[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fA3np0ijdfUNaD5Ghro6sCGv9qYmcPk5he_9eNjG2dfI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":21,"gutenbergTranslators":24,"gutenbergDownloadCount":21,"aiDescription":25,"preamble":26,"content":27},2198,"Lakeuden laki","Reid, Mayne",1818,1883,"2198-reid-mayne-lakeuden-laki","2198__Reid_Mayne__Lakeuden_laki","Seikkailuromaani Teksasista","romaani",[],[],"fi",1866,1933,54019,354311,true,null,[],[],[],"Teksasin lakeuksille sijoittuva seikkailuromaani on suoraa jatkoa teokselle Päättömälle ratsastajalle. Tarinassa seurataan Maurice Geraldin ja hänen palvelijansa joutumista lynch-oikeuden eteen murhaepäilyjen ja seudulla liikkuvan mystisen ratsastajan vuoksi.","Mayne Reidin 'Lakeuden laki' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2198.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.","LAKEUDEN LAKI\n\nSeikkailuromaani Teksasista\n\n\nKirj.\n\nMAYNE REID\n\n\nEnglanninkielestä (\"The Headless Horseman III\") suomentanut\n\nAlpo Kupiainen\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Osakeyhtiö,\n1933.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\nRegulaattorit valamiehinä\n\n\nHuuto, joka oli niin äkkiä kiidättänyt nuoren kreolittaren hänen\nkumppaninsa luota, oli valamiehistön lausunto -- johon myöskin sisältyi\ntuomion julistaminen. [Romaani on suoranaista jatkoa _Päättömälle\nratsastajalle_.]\n\nSana \"hirttää\" kaikui hänen korvissaan hänen poistuessaan paikalta.\n\nSamalla kun hän oli olevinaan kiinnostunut hopeakalojen leikittelyyn,\nolivat hänen ajatuksensa kiintyneet majan edustalla tapahtuvaan,\nluonteeltaan ankarampaan kohtaukseen.\n\nVaikka puut estivätkin häntä näkemästä sen näyttämöä, tunsi hän siellä\nolevat esiintyjät ja osasi heidän puheistaan päätellä, miten näytelmä\nedistyi.\n\nSiihen mennessä, kun hän laskeutui satulasta, oli sinne muodostunut\nkuvaelma, joka ansaitsee yksityiskohtaisen esityksen.\n\nHänen sinne jättämänsä miehet eivät enää seisoneet hajanaisissa\nryhmissä, vaan olivat vetäytyneet yhteen joukkoon, joka muodoltaan\nsuunnilleen muistutti ympyrän kehää.\n\nSen sisäpuolella pisti silmään kymmenkunta hahmoa -- niiden joukossa\nregulaattorien kookasvartaloinen päällikkö ja hänen kolme tai neljä\n\"airuettaan\". Siellä oli myöskin Woodley Poindexter ja hänen kupeellaan\nCassius Calhoun. He eivät enää näyttäneet toimivan määrääjinä, vaan\npikemminkin katselijoina tai todistajina parhaillaan näyteltävässä\noikeusdraamassa.\n\nSellainen kohtaus luonteeltaan todellisuudessa olikin. Se oli murhaa\nkäsittelevä oikeudenkäynti, siinä oli puheenjohtajana _tuomari\nLynkkaus_, jota kolkkoa arvoa edusti mieskohtaisesti regulaattorien\npäällikkö ja jonka valamiehinä olivat kaikki saapuvilla olevat henkilöt\n-- kaikki paitsi vankeja.\n\nNäitä on kaksi -- Maurice Gerald ja hänen palvelijansa Phelim.\n\nHe ovat piirin sisäpuolella, molemmat pitkänään maassa ruohikolla,\nmolemmat tiukasti sidottuina raakanahkaisilla hihnoilla, jotka estävät\nheitä liikuttamasta kättänsä tai jalkaansa.\n\nEi edes heidän kielensäkään ole vapaana. Phelimiä on sadateltu ja\npeloiteltu, niin että hän on vaiti, kun taas hänen isäntänsä puhuminen\non tehty mahdottomaksi puukalikalla, joka kuolainten tapaan on\nkiinnitetty hänen hampaittensa väliin. Se on tehty, jotta hän ei voisi\nhäiritä toimitusta mielettömillä hourailuillaan, joita hänen huuliltaan\nmuutoin pursuaisi.\n\nEivät edes tiukalle kiristetyt hihnatkaan pysty pitämään häntä\npaikallaan. Kaksi miestä, yksi kummassakin olkapäässä, ja kolmas, joka\nistuu hänen polvillaan, painavat häntä maahan. Vain hänen silmillään\non liikkumisvapaus, ja kuopissaan pyörien ne mulkoilevat hänen\nvartijoitaan, luoden heihin luonnottomia katseita, joiden näkeminen\nhirvittää.\n\nAinoastaan toista vankia syytetään henkirikoksesta; toista vain\nepäilevästi pidetään hänen rikostoverinaan.\n\nVain palvelijaa on kuulusteltu -- vaadittu tunnustamaan kaikki, mitä\ntietää, ja puhumaan, mitä hänellä on sanottavaa puolustuksekseen. On\nhyödytöntä esittää kysymyksiä hänen isännälleen.\n\nPhelim on kertonut kertomuksensa -- liian kummallisen uskottavaksi,\nvaikka sen kummallisinta osaa -- sitä, että hän on muka nähnyt\npäättömän ratsastajan -- pidetään vähimmän epätodennäköisenä!\n\nHän ei osaa sitä selittää, ja hänen kertomuksensa vain vahvistaa jo\nherännyttä epäluuloa -- nimittäin sitä, että tämä haamu-ilmestys on osa\nmurhasuunnitelmasta!\n\n\"Pelkkää lorua hänen juttunsa tiikereistä ja intiaaneista!\" väittävät\nne, joille ne on kerrottu. \"Rykelmä valheita, jotka on keksitty\njohtamaan meitä harhaan -- ei mitään muuta.\"\n\nOikeudenkäyntiä on kestänyt tuskin kymmentä minuuttia, mutta kuitenkin\nvalamiehistö on tehnyt päätöksensä.\n\nUseimpien mielessä on jo ennakkovaikutelmana se ehdoton varmuus, että\nHenry Poindexter on vainaja ja että Maurice Gerald on vastuunalainen\nhänen kuolemastaan.\n\nKaikkia jo tunnettuja asianhaaroja on punnittu uudelleen, samalla kun\nniihin on lisätty majassa ilmi saadut uudet seikat -- joista pahin on\nvaipan ja hatun löytäminen.\n\nGalwaylaisen selitykset, sekavat ja muihin piirteihin soveltumattomat,\neivät herätä luottamusta. Minkä tähden ne herättäisivätkään? Nehän ovat\nrikostoverin keksintöä.\n\nJotkut tuskin suostuvat niitä kuuntelemaan, vaan maltittomasti\nhuutavat: \"Hirteen murhaaja!\"\n\nIkäänkuin tämä tuomio olisi ennakolta otettu huomioon, viruu maassa\nnuora, jonka päässä on silmukka. Se on vain lasso, mutta sitä parempaa\nhihnaa tähän tarkoitukseen ei voisi saada.\n\nLähistöllä kasvavassa sykomorissa on vaakasuora oksa -- kyllin hyvä\nhirsipuuksi.\n\nÄänestys suoritetaan _viva voce_.\n\nSadasta valamiehestä lausuu kahdeksankymmentä mielipiteenään, että\nMaurice Geraldin pitää kuolla. Hänen hetkensä näyttää tulleen.\n\nMutta tuomiota ei sittenkään panna toimeen. Nuoran sallitaan\nhaitattomana virua ruohikossa. Ei kukaan näytä halukkaalta tarttumaan\nsiihen!\n\nMinkätähden sellainen kaihtaminen, ikäänkuin tuo hevosennahkainen hihna\nolisi myrkyllinen käärme, johon ei kukaan rohkene kajota?\n\nEnemmistö on julistanut kuolemantuomion; jotkut ovat tehostaneet sitä\nkarkeilla, jopa herjaavilla puheilla. Minkä tähden sitä ei toteuteta?\n\nMinkä tähden? Sen yksimielisyyden puutteen vuoksi, joka kannustaa\nvälittömään toimintaan -- sen tähden, että puuttuu todistuksia sen\nsaavuttamiseksi.\n\nOn tyytymätön vähemmistö -- joka pitää vähemmän melua, mutta joka on\nyhtä vakavan ponnekkaasti vastannut: \"Ei.\"\n\nJuuri se on aiheuttanut sen, että väkivaltainen menettely on siirretty\ntoistaiseksi.\n\nTässä vähemmistössä on itse tuomari Lynkkaus -- Sam Manly,\nregulaattorien päällikkö. Hän ei ole vielä lausunut tuomiota eikä edes\nilmaissut hyväksyvänsä huutoäänestystä.\n\n\"Kansalaiset!\" huutaa hän, niin pian kuin hän saa sellaisen\ntilaisuuden, että hänen ääntänsä kuullaan, \"minä olen sitä mieltä, että\ntässä tapauksessa on sijaa epäilykselle; ja minusta meidän pitäisi\nsuoda syytetylle mahdollisuus käyttää sitä hyväkseen -- nimittäin\nsiihen saakka, kunnes hän pystyy itse puhumaan asiansa. Nyt on tuiki\nhyödytöntä kuulustella häntä, kuten kaikki näette. Hän on varmasti\nhallussamme, eikä hänellä ole paljoakaan mahdollisuuksia päästä\nvapaaksi -- jos hän on syyllinen. Senvuoksi ehdotan tuomion lykkäämistä\nsiihen saakka, kunnes --\"\n\n\"Mitä hyödyttää sen siirtäminen tuonnemmaksi?\" keskeyttää ääni, joka\njo on meluisesti kannattanut tuomion toimeenpanoa ja joka tunnetaan\nCassius Calhounin ääneksi. \"Mitä hyötyä siitä on, Sam Manly? Teidän\nkelpaa kyllä puhella tuolla tavoin, mutta jos olisi katalasti\nmurhattu teidän ystävänne -- en tahdo sanoa serkkunne, vaan poikanne,\nveljenne -- ette ehkä olisi niin pehmeämielinen. Mitä vielä kaipaatte\nosoitukseksi siitä, että tuo riiviö on syyllinen? Lisää todistuksiako?\"\n\n\"Juuri niitä kaipaamme, kapteeni Calhoun.\"\n\n\"Voitteko te esittää niitä, herra Cassius Calhoun?\" tiedustaa\nulkoisesta piiristä ääni, jossa tuntuu irlantilainen murre voimakkaasti.\n\n\"Kenties voin.\"\n\n\"Antakaa tulla siis!\"\n\n\"Jumala tietää, että olette saanut todistuksia kylliksi. Hänen omista\ntyperistä maanmiehistään koottu valamiehistö --\"\n\n\"Jättäkää pois sellaiset nimitykset!\" kiljaisee se mies, joka on\nvaatinut lisätodistuksia. \"Muistakaa vain, herra Calhoun, että olette\nTeksasissa ettekä Mississippissä. Pitäkää mielessänne! Muutoin saattaa\nkielenne laittaa teidät pulaan, niin terävä kuin se onkin.\"\n\n\"Tarkoitukseni ei ole loukata ketään\", virkkaa Calhoun, peräytyen\npinteestä, johon hänen irlantilaisia kohtaan tuntemansa vastenmielisyys\non hänet johtanut, \"en englantilaistakaan, jos täällä on joku\nsellainen\".\n\n\"No, hyvä sitten -- jatkakaa!\" huutaa leppynyt irlantilainen.\n\n\"No niin, siis, kuten mainitsin, olemme saaneet todistuksia kylliksi --\nja enemmänkin kuin kylliksi minun mielestäni. Mutta jos haluatte lisää,\nvoin esittää niitä.\"\n\n\"Esittäkää -- esittäkää!\" huutaa vastaukseksi parikymmentä ääntä, jotka\nyhtyvät vaatimukseen, samalla kun Calhoun näyttää empivän.\n\n\"Hyvät herrat\", lausuu hän, kääntyen miesjoukkoon päin ikäänkuin\npitääkseen puheen. \"Sen, mitä minulla on nyt sanottavaa, olisin\nvoinut ilmaista teille jo aikoja sitten. Mutta en arvellut sitä\ntarpeelliseksi. Te kaikki tiedätte, mitä on tapahtunut tämän miehen ja\nminun välilläni, enkä suinkaan halua minua pidettävän kostonhimoisena.\nKostonhimoinen en ole, ja jollen olisi varma siitä, että hän on tehnyt\ntihutyön -- yhtä varma kuin siitä, että pää on hartioillani --\"\n\nCalhoun puhuu änkyttävästi, huomaten tämän huuliltaan vahingossa\nluiskahtaneen lauseen tehneen omituisen vaikutuksen kuulijakuntaansa --\nkuten häneen itseensäkin.\n\n\"Jollen olisi varma -- en -- en vieläkään hiiskuisi mitään näkemästäni\ntai oikeammin kuulemastani, sillä silloin oli yö, enkä nähnyt mitään.\"\n\n\"Mitä kuulitte, herra Calhoun?\" kysyi regulaattorien päällikkö, alkaen\njälleen käyttäytyä tuomarimaisesti, unohdettuaan sen vähäksi aikaa\näänestyksen aiheuttamassa hämmingissä. \"Teidän ja vangin välinen riita,\njosta luullakseni kaikki ovat kuulleet, ei voi olla millään lailla\ntäällä esittämänne todistuksen yhteydessä. Ei kukaan senjohdosta syytä\nteitä väärästä valasta. Tehkää hyvin ja jatkakaa, sir! Mitä kuulitte?\nJa missä ja milloin sen kuulitte?\"\n\n\"Aluksi siis aika. Se tapahtui sinä yönä, jona serkkuni katosi, vaikka\nemme luonnollisesti kaivanneet häntä ennenkuin aamulla. Viime tiistain\nyönä.\"\n\n\"Tiistaiyönä. No?\"\n\n\"Olin itse mennyt makuuhuoneeseeni ja luulin Henryn tehneen samoin.\nMutta helteen ja hornamaisten moskiittojen tähden en saanut unta.\n\n-- Nousin jälleen vuoteestani, viritin sikaarin ja polteltuani sitä\nvähän aikaa huoneessani arvelin mennä kävelemään talon katolle.\n\n-- Otaksuttavasti tiedätte, että sedän vanhassa haciendassa on tasainen\nkatto. No niin, menin sinne vilvoittelemaan ja imin edelleenkin sauhuja.\n\n-- Silloin täytyi olla suunnilleen keskiyö tai ei ehkä aivan niin\nmyöhäinen hetki. En osaa sitä sanoa, sillä olin heittelehtinyt\nvuoteessani panematta merkille ajan kulumista.\n\n-- Kun olin parhaiksi ehtinyt polttaa sikaarini loppuun ja olin\nottamaisillani toisen kotelostani, kuulin ääniä. Niitä oli kaksi.\n\n-- Ne kantautuivat joelta, kuten luulin, sen toiselta puolelta. Ne\nkuuluivat hyvän matkan päästä kaupungin suunnalta.\n\n-- En olisi kenties erottanut niitä, en kuullut niitä enkä erottanut\nniitä toisistaan, jos puhelu olisi ollut tavallista. Mutta se ei ollut.\nSe oli äänekästä ja äkäistä, ja saatoin erottaa, että siellä kaksi\nmiestä riiteli keskenään.\n\n-- Otaksuin heitä juopuneiksi, Oberdofferin kapakasta kotiinsa\npalaaviksi räyhääjiksi, enkä olisi välittänyt sen enempää koko jutusta,\nmutta kuunnellessani tunsin ensin toisen äänistä ja sitten toisenkin.\nEnsimmäinen oli serkkuni Henryn -- toinen tuossa viruvan miehen -- sen\nmiehen, joka hänet murhasi.\"\n\n\"Suvaitkaa jatkaa, herra Calhoun! Haluamme kuulla koko todistuksen,\njonka lupasitte meille esittää. Sitten on kylliksi aikaa lausua\nmielipiteenne.\"\n\n\"No niin, hyvät herrat, kuten saattanette kuvitella, olin aika tavalla\nhämmästynyt kuullessani serkkuni äänen -- otaksuttuani hänen nukkuvan\nvuoteessaan. Uskoin puhujan häneksi niin varmasti, ettei mieleenikään\njohtunut mennä hänen huoneeseensa katsomaan, oliko hän siellä. Olin\nvarma siitä, että se oli hänen äänensä, ja ihan yhtä varma olin\nsiitäkin, että toinen ääni oli hevostenpyydystäjän.\n\n-- Minusta oli tavattoman omituista, että Henry oli ulkosalla niin\nmyöhään, koska hän ei ollut koskaan oikein taipuvainen sellaiseen.\nMutta ulkosalla hän oli. Siitä en voinut erehtyä.\n\n-- Kuuntelin saadakseni tietää, mitä riita koski, mutta vaikka\ntunsinkin äänet, en erottanut, mitä kumpikaan heistä sanoi. Sen\nkuulin, että Henry käytti hänestä joitakuita voimaperäisiä nimityksiä,\nikäänkuin serkkuani olisi ensiksi loukattu, ja sitten kuulin\nirlantilaisen uhkaavan, että hän saisi sitä katua. Kumpikin mainitsi\näänekkäästi toisen nimen, ja se antoi minulle varmuuden siitä, että\nsiellä olivat juuri he.\n\n-- Olisin mennyt ulkosalle ottamaan selkoa, mistä selkkaus johtui,\nmutta olin yötohveleissani, ja ennenkuin ehdin vetää jalkaani saappaat,\nkuulosti kaikki olevan ohitse.\n\n-- Vartosin puoli tuntia, että Henry tulisi kotiin. Häntä ei kuulunut;\nmutta koska otaksuin hänen palanneen Oberdofferin kapakkaan ja\njoutuneen joidenkuiden linnoituksen upseerien seuraan, päättelin hänen\nehkä viipyvän siellä jonkun aikaa ja palasin vuoteeseeni.\n\n-- Nyt, hyvät herrat, olen kertonut teille kaikki, mitä tiedän.\nSerkku-rukkani ei enää koskaan tullut takaisin Casa del Corvoon -- ei\nenää laskenut kylkeään vuoteelle -- sen nimittäin havaitsimme mentyämme\nhänen huoneeseensa seuraavana aamuna. Sinä yönä hänen makuusijansa\ntäytyi olla jossakin preerialla tai tiheikössä, ja tuossa on se ainoa\nmies, joka tietää, missä se oli.\"\n\nHeilauttaen kättänsä puhuja voitonriemuisesti osoitti syytettyä\n-- jonka hurjistuneesti pingoittuneet silmät osoittivat, ettei\nhänellä ollut aavistustakaan hirvittävästä syytöksestä eikä niistä\nkostonhimoisista silmäyksistä, joita häneen kaikilta tahoilta luotiin.\n\nCalhounin kertomus esitettiin niin yksityiskohtaisesti, että se\nsuuresti lisäsi kuulijoissa varmuutta vangin syyllisyydestä. Loppuponsi\ntuntui kaunopuheisesti tuovan julki totuuden, ja sitä seurasi äänekäs\nvaatimus, että ryhdyttäisiin panemaan tuomiota toimeen.\n\n\"Hirteen! Hirteen!\" kajahtaa huuto kahdeksastakymmenestä kurkusta.\n\nItse tuomarikin näyttää horjuvan. Vähemmistö on supistunut -- sadasta\nmiehestä ei nyt enää ole huutoa toistamassa kahdeksankymmentä, vaan\nyhdeksänkymmentä. Maltillisempien äänet hukkuvat kostonhimoisten äänten\nvaltavaan pauhuun.\n\nTungos huojuu sinne ja tänne -- muistuttaen rajuilmaa, joka nopeasti\nyltyy myrskyksi.\n\nPian se saavuttaa huippukohtansa. Joku hylkiö syöksyy köyden luokse.\nVaikka ei kukaan näy sitä huomanneen, on hän lähtenyt Calhounin\nviereltä -- jonka kanssa hän on kuiskimalla keskustellut. Hän on niitä\netelämaalaista syntyperää olevia rajaseutulaisheittiöitä, joita on\naina valmiina ihmisystävien ja marttyyrien polttorovioiden ääressä\n-- sellaisia, joita on tyypillisinä äskettäin esiintynyt Jamaikan\n_sotilasmurhissa_ ja jotka ovat häpäisseet englantilaisten nimen\naikojen loppuun saakka.\n\nHän tarttuu lassoon ja sovittaa vikkelästi sen silmukan tuomitun miehen\nkaulaan -- jolla ei ole aavistustakaan oikeudenkäynnistä eikä tuomiosta.\n\nEi kukaan astu esille vastustamaan sitä toimenpidettä. Hylkiö, jonka\nvyössä törröttää metsästysveitsi ja pistooleja, saa puuhailla mielensä\nmukaan, tai oikeammin häntä auttamassa on toinen samanlaatuinen lurjus\n-- muuan vangin äskeisistä vartijoista.\n\nKatselijat seisovat syrjässä ja silmäilevät rauhassa heidän hommiaan.\nUseimmat tuovat julki äänettömän hyväksymisensä -- jotkut rohkaisevat\nteloittajia vakavasti hokemalla: \"Riippumaan hänet! Hirteen!\"\n\nMuutamat näyttävät hämmästyksen tyrmistämiltä; vähäinen joukko\nosoittaa myötätuntoa, mutta ei yksikään uskalla antaa siitä todistusta\nasettumalla puoltamaan vankia.\n\nNuora on hänen kaulassaan -- nuoran se pää, jossa on silmukka. Toista\nparhaillaan viskataan sykomorin oksalle.\n\n\"Pian täytyy Maurice Geraldin sielun palata Jumalansa luokse!\"\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\nSarja välinäytöksiä\n\n\n\"Pian täytyy Maurice Geraldin sielun palata Jumalansa luokse!\"\n\nSe oli jokaisen tässä puiden seassa tapahtuneessa murhenäytelmässä\nesiintyneen henkilön ajatus. Ei kukaan epäillyt, että seuraavalla\nhetkellä he näkisivät hänen ruumiinsa ilmaan hinattuna roikkuvan\nsykomorin oksalla.\n\nSattui välinäytös, jota ohjelmassa ei ollut otettu huomioon.\nSamanaikaisesti esitettiin ilveily, ja saattaisi sanoa, että se\nesitettiin samalla näyttämöllä. Tällä kertaa murhenäytelmä oli\nkiehtovampi, ja ilveily sujui edelleen ilman katselijoita.\n\nSen näyttelijät eivät olleet vähemmän vakavia. Niitä oli ainoastaan\nkaksi -- mies ja tamma. Phelim järjesti vielä kerran sen kohtauksen,\njoka oli ällistyttänyt Isidoraa.\n\nViehättyneinä Calhounin perusteluihin -- kostonhimoisiin pyrkimyksiin,\njotka hänen kertomuksensa viritti -- regulaattorit kiinnittivät\nhuomiotaan ainoastaan päävankiin. Ei kukaan ajatellut hänen kumppaniaan\n-- olipa hän rikostoveri tai oli olematta. Hänen läsnäoloaan tuskin\nhavaittiin -- sillä kaikkien katseet olivat äkäisen tarkkaavaisesti\nsuunnatut toiseen.\n\nVielä vähemmän sitä huomattiin silloin, kun heittiö riensi esille\nja alkoi sovittaa nuoraa. Galwaylaisesta ei silloin enää välitetty\nrahtuakaan.\n\nNäytti tarjoutuneen tilaisuus karata, eikä Phelim vitkastellut\nkäyttääkseen sitä hyväkseen.\n\nVääntelehdittyään irti siteistään hän ryömi tiehensä aaltoilevan\ntungoksen jalkojen välitse.\n\nEi kukaan näkynyt näkevän tai välittävän hänen liikkeistään. Vimmaisen\nkiihtyneinä he sysivät toisiaan -- kaikkien silmät suunnattuina\nhirttopuuhun.\n\nJos olisi nähnyt Phelimin hiipivän tiehensä, olisi saattanut luulla\nhänen käyttävän hyväkseen karkaamistilaisuutta pelastaakseen oman\nhenkensä, ajattelematta isäntäänsä.\n\nTotta on, ettei hän olisi voinut tehdä mitään, ja hän tiesi sen. Hän\noli ammentanut puolustustaitonsa kuiviin, ja jos hän olisi vielä\nsekaantunut asiaan, olisi se ollut turha yritys tai ainoastaan\närsyttänyt syyttäjiä. Olisi ollut hyvin lievää uskottomuutta, jos hän\nolisi ajatellut itsensä pelastamista -- pelkkää itsesäilytysvaistoa\n-- johon hän näytti mukautuvan hiipiessään puiden sekaan. Niin olisi\nnäkijä arvellut.\n\nMutta sellainen arvelu ei olisi ollut oikeudenmukainen connemaralaista\nkohtaan. Paetessaan tämä uskollinen palvelija ei suinkaan aikonut\nhylätä isäntäänsä -- saatikka jättää häntä oman kohtalonsa nojaan\nyrittämättäkään vapauttaa häntä niiden inhimillisten verikoirien\nkynsistä, joiden käsissä hän oli. Hän tiesi, ettei hän itse mahtaisi\nmitään. Hän pani toivonsa Zeb Stumpin kutsumiseen, ja nyt hän hiipi\npois tältä sekä oikeudenkäynnin että teloituksen näyttämöltä antaakseen\nsen merkin, joka aikaisemmin oli osoittautunut niin tehokkaaksi.\n\nPäästyään pois tungoksen liepeeltä hän oli pujahtanut puiden sekaan,\nja pysyttäen niitä itsensä ja kiukkuisen miesjoukon välillä hän juoksi\nsinne, missä vanha tamma edelleenkin oli lieassa laitumella.\n\nMuut hevoset, jotka oli sidottu oksiin, muodostivat jotenkin tiiviin\nrivin pitkin metsän reunaa. Sekin puolestaan auttoi häntä liikkumaan\nhuomaamattomasti, joten hän pääsi tamman luokse kenenkään näkemättä.\n\nSamassa hän havaitsi tulleensa ilman sitä vehjettä, joka oli\nvälttämätön hänen tarkoitukseensa. Kaktuksen oksa oli pudonnut siihen\npaikkaan, jossa hänet oli pidätetty, ja singahteli vieläkin sinne\ntänne hänen vangitsijainsa sitä potkiessa. Hän ei voinut saada sitä\nkäsiinsä antautumatta uuden vangitsemisen vaaraan, ja se estäisi häntä\ntoteuttamasta haluttua aikomustaan.\n\nHänellä ei ollut veistä -- ei minkäänlaista asetta -- jolla hän\nsaattaisi ottaa uuden _nopalin_.\n\nHän seisahtui, tuskaisen epävarmana aprikoiden, mitä hänen pitäisi\ntehdä. Mutta vain tuokioksi. Aikaa ei ollut tuhlattavaksi. Hänen\nisäntänsä henki oli uhkaavassa vaarassa, se saattoi mennä millä\nhetkellä tahansa. Ei mikään uhraus olisi liian suuri hänen\npelastamisekseen, ja tämä ajatus mielessään uskollinen Phelim kiiruhti\nkaktusta kohti ja tarttuen sen okaiseen oksaan paljaalla kädellään\nkiskaisi sen irti rungosta.\n\nHänen sormensa saivat kamalasti haavoja siinä tempussa, mutta mitäpä\nse merkitsi verrattuna hänen rakkaan isäntänsä henkeen? Yhtä huiman\nvälinpitämättömästi hän juoksi tamman luokse ja sillä uhalla, että\nhevonen potkaisisi hänet loitolle, tarttui sen häntään ja pani taaskin\nkidutusvehkeen paikalleen!\n\nTähän mennessä oli silmukka sovitettu mustanginpyydystäjän kaulaan --\nhuolellisesti sovitettu epäonnistumisen välttämiseksi. Toista päätä,\npuun oksan ylitse viskattua, pitelivät molemmat parrakkaat rehentelijät\n-- joiden hyppysiä näytti syyhyttävän halu päästä siitä vetämään.\nHeidän silmissään ja ryhdissään oli hirveän päättäväisyyden tuntu. He\nvain odottivat komennusta.\n\nEipä silti, että kenelläkään olisi ollut oikeutta sitä lausua. Ja\njuuri senvuoksi se viipyikin. Ei kukaan tuntunut halukkaalta ottamaan\nniskoilleen vastuuta sen merkin antamisesta, joka lähettäisi toisen\nihmisen viimeiselle matkalle. Vaikka he ehkä pitivätkin häntä\nrikollisena -- vaikka he uskoivat hänet murhaajaksi -- kaikkia\nkuitenkin kammotti sheriffin tehtävän suorittaminen. Jopa Calhounkin\nperäytyi vaistomaisesti.\n\nSe ei tapahtunut tahdon puutteesta. Siitä ei ollut puutetta entisellä\nupseerilla eikä regulaattoreilla. He eivät mitenkään osoittaneet\npyrkivänsä perääntymään astumastaan askeleesta. Pysähdys aiheutui\nyksinkertaisesti menettelyn epämuodollisuudesta. Se oli vain sellainen\ntyyni hetki myrskyssä, joka käy ankarimman ryskeen edellä.\n\nSe oli syvän juhlallinen hetki -- jokainen oli hiljainen kuin hauta.\nHe olivat kuoleman läheisyydessä ja tiesivät sen -- mitä kamalimmassa\nmuodossa ja kolkoimmassa asussaan esiintyvän kuoleman. Useimmat heistä\ntunsivat olevansa sitä edistämässä. Kaikki uskoivat sen olevan likellä.\n\nÄäni vaimennettuna ja eleet hillittyinä he seisoivat kankeina kuin\nheidän ympärillään kasvavat puunrungot. Varmastikin oli ratkaisun hetki\ntullut.\n\nSe oli tullut, mutta ei sellainen kuin kaikki odottivat, kuin he kaikki\nolivat päättäneet. He eivät nähneet Maurice Geraldia kiskaistavan\nilmaan, vaan joutuivat katselemaan tyyten toisenlaista näkyä -- niin\nnaurettavaa, että se vähäksi aikaa keskeytti kohtauksen juhlallisuuden\nja siirsi tylyn toimituksen tuonnemmaksi.\n\nVanha tamma -- jonka he tiesivät olevan Zeb Stumpin ratsun -- näytti\näkkiä tulleen hulluksi. Se oli alkanut tanssia ruohikolla, heitellä\ntakajalkojaan korkealle ilmaan ja kirkua minkä jaksoi. Se oli antanut\nalkamismerkin niille sadalle hevoselle, jotka seisoivat puihin\nsidottuina, ja ne kaikki olivat alkaneet jäljitellä sen hurjia hyppyjä,\nsamalla kun ne äänekkäästi yhtyivät sen kiljaisuihin.\n\nTaikavoima olisi tuskin pystynyt suorittamaan vikkelämpää muutosta\nkuin majan edustalle muodostuneessa kuvassa tapahtui. Ei ainoastaan\ntuomion toimeenpano, vaan myöskin kaikki muut tuomittua vankia koskevat\ntoimenpiteet keskeytyivät.\n\nEikä muutos ollut luonteeltaan koomillinen. Päinvastoin siihen liittyi\nlevottomia katseita ja tyrmistyksen huudahduksia!\n\nRegulaattorit syöksyivät aseittensa luokse -- jotkut hevosiaan kohti.\n\n\"Intiaanit!\" kajahti kaikilta huulilta, vaikka sitä ei kuultukaan\nmelussa. Ei mikään muu kuin comanchien saapuminen olisi voinut\naiheuttaa sellaista hälinää -- joka uhkasi päätyä koko joukkueen\nsilmittömään pakoon!\n\nJonkun aikaa miehiä juoksi luikkaillen vähäisellä nurmikolla tai seisoi\npaikallaan säikähdyksen ilme kasvoillaan.\n\nUseimmat olivat rientäneet ratsujensa luokse ja kyyristelivät niiden\ntakana -- käyttäen niitä kilpinään mahdollisia intiaanien nuolia\nvastaan.\n\nSaapuvilla oli ainoastaan muutamia, jotka olivat tottuneet tällaisiin\npreeriatemppuihin, ja kokemattomuus paisutti useiden pelon\näärimmäiseksi kauhuksi.\n\nSitä jatkui siihen saakka, kunnes heidän ratsunsa oli kaikki\nrauhoitettu ja ne olivat lopettaneet hurjistuneen hirnuntansa eikä enää\nkuulunut muuta kuin yhden ääni -- sen onnettoman eläimen, joka oli\nantanut alkamismerkin.\n\nSilloin huomattiin hälytyksen oikea syy samoin kuin sekin, että\nconnemaralainen oli hiipinyt tiehensä.\n\nOnnekseen Phelim oli ollut kyllin järkevä piiloutuakseen pensaikkoon.\nAinoastaan kätkeytymällä hän oli pelastanut nahkansa, sillä hänen\nhenkensä oli nyt tuskin hänen isäntänsäkään hengen arvoinen.\n\nPariakymmentä pyssyä puristettiin kiukkuisen tarmokkaasti -- niiden\npiiput suunnattiin vanhaa tammaa kohti.\n\nMutta ennenkuin ainoatakaan niistä ehdittiin laukaista, heitti sen\nlikellä seisova mies lasson sen kaulaan ja tukehdutti sen hiljaiseksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRauhallisuus on palannut, ja samalla ryhdytään uudelleen toteuttamaan\nsurmaamisaikomusta.\n\nVaikka tämä naurettava kohtaus onkin ollut hämmentävä, ei se ole\nherättänyt heissä hilpeyttä, vaan päinvastaista tunnetta.\n\nJotkut häpeävät sitä, kuinka surkeasti he ovat esiintyneet väärän\nhälytyksen johdosta, kun taas toisia suututtaa juhlallisen toimituksen\nkeskeytyminen.\n\nHe aloittavat sen uudelleen entistä kostonhimoisempina -- mitä\nosoittavat heidän kirouksensa ja äkäiset huudahduksensa.\n\nTaaskin kostoa uhkuva piiri sulkeutuu ympärille -- hirvittävä kuvaelma\nmuodostetaan uudelleen.\n\nTaaskin hylkiöt tarttuvat nuoraan, ja toisen kerran valtaa kunkin\nmielen juhlallinen ajatus: \"Pian täytyy Maurice Geraldin sielun palata\nJumalansa luokse!\"\n\nTaivaan kiitos, tämä synkkä kuoleman toimitus keskeytyy vielä kerran.\n\nKuinka toisenlainen kuin kuolema onkaan tuo varjoissa lipuva kirkas\nhahmo -- joka sujahtaa avoimelle paikalle päivänpaisteeseen.\n\n\"Nainen! Kaunis nainen!\"\n\nSe on ainoastaan äänetön ajatus, sillä kukaan ei yritä puhua. He\nseisovat yhtä jäykkinä kuin ennenkin, mutta heidän ilmeensä ovat\nomituisesti muuttuneet. Jopa karkeinkin heistä kunnioittaa tuon\nkauniin tunkeutujan läheisyyttä. Heidän ryhtinsä kuvastaa alistumista,\nikäänkuin heitä painaisi syyllisyyden tunto.\n\nMeteorimaisena hän pujahtaa heidän keskitseen -- kiitää edelleen\nvilkaisemattakaan kumpaisellekaan puolelleen -- hiiskumatta mitään --\npysähtymättä -- kunnes hän kumartuu tuomitun miehen puoleen, joka yhäti\nviruu ruohikossa suu kapuloituna.\n\nNopeasti hän tarttuu kiinni lassoon, jonka ällistyneet pyövelit ovat\nhellittäneet löyhäksi.\n\nSiepattuaan siitä kiinni molemmin käsin hän kiskaisee sen irti heidän\notteestaan.\n\n\"Teksasin miehet! Raukat!\" huutaa hän, luoden ylenkatseellisen\nsilmäyksen joukkoon. \"Hävetkää! Hävetkää!\"\n\nToiset kyyristelevät tämän vihlovan moitteen vaikutuksesta.\n\nHän jatkaa:\n\n\"Oikeudenkäynti totisesti! Kohtuudenmukainen oikeudenkäynti! Syytetty\nilman puolustajaa -- tuomittu häntä kuulematta! Ja moista nimitätte\noikeudeksi? Teksasilaista oikeuttako? Halveksin teitä -- ette ole\nmiehiä, vaan murhaajia!\"\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" kiljaisee Poindexter, syöksyen esille ja\ntarttuen tyttärensä käsivarteen. \"Olet hullu -- Loo -- hullu! Miten\noikein olet täällä? Enkö käskenyt sinua menemään kotiin? Tiehesi --\ntällä hetkellä -- tiehesi, äläkä sekaannu sellaiseen, mikä ei kuulu\nsinuun!\"\n\n\"Isä, se kuuluu minuun!\"\n\n\"Miten? Miten? Niin, oikein -- sisareen? Tämä mies on veljesi murhaaja.\"\n\n\"En tahdo -- _en voi_ uskoa sitä. En ikinä -- en ikinä! Hänellä ei\nollut mitään syytä. Oi, miehet! Jos olette miehiä, älkää menetelkö\nraakalaisen tavoin! Suokaa hänelle kunnollinen tutkimus, ja sitten --\nsitten --\"\n\n\"Häntä on tutkittu kunnollisesti\", huutaa joukosta joku, joka tuntuu\npuhuvan yllytettynä. \"Ei epäilystäkään, hän on syyllinen. Juuri hän on\ntappanut veljenne eikä kukaan muu. Eikä näytä hyvältä, neiti Poindexter\n-- suokaa anteeksi, että sanon sen -- mutta ei näytä olevan ihan\npaikallaan, että _te_ koetatte suojella häntä saamasta sitä, minkä hän\nansaitsee.\"\n\n\"Niin, ei näytä\", säestävät useat äänet.\n\n\"Oikeuden pitää mennä menoaan!\" kiljaisee joku, lausuen tuomioistuinten\ntavallisen lauseparren.\n\n\"Pitää -- pitää!\" yhtyvät muut.\n\n\"Olemme pahoillamme siitä, ettemme tee mieliksenne, neiti, mutta meidän\ntäytyy pyytää teitä poistumaan. Herra Poindexter, teidän olisi parasta\nviedä tyttärenne pois.\"\n\n\"Tule, Loo! Tämä ei ole sopiva paikka sinulle. Sinun täytyy tulla\npois. Sinä kieltäydyt! Hyvä Jumala, tyttäreni, onko tarkoituksesi olla\ntottelematta minua? Kas niin, Cash, tartu hänen käsivarteensa ja saata\nhänet pois täältä! Jollet suostu lähtemään vapaaehtoisesti, täytyy\nmeidän käyttää väkivaltaa, Loo. Ole hyvä tyttö nyt! Tee, kuten käsken!\nMene! Mene!\"\n\n\"En, isä, en tahdo -- en mene -- ennenkuin lupaatte -- ennenkuin nämä\nmiehet lupaavat --\"\n\n\"Emme voi luvata teille mitään, neiti -- niin hartaasti kuin\nhaluaisimmekin. Tämä kysymys ei ole naisten ratkaistava, ei. On\ntehty rikos -- murha, kuten itse tiedätte. Oikeutta ei saa kiertää.\nMurhaajalle ei ole armoa!\"\n\n\"Ei armoa!\" säestää parikymmentä kiukkuista ääntä. \"Hirteen hänet --\nhirteen -- hirteen!\"\n\nRegulaattoreita ei enää pidätä kaunottaren läsnäolo. Kenties se on vain\njouduttanut ratkaisevaa hetkeä. Cassius Calhounin sielu ei ole siinä\njoukossa ainoa kateuden hengen kannustama. Hevostenpyydystäjää vihataan\nnyt hänen onnensa tähden.\n\nKostonhaluisen intohimon myllerryksessä unohdetaan kaikki ritarillisuus\n-- juuri se hyve, joka on teksasilaisissa erikoisen voimakas.\n\nNainen talutetaan syrjään -- raahataan pikemminkin kuin talutetaan --\nhänet raahaa hänen serkkunsa hänen isänsä komennuksesta. Hän rimpuilee\nhäntä piteleviä vihattuja käsivarsia vastaan -- hurjasti itkien, pannen\näänekkäästi vastalauseita epäinhimillistä tekoa vastaan.\n\n\"Hirviöt! Murhamiehet!\" Sellaisia sanoja valuu hänen huuliltaan.\n\nHänen rimpuilunsa torjutaan; hänen sanoistaan ei välitetä. Hänet\nkannetaan pois miesjoukosta -- joten hänellä ei ole toivoakaan päästä\nauttamaan sitä miestä, jonka puolesta hän on valmis uhraamaan henkensä!\n\nKatkeria puheita on Calhounin pakko kuunnella -- sydäntä särkeviä ne\nsanat, joita hänelle nyt syydetään. Parempi olisi hänelle ollut, ettei\nhän olisi tarttunut tyttöön.\n\nSe häntä tuskin lohduttaa -- se koston varmuus. Hänen kilpailijansa on\npian lakannut olemasta; mutta mitäpä se merkitsee? Hänen otteessaan\nvääntelehtivää kaunista olentoa hän ei voi milloinkaan vastustelematta\nsyleillä. Hän saattaa tappaa neidon sydämen sankarin, mutta ei voittaa\nosakseen sen lievintäkään hellyyttä.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\nVielä yksi välinäytös\n\n\nKolmannen kerran kuvaelma muodostuu uudelleen -- kauhean draaman\nkatselijat ja näyttelijät sijoittuvat entisille paikoilleen.\n\nLasso pujotetaan taaskin kaulaan; samat kaksi lurjusta tarttuvat\nkiinni sen irtonaiseen päähän -- tällä kertaa vetäen sitä niin paljon\npuoleensa, että se kiristyy tiukalle.\n\nKolmannen kerran herää ajatus:\n\n\"Pian täytyy Maurice Geraldin sielun palata Jumalansa luokse!\"\n\nOnneton mies näyttää nyt olevan likempänä loppuaan kuin koskaan.\nJopa rakkauskin on osoittautunut voimattomaksi pelastamaan häntä!\nMihin voimaan maan päällä voidaan vedota tämän jälkeen? Ei mihinkään\nsellaiseen, mikä todennäköisesti auttaisi.\n\nMutta nähtävästi ei ole tilaisuutta auttaa -- ei aikaa siihen.\nRegulaattorien tuimissa ilmeissä ei ole armon pilkahdustakaan -- vaan\nkärsimättömyyttä. Myöskin pyövelit näyttävät kiirehtivän -- ikäänkuin\npelkäisivät uutta keskeytystä. He käsittelevät nuoraa taitavasti kuin\nkokeneet teloittajat. Kummankin kasvot antavat tukea sille otaksumalle,\nettä he ovat perehtyneitä tässä ammatissa.\n\nVähemmässä kuin kuudessakymmenessä sekunnissa he ovat suoriutuneet\ntehtävästään.\n\n\"Nyt siis, Bill! Oletko valmis?\" luikkaa toinen toiselle --\nkysymyksellään ilmoittaen, etteivät he enää mieli odottaa komennusta.\n\n\"Selvä on!\" vastaa Bill. \"Roikkumaan tuo haisunäädän penikka!\nRoikkumaan!\"\n\nNuoraa kiskaistaan, mutta ei niin paljoa, että ruumis kohoaisi\npystyasentoon.\n\nNuora tiukkaantuu kaulan ympärille, kohottaa päätä hiukan maasta, mutta\nei mitään muuta!\n\nAinoastaan toinen hirttäjistä on vetänyt voimainsa takaa.\n\n\"Kisko, senkin vietävä!\" kivahtaa Bill äälistyneenä kumppaninsa\ntoimettomuudesta. \"Minkä helvetin tähden et kisko?\"\n\nBillin selkä on tulijaan päin, jonka toinen on nähnyt ja joka on siten\nestänyt häntä auttamasta toveriaan. Hän seisoo ikäänkuin olisi äkkiä\nmuuttunut kiveksi!\n\n\"Kas niin!\" jatkaa pääteloittaja. \"Käydään käsiksi uudelleen --\nmolemmat yhtä aikaa! Hei -- vain! Roikkumaan!\"\n\n\"_Ei, eipä pannakaan!_\" huutaa joku ukkosäänellä, samalla kun puiden\nvälistä syöksyy esille jättiläiskokoinen mies kädessään kuuden jalan\npituinen pyssy, harppaillen niin, että hän melkein heti on keskellä\ntiheintä tungosta.\n\n\"Niin, eipä pannakaan!\" toistaa hän, kumartuen pitkänään viruvan miehen\npuoleen ja suunnaten pitkän pyssynsä piipun nuoraa piteleviä vintiöitä\nkohti. \"Ei vielä sinnepäinkään, mikäli tämä poika arvelee. Jos te, Bill\nGriffin, vedätte sitä jouhipunosta millimetrinkään verran tiukemmalle,\nsaatte vatsaanne sinisen pillerin, joka ei ole teille terveellinen.\nHellittäkää nuora, tulimmainen! Hellittäkää se!\"\n\nZeb Stumpin tamman kiljuminen oli tuskin saanut aikaan äkillisempää\nmuutosta kuin Zebin itsensä ilmestyminen sai -- sillä paikalle\nkiiruhtanut mies oli juuri hän.\n\nMelkein kaikki saapuvillaolijat tunsivat hänet, useimmat häntä\nkunnioittivat, ja monet häntä pelkäsivät.\n\nViimemainittujen joukossa olivat Bill Griffin ja hänen\nhirttokumppaninsa. He eivät enää pidelleet nuoraa, sillä kuultuaan\nhellittämiskomennuksen he vikkelästi tajuten vaaran olivat molemmat\npäästäneet sen käsistään ja jättäneet lasson virumaan höllänä\nnurmikolla.\n\n\"Mitä vietävän mielettömyyttä tämä on, pojat?\" jatkaa jättiläinen,\npuhutellen miesjoukkoa, joka yhäti on sanattomana ällistyksestä. \"Ei\nkai tarkoituksenne ole hirttää häntä, vai onko?\"\n\n\"On\", vastaa tuima ääni.\n\n\"Ja minkä tähden emme sitä tekisi?\" kysyy toinen.\n\n\"Minkä tähden ette! Mielisitte hirttää kansalaisen tutkimatta, niinkö?\"\n\n\"Eipä hän juuri ole kansalaisemme, mitä siihen tulee. Sitäpaitsi häntä\non tutkittu, oikeudenmukaisesti tutkittu.\"\n\n\"Todellakin! Ihminen tuomitaan aivojensa ollessa houreisina! Lähetetään\npois maailmasta, vaikka hän ei tiedä siellä olevansakaan! Nimitätte\nsellaista oikeudenmukaiseksi menettelyksi, niinkö?\"\n\n\"Mitä väliä sillä on, jos me kerran tiedämme, että hän on syyllinen?\nOlemme kaikki varmoja hänen syyllisyydestään.\"\n\n\"Ette, helvetti vieköön, olekaan! Huh! En aio tuhlata sanoja\nteidänkaltaisellenne olennolle, Jim Stoddars. Mutta _te_, Sam Manly,\nja te itse, herra Poindexter -- ette varmastikaan ole hyväksyneet tätä\nmenettelyä, joka mielestäni olisi silkka ja suoranainen murha?\"\n\n\"Ette ole kuullut kaikkea, Zeb Stump\", huomauttaa regulaattorien\npäällikkö, aikoen puolustaa sitä, että oli hyväksynyt toimenpiteen. \"On\ntosiseikkoja --\"\n\n\"Pahus vieköön tosiseikat! Ja kuvittelut myöskin! En halua niitä\nkuulla. Siihen on kylliksi aikaa, sittenkun tämä asia joutuu\nkunnollisesti tutkittavaksi, mitä ei kukaan varmastikaan vastusta --\nkatsoen siihen, ettei _hänellä_ ole nyt mahdollisuuden häivettäkään\nlivistää tiehensä. Kuka panee sitä vastaan?\"\n\n\"Otatte liian paljon vastuullenne, Zeb Stump. Mitä tämä asia teitä\nliikuttaa, sen haluaisimme tietää. Murhattu mies ei ollut teidän\npoikanne, ei teidän veljenne eikä serkkunnekaan! Jos hän olisi ollut,\najattelisitte toisella tavalla, siitä olen varma.\"\n\nTämän välihuomautuksen on lausunut Calhoun, joka on aikaisemminkin\nkäyttänyt sitä niin menestyksellisesti.\n\n\"En käsitä, miksi teitä liikuttaa\", pitkittää hän, \"miten me tässä\nasiassa menettelemme\".\n\n\"Mutta minä käsitän. Se liikuttaa minua -- ensinnäkin, koska tämä\nnuori mies on ystäväni, vaikka onkin irlantilainen ja muukalainen, ja\ntoiseksi, koska Zeb Stump ei suostu seisomaan rauhallisesti syrjässä\nnähdessään katalaa peliä -- vaikkapa sitä harjoitettaisiinkin Teksasin\npreerioilla.\"\n\n\"Katalaa peliä, pahus vieköön! Sellaista ei täällä ole ollut. Ja\nmitä syrjässä seisomiseen tulee, siitä kyllä pidämme huolta. Pojat,\nette kai salli tällaisen rehentelijän säikyttää teitä luopumaan\nvelvollisuudestanne! Lopettakaamme se, minkä olemme aloittaneet!\nMurhatun miehen veri huutaa meille. Käykää kiinni nuoraan!\"\n\n\"Käykäähän! Kautta Iankaikkisen vannon, että ensimmäinen, joka sen\ntekee, pudottaa sen hieman nopeammin kuin siihen tarttuu. Pistäkää\nkyntenne siihen, kuka tahansa teistä, jos uskaltaa! Saatte hirttää\ntämän olento-poloisen niin korkealle kuin haluatte, mutta ette\nennenkuin olette oikaisseet Zebulon Stumpin vainajaksi ruohikolle ja\njoitakuita teistä viruu hänen vierellään. Nyt siis! Näyttäkää minulle\nse haisunäätä, joka kajoaa nuoraan!\"\n\nZebin puhetta seuraa syvä hiljaisuus. Miehet pysyvät paikoillaan --\nosittain hänen haasteensa uhmailemisen aiheuttaman vaaran tähden,\nosittain kunnioituksesta hänen rohkeuttaan ja jalomielisyyttään\nkohtaan. Osittain myöskin sen vuoksi, että regulaattorien mielessä\nvielä kytee epäilys siihen nähden, onko se menettely, johon Calhoun\nheitä yllyttää, sovelias ja oikeudenmukainen.\n\nKerkeällä vaistollaan vanha metsästäjä oivaltaa saavuttamansa edun ja\ntehostaa sitä.\n\n\"Suokaa tälle nuorelle miehelle oikeuden- ja kohtuudenmukainen\ntutkimus!\" kehoittaa hän. \"Viekäämme hänet asutuksille siellä\ntutkittavaksi ja tuomittavaksi! Teillä ei ole selviä todistuksia siitä,\nettä hän on sekaantunut siihen mustaan juttuun; ja paha minut periköön,\njos uskoisin sitä, ellen näkisi sitä omin silmin. Tiedän, millaiset\ntunteet hänellä oli nuorta Poindexteriä kohtaan. Hän ei suinkaan ollut\nvainajan vihamies, vaan päinvastoin täällä ei ole ainoatakaan miestä,\njosta hän olisi pitänyt enempää, vaikka hänellä olikin vähäinen tora\ntuon hänen arvokkaan serkkunsa kanssa.\"\n\n\"Ette ehkä tiedä, herra Stump\", vastaa regulaattorien päällikkö\ntyynesti, \"mitä olemme juuri äsken kuulleet?\"\n\n\"Mitä olette kuulleet?\"\n\n\"Todistuksen, joka osoittaa päinvastaista kuin te väitätte. Meillä on\ntodistuksia siitä, ettei Geraldin ja nuoren Poindexterin välillä ollut\nainoastaan kaunaa, että heidän keskensä oli riita juuri samana yönä --\"\n\n\"Kuka sitä väittää, Sam Manly?\"\n\n\"Minä\", vastaa Calhoun, astuen hieman eteenpäin, niin että Stump hänet\nnäkee.\n\n\"Oh, te, herra Cash Calhoun! Te tiedätte, että heidän välillään oli\nkaunaa? Te näitte mainitun riidan?\"\n\n\"En ole väittänyt nähneeni sitä, Zeb Stump. Ja lisäksi, en aio alistua\nteidän kuulusteltavaksenne. Olen esittänyt todistukseni niille, joilla\non oikeus kuulla se, ja se riittää. Luullakseni, hyvät herrat, olette\nvarmoja tuomiostanne. En käsitä, minkä tähden tämän vanhan hupsun\npitäisi keskeyttää --\"\n\n\"Vanhan hupsun!\" kertaa metsästäjä kiljaisemalla. \"Vanhan hupsun!\nHelvetti ja pyörremyrskyt! Nimitättekö minua hupsuksi? Kautta\niankaikkisen Jumalan, te vielä peruutatte ne sananne; muutoin en\nole Zeb Stump Kentuckysta. Vähät siitä nyt; kaikella on aikansa, ja\nteidän aikanne saattaa tulla, herra Cash Calhoun, ennenkuin sitä\naavistattekaan.\n\n-- Mitä tulee Henry Poindexterin ja tämän nuoren miekkosen väliseen\nriitaan\", jatkaa Zeb, puhuen regulaattorien päällikölle, \"en usko siitä\nsanaakaan; enkä usko sitä vastaisuudessakaan, niin kauan kuin siitä ei\nole parempia todistuksia kuin _hänen_ lörpöttelynsä. Mikäli tämä poika\ntietää, se ei ole järjenmukaista. Mainitsitte saaneenne selville uusia\ntosiseikkoja? Niin olen minäkin. Sellaisia tosiseikkoja, jotka suuresti\nedistävät tämän salaperäisen jutun selvittämistä, niin sotkuinen kuin\nse onkin.\"\n\n\"Mitä tosiseikkoja?\" tiedustaa regulaattorien päällikkö. \"Ilmoittakaa\nne meille. Stump!\"\n\n\"Niitä on useitakin. Ensinnäkin, mitä arvelette siitä, että tämä nuori\nmiekkonen on itsekin haavoittunut? En puhu noista naarmuista, jotka\nnäette; luultavasti hän on saanut ne kajooteilta, jotka ovat karanneet\nhänen kimppuunsa nähtyään, että hän oli haavoittunut. Mutta katsokaahan\nhänen polveaan. _Sen_ on tehnyt joku muu eivätkä kajootit. Mitä _te_\nsiitä päättelette, Sam Manly?\"\n\n\"No niin, että -- jotkut näistä pojista arvelevat, että on sukeutunut\nkamppailu hänen ja --\"\n\n\"Hänen ja kenen välillä?\" kysyy Zeb terävästi.\n\n\"Kah, kadonneen miehen välillä.\"\n\n\"Niin, juuri häntä tarkoitamme\", sekaantuu puheeseen muuan \"pojista\",\njoihin on vedottu. \"Me kaikki tiedämme, ettei Harry Poindexter ole\nalistunut ammuttavaksi vasikan lailla. He ovat kahakoineet, ja hän on\nlangennut kivikossa. Siitä hänen polvensa on turvoksissa. Sitäpaitsi\nhänen päässänsä on iskun jälki -- näyttää siltä kuin siihen olisi\nkolhaistu pistoolinnupilla. Mitä naarmuihin tulee, emme osaa selittää,\nmistä ne ovat aiheutuneet. Okaista mahdollisesti; tai susien hampaista\nja kynsistä, jos niin haluatte. Se hänen hupakkomainen palvelijansa\nkertoi tarinan tiikeristä; mutta se ei kelpaa meille.\"\n\n\"Mistä palvelijasta puhutte? Tarkoitatteko irlantilaista Phelimiä?\nMissä on _hän_?\"\n\n\"Livahti tiehensä pelastaakseen nahkansa. Etsimme hänet, niin pian kuin\nolemme järjestäneet tämän asian, ja vähäinen roikkuminen kai pusertaa\nhänestä totuuden.\"\n\n\"Jos tarkoitatte tiikerikertomusta, ette saa puserretuksi häneltä\nmuuta totuutta kuin sen, jonka jo olette saaneet. Näin sen pedon\nitsekin ja ennätin parhaiksi ajoissa pelastamaan tämän nuoren\nmiekkosen sen kynsistä. Mutta se ei ole tärkeä kysymys. Irlantilainen\non otaksuttavasti ollut käsissänne. Eikö hän maininnut teille mitään\nmuuta, mitä hän on täällä nähnyt?\"\n\n\"Hän jaaritteli intiaaneista. Kuka sitä uskoo?\"\n\n\"No niin, hän kertoi minulle saman tarinan, ja siinä näyttää olevan\njonkun verran perää. Sitäpaitsi hän vakuutti heidän pelanneen korttia,\nja tässä ne vehkeet ovat. Löysin ne virumassa hajallaan majan\nlattialla. Ne ovat espanjalaisia kortteja.\"\n\nZeb vetää taskustaan korttipakan ja ojentaa sen regulaattorien\npäällikölle.\n\nTarkastettaessa kortit osoittautuvat olevan meksikolaista tekoa --\nsellaisia, joita käytetään yleisessä _monté_-pelissä -- ratsastava\nkuningatar, \"cavallo\" -- miekan edustama pata, \"espada\" -- ja\nristi-\"baston\" kuvattuna suunnattomalla nuijantapaisella vehkeellä,\njollaisia kuvakirjoissa on karvaisen Orsonin kourassa.\n\n\"Kuka on koskaan kuullut intiaanien pelanneen korttia?\" tokaisee se\nmies, joka on tarkastanut intiaaneja koskevaa todistuskappaletta.\n\"Pahuksen naurettavaa!\"\n\n\"Naurettavaa!\" pistää väliin eräs iäkäs metsästäjä, joka on ollut\nkaksitoista kuukautta vankina comanchien parissa. \"Se lienee\nnaurettavaa, mutta totta se on siitä huolimatta. Olen nähnyt heidän\npelaavan useita pelejä, pitäen peitottua puhvelintaljaa pöytänään.\nMyöskin tuota samaa meksikolaista _monté_-peliä. Otaksuttavasti he\novat oppineet sitä meksikolaisilta vangeiltaan, joita heillä on eri\nheimojensa keskuudessa kokonaista kolmetuhatta. Niin, herraseni!\"\nlopettaa metsästäjä. \"Comanchit pelaavat korttia -- se on niin varma\nkuin minä tässä.\"\n\nZeb Stump on mielissään tästä todistuksesta, jota hän itse ei olisi\nosannut esittää. Se vahvistaa syytetyn asiaa. Se, että intiaaneja on\nollut läheisyydessä, taivuttaa regulaattoreita näkemään asiat toiselta\nkannalta -- sillä tähän saakka he ovat luulleet comanchien liikkuvan\nryöstöretkellään ainoastaan uudisasutuksen toisella puolella.\n\n\"Ihan varmasti\", pitkittää Zeb, korostaen tätä kohtaa saadakseen\noikeudenkäynnin siirretyksi toistaiseksi, \"täällä on ollut intiaaneja\ntai joitakin tulimmaisen samanlaisia -- Jeesus ja Josafat! Mistäs _hän_\non tulossa?\"\n\nJyrkänteeltä kuuluva kavionkapse kantautuu kaikkien korviin\nsamanaikaisesti.\n\nEi kenenkään tarvitse tiedustaa, mikä on saanut Stumpin päästämään\näkillisen huudahduksensa. Törmän laella, pitkin sen reunaa, näkyy\nhevonen kiitävän täyttä neliä. Sen selässä on nainen, hattu ja hiukset\nliehuvat valloillaan hänen jäljessään -- nauhan estäessä hattua\nlentämästä tyyten tiehensä!\n\nLaukka on niin huimaa -- niin vaarallista jyrkänteen likeisyyden\nvuoksi -- että saattaisi luulla hevosen pillastuneen ja kiidättävän\nratsastajatarta muassaan.\n\nMutta ei. Itse ratsastajattaren liikkeistä voi päättää, ettei niin ole\nasianlaita. Hän ei näy olevan tyytyväinen vauhtiin, vaan raipallaan,\nkannuksillaan ja äänellään hoputtaa ratsuaan lisäämään sitä!\n\nSe on selvää alhaalla seisovista katselijoista, vaikka ratsastaminen\nniin likellä törmänreunaa panee heidät ymmälle ja aprikoimaan.\n\nHe seisovat äänettöminä ällistyksestä. Eipä silti, etteivät he\ntietäisi, kuka tulija on. Olisi kummallista, jolleivät he sitä\ntietäisi. Tuota ratsastajatarta -- joka istuu miesten tavoin satulassa\n-- ei kerran nähtyään koskaan unohda.\n\nHänet tunnetaan ensi silmäyksellä. Kaikki tietävät, että tämä huima\nnelistäjä on heidän oppaansa, josta he tuskin puoli tuntia aikaisemmin\nolivat eronneet preerialla.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\nComanchien ahdistamana\n\n\nJuuri Isidora se oli näin kummallisesti ja äkillisesti ilmestynyt\nheidän näkyviinsä. Mikä kiidätti häntä takaisin? Ja minkätähden hän\nratsasti niin vaarallista vauhtia?\n\nSelittääksemme sen meidän täytyy palata niihin synkkiin aatoksiin,\njoista hän hätkähtäen heräsi kohdatessaan teksasilaiset.\n\nRatsastaessaan täyttä laukkaa poispäin Alamolta ei hänen mieleensäkään\nollut johtunut katsoa taaksensa ottaakseen selkoa siitä, seurattiinko\nhäntä. Syventyneenä kostosuunnitelmiinsa hän oli kiitänyt edelleen.\n\nHänelle tuotti vain vähäistä lohtua se ajatus, että Louise Poindexter\noli näyttänyt yhtä jyrkästi päättäneen poistua majalta. Naisen kerkeän\nvaiston avulla hän aavisti syyn, vaikka hän tiesi liiankin hyvin, että\nse oli aiheeton.\n\nMutta jonkun verran iloa tuotti kuitenkin se ajatus, että hänen\nkilpailijansa kärsi kuten hänkin, tietämättä mitään onnestaan.\n\nHänessä kyti myöskin se toivo, että tämä tapaus saattaisi vieroittaa\nylpeän kreolittaren sydäntä siitä miehestä, jota hän niin alentuvasti\nrakasti, vaikka se toivo olikin heikko, epämääräinen, ja vaikka siihen\ntuskin uskoi sekään, jonka mielessä se oli virinnyt.\n\nOttaen oman sydämensä mittapuuksi hän ei pannut paljoakaan merkitystä\nrakkauden alentumiseen; hänen oma elämäntarinansa oli todistuksena\nsen tunteen tasoittavasta voimasta. Vielä väikkyi hänen mielessään\nkuitenkin se ajatus, että hänen olonsa majassa oli aiheuttanut\ntoiselle tuskaa ja saattaisi johtaa hänen vihatun kilpailijansa onnen\ntuhoutumiseen.\n\nIsidora oli alkanut hautoa tätä mielessään, tuntien eräänlaista\nhillittyä nautintoa, jota jatkui esteettömästi, kunnes hän kohtasi\nteksasilaiset.\n\nHänen käännyttyään palaamaan miesten mukana tapahtui hänen\nmielialassaan muutos. Louisen olisi pitänyt ratsastaa samaa tietä, jota\nmyöten hän itsekin oli tullut. Mutta sillä tiellä ei naista näkynyt.\n\nKreolittaren oli täytynyt muuttaa mieltänsä ja jäädä majalle -- ehkä\nhän juuri tällä hetkellä suoritti sitä tehtävää, jonka Isidora oli niin\nhellästi hahmoitellut itselleen.\n\nNyt häntä lohdutti se ajatus, että hän tuottaisi häpeätä sille\nnaiselle, joka oli tuhonnut hänen onnensa.\n\nPoindexterin ja hänen kumppaneittansa lausumat kysymykset selvittivät\ntilannetta riittävästi. Vielä selvemmäksi sen tekivät Calhounin\nlopputiedustukset, ja sittenkun hänen kuulustelijansa olivat\npoistuneet, jäi hän tiheikön laitaan -- puolittain epävarmana siitä,\npitäisikö hänen ratsastaa edelleen Leonan varrelle vaiko palata\nkatsomaan kohtausta, joka hänen oman juonensa nojalla tuskin voisi olla\nsukeutumatta kiihottavaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän on chapparalin reunassa, parhaiksi puiden varjossa. Hän istuu\nharmaan ratsunsa selässä, joka seisoo sieraimet laajoina ja silmät\nlevällään, ja silmäilee _cavalladaa_, joka äsken lähti paikalta --\nyksinäisenä ratsastajana muiden jäljessä. Hänen hevosensa kummastelee,\nminkä tähden sitä ohjaillaan tällä tavoin sinne tänne, mutta se on\ntottunut oikullisen ratsastajattarensa tahdon äkillisiin ailahteluihin.\n\nHän silmäilee samaan suuntaan -- sykomoria kohti -- jonka tumma latva\nkohoaa Alamon jyrkänteiden yläpuolelle.\n\nHän näkee etsijäin laskeutuvan laaksoon, ja heidän jälkeensä laskeutuu\nse mies, joka on niin yksityiskohtaisesti kysellyt häneltä. Miehen pään\npainuessa tasangon pinnan alapuolelle kuvittelee Isidora olevansa yksin\nsiellä.\n\nNäin kuvitellessaan hän erehtyy.\n\nHän pysyy epävarmana paikallaan jonkun aikaa -- kymmenen, viisitoista,\nkaksikymmentä minuuttia.\n\nHänen ajatuksensa eivät ole kadehdittavia. Ei tunnu kovinkaan\nsuloiselta se kosto, jonka saavuttamisen välikappaleena hän itseään\npitää. Jos hän onkin tuottanut nöyryytystä vihaamalleen naiselle, on\nhän samalla saattanut aiheuttaa rakastamansa miehen tuhon. Kaikesta\ntapahtuneesta huolimatta hän ei voi olla rakastamatta Mauricea!\n\n\"_Santissima Virgen!_\" jupisee hän palavan vakavasti. \"Mitä olen\ntehnyt? Jos nämä miehet -- _los réguladores_ -- pelätyt tuomarit,\njoista olen kuullut puhuttavan -- jos he huomaisivat hänet syylliseksi,\nmihin se veisi? Hänen kuolemaansako? Jumalan äiti! Sitä en toivo. En\nheidän käsissään -- en, en! Kuinka tuimia heidän ilmeensä ja eleensä\n-- jyrkkiä -- päättäväisiä! Ja kun osoitin heille tien, kuinka\nvikkelästi he lähtivätkään ratsastamaan enää lainkaan ajattelematta\nminua! Voi, he ovat tehneet päätöksensä. Don Mauricion pitää kuolla!\nJa hän on muukalainen heidän keskuudessaan -- niin olen kuullut. Ei\nheidän maanmiehensä eikä heidän heimolaisensa; vain samaa rotua. Yksin,\nystävättömänä, useiden vihamiesten ympäröimänä. _Santissima!_ Mitä\najattelen? Eikö se mies, joka juuri äsken lähti luotani, ole se serkku,\njosta olen kuullut puhuttavan? _Ay de mi!_ Nyt ymmärrän hänen kyselynsä\nsyyn. Hänen sydämensä, samoin kuin minun -- samoin kuin minun!\"\n\nHän istuu katse suunnattuna avoimelle tasangolle. Harmaa ratsu yhäti\ntuskailee hillittynä, vaikka _cavallada_ on aikoja sitten kadonnut\nnäkyvistä. Se vain noudattaa ratsastajattarensa mielialaa, jonka se\ntietää heilahtelevan -- ärsyttävän epävarmuuden vallassa.\n\nHevonen ensimmäisenä havaitsee vaaran tai jotakin sellaista,\nmikä tuoksahtaa vaaralle. Se ilmaisee sen päästämällä hiljaisen,\nvavahtelevan hirnahduksen, ikäänkuin kiinnittääkseen neidon huomiota,\nsamalla kun sen takaisin tiheikköä kohti käännetty pää osoittaa, että\nvihollinen on odotettavissa siltä suunnalta.\n\nKuka tai mikä se on?\n\nRatsunsa käyttäytymisen varoittamana Isidora kääntyy tiheikköön päin\nja silmäilee polkua, jota myöten hän äsken tuli tiheikön lävitse. Se\non Leonalle vievä tie tai polku. Siinä on ainoastaan parinsadan metrin\npituinen suora, näkyvä taival. Kauempana sen piilottavat pensaat,\njoiden lomitse se mutkittelee.\n\nSillä ei näy ketään -- ei mitään muuta kuin kaksi tai kolme laihaa\nkajoottia, jotka hiipivät puiden varjossa -- nuuhkien kengitettyjen\nkavioiden jälkiä ja toivoen löytävänsä jonkun kiiruhtavilta\nratsastajilta mahdollisesti tipahtaneen palasen.\n\nHarmaa ratsu ei osoita sellaista kiihtymystä niiden tähden. Se\nnäkee kyllä ne; mutta mitäpä niistä? Preeriasudet eivät ole siitä\nhätkähdyttäviä eivätkä harvinaisia nähtävyyksiä. On jotakin muuta --\njotakin sellaista, minkä se on joko haistanut tai kuullut.\n\nIsidora kuuntelee vähään aikaan erottamatta mitään levottomuutta\nherättävää. Shakaalien ulvomishaukunta ei herätä pelkoa milloinkaan --\nsaatikka sitten riemullisessa päivänvalossa. Hän kuulee vain sitä.\n\nHänen ajatuksensa palaavat jälleen teksasilaisiin -- erittäinkin siihen\nmieheen, joka viimeksi lähti hänen luotansa. Hän aprikoi, mikä miehen\nvakavan kyselyn tarkoitus saattoi olla, mutta taaskin hänen ajatuksensa\nkeskeyttää hevosen liikehtiminen.\n\nEläin näyttää olevan maltiton senvuoksi, että sitä pidätetään\npaikallaan, nuuhkii ilmaa, korskahtelee ja vihdoin päästää kuuluville\nhirnahduksen, paljoa äänekkäämmän kuin aikaisemmin!\n\nTällä kertaa se saa vastauksen useilta muilta hevosilta, jotka\nnähtävästi etenevät tiellä -- vaikka vielä piilossa puiden takana.\nSamalla kuuluu niiden kavionkapsetta.\n\nMutta ei sitten enää. Vieraat hevoset ovat joko seisahtuneet äkkiä tai\npoikenneet tieltä, astuen hiljaa ja meluttomasti!\n\nIsidora otaksuu edellisen mahdollisuuden oikeaksi. Hän uskoo, että\nhevosilla on ratsastajat, jotka ovat pysäyttäneet hevosensa kuultuaan\nhänen ratsunsa hirnaisun.\n\nHän tyynnyttää ratsuaan ja kuuntelee.\n\nPuiden lomitse kuuluu hyminää. Vaikka se on epäselvää, erottaa sen\nmiesääniksi -- jotka keskustelevat, hiljaa jupisten.\n\nPian se vaimenee, ja tiheikkö on taaskin äänetön. Ratsastajat, keitä\nhe lienevätkin, seisovat edelleenkin paikallaan -- kenties arkaillen\netenemistä.\n\nIsidora on siitä tuskin hämmästynyt eikä pahasti levotonkaan. Siellä\non joitakuita matkamiehiä, kenties menossa Rio Grandelle -- tai\nmahdollisesti joitakuita teksasilaisten joukosta harhaantuneita miehiä\n-- jotka kuultuaan hevosen hirnuvan ovat pysähtyneet vaistomaisesta\nvarovaisuudesta. Se on vain luonnollista -- sellaisena aikana, jona\nintiaanien tiedetään olevan sotapolulla.