holvin peittämänä ja vuorenkorkuisten Jumalan omassa tehtaassa\ntehtyjen patsaitten ja pilarein ympäröimänä aukeni hänelle valtavampana\nkaikista temppelisaleista.\n\nVanhempi mies oli jo kauvan katsellut kolkosti maahan, mutta\näkkiä keskeytti hän vaitiolon sanoen: \"Succothissa pystytin minä\nmuistokiven ja avuksihuusin Herraa, olemaan todistajana minun ja sinun\nvälillä. Mutta tässä paikassa, tässä hiljaisuudessa näkyy minusta,\nniinkuin voisimme ilman merkkiä tai tunnustähteä olla varmat hänen\nläheisyydestään.\" Tässä ojensi hän itseänsä ja pitkitti: \"Ja minä\nnostan nyt silmäni sinun puoleesi, Adonaï, ja asetan sanani sinulle,\nJehovah, sinä Abrahamin ja isäimme Jumala, ettäs toisen kerran olisit\ntodistajana minun ja tämän miehen välillä, jonka sinä itse kutsuit\npalvelukseesi, että hän olisi miekkanasi\".\n\nKorotetuin silmin ja käsin oli hän huutanut nämät sanat. Sitten kääntyi\nhän toisen puoleen ja sanoi juhlallisella vakavuudella: \"Nyt kysyn minä\nsiis sinulta Hosea, Nunin poika, muistatko sinä todistusta, minkä sinä\nja minä teimme kiven edessä Succothissa?\" \"Minä muistan sen\", kuului\nvastaus. \"Ja kovassa onnettomuudessa ja suuressa vaarassa olen minä\ntunnustanut, mitä korkein minulta pyytää ja olen halullinen omistamaan\nkaiken ruumiini ja sieluni voiman, josta minun on häntä kiittäminen,\nhänelle, yksin hänelle ja hänen kansalleen, joka myöskin on minun\nkansani. Josua on tästälähin oleva nimeni. En egyptiläisiltä enkä\nkeltään vieraalta kuninkaalta etsi tästälähin apua, sillä se oli Herra\nmeidän Jumalamme, joka sinun vaimosi suvun kautta antoi minulle tämän\nnimen\".\n\nSilloin katkasi Hur hänen puheensa ja lausui juhlallisella vakavuudella:\n\n\"Sitäpä juuri toivoin kuulevani, ja kun korkein tälläkin paikalla\non todistajana minun ja sinun välilläsi ja kuulee tätä keskustelua,\nniin toteutukoon tässä, mitä minä hänen kasvojensa edessä lupasin.\nSukukuntain päämiehet ja Moses, Herran palvelija, ovat korottaneet\nminut kansan sotajoukon ylimmäiseksi päälliköksi: Mutta nyt kutsut sinä\nitseäsi Josuaksi ja olet vannonut ei ketään muuta palvelevasi kuin\nHerraa meidän Jumalaamme. Tiedän myöskin hyvin, että sinä sotajoukon\njohtajana voit enemmän kuin minä, joka olen harmahtunut karjalaumojen\nseassa tai kuin joku toinen heprealainen, olkoon hänen nimensä mikä\nhyvään, ja niin toteutuu siis lupaus Succothissa. Mosekselta, Herran\npalvelijalta, ja vanhimmilta tahdon minä vaatia, että he uskovat\nsinulle johtajan viran. Heidän käteensä panen minä ratkaisun ja\ntietäessäni, että korkein katsoo sydämeeni, tunnustan myös, että minä\najattelin sinua salaisella katkeruudella. Mutta kansan hyväksi tahdon\nunohtaa mitä meidän välillämme on ja tässä tarjoon käteni sinulle!\"\nSamalla ojensi hän Josualle kätensä ja tämä tarttui siihen ja vastasi\navomielisesti:\n\n\"Sinun sanasi ovat miehen sanoja ja niin olkoot minunkin. Kansan ja\nasian vuoksi, jota me kumpikin palvelemme, otan minä vastaan, mitä\nsinä tarjoot minulle. Mutta koska sinä huusit korkeimman todistajaksi\nja hän kuulee minua, niin tahdon minäkin antaa täydelle totuudelle\nkunniaa kaikissa kohdissa. Mitä sinä tahdot siirtää minulle,\nnimittäin, sotajoukon ylimmäisen johtajan viran, siksi on Herra itse\nkutsunut minut. Mirjamin, sinun vaimosi kautta on se tapahtunut ja\nse sopii minulle. Mutta että sinä olet tahtonut jättää minulle oman\narvosi, tunnustan sen kuitenkin kiitettäväksi teoksi. Tiedänhän,\nkuinka raskasta on miehelle luopua vallasta nuoremman hyväksi, joka\non vieras hänen sydämelleen. Sinä olet sen tehnyt ja minä olen\nsinulle kiitollinen. Mutta minäkin olen ajatellut sinua suloisella\nkatkeruudella; sillä sinulle kadotin toisen hyvän, josta mies vielä\nvaikeammin luopuu kuin virastaan: naisen rakkauden!\"\n\nSilloin huusi Hur ja veri nousi kuumana hänen kasvoihinsa: \"Mirjam!\nMinä en häntä pakottanut avioliittoon; vieläpä ostamatta häntä,\nisäin tavan mukaan, morsiuslunnailla -- vapaasta tahdostaan tuli hän\nvaimokseni!\"\n\n\"Minä tiedän sen,\" vastasi toinen tyynesti, \"mutta eräs toinen\non kauvemmin ja palavammin kuin sinä halunnut omistaa hänet ja\nmustasukkaisuuden tuli poltti häntä kovin. Mutta älkäämme puhuko tästä\ntuskasta; sillä vaikka sinä antaisitkin hänelle erokirjan ja toisit\nhänet luokseni, että minä avaisin telttani ja käsivarteni hänelle, niin\nhuutaisin kuitenkin: miksi olet tehnyt sellaista itsellesi ja minulle?\nSillä vähän aikaa sitten olen tullut tuntemaan mitä naisen rakkaus on\nja mitä se voi sekä myöskin erehdykseni, kun luulin hänenkin tuntevan\npalavan sydämeni hehkua. Minä olenkin, vaeltaessani kahleet jalassa,\nvaikeimmassa kohtalossa, itselleni luvannut, etten omista kellekään\nihmiselle kuin omalle kansallemme kaiken minussa löytyvän ruumiini\nja sieluni voiman ja tulen. Ei edes naisen rakkauskaan saa minua\nluopumaan ottamastani suuresta velvollisuudesta. Mutta mitä emäntääsi\ntulee, niin tulen vieraana, kulkemaan hänen sivullaan, vaikkapahan\nvielä profeettanakin kutsuisi minua julistaakseen minulle uutta Herran\nsanomaa\".\n\nNoin sanottuaan ojensi hän toiselle kätensä ja Hurin tarttuessa\nsiihen heräsi vilkas liike sotilasten seassa, sillä sanansaattajia\nnousi vuorelle, jotka huutaen ja viitaten osoittivat erästä valtavaa\npölypylvästä, mikä kulki kansan edellä.\n\n\n\n\n25 Luku.\n\n\nVaeltajat lähestyivät yhä lähemmäksi ja monet nuorista sotilaista\nriensivät heitä vastaan.\n\nEivät ne olleet enään noita iloisia joukkoja, jotka riemuiten\nolivat yhtyneet Mirjamin ylistyslauluun, ei, hitaasti ja kumarassa\nhoipertelivat he nyt vuorta kohti. Heidän tuli kiivetä solakalliolle\njyrkemmältä puolelta ja kuinka huokailivatkaan kantajat, kuinka\nsurkeasti valittivatkaan vaimot ja lapset, kuinka raivoisasti\nkirosivatkaan kuorma-ajurit, joiden oli ajaminen juhtia tuota kaitaa,\nepätasaista polkua myöten ylös, kuinka käheiltä kaikuivatkaan noiden\npuoleksi nääntyneiden miesten sortuneet äänet, kun he, auttaakseen\njuhtia, yhteisesti nojasivat hartioitaan jotakin ajopeliä vastaan.\n\nVoitetulta sotajoukolta näyttivät ne Josuasta, joka katseli lähestyviä,\nnoita tuhansia, jotka vielä muutama päivä sitten niin kiitollisina\ntunsivat Herran pelastavan armon.\n\nMutta tie, jonka he viimeisestä leiripaikasta, ruokomeren sataman\nluota, olivat kulkeneet, olikin ollut kamala, vedetön ja niille, jotka\nolivat kasvaneet ala-Egyptin hedelmällisillä lakeuksilla, oli se ollut\nvaivalloinen ja hirmua herättävä.\n\nKeskelle autiota kalliomaakuntaa oli se johtanut heidät ja kaikkialla\noli avaraan näköalaan ja runsaasen kasvullisuuteen tottunut silmä\nkohdannut rajoittavia rajoja ja autiota erämaata.\n\nKuljettuaan Babaportin läpi olivat he samannimisessä laaksossa ja\nvaelluksellaan Sin-erämaan kautta tavanneet vain laaksoja jyrkästi\nkohoavilla kallioseinillä. Eräs kuolemankarvainen korkea vuori oli\nmustana ja hirvittävänä kohonnut punertavien jyrkänteiden yli ja\nnämä olivat näyttäneet vaeltajista kauheilta, ihmiskäsin tehdyiltä\nteoksilta, sillä niiden säännöllisillä välitiloilla pystytetyt\nkiviläjät olivat selvästi nähtävissä, ja olisipa saattanut luulla,\nettä nuo jättiläis-rakentajat, joiden kädet olivat työskennelleet\nmaailmanluojan palveluksessa, olivat tulleet pois kutsutuiksi,\nennenkuin he olivat täyttäneet tämän työn, jonka ei tässä erämaassa\ntarvinnut kammoksua ketään tutkivaa silmää, eikä näkynyt olevan\nmäärätty palvelemaan ketään elävää olentoa. Harmaat ja ruskeat\ngraniittikalliot ja rotkot kohosivat tien ohella ja sitä peittävässä\nhiekassa oli suuria kasoja pieniä punaisia parfyriliuskoja ja\nhiilimustia, ikäänkuin vasaran rikkomia kiviä, mitkä olivat\nkuonankaltaisia, josta vaskea sulatetaan. Viheriän välkähtävät,\nkummallisesti muodostetut kallionlohkareet ympäröivät noita ahtaita,\nvuorien parittamia korkolaaksoja, joista toinen liittyi toiseen.\nTuo ylöspäin nouseva tie kulki niiden läpi ja usein oli vaeltajia,\nheidän astuessaan tuollaiseen kattilalaaksoon, vallannut pelko, että\ntuo korkea, takapuolella oleva kallio, pakottaisi heitä palajamaan\ntakaisin. Silloin oli napina ja valitus noussut; mutta pian oli aukko\ntullut näkyviin, mikä johti uuteen kalliolaaksoon.\n\nRuokomeren rannalla olevasta satamasta lähdettyään olivat he usein\nkohdanneet orjantappuraisen gummiakasian ja erään lemuavan erämaan\nkasvin, jota eläimet söivät; mutta jota pitemmälle matkue tunki\nkallioiseen erämaahan, sitä kuivemmaksi ja kuumemmaksi oli hiekka\nkäynyt, ja vihdoin oli silmä turhaan etsinyt kasvia ja puita.\n\nElim'issä tavattiin makeita lähteitä ja varjoa antavia palmuja ja\nruokomeren luona täytettyjä allikoita; mutta jo leiriytyessä Sin'in\nerämaassa ei löydetty mitään millä janoa sammuttaa, ja puolenpäivän\naikaan näytti ikäänkuin joukko pahoja henkiä olisi ajanut varjon\nkallionseinämistä, sillä kaikki loisti ja hehkui näissä kallioissa ja\nsyvänteissä, eikä missään ollut turvaa auringon polttoa vastaan.\n\nLeirissä oli viimeinen mukana tuotu vesi jaettu ihmisille ja eläimille,\nja kun matkue seuraavana aamuna oli tielle lähtenyt, ei ollut enään\npisaraakaan löytynyt kiihtyvän janon sammuttamiseksi.\n\nSilloin oli tuo vanha, vähäuskoinen haluttomuus ja vastenmielisyys\njälleen vallannut kansajoukon. Eivät loppuneet kiroukset Mosesta ja\nvanhimpia vastaan, jotka olivat hyvästä olosta Egyptissä vieneet heidät\nsellaiseen kurjuuteen; mutta kun kansa vihdoin oli kiivennyt huipulle,\nolivat kuivat kielen kantimet käyneet jo liian kuiviksi pilkkaamaan ja\nkiroamaan.\n\nVanhan Nun'in, Efraimin ja Hurin sanansaattajat olivat jo lähestyville\nilmoittaneet, että nuori miehistö oli saanut voiton ja vapauttanut\nJosuan ja muut vangit, mutta uupumus oli käynyt niin suureksi että tämä\nsanoma tuskin oli vaikuttanut mitään muutosta ja havaittiin ainoastaan\nheikko hymy miesten parrakkailla huulilla tai pikainen säihky naisten\nmustissa silmissä.\n\nMirjamkin oli kalpean Milcan kanssa jäänyt seuralaistensa luo eikä\nkehoittanut, kuten muulloin, kiittämään korkeinta.\n\nRuben, hänen raskasmielisen hoidokkaansa puoliso, joka pelosta\ntulla petetyksi ei rohjennut antautua uudestaan heränneen toivon\nvaltaan, oli hiljainen, harvapuheinen mies ja sentähden ei voinut\nensimäinen sanansaattaja sanoa kuuluiko hän vapautettujen joukkoon.\nKuitenkin valtasi suuri liikutus Milcan ja kun Mirjam käski hänen\nhiljaa odottamaan, riensi hän toisesta ystävästä toiseen kysellen\nheiltä vilkkaasti. Mutta kun ei hän saanut mitään tietoa kadotetusta;\npuolisostaan, purskahti hän äänekkäisiin nyyhkytyksiin ja pakeni\njälleen naisprofeetan luo. Hänen luonaan löysi hän vähän lohdutusta,\nsillä Mirjamkin, jonka piti tervehtää puolisoansa voittajana ja\nnähdä lapsuutensa ystävän pelastettuna, oli itseensä sulkeutunut ja\nahdistettu ja näytti niinkuin painaisi häntä, raskas kuorma.\n\nNiinpiankuin Moses oli saanut tietää, että hyökkäys vuorikaivoksiin oli\nonnistunut ja Josua pelastettu, oli hän jättänyt kansan; sillä hänelle\noli kerrottu, että sotaiset amalekilaiset, jotka asuivat kosteikossa\nSinai-vuoren juurella, varustautuivat estääkseen vaeltajilta kulkua\nheidän vedestä ja palmuista rikkaan erämaan saaren läpitse. Silloin\noli hän muutamien valittujen miesten kanssa lähtenyt vakoamisretkelle\nvuoren poikki. Alus'en ja kosteikon edessä olevan laakson, Raphidim'in\nvälillä, alkoi hän jälleen yhtyä kansalaisiinsa.\n\nAbidanin, benjamilaisten päällikön, niinkuin myöskin, vuorikaivoksista\npalautuneiden Hurin ja Nun'in, Judan ja Efraimin sukujen päämiesten,\ntuli sill'aikaa olla hänen ja hänen seuralaistensa sijaisia.\n\nKun kansa nyt lähestyi salatietä, tuli Hur toisten vapautettujen kanssa\nheitä vastaan ja edellä kaikkien muitten oli nuori Ruben, Milcan\npuoliso, kiiruhtanut heitä kohti. Mutta hänen vuorta alas syöstessään\noli Milca hänet jo kaukaa tuntenut ja oli, huolimatta Mirjamin\nväitteistä, kiiruhtanut Simeonin sukukunnan keskelle, joka kulki hänen\nsukukuntansa edellä.\n\nSiellä oli heidän jälleen yhtymisensä näkeminen elähyttänyt monta\nväsynyttä sielua ja kun he vihdoin, toisiinsa liittyneinä, riensivät\nMirjamia vastaan ja tämä katseli holhottiaan silmiin, luuli hän ihmeen\ntapahtuneen; sillä kalpeasta liljasta oli tullut kukoistava ruusu.\nSitäpaitsi olivat hänen huulensa, jotka aivan harvoin ja kainosti\nolivat avautuneet rukoukseen tai vastaukseen, alituisessa liikkeessä;\nsillä kuinka paljon halusikaan hän tietää, kuinka paljon olikaan\nhänellä kysyttävää hiljaiselta puolisoltaan, joka niin kauheasti oli\nkärsinyt.\n\nHe olivat kaunis, onnellinen pari ja heistä tuntui ikäänkuin eivät\nkulkisi alastomien kallioitten ohitse ja kuivia erämaan polkuja myöten,\nvaan kevätmaiseman läpi, missä lähteet pulppusivat ja linnut lauloivat.\n\nMirjamkin, joka oli kaikkia tehnyt, elähyttääkseen nääntyvää Milcaa,\niloitsi hänen onnellisuudestaan. Mutta pian katosi jokainen iloisen\nmyötätuntoisuuden jälki hänen kasvoistaan; sillä sill'aikaa kuin Ruben\nja Milca, ikäänkuin siipien kantamana, näkyivät tuskin koskettavan\nerämaata, astui hän pää kumarassa eteenpäin, mietiskellen, että hän\nitse olisi syypää, ettei hänelle sallittu samallaista onnea tällä\nhetkellä.\n\nHän sanoi itselleen, että hän oli tehnyt raskaan, palkkaa ansaitsevan,\nmieluisen uhrin Jumalalle, kiellettyään noudattamasta sydämensä ääntä\nja kuitenkaan ei haihtunut tuo kuoleva egyptiläinen vaimo hänen\nmielestään, hän, joka oli kieltänyt häneltä oikeuden lukea itsensä\nniiden joukkoon, jotka Hoseaa rakastivat ja joka rakkautensa tähden oli\nkuollut niin nuorena.\n\nHän, Mirjam, eli, hän oli kuolettanut sielunsa hartaimmat toiveet,\nvelvollisuus kielsi häntä lämpimällä kaipiolla ajattelemasta häntä,\njoka tuolla ylhäällä viipyi, uhrautuneena kansansa asialle ja isäinsä\nJumalalle, vapaa, ihana mies, ehkäpä hänen kansansa sotajoukon tuleva\njohtaja, jos Moses niin määräsi, hänen jälkeensä ensimäinen ja suurin\nkaikista heprealaisista ja kuitenkin häneltä kadotettu, ainiaaksi\nkadotettu.\n\nJos hän tuona tapauksista rikkaana yönä olisi seurannut naisellisen\nsydämensä halua eikä kutsumuksensa vaatimuksia, joka asetti hänet\nkorkealle yli toisten naisten, niin pitäisi hän nyt jo kauvan häntä\nkäsivarsissaan, niinkuin tuo hiljainen Ruben heikkoa mutta nyt niin\nylenrikasta ja reippaasti astuvaa Milcaansa.\n\nMitkä ajatukset!\n\nSydämensä syvimpään loukkoon täytyi hänen ne ajaa ja koettaa niitä\nhävittää; sillä hänestä oli synti halaita niin palavasti toisen\njälleen näkemistä! Ja hän toivoi nyt, että hänen puolisonsa olisi\nläsnä pelastamassa häntä itseltään ja tämän julman hetken kielletyiltä\ntoiveilta.