[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fRJxRJBYGXCfyWp3QVB0pPrpMcfBtxxqogVWLLNmu3KY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},2196,"Kovalle ottaa","Virtala, Esko (oik. Calamnius, Edvin",1864,1927,"2196-virtala-esko-kovalle-ottaa","2196__Virtala_Esko__Kovalle_ottaa",null,"romaani",[],[],"fi",1890,26868,164290,false,61490,[22],"Finnish fiction -- 19th century",[24],"Novels","\"Kovalle ottaa\" by Edvin Calamnius is a novel written in the late 19th century. The book explores rural life and the struggles of a Finnish family, centered around the character Jaakko, who grapples with learning and the expectations placed upon him by his parents, Perttu and Liisa. The themes of familial duty, education, and the passage of time suggest a deep engagement with the societal norms of the period.  The opening of the novel introduces readers to Kumpulanjärvi, where the family experiences a serene summer day while fishing and discussing their daily lives. Perttu, Liisa, and their son Jaakko are in a boat preparing to drop fishing nets. As they interact, concerns arise about Jaakko's lack of interest in learning and his apparent disconnection from the activities around him. The vivid descriptions of the landscape and their conversations highlight the simplicity of rural life, the dynamics of family relationships, and set the tone for Jaakko's coming-of-age journey amid parental expectations and the challenges of adult responsibilities. (This is an automatically generated summary.)",[],61,"Kertomus torppariperheen elämästä ja heidän Jaakko-poikansa varttumisesta. Tarina seuraa pojan vaiheita ja työnteon opettelua maaseudun olosuhteissa, joissa toimeentulo on usein tiukassa.","Esko Virtalan 'Kovalle ottaa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2196.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KOVALLE OTTAA\n\nKirj.\n\nEsko Virtala [Edvin Calamnius]\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström,\n1890.\n\n\n\n\n\n\nLämpimän etelätuulen puhaltaessa vieri Kumpulan järvellä vähäisiä\naaltoja Törmälän puoleista rantaa kohti ja loiskahteli rantakivejä\nvasten.\n\nTörmälän rannasta oli työnnetty vesille vene, jossa istui Törmälän\ntorpan isäntä Perttu vaimonsa Liisan ja pienen poikansa Jaakon kanssa.\nHe olivat tulleet verkkoja laskemaan. Isäntä istui perässä, emäntä\netuteljolla ja Jaakko yläällä keulan nokassa.\n\nPerttu nosti verkkovasusta päällimmäisen verkon, jonka pään hän otti\npuikkarimesta erilleen ja kiinnitti muutamaan vanhaan verkkovaajaan\nvastarannassa. Sitten käski hän Liisan hiljalleen soudella suoraan\nselälle päin, ja sitä mukaa kuin vene eteni, päästi hän verkkoa\njärveen solumaan. Sitä tehdessään hän silloin tällöin vaihtoi jonkun\nsanan Liisan kanssa, joka reippaana ja hyvällä mielellä teki hänelle\nennestään hyvin tavallista tehtävää ja useinkin loi tyytyväisen katseen\nmieheensä. He istuivat hyvin tyyneinä ja rauhallisina, vaan Liisa,\nhiukan vilkkaampi luonteeltaan, oli sekä liikkeissään että puheissaan\nPerttua liukkaampi. Jaakko sitä vastoin istui keulassa enimmästi sanaa\nsanomatta, hyvin vakaisena ympärilleen katsoen ja omissa mietteissään,\nkuuntelematta vanhempainsa keskustelua.\n\n\"Mahtaneekohan tuosta Jaakosta miestä tulla\", arveli Liisa Pertulle,\n\"kun sillä ei näytä olevan halua mitään oppia, kun se ei vähääkään\nvälitä siitä, mitä muut tekevät, että sitten itsekin oppisi jotain\ntekemään!\"\n\n\"Älä ole milläsikään Jaakon suhteen!\" lausui Perttu. \"Hänhän on\nvahvakasvuinen, hartiakas poika, josta kyllä aikoja myöten tulee\nhyvinkin vankka työmies.\"\n\n\"Mitäpä siitä, jos tuleekin vankka, kun ei osaa mitään tehdä!\"\n\n\"No, hän kyllä kerkiää oppia vielä paljonkin siihen asti kuin hänen\ntyötään tarvitaan.\"\n\n\"Siltä se taitaa näyttää, kun ei nytkään katsokaan edes, miten\nesimerkiksi verkkoja lasketaan -- -- -- aivan tyyneenä ja mistään\nhuolimatta katselee vaan kokonaan muualle!\"\n\n\"Siitä ei toki saata päättää puoleen eikä toiseen, sillä hän on vielä\naivan nuori. -- Eipä ole Jaakko hätäpoika koskaan ollut. Muistanethan,\nkuinka hän vietäessään kirkolle kastettavaksi, kun sinä häntä\npärevasussa kantelit, aivan levollisena makaili ja katseli kirkkain\nsilmin taivaalle, eikä ollut millänsäkään, vaikka kuinka olisi vasu\nheilahtanut. Eipä hän edes silloinkaan äännähellyt, kun pappi häntä\nvedellä valeli ja antoi hänelle nimen. -- Usko minua, että Jaakosta\ntulee mies, joka ei valita ensimmäisen vastuksen kohdatessa!\"\n\n\"Jospa niinkin, vaan onhan tuo kuitenkin ikävä, ettei häntä saa mitään\noppimaan. Eihän tuo näy koskaan oppivan edes selvästi sisältä lukemaan\nja aapista hän tuskin osaa vielä ensi lehteäkään.\"\n\n\"Eipä ole Jaakko lukumieheksi luotukaan. Mahtanee tuo kuitenkin oppia\nsen verran, että kyhäypi rippikoulussa käymään.\"\n\n\"Onpahan arveluttavaa jo sekin. Hänellä on kyllä siksi ikää, että\npitäisi hänellä jo katkismuskin olla päässä. Mutta ei hän opi muuta\nkuin päivät päästään Kumpulan Annin kanssa västäilemään.\"\n\n\"Antaahan heidän olla yhdessä, koska haluavat. Eivät he kuitenkaan\ntoisilleen mitään pahaa tee. Ja Jaakolla on kyllä vielä ikää\noppiakseen.\"\n\nPerttu heitti ristikon veden pinnalle kelluilemaan ja Liisa pyöräytti\ntoisapäin veneen sekä alkoi hiljalleen soutaa liputtaa ja Perttu rupesi\nhuopaelemaan sekä ohjasi veneen taas rantaa kohti muutamien kymmenien\nsylien välimatkan päähän ensimmäisestä verkkojadasta.\n\nTuuli humisi vienosti ja aallot hiljalleen läikkyelivät ja mukavasti\nkeikkuili vene laineilla, jotka vivahtivat tumman sinisiltä pitkin koko\npienen Kumpulan järven selkää.\n\nOlipa aika hyvä ilma ja mukavalta tuntui järvellä kelluilla ja\nkatsella ympärilleen tuttuja seutuja, Kumpulan järveä lahtineen,\nniemineen, saarineen, metsäisine rantoineen ja korkeine törmineen.\nJärven eteläpuolella näkyy vanha Kumpulan talo, vähäinen ala\npeltoja ympärillään, verkalleen kohoavan mäen rinteessä jotenkin\naukealla paikalla. Ainoastaan harvaa ja pientä metsää kasvaa talon\nlikitienoilla, eikä paljon parempaa etempänäkään, sillä aikojen\nkuluessa on ennen muinoin vankka metsä isosti huonontonut ja suureksi\nosaksi hävinnyt tervanpolton ja hirsien myönnin sekä hauskan\nviljelemisen vuoksi. Järven pohjoispuolella aivan jyrkän törmän\npäällä näkyy Törmälän torppa, joka, vaikka onkin vaan torppa, näyttää\nyhtä talon tapaiselta kuin Kumpulakin. Se näyttää uudenlaisine\ntuparakennuksineen ja pienine vihantine peltotilkkuineen varsin\nmukavalta ja somalta tuolla yläällä mäen päällä vankan metsän keskellä,\niänikuisten petäjien ja kuusien ympäröimänä.\n\nLäheisiltä rannoilta kuului selvään tuulen omituinen pauhina puitten\nlatvoissa, kuului myöskin pienen puron lirinä järven päässä ja etäältä\nsen varrelta karjain ammontaa ja kellojen kilinää, kun Kumpulan\nja Törmälän karjat vaelsivat molemmin puolin puroa, ollen tulossa\nkotiapäin.\n\nKun Törmälän vene tuli rannan likelle, otti Perttu veneen pohjalta\nverkkovaajan, pystytti sen pohjaan sekä lähti siitä taas verkkojataa\nlaskemaan.\n\nSillä välin oli myöskin Kumpulan rannasta työnnetty vesille vene ja\nKumpulan Matti äitineen lähtenyt verkonlaskuun. He siirtyivät aina\njärven päähän ja puron suuhun päin samoin kuin Törmäläisetkin, joita\nhe lähenivät lähenemistään; sillä kuta likemmäs puroa he tulivat,\nsitä kapeammaksi kävi järvi ja sitä lähemmäs tulivat molemmat veneet\ntoisiaan. Kun naapurukset kumpikin puolellaan olivat saaneet monioita\njatoja lasketuiksi, alkoivat he olla kuulomatkan päässä toisistaan.\n\nKun he olivat tervehtineet toisiaan ja ruvenneet kuulumisista ja\nilmoista puhelemaan, sanoi muun muassa Perttu: \"No, Matti, sinähän olet\nvasta kirkolta tullut. Etkö tiedä sieltä mitään uusia kertoa?\"\n\n\"Enpä juuri mainittavaa muuta kuin että kuulutettiinhan tuolla jo\nkesäkinkerit,\" vastasi Matti.\n\n\"Vai jo kuulutettiin. No, milloinka ne tulevat?\"\n\n\"Kahden viikon päästä tästä päivästä.\"\n\n\"Järvelässäkö ne pidetään?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Saapa mennä sitten sinne meidän Jaakkokin lukukykyään näyttämään!\"\ntuumasi Törmälän Liisa leikillään.\n\n\"Entäs meidän Annimme, toinen hyvä!\" arveli Kumpulan emäntä.\n\n\"No, parempi se on lukemaan kuin Jaakko vaikka onkin nuorempi.\"\n\n\"Eipä ole kehumista.\"\n\n\"Saatkin nyt, kuule Jaakko, kahden viikon kuluessa istua kirjan ääressä\naamusta iltaan, jotta jotakin oppisit.\"\n\n\"Enkö saa purollakaan käydä?\" kysyi Jaakko vakaisena.\n\n\"Et muuten kuin että luettavasi olet ensin hyvin hyväksi lukenut.\"\n\n\"Mitä siitä sitten tulee, jos ei kinkereissä sattuisi osaamaan?\"\n\n\"Pappi moittii silloin.\"\n\n\"Eikö muuta!\"\n\n\"No, onhan kylliksi häpeä, että kaikkein kuullen torutaan. Jos et vaan\nkinkereihin asti opi enemmän kuin nytkään osaat, niin vissiinkin sinua\nmainitaan kaikkein huonoimmaksi koko kylän lapsista.\"\n\n\"En minä sitten menekään koko kinkereihin.\"\n\n\"Sepä nyt nähdään! Sinun on täytymys mennä sinne, sillä jo viimekin\nkerralla sinua kaivattiin. Ja jos vaan nyt et hyvällä tule, niin tulee\nrättäri sinua noutamaan.\"\n\nJaakko istui vähän aikaa miettiväisenä ja totisena, ajatellen, mitenhän\nmahtanee hänelle käydä, vaan sitten hän yht'äkkiä, ajattelematta enää\nkoko kinkereitä, kysyi: \"Miksi ei Anni tullutkaan mukaan?\"\n\n\"Kyllä se olisi tullut, vaan sitä ei otettu,\" vastasi Kumpulan emäntä.\n\n\"Miks'ei sitä otettu?\"\n\n\"Se oli pahankurinen.\"\n\n\"Mitä se teki?\"\n\n\"Ei totellut äitiään.\"\n\n\"Kuulehan Perttu!\" puuttui puheeseen Liisa, kun oli sivumennen Kumpulan\nOulumiesten matkasta mainittu.\n\n\"Meillä ei ole aikaa kau'an täällä viipyä, kun lehmät kohta tulevat\nkotia ja minun pitää joutua niitä lypsämään.\"\n\nNiin sanottuaan hän alkoi kääntää venettä rantaa kohti.\n\nNaapurukset hyvästelivät toisiaan ja veneet etenivät toisistaan.\n\nPertun huovatessa ja Liisan soutaa liputtaessa läheni Törmälän vene\nlähenemistään puron suuta.\n\nJaakko katseli alinomaa puroon päin, sillä hänellä oli täällä pieni\nvesimylly pyörimässä, ja kun vene tuli rannan likelle, teki hänellä\nmieli päästä myllynsä ääreen ja sen vuoksi hän sanoi: \"Minäpä menenkin\ntästä maalle.\"\n\n\"Pysyhän paikoillasi!\" varoitteli isä. \"Kun sattuu, niin putoat vielä\njärveen.\"\n\n\"En minä putoa. Kyllä minä pääsen.\"\n\n\"Älä yritäkään nousta! Et sinä pääse kuitenkaan.\"\n\n\"Menen minä; en minä putoa,\" vakuutti yhä Jaakko ja yritti maalle\nhypätä.\n\n\"Etkö tottele!\" ärjäsi silloin äiti ja tempasi poikansa pois keulasta\nsekä asetti keskelle venettä istumaan.\n\n\"Olisinhan minä päässyt putoamatta,\" intti yhä Jaakko.\n\n\"Etpähän olisi -- ja jos olisitkin, niin pitää sinun kuitenkin tietää\ntotella vanhempiasi.\"\n\nPerttu laski verkkojadan puron suun eteen koko lahden yli ja siihenpä\nne menivätkin kaikki jälillä olevat verkot.\n\nPaluumatkalla, kun Perttu oli ruvennut uistelemaan, sattui niin hyvin,\nettä isonlainen hauki kävi uistimeen ja Perttu sai sen suuritta\nvaikeuksitta veneeseen nostetuksi.\n\nKun saavuttiin rantaan, hyppäsi Jaakko, vaikka oli veneessä hyvin\nlevollisena ja hätäilemättä istunut, ensimmäisenä maalle ja lähti\nmuita odottamatta jouksujalassa jyrkän törmän päälle kiipeämään, jonne\nkaitainen polku nousi vanhan kuusi- ja mäntymetsän keskitse.\n\nPerttu ja Liisa vetivät ensin veneen veneteloille niin ylös, ettei\nperäkään veteen koskenut, ja sitten lähti Liisa, jolla oli kiire\nlypsylle, kiireesti törmän päälle astumaan, vaan Perttu, vasta sitten\nkun oli veneestä tapin aukaissut sekä työntänyt kirveen varren hau'in\nkitasista läpi ja sen olalle ripustettuaan, lähti verkalleen jyrkänteen\npäälle nousemaan.\n\nTörmän rinteessä olevan hetteen sivu tultuaan, kun torpan huoneukset\nja pienet tilukset alkoivat tulla näkyviin, huomasi Liisa Törmälän\npienen karjan jo olevan koossa tarhalla. Siellähän näkyivät kaikki\nkolme lehmää ja vasikkakin. Ne kai ikävöivät jo hoitajaa, koska niin\nammoilivat.\n\nKotikartanolla tuli Eeva, Jaakon jälkeen lapsilaumasta vanhin, ja tämän\nnuorempi veli Iikka äitiään vastaan.\n\n\"Äiti, joutukaa lypsylle!\" sanoi Eeva. \"Lehmät ovat jo tulleet.\"\n\n\"Kyllä minä sen tiedän; näinhän ne jo vaaran päälle noustessani. Mutta\nvasta kai ne ovat mahtaneet koteutua?\"\n\n\"Melkeinpä vasta. -- Miksi olette näin kau'an viipyneet?\"\n\n\"Enhän minä voinut ennen päästä, lapsikulta, eikähän tuota viivytty nyt\nenemmän aikaa kuin ennenkään verkonlaskussa käytäessä.\"\n\n\"Äiti, minulle lämmintä maitoa!\" sanoi pikku Iikka ja piteli kiinni\näitin hameen helmoista.\n\n\"Saathan sinä toki, kunhan olen lypsyllä käynyt.\"\n\n\"Menkäähän heti, äiti!\"\n\n\"Älähän hätäile, lapsiparka! Menenhän minä, kun kerkiän. -- Oletko\nsinä, Eeva, kantanut pirttiin puita?\"\n\n\"Toin minä sen verran, että on niitä asiaksi asti,\" vastasi Eeva.\n\nTörmälän emäntä pistäysi nyt pirttiin, lapset jälissään, lateli puita\ntakkaan ja pisti ne palamaan sekä asetti sitten kattilan tulelle ja\nkäski Eevan olla tulen ääressä sillä aikaa kun hän itse käypi lypsyllä.\n\nSiinäpä samalla isäntäkin koteusi emännän lypsylle mennessä.\n\nLiisa, pienen Iikan seuraamana, tultuaan kesannolle, sytytti tulen\nlastukasaan sekä syyteli siihen multaa päälle, jotta paremmin savuaisi.\nJa kun karja tyytyväisenä seisoi suittusavun ääressä, hyväili hän\nlehmiään, mainitsi kutakin nimeltä sekä rupesi sitten niitä lypsämään.\n\nSillä välin oli Jaakko, malttamatta edes sisällä huoneissa käydä,\nrientänyt toista tietä taas alas rantaan purolle vesimyllynsä luo.\nSinne viepi polku, jota myöten pääsee Kumpulaan, kun ei tahdo vesitse\nkulkea. Se polku oli Jaakolle hyvin tuttu, sillä usein oli hän sitä\nmyöten kulkenut joko purolle tai Kumpulaan asti.\n\nJaakko istui puron rannalla myllynsä ääressä äänetönnä ja vakaisena,\nkatsellen milloin nopeasti virtaavaa vettä ja sukkelasti pyörivää\nmyllyä, jonka pienistä päresiivistä vesipisareita pärskyili, milloin\nkivikaloja, joita lukuisasti uiskenteli virrassa.\n\nHän kuuli puron lirinää, tuulen huminaa ja järven aaltojen loiskinaa,\nkuuli leivosen liverryksiä ja kä'en kukuntaa, jota kaikkea hän aina\nhalulla oli kuunnellut; mutta nyt olivat hänen ajatuksensa kiintyneet\nvaan tuohon pieneen myllyyn.\n\nHän otti sen käsiinsä katsellakseen, oliko siinä vikoja, ja löi\nlujempaan kiinni muutaman siiven, joka oli irtautumaisillaan, sekä\nasetti sitten taas myllynsä paikoilleen pyörimään.\n\nSilloinpa näkyi Kumpulan Anni astua tepastelevan puron toiselle\nrannalle.\n\nTämä kun ei uskaltanut puron yli tulla, vaikka se on hyvin kaitainen,\nhyppäsi Jaakko toiselle puolelle Annin luokse.\n\nVieretysten he sitten istuivat puron reunalla muutamalla isolla\nkivellä, katsellen veden kulkua ja myllyä ja kuunnellen pyörimisen\npärinää. Jaakko otti taas myllyn käsiinsä ja näytteli sitä Annille\nja Annilla teki hyvin mieli siihen koskea; jopa hän rupesi sitä\ntapailemaan oikealla kädellään. Sitä Jaakko ei suvainnut, sanoi vaan\njäykkänä: \"Et sinä saa tähän koskea.\"\n\n\"Miks'en?\" kysyi Anni surullisena. \"Mitä se siitä pilautuisi!\"\n\n\"Toisinaan vielä lähtisivät siivet irti.\"\n\n\"Mitenpä ne minulla lähtisivät paremmin irti kuin sinullakaan!\nKoskethan tuohon itsekin.\"\n\n\"Mitäs minä!\"\n\n\"Annahan kuitenkin minun vähänkään aikaa sitä käsissäni pidellä! Minä\npitelen hyvin sievästi.\"\n\n\"Enkä anna.\"\n\n\"Sepä on sitten koko huono mylly, kun ei kestä kosketella!\"\n\n\"Vai huono!\" vastasi Jaakko ja asetti myllyn paikoilleen. \"Niinkö\nuskallat sanoa! -- -- -- Sinä et älyäkään, mikä on huono, jos vaan tämä\non huono.\"\n\n\"Älyän minä niinkuin sinäkin ja vähän paremmastikin\", väitteli Anni ja\nyritti koskea myllyyn sen pyöriessäkin.\n\nSilloin otti Jaakko häntä kädestä kiinni ja sanoi: \"Ei siihen saa\nkoskea; kuulithan sen.\"\n\n\"Vähät minä sinun kiellostasi!\" arveli Anni ja tempasi äkkiä toisella\nkädellään myllyn sijoiltaan, nostellen sitä siivistä. Mutta samalla\nirtausi yksi siipi, mylly putosi puroon ja lähti virran mukaan solumaan.\n\nSilloin suuttui Jaakko ja tukisteli aikalailla Annia, sanoen: \"Sinä sen\nmokoma -- -- -- minun myllyni särit!\" Sitten hän juoksi tavoittelemaan\nmyllyään.\n\nAnni rupesi itkeä nyyhkyttämään ja sanoi itkun välistä Jaakolle: \"Sinä,\nsen häijynkurinen! Tiesinkö minä, että sinun myllyssäsi siivet niin\nlöyhässä olisivat!\"\n\n\"Niin, märyile nyt siinä!\" huusi hänelle Jaakko. \"Olisit totellut\nminua, niin olisit itkutta päässyt.\"\n\nSamassa tuli saapuville Annin äiti, joka oli hakemassa tyttöään,\nsieppasi Annia kädestä kiinni ja sanoi Jaakolle, joka suurin silmin\nhäntä katseli: \"Miksi sinä Annia tukistit? Sanoppa se!\"\n\n\"Anni särki myllyni\", vastasi Jaakko tyyneesti.\n\n\"Enpähän\", intti Anni itku silmissä. \"Yksi siipihän siitä vaan irtausi.\"\n\n\"Niin, se siitä tuli\", lausui Kumpulan emäntä, \"kun luvatta tänne\ntulit. Tottelemattomuudesta on aina huono seuraus.\"\n\nSitten lähti hän, Annia taluttaen, Kumpulaan päin astumaan ja sanoi\nlähtiessään Jaakolle: \"Muistahan sinä, Jaakko, vasta olla Annia\nkiusaamatta! Minä kun sanon äitillesi, mitä olet tehnyt, niin eipä\nsinun silloin hyvin käy.\"\n\nJaakko oli juuri löytänyt irtauneen myllyn siiven ja takonut sen\nuudestaan kiinni sekä pannut myllyn taas sijoilleen, kun hän huomasi\näitinsä vieressään.\n\n\"Etkö tiedä tulla kotiin!\"' sanoi äiti. \"Miksi sinä luvatta tänne\ntulit?\"\n\n\"Enhän minä ole mitään pahaa täällä tehnyt.\"\n\n\"Vaikkapa. Sinun pitää olla vanhemmillesi kuuliainen eikä aina tehdä\noman pääsi mukaan. -- Tuleppa nyt kauniisti kotia! Muuten saat piiskoja\nja jäät iltasetta.\"\n\nNäin sanottuaan lähti hän, taluttaen Jaakkoa, ettei se jäisi, kiireesti\nkotia astumaan.\n\nKun he ehtivät kotia, niin siellä olikin iltanen valmis. Törmälän\nperhe istahti tyytyväisellä mielellä pöytään, sillä eipä käynyt\nmoittiminen ruu'an vähyyttä eikä huonoutta. Näin kesäisenä aikana sitä\nruu'an puolesta kyllä jotenkin hyvin tultiin toimeen, eikä sitä juuri\nparempaakaan haluttanut, kun ei oltu ennestäänkään paremmille päiville\ntotuttu.\n\nAterian jälkeen Törmäläiset, hetkisen aikaa valvottuaan ja jotakin\npientä toimitettuaan, paneusivat rauhallisina levolle, isäntä ja emäntä\nsänkyyn, vaan lapset lattialle levitettyjen olkien päälle.\n\n\n\n\nII.\n\n\nOli lämmin ja tyyni kesäilta ja rasvatyyneenä välkkyili Kumpulan järvi\nja kimalteli kauniisti auringon säteitten loisteesta.\n\nTörmälästä ja Kumpulasta oli tultu nuotalle, oltiin yhteisellä nuotalla\nmuikkuja saamassa.\n\nRinnakkain kelluilivat veden pinnalla veneet, toisessa Törmälän isäntä\nja emäntä, toisessa Kumpulan isäntä, Antti ja hänen poikansa Matti.\nYhden apajan olivat he jo vetäneet, vaan vähän olivat he siitä muikkuja\nsaaneet, monioita vaan vasun pohjalle.\n\nHe tähystelivät ympärilleen, eikö näkyisi taas muikkujen liikettä\nmissään ja toivottelivat, että pääsisivät kohta isompaa parvea\npotkemaan, josta lähtisi muikkuja asiaksi asti. Mutta eipä niitä heti\nalkanut ilmaantua apajavesille. Moniaat siian hietut vaan siellä\nvärettä pitivät ja ahvenlaumat iloisesti porahtelivat, sirahtipa\ntoisinaan parvi husuja ja hotteja.\n\n\nMuikkuparvea vuottaessaan joutivat nuottamiehet yhtä ja toista\njuttelemaan.\n\n\"No, tällä viikolla se on ollut hyvänlainen heinäilma\", tuumaili Perttu.\n\n\"Eipä tosiaankaan käy ilmaa moittiminen\", vastasi Kumpulan Antti.\n\"Joka vaan lienee ahkerasti heinänteossa ollut, niin kyllä kai se on\nheinää saanut. Meillä paljon myöhästyi heinänteko, kun Oulumatkalla\nviivyttiin.\"\n\n\"Sehän se monellekin viivykkiä tekee. Vaan eihän tuota teillä\nkuitenkaan olla aivan jälillä muista\".\n\n\"No ei; onhan tuota siksikin keretty; vaan jos ei meiltä olisi Oulussa\nkäyty, niin alkaisippa heinänteko jo olla loppunut.\"\n\n\"Eipä tuo kuulu Aholassakaan vielä loppuneen\", sanoi Matti, \"vaikka\nsiellä ei suinkaan tervaruukki mitään viivykkiä tee.\"\n\n\"Sielläpä onkin enemmän niittyjä kuin meillä.\"\n\n\"No, millä mielellä se Anni nyt on kinkerimatkan jälkeen?\" kysyi Liisa\nKumpulaisilta.\n\n\"Ka, eipä hän ole millänsäkään, on niinkuin ennenkin\", vastasi\nKumpulan isäntä, \"vaikka kyllähän hänellä olisi syytä olla pahoillaan\nkinkereillä saatujen muistutusten johdosta.\"\n\n\"Meidän Jaakollammehan siellä kävi paljon huonommasti kuin Annilla,\nmutta ei hän kuitenkaan siitä mitään välitä.\"\n\n\"Mitäpähän asia paranisikaan pahoilemisella!\" sanoi Perttu. \"Eihän\ntapahtunut kuitenkaan enää tapahtumattomaksi tule.\"\n\n\"Mitenkä sillä Jaakolla kävikään luku kinkereillä?\" kysyi Matti. \"Minä\nen sattunut olemaan siinä lähellä, kun häntä luetettiin, jotta olisin\nkuullut.\"\n\n\"Ensiksikin se luki hyvin huonosti sisältä\", selitti Liisa, \"tavaili\nyhtäkin sanaa monta kertaa ja sittenkin sanoi sen väärin, eikä sillä\nulkolukukaan paremmasti mennyt. Eipä tiennyt edes, miten kolmas käsky\nkuuluu, eikä osannut Isä meidän rukoustakaan. -- -- -- Mikä sen\nlieneekin tuon pojan siltä kertaa niin tyhmäksi tehnyt! Onhan tuo ennen\ntoki Isä meidän ja käskysanat osannut, vaikkei hän olekaan mikään hyvä\nlukumies. -- -- -- Papin edessä hän seisoi niin tietämätönnä, että\nminua oikein hävetti. Oli se sekin vastaus, jonka hän papille antoi,\nkun tämä kysyi häneltä, ketä siinä Isä meidän rukouksessa rukoillaan,\nkuka se on se isämme! Ajatelkaapa, että Jaakko vastasi siihen\nkysymykseen: Aatami!\"\n\n\"Olipa se tosiaan koko vastaus!\"\n\n\"Jopa niin. Semmoista lukumiehen kykyä meidän Jaakkomme näytti jo ensi\nkinkereillä ja näyttänee samanlaista vastakin.\"\n\n\"Näyttäköönpä jos tahansa!\" tuumasi Perttu. \"Eihän häntä liene\nsillä mielellä tähän maailmaan tehtykään, että hänestä mikään pappi\ntarvitseisi tulla.\"\n\nKumpulan isäntä muisteli, mitä Kuuselan isäntä oli kertonut\nOulumatkalta palattuaan pojastaan mainitessaan, ja sanoi: \"Kuuselan\nKallehan kuuluu vallan hyvin toimeen tulevan rantamailla. Sillä on\nkolmatta sataa markkaa palkkaa vuodessa paitsi ruokaa, joka kuuluukin\nolevan hyvää, eikä työ kuulu suinkaan rasittavata olevan.\"\n\n\"Onko se renkinä vai minä?\" kysyi Perttu.\n\n\"Renkinähän se kuuluu olevan, vieläpä rikkaassa talossa.\"\n\n\"Vai niin; vai sai se Kalle niin hyvän paikan. Se samanen mieshän\nkatsottiin täällä jotenkin mitättömäksi työmieheksi, eikä hän suinkaan\nollut mikään etevä järjenkään puolesta.\"\n\n\"Eipä ollut ja lieneekö parempi nytkään! Se on niin sattunut hänelle,\nettä hän semmoisen paikan on saanut.\"\n\n\"Niinpä niin, Monestihan ihan sattumuksesta toiselle käy paremmasti\nkuin toiselle, vaikka molemmat ovat yhtäläisillä lahjoilla varustetut.\nSitä paitsihan rantamailla yleensä rahan saanti paremmin onnistuu kuin\ntäällä, siellä kun on enemmän rikkaita ja vilkkaampi liike. -- On tämä\nköyhänlaista perukkaa, jossa me asumme. Täällä ei rikastu, vaikka\nkuinka ahkerasti tahansa koettaisi työtä tehdä.\"\n\n\"Kunpahan pysyisi entiselläänkään. Mutta se on pahempikin asia, kun\ntäällä köyhtyy köyhtymistään.\"\n\n\"Ameriikkaanko täytynee joka miehen lähteä!\" arveli Matti.\n\n\"Ei lähdetä vielä Ameriikkaan\", vastasi Liisa. \"Täytyy sitä sielläkin\nruokansa edestä työtä tehdä.\"\n\n\"No, teillä sitä ei tainnut isoa tervaruukkia ollakaan?\" kysyi Anni\nPertulta, \"koska hauta niin väleen paloi?\"\n\n\"Eipä ollut -- -- -- sen verran vaan että omiksi tarpeiksi -- -- --.\nJuurikoitapa me vaan poltimmekin -- -- --\" vastasi Perttu.\n\nJopa näkyi rannan puolella muikkuparvi, pistihe hienosti veden\nkalvossa, ja silloin nuottamiehet heti kääntivät veneensä sitä kohti ja\nrupesivat sitä nuotallaan kiertämään.\n\nSe oli isonlainen parvi, jonka he olivat saaneet kierrokseen, ja\nsiitä kyllä kannatti olla hyvillään. Muutenkaan ei suuresti tuntunut\nmieltä huolettavan, vaikk'eivät asiat kotona olleetkaan kaikin puolin\nkehuttavat. Olihan kuitenkin oma koti, jossa vallitsi sopu ja rauha\nja jossa tähän asti oli elelty, kunnialla suoriutumalla kaikista\nvastuksista -- -- -- tottapahan eteenkinpäin jotenkuten toimeen tullaan\nja eletään päivästä toiseen.\n\nOlihan tosin haittaa sääskistä ja mäkäröistä, jotka suurissa parvissa\nympärillä surisivat, tunkeutuivat jos mihin paikkaan ihoa puremaan ja\nlentivät silmiin ja korviin; vaan eiväthän ne semmoiset vastukset toki\nvoineet poistaa tunteitten rauhallisuutta ja tyytyväistä mieltä.\n\nIllan tyyneessä kuului sekä läheltä että kaukaa ääniä, jotka tosin\nolivat ennestään hyvin tutut, vaan yhtäkaikki somat kuunnella. Etäällä\nmetsän sisällä kukahteli käki ja kauniisti vastasi metsästä kaiku sen\nääneen. Monet illat oli se kukkunut, vaan nytpä alkoi sen kukunta-aika\nkohta lopussa olla. Järven päästä kuului puron lirinää, lammasten\nmääkyntää, karjain ammontaa, hevosen hirnuntaa ja kellojen kilinää.\n\nEnin näytti Liisa ympärilleen katsastavan; toiset olivat enemmän\ntyöhönsä kiintyneet. Hän antoi katseensa kiitää yli rasvatyyneen\njärven pinnan kotirannalle ja sen korkeata törmää ylös pieneen, mutta\narmaaseen ja mieluiseen kotiinsa, jossa lapset varmaankin jo ikävöivät\nvanhempiaan ja kenties jo iltasta kaipasivat. Karjan ammonta alkoi yhä\nlikempää kuulua ja mahdollista oli siis, että lehmät ehtivät kotia\nennen häntä. Kunpa olisi Jaakolla sen verran kuntoa, että laittaisi\nniille hyvän suittusavun, jotta ne saisivat olla rauhassa syöpäläisiltä\n-- -- --!\n\nKeskeytyivät ne vähän mietteet, kun Perttu käski ruveta tarpomaan ja\nLiisa sekä Matti alkoivat porkillaan vettä porskutella. Kun Kumpulan\nisäntä nosti nuotan perän kaloineen veneeseen ja vasun päällä solmun\naukaisi, niin solahtipa silloin siihen komeita emämuikkuja vasu melkein\ntäyteen.\n\nKun ei apajavesillä enää ruvennut muuta parvea näkymään ja kohta\nmuutamia pilviä kohosi läntiselle ja pohjoiselle taivaan rannalle\nja järvellä vähäinen tuulen väre alkoi käydä, niin eipä ollut\nnuottamiehillä enää mitään tekemistä järvellä, ja sen vuoksi he\nlähtivät kohti Kumpulan rantaa soutamaan ja sinne tultuaan nostivat\nnuotan uluille.