[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f-GTF_Wh0ZoEtBWh82gEIP0knr5asZ4oEy4roydqhr7E":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},2195,"Suomen suvun pakanallinen jumalanpalvelus","Krohn, Julius",1835,1888,"2195-krohn-julius-suomen-suvun-pakanallinen-jumalanpalvelus","2195__Krohn_Julius__Suomen_suvun_pakanallinen_jumalanpalvelus",null,"tietokirja",[14],"kansanperinne",[],"fi",1894,48757,319226,false,61491,[23,24,25],"Finno-Ugrians -- Folklore","Finno-Ugrians -- Religion","Mythology, Finno-Ugrian",[27,28],"History - Religious","Mythology, Legends & Folklore","\"Suomen suvun pakanallinen jumalanpalvelus\" by Julius Krohn is a scholarly work written in the late 19th century. This text comprises a study of the pagan religious practices and mythology of the Finnish people, exploring their beliefs and rituals. The work intends to provide insights into ancient Finnish spirituality, examining sacred sites, idol representations, and sacrificial practices within the context of their cultural heritage.  At the start of the work, the author sets the stage by discussing the rich history of Finnish pagan practices, and the challenges in collecting and verifying information about them due to historical gaps and the influence of Christianity. The opening discusses the foundational figures in Finnish religious studies, particularly referencing Castrén, whose work serves as a basis for Krohn’s expanded analysis. Krohn emphasizes the significance of precise research and the variety of sources he aims to utilize, as well as reflecting on the generational effort to understand the remnants of pagan worship in Finland through contemporary practices that still bear strong ties to their pagan past. The introduction invites readers into a detailed examination of the Finnish mythological landscape, stressing the need for further research in the field. (This is an automatically generated summary.)",[],247,"Julius Krohnin luentoihin perustuva tutkimus tarkastelee suomensukuisten kansojen muinaista uskontoa ja jumalanpalvelusmenoja. Teos syventyy pakanallisiin pyhiin paikkoihin, epäjumalankuvien käyttöön, uhripappien tehtäviin sekä erilaisiin uhrimenoihin.","Julius Krohnin 'Suomen suvun pakanallinen jumalanpalvelus' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 2195. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","SUOMEN SUVUN PAKANALLINEN JUMALANPALVELUS\n\nNeljä lukua Suomen suvun pakanallista jumaluus-oppia\n\n\nKirj.\n\nJulius Krohn\n\n\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 83 osa\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,\n1894.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nEsipuhe.\nJohdatus.\nEnsimmäinen luku. Pyhät paikat.\nToinen luku. Epäjumalankuvat.\nKolmas luku. Hoidat ja uhripapit.\nNeljäs luku. Uhrimenot.\nKirjaluettelo.\nViiteselitykset.\n\n\n\n\nEsipuhe.\n\n\nKevätlukukaudella 1887 piti isävainajani, Julius Krohn, Suomen suvun\npakanallisesta jumaluus-opista eli mythologiasta yliopistollisia\nluentoja, joita varten oli valmiiksi kirjoittanut nyt ilmestyvät neljä\nensimmäistä lukua. Alkuansa oli aikomukseni julkaista nämät\nsemmoisenaan, ainoasti vähäisillä lisäyksillä ja muutoksilla, mutta\npian huomasin sen mahdottomaksi viime aikoina kertyneiden uusien\nainesten paljouden tähden. Päätin kirjoittaa suurimman osan uudestaan,\nkuitenkin säilyttämällä vanhasta muodosta niin paljon kuin mahdollista.\nNiin esim. johdatuksessa sekä ensimmäisessä ja kolmannessa luvussa olen\npysyttänyt alkuosan entisessä asussaan, neljännessä myös keskiosia;\nvähimmän muutoksia olen tehnyt toiseen lukuun. Muuten olen\ntunnollisesti käyttänyt jokaista kappaletta, milt'ei jokaista\nlausettakin alkuperäisessä tekstissä. Kaikki tiedot olen tarkastanut,\nja vastaan yksin teoksessa tavattavista virheistä ja erehdyksistä.\n\nKirjan tarkoitus on olla lukukirjana Suomen opiskelevalle nuorisolle,\njolle isäni omisti koko elämäntyönsä. Siitä syystä olen tietoja\nlisätessäni koettanut välttää liikanaista laveutta. Myös rivien alaiset\nmuistutukset olen supistanut vähimpään tilaan, etteivät ketään\ntieteellisyydellään peloittaisi. Tutkija niistä kuitenkin saanee\nhelposti selkoa taakse liitetyn kirjaluettelon avulla. Kuvia\nvalitessani olen etupäässä pitänyt havainnollisuutta silmällä.\n\nRakkaan, mutta samalla raskaan velvollisuuden täytettyäni tunnen hyvin\noman työni puutteellisuuden. Tosin en ole vaivaani säästänyt saadakseni\ntietooni kaikki, mitä tällä alalla on aineksia olemassa. Vaan aivan\ntoinen arvo teoksella kuitenkin olisi, jos isävainajani itse olisi\nsaanut sen viimeistää ja painaa siihen henkensä leiman. Se ajatuksen\nlento, joka muutamien lukujen alussa on vielä nähtävissä, olisi silloin\nläpi koko esityksen tuntunut.\n\nJos työni jossakin määrin vastaa nykyisen hetken vaatimuksia, on minun\nsiitä kiittäminen niitä sekä vanhempia että nuorempia kieli- ja\nkansatieteen tutkijoita, jotka ovat minulle suosiollisesti apuansa\nantaneet. Suomen suvun tutkimus on meillä nykyään siinä onnellisessa\nasemassa, että useimmilla sukukansoistamme on tieteellinen edustajansa,\njoilta tarvittaessa voi saada asiantuntijan selvitystä. Ett'en heitä\nkaikkia tässä yksitellen luettele, tulee vaan siitä, että ovat itse\nteoksessa monin kerroin mainitut.\n\nLopuksi rohkenen lausua sen toivomuksen, etu tämä teos olisi ainoasti\nlähtökohtana vastasille keräyksille ja tutkimuksille. Niinkuin siitä\nnäkyy, löytyy monta kysymystä, jotka vaativat lisää valaistusta. Mitä\nerittäin omasta maastamme saataviin tietoihin tulee, joita jokaisella\nasiaa harrastavalla kansalaisella on tilaisuus koota, tahdon\nhuomauttaa, että tarkat luettelot pyhistä puista eri seuduilla ja\nseikkaperäiset kertomukset noidista eri paikkakunnilla suuressa määrin\nedistävät tiedettä. Vähäisimmätkin muistiinpanot on Suomalaisen\nKirjallisuuden Seura kiitollisesti ottava vastaan.\n\nHelsingissä, Marraskuulla 1894.\n\n_Kaarle Krohn_.\n\n\n\n\nJohdatus.\n\n\nKäydessäni nyt tässä esittämään tulokset tutkimuksistani Suomen suvun\njumaluus-opin alalla, joissa usein tulee pakko lausua tämän tieteen\nkuuluisan perustajan M.A. Castrénin ajatuksista poikkeavia\nmielipiteitä, on tarpeellista, että jollakin lailla puolustan ja\nselitän tätä rohkeuttani. Castrénin teos epäilemättä on ja luultavasti\non aina pysyvä sinä lujana perustuksena, jolle kaikki esitykset tästä\naineesta ovat rakennettavat. Tämä sen ijäinen arvo on siinä, että\nCastrén on opin Suomalaisten pakanauskosta laajentanut opiksi koko\nlaajan Suomen suvun uskonnollisista käsityksistä ja menoista.\nSillä hän on hiihtänyt auki sen ladun, jota tutkimuksemme aina on\nkulkeminen. Vielä sen lisäksi on hän tavallisella nerollisella\nsilmänterävyydellään, käsityksen selvyydellään ja avaruudellaan sekä\ntieteellisellä tarkkuudellaan tehnyt hänellä saatavissa olevilla\naineksilla, mitä niillä saattoi tehdä: luonut kokoon kirkkaan,\nsuurenmoisen ja pääpiirteissään todenmukaisen kuvan puheen-alaisesta\npuolesta sukumme muinaisessa elämässä. Mutta muutamat syyt tekevät,\nettä tämä kuva kuitenkin sangen monissa yksityisseikoissa tarvitsee,\njopa vaatii sekä täydennystä että korjausta.\n\nEnsiksikin on niinä neljänä vuosikymmenenä, jotka ovat kuluneet siitä\nkuin Castrén syyslukukaudella 1851 ja alussa kevätlukukautta 1853\nvalmisti luentonsa Suomen mythologiasta, koottu lisään arvaamattoman\nrunsas, voisipa sanaa ääretön vara uusia tietoja, erittäin mitä koskee\nsuomalaisten kansain uskonnollisia menoja, mutta myös osaksi itse\njumaluus-oppia koskevaa. Näiden tietojen lisääminen vaatisi jo\nyksistään Castrénin työn uudestaan tekemistä. Mutta siihen tulee, että\nhän näihin tutkimuksiinsa kerkesi panna pääasiallisesti vaan viimeiset\nkuukaudet elämäänsä, niinäkin arvattavasti lomahetket, joita muut\ntärkeät työt hänelle jättivät. Vaikeutta lisäsi paitsi sitä yhä enemmän\nriuduttava tauti; melkein koko viimeinen luku on kirjoitettu vuoteella\nmaaten, lyyjyskynällä. Asiain näin ollessa ei ole kummeksimista, jos\njoku yksityispiirre siellä täällä silloinkin jo käsillä olevissa\nlähteissä jäi huomaamatta; päinvastoin tulee ihmetellä, kuinka hän niin\nvähällä ajalla, kuolon leppymättömän kouran jo kiirehdyttäessä,\nkuitenkin kerkesi ja jaksoi niinkin tyystin ja perinpohjin tyhjentää\nmahdolliset tietovarat ja saattaa ne tieteelliseen järjestykseen.\n\nYhden tärkeän muistutuksen vaan häntä vastaan, mitä lähteitten\nkäyttämiseen tulee, voisi tehdä, ja se on tosin painava, nimittäin,\nett'ei hän perustanut esitystänsä Suomen Suomalaisten jumalista\nloitsuin käsikirjoituksiin. Niinkuin näyttää, hän pääasiallisesti\nkäytti lähteenään painettua Kalevalaa, joka kyllä aina on esteettisessä\nkatsannossa oleva kirjallisuutemme kulmakivi, vaan tieteellisiin\ntutkimuksiin on aivan kelpaamaton, vieläpä usein eksyttäväinen.\nLönnrotin järjestävä käsi on monesti muuttanut alkuperäisen\njärjestyksen ja siten saanut aikaan miellyttävän kuvan, vaan ei aina\ntodenmukaista. Olkoon ensi aluksi kylläksi yhdessä esimerkissä.\nPainetusta Kalevalasta emme voi saada muuta käsitystä kuin että Ukko\nylijumala katsottiin ikäänkuin muiden jumalien hallitsijaksi, ainakin\nvoimallisesti vaikuttavaksi heidänkin piirinsä alalle. Muilta ensin\nturhaan haettuansa tukea ja turvaa, loitsija hädissään, monesti\nviimein, \"kun ei tuostana totelle\", \"kun ei tuostana apua\", kääntyy\nUkon puoleen ja rukoilee hänen apuansa, joka ei petäkään toivoja. Tämä\narvon järjestys on kuitenkin yksistään Lönnrotin aikaansaama;\nkäsikirjoituksissa sitä juuri vaan joku ainoa kerta noudatetaan,\nenimmiten on se aivan satunnainen, välistä päinvastainenkin.\n\nAjan lyhyys osaksi oli esteenä, että Castrén ei voinut tarkemmin\nverrata Kalevalaan painettuja loitsuja käsinkirjoitettuihin, joita\nhänellä itselläänkin oli melkoinen keräelmä, saatu kokoon muun\nmuassa juuri mythologian selvittämistä tarkoittavalla matkallaan\npohjois-Savoon, pohjois-Karjalaan sekä Wenäjän-Karjalaan v. 1839. Sen\nlisäksi tuli, että hänen oma keräelmänsä, vaikkapa olisikin otettu\nennen painetut lisään, tuskin kuitenkin olisi varmoihin päätöksiin\nriittänyt, ja että kaikki muut olivat tallella Lönnrotin takana. Vasta\nnyt, kun kaikki runovarat ovat yhdessä kohdin koossa, aineita myöten\njaettuna ja järjestettynä, on niiden perinpohjainen tutkiminen\nmahdollinen. Sen laiminlyömistä ei siis millään tavoin sovi tehdä\nCastrénille moitteeksi, vaikka toiselta puolen tämä vaillinaisuus, ynnä\nennen jo mainitun muiden uudempain lähteitten karttumisen kanssa, tekee\nSuomen suvun jumaluus-opin uudestaan läpitarkastamisen tuiki\ntarpeelliseksi.\n\nVaan ennen kuin siihen nyt ryhdyn, tahtoisin vielä tutustuttaa Teitä,\nkunnioitettavat kuulijat, ainakin tärkeämpiin lähteisin, joista tieto\ntästä aineesta on ammennettava. Tieteessä on ensimmäisiä sääntöjä,\nett'ei saa jurare in verba magistri; pitää itse punnita opettajan\njohtopäätöksiä, ja voidaksensa sitä täydellä tarkkuudella tehdä, on\nalkulähteitten tutkiminen tarpeellinen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMyöhään kesä ja sen seurassa kulkeva ihana päivänpaiste saapuu\npoloisille Pohjan perille; silloin kun Etelän rintamaat jo ovat kauan\nnauttineet suven suloisuutta, alkavat täällä vasta ensimmäiset pälvet\nilmautua. Myöhään on samoin historian valo kohdannut Pohjan perän\nlapsia, Suomen sukua, ja erittäin myöhään on se varsinkin tunkeunut\nniihin salaisimpiin sopukoihin, joissa sen uskonto on piillyt.\n\nItämeren Suomalaisista ensiksikin tapaamme Skandinavein tarinoissa\nusein mainetta, mutta heidän uskonnostaan pilkoittaa ainoastaan se\ntosin tärkeä kohta esiin, että he suurella taidolla harjoittivat\nloitsimista.\n\nSuomen Suomalaisten olojen pimeyteen ei edes Ruotsin valloitus luonut\nvaloa usean vuosisadan kuluessa. Vaikuttajat olivat siksi liian vähän\nkypsyneet kirjallisiin harrastuksiin. Ainoasti joku hyvin vaillinainen\ntieto tavataan parissa paavin bullassa. Mikael Agricolan luettelo\nHämäläisten ja Karjalaisten jumalista on uudella ajalla ensimmäinen,\nkaikessa lyhyydessään ylen tärkeä, mutta taas pitkiksi ajoiksi melkein\nainoa muistomerkki, jota sitten yhä uudestaan käänneltiin ja\nkatseltiin. Mitä papit tarkastusmatkoillaan ja tuomarit käräjillä\npanivat paperille kansan taikauskoa koskevaa, erittäin noidanvainojen\naikana 1600-luvulla, jäi melkein poikkeuksetta arkistojen kätköön.\nSamoin hautautuivat, painettuinakin, ne hajalliset muistiinpanot, joita\nlöytyy väitöskirjallisuudessa 1700-luvun alkupuolella, historian,\nmaantieteen ja luonnontieteen aineksien sekaan. Kuinka vähän edistynyt\ntieto oli vielä viime vuosisadan keskipalkoilla, nähdään paraiten\nDaniel Jusleniusen sanakirjasta, jossa ylen harva tarullinen sana on\nselitetty, useat lisäksi väärin. Ahto, Hiisi ja Lempo ovat oikealla\nmerkityksellänsä mainitut, Mehtola (hijde, willdiursbo), Tapio (skog)\nja Tuoni (död) ovat tehdyt pelkiksi appellativeiksi, Wäinämöinen on\nselitetty latinaksi Nereis, ruotsiksi hafzfru, ja siis sekoitettu We'en\nemoisen kanssa; siinä kaikki.\n\nHenrik Gabriel Porthan oli tässäkin, niinkuin monessa muussa asiassa\nuuden tien raivaaja. Hänen kauttaan innostuneet oppilaat keräsivät\njommoisetkin runovarat, joiden nojalle Kristian Eerik Lencqvist 1782 ja\nKristfrid Ganander 1789 perustivat Suomalaisten pakanallisen\njumaluus-opin. Jälkimmäinen, sanakirjan muotoon kirjoitettu, sisältää\nmyös samassa paljon tietoja Lappalaisten uskonnosta. Sitten jälleen\nkuluu pitkä aika ilman sanottavitta tuloksitta, yksi ja toinen\nyksityistieto sanomalehdissä poislukien. Varmalle tieteelliselle\npohjalle vakautuu suomalainen mythologia vasta Castrénin teoksen\nkautta. Mutta sen jälkeen taas ei ole kuulunut muuta kuin tosin\nentistä suurempi luku pienempiä erikoistutkimuksia. Mahdoton on minun\nruveta niitä kaikkia tässä luettelemaan; olkoon siinä kyllin, että\nviittaan Suomi-kirjaan, Muinaismuisto-yhdistyksen julkaisuihin,\nylioppilas-albumeihin ja sanomalehtiin. Nyt tahdon vaan erittäin\nhuomauttaa: Suomi-kirjasta Eero Salmelaisen vähäistä kertoelmaa\nMuinais-Suomalaisten pyhistä menoista 1852, J.W. Murmanin tiedonantoja\nPohjanmaalaisten taikauskosta 1854 ja D. Skogmanin kertomusta\nmatkoiltansa Satakunnassa 1864; Uudesta Suomettaresta H. Laitisen\njuhlamenoja ja taikatapoja Savossa ja Karjalassa 1878, J.R. Aspelinin\npyhiä puita ja puistoja Suomessa 1880 ja J. Paasosen pitämyspuita\nMikkelin kihlakunnassa 1881; Aspelinin tutkimusta karsikoista Lönnrotin\nalbumissa 1882 ja K.H. Hornborgin saman-aineista kirjoitusta\nVirittäjässä 1886 sekä A.H. Snellmanin esitystä Kekri-juhlasta\nJoukahaisessa 1887. Muinaistieteellisistä kihlakunnan-kertomuksista\novat paitsi painettuja myös muutamat käsikirjoitukset lukuun otettavat,\nsamoin Muinaismuisto-yhdistyksen hallussa olevat H.A. Reinholmin\nkeräelmät, jotka Aspelin on järjestänyt ja osaksi käyttänyt mainituissa\ntutkimuksissaan sekä yleisteoksessa \"Suomen asukkaat pakanuuden aikana\"\n1885. Viimein tietysti Suomalaisen kirjallisuuden seuran toista sataa\ntuhatta numeroa sisältävät kansanrunous-kokoelmat, joista M. Waronen on\njulkaissut kaksi osaa Suomen kansan muinaisia taikoja 1891-1892.[1]\n\nWirolaisista ovat tiedot paljoa aikaisemmat, vaikk'ei ottaisikaan\nlukuun, mitä Aatami Bremiläinen 11:llä, vuosisadalla kuulon mukaan\ntarinoi. Henrik Lättiläinen, joka tunnetussa aikakirjassaan on kertonut\nSaksalaisten valloitussodan Itämeren maakunnissa yksityistapauksia\nmyöten, puhuu useassa paikassa Wirolaisten ja heidän heimolaistensa\nLiiviläisten pakanallisesta jumalanpalveluksesta 1200-luvulla. Sitten\ntaas uskonpuhdistus, joka alkoi uuden sodan katolisuuden varjossa\npiilevää taikauskoa vastaan, antaa aihetta kirjoittamaan Wiron kansan\nsisällisestä tilasta. Saksalaisen papiston puoleksi uskonnollista,\npuoleksi tieteellistä harrastusta kuvaava on Johannes Gutslaffin\n\"kertomus ja opetus väärin pyhiksi nimitetyistä Wõhanda-joen\nlähteistä\", painettu v. 1644, jossa tekijä ainettansa kaikilta\nmahdollisilta ja mahdottomilta näkökannoilta käsittelee. Yhtä ja toista\nhuomattavaa sisältävät myös holsteinilaisen lähettilään Adam Oleariusen\nmatkamuistelmat, jotka ilmestyivät v. 1646, sekä samanaikuiset\nhistorialliset teokset, esim. ruotsalaisen Thomas Hjärnen. Viimeksi\non tältä ajalta mainittava suomalaisen Johannes Forseliusen\nrunsas-aineinen kokoelma \"Wirolaisten taikauskoisia menoja, tapoja ja\npitämyksiä\", jonka eräs Boecler omalla niinellänsä julkaisi v. 1685.\n\nPuhtaasti tieteellinen tutkimus ei kuitenkaan ole Wirossa vanhempi kuin\nSuomessakaan, päinvastoin on se usein jäljessä kulkenut. Samaan aikaan\nkuin Porthan kokoili virolainen historioitsija ja kielentutkija August\nWilhelm Hupel paikkakunnallisia tietoja Liivin ja Wiron maasta.\nGananderin suomalaisen mythologian toimitti Chr. J. Peterson v. 1821\nSaksan kielellä sisällyksen mukaan järjestettynä ja virolaisilla\naineksilla enennettynä. Yksityisiä muistiinpanoja ja tutkimuksia\npainatettiin ahkerasti J.H. Rosenplänterin aikakauskirjaan 1813-1832,\nsanomalehteen Das Inland 1836-1863 sekä Die gelehrte Ehstnische\nGesellschaftin toimituksiin, joka Suomalaisen kirjallisuuden seuran\nmalliin oli perustettu Tartossa v. 1838. Räävelin kirjallisen seuran\nkustannuksella julkaisi H. Neus Wiron kansan runot 1850-1852 ja\nPietarin tiedeakatemian varoilla toimitti Fr. R. Kreutzwald v. 1854\nennen mainitun Forseliusen (Boeclerin) taikakokoelman uudestaan\npainosta lisäyksillä ja selityksillä varustettuna sekä yhdessä Neusin\nkanssa myytillisten ja loitsurunojen kokoelman.[2]\n\nUudemmista julkaisuista mainitsen ainoasti: K. Fr. W. Russwurmin\nkirjoituksen pyhistä puista Inlandissa 1857, J.B. Holzmayerin Osiliana,\npaikallistietoja Saarenmaalta 1873 oppineen virolaisen seuran\ntoimituksissa, F.J. Wiedemannin yleiskokoelman Wirolaisten sisällisestä\nja ulkonaisesta elämästä 1876, M. Wesken matkakertomukset m.m. Eesti\nkirjameeste seltsi aastaraamatussa 1879, J. Jungin Kodumaalt nimisen\nsarjan kuudennen osan ynnä muutamat M.I. Eisenin tutkimukset. Sillä\nvaikka ne tyystinkin lueteltaisiin, tulisi vaan vähäinen osa siitä\ntyöstä mainituksi, jota kansanrunouden alalla on Wirossa tehty\nviimeisinä vuosikymmeninä ja erittäin näinä viime vuosina. Tuhatmäärä\nkansalaista J. Hurtin nerollisella johdolla on siihen ottanut osaa,\nniin että nykyänsä on olemassa aineskokoelma, jolle koko maailmassa\nainoasti Suomalaisen kirjallisuuden seuran voi vetää vertoja.[3]\n\nWenäjän vallan alle joutuneista Karjalaisista, niinkuin myös\nWatjalaisista ja Wepsäläisistä, on tietoja vanhoissa venäläisissä\naikakirjoissa, joista M. Akiander on julkaissut otteita Suomi-kirjassa\n1848. Aikaisin tiedon-anto on 11:ltä vuosisadalta, enimmät kuitenkin\n16:lta; silloin vielä kreikan-uskoiset suomalaiset joka paikassa\nharjoittivat julkista epäjumalan-palvelusta. Muutamia pakanuuden\nmuistoja sisältää myös Pietarin akatemikon Johann Gottlieb Georghi\nkertomus Wenäjän valtakunnan kansallisuuksista, joka ilmestyi v. 1776\nja jossa löytyy erityinen luku Inkerikoista. Nykyiseen aikaan asti\nsäilyneestä taikauskosta on ainoasti hajanaisia havaintoja suomalaisten\nrunonkerääjäin, kielimiesten ja muinaistutkijain kokoelmissa sekä\nvenäläisten kansatieteilijäin kertomuksissa. Viittaan toistaiseksi A.\nGenetzin ja O.A. Forsströmin kuvaelmiin Salmin kihlakunnasta, jotka\nilmestyivät Koittaressa 1870 ja Walvojassa 1886; A.A. Boreniusen\nja W. Porkan matkamuistelmiin vuosilta 1872 ja 1883, edellisen\nWenäjän-Karjalasta, jälkimmäisen Inkeristä; J.W. Juveliusen\ntutkimukseen pohjoisen Wenäjän-Karjalan muinaisuudesta 1889, Aunuksen\nkuvernementin tilastollisen komitean julkaisuun Olonetskij Sbornik\n1875-6 ja 1886 sekä W. Moshkovin kirjoitukseen Karjalaisten\nuhrimenoista Kazanin muinaistieteellis-historiallis-kansatieteellisen\nseuran aikakauskirjassa 1892.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamaten kuin Suomalaiset jakautuivat Lappalaiset jo pakanuutensa aikana\nkahteen suureen ryhmään, joista toinen joutui skandinavilaisen, toinen\nvenäläisen vaikutuksen alaiseksi. Kahdelta eri taholta myös tutkimuksen\ntulisoihtu valaisi Lapin kansan elämää.\n\nSkandinavian niemimaan Lappalaiset esiintyvät vielä useammin kuin\nSuomalaiset naapureinsa tarinoissa mahtavina, peljättävinä noitina.\nTämä heidän maineensa levisi yli Euroopan niiden eriskummaisten\nkertomusten kautta, joita 16:n vuosisadan maantieteilijät ja\nmaankulkijat, portugalilainen ritari Damianus a Goes, ruotsalainen\nnimipiispa Olaus Magnus Gothus y.m. panivat heistä liikkeelle. Koko\nkristityn maailman huomio kääntyi kansaan, joka kahden valistuneen,\nluterin-uskoisen valtakunnan alaisena yhä edelleen eli pakanallisessa\npimeydessä, ja uuden ajan herättämä tiedonhalu seurasi viipymättä\nuskonnollisen harrastuksen jäljissä. Eivätkä ainoastaan ulkomaalaiset\nmatkailijat 17:llä ja 18:lla vuosisadalla, mainittakoon esim.\nranskalainen Jean-Frasçois Regnard ja Aubry de la Motraye, tätä\ntieteellistä tarvetta tyydyttäneet. Myös kotimaiset papit, joita\nRuotsin hallitus 1600-luvulla lähetti Lappalaisia lopullisesti\nkäännyttämään, saivat erityiseksi tehtäväkseen koota tietoja Lapin\nmaasta ja kansasta. Niiden sekä omien muistiinpanojensa nojalla\njulkaisi saksalainen oppinut Johannes Scheffer v. 1673 kuuluisan\nteoksensa Lapponia. Käsikirjoituksista, jotka säilytetään Tukholman ja\nUpsalan kirjastoissa ja joista enimmät ovat vuosilta 1670-1672,\nansaitsevat erityistä huomiota ruotsalaisten Olaus Petri Niurenius\nPlantinusen, Samuel Rehnin, Olaus Graanin ja Nikolaus Lundin sekä\nsuomalaisten Johannes Tornaeusen ja Gabriel Tuderusen; viimeksi\nmainitut ovat painostakin ilmestyneet, edellinen lyhennettynä v. 1772\nja osa jälkimmäisestä v. 1773. Vanhempien ruotsin- ja suomenpuolisten\nlähteitten joukkoon on vielä luettava Pehr Högströmin omantakeinen ja\nperinpohjainen tutkimus Ruotsin kruunun alaisista Lapinmaista, jonka\npainovuosi on ilmoittamatta, luultavasti 1746. Tanskan hallituksen\npyrinnöt Norjan Lappalaisten käännyttämiseksi toteutuivat vasta\n1700- luvun alkupuolella. Lähetyssaarnaajain kertomuksista toimitti\nylitarkastaja Erik Johan Jessen yhteenvedon, joka löytyy liitteenä Knud\nLeemin v. 1767 julkaisemassa kuvallisessa teoksessa Ruijan Lapista.\nYksityisiä käsikirjoituksia, joita talletetaan sekä Köpenhaminassa että\nKristianiassa, lueteltakoon: Thomas von Westenin ja erään nimettömän\nNärön saarelta 1723, Gananderin käyttämä Lennart Sideniusen 1726, Henrik\nForbusen 1727 ja Sigvard Kildalin 1730; painettuja ovat ainoasti\nensiksi mainittu v. 1773 ja viimeksi mainittu v. 1807.\n\nTällä tavoin keräytyneistä aineksista on nykyajan tiede yrittänyt luoda\nkokonaiskuvauksia Lappalaisten muinaisuudesta, semmoisia kuin\nnorjalaisten J. Vahlin 1866 ja J.A. Fansin 1871 sekä ruotsalaisen G.\nvon Dübenin 1873.[4] Verrattain vähän sitä vastoin on koetettu korjata\ntalteen nykyisen kansan tietoja; huomattakoon kuitenkin, paitsi Petrus\nja Lars Levi Laestadiusen muistiinpanoja vuosisadan alkupuolelta,\nsuomalaisten O. Donnerin 1876 ja Hj. Appelgrenin 1882, unkarilaisen I.\nHalászin 1885-1893, norjalaisten J. Qvigstadin ja G. Sandberghin\njulkaisut 1888 sekä ruotsalaisen K.B. Wiklundin runsaat kokoelmat.\n\nWenäjän Lappalaisten pakanuudesta on tuskin mitään mainetta\nsäilynyt heidän käännyttäjiensä kautta, se vaan että olivat\nepäjumalanpalvelijoita ja suuria noitia. V. 1584 kutsuttiin muutamia\nheistä Moskovaan selittämään erään komeetin ilmestymistä. Matkailijoita\nainoasti harvoin eksyi heidän syrjäisille asuinsijoilleen, eikä ketään\njoka olisi kauvemmin viipynyt heihin tutustuakseen. Toiselta puolen oli\nvalistuksen vaikutus näillä Pohjan perukoilla niin heikko, ett'ei se\nvielä tänä päivänäkään ole saanut poistetuksi kaikkia pakanallisia\nmenoja. Tavallista arvokkaammat ovat siitä syystä ne kertomukset, joita\nCastrén matkamuistelmissaan, J. Fellman Suomi-kirjassa 1846 ja Genetz\nSuomen Kuvalehdessä 1878 omasta näkemästänsä ja kuulemastansa ovat\njulkaisseet. Aivan viime vuosina on venäläinen tutkija N. Haruzin\nkoonnut uusia aineksia ja yhdistänyt kaikki Lappalaisten mythologiaa\nkoskevat tiedot suureen teokseensa Wenäjän Lappalaisista 1890.[5]\n\n       *       *       *       *       *\n\nWolgan Suomalaiset mainitaan jo 10:nnellä vuosisadalla Ibn Foszlanin\nynnä muiden arabialaisten matkustajain kirjoituksissa. Valitettavasti\nvaan ne tiedon-annot, jotka koskevat heidän pakanallista uskontoansa,\novat aivan vähäpätöistä laatua. Samaa tietä kuin arabialaiset tutustui\nMordvalaisiin Wenetsian lähettiläs Josaphat Barbaro, joka 1400-luvulla\noleskeli Asovissa Krimin niemimaalla. Kun sitten Pietari Suuri avasi\nsisä-Wenäjän myös länttä kohti, käytti Nicolaes Witsen, Amsterdamin\npormestari, tilaisuutta kootuksensa aineksia laveaan teokseen\npohjois- ja itä-Tartariasta, jonka toisessa, v. 1705 ilmestyneessä\npainoksessa on runsaasti tietoja myös suomensukuisista kansoista.\nVasten tahtoansa suomalais-ugrilaiseksi tutkijaksi tuli ruotsalainen\nupseeri Philipp Johann von Strahlenberg, joka Pultavan tappelussa\nvangittuna vietti monta vuotta Wenäjällä. Hänen kertomuksessaan\npohjois- ja itä-Euroopasta sekä Aasiasta, joka ilmestyi Tukholmassa\n1730, on muutamia tähän kuuluvia muistiinpanoja. Katarina II:n aikana\noli jo Wenäjän hallituksen huomio kääntynyt niihin monilukuisiin\nkansallisuuksiin, jotka valtakunnan yhä laajenevalla alueella asuivat.\nPietarin tiedeakatemian toimesta lähetettiin vuosina 1768-1773 useita\nretkikuntia sekä itä-Wenäjälle että Siperiaan. Mordvalaisten luona\nkävivät akatemikot Ivan Lepehin, Peter Simon Pallas ja ennenmainittu\nGeorgi. Tällä vuosisadalla on venäläinen papisto koonnut suuren joukon\naineksia, joihin P.I. Melnikovin mordvalaiset kuvaelmat 1867 ja W.\nMainovin mordvalainen mythologia 1889 pääasiallisesti perustuvat.\nSuomalaisista tiedemiehistä A. Ahlqvist julkaisi ensimmäiset näytteet\nmordvankielistä kansanrunoutta 1861, täydellistä kokoelmaa alkoi H.\nPaasonen toimittaa 1891. Viimeksi on itse Mordvalaisissa herännyt\nharrastus säilyttämään kansallisia muistojansa. Siitä ovat todistuksena\nkoulun-opettajain Jurtovin ja Kobaevin keräelmät Mordvan kansan lauluja\nja satuja, Kazanin lähetysseuran kustannuksella painosta ilmestyneet\n1882-3, sekä useat Suomalais-ugrilaiselle seuralle lähetetyt\nkäsikirjoitukset.[6]\n\nTsheremissein jumalanpalveluksen on kuvannut ennen mainittu Olearius v.\n1636 matkallansa Moskovasta Persiaan. Alkupuolelta 1700-lukua on,\npaitsi Witsenin ja Strahlenbergin teoksia, saksalaisen oppineen Gerhard\nFriedrich Müllerin yleiskatsaus Tsheremissein, Tshuvassein ja\nWotjakkein elämään, joka tuli painetuksi v. 1759. Vuosisadan\nloppupuolella ovat Tsheremissein luona käyneet akatemikot Pallas ja\nGeorgi sekä edellisen retkikunnassa kapteini Nikolai Rytshkov.\nArvokkaita tietoja sisältävät myös A.A. Andrievskin painattamat\nviralliset asiakirjat vuosilta 1827-1857, jotka koskevat Wjatkan\nkuvernementin Tsheremissejä ja Wotjakkeja, sekä kreivinna Aleksandra\nFucusin v. 1840 ilmestyneet kirjoitukset Tshuvasseista ja\nTsheremisseistä. Mutta vasta viime vuosikymmeninä on tutkimus tällä\nalalla täyteen vauhtiinsa päässyt. Wenäläisistä kansatieteilijöistä\nmainittakoon S.A. Nurminskij 1862, P.W. Znamenskij 1868, A.N. Filimonov\n1868-9, N.I. Zolotnitskij 1877, S.K. Kuznetsov 1879-1885 ja G. Jakovlev\n1887, joista ainakin molemmat viimeksi mainitut ovat tsheremissiläistä\nsyntyperää, sekä itä-Wenäjällä asuvien, suomensukuisten kansojen\nhistorioitsija professori I.N. Smirnov 1889[7] Suomalaisista A.O.\nHeikel yksin edustaa kansatiedettä, kielentutkijat Porkka ja Genetz\novat etupäässä keränneet kansanrunoutta, josta jälkimmäinen on\ntoimittanut ensimmäisen kokoelman painosta 1889.\n\nTatarinsukuisista, vaan tavoissansa suomalaisten naapurien kanssa\nyhtä pitävistä Tshuvasseista on, paitsi Strahlenbergiä ja muita\nmatkailijoita 1700-luvulla eräs nimensä ilmoittamaton kirjoittanut.\nKäsikirjoitus löytyy painettuna aikakauskirjassa Severnyj Arhiv 1827.\nNykyisemmistä tutkimuksista ovat huomattavimmat W. Sboevin 1865,[8]\nN.I. Zolonitskin 1875 sekä W. Magnitskin 1881. Suomalaisia tutkijoita\nei ole ollut muita kuin Ahlqvist ja Heikel.\n\nPermin Suomalaisista saamme ensimmäiset tiedot niiden meriretkien\nkautta, joita Skandinavit yhdeksänneltä vuosisadalta alkaen tekivät\nBjarmein maahan Wiena-joen suulle. Latvempana joen varrella asuvat\nPermiläiset joutuivat sisämaasta päin tunkeutuvain Wenäläisten\nyhteyteen. Aikaisemmin kuin mikään muu suomensukuinen kansa\nitä-Wenäjällä omistivat he kristin-uskon, joka heille tarjottiin heidän\nomalla kielellään. Permiläisten apostoli, pyhä Tapani, ainoa\nsuomalaisten kansojen käännyttäjistä, joka ymmärsi kansankielisen\nkirjallisuuden tarpeen, on myös säilyttänyt muistoja kristillisyyden ja\npakanuuden välisestä taistelusta 1300-luvulla. Ne löytyvät siinä\nelämäkerrassa, jonka eräs Epifanu, arvattavasti hänen omien\nkertomustensa mukaan, kirjoitti. Valitettavasti raukesi pian yritys\nperustaa permiläistä kirjakieltä, samalla sammui myös kaikki\nkansatieteellinen harrastus pitkiksi ajoiksi, ja kun se uudelleen\nelpyi, oli jo myöhäistä. Niukat ovat ne tiedon-annot Permjakeista,\njotka löytyvät akatemiko Lepehinin muistiinpanoissa, vähäiseen\nsupistuvat ne syrjäniläiset ainekset, joita tämän vuosisadan\nalkupuolella kansalaisemme J.A. Sjögren ja Castrén kokosivat. Minkä\nverran vielä nykyjään on saatavissa, ovat venäläiset tutkijat N. Rogov\n1858, K.A. Popov 1874 ja Smirnov[9] 1891 huolellisesti talteen\nkorjanneet. Pienehkön kansanrunous-kokoelman on julkaissut\nsyrjäniläinen kimnaasinopettaja G.S. Lytkin 1889.\n\nMonin verroin runsaammat tietovarat ovat meille tarjona Wotjakkein\npakanallisesta uskonnosta, vaikka vanhemmat lähteet eivät ulotu\nkauemmaksi Müllerin ja Pietarin akatemikojen matkakertomuksia ja vaikka\nuudempi tutkimus voidaan sanoa alkaneeksi vasta vuodesta 1878, jolloin\nsuomalainen T. Aminoff Suomen tiedeseuran kustannuksella teki matkan\nheidän maahansa. Ennen hänen käyntiänsä on D. Ostrovskin kirjoitus\nKazanin kuvernementin Wotjakeista 1874 milt'ei ainoa huomattava, mutta\njo v. 1880 ilmestyi yhtä haavaa neljä kilpailijaa: W. Behterev, W.\nKoshurnikov ja ennen mainittu Andrievski sekä eräs kristitty Tatari B.\nGavrilov. V. 1888 toimitti Itämeren maakuntalainen M. Buch, käyttämällä\nmyös Aminoffin keräelmiä, lavean kansatieteellisen kuvauksen\nWotjakeista. Vv. 1884-9 painattivat venäläiset G.N. Potanin ja P.M.\nBogaevskij kumpikin yhden, Gr. Wereshtshagin kaksi ja N. Pervuhin neljä\nteosta Wotjakkein uskonnollisista käsitteistä ja menoista eri\npaikkakunnilla, suureksi osaksi votjakkilaisten kansakonlun-opettajain\navulla. Samaan aikaan julkaisi unkarilainen B. Munkácsi\nkansanrunouskokoelmansa. Näillä aineksilla rakensivat sitten v. 1890\nusein mainittu Smirnov[10] sekä Bogaevskij kumpikin votjakkilaisen\nmythologian kokeensa. Vv. 1890-2 tulivat vielä Pervuhinin, Gavrilovin\nja Aminoffin jälkeen jääneet muistiinpanot painosta. Viimeksi mainitut\njärjesti yhdessä omien keräelmiensä kanssa suomalainen Y. Wichmann,\njolta sitä paitsi v. 1893 on ilmestynyt ensimmäinen osa votjakkilaisia\nkielennäytteitä, sisältävä lauluja, rukouksia ja loitsuja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUgrilaisista kansoista joutuivat Unkarilaiset niin varhain pois\nalkuperäisiltä asuinsijoiltaan ja niin kauas muitten kansallisuuksien\nsekaan, että ei ollut kumma, jos pian unohtivat esi-isiltä perityn\nuskontonsa. Siihen tuli lisäksi hyvin aikainen kristin-uskon vaikutus.\nUnkarilaisten pakanallisesta jumalanpalveluksesta on, P. Hunfalvin\nmukaan, ainoasti pari muistiinpanoa 11:ltä vuosisadalta sekä muutamia\njälkiä kielessä säilynyt.[11]\n\nOstjakit ja Wogulit sitä vastoin edustavat paremmin kuin mikään muu\nsuomensukuinen kansa alkuperäisintä kantaa. Tiedot heidän uskonnostaan\neivät tosin ole kovin vanhoja. Aikaisimmat ovat 1500 luvulta ja\nlöytyvät puolalaisen lääkärin Matthaeus von Miechovin, Itävallan\nlähettilään Sigmund zu Herbersteinin ja italialaisen soturin Alessandro\nGuagninon maantieteellisissä kuvaelmissa, nähtävästi venäläisten\nlähteitten mukaan, sekä Wjatkalaisen pyhän Tryphonin elämäkerrassa.\n1600-luvulta ovat ne osaksi kirjallisista osaksi suullisista\nkertomuksista kootut tiedonannot, joita Witsenillä tavataan. Mutta\ntutkimuksella ei ollut mitään kiirettä ennättääkseen, ennen kuin\nkristin-uskon valo oli pakanuuden varjot vaalentanut. Tieteellinen\nharrastus ja käännytys-into kulkivat käsi kädessä. Wenäläisten\nlähetystyöhön viime vuosisadan alkupuolella joutui oppinut mies,\nvähävenäläinen kasakkipäällikkö Grigorij Novitskij, joka oli ottanut\nosaa Mazepan kapinaan ja saanut armon sillä ehdolla, että lähtisi\nOstjakkeja ja Woguleja käännyttämään. Kertomus, jonka hän v. 1715\njätti käsikirjoituksena Tobolskin kuvernöörille, on ensimmäinen\nkansatieteellinen tutkimus Wenäjän kielellä ja laatuaan erinomainen.\nSitä mukaeli Saksan kielellä ruotsalainen rakuunakapteeni Johann\nBernhard Müller, joka siihen aikaan oli joutunut sotavankina Siperiaan,\nsamoin kuin Strahlenberg. Loppupuolella 1700-lukua kävivät näillä\ntienoin akatemikot Pallas ja Georgi, 1800 luvun alkupuolella venäläinen\nFr. Beljavskij ja unkarilainen A. Reguly, edellinen Ostjakkein,\njälkimmäinen Wogulein luona. Aasian puolisten heimolaistemme\nvarsinainen tutkija on kuitenkin ikimuistettava Castrén, jonka jäljissä\nlukematon joukko kansatieteilijöitä on kulkenut Siperiaan. Ostjakeista\novat tutkimuksia julkaisseet paitsi muita: unkarilainen P. Hunfalvy\n1875, venäläinen I.S. Poljakov 1877, saksalainen O. Finsch 1879,\nitalialainen St. Sommier 1885 ja ranskalainen Ch. Rabot 1892.\nWoguleista ovat kirjoittaneet venäläiset N. Sorokin 1873 ja N.L.\nGondatti 1888 sekä unkarilainen Munkácsi 1892-3. Suomalaisena\non yksin Ahlqvist jatkanut Castrénin työtä, mutta toivoa sopii, että\nmeidänkin puoleltamme tieteellinen velka pian tulee suoritetuksi.\nEi vieläkään ole myöhäistä toimia, yhä elää pakanallinen uskonto,\nvaikka vetäytyneenä syrjään valtatieltä ja kätkeytyneenä kansan\nmielikuvituksen sopukoihin. Se sankarirunouskin, jonka S.K. Patkanov\n1891 on Ostjakeilla löytänyt, ansaitsisi kielimiehen tarkkaa ja\ntunnollista kirjaanpanoa.[12]\n\n\n\n\nEnsimmäinen Luku\n\nPyhät paikat\n\n\nSuurenmoisimmat, jaloimmat kaikista pakanakansain rakennuksista ovat\nolleet ne pyhät huoneet, joissa te toivat jumalilleen esiin toivonsa ja\npyyntönsä, niinkuin myös toiselta puolen kiitoksensa ja ylistyksensä jo\nsaaduista lahjoista. Ketä ei ihmeyttäisi rauniot Egyptin uhrisalein\nkuvarikkaista seinistä, koko mäkiä muodostavista Babylonin temppelien\ntorneista, Kreikan ja Rooman ihanista pylväskäytävistä, Keski-Amerikan\näärettömistä porrasjaksoista; kenenkä silmiä ei huikaise vieläkin\neheänä kohoavien Indian pagodien ja Kiinan porsliinitornien uudenlainen\nja barbarinen, mutta kaikessa tapauksessa suurenmoinen komeus.\n\nEipä meidän tarvitsekaan mennä noiden suurimpien sivistyskansojen\nluokse, nähdäksemme ihmisen sydämessä vallitsevan jumaluus-aatteen\nkunnioituksen saavan aikaan arvonmukaisen asunnon korkeimmille\nolennoille. Katsokaamme esim. Castrénin kertomusta[13]\nbuddhan-uskoisten Burjatein datsanista eli kokoushuoneesta\nBaikal-järven takamaassa. Se on suuri ja korkea puurakennus, josta\nkohoo koko joukko suurempia ja pienempiä torneja, kirkkaissa\nläkkikatoissaan heijastellen auringon paistetta. Ylt'-ympäri käy\nkatettu avara patsaskäytävä. Sisässä nähdään eteisessä seinät täynnä\nmiekkoja, rautapaitoja sekä leijonan, karhun y.m. taljoja, kaikki\nuhriksi tuotuja lahjoja. Varsinaisessa temppelisalissa ovat seinät\nkoreasti maalatut jumalien kuvilla, ja kaikkein pyhin loistaa ja\npaistaa vaskisista, usein kullatuista epäjumalankuvista sekä\nuhriastioista. Saxo Grammaticus kertoo Wendein kuuluisasta pyhästä\npaikasta Arkonassa Rügen-saaressa, että siellä seisoi keskellä aukeata\npuusta rakennettu, komea temppeli. Sen ympärys oli täynnä veistoksia ja\nmonenlaatuisia maalauksia. Itse temppelisalin keskessä oli kaikkein\npyhin, neljällä patsaalla ja niiden välillä riippuvilla kankailla\neroitettu muusta huoneesta. Laki oli punaiseksi maalattu. Tässä seisoi\nsuunnaton _Svantovitin_ kuva. Samoin on meille Aatami Bremiläinen\nkautta säilynyt tietoja Upsalan temppelistä. Se oli kivestä, seinät\nsisältä kultakiskoilla päällystetyt; myös ulkopuolella kävi katon rajaa\nmyöten kultainen kahle. Perällä koroitetussa paikassa seisoivat\n_Odinin, Thorin ja Freyn_ kuvat. Temppelin vieressä nähtiin pyhä lähde,\nja pyhä lehto, johon uhrit ripustettiin, ympäröi jumalien asunnon.\n\nNäin näemme siis komeita jumalanhuoneita joka paikassa, missä sivistys\njo pakana-ajalla oli alkanut vähänkin vaurastua. Onpa semmoisia aivan\nmeidän likeisillä naapureillamme, joiden kanssa esi-isämme ovat olleet\nniin paljon tekemisissä. Kuinkas sitten oli laita Suomalaisissa? Onko\nheidänkin pakanuuden-ajaltansa tallella samanlaisia muistomerkkejä tai\nedes muistoja.\n\nJos saisimme uskoa skandinavilaisten tarinain kertomuksia, olisi\nainakin yhdessä paikassa meillä Suomalaisilla ollut yhtä komea\njumalanhuone kuin Wendeillä ja Svealaisilla. Bjarmein maalla, niin\nluemme Herraudin ja Bosen tarinasta,[14] metsän sisässä kohosi suuri\ntemppeli, jossa _Jómalan_[15] kuva seisoi alttarilla, kaulassaan\nkallis-arvoinen rengas, päässään jalokivillä koristettu kultainen\nkruunu. Jómalan polvilla nähtiin kullalla täytetty hopeamalja, niin\nsuuri että neljälle miehelle olisi ollut kyllin työtä, jos sen kokoinen\njuoma-astia olisi pitänyt tyhjentää. Pappina temppelissä oli\nbjarmilais-kuninkaan oma äiti Kolfrosta, joka jokaiseksi ateriakseen\nsöi kokonaisen hiehon ja jonka suojana oli yksi orja sekä kaksi\nnoiduttua elävää, härkä ja korppikotka. Ne tappoivat kohta kaikki,\njotka uskalsivat tulla liki. Temppelissä oli salakäytävä ja sen päässä\nsalaovi, jonka takana Kolfrostan viranperilliseksi määrätty nainen\npidettiin tallella.\n\nVielä mahtavampi on kertomus temppelistä Sturuaug. Starfsamen\ntarinassa.[16] Se seisoi Wiena-joen länsirannalla, niin huoliteltuna\nkullalla sekä kalleilla kivillä, että koko seutu ylt'-ympäri välkkyi\nsiitä. Kynnyksen sisäpuolella oli myrkyllä täytetty hauta. Sisässä oli\nThorin[17] kuva, hopeitettu pöytä edessään, jolla seisoi kuuluisa,\nkullalta paistava puhvelinsarvi, sekin täynnä myrkkyä. Kymmenittäin\nnoita-akkoja oli temppelin vartijoina ja temppelin hoitajatar oli\njättiläisen kokoinen.\n\nValitettavasti ovat nämät kuvaukset otetut yksistään myöhemmistä\ntarinoista, jotka olivat enemmän romaaneja kuin tosikertomuksia.\nUseammat seikat kohta osoittavat vähempää luotettavaisuutta. Semmoisia\novat nuo noitaelävät, naisten ilmautuminen temppelin pappeina ja\npalvelijoina, vaikka naisten lähestyminenkin suomensukuisten kansojen\nyleisen käsityksen mukaan jo saastuttaa pyhän paikan.\n\nVielä varmemmaksi käy asia, kun vertaamme nämät mielikuvituksen\nluomat korut niihin kertomuksiin todellisesti tapahtuneista\nskandinavilais-retkistä, jotka ovat meille säilyneet.\n\nErittäin valaiseva on kertomus Thore Hundin ja Karlin matkasta, jotka\nv. 1026 Olavi Pyhän käskystä menivät Bjarmein maalle kaupalle, vaan\nsamalla kävivät pyhässä paikassa ryöstämässä. Päästyään likelle oli\nheidän ensin kulkeminen suuren metsän läpi, jonka jälkeen tulivat\ntarhalle eli aitaukselle. Siinä oli lukittu portti, mutta he kiipesivät\naitauksen yli ja avasivat portin seuralaisilleen. Sisässä oli kumpu,\njohon oli mullattuna kultaa ja hopeaa. Myös seisoi siinä suuri Jómalan\nkuva, polvillaan rahoilla täytetty hopeamalja, kaulassaan paksu rengas.\nItse kuva oli nähtävästi puusta, koska Karli vahingossa hakkasi siltä\nkirveellänsä pään poikki. Vielä mainitaan, että tarhaa vartijoitsi\nkuusi miestä, joista aina kaksi vuorostansa valvoi osansa yötä. Vaan\nsattui niin onnellisesti ryöstäjille, että edelliset vartijat mitään\nvaaraa aavistamatta jo olivat levolle lähteneet, ennen kuin toiset\ntulivat: sijaan.\n\nNegativisena todisteena tähän on se, että Wenäläiset, jotka samoilla\najoilla jo olivat tutut Zavolotshilaisten Tshudien kanssa ja myöhemmin\nvalloittivat heidän maansa, eivät puhu sanaakaan tuommoisesta komeasta\ntemppelistä, jota eivät suinkaan olisi voineet olla huomaamatta, jos\nolisi ollut olemassa. He eivät tosin myöskään puhu tshudilaisesta\npyhistöstä viimeksi mainitussa yksinkertaisemmassa muodossa; mutta\nsiihen on varmaan syynä, etteivät he siinä nähneet mitään outoa, koska\njuuri samanlaisia, jos kohta kenties pienempiä, olivat epäilemättä\ntavanneet useassa paikassa eteläisemmillä suomensukuisilla kansoilla.\nEi ole Wienan suulla löydetty mitään raunioita mistään temppelistä;\nainoasti jylhä kuusikko, jota ympärillä asuvat Wenäläiset\njonkunmoisella kammolla katselevat, kasvaa vieläkin yhdessä saaressa,\nkenties entisen pyhän paikan asemella.[18]\n\nParas todistus Thore Hundin kertomuksen todellisuudesta on kumminkin\nsiinä, että juuri samanlaisia pyhiä paikkoja on tavattu useimmilla\nsuomensukuisilla kansoilla. Lähinnä asiaan kuuluvat ovat tietysti ne\ntiedot, jotka on saatu vieläkin samalla Permiläis-nimellä mainituista\nkansoista. Niistä ovat kuitenkin kaksi, Syrjänit ja Permjakit, jo kauan\nolleet kristityitä ja aikoja sitten hävittäneet entisen uskontonsa\nulkonaiset muistomerkit. Mutta kolmannessa Permiläis-kansassa,\nWotjakeissa on vielä melkoinen joukko ristimättömiä ja niilläkin, jotka\nkreikan-uskoisiksi virallisesti luetaan, on vanha pakanuus yhä sangen\nsuuressa voimassa.\n\nG. Fr. Müller,[19] joka v. 1733 matkusti heidän maansa läpi, sanoo\nWotjakkein pyhäin paikkain olleen usein likellä maantietäkin, koska ei\nniillä paikoin vielä ollut häiritsemistä pelättävänä Wenäläisten\npuolelta. Ne olivat aituuksella ympäröittyjä lehtoja, keskellä puinen\nkatos muutamien patsaitten päällä, ja sen alla pöytä sekä penkkejä.\nTammessa tai koivussa, joita pidettiin muita puunlajeja pyhempinä,\nriippuivat uhrieläinten nahat. Tämmöisiä lehtoja oli jokaisella talolla\nyksi tai useampia; paitsi niitä löytyi myös koko kyläkunnalle yhteisiä,\njoihin kerta vuoteensa kokoonnuttiin yleiseen jumalanpalvelukseen.\n\nHiukkaa myöhempi Pallas[20] on kertomuksessaan lyhyempi. Hän mainitsee\nkuitenkin aituuksen pyhissä puistoissa, joita huolellisesti varjeltiin,\nja sanoo niissä paraasta päästä kasvavan kuusia ja niiden aseman\ntavallisesti olevan mäellä. Yhteen puuhun hän sanoo ripustetun\nuhrieläinten luut: härän ja lampaan pääkallot sekä hevosen koko\nluurangon, jota vastoin nahat vietiin kotiin käytettäväksi tai\nmyötäväksi, Georgi[21] panee näille kuusikoille nimen _lud_.\n\nMeidän aikuiset tutkijat osaksi vahvistavat, osaksi täydentävät näitä\nvanhoja tietoja. Aminoffin mukaan[22] joka kylällä on erityinen ludinsa\neli uhrilehtonsa; mutta näiden ohessa on kuuluisampia, joissa koko\npiirikunnan tai vielä avaramman alueen väestö käy uhraamassa. Kuuluisin\nKazanin läänissä on Nyrjan kylän uhrilehto. Se sijaitsee mäen\nvietteellä kauniissa paikassa. Keskellä seisoo ikivanha tammi, jonka\nympärillä on aukea paikka; sen reunuksena taas tammia. Koko lehto on\nsuojattu hyvin hoidetulla aituuksella, jonka porttia ei saa avata\nmuulloin kuin joka kolmas vuosi pidettävää juhlaa varten, silloinkin\nvasta sen jälkeen kun siihen on eri rukouksella ja uhrilla pyydetty\nlupa jumalilta. Sinne keräytyy Wotjakkeja koko Kazanin alueesta,\nvieläpä läheisestä Wjatkankin läänistä. Ostrovsklj[23] joka muutama\nvuosi aikaisemmin kävi siellä katsomassa, mainitsee aitauksia olleen\nkaksi. Toisessa teurastettiin uhrattavaksi tuodut eläimet.\n\nBuchin näkemässä ludissa[24] oli jättiläistapainen, pystysuora honka\nkeskellä, jonka alemmat oksat olivat karsitut, että paremmin voi päästä\nluokse. Muuten oli kaikki hakkaaminen lehdossa ankarasti kielletty;\nrikkojalle luultiin rangaistuksen taudin muodossa olevan\nvälttämättömän. Aidassa oli ollut kolme porttia. Alttarina oli iso\npuupöytä, jolle uhrit asetettiin. Vielä oli hän kuullut seuraavan\nhauskan kertomuksen tavasta, jolla uuden ludin paikka, jos semmoista\ntarvittiin, tuli valituksi. Silloin noita, _tuno_, nousi varsan\nselkään, jolla ei kukaan vielä ollut ratsastanut, ja ajoi ilman\njalustimitta, ilman suitsitta metsään päin. Mihin varsa viimein\nseisahtui, siihen tehtiin uhrilehto. Tavallisesti piti kuitenkin noita\nhuolta siitä, ett'ei se tullut kovin kauas kylästä.\n\nLud-nimitystä kuuli myös Wichmann[25] käytettävän, mutta ainoasti\nniistä puistikoista, jotka olivat samannimiselle pahalle hengelle\npyhitetyt. Lud-henkeä ruvetaan palvelemaan siinä tarkoituksessa, että\npäästäisiin vapaaksi jostakin kovasta taudista. Joka kerran on\nitselleen ludin laittanut, hän on lupautunut siinä toimittamaan uhreja\nkaiken ikänsä. Myös hänen jälkeisensä ovat ludin palvelukseen sidotat.\nKaikilla Wotjakeilla ei siis ole ludia, vaan yksistään niillä, jotka\nsen ovat perinnöksi saaneet. Se voi kuulua yhdelle perheelle, koko\nsuvulle, kylälle tai monelle kylälle yhteisestikin. Yhden kylän\nläheisyydessä voi olla useampia ludeja, jos kylässä on useampia ludia\npalvelevia perheitä eri sukuperää. Tietysti on myös kyliä, joilla ei\nole ludia ollenkaan.\n\nTässä kuvattu lud oli pienessä metsäsaarekkeessa, mutta niin hyvin\npiiloitettuna, että Wichmann oppaansa kanssa sai sitä kauan etsiä.\nTiheätä ryteikköä oli kaikkialla vastassa. Kunnasta, jolta uhripaikka\nvihdoin löytyi, ympäröi joka taholta pensastunut notko. Aitauksessa oli\nkaksi osastoa. Sisempään oli ainoasti ludin hoitajan ja hänen\napulaisensa lupa mennä. Tässä osastossa oli pöytä uhrilihoja varten.\nEtuosastoon, jossa oli pöytä yhteistä ateriaa varten, pääsivät kaikki\nuhriin osalliset s.t.s. miehet, sillä naiset eivät saaneet ludia\nlähestyäkään.\n\nMuista uhrilehdoista eli n.k. rukouspaikoista ovat ainoasti ne, joissa\nsamoin kuin ludeissa suku-uhreja toimitetaan, aituuksella varustetut.\nMuut yhteiset ja yksityiset uhraukset, esim. maanviljelysjuhlat, joita\nmääräaikoina vuodessa kaikkialla vietetään, tapahtuvat avaamattomissa\npaikoissa, tavallisesti jonkun vanhan puun juurella. Edellisiin kuuluu\nepäilemättä ennen mainittu Nyrjan kylän uhrilehto. Semmoinen on myös\nMishka-lähteen uhripaikka, jonne yksitoista kyläkuntaa Jelabugan\npiiristä Wjatkan läänistä joka kolmas vuosi kokoontuu rukoilemaan.\nTässäkin tapahtuu teurastus, lihojen keittäminen ja luitten\nkuoppaaminen ulkopuolella varsinaista rukouspaikkaa, joka on\naituuksella ympäröitty.\n\nToisessa läheisessä uhripaikassa, jonne ainoasti kolmen kylän asukkaat\nvuosittain kokoontuvat yhteistä uhria toimittamaan, teurastuspaikka ja\nluukuoppa ovat erikseen aidatut, niin että aitauksia kaikkiansa cm\nkolme.\n\nPääasiallisesti samanlaiset ovat tai olivat myös Wolgan Suomalaisten\nuhrilehdot. Paraiten ovat nämät muinaismuistot säilyneet\nTsheremisseillä, joissa on vielä ristimättömiäkin, täysiä pakanoita.\n\nMüllerin kuvaus Wotjakkein uhrilehdoista koskee yhtäläisesti\nTsheremissejä. He eivät kuitenkaan ripustaneet kaikkien eläinten\nnahkoja, vaan etupäässä hevosen, harvoin lehmän. Paitsi yksityisten\ntalojen ja kylien uhrilehtoja oli heillä vielä yleisempiä, joissa 10-20\ntai useampia kyläkuntia yhteisesti uhrasi. Semmoinen oli korkealla\nmäellä Nemda-joen varrella, jonka jo Olearius mainitsee.[26]\n\nGeorgin mukaan[27] Tsheremissit suorittivat eri jumalille uhreja eri\npuitten luona, mutta samassa lehdossa. Aituus oli 10-20 syltä\nläpimitaten. Siinä oli kolme porttia: läntisestä tuli uhraava kansa\nsisään, itäisen kautta tuotiin elukat ja eteläisen läpi kannettiin\nuhrikeittoon tarpeellinen vesi. Suurimman puun juurella, joka oli\npyhitetty ylijumalalle _Jumalle_, seisoi pöytä ikäänkuin alttarin\nvirkaa toimittamassa. Lähellä oli katos, jonka alla uhrilihat\nkeitettiin. Naisilta oli pääsy lehtoon kokonaan kielletty, miestenkään\nei ollut lupa sinne tyhjin käsin mennä.\n\nNykyisemmät tutkijat eivät enää ole tavanneet näin täydellistä\nuhrilehdon muotoa. Aituus, joka on liian näkyvä, on usein lahona maassa\ntai venäläisen papiston toimesta tullut hävitetyksi.[28] Ei myös näe\nkeittohuonetta eikä alttaripöytää. Nahatkin, ett'ei varastettaisi, nyt\npoltetaan tai myödään. Ainoasti Ufan läänin pakanalliset Tsheremissit,\njotka syrjempänä asuvat, ripustavat vielä hevosen nahat puuhun.\n\nEntistä pyhyyttänsä Tsheremissein uhrilehdot eivät kuitenkaan ole\nkadottaneet. Niissä ei uskalleta puuta hakata, ei edes oksaa karsia,\nmuuten kuin jumalanpalveluksen tarpeiksi. Semmoisia pyhiä paikkoja\nsanoo Kuznetsov[29] vielä nykyään olevan niin tiheässä, että yhdeltä\nainoalta mäeltä voi niitä eroittaa 64. Muutamat ovat tietysti vaan\npieniä puuryhmiä; toiset sitä vastoin suuria metsäpalstoja 100-150\nsyltä neliöön. Näihin isompiin kokoonnutaan ainoasti joka toinen tai\nkolmas vuosi yleisiä uhreja toimittamaan. Kuuluisin kaikista\nTsheremissein kansallisista kokouspaikoista on n.k. maailman puisto\nlähellä Sernuran kylää Urzhumin piirikunnassa Wjatkan lääniä.\n\nWotjakkein, Tsheremissein ja Tshuvassein uhripaikkoja nimittää Müller\nyhteisellä nimellä _keremet_, joka siitä asti on kulkenut yleisenä,\ntieteellisenä nimityksenä itäsuomalaisten kansojen pyhille puistoille.\nKuitenkin oli jo Rytshkovilla[30] oikeampi käsitys sanan merkityksestä.\nTsheremissein ja Tshuvassein hän sanoo tarkoittavan _kiremetillä_\nsemmoisia uhripaikkoja, jotka ovat samannimiselle jumaluus-olennolle\npyhitetyt.\n\nUudempien tiedon antojen mukaan, esim. Filimonovin[31] ja\nJakovlevin,[32] on uhripuistojen tsheremissiläinen nimitys _küs-oto_,\nsanoista küsö uhri ja oto metsäsaareke. Niitä on sekä hyville että\npahoille jumalille pyhitettyjä. Jälkimmäiset, jotka yksistään havupuuta\nkasvavat, ovat kahta laatua. Toisia, joissa sairastuneiden ihmisten\npuolesta rukoillaan, nimitetään keremet küs-oto; toisilla, joihin\nkarjan ruton aikana turvaudutaan, on nimenä volek küs-oto. Yleensä ne\novat pieniä puistikoita, joissa yksityisiä uhreja toimitetaan. Ainoasti\nMäkitsheremisseillä tiedetään olleen yhteisiä pyhiä paikkoja myös\nkeremetin palvelusta varten. Hyvien jumalien lehdoilla on nimenä joko\npelkästään küs-oto tai tarkemmin Juman oto s. o. Jumalan saareke.