\n\nYhtä luonnollista on olla varovainen kohdatessaan muukalaisia, keitä\nhe lienevätkin, ja näin ajatellen hän ratsastaa hiljaa sivuun --\nsijoittuen ratsuineen mezquite-puun suojaan, johon hän taaskin jää\nistumaan ja kuuntelemaan.\n\nEnnen pitkää hän havaitsee ratsastajien alkaneen edetä häntä kohti\n-- ei pitkin käytettyä tietä, vaan tiheikön lävitse! Eivätkä kaikki\nyhdessä, vaan nähtävästi hajaantuneina, ikäänkuin koettaen kiertää\nhänet!\n\nHän saattaa päätellä sen kuullessaan kavionkapsetta eri suunnilta;\nkaikki tuntemattomat liikkuvat hiljaa, mutta ilmeisesti loitoten\ntoisistaan, samalla kun ratsastajat pysyvät ihan äänettöminä, mikä\nmerkitsee joko oveluutta tai varovaisuutta -- mahdollisesti pahoja\naikeita!\n\nHe ovat saattaneet huomata, missä hän on. Hänen ratsunsa hirnunta\non sen ilmaissut. He saattavat ratsastaa kiertääkseen hänet --\nkäydäkseen hänen kimppuunsa eri suunnilta ja ollakseen varmat hänen\nvangitsemisestaan.\n\nMistä hän tietäisi, ettei heidän aikomuksensa ole vihamielinen. Hänellä\non vihamiehiä -- joista hän yhden muistaa hyvin -- Don Miguel Diaz.\nOvathan sitäpaitsi comanchit -- jotka aina ovat epäluotettavia ja jotka\neivät enää ole rauhan kannalla.\n\nHän alkaa käydä levottomaksi. Levottomuus on herännyt vitkallisesti,\nmutta näkymättömien ratsastajien käyttäytyminen on ainakin\nepäilyttävää. Tavalliset matkamiehet olisivat samonneet edelleen tietä\npitkin. Nämä hiipivät tiheikössä!\n\nHän silmäilee ympärilleen, tarkastaen piilopaikkaansa. Tarkastus\nosoittaa sen epäluotettavaksi. Mezquiten harvat, sulkamaiset lehvät\neivät piilota häntä läheltä sivuuttavan silmältä. Kavionkapse ilmaisee,\nettä useampia kuin yksi ratsastaja on tulossa häntä kohti. Hänen täytyy\npian joutua ilmi.\n\nSen ajatuksen kiihottamana hän painaa kannukset hevosensa kupeisiin ja\nratsastaa pois tiheiköstä. Senjälkeen hän hoputtaa hevosensa raviin ja\netenee avoimelle tasangolle, joka leviää Alamolle päin.\n\nHänen tarkoituksensa on loitota kaksi- tai kolmesataa askelta -- pois\nluodin- ja nuolenkantamista -- sitten seisahtua siksi, kunnes näkisi,\nmillaista väkeä hänen jäljessään on tulossa -- ystäviä vaiko pelättäviä\nmiehiä.\n\nJos tulijat ovat jälkimäistä laatua, luottaa hän nopeaan, uljaaseen\nratsuunsa ja uskoo sen kiidättävän hänet turvaan teksasilaisten luokse.\n\nHän ei pysähdykään, kuten aikoi. Sen estävät ratsastajat, jotka samassa\nsyöksyvät esille pensaiden seasta kaikki yhtä aikaa ja melkein samalla\nkertaa kuin hänkin!\n\nHe kiitävät näkyviin eri kohdista ja ratsastavat ripeästi häntä kohti\nsuppenevassa rivissä!\n\nYksi vilkaisu osoittaa, että he ovat pronssinvärisiä miehiä, puolittain\nalastomia -- kasvot punaisiksi maalatut, tulipunaisia sulkia\ntörröttämässä päässä.\n\n\"_Los Indios!_\" jupisee meksikolaistyttö koneellisesti painaessaan\nkannukset ratsunsa kylkiin ja lähtiessään täyttä neliä sykomoria kohti.\n\nNopea katsaus taaksepäin osoittaa, että häntä ajetaan takaa, vaikka hän\ntietää sen ilmankin. Katsahdus ilmaisee hänelle enemmänkin -- nimittäin\nsen, että hänen ahdistajansa ovat likellä häntä ja vakavia -- niin\nvakavia, että nämä intiaanit vastoin tavallista tapaansa _eivät kilju!_\n\nHeidän äänettömyytensä osoittaa heidän päättäneen vangita hänet -- ja\nikäänkuin jo etukäteen sovitun suunnitelman mukaisesti.\n\nTähän saakka hän ei ole kovinkaan paljon pelännyt kohtausta preerioiden\npunaisten rosvojen kanssa. Vuosikausia he ovat olleet rauhallisissa\nsuhteissa -- sekä teksasilaisten että meksikolaisten kanssa; ja\nainoa heidän puoleltaan uhkaava vaara oli hiukan karkea kohtelu\nheidän ollessaan väkijuomien vaikutuksen alaisina -- aivan samoin\nkuin naisesta saattaa sivistysoloissa olla vastenmielistä kohdata\nyksinäisellä tiellä merimiehiä, jotka ovat viettäneet päivänsä\noluttuvassa.\n\nIsidora on ollut tämänlaatuisessa vaarassa ja muistaa sen - tuntien\nvähemmän tuskaa ajatellessaan itse vaaraa kuin siitä johtunutta\nturmiota.\n\nMutta nyt hänen vaaransa on toisenlainen. Rauha on mennyt. Nyt on sotaa\nilmassa. Hänen ahdistajansa eivät ole enää humalassa vihollistensa\ntulivedestä. He janoavat verta, ja hän pakenee sekä välttääkseen\nhäväistystä että mahdollisesti kuolemaakin!\n\n       *       *       *       *       *\n\nYli avoimen tasangon niin vinhaa vauhtia kuin hän suinkin saa\nratsustaan irti -- niin nopeasti kuin raippa, kannukset ja ääni suinkin\nsaavat ratsun häntä kiidättämään!\n\nAinoastaan hän puhuu. Hänen takaa-ajajansa ovat äänettömiä -- hiljaisia\nkuin aaveet!\n\nVain kerran hän vilkaisee taaksensa. Ahdistajia on vielä vain neljä;\nmutta neljä on liian paljon yhtä vastaan -- ja se yksi on nainen!\n\nHänellä ei ole vähääkään toivoa, jollei hän ehdi kuulomatkan päähän\nteksasilaisista. Hän hoputtaa hevostaan edelleen sykomoria kohti.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\nLos Indios!\n\n\nAhdistettu ratsastajatar on vajaan kolmensadan metrin päässä\njyrkänteeltä, jonka ylitse puu kohoaa. Taaskin hän katsahtaa taaksensa.\n\n\"_Dios me amparé!_\" (Jumala minua suojelkoon!)\n\nJumala häntä suojelkoon! Hän ei ennätä ajoissa!\n\nHänen etumainen takaa-ajajansa on irroittanut lassonsa satulannupista;\nhän pyörittää sitä päänsä yläpuolella.\n\nEnnenkuin hän ehtii solan yläpäähän, on silmukka hänen kaulassaan, ja\nsitten --\n\nJa sitten välähtää hänen mieleensä äkkiä ajatus, joka lupaa hänelle\npelastusta uhkaavasta tukehtumisesta.\n\nTörmä, jolta näkyy Alamolle, on likempänä kuin rotko, jota myöten\nlaakson pohjalle päästään. Hän muistaa, että sen harja näkyy majalta.\n\nNopeasti kiskaisten ohjaksista hän poikkeaa suunnastaan, ja nyt hän ei\nenää ratsasta sykomoriin päin, vaan kiitää suoraan jyrkännettä kohti.\n\nTämä muutos kummastuttaa hänen ahdistajiaan -- mutta samalla hivelee\nheidän mieltänsä. He tuntevat hyvin maaston. He tietävät törmän mutkat\nja ovat nyt varmat saaliistaan.\n\nJohtaja korjaa lasso-otettaan, ollakseen varmempi heitosta. Häntä\npidättää sitä sinkauttamasta vain se varmuus, ettei pakenija voi\npelastua.\n\n\"_Chingaro!_\" mutisee hän itsekseen. \"Jos hän etenee vielä paljon\nkauemmaksi, suistuu hän jyrkänteeltä!\"\n\nHänen mietteensä osuu harhaan. Isidora ratsastaa edelleen, mutta ei\njyrkänteeltä alas. Nykäisemällä toisen kerran vikkelästi suitsista hän\non muuttanut suuntaansa ja rientää pitkin sen reunaa -- niin likellä\nsitä, että kiinnittää alhaalla seisovien teksasilaisten huomiota ja saa\nZeb Stumpin huulilta kirpoamaan omituisen huudahduksen -- joka kuullaan\nainoastaan tavattomissa tilanteissa:\n\n\"Jeesus ja Josafat!\"\n\nIkäänkuin vastaukseksi vanhan metsästäjän huudahdukseen tai oikeammin\nkysymykseen, jonka hän senjälkeen lausui, kajahtaa oudon, jyrkänteelle\nilmestyneen ratsastajan huuto:\n\n\"_Los Indios! Los Indios!_\"\n\nEi kukaan, joka on viettänyt kolme päivää eteläisessä Teksasissa, voi\nerehtyä niiden sanojen merkityksestä -- olipa hänen äidinkielensä mikä\ntahansa. Se hälytyshuuto on kolmensadan vuoden aikana kuulunut yli\nneljäntuhannen kilometrin pituisella rajaseudulla kolmella eri kielellä\n-- ranskan-, espanjan- ja englanninkielillä.\n\nTylsä olisi se korva ja hidas se äly, joka ei heti sitä tajuaisi ja\nsamalla vaistoaisi siihen liittyvää vaaraa.\n\nJacalén lähellä seisovat miehet, jotka kuulevat sen, eivät kaipaa sen\ntulkitsemista. He arvaavat, että sen kajauttaja on intiaanien takaa\najama -- yhtä varmasti kuin jos se seikka olisi ilmoitettu heille\nheidän omilla anglosaksilaisilla sanoillaan.\n\nHeillä on tuskin aikaa kääntää sitä omalle kielelleen -- edes\najatuksissaankaan -- ennenkuin sama ääni kantautuu toisen kerran heidän\nkorviinsa: \"Teksasilaiset! _Cavalleros!_ Pelastakaa minut! Pelastakaa\nminut! _Los Indios!_ Minua ajaa takaa joukkue. He ovat jäljessäni --\nlikellä -- likellä --\"\n\nVaikka hänen puheensa on yhtäjaksoista, ei se enää kuulu selvästi. Eikä\nsitä enää tarvita selittämään, mitä ylhäällä tasangolla on tekeillä.\n\nHän on tuskin ennättänyt kahdenkymmenen askelen päähän ensimmäisestä\npuuryhmästä, kun ensimmäinen raakalainen sujahtaa esille saman suojan\ntakaa, kuvastuen täyttä laukkaa kiitävänä kirkasta taivasta vasten.\n\nKieppuna pyörii lasson silmukka hänen päänsä yläpuolella. Hän on\nniin innokas heittämään sen varmasti tähdättynä, ettei hän näytä\nkiinnittävän huomiota pakenijan sanoihin -- jotka lausuttiin neidon\nrientäessä täyttä neliä, sillä hän ei pysähtynyt huutaessaan\nteksasilaisille. Intiaani mahdollisesti kuvittelee, että sanat on\ntarkoitettu hänelle -- että ne ovat viimeinen armonpyyntö sellaisella\nkielellä, jota hän ei ymmärrä, sillä Isidora oli puhunut englantia.\n\nHänen harhakuvitelmansa romahtaa vasta sitten, kun pyssyn terävä\npamahdus kajahtaa rotkosta -- tai kenties hiukan aikaisemmin, kun\npistävä tunne hänen ranteessaan saa hänet hellittämään lasson ja\nsilmäilemään kummastelevana ympärilleen keksiäkseen syyn!\n\nHän havaitsee rikkimäisen savutuprahduksen kohoavan ilmaan alhaalla.\n\nYksi ainoa vilkaisu riittää muuttamaan hänen menettelynsä. Sen\nvilkaisun aikana hän näkee satakunta miestä ja sata välkkyvää\npyssynpiippua!\n\nHänen kolme seuralaistansa näkee sen samanaikaisesti, ja ikäänkuin\nsaman mielijohteen vaikutuksesta he kaikki neljä pyörtävät ympäri ja\nlähtevät täyttä neliä pois törmän reunalta -- aivan yhtä nopeasti kuin\novat sitä lähestyneetkin.\n\n\"Se onkin vahinko\", virkkaa Zeb Stump, ryhtyen panostamaan pyssyään\nuudelleen. \"Jollei olisi pitänyt pelastaa häntä, olisin antanut heidän\nlaskeutua alas rotkosta. Jos olisimme saaneet heidät vangituiksi,\nolisimme ehkä saaneet heiltä joitakuita tätä meidän omituista asiaamme\nkoskevia tietoja. Nyt ei siitä ole mahdollisuuden hiventäkään. Nyt\nhe selvästikin lähtivät tiehensä, ja siihen mennessä, kun me ehdimme\ntuonne ylös, ovat he jo hornassa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nVillien näkeminen on aiheuttanut uuden nopean muutoksen\nmustanginpyydystäjän majan edustalle muodostuneeseen kuvaelmaan -- ja\nse muutos on ollut yhtä äkillinen niiden miesten ajatuksissa, jotka\novat kuvassa mukana.\n\nEnemmistö, joka piti Maurice Geraldia murhaajana, on muuttunut\nvähemmistöksi, kun taas ne, jotka uskoivat häntä viattomaksi, ovat nyt\nsellaisia miehiä, joiden mielipidettä kunnioitetaan.\n\nCalhoun ja hänen rehentelijänsä eivät ole enää tilanteen herroja,\nja regulaattorien päällikön ehdotuksesta lykätään oikeudenkäynti\ntoistaiseksi.\n\nUusi ohjelma sommitellaan kahta vertaa lyhyemmässä ajassa. Parikymmentä\nsanaa riittää sen kuvailemiseen. Syytetty päätetään kantaa\nuudisasutukselle -- tutkittavaksi ja tuomittavaksi siellä maan lakien\nmukaisesti.\n\nJa sitten intiaanit -- joiden sopivaan aikaan sattunut ilmestyminen\non aiheuttanut tämän äkillisen muutoksen sekä mielipiteissä että\naikomuksissa.\n\nAjetaanko heitä takaa? Tietysti.\n\nMutta milloin? Hetikö?\n\nJärki kieltää.\n\nHeitä on nähty ainoastaan neljä. Mutta todennäköisesti he eivät ole\nyksin. He saattavat olla nelisatamiehisen lauman jälkijoukko.\n\n\"Varrotaan siihen saakka, kunnes nainen ennättää alhaalle\", ehdottaa\nmuuan arkailevista. \"Intiaanit eivät ole enää seuranneet häntä. Olen\nkuulevinani hänen ratsastavan tännepäin rotkossa. Hän tietysti tietää\nsen -- koska juuri hän opasti meidät tänne.\"\n\nSe ehdotus tuntuu järkevältä useimmista saapuvillaolijoista. He eivät\nole pelkureita. Mutta heidän joukossaan on kuitenkin vain harvoja\nsellaisia, jotka ovat kohdanneet villejä intiaaneja todellisessa\ntaistelussa, ja useat tuntevat vain intiaanien rappeutuneemmat veljet\nkauppasuhteiden nojalla.\n\nNeuvo hyväksytään. He seisovat odottamassa Isidoran saapumista.\n\nKaikki ovat nyt hevostensa vierellä, ja jotkut ovat etsineet suojaa\npuiden seasta. Muutamia vaivaa sellainen pelko, että meksikolaisnaisen\nmukana tai ihan hänen kinterillään saattaa vielä tulla joukkue\ncomancheja.\n\nVain harvat ovat muunlaisissa puuhissa. Heidän joukossaan on Zeb Stump.\nHän ottaa kapulan pois lykkäystä saaneen vangin hampaiden välistä ja\nirroittaa siteet, jotka siihen saakka ovat puristaneet häntä liian\ntiukasti.\n\nHäntä tarkkailee eräs henkilö omituisen kiinnostuneesti ottamatta\nkuitenkaan osaa puuhailuun. Hän on jo esittänyt osansa -- kenties\nliian silmäänpistävästi. Hän kaihtaa sitä vaaraa, että joutuisi vielä\nesiintymään huomattavasti.\n\nMissä don Silvio Martinezin sisarentytär viipyy?\n\nHän ei ole vielä saapunut paikalle! Hänen hevosensa kavionkapsetta ei\nenää kuulu! Hänellä olisi ollut aikaa -- liiaksikin aikaa -- saapua\nmajalle!\n\nSe, ettei häntä kuulu eikä näy, herättää hämmästystä -- pahoja\naavistuksia -- levottomuutta.\n\nJotkut läsnäolijoista ihailevat meksikolaista neitoa -- ei ole\nkummakaan, että he ihailevat -- toiset ovat nähneet hänet aikaisemmin,\nja toiset eivät ole nähneet häntä ennenkuin tänään.\n\nOnko hänet mahdollisesti saavutettu ja vangittu?\n\nSe kysymys kiertää miehestä mieheen. Siihen ei kukaan osaa vastata,\nvaikka vastaus kiinnostaa jokaista.\n\nTeksasilaiset alkavat olla hieman niinkuin häpeissään. Heidän\nritarillisuuteensa vedottiin ylhäältä kajahtaneissa sanoissa:\n\"Teksasilaiset! _Cavalleros!_\"\n\nOnko niiden lausuja sortunut takaa-ajajiensa saaliiksi? Onko hänen\nkaunis hahmonsa maalilla tahritun raakalaisen syleilyssä?\n\nHe kuuntelevat korvat herkkinä -- useiden suonet sykkivät rajusti, ja\nsydän jyskyttää kiihkeästä levottomuudesta.\n\nHe kuuntelevat turhaan.\n\nEi kuulu kavionkapsetta -- ei naisen ääntä -- ei mitään muuta kuin\nkuolaimien pureskelua ihan heidän viereltään!\n\nOnko hänet mahdollisesti saatu kiinni?\n\nNyt, kun synkempi aikomus on heidän rinnassaan tukehtunut, siirtyy\nheidän oman rotunsa jäsentä kohtaan tunnettu vihamielisyys äkkiä\nmiellyttävämpään uomaan.\n\nHeidän uudelleen virinnyt kostonhimonsa loimuaa entistä rajummin --\nkoska se on suunnattu perittyä vihollista vastaan.\n\nNuoremmat ja kiihkeämmät -- joiden joukossa ovat meksikolaisen neidon\nihailijat -- eivät enää jaksa kestää epävarmuutta. He ponnahtavat\nsatulaansa, äänekkäästi julistaen päättäneensä lähteä etsimään häntä --\npelastaa hänet tai tuhoutua siinä yrityksessä.\n\nKukapa panisi heille vastaan? Neidon ahdistajat -- mahdollisesti hänen\nvangitsijansa -- saattavat olla juuri niitä, joita he ovat olleet\netsimässä -- Henry Poindexterin murhaajia!\n\nEi kukaan vastusta heidän aiettaan. He lähtevät etsimään Isidoraa --\najamaan takaa preerioiden rosvoja.\n\nJäljelle jää ainoastaan muutamia, mutta Zeb Stump on heidän joukossaan.\n\nVanha metsästäjä ei hiisku mitään intiaanien takaa-ajon\ntarkoituksenmukaisuudesta. Hän pitää ajatuksensa omina tietoinaan,\nhänen ainoa näkyvä huolensa on haavoittuneen vangin hoivaaminen. Vanki\non vielä tajuton, ja regulaattorit vartioivat häntä edelleen.\n\nZeb ei ole ainoa ystävä, joka pysyy uskollisena mustanginpyydystäjälle\ntämän hädän hetkellä. On kaksi muuta yhtä uskollista. Toinen on kaunis\nolento, joka tarkkailee loitolta, huolellisesti salaten häntä kalvavaa\nkiihkeätä mielenkiintoa. Toinen on karkeatekoinen, miltei naurettava\nhenkilö, joka pysyttelee ihan lykkäystä saaneen miehen vierellä ja\npuhuttelee häntä \"isännäkseen\". Jälkimäinen on Phelim, joka on juuri\näsken laskeutunut maahan kätköpaikastaan varjoisan tammen loiskasvien\nseasta -- jossa hän on jonkun aikaa piileskellyt -- kaiken tapahtuneen\näänettömänä näkijänä. Tilanteen muutos on houkutellut hänet takaisin\nmaan pinnalle suorittamaan niitä tehtäviä, joita varten hän tuli\nAtlantin ylitse.\n\nEnää ei näyttämömme ole Alamon varrella. Tunnin kuluttua on maja\njätetty autioksi -- eikä se kenties enää koskaan tarjoa suojaavaa\nkattoaan Mustangi-Mauricelle.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\nPettyneet retkeläiset\n\n\nRetki comancheja vastaan osoittautui mahdollisimman lyhyeksi --\nsitä kesti ainoastaan kolme tai neljä päivää. Kävi ilmi, etteivät\nnämä Lännen ismaelilaiset mielineet sotaa, eivät ainakaan suuressa\nmittakaavassa. Heidän hyökkäyksensä uudisasutusten kimppuun oli\nainoastaan joidenkuiden sellaisten nuorten miesten mielijohde,\njotka aikoivat päästä _uskalikkojen_ arvoluokkaan ja halusivat\ntämän tapahtuman kunniaksi hankkia muutamia päänahkoja sekä anastaa\njoitakuita hevosia ja nautoja.\n\nTällaiset ryöstöretket ovat sangen tavallisia Teksasin intiaanien\nkeskuudessa. Ne tehdään yksityisten laskuun -- usein päällikön ja\nheimon vanhimpien tietämättä -- aivan samoin kuin kunnianhimoinen\nkadetti tai vänrikki saattaa parinkymmenen kumppaninsa kanssa pujahtaa\nlaivastosta tai leiristä vallatakseen satamasta vihollislaivan tai\nvangitakseen vihollisen etuvartioston. Näitä _rosvoretkiä_ suorittavat\ntavallisesti metsästämässä olevat nuoret intiaanit, jotka haluavat\nkotiin palatessaan näytellä muutakin kuin metsästyssaaliitaan; eikä\nheimon enemmistö useinkaan tiedä niistä mitään ennenkuin kauan\njälkeenpäin. Muutoin heitä saattaisivat kieltää heimon vanhemmat\njäsenet, jotka yleensä vastustavat tällaisia haihatteluretkiä -- pitäen\nniitä sekä ajattelemattomina että monesti myöskin vahingollisina\nyhdyskunnan eduille. Ainoastaan onnistuneina ne saavat suosiota\nosakseen.\n\nTässä tapauksessa olivat useat nuoret comanchit hankkineet\nsotilasdiploominsa viemällä kotiinsa joidenkuiden valkoihoisten naisten\nja poikien päänahat. Myöskin hevosia ja sarvikarjaa oli koottu,\nmutta kun näiden kuljettaminen ei ollut yhtä mukavaa kuin kevyiden\npäänahkojen, oli ne anastettu takaisin.\n\nRatsastavan tarkka-ampujaosaston saavutettua punaihoiset touhuilijat\nSan Saban kunnaiden keskellä oli näiden pakko hylätä nelijalkaiset\nsaaliinsa, ja he pelastivat oman nahkansa vain pikaisesti pakenemalla\n\"Llano Estacadon\" vankkoihin turvapaikkoihin.\n\nJos mieli seurata heitä tämän karun seudun rajojen sisäpuolelle,\ntarvittiin muonavaroja, joiden hankkiminen ei käynyt niin hätäisesti\nkuin joukkojen lähtiessä liikkeelle linnoituksesta, ja vaikka\npäänahkansa menettäneiden uudisasukkaiden omaiset äänekkäästi\nvaativat kostoa, voitiin se luvata heille ainoastaan sopivan ajan ja\nvalmistautumisen jälkeen.\n\nHuomattuaan comanchien nyt peräytyneen puolueettoman alueensa\nulkopuolelle ei setä Samulin sotilailla ollut muuta mahdollisuutta kuin\npalata tavallisiin tehtäviinsä -- jokainen osasto omaan linnoitukseensa\n-- odottamaan uusia määräyksiä sotaväenosaston päämajasta.\n\nFort Ingeen kuuluvat joukot -- joille oli uskottu maan vartioiminen\naina Rio Nuecesia myöten -- hämmästyivät, kun majoituspaikkaansa\npalattuaan kuulivat ratsastaneensa väärään suuntaan, pyrkiessään\nottelemaan intiaanien kanssa! Jotkut sotilaista olivat puolihulluja\npettymyksestä, sillä heidän joukossaan oli useita -- nuori Hancock\nmuiden muassa -- jotka eivät vielä olleet survaisseet miekkaansa\npunanahkaan, vaikka kiihkeästi halusivat päästä sitä tekemään.\n\nSellainen puhe, että he ovat maan alkuasukkaita -- maaperän oikeita\nomistajia, joilta omistusoikeus on riistetty -- on suoranaista\nhölynpölyä. Tämä mitä valheellisin sanasaivartelu on liian kauan\nvallinnut ihmisten mieliä. Koko ihmisrodulla on syntyperäinen\noikeus koko maan pintaan; ja jos joku mitättömän vähäinen osa\nedellisestä turhanpäiten harhailee laajalla osalla jälkimäistä, on\nheidän yksinomainen omistusoikeutensa siihen melkein liian mieletön\njoutuakseen väittelyn alaiseksi -- edes jonkun alkuasukasyhdyskunnan\nmitä ahdasmielisimmänkään opetuslapsen kanssa.\n\nJos se myönnetään -- jos _metsästäjälle_ luovutetaan viidentoista\nneliökilometrin laajuinen alue -- sillä hän tarvitsee niin paljon\ntullakseen sillä toimeen -- jos se jätetään hänen riidattomaksi\nomaisuudekseen ikuisiksi ajoiksi -- niin miljoonia hehtaareja\nhedelmällistä maata täytyy jättää muokkaamatta tämän _kansallisia_\noikeuksia koskevan eriskummaisen teorian noudattamiseksi. Niin,\nmenen pitemmälle ja antaudun moitteiden vaaraan väittämällä, ettei\nainoastaan niin sanotuilta raakalaisilta, vaan myöskin sivistyneiltä\nhenkilöiltä pitäisi ehdottomasti riistää omistusoikeus -- milloin he\nvain osoittautuvat kyvyttömiksi kunnollisesti käyttämään hyväksi niitä\nlähteitä, jotka luonto on sijoittanut heidän alueelleen.\n\nMaan aarteiden _hyväksikäyttäminen_ on sellainen kysymys, joka ei\nrajoitu kansakuntien mukaan. Se koskee koko ihmiskuntaa.\n\nKaikessa tässä ei ole agraaristen oppien hiventäkään -- ei niiden\nhajuakaan. Näiden huomautusten laatija on viimeinen mies puolustamaan\n_kommunismia_.\n\nTosin kyllä niihin aikoihin, joista tässä puhutaan, Teksasissa oli\nlurjuksia, jotka eivät pitäneet punanahan henkeä suuremmassa arvossa\nkuin englantilainen metsänvartija pitää kärpän tai jonkun muun hänen\naluettaan häiritsevän pedon henkeä. Epäilemättä sellaisia vintiöitä\non siellä vieläkin, sillä kymmenen vuotta ei ole voinut aiheuttaa\nsuurtakaan muutosta Teksasin rajaseudun siveellisyydessä.\n\nMutta voi, meidän täytyy nyt olla hieman varovaisia käyttäessämme\nhuonoja nimityksiä. Meidän oma tarinamme Jamaikalta -- kautta taivaan,\nse on mustimpia, mikä historian lehtiä on tahrannut -- on valkaissut\nnämä rajaseudun vintiöt näennäisesti lumivalkean puhtaiksi!\n\nJos asioita tulee arvostella verrannollisesti, niin silloin ei\nnäytä niin pirulliselta se seikka, että Fort Ingen nuoret upseerit\nolivat hiukan harmissaan, koska eivät saaneet tilaisuutta surmata\npariakymmentä punanahkaa. Saatuaan tietää, että heidän poissa ollessaan\nintiaaneja oli nähty toisella taholla, elähdytti heitä uusi toivo.\nHe saattoivat vielä saada tilaisuuden karaista miekkansa, jotka oli\ntahrattomina -- ja teroittamattominakin -- kuljetettu tänne West\nPointin upseerikoulusta.\n\nHeitä kohtasi uusi pettymys, kun samana päivänä saapui kotiin seurue\n-- siviilimiehiä, jotka olivat lähteneet ajamaan takaa Alamon varrella\nnähtyjä raakalaisia -- ja kertoi, ettei siellä ollut lainkaan ollut\nintiaaneja!\n\nHeillä oli tullessaan todistuksia väitöstensä tueksi, joihin olisi\nmuutoin saatettu suhtautua epäilevästi -- katsoen siihen, mitä oli\ntapahtunut.\n\nTodistuskappaleina oli kokoelma erilaisia esineitä -- sekalaista,\nkuten huutokaupanpitäjä olisi lausunut -- hevosenjouhisia peruukkeja,\nsinisiksi, vihreiksi ja tulipunaisiksi värjättyjä kukonsulkia,\nhirvennahkaisia housuja, samasta aineesta valmistettuja mokkasiineja ja\nuseita kääröjä maalia, jotka kaikki he olivat löytäneet kätköstä onton\nsaarnipuun rungosta!\n\nUutta retkeä intiaaneja vastaan ei voitu järjestää, ja Fort Ingen\nkunnianhimoisten nuorukaisten oli pakko toistaiseksi tyytyä sellaisiin\ntapauksiin, joita tilanne tarjosi.\n\nSiitä huolimatta, että linnoitus oli kaukana kaikista sivistyselämän\nkeskuksista, eivät sikäläiset tapaukset olleet siihen aikaan värittömiä\neikä kiinnostamattomia. Oli useita seikkoja, joita kannatti miettiä ja\njoista sieti puhella. Olihan kauneimman, Alamon varrella milloinkaan\nnähdyn naisen saapuminen vielä äskeinen; hänen veljensä salaperäinen\nkatoaminen ja otaksuttu murha; vielä salaperäisempi päättömän\nratsastajan näyttäytyminen; kulunut kertomus \"intiaaneja esittävistä\"\nvalkoihoisista; ja lopuksi se ei suinkaan vähimmin kiinnostava tieto,\nettä murhaajaksi epäilty mies oli pidätetty ja oli nyt heidän oman\nvartiohuoneensa muurien sisällä -- sekavana kuin mielipuoli!\n\nPettyneille retkeläisille kerrottiin muitakin tarinoita -- kylliksi\nmielenkiintoisia estämään heitä arvelemasta, että he Fort Ingeen\npalattuaan olivat joutuneet ikävään majapaikkaan. Isidora Covarubio\nde los Llanosin nimi -- ynnä hänen miesmäinen, mutta suurenmoinen\nkauneutensa -- olivat tulleet keskustelunaiheeksi, ja mainittiin\ntai otaksuttiin jotakin sellaistakin, että hän oli jollakin tavoin\nsekaantunut kaikkien mieltä askarruttavaan salaperäiseen ongelmaan.\n\nAlamon varrella sattuneiden outojen kohtausten yksityisseikat --\nmustanginpyydystäjän löytyminen vuoteesta -- päätös hirttää hänet\n-- Louise Poindexterin sekaantumisen aiheuttama viivytys -- lykkäys\nZeb Stumpin rohkean esiintymisen tähden -- kaikki ne olivat mitä\nkiihottavimman kiintoisia asioita -- jotka nostattivat mieleen mitä\nhuimimpia arveluita.\n\nJokainen niistä joutui vuorostaan keskustelun ja huomautusten\nalaiseksi, mutta mitään niistä ei pohdittu vakavammin kuin sitä, oliko\nmurhasta syytetty mies viaton vaiko syyllinen.\n\n\"Murha\", lausui filosofinen kapteeni Sloman, \"on sellainen rikos,\njollaista Mustangi-Maurice ei mitenkään voi tehdä. Uskon tuntevani sen\nmiehen kylliksi hyvin ollakseni siitä varma.\"\n\n\"Myöntänette\", vastasi Crossman jääkärijoukoista, \"että asianhaarat\ntodistavat voimakkaasti häntä vastaan. Miltei sitovasti, sanoisin.\"\n\nCrossmanin tunteet eivät olleet milloinkaan olleet ystävälliset\nnuorta irlantilaista kohtaan. Hänellä oli sellainen käsitys, että\nmuonamestarin sisarentytär -- linnoituksen kaunotar -- oli kerran\nsilmäillyt tätä tuntematonta seikkailijaa liian herttaisesti hymyillen.\n\n\"Minusta ne eivät suinkaan ole sitovia\", huomautti Sloman.\n\n\"Epäilemättä nuori Poindexter on kuollut ja murhattu. Jokainen uskoo\nniin. No niin, kuka muu olisi todennäköisesti sen tehnyt? Serkku\nväittää kuulleensa hänen ja Geraldin riitelevän keskenään.\"\n\n\"Se oivallinen serkku olisi valmis vannomaan mitä tahansa, mikä\nedistäisi hänen tarkoituksiaan\", pisti rakuunoihin kuuluva Hancock\nväliin. \"Sitäpaitsi hänen oma toransa sen miehen kanssa herättää\nepäilyksiä -- eikö totta?\"\n\n\"Ja jos _onkin_ ollut riita\", puhui jalkaväenupseeri, \"niin entä\nsitten? Siitä ei seuraa, että on tehty murha.\"\n\n\"Luuletteko siis, että mies on saattanut surmata Poindexterin\nrehellisessä taistelussa?\"\n\n\"Jokin sellainen mahdollisuus on jopa todennäköinen. Sen myönnän.\"\n\n\"Mutta mistä heille tuli hankaus?\" tiedusti Hancock. \"Olen kuullut\nnuoren Poindexterin olleen ystävällisissä väleissä hevostenpyydystäjän\nkanssa -- siitä huolimatta, mitä jälkimäisen ja Calhounin välillä on\nsattunut. Mistä he ovat saattaneet riitaantua?\"\n\n\"Omituinen kysymys _teidän_ lausumaksenne, luutnantti Hancock!\" vastasi\njalkaväenupseeri, merkitsevästi korostaen asemosanaa. \"Ikäänkuin miehet\nriitaantuisivat mistään muusta kuin--\"\n\n\"Kuin naisista\", keskeytti rakuuna, nauraen.\n\n\"Mutta mistä naisesta? Eihän asia ole mitenkään voinut koskea nuoren\nPoindexterin sisarta!\"\n\n\"_Quien sabe_?\" vastasi Sloman, käyttäen tätä espanjalaista\nsanontatapaa ja samalla kaksimielisesti kohauttaen hartioitaan.\n\n\"Järjetöntä!\" huudahti Crossman. \"Hevostenpyydystäjä uskaltamassa\nkohdistaa ajatuksensa neiti Poindexteriin! Mieletöntä!\"\n\n\"Kuinka kamala aristokraatti olettekaan, Crossman! Ettekö tiedä,\nettä rakkaus on luonnostaan demokraatti ja nauraa keinotekoisille\neristyskäsitteille? En väitä tässä tapauksessa olleen mitään\nsenlaatuista. Neiti Poindexter ei ole ainoa nainen, joka on saattanut\naiheuttaa riidan kysymyksessä olevien miesten kesken. Uudisasutuksella\non muitakin neitoja, joiden tähden kannattaa suuttua -- puhumattakaan\ntäällä linnoituksessa olevista omista kaunottaristamme -- ja miksipä ei\n--\"\n\n\"Kapteeni Sloman\", keskeytti jääkäriluutnantti uhkaavasti,\n\"minun täytyy sanoa, että niin järkeväksi mieheksi puhutte kovin\najattelemattomasti. Linnoituksen naisten sietäisi olla teille\nkiitollisia vihjauksestanne.\"\n\n\"Mistä vihjauksesta, sir?\"\n\n\"Otaksutteko, että heistä todennäköisesti yksikään alentuisi puhumaan\nmainitsemallenne henkilölle?\"\n\n\"Kummalle? Olen maininnut kaksi.\"\n\n\"Ymmärrätte minua varsin hyvin, Sloman, ja minä teitä. Naisistamme\nepäilemättä tuntuu, että heitä on suuresti imarreltu, kun\nheidän nimensä on mainittu halvan seikkailijan, hevosvarkaan ja\nsalamurhaajaksi epäillyn miehen nimen yhteydessä!\"\n\n\"Mustangi-Maurice lienee viimemainittu -- murhaajaksi epäilty, mutta\nsiinä on kaikki. Ei kumpikaan edellisistä nimityksistä häneen sovi; ja\nmitä siihen tulee, etteivät naisemme mitenkään voisi alentua puhelemaan\nhänen kanssansa, siinä suhteessa kuten monissa muissakin lienette\nerehtynyt, herra Crossman. Olen ollut tämän nuoren irlantilaisen\nseurassa enemmän kuin te -- kylliksi ollakseni varma siitä, että mitä\n_sivistykseen_ ja käyttäytymiseen tulee, hän saattaa asettua parhaiden\nmeikäläisten rinnalle. Meidän ylhäisten naistemme ei tarvitse säikähtää\nhänen tuttavuutensa ajatusta; ja koska kerran olette herättänyt tämän\nkysymyksen, en uskoisi heidän sitä kaihtavankaan -- en ainakaan\njoidenkuiden heistä -- jos sitä heille tarjottaisiin. Sitä ei ole\ntarjottu. Mikäli olen huomannut, on tämä nuori mies käyttäytynyt\nvaatimattomasti, mikä on todellisen herrasmiehen merkki. Olen useammin\nkuin kerran nähnyt hänet naisten seurassa, ja hän on heitä kohtaan\nesiintynyt ikäänkuin tajuaisi asemansa täydelleen. Mitä siihen tulee,\nen usko hänen välittävän rahtuakaan ainoastakaan heistä.\"\n\n\"Tosiaankin! Kuinka onnellista niille, jotka muutoin saattaisivat olla\nhänen kilpakosijoitaan!\"\n\n\"Kenties on\", vastasi jalkaväenkapteeni tyynesti.\n\n\"Kuka tietää\", virkkoi Hancock, tarkoituksellisesti kääntäen\narkaluontoisen keskustelun toisaalle, \"kuka tietää, vaikka riidan aihe\n-- jos riitaa on ollut -- olisi se loistava señorita, josta niin paljon\npuhutaan? En ole itse häntä nähnyt; mutta selostuksista päättäen juuri\nhänen kaltaisensa nainen saattaa tehdä kaksi miestä mustasukkaisuudesta\ntiikerimäisen kiukkuisiksi.\"\n\n\"Niin saattaisi olla -- kukapa tietää?\" vastasi venyttelevästi\nCrossman, jolle tuotti tyydytystä se ajatus, että komean irlantilaisen\nlemmenkaihoiset ajatukset olivat kääntyneet mihin muuhun suuntaan\ntahansa kuin muonituslaitoksen taholle.\n\n\"Hänet on tuotu päävahtiin\", huomautti Hancock, ilmoittaen asian, jonka\nhän oli juuri äsken saanut tietää, sillä edellä yksityiskohtaisesti\nselostettu keskustelu tapahtui kohta heidän palattuaan\nintiaaniretkeltä. \"Hänen kummallinen palvelija-pahuksensa on hänen\nmuassaan. Ja merkitsevämpää on, että majuri on äsken käskenyt sijoittaa\nkaksinkertaiset vahdit! Mitä se merkitsee, kapteeni Sloman -- te, joka\ntunnette niin hyvin tämän miekkosen ja hänen asiansa? Ei suinkaan\ntarvitse pelätä, että hän yrittäisi pujahtaa pois vankilastaan?\"\n\n\"Todennäköisesti ei\", vastasi jalkaväenupseeri, \"koska hänellä ei ole\nedes hatarinta aavistustakaan siitä, että hän on vankilassa. Kävin\njuuri äsken vartiohuoneessa katsomassa häntä. Hän on sekapäinen kuin\nmaaliskuinen jänis eikä tuntisi kuvastimesta omia kasvojaankaan.\"\n\n\"Sekapäinen! Millä tavoin?\" tiedustivat Hancock ja muut, jotka olivat\nsaaneet vain puolinaiset tiedot mustanginpyydystäjän vangitsemisen\nyhteydessä sattuneista seikoista.\n\n\"Hänessä on aivokuume -- hän hourii.\"\n\n\"Juuri sentähdenkö on sijoitettu kaksinkertaiset vahdit? Pahuksen\nomituista, jos niin on. Majurin itsensä on täytynyt tulla sekapäiseksi!\"\n\n\"Kenties sen on ehdottanut -- minun pitäisi pikemminkin sanoa määrännyt\n-- majurin rouva. Ha! Ha! Ha!\"\n\n\"Mutta mitä se oikein merkitsee? Pelkääkö majuri todellakin hänen\npääsevän pois päävahdista?\"\n\n\"Ei -- ei sitä luullakseni. Todennäköisempi on se pelko, että joku\ntoinen pääsee sinne sisälle.\"\n\n\"Ahaa! Tarkoitatteko, että --\"\n\n\"Tarkoitan, että Mustangi-Maurice on paremmassa turvassa muuriemme\nsisällä kuin niiden ulkopuolella. Täällä liikkuu joitakuita outoja\nolentoja, ja on haasteltu uudesta lynkkaustuomiosta. Joko regulaattorit\nkatuvat sitä, että ovat suoneet hänelle lykkäystä, tai sitten joku\non ankarasti puuhassa muokatakseen yleisen mielipiteen tällaiseksi.\nOnneksi hänelle vanha metsästäjä oli hänen ystävänsä, ja vain hänen\nhyvän onnensa jatkumista on se, että me palasimme niin sopivaan\naikaan. Päivän kuluttua olisimme mahdollisesti löytäneet päävahdin\ntyhjänä, mikäli sen nykyinen asukas on kysymyksessä. Jumalan kiitos,\nse mies-rukka joutuu nyt oikeudenmukaisesti tutkittavaksi ja\ntuomittavaksi.\"\n\n\"Milloin oikeudenkäynti pidetään?\"\n\n\"Niin pian kuin hän on tullut kylliksi tajuihinsa käsittääkseen, että\nhäntä tutkitaan.\"\n\n\"Siihen saattaa kulua viikkokausia.\"\n\n\"Mutta saattaa myöskin olla kysymys vain päivistä -- tunneista. Hänen\ntilansa ei näytä kovin huonolta -- nimittäin ruumiillinen tilansa.\nHuonossa tilassa on hänen mielensä -- enemmän kenties jonkin vaivaavan\nhuolen kuin minkään hänen saamansa vakavan vamman tähden. Yhdessä\npäivässä saattaa kaikki muuttua, ja mikäli olen kuullut, vaativat\nregulaattorit, että hänet tutkitaan ja tuomitaan niin pian kuin hän\ntulee jälleen tajuihinsa. He eivät lupaa suostua vartoamaan siksi,\nkunnes hän toipuisi haavoistaan!\"\n\n\"Ehkä hän pystyy esittämään kertomuksen, joka puhdistaa hänet\nsyytöksestä. Sitä toivon.\"\n\nTämän lausui Hancock.\n\n\"Minä epäilen sitä\", tokaisi Crossman, ravistaen päätänsä epäilevästi.\n\"_Nous verrons!_\"\n\n\"Olen siitä varma\", yhtyi Sloman. \"_Nos veremos!_\" lisäsi hän, ja hänen\nsävynsä tuntui vähemmän pohjautuvan varmaan uskoon kuin toivomukseen,\njoka oli ajatuksen isä.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU\n\nOngelmia ja murhetta\n\n\nCasa del Corvon kartanossa vallitsee murhe, ja salaperäisyyttä on\nWoodley Poindexterin perheen keskuudessa.\n\nVaikka heitä nyt on ainoastaan kolme, ei heidän keskinäinen\nseurustelunsa ole yhtä ahkeraa kuin aikaisemmin, ja siinä on\nhuomattavissa pidättymistä, jonka täytyy johtua jostakin syvällisestä\nsyystä.\n\nHe kohtaavat toisensa ainoastaan aterioilla -- keskustellen silloin\nainoastaan sellaisista puheenaiheista, joita ei hevin voi välttää.\n\nOn yllin kyllin sellaista, mikä riittää selitykseksi murheelle ja\nsuureksi osaksi juhlallisuudellekin.\n\nAinoan pojan, ainoan veljen kuoleman -- nyt jo epäilemättömän --\nodottamattoman ja vieläkin selvittämättömän -- pitäisi selittää sekä\nisän että tyttären alakuloiset ilmeet.\n\nSe saattaa myöskin selittää sen varjon, joka alituisesti väikkyy serkun\notsalla.\n\nMutta on muutakin. Jokainen tuntuu toimivan muiden seurassa vaivaavan\npidättymisen estämänä -- jopa niissäkin harvinaisissa tilaisuuksissa,\njoissa käy välttämättömäksi keskustella perheen onnettomuudesta!\n\nKaikille kolmelle yhteisen murheen lisäksi näyttävät heitä kalvavan\nerikoiset surut, jotka eivät sekaannu eivätkä voi sekaantua toisiinsa.\n\nAikaisemmin ylpeä tilanomistaja pysyttelee sisällä -- astellen\nhuoneesta toiseen tai kiertäen suljetussa käytävässä -- kumaraisena\nsellaisen murheen painosta, joka on nujertanut hänen ylpeytensä ja\nuhkaa särkeä hänen sydämensä. Jopa hirvittävän menetyksen kärsineen\nisän voimakas kiintymyskään voi tuskin selittää niitä mutistujen\nkirousten monesti säestämiä ähkäisyjä, joita kuullaan kirpoavan hänen\nhuuliltaan.\n\nCalhoun ratsastelee entiseen tapaansa, ilmestyen näkyviin ainoastaan\nruokailu- ja nukkuma-aikoina eikä silloinkaan säännöllisesti.\n\nKokonaisen päivän ja osan yötäkin hän on ollut poissa talosta. Ei\nkukaan tiedä, missä; ei kenelläkään ole oikeutta sitä tiedustaa.\n\nLouise pysyttelee omassa huoneessaan, vaikka ei yhtä mittaa. Ajoittain\nhänen voidaan nähdä nousevan _azotealle_ -- yksin ja äänettömän\nmiettiväisenä.\n\nSiellä, likempänä taivasta, hän etsii lohdutusta niihin murheisiin,\njotka ahdistavat häntä maan päällä -- rakkaan veljensä menetykseen --\ntoisen paljoa rakkaamman, vaikka toisessa mielessä rakkaamman henkilön\nmenetyksen pelkoon -- hiukan kenties myös hänen nimeensä jo liittyvän\nhäväistysjutun ajatukseen.\n\nNäistä kolmesta surusta toinen on vihlovin. Viimeinen vaivaa häntä\nvain vähän; ja ensimmäinen, jonkun aikaa ankarasti tunnettu, alkaa\nasteittain tyyntyä.\n\nMutta toinen tuska, kaikkein kovin, vain vahvistuu ja kiihtyy ajan\nmukana.\n\nHän tietää, että Maurice Gerald on teljetty vankilan muurien --\nsotilasaseman päävahdin vankkojen muurien sisälle. Häntä ei peloita\nniiden vahvuus. Päinvastoin häntä peloittaa niiden heikkous.\n\nHänellä on syytä huolestumiseensa. Hän on kuullut liikkeellä olevista\nhuhuista, merkitykseltään uhkaavista huhuista. Hän on kuullut\npuhuttavan toisesta oikeudenkäynnistä, jossa puheenjohtajana olisi\ntuomari Lynkkaus, raakoine apureineen -- ei sama lynkkaustuomari,\njoka oli Alamon varrella, eivätkä kaikki samat valamiehet, vaan\nvielä häikäilemättömämmistä aineksista kuin regulaattoreista koottu\noikeus; sen jäseninä olisi vintiöitä, joita millä hetkellä hyvänsä\nvoitaisiin koota rajaseudun uudisasutukselle, erittäinkin sotilasaseman\nläheisyydessä olevalle.\n\nTällaiset levinneet huhut ovat toisista yllättäviä. Maltilliset ihmiset\neivät käsitä, minkä tähden vanki pitäisi uudelleen ottaa tutkittavaksi\nja tuomittavaksi niin epäsäännöllisellä tavalla.\n\nViime aikoina ilmi tulleet tosiseikat eivät muuta asiaa -- ne eivät\nainakaan millään tavoin vahvista häntä vastaan esitettyjä todistuksia.\n\nJoskin nähdyt neljä ratsastajaa eivät ole intiaaneja -- ja sen osoitti\nvalepukujen löytö selvästi -- on silti aivan yhtä todennäköistä, että\nhe ovat sekaantuneet nuoren Poindexterin kuolemaan. Sitäpaitsi ei\n_heitä_ voi millään lailla liittää mustanginpyydystäjän yhteyteen sen\nenempää kuin jos he olisivat olleet oikeita comancheja.\n\nMistä siis johtuu, että lykkäyksen saanutta vankia vastaan\nvastenmielisyys taaskin yltyy?\n\nTämän seikan kummallisuus panee ymmälle sangen monet ihmiset.\n\nMuutamat käsittävät tai epäilevät, mikä on syy. Hyvin harvat, kenties\nvain kolme henkilöä.\n\nKaksi heistä on Zeb Stump ja Louise Poindexter; kolmas on kapteeni\nCassius Calhoun.\n\nVanha metsästäjä, jonka vaisto on herkän valppaana, on saanut selville\njoitakuita salaisia puuhailuja -- toimijoina ovat Miguel Diaz ja hänen\nmiehensä, joilla on apulaisinaan kymmenkunta samanlaista eri rotuihin\nkuuluvaa olentoa, asutuksen renttuja. Zeb on ottanut selkoa puuhasta\nsen alkuunpanijaa -- vapaaehtoisen ratsuväen entistä kapteenia --\nmyöten.\n\nHän on kertonut havainnostaan nuorelle kreolittarelle, joka pystyy\nsen ymmärtämään. Juuri se, että hän liiankin selvästi käsittää sen\ntotuuden, herättää hänessä kiihkeätä huolestumista.\n\nLevottomana hän odottaa vähäisimpiäkin tietoja -- pitää silmällä\nlinnoituksesta Casa del Corvoon tuovaa tietä, ikäänkuin hänen oma\nkuolemantuomionsa tai henkensä turvallisuus olisi sen varassa, mitä\njoku sitä tietä saapuva sanansaattaja puhuisi.\n\nHän ei uskalla näyttäytyä vankilassa. Siellä on vahtisotilaita ja\nkatselijoita ympärillä -- joukko joutilaita ja uteliaita, jotka\nkaikissa maissa tuntuvat saavan eräänlaista synkkää nautintoa suuria\nrikoksia tehneiden henkilöiden läheisyydestä.\n\nTähän rikokseen liittyvissä olosuhteissa on vielä lisämakua. Rikollinen\non mieletön tai joka tapauksessa tällä hetkellä poissa järjiltään.\n\nPäävahtia piirittävät alituiseen -- vahtisotilaiden suureksi harmiksi\n-- ihmiset, jotka innokkaasti kuuntelevat hourivan miehen mutinaa.\nNainen ei pääsisi sisälle kymmenien kysyvien katseiden kohdistumatta\nhäneen. Louise Poindexter ei voi kulkea näiden katseiden välitse\npanematta vaaraan mainettaan.\n\nJos hän olisi ollut ihan omassa vallassaan, olisi hän ehkä sitä\nyrittänyt. Mutta kun häntä vahtimassa on isä, jonka epäluulot ovat jo\nvirinneet, läheinen sukulainen, joka yhtä hartaasti halusi säilyttää\nhänet tahrattomana maailman silmissä -- ei hänellä ollut tilaisuutta\ntähän ajattelemattomaan tekoon.\n\nHän ei voi muuta kuin pysytellä kotona, milloin sulkeutuneena\nyksinäiseen kammioonsa, lohdutuksekseen muistellen niitä houreita,\njoita hän oli kuunnellut Alamon varrella, milloin azotealla\nvirkistyksenään sen mezquitepuiden, täältä miltei näkymättömien,\nkeskellä vietetyn, suloisen ajan muisto, jolloin hän oli antautunut\nsydämensä ylpeimmän intohimon valtaan, mutta surunaan se ajatus, että\nse mies, jolle hän oli sen lahjoittanut, on nyt nöyryytetty, häväisty,\nteljetty vankilaan, sieltä kenties vain kuolemaan päästettäväksi!\n\nHänestä oli iloinen uutinen, kun Zeb Stump neljännen päivän aamuna\nilmestyi Casa del Corvoon, tuoden tiedon, että ratsujääkärit olivat\npalanneet linnoitukseen.\n\nTämä uutinen oli merkityksellinen. Nyt ei enää ollut sitä vaaraa,\nettä suoritettaisiin tähän saakka pelätty katala teko, että vanki\nanastettaisiin vartijoiltaan, ei auttamis-, vaan tuhoamistarkoituksessa.\n\n\"Teidän ei tarvitse olla rauhaton sellaisen mahdollisuuden tähden\",\nvakuutti Zeb, puhuen varmemmin kuin pitkään aikaan. \"Enää ei tarvitse\npelätä sen tapahtumista, neiti Louise. Olen ryhtynyt toimenpiteisiin\nsen varalta.\"\n\n\"Toimenpiteisiin! Millaisiin, Zeb?\"\n\n\"No niin, ensiksi kävin majurin puheilla kohta hänen palattuaan ja\nesitin hänelle vähän ajatuksiani. Kerroin hänelle koko jutun, mikäli\nitse sen tunnen. Onneksi hän ei ole meidän nuorta miekkostamme vastaan,\nvaan luullakseni päinvastoin. No niin, kerroin hänelle, miten tämä\nkoko joukkio touhuilee -- amerikkalaiset, meksikolaiset ja koko lauma\n-- unohtamatta puhua siitä Diaz-nimisestä katalasta espanjalaisesta,\njoka on ollut koko joukon touhuisimpia. Tuloksena oli, että majuri\nsijoitti vankilan ympärille kaksinkertaiset vartijat ja pitääkin ne\nkaksinkertaisina.\"\n\n\"Olen oikein hyvilläni! Luuletteko, ettei siltä taholta ole enää mitään\npelkäämistä?\"\n\n\"Jos tarkoitatte herra Miguel Diazia, niin voin sen vannoa. Ennenkuin\nhän ajatteleekaan saada ketään muuta pois vankilasta, pitää hänen\nitsensä ensiksi päästä sieltä pois.\"\n\n\"Mitä? Diaz vankilassa! Miten? Milloin? Missä?\"\n\n\"Lausuitte yhteen rykelmään kolme eri kysymystä, neiti Louise. No niin,\nmielestäni on mukavinta vastata niihin kaikkiin ottamalla ne takaperin.\nJa ensiksi _paikka_. Mitä siihen tulee, on näillä seuduin ainoastaan\nyksi vankila, jossa hän todennäköisesti pysyy. Se on linnoituksen\npäävahti. Hän on siellä.\"\n\n\"Yhdessä --\"\n\n\"Arvaan, kenen nimen aiotte mainita -- sen nuoren miehen. Juuri\nniin. He ovat samassa rakennuksessa, vaikka eivät aivan samassa\nhuoneessa. Heidän välillään on seinä, vaikka siitä huolimatta he voivat\nkeskustella, jos heitä haluttaa. Meksikolaisen seuraan on teljetty\nkolme muuta miestä -- hänen omia vintiömäisiä kumppaneitaan. Niillä\nkolmella lienee jotakin puheltavaa keskenään, luulisin.\"\n\n\"Tämä on hyvä uutinen, Zeb. Eilen mainitsitte Diazin puuhaavan --\"\n\n\"Puuhaavan itseään pinteeseen, mikä hänelle onkin onnistunut. Hän\non laittanut itsensä koppiin, tai joku toinen on tehnyt sen hänen\npuolestaan.\"\n\n\"Mutta miten -- milloin? Sitä ette ole ilmaissut minulle.\"\n\n\"Tulimmainen, neiti Louise! Suokaa minulle vähän aikaa! En ole vielä\nhengähtänyt sen jälkeen kun tulin sisälle. Toinen kysymyksenne koski\n_aikaa. Siihen_ on helppo vastata. Se veijari napattiin kiinni ja\nteljettiin vankilaan noin tunti sitten. Olin ovea suljettaessa hänen\ntakanaan ja tulin suoraan tänne, sittenkun se oli tehty.\"\n\n\"Mutta ette ole maininnut, minkä tähden hänet vangittiin.\"\n\n\"Minulla ei ole ollut tilaisuutta. Se on pitkähkö tarina, ja sen\nkertominen vaatii vähän aikaa. Tahdotteko kuulla sen nyt vai sitten --\"\n\n\"Milloin sitten, herra Stump?\"\n\n\"No niin, neiti Louise, tarkoitin vain sen jälkeen, kun -- kun --\nsaan tuon vanhan tammani talliin. Se seisoo tuolla sen näköisenä kuin\nsen mieli tekisi pureksia maissia ja ryypätä jotakin huuhdellakseen\nviljan alas kurkustaan. Sekä se että minä olimme pitkähköllä matkalla,\nennenkuin ehdimme takaisin linnoitukseen, mikä tapahtui tuskin tunti\nsitten.\"\n\n\"Suokaa anteeksi, rakas herra Stump, etten sitä ajatellut. Pluto, vie\nherra Stumpin hevonen talliin ja huolehdi siitä, että sitä ruokitaan!\nFlorinde! Florinde! Mitä haluatte syödä, herra Stump?\"\n\n\"No niin, mitä siihen tulee, neiti Louise, kiitoksia yhtä kaikki, mutta\nminä en ole niin erikoisen nälkäinen. Ajattelin vain tammaa. Omasta\nkohdastani tulisin toimeen pari tuntia vielä ilman syömistä, mutta jos\ntäällä sattuu olemaan hajuksikaan sellaista kuin monongahelaa, niin se\ntekisi tälle vanhalle ruholleni aika hyvää.\"\n\n\"Monongahelaako? Sitä on yllin kyllin. Varmastikin suvaitsette minun\ntarjota teille jotakin parempaa?\"\n\n\"Parempaa kuin monongahelaa?\"\n\n\"Niin. Kirsimarjaviiniä -- samppanjaa -- konjakkia, jos pidätte siitä\nenemmän.\"\n\n\"Juokoot konjakkia ne, jotka siitä pitävät ja saavat sitä\njuomakelpoista. Sitä lienee kylliksi hyvääkin, ja jos sitä on,\nniin varmasti sitä on Poindexterin talossa. Minä tunnen ainoastaan\nsen lajin, jota sotakapakoitsijalla on linnoituksessa. Jos koskaan\non ollut lääkettä, niin se on sitä. Se mädännyttäisi sisälmykset\nalligaattoriltakin. Ei, pahus vieköön ne ranskalaiset liköörit ja\nerittäinkin heidän konjakkinsa. Antakaa minulle puhdasta ohramehua ja\nparasta kaikista, sitä, joka tulee Pittsburgista, monongahelaa.\"\n\n\"Florinde! Florinde!\"\n\nPalvelijattarelle ei tarvinnut ilmoittaa, mitä varten hänet tarvittiin.\nZeb Stumpin läsnäolo ilmaisi, mihin palvelukseen hänet oli kutsuttu.\nJäämättä kuulemaan määräystä hän poistui ja palasi tuokion kuluttua,\ntuoden karahvin sitä, mitä Zeb nimitti \"puhtaaksi ohramehuksi\", mutta\njoka itse asiassa oli ruisnestettä, sillä tästä viljasta kuuluisa\n\"monongahela\" tislataan.\n\nVitkastelematta Zeb nautti virvokettaan. Runsas kolmannes karahvin\nsisällöstä katosi pian näkyvistä -- muiden kahden kolmanneksen jäädessä\ntulevia ryyppyjä varten, joita mahdollisesti tarvittaisiin nyt\naloitettavan kertomuksen kuluessa.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU\n\nMenkää, Zeb, ja Jumala teitä jouduttakoon!\n\n\nVanha metsästäjä ei koskaan hätäillyt mitään tehdessään. Ei edes hänen\njuomisensakaan ollut poikkeus; ja vaikka hän ei tuhlannutkaan aikaa,\nnieli hän monongahelansa muodollisen verkkaisesti.\n\nKreolitar oli kärsimätön kuulemaan, mitä kertomista hänellä oli, eikä\nmalttanut varrota siihen saakka, kunnes hän alkaisi jälleen puhua.\n\n\"Sanokaahan minulle, rakas Zeb\", hän virkkoi käskettyään\npalvelijattarensa poistua, \"minkä tähden he pidättivät sen\nmeksikolaisen -- nimittäin Miguel Diazin? Muistelen tietäväni siitä\nmiehestä jotakin. Minulla on syytä.\"\n\n\"Ettekä ole ainoa henkilö, jolla voi olla syytä tuntea hänet, neiti\nLouise. Veljenne -- mutta älkää siitä huoliko -- älkää ainakaan nyt!\nZeb Stump tietää tai vakavasti epäilee, että tämä samainen Miguel Diaz\non jollakin tavoin yhteydessä -- Arvaatte, mitä tarkoitan?\"\n\n\"Jatkakaa, herra Stump!\"\n\n\"No niin, juttu on seuraavanlaatuinen. Sen jälkeen, kun poistuimme\nAlamo-joelta, huomasivat ne miehet, jotka lähtivät etsimään niitä\nintiaaneja, etteivät ne olleetkaan intiaaneja. Sen olette itsekin\nkuullut. Niiden lekkeiden nojalla, jotka löydettiin ontosta puusta,\non selvää, että jyrkänteellä näkemämme seurue oli valkoihoisia.\nMinulla itselläni oli sellainen epäilys heti kun näin ne heidän majaan\njättämänsä kortit.\"\n\n\"Ne olivat siis samoja miehiä, jotka kävivät majassa yöllä -- ja jotka\nPhelim näki.\"\n\n\"Se on ihan epäilemätöntä. Juuri samoja meksikolaisia.\"\n\n\"Millä perusteilla oletatte heidän olleen meksikolaisia?\"\n\n\"Mitä parhailla perusteilla. Sain sen selville; seurasin koko sitä\njoukkoa heidän piilopaikkaansa asti.\"\n\nNuori kreolitar ei vastannut mitään. Zebin tarina lupasi ilmaista\nsellaista, mikä saattoi olla edullista hänen toiveilleen. Hän seisoi\nalistuneena vartoamassa jatkoa.\n\n\"Nähkääs, kortit ja myöskin jotkut sanat, jotka irlantilainen saattoi\nlausua omalla tavallaan, ilmaisivat minulle, että miesten täytyi olla\nkeltaihoista joukkoa; ja kun olin siitä varma, saatoin kutakuinkin\narvata, mistä he olivat tulleet. Tunsin tämän seudun meksikolaisia\nkylliksi, osatakseni ajatella neljää miestä, joihin kuvaus sopi\nhyvin. Mitä intiaanien asuun tulee, ei se pystynyt minua ollenkaan\npettämään. Senjälkeen olisin voinut mennä suoraa päätä kaikkien neljän\nmiehen luokse ja erehtymättä osoittaa heitä. Yhden heistä tiesin ihan\nvarmasti. Häneen olin tehnyt merkkini. Olin varma siitä, että olin sen\ntehnyt.\"\n\n\"Merkkinne! Miten, Zeb?\"\n\n\"Muistatteko laukauksen, jonka ammuin majan ovelta?\"\n\n\"Oh, tietysti! En nähnyt intiaaneja. Olin sillä hetkellä puiden\njuurella. Näin teidän ampuvan pyssyllänne jotakin.\"\n\n\"No niin, neiti Louise, tämä mies ei usein laukaise sitä asetta\nvuodattamatta verta. Tiesin luotini osuneen siihen vintiöön, mutta\nväli oli hieman pitkähkö aseen kantomatkaksi, ja otaksuttavasti\nluodin vauhti oli hiukan liian heikko. Kaikesta siitä huolimatta sen\ntäytyi pistää häntä. Näin hänen vääntelehtivän laukauksen johdosta\nja sanoin itsekseni: Jollei hänen nahassaan ole jossakin kohdassa\nreikää, niin tämä poika olisi valmis vaihtamaan ihoa hänen kanssansa.\nNo niin, sittenkun etsijät kotiin saavuttuaan kertoivat miesten olleen\nvalkoihoisia eikä punanahkoja, oli minulla jotensakin selvä käsitys\nsiitä, keitä nämä vale-intiaanit olivat, ja olisin saattanut millä\nhetkellä tahansa iskeä kynteni heihin. Mutta sitä en tehnyt.\"\n\n\"Entä miksi ette, herra Stump? Ettehän toki ole sallinut heidän\npujahtaa tiehensä? Juuri he voivat olla syyllisiä veliparkani --\"\n\n\"Juuri niin ajattelin ja juuri sentähden sallin heidän livistää.\nSitäpaitsi oli toinenkin syy. En mielelläni tahtonut loitota kauaksi\nlinnoituksesta, jotta ei sattuisi mitään ilkeätä poissa ollessani.\nYmmärrättekö? Oli vieläkin yksi syy, minkä tähden heitä ei kannattanut\nahdistaa juuri silloin. Tahdoin olla varma asiastani.\"\n\n\"Entä oletteko nyt varma?\"\n\n\"Ihan varma. Arvasin, ettei nyt sataisi, eikä sillä, mitä aioin\ntehdä, ollut senvuoksi välitöntä kiirettä. Niinpä odotin, kunnes\netsijät palasivat ja saatoin pelkäämättä jättää nuoren irlantilaisen\npäävahtiin. Heti heidän saavuttuaan otin vanhan tammani ja ratsastin\nsinne, mistä miehemme olivat löytäneet valeasut. Löysin paikan helposti\nheidän kuvauksensa nojalla. No niin, koska he olivat saaneet oppaakseen\nvain sen Spangler-alokkaan, olin jotakuinkin varma siitä, että merkit\noli ainoastaan puolittain tulkittu ja että _minä_ saisin niiden nojalla\njotakin selville sen lisäksi, mitä he olivat selvittäneet.\n\n-- Enkä pettynytkään. Hölmöinkin tomppeli, joka on milloinkaan astunut\njalallaan preerialle, olisi voinut seurata niiden valecomanchien\npaluujälkiä. Kauppamieskin olisi pystynyt kulkemaan niitä myöten\npreerialla, vaikka nähtävästi herra Spangler ja ne toiset eivät sitä\ntehneet. Minusta se oli perin helppoa siitä huolimatta, että etsijät\nolivat ratsastelleet niiden kohdalla. Seurasin vale-intiaanien jokaisen\nhevosen jälkiä sen omalle tallille saakka.\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Sen tehtyäni puhelin majurin kanssa, ja enintään puolen tunnin\nkuluttua ne neljä kaunista kumppanusta olivat varmassa tallessa\npäävahdissa -- ja heidän päällikkönsä siepattiin ensimmäiseksi,\njotta hän ei mahdollisesti saisi vihiä siitä, mitä oli tekeillä, ja\nhiipisi tiehensä. En erehtynyt uskoessani, että herra Miguel Diazissa\noli merkkini. Näimme kuulan riipaisseen reiän hänen oikean kätensä\nlihaosiin, ja juuri senvuoksi hän laittautui tiehensä niin vikkelästi.\"\n\n\"Hän se siis oli!\" huomautti Louise koneellisesti, seisten aatoksissaan.\n\n\"Peräti kummallista!\" jatkoi hän, edelleenkin jupisten sanat itsekseen.\n\"Juuri hänet näin tiheikön aukeamalla! Niin, niin sen täytyi olla! Entä\nnainen -- se meksikolainen -- Isidora? Ahaa? Tässä kaikessa piilee\njoku syvän salaperäinen ongelma -- joku ilkeä tarkoitus! Kuka osaa sen\npaljastaa?\"\n\n\"Sanokaahan, rakas Zeb\", pyysi hän, astuen likemmäksi vanhaa\nmetsästäjää ja puhuen hieman empivästi. \"Se nainen -- nimittäin se\nmeksikolainen nainen -- joka -- joka oli siellä majalla. Tiedättekö\nhänen usein käyneen hänen vieraanaan?\"\n\n\"Hänen! Kenen hänen, neiti Louise?\"\n\n\"Herra Geraldin, tarkoitan.\"\n\n\"Hän on saattanut käydä ja on saattanut olla käymättäkin -- minun\ntietämättäni siitä mitään. En ole itse käynyt siellä monesti. Paikka\non syrjässä tavallisilta metsästysmailtani ja käyn siellä ainoastaan\nsilloin tällöin vaihteen vuoksi. Se joki on ensiluokkaista sekä hirvi-\nettä kalkkunaseutua. Jos tiedustatte arveluani, niin sanon, ettei\nse tyttö ole koskaan ennen ollut siellä. Minä en ainakaan ole siitä\nkuullut, ja jos hän olisi käynyt, niin luullakseni irlantilaisella\nPhelimillä olisi ollut jotakin puhuttavaa siitä. Sitäpaitsi minulla\non muitakin syitä uskoakseni niin. Olen kuullut ainoastaan yhden\nnaishenkilön käyneen siinä majassa.\"\n\n\"Kenen?\" kysyi kreolitar kerkeästi, heti senjälkeen katuen\nsitä tiedustaneensa -- värin lehahtaessa hänen kasvoilleen,\nhänen huomattuaan, kuinka merkitsevästi Zeb katsoi lausuessaan\nloppuhuomautuksensa.\n\n\"Vähätpä siitä\", lisäsi hän odottamatta vastausta. \"Siis, Zeb\", jatkoi\nhän, kääntäen keskustelun nopeasti toisaalle, \"luulette näiden miesten\nolleen sen seikan yhteydessä, joka aiheuttaa surua meille kaikille --\nnäiden meksikolaisten?\"\n\n\"Totta puhuakseni, neiti Louise, en oikein tiedä, mitä ajatella. Se on\nsalaperäisin juttu, mitä tällä preerialla on milloinkaan tapahtunut.\nToisinaan minusta tuntuu, että meksikolaisten on täytynyt se tehdä, kun\ntaas toisinaan ajattelen päinvastaiseen suuntaan, arvellen jonkun muun\nsekaantuneen tähän mustaan työhön. En tahdo sanoa, ketä epäilen.\"\n\n\"Ettehän _häntä_, Zeb, ettehän _häntä!_\"\n\n\"En mustanginpyydystäjää. En ole koskaan epäillyt häntä rahtuakaan.\nKaikesta siitä huolimatta, mitä häntä vastaan puhutaan, en vähääkään\nepäile hänen kunnollisuuttaan.\"\n\n\"Voi, miten hän voi sen todistaa? Väitetään kaikkien todistusten olevan\nhäntä vastaan! Ei ketään ole lausumassa sanaakaan hänen puolestaan!\"\n\n\"No, se ei ole niin kovin varmaa. Kun olen pitänyt silmällä muita ja\nhänen vankilaansa, ei minulla ole ollut paljoa tilaisuutta liikkua. Nyt\nminulla on tilaisuus, ja mielin sitä käyttää. Preeria on iso kirja,\nneiti Poindexter -- ihmeellisen suuri kirja -- niistä, jotka osaavat\nlukea sen painosta. Jos Zeb Stump ei olekaan kovin oppinut muissa\nsuhteissa, on hän oppinut sitä lukemaan. Moskiittoruohikossa saattaa\nolla hajallaan joitakuita todistuskappaleita, joista on ehkä hyötyä\n-- aivan kuten kuulin erään metodistipapin sanovan, että 'kivissä\non saarnoja ja juoksevissa luontokappaleissa kirjoja'. Jos niin on,\npitäisi Alamojoella olla jotakin sentapaista.