\n\nRannassa jaettiin saalis tasan Kumpulaisten ja Törmäläisten välillä ja\npantiin kontteihin. Sitten erottiin. Antti ja Matti, kummallakin kontti\nselässään, lähtivät rantapolkua myöten Kumpulaan astumaan; Perttu ja\nLiisa taas soutivat takaisin järven poikki ja nousivat sitten jyrkkää\nkotitörmää ylös.\n\nKotikartanolla tapasivat he ensiksi Jaakon, joka siellä seisoi haaralla\nreisin ja vakaisena ympärilleen katseli, vaan pian juoksivat porstuasta\näitiään vastaan myöskin pieni Eeva ja Iikka ja ottivat käsin kiinni\näitin hameen liepeistä.\n\n\"Hyvinkö lähti muikkuja?\" kysyi Jaakko.\n\n\"Lähtipä noita siksikin\", vastasi Perttu. -- \"Mitä sinä täällä seisoa\ntöllistelet?\"\n\n\"Ilman... tässä katselen, kuinka auringon lasku on ihmeen korea. Ei se\naina noin korea ole. Katsokaapa tekin, isä!\"\n\nPerttukin seisahtui ja katsahti ympärilleen, katseli järven\nkimaltelevia vesiä tuolla alaalla törmän alla, katseli metsäisiä\nrantoja ja Kumpulan yksinäistä taloa sekä moninaisia maisemia sen\ntakana. Missä näki silmä korkeita vaaroja ja vuoren huippuja,\nhietaharjuja ja palokankaita, missä korpia, soita, rämeitä ja vihantia\nlaaksoja, missä järviä, lampia, jokia ja virtoja jyrkkine törmineen.\nTuolla kaukaisen vaaran huipulla näkyi vihanta talon paikka; tuolla\nkorvessa nousi sakea tervahaudan savu; tuolla luoteessa etäisen\nkukkulan männikön takaa ruskotti kauniisti laskeva aurinko.\n\n\"Kylläpä on kaunis iltarusko!\" tuumasi hän Liisalle.\n\n\"Se merkitsee lämmintä\", arveli Liisa ja meni sisälle Eevan ja Iikan\nseuraamana.\n\nPerttukin astui sinne kohta jälestä ja heitti mennessään kontin\nkaloineen porstuaan.\n\nMutta Jaakko jäi yhä pihalle ja katseli järvelle ja Kumpulaan\npäin. Jyrkkää törmää alaspäin katsoessaan hän muisti kuinka hän\nusein talvella oli suksilla mennä sujauttanut sitä alas, vähääkään\npelkäämättä. Olipa hän kerrankin talvipakkasessa muutamia vuosia\nsitten ihan paitasillaan laskea hurautellut siitä suksilla. Se oli\nollut huimaavaa vauhtia; vaan kylläpä olikin viima kasvoihin ja\nkorviin tuntunut! Aivan puolipalelluksissa, kasvot ja jäsenet sinisinä\nkylmästä, oli hän mäen laskusta palannut.\n\nLiisa palasi takaisin tuvasta ja lähti lypsylle.\n\n\"Mene sisälle poikaparka!\" sanoi hän mennessään Jaakolle. \"Mitä sinä\ntäällä -- -- --! Mene muikkuja puhkomaan!\"\n\nSitten hän meni tarhalle, jonne jo karja oli kokoontunut Jaakon tekemän\nsuittusavun ääreen, hyväeli ja taputteli lehmiään ja kyykistyi ensiksi\nvenyttämään Kaunikin utareita, joista tirskutteli maitoa lypsinkiuluun.\n\nSiinä lypsäessään jouti hän kaikenlaista ajattelemaan ja miettimään.\nErittäinkin oli koti hänen ajatuksensa esine. Kun siinä ei ole varaa\npiikaa eikä muuta palkollista pitää, täytyy hänen itsensä toimittaa\nniin hyvin piian kuin emännän työt. Eihän sitä tosin niin pienessä\npaikassa kuin Törmälässä ole työtä niin paljon kuin isossa talossa,\nvaan on sitä kuitenkin niin paljon kuin vaan kerkiää tehdä. Onpa sitä\nvarsinkin silloin ennättämistä, kun on nuotalla tai verkon laskussa\nkäynti; silloin useinkaan ei ehdi oikeassa ajassa lypsylle. Eihän sitä\nennätä kunnollisesti kaikkea tehdä, mitä pitäisi; useinkin tulee jotain\nlaiminlyödyksi. Eiväthän ne lapsetkaan tule hoidetuiksi aivan niinkuin\npitäisi, eikä heidän askeleitaan tarkkaan valvotuksi ja kaikkia\ntarpeita tyydytetyksi. Näin kesäisenä aikana ne kyllä eivät erityisiä\npuutteita kärsi, vaan talvella pahemminkin. Onpa tekemistä niitä\nruu'assa ja vaatteissa pitää ja sitten on vielä alituisena huolena\nniitten kasvattaminen, kuinka ne oppisivat lukemaan ja työtä tekemään\nja välttyisivät pahuuden tielle joutumasta. Mutta kaikki tuohan on\nniinkuin Jumala on sen asettanut. Eikähän tuota niin nurkumisen syytä\nolekaan, vaikka ihminen usein tahtoo ajatella tilansa pahemmaksi kuin\nse onkaan ja siitä syyttää Jumalaa. Päinvastoin on paremminkin syytä\nkiittää Jumalaa, että asiat ovat silläkään kannalla kuin ne nyt ovat,\nettä on oma rauhaisa koti ja perhe, jonka edestä kannattaa elää.\nMonella ei ole niinkään asiat.\n\n\"Antavatpa nuo lehmät vielä hyvänlaisesti maitoa\", ajatteli Liisa\nKaunikin lypsettyään ja siirryttyään toisen lehmän ääreen. \"Kunhan\nsaanee maitoa aina muulloinkin sen verran kuin tähän aikaan, niin\nkyllähän sitä sitten toimeen tullaan ja lapseni voivat hyvin. Mutta\ntuleepa se vielä aika, että maito käypi vähäksi monille suille, kun\nlehmät rupeavat huonommasti lypsämään ja syöjiä alkanee lisääntyä.\"\n\nSiitäpä hän taas johtui ajattelemaan perheen kohtaloa tulevaisuudessa.\nKun lapset kasvavat ja uusia tulee lisää, niin eihän niitä kaikkia\nvoi kotona elättää. Täytyy lähettää joku tai jotkut muualle ruokansa\nansaitsemaan, vaikka tuntuukin ikävältä ajatella eroa lapsistaan.\nJaakko se ensiksikin tulee pois kotoa lähettäväksi, kun sille vaan\nrupeaa ikää karttumaan, muualta työtä hakemaan; onhan se tie avoinna\nkotitalon kynnykseltä joka suunnalle ja työtä kyllä löytyy, kun vaan\nlienee miehestä työntekiäksi. Mutta ensiksi pitää Jaakon kuitenkin koto\nseurakunnassa rippikoulu läpikäydä, sillä muualla hänellä saattaisi\nkoulu jäädä käymättä, kun ei olisi kukaan omainen siitä muistuttamassa.\nSepä se kuitenkin huolettaa, mahtaakohan tuo poika koskaan sen verran\nkirjain sisällystä päähänsä saada, että pääsisi ripille. Kunhan siitä\ntulisi kelvollinen mies tuosta Jaakosta! Tuntuisippa ikävältä ajatella,\njos joutuisi pahoille jälille.\n\nKun Liisa oli viimeisenkin lehmänsä, Tiistikin, lypsänyt, palasi hän\nkotiin ja veisi maidon tupaan, joka käytettiin myöskin maitokamarina,\nja siivitti siellä maidon ja sovitteli pyttyihin.\n\nPerttu ja Jaakko puhkoivat par'aikaa muikkuja, vaan kun Liisa oli\ntöistään päässyt ja iltasen laittanut, menivät he kaikki ruu'alle ja\ntulivat sitten uudestaan, Liisakin muassa, muikkuja puhkomaan. Ja kun\nse työ oli tehty, oli jo puolen yön aika, jolloin he vasta levolle\npääsivät. Sitä ennen olivat kuitenkin pienemmät lapset jo nukkumaan\nmenneet.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nOlipa kulunut lähes kymmenkunta vuotta.\n\nTörmälässä ja Kumpulassa elettiin niinkuin ennenkin, yhtä hiljaisesti\nja yhtä rauhallisesti, ja tehtiin työtä niinkuin ennenkin. Mitään\nsuuria muutoksia ei ollut tapahtunut, ainoastaan semmoisia vaan, jotka\nolivat ajan kulusta välttämättömiä seurauksia. Lapset nimittäin olivat\nisosti kasvaneet ja useita uusia oli tullut lisää ja sitä mukaa olivat\nisännät ja emännät vanhentuneet. Kumpulan isännällä ja emännällä olivat\njo hiukset harmaantuneet ja ruumiinvoimat vähentyneet. Perttu ja Liisa\nsitä vastoin olivat vielä hyvissä voimissa ja työkyky oli heillä\nennallaan.\n\nVarallisuus ei ollut kummassakaan talossa enentynyt; paremmin se\noli hiukan vähentynyt, sillä raha-aika oli huonontunut. Mutta eipä\nsitä kuitenkaan tarvittu nälkää isosti kärsiä, vaikka monet terveet\nruokahaluiset lapset paljon ruokaa tarvitsivat.\n\nAnnista ja Eevasta oli tullut melkein täysikasvuisia tyttöjä, jotka\nkykenivät auttamaan äitejään talouden toimissa. Siitä olikin Törmälän\nLiisa hyvillään, kun hänen ei enää itsensä tarvinnut joka paikassa\njuosta, vaan saattoi monet työt uskoa tyttärensä huostaan.\n\nEeva oli jo viime vuonna rippikoulun läpikäynyt ja Anni oli siellä\nparast'aikaa. Mutta Jaakko, josta oli kasvanut vahvaruumiinen,\nvankkakätinen ja hartiakas nuorukainen, ei ollut Annia etemmäs päässyt,\nvaikka oli kolmatta vuotta sitten rippikoulunsa alottanut. Hän oli nyt\nsiis Annin koulukumppani.\n\nNiinkuin äitinsä oli aavistanut, oli Jaakolla aina koulussa huonosti\nkäynyt, niin ettei hänestä näyttänyt koskaan valmista tulevan; eikä\nhänen edistyksensä parannut, vaikka kuinka paljon tahansa olisi\nmuistutellut. Äiti päivitteli useinkin, että poikansa kulutti vaan\nkovasti evästä eikä sittenkään oppinut paljon mitään. Olipa tällä\nmonestikin eväs kesken loppunut, jotta oli täytynyt joko lainata\ntoisilta, kun sattui saamaan, tai paastota.\n\nNiinpä kävi nytkin, kun Jaakko vietti viimeistä viikkoaan\nrippikoulussa, että eväs loppui kesken. Kyllähän äiti oli pannut hänen\nkonttiinsa aivan tarpeeksi ja vielä muistuttanut häntä ensi päivistä\nalkaen olemaan tarkka evään suhteen eikä syömään enempi kuin mitä juuri\ntarvitsi nälän sammuttamiseksi. Mutta eipä hän ollut tullut neuvoa\ntarkoin seuranneeksi, vaan oli kohta alussa syönyt minkä jaksoi, ja sen\nvuoksi oli kolmen päivän kuluttua voirasia ihan tyhjä, eikä Juhannuksen\naattona ollut eväistä leivän muruakaan jälillä.\n\nKun Jaakko tapasi Kumpulan Annin, pyysi hän tältä evästä lainaksi, ja\nvakuutti, että hänen kotoaan kyllä sijaan annettaisiin. Mutta Annipa\nsanoi omatkin eväänsä vast'ikään loppuneen. Jaakko puhutteli sitten\nmuitakin kotokylänsä koululaisia, vaan eipä onnistunut hänen asiansa\nsittenkään.\n\nViimein sai, hän Annilta lainaksi kolmekymmentä penniä ja kun hänellä\noli itselläänkin saman verran, paitsi yhtä markkaa rippirahaa varten,\nkävi hän ruustinnalta vähäsen särvintä ja kuivaa leipää ostamassa ja\nantoi sitten osan Annillekin.\n\nKun kaikki rippikoululaiset, niin pojat kuin tytöt, olivat kokoontuneet\npappilan isoon pirttiin lopullista tutkintoa varten, ja kutakin\nerikseen luetettiin, niin Jaakko, kun hän huudettiin esille, osasi niin\nhuonosti, että eipä oltu häntä vähällä hyväksyä tälläkään kerralla,\nvaan hyväksyttiin kuitenkin muistutuksella. Annillakaan ei luku\nloistavasti käynyt, vaan kuitenkin paremmasti kuin Jaakolla, ja hän\nhyväksyttiin erityisettä muistutuksetta.\n\nJuhannuspäivänä, kun luonto oli ikäänkuin juhlapukuun puettu, kun\npuut ja kaikki kasvit olivat kauneimmallaan, kun metsästä levisi mitä\nmiellyttävin tuoksu, kun aurinko loisti kirkkaimmallaan, seisoi monta\nkymmentä nuorukaista, niin poikia kuin tyttöjä, juhlavaatteisiin\npuettuina kirkossa Herran armopöydän edessä, kuunnellen opettajansa\nneuvoja ja kysymyksiä ja tehden monta kaunista lupausta, tunnustaen\nuskonsa ja sitoutuen vaeltamaan läpi elämän Jumalan sanan mukaan ja\nluottamuksessa Häneen.\n\nNäkyipä oppilaitten kasvoistakin, että hetki oli juhlallinen ja tärkeä;\nja papin sanat vaikuttivat niin, että useimmat oppilaat eivät voineet\npidättää kyyneleitään, vaan itkivät ääneen.\n\nJaakko totisena katseli vuoroon kohti kirkon valkeata kattoa tai\nvalkeita seiniä ja vaalean sinisiä nurkkia ja pylväitä, vuoroon\nalttaritauluja, vuoroon pappia ja sen valkeata messupaitaa\nkoristuksineen, vuoroon kumppaneitaan. Sattuipa hänellä katse\nAnniinkin, joka nyt hänen mielestään näytti entistä sievemmältä somassa\npuvussaan. Se näkyi liinasella silmiään pyhkivän ja ääneen itkevän.\n\nSilloin kun hetki oli liikuttavin, kun ylt'ympäriinsä kuuluivat\nkovimmat nyyhkytykset, silloin vierähti Jaakonkin silmistä kyyneleitä\nja hän tunsi sydämmensä erinomaisesti lämmenneen, tunsi, kuinka hetken\nylevyys oli ikäänkuin kohottanut hänen ajatuksensa ja saattanut ne\nJumalaa lähemmäksi, ja hän toivoi hartaasti aina voivansa elää niin,\nettei pahoittaisi Jumalaa eikä ihmisiä. Tosinhan ei ihminen tässä\nelämässä koskaan voi tulla täydellisesti hyväksi, mutta hänen tulee\nkuitenkin pyrkiä aina paremmaksi ja paremmaksi.\n\nNiin hyvin Jaakon kuin Annin vanhemmat olivat näkemässä tätä pyhää\ntoimitusta, jolloin nämä heidän lapsensa ensi kerran laskettiin Herran\nEhtoolliselle, ja toimituksen loputtua he yhdessä matkueessa palasivat\nkotia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKumpulasta oltiin hankkeissa Ouluun lähteä tervoja soutamaan, joita\ntalon pitkään tervaveneeseen jo oli lastattu täysi lasti, kolmatta\nkymmentä tynnyriä.\n\nTörmälän Jaakolla oli homma lähteä samaan matkaan. Siihen päätökseen\nhän oli tullut neuvottelujen jälkeen vamhempainsa kanssa, että hänen\noli parasta mennä alapuoleen työtä hakemaan. Eihän se käynyt laatuun\nkaiken ikänsä kotonakaan olla ja kuluttaa vanhempainsa muutenkin\nniukkoja varoja, kun ei kuitenkaan hänen työnsä rikastuttanut kotia;\neikähän sitä niin pienellä tilalla kuin Törmälässä tarvittu monen\nmiehen työvoimia.\n\nParastahan siis oli koettaa saada jostain tulokasta työtä. Ja\nalapuolessahan nuo monetkin täältä lähteneet miehet, niinkuin Kuuselan\nKalle, Hietalan Heikki ja Rantalan Aappo, kuuluivat hyviä työpaikkoja\nsaaneen, niin että toisinaan lähettelivät kotopuoleensa rahojakin.\nSaattaisihan yhtä hyvin hänenkin onnistua tuotteliasta työtä saada.\nSaihan tuota ainakin koettaa.\n\nOli monenlaista puuhaa ennen matkalle lähtöä venettä kuntoon\nlaitettaessa ja muussa. Hommattiin eväitä ja kapineita veneeseen,\ntuumattiin matkasta ja ostoksista ja moneenkin kertaan kaupunkiasioista\npuheltiin.\n\nJaakon omaisilla oli paljonkin sanottavaa kohta eroavalle pojalleen,\njonka lähtöä he olivat tulleet tänne Kumpulaan katsomaan, vaan\nsittenkin jäivät suurimmaksi osaksi ääneen lausumatta ne kaipuun\ntunteet, jotka olivat seurauksena siitä, että yksi jäsen oli eroava\nperheestä. Ne olivat enimmästi vaan hyviä neuvoja ne sanat, joita\nJaakko sai kuulla omaisiltaan, äitiltään olletikin, joka äitillisessä\nrakkaudessa vielä viime hetkessä muistutti poikaansa kaikissa elämän\nvaiheissa pitämään muistissa niitä opetuksia, joita oli saanut kotona\nja koulussa, muistutti, minne tahansa tulisikin, aina rehellisesti\nja ahkerasti työtä tekemään, eikä koskaan viekkautta harjoittamaan,\nvaan ajattelemaan, että Jumala kaikki näkee, niin työt kuin ajatukset.\nPaljon on viettelyksiä tarjona maailmassa, paljon löytyy pahuutta ja\nhuonoja tovereita; niitä pitäisi hänen kaikin mokomin karttaa.\n\nErittäin varoitti Liisa Jaakkoa olemaan tottelevainen ja kuuliainen\nniitä kohtaan, joiden palvelukseen tulisi, ja ottamaan huomioon\nviisaampien neuvoja, jospa niitä ei aina voinut ymmärtääkään. Sillä\nhuolettihan se vähän, miten Jaakko muitten ihmisten luona suoriutuisi\nkaikissa töissään, kun kotonakin monesti antoi aihetta muistutuksiin ja\nuseinkin teki aivan oman päänsä mukaan.\n\nJos kenenkään, niin ainakin äitin asia oli huolehtia lapsensa parasta.\nSe ajatushan alinomaa on äitin sydämmellä, että lapsista tulisi\nkunnollisia ihmisiä.\n\nPertulla oli paljon vähemmin sanomista kuin Liisalla, eikähän\nhänellä olisi ollutkaan paljon muuta puhumista kuin mitä Liisa jo\noli ennättänyt sanoa. Hän siis osaksi uudisti Liisan antamat neuvot\nsekä luetteli niitä paikkoja, joissa luuli Jaakon työhön pääsevän, ja\narveli, että tämä kyllä, jolla oli vahvempi ja kestävämpi ruumis ja\nenemmän voimia kuin monella aikuisellaan, vetäisi vertoja alapuolen\ntyömiehille, vaikka ei tunnekaan kaikkia nykyajan uusia työtapoja.\nMahtaneehan sitä ahkerasti harjoittelemalla tottua oudompiinkin töihin.\n\nTietysti toivoivat kaikki omaiset, että Jaakko tuon tuostakin antaisi\nkirjeitten kautta tietoja itsestään ja olostaan. Sillä keinoinhan sitä\nei kuitenkaan oltaisi aivan erillään toisistaan.\n\nJaakko ei monta sanaa tuhlannut omaistensa ystävällisen puhuttelun\nvastaukseksi, mutta sitä enemmän hän ajatteli ja tunsi mielensä\nliikutetuksi. Hänelle tulivat nyt elävästi mieleen ne ajat, jotka\nhän oli viettänyt kotonaan ja kotikylässään ja niitä hän kaipuulla\nmuisteli. Hän ei ollut mielessään koskaan tuntenut niin suurta\nrakkautta vanhempiaan, sisaruksiaan ja lapsuuden tuttaviaan kohtaan\nkuin nyt, jolloin hänen piti heistä erota. Äiti, joka erinomaisen\nhuolellisesti oli häntä lapsuudesta saakka hoitanut ja aina valvonut\nhänen parastaan, mutta kuitenkin monen monituista kertaa häntä torunut\nja muistuttanut, jopa tukistellutkin ja jota hän toisinaan oli\nsyyttänyt kovaksi ja tylyksi, tuntui nyt hänestä kaikista ihmisistä\nlempeimmältä ja rakkaimmalta, isä, joka aina oli häntä puolustanut,\nkun vaan joku yritti sortamaan, vaan myös toisinaan suuttunut ja\ntukkapöyryä antanut, veljet ja sisaret, joitten kanssa hän pienestä\npitäen oli kasvanut saman katon alla ja samoja kohtaloita kokenut,\njoitten kanssa hän oli enimmästi sovussa elellyt, vaikka toisinaan oli\npieniä riitojakin ilmaantunut, Kumpulan Anni, lapsuutensa leikkitoveri,\n-- kaikki ne muistuivat nyt mieleen entistä rakkaampina. Hänen oli nyt\nheistä eroaminen tiesi kuinka pitkäksi ajaksi.\n\nTuntuipa jotenkin ikävältä jättää kaikki ne samoin kuin armas\nkotoseutu, jossa kaikki oli tuttua ja mieluisaa ja jossa hän oli\nviettänyt lapsuutensa koko muistorikkaan ajan. Ja hän vaipui\najattelemaan kotoista asuintupaa mustuneina seinineen, kattoineen,\nlattioineen ja pienine akkunoineen. Hän muisti joka huonekalun ja\nsisustuksen tarkkaan, niinkuin ne olisivat tuossa ihan silmäin edessä.\nJoka tuolin ja pöydän asema, lavitsa uunin vieressä, missä harmaja\nkissa usein makaili, vanha seinäkello kivipainoineen ja mustuneine\nnumerotauluineen, jossa ainoastaan tiimaviisari enää oli jälillä ajan\nkulkua osoittamassa, ja sen verkallinen käynti, -- kaikki ne olivat\nhänellä tarkasti muistissa, samoin kuin pieni navetta, lammaskarsina,\npuoti ja lato, sauna, kotoiset kentät ja vähäiset pellot sekä niitten\nympärillä iänikuiset hongat ja vahvat metsät, pieni puro, jonka äärellä\nhän ennen muinoin Annin kanssa oli monet hupaiset hetket viettänyt,\nKumpulan järvi louhikkorantoineen, korkeine törmineen ja Kumpula\nasujineen; -- paljon niissä kaikissa oli muistelemista, sanomattoman\npaljon.\n\nKun Kumpulan Matti tuli sisälle, palaten veneen luota, jonne oli\nkapineita kantanut, tuumasi hän isälleen; \"Nytpä minä en tiedä, mitä\nsitä enää olisi muistettavaa. Eiköhän sitä ruveta jo lähtöä tekemään,\nvai miten?\"\n\n\"Kyllähän sitä näistä puolin aletaan lähteä\", virkkoi Antti isäntä.\n\"Joutuneeko Jaakko vielä?\"\n\n\"Mikäpähän olisi joutuessa!\" vastasi Jaakko. \"Johan ne ovat minun\nkapineeni kaikki veneessä.\"\n\n\"No, sittenpä tässä saamme alkaa hyvästellä.\" Ja Kumpulan isäntä\nkatsahti vielä kerran ympärilleen, vakuuttuakseen, jotta eihän vaan\nmitään liene unehtunut. \"Johan niistä nyt lienee kaupunkiasioista\ntarpeeksi tuumattu?\"\n\n\"No, onhan niistä puhuttu sen verran, jotta eipä luulisi mitään jääneen\nmainitsematta,\" arveli Kumpulan emäntä. -- - -- \"Niin -- - -- tuota,\nmuistakaapa sanoa Kopo-Kaisalle, ettei sille anneta muuttokirjaa,\nennenkuin on henkirahansa maksanut!\"\n\n\"Taitaa se koskessa vielä täysi lasti juosta,\" tuumasi Perttu.\n\n\"Luulisippa tuosta juoksevan\", arveli Antti. \"Eihän tuo vielä aivan\nvähänä vesi ole.\"\n\n\"On sitä laskettu vähemmänkin veden aikana,\" lausui Matti --. \"Eikö\nsitä jo aleta joutua?\"\n\n\"Eihän tässä ole enää muuta kuin lähteä.\"\n\n\"Muistakin Jaakko\", varoitti Liisa, \"olla varovainen matkallasi, ettet\ntuota vahinkoa itsellesi etkä muille!\"\n\n\"Olkaahan ihan huoletta minun suhteeni!\" vastasi Jaakko. \"Enhän minä\ntoki mene itseäni enkä muita menettämään.\"\n\nSittenpä ne lähtevät Oulumiehet alkoivat kätellä ja hyvästellä kotiin\njääviä omaisiaan. Jaakko se lähtiöistä enin aikaa piteli kutakin\nkädestä, ja kun toiset jo olivat lähteneet rantaan päin astumaan,\nniin hän vasta Annille jäähyväisiksi kättä tuuppasi. Ei siinä paljoa\npuheltu, puristeltiin vaan hellästi toistensa käsiä.\n\nKun Jaakko omaistensa saattamana rantaan saapui, niin oli jo veneessä\nvanha nelisnurkkainen purje koholle nostettu ja Antti isäntä istui\nperässä, vaan Matti seisoi vielä maalla veneen keulan ääressä.\n\nJaakko astui nyt veneeseen ja asettui perän puolelle hänkin. Matti\ntyönti veneen keulan rannasta ulospäin ja hyppäsi itse etuteljolle\nistumaan. Kun sitten tervavene oli saatu matkan mukaan käännetyksi,\nniin lähti se, varalaitoja myöten uppeessa, myötätuulta kiitämään\nKumpulan järveä pitkin koskelle päin.\n\nVielä kerran loi Jaakko silmänsä kotoisia seutuja ja asuinrakennuksia\nkohti, vielä kerran silmäili hän taantuvia kotirantoja ja korkeita\ntörmiä sekä kuunteli etäisen puron tuttua lirinää ja tuulen huminaa\nkotojärven äyrähiltä, vielä kerran katsahti hän Kumpulan rannalla\nseisovia saattajia, joiden joukossa hän näki Annin ja Eevan lakkaamatta\npoistuvaa venettä kohti tähystelevän, kunnes se ehti ensimmäisen niemen\nsivu. Silloin he jäivät näkymättömiin niemen taakse, ja vene eteni\nkiireesti kauas kotoisilta vesiltä.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nMuutamana lauantaina, kun oli merkkipyhän aatto ja papiston säätäväin\nkantopäivä, oli vilkas väen liike kirkonkylässä, varsinkin kirkon ja\npappilan luona.\n\nKirkolta pappilaan menevää tietä pitkin astuivat, muitten muassa,\nTörmälän Eeva ja Kumpulan Anni, kummallakin kontit seljässään ja\nvoipytyt käsissään ja Annilla vasikannahkakin muassaan. He olivat\nmenossa papille maksuja viemään.\n\nMonet kulkiat tapasivat he jo tielläkin, vaan noustuaan pappilan jyrkän\nmäen päälle ja kartanolle tultuaan, näkivät he väkeä vasta lukuisasti\nkoossa, melkein niinkuin markkinoilla. Toisia lähti pois asioilleen\nkirkolle päin, vaan toisia taas tulvaili sijaan kartanolle. Mikä kantoi\nkonttia seljässään ja voipyttyä kädessään, mikä taas oli, maksunsa\nmaksettuaan, pannut tavaransa talteen johonkin. Näkyivätkin monet\nkontit pirtin ulkoseinällä riippuvan viilekkeistä puunauloissa; toisia\noli pirtin porstuassa ja pirtissäkin, toisia taas saunassa, tallissa\ntai jossain muussa huoneessa. Väkijoukosta mikä riensi maksuja papille\nviemään, mikä hitaasti astuskeli kartanolla tai siirtyi etemmäs peltoja\nja kasvitarhaa katselemaan, mikä seisoi tuumailemassa tuttavainsa\nkanssa tai istui portailla ja kuunteli toisten puheita, mikä loikoili\npitkällään nurmella.\n\nAnni ja Eeva tunkeutuivat väkijoukon läpi pirtin porstuaan, jonne\nheittivät konttinsa muutamaan loukkoon sekä lähtivät sitten maksujaan\nviemään asuinrakennuksen keskikuistiin, jossa niitä näyttiin\nkannettavan ja jonka edustalla ja sisällä näkyi paljon väkeä.\n\nSeurakunnan kirkkoherra itse näkyi istuvan porstuassa pienen pöydän\nääressä ja kantokirjoihinsa merkitsevän, mitä kukin maksaja toi.\nHäntä vastapäätä juuri portaitten vieressä seisoi muuan vanha nainen\npunnitsiana. Ruustinna näkyi häärivän siinä lähellä ja tarkastelevan\ntuotuin aineiden laatua. Kummallakin puolen porstuaa istui raheilla\nmiehiä ja naisia melkein niin paljon kuin sopi, toiset juoden kahvea,\ntoiset sitä odottaen, toiset taas muuten istuen, vaikka olivat kahvea\njo saaneet. Portaitten eteen pikkuisen sivullepäin kuistin ulkoseinän\nviereen olivat asetetut monet voitynnyrit, toiset tyhjät, toiset\ntäysinäiset, ja muuan mies, luultavasti joku pappilan renki, näkyi\nisolla survimella survovan voita puoleksi täytettyyn tynnyriin.\n\n\"Kylläpä karttuu voita kovasti. Mahtavat saada pappilan lapset syödä\nrasvaa niin paljon kuin vaan tahtovat!\" mietti Anni, voitynnyreitä\nsilmäillen, ja tuli Eevan kanssa aivan punnitsian viereen, jolloin\nmolemmat tytöt niiasivat niin hyvin kirkkoherralle ja ruustinnalle kuin\npunnitsialle.\n\n\"Älkää te tunkeutuko tänne ennen aikojaan!\" varoitteli punnitsia ja\nkopisteli va'alle voita muutaman nuoren kopeannäköisen miehen tuomasta\nastiasta. \"Näettehän, että täällä on monta ennen tullutta, joitten\nvoi on vielä punnitsematta. Kunhan odotatte vähän aikaa, niin kyllä\nteiltäkin punnitaan.\"\n\n\"Kenenkä voi siinä nyt on va'alla?\" kysyi ruustinna.\n\n\"Kuusivaaran.\"\n\n\"Kovinpa se on valkoista. Eikö sitä niin isosta talosta olisi voitu\nparempaakin tuoda?\"\n\n\"Parempaa!\" vastasi Kuusivaaran poika ja kohautteli olkapäitään. \"Se on\nniin hyvää kuin meillä on voitu tehdä. Sitä ei voi huonoksi sanoa.\"\n\n\"No, ei hyväksikään.\"\n\n\"Kolmetoista naulaa\", ilmoitti punnitsia.\n\n\"Eikö siinä ole kuusitoista lehmää Kuusivaarassa?\"\n\n\"Vähänpä on kuuttatoista\", vastasi Kuusivaaran poika. \"Eihän siinä ole\nniin paljoa ennenkään ollut ja mikäpä ne olisi nyt lisännyt!\"\n\n\"On siinä ainakin kolmeatoista enempi ennen ollut.\"\n\n\"Niin -- -- -- jos lie joskus ollut -- -- -- vaan sitäpä on sitten\nkarjaa vähennetty. -- -- -- Tuoss' on vasikannahka!\"\n\n\"Huonohan tämä on\", sanoi ruustinna, nahkaa katsellen. \"Tässähän on\nreikä. Ei tämä kelpaa. He, tuossa saat takaisin!\"\n\n\"Tämäkö ei kelpaa! Ja tässäkö reikä! -- -- -- Niin, tuossa aivan\npieni -- -- -- vaan se nyt ei haittaa mitään. -- Tämä pitää kuitata\nmaksetuksi, sillä joka on tarjottu, se on maksettu.\"\n\n\"Se ei ole tosi.\"\n\nJa ruustinna sekä Kuusivaaran poika väittelivät hetken aikaa kiivaasti\nkeskenään, kunnes jälkimmäisen vihdoin täytyi suostua rahalla\nvasikannahkan maksamaan.\n\n\"Mitenkään tässä minun käynee!\" mietti Anni, kun näki, että oltiin\ntarkkoja maksuin suhteen; ja rupesi katsastelemaan tuomaansa nahkaa,\nettä eihän siinä vaan liene reikiä, vaan eipä siinä niitä näkynyt;\npäinvastoin, se oli aivan ehjä ja kooltaan, ainakin hänen mielestään,\nisompi kuin monella muulla. Mitä voihin tulee, niin tiesi hän, että\näitinsä oli parastaan pannut saadakseen sen hyväksi. Ja niinpä luuli\nEevakin tuomastaan voista, ettei se huonoa ollut.\n\n\"Viisi naulaa, pikkuista vaille\", ilmoitti taas punnitsia.\n\n\"Viisikö vaan! No, enempihän niitä teillä on lehmiä?\" kysyi kirkkoherra\nmaksajalta.\n\n\"Ei ole enempi tällä kertaa\", vakuutti maksaja. \"Tässä tuonnottain\nkatosi meiltä kuudes lehmä ja löydettiin vasta monen päivän kuluttua\nsuohon uponneena ja kuolleena.\"\n\nKun vielä moniaan muun maksajan voi oli punnittu, tuli Annin vuoro.\n\n\"Tässä on runsaasti kuusi naulaa\", ilmoitti punnitsia, antaessaan pytyn\nAnnille takaisin. \"Tämä tuo onkin voin näköistä.\"\n\n\"Onpa siinä hyvää voita!\" ihmetteli ruustinnakin. \"Onko se Kumpulasta\ntämä tyttö?\"\n\n\"Ka, sieltähän minä olen\", vastasi Anni ja antoi vasikannahkan, jota\nmyöskin kiiteltiin hyväksi.\n\nEeva sai voistaan kuulla samanlaiset kiitokset kuin Annikin.\n\n\"Menkäähän tytöt tuonne penkille istumaan, niin saatte kahvea!\"\nkehoitti punnitsia, kun oli Eevankin voin punninnut.\n\nTytöt noudattivatkin mielellään kehoitusta ja menivät penkin päähän\nistumaan, jossa näkyi tilaa olevan, ja siinä heidän kahvea odottaessaan\nennätettiin monenkin maksajan voi punnita.\n\n\"Meillä ei ole nyt enempi kuin neljä lehmää\", kuului muuankin vaimonen\nsanovan antaessaan voitaan punnittavaksi. \"Olihan niitä tosin ennen\nviisi, vaan mörkö se tässä tuonnottain repi paraan lypsylehmän niin\npahanpäiväiseksi, jotta siitä ei enää näyttänyt eläjää tulevan, ja sen\nvuoksi se teurastettiin.