\nNiissä kasvaa sekä lehti- että havumetsää, usein siten, että\nlehtimetsää on keskellä ja havupuita reunuksena. Jokaisessa kylässä on\nyksi yhteinen koko kylän lehto taikka useampia sukulehtoja. Yhteistä\nkaikille uhripaikoille on joen, puron tai lähteen läheisyys. Siihen\nmyös pannaan arvoa, että asema on korkea ja kaunis. Usein on isomman,\nhyville jumalille pyhitetyn lehdon vieressä pienempi pahoille hengille\nomistettu uhripaikka. Toisinaan samalla lakeudella, jolla Tsheremissi\npalvelee pakanallisia jumaliansa, näkyvät hänelle venäläisen kirkon\nvalkeanhohtavat seinät ja tatarilaisen minaretin kiiltävä puolikuu.\nKummako siis, jos hän koettaa pysyttäytyä sovussa kaikenlaisten\njumalien, sekä hyvien että pahojen, sekä omien että vierasten\nkanssa.[33]\n\nTshuvassein ja Mordvalaisten sanoo Lepehin[34] valinneen syrjäisiä\npaikkoja metsässä kaukana asutuista seuduista. Ne olivat ympäröittyjä\nnelinurkkaisella nelisnurkkaisella aituuksella, jossa oli kolme\nporttia: idän, lännen ja pohjoisen puolella. Itäisen portin vieressä\noli kolme paalua, joihin uhrieläimet ensin tuotaessa sidottiin:\nensimmäiseen hevoset, toiseen lehmät, kolmanteen lampaat. Läntisellä\npuolella oli samaten kolme paalua, joihin elukat sidottiin, silloin kun\ntapettiin. Siellä seisoi myös pieni katos uhrilihojen keittämistä\nvarten. Pohjoisen portin likellä oli pöytä, jolla keitetyt lihat\npaloiteltiin. Uhrieläinten nahat vietiin takaisin itäisiin paaluihin;\npienemmät jätettiin sinne mätänemään, mutta suuremmat myötiin. Sen oli\nnähtävästi Wenäläisten ja Tatarien pelko vaikuttanut; jo Müllerin[35]\naikana oli Tshuvassein tapana puhkaista uhrieläinten nahat reikiä\ntäyteen, ennen kuin ripustivat puuhun, ett'ei niitä varastettaisi.\n\nNimensä ilmoittamaton tshuvassilainen kirjailija puhuu ainoasta\nyhdestä portista, läntisestä, josta väki tuli sisään. Siitä oikeaan\nkäteen oli katos, jossa oli kolme seinää: lännen, pohjoisen ja etelän\npuolella; sisässä oli muutamia penkkejä. Katoksen edessä oli iso pöytä,\njolle valmistetut uhrilihat asetettiin. Edempänä tästä alttarin\ntapaisesta oli kahden puolen pienempiä pöytiä, joilla tapetut eläimet\nnyljettiin, sisälmykset otettiin ulos ja lihat paloiteltiin. Aitauksen\nsisällä oleviin puihin ripustettiin hevosen nahat, jättämällä niihin\nharjan, hännän ja jalat polviin asti. Yhden puun juurella oli\nuhriarkku, johon heitettiin rahoja. Tämmöinen aidattu uhripaikka oli\naina pyhitetty jollekulle pahalle hengelle, keremetille, jonka mukaan\nsitä nimitettiin. Hyville jumalille uhrattiin avonaisella kentällä tai\nkotipihalla seisovan puun juurella.[36]\n\nMordvalaistenkin sanoo Melnikov[37] käyttäneen nimitystä kerennet\npyhille puistoilleen, mutta arvelee sanan Tshuvasseilta lainatuksi.\nYhteisiä, suuria keremetejä saattoi yhdessä pitäjässä olla useampia,\neri jumalille pyhitettyjä; näitä jumalia hän luettelee ainoasti hyviä.\nYksityisiä, pienempiä oli sitä paitsi joka ainoan kylän luona. Usein\noli Mordvalaisilla uhripaikkansa hautausmailla, josta syystä he\nnäitäkin paikoittain nimittivät keremeteiksi.\n\nNykyisin, H. Paasosen tiedon-antojen mukaan, on _pora_ (= metsäsaareke)\nyleinen nimi sekä pyhillä lehdoilla että tavallisilla puistikoilla,\njotka eivät missään suhteessa toisistaan eroa. Keremet-nimisiä\nuhripaikkoja joskus vielä tavataan, mutta sanan merkitys on kokonaan\nhaihtunut. Aituuksista ja muista laitoksista ei kansa tiedä mitään\nkertoa. Kaikkiin pyhiin paikkoin on molemmilla sukupuolilla vapaa\npääsy, muutamista on kuitenkin se muisto säilynyt, että naisten\nentisinä aikoina ei ollut lupa niitä lähestyä.\n\nTästä kaikesta me näemme, että pyhät paikat Permin ja Wolgan heimoilla\nolivat samat ja että ne ainakin edellisellä olivat semmoiset jo 1000:n\npaikoilla. Ne olivat kahdenlaiset, yksityisemmät ja suuren alueen\nyhteiset. Jälkimmäisiin on epäilemättä luettava tuo mainio Wiena-joen\nrannalla. Asiaan kuului, että lehdon keskusta oli lakeampi, ja koko\npaikka ympäröitty korkealla aitauksella, jonka portit olivat juhlien\nloma-ajalla lukitut. Keittovajasta, alttaripöydästä ja puihin\nripustetuista nahoista eivät Norjalaiset kerro mitään; mutta syynä\nmahtoi olla se, että he tärkeämpien seikkain tähden eivät niihin\nkiinnittäneet huomiotaan.\n\nSitä vastaan he ilmoittavat, kenelle tämä temppelitarha oli pyhitetty.\nNimi Jómala, mitenkä tämän selvästi suomenkielisen sanan ilmaantuminen\nselitettäneenkin, tuskin voinee tarkoittaa muuta kuin taivaan jumalaa.\nTästä ei kuitenkaan seuraa, että sillä on ollut se korkeimman hyvän\njumalan merkitys, joka taivaan jumalalla on Permin ja Wolgan\nSuomalaisten nykyisessä käsityksessä. Eroitusta hyvän ja pahan\njumaluus-olennon välillä ei näy tehdyn Suomen suvun alkuperäisessä\nuskonnossa. Sana keremet eli kiremet, jolla Wolgan kansat pahoja henkiä\nsekä niille omistettuja uhripaikkoja nimittävät, on tatarilainen\nlainasana, jonka arvellaan olevan sukua arabialaisille _hürmet_\n(= koskematon, pyhä) ja _keramet_ (= pyhien tekemä ihme).[38]\nKristityillä Tatareilla, jotka paremmin kuin muhamedin-uskoiset ovat\nsäilyttäneet pakanalliset menonsa, se löytyy muodossa kirämät ja\nmerkitsee: 1) kostonhimoista ja vaateliasta henkiolentoa; 2) sille\ntuotua uhria, nimittäin kuparirahoja ja liinankaistaleita, joihin\ntavallisesti on vahapalanen käärittynä; 3) sen olopaikkaa ylisillä,\nriihessä, navetassa tai muualla, missä uhrivakka pidetään\npiiloitettuna. Joka kerran on ruvennut kirämätiä palvelemaan, on\nvelkapää sille joka vuosi määräaikana uhraamaan, ja tämä velvollisuus\nmenee suvussa perinnöksi.[39] Uhrattava on nykyään härkä, joka\nteurastetaan ja syödään omassa asuintuvassa, vaan entiseen aikaan se\noli hevonen, ja mahdollista on, että uhraus toimitettiin ulkona.\nTosin ei ole tietoa siitä, että näillä Tatareilla olisi ollut\npyhiä puistikolta, mutta niiden olemassa olo Tshuvasseilla ja\nsuomensukuisilla kansoilla keremet-nimen yhteydessä todistanee aina\njotain. Tsheremissit muistelevatkin saaneensa keremet-haltijan\nTatareilta ja sama kertomus on Wotjakeilla ludin palveluksesta.\nHuomattava on myös, että ludin uskotaan ilmestyvän sairaalle unessa\nTatarin näköisenä ja että ludin hoitajan ei ole lupa syödä sian\nlihaa.[40] Sana lud on alkuperäisesti votjakkilainen ja osoittaa seutua\nulkopuolella kylän viljelyksiä. Sitä on luultavasti aikoinaan käytetty\nyleisenä uhrimetsän nimityksenä ja vasta myöhemmän se on saanut\nkeremetin, joka ei Wotjakeillakaan ole aivan tuntematon,[41] sekä\npaikallisen että personallisen merkityksen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJos me nyt siirrymme Wiena-joen suulta länteen päin, ansaitsevat\netupäässä Lappalaiset huomiomme. He olivat vielä sangen myöhään\npakanoita, niin että heräävä tieteellinen harrastus kohtasi heissä\nikivanhat menot entisellään.\n\nNorjan Lappalaiset, esittää Friis,[42] valitsivat pyhiksi paikoikseen,\n_basse_ (= pyhä), vaarallisia kohtia koskissa ja jäätiköillä, joiden\nohitse heidän täytyi matkoillansa kulkea. Samoin semmoisia, joissa\nmetsästys tai kalastus oli heiltä tavattoman hyvin tai erittäin\nonnettomasti käynyt. Tunturi-Lappalaisilla oli näin muodoin bassensa\nvarsinkin korkeilla vuorilla, Metsä-Lappalaiset valitsivat kauniin\nlakeuden metsän keskellä tai lohirikkaan kosken, Meri-Lappalaiset\njonkun kauas mereen ulospistävän kallioniemen.\n\nBassessa seisoi joko puisia tai kivisiä jumalankuvia, tavallisesti\nuseampia yhdessä paikassa. Puiset kuvat pidettiin korkeitten\npöydäntapaisten päällä, jotka rakennettiin siten, että neljä tai\nuseampia paaluja lyötiin maahan ja katettiin pitkillä halkopuilla.\nNäitä n.k. lavoja, _luovve_, käytetään vielä nykyisin semmoisten\ntavarain säiliöinä, joita tahdotaan varjella koirilta ja\nmetsänpedoilta. Kivijumalia tavallisesti ympäröisi, itsekutakin\nerikseen, kivinen aitaus, jonka päällä vielä, jos mahdollista, oli\nhirsisalvos.\n\nKaikkea koetettiin välttää, joka olisi voinut jumalia häiritä. Leemin\nmukaan[43] ei saanut rakentaa kotaa kovin likelle basse-vuorta, koska\nlasten itku ynnä muu jokapäiväinen melu saattoi olla jumalalle\nvastenmielinen. Likiseudulla ei saanut ampua lintua, ei elävää, eikä\nmillään lailla meluta. Ohisoutaessa ei ollut lupa ääneen puhua, vaan ei\nmyös nukkuakaan. Siniset vaatteet ja nauhat piti siksi aikaa riisua.\nTyhjin käsin ei mielellään lähestytty jumalan asuntoa; jos ei sattunut\nolemaan anninta muassa, piti kumminkin ennestään siinä oleviin\nuhrattujen elävien luihin käsin koskea. Naisilta oli pääsy pyhälle\npaikalle kokonaan kielletty. Se sääntö oli niin ankara, että naisten\nohisoudettaissakin piti kääntää pois ja peittää kasvonsa. Kun mies kävi\nuhripaikalla, ei hänellä saanut olla mitään vaatetta päällään, jota\nnainen oli pitänyt; vieläpä pieksunsakin, koska ne mahdollisesti olivat\nolleet samassa likoammeessa naisen pieksuin kanssa, piti hänen riisua\npois.\n\nRuotsin Lappalaisten kertovat Graan[44] ja Rehn[45] pitäneen puiset\njumalankuvansa kotansa takana lavalla, joka oli kolmen kyynärän\nkorkuinen. Lavan ympärille sekä sille tielle, joka vei kodasta lavalle,\nlevitettiin koivun oksia. Takapuolelle kuvaa järjestettiin tapettuin\nporoin sarvet, päänluut ja kaviot ja sen eteen asetettiin tuohivakka,\njossa oli jokaisesta jäsenestä otettua lihaa ja päällimmäisenä vähän\nrasvaa. Tätä paikkaa pidettiin niin pyhänä, ett'ei sinne naisia\npäästetty. Kivijumalat taas seisoivat etäämpänä asumuksesta vuorten\nharjanteilla ja rotkoissa, jokien ja järvien rannoilla. Jokaisella\nsuvulla tai perheellä oli erityinen uhrivuorensa. Sillä oli määrätyt\nrajat, joiden sisäpuolelle ei nainen saanut astua, jos tahtoi välttää\nkuolemaa tai muuta onnettomuutta. Kivisten kuvain alle oli tapana panna\ntalvella kuusen havuja, kesällä lehtiä ja ruohoja. Niiden taakse\nrakennettiin n.k. sarvitarha, jossa saattoi olla tuhatmäärä poronsarvea\npäälletysten ladottuna. Etupuolelle ripustettiin ympyrän muotoon\nväännetty koivun oksa, jolle uhrilihat pantiin. Toisinaan jätettiin\nnahatkin muutamaksi vuodeksi paikalle.\n\nUhrilavojen ympärillä kasvavat puut, lisää Högström,[46] karsittiin\ntyvestä hyvä matka ylöspäin. Näitä lavoja oli paitsi kodan takana, myös\nmuilla paikoilla, missä puujumalia pidettiin, vieläpä kivijumalien\nluona. Jälkimmäisessä tapauksessa asetettiin niille ainoasti ne\nantimet, joita piti pedoilta varjella. Kiviset jumalankuvat, samoin\nkuin usein puisetkin, seisoivat lavojen vieressä kuusenhavujen päällä,\njoita joka vuosi uusittiin. Eräillä kivijumalilla oli suojana aituus,\njoskus hyvinkin laaja; sen sisäpuolella ei ollut lupa metsästää,\nuhraamatta osaa saaliista. Uhri laskettiin, missä ei ollut lavaa, itse\nkivelle, joka niin muodoin toimitti myös alttarin virkaa. Yleensä\npidettiin niitä paikkoja, joissa joku kivijumala seisoi, suuremmassa\nkunniassa, muutamat niistä olivat koko laajalle seutukunnalle yhteisiä,\nsuurimpia pyhiä paikkoja, _stuoramus basse_.\n\nSuomen Lappalaisilla sanoo Tornaeus[47] olleen kivisiä ja puisia\nepäjumalia niin tiheässä, että oli jokaista kylää, jopa yksityistäkin\nkohti. Jumalankuvain joukossa oli aina yksi ylin ja etevin, jota koko\nkyläkunta palveli; se pystytettiin korkealle vuorelle, että se kaikille\nhyvin näkyisi. Muut perheen jumalat asetettiin alemmille paikoille\njärven rannalle, missä oli kaunis ruohokenttä. Kuvain alla ja ympärillä\npidettiin talvella tuoreita kuusenhavuja ja kesällä viherjäisiä lehviä,\njoita entisten kuihtuessa yhä uusia tuotiin uhripaikan kaunistukseksi.\nSinne jätettiin myös poroin nahat päineen, sorkkineen.\n\nTuderus[48] puhuu ainoasti kivisestä jumalankuvasta, mutta mainitsee\nsen vieressä seisoneen puun, jonka nimi oli Hiiden venet tai\nluottemurit. Joka kerta kun joku veriuhri oli toimitettava,\npystytettiin \"uusi(!) luotte-murit\", johon tapettava eläin sidottiin,\njoka sitten samoin kuin itse kivi voideltiin sen verellä, ja johon\nviimein, kun lihat oli keitetty, uhripalat väännettyihin vitsoihin\nkiinnitettyinä jätettiin riippumaan.\n\nEdellinen nimitys on selvästi suomalainen ja johtuu puun muodosta, joka\nmuistuttaa veneen talkaa. Jälkimmäinen on selitetty \"luottamuksen\npuuksi\". Luultavasti se kuitenkin on sama kuin nykyisten Wenäjän\nLappalaisten lyyhte-myyr. Genetzin mukaan[49] nimitetään uhripuuksi\n(lyyhte = uhri) sitä puuhepoa, jonka päälle uhratun poron nahka\nrisuilla täytettynä vedetään, että se olisi vielä elävän näköinen.\nNäitä pystytetään toinen toisensa viereen, niin että uhrauksen loputtua\non yhtä monta poronkuvaa rinnatusten seisomassa, kuin on ollut\nuhrattavia elukoita. Uhraaminen tapahtuu metsässä kaukana kodista,\npuhtaalla paikalla, jonka ympäri ei nainen ole kulkenut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nWirolaisista on meillä pari hyvin aikaista, vaikka vähän vaillinaista\nmuistiinpanoa Henrik Lättiläisen aikakirjassa. Hän mainitsee kahdessa\npaikassa[50] pyhiä lehtoja. Toinen jota kehutaan erittäin kauniiksi ja\nmäellä sijaitsevaksi, oli Warsinais-Wiron maakunnassa, mutta sen suurta\njumalaa sanotaan Saarenmaallakin palvellun. Toinen näkyy olleen kylän\nerityinen uhripaikka.\n\nOlearius, joka v. 1635 matkusti Wiron kautta, kertoo, että siellä\nmuutamin paikoin, erittäin mäillä, oli latvaan asti karsituita puita,\njoita punaisilla nauhoilla käärittiin ja joiden edessä rukoiltiin.[51]\n\nHistorioitsija Hjärne[52] sanoo Wirolaisilla olleen pyhiä puistoja ja\nerittäin vielä yksityisiä puita, joista ei ollut lupa lehteäkään ottaa.\nHän nimittää niitä _Hio_ (= Hiisi) ja arvelee Hiidenmaan saaneen\nnimensä eräästä metsistöstä, joka oli lähellä Hiidenhovia.\n\nGutslaffin kirjassa[53] puhutaan siitä kammosta, jolla laajan\nympäristön Wirolaiset ja Lättiläiset katsoivat Wõhanda- eli Pyhäjokea\nTarton eteläpuolella. He luulivat poudan ja päivänpaisteen riippuvan\nsiitä, että joki pidettiin puhtaana kaikesta rojusta; jos semmoista\nsiihen putosi tai jos sen juoksua estettiin patomuksilla, oli\nlakkaamaton sade ja sen jälkeen halla välttämätön seuraus. Tämän joen\nlähde oli mäen juurella kauniissa lehdossa, joka kasvoi pitkiä saarnia,\nhaapoja y.m. puita ja oli kolmikulmaisella, ohuista laudoista tehdyllä\naitauksella suljettu. Koko ala, 25 jalkaa joka haaralle, oli yhtä pyhä\nkuin lähde ja vesi; siinä ei saanut puita hakata, eikä oksia murtaa.\nJokainen, joka tämän kiellon rikkoi, tuli kipeäksi ja kuoli.\n\nSamaan aikaan käskettiin piispankeräjillä v. 1641 hakata maahan pyhät\nhakametsät, _Högebüsche_, Roigin pitäjässä Hiidenmaalla. Käytetystä\nsanasta sopii päättää, että ne olivat aidatut. Toisessa\npiispantarkastuksessa, joka pidettiin v. 1699 Jõhvin pitäjässä\nWarsinais-Wirossa, mainitaan sekä tälläisiä että tavallisia lehtoja.\nErittäin nimitetään Kuramäki, jonne kansaa kokoontui monesta pitäjästä,\nWenäjänkin puolelta, viettämään 15 päivää Elokuuta pakanallisilla\nmenoilla.[54]\n\nViime vuosisadalla todistaa Hupel[55] Wirolaisten palvelleen jumaliansa\npuistikoissa, joissa ei saata puuta hakata, eikä mansikoita poimia.\nNiitä oli mäillä, lakeuksilla, lähteitten vieressä y.m. Metsä niissä\noli enimmiten kuusikkoa. Wiljanninmaalla Põltsaman pitäjässä lähellä\nKaaveren hovia seisoi pyhä puu, jonka ontelosta löytyi pieniä\nuhriantimia. Sen edessä oli alttari, harmaasta kivestä kömpelösti\nhakattu, milt'ei kaksi kyynärää korkea ja yhtä pitkä, mutta tuskin\nkyynärän levyinen. Pinta oli munanmuotoinen, reunuksella ympäröitty,\njoka melkein kolmen sormen leveydeltä ulottui jalan yli. Kiven jalka\nsuippeni maahan päin, johon se oli kiinni lyöty.\n\nOnpa vielä tältäkin vuosisadalta runsaasti tietoja Wirolaisten\nuhrilehdoista ja uhripuista. Otepään pitäjässä Tartonmaalla, kirjoittaa\nJ.S. Boubrig oppineen virolaisen seuran keskustelemuksissa,[56] vähän\nmatkaa Paloperän hovista oli ennen pyhä _iis_, havumetsikkö, ja sen\nlähellä neliskulmaiseksi hakattu kivi, alhaalta leveämpi kuin\npäältäpäin. Kivessä oli kaikenlaisia, luultavasti sisäänhakattuja\nkuvia. Kreutzwald[57] sanoo Hagerin pitäjässä Harjunmaalla kahdella\nmäellä nähneensä huolellisesti hoidettuja puistoja, varjosahid. Puut\neivät olleet pitkät, vaan luultavasti kasvaneet vanhempain, kenties\npappein toimesta poishakattuin sijaan. Hänkin mainitsee pyhän lehdon\nWõhanda-joen lähteellä ja lisää, että oli kuitenkin lupa ottaa sieltä\nlehtiä hammassäryn tai muitten tautien poistamista varten. Pyhäjärven\nsaaressa ja Tuomiovuorella Tartossa kuului myös kansantarinan mukaan\nolleen uhrilehtoja. Enemmin oli tallella yksityisiä pyhiä puita. Ne\nseisoivat tavallisesti vähän matkaa taloista suojaisessa paikassa ja\nvarjeltiin huolellisesti vahingosta. Tavallisesti olivat vanhoja\nlehmuksia, tammia tai saarnia. Harjunmaalla sanottiin tämmöiset puut\nvarjo-puiksi, Warsinais-Wirossa hiie- eli pelgo-puiksi. Erityinen laji\nolivat Wõrunmaalla n.k. virvre-puut teitten varsilla. Niiden luona oli\nruumissaaton tapana pysähtyä ja ottaa ryypyt. Puuhun leikattiin risti\nja sidottiin sen ympäri sininen, punainen tai keltainen villalanka.\n\nRunsaimmin on näitä pakanuuden muistoja Wiron saarilla, joiden asukkaat\nmonessa muussakin suhteessa ovat pysyneet alkuperäisemmällä kannalla\nkuin manteren. Saarenmaalla kerrottiin Holzmayerille[58] olleen muinoin\njoka pitäjässä hiidenpaikkoja, hiiekoht, tasaisia, viherjöitä\nnurmikenttiä metsän keskellä. Semmoiset pyhät paikat olivat\ntavallisesti lähteen läheisyydessä ihanassa asemassa. Niissä ei saatu\nhakata, eikä polttaa, Hiie-puut olivat tavallisesti koivuja, kuusia\nsekä etenkin tammia. Yli muita pyhä oli yksi vanha puu keskellä lehtoa.\nSe oli useimmiten ontelo, niin että siihen sopi viskata uhriksi tuotua\nrahaa y.m. Sen oksille ripustettiin kirjavia nauhoja ja vaatteen\nkaistaleita.\n\nHiidenmaalla oli pääjumalalla Thorilla (Taaralla?) asuntonsa tiheässä\nmetsistössä, joka kutsuttiin hiideksi. Sinne oli Saarenmaaltakin tapana\nkerta vuodessa kokoontua yhteiseen jumalanpalvelukseen. Missä paikassa\nse oli, ei käy selville Holzmayerin muistiinpanosta. Wiedemannin\nmukaan[59] löytyi Hiidenmaalla useita hiisi-metsiä, joihin ei kukaan\nuskaltanut käsiksi käydä; maahan karisseetkin oksat jätettiin paikalle\nmätänemään, vaikka polttopuusta oli kova puute.\n\nAidattuja sanoo virolainen muinaistieteilijä Jung[60] olleen sekä\nniiden metsistöjen, joissa kokonaisten kyläkuntien väestö kävi\nuhraamassa ja jotka enimmäkseen sijaitsivat korkeilla paikoilla, että\nniiden vähäisten, lakeitten uhripaikkojen, joita oli jokaisen\nyksityisen talon kohdalla. Jälkimmäisissä oli aitauksen ylläpitäminen\nja korjaaminen talon isännän huolena, erittäin keväisin, ett'ei ihmisiä\neikä eläimiä sinne hairahtuisi menemään. Näihin n.k. uhritarhoihin,\nohvri-aiad, vietiin esikoiset kaikista luonnon antimista: uutisviljasta\nensimmäinen pivollinen, teuras-eläimestä ensimmäinen lihakimpale,\nliemestä tai oluesta ensimmäinen kauhallinen, ennen kuin itse saatiin\nmaistellakaan; samoin vaatteukseksi leikattavasta kankaasta kappale.\nJos tämä uhri jäi tekemättä ja sen johdosta joku onnettomuus oli\ntapahtunut, niin ei päästy vähemmällä kuin vuodattamalla kanan tai\nkukon verta paikalle. Mitään rojua ei ollut lupa heittää aitauksen\nsisäpuolelle. Esimerkkinä semmoisesta uhritarhasta hän mainitsee erään\nhiisi-nimisen Suuren Jaanin pitäjässä Wiljanninmaalla. Se oli ollut\nmuutaman askelen laajuinen maatilkku, jolla oli kasvanut paksuja puita.\n\nHelmen pitäjästä samasta maakunnasta on nykyisin saatu se tieto, että\nhiidet talojen läheisyydessä olivat havupuita, enimmäkseen yksi ainoa\npetäjä, jota vastoin muut kunnailla ja mäillä kohoavat hiidet kasvoivat\nlehtimetsää. Sitä tarkoittanee myös Meijamaan pitäjässä Läänenmaalla\nkirjaanpantu kansantarina, jonka mukaan Taara jumala olisi lepistöissä\nja koivistoissa asunut, Hiisi jumala taas enemmän havumetsistä pitänyt.\nSiellä on myös säilynyt maine korkeasta aitauksesta, jolla pyhä paikka\noli ympäröitty.[61]\n\nParissa yllämainituista kertomuksista on ollut puhe kivestä, jota\nkäytettiin alttarina pyhän lehdon keskellä tai pyhän puun juurella.\nYksinäisiä uhrikiviä mainitsee Kreutzwald[62] olleen jokaisessa\nkylässä, jokaisen talon luona, niitä nimitettiin Ukon kiviksi. Keväisin\noraitten noustua ja syksyisin elonkorjuun jälkeen oli kivelle uhri\ntuotava; myös teuraista piti sisukset viedä sinne. Samantapaisia ovat\nne, joita Weske luettelee aikakauskirjassa Oma Maa.[63] Wõrunmaalla\nRäpinan pitäjässä esim. on muutaman kylän aidan nurkassa suuri kivi,\njolle ohitsekävijät tuovat uhreja. Wiron Jaakobin pitäjässä Rägaveren\nvallassa on uudemmassa talon ha'assa kivi, jonka vieressä ennen suuri\npuu kasvoi. Kiven vieressä seisoi pönttö, joka sanottiin Törme vakaksi\nja johon uhreja pantiin. Wiljannin maalla on Paistun pitäjässä parin\ntalon luona kokonaisia kiviraunioita, joille kaikesta uutisesta ja\ntuoreesta viedään uhri ja sitten pidetään rukous. Erään Hurtin\nkokoelmissa löytyvän muistiinpanon mukaan[64] niitä nimitetään Tõnisen\nmäiksi tai Hiiden alttareiksi.\n\nVähemmän selvät, mutta kuitenkin tarpeeksi valaisevat ovat myös\nSuomesta saadut tiedot. Vanhin löytyy eräässä Gregorius IX:n bullassa\n31 päivältä Tammikuuta 1229, jossa hän sallii Tuomas piispan ottaa\nomakseen ne pakanalliset lehdot ja temppelit, _lucos et delubra_, jotka\nkääntyneet olivat hänelle lahjoittaneet. Jälkimmäinen sana on mahtanut\nsaada sijansa siinä tietämättömyydestä kaukaisen maan oloista. V. 1234\npiispa vuorostaan luovuttaa Wilhelm nimiselle kappalaiselleen\nmaapalstan Maskun pitäjässä, jota oli käytetty epäjumalan-palvelukseen.\nToisessa saman paavin bullassa vuodelta 1237 valitetaan, että\npakanalliset Hämäläiset ajelivat kristin-uskoon kääntyneitä\nkansalaisiansa pyhien puitten ympäri, siksi kun he vaipuivat\nkuolijaaksi. Nuot puut olivat arvattavasti osa uhrilehdosta, jossa\njumalanpalvelus pidettiin.\n\nV. 1656 kerrotaan Kuopion pitäjän lukkarin kaataneen Ristinkanta\nnimisillä paikoilla varjoisia puita, joiden alla oli toimitettu\nuhreja.[65] Samassa pitäjässä tuomittiin v. 1670 muudan mies hakkaamaan\nmaahan noin kahden sylen korkuisen ristin, jonka hän oli itselleen\npystyttänyt metsään, sekä hajoittamaan sen perustuksen.[66] 1600-luvun\nlopulla tiedetään Orihveden Ristikankaalla seisoneen ison petäjän,\njonka juurelle oli jokaisen ohikulkijan heitettävä vihanta oksa. Sen\nsekä ympärille kohouneen risuläjän poltti pitäjän kirkkoherra.[67]\nPiispankäräjissä Kerimäellä v. 1738 oli kysymys epäiltävien lehtojen ja\npuitten hävittämisestä. Kirkonkokouksessa Rantasalmella v. 1746\nvalittiin miehiä joka paikkakunnalta maksua vastaan hakkaamaan ja\npolttamaan kaikki talojen luona ja pelloilla kasvavat, epäluulon\nalaiset puut sekä hävittämään ne uhripaikat, joilla oli nimenä\nristinkanto. Mutta valituista osa ei tahtonut ottaa tätä tointa\nvastaan, vaikka papisto käytti nimismiestäkin heitä pakoittaakseen; osa\nei uskaltanut ryhtyä hävitystyöhön siinä pelossa, että karjalle tai\nmuulle taloudelle joku vahinko tapahtuisi. V. 1748 mainitaan Porvoon\nkonsistoorin kääntyneen maaherran puoleen pyynnöllä, että hän antaisi\nkruununpalvelijoille käskyn niiden uhripaikkojen, pyhien puitten ja\nlehtojen hakkauttamiseen, joita oli Karjalassa sekä Leppävirroilla\nSavossa.[68]\n\nLänsi-Suomessa oli viime vuosisadan alkupuolella nähtävinä entisiä\nuhrilehtoja ristinkantojen, pyhityspaikkojen sekä Hiidenkankaitten\nnimellä.[69] Kaksi peninkulmaa Turusta Raumalle menevän tien varrella\nNousiaisten Nummenkylän luona oli Hiidenkangas ja vähän matkaa siitä\ntoisella puolen tietä oli Härkälähde ja lehto, jossa kasvoi\nHiittenhaapoja.[70] Väliän suurella yhteisniityllä Liedossa on vielä\nmuutamia vanhoja lehtoja, joista varkaatkaan eivät uskalla puuta\nhakata.[71] Kokemäellä löytyy kaksi Hiisi nimistä hakaa. Siellä on myös\nsäilynyt tarina laivureista, jotka olivat eksyneet merellä ja joutuneet\npitkän, sokean ukon nuotiolle. Hän oli heiltä tiedustellut, mistä\nolivat kotoisin. He olivat vastanneet: Suomesta. Hiisi, joka aikoinaan\noli asunut Kokemäellä, oli silloin kysynyt:\n\n    Vieläkö Purjalan haavisto versoo,\n    Vieläkö Pyhänkorvan kuuset kasvavat?[72]\n\nEntisiä uhrilehtoja ovat epäilemättä ne kuusikot, joihin\nkreikan-uskoiset Karjalaiset hautaavat kuolleitansa ja joita he pitävät\nniin pyhänä, ett'eivät salli niissä puutakaan hakattavan. Laatokan\nMantsinsaarella Työmpäisien kylässä on pieni kuusikko, jossa on\nhautausmaa ja rukoushuone. Siinä pidetään vielä meidän päivinämme\nsuuret, vuotuiset härkäuhrit. Samanlainen tapa on ennen ollut\nSuistamolla; uhripaikkana oli pitäjän kuusikkoa eli kalmistoa läheinen\nkohta.[73]\n\nNiilläkin seuduin, jotka vanha karjalainen väestö on jättänyt Ruotsin\nvallan aikana Wenäjän puolelle siirtyessään, ovat heidän hautausmaansa\nviime aikoihin asti säilyneet. Sodanlahdella, huomauttaa K.\nKillinen,[74] ovat paraita uhripaikkoja Wenäjän kuusikko ja\nLeppäkuusikko. Edellisen keskellä on suuri kuusi, jonka juurelle\nvietiin villoja Jyrinpäivänä. Jälkimmäisessä toimitettiin oikea\njuhlavalaistus niillä kynttilöillä, joita oli käytetty karjan\nkiertämiseen Toukokuun 5 päivänä. Uukuniemellä on Kummun kylän keskellä\nmäkikumpura, nimeltä Säässynänmäki, siinä on ollut \"venäläinen\"\nsäässynä eli rukoushuone ja kalmisto. Mäellä kasvoi parikymmentä vuotta\nsitten vanha kuusi, jota koko ympäristö palveli. Sen juurelle vietiin\nesikoiset lehmän maidosta, kanan munista, maan hedelmästä y.m. Toinen\nmainio uhripaikka on Kirkkokalliolla Papinniemessä. Siinä on suuria\n1/2-1 kyynärän korkuisia kiviä, luultavasti hautamerkkein jäännöksiä,\nja niiden keskellä iso Alttaripetäjä. Näitä vanhoja kalmistoja, joita\non melkein joka kylässä, ei uskalleta pelloksi kyntää. Jos semmoinen on\nsaarella, niin kalastajan täytyy varoa, ett'ei soutaessaan tule\nkiertäneeksi saarta.\n\nMieluisia uhripaikkoja näkyvät Suomessa olleen vuoret. Pohjois-Hämeessä\noli entiseen aikaan tapana viettää Ukonjuhlaa pyhitetyllä harjulla,\njota sanottiin Ukonvuoreksi; sinne asetettiin Ukon vakka. Rautalammilla\nmainitsee Salmelainen[75] erittäin Arpaharjun, Wiitasaaren Kiimingin\nkylässä Tuohisvuoren, joille esikoinen vuoden tulosta kannettiin\ntuohesta tehdyissä vakkasissa, ennen kuin ihmiset saivat siitä maistaa.\nSimsiönvuorella Lapualla kuuluu viime vuosisadalla[76] olleen suuria\nkiviraunioita, joista on löydetty nelisnurkkaisia hopearahoja. Entisinä\nuhripaikkoina mainitaan myös Hiidenmäki Pyhäjärvellä ja Pudasjärvellä\nPyhitysvuori.\n\nPaikoittain tiedetään olleen tai näytetään vielä alttarikiviä.\nSemmoisesta kertoo Ganander,[77] se oli Kipumäellä Kemijoen varrella\nKemin pitäjässä, mäen laen keskellä litteä, ontelo, pöydänmuotoinen\nkivi, jonka ympärillä seisoi piirissä useampia muitakin kivialttareita.\nGanander arvelee sen olevan vanhan uhripaikan ja sanoo, ett'ei hänen\naikanansa kansa sinne uskaltanut mennä; sillä sieltä ei muka kukaan\npalannut eheänä. Hämeessä aikoinaan hyvin tunnetut olivat Eräpyhä\nEräjärvellä ja sen vastapäätä Kuhmalahdella Rutasalo, joissa\nvuorotellen oli uhrattu.[78] Edellinen on järveen ulospistävällä\nniemekkeellä. Vuoren kukkulalla on iso kiviraunio ja sen ympärillä\ntoistakymmentä kiveä, jotka ovat alta litteitä, päältä pyöreitä, kukin\nnoin 10 askelta rauniosta. Jälkimmäisessä paikassa on 2 1/2 kyynärää\nleveä ja 2 kyynärää pitkä alttarikivi. Sen luona on puoliympyrässä\njoukko laakoja kiviä, luultavasti istuinsijoja. Paikalle pääsee\nrappusia myöten, jotka luonto on muodostanut rannalta kohoavaan,\njyrkkään kallioseinään.\n\nRunsaimmat ovat Suomessakin tiedot yksityisistä puista ja kivistä.\nSatakunnassa mainitsee Skogman[79] Wesilahdella Säijänselällä kannon,\njota ei uskallettu koskea, koska muuten jäsen olisi ruvennut\nmätänemään. Samanlainen oli Kunnianmänty Lempäälässä. Reinholmin\nmukaan[80] siitä ei tohdittu pienintäkään lastua hakata, ei\nhavuneulaakaan ottaa. Niillä tienoin oli vielä joku aika takaperin\nhyvin tavallista, että morsiamen tullessa sulhasen kotiin ripustettiin\nrihmoja, nauhoja ja kankaita lähellä porttia oleviin puihin, erittäin\njos oli joku vanha uhripuu.\n\nSavossa Ristiinan pitäjässä oli Mettelinpellolla tavattoman suuri\nkataja. Se oli 13 kyynärää korkea ja latvasta 50 kyynärää\nympärimitaten. Likinnä maata, jossa sen ympärys oli 5 1/2 kyynärää, se\njakautui kahteen runkoon, jotka taas haarautuivat useampaan,\nmiehenpaksuiseen oksaan. Sen luona oli muinoin vietetty Juhannusta\ntaikauskoisilla menoilla. Myöhempinä aikoina sitä emännät pitivät\nuhripuunaan. J. Paasonen sanoo sen ukkos-ilmalla kaatuneen v. 1874.\nHirvensalmella oli v. 1878 vielä pystyssä Hiisikoivu Kiikun kylässä ja\nMuhan kylässä lehmus, jonka runko oli ajettu täyteen nauloja ja jonka\njuurella oli ollut tapana uhrata kaikenlaisia ruokia karhin päällä.\nRipatin kylässä on entisen torpan paikalla uhrikivi, jonka vieressä\nhonka, uhripuu, on seisonut.[81] Samanlainen on A. Ramstedtin\nmukaan[82] Pihlaskivi Makkolan kylässä Kerimäellä. Sen läheisyydessä\noli palveluspihlaja, jolle kevät- ja syyskylvöä aloitettaessa piti\nviedä osa kaikesta talon ruuasta. Rantasalmella Joutsenmäen Koikkalan\npellolla kasvoi vanha vaahtera, joka oli 150 vuotta sitten istutettu\nja näkyi peninkulman päähän Haukivedellä. Sitä oli kaikissa\ntilaisuuksissa, erittäin Kekrin ja Pyhäinmiesten päivän aattoina\nkestitetty sekä ruualla että juomalla. Myöskin muina aikoina oli sitä\nmuistettu, kun taloa joku vastoinkäyminen oli kohdannut.\n\nKajaanin maaseurakunnassa, mainitsee O. Lönnbohm,[83] Wuottolahden\nHalolassa oli iso kaksihaarainen petäjä, jota vielä puoli vuosisataa\nsitten hyvin ahkerasti palveltiin. Jos lammas tai vasikka kuoli,\nvietiin se taikka osa siitä petäjään riippumaan. Aina kun joku elukka\nsairastui, piti siihen hankkia uutta riippumista. Ennestään\nripustettuja esineitä ei otettu pois, vaan saivat ne itsekseen tippua\nmaahan. Puusta, joka seisoi eri kentällä halkopinojen luona, oli toista\nsyltä korkea kanto jäljellä.\n\nJänisjärven länsirannalla näki Killinen[84] Kontio-Leppälahden kylän\npohjoispäässä Immosen pellon pientarella uhrikiven, jota viime aikoihin\nasti on lyylitelty. Joka kerta kun kylvämään mentiin, piti Immosen\nisolle kivelle viedä jyviä uhriksi. Naiset kantoivat sille maitoa,\nlehmänkarvoja, villoja ynnä muita karjantuotteita antimeksi. Kaikissa\npoikkipuolisissa asioissa tuotiin kiven viereen lepänvarpuja, joissa\noli seitsemän kolmen tuuman pituista lepänvarpua punaisella langalla\nyhteen sidottu. Toivasen Kirsti oli ollut pitkät ajat kiven\npapittarena; hänen kauttaan uhrit siihen laskettiin ja hän kertoi\nuhraajille haltijan antamat vastaukset. Vahvajärven itärannalla\nTikanmäessä oli ollut samanlainen uhrikivi. Mutta kun sen naispappi,\nvanha ämmä kuoli, halkesi kivi useampaan kappaleesen. Leppälahden\npitäjässä oli vielä kolmas kivi Lähteenselän kylässä Kuivalan eli\nHäiskynmäen pellolla. Se oli ollut entisten kreikan-uskoisten\nKarjalaisten uhripaikka, vaan ei enää kelvannut kylän nykyisille\nasukkaille.\n\nSama merkitys, mikä näillä talon läheisillä pitämyspuilla ja\nuhrikivillä on maanviljelykseen ja karjanhoitoon nähden, on toisilla,\netäisemmillä metsästykseen ja kalastukseen katsoen. Kangasniemellä\nKarhunpääsaaressa osoitettiin J. Paasosen[85] kuiva honka, jonka\nkylkeen miehen korkeudelle maasta oli lyöty kaksi puolen kyynärän\npituista naulaa. Toisessa riippui karhun pääkallo, toisessa leukaluu.\nPuun juurella oli iso laaka kivi ynnä monta pienempää ympyrässä.\nHirvensalmella on Kieluvanlammessa pieni saari, jossa muutaman petäjän\nja koivun joukossa oli 4-5 sylen pituinen, kuivunut honka. Pitkin puun\nvartta oli kuusi kirveellä tehtyä pykälää ja yhdessä niistä karhun\nhammas. Likellä puuta oli syltä pitkä vaaja. Tätä oli käytetty\nkarhunkalloa puuhun kiinnitettäessä siten, että vaajan toiseen päähän\noli pistetty kallo, toinen sitä vastoin hongan kylkeen tehtyyn\npykälään. Maata pöyhötellessä puun juurelta tuli näkyviin karhun\nleukoja ja hampaita, jotka aikoinaan olivat alas karisseet. Tämmöisiin\npuihin olivat entiset asukkaat myös naulanneet mateen, jos se sattui\nnuotan periin. Joutsan pitäjässä seisoi Hujasenrannalla haapa, jonka\njuurelle he olivat kantaneet kalan suomukset ja sisukset Siihen olivat\nniinikään karhun suolet ripustaneet.\n\nKolmas laji pyhityspuita on läheisessä yhteydessä hautausmaitten ja\nvainajain palveluksen kanssa. Paitsi niitä, jotka entisen kalmiston\npaikalla kasvavat ja ovat viimeinen jäännös muinaista uhrimetsää, on\nKarjalassa n.k. ristikkoja, joita tehdään tien viereen vainajia hautaan\nvietäessä ja joiden tarkoituksena on estää heitä kotona käymästä.\nRuskealassa, huomauttaa Killinen,[86] on useassa kylässä yhteinen\npetäjä, johon jokaiselle kyläkunnan kuolleelle tehdään risti. Niin on\nesim. Särkisyrjän kyläntien varrella Ristihongan petäjä täynnä ristiä.\nLeppälahdella pannaan kuolleen saatossa joku pieni uhri petäjän\njuurelle ja sen oksiin sidotaan monenvärisiä vaatesarkoja, samoin kuin\nuhripuihin ja hautamerkkeihin kirkkomailla.\n\nMuolaassa ja Uudellakirkolla näki Reinholm[87] monessa paikoin puita,\njoihin oli leikattu ristinmerkkejä tai ripustettu kaikenvärisiä, m.m.\nkiiltokullasta tehtyjä ristiä sekä vaatteenkaistaleita, nyöriä ja\nnauhoja.\n\nAntrean pitäjässä, kertoo A. Rahkonen,[88] sanotaan ristipetäjäksi\nkylän luona olevaa suurta honkaa; joka kerta kun kuollutta kuljetetaan\nohitse, naulataan siihen pieni, maalattu tai maalaamaton taulu, johon\non piirretty kuolleen nimimerkki ja vuosiluku tai kumminkin risti. Itse\npuuta karsitaan ja siihen piirrustetaan kaikenlaisia merkkejä.\n\nWiipurin ja Haminan välillä tapasi eräs matkustaja v. 1856 maantiellä\nruumissaaton, joka pysähtyi ison koivun juurelle hautajaisviinoja\njuomaan. Joku saattojoukosta otti povestaan pienen, nelisnurkkaisen\nlaudan palasen, yhden naulan ja vasaran ja alkoi naulata sitä puuhun.\nSen tehtyään hän vielä puukollansa leikkasi ristinmerkin koivun\nkylkeen. Lautaseen oli veistettynä vainajan nimi, kuolinvuosi\nja -päivä. Puuta nimitettiin Ristikoivuksi.[89]\n\nMyöskin uhrikiviä näkyy olleen hautausmaitten läheisyydessä. Ilomantsin\nkirkonkylässä särjettiin v. 1842 pappilan vieressä oleva iso kivi,\njonka luona oli uhrattu kopekoita ja tinaliuskoja vainajille. Sitä oli\nsanottu Iljankiveksi, Iljalle pyhitetyn venäläisen kirkon mukaan.[90]\n\nViimeksi mainittakoon Savolaisten karsikot, joissa kaikki kehitysasteet\npyhän puiston, yksityisen uhripuun ja erikoishenkilölle laitetun\nmuistomerkin välillä ovat edustettuina. Ne valaisevat erittäin sitä\naikaa, jolloin Suomen erämaat joutuivat vakinaisen viljelyksen\nalaisiksi.\n\nKun jostakusta suku- tai perhekunnasta, selittää Hornborg,[91] yksi tai\nuseampi jäsen oli lähtenyt vastaratkolle (= uusille asuinsijoille),\nniin uudis-asukkaan ensimmäisiä toimia oli valita talolle karsikon\npaikka s.o. jättää kaatamatta joku puistikko sopivassa paikassa\nasumuksen läheisyydessä. Tässä karsikoksi määrätyssä puistikossa\nkarsittiin, kun joku henki talossa kuoli, hänelle puu ja sitä tehden\njokaiselle sen talon vainajalle, olipa se sitten aika-ihminen tai\nlapsi, perheenjäsen tai palvelija. Siitä aikain kuin ensimmäinen\nkarsittu puu oli ilmestynyt puistikkoon, aljettiin siinä uhrata\nvainajille. Nämät uhrit, joita ei toimitettu erittäin itsekullekin,\nvaan kaikille vainajille yhteisesti, olivat monenlaisia. Kun talossa\nteurastettiin eläin, vietiin siitä laitetusta ruuasta ensimmäinen\nkupponen karsikkoon. Kun keväällä saatiin ensimmäiset kalat, niin oli\nvainajain osa otettava keitosta, ennen kuin kukaan ihminen oli sitä\nmaistanut. Syksyllä kun uudisviljaa leikattiin, tuotiin tuokkonen joka\nlajia uhripaikalle, samoin kannikka uudisleipää. Jos joskus satuttiin\nsaamaan rahaa tavallista enemmän, niin vietiin niistä, ennenkuin niitä\nmihinkään muuhun käytettiin, joku pieni raha karsikkoon.\n\nVarhaisin muutos karsikoissa tapahtui luultavasti silloin, kun ei\npalvelus- eikä työväkeä enää pidetty perheesen kuuluvina, eikä siis\nniille tarvinnut mitään karsikkoa tehdä. Niiden ei katsottu voivan\nvainajina mitenkään elossa olevia talon asukkaita vahingoittaa. Toinen\nmuutos tässä palvelustavassa tuli vähitellen käytäntöön siten, ett'ei\nlapsille eri puuta karsittu, eikä aikaihmisillekään muille kuin talon\nvanhuksille, isännälle ja emännälle, tavallisesti myös vanhimmalle\npojalle. Aikain kuluessa uhripuisto supistui yhdeksi ainoaksi puuksi,\njoka sai pitää nimen \"karsikko\". Sopivassa paikassa talon\nläheisyydessä, tavallisesti tien varrella tai järven rannalla,\nvalittiin tanakka petäjä -- lehtipuita ei koskaan käytetty -- ja\nkarsittiin kuivat oksat tyvestä, mutta tuoreet jätettiin. Kun sitten\ntalossa kuoli sellainen arvokas henki, jolle pidettiin uhraamista\ntarpeellisena, hakattiin tästä puusta alimmainen tuore oksa ja\naljettiin puun juurella uhrata. Samoin jokaisen arvokkaamman\nperheenjäsenen kuoltua hakattiin yksi oksa karsikkopuusta, joten siitä\ntuli vainajain yhteinen karsikko.\n\nViitasaaren Soskonniemessä, kertoo Salmelainen,[92] oli ollut vanha\nkuusi, niin vankka, että kaksi miestä tarvittiin, jos tahtoi saada\nsylillä ympärimitatuksi. Tarina tiesi, että se oli tullut istutetuksi\ntaloa perustaessa; aina kun jonkun siinä suvussa piti kuolla, karisi\nmaahan yksi oksa, ja kun suvun viimeinen akka kuoli, kaatui kuusi itse.\n\nKun tätä nykyä tehdään karsikko, jatkaa Hornborg, karsitaan puu jonkun\nmatkaa tyvestä ja otetaan jostakusta kohden puun kyljestä kuori --\nvälistä veistetään kylki aivan tasaiseksi -- ja leikataan siihen\nvainajan tai vainajain nimimerkki, syntymä- ja kuolinvuosi, joskus\npäiväkin. Mutta ei läheskään kaikkia karsikoita tehdä kasvavasta\npuusta. Myös lautapalasta, johon on leikattu mainitut merkit ja joka on\nnaulattu jonkun kylmän huoneen seinään, kutsutaan karsikoksi. Samoin\nhakataan isoon kiveen, joka sattuu lähellä pihaa olemaan, taikka\nkiviliuskaan, joka asetetaan jonkun huoneen seinämälle, vainajan\nnimimerkki, syntymä- ja kuolinvuosi, ja näitä nimitetään karsikoiksi.\n\nVainajain palvelukseen kuuluu vielä se karsikko, jonka hautaanviejät\ntekevät matkalla tien viereen. He karsivat puun, leikkaavat siihen\ntavanmukaiset merkit ja ottavat ryypyn vainajan muistoksi. Tälläiseen\nkarsikkopuuhun jätetään yksi oksa \"käsivarsi\" toijottamaan,\ntavallisesti kirkolle päin. Venematkalla tehdään karsikko johonkuhun\nniemeen, Reinholmin mukaan,[93] silloin kun vaihdetaan soutajia. Jos\nsiinä paikassa ei ole havupuuta, vaan ainoasti koivua, niin veistetään\nlautanen, joka naulataan puuhun. Joskus tehdään karsikko kallioon.\nRistiinan pitäjässä Louhiveden rannalla mainitsee J. Paasonen[94]\njyrkän vuoren, jota kutsutaan Kirjakallioksi. Sen viisi syltä korkeassa\nja kaksi syltä leveässä seinämässä on vainajain nimimerkkiä, joita\nheidän saattajansa ovat siihen hakanneet. Muutamien alla on myös\nkuolinvuosi ja risti.\n\nToinen laji karsikoita ovat n.k. muistokarsikot, jotka tehdään jonkun\nerinomaisen onnettomuuden tai muun tapauksen muistoksi. Ne tehdään\nsiten, että karsitaan puu ja siihen leikataan vuosiluku, taikka\npystytetään samanlaisella merkillä varastettu kivi paikalle. Nurmeksen\nja Sotkamon väliä matkustaissaan v. 1892 näki Waronen[95] tien vieressä\nmäellä hongan, johon oli kirveellä veistetty kuoren läpi ihmisen kuva\nja sen alle merkkejä, luultavasti vuosiluku. Kyytimieheltä hän kuuli,\nettä lähellä sitä paikkaa toisella puolen tietä oli mielipuoli vaimo\njoitakuita vuosia sitten hirttäytynyt. Suomussalmella, sanoo\nLönnbohm[96] tehdyn karsikoita hyvin onnistuneen kalansaaliin johdosta,\nsellainen oli lukkarinkin rannassa. Kijannan koskien sivuilla ja\nalapuolella oli niitä useita, varsinkin isohintaisten helmiraakkuin ja\nsimpsukkain löytöpaikoilla.\n\nKun joku ensi kerran taloon tuli vieraaksi, kerrotaan nimettömässä\nsanomalehti-kirjoituksessa vuodelta 1842,[97] niin piti hänelle tehdä\nkarsikko. Sitä varten valittiin joku havupuu ja karsittiin, niin että\nainoasti latva, muutamin paikoin myöskin tyvipää, jäi oksikkaaksi.\nKeskelle puuta jätettiin kuitenkin kaksi oksaa, jos karsikko oli\nnainutta henkilöä, yksi, jos naimatonta varten. Tulijalle tehdyssä\nkarsikossa, lisää Laitinen,[98] oksa joskus osoitti sitä suuntaa, mistä\nvieras oli tullut.\n\nSama temppu oli edessä, kun joku kaukaisemmalla matkalla saapui\ntuntemattomain seutuin rajalle. Kun tultiin liki kaupunkia, kertoo\nReinholm,[99] viimeisen metsän kohdalle, pysähtyi koko seurue ja sen,\njoka ensi kerran matkusti, piti tehdä itselleen karsikko. Hän karsi\npuun latvaan asti; joka oli naimaton, jätti latvan, joka oli nainut,\nleikkasi ylhäältä niin, että jäi kaksi latvaa, leskimies ei latvaakaan\nsäästänyt. Karsitut oksat läjättiin riviin kahden puolen puun juurelle\nvievää tietä. Näitä puita nimitettiin myös viinapuiksi, sillä karsikon\ntekijän piti tarjota ryypyt, jotka juotiin karsittuin oksain päällä.\nSemmoisia tehtiin myös koulupojille lähellä koulukaupunkia.\nArvattavasti renki toimitti hakkuutyön, mutta pojan tuli kustantaa\njuomiset.\n\nPari peninkulmaa Haminan kaupungista ylämaahan päin oli tien\nvieressä karsittuja havupuita. Keskimmäiset oksat olivat karsitut\nkeski-ikäisille, alimmaiset vanhuksille. Kun puu seisoi sopivassa\npaikassa, niin se tuli karsituksi monelle eri-ikäiselle. Lähinnä\nkaupunkia oli semmoinen petäjä Husulan kylässä Welikalahden hautausmaan\ntakana. Näiden karsikkojen tekijät olivat luultavasti enimmäksensä\nSavolaisia, mutta mahdotonta ei ole, että joku osa oli heidän\nhämäläisten naapureinsa tekemiä.\n\nAinakin oli Hollolan ja Nastolan pitäjäläisten tapana tehdä karsikkoja\nniille, jotka ensi kerran näkivät kaupungin. Iitin pitäjästä on\nlisätieto, joka asettaa tämän tavan läheiseen yhteyteen\nvainajainpalveluksen kanssa. Karsikkoa kaupunkimatkalla ei tehty\nainoastaan ensikertalaiselle; myös vanhukselle, jonka luultiin olevan\nviimeistä kertaa sillä matkalla, oli puu karsittava.\n\nYleinen koko Suomessa on ensikertalaisen härkämiehen eli mullipojan ja\nhänen kustannettavansa härkäkannun, myös mullikannun, nimitys.\nLänsi-Suomessa ja Uudellamaalla tapahtuu juominen jonkun matkan\nvarrella olevan kiven luona. Mouhijärvellä Hyynilän kankaalla, sanoo\nSkogman,[100] on iso Mullikivi, jonka kohdalla ensi kerran\nkaupunkiretkelle menijän tuli kestitä tovereitaan. Orihpään kankaalla\nTurun tien vieressä on Teininkivi, jonka päälle ensikertalaisen lakki\nheitettiin. Samanlainen on Mätäkivi Tuusulan pitäjässä lähellä\nHelsinkiä.[101]\n\nYllä esiintuodun perusteella voimme pitää todistettuna, että\nSuomalaisten ja Wirolaisten jumalanpalvelus, samoin kuin Wolgan ja\nPermin kansojen ja osaksi, missä mahdollista Lappalaistenkin, alkuaan\ntapahtui pyhissä metsistöissä, vaikka niiden sijaan sitten,\narvattavasti vainon tähden, tulivat yksityiset pyhät puut. Mieluimmin\nvalittiin pyhän paikan asemaksi Wirossa ja Suomessa joku vuori tai\nmäki, itäisille sukulaisillemme ei se luonnollisista syistä usein ollut\nmahdollista, mutta näkyy heilläkin olleen siihen joku taipumus. Heillä\non lähteen läheisyys, josta uhrikeittoon tarpeellinen vesi on\nnoudettava, vielä tärkeämpänä ehtona; semmoisesta ei meillä enää,\nyleisten uhrien vähiin jälkiin hävittyä, ole voitu saada tarkalleen\nselkoa. Joskus on kuitenkin Wirossa maine siitä. Uhrilehtoon kuuluu\nmyös mainittu Härkälähde Nousiaisissa. Eikä ole syytä epäillä, ett'ei\nsamoin ole ollut laita suuren osan niitä uhrilähteitä, joista on\nsäilynyt muistoja kaikkialla maassamme.[102]\n\nSuomesta on usein se tieto, että pyhät puut olivat tyvipuolelta\nkarsitut; se mainitaan myös Wirolaisista ja Lappalaisista ja ainakin\nyksi kerta Wotjakeista. Muut tutkijat eivät ole kenties siihen\nkääntäneet huomiotansa, niin että se voi olla yleisempääkin. Uhrilehdon\nkuvassa, jonka Heikel on tuonut Tsheremissein maalta, näkyvät myös\ntyvet altapäin olevan aivan oksattomat.\n\nPermin ja Wolgan kansat ripustivat uhrielukkain nahat pyhiin puihin.\nHeikelin tuoma kuva näyttää, että myös kallot jätettiin nahkojen\nsisään. Tämä muistuttaa hyvin läheisesti meillä karhunpeijaisissa\nkäytetystä tavasta; karhunkallo näet naulattiin karsittuun petäjään\nlähellä taloa[103] tai kuljetettiin erityiselle saarelle, jossa se\nkiinnitettiin honkaan. Nahka arvattavasti oli liian kallis noin\ntuhlattavaksi. Vielä olemme nähneet karhun, niinkuin myös muiden\neläinten sisälmyksiä puuhun ripustetun. Siinä jo lienee kyllin\ntodistusta, että meilläkin uhrielukkain jäännöksiä on säilytetty\npyhissä puistoissa.\n\nPermin ja Wolgan kansat varustivat uhrilehtonsa puisella aitauksella.\nLappalaisilla se luonnollisesti oli enimmiten kivinen, toisinaan\nkuitenkin hirsisalvos päällään. Wirossa ovat niinikään puiset tarhat\ntäydesti todistetut. Suomessa ei ole säilynyt mitään jälkeä\nsemmoisista, muuta kuin mahdollisesti nimitys Hiidenhaka Kokemäellä.\nMutta Inkerinmaalta on Porkka[104] tuonut tiedon aidatusta paikasta,\njossa Ukkoa on palveltu ja Ukko-olutta juotu. Nytkin vielä Ukko-virsi\nlauletaan samoilla paikoin olevan tuvan luona; joka runon laulaa, saa\nensimmäiseksi olutta maistaa. Tuskin siis lienee epäilemistä, että se\ntapa meilläkin on ollut voimassa, vaikka täällä kristin-uskon vaikutus\naikaisemmin hävitti vanhat muistot.\n\nAitauksen tarkoituksena oli estää, ett'eivät pedot eivätkä pahantekijät\npäässeet uhreihin koskemaan. Siitä syystä oli Lappalaisten uhrilavakin\nniin korkeaksi rakennettu. Tämä, samoin kuin Permin ja Wolgan kansojen\nuhripöydät, oli puusta. Luultavasti oli niin laita Suomalaisillakin,\nvaikk'ei ole sitä todistamassa kuin yksi tieto, nähtävästi katoliselta\najalta. Muutamat ruotsalaiset rauhanvälittäjät, palatessaan Wenäjältä\netelä-Savon kautta v. 1616,[105] näkivät siellä monessa paikoin\npystytetyn korkeita riukuja, joiden yläpäähän oli kiinnitetty soikean\nrenkaan kehystämä risti ja alapäähän ikäänkuin alttari kirveellä\nveistetty; niiden luona oli pyhäpäivin tapa teurastaa vuohi, vasikka ja\nlammas, sekoittaa veret ja valaa riuvun alttarintapaiselle jalustalle.\nSekä Wirossa että Suomessa tapaamme myös kivialttareita. Yhtä semmoista\nTumulan hovin läheisyydessä Pöiden pitäjässä Saarenmaalla vertaa\nHolzmayer[106] niihin, joita on tavattu Ruotsissa. Sen ylipinta oli\ntäynnä pieniä kuoppia, luultavasti uhriveren kokoilemista varten.\n\nPermin ja Wolgan kansoilla oli erinäiset, talon ja kylän uhripaikat,\nerinäiset yleisemmät, niin myös Lappalaisilla ja Wirolaisilla.\nHämärämmät, milt'ei puuttuvaiset ovat Suomalaisista saadut tiedot.\nTuskin kuitenkaan lienee tässä kohden mitään epäilystä.\n\nPermin ja Wolgan kansat tekivät vielä eroituksen hyville ja pahoille\njumalille pyhitettyjen uhripaikkojen välillä. Se tapa, niinkuin olemme\nnähneet, ei kuitenkaan heillä ole varsin vanha, yhtä vähän kuin\nLappalaisilla _Rota eli Rutu_ (vrt. Skandinavilaista drott) nimisen\npahan hengen palvelus, joka Kildalin mukaan[107] tavallisesti\ntoimitettiin eri paikassa. Vasta myöhemmällä ajalla on myös suomalainen\nsana hiisi, joka Wirossa tähän päivään asti on säilyttänyt alkuperäisen\nmerkityksensä metsistö ja jonka Agricola sanoo tarkoittaneen metsän\nhaltijaa, siirtynyt pahan paikan ja pahan hengen nimitykseksi.\n\nViimeksi on huomattava se läheinen yhteys, joka on suomalaisten\nuhripuistojen ja kalmistojen välillä. Wirolaisetkin vielä sata vuotta\nsitten salaa kuljettivat kuolleensa metsistöihin,[108] arvattavasti\nniihin hiisi nimisiin, joissa tiedetään kasvaneen yksin-omaan\nhavupuita. Norjan Lappalaisten oli muinoin tapana pyhiin paikkoihinsa\nhaudata niitä, jotka eläessään olivat olleet taitavia jousimiehiä.[109]\nKeremet sanan kiintyminen hautausmaihin Mordvalaisilla ja\nhavupuu-ryhmiin[110] Tsheremisseillä sekä se seikka, että Wotjakeilla\non pakanalliset kalmistonsa kuusikoissa, joissa myös uhrit vainajille\ntoimitetaan,[111] viittaavat samaan suuntaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTäten olemme siis kaikissa tähän asti tarkastetuissa Suomen suvun\nkansoissa tavanneet pääasiallisesti saman uhrilehtoin muodon, josta\nnäkyy, että se on jo ikivanhoina aikoina muodostunut. Mainitsematta\novat vaan jääneet Ugrilais-kansat ja syy siihen on se, että heidän\npyhät paikkansa eivät samaan ryhmään kuulu.\n\nWogulein sanoo Pallas[112] viettäneen uhrijuhlansa luolissa, jyrkkien\nkallioin päällä ja pitkien kuusien juurella. Siellä seisoivat heidän\nepäjumalan-kuvansa. Semmoinen luola esim. vielä näkyi Lobvan lähellä\nShaitanka-puron rannalla. Pari ostjakkilais-jnmalaa taas, joista hän\nkertoo, seisoi metsäisessä laaksossa, kumpikin valitun puun juurella.\nNämät puut olivat tyvipuolelta peitetyt veralla sekä muilla kankailla\nja ylempää päällystetyt valkoisella rautapellillä; latvasta riippui\npikkuinen tiuku, jota tuuli pani liikkeelle ja helisteli. Läheisissä\npuissa nähtiin lukemattomia taljoja uhratuista poroista ja kaikenlaisia\nturkiksia. Maassa kuvien ympärillä oli kattiloita, maljoja, lusikoita\ny.m. Miehet yksinään saivat säännöllisesti käydä täällä uhraamassa\nmiesjumalalle, naiset vaan joskus, noita-akka etupäässä, toivat\nantimiansa naisen tapaan puetulle jumalankuvalle. Paikka, missä joku\nepäjumala seisoi, oli pyhä, sen rajat olivat tarkasti määrätyt jokien,\npurojen ja muiden luonnonmuodustumien mukaan. Siellä ei uskallettu\nheinää niittää, ei puita hakata, ei metsästää, ei kalastaa, ei edes\njoesta vettä juoda, ett'eivät jumalat suuttuisi. Sivumatkustaessa ei\nsaatu venettä rantaan laskea, eikä edes airolla maata koskettaa.\nMatkoillansa oli Ostjakeilla siksi vettä mukana, ja jos se loppui,\nolivat mieluummin janossa, kuin että olisivat ottaneet pyhästä\npaikasta.\n\nCastrén[113] kerran metsiä myöten kulkiessaan itse sattui näkemään koko\nostjakkilaisen jumalaperheen. Ne seisoivat tuuheitten Saksan-kuusien\njuurella. Puissa riippui paljon poronnahkoja ja sarvia. Paikkana, joka\nuhrimetsäksi kelpaa, hän vielä mainitsee semmoisen, jossa yksi setripuu\nkasvaa kuusikon keskellä.\n\nSommierin[114] kuvaamassa uhrilehdossa seisoi vanha setripuu, jonka\njuurella oli suuri joukko puisia jumalankuvia. Sen sekä läheisten\nkoivujen oksilla riippui vaatteen kaistaleita, punaisia nauhoja,\nnoitarumpuja, poronkalloja y.m. Myös nähtiin niissä kokonaisia\nporonnahkoja sarvineen sorkkineen, joista yksi oli aivan verekseltään\nripustettu; vähän matkan päässä huomattiin tulensijan jälkiä. Puitten\nympäriltä oli pensasta raivattu, maata peitti monivärinen, kukkiva\nruoho. Yleensä pitivät Ostjakit huolta siitä, että heidän pyhät\npaikkansa, samoin kuin hautausmaansa, tulivat kauniille ja korkealle\npaikalle, jossa puut olivat ylenmäärin isot ja kasvullisuus tavallista\nrehevämpi.