\n\nJudan heimon ruhtinas, Hur, oli hänen puolisonsa, eikä, tuo entinen\negyptiläinen, tuo vapautettu vanki.\n\nMitä kysyi hän enään efraimilaista, josta hän ainiaaksi oli luopunut?\n\nMiksi saattoi se enään loukata häntä, ettei tuo vapautettu tullut häntä\nvastaan, miksi säilytti hän salaisuudessa tuota hullua toivetta, että\njoku tärkeä velvollisuus pidätti häntä tuolla ylhäällä?\n\nHän näki ja kuuli tuskin, mitä hänen ympärillään tapahtui, ja vasta\nkiitollinen tervehdys, jolla Milca tervehti hänen puolisoaan, ilmoitti\nhänelle, että Hur häntä lähestyi.\n\nJo kaukaa oli hän viittaillut hänelle, mutta hän tuli yksin, ilman\nHoseata, Josuata, yhdentekevä kuinka tuo vapautettu nimitti itseänsä,\nja että tämä häntä harmitti, jopa että se vihloi hänen sydäntäänkin.\nsuututti häntä. Kunnioittahan hän vanhempaa puolisoansa, eikä hänestä\ntuntunut vaikealta ystävällisesti sanoa häntä tervetulleeksi.\n\nIloisesti ja sydämellisesti vastasi hän hänen tervehdykseensä, mutta\nkun hän huomautti häntä tuosta äsken yhdistetystä parista ja ylisti\nhäntä voittajaksi ja Rubenin sekä niin monen onnettoman pelastajaksi,\ntunnusti Hur suoraan, että tämä ylistys ei sopinut hänelle, vaan\nJosualle, jonka Mirjam itse, korkeimman nimessä, oli kutsunut johtamaan\nkansan sotavoimaa.\n\nSilloin vaaleni hän, ja vaikka tie vei jyrkästi ylöspäin, ahdisti\nhän kuitenkin puolisoansa vilkkailla kysymyksillä. Kun hän sitten\nsai tietää, että Josua tuolla ylhäällä, isänsä ja nuoren miehistön\nkanssa, nautti viiniä ja että Hur oli hänelle luvannut kernaasti\nperäytyvänsä, jos Moses siirtäisi päällikkyyden hänelle, vetääntyivät\nnuo yhteenkasvaneet silmäkarvat hänen korkean otsansa alla kolkosti\nyhteen ja jyrkästi huusi hän: \"Sinä olet minun herrani eikä minun sovi\nvastustaa sinua, ei edes vaikka unohtaisitkin oman emäntäsi siihen\nmäärään, että sinä peräännyt sen miehen edessä, joka kerran uskalsi\nkohottaa silmänsä hänen puoleensa.\"\n\nSilloin keskeytti hän häntä kiivaasti: \"Hän ei tunne sinua enään ja jos\nantaisinkin erokirjan sinulle, niin ei hän kuitenkaan pyytäisi sinua\nomaksensa.\"\n\n\"Eikö?\" kysyi Mirjam pakoitetulla hymyllä. \"Ja sinun on häntä itseään\nkiittäminen tästä tiedosta?\"\n\n\"Kansan hyväksi on hän uhrannut itsensä ruumiineen ja sieluineen ja hän\nluopuu naisen rakkaudesta\", vastasi Hur. Mutta hän huusi:\n\n\"Luopuminen on helppoa, missä vaatiminen ei tuottaisi muuta kuin uuden\npoistamisen ja häpeän. Ei hänelle, joka suurimman vaaran hetkenä\netsi apua egyptiläisten luona, ei, sinulle yksin, joka veit kansan\nensimäiseen voittoon varastohuoneen luona Succothissa ja jolle Herra\nitse, Moseksen, palvelijansa kautta, uskoi päällikkyyden, sinulle sopii\nsotajoukon johto!\"\n\nSilloin silmäili hänen puolisonsa levottomana sitä vaimoa, jota hän\nmyöhäisellä lämpimällä rakkaudella lempi ja nähdessään hänen poskensa\nhehkuvan ja rintansa nousevan, ei hän tietänyt pitikö hänen lukea sitä\nkiipeämisen vaiko hänen korkealle pyrkivän kunnianhimonsa syyksi, jonka\nhän nyt tästälähin myöskin siirsi häneen, herraansakin.\n\nEttä Mirjam asetti hänet tuon nuoremman, sankarillisen miehen\netunenään, jonka takaisintuloa hän oli peljännyt, ilahdutti häntä;\nmutta hän oli ankarassa velvollisuuden tunnossa harmahtunut ja mitä hän\ntunnusti oikeaksi siitä ei hän poikennut. Hänen nuoruutensa vaimolle,\njonka hän muutamia vuosia sitten oli hautaan kantanut, olivat hänen\nviittauksensa olleet käskyjä, eikä hän Mirjamin puoleltakaan ollut\nvielä kokenut vastaväitettä. Että Josua oli paraiten valmistettu\njohtamaan kansan sotavoimaa, ei ollut epäilemistäkään ja niin vastasi\nhänkin läähättäen, sillä hänellekin oli kiipeäminen tullut raskaaksi:\n\"Sinun korkea ajatuksesi kunnioittaa ja ilahduttaa minua; mutta vaikka\nMoses ja vanhimmat uskovat minulle päällikkyyden, niin tulee sinun\nkuitenkin muistaa muistokiveä Succothissa ja minun lupaustani. Minä\npidän sen aina muistossani ja tulenkin sen pitämään.\"\n\nSilloin katsahti hän harmistuneena sivulle eikä puhunut enempää, kunnes\nhe olivat saapuneet kukkulalle.\n\nSiellä tervehtivät voittorikkaat nuorukaiset lähestyviä kansalaisiaan\nkovalla riemulla.\n\nJälleennäkemisen ilo, voitettu ruokavarasto ja juoma, jota, jos\nkohtakin säästäväisesti, voitiin jakaa virkistykseksi enimmän\ntarvitseville, koroitti väsyneitten vaipunutta rohkeutta ja janoavaiset\nlyhensivät lepoa solakalliolla ehtiäkseen sitä ennemmin Dophkaan.\nHe olivat Josualta kuulleet ettei siellä ollut ainoasti säilyneitä\nallikoita, vaan myös eräs salainen lähde, jonka paikan entinen vankien\njohtaja oli hänelle ilmoittanut.\n\nTie johti vuorta alaspäin. \"Kiire\" on nääntyvän lunnassana, hänen\nlähestyessään kaivoa ja niin saapuivat vaeltajat vähää jälkeen\nauringonlaskun turkoskaivosten laaksoon, missä he leiriytyivät sen mäen\nympärillä, jolla hävitetty linna ja Dophkan poltetut makasiinit olivat\nsijainneet.\n\nTuo akasialaaksossa, Hathor-jumalattarelle, salattu lähde oli pian\nlöydetty. Nopeasti virisi tuli toisensa jälkeen. Horjuvat sydämet,\njotka Sin'in erämaassa olivat olleet lähes epätoivoa, tulivat jälleen\ntäytetyiksi elämän halulla, toivolla ja kiitollisella uskolla. Kauniit\nakasiapuut olivat kuitenkin tulleet kaadetuiksi pääsyn helpoittamiseksi\nlähteelle, jonka virkistävä vesi oli syynä tähän ihmeelliseen\nmuutokseen.\n\nSolakalliolla olivat Josua ja Mirjam nähneet toinen toisensa, mutta\nsaaneet tilaisuutta ainoasti ohimennen tervehtää toinen toistansa.\nTäällä leirissä he tulivat lähempään yhteyteen.\n\nOli jo myöhä, sillä vanhimmat olivat jo kauvan aikaa neuvotelleet mitä\noli tehtävää amalekitain odottamatointa ylläkkää vastaan.\n\nJosua oli isänsä kanssa esiintynyt heidän joukkoonsa. Kaikilta\npuolin oli iloisesti tervehditty ruhtinaallisen, kunnioitettavan\nukon perillistä ja hänen neuvoansa muodostaa etujoukon nuorista ja\ntakajoukon vanhemmista sotilaista sekä lähettää valittuja pieniä\njoukkoja edellisistä vakoinaan, oli kernaasti hyväksytty. Hän\nuskalsi sanoa, että hän tunsi, mitä suuren sotajoukon johtamiseen ja\nsuojelemiseen kuului. Jumala itse oli uskonut hänelle päällikkyyden\nja Moses oli vahvistanut hänet tässä arvossa, kehoittaessaan häntä\nolemaan vahvan ja lujan. Hur'kin, joka nyt oli siinä virassa, oli\nhalukas jättämään sen hänelle. Ja tämän miehen sana oli vahva, vaikka\nhän olisikin laimiinlyönyt kertoa sanansa vanhimpien edessä. Kaikissa\ntapauksissa oli keskusteltu Josuan kanssa, ikäänkuin olisi hän nyt jo\nsotapäällikkö ja hän itse tunsi itsensä sellaiseksi.\n\nKokouksen päätyttyä oli Hur vaatinut häntä, huolimatta myöhäisestä\ntunnista, seuraamaan häntä telttansa luo ja sotilas oli häntä\nseurannut, koska hän halusi puhua Mirjamin kanssa. Hänen puolisonsa\nläsnäollessa tahtoi hän näyttää hänelle, että hän nyt oli tien\nlöytänyt, jolle Mirjam niin innokkaasti oli häntä osoittanut.\n\nToisen puolison edessä vaikenivat heprealaisen hellät tunteet. Ettei\nhän pyytänyt häneltä enempää, täytyi Hurin vaimon tietää. Hän oli\nitsekin yksinäisinä hetkinä lakannut häntä halajamasta.\n\nHän tunnusti itsekseen, että Mirjam oli suuri, majesteetillinen nainen,\nmutta häntä kauhistutti ajatellessaan tätä suuruutta.\n\nHänen toimensakin ilmestyivät hänelle uudessa valossa. Niinpä kuin hän\nsolakalliolla oli tervehtänyt häntä kylmällä hymyllä, oli hän tullut\nsiihen vakuutukseen, että he olivat täydellisesti vieraat toisilleen ja\ntämä tunne oli leimuavan valkean äärellä tuon komean pääteltan edessä,\nmissä hän tapasi hänet jälleen, yhä enemmän enentyvä.\n\nPelastettu Ruben Milcansa kanssa oli kauvan sitten jättänyt Mirjamin ja\nyksinäisen odotuksensa aikana oli hän monenlaisia tullut ajatelleeksi,\njoita hän tahtoi antaa sen tuntea, jolle hän niin paljon oli antanut,\nettä se syntinä painoi hänen sydäntään!\n\nNiitä me vihaamme ennemmin, joita vastaan olemme väärin tehneet, ja\nnainen pitää rakkautensa lahjan niin suurena ja kalliina, ettei hän\nkoskaan lakkaa halveksitultakaan vaatimasta kiitollisuutta. Mutta\nJosua oli kehunut itselleen ei enään pyytävänsä sitä naista, jota hän\nkerran oli rakastanut ja käsivarsissaan pidellyt, vaikka hän vielä\ntarjoutuisikin hänelle. Ja hän oli vahvistanut tämän mielentilan, kun\nhän, tulematta häntä vastaan, rauhallisesti odotteli häntä.\n\nNyt tuli hän vihdoin, mutta puolisonsa seurassa, joka oli valmis\nperäytymään hänen edessään.\n\nMutta vielä oli hän siellä avonaisin silmin valvoakseen tuon liiaksi\njalomielisen puolisonsa yli.\n\nTuota vanhempaa miestä, jonka kohtaloon hän oli omansa yhdistänyt ja\njonka uskollinen alttiiksiantaminen liikutti häntä, ei saisi kukaan\npettää johtavan aseman suhteen, mikä hänelle tuli, ja mistä hänen\ntäytyi pitää kiinni jo siitäkin syystä, ettei häntä miellyttänyt olla\nsen miehen vaimona, joka ei saisi olla ensimäinen hänen veljiensä\njälkeen.\n\nNiin katkeraksi, haavoitetuksi ja ärtyiseksi ei ollut tuo ylistetty\nnainen, joka luotti profetalliseen lahjaansa, koskaan vielä tuntenut\nitseänsä. Hän ei tunnustanut sitä kuitenkaan itselleen, mutta\nhänestä tuntui, niinkuin tuo viha, jonka Moses oli istuttanut häneen\negyptiläisiä vastaan ja jolla ei nyt ollut esinettä, vaatisi uuden\npäämaalin ja niinkuin kohdistuisi se nyt tuota ainoata miestä vastaan,\njota hän joskus oli rakastanut.\n\nMutta oikea nainen saattaa olla hyväntahtoinen kullekin, jota ei hän\nhalveksi, ja niin punastui hän tosin nähtyään miehen, jonka suutelon\nhän oli vastannut, mutta otti hänet ystävällisesti ja myötätuntoisilla\nkysymyksillä vastaan.\n\nSen ohessa nimitti hän häntä vanhalla nimellä Hoseaksi ja huomattuaan,\nettä tämä tapahtui tahallaan, kysyi hän häneltä, oliko hän unohtanut,\nettä hän itse, korkeimman uskottuna, oli käskenyt häntä kutsumaan\nitseänsä \"Josuaksi.\"\n\nSilloin vastasi hän ja hänen poskensa tulivat jännitetyiksi, että\nhänen muistonsa oli hyvä, mutta että se muistutti häntä ajasta, jonka\nhän mieluummin unohti. Nimen, jonka Herra oli hänelle antanut, oli\nhän itseltään poistanut, pitäessään egyptiläisten armon parempana,\nkuin Jumalan tarjooman avun. Hän olisi uskollisena vanhalle tavalleen\neteenkäsinkin kutsuva hänet \"Hoseaksi.\"\n\nSellaista vihamielisyyttä ei ollut tuo rehellinen sotilas odottanut,\nmutta hän oli jotenkin levollinen ja vastasi tyynesti, että hän harvoin\nantaisi hänelle tilaisuutta kutsumaan häntä niin tai näin. Ne, jotka\nolivat suopeita hänelle, tulisivat kyllä kutsumaan häntä Josuaksi.\n\nSilloin vastasi Mirjam, että hänkin oli valmis siihen, jos hänen\npuolisonsa siihen suostuisi ja hän itse sitä vaatisi, sillä nimi oli\nvain puku. Toisin oli virkojen ja arvojen laita.\n\nKun Josua sitten hänelle vakuutti, että hän aina vielä uskoi Jumalan,\nhänen profeettansa suun kautta, kutsuneen häntä johtamaan kansansa\nsotilaita ja ettei hän sallisi kenellekään toiselle, kuin Mosekselle,\noikeutta riistää häneltä tätä virkaa, yhtyi Hur häneen ja ojensi\nhänelle kätensä.\n\nNyt ei Mirjam enään hillinnyt itseänsä, vaan pitkitti palavalla\nkiihkolla:\n\n\"Siinäkin olen toista mieltä! Sinä vältit korkeimman kutsumuksen.\nSaatatko kieltää sitä? Ja kun kaikissa paikoin läsnä oleva löysi sinut\nfaraon jalkojen juurella sen sijaan kuin sinun tuli olla kansalaistesi\netunenässä, riisti hän sinulta viran, jonka hän sinulle uskoi.\nSotapäälliköistä voimallisimpana komensi hän myrskyä ja laineita ja\nne nielivät vihollisen. -- Niin kävi niiden, jotka olivat ystäviäsi,\nkunnes heidän raskaista kahleistaan tulit tuntemaan, millaisia he\nolivat sinua ja sinun omiasi kohtaan. Mutta minä ylistin sillä välin\nkorkeimman armoa ja kansa yhdistyi ylistyslauluuni. Ja vielä samana\npäivänä kutsui Herra sinun sijaasi toisen sotajoukon johtajaksi, ja\ntämä toinen, kuten tiedät, on puolisoni. Ja vaikkei Hur koskaan ole\noppinutkaan sotataitoa, niin johtaa Jumala kuitenkin varmaan hänen\nkäsivarttansa ja kuka on se, joka voiton lainaa, ellei hän? Puolisoni\n-- kuule se toistamiseen -- hän yksin on sotapäällikkö ja joskin hän\nliiallisessa jalomielisyydessään on unohtanutkin sen, on hän kuitenkin\npitävä virastaan kiinni, ajatellessaan, kenenkä käsi se oli, joka hänet\nsiksi valitsi, ja minä hänen vaimonsa korotan ääneni ja muistutan häntä\nsiitä!\"\n\nSilloin kääntyi Josua lähteäkseen pois, tehdäkseen siten lopun tästä\nkiusallisesta riidasta, mutta Hur pidätti häntä ja vakuutti, syvästi\nliikutettuna emäntänsä sopimattomasta sekaantumisesta miesten asioihin,\nettä hän pysyisi sanassaan. Vaimon kateelliset sanat haihtuisivat\ntuhkana tuuleen. Moseksen tuli selittää, kenenkä Jehova oli päälliköksi\nvalinnut.\n\nNäin sanoen oli Hur ankaralla arvollisuudella ja kehoittaen mielen\nmalttiin katsonut vaimonsa kasvoihin ja hän näkyi saavuttaneenkin\ntarkoituksensa; sillä Mirjam oli milloin vaaleten, milloin punastuen\nheitä seurannut. Hän pidätti myöskin vierasta, ikäänkuin olisi hänen\nvelvollisuutensa suositella häntä, samalla kun hän vapisevalla kädellä\nviittasi hänelle lähemmäksi astumaan.\n\n\"Vielä yhden asian\", alkoi hän syvästi hengittäen, \"tahtoisin\nsanoa sinulle, ettet minua ymmärtäisi väärin. Minä kutsun jokaista\nystäväksemme, joka antautuu kansan asialle alttiiksi, ja kuinka\nsinä aiot uhrautua tälle asialle, on Hur minulle kertonut. Sinun\nluottamuksesi faraon armoon oli se, mikä meidät eroitti, -- ja\nsentähden ymmärrän arvostella sinun vakavaa ja päättävää eroasi\negyptiläisistä; mutta minä arvostelen tämän työn suuruutta vasta\noikein, sittenkuin sain tietää ettei sinua sitonut vihollisiin\nainoastaan pitkällinen tottumus, vaan toisetkin kahleet.\"\n\n\"Mitä tarkoittaa tämä puhe?\" keskeytti Josua vakuutettuna, että Mirjam\njousen jänteelle oli asettanut toisen nuolen, mikä oli määrätty\nhaavoittamaan häntä. Mutta Mirjam ei välittänyt hänen kysymyksestään\nja pitkitti uhkaavalla säihkyllä silmissään, mikä hyvin soveltui\nhänen puheensa päättäväisyyteen: \"Sitten kun Herran johdatus pelasti\nmeidät vihollisista, sysäsi ruokomeri rantaan kauniimman naisen kuin\npitkään aikaan olemme kohdanneet. Minä sidoin hänen haavansa, minkä\nheprealainen nainen oli iskenyt häneen ja hän tunnusti, että hän oli\ntäynnä rakkautta sinua kohtaan ja kuollessaan ajatteli hän sinua\nniinkuin sielunsa epäjumalaa.