\"\n\nKun Anni ja Eeva olivat kahvea saaneet ja taas tulleet kartanolle,\ntuli heitä vastaan reippaana ja pystyssä päin iloisen näköinen nuori\nmies, jonka Eeva heti tunsi muutamaksi rippikoulukumppanikseen, Vesalan\nVilpoksi.\n\n\"Terve, Eeva!\" sanoi Vilppo tuttavallisesti ja tuli kättä paiskaamaan.\n\"Olipa hupaista tavata sinua ihan tervennä, niinkuin näyttää, ja\nentistä pulskempana.\"\n\n\"Kas Vilppoa!\" vastasi Eeva naurusuin tervehdykseen. \"Näytätpä itsekin\nhiukan komistuneen. -- No, mitä sinulle kuuluu nyt?\"\n\n\"Eipä entistä kummempaa\", vastasi Vilppo ja katsahti pitkään Anniin.\n\n\"Tässä on Kumpulan Anni. Etkö sinä enää häntä tunnekaan, ja etkö sinä,\nAnni, muista Vesalan Vilppoa?\"\n\n\"Enpä ollut vähällä tunteakaan\", sanoi Vilppo Annia katellen. \"Siitä on\npitkä aika, kun toisemme viimeksi näimme. Se oli kiertokoulussa kerran.\nMinä olin silloin vielä pieni poika pahanen ja sinä mitätön tytön\ntyllerö, vaan näytätpä siitä asti paljon muuttuneen.\"\n\n\"Paremmaksiko vai huonommaksi?\" kysyi Anni naurusuin.\n\n\"Paremmaksi tietysti. Vielä tuota kysytkin! -- -- -- niinkuin et\nitsekin tietäisi, että olet muhkistunut. Näyttääpä siltä, että olisit\nsaanut hyviä päiviä vaan pitää.\"\n\n\"Vai niin näyttää! No, eihän tuota ole minun tarvinnutkaan kovin nälkää\nnähdä, vaikka aivan vähän olen rasvaa saanut syödä ja meillä useinkin\non syöty petäjänsekaista leipää. Mutta sinä lienet saanut paremmilla\npäivillä olla ja lienetköpä pettua syönytkään?\"\n\n\"Enhän minä toki viime aikoina sitä ole nähnytkään, kun olen vaan\nhyvissä taloissa palvellut, missä ei ole puutetta leivästä eikä\nrasvasta. -- -- -- Minnekkä teillä nyt matka pitää?\"\n\n\"Tuonnehan ajattelimme postitoimistoon kysymään, eikö tuolla mahtaisi\nolla Jaakolta kirjettä\", vastasi Eeva.\n\n\"Vai niin. Minäpä saatan lähteä mukaan\", sanoi Vilppo ja lyöttäysi\ntyttöin kanssa kulkemaan, Annin sivulla astuen. -- \"Mitä sitä muuten on\nJaakosta kuulunut? Onko häneltä ennen kirjettä tullut?\"\n\n\"Eihän sitä ole tullut, vaikka on hyvin pitkään vuotettu. Kyllähän\nsen nyt jo olisi pitänyt kirjeen ennättää tänne tulla, vaan missä\nviipyneekin, kun ei ala kuulua, tai eikö tuota Jaakolla olisi tullut\nheti kirjoitetuksi!\"\n\n\"Eikö ole ollenkaan tietoa, missä hän nyt oleksii?\"\n\n\"Eipä muuta kuin että hän kuuluu aluksi työtä saaneen siellä\nalapuolessa Nurmelan talossa joen varrella. Lienet kai sen talon\nnähnytkin?\"\n\n\"Olen nähnyt ja käynytkin siinä. Se on vankka talo. -- Vai sinne se\nJaakko osui. No, sehän oli hyvä asia.\"\n\nJa Vilppo astui iloisena Annin sivulla ja huvitti tyttöjä vilkkailla\npuheillaan, toisinaan perättömiäkin puhuen. Ja lystiltä tuntui tytöistä\nhänen kanssaan olla, kun hän osasi hyvin leikkiä laskea ja nauratella\nheitä.\n\nSe vaan Eevaa kummastutti, että Vilppo heti tuli Annille niin hyväksi\ntuttavaksi kuin olisivat he ikänsä yksissä olleet ja tämän rinnalla\nvaan käveli, vaikka ennenhän se hänen kanssaan oli aivan hyvä tuttava\nollut ja rippikoulussa he olivat usein yksissä olleet.\n\nKun sitten, keskusteltaessa minkä mitäkin, Kumpulan Anni ilmoitti, että\nhänellä on ollut aie syksyllä johonkin palvelukseen pyrkiä, tuumasi\nVilppo:\n\n\"Minäpä tietäisin neuvoa hyvän paikan. Pappilaan kuuluu kysytyn\nkarjakkoa, vaan ei ole vielä mistään mieluista sattunut ehdolle\ntulemaan. Etkö sinä siihen toimeen haluaisi?\"\n\n\"Eivätpä siihen mahtaisi huonot kelvatakaan, tämmöiset kuin minä\nesimerkiksi.\"\n\n\"Mik'set sinä saattaisi siihen kelvata yhtä hyvin kuin joku muukin!\nEiväthän nuo liene pappilan lehmät kummemmat lypsää kuin Kumpulankaan.\"\n\n\"Vaikkapa, vaan enhän minä ole siellä tunnettu, eikä kukaan osaa mennä\nminusta mitään sanomaan, kun en ole kenenkään luona vielä palveluksessa\nollut. Aivanhan ne saattaisivat minua tottumattomana pitää..\"\n\n\"Sinun pitää kehua kaikenlaista osaavasi tehdä eikä vähääkään epäillä\ntaitoasi töissä. Sitä paitsi saatan minä antaa minun sisareni kautta,\njoka tulee pappilaan köökkipiiaksi, sinusta hyviä puheita levitä, niin\nalkaisivat sinusta hyvää uskoa.\"\n\n\"Eipä se olisi aivan oikein semmoinen menettely. Sitenhän petyttäisiin\nminun suhteeni, kun tultaisiin jälestäpäin huomaamaan, ettenhän minä\nolekaan niin hyvä, jommoiseksi minua on mainittu.\"\n\n\"Minä luulen, että sinuun tultaisiin pappilassa hyvin tyytyväisiä\nolemaan. -- -- -- Eikähän se ole vaarallista joskus liikojakin mainita,\nsilloin kun toisesta hyvää puhuu. Pahempi vika se on panetella\nlähimmäistään. -- -- -- No, mitä arvelet asiasta?\"\n\n\"Saisihan tuosta tuumata kotona ensin, mitä ne siellä arvelevat.\"\n\n\"Ja minä kyllä laitan niin, että asiasi onnistuu.\"\n\n\"Kyllähän se sinussakin on koko laittaja\", puuttui Eeva puheeseen.\n\"Yhtenä päivänä saatat jos kuinka isosti jostain asiasta tuumata, vaan\ntoisena sinä sen jo olet kokonaan unehuttanut.\"\n\n\"Mitä sinä, Eeva, tyhjää!\" sanoi Vilppo. \"Enhän minä nyt niin toimeton\nole. Olen minä pahempiakin asioita toimittanut.\"\n\nPuhetta jatkui jatkumistaan. Vilpolla ei koskaan puhe kesken loppunut.\nKun yhdestä asiasta oli kylliksi tuumailtu, käänsi hän pian keskustelun\ntoiselle tolalle, ja kun hänellä oli puhumista, niin silloinpa sitä\noli toisillakin; eikä siinä vakaisesti tuumailtukaan asioista eikä\nsynkkiä kuvauksia tehty, vaan puheltiin iloisesti ja vilkkaasti ja\nkosketeltiin keviästi semmoisiakin seikkoja, jotka olisivat monesta\nmuusta saattaneet ikäviltä tuntua.\n\nNäkyivätkin monet vastaantuliat pitkään katselevan Eevaa, Annia ja\nVilppoa, että noillapa lysti on, toiset taas arvelivat, että kyllähän\nne nyt nuorina ollessaan iloittelevat, vaan kunhan vanhenevat, niin\nvakaisemmiksi ne silloin tulevat.\n\nVarsin lyhyeltä tuntui Vilposta ja myöskin Annista ja Eevasta matka\npappilasta postitoimistotaloon, vaikka sitä oli lähemmäs neljännes.\n\nAnni ja Eeva eivät olleet täällä käyneetkään, sittenkun tänne oli\npostitoimisto laitettu, ja sen vuoksi he hetken aikaa katselivat\npunaista postilaatikkoa ulko-oven vieressä ja kylttiä oven päällä,\nennenkuin Vilpon seurassa sisään astuivat.\n\nTäällä istui nainen pöydän ääressä. Tuliat tervehtivät häntä ja\nmolemmat tytöt ojensivat kätensäkin kätelläkseen; mutta tämäpä ei ollut\nsitä huomaavinaankaan, nyykäytti vaan vähän päätään ja kysyi: \"Mitä on\nasiaa?\"\n\nEevaa kummastutti, kun se ei ruvennut kättelemään eikä edes kysellyt\nkuulumisia, ja siitä hän päätti, että se mahtaa olla ylpiäsluontoinen.\n\n\"Olisihan sitä semmoista asiaa\", selitti hän, \"että onkohan mahtanut\ntulla kirjettä minun veljeltäni Jaakolta, joka tässä kesällä alapuoleen\nmeni. Se on Törmälästä kotoisin.\"\n\n\"Tuommoista sitä minulta kysytäänkin! Enhän minä voi tietää, keneltä\nmikin kirje tulee, vaan sanokaapa, kenelle ja mihin te kirjettä\nkysytte, niin minä heti voin vastata, onko sitä vai ei!\"\n\n\"Tuonnehan minä Törmälään, Ylikylään -- -- -- Olisikko tuo sitten\npäällekirjoitus pantu isälle, jonka nimi on Perttu, tai jollekin muulle\n-- -- --\"\n\n\"Kyllä täällä on muuan kirje Törmälään Perttu Pertunpoika Aaltoselle.\"\n\n\"Se se on\", vastasi Eeva ja otti vastaan kirjeen postinaiselta.\n\n\"Katselkaapa, näkyykö täällä minulle mitään kirjettä!\" sanoi Vilppo\npiloillaan, varsin vaan jotakin sanoakseen.\n\n\"Olenko minä velvollinen kaikki ihmiset tuntemaan! Mikä nimenne?\"\n\n\"Olenpahan Vesalan Vilppo.\"\n\n\"Ei ole.\"\n\n\"Vai ei ole. No, kun ei ole, niin älköön! -- Hyvästi nyt vaan!\"\n\nTytöt niiasivat ja poistuivat Vilpon muassa sekä menivät sitten\nlähimmäisen nurkan viereen, missä Eeva, kirjeen kuoren avattuaan, luki\nnäin kuuluvan kirjeen:\n\n    \"Rakkaat vanhemmat, veljet ja sisaret!\n\n    Täten lähestyn minä teitä näillä muutamilla riveillä ja saan\n    tietää antaa, että olen terve, jota samaa Herran lahjaa toivon\n    teillekin. Kumpulaisiltahan olette kuulleet, että satuin heti\n    pääsemään Nurmelaan työhön. Minä olen samassa talossa yhä. Tämä\n    on vankka talo, niinkuin tiedätte; olettehan tämän nähneet\n    Oulumatkoillanne. Kyllä täällä kelpaa elellä, kun on hyvä ja\n    tilava asunto ja hyvä ruoka. Petäjänsekaista täällä ei näekään,\n    ihan selvää leipää vaan joka päivä ja särvintä ja keittoa\n    niin paljon kuin vaan jaksaa syödä. Pyhinä annetaan päälle\n    päätteeksi voita ja kahveakin. Tähän aikaan saan minä palkkaa\n    puolitoista markkaa päivältä, vaikka olen talon ruu'assa; onhan\n    se vähän paremmasti kuin kotipuolessa. Isäntäväkeeni minä olen\n    jotenkin tyytyväinen; eivät he ole tähän asti vielä minua kovin\n    moitiskelleet, vaikka täällä ei kyllä isosti työväkeä hellitellä\n    ja isäntä on tarkka työn suhteen. Olenpa minä osannut tähän\n    asti toimittaa, mitä on työksi pantu, ja onhan tuo isäntä\n    neuvonut, kun en ole sattunut jotain tietämään. Hän on luvannut\n    yhä eteenpäinkin minua työssä pitää, kun en vaan pahemmaksi\n    tullene. -- Muuten ovat ihmiset minusta täällä puolessa hiukan\n    ylpiämpiä ja käytöksessään kylmempiä vierasta kohtaan kuin siellä\n    kotipuolessa. Eipä ole hyvä mennä niille mitä tahansa puhumaan;\n    moniaat luulevat isojakin viisaita olevansa ja heti nauravat\n    minulle, kun en tiedä jotain heidän mielestään tavallista\n    asiaa. Minä olen kuitenkin saanut hyvän seurakumppanin Salmelan\n    Laurista, joka on täällä renkinä ja nyt kirjoittaa tätä kirjettä\n    minun puolestani. Hän ei koskaan pahaa sanaa minulle sano, vaan\n    on aina hyvä ja ystävällinen minua kohtaan. Hänen seurassaan\n    minulla aika hupaisimmasti kuluu. -- Kunhan minä täällä ensin\n    monioita viikkoja työssä olen, niin sitten lähetän teillekin\n    vähän rahaa, sillä enhän minä itse tarvitse kaikkea, mitä\n    ansaitsen.\n\n    Sanokaa terveisiä Kumpulaisille ja kaikille entisille\n    tuttavilleni! Jääkää Jumalan haltuun ja kirjoittakaa pian minulle!\n\n                                     toivoo poikanne Jaakko.\"\n\nKun Eeva oli harvaan ja hitaasti lukenut kirjeen, jota Vilppo ja\nerittäinkin Anni olivat tarkasti kuunnelleet, ja kun sitten Jaakosta\noli hetkisen aikaa puheltu ja häntä hyväntahtoiseksi mieheksi mainittu,\ntahtoi Vilppo tyttöjä kanssansa kävelylle kauppamiehen taloon asti; ja\nnämä lähtivätkin vastustelematta mukaan, eikä heillä ikävä ollutkaan,\nkun Vilppo iloisena ja puheliaana ja sukkelana leikinlaskiana osasi\nheitä hyvin huvittaa.\n\nTiellä yhtyi heihin neljänneksi muuan Annin entisistä\nrippikoulukumppaneista, Pajuvaaran Heikki, joka, vaikka, olikin\nluonostaan vakainen ja harvapuheinen eikä osannut nauratella tyttöjä\nniinkuin Vilppo, kuitenkin vaikutti, että mieliala seurassa tuli yhä\nvilkkaammaksi. Hän kulki ensin Vilpon sivulla, vaan rohkastui sitten\nja lyöttäysi yksistään Eevan pariin, eikä Eeva enää vähääkään pahonut\nsitä, että Vilppo Annin rinnalla vaan astui; päinvastoin tuntui hänestä\npaljon somemmalta saada Heikin sivulla kulkea, sillä Heikki oli\nkookas ja vankkavartaloinen nuorukainen, Vilppoa paljon uljaamman ja\nmuhkeamman näköinen; ja mukavaltapa tuntui Heikistäkin Eevan rinnalla\nastua, sillä, ainakin hänen mielestään, Eeva oli sievännäköinen ja\nhyvänluontoinen tyttö.\n\nKauppamiehestä ostivat molemmat nuoret miehet naisilleen namuja ja\nkoreat kaulahuivit, sekä lähtivät sitten heitä takaisin saattamaan aina\npappilan mäelle asti, missä heillä tuli ero, Heikillä ja Vilpolla kun\noli kortteeri toisessa talossa.\n\nAnni ja Eeva, pappilan pirtin porstuaan tultuaan, hakivat esille\nkonttinsa, söivät iltasensa ja panivat sitten taas konttinsa\nporstuan loukkoon sekä rupesivat yösijaa itselleen hakemaan. Pirtin\npuolella oli jo ennestäänkin melkein liiaksi väkeä, jottei juuri\nsinne haluttanut. Sen vuoksi tytöt arvelivat paraaksi mennä jonnekin\nulkohuoneeseen, jossa ei muita olisi. Vaan näkyipä niissäkin monessa\njo muita ennestään olevan. Viimein he, peltojen pyörtänöitä hetken\naikaa kulettuaan, saapuivat muutaman heinäladon eteen, jonka ovi oli\nkiinni naulattu. Mutta se ei näyttänyt lujassa olevan ja sen vuoksi he\nkiskoivat sen auki, menivät sisään ja heittäytyivät pitkäkseen hyvältä\nlemuavain nurmien päälle ja saivat niin erittäin mukavan ja rauhaisan\nmakuupaikan. Siellä he vielä hetken aikaa juttelivat kaikenlaista,\nmuistelivat päivän tapahtumia ja hupaista oloaan Vilpon ja Heikin\nseurassa, kunnes vihdoin, kun aurinko jo oli laskeutunut ja hämärä\ntullut, nukahtivat virvoittavaan uneen.\n\n\n\n\nV.\n\n\nJaakko eleli elelemistään Nurmelan talossa ja teki tyytyväisenä työtä,\nhyvillään siitä, että oli saanut hyvän työpaikan ja hyvän toimeentulon.\n\nKun hän oli kotonaan useinkin saanut vähällä ruu'alla olla, oli hänestä\nnyt mukava olla isossa talossa, jossa aina sai mahansa täydeltä syödä.\nMutta sepä tuntui mieltä pahottavan vähän, kun emäntä kuului moittineen\nhäntä isoksi syömäriksi. Ensi päivinä olikin hän syönyt tavallista\nenemmän, vaan kun kerran oli päässyt paremmille päiville tottumaan, ei\nhän syönyt enää paljon enempi kuin muutkaan.\n\nNiin kauan kuin hän teki semmoisia töitä, joita oli kotonaankin\ntottunut tekemään, oli isäntä häneen jotenkin tyytyväinen, sillä hän\noli ahkera työmies, vaikka tosin hitaanlainen liikkeissään. Olihan\nhän tottunut kotonaan sirppiä ja viikatetta käyttämään, kyntämään ja\nkarhitsemaan, hevosella ajamaan ja hevosta hoitamaan, hirsiä kaatamaan,\nhalkoja hakkaamaan ja sen semmoista tekemään; ja tämmöisissä töissä hän\nNurmelassakin hyvin suoriutui, ainakin ensimmältä. Varsinkin kunnosti\nhän itseään raskaita painoja nostaessaan ja kiviä pellosta pois\nvääntäessään tai muussa semmoisessa työssä, jotta hänen työkumppaninsa\nhyvin ihmettelivät hänen voimiaan. Mutta sattuipa semmoisiakin toimia,\njoissa hän oli kokonaan tottumaton, jottei tiennyt miten siinä\nmenetellä, tai jos vähän tiesikin, niin erehtyi useinkin, ja silloin\ntoiset hänelle nauroivat, etteikö se tuotakaan osaa. Sehän se toisinaan\nyritti vihaksi käymään, kun ne, sen sijaan että olisivat tulleet\nneuvomaan ja auttamaan, vaan pilkkaa tekivät. Olisivatpa itsekin\nylimaassa kaiken ikänsä elelleet, niin tuskin olisivat ollenkaan\nviisaampia! Mutta Lauripa ei koskaan hänelle pahaa sanaa sanonut, oli\naina vaan yhtä ystävällinen ja samoin myöskin Liisa, talon piioista\nnuorin ja sievin.\n\nLiisa oli sukkela leikinlaskia ja hyvä ilvehtimään ja ivaamaan,\njos vähänhään syytä löytyi, mutta hän oli kuitenkin sen verran\nhelläsydämminen, että, jos näki jonkun liiaksi sortavan toista, hän\nrupesi sorretun puolelle ja alkoi sortajasta ivallisesti puhua. Kun\nJaakko vaan sattui väittelemään ja kiistelemään tovereinsa kanssa,\nniin silloinpa Liisa useinkin piti hänen puoltaan ja olikin sen vuoksi\nJaakolle paremmin mieleen kuin muut naiset.\n\nSattuipa kerran, että Jaakko muutamana syysiltana iltasen jälkeen,\nkun palkolliset olivat koossa pirtissä pakinoimassa, niinkuin\nheidän tapansa oli ennenkuin nukkumaan menivät, istui tavallista\nalakuloisempana penkillä uunin vieressä, pää käsien varassa.\n\n\"Jaakollehan se sattui pieni vahinko tänään hänen työssä ollessaan\",\ntuumasi piika Eeva kumppaneilleen.\n\n\"Niin kuuluu sattuneen\", naurahti piika Elsa, joka Eevan vieressä\nistui, \"vaan eihän tuo olekaan mikään kumma. Ei se ollut ensi kerta.\"\n\n\"Eipä kyllä. -- Kunpa olisit, kuule Jaakko, enemmän kiirettä pitänyt,\nniin olisi asiasi paremmin onnistunut.\"\n\n\"Mistäpä minä ennakolta osasin arvata, miten tulisi käymään!\" vastasi\nJaakko vakaisesti.\n\n\"Jaakko tietysti\", arveli Elsa, \"on oppinut ylimaassa, ettei olekaan\ntarvis hätäillä ensimmäisen vaaran lähetessä.\"\n\n\"Ole sinä vaiti viisauksinesi! Sen olen oppinut ja sen uskon vieläkin,\nettei hoppu ole hyväksi eikä kiire kunniaksi.\"\n\n\"Tänään olisi kuitenkin ollut.\"\n\n\"Miks'et sinä tehnyt ihan niinkuin isäntä käski?\" kysyi renki Antti.\n\n\"Siksi, että se on sinulle ihan sama, mitenkä minä tein\", vastasi\nJaakko.\n\n\"Kas nyt! Osaat sinä, näen mä, vielä ylpiästikin puhua.\"\n\n\"Kun oma pää oli viisaampi\", ilveili Elsa, \"niin tietysti oli sen\nneuvoa seuraaminen ja silloin kävi niinkuin kävi.\"\n\n\"Älähän nyt!\" puuttui puheeseen Lauri. \"Sattuu se toisinaan vahinko\nviisaallekin, etkä liene sinäkään aivan erehtymätön.\"\n\n\"Enhän ole sitä sanonutkaan.\"\n\n\"Jos ruvetaan Elsan asioita muistelemaan, niin lieneepä niistäkin\njotain sanottavaa\", lausui Liisa hymysuin. \"Muistatko esimerkiksi, kun\nsinun ollessasi Junttilassa piikana emäntä muutamana päivänä sanoi\nsinulle, että talon iso sika tulisi porsimaan niinkuin ensi yönä ja\nkäski sinun olla varuillasi ja pitää sikapahna lämminnä, vaan sinä\net uskonut emännän sanoja, luotit enemmän muutamaan kokemattomaan\ntyttöön, joka oli väittänyt, että Junttilan sika tulisi porsimaan\nvasta kuukauden perästä; ja kun sitten kuitenkin yöllä sika teki\nviisi valkoista porsasta, niin ne kuolivat kaikki viluun aivan sinun\nhuolimattomuutesi vuoksi?\"\n\n\"Mitä sinä vanhoista asioista enää -- -- --!\" muistutti Elsa, vaan\nheittikin kaikki puheensa Jaakosta sikseen.\n\n\"Eiköhän liene paras\", sanoi sitten Lauri, kun vanha ruotimumma oli\nlevolle mennyt, \"että heitetetään pois kaikki puheet ja mennään kukin\nnukkumaan!\"\n\n\"Jopa se tosiaan alkaa olla levolle menon aika\", arveli Anttikin;\nja piiat alkoivat silloin pirtistä poistua. \"Älähän ole milläsikään\nenää, Jaakko! Huomenna onnistunevat sinulla paremmin asiat, kun lähdet\nkäytteitä myllyyn viemään.\"\n\nJaakko kävi ensiksi levolle, päivän töistä ja huolista väsyneenä,\nja vuoteessaan hän kyllä hetken aikaa muisteli päivän tapahtumia\nsekä vertaili ajatuksissaan täällä oloaan niihin aikoihin, jotka oli\nviettänyt köyhässä, vaan armaassa kodissaan, mutta pian hän kuitenkin\nvaipui sikeään uneen, joka vapautti hänen kaikista huolellisista\najatuksista.\n\nLauri paiskausi hänen viereensä samaan sänkyyn ja viimeiseksi Antti,\nkattolampusta tulen sammuksiin puhallettuaan, heittäysi itsepäälliseen\nvuoteeseen, ja kohta alkoi Nurmelan ison pirtin joka vuoteesta kuulua\nraskaasti nukkuvien kovia kuorsauksia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnnen auringon nousua heräsi Antti, nousi ketterästi vuoteeltaan ja\nruveten pukeutumaan huudahti kovalla äänellä: \"Miehet pystyyn!\"\n\nLauri kovahti paikalla ylös ja alkoi heti viivyttelemättä pukemaan\nitseään, vaan Jaakko kohosi ensin verkalleen istumaan, hieroi silmiään\nja kynsi päätään sekä pukeutui sitten hyvin tyyneenä ja levollisena,\nkiirettä pitämättä. Orrelta saappaat otettuaan ja jalkoihinsa saatuaan,\njolloin toiset jo olivat ennättäneet pestä ja kampata itsensä ja\nlaittautua valmiiksi työhön menemään, peseytyi hänkin vuorostaan.\n\nJuuri kun hän oli pessyt ja kampannut itsensä, näki hän jo isännän\npirtin ovella seisovan ja hyvää huomenta toivottavan ennenkuin hän\nennätti mitään sanoa.\n\nJaakko vastasi tervehdykseen ja nyökäytti päätään.\n\n\"No, Jaakko, tuleppa säkkejä kärryihin nostamaan!\" käski isäntä.\n\nJaakko seurasi isäntää,, verkalleen astuen, jyvä-aittaan, josta\nsitten nosteli jo eilen valmiiksi täytetyt jyväsäkit portaitten eteen\nkärryihin, ja keviästi hän liikutteli säkkejä, vaikka ne olivat\nmelkoisen raskaita.\n\nSitten kävi hän hevosen tallista ja pani sen valjaisiin jyväkuorman\neteen.\n\n\"Aja nyt siivosti ja varo, ettei mitään vahinkoa tapahdu!\" varoitti\nisäntä.\n\n\"Olkaahan ihan huoletta!\" vastasi Jaakko, nyhjäsi hevosta suitsista ja\nlähti kuorman perässä astumaan. \"Eihän tuo syvällä maantiellä mikään\nvaara liene tarjona.\"\n\n\"Eipä tiedä, jos onkin. Sinullahan tuo saattaa vahinko tapahtua\nsilloinkin, kun on vähin siitä pelkoa.\"\n\nTuo muistutus ei tuntunut hyvää tekevän, sillä sehän oli todisteena\nsiitä, ettei isäntä täydellisesti luottanut hänen huolellisuuteensa.\nMutta minkäpä sille teki! Eihän hän tahallaan ollut mitään vahinkoa\ntuottanut; oli aina tehnyt, miten paraiten älysi ja taisi, vaan\nereyksiä oli sittenkin sattunut.\n\nKun Jaakko oli tullut vähän matkan päähän Nurmelasta, niin haihtuivat\nkuitenkin surulliset ajatukset syksyisen aamun raitisten tuulen\nhenkäysten muassa.\n\nHän katsahti läheiselle jokisuvannolle päin, jonka hiljalleen\nläikähteleviä laineita vasten itäiselle taivaan rannalle vastikään\nkohonneen auringon säteet kauniisti kimaltelivat. Somilta näyttivät\nviheriöitsevät syyslaihot laajalta kummallakin puolen jokea ja siellä\ntäällä törmäin rinteessä ylenevät yksinäiset koivut: heiluvine\noksineen, joissa lehdet jo olivat osaksi kellastuneet ja osaksi myöskin\npois varisseet.\n\nHevonen astui verkalleen suoraa ja mäetöntä maantietä pitkin, rattaat\njytisivät ja somero ritisi niitten alla, kärryt jymähtivät ja\ntärähtelivät alinomaa ja Jaakko käveli miettiväisenä kuorman perässä.\nHän näki pitkän oillingin edessään ja huomasi muutaman hevosmiehen\noillingin päässä. Mutta eipä hän muuta kuin pikimmältään katsahti\nsiihen, ollen ajatuksiinsa vaipunut. Hän keskeytyi mietteissään, kun\nsamalla vastaan tuleva matkamies huudahti hänelle: \"Hoi mies, ajappa\nsyrjään vähäsen!\"\n\nJaakko ei ennättänyt hevostaan minnekään päin kääntää, ennenkuin,\nvaikka matkamies ajoi niin syrjään kuin saattoi vaan, vastakkain\ntulevien kärryjen rattaitten rummut sattuivat kolahtamaan toisiinsa,\nvaan pääsivät kuitenkin sen enemmittä vastuksitta toisistaan sivu.\n\nMatkustaja kirosi vähän ja sanoi lähtiessään edelleen ajamaan: \"Tuopa\nkoko pökelö on, joka ajaa ihan keski-tietä eikä älyä vähääkään\nsyrjäyttää, vaikka minä olen vähällä raviin joutua.\"\n\n\"Minä en sattunut ajoissa huomaamaan\", puolusteli Jaakko itseään.\n\n\"Missä ne silmät sitten olivat! Taitaa miesparka vielä olla unen\nhorroksissa.\"\n\nJaakko ei vastannut, nyhjäsi vaan ruunaa suitsista, koettaen siten\nkiirehtiä sen kulkua, ja hetken aikaa siten kulettuaan kärryjen\njyskiessä ja rattaitten kolistessa saapui hän vihdoin oillingin\npäähän, jossa tie teki pienen käänteen. Siitä edelleen vähän matkaa\najettuaan tuli hän tienhaaraan, josta oikealle kääntyvä nurmettunut\nja huononlainen kärrytie vei myllylle. Sinne hän lähti nyt ajamaan ja\nsaapuikin pian myllylle kovasti pauhaavan kosken rannalle.\n\nToimitettuaan asiansa myllyssä ja sinne nostettuaan kaikki jyväsäkit\nkärryistä, huomenna jauhoina pois tuotaviksi, lähti hän paluumatkalle,\nnousi seisalleen kärryihin ja antoi hevosen kävellä tienhaaraan asti;\nvaan maantielle tultuaan laski hän ruunan menemään täyttä ravia, ja\nsilloin rämisivät ja tärähtelivät kärrylavat kovasti, jopa toisinaan\nkohollekin hypähtivät, mutta vakavana hän vaan seisoi kärryissä,\nsuitsivarret käsissään, ja aikansa kuluksi laulella hyräili muutamia\npiennä poikana oppimiansa runon säkeitä.\n\nHän ajatteli juuri hyvillään, että oli kai hän nyt ainakin hyvin\nasiansa toimittanut, jottei kenenkään luulisi löytävän moitteen syytä,\nkun lähellä Nurmelaa ruuna pahasti säikähtäen jotakin hyppäsi kahdelle\njalalle ja lähti sitten täyttä laukkaa pitkin maantietä menemään.\nJaakko, joka ei arvannut ollenkaan olla varuillaan, putosi heti pois\nkärryistä, ja ruuna lähti jättämään, vaikka hän koki sitä tavottaa\njuoksemalla sen jälkeen niin nopeasti kuin saattoi vaan ja huutaen\nhuutamistaan: \"ptruu, ptruu!\" Tuota pikaa hyppäsi ruuna, kärryt\nperässä, ojan ylitse, ja silloin kärryt kaatuivat kiviä vasten, toinen\naisa meni poikki, silat särkyivät, ruuna pääsi valjaista irti sekä\nmennä vilisti yhä täyttä laukkaa Nurmelan kartanohäkille asti, jossa se\nvasta pysähtyi.\n\nKun Jaakko hengästyneenä saapui sinne, oli jo osa talon väestä häntä\nvastassa. Lauri piteli ruunaa kiinni ja isäntä kiroili, kun aavisti\nJaakon kautta jonkun pahan asian tapahtuneen!\n\n\"Mitä tämä merkitsee\", huudahti isäntä ja katseli Jaakkoa tuimasti\nsilmiin, \"että sinä tuolla lailla kotia tulet -- -- -- ja mikä perkele\nse pani ruunan yksinään tulemaan? Vastaa heti paikalla!\"\n\n\"Jaakko parka, mitenkähän nyt on käynyt?\" kysyi Liisa.\n\n\"Niin, miten on käynyt?\" kysyi isäntä uudestaan. \"Selitä heti paikalla\n-- -- --! Mihin olet kärryt jättänyt? Oletko kumoon ajanut?\"\n\nJaakko selitti peittelemättä, miten oli asia; vaan isäntä kuultuaan\nkärryjen kaatuneen ja aisan menneen poikki, oli hyvin vihoissaan\nJaakolle ja nuhteli tätä ankarasti.\n\n\"Eikö se ole tosi, mitä minä sinulle sanoin\", pauhasi hän, \"että\nsinulla tapahtuu vahinko silloin aikakin, kun sitä vähin osaa pelätä!\"\n\n\"Enhän minä sitä saattanut estää\", puolusteli Jaakko itseään. \"Hevonen\nmitä lienee säikähtänyt -- -- --\"\n\n\"Syytä nyt hevosta! Miksi sinä, sen poika pahus, päästit suitset\nkäsistäsi?\"\n\n\"Enhän minä olisi päästänyt, kun olisin arvannut olla varuillani.\nTuskinpa siinä toinenkaan minun sijassani olisi mitään voinut.\"\n\n\"Eipä vaan. Joku tavallinen mies ei olisi millään ehdolla laskenut\nohjaksia käsistään, vaan olisi jotenkuten hillinnyt hevosta. Mutta\nsinä et osaa tarpeeksi kiireellinen etkä huolellinen olla, vaikka\nolisi hengen hätä. Sen olen jo ennenkin nähnyt. Minähän juuri varoitin\nsinua mennessäsi, kun tiesin minkälainen sinä olet; ja sittenkin sinä\nsemmoisen vahingon tuotit. Sehän on siis selvästi tapahtunut aivan\nsinun huolettomuutesi vuoksi.\"\n\n\"Kuulkaahan isäntä!\" puuttui Lauri puheeseen. \"Olisihan jollekin\ntoisellekin Jaakon sijassa saattanut samalla lailla käydä. Minkäpä hän\nsiihen voi, että hevonen pillastui!\"\n\n\"Minkä! Kuulithan. Olisihan siinä kiireellisyys ja sukkeluus jotain\nauttanut. Älä luulekaan, että on syytä Jaakkoa puolustaa! Hänen\nhitautensa vuoksi saan minä kärsiä vahingoita enemmän kuin kerran.\n-- -- -- Sen minä sanon sinulle, kuule Jaakko, että jos vaan tällaisia\ntapauksia sinun kauttasi vastakin tapahtuu ja jos et sinä vaan rupea\nparanemaan, niin minun täytyy eroittaa sinun palveluksestani, etkä\nsilloin saa penniäkään palkkaa. Enemmänhän minulle on sinusta vahinkoa\nkuin hyötyä. -- -- -- Mene nyt heti tuomaan kärryt tänne, äläkä siinä\ntyhjää töllistele!\"\n\nHäpeissään meni Jaakko tekemään isännän käskyn mukaan.