\n\nMe näemme siis Ugrilaisillakin pyhän lehdon, jossa ei mitään saa koskea\nja johon eläinten nahkoja ynnä muita uhriantimia ripustetaan.[115]\nMutta läntisiin sukulaiskansoihin verraten on se tärkeä eroitus\nhuomattava, että pyhä paikka ei ole aituuksella eroitettu muusta\nmetsästä. Tässä suhteessa Ostjakit ja Wogulit ovat samalla\nluontoperäisellä kannalla kuin kaikki muut Siperian kansat. Uhritarha\nsitä vastoin on Euroopassa hyvin yleinen kehitysmuoto, sitä tavataan\npaitsi suomalaisilla, myös liettualais-slaavilaisilla ja\ngermanilaisilla kansoilla. Mahdollisesti on joku näistä kansoista,\njoilta Suomalaiset niin paljon muuta sivistystä ovat saaneet, siinäkin\nsuhteessa ollut meidän sukumme opettaja. Se tapahtui, niinkuin tavan\nyleisyydestä näkyy, sitten jo noina kaukaisina aikoina ennen\nkansainvaellusta, jolloin Suomen suvulla oli koko pohjoinen Wenäjä\nyhtenäisenä asumus-alana.\n\nSen sijaan on Ugrilaisten pyhissä lehdoissa jotain muuta huomattavaa.\nVoguleilla, kertoo Gondatti,[116] on määrättyjä pyhiä paikkoja, joissa\nheidän yhteiset epäjumalan-kuvansa seisovat. Niillä on vakinaiset\nkantomiehet, jotka avoveden aikana soutelevat Obia ja sen lisäjokia\npitkin keräämässä vapaehtoisia lahjoja. Ennen vanhaan säilytettiin\nkaikki kerääntyneet varat erityisissä aittarakennuksissa. Näillä\nuhriaitoilla oli suuri merkitys kansan taloudessa; vaikka osa, niinkuin\nturkikset, aikojen kuluessa pilautuivat, niin ainakin rahat ja muut\nmetalliset kalleudet pysyivät vähentymättömänä omaisuutena. Ne olivat\njonkunlaisina kansallispankkeina, joista huonoina vuosina oli lupa\nottaa velaksi ja joihin parempien aikojen koituessa sai maksaa\ntakaisin. Vielä muutama vuosikymmen takaperin mainitaan Wogulein\nuhriaitoissa löytyneen kymmenin leivisköin hopeata. Nykyänsä\nsyrjäniläiset ja venäläiset kauppiaat ostelevat petollisilta\nkantomiehiltä vanhoja hopeita ja uusia turkiksia huokeasta hinnasta,\nvarastelevatkin niitä, missä vaan käsiinsä saavat. Siitä on ollut\nseurauksena Wogulein yleinen köyhtyminen. Pohjoisen Sosvan vasemmalla\nrannalla on pyhä lehto, jossa aittoja on säilynyt useampia. Niitä ei\ntohdi lähestyä kukaan muu kuin paikan vartija, joka ottaa vastaan\nantimet, sillä niiden ympärillä on jousia ja ketunrautoja viritettynä.\nYhdessä niissä pidetään tallella ihmisen muotoista jumalankuvaa. Vähän\nmatkan päässä aitoista on puu täynnä rautaisia nuolia; jokaisen\nuhraajan on velvollisuus ainakin yksi nuoli siihen ampua.\nOhisoudettaessakin on tapana heittää rahoja veteen uhriksi. Matkalla\nuhripaikkaan ei ole lupa nukkua, vaikka sitä kestäisi kolme\nvuorokautta. Naisia ei sinne päästetä ollenkaan.\n\nOstjakkilaisten uhriaittojen muoto muistuttaa Lappalaisten\ntavara-aittoja, niinkuin Rabotin valokuva vuodelta 1890 osoittaa.[117]\nParin kyynärän korkuisen puunkannon päähän oli rakennettu talvijurtan\ntapainen, johon pääsi porraspuun avulla ja josta löytyi, paitsi\nuhriantimia, kaksi rievuista tehtyä jumalanukkea. Toisen saman-aikuisen\nvalokuvan on herra A.W. Adblanov Tomskista lähettänyt Suom-ugril.\nseuralle.\n\nTämä muoto ei kuitenkaan ole ainoa, vaan on meillä kertomuksia,\nerittäin viime vuosisadan alkupuolelta, muunlaisistakin pyhistä\nrakennuksista. Jo Witsen[118] mainitsee tavallisten kuvansäiliöiden\nohessa erityisiä jättiläisrakennuksia. Ne olivat nelisnurkkaisia,\nkuuden sylen korkuisia puutorneja. Mitään ovea ei niissä ollut, vaan\npiti tikapuitten avulla kiivetä salvoksen yli. Sisällä oli hirsipuun\npuoliskon tapainen, jossa riippui soopelin nahkoja ja punaisia verkoja,\nkaikki epäjumalalle annettuja lahjoja. Tänne tuotiin myös uhratun\nhevosen vuota päineen, kavioineen.\n\nStrahlenberg[119] näki Ob-joen varrella ostjakkilaisen\njumalanpalveluksen, joka pidettiin pitkässä ladontapaisessa. Se oli\npuusta rakennettu ja tuohella katettu. Peräseinällä oli hirsistä tehty\nalttari, jolla seisoi kaksi epäjumalan-kuvaa, miehen ja naisen tapaan\nrievuilla puettuna. Niiden ympärillä nähtiin joukko kömpelöitä, myös\nrievuilla käärittyjä poron, ketun, hirven ja jäniksen kuvia.\n\nNovitskij[120] antaa Ostjakeista sen yleisen tiedon, että heillä oli\nsuuria rakennuksia, joihin asettivat epäjumalan-kuvansa ja jonne\nitsekin kokoontuivat uhriateriaa syömään.\n\nTarkempi on hänen kertomuksensa parista vogulilaisesta\njumalanhuoneesta. Toisesta, jonka hän omin silmin näki, löytyi viisi\npuusta tehtyä, ihmisen kaltaista kuvaa vaatteisin käärittynä.\nEtummaisen päähän oli ripustettu jonkun linnun rintaluu, toisten edessä\noli luita tuohisissa. Tämän päärakennuksen ympärillä oli pienempiä,\nnelisnurkkaisia aittoja miehenkorkuisten patsaitten päällä, joista\njokainen oli yläpäästään veistetty ihmisen muotoon. Niissä säilytettiin\naseet, joita uhrieläintä teurastaessa käytettiin: kirveet, nuolet y.m.\nErikseen niistä oli vielä vähäinen aitta, täynnä luita. Toinen\njumalanhuone, josta hän ainoasti kuuli puhuttavan, oli Konda-joen\nvarrella. Sinne ei kukaan kansasta uskaltanut mennä, ei itse\nruhtinaskaan; ainoasti pappi kävi sisällä uhraamassa. Usein sieltä\nkuultiin ennustavia ääniä, erittäin niinä aikoina, jolloin jumala vaati\nuhria. Rakennuksen edessä seisoi kaksi vartijaa, purpurainen puku yllä\nja koristeltu keihäs kädessä. Ne oli heille hankittu yhteisellä\nkustannuksella ja niitä säilytettiin yhteisessä aitassa, silloin kun ei\nollut vahdinpitoa.\n\nCastrén[121] selittää, että koko heimon yhteisiä jumalia oli tapana\npitää tallella eri jurtassa tai teltassa, joka oli noidan valvonnan\nalainen. Yksityisetkin jumalansa säilyttivät Ostjakit milloin jurtassa,\nmilloin teltassa, mutta omassa asuntomajassaan. Pallasen mukaan[122] ne\nseisoivat arvokkaimmassa s.o. peränurkassa, edessään pikku vakka, johon\nuhrit pantiin. Nykyiset Wogulit, lisää Gondatti,[123] pitävät tätä\nperänurkkaa niin pyhänä, ett'eivät salli naisten siellä oleskella, ei\nedes tavaroitaan pitää.\n\nJos sitten käännymme takaisin Permin Suomalaisten luo, joista olemme\nlähteneet, niin näemme heilläkin samanlaisia uhriaittoja ja\njumalanhuoneita. Edellisiä oli tiettävästi myös vanhoilla Bjarmeilla,\nvaikk'ei siinä metsistössä, jossa suuri Jómalan kuva seisoi.\nRyöstöretkeä ehdottaessaan Thore Hund kertoi, että Bjarmein oli tapana,\nkun joku rikas mies kuoli, jakaa rahat vainajan ja perillisten kesken.\nKuolleen osa, välistä puolet, välistä kolmas osa tai vielä vähempi\nkannettiin metsään, jossa se joko kätkettiin kumpuun taikka\nrakennettiin sitä varten erityinen huone.\n\nJälkimmäisistä on aivan epäilemättömät todistukset Permiläisten\napostolin, pyhän Tapanin elämäkerrassa.[124] Yksi niistä, joka hänen\nonnistui polttaa alttareineen ja kuvineen, kun ei vartijoita ollut\nsaapuvilla, sanotaan olleen hyvin kuuluisa. Toisessa paikassa\nmainitaan, että hän kokosi kaikki, mitä oli ripustettu jumalankuvien\nympärille tai yläpuolelle joko uhriksi taikka koristukseksi: soopelin,\nnäädän, kärpän, lumikon, majavan, ketun, karhun, ilveksen ja oravan\nnahat, yhteen läjään, jonka sytytti tuleen. Ei hän sallinut edes\nkorjata sitä kultaa, hopeaa, vaskea, rautaa, tinaa tai muuta metallia,\njota löytyi jumalanhuoneissa.\n\nWotjakeilla on vielä tänä päivänä jokaisella perheellä erityinen\n_kuala_ (= kota) jumalanpalvelusta varten. Paitsi sitä on joka kylässä\nyksi yleinen suku-kuala tai useampiakin, jos kylään on asettunut eri\nsukuja. Vielä voi eri suvuilla olla yhteinen iso kuala siinä kylässä,\njosta nämät suvut ovat haarautuneet. Kuala-palveluksen mukaan, tietää\nWichmann[125] jakautuvat Wotjakit ison kualan sukuun ja pienen kualan\nsukuun. Jako perustuu siihen, että perheestä eroava jäsen rakentaa\nitselleen uuden, pienen kualan, jonka suhteen emä-kualaa kutsutaan\nisoksi. Tämä voi puolestaan taas, jonkun vanhemman kualan suhteen olla\npieni kuala. Perhe-kuala on kesällä keitto- ja ruokahuoneena, ja\ntalvellakin siinä säilytetään ruokavaroja. Myöskin suku-kualaa\nkäytetään samoihin tarpeisin; se on tavallisesti suvun päämiehen\ntalossa ja samalla hänen yksityinen perhe-kualansa. Ainoasti isoa\nkualan käytetään yksinomaan uskonnollisia tarkoituksia varten.\n\nKuala on ladon tapainen, nelisnurkkainen rakennus, ilman kivijalkaa,\nlattiata ja välikattoa. Ovi ei ole lyhyellä, vaan pitkällä seinällä,\nikkunaa ei ole ollenkaan. Keskellä on kivien reunustama tulensija,\njonka päällä iso kattila kahdesta orresta haahlain päässä riippuu.\nPitkin seiniä on mataloita penkkiä. Ovesta vasemmalle, penkin edessä,\non pöytä ja tuoli. Vasemmassa peränurkassa[126] on miehen korkeudella\nlauta, jonka päällä on kannellinen kopsa, _vorshud_. Nimensä se on\nsaanut kodinhaltijasta vorshudista, joka suojelee suvun onnea ja jota\nkuala-uhreissa pääasiallisesti palvellaan. Kopsan alla on usein\nkimpullinen kuusen oksia.\n\nGlazovin piirikunnassa, kertoo Pervuhin,[127] pidetään oksakimppu,\n_mudor_ nimeltä, vorshud-kopsan sisässä, jossa muuten on kaikenlaisia\nuhriantimia ja uhritarpeita. Siinä on pientä rahaa, oravan nahkaa, pyyn\nsiipeä, teeren höyhentä, uhrileivän palasia, kauhasia ja kupposia y.m.\nUhriastioita säilytetään muutamin paikoin erityisessä kaapissa\nalapuolella lautaa, myös uhrattuin eläinten luut ja nahat pannaan sinne\ntalteen. Lauta on joskus katettu liinasella, joka on silkillä\nkirjaeltu, ja pyhä kopsa päällystetty korutekoisella vaatteella.\n\nIsot, yleiset kualat ovat tavallisesti ulkopuolella kylää korkealla\nmäellä tai joen varrella. Välistä ne rakennetaan ilman kattoa puitten\nsuojaan.[128] Vorshud-tuohinen asetetaan siinä tapauksessa puun\njuurelle erityiselle pöydälle. Kun iso kuala pitää muuttaa, niin se\npoltetaan. Kaikki hiilet ja tuhkat kootaan puhtaisin astioihin ja\nviedään metsään sille paikalle, jolle uusi rakennus on tehtävä. Hiilet\npannaan niihin reikiin, joita on kaivettu maahan patsaitten\npystyttämistä varten, ja tuhka kylvetään permannoksi aijotulle alalle,\nsitten kun se on lyöty kovaksi kuin puimatanner. Ison kualan\nmuuttamisesta on samantapainen kertomus kuin ludin paikan\nvalitsemisesta. Kerran oli härkä päässyt karkaamaan isosta kualasta, ja\nkesken toimitusta täytyi uhraajain lähteä sitä takaa ajamaan. Paikka,\nmissä härkä viimein saatiin kiinni, katsottiin niin edulliseksi\nasemansa puolesta, että koko kuala muutettiin sinne.\n\nVielä mainittakoon pahalle hengelle, ludille, pyhitetyt kualat. Ne ovat\nrakennetut keskelle ludin aitausta. Eräässä kylässä Mamadyshin\npiirikunnassa Kazanin lääniä näki Gavrilov[129] neljä ludia, joista\nyksi oli iso lud. Se oli aidatta ja siinä oli keskellä kuala. Sekä\naitauksessa että kualassa, oli yksi ainoa sisäänkäytävä, idän puolella.\nKuolan sisällä ei ollut muuta kuin mudor-niminen nurkkalauta, pöytä ja\nkaappi. Ainoasti ludin hoitajan oli lupa sinne mennä, se oli ikään kuin\nkaikkein pyhin.\n\nWotjakkilaista kualaa vastaa tsheremissiläinen _kuda_, joka löytyy\njokaisessa talossa. Sitä ei nykyisin enää käytetä muuna kuin keittiönä\nja varastohuoneena. Sen uskonnollisesta tarkoituksesta on ainoasti\nmuutamia jälkiä säilynyt. Heikelin mukaan[130] on kudan peräosa välistä\neroitettu laipiolla eri kamariksi, johon ainoa oviaukko vie kodasta ja\njossa on sekä lattia että välikatto. Tätä kamaria pidettiin ennen\nvanhaan muita kudan paikkoja pyhempänä, sillä tässä tehtiin\nuhrilupaukset, asettamalla siihen ne halot, joita uhratessa metsässä\ntarvittiin, sekä kattilan, jossa uhri aijottiin keittää.[131]\n\nRytshkov muistelee,[132] että Tsheremissit muutamin paikoin, samoin\nkuin Wotjakit, pyhittivät puun oksia, joille antoivat nimen kuda-vadash\ns.o. kodinhaltija. Kuznetsov puhuu[133] erityisestä arkusta, jota\npidettiin kätkettynä kudassa, se oli kodinhaltijan olopaikka.\n\nTshuvasseilla, kertoo Pallas,[134] oli joka talossa _irih_-niminen\nvitsakimppu, jossa oli viisitoista neljän jalan pituista varpua. He oli\notettu orjantappura-pensaasta ja keskeltä sidottu niinikaistaleella,\njonka päähän oli tinapalanen kiinnitetty. Tätä vitsakimppua\nsäilytettiin sivurakennuksessa, jota pidettiin puhtaana, ja siinä sen\nnäkyväisimmässä nurkassa.\n\nMyös Mordvalaisilla näkyy olleen jonkunlaisia rakennuksia\nepäjumalanpalvelusta varten. Ainakin mainitsee Münch,[135] että vuosina\n1743-1745 oli hävitetty jumalanhuoneita rukouspaikoilla metsissä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLappalaisista ei tiedetä, että heillä milloinkaan olisi ollut erityistä\njumalanhuonetta. Mutta omassa kodassaan oli heillä[136] eroitettu\npaikka perällä, _boassho_, jota pidettiin pyhänä, niin että sinne ei\nnainen saanut mennä. Siellä pakanuuden loppuaikana oli noitarummun\ntalletuspaikka, ennen luultavasti jumalankuvien.\n\nToisin Yhteissuomalaisilla. N.k. Tshudeista, Inkerikoista ja\nKarjalaisista Watjan viidenneskunnassa ja Käkisalmen läänissä valittaa\nv. 1534 Novgorodin arkkipiispa Makarij[137] katkerasti, että he yhä\nveivät uhria omain arpojainsa rukoushuoneisin. Hän sen vuoksi\nlähetti Ilja-nimisen munkin, joka hävitti mainitut rukoushuoneet,\nhakkasi maahan ja poltti (pyhät?) metsistöt sekä viskasi kivet\n(epäjumalan-kuvat?) veteen. Vanhoista ja keski-ikäisistä miehistä ja\nnaisista ei kukaan ensin uskaltanut olla tässä hävitystyössä apuna;\nsillä he pelkäsivät kuoleman tulevan siitä seuraukseksi. Mutta kun he\nnäkivät, ett'ei hävittäjille tullutkaan mitään vahinkoa, luopuivat he\nkokonaan taikauskostaan.\n\nOulujoen varrella Muhoksen pitäjässä, kertoo Ganander,[138] oli\nKehkosen talo, jonka ensimmäiset asukkaat olivat tulleet Kantalahdelta\nWenäjän-Karjalasta. Heillä oli keskellä pihaa ristiaitta. Joka kerta\nkun sen ohitse vietiin lapsi kirkolle kastettavaksi, piti siihen\nheittää uhri; muuten lapsi sai jonkun ruumiinvian. Poika- ja\ntyttölapsia varten oli eri ikkunat, joista viskattiin sisään hopeaa,\ntinaa, vaskirahaa y.m. Muudan sotamies kaatoi aitan jokeen. Talo, joka\nennen oli ollut rikas, köyhtyi sen jälkeen peräti.\n\nVirolaisilla, vakuuttaa Kreutzwald,[139] oli jokaisessa talossa\ntuohesta tai päreistä tehty, kannellinen vakka, joka oli Ukolle\npyhitetty. Siinä pidettiin, paitsi kynttilänpäätä, pieniä rahoja ja\nikään kuin nukelle tehtyjä vaatteita. Ukon-juhlan aattona katettiin\naitassa pöytä ja nostettiin sille Ukon vakka. Sen ympärille ladottiin\nlihaa, voita, kalaa, leipää, suurimia, hunajaa ynnä muuta ruokaa.\nMuutama jyvä kutakin kylvösiementen lajia pantiin pieneen tuokkoseen,\njoka asetettiin vakan sisään ja jonka annettiin siinä olla kolmanteen\npäivään.\n\nWeske[140] puhuu samantapaisesta vakasta, joka oli pyhälle Tõnnille eli\nTõniselie (= Antonius) omistettu. Sitä säilytettiin tavallisesti aitan\nnurkassa ja siihen uhrattiin uutiset viljasta, oluesta, teuraslihoista,\nkankaista y.m. Itse Tõnniä, joka oli kodinhaltija, siinä kuvasi\nvahakynttilän palanen. Pärnunmaalla Wändran pitäjässä oli vielä tämän\nvuosisadan alkupuolella Tõnnin vakkoja joka kylässä. Ylin ja arvokkain\nTõnn oli sillä, jolla oli vanhin vahakynttilä vakassaan, hänen luokseen\noli muitten Tõnnin omistajain tapana kokoontua.\n\nMissä paikassa Suomalaisten Ukon-vakka pidettiin, ei löydy mainittuna.\nAgricola ilmoittaa ainoasti, että se haettiin esille Ukon-juhlaan\nkevätkylvön aikana. Luultavaa kuitenkin on, että se on ollut läheisessä\nyhteydessä niiden uhriaittojen kanssa, joista meilläkin on säilynyt\nmuutamia muistoja.\n\nEräässä Antti Lizeliusen käsikirjoituksessa vuoden 1775 vaiheilta,\njosta J. Sjöros on julkaissut otteen kertomuksessaan Mynämäen\nkihlakunnasta,[141] sanotaan kotohaltijoille pyhitetyn erityisiä\nhuoneita sekä perhekunnissa että kyläkunnissa.\n\nSuomalaisen kirjallisuuden seuran kokoelmissa on semmoisista pari\nmuistiinpanoa aivan uusimmalta ajalta. Suomenniemellä Karhun\ntalossa[142] on aittarakennus, jonka sanotaan olevan vuosisatoja vanhan\nja jo seitsemästi muutetun. Se on merkillinen pienuudestaan; ei ole\nkolmea kyynärää pitempi, eikä niinkään korkea, ja kuitenkin on siihen\nmahtunut seitsemän eri hinkaloa, joiden seinämien sijat vielä selvästi\nnäkyvät ulkoseinissä. Aitan keskellä on seisonut ontelo honka, jonka\nsijan vielä eroittaa kattolaudoissa. Hongan kupeissa sanotaan olleen\nuseita reikiä; kun eloa korjattiin tai muuta riistaa saatiin, niin\nuhrattiin aina esikoiset näihin reikiin, hongan sisällä asuville\njumalille. Ovenkin pienuus, kyynärä neliöön, panee ajattelemaan, ovatko\nsen aikuiset vuodentarpeet olleet niin vähäiset, että ovat mahtuneet\nmoiseen hökkeliin, vai onko se rakennettu yksin-omaan jumalia varten.\n\nWiitasaarella Niinilahden kylässä[143] kuuluu olleen kaksi uhriaittaa,\njoissa pidettiin ruokaa näkymättömille hengille. Niihin vietiin\nensimmäiset viljoista ja kaikista tuloksista. Mitä pieniä kapineita\ntehtiin, niinkuin ruoka-astioita ja lusikoita, niistäkin annettiin osa.\nAitat olivat kyläkunnan yhteiset ja niihin oli yhteinen avain. Yksin\nniitä ei kukaan uskaltanut lähestyä, vaan piti useamman miehen\nkerrallaan mennä.\n\nTässä on siis kuitenkin Suomen suvussa jonkinlainen temppelin alku, jos\nkohta huono ja halpa. Yhteiset jumalanhuoneet, niinkuin ugrilaisista ja\nvotjakkilaisista selvästi näemme, ovat ainoasti luonnollinen kehitys\nalkuperäisimmästä jumalanpalveluksesta omassa kodassa. Samantapaisia\nuhriaittoja kuin Ostjakeilla, sekä yksityisiä että yhteisiä, on\nCastrénin mukaan[144] myös Samojedeilla. Mutta muilla uralaltailaisilla\nkansoilla Siperiassa ei ole mitään vakinaisia rakennuksia pakanallista\njumalanpalvelustansa varten. Buddhan-uskoon kääntyneitten ennen\nmainitut datsanit eivät tietysti tässä kohden voi tulla lukuun. Jos\nviimein palaamme naapurikansojemme jumalanhuoneisin, niin huomaamme\nhelposti, että niiden komeus on vierasta, lainattua. Kaikista\nliettualais-slaavilaisista kansoista olivat Itämeren Slaavilaiset\nainoat, joilla oli oikeita temppeleitä. Nekin olivat myöhäisiä,\nlänsimaisen sivistyksen vaikutuksesta syntyneitä. Sama lienee ollut\nlaita niiden harvojen germanilaisten temppelien, joista meillä on\ntietoa. Upsalan pyhä lehto ja pyhä lähde, jonka luona kasvoi alati\nviheröitsevä puu, nähtävästi edustivat vanhempaa uhripaikan muotoa,\njoka uudemman temppelirakennuksen ohella oli säilynyt.\n\n\n\n\nToinen Luku.\n\nEpäjumalan-kuvat.\n\n\nPitkän ajan on ihmiskunta tarvinnut, ennen kuin on voinut kohota\npuhtaan hengen käsitykseen; mielellään on se tahtonut tehdä\nitselleen silmin nähtävän, käsin koeteltavan kuvan palvelemastansa\njumaluudesta. Ensi aluksi se on ollut näkevinänsä sen valmiissa luonnon\nluomissa kappaleissa semmoisenaan, jotka jollakin ulkomuotonsa\neriskummallisuudella vetivät huomion puoleensa. Myöhemmin ruvettiin\nmuodostamaan kuolleesta luonnosta saatuja aineksia eläväin olentoin,\nelukkain ja varsinkin ihmisten muodon mukaisiksi kuviksi. Ylin aste\ntällä edistyskannalla ovat Pheidiaan marmoriset kuvapatsaat, Kreikan\npakanallisen taiteen ihmetyöt.\n\nSuurimmalle osalle ainakin Siperian pakanoista nuot luontaiset tai\nihmiskäden muodostamat kuvat semmoisenaan olivat ja ovat jumalia. He\nluulevat niiden voivan auttaa heitä heidän tarpeissaan, jonka tähden\nniitä koettavat hyvittää uhreilla; ja jos yhtähyvin ei tule apua,\nrankaisevat he sitä huolimattomuutta tai taitamattomuutta.\n\nOstjakeista mainitsee Pallas,[145] että he vahingon sattuessa\nviskasivat maahan ja särkivät kotijumalansa. Novitskij[146] ja J.B.\nMüller[147] kertovat, että he semmoisissa tapauksissa, esim. jos\nkalastus ei ota menestyäkseen, piiskasivat epäjumalan-kuvaa, riisuivat\nsen paljaaksi, sitoivat nuoran kaulaan ja laahasivat likaiseen\nkuoppaan, jossa pitivät sille aika nuhdesaarnan. \"Varmaan olet\nnukkunut, ett'et ole kuullut rukouksiamme\", sanoivat he, \"tai olet\nliian vanha jumalan virkaa enää kunnolla toimittamaan. Esi-isille kyllä\nteit hyvää, mutta nyt olet laiska tai kykenemätön\". Siinä kuopassa\njumala parkaa pidettiin, siksi kun taas kaloja rupesi tulemaan, jolloin\nkohta ottivat hänet jälleen ylös, pyyhkivät puhtaaksi, pukivat vaatteet\npäälle, veivät entiselle kunniapaikalle ja voitelivat suuta rasvalla.\nRegulyn mukaan[148] Wogulit luulivat puisen epäjumalan-kuvan kuolevan,\nkun se mätänee. Ainoasti harvassa sanoo Castrén [149] tavanneensa\nsemmoisia, jotka käsittivät kuvat pelkästänsä henkisten haltijain\nasunnoksi; ne olivat sitten muita viisaampia noitia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLuontaisten epäjumalan-kuvain palveluksesta tavattiin ja tavataan\nosaksi vieläkin kyllin esimerkkejä ural-altailaisessa sukukunnassa.\nGeorgi[150] sanoo kaikkein Siperian kansojen palvelleen myös kallioita\nja puita. Castrén,[151] nojautuen vanhoihin matkakertomuksiin, väittää\nsamaa Mongoleista ja Tatareista. Minusinskin Tatarit valitsivat\netupäässä semmoisia kallioita, joissa oli muinais-aikuisia kirjoituksia\nja piirustuksia. Puista he erittäin pitivät pyhänä Saksan kuusta.\nSamojedeilla oli tämän vuosisadan alussa Waigats-saarella useita\nkuuluisia epäjumalia, joista yksi oli paljas kallio, toinen suuri kivi,\nja muutenkin sama kansa palveli eriskummallisia kallioita ja kiviä,\nmissä niitä näki.\n\nJos nyt käännymme omaan sukuumme, saamme monelta haaralta[152] sen\ntiedon, että Ostjakit ja Wogulit osoittivat jumalallista kunniaa\nkorkeille vuorille ja kallioille, erittäin niille, joilla on suippuinen\npää, samaan tapaan kuin tehdyilläkin jumalilla.\n\nLappalaisilla, sanoo Friis,[153] olivat kiviset jumalat suureksi osaksi\nvakinaisia, pystyisiä, eriskummallisen näköisiä kallioita, jotka\nkohosivat huomiota nostavissa paikoissa. Luonnon muodostamia olivat\nmyös irtonaiset kivijumalat. Ne olivat vaan oudonnäköisiä, suuria\nkivimöhkäleitä, jotka Lappalaiset olivat sattuneet löytämään kosken tai\nmeren rannalta ja nostaneet pystyyn löytökohdalle taikkapa kuljettaneet\nmuualle, ennestään jo tunnetulle pyhälle paikalle.\n\nKreutzwaldin mukaan[154] kuuluu Wirolaisilla olleen pitkulaisia harmaan\nkiven lohkareita, jotka seisoivat pystyssä pyhissä lehdoissa ja pyhillä\nmäillä ja joita pidettiin suuressa arvossa. Kristin-uskon päästyä\nvoitolle, niin kansa muistelee, nämät _kivimalit eli malit_ kaivettiin\nmaahan tai upotettiin jokiin ja järviin, ett'eivät kristityt saisi\nniitä saastuttaa. Muutamat ovat kenties kuitenkin saaneet pysyä\npaikoillaan, jos Kreutzwald on oikeassa arvellessaan, että niin sanotut\n_neitsi-kivid_, joita siellä täällä nähdään, ovat entisiä, neitsyt\nMaarian nimelle muutetuita epäjumalia. Kreutzwald suuresti vaivaa\npäätänsä, saadakseen Keltin kielen ja muun avulla selvän _mal_-sanan\nmerkityksestä. Toden teolla selviää se pulma kuitenkin aivan helposti,\nkun kivimal sanan oikein jakaa: kiv-imal (= kivijumala, Lapiksi:\ngoedge-ibmel; vrt. virol. aitümal = auta jumala). Mal on sitten vaan,\nkun merkitys on unohtunut, eronnut yhdistyksestään.\n\nLuontaisiksi, irtonaisiksi kivijumaliksi voi myös selittää ne kivet,\njoita ennen mainittu Ilja-niminen munkki v. 1534 löysi Inkerin ja\nKäkisalmen läänin pyhissä metsistöissä ja viskasi veteen.[155] Mutta\nyhtä hyvin ne ovat voineet olla uhrikiviä. Eroitus kivialttarin ja\nkivisen jumalankuvan välillä ei tällä kehitys-asteella ole kovin suuri.\nLappalaiset, niinkuin olemme nähneet,[156] joskus käyttävät samaa kiveä\nmolempiin tarkoituksiin. On siis varsin mahdollista, että useassa\nsuomalaisessa uhrikivessä piilee entinen epäjumala, samoin kuin monta\npyhistä vuoristamme on aikoinaan jumalana palveltu. Mainittakoon tässä\nmuutama pieni Herbersteinin kirjaan[157] otettu tieto v. 1496 tehdystä\nmatkasta Arkangelista Köpenhaminaan. Laiva oli seisahtunut Turjan\nsaarennon itäisimmän kulman Svjatoj wosin eli Pyhänniemen[158] kohdalle\nvastatuulen tähden. Laivuri arveli silloin, ett'ei siitä paikasta pääse\nuhria antamatta; mutta matkalaiset kielsivät sen pakanallisen menon.\nNeljä päivää oltiin nyt siinä liikkumatta, ja kun viimein tuuli\nkääntyi, ilmoitti laivuri kuitenkin salaa käyneensä kalliolla ja\nuhranneensa sille voilla sekoitettuja kaurajauhoja. Hyvin luultavasti\noli se laivuri Karjalainen, koska tämä kansa silloin vielä asusti\npitkin Walkeanmeren läntisiä rannikoita ja oli tunnettu rohkeiksi\nmerenkulkijoiksi. Mutta itse Pyhänniemen kallio varmaan oli lappalainen\nbasse, kun ei sillä puolella koskaan ole asunut muuta kansaa.[159]\n\nVielä vaikeampi on päättää, milloin pyhänä pidetty puu edustaa\njumaluus-olentoa ja milloin se on ainoasti hänen asuntonansa. Kuvaa ja\npaikkaa ei tässä mikään ulkonaisesti eroita. Vasta sitten kun ihmiskäsi\non pyhään puuhun koskenut, käy selväksi, mitä sillä on tarkoitettu.\nPallas kertoo[160] Ostjakkein ennen pitäneen monessa paikassa puita,\njoita palvelivat ja joihin ripustivat turkiksia ja uhrieläinten\nnahkoja. Mutta kun ohitsekulkevat kasakat niitä olivat ruvenneet\nryöstämään, kaasivat he puut ja hakkasivat pölkyiksi, vieden ne\nuudelleen koristettuina turvallisempiin paikkoihin. Gondatti[161]\nmainitsee Woguleista, että he usein leikkasivat epäjumalan-kuvansa\nkasvavaan puuhun. Ennen mainitun oksakimpun votjakkilaisen kualan\nnurkkalaudalla sanoo Rytshkov[162] olleen niin pyhän, ett'ei hänen\nsallittu tulla lähellekään, ja lisää, että oksat siihen otettiin\npitämyspetäjästä, jonka esivanhemmat olivat aikoinaan itselleen\nvalinneet metsässä ja jolla samoin kuin oksilla oli nimenä modor.\nLappalaisten puujumalat, niinkuin edempänä saamme nähdä, olivat\njuuriltaan irti kiskottuja tai kiintonaisiakin puunkantoja, joille oli\ntavallisesti vaan vähän pään muotoa annettu. Pohjoissuomessa muistelee\nCastrén[163] löydetyn vanhoja puita, joiden pintaan oli ihmiskuvia\npiirretty. Sodankylässä kuului olleen tapa, että ensi kertaa johonkin\nuuteen paikkaan tullessa laitettiin itselleen semmoinen kuva, jota\nsanottiin hurikkaiseksi. Keski-Suomessa Wiitasaarella oli vielä joku\naika sitten pystyssä uhripuu, jonka kylkeen oli leikattu epäjumalain\nkuvia. Aspelin lisäksi huomauttaa[164] tavallisista karsikoistammekin,\nettä niihin jätetyt \"käsivarret\" nähtävästi tavoittavat ihmisen haamua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKäsin tehdyt jumalat ovat kahta laatua: yksityiset, omassa kodissa\npalveltavat taikka suuremman yhteiskunnan, jopa koko kansan omat.\nAltailaisilla kansoilla nähdään enimmiten ainoasti edellisiä. Ne ovat\ntavallisesti tehdyt lampaan nahasta, huovasta tai tilkuista nuken\nmuotoon, hauleja tai lasihelmiä silminä, ja toisinaan puetut noidan\ntapaan, toisinaan paljaat. Harvemmassa on puisia. Samojedeista, jotka\novat meitä lähin vieras suku, kertoo Castrén myös,[165] että he\netupäässä palvelevat yksityisiä tai perheellisiä epäjumalan kuvia,\nosaksi luontaisia, osaksi ihmiskäden muodostamia. Edelliset ovat\nvarsinkin eriskummallisia kiviä, joissa on oltu havaitsevinaan jotain\nihmisenpään tapaista. Ihmiskädellä tehdyt ovat puusta, pää suippuiseksi\nveistetty, ja ihmiskasvot niihin piirretyt. Kotijumalina käytetyt ovat\ntavallisessa Samojedin puvussa, vaan koristetut koreilla vöillä,\nkirjavilla nauhoilla y.m. Kun heille uhrataan, asetetaan ne erinäiseen\nteltan osastoon; muuten talletetaan ne eri reessä. Näin on laita\nläntisillä eli Jurak-Samojedeilla. Itäinen eli Tavgy-heimo puolestaan\nei koskaan käytä luontaisia kappaleita semmoisenaan, vaan kuvan pitää\nolla noidan tekemä. Se on ihmisen muotoon kääritty oravan, kärpän tai\nmuun elävän nahka, jonka päälle sitten on Samojedin vaatteet puettu.\n\nOstjakkein kotijumalat ovat pääasiallisesti samanlaiset kuin\nSamojedein, niinkuin molemmat kansat muutenkin ovat paljon vaikuttaneet\ntoisiinsa.[166] Usein ne ovat oudonnäköisiä pikkuisia kiviä tai muita\neriskummallisia esineitä, esim. Wenäläisiltä ostettuja loistavia\nrasioita, joita koristavat vaskirenkailla, pelimerkeillä, muilla\nmetallihelyillä sekä nauhoilla.[167] Yleisimmät ovat kuitenkin puiset\nnuket, joiden pää on suippuinen ja siihen ihmiskasvot piirretyt. Ruumis\non täydellisessä ostjakkipuvussa, joka vielä on nauhoilla sekä helyillä\nkoristettu. Tämä puku voi olla monenkertainen, riippuen siitä kuinka\nmonta lupausta on aikojen kuluessa kuvalle tehty. Usein on koko nukke\nainoasti paksu mytty, täynnä uhriksi tuotuja verkoja ja turkiksia.\nKasvoina on siinä tavallisesti joku metallilevy. Kotijumalain paikka on\njurtan arvokkaimmassa nurkassa,[168] matkalla ja pienemmilläkin\nretkillä niitä kuljetetaan erinäisessä reessä. Jokaisella heistä on eri\ntoimensa: mitkä hoitavat poroja, mitkä hyvää kalastusta ja metsästystä,\nterveyttä ja avio-onnea. Tarpeen mukaan ne sen vuoksi myös asetetaan\nlaitumelle tai metsästys- ja kalastuspaikkaan.\n\nWoguleinkin kotijumalat ovat osaksi Syrjänein ja Wenäläisten\nkaupittelemia lastenleluja, osaksi omatekoisia puisia nukkeja, silmät\nlasihelmistä tai hauleista. Niitä on jokaisella perheellä erityisessä\nvakkasessa.[169]\n\nEnnen muinoin näkyy kuitenkin näillä kansoilla olleen taidokkaampiakin\nkuvia. Ostjakeilta mainitsee Strahlenbeeg[169] lähetyssaarnaajain viime\nvuosisadan alussa ottaneen pois puolen kyynärän pituisia, sangen hyvin\nmetallista valettuja kuvia, jotka he sanoivat saaneensa maan entisiltä\nasukkailta Tshudeilta. Müllerin mukaan[170] niiden muoto oli enimmiten\nniinkuin hanhen, käärmeen, neidon, joka ojentaa käsiään, y.m. Hän\narveli niiden olevan saatuna Kiinalaisilta.\n\nPermiläisten alueelta, länsipuolella Uralivuoria, on löydetty maasta\nsuuri joukko vaskisia epäjumalan-kuvia, sekä ihmisien että elävien\nmuodossa, joista edellisillä on usein tuo ugrilaisille omituinen\nsuippuinen pää. Ihme on vaan, että ne yksistään tavataan vanhoista\npronssikauden haudoista, eivätkä enää ole ollenkaan nähtävänä\nrauta-ajalla. Ne mahtavat olla samaa laatua kuin Ugrilaisten.[171]\n\nNykyisemmät tiedot asiasta ovat ristiriitaiset. Niinkuin muistamme, on\nWotjakeilla pyhän kotansa peränurkassa mudor-niminen lauta, jolle\nasetetaan uhreja kodinhaltijalle. Kristityillä Wotjakeilla seisovat\nsiinä nyt pyhimyskuvat, pakanoilla ei ole mitään muuta kuin oksakimppu\nja uhrivakka, vaan paikka on yhtä pyhä. Aminoff, ylimalkain luotettavin\nja syvin tämän kansan tutkija, väittää,[172] että Wotjakeilla ei ole\nollutkaan siinä epäjumalan-kuvaa. Hänen päätöksensä lienee kuitenkin\nennenaikainen. Parissa Andrievskin julkaisemassa asiakirjassa[173]\nvuosilta 1838 ja 1840 löytyy mainittuna, että jumalanpalvelus\nkualassa tapahtui puisen kuvan edessä. Koshurnikov kertoo eräästä\nepäjumalan-kuvasta[174] jota pidettiin asumattomassa rakennuksessa. Se\noli kömpelösti veistetty, päänmuotoinen pölkky; parta oli tehty\nsuoheinistä. Alustalla, jolla se seisoi huoneen peränurkassa, oli kolme\nporrasta. Kuvan eteen oli ripustettuna käsiliinoja nuorille. Vielä on\nhuomattava, että nykyinen nurkkalauta on hyvin sen laatuinen ja samassa\npaikassa kuin alttari Ostjakkein jurtassa, jolle epäjumalat ja\nuhrivakka asetetaan. Wenäläisten pyhimyskuvien asettaminen juuri siihen\npaikkaan -- Wenäläisillä ne ovat asuintuvassa -- sekä niiden\nnimittäminen samalla mudor-nimellä[175] todistanee myös jotain. Sangen\ntodennäköistä on siis, että Permiläisilläkin täyden pakanuuden ajalla\noli kotijumalia osoittavat nukkensa.\n\nWolgan kansoista on tässä suhteessa vielä vähemmän tietoja. Zolotnitskij\non sanakirjaansa liitetyissä oivallisissa selityksissään[176] tuonut\nesiin sen tiedon, että Orenburgin läänissä rauhemmassa elävät\npakanalliset Tshuvassit vielä pitävät pikkuisia puisia epäjumalia\nkodissaan. Tsheremisseistä Georgi tietää,[177] ett'eivät he paljon\nhuoli epäjumalankuvista. Kuitenkin on heillä tuvan nurkassa\ntuohivakkasessa puusta veistetty ja mieheksi puettu vaaksan pituinen\nnukke, jolle he välistä uhraavat pannukakkuja ilman mitään rukousta.\nPaitsi sitä on jumalankuviksi selitetty ne neliövaaksan kokoiset laudat\nniinipuun kuoresta, joita he joskus ripustivat pyhiin puihin.[178]\nMutta ne voisivat pikemmin olla mädän karsikoissamme nähtävien\nlautasten kaltaiset, jotka omistavat sen puun määrätylle henkilölle, ja\ntässä kenties määrätylle jumalalle. Müller mainitsee[179] niihin\nkuvioita piirretyn, mutta lisää, ett'ei näillä mitään merkitystä ollut.\n\nLappalaisilla ei ole mitään varsinaista jälkeä kotona pidetyistä\njumalankuvista. Mutta se seikka, että heilläkin kodan perä, boassho,\noli pyhä ja noitarummun talletuspaikka sekä jälkimmäistä kalua\nkuljetettiin eri reessä,[180] muistuttaa niin paljon tavasta, jolla\nOstjakit pitävät ja kuljettavat jumalankuviansa, että luulisi täälläkin\nolleen vanhemman tavan perustana.\n\nKreikan-uskoisissa Inkerikoissa sitä vastoin on säilynyt meno, joka\nselvästi johtuu aikaisemmasta kotijumalain palveluksesta. W.\nForsbergille[181] kerrottiin v. 1892, mitenkä muudan emäntä oli\nvoidellut kermaa pyhäsien s.o. pyhimysten kuvien suun kohdalle ja\nviskellyt suoloja siihen nurkkaan, jossa nämät pidetään, eli n.k.\nkoloon, hokien: \"syö, syö!\"\n\nWirolaisten kotijumalista on meillä katolis-aikuinen muisto ennen\nmainitun Tõnnin kuvassa. Semmoista eivät kaikki osanneet tehdä; jos\njoku tahtoi sen itselleen hankkia, oli hänen turvautuminen toisen\napuun, joka niitä ennen oli tehnyt. Tämä otti käteensä vahakappaleen,\njosta muodosti vaaksan pituisen ihmisenkuvan, veti sille pienet housut\njalkaan ja kääri vielä muuta riepua ympärille. Sitten se laskettiin\nvakkaan ja luvattiin sille maksaa kaikesta kymmenykset. Lupauksen\ntehtyä vietiin vakka piilopaikkaansa, aitan nurkkaan tai puun\nonteloon.[182]\n\nJonkunlainen jumalankuva lienee myöskin ollut se oljista tehty ja\nmaalatulla naamarilla varastettu Köyri-ukko, joka muutamin paikoin\nSuomessa Kekrinä asetettiin tuvan nurkkaan seisomaan.[183]\n\n       *       *       *       *       *\n\nYhteisessä paikassa seisovia, yhteisesti palveltavia jumalankuvia,\npaitsi luontaisia kallioita ja puita, ei näy juuri olevan Tatareilla\neikä Mongoleilla enempää kuin yhteisiä rakennuksia jumaliansa varten.\nAinoa poikkeus ovat tavallaan nuot ihmisen muotoiset patsaat, joita\nsiellä täällä nähdään arolla. Samojedeilla jo on niitä välistä. Yksi\nsemmoinen, messingistä tehty, istuvan ihmisen muotoinen ja kokoinen,\noli vielä muutamia vuosia ennen Castrénin käyntiä[184] niin sanotuilla\nOstjak-Samojedeilla Karbinin kylässä Ket-joella, ja oli kokonaisella\nheimokunnalla yhteinen. Se oli sekä kauneutensa että vanhuutensa tähden\nsuuressa arvossa. Sen luultiin olevan Tshudein käsialaa, mutta\nCastrénin arvelun mukaan se oli saatu buddhan-uskoisilta Mongoleilta,\njoilla on juuri semmoisia burchanien nimellä. Se oli viimein\nmurhapolton kautta turmeltunut.[185] Läntisillä Samojedeilla oli\nWaigats-saaressa paitsi jo mainittua kalliota ja suurta\nihmisenmuotoista, suippopäistä kiveä, vielä ollut puinen, kolmilla\nkasvoilla varustettu ja Wesako s.o. ukko niminen, jonka\nlähetyssaarnaajat v. 1827 polttivat yhdessä 420 muun samalla paikalla\nolevan jumalankuvan sekä lukemattomain uhrein kanssa.\n\nOstjakeilla on yleisesti myös yhteisiä, koko heimokunnan omaisia\nepäjumalan-kuvia, jotka aina heimon varojen mukaan ovat enemmän tai\nvähemmän koristetut, mutta yleensä paljoa rikkaammin kuin yksityiset.\nNyt ne seisovat salaisissa paikoissa metsissä, Wenäläisten pelosta,\nmuinoin myös aivan julkisilla paikoilla.\n\nYksinkertaisinta lajia oli se jumalaisseurue, jonka Castrén näki\nennenmainitussa pyhässä lehdossa.[186] Niitä oli seitsemän alastonta\npuupölkkyä, suurimmat noin 1 1/2 kyynärän pituiset, pienimmät ei\npuoltakaan sen vertaa. Ne seisoivat paljaan taivaan alla, jokainen eri\npuun juurella. Castrénin syrjäniläiset oppaat vakuuttivat näiden\njumalankuvien olevan heimon yhteisiä, arvattavasti jonkun peräti köyhän\nheimon.\n\nNe, joista Pallas kertoo, olivat Ostjakkein pääjumalia. Edellä kuvattu\npyhä paikka,[187] jossa ne v. 1771 vielä seisoivat, oli 70 virstan\npäässä Obdorskin kaupungista Ob-lahden länsirannalla liki Woksarkan\njurttia. Toinen oli miehen, toinen vaimon vaatteissa. Puvut olivat\nkalliit, verasta ja turkiksista, joihin oli ommeltu vaskisia sekä\nrautapeltisiä eläinten kuvia; pään koristeina olivat hopeaseppeleet.\nMiehen kuvan viereisessä puussa riippui jousi ja viini täynnä nuolia.\nKumpaisellakin oli pikku majansa puun tyvellä.\n\nViime vuosisadan alkupuolella, Novitskin[188] ja Müllerin[189] mukaan,\noli Ostjakeilla kolme kaikkia muita enemmän arvossa pidettyä\nepäjumalaa. Kaksi seisoi yhdessä Bjelogorin jurttien kohdalla. Toinen\nniistä, joka oli nimetön, näkyy olleen erittäin kuuluisa; hänen\nluokseen juostiin kaikessa hädässä. Sitä he eivät saaneet enää nähdä,\nkoska se Wenäläisten uhkaaman hävityksen tähden oli annettu Kondan\nWogulien haltuun. Mutta Müllerille kerrottiin, että se oli puusta, pää\nympyriäinen, vartalo puettu punaiseen verkaan, joka oli ripustettu\ntäyteen kirjavia riepuja ja kalkkareita; lakki oli päärmätty kalliilla\nmustan ketun nahalla. Toinen, joka oli seisonut vieressä samassa\nrakennuksessa, oli vaskesta valettu hanhi, siivet levällään. Sille oli\ntehty pesä erilaisimmista veroista, palttinoista ja turkiksista.\nVesilintujen pyynnin aikana tuotiin tälle hanhelle uhreja tai luvattiin\nsaaliista rasvaa osaksi. Kolmas pääjumala, jonka nimi Wenäjäksi annetun\nselityksen mukaan oli Starik Obskij s.o. Obin ukko, seisoi ajoittain\nvastapäätä Samarovan kylää Ob-joen varrella. Paitsi sitä oli hänellä\ntoinenkin asunto siinä, missä Irtysh Ob-jokeen laskee; kumpaisessakin\npaikassa oli hänellä oma mökkinsä. Aina kolmen vuoden kuluttua vietiin\nhän juhlallisesti erinäisellä veneellä toiseen näistä paikoista.\nTämäkin jumala oli puusta, mutta kasvoista pisti ulos pitkä\nrautapellillä päällystetty kärsä, jolla hänen luultiin vetävän kalat\nmerestä Ob-joen vesille. Päässä oli hänellä pienet sarvet, silmät\nolivat lasihelmistä. Hän oli monenkertaisesti puettu, päällimmäisenä\npeitti hänen vartaloansa purpurainen vaate, johon oli kiinnitetty\nkultainen rintalevy. Vieressä maassa oli hänen rautapaitansa, hänen\nkeihäänsä, jousensa ynnä muut aseensa. Jäidenlähdön aikana oli tapana\nuhrata hänelle ja rukoilla menestystä silloin alkavaan kalastukseen.\nJos se hyvin onnistui, tuotiin sitten taas esikoiset saaliista,\nerittäin _njelma_-kalasta, jolloin kuitenkin uhraajat itse söivät\nkalat, ainoasti rasvaten jumalansa suuta.\n\nKuuluisin kaikista Ostjakkein epäjumalista oli epäilemättä se, joka\n1500-luvun maantieteellisissä kuvaelmissa ja karttateoksissa\nkummittelee. Aikaisin kertomus siitä on Miechovin vuodelta 1517.\nWjatkan maan takana Skythiaan mennessä seisoo suuri epäjumalan-kuva,\nnimeltä Zlota baba eli kultainen ämmä. Sen lähitienoilla ei kukaan\nuskalla metsästää toimittamatta uhria; jolla ei ole muuta annettavaa,\nheittää turkiksen tai ainakin karvan omasta turkistansa uhripaikalle ja\nkulkee syvällä kumarruksella ohitse. Ensimmäinen kuva siitä löytyy\nerään Danzigista kotoisin olevan Anton Wiedin kartalla, joka on vuosien\n1537-41 vaiheilta. Siinä seisoo Ob-joen suulla nainen lapsi sylissä,\njonka yläpuolelle on piirretty venäläisillä kirjaimilla Zolotaja baba.\nHerbersteinin v. 1556 painetussa kirjassa[190] mainitaan tällä naisella\nolleen vielä toinen lapsi vieressään, jota luultiin hänen sylissä\nolevan poikansa pojaksi. Semmoisena hän kuvataankin englantilaisen\nAnton Jenkinsonin kartalla, joka on vuodelta 1562, mutta Herbersteinin\nomalla hän esiintyy ainoasti keihäs kädessä. Guagnino,[191] joka\nkirjoitti v. 1578, väittää kuvan olleen kivestä hakatun. Sitä pitivät\nOstjakit ja Wogulit ynnä muut läheiset kansat suuressa kunniassa. He\nuhrasivat sille kallis-arvoisia nahkoja, esim. soopelin, ja voitelivat\nparasten porojen verellä sen suuta ja silmiä. Sillä aikaa kuin\nuhripappi kysyi epäjumalan neuvoa, kansa söi uhrattujen elukkain lihoja\nja sisälmyksiä raa'altansa.\n\nKuvan venäläinen nimitys osoittaa selvästi, mistä lähteistä\nulkomaalaiset oppineet ovat tietonsa ammentaneet. Zolotaja baba\nlöytyykin mainittuna venäläisissä aikakirjoissa Permiläisten apostolin\npyhän Tapanin kuoleman johdosta, joka sattui vuodelle 1396.[192]\nSanoista \"kultainen ämmä\" pitäisi seurata, että tämä epäjumala oli\nnaispuolta,[193] mutta vaikka Ostjakeilla myös löytyy semmoisia, on\nkuitenkin luultavampi, että tässä on kielellinen erehdys, niin sanottu\nkansan johdannainen eli etymologia, joka tahtoo kuullut vieraat nimet\nmuuttaa omassa kielessä ymmärrettäviksi sanoiksi. Reguly näet sanoo\nWogulien nimittävän epäjumalankuviansa _pubiksi, pobiksi ja bobiksi_.\nTuota suurta epäjumalaa Ob-joen suulla on arvattavasti mainittu\nWenäläisille kultaisen babin s.o. kuvan nimellä, ja nämät ovat sen\nväärin ymmärtäneet. Kultaisuus tarkoittanee, että se oli vaskinen.\nLuultavasti se oli samanlainen kuin se, jonka Castrén mainitsee\nOstjak-Samojedeilla ja joka oli saatu buddhalaisilta Mongoleilta.\nBuddhaa, näet, kuuluu usein kuvattavan istuvaksi, joku opetuslapsi\nvieressään.\n\nKuitenkin jo Witsen selittää,[194] ett'ei tämä yli muiden kuuluisa\nepäjumala ollutkaan käsin tehty, vaan luonnon muodostama kallio Ob-joen\nsuulla, joka ainoasti näytti siltä kuin olisi ollut nainen lapsi\nsylissä. Miten lieneekään, varmaa ainakin on, että jos se oli kivestä,\nse ei voinut olla käsin tehty, sillä kivisiä veistokuvia ei ole tavattu\nyhdelläkään suomensukuisella kansalla. Pallaselle[195] tosin kerrottiin\nWoguleilla ennen olleen nuoren hirven näköisen kuvan, joka oli\nkömpelösti kivestä hakattu. Se seisoi Sosva-joen rannalla erään kylän\nvieressä ja sen suojaksi oli eri jurtta rakennettu. Kaukaa tultiin\nsille uhraamaan ja metsästys-onnea rukoilemaan. Mutta Georgi[196]\nmainitsee yhtäläisen kiintonaisen kallion Losva-joella ja Reguly[197]\npuhuu ainosti luontaisista kivimuodostuksista puusta veistettyjen\nrinnalla.\n\nMetalliset jumalankuvat ovat Woguleillakin täysin todistetut. Sosvan ja\nLosvan välisessä korvessa, kertoo Pallas,[198] olivat kullankaivannon\npaikkojen etsijät löytäneet pitkän kuusen juurella vaskesta valetun\nmiehen kuvan, keihäs kädessä. Samaa vakuuttaa myös Georgi.[199]\n\nPermiläis-heimossa eivät tätä nykyä pakanallisetkaan Wotjakit palvele\nmitään epäjumalan-kuvia pyhissä lehdoissaan, eivätkä he edes enää\nmuista semmoisia olleen heillä.[200] Meillä on kuitenkin Skandinavein\nkertomuksissa[201] ja pyhän Tapanin elämäkerrassa[202] epäilemättömiä\ntodistuksia. Ne puusta veistetyt epäjumalan-kuvat, joita jälkimmäisen\nmainitaan löytäneen metsissä, teiden risteyksissä ynnä muualla, olivat\nkooltaan hyvin erilaisia: suuria, keskinkertaisia ja pieniä. Samassa\nmäärin vaihteli heidän maineensakin. Toiset olivat vähässä arvossa ja\nharvojen palveltavia, toisia pitivät kunniassa monet pitäjät. Muutamat\nolivat niin kuuluisat, että niille käytiin uhraamassa kolmen, neljän,\njopa seitsemän päivän matkan päästä. Jotakin todistaa myös tällä puolen\nUralia Perman läänissä asuvain Wogulein vielä viime vuosisadalla\nsäilyttämä tapa pitää uhrilehdossa piiloitettuna pieni, punaisiin\nriepuihin kääritty nukke, joka toimituksen ajaksi otettiin esille,[203]\nsiihen katsoen mitä edempänä tulemme havaitsemaan heidän pyhistä\nmenoistaan.\n\nAinoasti Wolgan Suomalaisista puuttuu pieninkin jälki yhteisten\nepäjumalan-kuvien käyttämisestä. Syynä ei voi olla mikään muu, kuin tuo\nmeille jo arabialaisten tietojen kautta säilynyt, että kristin-,\nmuhamedin- ja juutalais-uskonto kaikki kolme jo olivat kahdeksannesta\nvuosisadasta asti saaneet jonkun jalansijan Wolgan varrella. Ne eivät\ntosin olleet kyenneet poistamaan pakanuutta, vaan luonnollista oli,\nettä ne kumminkin etupäässä hävittivät sen enimmin loukkaavat ja\nsilmäänpistävät ilmaumukset.\n\nLappalaisten kivijumalat, niinkuin jo tiedämme, eivät olleet\nihmiskädellä tehdyt. Irtonaiset jumalina pidetyt kivet kuitenkin ovat\nmuutamain seikkain tähden tässäkin paikassa uudestaan mainittavat. Ne\nolivat usein kokoonladottuja eri kivistä, jotka kuvasivat ruumiin eri\nosia, päällimmäinen muita isompi kivi päätä. Semmoisen näki\nCastrén[204] eräällä saarella Inarissa. Wenäjän Lapissa kerrottiin\nGenetzille[205] vielä monessa paikassa, tienvarsilla ja valkamoissa\nlöytyvän l 1/2--2 1/2 kyynärän korkuisia kivikokoja, n.k.\n_sijte-taappeja_ eli seitakumpuja, joissa pieni kivi ylimmäisenä\nmuodostaa pään. Niitä on joko yksi tai useampia, 3-5 kussakin paikassa.\n\nMuinaistieteellisellä tutkimusmatkallansa Oulun kihlakunnassa kuuli\nSnellman,[206] että Iin pitäjän saarilla oli ollut noin kolmen kyynärän\nkorkuisia kivipatsaita, joille kalamiehet vielä nykyisten ihmisten\nmuistaessa olivat uhranneet rahaa, viinaa y.m. Patsaissa oli yksi\nisompi kivi runkona, sitten pienempi kaulaa vastaava kivi ja vihdoin\nvankka kivinen pää. Sitä peitti vielä toisinaan laudasta tehty \"lakki\".\nTähän luettavat ovat mahdollisesti myös ne neliskulmaisista\nkivilaatoista kootut Jatulinpatsaat, jotka Appelgren[207] tapasi\nTornivaaralla Kemissä. Suurin oli 3 1/2 kyynärää korkea, ylempää se\nhoikkeni ja huipussa olivat kivet vaan nyrkin kokoisia. Toinen pienempi\npatsas oli vaan puolinainen, kolmas oli jo kokonaan hajoitettu.\nPohjoispuolella näitä patsaita oli ennen ollut kymmenkunta samanlaista;\nnekin olivat seisoneet kolmittain ja keskimmäinen aina ollut korkein.\nSiellä vielä muisteltiin jumalanpalvelusta pidetyn.\n\nFriis[208] kuitenkin arvelee, että se, minkä Castrén nimittää jumalan\npääksi, oli koko jumala, muut kivet pelkkä alusta. Norjan Lapissa\nPorsangerin tienoilla nähtiin ympyriäisistä kivistä ladottu pyramidi,\njonka yläpäässä oli selvästi näkyvä syvennys; siinä kivien välissä oli\naikoinaan seisonut varsinainen jumalankuva. Itse pyramidi oli ontelo,\nniin että siihen sopi pistää uhreja.\n\nPuujumalat olivat tehdyt puitten, erittäin koivuin kannoista. Juuri\nkäännettiin ylöspäin ja muodostettiin pään näköiseksi, kantopää oli\nrunkona ja jalkoina. Jessevin mukaan[209] ne Norjan Lapissa olivat\n1 1/2 tai 2 kyynärän pituiset ja noin kyynärän paksuiset. Kuva\nmuodostettiin niin paljon kuin mahdollista sen merkin näköiseksi, jolla\nse oli maalattu noitarummulle. Ukkosta esim. kuvattiin suuren vasaran\nnäköiseksi. Tarkoitus oli, että jokainen jumala tuntisi hänelle aijotun\nuhrin, eikä joku muu sitä anastaisi. Siksi myös piirustettiin jumalan\nnimi kuvan eteen.[210] Silmät maalattiin kuvaan uhrielukan rasvalla.\nItse kuvan, vaerro-muor (= uhripuu), viereen pistettiin molemmin puolin\nkiinni yksi koivun oksa,[211] joiden päät kuvan yli taivutettiin\nkokoon. Se oli kieltopuu, kielde-muor, jonka piti varjella\njumalankuvaa. Kun auringolle tai kuulle piti uhrattaman, asetettiin\njumalankuvan viereen puu, joka yläpäästä oli renkaan muotoon veistetty\nja rengas nastoilla varustettu. Näitä tämmöisiä poltti 18:n vuosisadan\nalkupuolella lähetyssaarnaaja Kildal Ofotenissa kahden viikon kuluessa\n40, niin tiheässä niitä oli.[212]\n\nKun Ruotsin Lapissa, kertovat Graan[213] ja Rehn,[214] uhrattiin Thor\njumalalle, niin tehtiin hänestä yhtä monta kuvaa, kuin oli uhrattavaa\neläintä. Hänet kuvattiin aina vasara kädessä. Aurinkoa palveltaessa\nväännettiin koivun vitsasta pieni rengas, joka kuvan asemesta\nnostettiin lavalle. Sen sisälle pantiin uhrilihat ja sen päälle\nasetettiin kolme koivuista oksaa, jotka yläpäästään sidottiin toisiinsa\nkiinni.\n\nSuomen Lappalaisten sanoo Tornaeus[215] pyhittäneen kiintonaisia\nkantoja tai maahan lyötyjä paaluja, joilla ei ollut mitään muotoa.\nMutta siinä paikassa, missä Iso Torniojoki purkautuu, oli keskellä\nkoskea sanella viisi ihmisenmuotoista jumalankuvaa, joista isoin oli\nmiehenkokoinen. Kaikki seisoivat yhdessä rivissä, jokaisella oli hattu\npäässä. Samanlaisia patsaita on Appelgren[216] kuvannut Kemijärvellä,\njossa kansa niitä vielä huvikseen jäljittelee. Ne tehdään seuraavalla\ntavalla: elävä puu hakataan poikki 1 tai 2 kyynärän korkeudelta, pölkyn\npää muodostetaan ratin muotoiseksi, päältä se tasoitetaan ja katetaan\nkivilaakasella, ett'ei niin helposti mätänisi. Näitä muistomerkkiä\nlöytyy kenttäpaikoilla, apajannostimilla sekä peuran ja simpsukan\npyyntipaikoilla. Jumiskojoen rannalla Suukönkään luona on\ntoistakymmentä patsasta, jotka ovat varustetut vuosiluvuilla ja\npuumerkeillä sekä venäläisillä ja suomalaisilla kirjaimilla. Kaksi\nvanhinta ovat vuosilta 1763 ja 1789, kumpaisetkin venäläisellä\nkirjoituksella; yksi on vuodelta 1843 suomalaisella nimellä ja 1863\nvenäläisellä. Ailankajoen niskassa on patsaita noin puoli kymmentä\nkaatuneiden kivilatomusten paikalla, jotka arvattavasti ovat olleet\nLappalaisten jumalia, niinkuin puupatsaatkin aikoinaan. Kansa, näet,\nvielä muistelee, että Lappalaiset, kalastamaan ruvetessaan, lupasivat\nveden kunniaksi pystyttää patsaan, jos runsaasti kaloja saisivat.\nSamaten tekivät niitä, puusta tai kivestä, kun saivat hyvän saaliin\npeurahaudoistaan.\n\nWirolaisista ja Liiviläisistä on meillä Henrik Lättiläisen kautta\nuseita, vaikkei aivan tarkkoja tietoja.[217] Saarenmaalaisten jumalan,\njota he muutaman linnan piirityksessä avukseen huusivat nimellä\nTarapitha (= Taar' avita), sanotaan olleen \"lehdon\". Erään toisen\nlinnan valloituksen jälkeen viskasivat Saksalaiset ulos samannimisen\njumalan, siis kuvan. Warsinais-Wiron kuuluisassa uhrilehdossa nähdään\nuseampia jumalien kuvia, joiden eri nimiä ei kuitenkaan mainita.\nKristityn lähetyssaarnaajan kerrotaan siellä kaataneen \"tehdyt kuvat ja\nkaltaisuudet\", jolloin kansa ihmetteli, ett'ei niistä verta vuotanut.\nTämä seikka, joka nähtävästi hakkaamista tarkoittaa, osoittaa, että\nkuvat olivat puusta tehdyt. Suuri syy on luulla, että ainoasti yläpää\noli ihmisen muotoon veistetty. Eräs Liiviläinen kertoi unissaan\nnähneensä kansansa jumalan, joka \"rinnasta alkaen kasvoi ulos puusta\".\n\nWiedemann vielä tietää,[218] että Wirolaisilla ennen vanhaan oli ollut\nmetsissä suuria Ukko jumalan kuvia, joilla oli nimenä _puuslik_.\nMyöhemmin, niin hän arvelee, ruvettiin tekemään pienempiä, jotka\nparemmin voitiin salata papeilta, ja samassa niille tuli nimikin sen\nmukaan: _puuslikene_; vielä myöhemmin keksittiin niille nimitys:\n_inglikene_ s.o. pikku enkeli. Toisessa paikassa hän kuitenkin tuo\nesiin erään rukouksen, jossa mainitut nimitykset nähtävästi\ntarkoittavat kristittyin pyhimysten kuvia.\n\nViimeiksi olisi mainittava eräs epäjumalan-kuva, joka on Wirolaisissa\nsäilynyt näihin aikoihin asti.[219] Maarian ilmestyspäivänä, näet,\ntehdään viljalyhteistä nukke, toisena vuonna mies-, toisena\nnaisvaatteisin puettu, ja pannaan taitelle navetan yliselle. Keväällä\nse sitten pistetään pitkän riuvun nenään, kuljetetaan laulamalla ympäri\nkylää, viedään viimein lähimpään laidunmetsään ja asetetaan puuhun.