\"\n\nSydämessään liikutettuna vastasi Josua: \"Jos tämä olisi täyttä totta,\nHurin vaimo, niin olisi isäni minulle väärin ilmoittanut, sillä\nsenverran kuin minä häneltä kuulin, tunnusti tuo onneton viimeisen\ntunnustuksensa ainoastaan niiden edessä, jotka minua rakastavat eikä\nsinun edessäsi. Ja hän teki oikein kammotessaan sinun läsnäoloasi,\nsillä sinä et olisi häntä koskaan käsittänyt!\"\n\nNyt huomasi hän ylpeän hymyn leikkivän Mirjamin suun ympärillä; mutta\nhän teki torjuvan liikkeen pitkittyessään: \"Sinun järkesi on kymmenestä\nterävämpi kuin tuon onnettoman koskaan olikaan. Mutta sydämesi, mikä\nkorkeimmalle oli avonainen, ei antanut rakkaudelle tilaa. -- Tuntematta\nmitä se on, on se vanhentuva ja lakkaava tykyttämästä! Ja huolimatta\nleimuavista silmäyksistäsi sanon minä sinulle vielä: sinä olet enemmän\nkuin vaimo, sinä olet naisprofeetta; mutta minä en voi kerskata niin\nkorkeista lahjoista. Minä en ole muuta kuin yksinkertainen mies, jolle\ntoisteleminen soveltuu paremmin kuin katseleminen tulevaisuuteen. Ja\nkuitenkin näen minä edeltäpäin mitä on tapahtuva: Vihaa, mikä sinussa\nkytee minua vastaan, olet sinä elättävä. Puolisosikin sydämeen tahdot\nsitä istuttaa ja kaikella kiihkolla ylläpitää sitä. Tiedän myöskin\nmiksi! Tuo polttava kunnianhimo, mikä sinua kuluttaa, ei tahdo sallia\nsinun olla vaimona miehelle, joka peräytyy toisen edessä. Sinä kiellät\nkutsumasta minua nimellä, josta minä sinua kiitän. Mutta ellei viha ja\nylpeys ole sammuttanut sinussa tunteen, mikä meidät vielä yhdistää,\nrakkauden kansaamme, silloin on myös päivä tuleva, jolloin sinä\nvapaaehtoisesti lähestyt minua ja kutsut minua 'Josuaksi', vaatimatta\nja sydämen vapaasta tahdosta.\"\n\nNäin sanoen tervehti hän Mirjamia ja hänen puolisoansa lyhyellä\nliikkeellä ja katosi yön pimeyteen.\n\nHur silmäili kolkosti hänen jälkeensä eikä löytänyt sanoja, ennenkuin\nmyöhäisen vieraan askeleet olivat kadonneet nukkuvaan leiriin; mutta\nsitten purkautui tuon vakavan miehen pidätetty viha, hänen, joka täynnä\nhellää ihmettelyä oli ihaillut nuorta vaimoansa, aivan rajattomana ilmi.\n\nKahdella pitkällä askeleella astui hän hänen eteensä, joka kalpeampana\nkuin hän ja hämmästyneenä katseli valkeaan. Hurin ääni oli kadottanut\nmetallisen sointunsa ja kuului kimeältä ja terävältä, kun hän huusi\nhänelle: \"Minulla oli rohkeutta kosia neitoa, joka piti itseänsä\nJumalaa lähempänä kuin muut vaimot, ja nyt kun hän on tullut omakseni,\nantaa hän minun kärsiä sellaisesta rohkeudesta.\"\n\n\"Kärsiä?\" kuului Mirjamin kalpeilta huulilta ja uhotteleva silmäys\nleimahti hänen mustista silmistään häntä vastaan. Mutta hän tarttui\nhämmästymättä ja niin lujasti hänen käteensä kiinni, että se\ntuskastutti häntä ja hän pitkitti, niinkuin oli alkanutkin: \"Niin, sinä\nannat minun kärsiä siitä!\" -- \"Häpeä minulle, jos minä annan toisten\nsamankaltaisten hetkien seurata tätä häpeällistä hetkeä!\"\n\nSilloin yritti hän vääntää kätensä häneltä pois, mutta hän ei päästänyt\nja puhui vielä:\n\n\"Että sinä tulisit huoneeni kaunistukseksi, nain minä sinut.\nKunniata luulin kylväväni ja nyt niitän häpeätä, sillä mikä onkaan\nhäpeällisempää miehelle kuin vaimo, joka häntä mestaroi, joka rohkenee\nvihollisilla puheilla haavoittaa sitä ystävää, jota vierasvaraisuus\nsuojelee? Vaimolle, jollainen sinä et ole, yksinkertaiselle ja\nsuoralle, joka katselee puolison kulunutta elämää eikä ainoasti mieti,\nkuinka hän lisäisi hänen suuruuttaan, koska hän halajaa sitä jakaa,\nhänelle en tarvitseisi huutaa korvaan, että Hur, että se mies, joka\non sinun puolisosi, pitkällisen elämänsä aikana, on kyllin niittänyt\narvoa ja kunniata, luovuttaakseen siitä osan, tulematta kuitenkaan\nsiltä halvemmaksi. Ei se, joka on ensimäinen päällikkyydessä, vaan\njoka ensimäisenä esiintyy uhraavaisessa rakkaudessa kansan hyväksi on\nJehovan edessä suurin. Korkealla tahdot sinä seisoa, Jumalan kutsumana\ntahdot tulla jonkun kunnioittamaksi. En tahdo estää sinua siitä,\nniinkauvan kuin et unohda, mitä emännän velvollisuus vaatii. Tosin\nolet minullekin velkaa rakkautta; sillä sitä olet hääpäivänä minulle\nluvannut; mutta ihmissydän voi ainoasti antaa, mitä sillä on omaa,\nja Hosea on oikeassa, sanoessaan, että sinun kylmälle sielullesi on\nsellainen rakkaus vieras, joka on lämmin, ja lämmittää toisia.\"\n\nSamalla käänsi hän selkänsä hänelle ja astui teltan pimeään huoneesen;\nmutta Mirjam jäi seisomaan valkean ääreen, jonka liekehtivä loiste\nlankesi hänen kauniille, kovin kalpeille kasvoille.\n\nHän oli purrut hampaansa yhteen, painanut kätensä nousevaa rintaansa\nvasten ja seurasi katseillaan poistuvaa.\n\nArvonsa tunnossa, suurena ja kunnioitusta herättävänä, oikeana\nruhtinaallisena heimon päällikkönä ja paljon häntä ylevämpänä oli tuo\nharmahtunut puoliso seisonut hänen edessään. Jokainen hänen sanoistansa\noli niinkuin keihään pisto tunkenut hänen rintaansa. Totuuden voima oli\ntehnyt vaikutuksensa ja pitänyt Mirjamin edessä peiliä, mikä osoitti\nhänelle kuvan, jonka edessä hän peljästyi.\n\nNyt oli hänen rientäminen hänen perässään ja rukoileminen hänen\nrakkauttaan, jolla hän tähän saakka oli kohdellut häntä -- yksinään\nollessaan oli hän kiitollisesti sen tuntenut.\n\nHän tunsi voivansa vastata hänen kallista lahjaansa; sillä kuinka\nsydämellisesti halusikaan hän anteeksi antavaa, hyvää sanaa hänen\nsuustansa.\n\nNiinkuin elovainio, myrkyllisen jauhokasteen peittämä, lakastuneelta,\nkuivuneelta, hedelmättömältä, näkyi hänen oma sydämensä hänestä ja\nkuitenkin oli sekin kerran viheriöinyt ja kukoistanut.\n\nSilloin ajatteli hän peltomaata Gosenissa, mikä kannettuaan runsaita\nsatoja jäi kovaksi ja kuivaksi, kunnes virran vesi tuli sitä taaskin\npehmittämään ja kylvettyä siementä oraalle saattamaan. Niin oli myöskin\nhänen sydämensä laita, mutta hän oli viskannut kypsyvän siemenen tuleen\nja nyt rikoksellisella kädellä rakentanut sulun kostuttavan veden ja\nkuivaneen maan välillä.\n\nMutta vielä oli aikaa!\n\nTiesipähän hän, että Hur'illa yhdessä suhteessa oli väärin, että hänkin\noli nainen niinkuin joku toinenkin ja voi lämpimällä intohimolla\nikävöidä rakastamaansa miestä. Hänestä vain riippui antaa hänen\nsylissään se tuntea.\n\nNyt oli Hur tosin oikeutettu pitämään hänet kovana ja tunnottomana;\nsillä siinä, missä muinoin rakkaus hänessä oli viheriöinyt, pulppusi\nnyt karvas lähde, mikä turmeli kaikki, mitä se kosketti.\n\nOliko se sydämen kosto, jonka lämpimät toiveet hän oli kuolettanut?\n\nJumala oli hyljännyt hänen vaikeimman uhrinsa, ei ollut mahdollista\nepäillä sitä; sillä hänen kunniansa ei näkynyt enään hänelle sydäntä\ninnostuttavissa nä'yissä ja sentähden oli hän tuskin enään oikeutettu\nkutsumaan itseään hänen profeetakseen. Tämä uhri oli johtanut hänet\ntotiseen valheesen, ja hän, joka tietäen etsivänsä oikeata, oli elänyt\nsopusoinnussa itsensä kanssa, oli nyt syösty kiusaavaan levottomuuteen.\nHänelle, tuolle kerran niin toivorikkaalle, ei kukoistanut enään tuon\nsuuren raskaan työn jälkeen mitään, jota hän kaipasi. Hänen, joka ei\ntuntenut ketään naista, jonka edessä hänen olisi ollut peräytyminen,\noli täytynyt häpeällä väistyä kurjan, kuolevan edestä. Jokaiselle\noli hän ollut suosiollinen, joka oli hänen vertansa ja altis hänen\nkansansa pyhälle asialle, ja nyt oli hän vihaisella katkeruudella\nloukannut erästä paraimmista ja jaloimmista. Kurjimman päiväläisvaimon\nonnistui lujemmin vetää luokseen kerran rakastamansa puoliso -- hän oli\nrikoksellisesti vieroittanut itsestään oman puolisonsa.\n\nTurvaa etsien oli hän vilusta väristen astunut hänen lietensä luo,\nmutta hän oli siellä tavannut lämpimämmän oltavan, kuin hän oli\ntoivonutkaan, ja hänen jalomielisyytensä ja rakkautensa olivat\nbalsamina langenneet hänen haavoitetulle sielulleen. Tosin ei hän\nvoinut antaa hänelle takaisin, mitä hän oli kadottanut, mutta kuitenkin\ntervetulleen korvauksen.\n\nVoi, ei hän pitänyt häntä enään kykenevänä tuntemaan mitään hellyyttä\nja kuitenkin tarvitsi hän rakkautta. Elääkseen ja voittaakseen hänen\nrakkauttaan takaisin, ei hän pitänyt mitään uhria liian vaikeana.\nMutta ylpeys oli samoin hänen elämisensä ehtona ja niin usein kuin hän\nvalmistautui nöyrästi avaamaan sydämensä puolisolleen, valtasi hänet\npelko itsensä alentamisesta ja aivan kuin lumottuna jäi hän seisomaan,\nkunnes palavat puut hänen jalkainsa juuressa lysähtivät savuten kokoon\nja pimeys piiritti hänen.\n\nNyt valtasi omituinen pelko hänet.\n\nKaksi yölepakkoa, jotka olivat tulleet kaivoksista ja lentelivät\nvalkean ympäri, lehahtelivat kummituksen tapaisesti hänen ohitsensa.\nKaikki kehoitti häntä palajamaan telttaan, hänen luokseen, ja\nravakkaalla päättäväisyydellä astui hän avaraan lampun valaisemaan\nhuoneesen. Mutta se oli tyhjä ja orjatar, joka otti hänet vastaan,\nilmoitti hänelle, että Hur tulisi lähtöön saakka viipymään poikansa ja\npojanpoikansa luona.\n\nSilloin kouristi häntä tuskallinen levottomuus, ja neuvottomampana\nja enemmän häpeissään kuin koskaan lapsuutensa päivinä laskeutui hän\nlevolle.\n\nMuutamia hetkiä myöhemmin herätettiin leiri ja kun hänen puolisonsa\naamuhämärässä astui, lyhyesti tervehtien, telttaan, nosti Mirjam\nylpeästi päänsä ja vastasi tervehdykseen kylmästi ja lyhyesti.\n\nHur ei tullutkaan yksin; hänen poikansa Uri oli hänen kanssansa\n\nSitäpaitsi oli hän totisemman näköinen kuin tavallista; sillä Judan\nmiehet olivat varhain kokoontuneet ja muistuttaneet häntä, ettei hän\nantaisi sotapäällikön arvon siirtyä miehelle, joka kuului toiseen\nsukukuntaan kuin hän itse.\n\nSe oli tullut aavistamatta. Hän oli neuvonut heitä Moseksen päätökseen\nja hän toivoi vain, että asia kävisi niinkuin hän oli mielessään\najatellut, erittäinkin huomattuaan nuoren vaimonsa itsekkään silmäyksen.\n\n\n\n\n26 Luku.\n\n\nVirkistyneenä ja rohvaistuneena läksi kansa varhain seuraavana aamuna\ntielle; mutta tuo pieni lähde, jota vihdoin oli saatu kaivamisilla\njuoksemaan, oli täydellisesti tyhjä.\n\nKuitenkin kärsittiin se keveästi, että se kieltäytyi lahjoittamasta\nvaroja mukaan otettavaksi; sillä Alus'essa toivottiin toinen kaivo\nlöydettävän.\n\nLoistavassa majesteettiudessa oli aurinko kohonnut puhtaalle taivaalle.\nValo vaikutti herättävästi ihmisten sydämiinkin ja niinkuin tuo sininen\nholvi korkeudessa, niin loistivat kalliot ja tien keltainen hiekkakin.\nLemuava, puhdas, keveä, yön viileyden virkistämä ilma paisutti\nvaeltajain rintaa ja käyminen tuli huviksi.\n\nMiehillä oli suurempi uskallus, vaimojen silmät loistivat iloisemmin\nkuin pitkään aikaan ennen; sillä Herra oli jälleen näyttänyt kansalle,\nettä hän ajatteli sitä hädässä ja isät ja äidit katselivat ylpeydellä\npoikia, jotka olivat vihollisen voittaneet. Useammissa sukukunnissa\noltiin jälleen tervehditty jotakuta hukkuneena pidettyä jäsentä.\nTervetulleena velvollisuutena pidettiin palkita niitä kärsimyksiä,\njoita tuo hirvittävä pakkotyö oli hänelle tuottanut. Sitäpaitsi\niloittiin ei vain efraimilaisten seassa, vaan kaikkialla Josuan\ntakaisintulosta, sillä kaikki paitsi Judan sukukuntalaiset kutsuivat\nentisen Hosean Josuaksi, ajatellen tuota lohdullista lupausta, mikä\ntässä nimessä oli kätkettynä.\n\nNuorukaiset, jotka hänen johtonsa alla olivat karkoittaneet\negyptiläiset, kertoivat kansalaisilleen, mikä mies Nun'in poika oli,\nkuinka hän oli kaikkia muistanut ja asettanut jokaisen sille sijalle,\njohonka hän soveltui. Kehenkä hänen silmäyksensä sattui, hänessä syttyi\ntaistelun into. Hänen sotahuutoansa vain pelkäsivät viholliset.\n\nSen silmät, joka kertoi vanhasta Nun'ista ja hänen urhoollisesta\ntyttärensäpojasta, loistivat. Efraimin sukukunnalle, jonka korkeat\nvaatimukset olivat monelle olleet pahennukseksi, suotiin tämän\nvaelluksen aikana etusija. Ainoasti Judan sukukuntalaisten kuultiin\nnapisevan ja sadattelevan. Jotakin syytä löytyi arvattavasti tuohon\ntyytymättömyyteen, sillä heidän ruhtinaansa Hur ja hänen nuori vaimonsa\nastuivat tällä kertaa raskaan kuorman rasittamana eteenpäin. Joka heitä\npuhutteli, olisi tehnyt paremmin valitessaan toisen hetken.\n\nNiinkauvan kuin aurinko loisti vinosti, löytyi vielä muutamia\nvarjoja hiekkakivikallioitten syrjässä, jotka rajoittivat tietä\nkummallakin puolella tai kohosivat sen keskellä ja kun Koran pojat\nvirittivät laulun, lauloi nuori ja vanha yhdessä, ja iloisimmasti ja\nkiitollisimmasti Milca, joka ei enää ollut kalpea, sekä Ruben, hänen\nvapautettu, onnellinen puolisonsa.\n\nLapset poimivat kullankarvaisia kolokvintiomenia, jotka pudonneina\nkuivista oksista, niinkuin taivaasta, makasivat tiellä ja he toivat\nniitä vanhemmille. Mutta ne olivat karvaita kuin sappi ja eräs jyrkkä\nvanhus Sebulonin savusta, joka säilytti niiden kovia kuoria, pitääkseen\nniissä voiteita, sanoi: \"Niin on käyvä tämänkin päivän. Se näyttää\nvielä iloiselta; mutta jos aurinko nousee korkeammalle emmekä löydä\nvettä, niin tulemme karvasta maistamaan!\"\n\nJa liian pian toteutuikin hänen ennustuksensa, sillä niinkuin tie,\njoka erottuaan hiekkakiviseudusta yhä johti ylöspäin, milloin\nloivasti, milloin jyrkästi kallioitten poikki, jotka olivat punaisten\nja harmaitten tiilimuurien kaltaiset, niin nousi aurinkokin yhä\nkorkeammalle ja hetkestä hetkeen yltyi päivän kuumuus.\n\nTerävämpiä nuolia ei se vielä koskaan ollut lähettänyt vaeltajiin ja\narmahtamatta tapasivat ne peittämättömiä päälakia ja niskoja.\n\nTäällä vaipui vanhus, tuolla joku nuorempi niiden polttavasta\npistoksesta maahan tai hoiperteli, omaistensa turvaamana,\nkuumetautisena ja käsi otsalla niinkuin juopunut eteenpäin. Naisten ja\nmiesten poltettu iho irtautui kasvoista ja käsistä, eikä ketään ollut,\njolta ei kuumuus olisi polttanut kitalaen ja kielen, sekä heikontanut\nheidän voimiaan ja uudestaan herännyttä rohkeutta.\n\nKarja astui veltosti ja laahustavin jaloin vastahakoisesti maassa,\nkunnes paimenten ruoskat pakottivat eläimiä ponnistamaan väsyneet\nvoimansa eteenpäin. Puolipäivän aikaan sai kansa luvan levähtää, mutta\nmissä sen piti etsiä virkistystä, ei löytynyt käden levyiseltäkään\nsiimestä. Joka ojensi itsensä puolipäivän kuumuudessa, sai virkistyksen\nasemesta uusia tuskia. Silloin vaativat nuo kiusatut itse lähtemään,\npäästäkseen Alus'en lähteelle.\n\nTähän saakka oli kuumuus päivä päivältä vähentynyt, sittenkuin aurinko\npilvettömällä erämaan taivaalla oli alkanut laskeutua länteen, ja ennen\nhämärän tultua oli raitis tuulen löyhäys virkistänyt otsia; mutta\ntänään oli puolipäivän kuumuus paahtanut monta tuntia kalliomaisemaa,\nkunnes raittiimpi tuuli lehahteli lännestä mereltä päin. Samaan aikaan\npysähtyi etujoukko, joka Josuan neuvosta astui vaeltajain etunenässä ja\nkoko matkue seisahtui.