\n\nKoko päivän oli hän sitten alakuloisella mielellä ja olla jörötti\nenimmästi vaan yksinään, kenenkään seuraa etsimättä. Ruokapöydänkin\nääressä hän istui jörönä ja äänetönnä, lausumatta luotuista sanaa edes\nLiisallekaan, vaikka tämä koki iloisista asioista puhumalla huvittaa\nhäntä samoin kuin muitakin.\n\nVasta illemmalla, kun isäntä, suuttumuksensa ohi mentyä, oli ruvennut\nJaakkoa leppeämmästi puhuttelemaan, tuli tämä paremmalle mielelle, jopa\ntyytyväiseksi, niinkuin tavallisesti.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nOli varainen pyhäaamu talvella. Ilma oli kylmänlainen ja taivas kirkas,\nlukemattomain tuikkivien tähtien sekä kaunisten revontulien valaisema.\n\nNurmelan metsämaita hiihteli Törmälän Jaakko, reippaana ja tyytyväisenä\nliukuen suksillaan, pyssy olallaan ja toisessa; kädessään sompasauva,\njonka avulla hän työnti suksiaan sukkelammasti menemään. Takkisillaan\nhän vaan hiihteli, vyö kuitenkin ympärillään, vaan eipä häntä palellut\nsittenkään.\n\nMuutamia päiviä sitten oli ollut suvi, vaan sitten oli tullut pakkanen:\nja senpä vuoksi oli semmoinen hanki, että se sukset kannatti.\n\nJaakko oli menossa katsastamaan kahta syksyllä pystyttämäänsä\nkäpylautaa, joihin oli kumpaankin ripustanut kissan raadon, siten\nhoukutellakseen kettuja niihin. Niitä oli hän jo toisinaan ennenkin\nkäynyt katsomassa, vaan eipä ollut niissä kummassakaan vielä kettua\nkäynyt. Täällä puolessa kun ei yleensä kettuja paljon ollut, ei hänellä\ntälläkään kertaa ollut isoa toivoa niistä yhtään saada, vaan kävi\nkuitenkin ilman aikojaan vaan pyydyksiään katsomassa.\n\nTultuaan ensimmäisen käpylaudan likelle näki hän sen tyhjäksi. Siinä\nolla törötti vaan kuivunut kissan raato koskematonna.\n\nHän hiihti sivu, pyörähti muutaman ison kuusen vierite oikealle,;\nhiihti sitten mutkitellen, kierrellen puita ja kantoja, ja läheni\nlähenemistään toista käpylautaa. Kohta havaitsi hän hangella tuoreita\nketun jälkiä, jotka veivät matkan mukaan. Silloin rupesi hän entistä\nkiivaammin hiihtämään, päästäkseen pikemmin perille; ja kun käpylauta\noli saanut näkyviin, huomasi hän ilokseen siinä riippuvan elävän ketun,\njolta toinen etukäpälä oli tarttunut rakoon kiinni. Repo paralla näytti\nsiinä iso hätä olevan ja olisi se saattanut irtikin päästä, kun oli\nniin vähän kiinni vaan. Mutta Jaakkopa ojensi pyssynsä sitä kohti ja\nampui sitä päähän, vieläpä niin tarkkaan, että se heti heitti henkensä.\nSitten meni hän sitä käpylaudasta irroittamaan, katseli hetken aikaa\nsitä ja käänteli moneen kertaan käsissään, nähdäkseen, minkälainen\nnahka sillä oli, sekä nakkasi sitten saaliinsa olalleen ja lähti\nhyvillä mielin takaisin Nurmelaa kohti hiihtämään.\n\nTuntuipa mieli hänestä nyt niin keveältä, kuin ei olisi hänellä\nkoskaan vastuksia ollut, vaikka hän oli niitä useinkin kokenut.\nOlihan hänellä hyvä palveluspaikka ja Nurmelan isäntä oli pestannut\nhänen vuosirengiksi, vaikka joskus vihoissaan oli uhannut eroittaa\nhänen. Eipä ollut, paitsi häntä, syksyllisistä palkollisista muita\njälillä kuin Lauri ja Liisa; ja nehän ne aina jäävät jälille, jotka\nisäntäväelle ovat mieluisimmat.\n\n\"Mitähän mahtanevat sanoa Nurmelassa, kun minä tämmöisen saaliin kanssa\npalaan!\" mietti Jaakko tiheässä metsässä hiihellen. \"Eiköhän mahtane\nniillä silmät isoiksi mennä, kun näkevät näin komian ketun! Onpa varsin\nmieluista nähdä, kun Liisa hymyillen kettua katselee ja minuunkin\nystävällisen silmäyksen luo. Se tuo Liisa alkaa minusta päivä päivältä\nyhä mieluisammalta tuntua, jotta alkaapa hänen seurassaan oleminen\ntuntua kohta hupaisemmalta, kuin ennen muinoin Kumpulan Annin kanssa\nseurusteleminen.\"\n\nMetsästä pois päästyään ja aukealle tultuaan kiiti Jaakko yhä\nkiireemmästi eteenpäin, kunnes viimein ehti Nurmelan kartanolle.\n\nLiisa ja Anna Mari olivat juuri kaivolla vedennostohommissa. Renki\nHeikki nousi par'aikaa köökin porstuan rappuja ylöspäin ja piika Katri\ntuli porstuassa tätä vastaan, kierrätti kätensä Heikin kaulan ympäri ja\npyörähti samalla ulos.\n\nJaakko asetti suksensa ja sauvomensa pirtin seinää vasten ja lähti\nsitten, kantaen oikealla kädellään kettua takakäpälistä, suoraa päätä\nköökkiin astumaan.\n\n\"Kas, kuinka komiaturkkinen kettu Jaakolla on!\" sanoi Liisa Anna\nMarille, kun Jaakko kaivon sivu astui. \"Mistä sinä tuon olet saanut?\"\nkysyi hän sitten tältä.\n\n\"Sainpahan tuolta kangasmännikön takaa käpylaudasta\", vastasi Jaakko.\n\n\"Eikö sitä saa katsoakaan?\" kysyi Anna Mari.\n\n\"Ka, miks'ei!\"\n\n\"No, mutta sivupa sinä menet.\"\n\n\"Näettehän te tämän sitten sisälläkin. En suinkaan minä tätä rupea\nkartanollekaan heittämään.\"\n\nMolemmat tytöt lähtivät jälkeen juoksemaan, jättäen veden ammentamisen\nsikseen, saadakseen läheltä kettua katsoa.\n\n\"Saaneehan tuota käsin koetella sinun saalistasi\", sanoi Liisa ja löi\nJaakkoa olkapäälle sekä siveli sitten ketun selkää samoin kuin Anna\nMarikin.\n\n\"Miks'ei; vaan en minä kuitenkaan rupea tämän kanssa pakkasessa\nseisoskelemaan.\"\n\n\"Sinäpä nyt toimessasi olet!\" arveli Anna Mari.\n\n\"Siltäkö näyttää! No, onpa tuota kerran syytä ollakin.\"\n\nSamalla havaitsi Katrikin Jaakon saaliin ja jäi avosuin sitä katsomaan.\n\n\"No, mistä se tuo kettu sinulle ilmausi?\" kysyi hän.\n\n\"Ka, onhan niitä metsässä kettuja\", vastasi\n\nJaakko, tarkempaa selitystä antamatta, ja astui köökin portaita ylös;\nja hänen jälissään tulivat Katri, Anna Mari ja Liisa.\n\nTultuaan köökkiin, jossa ennestään emäntä, renki Heikki ja monioita\nlapsia sattui olemaan, antoi hän saaliinsa emännälle, joka siitä hyvin\nihastui, käänteli kettua käsissään ja pani sen sitten pitkäkseen\nlattialle, jossa sitä miehissä katseltiin ja tutkittiin.\n\nEmännän monien kysymysten johdosta kertoi Jaakko tarkasti, kuinka kettu\noli ollut käpylaudassa kiinni ainoastaan toisesta etukäpälästä ja\nkuinka hän sen oli siitä ampunut; jolloin hän oli osannut siihen niin\nhyvin, että se paikalla oli henkensä heittänyt.\n\nEmäntä silloin vähän kehuskeli Jaakkoa mieheväksi ja tarkaksi\npyssymieheksi; mutta Anna Mari arveli, etteihän tuossa nyt mitään\nmiehevyyttä tarvittu, kun kettu kerran oli käpylaudassa kiinni;\nolisihan sen kuka tahansa muukin siitä ampunut. Jaakko silloin\nhuomautti, että se ihan varmaan olisi irti päässyt, ellei hän olisi\nsattunut käpylaudan luo tulemaan ja että se sittenkin olisi voinut irti\nkiskoutua, ellei hän olisi kerennyt sitä ampua ennen.\n\nSamalla tuli isäntä köökkiin ja havaitsi heti Jaakon saaliin ja Jaakko\nsai hänelle kertoa samat asiat kuin oli emännällekin vasta maininnut.\n\n\"Eivätpä ne tytöt tänne vettä saaneetkaan\", sanoi samassa emäntä\nLiisalle ja Anna Marille. \"Mikä kiire teillä nyt oli tänne, ettette\nsaattaneet ensin vettä tuoda! Eihän se tämä kettu täältä mihinkään\npakene. Kerkeättehän sen sittenkin nähdä.\"\n\nLiisan ja Anna Marin kaivolle taas mentyä ilmoitti isäntä, että heti\neineen jälkeen lähdetään kahdella hevosella, Mustalla ja Punilla,\nkirkolle, ja että Jaakko saapi tulla Punin ajajaksi, Anna Maria ja\nLiisaa kyyditsemään.\n\nJaakko lähti sitten talliin hevosia harjaamaan sekä muita\nvalmistustoimia tekemään ja oli hyvin hyvillään siitä, kun oli pääsevä\nLiisan kanssa samaan rekeen.\n\nKohta eineen jälkeen istuivat Nurmelan isäntä komiassa kirkkoreessään,\npaksut turkit yllään ja veltit peittonaan, ja isäntä itse piteli\npunaisia suitsivarsia käsissään ja kerran nyhjästyään niistä vähän\nlähti Musta keveästi juoksemaan. Jälempänä juosta hölkkäili Puni,\nvetäen reslaa, jossa istuivat Anna Mari ja Liisa perässä veltien alla\nja turkkeihin puettuina ja Jaakko etulaudalla, pienoinen kotitekoinen\nlammasnahkaturkki yllään.\n\nPäivä kajasti jo idässä, kun kirkkomiehet kulkusten kilistessä etenivät\nNurmelasta.\n\nJaakko oli kohta alussa peitellyt Anna Marin ja Liisan hyvin veltien\nsisään; vaan sitten hän matkallakin tuon tuostakin katsahti taaksensa\nja korjaili peittoa, jotta tytöille ei suinkaan kylmä tulisi. Varsinkin\nhän usein katsahti Liisan puolelle ja piti huolta, ettei tuuli pääsisi\nveltien läpi tunkeutumaan, ja kysäsi tytöiltä, eikö heillä ollut kylmä,\nja tytöt vakuuttivat, jotta ei heillä ole.\n\nJaakko piti ihan lystiajona koko kirkkoretkeä. Niin mukavalta tuntui\nhänestä nyt ajeleminen, tuntui somalta tyttöjä kyyditä ja olla samassa\nreessä Liisan kanssa, puhella tämän kanssa ja toisinaan katsahtaa tämän\nvilkkaita, lempeitä silmiä, rusoittavia poskia ja hymyileviä huulia.\nHänestä tuskin koskaan oli tuntunut niin mukavalta kuin nyt.\n\nMutta olisippa kuitenkin paljon somemmalta tuntunut, jos Anna Mari\nolisi ollut kokonaan poissa ja hän sen sijaan olisi saanut Liisan\nvieressä istua. Olisippa hyvä asia, jos joskus tulisi semmoinen\ntilaisuus, että hän Liisan kanssa pääsisi kahden kesken ajelemaan.\n\nJa Jaakko vaipui niin syviin mietteisiin Liisan vuoksi, jotta hän\nunehutti, missä olikaan, ja Puni sai mieltään myöten kulkea sekä\njäi siis taas kauas jälille Mustasta. Hän vaan lennätti ajatuksensa\nkauas tulevaisuutta kohti ja ehti mietteissään viimein niin pitkälle,\nettä kuvaili mielessään, kuinka somalta silloin tuntuisi, jos Liisa\nolisi hänen vaimonsa ja heillä olisi omituinen sievä asunto, jossa\nviettäisivät onnellista ja rauhallista avioelämää.\n\nSilloin oli hän kuulevinaan jotain ääntä takanaan.\n\n\"Sanoitko sinä mitään?\" kysyi hän ja kääntyi Liisaan päin.\n\n\"En se minä mitään sanonut\", vastasi Liisa hymysuin. \"Tuo Anna Mari se\nvaan minulle kuiskasi, että Jaakkopa taitaa kohta nukahtaa.\"\n\n\"Jopa nyt pahasti erehtyi. Pahempi se Anna Mari itse on nukahtamaan\nkuin minä.\"\n\n\"Älähän toki!\" sanoi Anna Mari. -- \"Etkö sinä huomaa, että toiset\njättävät meidät.\"\n\n\"Eivät ne kauaksi jätä -- - -- - enkä minä siltä ollut nukahtaa, jos\nkohta sattui ajo vähän unehtumaan, kun satuin ajatuksiini vaipumaan.\"\nJa Jaakko oikaisihe istuimellaan sekä löi suitsiperillä ruunaa selkään,\nsaaden sen siten kiireemmästi juoksemaan.\n\nEnsimmäisen oillingin yli kun päästiin, teki tie äkkikäänteen\nvasemmalle, ja siinä olikin kirkko jo aivan lähellä.\n\nJaakko oli käänteessä vähällä kumoon ajaa, kun Puni mennä vilisti\ntäyttä ravia ja reki luisti kaateikkoon, jossa toinen jalas kohahti\nniin korkealle, että reki varmaan olisi kaatunut, ellei Jaakko samalla\nolisi siirtynyt toiselle puolelle rekeä, joka sen vuoksi ei ennättänyt\nvarsin kumoon vielä mennä.\n\nJaakko ajoi aivan kirkon pääportaitten eteen, hyppäsi heti pois reestä\nja vetäsi auki veltit, että tytöt helposti pääsivät pois, sekä ajoi\nsitten hevosen vähän syrjään kirkon seinän viereen.\n\nSieltä näki hän, että muuan uljasryhtinen nuori mies, iso\nmustakauluksinen lammasnahkaturkki päällään, tuli Anna Maria ja Liisaa\nkättelemään ja hyvin tuttavallisesti puhuttelemaan.\n\nJaakko jäi suu auki katsomaan ja miettimään, että kukahan se lienee\ntuo vieras, joka näyttää niin hyvä tuttava tyttöin, olletikin Liisan,\nkanssa olevan, ja mitä sillä lienee niin hupaista sanottavaa, että\ntytöt näyttävät siitä hyvin ihastuvan. Ja hän katseli pitkään tuota\ntuntematonta miestä, jonka ilmaantuminen ei tuntunut hänelle vähääkään\nmieleen olevan. Haluten tietää tämän tuumat, päätti hän mennä likelle\nkuuntelemaan tämän puheita. Mutta kun hän, hevosen eteen heiniä\npantuaan, lähti sinnepäin astumaan, ennättivät he juuri mennä kirkkoon.\n\nHänkin meni sisälle kirkkoon, istahti muutaman penkin päähän lähellä\novea ja katseli sieltä, mihin penkkiin Anna Mari ja Liisa ja mihin se\nmies, joka niitä oli puhutellut, olivat menneet. Pian hän huomasikin\nmiehen kolmannessa penkissä edessään suorana ja liikahtamatta istuvan\nsekä Anna Marin ja Liisan etempänä muutamassa käytävän toisella puolen\nolevassa penkissä, jossa istui muitakin tyttöjä.\n\nVeisattiin juuri aamuvirttä ja Jaakkokin yhtyi siihen ja luki virren\nsanat omasta virsikirjastaan, jonka hän oli saanut äitiltään muistoksi\nrippikoulussa ollessaan. -- Hän kyllä silmillään ja korvillaan seurasi\nkirkonmenoja alusta loppuun, kuunteli hartaasti virren veisuuta ja\nkatseli suu auki lukkaria, tähysteli tarkkaan pappia ja jokaista\npapin liikettä, kuunnellen niin hyvin messua kuin saarnaa, mutta sen\nohessa ennättivät hänen ajatuksensa kiitää monelle muullekin taholle,\nennättivät kierrellä Liisaa ja muita tyttöjä sekä sitä outoa miestä;\nhän ennätti nähdä, miten kukin penkissään istui, miten Liisa näytti\nmuita virkeämmältä ja somemmalta, ja miten Anna Mari saarnan ajalla\ntuli niin uniseksi, että hänen päänsä vaipui penkkiä vasten ja hän\nnukahti, heräten vasta saarnan loputtua, kun pappi taas messuamaan\nrupesi.\n\nKun kirkonmenot olivat loppuneet ja Nurmelan kirkkomiehet olivat\nlähteneet paluumatkalle, kysyi Jaakko Liisalta, pyörähtäen toisapäin\nistuimellaan: \"Kuka se oli se komia nuori mies, joka kirkon portaitten\nedessä sinun kanssasi puheli?\"\n\n\"Komiako se oli sinun mielestäsi?\" kysyi vuorostaan Liisa naurusuin.\n\n\"Eipähän ilman. Tottapa se oli komia, koska sinä sitä niin mielihyvällä\nkatselit.\"\n\n\"Kun nyt en olisikin ihastuksella katsellut vanhaa tuttua, jota en\npitkään aikaan ole tavannut ja joka parin vuoden kuluessa minun\nkanssani yht'aikaa on ollut samassa talossa palveluksessa! Sitähän\ntietenkin oli hupainen tavata.\"\n\n\"Sanoppa sen nimi!\"\n\n\"Et sinä tunne sitä kuitenkaan, vaikka sanonkin nimen. Mäkelän Matiksi\nhäntä kutsutaan.\"\n\n\"Vai niin. Sanoppa, mitä hän sinulle sanoi!\"\n\n\"Eipä mitään erityisen tärkeätä. Hän vaan kyseli, miten minä voin,\nja tiedusteli elämän vaiheistani sitten viime näkemämme sekä selitti\nlyhyesti omista vaiheistaan.\"\n\n\"Eikö mitään muuta?\"\n\n\"Enpä minä muista.\"\n\n\"Eikö teillä ollut mitään kahdenkeskisiä asioita?\"\n\n\"Mitäpä niitä olisi ollut! Tietää kai se Anna Marikin kaikki meidän\npuheemme.\"\n\n\"Mitäpä se tietäisi, kun kirkossakin nukkuu!\"\n\n\"Kyllä minä kuulin kaikki Matin ja Liisan puheet\", vakuutti Anna Mari.\n\"En minä silloin nukkunut -- -- -- enkähän minä kirkossakaan -- -- --\"\n\n\"Vai et! Nukut ihan siki koko saarnan ajan. -- Sanoppa, eikö Liisalla\nja sillä Mäkelän Matilla ollut mitään kahdenkeskisiä asioita!\"\n\n\"Mitäpä heillä olisi ollut!\"\n\n\"Mitäkö! Vielä tuota kysytkin. Näyttihän se teidän tuttavanne aika\nuljaalta ja pulskalta mieheltä. Eihän siis olisi kumma, jos hänen ja\nLiisan välillä olisi jotain -- -- --\"\n\n\"No, se on tuo Jaakko -- -- --!\" keskeytti Liisa. \"Kaikkea sinä\nluuletkin!\"\n\n\"Minunpa sinä kokonaan unhotat\", puuttui Anna Mari puheeseen.\n\"Puhuttelihan se Matti minuakin, jospa Liisaakin, ja ollaanhan mekin\nvanhastaan hyvinkin hyviä tuttuja.\"\n\nJaakko kääntyi taas hevoseen päin ja kiirehti Punia kiivaammin\nmenemään, mieleltään hiukan levollisempana vaan ei kuitenkaan\nselvillään Liisan ja Mäkelän Matin suhteesta toisiinsa.\n\nHän tunsi sydämmessään todellisesti palavan rakkauden Liisaa kohtaan ja\nhän arveli Liisan olevan sen, jonka Jumala oli määrännyt ja valinnut\nhänelle elämän kumppaniksi. Parasta siis lienee hänen toden teolla\nruveta miettimään asiaa ja puhemiestä hommaamaan, joka esittäisi\nhänen tunteensa ja asiansa Liisalle, ellei tälle muutenkin tulisi\nsitä sanotuksi. Mahtaahan se kyllä Liisa ennakoltakin hänen tunteensa\narvata, vaan ovathan ne kuitenkin sille suoraan sanottavat, että\nasjasta valmista tulisi. Paluumatka, jolloin Liisa oli yhä puheliaampi\nja iloisempi kuin menomatkalla, kului Jaakon mielestä aivan liian\nsukkelaan, niin että se tuntui kesken loppuvan. Mielellään hän olisi\nsuonut sitä pitemmältä olevan, että olisi enemmän saanut nauttia Liisan\nseurasta.\n\nKun jo oltiin lähellä Nurmelan kartanoa, jonne juuri eellimmäinen\nhevonen saapui, tuumasi hän tytöille: \"Kartanoonhan sitä pitää aina\nkomiasti ajaa.\" Ja sen sanottuaan löi hän suitsiperillä Punia selkään\nja antoi sen mennä täyttä ravia kartanon perälle asti; mutta eipä\nhän arvannutkaan tarpeeksi väistellä kinoksia eikä olla varovainen\nkääntäessään hevosta, ja senpä vuoksi kävi niin, että reki kaatui juuri\nköökin portaitten eteen ja tytöt suistuivat silmälleen lumikinokseen.\n\n\"Oliko tämä nyt komiasti!\" sanoi Anna Mari pystyyn noustessaan ja lunta\nvaatteistaan puistellen.\n\n\"Sepä nyt sattui! -- - -- Enpä minä tuota osannut arvata\", vastasi\nJaakko. -- \"Eihän vaan liene pahasti käynyt?\"\n\n\"Mitenpä tuota\", sanoi Liisa, \"loukkautuisi pehmeää lumihankea vasten\nkaatuessa! Mutta olet sinä koko kyytimies!\"\n\nJa lähtiessään köökin portaita nousemaan lisäsi hän: \"Kiitoksia paljon\nhyvästä seurasta ja hyvästä ajosta!\"\n\n\"Eipä olisi syytä kovinkaan kiittää\", arveli Anna Mari ja lähti Liisan\njälkeen menemään.\n\nJaakko otti veltit ylös ja ajoi Punin tallin eteen, jossa renki Heikki\nvasta oli riisunut Mustan valjaista.\n\nKun hänkin oli riisunut Punin, juottanut sen ja vienyt talliin sekä\nvetänyt reen liiteriin, meni hän pirttiin ja sanoi terveisiä kirkolta,\nnyökäyttäen päätään vanhalle ruotimummalle, joka istui pirtin\nperällä loukossa ja luki muutamasta paksusta postillasta, vahvat\nmessinkisankaiset silmälasit nenällään.\n\nJaakko, riisuttuaan turkkinsa päältään, istahti penkille Laurin viereen\nja rupesi tämän kanssa tuumailemaan; vaan samassapa tultiin syömään\nkäskemään.\n\nPuolisten jälkeen sai hän kuulla, että hänen oli huomenna kaupunkiin\nlähteminen, sinne kun oli asioita monenlaisia.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nSeuraavana aamuna oli Jaakko varsin hilpeällä mielellä, hommatessaan\nlähtöä, sillä olihan hänestä mukava päästä kaupungissa käymään, jossa\nhän oli vaan jonkun ainoan kerran ennen käynyt ja jossa siis oli\npaljonkin katsottavaa.\n\nHän koetti olla hyvin toimelias kuormaa laittaessaan ja\nmatkavalmistuksia tehdessään, jottei isäntä kohta alussa löytäisi\nmoitteen syytä.\n\nEnnen auringon nousua oli kuorma valmis ja Puni valjaissa ison reslan\nedessä.\n\nJaakko hyvästeltyään Nurmelan asujia otti suitsivarret käsiinsä ja\nhyppäsi kuorman päälle.\n\n\"Kuulehan Jaakko!\" huudahti samalla Liisa ja juoksi kuorman viereen\nsekä pani Jaakon kouraan rahaa. \"Ostappa kaupungista kirjakaupassa\nkäydessäsi minulle samalla uusi virsikirja, sillä entinen alkaa jo\nkovin vanhaksi käydä!\"\n\n\"Kyllä, mielellänikin. Eikö sinulla ole muuta asiaa? Kyllä minä\ntoimitan.\"\n\n\"Eipä ole tällä kertaa.\"\n\n\"Muista nyt\", varoitti isäntä vielä, \"olla toimellinen ja varovainen\nja tehdä niinkuin olen käskenyt. Pidä huoli rahoista, ettet niitä\nmihinkään joutavaan kuluta! Kun tulet kaupunkiin, niin rupea\nheti asioita toimittamaan, jottei tulisi tyhjää viivykkiä, sillä\nhuomisillalla pitää sinun viimeistään olla kotona!\"\n\n\"Kyllä, kyllä\", vakuutti Jaakko ja lähti ajamaan. \"Hyvästi vaan nyt!\"\n\n\"Hyvästi, hyvästi! Onnea matkalle!\" vastasi Liisa, nyökäytti päätään ja\npoistui köökkiin.\n\nAamu alkoi jo valeta, kun Jaakko pääsi taipaleelle.\n\nTalosta lähtien vei maantielle oikotie, jota hän lähti ajamaan ja joka\noli ennestään hänelle tuttu. Sitten kyllä alkoivat matkat olla jotenkin\noutoja, kun hän oli maantietä vähän matkaa ajellut, vaan mikäpähän oli\nselvällä valtatiellä kulkiessa! Eihän siinä voinut tieltä mihinkään\neksyä.\n\nKylmänlainen tuuli puhalteli sivulta päin, jotta yritteli\njo korvalehtiä palelemaan, vaan Jaakko kun vetäsi pystyyn\nturkinkauluksensa, niin sittenpä ei kylmä häneen enää pystynyt.\nTyytyväisenä hän vaan istui kuorman päällä ja antoi hevosen kävellä\nalkutaipaleesta. Mutta kun tie sitten rupesi paranemaan, antoi hän\nPunin toisinaan juosta hölkötellä, kun ei kuorma kuitenkaan tuntunut\nkovin raskas olevan; ja silloin hän aikansa kuluksi itsekseen laulella\nhyräili lemmenlauluja ja kuuli kaikun vastaavan lumisesta metsästä.\n\nJohtuipa hänellä silloin mieleen oma lempensäkin ja hänen ajatuksensa\nlensivät Nurmelaan, jossa ne viipyivät Liisan luona. Mielellään hän\nmuisteli tuota somaa ja viehättävää tyttöä ja kuvaili mielessään\nsen kauniita kasvonpiirteitä, sen lempeitä silmäyksiä, suloista\nhymyilyä, heleää puhetta ja miellyttäviä liikkeitä. Kuta enemmän\nhän sitä ajatteli, sitä suloisemmalta se tuntui, tuntuipa olennolta\nniin rakastettavalta, että kaikki sen mahdolliset viat tulivat ihan\nnäkymättömiksi sen suuren sulouden ja hyvyyden vuoksi.\n\nTuntuisippa mitä somimmalta, jos se nyt olisi tuossa sivulla ja hän\nsaisi kääriä kätensä sen kaulan ympärille ja huulillaan koskettaa\nsen hymyileviä huulia. Mutta onpa onnellista, jos niin vast'edeskään\ntapahtuu, jos se aika vielä koituu, että hän saa tunnustaa Liisan\nkullakseen ja morsiammekseen. Olisippa kovin ikävä, jos se ei häneen\nsuostuisikaan! Silloin tuntuisi Nurmela kovin kolkolta. Silloin hän\nvarmaankaan ei voisi enää ollenkaan viihtyä täällä vieraassa seudussa\nvierasten kesken. Silloin tuntuisivat asujamet entistä vieraammilta,\ntyö tuntuisi raskaammalta, elo tukalammalta. Liisahan se tähän asti\non päivänpaistetta hänen elolleen tuonut ja tehnyt Nurmelan hänelle\nmieluiseksi olopaikaksi. Sehän on monesti ilahuttanut hänen mieltään,\nsilloin kun hän muuten olisi vaan surua ja ikävyyttä saanut kokea. Jos\nse hänen hylkäisi, niin silloin hän tuntisi itsensä kovin yksinäiseksi\nja murheelliseksi.\n\nLennähtipä myös toisinaan Jaakolla mieli kauas Nurmelasta etäisten\nkotoseutujen vähäisiin asuntoihin ja niiden asukkaat muistuivat\nelävästi mieleen. Hän katseli ajatuksissaan vanhempiaan, veljiään ja\nsisariaan Törmälän tutuissa tuvissa, katseli myös Kumpulaa asujineen\nja olletikin Annia, jonka kanssa viettämänsä monet lapsuuden päivät\nhänellä yhä olivat hyvässä muistissa. Mitenkähän mahtanevat he nyt\nkaikki toimeen tulla! Lieneeköhän Anni vielä samanlainen kuin ennen ja\nmuisteleekohan se häntä ja niitä aikoja, joita he ovat ennen yhdessä\nviettäneet! Jospa se muisteleekin, niin se tuskin ajattelee häntä\ntoisin kuin tuttava tuttavataan. Ei tuota tiedä, mahtaako sen sydän\nsykkiä häntä kohtaan samalla lailla kuin rakastavan tytön sydän sykkii\nsulhoaan kohtaan, ja jospa niin sykkiikin -- -- -- niin no -- -- --\nkumpihan noista sitten mahtaisi olla parempi, Anni vai Liisa!\n\nViipyivät sitten Jaakolla ajatukset hetkisen Annin luona, ja hän rupesi\nmiettimään, että se on kasvanut samoissa olosuhteissa, samassa seudussa\nkuin hän. Heille molemmille ovat nuo köyhät kotoiset asunnot ja\nmutkattomat isiltä perityt tavat yhtä mieluiset. Heistä molemmista\ntuntuvat nuo kotoiset jylhät metsät, korkeat vaarat, raivaamattomat\nseudut hyvin mieluisilta, vaikka tämän puolen asukkaat useinkin\najattelevat niitä hyvin ikäviksi. -- Ja Annin hän tuntee tarkoin\nlapsuuden ajoilta saakka, tuntee tämän hyvän luonnon ja rehellisen\nmielenlaadun. Kyllähän se Liisa puheissaan ja tavoissaan on Annia\nmukavampi, vaan tuskin kuitenkaan sydämmeltään parempi.\n\nJa Jaakko ajatteli, kuinka olisi mukava sitä taas tavata, ja kuvaili\nviimein mielessään, miltä tuntuisi, jos he molemmat olisivat aviopari,\nkunnes hänen mietteensä taas lennähtivät Nurmelan Liisaan.\n\nTällä tavoin hän kulutti aikaa mieluisissa mietteissä, ja matka joutui\njoutumistaan, eikä mikään häirinnyt hänen ajatuksiaan, kun hän yksin\nmatkusteli autiota tietä pitkin. Pitkään aikaan ei tullut ketään\nvastaan, eikä takaa päinkään näkynyt tuliata.\n\nMilloin kulki matka tiheän mänty- ja kuusimetsän keskitse, milloin\naavojen lakeuksien yli. Eipä näkynyt tien sivulla taloja tiheässä,\nainoastaan siellä täällä joku pieni turvemökki tai kallellaan oleva\nvähäinen puurakennus.\n\nJaakko, silmäillessään noita viheliäisiä asuntoja, ajatteli, että on\nniitä asuinpaikkoja jos jonkunlaisia. Ei niissä luulisi liikkumisen\ntilaa olevan tarpeeksi yksinäisellekään hengelle, saati sitten\nperheille, joissa on monta lasta. Kyllähän hänen kotipuolessaan ihmiset\nyleensä köyhiä ovat, vaan on niillä kuitenkin monella väljemmät asunnot\nkuin nuo tuossa, eikä siellä turvemökkejä olekaan. -- Jos hän vaan\njoskus eläessään itselleen oman asunnon laittaa, niin pitää siitä\nainakin tulla parempi kuin tuo viheliäinen kaatumaisillaan oleva pöksä\ntuossa tien varrella.\n\nMutta jäivätpä mökit taaksepäin ja tie vei nyt korkean hirsimetsän\nläpi. Tuuli tohisi metsässä ja vanhat hongat humisivat yksitoikkoisesti\nja heiluttelivat lumisia oksiaan, joista tuon tuostakin tuulen puuska\npudotti raskaan lumikasan.\n\nMetsän takaa ilmaantui näkyviin iso talo ja sieltä päin tuli muuan\nhevosmieskin vastaan.\n\nMatka alkoi nyt hupaisemmalta tuntua, kun taloja alkoi tiheämmin\nnäkyä ja kun tielle ilmaantui jotain liikettä, mutta eipä vaan\nkuitenkaan tuntunut hupaiselta nähdä huonoja mökkejä, joita yhä vaan\nuseinkin näkyi tien varrella ja jotka olivat todisteena siitä, että\npaikkakunnassa löytyi suurta köyhyyttä, jospa varallisuuttakin.\n\nJaakko kuuli kaukaa edestäpäin aisakellon soivan, ensin hiljaa,\nvaan sitten kovemmin, ja kohta sen jälkeen ajoi vastaantulia hänen\nsivutsensa semmoisella kiireellä, että hän tuskin ennätti ajaa\nsyrjäänkään, ennenkuin se jo oli kaukana hänen takanaan. Se oli posti,\njoka niin joutuin kulki.\n\nAjettuaan vielä kappaleen matkaa saapui Jaakko syöttöpaikkaan, tullen\nisoon kartanoon, jossa näkyi ennestäänkin monioita matkamiehiä.\n\nRiisuttuaan Punin valjaista ja vähän aikaa hevosen kanssa hommailtuaan\nmeni hän sisälle pirttiin, teki hyvän päivän tullessaan, hieroskeli\nkäsiään yhteen, jotta ne lämpenisivät, ja riisui sitten turkkinsa\nmuutamaan puunaulaan.\n\nPirtissä oli väkeä paljonkin, vaan eivätpä ne isosti hänen tulostaan\nnäkyneet välittävän. Pikimmältään ne vaan katsahtivat häneen, vaan\neivät keskeyttäneet keskinäisiä keskustelujaan. Muuan keski-ikänen\nnainen vaan hiljaa vastasi hänen tervehdykseensä.\n\n\"Mitä sitä kuuluu vieraalle?\" kysäsi tämä sitten.\n\n\"Eipä kuulu mitään sanottavia. Mitä tänne kuulunee?\"\n\n\"Eipä erityistä tännekään.\"\n\n\"Mistä kaukaa se on tämä matkustaja?\" kysyi sitten muuan mies,\njoka istui penkillä pirtin pöydän takana ja poltteli tupakkia\nlyhytvartisella piipulla.\n\n\"Tuolta olen Nurmelasta\", vastasi Jaakko. \"No, niin minusta näyttikin\näsken, kun ajoitte kartanoon, jotta Nurmelan hevonen siellä tulee.\nMutta teitä minä en tunne. Ette suinkaan te ole Nurmelan miehiä, vai\nmiten?