\nSiellä päättyvät juhlamenot piiritanssilla. Nuken nimi on tavallisesti\nmetsik, mutta kuuluu sitä myös eri vuosina sukupuolensa mukaan\nmainittavan metsä-isäksi ja metsä-emäksi. Tarkoitukseksi on ilmoitettu\nkarjansuojelus, joka sopisikin nuken nimeen katsoen; mutta sen\ntekeminen lyhteistä näyttäisi kuitenkin panevan sen yhteen\nmaanviljelyksen kanssa. Nykyisessä muodossaan on tämä metsik-juhla\nluultavasti naapurikansoilta lainattu. Hyvin laajalta Germanilaisissa\nja Liettualais-Slaavilaisissa oli ja on osaksi vielä tapana viettää\nkevään tuloa siten, että laulaen kuljetetaan ympäri talvea tai kuoloa\nosoittavaa, olkista nukkea, joka viimein hukutetaan veteen tai\nviskataan tuleen poltettavaksi.\n\nSuomessa ovat pakanuuden jäljet tässä suhteessa hyvin harvat ja vähän\ntodistavat. V. 1559, mainitsee Aspelin[220] valittivat Wenäläiset\nsuomalaisten uudis-asukasten raivaavan itselleen kaskea heidän\nalustalleen Oulujärven rannikoille ja pystyttävän veistetyt kuvansa,\ntheres utskårne beleter, niihin paikkoihin, joihin aikoivat talonsa\nrakentaa. Mutta hän arvelee niiden olleen paavin-uskon aikuisia\npyhäinkuvia, samoin kuin sen kuuluisan jumalankuvan, josta on säilynyt\nmuisto Satakunnassa Töysän kappelissa. Tõhnin mäellä likellä talon\npihaa, nykyisen tuulimyllyn paikalla nähtiin ennen kiviraunio, jonka\nkivet olivat ristiin ladotut ja jota siitä syystä nimitettiin\nristiraunioksi. Tämän päällä seisoi vielä viime vuosisadalla, talon\nasukasten tarinan mukaan, Tõhnin epäjumala, jolle uhrattiin esikoiset\nkaikesta. Kuva oli suuren miehen kokoinen, hongasta tehty, isot\nrautarenkaat korvina. Sen hävitti Lapuan nimismies, jonka piiriin\nTöysäkin siihen aikaan kuului. Kun rauniota tämän vuosisadan alussa\nhajoitettiin, löydettiin vielä osa kuvaa, jonka sisällä oli hopearaha,\nja raunion pohjasta pieniä ristiä sekä sormuksen tapaisia.\n\nUudemmalta ajalta saaduissa tiedoissa jää juuri pääasia, tarkoittavatko\nne palveltavia jumalankuvia, epäiltäväksi. Hurrikkaiksi eli\nhurrinpuiksi sanoo R. von Becker mythologisissa muistiinpanoissaan[221]\nnimitetyn vaaksan pituisia, laudasta veistettyjä ja punaisella\nmaalattuja vartalokuvia, joita paikoittain, esim. Savossa, oli tapana\nnaulata ulkopuolelle vierashuoneen porstuaa, yläpuolelle ovea, jonkun\nhuomattavan henkilön vieraissa käynnin muistoksi. Ilmajoella kerrottiin\nReinholmille[222] v. 1868 Kokkolan kylässä Westilän talon luona\nolevasta korkeasta haljusta, jonka päällä oli poltettu helavalkeita.\nHarjun sivulla oli ollut noin kuuden korttelin pituinen ihmisen kuva.\nJalat siinä eivät olleet toisistaan eroitetut muuten kuin viivalla.\nKiuruveden Heinäkylällä muisteltiin vielä v. 1885 erään talon isännän\nPaavo Tikkasen tehneen taikoja Körtinmäellä.[223] Siellä seisoi kaksi\npuusta tehtyä ihmisen kuvaa, silmät tinaiset. Ne olivat luonnollista\nkokoa, miehen ja vaimon puolen. Kivestä oli niiden keskellä 6 korttelia\nkorkea, nelisnurkkainen alttari, 3 kyynärää laaja joka taholle.\nYmpärillä oli neljä pienempää alttarikiveä, 1 1/2 kyynärää leveät ja\nnoin kyynärän korkuiset; ei mitään aitaa ollut. Vuori oli niin jyrkkä,\nett'ei kulkenut eläimiä. Tälle paikalle vei mainittu puoskari\nparannettavansa vammaisen, riisui häneltä vaatteet ja puetti kuvan\npäälle, josta ne sitten itse varasti pois. Ennen mainitulle Immosen\nkivelle Leppälahdeila[224] oli myös tapana vaikeissa taudinkohtauksissa\nasettaa sairaan kova, joka oli tehty puunpökkelöstä tai vaatteista.\nNiin itiin nostettiin lempeä ihmisen kuvilla.\n\nKaikesta päättäen ei kuitenkaan ole epätodennäköistä, että Suomen\nasukkaat, samoin kuin koko heidän sukunsa, ovat tehneet itselleen\nepäjumalain kuvia ja pitäneet niitä pyhissä lehdoissansa, joihin\nkreikanuskoiset Inkerikot, Georgin mukaan,[225] vielä viime\nvuosisadalla veivät pyhäinkuvansa palveltaviksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEpäilemättä on tarkka lukija huomannut tässä pitkässä,\nural-altailaistec kansain epäjumalan-kuvain sarjassa läpikäyvän langan,\njoka cm sangen hauska. Erinomaisen suuren yhtäläisyyden ohessa nähdään\nsiinä samassa silmään pistävä kehitys, kulussa idästä länteen.\nAltailaisilla kansilla näkyy, jos luemme pois luontaiset kalliot ja\npuut, olleen vaan koti- eli jurttajumalia. Samojedeillakin sanoo\nCastrén näiden olleen enimmin palveltuja, vaikka heillä myös oli\nyhteisiä jumalankuvia. Suomen suvussa, Ostjakeista alkaen, ovat nämät\njälkimmäiset suurimmassa arvossa, jopa näkyvät Lappalaisissa kokonaan\nhävittäneen kodassa pidettävät nukkejumalat, niin että yksityisetkin\nperhejumalat ovat saaneet heidän muotonsa. Vielä suorempi on muutos\njumalankuvain merkityksessä. Koko Siperiassa on se käsitys,\nettä ylintä jumalaa ei ihmisen ole mahdollista rukouksillaan\nlähestyä. Ostjakit, Castrénin mukaan,[226] palvelevat ainoasti\nhaltijoita ja vainajain henkiä; ne samat myös ottavat asuntonsa kuviin.\nWogulilaisten jumalanukkein sanoo Munkácsi[227] kuvaavan muinaisia\nkansallissankareita, joiden kivettyneitä muotoja luontaisetkin\nepäjumalat, kalliot ja kivet ovat. Tällä puolen Uralia on laita ihan\ntoinen. Permin ja Wolgan kansat rukoilevat ennen muita itse ylijumalaa\nja lienevät aikoinaan hänestäkin tehneet silminnähtävän kuvan.\nSemmoinen oli arvattavasti Bjarmein Jómala ja samaa osoittaa muutamissa\nWotjakkein rukouksissa tavattava lause: \"astu laupeaasti koivunoksille,\noi In-vu\", jolla taivaan-veden jumalaa kehoitetaan laskeutumaan\nuhrilehdon alttaripöydälle, entisen epäjumalan-kuvan sijalle.[228]\nWirolaisten Taara, joka mainitaan Saarenmaalla lähinnä ruotsalaista\nasutusta, tuskin lienee ollut muun kuin Thorin kuva. Lappalaisista ei\nsiinä kohden ole epäilystäkään. Norjassa ja Ruotsissa tiedetään heidän\npystyttäneen puisia kuvia taivaalliselle jumalalle, jonka nimi oli\n_Tiermes, Turat-uros. Hora-gales eli Thor_ ja jonka merkkinä oli\nskandinavilaisen ukkosjumalan vasara. Niiden nimitys \"uhripuu\" samoin\nkuin niiden lukumäärä, riippuva uhrieläinten luvusta, osoittaa, että ne\ntehtiin jumalalle uhriksi eli muistoksi; jota vastoin vanhempaa\nkantaa edustavat kiviset ja osaksi puisetkin seidat ajateltiin\nasuntopaikoiksi, enimmiten Nanalaisten hengille. Uhria muistuttavasta\nkuvasta on sitten kehittynyt se symbolinen eli vertauskuvallinen\nkäsitys, joka lappalaiselle noitarummulle maalatuissa jumalan kuvissa\nilmenee.\n\n\n\n\nKolmas luku.\n\nHoidat ja uhripapit.\n\n\nUral-altailaisten uskontoa on sanottu shamanin eli noituus-uskonnoksi;\nnoidilla on siinä erittään suuri ja tärkeä tehtävä. Varsin kumma on\nsiis, että heistä ylimalkain on ollut verrallisesti sangen niukat ja\nvaillinaiset tiedot. Castrénkin mythologiassaan puhuu heistä vielä vaan\nsivumennen. Ainoasti Samojedein noidista hän matkakertomuksissaan antaa\nlaveamman kuvauksen. Viime vuosikymmenet ovat kuitenkin tässäkin\nasiassa tuoneet esiin suuren joukon tietoja, joiden avulla voi johonkin\nmäärin päästä selville.\n\nKaikilla ural-altailaisilla kansoilla on ollut, osaksi on vielä\nnoitansa, shamaninsa. Tunnettu uskonnontieteilijä Max Müller on tätä\nhuomauttaen arvellut yhteyden tuon laajan suvun eri kansojen välillä\nvielä suuremmaksi, kun näet luuli nimenkin olevan heillä kaikilla\nyhteisen. Niin ei ole kuitenkaan laita. Shamanin nimeä eivät tunne muut\nkuin muutama keski-Siperian kansa, alkuperäinen se on ainoasti\nTunguseilla. Mongolit mainitsevat noitansa nimellä bö, Tatarit kam,\nSamojedit tadibe. Suomen suvussa on sana noita yleisin. Sitä käytetään\nSuomen, Lapin (noaidde) ja Wogulin kielessä (nojt l. najt); sen\nmerkitys selviää Wotjakin kielen kautta, jossa nodo eli nodes\nmerkitsee: viisasta, älykästä; vertaa myös Syrjäänin kielen nöd-kyl\n(kyl = kieli) s.o. arvoitus.\n\nMikä tehtävä sitten on noidalla? Castrén[229] selittää, että\ntavallisilla ihmisillä, Siperian kansojen käsityksen mukaan, ei ole\nmitään mahdollisuutta lähestyä jumalia ja haltijoita, paitsi\nepäjumalankuvia. Yksin noita voi olla yhteydessä heidän kanssansa,\nerittäin sillä aikaa kun hän makaa \"haltijoissaan\". Samojedeissa[230]\n_tadiben_ virka on perinnöllinen. Magus non fit, sed nascitur.[231]\nTosin puhutaan heilläkin tadiben opissa käymisestä, mutta eivät he\noikein osanneet selittää, mitä siinä oli oppimista, koska heillä ei ole\nmitään loitsurunoja. Eräs Samojedi oli Castrénille kertonut, että hän,\njonka suvussa oli ollut useita mainioita noitia, lähetettiin oppiin\nkahden tadiben luo. He kiihoittivat hänen mielikuvitustansa\neriskummallisilla tarinoilla haltijoista, sitoivat sitten siteen hänen\nsilmiensä eteen, antoivat noitarummun käteen ja käskivät rummuttamaan.\nSillä ajalla toinen heistä löi häntä kämmenellä päähän, toinen selkään.\nEipä aikaakaan, niin oli poika näkevinänsä suuren haltijajoukon\nhyppelevän käsillään sekä jaloillaan. Säikähtyneenä pakeni poika ja\nmeni venäläiseltä papilta kastetta pyytämään. Kenties olisi siis\nopetuksessa ollut vielä muitakin temppuja, mutta niistä ei tämä\nSamojedi osannut kertoa.\n\nVielä tärkeämpi kuin opetus, näkyy Castrénin mukaan olevan omituinen\npuku ja rumpu. Edelliseen kuuluu säämyskämekko, jonka päärmeet ovat\npunaisesta verasta. Samanlaisilla listoilla ovat kaikki saumatkin\npäällystetyt ja samasta loistavasta kankaasta ovat olkalaput. Kasvoin\nedessä riippuu verkavaate; ulkomaailman pitää olla peitettynä, että\nsisällinen silmä sitä paremmin voisi eroittaa henkimaailman. Päässä ei\nole mitään lakkia; ainoasti kaitainen lista punaista verkaa käy niskan\nympäri, toinen pään kiireen yli; niillä on silmiverho kiinnitetty.\nRinta on rautalevyllä varustettu. Rumpu on pyöreä, kooltaan erilainen;\nsuurimmat, jotka Castrén oli nähnyt, olivat viisi korttelia\nläpimitaten, puolen korkeat. Siinä on vaan yksi kalvo, tehty ohuesta,\nläpinäkyvästä poronnahasta. Noidan varoja myöten on rumpu koristettu\nmessinkirenkailla, tinalevyillä sekä muilla helyillä.\n\nNäin varustettuna tadibe käypi manaamaan esille haltijoitansa, jossa\ntyössä hänellä aina on apuna nuorempi, vähemmin oppinut noita.\nPäämestari ensin pärryttää rumpuansa ja laulaa muutamia sanoja oudolla,\nkauhistuttavalla nuotilla. Siihen yhtyy sitten apulainenkin, aivan kuin\nsäestäjä meidän runojamme laulettaessa, ja molemmat laulavat nyt samat\nsanat vielä kerran uudestaan. Joka sana, joka tavuu venytetään ja\njätkytetään loppumattomiin. Jonkun ajan kuluttua päänoita vaikenee ja\nrummuttelee vaan hiljakseen; hän kuuntelee silloin haltijain vastausta.\nApulainen puolestaan yhä matkii laulussaan mestarin viimeisiä sanoja.\nKun keskustelu haltijain kanssa on päättynyt, kiljahtavat molemmat\nnoidat hirvittävällä tavalla, rumpua pärrytetään koko voimalla ja\nviimein päätös julistetaan. Laulun sanat eivät noudata mitään\nrunomittaa, eivätkä ole edes aina sanoja; ne ovat joka tilaisuudessa\nhetken tuomia, hetken viemiä.\n\nTällä tavalla esim. tiedustellaan haltijoilta kadonneitten poroin y.m.\nolopaikkaa. Noita on ennakolta ottanut selkoa kaikista asianhaaroista\nja muodostanut niiden johdolla itselleen mielipiteen, jonka haltijoihin\njouduttuansa ilmi lausuu tai joka hänelle itselleenkin vasta silloin\nselvenee. Sairaan luokse kutsuttuna noita aina lykkää parannuksen ensi\naamunkoittoon, vaikka olisi hätä kuinka suuri. Yöllä noita sillä välin\nkeskustelee haltijainsa kanssa asiasta. Jos sairas aamuun asti on\nhiukan parantunut, niin on aika ryhtyä rummutukseen ynnä lauluun; mutta\njos ei niin ole, odotetaan seitsemänteen aamunkoittoon. Jos ei\nsilloinkaan tunnu vähintäkään parannusta, ei tadibe yritäkään mitään\ntekemään, tauti on auttamaton. Mutta jos pikkuinenkin muutos parempaan\non tapahtunut, kysyy tadibe, eikö sairaalla ole vihamiestä, joka olisi\nvoinut sen taudin lähettää. Jos ei sairas tiedä, tiedustellaan sitäkin\nseikkaa haltijoilta. Saatuaan taudin syyn selville, noita pyytää heitä\nsairasta auttamaan, josta on seuraus, että vihamies itse vuorostaan\nsairastuu.\n\nVielä tänäkin päivänä on useimmilla Siperian kansoilla noitansa, osaksi\nmies-, osaksi naispuolta.[232] Noidan virka menee yleensä perinnöksi,\nei kuitenkaan niinkuin joku sääty-etuoikeus, vaan suvussa periytyvän\ntaipumuksen tavalla. Jo lapsessa arvellaan suonenvedot ja väänteet\nennustavan sen tulemista noidaksi. Myöhemmällä ijällä tämä taipumus\ntulee ilmi tiheissä unennäöissä, yhä uudistuvissa raivokohtauksissa ja\ntainnoksiin lankeilemisessa. Nuorukainen alkaa sen johdosta tulla\nsynkkämieliseksi ja vetäytyä yksinäisyyteen, omin päin harjoitellakseen\nloitsimista, joka on ainoa rauhoituskeino hänen ylen kiihtyneille\nhermoilleen. Sen huomattuansa sukulaiset vievät hänet varsinaiseen\noppiin jonkun vanhemman noidan luo. Mitään erityistä oppimäärää ei ole,\nvaikka opetusta voi kestää muutamia vuosia. Niissäkin kansoissa, jotka\novat joutuneet korkeamman buddhan-uskonnon vaikutuksen alaisiksi, esim.\nBurjateissa, se rajoittuu jumalain nimien ja olopaikan tuntemiseen\nsekä niille toimitettavien uhrien oikein järjestämiseen. Nalkki\nsilmänkääntäjänkin temput, joita noidan tulee osata, ovat ainoasti\nsivuseikkoja. Pääasia on, että oppilas vähitellen tottuu menemään\ntainnostilaan, jossa hänen sielunsa ruumiista irtautuneena luullaan\npääsevän näkymättömän henkimaailman yhteyteen, ja että hän siihen\nharjaantuu ei ainoastaan luonnollisissa hermostuksen kohtauksissa, vaan\nmyös keinotekoisissa, jopa teeskennellyissä.[233] Oppiajan päätyttyä\ntapahtuu noidaksi vihkiminen juhlallisilla menoilla ja suurenmoisilla\nuhreilla. Jos vihittävän omat ja omaisten varat eivät niihin\nriittäisi, niin koko se heimo, jonka noidaksi hän on tuleva, katsoo\nvelvollisuudekseen ottaa osaa kustannuksiin. Täysin oppinutta noitaa,\njoka milloin tahansa, tarpeen vaatiessa voi välittää yhteyttä\nhenkiolentojen kanssa, pidetään erinomaisessa kunniassa. Hän suureksi\nosaksi elää saaduista lahjoista ja niistä lihoista, joita jokaisessa\nuhritilaisuudessa häntä varten erikseen pannaan. Kuoltuansa hänet\nhaudataan pyhään lehtoon ja häntä palvellaan sen suojelushenkenä. Hänen\nmuistokseen tehdään vielä nukke, jota kotijumalana säilytetään.\n\nTämä kunnioitus ei riipu noitain yhteiskunnallisesta asemasta, vaikka\nniitä on ruhtinaitakin. Ei se myöskään perustu mihinkään erityiseen\nelämänlaatuun, sillä jokapäiväisissä oloissa noita käy samaan tapaan\npuettuna ja tekee samaa työtä kuin kaikki muutkin. Ainoasti\nloitsiessaan hän muuttuu yliluonnolliseksi olennoksi. Silloin hän myös\nottaa ylleen eriskummaisen pukineen. Päähänsä hän panee töyhtölakin,\ntavallisesti tarhapöllön sulkasilla koristetun, ja hartioilleen heittää\nvaipan, joka on ommeltu täyteen turkki- ja verkalistoja sekä\nkaikenlaisia kalkkareita, muun muassa metallista valettuja epäjumalain\nja tarullisten eläinten kuvia. Usein on hänellä naamus kasvojen edessä\nja haarniska rintaa suojelemassa haltijain hyökkäyksiä vastaan.[234]\n\nHuomattavin noidan tunnusmerkeistä, on kuitenkin rumpu ynnä siihen\nkuuluva päristin. Se on pyöreätä, harvoin soikeata muotoa ja ainoasti\nyhdeltä puolen kalvolla varustettu. Toisella puolen on kiinnipitimenä\nristikko, jonka pystysuora osa on puusta, ihmisen muotoon veistetty, ja\nvaakasuora osa raudasta. Jälkimmäisestä riippuu pieniä, pitkulaisia\nhelyjä; niiden luku määrää noidan arvon, sillä ne osoittavat, kuinka\nmonta henkiolentoa hänellä on käskettävänään. Rummun kalvo on täynnänsä\nkuvia, joissa taivaankappaleet, jumalanuket, pyhät puut, uhrieläimet,\nitse noita rumpuineen sekä hänelle avuliaat linnut, käärmeet ja kalat\novat edustettuina. Usein jakaa kehän kahtia vaakasuora viiva, joka\nmerkitsee maanpintaa. Näiden kuvien tarkoituksena on olla ikäänkuin\ntukikohtina noidan muistille ja mielikuvitukselle, hänen kuvaillessaan\nmatkustuksiansa toisissa maailmoissa.\n\nRummun päristimenä on pieni puinen lapio, joka kämmenpuolelta on\npaksusti nahalla päällystetty, että lyönti kuuluisi oikein kumealta;\nselkäpuolelle on kalisevia renkaita kiinnitetty. Sekä rummusta että\npäristimestä riippuu samanlaisia nauhatupsuja, joita on tapa\njumalanukkeihin kiinnittää. Toisinaan tavataan noitarummusta\npienoiskuvia kotijumalien sijalla; paikka, joka sillä on jurtassa,\npidetään niin pyhänä, että sinne päin aina käännytään loitsiessa.\n\nLoitsiminen tapahtuu yöllä nuotiotulen ääressä. Ensimmäiseksi työkseen\nnoita savustaa viittansa, lakkinsa ja rumpunsa. Sitten hän pukeutuu,\nottaa rummun käteensä ja alkaa sitä hiljalleen lyödä, tahdin mukaan\nliikuttaen käsiään ja jalkojaan. Samalla hän laulaa; apuna on hänellä\npari säestäjää, taikka yhtyvät kaikki läsnäolijat lauluun, jonka\ntarkoituksena on nostattaa hänen luontoansa. Vähitellen käy hänen\nrumpunsa pärinä yhä kiihkeämmäksi, hänen liikkeensä tulevat suonenvedon\ntapaisiksi, hänen laulunsa muuttuu käsittämättömäksi kiljunnaksi, hänen\nhurjistuneet silmäyksensä säihkyvät puolihämärässä, sanalla sanoen: hän\ntulee haltioihinsa. Viimein hän lankeaa loveen ja makaa pitkän aikaa\ntiedotonna, tunnotonna.\n\nHerättyänsä tästä horrostilasta noita alkaa kertoa, missä hänen\nsielunsa sillä aikaa on vaeltanut, mitä henkiolentoja se on tavannut ja\nmitä vastauksia heiltä saanut. Kysymykset, joita noidalle uskotaan\nesitettäviksi, koskevat tavallisesti tulevaisuutta ja vastaukset saavat\nsen kautta ennustuksen muodon. Niiden sisällys on enimmiten aivan\njokapäiväistä, mitenkähän metsästys tai kalastus on onnistuva, välistä\nsuorastaan vähäpätöistä laatua, niinkuin erään Jakutin, joka\nlähtiessään kyläilemään 1 1/2 virstan päähän pyysi noitaa toimittamaan\nhänelle henkien suostumuksen ja suojeluksen. Kuitenkin löytyy myös\ntärkeämpiä kysyttäviä, kun jotain erinomaista, luonnonkansojen\nkokemuksen mukaan harvoin muu kuin joku onnettomuus, on tulossa tai jo\ntapahtunut. Jälkimmäisessä tapauksessa tiedustus koskee sekä\nmenneisyyttä että tulevaisuutta; niin esim., kun on jotain varastettu.\n\nYleisimmin turvaudutaan noitaan taudinkohtauksissa. Siinäkin hänen\ntehtävänsä on kahtalainen. Ensiksi hänen pitää loitsimalla ottaa\nselkoa, mistä tauti on kotoisin. Toiseksi hänen tulee joko hyvällä\ntaikka pahalla saada tauti poistumaan. Hyvällä se tapahtuu siten, että\nhän tiedustelee haltijoilta, mitä uhria tauti vaatii. Pahalla pois\najaminen voi olla pelkkää sanoilla manaamista, mutta saattaa myös käydä\nhyvinkin kovakätiseksi kipeän paikan pitelemiseksi.\n\nPaitsi tiedustajan ja lääkärin tointa on noidalla vielä kolmas,\nnimittäin uskonnollisten menoin johto. Hän määrää uhrausten ajan ja\npaikan, hän rukoilee niissä kansan puolesta, hän tekee kotijumalina\npalveltavat nuket j.n.e. Tämä virka on erittäin tärkeä kaikissa Suomen\nsukuun kuuluvissa kansoissa, sitä tärkeämpi, mitä edistyneemmällä\nkannalla ne ovat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAlkuperäisimmällä asteella on shamanin-uskonto säilynyt Siperian\npuolisissa ugrilais-kansoissa. Heillä ovat kaikki uhripapit noitia,\njotka sitä virkaa muitten toimiensa ohella hoitavat.\n\nOstjakeissa, Castrénin mukaan,[235] noita pitää huolen jumala-jurtasta.\nHäneltä kysytään neuvoa kaikissa epäiltävissä tilaisuuksissa, niin\nhyvin yleisissä, koin myös yksityisissä asioissa. Hän ei kuitenkaan\nvastaa suoraan, vaan tiedustelee jumalilta, selittäen heidän\nvastauksensa. Uskottaakseen kuulijoille, että jumalankuvakin puolestaan\npuhuu, pystyttää noita sen eteen päreen hiukan kallelleen ja sitoo\nnauhan päreen päähän. Kun nauha itsestään tai noidan toimesta rupeaa\nliikkumaan, on se muka merkki, että jumala vastaa. Ainoasti yksityiset\nuhrit voi kuka hyvänsä toimittaa, mutta kun yleinen uhri on\nedestuotava, on noidan apu välttämätön. Noita tappaa uhrielukat ja\njäljestää koko jumalanpalveluksen.\n\nNoidan määrättävänä on, mainitsee Pallas,[236] mitkä puut ja kalliot\novat jumalallisella kunnialla palveltavat, hänen on vihkiminen\njumalanuket. Samoin riippaa hänen päätöksestään, mihin palkkaan\njumalankuva on asetettava, jos sitä tahdotaan maattaa. Kun tapahtuu\njoku tapaturma, tai ilmestyy paha uni, tai metsästys ja kalastus ei\nonnistu, tai muissa sellaisissa asioissa, kohta jaostaan noidan luo.\nKun joku uusi asetus Ostjakin koko kansaa peloittaa, tai joku\nhallituksen lähettiläs on saapunut asialla, jota oudoksutaan, silloin\nnoita ilmoittaa jumalain vihan olevan tuohon syynä ja pakoittaa\nvarsinkin rikkaat suuriin uhreihin, josta hänelle aina tulee osansa.\nJos joku perheen jäsen sairastuu, noita määrää, kuinka monta poroa\ntulee uhrata, aina taudin kovuuden ja pitkällisyyden mukaan. Semmoinen\nporo asetetaan sitten jurtan eteen ja sen jalkaan sidotaan nuora, jonka\ntoinen pää viedään sisään sairaan käteen. Kun hän siitä sattuu\nvetäisemään, karkaavat noita ja sukulaiset, jotka sillä välin ovat\nseisoneet ulkona rukoilemassa, elukan kimppaan ja tappavat sen.\n\nNoidan virka, selittää Bjeljavskij,[237] menee perintönä hänen\nlapsilleen, ei kuitenkaan aina vanhimmalle, vaan sille, joka on\nkyvykkäin. Lapseton noita jättää toimensa jollekulle ystävistään tai\noppilaistaan, jonka tietää eteväksi. Noidaksi voi päästä nainen yhtä\nhyvin kuin mieskin. Kumpaiseltakin vaaditaan, että he jo nuoruudestaan\nalkaen ovat valmistautuneet tähän ammattiin, seuraamalla kuuluisia\nnoitia heidän virkamatkoillaan tai toimittamalla virkaa heidän\nsijaisinaan. Heidän pitää harjaantua niin herkkätunteisiksi, että\npienimmästäkin aiheesta tai pyynnöstä voivat joutua haltioihinsa ja\nlangeta loveen. Sitä tilaisuutta samoin kuin uhritoimituksia varten\ntulee heillä olla hankittuna erityinen puku: poron nahasta pitkä,\nhihallinen mekko, joka on ommeltu täyteen kaikenlaisia hakasia,\nrenkaita, levyjä ja muita kalkkareita, enimmäkseen rautaisia. Naiset\novat loitsiessaan avopäin, hajalla hiuksin; miehet toisinaan panevat\npäähänsä erivärisistä verkatilkuista laitetun lakin taikka myös\nrautaisen vanteen päänsä suojaksi. Molemmat sukupuolet käyttävät\nrumpua, sillä kiihdyttääkseen ja pitääkseen jännityksessä hermojansa,\njotka usein ovat heikontuneet liiallisista ponnistuksista. Loitsiminen,\njota toimitetaan läpi yön, on ylenmäärin rasittavaa. Noidan täytyy\ntehdä alinomaisia liikkeitä koko ruumiillaan, lakkaamatta lyödä\nrintaansa ja päähänsä, heittäytyä maahan, käpertyä kokoon, yhä antaen\nitselleen kovia iskuja, kunnes voimatonna vaipuu tainnostilaan, jota\nvoi kestää parikin päivää. Paitsi tätä varsinaista taitoaan useat\nsekä mies- että naispuoliset noidat ovat oppineet monenmoisia\nsilmänkääntäjän-temppuja. He osaavat kääntää nurin silmäluomensa,\npistää veitsen vatsaansa, pitää kaulassaan nuoransilmukkaa, jota neljä\ntai kuusi miestä vetää y.m. Kaiken heidän vaivansa palkintona on se\nsuuri kunnioitus, jota he eläissään saavat nauttia; kun he kuolevat,\ntehdään heidän muistokseen kuva, jota vielä monossa polvessa\nkumarretaan.\n\nLoitsimista kertoo Novitskij[238] toimitettavan pimeässä jurtassa,\nkädet ja jalat sidottuna. Noita, jonka ympärillä istutaan ja soitetaan\nhuilua, laskettelee loitsusanoja, kutsuen haltijaa luokseen tulemaan.\nTämä saapuu tavallisesti keskiyön aikaan, niin peloittavan näköisenä ja\nniin suurella jyräkällä, että kaikki jurtassa olijat hädissään\njuoksevat ulos. Noitaan, joka on jäänyt yksin, käy haltija käsiksi,\nnostaen hänet ilmaan ja viskaten taas maahan ja kiduttaen häntä siinä\nmäärin, että jos ei olisi sidottu, hänkin pakenisi pois. Muutaman\ntunnin kuluttua haltija ilmaisee noidalle, mitä tämä haluaa tietää.\nSilloin noita, jos hänessä vielä on rahtunen henkeä jäljellä, pääsee\nirti haltijan kourista ja vapautuu, ihmeellistä kyllä, omista\nsiteistänsä. Kysymykset, joihin vastausta vaaditaan, eivät tavallisesti\nkoske sen kummempia asioita kuin jokapäiväistä metsästys- ja\nkalastus-onnea.\n\nPallasen mukaan[239] loitsitaan myös valkean ääressä, joka on\nsytytettynä keskellä jurttaa. Noita itse lyö rumpua, muut hänen\nympärillään kalkuttavat kattiloita, maljoja y.m., huutavat ja yleensä\npitävät hirveätä melua, kunnes ovat näkevinänsä sinisen savun nousevan\nhänen päänsä yli.[240] Toimituksen jälkeen on noita vielä pitkän ajan\nväsyksissä ja voimatonna.\n\nViimeksi on venäläinen kansatieteilijä ja lastenkirjailija L.\nSimonovoi[241] hyvin elävästi ja todenmukaisesti kuvannut nykyisen\nostjakkilais-noidan menettelyä sairaan parantamisessa. Tämä ei voi\nmihinkään ryhtyä, ennen kuin on saanut ilmoituksen haltijoilta, että\naika on tullut. Sitä odottaessaan noita menee metsän laitaan ja\nistahtaa kivelle, kääntäen synkät kasvonsa metsään päin. Välistä hänen\ntäytyy odottaa pari, kolme vuorokautta paastossa ja rukouksissa,\nsilloin käyvät ympärillä olijat kärsimättömiksi ja alkavat tanssia ja\nlaulaa hänen edessään dombra-nimisen kantelen säestyksellä, että\nsaisivat hänet haltioihin. Toisinaan tulee ilmestys unessa; sitä varten\non noidalla nukkuessaan päänsä alla esineitä, jotka voivat saada aikaan\nennustavia unennäköjä.\n\nSiinä kertomuksessa, johon nämät tiedot ovat sovitetut, kesti odotusta\nainoasti tunnin verran, kun jo noita heläytti rumpuaan. Kaikki\nkokoontuivat sairaan jurttaan noidan ympärille, joka käski jokaisen\ntekemään pienen jumalankuvan puusta tai puunkuoresta, nelijalkaisen,\nlinnun tai kalan muotoisen. Itse hän hyvin nopsasti ja taitavasti sai\nkäsistään lähtemään suuren linnun, jolla oli siivet levällään, ja pani\nsen riippumaan yläpuolelle sairasta. Pian sen jälkeen valmistuivat\ntoistenkin tekemät, paljoa kömpelömmin veistetyt kuvat. Ne asetettiin\nnuotiotulen ympärille, joka paloi puhdistetulla paikalla jurtan oven\nedessä. Jousi ja nuoli kädessä noita lähestyi tulisijaa, katsahti\ntaivaasen ja lausui sairaan nimessä: \"jos olen syyllinen, niin\nlentäköön sielu ruumiistani niinkuin tämä nuoli jousesta; jos taas olen\nsyytön, pysyköön minussa henki!\" Sitten noita otti muutamia eläviä\nkaloja käteensä ja toivotti: \"olkoon rukoukseni vuolahampi vuolasta\nvirtaa, kiitäköön nopeammin nopeata nuolta!\" Näitä sanoja lausuessaan\nhän tähtäsi kolmasti jousellansa ja laukaisi. Vielä rukoili: \"katsele,\njumala, oikeilla silmilläsi, haistelkoot sieraimesi tuotua uhria; ota\nse vastaan!\" Sitten halkaisi kalan ja alkoi laulaa kiitosvirsiä. Sen\njälkeen seurasi varsinainen näytäntö. Noita otti säkin, pisti siihen\nkalat ja alkoi lähteä niitä viemään jumalan eteen. Poistumatta jurtan\nluota, hän kuvaili matkansa menoa: milloin nousi vuorelle, milloin\nlaskeutui sieltä alas, kompastui, ui yli joen, pelastui koirien\nkäsistä, piiloutui metsän petojen tai haltijoiden näkyvistä. Sitä\ntehdessään hän matki koirien haukuntaa ja petojen ulvontaa. Viimein,\nmonen vaivan ja vastuksen perästä, oli hän joutuvinaan jumalan\nasunnolle, lankeavinaan polvilleen ja kysyvinään nöyrällä äänellä:\n\"kuka on syypää tautiin tai mikä on siihen syynä?\" Saatuaan jumalalta\nvastauksen, joka kaikille muille jäi salaisuudeksi, noita oli\npalaavinaan takaisin sairaan luokse. Sitten hänellä ei ollut muuta\ntehtävää kuin voidella kipeä kohta uhrikalojen verellä ja rasvalla ja\nnuolla se siitä pois. Mutta jos sairaalla olisi ollut poro tai hevonen\nuhrata, niin hän olisi käärinyt vuodan lämpimältään ympäri koko ruumiin\ntai sen osan ruumista, joka oli kipeä.\n\nWoguleissa näkyy noitien asema olevan jokseenkin samanlainen kuin\nOstjakeissa. Gondattin mukaan on noidan virka perinnöllinen sekä\nmies- että naispuolelta[242]. Kutsumusta siihen voi jo lapsessa\nhavaita, joka on ylenmäärin tunteellinen ja hermostunut; erittäin\nkaatuvan taudin kohtausten luullaan johtuvan yhteydestä henkimaailman\nkanssa. Mistä hän sitten myöhemmällä ijällä saa oppinsa ja\nkasvatuksensa, on vaikea sanoa, koska vogulilaisilla noidilla ei ole\ntapana pitää oppilaita ja apulaisia seurassaan. Ennen heitä näkyy\nolleen vielä paljoa harvemmassa kuin nykyään; Sygvan ja pohjoisen\nSosvan varsilla oli tämän vuosisadan alussa ainoasti yksi noita, joka\nmatkusti paikasta toiseen, mutta muutama vuosi takaperin löytyi samalla\nalueella kokonaista kahdeksan. Niiden joukossa alkaa kuitenkin nykyisin\nolla yhä useampia teeskentelijöitä, jotka ilman uskoa ja taipumusta\nammattiinsa sitä harjoittavat, voidakseen elää vähemmällä työllä ja\nparemmalla ruualla, ja ennen kaikkea huokean viinansaannin tähden.\n\nTotisuudessa toimitettuna noidan virka ei suinkaan ole helpoimpia;\nsiitä syystä näkee aniharvoin vanhuksia, jotka jaksavat ikänsä siinä\ntoimessa pysyä. Noidan tehtäviin kuuluu uhraaminen, parantaminen ja\nennustaminen. Uhreja tosin joskus suoritetaan noidan avuttakin, mutta\nmissä vaan joku noita on saapuvilla, on hänelle menojen johto uskottu.\nHän tappaa uhrieläimen, paloittelee sen määrättyihin osiin, kokoilee\nveren maljoihin, syöttää jumalankuvia j.n.e. Uhritoimituksen aikana on\nnoidalla päässä suippopäinen lakki monenvärisistä verkatilkuista, mutta\nmuuta huomattavaa hänen puvussaan ei ole. Kädessä on hänellä\nnoitarumpu, johon kuuluu erityinen päristin. Tämä rumpu tehdään\ntavallisesti hirven, välistä myös poron tai koiran nahasta, joka vielä\nkosteana levitetään vanteelle, että se kuivuessaan pingottuisi, ja\nsitten ommellaan siihen kiinni. Vanteesen, joka on parin, kolmen tuuman\nkorkuinen, kiinnitetään vielä renkaita, vitjoja, rummun pienoiskuvia\nsekä muita helistimiä; sisäpuolelta sitä tukee kaksi ristikkäin pantua\npuuta, joista voi käsin pitää kiinni. Ennen loitsimista noitarumpua\nsavustetaan, että se helähtäisi kimakammin ja pikemmin saisi haltijat\ntulemaan. Haltijoissaanolo ilmoittautuu kesken rummunlyöntiä ja tanssia\nkouristuksen tapaisin ruumiinvärähdyksin.\n\nNoitarumpu ei kuitenkaan ole aivan välttämätön välikappale loitsiessa.\nMyös jumalanvakan avulla voi noita tiedustella tulevaisuutta. Se\nnostetaan jumalankuvineen ja uhriantimineen pienelle rahille, jonka\nalle asetetaan kirves tai veitsi. Noita alkaa loitsia rukoilemalla\njumalilta ilmestystä. Sitten hän käskee kohottamaan vakkaa neljään\nkertaan. Jos ensi kerralla tuntuu kepeältä, toisella kertaa raskaalta,\nkolmannella vielä raskaammalta, mutta neljännellä jälleen kepeältä,\nniin pidetään sitä hyvänä merkkinä.\n\nPelkästänsä kirveellä arvoitellaan seuraavalla tavalla. Noita istahtaa\nperimmäiselle paikalle, seljin kaikkiin katsojiin. Hän ottaa kirveen ja\nkiinnittää sen molemmista päistään nuoraan, niin että se siitä jää\nriippumaan, terä ylöspäin. Sitten hän sitä heiluttaa käsiensä välissä,\nhiljaa sopottaen. Eikä aikaakaan, niin hän jo ilmoittaa jumalan tahdon.\nKirveen asemesta käytetään välistä veistä, mutta kaikkein otollisin\nvälikappale tässä tempussa on vanhan-aikainen sapeli.\n\nMyös pimeässä huoneessa loitsimista tavataan Woguleilla.[243] Jonakuna\npilkkopimeänä yönä, kun kansaa on kokoontunut jurtan täydeltä, noita\nalkaa kutsua henkiä, koputellen rautapäisillä nuolilla vasten\nmetallilevyä, joka on permannolla. Vähän ajan päästä koko jurtta\ntärähtää, välikatto hajoaa reppänän kohdalta ja nuolten koputukset\nilmaisevat, että haltija on saapunut. Toisinaan tuottaa haltijan\nilmestyminen niin kovia kouristuksia, että noita menee tainnoksiin.\nSilloin on heti sytytettävä valkea, ett'ei hän siihen paikkaan kuolisi.\nNoidasta itsestään tontun siltä, kuin koko hänen ruumiinsa olisi ajettu\ntäyteen teräviä nuolia.[244]\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiiden Permiläistenkin joukossa, joita pyhä Tapasi[245] koetti\ntaivuttaa kristin-uskoon, oli paljon \"noituuden riivaamia\". Hänen\npäävastustajansa oli _Pam_-niminen vanhus, joka ruhtinaana hallitsi\nyhtä heimoa, mutta noitana koko Permin kansaa. Kaikki muut noidat\nkunnioittivat häntä esimiehenään ja opettajanaan, itse oli hän perinyt\noppinsa isältään. Hän osasi ottaa selkoa siitä, mitä kaukaisissa maan\näärissä tapahtui, samana päivänä ja hetkenä. Hän rukoili ja uhrasi\nkansansa puolesta, hän lähetti jumalat omaistensa avuksi ja\nvihollistensa häviöksi. Mutta ennen kaikkia esiintyi hän loistavalla\npuhetaidollaan kansallisuutensa ja uskontonsa puolustajana. \"Veljet,\nmiehet Permiläiset\", hän lausui äsken kristityille kansalaisilleen,\n\"isäinne jumalia älkää jättäkö, heidän uhrejaan älkää laimin lyökö,\nvanhoja veroja älkää poistako, entistä uskoa älkää heittäkö! Niinkuin\nisänne tekivät, tehkää tekin! Minua kuulkaa, älkää tuota vasta\nsaapunutta Moskovalaista! Moskovastako voisi meille mitään hyvää tulla?\nEikö sieltä ole tullut meille rasituksia ja raskaita veroja, sortoa ja\nväkivaltaa, ylimyksiä ja virkamiehiä? Siitä syystä älkää häntä kuolko,\nminua kuulkaa, joka teidän parastanne tarkoitan! Minä olen teidän\nsukulaisenne, kansalaisenne ja maamiehenne, minä olen teidän kanssanne\nyhtä heimoa ja yhtä kieltä. Minua teidän sopii kuulla, joka olen kauan\nollut opettajana teidän keskuudessanne. Minua teidän sopii enemmän\nkuulla, joka olen vanha ja ikäänkuin teidän isänne, kuin tuota\nWenäläistä -- sanonko vielä Moskovalaista -- jolla on vuosia minun\nsuhteeni niinkuin pojallani ja pojanpojallani. Siitäkin syystä älkää\nhäntä kuulko, minua kuulkaa, minun sanani pitäkää ja pysykää siinä\nkiinni, niin ette tule voitetuiksi, pikemmin itse voitatte!\"\n\nPermiläiset eivät häntä kuulleet, vaan ottivat vastaan uuden uskonnon.\njoka sekä sisällisesti että ulkonaisesti oli voimakkaampi. Noidat ja se\nosa kansaa, joka pysyi entisyydelleen uskollisena, vetäytyivät\nmetsien suojaan ja elivät vielä kuudennellatoista vuosisadalla\npakanuudessaan.[246] Mutta viimein täytyi heidänkin taipua tunnustamaan\nkristin-uskoa ja muuttamaan pakanalliset menonsa, ainakin ulkonaisesti.\nEntisten pyhäin lehtojen ja uhriaittojen paikalle he rakensivat\nkirkkoja ja kappeleita, mutta kokoontuivat niiden luokse toimittamaan\nverisiä eläin-uhreja. Entisten kotijumalain sijalle he asettivat\npyhimysten kuvia, mutta panivat niiden eteen pöydälle lampaan ja sian\npäitä, kun tahtoivat niitä hyvittää. Entiset noidat syrjäytettiin sekä\nyhteisestä että yksityisestä jumalanpalveluksesta, vaan kovassa hädässä\nturvaudutaan nytkin heidän apuunsa ja pyydetään heitä määräämään\nuhreja. Taudinkohtauksissa esim. menettelee nykyinen permjakkilainen\nnoita seuraavalla tavalla. Hän ottaa hyppysellisen suolaa pyhäinkuvaan\nkaapista ja siroittaa sitä tulisille hiilille, niiden yli hän ripustaa\nkirveen nuorasta, ikäänkuin puntarin, ja rupeaa luettelemaan\nsukulaisvainajain sekä pyhimysten nimiä. Se, jonka nimeä lausuttaissa\nkirves heilahtaa, on taudin lähettänyt. Jos se on joku pyhimys, niin\nnoidan pitää vielä tiedostaa, mistä rukoushuoneesta se on etsittävä ja\nmitä uhria se vaatii.[247]\n\nKuinka tämä jyrkkä muutos noidan yhteiskunnallisessa asemassa on\nvähitellen tapahtunut, osoittavat ne välimuodot, jotka ovat säilyneet\nWotjakeissa. Heidän noitansa, sanoo Müller,[248] samoin kuin\nTsheremissein ja Tshuvassein, olivat vanhoja harmaapäisiä ukkoja,\nvälistä myös akkoja, joita pidettiin suuressa arvossa, koska olivat\nylijumalan kanssa salaisessa yhteydessä ja osasivat ennustaa. Niitä ei\nollut joka kylässä, vaan oli neljällä tai vielä useammalla kylällä\nyhteinen. Jos oli suurempi vahinko tapahtunut yksityiselle, taikka\nyleinen katovuosi tai rutto rasitti kansaa, niin tulivat perheen tai\nkylän vanhimmat noidalle asiaa ilmoittamaan ja neuvoa pyytämään. Hän\nsilloin teki kaikenlaisia temppuja. Hän otti esim. 41 papua, latoi ne\navunhakijain läsnäollessa pöydälle, muutteli niiden keskinäistä asemaa,\nkatseli niitä tarkasti ja määräsi sitten uhrauspaikan ja -päivän,\nuhriin osalliset ja uhrin lajin. Mutta itse uhrausta hän ei näy\ntoimittaneen. Rukousten lukemisesta ja menojen järjestämisestä pitivät\nhuolta samat perheen tai kylän vanhimmat, elukat sai teurastaa kuka\ntahansa.\n\nNykyiset tutkijat, joista Buch,[249] Pervuhin[250] ja Bokaevskij[251]\novat tähän seikkaan enimmän huomiota panneet, todistavat oikeaksi\nMüllerin kuvauksen. Oikea noita on nimeltä _tuno_.[252] Hän on ainoa,\njoka on suoranaisessa yhteydessä jumalain kanssa ja osaa tiedustella\nheidän tahtoaan. Hän johtaa tällä tiedollansa kaikkia yhteisiä asioita.\nErittäin kysytään hänen neuvoansa, jos uhri on toimitettava jonkun\nyleisen onnettomuuden tähden. Hän silloin päättää, mille jumalalle on\nuhrattava, milloin ja missä paikassa. Hän käskee, että uhrattavat\nelävät pitää olla sen ja sen karvaiset, joka on sangen tärkeä asia,\nsillä semmoinen elukka on sitten saatava, maksoi mitä maksoikin.\nSanotaanpa hänen usein käyttävän sitä oikeuttaan määrätäkseen juuri sen\nkarvaisen, joka hänellä itsellään sattuu olemaan eikä muilla, ja sillä\ntavoin kiskoakseen itselleen hyvät hinnat. Tuno myös määrää uutten\npyhäin paikkain aseman ennen kerrotulla tavalla.[253] Yksityisillä on\nhän alin-omaa apuna. Kun joku tahtoo uudistalon perustaa, joka\nWotjakeissa usein tapahtuu, koska he tuon tuostakin purkavat kylänsä ja\nmuuttavat muualle, tulee kysyä tunolta sopivaa paikkaa, ja hän sen\ntiedostaa arpomalla. Jos hevonen tai lehmä on metsään kadonnut, hän\nvaatii hopearahan, panee sen lusikkaan, jossa on vettä tai viinaa,\nkatselee siihen ja ilmoittaa paikan, missä kaivattu elukka on. Samalla\ntavalla hän ottaa selkoa taudeistakin, joita sitten parantaa loitsuilla\ntai määräämällä uhrin.\n\nKuitenkaan ei tunolla itsellään ole mitään tekemistä missään\nuhritilaisuudessa; sen kaiken tekevät erityiset uhripapit, joita on\nsekä vakinaisia että tilapäisiä. Vakinaiset ovat ne papeista, joilla on\njoku aidalla tai rakennuksella suojattu pyhä paikka hoidettavana ja\njoita sen johdosta nimitetään _utis_ s.o. vartija. Niin esim. lud-utis\npitää kunnossa ludin aituuksen ja uhraa lud-hengelle. Samoin\nkuala-utis, myös vorshud- eli mudor-utis nimeltä, pitää huolta\nkuala-rakennuksesta ja siinä toimitettavista uhreista. Hän tuo joka\nvuosi vereksiä oksia pyhästä puusta ja levittää ne kualan nurkassa\nolevalle laudalle. Sekä ludin että kualan vartijan virka menee\ntavallisesti perinnöksi isältä pojalle. Myös Nyrjan kylän kuuluisan\nuhrilehdon papin arvo mainitaan olleen perinnöllinen.[254] Yhteisten\npyhäin paikkain hoitajat ovat kuitenkin usein tunon nimittämiä joko\nmäärätyksi tai määräämättömäksi ajaksi. Tilapäisiä uhripappeja, joita\nvalitaan arvalla täysi-ikäisistä miehistä, ovat vösjasit eli\nrukoilijat. Heidän tehtävänään on lukea rukoukset ja toimittaa uhraus\nniissä yleisissä juhlissa, joissa eivät edellä mainitut vakinaiset\npapit esiinny. _Partshas_ nimiset apulaiset teurastavat elukat ja\nvalmistavat uhriaterian. Kaikissa tilaisuuksissa huomattava henkilö on\n_tör_ eli päämies, joka siunaa uhrilihat ja aloittaa syömisen. Niin\nhyvin vakinaisena kuin tilapäisesti valittuna on hän aina vaan yksi,\njota vastoin toisia toimitusmiehiä tavallisesti on useampia.\n\nMyöskin tiedustajia ja parantajia löytyy toisia, paitsi tunon.\nPeljaskys (= puhuja, vrt. Wiron soolo-puhuja) osaa parantaa tauteja\nluvuilla ja ottaa selvän kadonneista elävistä, mutta ei ole yhtä\nkaikkitietävä ja mahtava kuin tuno, koska ei ole missään tekemisissä\njumalien kanssa. Silloinkin kun häntä kutsutaan uhria toimittamaan\nkuume- ja vilustustautien hengille, on tunolta ensin täytynyt hankkia\nvarma tieto siitä, että tauti on näiden henkien lähettämä.[255]\nErikseen tunosta on vielä _vedyn_, joka tosin on yhteydessä henkien\nkanssa, vaan ainoasti pahojen, ja käyttääkin tätä taitoansa huonoihin\ntarkoituksiin. Hän muun muassa lähettää tauteja ihmisten sekä elukkain\nkimppuun, osaapa hän muuttaa ihmisiä elukoiksikin. Sen vuoksi häntä\nvältetään, ei kukaan esim. naisi hänen tytärtänsä tai menisi hänen\npojalleen naimisiin. Vedynien perheet voivat ainoasti keskenään\navioliittoja solmia, joten heidän onneton asemansa ulkopuolella\nyhteiskuntaa pysyy perinnöllisenä.\n\nTuno ei siis ole varsinainen uhripappi, eikä hän ole yksin oikeutettu\narpojan ja lääkärin ammattiin. Hän on kaikkea tätä, mutta vielä jotakin\nmuuta. Hän on noita samassa merkityksessä kuin siperialainen shamani,\njonka päätaito on loitsimisessa. Eroitus on vaan siinä, että Euroopan\npuolinen tuno kristillisyyden vaikutuksen alaisessa yhteiskunnassa\non kadottanut virkansa ulkonaiset tunnusmerkit ja unohtanut\nloitsimistaitonsa, jota ei enää ole tilaisuudessa julkisesti\nja joka aika harjoittamaan. Hänen alkuperäisestä asemastaan ja\nvaikutus-alastaan cm kuitenkin sen verran jälkiä säilynyt, että niiden\navulla voimme vielä täydentää kuvan vanhasta permiläisestä noidasta ja\nluoda sen ilmi elävänä silmiemme eteen.\n\nTunon virka on useimmiten perinnöllinen, mutta vanhan tunon kuoltua\nsaattaa tapahtua, että joku kunnianhimoinen toisesta suvusta perinnön\nanastaa. Muutenkin voi kuka tahansa tekeytyä tunoksi, joka vaan kykenee\nhankkimaan itselleen siihen tarvittavat tiedot. Ne ovat saatavat itse\nhaltijoilta, jotka ilmestyvät öisin vanhan ukon haahmossa, pitkään\nkauhtanaan puettuna. Tunon mahti ei ole kaikilla sama, se vaihtelee\nsitä myöten, kuinka voimakas haltija hänellä on ollut opettajana,\nosaksi se myös riippuu oppilaan omasta vastaanottavaisuudesta. Etevin\nopetus on se, jonka In-mar, yli-jumala antaa. In-mar ilmestyy\nnoidankokelaalle yöllä toinen, täysin oppinut tuno seurassaan ja\nkuljettaa häntä kaikenlaisiin kummallisiin paikkoihin, koko ajan\nsoittaen kannelta, ett'ei häntä peloittaisi. Viimeksi jumala vie hänet\näärettömän leveän joen luo, jonka yli on jännitetty kantelen kieliä.\nNäillä kielillä pitää hänen hyppiä ja tanssia; niin usein kuin hän\nniiltä putoaa, hän menettää osan vastaista vaikutusvaltaansa. Mahtavin\ntuno tulee siitä, joka kestää tämän koetuksen horjahtamatta kertaakaan.\n\nTunoksi voi tulla tahtomattansakin kutsutuksi, niinkuin eräs Wotjakki\nMamadyshin piirikunnassa, josta Gavrilov puhun.[256] Hän oli\nnuoruudessaan ollut hyvin huikentelevainen, ei pitänyt mitään lukua\nesi-isiensä tavoista, eikä toimittanut minkäänlaisia uhreja. Mutta\nkerran oli hän palatessaan toisesta kylästä eksynyt erään pyhän lehdon\nluona ja harhaillut sen tienoilla kokonaisen yön. Tästä ajasta alkaen\noli hänessä joka päivä auringon laskettua ilmaantunut mielipuolisuuden\noireita. Itse hän selitti, että Inmar, ylijumala, sillä hetkellä astui\nsisään huoneesen ja ilmoitti hänelle, missä, milloin ja mitä tuli\nuhrata ja kenenkä se piti tehdä.\n\nSiinä tavassa, jolla tuno vielä nykyänsä valitsee uhripapit, on\nsäilynyt muistoja muinaisesta noidaksi vihkimisestä, joka toimitettiin\ntäydessä virkapuvussa noitarummun säestyksellä. Kun ison kualan utisin\ntai törin palvelus-aika on päättynyt, kertoo Bogaevskij,[257] kylän\nasukkaat tai suvun jäsenet kääntyvät jonkun tunon puoleen, joka\nasuu etäällä ja on kaikille yhtä tuntematon, niin että hänen\npuolueettomuuteensa voi luottaa. Tavallisesti hänet haetaan pari- tai\nkolmivaljakolla, aisakelloissa ajaen. Kaikki valmistautuvat\nvastaan-ottamaan tunoa, puhdistautumalla saunassa. Heti tultuansa\ntunokin viedään kylpemään. Sillä välin kansa alkaa kokoontua huoneesen,\njossa toimitus on tapahtuva. Kesällä käytetään tähän tarkoitukseen isoa\nkualoa, mutta talvella sen talon asuintupaa, jonka tuno on sopivimmaksi\nkatsonut. Pöytä katetaan valkealla liinalla ja sen päälle asetetaan\nkolme leipää sekä viinapulloja niin monta, kuin on perhettä ison kualan\npalveluksessa. Kun kaikki on valmisna, astuu sisään kantelensoittaja ja\nalkaa pyhän toimituksen. Tätä tilaisuutta varten löytyy aivan erityinen\nsävelmä, joka on ainoasti kantelella soitettava. Saunassa on tuno\npukeutunut valkeihin vaatteisin, hänen sieltä saapuessaan kääritään\nvielä hänen päähänsä valkea liina. Entinen utis laskee pöydälle\nhopearahan ja hänen vaimonsa antaa sen tunon käteen. Tuno panee rahan\npuiseen kuppiin, jossa on viinaa, ja kiinnittää siihen katseensa. Sillä\naikaa entiset uhripapit, jotka seisovat hänen ympärillään, sitovat\nhänen vyötäisilleen valkeita käsiliinoja. Kylliksi katseltuaan tuno\nalkaa tanssia kantelen säestyksellä, kädessä miekka, toisessa piiska.\nMuutamin paikoin hän tanssii miekan ympäri, joka on isketty permantoon\nkeskelle huonetta. Tanssin aikana tuno joutuu koviin kouristuksiin;\nsilloin tarvitaan häntä kiinni pitämässä vahvakätisiä miehiä, joita on\nerittäin tätä varten valittu. Haltioissaan tuno lujalla äänellä\nluettelee ehdokasten nimiä, joka kerralla kysähtäen: \"onko sen nimistä\nmiestä?\" Jos ei semmoista ole, niin autetaan hänet jälleen jaloilleen\nja hän jatkaa tanssimistaan, kunnes kaikki uhripapit ovat tulleet\nnimitetyiksi. Vaalitoimituksen aikana kaikki kansa laulaa: \"laskeudu\nmaahan, astu alas meidän luoksemme, oi In-vu! Yhteen kokoontuneina me\nVotjakit sinua rukoilemme!\" Samalla tavalla kuin kualan papit valitsee\ntuno myös ludin vartijat ja päällysmiehet.\n\nTunon loitsimisesta uhritoimituksen aikana, joka on siperialaisen\nnoidan tavallisimpia tehtäviä, on Koshurnikovilla hyvin merkillinen\ntieto.[258] Hän sanoo nimen-omaan, että noidat toimittivat myös\nuhripapin virkaa ja että useimmat heistä olivat kylänsä vanhimpia.\nJokaisella kylällä oli noitansa, jotka arvonsa ja tehtäviensä mukaan\njakautuivat kolmeen eri luokkaan. Uhrin he toimittivat seuraavalla\ntavalla. Ennen kevätkylvöä tai ajalla millä hyvänsä, jonka vanhin\nnoidista määräsi, kokoontuivat kyläkunnan täysi-ikäiset jäsenet\nuhrilehtoon. Siellä mainittu noita valitsi paikan, johon kaikki\nasettuivat piiriin. Itse hän liikkui tämän piirin keskellä,\nalussa hiljaa heilutellen päätään ja käsiään ja lausuen outoja\nsanoja. Mutta vähitellen hän kiihtyi, hänen liikkeensä tulivat\nsuonenvedon-tapaisiksi, hänen kasvonsa vääntyivät ja vaahtoa tuli\nsuusta. Ympärillä seisojat rukoilivat kaiken aikaa ja heittelivät\nvuorotellen hänen päänsä yli munia, joita olivat varta vasten mukanaan\ntuoneet. Loitsimisen päätyttyä talutettiin noidan eteen lammas, varsa\ntai vuohi sen mukaan, mitä hän oli käskenyt hankkia. Yhdellä veitsen\niskulla hän tappoi uhrieläimen, jonka sitten toiset noidat nylkivät ja\npanivat kattilaan kiehumaan.\n\nEttä tässä \"vanhin noita\", joka toimitti uhrin, tarkoittaa tunoa,\nlienee itsestänsä selvää. Mutta siihen löytyy vielä lisätodistnksia.\nPallas[259] mainitsee matkakertomuksessaan, että tuno-niminen\npappivanhus lausui rukoukset yhteisissä uhrijuhlissa. Tunon apulainen,\nshida shilvask, tappoi elukat ja valmisti lihat. Pervuhin[260] kertoo\nerityisistä päällysvaatteista, joita n.k. rukoilijat entiseen aikaan\npukivat ylleen, kun he uhrasivat isossa kualassa, ja jotka\nmahdollisesti ovat muistona noidan virkapuvusta. Toinen oli pitkä,\nhihaton nuttu kotitekoisesta, kuvakutoisesta palttinasta, helmat\nkoruompeluksilla tai tupsuilla reunustetut. Toinen edellistä vielä\npitempi viitta oli leveähihainen ja syreenin värinen. Siihen kuului\nyömyssyn tapainen päähine, joka oli sukan muotoon kudottu, joskus\nerivärillisistä langoista, toista kyynärää pitkä. Päähän pannessa\nmyssyn suupuoli käännettiin kokoon, niin että sen huippu ainoasti\nvaaksan verran kohosi muuta osaa ylemmä, kirjavan tupsunsa painosta\nhiukan kallistuneena. Nykyiset pop-nimiset uhripapit käyttävät vielä\ntämäntapaista valkeata lakkia, tosin ainoasti härkäuhreissa. Mutta\nuseimmissa muissakin uhritilaisuuksissa he pitävät oman lakkinsa\npäässä, sillä aikaa kuin kaikki muut ovat avopäin.\n\nParas todistus votjakkilaisen tunon muinaisesta vaikutus-alasta on\nkuitenkin tsheremissiläisen noidan, _muzhanin_, nykyinen asema sillä\nosalla tätä kansaa, joka asuu eteläpuolella Wolgaa ja nimitetään\nMäkitsheremisseiksi. Vaikka yksityisistä uhreista, Znamenskijn\nmukaan,[261] kunkin perheen vanhin pitää huolen, niin kaikissa\nvähänkään tärkeämmissä tapauksissa, erittäin taudinkohtauksissa,\nvarkauden tai muun vahingon sattuessa, kysytään neuvoa muzhanilta,\nja noudatetaan hänen määräyksiänsä hyvin tarkoin. Välistä on\nvälttämätöntä, että muzhan itse toimittaa uhrimenot. Niin oli laita\nkaikissa yhteisissä uhrauksissa, joita vielä joku aika takaperin\npidettiin. Siinä ei ollut kyllin, että muzhan määräsi uhrauksen paikan\nja ajan sekä uhrieläinten laadun ja luvun, hänen täytyi suorittaa\nkaikki uhripapin tehtävät. Hän koetteli, olivatko uhriksi tuodut\neläimet otolliset jumalille, hän ilmoitti, mitä jumalaa itsekunkin\nuhriin osallisista tuli nimeltä kutsua, hän tappoi elukat ja keitti\nlihat, hän eroitti uhripalaset ja valoi jumalain juomat. Ainoasti\nuhritarpeiden keräilemisen ja uhrieläinten ostamisen toimittivat\nerityiset kantomiehet, joita valittiin yksi joka kylästä. Muzhanin\npukuun näissä tilaisuuksissa kuului pitkä, poimuton nuttu. Se oli\nmuuten valkea, vaan rintaan oli ommeltu punaista ja selkään mustaa\nvaatetta kolmen tuuman levyinen ja puolentoista korttelin pituinen\nkaistale. Päässään hän piti kolmen korttelin korkuista tuohitötteröä.\n\nUhraamisen ohella muzhanilla on muitakin papillisia toimituksia.\nHän panee nimet lapsille ja tekee muutamia temppuja häissä ja\nhautajaisissa. Nimen antaminen tapahtuu seuraavalla tavalla. Muzhan\nottaa pienokaisen käsivarrelleen, silloin kun se paraillaan huutaa, ja\nrupeaa lasta heiluttaessaan luettelemaan nimiä, siksi kuin parkuminen\nlakkaa. Minkä nimen hän sattuu lausuneeksi sillä hetkellä, jolloin tämä\ntapahtuu, saa lapsi pitää. Toinen keino on semmoinen, että muzhan\nrupeaa iskemään tuluksilla valkeaa ja samassa luettelemaan nimiä,\njoista se tulee valituksi, jonka hän mainitsee silloin, kun tuli\ntaulaan syttyy. Häissä muzhan vihkii pariskunnan rukoillen heille\njumalain siunausta. Hautajaisissa hän pyytää jumalia rauhoittamaan\nkuollutta, ett'ei tämä maan päällä kummittelisi ja häiritsisi jälkeen\njääneitä.\n\nMuzhan on tavallisesti vanha ukko, joka tarkalleen tuntee uskonnolliset\nmenot ja hyvin lausuu rukoukset. Myös pitää hänen elämässään olla\nankarasti siveellisen. Mutta ennen kaikkea vaaditaan häneltä, että hän\non välittömässä yhteydessä jumalain kanssa. Hänen tulee osata ennustaa\ntulevaisia, saada ilmi varkaita, ottaa selkoa taudeista y.m.\nIlmestyksensä hän saa joskus valveilla ollessaan, useimmiten kuitenkin\nunessa.\n\nUnen näkeminen ei tapahdu ainoasti yöllä luonnon mukaisesti, myös\nkeinotekoista unen jäljittelemistä harjoitetaan yhteydessä arpomisen\nkanssa. Wenäläinen tutkija M. Krokovskij[262] puhuu eräästä salaisesta\ntaidosta, joka menee perinnöksi isältä pojalta. Sairasta parantaessaan\ntietäjä ottaa käteensä lasin, jossa on viinaa, ja kääntää kasvonsa\naurinkoa kohti. Pitkän aikaa hän sopottelee jotakin itsekseen, milloin\npuhaltaen, milloin sylkien sekä lasiin että siitä sivulle, milloin\nikäänkuin nuokahtaen uneen, milloin taas sekoitellen veitsellä viinaa,\njonka lopuksi viskaa yli olkansa menemään. Uneen vaipuminen ei tässä\nole muuta kuin uusi muoto sen tiedottoman tilan tavoittamista, jossa\nsielun vapautuneena näkyväisen ympäristön vaikutuksesta luullaan\nkohoutuvan yliluonnollisen kokemuksen piiriin.