\"\n\n\"Arveletteko kenties löytävänne joitakuita jälkiä?\"\n\n\"No, aion lähteä sinne silmäilemään -- erittäinkin sille paikalle,\njossa löysin nuoren miehen täplikkään pedon kynsistä. Minun olisi\npitänyt mennä jo aikaisemmin, mutta en tehnyt sitä jo mainitsemastani\nsyystä. Kaikkivaltiaalle kiitos, ettei ole satanut, ei pisaraakaan;\nja kaikki ne merkit, jotka tehtiin viikko sitten, voi tulkita yhtä\nhelposti kuin jos ne olisi tehty eilen -- nimittäin sellainen henkilö,\njoka osaa niitä lukea. Minun pitää lähteä nyt heti, neiti Louise.\nPistäydyin vain täällä ilmoittamassa teille, mitä linnoituksessa\non tehty. Ei ole ensinkään aikaa tuhlattavaksi. Tänä aamuna minut\npäästettiin katsomaan nuorta miekkostamme, ja olen varma siitä,\nettä hänen päänsä alkaa selvitä. Niin pian kuin se on täydessä\nkunnossa, väittävät regulaattorit vaativansa hänen tutkimistaan ja\ntuomitsemistaan. Se saattaa tapahtua vähemmässä kuin kolmessa päivässä,\nja minun täytyy ennättää takaisin, ennenkuin oikeudenkäynti alkaa.\"\n\n\"Menkää, Zeb, ja Jumala jouduttakoon teitä jalomielisessä\ntehtävässänne! Tuokaa palatessanne todistuksia _hänen_\nsyyttömyydestään, ja vastaisuudessa olen aina teille kiitollinen\nenemmästä kuin -- kuin hengestäni!\"\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU\n\nPunaruskea raudikko\n\n\nTämän kiihkeän vetoomuksen kannustamana metsästäjä kiiruhti talliin,\njohon hänen ainutlaatuinen hevosensa oli viety.\n\nHän löysi \"otuksen\" soinnukkaasti pureksimassa maissintähkiä, joita\nPluto oli pannut runsaasti sen eteen.\n\nPluto itse seisoi sen vierellä.\n\nVastoin tavallisuutta tallimies oli äänetön, vaikka hänen ilmeensä ei\nsuinkaan näyttänyt rauhalliselta. Hän näytti pikemminkin surulliselta\nkuin kiihtyneeltä.\n\nSen saattoi helposti selittää. Hänen nuoren, Pluton suuresti rakastaman\nisäntänsä menetys -- suru hänen yhtä suuressa arvossa pidetyn emäntänsä\ntähden -- kenties jotkut halveksivat sanat, joita hän oli viime\naikoina saanut osakseen Florinden huulilta -- ja todennäköisesti vielä\nenemmän hänen kapteeni Cassiuksen saappaankärjestä saamansa potku\n(viimemainittu oli useiden päivien aikana anastanut koko kartanon\nkomentovallan) -- riittivät yllin kyllin selittämään hänen kasvoillaan\nhavaittavan rauhattoman ilmeen.\n\nZebiä askarruttivat hänen omat ajatuksensa niin paljon, ettei hän\npannut merkille palvelijan murheellista ilmettä. Hänellä oli lisäksi\nniin kiire, ettei hän malttanut sallia vanhan tammansa lopettaa\nmaissiateriaansa, jota se olisi kipeästi tarvinnut.\n\nHän tarttui tamman turpaan, pisti ruosteiset kuolaimet sen hampaiden\nväliin, veti sen pitkät korvat päitsien säröisten nahkahihnojen\nvälitse, käänsi sen tallissa ja aikoi lähteä taluttamaan sitä ulos.\n\nSe oli vastahakoinen liike tammasta -- kun sitä kiskottiin pois\nsellaisen muonan äärestä, jota se harvoin sattui saamaan leukapieliensä\nväliin.\n\nSe ei kääntynyt rimpuilematta, ja Zebin oli pakko kiskoa pontevasti\nsuitsista, ennenkuin sai sen turvan irti kaukalosta.\n\n\"Ho, ho, herra Stump!\" sekautui Pluto. \"Minkätähden lähdette pois\nnoin kovin hätäisesti? Tuo vanha tamma-rukka ei ole ennättänyt syödä\npuolittainkaan kyllikseen. Minkätähden ette salli sen täyttää vatsaansa\nmaissilla? Hohhoo! Se tekisi sille aika hyvää.\"\n\n\"Ei ole aikaa, neekeri. Olen lähdössä pikku retkelle. Minun pitää\ntaivaltaa puolisentoistasataa kilometriä vähemmässä kuin parissa\ntunnissa.\"\n\n\"Ho, ho! Sepä peräti vinhaa matkustamista. Lasketteko pilaa, herra\nStump?\"\n\n\"En, en laske pilaa.\"\n\n\"Tulimmainen! Näillä preerioilla samoillaan ihmeellisesti. Luullakseni\ntuon hevosen oli täytynyt samota kolmesataa kilometriä tuonnoittain\nyöllä.\"\n\n\"Minkä hevosen?\"\n\n\"Tuon vanhan raudikon -- tuolla kauimpana ovesta olevassa pilttuussa --\nherra Calhounin hevosen.\"\n\n\"Mikä saa teidät ajattelemaan, että se on taivaltanut kolmesataa\nkilometriä?\"\n\n\"Se, että se kotiin tullessaan oli yltä päältä vaahdossa. Sitäpaitsi se\noli niin uupunut, että tuskin jaksoi kävellä, kun tämä lapsi talutti\nsen joelle juottaakseen sen. Se horjui kuin vasta syntynyt vasikka. Ho,\nho! Se oli lopen väsynyt -- niin se oli!\"\n\n\"Mistä yöstä jaarittelette, Pluto?\"\n\n\"Mistäkö yöstä? Malttakaas! Kah, tietysti siitä yöstä, jona herra Henry\nkatosi kartanosta. Samana yönä, aamulla, noin tunti sen jälkeen kun\naurinko nousi taivaalle. En nähnyt tuota vanhaa raudikkoa aikaisemmin,\nkoska en poistunut kojustani ennen aamunkoittoa. Sitten tulin tänne\ntalliin ja silloin näin tuon nelijalkaisen olevan yltyleensä hiessä ja\nvaahdossa -- näytti sellaiselta kuin olisi uinut ison virran ylitse\nja huohotti kuin olisi juuri juossut kuuden kilometrin matkan New\nOrleansin kilparadalla.\"\n\n\"Kuka sillä ratsasti sinä yönä?\"\n\n\"En tiedä, herra Stump. Vain sen tiedän, ettei raudikolla ole sallittu\nkenenkään muun ratsastaa kuin herra Calhounin itsensä. Ho, ho! Ei\nainoankaan ihmisen ole milloinkaan sallittu nostaa jalkaansa tuon\notuksen ylitse.\"\n\n\"No, eikö juuri hän itse ollut nytkin sillä ratsastamassa?\"\n\n\"En tiedä, herra Stump; en tiedä syytä enkä tarkoitusta. Tämä lapsi ei\nnähnyt kapteenin ottavan sitä tallista eikä tuovan sitä sisälle.\"\n\n\"Jos se väitteenne on tosi, että se oli niin hiessä, on jonkun täytynyt\nviedä se tallista ja ratsastaa sillä.\"\n\n\"Ha, ha! Jonkun on täytynyt se tehdä, se on varmaa.\"\n\n\"Kuulkaahan, Pluto! Te ette ole huonolaatuinen neekeri, vaikka\nihonne onkin sysimusta. Otaksuttavasti puhutte totta ettekä tiedä,\nkuka raudikolla ratsasti sinä yönä. Mutta kenen _luulette_ sen\ntehneen? Kysyn sitä vain sen tähden, että olen, kuten tiedätte, herra\nPoindexterin ystävä, enkä halua, että hänen omaisuuttaan käytetään\nväärin -- sen enempää kuin kapteeni Calhouninkaan. Joku peltotöissä\ntyöskentelevä neekeri on kaiketi salaa vienyt eläimen tallista ja\nratsastanut sillä ympäri seutua. Niin asia on, eikö totta?\"\n\n\"No niin, ei, herra Stump. Tämä lapsi ei sitä usko. Peltotyöläisiä ei\npäästetä tänne. He eivät mitenkään uskalla tulla talliin. Ei ainoakaan\ntämän maatilan neekeri vienyt raudikkoa ulkosalle sinä yönä.\"\n\n\"Kuka vietävä sen sitten saattoi viedä. Kenties ylivalvoja? Hänenkö\nluulette sen tehneen?\"\n\n\"Ei se ollut hänkään.\"\n\n\"Kuka se sitten saattoi olla, jollei se ollut hevosen omistaja itse?\nJos niin on asia, päättyy se siihen. Hänellä on oikeus ratsastaa\nhevosellaan missä ikinä haluaa ja nelistyttää se vaikka helvettiin, jos\nse häntä miellyttää. Se ei ole minun asiani.\"\n\n\"Hohoo! Ei minunkaan, herra Stump. Toivoisin, että olisin ajatellut\nniin tänä aamunakin.\"\n\n\"Minkä tähden sitä toivoisitte? Mikä tämänaamuinen tapaus muutti\nmielenne?\"\n\n\"Hoo! Mikä tämänaamuinen tapausko? Tälle neekerille sattui ankara\nonnettomuus. Hohoo! Hyvin suuri onnettomuus.\"\n\n\"Mikä niin?\"\n\n\"Kamala, herra Stump; sain potkun -- ihan tänä aamuna, tarkalleen noin\ntunti kello kahdentoista jälkeen päivällä.\"\n\n\"Potkun!\"\n\n\"Niin että singahdin -- ihan pöydän ympäri.\"\n\n\"Oh! Hevosiltako? Mikä niistä vintiöistä teitä potkaisi?\"\n\n\"Hohoo! Olette erehtynyt! Minua ei mikään hevonen potkaissut, vaan\nniiden kaikkien muiden paitsi tuon pikku Täplikkään omistaja -- se\nhevonen ei ole hänen. Minua potkaisi herra Calhoun.\"\n\n\"Lempo soikoon! Mistä syystä? Teidän oli täytynyt käyttäytyä huonosti,\nneekeri.\"\n\n\"Tämä neekeri ei käyttäytynyt lainkaan huonosti, ei oman käsityksensä\nmukaan. Tiedustin vain kapteenilta, mikä saattoi vanhan raudikon\nniin hirveään kuntoon sinä yönä ja minkä tähden se oli niin uupunut.\nHän sanoi, ettei se ole minun asiani, ja sitten hän potkaisi minua,\nja sitten hän suomi minua ratsuraipalla; ja senjälkeen hän uhkaili;\nja sitten hän sanoi minulle, että jos vielä kerran puhuisin samasta\nasiasta, hän antaisi minulle sata sivallusta vaunuruoskasta. Hän\nsadatteli; voi, miten hän sadatteli! Tämä lapsi ei ole milloinkaan\nnähnyt herra Calhounia niin vimmastuneena -- ei milloinkaan koko\nelämäni aikana!\"\n\n\"Mutta missä hän on nyt? En ole nähnyt häntä missään talon alueella;\neikä hän otaksuttavasti ole lähtenyt ratsastamaan, koska kerran\nraudikko on täällä.\"\n\n\"Pahus vieköön, herra Stump; hän on kuin onkin ratsastamassa tällä\nkertaa. Viime aikoina hän on poistunut hyvin usein talosta ja viipynyt\npitkiä aikoja.\"\n\n\"Ratsainko?\"\n\n\"Juuri niin. Hän ratsastaa teräksenharmaalla. Niin -- niin, hän ei\nnykyisin paljoa ratsasta raudikollaan. Hän ei ole noussut sen selkään\nkertaakaan sen yön jälkeen, jona se hevos-parka oli ulkona -- sen yön,\njosta olemme puhuneet. Kenties hän arvelee ratsun saaneen kylliksi\ntiukkaa ratsastusta silloin ja tarvitsevan pitkää lepoaikaa.\"\n\n\"Kuulkaahan, Pluto\", virkkoi Zeb seisottuaan äänettömänä sekunnin tai\npari, nähtävästi vaipuneena vaikeihin laskelmiin. \"Sittenkin taitaa\nolla parasta antaa vanhan tammani vielä vähän aikaa pureksia maissia.\nSe sai samota pitkän taipaleen jo tätä ennen, ja se saattaisi nujertua\nmatkalla. Hätäily merkitsee toisinaan hitaampaa nopeutta, ja senvuoksi\nminun on kaiketi paras myöntää eläimelle oma aikansa. Sen pureksiessa\nruokaansa sopisi minun tehdä samoin. Mitähän, jos siis livistäisitte\nkeittiöön katsomaan, onko siellä jotakin haukattavaa -- kappale kylmää\nlihaa ja kyrsänen maissileipää riittää. Nuori emäntänne olisi halunnut\nminun syövän jotakin, mutta kun en tahtonut vitkastella, kieltäydyin.\nNyt tammaa varrotessani saattaisin kai kaluta jonkun luun -- vain\naikani kuluksi.\"\n\n\"Varmasti teidän sopisi se tehdä, herra Stump. Minä käyn noutamassa\nruokaa silmänräpäyksen sadasosassa.\"\n\nNiin sanottuaan tämä mustaihoinen Jehu lähti _pation_ poikki,\njätettyään Zeb Stumpin yksin isännöimään tallissa.\n\nSe välinpitämättömyys, jota Zeb oli osoittanut lopettaessaan\nkaksinpuheluaan Pluton kanssa, katosi heti viimemainitun ehdittyä ulos\novesta.\n\nSe oli ollut täydelleen teeskenteltyä, mitä todisti se vakavuus, joka\nheti ilmestyi sen sijalle.\n\nAstuttuaan molempia pilttuurivejä erottavan kivetyn käytävän poikki hän\nmeni raudikon pilttuuseen.\n\nPelokkaasti eläin väistyi häntä ja jäi vapisevana seisomaan seinää\nvasten -- kenties kaihtaen lähestyvän metsästäjän päättäväistä ilmettä.\n\n\"Seiso paikallasi, elukka!\" torui Zeb. \"Tarkoitukseni ei ole tehdä\npahaa _sinulle_, vaikka näöstä päättäen taidat olla yhtä ilkeä kuin\nisäntäsikin. Seiso alallasi, sanon, niin että saan silmäillä sinun\nkenkälaitteitasi!\"\n\nNiin puhuttuaan hän kumartui ja yritti tarttua ratsun toiseen\netujalkaan.\n\nSe ei onnistunut. Äkkiä hevonen nosti kaviotaan ja alkoi takoa sillä\nkiveystä, korskuen, ikäänkuin peläten, että sille mielittiin kepposta.\n\n\"Pahus vieköön katalan ruhosi!\" kivahti Zeb, päästäen sanat äkäisesti\nilmoille. \"Minkätähden et seiso hiljaa? Kukapa mielisi sinulle pahaa?\nKas niin, elukka-kuoma!\" jatkoi hän mairittelevasti. \"Haluan vain\nkatsoa, millaisessa kengässä olet.\"\n\nTaaskin hän koetti nostaa kaviota, mutta sen esti hevosen äksyileminen.\n\n\"No, tällaista vaikeutta en otaksunut kohtaavani\", mutisi hän,\nsilmäillen ympärilleen keksiäkseen, miten sen voisi voittaa. \"Mitä\npitää tehdä? Minun ei mitenkään käy pyytäminen neekeriä avukseni --\neikä edes sallia hänen nähdä puuhiani -- minkä hän tekee, jollen\nselviydy asiasta nopeasti. Pahuksen hevonen! Miten saan sen kavion\nnostetuksi?\"\n\nVähän aikaa hän seisoi miettivänä kasvojensa kuvastaessa kiukkuista\nmaltittomuutta.\n\n\"Vietävän otus!\" huudahti hän taaskin. \"Mieleni tekisi kolhaista\nse tuohon paikkaan ketaroilleen. Ahaa! Nyt sen keksin, jos vain\nneekeri suo minulle aikaa. Toivottavasti tyttö viivyttää häntä. Sinä\ntulimmainen, pakotan sinut seisomaan hiljaa tai tukehdutan sinut\nkuoliaaksi, jollet sitä tee. Kun tämä on kaulassasi, et taida olla noin\nvauhko.\"\n\nPuhuessaan hän oli irroittanut lasson omasta satulastaan, ja\nviskattuaan sen silmukan raudikon pään ylitse hän ravisteli sitä,\nkunnes se oli solunut eläimen kaulaan.\n\nSitten hän veti toista päätä, kiskoen sen tiukalle kuin jousen jänteen.\n\nJonkun aikaa hevonen edelleenkin syöksähteli sinne tänne ja korskui\näkäisesti.\n\nMutta pian sen korskahdukset muuttuivat sihinäksi, joka vaivoin\ntunkeutui kuuluviin sen sieraimista, ja sen raivo raukeni peloksi.\nMuutoksen aiheutti sen kaulaa tiukasti kiristävä nuora.\n\nNyt Zeb lähestyi sitä pelottomasti, ja sidottuaan kiinni nuoran\nirtonaisen pään hän nosti eläimen jalkoja vuorotellen -- tarkastaen\nniitä kutakin hyvin pikaisesti, mutta samalla riittävän huolellisesti.\nHän näytti panevan merkille kavioiden muodon, kengitystavan, naulojen\nlukumäärän ja keskinäisen aseman, lyhyesti sanoen kaikki, mikä saattoi\ntuntua erikoiselta ja edistää kavioiden vastaista tuntemista.\n\nEhdittyään oikeanpuoliseen takajalkaan -- mikä tapahtui viimeiseksi\n-- hän päästi huudahduksen, joka kertoi tyydytyksensekaisesta\nhämmästyksestä. Se johtui siitä, että hevosenkenkä oli rikkinäinen --\nsiitä oli neljännes poissa, ja katkeaminen oli tapahtunut toisen naulan\nkohdalla hokasta lukien.\n\n\"Jos olisin tietänyt mitään _sinusta_\", jupisi hän, puhuen särkyneelle\nkengälle, \"olisin saattanut säästää itseltäni muiden tarkastamisen\nvaivan. Ei paljoakaan mahdollisuuksia siitä, että erehtyisi niistä\njäljistä, jotka sinä jätät. Varmuuden vuoksi otan kuin otankin sinut\nmukaani.\"\n\nPäätöksensä mukaisesti hän veti esille ison metsästysveitsensä -- jonka\nterä oli kahvan juuresta yli puolen sentimetrin paksuinen -- pisti sen\nrautakappaleen alle ja väänsi sen irti kaviosta.\n\nHuolehtien siitä, että naulat tulivat matkaan, hän siirsi kengän\ntakkinsa avaraan taskuun.\n\nSujahdettuaan sitten ketterästi takaisin lasson luokse hän aukaisi\nsolmun ja päästi raudikon jälleen hengittämään vapaasti.\n\nPluto saapui tuokion kuluttua, tuoden tullessaan runsaan määrän\nvirvokkeita -- muun muassa pikarillisen monongahelaa, ja niiden\nkimppuun Zeb kävi viipymättä, hiiskumatta sanaakaan tummaihoisen\npoissaollessa sattuneesta välikohtauksesta.\n\nViimemainittu havaitsi kuitenkin, että raudikko oli pahalla tuulella,\nsillä päästyään irti eläin seisoi värisevänä, tähyillen ympärilleen\nmurheellisen kummastelevana kärsimänsä kovakouraisen kohtelun jälkeen.\n\n\"Vietävä!\" huudahti neekeri. \"Mikä tuota hevosta vaivaa? Hohoo! Se\nnäyttää sellaiselta ikäänkuin pelkäisi teitä, herra Stump.\"\n\n\"Niinpä ky-kyllä!\" vastasi Zeb venyttelevästi näennäisen\nvälinpitämättömänä. \"Otaksuttavasti se hieman pelkää. Se pyrki vanhan\ntammani kimppuun, joten annoin sille sivalluksen tai pari lassoni\npäästä. Juuri se on sitä kiihdyttänyt.\"\n\nPluto tyytyi täydelleen tähän selitykseen, ja se puheenaihe sai jäädä\nsilleen.\n\n\"Kuulkaahan, Pluto!\" virkkoi Zeb, aloittaen toisen asian. \"Kuka teidän\nhevosenne kengittää? Palveluskunnassa on kaiketi joitakuita seppiä?\"\n\n\"Hohoo! Kyllä niitä on. Keltainen Jake se suorittaa kengityksen. Minkä\ntähden sitä kysytte, herra Stump?\"\n\n\"No niin, arvelin saada tamman takajalkoihin kengät. Jake kai tekisi\nminulle.\"\n\n\"Hohoo! Hän tekisi sen tuhannen mielellään -- niin tekisi, siitä olen\nvarma.\"\n\n\"Kysymys on siitä, riittääkö minulla odottamisaikaa. Kuinka kauan hän\ntarvitsee naulatakseen kiinni pari kenkää?\"\n\n\"Se käy hyvin lyhyessä ajassa, herra Stump. Jake on ensiluokkainen\ntyömies sillä alalla. Kaikki vakuuttavat niin.\"\n\n\"Entä jos hänellä ei ehkä ole tarpeita käsillä? Se riippuu siitä, onko\nhän kengittänyt hevosia viime aikoina. Kuinka kauan on siitä, kun hän\nviimeksi kengitti jonkun hevosenne?\"\n\n\"Toista viikkoa luullakseni, herra Zeb. Hohoo! Viimeinen oli neiti\nLouisen ratsu -- tuo kaunis täplikäs hevonen. Mutta se ei muuta asiaa\nlainkaan. Tiedän, että hänellä on kaikki tarpeet valmiina. Tiedän sen\nsiitä, että hän aikoi kengittää raudikon. Siltä on toinen takakenkä\nrikki. Se on ollut rikki jo kymmenkunta päivää, ja herra Calhoun käski\nottaa sen irti. Hohoo! Juuri tänä aamuna kuulin hänen käskevän Jakea\ntekemään sen.\"\n\n\"Sittenkään\", vastasi Zeb ikäänkuin olisi äkkiä muuttanut mieltänsä,\n\"minulla ei taida olla aikaa. Ehkäpä annan vanhan ratsuni tulla toimeen\nilman sitä, kunnes palaan. Aikomallani retkellä joudun suurimmaksi\nosaksi ratsastamaan ruohopreerialla, eikä se sitä vahingoita.\n\n-- Niin, en ehdi nyt\", lisäsi hän astuttuaan ulkosalle ja vilkaistuaan\ntaivaalle. \"Minun täytyy lähteä yhtä vikkelästi kuin vuohi heilauttaa\nhäntäänsä. Kas niin, vanha tyttö, sinun pitää lopettaa raksuttelusi ja\nottaa tämä rautapala hampaittesi väliin. Aukaisehan maissiloukkusi sitä\nvarten! Kas niin, kiltti lemmikkini!\"\n\nJa puhellen edelleen täten -- milloin Plutolle, milloin tammalle - hän\nkiinnitti jälleen päitset paikalleen, talutti eläimen tallista, kapusi\nsatulaan ja lähti miettiväisenä ratsastamaan.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU\n\nZeb Stump nuuskimassa\n\n\nEhdittyään pois Casa del Corvon aitauksista metsästäjä ohjasi ratsunsa\njoen vartta ylöspäin -- linnoitusta ja kauppalaa kohti.\n\nHän aikoi edelliseen paikkaan -- johon hän saapui vähemmässä kuin\nneljännestunnissa.\n\nTavallisesti hän tarvitsi kolme neljännestuntia taivaltaakseen tämän\nmatkan, mutta tässä tilaisuudessa hän oli tavattoman kiihtyneessä\ntilassa, ja hänen vauhtinsa oli senmukainen. Vanha tamma pääsi kylläkin\nnopeasti, milloin tarvittiin -- milloin nimittäin Zeb sitä vaati\n-- ja hänellä oli oma tapansa jouduttaakseen ratsunsa vauhtia, ja\nsen tunsi vain hän, käyttäen sitä harvinaisissa tilaisuuksissa. Hän\nyksinkertaisesti veti metsästyspuukkonsa vyöstään ja painoi noin pari\nsentimetriä sen kärkeä tamman lonkkaan, likelle selkärangan päätekohtaa.\n\nVaikutus muistutti taikavoimaa tai -- jos se sanakuva tuntuu\nmieluisemmalta -- sähkön vaikutusta. Niin kannustettuna Zebin \"otus\"\nsaattoi suoltaa kilometrin taakseen kahdessa minuutissa, ja useammin\nkuin kerran oli sitä vaadittu näyttämään tätä kykyään, kun comanchit\najoivat takaa sen omistajaa.\n\nTässä tilaisuudessa ei sellainen yletön vauhti ollut välttämätön, ja\nlinnoitukseen saavuttiin neljännestunnin kestäneen tiukan ravin jälkeen.\n\nSinne ehdittyään Zeb solahti pois satulasta ja asteli komentajan\nmajapaikkaan, kun taas tamma jätettiin huohottavana harjoituskentälle.\n\nVanhan metsästäjän ei ollut lainkaan vaikeata päästä Fort Ingen\nsotilaallisen päällikön puheille. Upseerit pitivät häntä eräänlaisena\netuoikeutettuna henkilönä, joten hän pääsi sisälle kaikkina aikoina,\nsai liikkua ilman tunnussanaa ja muita muodollisuuksia, joita\ntavallisesti vaadittiin muukalaisilta. Vahtisotilas salli hänen mennä,\npitäen sitä luonnollisena asiana; vahtiupseeri vain vaihtoi hänen\nkanssansa tervehdyssanan, ja ajutantti ilmoitti heti hänen nimensä\nvarusväkeä komentavalle majurille.\n\nEnsimmäisten sanojensa nojalla viimemainittu tuntui odottaneen häntä.\n\n\"Kas, herra Stump! Olen iloinen nähdessäni teidät jälleen näin\npian. Oletteko saanut selville mitään tätä kummallista juttua\nkoskevaa? Pikaisesta paluustanne päättäen melkein osaisin väittää\nniin käyneen. Toivottavasti jotakin sellaista, mistä on etua tälle\nonnettomalle nuorelle miehelle. Siitä huolimatta, että kaikki seikat\novat voimakkaasti häntä vastaan, pysyn edelleenkin siinä vanhassa\nmielipiteessäni -- että hän on viaton. Mitä olette saanut tietää?\"\n\n\"No niin, majuri\", vastasi Zeb osoittamatta kunnioitustaan muulla\ntavoin kuin yksinkertaisen kohteliaasti ottamalla hatun pois päästänsä,\n\"en ole saanut selville kovinkaan paljoa, mutta kuitenkin riittävästi\nrientääkseni takaisin linnoitukseen, jonne en aikonut tulla, ennenkuin\nolisin hiukan samoillut preerialla. Tulin tänne takaisin puhellakseni\nteidän kanssanne.\"\n\n\"Tervetuloa! Mitä teillä on sanottavaa?\"\n\n\"Se että siirtäisitte tätä oikeudenkäyntiä niin paljon tuonnemmaksi\nkuin kohtuullisesti suinkin voitte. Tiedän, että ulkopuolelta\npainostetaan, mutta tiedän myöskin, että teillä on valtaa vastustaa\nsitä, ja mikä on enemmän, majuri, että teillä on tahtoa tehdä se.\"\n\n\"Niin on. Puhutte siinä suhteessa aivan oikein, herra Stump. Ja mitä\nvaltaan tulee, on minulla sitäkin eräässä mielessä. Mutta kuten\ntiedätte, tulee sotilaallisen vallan suuressa tasavallassamme aina\nalistua noudattamaan siviilivallan tahtoa -- jolleivat sotalait\nole voimassa, mitä, Jumala suokoon, ei milloinkaan tarvita meidän\nkeskuudessamme -- ei edes täällä Teksasissakaan. Saatan mennä niin\npitkälle, että estän kaikki avoimet lainrikkomiset, mutta minun ei sovi\nitseni asettua lakia vastaan.\"\n\n\"En haluakaan teidän asettuvan lakia vastaan. Ei sinnepäinkään, majuri.\nAinoastaan niitä vastaan, jotka todennäköisesti pyrkivät anastamaan sen\nkäytön omiin käsiinsä ja vääntelemään sitä niin, että se sopisi heidän\nomiin tarkoituksiinsa. Tällä uudisasutuksella jotkut mielivät tehdä\nniin, jollei heitä hillitä. Erikoisesti eräs henkilö haluaisi tehdä\nsen, ja minä tiedän, kuka se eräs on -- ainakin minulla on jotensakin\nhyvä aavistus siitä.\"\n\n\"Kuka hän on?\"\n\n\"Säilytättehän salaisuuden, majuri? Tiedän teidän sen tekevän.\"\n\n\"Herra Stump! Kaikki, mitä täällä puhutaan, on luottamuksellista.\nSaatte lausua mielipiteenne vapaasti.\"\n\n\"Siispä mielipiteeni on, ettei tämän murhan tekijä ole\nMustangi-Maurice.\"\n\n\"Se on minunkin uskoni. Sen jo tiedätte. Eikö teillä ole mitään muuta\nilmoitettavaa?\"\n\n\"No niin, majuri, kenties osaisin ilmoittaa vähän muutakin, jos te sitä\nvaaditte. Mutta aika ei vielä ole niin kypsä, että kertoisin teille,\nmitä olen saanut tietooni -- ja mikä sittenkin on pelkkiä epäluuloja.\nSaatan olla väärässä ja mieluummin toivoisin teidän sallivan minun\npitää ne omina tietoinani, kunnes olen käynyt lyhyellä retkellä\nNueces-joella. Sen jälkeen ilmaisen mielihyvin teille, mitä tiedän, ja\nlisäksi sen, mitä ehkä saan selville preerialla.\"\n\n\"Omasta puolestani olen täysin tyytyväinen vartoamaan paluuseenne\nsaakka sitäkin mieluummin, kun tiedän teidän toimivan oikeuden\nedistämiseksi. Mutta mitä haluaisitte minun tekevän?\"\n\n\"Estävän oikeudenkäynnin aloittamisen, majuri -- vain sen. Kaikki muu\nkäy kyllä hyvin.\"\n\n\"Kuinka kauan? Tiedättehän, että se tavallisen menettelyn mukaan täytyy\naloittaa rikosoikeudessa. Tämän piirikunnan tuomari ei ole minun\nkäskyvallassani, vaikka hän mahdollisesti taipuu hieman noudattamaan\nneuvoani. Mutta on puolue, joka kiljuu kostoa, ja hän saattaa olla sen\nohjattavissa.\"\n\n\"Tiedän, mistä puolueesta puhutte. Tiedän sen johtajan; ja ennenkuin\noikeudenkäynti on lopussa on _hän_ mahdollisesti rikollisena syytetyn\npaikalla.\"\n\n\"Ahaa! Te ette siis usko näiden meksikolaisten --\"\n\n\"En osaa sanoa, majuri, ovatko he vai eivätkö ole. Uskon kyllä, että\nhe ovat sekaantuneet asiaan, mutta en luule heidän toimineen sen\nalkuunpanijoina. Juuri _hänet_ tahdon saada ilmi. Voitteko luvata\nminulle kolme päivää?\"\n\n\"Kolme päivää! Mitä varten?\"\n\n\"Ennenkuin oikeudenkäynti aloitetaan.\"\n\n\"Oh, luullakseni se ei tuota ollenkaan vaikeuksia. Hän on nyt\nsotalakien alaisena vankina. Vaikkapa ylioikeuden tuomari vaatisi hänen\nluovuttamistaan sen ajan kuluessa, saatan esittää huomautuksia, jotka\nviivyttäisivät hänen ottamistaan pois päävahdistamme. Sitoudun tekemään\nsen.\"\n\n\"Majuri, melkeinpä saatte miehen tyytyväiseksi siihen, että hän\nelää sotalakien alaisena. Epäilemättä ne joinakin aikoina ovatkin\nparhaat, vaikka me riippumattomat kansalaiset emme oikein niistä\npidäkään. Minulla ei ole mitään muuta sanottavaa kuin se, että jos\nestätte oikeudenkäynnin alkamisen suunnilleen kolmen päivän aikana,\nsyytettyjen paikalle joutuva vanki onkin toinen kuin se, jota nyt\nsäilytetään päävahdissa -- joku sellainen, jolla juuri tällä hetkellä\nei ole hatarintakaan aavistusta siitä, että häntä itseään epäillään.\nÄlkää tiedustako minulta, kuka hän on! Luvatkaa vain panna parastanne\nsuodaksenne minulle kolme päivää!\"\n\n\"Lupaan sen, herra Stump. Vaikka panen ehkä vaaraan asemani Amerikan\narmeijan upseerina, annan teille upseerinsanani takeeksi siitä, ettei\nMustangi-Maurice kolmeen päivään lähde päävahdistani. Olipa hän viaton\ntai syyllinen, se aika häntä suojellaan.\"\n\n\"Te olette oikeata ainesta, majuri, ja pahus minut periköön, jollen\nvielä kerran näytä sitä tajuavani. Nyt minulla ei ole enää mitään muuta\nsanottavaa kuin se pyyntö, ettette ilmaise kenellekään muulle sitä,\nmitä olen teille puhunut. Jos jotkut ulkoiset henkilöt tietäisivät,\nmihin tämä miekkonen pyrkii, olisivat he valmiit myllertämään sekä\ntaivaan että maan ehkäistäkseen hänen aikomuksensa.\"\n\n\"He eivät suinkaan saa apua minulta -- kenestä puhunettekin, herra\nStump. Saatte luottaa antamaani sanaan.\"\n\n\"Tiedän, majuri, tiedän sen. Jumala teitä siunatkoon, te kelpo ihminen.\nOlette oikealaatuinen mies Teksasin oloihin.\"\n\nNämä kohteliaat jäähyväiset lausuttuaan metsästäjä marssi pois\npäävahdista ja meni vanhan tammansa luokse.\n\nNoustuaan taaskin sen selkään hän lähti nopeasti ratsastamaan.\n\nPoistuttuaan harjoituskentältä ja sitten kauppalan laidoilta hän palasi\nsamaa tietä, jota myöten oli tullut Casa del Corvosta.\n\nEhdittyään Poindexterin tilan liepeille hän poikkesi Leonan laakson\nalavalta alueelta ja kannusti vanhaa tammaansa, ohjaten sen ylemmälle\ntasangolle vievälle jyrkälle rinteelle.\n\nHän saapui sinne sellaisella kohdalla, jossa tiheikkö työntyi\npreerialle, ja seisautti siellä ratsunsa mezquitepuun varjoon. Hän\nei laskeutunut ratsunsa selästä eikä millään tavoin osoittanut\nmielivänsäkään sitä tehdä, vaan istui satulassa etukumarassa katse\ntähdättynä maahan, silmissään miettimistä kuvastava merkityksetön ilme.\n\n\"Hitto vieköön!\" mutisi hän venyttelevästi, puhuen verkkaisesti\nitsekseen. \"Tämä seikka on hyvin merkityksellinen. Calhounin hevonen\nliikkeellä samana yönä ja kotiin tuotaessa yltyleensä hiessä. Mitä se\nsaattaa merkitä? Tulimmainen, jollen epäile sen katalan tempun saaneen\nalkunsa siltä taholta! Olen sitä ajatellut koko ajan, mutta onhan\nnaurettavaa otaksua, että hän olisi tappanut oman serkkunsa. Hän olisi\nvalmis tekemään sen tai minkä muun roistomaisen teon tahansa, jos\nhänellä olisi syytä. Mutta sellaista ei ole -- ei, mikäli osaan keksiä.\nJos omaisuuden olisi pitänyt joutua nuorukaiselle, silloin kaikki\nolisi saattanut olla käsitettävissä. Mutta niin ei ollut asia. Vanha\nPoindexter ei omista tynnyrinalaakaan tästä maasta eikä ainoatakaan\nsillä toimivista neekereistä. Siitä olen varma. Ne kaikki ovat jo nyt\nsen vintiön omaisuutta; ja minkä tähden hän olisi halunnut päästä\neroon serkustaan? Juuri tässä tämä poika menee sekaisin laskelmissaan.\nHeidän keskensä ei ole milloinkaan ollut kaunaa, mikäli olen kuullut.\nHänen ja tytön välillä vallitsee sellainen suhde, josta _hän_ ei pidä,\nsen tiedän. Mutta minkä tähden se viekoittelisi häntä tappamaan tytön\nveljen?\n\n-- Ja sitten on asiaan sekaantunut mustanginpyydystäjä ja se\nmeksikolainen, josta tyttö itse minulle kertoi, sekä valeintiaanit\nja se meksikolainen neitonen, jolla on karvoja huulessaan, ja päätön\nratsastaja ja helvetti tietää, keitä kaikkia. Jeesus ja Josafat! Se\nriittäisi panemaan Louisvillen lakimiehen aivokopan ymmälle!\n\n-- No niin -- ei ole aikaa käydä täällä aprikoimaan. Kun minulla on\napunani tämä raudanpalanen, saatan osua näkemään jotakin, mikä antaa\nvihjauksen tähän veriseen juttuun, jollei selvitä sitä kokonaan, ja\nennen kaikkea siitä, mihin suuntaan minun pitäisi pyrkiä.\"\n\nHän silmäili ympärilleen ikäänkuin olisi etsinyt jotakuta, joka olisi\nvastannut tähän kysymykseen.\n\n\"Ei ensinkään hyödytä aloittaa linnoituksen eikä kauppalan\nläheisyydestä. Molempien niiden ympärillä on maa hevoskavioiden polkema\nkuten karjatarha. Minun on parasta lähteä heti preerialle ja valita\njoku polku, joka vie poikittain Rio Granden tiestä. Niin menettelemällä\nsaatan osua etsimilleni jäljille. Niin -- ni-in! Se on järkevin ajatus.\"\n\nIkäänkuin saatuaan täyden varmuuden tässä suhteessa hän tarttui\nohjaksiinsa, mutisi joitakuita sanoja tammalleen ja lähti etenemään\npitkin tiheikön reunaa.\n\nSamottuaan puolisentoista kilometriä Nueces-virtaa kohti hän muutti\näkkiä suuntaa, mutta esiintyi niin kylmäverisesti, että se osoitti\nhänellä olevan edeltäkäsin määrätyn tarkoituksen.\n\nNyt hän taivalsi melkein suoraan länttä kohti ja suorakulmaisesti niitä\nmonia polkuja vastaan, jotka veivät Rio Grandelle.\n\nSamanaikaisesti tapahtui muutos hänen käyttäytymisessään -- hänen\nkasvonilmeissään ja hänen ryhdissään -- hänen istuessaan satulassa. Hän\nei enää silmäillyt elottomasti ympärilleen, vaan istui etukumarassa,\nhuolellisesti tähyillen nurmikkoa laajalta alalta, noudattamansa polun\nmolemmilta puolilta.\n\nHänen ratsastettuaan noin puolitoista kilometriä uuteen suuntaan pani\njoku maassa nähty seikka hänet hätkähtämään ja samalla tiukkaamaan\nohjaksiaan.\n\nPerin mielellään \"otus\" seisahtui, ja samalla Zeb heittäytyi pois\nsatulasta.\n\nJättäen vanhan tammansa märehtimään tätä omituista menettelyä hän astui\naskeleen tai pari ja laskeutui polvilleen.\n\nVedettyään sitten kaarevan rautakappaleen tilavasta taskustaan hän\nsovitti sen kavionjälkeen, joka silmäänpistävänä näkyi ruohikossa.\n\nSe sopi.\n\n\"Sopii!\" huudahti hän, elehtien voitonriemuisesti. \"Pahus vieköön,\njollei se sovi!\"\n\n\"Se sopii tarkasti kuin punkinnahka!\" jatkoi hän sovitettuaan\nmurtunutta kenkää epätäydelliseen jälkeen ja otettuaan sen jälleen\nsiitä pois. \"Kautta Iankaikkisen, nämä jäljet ovat pettäjän --\nmahdollisesti murhamiehen!\"\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU\n\nPreeriasaari\n\n\nSatapäinen -- tai kolme kertaa niin suuri hevoslauma -- on ollessaan\nlaitumella preerialla mitä suurenmoisin eläinkunnan tarjoama näky,\nmutta sellainen ei kuitenkaan tunnu teksasilaisesta rajaseutulaisesta\nkummalliselta eikä omituiselta. Hänestä olisi oudompaa nähdä _yksi\nainoa_ hevonen samassa tilaisuudessa.\n\nEdellistä seuraisi yksinkertaisesti ajatus: \"Lauma mustangeja.\"\nJälkimäinen johtaa toisenlaiseen ajatussarjaan, johon liittyy\nvaihtoehtoisuutta. Yksinäinen hevonen saattaa olla joko karkoitettu\nori, joka on potkittu pois omasta _cavalladastaan_, tai joku\nmatkamiesten leiristä eksynyt harhailija.\n\nPreerialaisen harjaantunut silmä pian ratkaisisi tämän kysymyksen.\n\nJos hevonen pureksisi ruohoa kuolaimet suussa ja satula selässä, ei\nolisi epätietoisuutta -- ainoastaan se arvelu, miten se on päässyt\nratsastajan hallusta.\n\nJos ratsastaja istuisi sen selässä ja se vielä söisi ruohoa, ei olisi\ntilaa arvailuille -- vain sellainen ajatus, että edellinen on laiska,\npaksupäinen olento, joka ei vaivaudu laskeutumaan satulasta salliakseen\neläimen syödä mukavammin.\n\nMutta jos ratsastajaa ei epäiltäisikään paksupäiseksi, vaan hänen\nnähtäisiin olevan _tyyten päättömän_, niin silloin tarjoutuisi tuhansia\narveluja, joista ei yksikään osuisi lähellekään totuutta.\n\nSellainen hevonen ja aivan sellainen ratsastaja nähtiin lounaisen\nTeksasin preerioilla Herramme vuonna 185--. En ole varma täsmällisestä\nvuodesta -- sen ykkösluvusta -- vaikka ehdottoman varmasti muistan\nkymmenluvun.\n\nTäsmällisemmin osaan puhua paikasta, vaikka siinä suhteessa minulle\npitääkin myöntää liikkumatilaa. Noin kolmenkymmenen kilometrin\nlaajuinen piiri sisältää kaikki ne paikat, joissa tämä aavemainen\nilmestys näyttäytyi ihmissilmille -- sekä preerialla että tiheikössä\n-- sellainen maa-alue, jonka lävitse juoksee useita Rio de Nuecesin\npohjoisia ja joitakuita Rio Leonan eteläisiä syrjäjokia.\n\nSitä eivät ainoastaan nähneet useat ihmiset, vaan se nähtiin myöskin\nuseina eri aikoina. Ensiksi sen näkivät Henry Poindexterin ja hänen\notaksutun murhaajansa etsijät; toiseksi sen näki Mustangi-Mauricen\npalvelija, kolmanneksi Cassius Calhoun ollessaan sydänöisellä\ntutkimusretkellään tiheikössä; neljänneksi sen näkivät vale-intiaanit\nsamana yönä; ja viidenneksi sen näki Zeb Stump seuraavana yönä.\n\nMutta se näyttäytyi muillekin muualla ja eri tilaisuuksissa --\nmetsästäjille, paimenille ja matkustajille -- joita kaikkia ilmestys\nkammotti ja jotka se pani ymmälle.\n\nSe oli tullut puheenaiheeksi, ei ainoastaan Leonan uudisasutuksella,\nvaan myöskin muilla, kaukaisemmilla. Sen maine ulottui jo toisaalta\nRio Grandelle ja toisaalta oli nopeasti leviämässä Sabine-joelle. Ei\nkukaan epäillyt sitä, että sellainen olento oli nähty. Se olisi ollut\nkahdensadan silmäparin todistuksen epäilemistä, ja näiden kaikkien\nsilmien omistajat olisivat olleet valmiit vannomaan tämän seikan\ntodeksi -- sillä sitä ei olisi voitu väittää kuvitelmaksi. Ei kukaan\ninttänyt, ettei sitä ollut nähty. Kysymys oli ainoastaan siitä, miten\nvoisi selittää niin omituisen näyn, joka osoitti luomakunnan kaikki\ntunnetut lait valheeksi.\n\nEsitettiin ainakin kymmenkunta teoriaa, jotka olivat suuremmassa tai\nvähemmässä määrin mahdollisia -- suuremmassa tai vähemmässä määrin\nmielettömiä. Jotkut nimittivät sitä \"intiaanien kujeeksi\", toiset\nuskoivat sitä \"teennäiseksi hahmoksi\"; toiset luulivat, ettei se ollut\nteennäinen, vaan todellinen ratsastaja, mutta sellaisessa valepuvussa,\nettä sen pää oli sen hartioita verhoavan serapén alla, jossa kenties\noli pari tähystysreikää, jotta hän saattoi nähdä ohjatakseen ratsuaan,\nsamalla kun muutamat itsepintaisesti pitivät kiinni siitä hyvin\naikaisin lausutusta otaksumasta, että päätön ratsastaja oli itse\nLucifer!\n\nSen lisäksi, että suoranaisesti yritettiin selittää tätä epänormaalia\nilmiötä, oli joukko sitä koskevia välillisiä arveluita. Jotkut\nkuvittelivat erottaneensa sen pään tai sen muodon sen rinnalla tai\nhuovan alla; toiset väittivät todella nähneensä sen ratsastajan\nkädessä, samalla kun jotkut menivät vieläkin pitemmälle,\nvakuuttaen että näin nähdyssä päässä oli hattu -- musta, kiiltävä,\nmeksikolaismallinen sombrero, jonka lieren yläpuolella oli\nkultakudoksinen nauha!\n\nOli vielä muitakin arvailuja, jotka koskivat vähemmän itse ilmestystä\nkuin sen yhteyttä toisen senaikaisen tärkeän puheenaiheen -- nuoren\nPoindexterin murhan -- kanssa.\n\nUseimmat uskoivat, että näiden kahden salaperäisen ongelman välillä\noli jonkinlainen yhteys, vaikka kukaan ei osannut sitä selittää. Se\nmies, jonka kaikki luulivat voivan luoda jonkun verran valoa tähän\nkysymykseen, oli vielä painajaismaisen hourailun vallassa.\n\nJa tätä arvailua jatkui kokonainen viikko, jonka aikana aavemainen\nratsastaja nähtiin useita kertoja, milloin kiitämässä ripeätä laukkaa,\nmilloin etenemässä hidasta, rauhallista käymäjalkaa puuttomalla\npreerialla, hevosen milloin seisahtuessa epämääräisesti silmäilemään\nympärilleen, milloin hampaat maassa uutterasti pureksiessa makeata\ngramma-ruohoa, joka tekee lounaisen Teksasin laitumet (mielestäni)\nmaailman parhaiksi.\n\nHylkäämme useita päätöntä ratsastajaa koskevia tarinoita -- joista\nuseimmat ovat liian eriskummaisia selostettaviksi -- mutta yksi\ntodenperäinen kohtaus meidän tulee esittää, koska se muodostaa\nolennaisen luvun tässä kummallisessa jutussa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAvoimen preerian keskellä on _motte_ -- lehto eli puuryhmä --\npinta-alaltaan kenties kolme tai neljä tynnyrinalaa. Preerialainen\nnimittäisi sitä \"saareksi\", ja silmät suunnattuina sitä ympäröivälle\nsuunnattomalle, viheriöivälle merelle ei voisi olla tajuamatta tämän\nvertauksen osuvuutta.\n\nAmerikan alkuasukas ei sitä mahdollisesti oivaltaisi. Sen ajatuksen on\nsiirtolainen jättänyt perinnöksi jälkeläisilleen, jotka eivät kenties\nole koskaan silmäilleet aavaa valtamerta, mutta jotka siitä huolimatta\novat perehtyneet sen sanontatapoihin.\n\nKysymyksessä olevan puusaaren luona -- noin kahdensadan askeleen\npäässä sen laidasta -- on hevonen rauhallisesti laitumella. Juuri sen\nselässä on päätön ratsastaja, ja tämä kaamea outo ratsastaja ratsastaa\nsillä edelleenkin, eikä näytä tapahtuneen kovinkaan paljon muutoksia\nsen asussa eikä ryhdissä, sittenkun etsijät sen ensi kerran näkivät.\nJuovainen huopa riippuu vieläkin miehen hartioilla, verhoten hänen\nvartalonsa yläosaa, samalla kun _arma-de-aguat_, jotka ovat hihnoilla\nkiinnitetyt hänen jalkoihinsa, peittävät niitä lonkista kannuksiin\nsaakka, piilottaen kaiken muun paitsi niiden ääriviivoja.\n\nHänen vartalonsa on hieman etukumarassa ikäänkuin tehdäkseen ratsulle\nhelpommaksi kurkottaa turpansa ruohikkoon, minkä se saattaa tehdä,\nkoska pitkät ohjakset ovat täysin höllällä, vaikka ne vielä ovatkin\nkiinni kädessä tai lepäävät satulan nupilla.\n\nNe, jotka ovat väittäneet nähneensä pään, ovat puhuneet vain totta.\nNäkyvissä on pää, ja kuten myöskin on väitetty, päässä on hattu --\nmusta sombrero ja siinä kultakudoksinen nauha, kuten on kuvailtu.\n\nPää lepää vasemman reiden varassa, ja leuka on melkein ratsastajan\npolven tasalla. Kun se on vasemmalla puolella, voidaan se nähdä\nainoastaan silloin kun katsoja on samalla puolella, eikä aina\nsilloinkaan, koska se on ajoittain serapén liepeen peitossa.\n\nSilloin tällöin nähdään vilahdukselta kasvotkin. Niiden piirteet ovat\nhyvin muodostuneet, mutta niillä on surullinen ilme; huulet ovat\nlyijynharmaat, hieman raollaan, joten näkyviin jää kaksinkertainen rivi\nvalkeita hampaita, tuikeaan, kammottavaan hymyilyyn puristuneita.\n\nVaikka päättömän ratsastajan olemuksessa ei olekaan tapahtunut\nhavaittavaa muutosta, on jotakin, mikä ansaitsee panna merkille. Tähän\nsaakka hänet on nähty liikkumassa yksin. Nyt hänellä on seuraa.\n\nSitä ei voi nimittää miellyttäväksi, koska se on kokoonpantu susista,\njoita kyyröttelee puolikymmentä preerialla ja jotka silloin tällöin\nhyppelevät hänen ympärillään.\n\nHevonen ei varmastikaan niistä pidä, mikä käy ilmi siitä, että se\nkorskuu ja polkee kavioitaan maahan, milloin joku niistä uskaltautuu\nliian likelle sen jalkoja.\n\nMutta se ei näytä yhtä suuresti välittävän paristakymmenestä linnusta\n-- kookkaasta, tummasta linnusta, jotka kaartelevat varjomaisissa\nympyröissä hänen hartioittensa ympärillä. Ei edes silloinkaan, kun\njoku muita rohkeampi on kyllin julkea laskeutuakseen istumaan hänen\nolkapäillensä, hän yritäkään sitä häiritä eikä kohota kättänsä\nkarkoittaakseen sitä luotansa!\n\nKolmesti on eräs linnuista täten laskeutunut -- ensiksi oikealle\nolkapäälle, senjälkeen vasemmalle ja sitten niiden keskiväliin -- sille\nkohdalle, jossa pään pitäisi olla!\n\nLintu ei viivy ainutlaatuisella istumapaikallaan tai viipyy ainoastaan\nlyhyen tuokion. Jollei ratsastaja tunnekaan häväistystä, niin ratsu sen\ntuntee ja torjuu sen karkaamalla takajalkojensa varaan ja päästämällä\nkiukkuisen hirnahduksen, joka pelästyttää korppikotkat tiehensä --\nmutta ne palaavat uudelleen, oltuaan ainoastaan lyhyen ajan arkoina.\n\nNäin syödessään, milloin rauhassa, milloin liian likelle tunkeutuvien\nsusien, milloin taas lintujen rohkean esiintymisen häiritsemänä,\nratsu kävelee, kuljettaen päätöntä ratsastajaa askelittain eteenpäin\npreeriasaaren ympärillä, seisahdellen pitkiksi toveiksi pureksimaan\nruohoa.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU\n\nYksinäinen hiipijä\n\n\nKuvailemamme omituinen näky, jota saattaisi nimittää tavattomaksi,\noli liian vakava näyttääkseen naurettavan eriskummaiselta. Siinä oli\njotakin, mikä tuntui toiseen maailmaan kuuluvalta. Ihmissilmät eivät\nolisi voineet katsella sitä ihmisruumiin värisemättä ja ihmisveren\nhyytymättä.\n\nNäkivätkö ihmissilmät sen tässä uudessa vaiheessa -- susien pälyillessä\nmaan pinnalla ja korppikotkien leijaillessa ilmassa?\n\nNäkivät.\n\nYksi pari silmiä, ja ne olivat sen ainoan Teksasissa olevan\nmiehen, joka oli saavuttanut jonkinlaisen käsityksen tästä kaikkia\nällistyttävästä salaperäisestä ongelmasta.\n\nSe ei ollut vielä täydelleen selvinnyt hänelle. Jotkut kohdat olivat\nhänestä vielä visaista päänvaivaa. Hän tiesi ainoastaan sen, ettei se\nollut teennäinen kuvatus eikä paholainen.\n\nHänen tietonsa ei poistanut hänestä yleistä kammon tunnetta. Siitä\nhuolimatta, että hän käsitti, mikä olento oli, häntä puistatti hänen\nsitä katsellessaan.\n\nHän silmäili sitä preeriasaaren \"rannalta\", ollen itse näkymättömissä\nsen pimennoissa ja nähtävästi koettaen pysytelläkin näkymättömissä.\n\nMutta siitä huolimatta, että hän vapisi ja halusi pysyä piilossa, hän\nseurasi sitä yhä uudelleen saaren ympäri sisemmän piirin kehää pitkin,\nikäänkuin jokin magneettinen voima olisi pakottanut häntä pysymään\nsaman säteen kohdalla, jonka pitennyksellä oli päättömän ratsastajan\nolinpaikka!\n\nVielä enemmänkin. Hän oli nähnyt edellisen, ennenkuin meni saarelle.\nHän oli nähnyt hänet etäältä ja olisi helposti voinut karttaa häntä.\nMutta hän ei ollut sitä tehnyt, vaan lähtenyt heti pyrkimään lähemmäksi!\n\nHän oli yhä koettanut lähestyä, käyttäen puita verhonaan ja menetellen\narkaa hirveä väijyvän miehen tavoin, mutta erotukseksi tuntien\nsydämessään pelkoa, jota hirven väijyjä ei milloinkaan saata tuntea.\n\nHän oli pitkittänyt samaa menettelyä, kunnes suojaava saari oli suonut\nhänelle vähäksi aikaa huojennusta, ei pelosta, vaan siitä huolesta,\nettä hänen yrityksensä ei onnistuisi.\n\nHän ei ollut ratsastanut viittätoista kilometriä preerialla\ntarkoituksettomasti, ja juuri se pani hänet toimimaan niin varovaisesti\n-- ohjaamaan ratsuaan pehmeimmässä ruohikossa ja tiheikön liepeillä\n-- sillä tavoin, ettei hän itse joutuisi näkyviin ja ettei oksissa\nsyntyisi edes kymmenen askelen päähän kuuluvaa kahinaa.\n\nEi kukaan, joka olisi tarkkaillut hänen liikkeitään hänen siirtyessään\neteenpäin puusaarella, olisi voinut erehtyä niiden tarkoituksesta -- ei\nainakaan mikäli ne koskivat sitä esinettä, jota varten ne suoritettiin.\n\nHänen katseensa oli tähdätty päättömään ratsastajaan, hänen koko\nsielunsa oli viehättynyt tarkkailemaan viimemainitun liikkeitä --\njoiden mukaan hän näytti järjestävän omansa.\n\nAluksi näytti pelko olevan hänen vallitseva ajatuksensa. Senjälkeen\nseurasi maltittomuus, joka osittain rohkaisi häntä. Viimemainittu\njohtui selvästi siitä havainnosta, ettei päätön ratsastaja lähestynyt\nmetsikköä, vaan pysytteli yhäti säännöllisesti noin kahdensadan askelen\npäässä sen laidasta.\n\nSe, että se häntä harmitti, oli ilmeistä puolittain äänekkäästi\njupistun yksinpuhelun sarjan nojalla. Siihen kyllä sekaantui herjausta,\nmutta se oli ominaista sille miehelle, joka sen lausui.\n\n\"Tuota kirottua hornan elukkaa! Jos se vain tulisi parikymmentä askelta\nlikemmäksi, saisin sen. Pyssyni ei kanna noin pitkälle. Luotini ei\nvarmastikaan osuisi siihen, ja silloin olisi kaikki mennyttä. En\nehkä koskaan enää saisi uutta tilaisuutta. Sitä tulimmaista! Se on\nhyvinkin kaksikymmentä askelta liian kaukana.\" Ikäänkuin viimeiset\nsanat olisivat merkinneet epäilystä pikemminkin kuin varmuutta, näytti\npuhuja silmillään mittaavan häntä päättömästä ratsastajasta erottavaa\nvälimatkaa -- koko ajan pidellen kädessään lyhyttä metsästyspyssyä,\njonka sankkiläven peite oli poistettu ja liipaisin viritetty valmiiksi\nviipymätöntä laukausta varten.\n\n\"Ei kannata\", jatkoi hän äänettömän arvioinnin jälkeen. \"Luotini\nsaattaisi osua tuohon otukseen menetettyään vauhtinsa, mutta se vain\nsäikäyttäisi eikä rampauttaisi sitä. Minun täytyy kärsivällisesti\nodottaa, kunnes se tulee vähän likemmäksi. Pahus periköön nuo sudet!\nSe voisi tulla tännemmäksi, jollei niitä olisi. Niin kauan kuin ne\novat sen ympärillä, kiertää se metsikön kaukaa. Sellainen on näiden\nteksasilaisten hevosten luonto -- paholainen ne nylkeköön!\n\n-- Olisikohan mairittelusta ollenkaan hyötyä?\" pitkitti hän oltuaan\nhetkisen ääneti. \"Ehkäpä ihmisen äänen sointu saisi tuon eläimen\nseisahtumaan? Epäilyttävää. Se ei todennäköisesti ole kuullut sitä\nusein viime aikoina. Otaksuttavasti se ainoastaan pelästyttäisi sitä.\nHevoseni näkeminen tekisi sen varmasti, niinkuin viime kerralla, vaikka\nse tapahtuikin kuutamossa. Sitäpaitsi sitä silloin ajoi takaa se ulvova\nhirvikoira. Eipä ihmekään, että se siis on vauhko, kun sillä ratsastaa\n-- helvetti tietää, mikä, sillä eihän se voi olla -- Pyh! Sen täytyy\nsittenkin olla joku juoni -- joku pahuksen hornamainen juoni!\"\n\nVähäksi aikaa puhuja pysäytti ratsunsa, tiukaten ohjaksia, kumartui\neteenpäin nähdäkseen hyvin puiden lomitse ja tähyili edelleenkin sitä\nkummallista hahmoa, joka verkkaisesti lipui puiden laidalla.\n\n\"Se on _hänen_ ratsunsa -- se on varma kuin minä tässä! Hänen\nsatulansa, serapénsa ja kaikki muu. Miten lemmon nimessä ne ovat\nvoineet joutua tuon toisen haltuun?\"\n\nTaaskin äänettömyys miettimistä varten.\n\n\"Olipa se juoni tai oli olematta, ruma juttu se on. Kuka sen lieneekään\nsuunnitellut, hänen täytyy tietää kaikki, mitä sinä yönä tapahtui;\nja jumaliste, jos se vehje on tuossa ruhossa, täytyy minun saada se.\nKuinka hullu olin kerskuessani siitä! Kirotun huono onni!\n\n-- Se ei mieli tulla likemmäksi. Se arastelee metsää ärsyttävästi.\nSamoin kuin kaikki rotunsa jäsenet sekin tietää olevansa parhaiten\nturvassa avoimella maalla.\n\n-- Mitä minun pitää tehdä? Koettaa kutsua sitä luokseni. Mahdollisesti\nse mielellään kuuntelee ihmisääntä. Jos se vain saa sen tulemaan\nkaksikymmentä askelta likemmäksi, olen tyytyväinen. Minut saa hirttää,\njollen yritä.\"\n\nSiirryttyään hiukan likemmäksi metsikön reunaa puhuja kajautti\nsen huudon, jota teksasilaiset tavallisesti käyttävät kutsuessaan\nharhautunutta hevosta.\n\n\"Proh -- proh -- proshow! Tule kiltisti! Tule, hevos-kuoma!\"\n\nKutsu oli tehoton. Teksasilainen ori ei näyttänyt sitä ymmärtävän, ei\nmissään tapauksessa pitävän sitä ystävällisen kumppanin kutsuna. Sillä\noli päinvastoin se vaikutus, että se säikäytti hevosta, sillä niin\npian kuin \"proh\" oli kantautunut sen korviin, se hellitti suustansa\njo siihen kokoomansa heinät, keikautti päänsä pystyyn ja päästi\nkorskahduksen, josta kuvastui paljon suurempaa pelkoa kuin se tunsi\nsusia tai korppikotkia kohtaan!\n\nMustangina se tiesi, että sen pahin vihollinen oli ihminen -- hevosen\nselässä istuva ihminen, ja tähän mennessä sen haju oli ilmaissut sille\ntällaisen vihollisen olevan läheisyydessä.\n\nSe ei jäänyt katsomaan, millainen hevonen ja millainen mies siellä\noli. Sen voimakkain vaisto oli vakuuttanut sille, että molemmat olivat\nvihollisia.\n\nKun sen ratsastaja oli tähän mennessä johtunut samaan päätelmään, ei\nohjaksia tiukattu, ja ratsu sai vapaasti noudattaa omaa mieltänsä --\njoka kiidätti sen suoraapäätä preerialle.\n\nKatkera kirous kirposi menestyksettömän hiipijän huulilta, hänen\nkannustaessaan ratsunsa avoimelle kentälle.\n\nVielä katkerammin hän kirosi nähdessään päättömän ratsastajan\npikaisesti kiitävän pois hänen ulottuviltaan -- vahingoittumatta siitä\nluodista, jonka hän oli niin vakavasti lähettänyt pakenijan jälkeen.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU\n\nJäljillä\n\n\nZeb Stump viipyi vain lyhyen ajan sillä paikalla, jossa hän oli\nhavainnut rikkinäisellä kengällä varustetun kavion jättämän jäljen.\n\nKuusi sekuntia riitti hänen varmistuakseen siitä, että jälki oli oikea,\nminkä jälkeen hän nousi pystyyn ja lähti jälleen etenemään hevosen\njälkiä pitkin.\n\nHän ei noussut jälleen ratsaille, vaan asteli jalkaisin vanhan tamman\npysytellessä kunnioittavan välimatkan päässä hänen jäljessään, totellen\nhänen antamaansa merkkiä.\n\nYli puolitoista kilometriä hän samosi tällä alkuperäisellä tavalla --\nmilloin hitaasti jälkien käydessä epäselviksi, milloin taas jouduttaen\naskeliaan, voidessaan vaivatta erottaa epätäydellisen kengän painamat\njäljet.\n\nSamanlainen kuin arkeologi tulkitessaan historiallista\nhieroglyfitaulua, joka on kauan virunut tuhoutuneen suurkaupungin\nraunioissa ja jonka merkit näyttävät naurettavan eriskummaisilta\nkaikista muista paitsi hänestä -- samanlainen oli Zeb Stump\nastellessaan eteenpäin ja tulkitessaan preerian \"merkkejä\".\n\nOllessaan syventyneenä siihen puuhaan ja siihen liittyviin arveluihin\nhän ei nähnyt mitään muuta. Hän ei vilkunut vihreälle ruohoaavikolle,\njoka levisi rajattomana hänen ympärillään, eikä siniselle taivaalle,\njoka ilman pilvenhattaraakaan kaareutui hänen yläpuolellaan. Hänen\nsilmänsä ja huomionsa olivat kiintyneet ainoastaan hänen jalkojensa\nalla olevaan nurmikkoon.\n\nÄäni -- eikä näky -- hätkähdytti hänet vireille hänen kaikki\nkiehtovasta puuhastaan. Se oli pyssyn pamahdus, mutta niin etäinen,\nettä se kuulosti ainoastaan hukkaan palaneen nallin räjähdykseltä.\n\nVaistomaisesti hän seisahtui, samalla kertaa kohottaen katseensa\nmaasta, mutta oikaisematta vartaloaan.\n\nNopea katse kiiti pitkin taivaanrantaa niissä puolessakymmenessä\nkohdassa, joista äänen olisi pitänyt kantautua.\n\nSinertävä savutäplä, joka oli vielä säilyttänyt pallomaisen muotonsa,\noli hitaasti kohoamassa taivasta kohti. Sen alapuolella näkyvä tumma\ntäplä osoitti metsäsaaren hahmopiirteitä.\n\n_Motte_, savu ja ääni olivat niin etäiset, että ainoastaan kokeneen\npreerialaisen silmä saattoi erottaa edelliset ja vain hänen korvansa\nkuulla jälkimäisen siitä paikasta, jossa Zeb Stump seisoi.\n\nMutta Zeb kuuli toisen ja näki toiset.\n\n\"Pahuksen kummallista!\" mutisi hän edelleenkin kumarassa, samanlaisessa\nasennossa kuin kaalintaimia istuttava puutarhuri.\n\n\"Vietävän omituista lievimmin sanottuna. Kuka vanhan kehnon nimessä\nsaattaa olla metsästämässä tuolla - missä ei ole kylliksi riistaa\nedes panosten ruudin hinnaksi? Olen käynyt tuolla preeriasaarella, ja\ntiedän, ettei siellä ole mitään muuta kuin kajootteja. Mitä _ne_ saavat\nelatuksekseen, sen osaa vain Ikuinen sanoa!\"\n\n\"Huh!\" jatkoi hän oltuaan lyhyen tuokion vaiti. \"Joku\nkaupunkilaiskauppias retkellä, kuten hän sitä nimittäisi, ylpeänä\npäästessään ampumaan noita löyhkääviä peijakkaita, mennäkseen kotiin\nkertomaan sellaista tarinaa, että hän on ollut metsästämässä _susia!_\nNo niin. Se ei ole minun asiani. Saakoon kyynäränheiluttaja metsästellä\nkyllikseen! Hei! Joku on tulossa tännepäin. Hevonen ja joku sen\nselässä -- kiitäen ikäänkuin paholainen olisi kinterillä tulipunaisine\nsalamahaarukkoineen! Mitä! Niin totta kuin elän, sehän on juuri päätön!\nNiin on, kautta hyppivän Josafatin!\"\n\nVanhan metsästäjän huomautus piti täydelleen paikkansa. Ei mitenkään\nvoinut erehtyä siitä, millainen oli se ratsastaja, joka oli juuri\neronnut rikinpitoisesta savupilvestä -- nyt painuvasta ja preerialle\nhajoavasta -- ja tuli täyttä laukkaa Zebin seisomapaikkaa kohti. Se oli\npäätön ratsastaja.\n\nEikä myöskään voinut olla epäilystä siitä, mihin suuntaan hän ratsasti\n-- niin suoraan Zebiä kohti kuin hän jo näkisi tämän ja olisi päättänyt\nsaavuttaa hänet!\n\nTätä erämiestä urheampaa miestä ei olisi voinut löytää Teksasin\nrajojen sisältä. Puumaa tai jaguaria, karhua, puhvelia tai punaihoista\nintiaania hän olisi saattanut empimättä ryhtyä vastustamaan. Olisipa\nkokonainen joukko comancheja saanut laskettaa hänen kimppuunsa\nherättämättä hänessä puolittainkaan niin pahaa pelkoa kuin hän tunsi\nnähdessään tämän yksinäisen ratsastajan.\n\nSiitä huolimatta, että Zeb oli tutustunut luontoon sen salatuimmissakin\nlymypaikoissa -- siitä huolimatta, että nämä kokemukset olivat tehneet\nhänet tyyneksi ja lujaluontoiseksi -- ei hän kuitenkaan ollut aivan\nvapaa taikauskoisista kuvitelmista. Kukapa on?\n\nVaikka hän olikin kyllin rohkea halveksiakseen inhimillistä vihollista\n-- millaista luonnollisessa hahmossa, joko kaksijalkaisena tai\nnelijalkaisena, esiintyvää vihollista tahansa -- ei hän kuitenkaan\nollut kyllin tuimaluontoinen uhitellakseen _epänormaalia;_ ja olisipa\nitse Bayardkin epäröinyt nähdessään tähän kohtaukseen kiitävän\nratsumiehen, joka nähtävästi oli päättänyt, että siitä sukeutuisi\nkamppailu elämästä ja kuolemasta!\n\nZeb Stump ei ainoastaan epäröinyt, vaan vapisi pitkävartisissa,\nalligaattorinnahkaisissa saappaissaan ja pyrki piiloon.\n\nHän teki sen paljon ennen kuin päätön ratsastaja oli ehtinyt\näänenkantamiin, jopa ennenkuin tulija, kuten hän otaksui, oli _nähnyt_\nhänet.\n\nLikellä kasvavat pensaat tarjosivat hänelle piiloutumismahdollisuuden,\njota hän vaistomaisen vikkelästi käytti hyväkseen.\n\nHänen vierellään satuloituna seisova tamma olisi kai kuitenkin voinut\nilmaista hänet?\n\nEi toki. Hän ei ollut polvistunut sitä ajattelematta.\n\n\"Kyyristy maahan!\" huusi hän, puhutellen mykkää kumppaniaan, jolla\ntosin ei ollut puhelahjaa, mutta joka osoitti täysin ymmärtävänsä.\n\"Kyyristy, vanha elukka, tai kautta Iankaikkisen, sinut pyyhkäistään\nhelvettiin!\"\n\nIkäänkuin peläten jotakin sellaista hirveätä onnettomuutta laiha\nnelijalkainen laskeutui etupolvilleen, laski sitten takapuolensa\nalaspäin ja oikaisihe ruohikolle ikäänkuin arvellen päivätyönsä\npäättyneen ja saavansa vapaasti antautua levähtämään.\n\nTuskin Zeb oli ratsuineen sijoittunut uuteen asemaansa, kun päätön\nratsastaja tuli täyttä neliä heidän kohdalleen.\n\nHän kiiti vinhaa vauhtia, ja Zeb oli vain liiankin mielissään\nhavaitessaan hänen todennäköisesti jatkavan matkaansa samalla tavoin.\n\nHänet oli ohjannut tähän suuntaan pelkkä sattuma eikä se, että hän\nolisi nähnyt metsästäjän tai hänen surkean hevosensa.\n\nEdellinen -- jollei myöskin jälkimäinen -- oli hyvillään siitä, että\nhäntä kohdeltiin niin ritarillisesti; mutta kauan ennen kuin päätön\nratsastaja oli kadonnut näkyvistä, oli Zeb pannut merkille hänen\nmittasuhteensa ja tarkastanut, millainen hän oli.\n\nVaikka hän saattoikin olla salaperäinen arvoitus kaikesta muusta\nmaailmasta, ei hän enää ollut Zeb Stumpista.