\"\n\n\"Minä olen vaan renkinä siellä oleksinut. Tuoltahan minä oikeastaan\nolen kotoisin Kajaanin takaa.\"\n\n\"Jo minä ajattelinkin heti teidät nähdessäni, ettette te suinkaan ole\ntämän puolen miehiä. -- Kaupunkiinko se matka pitää?\"\n\n\"Kaupunkiin.\"\n\n\"Liiaksikohan niitä muka ylimaassa on miehiä\", puuttui taas puheeseen\nmuuan vanhanpuoleinen harmajahiuksinen mies, \"kun niitä sieltä\nmyötäänsä tänne alapuoleen työntyy, vaan Ameriikkaan olletikin?\"\n\n\"Eipä ole liiaksi\", vastasi Jaakko, \"mutta kun siellä työmiehillä\nuseinkin ovat huonot tienestit, siellä kun ei juuri mainittavasti ole\nvarakkaita talokkaita ja hyviä rahamiehiä, jotka kykenisivät isoja\npalkkoja maksamaan, niin onhan se monellakin täytymys lähteä muualle\ntyön hakuun. -- Sitä paitsihan noita kuulestaa täältäkin puolesta\npaljon Ameriikkaan meniöitä olevan.\"\n\n\"Onhan niitä kyllä täältä, jospa sieltäkin, ja parempaahan moni hakee\naina, vaikka olisi hyvä ennestäänkin\", vastasi vanhus ja selitti\nsitten, kuinka usein kuitenkin moni pettyy toiveissaan lähtiessään\npois kotoseudultaan paremmille tienesteille muka. Mutta hän jätti\nkeskustelunsa Jaakon kanssa sikseen, kun samassa muuan toinen mies\nrupesi puheisiin hänen kanssaan.\n\nPuhuteltiinhan tuota Jaakkoa siksikin, vaikka alussa oli näyttänyt,\njottei kukaan hänestä välitä. Mutta tuntui hänestä kuitenkin, että\nkotoseutunsa asukkaiden puhuttelutapa oli aina paljon ystävällisempi.\nSiellähän aina vastaanotetaan tuliata niinkuin hyvää tuttua ainakin.\nMutta eihän tuo mikään kumma olekaan, että tämmöisissä liikepaikoissa,\nmissä käypi kulkioita jos minkälaisia, kohtelu toisinaan saattaa hiukan\nkylmältä tuntua.\n\nPari tuntia talossa viivyttyään ja hyvin apatettuaan ja juotettuaan\nhevosta, pani Jaakko ruunan taas valjaisiin ja lähti taipaleelle.\n\nMatka kului rauhallisesti, mitään mainittavaa tapahtumatta. Hevonen\nmilloin astui verkalleen, milloin juosta hölkötteli, ja Jaakko milloin\nmakasi levollisena kuorman päällä, milloin istua kyykötti miettiväisenä\nja kuunteli kulkusen kilinää, reen ritinää ja tuulen viuhinaa.\n\nAsuttuja seutuja rupesi yhä enemmän näkymään tien varrella ja liike\nsuureni suurenemistaan. Tuli usein vastaantulioita ja toisinaan\njoku takaa päinkin ajoi sivutse, jotta eipä saanutkaan Jaakko ihan\nhuoletonna kuorman päällä olla kellotella, vaan hänen täytyi useinkin\nsyrjäyttää hevostaan, että ohikulkiat pääsivät häntä sivustamaan.\n\nEnnen pimeää hän saapui kaupunkiin ja ajoi kuormineen Nurmelaisten\ntavalliseen majapaikkaan muutamaan pieneen kartanoon erään syrjäkadun\nvarrella.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nKun Jaakko oli saanut hevosen talliin sekä toimittanut sille syömistä\nja juomista ja sitten tullut sisälle tupaan, niin eipä hänellä oikein\nruvennut aika siellä kulumaan outojen ihmisten seurassa. Sen vuoksi\nhän päätti lähteä kaupungille ainakin alkamaan asiainsa toimitusta,\nja kun hänelle kaikki muut paikat olivat enimmäkseen outoja, paitsi\nanniskelupuoti, jonka muisti ennestään, lähti hän ensiksi sinnepäin\nastumaan, nassakka kainalossaan.\n\nAstuessaan katuja pitkin katseli hän tarkkaan ympärilleen, silmäili\njoka taloa, jonka ohi kulki, ja luki kirjoituksen joka kyltissä, mikä\ntuli näkyviin. Ja jos mielestään jossain oli jotakin outoa nähtävää,\nniin silloin hän seisahtui sitä katsomaan ja ihmettelemään, suu\nkolmantena silmänä.\n\nNiin kauan kuin hän astuskeli syrjäkatuja, ei hän kuitenkaan havainnut\nerityistä ihmeteltävää. Enimmästi pieniä ja mataloita huoneuksia\nnäkyi vaan molemmin puolin katua ja niitten joukossa siellä täällä\njoku ruokamyymälä tai pieni kauppapuoti. Joku hevosmies ajoi täyttä\njuoksua keskikatua pitkin ja molemmin puolin astui kiireesti monioita\njalkamiehiä.\n\nMutta kun Jaakko läheni keskikaupunkia, niin silloinpa ilmausi paljon\nenemmän nähtävää. Komeita uljaita rakennuksia, jommoisia hän ei ollut\nmaaseudulla koskaan nähnyt, tuli nyt hänelle näkyviin, ja niitä hän\njäi pitkäksi aikaa suu auki katsomaan ja ihmettelemään, miettien, että\npitää sitä olla melkoinen määrä varallisuutta niillä, jotka tuommoisia\nkykenevät rakennuttamaan. Hän ihmetteli isoja, komeita kauppapuoteja\nlasiovineen ja erittäin suurine yksiruutuisine akkunoineen, joitten\nläpi sopi näkymään senkin seitsemänlaista kauppakalua.\n\nNiinpä hän muutamankin ison kauppapuodin nähdessään heti lähti\nkeskikadulta astumaan aivan siihen viereen ja jäi seisomaan ison\nakkunan eteen, suu melkein kiinni ruutussa, sekä kuvaili mielessään\nkuinka äärettömään paljon kaikki tavara tuolla akkunan takana mahtoi\nmaksaa, eikä hän siirtynyt, vaikka useinkin sivu kulkevat ihmiset\ntöytivät häntä ja joku naurusuin katsahti, ikäänkuin olisi tahtonut\nsanoa, että mitä se siinä töllistelee.\n\n\"Mikä se tuossa ihmisten tiellä seisoskelee!\" huudahti muuan\npystypäinen nuori mies ja töyti Jaakkoa kylkeen. \"Eikö kävisi laatuun\nsiirtyä syrjään vähän?\"\n\nJaakko katsahti pitkään puhutteliaan, ajatellen siitä, että mikähän\nlieneekin; näyttää kovin ylpeältä.\n\nSitten hän lähti edelleen astumaan ja pysähtyi taas kenkäpuodin eteen;\njäi ihmettelemään suurta oven yläpuolella riippuvaa messinkisaapasta.\n\n\"Onpa siinä saapasta!\" ihmetteli hän. \"Kaikkea ne myyjät hoksaavatkin,\nhoukutellakseen ihmisiä tavaroitten ostoon.\"\n\nKun hän sitten edelleen astuttuaan oli saapunut viinapuotiin ja\nsiellä asiansa toimittanut, lähti hän taas, täytetty viinanassakka\nkainalossaan, pitkin katuja astelemaan ja jäi toisinaan jonkun\nmielestään tavallista kummemman katsottavan eteen suu auki seisomaan.\n\nSattuipa, kun hän muutamastakin akkunasta, nenä ruutussa kiinni,\nsisään kurkisteli, että joku takaa päin löi häntä olkapäälle ja hyvin\niloisesti sanoi: \"Terve, Jaakko!\"\n\n\"No jotakin -- - -! Terve mieheen!\" vastasi Jaakko iloissaan ja\nhämmästyksissään, kun tunsi puhuttelian Pajuvaaran Heikiksi, ja häntä\nystävällisesti katellen. \"Enpä osannut ennakolta arvata sinun täällä\nnäkeväni. Mistä sinä tänne ilmausit, puustako vai pilvistä?\"\n\n\"Olenpahan tullut kotopuolestani täällä kaupunkiasioilla käymään.\nTerveisiä laittoivat paljon sinulle kotoasi ja Kumpulasta.\"\n\n\"Kiitoksia! Mitä sitä niille maille kuuluu?\"\n\n\"Eipä niin sanottavia. Mitä itsellesi?\"\n\n\"Eipä niin erikoisen mainittavia minullekaan.\"\n\nJaakolla ja Heikillä, jotka olivat erittäin hyvillään tapautumisestaan,\noli paljonkin kysyttävää toisiltaan ja saneltavaa toisilleen. Jaakko\nkyseli tarkkaan, miten hänen kotopuolessaan olivat asiat, miten siellä\nvoidaan ja toimeen tullaan, ja Heikki antoi niin tarkkoja tietoja kuin\nsuinkin vaan voi.\n\n\"Törmälä on vielä samanlainen kuin sinun lähtiessäsikin niin huoneitten\nkuin asukkaitten puolesta. Siellä ei ole juuri erityisiä muutoksia\ntapahtunut, ja vanhempasi, veljesi, ja sisaresi ovat kaikki terveitä ja\nhyvissä voimissa. Sinua vaan tuntuvat toisinaan kaipaavan. Varat siellä\neivät ole lisääntyneet, vaikka eivät juuri väheneetkään. Olipa siellä\nkerran vähällä ulosottokin tapahtua, vaan silloin sattuivat sinulta\nsaamaan rahoja sen verran, että juuri pulasta pääsivät.\"\n\n\"Sepä oli hyvä asia. Kyllä olisikin silloin kurjuus tullut, jos olisi\nruvettu lehmiä velasta viemään.\"\n\n\"Kerrassaan. Moni siellä joutuukin aivan kurjaan tilaan, kun eivät\njaksa kaikkia maksujaan suorittaa eivätkä velkojaan maksaa ja\nsitten nimismies tulee ja myypi ainoat elukat, navetan sisustuksen\nputi puhtaaksi. Kumpulallekin oli kerran hyvin huonosti käydä, kun\nvelkamiehet rupesivat hätyyttämään, vaan lopulla kuitenkin sattuivat\nsen verran rahoja saamaan, ettei ryöstöä tullut.\"\n\nSitten Heikki, vähän aikaa Jaakon kanssa rinnatusten kulettuaan ihan\nkeskikatua pitkin, sanoi: \"Tiedäppä, yksi uutinen minulla on sinulle\nkerrottava!\"\n\n\"No, mikä?\"\n\n\"Onpahan semmoinen, ei suurempi eikä vähempi kuin että minä olen jo\nmorsiammen itselleni löytänyt.\"\n\n\"Morsiammen! Vai olet sinä morsiammen löytänyt! Jopa olet sitten\njohonkin ennättänyt. Vaan sanohan toki sydänkäpysi nimi! Minä en ole\nsinun kihlautumisestasi vielä hiiren luiskaustakaan sattunut kuulemaan.\"\n\n\"Se onkin vasta tapahtunut ja nyt me tullaan sukulaisiksi toisillemme,\nsillä Eevahan, sinun oma sisaresi, on minun armas morsiammeni.\"\n\n\"Vai hän se on -- -- --. No, enpä minä osannut tuota ennakolta arvata\n-- -- --. Vai Eeva se on sinun mielittysi! Ehkäpä te hyvinkin yhteen\nsovitte. -- Mutta pianpa teillä asia päättyi. Ette suinkaan te kauan\nole toisianne ajatelleet.\"\n\n\"Emmepä hyvinkään kauan. Viime syyskesällä kun tapasimme toisemme\nkirkolla, mielistyin minä Eevaan niin, että rupesin hänestä arvelemaan,\njotta tuopa taitaisi minulle sopiva olla; ja sitten hän oli alinomaa\nmielessäni, jotta lopulta puhuin asiasta Päiväniemen Pekalle ja pyysin\nhäntä puhemiehenä koettamaan taivuttaa Eevan sydäntä puoleeni. Vaan\nEevapa myöskin kävi Pekan luona samoilla asioilla ja ilmaisi sille\nlemmen tunteensa minua kohtaan. Ja kun kerran niin pitkälle tultiin,\nniin sittenhän meillä oli yhtä helppo päästä tuumaimme perille kuin\nsuksimiehellä mennä valmista latua myöten.\"\n\n\"Se nyt on tietty. Mikäpähän sitten enää olisi voinut esteenä ollakaan!\nNo, olkoon onneksi liittonne niin sinulle kuin Eevalle!\"\n\nVähän ajan perästä sanoi taas Jaakko: \"Aivan vähän sinä olet vielä\nKumpulasta maininnut. Puhu nyt jotain enempi sieltä!\"\n\n\"Eipä sieltä ole erityistä kerrottavaa. Siellä eletään niinkuin\nennenkin, hiljaisesti ja rauhallisesti. Isäntäukko se vaan alkaa\nvanheta, jotta eikö tuo kohta heittäne isannuutensa Matti pojalleen. --\nTietänethän, että Anni sieltä nykyään on poissa, pappilassa piikana?\"\n\n\"Kuulinhan minä siitä jotain puhetta olleen.\"\n\n\"Siellähän se on Anni ja hyvin hän siellä tuleekin toimeen ja hyvänä\npiikana kuulutaan häntä pidettävän, työteliäänä ja rehellisenä.\"\n\n\"Sepä on mieluista kuulla. Oletko tavannut häntä nykyisin?\"\n\n\"Tapasin minä hänen tässä toisella viikolla.\"\n\n\"No, mitä Anni tuumaili?\"\n\n\"Eipä hän moittinut oloaan. Sanoi kyllä alussa koti-ikävän olleen,\nvaan oli kuitenkin hyvillään, että koti oli samassa seurakunnassa ja\nettä hän siellä pääsi aina toisinaan käymään. Sanoi usein kaipaavansa\nTörmälää, kotinsa naapuritaloa, ja muistelevansa Eevaa ja sinua sekä\nmainitsi, kuinka hän usein on sinun kanssasi hupaisia hetkiä viettänyt.\"\n\n\"Vai mainitsi hän sitäkin.\"\n\n\"Mainitsi kyllä ja paljon muutakin; en tuota kaikkea enää muistakaan.\"\n\nHeikki saattoi Jaakkoa tämän kortteerin portille saakka.\n\nSiinä tuumasi Jaakko Heikille: \"Kyllähän olisi hupaista, jos voisimme\ntämän illan yhdessä olla. Vaan en tiedä sitten, miten asiain kävisi.\"\n\n\"Kerennethän ne vielä aamullakin toimittaa. Eihän niitä niin paljon\nliene\", arveli Heikki.\n\n\"Eipä hyvinkään; vaan isäntä varoitti tänä iltana toimittamaan, jotta\nkerkeäisin ajoissa takaisin.\"\n\n\"Kerkeät sinä kuitenkin ja saatanhan minä sinua aamulla avustaa, jos\nniikseen tulee. Ollaan nyt yhdessä tämä ilta, koska satuimme tapaamaan\ntoisemme. Saattaa kulua pitkiäkin aikoja, ennenkuin taas näemme\ntoisemme; ja aamullahan minun pitäisi joutua jo paluumatkalle. -- Vie\nnyt ensin nassakka kortteeriisi ja mennään sitten anniskeluun tai\njohonkin muualle! Pitäähän sitä toki vähän lystiäkin pitää, kun kerran\nkaupungissa ollaan.\"\n\nJaakko suostui tuumaan, vei nassakan kortteeriinsa ja lähti sitten\nHeikin kanssa taas kaupungille.\n\nAnniskelupuotiin he menivät, istuivat pienen pöydän ääreen ja tahtoivat\nmonioita viinaryyppyjä.\n\nNäkyi niitä muitakin olevan samassa huoneessa ja pitivätkin jotkut\naika rähinää. Siellä väitettiin ja intettiin ja moniaat isoäänisimmät\nmeuhasivat ja huutelivat niin, että aivan tahtoivat suun tukkia\ntoisilta.\n\nJaakko ja Heikki eivät sekaantuneet toisten puheisiin, vaan istuivat\nheistä erillään ja puhelivat omista asioistaan.\n\n\"Oletko Vesalan Vilppoa nykyisin nähnyt?\" kysyi muun muassa Jaakko\nHeikiltä.\n\n\"Tapasinhan minä hänenkin tässä toisella viikolla samoihin aikoihin\nkuin Anninkin. Sehän on Vilppo nykyään Toivoniemellä renkinä\", vastasi\nHeikki.\n\n\"Vai sinne sen Vilpon on onnistunut päästä aivan pappilan likimmäiseen\ntaloon.\"\n\n\"Jopa niin. Ja hyvin hän onkin mielissään, että sinne on tullut, kun\nhän siis saapi olla aivan lähellä pappilaa ja Annia.\"\n\n\"Annia! Mitä sillä Vilpolla on Annin kanssa asioita?\"\n\n\"No, minusta on näyttänyt, että hän vähin mielistelee sitä.\"\n\n\"Vai niin on näyttänyt. Entäs Anni Vilppoa?\"\n\n\"En tiedä sitä. Sen verran, minkä minä olen nähnyt, ei Anni ole\nnäyttänyt häntä suosivan enemmän kuin muitakaan. Eivät he kumpikaan ole\nrakkausasioistaan minulle mitään maininneet, enkähän minä varmuudella\nosaa sanoa, lieneekö Vilppokaan tosi lailla Anniin mieltynyt. Vilppohan\non sen luontoinen mies, että se mielistelee tyttöjä yleensä, sillä\nsaattaa olla montakin henttua yht'aikaa.\"\n\nNoista Heikin sanoista tuli Jaakko vähän miettiväiseksi; hän oli pitkän\najan ääneti ja hänen ajatuksensa kiertelivät hetken aikaa Annia, josta\nhän näki selvän kuvan semmoisena kuin tämä oli hänen lapsuutensa\nleikkitoverina sekä sitten alkavalla nuoruuden iällä rippikoulussa ja\nviimeksi Kumpulassa, kun hän lähti matkustamaan pois kotoseudultaan.\nJa Jaakko mietti Annista, mahtaisikko sillä tosiaan olla mitään lemmen\nliittoa tekeillä Vilpon kanssa -- -- -- vaikka mitäpä se juuri häneen\nkoskee, jos onkin -- -- -- ottakoonpa Anni kenen tahansa, kunhan hän\nvaan Liisan saapi -- -- --.\n\nSitten hän, kun alkoi kovin rauhattomalta tuntua yhä lisääntyvän\nrähinän vuoksi, rupesi Heikkiä pois tahtomaan, sanoen ei enää täällä\nhaluavansa olla.\n\n\"Mennäänpä vaan\", myöntyi Heikki, \"vaikka susiteettiin! Oletko siellä\nennen käynyt?\"\n\n\"Enhän toki. Miten minä nyt siellä, jossa vaan herroja -- -- --!\"\n\n\"Kyllä siellä muitakin saa käydä. Mennäänpä vaan sinne, koska sinä et\nole siellä ennen käynyt! Minä olen oppaana.\"\n\n\"Mitenkä me nyt sinne -- -- --.'\"\n\n\"Sinne kehtaa mennä aivan hyvin meikäläisetkin miehet. Siellä ovat\naivan eripäälliset huoneet alakerrassa rahvasta varten, ylikerrassa\ntaas herroja varten.\"\n\n\"No, koska niin on, niin saattaahan tuonne sitten mennä.\"\n\nJa molemmat ystävykset, viinansa juotuaan ja maksettuaan, lähtivät\nanniskelusta.\n\nJaakko piteli Heikkiä kaulasta ja vakuutti: \"Sinä olet minulle niinkuin\noma veli. En osaa sanoin selittää, kuinka lystiltä tuntuu, kun olen\nsinun tavannut. En ole vielä, sittenkun kotoani viime kerran läksin,\ntavannut ketään entisistä tutuistani.\"\n\nSitten selitti Jaakko, kuinka koti ja kotipuolen asukkaat usein ovat\nmuistuneet hänen mieleensä ja kuinka ne nyt, kun niitä ei ole enää\nnäkemässä, tuntuvat entistä rakkaammilta ja paremmilta; silloin kuin\nne olivat alinomaa silmäin edessä, ei niitä osannut tarpeeksi hyvin\narvostellakaan.\n\nHeikki sanoi sitten, hänkin pidellen Jaakkoa kaulasta, että hän ei\nkyllä haluaisi olla poissa kotoseudustaan, vaikka olisikin muualla\nparempi leipä tiedossa. Se on luonnossa synnynnäinen halu, joka vetää\nkotipuolessa pysymään. Hän on kuullut monen muunkin, jotka ovat köyhän\nkotonsa jättäneet ja tulleet rikkaampaan paikkakuntaan ja paremmalle\nleivälle, sanovan kotoseudussaan sittenkin paremmin viihtyvänsä.\n\n\"Se on tosi\", myönti Jaakko; \"mutta toisinaan saattaa kuitenkin\nvieraskin asunto tulla mieluiseksi, esimerkiksi kun on joku hyvä\nystävä.\"\n\n\"Ethän vaan liene rakastunut! Enhän minä ole vielä tullut\nkysyneeksikään, miten sinun sydämmesi asiain laita on.\"\n\n\"Enpä ole aivan selvillä niistä vielä itsekään.\"\n\n\"Etkö ole selvillä! Vai niin, kyllä ymmärrän. Sinulla on ehdolla joku\ntyttö -- joku Nurmelan piikasista -- eikö niin? Vaan et ole vielä\nkysynyt hänen mieltään.\"\n\n\"Niinkö luulet?\"\n\n\"Kas vaan; taisinpa oikein arvata. Mutta minäpä annan sinulle sen hyvän\nneuvon, että älä sinä kovin kauan mieti ja viivyttele asiaa, vaan\nhommaa heti puhemies, jos ei sinulla itselläsi tule asiasi hentullesi\nilmoitetuksi. Muutenhan saattaa käydä niin, että joku toinen valtaa\nsinun omasi.\"\n\n\"Kun ei liene jo vallannutkin! Mutta kyllä minä kohta teen selvän\nasiasta. -- -- -- Katsoppa mikä kirkas valo se tuolta näkyy!\"\n\n\"Tuoltako susiteetin edestä! Etkö sinä sitä ole ennen nähnyt?\"\n\n\"En. En ole ennen tässä pimeän aikana kulkenut.\"\n\n\"No, sitten sinulla onkin siinä ihmettelemistä. Sehän on sähkövaloa\ntuo.\"\n\nJa Jaakko ihmetteli sähkövaloa, joka loisti lyhdystä komean susiteetin\nedessä, katseli sitä enemmän kummissaan, kuta likemmäs tuli.\n\nLyhtypatsaan viereen hän seisahtui, samoin kuin Heikkikin, ja katsoa\ntuijotti avosuin ylöspäin.\n\n\"Enpä ole vielä kummempaa eläessäni nähnyt\", tuumaili hän Heikille.\n\"Aivanhan se loistaa kuin aurinko, ihan huikasee silmiä.\"\n\n\"Onhan se toki toista kuin katulyhtyin valo\", arveli Heikkikin.\n\n\"Nehän nyt eivät ole mitään tuon rinnalla. No, saapi sitä nähdä\neläessään jos jotakin, yhden asian toistaan kummemman, se kun tuo\nmaailma viisastuu viisastumistaan. Ennenhän tuota monikaan, paitsi\nauringon, kuun ja tähtein valoa, ei kuulu nähneenkään muunlaista valoa\nkuin pärevaloa. Sittenhän niitä ruvettiin paljon talikynttilöitä\nkäyttämään, vaan eivätpä nekään olleet mitään teariinikynttiläin\nsuhteen. Ja kun sitten lamppuvalo keksittiin, niin sitähän jo\nkummastuksella mainittiin. Vaan paljon kummempaa se on toki tuo\nsähkövalo. Voitaneenkohan enää parempaa keksiäkään!\"\n\n\"Mitenpä sitä nyt enää tuon kirkkaampaa -- -- --! Vaan mennäänpä nyt\nsisälle tuohon isoon rakennukseen! Sielläkin saamme nähdä sähkövaloa.\"\n\n\"Olisikkohan tuonne mennä! Vaan mitä siellä sitten tehtäisiin?\"\n\n\"No, vaikkapa juodaan totia!\"\n\n\"Totia! Sehän on vaan herrain juomaa.\"\n\n\"Eletään mekin kerran herroiksi, kun kaupungissa ollaan! Mennään\ntuon rakennuksen toiselle puolelle, niin sieltä pääsemme suoraan\nravintolaan, joka on niinkuin tehty meitä varten.\"\n\nHeikki vei Jaakon muassaan, tilasi ravintolahuoneesta kaksi totilasia\nja meni sitten kumppaneineen perimmäiseen huoneeseen, joka sattui tyhjä\nolemaan.\n\nSiellä he saivat ihan rauhassa kenenkään kuulematta asioistaan\ntuumailla ja paljon he puhelivatkin, tuon tuostakin laseja kilistellen.\nJaakko selitti laveasti olostaan Nurmelassa ja vaiheistaan siellä,\npuhui sen asujista, erittäinkin Laurista ja vielä enemmän Liisasta,\njonka hän koetti kuvata niin hyväksi kuin suinkin. Ja peittelemättä\ntunnusti hän Heikille, kuinka hänessä mieltymys Liisaan oli suurennut\nsuurenemistaan ja viimein muodostunut tosi rakkaudeksi.\n\n\"No, olkoon onneksi!\" sanoi sen johdosta Heikki ja kilautti lasia.\n\"Luultavasti se on hyvin hyvä tyttö sinun Liisasi, ja minä toivon, että\nasiasi onnistuu hänen suhteensa. Mutta sanon kuitenkin, ettet olisi\ntyhmästi tehnyt, jos olisit Kumpulan Annia ajatellut. Sehän on hyvin\nhyväsydämminen tyttö ja minä ennen arvelin, että teistä voisi tulla\npari.\"\n\n\"Vai niin arvelit. Hyvin me olemmekin aina toistemme seurassa\nviihtyneet. -- -- -- Mutta tuskinpa hän kuitenkaan minua miehekseen\nhaluaisi.\"\n\n\"Älä niin sano! Minä luulen, että hän ei olisi kovinkaan haluton\nsinulle menemään.\"\n\n\"Onhan hänellä siellä parempiakin ehdolla, niinkuin Vesalan Vilppo.\"\n\n\"Mikä parempi se on! Anni olisi liian hyvä Vilpolle, enkä minä luule,\nettä hän sille menisikään, jospa tämä häntä haluaisikin. -- Mutta enhän\nminä toki tahdo sinun aikeitasi estellä. Ota vaan se, joka on sinun\nsydäntäsi lähinnä! -- -- -- Ryyppää sinä paremmasti!\"\n\n\"Tämä tuntuu liian väkevältä.\"\n\n\"Sitä paremminhan tehoo. Pane pois kaikki konjakki lasiin! Mitä tuosta\nsäästelee!\"\n\n\"Kunhan tässä ei niin humaltuisi, jottei täältä sitten pois pääse.\"\n\n\"Eikö mitä! Juodaan sitä enemmänkin ja pysytään jaloillaan sittenkin.\"\n\n\"Vaan minusta tunnustaa, että tämä juoma nyt jo alkaa päähän mennä.\"\n\n\"Antaahan vähän mennäkin! Paremminhan pysyy silloin mieli iloisena.\"\n\nTosiaankin alkoivat sekä Jaakko että Heikki vähitellen humaltua,\nvarsinkin Jaakko, joka tuli tavattoman puheliaaksi ja isoääniseksi,\njotta Heikin täytyi häntä hillitä. Eipä annettukaan heille sitten\nenää juomia lisää, kun myyjättäret huomasivat heidän yli tarpeensa jo\nsaaneen.\n\nSilloin lähtivät he pois, kulkeakseen kumpikin kortteeripaikkaansa,\nvaan hoiperrellen he astuivat ja pitelivät toisiaan kaulasta.\n\nJaakko yritti toisinaan langeta, vaan Heikki, joka vielä oli paremmin\ntajullaan, tuki häntä niin, ettei toki kaatunut.\n\nJaakko, kun nyt oli hyvällä puhetuulella, puhui minkä kerkesi, puhui\nrakkaudestaan ja vakuutti, että kyllä hänessä olisi Liisan elättäjää;\nvaan sitten hän yht'äkkiä rupesi kovalla äänellä veisaamaan.\n\n\"Älä huutele!\" kielteli silloin Heikki.\n\n\"Miks'ei? Nyt minulla ääntä olisi.\"\n\n\"Sinä säikytät ihmisiä ja sitä paitsi saattavat poliisit kuulla.\"\n\n\"Mitä sitten, jos kuulevatkin!\"\n\n\"Vievät korttikaariin.\"\n\nKorttikaarin nimeä kuullessaan tajusi Jaakko; jotta eipä käynytkään\nlaatuun olla kovin ylimielisenä, ja hän jo vähän säikähtyi,\najatellessaan semmoisen häpeän voivan tapahtua hänelle, että poliisit\nkorjaisivat korttikaariin. Mutta pian hän kuitenkin unehutti pelkonsa\nja tuli taas isoääniseksi.\n\n\"Jaakko, ole siivosti nyt!\" kielteli taas Heikki ja töyti häntä kylkeen\nnähdessään likellä poliiseja. \"Koetetaan nyt kulkea hyvin vakaisesti,\njotteivät poliisit huomaisi meidän olevan tuprakassa!\"\n\nJa äänettöminä astuivat he sitten poliisein sivu, tosin vähän\nhoiperrellen, mutta kuitenkin niin siivosti, että poliisit antoivat\nheidän rauhassa kulkea.\n\nKun he tulivat Heikin kortteerin portille ja siinä sanoivat\nsydämmelliset jäähyväiset toisilleen, lähti Jaakko, vaikka Heikki kyllä\nolisi lähtenyt saattamaan, yksinään kulkemaan, vakuutettuaan Heikille\nomin voiminsa kyllä kortteeriinsa pääsevänsä. Mutta väkevät juomat,\njoita hän illan kuluessa oli nauttinut, olivat kuitenkin jo niin paljon\nvaikuttaneet, että hän alkoi nyt olla niin hyvässä tuprakassa, jotta\nkadulla kulkiessaan horjahteli puoleen ja toiseen eikä ollut enää\ntajullaankaan, eikä siis tiennyt, mitä teki ja mitä tapahtui.\n\nHän oli kulkevinaan kortteeriinsa, mutta eipä hän sinne osannutkaan,\neikä älynnyt, missä itsekään oli. Viimein tunsi hän, että kaksi miestä\nkävi käsiksi häneen ja lähtivät viemään johonkin, mutta ei hän osannut\najatella, mihinkä ne häntä veivät.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nAamulla herätessään huomasi Jaakko hämmästyksekseen olevansa --\nkorttikaarissa. Miten hän sinne oli tullut, ei hän voinut muistaa.\nHän muisti kyllä käyntinsä anniskelussa ja susiteetissa muisti Heikin\nmatkassa sieltä menneensä tämän kortteeriin saakka sekä sieltä sitten\nyksinään lähteneensä; vaan aivan epäselvät olivat hänelle tapahtumat\nsiitä lähtein kuin hän oli Heikistä eronnut. Hän ei tiennyt, miten ja\nmissä oli kulkenut; tiesi kuitenkin humalassa olleensa ja muisteli\nvähin huutaneensa sekä sitten kaksi miestä häneen käsiksi tarttuneen.\nNe kai mahtoivat olla poliiseja,, jotka juuri olivat hänen tänne\nkorjanneet.\n\nHänellä kivisti nyt kovasti päätä ja häntä kadutti eiliset retkensä,\nvaan vielä enemmän hävetti, että oli joutunut korttikaariin. Semmoista\nhäpeää ei ollut hänelle ennen koskaan tapahtunut.\n\n\"Tuntuupa kovin hävettävän mennä kortteeripaikkaan\", mietti hän, \"kun\nne heti hoksaavat etten ole hyvillä jälillä ollut, koska koko yön olen\npoissa ollut. Mitä ne miettinevätkin minusta! Voi, kuinka mielelläni\nolisin nyt sinne menemättä, jos se olisi mahdollista, vaan täytyyhän\nsitä, vaikka ei halutakaan. Kyllä nyt on Puni parka mahtanut saada\nnälkää nähdä, jos vaan ei sitä joku muu ole hoitanut minun poissa\nollessani, ja kukapahan siitä juuri olisi välittänytkään!\n\n\"Mutta jospa ei oikein kehtaisi mennä kortteeripaikkaan, niin vielä\nenemmän hävettää tulla Nurmelaan, varsinkin kun se isäntä tahtoo liian\nkova olla. Hyvä olisi, jos se ei eikä kukaan muukaan saisi tietää minun\nkorttikaarissa olostani. En minä kyllä sitä mene heti sanomaan, vaikka\nen myöskään tahdo valheella itseäni puolustaa; en puhu asiasta mitään,\nkun ei vaan ruvettane liian paljon kysymään. Mutta kyllähän ne tavalla\ntai toisella saattavat siitä tiedon saada. Kovin se hävettää, jos\nLiisakin saapi asiasta tiedon -- -- -- ja sattuisi niin pahastumaan,\nettä sitten ei huolisikaan hänestä. Se tuntuisi kovin pahalta. Mutta\nmahtaa kai se antaa anteeksi satunnaisen ereyksen, kun osaan vaan\nkauniisti pyytää; ja tietäähän se, etten minä luonnostani ole juoppo,\nvaikka nyt sattui tämmöinen paha asia. Kun osaisi edes tuoda sille\nmieluisia tuliaisia! Mutta nekin ovat vielä ostamatta ja nyt on raha\nmennyt vähäksi ja kiire olisi paluumatkalle.\n\n\"Tuntuisippa hyvältä, jos olisi ollut tapahtumatta koko tämä\nkorttikaariasia, joka päälle päätteeksi vaikuttaa sen, ettei kerkeä\nmääräajalla kotia. Ennenkuin korttikaarista erilleni pääsen ja\nennenkuin olen kaikki asiani ajanut, on jo iltapuoli ja silloin pitäisi\noikeastaan jo olla Nurmelassa. Mutta eihän se muuksi muutu, mikä kerran\non tapahtunut. Siihen täytyy koreasti tyytyä, vaikka mieli kovin\npahalta tuntuu.\"\n\nJaakko korttikaarista erilleen päästyään tuli hyvin nolona\nkortteeriinsa, ei ruvennut siellä puheisiin kenenkään kanssa, vaan meni\nsuoraa päätä talliin, jossa Puni seisoskeli ilman mitään syömistä. Hän\ntaputteli sitä kaulalle ja säälitteli, kun se oli ilman ruokaa saanut\nolla, nakkasi heiniä eteen sekä teki sitten sille hyvän appeen.\n\nSitten rupesi hän toimittamaan asioita ja koki olla niin toimellinen\nkuin suinkin; mutta tottumaton kun oli semmoisia asioita toimittamaan\nja outo kun oli kaupungin olojen ja asukkaitten kanssa, sattui hänelle\nvastuksia alinomaa ja viivykkiä ikävään asti, jotta eipä hän ollut\nvähällä koskaan tulla valmiiksi lähtemään.\n\nKun hän vihdoin viimein joutui lähtemään, oli hän ihan kyllissään\nkoko kaupunkimatkasta, josta hän ennakolta oli iloinnut, kuvaillen\nmielessään sen tulevan hyvinkin hupaiseksi, vaan jota hän nyt ikävällä\nja häpeällä muisteli.