\n\nNoidan nimitystä _muzhang_ sanoo Filimosov[263] myös niiden\nNiittytsheremissein käyttävän, jotka asuvat Wjatkan läänissä. Hän\narvelee sen olevan yhteydessä muze-nimisten pahain haltijain kanssa.\nMuzhang tietää, mikä haltija on laittanut taudin ihmisiin tai\nelukoihin, ja osaa sanoa, minkä lepytyksen saatuaan haltija sen jälleen\npois ottaa. Hän tietää myös, missä varastetut tavarat ovat ja miten ne\nvoidaan saada takaisin. Muzhangeja on kolmea lajia: muzhebyshe eli\narpoja, joka povaa vyön,[264] veden tai papujen avulla; omo-uzhsho s.o.\nunennäkijä, joka unissaan saa jumalain ja haltijain neuvot sekä\nselittää toisten unet; uzhsho-kolsho, näkijä-kuulija, korkein laji,\nkuulee, missä haltijat lentävät, näkee, kenen päälle ne tauteja\nlaskevat; näkee myös, mihin varas vie tavarat piiloon. Toista on\nuhripappi, jolle hän panee nimen kari, joka uhrijuhlissa lukee\nrukoukset ja siunaa uhriantimet ja muutenkin on apuna perheellisissä\ntapauksissa: nimen-antajaisissa, häissä sekä hautajaisissa. Karteja on\nvakinaisia ja tilapäisiä. Edellisiä pitää olla jokaisella perheellä\nyksi valittuna, joka on läsnä jokaisessa sen veriuhrissa. Jos jollakin\nperheellä on kart toisesta perheestä, niin tämä ei voi vuorostansa\nnimittää kartiksi ketään edellisen perheen jäsenistä. Tilapäisiä\nkarteja valitaan vakinaisten lisäksi ja avuksi suuria yhteisiä uhreja\nvarten. Juhlan jälkeen ne kohta jälleen luopuvat virastaan. Kartien\napulaisia ovat ütshöt, jotka teurastavat uhrieläimet ja keittävät lihat\nkattiloissa.\n\nKuznetsov[265] ei tee eroitusta \"unennäkijän\" ja \"näkijän, kuulijan\"\nvälillä. Hän sanoo niitä nykyänsä enää harvassa tavattavan. He ovat\nentisen ajan miehiä ja vanhoilla olijoita, jotka innokkaasti\npuolustavat kansallisia tapoja ja vastustavat kaikkia uudistuksia.\nEnimmät heistä ovat talottomia ja perheettömiä ruotuvaivaisia, mutta\njoukossa on myös varakkaita talon-isäntiä. Uhripapit, kartit, valitaan\ntarpeen tullen arvan heitolla jokaista jumalaa varten erikseen;\nsemmoinen vaali pidetään suurena kunniana, eikä kieltäytyminen tule\nkysymykseen. Uhripappina saa kuka hyvänsä olla, kun vaan osaa rukoilla,\njoka ei ole mitään vaikeata. Tsheremisseillä ovat tarpeet ja hädät aina\nniin yhtäläiset ja rukousten muoto siksi vähän vaihteleva. Kuitenkin\nlöytyy muutamia, jotka tätä virkaa ovat toimittaneet useammassa\npolvessa ja joiden tieto siitä syystä on suurempi kuin toisten. Kartin\narvo riippuu vielä siitä, minkä jumalan papiksi hän on valittu. Sillä\nniinkuin itsekullakin jumalalla tsheremissiläisessä lehdossa on oma\npyhä puunsa, niin on heillä jokaisella myös oma uhripappinsa. Kaikista\narvokkain on ylijumalan pappi, joka ensimmäisenä menee uhripaikalle,\ntekee siellä ensimmäisen tulen ja ennen muita koettelee uhrieläimen\nkelvollisuutta.\n\nAndrievskin julkaisemissa asiakirjoissa[266] on säilynyt virallinen\ntutkimus suuren hekatombi- eli satais-uhrin johdosta, joka 8 päivänä\nJoulukuuta 1829, vanhaa lukua, oli toimitettu Sernuran volostissa\nUrzhumin piirikunnassa. Sinne oli kokoontunut kolme tuhatta\nTsheremissiä Wjatkan, Kazanin ja Ufan lääneistä, tulossa oli\nosan-ottajia aina Orenburgista asti, mutta ne kääntyivät takaisin, kun\njuhla keskeytettiin. Uhrielukoita: hevosia, lehmiä, lampaita ja\nkotilintuja, oli tuotu paikalle kaikkiaan 99 kappaletta ja yhtä monta\nkartia oli valittu uhreja toimittamaan. Kukin oman osastonsa etupäässä,\noman uhripuunsa ja alttaripöytänsä edessä rukoilivat he jokaisen\nyksityisen puolesta erikseen, julki lausuen nimet, ja ottivat vastaan\nne vapaehtoiset verot rahassa tai luonnossa, joita jokainen vuorostaan,\nvarojansa myöten suoritti. Kartien kokoomat rahat annettiin kaikki\nyhden pää-kartin haltuun, joka keräytyneen summan, 350 ruplaa, jätti\nkahdelle rahavarain-hoitajalle jaettavaksi korvauksena uhrieläimistä\nniiden omistajien kesken. Ylin uhrimenojen valvonta oli uskottu\nkolmelle unennäkijälle, joiden unien johdosta koko juhla oli pantu\ntoimeen ja jotka myös olivat ilmoittaneet, kuinka monta uhrieläintä ja\nmitä laatua piti olla.\n\nUnennäkijäin läsnäolo mainitussa tilaisuudessa viittaa siihen, että\nNiittytsheremisseilläkin ennustajan ja uhraajan virat aikoinaan ovat\nolleet yhdistettyjä. Vielä viime vuosisadan loppupuolella, vakuuttaa\nGeorgi,[267] heidän muzhaninsa eivät ainoasti määränneet ja\njärjestäneet, vaan myös itse toimittivat uhrit. Mutta heitä oli jo\nsilloin harvassa, jota vastoin valittuja karteja alkoi olla joka\nkylässä. Muutos on nähtävästi tapahtunut muhamedin-uskonnon\nvaikutuksesta. Sitä todistaa nimitys kart, joka on tatarilainen\nlainasana ja merkitsee vanhusta. Ja ainoasti siten voi myös selittää,\nmitenkä Mäkitsheremissit, jotka kaikki kauan aikaa ovat olleet\nkristityitä, ovat tässä kohden pysyttäytyneet alkuperäisemmällä\nkannalla kuin heidän myöhemmin käännytetyt ja suureksi osaksi vielä\nkääntymättömät heimolaisensa.\n\nVaan ennen kuin noidan ja uhripapin virat olivat toisistaan eroitetut,\nolivat niihin liittyneet muutamat toimet, joita korkeammissa\nuskonnoissa tavataan. Kun sitten pesänjako tapahtui, niin ne\nNiittytsheremisseillä siirtyivät uudelle uhripapille. Noidan osalle ne\nsitä vastoin jäivät Tshuvasseilla. Heidän _jomze_ (= puhuja) nimiset\nnoitansa, sanoo tuntematon tshuvassi-kirjailija, ovat miehiä tai\nnaisia, jotka unessa saavat ilmestyksiä tai katsomalla vesimaljaan\nviskattua hopearahaa ottavat selkoa siitä, mitä uhria kukin jumala\nvaatii. He eivät ole uhripappeja,[268] sillä yksityiset uhrit toimittaa\nperheen vanhin ja yhteisissä lukee rukoukset erityinen virkamies,\npuettuna valkeihin vaatteisin Tatarien tapaan. Tällä, jos hän on\nkeremetin pappi, on myös toimena polttaa keremetin aitaukset,\nuhripöydät ynnä muut laitokset, silloin kun ne alkavat vanheta, ja\nrakennuttaa uusia sijaan. Mutta kaikki muut papilliset toimitukset ovat\njomzeille uskotut.\n\nKun jomze saapuu taloon, jossa lapsi on syntynyt, kaikki kotiväki ja\nkokoontuneet vieraat ottavat hänet vastaan suurella kunnioituksella ja\nyksin äänin lausuvat sen toivomuksen, että hän antaisi lapselle\nhyväenteisen nimen. Jomze ottaa käteensä vedellä täytetyn maljan ja\nsopoteltuaan siihen muutamia sanoja, antaa äidille ja lapselle juoda.\nSitten tekeytyy haltioihinsa, saadaksensa mietintöaikaa, ja lopuksi\nantaa lapselle nimen, jonka selittää saaneensa jumalallisen ilmoituksen\nkautta.\n\nKun taas jossakin talossa on sairas henkiheitolla, niin kokoontuvat\nhänen luokseen kylän jomzet ja hän tunnustaa heille kaikkien kuullen\nsyntinsä.\n\nHäihin kutsuttuna, lisää Sboev,[269] jomze juhlallisessa asennossa,\noluthaarikka kädessä ja lakki kainalossa, tervehtää nuorta, hänen\nedessään kumartuvaa pariskuntaa, toivottaen heille rauhaa ja rakkautta.\n\nNämät perheelliset virkatoimet ovat säilyttäneet jomzein sekä\nlukumäärän että arvon meidän päiviimme asti. Jo Müller[270] huomauttaa,\nettä Tshuvasseilla voi olla pari, kolmekin noitaa samassa kylässä.\nMagnitskij[271] luettelee nimeltä 43 mies- ja nais-jomzea, 11\nkyläkunnasta. Heistä mainitaan useat virkansa perineen, toiset ovat\nomasta halusta siihen ruvenneet, muutamat vasten tahtoansakin sen\nsaaneet.\n\nAivan toisin on taas asianlaita Mordvalaisissa. Mikä asema heidän\nnoidillaan on alkuansa ollut ja mitenkä se on aikojen kuluessa\nmuuttunut, on vaikea sanoa, niin vähän on niistä puhetta. Melnikov\nväittää,[272] ett'ei heillä ole ollutkaan erinäistä uhripapistoa,\nmitään miehiä, jotka koko ijäkseen taikka edes lyhyemmäksi ajaksi\nolisivat saaneet uhraamisen tehtäväkseen. Kuitenkin vastustavat tätä\nväitettä osaksi hänen omat tiedon-antonsa. Kotiuhrit, niin hän sanoo,\ntoimitti talon vanhin mies, joskus vanhin nainen; samoin haudoillakin\nvietettävät muistijaiset. Mutta kunnan uhreja varten valittiin joka\nkerta keräjillä muutamia vanhoja miehiä. Yksi heistä oli tavallisesti\nkylän tai kunnan vanhin, jolla niin muodoin oli yhdistettynä tuomarin,\nyleisen omaisuuden hoitajan ja uhripapin virat. Ersa-Mordvalaisilla,\njotka häntä nimittivät _prjavt_ s.o. pää, oli hänen arvonsa\nelinkautinen, vaikka hän saattoi luopua siitä, jos tuli sokeaksi tai\nmuuten vanhuus liian painoi. Myös saattoi hänet kunta panna pois\nviralta, jos hän käytöksensä kautta menetti luottamuksen. Hänen\nmäärättävänänsä oli uhrien aika. Hänen luokseen tultiin joka kerta\ntiedustelemaan, mikä on sen tai sen juhlan sopiva pitämispäivä. Hänen\ntalossansa säilytettiin pyhät kauhat, kanget, korvot, uhriveitset ynnä\nmuut uhreissa tarvittavat kalut. Itse juhlassa hän sai uhrilihasta\nensimmäisen palan, uhrioluesta ensimmäisen kauhallisen. Hän ei siinä\ntappanut uhrieläviä eikä lausunut rukouksia, hän ainoasti kutsutti\nkokoon ja hajoitti kokouksen.\n\nUhreissa oli ylimmäisenä toimitusmiehenä _voz-ate_ (mahdollisesti sukua\nsanoille: oz-ks, uhri ja oz-noms, rukoilla), jolla oli kaksitoista\napulaista. Hän itse lausui kaikki rukoukset ja toimitti varsinaisen\nuhrin. Voz-atet tavallisesti pysyivät virassansa useampia vuosia\nperäkkäin, sillä heidän tuli hyvin tuntea vanhat menot ja tarkoin\nmuistaa määrätyt rukoukset. Muutamat heistä osasivat ennustaakin\nuhrauksen aikana. Apulaisista kolme puren-dejiä (pure, olut, teji,\ntekijä), jotka vuodeksi kerrassaan valittiin, keräsivät talo talolta\njuhlaan tarpeelliset varat ja keittivät sitten siinä tilaisuudessa\noluet ja mesijuomat. Jam-bidit (s.o. liemen-keittäjät), samoin kolme\nluvultansa, jotka enimmäkseen myös aina valittiin uudestaan, saivat\nprjavtilta pyhät veitset, joilla sitten leikkasivat ja jakelivat\nkansalle uhrilihat. Kolmelle kashan-gorodille (kasha = puuro) prjavt\njätti pyhät kauhat ja kanget. He paistoivat juhlassa pannukakkuja ja\nantoivat kauhat kansalle, joka pyhää olutta juomaan läheni. Turos-torit\n(tor = miekka), niin ikään kolme miestä, olivat ikäänkuin\njuhlapoliisina. He seisoivat puunkannoilla tai kumottuin ammeitten\npohjan päällä ja pitivät yllä järjestystä. Heidän toimenansa oli myös\nvalmistaa vahakynttilöitä, joita sitten prjavtin käskystä kiinnittivät\nuhrikorvojen takalaitaan. Viimein vielä valittiin erikseen kolme\npozan-bunavediä (poza, kalja, pona, villa, vedi, vetäjä), jotka\npuren-dejien keräämillä rahoilla ostivat tarpeelliset uhrielukat,\ntaluttivat ne paikalle ja siellä hetken tultua tappoivat. He olivat\nainoasti prjavtin käskyn alaisia ja aivan riippumattomia voz-atesta.\n\nTästä näkyy, että juhlamenot Mordvalaisissa olivat suuresti\nkehittyneet, niinkuin oli arvattava kansasta, joka jo pakanuutensa\naikana oli verrattavasti suurempaan sivistykseen kohonnut, ja\nenentyneitten toimitusten kanssa oli myös toimitusmiesten luku suuresti\nenentynyt ja jakautunut eri töitä myöten. Mutta huomattava on vielä\nselvästi vanha kanta. Prjavtin viran elinkautisuus sekä voz-aten ja\nhänen apulaistensa tavallinen uudestaan valitseminen viittaavat aikaan,\njolloin uhripapit olivat pysyväisiä, kukaties perinnöllisiäkin.\nVoz-aten ennustusvoima on nähtävästi jäännös noidan loitsimisesta\nuhritilaisuuksissa. Lopuksi mainittakoon eräs Münchin löytämä\ntieto[273] erityisestä uhripapin puvusta: valkeasta, liinaisesta\nvaatteuksesta, jota ainoasti yhdessä vuotuisessa juhlassa käytettiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLappalaisiin nyt kääntyessämme palajamme melkein kokonaan noihin\nalkuperäisiin oloihin, jotka Uralin takana olemme nähneet Ostjakeissa\nja Woguleissa.\n\nNorjan Lappalaisten _noaidde_, kertoo Jessen, oli samalla profeetta\ns.o. tietäjä ja opettaja, uhripappi, joka yksin toimitti\njumalanpalveluksen, ja patriarkka, jota kansan oli kaikessa\ntotteleminen.[274] Kutsumus tähän tärkeään virkaan tapahtui miehuuden\nensi vuosina haltijain kautta. Nämät ilmoittautuivat muutamille\nsilminnähtävässä muodossa, toisille unennäöissä kovan päihtymyksen\njälkeen. Nuorta miestä, joka oli heidät ottanut vastaan, ne sitten\nopettivat joko maan päällä yksinäisessä paikassa tai saattamalla hänet\nSaivoon s.o. Manalaan, kuolleilta noidilta viisautta kuulemaan. Siihen\ntuli lisäksi se oppi, joka elossa olevilta noidilta oli saatavissa;\nisä, joka ei itse kyennyt poikaansa opettamaan, lähetti hänet jonkun\ntoisen noidan koulutettavaksi. Viimein vihittiin noita virkaansa\nseuraavalla tavalla. Useat vanhat noidat tulivat kokoon, joista yksi\nkokelaan kanssa kävi istumaan kodan oven suulle, niin että heidän\njalkansa olivat sisäkkäin. Nuori noita rupesi laulamaan ja lyömään\nrumpua. Jos nyt haltijat tulivat sinne ja nuori noita yksin huomasi,\nkuinka ne astuivat heidän jalkainsa yli kotaan, vaan vanha noita ei\nsitä tuntenut, vaikka muista merkeistä tiesi niin tapahtuvan, silloin\nkokelas tunnustettiin mestarinoidaksi. Sopivimpana aikana tähän\ntoimitukseen pidettiin Joulu-yötä, jolloin kaikkien henkien luultiin\nolevan liikkeillä.\n\nItsekullakin noidalla oli yksi tai useampia haltijoita palveluksessaan,\nniiden lukumäärästä riippui hänen valtansa ja arvonsa. Ne menivät\ntavallisesti perinnöksi, mutta voitiin myös saada naimisliiton kautta\nmyötäjäisinä, jopa suorastaan ostamalla. Milloin joku vanhemmista tai\nsukulaisista kuoli, ennen kuin hänen käskynsä alaiset haltijat olivat\njaetut ja siirretyt jälkeen jääneille, saattoivat perilliset ne omistaa\nitselleen erityisellä uhrilla. Haltijat ilmestyivät useimmiten nuoren\nlappalais-pojan näköisinä, välistä kuitenkin myös vanhuksen tai naisen\nhaamussa. Paitsi tätä n.k. noitakansaa oli vielä noitaporoja,\nnoitalintuja, noitakaloja tai -käärmeitä ynnä muita apulaisia, joita\nyhteisellä nimellä sanottiin noidan varjoksi.\n\nNäkyväisenä välikappaleena oli noidalla hänen rumpunsa. Se meni\nperinnöksi isältä pojalle, jota vastoin tyttären, ja naisen yleensä,\noli veitsen, kirveen, kiven tai vyön avulla tiedusteleminen haltijansa\ntahtoa. Erityistä pukua käytti noita ainoasti uhritilaisuuksissa.\nOikeassa käsivarressaan oli hänellä pujotettuna messinkirengas, vyö\nsidottuna vasemmasta olkapäästä oikean kainalon alatse ja hartioille\nheitettynä valkoinen liinavaate. Jos naisjumalalle oli uhrattava, noita\nsitä paitsi pani päähänsä valkean liinalakin.\n\nNoidan virka, johon myös lääkärin toimi kuului, oli luonnollisesti\nerittäin edullinen ja siitä syystä hyvin haluttu. Mutta toiselta puolen\nse oli työläs ja vaivaloinen, kun hänen esim. oli tehtävä matka\nManalaan sopiakseen kuolleitten sukulaisten kanssa, ett'eivät vaatisi\nsairasta luokseen. Silloin hän kokosi ympärilleen niin monta miestä ja\nnaista, kuin vaan sai käsiinsä, otti rummun ja alkoi sitä voimainsa\ntakaa pärryttää sekä \"joikua\" jotain laulun tapaista, johon kaikki\nläsnäolijat yhtyivät.\n\nTätä tehden hän kiihtyi kiihtymistään, läksi juoksuun rumpu polvillansa\nja suoritti mitä kummallisimpia liikkeitä, kaiken aikaa loitsien ja\nlaulaen, kunnes vihdoin kaatui tiedotonna maahan. Siinä tilassa hän\nsitten pysyi tunnin ajan, jonka jälkeen toinen noita hänet herätti.\nKaikkiin toimituksiinsa noita valmistautui paastoamalla kokonaisen\npäivän. Noidan virkatoimitusta kesti viidenteenkymmenenteen ikävuoteen,\nsen jälkeen hän ei erinomaisempaa saanut aikaan; niin pian kuin oli\nhampaansa kadottanut, ei hän enää mihinkään kelvannut.\n\nLeem, jolla enimmäkseen on samat tiedot, lisää,[275] että haltijat, kun\nhe pyrkivät nuoren miehen palvelukseen, perustivat vaatimuksensa\nsiihen, että olivat ennen palvelleet hänen isäänsä. Joll'eivät saaneet\nhäntä hyvällä suostumaan, niin käyttivät uhkauksia, jopa väkivaltaakin.\nSitten opettivat hänelle kaikkia noidan temppuja, neuvoivat, miten tuli\nuhrata, ja antoivat harjoitusta joikumis-taidossa.\n\nNoitarumpu oli tehty puusta, jonka piti olla kasvanut kaihossa paikassa\nja yksikseen, muista erillään. Se oli kopan muotoinen, jonka pohjaan\noli tehty reikä kädensijaksi ja jonka suupuoli oli nahalla pärmätty.\nReijästä riippui nauhoja, joiden alapäähän oli kiinnitetty\nvaskirenkaita. Rummun kalvolle oli lepänkuori-vedellä maalattuna\njumalat ja haltijat, pyhimykset ja perkeleet, aurinko, kuu ja tähdet,\nkirkko ynnä Norjalaisen talo, pyhä vuori sekä Lappalaisen kota\nruoka-aittoineen ja poroaituuksineen, metsän-elävät, kalastusvedet\ny.m., sanalla sanoen kaikki, mitä tässä ja toisessa maailmassa löytyy.\nRumpuun kuului vielä iso, irtonainen vaskirengas ja poronsarvesta\ntehty, välistä majavannahalla päällystetty, vasara. Kun tuli kysymys\nesim. metsästyksen tai kalastuksen onnistumisesta, niin asetettiin\nrengas rummun kalvolle ja aljettiin sitä vasaran avulla hyppäyttää.\nNiistä kuvista, joihin päin rengas liikkui, arvattiin sitten asiain\nmeno. Samoin siitä, kulkiko rengas myötäpäivään, joka pidettiin hyvänä\nmerkkinä, vai päinvastoin.\n\nJos taas oli otettava varastetusta selko, niin käytettiin toista\nkeinoa. Noita kaasi maljaan viinaa ja kiinnitti siihen katseensa,\nsamalla laulaen jotain loitsuntapaista. Sitten hän nimitti varkaan,\njonka kuvan sanoi viinassa näkevänsä.\n\nMutta kun kova tauti oli parannettava, täytyi tiedustelemisen tapahtua\ntuossa tunnetussa tainnostilassa. Läsnä piti olla kaksi pyhävaatteisin\npuettua naista, liinalakki päässä, vaan ilman vyötä, yksi mies sekä\nlakitta että vyöttä ja keskenkasvuinen tyttö. Noitakin otti lakin\npäästään, aukaisi vyönsä ja irroitti kenkänsä paulat, peitti kädellä\nkasvonsa, pani kädet puuskaan ja kumartui eteen ja taakse päin,\nhuudahtaen: \"valjastakaa vetoporo!\" tai \"työntäkää vene vesille!\"\nViinalla karaistuna hän sitten alkoi kiskoa tulisijalta kekäleitä\npaljain käsin, iskeä kirveellä polveensa ja huitoa sillä molemmin käsin\nyli olkansa; kiersipä sillä vielä kolmasti apulaisensa ja viimein\nvaipui maahan, ikään kuin kuollut. Tällä aikaa ei kukaan saanut häneen\nkajota, vaan oli tarkasti katsottava, ett'ei kärpästäkään päästetty\nhäntä likelle. Naiset hiljaa keskustelivat siitä, missä tienoin hänen\nhenkensä mahtoi liikkua. Jos pyhiä paikkoja luetellessaan sattuivat\nmainitsemaan oikean, niin hän liikutti kättä tai jalkaa. Sitten he\nkoettivat arvata, mitä hän siellä näki ja kuuli. Kun noita rupesi\nselviämään tainnoksistaan ja matalalla äänellä tavoittelemaan laulun\npäätä, koroittivat naiset taas äänensä ja yhtyivät lauluun. Lopuksi\nnoita ilmoitti, mille jumalalle oli sairaan puolesta uhrattava, nimitti\nuhrieläimen ja uhripaikan sekä vakuutti parantumisen tapahtuvan\nmäärätyn ajan kuluessa.\n\nLappalainen kansakoulunopettaja Labs Olsen muisteli vielä tämän\nvuosisadan alkupuolella noitarumpua käytetyn. Kun rumpu oli toimeensa\nvihittävä, istuutuivat kaikki, nuoret ja vanhat kumpaakin sukupuolta,\nympärille ja alkoivat sitä pärrytellä. Täysikasvuisten naisten täytyi,\nlakattuaan rummuttamasta, ripustaa siihen jotain koristeeksi. Se, joka\ntahtoi rummulla tiedustella, istahti perimmäiselle paikalle kodassa,\notti lakin päästään, piteli rumpua tulta vasten ja pudisteli sitä, niin\nettä siinä riippuvat kalkkareet tärisyttivät kalvoa, kuullakseen, oliko\ntämä oikeassa vireessä. Myös vasaralla jonkun aikaa koeteltuaan ja\nkolautettuaan rumpua nurkkakiveen y.m., asetti hän sille merkin ja\nrupesi arpomaan. Merkkejä oli kaksi luista ja kolmas vaskinen, joista\naina yksi kerrallaan oli käytännössä. Mutta kun enteet olivat huonot,\nniin pantiin kaikki kolme merkkiä rummulle ja heitettiin yli tulen\ntoiselle puolen kotaa. Jos jonkun siellä onnistui se saada käteensä,\nennen kuin ennättivät pudota maahan, kääntyi onni jälleen\nmyötäiseksi.[276]\n\nRuotsin Lappalaisissakin pidettiin noitia suuressa kunniassa. Etevintä\nnoitaa, tietää Lund,[277] nimitettiin tunturikuninkaaksi eli\ntunturiherraksi ja häntä täytyi toisten totella. Noidan virka riippui\nsekä perinnöllisyydestä että kutsumuksesta. Lappalaiselle, joka oli\ntullut keski-ikään ja jolle sattui asia metsälle, haltija ilmoittautui\nlaulamalla. Hänen tuli silloin panna laulu muistiinsa ja mennä\nseuraavana päivänä samalle paikalle. Haltija, jos tahtoi hänessä pysyä,\nilmoittautui uudelleen, ja oli hänen vastaaminen samalla laululla.\nTämän jälkeen tuli haltija hänen taakseen, milloin hän vaan halusi. Se,\njoka oli saanut haltijan, oli puolen vuotta mielen viassa. Ei voinut\nsietää vaimoaan, lapsiaan eikä palvelusväkeään, vaan kuljeskeli\nyksinään metsissä houraillen ja eläen vähällä ruualla.\n\nHaltijoita oli muutamilla kolme, toisilla neljä tai viisi, joillakuilla\nyhdeksänkin käytettävänään. Ne ilmestyivät toisinaan lintujen,\nkäärmeitten tai kalojen haamussa, toisinaan ihmisten muotoisina\nkääpiöinä, ja palvelivat isäntäänsä monessa tilaisuudessa. Kun noidalla\noli meno markkinapaikalle, niin hän lähetti haltijansa edeltä käsin\nkuulustelemaan, olivatko ruotsalaiset kauppiaat jo saapuneet. Samoin,\njos hän oli poissa kotoa, vaikka kuinka kaukana, sai hän selon siitä,\nmitenkä hänen omaisensa voivat ja kuinka hänen porolaumansa menestyi.\nSairaan luokse noudettuna noita heti määräsi suurimman poroista\nuhrattavaksi. Uhrauksen jälkeen hän alkoi lyödä rumpua ja löi siksi,\nkunnes kaatui maahan kovana kuin kivi. Tunnin kuluttua läsnäolijat\nnostattivat hänet laululla, noita otti taas rummun käteensä ja\npainoi sen vasten korvaansa, aivan hiljaa naputtaen. Jonkun aikaa\nrummuteltuaan hän istahti ja mietti hetkisen, sitten vasta ilmaisi,\nmissä paikoin haltija oli häntä kuljettanut. Jos oli käynyt Manalassa,\nniin hän sieltä todistukseksi toi sairaan lakin, kintaan tai kengän,\njoka oli joutunut Manalaisten käsiin ja ollut syynä sairastumiseen.\n\nVielä käytti noita haltijain apua vihamiehiään vastaan. Kun kaksi\nnoitaa oli joutunut riitaan, joka tapahtui etenkin markkinoilla\njuovuspäissä, asettuivat he vastatusten ja alkoivat loitsia. Se, jolla\noli voimakkaampi haltija, voitti sen, jolla oli heikompi, ja hävitti\nkaiken hänen toimeentulonsa, hänen menestyksensä metsästyksessä ja\nkalastuksessa sekä hänen poro-onnensa, toisinaan otti hänet\nhengiltäkin. Jos noita oli oikein mahtava, niin hän vahingoittumatta\nsaattoi astua keskelle nuotiota, jolloin tuli sammui, ikään kuin vettä\nolisi päälle heitetty, eikä edes savunnut. Taikka otti hän käteensä\nkiven, joka oli tulessa punaiseksi kuumentunut, ja piteli sitä niin\nkauan, kunnes se kylmeni.\n\nLöytyi semmoisiakin noitia, joilla ei ollut yhtään haltijaa, vaikka\nosasivat rummulla arvoitella. He eivät päässeet välittömään yhteyteen\nhenkiolentojen kanssa, vaan nämät puhuivat heille rummun kautta ja\nilmoittivat ainoasti, missä oli otuksia saatavissa. Semmoisten\njokapäiväisten asiain selville saamiseksi ei muuten rumpukaan ollut\nvälttämätön. Arpoa saattoi myös kirveellä sekä kivellä. Kirves\nripustettiin keskeltä vartta nauhasta kodan orteen ja aljettiin sitä\npuhutella, jolloin se rupesi hiljakseen pyörimään. Siltä taholta, jonne\nvarsi osoitti, tiedettiin seuraavana päivänä etsiä saalista. Kivi, joka\nsamalla tavalla keskeltä kiinnitettiin nauhaan, oli otettava pyhältä\nvuorelta.\n\nErittäin naisista mainitaan, ett'ei heillä ollut minkäänlaista\nhaltijaa, jonka silmin olisivat nähneet, vaan ainoasti loitsuja, joilla\ntaisivat vahingoittaa lähimmäistään.\n\nGraan[278] ja Rehn[279] puhuvat enemmän noitarummusta ja sen\nkäyttämisestä. Puu, josta koppa tehtiin, saattoi olla otettu kuusesta,\npetäjästä tai koivusta, mutta välttämätöntä oli, että sen tyvi\nkasvaessaan oli kääntynyt myötäpäivään. Pärmä oli nahasta, joka oli\nnyljetty etupuolelta poron kaulasta. Sen jakoi kahtia vaakasuora viiva,\nkeskellä oli aurinko kuvattuna. Kun tahdottiin tietää, mitä kaukaisissa\npaikoissa tapahtui, noita asetti rengaskimpun auringon kuvalle ja alkoi\nlyödä rumpua vasaralla sekä joikua lujalla äänellä. Tähän yhtyivät\nkaikki läsnäolijat, miehet äänekkäämmin kuin naiset. He nimittivät\npaikan, josta halusivat saada tietoja, sekä asian. Kun oli jonkun aikaa\nlaulettu, pysähtyi rengas, noidan kasvot synkistyivät, hän laskeusi\npolvilleen, pani kädet puuskaan ja joikui joikumistaan, kunnes lankesi\nikään kuin unen horroksiin. Muut yhä vetivät virttä, ja kun hän jälleen\ntointui, muistuttivat hänelle laulamalla, mistä oli ollut puhe. Noita,\njoka oli aivan uupunut ja hiestynyt, niin kuin olisi tehnyt hyvinkin\nraskasta työtä, rupesi sitten kertomaan, mitä oli saanut tietää. Jos\ntaas oli kysymys onnesta tai onnettomuudesta, terveydestä tai\nsairaudesta, niin koeteltiin, kulkiko rengaskimppu, joka oli asetettu\nauringon kuvalle, päivän vieremistä myöten vai vastapäivään. Edellistä\npidettiin hyvänä, jälkimmäistä pahana enteenä. Myös sairaan\nparantamisessa oli rummun avulla tiedusteltava, mistä tauti oli\nkotoisin. Sitä varten piti sairaan lainoittaa noidalle hopeinen tai\nvaskinen rengas, joka sidottiin hänen oikeaan käsivarteensa. Jos\nvihdoin tuli ottaa selko siitä, mille jumalalle oli uhrattava, otettiin\nuhriksi aijotun eläimen kaulasta yksi karva ja sidottiin se\nrengaskimppuun. Sitten pärrytettiin rumpua, kunnes rengaskimppu\nseisahtui jonkun jumalan kuvalle, eikä sieltä enää liikahtanut. Sen\nmukaan eläin merkittiin joko punaisella (Storjunkaren nimiselle\njumalle), harmaalla (Thorille) tai (auringolle) valkealla\nvillalangalla, joka pujoitettiin oikean korvan läpi.\n\nNoitarumpua talletettiin kuikannahkaisessa kotelossa. Täysikasvuisen\nnaisen ei ollut lupa tähän pyhään kaluun koskea. Jos sen tien poikki,\njosta muutettaessa oli rumpua viety, nainen sattui kulkemaan ennen\nkolmen päivän kuluttua, oli hänelle kuolema seurauksena tai joku muu\nsuuri vahinko tulossa. Milloin ei tämmöistä rikosta käynyt mitenkään\nvälttäminen, piti kumminkin noitarummun lepytykseksi pieni vaskirengas\nuhrattaman.\n\nOikein kova noita käytti rummun asemesta vaikka pytyn kantta, jossa ei\nollut mitään kuvia. Vasemmalla kädellään hän tarttui sen ripaan ja\nlämmitteli sen sileätä puolta. Asetti sitten kannelle renkaan, jonka\notti vyöstänsä, ja alkoi veitsellä koputella, minkä ennätti, siksi kuin\nmeni tainnoksiin. Puolen tunnin kuluttua nousi ja antoi vastauksen.\n\nNoita, jolla ei ollut rumpua, saattoi vielä toisellakin tavalla\narvoitella. Hän istuutui siihen paikkaan kodassa, johon ei naisia\npäästetty, laski kirveen permannolle ja asetti kattilan sen päälle.\nKattilan pohjalle hän pudotti työpussinsa ja tämän ympärille kiersi\nvaskirenkailla koristetun vyönsä, johon myös veitsi tuppineen kuului.\nHeitettyään siihen vielä lakin päästään alkoi hän hitaasti kohottaa\nkattilaa, samalla lausuen kysymyksensä. Sitten hän asetti jälleen\nkattilan kirveelle, laskeutui polvilleen ja painoi päänsä verkalleen\nkattilan sisään ja sopotti siinä jotain. Äkkiä hän vetäisi päänsä\ntakaisin, niin että saattoi nähdä, mitä hänen takanaan tapahtui.\nIstahti entiselle paikalleen ja alkoi uudestaan kohottaa kattilaa. Jos\nse tällä kertaa tuntui kepeämmältä kuin edellisellä kerralla, niin hän\ntiesi saaneensa oikean vastauksen.\n\nSuomen Lappalaisten sanoo Tornaeus[280] tulleen noidiksi joko\nluonnollisesta taipumuksesta tai opetuksen kautta. Jo lapsessa, joka\nensi kertaa sairastui, saattoi ilmestyä hourailemisen oireita. Kun\nhänelle sitten tuli toinen kovempi tauti, niin hän sai nähdä ja kuulla\nvielä enemmän. Mutta kolmannen taudin kohtauksessa, joka oli vaikein ja\nhengelle vaarallisin, hän näki kaikki ja tuli täysin oppineeksi.\nSemmoinen noita ei rumpuakaan väittämättömästi tarvinnut, hän näki\nilmankin sitä, vieläpä vasten tahtoansa, mitä muualla tapahtui. Ne\ntaas, jotka opetuksen avulla noidaksi tulivat, olivat sen isältä\npojalle periytyvänä tietona saaneet.\n\nNoitarumpu, lapiksi _kobdas_ ja suomeksi _kannus_, oli puusta tehty\nmunanmuotoinen soikulainen, päältäpäin pärmätty säämysköityllä\nporonnahalla. Kalvolle oli maalattuna ikäänkuin kartta kolmessa\nosastossa, joita rajaviivat toisistaan eroittivat. Alapäässä oli\nNorrlanti ja Alatornion kirkko, pappi, vouti sekä tie, jota myöten\nnämät herrat kulkivat Lappiin. Yläpäässä rumpua oli Norja ja mitä\nsiihen kuului. Keskellä oli Lappalaisten oma alue, suurin kaikista.\nSiihen oli kuvattuna poroja ja metsän petoja, nuotta-apaja, sairas\nihminen ja kuolema y.m. Kun noitarummulta oli neuvoa kysyttävä, oli se\nkoko kylän juhlapäivä. Kaikki, etenkin naisväki, pukeutuivat paraisin\npyhävaatteisinsa. Noita laskeutui polvilleen ja muut hänen mukanaan.\nRumpua, jolle oli asettanut sammakontapaisen rengaskimpun, nimeltä\narpa, hän piti koholla vasemmassa kädessään. Oikeassa oli hänellä pieni\nT:n muotoinen vasara, sillä hän varovasti napautteli arvan ympärystää,\nniin että tämä hiljakseen hypähteli rummun kalvolla. Vähitellen kävivät\nhänen vasaran-iskunsa yhä voimakkaammiksi kunnes arpa sattui\npysähtymään sille kuvalle, mille hän tahtoi; joll'ei se hänelle\nonnistunut, oli koko yritys rauvennut. Loitsimiseen kuului vielä laulu,\njohon kaikki läsnäolijat ottivat osaa.\n\nTuderus,[281] jolla yleensä on suomenkielisiä määresanoja, käyttää\nnimitystä laulaminen. Noita pitkitti laulamistaan, kunnes arpa pysähtyi\nlampaan, pukin, vuohen tai muun uhrieläimen kuvalle, joka oli\niepänkuori-vedellä tai poron verellä maalattu kannukselle. Samalla\ntavalla hän otti selkoa myös uhripaikasta. Sitten hän laski kätensä\nseitakiven alle ja kohotti sitä koetellakseen, oliko uhri jumalalle\nsuotuisa. Jos se tuntui kepeältä nostaa, niin hänen pyyntönsä tuli\ntäytetyksi, mutta jos se kävi yhä painavammaksi niin ei hänellä ollut\nmitään menestymisen toivoa. Lopuksi hän kaatui ikään kuin kuolluksiin,\nja tässä tajuttomassa tilassa selvisi hänelle, mistä oli saava sen,\njota pyysi.\n\nErään nimensä ilmoittamattoman käsikirjoituksessa[282] löytyy seuraava\nsaamenkielinen loitsuruno, joka ilmeisesti tarkoittaa Lappalaisten\nnoitarumpua:\n\n    Kamajatko kuusen kenkä,\n    Pemjatko peuran nahka.\n    Tämän neidin noituessa.\n    Lappalaisen laskiessa?\n\nNoitarumpu, selitetään sitten tarkemmin, oli puusta tehty vanne,\njossa oli kädenpitimenä ristikko. Tämä vanne oli, samaten kuin sen\npärmä, kuvitettu, ja sitä paitsi koristeltu kaiken värisillä\nvaatteenkaistaleilla. Vasarassa oli renkaita helistiminä. Arpana\nkäytettiin vaskesta valettua sammakkoa. Noitarumpua säilytettiin puussa\nkodan takana.\n\nRummulla arvostellessaan noita lauloi, kunnes ääni lankesi ja hän itse\nnukahti siihen paikkaan. Usein tapahtui, että hän kaatui tuleen,\nkuitenkaan vahingoittumatta. Vaan sitä varten piti olla erityinen\nvartija, ett'ei mikään elävä, ei kärpänenkään häneen kajoisi, sillä\nhänen sielunsa ei siinä tapauksessa enää päässyt palajamaan ruumiisen.\nEikä tämä muutenkaan saanut häntä hereille, ennen kuin esineitä\nluetellessaan oli sattunut mainitsemaan sen, jonka hän unissaan näki.\n\nAppelgren kertomuksessaan Kemin kihlakunnasta[283] sanoo Lappalaisia\nvielä joskus kutsuttavan Kannus-Lappalaisiksi ja mainitsee\nKannuskankaan paikannimenä Rovaniemellä. Kansan tarinan mukaan lauloi\nnoita kannuksella itsensä tainnoksiin eli loveen. Tarpeelliseksi\nkatsottiin, että hänellä siinä tilassa oli pää peitossa. Paitsi\nlaulajata piti olla myöskin puoltaja eli arvaaja, yksi laulajan\nläheisistä, joka lovessa makaajan jälleen lauloi henkiin. Se tapahtui\ntällä tavalla, että puoltaja arvasi ja ääneen lausui, missä laulajan\nsielu liikkui. Muudan noita oli lovessa maannut kolme vuotta, ennen\nkuin puoltaja sattui oikein arvaamaan, että hänen sielunsa oli\n\n    Haavin suolen soikurassa.\n    Kolmannessa koikurassa.\n\nSilloin noidan sääret vielä säpsähtivät, vaan kun mies jo kovin kauan\nJumalan viljaa nauttimatta oli maannut lovessa, niin ne vastasivat nuot\nkamalat sanat:\n\n    \"Ei miestä mädännehestä!\"\n\nWenäjän Lapissa mainitsee jo Tornaeus olleen kaikkein suurimmat noidat,\nkoska niitä ei siellä tutkittu, eikä rangaistu. Sinne viittaa myös\nSjögren muistelmissaan Kemin Lapista sekä Felman[284] hänen teoksensa\narvostelussa. Jälkimmäinen sanoo Suomalaisten, joita Savosta asti kulki\nsiellä parannusta hakemassa, nimittävän näitä noitia lovemiehiksi,\nkoska he osasivat maata lovessa s.o. yöllä nukkua tainnostilan\ntapaisessa unessa, jonka aikana heidän sielunsa vaelsi ympäri\ntiedustelemassa taudin syytä. Myös Castrén[285] puhuu \"magillisesta\nhorrostilasta\" ja selittää, että siinä, niin kuin tavallisessakin\nunessa, syntyy epäselviä mielikuvia, joita sitten pidetään\nilmestyksinä. Haruzinin mukaan[286] sekä miehet että naiset\nharjoittavat unennäkemistä, jonka taidon useimmiten ovat perineet.\nNeuvoa kysyvän on noidalle antaminen joku esine, jonka tämä panee\npäänsä alle. Nukkuessaan noita huutaa ja laulaa. Genetz kertoo[287]\nennustavasta unesta, johon on yhdistettynä loitsiminen, ei kuitenkaan\nedellä käyvänä kiihoittimena, vaan jälkitoimituksena, joka suoritetaan\nvasta aamulla herättyä. Kaikki, jotka ovat suostuneet ottamaan siihen\nosaa, asettuvat piiriin tuvan lattialle polvistuen tai kyykistyen,\nnaiset oikealle puolen noitaa, miehet vasemmalle. Noita ottaa kirveen\nkäteensä ja alkaa, silmät puoleksi ummessa, laulaa muutamia sanoja,\njoita toiset säestävät. Vuorotellen kääntyy hän oikeaan ja vasempaan,\nja se puoli, jota hän näin innostuttua, koroittaa silloin ääntänsä.\nPonnistuksesta alkaa hiki tippua noidan otsasta; joku naisista pitää\nhänelle liinaa, jolla hän sen pyyhkäisee pois. Laulun nuotti on peräti\nyksitoikkoinen, nousee ja laskee ainoasti puolen säveltä. Mutta mitä\nenemmän noita kiihtyy, sitä korkeammalta hän aloittaa ja sitä\nkimakammalla äänellä säestäjäkunta vastaa, kunnes se laulun-osa on\nlopussa. Sitten aloitetaan taas uutta matalammalla äänellä, joka kohoaa\nkohoamistaan, kunnes noita senkin osan lopettaa. Sanat lausutaan niin\nepäselvästi, ett'ei niitä saata eroittaa. Kim viimeinen osa on\nlaulettu, kattaa noita liinalla lähimmäisen naisen pään, kaikki\nkiittävät häntä antamalla kättä ja nousevat sitten epämukavasta\nasennostaan. Tätä loitsimistapaa nimitetään kykkimiseksi. Noitarumpua\nei enää käytetä, mutta muistoja on siitä vielä säilynyt, samoin kuin\nsen nimi kyõmdes (gen. koamtazy), joka äänteellisesti tarkalleen vastaa\nNorjan Lapin gobdas muotoa ja luultavasti on sukua Suomen kansi\n(kanto-) sanan kanssa. Wenäjän-Karjalaisetkin muistelevat naapuriensa\nnoitarumpua nimellä kontakka, ja heidän runoissaan tavataan\nkannus-käsi[288] Lappalaista tarkoittavana.\n\nErityisen rummun käyttäminen loitsiessa on silminnähtävin todistus\nLappalaisen noidan ja hänen siperialaisen virkaveljensä alkuperäisestä\nyhteydestä. Toiselta puolen tämän rummun käyttämisessä on huomattavin\neroituskin heidän välillään. Siperiassa noitarumpu on vaan ulkonainen\nhuumautus- ja hermoinkiihdytys-keino, Lapissa sitä käytetään\npääasiallisesti arpomiseen. Siitä syystä on rummun pohja tehty\numpinaiseksi ja tanakammaksi pidellä, päristin on muodostettu\nkaksipäiseksi vasaraksi ja lisätty arparengas. Myös pärmän kuvia, joita\nainoasti ulkopuolelle on voitu maalata, on monin verroin lisätty, niin\nettä ne muodostavat täydellisen mikrokosmoksen eli pienoismaailman\nLappalaisen mielikuvituksen mukaan. Samalla cm tietysti täytynyt rummun\nkokoa melkoisesti laajentaa.[289] Lappalaisten rummun kehitykseen on\nnähtävästi vaikuttanut joku seulan tai maljan tapainen arpomiskone,\njolta jokapäiväisissä kotioloissa on neuvoa kysytty. Siitä on vielä\nollut seurauksena, että noitarummusta tuli jokaisessa perheessä\nvälttämätön tarvekalu, jota itsekunkin isännän piti osata käyttää. Se\nvuorostaan selittää, mitenkä tämä muinaiskapine niin kauan on voinut\nLappalaisilla säilyä.\n\nMutta aikaisemmastakin käytäntötavasta on selviä jälkiä. Muutamissa\nnoitarummuissa, niinkuin olemme nähneet, on puusta ainoasti vanne ja\nristikko. Usein on rumpuun, samoin kuin vasaraan, ripustettu\nkaikenlaisia helistimiä, joiden ainoana tarkoituksena on synnyttää\nmieltä kiihoittavaa melua. Siihen viittaa myös rummun kalvon\nlämmitteleminen ja vasaralla koetteleminen, onko se vireissä, ennen\nkuin arpa otetaan esille. Paraana todistuksena on kuitenkin noitarummun\nkäyttäminen tainnostilan aikaansaamiseksi, joka tapahtui joko arpomisen\nyhteydessä taikka ilman sitä. Ennen esitettyihin kuvauksiin lappalaisen\nnoidan loitsimisesta lisättäköön seuraava Regnardin,[290] vuodelta\n1681: \"hänen silmänsä menivät nurin, hänen kasvonsa vaihtoivat väriä,\nhänen hiuksensa nousivat pystyyn, ja hän löi rumpua semmoisella\nvimmalla, että se oli lentää kappaleiksi, kunnekka suistui kasvoilleen\njäykkänä kuin tukki\".\n\nYhteissuomalaisista ei ole valitettavasti näin täydellisiä kertomuksia,\nNiistä hajanaisista tiedoista, joita heistä on säilynyt, voi kuitenkin\njollakulla varmuudella päättää, että heidän noitansa ovat olleet\nsamalla kannalla ja samassa asemassa kuin muiden suomensukuisten\nkansojen.\n\nWenäläiset aikakirjat kertovat,[291] että v. 1071 eräs Novgorodilainen\ntuli pyytämään tshudilaista noitaa loitsimaan. Tämä alkoi tapansa\nmukaan kutsua pahoja henkiä asuntoonsa. Vieraan istuessa kynnyksellä\nja noidan maatessa mykkänä, löi heitä paha henki. Silloin noita nousi\nja selitti toiselle: Jumalat eivät tohdi tulla, sinulla mahtaa olla\njotain, jota he pelkäävät.[292] Novgorodilainen muisti, että hänellä\noli risti kaulassa, meni ulos ja otti sen pois. Noita alkoi uudelleen\nmanata pahoja henkiä esiin, joka tällä kertaa onnistuikin.\n\nV. 1534 arkipiispa Makarij, niinkuin jo on mainittu[293] valittaa sitä,\nettä Novgorodin alueella asuvat Tshudit pitivät omia pappeja, joita\nnimittivät arpojiksi, arbui, ja joiden rukoushuoneisin he toivat\nuhreja. Niiden avulla he hautasivat kuolleensa n.k. kalmistoihin,\nkolomishtshe, niitä he myös kutsuivat vastasyntyneille lapsille nimeä\nantamaan, jonka ne toimittivat \"omalla tavallaan\". Tässä on meillä siis\nyhdistettynä ennustajan ja pyhän paikan vartijan ynnä uhrien\nvastaanottajan tehtävät ja niihin vielä liitettynä muutamat\nperheelliset toimitukset, joihin kuitenkin on pantu liian suuri paino,\nkun on etsitty vastakohtia kristin-uskon pyhille menoille.[294]\n\nHenrik Lättiläinen kuvaa,[295] kuinka Liiviläiset, jotka olivat\npäättäneet uhrata erään saksalaisen papin, tiedustelivat, oliko se teko\njumalille mieleen. Arpoja, _ariolus_, talutti hevosen maahan asetetun\nkeihään yli, tarkastellen, kummanpuolista jalkaa se ensin nostaisi. Kun\nhevonen sattuikin astumaan elämää merkitsevällä jalalla, ei hän siihen\nvielä tyytynyt, vaan pyyhkäisi hevosen selkää siinä luulossa, että\nkristittyin jumala istui selässä ja esti tuomiota. Mutta toinenkin\nkoetus kävi samoin, ja niin pappi jäi henkiin. Itse arpomisen tapa\ntässä on lainattua Liettualaisilta tai Slaavilaisilta, mutta ainakin se\nvoi olla alkuperäistä, että löytyi uhripappeja, jotka arpoivat.\n\nEräässä toisessa tilaisuudessa Wirolaiset heittivät arpaa lihavan\nhärän ja yhtä lihavan papin välillä, jonka olivat nostaneet härän\nselkään. Mitenkä se tapahtui, sitä ei sanota, ainoasti että arpa sattui\nhärkään, joka heti paikalla teurastettiin. Mahdollisesti toimittivat\nuhrin samat kansan vanhimmat, jotka olivat päällikköinä sodassa ja\ntuomareina rauhan aikoina.[296]\n\n17:llä vuosisadalla on sitten Gutslaffin kirjassa[297] puhe vanhasta\nukosta, jota nimitettiin Pitkäisen eli Ukkosen papiksi ja jonka virkana\noli lausua rukous vasta mainittavassa vuotuisessa uhrijuhlassa.\n\nVielä viime aikoihin asti on Wirossa säilynyt muistoja uhripapeista.\nRusswurmille[298] oli muudan mies Mihkelin pitäjässä länsi-Wirossa\nkertonut, että oli kerran nähnyt iso-isänsä polvistuneena suuren kiven\nluona pellolla. Kun hän oli kysynyt, mitä ukkovaari siinä toimitti, oli\ntämä lyönyt häntä korvalle ja kieltänyt kenellekään puhumasta, mutta\nsamalla ilmoittanut, että he polveutuivat pappissuvusta, jonka oli pyhä\nvelvollisuus palvella vanhoja jumaliaan.\n\nWiljanninmaalla Kolga-Jaanin pitäjässä Lebaveren kylän tienoilla\nmainitaan v. 1883 Nõia-hallik niminen lähde,[299] josta noidat\ntorstaisin uuden kuun aikana kävivät vettä noutamassa. He sitä\npriiskoittivat toistensa päälle ja purskuttivat suustaan kaikille ilman\nsuunnille, rukoillen vedelle voimaa. Ennen muinoin oli lähteelle\nuhrattu ei ainoastaan rahoja, joita sieltä on paljon löydetty, vaan\nmyös elukoita, kukaties ihmisiäkin. Sillä paikalla oli kasvanut\nkoivikko, nimeltä hiisi, johon ainoasti uhripapin oli lupa astua. Muu\nväki oli seisonut lähteen luona ja matkinut niitä sanoja, joita pappi\noli edellä lausunut.\n\nWirolaisten tietäjistäkin, _targad_, löytyy muutamia huomiota\nansaitsevia muistiinpanoja. Niitä oli Wiedemannin mukaan[300] useita\neri lajeja: soola-targad eli soola-puhujad, sõna-targad eli lausujad,\ntuule- ja kivi-targad, joista jälkimmäiset osasivat selittää\nkalkkikivien piirtoja, sekä mahtavimmat kaikista n.k. Mana-targad.\nAjateltiinko näiden viimeksi mainittujen käyvän Manalassa asti\ntietojaan hakemassa, niinkuin lappalaisten noitien, siitä ei voi\nvarmuudella mitään sanoa. Mutta se käsitys, että sielu saattoi liikkua\nerillään ruumiista, ei ole Wirolaisillekaan outo. Tuulis-pääksi\nnimittivät he vanhan akan henkeä, joka lensi ympäri pahaa\ntekemässä.[301] Sillä aikaa ruumis makasi kuin kuollut, ja jos sen\nkäänsi nurin, niin ei henki päässyt siihen palajamaan.\n\nWeske[302] sanoo Pihkovan Wirolaisten käyttäneen loitsimiseen kannelta.\nKun sillä soitteli sairaalle, niin tämä tavallisesti jäi eloon, ja jos\nruumiin ääressä soitteli, niin toisia ei niin aivan pian perässä\nkuollut.\n\nArvoitellun mainitsee Kreutzwald[303] hopeisella rintasoljella, joka\nripustettiin rihmasta ja pantiin pyörimään. Kun sen kierivä liike oli\nasettumaisillaan, tehtiin kysymys. Jos se heti paikalla pysähtyi, oli\nvastaus kieltävä, vaan myöntävä siinä tapauksessa, että se\nvielä liikahteli. G. Blumberg[304] tuntee toisenkin arpaneuvon\nWarsinaäs-Wirosta. Otettiin avain ja sen lehti puristettiin hakasilla\nkiinni pantavan virsikirjan sisään. Sitten se ripustettiin vastakkain\nasetettujen nimettömäin sormien varalle ja lausuttiin: \"sano, arpaseni,\nkenen on syy\". Siiloin kääntyi avain siihen suuntaan, josta syyllinen\noli etsittävä. Virsikirjan sijasta saattoi myös käyttää puista seulaa\nja avaimen asemesta keritsimiä, jotka kiinnitettiin seulan laitaan.\nTätä arpomistapaa pidettiin vanhempana.\n\nSuomalaisten uhripapeista ei tiedetä juuri mitään siitä\nyksinkertaisesta syystä, että yleiset uhrit ovat milt'ei jäljettömiin\nhävinneet, paitsi itä-Karjalassa ja Wenäjän puolella. Edellä on ollut\npuhe[305] niistä naispapeista, jotka Leppälahdella veivät uhrit,\ntoistenkin puolesta, pyhille kiville ja kertoivat heille haltijain\nantamat vastaukset. Sodanlahdella ennen mainitussa Leppäkuusikossa[306]\nsanotaan \"ukko Kihovauhkosen\" käyneen ennustelemassa. Wenäjän\nKarjalassa on tänä vuonna K. Karjalaisen[307] onnistanut tavata vanha\nmies, joka osaa paljon taikoja ja loitsuja ja joka aikoinaan on\ntoiminut uhripappina. Hän on, näet, ollut rukoushuoneen hoitajana\nWenehjärvellä ja uhrieläinten tappajana siellä joka syksy toimeen\npantavissa lammas-uhreissa.\n\nNoidista sitä vastoin löytyy runsaasti muistiinpanoja, varsinkin\ntalollisen Heikki Meriläisen taikakokoelmissa, jotka alaltaan\nkäsittävät koko pohjois-Suomen, Wienan-Karjalan ja Norrlannin\nsuomalais-asutuksen.\n\nTietäjäksi voidaan lapsi tehdä jo äitinsä kohdussa, jos tämä kolmena\ntorstaina ennen auringon nousua paljaan taivaan alla, pohjoiseen päin\nkääntyneenä sekä vanha tulirauta jalkainsa alle asetettuna, syö kukon\ntai koiras-metsäkanan aivoja. Mainitut eläimet, näet, ovat\nlumoamattomia, niihin eivät pysty mitkään kirot, ja ne näkevät\nkaikenmoiset haltijat.[308] Oikein Iuonnokas tietäjä lapsesta tulee,\njos hänellä syntyessään on hampaat suussa ja hiukset päässä, joista\nsitten kasvaa tukka.[309]\n\nJos taas vastasyntyneen lapsen tahtoo tehdä luonnokkaaksi, niin pitää,\nennen kuin se joutuu kolmen yön vanhaksi, ja kun sitä ei ole vielä\npappi eikä kukaan siunannut, ottaa kosken alta semmoisesta pyörteestä,\njoka pyörii myötäpäivään, kauhalla kolmasti vaahtoa, yksi kerta\ntakaisin panna, ja kutsua\n\n    Koskesta kovimmat miehet\n    Väeksi vähän orohon,\n    Miehen pienen miehimeksi;\n\nsillä tavoin ottaa kolmesta koskesta ja kolmena torstaina ennen\nauringon nousua pestä lapsen päätä ja rintaa. Sitten hän tulee niin\nluonnokkaaksi, että voi verenkin tukkia, kun vaan tiedon saa, vaikka\nolisi kuinka kaukana se haavoitettu, eikä tarvitse hänen tehdä mitään\nkäsitemppuja. Mutta jos tahtoo lapsestaan semmoista, joka luonnollaan\nvoi pahaa tehdä, niin pitää ottaa vaahtoa semmoisesta pyörteestä, joka\npyörii vastapäivään. Hän tulee silloin niin pahaluontoiseksi, että kun\npikkusenkaan sattuu närkästymään ja ajattelemaan pahaa, vaikkei niin\ntahtoisi tehdäkään, niin se jo tapahtuu. Taikka jos otetaan kolme\nkivensirusta semmoisesta kalliosta, joka on aina märkänä, vieläpä\nsemmoisesta paikasta pohjoispuolelta, johon ei aurinko ole paistanut\nmilloinkaan, sekä kolme muurahaisen lehmää ja ne pannaan lapsen pään\nalaisen sisään kolmeksi yhdeksää yötä ennen ristimistä, niin hän tulee\nsemmoiseksi, että unissaan näkee vaikka minkä asian edeltäpäin:\nminkälainen mies tai vaimo on se, joka tulee parannettavaksi, mikä\nsillä on vikana, kuka on noitunut tai mistä on tarttunut j.n.e.\n\nMyöhemmällä ijällä voi syntymäluontonsa lisäksi hankkia itselleen\nnostohaltijan. Ottaa vaan itkevästä kalliosta hikeä, kosken pyörteestä\nvaahtoa sekä kiehuvasta lähteestä vettä ja sillä pesee päänsä kolmena\npyhäaamuna.[311] Mutta tämän haltijan voi toinen varastaa ottamalla\nvaahtoa hänen päästään, silloin kun hän peseytyy, ja panemalla omaan\npäähänsä, johon antaa sen kuivaa.[312] Jos siis tahtoo saada semmoisen\nnostohaltijan, jota ei toinen voi varastaa eikä itsekään pois antaa,\nniin pitää mennä ukkosen ilmalla kalliolle ja siellä alasti innostella\nja loitsia luonnonnostatus-sanoja, sitten pestä päänsä sadevedellä,\njota on jäänyt kalliolle kuumiksi.[313]\n\nLuontoansa voi nostattaa silläkin tavalla, että ottaa ukkosen repimää\npuuta ja hieromalla vastakkain tekee niistä puista n.k. kitkantulen ja\nsiinä savussa alasti lukee:\n\n    Nouse luontoni lovesta,\n    Haon alta haltijani,\n    Luonani lovehtimahan,\n    Kanssani karehtimahan![314]\n    Nouse, niinkuin nousit ennen,\n    Minun nostatellessani!\n\nSitten heittää kuperkeikkaa ja menee tiehensä; tuli saa jäädä\npalamaan.[315]\n\nTietäjäksi voi vielä oppimalla päästä, kun Juhannus-yönä menee tietäjän\nkanssa kosken keskellä olevalle kivelle. Semmoisen punaisen langan,\njota on kolme yötä pidetty ruumiin päänluun sisässä, panee opettajansa\nkanssa suusta suuhun, niin muistaa kaikki, mitä tämä neuvoo.[316] Siinä\ntietäjä vaahdolla pesee oppilaansa pään, että nousisi luonto taikoja\ntehdessä, ja panee lakkinsa hänen päähänsä.[317] Jos tietäjä\nlahjoittaa lakkinsa ja tuluksensa ainaiseksi, niin oppilas tulee yhtä\nluonnokkaaksi, kuin itsekin on ollut, ja koko voima siirtyy oppilaalle,\nitse ei voi tehdä mitään.[318]\n\nJoka on niin suuri tietäjä, että on metsän ja veden, mutta varsinkin\nkirkon haltijoilta neuvoa kysynyt ja niille uhrannut, hänen on\nsuoranainen velvollisuus siirtää oppinsa toiselle ennen kuolemaansa.\nHänen tulee jollekulle ystävälleen kertoa kaikki, mitä tietää, ja\nsitten jättää aivan, ett'ei omaan eikä toiseen asiaan enää mitään tee,\nniin saa kuolla oikealla ajalla, eivätkä pahat henget vaivaa kuoleman\njälkeen. Vaan jos pitää ne tietonsa, niin yhdeksän vuorokautta on henki\nruumiissa, ja kun se lähtee, vievät paholaiset ruumiinkin.[319]\n\nNäistä monitempullisista taioista käynee ainakin se selville, että\njokaisella noidalla pitää olla haltijansa, yksi tai useampia, ja että\nne ovat joko heti syntyessä saatuja tai vasta myöhemmin nostettuja.\nEdellisessä tapauksessa ne voivat olla perittyjäkin. Tietäjän\nkerskaussanoissa esiintyvät usein säkeet:\n\n    Mie olen noian nuorin poika,\n    Tietäjän emon tekemä,[320]\n\ntaikka\n\n    Vanhan arpojan vasikka.[321]\n\nMolemmat lajit, perintöluonto sekä oma hankkima, mainitaan eräässä\nhaltijannosto-runossa:[322]\n\n    Nouse nyt luontoni lovesta,[323]\n    Syntyni syvästä maasta,\n    Ison luonto, eukon luonto,\n    Siihen luontoni omani!\n\nHaltijan saattaa omistaa nainen, yhtä hyvin kuin mies, vaikk'ei se yhtä\ntavallista tainnut olla, seuraa vasta loitsusta päättäen:\n\n    Luontoani nostattele,\n    Haltijaani haastattele;\n    Luontoni kiven kovuinen,\n    Karvani rauan karkeainen,\n    Vaikk' olen vaimoinen eläjä,\n    Vaikk' olen vyötty naisten vyöllä,\n    Pantu naisten palkimilla.[324]\n\nViimeksi huomautettakoon sitä noidaksi vihkimistä, joka tapahtuu\nkeskellä tulisinta koskea. Siinä tilaisuudessa käytetty kaste ei ole\nmuuta kuin mukailtu kristillinen toimitus, mutta se tapa, että vihkijä\npanee oman lakkinsa vihittävän päähän, lienee pakanallinen. Tästä\nsitten johtunee noidan nimitys lakkipää, joka on ainoa muisto\nerityisestä noidanpuvusta Suomessa.\n\nLoveen lankeamista, väittää Ganander,[325] ei suomalaisten tietäjäin\nole kuultu harjoittavan. Vaan jos joku sattuu heitä suututtamaan, niin\nhe joutuvat semmoiseen vimmaan, että kiristävät hampaitansa, tukka\nnousee pystyyn, he hypähtävät ylös ilmaan, päästävät outoja, epäselviä\näänteitä, polkevat jalkaa, sanalla sanoen: käyttäytyvät kuin\nraivohullut. Siitä syystä niitä nimitetäänkin intomiehiksi ja sanotaan,\nettä he \"ovat innoissaan, liikkuvat haltijoissaan\". Samalla tavalla on\nLönnrot[326] kuvannut tätä itsensä kiihoittamista, jota tietäjät\nharjoittivat sairasta parantaessaan, kun olivat hänen kanssaan kahden\nkesken sulkeutuneet lämmitettyyn saunaan, tavallisesti yön aikaan. Hän\nsanoo myös kuulleensa, että etevimmät loitsijat milloin hyvänsä\nsaattoivat siihen tilaan kiihoittautua. Itse puolestaan vakuuttaa, että\nhe ainakin osasivat sitä hyvin matkia.\n\nAivan tuntematon Suomalaisille ei ole kuitenkaan voinut olla se\nherpomistila, joka kaikkea ylenmääräistä mielenkiihoitusta seuraa.\nSiitä on meillä kylliksi esimerkkejä myöhempien uskonnollisten\nliikkeitten historiassa. Mainittakoon ainoasti yksi tapaus, jossa\nsitä on käytetty alkuperäiseen tarkoitukseensa, ennustamiseen.\nOrimattilassa, kuuli J. Pekkala[327] oli 30-40 vuotta sitten eräs akka,\nNäkö-Liisa nimeltä, joka meni aivan tainnoksiin ja siinä ennusti\nihmisten sisällistä tilaa. Joka tahtoi tietää tulevan kohtalonsa, hän\ntarttui haltioissaan olevan akan käteen ja tämä jonkunmoiseen\nrunomittaan puetuilla sanoilla ilmoitti, mihin paikkaan ihmisen oli\njoutuminen. Akka oli sitonut vaatteen kasvoilleen, ja ruumiillaan\nkerrotaan hänen tehneen kamalia väänteitä, jos oli jonkun huonon\nihmisen kanssa tekemisissä. Noihin näkyihin oli aina kokoontunut\nlukuisa joukko yleisöä.