\n\nHevosen sujahtaessa ohitse nopeata laukkaa, liehautti tuuli\nserapén lievettä, paljastaen Zebin katseelle hyvin tutun hahmon --\nsellaisessa puvussa, jonka hän oli ennenkin nähnyt. Se oli sinisestä\npuuvillakankaasta valmistettu pusero, rinnasta punoksilla koristettu,\nja vaikka sen kirkasvärisessä kankaassa oli veripunaisia tahroja, tunsi\nmetsästäjä sen kuitenkin.\n\nHän ei ollut yhtä varma kasvoista, jotka näkyivät alhaalla satulassa,\nratsastajan jalan varassa.\n\nEi ollut lainkaan omituista, ettei hän tuntenut niitä.\n\nÄiti, joka oli usein hellästi silmäillyt niitä aikoinaan kauniita\npiirteitä, ei olisi tuntenut niitä nyt.\n\nZeb Stump tunsi ne vain päättelemällä. Hevonen, satula, kotelot,\njuovainen huopa, taivaansininen nuttu ja housut, jopa päässä oleva\nhattukin -- ne kaikki olivat hänelle tuttuja. Niin oli myöskin\nvartalo, joka seisoi melkein pystysuorassa jalustimissa. Pään ja\nkasvojen täytyi kuulua samalle henkilölle -- siitä huolimatta, että ne\nselittämättömästi olivat siirtyneet väärään asemaan.\n\nZeb ei suinkaan nähnyt niistä ainoastaan epävarmaa vilahdusta. Hän sai\ntäydelleen ja kunnollisesti tarkastaa tätä kaameata näkyä.\n\nVaikka ratsu nelistikin, meni se hänen ohitseen vajaan kymmenen askelen\npäästä.\n\nHän ei yrittänytkään pysäyttää loittonevaa ratsastajaa -- ei sanalla\neikä eleellä. Ainoastaan silloin, kun hahmo paljastui hänen näkyviinsä\nja sen todellinen merkitys välähti hänen mieleensä, mutisi hän hitaasti\nja murheellisesti:\n\n\"Jo-sa-fat! Se on siis totta! _Poloinen nuori miekkonen -- kuollut --\nkuollut_!\"\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU\n\nKadonnut kalkkipreerialle\n\n\nYhäti pitkittäen vinhaa neliään päätön ratsastaja kiiti preerialla --\nZeb Stumpin seuratessa ainoastaan katseellaan, ja vasta sitten kun hän\noli kadonnut joidenkuiden hajanaisten mezquiteryhmien taakse, nousi\nerämies pystyyn polviltaan.\n\nSittenkin hän seisoi suorana ainoastaan sekunnin tai pari -- mielessään\naprikoiden, miten hänen pitäisi menetellä.\n\nTämä välikohtaus -- yhtä omituinen kuin odottamatonkin -- oli jonkun\nverran sekoittanut hänen ajatuksiaan ja tuntui vaativan häntä\nmuuttamaan suunnitelmiaan. Pitäisikö hänen edelleenkin samota niitä\njälkiä myöten, joita hän jo parhaillaan tulkitsi, vaiko luopua niistä\nja lähteä juuri äsken ohitse porhaltaneen ratsun jäljille?\n\nPysymällä edellisillä jäljillä hän voisi saada selville paljon, mutta\nsiirtymällä jälkimäisille hän ehkä saisi tietää vielä enemmän.\n\nHän saattaisi saada kiinni päättömän ratsastajan ja häntä tarkastamalla\nottaa selkoa siitä, minkä tähden ja mitä varten hän niin huimasti\nharhaili.\n\nVaivuttuaan näin pohtimaan, miten hänen pitäisi menetellä, hän oli\nunohtanut savuntuprahduksen ja kaukaa preerialta kuuluneen pamahduksen.\n\nMutta vain hetkiseksi kuitenkin. Ne olivat muistettavia seikkoja, ja\npian hän ne muisti.\n\nKäännettyään silmänsä siihen suuntaan, jossa savu oli näkynyt, hän\nhuomasi sellaista, mikä sai hänet jälleen kyyristymään maahan ja\nsijoittumaan entistä visummin mezquitepuiden suojaan. Vanha tamma, joka\nnautti pitkänäolosta, oli pysynyt entisessä asennossaan, eikä ollut\ntarpeen enää huolehtia siitä.\n\nZebin nyt näkemä olento oli hevosen selässä istuva mies -- todellinen\nratsastaja, jonka hartioilla oli pää.\n\nHän oli vielä pitkän matkan päässä eikä ollut todennäköisesti nähnyt\npensaiden seassa seisovan metsästäjän kookasta hahmoa, saatikka sitten\nniiden suojassa lepäävää tammaa. Hän ei millään merkillä osoittanut\nheitä havainneensa.\n\nPäinvastoin hän istui kumarassa satulassaan rinta painettuna\nsatulannuppia vasten, silmiensä toimeliaasti tähystäessä uraa, jota\nmyöten hän ohjasi ratsuaan.\n\nEi ollut lainkaan vaikea arvata, mitä hän puuhasi. Zeb Stump käsitti\nsen yhdellä silmäyksellä. Hän seurasi päättömän ratsastajan jälkiä.\n\n\"Hei vain!\" jupisi Zeb tehtyään tämän havainnon. \"Ei ainoastaan minulla\nole syytä pyrkiä selvittämään tätä ongelmaa! Kuka pentele _hän_ saattaa\nolla? Mielelläni haluaisin sen tietää.\"\n\nZebin ei tarvinnut kauan varrota, ennenkuin hänen toivomuksensa\ntoteutui. Kun jäljet olivat tuoreet, saattoi tuntematon ratsastaja\nniitä seuratessaan ajaa ravia, ja sitä vauhtia hän lähestyi.\n\nPian hän oli niin likellä, että hänet saattoi tuntea.\n\n\"Jo-safat!\" mutisi eräläinen. \"Olisin saattanut arvata, että juuri hän\nse on, ja jollen erehdy, sukeutuu tästä uusi luku samaan kirjaan --\nuusi rengas, joka auttaa minua täydentämään sen todistusketjun, jota\nkokoan. Viru hiljaa, otus! Jos vähänkin liikahdat -- jos edes pudistat\nnoita pitkiä korviasi -- niin katkaisen kirotun kurkkusi!\"\n\nViimeiset sanat olivat tarkoitetut tammalle, ja senjälkeen Zeb muuttui\nhiljaiseksi, pitäen päätänsä akaasian lehvien seassa ja tähyillen\noksien lomitse, terävästi tarkastaen tulijaa.\n\nTämä oli sellainen mies, joka kerran nähtynä ei todennäköisesti\npian unohtunut. Vaikka hän oli tuskin kolmikymmenvuotias, olivat\nhänen kasvonsa uurteiset, eivät siinä määrin huolista kuin huonojen\nintohimojen myllerryksestä.\n\nMutta nyt niistä kuvastui huolestuminen -- huolestuminen, joka tuntui\nkertovan pelosta -- voimakkaasta, pitkällisestä -- ja josta hän\nkuitenkin näytti toivovan vapautuvansa.\n\nSen ohessa ne kasvot olivat kauniit, sellaiset, jollaisia herrasmiehen\nei olisi tarvinnut hävetä, jollei niissä olisi ollut tuota synkkää\nilmettä, joka ilmaisi hänen olevan roiston.\n\nPuku -- mutta minkätähden meidän tarvitsisi sitä kuvailla? Sininen,\npuolittain sotilasmallinen verkatakki -- sotilashattu -- vyö, joka\nkannatti metsästyspuukkoa ja paria revolveria -- kaikkien niiden on jo\naikaisemmin mainittu kuuluvan kapteeni Cassius Calhounin verhoukseen ja\nvaruksiin.\n\nRatsastaja oli hän.\n\nZeb Stumpia eivät estäneet näyttäytymästä hänen pikku aseensa. Hän ei\nensinkään pelännyt kamppailua entisen vapaaehtoisten kapteenin kanssa.\nVaikka hän tunsikin vaistomaisesti vihamielisyyttä, ei hän toistaiseksi\nollut antanut jälkimäiselle aihetta pitää häntä vihamiehenään. Hän\npysyi varjoisassa piilopaikassaan voidakseen paremmin tarkkailla, mitä\npäivänpaisteessa oli tekeillä.\n\nCalhoun ravasi hänen ohitsensa, yhäti tarkkaan tähyillen päättömän\nratsastajan jälkiä.\n\nVielä visummin pysytellen akaasioiden seassa Zeb Stump silmäili hänen\njälkeensä, kunnes sama puuryhmä, joka oli piilottanut näkyvistä\npäättömän ratsastajan, joutui vihreine lehvineen hänen ja entisen\nratsuväenkapteenin väliin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nErämiehen aivot olivat saaneet uusia ajatuksia, ja niiden piti taaskin\nkäyttää älykkyyttään.\n\nJos hänellä oli ollut aikaisemmin syytä lähteä päättömän ratsastajan\njäljille, oli syy nyt muuttunut kaksinkertaiseksi.\n\nKulutettuaan vain lyhyen ajan punnitsemiseen päätti Zeb niin, ja hän\nalkoi valmistautua lähtemään Cassius Calhounin jälkeen.\n\nValmistautuminen merkitsi sitä, että hän tarttui suitsiin ja antoi\nvanhalle tammalle potkun, joka pani hevosen heti ponnahtamaan\nseisoalleen.\n\nZeb seisoi sen vierellä, aikoen nousta satulaan ja ratsastaa avoimelle\ntasangolle -- niin pian kuin Calhoun olisi kadonnut näkyvistä.\n\nHän ei ajatellutkaan pitää viimemainittua näkyvissään. Hän ei kaivannut\nsellaista opastusta. Molemmat tuoreet jäljet riittäisivät hänelle, ja\nhän uskoi yhtä varmasti osaavansa siihen suuntaan, johon ne molemmat\nveisivät, kuin jos olisi ratsastanut joko päättömän tai sydämettömän\nratsastajan rinnalla.\n\nTämä varmuus mielessään hän poistui akaasioiden seasta ja lähti sille\ntielle, jota Calhoun oli juuri äsken mennyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKerran elämässään Zeb Stump oli tehnyt erehdyksen. Kaarrettuaan sen\nmezquitelehdon ympäri, jonka taakse molemmat olivat kadonneet, hän\nhavaitsi tehneensä sen.\n\nSen toisella puolella levisi alue kalkkipreeriaa, jonka ylitse toinen\nratsastaja oli nähtävästi mennyt -- päätön nimittäin.\n\nZeb arvasi sen nähdessään toisen jonkun matkan päässä edellään\nratsastelemassa edestakaisin, tehden poikittaisia mutkia, samoin kuin\npointteri risteilee sänkipellolla etsiessään peltokanaa.\n\nMyöskin hän oli häipynyt jäljiltä ja koetti löytää ne jälleen.\n\nKyyristyneenä mezquitepuiden suojaan metsästäjä jäi hänen liikkeittensä\näänettömäksi tarkkailijaksi.\n\nYritys ei onnistunut. Kalkkipinta uhmaili tulkintaa -- ainakin kun\ntaito oli sellainen kuin Cassius Calhounilla oli.\n\nRisteiltyään useita kertoja edestakaisin hän näkyi luopuvan\naikomuksestaan, ja kiukkuisesti käyttäen kannuksiaan hän lähti\nratsastamaan täyttä neliä Leonaa kohti.\n\nNiin pian kun hän oli loitonnut pois näkyvistä, yritti Zebkin löytää\nkadonneet jäljet. Mutta vaikka hänen jälkienseuraamistaitonsa olikin\nsuurempi, täytyi hänen luopua yrityksestä.\n\nAurinko paistoi tulisen kuumasti liitupinnalle, ja ainoastaan\nsalamanterin silmät olisivat voineet kestää sen säteiden heijastusta.\n\nMelkein sokeaksi huikaistuneena erämies päätti vihdoin kääntyä takaisin\nja uudelleen kiinnittää huomionsa niihin jälkiin, joilta hän oli\njoksikin aikaa viehättynyt lähtemään.\n\nHän oli saanut tietoja kylliksi käsittääkseen, että nämä jälkimäiset\nlupasivat runsaan palkkion tutkimisestaan.\n\nHän tarvitsi vain vähän aikaa päästäkseen jälleen niille.\n\nJa tuhlaamatta aikaa rahtuakaan hän lähti niitä seuraamaan. Hänellä\noli liian voimakas vaikutelma niiden arvosta, ja tämän ajatuksen häntä\nkannustaessa hän asteli ripeästi eteenpäin, tamman seuratessa häntä\nkuten aikaisemminkin.\n\nAinoastaan kerran hän seisahtui -- eräässä kohdassa, jossa kahden\nhevosen jäljet yhtyivät hänen seuraamiinsa jälkiin.\n\nTästä kohdasta alkaen nämä kolmet jäljet pysyivät yhdessä -- ajoittain\neroten toisistaan ja edeten yhdensuuntaisina parisenkymmentä metriä,\nmutta yhtyen jälleen ja sotkeutuen toisiinsa.\n\nHevoset olivat kaikki kengitettyjä -- samoin kuin sekin, jolla oli\nrikkinäinen kenkä -- ja metsästäjä seisahtui ainoastaan tarkastamaan,\nmitä hän saisi kavionjäljistä selville. Yksi oli \"yhdysvaltalainen\nhevonen\", toinen mustangi -- vaikka isokokoinen ori, jonka kavio oli\nmiltei yhtä laaja kuin amerikkalaisen hevosen.\n\nZebillä oli omat arvelunsa niistä molemmista.\n\nHän ei jäänyt pohtimaan, mikä niistä oli samonnut ensimmäisenä tiellä.\nSe oli hänelle yhtä selvää kuin jos hän olisi ollut katsomassa\nniiden mennessä ohitse. Etumaisena oli ollut ori -- kuinka paljon\nedellä muista, sitä Zeb ei oikein osannut ratkaista, mutta varmasti\nniin paljon, etteivät ratsastajat mitenkään voineet kuulua samaan\nseurueeseen. Seuraava oli ollut yhdysvaltalainen hevonen; ja sen\njäljessä oli tullut se ratsu, jolla oli rikkinäinen kenkä -- sekin\namerikkalainen.\n\nKaikki kolme olivat liikkuneet samoilla paikoilla ja jokainen\nyksikseen. Tämän osasi Zeb Stump päätellä yhtä helposti ja varmasti\nkuin kellosta katsotaan aika tai lämpömittarista astemäärä.\n\nMitä hänen mielessään lieneekään liikkunut, hän ei hiiskunut mitään,\npaitsi että päästi kuuluviin yksinkertaisen huudahduksen: \"Hyvä!\" Ja\ntyytyväisyyden ilme kasvoillaan hän marssi edelleen vanhan tamman\nnäyttäessä pilkkaavan häntä, jäljittelemällä hänen askeliaan!\n\n\"Tässä he ovat eronneet toisistaan\", tuumi hän, pysähtyen taaskin\nkerran ja silmäillen jalkojensa juuressa olevaa maata. \"Ori ja\nyhdysvaltalainen ovat menneet yhdessä -- nimittäin samaa tietä.\nSärkynytkenkäinen on poikennut toiseen suuntaan.\"\n\n\"Mikähän tarkoitus sillä on?\" seisottuaan jonkun aikaa miettimässä.\n\"Pahus minut periköön, jos olen milloinkaan nähnyt näin sekaannuttavia\nmerkkejä. Ne panisivat ymmälle itse vanhan Daniel Boonenkin.\n\n-- Mitä niistä minun pitäisi ensiksi seurata? Jos lähden noiden kahden\njälkeen, tiedän minne ne vievät. Ne joutuvat varmasti verilätäkölle.\nSeurataanhan tuota kolmatta ja katsotaan, onko hänkin ratsastanut\nsen läheisyyteen! Oikealle, vanha tyttö, ja pysyttele kinterilläni\n-- muutoin saatat eksyä tiheikköön ja kajootit saattavat valmistaa\nillallisensa sinun rasvoistasi. Heh! Heh! Heh!\"\n\nPuhuteltuaan näin \"otustaan\" ja lopuksi naurettuaan sen rasvoja\nkoskevalle kokkapuheelleen metsästäjä kääntyi noudattamaan kolmannen\nratsastajan jälkiä.\n\nNe veivät häntä pitkin laajan tiheikköalueen reunaa, jota hän oli\nseuratessaan kaikkia kolmea lähestynyt hänen itsensä samoin kuin\nlukijankin hyvin tuntemalta kohdalta -- siltä kohdalta, jossa sen\njakaa kahtia jo aikaisemmin kuvaamamme aukeama. Uudet jäljet kulkivat\nmetsikön laitaa myöten vain lyhyen matkan. Kahdensadan metrin päässä\nläpikäytävän aukosta ne painuivat tiheikköön, ja vielä viisikymmentä\naskelta kauempana Zeb saapui paikalle, jossa hevonen oli seisonut\npuuhun sidottuna. Zeb näki, ettei eläin ollut edennyt sen pitemmälle,\nsillä toinen jälkisarja osoitti sen kääntyneen takaisin preerialle,\nvaikka ei samaa tietä.\n\nRatsastaja oli mennyt kauemmaksi. Edempänä näkyivät miehen\njalanjäljet-- puolittain kuivuneen _arroyon_ mudassa, jonka äärelle\nhevonen oli pantu liekaan.\n\nJätettyään \"otuksensa\" majailemaan siinä \"tallissa\", jossa\nsärkynytkenkäinen oli jonkun aikaa kiukkuillut, vanha metsästäjä\nlähti etenemään ratsailta laskeutuneen miehen jälkiä pitkin. Pian\nhän havaitsi kahdet jäljet -- toiset menevät -- toiset palaavat. Hän\nseurasi edellisiä.\n\nHän ei hämmästynyt, kun ne veivät hänet kujalle -- lähelle\nverilammikkoa, jonka kajootit olivat jo aikoja sitten nuolleet kuivaksi.\n\nHän olisi saattanut seurata niitä suoraan sille, jolleivät sadat\nhevoset olisi polkeneet maata lammaskarsinaa muistuttavaksi. Mutta\nennenkuin hän loittoni niin pitkälle, viivästytti häntä uuden\n\"merkin\" havaitseminen -- merkki oli liian kiintoisa huolimattomasti\ntarkastettavaksi. Eräässä paikassa, jossa alikasvullisuus kävi\nsakeaksi, hän joutui kohdalle, jossa mies oli seisonut jonkun aikaa.\nSiinä ei ollut heinikkoa, ja irtonainen multa oli painettu kovaksi ja\nsileäksi -- nähtävästi saappaan tai kengän pohjalla.\n\nSaman pohjan jäljet veivät edelleen veriläikkää kohti, ja toiset\nsamanlaiset toivat sieltä takaisin. Mutta erään puun oksilla Zeb Stump\nhavaitsi sellaista, mikä ei olisi välttänyt ainoastaan etsijäin,\nvaan myöskin heidän oppaansa Spanglerin huomiota -- paperisuikaleen,\nmustuneen ja puolittain palaneen -- ilmeisesti laukaistun pyssyn\npanostulpan!\n\nSe oli takertunut akaasian oksaan, keihästynyt sen okaaseen.\n\nIäkäs metsästäjä irroitti sen piikistä, johon sade ja tuuli olivat sen\ntakerruttaneet, levitti sen huolellisesti känsäisen kätensä kämmenelle\nja luki sen tahraiselta pinnalta hyvin tuntemansa nimen, jonka ynnä\nsiihen liittyvän arvonimen alkukirjaimet olivat: \"C. C. C.\"\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU\n\nUusi rengas\n\n\nZeb Stumpin kasvoista kuvastui vähemmän hämmästystä kuin tyydytystä\nhänen luettuaan paperissa olleen kirjoituksen.\n\n\"Tämä on kirjeen kuori\", mutisi hän. \"Kertoo aikamoisen tarinan;\nluullakseni enemmän kuin sisällä oli. Käytetty pyssyn panostulpaksi!\nNo, se on parahiksi sille vintiölle, koska hän on tunkenut luodin\npyssynpiippuun kelvottomalla paperipalasella eikä kunnollisella ja\nparhaalla laitteella, joka on kappale rasvattua hirvennahkaa.\n\n-- Kirjoitus on naisen käsialaa\", hän jatkoi silmäiltyään uudelleen\npaperikappaletta. \"Eipä silti, että se merkitsisi mitään. Se on yhtä\nkaikki lähetetty hänelle, ja se on ollut hänen hallussaan. Se kannattaa\nottaa visusti talteen.\"\n\nNiin sanottuaan hän veti esille pienen nahkaisen pussin, joka sisälsi\nhänen tulustaulansa sekä piinsä ja teräksensä, ja pistettyään paperin\nhuolellisesti sinne hän pani pussin takaisin taskuunsa.\n\n\"No niin\", pitkitti hän yksinpuheluaan seisottuaan hiljaa mietteissään,\n\"otaksuttavasti tämä mies pystyy kehittämään kunnollisen langan tästä\nongelmakerästä, vaikka langasta lieneekin kappale poissa siellä täällä\nenkä oikein selvästi käsitä eräitä pulmallisia kohtia. Se mies, joka\non murhattu, kuka hän lieneekin, oli tuolla verilammikon luona; ja\nse mies, joka sen tihutyön teki, kuka hän lieneekin, seisoi tämän\nakaasiapuun takana. Jollei niitä nahkapoikia olisi ollut, olisin\nvoinut saada enemmän selville jäljistä. Nyt ei ole mahdollisuuden\nhajuakaan. He ovat polkeneet koko paikan vietävänmoiseksi sotkukseksi\nkiidellessään ja kirmaillessaan sinne tänne.\n\n-- No niin, ei ensinkään hyödytä mennä edemmäksi tuonne päin. Parasta\non nyt seurata takaisin päin vieviä jälkiä, jos se on mahdollista, ja\nottaa selville, mihin särkynytkenkäinen hevonen kantoi ratsastajansa\ntämän palattua vähäiseltä väijytykseltään. Siispä, vanha Zebulon Stump,\nmarssihan takaisin kengänjälkien luokse!\"\n\nNäin naurettavasti puhuteltuaan itseään hän alkoi palata niitä jälkiä\nmyöten, jotka olivat opastaneet aukeaman reunalle. Jalanjäljet olivat\nvain parissa paikassa ollenkaan näkyvissä. Mutta Zeb tuskin välitti\nniiden opastuksesta.\n\nPantuaan jo merkille, että se mies, joka oli ne jättänyt, oli palannut\nsinne, mihin hevonen oli jätetty, hän tiesi palausjälkien vievän hänet\nsinne.\n\nEräässä kohdassa nämä kahdet jäljet eivät kuitenkaan edenneet\nyhdessä. Sillä avoimella paikalla, jonka halki otaksuttu murhaaja oli\nmennyt, oli haarautuma. Sen oli aiheuttanut este -- läpitunkematon\ntiheikköläikkä. Jäljet yhtyivät jälleen, mutta vasta sitten, kun\nne, joita myöten metsästäjä palasi, olivat harhautuneet laajahkolle\naukeamalle.\n\nVarmistuttuaan siitä Zeb silmäili ympärilleen aukeamalla -- vähäksi\naikaa luopuen jalkamiehen jäljistä.\n\nLyhyen tarkastuksen jälkeen hän huomasi jäljet, täysin selvät ja\ntoisenlaatuiset. Se oli selväpiirteinen polku, joka tuli aukeamalle\ntoiselta ja poistui sieltä toisella laidalla -- lyhyesti sanoen\nkarjapolku.\n\nZeb näki, että joitakuita päiviä sitten oli sitä myöten kulkenut useita\nkengitettyjä hevosia, ja juuri se sai hänet palaamaan sitä tutkimaan.\n\nHän saattoi päivälleen -- tunnilleen -- määrätä, milloin hevoset\nolivat kulkeneet, ja tehdä sen juuri jälkien nojalla. Mutta tässä\ntilaisuudessa hänen ei tarvinnut turvautua kykyynsä. Hän tiesi\nkavionjälkien olevan niiden hevosten jättämiä, joilla Spangler\nseurueineen oli ratsastanut -- erottuaan etsijäin pääjoukosta, joka oli\nlähtenyt kotiin majurin johdolla.\n\nHän oli kuullut täydellisen kertomuksen tästä lisätutkimuksesta\n-- kuinka Spangler ja hänen kumppaninsa olivat seuranneet Henry\nPoindexterin hevosen jälkiä sinne, missä neekeri oli ottanut sen kiinni\n-- maatilan ulkoliepeille.\n\nTavallisesta älystä tämä olisi saattanut tuntua tyydyttävältä.\n\nMitään muuta ei kukaan aluetta uudelleen tarkastava henkilö voisi saada\nselville.\n\nZeb Stump ei näkynyt ajattelevan siten. Hänen seisoessaan katselemassa\nsitä pitkin kuvastui hänen asennostaan epätietoisuutta.\n\n\"Jos vain olisin varma siitä, että minulla on aikaa\", mutisi hän,\n\"seuraisin niitä ensin. Varsin todennäköisesti löytäisin sieltäkin\njonkun merkin. Mutta ajasta ei ole varmuutta, ja minun on parasta\nedelleenkin ottaa selkoa siitä eläimestä, joka on pudottanut\nneljänneksen kengästään.\"\n\nHän oli kääntynyt poistumaan aukeamalta, kun muuan ajatus taaskin\npysäytti hänet.\n\n\"Joka tapauksessa _sen_ voi helposti löytää milloin tahansa. Arvaan\nkyllä, mihin ne jäljet vievät yhtä varmasti kuin olisin ratsastanut\nsen lurjuksen rinnalla, joka ne teki -- suoraa päätä Casa del Corvon\ntalliin.\n\n-- On tulimmaisen sääli jättää silleen näitä -- nyt, kun olen täällä\npaikalla. Se pakottaisi minut suorittamaan uuden viidentoista\nkilometrin matkan, eikä mahdollisesti olisikaan aikaa. Pahus vieköön,\nyritän kuin yritänkin vähän matkaa niitä pitkin. Vanha tamma saa\nodottaa, kunnes tulen takaisin.\"\n\nJännittäytyen uutta tutkimusta varten hän lähti samoamaan karjapolulla,\njota Spanglerin ja hänen seurueensa hevoset olivat polkeneet.\n\nNiiden kavionjälkiin hän ei kiinnittänyt paljoakaan huomiota --\najoittain ei ensinkään. Hänen silmänsä etsivät ainoastaan Henry\nPoindexterin hevosen jälkiä. Vaikka muut jäljet olivat syntyneet\nmyöhemmin ja usein tuhonneet ne jäljet, joita hän kiihkeimmin halusi\ntarkastaa, ei hänen ollut lainkaan vaikea tuntea jälkimäisiä. Kuten\nhän olisi itse sanonut, kuka tahansa nahkapoika olisi siihen pystynyt.\nNuoren tilanomistajan hevonen oli kiitänyt polulla täyttä laukkaa.\nJälkien seuraajat olivat ratsastaneet verkalleen.\n\nMikäli Zeb Stump havaitsi, eivät viimemainitut olleet pysähtyneet\neivätkä poikenneet suunnastaan. Edellinen oli.\n\nSe oli tapahtunut vähän toista kilometriä kujan alkupäästä.\n\nNelistävä hevonen ei ollut seisahtunut, vaan hieman poikennut suorasta\nsuunnasta, ikäänkuin jokin, minkä se oli nähnyt -- susi, jaguari, puuma\ntai joku muu petoeläin -- olisi säikäyttänyt sitä.\n\nEdempänä se oli pitkittänyt laukkaansa, virmaa ja huimaa kuten ennenkin.\n\nEdempänä Spanglerin johtama seurue oli ratsastanut edelleen\npysähtymättä ottamaan selkoa, minkätähden hevonen oli pelästynyt\npoikkeamaan suunnastaan.\n\nZeb Stump oli uteliaampi ja seisahtui tälle paikalle.\n\nSe oli karua aluetta, kasvitonta, somerokivien ja hiekan peittämää.\nSitä varjosti suunnattoman iso puu, jonka oksat ulkonivat\nvaakasuorasti. Yksi niistä ulottui sen polun poikki, jota myöten\nhevoset olivat menneet -- niin alhaalla, että välttääkseen\nkolhaisemasta siihen päätänsä ratsumiehen täytyisi kumartua. Tätä oksaa\nZeb Stump tähysti. Hän havaitsi kuoressa hankautuman, joka tosin oli\nhyvin vähäinen, mutta jonka oli täytynyt aiheutua siitä, että siihen\noli osunut jokin esine, yhtä kova, jollei ehkä yhtä terve kuin se\nitsekin oli.\n\n\"Tuon on tehnyt ihmisolennon kallo\", päätteli hän -- \"sellaisen\nihmisolennon, jonka on täytynyt olla hevosen selässä oksan tällä\npuolella ja poissa selästä oksan toisella puolella. Ei ainoakaan elävä\nihminen olisi jaksanut kestää tuollaista kolausta ja sittenkin pysyä\nistumassa satulassa.\"\n\n\"Hei vain!\" huudahti hän voitonriemuisesti, tarkastettuaan maata puun\nalla hätäisesti. \"Niin arvelinkin. Tuossa on pudonneen ratsastajan\njälki. Ja tuosta hän on ryöminyt tiehensä. Nyt olen saanut selityksen\nsiitä isosta kuhmusta, joka on tuottanut minulle päänvaivaa. Olin\nvarma siitä, ettei se ollut johtunut minkään pedon kynsistä, eikä se\nnäyttänyt aiheutuneen kiven eikä seipään iskusta. Tuo seiväs sen on\nkolhaissut.\"\n\nJoustavin askelin ja kasvojensa säihkyessä riemusta vanha metsästäjä\npoistui puun luota, ei enää karjapolkua, vaan niin rajusti ratsailta\npaiskautuneen miehen käyttämää uraa myöten.\n\nTiheikköön perehtymättömästä hän olisi saattanut näyttää kulkevan ilman\nopastusta ja sellaista polkua pitkin, jota ihmisjalka ei koskaan ennen\nollut polkenut.\n\nOsittain sitä ei ehkä ollutkaan. Mutta Zebiä ohjasivat merkit, jotka\ntosin olisivat olleet hämäriä tavalliselle silmälle, mutta jotka\nolivat hänestä yhtä ymmärrettäviä kuin tienviitan maalatut kirjaimet.\nIhmisen vartalolle tietä antamaan vääntynyt oksa -- kiertokasvin\nkiinnityspaikoistaan irtaantuneet kärhet -- raapiintunut maanpinta\n-- kaikki se kertoi ihmisen samonneen sitä tietä. Merkit osoittivat\nenemmänkin -- nimittäin sitä, että se ihminen oli heikossa tilassa --\noli ryöminyt -- oli raajarikko!\n\nZeb Stump pitkitti tutkimustaan, kunnes oli seurannut tämän raajarikon\njälkiä solisevan puron partaalle.\n\nHänen ei ollut tarpeellista mennä pitemmälle. Hän oli tehnyt taaskin\nuuden liitoksen katkonaiseen lankaan. Vielä yksi, ja hänen lankansa\nolisi täydellinen.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU\n\nHevosten vaihto\n\n\nHuulillaan kirous, ilme kolkkona ja otsa niin synkkänä kuin pettymys\nsen suinkin saattoi tehdä Calhoun kääntyi poistumaan liitupreerian\nreunalta, jossa hän oli häipynyt päättömän ratsastajan jäljiltä.\n\n\"Ei kannata seurata kauemmaksi! Mahdotonta on tietää, mihin se\nnyt meni! Ei ole toivoakaan löytää sitä paitsi sattumalta! Jos\npalaan purolle, saatan nähdä sen uudelleen; mutta jollen pääse\npyssynkantamiin, on lopputulos samanlainen kuin aikaisemminkin. Se\nmustangiori ei päästä minua likelleen -- ikäänkuin se elukka tietäisi,\nmihin pyrin!\n\n-- Se on vieläkin ovelampi kuin sen villit sukulaiset -- otaksuttavasti\non mustanginpyydystäjä itse sen sellaiseksi opettanut. Yksi kelpo\nlaukaus -- kun vain pääsisin ampumaan sellaisen, lopettaisi sen juoksut.\n\n-- Ei tunnu olevan minkäänlaista mahdollisuutta päästä hiipimällä sen\nkimppuun; ja sen saavuttaminen ratsastamalla taas on mahdotonta näin\nhitaalla muulilla kuin minulla on.\n\n-- Raudikko ei ole paljoakaan parempi nopeudessa, vaikka onkin\nvoimakkaampi kuin tämä eläin. Koettelen sitä huomenna, kun se on\nuudessa kengässä.\n\n-- Jospa vain saisin käsiini sellaisen hevosen, joka olisi kylliksi\nnopea saavuttamaan tuon mustangin! Olisin valmis uhraamaan sievät rahat\nsiihen pystyvästä ratsusta.\n\n-- Uudisasutuksella täytyy olla joku sellainen. Otan siitä selkoa\nehdittyäni kotiin. Jos siellä on, niin parisataa, niin, tai kolmesataa\nei estä minua sitä saamasta.\"\n\nNäin mutistuaan hän lähti ratsastamaan pois liitupreerialta, synkkien\nkasvojensa ollessa omituisena vastakohtana sen lumimaiselle hohteelle.\nHän ratsasti ripeätä vauhtia, säästämättä hevostaan, joka oli jo\nväsynyt pitkästä matkasta -- kuten saattoi erottaa sen hikisestä\nkarvasta ja kannuksilla runsaasti viillellyissä kyljissä näkyvistä,\npuolittain hyytyneistä verikokkareista. Uusia pisaroita ilmaantui pian\nsen laukatessa raskaanpuoleisesti eteenpäin -- pää Casa del Corvon\nkartanoa kohti.\n\nVajaan tunnin kuluttua sen omistaja talutti sitä tilaa reunustavien\nmezquitepuiden välitse.\n\nSe oli Calhounille tuttu polku. Hän oli ratsastanut sitä myöten\nennenkin, mutta ei samalla hevosella. Mennessään pitkällisen poudan\nkuivaaman _arroyon_ uoman poikki hän hätkähti nähdessään mudassa toisen\nhevosen jäljet. Yhden niistä oli painanut rikkinäinen kenkä; se oli\nvanha kavionjälki, lähes kahdeksan päivän ikäinen. Hänen ei tarvinnut\nsitä tarkastaa varmistuakseen ajasta. Hän tiesi sen tunnilleen.\n\nHän kumartui sen puoleen mielessään toisenlainen ajatus -- hämmästyksen\ntunne, johon sekaantui taikauskoa. Jälki näytti tuoreelta, ikäänkuin\nse olisi tehty edellisenä päivänä. Oli ollut tuulta, sadetta, ukkosta\nja salamoita. Ei yksikään niistä ollut sitä hävittänyt. Jopa raivoisat\nluonnonvoimatkin näyttivät sivuuttaneen sen tuhoamatta sitä --\nikäänkuin säästääkseen sitä todistukseksi luonnon -- niiden Jumalan --\nlakien loukkaamisesta.\n\nCalhoun laskeutui ratsailta tarkoituksenaan tuhota\nkolmeneljänneskenkäisen kavion jälki. Parempi hänelle olisi ollut\nsäästää itseltään se vaiva. Hänen saappaankorkonsa kankeaan mutaan\npainama syvennys oli vain lisätodistus siitä, kuka oli ratsastanut\nsärkynytkenkäisellä hevosella. Likellä hänen jäljessään tuli mies, joka\nosasi ottaa sen todistuksen talteen.\n\nNoustuaan jälleen satulaansa entinen upseeri ratsasti edelleen --\najatellen omaa älykkyyttään.\n\nHänen ajatuksensa olivat tuskin ehtineet muisteloasteelle, kun hevosen\n-- ei hänen omansa -- kavionkapse kantautui äkkiä kuuluviin -- tulijaa\nei näkynyt, sillä hän oli vielä tiheikön peitossa.\n\nIlmeisesti tulija lähestyi; ja vaikka hevonen astelikin hitaasti,\nosoitti sen tasainen käynti, että sitä ohjattiin ja ettei se ollut\nharhaantunut karkulainen. Se oli sellainen hevonen, jonka selässä oli\nratsastaja.\n\nSeuraavalla hetkellä olivat molemmat näkyvissä, ja Calhoun näki\nedessään Isidora Covarubio de los Llanosin, joka samalla hetkellä\nhuomasi hänet.\n\nOli omituinen sattuma, että nämä kaksi kohtasivat tällä tavoin toisensa\n-- nähtävästi sattumalta, jota kuitenkin ehkä oli kohtalo ohjannut.\nVielä kummallisempi oli heidän kummankin rinnassaan herännyt ajatus.\n\nCalhounissa Isidora näki sen miehen, joka rakasti hänen vihaamaansa\nnaista. Isidorassa Calhoun näki sitä miestä rakastavan naisen, jota hän\nvihasi ja jonka hän oli päättänyt tuhota.\n\nTämän keskinäisen tuntemuksen he olivat saaneet osittain kuulopuheista,\nosittain havainnoista ja osittain niistä epäilyttävistä olosuhteista,\njoissa he olivat useammin kuin kerran tavanneet toisensa. He molemmat\nolivat varmoja sen totuudesta. Kumpikin oli varma toisen ilkeästä\nsekaantumisesta, samalla kun molemmat luulivat, ettei toinen epäillyt\nmitään.\n\nTilanne ei ollut omiaan virittämään ystävällistä tunnetta heidän\nvälilleen. Ei ole luonnonmukaista, että mies tai nainen pitää\nkilpailijansa ihailijasta. He voivat olla ystävyksiä ainoastaan sikäli\nkuin mustasukkaisuus kiihottaa mitä tuhoisimpaan kostoon; ja silloinkin\nse on vain nurjaa myötätuntoa.\n\nTähän mennessä ei sellaista suhdetta ollut kehkeytynyt Cassius\nCalhounin ja Isidora Covarubio de los Llanosin välille.\n\nJos olisi ollut mahdollista, olisivat molemmat mielellään välttäneet\ntätä kohtausta. Isidora varmasti olisi.\n\nHän ei ollut suinkaan mieltynyt entiseen rakuunaupseeriin; ja sen\ntiedon lisäksi, että tämä mies oli hänen kilpailijattarensa rakastaja,\noli hänen mielessään toinenkin ajatus, joka nyt teki miehen läheisyyden\nainakin epäsuotavaksi, jollei suorastaan vastenmieliseksi.\n\nHän muisti vale-intiaanien takaa-ajon ja sen päättymisen. Hän tiesi,\nettä teksasilaisten keskuudessa oli lausuttu paljon arvailuja siitä,\nminkä tähden hän oli niin äkkiä kadonnut vedottuaan heihin, pyytäen\nsuojelusta.\n\nHänellä oli siihen ollut oma vaikuttimensa, jota hän ei mielinyt\nselittää; ja tuon miehen, joka hänet nyt kohtaisi, saattoi tehdä mieli\nkysellä sitä seikkaa.\n\nHän oli halunnut mennä ohitse yksinkertaisesti tervehdittyään -- sitä\nhänen ei sopinut jättää tekemättä. Ja kenties Calhoun olisi tehnyt\nsamoin, jollei hänen mieleensä olisi samassa välähtänyt ajatus, joka ei\nollut lainkaan siellä ennestään pyörivien mietteiden yhteydessä.\n\nSitä ajatusta ei herättänyt nainen itse. Isidoran loistavasta\nkauneudesta huolimatta ei Calhoun häntä ihaillut. Niin hillitön\nkuin hänen sydämensä lieneekin ollut, ei siinä ollut tilaa toiselle\nintohimolle -- ei edes aistilliselle -- sitä naista kohtaan, jonka hän\nnäin kohtasi yksinäisessä tiheikössä luonnon kuiskiessa hurjia, ilkeitä\nvihjauksia.\n\nSe, että hän seisautti ratsunsa keskelle polkua, otti hatun päästänsä,\ntervehti kohteliaasti ja aloitti keskustelun Isidoran kanssa, ei\njohtunut tämäntapaisesta ajattelusta.\n\nTällaisen vetoomuksen jälkeen jälkimäinen ei voinut välttää puhelua,\njoka alkoi heti -- Calhounin tehdessä aloitteen.\n\n\"Suokaa anteeksi, señorita\", hän lausui katse suunnattuna pikemminkin\nratsuun kuin ratsastajattareen, \"käsitän kyllä, että on kovin karkeata\ntäten keskeyttää matkaanne, erittäinkin kun sen tekee tuntematon, kuten\nminun surukseni täytyy itseäni nimittää\".\n\n\"Se ei kaipaa puolustelua, señor. Jollen erehdy, olemme kohdanneet\ntoisemme ennenkin -- preerialla likellä Nueces-jokea.\"\n\n\"Niin -- oikein\", änkytti Calhoun haluamatta viipyä niissä muistoissa.\n\"En halunnut puhua siitä kohtauksesta, vaan siitä, mitä näin myöhemmin,\nkun tulitte täyttä neliä pitkin jyrkänteen reunaa. Me kaikki\nkummastelimme, miten teille kävi.\"\n\n\"Ei ollut paljoakaan syytä kummasteluun, cavallero. Se laukaus, jonka\njoku teistä ampui alhaalta, vapautti minut ahdistajistani. Huomasin\nheidän pyörtäneen takaisin ja yksinkertaisesti jatkoin matkaani.\"\n\nCalhoun ei näyttänyt lainkaan harmistuneen siitä, että hänen\ntiedustelunsa näin torjuttiin. Se asia, johon hän tahtoi suunnata\npuhelun, ei ollut vielä tullut esille; ja siinä hänellä saattaisi olla\nparempi menestys.\n\nMikä se oli, sen olisi voinut arvata hänen katseistaan -- puolittain\ntuntijan, puolittain kilparatsastajan katseista -- jotka edelleenkin\nolivat tähdätyt Isidoran ratsuun.\n\n\"En väitäkään itse olleeni mukana kummeksimassa teidän katoamistanne,\nseñorita. Otaksuin, että teillä oli omat syynne olla tulematta meidän\nseuraamme; ja kun näin teidän ratsastavan, kuten ratsastitte, en ollut\nollenkaan huolissani turvallisuudestanne. Juuri teidän ratsastuksenne\nse hämmästytti minua kuten kaikkia kumppaneitanikin. Millainen hevonen\nteillä olikaan! Se näytti pikemminkin lipuvan kuin nelistävän! Jollen\nerehdy, olette parhaillaankin saman ratsun selässä. Olenko oikeassa,\nseñora? Suokaa anteeksi, että utelen niin merkityksettömiä seikkoja.\"\n\n\"Samanko? Antakaas, kun katson. Käytän niin useita. Luultavasti\nratsastin tällä hevosella sinä päivänä. Niin, niin, olen siitä varma.\nMuistan, kuinka se vintiö petti minut.\"\n\n\"Petti teidät! Miten?\"\n\n\"Se teki sen kahdesti. Toisen kerran silloin, kun te seurueinenne\nlähestyitte. Toisen kerran, kun intiaanit -- _ay, Dios_, eivät\nintiaanit, kuten olen myöhemmin kuullut -- olivat tulossa tiheikössä.\"\n\n\"Mutta miten?\"\n\n\"Hirnaisemalla. Sen ei olisi pitänyt sitä tehdä. Se on saanut kylliksi\nopetusta osatakseen menetellä paremmin. Vähät siitä. Kun kerran saan\nsen takaisin Rio Granden varrelle, jää se sinne. En enää ratsasta\nsillä. Se saa palata laitumilleen.\"\n\n\"Antakaa anteeksi, señorita, että puhun teille sellaisesta asiasta,\nmutta väkisinkin se tuntuu minusta vahingolta.\"\n\n\"Mikä on vahinko?\"\n\n\"Se, että niin loistava ratsu kuin tuo hylätään niin kevyesti. Antaisin\nmielelläni paljon saadakseni sen omakseni.\"\n\n\"Laskette leikkiä, cavallero. Se on vain aivan tavallinen, kenties\nsievänlainen ja ripeäaskelinen. Isälläni on viisituhatta senlaatuista\n-- monet sievempiä ja epäilemättä jotkut nopeampia kuin se. Se on hyvä\nmatkahevonen, ja juuri senvuoksi ratsastan sillä nyt. Jollen olisi\nlähdössä kotiini Rio Granden varrelle ja jollei se matka olisi vielä\nedessäni, olisin ilomielin valmis luovuttamaan sen teille tai kenelle\nmuulle tahansa, joka siitä pitää, kuten te näytte tekevän. Ole hiljaa,\n_musteño mio!_ Huomaathan, että joku toinen pitää sinusta enemmän kuin\nminä pidän.\"\n\nViimeiset sanat lausuttiin mustangille, joka ratsastajattarensa tavoin\nnäytti maltittomasti toivovan keskustelun päättymistä.\n\nCalhoun kuitenkin näytti yhtä kiihkeästi haluavan jatkaa sitä tai joka\ntapauksessa johtaa sen toisenlaiseen loppuun.\n\n\"Suokaa anteeksi, señora\", virkkoi hän, omaksuen asiallisen vakavuuden\nsävyn ja samalla puhuen puolustautuvasti, \"mutta jollette pidä tuota\nharmaata mustangianne sen suuremmassa arvossa, olisin vain liiankin\niloinen saadessani vaihtaa ratsuja kanssanne. Jos kohta hevoseni ei\nole kaunis, pitävät teksasilaiset kauppiaat sitä arvokkaana eläimenä.\nVaikka se onkin hitaanlainen juoksija, vakuutan teille, että se vie\nteidät turvassa kotiinne ja palvelee teitä hyvin senjälkeen.\"\n\n\"Mitä, señor!\" huudahti nainen ilmeisesti hämmästyneenä.\n\"Vaihtaisitteko uhkean amerikkalaisen _frisoninne_ meksikolaiseen\nmustangiin! Se tarjous on liian aulis tuntuakseen muulta kuin pilalta.\nTiedättehän, että Rio Granden varrella tuollaisella hevosella kuin\nteidän on yhtä suuri arvo kuin vähintään kolmella, joskus jopa kuudella\nmeidän hevosellamme?\"\n\nCalhoun tiesi sen varsin hyvin; mutta hän tiesi myöskin, että Isidoran\nmustangi olisi hänelle yhtä arvokas kuin kokonainen tallillinen\nsellaisia eläimiä kuin se oli, jolla hän ratsasti. Hän oli omin silmin\nnähnyt, kuinka nopea se oli, ja oli sitäpaitsi kuullut siitä muilta.\nJuuri sellaista hän tarvitsi -- juuri sellaista. Hän ei olisi ollut\nvalmis luovuttamaan siitä ainoastaan omaa \"uhkeaa frisoniansa\", vaan\nmyöskin mustangin täyden hinnan kaupanpäällisiksi.\n\nHänen onnekseen ei kiskomista yritettykään. Niin paljon hevosmiehen\ntaipumuksia kuin meksikolaisen neidon luonteessa saattoikin olla, ei\nsiinä ollut paljoakaan \"hevoshuijaria\". Kun hänen isänsä talleissa\nseisoi tai oikeammin isän tasangoilla harhaili viisituhatta hevosta, ei\nhänellä ollut juuri aihetta esiintyä ahnaan viekkaasti; ja minkä tähden\nhän epäisi niin mitätöntä hyvää työtä, vaikkapa sitä pyytävä mies\nolikin tuntematon -- ehkäpä vihamieskin?\n\nHän ei evännyt.\n\n\"Jos olette tosissanne, señor\", kuului hänen vastauksensa, \"saatte\nkernaasti, mitä haluatte\".\n\n\"Olen tosissani, senorita.\"\n\n\"Ottakaa se siis!\" sanoi tyttö, keikahtaen pois satulasta ja alkaen\nirroittaa hihnoja. \"Emme voi vaihtaa satuloita; teidän olisi ihan liian\niso minulle.\"\n\nCalhoun oli liian hyvillään keksiäkseen sanoja vastaukseksi. Hän\nkiiruhti auttamaan toista päästämään satulaa irti, minkä jälkeen hän\nirroitti omansa.\n\nVajaassa viidessä minuutissa hevoset olivat vaihdetut -- satuloiden ja\nsuitsien jäädessä entisille omistajilleen.\n\nIsidorasta tässä vaihdossa oli naurettavuuden tuntu. Hän melkein nauroi\nääneen sitä suoritettaessa.\n\nCalhoun katseli sitä toisenlaisessa valossa. Hänen mielessään oli sillä\ntarkoitus -- äärimmäisen tärkeä tarkoitus.\n\nHe erosivat toisistaan puhumatta enää paljoakaan -- vain tavalliset\njäähyväissanat -- Isidoran lähtiessä ratsastamaan frisonilla, samalla\nkun entinen upseeri harmaan mustangin selässä jatkoi matkaansa Casa del\nCorvoon.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU\n\nVäsymätön vainuaja\n\n\nZeb saapui hyvin pian lieassa olevan tammansa luokse. Tiheikön\nmaasto oli hänelle tuttu, ja hän taivalsi sen halki oikoisemmin kuin\nraajarikkoinen mies oli tehnyt.\n\nTaaskin hän lähti seuraamaan rikkinäisen kengän jälkiä, varmasti\nuskoen, etteivät ne veisi häntä sadan kilometrin päähän Casa del\nCorvosta.\n\nNe opastivat häntä pitkin tietä, joka kulki miltei suoraan eräältä\nRio Granden poikkitieltä Fort Ingeen. Tie oli yli puolen kilometrin\nlevyinen -- mikä ei suinkaan ole harvinaista Teksasissa, jossa jokainen\nmatkamies valitsee oman polkunsa, pitäen silmällä ainoastaan yleistä\nsuuntaa.\n\nSen toisella reunalla oli edennyt särkynytkenkäinen hevonen.\n\nEi koko matkaa Fort Ingeen saakka. Noin seitsemän tai kahdeksan\nkilometrin päässä linnoituksesta jäljet poikkesivat tieltä juuri\nsellaisessa kulmassa, että jos sitä suuntaa olisi suoraan noudattanut,\nolisi joutunut Poindexterin maatilalle. Zeb oli tästä niin varma,\nettä hän tuskin vaivautui tähyilemään maata, vaan ratsasti eteenpäin,\nikäänkuin hänen vierellään olisi alituiseen ollut tienviittoja.\n\nHän oli aikoja sitten lakannut seuraamasta jälkiä jalkaisin. Vaikka\nhän väittikin halveksivansa ratsastamista, ei hänellä ollut mitään\nsitä vastaan, että kulkisi loppumatkansa satulassa -- koska hän oli\nuupunut preerialla ja tiheikössä suorittamastaan pitkällisestä jälkien\nnuuskimisesta. Vain silloin tällöin hän vilkaisi maahan -- vähemmin\nvarmistuakseen siitä, että oli särkyneen kengän jäljillä, kuin\ntarkatakseen, eikö jäljistä ehkä selviäisi jotakin muutakin kuin niiden\npelkkä suunta.\n\nPreerian joillakuilla alueilla oli ruohikko niin kovaa ja kuivaa,\nettei siihen ollut jäänyt lainkaan jälkiä. Tavallinen matkamies olisi\nsaattanut otaksua olevansa ensimmäinen samoaja sillä paikalla. Mutta\nZeb Stump ei kuulunut siihen luokkaan, ja vaikka hän ei aina voinutkaan\nerottaa kavionjälkiä, tiesi hän melkein sentimetrilleen, missä ne\ntaaskin alkaisivat näkyä -- preerian kosteammilla ja pehmeämmillä\nkohdilla.\n\nJos jossakin paikassa arvelu johti hänet harhaan, tapahtui se\nainoastaan lyhyeksi välimatkaksi, ja hän oikaisi pian hairahduksensa\nratsastamalla poikittain.\n\nTällä puolittain huolettomalla, puolittain varovaisella tavalla hän\noli lähestynyt vajaan puolentoista kilometrin päähän Poindexterin\nmaatilasta. Mezquitepuiden latvojen ylitse näkyi pykälälaitainen\nrintasuojus, kun hän havaitsi maassa jotakin, mikä aiheutti äkillisen\nmuutoksen hänen käytöksessään. Myöskin muutoksen hänen ryhdissään,\nsillä sen sijaan, että hän olisi pysynyt tammansa selässä, hän\nheittäytyi pois satulasta, viskasi ohjakset sen kaulalle, astui\nnopeasti edelle ja alkoi tarkkailla jälkiä jalkaisin.\n\nTamma ei seisahtunut, vaan meni edelleenkin hänen jäljessään\n-- alistuvaisen näköisenä niinkuin olisi tottunut sellaisiin\nomituisuuksiin.\n\nKokemattomalle silmälle ei näkynyt mitään, mikä olisi selittänyt tämän\näkillisen maahanlaskeutumisen. Se tapahtui sellaisella paikalla, jossa\nmaata ei näyttänyt ihminen eikä eläin polkeneen. Siitä saattoi saada\nvihjauksen ainoastaan Zebin puheesta, hänen heittäytyessään pois\nsatulasta.\n\n\"Hänen jälkensä! Kotiin vievät!\" kuuluivat hänen sanansa, hiljaisella,\nmaltillisella äänellä jupistut; senjälkeen jalkaisin kävelevä\nmetsästäjä meni edelleen jälkiä pitkin entistä vitkallisemmin.\n\nVähän ajan kuluttua se vei hänet tiheikköön ja vielä vähemmässä\najassa sellaiseen paikkaan, jossa hän pysähtyi -- äkkiä, ikäänkuin\nokainen tiheikkö olisi muuttunut niin sakeaksi, ettei hän eikä hänen\n\"elukkansa\" päässyt siitä lävitse.\n\nSyynä ei ollut se. Polku oli vieläkin avoinna hänen edessään --\navoimempana kuin siihen saakka. Juuri sen avonaisuus oli tarjonnut\nhänelle syyn keskeyttää etenemisensä.\n\nPolku vietti alavaan laaksoon -- preerian notkelmaan, jonka pohjalla\najoittain juoksi vähäinen puro -- _arroyo_. Nyt se oli kuiva tai siinä\noli ainoastaan pitkien matkojen päässä toisistaan seisovavetisiä\nlammikoita. Mutapeittoisessa uomassa oli mies ja ihan hänen takanaan\nhevonen, jota hän talutti suitsista.\n\nHevosen käyttäytymisessä ei ollut mitään merkillistä; se\nyksinkertaisesti seurasi ratsailta laskeutunutta taluttajaansa.\n\nMutta mies -- mitä hän puuhasi? Hänen liikkeissään oli jotakin\nomituista -- jotakin, mikä olisi pannut ymmälle asioihin\nperehtymättömän katselijan.\n\nSe ei pannut ymmälle Zeb Stumpia, tai jos panikin, niin vain sekunnin\najaksi.\n\nHän käsitti tempun merkityksen melkein heti, kun hänen katseensa osui\nsiihen, ja lausui sen itsekseen, jupisten:\n\n\"Hävittämässä särkyneen kengän jälkeä tai yrittämässä sitä! Siitä\nei ole vähääkään hyötyä, herra Cassius Calhoun -- ei millään tavoin\nhyötyä. Olette painanut jalanjälkenne liian syviksi pettääksenne minua;\nja kautta Iankaikkisen, minä seuraan niitä, vaikka ne johtaisivat minut\nhelvetin tuleen!\"\n\nEräläisen lopettaessa herjaavaa puhutteluaan oli se mies, johon se\ntähtäsi, lopettanut hävitystehtävänsä, keikahti jälleen satulaan ja\nkiiruhti edelleen.\n\nJälkiennuuskija seurasi jalkaisin, mutta osoittautumatta ollenkaan\nkiihkeäksi säilyttämään häntä näkyvissään.\n\nSe ei ollutkaan tarpeen. Tuoreilla jäljillä juokseva vainukoira ei\nolisi voinut varmemmin uskoa saavansa uhrinsa uudelleen näkyviinsä\nkuin Zeb uskoi saavuttavansa oman vainuttavansa. Eivät minkäänlaiset\ntiheikön koukut ja juonet -- eivät minkäänlaiset mutkittelut ja\nristihypyt -- voineet nyt pelastaa Calhounia.\n\nJälkienseuraaja eteni huolettomasti odottamatta enää pysähtyvänsä,\nennenkuin saisi Casa del Corvon näkyviinsä.\n\nHäntä ei juuri sovi moittia siitä, että hänen laskelmansa osoittautui\nvääräksi. Kukapa olisi osannut ennakolta aavistaa sellaista keskeytystä\nkuin se oli, jonka Cassius Calhounin ja Isidora Covarubio de los\nLlanosin välinen kohtaus aiheutti.\n\nMutta sen nähdessään -- yllätyksen ja kenties vielä muunkin vaikutelman\nvallassa -- Zeb ei kuitenkaan sallinut tunteittensa ilmaista hänen\nolevan likellä sitä paikkaa.\n\nPäinvastoin se näkyi kiihottavan häntä entistäkin varovaisemmaksi.\n\nKäännyttyään meluttomasti ympäri hän kuiskasi joitakuita salaperäisiä\nsanoja \"elukkansa\" korvaan ja hiipi sitten hiljaa eteenpäin akaasioiden\nsuojassa.\n\nVastustelematta ja mitään hiiskumatta tamma seurasi häntä.\n\nPian hän seisahtui täydelleen -- ja hänen eläimensä teki samaten,\njäljitellen temppua niin täsmällisesti, että se näytti suoranaiselta\njälkipainokselta.\n\nSakea ryhmä mezquitepuita erotti hänet noista kahdesta henkilöstä,\njotka tällöin olivat syventyneet vilkkaaseen sananvaihtoon.\n\nHän ei voinut nähdä heitä antautumatta siihen vaaraan, että hänen\nsalakuuntelunsa huomattaisiin, mutta siitä huolimatta hän kuuli, mitä\npuhuttiin.\n\nHän pysyi paikallaan -- kuunnellen siihen saakka, kunnes _hevoskauppa_\nsolmittiin, ja vielä jonkun aikaa senjälkeenkin.\n\nVasta sittenkun toiset olivat eronneet ja molemmat poistuneet paikalta,\nuskaltautui hän pois piilopaikastaan.\n\nSeisoen sillä kohdalla, jossa hevosenvaihtajat olivat äsken olleet, ja\nkatsoen molemmille tahoille samalla kertaa hän huudahti:\n\n\"Josafat! Miespuolinen ja naispuolinen paholainen ovat tehneet\nsopimuksen; ja pahus minut periköön, jos osaan sanoa, kumpi heistä teki\nparemman kaupan!\"\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU\n\nHyvin silmällä pidetty portti\n\n\nKului jonkun aikaa, ennenkuin Zeb tuli esille piilopaikastaan, jossa\nhän oli ollut hevosten vaihdon todistajana. Hän tuli esille vasta\nsitten, kun molemmat asianomaiset olivat ratsastaneet täydelleen pois\nnäkyvistä. Sittenkään hän ei lähtenyt kummankaan jälkeen, vaan jäi\npaikalleen ikäänkuin epätietoisena siitä, kumpaa hänen pitäisi seurata.\n\nHäntä ei pidättänyt paikalla ainoastaan se, vaan tarve saada, kuten\nhänen tapanaan oli nimittää, \"kunnon ajattelu\".\n\nHänen ajatuksensa olivat kohdistuneet hevosten vaihtoon, sillä hän\noli kuullut koko sitä koskevan kaksinpuhelun kuten senkin, että sitä\nehdotti Calhoun. Juuri se pani hänet ymmälle tai oikeammin antoi\nhänelle miettimisen aihetta. Mikä saattoi olla vaikutin?\n\nZeb tiesi todeksi sen, mitä meksikolaisnainen oli sanonut -- että\nnimittäin amerikkalaisen hevosen markkina-arvo oli paljoa suurempi kuin\nmustangin. Hän tiesi lisäksi, että kaikkein viimeksi juuri Cassius\nCalhoun antautui \"nyljettäväksi\" hevoskaupassa. Minkä tähden hän siis\noli solminnut tämän \"kaupan\"?\n\nIäkäs metsästäjä sieppasi hatun päästänsä, harasi kampaamatonta\ntukkaansa kädellään kerran tai pari, suoritti saman hyväilyn\nharmaantuneelle leukaparralleen -- koko ajan silmäillen maata,\nikäänkuin tämän mielessä lausutun kysymyksen vastauksen olisi pitänyt\nputkahtaa esille ruohikosta.\n\n\"Sen voi selittää ainoastaan yhdellä tavoin\", tuumi hän vihdoin.\n\"Harmaa on nopeampi elukka niistä kahdesta -- se on epäilemätöntä; ja\nherra Cassius tahtoo sitä sen nopeuden vuoksi -- sillä minkä hemmetin\ntähden hän muutoin olisi antanut sellaisen hevosen, josta saisi neljän\nsamanlaisen hinnan missä Teksasin osassa tahansa ja kaksi kertaa niin\npaljon Meksikossa? Arvattavasti hän teki kaupan jalkojen nopsuuden\ntähden. Mitä varten? Pahus minut periköön, jollen epäile syytä. Hän\nhaluaa -- hän -- hei -- siinä se -- sellaisen ratsun, joka vetää\nvertoja päättömälle!\n\n-- Juuri sitä hän tavoittelee, niin totta kuin nimeni on Zebulon Stump.\nHän on koettanut amerikkalaista hevosta ja huomannut sen hitaaksi. Sen\ntiedän itsekin. Nyt hän arvelee mustangilla mahdollisesti saavuttavansa\nsen toisen, jos vain löytää sen jälleen; ja varmasti hän lähtee\netsimään.\n\n-- Nyt hän ratsasti Casa del Corvoon -- kenties saadakseen jotakin\nsyötävää. Hän ei viivy siellä kauan. Ennenkuin montakaan tuntia on\nkulunut, näkee joku hänet täällä preerialla; ja se joku on varmasti\nZebulon Stump.\n\n-- Tules, elukka! jatkoi hän, kääntyen tammaan päin. Arvelit olevasi\nkotimatkalla, niinkö? Olet siinä erehtynyt. Sinun pitää olla täällä\nvielä tunti tai pari -- jollei koko yötä. Älä siitä huoli, vanha tyttö!\nRuoho näyttää aika hyvältä, ja saat mahdollisuuden painaa turpasi\nsiihen. Kas niin nyt; syö mahasi niin vietävän täyteen!\"\n\nLausuessaan tämän puhuttelun hän veti päitset tamman korvien ylitse ja\nviskattuaan ohjakset satulan esiinpistävän nupin ylitse salli hevosen\nsyödä mielensä mukaan.\n\nPantuaan tamman kiinni tiheikköön, johon hän oli pysähtynyt, hän asteli\nedelleen, Calhounin noudattamaa polkua myöten.\n\nKaksisataa metriä kauempana viidakko päättyi. Sen toisella puolen\nlevisi avoin tasanko, ja sen vastakkaisella laidalla näkyi Casa del\nCorvon hacienda.\n\nSen valkaistua julkisivua vasten erottui ratsastajan hahmo, joka\nseuraavassa tuokiossa katosi sisäänkäytävän tummiin puitteisiin.\n\nZeb tiesi, kuka meni sisälle.\n\n\"Tästä paikasta\", jupisi hän, \"näen hänen tulevan ulos; ja pahus\nminut vieköön, jollen vahdi siihen saakka, kunnes hän todella tulee\n-- vaikka se tapahtuisi vasta tähän aikaan aamulla. Nyt siis alkaa\nkärsivällisyyden koetus.\"\n\nEnsiksi hän laskeutui polvilleen. Vääntelehtien sitten, kunnes hänen\nselkänsä joutui kosketuksiin hunaja-akaasian rungon kanssa, hän\nsijoittui istuma-asentoon. Sen tehtyään hän veti tilavasta taskustaan\nesille pussin, jossa oli kannikka maissileipää, iso kimpale paistettua\nsianlihaa sekä pullo nestettä, jonka haju ilmaisi olevan monongahelaa.\n\nSyötyään suunnilleen puolet leivästä ja yhtä paljon sianlihasta\nhän pani jäljelle jääneet puolikkaat pussiin, jonka hän ripusti\nkohdallansa olevaan oksaan. Siemaistuaan sitten tyydyttävän kulauksen\nwiskypullostaan ja viritettyään piippunsa hän nojautui akaasiaa vasten\n-- käsivarret ristissä rinnalla ja silmät suunnattuina Casa del Corvon\nporttiin.\n\nTällä tavoin hän oli vahdissa runsaasti kaksi tuntia hetkeksikään\nmuuttamatta katseensa suuntaa, ei ainakaan niin kauaksi, että kukaan\nolisi päässyt liikkumaan portista hänen huomaamattaan.\n\nHahmoja tuli ja meni, ja useat niistä olivat miehiä ja naisia. Mutta\njo etäältäkin heidän niukat, vaaleaväriset pukimensa ja tumma ihonsa\nilmaisi heidän olevan ainoastaan talon palveluskuntaa. Sitäpaitsi he\nkaikki liikkuivat jalkaisin; ja hän, jota Zeb tähyili, tulisi ratsain\n-- jos ensinkään.\n\nHänen vahdinpitonsa keskeytyi ainoastaan auringon mennessä mailleen,\nja silloinkin vain havaintopaikan vaihtoa varten. Kun hämärä alkoi\nluoda purppuraisia varjojaan tasangolle, nousi hän seisoalleen, ja\nverkkaisesti oikaistuaan kookkaan vartalonsa hän seisoi pystyssä\npuunrungon vieressä -- ikäänkuin tämä asento olisi ollut suotuisampi\nmiettimiselle.\n\n\"Onhan sellainenkin mahdollisuus, että se lurjus saattaa hiipiä talosta\nyöllä\", aprikoi hän. \"Joka tapauksessa ennen aamun valkenemista; ja\nminun pitää olla varma siitä, mitä tietä hän lähtee preerialle.\n\n-- Minun on turhaa raahata tuota tammaa jäljessäni\", jatkoi hän,\nvilkaisten siihen suuntaan, johon oli jättänyt eläimen. \"Siitä koituisi\nminulle vain kiusaa. Sitäpaitsi tulee kirkkaanlainen kuutamo, ja se\nsaatettaisiin nähdä neekerien majapaikasta. Sen on parasta olla täällä\n-- sekä ruohon että piilossapysymisen vuoksi.\"\n\nHän palasi tamman luokse, otti satulan pois sen selästä ja kiinnitti\nlasson sen kaulaan, sitoen toisen pään puuhun, ja irroitettuaan sitten\nvanhan huopansa satulan takakappaleesta hän viskasi sen vasemmalle\nkäsivarrelleen ja asteli Casa del Corvoon päin.\n\nHän ei edennyt tasaisesti, vaan milloin vikkelämmin, milloin empivämmin\n-- järjestäen nopeutensa hämärän mukaan -- jotta hänen lähestymistään\nei huomattaisi haciendasta.\n\nTällainen varovaisuus olikin tarpeen, sillä alue, jonka lävitse\nhänen täytyi mennä, oli kuin tasainen nurmikko ilman puuryhmiä\ntai minkäänlaista suojaa. Siellä täällä seisoi yksinäinen puu --\nkääpiötammi tai _algarobia_, mutta ne eivät kasvaneet kylliksi taajassa\nsuojatakseen häntä näkymästä ikkunoista:-- saatikka sitten azotealta.\n\nSilloin tällöin hän seisahtui täydelleen -- odottamaan hämärän\npimenemistä.\n\nTällä tavoin hiipivästi edeten hän saapui vajaan kahdensadan askelen\npäähän muurista -- auringonvalon viimeisen häiveen parhaillaan\nhäipyessä taivaalla.\n\nHän oli ehtinyt matkansa määränpäähän siltä päivältä -- ja siihen\npaikkaan, jossa hän todennäköisesti viettäisi yönsä.\n\nLähellä kasvoi matala, rungoton pensas, ja laskeuduttuaan pitkäkseen\nsen taakse hän aloitti uudelleen vakoilunsa, jonka tuskin saattoi sanoa\nkeskeytyneenkään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKoko elämänpituisena yönä Zeb Stump ei hetkeksikään sulkenut molempia\nsilmiään samalla kertaa. Toinen oli aina vahdissa, ja hänen horjumaton\nvakavuutensa sen ohessa osoitti hänen toimivan tavallista voimakkaamman\nkannustimen vaikutuksesta.\n\nAlkutuntien aikana oli kyllä ääniä ilahduttamassa tai ainakin\nhuojentamassa hänen yksinäisen valvontansa yksitoikkoisuutta.\nKuului äänten sorinaa orjien majoista, ja silloin tällöin kajahti\nnaurunremahdus. Mutta kaikki se oli tavallista hillitympää, eikä sitä\nsäestänyt vilkun kirkas sävel eikä banjon vilkas helkytys -- mitkä\näänet ovat melkein luonteenomaisia neekerien majapaikoille iltaisin.\n\nPäärakennuksen yllä lepäävä synkkä hiljaisuus ulottui sen tummaihoisten\nkäskyläisten sydämeen saakka.\n\nEnnen sydänyötä äänet vaimenivat, ja kaikkialla vallitsi hiljaisuus,\njota häiritsi ainoastaan silloin tällöin kajahtava harhailevan koiran\nulvonta sen vastatessa kaukana tasangolla visusti pysyttelevän kajootin\nulvomishaukuntaan.\n\nTähyilijä oli viettänyt väsyttävän päivän ja olisi saattanut nukkua\n-- jolleivät ajatukset olisi sitä estäneet. Kun ne kerran uhkasivat\njättää hänet pulaan ja hän oli torkahtamisen vaarassa, ponnahti hän\näkkiä pystyyn, käveli kerran tai pari edestakaisin ruohikolla, paneutui\nsitten jälleen pitkäkseen, sytytti uudelleen piippunsa, työnsi päänsä\nkeskelle pensasta ja poltteli, kunnes piipun koppa oli tyhjä.\n\nKoko tämän ajan hän piti katseensa tähdättynä kartanon isoon porttiin,\njonka jykevä ovi -- kuten hän erotti siihen paistavasta kuunvalosta --\npysyi suljettuna.\n\nTaaskin hän muutti havaintopaikkaa, mihin auringon nousu nähtävästi\nantoi hänelle viittauksen, kuten sen laskukin oli tehnyt.\n\nKun aamunkoiton ensimmäinen kajastus ilmestyi taivaanrannalle, nousi\nhän hiljaa seisoalleen, tarttui huovan nurkkiin, vetäen sen reunat\nvastakkain rinnalleen, käänsi selkänsä Casa del Corvolle ja käveli\nverkkaisesti poispäin -- samoja jälkiä myöten, joita pitkin hän oli\nlähestynyt sitä edellisenä iltana.\n\nJa taaskin hän liikkui epätasaisesti, vähäväliä pysähtyen ja silmäillen\ntaaksensa käsivartensa alitse tai olkansa ylitse.\n\nHän ei pysähtynyt kertaakaan pitkäksi aikaa ennenkuin saavuttuaan sen\nakaasian juurelle, jonka varjossa hän oli nauttinut illallisensa, ja\nsiellä hän ihan samassa asennossa ryhtyi syömään aamiaistaan.