\n\nHän päätti kuitenkin, vaikka kaupunkimatkansa oli huonosti onnistunut,\nsamalla matkalla hommata puhemiestä, jonka kautta Liisaa kosisi,\narvellen että, jos hän siinä asiassa paremmin onnistuisi, niin eipä\nhän sitten paljon muusta välittäisikään -- -- eikähän tuota näkynyt\nhänen rakkausasioistaan mitään valmista tulevan ilman puhemiehen apua.\nSen vuoksi hän, ennenkuin Nurmelaan tuli, poikkesi Norolan taloon, se\nkun ei ollutkaan aivan kaukana maantieltä. Se Norolan isäntähän se oli\nusein puhemiehenä käytetty ja se kyllä osasi toisen puolesta puhua.\n\nNorolan isäntä otti Jaakon kohteliaasti vastaan, kyseli kuulumisia,\nkäski istumaan ja tarjosi tupakkia. Kun oli vähän aikaa muista asioista\npuheltu, esitti Jaakko sitten varsinaisen asiansa, pyytäen isäntää\nhänen puolestaan Liisalle puhumaan ja koettamaan taivuttaa tätä\nrupeamaan yhdeksi taloksi hänen kanssaan.\n\n\"Vai niin\", sanoi puhemies naurusuin, kun Jaakko oli asiansa selväksi\npuhunut. \"Vai semmoinen sinulla on asia! No, semmoisissa asioissa minä\nolen jo monelle apuna ollut ja saattanut monen nuoren miehen ja naisen\nyhteen; ja harvoinpa on vielä sattunut, ettei olisi tuumasta tolkkua\ntullut, kun vaan minä olen asiamiessä ollut. Kyllä minä aina ajan\nperille asian, minkä vaan toimekseni otan; siitä saat olla vakuutettu.\nJa koska sinulla tuntuu olevan halu naimisiin päästä, niin saatanhan\nminä sinunkin puolestasi ruveta puhumaan ja toimimaan parhaan kykyni\nmukaan. Mahtaneehan tuo morsian sinullekin löytyä niinkuin monelle\nmuullekin.\"\n\n\"Kyllähän minä sen uskon\", puuttui puheeseen Jaakko. \"Vaan eipä olekaan\nyhdentekevää, kenen morsiammeksi saan. Minä tahdonkin Liisan enkä\nketään muuta.\"\n\n\"No, no, tuumitaanhan asiasta. Eiköhän niitä voi löytyä sinulle\nparempiakin tyttöjä kuin Liisa?\"\n\n\"Ei voi löytyä. Liisa on niin hyvä tyttö, ettei hänen veroistaan ole\nmissään, ainakaan näillä mailla. Siitä minä olen varmasti vakuutettu.\"\n\n\"Kuulehan kuitenkin kokeneemman miehen sanoja! Voit sinä tulla\nonnelliseen avioliittoon, jospa et saakaan sitä, jota tällä hetkellä\nsatut enite rakastamaan. Saattaa se rakkaus herätä vielä naimisiinkin\ntultua, kun vaan vaimo sattuu olemaan uskollinen ja toimellinen ja mies\nhyväsydämminen; ja semmoinen rakkaus on toki suurempi sitä rakkautta,\njoka on ennen avioliittoa hetkeksi leimahtanut ilmi tuleen, vaan sitten\näkkiä sammunut. -- Minä arvelen, että sinä Männistön Maijasta voisit\nhyvin uskollisen kumppanin saada. Se sopisi sinulle vallan mainiosti,\neikähän se niin aivan tyhjänä kodistaan lähtisikään, ja onhan se aika\nnäppärä ja sievä tyttö.\"\n\n\"Jopa vaan! Siitä ei ole minulle vaimoksi enemmän kuin villikkovarsasta\nkyntöhevoseksi.\"\n\n\"Talttuuhan se villikkohevonenkin hyvän ajajan käsissä. Kyllä se\nvakaantuisi Maijakin naimisiin tultua, vaikka nyt onkin toisinaan\nliiaksi hurjapäinen.\"\n\n\"En minä sitä tahdo kuitenkaan. Mutta minkä tähden ette voi minulle\nLiisaa taata? Johan sen olen sanonut, että jos en sitä saa, niin en\ntoisestakaan huoli.\"\n\n\"Älähän hätäile, poikaseni! Sinun esittämäsi asia on niin erinomaisen\ntärkeä, että sitä pitää perinpohjin, juurtajaksain miettiä, ennenkuin\nlähdetään sitä toimeenpanemaan.\"\n\n\"Ei minulla nyt ole aikaa pitkiin puheisiin. Ilmastaankin on minulle\nsattunut liiaksi viivykkiä. -- Vastatkaa nyt suoraan, tahdotteko ruveta\nminulle puhemieheksi!\"\n\n\"Eihän nyt mihin niin kiirettä. Antaahan hevosen vaan vähän puhallella,\nniin sittenpähän jaksaa paremmin kotia juosta hölkötellä. -- Johan\nminä olen luvannut puhemieheksi ruveta. Mutta eiköhän kuitenkin ole\nparasta, että sinä heität Liisan pois mielestäsi ja rupeat sitä Maijaa\najattelemaan?\"\n\n\"No, hyvä ihme, miksikä?\"\n\n\"Minä, tuota, voisin sinulle paremmin Maijan taata kuin Liisan.\"\n\n\"Miks'ei Liisaa sitten?\"\n\n\"Älähän ole milläsikään, jos sanonkin suoraan, miten on asia! Kenties\nonkin sinulle parempi, että asiasi käypi toisin kuin itse olet\najatellut. Liisahan ei ole mikään varakas tyttö ja sitä paitsi hän on\nrakastunut Mäkelän Mattiin ja tämä taas häneen, eikä mikään voi estää\nheidän yhtymistään; sen minä heidän puhemiehenään voin jo ennakolta\nsanoa. Mutta älä sinä siitä kuitenkaan ole pahoillasi! Kyllä minä, jos\nvaan tahdot, toimitan sinulle hyvän tytön, vaikka en Liisaa voikaan\nluvata.\"\n\n\"No, jopa nyt kävi ytelästi. En minä toki osannut aavistaa, että näin\nhuonosti kuitenkaan tulisi käymään, vaikka tosin toisinaan on vähin\npeloittanut, etten onnistuisi tässä paremmin kuin monessa muussakaan\nasiassa. Mutta niin näkyy olevan, että kenelle onni kerran rupeaa\nepäsuopeaksi, niin se ei suosi sitä missään asiassa. Tämä oli kuitenkin\nkaikista kolauksista kovin. Liisa se on tähän saakka tehnyt Nurmelan\nminulle mieluiseksi asuinpaikaksi, vaan tästä lähtien on siellä elo\ntuntuva hyvin ikävältä ja kolkolta ja mieleni on oleva musta kuin yön\npimeys. Yön pimeys katoaapi kuitenkin joka aamu nousevan auringon\nmuassa, vaan minun onneni aurinko on Liisan muassa ikipäiviksi mailleen\nmennyt.\"\n\nJa murheellisena Jaakko kynsi korvan taustaan ja pahoili mielessään\nhuonosti onnistunutta asiaansa; vähälläpä olivat kyyneleet hänellä\nsilmiin tulla.\n\nNorolan isäntä koki häntä lohduttaa ja sanoi: \"Vielä se sinullekin aamu\nvalkenee jonkun hyvän ja soman tytön muassa. Tottapa se on kohtalo\nmäärännyt sinulle toisen naisen, joka on tekevä sinun onnelliseksi.\nUsko minua, että sinun murheesi on kyllä ylimenevää laatua.\"\n\n\"Ehkä sen kyllä ajan vuolas virta vast'edes pois huuhtoilee. Mutta\nnyt ainakin se tuntuu raskaalta kantaa. Minä en näy ollenkaan näillä\nmailla menestyvän, en ole luotu näissä oloissa elelemään. Kyllä sen nyt\nnäen. Minä en voi vieraassa seudussa viihtyä enkä vieraisiin oloihin\nmukautua. Mahtanee sittenkin kotoseudussani, jossa kaikki on ennestään\ntuttua, niin luonto kuin ihmiset, minulla olla parempi menestys. Sinne\nmieleni nyt entistä palavammin haluaa ja sinnehän minulla kyllä ennen\npitkää mahtanee lähtö tulla.\"\n\nJaakko lähti sitten Norolasta alla päin, pahoilla mielin edelleen\najelemaan, antoi hevosen hiljalleen juosta hölkötellä ja istui itse\näänetönnä kuorman päällä, miettien huonoa menestystään ja kuinka nyt\ntuntuu ikävältä tulla Nurmelaan, jossa kaikki ilopäivät häneltä ovat\nkuuksi päiväksi loppuneet. Tietysti hän ei ole Liisalle itselleen\nrakkaudestaan mitään mainitseva; eihän se sillä kuitenkaan parane.\n-- -- -- Jospa se sittenkin olisi Kumpulan Anni Liisaa parempi ja jospa\nse häneen suostuisi, koska Pajuvaaran Heikki oli maininnut, että se oli\nkysellyt hänestä ja sanonut usein häntä muistelevansa! Mahtaisikko tuo\nniin kysellä ja muistella, jos se ei hänestä perustaisi -- -- -- vaikka\nmuistellaanhan tuota usein vanhoja tuttuja ilman että niihin kuitenkaan\non rakastunut -- -- -- ja onhan saman seudun asukkailla yleensä halu\ntavata toisiaan, vaikk'eivät juuri olekaan ystäviä; ovathan kuitenkin\nhyviä tuttuja. Oli miten oli, kaikessa tapauksessa olisi hupaista saada\nnähdä ja puhutella Annia.\n\nNäissä mietteissä ollessaan näki hän jo Nurmelan rakennukset aivan\nlikellä. Silloin hän taas pelosta sykkivin sydämmin ajatteli,\nettä eiköhän mahtane isäntä olla hänelle äreänä kovin, kun hän ei\nehtinytkään määräpäivänä takaisin. Kyllähän se koville ottaa ja\ntietenkin tulee ensimmäisenä tuimalla katseella ja ankarilla sanoilla\nvastaanottamaan.\n\n\n\n\nX.\n\n\nNurmelassa oli Jaakkoa pitkään odotettu ja kummailtu, missä hän\nviipyi; oli arveltu jos jotakin, että olisi sairastunut tai joutunut\nrosvojen käsiin tai sortunut väärälle tielle tai vitkastelemisen\nja tottumattomuuden tähden asioita ajaessa myöhästynyt tai muuta\nsemmoista. Olipa isäntä lopulta alkanut epäillä, että kunhan ei tuo\nliene jäänyt johonkin kapakkaan juomaan ja juovuspäissään unehuttanut\nlähtönsä.\n\nSenpä vuoksi, kun Jaakko, alakuloisena kuorman päällä istuen, ajoi\nNurmelan kartanolle, oli isäntä häntä heti vastassa, katseli tuimasti\nsilmiin ja kysyi vihaisenlaisella äänellä: \"Missä sinä, poika parka,\nolet näin kauan viipynyt?\"\n\nJaakko ei siihen kysymykseen heti vastannut mitään, laskeutui vaan\näänetönnä kuorman päältä alas sekä rupesi hevosta riisumaan ja sanoa\nmumahti heikosti kuuluvalla äänellä \"iltaa\" isännälle sekä rengeille\nja piioille, jotka ilmausivat pihalle kaupungin uutisia, kuulemaan. Ei\nhänellä edes tullut sanotuksi terveisiä kaupungista, kun isäntä näytti\nniin ärtyisellä tuulella olevan.\n\n\"Kauanpa sinä viivyitkin matkallasi\", sanoi Liisa, hymy huulillaan\nniinkuin tavallisesti. \"Mitä kuuluu kaupunkiin.\"\n\nJaakko ei vastannut mitään nytkään, katseli vaan surullisesti Liisaa\nsilmiin, ajatellen siitä, että tuossa se nyt on se, joka on häneltä\nkaiken elämän ilon vienyt, joka lempeästi kyllä muka hymyilee, vaikk'ei\nse kuitenkaan tunne mitään lempeä häntä kohtaan; taitaa ollakin vaan\nteeskennelty koko tytön käytös ja ystävällisyys.\n\n\"Mikä sinun nyt on kuuroksi tehnyt!\" huudahti isäntä. \"Etkö saata\nvastata, miksi sinä nyt vasta kotia tulet?\"\n\n\"Enhän tuota ennen joutunut\", vastasi silloin Jaakko.\n\n\"Miks'et joutunut? Enkö minä sinua jo mennessäsi varoittanut, että\nsinun olisi pitänyt olla täällä viimeistään eilen illalla? Hä?\"\n\n\"Niinhän se kyllä oli määrä, vaan minkäpä minä siihen voin, että satuin\nmyöhästymään!\"\n\n\"Sanoppa syy myöhästymiseesi, äläkä salaile virheitäsi! Kyllä minä ne\ntietooni ongin kuitenkin. Tiedä se, että minä vaadinkin tarkan tilin\nmatkastasi!\"\n\n\"No, asiathan ne paljon viivyttivät lähtöä, niitä kun oli monenlaisia\nja minä olin outo niitä toimittamaan ja vieras kaupungissa; sain\nmoneenkin kertaan kysellä yhtä paikkaa, ennenkuin löysin\", vastasi\nJaakko, epäillen, että isäntä tarkoilla tiedustuksillaan saisi hänen\npakoitetuksi puhumaan korttikaarissa käynnistään, jota hän ei suinkaan\nollut halukas ilmoittamaan, varsinkaan monen kuullen.\n\n\"Älä sinä tuo esiin tekosyitä! Asiat olisit aivan hyvin kerennyt\ntoimittaa kaikki samana iltana kuin kaupunkiin tulit, jos vaan olisit\ntoimellinen ollut. Mutta teitkö niin? Vielä mitä!\"\n\n\"Eihän niitä tosin silloin tullut paljon toimitetuksi, minä kun\najattelin, että kerkeää ne sitten aamullakin. Minulla halutti ensin\nkatsastaa kaupunkia, ja kun satuin kohtaamaan kotipuolestani muutaman\ntuttavan, jota en ollut kaukaan aikaan nähnyt, niin halutti minun hänen\nseurassaan viettää iltani, jotta saisin kuulla kotipuoleni asioista\njotain.\"\n\n\"Sinä siis taaskin teit oman mielesi mukaan, etkä nähnyt hyväksi\nnoudattaa minun käskyäni, vaikka pitäisihän sinulle ennestäänkin olla\ntuttua, että sinun pääsi viisaus viepi aivan päin mäntyä. -- -- --\nTietysti menitte yhdessä kapakkaan ja siellä joitte kovasti -- -- --\"\n\n\"Tuota, käytiinhän sitä tosin -- -- -- mutta eipä siellä niin kovinkaan\nliiaksi juotu.\"\n\n\"Eipä vaan! Ainakin niin, että sinä, sen sijaan kuin sinun olisi\npitänyt huolehtia matkasta ja asioista, rauhassa vaan istuit kapakassa\nlasia kilistelemässä. Luuletko sinä siten voivasi saavuttaa isäntäsi\nluottamuksen?\"\n\n\"Pyydän anteeksi, jos olen erehtynyt. Mutta kyllä minua asiat\nhuolettivat.\"\n\n\"Jopa vaan! Jos olisit niitä vähääkään huolehtinut, niin olisitkin\nsitten jo eilen ollut täällä. -- Mutta olipa miten oli, kyllähän asiat\nvielä selville saadaan ja sinun tekosi tulevat ilmi. Minä aionkin\nottaa sinun vielä tänä iltana erityisesti tutkiakseni ja ilmoitan jo\nennakolta, että sinulle tulee ikäviä seurauksia tästä matkasta.\n-- -- -- Tuota, eikö se kortteeripaikan isäntä laittanut minulle\nmitään kirjettä? Jos vaan on laittanut, niin alappa kaivaa esille!\"\n\n\"Laittoihan se kyllä ja täällä se kirje minulla onkin takkini\npovilakkarissa\", vastasi Jaakko ja päästi auki turkkinsa ja takkinsa\nsekä kaivoi hitaasti esille paperipäällyksen, jonka sisältä selvitteli\nkirjeen, ja jätti sen isännälle, joka sen saatuaan heti poistui.\n\nToisetkaan eivät ruvenneet kylmässä kauan seisomaan, vaan hajausivat\nmikä minnekin; ja Jaakko itsekin, heti Punin riisuttuaan, lähti\npirttiin, jonne vei Puninkin isosta oven vieressä olevasta ammeesta\njuomaan. Sitten hän, riisuttuaan turkin päältään, ajatteli ruveta\napetta hevoselle tekemään, mutta silloinpa tarjoutuikin Lauri siihen\ntyöhön, sanoen: \"Annahan minä teen appeen! Lämmittele sinä itseäsi\ntuossa tulen ääressä! Sinullahan näyttävät kädet vähän kontistuneen.\"\n\n\"Jopa niihin tosiaan alkoi kylmä lopulta pystyä\", vastasi Jaakko,\nsuostuen mielellään Laurin esitykseen ja ajatellen Laurista, että siinä\non mies, joka kyllä toisen hyvää katsoo; eipä olekaan semmoisia miehiä\naivan tiheässä.\n\nHetken aikaa itseään lämmitettyään lähti hän kuormaa purkamaan ja\ntavaroita sisälle kantamaan.\n\nSilloin oli häntä vastassa heti Liisa ja kysyi: \"Toimititko minun\nasiani?\"\n\n\"Enpähän minä nyt sitä toimittamattakaan jättänyt, kun kerran\ntoimekseni otin\", vastasi Jaakko ja katsahti Liisaan, ajatellen,\nettä tuossa se nyt taas on tuo, jota minulla ei ole lupa omakseni\ntoivoa, kun se on toiselle luvattu. Ja hetken ajan oli hänen mielensä\ntäytetty surullisilla ajatuksilla, vaan hän koetti kuitenkin\nkarkoittaa ne mielestään; jopa viimein katsahti Liisaan jonkinmoisella\nuhkamielisyydellä ja oli hänellä mielessä sanoa tälle, että onpa niitä\ntyttöjä vielä hänen varalleen ilmankin tätä; jääpihän aina toinen, jos\ntoinen viedäänkin, ja semmoisia tyttöjä kyllä löytyy, jotka olisivat\nhänelle valmiit tulemaan minä hetkenä hyvänsä, vieläpä joku Liisaa\nparempikin tyttö. Mutta ei hän kuitenkaan sitä ääneen sanonut, kun hän\nei ollut Liisalle itselle puhunut mitään rakkaudestaan häntä kohtaan.\n\nSitten lupsautti hän auki arkun kannen ja otti esille Liisan tilaaman\nvirsikirjan sekä antoi sen tälle ja rupesi sitten muillekin jakelemaan\nheidän tilauksiaan. Olisi hänellä ollut Liisalle jotain tuliaisiksikin\nantaa; mutta antamatta se kuitenkin nyt jäi, sillä hän ajatteli, ettei\nse tuota hyötyä paremmin kuin huonoon maahan kylvetty siemenkään.\n\nIllan kuluessa Jaakko sitten koki haihduttaa mielestään raskaimmat\nsurunsa tunteet ja rupesi miettimään, mitä kaikkea Heikki kaupungissa\noli hänelle puhunut, muisteli, mitä se oli Kumpulan Annista maininnut,\nrupesi ajattelemaan, että mitenkähän tuo sittenkin olisi ruveta sitä\nAnnia -- -- -- jos sillä tosiaankin lienee helliä tunteita häntä\nkohtaan -- -- -- eihän tuota tiedä ennenkuin näkee. Saisihan tuota\nainakin mennä katsomaan. Sielläpähän sitten tekisi sen mukaan miltä\nalkaisi tuntua.\n\nKylpemässä käytyään ja saunasta ihka alastonna palatessaan, hän\navojaloin ja verkalleen astuen, vähääkään hätäilemättä, vaikka oli\ntalvipakkanen, itsekseen hyräili:\n\n    \"Henttuni heitti mun, heittäköön vaan!\n    Tuotako huolisin surra!\n    Tämmöinen poika se kaiketi saa.\n    Uuden hentun ja kullan.\"\n\nJa kahta viime säettä hän tahallaan kovalla äänellä lauleli, kun\nnäki Liisan matkan päässä kartanon poikki juoksevan. Sitten hän, kun\noli käynyt puhtaat vaatteet päälleen pukemassa ja taas näki Liisan\nkartanolla, lauleli uudestaan saman laulun. Liisa silloin katseli\npitkään Jaakkoa ja sanoi: \"Tuota lauluapa minä en ole ennen sinun\nhuuliltasi kuullut. Mikä se nyt semmoisen sinun mieleesi toi?\"\n\n\"Mikä lienee tuonut!\" vastasi Jaakko, vaikka aivan hyvin tiesi,\nmikä sen oli tuonut, ja lähti sitten pirttiin enempää Liisan kanssa\npuhumatta.\n\nHänen siellä vähän aikaa istuttuaan tuli sinne Anna Mari juoksujalassa\nja sanoi: \"Isäntä käski Jaakon heti tulla puheillensa.\"\n\n\"Vai käski\", vastasi Jaakko tyyneesti ja polttaa tuprutteli ensin\ntupakkia lyhytvartisella piipullaan niin kauan kuin siitä savuja lähti\nsekä lähti vasta sitten verkalleen astumaan kartanon poikki isännän\nhuoneeseen.\n\nMelkoisen aikaa hän siellä viipyi, ja kun hän vihdoin palasi pirttiin,\njossa useimmat Nurmelan palkollisista istuivat iltapakinoilla,\ntoiset uunin lähellä isoliekkisen pystyvalkean ääressä, toiset ison\npöydän ympärillä kattolampun valossa, oli hän tavallista vakaisemman\nja miettiväisemmän näköinen. Sanan sanomatta istahti hän penkille\npintapöydän viereen Laurin lähelle ja istui siinä etukumarassa, pää\nalaspäin ja silmät lattiaan tuijottaen.\n\n\"No, mitä oli isännällä asiaa?\" kysyi Anna Mari, joka aavisti isännän\nantaneen Jaakolle kovat nuhteet.\n\n\"Mitäpä sinä sillä tiedolla teet!\" vastasi Jaakko lyhyesti, haluamatta\ntehdä selvää isännän puheista, joista hänellä oli kyllin syytä olla\npahoillaan. Isäntä oli nimittäin saanut tiedon hänen korttikaarissa\nkäynnistään ja suutuksissaan kovin ankarasti häntä nuhdellut; hänen\npuheilla käyntinsä oli päättynyt siten, että hänen jo seuraavalla\nviikolla oli lähteminen Nurmelasta. Isäntä ei halunnut enää häntä pitää\neikä hänkään tuntenut itsellään enää olevan halua kauemmaksi Nurmelaan\njäädä.\n\n\"Kas, mitenkä puhuu! Etpä sinä ole noin ylpeästi vielä ennen vastannut.\nTaisit saada niin hyvät kiitokset, että on syytä ylvästellä.\"\n\n\"Älä sinä tyttö tyhjää -- -- --! Iva sinulla kuitenkin on mielessäsi;\nkyllä minä sen tiedän. Sinulla ei ole minun asiaini kanssa mitään\ntekemistä.\"\n\n\"No, no; nytpä jotakin kuulen. Aivanhan sinä puhut niinkuin vihassa\nolisit. Olenko minä sinulle mitään pahaa tehnyt?\"\n\n\"Kyllähän minä tiedän, ettet sinä puheillasi mitään hyvää tarkoita.\nParas on siis, että sinä aikoinasi vaikenet. Minä en voi suvaita sinun\njoutavia porpatuksiasi -- -- -- vaikka enpä noita olekaan enää viikkoa\nkuulemassa. Kohta minä pääsen sinusta ja sinäkin minusta.\"\n\n\"No, mitä nyt Jaakko -- -- --!\" puuttui Liisa puheeseen. \"Sinä olet\nkoko päivän ollut alla päin, pahoilla mielin. Mikä sinun on oikeastaan?\nMitä sinä nyt aiot?\"\n\n\"Kohta sen näet -- -- -- ja saatanhan tuon sanoakin; minä tulen\njättämään tämän talon.\"\n\n\"No, hyvä ihme, miksikä?\"\n\n\"Sama se miksikä! Eipä minua täällä enää tarvita eikä kaivata\nkuitenkaan.\"\n\n\"Älähän toki! Saattaa sinua monikin kaivata. Kovin sinä nyt olet\nnurpealla mielellä\", virkkoi Lauri. \"Mikä sen nyt niin äkkiä pani\nlähdön mieleesi?\"\n\n\"Panipa tuon mikä tahansa, vaan lähtö täältä tulee, ja sillä hyvä!\"\nvastasi Jaakko lyhyesti ja miettien, että kun hänellä ei täällä tunnu\nmenestystä kuitenkaan olevan, lienee paras omille maille matkata, niin\nehkä siellä paremmin osannee ihmisten mieliksi elää.\n\nKatsahtivat ne toiset kummastuneina Jaakkoon, jotta sillä taitaa olla\nihan tosi aie jättää Nurmela, ja Lauri sekä osaksi Liisakin koettivat\nestellä lähtöä, vaan hän sanoi vaan jäykkänä, ettei se enää muuksi\nmuutu, mikä kerran on päätökseksi tullut, eikä hän ollutkaan pahoillaan\nlähdöstään. Ennenkuin ilta oli loppuun kulunut, oli hänen mielensä\npaljon tyyntynyt ja rauhallisesti ajatteli hän nukkumaan mennessään\nedessään siintäviä tulevaisia kohtalonsa vaiheita.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nVesalan Vilppo teki vuosirenkinä työtä vankassa Toivoniemen\nherrastalossa, toimitti työnsä tavallisesti aina iloisena ja\nhuoletonna, paljoa ajattelematta, minkälaista työ tuli, kunhan siitä\nvaan pääsi niin vähällä kuin suinkin. Loma-aikoina hän mielellään\nlähti kylään johonkin, etsi yleensä lystipaikkoja ja erittäinkin pyrki\ntyttöin seuraan. Olihan niitä kyllä Toivoniemelläkin piikatyttöjä,\njoitten kanssa hän ilvettä piti ja laittoi silloin lystit niin heille\nkuin itselleenkin, vaan pappilan piikain seurassa hänestä kuitenkin oli\nmukavampi, ja varsinkin halutti häntä päästä puheisiin Kumpulan Annin\nkanssa, joka siellä karjakkona palveli. Kun Toivoniemestä vaan sattui\nolemaan asiaa pappilaan, niin hän kyllä koki laittaa niin, että pääsi\nsen asian toimittajaksi, jolloin samalla oli tilaisuus päästä näkemään\nja puhuttelemaan Annia; eikä hän koskaan pappilasta niin kiirettä\nlähtöä tehnyt, vaikka toisinaan muistutettiin hyvin sukkelana olemaan,\nettei ensin olisi vähän aikaa istunut renkein ja piikain pakinoilla\npirtissä.\n\nKaikista toimistaan oli hän enin huvitettu hevosella ajamisesta,\nvarsinkin kun sai kyyditä isäntäväkeään tai muita kirkolle tai\nkylään. Silloin hän aika hyvillään ja virkeänä istui selkä kenossa\nkuskilaudalla, punaiset suitsivarret käsissään, ja näytti hyvin\ntyytyväiseltä, kun musta ruuna antoi semmoisen kyydin, jotta herra\ntoisinaan reen perästä virkahti, että päästäisiinhän sitä toki\nvähemmälläkin kiireellä.\n\n\"Se kun tuo ruuna vaan minun hoidossani on, niin kyllä se silloin\nkulkiaksi oppii\", kehuskeli silloin Vilppo. \"Se on kerrassaan hyvä\nhevonen, eikä se minun käsissäni kyllä huonone.\"\n\nKun taas hänellä oli ruuna kotiajossa käytettävänä, kun hän sillä\nmetsästä vedätti rankoja ja halkoja tai kulki heinässä, niin ei\nhän silloin kovinkaan kiirehtinyt sitä, antoi sen vaan kulkea omia\naikojaan, ja itse iloisena laulella hyräili mitä milloinkin sattui ja\ntoisinaan lasketteli niin kovia ääniä, että kaukaa kaikui metsä vastaan.\n\nSattuipa kerran, kun Vilppo muutamana talvisena arkipäivänä istui\npirtissä tavallisia töitään toimittamassa, että hänelle tuotiin sana,\njotta hänen pitää panna musta ruuna aisoihin ajoreen eteen ja lähteä\nkyyditsemään herrasväkeä pappilaan. Tuosta käskystä hän tietenkin\noli hyvillään, kun sai jättää työnsä sikseen ja sen sijaan päästä\najelemaan, vieläpä kylässä käymään.\n\nViivyttelemättä meni hän liiteriin ja veti ulos mustan ajoreen, jonka\nperässä komea karhun-talja riippui, kävi sitten tallissa, haki esille\nparhaat hevosvärkit ja käytti ruunaa pirtissä, missä sitä siisteili ja\nharjasi hyvin, ennenkuin asetti hevosvärkit päälle. Sitten puki hän\npäälleen mustan lammasnahkaturkkinsa, vei taas ulos ruunan ja pani\nvaljaisiin ajoreen eteen sekä ajoi komeasti keskiportaiden eteen,\nhyppäsi ketterästi veltejä aukomaan, kun herra ja rouva reen perään\nastuivat, peitteli heidät hyvin, hyppäsi sitten kuskilaudalle sekä\nlähti ajamaan ja talon koira lähti edellä laukkaamaan. Helähteli\nkoreasti kulkunen ruunan kiireesti juostessa ja valeen rupesi nyt\nToivoniemi taantumaan reen liukkaasti luistaessa.\n\nPappilan mäelle kun noustiin, kuului kova koiran haukunta, ja kohta\ntulikin vastaan pappilan iso musta koira ja hyökkäsi vihaisena, kovasti\näristen, paikalla Toivoniemen koiran kimppuun, joka ei kauan kyennyt\nvastustamaan, vaan vihdoin tappelussa voitettuna ja kovasti vinkuen\njuoksi pakoon isäntänsä turviin.\n\nVilppo ajoi pappilan ison pytingin pääportaitten eteen, hyppäsi heti\nveltejä, aukomaan, ja kun reen perässä istujat olivat pois nousseet,\najoi hän hevosen tallin eteen.\n\nSamassa tuli pappilan Pekka renki, tervehti Vilppoa ja arvellen, että\nonhan se ruuna riisuttava ja talliin vietävä, rupesi länkejä auki\npäästämään, mutta Vilppo sanoi, että kyllä hän itse riisuu ja niin\nhän tekikin ja Pekka auttoi häntä sekä talutti hevosen talliin, jonne\nVilppokin tuli, ja kävi yliseltä sille heiniä pudottamassa. Sitten he\nmolemmat lähtivät pirttiin.\n\nVilppo teki hyvän päivän tullessaan ja riisuttuaan turkkinsa naulaan\nrupesi puheisiin pirtissä olevan väen kanssa.\n\nKalle renki paraikaa kaplaita laitteli tekeillä olevaan rekeen ja Pekka\nnäkyi olevan saavintekohommissa. Piika Anni istui pirtin perällä rukin\nääressä ja kehräsi; hänen likellään vanha ruotimumma villoja karttoi\nja piika Kaisa sukkaa kutoi. Iso pystyvalkea palaa roihusi takassa ja\nlevitti yli pirtin punertavaa valoaan ja sen lisäksi kattolamppuun\npantu tuli valaisi pirttiä yhä kirkkaammin.\n\n\"Mitä uusia kuuluu Vilpolle?\" kysyi Kalle, työtään keskeyttämättä.\n\n\"Eipä kuulu sanottavia. Kuuluneeko tänne?\"\n\n\"Eipä tännekään. -- Hyvä keli nyt mahtaa olla.\"\n\n\"Onpa se niin hyvä, ettei se enää paljoa paremmaksi pääse. Kyllä sitä\ntultiinkin Toivoniemestä tänne semmoista kyytiä, että harvoinpa sitä\nniin tullaan. Valeen se rupesi talo taakse jäämään.\"\n\n\"Vankkapa onkin hevonen se Toivoniemen musta ruuna\", tuumasi Pekka.\n\"Sillähän tuota pääsee huonommallakin kelillä.\"\n\n\"No, sillä pääsee. Vaan eihän tuo kuulu kuitenkaan ennen olleen niin\nhyvä juoksemaan kuin nyt.\"\n\n\"Onko se siis sinun käsissäsi parantunut?\"\n\n\"Eipähän huononnutkaan. Kuuluupa se Jokelan isäntäkin -- jonka renkinä\nminä viime vuonna olin -- sanoneen, että kyllä hevonen silloin hyvänä\npysyy, kun vaan minä lienen hoitajana. Kuuluu hän monestikin sille\nrengille, joka minun sijaani tuli, sanoneen, että parempi oli hevosen\nhoitaja entinen renki.\"\n\n\"Mikäpähän lienee iso asia hevosen hyvänä pysyä silloin kun vaan on\nmistä antaa sille runsaasti ruoka-aineita. Ovathan nuo nämä pappilan\nhevosetkin jonkunlaiset, vaan kylläpä ne kuluttavatkin apejauhoja\nenemmän kuin mitä pienemmissä taloissa hevosten osaksi annetaan.\"\n\nSiinä itseään kehuskeltuaan ja hetken aikaa renkein kanssa puheltuaan\nsiirtyi Vilppo Annia likemmäksi ja tuumasi: \"Sinä se tuota rukin\nratasta vaan pyörittelet, jos minä milloin täällä käyn. Et taida\nkoskaan joutilassa olla.\"\n\n\"En muulloin kuin silloin kun en missään toimessa ole\", vastasi Anni\nnaurusuin.\n\n\"No niin, vaan milloin sitten olet toimetonna?\"\n\n\"Silloin kun olen joutilas.\"\n\n\"Kas vaan, kuinka osaa viisastella. -- Kuuleppa, minulla on sinulle\nterveisiä Törmälän Jaakolta.\"\n\n\"Kiitoksia! Kenenkä muassa ne terveiset ovat tulleet?\"\n\n\"Pajuvaaran Heikin, joka vasta on kaupungista palannut. Minä kun\nhänen tässä äsken tapasin, niin hän käski minun ne terveiset perille\ntoimittaa.\"\n\n\"No, mitä uusia hän tiesi kertoa?\"\n\n\"Eipä muuta, vaan Jaakostahan mainitsi, jotta sillä taitaa jo morsian\nolla.\"\n\n\"Jaakollako morsian!\" kummasteli Anni sekä keskeytti hetkeksi työnsä\nja katsoivat ne toisetkin pitkään Vilppoa, joka niin odottamattoman\nuutisen toi.\n\n\"No kuka?\"\n\n\"Kuuluupahan olevan muuan Nurmelan piikasista, Koiviston Liisaksi\nmainittu.\"\n\n\"Vai on se Jaakolla jo morsian, vieläpä alapuolen tyttöjäkin. Eiköhän\ntuolle olisi kotipuolessa mieluista löytynyt!\" sanoi Kalle renki.\n\n\"Tottapahan se Liisa mahtaa silloin mieluisempi olla, koska hän on sen\nitselleen katsonut.\"\n\n\"Mahtaakohan tuo olla kauniskin?