\n\nMiehet, vaimot ja lapset käänsivät silmänsä ja viittailivat käsin ja\nsauvoin samaan suuntaan; sillä kummallinen, ei koskaan ennen nähty\nnäytelmä veti huomion puoleensa.\n\nKummastuksen ja ihmetyksen huuto kaikui kuivilta, väsyneiltä huulilta,\njotka eivät pitkään aikaan olleet avautuneet puheeseen ja vastaukseen\nja pian kulki se rivistä riviin, sukukunnasta sukukuntaan aina\nspitaalisiin asti matkueen lopussa ja jälkijoukkoon, joka heitä\nseurasi. Toinen sysäsi toistaan ja kuiskasi hänelle nimen, mikä\noli jokaiselle tuttu, pyhän vuoren nimen, missä Herra oli luvannut\nMosekselle viedä kansan hyvään, avaraan maahan, joka vuotaisi maitoa ja\nhunajaa.\n\nEi kukaan ollut hiiskunut siitä väsyneille, ja kuitenkin oli jokaisen\ntiedossa, että hän täällä ensikerran näki Horebin ja sen huipun,\nSinain, tämän graniittivuoriston pyhimmän korkeuden.\n\nJos mikään vuori oli heidän isäinsä kaikkivaltiaan Jumalan istuin, niin\noli se tämä!\n\nNiinkuin pensas, josta hän tuolla puhui valitulleen, niin näkyi\ntänäkin hetkenä tuo pyhitetty vuori olevan tulessa. Korkeana ja\nmajesteetillisena yleni sen seitsenhuippuinen kruunu korkeuksien ja\nlaaksojen yli kaukaa ja se hehkui niinkuin jättiläismoinen rubiini,\njota valo jostakin maailmanpalosta valaisi.\n\nSellaista ei ollut mikään silmä vielä nähnyt. Sitten aleni aurinko\nalenemistaan ja laski mereen, joka kätkeytyi vuoriston taakse.\nNyt muuttui hehkuva rubiini mustaksi ametistiksi ja tuli vihdoin\nsinertäväksi; mutta kansan silmät riippuivat, niinkuin lumotut, tuossa\npyhässä paikassa kiinni. -- Niinpä kun päivän tähti jo täydellisesti\noli kadonnut ja sen hohde kaunisti pitkähköä pilveä loistavilla\nreunoilla, aukenivat katselijain silmät avarammiksi, sillä ihaillen\ntätä näytelmän suuruutta, oli eräs mies Benjaminin suvusta tuntenut\nsiinä Jehovan pitkän, liehuvan, kullalla kirjaillun kauhtanan, ja\nnaapurit, joille hän sitä näytti, uskoivat häntä ja tunsivat samaa\nhurskasta liikutusta kuin mieskin.\n\nVähäksi ajaksi oli tämä ylentävä näky saanut vaeltajat unohtamaan janon\nja väsymyksen. Mutta pian oli korkein innoitus muuttuva syvimmäksi\nalakuloisuudeksi; sillä kun yö tuli ja lyhyen vaelluksen perästä oli\nsaavuttu Alus'een, tapahtui, että täällä asunut erämaan heimo eilen\nennen lähtemistään oli täyttänyt ennen käyttämättömän lähteensä soralla\nja kirillä.\n\nMitä juotavaa oli kuljetettu mukana, oli jo käytetty Dopkassa ja\nkaivoksien tyhjennetty lähde ei ollut sallinut täyttää yhtään\nnahkaleiliä. Jano ei kuivanut ainoastaan kitalakea, vaan alkoi polttaa\nsisuksiakin. Kuiva nielu kieltäytyi vastaan ottamasta vahvaa ruokaa,\njosta ei ollut puutetta. Mihinkä vain silmäiltiin, oli lohdutonta,\nsääliä herättävää ja liikuttavaa nähtävänä ja kuultavana.\n\nTäällä riehuivat ja kirosivat, valittivat ja huokailivat miehet ja\nvaimot, tuolla antautuivat he kolkon epäilyksen valtaan. Toiset,\njoiden valittavat lapset huusivat vettä, olivat menneet täytetylle\nlähteelle ja tappelivat paikasta, josta he luulivat saavansa muutaman\npisaran tuota kallista nestettä Lisäksi mylvi karja niin surkeasti\nja tuskallisesti, että se vihloi niinkuin nuhde paimenien sydäntä.\nAinoasti muutamat ryhtyivät vaivaan pystyttää telttaa. Yö oli lämmin\nja jota pikemmin tultiin eteenpäin, sitä parempi, sillä jonkun tunnin\nmatkan päästä oli Moses luvannut liittyä vaeltajiin. Hän yksin voi\nneuvon keksiä, hänen velvollisuutensa oli suojella ihmiset ja eläimet\nnääntymästä.\n\nJos Jumala, joka oli luvannut niin ihania asioita heille, antaisi\nheidän hukkua omiensa kanssa erämaassa, niin oli se mies, jonka johtoon\nhe olivat uskaltaneet, pettäjä, ja se Jumala, jonka voimaan ja armoon\nhän ei lakannut heitä kehoittamasta, kavalampi ja voimattomampi, kuin\nnuo ihmis- ja eläinpäiset jumalat, joita he Egyptissä olivat rukoilleet.\n\nKirouksien ja sadatuksien seasta kuului myös äänekkäitä uhkauksiakin.\nMissä Aaron, joka oli palannut kansan luo, näyttäytyi ja puhutteli\nsitä, ojentui puristettuja nyrkkiä hänelle.\n\nMirjaminkin täytyi puolisonsa käskystä lakata lohduttamasta\nsuosiollisella puheella naisia, sittenkuin eräs vaimo, jonka\nkuivanneella äidin rinnalla eräs lapsi korisi, oli ottanut kiven ja\ntoiset seuranneet häntä.\n\nVanha Nun ja hänen poikansa nauttivat parempaa kohtelua.\n\nMolemmat olivat yhtä siinä, että Josua saisi taistella, asettipa Moses\nhänet sitten mille paikalle tahansa; mutta Hur vei hänet sotilasten\nluo, jotka tervehtivät häntä iloisesti.\n\nUkko, samoinkin nuori mieskin, ymmärsivät hyvin kyllä vahvistaa heidän\nluottamustaan. He kertoivat miehille amalekilaisten lähderikkaasta\nkosteikosta, joka ei enään ollut kaukana, ja he viittasivat heidän\nkäsissään oleviin aseihin, joilla Herra itse oli heidät varustanut.\n\nJosua vakuutti heille, että he olivat lukunsa puolesta voimakkaammat\nerämaan sotilaita. Jos tuo nuori miehistö olisi yhtä urhoollinen kuin\nvaskikaivannoissa ja Dophkossa, niin olisi Jumalan avulla voitto heidän.\n\nJälkeen puoliyön antoi Josua, neuvoteltuaan vanhimpain kanssa, puhaltaa\npasuunaa, niin kutsuakseen taistelukuntoiset miehet kokoon. Kirkkaan\ntähtitaivaan alla tarkasteli hän heitä, jakoi heidät osastoihin,\nmääräsi kullekin sopivan johtajan ja teroitti heille komentohuutojen\nmerkitystä, joita heidän tuli seurata.\n\nUupuneina ja puoleksi nääntyneinä janosta olivat he tulleet kokoon,\nmutta tuo uusi toimeliaisuus, mihinkä heidän nuori päällikkönsä\nvelvoitti heitä, toivo voitosta ja saaliista kalliimmasta: kappale\nmaata pyhän vuoren juurella, täynnä lähteitä ja palmuja, vahvisti\nihmeellisesti heidän kadonnutta jäntevyyttään. Efraim oli heidän\nseassaan ja elähytti toisiakin väsymättömällä reippaudellaan. Mutta kun\ntuo entinen sotapäällikkö, jolle Herra jo oli näyttänyt, että hän piti\nhäntä ansiollisena siihen apuun, minkä hänen nimensä hänelle lupasi,\nkehoitti heitä turvautumaan Jumalan kaikkivaltiaisuuteen, niin vaikutti\nse kokonaan toisin, kuin jos Aaron olisi sen tehnyt, jonka varoittavia\npuheita he lähdöstään saakka olivat kuulleet. Josuan puhuttua tunkeutui\nmonen nuoren huulilta, vaikka ne virvoitustakin kaipasivat, tuo\ninnostunut huuto: \"Terve sotapäällikkö! Sinä olet johtajamme; emme tule\nketään muuta seuraamaan!\"\n\nMutta nyt selitti hän vakavasti ja lujasti heille, että hän aikoi\nankarimmasti noudattaa sitä kuuliaisuutta, jota hän käski heillekin.\nKernaasti olisi hän viimeisenä miehenä astuva viimeiseen riviin, jos\nMoses niin käskisi.\n\nVielä loistivat tähdet kirkkaina pilvettömällä taivaalla, kun sarvet\nkehoittivat kansaa lähtemään. Etujoukko oli sill'aikaa edeltäpäin\nlähetetty, jonka tuli Mosekselle kertoa, kuinka hänen kansansa laita\noli, ja Efraim seurasi lähettiläitä harjoituksen päätyttyä.\n\nEteenpäin marssiessa piti Josua sotilaat niin ahtaasti yhdessä,\nikäänkuin olisi hyökkäys odotettavissa. Sen ohessa käytti hän\njokaista tilaisuutta opettaakseen miehistöään ja sen johtajia tulevaa\ntaistelua varten sekä muistutti heitä tarkasti seuraamaan niitä\nja lujemmin järjestämään rivejänsä. Niin piti hän heitä ja heidän\ntarkkaavaisuuttaan hereillä, kunnes tähdet vaalenivat. Ainoasti harvoin\nkuului vastaansanomista tai valitusta sotilasten seassa; mutta sitä\nkovemmaksi tuli napina, kiroukset ja uhkaukset niiden joukossa, jotka\neivät kantaneet aseita. Jo ennen aamun hämärtämistä kuului janoovien\nmiesten suusta, joilta väsymys mursi polvet ja joiden silmäin edessä\nvaimojen ja lasten kurjuus oli nähtävissä, yhä useammin huuto:\n\"Moseksen kimppuun! Me kivitämme hänet, missä me vain löydämme hänet!\"\n\nMoni kokosi jo kauheilla kirouksilla ja leimuavilla silmillä kiven\nkappaleita maasta ja kansan viha yltyi vihdoin niin suureksi ja\nhirveäksi, että Hur keskusteli hyväntahtoisten vanhimpain kanssa\nja riensi sitten Judan sukukunnan sotilasten kanssa kansan edellä,\nsuojellakseen Mosesta, jos niin tarvittiin, aseellisella kädellä\nkapinoitsevia vastaan.\n\nJosua sai toimekseen pidätellä kapinoitsevia joukkoja, jotka uhaten ja\nsadatellen pyrkivät tunkeutumaan sotilasten edelle.\n\nKun aurinko vihdoin nousi loistavassa komeudessaan, muuttui vaellus\nkurjaksi eteenpäin hiipimiseksi ja horjumiseksi. Aseelliset miehetkin\nkulkivat niinkuin halvatut. Mutta kun kapinalliset pyrkivät eteenpäin\ntunkeutumaan, tekivät nuo aseelliset velvollisuutensa ja ajoivat heitä\nmiekoilla ja keihäillä takaisin.\n\nMolemmin puolin sitä laaksoa, jota vaeltajat kulkivat, kohosivat\nkorkeat seinät harmaasta graniitista, mikä kummallisesti kimalteli ja\nloisti, kun päiväntähden vinot säteet sattuivat pohjakiveen runsaasti\nsiroteltuihin kvartsikappaleisiin.\n\nPuolipäivän aikana oli kuumuus jälleen tuleva, polttavaksi näiden\nmonessa kohdin yhteensattuvien alastomien kalliomuurien välissä,\nmutta vielä vallitsi aamun viileys. Kumminkin löysi karja jotakin\nvirkistystä, sillä moni pensas tuota mieluisaa, lemuavaa Betkaramia\n[Cantolina fragrantissima] tarjoutui sille ruuaksi ja paimenpojat\naukasivat vaatteensa ja täyttivät helmansa tuolla kasvilla tarjoten\nsitä, huolimatta omasta väsymyksestään, nälkäisille lempielukoilleen.\n\nNiin olivat he vähän aikaa laahustaneet eteen päin, kun äkkiä kajahti\näänekäs riemuhuuto, mikä kulki etujoukosta aikain, rivistä riviin,\nkunnes se saapui jälkijoukon viimeisiin miehiin.\n\nKukaan ei ollut kuullut, mikä se tapaus oli, joka synnytti tämän\nriemun, ja kuitenkin tiesi jokainen, ettei se muuta merkinnyt kuin\nraikkaan veden löytöä.\n\nNyt palasi Efraim takaisin vahvistaakseen tuota iloista sanomaa, ja\nmitä vaikuttakaan se uupuneissa!\n\nIkäänkuin olisi jokainen nyt jo täysissä siemauksissa tyhjentänyt\nastian, ojensivat he itsensä suoriksi ja pyrkivät kaksinkertaisella\nnopeudella eteenpäin. Sotajoukon osastot eivät enään asettaneet mitään\nestettä eteen ja tervehtivät omaisiaan iloisesti, jotka tunkivat heidän\nohitsensa.\n\nMutta pian pysähtyi tuo nopeasti virtaileva virta, sillä viivoitusta\nlupaava paikka pidätti etumaisia ja heidän mukanaan koko matkueen\nsuuremmalla voimalla kuin haudat ja vallit.\n\nVaeltava sotalauma täytti avaran laakson. Vihdoin ilmestyi miehiä ja\nvaimoja iloisin kasvoin ja täysillä astioilla ja ämpäreillä käsissä\nja pään päällä, viittasivat iloisesti ystäville, huusivat heille\nlohdutuksen sanoja ja koettivat joukon lävitse tunkeutua omiensa\nluoksi; mutta useilta riistettiin pois tuo kallis aarre, ennenkuin\npäämaali oli saavutettu.\n\nJosuakin oli joukkoineen raivannut itselleen tietä virvoituslähteen\nläheisyyteen, pitääkseen järjestystä ahneitten vedenammentajain seassa.\nMutta vielä oli jonkun aikaa odotettava; sillä väkevät miehet Judan\nsukukunnasta, joiden kanssa Hur oli kulkenut muiden edelle, heiluttivat\nvielä kuokkiaan ja työskentelivät vipupuilla, joita he nopeasti olivat\nvalmistaneet läheisten orjantappura-akasiain rungoista, raivatakseen\nsuuria kivilohkareita tieltä ja laajentaakseen pääsyä vesivirralle,\nmikä tunkeutui esiin useammista kallion halkeamista.\n\nEnsiksi oli lähde kadonnut sammaltuneiden graniittilohkareitten\njoukkoon ja sieltä maan sisään; mutta nyt oltiin päästy niin pitkälle,\nettä voitiin estää tuon kalliin veden juoksemista pois ja muodostaa\nkuopanne, josta karjaakin saatettiin juottaa.\n\nJoka jo oli onnistunut täyttämään astian, hän oli ottanut vettä siitä\npurosta, mikä oli laskettu tuosta nopeasti kasvavasta allikosta. Nyt\npysyivät leirin vartijoiksi asetetut miehet syrjässä antaakseen vedelle\naikaa selviämään uudessa laajassa kuopanteessa, johonka se virtaili\nhämmästyttävässä paljoudessa.\n\nNähdessä tuota jumalanlahjaa, jota niin kiivaasti oli huudettu, oli\nhelppo pysyä kärsivällisenä. Aarre oli löydetty ja nyt tarvittiin sitä\nvain käyttää. Ei yhtään tyytymätöintä sanaa, ei napinaa, eikä soimausta\nollut enään kuultavana; jopa monet katselivat ujoina ja häpeissään\nkorkeimman uutta lahjaa.\n\nLisäksi kuului kaukaa äänekkäitä, iloisia huutoja ja puheita; mutta\njumalan mies, joka paremmin kuin kukaan muu tunsi Horeb-seudun laaksot\nja kalliot, laitumet ja lähteet ja joka taas oli antanut kansalle niin\nsuuren lahjan, oli vetäytynyt läheiseen rotkoon etsiäkseen siellä\npakopaikkaa kiitoksilta ja huudoilta, jotka kohosivat kasvavalla\ninnostuksella ja yhä laajemmissa piireissä, ja ennen kaikkia rauhaa ja\nlepoa omalle, syvästi liikutetulle sielulleen.\n\nKohta kaikui innollisia ylistyslauluja Herralle: noiden virkistyneiden,\nuudestaan elähytettyjen ja lämpimällä kiitoksella täytettyjen joukkojen\nkeskeltä, jotka eivät vielä koskaan olleet toivosta rikkaampina ja\niloisemmalla luottamuksella saapuneet leiriin.\n\nLaulettiin, naurettiin, puhuttiin pilaa ja huudettiin kutakin telttaa\npystytettäessä ja leiri oli niin äkkiä valmis kuin olisi se lumouksen\nkautta maasta kasvanut.\n\nTaistelunhaluisina säihkyivät nuoren miehistön silmät ja moni eläin sai\nvertaan vuodattaa tehdäkseen ruoka-aterian juhla-ateriaksi. -- Äidit,\njotka olivat tehneet mitä voivat lieden ja leirin hyväksi, menivät\nlapsineen lähteelle ja näyttivät heille paikan, missä Moseksen sauva\noli kansalaisilleen osoittanut tuon graniittihalkeamista lirisevän\nveden. Monet miehetkin seisoivat ylennetyillä silmillä ja käsillä sen\npaikan ympärillä, jossa Jehova oli ollut niin armollinen omilleen,\nja heidän joukossaan löytyi monta kapinallista, jotka jo olivat\nkumartuneet ottaakseen kiveä, jolla he aikoivat kivittää Jumalan\nuskottua. Ei kukaan epäillyt, että tässä oli tapahtunut uusi suuri ihme.\n\nVanhat muistuttivat nuoria, etteivät koskaan unhoittaisi tätä päivää ja\ntätä juomaa, ja eräs isoäiti kostutti lähteen reunalla lastenlapsiensa\notsat, vakuuttaakseen noita pienokaisia, tulevaisuuden varalta, Jumalan\nsuojeluksesta.\n\nToivo, kiitollisuus ja lämmin luottamus vallitsi kaikkialla,\nmihinkä vain katseltiin ja pelko Amalekin sotaisista pojista oli\nkadonnut, sillä mitä voi niille tapahtua, jotka uskalsivat sellaisen\nkaikkivaltiaan suojelusherran armoon.\n\nAinoastaan yhdestä teltasta kaikista komeimmasta, Judan\nsukukuntaruhtinaan omistamasta, pysyi toisten ilo kaukana.\n\nMirjam istui yksin naistensa parissa, sittenkuin hän vaijeten oli\njakanut kiitollisen innostuksen valtaamien miesten aterian ja myöhemmin\nsaanut Rubenilta, Milcan puolisolta, kuulla, että Moses oli kaikkien\nvanhimpien edessä uskonut Josualle sotapäällikön viran. Vielä oli hän\nkuullut että Hur, hänen puolisonsa, oli ilolla ollut valmis jättämään\nsotajoukon johdon Nun'in pojalle.