\n\nKannikan toinen puolikas ja sianlihan jäljellä oleva puolisko katosivat\npian hänen hampaittensa väliin, minkä jälkeen seurasi hänen pulloonsa\njäänyt väkijuoma.\n\nHän oli taaskin täyttänyt piippunsa ja oli sytyttämäisillään sen, mutta\nsamassa hänen näkyviinsä ilmestynyt esine sai hänet hätäisesti panemaan\npiikiven ja teräksen takaisin pussiin, josta hän oli ne ottanut.\n\nAamun sinertävän usvan lävitse Casa del Corvon sisäänkäytävä näytti\ntummemmalta kehrältä. Portti oli vedetty auki. Melkein samalla hetkellä\nnäkyi siitä tulevan esille ratsumies pienen, harmaan hevosen selässä,\nja portti suljettiin heti hänen jälkeensä.\n\nZeb ei siitä välittänyt. Hän katsoi vain nähdäkseen, mihin suuntaan\nvarhainen matkamies lähtisi.\n\nVähemmän kuin kaksikymmentä sekuntia riitti antamaan hänelle siitä\nvarmuuden. Hevosen pää ja ratsastajan kasvot kääntyivät häntä kohti.\n\nAikaa hukkaamatta hän koetti tuntea jommankumman. Hän ei epäillyt sitä,\nettä ne olivat sama mies ja sama hevonen, jotka olivat sivuuttaneet\nsen paikan edellisenä iltana, ja yhtä varma hän oli siitä, että ne\nsivuuttaisivat sen nytkin.\n\nHän meni tammansa luokse, satuloitsi sen hiukan hätäisesti sekä pani\nsuitset sen suuhun, tarttui lassoonsa ja talutti ratsunsa piiloon,\njosta hän näkisi tiheikköpolun olematta itse näkymisen vaarassa.\n\nSen tehtyään hän vartosi harmaalla hevosella ratsastavan matkamiehen\nsaapumista -- tietäen, että tulija oli kapteeni Cassius Calhoun.\n\nHän odotti vielä kauemmin -- kunnes viimemainittu oli ravia ajaen\nsivuuttanut paikan, kunnes hän oli ehtinyt täydelleen tiheikkövyön\npoikki ja aamun utuisessa valossa vähitellen katosi preerialle.\n\nVasta sitten Zeb Stump kapusi satulaansa ja pani ratsunsa liikkeelle,\nsohaisten ainoalla kannuksellaan sen kylkeä.\n\nHän lähti Cassius Calhounin jälkeen, mutta osoittamatta lainkaan\nhuolehtivansa siitä, että viimemainittu pysyisi näkyvissä.\n\nHän ei kaivannut sitä opastuksekseen. Kasteinen ruohikko oli hänestä\ntahraton sivu -- harmaan mustangin jäljet olivat kirjaimia, joita oli\nyhtä helppo lukea kuin painetun kirjan rivejä.\n\nHän pystyi lukemaan niitä ratsunsa ravatessa; niin, jopa nelistäessäkin!\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU\n\nPää alaspäin -- jalat ylöspäin!\n\n\nAavistamatta, että hänen poistumistaan talosta oli nähnyt kukaan muu\nkuin Pluto, joka oli satuloinut harmaan mustangin, Calhoun ratsasti\npreerialla.\n\nYhtä vähän hän aavisti mitään sivuuttaessaan sen kohdan, jossa Zeb\nStump seisoi kyyristyneenä piilopaikassaan.\n\nHän otaksui, ettei ainoakaan ihmissilmä nähnyt häntä aamun himmeässä\nvalossa, eikä hän mistään muusta välittänyt.\n\nPoistuttuaan metsän reunasta hän suuntasi matkansa Nueces-jokea kohti,\nratsastaen ripeätä ravia, jonka hän silloin tällöin kiihdytti lyhyeksi\nlaukaksi.\n\nEnsimmäisten kymmenen tai kahdentoista kilometrin taipaleella hän ei\nkiinnittänyt paljoakaan huomiota koko ympäristöönsä. Silloin tällöin\ntaivaanrannalle luotu silmäys näytti häntä tyydyttävän, ja hänen\nsilmäyksensä kohdistuivat ainoastaan hänen edessään olevaan osaan\ntätä suunnatonta kehää. Hän ei tähyillyt oikealle eikä vasemmalle ja\nkatsahti vain kerran taaksensa -- ehdittyään jonkun matkan päähän\ntiheikön reunasta.\n\nHänen etupuolellaan oli se esine -- vielä näkymätön -- jonka ympärillä\nhänen ajatuksensa pyörivät.\n\nMikä se esine oli, sen tiesivät vain hän itse ja yksi toinen henkilö\n-- se toinen oli Zeb Stump -- vaikka Calhoun ei osannut kuvitellakaan,\nettä ainoallakaan kuolevaisella oli aavistustakaan hänen varhaisen\nasiansa luonteesta.\n\nIäkäs metsästäjä oli ainoastaan arvannut sen; mutta sen arvauksen\npaikkansapitävyydestä hän oli niin varma kuin jos entinen kapteeni\nolisi ottanut hänet uskotukseen. Hän oli varma siitä, että Calhoun\noli lähtenyt etsimään päätöntä ratsastajaa -- toivoen saavansa\nuudistaa eilispäiväisen ajojahdin nyt, kun hänellä oli paremmat\nsaavuttamismahdollisuudet.\n\nVaikka hänen ratsunsa olikin nopea kuin teksasilainen hirvi, ei Calhoun\nsuinkaan ollut luottavaisen toiveikas menestyksestä. Oli useita\nmahdollisuuksia sitä vastaan, että hän saisi näkyviinsä tavoittelemansa\notuksen -- ainakin kaksi yhtä vastaan; ja juuri se oli hänen\nmietteittensä aiheena hänen ratsastaessaan.\n\nTämä epävarmuus vaivasi häntä, mutta häntä lohdutti aikaisempiin\nkokemuksiin pohjautuva toivo.\n\nEräällä määrätyllä kohdalla hän oli kohdannut etsimänsä otuksen\nkahdesti. Se saattaisi taaskin olla siellä.\n\nSe oli heinäaavikon lahdekemainen, vihreää ruohoa kasvava ulkonema,\njota tiheikkö reunusti, ja se oli likellä sen läpikäytävän suuta, jossa\nmurhan otaksuttiin tapahtuneen.\n\n\"Omituista, että se aina pyrkii takaisin sinne!\" mietti Calhoun\npohtiessaan sitä seikkaa. \"Pahuksen ilkeätä ja kummallista se on!\nTuntuu siltä kuin se tietäisi -- Pyh! Se johtuu vain siitä, että ruoho\non siellä parempaa ja että lähellä on lammikko. No niin! Toivottavasti\nse on ajatellut siihen suuntaan tänäkin aamuna. Jos niin on, on\nminulla mahdollisuus löytää se. Jollei, täytyy minun mennä edelleen\ntiheikön lävitse, ja minut saa hirttää, jos siitä pidän -- vaikkapa\npäivänvalossakin. Huh!\n\n-- Pyh! Mitäpä pelättävää siinä on -- nyt kun hän on varmassa tallessa\nhornan esituvassa? Ei mitään muuta kuin _lyijypalanen_, ja se minun\ntäytyy saada, vaikka minun täytyisi ratsastaa tällä otuksella, kunnes\nse vaipuu kuolleena maahan. Pyhä taivas! Mikäs tuo tuolla on?\"\n\nNämä viimeiset kuusi sanaa lausuttiin ääneen. Kaikki muu oli ollut\najatuksissa suoritettua yksinpuhelua.\n\nNe lausuessaan puhuja seisautti ratsunsa, melkein kiskaisten\nmustangin takajalkojensa varaan, ja silmiensä näyttäessä olevan\npullistumaisillaan kuopistaan hän istui tuijottaen tasangon ylitse.\n\nHänen kiinteästä katseestaan kuvastui muutakin kuin hämmästystä --\nsiitä kuvastui kauhua.\n\nEikä ihmekään, sillä se näky, johon se oli suunnattu, olisi pystynyt\nsäikäyttämään uljaintakin sydäntä.\n\nAurinko oli kohonnut preerian taivaanrannan yläpuolelle ja oli nyt\nratsastajan takana suoraan hänen etenemisviivallaan. Hänen edessään\nulottui pitkin taivaan reunaa sinertävä usvavyö -- tiheiköstä kohoavaa\nhöyryä -- jotensakin likellä. Itse puut olivat näkymättömissä -- niitä\npeitti niiden yläpuolella leijaileva utu, joka purppuraharsoisen verhon\ntapaisena väikkyi melkoista korkeammalla niiden latvoja -- vähitellen\nsulautuen taivaan syvempään sineen.\n\nLiikkumassa tällä verholla tai sen takana -- kuten läpikuultavissa\nnäyttämökohtauksissa -- näkyi hahmo, kylliksi outo herättääkseen\nkatsojassa epäilyksiä, jollei hän olisi nähnyt sitä aikaisemmin. Se oli\npäätön ratsastaja.\n\nMutta ei samanlaisena kuin aikaisemmin -- ei sellaisena kuin\nCalhoun tai kuka muu tahansa oli sen nähnyt. Ei. Nyt se oli tyyten\ntoisenlainen. Muodoltaan samanlainen, mutta kooltaan se oli kasvanut\nkymmenkertaiseksi alkuperäisestään!\n\nEnää se ei ollut ihminen, vaan kolossi -- jättiläinen. Ei enää hevonen,\nvaan hevosen muotoinen eläin, jolla oli mastodontin tavaton korkeus ja\nsuunnaton, jyhkeä ruho!\n\nEikä tämä ollut ainoa päättömässä ratsastajassa huomattava, uusi\npiirre. Vielä suurempi muutos ilmeni sen esiintymisessä; vieläkin\nselittämättömämpi, jos se suinkin olisi mahdollista. Se ei enää\nkävellyt maassa, vaan taivaalla; sekä hevonen että mies liikkuivat\nylösalaisin käännettyinä! Edellisen kaviot näkyivät selvästi udun\nylälaidassa, kun taas jälkimäisen hartiat -- olin vähällä sanoa _pää_\n-- oli ihan likellä taivaanrannan juovaa! Niitä verhoava serapé riippui\noikeassa suunnassa -- ei painolain mukaisesti, vaan miehen asentoon\nkatsoen. Niin myöskin ohjakset sekä hevosen harja ja pitkä häntä.\nKaikki _ylöspäin!_\n\nNäyttäytyessään tämä aavehahmo -- nyt aavemaisempana kuin konsanaan\n-- liikkui verkkaista, ponnistuksetonta kävelyvauhtia. Jonkun aikaa\nse käveli edelleen -- Calhounin silmäillessä sitä sydämensä ollessa\ntulvillaan kauhua.\n\nIhan äkkiä siinä tapahtui muutos. Sen säännölliset piirteet\nsekaantuivat nopean muuttumisen johdosta; hevonen kääntyi ja lähti\nravaamaan päinvastaiseen suuntaan, mutta kaviot edelleenkin taivasta\nkohti!\n\nAave oli käynyt levottomaksi ja peräytyi!\n\nPuolittain pelon rampauttamana Calhoun olisi pysynyt paikallaan ja\nsallinut sen poistua, jollei hänen oma hevosensa olisi juuri silloin\nvauhkona pyörähtänyt ympäri, joten hän joutui vastakkain selityksen\nkanssa.\n\nHänen kääntyessään ilmaisi kengitetyn kavion kapsahdus preerian\nruohikkoon hänelle, että läheisyydessä oli todellinenkin ratsastaja --\njos todelliseksi saattoi nimittää sitä olentoa, joka oli luonut niin\nhirvittävän varjon.\n\n\"Sehän oli _kangastus_!\" kiljaisi hän, lisäten kirouksen purkaakseen\nharmiaan. \"Kuinka hupsu olinkaan salliessani sen pettää itseäni! Tuossa\non se kirottu otus, joka sen aiheutti -- juuri se olento, jota etsin.\nJa lisäksi niin likellä! Jos olisin sen tiennyt, olisin saattanut\npäästä siihen käsiksi, ennenkuin se näki minut. Nyt alkaa ajojahti,\nja jumaliste, minä _saan sen kiinni_, vaikka minun pitäisi nelistää\nTeksasin toiseen ääreen!\"\n\nÄäntä, kannuksia ja raippaa käytettiin samanaikaisesti todistamaan\npuhujan vakavuutta, ja kaksi minuuttia myöhemmin kiiti kaksi\nratsastajaa täyttä neliä preerialla, molemmat ratsastaen preerialla\nsyntyneillä hevosilla, toisen ajaessa takaa toisen kinterillä --\nahdistettu päätön, ahdistajalla sydän, joka sykki epätoivoisesta\npäättäväisyydestä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAjo ei sukeutunut pitkälliseksi -- ei ainakaan sikäli kuin se kävi\navoimella preerialla, ja Calhoun oli alkanut onnitella itseään\ntavoittamisen mahdollisuuden johdosta.\n\nHänen hevosensa näytti nopeammalta; mutta se saattoi johtua siitä, että\nsitä hoputettiin totisemmin, tai siitä, ettei toinen ollut kylliksi\npelästynyt välittääkseen pyrkiä pakoon. Varmasti harmaa ratsu saavutti\npakenijaa, vihdoin päästen niin lähelle, että Calhoun laittoi pyssynsä\nvalmiiksi.\n\nHänen aikomuksensa oli ampua hevonen ja siten lopettaa takaa-ajo.\n\nHän olisi ampunut heti, jollei olisi pelännyt harhalaukausta. Mutta kun\nhän oli jo aikaisemmin ampunut harhaan useammin kuin kerran, pidättyi\nhän painamasta liipaisinta, kunnes ehtisi niin likelle, että tappava\nlaukaus olisi varma.\n\nHänen näin empiessään ajettu äkkiä pyörsi pois puuttomalta tasangolta,\nsyöksyen puiden väliseen aukeamaan.\n\nTämän liikkeen johdosta, jota takaa-ajaja ei aavistanut, hän jäi\nenemmän jälkeen, ja hänen koettaessaan saavuttaa takaisin menettämäänsä\nsuoltui hänen taaksensa lähes kilometri.\n\nHän lähestyi paikkaa, jonka hän tunsi hyvin, liiankin hyvin -- sitä\npaikkaa, jossa verta oli vuodatettu.\n\nMissä muussa tilaisuudessa tahansa hän olisi kaihtanut sitä; mutta\nhänen sydämessään pyörivä ajatus esti häntä hautomasta entisyyden\nmuistoja -- terästäen sitä kaikenlaisia muita mietteitä paitsi kylmää\ntulevaisuuden pelkoa vastaan. Hänen pelkonsa voisi vaimentaa ainoastaan\ntuon kummallisen ratsastajan saavuttaminen -- poistamalla hänen\npelkäämänsä vaaran.\n\nTaaskin hän oli saavuttanut takaa-ajettavaansa. Hänen ratsunsa\nlaajentuneet sieraimet olivat melkein kiinni takaa-ajetun hulmuavassa\nhännässä. Hänen pyssynsä oli valmiina vasemmassa kädessä, ja oikean\nkäden sormet peittivät liipaisimen suojusta. Hän tähyili kohtaa, mihin\ntähtäisi.\n\nSeuraavana sekuntina laukaus olisi ammuttu, ja luoti olisi lähetetty\npakenevan hevosen kylkiluiden väliin, mutta samassa jälkimäinen\nikäänkuin aavisti vaaran, kaarsi vikkelästi oikealle puolelle, tähtäsi\nsitten potkun ahdistajansa turpaan ja syöksyi toiseen suuntaan!\n\nTämän mielenosoituksen äkillisyys ja siihen liittyvä terävä, uhmaileva\nhirnahdus -- joka tuntui melkein kertovan yliluonnollisesta älystä --\ntyrmistytti tuokioksi Calhounin samoin kuin hänen hevosensakin.\n\nTämä seisahtui eikä suostunut lähtemään edemmäksi, kunnes kannukset\nupposivat syvälle sen kylkiluiden väliin ja pakottivat sen taaskin\nnelistämään.\n\nJa kiihkeämmin kuin koskaan ennen sen ratsastaja nyt hoputti sitä\neteenpäin, sillä takaa-ajettu ei enää pysynyt tiellä, vaan pyrki\nsuoraan tiheikköön. Ajo saattaisi päättyä siellä takaa-ajetun eläimen\njoutumatta ammutuksi tai kiinni.\n\nTähän saakka Calhoun oli ajatellut ainoastaan nopeuskoetusta. Hän\nei ollut ottanut etukäteen huomioon sellaista loppua, joka oli nyt\nsekä mahdollinen että todennäköinen, ja entistäkin hillittömämmän\npäättäväisesti hän taaskin nosti pyssynsä laukausta varten. Tällöin\nmolemmat olivat jo hyvin likellä pensaikkoa -- päätön ratsastaja jo\npuolittain niiden lehväisten oksien peitossa, jotka suhisten lakaisivat\nhänen ratsunsa kylkiä. Ainoastaan hänen hevosensa lonkkiin saattoi\ntähdätä, ja niitä kohti pyssy suunnattiin.\n\nSen suusta tuprahti esille rikinpitoista savua; samanaikaisesti kajahti\npamaus, ja ikäänkuin laukauksen johdosta pyöri pilven lävitse esille\ntumma esine, joka kumeasti jyskähtäen putosi maahan.\n\nSe ponnahti, vierähti ja seisahtui Calhounin hevosen jalkojen väliin.\n\nSeisahtui, mutta ei liikkumattomaksi. Se huojui edelleenkin puolelta\ntoiselle kuten hyrrä, ennenkuin se lakkaa pyörimästä.\n\nHarmaa ori korskahti ja karkasi takajaloilleen. Sen ratsastaja päästi\nkiihkoisen levottomuuden huudahduksen.\n\nEikä ihmekään. Jos hän olisi lukenut Shakespearen runoja, olisi\nhänen sopinut osuvasti toistaa sanat: \"Älä kajoo noihin hurmeisiin\nkiehkuroihin!\" Hänen allansa maassa oli nimittäin miehen pää, jossa\nhattu oli vielä kiinni jäykällä, pyöreällä lierellään estämässä sitä\npysymästä liikkumattomana.\n\nKasvot olivat Calhouniin päin -- kääntyneet ylöspäin parhaiksi\nniin paljon, että ne olivat suoraan häntä kohti. Piirteet olivat\nveritahraiset, riutuneet ja kuihtuneet; silmät avonaiset, mutta kylmät\nja himmeät, lasipalloja muistuttavat; hampaat välkkyivät valkeina\nlyijynharmaiden huulien lomitse, joilla vielä näytti olevan huolettoman\ntyytyväisyyden ilme.\n\nKaiken tämän Cassius Calhoun näki.\n\nHän näki sen, peläten ja vapisten. Ei yliluonnollisen ja tuntemattoman,\nvaan todellisen ja oikein käsitetyn tähden.\n\nKauan hän ei viipynyt tämän äänettömän, mutta paljon puhuvan pään\nseurassa. Ennenkuin se oli tauonnut huojumasta sileällä nurmikolla,\nkiskaisi hän ratsunsa ympäri, painoi kannukset syvälle ja lähti täyttä\nneliä pois paikalta!\n\nHän ei enää pyrkinyt ajamaan takaa päätöntä ratsastajaa -- -- joka\nyhä kuului mennä räiskivän pensaikossa -- vaan takaisin -- takaisin\npreerialle ja edelleen -- edelleen -- Casa del Corvoon!\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU\n\nOuto käärö\n\n\nTultuaan esille tiheiköstä erämies lähti jälkiä myöten niin\nkiirehtimättä kuin hänellä olisi ollut koko päivä käytettävissään eikä\nhänellä olisi mitään erikoista kiiruhtamisen aihetta.\n\nMutta läheisesti tarkastaessaan hänen kasvojaan olisi saattanut havaita\nniillä kiihkeän innokkuuden ilmeen, joka oli sopusoinnussa sen kanssa,\nettä hän vääntelehti hermostuneesti satulassaan ja loi tuontuostakin\nteräviä katseita eteensä.\n\nHän tuskin vaivautui vilkaisemaankaan Calhounin jättämiin jälkiin.\nNiitä hän saattoi tarkkailla silmänsä nurkitse. Mitä niiden\nseuraamiseen tulee, olisi vanha tamma osannut tehdä sen ilman häntäkin!\n\nHäntä ei taivuttanut vitkastelemaan tämä tieto, sillä mieluummin\nhän olisi pitänyt Calhounin näkyvissään. Mutta jos hän sen tekisi,\nolisi jälkimäinen saattanut nähdä hänet ja siten tehdä tyhjäksi sen\ntarkoituksen, johon hän pyrki.\n\nTämä tarkoitus oli tärkeämpi kuin mitkään välillä mahdollisesti\nsattuvat tehtävät; ja tutustuakseen viimemainittuihin hän luotti\npikemmin älynsä kuin aistiensa taitoon.\n\nEdetessään hitaasti ja varovasti -- mutta alituisesti, mikä takaa hyvän\nnopeuden -- hän vihdoin saapui sille paikalle, jossa _kangastus_ oli\nnäyttäytynyt Calhounille.\n\nZeb ei nähnyt siitä merkkiäkään. Se oli haihtunut, ja taivas ulottui\npreeriaan saakka -- sininen yhtyi vihreään pitkin suoraa, katkeamatonta\njuovaa.\n\nHän näki kuitenkin sellaista, mikä kiihdytti häntä miltei yhtä paljon\nkuin aave olisi tehnyt: kahdet hevosenjäljet, jotka etenivät yhdessä\n-- jälkimmäisten ollessa Calhounin uuden hevosen -- jotka Zeb oli jo\nmitannut.\n\n_Alemmista_ jäljistä hänen mielessään ei herännyt arvailuja -- ei\nainakaan niiden tuntemiseen nähden. Ne hän tunsi yhtä hyvin kuin jos ne\nolisivat olleet hänen oman tammansa tekemät.\n\n\"Se lurjus on osunut kohdalle!\" kuuluivat hänen suustansa kirvonneet\nsanat hänen istuessaan, tähyillen kaksinkertaisia jälkiä. \"Siitä ei\nseuraa\", jatkoi hän yhtä huolettoman venyttelevästi, \"että hän on\nsaanut saaliin. Mutta kuka sittenkään tietää? Pahus vieköön, eikö\nhän saatakin! On aika paljon mahdollisuuksia, että hän saa. Mustangi\non saattanut päästää hänet ihan likelleen -- koska hänen ratsunsa on\nmustangin omaa lajia; ja jos se on päästänyt -- niin, jos --\n\n-- Mitä tulimmaista seison täällä? Nyt ei ole aikaa tuhlattavaksi\nempimiseen. Jos hän on saanut käsiinsä sen otuksen ja sen, mitä hän\nsiitä tahtoo, silloin minä saan viheltää sille, mitä minä tahdon, eikä\nminulla ole rahtuakaan mahdollisuutta saavuttaa sitä.\n\n-- Minun täytyy jouduttaa vauhtiani. Piristäydy, vanha tamma!\nKatsotaanhan, etkö pysty saavuttamaan sitä harmaata hevosta, joka\nkirmasi ohitsemme puoli tuntia takaperin. Nyt sitä nopeuttasi, jota\nosaat näyttää yhtä hyvin kuin joku muukin hevonen luullakseni --\nnimittäin, milloin sinua kiristetään. Hei vain!\"\n\nKäyttämättä sitä julmaa keinoa, johon hän turvautui halutessaan\ntammansa kiitävän parhaalla vauhdillaan, hän vain painoi vanhaa\nkannustaan sen kylkiin ja pani ratsun ravaamaan. Hän ei suinkaan\ntahtonut samota nopeammin kuin oli sopusoinnussa varovaisuuden kanssa,\nja hevosen ravatessa hän piti terävästi silmällä edessään olevaa\ntaivaanrantaa.\n\n\"Siitä, mihin suuntaan jäljet menevät\", mietti hän, \"osaan jotensakin\ntarkalleen päätellä, mihin ne vievät. Kaikki näyttää käyvän sille\ntaholle, ja niin teki hänkin, nuori miekkos-poloinen -- eikä koskaan\npalannut. Niin, no niin, ei ole mahdollista herättää häntä jälleen\nhenkiin, mutta ehkä on mahdollista saattaa vastuuseen se roisto, joka\nhänet tuhosi. Sanassa sanotaan: 'Silmä silmästä ja hammas hampaasta!'\nja luullakseni olen sulkenut erään ihmisen silmät ja turmellut hänen\nhampaittensa käytön, ennenkuin välimme ovat selvät. Erään sellaisen,\njoka ei sitä epäilekään ja joka juuri -- Hei! Tuolla hän menee! Ja\ntuolla myöskin päätön, Josafat! Täyttä neliä molemmat; ja pahus\nsoikoon, jollei harmaa ole saavuttamassa häntä!\n\n-- He eivät ole tulossa tännepäin, joten meidän ei lainkaan maksa\nkyyristellä, vanha tyttö. Seiso alallasi siitä huolimatta! Hän\n_saattaisi_ nähdä meidät, jos liikkuisimme.\n\n-- Ei siitä pelkoa. Hän on liian viehättynyt huvitukseensa katsoakseen\nminnekään muualle kuin suoraan eteensä. Ahaa! Aivan kuten otaksuinkin\n-- aukkoon! Suoraan sinne, minkä kavioista pääsee!\n\n-- Nyt, tammaseni lähdemme jälleen liikkeelle!\"\n\nUusi ravipuuska vei Zebin metsikköön hänen koko ajan pitäessään\nsilmänsä hievahtamatta tähdättyinä tiheikön aukkoon.\n\nVaikka ajettu ja ajaja olivat jo aikoja sitten sivuuttaneet\nläpikäytävän mutkan ja olivat nyt poissa näkyvistä, ei hän kuitenkaan\nedennyt avoimella maalla, vaan sitä rajoittavien pensaiden seassa.\n\nHän ratsasti niin, että aina näki avointa alaa jonkun matkaa eteenpäin,\nsamalla varoen, ettei kukaan vastaiselta taholta tuleva voisi nähdä\nhäntä ja hänen tammaansa.\n\nHän ei odottanut kohtaavansa ketään -- ei ainakaan sitä miestä, joka\nkohta senjälkeen tuli näkyviin.\n\nHän ei kovinkaan pahasti hämmästynyt kuullessaan laukauksen, sillä\nhän oli kuunnellut, odottaen sitä aina siitä saakka, kun hän näki\ntakaa-ajon. Häntä pikemminkin kummastutti se, ettei hän kuullut sitä\naikaisemmin; ja kun pamahdus kajahti, tunsi hän sen metsästyspyssystä\nlähteneeksi ja tiesi, kenen pyssy oli laukaistu.\n\nPahemmin hän ällistyi nähdessään pyssyn omistajan palaavan kujaa myöten\n-- vähemmän kuin viisi minuuttia laukauksen jälkeen -- lisäksi palaavan\nniin nopeasti, että se ilmaisi hänen pakenevan!\n\n\"Tulossa jälleen takaisin -- ja niin pian!\" jupisi hän huomattuaan\nCalhounin. \"Se on vietävän kummallista! Jotakin on luultavasti vialla,\npahemmin kuin vialla. He, he, he! Ja menossa niinkuin helvetti olisi\nhänen kinterillään! Kenties se on itse Päätön, ja ehkä ajossa ovat osat\nvaihtuneet -- takaisin samalla mitalla! Tulimmainen, siltä totisesti\nnäyttää! Antaisin hopeisen dollarin nähdäkseni sellaista. He, he, he,\nho, ho, hoo!\"\n\nJo paljon aikaisemmin metsästäjä oli solahtanut pois satulasta ja\nvarovaisuuden vuoksi piilottanut sekä itsensä että hevosensa, jotta\npalaava ratsastaja, joka pian näytti sivuuttavan heidän olinpaikkansa,\nei mitenkään heitä näkisi.\n\nJa pian hän sen sivuuttikin, mennen sellaista vauhtia ja niin\nhurjistuneen, tarkkaamattoman näköisenä, että Zebiä tuskin\nolisi havaittu, vaikka hän olisikin seisonut selvästi näkyvissä\nläpikäytävällä.\n\n\"Josafat!\" äännähti erämies mielessään, kun intohimojen vääntämät\nkasvot tulivat kyllin likelle tarkastettaviksi. \"Jollei helvetti ole\nhänen kinterillään, niin se on hänen sisällään! Pahus minut periköön,\njolleivät nuo kasvot ole rumin kuva, mitä tämä miekkonen on ikinä\nnähnyt. Säälisin sitä naista, joka saisi hänet miehekseen. Poloista\nneiti Poindexteriä! Toivottavasti hän osaa hoitaa asiat niin, ettei\nhänen tarvitse ottaa tuollaista hirtehistä herrakseen ja miehekseen.\n\n-- Mutta mitä oikein on tekeillä? Hänen jäljessään ei näytä tulevan\nmitään. Ja yhäti hän jatkaa menoaan! Minne hän nyt pyrkii? Minun pitää\nmennä perässä katsomaan.\n\n-- Kotiin taaskin!\" huudahti metsästäjä mentyään tiheikön reunaan ja\nhuomattuaan Calhounin edelleen kiitävän täyttä laukkaa kasvot kotia\nkohti käännettyinä. \"Kotiin jälleen varmasti!\n\n-- Nyt, vanha tyttö!\" hän jatkoi oltuaan ääneti, kunnes harmaa hevonen\noli kadonnut näkyvistä. \"Sinä ja minä lähdemme toiselle suunnalle.\nMeidän pitää ottaa selkoa, mitä varten se laukaus ammuttiin.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKymmenen minuuttia myöhemmin Zeb oli laskeutunut tammansa selästä ja\nnostanut maasta esineen, johon tarttuminen olisi saattanut kammottaa\nuljaintakin sydäntä -- ja johon kajoaminenkin olisi saattanut inhoittaa!\n\nNiin ei metsästäjää. Siinä esineessä hän näki hyvin tuntemiensa\nkasvojen piirteet -- ihon kuihtumisesta ja niiden ilmeitä niin pahasti\nvääristävistä verijuovista huolimatta -- yhäti hänelle rakkaat,\nkuolemasta ja armottomasta silpomisesta huolimattakin.\n\nHän oli rakastanut niitä kasvoja niiden kuuluessa pojalle; nyt hän\nhelli niitä, kun ne eivät kuuluneet kenellekään!\n\nTarttuen ohimoihin tiukasti sopivan hatun lieriin Zeb koetti ottaa sitä\npois päästä. Se ei onnistunut. Pää oli turvonnut niin, että se oli\nvähällä katkaista sen ympärille kiedotun kultakudoksisen nauhan!\n\nPitäen päätä luonnollisessa asennossa Zeb seisoi jonkun aikaa, hellästi\nsilmäillen kasvoja.\n\n\"Hyvä Luoja, voi, hyvä Luoja!\" huudahti hän hitaasti. \"Mikä lahja\nvietäväksi hänen isälleen puhumattakaan hänen sisarestaan! En taida\nviedä sitä. On parempi haudata tuo tänne ja olla hiiskumatta siitä\nmitään.\n\n-- Ei; sitä en, pahus vieköön, teekään! Mitä ajattelenkaan? Vaikka\nen oikein oivallakaan, miten se voisi edistää todistusketjun\ntäydentämistä, saattaa siitä olla jonkun verran etua siinä\nsuhteessa. Tulimmaisen omituinen todistuskappale se on esitettäväksi\noikeusistuimelle!\"\n\nRipustettuaan sitten oudon käärön satulansa nuppiin hän nousi jälleen\ntammansa selkään ja lähti aatoksissaan ratsastamaan.\n\n\n\n\nYHDESKOLMATTA LUKU\n\nOikeuden edustajia\n\n\nKolmantena päivänä sen jälkeen, kun Maurice Geraldista oli tullut\nsotilasvankilan asukki, oli kuume hänestä lähtenyt, eikä hän enää\npuhunut sekavasti. Neljäntenä päivänä olivat hänen terveytensä\nja voimansa melkein ennallaan. Viides päivä oli määrätty hänen\ntutkimistaan ja tuomitsemistaan varten!\n\nTämä kiire, jota missä hyvänsä muualla olisi katsottu sopimattomaksi,\nei tuntunut millään lailla omituiselta Teksasissa, jossa mies saattaa\ntehdä henkirikoksen, saada tuomion ja päästä hirteen niin lyhyessä\najassa kuin neljässäkolmatta tunnissa!\n\nHänen vihamiehensä, joita oli paljon, vaativat kiirehtimistä jostakin\nheidän tuntemastaan syystä, kun taas hänen ystävänsä, joita oli vähän,\neivät osanneet esittää ainoatakaan kunnollista syytä sitä vastaan.\n\nVäestön keskuudessa vaadittiin tavallisuuden mukaan mutkatonta ja\nnopeata oikeudenkäyttöä, ja sitä tehostettiin kiihottavalla huudolla,\njoka on yhtä vanha kuin itse luomakuntakin: \"Murhatun ääni huutaa\nmaasta kostoa!\"\n\nNopean tuomitsemisen puoltajia suosi satunnainen seikka. Ylioikeuden\ntuomari sattui juuri silloin olemaan kiertomatkallaan, ja Fort Ingen\nrikosluettelon selvittämiselle omistetut päivät olivat määrätyt juuri\nsiksi viikoksi.\n\nOli senvuoksi tavallaan välttämätöntä, että Maurice Geraldin samoin\nkuin muidenkin murhasta epäiltyjen jutut käsiteltäisiin suppeassa\najassa.\n\nKoska ei kukaan pannut vastaan, ei ollut ketään pyytämässä lykkäystä,\nja se oli senvuoksi juttuluettelossa merkitty kysymyksessä olevan\npäivän -- kuukauden viidennentoista -- kohdalle.\n\nSyytetty saattoi vaatia itselleen lainopillista neuvonantajaa.\nPaikkakunnalla ei ollut säännöllistä asianajajaa, koska näissä\nrajaseuduissa nämä pitkävaippaiset herrasmiehet tavallisesti\nmatkustavat oikeuden mukana; eikä oikeus ollut vielä saapunut. Siitä\nhuolimatta oli saapuville ilmestynyt lakimies -- tunnettu \"asianajaja\",\njoka oli tullut San Antoniosta saakka hoitamaan tätä juttua. Hän oli\nesiintynyt vapaaehtoisena tarjokkaana!\n\nSe saattoi olla jalomielisyyttä tämän herrasmiehen taholta tai sitä,\nettä hän siten pyrki kongressin jäseneksi, vaikka väitettiinkin\nkauniiden sormien antaman kullan taivuttaneen hänet lähtemään tälle\nmatkalle.\n\nKun sataa, niin sataa. Tämä sanontatapa pitää Teksasissa paikkansa\nluonnonvoimiin nähden, ja tässä tapauksessa se piti paikkansa\nlakimiehiinkin nähden.\n\nMustanginpyydystäjän jutun käsittelypäiväksi määrätyn päivän edellisenä\npäivänä ilmestyi Fort Ingeen toinenkin lakimies, joka esitti\nvaatimuksensa saada olla vangin puolella.\n\nTämä herrasmies oli taivaltanut vieläkin pitemmän matkan kuin\nsanantoniolainen -- todella pitkän matkan, koska hän oli tullut\nmahtavan Atlantin ylitse lähdettyään smaragdisaaren pääkaupungista.\nHänen saapumisensa ainoana tarkoituksena oli neuvotteleminen murhasta\nsyytetyn miehen kanssa.\n\nTosin ei hänen asiassaan ollut otettu huomioon tätä; ja dublinilainen\nasianajaja ällistyi aika tavalla, kun hänelle hänen vietyään\nmatkatavaransa herra Oberdofferin hotellin katon suojaan ja\ntiedusteltuaan Maurice Geraldia ilmoitettiin, että nuori irlantilainen\noli päävahtiin teljettynä.\n\nVielä voimakkaammaksi yltyi asianajajan ällistys hänen saatuaan tietää\nMauricen vangitsemisen syyn.\n\n\"Munsterilaisen Geraldin poika syytettynä murhasta! Ballaghin linnan\nsekä sen kauniin puiston ja alueen perijä. Minullahan on paperit täällä\nsalkussani. Vietävä! Opastakaa minut hänen luoksensa!\"\n\nVaikka \"teksasilainen\" Bonifacius olikin taipuvainen pitämään äsken\nsaapunutta vierastaan mielenvikaiseksi epäiltävänä henkilönä, suostui\nhän pyyntöön ja hankki hänelle oppaan saattamaan häntä päävahtiin.\n\nJos irlantilainen asianajaja oli hullu, näytti hänen hulluutensa\nolevan suunnitelmallista. Häneltä ei suinkaan evätty pääsyä\nrikoksesta syytetyn luokse, vaan tervetulleena hänen sallittiin käydä\nsotilasvankilassa niin usein kuin hän itse näki hyväksi.\n\nJotkut hänen komentavalle majurille esittämänsä asiakirjat olivat\nhankkineet hänelle tämän etuoikeuden, samalla saattaen hänet\nystävällisiin kosketuksiin teksasilaisen \"asianajajan\" kanssa.\n\nIrlantilaisen asianajajan saapuminen niin ratkaisevalla hetkellä\nantoi aihetta useille arvailuille linnoituksessa, kylässä ja koko\nuudisasutuksella. \"Ankaran ja alttiin\" tarjoiluhuoneessa aprikoitiin\nasiaa kiivaasti.\n\nMiehen eräänlainen eriskummaisuus lisäsi kansallista arvailuvaistoa --\njonka jotkut \"vanhan Dufferin\" ilmaisemat seikat olivat kiihdyttäneet\ntuskallisen voimakkaaksi.\n\nKaikesta siitä huolimatta Atlantin takainen lainedustaja osoittautui\nolevansa uskollinen ammattinsa perinnäistavoille. Lukuunottamatta\njo mainittua mitätöntä ajattelemattomuutta -- johon hän viehättyi\nhämmästyksen ensi hetkellä -- hän ei myöhemmin kertaakaan tehnyt\nhairahduksia, vaan piti huulensa yhtä suljettuina kuin osteri on\npakoveden aikana.\n\nHänellä ei ollutkaan paljoa aikaa käyttää kieltänsä. Hänen saapumisensa\nseuraavana päivänä piti oikeudenkäynti suorittaa; ja suurimman osan\nväliajasta hän oli joko päävahdissa vangin seurassa tai sulkeutuneena\nsanantoniolaisen asianajajan luokse.\n\nLiikkeelle levisi huhu, että Maurice Gerald oli kertonut heille tarinan\n-- kummallisen, kaamean tarinan -- mutta sen yksityiskohdista pysyi\nulkoinen maailma tukalassa tietämättömyydessä.\n\nNe tunsi muuan henkilö, sellainen, joka pystyi vahvistamaan ne oikeiksi\n-- Zeb Stump, metsästäjä.\n\nNiin olisi saattanut tehdä eräs toinenkin; mutta tämä toinen ei ollut\nsyytetyn eikä hänen puolustajansa uskottu.\n\nZeb itse ei esiintynyt heidän seurassaan. Ainoastaan kerran hänet oli\nnähty neuvottelemassa heidän kanssansa. Senjälkeen hän oli poistunut\n-- sekä päävahdista että uudisasutukselta, kuten kaikki otaksuivat,\ntavallisiin puuhiinsa -- etsimään hirviä, karhuja ja kalkkunoita.\n\nKaikki olivat erehtyneet. Zeb oli toistaiseksi luopunut tavallisista\npuuhistaan tai joka tapauksessa ahdistamasta sitä riistaa, jota hän oli\ntottunut väijymään, pyydystämään ja surmaamaan.\n\nTotta kyllä hän oli väijymisretkellä; mutta lintujen ja nelijalkaisten\nasemasta hän tavoitteli toisenlaista eläintä, sellaista, jota ei voinut\nlukea maanpinnalla tai ilmassa liikkuvien otusten luokkaan -- päätöntä\nratsastajaa!\n\n\n\n\nKAHDESKOLMATTA LUKU\n\nHellästi kiintynyt sisarenpoika\n\n\n\"Tuomitaan huomenna -- huomenna, Jumalan kiitos! Ei ole todennäköistä,\nettä kukaan saa kiinni sitä kirottua otusta sitä ennen -- toivottavasti\nei se tapahdu koskaan.\n\n-- Vain _sitä_ minun tarvitsee pelätä. Varmasti ei ilman sitä saada\nselville, mitä on tapahtunut. Minut saa hirttää, jos itsekään sitä\ntiedän! Tiedän kylliksi vain --\n\n-- Omituista tämän irlantilaisen suunsoittajan saapuminen!\n\n-- Omituista myöskin sen sanantoniolaisen miekkosen tulo! Kuka ja\nmikähän hänet on tänne kiikuttanut? Joku on luvannut suorittaa hänen\nkulunsa.\n\n-- Paha heidät vieköön! En välitä heistä, en hitustakaan. He eivät\nvoi selvittää mitään muuta kuin sen, että Gerald on tehnyt tihutyön.\nKaikki viittaa siihen suuntaan, ja kaikki niin uskovat. Heidän on pakko\ntuomita hänet.\n\n-- Zeb Stump ei sitä usko, se epäluuloinen vanha käärme! Häntä ei näy\neikä kuulu. Mihinkähän hän lienee mennyt? Metsästämään, väitetään.\nSe ei ole todennäköistä tällaisena aikana. Entä jos hän on sitä\ntavoittelemassa? Entä jos hän saisi sen käsiinsä?\n\n-- Yrittäisin itsekin uudelleen, jos olisi aikaa. Sitä ei ole.\nEnnen huomisiltaa on kaikki ohitse; ja jos myöhemmin ilmenisi --\nPahus vastaisuudesta! Tärkeätä on varmistua kaikesta nyt. Pitäköön\ntulevaisuus itse huolen itsestään. Kun yksi mies on hirtetty murhasta,\nei todennäköisesti välitetä syyttää toista. Jos jotakin epäilyttävää\n_tulisikin_ ilmi, kaihdettaisiin siihen takertumista. Se tuntuisi oman\nitsensä tuomitsemiselta!\n\n-- Luultavasti olen saanut regulaattorit oikealle mielelle. Sam Manly\nitse näyttää olevan jotensakin varma. Haihdutin hänen epäilyksensä\nkertomalla, mitä sinä yönä kuulin. Hiukan enemmän kuin kuulin, vaikka\nsekin olisi riittänyt tekemään ihmisen vimmaiseksi, mulkoilevaksi\nhulluksi. Kirottua!\n\n-- Ei kannata itkeä maahan kaatuneen maidon tähden. Louise on kohdannut\nsen miehen, ja siinä se. He eivät enää kohtaa toisiaan, ja siinä sekin\n-- jollei se tapahdu taivaassa. No niin, se riippuu Louisesta.\n\n-- En usko _heidän välillään sattuneen mitään_. Louise ei ole\nsenlaatuinen kaikesta huimuudestaan huolimatta; ja se saattaa olla,\nkuten se keltaihoinen neitonen minulle vakuutti -- ainoastaan\n_kiitollisuutta_. Ei, ei, ei! Niin ei voi olla. Kiitollisuuden vuoksi\nei nousta vuoteesta sydänyöllä -- sovittuun kohtaukseen puutarhan\nalareunassa. Louise rakastaa häntä -- rakastaa häntä! Rakastakoon ja\nolkoon kirottu! Hän ei ikinä saa sitä miestä. Hän ei ikinä enää näe\nhäntä, jollei hän osoittaudu itsepintaiseksi, ja siinä tapauksessa hän\nnäkee ainoastaan saattaakseen miehen tuomituksi. Louisen sana riittää\ntoimittamaan hänet hirteen.\n\n-- Louisen pitää se lausua, jollei hän lausu toista sanaa, jota olen\nhäneltä kahdesti pyytänyt. Kolmas kerta on viimeinen. Vielä yksi\nkieltäytyminen, ja minä näytän korttini. Tämä nuori irlantilainen ei\nainoastaan saa tuomiotaan, vaan lisäksi Louise on hänen tuomitsijansa;\nja maatila, talo, neekerit, kaikki -- Ahaa, Woodley-eno, olen halunnut\ntavata sinut.\"\n\nEdellä selostettu yksinpuhelu tapahtui huoneessa, jossa oli ainoastaan\nCassius Calhoun.\n\nSen keskeytti Woodley Poindexter. Murheellisena ja äänettömänä\nharhailtuaan Casa del Corvon käytävissä hän oli astunut huoneeseen,\njossa hänen sisarenpoikansa tavallisesti oleksi, pikemminkin sattumalta\nkuin edeltäpäin mietitystä aikomuksesta.\n\n\"Tavata minut! Mitä varten, sisarenpoikani?\"\n\nMurtuneen miehen puheessa oli nöyryyden, milteipä alamaisuuden sävy.\nAikoinaan ylpeä Poindexter, jonka edessä kaksisataa orjaa oli vapissut\nelämänsä joka päivä -- joka tunti -- seisoi nyt käskijänsä edessä!\n\nTosin valta häntä nöyryyttää oli hänen omalla sisarenpojallaan.\n\nMutta se ei merkinnyt paljoakaan, kun otettiin huomioon tämän miehen\nluonne.\n\n\"Tahtoisin puhella kanssasi Loosta\", kuului Calhounin vastaus.\n\nJuuri sitä puheenaihetta Woodley Poindexter olisi mielellään kaihtanut.\nHän pelkäsi sen asian ajattelemistakin, saatikka sitten siitä\nkeskustelemista -- erittäinkin sen miehen kanssa, joka nyt sitä vaati.\n\nSiitä huolimatta hän ei osoittanut hämmästystä. Hän tuskin sitä\ntunsikaan. Jokin, mitä edellisenä päivänä oli sanottu tai tehty,\noli johtanut hänet odottamaan keskustelun pyyntöä ja arvaamaan\nkeskustelunaiheen laadun.\n\nSe, miten Calhoun aloitti puhelun, ei vähentänyt hänen\nrauhattomuuttaan. Se kuulosti pikemminkin vaatimukselta kuin pyynnöltä.\n\n\"Loostako? Mitä hänestä?\" tiedusti hän teennäisen levollisesti.\n\n\"No niin\", virkkoi Calhoun, puhuen näennäisen vastahakoisesti,\nikäänkuin olisi ujostellut asiaan kajoomista tai teeskennellyt\nujostelevansa, \"minä -- minä -- tahtoisin --\"\n\n\"Olisin mieluummin\", keskeytti tilanomistaja, käyttäen hyväkseen toisen\nempimistä, \"olisin mieluummin puhumatta _hänestä_ nyt\".\n\nTämä lausuttiin miltei rukoilevasti.\n\n\"Entä minkä tähden, eno?\" kysyi Calhoun toisen vastustuksen\nrohkaisemana.\n\n\"Tiedät syyni, sisarenpoika.\"\n\n\"No niin, käsitän, ettei aika ole mieluinen. Henry-parka kadoksissa --\notaksuttavasti -- Voihan hän joka tapauksessa vielä ilmestyä tänne,\njoten kaikki olisi hyvin.\"\n\n\"Ei koskaan! Emme enää milloinkaan häntä näe -- emme elävänä emmekä\nkuolleena. Minulla ei enää ole poikaa!\"\n\n\"Teillä on tytär, ja hän --\"\n\n\"On häpäissyt minut!\"\n\n\"Minä en sitä usko, eno -- en.\"\n\n\"Mitä merkitsee kaikki se, mitä olen kuullut -- mitä olen itse nähnyt?\nMikä olisi voinut kiidättää hänet sinne -- kolmenkymmenen kilometrin\npäähän -- yksin -- tavallisen hevoskauppiaan majaan -- seisomaan hänen\nvuoteensa vierellä? Voi, hyvä Jumala! Ja minkä tähden hänen piti\nsekaantua pelastaakseen sen miehen -- poikani, hänen oman veljensä\nmurhaajan? Voi, hyvä Jumala!\"\n\n\"Hänen oma kertomuksensa selittää ensimmäisen kysymyksen -- mielestäni\ntyydyttävästi.\"\n\nCalhoun _ei_ ajatellut niin.\n\n\"Toinen on varsin yksinkertainen asia. Jokainen nainen olisi menetellyt\nsamalla tavoin -- jokainen Loon kaltainen nainen.\"\n\n\"Ei ole _ketään_ hänen kaltaistaan. Minä, hänen isänsä, vakuutan niin.\nOi, jospa voisin uskoa, että asia on, kuten väität! Tytär-rukkani,\njonka pitäisi nyt olla minulle rakkaampi kuin koskaan ennen -- nyt, kun\nminulla ei ole poikaa!\"\n\n\"Hänen asiansa on hankkia teille poika -- sellainen, joka jo ennestään\non sukulaisenne ja joka voi luvata esittää poikanne osaa -- ei kenties\nyhtä hellästi kuin hän, jonka olette menettänyt, mutta tarjoamalla\nkaikki, mitä hänellä on valta antaa. En tahdo puhua teille arvoituksia,\nWoodley-eno. Tiedätte, mitä tarkoitan, ja millaiset ajatukseni ovat\ntästä asiasta. _Tahtoisin Loon omakseni_!\"\n\nTilanomistaja ei osoittanut hämmästystä tämän lakoonisen ilmoituksen\njohdosta. Hän odotti sitä. Kaikesta siitä huolimatta kävi varjo hänen\notsallaan tummemmaksi. Ilmeisesti hän ei pitänyt ehdotetusta liitosta.\n\nTämä saattaa tuntua omituiselta. Viime aikoihin asti hän oli ollut sen\npuoltaja -- omassa mielessään -- ja useammin kuin kerran hellävaroen\nkuiskannut siitä tyttärensä korvaan.\n\nEnnenkuin he muuttivat Teksasiin, hän oli tuntenut sisarenpoikaansa\nverrattain huonosti.\n\nMieheksi kasvettuaan Calhoun oli ollut Mississippin valtion asukas --\nenimmäkseen majaillut New Orleansin tuhlaavaisessa kaupungissa. Hänen\nenonsa oli nähnyt häntä ainoastaan hänen silloin tällöin käydessään\nlousianalaisella maatilalla -- kunnes hänen serkkunsa Louisen\nkehkeytyvä kauneus houkutteli hänet tekemään näitä vierailumatkoja\nlyhyempien väliaikojen kuluttua ja joka kerta pitentämään niitä\njatkuvaksi oleskeluksi.\n\nSenjälkeen hän Meksikon kaksitoistakuukautisella sotaretkellä kohosi\nkapteenin arvoon; ja saavutettuaan voittoja sodassa hän oli palannut\nkotiin varmasti päättäneenä saavuttaa voiton rakkaudessa -- valloittaa\nkreolitarserkkunsa sydämen.\n\nSiitä alkaen hänen oleskelunsa enonsa katon alla oli muuttunut\njotensakin alituiseksi. Jos nuori nainen ei hänestä oikein kovasti\npitänytkään, oli hän tehnyt itsensä mieluisaksi isälle sellaisella\nkeinolla, jonka harvoin tiedetään pettävän.\n\nAikoinaan rikas tilanomistaja oli nyt köyhä. Tuhlaavaisuus oli\nsaattanut hänen tilansa toivottoman velkaiseksi. Hänen sisarenpoikaansa\nnähden oli järjestys päinvastainen -- hän oli aikoinaan ollut köyhä,\nmutta oli nyt rikas. Sattuma oli tehnyt hänet varakkaaksi. Asiain niin\nollen ei ole kummastuttavaa, että heidän keskensä oli käsitelty rahaa.\n\nSyntymäseudullaan ja vanhojen naapuriensa keskuudessa Woodley\nPoindexteriä kohtaan tunnettiin vielä kylliksi kunnioitusta suojelemaan\nhäntä siltä epäluulolta, että hän oli sisarenpoikansa _alainen_, sekä\npidättämään jälkimäistä esiintymästä saamamiehen tavalliseen röyhkeään\ntapaan.\n\nVasta sitten, kun he olivat muuttaneet Teksasiin, alkoivat heidän\nvälisensä suhteet saada velallisen ja velkojan välisen omituisen\nluonteen.\n\nSe kävi selvemmäksi sen jälkeen, kun Calhoun oli tehnyt useita\nkosimisyrityksiä ja Louise oli joka kerta antanut hänelle hylkäävän\nvastauksen.\n\nTilanomistajalla oli nyt entistä parempi tilaisuus tutustua\nsisarenpoikansa todelliseen luonteeseen; ja heidän saavuttuaan Casa del\nCorvoon oli tämä miltei joka päivä kehittynyt hänelle epäedulliseen\nsuuntaan.\n\nCalhounin ja mustanginpyydystäjän välinen riita ja sen lopputulos eivät\nolleet vahvistaneet enon kunnioitusta edellistä kohtaan, vaikka hänen\nsukulaisena olikin pakko asettua hänen puolelleen.\n\nOli sattunut muitakin seikkoja, jotka aiheuttivat muutoksen\nPoindexterin tunteissa -- saaden hänet pitämään kysymyksessä olevaa\nliittoa _vastenmielisenä_ sen monista edullisista puolista huolimatta.\n\nVoi, oli paljon myöskin sellaisia seikkoja, jotka eivät ehkä tehneet\nsitä miellyttäväksi, mutta jotka kuitenkin vaikuttivat sen, ettei sitä\nvoinut halveksivasti syrjäyttää.\n\nHänen vastauksensa laadun saneli epäröinti -- kenties pikemminkin kuin\nmurhe hänen poikansa menetyksestä.\n\n\"Jos ymmärrän sinua oikein, sisarenpoika, tarkoitat avioliittoa. Nyt ei\nvarmastikaan ole aika puhua siitä -- kuoleman majaillessa talossamme!\nSellaisen asian ajatteleminenkin nostattaisi häväistysjutun koko\nuudisasutuksella.\"\n\n\"Käsität minua väärin, eno. En tarkoita avioliittoa -- en nimittäin\n_nyt_. Vain jotakin sellaista, mikä takaa sen varmaksi -- kun sopiva\naika tulee.\"\n\n\"En ymmärrä sinua, Cash.\"\n\n\"Kyllä ymmärrät, jos vain suostut kuuntelemaan minua minuutin.\"\n\n\"Jatka!\"\n\n\"No niin, haluaisin sanoa seuraavaa. Olen päättänyt mennä naimisiin.\nOlen nyt miltei kolmikymmenvuotias, kuten tiedät; ja senikäisenä\nmies alkaa kyllästyä juoksentelemaan sinne tänne maailmassa. Minä\nolen siihen pahuksen kyllästynyt enkä aio enää pysyä naimattomana.\n_Tahtoisin saada Loon vaimokseni_. Kiirehtiminen on tarpeetonta. Haluan\nnyt vain hänen lupauksensa, kirjallisen lupauksensa, jotta ei enää\nolisi epävarmuutta. Tahdon saada sen asian järjestykseen. Kun nämä\n_huolet_ menevät ohitse, on kylliksi aikaa puhua vihkimisestä ja muusta\nsellaisesta.\"\n\nSana \"huolet\" sen puheen yhteydessä, jonka osana se oli, karahti\npahasti murhattua poikaansa surevan isän korvassa.\n\nWoodley Poindexterin sisu nousi -- niin että hän melkein sai takaisin\nentisen ylpeytensä ja siihen usein liittyneen harmistumisen.\n\nPian se jälleen lamaantui. Toisella puolella hän näki maata, orjia,\nvarallisuutta ja yhteiskunnallisen aseman, toisella kadotukselta\ntuntuvan köyhyyden.\n\nHän ei taipunut täydelleen, kuten hänen vastauksestaan saattaa päättää.\n\n\"No niin, sisarenpoikani, olet puhunut kylläkin suoraan. Mutta en\ntiedä, millainen tyttäreni mieliala sinua kohtaan on. Vakuutat\ntoivovasi häntä vaimoksesi. Haluaako hän sinua miehekseen?\nOtaksuttavasti sekin tulee kysymykseen?\"\n\n\"Luullakseni se riippuu suuressa määrin sinusta, eno. Olet hänen\nisänsä. Varmastikin pystyt vaikuttamaan häneen.\"\n\n\"Minä en ole siitä niin kovin varma. Häntä ei niinkään helposti saada\ntaipumaan vastoin tahtoaan. Sinä, Cash, tiedät sen yhtä hyvin kuin\nminäkin.\"\n\n\"No niin, tiedän vain sen, että aion 'leissata' itseni, kuten\nmerimiehet sanovat, ja näkisin _Casa del Corvon emäntänä_ mieluummin\nLoon kuin minkään muun naisen tältä uudisasutukselta -- ja koko\nTeksasistakin.\"\n\nWoodley Poindexter sävähti kuultuaan nämä tylyt sanat. Ensimmäisen\nkerran hänelle nyt oli lausuttu, ettei hän ollut Casa del Corvon\n_isäntä!_ Vaikka se olikin tapahtunut epäsuorasti, ymmärsi hän sen.\n\nTaaskin hänen sielunsa silmien eteen kohosi todellisuuskuva maasta,\norjista, varallisuudesta ja yhteiskunnallisesta asemasta -- ja toinen\nkuva köyhyydestä ja yhteiskunnallisesta alennuksesta.\n\nJälkimäinen näytti kamalalta, vaikka ei sen kamalammalta kuin hänen\nedessään seisova mies, hänen oma sisarenpoikansa, joka pyrki hänen\npojakseen!\n\nSellaisten tarkoitusten edistämiseksi, joita on mahdoton käsittää,\nJumala usein sallii paholaisen voittaa hänet. Tässä tapauksessa\nasianlaita oli sellainen. Poindexterin sydämessä asuva hyvyys sortui\npahan valtaan. Hän lupasi auttaa sisarenpoikaansa tuhoamaan hänen\ntyttärensä onnen.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Loo!\"\n\n\"Isä!\"\n\n\"Tulin pyytämään sinulta palvelusta.\"\n\n\"Mitä niin, isä?\"\n\n\"Tiedäthän, että serkkusi Cash rakastaa sinua. Hän on valmis kuolemaan\npuolestasi -- ja mikä on vielä enemmän ja parempi, menemään naimisiin\nkanssasi.\"\n\n\"Mutta minä en ole valmis menemään naimisiin _hänen_ kanssansa. Ei,\nisä; mieluummin _minä_ kuolen. Se julkea lurjus! Tiedän mitä se\nmerkitsee. Ja hän on lähettänyt _sinut_ esittämään tätä kosintaa!\nIlmoita hänelle vastaukseksi, että mieluummin kuin suostun tulemaan\nhänen vaimokseen, olen valmis lähtemään -- preerioille -- hankkimaan\ntoimeentuloni pyydystämällä villejä hevosia! Ilmoita hänelle se!\"\n\n\"Mieti, tyttäreni! Et ehkä tiedä, että --\"\n\n\"Että serkkuni on velkojasi. Tiedän sen kaiken, rakas isä. Mutta tiedän\nmyöskin, että sinä olet Woodley Poindexter ja että minä olen sinun\ntyttäresi.\"\n\nNiin hienotunteisesti kuin vihjaus lausuttiinkin, oli sillä toivottu\nvaikutus. Tilanomistajan mieli nousi entiseen ylpeyteensä. Hänen\nvastauksensa kuului:\n\n\"Rakkain Louise, äitisi kuva! Olin epäillyt sinua. Anna minulle\nanteeksi, jaloluontoinen tyttöni! Unohtukoon entisyys! Jätän asian\nsinun valtaasi. Olet vapaa hylkäämään hänen kosintansa!\"\n\n\n\n\nKOLMASKOLMATTA LUKU\n\nHyväntahtoinen serkku\n\n\nLouise Poindexter käytti täydelleen isänsä hänelle suomaa vapautta.\nVajaan tunnin kuluttua Calhoun oli saanut ehdottomat rukkaset.\n\nTämä oli hänen kolmas kosintansa. Kahdesti aikaisemmin hän oli kosinut\n-- epämuodollisesti ja pikemminkin sanakuvin kuin suoranaisesti\nesittämällä asiansa.\n\nNyt oli kolmas kerta, ja vastaus ilmaisi, että se olisi viimeinen.\nVastaus kuului yksinkertaisesti: \"Ei\", ja sitä seurasi ponnekkaasti\nyhtä yksinkertainen: \"Ei ikinä.\"\n\nNämä sanat olivat aivan mutkattomat -- eikä niiden lausumista lainkaan\npyydelty anteeksi.\n\nCalhoun kuunteli epäävää vastausta osoittamatta kovinkaan suuresti\nhämmästyneensä. Mahdollisesti -- hyvin todennäköisesti -- hän sitä\nodottikin.\n\nMutta sellaisissa oloissa tavallisesti havaittavan tyrmistyksen\nsekaisen epätoivon ilmeen sijasta hänen piirteensä pysyivät lujina,\neivätkä hänen poskensa kalvenneet.\n\nHänen seisoessaan kauniin serkkunsa edessä olisi katselijan mieleen\nsaattanut muistua jaguari sen seisahtuessa hypähtääkseen saaliinsa\nkimppuun.\n\nHänen silmiensä ilme tuntui sanovan:\n\n\"Vähemmässä kuin kuudessakymmenessä sekunnissa sinä muutat sävyäsi.\"\n\nMutta hän lausui:\n\n\"Ethän ole tosissasi, Loo?\"\n\n\"Kyllä olen, sir. Olenko puhunut pilailijan tapaan?\"\n\n\"Olet puhunut ikäänkuin et olisi vaivautunut miettimään.\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Monia seikkoja.\"\n\n\"Mainitse ne!\"\n\n\"No niin, ensiksikin sitä -- miten rakastan sinua.\"\n\nTyttö ei vastannut mitään.\n\n\"Rakkauteni\", jatkoi hän puolittain selittävästi, puolittain\nvetoavasti, \"rakkauteni, Loo, on sellainen, ettei ainoakaan ihminen voi\nsitä tuntea ja jäädä henkiin sen jälkeen. Se saattaa loppua ainoastaan\nelämäni sammuessa. Se ei voisi loppua sinun kuollessasi.\"\n\nSyntyi äänettömyys, mutta vastausta ei sittenkään kuulunut.\n\n\"Hyödytöntä on kertoa sinulle sen tarinaa. Se alkoi sinä päivänä --\nniin, sinä tuntina, jona sinut ensi kerran näin.\n\n-- En halua väittää sen käyneen voimakkaammaksi ajan mukana. Se ei\nvoinut vahvistua. Muistanet, että kun ensi kerran kävin isäsi talossa\n-- kuusi vuotta sitten -- ja olin laskeutunut hevoseni selästä, pyysit\nminua kanssasi kävelemään puutarhassa -- päivällistä valmistettaessa.\n\n-- Olit vain keskenkasvuinen tyttö; mutta oi, Loo, olit nainen\nkauneudessa -- yhtä kaunis kuin olet tälläkin hetkellä!\n\n-- Epäilemättä et aavistanutkaan, että kun tartuit käteeni ja lähdit\ntaluttamaan minua hiekoitetulla käytävällä, sormiesi kosketus\nvärähdytti sieluani -- samalla kun soma lepertelysi teki sydämeeni\nvaikutelman, jota ei aika, ei etäisyys eikä edes huikentelu ole kyennyt\nhaihduttamaan.\"\n\nKreolitar kuunteli näyttämättä minkäänlaista merkkiä. Niin\nkaunopuheiset, niin vakavat ja suloista imartelua uhkuvat sanat\nsaattoivat tuskin olla tehoamatta naiseen. Sellaisella puheella oli\nLuciferin onnistunut toteuttaa tarkoituksensa. Tytön ilmeestä kuvastui\nsääliä, jollei hyväksymistä.\n\nMutta kuitenkin hän pysyi äänettömänä.\n\nCalhoun jatkoi:\n\n\"Niin, Loo, asia on, kuten sanoin. Olen koettanut kaikkia kolmea.\nKuutta vuotta voi kohtuullisesti nimittää ajaksi. Mississippiltä\nMeksikoon oli välimatka, sillä sinne mennessäni oli yksinomaisena\ntarkoituksenani sinun unohtamisesi. Se osoittautui hyödyttömäksi, ja\npalattuani antauduin huikenteluun. New Orleans tietää sen.\n\n-- En tahdo väittää intohimoni voimistuneen minun näin yrittäessäni\nsitä tukahduttaa. Olen jo maininnut sinulle, että se oli mahdotonta.\nSiitä hetkestä saakka, jona ensi kerran tartuit käteeni ja nimitit\nminua serkuksesi -- oi, sinä nimitit minua _komeaksi_ serkuksesi,\nLoo -- siitä hetkestä saakka en muista tunteeni palavuuden ollenkaan\nmuuttuneen -- paitsi silloin, kun mustasukkaisuus on saanut minut\nvihaamaan -- jopa siinä määrin, että olisin saattanut _tappaa_ sinut!\"\n\n\"Hyväinen aika, kapteeni Calhoun! Puhut hurjasti. Jopa hupakkomaisesti!\"\n\n\"Siitä huolimatta olen vakavissani. Olen ajoittain ollut niin\nmustasukkainen tähtesi, että itseni hillitseminen on ollut raskas\ntehtävä. Luontoani en ole voinut hillitä -- kuten sinulla on syytä\ntietää.\"\n\n\"Voi, serkku, en mahda mitään sille, mitä on tapahtunut. En ole koskaan\nantanut sinulle aihetta luulla --\"\n\n\"Arvaan, mitä mielit sanoa, ja sinun sopii jättää se lausumatta. Minä\nsanon sen puolestasi: 'Luulla sinun rakastaneen minua.' Juuri ne sanat\npyörivät huulillasi.\n\n-- En väitäkään sinun antaneen aihetta\", jatkoi hän yhä syvemmin\nepätoivoisena. \"En syytä sinun viekoitelleen minua. Jokin sen teki.\nJumala, joka lahjoitti sinulle sellaisen kauneuden, tai paholainen,\njoka ohjasi minut sitä katselemaan.\"\n\n\"Sanasi tuottavat minulle vain tuskaa. En otaksu sinun koettavan\nimarrella minua. Puhut liian vakavasti sitä varten. Mutta oi, serkku\nCassius, siitä hurmauksesta parannut helposti. On muita tyttöjä, paljon\nkauniimpia kuin minä, ja useita sellaisia, joita tuollaiset sanasi\nimartelisivat. Minkä tähdet et puhu heille?\"\n\n\"Minkä tähden en?\" kertasi mies katkeran ponnekkaasti. \"Kuinka\njoutavanpäiväinen kysymys!\"\n\n\"Toistan sen. Se ei ole turhanpäiväinen. Kiintymyksesi minuun on\nnimittäin turhanpäiväisempi, sillä minun tulee olla sinulle vilpitön.\nEn rakasta -- en voi rakastaa sinua.\"\n\n\"Etkä siis tahdo tulla vaimokseni?\"\n\n\"Se ainakin on turhanpäiväinen kysymys. Olen sanonut, etten rakasta\nsinua. Se varmastikin riittää.\"\n\n\"Ja minä olen sanonut rakastavani _sinua_. Esitin sen yhtenä niistä\nsyistä, joiden tähden tahtoisin sinut vaimokseni; mutta on _muitakin_\nsyitä. Haluatko kuulla ne?\"\n\nCalhounin lausuessa tämän kysymyksen häipyi hänen rukoilu-ilmeensä.\nTaaskin tuikki hänen silmistään jaguarin sisu.\n\n\"Mainitsit olevan muitakin syitä. Esitä ne! Älä vitkastele! En pelkää\nniiden kuulemista.\"\n\n\"Tosiaankin!\" tokaisi toinen ivallisesti. \"Et pelkää, etkö?\"\n\n\"En tietääkseni. Mitä pelkäämistä minulla olisi?\"\n\n\"En sano, mitä pelkäämistä _sinulla_ on, vaan mitä isälläsi on.\"\n\n\"Anna kuulua! Hänen asiansa kuuluvat minuunkin. Olen hänen tyttärensä,\nja nyt, voi, hänen ainoa -- Jatka, serkku Cassius! Mikä varjo hänen\nyllänsä väikkyy?\"\n\n\"Ei mikään varjo, Loo, vaan vakava ja todellinen vaara. Sellainen\npulma, jolle hän ei enää mahda mitään. Pakotat minut puhumaan\nsellaisista asioista, joista sinun ei pitäisi tietää mitään.\"\n\n\"Ohoo, eikö? Olet väärässä, serkku Cash. Tiedän ne jo. Tiedän isäni\nolevan velassa ja sinun olevan hänen velkojansa. Miten olisin voinut\nolla sitä tietämättä? Röyhkeytesi talossa -- vaativaisuutesi, jota\nnäytät joka hetki ja palvelusväen nähden -- on riittänyt todistamaan\nheillekin, että jotakin on vialla. Sinä olet Casa del Corvon isäntä.\nTiedän sen. _Minun_ isäntäni et ole!\"\n\nTämä uhmaava puhe lannisti Calhounia. Kortti, johon hän oli luottanut,\nei todennäköisesti tuottaisi voittoa. Hän luopui sitä lyömästä pöytään.\n\nHänellä oli vielä parempi kortti kädessään, ja sen hän löi esille enää\nvitkastelematta.\n\n\"Tosiaankin!\" vastasi hän pilkallisesti. \"No niin, jollen ole sydämesi,\nolen onnesi isäntä. Tiedän, mikä arvoton lurjus on saattanut sinut\nvastaamaan minulle epäävästi --\"\n\n\"Kuka?\"\n\n\"Kuinka viattoman tietämätön oletkaan!\"\n\n\"Niin varmasti olenkin, jollet arvottomalla lurjuksella tarkoita\nitseäsi. Siinä mielessä osaan sinua ymmärtää. Se kuvaus on niin osuva,\nettei siitä voi erehtyä.\"\n\n\"Olkoon niin!\" kivahti mies, käyden harmaaksi raivosta, vaikka vielä\njossakin määrin hilliten itseään. \"No niin, koska pidät minua niin\narvottomana, ei mielipiteesi minusta otaksuttavasti parane, kun\nilmaisen sinulle, mitä aion sinulle tehdä.\"\n\n\"Tehdä minulle! Olet julkean röyhkeä, serkku Cash! Puhut ikäänkuin\nolisin suojattisi tai orjasi! En ole kumpikaan!\"\n\nMasentuneena tytön harmin purkauksesta Calhoun pysyi vaiti.\n\n\"_Pardieu_!\" pitkitti toinen. \"Mitä tämä uhkailu merkitsee? Ilmaise\nminulle, mitä _aiot minulle tehdä!_ Haluaisin tietää sen.\"\n\n\"Saat sen tietää.\"\n\n\"Anna kuulua! Aiotaanko minut karkoittaa harhailemaan preerialle vai\nteljetä luostariin? Kenties vankilaan?\"\n\n\"Viimemainitusta epäilemättä pitäisit -- jos nimittäin saisit\nseuraksesi --\"\n\n\"Jatka, sir! Mikä on kohtaloni? Odotan maltittomasti selitystä.\"\n\n\"Älä hätäile! Ensimmäinen kohtaus esitetään huomenna.\"\n\n\"Niin pianko? Ja missä, saanko sitä tiedustaa?\"\n\n\"Oikeudessa.\"\n\n\"Miten, sir?\"\n\n\"Siten, että seisot tuomarin edessä valamiesten ollessa saapuvilla.\"\n\n\"Suvaitset olla sukkelapuheinen, kapteeni Calhoun. Salli minun mainita\nsinulle, etten pidä sellaisista huvituksista.\"\n\n\"Huvituksista todellakin! Esitän yksinkertaisia tosiasioita. Huomenna\njuttu käsitellään. Herra Maurice Gerald tai McSweeney tai O'Hogerty tai\nmikä hänen nimensä lieneekään, on oikeuden edessä syytettynä veljesi\nmurhasta.\"\n\n\"Se on valetta! Maurice Gerald ei ole --\"\n\n\"Tehnyt sitä tihutyötä, aioit kai sanoa? No niin, se on todistettava.\nSe _todistetaan_; ja juuri sinun omilta huuliltasi lähtevät ne sanat,\njotka sen todistavat -- niin että jokainen valamies sen uskoo.\"\n\nKreolittaren isot gasellinsilmät levisivät mahdollisimman avoimiksi.