\n\nTiedottomassa tilassa ennustamiseen, niinkuin jo monta kertaa on\nhuomautettu, kuuluu myös unennäkeminen. Jos tietäjällä, kertoo\nMehiläinen, on nauskalinnun eli rauniorastaan nahka, ja hän sen sisään\npanee palasen sairaan vaatetta ja asettaa sen päänsä alle nukkuessaan,\nniin näkee, mikä tauti on sairaassa, mistä tarttunut ja miten\npäästettävä.[328] Vielä parempi on, jos sairaan vasemman jalan sukka\nsaadaan tietämättä tietäjän pään alle sovitetuksi.[329] Murmanin\nmukaan[330] pitää ottaa vielä käyttämätön pata ja siinä keittää vettä\nleppäpuilla kolmen vuorokauden ajan, niin että lopulta alkaa kovasti\nunettaa; silloin saa unessa nähdä, mikä hiisi sairasta vaivaa.\nKiuruvedellä Remekselän kylässä eli, siitä on toista kymmentä vuotta,\nPienenmäen ukko, joka harjoitti keinotekoista unennäkemistä eli\noikeammin sanoen ajatuksenlukemista.[331] Hän oli kuuluisa kautta monen\npitäjän siitä, että osasi ottaa selkoa kadonneesta tai varastetusta.\nKun joku tuli häneltä neuvoa kysymään, niin hän painoi silmänsä umpeen\nja ikään kuin vaipui miettimiseen. Hetkisen kuluttua ilmoitti, mistä\nkateissa oleva esine oli etsittävä. Hän, näet, osasi arvata kysyjän\nomat ajatukset asiasta ja tehdä niiden avulla johtopäätöksiä, mutta\nsiitä ei aina suinkaan seurannut, että esine olisi todella löytynyt.\n\nNoitarummusta ei ole minkäänlaisia muistoja Suomalaisissa säilynyt,\neikä siitä olisikaan voinut säilyä muuten kuin loveen lankeamisen\nyhteydessä.[332] Tosin on jotenkin todennäköistä, että he sitä\naikoinaan ovat käyttäneet, mutta vielä todennäköisempää on, ett'eivät\nhe sitä ole milloinkaan arpomiseen käyttäneet. Sitä vastoin on\nseulalla arpominen ollut aivan yleistä, ainakin itä-Suomessa ja\nWenäjän-Karjalassa. Seulaa on käytetty pääasiallisesti kahdella eri\ntavalla. Se, josta Lencqvist kertoo, oli samanlainen kuin Wirossa\nmainittu.[333] Seulan ulkolaitaan lyötiin kiinni keritsimet ja\nvastapäiselle sisäpuoliselle laidalle asetettiin harja pystyyn ja vielä\nvihkimäsormus. Sitten joku pisti etusormensa keritsimien perään ja\nkäsivarsi ojennettuna piteli tätä laitosta, sillä aikaa kuin toinen,\njoka tahtoi tiedustella esim. varasta, luetteli epäluulonsa alaisia\nhenkilöitä. Kun sattui syyllisen nimittämään, niin seula kääntyi\nitsestänsä ja ilmaisi hänet. Taikka pantiin, paitsi harjaa ja\nvihkimäsormusta, keritsimetkin sekä lankakerä ja virsikirja seulan\nsisälle ja kiinnitettiin tavalliset sakset sen ulkolaitaan. Sitten\narpoja ja hänen kumppalinsa pistivät etusormensa vastatusten saksien\nperärenkaan läpi, niin että seula tuli riipuksiin.\n\nToinen tapa on se, jonka Lönnrot Loitsurunojen esipuheessa on\nkuvannut.[334] Seula laskettiin alassuin lattialle tai pankolle ja sen\npohjalle pantiin neljälle eri haaralle vähäsen suolaa, leipää, hiiltä\nja savea, suola ja leipä vastatusten ja samoin hiili ja savi. Otettiin\nsitten harja, ja jos vaan saatavissa oli, semmoinen, jolla oli kolme\nkertaa harjattu ruumiin päätä. Sitten pistettiin neula, jonka päässä\noli rihmasäije, lujasti kiinni harjan varren päähän, arpoja tarttui\nneulan säikeesen, asetti harjan keskelle seulan pohjaa ja alkoi lukea\narpasanoja. Minnepäin harja hänen lukiessaan liikahti, siitä arvattiin\nasian laita.\n\nSamaan tapaan sanoo Genetz[335] seulaa Salmin kihlakunnassa\nkäytettävän. Se nostetaan pöydälle ja sen päälle pannaan arvoittajan\nkaulassa pidettävä risti nauhoinensa, niin että nauha tulee olemaan\nseulan reunaa myöten. Vastapäätä ristiä pannaan hiili ja viistoon kaksi\nleipäpalasta, sitten pistetään rihman päässä riippuva neula kolmanteen\nleipäpalaseen ja luetaan pidellen rihman toisesta päästä, seuraavat\narvan sanat:\n\n    Sano, arpa, arpaa myöten,\n    Elä miehen mieltä myöten!\n    Sanonet miehen mieltä myöten,\n    Sinua tungetaan tuleen,\n    Kiveen kudotaan,\n    Lakiin manataan,\n    Veteen vellotaan.\n\nNyt käsketään rihmassa riippuvan leipäpalasen liikkua rististä hiileen;\njos niin käy, pyydetään sitä liikkumaan leivästä leipään, ja jos se\ntämän tekee, \"seisomaan kuin seinä\". Jos arpa kolmannenkin kerran\ntottelee, voi olla varma siitä, että on tehnyt oikean kysymyksen ja\nsaanut siihen myöntävän vastauksen. Mutta näin tietysti harvoin\ntapahtuu, ja tietäjä saa usein kauan ja yhä uudestaan kysytellä arpaa,\nennen kuin voi antaa lopullisen lausuntonsa.\n\nTäydellisimmän kuvauksen tämäntapaisesta seulalla arpomisesta on\nAd. Neovius saanut Sukkulasta,[336] Sitä ei saa panna toimeen milloin\nhyvänsä. Maanantai ja Perjantai eli n.k. \"kovat päivät\" ovat siihen\naivan sopimattomat ja Sunnuntai on siksi illan pyhä. Se ei myöskään saa\ntapahtua alkukuussa. Arpoja menee, kun aika kerran on määrätty, sen\nkanssa, joka on tullut häneltä neuvoa kysymään, kahden kesken saunaan,\njossa arpalekkeet säilytetään. Ensiksi hän panee seulan alassuin saunan\npenkille ja asettaa sen pohjalle kolmikantaan savea, hiiltä ja\nhopeasoljen. Tätä solkea, jonka asemesta myös voi käyttää\nvihkimäsormusta tai hopearahaa, sanotaan merkiksi. Sen jälkeen arpoja\nkiinnittää säijeperäisen silmäneulan harjan päähän ja kiertää\nlieve-rihmasäikeen pari, kolme kertaa etusormensa ympäri. Sitten hän\nistuutuu seulan viereen pitäen käsivarttansa niin, että harjan alaosa\nriippuu seulan keskipistettä noin tuumaa korkeammalla, ja alkaa lukea\nsopotella niin hiljaa, ett'ei toinen voi sanoja eroittaa, vihdoin\nlausuu kuuluvasti: \"sano totta, arpaseni!\" Kohta rupeaa arpa heilumaan\njotakuta arpapalasta: savea, hiiltä tai hopeaa vastaan. Niin tehdään\nkolmasti peräkkäin, ja jos arpaharja aina menee samaan kohtaan, niin\nsanoo arpa totta. Tällä tavoin saadaan tietää, jos on sairas\nparannettava, mistä paha on \"vastannut\", tullut vastaan: maastako,\nilmastako vai toisen ihmisen kateesta. Viimeksi mainitussa kohdassa\nkäytetään ainoasti loitsulukuja pahan karkottamiseksi, muussa\ntapauksessa on vielä tiedusteltava, mitä on pantava \"verhaksi\" eli\nuhriksi sille paikalle, josta tauti oli tarttunut. \"Jos sinä tahdot\nlepän-oksia verhaksesi\", lausuu silloin arpoja, \"niin mene tuonne\"\n(osoittaen savea); jos tahdot lähteen vettä, niin mene tuonne (hiiltä\nvasten), ja jos tahdot suoloja, eläväähopeaa tai tinaa verhaksesi, niin\nmene tuonne (hopeaa vasten). Jos hän sattuu mainitsemaan sopivan uhrin,\nniin heti rupeaa harja heilumaan; muuten on arvantietäjä neuvoton ja\nasia täytyy jättää toistaiseksi.\n\nJos näitä kertomuksia vertaa toisiinsa, niin huomaa helposti, ett'ei\nkaikki niissä voi olla alkuperäistä. Edellisessä arpomistavassa\nvirsikirja, jälkimmäisessä risti, suola ja leipä sekä arpaesineitten\nasettaminen nelikantaan ristikkäin heti herättävät epäilyksiä. Vieras\nvaikutus on aivan silminnähtävä. Wenäläiset Saratovin läänissä,\nmainitsee Münch,[337] arvoittelevat siten, että asettavat pöydälle\nhiiltä ja savea sekä leipää ja suolaa, niin että niistä tulee risti ja\nettä savi on hiilen vastassa ja suola vastapäätä leipää. Niiden\nyläpuolelle ripustavat kerän langasta riippumaan. Wenäläisiltä ovat\nmyös kristityt Tshuvassit ja Mäkitsheremissit tämän arpomiskeinon\noppineet. Edellisten kertoo Müller[338] asettavan pöydälle kaksi hiiltä\nja kaksi leipäpalasta nelikantaan sekä keskelle kolmannen leipäpalasen,\njohon pistetään neula ja jota sitten kädellä kohotetaan. Jälkimmäiset,\nZnamenskijn mukaan,[339] käyttävät pitkää lautaa, jonka toiseen päähän\npanevat leipää palasen, toiseen hiilen tai multakokkareen. Sen\nyläpuolelle, keskikohdalle he ripustavat pitkästä rihmasta neulan, jota\nsitten heiluttavat päästä toiseen, kunnes se sattuu jompaankumpaan\narpapalaseen. Sitä harjoittavat ainoasti naiset ja huonommat miehiset\nnoidat.\n\nOmantakeista Suomalaisten seulalla arpomisessa jäänee kuitenkin\njäljelle itse seula sekä harja ja solki tai sormus, nimeltä \"merkki\".\nOlisiko liian rohkeata niitä pitää vastaavina lappalaiselle\nnoitarummulle, vasaralle sekä merkkinä käytetylle renkaalle, ja\nolettaa, että Suomalaisilla ja Lappalaisilla on ollut yhteinen seulan\nmuotoinen arpomiskone, jonka päällä arpamerkkiä on hypitelty?[340]\n\nTässä tapauksessa on seulan pohjalla täytynyt olla myös jonkinlaisia\nkuvioita. Semmoisista tietääkin Meriläinen kertoa. Kun tahdotaan saada\nselville, mikä sairasta vaivaa, niin otetaan kaulasta risti ja pannaan\nriippumaan yläpuolelle jauhinkiveä, jonka ympärykseen on merkitty\nkaikkien hiisien paikat. Sitten sanotaan: \"astu, arpa, asiata, elä\nminun mieltäni myöten\", niin se risti rupeaa heilumaan sinnepäin, missä\nsen hiiden merkki on, joka on tautiin syynä. Viimeksi vuollaan vähän\nhopeata jauhinkiven silmään ja kiitetään:\n\n    Hyvä on arpa, Luojan arpa,\n    Tuopi tieon tuonnempoa,\n    Tähtitarhojen takoa.\n\nMilloin tämä arpomiskeino ei auta, otetaan uunista lämmin leipä ja\nasetetaan sen päälle vanha seula, jonka tekijää ei tiedetä. Seulan\nuurteesen merkitään tautien nimet ja ripustetaan vähän yläpuolelle sen\npohjaa, juuri keskikohdalle ristinmerkki hyvin hienon langan tai hirven\nsuonen päähän. Jos arpa ei näytä, niin pyöräytetään sitä kahdesti\nmyötä- ja kolmannen kerran vastapäivään. Jos se ei ota ollenkaan\nasettuakseen, vaan heiluu kaikille suunnille, pannaan kaularisti niine\nlankoineen ensi yöksi päänsä alle, silloin saa nähdä tai kuulla unissa,\nmikä tauti sairasta vaivaa. Tämä taika on tehtävä päivänlaskun\njälkeen.[341]\n\nMyöskin leikataan tautien merkit haavasta veistettyyn pyöreään\nkalikkaan, itsekullekin taudille erilainen merkki. Sitä tehdessä pitää\nolla vasta paistettu leipä käsien alla. Kalikka pannaan punaiseen\nlankaan riippumaan sairaan vuoteen viereen, käsiensä välissä\npyöräytetään sitä ja loitsitaan:\n\n    Sano totta, Luojan arpa,\n    Sano julki, Jumalan merkki!\n\nSitten annetaan kalikan itsekseen asettua pyörimästä; siitä merkistä,\njoka on sahaan puolella, kun kalikka pysähtyy, arvataan taudin\nlaatu.[342]\n\nYhtä vanha, joll'ei vielä vanhempi, kuin seulalla arpominen ja yleensä\nkaikki käsitemput on katsominen, jota useimpien heimolaistemme noidat\nharjoittavat. Mäkitsheremissein tutkija Znamenskij sanoo[343] oikeitten\ntietäjäin, jotka aina uuden kuun aikana joutuivat haltioihinsa,\nkäyttäneen ainoasti tätä arpomistapaa. Heille oli ylä-ilmoista annettu\nhopearaha, joka oli molemmilta puolin aivan sileäksi kulunut ja josta\nhe lukivat jumalien vastaukset ikään kuin kirjasta.\n\nSuomalaiset tietäjät katsoivat elohopeaan, veteen tai viinaan,\nmyöhemmin myös kahviin. Meriläisen kokoelmissa on siitä monta\nmuistiinpanoa, joista mainittakoon muutamia. Kun sairaassa on tauti,\njonka syytä ei oikein tiedä, niin pyyhitään kämmentään semmoisella\nrievulla, jota on pidetty kolme yötä vanhan ruumiin silmillä ja\nkaadetaan siihen eläväähopeaa, siinä näkyy sitten sairaan kuva ja mikä\non vaivana, mistä on tarttunut sekä miten on parannettava. Vaan jos\nelävässähopeassa ei kuvastu sairas eikä niitä näkymättömiä haltijoita,\njotka häntä vaivaavat, silloin se on Jumalan tauti, ja turha on ruveta\nsitä poistamaan.[344]\n\nVeden, johon katsotaan, pitää olla kerättynä kasteesta semmoisena\nyönä, jolloin ei ole yhtään pilveä taivaalla, ja säilytettynä\nhaavanpahkaisessa kupissa. Siihen pannaan ruumiin vaatteesta otettu\nvaskinen nappi, lohen suolesta löydetty kivi ja hauvin sydän. Jos\nsilloin vesi menee sameaksi, niin on tauti Jumalan lähettämä eikä ole\nparannettavissa. Mutta jos tauti on \"poikenluoma\", niin veden päälle\ntulee kirkas kupla, ja siinä vedessä näkyy sitä väkeä, joka sairasta\nvaivaa, näkyy myös, onko tauti sairaan omaa syytä vai onko toinen\nhenkilö pilannut.[345]\n\nViinaan katsottaessa taas otetaan ruumiin hammas ja kolmen valtakunnan\nkolme hopearahaa, ne pidetään hyvin vanhaksi eläneen ruumiin suussa\nkolme yötä, sen jälkeen pannaan viinapikariin, johon vielä vuollaan\nsairaan vasemman käden nimettömästä sormesta kynttä. Sitten pudistetaan\npikaria kolmeen kertaan, niin sen pinnalle nousee sennäköinen soro,\nkuin on sen taudin haltija. Jos ei nouse, niin pudistetaan vielä kerran\nja loitsitaan:\n\n    Nouse maammo maan emästä,\n    Taatto turpehen sisästä,\n    Sano sen vaivaisen vajoa,\n    Sano sen salakipeä,\n\nniin kyllä tepsii. Eikä sille paljon muuta, kuin tietäjä ryyppää viinan\nsuuhunsa ja oikein karaistulla mielellä säikäyttää sairasta, kyllä\ntauti häpeää ja heittää sairaan rauhaan.[346]\n\nNiinkuin tästä näkyy, käytetään viinaa sekä välikappaleena arpomisessa\nettä kiihoituskeinona, jolla tietäjän luonto saadaan nousemaan.\nEdellisessä katsannossa on viina veden myöhempi sijainen,\njälkimmäisessä se toimittaa samaa virkaa kuin muinainen noitarumpu.\nPäihtymys, jonka se saa aikaan, ei ole muuta kuin uusi muoto loveen\nlankeamista. Siitä syystä onkin viina nykyisten tietäjien ainainen\napuneuvo.\n\nMeriläisen kokoelmissa löytyy vielä seuraava kuvaus suomalaisen noidan\narpomisesta.[347] Sairaan luokse kutsuttuna, hän ryyppää viinaa, että\ntulee vähän päihinsä. Sitten alkaa loitsia:\n\n    Mist' on pulma puuttununna,\n    Taudin alku tarttununna?\n    Onko kuollehen ko'ista,\n    Satamalkosen majasta,\n    Tuhatlauan tutkaimesta? --\n    Vaiko vienosta ve'estä,\n    Lummekoijuhun koista,\n    Limaparran liepehestä?\n\nVaiko:\n\n    Korven kuulusta koista,\n    Salokaarron[348] kainalosta? --\n    Vaiko kiihtynyt kiroista,\n    Pantuna pahoin sanoista?\n\nHän niin muodoin luettelee neljää taudin lajia: kalmaa, vesihiittä,\nmetsännenää ja kiroja. Mitä mainitessa hänellä luonto ja veret\nliikkuvat, sen taudin hän arvaa olevan sairaassa. Borenius\nhuomauttaa,[349] ett'ei loitsiessa ollut pääasiana luvun sisällys, vaan\nsen voimakas lausuminen. Muudan noita Wenäjän-Karjalassa selitti\nhänelle, miksi loitsuja lukiessaan aina jätti jonkun osan pois.\nPelkäsi, näet, \"luonnon nousevan\", jos olisi kaikki lukenut.\n\nTapa käyttää loitsulukua mielen kiihoittamiseksi on ikivanha muisto\nloitsulaulusta, jolla noitarummun vaikutusta lisättiin. Minkälaista\nSuomalaisten alkuperäinen loitsurunous on ollut, siitä ei meillä\nkuitenkaan ole mitään tietoa,[350] arvattavasti samanlaista tilapäistä\nkuin Lappalaisten ja Aasianpuolisten sukulaistemme. Permin ja Wolgan\nkansoilla tosin löytyy vakinaisiakin loitsusanoja. Mutta niiden muoto\neroaa tykkänään siitä, mihin me olemme tottuneet, kuten seuraava näyte\nWichmannin votjakkilaisista kokoelmista osoittaa:[351]\n\n    Jos hänessä on miestä\n    In-marin salamaa pää pystyssä vastaan seisomaan,\n    Niin onnistukoon hänelle tämän ihmisen turmeleminen.\n    Jos hänessä on miestä\n    Auringon ja kuun kulkua takaperin kääntämään\n    Niin onnistukoon hänelle tämän ihmisen turmeleminen.\n    Jos hänessä en miestä\n    Myllypadon vettä vasten virtaa juoksuttamaan,\n    Niin onnistukoon hänelle tämän ihmisen turmeleminen.\n\nSama mahdottomuuksien luetteleminen, ennen kuin se tai se saa tapahtua,\non myös tsheremissiläisten,[352] tshuvassilaisten[353] ja\nmordvalaisten[354] loitsujen läpikäyvänä tunnusmerkkinä. Lienevätkö\ntatarilaista alkuperää?\n\nNykyisiä loitsurunojamme ei saata pitää edes yhteissuomalaisina. Niitä\nei ole löytynyt Liiviläisillä eikä Watjalaisilla. Wepsäläisillä on\nniiden asemesta tämäntapaisia, nähtävästi Wenäläisiltä lainattuja\nlukuja:[355]\n\n    Nousin siunauksessa (blahoslovas) pesime siunauksessa,\n    Läksin, liikahdin lakeaan peltoon, vihantaan nurmeen;\n    Lakeassa pellossa, vihannassa nurmessa kultainen kivi,\n    Kultaisella kivellä kultainen kukko;\n    Niinkuin kivi asettui mereen ijäksi päiväksi,\n    Niin tämä paha asettukoon itse ijäksi päiväksi!\n\nWirolaisilla, joilla epillisiä ja lyyrillisiä runoja on koottuna\nuseampia kymmeniä tuhansia, on ainoasti joku kymmenkunta runomitallisia\nloitsuja, nekin Inkeristä päin myöhemmällä ajalla kulkeutuneita,\nniinkuin useat väärinkäsitetyt suomenkieliset sanat ja muodot\nosoittavat. Esimerkkinä mainittakoon eräs verenpidätys-luku Jõhvin\npitäjästä Warsinais-Wirosta,[356] jossa alkuperäisen vertauskuvan,\nTyrjän kosken tyyntymisen sijaan on tekaistu aivan uusi mahalaa\nvuotavasta vaivaiskoivusta (türmi kask).\n\n    Tüdu, tüüdü türna kaske,\n    Maha juoksi mahla kaske,\n    Tüüda türna juoksemasta,\n    Maha mahla langemasta!\n\nWirolaisten soorasanaiset loitsut, joita on muutamia satoja\nmuistiingantuja, ovat kauttaaltansa katolisia lukuja, samantapasia kuin\nne, joita Saksassa ja Skandinaviassa tiedetään käytetyn. Luku \"ruusua\"\nvastaan esim. kuuluu:[357]\n\n    Meidän Herramme Jesus Kristus käypi Siinain vuorella,\n    Kolme punaista ruusua kädessä,\n    Yhdellä hän suitsuttaa,\n    Toinen lentää pois,\n    Kolmas katoaa,\n    Niin katoa sinäkin, punainen ruusu, pois!\n\nTunnettua on, että Wienan ja Aunuksen Karjalaisista ainoasti ne, jotka\nasuvat lähinnä Suomen rajaa, omistavat loitsusanoja ja että niissä\nilmaantuu pelkästänsä suomalaiskatolisten pyhimysten nimiä.[358] Suomen\npuolelta voi loitsujen todistaa vaeltaneen väestön mukana myös Inkeriin\nja Tverin Karjalaan.[359] Ne eivät siis ole voineet syntyä muualla kuin\nSuomen rajain sisällä.\n\nJa ne ovat yleiset koko Suomessa. Länsimurteenkin alalla, jolta muuta\nvanbempaa runoutta on peräti vähän tiedossa, on niitä vielä viime\naikoina kirjaanpantu toista tuhatta. Länsi-Suomessa, samoin kuin\nWirossa, on suorasanaisia lukuja, jotka sisältävät, pitsi manausta,\nkatolisen legendan tapaisen. Varsin kuvaava on pieni luku käärmeen\npuremaan vastaan, jossa ikään kuin näytellään, mitenkä se ennen on\ntullut parannetuksi.[360]\n\n    Pietari sanoi: \"nurmi (selitetty: käärme) puri.\"\n    Maaria kysyi: \"tuliko veri?\"\n    Jeesus sanoi: \"se parani jo!\"\n\nSuureksi osaksi länsisuomalaiset loitsut ovat kuitenkin jo pukeutuneet\nrunomittaan. Tämä muodollinen itsenäisyys germanilaisiin ja lähinnä\nruotsalaisiin esikuviin nähden ei ole ollut vaikuttamatta sisällykseen.\nYksin kerto, joka loitsurunojen levitessä Savoon ja Karjalaan,\nvähitellen pääsi täyteen valtaan, teki ne kahta vertaa alkuperäistä\npitemmiksi. Mutta enimmin ne saivat lisiä epillisistä runoista, jotka\nWirosta Inkerin kautta kulkeutuneina niihin yhtyivät itä-Suomessa.\nSiten liittyivät pistoksen ja voiteen lukuihin runot isosta tammesta ja\nisosta härästä, puun loukkaamissa käytettyihin sanoihin Sampsa\nPellervoisen laulua palanen, raudan manaukseen kultaneidon taonnasta\nIlmarisen seppyys j.n.e. Semmoisia sekamuodostuksia ovat hyvin monet\nn.k. _syntyrunoista_.\n\nVastaisen loitsurunojen tutkimuksen tehtävänä on eroittaa pakanalliset\nja kristilliset ainekset toisistaan. Silloin on epäilemättä\nosoittautuva, ett'eivät jälkimmäiset aina ole myöhempiä, edellisten\nsijalle tulleita, niinkuin tähän asti on yleensä oletettu, vaan että\nuseissa, kukaties useimmissa tapauksissa on käynyt päinvastoin. Ne\ntarulliset nimet ja kuvat, jotka itäsuomalaisille loitsuille antavat\nniin vanhan-aikaisen ulkonäön, ovat viimeksi kuluneella ja vielä tällä\nvuosisadalla pikemmin olleet lisääntymässä kuin vähenemässä.[361]\nVarmaa ainakin on, että se aate, joka kannattaa koko loitsurunouttamme\nja kohottaa suomalaisen noidan korkeammalle kaikkia hänen sukuveljiään,\nusko sanan sisälliseen voimaan, ja nimen-omaan Herran Sanan, ei olo\npakanuuden-aikuinen.\n\n\n\n\nNeljäs luku.\n\nUhrimenot.\n\n\nYhtä suurta yhtäläisyyttä kuin mitä pyhiin paikkoihin, epäjumalankuviin\nja noidan virkaan tulee, emme voi nähdä uhrimenoissa. Luonnollisista\nsyistä on erilainen kehitys ja vieras vaikutus enemmän nähtävä tässä\njumalanpalveluksen osassa.\n\nYleistä näkyy olevan kaikissa suomalaisissa kansoissa, että yksityiset\nuhrit kukin isäntä tai emäntä itse toimittaa. Niissä tuodaan kotoisille\njumalille pienempiä antimia, niinkuin vähäarvoisia rahoja, pienten\neläväin nahkoja, lintuja, linnun munia ja höyheniä, kaloja, voita,\nmaitoa, olutta, mettä, hunajaa, suurimia ja leivoksia y.m. Menot ovat\nyksinkertaiset ja mutkattomat.\n\nMutta kun asia koskee kokonaista heimoa tai kansaa, tai kun\nyksityistäkin suurempi vahinko on kohdannut tai suurempi vaara uhkaa,\non uhri juhlallisemmin toimitettava. Silloin, niinkuin jo tiedämme, on\nnoidan tai uhripapin apu tarpeellinen, silloin myös ovat suuremmat\nuhrit välttämättömät ja menot moninaisemmat. Yleiskatsauksen\nhelpoittamiseksi esitän ne kokonaiskuvissa eri kansoja myöten.\n\nOstjakkein yhteisestä jumalanpalveluksesta ei löydy ainoatakaan\nkuvausta uudemmalta ajalta. Mutta viime vuosisadan matkailijain\nkertomukset[362] ovat siksi tarkat ja seikkaperäiset, että niistä voi\nsaada jotenkin selvän käsityksen uhrauksen menosta. Noidan määräämällä\najalla kokoontuvat uhraajat pyhään lehtoon ja asettautuvat piiriin\nepäjumalankuvan, noidan ja uhriksi tuodun poron ympäri. Noita, joka on\nvastaanottanut elukan ja sitonut sen etujalat tai kaikki neljä jalkaa\nyhteen, osoittaa jumalalle uhria ja huutaa täyttä kurkkua, mitä olisi\ntarvis ja miksi uhri toimitetaan; kaikki läsnäolevat kertovat hänen\nsanojaan. Vastapäätä noitaa seisoo mies keihäs ojennettuna ja toinen\nviritetyin jousin, kolmannella, joka on asettunut elukan eteen, on\nkirves varalla. Kun noita rukouksensa tai laulunsa lopetettuaan ottaa\nkirveen käteensä ja antaa merkin elukkaa päähän lyömällä, ampuja\nlennättää siihen nuolen, toinen vielä lähettää perässä peitsensä.\nVähissä hengissä elukka laahataan kolme kertaa epäjumalan kuvan ympäri,\nsitten vasta isketään veitsi sydämeen. Veret lasketaan pyhiin\nastioihin; niistä osa pirskoitetaan jurtille, jos semmoisia on likellä,\nosan juovat uhraajat ja tähteet voidellaan epäjumalan suun ympäri.\nNahka pään, jalkojen ja hännän kanssa ripustetaan johonkuhun läheiseen\npuuhun. Lihat keitetään ja syödään, jota tehdessä riemullisesti\nmellastetaan ja lauletaan rivoja lauluja. Syönnin jälkeen voidellaan\nkuvan suu rasvalla. Lopuksi saatetaan jumala, jonka ajatellaan ottaneen\nosaa ateriaan, takaisin taivaasensa kepeillä hosuen ilmaa ja huutaen\ntäyttä kurkkua, ikään kuin pyytäen, että hän suvaitsisi tyytyä\nantimiin. Ruuan ja juomien tähteet viedään kotiin tuomisiksi vaimoille\nja lapsille, jotka eivät ole saaneet olla juhlassa osalliset. Myös\nnaapurit kutsutaan noihin rääpijäisiin. Samoin kotijumalatkin saavat\nsuunsa rasvatuksi.\n\nTämmöisiin suuriin uhrajaisiin toivat Ostjakit muinoin koko laumoja\nporojansa; välistä eivät säästäneet edes niin monta, että riitti heille\nvetojuhdiksi kotimatkaa varten. Rikas Ostjakki piti häpeänä, jos ei\ntuonut enempää kuin 8-10 poroa. Kun asia oli oikein tärkeä, vaara\noikein suuri, oli noita määrännyt hevosen uhrattavaksi, joka oli vaikea\nja kallis asia, koska Ostjakeilla itsellään ei ollut näitä elukoita. Se\noli ostettava naapurina olevilta Tatareilta, jotka viekkaat kauppiaat\nkyllä osasivat tilaisuudesta ottaa vaarin ja kiskoa summattoman hinnan.\nSanotaan pienen Ostjakki-heimon kokonaan köyhtyneen, kun kerta täytyi\nsemmoinen suuri uhri toimittaa. Yksityisten, joilla ei itsellään ollut\nuhrattavaa elukkaa, kerrotaan monesti antaneen vaimonsa ja lapsensa\nvieraan työhön pantiksi velasta. Paitsi elukoita tuotiin samassa myös\nkalliita turkiksia, joita jumalanjurtta usein oli täpö täynnä ja joita\nmyös epäjumalan päälle puettiin. Niin hurskaat olivat Ostjakit\njumalainsa kunnioittamisessa, että tänne jättivät paraimmat saamansa\nmetsännahat mätänemään, säästäen ainoasti huonommat kruunulle\nsuoritettavaa veroa varten.\n\nEivät näy ihmis-uhritkaan olleen aivan tavattomat; ainakin kertoo\nStrahlenberg,[363] että vuosittain hukutettiin yksi neito Ob-jokeen\nlepytysuhriksi.\n\nWogulein uhrimenoista löytyy kaksi täydellistä kertomusta, toinen\nLosva-joen varrelta, toinen tältä puolen Uralin. Edellinen,\nMuncácsin,[364] pitää pääasiallisesti yhtä ostjakkilaisten\nuhrinkuvausten kanssa. Kun sillä paikalla, missä uhri aijotaan\ntoimittaa, on ruoho tai lumi poljettu tasaiseksi tantereksi, istutetaan\nsen piiriin etupuolelle nuori koivu, jolle jumalan luullaan uhrin\naikana laskeutuvan. Kotoa haetaan jumalankuva ikkunan kautta ja samaa\ntietä tuodaan, mitä sille on aikojen kuluessa uhrattu, turkikset,\nvaatteukset, hopeakalut y.m. erityisille tangoille ripustettaviksi.\nNoita nyt taluttaa uhrieläimet paikalle ja, asettuen koivun eteen,\nalkaa rukoilla kovalla äänellä ja yhä kiihtyvillä huudahduksilla. Sillä\naikaa apulaiset seisovat eläinten takana, ja kun noita antaa merkin, he\niskevät niitä kirveellä tai pistävät veitsen sydämeen; muutamin paikoin\nne tapetaan nuolilla ja keihäillä. Veret kootaan astioihin, lihat\npaloitellaan ja syödään osa raa'altansa, kastaen lämpimään vereen.\nLoput keitetään uhripaikalla isoissa kattiloissa ja nautitaan perästä\npäin, välistä vasta seuraavana päivänä. Jumalan osuuden lihasta,\nverestä ynnä muista uhriruuista noita asettaa koivun juurelle. Sitä\npaitsi hän voitelee jumalankuvan kasvoja, ikään kuin pakoittaan sitä\nsyömään. Lopuksi ripustetaan uhrieläinten nahat ja pääkallot pitkiin,\nkasvaviin puihin, mutta muut jäännökset luista jätetään korjaamatta\nuhripaikalle. Ainoasti miehet ottavat osaa uhritoimitukseen, naiset\neivät saa tulla likellekään ja jumalankuvan nähdessään heidän pitää\npeittää kasvonsa.\n\nTavallinen uhrieläin on poro, mutta jumalille otollisin on hevonen,\nerittäin valkeakarvainen. Tämän hankkiminen ei ole mikään helppo eikä\nhuokea asia, se kun pitää tuottaa Uralin takaa tai Ob-joen\nkeskivarsilta ja maksaa siitä vielä suuret rahat.\n\nJälkimmäinen kuvaus löytyy Georgin matkakertomuksessa.[365] Ne Wogulit,\njotka hän tapasi Permin läänissä, uhrasivat hirviä, hevosia, lehmiä,\nvuohia ja lampaita sekä joutsenia. Heillä ei ollut noitia eikä\nuhripappeja, vaan toimittivat perheen-isännät uhrinsa yksi toisensa\njälkeen, kukin eri päivänä, joten siihen saattoi mennä koko viikko ja\nenempikin aikaa. Uhripaikka oli noin kymmen sylen laajuinen ala kylän\nläheisessä metsässä. Sen pohjoiselle laidalle vei kapea polku, etelän\npuolella seisoi matala pöytä ja tämän takana neljän jalan korkuinen\npuupatsas. Uhraamisessa hän sanoo olleen seuraavat menot. Elukka\ntapetaan ja nahka nyljetään ulkopuolella pyhää paikkaa, lihat\neroitetaan luista ja keitetään yhdessä sisälmyksien kanssa. Pää, josta\non aivot otettu ulos, ja sydän pannaan yhteen astiaan, muut lihat\ntoiseen paljoa suorempaan, ja ne asetetaan yhdessä oluen tai viinan\nkanssa uhripöydälle. Aivot pannaan lautaselle, joka nostetaan pöydän\ntakana olevan patsaan päälle, lisätään siihen uhrieläimen talia ja\nsytytetään tuleen. Palamisen aikana kaikki kääntyvät pyhän liekin\npuoleen, huokailevat ja kumartelevat maahan asti, ilmoittaen\ntoivomuksiansa. Kenellä ei semmoisia ole, lausuu koko ajan: \"jumala\narmahda!\" Sitten jakaa uhrintoimittaja lihat osan-ottajia myöten ja\ntarjoilee olutta jokaiselle juotavaksi. Tähteet viedään tuomisiksi\nkotiväelle, sillä muut kuin täysikasvuiset miehet eivät saa olla\nuhrissa läsnä. Jos on hevonen tullut uhratuksi, niin sen nahka\nripustetaan puuhun ja luuranko poltetaan, muut nahat viedään kotiin\nkäytettäväksi tai, jos uhraaja on oikein jumalinen, kuopataan maahan\nluitten mukana. Pääkallo joka tapauksessa kiinnitetään puun oksaan tai\npujotetaan sen läpi nuoren puun vesa.\n\nJos näitä kertomuksia vertaamalla tarkastelee, niin usean yhtäläisen\npiirteen ohella voi huomata perinpohjaisen eroituksen itse\nuhraamisessa. Euroopan puoliset Wogulit sen toimittavat tulen\nvälityksellä, joka tapa heidän siperialaisille heimolaisilleen näkyy\nolevan tuntematon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUhrimenojensa puolesta jakautuvat myös _Permin Suomalaiset_ jyrkästi\nkahteen ryhmään. _Syrjänit ja Permjakit_ suorittavat ainoasti\ntavallisia veriuhreja. Elukoita, joita uhriksi teurastetaan, Smirnov\nluetteloa[366] lehmiä, lampaita, vuohia, sikoja ja kanoja. Uhraaminen\ntapahtuu, niinkuin jo on mainittu, kristillisten rukoushuoneitten\nläheisyydessä. Joskus päästetään elävä pässi sisään juoksemaan, ennen\nkuin se isketään. Toisinaan rakennetaan kirkkoon erityisiä lavoja,\njoille uhrilihat asetetaan. Kuuluisin kaikista Permin läänin\nuhripaikoista on Kotshan kylässä, jonne vuosittain on kokoontunut\nrahvasta Tsherdynin ja Solikamskin piirikunnista ja tuotu uhriksi\nkahdeksaankymmeneen lehmään. Papit ovat siunanneet teuraat ja saaneet\npalkastaan osan lihoja ynnä nahat kirkolle.\n\nIljan päivänä, 20:nä Elokuuta vanhaa lukua, on Permjakkein tapana\nuhrata härkä, entiseen aikaan poro. Elukka ostetaan yhteisillä, kylän\nvanhimman kokoamilla varoilla ja tapetaan kylän takana joen luona\npyhällä veitsellä, joka on uskottuna kylän arvokkaimman miehen talteen.\nLihat keitetään isossa kattilassa, jota säilytetään likellä kirkkoa;\nosa syödään heti paikalla, osa tuodaan kotiin ja pidetään pyhänä, osa\nviedään sukulaisten haudoille tai peitetään pellon vakoon, että vilja\nparemmin kasvaisi. Miten luiden ja sisuksien menetellään, ei ole\nmainittu; Syrjänit kaivavat ne maahan.\n\nWotjakeilla ovat uhrit luonnollisesti jokapäiväinen ilmiö. Menot niissä\nriippuvat osaksi siitä, mille jumalalle ne toimitetaan, pidetäänkö ne\nulkona uhrilehdossa vai sisällä kuolassa; osaksi ne myös vaihtelevat\neri paikkakuntia myöten. Mutta pääpiirteissään, sanoo Aminoff,[367]\novat menot jokseenkin yhtäläiset kaikkialla. Yleensä ovat eläinuhrit\npolttouhria, joissa verta, ydintä, sydäntä ja maksaa heitetään tuleen\nja uhripappi toivottaa lämpimän veren höyryn kohoavan jumalan luo.\n\nYhteisissä härkäuhreissa, jotka toimitetaan ylijumalalle keväisin\ntaivasalla, noudatetaan, Pervuhinin mukaan,[368] seuraavia menoja. Kun\nnoita, tuno, on määrännyt uhripäivän tai siitä on kylän vanhinten\nkokouksessa sovittu, ostetaan yhteisesti kootuilla rahoilla\nuhrieläin, jonka pitää olla valkeakarvainen. Joka talossa ollaan\nvalmistuspuuhissa: leivotaan ja pannaan olutta, puhdistaudutaan\nsaunassa ja pukeudutaan valkeihin vaatteisin. Muutamin paikoin on\ntapana ennen varsinaista juhlaa käydä rukoilemassa sekä perheittäin\nyksityisissä kuola-rakennuksissa että yhteisesti kylän isossa kuolassa.\n\nEnsimmäisinä lähtevät määrätylle paikalle kylän uhripappi ja pari\nperheen pappia apulaisineen, kuljettaen härkää. He puhdistavat paikan,\njärjestävät pöydät, ripustavat kattilat, joita ovat tuoneet muassaan,\nkeitin-orsista ja sytyttävät niiden alle tulen. Sillä välin saapuu\nmuukin kylän väki, itsekukin kantaen kontissaan ruoka- ja juomavaroja\nsekä maljoja, lusikoita y.m. syömätarpeita. Papit aloittavat\ntoimituksen pitkällä rukouksella, jonka pääpappi, seisten lakki päässä,\npyhään puuhun päin kääntyneenä, lausuu. Sen jälkeen apulaiset\ntaluttavat härän pääpapin eteen ja toiset papit ojentavat hänelle\nkauhan, josta hän lehtivastan läpi valelee kylmää vettä pitkin härän\nselkää, kolmeen kertaan päästä alkaen häntään asti. Jos härkää\näkillinen kylmän tunne pudistuttaa, niin pidetään se merkkinä, että\nuhri on otollinen jumalalle; jos härkä ei värähdäkään, niin ei auta\nmuu, kuta uhrata hanhi tai sorsa hyväksi lisäksi. Härän tappavat\napulaiset veitsen iskuilla, joilla tavoittelevat kaulan valtasuonia,\nettä saisivat oikein paljon verta vuotamaan. Ennen vanhaan veri\nkoottiin erityisiin astioihin, joista sitä juotiin lämpimältään;\nnykyisin vuodatetaan enin osa veriä tulisijoille, vähempi osa lasketaan\nmaljoihin ja kaadetaan niistä kattiloihin lihoille kastikkeeksi.\nEroitusta entis- ja nykyajan välillä on siinäkin, ett'ei härkää enää\nseisaaltaan isketä, ainoasti sarvista köysillä kiinni pitäen, jolloin\nse helposti pääsi karkaamaan käsistä, vaan sidotaan se jaloistaan ja\nkaadetaan kyljelleen tulisijan viereen. Teurastuksen aikana pääpappi\nrukoilee jumalaa suosiollisesti ottamaan vastaan uhrin. Nahka myödään\nheti paikalla enimmän tarjoavalle, mutta ripustetaan kuitenkin uhrin\najaksi pyhään puuhun ja saadaan vasta toimituksen päätyttyä sieltä\nottaa. Kun lihat ovat kypset, niin ne nostetaan pois, ja kattilat\ntäytetään yhteisesti kootuilla ohrasuurimilla, joista keitetään puuroa.\n\nSillä aikaa papit siunaavat niitä tuomisia, joita yksityisillä\nperheenisännillä on muassaan. Jokainen isäntä vuorostansa ojentaa\nleivän ja sen päälle asetetun munakakun pääpapille, joka ne ottaa\nvasempaan käteensä. Samoin hän tarjoo ensin isommassa maljassa olutta,\nsitten pienemmässä viinaa. Ne ottaa pääpappi vastaan oikealla kädellään\nja antaa oluen sille apulaispapille, joka on hänen oikealla\npuolellansa, ja viinan sille, joka seisoo hänestä vasemmalla.\nPidettyään pitkän rukouksen hän jälleen ottaa oikeaan käteensä ensin\noluen, sitten viinan, valaa osan tulisijalle, maistelee vähän itsekin\nyhdessä apulaistensa kanssa ja antaa loput isännälle juotavaksi. Samoin\nhän tilittää leivästä palasen, siitä murenen heittää tuleen, pistää\nvähän omaan sekä apulaistensa suuhun ja jättää sen takaisin isännälle.\nTähän toimitukseen kuluu tietysti paljon aikaa, milloin isäntiä on\nmonta koolla.\n\nKun keitetyt lihat ovat paloitellut ja puuro kiehunut, tuodaan\nensimmäinen vadillinen uhripappien pöydälle. He pistävät lusikkansa\npystyyn puuron rajalle, kukin omalle puolellensa vatia, ja tarttuvat\noikealla kädellänsä vatiin alta päin. Seisaaltaan, pääpapin lukiessa\nrukousta, kohottavat he sitä verkalleen ilmaan päänsä tasalle ja yhtä\njuhlallisesti laskevat jälleen pöydälle, sitä tehden kolmasti kolme\nkertaa. Näin siunattua puuroa nauttivat ensin papit arvojärjestyksessä,\nsitten isännät esillehuudon mukaan kukin lusikallisen, ennen kuin\nhajaantuvat omaistensa joukkoon. Jokaisella perhekunnalla on yhteinen\nastia, jolla isäntä käy noutamassa lihaa ja puuroa. Lihat on paloiteltu\nrunsaasti yhtä moneen osaan, kuin on uhriin osallisia, eikä\nkotiväkeäkään ole siinä unohdettu. Pappeja ja heidän apulaisiansa\nvarten on varustettuna erityinen pöytä, jonka ääressä myös _tör_\nemäntineen istuu. Töriksi valittu on tavallisesti sama henkilö, jolta\nuhrieläin on ostettu, jos vaan on oman kylän mies. Näille kaikille\nkannetaan syömistä ja juomista yhteisistä varoista niin runsaasti, että\nheille jää tähteeksikin.\n\nSyötyä naisväki ja nuoriso poistuvat paikalta, vieden mukanaan niiden\nosuudet lihoista, joiden syystä tai toisesta on täytynyt jäädä kotiin.\nApulaiset kokoovat lihan jäännökset suureen maljaan, jonka asettavat\npappien pöydälle. Mitä oluesta ja viinasta on jäljellä, kaadetaan\nerityiseen tuohipulloon. Kun nämät tähteetkin ovat isäntien kesken\njaettu, kootaan kaikki luut, joita on uhripaikalla pienissä läjissä ja\npoltetaan tulisijalla. Tuleen heittämisen toimittavat uhripapit.\n\nViimeksi on mainittava omituinen uskonnollinen leikki, johon koko\ntoimitus päättyy. Sitä varten valitaan joukosta rotevin mies ja\nannetaan hänelle käteen härän häntä, joka on puhdistettu karvoista ja\nvielä vedessä kiehutettu sitkeäksi. Mies, joka saa nimen \"härkä\",\nheiluttaa häntää takapuolellaan, molemmin käsin kiinni pitäen, painaa\npäänsä rintaa vasten ja alkaa mylviä. Tör, joka istuu pöydän takana,\nkaataa olutta ja viinaa, jota on erittäin varalla pidetty, maljaan ja\nkäskee häntä juomaan. Mutta kun mies lähenee pöytää ja kumartuu\njuodakseen, niin muut isännät kokoontuvat ympärille ja koettavat häntä\nestää, tyrkkien ja päälle tunkeutuen. Hänen ei auta muu kuin temmata\nhäntä oikeaan käteensä ja sillä huiskia joukko hajalleen. Vaan kun\nuudelleen yrittää lähetä pöytää, niin asettuu se taas hänen tielleen.\nTätä peliä jatketaan, kunnes \"härän\" on onnistunut saada siemaus\nmaljasta, josta sitten toisillekin tarjoilee.\n\nRukoukset ovat huudahduksen tapaisia luetteloja, joilla ei ole muuta\nvakinaista muotoa, kuin minkä samat, yhä uudistuvat sanankäänteet ja\nyhtäläinen, yksin-omaan maallisen elämän piiriin rajoittuva sisällys\nniille antavat. Edellä kuvatussa uhritilaisuudessa käytetty rukous\nkuuluu hiukan lyhennettynä: \"Oi Oste Inmar, Kyldys-in (taivaan jumalan\nnimityksiä), lähetä meille kaunis kevät, kesä ja syksy! Seitsemin\nuhrimaljoin (kylän perheitten luku) yksikielisinä ja yksimielisinä\nnousemme seisomaan ja istahdamme. Pietarin onneksi ja menestykseksi,\nAntreaksen onneksi ja menestykseksi j.n.e. me hyvät naapurukset\nnousemme seisomaan ja istahdamme. Sinä, joka toukoa tihität ja\nsuojelet! Kun keväällä yksissä lähdemme työhön, kyntämään ja kylvämään,\nniin anna meille virkeyttä ja voimaa! Kun sitten menemme heinää\nniittämään ja haravoimaan, niin anna taas virkeyttä ja voimaa! Kun\nsyksyllä sirppi kädessä aloitamme leikkuun, kun elot korjaamme riiheen\nkuivamaan, suo meille onnea ja menestystä! Aseta auma toisensa viereen,\nvarjele ja suojele kauhealta tulipalolta ja pahoilta madoilta! Kun\naamulla noustuamme perheinemme riihessä lyhteitä puimme, niin lentäkööt\nhopeiset jyväset kaikille haaroille! Kun eloja viskaimella vasten\ntuulta puhdistamme, niin pudotkoot jyväset raskaina maahan! Kun viljaa\nriihestä aittaan ajamme ja sillä täytämme salvot, niin olkoon siitä\nihmisillä iloa, kuin kaakottavilla joutsenilla! Kun ottaa salvosta\nlusikallisen, niin älköön lusikan sija tuntuko! Kun siitä ottaa\nkauhalla, maljalla, kontilla, niin älköön kauhan, maljan, kontin sija\ntuntuko!\"\n\nToisinaan lisätään se toivomus, että puolet korjatuista eloista\nriittäisivät kotitarpeiksi ja siitäkin jäisi säästöä; että toinen puoli\nhyvin menisi kaupaksi ja sillä saaduista rahoista taas ainoasti puolet\nkuluisivat kruunulle suoritettaviin veroihin. Vielä rukoillaan, että\nkarja karttuisi yhtä lukuisaksi kuin on karvoja uhrattavalla härällä;\nettä lapsia lisääntyisi, ja heimo leviäisi joen toisesta päästä\ntoiseen; että sukulaiset ja tuttavat hyvässä sovussa söisivät ja\njoisivat; että kerjäläiset tulisivat tasan jaetuiksi, ja ne kopekat,\njotka heille annettaisiin, sata- ja tuhatkertaisesti takaisin\nsaataisiin. Rukouksen alussa usein muistutetaan jumalalle, mitä hänelle\non uhrattu, esim. näin: \"kultakarvaisen, hopeakavioisen härän annamme\nsinulle, tämän härkäsi olemme syöneet yhdessä kaikkein naapureimme\nkanssa\". Lopussa saatetaan tehdä lupaus: \"jos karjamme on laitumella\nhyvin menestynyt, jos emme voi huomata, että se on huonommaksi käynyt,\nniin kyllä sinullekin jotain uhrattavaa löytyy\". Muutamissa\ntilaisuuksissa, niinkuin heinänteon tai puimisen lopettajaisissa, tulee\nkiitoskin kysymykseen. Anteeksi pyydetään jumalalta ainoasti sitä,\nett'ei enää tiedetä, mitä häneltä lisää anottaisiin, taikka ett'ei ole\nosattu oikeassa järjestyksessä anomuksia esittää; rukoillen, että hän\ntäyttäisi nekin toivomukset, jotka ovat lausumatta jääneet.\n\nUhriteuraina käytetään, paitsi nautaeläimiä ja kotilintuja, myös\nlampaita ja vuohia, vieläpä hevosia. Viimeksi mainittujen lihaa\nsyödään ainoasti uhritilaisuuksissa, eikä aina niissäkään. Eräälle\n_Tsher_-nimiselle pahalle hengelle, jonka puoleen käännytään\nhevostaudeissa, uhrataan tummanvärisiä hevosia. Lihoja ei syödä,[369]\nvaan ne paloitellaan ja heitetään maahan susien ja koirien saaliiksi.\nUhriksi valittu hevonen onkin useimmiten ikäkulu, joskus myös sairas.\nHevosen nahkaan, joka kokonaisena kappaleena nyljetään, jätetään pää ja\nkaviot. Sitten kun on lyöty neljä seivästä maahan, hevosen jalkojen\nkorkeudelle ja etäisyydelle toisistaan, puetaan nahka niiden päälle,\nniin että selkä tulee kannatetuksi. Pään pitävät pystyssä\nsuitsientapaiset, jotka puun oksaan kiinnitetään. Välistä nahka\ntäytetään risuilla ja ommellaan umpeen, joten hevonen on aivan elävän\nnäköinen.\n\nIhmis-uhreistakin löytyy moniaita, enemmän tai vähemmän luotettavia\nkertomuksia. Ensimmäisenä esiintyy muutamassa virallisessa lehdessä v.\n1844 kreivinna Fuchs sillä tiedonannolla, että Wotjakkein on tapana\nuhrata vainajille kylän heikoin vanhus. V. 1861 kirjoittaa nimensä\nilmoittamaton, että jumalille uhrattavilla ihmisillä piti olla se\nhiusten väri, jonka tuno oli määrännyt. Kazanin muinaistieteellisessä\nkongressissa 1877 otettiin asia keskustelun alaiseksi ja väitettiin\nm.m., että Wotjakit muinoin olivat sitoneet puihin vieraasen kansaan\nkuuluvia ihmisiä, joihin sitten kaikki uhriin osalliset olivat ampuneet\nnuoliansa. Vielä huomauttaa Smirnov,[370] joka myös edellä mainitut\ntiedot on koonnut, että eräässä jäänsaattamis-juhlassa on säilynyt tapa\nolla hukuttavinaan joku läsnäolevista nuorista pojista.\n\nMalmyshin Wotjakeilta kuuli Wichmann,[371] että Djangurtshi-nimisen\nkylän asukkaat joka kolmas vuosi toimittavat ihmis-uhria. Uhripaikankin\nmainitsivat; se oli syvä kuilu, johon yöllä salaa kokoonnuttiin. Luut\nmuka haudattiin kuilun laitaan. Joku aika takaperin oli pieni\ntsberemissiläis-poika kadonnut teille tietämättömille kulkiessaan kylän\nkautta. Muudan täysikasvuinen Tsheremissi vakuutti, että siellä\nhäntäkin oli kerran tavoiteltu kiinni ja uhattu uhrata. Kylän asukkaat\nkuitenkin selittivät, että se oli leikillä tapahtunut, ja kielsivät\nmuuten kiven kovaan mitään semmoista harjoittaneensa. Samassa\npiirikunnassa Staryi Multanin kylässä tapahtui viimeisenä suurena\nnälkävuonna uskonnollinen murha, josta on kestänyt oikeudenkäyntiä\ntähän päivään asti. Wotjakeilla, niin Wichmannille[372] kerrottiin, on\nse usko, ett'ei ole lupa yhdessä paikassa pitää asuntoa useampaa kuin\nneljäkymmentä vuotta, vaan on kylä joko muutettava muuanne taikka\nannettava ihminen uhriksi. Mainitussa paikassa oli asuttu yli\nmääräajan, kun nälänhätä tuli. Tuno oli määrännyt, minkäväriset hiukset\nja parta uhrattavalla piti olla, ja ettei se saanut olla Wotjakki. Sen\nnäköinen venäläinen mies oli sitten saapunut kylään, kun siellä oli\nollut paraillaan kestit. Hänet oli juotettu humalaan ja viety kualaan,\njosta oli yöllä kuultu hätähuutoja. Kun hänen ruumiinsa tien vierestä\nlumen peitosta löydettiin, oli siltä sydän ja maksa hyvin taitavasti\notettu ulos ja pää kerrassaan pois leikattu. Sen johdosta pantiin kylän\nuhripappi ja hänen apulaisensa kiinni, joista ensin mainittu on kuollut\nvankeudessa mitään tunnustamatta.\n\nTsheremissein uhreissa on tulella vielä suurempi merkitys. Niistä\nlöytyy useita tarkkoja ja asiallisia kertomuksia, muiden muassa\nKuznetsovin[373] ja Heikelin,[374] joihin taiteilija A. Reinholmin\nuhripaikalla piirustamat lukuisat kuvat liittyvät.\n\nUhripäivän sekä uhrin laadun määräsi ennen, niinkuin tiedämme, noita,\nmuzhang; nytkin sen tekee usein unennäkijä, missä semmoinen vielä\nlöytyy. Mutta missä häntä ei enää ole, neuvotellaan siitä uhripappien\nsekä muiden kylän vanhinten kokouksessa. Edellisessä tapauksessa he\nvaan päättävät, mistä pitää mennä ostamaan uhrielukat, niinkuin myös\njakavat kulungit osallisille. Tarpeelliset varat ovat, näet, niiden\nkylien hankittavat, joiden oma pyhä lehto on. Ne ovat sitä varten\njaetut eri osastoihin, jotka enimmiten vastaavat eri sukuja ja\njakautuvat perheisin. Tämmöinen osasto juo juhlissa yhteisestä\nmaljasta, joka on niin suuri, että ruuheksi kelpaisi. Maljat ovat vielä\nniistä ajoista, jolloin Tsheremissit asuivat suurissa korvissa, aivan\nmustiksi noentuneet ja koverretut suunnattomista puista, niin että\nniistä voi juoda 50-300 henkeä. Ne käytetään ainoasti uhreja varten.\nPaitsi näitä maljoja hankkii jokainen osasto myös muita uhrissa\ntarpeellisia astioita, niinkuin pienempiä maljoja sekä kaikenlaisia\nkauhoja, niiden joukossa hyvinkin isoja, vielä suuria tuohipulloja ja\nsuurempia sekä pienempiä kattiloita. Muutamat ovat tehdyt erittäin\ntaiteellisesti omituisen mallin mukaan. Jokainen osasto valitsee\n\"kävijän\" ja nämät yhteisesti keskenänsä rahastonhoitajan. Kävijät\nkäyvät ostamassa tarpeelliset uhrieläimet, Ennen matkaan lähtöä he\nkylpevät ja pukeutuvat puhtaisin vaatteisin ja matkalla yhä lukevat\nrukouksia. Tultuaan taloon, josta aikovat ostaa elukan, tutkivat he\ntarkasti sen, jota heille tarjotaan; sillä näet pitää olla määrätyt\nominaisuudet. Ensiksi sen tulee vavahtaa pelkästä katseesta, taikka\nainakin kun siihen kädellä kosketaan. Ei myös kelpaa mikä väri hyvänsä.\nMustaa ei uskalleta tarjota muille kuin maan jumalattarelle;\npilkullinen ei ole ollenkaan mahdollinen, pitää olla välttämättömästi\nyhdenkarvainen. Suuri karja harvoin saa olla vanhempi kuin puolentoista\nvuotta, lampaat saavat olla hiukan vanhemmat, linnuista ei ole mitään\nväliä. Samat kävijät vievät myös sanan aiotusta uhrista kauempana\nasuville kansalaisille, jopa toisiin lääneihin asti. Arvan määräyksen\nmukaan kulkevat he satoja virstoja kontti selässä. Joka paikassa he\ntodisteeksi näyttävät arpakapulaa, palasta lehmussauvasta, johon\nunennäkijä on piirtänyt puumerkkinsä. Nämät puumerkit ovat tutut kauas\nkaikille Tsheremisseille.\n\nUhrin aatto-iltana kokoutuvat kaikki uhripapit eli kartit, rukoilevat\nja valavat pieniä lyyjykuvia, joita koettavat saada niin hevosen tai\nlehmän näköisiksi kuin mahdollista taikka edes niiden pään muotoisiksi.\nValaminen tapahtuu sillä tavoin, että vettä valetaan maljaan siinä\npaikassa, missä tuvan etunurkassa kaksi lakoa kannattavista hirsistä\nkäy ristiin, ja sytytetään tuohus maljan viereen. Jokaiselle jumalalle\nvaletaan kuvansa vuorostaan arvojärjestyksensä mukaan, ylijumalasta\nalkaen. Paitsi sitä valmistetaan erityinen uhrivyö. Se on pyhästä\nlehdosta otettu nimikaistale, kaksi kyynärää pitkä, jonka kuoreen on\npiirustettu elliptisiä kuvia ja toiseen päähän kuusenhavun muotoon\njärjestettyjä viivoja, yksi pystysuora viiva ja molemmin puolin sitä\nrivi viistoisia poikkiviivoja. Viivat osoittavat muutamien selitysten\nmukaan sen jumalan puumerkkiä, jolle aiotaan uhrata, taikka sen\nrahasumman lukua, joka on kerätty elukkain ostoon. Myös laitetaan\ntoinenkin lyhyempi vyö, johon valettu kuva ripustetaan; siihenkin\npiirretään elliptisiä kuvia ja toiseen päähän puumerkki, Tämä pää\npoimitaan hajalleen yhtä moneksi listaksi, kuin havun kuvassa on\nyhdellä puolen piiruja.\n\nYöllä menevät sitten jo uhripapit sekä kaikkein hartaimmat\nseurakunnasta lehtoon ja rukoilevat. Varhain aamulla seuraavana päivänä\non kansa liikkeellä tai oikeastaan vaan miehet, sillä naiset eivät\nsuurten uhrein aikana saa edes käydä ulkonakaan kylässä, muuten saavat\naika selkäsaunan, jopa voivat ensi vimmassa tulla tapetuksikin.\nJuhlallinen on nyt seudun näkö: kaikki lehtoon vievät tiet täynnä\nmiehiä, jotka ovat saunassa tai läheisessä joessa pesseet pois päältään\narkiliat ja samoin muuttaneet ylleen puhtaat paidat, viitat ja\njalkarievut sekä uutukaiset niinivirsut. Viitat ovat enimmäksi osaksi\nvanhan kansallisen tavan mukaan väriltään valkoiset. Kansan keskellä\nnähdään kärryjä, joilla kuljetetaan uhriastioita, leipiä, olut- ja\nviinatynnöreitä y.m. Uhrielukoita talutetaan kärryin jäljestä uusista\nniiniköysistä. Uhrilehdossa koristetaan pyhät puut pyyhinliinoilla,\njotka ripustetaan oksille. Puiden eteen levitetään maahan lehmuksen\noksia ja niiden päälle valkoinen liina, jolle asetetaan myötä tuodut\nleivät, viinalla täytetyt astiat sekä maljoja uhrilihaa varten. Yksi\nsuuri malja asetetaan kolmen maahan lyödyn lyhyen paalun päälle.\nNeljännen paalun päähän kiinnitetään palava vahakynttilä. Jokaisen\npyhän puun viereen laitetaan kaksi tuliroviota, suurempi ja pienempi.\nSuuremman molemmin puolin on lyöty maahan paalu ja niiden päälle\npannaan poikkipuu, johon padat ripustetaan. Polttopuiksi otetaan maahan\nkarisseita oksia taikka ukon-iskemiä puita itse pyhästä lehdosta.\n\nNyt tuodaan uhrielukka pyhän puun juurelle ja sidotaan sen oksaan\nkiinni. Muutamassa seudussa tapahtuu tämä toimitus kantelen soitolla,\nja sanottiin sen tempun olleen ikivanhoista ajoista. Pyhän puun edessä\njärjestyy seurakunta sillä tavoin, että uhripappi seisoo lähinnä, hänen\napulaisensa vähän matkaa hänen takanaan, sitten muu kansa kahdessa\nrivissä. Papilla on lakkinsa päässä, muilla on pää paljaana, kaikkein\nkasvot ovat käännetyt päivän nousuun päin, niin että samassa katsovat\npyhää puuta. Uhripappi seisoo tulikekäle kädessä, apulaisella on\noikeassa kädessä paljastettu puukko, vasemmassa kirves. Näin lausuu\npappi rukouksen, jota apulainen säestää kilkuttamalla puukkoa\nkirveesen. Sitten he molemmat astuvat kolme kertaa pyhän puun, tulen,\nuhrielukan sekä seurakunnan ympäri, jolla ajalla apulainen, astuen\nedellä, yhä kilkuttelee aseitansa ja pappi heiluttelee kekälettä; pappi\nkoko ajan kiireesti lukee rukouksia, joita toinen kertoo. Tämä käynti\ntarkoittaa paholaisen karkoittamista, ett'ei voi vahingoittaa uhria.\n\nNyt apulainen pistää puukkonsa tuppeen, ottaa papilta kekäleen ja\njälkimmäinen kastaa lähellä olevaan vesimaljaan pyhästä puusta otetun\nlehmus-oksan. Varovasti lähenee pappi takaa elukkaa ja pyyhkäisee äkkiä\nsen selkää oksalla. Jos silloin elukka vavahtaa, on se hyvä merkki;\nmuuten koetetaan vielä uudestaan kolmeen kertaan. Jos ei sittenkään\nauta, kaadetaan koko malja päälle. Jos yhä vielä ei tule otollista\nmerkkiä, täytyy viedä elukka pois ja ottaa toinen.\n\nHyväksytty elukka tapetaan seuraavalla tavalla. Sen jälkeen kuin pappi\non leikannut pois vähän karvoja uhrin otsasta, sidotaan sen jalat\nkaikki yhteen ja kaadetaan se maahan, ja sitten pappi pistää puukkonsa\nkurkkuun. Ulos purskuavaan vereen kastaa hän molemmat edellisenä iltana\nvalmistetut niinivyöt ja kiinnittää nyt vasta pienempään niistä\nlyyjykuvan, joka on tähän asti jäänyt tekemättä, ett'ei kuva vertyisi.\nMolemmat sidotaan pyhään puuhun ristikkäin, päitä ei solmita yhteen,\nvaan pistetään läpi, niin että puumerkki riippuu ulos oikealla\npuolella. Siihen jää sitten uhrivyö tulevaan vuoteen asti, jolloin se\npoltetaan. Suurena syntinä pidettäisiin, jos joku sillä välin tohtisi\nsitä koskea. Vanhempien kertomusten mukaan[375] piti teurastaessa\npirskoittaa osa verestä tuleen; myöhemmissä ei ole siitä puhetta, vaan\nsanotaan ainoasti, että veri lasketaan maljaan, josta se sitten\nvaletaan pyhän puun juurelle ja myös voidellaan sillä tyveä\npuolentoista kyynärän korkeudelta. Paloitellessa uhria varotaan,\nett'eivät luut riku, sillä siinä tapauksessa ei uhri kelpaa jumalalle.\nJos elukka on suuri, esim. hevonen tai lehmä, keitetään pää, jalat,\nrintapala, sydän, keuhkot ja maksat tuossa pienemmässä padassa, muut\nlihat isommassa. Leikatessa irtauvat lihapalaset viskataan tuleen,\nsamoin ruoho, jolle on sattunut verta pirskumaan.\n\nNyt sytytetään jälleen vahakynttilä, joka teurastuksen aikana on ollut\nsammuksissa, ja koetetaan vielä toisella tavalla uhrin kelvollisuutta.\nPappi lausuu pitkän rukouksen, aina pyhästä puusta otetulla lehmuksen\noksalla osoittaen kutakin uhrin lajia, sitä myöten kuin rukouksessa\nmainitsee. Tällä kertaa muut seisovat polvillaan, pappi yksinään\npystyssä. Viimein hän rukoilee jumalaa antamaan merkkiä, kelpaako uhri.\nArpoessaan pappi leikkaa palasen kuorta oksan päästä ja katsoo, kumpi\npuoli kuoren maahan pudotessa tulee ylöspäin. Jos se on valkea, niin se\non hyvä merkki, jos ulkokuori, niin paha. Tätä temppua tehdään 3, 6,\njopa 9 kertaa, ja katsotaan kummat voittavat, hyvätkö vai pahat merkit.