\n\nTälläkertaa oli naisprofeetta pysynyt kaukana kansan ylistyslauluista.\nKun Milca ja hänen naisensa olivat vaatineet häntä seuraamaan heitä\nlähteelle, oli hän käskenyt heidän yksin menemään.\n\nHän odotti puolisoansa ja halusi yksin tervehtää häntä; täytyihän\nhänen näyttää, että hän kaipasi hänen anteeksiantamustaan. Mutta Hur\nei palannutkaan kotiin, sillä vanhimpain neuvoston hajottua auttoi\nhän uutta sotapäällikköä järjestämään sotilaita ja hän teki tätä\napulaisena, niinkuin Hosean alamaisena, Hosean, jonka oli Mirjamia\nkiittäminen kutsumuksestaan ja Josua-nimestään.\n\nHänen palvelijattarensa, jotka olivat tulleet takaisin, kehräsivät;\nmutta tämä halpa työ oli hänelle vastenmielistä ja antaessaan kätensä\nlevätä ja työttömänä katsellessaan avaruuteen, kuluivat tunnit\nhäneltä hitaasti. Sen ohessa tunsi hän, kuinka hänen aikomuksensa,\nnöyrästi lähestyä puolisoansa, laimeni laimenemistaan. Hän halusi\nrukoilla voimaa nöyrtyäkseen hänen edessään, joka oli hänen herransa;\nmutta vaikka tottunut palavaan rukoilemiseen ei hän kuitenkaan\ntahtonut löytää oikeata hartautta. Jos hänen kerrankin onnistui koota\najatuksiaan ja ylentää sydämensä, niin tuli hän häirityksi. Kukin uusi\nilmoitus, mikä tuli hänelle leiristä, enensi hänen tyytymättömyyttään.\nKun vihdoin tuli ehtoo, saapui sana, ettei hänen tarvinnut huolehtia\nmiesten ehtoollisateriasta, mikä jo kauvan oli ollut valmiina. Hur,\nhänen poikansa ja pojanpoikansa aikoivat noudattaa Nunin ja Josuan\nkutsumusta.\n\nSilloin tuli hänelle tukalaksi pidättää kyyneleittä Jos hän olisi\nsallinut niiden estämättä vuotaa, niin olisi hänen poskilleen vuotanut\nvihan ja loukatun naisarvon kyyneleitä eikä surun ja kaipion.\n\nEhtoovartion aikana kulki hänen ohitsensa sotilaita ja rivi riviltä\nkaikui heidän ilohuutonsa Josuan kunniaksi.\n\nSielläkin, missä sanat \"luja ja vahva!\" kuuluivat, ajateltiin häntä,\njoka kerran oli ollut hänelle kallis ja jota hän nyt vihasi, sen\ntunnusti hän vapaasti itselleen. Huudoillaan kunnioittivat hänen\npuolisoansa ainoasti hänen omat sukulaisensa. Oliko tämä kiitollisuutta\nsiitä jalomielisyydestä, jolla hän nuoremman miehen hyväksi oli\nriisunut itseltään arvon, mikä hänelle yksin tuli? Nähdä puolisonsa\nniin ala-arvoiseksi asetetuksi leikkasi hänen sydäntään ja teki hänelle\nvielä pahempaa, kuin että Hur jätti hänet, tuon äsken naidun, yksin.\n\nEhtooateria efraimilaisten teltan edessä kesti kauvan. Ennen puoliyötä\nlähetti hän palvelijattaren levolle ja laskeutui alas odottamaan kotiin\npalajavaa, tunnustaakseen hänelle, mikä hänelle tuotti tuskaa, ja häntä\nharmitti sekä niitä hän halusi.\n\nHän luuli valvomisen, sellaisen sieluntuskan ohella, olevan helppoa.\nMutta viimeisten päiväin ja öitten suuret ponnistukset ja liikutukset\nvaativat osansa, ja rukoillessaan nöyryyttä ja rakkautta Herraltaan\nvaltasi uni hänet. Vihdoin ensimäisen aamuvartion aikana, hämärän\nalkaessa, pelästytti hänet unesta pasuunain törähdys, mikä ilmaisi\nlähestyvää vaaraa.\n\nSilloin nousi hän pian ylös ja silmäiltyään puolisonsa vuodetta huomasi\nhän sen tyhjäksi. Mutta sitä oli käytetty ja hiekkapermannolla -- sillä\nmattoja käytettiin ainoastaan teltan asuinhuoneessa -- huomasi hän\naivan vuoteensa vieressä Hurin jalkain jälkiä.\n\nHän oli seisonut aivan vieressä ja ehkäpä hänen nukkuessaan ikävöiden\nkatsonut hänen kasvoihinsa.\n\nNiin oli tapahtunutkin; hänen vanha orjattarensa ilmoitti sen kysymättä\nhänelle. Sillä herätettyään. Hurin oli hän nähnyt, kuinka hän oli\nvarovasti valaissut Mirjamin kasvoja ja sitten kumartunut kauan aikaa\nhänen ylitsensä ikäänkuin häntä suudellakseen.\n\nSe oli hyvä tieto ja se ilahdutti tuota yksinäistä vaimoa niin kovin,\nettä hän unohti jäykän käytöksensä, mikä oli hänelle omituista, ja\npainoi huulensa tuon pienen kymärässä kulkevan ja hänen vanhempiansa\npalvelleen vaimon ryppyiselle otsalle. Sitten antoi hän nopeasti\njärjestää hiuksiansa, vaatettaa itsensä vaaleansiniseen juhlapukuun,\njonka Hur oli hänelle lahjoittanut ja riensi ulos ottamaan häneltä\njäähyväiset.\n\nSotajoukot olivat sillävälin järjestäytyneet. Alettiin purkaa telttiä\nja Mirjam etsi turhaan kauvan aikaa puolisoansa. Vihdoin löysi\nhän hänet, mutta hän oli vakavassa keskustelussa Josuan kanssa ja\nhuomattuaan hänet kulki kylmän väreitä naisprofeetan veressä, eikä hän\nsaattanut lähestyä miehiä.\n\n\n\n\n27 Luku.\n\n\nAnkara taistelu oli odotettavana, sillä niinkuin vakoojat kertoivat,\noli toisiakin erämaan heimoja liittynyt amalekilaisiin. Huolimatta\nsiitä olivat heprealaiset kaksinkertaisesti heitä lukuisammat. Mutta\nkuinka paljon huonommat olivatkaan Josuan sotilaat sotaisessa kunnossa\nkuin heidän taisteluun ja hyökkäykseen tottuneet vastustajansa!\n\nVihollinen tuli etelästä, pyhän vuoren juurella olevasta kosteikosta,\nja tämä oli heidän heimonsa ikivanha koti, heidän elättäjänsä, heidän\nihanuutensa, heidän kaikkensa, ja ansaitsipa todellakin sen edestä\nvuodattaa viimeisen veripisaransa.\n\nJosua, jonka nyt Moses ja koko kansa oli tunnustanut heprealaisen\nsotajoukon päälliköksi, vei uudestaan muodostetut osastonsa laakson\nleveimpään paikkaan, jossa hänellä oli parempi tilaisuus käyttää\nsotajoukkonsa enempi-lukuisuutta.\n\nHän antoi käskyn leirin purkamiseen ja sen uudestaan rakentamiseen\ntappelutantereeksi määrätyn tasangon Raphidimin pohjoispäähän, erääsen\nkapeaan paikkaan, mikä helpoitti telttain puolustusta. Ylipäällikkyyden\nleirin ja sotilaitten yli, jotka hän jätti sen suojaksi, antoi hän\nvarovalle isälleen.\n\nHän oli tahtonut jättää Moseksen ja vanhemmat sukukunnan päälliköt\nhyvin varjellun leirin suojaan, mutta kansan suuri johtaja oli\nennättänyt hänet ja noussut Hurin ja Aaronin kanssa graniittikalliolle,\njonka korkeimmalta huipulta voitiin taistelua nähdä. Niinpä näkivät\ntaistelijat Moseksen ja hänen molemmat kumppaninsa laakson yli kohouvan\nkallion huipulla ja tiesivät, että korkeimman uskottu ei lakkaisi\nrukoilemasta heille voittoa ja turvallisuutta.\n\nMutta jokainen halpakin mies sotajoukossa, jokainen vaimo ja\nvanhus leirissä tiesi tänä vaaran hetkenä löytää isäinsä Jumalan\nja Josuan valitseman sotahuudon: \"Jehova meidän lippumme!\" yhdisti\nsotilaitten sydämet taistelun johtajan kanssa ja muistutti arinta ja\ntottumattomintakin sotilasta, ettei hän voinut askeltakaan astua eikä\niskua sivaltaa, ellei Herra sitä huomaisi.\n\nNyt kajahtivat heprealaisten pasuunat ja sarvet yhä kovemmin; sillä\namalekilaiset tunkivat tasankoa pitkin, minkä piti olla taistelun\nnäyttämönä.\n\nSe oli omituinen tappelutanner, jota tuo harjaantunut sotapäällikkö\nomasta ehdostaan ei olisi valinnut, sillä molemmin puolin rajoittivat\nsitä taivaan korkuiset, harmaat, jyrkästi kohoavat graniittiseinät.\nJos viholliset voittivat, niin oli leirikin hukassa ja mitä keinoja\nsotataito tarjosi, täytyi tässä mitä ahtaimmalla tilalla käyttää.\n\nPiirittää vihollinen tai odottamatta hyökätä hänen selkäänsä näkyi\ntässä mahdottomalta, mutta kallioittenkin täytyi päällikköä palvella;\nsillä missä vain kävi laatuun, oli hän käskenyt taitavien linkoojiensa\nja harjaantuneitten joutsimiestensä kiivetä jyrkänteitä ylös ja\nilmoittanut heille, milloinka heidän tuli ryhtyä taisteluun.\n\nJo ensi silmäyksellä huomasi päällikkö, ettei hän ollut liioitellut\nvastustajain suhteen, sillä ne, jotka taistelun alkoivat, olivat\nparrakkaita miehiä, ruskeilla, terävillä, miehuullisilla kasvojen\npiirteillä, joista mustat silmät täynnä taistelunhimoa ja julmaa vihaa\nleimahtelivat vastaan.\n\nNiinkuin harmaapartainen, arpinen johtajakin, olivat kaikki solakoita,\nnorjia miehiä. Harjaantuneiden sotilaitten tapaan heiluttivat he\nvaskista käyrämiekkaansa, mykevää kilpeä mustasta kovasta puusta, tai\nkeihästä, joka kärjen kohdalla oli koristettu kamelin karvatöyhdöllä.\nTaistelunhuuto kaikui kovalta, julmalta ja kuolemaa uhoittavalta näiden\nmiesten vahvoista rinnoista, sillä heidän oli joko voittaminen tai\nkudottaminen kalliimman omaisuutensa viholliselle.\n\nEnsimäistä hyökkäystä vastustaakseen asettui Josua niiden etunenään,\njotka hän oli varustanut egyptiläisten suurilla kilvillä ja keihäillä,\nja urhoollisen päällikkönsä kehoittamina vastustivat nämä hyvän aikaa,\nerittäinkin kun tuo ahdas aukko taistelutantereelle esti vihollista\nkäyttämästä kaikkia voimiansa.\n\nMutta kun vihollisen jalkaväki peräytyi ja joukko sotilaita nopeilla\ndromedareilla syöksi heprealaisia vastaan, pelästyi moni noiden suurien\nja harvinaisten eläinten outoa näkyä, joita he ainoastaan kuulon kautta\ntunsivat.\n\nSurkeasti huutaen heittivät he kilvet pois ja pakenivat. Missä aukko\nilmestyi, ajoi ratsastaja dromedarin sinne ja tavoitteli ylhäältä\npitkällä, terävällä kilvellään vastustajaansa. Silloin ajattelivat\nsellaiseen hyökkäykseen tottumattomat paimenet vain omaa pelastustaan\nja moni painui pakosalle; sillä äkkinäinen kauhistus valtasi hänen,\nkun hänen silmänsä tapasi vihollisen säihkyvän silmäyksen tai\nhänen korviinsa sattui jonkun raivoisan amalekilaisvaimon kipeä,\nvihainen huuto. Amalekilaisvaimotkin olivat lähteneet taisteluun\nyllyttääkseen miestensä rohkeutta ja peloittaakseen vihollista.\nHe pitelivät vasemmalla kädellään nahkaisista hihnoista, jotka\nriippuivat satuloista, ja antoivat eläimen laahata itseään, mihinkä\nse vain ohjattiin. Viha näkyi terästyttäneen tuota heikkoa naisen\nsydäntä vastoin kuoleman pelkoa, sääliä ja naisellista kainoutta, ja\nnäiden raivotarten hirvittävä huuto riisti monelta rohkeammaltakin\nheprealaiselta rohkeuden.\n\nMutta tuskin huomasi sotapäällikkö joukkojensa pakenevan, ennenkuin hän\nveti hyötyä tästä onnettomuudesta ja käski heidän peräytymään vielä\nedemmäksi ja avaamaan viholliselle pääsyn laaksoon; sillä hän sanoi\nitselleen, että hän voipi paremmin käyttää sotilaittensa suurempaa\njoukkoa, niin pian kuin tulisi mahdolliseksi ahdistaa vihollista\nedestäpäin ja molemmilta puolin ja antaa linkoojien ja joutsiampujain\nryhtyä taisteluun.\n\nEfraim ja hänen rohkeimmat kumppaninsa, jotka häntä ympäröivät\nsanansaattajina, lähetettiin nyt laakson pohjoiseen päähän ja niiden\nosastojen johtajain luo, jotka siellä seisoivat järjestettyinä,\nilmoittamaan heille, mitä hän tarkoitti ja antamaan heille käskyn\nkulkemaan eteenpäin.\n\nNopeina niinkuin gasellit riensivät nuo kevytjalkaiset paimenpojat\npois ja pian nähtiin, että sotapäällikkö oli oikeassa; sillä niinpian\nkuin amalekilaiset olivat saapuneet laakson keskelle, hyökättiin\nheidän kimppuunsa kaikilta puolin, ja monet, jotka rohkeasti syöksivät\neteenpäin, vaipuivat, miekkaa tai keihästä heiluttaessaan, hiekkaan,\nkun linkoojain ympyriäinen kivi ja joutsimiesten terävä nuoli\nkallionkieliltä sattui heihin.\n\nMoses viipyi sillävälin Aaronin ja Hurin kanssa kalliolla, mikä kohosi\ntaistelutantereen yläpuolella.\n\nTuolta tarkasteli hän taistelua, johonka hän, joka rauhan töissä oli\nharmahtunut, ainoastaan sydämellä ja sielulla otti osaa.\n\nEi mikään liike, ei mikään ystävän tai vihollisen ylennetty tai vaipuva\nmiekka välttänyt hänen väijyvää silmäystään; mutta kun taistelu oli\nalkanut ja sotapäällikkö viisaasti oli avannut vastustajalle tien\nsotajoukkonsa sydämeen, huusi Hur harmaalle jumalanmiehelle: \"Minun\nemäntäni, sinun sisaresi korkea henki näki kuitenkin oikein, Nunin\npoika on menettänyt korkeimman kutsumuksen. Millainen johto! Me olemme\nlukuisemmat ja vihollinen tunkeutuu estämättä sotajoukon keskustaan.\nNiinkuin ruokomeren vesi Herran käskystä väistyi syrjään, niin\nväistyvät joukkommekin ja lisäksi, niinkuin näyttää, sotapäällikkönsä\nkäskystä.\"\n\n\"Nielläksensä amalekin, niinkuin meren aallot nielivät egyptiläiset\",\nkuului Moseksen vastaus.\n\nSitten ojensi hän ylennetyt käsivartensa taivasta kohti ja huusi:\n\n\"Katsos alas, Jehova, kansaasi, joka on uudessa ahdistuksessa. Terästä\nhänen käsivartensa ja teroita hänen silmänsä, jonka sinä miekaksesi\nvalitsit! Lainaa hänelle apua, jonkas hänelle lupasit, nimittäessäsi\nhänet, Hosean, Josuaksi. Ja jos ei sinulle enään ole soveliasta, että\nhän, joka näyttäytyi vahvaksi ja lujaksi, niinkuin päälliköllesi sopii,\njohtaa sotilaitamme taisteluun, niin asetu sinä taivaan sotajoukoilla\nsinun omiesi etunenään, että he kukistaisivat kansasi viholliset.\"\n\nNiin rukoili jumalanmies korkealle ylennetyillä käsivarsilla eikä\nlakannut rukoilemasta Jumalaa, jonka korkea tahto ohjasi hänen omaansa,\nja pian kuiskasi Aaron hänelle, että vihollista ahdistettiin kovasti ja\nettä heidän sotilaansa rohkeus näyttäytyi suureksi. Josua oli milloin\ntäällä, milloin tuolla, ja jo harvenivat vihollisen rivit, sill'aikaa\nkuin heprealaisten näkyivät lisääntyvän.\n\nJa Hur vahvisti tätä puhetta ja lisäsi siihen ettei voitu kieltää\nNunin pojalta väsymätöntä intoa ja sankarinmoista kuoleman\nhalveksimista. Juuri oli hän sotatapparallaan kaatanut erään julmimman\namalekilaisjohtajan.\n\nSilloin hengähti Moses syvästi, antoi käsivarsiensa vaipua ja seurasi\njännitetyllä tarkastavaisuudella taistelun menoa, mikä hänen allaan\nriehui ja raivosi, kohisi ja pauhusi.\n\nAurinko oli sillävälin saavuttanut puolipäiväkorkeutensa ja loisti\npaahtavana taistelevien päällä. Laakson harmaista graniittiseinistä\nvirtaili vielä palavampi kuumuus ja nuo kolme miestä kalliolla olivat\njo kauvan tunteneet hien tippuvan hehkuvilta otsiltaan. Kuinka\nraskauttakaan puolipäivän kuumuus tuolla alhaalla taistelua, kuinka\nmahtoikaan tomuun kaatuneitten veriset haavat polttaa!\n\nMoses tunsi tämän kaiken, niinkuin olisi hän itse kärsinyt, sillä\nhänen järkähtämättömästi luja sielunsa oli rikas säälistä ja hän oli\nne, jotka olivat hänen vertansa ja joiden edestä hän eli ja vaikutti,\nrukoili ja ajatteli, sulkenut sydämeensä niinkuin isä lapsensa.\n\nHänen kansalaistensa haavat surettivat häntä, mutta ylpeästä ilosta\nsykki hänen sydämensä nähdessään, kuinka ne, joiden arka alamaisuus\nvähää ennen oli sytyttänyt hänen vihansa, oppivat itseänsä puolustamaan\nja hyökkäämään, kun toinen nuori joukko, toisen peristä hänen allaan\nkaikuvalla huudolla: \"Jehova meidän lippumme!\" syöksyi vihollista\nvastaan.\n\nJosuan komeassa sankariolennossa näki hän kansansa jälkeläiset\nsellaisina kuin hän niitä ajatteli ja toivoi, ja nyt ei hän enään\nepäillyt, että Herra itse oli kutsunut Nunin pojan sotapäälliköksi.\nNiin kirkkaasti kuin tänä hetkenä oli hänen jalo hallitsijasilmänsä\nharvoin loistanut.\n\nMutta mitä se oli?