\nNiistä kohdistui puhujaan sellainen katse, jollaisen gaselli itse usein\nluo -- josta kuvastui yhtä paljon pelkoa, kummastusta ja kysymistä.\n\nKului joitakuita sekunteja, ennenkuin hän kykeni puhumaan. Ajatukset,\narvailut, pelko, kuvitelmat, epäluulot, kaikki ne yhdessä pitivät häntä\näänettömänä.\n\n\"En käsitä tarkoitustasi\", vastasi hän vihdoin. \"Väität, että minut\nhaastetaan oikeuteen. Mitä varten? Vaikka olenkin sen miehen sisar,\njoka -- en tiedä mitään -- en osaa kertoa muuta kuin sen, mikä on\nkaikkien huulilla.\"\n\n\"Kyllä sinä osaat, aika paljon enemmän. Kaikkien huulilla ei ole se,\nettä murhayönä soit Geraldille kohtauksen puutarhan alalaidassa.\nEikä maailma myöskään tiedä, mitä tämän salaisen keskustelun aikana\ntapahtui. Kuinka Henry tunkeutui sitä häiritsemään; kuinka hän\nvimmastuneena siitä, kuten hänen hyvin sopi ollakin, ajatellessaan,\nettä sellainen häpeä tuli -- ei ainoassaan hänen sisarensa, vaan\nkoko sukunsa niskoille -- uhkasi tappaa sen miehen, joka oli sen\naiheuttanut, ja kuinka hänet esti täyttämästä sen uhkauksensa\nainoastaan niin kirotusti harhaantuneen naisen väliintulo!\n\n-- Koko maailma ei tiedä, mitä sitten seurasi; kuinka Henry\nhupakkomaisesti lähti sen katalan koiran jälkeen, ja mikä aikomus\nhänellä oli. Heidän itsensä lisäksi ainoastaan kaksi muuta henkilöä\nsattui näkemään sen lähdön.\"\n\n\"Kaksi -- keitä he olivat?\"\n\nKysymys lausuttiin koneellisesti -- miltei rauhallisen kylmäverisesti.\n\nSiihen vastattiin yhtä kylmästi.\n\n\"Toinen oli Cassius Calhoun -- toinen Louise Poindexter.\"\n\nNeito ei hätkähtänyt. Hän ei edes ainoallakaan merkillä näyttänyt\nhämmästyneensä. Se, mitä jo oli puhuttu, oli valmistanut häntä tähän\npaljastukseen. Hänen vastauksensa oli yksi ainoa sana, joka lausuttiin\nuhman sävyyn.\n\n\"No!\"\n\n\"No!\" kertasi Calhoun harmissaan sanojensa vähäisestä vaikutuksesta.\n\"Otaksuttavasti ymmärrät minua?\"\n\n\"En vähääkään paremmin kuin ennenkään.\"\n\n\"Haluatko minun puhuvan selvemmin?\"\n\n\"Kuten suvaitset, sir.\"\n\n\"Puhun siis. Vakuutan sinulle, että vain yhdellä tavoin voi pelastaa\nisäsi tuhosta -- itsesi häpeästä. Tiedätkö, mitä tarkoitan?\"\n\n\"Kyllä; sen kyllä tiedän.\"\n\n\"Et kai nyt vastanne minulle kieltävästi.\"\n\n\"_Nyt_ varmemmin kuin _koskaan ennen_!\"\n\n\"Olkoon niin! Ennen tätä aikaa huomenna -- ja kautta taivaan, tarkoitan\nsitä -- ennen tätä aikaa huomenna seisot todistajain paikalla!\"\n\n\"Halpamielinen urkkija! Missä tahansa, mutta en sinun läheisyydessäsi!\nPois näkyvistäni, heti paikalla, muutoin kutsun isän!\"\n\n\"Sinun ei tarvitse vaivautua. En aio enää kiusata sinua läheisyydelläni\n-- joka on sinusta niin vastenmielinen. Jätän sinut miettimään. Kenties\nennen oikeuden alkamista katsot sopivaksi muuttaa mieltäsi. Jos niin\nkäy, toivon sinun ilmoittavan siitä minulle niin ajoissa, että ehdin\nperuuttaa haasteen. Hyvää yötä, Loo! Nukkuessani ajattelen sinua.\"\n\nHuulillaan nämä pilkalliset sanat, jotka olivat melkein yhtä karvaat\nhänestä itsestään kuin niiden kuulijastakin, Calhoun poistui huoneesta\nvähemmän voitonriemuisen kuin syyllisen näköisenä.\n\nLouise kuunteli, kunnes hänen askelensa häipyivät etäiseen käytävään.\n\nIkäänkuin hänen ylväät, äkäiset ajatuksensa, jotka siihen saakka\nolivat häntä tukeneet, olisivat äkkiä lauenneet, hän vaipui tuoliin ja\npainoi molemmin käsin rintaansa, koettaen vaimentaa niitä kauhuisia\nnytkähdyksiä, jotka nyt vaivasivat sitä pahemmin kuin koskaan ennen.\n\n\n\n\nNELJÄSKOLMATTA LUKU\n\nTeksasilainen oikeusistuin\n\n\nOn toisen päivän varhainen aamu. Ruusuisena Länsi-Intian merestä\nnouseva aamurusko luo suloisimman hymynsä Teksasin savannien ylle.\n\nMelkein samalla hetkellä, jolloin rusottava valo suutelee Meksikon\nlahden valkeita hiekkasärkkiä, tervehtii se myöskin lähes viidensadan\nkilometrin päässä olevan Fort Ingen lippua, koska maa kohoaa juuri\nniin paljon Matagordan rannikolta Guadalupe-vuorten juurelle, jonka\nläheisyydessä tämä rajalinnoitus sijaitsee.\n\nAamurusko on juuri valaissut lipun, joka samalla kertaa alkaa hulmuta\ntangossaan ja levittää punaisen, valkean ja sinisen kirjavan pintansa\naamuiseen, lauhaan länsituuleen.\n\nTuskin koko sinä aikana, jonka lipputanko on seisonut, on tähtilippu\nhulmunnut niin voimakkaasti kiinnostavan kohtauksen yläpuolella kuin se\non, jota juuri tänä päivänä odotetaan.\n\nJopa näin varhaisena aamuhetkenä voidaan kohtauksen sanoa alkaneen.\nAamuruskon ensimmäisten säteiden kajastaessa nähdään ratsastajia\nlähestyvän sotaväen majoituspaikkaa kaikilta suunnilta. He ratsastavat\nkaksi-, kolmi- tai puolikymmenmiehisissä ryhmissä, laskeutuvat\nsatulasta saavuttuaan perille, kiinnittävät ratsunsa paaluaitaan tai\npanevat ne liekaan avoimelle preerialle.\n\nSen tehtyään he kerääntyvät ryhmiksi harjoituskentälle, seisoskelevat\nkeskustelemassa tai hajaantuvat kylään, ja kaikki he johonkin aikaan\npistäytyvät kapakassa tervehtimässä tarjoilupöydän takana seisovaa\nravintoloitsijaa.\n\nTällä tavoin kokoontuvat miehet kuuluvat useihin eri tyyppeihin ja\nkansallisuuksiin. Melkein jokainen Euroopan maa on luovuttanut osansa,\nvaikka enemmistö on sitä jäntevää rotua, jonka esi-isät karkoittivat\nintiaanit \"veriseltä alueelta\", rakensivat hirsimajoja punanahkojen\nwigwamien paikalle ja kuluttivat elämänsä loppuosan kaatamalla metsää\nMississippin varsilla. Jotkut heistä on kasvatettu viljelemään maissia,\ntoiset ymmärtävät paremmin puuvillan viljelyä, samalla kun suuri joukko\nkauempana etelässä sijaitsevista kodeista on muuttanut Teksasiin\nkeinottelemaan sokerin ja tupakan kasvattamisella ja valmistuksella.\n\nUseimmat ovat ammatiltaan ja kutsumukseltaan maanviljelijöitä, vaikka\njoukossa on myöskin karjanhoitajia ja kalakauppiaita, metsästäjiä ja\nhevoskauppiaita, kauppamiehiä ja muita liikemiehiä -- muun muassa\nsangen monta ihmiskauppiasta!\n\nOn lakimiehiä, maanmittareita ja maakeinottelijoita sekä muita\nkeinottelijoita, joiden alaa ei ole ilmaistu -- seikkailijoita,\njotka ovat valmiit ryhtymään kaikkiin satunnaisiin puuhiin -- olipa\nsitten kysymyksessä karjan leimaaminen, retki comancheja vastaan tai\nseikkailumatka Rio Granden toiselle puolelle.\n\nHeidän pukunsa ovat yhtä vaihtelevia kuin heidän ammattinsakin. Heitä\non jo kuvailtu, sillä Fort Ingen ympärille nyt kerääntyvät miehet ovat\nsamoja, jotka olemme jo aikaisemmin nähneet koolla Casa del Corvon\npihalla -- samoja, mutta runsaslukuisempina.\n\nNykyinen kokous eroaa eräässä toisessakin suhteessa etsintäseurueesta.\nSitä sulostuttavat läsnäolollaan naiset -- miesten vaimot, sisaret ja\ntyttäret. Jotkut ovat ratsain ja pysyvät satulassa -- heidän hunnulla\nvarustetut puuvillahattunsa varjostavat heidän kasvojaan auringon\nhehkulta; toiset ovat sijoittuneet vielä mukavammin katsomaan näkyä\n-- istuen valkoisten vankkuritelttojen suojassa tai loisteliaampien\n\"carriole\"- tai \"jersey\"-katosten alla.\n\nMeneillään on näkemisen arvoinen kohtaus -- tai sellaista ainakin\nodotetaan. Se on oikeudenkäynti, josta uudisasutuksella on kauan\npuhuttu.\n\nTarpeetonta on mainita, että kysymyksessä on oikeudenkäynti\n_Mustangi-Mauricen_ nimellä tunnettua Maurice Geraldia vastaan.\n\nYhtä turhaa on lisätä, että se koskee Henry Poindexterin murhaa.\n\nTällaista väkijoukkoa ei ole saanut koolle rikoksen törkeä laatu\neivätkä myöskään syytetyn tai uhrin mieskohtaiset ominaisuudet -- he\nkumpikin olivat vain vähän tunnettuja ympäristössä.\n\nSama oikeusistuin -- piirikunnan, Uvalden, ylioikeus -- on ollut siellä\naikaisemminkin istumassa, käsitellyt kaikenlaisia juttuja ja tuominnut\nkaikenlaisia ihmisiä -- varkaita, huijareita, miehentappajia, jopa\nmurhamiehiäkin -- mutta niitä tilaisuuksia katsomaan ja tuomioita\nkuulemaan on tuskin viitsinyt tulla kahdeksaakymmentä henkilöä!\n\nSe seikka ei ole kerännyt yhteen näin useita uudisasukkaita, vaan\nsen on tehnyt sarja kummallisia asianhaaroja, salaperäisiä ja\nmelodraamallisia, jotka näyttävät olevan jollakin tavoin rikoksen\nyhteydessä ja ovat joitakuita päiviä olleet uudisasutuksen ainoana\npuheenaiheena.\n\nEi ole tarpeellista luetella näitä asianhaaroja; ne ovat jo tunnettuja.\n\nKaikki Fort Ingeen saapuneet ovat tulleet sinne siinä toivossa, että\noikeudenkäynti luo valoa tähän kummalliseen kysymykseen, joka on siihen\nsaakka uhmaillut ratkaisuyrityksiä.\n\nTietystikin jotkut kaikesta tästä riippumatta tuntevat mielenkiintoa\nvangin kohtaloa kohtaan. Toisia kannustaa vieläkin surullisempi\nmielenkiinto -- murhatuksi _otaksutun_ miehen sukulaisia ja ystäviä;\nmuistaa nimittäin tulee, ettei rikoksen todellisesta tapahtumisesta ole\nvielä saatu todistuksia.\n\nMutta siihen nähden ei ole kovinkaan paljoa epäilyksiä. Useat\ntoisistaan riippumattomat seikat ovat yhtyneet sitä vahvistamaan; ja\nkaikki uskovat, että katala tihutyö on tehty -- yhtä varmasti kuin\nolisivat olleet omin silmin sitä näkemässä.\n\nHe odottavat vain, että heille selvitettäisiin yksityiskohdat, että he\nsaisivat tietää, miten, milloin ja minkä tähden teko tapahtui.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKello on kymmenen, ja oikeus istuu.\n\nVäkijoukon kokoonpanossa ei ole tapahtunut paljoakaan muutoksia;\nvain sinne tänne on sotilasasuja sekaantunut siviili-ihmisten\nyksinkertaisempien pukujen joukkoon. Linnoituksen sotilaat on päästetty\npois aamuparaatista, ja kun he saavat vapaasti etsiä itselleen\nsenpäiväisiä huvituksia, ovat he hakeneet niitä siviilikatselijain\nseasta. Tuossa he seisovat vierekkäin -- sotilaat ja yksityiset\nkansalaiset -- rakuunoihin, jalkaväkeen ja tykistöön kuuluvat\nmiehet tilanomistajien, metsästäjien, hevoskauppiaiden ja huimien\nseikkailijoiden seassa; he ovat juuri äsken kuulleet kuuluttajan\nalkuhuudon ja päättäneet seisoa paikallaan, kunnes kuulisivat tuomarin\nhuulilta viimeisen juhlallisen, muodollisen lauseen: \"Olkoon Jumala\nsielullenne armollinen!\"\n\nSaapuvilla on tuskin ainoatakaan, joka ei ennen iltaa odota kuulevansa\ntätä hirvittävää loppulausetta, joka lausutaan ihmiskumppanin\nkuolemantuomiota merkitsevän tumman lakin varjosta.\n\nVain harvat sitä toivonevat. Mutta hyvin monet ovat varmoja siitä, että\noikeudenkäynti päättyy tuomioon ja että Maurice Geraldin sielu palaa\nJumalansa luokse, ennenkuin aurinko on laskenut!\n\n       *       *       *       *       *\n\nOikeus istuu.\n\nSielunne silmien eteen kuvastuu avara sali, jonka toisella laidalla on\nkoroke; lautaiset väliseinät erottavat tyhjän tilan; sen sisäpuolella\non pöytä, ja tämän reunassa on arkkumainen tekele, joka muistuttaa\nluentohuoneen puhujalavaa tai kirkon saarnastuolia.\n\nNäemme tuomarit kärpännahkaisissa vaipoissaan, asianajajat harmaissa\nperuukeissaan ja mustissa takeissaan ja heidän apulaisensa, sihteerit,\nairuet ja reportterit, siellä täällä seisovia sinitakkisia,\nkiiltonappisia poliiseja sekä takalistolla meren päitä ja kasvoja,\njotka eivät aina ole kammattuja eivätkä puhtaita.\n\nLisäksi panette merkille eräänlaisen hillityn ilmeen katselijoiden\npiirteissä; se ei ole niin suuressa määrin johtunut säädyllisyydestä\nkuin siitä pelosta, että häirittäisiin oikeusistuimen säännöllisiä\ntoimia.\n\nTeidän täytyy haihduttaa kaikki tämä mielestänne, jos haluatte saada\naavistuksen siitä, millainen oikeusistuin on Teksasin rajamailla, sillä\nse eroaa samannimisestä englantilaisesta laitoksesta yhtä suuresti kuin\nsissijoukkue eroaa kaartilaisprikaatista.\n\nTäällä ei ole oikeussalia, vaikka onkin eräänlainen vierasmaja, jota\nkäytetään sekä tähän että muihin tarkoituksiin. Mutta päivä lupaa\nsukeutua kuumaksi, ja oikeus on päättänyt istua _puun varjossa!_\n\nJa se on sijoittunut puun juurelle -- jättiläiskokoisen rautatammen,\njota espanjalainen sammal kiehkuroina koristaa ja joka seisoo\nharjoituskentän laidalla, ulottaen varjoaan laajalti viheriöivälle\npreerialle.\n\nSen juurelle on tuotu iso asiakirjapöytä ja sen ympärille on asetettu\nkymmenkunta nahkapohjaista tuolia; sillä viruu hajallaan muutamia\narkkeja konseptipaperia, mustepullo, hanhensulkaisia kyniä, hyppysissä\nkulunut lakikirja tai pari, lasinen karahvi, jossa on persikkaviinaa,\npari tavallista lasia, rasia havannasikaareja ja toinen rasia\ntulitikkuja.\n\nNäiden välineiden takana istuu tuomari, jolta ei ainoastaan puutu\nkärpännahkainen viitta, vaan joka on suorastaan takittomana --\nkoska päivän lämpötila on saanut hänet päättämään käsitellä asiaa\n_paitahihasillaan!_\n\nPeruukin sijasta hänellä on panamahattunsa, joka on kallellaan toisella\nposkella vastapainoksi toisessa suupielessä törröttävälle, puoliväliin\npoltetulle, puolittain pureksitulle havannalaiselle.\n\nMuissa tuoleissa istuu miehiä, joiden puku ei ilmaise heidän ammattiaan.\n\nHeidän joukossaan on lakimiehiä -- asianajajia ja _neuvonantajia_,\nkuten heitä siellä nimitetään -- joiden yhteiskunnallisessa ja\nlaillisessa asemassa ei ole vähääkään eroa; sheriffi ja hänen\napulaisensa; linnoituksen sotilaallinen komentaja, kappalainen,\nlääkäri, useita upseereja sekä yksi tai kaksi henkilöä, joiden ammatti\nei ole selvitetty.\n\nHiukan syrjässä on kaksitoista henkilöä yhdessä ryhmässä; suunnilleen\npuolet heistä istuu karkeatekoisella lankkupenkillä, muiden\nkyykötellessä tai loikoillessa ruohikolla.\n\nHe muodostavat _valamiehistön_ -- laitoksen, joka on yhtä ominainen\nTeksasille kuin Englannillekin ja joka Teksasissa on kymmenen kertaa\nuskollisempi luottamustehtävälleen, halveksivasti suostumatta\nalistumaan tuomarin määräyksiin -- mihin Englannissa liiankin vapaasti\nmyönnytään.\n\nTeksasilaisen tuomarin ja valamiehistön ympärillä leviää väkijoukko,\njoka tungeksii ihan likelle oikeuden aluetta ja jota hyvin sopii\nnimittää epämääräiseksi. Hirvennahkaisia metsästyspuseroita,\nhuopatakkeja -- tukahduttavasta kuumuudesta huolimatta; juovaisesta\nkarttuunista ja kentuckylaisesta parkkumista valmistettuja\nleninkejä; valkoisesta liina- tai taivaansinisestä puuvillakankaasta\ntehtyjä puseroita; punaisesta flanellista tai valkaisemattomasta\n\"kotikutoisesta\" laitettuja paitoja; rakuunoiden, jääkärien, jalkaväen\nja tykistön asepukuja, kaikkia niitä on sekavana vilinänä tässä\nkirjavassa kokouksessa.\n\nSiellä täällä näkyy säännöllisempi asu -- tälle maalle luonnollisempi\n-- meksikolaisen _jaqueta_ ja _calzonerot_, joiden omistajan\nleveälierinen _sombrero_ varjostaa hänen tummia, _picaresque_-ilmeisiä\nkasvojaan.\n\nOli aika -- eikä niin kovin kaukainen -- jolloin kaikki tälle samalle\npaikalle kokoontuneet miehet olivat sellaisessa asussa.\n\nMutta silloin ei ollut kaksitoistamiehistä valamiehistöä, ja tuomari\n-- _juez de letras_ -- oli paljon tärkeämpi henkilö, jonka nyökkäys\nmerkitsi kuolemaa ja jolta helposti saattoi saada anteeksiannon, jos\npystyi pistämään _onzoja_ hänen taskuunsa.\n\nTästä karkeasta epäsäännöllisyydestä huolimatta -- siitä huolimatta,\nettä puuttuu vaikuttavia kärpännahkaisia ja mustia silkkivaippoja,\nvirka-asuisia _alguazileja_ ja kirkasnappisia poliiseja -- siitä\nhuolimatta, että saapuvilla on miehiä, jotka sivistyneestä\nihmisestä saattavat näyttää oudoilta -- jopa villeiltäkin -- väitän\nempimättä, että näiden punaisten flanellipaitojen ja kentuckylaisten\nparkkuminuttujen keskellä viaton mies saa varmasti -- niin, paljon\nvarmemmin -- luottaa saavansa oikeutta ja syyllinen uskoa saavansa\nrangaistuksen kuin niin sanotun sivistyksemme muodollisissa ja\nhiuksiahalkovissa käräjätempuissa.\n\nÄlkää erehtykö pitämään noita teksasilaisen puun juurelle kokoontuneita\nmiehiä -- niin karkealta kuin heidän ulkoasunsa näyttäneekin teidän\nliiaksi arvostelevasta silmästänne -- älkää erehtykö pitämään heitä\nomien \"massojenne\" muodostamana roskajoukkona, jota ylettömät\nverot ovat ihan syntymästä saakka säälittömästi rasittaneet. Älkää\nmyöskään erehtykö luulemaan heitä teidänkaltaisiksenne olennoiksi\n-- jotka ovat kaulaa myöten täynnä orjamaisuuden henkeä -- kunpa\nse teidät tukehduttaisi! -- ja jotka halveksivat kaikkea suurta ja\nedistysmielistä sekä kunnioittavat ainoastaan velttoa, pinnallista ja\nitsekästä!\n\nPuhun sinulle, keskiluokkaan kuuluva ystäväni, joka kuvittelet olevasi\ntämän englantilaisen maamme _kansalainen_. Tosin sellainen kansalainen,\njolla ei ole edes ensimmäistä, niukinta kansalaisoikeutta -- oikeutta\nvalita edustajaa parlamenttiin.\n\nKuvittelet, että sinulla on tämä oikeus. Minulla tuskin on\nkärsivällisyyttä vakuuttaa sinulle, että olet erehtynyt.\n\nNiin, suuresti erehtynyt, kun kuvittelet olevasi samalla poliittisella\ntasolla, jolla nuo Teksasin muka karkeat rajalaiset ovat.\n\nEi sinnepäinkään. _He_ ovat täysvaltaisia kansalaisia -- sinun\nylempiesi vertaisia tai niiden vertaisia, jotka tahtovat niin\nitseään nimittää ja joiden tahtoon sinä olet kyllin halpa suostumaan\nvastustelematta -- milteipä vastalauseitta!\n\n       *       *       *       *       *\n\nUseimmissa kokouksissa sisempi piiri on tarkemmin valikoitua. Helmi on\nlöydettävissä keskeltä Fort Ingessäkin.\n\nNyt kerääntyneessä kokouksessa on asianlaita päinvastainen. Hienous ja\nsirous ovat ulkolaidalla. Naispuoliset kaunottaret seisovat paraisiin\npukuihinsa verhottuina joustimilla varustetuilla rattailla tai\nkomeammissa ajoneuvoissa, kylliksi korkealla nähdäkseen miespuolisten\nkatselijoiden päiden ylitse.\n\nHeidän katseensa eivät ole suunnatut tuomariin tai, jos ovat, niin\nainoastaan ajoittain. Heidän katseensa ovat tähdätyt kolmen miehen\nmuodostamaan ryhmään, joka on lähellä valamiehiä eikä kovin kaukana\npuun rungosta. Yksi heistä istuu, ja molemmat muut seisovat. Edellinen\non syytettynä oleva vanki, jälkimmäiset ovat häntä vartioivat sheriffin\napulaiset.\n\nAlkujaan oli aikomus syyttää murhasta useita muitakin miehiä -- Miguel\nDiazia ja hänen kumppaneitaan samoin kuin myöskin Phelim O'Nealia.\n\nMutta valmistavien kuulustelujen aikana meksikolaisen onnistui todistaa\nolleensa toisaalla samoin kuin hänen kumppaneittensakin. Kaikki neljä\non senmukaisesti vapautettu syytöksestä.\n\nHe tunnustivat käyttäneensä intiaanien valepukua, sillä kun se kerran\ntodistettiin, eivät he muuta voineet.\n\nMutta he väittivät, että se oli ollut pila -- _travestie_; ja kun\ntodistettiin muiden olleen kotonaan ja Diazin olleen tukkihumalassa\nsinä yönä, jona Henry Poindexter katosi, tyydyttivät heidän väitteensä\nniitä, joiden tehtäväksi kuulustelu oli uskottu.\n\nMitä connemaralaiseen tulee, ei ollut katsottu tarpeelliseksi haastaa\nhäntä oikeuteen. Jos hän oli ollut apuna, oli hän toiminut ainoastaan\nisäntänsä yllytyksestä; ja hän saattaisi osoittautua hyödyllisemmäksi\ntodistajain paikalla kuin syytettynä.\n\nSyytettyjen paikalla seisoo siis ainoastaan yksi vanki -- Maurice\nGerald, jonka häntä katselevat ihmiset tuntevat Mustangi-Mauricen\nnimellä.\n\n\n\n\nVIIDESKOLMATTA LUKU\n\nVäärä todistaja\n\n\nSaapuvilla on ainoastaan muutamia sellaisia, jotka mieskohtaisesti\nlainkaan tuntevat syytettyä, vaikka vain harvoja on myöskin sellaisia,\njotka eivät ole koskaan ennen kuulleet hänen nimeään. Kenties ei\nainoatakaan.\n\nVasta viime aikoina oli Maurice Gerald tullut yleisesti tunnetuksi,\nsillä ennen hänen ja Calhounin välistä, kuusipanoksisilla revolvereilla\nsuoritettua kaksintaistelua hänellä oli ollut ainoastaan taitavan\nhevosenpyydystäjän maine.\n\nKaikki myönsivät, että hän oli oivallinen nuori mies -- komea, huima,\nhyvään hevoseen kiintynyt; ja pitämättä syntinä hellän katseen luomista\nkauniiseen naiseen hän oli avosydäminen, kuten useimmat irlantilaiset\novat, ja myöskin avopuheinen, mikä kernaimmin uskotaan.\n\nMutta eivät hänen hyvät eivätkä hänen huonot puolensa olleet\nkehittyneet ylenmääräisiksi. Hänen rohkeutensa ilmeni harvoin\nhillittömänä hurjapäisyytenä, samalla kun hänen puhelunsa yhtä harvoin\nrappeutui \"pikku juoruiluksi\".\n\nHänen toiminnassaan saattoi huomata eräänlaista kohtuullisuutta. Samoin\nhänen sanansa olivat maltillisia, ja niistä kuvastui jopa maljan\nääressä istuessakin varovaisuutta, joka on jonkun verran harvinainen\nhänen maanmiestensä keskuudessa.\n\nEi kukaan tuntunut tietävän, mistä hän oli tullut, mistä syystä hän oli\nsijoittunut Teksasiin tai minkä tähden hän oli valinnut niin omituisen\nammatin kuin villien hevosten pyydystäminen oli -- ammatin, jota ei\npidetty kaikkein kunniallisimpana.\n\nSe tuntui vieläkin kummallisemmalta niistä, jotka tiesivät, ettei hän\nollut ainoastaan sivistynyt, vaan ilmeisesti myöskin \"syntyperäinen\nherrasmies\" -- jolla sanontatavalla oli kuitenkin vain vähäinen\nmerkitys Teksasin rajaseudulla.\n\nSiellä ei sitä myöskään pidetty kovinkaan ihmeteltävänä seikkana, sillä\nsiellä voidaan usein tavata sekä Ranskasta että \"isänmaasta\" saapuneita\n\"syntyperäisiä herrasmiehiä\" hankkimassa rehellisesti elatustaan\notsansa hiellä.\n\nSe on näpsäys kaikille ylimyksellisille etuoikeuksille -- paitsi\nniille, joiden valtakirjat on leimattu luonnon aidoilla leimoilla.\n\nSellaista on uudisasutus tässä kauniissa, vapaassa maassa.\n\nJa tällaisen vaikutelman nuori irlantilainen tekee mahdollisimman\nselvästi. Ei kukaan todennäköisesti voi epäillä häntä typeräksi eikä\nlurjukseksi.\n\nMutta kuitenkin hän seisoo sellaisen kokouksen edessä, joka on kutsuttu\nkoolle pitämään häntä salamurhaajana, seisoo sellaisena miehenä, joka\nyön hiljaisena hetkenä on vuodattanut viatonta verta ja riistänyt\nhengen toiselta ihmiseltä!\n\nSaattaako se syytös olla paikkansapitävä? Jos niin on, olkoon Jumala\nhänen sielulleen armollinen!\n\nSellaisia ajatuksia risteilee katsojien mielessä heidän seisoessaan\nkatse suunnattuna häneen odottamassa oikeudenkäynnin alkamista.\n\nJotkut silmäilevät häntä yksinkertaisen uteliaasti, toiset kysyvästi,\nmutta useampien ilmeistä kuvastuu suuttumusta ja kostonhimoa.\n\nYhden häneen tähdätyn silmäparin ilme on tyyten toisenlainen kuin\nmuiden -- se on lempeä, mutta varma, ja siihen näyttää omituisesti\nsekaantuvan pelkoa ja hellyyttä.\n\nMonet henkilöt panevat merkille tämän naiskatselijan ilmeen, jonka\nkalpeat, kaleesien verhojen puolittain piilottamat kasvot ovat liian\nkauniit välttääkseen huomiota.\n\nVain harvat osaavat sen selittää.\n\nMutta näiden harvojen joukossa on vanki itse; hän havaitsee sekä naisen\nettä ilmeen, ja hänen sieluaan värähdyttävä ylpeä hurmaus melkein\nkorvaa sen nöyryytyksen, johon hänen on pakko alistua. Se riittää\nsaamaan hänet hetkeksi unohtamaan sen hirveän aseman, jossa hän on.\n\nTällä hetkellä hänen asemansa on nautinnollinen. Hänelle on kerrottu\npaljon siitä, mitä on tapahtunut unohduksen pimeinä hetkinä. Hän\ntietää nyt, että se, mitä hän on kuvitellut ainoastaan suloiseksi,\ntaivaalliseksi näyksi, oli paljon suloisempi, maanpäällinen, todellinen\nkohtaus.\n\nNe naisenkasvot, jotka unikuvan tavoin hohtivat hänen vuoteensa\nyläpuolella, olivat samat, jotka nyt näkyvät kaleesien verhojen\nlomitse, ja niiden ilme ilmaisee hänelle, että uhkaavien katsojien\njoukossa hänellä on yksi ystävä, joka pysyy uskollisena loppuun saakka\n-- vaikkapa se olisikin kuolema!\n\n       *       *       *       *       *\n\nOikeudenkäynti alkaa.\n\nSen alkamisessa ei ole kovinkaan paljoa muodollista juhlallisuutta.\nTuomari ottaa hatun päästänsä, raapaisee tulitikulla tulta ja sytyttää\nsikaarinsa uudelleen.\n\nImaistuaan puolikymmentä sauhua hän ottaa sikaarin pois hampaittensa\nvälistä, laskee sen vielä savuavana pöydälle ja lausuu:\n\n\"Hyvät herrat valamiehet! Olemme kokoontuneet käsittelemään asiaa,\njonka yksityiskohdat luullakseni ovat teille kaikille tuttuja. On\nmurhattu mies -- kunnioitetuimpiin kansalaisiimme kuuluvan miehen\npoika; ja saapuvilla olevaa vankia syytetään tämän rikoksen tekijäksi.\nVelvollisuuteni on huomauttaa teille oikeudenkäynnin laillisista\nmuodollisuuksista. Teidän asianne on -- kuultuanne teille esitettävät\ntodistukset -- ratkaista, onko tämä syytös pidettävä voimassa vai eikö.\"\n\nTavallisen kaavan mukaan vangilta kysytään: \"_Syyllinen vai syytön_?\"\n\n\"Syytön\", kuuluu vastaus, joka lausutaan varmasti, mutta\nvaatimattomasti.\n\nCassius Calhoun ja jotkut hänen ympärillään seisovat räyhääjät\ntekeytyvät epäilevän pilkallisiksi.\n\nTuomari ottaa sikaarinsa jälleen suuhunsa ja pysyy äänettömänä.\n\nJoidenkuiden alustavien huomautusten jälkeen yleinen syyttäjä ryhtyy\nkutsumaan todistajia esiintymään.\n\nEnsinnä kutsutaan esille Franz Oberdoffer.\n\nSittenkun häneltä on tiedustettu muutamia merkityksettömiä seikkoja,\nhänen ammattiaan ja muuta semmoista, vaaditaan häntä esittämään, mitä\nhän tietää asiasta. Sellainen on yleinen menettelytapa teksasilaisessa\noikeudessa.\n\nOberdofferin todistus on yhtäpitävä kaiken sen kanssa, mitä hän on jo\nkertonut: sinä yönä, jona nuori Poindexter oli kadonnut, Gerald oli\npoistunut hänen talostaan myöhäisellä hetkellä -- sydänyön jälkeen.\nEnnen lähtöään hän oli suorittanut laskunsa, ja hänellä oli nähtävästi\nollut runsaasti rahaa. Oberdoffer ei ollut monesti nähnyt hänellä\nolevan niin runsaasti käteisvaroja. Hän oli lähtenyt asuntoonsa\nNueces-joen varrelle tai missä se lieneekään ollut. Hän ei ollut\nmaininnut, minne hän aikoi. Hän ei ollut kovin ystävällisissä suhteissa\ntodistajan kanssa. Todistaja otaksui hänen lähtevän ainoastaan sen\nvuoksi, että hänen palvelijansa oli mennyt sinne edellisenä päivänä,\nvieden muassaan hänen kaikki tavaransa -- kuormamuulilla -- kaiken muun\npaitsi sitä, mitä mustanginpyydystäjä itse kuljetti ratsunsa selässä.\n\nMitä hän oli ottanut mukaansa?\n\nTodistaja ei jaksanut muistaa paljoa erikoisesti. Hän ei ollut varma\nsiitä, oliko syytetyllä pyssy, mutta luuli hänellä olleen sellaisen\nsidottuna meksikolaiseen tapaan hänen satulansa kupeelle.\n\nVarmasti hän saattoi mainita nähneensä pistoolit koteloissaan ja\nmetsästyspuukon mustanginpyydystäjän vyössä. Gerald oli puettu,\nkuten hän aina oli -- meksikolaiseen asuun, ja hänellä oli raitainen\nmeksikolaishuopa. Todistajan mielestä oli omituista, että hän lähti\nniin myöhäisenä yön hetkenä. Sitäkin omituisempaa, kun hän oli\nmaininnut todistajalle aikovansa lähteä seuraavana aamuna.\n\nHän oli ollut ulkosalla koko alkupuolen yötä, mutta ilman ratsuaan,\njota hän piti kapakan tallissa. Hän oli lähtenyt liikkeelle heti kotiin\npalattuaan. Hän viipyi talossa vain kylliksi kauan suorittaakseen\nlaskunsa. Hän näytti kiihtyneeltä ja kiiruhtavalta. Se ei johtunut\nväkijuomista. Hän täytti pullonsa _kirschenwasserilla_, mutta ei\njuonut sitä ennen poistumistaan. Todistaja saattoi vannoa hänen\nolleen selvän. Geraldin esiintymisen nojalla hän tiesi hänen olevan\nkiihtyneen. Satuloidessaan hevostaan -- minkä hän teki itsekseen --\nhän puheli koko ajan ikäänkuin olisi ollut suutuksissaan. Todistaja ei\notaksunut hänen suuttuneen ratsulleen. Hän luuli jonkun kiukustuttaneen\nsyytettyä, jonka hän arveli olevan vihoissaan jostakin, mikä hänelle\noli tapahtunut, ennenkuin hän tuli hotelliin. Hänellä ei ollut\naavistustakaan siitä, missä Gerald oli ollut, mutta oli myöhemmin\nkuullut, että Geraldin oli nähty menevän pois kylästä ja joen vartta\npitkin Poindexterin maatilalle päin. Hänen oli usein nähty menevän\nsille suunnalle viimeisten kolmen tai neljän päivän aikana hänen\nmajaillessaan hotellissa -- sekä yöllä että päivällä -- sekä jalkaisin\nettä ratsain -- useita kertoja kummallakin tavalla.\n\nSiinä pääkohdat Oberdofferin esittämästä, vangin liikkeitä koskevasta\ntodistuksesta.\n\nHäneltä kysellään Henry Poindexteriä.\n\nTunsi tämän nuoren herrasmiehen, mutta hyvin pintapuolisesti, koska\nhän kävi hotellissa hyvin harvoin. Hän oli siellä sinä yönä, jona\nhänet viimeksi nähtiin. Todistaja hämmästyi nähdessään hänet siellä --\nosittain koska hänen tapansa ei ollut käydä, osittain hänen käyntinsä\nmyöhäisen ajan vuoksi.\n\nNuori Poindexter ei tullut sisälle taloon. Vilkaisi vain\ntarjoiluhuoneeseen ja kutsui todistajan ovelle.\n\nHän tiedusti herra Geraldia. Myöskin hän näytti selvältä, mutta\nkiihtyneeltä; ja kun hänelle oli ilmoitettu mustanginpyydystäjän\npoistuneen, kiihtyi hän vielä enemmän. Sanoi hyvin hartaasti\nhaluavansa tavata Geraldin samana yönä ja kysyi, mihin suuntaan tämä\noli lähtenyt. Todistaja opasti hänet Rio Granden tielle -- arvellen\nmustanginpyydystäjän lähteneen sitä myöten. Nuori Poindexter vakuutti\ntuntevansa tien ja lähti liikkeelle ikäänkuin olisi aikonut saavuttaa\nmustanginpyydystäjän.\n\nVielä muutamia pintapuolisia kysymyksiä, ja Oberdofferin todistus oli\nlopussa.\n\nSe oli kokonaisuudessaan epäsuotuisa syytetylle, erittäinkin se\nseikka, että Gerald oli muuttanut mieltään lähtöaikaansa nähden. Hänen\nesiintymisensä, kiihtyneeksi ja vihaiseksi kuvattu -- jonkun verran\nliioiteltu kenties, koska mies naivisti tunnusti kantavansa hänelle\nkaunaa. Se on erikoisen epäsuotuisa. Oikeuspaikalla kuuluva hyminä\nilmaisee sen tehneen vaikutuksensa.\n\nMutta minkä tähden myöskin Henry Poindexter oli kiihtynyt? Minkä tähden\nhän seurasi Geraldia niin kuumeisen kiirehtivästi ja niin tavattomaan\naikaan -- niin tavattomaan sekä hänen oleskelupaikkoihinsa että hänen\ntapoihinsa nähden?\n\nJos järjestys olisi ollut päinvastainen, jos Gerald olisi tiedustanut\nhäntä ja lähtenyt hänen jälkeensä, olisi asia ollut selvempi. Mutta\nsittenkin olisi vielä puuttunut vaikutinta. Kuka osaa osoittaa sen\nvalamiehiä tyydyttäväksi?\n\nUseita todistajia kutsutaan esiintymään; mutta heidän useimpien\nlausuntonsa pikemminkin tukevat päinvastaista käsitystä. Jotkut\nheistä todistavat, että vangin ja sen miehen välillä, jonka murhasta\nsyytettynä hän on, vallitsi ystävällinen suhde.\n\nVihdoin kutsutaan todistajain paikalle henkilö, joka todistaa\npäinvastaista. Hän oli kapteeni Cassius Calhoun.\n\nHänen kertomuksensa muuttaa täydelleen oikeudenkäynnin luonteen. Se\nei ainoastaan paljasta murhan vaikutinta, vaan myöskin tekee tihutyön\nkymmenen kertaa mustemmaksi.\n\nOvelasti sommitellun alkulauseen jälkeen, jossa hän selittää olevansa\nvastahakoinen tekemään tätä paljastusta, hän lopulta kertoo kaikki:\npuutarhassa sattuneen kohtauksen, riidan, Geraldin poistumisen, johon\nhän väittää liittyneen uhkauksen, sen, että Henry lähti hänen jälkeensä\n-- kaiken muun, paitsi tämän seuraamisen todellista aihetta ja hänen\nomaa menettelyään koko aikana. Nämä kaksi seikkaa hän visusti pitää\nomina tietoinaan.\n\nTämä häväistysmäinen paljastus herättää yleistä hämmästystä -- sekä\nvalamiehissä ja tuomarissa että katsojissa. Se ilmenee tavalla,\njosta ei voi erehtyä -- toisaalla uhkaavina supatuksina, toisaalla\nkiukkuisina huudahduksina.\n\nNämä eivät ole kohdistuneet todistajana esiintyneeseen mieheen,\nvaan häneen, joka seisoo heidän edessään ja jota nyt röyhkeästi\nsyytetään kaksinkertaisesta rikoksesta: pojan salamurhasta -- tyttären\nhäpäisemisestä!\n\nTämän hirvittävän todistuksen aikana oli kuulunut ähkäisy. Sen päästi\nyli keski-ikäinen mies, joka oli murheellisen ja masentuneen näköinen\nja jonka kaikki tiesivät näiden molempien kovaonnisten isäksi.\n\nMutta katselijoiden katseet eivät viivy hänessä. He silmäilevät hänen\ntaaksensa -- verhoilla varustettuihin kaleeseihin, jossa näkyy istuvan\nnainen -- niin kaunis, että hän jo paljoa aikaisemmin on herättänyt\nheidän huomiotaan.\n\nHäneen luodaan omituisia silmäyksiä -- omituisia, vaikka ei\nselittämättömiä, sillä ajoneuvoissa istuva nainen on Louise Poindexter.\n\nOnko hän siellä omasta aloitteestaan -- omasta vapaasta tahdostaan?\n\nNiin kysellään väkijoukossa, ja sellaisia kuiskittuja ajatuksia seuraa\nsitä kysymystä.\n\nArvailuille ei suoda paljoa aikaa. Vastaus saadaan, kun kuuluttajan\nääni lausuu nimen:\n\n\"Louise Poindexter'\"\n\nCalhoun on pitänyt sanansa.\n\n\n\n\nKUUDESKOLMATTA LUKU\n\nVastahakoinen todistaja\n\n\nEnnenkuin yksitoikkoinen kehoitus on toistettu kolmesti, nähdään naisen\nlaskeutuvan vaunujen astuimilla.\n\nOikeudenpalvelijan saattamana hän sijoittuu todistajille varattuun\npaikkaan.\n\nSäpsähtelemättä -- nähtävästi pelkäämättä -- hän katsoo oikeuteen päin.\n\nKaikkien katseet ovat kohdistetut häneen -- joidenkuiden kysyvästi,\nmuutamien ehkä halveksivasti, mutta useiden ihailevasti, huokuen\nsitä salaista hyväksymistä, jota naisellinen viehkeys herättää jopa\nsyyllisyyteenkin liittyneenä!\n\nYhdellä häntä silmäilevällä henkilöllä on toisenlainen ilme kuin\nmuilla; siitä kuvastuu mitä hellintä intohimoa, johon sekaantuu tuskin\nhavaittavaa pelokkuutta. Tämä henkilö on vanki itse. Todistajan katse\non luotu poispäin hänestä kuten kaikista muistakin.\n\nAinoastaan yhtä miestä hän näyttää pitävän huomionsa arvoisena --\nhäntä, joka on juuri poistunut siltä paikalta, jolla tyttö nyt seisoo.\nHän katsoo Calhouniin -- omaan serkkuunsa -- ikäänkuin tahtoisi surmata\nhänet silmillään.\n\nArkaillen hänen katsettaan mies pujahtaa taemmaksi, niin että tungos\npiilottaa hänet todistajan näkyvistä.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Missä te, neiti Poindexter, olitte sinä yönä, jona teidän veljenne\nviimeksi nähtiin?\"\n\nKysymyksen esittää yleinen syyttäjä.\n\n\"Kotona -- isäni talossa.\"\n\n\"Saanko tiedustaa, kävittekö sinä yönä puutarhassa?\"\n\n\"Kävin.\"\n\n\"Kenties olette hyvä ja ilmoitatte oikeudelle, mihin aikaan.\"\n\n\"Keskiyön aikaan -- jos muistan oikein.\"\n\n\"Olitteko yksin?\"\n\n\"En koko aikaa.\"\n\n\"Osan ajasta oli joku seurassanne?\"\n\n\"Niin oli.\"\n\n\"Avomielisyydestänne päättäen, neiti Poindexter, ette kieltäydy\nilmaisemasta oikeudelle, kuka se henkilö oli?\"\n\n\"Varmasti en.\"\n\n\"Saanko tiedustaa sen henkilön nimeä?\"\n\n\"Siellä oli useampia kuin yksi. Muun muassa veljeni oli siellä.\"\n\n\"Mutta ennenkuin veljenne saapui paikalle, eikö seurassanne ollut joku\ntoinen?\"\n\n\"Kyllä oli.\"\n\n\"Juuri hänen nimensä toivomme teidän mainitsevan. Toivottavasti ette\npidä sitä salassa.\"\n\n\"Minkätähden pitäisin? Mielihyvin ilmaisen teille, että seurassani\nollut herrasmies oli Maurice Gerald.\"\n\nTämä vastaus aiheuttaa hämmästystä ja jotakin muutakin. Kuulijat\nilmaisevat halveksumistaan, johon sekaantuu harmia.\n\nErääseen mieheen se tekee tyyten toisenlaisen vaikutuksen -- syytetyn\npaikalla olevaan vankiin -- joka näyttää voitonriemuisemmalta kuin\nainoakaan syyttäjänsä.\n\n\"Saanko kysyä, tapahtuiko tämä kohtaus sattumalta vaiko sopimuksesta?\"\n\n\"Sopimuksesta.\"\n\n\"Nyt arkaluontoinen kysymys, neiti Poindexter; suonette anteeksi, että\nlausun sen -- suorittaessani velvollisuuttani. Mikä oli tämän sovitun\nkohtauksen luonne -- tarkoitus, kuten minun oikeammin pitäisi sanoa?\"\n\nTodistaja epäröi, ennenkuin vastaa.\n\nMutta ainoastaan tuokion. Hän oikaisee vartalonsa seisottuaan siihen\nsaakka kumaraisessa asennossa, luo huolettoman katseen ympärillään\noleviin kasvoihin ja vastaa:\n\n\"Vaikutin tai tarkoitus, aivan samantekevä. En suinkaan aio sitä\nsalata. Menin puutarhaan kohtaamaan sitä miestä, jota rakastin --\njota vieläkin rakastan, vaikka hän seisookin edessänne rikoksesta\nsyytettynä! Nyt, sir, olette toivoakseni tyytyväinen.\"\n\n\"En aivan\", jatkaa yleinen syyttäjä välittämättä ympärillään kuuluvasta\nmutinasta. \"Minun täytyy esittää teille vielä yksi kysymys, neiti\nPoindexter. Se menettely, jota aion noudattaa, on tosin hieman\nepäsäännöllinen, mutta säästää oikeuden aikaa; eikä kenelläkään\nluullakseni ole mitään sitä vastaan. Kuulitte, mitä teidän edellänne\nesiintynyt todistaja puhui. Onko totta, että veljenne erosi suuttuneena\nsyytettyjen paikalla olevasta vangista?\"\n\n\"Aivan totta.\"\n\nVastaus panee oikeuden värähtämään -- värähtämään harmista. Se\nvahvistaa Calhounin kertomuksen. Se selvittää murhan vaikuttimen!\n\nKuulijat eivät odota selitystä, jonka todistaja aikoo esittää. Kajahtaa\nhuuto: \"Hirteen -- hirteen hänet!\" Ja samalla näkyy merkkejä, että se\nmielitään tehdä vartoamatta valamiehistön lausuntoa.\n\n\"Järjestystä oikeudessa!\" huutaa tuomari, ottaen sikaarin hampaittensa\nvälistä ja silmäillen käskevästi ympärilleen.\n\n\"Veljeni _ei seurannut häntä suuttuneena_\", jatkaa todistaja, vaikka\nhäntä ei enää kuulustellakaan. \"Hän oli antanut herra Geraldille\nanteeksi ja lähti hänen jälkeensä pyytääkseen anteeksi.\"\n\n\"_Minulla_ on jotakin sanomista tuohon\", pistää Calhoun väliin tekonsa\nsäännönvastaisuudesta huolimatta. \"He riitelivät _myöhemmin_. Kuulin\nsen seisoessani talon katolla.\"\n\n\"Herra Calhoun!\" huudahtaa tuomari moittivasti. \"Jos yleinen syyttäjä\nsitä haluaa, voidaan teidät uudelleen kutsua todistajain paikalle.\nSiihen mennessä, sir, suvainnette olla häiritsemättä käsittelyä.\"\n\nSittenkun neidolle on esitetty vielä muutamia kysymyksiä, joiden\nvastaukset selittävät hänen äskeistä väitettään, päästetään hänet pois\nvaivaavasta asemastaan.\n\nHänen palatessaan vaunuihin on hänen sydämensä kylmän raskas, sillä hän\nkäsittää totta puhumalla vahingoittaneensa sen miehen asiaa, jota hän\ntahtoi palvella. Myöskin omaa asiaansa, sillä mennessään ihmisjoukon\nhalki hän ei voi olla huomaamatta häneen suunnattuja silmiä, joiden\nilme kovin likeisesti muistuttaa ylenkatsetta!\n\nHänen alentumisensa on loukannut \"ritarillisuutta\", hänen sydänöistä\nkohtausta koskeva avomielinen tunnustuksensa on tyrmistyttänyt\nsiveellisiä tunteita, puhumattakaan niin rohkean tunnustuksen osakseen\nsaaneen miehen hyvän onnen aiheuttamasta kateudesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nCalhoun kutsutaan taaskin todistamaan ja esittämällä lisää vääriä\ntodistuksia vahvistaa jo ennestään syytettyä kohtaan tunnettua\nvastenmielisyyttä. Hänen jokainen sanansa on valhetta, mutta hänen\nlausuntonsa tuntuvat liian todennäköisiltä ollakseen tekaistuja.\n\nTaaskin puhkeaa väkijoukon kiljunta valloilleen. Taaskin kajahtaa\nhuuto: \"Hirteen!\" -- tällä kertaa entistä äänekkäämpänä ja vakavampana.\n\nTällä kertaa on myöskin toiminta rajumpaa. Miehet kiskaisevat takin\nyltänsä ja viskaavat hattunsa ilmaan. Rattailla seisovat naiset -- jopa\nvaunuissakin istuvat hellemmän sukupuolen jäsenet -- näyttävät myöskin\ntuntevan vimmaista kiukkua vankia kohtaan -- kaikki paitsi sitä yhtä,\njoka istuu verhojen piilottamana.\n\nMyöskin hän osoittaa olevansa harmistunut, mutta toisesta syystä.\nJos hän vapiseekin hälinän vuoksi, ei se johdu pelosta, vaan siitä\nkatkerasta tiedosta, että hän on osaltaan edistänyt sen kiihtymistä.\nTällä synkällä hetkellä hän muistaa ne Calhounin merkitsevät sanat,\nettä juuri hänen omilta huuliltaan pitäisi niiden sanojen lähteä, jotka\ntodistaisivat Maurice Geraldin murhaajaksi!\n\nMelua jatkuu, ja se käy yhä vakavammaksi. Lausutaan ääneen asioita --\nvihjauksia syytettyä vastaan -- joiden tarkoituksena on kokoontuneiden\nihmisten intohimojen lietsominen; ja joka hetki käy huutaminen\nrajummaksi ja kiukkuisemmaksi.\n\nTuomari Roberts -- se on oikeuden puheenjohtajan nimi -- on vaarassa\njoutua syrjäytetyksi, saadakseen sijalleen laittoman lynkkaustuomarin.\n\nEntä mitä sitten täytyisi seurata? Maurice Geraldia ei enää tutkittaisi\neikä tuomittaisi, sillä se on jo tehty. Ei myöskään rippiä, vaan\npikainen tuomio, johon kuluisi vain niin paljon aikaa kuin kymmenkunta\ntottunutta nuoramiestä tarvitsisi kietaistakseen silmukan hänen\nkaulaansa ja kiskaistakseen hänet roikkumaan rautatammen vaakasuorana\nhänen päänsä kohdalla ulkonevaan oksaan.\n\nNäin ajattelevat melkein kaikki saapuvillaolijat seisoessaan\nvartoamassa, että joku lausuisi sanan -- joku ilkeä ja rohkea\nrajalainen, kylliksi uskalias tehdäkseen aloitteen.\n\nJumalan kiitos, kaikki katselijat eivät ole samaa mieltä. Muutamat ovat\npäättäneet saattaa jutun toisenlaiseen päätökseen.\n\nRyhmä sotilasasuisia miehiä näkyy syventyneen kiihkeään neuvotteluun.\nSiinä on linnoituksen upseereja, joiden keskellä on komentaja.\n\nHeidän neuvotteluaan kestää vain parikymmentä sekuntia. Sen lopussa\nkajahtaa torven törähdys. Se on majurin komennuksesta annettu merkki.\n\nMelkein samalla hetkellä näkyy linnoituksesta taaksepäin ulottuvasta\npaaluaitauksesta syöksyvän esille nelisenkymmentä rakuunaa ja yhtä\nmonta ratsastavaa jääkäriä.\n\nTultuaan esille portista he etenevät avoimen kentän ylitse rautatammea\nkohti.\n\nÄänettömästi, ikäänkuin vaiston ohjaamina toimien, he levittäytyvät\nriviin -- muodostaen kolme sivua neliöstä, joka osittain sulkee\nsisäänsä oikeuspaikan.\n\nVäkijoukko on tauonnut hälisemästä ja seisoo katsellen näkyä, jota\nolisi saattanut pitää teatterikohtauksena.\n\nSen seurauksena ei ole ainoastaan äänettömyys, vaan myöskin\nalistuminen, sillä he käsittävät selvästi sen tarkoituksen ja\noivaltavat, että tämä temppu on sotilasasemaa komentavan upseerin\ntaitavuudesta johtuva varokeino.\n\nYhtä selvää on, ettei lynkkaustuomion toimeenpano enää ole mahdollinen,\nvaan että maan lait ovat taaskin voimakkaammat.\n\nEnemmittä vastusteluitta tuomari Robertsin sallitaan jälleen ruveta\nsuorittamaan niin karkeasti keskeytettyjä tehtäviään.\n\n\"Kansalaiset!\" huutaa hän, luoden kuulijakuntaansa katseen, joka nyt\non pikemmin nuhteleva kuin vetoava. \"Lain täytyy saada kulkea omaa\nrataansa -- aivan yhtä hyvin Teksasissa kuin muuallakin Yhdysvalloissa.\nMinun ei tarvitse vakuuttaa sitä teille, koska luullakseni useimmat\nteistä ovat nähneet maissin kasvavan Mississippin toisella puolen. No\nniin, kun pidän tätä varmana, ette kai tahtoisi hirttää miestä ensin\nkuulematta, mitä hänellä on sanomista puolestaan. Se ei olisi lain eikä\noikeuden mukaista, vaan suoranainen murha!\"\n\n\"Entä eikö hän ole tehnyt murhaa?\" tokaisee muuan Calhounin lähellä\nseisovista räyhääjistä. \"Silloin häntä vain kohdeltaisiin samalla\ntavoin kuin hän kohteli nuorta Poindexteriä.\"\n\n\"Se ei ole ollenkaan varmaa. Ette ole vielä kuullut kaikkia\ntodistuksia. Malttakaa, kunnes olemme kuulustelleet toisen puolen\ntodistajia! Kuuluttaja\", jatkaa hän, kääntyen asianomaisen henkilön\npuoleen, \"kutsukaa esille syytetyn todistajat!\"\n\nKuuluttaja tottelee, ja Phelim O'Neal saatetaan todistajain paikalle.\n\nEntisen tallipojan kertomus, sekavasti esitetty, täynnä\nepäjohdonmukaisuutta -- ja useilta osiltaan tyyten epätodennäköinen --\npikemminkin vahingoittaa hänen isäntänsä niitä mahdollisuuksia, että\nhäntä pidettäisiin viattomana.\n\nSanantoniolainen asianajaja haluaa vain liiankin kiihkeästi saada hänen\ntodistuksensa lyhyeksi -- sillä hän luottaa vankemmin lausuntoon, jonka\neräs toinen henkilö esittäisi.\n\nTämä toinen kutsutaan esille seuraavaksi todistajaksi.\n\n\"Zebulon Stump!\"\n\nEnnenkuin kutsuvan viranomaisen ääni on lakannut kaikumasta rautatammen\noksissa, nähdään kookkaan, jäntevän ihmiskunnan edustajan tunkeutuvan\ntungoksen lävitse -- ja kaikki tuntevat hänet Zeb Stumpiksi,\nuudisasutuksen huomatuimmaksi metsästäjäksi.\n\nAstuttuaan kolme tai neljä askelta eteenpäin erämies seisahtuu sille\npaikalle, joka on varattu todistajille.\n\nPyhä kirja ojennetaan hänelle asianmukaisen muodollisesti; ja Zebin\ntoistettua hyvin tunnetut vannomissanat hänen käsketään suudella sitä.\n\nHän suorittaa tämän toimituksen, maiskauttaen niin kuuluvasti, että\nääni kantautuu kokouksen ulomman piirin äärimmäisille liepeille.\n\nHuolimatta kohtauksen juhlallisuudesta viriää kuuluva hihitys, jonka\ntuomari heti vaimentaa -- ja sitä kenties edistää Zeb itsekin, luoden\nympärilleen kysyvän katseen ja nähtävästi etsien jotakin henkilöä,\njonka kasvoilla mahdollisesti näkyisi virnistys.\n\nMiehen luonne on siksi hyvin tunnettu, ettei kukaan otaksu saavansa\npitää hauskuutta hänen kustannuksellaan, ja hänen tutkivan katseensa\nedessä väkijoukko saa tai on saavinaan takaisin malttinsa.\n\nMuutamien valmistavien kysymysten jälkeen Zebiä kehoitetaan esittämään\ntoisintonsa niistä kummallisista tapahtumista, jotka ovat pitäneet\nuudisasutusta harvinaisen kiihtymyksen vallassa.\n\nKatselijat herkistävät korviaan ja seisovat äänettömän odottavina.\nYleisesti on saatu se vaikutelma, että Zebillä on tiedossaan koko tämän\nsalaperäisen ongelman ratkaisu.\n\n\"No niin, herra tuomari\", lausuu hän, katsoen suoraan tämän sikaaria\npolttavan virkamiehen kasvoihin, \"minulla ei ole mitään sitä vastaan,\nettä kerron, mitä tästä asiasta tiedän; mutta jos teistä ja näistä\nvalamiehistä on samantekevää, olisi mielestäni parempi, että tuo nuori\nmiekkonen esittäisi oman kertomuksensa ensiksi. Senjälkeen sopisi minun\nesittää omani, joka saattaisi vahvistaa ja varmentaa todeksi hänen\nkertomustaan.\"\n\n\"Mistä nuoresta miekkosesta puhutte?\" tiedustaa tuomari.\n\n\"Tuosta mustanginpyydystäjästä tietysti. Hänestä, jota syytetään nuoren\nPoindexterin murhasta.\"\n\n\"Se olisi jossakin määrin sääntöjenvastaista\", vastaa tuomari.\n\"Mutta joka tapauksessa on pyrkimyksenämme saada totuus selville.\nOmasta puolestani en paljoakaan luota vanhanaikaisiin muotoihin, ja\njollei valamiehillä ole mitään vastaan, käyköön teidän ehdotuksenne\nmukaisesti.\"\n\n\"Kahdentoista\" puolesta heidän puheenjohtajansa ilmoittaa, että he\najattelevat samoin. Rajalaiset eivät ole tunnettuja juhlallisten\nmuotojen tiukasta noudattamisesta, ja Zebin ehdotukseen suostutaan\nkenenkään sitä vastustamatta.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSKOLMATTA LUKU\n\nSyytetyn tunnustus\n\n\nNoudattaen asianajajansa neuvoa syytetty valmistautuu käyttämään\nhyväkseen hänelle näin myönnettyä etua.\n\nTuomarin kehoituksesta hän astuu esille sheriffin apulaisten jäädessä\naskelen tai parin verran hänen jälkeensä.\n\nOn tarpeetonta mainita, että vallitsee yleinen hiljaisuus. Jopa ne\nkolme sirkkaakin, jotka tähän saakka ovat sirkuttaneet rautatammen\nlehvien seassa, lopettavat kimakan kirskutuksensa ikäänkuin pelästyen\nalhaalla vallitsevaa hiljaisuutta. Kaikkien katseet ovat suunnatut\nvankiin, kaikkien korvat ovat herkistetyt kuulemaan ensimmäiset sanat,\nkuten saattaisi nimittää, hänen _tunnustuksestaan_.\n\n\"Herra tuomari ja herrat valamiehet\", lausuu hän, aloittaen puheensa\naito teksasilaiseen tyyliin, \"olette kyllin hyväntahtoisia salliaksenne\nminun puhua puolestani, ja käyttäessäni hyväkseni tätä etuoikeutta en\nviivytä teitä kauan.\n\n-- Ensiksi haluan sanoa, että niistä monista seikoista huolimatta,\njotka tätä asiaa käsiteltäessä on mainittu ja jotka teistä eivät tunnu\nainoastaan omituisilta, vaan jopa selittämättömiltä, on kertomukseni\nvarsin yksinkertainen ja selittää niistä joitakuita.\n\n-- Eivät kaikki kuulemanne lausunnot ole totuudenmukaisia. Jotkut\nniistä ovat valheellisia kuten ne huulet, joilta ne ovat lähteneet.\"\n\nPuhujan Cassius Calhouniin suunnattu katse pakottaa jälkimäisen\nmasentumaan, ikäänkuin hän olisi suonut kuusipanoksisen revolverin suun\nedessä.\n\n\"Totta on, että kohtasin neiti Poindexterin, kuten on kerrottu.\nTämä ylevämielinen nainen on omalla jalomielisellä tunnustuksellaan\npelastanut minut väärän valan synnistä -- jonka olisin muussa\ntapauksessa saattanut tehdä. Kaikessa muussa pyydän teitä uskomaan\nminua.\n\n-- Totta on myöskin, että kohtauksemme oli salainen ja että sen\nkeskeytti se mies, joka ei nyt ole täällä kertomassa, mitä senjälkeen\ntapahtui.\n\n-- Totta on, että meidän välillämme lausuttiin vihaisia sanoja, tai\noikeammin, että hän lausui niitä minulle, sillä ne kaikki tulivat hänen\npuoleltaan.\n\n-- Mutta _ei_ ole totta, että riita uudistettiin myöhemmin, eikä se\nmies, joka sellaista vannoi, uskaltaisi sitä väittää, jos minulla olisi\nvapaus väittää häntä vastaan niinkuin hän ansaitsee.\"\n\nTaaskin syytetyn katse on tähdätty Calhouniin, joka edelleenkin\nlymyilee väkijoukon takana.\n\n\"Päinvastoin\", jatkaa Gerald, \"Henry Poindexterin ja minun väliseni\nseuraava kohtaus merkitsi anteeksipyyntöä hänen puoleltaan ja\nystävyyttä -- saattaisin sanoa kiintymystä -- minun puoleltani.\n\n-- Kukapa olisi voinut olla pitämättä hänestä? Mitä tulee siihen,\nettä annoin anteeksi hänen muutamat ajattelemattomuudessa lausumansa\nsanat, tarvinnee minun tuskin vakuuttaa teille, kuinka hyvilläni olin\nsovinnosta.\"\n\n\"Välillänne siis tapahtui sovinto?\" tiedustaa tuomari, käyttäen\nhyväkseen kertomuksen keskeytymistä. \"Missä se tehtiin?\"\n\n\"Noin neljäsataa askelta siitä paikasta, _jossa murha tehtiin_.\"\n\nTuomari ponnahtaa seisoalleen. Valamiehet tekevät samoin. Katselijat,\njotka jo ennestään seisovat, osoittavat merkkejä yhtä voimakkaasta\nkiihtymyksestä ja hämmästyksestä.\n\nEnsimmäisen kerran on nyt kukaan varmasti puhunut siitä paikasta, jossa\nmurha tehtiin, tai edes siitä, että murha on lainkaan tehty!\n\n\"Tarkoitatteko sitä paikkaa, josta verta löydettiin?\" kysyy tuomari\nepäilevästi.\n\n\"Tarkoitan sitä paikkaa, jossa _Henry Poindexter murhattiin_.\"\n\nTaaskin uusi hämmästyksen ilmaus oikeudessa -- se tuodaan julki\njupistuina sanoina ja hiljaisina huudahduksina. Muita äänekkäämpänä\nkuuluu ähkäisy. Sen päästää Woodley Poindexter, joka nyt vasta saa\nvarmuuden siitä, ettei hänellä enää ole poikaa! Isän sydämessä on\nvielä piillyt toivo, että hänen poikansa saattaa olla elossa, että\nhän saattaa olla vain kadoksissa -- että häntä pidättää poissa joku\ntapaturma, sairaus, intiaanit tai joku muu seikka. Tähän mennessä ei\nole saatu varmoja todistuksia hänen kuolemastaan; sitä on pelätty\nainoastaan olosuhteiden nojalla, ja niiden tuoma varmuus on ollut\nmahdollisimman hatara.\n\nTämä toivo on nyt kestämätön itse syytetyn todistuksen nojalla.\n\n\"Oletteko siis varma siitä, että hän on kuollut?\" kuuluu yleisen\nsyyttäjän vangille esittämä kysymys.\n\n\"Aivan varma\", vastaa syytetty. \"Jos olisitte nähnyt hänet sellaisena\nkuin minä näin, pitäisitte kysymystänne hyvin turhana.\"\n\n\"Näittekö ruumiin?\"\n\n\"Minun täytyy esittää vastalauseeni tällaista kuulustelutapaa vastaan\",\npistää syytetyn asianajaja väliin. \"Se on ihan sääntöjenvastaista.\"\n\n\"Totisesti! Vanhan maan oikeusistuimissa sellaista ei sallittaisi\",\nsäestää Atlantin tämänpuolinen lakimies. \"Yleisen syyttäjän ei\nsallittaisi puhua, ennenkuin ristikuulustelu alkaisi.\"\n\n\"Sellainen on laki myöskin täällä\", virkkaa tuomari, tehden ankaran\neleen erehtyneeseen päin. \"Syytetty, saatte pitkittää tarinaanne. Oma\npuolustajanne saa kysyä teiltä kaikkea, mitä hyväksi näkee, mutta ei\nkukaan muu, kunnes lopetatte esityksenne. Jatkakaa! Haluamme kuulla\nkaikki, mitä teillä on sanottavaa.\"\n\n\"Olen puhunut sovinnosta\", alkaa syytetty uudelleen, \"ja maininnut\nteille, missä se tapahtui. Minun pitää selittää, miten se johduttiin\nsolmiamaan siellä.\n\n-- Teille on selostettu, miten erosimme -- neiti Poindexter, hänen\nveljensä ja minä.\n\n-- Erottuani heistä uin joen ylitse, osittain sen tähden, että olin\nliian kiihtynyt välittääkseni siitä, miten poistuin, ja osittain sen\nvuoksi, etten halunnut Henry Poindexterin tietävän, miten olin päässyt\npuutarhaan. Minulla oli omat syyni siihen. Kävelin joen vartta ylöspäin\nkylää kohti. Yö oli hyvin lämmin -- kuten monet teistä muistanevat - ja\nvaatteeni olivat melkein kuivuneet saapuessani hotelliin.\n\n-- Talo oli vielä auki, ja isäntä seisoi tarjoilutiskinsä takana; mutta\nkoska minulle ei siihen päivään saakka ollut sattunut mitään syytä\nkiittää häntä ylenmääräisestä vieraanvaraisuudesta ja koska minua ei\nmikään enää kauempaa pidättänyt hänen kattonsa alla, päätin lähteä heti\nAlamon varrelle ja samota matkan yön viileinä tunteina.\n\n-- Olin lähettänyt palvelijani edellä ja aikonut seurata häntä aamulla;\nmutta se, mitä Casa del Corvossa sattui, herätti minussa halun päästä\npois mahdollisimman pian, ja lähdin matkalle suoritettuani laskuni\nherra Oberdofferille.\"\n\n\"Entä rahat, joilla suorititte laskunne?\" tiedustaa yleinen syyttäjä.\n\"Mistä saitte --?\"\n\n\"Panen vastalauseeni tätä vastaan!\" keskeyttää syytetyn puolustaja.\n\n\"Tulimmainen!\" huudahtaa irlantilainen lakimies, katsoen yleiseen\nsyyttäjään perin kiukkuisesti. \"Jos tuolla tavoin esiintyisitte\ngalwaylaisessa oikeudessa, olisi hyvin todennäköistä, että teille\nvastattaisiin tyyten toisenlaisella tavalla!\"\n\n\"Hiljaa, hyvät herrat!\" komentaa tuomari käskevästi. \"Sallikaa syytetyn\njatkaa kertomustaan!\"\n\n\"Taivalsin verkkaisesti. Minulla ei ollut lainkaan syytä kiirehtiä.\nEn ollut sellaisella tuulella, että olisin käynyt nukkumaan sinä\nyönä, eikä mielestäni ollut väliä, missä sen viettäisin -- preerialla\nvaiko majani suojassa. Tiesin ennättäväni Alamon varrelle ennen\npäivänkoittoa, enkä sitä ennen sinne halunnutkaan.\n\n-- Ei mieleenikään johtunut katsoa taakseni. En aavistanut, kenenkään\nolevan tulossa jäljessäni, ennenkuin olin ehtinyt lähes kilometrin\nverran tiheikköön -- sillä kohtaa, jossa Rio Granden tie vie sen\nlävitse.\n\n-- Silloin kuulin hevosen kavionkapsetta, joka kuulosti kiiruhtavan\nperässäni.\n\n-- Olin kaartanut taipeen -- siinä, missä tie tekee jyrkän mutkan --\nenkä voinut nähdä ratsastajaa. Mutta erotin hänen lähestyvän ravia.\n\n-- Tulija saattoi olla joku, jota en olisi halunnut kohdata.\n\n-- Niin mietin, vaikka en paljoakaan välittänyt siitä, kuka hän oli.\nOikeastaan pelkästä tottumuksesta -- koska olen asunut intiaanien\nläheisyydessä -- vetäydyin puiden sekaan vartoamaan, kunnes tuntematon\nnäyttäytyisi. Pian hän tulikin näkyviini.\n\n-- Voitte arvata hämmästykseni, kun tuntemattoman sijasta näinkin sen\nmiehen, josta olin niin äsken eronnut äkäisesti. Kun sanon 'äkäisesti',\nen puhu itsestäni, vaan yksinomaan hänestä.\n\n-- Oliko hän vieläkin samanlaisella tuulella? Oliko ainoastaan hänen\nsisarensa läsnäolo estänyt häntä käymästä kimppuuni? Oliko hän\npäästyään siitä vapaaksi lähtenyt jälkeeni vaatimaan hyvitystä siitä\nvääryydestä, jonka alaiseksi hän otaksui sisarensa joutuneen?\n\n-- Hyvät herrat valamiehet! En intä, että juuri sellainen vaikutelma\noli mielessäni, kun näin, kuka hän oli.\n\n-- Olin päättänyt välttää piileskelyä -- raukkamaista kaihtelua. En\ntuntenut tehneeni minkäänlaista rikosta. Tosin olin kohdannut hänen\nsisarensa salaa; mutta se oli muiden syy -- ei minun -- eikä sisaren.\nRakastin häntä puhtaasti, vilpittömästi, intohimoisesti, ja täydestä\nsydämestäni. En pelkää sitä tunnustaessani. Samalla tavoin rakastan\nhäntä vieläkin!