\nNyt apulainen panee maljaan palasen lihaa[376] ja lisää siihen lientä\nsekä kattilassa kiehutettua puuroa. Pappi maistaa, pirskoittaa\nlusikallisen niinivöille, yhden kullekin tulelle ja antaa sitten kansan\nmaistaa. Samoin maistetaan mesi, olut y.m. Pappi halkaisee sen oksan,\njosta arpoja on leikannut, ja kiinnittää siihen pois leikatut kuoret,\nsamoin muutamia leivän ja lihan kipeneitä, ja pistää koko pyhän oksan\nniinivöihin kiinni.\n\nKun tällä tavalla on saatu nähdä, että uhri on jumalalle mieleen, on\naika käydä varsinaisiin rukouksiin, ruveta edes tuomaan uhraajain\ntoivomuksia ja tarpeita. Se tehdään loppumattomassa rukousten\njonossa, joka voi kestää kokonaista neljä tuntia. Näytteiksi\nriittänevät muutamat Porkan suomentamat kohdat.[377] Jakovlevin\nmuistiinpanemasta[378] pitkästä tsheremissiläisestä rukouksesta.\n\"Suurelle jumalalle asetamme kokonaisen, aloittamattoman leivän,\ntäydeksi maljan valamme olutta ja sytytämme suuren hopeakynttilän;\nkoskemattomilla antamilla rukoilemme perheen lisääntymistä, karjan\nrunsautta, leivän paljoutta, kotirauhaa ja terveyttä suurelta hyvältä\njumalalta\". Nyt seuraavat erityiset rukoukset, esim. maankasvun\npuolesta. \"Kun me, kevättyön joutuessa, lähdemme pellolle, kynnämme ja\nsiemenet kylvämme, niin tee, suuri jumala, juuret leveiksi, olki\ntukevaksi, tähkät täyteläisiksi kuin hopeanapit! Anna tälle kylvökselle\nlämmintä sadetta, suo yön rauhallisuutta; varjele sitä hallalta ja\nkylmiltä rakeilta, kovilta myrskyiltä ja kuumuudelta sitä suojaa! Kun\nviljan kypsyessä, perheen kanssa neuvoa pidettyämme lähdemme pellolle\nja sirppi kädessä ryhdymme leikkaamaan, niin anna kourausten,\nlyhteiden, kuhilasten, kekojen runsautta; kun rupeamme lyhteitä\nkeoista rattaille latomaan, anna silloinkin siunauksesi! Anna\nyllinkyllin riihen luona kohoavia aumoja, niin myös kun näitä puretaan\nja levitetään maahan puitaviksi ja tuuloitettaviksi; suo jyväkokoja\nkuin Wolgan hiekka! Kaikkiin astian uurrospaikkoihin anna elon\nyltäkylläisyyttä! Kun olemme leivän paistaneet, nälkäisen päästäneet\nravittuna luotamme, kerjäläiselle antaneet ja hänet matkaan saattaneet;\nkun yhden osan olemme eteemme asettaneet ja kaksi osaa takavaraksi\njättäneet; kun keisarille olemme maksettavamme suorittaneet; niin anna\nloppumaton leipä syödäksemme, juodaksemme sukulaistemme ja\nseitsemänkymmenen seitsemän ystävämme kanssa!\" Ennen tätä rukousta\npidetään tavallisesti rukous karjan puolesta. Jälkeen päin anotaan\nmehiläisten runsautta ja metsästys-onnea, sitten seuraa vielä\nkaupparukous, jossa pyydetään jumalaa myötävän kallistamaan ja\nhuojistamaan ostettavan sekä varjelemaan tatarilaisilta ja venäläisiltä\nviettelijöiltä. Lopussa toivotetaan: \"Niinkuin aurinko nousee, kuu\nkohoaa, meri täyttyy äyräittensä tasalle; niin sinä, suuri ja hyvä\njumala, ilahduta meitä leivän paljoudella, perheen siunauksella,\nkarjan runsaudella, hopearahan rikkaudella ja kaikenlaisella\nyltäkylläisyydellä! Niinkuin pääskynen livertelee, niinkuin silkki on\nvenyvää, niin pidennä meidän elämämme! Niinkuin lehto leikitsee,\nniinkuin kukkula riemuitsee, niin auta meitä elämään!\"[379]\n\nNäitä rukouksia lukiessaan pappikin laskeutuu polvilleen, jopa välistä\nlyö otsansa maahan; muu väki makaa koko ajan kasvot maassa.\nVihoviimeiseksi anotaan jumalalta anteeksi, jos lienee joku meno tullut\nväärin toimitetuksi, ja sitten alkaa suunnaton mässääminen. Arvata\nsopii, kuinka paljon nuot luonnon lapset jaksavat mättää vatsaansa,\nkoska kello tähän aikaan jo on ainakin 2, ja moni on juhlaruokaa sitä\nparemmin nauttiakseen paastonnut edellisestä aatosta alkain. Syödessä\nkansa kykkii varpaisillaan tai makaa pitkällään, edessään suurissa\nruuhenkaltaisissa astioissa mahdottomia lihamöhkäleitä, joista jokainen\nomalla puukollaan leikkaa mielin määrin, ja haukkaa päälle leipää sekä\nkaataa suuhunsa mettä ja olutta. Väkeä on usein äärettömästi, koska\naina on paljon kuokkavieraita muualtakin. Aterian jälkeen kootaan lihan\nynnä muun ruuan mureneet ja poltetaan tulisijalla, samoin luut ja\nsisälmykset. Myös hevosen nahat, jotka ennen jätettiin puihin\nmätänemään, nykyisin hävitetään siten, että ne tulen yli pingoitetaan\npäähän, jalkoihin ja häntään sidottujen niiniköysien avulla, joista\nkuusi miestä pitää kiinni.\n\nTshuvassein uhrit ovat pääasiallisesti samanlaiset kuin Wotjakkein ja\nTsheremissein. Täydellisimmän selon niistä tekee tuntematon\ntshuvassilainen kirjailija viime vuosisadalta;[380] suomenkielinen\nkertomus on luettavana Ahlqvistin matkamuistelmissa.[381] Yhtäläisistä\nmenoista mainittakoon: puhtaisin vaatteisin pukeutuminen, johon vielä\npaastoaminen liittyy; valkean eläimen ja erittäin hevosen valitseminen\ntaivaan jumalalle uhriksi; kylmällä vedellä koetteleminen siinä\nuskossa, että elukka, jota ei puhdistuta, on saastainen; uhrisoitto sekä\nsiihen kuuluva tanssi; rukoileminen kasvot itään päin käännettyinä;\npolvistuminen ja maahan asti kumartuminen; ynnä tulen kautta\nuhraaminen. Yhteistä kaikille kolmelle kansalle on myös uhrin\notollisuuden päättäminen tulisijalta kohoavan savun suunnasta.\nTshuvassit, näet, ovat hyvillään, jos tuuli työntää savun\nuhrintoimittajain päälle. Tsheremissit pitävät suotuisana enteenä, jos\nsavu nousee kohtisuoraan taivasta kohti, mutta epäedullisena, jos se\nmaata pitkin painuu;[382] samoin Wotjakit.[383]\n\nUseat mainituista menoista ovat todistettavasti naapureina olevilta\nTatareilta lainatut: puhdistautuminen ennen uhritoimitusta ja valkean\njuhlapuvun käyttäminen; valkeitten ja mustain, puhtaitten ja\nsaastaisten eläinten eroittaminen; polvilleen ja kasvoilleen\nlankeaminen. Luultavasti on polttouhrikin tätä tietä tullut\nitä-Wenäjällä asuville heimolaisillemme. Wotjakeista löytyy tieto, joka\nkukaties viittaa siihen, että toinen tapa uhrata on heillä\nalkuperäisempi. Wereshtshaginin mukaan eräässä kevät-uhrissa muitten\njätteet kyllä heitetään tuleen, mutta pappien kaluamat luut kaivetaan\nmaahan.[384] Pervuhinin[385] ja Wichmannin[386] huomautuksista päättäen\nuhriantimien heittäminen tuleen on läheisessä yhteydessä taivaallisen\nIn-marin palveluksen kanssa, joka samoin kuin Tsheremissein Juma on\nsaanut milt'ei yksinvaltiaan aseman, nähtävästi jonkun korkeamman\nuskonnon vaikutuksesta.\n\nMordvalaisten uhrimenojen sanoo Georgi[387] eroavan tshuvassilaisista\nsiinä, että mitä jälkimmäiset antavat tulelle, edelliset lahjoittavat\nmaan hyväksi. Uhrieläimen veri lasketaan kuoppaan, johon myös muutamia\nlihapalasia peitetään. Luut viskataan jokeen, ja nahat joutuvat\npapeille.\n\nMelnikovin kertomuksesta[388] käy kuitenkin selville, ett'ei\nMordvakusillekaan polttouhri ollut tuntematon. Valitettavasti vaan hän\nniihin arvokkaisin tietoihin, joita on ammentanut nykyään kadoksissa\nolevista käsikirjoituksista, on sekoittanut Lepehinin etupäässä\ntshuvassilaisen uhrinkuvauksen. Karsimisesta, joka on täytynyt\ntoimittaa, on muutama kohta seuraavassa esityksessä tullut\nsuppeammaksi, kuin olisi ollut suotava.\n\nKun jostain syystä on tarpeellinen pitää yleinen piirikunnan juhla,\nniin lähtee 5-6 kylänvanhinta _prjavtin_ luo. He seisahtuvat hänen\ntalonsa edustalle lakittomin päin. Prjavt käskee avata portin selälleen\nja ottaa tulijat vastaan, seisoen keskellä pihaa olevan uhrikiven\nluona. Vieraat perässään menee hän nyt tupaan, sytyttää vahakynttilän,\njoka on säästynyt edellisestä uhrista ja määrää, pitäen sitä kädessään,\njuhlapäivän. Samassa määrätään myös tarpeelliset toimitusmiehet, joille\nprjavt jakaa heidän virkaansa kuuluvat aseet sekä kalut, _jambideille_\nuhriveitsensä ja _purendejille_ pyhät korvot, joihin kerättävät varat\novat pantavat.\n\nKun tieto prjavtin päätöksestä on levinnyt, ruvetaan joka talossa\nvalmistuspuuhiin. Vaimot ompelevat 3-5 tai vielä useampia pusseja,\njoihin kiinnittävät suuhun kaksi nauhaa. Yhteen näistä pusseista\npannaan jauhoja, toiseen mettä, kolmanteen muutamia rahalantteja,\nneljänteen voirasia, viidenteen tuokkonen täynnä munia j.n.e. Kaikki\nnämät pussit ladotaan pöydälle, joka on valkoisella liinalla peitetty.\nMiehet eivät saa olla näissä valmistuksissa läsnä; heidän täytyy koko\npäiväksi lähteä ulkotöille, ja jos joku sattuisi vielä olemaan kotona,\nsilloin kun kerääjät tulevat, hänen täytyy kiireesti kätkeytyä talliin.\nAinoasti pikkuiset poikalapset, jotka eivät vielä osaa kävellä, saavat\npysyä äitinsä luona.\n\nKerääjät kulkevat kolmessa eri osastossa, yksi purendeji kunkin\njambidin seurassa. Taloon tullessa jambidi iskee viisi kertaa pyhällä\nveitsellä porttiin ja lukee siinä siunauksen talon puolesta; saman\ntempun tekee hän myös pihalla uhrikiven luona sekä tuvan ovella, johon\nkerääjät pysähtyvät. Sisässä seisovat naiset kaikki pöydän vieressä\nseljin oveen, naidut vaimot paljastetuin hartioin ja rinnoin, tytöt\ntäysissä vaatteissa. Vanhin vaimo ottaa nyt yhden pusseista nauhoista\nkiinni, viskaa sen selkäänsä paljaille hartioillensa ja astuu ovelle\ntakaperin, sillä hän ei saa katsoa kerääjiä silmiin. Jambidi ottaa\nkiinni pussista ja leikkaa nauhat poikki, niin että pussi putoaa alle\nasetettuun korvoon. Samoin toinen vaimo tuo toisen pussin, kolmas\nkolmannen j.n.e. Tytöt eivät saa siihen ottaa osaa, he vaan seisovat\nkoko ajan pöydän luona. Kaikki kerätyt varat vievät kerääjät viimein\nprjavtin luo, joka sitten käskee purendejit oluenpanoon ja lähettää\n_pozanbunavedit_ elukoita ostamaan. Uhrieläinten väri on tarkoin\nmäärätty, härän pitää enimmiten olla ruskeankeltaisen, oinaan\nvalkoisen. Jos ei semmoista löydy, niin kelpaa toisenvärinenkin, kun on\nvaan kokonaan yhdenkarvainen.\n\nJuhlapäivänä aamulla purendejit vievät korvonsa uhrilehtoon pyhän puun\njuurelle ja täyttävät ne oluella. Siihen myös asettavat leipää ja\nsuolaa. _Kashangorodit_, jotka ovat paistaneet munakakkuja, ripustavat\nniitä puun oksiin kiinnitetyille kangille. Pozanbunavedit puolestaan\ntuovat uhrielukat paikalle. Kansa alkaa kokoontua ja asettua päin\nlänteen pyhän puun eteen. Prjavt seisoo etummaisena, hänen takanansa\nmiehet oikealla puolella, vaimot vasemmalla, tytöt vaimoin takana.\nSillä aikaa kun pozanbunavedit toimittavat teurastuksen, käyvät\njambidit noutamassa vettä lähellä olevasta lähteestä, kaatavat sen\npatoihin ja sytyttävät alle tulta niistä pyhistä tuohuksista, joita\n_turostorit_ ovat kiinnittäneet ja panneet palamaan olutkorvoin\ntakareunalle. Lihat keitetään, jokainen elukka eri kattilassa.\n\nNyt _vozate_, joka yötä ennen on salaa kiivennyt pyhään puuhun ja\nkätkeytynyt sen lehdistöön, puun oksalta antaa käskyn kansalle\nvaikenemaan. Sitten alkaa rukoilla. Kansa kumartelee ja kertoo hänen\nsanojaan, joten syntyy juhlallinen humina. Kun tätä on kestänyt puolen\ntuntia, jatketaan vielä toisella rukouksella, jolloin kansa lankeaa\npolvilleen, samalla kohottaen käsiään ja katsettaan ylös taivaasen. Sen\njälkeen vozate laskeutuu alas puusta ja nousee ylös-alaisin kaadetulle\nammeelle tai muunlaiselle lavalle, joka seisoo puun juurella\nolutkorvojen keskellä. Siinä hetkisen itsekseen rukoiltuansa, astuu\nmaahan, ottaa prjavtin kädestä pyhän kauhan, johon panee leipää sekä\nsuolaa, ja lähestyy pataa, jossa uhrilihat kiehuvat. Uhriveitsellä,\njonka joku jambideista hänelle ojentaa, hän leikkaa palasen lihaa ja\npanee sen ynnä elukan kielen kauhaan. Nousee jälleen lavalle, kohottaa\nkauhaa taivasta kohti ja pyytää jumalia huomaamaan, ottamaan. Kansa\nseisoo ääneti, kasvot itään päin käännettyinä, mutta kun hän sitten\nheittää kauhan sisällyksen tuleen, lankeavat kaikki polvillensa ja\nojentavat kätensä taivasta kohti, huutaen kovalla äänellä, että jumalat\nkuulisivat.\n\nNyt asetetaan yksi oluttynnöri portinpuoliskolle palavine tuohuksineen,\nsen viereen asettuvat polvillensa muutamat rakkopillinsoittajat, jonka\njälkeen joukko miehiä tarttuu portinpuoliskoon ja rupeaa sitä vuoroin\nylös nostamaan, vuoroin maahan laskemaan, välistä myös päänsä päälle\nasettamaan. Koko ajan soittavat rakkopillimiehet ja kansa laulaa\npolvillansa yhtä uhrilaulua. Viimein vozate täyttää pyhän kauhan\noluella, kohottaa sitä taivasta kohti ja rukoiltuaan kaataa sen tuleen.\nKun tällä tavoin olut on pyhitetty, astuu prjavt likemmäksi sitä\nmaistamaan, hänen jäljessään muut miehet. Vozate kiipeää takaisin\npuuhun, jonne hänelle ojennetaan olutkauha, vaatii taas kaikkia\nvaikenemaan ja pitää pitkän rukouksen. Sitten ottaa suunsa täyden\nolutta ja purskahuttaa sitä kansan päälle. Alas tultuaan vielä\nkiinnittää palavan vahakynttilän puuhun ja kastelee sen juuria oluella.\n\nSillä välin on lihakin kypsynyt, se ladotaan nyt suurille puuvadeille\nja leikataan uhriveitsillä niin moneksi palaksi, kuin on ihmisiä läsnä\nuhrissa. Prjavt saa ensimmäisen palan, sitten muut miehet. Samoin\nkannetaan lihalientä kansalle ijän mukaan. Pyhään pauhun jälleen\nkätkeytyneelle vozatellekin annetaan kauhallinen, josta tämä ottaa\nsuunsa täyden lihalientä ja purskahuttaa sitä kansan päälle. Kun vielä\nleivät, munakakut ja piirakat ovat jaetut, istahtavat kaikki maahan\naterioimaan. Tytöt yksin jäävät seisomaan paikalleen. Mutta hekin jo\ntulevat kärsimättömiksi, kun eivät vielä ole saaneet yhtään mitään\nsuuhunsa ja rupeavat huutamaan: \"prjavt vanhin, me tahdomme syödä ja\njuoda\". Heitä nyt päästetään pitoihin osallisiksi, vaan eipä aikaakaan,\nniin taas käsketään nousemaan. Heidän tulee laulaa erityinen uhrilaulu,\njota tehdessä rakkopillinsoittajat heitä säestävät. Siten heitä\nvuorotellen kestitetään ja laulatetaan, kunnes kaikki on saatu\nsyödyksi, paitsi vähäinen määrä lihaa, olutta ja munakakkuja, jotka\nviedään tuomisiksi kotiin. Uhrielukoista jääneet sarvet, luut, kaviot\ny.m. poltetaan tulisijalla.[389]\n\nNykyiset Mordvalaiset, lisää Melnikov[390] eivät enää uhraa hevosia.\nAinoasti kalastus-uhreissa hevonen teurastetaan, mutta sitä ei keitetä\neikä nautita, vaan viskataan veteen. Jo Strahlenberg[391] mainitsee\nMordvalaisten lakanneen syömästä hevosenlihaa ja ripustamasta\nhevosennahkoja puihin. Missä arvossa hevos-uhria entiseen aikaan on\npidetty, osoittaa Barbaron kuvaus 1400-luvulta, joka merkillisyytensä\nvuoksi tähän painettakoon kokonaisuudessaan. \"Mokshalaisten on tapana\",\nhän sanoo kuulleensa,[392] \"määrättynä aikana vuodessa ottaa hevonen,\njonka he asettavat keskellensä, ja sitoa kaikki sen neljä jalkaa kiinni\nyhtä moneen paaluun, samoin kuin pään yhteen maahan pystytettyyn\npatsaasen. Sen jälkeen joku joukosta astuu esille jousi kädessä,\nasettuu sopivan välimatkan päähän ja ammuskelee sydäntä kohti, kunnes\nsaa elukan hengiltä. Sitten hän nylkee nahan ja tekee siitä säkin.\nLiha, jonka hän jakelee erityisillä juhlamenoilla, syödään. Sitten\ntäytetään nahka kokonaan oljilla ja ommellaan kiinni, niin että se\nnäyttää eheältä, ja jokaisen jalan läpi työnnetään suora seiväs, niin\nettä se voi seisoa pystyssä ikään kuin elävä. Viimein lähdetään suuren\npuun luokse, jonka oksat leikataan tasapäisiksi. Päälle rakennetaan\nkatos, jolle hevonen asetetaan seisomaan, ja niin sitä palvellaan.\nUhriksi tuodaan soopelin, näädän, oravan ja ketun nahkoja, jotka\nripustetaan puuhun; sen tapaiset puut ovatkin aivan täynnä turkiksia\".\nTämän kuvauksen luotettavaisuuden -- paitsi mitä uhrieläimen\npalvelemiseen tulee -- todistaa se tapa, jolla Siperian pakanalliset\nTatarit vielä nykypäivinä uhraavat hevosia. Uhrilava rakennetaan, W.\nRadloffin kertomuksen mukaan,[393] siten, että neljä viiden kyynärän\npituista paalua lyödään maahan ja yhdistetään yläpäästään poikkipuilla,\njoiden päälle levitetään risuja. Sitten talutetaan uhrattava hevonen\npaikalle ja sidotaan jokaiseen jalkaan kiinni luja köysi. Tukeva seiväs\nasetetaan pitkin hevosen selkää ja köydet kierretään seipään ympäri,\nniin että toisten painaessa alas seivästä, toisten tempoessa köysiä,\nhevosen etujalat taipuvat eteenpäin ja takajalat taaksepäin yhä\nlähemmäksi puuta. Kun hevonen on näin kuolijaaksi kidutettu, nyljetään\nnahka, jättämällä siihen pääkallon ja jalat polviin saakka. Sitten\notetaan pitkä riuku, jonka päähän nahka pujotetaan ja asetetaan\nnojaamaan lavaa vasten, niin että uhrieläin jää riipuksiin lavan\nyläpuolelle, itää kohti käännettynä. Toisin paikoin laitetaan hevosen\nnahka lyhyemmän riuvun avulla lavalle istuvaan asentoon.\n\nHevos-uhrin sanoo Novitskij[394] Ostjakkein oppineen Tatareilta, samoin\nkuin hevoslihan syömisen. Niin lienee myös laita itä-Wenäjälllä asuvien\nheimolaistemme. Tsheremisseillä hevosen pyhittäminen korkeimmalle\nhyvälle jumalalle[395] sekä hävittäminen tulessa asettavat hevos-uhrin\nläheisimpään yhteyteen polttouhrin kanssa. Wotjakeissa taas hevosnahan\nsisustaminen mainitulla tavalla likeisesti liittyy pahojen henkien\npalvelukseen. Vielä on muistettava, ett'eivät Wotjakit jokapäiväisissä\noloissaan syö hevoslihaa, koska eivät pidä erityisiä syöttiläitä, vaan\nainoasti työjuhtia.[396]\n\nHevos-uhrin ja hevoslihan hylkääminen Mordvalaisissa on tietysti\ntapahtunut kristin-uskon vaatimuksesta. Sen sijaan on heidän\nuhrieläintensä joukkoon luettava sika,[397] jota muhamedin-uskonnon\nvaikutuksen alaisina kauemmin eläneet ja osaksi yhä vielä elävät\nTshuvassit, Tsheremissit ja Wotjakit suorastaan inhoavat muka\nsaastaisena eläimenä.\n\nMordvalaisten ihmis-uhreista on selvä jälki säilynyt muutamassa\nuhritoimituksessa, jonka H. Paasonen on kuvannut.[398] Leskinainen\nasetetaan pitkällensä kahden lähelle toisiansa kaadetun puun yli ja\nsidotaan niihin kiinni käsistä ja jaloista, jonka jälkeen\nuhrintoimittajat ovat leikkaavinaan hänen kurkkunsa poikki. Sitten\nhänet nostetaan rattaille ja kuljetetaan uhripaikalta takaisin kylään,\njolla aikaa hänen täytyy tekeytyä kuolleeksi. Samoin ei hänen ole lupa\nnäyttäytyä uhripaikalla, niin kauan kuin toiset ravitsevat itseään sen\neläimen lihalla, joka todellakin teurastetaan tuon edellä käyvän tyhjän\nuhritoimituksen jälkeen.\n\nMordvalaisten uhrirukoukset ovat yleensä aivan lyhyitä, niinkuin esim.\nAhlqvistin kieliopissansa julkaisema.[399] \"Oi suuri jumala,\nelättäjäiseni! Ylijumala elättäjäiseni! Mitä me anomme, sitä anna:\nylhäältä sadetta, alhaalta vesilähteitä, pellolle kasvua, kotona\nkaikille terveyttä, karjakartanolle sikiöitä; varjele meitä\nvarkailta, tulipalolta ja velhoilta!\" Pitempiä votjakkilaisten ja\ntsberemissiläisten rukousten tapaisia löytyy ainoasti yksi muistiinpano\nKazanin lähetysseuran toimittamassa kansanrunouskokoelmassa,[400] sekin\nTshuvassein ja Tatarein lähimmästä naapuristosta, joiden vaikutus\nmainittujen kansojen rukouksissa on hyvin tuntuva.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLappalaisten uhrimenoista sopii jo arvaamalla päättää, että ne ovat\njotenkin yksinkertaisia. Kuitenkin on niissä yhtä ja toista, joka\nOstjakkeihin verraten osoittaa kehitystä.\n\nTäydellisin kuvaus Skandinavian Lappalaisten uhreista löytyy Jessenin\nkertomuksessa.[401] Uhriin osalliset olivat joko pelkästään miehiä,\nniinkuin useimmissa tapauksissa oli laita, taikka yksinomaan naisia,\nesim. Sarakalle uhrattaessa. Ainoasti uudempien, kristin-uskosta\nlainattujen jumaluusolentojen palvelemiseen ottivat molemmat sukupuolet\nosaa. Samoin vaihteli uhrieläimen sukupuoli. Ukkosen jumalalle ei ollut\nlupa naarasta uhrata, eikä Sarakalle muuta koiras-eläintä, paitsi\nkukkoa. Silläkin pidettiin väliä, mitä väriä uhrielukat olivat.\nAuringolle ja kuulle esim. ei saanut uhrata mustia. Yleensä piti\nuhriksi valittavan elukan olla ilman mitään vikaa. Menot olivat\nseuraavat. Kun on tultu uhripaikalle, noita kohta pistää veitsen uhrin\nsydämeen, niin että se kaatuu maahan. Sitten se kiireesti nyljetään,\nsisukset otetaan ulos ja elukka paloitellaan jäsenliitoksia myöten;\nlihat viskataan kattilaan kiehumaan. Puolen tunnin päästä otetaan se,\nmikä on tuleva jumalien osalle, ja pannaan erikseen. Toisinaan noita\nheti teurastuksen jälkeen eroittaa turvan, silmät, korvat, sydämen,\nkeuhkot, siittimet ynnä palasia muusta lihasta. Kun liha on kypsi, niin\nnoita ynnä kaikki muu kansa lankeavat polvilleen ja rukoilevat jumalaa\nauttamaan heitä siinä asiassa, jonka tähden uhrataan. Sitten noita\nottaa itselleen palan lihaa, lausuen: \"tämä on sen tai sen jumalan\nliha\"; samoin muutkin tekevät. Kun lihat ja ytimet luista on syöty,\njota tehdessä on lupa luita ainoasti pitkin päin halkoa, ottaa noita ja\nhänen jälkeensä muu väki siemauksen lientä ja sanoo: \"tämä on sen tai\nsen jumalan malja\". Toistenkin jumalien malja, joille ei sillä kertaa\nuhria toimiteta, juodaan viinassa tai vedessä. Aterian jälkeen kaikki\ntaas lankeavat polvilleen ja rukoilevat vielä kerran, että jumala\nottaisi uhrin armollisesti vastaan. Uhrielukkaa ei syödä kokonaan\npaikalla, vaan viedään takapuoli, jota ei katsota uhriksi kelpaavan,\nkotitarpeisin käytettäväksi. Kaikki luut noita kokoaa ja panee ennen\nerikseen asetettuin uhripalain kanssa tuohivakkaseen. Luut ladotaan\nluonnolliseen järjestykseensä, verta valetaan päälle ja uhrivakka\nkaivetaan maahan. Tuo luiden järjestäminen oli sitä varten\ntarpeellinen, kun elukka sitten jumalan luona oli saava lihansa eheäksi\nja henkensä lisäksi. Viimein pystytettiin paikalle puinen epäjumalan\nkuva, joka voideltiin uhrieläimen verellä.\n\nLappalaiset olivat aivan uskomattoman ahkerat uhraamaan. Moniin ja\nsuuriin uhreihinsa kuluttivat he suurimman osan omaisuuttaan, niin että\nmoni sen kautta joutui keppikerjäläiseksi. Yhden ihmisen terveyden\npelastamiseksi annettiin alttiiksi 3-10 poroa, yhdellä paikkakunnalla\nsaattoi teurasten luku viikon kuluessa nousta 60:een. Jokainen uhri oli\nmerkittävä korkeaan petäjään tai erityiseen pilkkaan, josta jokainen\nvoi nähdä, kuinka monta uhrausta oli eläissään toimittanut.\n\nSurkeata on, sanoo Högström,[402] nähdä Lappalainen menossa uhraamaan.\nKun hän tulee niin lähelle, että näkee sen paikan, jossa luulee jumalan\nasuvan, niin hän ottaa lakin päästään ja kumartelee kumartelemistaan.\nVielä likempänä hän alkaa ryömiä nelin kontin, kunnes pääsee kiven\nluokse, jonne jättää uhriantimensa.\n\nHeikki Meriläiselle[403] muisteli vanha Lappalainen Ruotsin puolella,\nettä uhrintoimituksen aikana kaikkien perheen jäsenten tuli saapua\nuhripaikalle puhtaaksi pestyinä ja maaten kasvoillaan pyytää seidalta\nsitä onnea, jonka edestä uhrattiin. Perheen vanhin vei paljain päin\nuhrattavan elukan paikalle ja rukoili: \"tässä on paras kaluni, tämän\nannan jumalalle; jumala antakoon parempia minulle\". Sitten kumartui\nkolmasti niin syvään, että kasvot tapasivat maahan.\n\nTavallisin uhrieläin Lappalaisilla oli poro, mutta jos oli tärkeämpi\nasia kysymyksessä, niin piti heidän hankkia semmoisiakin eläimiä, joita\nei heillä itsellään ollut, ostamalla maata viljeleviltä naapureiltaan\nmistä hinnasta hyvänsä. Graan[404] niitä luettelee: härän, oinaan,\npukin, sian; Högström:[405] pukin, vuohen, lampaan, kissan ja kukon.\nRuotsin Lappalaisten kertoo E.H. Rosenvinge[406] lopulla viime\nvuosisataa, kun he Norjan puolelta palasivat tuntureille\nporolaumoineen, ostelleen kylissä kaikenlaisia kotieläimiä, joilla vaan\noli musta karva, käyttääkseen niitä uhreissaan. Eräskin Lappalainen oli\ntullut norjalaisen talonpojan luo ja tahtonut ostaa hänen mustan\nlehmänsä. Kun ei Norjalainen olisi hennonut siitä luopua, Lappalainen\nkoroitti hintaa, siksi kun sai sen. Hän vei sen sitte tunturirotkoon,\nkytki sen siihen kiinni ja jätti nälkään kuolemaan. Sattumalta kulki\nmyöjä pian sen jälkeen samaa tietä, kuuli nälkäisen lehmän mölinän ja\nlöysi ihmeekseen oman elukkansa. Hän vei sen kotiinsa ja möi seuraavana\nvuonna uudestaan samalle Lappalaiselle, noutaen sen jälleen pois\nsamasta rotkosta. Tätä kauppaa olisi epäilemättä vielä jatkunut, mutta\nLappalaisen kuolema teki siitä lopun.\n\nKildal mainitsee[407] Norjan Lappalaisista, että he uhrasivat kukon\nelävältä sulkemalla rotkoon. Kissan raato oli heidän annettava Tuonen\nakalle. Samoin oli kuollut hevonen kaivettava maahan pahalle hengelle,\nRutulle, uhriksi, että hän heitettyään sairaan rauhaan sillä ajaisi\ntakaisin omaan valtakuntaansa. Sitä varten jätettiin myös reki\npaikalle. Näröläisestä käsikirjoituksesta on Friis saanut sen\ntiedon,[408] että vainajille uhrattiin, paitsi ajoporoja, myös hevosia,\njoilla heidän luultiin maan alla ajelevan.\n\nMuualta hankittujen eläinten uhraaminen on epäilemättä myöhäinen ilmiö.\nSiihen viitannee myös eläimen jättäminen elävältä uhripaikalle\nkytkettynä, joka muistuttaa katolisella ajalla Skandinaviassa ja\nSuomessakin harjoitettua julmaa tapaa muurata joku elävä sielu\nrakennuksenalaisiin kirkkoihin y.m. Mitä erittäin hevosuhriin tulee,\nniin sen liittyminen pahan hengen palvelukseen selvästi osoittaa\nskandinavilaista alkuperää. Paitsi sitä on huomattava, että se, samoin\nkuin joskus toimitettu koirauhri,[409] ei ole varsinainen veriuhri,\njohon jumalain ja ihmisten yhteisateria oleellisesti kuuluu.\n\nSuomen Lappalaisten kertoo Tuderus[410] ennen vanhaan uhranneen\nlapsiakin eräälle epäjumalankuvalle Kemijärvellä. Mainittu Ruotsin\nLappalainen vakuutti Meriläiselle[411] kuulleensa, että Norjan Lapissa\npyhitetään kolmipäistä tunturia; keskimmäiselle päälaelle on kolmiöinen\nesikoinen Juhannus-yönä täytynyt uhrata pariskunnan, jolla semmoinen\njuuri silloin on sattunut olemaan. Niin on muka Jumala itse säätänyt;\npariskunta, joka sen on saanut tehdä, on ollut onnellinen, ja äiti on\nollut niinkuin Jumalan Pojan äiti.\n\nWenäjän Lappalaisten uhrimenoista antaa Genetz[412] seuraavat tiedot.\nKun noita on määrännyt uhrin, kokoontuu kylänväki, teurastavat poron,\nkeittävät kaiken lihan kerrassaan ja rukoilevat jumaliaan, kääntyen\nitää kohti, koska sieltä aurinko nousee. Uhria ei saa toimittaa\nmuulloin kuin aamulla, noin kello 9:ään saakka. Kaikilla osanottajilla\npitää olla puhtaat uudet turkit päällä, ja jos vähänkin lientä tai\nlihaa tipahtaa vaatteille, niin se paikka on irti leikattava ja tuleen\nheitettävä.[413] Lihasta syödään, mikä jaksetaan; mikä jää, jätetään\nuhripaikalle. Syödessä pidetään lakki päässä. Mitenkä poronnahka\nsarvineen vedetään puuhevon päälle ja sisustetaan, on jo ennen\nkerrottu;[414] se on nähtävästi vanhimpia uhrinmuotoja. Lihojen ja\nsisälmyksien pois ottaminen ei tapahdu pelkästä syömisen halusta,\nnäiden helposti mätänevien osien erottamisella on toinenkin tarkoitus:\nsaada aikaan pysyväisempi muisto ja muistutus jumalille toimitetusta\nuhrista.\n\nSitä vastoin on aivan selittämätön L. Laestadiusen kertomus[415]\nnyljetystä porosta, joka pakkasessa jäykistytettynä asetettiin pyhälle\nvuorelle kylän yhteiseksi epäjumalaksi ja jolle sitten vuorostaan\nuhrattiin. Se tapa, että uhraajat syövät lihat jumalien puolesta, on\nkaikille suomensukuisille kansoille yhteinen ja epäilemättä\nalkuperäinen. Kokonaisuhri, varsinkin syötävistä eläimistä, useimmiten\nosoitakse myöhäsyntyiseksi. Eikä tässä voi olla puhe kokonais-uhrista,\nkoska nahka eläimestä eroitettiin, eikä mistään uudenaikaisesta\nmenosta, sillä nylkeminen piti toimittaa ilman rauta-aseita. Että\nuhrattua poroa olisi jumalana pidetty, lienee ainakin erehdys.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYhteissuomalaistenkaan uhrimenoista ei meiltä puutu tietoja. Ennen\nmainitun arkkipiispan Makarijn kirjeessä vuodelta 1534[416] valitetaan\nvielä sitä, että Novgorodin vallan alaiset suomalaiset kansat\nLiivinmaan rajoilta alkaen, Narvajoelta Nevajoelle, Nevajoelta\nRajajoelle, kautta Karjalan tuolle puolen Laatokkaa, Pielisjärvelle ja\nKajaanin tienoille aina Lapinmaahan saakka, kaikkialla toimittavat\nveriuhreja, teurastavat härkiä, lampaita ynnä muita nelijalkaisia sekä\nlintuja. Muutamain sanotaan salaa tappavan lapsiansakin.\n\nKumma kyllä on yleisten uhrein tapa juuri tällä maantieteellisellä\nalalla meidän päiviimme säilynyt. Pohjoisimmasta Wienan läänistä on K.\nKarjalaisen tämän kesäinen kertomus,[417] jonka I.K. Inhan paikalla\nottamat valokuvat eläväksi silmiemme eteen tuovat. Wenehjärven\nrukoushuoneelle kuljetetaan joka vuosi Elokuun 15/27 päiväksi, usein\npitkien matkojen päästä, joukko pässejä uhriksi. Tavallista on, että\npässi, joka on tullut kipeäksi, luvataan rukoushuoneen pyhälle\nMiikkulalle, jos paranee; niin myös, jos se on eksynyt metsään, jolloin\nse usein ilmestyy samana päivänä, kuin pitää viemään lähteä, ja kulkee\naivan mielellään uhripaikalle. Aamulla aikaisin kellon viidettä\nkäydessä alkaa uhritoimitus. Rukoushuoneen edessä olevaan männikköön,\nviettävälle rinteelle[418] tehdään tuli, pari miestä kantaa korvolla\nvettä, eräs puhdistaa muuripataa, joka Oulusta varta vasten siihen\ntarkoitukseen on rukoushuoneen varoilla ostettu. Uhrientappaja ottaa\npässin toisensa jälkeen, taluttaa sen rukoushuoneen kuistille, jonka\npermannossa on kannellinen reikä, painaa kaulan reijän suulle, tempaa\nveitsen tupestansa ja, kutsuttuaan toisen miehen avukseen jalkoja\npitelemään, syöksee sen vastaan hangoittelevan uhrieläimen kaulan läpi.\nSiinä loitsii:\n\n    On sulettu suuremmatkin,\n    Jalommatkin jaksettuna!\n\nVerien annetaan valua reijän kautta permannon alle. Nahat nyljetään\nulkopuolella aituusta ja joutuvat nekin rukoushuoneen hyväksi, josta\nkuitenkin eläinten omistajat saavat ne lunastaa parillakymmenellä\nkopekalla. Lihat virutetaan vedessä, pilkotaan palasiksi ja työnnetään\npataan; sekaan pannaan suolaa. Päät poltetaan roviossa, samoin sorkat.\nNiin pian kuin lihat ovat kypset, nostetaan ne suuriin tuohisiin ja\nkannetaan aitauksen sisään, jossa tuohiset asetetaan maahan vähän\nmatkan päähän toisistaan. Liemeen keitetään puuro ohrasuurimista,\njotka kylästä on kerätty; uhrieläinten talit lisätään höysteeksi.\nRukoushuoneessa pidetään yhteinen rukous, sitten vasta alkaa\nuhriateria. Ensiksi syödään lihat, joita on vielä suitsutettu pyhällä\nsavulla; jokaisella, joka on tuonut pässin, on myös leipä muassaan, ja\nkyläläiset antavat lisää, jos ei riitä. Sillä aikaa valmistuu puurokin\nja kannetaan samoin tuohisissa paikalle. Syömisiin ottavat osaa\nainoasta miehenpuolet, kaikki lakittomin päin: naisten ja tyttöjen on\nkyllä lupa vierestä katsoa, mutta ei mihinkään puuttua. Kerran -- joku\nsata vuotta sitten, niin hoetaan -- oli eräs Wenehjärven mies antanut\nkappaleen lihaa tyttärelleen ja samana päivänä kaatoi karhu häneltä\nkellokkaan ja kolmikesäisen härän. Syötyä kootaan kaikki luut ja maahan\nvarisseet muruset suureen, kannelliseen pärevakkaan, joka sidotaan\nnuoralla ja kiven avulla upotetaan läheisen, syvän lammin rantaan.\nMitään ei saa jäädä koirien tai muiden elukkain korjattavaksi. Jos\nluvattuja pässejä on paljon, ett'ei kaikkia yhdessä päivässä jakseta\nlopettaa, teurastetaan ja syödään tähteet seuraavana päivänä. Molemmat\npäivät kisataan ja yötä pannaan jatkoksi. Läheisessä Wuokkiniemen\nkylässä muisteltiin myös olleen suuret härkä- ja pässiuhrit Iljan\npyhänä.\n\nOlonetskij Sbornikissa [419] eräs A. Sobornov puhuu Aunuksen\nKarjalaisten pässiuhreista, ikään kuin yleisestä tavasta; ne\ntoimitetaan aina jonkun kirkon luona, jonka katon yli luut syötäessä\nheitetään. Seikkaperäisempi on Moskhovin kuvaus.[420] Äänisjärven\nSalonsaarella vietetään Iljan päivää lammas-uhreilla. Elukkain\nhankkiminen tapahtuu vuorojärjestyksessä; joka sen laimin lyö, hänen\nkarjansa on muka vaarassa joutua susien ja karhujen saaliiksi. Järven\nrannalla, kirkkotarhan takana tapetaan lampaat, joita papit\njumalanpalveluksen pidettyään ovat siunanneet, ja lyödään maahan\nseipäitä, jotka yläpäästään ovat kaksihaaraisia, niin että niiden\npäälle sopii asettaa poikkipuut kattilain ripustamista varten. Kun on\ntulta alle viritetty, ruvetaan keittämään lihoja ja lisätään puuroa.\nSitten kutsutaan kaikki läsnäolijat kirkon-aituuksen sisäpuolelle\nottamaan osaa ateriaan; kieltäytymistä pidettäisiin suorastaan\nloukkauksena. Lihakeitos tuodaan suurissa astioissa, joita myöten\nuhriin osalliset viisin, kuusin jakautuvat syömäkuntiin. Jokaiselle\nannetaan käteen puulusikka sekä iso viipale leipää. Syödessä istutaan\nmaassa paljain päin. Uukshmäen kylässä Witeleen pitäjässä lähellä\nSuomen rajaa mainitsee Forsström[421] vielä härkäuhrin. Se toimitetaan\npyhän Walassin päivänä hänelle omistetun rukoushuoneen edustalla, jonka\nvuotuisilla kassarahoilla härkä ostetaan.\n\nSuomen puolella Laatokan Mantsinsaarella vietetyistä jokavuotisista\nhärkäuhreista löytyy monta kertomusta,[422] mutta ei ainoatakaan kuvaa\nkäytettävänä. Niinkuin edellä on mainittu,[423] ne toimitetaan\nTyömpäisien kalmistolla. Uhrattavat härät tuodaan tavallisesti jostain\nmannermaan kylästä. Milloin karhu tai susi ahdistaa karjaa, taikka\nruttotauti sitä hävittää, tekee omistaja lupauksen pyhälle Iljalle\nsiinä toivossa, että tämä häntä suojelee enemmästä vahingosta, ja\nmäärää, että ensimmäinen karjassa syntynyt härkävasikka on sen varalle\nsyötettävä. Luvattu Iljan härkä elätetään kotona noin kolmen vuoden\nvanhaksi ja lähetetään keväällä saarelle, jossa mainitun kylän asukkaat\nsitä ilmaiseksi syöttävät häränpäivään asti. Jos härkiä on useampia\ntullut luvatuksi, kuin mitä yhdellä kertaa tahdotaan uhrata, niin\nsäästetään ne seuraavaksi vuodeksi ja elätetään yli talven käyttäen\ntalosta taloon. Ensimmäisenä pyhäaamuna Iljan päivän jälkeen kokoontuu\nkansaa suurin joukoin määrätylle paikalle järven rannalla. Oman saaren\nasukkaista naiset tulevat jalan, miehet ratsain, manterelaiset tietysti\nveneissä. Työmpäisien kyläläiset ovat jo ennen muun väen saapumista\nteurastaneet härän rukoushuoneen edustalla ja valmistaneet uhriaterian\nhautausmaalle. Kun kaikki ovat käyneet rukoushuoneessa, jakaudutaan\npieniin ryhmiin taloja ja perheitä myöten ja istahdetaan maahan syömään\nlihalla täytettyjen patojen ympärille. Jokaisella on leipää ja suolaa\nmuassaan, taikka saa hän ne kyläläisiltä ilmaiseksi. Syömistä, joka\nalkaa kello 9 ajoissa aamupuolella, jatketaan niin kauan kuin ruokaa\nriittää. Jos ei kaikkea saada lopetetuksi, viskataan tähteet Laatokkaan\ntai viedään rukoushuoneesen yöksi ja syötetään heinänteko-väelle\nseuraavana päivänä, sillä kotiin ei saa viedä mitään.[424] Nahka\nmyödään huutokaupalla ja sen hinta pannaan rukoushuoneen uhriarkkuun.\nAterian jälkeen lähtevät miehet ratsastamaan kilpaa läheiselle\nkankaalle. Toinen vuotuinen uhri toimitetaan Mantsinsaaren ja\nmannermaan välisellä Lungulansaarella Heinäkuun keskipaikoilla Pietarin\nja Paavalin päivän tienoissa. Siihen tarvittavat pässit ovat samalla\ntavoin ennakolta luvatut ja 1-2 vuoden vanhaksi elätetyt, ennen kuin ne\nviedään uhrattavaksi. Kreikan-uskoinen papisto ja suomalainen\nvirkamiehistö ovat koettaneet saada näitä uhrimenoja hävitetyiksi,\nmutta tähän asti huonolla menestyksellä. Aikaisimmassa kertomuksessa\nMantsinsaaren härkäuhreista vuodelta 1858 sanotaan, että koko tapa oli\njo hyljätty, vaan tullut uudistetuksi, kun karhu oli sattunut uimaan\nsaareen ja siellä tehnyt tuhojaan. Kesällä 1885 mainitaan uhrin jääneen\npitämättä, mutta eläinrutto, joka pian sen jälkeen liikkui\npaikkakunnalla, herätti vanhan taikauskon eloon. Vielä v. 1892\ntiedetään sekä Mantsin- että Lungulansaarella uhratun, kaikista\nkielloista huolimatta. \"Jokaisella on valta omallansa tehdä, mitä\nhyväksi katsoo; vaikka härän työntäisin metsään korppien syötäväksi,\nkuka sille mitään voi\", on kansan ajatus asiasta. Ja jos sitä on\nsaatukin sakotetuksi elukoiden teurastamisesta pyhäpäivänä, niin ei\nsillä toimenpiteellä ole ollut muuta vaikutusta, kuin että teurastus on\npäätetty suorittaa pyhän edellisenä iltana. Varsin merkillinen on\nMantsisaarelaisten tarina härkäuhrinsa synnystä. Ennen vanhaan oli muka\npeura joka vuosi mainittuna päivänä uinut poikki lahden saarelle\ntapettavaksi. Mutta eräänä vuonna sattuikin sinä aamuna tuulinen sää,\neikä peura ennättänyt ajoissa tulla. Silloin iskettiin härkä kansalle\nsyötäväksi. Mutta tuskin se oli tehty, kuu peuran sarvet jo kekottivat\nlahdella. Peura ui maalle entisen tapansa mukaan, meni rukoushuoneen\npihalle ja huomasi tapetun elukan. Kerran vaan haisteli härän veriä,\nniin syöksyi mereen ja ui takaisin sinne, mistä oli tullut. Tämän\njälkeen ei enää koskaan peuraa näkynyt tulevan, vaan sen asemesta piti\njoka vuosi teurastaa härkä.[425]\n\nLänsi-Inkerissä vatjalaisen Pummolan kylän luona näki W. Forsberg[426]\nv. 1892 koko joukon luita ja hampaita kahden kiviristin juurella, jotka\nseisoivat peltosaran päässä kirkasvetisen lähteen läheisyydessä.\nNiitä nimitettiin Iilia-risteiksi ja arveltiin sodan-aikuisiksi.\nIilian-päivänä sanottiin tapettavan pässin ja sinne vietävän luut.\nMyöskin oli tavallisia kaularistejä ripustettuna näiden kiviristien\nkaulassa. Vielä mainittiin, että pappi joka kevät kävi paikalla\nrukoilemassa, arvattavasti kyläläisten seurassa. Kirjamossa Narvusin\npitäjässä on keskellä kylää iso petäjä, jonka juurella esivanhempien\nkerrotaan tappaneen ja syöneen pukin. Sitä sanotaan nytkin\npukkipetäjäksi. Kylän asukkaat ovat vanhan tarun mukaan tulleet\nSuomesta.\n\nVarsinaisilla Inkerikoilla ovat juomauhrit paraiten säilyneet. Narvusin\nVäikylässä vietettiin vielä kymmenkunta vuotta takaperin Petron päivää.\nSe oli isäntänä, jonka talossa pidot pidettiin; välistä oli kylän\nyhteinen, karjanpaimen toimitusmiehenä. Hänen piti pihamaalle laittaa\npöydät ja tuoda olkia, mutta pääasiana olivat oluet, joita ei nykyään\nenää keitetä. Juhlaa kesti neljä päivää. Ensimmäisenä kävi pappi\nsiunaamassa kaiken kylän karjan, toisena aljettiin syödä ja juoda,\nkolmantena vielä juomista jatkettiin. Neljäntenä päivänä, kun\njäännöksetkin oli juotu, mentiin rantaan pesemään olutpuolikoita ja\nuittamaan toinen toisiaan. Runossa, joka Petrana laulettiin, rukoiltiin\npyhältä Petralta, lihalta ja Maarialta maankasvua sekä työntekijöille\nterveyttä. Soikkolassa vietetään yleisesti lihan päivää\nolutjuomingeilla. Niitä varten kootaan mallas-aineet joka talosta. Sen,\njoka on isäntänä, tulee osata panna olutta. Hänellä pitää sitä paitsi\nolla iso riihi, johon mahtuu monen talon pöydät. Saapuneet vieraat,\njokaisella olutkappa kädessä, laulavat pitkän tuliaisvirren, jossa\npyytävät isäntää avaamaan ovea ja antamaan juomista. Isännän laskiessa\nolutta kappoihin, emäntä käskee vieraat ruualle. Pöytään käydessä\nlauletaan seuraava Iilian virsi.\n\n    Iilia pyhä isäntä,\n    Pyhä Petro armollinen,\n    Lasken maahan taivosesta,\n    Laskeu maahan maajalalle,\n    Tule meille vierahisin!\n    Heill' on viinat ja oluet,\n    Heill' on viinat viienlaiset,\n    Oluet yheksänlaiset,\n    Saijat neljänsarvelliset,\n    Kakut kahenkuorelliset,\n    Mesileivät mielelliset.\n    Heill' on kalat kaikenlaiset,\n    Tuotu tetrit lehtikorvat,\n    Saatu sarvipäät jänikset\n    Pyhän Iilian varaksi,\n    Pyhän Petron kunniaksi.\n\nVielä pyydetään pyhää Iiliaa ja Petroa tulemaan tynnörin luokse, josta\nkolme putkea puhuu: yksi vihaista viinaa kypäräpäille miehille, toinen\npunaista olutta \"sapana\"-päille naisille, kolmas makeata mettä\nlaulajille, kassapäille tyttösille. Sitten jatketaan:\n\n    Iilia pyhä isäntä,\n    Pyhä Petro armollinen,\n    Nosta pilvi pikkarainen,\n    Hattarainen harvukkainen,\n    Varistele vihmojasi,\n    Kastele kapustojamme,\n    Liottele liinojamme,\n    Ruttele rukihiamme,\n    Ojentele ohriamme,\n    Kasvattele kaurojamme!\n    Ei nouse not'ossa ohra,\n    Ei kasva kas'essa kaura,\n    Kaikki poltat pojillasi,\n    Vaivoat värillä säiliä\n    Tulta tuis'at taivahasta,\n    Kipunoja pilvilöistä.[427]\n\nPois lähtiessä lauletaan erityinen kiitosvirsi, jossa toivotetaan\ntalonväelle kaikkea hyvää. Näihin olut-uhreihin on myös luettava ennen\nmainittu[428] Ukko-oluen juominen Hevaan Lenttisissä. Siinä\ntilaisuudessa laulettu Ukko-virsi alkaa sanoilla: \"Pyhä Ukko\narmollinen, tule meille vierahisin, anna maillesi makua, pelloillesi\npehmitystä!\" Sitten seuraa runo Sämpsä Pellervoisesta, jota Soikkolassa\naivan eri runona lauletaan. \"Pyhä Ukko armollinen\" ei liene muu kuin\n\"pyhä Petro armollinen\", jonka päivänäkin \"Ukkopäivää\" vietetään.\n\nViimeksi mainittakoon Wiedemannin tieto[429] Pihkovan läänin\nkreikanuskoisten Virolaisten eli n.k. Setukasten pässiuhreista, joita\nkahden kylän liki Wastselinnaa on tapana viettää Annenmäellä 24 päivänä\nHeinäkuuta vanhaa lukua. Rukoushuoneessa on pappi vihkivedellä\npriiskoittanut myötätuodut oinaanpäät ja -jalat sekä villat; osan\nnäistä antimista hän pidättää itselleen, kaiken muun jakaa\nkokoontuneille kerjäläisille. Teurastaessa luetaan seuraava rukous.\n\"Puhdas, pyhä Anne! Hoida ja varjele, sijitä ja synnytä, nuorenna\nnuoria, vahvista vanhoja! Hoida itse puun- ja pensaantakaista,\nkiven- ja kannontakaista karjaa! Ole itse lammaspaimenena, paimenemme\novat typerryksissä! Ole itse, pyhä Anne, paimenten ylikaitsija, hoida\nitse yli suven karjaa metsässä, varjele siellä karja vihoista, kotona\nkaikesta vahingosta!\"\n\nLänsimaiden yhteyteen joutuneista Wirolaisista löytyy ensimmäinen maine\nAatami Bremiläisen maantieteellisessä kertomuksessa[430] ja koskee\nihmis-uhreja. Louhikäärmeille ja petolinnuille uhratakseen he ostivat\nihmisiä ulkomaisilta kauppiailta, ensin tarkasti tutkittuaan, ett'ei\nniissä ollut vähintäkään ruumiinvikaa. Sotavankien uhraamisesta puhuu\nHenrik Lättiläinen useammassa paikassa. Yhdessä jo mainitussa[431]\ntarjottiin jumalille vaihtoehtoisesti ihminen tai härkä. Toisen kerran\nhän sanoo Wirolaisten uhranneen nautaeläimiä ja muuta karjaa. Elukoita\niskiessään he tiedustelivat jumalain suosiota ja pitivät huonona\nenteenä, jos ne kaatuivat vasemmalle puolelle.[432] Liiviläisten hän\nmainitsee heittäneen uhratut koirat ja pukit alas linnoituksistaan\nSaksalaisten eteen.[433]\n\nGutslaffin kirjassa[434] kerrotaan, että vuodentuloa tiedusteltiin\nWõhanda joen lähteellä, upottamalla siihen kolme koria vieretysten. Jos\nkeskimmäiseen koreista sattui suomuksia, niin pidettiin sitä hyvän\nilman ja hedelmällisen vuoden merkkinä. Mutta jos made tai rapu\nilmestyi koriin, niin oli paha ilma ja hedelmätön vuosi odotettavissa.\nSiihen piti uhrata härkä ja asettaa korit uudestaan lähteesen. Jos\ntoisellakin kertaa joku suomuton elävä tavattiin, oli toinen härkä\nteuraaksi pantava. Jos vielä kolmannella kävi samoin, täytyi ihmislapsi\nuhriksi antaa. Jos eivät sittenkään enteet parantuneet, niin ei\nauttanut muu kuin alistuminen välttämättömän kohtalon alle. Toisessa\npaikassa joen läheisyydessä Krastveren tilalla oli kansan tapana joka\nvuosi Helatorstaina tulla kokoon ja uhrata härkä, jossa tilaisuudessa\näärettömästi syötiin, juotiin ja kaikin tavoin iloittiin. Olutta\nsiunatessa luettiin seuraava rukous. \"_Wooda Piker_, härän annamme\nrukoillen; kaksisarvisen ja nelisorkkaisen, kynnön ja kylvön tähden:\nolki vaskinen; terä kultainen! Muuanne työnnä mustat pilvet, yli suuren\nsuon, korkean korven, laajan lakean; simaiset ilmat, metiset sateet\nmeille kyntäjille, kylväjille! Pyhä Piken, hoida meidän peltojamme;\nhyviä olkia alle ja hyviä tähkiä päälle ja hyviä teriä sisään\".\nRukouksen lausui epäselvällä äänellä ennen mainittu Pitkäisen pappi.\n\nWarsinais-Wirossa, muistelee vielä Kreutzwald[435] tapettiin pukki\nTuomaan päiväksi. Olevin päiväksi teurastettiin _Olevi lammas_; veri\nuhrattiin kodinhaltijoille, sisukset kannettiin Ukon-kivelle ja lihat\nsöi talonväki itse. Mikkelinä uhrattiin samoin Ukon-kivelle porsas,\njonka karvat poltettiin. Kaakkois-Wirossa isäntä, jonka itse piti\ntoimittaa Mikkelin päivän uhri, otti kukon hengiltä ja viskasi\nsulkaset, jalat sekä suolet tuleen. Sitten keitettiin liha eikä saanut\nsen kiehuessa siihen koskea sormellakaan. Kun keitos oli kypsi, vietiin\nsiitä osa uhrikivelle; mitä yli jäi, sen söi isäntä yksinään, eikä\ntohtinut kukaan muu maistellakaan. R. Hollmannin mukaan[436] ainakin\npari naapuri-isäntää toimitti tämän uhrin yhdessä, kukin tappaen\nkukkonsa, jota tehdessä piti katsoa, että veri pirskahti tuleen.\nYleensä, hän lisää, oli uhratessa tapana lähestyä uhripaikkaa paljain\npäin ja polvillaan sekä lausua; \"tässä on, ota vastaan ja tyydy siihen,\nminkä sinulle annan, äläkä ota mitään omin luvin!\"\n\nEnsimmäiset tiedot Suomalaistenkin pyhistä menoista koskevat\nihmis-uhria. Paavi Gregorius IX:n bullassa vuodelta 1287 valitetaan,\nettä pakanalliset Hämäläiset vangittuja kristityitä kansalaisiaan joko\nuhrasivat pahoille hengille, revittyään heistä sisukset ulos, taikka,\nniinkuin jo edellä cm huomautettu,[437] juoksuttivat puun ympäri,\nkunnes heistä henki oli lähtenyt.\n\nHärkäuhreista vainajain haudalla on säilynyt muisto eräässä\nkansantarinassa.[438] Se härkä, joka talonisäntää hautaan viedessä oli\ntuotava papille, kerrotaan näet kuljetetun, arvattavasti ruumiin\nperässä, kirkkomaan viereen ja köytetyn kiinni sen aitaukseen\nhautaamisen ajaksi. Ennen on mainittu _Härkälähde_ Nousiaisissa;\nvasikan, vuohen ja lampaan uhraamisesta Savossa 1600-luvun alkupuolella\non myös puhuttu.[439]\n\nHyvin runsaat ovat tiedot lammasuhreista Suomessa. V. 1670 Kuopiossa\npidettyjen rovastinkäräjäin pöytäkirjaan on otettu luettelo kansan\nuhripidoista; jotka ovat: Olevin lampaat, Kekri lampaat, Katrinan\nlahjat, Tapanin maljat, Ukon vakat y.m., ja merkitty, että papitkin\nentis-aikaan olivat ottaneet niihin osaa.[440] Olavin lammas mainitaan\nvielä Liperissä 1787 ja Laukaalla v. 1788 pidetyissä tarkastuksissa. V.\n1748 Liperissä on puhe tavasta pitää ensimmäinen keväällä saatu karitsa\nvillavuonan nimellä keritsemättä syksyyn asti, jolloin se määrättynä\npäivänä teurastetaan erityistä pyhänviettoa ja juomajuhlaa varten. Joka\nsen tavan kerran oli omistanut, oli sitoutunut sitä kuolemaansa saakka\nnoudattamaan, vieläpä lasten ja lastenlastenkin oli velvollisuus sitä\nyhä ylläpitää.[441] Eräässä yliopistollisessa väitöskirjassa vuodelta\n1751[442] mainitaan Karjalassa ja osassa Savonmaata olleen yleistä\nOlavin päivänä teurastaa keväällä valittu villavuona. Sen kaikki\nsisälmykset olivat maahan kaivettavat. Liha oli kokonaisena,\nrikkomatta yhtäkään luuta, keitettävä tai paistettava. Ateriaan ei\npäästetty osalliseksi ketään vierasta tai palvelijaa, ei edes vävyä tai\nminiää, joll'eivät jo kauan olleet talossa asuneet. Syödessä ei saanut\nkäyttää veistä, vaan ainoasti kynsiä ja hampaita.\n\nToisessa väitöskirjassa vuodelta 1754[443] sanotaan Olavin päivän\njälkeen Kajaaninpuolella vietetyn Vuodenalkajaisia. Niillä ei ollut\nmääräpäivää, joka olisi ollut kaikille yhteinen, vaan kukin noudatti\nomaa esi-isiltä perittyä tapaansa. Ennen kuin ne oli pidetty, ei ollut\nlupa antaa pois mitään elukkaa talosta. Juhlaksi teurastettiin lammas,\njota paitsi muutakin syömistä ja juomista piti olla runsaasti varalla.\nErittäin piti tarkata, ett'eivät mitkään eläimet päässeet lihaan\nkäsiksi, ennen kuin ihmiset sen olivat syöneet loppuun sekä päästä että\njaloista. Sen vuoksi ei teurastuksessa sallittu koirien olla läsnä,\nvaan koottiin tarkoin ja kuopattiin kaikki sisälmykset. Erikseen tästä\njuhlasta oli vielä Kekri, johon piti olla varustettuna puolen\nvuoden vanha lammas. Juhlan aattona tai hyvin varhain aamulla se\nteurastettiin. Keittäjän tuli varoa, ettei vaan luita rikkonut\nMaistella ei saanut keittoa, ei edes sen suolaakaan, ennen kuin se\nkokonaisena kannettiin pöydälle. Syödessä ei jätetty mitään tähteitä.\nGananderin mukaan[444] ei saunassa imeltyviä maltaita, joista\nKekri-olut tehtiin, tohtinut kukaan maistella. Vielä kuului uhriruokiin\nmämmi, joka iltasella syötiin navetassa maitolämmityksen kanssa ja\njosta ei mitään saanut tuoda takaisin. Jokaisen vieraan suutakin\nkatsottiin, eikö hän posken sopessa vienyt jotain mukanaan. Jos ei sitä\njaksettu aivan loppuun syödä, säilytettiin tähteet navetassa toiseksi\nkertaa.\n\nEttä Kekriä ei ole ainoasti yksityisillä talon uhreilla, vaan\nyleisemmilläkin vietetty, osoittaa E.N. Setälän muistiinpanema,\nisonvihan aikuinen tarina Keuruulta.[445] Juhlaa pidettiin vuoroin\nAmpialassa Itä-Keuruulla, vuoroin Ruoraskylässä Multialla. Syötävä\nlammas nimitettiin jo vuotta ennen ja sen piti olla muita hyötävämpi.\nJoskus tapahtui, että se katosi kohta, kun oli valittu, ja tuli vasta\nPyhäinpäiväksi takaisin, monin kerroin hyötyneenä. Kun väki kokoontui\nruokapöytään uhrieläintä syömään, niin se, joka oli ylimys heidän\njoukossaan, nousi, ennen kuin aloitti aterian, ja rukoili: \"Saltta\nKaarania! (= Santta Kaarina?) O, sinä suloinen jääräpää, lihasi\nantamasta ja makkarasi kantamasta! Nyt me ottakaamme!\" Sitten kun\nsyömästä päästiin, nousi taas seisaalleen ja luki: \"Tihentisti,\nrokkaristi, tipusta, tapusta, kauhavartta. Amen\".\n\nMyös _Ukonvakat_ nimisestä juhlasta tietää Salmelainen,[446] oli\nRautalammilla kahden kylän väki heittänyt arpaa, kumpaisen oli sitä\ntoisenkin puolesta viettäminen; vasta myöhemmin, kun olivat keskenänsä\nriitautuneet, alkoivat kumpikin eriksensä pitää Ukon vakkoja.\nMäärättynä päivänä kevätkesällä tapettiin Ukolle eli Ukkoselle uhriksi\ntalon paras lammas. Sen keitettyä lihaa ynnä kaikkia talon muitakin\nvaroja pantiin, vähän kutakin lajia, tuohesta tehtyihin vakkasiin,\njotka kannettiin Ukonvuorelle. Sinne jätettiin ruuat, niin kuin myös\noluet ja viinat, koskematta yöksi. Mitä aamulla oli ruuista jäljellä,\nsen söivät uhraajat itse. Samoin tyhjensivät juoma-astiat, valettuansa\nensin vähäsen vuorelle, ett'ei tulisi kovin poutaista kesää. Tästä\njuhlasta lausuu Agricola:[447]\n\n    Ja quin kevekylvö kylvettin,\n    silloin ukon Malia iootijn.\n    sihen haetin ukon vacka,\n    nin ioopui Pica ette Acka.\n    Sijtte palio Häpie sielle techtin,\n    qniit seke cwltin ette nechtin.\n\nTästä kaikesta käynee selville, että Porthanin epäilys,[448] mitä\nyleensä veriuhreihin tulee, on liikanainen. Sitä vastoin on enemmän\nkuin epäiltävää, käyttivätkö Suomalaiset tuliuhria. Pään ja sorkkien\npolttamisella Wenehjärven pässiuhreissa tuskin lienee mitään\nuskonnollista merkitystä. Painavampi todistus on kaakkois-Wirossa\nMikkelin päivänä noudatettu tapa heittää uhrattavan kukon höyhenet,\njalat sekä sisukset tuleen, vieläpä pirskoittaa siihen vertakin. Mutta\nMikkelin päivän kukkouhri tavataan myös Liivinmaalla asuvilla\nLättiläisillä[449] ja on luultavasti näiltä naapureilta opittu. Muuten\non Wirossa jonkunlainen tuliuhri yhdistetty vierasperäisen Juhannuksen\nviettoon. Erään kirkonraunion luona Wiljannin maalla oli, Kreutzwaldin\nmukaan,[450] noin sata vuotta sitten tapana sytyttää Juhannus-kokko ja\nheittää tuleen uhriantimia. Toisessa paikassa hän kertoo neitosten\nviskanneen kukkaisseppeleensä valkeaan. Tähän kuuluu myös muudan\nGeorgin tieto Inkerinmaalta.