\n\nAaroninkin huulilta tunkeutui kauhistuksen huuto ja Hur nousi\npeljästyneenä ja katsahti levottomasti pohjaanpäin; sillä tuolta, missä\nkansan teltat olivat, kuului uusi taistelun huuto ja väliin surkeita\nvalituksia, mitkä eivät ainoasti kuuluneet lähtevän miehistä, vaan\nmyöskin naisista ja lapsista.\n\nHyökkäys tehtiin leiriä vastaan. Eräs amalekilaisjoukko oli kauvan\nennen tappelun alkua eronnut toisista ja ainoasti sille tunnetun\nvuorisolan kautta löytänyt tien leiriin.\n\nSilloin ajatteli Hur nuorta vaimoaan, Aaronin sisällisen silmän\neteen kuvautui Eliseba, hänen uskollinen emäntänsä, hänen lapsensa\nja lastensalapset ja molemmat katselivat rukoilevin silmin Mosesta\npäästämään heitä niiden avuksi, jotka olivat heille rakkaimmat, mutta\nankara johtaja kielsi heiltä sen ja piti heitä luonaan.\n\nSitten kohotti hän jälleen, suoraksi ojentuneena, sydämensä ja\nkätensä taivasta kohti. Sydämellisellä hartaudella avuksihuusi hän\nkorkeinta eikä lakannut rukouksesta, ja jota enemmän aika kului, sitä\npalavammaksi tuli hänen rukouksensa, sillä mitä taistelijat olivat\nvoittaneet, näkyi menetetyksi. Kukin uusi silmäys taistelukentälle,\nkukin tieto, jonka hän sai seuralaisiltaan, kun hänen Herransa\nJumalansa luona viihtyvä sielunsa oli ollut sokea ja kuuro vuoren\nalapuolella olevalle näytelmälle, raskautti hänen murheittensa kuormaa.\n\nJosua oli vahvan osaston etunenässä lähtenyt taistelusta ja hänen\nmukanaan Bezaleet, Hurin pojanpoika, Oholiab, hänen rakkain toverinsa,\nnuori Efraim ja Ruben, Milcan puoliso.\n\nSydän täynnä voitontoivetta oli Hur seurannut heitä silmillään; sillä\nhe olivat varmaankin taistelusta eronneet pelastaakseen leirin.\nTarkkaavin korvin kuunteli hän nyt pohjaanpäin, ikäänkuin aavistaisi\nhän, kuinka lähelle yksityiset katkelmaiset huudon ja valituksen äänet\nkoskivat häntä, kun tuuli niitä toi hänelle teltoista.\n\nVanha Nun oli asettunut puolustukseen ja taistellut miehuullisesti\nleiriin hyökkäävää amalekilaisjoukkoa vastaan; mutta huomattuaan,\nettä Josuan hänen komennettavakseen antamat joukot eivät voineet\nvastustajain hyökkäystä kauvemmin kestää, oli hän pyytänyt päälliköltä\napua. -- Josua uskoi oitis taistelun johdon Judan sukukunnan toiselle\npäämiehelle, Naheson'ille, sekä Urille, Hurin pojalle, joka oli\nkunnostanut itsensä rohkeudella ja viisaudella, ja kiiruhti toisten\nvalittujen kanssa isänsä avuksi.\n\nSilmänräpäystäkään ei hän ollut hukkaan menettänyt ja kuitenkin\noli kaikki päätetty, kun hän ilmestyi taistelukentälle; sillä\nhänen lähestyessään leiriä olivat amalekilaiset jo murtaneet hänen\njoukkojensa läpitse, katkaisseet hänet heistä ja syösseet leiriin.\n\nEnsiksi pelasti sotapäällikkö tuon urhoollisen ukon vihollisista;\nmutta sitten olivat erämaan pojat karkoitettavat teltoista ja nyt\nsyntyi ankara taistelu, mies miestä vastaan ja rinta rintaa vastaan, ja\nitse voi hän olla ainoastaan yhdessä paikassa ja täytyi jättää nuoren\nmiehistön huoleksi menetellä kussakin yksityisessä kohdassa oikein.\n\nTäälläkin korotti hän sotahuudon: \"Jehova meidän lippumme!\" ja syöksi\nsamalla Hurin päämiestelttaa vastaan, jonka vihollinen ensiksi oli\nvalloittanut ja missä taistelu kuumimmasti raivosi.\n\nTeltan oven edessä peittivät jo monet, ruumiit maata ja riehuvat\namalekilaiset taistelivat vielä heprealaisjoukon kanssa; mutta sisältä\nkuului surkeita hätähuutoja.\n\nLentävin askelin juoksi hän kynnyksen ylitse ja nyt tarjoutui hänelle\nnäytelmä, mikä täytti tuon pelkäämättömänkin kauhulla; sillä avaran\ntelttapermannon vasemmalla puolella kierittelivät heprealaiset ja\namalekilaiset sekaisin taistellen verisillä matoilla, mutta oikealla\nhuomasi hän Mirjamin ja muutamia hänen palvelijattareitansa, joiden\nkädet viholliset olivat sitoneet.\n\nMiehet olivat aikoneet viedä heidät pois kalliina saaliina, mutta\neräs amalekilainen vaimo, joka riehuen vihasta, kostonhimosta ja\nmustasukkaisuudesta tahtoi jättää nuo vieraat naiset liekkien valtaan,\npuhalsi hiiliin liedellä ja sai ne Mirjamin päästä tempaamalla hunnulla\nsyttymään ilmivalkeaan.\n\nKauhea melu täytti tuon avaran naisten huoneen, kun Josua juoksi\ntelttaan.\n\nTäällä riehuivat taistelevat miehet, tuolla päästivät naisprofeetan\npalvelijattaret kovan huudon ja huomattuaan lähestyvät huusivat he apua\nja pelastusta.\n\nHeidän emäntänsä oli kuoleman kalpeana polvillaan tuon saman ylhäisen\nvihollispäällikön edessä, jonka vaimo uhkasi häntä valkean kuolemalla.\n\nNiinkuin maasta nousseesen henkeen tuijotti hän pelastajaansa, ja mitä\nnyt tapahtui, painui Mirjamin muistoon niinkuin rivi verisiä, kauheita,\nepäjärjestyksessä olevia ja kuitenkin unohtumattomasti ihania kuvia.\nEnsiksi oli siellä amalekilainen päällikkö, joka oli sitonut hänet,\nihmeteltävä sankariolento.\n\nVuoriensa kaltainen kotka oli tämä ahavoitunut sotilas rohkealla\nkäyränenällään, mustalla parralla ja säihkyvillä silmillä. Mutta kohta\noli toinen mittaava itsensä hänen kanssaan, mies, joka ei ollut kallis\nhänen sydämelleen.\n\nUsein oli hän verrannut hänen leijonaan, mutta ei koskaan ollut hän\nenemmän erämaan kuninkaan kaltainen kuin nyt.\n\nPeljättäviä ja väkeviä olivat kumpikin. Ei kukaan olisi voinut sanoa,\nkuka heistä joutuisi tappiolle, kuka voittaisi; mutta hänelle oli\nsallittu katsella heidän taisteluaan ja jo oli kuumaverinen erämaan\npoika kohottanut sotahuutonsa ja hyökännyt miettivämmän heprealaisen\nniskaan.\n\nEttei voi elää, jos sydän minuutiksikaan lakkaa tykyttämästä, tiesi\nkukin lapsikin, ja kuitenkin tunsi hän, että hänen sydämensä seisoi\nhiljaa, niinkuin jähmettynyt ja kivettynyt, kun leijona joutui vaaraan\nsortua kotkan alle, kun viimemainitun kirkas veitsi vilahti ja hän\nhuomasi veren vuotavan toisen olkapäästä.\n\nMutta nyt oli tuo jähmettynyt sydän jälleen elpynyt, jopa ruvennut\ntykyttämään nopeammin kuin koskaan ennen; sillä äkkiä oli tuosta\nleijonamielisestä sotilaasta, jota vastaan hän vielä kantoi katkerata\nvihaa, uudelleen ja niinkuin ihmeen kautta tullut hänen nuoruutensa\nystävä. Pasuunain ja kimbaalein kaikuvalla äänellä oli rakkaus jälleen\nherännyt kulkeakseen riemuitsevalla ilolla hänen äsken vielä autioon\nja kurjaan sieluunsa. Mikä hänet oli erottanut hänestä, oli äkkiä\nunohtunut ja haudattu, ja hartaammin ei oltu koskaan korkeinta rukoiltu\nkuin tuossa lyhyessä rukouksessa hänen puolestaan, mikä nyt hänen\nsydämestään tunkeutui. Ja yhtä palava kuin hänen rukouksensa oli, yhtä\npian se kuultiinkin; sillä kotka oli kukistunut ja hänen siipensä\nkatkaistu leijonan valtavalla voimalla.\n\nSilloin olivat Mirjamin silmät pimenneet ja ainoastaan niinkuin unessa\noli hän tuntenut, kuinka Efraim oli katkaissut siteet hänen jäseniltään.\n\nPian senjälkeen toipui hän täydellisesti ja nyt huomasi hän jaloissaan\nvoitetun vihollisen verisen ruumiin ja teltan toisella puolen ruumiita\nja haavoitettuja maassa, amalekilaisia ja heprealaisia ja heidän\nseassaan useita hänen puolisonsa orjista. Mutta kaatuneitten vieressä\nseisoivat suorina ja voitoniloisina hänen kansansa reippaat sotilaat ja\nheidän keskellään vanha, arvokas Nun sekä Josuakin, jonka haavat isä\nsitoi.\n\nHän huomasi, että se oli hänen eikä kenenkään toisen tehtävä ja häntä\nkouristi syvä häpeä, polttava tuska, ajatellessaan, mitä hän tätä\nmiestä vastaan oli rikkonut.\n\nHän ei tietänyt, kuinka hän, joka oli valmistanut hänelle niin syvän\ntuskan, voisi jälleen tehdä sen hyväksi, kuinka hän voisi palkita, mitä\nhän oli hänelle velkaa.\n\nHänen sydämensä halusi sovinnollista sanaa hänen suustaan ja\nsentähden lähestyi hän häntä, verisen permannon yli, polvillaan;\nmutta naisprofeetan puheliaat huulet olivat niinkuin halvatut,\neivätkä voineet löytää oikeata sanaa, kunnes äkkiä hänen ahdistetusta\nrinnastaan äänekkäästi ja rukoilevasti tunkeutui huuto:\n\n\"Josua, oi Josua! Minä olen raskaasti tehnyt syntiä sinua vastaan ja\ntahdon katua sitä koko elämäni ajan; älä halveksi kiitollisuuttani! Älä\nkarkoita sitä tyköäsi, ja jos voit, niin anna minulle anteeksi!\"\n\nEnempää ei hän olisi voinut sanoa; mutta silloin -- ja sitäkään ei hän\ntulisi koskaan unohtamaan -- olivat kuumat kyyneleet vuotaneet hänen\nsilmistään ja Josua oli vastustamattomalla voimalla, vaan kuitenkin\nlempeällä kädellä, nostanut hänet maasta, niinkuin äiti langenneen\nlapsensa, ja hänen suustaan oli hän kuullut lempeitä, ystävällisiä,\nanteeksi antavaisia sanoja. Hänen kädenpuristuksensakin oli vakuuttanut\nhäntä, ettei hän enään ollut vihainen hänelle.\n\nMirjam piti vielä hänen kättään omassaan ja kuuli hänen vakuutuksensa,\nettei hän kuulisi Josuan nimeä kenenkään suusta mieluummin kuin hänen.\n\nSotahuudolla: \"Jehova meidän lippumme!\" oli hän vihdoin kääntänyt\nselkänsä hänelle ja vielä kauvan kaikui sen kirkas kaiku ja hänen\nsotilaittensa innostunut huuto hänen sisällisissä korvissaan.\n\nVihdoin vallitsi hiljaisuus hänen ympärillään ja hän tiesi vain,\nettei hän koskaan ennen eikä myöhemmin ollut itkenyt niin kuumasti ja\nkatkerasti kuin tuona hetkenä. Myöskin oli hän tehnyt kaksi juhlallista\nlupausta Jumalalle, joka oli kutsunut hänet profeetakseen.\n\nMutta molemmat, joita ne lupaukset koskivat, olivat silloin taistelun\nmelskeessä.\n\nToinen oli jälleen vienyt joukkonsa pelastetusta leiristä vihollista\nvastaan, toinen tarkasteli yhdessä kansan johtajan kanssa yhä\nraivoisammin riehuvaa taistelua.\n\nJosua tapasi kansansa kovassa ahdingossa. Täällä he peräytyivät, tuolla\nhe vastustivat vielä heikosti erämaan poikain hyökkäystä. Mutta Hur\nkatseli kasvavalla huolella taistelun menoa, sillä leirissä näki hän\nvaimonsa ja pojanpoikansa, allansa taas poikansa kuoleman vaarassa.\n\nHänen isällistä sydäntään suretti nähdessään Urin perääntyvän; mutta\nhänen uudelleen tunkeutuessaan eteenpäin ja tehdessään hyvin johdetulla\nhyökkäyksellä vahinkoa viholliselle oikaisi hän itsensä iloisesti ja\nolisi kernaasti huutanut hänelle jonkun ylistelevän sanan.\n\nMutta kenenkä korva olisi ollut kyllin tarkka eroittamaan yksityisen\nmiehen ääntä aseitten kalskeesta ja sotahuudosta, vaimojen kirkunasta\nja haavoitettujen valituksesta, kamelein innoittavasta röhkimistä,\npasunain ja torvien toitotuksista?\n\nNyt oli etummainen amalekilaisjoukko tunkeutunut niinkuin kiila\nheprealaisten takimmaisiin riveihin.\n\nJos tälle onnistui raivata jälkeen tulevaisille tietä ja yhdistyä\nsiihen osastoon, joka hyökkäsi leiriin, niin oli taistelu menetetty\nja kansan perikato vahvistettu, sillä laakson eteläisessä aukossa\nseisoi vielä joukko amalekilaisia, jotka eivät olleet taisteluun\nryhtyneet ja näkyivät olevan määrätyt suojelemaan kosteikkoa pahimmassa\ntapauksessa viholliselta. Silloin tapahtui uusi käänne. Erämaan pojat\nolivat jo taistelleet niin kauvaksi eteenpäin, että linkoojain ja\nampujain laukaukset tuskin enään tavoittivat heitä. Elleivät he jäisi\njoutilaiksi, täytyi heidän tulla taistelutantereelle kutsutuiksi.\n\nHur olisi jo kauvan sitten huutanut Urille muistamaan heitä ja\nkäyttämään heitä uudelleen; mutta nyt ilmeni äkkiä nuorukaisolento,\njoka sukkelana kuin Vuorikauris lähestyi heitä leirin puolelta,\nkiiveten ja hypäten kalliolta toiselle.\n\nSaavuttuaan ensimäisten ampujain luo puhui hän heidän kanssansa,\nteki merkkejä seuraaville, jotka kertoivat niitä jälleen ja vihdoin\nlaskeutuivat he kaikki laaksoon, nousivat sitten yhdessä läntistä\nkallionseinää miehen korkeudelle asti ja katosivat äkkiä ikäänkuin\nvuori olisi heidät niellyt.\n\nNuorukainen, jota linkoojat ja ampujat seurasivat, oli Efraim.\n\nMusta varjo kallionseinässä, johonka hän toisten kanssa katosi, lienee\nollut joku rotkon aukko ja tämän kautta riensivät he arvattavasti\nniiden luo, jotka seurasivat Josuaa leirin avuksi.\n\nNiin uskoi ei vain Hur, vaan Aaronkin ja edellinen alkoi jälleen\nepäillä Josuan kutsumusta; sillä mikä teltoissa olijoille piti tulla\nhyödyksi, heikonsi sotajoukkoa, jonka johto oli hänen poikansa ja\nvirkatoverinsa Nahesonin velvollisuutena.\n\nTaistelu leiristä oli jo kestänyt useita tunteja ja Moses ei lakannut\nrukoilemasta taivaasen ojennetuilla käsillä, kun amalekilaisille\nonnistui ankara hyökkäys.\n\nSilloin kokosi kansan johtaja voimansa rukoillakseen uudelleen\nkorkeinta, mutta väsyneen polvet horjuivat ja hänen uupunut\nkäsivartensa vaipui alas. Mutta hänen sielunsa oli säilyttänyt\njäntevyytensä, hänen sydämessään asui halu pitämään kiinni hänestä,\njoka johtaa taisteluja.\n\nJohtaja ei tahtonut olla joutilaana tässä taistelussa ja hänen aseensa\noli rukous.\n\nNiinkuin lapsi, joka ei jätä äitiään, ennenkuin hän antaa sille, mitä\nse ilman itsekkäitä tarkoituksia sisarilleen rukoilee, riippui hän\nrukoillen kiinni kaikkivaltiaassa, joka tähän asti oli osoittautunut\nisänä hänelle ja hänen omilleen ja pelastanut heidät vaikeimmista\nvaaroista.\n\nMutta hänen ruumiinsa oli uupunut ja sentähden huusi hän\nseuralaisilleen ja he sysäsivät hänelle kallion lohkareen, jonka päälle\nhän istahtui ahdistaakseen uusilla rukouksilla korkeimman sydäntä.\n\nSiellä istui hän ja vaikka hänen väsyneet jäsenensä kielsivätkin\nhäneltä palvelustaan, oli hänen sielunsa kuitenkin hänelle kuuliainen\nja yleni hartaasti ihmisen kohtalon johtajan luoksi.\n\nMutta hänen käsivartensa puutuivat puutumistaan ja vaipuivat vihdoin\nalas, niinkuin raskaitten lyijypainojen painamat, ja kuitenkin oli\nhänelle sitten monta vuotta tullut tarpeeksi ojentaa niitä taivasta\nkohti, kun hän kaikella hartaudella rukoili Jumalaa korkeudessa.\n\nSen tiesivät hänen kumppaninsa ja he luulivat huomanneensa, että niin\nusein kuin suuren johtajan kädet vaipuivat voittivat Amalekin pojat\nuuden edun. Sentähden tukivat he innollisesti hänen käsivarsiansa,\ntoinen oikealla ja toinen vasemmalla puolen, ja vaikkei tuo valtava\nmies voinut enään ymmärrettävillä sanoilla korottaa ääntänsä, vaikka\nhänen jättiläismoinen ruumiinsa horjui sinne ja tänne ja vaikka\nuseammin kuin kerran tuntui hänestä ikäänkuin kivi, joka häntä kantoi,\nlaakso ja koko maa heiluisi, pysyivät kuitenkin hänen silmänsä ja\nkätensä ylöspäin ojennettuina. Silmänräpäystäkään ei hän lakannut\nkorkeinta avuksi huutamasta, kunnes äkkiä leiristä kuului raikas\nvoitonhuuto, kajahdellen laakson kallioisista seinistä.\n\nJosua oli taaskin ilmestynyt taistelutantereelle ja ryntäsi\nvastustamattomalla voimalla omiensa etunenässä vihollista vastaan.\n\nTästä silmänräpäyksestä sai taistelu uuden näön. Tosin oli vielä\nratkaisu epätietoinen ja Moses ei voinut olla ylentämättä sydäntään ja\ntuettuja käsiään, mutta vihdoin, vihdoin tuli tämä viimeinen taistelu\npäätökseen. Amalekilaisten rivit horjuivat ja pakenivat vihdoin\nhajallaan ja arkoina laakson eteläiseen aukkoon, josta he olivat\ntulleet.