\"\n\nVaunuissaan ulomman katselijapiirin takana istuva Louise Poindexter ei\nole niin etäällä puhujasta, eivätkä verhot ole niin tiukalle vedetyt,\nettei hän erottaisi jokaista Geraldin huulilta lähtevää sanaa.\n\nHänen sydämensä surullisuudesta huolimatta valaisee hänen kasvojaan\nriemuinen välke hänen kuunnellessaan toisen rohkeata vakuutusta.\n\nSe on vain hänen omien sanojensa kaikua; eikä hänen poskilleen nopeasti\nlehahtava hehku johdu häpeästä, vaan se on ylpeän voitonriemun ilmaus.\n\nHän ei yritäkään sitä salata. Pikemminkin hän näyttää olevan valmis\nponnahtamaan pystyyn istuimeltaan, syöksymään sen miehen luokse, jota\nsyytetään hänen veljensä murhasta, ja osoittaen sellaista antaumusta,\njonka ainoastaan rakkaus pystyy herättämään, uhmailemaan hänen\nrohkeintakin syyttäjäänsä!\n\nJos murheen merkit ilmestyvät pian jälleen näkyviin, ei niiden enää\nvoi katsoa aiheutuneen mustasukkaisuudesta. Ne suloiset houreet ovat\nhyvin hänen muistissaan, ja nyt ne voi uskoa tosiksi. Niitä vahvistaa\npalautuneen järjen tunnustus -- sellaisen miehen vakuutus, joka\nsaattaa seisoa kuoleman kynnyksellä ja jolla ei voi olla minkäänlaista\nmaallista aihetta sellaiseen petokseen!\n\n\n\n\nKAHDEKSASKOLMATTA LUKU\n\nNopeasti tyhjentynyt oikeuspaikka\n\n\nJos viimeiset sanat ovat tuottaneet tyydytystä Louise Poindexterille,\nniin vain harvat ovat yhtä mieltä hänen kanssansa. Useimpiin\nkuulijoihin ne ovat tehneet kokonaan toisenlaisen vaikutuksen.\n\nHalpamaisen luontomme murheellisimpia piirteitä on se, että tunnemme\ntuskaa ajatellessamme rakkautta, josta emme voi päästä osallisiksi --\neritoten silloin, kun se ilmenee suurena, kaikkinielevänä intohimona.\n\nTätä seikkaa ei ole niin kovin vaikea selittää. Tiedämme, ettei se\nhenkilö, joka on näin suloisen tunteen vallassa, voi tuntea ensinkään\nmielenkiintoa meitä kohtaan.\n\nSiinä on vain vanha tarina omanarvontunnosta, jota välinpitämättömyyden\najatus vihlaisee.\n\nJopa jotkut sellaisetkin katselijat, joihin kauniin kreolittaren\nviehätysvoima ei ole vaikuttanut, eivät jaksa pidättyä tuntemasta\neräänlaista kateutta, kun taas toiset, joita asia syvemmin kiinnostaa,\novat sydänjuuriaan myöten harmissaan siitä, mitä he suvaitsevat\nnimittää julkean hävyttömäksi tunnustukseksi.\n\nJollei syytetyn kertomus sisällä parempia todistuksia hänen\nviattomuudestaan, olisi se parempi jättää esittämättä. Tähän\nmennessä se on vain avustanut hänen syyttäjiään kiihottamalla niiden\nvastenmielisyyttä, jotka muutoin olisivat olleet puolueettomia.\n\nTaaskin kuuluu jupinaa miesten keskuudesta, ja näkyy liikettä Calhounin\nläheisyydessä seisovien räyhääjien joukossa. Taaskin Maurice Gerald\nnäyttää olevan siinä vaarassa, että lakia polkeva roskajoukko sieppaa\nja hirttää hänet sen enempää häntä kuulustelematta.\n\nSe vaara on ainoastaan näennäinen. Vielä kerran majuri katsahtaa\nmerkitsevästi hyvin harjoitettuun joukko-osastoonsa; käskevästi tuomari\nkomentaa, vaatien hiljaisuutta, hälinä vaimenee, ja vanki saa jatkaa\nesitystään.\n\nHän puhuu edelleen:\n\n\"Nähtyäni, kuka tulija oli, ratsastin esille puiden seasta ja seisautin\nratsuni hänen eteensä.\n\n-- Oli siksi valoisaa, että hän erotti, kuka olin, ja hän tunsi minut\nheti.\n\n-- Sen kiukkuisen kohtauksen sijasta, jota odotin -- jota minulla ehkä\noli syytä odottaa -- huomasin riemuiseksi hämmästyksekseni, miten hän\notti minut vastaan. Ensi sanoikseen hän kysyi minulta, antaisinko\nhänelle anteeksi sen, mitä hän oli minulle sanonut -- samalla ojentaen\nkättänsä mitä vilpittömimmän ystävällisesti.\n\n-- Tarvitseeko minun mainita tarttuneeni siihen käteen? Tai kuinka\nsydämellisesti sitä puristin? Tiesin sen olevan vilpittömän; vielä\nenemmänkin, toivoin sen kerran tulevan veljen kädeksi.\n\n-- Se oli viimeisen edellinen kerta, jolloin puristin sitä elävänä.\nViimeinen oli kohta senjälkeen -- kun toivotimme toisillemme hyvää yötä\nja erosimme toisistamme tiellä. En aavistanut sanovamme toisillemme\nikuiset jäähyväiset.\n\n-- Hyvät herrat valamiehet! Ette kai halua minun kuluttavan aikaanne\nselostamalla keskusteluamme? Se koski sellaisia asioita, jotka eivät\nole millään tavoin tämän jutun yhteydessä.\n\n-- Ratsastimme yhdessä vähän matkaa ja sitten seisahduimme erään puun\nvarjoon.\n\n-- Tarjosimme toisillemme sikaareja ja poltimme niitä, ja vaihdoimme\nvielä muutakin -- vielä tiukemmin vahvistaaksemme välillemme\nsukeutunutta hyvää ymmärtämystä. Vaihdoimme hattuja ja vaippoja.\n\n-- Se oli hetkellinen, minun ehdottamani päähänpisto -- ja se johtui\ntavasta, johon olin perehtynyt comanchien keskuudessa. Lahjoitin Henry\nPoindexterille meksikolaisen sombreroni ja raitaisen huopani - ottaen\nhänen verkavaippansa ja panamahattunsa.\n\n-- Sitten erosimme -- hän lähti ratsastamaan minun jäädessäni\npaikalleni.\n\n-- En osaa mainita, minkä tähden jäin sille paikalle, jollei se\njohtunut siitä, että pidin siitä, koska se oli sovintomme näyttämö --\nsovintomme, jota olin niin vähän odottanut ja niin hartaasti toivonut.\n\n-- Enää en välittänyt edetä Alamolle saakka sinä yönä. Olin kylliksi\nonnellinen jäädäkseni puun juurelle, laskeuduin ratsailta, panin\nhevoseni liekaan, kietouduin vaippaan ja laskeuduin hattu päässäni\nruohikolle pitkäkseni.\n\n-- Kolmessa sekunnissa olin vaipunut uneen.\n\n-- Oli harvinaista, että uni tuli minulle niin herkästi. Puoli tuntia\naikaisemmin se olisi ollut mahdotonta. Tämän muutoksen selitykseksi\nosaan esittää ainoastaan minut vallanneen tyytyväisyyden -- kestämäni\nepämieluisan kiihtymyksen jälkeen.\n\n-- Uneni ei voinut olla kovinkaan sikeä, eikä se saanut kauan pysyä\nhäiritsemättömänä.\n\n-- En ollut voinut olla tiedottomana kahta minuuttia kauempaa, kun\nminut herätti ääni. Se oli pyssyn pamahdus.\n\n-- En ollut ihan varma siitä, että se oli sellainen. Kuvittelin vain\nniin olevan.\n\n-- Ratsuni näytti tietävän sen paremmin kuin minä. Kun katsahdin sinne\npäin, seisoi se korvat pystyssä, korskuen, ikäänkuin sitä olisi ammuttu!\n\n-- Hypähdin seisoalleni ja kuuntelin.\n\n-- Mutta kun en enää kuullut mitään ja mustangi pian rauhoittui,\njohduin siihen päätelmään, että olimme molemmat erehtyneet. Hevonen\noli kuullut jonkun harhailevan eläimen askelia; ja minun korviini\noli saattanut kantautua oksan risahdus sen katketessa otuksen\ntiellä tiheikössä tai joku niistä monista salaperäisistä äänistä --\nsalaperäisistä, koska ne ovat selittämättömiä -- joita usein kuuluu\ntiheikön lymypaikoissa.\n\n-- Karkoittaen asian mielestäni laskeuduin jälleen pitkäkseni\nruohikolle ja vaivuin uudelleen uneen.\n\n-- Tällä kertaa en herännyt, ennenkuin kolea aamu-ilma alkoi tunkeutua\nviluisena vaipan lävitse.\n\n-- Enää ei ollut miellyttävää viipyä puun juurella, ja noustuani\njälleen ratsuni selkään aioin lähteä jatkamaan matkaani.\n\n-- Mutta laukaus tuntui vieläkin kaikuvan korvissani -- jopa kovempana\nkuin se oli ollut kuullessani sen unenpöpperössä.\n\n-- Lisäksi se tuntui kuuluneen siltä suunnalta, johon Harry Poindexter\noli lähtenyt.\n\n-- Olipa se kuvittelua tai ei, en voinut olla liittämättä sitä hänen\nyhteyteensä enkä vastustaa houkutusta kääntyä takaisin etsimään\nlaukauksen selitystä.\n\n-- Minun ei tarvinnut mennä pitkälle saadakseni sen. Voi, armias\ntaivas! Mikä näky!\n\n-- Näkyi --\"\n\n\"_Päätön ratsastaja_!\" kiljaisee ääni katselijain ulommasta piiristä,\nsaaden kaikki yhtä aikaa kääntymään siihen suuntaan.\n\n\"_Päätön ratsastaja_!\" kertaa viisikymmentä muuta ääntä samanaikaisena\nluikkauksena.\n\nOnko se pilkkaa, tämä oikeuden näennäinen halveksiminen?\n\nEi kukaan ota sitä siltä kannalta, sillä tähän mennessä on kokouksen\njokainen jäsen saanut tietää, mistä keskeytys on johtunut. Syynä\non päätön ratsastaja itse, joka näkyy avoimella tasangolla koko\nkaameudessaan!\n\n\"Tuolla se menee -- tuolla -- tuolla!\"\n\n\"Ei, se on tulossa tänne päin! Katsokaa! Se rientää suoraan linnoitusta\nkohti!\"\n\nJälkimäinen väitös näyttää todenmukaisimmalta, mutta vain hetkisen.\nIkäänkuin välttääkseen sitä vastaan kummallinen ratsastaja pysähtyy\näkkiä preerialla ja jää seisomaan, silmäillen ympärille kertynyttä\nväkijoukkoa.\n\nNähtävästi hevonen ei pidä siitä, mitä sen edessä on, sillä se päästää\nsitten vastenmielisyytensä ilmoille äänekkäänä korskahduksena, jota\nseuraa vielä äänekkäämpi hirnaisu.\n\nSyytetyn tunnustuksen herättämä kiihkeä mielenkiinto joutuu hetkiseksi\nvarjoon.\n\nKaikilla on yleinen vaikutelma, että tuosta näin sopivaan aikaan\nilmestyneestä aavemaisesta hahmosta löydetään kaiken tapahtuneen\nselitys.\n\nKolme neljännestä katselijoista poistuu paikalta ja syöksyy hevosiaan\nkohti. Jopa valamiehetkin ovat mukana tässä yleisessä hajaantumisessa;\nja ainakin kuusi näistä kahdestatoista lähtee mukaan ajamaan takaa\npäätöntä ratsastajaa.\n\nViimemainittu on pysähtynyt vain tuokioksi -- kyllin pitkäksi aikaa\nsilmäilläkseen sitä kohti nyt kiitävää ratsastajaparvea. Senjälkeen\nse kajauttaa taaskin hurjan hirnaisunsa, pyörähtää ympäri ja lähtee\nnelistämään täyttä laukkaa -- jäljessään sankka ryhmä kiljuvia\nahdistajia!\n\n\n\n\nYHDEKSÄSKOLMATTA LUKU\n\nTakaa-ajo tiheikössä\n\n\nTakaa-ajo vie suoraan preerian poikki -- viidentoista kilometrin päässä\nolevaa tiheikköaluetta kohti.\n\nEnnenkuin sinne ehditään ohenee ratsastajarykelmä mutkaiseksi juovaksi,\nkun toinen toisensa jälkeen jää jäljelle hevosensa hengästyttyä pitkän,\nhiostavan nelistyksen vaikutuksesta.\n\nVain harvat saapuvat tiheikön näkyviin, ja vain kaksi sukeltaa siihen\npakenevan ratsastajan läheisyydessä, joka pysähtymättä syöksyy puiden\nsekaan.\n\nLähinnä sitä oleva takaa-ajaja ratsastaa harmaalla mustangilla, jota\nkiihdytetään äärimmäiseen vauhtiinsa, raipalla ja äänellä.\n\nToinen, joka rientää jälempänä -- mutta pitkän välimatkan päässä -- on\nkookas mies, jonka päässä on lerppahattu ja yllä huopatakki ja jonka\nromuluisen ratsun ei kukaan luulisi kykenevän juoksemaan sellaista\nvauhtia.\n\nSitä vauhtia ei saada aikaan kannuksilla, ei raipalla eikä äänellä,\nvaan julmemmalla kiihoitustavalla; sen ratsastaja pitää kädessään\nveitsenterää ja aika-ajoin painaa sen äänettömästi eläimen selkään,\nihan lautasten taakse.\n\nNämä kaksi tällä tavoin takaa-ajoa johtavaa miestä ovat Cassius Calhoun\nja Zeb Stump.\n\nHarmaan mustangin nopeus on antanut Calhounille etusijan, ja sitä\non edistänyt hänen päätöksensä pysyä ensimmäisenä, ikäänkuin joku\nepätoivoinen välttämättömyys olisi sitä vaatinut.\n\nVanha metsästäjä näyttää yhtä päättäväiseltä. Sen sijaan, että\nolisi tyytynyt etenemään tavallista vauhtiaan ja luottamaan\njälkiennuuskimistaitoonsa hän näyttää pyrkivän säilyttämään toisen\nnäkyvissään -- ikäänkuin yhtä ankara pakko kannustaisi häntä siihen.\n\nLyhyessä ajassa ovat molemmat kadonneet tiheikköön ja häipyneet niiden\nnäkyvistä, jotka ratsastavat heidän jäljessään vähemmän päättäväisesti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYhä edelleen halki tiheikön nuo kolme ratsastajaa kiitävät -- eivät\nsuoraviivaisesti, vaan harvakasvuisia kohtia ja karjapolkuja pitkin\n-- milloin suoraan, milloin kaarrellen, milloin jyrkästi polvitellen\nvälttääkseen esteinä olevia puita.\n\nYhä edelleen he rientävät välittämättä pensaikoista ja varvikoista\n-- pelottomasti, saaden pistoja terävistä piikeistä ja mezquitein\nrepivistä okasista.\n\nOksat katkeilevat ja räiskyvät heidän raivatessaan tietänsä niiden\nlomitse, samalla kun häikäilemättömän tunkeutumisen säikäyttämät linnut\nkirkuen lentävät turvallisemmille leposijoille.\n\nKaksi korppikotkaa, jotka ovat rääkyen kohonneet lentoon\nistumapaikaltaan kuivuneelta oksalta, leijailevat korkealle ilmaan.\nVaisto ilmaisee niille, että niin kiivas takaa-ajo voi päättyä\nainoastaan kuolemaan. Leveiden, varjoisten siipiensä varassa ne\npysyttelevät sen kohdalla.\n\nNyt on takaa-ajossa ahdistetulla etupuoli ahdistajiin verrattuna. Hän\nvoi itse valita tiensä, kun taas toisilla ei ole muuta mahdollisuutta\nkuin seurata häntä.\n\nPian hän katoaa heidän kummankin näkyvistä, kuten he vuorostaan ovat\npoissa toistensa näkyvistä, ei niin suuresti välimatkan pitenemisen\nkuin välissä olevien puiden vuoksi.\n\nEi kukaan näistä kolmesta voi nähdä kumpaakaan muuta, vaikka he kaikki\novat korppikotkien silmien alla.\n\nAhdistetun päästyä pois takaa-ajajiensa näkyvistä hän on entistäkin\nedullisemmassa asemassa. Hän saattaa vapaasti samota edelleen täyttä\nvauhtia, kun taas toisten pitää alistua siihen viivytykseen, jonka\njälkiä myöten ratsastaminen tuottaa. Sitä voidaan vielä seurata\nedestäpäin kuuluvan kavionkapseen nojalla ja oksien suhahtelun mukaan,\nhänen tunkeutuessaan niiden välitse, mutta kaikesta siitä huolimatta\nalkaa hänen etumainen ahdistajansa käydä epätoivoiseksi. Polun jokaisen\ntaipeen jälkeen hän tuntuu jätättäneen takaa-ajajiaan, kunnes hänen\nkavionkapseensa vihdoin taukoaa kuulumasta.\n\n\"Pahus vieköön sen kirotun otuksen!\" kiukkuilee Calhoun, tehden\nharmistuksen eleen. \"Se pääsee taaskin karkuun käsistäni! Sillä ei\nolisi niin suuresti väliä, jollei sitä tavoittamassa olisi ketään muita\nkuin minä. Mutta tällä kertaa on. Se vanha hornan koira on tulossa\ntiheikössä. Näin hänet tullessani tänne -- vajaan kolmensadan askelen\npäässä jäljessäni.\n\n-- Eikö ole minkäänlaisia mahdollisuuksia eksyttää häntä? Ei. Hän on\nliian hyvä jälkienseuraaja sitä varten.\n\n-- Jumaliste! _Mutta yksi mahdollisuus on_!\"\n\nLausuttuaan nämä jumalattomat sanat puhuja seisauttaa ratsunsa,\npyöräyttää sen puolittain ympäri ja tähyilee polkua, jota myöten hän on\njuuri tullut.\n\nHän tarkastaa sitä sennäköisenä kuin olisi keksinyt suunnitelman ja\ntutkisi maastoa nähdäkseen, onko se sopiva.\n\nSamanaikaisesti hänen sormensa puristuvat hermostuneesti hänen pyssynsä\nympärille, jota hän käsittelee kuumeisen maltittomasti.\n\nKuitenkin hänen ilmeestään kuvastuu epäröintiä, ja hän empii, ennenkuin\nasettuu varmalle kannalle.\n\nMietittyään asiaa hän hylkää suunnitelman.\n\n\"Se ei käy päinsä!\" mutisee hän. \"Jäljessä on tulossa liian paljon\nniitä miekkosia -- lisäksi joitakuita sellaisia, jotka osaavat seurata\njälkiä. He löytäisivät varmastikin hänen ruumiinsa -- mahdollisesti\nkuulisivat laukauksen.\n\n-- Ei -- ei. Se ei käy päinsä!\"\n\nHän viipyy paikallaan vielä hetkisen ja kuuntelee. Ei kuulu ääntäkään,\nei edestä eikä takaapäin -- ainoastaan ylhäältä kantautuu korppikotkien\nsiipien hiljaisen heilumisen suhina. Omituista, että linnut\npysyttelevät _hänen_ kohdallaan!\n\n\"Niin -- hänen täytyy tulla eteenpäin. Kirotun kehno onni, että toiset\novat niin likellä hänen kinterillään! Ilman heitä olisi ollut paras\naika lopettaa hänen minuun kohdistuva vakoilunsa! Ja lisäksi niin\nhelposti!\"\n\nEi niin helposti kuin luulet, Cassius Calhoun, ja ylhäällä leijailevat\nlinnut saattaisivat ilmaista sinulle sen, jos niillä olisi puhekyky.\n\nNe näkevät Zeb Stumpin etenevän, mutta sillä tavoin, että se tekee\ntyhjiksi kaikki hänen murhaamiseensa tähtäävät suunnitelmat. Juuri se\nestää hänen askeliaan kuulumasta.\n\n\"Minulla olisi onni, jos hän häipyisi jäljiltä!\" miettii Calhoun\nkääntyessään jälleen toisaalle. \"Joka tapauksessa minun täytyy\npysytellä niillä, kunnes eksyn niiltä, sillä muutoin jotakuta noista\ntomppeleista saattaisi onnistaa paremmin.\n\n-- Kuinka hupsu _olenkaan_ ollut tuhlatessani niin paljon aikaa! Jollen\npidä silmiäni visusti auki, saavuttaa se vanha vainukoira minut, eikä\nsitten olisi ensinkään hyödyksi, vaikka saisinkin tilaisuuden ampua.\nHelvetti! Se olisi kaikkein pahin tapaus!\"\n\nKannustaen uudelleen harmaata mustangiaan hän lähtee ratsastamaan\neteenpäin -- niin nopeasti kuin mutkittelevat jäljet sallivat.\n\nKaksisataa askelta kauempana hän pysähtyy jälleen -- hämmästyksen ja\nmielihyvän samanaikaisesti valaistessa hänen piirteitään.\n\nPäätön ratsastaja on näkyvissä vähemmän kuin kahdenkymmenen askelen\npäässä!\n\nEikä hän edes etenekään, vaan seisoo paikallaan joidenkuiden matalien\npensaiden seassa, jotka ulottuvat ainoastaan satulan liepukkoihin\nsaakka.\n\nHänen hevosensa pää on alhaalla. Eläin näyttää pureksivan mezquitein\npalkoja.\n\nEnsi näkemältä Calhoun arvelee niin.\n\nHänen pyssynsä lennähtää vikkelästi hänen poskelleen, mutta painuu\nyhtä vikkelästi jälleen alas. Hevonen, jota hän aikoo ampua, ei enää\nole rauhallinen, eikä se pureksi palkoja. Se on alkanut rimpuilla\nsuonenvedontapaisesti -- pää puolittain hautautuneena pensaiden sekaan!\n\nCalhoun huomaa, että sitä _pidättävät_ siellä ohjakset -- jotka\nkiskottuina satulannupin ylitse ovat sotkeutuneet mezquiten runkoon!\n\n\"Kiinni vihdoinkin! Jumalan kiitos -- Jumalan kiitos!\"\n\nHän jaksaa tuskin pidättää voitonriemuista luikkausta kannustaessaan\nratsuaan paikalle. Häntä hillitsee ainoastaan se pelko, että\njäljessätulijat kuulisivat sen.\n\nSeuraavalla hetkellä hän on päättömän ratsastajan vierellä -- sen\naavemaisen hahmon, jota hän on niin kauan turhaan tavoitellut!\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENES LUKU\n\nVastahakoinen paluu\n\n\nCalhoun tarttuu laahaaviin suitsiin.\n\nHevonen koettaa välttää häntä, mutta ei voi. Sen päätä pitävät\ntakertuneet ohjakset kiinni, ja se voi ainoastaan hyppiä sinne tänne\nympyrässä, jonka keskipisteessä sen kuono on.\n\nRatsastaja ei välitä mistään eikä yritä millään tavoin karttaa\npidättämistä, vaan istuu jäykkänä ja mykkänä satulassa, sallien\nratsunsa edelleen tepastella.\n\nLyhytaikaisen rimpuilun jälkeen hevonen joutuu kiinni.\n\nSen pidättäjä päästää riemuisen huudahduksen.\n\nTämän katkaisee äkkiä muuan ajatus. Hän ei ole vielä saavuttanut\ntarkoitustaan täydellisesti. Mikä hänen tarkoituksensa on?\n\nSen salaisuuden tuntee ainoastaan hän itse; ja hänen ympärilleen\nluomansa salavihkainen katse ilmaisee, ettei hän suinkaan halua\nkenenkään muun sitä tietävän.\n\nTähyiltyään tiheikön reunaan ja kuunneltuaan sekunnin tai pari hän\nryhtyy jälleen toimimaan.\n\nSe saattaisi tuntua omituiselta toimenpiteeltä sellaisesta, joka ei\ntiedä sen tarkoitusta. Hän vetää puukon esille tupesta, tarttuu serapén\nliepeeseen, kohottaa sen päättömän ratsastajan rinnan yläpuolelle ja\nkumartuu sitten häneen päin, ikäänkuin mielien upottaa terän hänen\nsydämeensä.\n\nKäsi on koholla. Iskua ei todennäköisesti voida torjua.\n\nKaikesta siitä huolimatta sitä ei sivalleta. Sen estää luikkaus,\njoka kajautetaan tiheiköstä -- jonka laitaan eräs mies on juuri nyt\nilmestynyt. Mies on Zeb Stump.\n\n\"Pois se leikki!\" kiljaisee metsästäjä, ratsastaen esille alakasviston\nseasta ja edeten ripeästi matalan pensaikon lävitse. \"Pois se,\ntulimmainen!\"\n\n\"Mikä leikki?\" vastaa entinen upseeri säikähtyneen näköisenä, samalla\nvaivihkaa pistäen veitsen tuppeen. \"Mitä pahusta oikein puhutte? Tämä\nelukka on takertunut kiinni ohjaksistaan. Pelkäsin sen pääsevän jälleen\nkarkuun. Aioin katkaista sen kirotun kurkun -- ollakseni siitä varma.\"\n\n\"Ahaa, sitäkö mielitte? No niin, luullakseni ei eläimen kurkun\nkatkaiseminen ole ensinkään tarpeellista. Saamme sen kyllä hillityksi\nilman moista veristä puuhaa. Otaksuttavasti tarkoitatte hevosen kaulaa?\"\n\n\"Tietysti tarkoitan juuri sitä.\"\n\n\"Tietysti. Mitä mieheen tulee, on joku sen hänelle jo tehnyt -- _jos se\non mies_. Mitä te siitä arvelette, herra Cash Calhoun?\"\n\n\"Pahus minut vieköön, jos osaan arvella siitä mitään! Minulla ei ole\nollut aikaa tarkastaa sitä kunnollisesti. Tulin tänne juuri äsken.\nArmias taivas!\" jatkoi hän, teeskennellen hämmästyneensä kovasti.\n\"Luullakseni se on miehen ruumis -- ja vainaja!\"\n\n\"Tuo viimeinen otaksumanne on sangen todennäköinen. Todennäköisesti\nhän ei voi olla hengissä, kun hänen hartioillaan ei ole päätä. Eihän\nhuovankaan alla ole päätä, vai onko?\"\n\n\"Ei; luultavasti ei. Siellä ei voi olla!\"\n\n\"Kohottakaa sitä hiukan ja katsokaa!\"\n\n\"En mielelläni kajoa siihen. Se on niin kirotun kummallisen näköinen\nolento.\"\n\n\"Tulimmainen, ette ollut noin turhantarkka minuutti sitten. Mikä teihin\non nyt mennyt?\"\n\n\"Oh!\" änkyttää Calhoun. \"Olin kiihtynyt sen takaa-ajosta. Olin\nkiukustunut tuohon kirottuun vehkeeseen ja päättänyt lopettaa sen\noikkuilemisen.\"\n\n\"Älkää sitten huoliko\", keskeyttää Zeb. \"Minä tarkastan sitä. Ni-in\",\njatkaa hän, ratsastaen lähemmäksi ja pitäen silmänsä suunnattuna\nkummalliseen hahmoon, \"ni-in, se on ihmisen ruumis, siitä ei voi\nerehtyä! Kuollut kuin pukki ja kankea kuin kaadettu riista kovalla\npakkasella!\n\n-- Kas! huudahtaa hän nostettuaan serapén lievettä. Sehän on sen\nmiehen ruumis, jonka murhaa parhaillaan tutkitaan -- teidän oman\nserkkunne -- nuoren Poindexterin! Niin on, kautta iankaikkisen Jumalan!\"\n\n\"Uskon teidän olevan oikeassa. Taivaan nimessä, hän se juuri on!\"\n\n\"Josafat!\" pitkittää Zeb teeskenneltyään ällistyneensä tämän havainnon\njohdosta. \"Tämä on salaperäisin juttu kaikista. No niin, luullakseni\nmeidän ei hyödytä viivytellä täällä aprikoimassa sitä. Parasta on\nmeidän viedä ruumis takaisin ihan sellaisena kuin se on istumassa\nsatulassa -- kuten näyttää aika tukevasti. Tunnen myöskin hevosen, ja\nsen hiukan haisteltua vanhaa tammaani se luultavasti tulee mukaamme\ntarvitsematta paljoakaan houkuttelua. Hei, vanha tyttö, annahan oriin\ntuntea itsesi! Kas niin! Etkö oivalla, että se on vanha tuttusi, vaikka\neläinpoloinen näyttää olevan ankarasti pidelty viime aikoina, ja\nsinulle sopii hyvin antaa anteeksi, ettet tunne sitä! On kulunut joku\naika siitä, kun sen karvaa on viimeksi suittu.\"\n\nMetsästäjän puhuessa veivät ruumiin ratsastama hevonen ja vanha tamma\nkuononsa vastakkain -- vetäen ne sitten loitommaksi toisistaan ja\nnuuhkaisten tuntemuksesta.\n\n\"Niin arvelinkin\", huudahti Zeb tarttuen takertuneisiin ohjaksiin ja\nirroittaen ne mezquite-puusta. \"Ori tulee mukaan rauhallisesti -- niin\nkauan kuin se on tamman seurassa. Missään tapauksessa ei ole tarpeen\nkatkaista sen kaulaa karkaamisen estämiseksi.\n\n\"Ja nyt, herra Calhoun\", jatkoi hän, vilkaisten hieman vaivihkaa toiseen\nnähdäkseen, minkälaisen vaikutuksen hänen puheensa ovat tehneet, \"eikö\nmeidän ole mielestänne paras lähteä heti? Oikeudenkäynti saattaa\nvielä olla meneillään, ja jos niin on, saatetaan meitä tarvita siihen\nosallisiksi. Otaksuttavasti olemme nyt saaneet mukaamme todistajan,\njoka tekee jotakin asian valaisemiseksi -- joko saattaakseen\nmustanginpyydystäjän hirteen tai, mikä on todennäköisempää,\nvapauttaakseen hänet täydelleen syytöksestä. No niin, oletteko valmis\nlähtemään paluumatkalle?\"\n\n\"Oh, varmasti. Kuten sanoitte, ei meillä ole mitään syytä viipyä\ntäällä.\"\n\nZeb lähtee edellä, taluttaen vankiaan vierellään. Jälkimäinen ei\nensinkään vastustele, vaan pikemminkin näyttää tyytyväiseltä, kun sitä\nkuljetetaan seurassa.\n\nCalhoun ratsastaa jäljessä hitaasti -- tarkka havaitsija saattaisi\nsanoa: vastahakoisesti.\n\nEräässä kohdassa, jossa tie kaartaa jyrkästi puuryhmän ympäri, hän\nseisauttaa ratsunsa, ja näyttää pohtivan, pitäisikö hänen mennä\nedelleen vaiko lähteä nelistämään takaisin päin.\n\nHänen kasvoistaan kuvastuu hirveä kiihtymys.\n\nKavionkapseen keskeytyminen varoittaa Zebiä, ja hän huomaa\nmatkakumppaninsa pysähtyneen.\n\nHän seisauttaa tammansa, kääntyy katsomaan taaksensa ja silmäilee\nvitkastelijaa kysyvästi.\n\nHän panee merkille toisen kiihtyneen ilmeen ja ymmärtää täydellisesti\nsen syyn.\n\nSanaakaan hiiskumatta hän ottaa pitkän pyssynsä, joka on ollut hänen\nvasemman olkansa varassa, ja laskee sen kyynärtaipeelleen valmiiksi\nsilmänräpäyksessä vietäväksi poskelle.\n\nTässä asennossa hän istuu, katsellen entistä ratsukapteenia.\n\nEi lausuta minkäänlaisia huomautuksia. Niitä ei tarvitakaan. Zebin ele\nriittää. Se ilmaisee selvästi: \"Lähde takaisin, jos uskallat!\"\n\nToinen ei näytä panevan sitä merkille, mutta käsittää vihjauksen ja\nlähtee äänettömästi eteenpäin.\n\nMutta hänen ei enää sallita ratsastaa jäljessä. Lausumatta sitä julki\nvanha metsästäjä on käynyt epäluuloiseksi ja esittää jonkun tekosyyn\npysytelläkseen takana -- mihin hänen matkakumppaninsa on pakko tyytyä.\n\nRatsuryhmä etenee verkalleen tiheikössä.\n\nSe lähestyy avointa preeriaa.\n\nVihdoin tulee taivaanranta näkyviin.\n\nJokin, mikä näkyy etäisellä taivaanrannalla, herättää nähtävästi\nCalhounissa uudelleen pelon tunteen, ja taaskin hän pysäyttää ratsunsa\nja istuu miettiväisenä.\n\nKauhu askarruttaa hänen mieltänsä toisena vaihtoehtona. Pitääkö hänen\nsyöksyä tiheikköön ja piiloutua ihmisten näkyvistä vaiko mennä edelleen\nja uhmailla sitä synkkää myrskyä, joka on nopeasti nousemassa hänen\nkohdalleen?\n\nHän olisi valmis antamaan kaikki, mitä hänellä on maailmassa -- jopa\nitsensä Louise Poindexterinkin -- päästäkseen eroon Zeb Stumpin\ninhoittavasta läheisyydestä, saadakseen olla kymmenen minuuttia kahden\nkesken päättömän ratsastajan kanssa!\n\nSe on mahdotonta! Tuo vainukoira, joka on seurannut häntä tänne saakka,\nnäyttää heltymättömämmältä kuin koskaan ennen. Vaikka hän ei mielellään\nsitä usko, vakuuttaa vaisto hänelle, että vanha metsästäjä pitää häntä\nvarsinaisena vankina, ja jos hän vain yrittäisikään pujahtaa tiehensä,\nolisi tuloksena ainoastaan se, että hän saisi luodin selkäänsä!\n\nMutta mitä Zeb Stump sittenkään saattaa sanoa tai tehdä? Ei ole\nlainkaan varmaa, että erämies tietää mitään siitä seikasta, joka häntä,\nCalhounia, huolettaa.\n\nJa joka tapauksessa mahdollisesti ei olekaan mitään tietämistä!\n\nIlmeisesti Zeb epäilee jotakin. Mutta mitäpä siitä? Ainoastaan\nystävättömän tarvitsee pelätä epäluuloja; eikä entinen upseeri ole\nystävätön. Jollei sitä pientä kielijää löydetä, ei hänellä ole\nmitään pelättävää; ja mitä mahdollisuuksia on sen löytymisestä? Yksi\nkymmenestä. Hyvin todennäköisesti se ei pysähtynyt siihen, mihin se\nlähetettiin, vaan katosi tiheikön salaisiin sopukkoihin.\n\nTämän toivon innostamana Calhoun rohkaistuu jälleen, ja kasvoillaan\nvälinpitämättömyyden ilme, pikemminkin teennäinen kuin todellinen,\nhän ratsastaa avoimelle preerialle -- ihan kinterillään Zeb Stump\n\"elukkansa\" selässä -- Henry Poindexterin kuolleen ruumiin tullessa\nviimeisenä!\n\n\n\n\nYHDESNELJÄTTÄ LUKU\n\nMestattu ruumis\n\n\nKun kaksi kolmannesta katselijoista on lähtenyt pois -- kun toinen\npuoli valamiehistä on luopunut paikaltaan -- täytyy puun juurella\nkäynnissä oleva oikeudenistunto pakostakin keskeyttää.\n\nIstuntoa ei lykätä toistaiseksi -- on vain väliaika, välttämätön\nväliaika, johon senvuoksi äänettömästi suostutaan.\n\nVälikohtausta kestää noin tunnin verran, ja sen aikana tuomari\npolttaa pari sikaaria, ottaa suunnilleen kaksi kertaa yhtä monta\nryyppyä persikkaviinipullosta, tarinoi tuttavallisesti asianajajain,\nvalamiehistön jätteiden ja niiden katselijain kanssa, jotka ovat\njääneet puun juurelle, koska heillä ei ole hevosta tai eivät välitä\npanna ratsuaan nelistämään.\n\nKeskustelunaiheen keksiminen ei suinkaan ole vaikeata. Sen tarjoaa\njuuri äsken sattunut tapaus -- kylliksi kummallinen keskusteltavaksi,\nei ainoastaan tunnin, vaan kokonaisen miespolvenkin aikana.\n\nKatselijat puhelevat siitä keskenään, samalla kun he tunteet\nkiihtyneinä vartoavat niiden miesten palaamista, jotka ovat lähteneet\najojahtiin.\n\nHe toivovat, että päätön ratsastaja saadaan kiinni. He uskovat, että\nsen kiinnisaaminen ei ainoastaan tuo selitystä sen olemuksen ongelmaan,\nvaan myöskin luo valoa murhatapaukseen.\n\nSaapuvilla on eräs, joka osaisi selittää edellisen -- vaikka ei olekaan\nselvillä toisesta. Syytetty voisi sen tehdä ja tekee sen, kun häntä\nkehoitetaan jatkamaan tunnustustaan.\n\nTuomarin määräyksestä ja neuvonantajansa kehoituksesta hän toistaiseksi\npysyy ääneti.\n\nJonkun ajan kuluttua takaa-ajajat palaavat, eivät kaikki yhdessä,\nvaan hajanaisina seurueina -- sitä mukaa kuin he epätoivoisina ovat\nluopuneet takaa-ajosta.\n\nKaikki kertovat palattuaan saman tarinan. Ei kukaan heistä ole päässyt\nkylliksi likelle päätöntä ratsastajaa voidakseen lisätä rahtuakaan\nsiihen, mitä hänestä jo tiedetään. Hänen olemuksensa pysyy yhtä\ntarunomaisena kuin ennenkin.\n\nPian havaitaan, että lähteneistä miehistä kaksi ei ole tullut takaisin.\nHe ovat iäkäs metsästäjä ja entinen vapaaehtoinen kapteeni. Jälkimäinen\non viimeksi nähty ensimmäisenä takaa-ajajista, edellisen seuratessa\njotensakin likellä hänen jäljessään. Ei kukaan ole myöhemmin nähnyt\nheitä kumpaakaan. Pitkittävätkö he edelleenkin ajoa? Kenties heitä on\nonnistanut.\n\nKaikkien silmät kääntyvät preerialle, ja kaikki tähyilevät sitä\ntutkivasti. Odotetaan, että poissa olevien miesten nähtäisiin tulevan\ntakaisin -- ja toivotaan päättömän ratsastajan olevan heidän seurassaan.\n\nTunti vierähtää, eikä heistä näy merkkiäkään -- ei toivotun vangin\nseurassa eikä ilman sitä.\n\nPitääkö oikeudenistunto vielä lykätä?\n\nYleinen syyttäjä vaatii sen jatkamista, kun taas syytetyn puolustaja\nyhtä innokkaasti kannattaa sen lykkäämistä. Jälkimäinen ehdottaa asian\nkäsittelyn siirtämistä huomiseksi, vedoten siihen, että poissa on\ntärkeä todistaja, Zeb Stump, jota ei vielä ole kuulusteltu.\n\nKuuluu ääniä, jotka vaativat, että juttu on käsiteltävä loppuun.\n\nTeksasilaisen oikeudenistunnon katselijajoukossa on palkattuja\nkättentaputtajia, kuten niitä on pariisilaisten teatterien\npermannollakin. Todellisella murhenäytelmällä on kannattajansa yhtä\nhyvin kuin teennäiselläkin.\n\nHuutajien onnistuu saada tahtonsa toteutetuksi. Oikeudenkäyntiä\npäätetään jatkaa -- niin pitkälti kuin voidaan ilman poissaolevaa\ntodistajaa. Hän saattaa palata, ennenkuin on aika kutsua hänet\nesiintymään. Jollei häntä kuulu, sopii oikeuden sitten pohtia\nlykkäämistä.\n\nNiin päättää tuomari, ja valamiehet ilmaisevat suostuvansa siihen.\nKatselijat tekevät samoin.\n\nVangin käsketään taaskin nousta pystyyn pitkittämään niin\nodottamattomasti keskeytynyttä tunnustustaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Aioitte juuri kertoa meille, mitä näitte\", huomauttaa syytetyn\nasianajaja, puhutellen suojattiaan. \"Jatkakaa ja täydentäkää\nlausuntonne! Mitä näitte?\"\n\n\"Miehen, joka virui pitkänään ruohikolla.\"\n\n\"Nukkumassako?\"\n\n\"Niin, kuoleman unta.\"\n\n\"Kuolleen?\"\n\n\"Enemmän kuin kuolleen -- jos se olisi mahdollista. Kumarruttuani hänen\npuoleensa näin, että hänen päänsä oli hakattu poikki!\"\n\n\"Mitä? Hänen päänsä katkaistu poikki?\"\n\n\"Juuri niin. En tiennyt sitä, ennenkuin polvistuin hänen viereensä. Hän\nlepäsi kasvoillaan -- pää luonnollisessa paikassaan. Jopa hattukin oli\nvielä päässä.\n\n-- Toivoin hänen nukkuvan, vaikka minulla oli ennakkoaavistus, että\njotakin oli vialla. Käsivarret olivat liian jäykästi ojossa nukkuvaksi\nmieheksi. Samoin olivat jalat. Sitäpaitsi oli ruohikossa jotakin\npunaista, mitä en hämärässä valossa ollut aluksi nähnyt.\n\n-- Kun kumarruin syvälle sitä silmäilemään, tunsin omituista hajua --\nihmisverestä lähtevää suolaista hajua.\n\n-- En enää epäillyt sitä, että olin kumartunut kuolleen ruumiin\npuoleen, ja ryhdyin sitä tarkastamaan.\n\n-- Huomasin, että niskassa oli ammottava, puolittain hyytyneen veren\ntäyttämä haava. Havaitsin, että pää oli irroitettu hartioista!\"\n\nKauhuinen mielenliikutus valtaa kuulijat -- ja siihen liittyy\nsellaisissa tilaisuuksissa tavallisia huudahduksia.\n\n\"Tunsitteko miehen?\"\n\n\"Ikävä kyllä, tunsin.\"\n\n\"Näkemättä hänen kasvojaan?\"\n\n\"Se ei ollut tarpeellista. Puku ilmaisi, kuka hän oli -- liiankin\nvarmasti.\"\n\n\"Millainen puku?\"\n\n\"Hänen hartioitansa peittävä raitainen huopa ja hänen päässänsä oleva\nhattu. Ne olivat minun omani. Ilman suorittamaamme vaihtoa olisin\nsaattanut kuvitella itse siinä viruvani. Mies oli Henry Poindexter.\"\n\nTaaskin kuuluu voihkaus -- kiihtyneiden kuulijoiden sorinaa\nvoimakkaampana.\n\n\"Jatkakaa, sir!\" kehoittaa asianajaja. \"Kertokaa, mitä muita seikkoja\nhavaitsitte!\"\n\n\"Koskettaessani ruumista huomasin sen kylmäksi ja jäykäksi. Saatoin\nnähdä, että se oli ollut kuolleena jo jonkun aikaa. Veri oli hyytynyt\nmelkein kuivaksi ja muuttunut mustaksi. Siltä ainakin näytti harmaassa\nvalaistuksessa; aurinko ei nimittäin ollut vielä noussut.\n\n-- Olisin saattanut erehtyä kuoleman syystä ja luullut siksi pään\nkatkaisemista. Mutta kun muistin yöllä kuulemani laukauksen, johtui\nmieleeni, että jostakin kohdasta löytyisi toinen haava -- veitsellä\ntehdyn lisäksi.\n\n-- Osoittautui, että olin oikeassa. Käännettyäni ruumiin kasvot\nylöspäin huomasin reiän serapéssa, joka sen ympäriltä oli veressä.\n\n-- Kohottaessani sitä ja silmäillessäni sen alle näin sinertävän täplän\njuuri rintalastan yläpuolella. Saatoin päättää luodin menneen siitä\nsisälle, ja koska selkäpuolella ei ollut vastaavaa haavaa, tiesin sen\nvielä olevan ruumiissa.\"\n\n\"Riittikö teidän mielestänne luodinhaava aiheuttamaan kuoleman ilman\nsilpomistakin, joka arvelunne mukaan oli suoritettu myöhemmin?\"\n\n\"Ihan varmasti riitti. Jollei silmänräpäyksessä, niin muutamien\nminuuttien -- kenties sekuntien kuluttua.\"\n\n\"Mainitsitte, että pää oli leikattu poikki. Oliko se täydelleen\nirroitettu ruumiista?\"\n\n\"Aivan täydelleen, vaikka se viruikin paikallaan, ikäänkuin ei ruumista\neikä päätä olisi liikutettu silpomisen jälkeen.\"\n\n\"Oliko leikkaus tasainen -- ikäänkuin terävällä aseella tehty?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Millaisella aseella arvelisitte?\"\n\n\"Se näytti leveällä kirveellä sivalletulta, mutta saattoi olla tehty\nmetsästyspuukollakin -- sellaisella, jonka terän hamara on raskas.\"\n\n\"Panitteko merkille, oliko isketty useampia kertoja? Vai oliko\nkatkaiseminen suoritettu yhdellä sivalluksella?\"\n\n\"Mahdollisesti oli isketty useampia kertoja. Mutta hakkaamisesta ei\nnäkynyt jälkiä. Ensimmäinen sivallus oli jättänyt tasaisen jäljen, ja\nsen oli täytynyt katkaista kaula melkein, jollei tyyten, poikki. Se\noli lyöty niskasta päin ja suorakulmaisesti selkärankaa vasten. Siitä\narvasin, että mies-paran oli täytynyt virua kasvoillaan maassa, kun\nisku annettiin.\"\n\n\"Oliko teillä epäilyksiä, minkä tähden tämä tihutyö oli tehty ja kuka\nsen oli tehnyt?\"\n\n\"Ei silloin -- ei hatarintakaan epäilystä. Olin niin kauhuissani, etten\npystynyt miettimään. Saatoin tuskin pitää sitä todellisena.\n\n-- Kun rauhoituin ja näin varmasti, että kysymyksessä oli murha, en\nosannut selittää sitä muutoin kuin otaksumalla, että paikalla oli ollut\ncomancheja ja että he kohdattuaan nuoren Poindexterin olivat surmanneet\nhänet pelkästä hillittömyydestä.\n\n-- Mutta hänen päänahkaansa ei ollut kajottu -- jopa hattukin oli vielä\nhänen päässänsä!\"\n\n\"Muutitteko mieltänne siihen nähden, että teko oli intiaanien\nsuorittama?\"\n\n\"Muutin.\"\n\n\"Kenen arvelitte sitten sen tehneen?\"\n\n\"Silloin en ajatellut ketään. En ollut koskaan kuullut Henry\nPoindexterilla olevan vihamiehiä -- sen enempää täällä kuin\nmuuallakaan. Senjälkeen on minussa herännyt epäluuloja. Epäilen nytkin.\"\n\n\"Selostakaa epäluulonne!\"\n\n\"Panen vastalauseeni tätä kuulustelutapaa vastaan\", huomauttaa yleinen\nsyyttäjä. \"Emme halua tutustua vangin epäluuloihin. Varmastikin\nriittää, jos hänen sallitaan pitkittää _hyvin uskottavalta kuulostavaa\ntarinaansa_.\"\n\n\"Jatkakoon hän siis!\" määrää tuomari, virittäen uuden havannalaisen.\n\n\"Kertokaa, miten te itse menettelitte!\" kehoittaa kuulustelija. \"Mitä\nteitte kuvailemanne havainnon jälkeen?\"\n\n-- Vähään aikaan tuskin tiesin, mitä tehdä -- minut pani niin ymmälle\nse, mitä näin vierelläni. Olin varma siitä, että oli tapahtunut murha,\nja yhtä varma siitäkin, että se oli tehty laukauksella, samalla, jonka\nolin kuullut.\n\n-- Mutta kuka oli saattanut sen laukaista? Eivät intiaanit. Se oli\nminusta varmaa.\n\n-- Ajattelin _preeriarosvoja_, joilla oli mahdollisesti ollut aikomus\nryöstää. Mutta se oli yhtä epätodennäköistä. Meksikolainen huopani\noli sadan dollarin arvoinen. Se olisi viety. Sitä ei ollut viety eikä\nmitään muutakaan, mitä Poindexterilla oli ollut muassaan.\n\n-- Nähtävästi ei mihinkään ollut kajottu. Jopa kellokin oli vielä hänen\nliivintaskussaan, ja perät olivat hänen kaulassaan, kimallellen niiden\nylitse purskahtaneen hurmeen lävitse.\n\n-- Johduin siihen päätelmään, että teko oli varmastikin tehty jonkun\nvanhan kaunan tai kostonhimon tyydyttämiseksi, ja koetin muistella,\nolinko koskaan kuullut kenenkään riidelleen nuoren Poindexterin kanssa\ntai kenelläkään olevan kaunaa häntä vastaan.\n\n-- Sellaista en ollut kuullut.\n\n-- Mitä varten sitäpaitsi pää oli leikattu irti?\n\n-- Juuri se herätti minussa hämmästystä -- kauhua.\n\n-- Yrittämättäkään sitä selittää mietin, mitä minun olisi paras tehdä.\n\n-- Viipyminen vainajan luona ei hyödyttäisi mitään. Sen hautaaminen\nolisi ollut yhtä hyödytöntä.\n\n-- Sitten arvelin ratsastaa takaisin linnoitukseen noutamaan apua,\nkuljettamaan ruumista Casa del Corvoon.\n\n-- Mutta jos jättäisin sen tiheikköön, saattaisivat kajootit\nlöytää sen, ja ne sekä korppikotkat olisivat sen kimpussa,\nennenkuin me ehtisimme takaisin. Nyt jo korppikotkat olivat ilmassa\nvarhaislennollaan. Ne näyttivät huomanneen sen.\n\n-- Vaikka nuoren miehen ruumis olikin silvottu, en voinut ajatella\nsellaista, että jättäisin sen vielä pahemmin silvottavaksi. Muistelin\nhelliä silmiä, joiden pian täytyisi katsella sitä -- kyyneltyneinä.\n\n\n\n\nKAHDESNELJÄTTÄ LUKU\n\nSalaperäinen ongelma selvenee\n\n\nSyytetty vaikenee hetkiseksi. Ei kukaan lausu minkäänlaisia\nhuomautuksia -- ei keskeyttääkseen eikä kiirehtiäkseen häntä.\n\nKaikki ovat vastahakoisia häiritsemään sellaisen kertomuksen juoksua,\njonka he tietävät keskeneräiseksi ja jonka jokainen rengas on\npakottanut heidät yhä tiukemman ja vakavamman tarkkaavaisiksi.\n\nTuomari, valamiehet ja katselijat pysyvät hengittämättömän äänettöminä,\nsamalla kun heidän silmänsä -- useilla suu auki -- ovat tarkkaavaisesti\nsuunnatut vankiin.\n\nJuhlallisen hiljaisuuden vallitessa hän saa jatkaa.\n\n\"Seuraava ajatukseni oli peittää ruumis vaipalla sekä serapélla, joka\nvielä oli hänen hartioittensa ympärillä. Sillä tavoin se olisi suojattu\nsekä susilta että korppikotkilta -- ainakin siihen saakka, kunnes\nennättäisimme takaisin kuljettamaan sitä pois.\n\n-- Olin sitä varten riisunut vaipan yltäni, kun mieleeni välähti\ntoisenlainen suunnitelma -- sellainen, joka tuntui joka suhteessa\nparemmalta.\n\n-- Sen sijaan, että palaisin linnoitukseen yksin, minun pitäisi ottaa\nruumis mukaani. Kuvittelin voivani tehdä sen laskemalla ruumiin\npoikkipäin satulannupille ja sitomalla sen satulaan lassollani.\n\n-- Talutin hevoseni paikalle ja valmistauduin nostamaan ruumista sen\nselkään, kun havaitsin, että läheisyydessä oli toinenkin hevonen. Se\noli sen miehen ratsu, jota ei enää ollut olemassa.\n\n-- Eläin oli likellä, pureksien ruohoa -- yhä niin rauhallisesti kuin\nei olisi tapahtunut mitään, mikä sitä häiritsisi.\n\n-- Koska ohjakset laahasivat pitkin maata, ei minun ollut ensinkään\nvaikea saada niistä otetta. Vaikeampi oli saada hevosta seisomaan\nalallaan -- etenkin sitten, kun vein sen maassa viruvan esineen\nvierelle.\n\n-- Pidellen ohjaksia hampaitteni välissä nostin ruumiin maasta ja\nyritin panna sitä poikittain satulaan.\n\n-- Minun onnistui saada se sinne, mutta se ei tahtonut pysyä. Se oli\nliian jäykkä taivutettavaksi, eikä ollut mitään keinoa sen tukemiseksi.\n\n-- Sitäpaitsi hevonen kiihtyi pahasti nähtyään, kuinka omituista\ntaakkaa se mielittiin panna kantamaan.\n\n-- Useiden yritysten jälkeen oivalsin, ettei siitä voinut tulla mitään.\n\n-- Aioin luopua aikomuksestani, kun mieleeni johtui uusi ajatus, joka\nlupasi parempaa menestystä. Sen toi mieleeni muisto siitä, mitä olin\nlukenut Etelä-Amerikan guachoista. Kun heistä joku kuolee tai saa\ntapaturmaisesti surmansa jollakin syrjäisellä asemalla pampasilla,\nvievät hänen kumppaninsa ruumiin kaukaiseen kotiinsa -- sidottuna\nsatulaan istumaan elävän ihmisen asentoon.\n\n-- Minkätähden ei minun pitäisi tehdä samoin Henry Poindexterin\nruumiille?\n\n-- Yritin sitä -- ensin koettaen sijoittaa häntä oman ratsunsa selkään.\n\n-- Mutta kun satula oli litteä ja hevonen oli edelleenkin\nvastahakoinen, ei se onnistunut.\n\n-- Oli enää ainoastaan yksi mahdollisuus meidän suorittaa kotimatka\nyhdessä -- nimittäin hevosten vaihtaminen.\n\n-- Tiesin, ettei minun ratsuni panisi vastaan. Sitäpaitsi meksikolainen\nsatulani syvine puuosineen soveltuisi ihailtavasti tähän tarkoitukseen.\n\n-- Lyhyessä ajassa olin saanut ruumiin siihen pystyasentoon istumaan\n-- luonnolliseen asentoon. Sen kankeus, joka aikaisemmin oli ollut\nvastuksinani, auttoi nyt pitämään sitä paikallaan. Jäykät raajat\noli helppo vetää oikealle kohdalleen; ja kun jalat oli sovitettu\njalustimiin ja vesisuojukset kiinnitetty tiukasti reisien ylitse, oli\nruumiilla vain vähän mahdollisuuksia liukua pois paikaltaan.\n\n-- Tehdäkseni sen pysymisen täysin varmaksi katkaisin lassostani\nkappaleen, kiedoin sen vainajan vyötäisten ympärille sekä sidoin toisen\npään satulan nuppiin ja toisen takakappaleeseen.\n\n-- Toinen hihna, joka oli sidottu jalustimiin ja viety hevosen vatsan\nalitse, esti jalkoja heilumasta sinne tänne.\n\n-- Vielä oli jäljellä pää. Sekin tuli ottaa mukaan. Kun nostin sen\nmaasta ja koetin irroittaa sitä hatusta, havaitsin, ettei se käynyt\npäinsä. Se oli turvonnut suunnattomasti, ja sombrero oli takertunut\nsiihen -- tiukasti kuin itse iho.\n\n-- Kun minun ei tarvinnut pelätä niiden irtaantuvan toisistaan\nsidoin hihnanpätkän nauhan solkeen ja ripustin sekä hatun että pään\nsatulannuppiin.\n\n-- Siten olivat matkavalmistukseni täydellisesti suoritetut.\n\n-- Nousin murhatun miehen ratsun selkään, kehoitin omaa hevostani\nseuraamaan minua -- se on tottunut tekemään sen taluttamatta -- ja\nlähdin ratsastamaan uudisasutukselle.\n\n-- Vajaan viiden minuutin kuluttua sain kolahduksen, joka paiskasi\nminut pois satulasta -- ja samalla menin tajuttomaksi.\n\n-- Ilman sitä seikkaa en nyt seisoisi tässä -- en ainakaan siinä\nepämiellyttävässä asemassa, jossa nyt olen.\"\n\n\"Paiskasi teidät pois satulasta!\" huudahti tuomari. \"Miten se kävi?\"\n\n\"Pelkkä tapaturma, tai oikeammin se johtui omasta huolimattomuudestani.\nNoustessani vieraan ratsun selkään en tarttunut ohjaksiin. Tottuneena\nohjaamaan omaa hevostani usein vain äänelläni ja polvillani -- olin\noppinut olemaan välittämättä ohjaksista. En osannut edeltäpäin arvata\nsellaista tapausta kuin sitten sattui.\n\n-- Hevonen, jonka selässä istuin, oli edennyt vasta kolme omaa\npituuttaan siitä paikasta, jossa olin noussut ratsaille, kun jokin sai\nsen sävähtäen ponnahtamaan sivulle ja lähtemään nelistämään.\n\n-- Minun ei tarvitse sanoa jokin, sillä tiedän, mikä sen teki. Hevonen\noli katsonut taaksensa ja nähnyt perässään tulevan hevosen, jonka\nselässä oleva kummallinen hahmo oli nyt kirkkaassa päivänvalossa\nkylliksi outo säikäyttämään sekä hevosta että ihmistä.\n\n-- Hapuilin ohjaksia, mutta ennenkuin sain ne käsiini, oli ratsu\nkiitämässä täyttä vauhtia.\n\n-- Aluksi olin vain vähän huolissani, en oikeastaan ollenkaan. Otaksuin\npian saavani ohjakset käteeni ja pystyväni pakottamaan pillastuneen\nratsuni pysähtymään.\n\n-- Mutta pian havaitsin, ettei se käynyt niinkään helposti. Ohjakset\nolivat lipuneet eteenpäin, miltei eläimen korvien kohdalle, enkä\nylettynyt niihin laskeutumatta pitkäkseni hevosen kaulalle.\n\n-- Koettaessani tarttua niihin en ensinkään tarkannut, mihin suuntaan\nratsu minua kiidätti. Vasta sitten, kun tunsin vihlovia rapsauksia\nposkissani, huomasin sen poikenneen avoimelta alueelta ja nelistävän\ntiheikössä.\n\n-- Senjälkeen minulla ei ollut aikaa tehdä havaintoja -- ei edes\nmahdollisuuksia tavoitella ohjaksia. Minulla oli kylliksi puuhaa\nväistellessäni mezquitenoksia, jotka ojentuivat okaisten käsivarsien\ntavoin, ikäänkuin haluten kiskoa minut pois satulasta.\n\n-- Minun onnistui suoriutua niistä, vaikka kyllä sain naarmuja.\n\n-- Mutta yhtä en voinut välttää -- ison puun oksaa, joka ulottui\npolun ylitse. Olin hyvin kumarassa -- pääni oli rintani tasalla -- ja\nsäikähtäen jotakin, mikä antoi sille uutta vauhtia, ratsuni syöksähti\nsuoraan oksan alle.\n\n-- Minne se senjälkeen meni, sitä en yritäkään sanoa. Te kaikki\ntiedätte sen -- luultavasti paremmin kuin minä. Voin vain kertoa, että\nlennähdettyäni ratsailta jäin virumaan oksan kohdalle maahan kuhmu\notsassani ja polveni tuskallisesti turvoksissa; niistä kummastakaan en\nkuitenkaan tiennyt mitään ennenkuin kaksi tuntia myöhemmin.\n\n-- Tullessani jälleen tajuihini oli aurinko korkealla taivaalla,\nja korppikotkia kaarteli kymmenittäin kohdallani. Siitä, miten ne\nkurkottelivat kaulaansa, saatoin päättää, mitä saalista ne toivoivat.\n\n-- Niiden näkeminen samoin kuin jano -- joka alkoi käydä tuskalliseksi\n-- kannustivat minua lähtemään sieltä liikkeelle.\n\n-- Noustuani pystyyn havaitsin, etten kyennyt kävelemään. Vielä pahempi\noli se, että tuskin pystyin seisomaan.\n\n-- Paikallani pysyminen merkitsi tuhoutumista -- niin ainakin silloin\nluulin.\n\n-- Sen ajatuksen kiihottamana jännitin kaikki jäljellä olevat voimani\npäästäkseni veden ääreen.\n\n-- Tiesin, että läheisyydessä oli puro, ja osittain ryömimällä,\nosittain nilkuttamalla tiheikössä tekemäni karkeatekoisen kainalosauvan\navulla minun onnistui saapua sen partaalle.\n\n-- Tyydytettyäni janoni tunsin virkistyväni ja pian senjälkeen vaivuin\nuneen.\n\n-- Herätessäni huomasin olevani kajoottien ympäröimä.\n\n-- Niitä oli ainakin neljäkymmentä, ja vaikka en aluksi pelännytkään\nmitään -- tuntien niiden pelkuruuden -- johduin pian ajattelemaan\ntoisin.\n\n-- Ne näkivät, että olin rampa, ja olivat siitä syystä päättäneet\nkarata kimppuuni.\n\n-- Jonkun ajan kuluttua ne sen tekivätkin -- ryhmittyen ympärilleni ja\nsyöksyen kaikki samalla kertaa minua ahdistamaan.\n\n-- Minulla ei ollut muita aseita kuin veitseni, ja onni oli, että\nminulla oli se. Jos olisin ollut tyyten aseeton, olisivat ne varmasti\nrepineet minut kappaleiksi ja ahmineet minut.\n\n-- Veitselläni pystyin torjumaan ne, sivallellen iskuja niin moneen\notukseen kuin suinkin kunnollisesti yletin. Luulisin puolenkymmenen\nsillä tavoin saaneen surmansa.\n\n-- Siitä huolimatta olisi kahakka päättynyt minulle huonosti. Aloin\nkäydä heikoksi veren nopeasti tulviessa suonistani, ja minun olisi\npiakkoin täytynyt sortua, jollei odottamaton sattuma olisi tullut\navukseni.\n\n-- Minun sopii tuskin nimittää sitä sattumaksi. Paremmin minua\ntyydyttää se ajatus, että se oli Jumalan käsi.\"\n\nLausuttuaan nämä sanat nuori irlantilainen luo katseensa taivasta kohti\nja seisoo jonkun aikaa hartaan miettivänä.\n\nHänen ympärillään vallitseva juhlallinen hiljaisuus ilmaisee, että\nhänen esiintymistään kunnioitetaan. Kaikkien, jopa karkeimpien\nkuulijoiden sydämeen näyttää tällä tavoin ilmaistu luottamus tehonneen.\n\n\"Se ilmestyi\", jatkoi hän, \"vanhan kumppanin hahmossa -- sellaisen,\njoka monesti on uskollisempi kuin ihminen itse -- hirvikoirani Taran.\n\n-- Koira oli harhaillut -- ehkä minua etsimässä -- vaikka olen\nmyöhemmin kuullut siitä toisenlaisen selityksen, jolla minun ei\ntarvitse teitä vaivata. Joka tapauksessa se löysi minut ja parhaiksi\najoissa tullakseen pelastajakseni.\n\n-- Kajootit hajaantuivat sen saapuessa, ja minut oli pelastettu\nkauheasta kohtalosta -- saattanen sanoa, kuoleman kidasta.\n\n-- Vaivuin toistamiseen uneen tai tajuttomaksi -- kumpaa se lieneekään\nollut.\n\n-- Herättyäni kykenin ajattelemaan. Tiesin, että koirani oli täytynyt\ntulla majaltani, jonka myöskin tiesin olevan moniaan kilometrin päässä.\nSen oli sinne edellisenä päivänä vienyt palvelijani Phelim.\n\n-- Miehen piti olla vielä siellä, ja päätin lähettää hänelle sanoman --\nkäyttäen hirvikoiraa sen viejänä.\n\n-- Kirjoitin muutamia sanoja käyntikortille, joka sattui olemaan\nmuassani.\n\n-- Tiesin, ettei palvelijani osannut lukea, mutta nähtyään kortin\nhän tuntisi sen omakseni ja etsisi käsiinsä jonkun, joka pystyisi\nselittämään, mitä olin siihen kirjoittanut.\n\n-- Sitäkin todennäköisempää olisi, että hän tekisi niin, koska\nkirjaimet olivat piirretyt verellä.\n\n-- Kiedottuani kortin hirvennahkapalaseen, jotta se ei tuhoutuisi,\nkiinnitin sen Taran kaulaan.\n\n-- Hiukan vaivalloisesti minun onnistui saada koira lähtemään luotani.\nMutta vihdoin se teki sen ja, kuten olin toivonut, palasi kotiin\nmajalle.\n\n-- Sanomani kuuluu joutuneen kunnollisesti perille, vaikka vasta eilen\nsain tiedon tuloksesta.\n\n-- Kohta koiran poistuttua vaivuin uudelleen uneen -- taaskin\nherätessäni huomasin läheisyydessäni vihollisen -- pelottavamman kuin\nolin siihen saakka kohdannut.\n\n-- Se oli jaguari.\n\n-- Meidän välillämme sukeutui kamppailu, mutta miten se päättyi ja\nkuinka pitkän ajan kuluttua, sitä en osaa sanoa. Sen kertomisen jätän\nurhean pelastajani Zeb Stumpin asiaksi, joka toivoakseni pian palaa\nselostamaan sitä sekä paljoa muuta, mikä vielä on salaperäistä minusta\nkuten teistäkin.\n\n-- Senjälkeen muistan vain sarjan yhteydettömiä unia -- tuskallisia\nhaavekuvia -- joihin sekaantui mieluisia näkyjä -- oi, joitakuita\ntaivaallisia -- aina toispäivään saakka, jolloin heräsin vankilan\nasukkaana -- murhasyyte pääni uhkana.\n\n-- Hyvät herrat valamiehet! Olen puhunut puhuttavani.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"_Se non è véro, è ben trovato_\" [Italiankieltä: \"vaikkei juttu\nolisikaan tosi, on se ainakin hyvin keksitty\". _Suom_.], miettivät\ntuomari, valamiehet ja kuuntelijat vangin lopetettua esityksensä.\n\nHe eivät tuo sitä julki niin hyvin muovatussa lauseessa; mutta siltä\nheistä tuntuu -- heistä jokaisesta.\n\nJa varsin monet uskovat kertomuksen todeksi, hyläten ajatuksen\nkeksimisestä. Tarina on liian yksinkertainen -- liian yksityiskohtainen\n-- ollakseen keksitty, lisäksi sellaisen miehen keksimä, jonka aivot\novat ihan äsken toipuneet kuumehoureiden sekasorrosta.\n\nOn perin epätodennäköistä, että hän olisi sommitellut sellaisen\nkertomuksen. Siten ajattelee niiden enemmistö, joille se on kerrottu.\n\nHänen tunnustuksensa -- niin säännönvastainen kuin se lieneekin ollut\n-- on edistänyt hänen puolustustaan enemmän kuin kaunopuheisin esitys,\njonka hänen asianajajansa olisi saattanut lausua.\n\nMutta sittenkin se on vain hänen omaa puhettaan, ja tarvitaan muita\ntodistuksia vapauttamaan hänet.\n\nMissä on se todistaja, josta otaksutaan niin paljon riippuvan? Missä on\nZeb Stump?\n\nViisisataa silmäparia kääntyy preerialle päin ja tähystelee\ntaivaanrantaa kysyvästi. Viisisataa sydäntä sykähtelee mielettömän\nmaltittomasti odottaessaan vanhan metsästäjän paluuta -- joko\nCassius Calhounin seurassa tai ilman häntä -- joko päätön ratsastaja\nmuassaan tai ilman häntä; viimemainittu ei enää ole tarumainen eikä\nsalaperäinen, vaan luonnollinen ilmiö, selitetty ja ymmärretty.\n\nTänne kokoontuneille ihmisille ei tarvitse väittää, että sellainen on\nepätodennäköistä, saatikka sitten vakuuttaa sitä mahdottomaksi. He\novat lounaisen Teksasin asukkaita -- heidän asumansa ylätasanko on sen\n\"viitoitetun tasangon\" rajalla, josta viehättävä Leona saa alkunsa ja\njossa Nueces-joki muodostuu sadoista kristallikirkkaista puroista.\n\nHe ovat sellaisen maan asukkaita, jossa kuoleman tuskin voidaan\nväittää saavan seuraajakseen hajaantumista, jossa maahan kaadettu\nhirvi tai jonkun onnettoman sattuman johdosta sortunut villi hevonen\n-- jolleivät pedot niitä ahmi -- jonkun ajan kuluttua uhmailevat sekä\nmätänemisen lakeja että kajootin hampaita, jossa itse kuolevaisen\nihmisen ruumiissa, joka on jätetty arkutta ja hautaamatta, niin lyhyen\najan kuin neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluttua näkyy Egyptin\nkatakombeista äskettäin nostetun muumion kaltaisia merkkejä ja\nominaisuuksia!\n\nSaapuvilla on vain harvoja sellaisia, jotka eivät tunne tätä Teksasin\nilmaston ominaisuutta -- nimittäin sen Teksasin osan, joka on likellä\nSierra Madrea ja erittäinkin Llano Estacadon tyviharjujen välissä.\n\nJos päätön ratsastaja tuotaisiin rautatammen juurelle, ei kukaan\nhämmästyisi nähdessään, että Henry Poindexterin kuolleessa ruumiissa\ntuskin on alkavan hajaantumisen merkkejä. Jos heille äskettäin\nkerrottua tarinaa kohtaan tunnetaan lainkaan epäilyksiä, eivät ne johdu\ntästä seikasta. Eivätkä he seiso maltittomasti vartoamassa sen tähden,\nettä haluaisivat sille vahvistusta.\n\nHeidän maltittomuutensa johtuu toisesta syystä -- epäluulosta,\njoka heräsi oikeudenkäynnin alussa ja joka sen jatkuessa on käynyt\nasteittain voimakkaammaksi, kunnes se vihdoin on melkein muuttunut\nuskoksi.\n\nJuuri saadakseen vahvistuksen sille tai haihduttaakseen sen melkein\njokainen saapuvilla oleva mies -- ja samoin myöskin nainen --\nharmittelee sen todistajan poissaoloa, jonka lausunnon otaksutaan\ntuottavan syytetylle takaisin vapauden tai toimittavan hänet hirteen.\n\nSellaisen vaikutelman vallassa he tarkastelevat tasaista juovaa -- jota\nmyöten taivas ja ruohoaavikko liittävät toisiinsa safiirin sinen ja\nsmaragdin hilpeän vihreyden.\n\n\n\n\nKOLMASNELJÄTTÄ LUKU\n\nViimeinen todistaja\n\n\nValppauden sävy säilyy hyvinkin kymmenen minuuttia ja samalla säilyy\nmyöskin juhlallinen hiljaisuus. Viimemainitun katkaisee ajoittain\nsana tai huudahdus -- kun joku näkee tai kuvittelee näkevänsä täplän\npreerialla. Silloin kuuluu kiihtymyksen hyminää, ja miehet nousevat\nvarpailleen nähdäkseen paremmin.\n\nKolmesti on väkijoukkoa värähdyttänyt vääräksi osoittautunut hälytys.\nSen kärsivällisyys alkaa ehtyä, kun korvaan kantautuu neljäs hälytys,\näänekkäämmin ja varmempaan sävyyn lausuttu.\n\nTällä kertaa ilmoitus on tosi. Taivaanrannalla näkyy varjoja, jotka\npian saavat muodon, käyvät aineellisiksi ja liikkuvat.\n\nHuima luikkaus -- vanha saksilainen \"huzza!\"-huuto -- kajahtaa\nrautatammen oksien seassa, kun kolmen ratsastajan hahmot, jotka\nilmestyvät auringonpaahteisen preerian usvasta, näkyvät tulevan puuta\nkohti!