[451] Kymmenen virstan päässä Pietarista\nRiian tien varrella seisoi suuri lehmus, jonka oksat olivat niin\nkietoutuneet läheisten puitten oksiin, että muodostivat luonnollisen\nlehtimajan. Sen alla Inkerikot Juhannus-yönä lauloivat ison tulen\nääressä ja polttivat valkean kukon.\n\n_Hevos-uhrista_ Suomessa löytyy vuodelta 1893 yksi Konevitsan saareen\nliittyvä muisto, joka on säilynyt luostarin perustajan Arsenijn\nelämäkerrassa.[452] Saaren nimi sen mukaan johtuisi _Konjkamen_\n(= hevoskivi) nimisestä isosta kivestä, joka seisoi keskellä metsää\nliki _Svjataja goraa_ (= pyhää vuorta) ja oli seitsemän kyynärän\nkorkuinen, kolmikulmainen pyramiidi, ei kuitenkaan tasasuhtainen, vaan\npaikoittain kuhmuinen, paikoittain kuopikas. Tämä taas olisi saanut\nnimensä pakanallisilta Laatokan rantalaisilta. He, näet, pitivät\nkarjaansa saarella yli kesän ilman paimenta, mutta jättivät sinne joka\nsyksy yhden hevosen kiven luokse uhriksi näkymättömille hengille,\njoiden luulivat asustavan kiven alla ja karjaa suojelevan. Talven\nkuluessa hevonen tavallisesti hävisi, vaan he olettivat, että henget\nolivat sen syöneet. Mahdollisesti kuitenkin on koko tarina päinvastoin\nnimen johdosta syntynyt. Sitä paitsi ei tässä ole veriuhri\nkysymyksessä.\n\nIhmis-uhreista aikaisimmat tiedot sekä Suomessa että Wirossa koskevat\nostettujen muukalaisten tai vangittujen vihollisten hengiltä ottamista,\njota Wotjakeissa näkyy vielä salassa harjoitettavan. Vasta myöhemmin\ntulee, samoin kuin Lapissa, puhe omain lasten uhraamisesta.[453]\nJälkimmäinen tapa on nähtävästi länsimailta katolis-aikana levinneen\ntaikauskon synnyttämä, mutta edellinenkin voi olla sotaisemmilta\nnaapureilta pakana-ajalla opittu. Suomen suvun alalla on ihmis-uhri\nverraten harvinainen ilmiö ja etupäässä niillä heimoilla tavattava,\njotka ovat enimmän olleet muiden kansojen yhteydessä.\n\nPaitsi veriuhreja toimittivat pakanalliset Suomalaiset myös muita\nruoka- ja juomauhreja. Niinkuin muinoin Mordvalaiset ja Permiläiset\nsekä vielä nykyisin Aasian-puoliset Ugrilaiset, lienevät hekin\ntarjonneet jumalilleen kallis-arvoisia metsän-eläinten nahkoja,\nepäilemättä vaatetusta varten, koska ei itse eläimiä tiedetä uhratun.\nSamoin voimme päättää, että he kokosivat jumalain asuintoihin kultaa ja\nhopeaa osaksi jumalankuvain koristeeksi, osaksi omistettavaksi\naarteeksi.\n\n[452] Ambrosij, Istorija Rossijskoj Ierarhij IV. (Moskva, 1812)\ns. 626-8.\n\n[453] Suomessa tarinoissa aarteiden etsijöistä, jotka ovat\nSkandinaviassakin yleisiä. Ensimmäinen maine Karjalassa vuodelta 1584\n(kts. s. 178) perustuu huhuun, johon kertojan oma käsitys on voinut\nosaksi vaikuttaa, samoin kuin hänen puheesensa lasten ristimisestä\n(kts. s. 124).\n\n\n\n\nKirjaluettelo.\n\n\nAATAMI BREM1LÄINEN. Chorographia Scandinavia, Holmiae, 1615.\n\nAHLQVIST, A. Muistelmia matkoilta Wenäjällä. Helsinki, 1859.\n\n-- --. Versuch einer Mokscha-Mordwinischon Grammatik. S:t Petersburg,\n1861.\n\n-- --. Unter Wogulen und Ostjaken. (Acta Societatis Scientiarum\nFennicaae XIV). Helsingfors, 1885.\n\nAKIANDER, M. Utdrag ur ryska annaler. (Suomi 1848). Helsingfors.\n\nAMINOFF, T.G. Reseberättelse. (Öfversigt af Finska\nVetenskaps-Societetens Förhandlingar XXI). Helsingfors, 1879.\n\nANDRIEVSKIJ, A.A. Dela o sovershenij jazytsheskih obrjadov i\nzhertnoprinoshenij kreshtshenymi inorodtsami Bjatskoi gubernij\n(Stoljetij Bjatsk. gub. 1780-1880 II).\n\nANTIEV, G.A. Iz religioznyh obytshaev votjakov. Ufinskoi gubernij\nBirskago ujezda. (Izvestija Obshtshestva arheologij, Istorija i\nEtnografija pri Imn. Kazanskago Universiteta; IX. 3.) 1891.\n\nAPPELGREN, HJ. Muinaisjäännöksiä ja tarinoita Kemin kihlakunnan\nitäisissä osissa. (Suomen Muinaismuisto-Yhdistyksen aikakauskirja V).\nHelsinki, 1882.\n\nASPELIN, J.R. Pyhiä puita ja puistoja Suomessa. (Uusi Suometar 1880.\nn:o 149 lisäl.) Helsinki.\n\n-- --. Karsikot. (Suomen ylioppilaskunnan albumi Elias Lönnrotin\nkunniaksi). Helsinki, 1882.\n\nBARBARO, J. Viaggi fatti da Vinetia, alla Tana, in Persia, in India, et\nin Costantinopoli. Vinegia, 1545.\n\nBEHTEREV, W. Votjaki. (Vestnik Evropy 1880. VIU-IX). S.-Peterburg.\n\nBJELJAVSKIJ, FR. Poezdka k Ledovitomu Morju. Moskva, 1833.\n\nBLUMBERG, G. Quellen und Realien des Kalewipoeg. (Verhandlungen der\ngelehrten Estnischen Gesellschaft zu Dorpat. V. 4). 1869.\n\nBOECLER, kts. KREUTZWALD.\n\nBOGAEVSKIJ, P.M. Otsherk byta Sarapuljskih votjakov. (Sbornik\nmaterialov po etnografij izd. pri Dashkovsk. Etnograf. Muzeje III).\nMoskva, 1888.\n\n-- --. Otsherki religioznyh predstavljenij votjakov. (Etnografitsheskoe\nObozrenie IV, V, VII). Moskva, 1890.\n\nBORENIUS, A.A. Runonkeruumatkalta Venäjän Karjalassa v. 1872. (Suomi\nII. 11). Helsinki, 1876.\n\nBOUBRIG, J.S. Zur nähern Kenntniss der Volkssagen und des Aberglaubens\nder Ehsten aus dem Kirchspiele Odenpä. (Verh. der gel. Estn. Ges. zu\nDorpat I. 2). 1843.\n\nBUCH, M. Die Wotjäken. (Acta Soc. Scient. Fenn. XII). Helsingfors,\n1883.\n\nCASTRÉN, M.A. Nordiska resor och forskningar I-VI. Helsingfors,\n1852-70.\n\nCASTRÉN, Z. Vanhan ajan muistoja Kemin, Tervolan ja Simon\nseurakunnista. (S. Muinaismuisto-Yhd. aikak. XIV). Helsinki, 1894.\n\nDAMIANUS A GOES. Deploratio Lappianae gentis. (Opuscula arkki N).\nLovanii, 1544.\n\nDONNER, O. Lappalaisia lauluja. (Suomi II. 11). Helsinki 1876.\n\nDÜBEN, G. VON. Om Lappland och Lapparne. Stockholm, 1873.\n\nEISEN, M.I. Elu pärast surma, Hiied ja Perma, Siuru, Lalli, Lijoni\ningel. Tartus, 1888.\n\n-- --. Jumal ja jumalad. Tartus, 1889.\n\nEPIFANU, kts. TAPANI.\n\nFELLMAN, J. Anmärkningar öfver \"Anteckningar om Församlingarne i Kemi\nLappmark\" af And. Joh. Sjögren. (Suomi 1846). Helsingfors.\n\nFILIMONOV, A. N. O religij nekreshtshennyh tsheremis i votjakov\nBjatskoi gubernij. (Bjatsk. gub. Vjed. 1868-9).\n\nFINSCH, O. Reise nach West-Sibirien im Jahre 1876. Berlin, 1879.\n\nFORSSTRÖM, O. Kuvaelmia Itä-Karjalasta. (Valvoja 1886). Helsinki.\n\nFRIIS, J.A. Lappisk Mythologi. Christiania, 1871.\n\nFUCHS, A. Zapiski o tshuvasah i tsheremisax Kazanskoi gubernij.\nKazan, 1840.\n\nGANANDER, CHR. Mytbologia Fennica. Åbo, 1789.\n\nGAVRILOV, B. Proizvedenija narodnoi slavensnosti, obrjady i povjerja\nvotjakov Kazanskoi i Bjatskoi gubernij. (Izd. pravoslavnago\nMissionerskago Obshtshestva). Kazan, 1880.\n\n-- --. Povjerja, obrjady i obytshai votjakov Mamadyshkago yjezda,\nurjas-utshinskago prihoda. (Trudy tshetvertago apheolog. cjezda v.\nRossij II). Kazan, 1891.\n\nGENETZ, A. Kuvaelmia kansan elämästä Salmin kihlakunnassa. (Koitar I).\nHelsinki, 1870.\n\n-- --. Matkamuistelmia Wenäjän Lapista. (Suomen Kuvalehti, 1878).\nHelsinki.\n\n-- --. Ost-Tscberemissische Sprachstudien. (Suomalais-Ugrilaisen Seuran\naikakauskirja VII). Helsinki, 1889.\n\nGEORGI, J.G. Bemerkungen einer Reise im Russischen Reich l-II.\nS:t Petersburg, 1775.\n\n-- --. Beschreibung aller Nationen des Russischen Reichs. S;t\nPetersburg, 1776.\n\nGONDATTI, N.L. Sljedy jazytsheskih vjerovanij i Manjzov. (Izvestija\nImn. Obshtshestva Ljubitelej Estestnoznanija, Antropologij i Etnografij\nXLVIII. 2). Moskva, 1888.\n\nGUAGNINO, A. Sarmatiae Europeae Descrlptio. Splrae 1581.\n\nGUTSLAFF, J. Kurtzer Bericht und Unterricht von der Falsch-heilig\ngenandten Bäche in Lieffland Wöhhanda. Dorpt, 1644. Otteita ruotsiksi:\nSuomi, 1849.\n\nHALÁSZ, I. Svéd-Iapp szövegek I. (Nyelvtadományi Kózlemények XIX).\nBudapest, 1885.\n\n-- --. Svéd-lapp nyelv II-III. (Ugor Füzetek 8-9). Budapest, 1886-8.\n-- V. 1893.\n\nHARUZIN, N. Russkie Lopari. (Izd. I. Obshtsh. Ljub. Estestv., Antrop. i\nEtnogr., LXVI). Moskva, 1890.\n\nHENRIK LÄTTILÄINEN. Esim. E. Pabst, Heinrich's von Lettland\nLivländische Chronik. Reval, 1867.\n\nHERBERSTEIN, S. ZU. Moscouiter wunderbare Historien. Basel, 1567.\n\nHJÄRNE, TH. Ehst-, Lyf- und Lettländische Geschichte. (Monumenta\nLivoniae antiquae I). Riga, Dorpat u. Leipzig, 1835.\n\nHOLLMANN, R. Ueber die Bedeutung der Wortes Pikne. (Verh. der gel.\nEstn. Ges. zu Dorpat I. 2) 1843.\n\nHOLZMAYER, J.B. Osiliana. (Verh. der gel. Estn. Ges. zu Dorpat VIL 2).\n1872.\n\nHORNBORG, K.H. Karsikoista. (Virittäjä II). Helsinki, 1886.\n\nHUNFALVY, P. Ethnographie von Ungarn. Budapest, 1877.\n\n-- --. Az éjszaki osztják nyelv. (Nyelvtadományi Kózlemények XI).\nBudapest 1875.\n\nHUPEL, A.W. Topographische Nachrichten von Lief- and Ehstland I-IIl.\nRiga, 1774-82.\n\nHÖGSTRÖM, P. Beskrifning öfver de til Sweriges Krona lydande Lapmarker.\nStockholm, 1746 (?).\n\nIBN FOSZLAN. Ch. M. Fraehn, Die ältesten arabischen Nachrichten über\ndie Wolga-Bulgaren, aus Ibn Foszlan's Reiseberichten. (Memoires de\nl'Académie Imp. des Sciences VI. Sc. Politiques, histoire et philoiogie\n1). S:t Petersburg, 1832.\n\nJAKOVLEV, G. Religioznye obrjady tsheremis. (Izd. Pravosl. Mission.\nObshtsh.) Kazan, 1887.\n\nJASHTSHENKO, A. Neskoljko slovj o Russkoi Laplandii. (Etnogr. Oboar.\nXII), Moskva, 1892.\n\nJESSEN, E.J. Afhandling om de Norske Finners og Lappers Hedenske\nReligion (kts. LEEM). Suomeksi: Suomi, 1858. s. 237-373.\n\nJUNG, J. Eesti rahwa wanast usust, kombedest ja juttudest. (Kodumaalt\nn:o 6). Tartus, 1879.\n\n(JURTOV ja KOBAEV). Obratsy mordovskoj narodnoj slovesnosti I-IL (Izd.\nPravosl. Missio. Obshtsh.). Kazan 1882-3.\n\nJUVELIUS, J.W. Muisteja pohjoisen Venäjän Karjalaa muinaisuudesta.\n(S. Muinais-muisto-Yhd. aikak. XX). Helsinki, 1889.\n\nKANDINSKIJ, W. Iz materialov po etnografii sysodjskix i vytshekodskih\nzyrjan. (Etnogr. obozr. III). Moskva, 1889.\n\nKATONA, L. Allgemeine Charakteristik des magyarischen Folklore.\n(Etknologische Mitteilungen aus Ungarn I). Budapest, 1887-8.\n\nKILDAL, S. Efterretning om Finners og Lappers hedenske religion. (Det\nskandinaviske Litteraturselskabs Skrifter VI). Kiöbenhavn, 1807.\n\nKILLINGIN, K. Muinaisjäännöksiä ja -muistoja Sortavalan kihlakunnassa.\n(S. Muinais-muisto-Yhd. aikak. XIX). Helsinki 1890.\n\nKOSHURNIKOV, W. Bytj vutukovy Sarapuljskago ujeda Bitskoi gubernij\n(Izd. Obshtsh. Arh., Ist. i Etn. pri I. Kazansk. Univ. II). 1880.\n\nKREUTZWALD, FR. R. Über den Charskter der Estnischen Mythologie. (Verb.\nder gel. Estn. Ges. zu Dorpat II. 8). 1890.\n\n-- --. Der Ehsten abergläubische Gebräuche, Weisen und Gewohnheiten von\nJohann Wolfgang Boecler. S.t Petersburg, 1854.\n\nKREUTZWALD, FR. u. NEUS, H. Mythische und magische Lieder der Ehsten.\nS:t Petersburg 1854.\n\n(KROKOVSKIJ, M.) Gorkie tsheremisy v Kazanskoi gubnernij. (Zhurnal\nMinisterstva Vnutrennyh Del, 1853. XLI). S.-Peterburg.\n\nKUZNETSOV, S.K. Tshetyre dnja u tsheremisy po vremja Sjurama. (Otdjelna\notpetsh. iz Izvestij Imn. Russkago Geografitsheskago Obshtshestva\nXV. 3). S.-Peterburg, 1879.\n\n-- --. Otsherki iz byta tsheremis II. Tsheremiskie prazdniki. (Drevnaja\ni novaja Rossija 1879. II). S.-Peterburg.\n\n\n-- --. Ostatki jazytshestva u theremis. (Izd. I.R. Georg. Obshtsh.\n1885. XXI. 6). S.-Peterbnurg.\n\n(LAITINEN, H.) Juhlamenoja ja taikatapoja Savossa ja Karjalassa. (Uusi\nSuometar 1878, n:o 19-22). Helsinki. Toisen julkaisema.\n\nLEEM, KN. Beskrivelse over Finmarkens Lapper. Kiöbenhavn, 1767.\n\nLENCQVIST, CHE. E. De superstitione veterum Fennorum theoretica et\npractica. Praeside H.G. Porthan. Åbo, 1782.\n\nLEPEHIN, L. Dnevnye zapiski I-II. S.-Peterburg, 1795-1814.\n\nLYTKIN, G. S. Zyranskij krai pri episkopah permskih i syrjanskij jazyk.\nS.-Peterburg, 1889.\n\nMAGNITSKU, W. Materialy k objasneniju staroj tsuvashtshskoj vjery.\nKazan, 1881.\n\nMAINOV, W. Les restes de la mytbologie Mordvine. (Suomalais-Ugr. Seuran\naikak. V). Helsinki 1889.\n\nMELNIKOV, P. Otsherki Mordvy. (Russkij Vestnik 1867 VI, IX, X). Moskva.\nSuomeksi: Kirjallinen Kuukauslehti 1873, 1875.\n\nMIECHOV, M. VON. Descriptio Sarmatiarum. Cracoviae, 1521.\n\nMOSHKOV, W. Permjatsko-korealjskija paralaleli. (Izd.. Obshtsh. Arx.,\nIst. i Etn. pri I. Kazansk. Univ. X. 6). 1892.\n\nMOTRAYE, A. DE LA. Voyages I-I.L La Haye, 1727.\n\nMÜLLER, G. FR. Nachricht von dreyen im Gebiete der Stadt Casan\nwohnhaften hedniscben Völkern, den Tscheremissen, Tshuvassen und\nWotiacken. (Sammlung Russischer Geschichte III, 4). S:t Petersburg,\n1759.\n\nMÜLLER. J.B. Das Leben und die Gewohnheltrn der Ostjaken. LAbetetty\nPietariin painettavaksi 1716.\n\nMÜNCH, A.N. Narodnye obytshai, obrjady, suenjerij i predrazsudki\nkrestjan Saratovskoi gubernij. (Zapiski I.R. Georg. Obshtsh. XIX, 9).\nS.-Peterburg, 1890.\n\nMUNKÁCSI, B. Votják népköltészeti hagyományok, Budapest, 1887.\n\n-- --. Vogul népkölési gyüjtemény I-III Budapest 1892-3.\n\n-- --. Ueber die heidnische Religion der Wogulen. (Etnol. Mitteil. aus\nUngarn III). Budapest, 1893.\n\nMURMAN, J.W. Några upplysningar om Pinnarnes fordna vidskepliga bruk\nock trollkonster. (Suomi 1864). Helsingfors.\n\nNEUS, H. Ehstnische Volkslieder 1-3. Reval, 1850-2.\n\nNOVITSKIJ, GR. Kratkoe opisanie o iarodje Ostatskom. (Pamjatniki\ndrevnej pisjmennosti i iskusstva). S.-Peterburg, 1884.\n\nNURMINSKIJ, S. Otsherki religioznyh vjerovanij tsheremis. (Pravoslavnyj\nSobesednik, 1862. XII). Kazan.\n\nOLAUS MAGNUS GOTHUS. De gentium septentrionalium variis conditionibus\nstatibusque. Basilae, 1567.\n\nOLEARIUS, A. Ausführliche Beschreibung der kundbaren Reyes nach Muscow\nund Persien. Schleswig, 1646.\n\nOSTROVSKIJ, D. Votjaki Kazanskoi gubernij. (Trudy Obshtshestva\nEstestvo-ispytatelej pri I. Kazansk. Univ. IV. I.). 1874. Suomeksi:\nKieletär II. 1.\n\nPAASONEN, H. Proben der mordwinischen Voikslitteratur I. 1. (Suom-Ugr.\nSeuran aikak. IX). Helsinki, 1891.\n\nPAASONEN, J. Pitämyspuita Mikkelin kihlakunnassa. (Uusi Suometar 1881.\nn:oo 117)\n\n-- --. Muinaisjäännöksiä ja -muistoja Mikkelin kihlakunnassa.\n(Suom.-Muinaismuisto-Yhd. aikak. X). Helsinki, 1889.\n\nPALLAS, P.S. Reise durch verschiedene Provinzen des Russischen Reichs\n1-III. S:t Petersburg. 1771-6.\n\nPATKANOV, S. Tip ostatskago bogatyrja. S.-Peterburg, 1891.\n\nPERVUHIN, N. Eskizy predanij i byta inorodtsev Glazonskago ujezda\nI-V. Vatka, 1888-90.\n\nPETERSON, CHR. J. Ckr. Ganander Thomasson's Finnische Mythologie.\n(Beiträge zur genauern Kenntniss der ehstnhischen Sprache. XIV).\nPeruau. IS22.\n\nPOLJAKOV, I.S. Pijsma i otshety o putjeshestvii v dolinu r. Obn.\n(Prilozhenie k XXX. tomu Zapisov Imn. Akademij Nauk 2). S.-Peterburg,\n1877.\n\nPOPOV, K. A. Zyrjane i zyrjanskij kraj. (Izd. I. Obshtsh. Ljub.\nEstestv., Antrop. i Etnogr. XIII. 2). Moskva, 1874.\n\nPORKKA, W. Kertomus runokeruu-matkasta, jonka v. 1883 keväällä teki\nInkeriin. (Suomi II. 101). Helsinki 1886.\n\nPORTHAN, H.G. Opera selecta I-V. Helsingfors, 1859-70.\n\nPOTANIN, G.N. U votjakov Eshoukokago ujezda. (Izd. Obshtsh. Arh., Ist.\ni Etn. pri I. Kazansk. Univ. III). 1884.\n\nQVIGSTAD, J. ja SANDERGH, G. Lappische Sprachproben. (Suomalaio-Ugr.\nSeuran aikak. III). Helsinki. 1888.\n\nRABOT, CH. Exploration dans la Russie boréale. (Le Tour du Monde 1892).\nParis.\n\nREGNARD, J. FR. Voyage de Laponie. (Oeurres I). Amsterdam, 1753.\n\nREGULY, A. A' Vogul föld és nép. Pesten, 1864.\n\nROGOV, N. Materialy dlja opisanija byta Permjakov. (Zhurnal Min.\nVnutr. Del. 1858. XXIX). S.-Peterburg.\n\nRUSSWURM, C. Heilige Bäume. (Inland 1857. n:o 17). Dorpat.\n\nRYTSHKOV, N. Tagebuch. Aus dem Russ. übers. von Cbr. H. Hase.\nRiga, 1774.\n\nSALMELAINEN, E. Vähänen kertoelma Muinois-Suomalaisten pyhistä\nmenoista. (Suomi 1852). Helsingfors.\n\nSBOEV, W. Tshuvashtshi. Moskva, 1865.\n\nSCHEFFER, J. Lapponia. Francofurti, 1673.\n\nSHESTAKOY, W. Glazovskij ujezd. (Vestnik I.R. Georg. Obshtsh. 1859).\nS.-Peterburg.\n\nSIMONOVOI, L. Zae. Otsherki iz byta ostjakov. (Po russkoi zemlje 3).\nS.-Peterburg, 1888.\n\nSJÖGREN, J.A. Die Syrjänen. (Gesammelte Schriften I. 7). S:t\nPetersburg, 1861.\n\nSJÖROS, J. Muinaismuistoja Mynämäen kihlakunnasta. (Suomen\nMuinaismuisto-Yhd. aikak. VIII). Helsinki, 1887.\n\nSKOGMAN, D. Kertomus matkoiltani Satakunnassa muisto-juttuja\nkeräilemässä. (Suomi II. 2). Helsinki, 1864.\n\nSMIRNOV, I.N. Tsheremisy. (Izd. Obshtsh. Arh., ist. i Etn. pri I.\nKazank. Univ. VII). 1889.\n\n-- --. Votjaki. (Sam. VIIL 2). 1890.\n\n-- --. Permjaki. (Sam. IX. 2). 1891.\n\n-- --. Mordva. (Sam. X-XI). 1892-3.\n\nSNELLMAN, A. H. Oulun kihlakunta. (S. Muinaismuisto-Yhd. aikak. IX).\nHelsinki, 1887.\n\n-- --. Kekrijuhla ennen ja nyt (Joukahainen X). Helsinki, 1887.\n\nSOMMIER, S. Un' estate in Siberia. Firenze, 1885.\nSOROKIX, N. Putjeshestvie k vogylam. (Trudy Obshtshestva\nEstestvoispytatelej pri I. Kazansk. Univ. III. 4). 1873.\n\nSTRAHLENBERG, PH. J. VON. Das Nord- und Östliche Theil von Europa und\nAsia. Stockholm, 1730.\n\nTAPANI. Povjest o Stefani, episkon periskon. (Pamjatniki starinnoj\nrusskoj literatury IV). S.-Peterburg, 1862.\n\nTORNAEUS, J.J. Beskrifning öfver Tornå och Kemi Lappmarker. Stockholm,\n1772.\n\nTROITSKAJA, N. Tsheremisy Arbanskoj volosti. (Izd. Obshtsh. Arh., Ist,\ni Etn. pri I. Kazansk. Univ. XI. 1). 1893.\n\nTRYFON. Kts. Dmitriev, A.A. Krititsheskie zametki po istorii permi\nvelikoj XVI vjeka. (Iz II imn. Trudovy Permskoj Utshenoj Arhimnoj\nKommissij). 1893.\n\nTUDERUS, G. En Kort Berättelse. (Tri Berättelser om Lapparnes\nOmvändelse 1). Stockholm. 1773.\n\nVAHL J. Lapperne og den lapske Mission 1-2. Kiöbenhavn, 1866.\n\nWARONEN, M. Suomen kansan muinaisia taikoja I-II. Helsinki, 1891-2.\n\nWERESHTSHAGIN, GR. Votjaki Sospovskago kraja. (Zap. I.R. Georg.\nObshtsh. XIV. 2). S.-Peterburg, 1886.\n\n-- -- Votjaki Sarapuslkago uvada Bjatskoi ryb. (Zap. I.R. Georp.\nObshtsh. XIV. 3). S.-Peterburg, 1889.\n\nWESKE, M. Reisi aruanne 1879. (Eesti Kirjameeste Seltsi aastaraamat\n1879). Tartus.\n\nWESTEN, TH. VON. Berättelse om Norrska Lapparnes vidskepelser. (Två\nBer. om Lapparnes Omv. II). Stockholm, 1773.\n\nWICHMANN, Y. Tietoja Votjaakkien Mytologiasta. (Vähäisiä Kirjelmiä\nXVII). Helsinki, 1892.\n\n-- --. Wotjakische Spracbproben I. (Suomalais-Ugr. Seuran aikak. XI).\nHelsinki, 1893.\n\nWIEDEMANN, F. J. Aus dem inneren und äusseren Leben der Ebsten.\nS:t Petersburg, 1876.\n\nWITSEN, N. Noord en Oost Tartarye, Tweede Druk. Nieuwe Utgaaf.\nAmsterdam, 1785.\n\nWLISLOCKI, H. VON. Volksglaube ond religiöser Brauch der\nMagyaren. (Darstellnngen aus dem Gebiete der nichtchristlichen\nReligionsgeschichte VIII). Münster i W., 1893.\n\nZNAMENSKIJ, P. Gornye Tsheremisy Kazanskago kraja. (Vystnik Evropy\n1867. IV). S.-Peterburg.\n\nZOLOTNITSKIJ, N.I. Kornevoj tshuvashko-ruskij slovarj. Kazan, 1875.\n\n-- --. Nevidimyj mir po shamanskim vozarjenijam tsheremis. (Izvestija i\nutshenyja zaniski Imp. Kazanskago Universiteta, 1877. n:o 4).\n\n\n\n\nViiteselitykset.\n\n\n[1] Vähäinen kirjallisuuden luettelo löytyy Muinaismuisto-yhdistyksen\naikakauskirjan kuudennessa osassa kansilehdille painettuna.\nToista, osaksi tähän kuuluvaa luetteloa on julkaistu esipuheessa\nhelppohintaiseen Kalevalaan, jokaisessa painoksessa täydennettynä.\n\n[2] Kreutzwaldin Kalevipoeg, joka ilmestyi oppineen virolaisen seuran\ntoimituksissa v. 1857-61, on koottu lyhyistä kansanlauluista, joita on\nmonin paikoin pidennetty, sekä saduista ja tarinoista, joille on\nrunopuku annettu. Tieteelliselle tutkimukselle se ei ole mikään\nluotettava lähde.\n\n[3] Kirjallisuutta luettelevat: E. Winkelmann, Bibliotheca Livoniae\nhistorica 1878 ja W. Reiman kirjoituksessa Kullakaevajad Eesti\nüliõplaste seltsi albumissa 1889.\n\n[4] Viimeksi mainitun teoksessa Lapin maasta ja Lappalaisista löytyy\nlavea kirjallisuuden luettelo.\n\n[5] Siinä on myös viitattu muihin venäläisiin kirjailijoihin. Lisää: A.\nJashtshenko.\n\n[6] Kirjallisuutta luettelee I.N. Smirnov aikakauskirjassa\nEtnografitsheskoe Obozrjenie XI s. 280. Lisää: A.N. Münch.\n\n[7] Luettelee tarkoin kirjallisuuden. Lisää: W. Magnitskij ja N.\nTroitskaja.\n\n[8] Siinä löytyy myös kirjallisuuden luettelo. Toisen, myöhäisemmän\ntshuvassilaisesta ja ylimalkaan suomalais-tatariiaisesta\nkirjallisuudesta on julkaissut W. Th. Müller Dashkovin etnografisen\nmuseon kokoelmain luettelossa.\n\n[9] Luettelee kirjallisuuden. Lisää: W. Kandinskij.\n\n[10] Luettelee kirjallisuuden. Lisää: G.A. Antiev.\n\n[11] Erikois-unkarilaisen mythologian historian on L. Katona 1887-8\nlyhyesti esittänyt. Viimeksi kuluneina vuosina on H. von Wuslocki\njulkaissut muutamia huomattavia teoksia Unkarin kansan nykyisestä\ntaikauskosta.\n\n[12] Kirjallisuuden luettelo tavataan W.I. Mezhovin julkaisemassa\nSibirskaja bibliographia II. 1891. \n\n[13] II. 8. 392-3.\n\n[14] L. 8.\n\n[15] Nom. Jómali, gen. Jómala.\n\n[16] L. 17-18.\n\n[17] Toisin: Odinin tai Thorin ja Odinin.\n\n[18] Akiander, s. 128-9.\n\n[19] S. 346-8, 366-7.\n\n[20] III. s. 480.\n\n[21] S. 58-60.\n\n[22] XXI. s. 236.\n\n[23] S. 88-9.\n\n[24] S. 588-9, 617.\n\n[25] S. 14-19-, vrt. 26-33.\n\n[26] S. 344.\n\n[27] S. 36; II. s. 843, vrt. 854.\n\n[28] Tietysti löytyy vielä hyvin säilyneitäkin aituuksia. Kuznetsov\n(1886 s. 473) näki myös erikseen aidatun osaston, johon kokoonnuttiin\nuhritoimituksen lopulla. Se oli tehty puoliympyrän muotoon etelän\npuolelle ja siinä oli istuinsijoja. Missä semmoista ei ole, siellä hän\nsanoo loppurukousta toimitettavan aituuksen eteläsivulla.\n\n[29] 1885. s. 460-1.\n\n[30] S. 86. Muist.\n\n[31] 1869. n:o 25.\n\n[32] S. 18-9, 77-85.\n\n[33] Samasta syystä Bessermani (votjakkilaistunut Tatari) kääntyy\nrukouksellaan votjakkien _Inmarin_, tatarilaisen _Allahin_ ja\nvenäläisen _Bogin_ puoleen. \"Jos ei toinen jumala anna hyvää\nvuodentuloa, niin antaa kai toinen!\" (Wichmann, s. 18 Muist).\n\n[34] I. s. 162-4. Hänen käyttämänsä nimitykset ovat kaikki\ntshuvassilaisia.\n\n[35] S. 357.\n\n[36] Severnyj Arhiv, 1827, S. 218-220: vrt. Sboev s. 72. \"Tavallisesti\nulkopuolella keremet-aituusta, jonkun matkan päässä siitä.\" Olisiko\nsiis joskus tehty poikkeus? Pallas (I. s. 89-91) kertoo yhteisestä\nkyläkunnan uhrista, jota kerta vuoteensa toimitettiin kermetissä ja\nmainitsee siinä taivaan jumalaa, Toria, Kermetiä y.m. avuksi huudetun.\nVäkirikkaissa kylissä hän sanoo olleen vielä toisen pienemmän\nkeremet-aituuksen, jossa yksityiset suvut kävivät uhraamassa. Sboev\n(s. 81) kuitenkin väittää Pallasen erehtyneen, sekoittaessaan yhteen\nhyvien ja pahojen jumalien palveluksen, ja kieltää jyrkästi, että\nedellisille milloinkaan olisi uhrattu aidatussa paikassa. -- Yhtä\nristiriitaiset ovat tiedot siitä, pääsivätkö naiset uhripaikalle.\nMüller (s. 362) sen kieltää kokonaan; Pallas (I. s. 88) eroittaa naiset\nainoasti tärkeimmistä uhritilaisuuksista, Fuchs (s. 23) ja Ahlqvist\n(MMW. s. 109) yhdestä juhlasta. Sboev (s. 73) sitä vastoin, samoin kuin\nLepehin vakuuttaa, että molemmat sukupuolet ottivat osaa kaikkiin\nuhreihin.\n\n[37] IX. s. 236-9; 1873. s. 183-5. Shaitanin eli perkeleen apulaisten\njoukossa hän mainitsee myös Soltan-kerämätin (IX. s. 226; 1873,\ns. 145).\n\n[38] Zolotnitskij s. 35.\n\n[39] Izvestija po Kazanskoi eparhij 1876. s. 330-2, 1877, s. 678,\n682-3; Trudy IV arkeolog, sjezda v Rossij II. s. 68-79.\n\n[40] Kuznetsov, 1879, s. 48; Wichmann, s. 18-9.\n\n[41] Pervuhin, I. s. 67-9.\n\n[42] S. 133-143.\n\n[43] S. 443-4.\n\n[44] L. 17.\n\n[45] L. 25.\n\n[46] S. 100-8, 181, 184.\n\n[47] S. 14-15; vrt. 29. Käsikirjoituksen mukaan täydennetty.\n\n[48] S. 48-50. Painovirheitä ovat: lista ja brolti _luotte_-sanan\nasemesta; niinkuin myös rucce, joka käsikirjoituksessa on arra!\n\n[49] 1878. s. 375.\n\n[50] L. XXIV. 5 ja XXIII. 9.\n\n[51] S. 109.\n\n[52] S. 30-1.\n\n[53] I. 2.\n\n[54] Russwurm, 1857, p. 270.\n\n[55] I. 152-5.\n\n[56] I. 2, s. 80.\n\n[57] EAG, s. 2-8, 9-10, 69.\n\n[58] S. W-X 4\n\n[59] S. 413.\n\n[60] S. 34-40: vrt. Hurtin kok. II. 42, s. 414-5.\n\n[61] Hurtin kok. II. 25, s. 22; II. 17, s. 127.\n\n[62] II. 3. s. 47-8.\n\n[63] 1885. s. 54-5.\n\n[64] II. 39, s. 214.\n\n[65] S.H. Porthan, Descr. paroeciae Cuopio, praes. J. Bilmark, 1775,\ns. 8.\n\n[66] A. Neoviusen kokoelmista.\n\n[67] P.A. Gadd, Observationes Physico-Oeconomicae 1747, s. 1-2.\n\n[68] Kaikki Neoviusen kokoelmista.\n\n[69] A.A. Scarin, Disp. de sancto Henrico altera 1742, s. 8.\n\n[70] M. Hallenius, Disp. praes. H. Hassel, de Borea Fennica 1732,\ns. 55.\n\n[71] H.A. Reinholmin kok. 68, s. 77.\n\n[72] J.A. Lindström, Suomi 1860. s. 178-180.\n\n[73] Borenius, s. 248; Genetz, I. 102 ja 97; Forsström, 1886. s. 603.\n\n[74] XI. s. 86-8, 106-7.\n\n[75] S. 130-1, 137-8.\n\n[76] P.N. Mathesius, Disp. Geographica de Ostrobotnia, Ups. 1734;\nruotsiksi Suomi-kirjassa 1843. s, 259, 149, 133.\n\n[77] S. 89.\n\n[78] Reinholm, kok. 68, s. 65 ja 268. K.A. Koveron (1868) ja\nG. Molinin (1861) kertomusten mukaan.\n\n[79] S. 142.\n\n[80] Kok. 68, s. 97. Jälkimmäinen tieto on vanhalta ukolta alisesta\nSääksmäen tuomiokunnasta.\n\n[81] 1881. n:o 117; X, s. 136, 162. Kangasniemellä Puulasalmen Itätalon\nmaalla kuuluu olevan metsässä uhrikivi, jossa on yhdeksän reikää.\nKuhunkin niistä pannaan eri lajia vuoden tuotteista (s. 146).\n\n[82] Käsik. s. 300, 304.\n\n[83] Käsik.\n\n[84] XI. s. 106.\n\n[85] X. s. 145-6, 161.\n\n[86] XI. s. 108-9.\n\n[87] Kok. 69, s. 64.\n\n[88] Suomen Kuvalehti 1874. s. 92.\n\n[89] Sanomia Turusta 1861. n:o 18.\n\n[90] Suometar 1865, n:o 102.\n\n[91] S. 93-7.\n\n[92] S. 138-9.\n\n[93] Kok. 69, s. 62. Soutumatkasta yleensä.\n\n[94] X. s. 136-7.\n\n[95] Suullisen ilmoituksen mukaan.\n\n[96] Käsikirj.\n\n[97] Borgå Tidning 1842. n:o 8.\n\n[98] 1878. n:o 155. Myös vainajalle tien viereen tehdyssä karsikossa\nhän sanoo jätetyn kaksi oksaa metsään päin, jos oli ollut naimisissa,\nmutta yhden tielle päin, jos oli naimaton. Samalla tavoin mainitsee\nHornborg oksitun niitä kuusia, joita hautajaisissa oli pystytetty\nkahden puolen asuinhuoneen ovea. Niitäkin oli nimitetty karsikoiksi.\n\n[99] Kok. 69, s. 62-5.\n\n[100] S. 124.\n\n[101] Reinholm, kok. 69, s. 38, 45, 49, 62.\n\n[102] C.A. Gottlundin antikvaarisissa kokoelmissa, jotka ovat\nMuinaismuisto-yhdistyksen tallessa, niistä löytyy pitkä luettelo\n(4:o I, s. 243-9).\n\n[103] Waronen, I, s. 80.\n\n[104] Lonttisistä Hevaan puolelta. Muistutuksena Ukko-virteen n:o III.\n1; vrt. Suomi II. 19. s. 166.\n\n[105] Borgå Bladet 8/2 1879. A. Neoviusen huomauttama.\n\n[106] S. 70-2.\n\n[107] S. 405-7.\n\n[108] Wiedemann, s. 418.\n\n[109] Leem, 8. 407.\n\n[110] Toinenkin selitys on tässä mahdollinen. Castrénin mukaan (II,\ns. 326) Siperian Tatarit nimittävät lehtipuita valkeaksi metsäksi ja\nhavupuita mustaksi metsäksi, liittäen siihen käsityksen hyvästä ja\npahasta.\n\n[111] Wichmannin suullisen ilmoituksen mukaan. Semmoisen hän näki\nKarlyganin kylässä Urzhumin piirikunnassa Wjatkan lääniä.\n\n[112] II. 261; III. 60-1.\n\n[113] I. 302, 308; III, s. 225; IV, s. 117, 123.\n\n[114] S. 246-8.\n\n[115] Unkarilaisten pakanallisina uhripaikkoina 11:n vuosisadan\nloppupuolella mainitaan puut, kivet, lähteet ja kaivot (Hunfalvy\ns. 214, 416).\n\n[116] S. 51-2, 58-9.\n\n[117] S. 342.\n\n[118] S. 684-7.\n\n[119] S. 413.\n\n[120] S. 51; 83-5.\n\n[121] I, s. 302; III, s. 225-6; IV, s. 116-7.\n\n[122] III, s. 69; vrt. Sommier s. 351.\n\n[123] S. 71.\n\n[124] S. 132, 134, 136.\n\n[125] S. 20-1.\n\n[126] Niin Wichmann, jonka esitystä on tässä noudatettu, ja useimmat\nmuut. Vrt. kuitenkin kualan pohjapiirrosta, jossa lautanen on\nvasemmassa etunurkassa. Pervuhinin mukaan (I. s. 20) sitä Glazovin\npiirikunnassa pidettiin oikeassa peränurkassa. Wereshtshaginilla on se\ntieto Sarapulin piirikunnasta (1886. s. 59), että keskellä kualan\ntakaseinää oli nelisnurkkainen, neljän kyynärän korkuinen patsas, jonka\npäässä oli pari, kolme lautaa.\n\n[127] I, s. 19-30; II, 7-10.\n\n[128] Wereshtshagin (1886. s. 32-3) sanoo isojen kualain olleen\nlukittavia, koska niissä säilytettiin rahoja, joita oli kerätty\nuhrieläinten ostoa varten. Andrievskij (s. 558) on löytänyt tiedon\neräästä kualasta, joka oli talon luona ja jonka keskellä kasvoi\npihlaja.\n\n[129] II, s. 111-3; vrt. Wichmann (s. 19), joka pitää ludin ja kualan\nyhdistyksen myöhäisenä ilmiönä.\n\n[130] Suomi, II. 20, s. 15-16.\n\n[131] Filihonov (1868. n:o 28) tietää kertoa, jos siihen on\nluottamista, että löytyi myös yhteinen kylän kuda, joka oli Juman\ntalviasuntona. Kesällä ei häntä siellä ollut, vaan uhrit piti hänelle\ntoimittaa ulkona.\n\n[132] S. 168. Ufan läänistä.\n\n[133] 1885. s. 453.\n\n[134] I, s. 88-90. Tuntematon tshuvassilainen kirjailija (Severnyj\nArhiv s. 139) sanoo _irih_-nimellä tarkoitettavan henkiä, jotka\nomistajansa pyynnöstä voivat saada aikaan vahinkoa ja tauteja\nnaapureille. Se, mitä Pallas nimittää irihiksi, on tämän mukaan niiden\nolopaikka ja tehdään seuraavalla tavalla. Lyyjyisten rengasten läpi\npujotellaan värjätty villalanka, jonka päähän on kiinnitetty\nviinimarjan terttu. Koko laitos sitten kääritään liinaseen ja tuoheen\nja ripustetaan välikaton alle. Sboevin mukaan (s. 23, 124-5) oli irih\nhenkiolento, jolle erityisissä taudinkohtauksissa piti uhrata.\nUhrieläinten luut pantiin saman-nimiseen kiuluun tai vasuun, joka\nasetettiin aitan nurkkaan. Sitä sitten koristeltiin eri lajisilla\noksilla, joihin oli kiinnitetty pieniä hopearahoja y.m. Myös Fuchs (s.\n96-7, 294-6; kts. Castrén III, s. 218-220) puhuu Tshuvassein irih eli\njirih nimisistä tinakuvista, jotka olivat ihmisen muotoisia ja jotka\nkiinnitettiin kimpulliseen viinimarja- tai orjantappura-pensaan\noksia. Samanlainen mansikan varsista, kuusen, lehmuksen, mustan\nviinimarjapensaan ja heisipuun oksista koottu kimppu, johon oli\nkiinnitetty tinasta valettu kuva, oli Tsheremisseillä uhrilehdoissansa.\n\n[135] S. 112.\n\n[136] Friis, s. 26.\n\n[137] Akiander, s. 173-6.\n\n[138] S. 96. Provasti E. Frosterusen käsikirjoituksesta, nimitys\nsaattaa kuitenkin epäilemään sen pakanallista alkuperää.\n\n[139] II. 3, s. 46-7.\n\n[140] 1879, s. 37-40.\n\n[141] VIII, s. 88-90.\n\n[142] I. 4.\n\n[143] K. Kuomun stenogr.-kok. n:o 16964. Kirkkoväärti Hanellilta.\n\n[144] II, s. 163-4; III, s. 233-4.\n\n[145] III. s. 59.\n\n[146] S. 50, 56-7.\n\n[147] S. 208.\n\n[148] S. 142.\n\n[149] III, s. 200-1.\n\n[150] S. 384.\n\n[151] III, s. 242, 238-9, 229-31.\n\n[152] Pallas III, s. 60; Castrén III, s. 228; Reoult s. 142.\n\n[153] S. 189; vrt. Tornaeus s. 15; Högström s. 182.\n\n[154] EAG s. 13-14.\n\n[155] Kts. s. 57.\n\n[156] Kts. s. 27.\n\n[157] S. 131.\n\n[158] Sillä suomalaisella nimellä on se välistä mainittu 16:n\nvuosisadan lopulla Käkisalmen linnan-isäntien virallisissa\nkertomuksissa.\n\n[159] Ramstedt (käsik. s. 311) kertoo kahdesta isosta kivestä, Ukon ja\nAkan kivestä, jotka seisoivat luisulla kalliolla Ristisalmen luona\nlähellä Savonlinnaa. Niiden ohitse soudettaessa piti ristiä silmänsä;\nkirota ei saanut likimaillakaan, jos tahtoi välttää, ett'ei ukkonen\nruvennut käymään. Valitettavasti vaan hänen lähteensä tässä kohden ei\nole aivan luotettava.\n\n[160] III, s. 61.\n\n[161] S. 55.\n\n[162] S. 168.\n\n[163] I, s 113.\n\n[164] LA, s. 309-311.\n\n[165] III, s. 231-4.\n\n[166] Castrén, I. 302-3; III, s. 226-7; IV, s. 118; vrt. Pallas, III,\ns. 59; Ahlqvist, XIV, s. 294; Finsch, s. 401-2.\n\n[167] Strahlenberg (s. 418) kertoo metallikiskoista, joissa oli\nkufilaista kirjoitusta ja hirven, koiran y.m. eläväin kuvia.\n\n[168] Pallas, II. s. 261; Gondatti, s. 51, 55.\n\n[169] S. 413.\n\n[170] S. 200.\n\n[171] Wenäläinen muinaistutkija Th. A. Teplouhov teoksessaan Drevnosti\nPermskoi Tshudi (painettu Permissä 1893) koettaa todistaakin niiden\nolleen Ugrilaisten, eikä Permiläisten jumalankuvia.\n\n[172] XXI, s. 235.\n\n[173] S. 560, 563.\n\n[174] S. 20-L Hänen tietonsa ovat yleensä niin vanhan-aikaisia, että on\nsyytä huilia hänellä olleen jonkun vanhan käsikirjoituksen käytettävänä\n(Smirnov s. 283).\n\n[175] Bogaevskij, V. s. 86.\n\n[176] S. 151.\n\n[177] II, s. 846.\n\n[178] Castrén, III, s. 217. Georgi itse ei tahdo päättää, ovatko ne\nkuvia vai uhreja.\n\n[179] S. 362-3. Kuznetsov (1879. s. 33-4) niitä vertaa ittyi-nimisiin\nniinikaistaleisin, joita nykyänsä sidotaan pyhän puun ympäri.\n\n[180] Friis, s. 26-7.\n\n[181] Suullisen tiedon-annon mukaan.\n\n[182] Eesti kirjameeste seltsi kok. II. 1, s. 757-760.\n\n[183] Snellman, X s. 168. Enontaipalelta.\n\n[184] III. 233, 229.\n\n[185] Se oli ollut yhteinen ja jakamaton mahdollisesti juuri siitä\nsyystä, että oli muualta saatu, eikä samanlaisia osattu tehdä.\n\n[186] Kts. s. 46. Kuvassa on koko joukko puisia kuvia yhden puun\njuurella. Sommier kuitenkin, samoin kuin Finsch (s. 492-4), arvelee,\nettä ne eivät olleet varsinaisia jumalien edustajia, vaan pikemminkin\nuhriksi tuotuja antimia.\n\n[187] Kts. s. 45-6.\n\n[188] S. 56-9.\n\n[189] S. 206-7.\n\n[190] S. 91.\n\n[191] Lohti 85-6.\n\n[192] Akiander, s. 121.\n\n[193] S. 142. H. Michov tutkimuksessaan Wenäjän vanhimmista kartoista\n(Die ältesten Karten von Russland, Hamburg 1884, s. 39-42) tähän\nseikkaan perustuen väittää sen olleen savesta valetun ja päältä\nkullatun neitsyt Maarian kuvan, jonka ensimmäiset venäläiset\nvalloittajat 1400-luvun loppupuolella olivat mukanaan tuoneet. Vaan\nhänellä nähtävästi ei ole ollut tietoa siitä, että kuva jo aikaisemmin\nmainitaan venäläisissä lähteissä.\n\n[194] S. 894-5.\n\n[195] II. s. 261.\n\n[196] S. 69.\n\n[197] S. 142.\n\n[198] II. s. 261.\n\n[199] S. 69.\n\n[200] Ainoasti Koshurnikov (s. 21) tietää kertoa, että yhteisissä\nkuala-rakennuksissa pidettiin taikinasta tai leivästä tehty ihmisen\nkuva. Uhratessa pantiin rasia, jossa sitä säilytettiin pöydälle tai\nmuulle koroitukselle ja avattiin pieni ikkunantapainen, niin että\njumala sieltä sisältä näkisi ja kuulisi. Pyhän toimituksen päätyttyä\nsuljettiin ikkuna jälleen luukulla ja rasia vietiin takaisin piiloonsa.\n\n[201] Kts. s. 15.\n\n[202] S. 136.\n\n[203] Georgi, II. s. 598.\n\n[204] I. s. 61; III. s. 209.\n\n[205] 1878. s. 339.\n\n[206] IX. s. 54-6.\n\n[207] Aspelin, Suomen Kuvalehti 1879, s. 39; Z. Castrén, XIV,\ns. 251-2.\n\n[208] S. 139-140.\n\n[209] S. 47-9.\n\n[210] Arvattavasti tarkoittaa jotain puumerkkiä.\n\n[211] Havupuun oksaa käytettiin, kun pahalle hengelle, Rutulle, oli\nuhrattava.\n\n[212] Friiis, s. 142; vrt. Kildal, s. 472-3.\n\n[213] L. 17.\n\n[214] L. 25.\n\n[215] S. 15.\n\n[216] V. a. 60.\n\n[217] L. XXX. 4-6; XXIV. 5; X. 14, vrt. II. 8.\n\n[218] S. 444, 417.\n\n[219] Hjärne, s. 30; Kreutzwald, EAG, s. 12, 81; Holzmayer, s. 10.\n\n[220] LA. s. 310; Suomi, II. 9, s. 171; vrt. Skogman, s. 153.\n\n[221] S. 15. Runokok. Q. Lönnrotin kopio.\n\n[222] Kok. 68, s. 4.\n\n[223] K. Krohn, kok. n:o 14665 a.\n\n[224] Kts. s. 35.\n\n[225] S. 27.\n\n[226] Castrén III, 223, 227-8.\n\n[227] EM III, s. 67.\n\n[228] Buch s. 632. Sitä vastoin lienee erehdystä, kun Koshurnikovin ja\nGeorgin mainitsemat votjakkilaiset ja tsheremissiläiset kotijumalat\n(kts. s. 68) sanotaan kuvaavan edellisen taivaallista In-maria,\njälkimmäisen Kudortsha juma nimistä ukkosen jumalaa.\n\n[229] ITI. 197-199.\n\n[230] I. 299-307.\n\n[231] \"Noidaksi ei tulla, vaan synnytään\".\n\n[232] Täydellisin esitys siperialaisten kansojen shamanin-uskonnosta\nlöytyy W.M. Mihailovskin teoksessa: Shamanstvo, josta ensimmäinen osa\non ilmestynyt Moskovassa 1892.\n\n[233] Samoin kuin n.k. spiritistin päätaito on siinä, että hän milloin\nhyvänsä voi asettua mediumilaiseen tilaan ja olla välittäjänä,\nmediumina, näkyväisen ja näkymättömän maailman välillä (kts. A.\nGrotenfelt, Nykyinen spiritistinon liike, Valvojassa 1892. s. 412-5).\nVenäjän maantieteellisen seuran länsisiperialaisessa osastossa on ollut\npuhe eräästä ostjakkiiaisesta noidasta Shamotkasta, jonka spiritistinen\nvoima on niin suuri, että kehoitetaan Lontoon psykologista seuraa\ntoimittamaan lähetystön oppimaan tuolta mieheltä spiritismin\nsalaisuuksia (Uusi Suometar 1893. n:o 253). Yhtä taikauskoa.\n\n[234] Tähän liitetyt kaksi kuvaa esittävät Minusinskin Tatarein noitaa\n(Globus XXII. s. 278). Hänen suippopäinen lakkinsa on tehty punaisesta\nverasta ja reunustettu saukon nahalla. Etupuolelle on ommeltu\nkuusisäteinen tähti näkinkengistä ja kasvojen eteen ripustettu\nverkaisia, silkkisiä ja samettisia nauhoja. Takki on valmistettu\nmetsävuohen nahasta, jonka karvapuoli on käännetty sisään päin, ja\npäärmätty verkaliuskoilla sekä näkinkengillä. Kainalojen alla heiluu\nkaksi isoa tiukua. Takapuolelle, lakin yläpäähän on kiinnitetty harmaan\nhuuhkajan siivet ja pursto. Toinen vielä suuremman huuhkajan siivet on\nolkapäitten kohdalla ja niiden välissä kaksitoista kärpännahkaa.\nKyynäspäästä kyynäspäähän yli selän riippuu puolituhatta nauhaa ja\nniissä rautaisia ja vaskisia sormuksia, sotkia y.m., kaikki sairasten\nantamia lahjoja. Rummulla näkyvät kuvat ovat maalatut punaisella\nvärillä. Ylempänä on kuvattuna aurinko, kuu ja tähdet sekä hyvät\nhaltijat hevosmiehinä, alempana paholaiset ja pari uhripuuta.\n\n[235] L. 303-4; IV. s. 116-9.\n[236] III. s. 61-2.\n\n[237] S. 114-6.\n\n[238] S. 49.\n\n[239] III, s. 62.\n\n[240] Müllerin mukaan (s. 202) he luulevat tämän savun ilmaisevan\nhaltijan tuloa.\n\n[241] S. 51-3.\n\n[242] S. 52-4.\n\n[243] Reguly (s. 160-1) luettelee samat neljä loitsimisen tapaa:\nnoitarummulla, epäjumalan kuvilla, veitsellä ja pimeässä huoneessa,\nniitä kuitenkaan tarkemmin esittämättä.\n\n[244] Unkarilaisten loitsijoita mainitaan kertomuksessa suuresta\npakanakapinasta, joka tapahtui v. 1046. K. Grotenfeltin huomauttama.\n\n[245] S. 138-146.\n\n[246] Herberstein, s. 94.\n\n[247] Smirnov, s. 251-4, 286-8.\n\n[248] S. 348-351.\n\n[249] S. 590-2.\n\n[250] II, s. 10-19.\n\n[251] IV. s. 122-131. Viimeksi mainittu epäilee ainoasti sitä tietoa,\nettä tuno voi olla myös naispuolinen, vaikka naiset yleensä eivät\nsaaneet ottaa osaa uhreihin. Mutta sama ristiriita on olemassa sekä\nugrilaisissa että kaikissa siperialaisissa kansoissa. Se selviää\nmahdollisesti, jos ottaa lukuun, että mainittu kielto koskee etupäässä\nnaitua.\n\n[252] Löytyy myös Syrjänin kielessä muodossa tun.\n\n[253] Kts. s. 17.\n\n[254] Wichmann, s. 16.\n\n[255] Wichmann, s. 24.\n\n[256] II, s. 90.\n\n[257] III. s. 27-29; vrt. IV, s. 124.\n\n[258] S. 21-2.\n\n[259] III, s. 480.\n\n[260] II, s. 17-19. Kukaties kuitenkin nämät vaatteukset, samoin kuin\ntunon vihkijäispuku, ovat vierasta lainaa. Wereshtshagin (1886. s. 40)\nkertoo parilla uhripapilla olleen valkeat nutut ja valkeat lakit\nniinkuin Tatareilla, ja Gavrilov (II, s. 112) mainitsee, että ludin\nhoitajalla piti olla valkea liinainen paita ja samanlaiset housut.\n\n[261] S. 57-61, 66-71.\n\n[262] S. 233-4.\n\n[263] 1869. n:o 26.\n\n[264] Müller (s. 350), jonka tiedot etupäässä Niittytsheremissejä\nkoskevat, sanoo muzhanin vyöllään mittailleen sairaita kyynäspäästä\nhyppysiin, siis melkein samaan tapaan kuin meilläkin vielä poppamiehet\ntekevät.\n\n[265] 1885. s. 456-9; 1879. II, s. 47; 1879, s. 11.\n\n[266] S. 536-543.\n\n[267] II, s. 845-8.\n\n[268] Severnyj Arhiv, 1827. s. 57, 124, 220-9. Ainoasti Lepehin (I, s.\n164) väittää, että jomze tai vanhimmat tappavat elukat ja keittävät\nlihat uhritilaisuuksissa.\n\n[269] S. 36.\n\n[270] S. 348.\n\n[271] S. 12-5.\n\n[272] IX, s. 240-3, 250-8; 1873. s. 185-8, 248-253. Mordvalaiset\nnimitykset on H. Paasonen hyväntahtoisesti oikaissut ja selittänyt.\n\n[273] Käsinkirjoitetussa tutkimuksessa. Mainittuna Mihailovskijn\nteoksessa Shamanstvo I, s. 114-5.\n\n[274] S. 24-35, 50-60, 77-8, 81. Kildalin mukaan (s. 459) kuului noidan\ntoimiin vielä lapsen uudestaan kastaminen ja uuden pakanallisen nimen\nantaminen, joka tapahtui heti kristillisen kasteen jälkeen kirkosta\nkotiin tultua. Mutta Jessen sanoo, että sen toimitti joku nainen,\ntavallisesti lapsen oma äiti, joka itse sai unessa tiedon lapsen\nnimestä ja ainoasti hätätilassa pyysi noitaa ottamaan siitä selkoa.\nKasteen käyttäminen nimen-antajaisissa on sitä paitsi katolis-aikuinen\nlaina, samoin kuin muutamat Herran Ehtoollista muistuttavat menot\nuhritoimituksessa.\n\n[275] S. 464-478, 486-7.\n\n[276] Qvigstad ja Sandberg, s. 104-6.\n\n[277] Käslk.\n\n[278] L. 16.\n\n[279] L. 26.\n\n[280] S. 17-23.\n\n[281] S. 51-3, 49.\n\n[282] Upsalan kirjast. Palmsköldin kok. XIV. T. 57, s. 218-230.\n\"Kumaiacko kusinn kenge, Pemaiacko peuran nachka. Täme noidan noituus,\nLappa iaisen laskuus\".\n\n[283] V, s. 60.\n\n[284] S. 97-8.\n\n[285] I, s. 134.\n\n[286] S. 218, 230.\n\n[287] 1878, s. 340-1.\n\n[288] Esim. J.F. Cajan, kok. n:o 84 b. Käsi kannas kaatukohon,\nlangetkohon Lappalainen.\n\n[289] Tornaeus (s. 48) kertoo Kemin Lapissa tavanneensa niin suuria,\nettä ne täytyi polttaa paikalla, koska eivät olisi mahtuneet\ntavalliseen ahkioon poiskuljetettavaksi.\n\n[290] Kts. Hoggunn, Reise nach Lappland, s. 97-8.\n\n[291] Akiander, s. 21.\n\n[292] Kts. s. 57.\n\n[293] Mahdollisesti ne ovatkin kristillisten menojen mukailuja.\n\n[294] L. I. 10.\n\n[295] L. XXVI. 7.\n\n[296] Holzmayer, s. 77; vrt. Inland, 1852, p. 116.\n\n[297] S. 382-4.\n\n[298] Kts. Holzmayer, s. 77.\n\n[299] Hurtin kok. III. 15, s. 543.\n\n[300] S. 388, 443-4.\n\n[301] Tuuliaispäässä luulevat Suomalaisetkin noidan tai pahan hengen\nlentävän (Lönnrot, Loitsurunojen esip. s. XVII).\n\n[302] Verh. der GEG. VIII. 3, s. 45-6.\n\n[303] Sam. LV. 1. (Kalevipoeg) s. 165.\n\n[304] Sam. V. 4. s. 32.\n\n[305] Kts. s. 35.\n\n[306] Kts. s. 33.\n\n[307] Yksityisestä kirjeestä.\n\n[308] Meriläisen kok. II, n:o 521. Jyskyjärveltä Wenäjän-Karjalasta.\n\n[309] I, n:o 74. Pohjois-Suomesta.\n\n[310] II, n:o 52. Kiimasjärveltä Wenäjän-Karjalasta.\n\n[311] I, n:o 174. Pohjois-Suomesta.\n\n[312] I, n:o 175. Sam.\n\n[313] I, n:o 183. Sam.\n\n[314] Käsikirj. Kavehtimahan.\n\n[315] II, 940. Uhtuesta Wenäjän-Karjalasta.\n\n[316] IV, n:o 321. Paltamosta.\n\n[317] IV, n:o 75. Sotkamosta.\n\n[318] II, n:o 1197. Hirvisalmelta Wenäjän-Karjalasta.\n\n[319] II, n:o 984. Laitasalmelta sam.\n\n[320] Ahlqvist, kok. A. n:o 337. Raudusta.\n\n[321] A. Meron, kok. n:o 1. Hiitolasta.\n\n[322] P.A. Saxbäck, kok. n:o 363. Pohjois-Inkeristä.\n\n[323] Käsik. lujasti.\n\n[324] Ahlqvist, kok. B. n:o 7. Liperistä tai Ilomantsista.\n\n[325] S. 62, 21.\n\n[326] Om flnnarnes magiska medicin, väitöskirja, s. 10-1.\n\n[327] Yksityisestä kirjeestä.\n\n[328] Kok. IV. n:o 204. Alakiimingiltä.\n\n[329] IV. n:o 27. Utajärveltä.\n\n[330] S. 309.\n\n[331] Yksityisten tietojen mukaan.\n\n[332] G. Maxeniusen väitöskirjassa De effectibus fascino-naturalibus,\n1733, praes. J. Thorvöste, sivulla 13 löytyvä kuvaus noitarummusta ja\nloveen lankeamisesta on nähtävästi otettu Schefferin lappalaisesta\nteoksesta.\n\n[333] Porthan, IV, s. 91. Myös avaimella arpominen on Suomessa tunnettu\n(Ahlqvist, MMW, s. 18).\n\n[334] S. VIII.\n\n[335] I. s. 95-6.\n\n[336] Suomi, III, 4, 112-5; vrt. Ahlqvist, MMW, s. 17-8 samasta\nitäjästä.\n\n[337] S. 45-6.\n\n[338] S. 350-1.\n\n[339] S. 68.\n\n[340] Tekijän \"Kertomuksissa Suomen historiasta\" (I. s. 59) löytyy\nmainittuna, että solki pantiin seulan päälle ja tätä hytkyteltiin;\nsiitä mihin ja kuinka arpa hyppi, päätettiin vastaus tehtyyn\nkysymykseen. Toimittaja ei kuitenkaan ole voinut saada selville, mistä\nlähteestä tämä tärkeä tieto on otettu.\n\n[341] V. n:o 169-170. Jyskyjärveltä Wenäjän-Karjalasta.\n\n[342] I, n:o 478. Kuusamosta.\n\n[343] S. 68.\n\n[344] III, n:o 143. Kainulaisjärveltä Ruotsin puolelta.\n\n[345] III, 2. Wittangista sam.\n\n[346] I, n:o 607. Wenäjän-Karjalasta.\n\n[347] I, n:o 33. Pohjois-Suomesta.\n\n[348] Käsikirj. Salakaaren.\n\n[349] S. 249, 251.\n\n[350] Wäinämöisen loitsulaulua, jonka Castrén (VI. s. 6) eroittaa\nnykyisten suomalaisten tietäjäin loitsuluvusta, ei ole ollut muualla\nkuin kansan mielikuvituksessa. Siitä, samoin kuin Wäinämöisen käynnistä\nTuonelassa ja Vipusen vatsassa, jotka ovat myöhäsyntyisiä kertomuksia,\ntulee puhe teoksen toisessa osassa.\n\n[351] XI, s. 170-1.\n\n[352] Genetz, VII, s. 142-7.\n\n[353] Zolotnitskij, s. 178-180.\n\n[354] H. Paasosen tiedon-anto.\n\n[355] Ahlqvist, Anteckningar i Nord-Tschudiskan, s. 68.\n\n[356] Hurtin kok. II. 1, s. 501.\n\n[357] Sam. II. 10 s. 710. Wiron Jaakobin pitäjästä.\n\n[358] Borenius, Suomen Kuvalehti, 1873, s. 272-3.\n\n[359] Kts. Valvoja 1891, 612-623.\n\n[360] \"Nurmen sanat\", J. Mikkolan muistiinpanemat Parkanosta. \"Nurmi\"\neli toisin paikoin \"ormi\" (esim. B.A. Pallasen kok. n:o 74) ei ole\nmuuta kuin ruotsinkielen orm.\n\n[361] Kts. esim. tekijän Suomalaisen kirjallisuuden historia I. s. 448.\n\n[362] Novitskij, s. 51-3; Müller, s. 203-4; Pallas, III. s. 62-4;\nGeorgi, s. 82.\n\n[363] S. 418.\n\n[364] EM. III. s. 67-70.\n\n[365] II. s. 597-600.\n\n[366] S. 251-6.\n\n[367] XXI. 238.\n\n[368] II, s. 2-3, 29-41; III, s. 3-37.\n\n[369] Pervuhin, I. s. 63-64. Wereshtshaginin mukaan (1886, s. 64)\nhevosenliha tässäkin tapauksessa syödään.\n\n[370] S. 231-5.\n\n[371] S. 35-7.\n\n[372] Yksityinen tiedon-anto. Samassa kylässä pitäisi olla pyhä lehto\n(lud?), jossa on kaksi aitausta sisäkkäin, toinen 100 syltä, toinen\nainoasti 2 1/2 syltä läpimitaten. Pienemmän aituuksen keskellä seisoo\nkahdelle patsaalle rakennettu, kellosuojan tapainen katos, josta\nriippuu nuorassa isonlainen vakka. Tässä vakassa kerrotaan olleen,\npaitsi lusikoita, kuppia ja pientä tuohiropposta, 1 1/2 korttelin\npituinen, lyyjystä valettu jumalankuva riepuihin käärittynä. Kertoja\nvakuutti sen omin silmin nähneensä. Mainitun murhan jälkeen se\nluultavasti piiloitettiin, koskapa poliisit eivät tarkimmallakaan\netsimisellä ole voineet sitä löytää.\n\n[373] 1879, s. 10-32; 1885, s. 459-474.\n\n[374] Suomen Kuvalehti 1894. n:o 2.\n\n[375] Georgi, II, s. 848; vrt. Andrievskij s. 537.\n\n[376] Jakovlevin mukaan (s. 35, 37) pitää uhrieläimen sydämestä,\nkeuhkoista, maksasta, kielestä, turvasta, korvista, silmämunista sekä\nsorkista itsekustakin palanen pantaman maljaan, joka sitten\ntyhjennetään tuleen.\n\n[377] Suomal.-ugril. seuran aikakausk. III, s. 116-8.\n\n[378] S. 12-8.\n\n[379] Vielä pitempi ja komeampi on Genetzin (VII, s. 148-157)\njulkaisema rukous, joka täyttää kokonaista kahdeksan sivua.\n\n[380] Severnyi Arhiv 1827, s. 220-9.\n\n[381] S. 105-111.\n\n[382] Kts. Smirnov, s. 194.\n\n[383] W. Shestakov, s. 101.\n\n[384] 1886, s. 44.\n\n[385] I. s. 9.\n\n[386] S. 14.\n\n[387] II, s. 858.\n\n[388] IX. s. 243-258; 1873. 245-253.\n\n[389] Epäselväksi Melnikovin kertomuksessa jaa, heitettiinkö nahat\npaikalle riippumaan vai myötiinkö ne, niinkuin hän sanoo nykyisin\ntehtävän.\n\n[390] IX, s. 238: 1873 s. 184.\n\n[391] S. 402.\n\n[392] Lehti 20.\n\n[393] Aus Sibirien, Leipzig 1884, II, s. 25-6.\n\n[394] S. 51.\n\n[395] Jakovlev, s. 35.\n\n[396] Bogaevskij, IV, s. 134. Lisättäköön, että Unkarilaisetkin\nnykyiseen maahan tullessaan olivat oppineet syömään hevoslihaa ja siis\narvattavasti myös uhraamaan hevosia, vaikka kristin-usko sen tavan\ntäällä pian poisti.\n\n[397] Melnikov, X, s. 413; 1875, s. 131.\n\n[398] Suomal.-ugril. seuran aikakausk. VIII. s. 142.\n\n[399] S. 145.\n\n[400] Jurtov ja Kobaev, II, s. 297-8. Buinskin piirikunnasta Simbirskin\nlääniä. Th. Strjelkovin muistiinpanema.\n\n[401] S. 46-53, 67.\n\n[402] S. 195.\n\n[403] Kok. III, n:o 228.\n\n[404] L. 17.\n\n[405] S. 192.\n\n[406] Kts. Düben, s. 260-1.\n\n[407] S. 466-7.\n\n[408] S. 114.\n\n[409] Jessen, s. 22: Tornaeus, s. 19-20.\n\n[410] Kts. Högström, s. 52; vrt. myös Castrén, I, s. 60.\n\n[411] Kok. III, nro 223.\n\n[412] 1878. s. 375.\n\n[413] Varsinainen uhri tulelle se tuskin lienee. Tornaeus (s. 14)\nnimenomaan vakuuttaa, ett'eivät Lappalaiset palvelleet tulta\nitämaalaisten kansojen tavalla. Kildal (s. 467) ei sano nähneensä\nuhrilavoilla muuta poltettua lihaa kuin aivan vähäisiä palasia\nveistettyjen keppien päässä. Näröläisessä käsikirjoituksessa pitäisi\nolla mainittuna (Friis, s. 81-2), että polttouhria toimitettiin\nainoasti auringolle, \"tämän helteen ja tulen kuvaamiseksi\", erityisellä\npyhällä kivellä: senkin suhteen on huomattava, että Lappalaisten\nkehittynyttä auringonpalvelusta, joka on läheisessä yhteydessä\nskandinavilaisen Juhannuksen vieton kanssa, ei tavata muilla\nsuomensukuisilla kansoilla.\n\n[414] Kts. s. 28.\n\n[415] Friis, s. 143-4.\n\n[416] Akiander, s. 174-5.\n\n[417] Valvoja 1804. s. 300-2 sekä vielä julkaisemattomasta\nmatkakertomuksesta.\n\n[418] Tämä männikkö lienee pyhän paikan jäännös; ainakaan ei siltä saa\nottaa puuta puikkoakaan, ei edes havuneulasta, vaan kaikki saa mädätä\npaikoillaan.\n\n[419] I. 1, s. 127.\n\n[420] S. 647.\n\n[421] Suomen Kuvalehti 1894. n:o 10.\n\n[422] Suometar 1858. n:o 33; Maiden ja Merien takaa 1865. n:o 20\n(Genetz) = Uusi Suometar 1878. n:o 21; Genetz, I, s. 97; Forsström,\n1886. s. 502-3 ja Suomen Kuvalehti 1894. n:o 10; M. Sylvin,\nmuinaistiet. kertomus Salmin kihlakunnasta 1892, käsik.\n\n[423] Kts. s. 33.\n\n[424] Ainoasti viimeisessä kertomuksessa vuodelta 1892 sanotaan, että\nlihojen tähteet myötiin samoin kuin nahka.\n\n[425] Aikaisemman porouhrin muuttumisen härkäuhriksi ja liittymisen\npyhän Iljan päivän viettoon olemme edellä tavanneet Permjakeilla (kts.\ns. 144-5). Tarkemmitta tutkimuksitta on kuitenkin vaikea päättää, missä\nmäärin tämä yhtäläisyys perustuu alkuperäiseen yhteyteen, missä määrin\nyhteiseen venäläiseen vaikutukseen. Smirnov (s. 253) sanoo etupäässä\nniissä piirikunnissa, joissa Permjakit ja Syrjänit ovat enimmän\nvenäläistyneet, vietävän uhriantimia rukoushuoneista.\n\n[426] Yksityisiä tiedon-antoja.\n\n[427] Käytetty myös J. Länkelän kok. P. IV. n:o 22 ja Porkan kok. I,\nn:o 438.\n\n[428] Kts. s. 44.\n\n[429] S. 416.\n\n[430] S. 14-15.\n\n[431] Kts. s. 124.\n\n[432] L. XV, 3.\n\n[433] L. XVI, 4.\n\n[434] S. 209-11, 362-4.\n\n[435] EAG, s. 87, 93; MMI, s. 14-18.\n\n[436] I. 2. s. 38-40.\n\n[437] Kts. 31. m. Siinä on Porthanin selityksen mukaan vähemmän\ntarkasti puhuttu useammasta puusta.\n\n[438] Esim. A. Grékin kok. n:o 8. Walkealasta.\n\n[439] Kts. s. 39 ja 44.\n\n[440] Åbo Tidningar 1891, n:o 17. Tieto koskee Kuopion, Iisalmen ja\nPielisen pitäjiä.\n\n[441] Neoviusen kokoelmista.\n\n[442] G. Pr. Aurenius, Praesagia tempestatum, praes. C. Fr. Mennander,\n1751, s. 13-4, Lencqvist (Porthan, IV. s. 80) sanoo monessa paikoin\nMihkalin päivää melkein samoilla menoilla vietettävän.\n\n[443] Er. Castrén, Historisk ooh oeconomisk beskrifning öfver\nCajaneborgs län, praes. P. Kalm, 1754, s, 75-7.\n\n[444] S. 87-8.\n\n[445] Lauseopillinen tutkimus _Suomi_, XVI. s. 226.\n\n[446]. S. 130-1.\n\n[447] Psaltarin esipuherunossa.\n\n[448] I, s. 52-8.\n\n[449] _Inland_ 1896, palata 611-3. Siinä ei kuitenkaan nimen omaan\nmainita tuliuhria, vaan sanotaan, että muutamat teurastavat kukon ja\nuhraavat ainoasti veret, luut ja höyhenet, toiset taas hautaavat kukon\nelävältä maahan.\n\n[450] EAG, s. 13, 86-7.\n\n[451] S. 27.\n\n\n\n"]