\n\nSieltäkin kuului huutoa ja tuhansilta huulilta raikui riemullisesti:\n\"Jehova meidän lippumme!\" \"Voitto!\" ja taaskin: \"voitto!\"\n\nSilloin irroitti jumalan mies käsivartensa kumppaneinsa tukevilta\nolkapäiltä, heilutti niitä vapaasti ja korkealla ja huusi uudistetulla,\nihmeellisesti virkistyneillä voimilla: \"Kiitos olkoon Jumalan ja\nHerran! Jehova meidän lippumme! Kansa on pelastettu!\"\n\nSitten pimenivät väsyneen silmät. Mutta kohta senjälkeen nosti hän\nsilmänsä ja näki, kuinka Efraim ampujain ja linkoojain kanssa hyökkäsi\namalekilaisjoukon päälle, joka seisoi laakson eteläisessä aukossa,\nsill'aikaa kuin Josua ajoi erämaan poikain päävoimaa heidän pakenevia\nveljiään kohti.\n\nSotapäällikkö oli vangeilta saanut tietää eräästä rotkosta, minkä\nkautta keveät kiipeäjät pääsivät erääsen sotatiehen, mikä johti\ntaistelutantereen eteläiseen päähän ja Efraim oli, hänen käskylleen\nkuuliaisena, tätä vaivaloista polkua pitkin, joutsimiesten ja\nlinkoojain kanssa, hyökännyt vastustajain selkään.\n\nKahdelta puolin ahdistettuina, harvalukuisina ja pelkureina luopuivat\nAmalekin pojat taistelusta ja nyt näyttäytyi, kuinka erämaan, tässä\nvuoristossa, kasvaneet lapset ymmärsivät käyttää jalkojaan, sillä\nheidän johtajansa merkki annettua pistivät, he dromedarit kuoliaaksi\nja lensivät sitten kaikille suunnille niinkuin tuulen kuljettamat\nhöyhenet. Jyrkkiä kallionrinteitä myöten, jotka näkyivät ihmisille\nkäymättömiltä, kiipesivät he käsin ja jaloin sukkelina kuin oravat,\nmutta monet muut pakenivat sen rotkon kautta, minkä vangitut orjat\nJosualle ilmoittivat.\n\n\n\n\n28 Luku.\n\n\nSuurempi osa amalekilaisista oli kaatunut tai makasi haavoitettuna\ntaistelutantereella; sotapäällikkö tiesi myös että nuo toiset erämaan\nheimot jotka heihin olivat liittyneet, tapansa mukaan, tulisivat\njättämään kaatuneet ja pakenemaan omille mailleen.\n\nKuitenkin oli mahdollista, että epätoivo antaisi pakeneville rohkeutta\nei jättämään ilman miekan iskua kosteikkoa heprealaisten käsiin.\n\nMutta Josuan sotilaat olivat liiaksi väsyneet oitis johdatettaviksi\neteenpäin.\n\nItse oli hän vuotanut useista helpoista haavoista ja viimeisten päiväin\nvaivat tuntuivat rasittavan hänen rautaista ruumistaan.\n\nLisäksi laskeutui aurinko, joka tappelun aljettua ei ollut vielä kauvan\nylhäällä ollut, ja jos mieli väkivallalla tunkeutua laaksoon, ei ollut\npimeässä tappeleminen.\n\nMitä hän ja vielä enemmän hänen urhoolliset sotilaansa tarvitsivat, oli\nlepoa aamuhämärään.\n\nYmpärillään näki hän iloisia, ylpeästä itsetunnosta loistavia kasvoja\nja laskiessaan nuo eriosastot menemään pois, iloitakseen omiensa\njoukossa leirissä, voitosta, päästi kukin joukko, joka väsyneenä ja\nhitaasti kulki hänen ohitsensa, niin raikkaasti kaikuvan huudon,\nikäänkuin olisivat he unohtaneet väsymyksen mikä vähää ennen oli\ntaivuttanut heidän päänsä ja raskauttanut heidän jalkansa.\n\n\"Terve Josualle!\" \"Terve voittajalle!\" kaikui kallioseinistä,\nsittenkuin viimeiset osastot olivat hänen silmistään kadonneet. Mutta\npaljon selvemmin kaikuivat hänen sisässään sanat, joilla Moses oli\nkiittänyt häntä, ja ne olivat kuuluneet: \"Korkeimman miekaksi, vahvaksi\nja lujaksi, olet sinä osoittautunut. Niinkauvan kuin Herra on sinun\napusi ja Jehova lippusi ei meidän tarvitse peljätä vastustajaa!\"\n\nVielä oli hän tuntevinaan suuren jumalan miehen suutelon otsallaan ja\npäälaellaan, kun hän painoi hänet kaiken kansan edessä rintaansa vasten\neikä ollut hänen helppoa hillitä voimallista liikutustaan, minkä tämän\nseurauksista rikkaan päivän päätös hänessä herätti.\n\nHarras halu tulla itsessään selville, ennenkuin hän jälleen\nsekaantui riemuitsevaan joukkoon ja tapasi isäänsä, jolle tuli osa\nkaikesta suuresta, mikä hänen sieluansa liikutti, pidätti hänet\ntaistelutantereella.\n\nSe oli tullut paikaksi, missä kauhu ja hirmu hallitsivat, sillä paitsi\nhäntä olivat sen jättäneet kaikki, joita ei kuolema, eikä kovat haavat\nestäneet.\n\nKorpit, jotka olivat vaeltajia seuranneet, lentelivät ruumisten yli\nja uskalsivat asettua runsaasti katetun pöydän ääreen. Veren haju oli\nhoukutellut petoeläimet heidän vuoristaan ja louhisista lymypaikoistaan\nja heidän ulvomisensa ja ahnas haukuntansa kuului kaikilta puolin.\n\nKun sitten pimeys seurasi hämärää, alkoivat valot liehua verisellä\nmaalla. Niiden avulla saattoivat orjat ja ne, jotka kaipasivat\nomaisiaan, eroittaa ystävän vihollisesta, haavoitetun kuolleesta ja\nmoni valitus kovasti haavoitetun rinnasta sekaantui noiden mustain\nlintujen lääkkymiseen ja nälkäisten sakaalien ja hyenain, kettujen ja\npantterien ulvomiseen.\n\nMutta Josua tunsi tappelutantereen kauhut eikä peljännyt.\n\nKallioon nojautuneena näki hän samat tähdet, jotka olivat valaisseet\nhäntä teltan edessä Taniksen leirissä silloin kuin hän elämänsä\npäättävimpänä hetkenä oli ollut suurimmassa epäröimisessä. Sitten oli\nkuukausi kulunut ja kuitenkin oli tämä lyhyt aika ollut mitä suurimman\nmuutoksen todistajana hänen sisällisessä ja ulkonaisessa elämässään.\n\nMikä hänestä tuona yönä teltan edessä, missä kuumetautinen Efraim\nlepäsi, oli näyttäytynyt suurelta, ihanalta ja saavutettavalta, se oli\ntänään turhaa ja arvotonta.\n\nSitä kunniaa ja arvoa, jolla vieraan kansan oikullinen, heikko kuningas\nvoi tehdä hänet suureksi ja rikkaaksi, ei hän enään kysynyt. Mitä\noli hyvin järjestetty ja harjaantunut sotavoima, jonka päälliköitten\njoukkoon hän niin suurella ylpeydellä oli lukenut itsensä?\n\nTuskin käsitti hän, että oli ollut aika, jolloin hän ei ollut pyrkinyt\nylemmäksi kuin komentamaan yhä useampia egyptiläisiä, jolloin\nhänen sydämensä oli sykkinyt, kun hänelle annettiin uusi arvonimi\ntai loistava kunnian-osoitus sellaisilta, joita hän piti vähimmän\nkunnioituksen ansainneina.\n\nEgyptiläisiltä oli hän odottanut kaikki, omalta kansaltaan ei mitään.\n\nVielä samana yönä teltan edessä oli hänestä tuo suuri joukko hänen\nkansalaisistaan ollut vastenmielinen, halpa-arvoisessa päivätyössä\nturmeltunut hylkyväki.\n\nLaumain omistaja oli hänen isänsäkin, ja jos hän pitikin häntä suuressa\narvossa, niin tapahtui se, huolimatta hänen säädystään, syystä, että\nhänen koko olentonsa vaati kunnioitusta, että tuon ihanan ukon tulinen\ntuoreus vaati rakkautta jokaiselta ja ennen kaikkia häneltä, hänen\nkiitolliselta pojaltaan.\n\nKoskaan ei hän ollut lakannut kernaasti tunnustaumasta hänen omakseen,\nmutta muutoin oli hän pyrkinyt asetovereinsa seassa niin käyttäytymään,\nettä he unohtivat hänen syntyperänsä ja pitäisivät häntä joka suhteessa\nvertaisenaan. Hänen kantaäitinsä Asnath, Joosepin puoliso, oli ollut\negyptiläinen ja hän oli siitä kerskaillut Ja nyt tänään!\n\nJokaisen olisi hän antanut tuntea harminsa, joka olisi kutsunut hänet\negyptiläiseksi, ja mitä hän vielä viimeisen uuden kuun aikana olisi\nmielellään salannut häpeänä, se saattoi hänet seuraavana uudenkuun\nyönä, mikä tähtikirkkaana alkoi, nostamaan ylpeänä päätänsä.\n\nMikä ylevä tunne oikeutetulla itsetietoisuudella tuntea itsensä siksi\nkuin hän oli!\n\nValheelta, lippunsa alituiselta hylkäämiseltä tuntui nyt hänestä\nhänen elämänsä ja toimintansa egyptiläisenä päällikkönä. Hänen\ntotuutta rakastava mielensä riemuitsi tiedossa, että hänen sukuperänsä\nhalpamainen kieltäminen ja salaaminen oli päättynyt.\n\nIloisella kiitollisuudella tunsi hän olevansa sen kansan jäsen,\njota korkein piti kaikkia muita kansoja etevämpänä, ja kuuluvansa\nyhdyskuntaan, jonka seassa halvinkin, jopa lapsikin, rukoilevasti\nylensi kätensä yhden Jumalan luo, jonka egyptiläisten etevämmät henget\nympäröivät salaisuuden rajoituksilla syystä että he pitivät kansaansa\nliian heikkona ja tylsänä kestämään hänen valtavan suuruutensa edessä\nja käsittämään sitä.\n\nJa tämä yksi ainoa Jumala, jonka edessä koko egyptiläisten kirjava\nepäjumalan maailma haihtui mitättömäksi, oli valinnut hänen, Nunin\npojan, hänen lukuisten kansalaistensa joukossa valitun kansansa\nsankariksi ja suojelijaksi ja lahjoittanut hänelle nimen, joka vakuutti\nhäntä hänen avustaan.\n\nOlla Jumalalleen kuuliainen ja hänen suojeluksensa alla, pyhittää\nomalle kansalleen verensä ja henkensä, korkeampaa päämaalia ei\nhän luullut kenenkään asettaneen itselleen. Hänen mustat silmänsä\nsäihkyivät tulisina ja kirkkaina sitä ajatellessaan. Sydän tuntui\nhänestä liian ahtaalta kaikelle rakkaudelle, jolla hän tahtoi veljiään\nsovittaa, mitä hän varhaisempina vuosina oli heitä vastaan rikkonut.\n\nTosin oli hän toiselle kadottanut ylevän, jalon naisen, jonka hän oli\ntoivonut saavansa omistaa, mutta tämä ei mitenkään häirinnyt hänen\nsielunsa iloista innostusta, sillä hän oli lakannut häntä halajamasta,\nniin ylevänä kuin hänen kuvansa seisoikin hänen sielunsa edessä. Nyt\najatteli hän häntä vain levollisella kiitollisuudella; sillä hän\ntunnusti kernaasti itsekseen että hänen uusi elämänsä oli alkanut tuona\nratkaisevana yönä, jolloin Mirjam oli antanut hänelle esimerkin uhrata\nkaikki, jopa rakkaimmankin, Jumalalleen ja kansalleen.\n\nMitä naisprofeetta oli rikkonut häntä vastaan, sen oli hän muistostaan\nkadottanut; sillä hän oli tottunut unohtamaan, mitä hän oli anteeksi\nantanut. Nyt tunsi hän vain velkansa suuruuden hänelle. Ihanana puuna,\njoka kohoaa taivasta kohti, missä kaksi vihollista maata koskettavat\ntoinen toistaan, seisoi Mirjam hänen entisen ja nykyisen elämänsä\nvälillä. Vaikka rakkaus olikin hautaan kannettu, niin ei kumpikaan\nkoskaan voinut lakata kulkemasta samalla tiellä samaa päämaalia kohti.\n\nVielä kerran silmäili hän matkaa, jota hän jo oli kulkenut, ja\nhän rohkeni sanoa, että noista kurjista päiväläisistä oli hänen\njohtonsa alla tullut urhoollisia sotilaita. Taistelussa olivat he jo\nvapaasta tahdosta oppineet tottelemaan ja voiton jälkeen kantamaan\npäätänsä korkealla. Ja kunkin uuden menestyksen perästä olivat he yhä\nparantuneet. Jo tänään näyttäytyi hänestä ei ainoastaan toivottomalta,\nvaan myös sangen mahdolliseltakin, heidän etunenässään, voittaa\nheille isänmaa, jota he saattoivat rakastaa ja missä he vapaudessa ja\nhyvinvoinnissa voivat tulla kunnollisiksi miehiksi, jommoisiksi hän\nhalusi muodostaa heidät.\n\nTaistelutantereen kauhujen keskellä, kuuttomana yönä, tunkeutui\npäivänkirkas ilo hänen sydämeensä ja hiljaisella huudolla: \"Jumala\nja minun kansani!\" ja kiitollisella silmäyksellä ylös tähtikirkasta\nkorkeutta kohti jätti hän ruumiilla täytetyn kuoleman laakson.\nNiinkuin riemuvoittaja, joka kulkee palmunoksain ja kukkien yli, joita\nkiitollinen kansa hajoitti hänen voittopolulleen.\n\n\n\n\nLoppu.\n\n\nLeirissä kohtasi häntä vilkas toimeliaisuus.\n\nTelttojen edessä paloi valkeita, joita iloiset ihmisjoukot ympäröivät\nja moni nautaeläin tapettiin täällä kiitosuhriksi, tuolla taas\njuhlallista ehtooateriaa varten.\n\nMissä Josua ilmestyi, otettiin hän iloisella huudolla vastaan, mutta\nisää ei hän löytänyt; sillä hän oli seurannut Hurin kutsumusta ja\nhänen telttansa edessä syleili poika kiitollisesta onnellisuudesta\nriemuitsevaa ukkoa.\n\nMirjam ja hänen puolisonsa ottivat tuota myöhäistä vierasta vastaan\ntavalla, mikä häntä ilahduta; sillä Hur ojensi hänelle avonaisella\nsydämellisyydellä kätensä, mutta Mirjam tervehti häntä kunnioittavasti\nja hänen silmistään loisti iloinen kiitollisuus häntä kohtaan.\n\nEnnenkuin hän asettui, viittasi Hur hänet syrjään käski orjan, joka\njuuri oli tappanut vasikan, jakamaan sen kahtia, osoitti puoliskoita ja\nsanoi:\n\n\"Sinä olet tehnyt suuria kansalle ja minulle. Nun'in poika, ja minun\nelämäni on liian lyhyt kiitokseen, johonka sinä olet velvoittanut minut\nja emäntäni. Voitko sinä unohtaa nuo katkerat sanat, mitkä häiritsivät\nrauhaamme Dophkassa -- ja sinä sanot niin tehneesi -- pysykäämme\nliittoveljinä tulevaisuudessa, yhdessä ja puolustakaamme toinen\ntoistamme ilossa ja surussa, hädässä ja vaarassa. Sotapäällikkyys\nkuuluu tästälähin sinulle yksin, Josua, eikä kellenkään toiselle ja\nsiitä iloitsee koko kansa ja erittäinkin iloitsen minä ja vaimoni\nsiitä. Oletko sinä samaa mieltä kuin minäkin, tekemään liittoveljeyden\nkanssani, niin kulje minun kanssani, isäin tavalla, tämän tapetun\neläimen puoliskojen välitse.\"\n\nJa Josua soudatti mielellään tätä kutsumusta; mutta Mirjam oli\nensimäinen, joka yhtyi äänekkäisiin suostumushuutoihin, joilla vanha\nNun alkoi, ja hän teki sen tulisella innolla; sillä se oli ollut hän,\njoka nöyryyttäen itsensä hänen edessään ja jonka rakkauden hän jälleen\nomisti oli kehoittanut häntä pyytämään Josuata siihen liittoon, jonka\nkumpikin nyt olivat tehneet.\n\nTämä kaikki ei ollut hänestä raskasta; sillä nuo molemmat lupaukset,\njotka hän itselleen oli tehnyt, sittenkuin Nunin poika, jota hän nyt\nmielellään kutsui \"Josuaksi\", oli pelastanut hänet vihollisen kädestä,\nlähenivät jo täytäntöänsä ja hän tunsi sen hyväksi hetkeksi, jolloin\nhän oli tehnyt sellaisen päätöksen.\n\nTuo uusi tunto olla vaimo, niinkuin kaikki toisetkin, antoi koko hänen\nolennolleen lempeyden, mikä hänelle tähän saakka oli ollut vierasta, ja\ntämä pelasti hänelle puolison rakkauden, jonka täyden arvon hän tuona\nkatkerana aikana oppi tuntemaan, jolloin hänen sydämensä oli ollut\nhäneltä suljettuna.\n\nSamana hetkenä, mikä teki Hurin ja Josuan liitto veljiksi, tapasi eräs\nuskollinen ihmisparikin toisensa, jonka pyhät velvollisuudet olivat\ntoisistaan eroittaneet, sillä ystävien vielä Hurin teltan edessä\nnauttiessa ateriasta pyysi kolme henkilöä Nunin väestä, puhutellakseen\nherraansa. Ne olivat: tuo vanha vapaaksi päästetty, joka oli jäänyt\nTanikseen, hänen tyttärensä Hogla ja Asser, hänen ylkänsä, josta tyttö\noli eronnut hoitaakseen vanhempiansa.\n\nVanha Eliab, hänen isänsä, oli saanut pikaisen lopun ja äiti ja tytär\nolivat sitten seuranneet kansaa sanomattomissa vaivoissa, viimemainittu\nvanhuksen aasilla.\n\nNun vastaanotti nuo uskolliset ihmiset ilolla ja antoi Asserille Hoglan\nvaimoksi.\n\nNiin oli tämä verinen päivä tullut monelle siunausta tuottavaksi ja\nsittenkin oli se päättyvä surkealla epäsoinnulla.\n\nValkeain palaessa leirissä oli melua ylt'ympäri, ja koko vaelluksen\najalla ei ollut yhtään ehtoota kulunut ilman riitaa ja veristä\ntaistelua.\n\nUsein oli annettu haavoja ja kuoloniskuja, kun loukattu oli kostanut\nvihollistaan, kun epärehelliset olivat omistaneet vierasta tavaraa tai\nkieltäneet velvollisuuksia, joita he olivat valalla vahvistaneet.