\" kyseli Pekka.\n\n\"No, sehän vasta kuuluu kaunis olevan ja muutenkin, niin hyvä,\nvilkasluontoinen, taitava ja toimekas, jotta eipä vaan Jaakolla ole\nsyytä katua kauppojaan.\"\n\n\"Mitenkä se sitten Jaakon ottaa, kun se niin hyvä lienee, köyhän\ntyömiehen, jolla ei ole enempi omaisuutta kuin mitä päällään kantaa!\nLuulisihan sen tytön jonkun paremmankin ja varakkaamman saavan.\"\n\n\"No, niin luulisi. Vaan tottapa se rakkaus on semmoista, että kun\nkerran sydämmet yhteen sopivat, niin silloin ei muusta välitetä.\"\n\n\"Kunhan se tuo Vilppo vaan ei valehtele!\" epäili vielä Anni. \"Jospa\nhyvinkin lienee perätön koko juttu.\"\n\n\"Eipä olekaan\", vakuutti Vilppo. \"Se on ihan tosi; en minä valehtele.\nEihän minulla ole tapana koskaan valetta puhua.\"\n\n\"Eipä vaan!\" puuttui nyt puheeseen Kaisakin. \"Jos sinä mitä puhut, niin\nainakin siinä on toinen puoli valetta.\"\n\n\"Älähän kuitenkaan! Tosi se on, mitä minä nyt olen kertonut, tai jos se\nei ole tosi, niin sitten on Heikki valehellut.\"\n\n\"Heikki ei kyllä valehtele\", vakuutti Anni, \"vaan sinä olet voinut\nliikoja lisätä hänen puheisiinsa. Sanoppa nyt valehtelematta, joko hän\ntodella kertoi Jaakon olevan kihloissa sen Koiviston Liisan kanssa!\"\n\n\"Eihän se Heikki olisi tahtonut ruveta tarkalleen kertomaan Jaakon ja\nLiisan välistä, vaan minä kuitenkin ahkerasti kyselemällä sain muutamia\ntietoja ongituksi; ja niinpä tiedän, etteivät he vielä ole varsin\nkihloissa, vaan kuitenkin hyvällä alulla. He kuuluvat myötäänsä yksissä\nolevan ja se Liisa kuuluu niin hyvä aina Jaakolle olevan, jotta ei\nsuinkaan se niin olisi, jos se ei siitä perustaisi.\"\n\nAnni ei tähän vastannut mitään, rupesi vaan ahkerasti taas kehräämään,\nja rukin ratas pyöri kiivaasti ja surisi kovasti pyöriessään.\n\nKului aikaa vähäsen, niin Vilppo, kun Kaisa sattui poistumaan, siirtyi\nyhä lähemmäs Annia, ihan viereen, ja tunteitaan ilmoittaakseen kuiski\ntälle korvaan: \"Kuulehan! Minulla on jotakin sinulle sanottavaa, jonka\ntahdon lyhyesti mainita. Mitäpähän asia paranee pitkillä puheillakaan!\n-- -- -- Eikö -- tuota -- sinulla sopisi -- -- -- minun kanssani\n-- -- -- yhteen mennä?\"\n\n\"No, älähän!\" vastasi Anni naurusuin ja keskeytti taas työnsä. \"Aivanko\nsinulla on tosi mielessäsi, vai leikkiäkö sinä lasket?\"\n\n\"Ihan tosi. Vielä tuota kysytkin! Enhän minä semmoisessa asiassa toki\nkehtaisikaan leikkiä laskea. Tiedäthän sinä itsekin, että minä sinua\nrakastan.\"\n\n\"Niin, millä lailla?\"\n\n\"Enite kaikista kuolevaisista maan päällä.\"\n\n\"Jopa vainen! Älä luulekaan, Vilppo parka, minun heti valmis olevan! En\nse minäkään heti otettavissa ole, vaikk'en olekaan tämän parempi.\"\n\n\"Voi, millä lailla puhut -- niinkuin et sinä olisi paraimpia tyttöjä.\n-- Toista sinä nyt mielessäsi ajattelet kuin suullasi puhut.\"\n\n\"Älä luulekaan! Ihan niin ajattelen kuin puhunkin.\"\n\n\"Kyllä kaiketi! Et kehtaa suoraan sanoa, että tulisit, jospa sinulla\nhaluttaisikin.\"\n\n\"Minullako haluttaisi! Älähän nyt! Älä luulekaan, että tämä lintu heti\nsatimeen menee!\"\n\n\"Niinkuin en minä tietäisi, että vesille venosen mieli tervaisiltakin\nteloilta, mieli nei'en miehelähän korkeastakin koista.\"\n\n\"Suotta siinä lipertelet ja sanoja tuhlaat -- -- Ei, aika tässä kuluu\njoutavissa puheissa vaan -- -- pitäähän sitä navettaankin joutua.\"\n\n\"Niin, pakenet sinä nyt, vaan vuotahan, vielä minä sinulle paulat\nlaitan!\" ajatteli Vilppo Annista, kun tämä pirtistä poistui. Sitten\nhän, hetken aikaa äänetönnä ja miettiväisenä istuttuaan, rupesi taas\npakinoimaan Kallen ja Pekan kanssa.\n\nTuli se Anni illan kuluessa vielä takaisinkin pirttiin, vaan hänen\nmuassaan tuli myöskin Kaisa ja kolmaskin pappilan piioista, joitten\nkanssa Vilppo pian yhtyi vilkkaaseen keskusteluun, juurikuin hänellä ei\nolisi ollut mitään murehtimisen syytä niistä vastauksista, joita Anni\noli hänelle antanut; vaan ei hänelle enää tullut tilaisuutta mainita\nAnnille mitään semmoista, jota toiset eivät olisi kuulleet, kun ne\nsiinä ihan vieressä koko illan olivat.\n\nKun vihdoin lähtöaika oli tullut ja Vilppo, pappilan väkeä\nhyvästeltyään ja Toivoniemen mustan ruunan valjaisiin pantuaan,\ntaas istui kuskilaudalle ja lähti kyyditsemään isäntäväkeään sekä\nmuisteli, miten iltansa oli kulunut, oli hän illan viettoonsa muuten\ntyytyväinen, kun vaan olisi saanut Annin kanssa enemmän aikaa kahden\nkesken puhua. Tahallaanhan se oli mahtanut ne toiset tytöt siihen\nsivulleen toimittaa, jottei hänellä olisi enää ollut tilaisuutta\npuhua alottamastaan asiasta. Eivät sen vastaukset olleet kovinkaan\nlupailevia. Mutta mitäpä niistä! Ehkä toisella kerralla onnistuu\nparemmin, tai jos ei, niin minkäpä siihen -- -- Monestipa ne tytöt\nkuitenkin lopulta taipuvat, vaikka alussa vastustelevat.\n\nJa Vilppo kiirehti ruunaa, pikkusen vaan nykäisi punaisista\nsuitsivarsista, ja tämäpä lähti juoksemaan minkä kaviosta lähti, jotta\neipä ennättänyt monta viittä minuuttia kulua ennenkuin jo oltiin\nToivoniemessä.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nVilppo oli moniaana iltana päättänyt taas mennä pappilaan, mutta ihan\nyksin, toisten tietämättä, Annille asioistaan puhumaan, jotka oli\naikonut viimein ihan selville saada. Hän oli miettinyt, että mitäpä ne\nviivyttämälläkään paranevat, oli miettinyt, että kun tuota koettaa jos\njotakin keinoa, niin sittenpähän lopulta tietää, mitenkä asia onnistuu,\nnäyttääkö tyttö tuumiin vähääkään taipuvan.\n\nMutta eipä ollut hänen retkensä aivan hyvin onnistunut. Hän oli\nmielessään kuvaillut, kuinka mukavalta oli tuntuva, kun hän saisi\nAnnin kanssa kahden kesken tuumailla, lemmen asioista puhella, vieläpä\nsuutakin suikata. Mieli keveänä ja jalat notkeina oli hän hiihtänyt\npappilan kartanolle, ja kun pappilan iso musta koira oli ruvennut häntä\nhaukkumaan, oli hän heti alkanut sitä nimeltä mainita ja luoksensa\nkutsua; se olikin hänen äänensä tuntenut ja häntää heiluttaen hänen\nhyväiltäväkseen tullut, ja sillä lailla oli hän huomiota herättämättä\npäässyt taloon. Sitten oli hän hiipinyt sen huoneen ovelle, missä tiesi\nAnnin ja Kaisan makaavan, ja ruvennut kolkuttamaan ovelle ja pyytämään\nsisälle päästä.\n\n\"Kuka siellä?\" oli Anni kysynyt, koputuksen kuultuaan, ja oven lähelle\ntullen.\n\n\"Hyvä tuttu -- Laskehan sisään!\" oli Vilppo vastannut.\n\n\"Enkä laske\", oli Anni vastannut.\n\nVilppo oli taas uudistanut pyyntönsä, jota oli koettanut kaunistella\nkoreimmilla sanoilla, vaan oli sittenkin saanut kieltävän vastauksen.\nEivät siinä olleet kolkutukset eivätkä kauniit pyynnöt ja rukoukset\nmitään auttaneet. Anni oli vaan jäykkänä oven takaa sanonut: \"Sinulla\nei ole tänne minkäänlaista asiaa. Kaikkein paras on, että menet\nkotiasi.\"\n\nKyllähän Vilpolla olisi hyvin mieli tehnyt sisälle mennä, mutta kun ovi\noli ollut lukossa eikä Anni ollut ruvennut sitä avaamaan ja Kaisakin\noli yhtä armoton ollut, oli hänen vihdoin tyhjin toimin täytynyt lähteä\ntakaisin hiihtämään, alla päin, pahoilla mielin siitä, ettei ollut edes\npäässyt näkemäänkään koko Annia.\n\nVielä kauan aikaa jälestäpäinkin pahoili Vilppo tuota onnetonta\nyritystään, eikä häntä pitkään aikaan toisten iloiset puheet ollenkaan\nhuvittaneet. Päinvastoin, hän näkyi pian kärtyiselle tuulelle tulevan,\njos häntä pilapuheilla vähänkään loukattiin, eikä hän halunnut\nkenellekään mitään lystiä laittaa; paremmin häntä nyt huvitti tuottaa\ntoisille jotakin pientä harmia.\n\nSattuipa, että sitten pyhänä jälkeen puolen päivän Toivoniemen\npiikatytöt olivat saaneet luvan päästä ajelemaan ja Vilppo oli luvattu\nheille ajuriksi.\n\nVilppo ei tehnytkään vastarintaa, vaan mietti kuitenkin tehdä tytöille\njonkun pienen kujeen.\n\nHän veti liiteristä ulos kartanolle pienen ajoreslan, laitteli\nsiihen veltit ja taakse poron-taljan, haki esille länget, joissa oli\nhyvä-ääninen kulkunen, sekä muut tarvittavat hevosvärkit, ja valjasti\nsitten mustan ruunan reslan eteen, johon tytöt, vaatetettuaan ja\npuettuaan itseään miten paraiten vaan olivat voineet, hyvillä mielin\nistahtivat.\n\n\"Nytkö sitä lähdetään lystiä ajelemaan!\" tuumasi Vilppo tytöille,\npeitettyään heidät hyvin veltien sisään ja itse kuskilaudalle\nhypättyään.\n\n\"Ka, lystiajohan se olisi mielessä, kun sinä vaan osaisit oikein hyvänä\nkyytimiehenä olla.\"\n\n\"Kukapahan se osaa paremminkaan kyytimiehenä olla kuin minä! Minä kun\nlähdenkin kyyditsemään, niin kyllä tiedätte, ettette toiste semmoista\nkyytiä saa\", arveli Vilppo ja löi suitsiperillä ruunaa, joka lähti\njuoksemaan mäkeä alaspäin kirkolle päin vievällä tiellä.\n\nJa hyvillään olivat tytöt istuessaan reen perässä mustapäälliset turkit\npäällään ja valkoiset villahuivit päässään, olivat hyvillään siitä,\nettä kerrankaan pääsivät oikein lystiä ajelemaan. Tuntuipa varsin\nmukavalta, kun ilma oli raitis ja hyvä, kun keli oli mainio, kun reki\nsomasti hytkähteli ruunan juostessa ja kulkunen koreasti helähteli.\n\n\"Mennäänhän aivan kirkolle asti, mennäänhän?\" muistuttivat tytöt\nVilppoa, kun tämä mäen jyrkimmässä paikassa pidätteli hevosta.\n\n\"Mennään ainakin siihen asti, mistä takaisin palataan\", vastasi Vilppo.\n\n\"Mokoma viisastelia! Vaan eihän käännytä takaisin ennenkuin kirkolla?\"\n\n\"Sama kai minulle, vaikka ajeltaisiin tien päähän asti.\"\n\n\"No hyvä.\"\n\nTuumasi sitten toinen tytöistä: \"Tämmöinenpä saisi olla ilma, kun\nPajuvaaran Heikin ja Törmälän Eevan häihin tässä moniaan viikon päästä\nmennään.\"\n\n\"Eihän ole vielä sanottu, että te niihin häihin pääsettekään\", arveli\nVilppo.\n\n\"Onpa se jo niinkuin sanottu. Aikoja sitten jo on Eeva luvannut meitä\nkutsua, vaan miten lienee sinun laitasi, sitä emme tiedä.\"\n\n\"Minähän sinne tietysti ensimmäissä kutsutaan, sillä jos en minä\ntulisi, niin eihän silloin häistäkään tulisi mitään.\"\n\n\"Eipä vaan! Silloin niistä vasta häät tulisikin\", arveli toinen\ntytöistä piloillaan ja lisäsi sitten: \"Jaakkokinhan se pääsee sisarensa\nhäihin, koska kuuluu koteuneen.\"\n\n\"Johan tuosta eilen puhuttiin Jaakon kotia tulosta\", vastasi Vilppo ja\nkäänti samalla hevosen hetetielle, joka mäen alla valtatieltä erosi.\n\n\"Hoi, Vilppo, mitä sinä nyt -- -- - minne sinä nyt ajat?\" huudahti\nsilloin kummastuksissaan vanhempi tytöistä.\n\n\"Eteenpäin tietysti.\"\n\n\"Tämähän on hetetie.\"\n\n\"Niinhän se onkin.\"\n\n\"Mitä sinä hulluttelet! Mikä sinun päähäsi nyt on pistänyt! -- -- --\nEihän meillä ole tänne mitään asiaa\", sanoi vuorostaan nuorempi tyttö.\n\n\"Eihän sitä ole asiaa muuallekaan.\"\n\nVilppo ajoi vaan mistään huolimatta hetteelle asti, missä pyöräytti\nhevosen toisapäin, kun tiekin loppui, ja lähti taas takaisin ajamaan.\nJa tytöt vaan kummastuksissaan katselivat Vilppoa ja ajattelivat, jotta\nmikähän sillä oli mielessä, kun se tänne hetetielle mutkausi; arvelivat\nkuitenkin, että se vaan on tahtonut heitä säikyttää ja sen vuoksi\nmutkausi tänne, ennenkuin kirkolle lähtee.\n\nMutta eipä Vilppo tiehaarassa kääntänytkään hevosta kirkolle päin\nvievälle tielle, vaan lähti aivan samalle tielle, josta oli tultukin,\ntakaisin Toivonientä kohti.\n\nSilloin tytöt pahastuivat ja huudahtivat Vilpolle: \"Hyvä ihme, mitä\nsinä ajattelet! Etkö sinä etemmäs meitä viekään?\"\n\n\"Vieläkö etemmäs! Kyllähän tämä nyt piisaa. Liian paljonhan sitä lystiä\ntulisi, jos vielä etemmäs mentäisiin.\"\n\n\"Voi hirveätä, kuinka sinä olet häijy! No, jopa sinä olet ilkeä!\"\n\n\"So, so! Käyttäkääpä vähän siivompia sanoja ja älkää noin suuttuko!\nTeidän hyväähän minä vaan tarkoitan; sillä sitä lystimmältähän lysti\naina tuntuu, kuta vähemmän sitä on.\"\n\n\"Eihän sitä vielä päästy lystin alkuunkaan, sinä sen mokoma\nviisastella!\" intti vanhempi tytöistä ja käänteli itseään levottomana\nreessä. \"Kun et halunne enää lähteä kyytiin, niin anna tänne suitset!\nOsaamme me itsekin ajaa ja tulemme kyllä sinuttakin toimeen. Me emme\ntarvitse semmoista kyytimiestä kuin sinä.\"\n\n\"Ohoh! Minäkö uskoisin teidän hoitoonne Toivoniemen paraan hevosen! Ei,\ntyttöparat, se kumma ei tule tapahtumaan.\"\n\nVilppo ajoi vaan, tyttöjen valituksista, pyynnöistä ja kovista sanoista\nhuolimatta, takaisin Toivoniemen kartanolle, missä tytöillä ei ollut\nmuu neuvona kuin itkusilmin ja kovasti suutuksissaan nousta reestä pois\nsekä lausua monioita äkeitä sanoja kiitokseksi Vilpolle, joka varsin\nlevollisena taas riisui hevosen valjaista ja vei talliin sekä veti reen\njälleen liiteriin.\n\nSitten hän varsin tyyneenä ja tyytyväisenä astui pirttiin ja siellä\nvielä itsekseen hymyili, kun kujeensa oli niin hyvin onnistunut, veti\nesille lakkaristaan savipiippunsa, täytti sen Wenäjän lehdillä, pisti\ntulta tupakkiin sekä veteli sitten hyvillään makeita savuja.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nPajuvaarassa vietettiin talon vanhan isännän ainoan pojan Heikin ja\ntämän morsiammen Törmälän Eevan häitä, tuliaisia. Paikkakunnan tavan\nmukaan olisivat ensin lähtiäiset olleet vietettävät Törmälässä,\nmorsiustalossa, vaan kun se oli kovin pieni ja vähävarainen tila eikä\nedes oikea verotalokaan ja kun lähtiäiset yleensä eivät olleet mitään\ntuliaisten suhteen, ei oltu ruvettu isoja lähtiäiskemuja laittamaan.\n\nSen sijaan vietettiin sitä isommasti tuliaisia ja nehän ne päähäät\nolivatkin. Morsiuspari oli käynyt pappilassa vihillä sekä sitten tullut\ntänne pitoihin, joihin oli keräytynyt myöskin hääkansaa kosolta.\nOlipa nyt näkymään asti väkeä Pajuvaaran tilavassa pirtissä ja siellä\nvietettiin iloisia kemuja, siellä syötiin, tuumailtiin ja puheltiin,\nleikkiä laskettiin ja pilapuheita lausuttiin; siellä pelimanni viulua\nsoitti ja nuori väki innokkaasti tanssi ja muutenkin lystiä piti.\nPuhemies, Korpimäen Aaro, ja itse arvokas Pajuvaaran isäntä tekivät\nparastaan, pysyttääkseen mielialaa hyvänä hääväessä, jota alinomaa\nkehoittivat säästelemättä nauttimaan, mitä oli tarjona; ja Kallion\nKusti, pelimanni, soitti viulua minkä kerkesi, jottei tanssi ainakaan\npitkäksi ajaksi taukoisi.\n\nNuori väki huvitteli itseään tanssilla, leikeillä ja iloisilla\npuheaineilla miten paraiten taisi, vaan vanhempi väki tyytyi syömiseen\nja juomiseen sekä vakaisiin keskusteluihin ja nuorison lystein\nkatselemiseen.\n\nNaisten joukosta, paitsi morsianta, tanssitettiin ahkerasti varsinkin\nToivoniemen ja pappilan piikoja; ja punaposkisina, ilosta hymyillen,\nkiitivät nämä nuorten kuljettajainsa sivulla, joista pappilan rengit\nKalle ja Pekka sekä Vesalan Vilppo Toivoniemeltä näkyivät useimmiten\nliikkeessä olevan, varsinkin viimeksi mainittu. Hän tanssitti vuoron\nperään kaikkia saapuvilla olevia tyttöjä, enite kuitenkin Törmälän\nAnnia, ja yhdestä tytöstä päästyään otti heti toisen, malttamatta\nmonesti levähtää. Mutta lämmin hänellä olikin, jotta tukka oli\nmärkänä ja kasvoille myötäänsä hikihelmiä nousi. Lysti hänellä näytti\nolevan. Hän oli iloinen ja puhelias niinkuin tavallisesti ja pani\nsukkeluuksillaan monenkin nauramaan. Ei hän nyt näyttänyt olevan\nmillänsäkään siitä, ettei asiansa ennen Annin suhteen ollut hänen\nmieltään myöten onnistunut.\n\nMorsiammen vanhin veli Jaakko, joka muutama viikko sitten oli\nkoteutunut, oli myöskin saapuvilla häissä ja näyttikin aika\ntyytyväiseltä. Hänellä oli monta tuttua täällä, joita ei ollut vielä\ntavannut kotiatulonsa jälkeen. Ne tulivat kaikki häntä ystävällisesti\npuhuttelemaan ja kummastelivat, kun hän niin pian oli koteutunut. Ja ne\nkysyivät häneltä, oliko hän kotipuolessaan vaan käymässä vai aikoiko\nhän vielä palata takaisin, ja kun hän oli vastannut, jotta kyllä hän\ntoistaiseksi jääpi tänne, kysyivät taas, miksi hän ei alapuolessa halua\nolla; ja samaan tapaan vastasi hän silloin kaikille: \"Eipä tuolla\nnäkynyt rikastuvan kuitenkaan; jo minä sen verran tulin näkemään,\nettei siellä minun laiseni mies voi menestyä, enkä minä sen puolen\noloihin voi koskaan täydellisesti tottua; yhtäkaikki siis, jos olen\nkotipuolessanikin, vaikka laihemmalla leivällä; saapihan tuota työtä\ntäälläkin, jospa onkin palkka pienempi; eivät ne kuitenkaan tule aina\nhyvät päivät ison palkan muassa.\"\n\nKun Jaakko entiselle hyvälle tutulleen Kumpulan Annille, joka\nhymyhuulin häntä kuunteli, selitti kotiatulostaan ja katsahti tämän\nlempeisiin silmiin, oli hänellä elävästi mielessä, miltä hänessä oli\ntuntunut, kun hän suksilla hiihtäen oli lähennyt armaita kotoseutuja,\njolloin tuossa tuokiossa monet mieluisat muistot olivat heränneet\nhänessä ja hänen ajatuksensa kiitäneet läpi lapsuutensa aikojen.\n\n\"Mielihyvällä, povi lämpimänä\", sanoi hän, \"hiihtelin minä kotimäen\nvankassa metsikössä, jossa lähes jokainen tiheäoksainen kuusi, humiseva\nhonka ja petäjä, jokainen kunnas, jokainen tiheikkö ja aavikko olivat\nminulle vanhastaan tuttuja; ja silmäilin sieltä metsikön läpi siintäviä\nTörmälän rakennuksia, jääpeitteistä järveä ja Kumpulaa toisella\nrannalla sekä järven päässä olevaa puroa, joka nyt oli jääpeitteessä\nsekin ja jonka lirinää siis ei kuulunut, vaan jota katsellessa mieleeni\nmuistuivat monet somat tapaukset siellä puron rannalla, missä meillä\noli ennen ollut tapana usein yhdessä olla; ne tulivat niin elävästi\nmielikuvituksessani eteeni kuin ne olisivat vasta eilen tapahtuneet.\"\n\nNurmelassa olostaan puhui Jaakko minkä mitäkin, mutta jätti kuitenkin\nmainitsematta kokonaan, kuinka hän oli rakastunut Koiviston Liisaan\nja mitenkä hänen rakkausasiansa oli päättynyt. Silloin kesken hänen\npuheitaan tuli Vilppo pyytämään tanssikumppanikseen Annia, joka\nlähtikin mukaan. Kokihan kyllä Jaakkokin olla muassa tanssissa, vaikka\nsiinä hänen Vilppo voitti; ja se häntä vähän harmitti, että Vilppo\nuseinkin kerkesi mennä Annin ottamaan juuri kun hän oli aikeessa mennä.\n\nKyllähän se näkyi Vilppo kokevan Annia mielitellä ja hyvällä mielellä\npitää niin paljon kuin voi; ja näky ihan tuo Anni mielellään toisten\nlystissä muassa olevankin, vaan eipä kuitenkaan näyttänyt siltä, että\njuuri Vilppo olisi häntä innostuttanut, päinvastoin, rohkenipa Anni\nkerran sanoa tälle: \"Pysy nyt toki vähän aikaa erilläsi, että minä\nsaan hetkisen levähtää! Aivanhan tuossa pää sekasin menee lakkaamatta\nhuumaavassa tanssissa pyöriessä. Mene Kaisaakin joskus tanssittamaan!\nSe kyllä lähtee.\"\n\n\"Joko nyt kylläsi sait!\" sanoi Vilppo ja poistui toista tyttöä\npyytämään.\n\nTuntuipa Jaakosta hyvältä, että Anni kerran kieltäysi Vilpon mukaan\nlähtemästä ja siitä samoin kuin Annin puheesta ja käytöksestä hän\npäätti, ettei se mahtanutkaan kovin paljon Vilposta välittää.\n\nJaakko tunsi yhtä suurta, vieläpä suurempaakin mieltymystä Annin\nseurasta kuin ennen muinoin poikasena tämän kanssa yhdessä ollessaan;\nja katsellessaan Annia näytti tämä hänestä vähän muuttuneen\nsomemmaksikin; ruumis näytti vähän vahvistuneen, jäsenet voimistuneen\nja mieliala virkeämmältä.\n\nToivoniemen Pekka tuli Jaakkoa samassa puhuttelemaan, töyti kylkeen ja\nsanoi: \"No, Jaakko, miksi olet niin miettiväinen? Tanssi sinä niinkuin\nmuutkin nuoret! Vai sitäkö sinä suret, ettei morsiammesi ole täällä?\"\n\n\"Mikä morsian?\"\n\n\"No, se sinun morsiammesi siellä Nurmelassa.\"\n\n\"Mitä sinä nyt joutavia! Eihän minulla ole siellä mitään morsianta\nparemmin kuin täälläkään.\"\n\n\"Kas vaan! -- -- -- Ja täällä on ihan tosi asiana puhuttu sinun menneen\nkihloihin -- -- --\"\n\n\"Vai on puhuttu. Ne ovat ihan valeita semmoiset puheet. En minä ole\nkihloissa paremmin kuin sinäkään.\"\n\n\"Jopa nyt jotakin! Ja täällä tiettiin jo morsiammelle nimikin panna --\nKoiviston Liisaksi kai sitä mainittiin -- -- -- vaikka samapa nimestä;\nenhän minä tunne tuota kuitenkaan. -- Vaan kun ei liene asia tosi, niin\nsen parempi! Hei, ota sitten täältä joku tyttö ja tule tanssimaan!\"\n\n\"Vastahan minä melkein olen tanssinut, vaikka saatanhan tuota vieläkin\nmennä\", vastasi Jaakko vähän hämillään Pekan puheista ja miettien,\njotta olisikkohan tuo Heikki mahtanut jollekin puhua, mitä hän oli\nsydämmensä asioista sille maininnut, ja siitä sitten tuommoinen huhu\nlevinnyt -- väleenpä näkyy jos mikä asia tiedoksi joutuvan, jos siitä\nvaan jollekin ainoalle pikkusenkaan luiskahtaa. --\n\nJa Jaakko katsahti ympärilleen, jotta missä Anni on, ja kun hän\ntämän huomasi, lähestyi hän tätä, nyykäytti vähän päätään ja tahtoi\ntanssimaan. Monioita kertoja kun olivat lattian ympäri kiitäneet, vei\nhän kumppaninsa takaisin toisten tyttöin joukkoon, joista taas valitsi\nyhden Toivoniemen piikoista ja lähti tätä tanssittamaan, kiidätti\nmonioita kertoja lattian ympäri pelimannin rivakasti soittaessa ja vei\nsitten takaisin.\n\nSitten hän kuuli, kuinka puhemies kilisti lasia ja kehoitti muita\ntekemään samoin. Jaakkokin meni pöydän ääreen, joi morsiusparin onneksi\nviinaryypyn, palasi takaisin ja lähti taas Annia tanssittamaan.\n\nKohta sitten äkkiarvaamatta monta nuorta miestä kävi heihin käsiksi,\nnosti käsilleen, nakkeli kohti kattoa ja otti käsillään sitten vastaan;\nja samalla lailla tehtiin muutamille toisillekin nuoruuden iässä\noleville pojille ja tytöille ja vanhan tavan mukaan huudettiin heille:\n\n    \"Häät häistä, piot pioista.\n    Kemut kesteistä hyvistä!\"\n\n\"Jospahan tuo toivo toteutuisi, niin ei suinkaan minulla olisi mitään\nsitä vastaan\", ajatteli Jaakko, kun, taas seisoi omilla jaloillaan;\nvaan Anni naurahtaen tunkeutui toisten tyttöjen suojaan, jottei\nainakaan toistamiseen häntä nostettaisi ja kattoa kohti nakeltaisi.\n\n\"Väärällä vuorollapa nostivatkin minun\", tuumasi Vilppo leikillään\nmuutamalle toverilleen, \"kun sattuikin Virsu Elli kumppaniksi.\"\n\n\"Miksi se olisi ollut väärällä vuorolla!\" vastasi puhuteltu. \"Kenen\nsinä sitten olisit halunnut Ellin sijaan?\"\n\n\"No, toistahan olisit ollut, kun olisi sattunut Anni -- -- --\"\n\n\"Vai Anni! Vaan Annipa sattuikin oikealle paikalle, kun osui Jaakon\nkanssa. -- -- -- Sitä paitsi, Virsu Ellihän on kelpo tyttö. Kiitä\nonneasi, että semmoinen sattui!\"\n\n\"No, no, en mä häntä moittia tahdokaan. Vaan kuitenkin -- -- --\nJaakollahan on alapuolessa morsian.\"\n\n\"Usko sinä hänellä siellä morsiammen olevan, jos tahdot, vaan vielä sen\nnäet, että täältä puolesta hän vaimon itselleen ottaa, jos hän vaan\nnaimisiin aikoo ollenkaan mennä.\"\n\n\"Käyköönpä sitten miten tahansa! Mitäpä se minuun kuulukaan!\"\n\nJa kun Vilpon puhekumppani samassa poistui, niin Vilppokin kohta taas\notti osaa muitten lysteihin, meni kisailemaan tyttöin kanssa, laski\nleikkiä, nauroi ja oli iloinen.\n\nKauan kestivät häät ja hyvät ne olivatkin -- sai hääväki kylläkseen\nruokia ja juomia nauttia ja lystiä kokea -- vaan vihdoin ne kuitenkin\nloppuivat ja vieraat lähtivät häätalosta, sinne jättäen jälkeensä\nmieluisat muistot, ja hajausivat kukin taholleen.\n\nToivoniemeläisten ja pappilalaisten mentyä lähtivät Törmäläisetkin\nvanhalla ruunallaan kotiaan ajamaan; vaan nytpä ei enää Eeva heidän\nmuassaan palannutkaan; -- se oli iäkseen luopunut lapsuutensa kodista,\njättänyt tyttöikänsä jälillepäin ja jäänyt häätaloon, miehelään\nmennäkseen, aviomiehensä Heikin kanssa vastaiset elämänsä päivät\nviettääkseen, ilot, surut ja huolet tasatakseen.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nJaakko eleli elelemistään kotipuolessaan, sai halon hakkuuta työkseen\nmuutamasta kylän isoimmasta talosta ja palkakseen jyviä, jotka vei\nkotiaan ja jotka siellä käsimyllyssä jauhettiin, sitten leivottiin ja\nsyötiin sitä myöten kuin saatiinkin.\n\nTultiinhan tuota kutakuinkin toimeen Törmälässä eikä Jaakolla ollut\nerityistä valittamisen syytä, vaikk'ei hänellä mitään lihavia päiviä\nollut, eikä kassoja ruvennut keräytymään. Pieksunsa ja vaatteensakin\nolivat jo kuluneet jotenkin pahanpäiväisiksi; housuissa ja takissa\noli paikka paikan päällä ja turkissa oli päällinen monestakin kohti\nrepeillyt ja sitten korjattu. Tulihan noissa kuitenkin toimeen,\nvaikk'eivät ne näköjään olleet kehuttavat; ei niissä pakkanen kovin\nhätyytellyt.\n\nKului aikaa päivästä päivään, viikosta viikkoon, niin jopa alkoi\nJaakolla tehdä mieli tavata Annia, jota ei ollut sattunut näkemään\nsen jälkeen kuin Pajuvaarassa olivat häät olleet. Niissä oli häneen\ntästä jäänyt niin miellyttävä muisto, joka teki yhä kirkkaammaksi\nhänen sielussaan ennestään olevan kuvan tästä lapsuutensa paraasta\ntuttavasta, että hän nyt entistä selvemmin tunsi, kuinka pahasti oli\nerehtynyt, kun oli tämän kerran ollut unehuttamaisillaan ja mieltynyt\nKoiviston Liisaan. Haihtumistaan oli hänestä haihtunut se paha mieli\nja suru, jonka oli tuntenut sen jälkeen kuin oli tullut näkemään,\nettei rakkausasiansa onnistunutkaan Liisan suhteen, ja hän oli\nruvennut ajattelemaan tästä Liisasta, että tottapa se ei ollut hänelle\naiottukaan, että tottapa se ei ollutkaan se oikea, jonka kohtalo olisi\nhänelle määrännyt. Mitäpä siis asiaa kannattaa surrakaan! Eihän se\nsuremalla kumminkaan parane. Sen sijaan olivat ne ystävyyden tunteet,\njoita hän ennen oli tuntenut Annia kohtaan, entistä suuremmiksi\nheränneet, ja hän oli toden teolla ruvennut ajattelemaan, että tämä\nmahtaakin olla se, joka on hänelle aiottu. Onhan jo aika siitä tälle\nitselleen jotain mainita, jotta saa kuulla, mitä tämä siitä arvelee.\n\nKun Jaakko sitten ajatteli varallisuuden tilaansa, niin huomasi hän,\nettei hänellä olekaan mitään entistä omaisuutta eikä ison perinnön\ntoivoa; eikä siis tulevaisuus kovin loistavalta näytä. Hänellä ei\nole omituista taloa eikä mökkiäkään, johon nuoren vaimonsa keralla\nsaattaisi asettua asumaan; ja vanhempain kodissa oleminen taas\nkävisi kovin ahtaaksi; eikä varsin haluttaisi huonemiehinäkään asua;\nmukavampi tietenkin olisi asua semmoisessa paikassa, jota saisi\nomakseen sanoa; Anni etenkin, joka on talon tyttö, mahtaisi ikävöidä\nomia tuparakennuksia ja tiluksia, jospa eivät isoja olisikaan. Sitten\najatteli Jaakko, että tätä nykyä hänen tienestinsä kuluvat sitä myöten\nkuin ne tulevatkin, jotta ei mitään säästöön jää. Naineena miehenä\ntietenkin pitäisi olla enemmän tuloja. Mutta onhan hänellä kuitenkin\nterve ruumis ja voimakkaat käsivarret, joilla kykenisi vaikka talon\ntekemään, kun vaan joku suvaitsisi tiluksilleen tehdä -- verotaloa\nsitä ei toki kykene ilman varoja hankkimaan --. Sitä paitsi, vielähän\nnuo mahtanevat työmiehenkin ansiot parata ja paremmat työajat tulla,\nkesäksi viimeistään, vieläpä ennenkin, jos sattuisi tukkitöitä\ntulemaan, joista moni on hokenut. Vaan aikapa niitä ruveta kaikkia\nasioita juurta jaksain ajattelemaan ja joka seikasta huolehtimaan!\nRakkaus ei esteitä kysykään. Näkyyhän se siitäkin, että monet\nhuonommatkin naimisiin menevät.\n\nHyvin mietittyään asiaa teki Jaakko vahvan päätöksen mennä Annia\ntapaamaan.\n\n\"Kuulehan Anni, armas ystäväni!\" sanoi hän tämän luokse tultuaan.\n\"Mitäpä pitkistä puheista ja koreista sanoista! En minä sanoilla\nkuitenkaan osaa tunteitani selittää semmoisina kuin ne sydämmessäni\novat. Lyhyesti siis: minä olen tullut siihen vakuutukseen, ettei kukaan\nparemmin kuin sinä ole minulle elämän kumppaniksi sopiva. Suostutko\nsiis minun kanssani taloksi rupeamaan?\"\n\n\"Voi Jaakko, kuinka puhut!\" vastasi Anni häneen surullisen silmäyksen\nluoden. \"Jos vuosi sitten olisit tuota kysynyt, niin olisin kenties\ntoisin vastannut kuin nyt. Minä katselin sinua silloin eri silmillä.\nSilloin luotin minä paremmin sinun ystävyyteesi ja uskoin sinua\nmieheksi, josta ei kerran herännyt ystävyyden tunne helposti\nhaihdu. Minusta tunnuit sinä silloin kaikkein rehellisimmältä ja\nluotettavimmalta kumppanilta ja minä elin hyvässä toivossa sinun\nsuhteesi. Mutta ne ajat ovat menneet ja minä olen nähnyt toiveitteni\ntyhjiin rauenneen. -- Kuinka voitkaan sinä puhua minulle enää mitään\ntuollaista, kun sinulla on ennestään morsian!\"\n\n\"Mitä sinä nyt -- -- --! Eihän minulla mitään morsianta ole -- -- --.\"\n\n\"Niinkuin minä en tietäisi, vaikka koet sitä salata. Mene sinä\nrakastettusi luo, äläkä sydäntäsi kahdelle anna!\"\n\n\"Voi, Anni armas! Usko minua, kun minä varmasti vakuutan sinulle, etten\nkoskaan ole ketään tyttöä niin suuresti rakastanut kuin sinua. Minä\nvakuutan, että sinulle minun sydämmeni lämpimimmästi sykkii ja siinä\nsinulla on iäti poistumaton sija.\"\n\n\"Vähät minä sinun vakuutuksistasi, kun tiedän kuitenkin, että sinun\nsydämmessäsi kerran eräs toinen on etevämmän sijan vallannut. Mitä sinä\nminusta! Anna minun olla rauhassa.\"\n\n\"En minä sinua rauhaan jätä ennenkuin lupaat rakastaa minua. Mikä sinun\nmielesi nyt on muuttanut? Miksi olet noin nurjamielinen minua kohtaan?\"\n\n\"Johan minä sen olen sanonut. Pitäisihän sinun se kerralla uskoa. Tyydy\nentiseen kultaasi äläkä kahta ota!\"\n\n\"Minulla ei ole mitään kultaa; johan sen olen sanonut. -- Enpä minä\noikein ymmärrä käytöstäsi. Et sinä tuollainen ennen ollut, kun me\nlapsuutemme päivinä ja ensimmäisessä nuoruudessamme päiväkaudet\nuseinkin yhdessä olimme, ilomme ja surumme tasasimme. Mutta ovatpa\ntainneetkin ajatuksesi siitä ajasta kypsyä ja sinä olet tullut\nhuomaamaan, että oletkin talon tyttö ja minä vaan mökin poika,\nvähävarainen työmies, jolla ei ole omaisuutta isosti enemmän kuin\nvaatteet päälläni.\"\n\n\"Mitä sinä nyt tuollaista! Semmoiset seikat eivät vähääkään\nmielipiteisiini vaikuta. Sitä paitsi, eihän minunkaan kodissa löydy\nvarallisuutta isosti enemmän kuin Törmälässäkään.\"\n\n\"Ovathan nämä vaatteeni tosin huononlaiset vaan ehkäpä ne vielä\nparanevat, kun ajatkin paranevat\", jatkoi Jaakko, paikkasia housujaan\nkatsellen ja koettaen jos jotakin arvella syyksi Annin käytökseen.\n\n\"Vähät vaatteista! Ne eivät miestä tee. Eihän sitä ole hevostakaan\nkarvoihin katsominen.\"\n\n\"No -- tuota -- sitten mahtaneekin sinulla olla sulhanen jo ennestään?\"\n\n\"Eipä ole, eikä tule olemaankaan.\"\n\n\"Ethän toki naimatonna ikääsi pysyne. Sitä minä en usko\", sanoi Jaakko,\nmiettien kuinka hän oli monta vastusta kokenut ja huonosti monessa\nasiassa onnistunut pitkin ikäänsä, ja arvellen, että jos asiansa ei\nmenesty Anninkaan suhteen, hän varmaankin lienee huono-onnisin ihminen\ntämän maan päällä.\n\n\"Älä toki ole tyly minua kohtaan äläkä salaile ajatuksiasi!\" lisäsi hän\nsitten, \"vaan olkaamme hyviä ystäviä kuin ennenkin, ja suostumuksen\nmerkiksi tahdon minä sinulta ottaa muiskun.\"\n\n\"Älähän toki! En anna sinulle suuta\", huudahti Anni ja vetäysi syrjään,\nkun Jaakko lähestyi häntä. \"Liianpa olet rohkea. Tiedä se, että minä\nolen suuttunut sinuun!\"\n\n\"Älähän noin kova toki ole! Sinä et nyt ole itsesi kaltainen.\"\n\n\"Mene pois, että pääsen rauhaan sinusta, äläkä turhanpäiväisesti sanoja\nlatele, jotka ovat minulle vaan kiusaksi!\"\n\nJaakolla ei onnistunut kosinta. Anni näytti olevan niin taipumaton ja\nhuonolla tuulella, etteivät siihen ystävällisimmätkään sanat pystyneet.\nJaakolla ei viimein ollut muu neuvona kuin mieli raskaana poistua Annin\nluota ja mennä kotiaan.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nJaakko oli hyvin pahoilla mielin huonosti onnistuneen kosintansa\njohdosta, ajatteli ja mietti pitkin päätään, mitenkä saisi Annin mielen\nmuuttumaan ja itseensä taipumaan. Tuntui kovin pahalta ajatella, että\ntoivo Anninkin suhteen olisi kuuksi päiväksi häneltä mennyt. Ja niinpä\ntätä nykyä kyllä näyttikin, että turha on toivoakaan. Annin sydän on\nkylmä ja tunnoton. Vaan jos hän ei sitä saa, niin minkäpä siihen\n-- -- --! Ei ole muu neuvona kuin surra ja sitten odottaa surun\nhaihtumista.\n\nToisinaan hänen ajatuksensa lennähtivät siihen aikaan, jolloin hän oli\nrakastunut tai ainakin luuli rakastuneensa Koiviston Liisaan ja tämän\niloinen hymyily, leikillinen luonto ja veitikkamaiset ruskeat silmät\npyörivät hänen ajatuksissaan. Mutta kun hän vertaili Liisaa ja Annia\ntoisiinsa, niin tuntui hänestä, että tämän jälkimmäisen menettäminen\ntuotti hänelle paljoa suuremman surun kuin minkä hän oli tuntenut\nsen jälkeen kuin toivonsa Liisan suhteen oli mennyt. Se suruhan ei\npitkällinen ollutkaan.\n\nKun Jaakko havaitsi, etteivät surulliset ajatukset ruvenneet hänestä\nluopumaan, niin koki hän olla Annia kokonaan ajattelematta ja uskotella\nitselleen, että hän kyllä tuli toimeen ilman tämän rakkautta; mutta\nsittenkin pyöri vaan Anni alinomaa hänen ajatuksissaan; sitä kuvaa hän\nei millään keinoin saanut mielestään karkoitetuksi.\n\nKun hän ajatteli Annin sen iltaista käytöstä, jolloin hän oli tälle\nlemmestään maininnut, niin hän muisti, että se myötäänsä vaan oli\nhokenut, jotta hänellähän on jo ennestään morsian. Se oli vissiin\nPajuvaaran Heikin kautta kuullut jotain hänen rakkausasioistaan\nja siitä häneen suuttunut. Jospa hän osaisi sen rakkausasian niin\nselittää, että Anni tulisi sen oikein ymmärtämään ja huomaamaan, ettei\nse niin kovin vaarallinen olekaan kuin tämä ehkä luulee, niin ehkä tämä\nsitten leppyisi. Sen asian pitäisi Annin saada nähdä oikeassa valossa.\nKenties olisi paras suoraan tunnustaa koko rakkausseikka Koiviston\nLiisan suhteen, juurta jaksain selittää asia ja pyytää Annilta anteeksi.\n\nJaakko ajatteli ajattelemistaan, ja kuta enemmän hän ajatteli, sitä\nselvemmin tunsi hän rakkautensa suuruuden Annia kohtaan. Hänestä\ntuntui, että se kuitenkin on se oikea, joka häntä varten on olemassa;\nja itsepintaisesti päätti hän, ettei jätäkään rakkausasiaansa\nsemmoisekseen, vaan jatkaa sitä niin kauan kuin voi ja odottaa, eikö\nAnnin mieliala aikaa myöten ala muuttua ja vähitellen taipuvaisemmaksi\ntulla.\n\nTyömiesten tienestit olivat kauan aikaa olleet huonot, vaan alkoivatpa\najat vähän parata, kun tukkitöitä ilmaantui paikkakuntaan. Työpaikalle\ntulvasi kosolta väkeä ja muitten muassa meni sinne Jaakkokin, onnistui\nsaamaan työtä ja jonkunlaisen palkan.\n\nSiellä kului hänellä monioita viikkoja, ja kun hän palasi takaisin, oli\nhänellä säästössä rahaa sen verran, että siitä riitti monioita markkoja\nelatustarpeita varten kotiin sekä hänelle itselleen uusien vaatteitten\nhankintaan, joita hän jo aikaa sitten olisi tarvinnut, vaan ei ollut\nkyennyt vielä ennen hommaamaan.\n\nOli jo kevätpuoli talvea, huikasevan kirkas oli auringon paiste ja\nlumi rupesi vähitellen sulailemaan. Jaakko silloin moniaan kerran taas\npäätti mennä Annin puheille.\n\nPerille tultuaan puhui hän tälle nytkin rakkaudestaan ja vakuutti ihan\ntotta olevan, ettei hänellä ole morsianta eikä ole edes ollutkaan.\n\n\"Eikö ole ollutkaan!\" kummasteli silloin Anni. \"Onpa puhuttu sinun jo\nkihloihinkin menneen.\"\n\n\"Siinä puheessa ei ole perää. Minä en ole vielä koskaan kihloissa ollut\nenkä ole edes rakkaudestakaan puhunut kenellekään muulle tytölle kuin\nsinulle.\"\n\n\"Puhutko nyt ihan totta?\"\n\n\"No, aivan varmaan. Oletko kuullut minun ennenkään valetta puhuneen?\"\n\n\"No, en kyllä. Vaan väitätkö siis, ettet sinä tosiaan ole vielä\nkeneenkään rakastunut?\"\n\nJaakko selitti nyt, miten asiansa oli, selitti että hän tosin oli\nrakastunut Koiviston Liisaan, vaan ettei asia kuitenkaan ollut vielä\nmennyt niin pitkälle, että hän olisi tälle siitä mitään maininnut,\nvaikka tosin oli kyllä puhemiehen hankkeissa ollut.\n\n\"Semmoinen on asia\", sanoi hän lopuksi. \"Anna anteeksi ereykseni!\nSemmoista ereystä en toista enää tule tekemään. Älä siis siitä ikääsi\nole minuun suuttunut.\"\n\nAnni oli hetken aikaa vaiti, sanoi sitten: \"Olkoonpa nyt asianlaita\nmiten tahansa, niin sinä olet kuitenkin siellä Nurmelassa rakastunut\ntyttöön, jonka suhteen minä en ollut mitään. Mitä sinä siis minusta!.\"\n\n\"Mitäkö sinusta! Kenestä sitten, jos ei sinusta! -- Olenhan minä\njälistäpäin huomannut erehtyneeni sen Liisan suhteen ja tullut siihen\nvakuutukseen, että sinä olet se oikea, joka minulle on aiottu, sinä tai\nei kukaan.\"\n\n\"Jopa vainen! Siinä erehdyit, että sillä Liisalla, josta mainitsit,\nei ollutkaan samanlaisia tunteita sinua kohtaan kuin sinulla häntä\nkohtaan; vaan jos hän olisi ollut heti valmis sinulle myöntymyksensä\nantamaan, niin tietysti olisit ilolla tarjouksen vastaanottanut, vai\nkuinka?\"\n\n\"No, olisikkohan tuo silloin niin mahtanut käydä, vaan en kai minä nyt\nainakaan enää hänestä huolisikaan, jospa hänen saisinkin.\"\n\n\"Siinäpä se! Olisit kuitenkin silloin ottanut. Vaan kun et saanut,\nniin minä silloin olin hätävarana. Voi sinua, kuinka vähän osaat antaa\narvoa naissydämmelle! Älä luulekaan, että minä tahdon olla hätävarana\nsinulle paremmin kuin kenellekään muulle! Älä luulekaan, että meidän\nnaisten kanssa mies saa menetellä miten tahansa, vuoron perään ottaa\nja hyljätä, mieltyä milloin yhteen milloin toiseen, miten sattuu\nvaan! Minäkö niin alentaisin itseni, etten loukkautuisi tuollaisesta\nkäytöksestä, vaan olisin heti valmis suostumukseni antamaan! Sinä et\ntunnekaan minua, vaikka luulet tuntevasi. Tiedä se, että on minullakin\nsydän, on ajatuskyky ja kunniantunto!\"\n\nJaakko tuli hämilleen, ei tiennyt alussa mitä sanoa, katsoi vaan\nkummissaan ja surullisesti Annin mielenliikutuksesta ja kiivaista\nsanoista punastuneita kasvoja ja suuria sinisilmiä. Viimein hän sai\nsanakseen: \"Älä nyt ikääsi pahoile minun tuhmaa käytöstäni! Anna\nminulle anteeksi ja omista minulle rakkautesi! Minä kuitenkin ikäni\nsinua rakastan ja tunnen, että elämä ilman sinua ei ole minulle minkään\narvoinen.\"\n\n\"Heitä pois jo kaikki tuommoiset puheet! Minä en tahdo enkä jaksa niitä\nenää kuulla.\"\n\nAnni näyttäytyi aivan kylmätunteisena Jaakon suhteen, jota hän\ntahtoi uskotella, ettei tällä ollut mitään toivoa hänen suhteensa.\nMutta kun hän ajatteli mielenlaatunsa todellista tilaa, niin tunsi\nhän, ettei hän sydämmessään ollut niin kylmä tätä kohtaan kuin\nsanoissaan ja käytöksessään; vaan hän piti kumminkin tämän käytöstä\npahana ja oli siitä murheissaan; näyttäytyen sen vuoksi tahallaan\njäykkänä ja taipumatonna, että Jaakko sitä selvemmin ymmärtäisi\nhänen loukkautuneen ja itsensä väärin menetelleen. Hänestä tuntui\nkarvaalta ajatella, että tämä hänen lapsuutensa ystävä oli kerran hänen\nhalpana pitänyt -- tottapa hän sen mielestä oli halpa silloin ainakin\nkun Koiviston Liisa sen ajatuksissa vaan pyöri -- ja hän muisti,\nkuinka kovasti hänen sydämmeensä oli koskenut se sanoma, joka tiesi\nJaakolla morsiammen olevan. Kokekoon siis tämäkin, miltä toivoton\nrakkaus tuntuu, ja kärsiköön rakkauden tautia, kun tässä rakkaus vaan\nasunee! Se ei haittaa ollenkaan. Se on tälle opiksi vaan. Tietäköön,\nettei hän suinkaan ole mikään hätävara, joka olisi alttiina miesten\nhuikenteleville tunteille! Tietäköön myöskin, ettei naissydämmen\nvalloittaminen suinkaan ole kaikkein helpoin asia!\n\nJa Anni kääntyi selin Jaakkoon eikä sen koommin ruvennut puheisiin\ntämän kanssa; ja kun Jaakko näki kaikki tuumansa turhiksi, täytyi hänen\ntälläkin kertaa, paremmin asioissaan onnistumatta kuin ennenkään, alla\npäin, pahoilla mielin lähteä kotiaan.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nJaakko tunsi sydämmensä niin helläksi Annia kohtaan, tunsi niin\nlempivänsä tätä, vaikka toivonsa jo näytti menneeltä, että rakkaus\nvaivasi häntä niinkuin tauti, eikä se hevillä ruvennut poistumaan,\npäinvastoin vaan yltyi joka kerta kun hän sattui Annia näkemäänkään.\nTätä hän ei saattanut mitenkään unehuttaa; alinomaa se vaan pyöri hänen\najatuksissaan.\n\nToisinaan valtasi hänen hyvinkin paha mieli, jolloin kaikki eläminen ja\noleminen näytti kovin kolkolta eikä mikään asia tuntunut mieltä myöten\nonnistuvan; mutta menivätpä kuitenkin aina ohi ne pahimmat pahan tuulen\npuuskat, ja surustaan huolimatta teki hän tyyneenä ja masentumatta\ntyötään, jota kyllä tuntui olevan, ja ajatteli Annista, että kun se\nei ole saatavissa, niin minkäpä siihen voi -- -- -- eihän siinä suru\nmitään auta. Pahaltahan se kyllä tuntuu, kun toivo on mennyt, vaan\neihän sureminen kuitenkaan toivoa tuota.\n\nKului aika kulumistaan, tuli kevät, tulipa viimein kesäkin, eivätkä\nJaakon asiat Annin suhteen olleet entisestään muuttuneet.\n\nKun Jaakko silloin kauniina kesäpäivänä, kun lintuset vasta\nlehdittynein koivujen oksilla iloisesti visertelivät ja vasta\nruohottuneet kedot ja tantereet kesän ensi kukoistuksessa vihantina\nrehoittivat ja vedet sinisinä välkkyilivät, talven kahleista vapaina,\n-- kun hän silloin kotopihalta loi silmäyksen yli läheisen järven\nja katseli iloisesti lirisevää puroa tuolla aivan lahden päässä ja\nnaapuritaloa tuolla järven toisella puolen vastapäisellä rannalla\nvihantine viljelystiluksineen ja loivine törmineen, kun hän katseli\ntänne ja muisti viime kesäistä poislähtöään, muisti Kumpulan Annin\nystävälliset silmäykset, hellät kädenpuristukset ja jäähyväissanat,\nniin silloin taas, heränneitten muistojen vaikutuksesta, hänen\ntunteitteittensa lähteet kuohahtivat ja häntä kovasti halutti vielä\nnähdä Annia samanlaisena kuin silloin eron hetkellä ja ennenkin. Vaan\nmitäpä hän voi sitä enää samanlaiseksi saada, kun se ei itsestään\nmuuttune! Turha lienee yritelläkään sitä enää puheilla taivutella. Kun\nse ei missään suhteessa osoita vähintäkään hellätunteisuutta, kun se\naina vaan on jäykkä ja kylmätunteinen, niin turhaanhan menisivät kaikki\nyritykset.\n\nJaakko sattui pääsemään kasakaksi Toivoniemeen. Sieltä pitäen hän\ntuon tuostakin tuli tilaisuuteen Annia tapaamaan; mutta ei hän paljoa\ntämän kanssa enää puhellut, rakkaudesta ei lainkaan, jota ei näyttänyt\nAnnissa enää olevankaan.\n\nKuitenkin alkoi Annin käytös hiukan muuttua. Tämä oli puheissaan\nvähäsen leppeämpi eikä enää näyttänyt niin vastenmielisesti hänen\nseurassaan olevan kuin kevättalvella. Jaakko silloin rupesi arvelemaan,\nettä jokohan tuo alkaa leppyä, vaan ajatteli taas toisekseen, että\nyhdenlainenpa tuo on muitakin kohtaan, eikä suinkaan ole ystävällisempi\nhänelle kuin kenellekään muulle; siinä vaan on muuttunut, ettei ole\ntylympikään, niinkuin yhteen aikaan näytti olevan.\n\nAnnin palveluskumppanin Kaisan kautta, jonka kanssa Jaakko oli hyvä\ntuttu, hän kuulusteli Annin mielialaa, jotta saisi tietää, vieläkö\nhänellä voi olla vähintäkään toivoa. Kaisa lupasi tehdä hänen asiansa\nhyväksi minkä voi ja teki havaintoja Annin mielialasta, josta ei\nkuitenkaan saanut muuta selville kuin ettei Anni suinkaan enää ole\nvihoissaan Jaakolle, eikä puhu tästä pahaa eikä hyvää, eikä myöskään\nole kenenkään nuoren miehen kanssa minkäänlaisiin lemmen asioihin\nkietoutunut. Nuo tiedot eivät isosti antaneet Jaakolle toivoa, sen\nverran kuitenkin, että hän ajatteli, ettei se voisi aivan ihan\nmahdotonkaan olla, että kaikki vielä hyväksi kääntyisi. Hän ajatteli,\nettä antaapa ajan kulua, niin sittenpähän lopulta näkyy, mitenpäin ne\nasiat alkavat kääntyä.\n\nSattuipa Jaakko Juhannuksen aattoiltana yhtymään Vesalan Vilpon ja\npappilan Pekka rengin kanssa, jotka molemmat olivat hänen kanssaan\njotenkin yhdenikäisiä ja jotka tulivat tahtomaan häntä mukaansa.\nIltansa kuluksi lähtivät he kaikki kolme läheiselle järven lahdelle\nveneellä pulkkailemaan.\n\nOli mitä kaunein ilta. Rasvatyyneenä välkkyili lahden pinta, jota\nkauniin iltaruskon säteet punasivat, iloisina telmivät muikkuparvet\naivan veden pinnan rajassa, siellä täällä ahvenlaumat porahtelivat,\nsiian hietut sirahtelivat ja isot hau'it hypätä loiskahtivat. Monioita\nkalalokkeja lentää liiteli ilmassa ja toisinaan joku niistä nuolen\nnopeudella tupsahti alas veden pinnan rajaan ja kohosi jälleen iloisena\nilmaan, kirkassuomuinen siian poika kynsissään. Tuolla yksinäisellä\nkarilla istui toisia kalalokkeja, aivan tyyneesti ja rauhallisesti\nympärilleen silmäillen, ja kauniisti välähtelivät niitten valkoiset\nsiivet, joita ilta-aurinko ihmeen kirkkaiksi kuvasi. Tuolla lahden\nperällä uiskenteli rauhallisesti parvi vesilintuja, kääntelihe puoleen\nja toiseen.\n\nNuorukaiset veneessä iloisesti puhelivat ja laulelivat ja metsäisten\nrantain rinteiltä vastasi kaiku heidän ääneensä. Kun he joskus\nvaikenivat, kuulivat he läheiseltä rannalta laululintusten iloisia\nviserryksiä ja kaukaa metsän sisästä kä'en kauniisti kukahtelevan.\n\"Kukkuu, kukkuu\", äänti se monta kertaa peräkkäin, vaikeni hetkeksi ja\ntaas kukkui.\n\nJaakko ei naureskellut eikä puhunut ja huutanut niin iloisesti\nkuin toiset, istui kuitenkin tyyneenä ja rauhallisena veneessä ja\nkuunnellessaan käen kukuntaa ajatteli, että kukkukoonpa käki nyt lempeä\nlemmettömälle morsiammelle.\n\nKun nuorten miesten iloitellessa neljä tyttöä ilmausi lahden\netälänpuoleiselle rannalle ja sinne vihannalle nurmirinteelle tuli\nkatsomaan ja kuuntelemaan, mitä miehiä ne ovat nuo, jotka semmoista\niloista ääntä pitävät, silloin veneessä oliat sitä kovemmin huusivat,\njotta paremmin kuuluisi, ja tähystelivät rannalla käveleviä tyttöjä,\njotta ketä ne ovat. Näytti vähän niinkuin ne olisivat olleet\nToivoniemen ja pappilan piikoja. Ei vielä aivan selvään saattanut\neroittaa.\n\nVilppo ja Pekka ne vaan laskettelivat iloisia ja lystillisiä\nrunosäkeitä, enimmäkseen vaan tukkipoikain lauluja, joihin Jaakkokin\nkyllä yhtyi, mutta halusipa hän joskus toisenlaisiakin runosäkeitä\nlaulettaviksi, jotka olisivat paremmin hänen omien tunteittensa\nmukaiset.\n\nKun oli muuankin tukkipoikain laulu laulettu, tuumasi hän tovereilleen:\n\"Lauletaanpa nyt kerran jotain muutakin eikä aina noita samoja.\nLauletaanpa että\n\n    \"Ai, ai, ai, kuinka mua vaivaapi tuo rakkauden tauti.\n    Ei sitä tunne eikä tiedä, joka ei sitä nauti.\"\n\n\"No lauletaan!\" myöntyivät siihen toiset, ja kohta kajahtelivat rannat\nvastaan kolmen vankkaäänisen miehen kovista huudoista.\n\nMonta kertaa kadutettiin samoja säkeitä, kunnes Jaakon esityksestä taas\nlaulettiin ja huudettiin:\n\n    \"Sua rakastan mä kaiken elinaikani,\n    Vaikka onpi turha jo kaikki toivoni.\"\n\nTytöt, näitä ja muita lauluja aikansa kuunneltuaan, alkoivat\njuoksujalassa törmän päältä rantaan laskeutua, lykkäsivät sieltä\nvesille veneen ja lähtivät hekin pulkkailemaan, etenivät rannasta ja\nlähenivät sitä venettä, jossa nuo isoääniset laulumiehet olivat. Nämä\nsilloin kohta tunsivat heidät, näkivät, että siinä veneessä istuivat\npappilan piiat Anni ja Kaisa sekä Toivoniemen kaksi piikatyttöä; ja\nsilloin hekin puolestaan alkoivat näitten venettä kohti soutaa.\n\nNuoret yhdyttyään ja tervehdittyään toisiaan puhelivat iloisesti\nminkä mitäkin, laskivat leikkiä, katsastivat toisiinsa ja rupesivat\nmiettimään, että mitä lystiä sitä nyt keksittäisiin. Silloin ehdoitteli\nYilppo:\n\n\"Kun ei muuta mukavampaa löytyne, ruvetaan vaikka nuotan vetoon.\"\n\n\"No ruvetaan!\" suostuivat heti toiset.\n\nTehtiin niinkuin päätettiin. Tuota pikaa käännettiin molemmat veneet\nyhtäälle päin sitä rantaa kohti, josta Vilppo, Pekka ja Jaakko olivat\ntulleet, ja lähdettiin nuottaulkuja kohti kilpaa soutamaan. Kävipä\nsilloin koko ätäkkä; silloin puheltiin ja naurettiin, porskuteltiin ja\nairoja kiskottiin ja vaahtopyörteet jäivät airojen jälkiin ja koskena\nkohisi vesi veneitten keulain edessä. Tytöt ne tiheämpään airoja\nvedessä käyttivät, vaan pojat taas voimakkaammin vetivät, jotta yhtä\nrintaapa ne veneet kulkivat, vaikka tyttöjä oli neljä ja poikia vaan\nkolme.\n\nKiireesti ahdettiin nuotta veneisiin ja lähdettiin sitten muikkuparvea\netsimään, ja samalla kun parvi nähtiin, samallapa se melkein oli\nkierrettynäkin; niin sukkela oli nuori väki liikkeissään.\n\nKului varsin rattoisasti aika siinä nuotan vedossa, jolloin nähtiin\nvaivaa huvin eikä suinkaan työn vuoksi, eikä vaan iloisia puheita eikä\nnaurua eikä lystiä puuttunut. Vilppo varsinkin oli erittäin riemastunut\nja virkeä ja näkyipä toisten ilo Jaakkoakin vähän elähyttävän. Mutta\neipä hän paljon puhellut, enimmäkseen vaan kuunteli toisten puheita,\nkatseli heidän hommiaan ja nuotan vetoa, piteli puuta ja nautti illan\nihanuudesta.\n\nLuoteen puolella kauniisti kimaltelevan ison selän takana näytti\njuuri aurinko isona kuin ammeen pohja alareunallaan veden rajaan\nkoskevan, painui sitten painumistaan alemmaksi, kunnes viimein solahti\nnäkymättömiin, vaan kirkas punertava loisto jäi jälille pohjoiselle\ntaivaan rannalle, eikä se siitä kadonnut koko yönä.\n\nJaakko tuon tuostakin katsoa vilkaisi silmiin Annia, joka toisessa\nveneessä oli muutamana puun pitäjänä, katsasti, että luopiko se edes\nsilmäystäkään häneen; ja kylläpä se näkyi, kumma kyllä, kerran toisensa\nperästä häneen katsastavan ja nyt sen silmäykset näyttivät tavattoman\nystävällisiltä -- mikä ne lieneekin muuttanut -- ja kasvot lempeiltä\nja iloisilta. Eihän se tuollainen ollut talvella -- -- mikä lieneekin\nsiinä mielenmuutos tapahtunut -- -- jospa se jo alkaa katua talvellista\nkovuuttaan!\n\n\"Alkakaapa jo tarpoa!\" huudahti samalla Vilppo. \"Kukkohan tässä jo\nkohta käsiin tulee.\"\n\n\"Onpa tuo siksi etäällä vielä, että tuskin porkalla yllät koskea\",\narveli siihen Kaisa.\n\n\"Yllänpähän.\"\n\n\"Niin, mitäs nyt, kun jo ennätti liketä!\"\n\nKävipä aika räiske, kun neljä henkeä nyt kivakasti porkkia liikutteli,\njotta yhtenä kuohuna kohisi vesi veneitten välissä ja pärskähteli\ntarpojain silmillekin.\n\n\"So, so, so! Vähempikin räiske auttaisi\", äänti silloin Vilppo.\n\n\"Tuo Jaakkohan se tässä -- -- --\" sanoi Anni leikillään. \"Se on niin\nvankkakätinen, että aivan velliksi veden sekoittaa, muikut murskaksi\nmurentaa.\"\n\n\"Minäkö! Entäs' itse! Silmät kaloilta puhki pistät\", vastasi Jaakko\nyhtä kompasanaisesti.\n\n\"Onkopa niitten pakko eteen mennä! Oma syy, jos porkan tielle sattuvat.\"\n\nLakkasi kohta tarvonta ja nuotan perä kaloineen veneeseen nostettiin,\nsolmu, aukaistiin ja muikut solutettiin vasuun, jossa ne vähän aikaa\nhyppelivät.\n\nVetivät nuoret vielä apajan, vetivätpä toisenkin, ennenkuin rupesivat\nlähtöä miettimään, ja lysti ja hauska heillä vaan oli.\n\nVihdoin viimein he malttoivat lähteä, soutivat rantaan, nostivat\nnuotan uluille, vetivät veneet maalle ja lähtivät nuottavasussa, kun\nei sattunut kontteja olemaan, kaloja siihen taloon kantamaan, jonka\nnuottaa olivat käyttäneet.\n\nKun he nousivat loivaa mäkirinnettä ylöspäin, astuivat kauniin\nlehtokujan keskitse, niin aurinko jo näkyi kirkkaana ja juhlallisena\nkohoilevan koilliselle taivaan rannalle kaukaisen kukkulan takaa.\n\nKun olivat muikkuvasun taloon kantaneet, lähtivät Vilppo, Pekka ja\nJaakko vielä tyttöjä saattamaan.\n\nSiinä kulkiessaan he iloisesti puhelivat ja naureskelivat. Erittäinkin\nnäytti Vilpolla ja Kaisalla lysti olevan.\n\nKun olivat kappaleen matkaa yhdessä joukossa astuneet, rupesi Jaakko\nvähän jälille jättäymään, varsin vaan nähdäkseen, eikö rupea Annikin\njäämään, ja ajatellen, että jos siinä tosiaan on mikään mielenmuutos\ntapahtunut, niin kyllä se jääpi.\n\nÄläpäs ollakaan! Jopa rupesi Anni jättäymään, jäi jäämistään toisista\njälille ja lopulta Jaakkoon yhdyttyään rupesi tämän sivulla kulkemaan.\n\n\"No, millä kannalla ovat sinun asiasi nykyään?\" kysyi Jaakko Annilta.\n\n\"Mitkä asiat?\" kysyi Anni vuorostaan.\n\n\"Mitkä asiat -- -- -- niinkuin et tietäisi, -- Miksi sinä toisista\njälille jäit?\"\n\n\"Varsin vaan. Miksi sinä?\"\n\n\"Samahan se, miksikä -- -- -- ajattelin, ettei siellä kukaan kuitenkaan\nminua kaipaa.\"\n\n\"Entäpä jos kaipaisi!\"\n\n\"Kuka?\"\n\n\"Se, joka ennenkin on kaivannut.\"\n\n\"Kukapa se ennenkään on kaivannut, ainakaan sen jälkeen kuin kotia\ntulin?\"\n\n\"Onpa yksi kaivannut, joka oli ennen sinulle hyvä ystävä.\"\n\n\"Minulla oli kerran ystävä ja sen nimen käytin sinusta, vaan sen\njälkeen kuin sinä minun hylkäsit ei minulla ole ystävätä.\"\n\n\"Entäpä jos en olisikaan hyljännyt!\"\n\n\"Mitä sanoit! Voinko minä enää toivoa sinun rakkauttasi?\"\n\n\"Voit. Minä en tahdo enää salata tunteitani. Tehkäämme sovinto ja\nunhottakaamme toistemme viat sekä kaikki ikävät tapahtumat! Rakastatko\nminua enää?\"\n\n\"Ketäpä sitten jos en sinua! -- Kiitos Luojan, että vihdoinkin tosi\nonnen aika minulle koettaa! Minä rupean nyt omaa mökkiä itselleni\nhommaamaan Kumpulan järven varrelle sen puron törmälle, jonka äärellä\nlapsuutemme hupaisimmat hetket vietimme, ja kenties vien jo vuoden\npäästä sinut uuteen kotiini vaimonani ja elämäni riemujen ja surujen\ntasaajana.\"\n\nMonilla suudelmilla ja syleilyksillä vahvistivat Jaakko ja Anni\nkihlauksensa sekä lähtivät sitten toisten jälkeen.\n\nJaakon isä, kuultuaan poikansa kihlauksesta, tuumasi: \"Kovalleppa otti,\nennenkuin Annin sai.\"\n\n\"Kovalleppa sillä on ottanut, jos se on mitä muutakin yrittänyt\", sanoi\nsiihen Jaakon äiti.\n\n\n\n"]