\n\nSellaisissa suhteissa oli ollut tukalaa saada rauhaa aikaan ja\nvetää rikoksen tekijää tilille, sillä uppiniskaiset kieltäytyivät\ntunnustamasta ketä tahansa tuomariksi. Joka tunsi itsensä loukatuksi,\nliittyi toisten kanssa yhteen ja koetti raa'alla väkivallalla hankkia\nitselleen oikeutta.\n\nTuona juhlallisena ehtoona eivät Hur ja hänen vieraansa ensiksi\nvälittäneet melusta, johonka kukin oli tottunut. Mutta kun heidän\nläheisyydessään raa'imman melskeen ohella ilmestyi kirkas valkean\nvalokin, niin rupesivat päälliköt pelkäämään leirin turvallisuutta;\nsentähden nousivat he ylös tehdäkseen lopun tuosta sopimattomuudesta ja\npian tulivat he näytelmän todistajiksi, mikä täytti toiset vihalla ja\nkauhulla ja toiset taas murheella.\n\nVoiton ilo oli tehnyt joukon hurjaksi.\n\nSe tahtoi osoittaa kiitollisuuttaan jumaluudella ja noudattaen\nkotimaansa kauheita tapoja oli joukko fenisialaisia muukalaisten\nseassa, virittänyt suuren valkean Molochille ja aikoivat heittää\nmuutamia vangittuja amalekilaisia liekkeihin tervetulleimpana uhrina\ntälle jumalalle.\n\nAivan sen viereen olivat israelilaiset asettaneet egyptiläisjumalan\nSethin savikuvan, jonka eräs sen heprealainen palvelija oli tuonut\nmukanaan turvaksi itselleen ja omilleen.\n\nMonet sadat henkilöt hyppelivät laulaen ja riemuiten sen ympärillä.\nHeidän palveluksensa ei olisi voinut olla hartaampi, eikä heidän\nsielujensa kiihkoisuus palavampi, jos he olisivat kokoutuneet heidän\nisäinsä Jumalalle antamaan hänelle tulevan kiitoksen. Aaron oli koonnut\nkansan, oitis leiriin palattuaan, ylistyslauluihin ja kiitosrukouksiin,\nmutta useilla oli ollut niin kova tarvis vanhalla totutulla tavalla\nnähdä kuvan siitä jumalasta, jonka luo heidän tuli sielunsa ylentää,\nettä savisen epäjumalan kuvan näkeminen oli saanut heidät polvilleen\nnotkistumaan ja luopumaan totisessa jumalasta.\n\nNähtyään Moloch'in palvelijat, jotka jo sitoivat ihmisuhrit\nheittääkseen ne valkeaan, vihastui Josua, ja kun nuo sovaistuneet häntä\nvastustivat, antoi hän puhaltaa pasuunoihin ja ajoi heidät takaisin\nleirikortteeriinsa nuorella miehistöllään, mikä häntä sokeasti totteli\nja oli muukalaisille kaikkea muuta kuin suosiollinen.\n\nTotellen vanhan Nun'in, Hurin ja Nahesonin vakavia kehoituksia\nluopuivat heprealaiset rikollisuudestaan, jonka kiittämättömyys teki\nkaksinkertaisesti rangaistavaksi. Mutta heidänkin seassaan ottivat\nmonet pahakseen, että tuo tulinen ukko rikkoi epäjumalan kuvan, jota\nhe kunnioittivat, ja ilman rakkautta häneen, hänen poikaansa ja pojan\npoikaansa sekä kunnioitusta hänen lumivalkeita hiuksiaan kohtaan olisi\nmoni käsi kohonnut häntä vastaan.\n\nNiinkuin jokaisen suuren vaaran perästä, jonka korkeimman armo oli\nsaattanut hyvään päätökseen, oli Moses vetääntynyt yksinäisyyteen ja\nMirjamin silmät täyttyivät kyyneleistä ajatellessaan sitä surua, minkä\ntieto sellaisesta lankeemuksesta ja kovasta kiittämättömyydestä olisi\ntuottava hänen veljelleen.\n\nJosuankin iloisen luottamuksen yli oli pimeä varjo levittäytynyt.\nHän lepäsi unettomana matolla isänsä teltassa ja katseli taaksepäin\ntapahtunutta.\n\nHänen sotilassieluansa elähdytti ajatus nähdä yhden ainoan,\nkaikkivaltiaan, ei koskaan erehtyväisen vaimon johtavan kaikkiutta\nja ihmisten elämää ja vaativan kaikilta luontokappaleilta ehdotonta\nkuuliaisuutta. Että kaikki riippui tästä yhdestä ainoasta, äärettömän\nsuuresta ja voimallisesta ja hänen viittauksestaan syntyi, järjestäytyi\ntai meni levolle, sen osoitti hänelle kukin silmäys luontoon ja elämään.\n\nHänestä, vähäisen sotavoiman johtajasta, oli hänen Jumalansa ylhäisin\nja laajanäköisin kaikista sotapäälliköistä, ainoa, jolle voitto aina\noli varma.\n\nMikä rikos, pilkata sellaista herraa ja palkita hänen hyvää työtään\nlankeemuksella!\n\nJa kuitenkin oli kansa hänen silmäinsä edessä tehnyt tuon kauhean\ntyön, ja kun hän nyt muistoonsa johti nuo tapaukset, mitkä pakottivat\nhänet ryhtymään asian menoon, nousi hänessä kysymys, kuinka se oli\nsuojeltava korkeimman vihalta, kuinka tuon sovaistuneen kansan silmät\nolisivat avattavat hänen ihmeelliselle, sydäntä ja mieltä korottavalle\nsuuruudelleen.\n\nMutta ei hän löytänyt mitään vastausta eikä nähnyt mitään neuvoa\nkuvaillessaan itselleen tuota hillimättömyyttä ja mielivaltaisuutta\nleirissä, mikä uhkasi turmella hänen kansalaisiansa.\n\nHän oli onnistunut taivuttamaan sotilaansa kuuliaisuuteen. Niin pian\nkuin torvet soivat ja hän itse sota-asussa astui heidän etunenässään,\nalistivat he oman jäykän tahtonsa hänen tahtonsa alaiseksi. Eikö sitten\nlöytynyt mitään keinoa pitämään heitä rauhallisen arkielämän aikana\nniissä rajoissa, jotka Egyptissä turvasivat halvimman ja heikoimmankin\noloa ja suojelivat sitä ylimielisen ja väkevämmän loukkauksilta?\n\nSellaisissa ajatuksissa valvoi hän uuden aamun koittoon ja tähtien\nlaskiessa kavahti hän ylös, antoi puhaltaa pasuuniin ja vastustamatta\nja täysilukuisina kokoontuivat nuo uudestaan muodostetut joukot tänään\nniinkuin eilenkin.\n\nPian kulki hän heidän etunenässään ahtaan kalliolaakson läpi ja\nsittenkuin he hetken vaijeten olivat vaeltaneet pimeydessä, nauttivat\nsotilaat tuota virkistävää viileyttä, mikä käy varhaisen aamun edellä.\n\nPäivä sarasti idässä, taivas alkoi kirkastua ja aamuruskon loistavassa\nhehkussa kohosi juhlallisena ja jättiläisvoimaisena pyhän vuoren\nmajesteetillinen hahmo.\n\nLähellä ja selvästi pyrki se ruskeine kallioineen, lohkareineen ja\nrotkoineen vaeltajani edessä ylöspäin ja sen seitsensärmäisen huipun\nympärillä liiteli kotkapari, jonka leveitä siipiä tuo nuori päivänvalo\nkultasi hohtavalla loistolla.\n\nNiinkuin Alus'essa, niin pakotti nytkin hurskas kauhu vaeltavan joukon\npysähtymään ja jokainen, ensimäisestä viimeiseen, kohotti hiljaisessa\nhartaudessa kätensä ylös rukouksessa.\n\nSitten kulkivat sotilaat rohvaistunein sydämin eteenpäin ja toinen\nhuusi toiselleen iloisesti, kun heitä vastaan lensi visertäen somia\nmustia lintusia, jotka ilmaisivat raikkaan veden läheisyyttä.\n\nTuskin olivat he kulkeneet puoli tuntia, kun he saivat nähdä sinisen\nviheriöitä tamariski-pensaita ja korkealle ulottuvia palmuja; mutta\nvihdoin kuului heidän korvissaan suloisin kaikista erämaan äänistä:\njuoksevan veden kohina.\n\nSe virvoitti sydäntä ja lisäksi täytti läheisen Sinaivuoren\nvaltava näky, jonka taivasta tavoittelevaa päätä sininen usvahuntu\npeitti, Gosenin tasangoilla kasvaneitten miesten sielut hurskaalla\nhämmästyksellä.\n\n[Nykyinen Serbál, eikä munkkien Sinai, joka meidän mielestämme\nvasta Justinianuksen aikana julistettiin lain-antamisen vuoreksi.\nMielipiteemme perussyyt, että Serbál on raamatun Sinai, kuten Lepsius\nennen meitä ilmaisi ja toisetkin myöntävät, löytyvät laajemmin\nselvitettyinä teoksessamme: \"Gosenin kautta Sinaille, matkakirjasta ja\nkirjastosta.\" 2 painos Leipzig 1882. Vilh. Engelmann.]\n\nVarovasti tunkeutuivat he nyt eteenpäin, sillä ehkäpä jäännös\nvoitetuista amalekilaisista väijyi jossakin kätköpaikassa.\n\nMutta ei kuulunut eikä näkynyt yhtään vihollista ja ainoina osoitteina\nerämaan poikain kostonhimosta tapasivat heprealaiset heidän huoneensa\nhävitettyinä, ihanat palmut laaksossa kaadettuina ja heidän puutarhansa\nautioina.\n\nSilloin oli raivaaminen tieltä nuo hoikat rungot tuuheine latvoineen,\netteivät estäisi kansan vaeltamista eteenpäin, ja kun tämäkin työ oli\ntehty, nousi Josua laakson purolle johtavan kivisen rotkon kautta,\nvuoren ensimäiselle kallion kielekkeelle, tähystelläkseen läheltä ja\nkaukaa vihollista.\n\nPunaisten graniittimöhkäleitten ohi, joissa risteili vihertäviä\ndioriittisuonia, johti jyrkkä polku hänet, kunnes hän oli saapunut\nkorkealla, kosteikon ylipuolella, olevalle tasangolle, missä kirkkaan\nlähteen vieressä viheriäiset pensaat ja heikot tunturikasvit\nkaunistivat autiota erämaata.\n\nTäällä aikoi hän levätä ja katsellessaan ympäri huomasi hän riippuvan\nkallion varjossa erään korkean miehisen olennon.\n\nSe oli Moses.\n\nAjatuksien lento oli riistänyt häneltä niin kokonaan nykyisyyden ja\nhänen ympäristönsä, ettei hän huomannut Josuan lähenemistä: mutta tätä\npidätti syvä kunnioitus häiritsemästä jumalan miestä.\n\nKärsivällisesti hän odotti, kunnes hän nosti parrakkaan päänsä ja\ntervehti ystävällisellä arvokkaisuudella Josuata...\n\nNyt katselivat he yhdessä kosteikkoa ja vuorimaiseman autioita, kivisiä\nlaaksoja jalkainsa juurella. Vähäinen osa ruokomerta, mikä huuhtoi\nvuoren vasenta kylkeä vilkkui smaragdiviheriänä heitä vastaan.\n\nSen ohessa puhuivat he kansasta ja sen Jumalan, suuruudesta ja\nkaikkivaltiaisuudesta, joka heitä niin ihmeellisesti oli johtanut, ja\nkatsellessaan pohjaanpäin huomasivat he vaeltajain äärettömän pitkän\njonon, mikä seuraten kalliolaakson mutkia hitaasti tulvaili kosteikkoa\nkohti.\n\nSilloin avasi Josua sydämensä jumalan miehelle ja uskoi hänelle, mitä\nhän viimeisenä unettomana yönä oli itseltään kysynyt ja johonka ei hän\nollut löytänyt vastausta. -- Mutta Moses kuunteli levollisesti häntä ja\nvastasi sitten syvällä äänellä ja katkelmaisissa lauseissa:\n\n\"Hillimättömyys leirissä -- niin, se turmelee minun kansani!\nMutta meidän käteemme antoi Herra voiman murtaa sen. Voi sitä,\njoka vastustaa. Tätä voimaa, joka on korkea kuin vuori täällä ja\njärkähtämätön niinkuin sen kova kiviaine, sitä saavat he tuntea!\"\n\nSitten oli Moseksen uhkaava puhe valjennut.\n\nSittenkun molemmat olivat kauvas aikaa katselleet avaruuteen, katkaisi\nJosua vaikenemisen ja kysyi: \"Ja mikä on tämän voiman nimi?\"\n\nSilloin kaikui lujasti ja äänekkäästi jumalanmiehen partaisilta\nhuulilta:\n\n\"Laki!\"\n\nJa sen ohessa osoitti hänen sauvansa vuorenhuippua.\n\nSitten viittasi hän toiselle ja jätti hänet; mutta Josua lopetti\ntarkastuksensa ja huomasi laaksojen keltaisella pohjalla pimeitä\nvarjoja, jotka liikkuivat milloin sinne, milloin tänne.\n\nNe olivat jäännöksiä voitetuista amalekilaisista, jotka etsivät uusia\nasuinpaikkoja.\n\nVielä lyhyen ajan tarkasti hän heitä ja tultuaan vakuutetuksi, että he\netääntyivät kosteikosta, astui hän miettivästi laaksoon.\n\n\"Laki!\" kertoi hän kertomistaan itsekseen\n\nNiin, se oli se, mikä vaeltajilta puuttui! Sen ankaruudelle oli ehkä\nmahdollista muodostaa nuo laumat, jotka olivat orjuudesta paenneet,\nkansaksi, kelvolliseksi Jumalalle, joka antoi sille etusijan ennen\nkaikkia muita kansoja maan päällä.\n\nTässä keskeytyivät sotapäällikön tutkistelemiset, sillä ihmisellisiä\nääniä, laumojen mylvimistä ja karjumista, koirain haukuntaa ja kovia\nvasaran lyöntejä tunkeutui kosteikosta hänen tykönsä ylös.\n\nTelttoja pystytettiin; se oli rauhan työtä, johonka ei kukaan häntä\ntarvinnut.\n\nSilloin laskeutui hän erään taajan tamariskipensaan varjoon alas, minkä\nyli korkea palmu kohotti ylpeästi kruununsa, ja mielihyvällä ojensi hän\njäsenenpä, tiedossa, että nyt oli kansasta huolta pidetty sodassa hänen\nhyvällä miekallaan, rauhassa lain kautta Se oli paljon, se vahvisti\nhänen toivoansa; mutta ei, ei siinä ei ollut vielä kaikki, se ei voinut\nolla viimeinen keino. Jota enemmän hän mietti, sitä syvemmin tunsi\nhän, ettei tämä vielä riittänyt niille tuolla alhaalla, jotka hän oli\nveljinä ja sisarina sulkenut sydämeensä. Hänen leveä otsansa synkistyi\njälleen ja uusien ajatuksien peljästyttämänä levosta pudisteli hän\nhiljaa päätänsä. Ei, ja uudelleen ei! Laki ei voinut antaa niille,\njotka hänelle olivat tulleet niin kalliiksi, mitä hän heille toivoi.\nVielä oli joku toinen tarpeellinen tekemään heidän tulevaisuutensa niin\nihanaksi ja arvolliseksi kuin hän sisällisten silmäinsä edessä oli\nnähnyt sen tiellä kaivoksiin.\n\nMutta mitä se oli, mikä oli tuon toisen nimi?\n\nJa nyt rupesi hän kiusaamaan aivojansa sitä löytääkseen ja kun hän\nsuljetuilla silmäluomilla laski ajatuksensa liitelemään toisten\nkansojen luo, joita hän oli kohdannut sodassa ja rauhassa, tutkiaksensa\nheidän luonaan tuota yhtä mikä vielä puuttui hänen omiltaan, valtasi\nuni hänet ja unessa ilmestyi hänelle Mirjam ja eräs suloinen tytön\nkuva, joka oli Kasanan kaltainen, sellaisena kuin hän puhtaana,\nviattomana lapsena usein, oli rientänyt häntä vastaan, ja häntä seurasi\ntuo valkoinen lammas, minkä hänen isänsä monta vuotta sitten oli\nlemmikilleen lahjoittanut.\n\nMolemmat uniolennot ojensivat hänelle lahjan ja kehoittivat häntä\nvalitsemaan toisen.\n\nMirjamin käsissä oli raskas, kultainen taulu, jonka kärjessä\nliekehtivillä kirjaimilla oli kirjoitettu: \"Laki\", ja jonka hän tarjosi\nhänelle kolkolla vakavuudella. Lapsi tarjosi hänelle yhtä noista\nsomista ympyriäisistä palmulehdistä, joita hän usein rauhanmerkkinä oli\nheiluttanut.\n\nTaulun näkeminen täytti hänet hurskaalla kauhulla, palmunoksa liehui\nystävällisesti häntä vastaan ja sentähden tarttui hän siihen nopeasti\nMutta tuskin piti hän sitä kädessään, ennenkuin naisprofeetan kuva\nkatosi ilmaan, niinkuin sumu, minkä aamutuuli haihduttaa. Kiusallisessa\nhämmästyksessä katseli hän nyt paikkaa, missä hän oli seisonut,\nja kummastuneena ja levottomana omituisesta vaalistaan, josta hän\nkuitenkin tunsi, että hän oli oikein tehnyt kysyi hän lapselta, mitä\nhänen lahjansa merkitsi hänelle ja kansalle.\n\nSilloin viittasi se hänelle osoitti etäisyytensä ja huusi hänelle\nkolme sanaa, joiden lempeä hyvinsointuva kaiku tunkeutui syvälle hänen\nsydämeensä. Mutta niin paljon kuin hän koettikin käsittää niiden\ntarkoitusta, ei se kuitenkaan hänelle onnistunut, ja pyytäessään lapsen\nniitä selittämään hänelle, heräsi hän oman äänensä soinnusta ja astui\npettyneenä ja ajattelevaisena leiriin takaisin.\n\nMyöhempinä aikoina yritti hän vielä usein muistuttaa itselleen noita\nsanoja, mutta aina turhaan. Kaikki ruumiinsa ja sielunsa voimat\nomisti hän kansalleen; mutta hänen sukulaisensa Efraim perusti\nmyöhemmin, voimallisena sukuruhtinaana, joka ansaita nauttimaansa\nsuurta kunniaa oman perhe-huoneen. Siellä näki vanha Nun lastenlasten\nlapsien kasvavan, jotka lupasivat hänen jalolle suvulleen pitkällistä\nkestävyyttä.\n\nJosuan toimelias elämä ja kuinka hän omilleen voitti uuden kodin, on\njokaiselle tunnettu.\n\nTuolla luvatussa maassa syntyi monta vuosisataa myöhemmin Bethlehemissä\neräs toinen Jehoschua, joka lahjoitti ihmiskunnalle, mitä Nunin poika\noli turhaan heprealaiskansalle etsinyt.\n\nMutta nuo kolme sanaa lapsen suusta, joita sotapäällikkö ei voinut\ntulkita, olivat: \"Rakkaus, armo, lunastus!\"\n\n\n\n"]