\n\nKaksi heistä on helppo tuntea Zeb Stumpiksi ja Cassius Calhouniksi.\nKolmannen tunteminen on vieläkin helpompi, sillä niin kaukaa kuin silmä\nerottaa, ei tuosta fantastisesta hahmosta voi erehtyä.\n\nVäkijoukon ensimmäistä huutoa, joka vain merkitsi molempien kaivattujen\nmiesten paluuta, seuraa toinen, vielä merkitsevämpi -- kun nähdään,\nettä heidän seurassaan on olento, joka niin kauan on ollut kaameiden\najatusten ja kummallisten arvailujen kohteena.\n\nVaikka nyt tiedetään, mikä se on, ja ymmärretään, mistä se johtuu,\ntunnetaan sitä kohtaan vieläkin kammon ja kunnioituksen sekaisia\ntunteita.\n\nHuutoa seuraa äänetön väliaika -- keskeytymätön, kunnes nuo kolme\nratsastajaa ovat ehtineet aivan likelle; ja sittenkin sitä häiritsee\nainoastaan kuiskausten hyrinä, ikäänkuin katselijain ajatukset olisivat\nliian juhlallisia ääneen lausuttaviksi.\n\nMonet lähtevät lähestyvää seuruetta vastaan ja saattavat sen takaisin\noikeuspaikalle, silmäillen sitä ihmettelevästi.\n\nRatsastajakolmikko seisahtuu katsojapiirin ulkopuolelle, joka pian\nvaihtaa keskipistettään, kertyen kiihtyneenä tulijain ympärille:\n\nKaksi heistä laskeutuu ratsailta; kolmas jää istumaan satulassaan.\n\nCalhoun taluttaa hevosensa syrjään ja sekaantuu väkijoukkoon. Sellaisen\nkumppanin läheisyydessä häntä ei enää ajatella. Kaikkien katseet samoin\nkuin ajatuksetkin ovat kohdistuneet päättömään ratsastajaan.\n\nZeb Stump hylkää vanhan tammansa oman onnensa nojaan, tarttuu hänen\nsuitsiinsa ja vie hänet puun juurelle -- oikeuden eteen.\n\n\"Nyt, tuomari\", lausuu hän, puhuen tilannetta hallitsevan miehen\ntapaan, \"ja te kaksitoista valamiestä, tässä on todistaja, joka\ntodennäköisesti luo valoa ajatuksiinne. Mitä arvelette hänen\nkuulustelemisestaan?\"\n\nKuuluu huudahdus, jota seuraavat sanat: \"Voi, hyvä Jumala, se on hän!\"\nEsille hoippuu kookas mies, joka seisahtuu päättömän ratsastajan\nvierelle. _Se on hänen isänsä!_\n\nKauempaa kajahtaa kirkaisu, joka äkkiä tukahtuu, ikäänkuin sen olisi\npäästänyt nainen ennen pyörtymistään. _Se on hänen sisarensa!_\n\nJonkun ajan kuluttua Woodley Poindexter talutetaan pois --\nvastustamattomana -- ikäänkuin hän ei tietäisi, mitä hänen ympärillään\ntapahtuu.\n\nHänet viedään jonkun matkan päässä seisoviin vaunuihin ja sijoitetaan\nistumaan ainoan vaunussaolijan -- tyttärensä -- viereen.\n\nMutta vaunut pysyvät paikallaan. Ohjien komentajatar aikoo viipyä\npaikalla, kunnes oikeus on julistanut päätöksensä -- niin,\nteloitushetkeen saakka, jos lopputulos on sellainen!\n\nZeb Stumpia kehoitetaan virallisesti sijoittumaan todistajain paikalle.\n\nTuomarin määräyksestä kuulustelua jatketaan syytetyn asianajajan\njohdolla.\n\nUseita muodollisuuksia syrjäytetään. Vanhaa metsästäjää, joka on jo\nvannonut, kehoitetaan yksinkertaisesti kertomaan, mitä tietää, ja hänen\nsallitaan noudattaa omaa tapaansa kertoessaan sen, minkä hän tekee\nlyhyin lausein -- ikäänkuin hän luulisi, että lain teknillinen puoli\nvaatii sitä!\n\nZeb puhuu seuraavaan tapaan:\n\n\"Kuulin ensi kerran tästä rumasta jutusta toisena päivänä nuoren\nPoindexterin katoamisen jälkeen. Kuulin siitä palatessani\njokea alaspäin tekemältäni metsästysretkeltä. Kuulin, että\nmustanginpyydystäjän epäiltiin tehneen tämän murhan. Tiesin, ettei\nhänestä ollut sellaisiin töihin, mutta päästäkseni varmuuteen ratsastin\nhänen majalleen katsomaan häntä. Hän itse ei ollut kotona, vaikka hänen\npalvelijansa Phelim olikin siellä, ja kun kyselin tältä yhtä ja toista,\nei hän osannut selittää mitään.\n\n-- No niin, meidän haastellessamme tuli koira sisälle jotakin\nsidottuna kaulaansa -- ja kun tarkastimme sitä, osoittautui se\nmustanginpyydystäjän käyntikortiksi. Siihen oli kirjoitettu sanoja\npunaisella musteella, jonka huomasin olevan verta.\n\n-- Ne sanat ilmaisivat jokaiselle, joka ne luki, missä se nuori\nmiekkonen oli.\n\n-- Lähdin sinne, ottaen mukaani ne molemmat -- tämän Phelimin ja koiran.\n\n-- Ehdimme paikalle parhaiksi estämään sen, että meksikolaisten\ntiikeriksi nimittämä täplikäs otus olisi repinyt mustanginpyydystäjän\nsuolet siekaleiksi -- olen kuullut sen nuoren miekkosen itsensä\nnimittävän niitä petoja jaguareiksi.\n\n-- Lähetin luodin sen pedon lävitse, ja siihen se päättyi.\n\n-- No niin, veimme mustanginpyydystäjän hänen majaansa. Meidän täytyi\nkantaa hänet sinne eräänlaisilla paareilla, koska hän ei itse pystynyt\npainamaan jälkiä maahan. Sitäpaitsi hän oli yhtä järjettömänä kuin\nkalkkunakukko soitimella.\n\n-- Me veimme hänet kotiin, ja siellä hän oli, kunnes etsijät tulivat\nmajalle ja löysivät hänet.\"\n\nTodistaja vaikenee hetkiseksi ikäänkuin olisi itsekseen punninnut,\npitäisikö hänen selostaa majassa viipyessään sattuneiden tavattomien\ntapausten sarjaa. Olisiko syytetylle parempi jättää ne mainitsematta?\n\nHän päättää olla vaitelias.\n\nSe ei ole sopivaa yleisen syyttäjän mielestä, joka ryhtyy\nkuulustelemaan häntä.\n\nTuloksena on se, että hänen täytyy täydellisesti ja yksityiskohtaisesti\nselostaa kaikki tapahtumat -- aina siihen saakka, kun vanki riistettiin\nhänen hoivastaan ja pantiin päävahdin koppiin.\n\n\"Kun nyt\", virkkaa hän kuulustelun päätyttyä, \"olette pakottaneet minut\nkertomaan kaikki, mitä tiedän jutun siitä osasta, on jotakin sellaista,\nminkä tiedustaminen ei ole johtunut mieleenne ja minkä tämä poika\ntahtoo tehdä täysin selväksi\".\n\n\"Jatkakaa, herra Stump!\" kehoittaa sanantoniolainen asianajaja, jonka\nhuostaan suoranainen kuulustelu on uskottu.\n\n\"No niin, se, mitä aion nyt sanoa, ei koske niin suuresti syytettyä\nkuin sitä miestä, jonka minun mielestäni pitäisi seistä hänen\npaikallaan. En halua mainita, kuka se mies on. Kerron teille, mitä\ntiedän, ja mitä olen saanut selville, ja sitten te, valamiehet, saatte\nitse arvostella asiaa.\"\n\nVanha metsästäjä vaikenee tuokioksi, vetäisten syvän henkäisyn --\nikäänkuin valmistautuen esittämään täydellisen tunnustuksen.\n\nEi kukaan yritä keskeyttää eikä hoputtaa häntä. Kaikki ovat saaneet\nsellaisen vaikutelman, että hän osaa selittää murhan ongelman.\nPäättömän ratsastajan arvoitus ei enää kaipaa selvitystä.\n\n\"No niin, kansalaiset!\" pitkittää Zeb, omaksuen toisenlaisen\npuhuttelutavan. \"Kaikesta siitä, mitä kuulin, ja vielä varmemmin siitä,\nmitä näin, päättelin, että nuori Poindexter oli sortunut -- surmattu --\npyyhkäisty pois maailmasta.\n\n-- Yhtä varma olin siitä, että sen raukkamaisen tihutyön tekijä ei\nollut eikä voinut olla mustanginpyydystäjä -- Maurice Gerald.\n\n-- Kuka se siis oli? Se kysymys pani minut ymmälle, kuten se pani\nteidät kaikki muutkin -- nimittäin ne, jotka eivät ole tehneet\nratkaisuaan mitään ajattelematta.\n\n-- No niin, koska uskoin irlantilaisen olevan viattoman, päätin ottaa\nselkoa totuudesta. En mieli väittää, ettei kaikki viitannut häntä\nvastaan. Kaikki viittasi tulimmaisesti hänen syyllisyyteensä.\n\n-- Kaikesta siitä huolimatta en aikonut luottaa näennäisiin seikkoihin\nja niinpä lähdin preerialle silmäilemään merkkejä.\n\n-- Olin varma siitä, että täytyi olla hevosenjälkiä, jotka veivät\npaikalle, ja toisia, jotka veivät sieltä pois; ja pahus soikoon, niitä\noli liiankin paljon joka suuntaan meneviä -- muutoin koko asia olisi\nsaattanut olla kylläkin helppo.\n\n-- Mutta eräisiin erikoisiin jälkiin olin kiinnittänyt _huomioni_ ja\nniitä päätin seurata ihan luomakunnan loppuun saakka.\n\n-- Ne olivat amerikkalaisen hevosen jäljet, sellaisen, jolla oli kolme\nehyttä kenkää, mutta jonka neljännestä kengästä oli kappale murtunut\nirti. Tässä on juuri se rautapalanen.\"\n\nTodistaja vetää kätensä huopatakkinsa taskusta, johon se on ollut\njonkun aikaa upotettuna. Hänen hyppysissään näkyy hevosenkenkä, josta\non ainoastaan kolme neljännestä jäljellä. Hän pitää sitä korkealla\n-- niin korkealla, että sekä tuomari että valamiehet ja katselijat\nnäkevät, mikä se on.\n\n\"Ja, herra tuomari\", pitkittää hän, \"ja te, valamiehet, se hevonen,\njolla tämä kenkä oli, juoksi preerian poikki sinä yönä, jona murha\ntehtiin. Se meni sen miehen jäljessä, joka murhattiin, samoin kuin\nsenkin, joka on siitä syytettynä. Se meni ihan heidän molempien\njälkiään pitkin ja seisahtui likelle sitä paikkaa, jossa rikos\nsuoritettiin.\n\n-- Mutta se mies, joka sillä ratsasti, ei pysähtynyt siihen. Hän meni\nedelleen ihan likelle veriläikkää, ja juuri hänen vaikutuksestaan se\npaikka sittemmin tuli veriseksi. Juuri kolmas hevonen -- se, jolla oli\nrikkinäinen kenkä -- kantoi murhaajaa!\"\n\n\"Jatkakaa, herra Stump!\" kehoittaa tuomari. \"Selittäkää, mitä\ntarkoitatte tällä tavattomalla lausunnollanne!\"\n\n\"Tarkoitan, tuomari, seuraavaa. Se mies, josta puhun, seisahtui\ntiheikköön ja siellä seisoessaan ampui sen laukauksen, joka tappoi\nnuoren Poindexter-paran.\"\n\n\"Mikä mies? Kuka hän oli? Hänen nimensä? Ilmaiskaa hänen nimensä!\"\nvaatii yhtäaikaisesti kaksikymmentä ääntä.\n\n\"Luullakseni löydätte sen tuolta.\"\n\n\"Mistä?\"\n\n\"Mistäkö? Tuosta ruumiista, joka seisoo tuolla päättömänä ja silmäilee\nteitä mykkänä.\n\n-- Te kaikki näette\", jatkaa todistaja, osoittaen äänetöntä hahmoa,\n\"näette kaikki punaisen läikän raitaisessa huovassa rinnan kohdalla.\nSen keskellä on reikä. Sen reiän takana on kaiketi toinen reikä nuoren\nmiehen ruumiissa. Selässä ei näytä olevan vastaavaa reikää. Senvuoksi\npäättelen, että se luoti, joka sen teki, on vielä ruumiissa. Mitähän,\njos riisumme vainajan yltä vaatteet ja katsomme?\"\n\nTämä todistajan ehdotus hyväksytään äänettömästi. Kaksi tai kolme\nkatselijaa -- Sam Manly yksi heistä -- astuu esille ja ryhtyy\nasianmukaisen juhlallisesti riisumaan serapéta.\n\nIkäänkuin paljastettaessa muistopatsasta -- jonka elävä esikuva\non saavuttanut sellaisen muiston oikeuden -- katsojat seisovat\nkunnioittavan äänettöminä sitä tehtäessä, niin he seisovat nytkin\nteksasilaisen puun juurella, sillä aikaa kun serapé poistetaan\npäättömän ratsastajan hartioilta.\n\nVallitsee juhlallinen ja syvä hiljaisuus, jota ei edes kuiskauskaan\nhäiritse. Supatusta kuuluu vasta sitten, kun riisuminen on suoritettu\nja vainaja paljastuu kokoontuneiden ihmisten katseille.\n\nRuumis on puettu taivaansiniseen puuvillapuseroon, jonka rintamus on\npunoksilla koristettu ja jonka napit ovat kiinni kaulaa myöten.\n\nRaajat ovat verhotut samanlaiseen kankaaseen, ja saumoja pitkin\nkulkevat vaaleammat juovat. Mutta näkyvissä ovat ainoastaan reidet,\nsillä jalkojen alaosia peittää täplikäs, niiden ylitse tiukasti vedetty\nnahka.\n\nVyötäisten ympärillä -- kahdesti niiden ympäri kiedottuna -- on kappale\nhevosenjouhista punottua nuoraa. Edestä ja takaa se on kiinnitetty\nsatulan ulkonemiin. Se pitää ruumista pystyasennossa. Lisäksi sitä\nkannattaa palanen samaa nuoraa, joka on kiinnitetty jalustimiin ja\nmenee mahavyön tapaisesti hevosen vatsan alitse.\n\nKaikki on, kuten syytetty on kertonut -- kaikki muu paitsi päätä.\n\nMissä se on?\n\nKatselijat eivät jää sitä kyselemään. Zeb Stumpin sanojen ohjauksesta\nheidän katseensa ovat suunnatut ruumiiseen, ja he tarkastavat sitä\nhuolellisesti.\n\nNäkyy kaksi luodinreikää -- toinen sydämen seudussa, toinen lävistää\nrintalastan ihan pallean yläpuolelta.\n\nKatseet keskittyvät tähän viimemainittuun, koska sen ympärillä on\nveriympyrä, josta ulottuu juovia alaspäin. Ne ovat tahranneet pehmeän\npuuvillakankaan, joka nyt nähtävästi on kuivunut.\n\nToisessa luodinreiässä ei näy samanlaisia merkkejä. Se on\nehytreunainen, pyöreä läpi kankaassa -- suunnilleen niin laaja, että\nherne mahtuisi sen lävitse, ja sitä voi tuskin erottaa jonkun matkan\npäästä. Sen ympärillä ei ole veritahraa.\n\n\"Tuo!\" virkkaa Zeb Stump, osoittaen pienempää reikää, \"ei merkitse\nmitään. Se on sen luodin tekemä, jonka minä itse ammuin rotkosta;\nsaman, josta olen teille kertonut. Huomaatte, ettei sen ympärillä ole\nverta, mikä merkitsee, että se tunkeutui kuolleeseen ruumiiseen. Toisen\nlaita on toisin. Juuri se hänet surmasi, ja jollen ole pahuksenmoisesti\nerehtynyt, löydätte sen lyijypalasen vielä ruumiista. Mitähän, jos\nteette leikkauksen ja katsotte?\"\n\nEhdotus ei kohtaa vastustusta. Päinvastoin tuomari määrää tehtäväksi,\nkuten Zeb ehdotti.\n\nTukinuora irroitetaan sekä edestä että takaa, kosteussuojukset\nhellitetään irti ja ruumis nostetaan pois satulasta.\n\nSe tuntuu kankealta ja jäykältä niistä, jotka sitä käsittelevät --\nkäsivarret ja jalat ovat taipumattomat ikäänkuin olisivat kivettyneet.\nKeveys osoittaa sen kuivuneen, sillä sen ominaispaino on tuskin\nsuurempi kuin muumion.\n\nKunnioittavan huolellisesti se lasketaan pitkin pituuttaan ruohikolle.\nKäsittelijät kumartuvat äänettöminä sen puoleen -- Sam Manlyn toimiessa\njohtajana.\n\nTuomarin määräyksestä hän tekee leikkauksen haavan ympärille -- sen\nhaavan, jonka ympärille on vuotanut verta.\n\nLeikkaus ulottuu kylkiluiden poikki keuhkoihin.\n\nVasemmasta keuhkosta löytyy etsitty esine. Koettimeen --\nmetsästysveitsen kärkeen -- osuu jotakin, mikä on lujempaa kuin liha.\nSe tuntuu lyijyiseltä luodilta. Se on sellainen.\n\nSe vedetään esille, hangataan puhtaaksi punaisesta päällystyksestään ja\nannetaan valamiesten tarkastettavaksi.\n\nKierteillä varustetun pyssynpiipun aiheuttamasta hankautumisesta\nhuolimatta -- sen osuessa murtuvaan kylkiluuhun syntyneestä pykälästä\nhuolimatta -- voi siinä vieläkin erottaa leimasimella painetun\npuolikuun ääriviivat ja kirjaimet C. C.\n\nVoi noita kieleviä alkukirjaimia! Jotkut katselijoista muistavat\nkuulleensa niistä ennenkin. He saattavat todistaa merkittyä kuulaa\nkoskevasta kerskauksesta -- silloin, kun väiteltiin jaguarin\nsurmaamisesta.\n\nSen kerskauksen lausujalla on nyt syytä sitä katua.\n\n\"Mutta missä hän on?\"\n\nSitä aletaan kysellä.\n\n\"Miten te tämän selitätte, herra Stump?\" kuuluu toinen, syytetyn\npuolustusasianajajan lausuma kysymys.\n\n\"Se ei mielestäni kaipaa paljoakaan selittämistä\", on vastaus. \"Se\nmies, josta ei olisi päivänselvää, että juuri tuo luoti tappoi nuoren\nPoindexterin, olisi tulimmaisen tomppelimainen nahkapoika.\"\n\n\"Kenen ampumaksi sitä arvelette?\"\n\n\"No, se tuntuu yhtä selvältä. Kun mies merkitsee nimensä sanomaan, ei\nmitenkään voi erehtyä siitä, keneltä se tulee. Tuossa on ainoastaan\nalkukirjaimet, mutta ne ovat luullakseni kyllin selvät ja puhuvat itse\npuolestaan.\"\n\n\"Minä en käsitä mitään tästä kaikesta\", sekaantuu yleinen syyttäjä\npuheeseen. \"Tuossa on tosin merkitty luoti -- tunnusmerkki ja pari\nkirjainta, jotka saattavat olla tai saattavat olla olematta tällä\nuudisasutuksella hyvin tunnetun herrasmiehen alkukirjaimet. Perustelun\npohjaksi olettakaamme, että ne ovat hänen alkukirjaimensa ja että\nedessämme oleva luoti on hänen. Entä sitten? Ei olisi ensimmäinen\nkerta, jolloin murhan on tehnyt sellainen henkilö, joka on ensin\nvarastanut aseen ja sitten käyttänyt sitä tihutyönsä suorittamiseen. Se\non vain tavallisen oveluuden näyte -- ihan tavallinen temppu. Kuka voi\nväittää, ettei tämä ole samanlaatuinen tapaus?\n\n\"Sitäpaitsi\", jatkaa tämä loistava vetooja, \"mikä olisi aiheena\nsellaisessa murhassa kuin tämä olisi -- jos nimittäin sen tekijä olisi\nse mies, jota teitä on nyt kehoitettu epäilemään? Mainitsematta nimiä\nme kaikki tiedämme, kenen alkukirjaimet nuo ovat. Otaksuttavasti tämä\nherrasmies ei intäkään, etteivät ne ole hänen. Mutta se ei merkitse\nmitään, koska ei mikään muu seikka millään tavalla osoita hänen\nsekaantuneen tähän rikokseen.\"\n\n\"Eikö tosiaankaan?\" tokaisee Stump, joka on maltittomasti odottanut\nlakimiehen puheen päättymistä. \"Mitä sanotte tästä?\"\n\nNämä sanat lausuttuaan Zeb ottaa tuluspussistaan paperipalasen --\nrypistyneen, reunoilta kärventyneen -- ja ikäänkuin ruudista mustuneen.\n\n\"Tämän löysin\", kertoo hän, luovuttaen paperin valamiehille,\n\"takertuneena mezquitepuun okaseen, johon se oli singonnut\npyssynsuusta. Se on lähtenyt samasta pyssystä, josta tuo luotikin lähti\nja jonka panostulppana se on ollut. Tämän pojan arvelun mukaan se on\nkirjekuoren kappale. Siinä on nimi, joka omituisesti sopii yhteen\nlyijypalassa olevien kirjainten kanssa. Valamiehet voivat itse lukea\nnimen.\"\n\nPuheenjohtaja ottaa paperikaistaleen, silittää rypyt ja lukee ääneen:\n\n    KAPTEENI CASSIUS CALHOUN.\n\n\n\n\nNELJÄSNELJÄTTÄ LUKU\n\nTiehensä pujahtanut\n\n\nNimen lausuminen tekee eloisan vaikutuksen oikeuteen.\n\nSiihen liittyy huuto, jonka katselijat kajauttavat niin yhtäaikaisesti,\nettä se osoittaa yhteisen tunteen heitä elähdyttävän. Se ei ole\nhämmästyksestä, vaan kokonaan toisenlaisesta syystä johtunut. Sillä on\nmyöskin kaksinainen merkitys -- samalla kertaa se julistaa syytetyn\nviattomaksi ja sen miehen syylliseksi, joka on ollut innokkain\nsyyttäjistä.\n\nZeb Stumpin todistus on tehnyt enemmänkin kuin suunnannut epäluuloja\nhäneen. Se vahvistaa epäilyksen, joka jo on herännyt ja joka on käynyt\nyhä voimakkaammaksi sitä mukaa kuin tosiseikka toisensa jälkeen on\npaljastunut, kunnes se usko on käynyt yleiseksi, että Maurice Gerald ei\nole oikea mies olemaan syytettynä Henry Poindexterin murhasta.\n\nSamoin uskotaan, että syyllinen on Calhoun. Tahraantunut paperipalanen\non tarjonnut viimeisen renkaan todistusketjussa, ja vaikka todistukset\novatkin vain välillisiä, asianhaaroihin perustuvia, ja vaikka vaikutin\nonkin käsittämättömän ongelmallinen, epäilee nyt tuskin ainoakaan\nhenkilö sitä, kuka tihutyön on tehnyt.\n\nSittenkun on kulutettu lyhyt aika kirjekuoren tarkastamiseen -- joka\nkulkee kädestä käteen valamiesten keskuudessa, kehoitetaan todistajaa,\njoka on vihjannut, että hänellä on vielä jotakin ilmaistavaa, jatkamaan\nkertomustaan. Hän puhuu edelleen, selostaen epäluulojaan -- niitä,\njotka alunperin kiihottivat häntä etsimään \"merkkejä\" preerialta. Hän\nkertoo laukauksesta, jonka Calhoun ampui metsiköstä, sitä seuranneesta\ntakaa-ajosta ja sittemmin tapahtuneesta \"hevoskaupasta\". Viimeiseksi\nhän kuvailee kohtausta, joka tapahtui tiheikössä silloin, kun päätön\nratsastaja saatiin kiinni -- esittäen tämän viimeisen tapauksen hyvin\nyksityiskohtaisesti ja liittäen siihen oman tulkintansa. Sen tehtyään\nhän vaikenee ja jää seisomaan ääneti, ikäänkuin odottaen, että oikeus\nkuulustelisi häntä. Mutta kuulijakunnan katseet eivät enää ole tähdätyt\nhäneen. Kaikki tietävät, että hänen kertomuksensa on lopussa; ja\njollei se olekaan, eivät he kaipaa enempiä todistuksia ohjaamaan\njohtopäätöksiään. He eivät edes malta varrota oikeuden harkintaa sen\nnyt ryhtyessä seulomaan todistuksia. Sen toiminta on liian hidasta\nmiehistä, jotka ovat nähneet oikeuden olleen niin vähällä joutua\npetetyksi -- ja heidän itsensä sen mukana. Ja kannustimenaan katkera\nvastavaikutus -- itsenuhtelusta johtuva kostonhimo -- he vaativat sen\nohjelman muuttamista. Oikeutta ahdistetaan huudoilla:\n\n\"Päästäkää irlantilainen vapaaksi -- hän on viaton! Emme kaipaa enempiä\ntodistuksia. Olemme siitä varmoja. Päästäkää hänet vapaaksi!\"\n\nSellaisia sanoja kirpoaa kiihtyneiden katselijoiden huulilta.\n\nNiiden jäljestä kuuluu toisia yhtä vakavia puheita:\n\n\"Vangitaan Cassius Calhoun, ja pannaan hänet tuomiolle! Juuri hän on\ntihutyön tekijä! Juuri sentähden hän on ollut niin kiukkuinen tätä\ntoista vastaan! Jos hän on viaton, pystyy hän sen todistamaan. Häntä\ntutkitaan oikeudenmukaisesti, mutta tutkia ja tuomita hänet täytyy.\nToimeen, tuomari, vartoamme käskyjänne! Määrätkää herra Calhoun\ntuotavaksi oikeuden eteen! Viaton mies on ollut siellä kyllin kauan.\nJoutukoon syyllinen hänen paikalleen!\"\n\nTämä aluksi puolenkymmenen äänen lausuma vaatimus paisuu pian koko\nkokouksen kannattamaksi huudoksi. Tuomari ei uskalla kieltäytyä\nnoudattamasta niin ponnekkaasti esitettyä ehdotusta; ja teon\nmuodonvastaisuudesta huolimatta Cassius Calhoun kutsutaan oikeuden\neteen. Kuuluttajan kolmesti toistama äänekäs huuto ei saa vastausta;\nja kaikkien katseet kääntyvät etsimään Calhounia. Ainoastaan yksi\nsilmäpari katsoo oikeaan suuntaan -- Zeb Stumpin. Äskeinen todistaja\nnäkyy äkkiä poistuvan siltä paikalta, jossa hän on esittänyt\ntodistuksensa, ja rientävän vanhaa tammaansa kohti -- joka vielä\nseisoo äsken kaameasta taakastaan vapautetun hevosen vierellä. Niin\nketterästi, että se kummastuttaa kaikkia, vanha metsästäjä ponnahtaa\ntamman selkään ja kannustaa sen pois puun juurelta. Samassa katsojat\nhavaitsevat miehen, joka liikkuu tasangolla lieassa olevien hevosten\njoukossa. Vaikka hän eteneekin salavihkaisesti ikäänkuin välttääkseen\nhuomiota, loittonee hän ripeätä vauhtia -- pyrkien määrättyä\nhevoslauman osaa kohti.\n\n\"Se on hän! Se on Calhoun!\" kiljaisee muuan, joka on tuntenut hänet.\n\n\"Yrittää luikkia tiehensä!\" säestää toinen.\n\n\"Ajakaa häntä takaa!\" karjaisee tuomari tuiman komentavasti. \"Ajakaa\ntakaa ja tuokaa hänet takaisin!\"\n\nTätä määräystä ei tarvitse toistaa. Ennenkuin sanat ovat kunnallisesti\nkaikuneet, kiiruhtaa niitä tottelemaan kymmenittäin miehiä, jotka\nsamanaikaisesti syöksyvät hevosiaan kohti. Ennenkuin he ehtivät niiden\nluokse, on Calhoun saavuttanut ratsunsa -- hevoslauman liepeillä\nseisovan harmaan mustangin. Juuri sillä hän äskettäin ratsasti\najaessaan takaa päätöntä ratsastajaa. Satula on vielä sen selässä, ja\nkuolaimet ovat hampaitten välissä. Puun juurella syntyneestä hälinästä\nja siihen liittyvistä huudoista hän on erottanut peloittavan merkin --\ntakaa-ajon päätöksen.\n\nPiilotteleminen ei enää ole mahdollista, ja muutettuaan salavihkaisen\nastelunsa nopeaksi, innokkaaksi juoksuksi hän keikahtaa ratsunsa\nselkään. Vilkaistuaan hurjistuneena taaksensa hän suuntaa hevosensa\npreerialle -- lähtien liikkeelle täyttä laukkaa. Viisikymmentä ratsua\nohjataan pian hänen jäljilleen -- ja niiden ratsastajat ovat joutuneet\nmitä huimimman kiihtymyksen valtaan joidenkuiden heidän lähtiessään\nlausuttujen sanojen johdosta.\n\n\"Tuokaa hänet takaisin -- kuolleena tai elävänä!\" kuuluvat nämä\njuhlalliset sanat, jotka otaksutaan majurin lausumiksi.\n\nLausujasta ei ole väliä. Takaa-ajajain kiihottamiseksi ei tarvita\nvirallisen valtuutuksen leimaa. Katalan tihutyön heissä herättämä\nkammo riittää siihen -- ja siihen liittyy uhria kohtaan tunnettu\nsuuri kunnioitus. Jokainen kannustaa ratsuaan ikäänkuin ratsastaisi\nkostamaan jonkun sukulaisensa -- veljensä kuolemaa, ikäänkuin\njokainen innokkaasti pyrkisi olemaan oikeuden toimeenpanon\nvälikappaleena. Entinen ratsuväen kapteeni ei koskaan eläissään\nole ollut niin uhkaavassa vaarassa -- ei kiitäessään Buena Vistan\npunertavalla taistelukentällä -- ei viruessaan pitkänään Oberdofferin\ntarjoiluhuoneen hiekkaisella lattialla mustanginpyydystäjän\npistoolinpiippu päätä kohti tähdättynä! Hän käsittää sen ja ratsastaa\nsiinä tiedossa hirvittävää vauhtia -- silloin tällöin luoden taaksensa\nsilmäyksen, nopean, pelokkaan ja kiukkuisen.\n\nSe katse ei ole epätoivoinen. Vielä ei ole johduttu niin pitkälle,\nvaikka nähdessään sellaisen seuraajajoukon -- kuullessaan takaa-ajajain\nkäheät, kostonhimoiset kiljaisut -- saattaisi ihmetellä sitä, että\nhänellä voi olla toivon hiventäkään. Hänellä on. Hän tietää, että\nhänellä on nopeajalkainen ratsu ja että hänen edessään leviää\nmetsäseutu.\n\nTosin se on noin viidentoista kilometrin päässä. Mutta mitä\nviisitoista kilometriä merkitsee? Hän kiitää kolmenkymmenen\nkilometrin tuntinopeudella, ja puolen tunnin kuluttua hän ehkä on\nsuojassa tiheikössä. Tämä toiveko häntä tukee? Niin tuskin voi olla.\nPiiloutuminen tiheikköön -- kinterillään puolikymmentä taitavaa jälkien\nnuuskijaa -- Zeb Stump heidän etunenässään!\n\nNiin, se ei voi johtua siitä. Hän ei voi piiloutua mihinkään, ja hän\ntietää sen. Mikä siis estää häntä rusentumasta epätoivon painosta ja\nalistumasta siihen, minkä täytyy olla hänen lopullinen kohtalonsa?\nOnko se pelkkä eläimellinen vaisto, joka ilmenee mahdottoman paon\njärjettömänä yrittämisenä? Ei sinnepäinkään. Henry Poindexterin\nmurhaaja ei ole mieletön. Koettaessaan välttää nyt pelkäämäänsä\noikeutta hän ei luota niin hatariin mahdollisuuksiin kuin nopea\nnelistys preerialla tai metsään piiloutuminen ovat.\n\nKaiken sen takana on vielä jotakin -- _rajaseutu_. Sen ympärillä hänen\najatuksensa pyörivät, siihen hänen toiveensa ovat kiintyneet.\n\n_Rajaseutuja_ onkin kaksi. Toinen erottaa kaksi sivistyneiksi\nnimitettyä kansakuntaa toisistaan. Niiden välillä vallitsee sopimus\npahantekijäin luovuttamisesta. Siitä huolimatta verikätinen murhamies\nsaattaa välttää oikeutta -- usein sen tekeekin -- vikkelästi\nmuuttamalla toisesta maasta toiseen -- pelkästään vaihtamalla\nasuinpaikkaa ja kansallisuutta.\n\nMutta Calhoun ei aio noudattaa tätä menettelyä. Niin huonosti kuin\nTeksasin ja Meksikon välistä sopimusta pidetäänkin voimassa, ei hän\nmieli käyttää hyväkseen sen löyhää noudattamista. Häntä kammottaa\nsellaiseen vaaraan antautuminen. Ja kun hän käsittää rikoksen\ntörkeyden, on hänellä siihen syytäkin.\n\nVaikka hän ratsastaakin Rio Grandelle päin, ei hänen aikomuksensa\nole mennä sen ylitse. Hän on miettinyt toista rajaseutua -- sitä,\njonka toisella puolella villit comanchit harhailevat -- preerioiden\nismaelilaiset -- joiden käsi on kohotettu kaikkia valkoihoisia vastaan,\nmutta vain kevyesti sellaista miestä vastaan, joka on vuodattanut\nvalkoihoisen verta!\n\nIntiaanin majassa murhamies ei ainoastaan mahdollisesti saa kotia,\nvaan hänellä on myöskin toiveita vieraanvaraisuudesta -- kenties\nylenemisestäkin omaksumallaan verisellä uralla!\n\nJuuri näiden olosuhteiden ymmärtämyksen nojalla Calhoun näkee\npelastumismahdollisuutensa -- joka tukee häntä epätoivoa vastaan;\nja vaikka hän on lähtenytkin suoraan Rio Grandea kohti, mielii hän\ntiheikön suojassa paeta _Llano Estacadolle_.\n\nHän ei pelkää tämän kammottavan aavikon eikä mitään muitakaan häntä\nmahdollisesti odottavia vaaroja. Niiden täytyy olla vähäisiä verrattuna\nsiihen, joka häntä uhkaa takana.\n\nMahdollisesti hän tuntee pahoittelua pakolliseksi käyneen, hirvittävän\nmaanpakonsa johdosta -- varallisuuden, ystävien, yhteiskunnallisen\naseman ja sivistyksen menetyksen tähden -- ennen kaikkea sen vuoksi,\nettä hänet erotetaan liian hurjasti, turmeltuneesti rakastetusta\nnaisesta, jota hän ei ehkä enää koskaan näe!\n\nMutta hänellä ei ole aikaa ajatella edes _häntä_. Hänen halpamaiselle\nluonteelleen elämä on rakkautta kalliimpi. Hän kuvittelee elämän olevan\nvielä edessään, mutta kuvittelua ei ole se, että kuolema väijyy hänen\ntakanaan -- nopeasti taivaltaen hänen perässään!\n\n       *       *       *       *       *\n\nMurhaaja kiiruhtaa -- niin vinhasti kuin meksikolainen mustangi suinkin\npystyy -- ja hänen ratsunsa on nopea kuin arabialaiset hevoset, joiden\njälkeläinen sillä on oikeus väittää olevansa. Jo tätä ennen hevosen\npitäisi olla väsynyt. Aamun valjettua se on samonnut yli kolmekymmentä\nkilometriä -- suurimmaksi osaksi täyttä neliä. Mutta siinä ei näy\nuupumuksen merkkiäkään. Samoin kuin kaikki rotunsa jäsenet -- sitkeät\nkuin terrierit -- se on valmis juoksemaan seitsemänkymmentäviisi\n-- tarpeen vaatiessa sataviisikymmentä kilometriä horjumatta. Mikä\nonnenpotkaus -- se hevosvaihto meksikolaisen neidon kanssa! Niin\nmiettii sen ratsastaja. Ilman sitä hän saattaisi nyt parhaillaan\nseisoa rautatammen synkässä varjossa, tuiman tuomarin ja valamiesten\nedessä, joita häikäilemättömämmät lynkkaustuomion kannattajat ja\nregulaattorijoukko kehoittaisivat ja kiihottaisivat tuomitsemaan hänet.\n\nHän ei enää pelkää sellaista kohtaloa. Hän alkaa kuvitella\nselviytyneensä kaikesta vaarasta. Hän katsahtaa taaksensa tasangolle\nja näkee ahdistajainsa olevan vielä kaukana jäljessään. Hän katsoo\neteenpäin ja erottaa ruohoaavikon helakan vihreyden ylitse kohoavan\ntumman juovan, tiheikön. Hän ei lainkaan epäile sitä, että hän pystyy\nsaapumaan sinne, ja silloin hänen pelastumismahdollisuutensa ovat\nmiltei varmat. Jos hänen ei onnistuisikaan piiloutua tiheikköön,\nniin kukapa hänet saavuttaisi? Hän uskoo ratsastavansa nopeimmalla,\npreerialla kiitävällä hevosella. Kuka siis voisi hänet saavuttaa? Hän\nonnittelee itseään sen sattuman johdosta, joka lahjoitti hänelle tämän\nratsun. Hän saattaa kiittää siitä paholaista. Jumalaa hänen ei sovi\nsiitä kiittää! Entä salliiko Jumala tämän punakätisen roiston pelastua?\nEikö hän ojenna kaikkivaltiasta kättänsä pysähdyttääkseen salamurhaajan\npaon?\n\n\n\n\nVIIDESNELJÄTTÄ LUKU\n\nSalamurhaajan takaa-ajo\n\n\nSalliiko Jumala tämän punakätisen roiston pelastua? Eikö hän ojenna\nkaikkivaltiasta kättänsä pysähdyttääkseen salamurhaajan paon?\n\nNäin kyselevät ne, jotka ovat jääneet puun juurelle. Heille vastaa\noikeuden vaisto -- ensimmäiseen kysymykseen kielteisesti, toiseen\nmyönteisesti. HÄN EI SALLI, JA HÄN OJENTAA.\n\nVastaukset ovat vain arveluja -- epävarmoja Calhounin lähtiessä täyttä\nlaukkaa ratsastamaan; hiukan vähemmän epävarmoja, kun Zeb Stumpin\nnähdään lähtevän hänen jälkeensä, ja yhä vähemmän, kun satakunta\nratsastajaa -- sotilaita ja siviilimiehiä -- syöksyy ajamaan häntä\ntakaa.\n\nEpäilys käy vielä vähäisemmäksi, kun viimeisen takaa-ajajan nähdään\npoistuvan paikalta. Kaikki tuntuvat uskovan, että viimeinen\nlähtijä on ensimmäinen takaa-ajossa, sillä he huomaavat, että hän\non Mustangi-Maurice sellaisen ratsun selässä, jonka nopeus on nyt\nsaavuttanut laajan maineen.\n\nOikeuspaikalla äsken kajahdelleet huudahdukset eivät ole julistaneet\nainoastaan hänen oikeudenkäyntinsä uutta lykkäystä, vaan myöskin sen\nlopullista keskeyttämistä. Kokouksen yksimielisestä suostumuksesta,\njoka on äänekkäästi tuotu julki ja johon on äänettömästi myönnytty, hän\ntuntee olevansa vapaa.\n\nEnsimmäiseksi hän käyttää vapauttaan siten, että syöksyy äskettäin\npäättömän ratsastajan käyttämän hevosen luokse, joka -- kuten kaikki\ntietävät -- on hänen.\n\nHänen lähestyessään eläin tuntee isäntänsä -- ilmaisee sen ravaamalla\nhäntä kohti ja päästämällä kuuluviin iloisen hirnahduksen.\n\nPitkästä erosta huolimatta heillä on tuskin aikaa onnitella toisiaan.\nYksi ainoa sana kirpoaa mustanginpyydystäjän huulilta vastaukseksi\ntuntemishirnahdukseen, ja seuraavalla hetkellä hän on punertavan\nraudikon selässä ohjakset kädessään.\n\nHän vilkaisee ympärilleen, etsien lassoa, pyytää sitä vetoavasti,\nkohdistaen sanansa lähellä seisoviin miehiin.\n\nLyhyen viivytyksen jälkeen viskataan hänelle sellainen, ja hän lähtee\nkiitämään.\n\nKatselijat seisovat, silmäillen hänen jälkeensä. Ei ole enää\nepäilyksiä tuloksesta. Toivo, melkein yleinen, on muuttunut yleiseksi\nuskoksi. Jumala on päättänyt, ettei salamurhaaja pääse karkuun,\nvaan että hänet saavutetaan, vangitaan ja tuodaan takaisin saman\noikeuden tuomittavaksi, jonka edessä hän niin äsken seisoi halukkaana\ntodistajana!\n\nJa se mies, joka oli niin vähällä kärsiä kuoleman hänen väärän\ntodistuksensa tähden, on tämän jumalallisen päätöksen toteuttajaksi\nvalittu välikappale!\n\nJopa karkeihin regulaattoreihinkin, joilla on käytännölliset\nelämäntavat, mutta jotka vähän välittävät jumalallisen sekaantumisen\najatuksesta, tämä runollinen oikeudenmukaisuus tekee pakostakin\nvaikutuksen.\n\nKaikki tuovat sen julki punertavan oriin nelistäessä preerialla,\nkiidättäen Maurice Geraldia selässään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHänen poistuttuaan sattuu välikohtaus rautatammen varjossa. Huomiota\nei estä siihen kiintymästä tammen varjo, vaan se, että kaikki ovat\nkääntäneet kasvonsa tasangolle ja tarkkailevat takaa-ajoa, joka\nnopeasti loittonee näkyvistä.\n\nEräs henkilö katselee sitä toisella tavoin kuin muut. Vaununverhojen\nlomitse jännittää katsettaan nainen -- ja hänen silmänsä ilmaisevat,\nettä niiden takana liikkuu toisenlaisia ajatuksia kuin tavallisten\nkatselijain aivoissa. Pelkkä uteliaisuus ei pane hänen rintojaan\nkohoamaan ja laskeutumaan nopean, suonenvedontapaisen hengityksen\ntahdissa. Hänen silmissään, joista kuvastuu vielä murhetta, välkkyy\nvoitonriemuinen kimallus niiden seuratessa takaa-ajajaa -- ja sitä\nhimmentää sääli hänen katseensa osuessa takaa-ajettuun, samalla kun\nhänen hieman raollaan olevilta huuliltaan kirpoaa rukous: \"_Jumala, ole\nsyylliselle armollinen_!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nViivästyttyään vähän noustessaan ratsaille -- ja kauemmin hankkiessaan\nlassoa -- Maurice Gerald lähtee paikalta viimeisenä. Päästessään\npois nyt kentälle hajaantuneen väkijoukon liepeiltä hän näkee toiset\nkaukana edellään -- useiden satojen askelien välimatkan erottaessa\nhäntä viimeisestä. Hän ei siitä välitä. Hän luottaa ratsunsa\nominaisuuksiin ja on varma siitä, ettei hän kauan ole viimeisenä.\nJa punertava raudikko on hänen odotuksiensa vertainen. Ikäänkuin\nriemuissaan päästyään eroon elottomasta kannettavastaan -- sen mielestä\nselittämättömästä rasituksesta -- ja isäntänsä polvien painamisen\ninnostamana jalo hevonen kiitää preerian ruohikolla pitkin, jäntevin\nharppauksin, osoittaen ruumiinsa vielä säilyttäneen voimansa ja\nraajojensa joustavuuden. Pian se saavuttaa viimeisen takaa-ajajan,\ntoisen, sitten taas toisen ja toisen, kunnes se on ehättänyt paljon\nedelle muista. Yhä edelleen aaltomaisten harjanteiden poikki --\nniiden välisten puronuomien ylitse -- edelleen pehmeällä nurmikolla\nja terävillä kivillä, kunnes sen kilpailijat vihdoin kadottavat sen\nnäkyvistään, kuten ovat jo kadottaneet mustangin ja sen ratsastajan.\nTakaa-ajavasta seurueesta ainoastaan yksi säilyttää hänet näkyvissään\n-- kookas mies sellaisen hevosen selässä, jota saattaisi luulla mitä\nsurkeimmaksi ratsuksi -- vanhan mustangitamman.\n\nSen vauhti puhuu toisenlaista kieltä, vaikka se onkin saatu aikaan mitä\nomituisimmalla kannuksella -- metsästyspuukon terävällä kärjellä.\n\nTämä mies on Zeb Stump, joka käyttää tätä outoa, mutta\njulmaa hoputustapaa. Sittenkään vanha tamma ei jaksa pysyä\nmustanginpyydystäjän uhkean oriin rinnalla. Eikä Zeb sellaista\nodotakaan. Hän vain pyrkii säilyttämään jälkimmäisen näkyvissään, ja se\nhänelle on toistaiseksi onnistunut.\n\nVielä toinenkin henkilö katselee jäntevästi harppailevaa punertavaa\nraudikkoa. Hän katselee oritta olkansa ylitse. Hän on takaa-ajettu\nmies. Parhaiksi alettuaan toivoa pelastuvansa Calhoun vilkaisee\ntaakseen ja näkee punertavan oriin, jonka selässä ei enää ole\nkummallinen hahmo, vaan yhtä tuttu ja hänestä vielä hirvittävämpi\nolento. Hän havaitsee ratsastajan olevan Mustangi-Mauricen -- sen\nmiehen, jonka hän olisi tahtonut uhrata -- oli niin vähällä uhrata\n-- mitä häpeällisimmälle kuolemalle! Hän näkee tämän miehen tulevan\njäljessään -- hänen omatuntonsa vakuuttaa hänelle niin -- kostajana!\n\nJumalan käsikö on ohjannut tämän vihamiehen hänen jäljilleen? Hän\nvapisee kysyessään sitä itsekseen. Kenen muun ahdistajan kynsistä\ntahansa olisi hänellä mahdollisuus pelastua. Maurice Geraldin käsistä\nse on mahdotonta. Kylmä väristys puistattaa pakenijan vartaloa. Hänestä\ntuntuu siltä kuin hän taistelisi kohtaloa vastaan ja kuin hänen olisi\nturha pitkittää kamppailua. Hän istuu epätoivoisena satulassaan, tuskin\nvälittäen käyttää kannuksiaan, uskomatta enää nopeuden voivan häntä\nhyödyttää.\n\nHänen pakonsa on nyt pelkästään koneellista -- hänen ajatuksensa eivät\nnyt enää ole siinä mukana. Hänen sielunsa on kiintynyt kaamean kuoleman\nkauhuun -- silti yhtä kauhean, vaikka hän tietääkin sen ansainneensa.\nLäheisen tiheikön näkeminen valaa häneen uutta toivoa, ja pakottaen\nväsyneen ratsunsa viimeiseen heikkoon ponnistukseen hän pyrkii sinne.\nIlmestyy aukko. Hän syöksyy siihen ja pitkittää nelistystään vielä noin\nkolme neljänneskilometriä. Hän saapuu kohdalle, jossa polku pyörtää\njyrkästi paksujen puiden ympäri. Sen toisella puolella hän saattaisi\npoiketa alakasviston sekaan ja pujahtaa pois takaa-ajajansa näkyvistä.\n\nHän tuntee paikan liiankin hyvin. Se on ollut jo aikaisemmin hänelle\nturmiollinen. Osoittautuuko se sellaiseksi uudelleen?\n\nKyllä. Hän tuntee, että niin käy, ja ratsastaa epäröivästi. Hän kuulee\npunertavan raudikon kavionkapseen ihan oman hevosensa kinteriltä\nja samalla kertaa kostavan ratsastajan äänen, joka kehoittaa häntä\npysähtymään! Hänen on liian myöhäistä kääntyä taipeesta -- liian\nmyöhäistä pyrkiä piiloon tiheikköön -- ja parkaisten hän seisauttaa\nratsunsa. Se on osittain epätoivon, osittain kiukkuisen uhman parkaisu\n-- samanlainen kuin ahdistetun jaguarin kiljaisu sen asettuessa\npuolustautumaan verikoiria vastaan. Siihen liittyy liike, jota nopeasti\nseuraa välähdys, valkea savutuprahdus ja terävä pamahdus, joka kertoo\nrevolverin laukauksesta.\n\nMutta kuula vinkuu vahinkoa tekemättä ilmassa, kun taas vastaisella\nsuunnalla kuuluu suhinaa -- ikäänkuin silmukan kieputtamisesta johtuvaa\n-- ja pitkä käärme näyttää ojentuvan kierteistään ilmassa!\n\nCalhoun näkee sen ohenevan savun lävitse. Se sujahtaa suoraan häntä\nkohti! Hänellä ei ole aikaa vetää liipaisinta toistamiseen -- ei edes\naikaa väistää lasson silmukkaa. Ennenkuin hän ehtii tehdä kumpaakaan,\ntuntee hän sen kietoutuvan hartioittensa ympärille, kuulee peloittavan\nkehoituksen: \"_Antaudu, salamurhaaja_!\", näkee punertavan oriin\npyöräyttävän häntänsä häneen päin ja seuraavalla hetkellä kokee\nsamanlaisen tunnelman kuin hänet olisi potkaistu pois hirttolavalta!\nSenjälkeen hän ei tunne, ei kuule eikä näe mitään. Hänet on kiskaistu\npois satulasta, ja täräys hänen paiskautuessaan kovalle ruohikolle on\nsalvannut hänen hengityksensä ja tehnyt hänet tajuttomaksi.\n\n\n\n\nKUUDESNELJÄTTÄ LUKU\n\nEi vielä kuollut\n\n\nMurhaaja viruu pitkänään maassa -- käsivarret raakanahkaisen hihnan\nkietomina -- näköjään kuolleena.\n\nMutta hänen vangitsijansa ei luota siihen. Hän uskoo miehen\nolevan ainoastaan pyörryksissä -- mahdollisesti teeskentelevän\n-- ja varmistuakseen siitä, ettei viimemainittu mahdollisuus ole\nkysymyksessä, hän pysyy satulassaan, pitäen lassoaan tiukalla.\n\nPunertava raudikko tottelee hänen tahtoaan ja seisoo vankkana\nkuin puunrunko, valmiina peräytymään tai syöksymään eteenpäin\nvähäisimmästäkin merkistä. Tämä on kauhistava näky, vaikka ei suinkaan\nouto tässä veristen kiistojen seudussa, joka on Tamaulipasin ja\nTeksasin pitkän rajan reunamalla.\n\nUsein -- liiankin usein -- on leijaileva korppikotka katsellut\nsellaista kohtausta -- tähyillyt sitä riemuissaan, koska se on luvannut\njuhla-ateriaa sen saastaiselle nokalle. Nytkin kaartelee ilmassa\npuolikymmentä näitä ahnaita lintuja, jotka pistoolinpamahdus on\nhoukutellut saapuville, alaston kaula kurkotettuna aterian innokkaassa\nodotuksessa. Satulassa istuvan miehen kannuksen painallus antaisi\nniille sen, mitä ne ikävöivät.\n\n\"Se olisi tuolle lurjukselle oikein\", mutisee mustanginpyydystäjä\nitsekseen. \"Suuri Jumala, ajatella hänen tekemäänsä rikosta! Tappoi\noman serkkunsa ja sitten leikkasi irti hänen päänsä! Ihan epäilemättä\njuuri hän on tehnyt ne molemmat teot, vaikka mistä vaikuttimesta,\nsen saattaa yksin Jumala ilmaista -- tai hän itse, jos hän on vielä\nhengissä.\n\n-- Minulla on siitä omat ajatukseni. Tiedän hänen rakastavan _häntä_,\nja mahdollisesti veli oli hänen tiellänsä.\n\n-- Mutta miten ja minkätähden? Tämä kysymys kaipaa vastausta. Kenties\nsiihen voivat vastata ainoastaan Jumala ja hän itse.\"\n\n\"Siinä erehdytte, nuori mies\", pistää väliin ääni, keskeyttäen hänen\nyksinpuhelunsa. \"Vielä yksi henkilö osaa sanoa, miten ja miksi, aivan\nyhtä hyvin kuin kumpikaan mainitsemistanne olennoista; ja se henkilö\non vanha Zeb Stump, palvelukseksenne. Mutta nyt ei ole aikaa puhella\nsellaisista asioista, eikä tämä ole oikea paikkakaan. Meidän pitää\nviedä _hänet_ takaisin rautatammen juurelle, jossa hän saa ansioittensa\nmukaisen kohtelun. Tulimmaista, kuinka rumana hän on! Olisi oikein\ntehdä hänet vieläkin rumemmaksi raahaamalla häntä vähän matkaa lassonne\nnenänpäässä. Vähätpä siitä! Meidän ei tarvitse vapaaehtoisesti pyrkiä\nHenry Poindexterin kostajiksi. Sen nojalla, mitä he nyt tietävät,\nvoidaan se luullakseni uskoa regulaattorien tehtäväksi.\"\n\n\"Miten saamme hänet takaisin? Hänen hevosensa on nelistänyt tiehensä.\"\n\n\"Se ei ole ensinkään vaikeata, nuori herra Gerald. Hän on ainoastaan\nhiukan pyörtynyt tai mahdollisesti teeskentelee. Kummassakin\ntapauksessa herätän hänet pian. Jollei hän pysty itse tallustelemaan,\nsaa hän istua hevosen selässä, ja tämä eläin kantaa häntä. Olen\nitse kyllästynyt satulaan, ja luullakseni vanha tyttö on hiukan\nkyllästynyt minuun -- nimittäin sen kannuksen tähden, jolla olen\nsitä pistellyt. Olen päättänyt palata apostolien hevosilla, ja herra\nCash Calhoun on tervetullut istuimelleni paluumatkaksi. Jollei hän\nlakkaa teeskentelemästä ja nouse istumaan, sopii meidän nostaa hänet\npoikkipäin satulannupille, kaadetun hirven ruhon tapaan. Hei vain!\nHänessä alkaa näkyä elonmerkkejä! Hän tulee pian tajuihinsa -- saa\ntakaisin kaikki seitsemän aistiaan -- ja sitten hänen sopii itsensä\nnousta tamman selkään.\n\n-- Hei, vanha kameli!\" jatkaa Zeb, tarttuen Calhounin takinkaulukseen\nja ravistaen häntä ponnekkaasti. \"Nouskaa, sanon, ja tulkaa mukaamme!\nTeitä tarvitaan. Eräät henkilöt haluavat puhella kanssanne!\"\n\n\"Kuka? Missä?\" tiedustaa vanki, hitaasti tullen jälleen tajuihinsa ja\ntuijottaen epävarmasti ympärilleen. \"Kuka minua kaipaa?\"\n\n\"No niin, minä ensiksikin, ja --\"\n\n\"Ahaa! Tehän siinä olette, Zeb Stump! Ja -- ja --?\"\n\n\"Ja tuossa on herra Maurice Gerald, mustanginpyydystäjä. Olette\nkaiketi nähnyt hänet ennenkin? Toiseksi hän kaipaa teitä. Sitäpaitsi\non hyvä joukko muita, jotka haluaisivat nähdä teidät jälleen -- tuolla\nlinnoituksen luona. Niin ollen teidän olisi parasta nousta pystyyn ja\nlähteä mukaamme.\"\n\nOnneton mies nousee seisoalleen. Niin tehdessään hän huomaa, että hänen\nkäsivartensa ovat lasson kahlehtimat.\n\n\"Ratsuni?\" huudahtaa hän, silmäillen kysyvästi ympärilleen. \"Missä\nratsuni on?\"\n\n\"Vain vanha kehno tietää, missä _se_ on tällä hetkellä. Hyvin\ntodennäköisesti lähtenyt nelistämään takaisin Grandelle, jonka\nrannoilta se on tullutkin. Sen nelistyksen jälkeen, johon olette sen\npakottanut, on se luullakseni kyllästynyt vaihtokauppaan ja poistunut\nhieman levähtämään synnyinlaitumillaan.\"\n\nCalhoun silmäilee vanhaa metsästäjää jonkun verran enemmän kuin\nällistyneenä. Vaihtokauppaan! Jopa senkin hän tietää!\n\n\"Nyt siis!\" jatkaa Zeb, tehden maltittomuuden eleen. \"Ei sovi antaa\noikeuden varrota. Oletteko valmis?\"\n\n\"Mihin niin?\"\n\n\"Ennen kaikkea palaamaan minun ja herra Geraldin mukana. Toiseksi\nastumaan oikeuden eteen.\"\n\n\"Oikeuden eteen! Minä oikeuden eteen!\"\n\n\"Te, herra Cash Calhoun.\"\n\n\"Mistä syytettynä?\"\n\n\"Syytettynä Henry Poindexterin, serkkunne, murhasta.\"\n\n\"Se on valhe! Kirottua panettelua ja valhetta; ja jokainen, joka sitä\nväittää --!\"\n\n\"Tukkikaa suunne!\" kivahtaa Zeb, tehden käskevän eleen. \"Tuhlaatte vain\nhengitysvoimianne. Jollei tämä poika ole pahasti erehtynyt, tarvitsette\nne kaikki ennen pitkää. Kas niin, laittautukaa valmiiksi seuraamaan\nmeitä! Tuomari odottaa, valamiehet odottavat, ja myöskin oikeus odottaa\n-- kuudenkymmenen regulaattorin hahmossa.\"\n\n\"Minä en lähde takaisin\", vastaa Calhoun itsepintaisesti. \"Millä\noikeudella te minua komennatte? Teillä ei ole valtuuksia.\"\n\n\"Eikö minulla ole?\" keskeyttää Zeb. \"Miksi tätä nimitätte?\" lisää\nhän, osoittaen pyssyään. \"Siinä on valtuuteni Jumalan armosta, ja\nsamalla perusteella tämä poika aikoo sitä käyttää. Silleen siis kirottu\njaarittelunne, sillä minunlaiseni mies ei sitä siedä. Valitkaa, herra\nCash Calhoun! Nouskaa tuon vanhan tammani selkään ja tulkaa mukaamme\nrauhallisesti tai yrittäkää juonitella, missä tapauksessa teidät\nsälytetään sen selkään kuten kauppatavaramytty! Takaisin teidän\nnimittäin täytyy lähteä -- vannon sen Iankaikkisen nimessä!\"\n\nCalhoun ei vastaa mitään. Hän katsahtaa Stumpiin -- Geraldiin --\nepätoivoisesti ympärilleen; sitten vaivihkaa kuudestilaukeavaan\nrevolveriin, joka pistää esille hänen takkinsa taskusta -- samanlaiseen\nkuin se on, joka kirposi hänen kädestään hihnan kiristyessä hänen\nympärilleen. Hän yrittää tarttua aseeseen -- heikosti, koska puolittain\nepäröivästi. Häntä pidättää lasso, kenties suuremmassa määrin Zebin\nliike, sillä jälkimmäinen tekee merkitsevän eleen ja vie pitkän\npyssynsä tähtäysasentoon.\n\n\"Vikkelästi!\" kiljaisee metsästäjä. \"Ratsaille, herra Calhoun! Tuossa\non tamma teitä vartoamassa. Nouskaa satulaan, sanon!\"\n\nIkäänkuin esittäjän nuoria totteleva nukke entinen ratsukapteeni\nnoudattaa erämiehen komennuksia. Hän tekee sen tietoisena siitä, että\nniitä vastaan niskoitteleminen merkitsee kuolemaa -- varmaa kuolemaa.\nKoneellisesti hän nousee tamman selkään ja sallii vastustelematta\ntaluttaa sen pois paikalta. Zeb astelee jalkaisin edellä. Ohjaksien\npituuden päässä seuraa tamma häntä. Mustanginpyydystäjä ratsastaa\nmiettiväisenä jäljessä, ajatellen vähemmän häntä, jota talutetaan\nlasson nenässä, kuin häntä, joka ylevällä uhrautumisellaan on tänään\nkiinnittänyt hänen sydämensä ympärille kultaisen ketjun -- vain\nkuolemassa särkyvän!\n\n\n\n\nSEITSEMÄSNELJÄTTÄ LUKU\n\nMurhayritys ja itsemurha\n\n\nToisen pakollisen keskeytyksen -- ensimmäistä lyhyemmän -- jälkeen\noikeudenistunto on taaskin alkanut alati viheriöivän tammen juurella.\n\nNyt on ilta, ja vinosti tulevat auringonsäteet tunkeutuvat puun\nvarjostamalle paikalle. Keskipäiväisestä kultaisesta kirkkaudestaan\nne ovat muuttuneet kalpean punertaviksi -- ikäänkuin taivas olisi\nollut vihainen. Se on vain ilmastollinen sattuma -- lähestyvän myrskyn\noire. Siitä huolimatta pidetään omituisena, että myrsky nousee tällä\nhetkellä, koska se on tunnusmerkillinen katsojain tunteille heidän\nsilmäillessään oikeudenkäynnin menoa sydän nyreänä ja katse synkkänä.\nTuntuu melkein siltä kuin taivaan viha vaikuttaisi sopusoinnussa\nmaallisten intohimojen kanssa.\n\nNoiden uhkaavien silmien tähtäyspisteenä ei enää ole Maurice Gerald.\nHänet oli melskeisesti vapautettu, ja tästä alkaen hän on ainoastaan\ntodistaja. Hänen äskeisellä paikallaan seisoo toinen mies. Nyt on\nvankina syytettyjen paikalla Cassius Calhoun! Tämä on ainoa havaittava\nmuutos. Tuomari on entinen, valamiehistö on sama, ja katsojat ovat\nsamat kuin ennenkin, vaikka heillä onkin syytetyn rikollisuudesta\ntäydelleen toisenlaiset tunteet.\n\nPohdittavana oleva kysymys ei enää koske hänen rikollisuuttaan. Se\non todettu ilman epäilyksen varjoakaan. Todistukset ovat jo kaikkien\ntiedossa, ja vaikka ne ovatkin täydelleen välilliset -- kuten\nuseimmissa murhatapauksissa -- muodostavat asianhaarat ehdottomasti\nsitovan ja täydellisen ketjun. On ainoastaan yksi puuttuva rengas --\njos sitä sopii nimittää renkaaksi -- _vaikutin_ -- sekä murhan että\nsilpomisen vaikutin, sillä Geraldin todistuksen on vahvistanut ruumiin\nmyöhäisempi tarkastus. Linnoituksen lääkäri on selittänyt, että asia on\nselvä ja että Henry Poindexterin kuoleman on täytynyt tapahtua miltei\nsilmänräpäyksessä luodin häneen osuttua.\n\nMinkä tähden Cassius Calhoun oli tappanut serkkunsa? Minkä tähden\nleikannut irti hänen päänsä?\n\nNäihin kysymyksiin ei osaa vastata kukaan muu kuin murhaaja itse.\nEi kukaan odota hänen ilmaisevan sitä -- kenellekään muulle kuin\nLuojalleen. Hänen eteensä täytyy hänen pian joutua, sillä vaikuttimen\ntuntemusta ei pidetä välttämättömänä hänen tuomitsemisekseen, ja hänet\non tuomittu.\n\nOikeudenkäynti on päättymässä, syyllisyyslausunto on annettu, ja\npantuaan syrjään panamahattunsa tuomari on ottamaisillaan päähänsä\nmustan lakin -- kuoleman pelätyn tunnusmerkin -- valmistautuen\njulistamaan tuomion. Tavalliseen juhlalliseen tapaan kehoitetaan\nsyytettyä pitämään viimeinen puheensa, ikäänkuin käyttämään hyväkseen\nviimeistä heikkoa pelastuksentoivoa. Hän hätkähtää kehoituksesta --\njoka kajahtaa kuolinkellojen lailla hänen korvissaan. Hän silmäilee\nhurjistuneena ympärilleen -- käyden epätoivoiseksi, kun hän ei näe\nainoillakaan häntä ympäröivillä kasvoilla myötätuntoista ilmettä.\nNiistä ei kuvastu edes sääliä. Kaikki näyttävät tuijottavan häneen\nsynkän uhkaavasti. Hänen liittolaisensa -- häntä siihen saakka\nkannattaneet palkatut lurjukset -- ovat nyt tuiki hyödyttömiä, eikä\nheidän myötätuntonsa merkitse mitään. He ovat luikkineet pois näkyvistä\n-- kaihtaen lain majesteettisuutta ja hänen syyllisyytensä rusentavia\ntodistuksia.\n\nYhteiskunnallisesta asemastaan ja sitä tukevasta varallisuudestaan\nhuolimatta hän näkee olevansa yksin, ilman ystäviä ja myötätuntoisia\nkannattajia, sillä sellainen on salamurhaajan kohtalo Teksasissa.\nHänen käytöksensä on tyyten muuttunut. Korskean ylpeytensä sijasta --\njoka usein on esiintynyt julkeana, häikäilemättömänä rehentelynä --\nhän näyttää masentuneelta ja pelokkaalta. Eikä se ole kummakaan. Hän\ntuntee, ettei hänellä ole pelastumisen mahdollisuuksia, että hän seisoo\nruumisarkkunsa vieressä -- sellaisen ikuisuuden kynnyksellä, jonka\najatteleminen on liian kauhistavaa. Kun omatunto on siinä tilassa,\njossa hänen on, ei se voi olla muuta kuin tyrmistävä. Ihan äkkiä näkyy\nhänen silmiinsä leimahtavan valo -- vaikka ne ovatkin syvällä harmaiden\nrenkaiden keskellä. Hän näyttää aikovan esittää tunnustuksensa.\nTunnustaako hän syyllisyytensä? Aikooko hän huojentaa omaatuntoaan\nsiitä taakasta, jonka täytyy sitä painaa? Katselijat arvaavat hänen\naikomuksensa ja seisovat hengähtämättä häntä tarkkailemassa. Jopa\nsirkutkin ovat äänettöminä. Hiljaisuuden rikkoo tuomarin muodollinen\nkysymys:\n\n\"_Onko teillä sanottavana mitään sellaista, minkä tähden teille ei\npitäisi julistaa kuolemantuomiota?_\"\n\n\"Ei!\" vastaa hän. \"Ei ole. Valamiehet ovat antaneet oikeudenmukaisen\nlausunnon, tunnustan menettäneeni elämisoikeuteni ja ansaitsen\nhengenmenetyksen.\"\n\nKatselijat eivät ole koko päivänä -- sen monista kummallisista\ntapauksista ja hämmästyttävistä yllätyksistä huolimatta -- olleet niin\nällistyneet. He tyrmistyvät puhekyvyttömiksi ja sallivat äänettöminä\ntuomitun miehen jatkaa, kuten he nyt oivaltavat, tunnustustaan.\n\n\"On aivan totta\", pitkittää hän, \"että minä tapoin Henry Poindexterin\n-- ammuin hänet kuoliaaksi tiheikössä\".\n\nTähän selitykseen vastaa väkijoukon huuto. Se on ihan vaistomainen ja\nilmaisee pikemminkin kauhua kuin harmia.\n\nYhtä vaistomainen on valitus, joka kajahtaa sen mukana; sen päästää\nyksi ainoa henkilö, jonka kaikki tietävät murhatun miehen isäksi ja\njoka taaskin on heidän keskellään.\n\nLukuunottamatta näitä ääniä, jotka pian vaimenevat, ei mikään estä\ntunnustuksen jatkamista.\n\n\"Tiedän, että minun täytyy kuolla\", jatkaa vanki näennäisen\nhuolettomasti. \"Te olette niin päättäneet, ja ulkomuodostanne näen,\nettette suinkaan aio muuttaa mieltänne.\n\n-- Tunnustukseni jälkeen olisin hupsu, jos odottaisin anteeksiantoa,\nenkä sitä odota. Olen ollut huono mies ja olen epäilemättä tehnyt\nkylliksi paljon ansaitakseni kohtaloni. Mutta niin huono kuin lienenkin\nollut, en ole kyllin halpa poistuakseni maailmasta, jättäen jälkeeni\nsen kamalan syytöksen, että olen _murhannut_ oman serkkuni. Olen\nriistänyt häneltä hengen, kuten jo mainitsin. Te kaikki kyselette syytä\nja arvailette vaikutinta. Sellaista ei ollut.\"\n\nTaaskin ilmenee kiihtymystä katselijain joukossa. Siihen liittyy\nhämmästystä, uteliaisuutta, epäilystä.\n\nEi kukaan virka mitään eikä millään tavoin yritä keskeyttää.\n\n\"Se ihmetyttää teitä. Se on helposti selitetty. _Tapoin hänet\nerehdyksestä!_\"\n\nHämmästys huipentuu huudoksi, joka tukehtuu puhujan jatkaessa.\n\n\"Niin, erehdyksestä, ja Jumala tietää, että olin totisesti suruissani\nhavaittuani sen. En itsekään tiennyt sitä, ennenkuin paljon myöhemmin.\"\n\nTuomittu mies katsahtaa ylöspäin, ikäänkuin toivoen koskettaneensa\nsääliväisyyden kieltä. Häntä ympäröivissä kasvoissa, jotka edelleenkin\novat juhlallisen synkät, ei ole siitä merkkiäkään.\n\n\"En väitä\", jatkaa hän, \"minun on tarpeetonta väittää sitä vastaan,\nettä aioin tappaa erään toisen henkilön. Niin aioin. Enkä aio salata\nsitä, kuka hän oli. Hän oli se koira, jonka näen seisovan edessäni!\"\n\nPuhuja luo keskitettyä vihaa uhkuvan katseensa Geraldiin, joka\nvuorostaan silmäilee häntä rauhallisesti, milteipä välinpitämättömän\nnäköisesti.\n\n\"Niin. Aioin tappaa _hänet_. Minulla oli omat syyni. En aio ilmaista,\nmitkä ne olivat. Se on hyödytöntä nyt.\n\n-- Luulin tappaneeni hänet, mutta helvetinmoisen kova onni oli pannut\nirlantilaisen koiran vaihtamaan vaippaa serkkuni kanssa.\n\n-- Loput tiedätte. Erehdyksestä ammuin laukauksen, joka oli tarkoitettu\nvihamiehelle, mutta joka tuotti tuhon ystävälle. Se oli varmasti\ntähdätty, ja Henry-rukka kellahti ratsunsa selästä. Mutta ollakseni\nvielä varmempi vetäisin esille veitseni, ja kun kirottu serapé edelleen\nharhautti minua, hakkasin hänen päänsä poikki.\"\n\nKiihtymys ilmenee taaskin puistatuksena ja huudahduksina --\njälkimäisten venyessä kostonhuudoksi, johon sekaantuu tarinan\npäättymisen jälkeistä mutinaa.\n\nNyt ei enää ole mitään salaperäistä, ei murhassa eikä sen\nvaikuttimessa, ja vankia säästetään sen enempää kuvailemasta pirullista\ntihutyötänsä, joka jätti Henry Poindexterin kuolleen ruumiin\npäättömäksi.\n\n\"Nyt\", huutaa hän, kun kiljunta vaimenee ja katselijat seisovat\nmulkoillen häneen, \"tiedätte kaikki, mitä on tapahtunut, mutta ette\nsitä, mikä on tulossa. Vielä on yksi kohtaus. Näette minun seisovan\nhautani partaalla; mutta en mene siihen, ennenkuin olen lähettänyt\n_hänet_ omaan hautaansa. En, jumaliste!\"\n\nEi tarvitse arvailla tämän puheen -- Calhounin elämän viimeisen --\nmerkitystä. Sen selvittää siihen liittyvä teko. Puhuessaan hän on\npitänyt oikeata kättänsä takkinsa povella vasemmalla puolella. Samalla\nkun hän kiroaa, tulee se esille, pidellen revolveria. Katselijat\nehtivät parhaiksi nähdä pistoolin -- sen välähtäessä vinoissa\nauringonsäteissä -- kun kajahtaa kaksi laukausta nopeasti peräkkäin.\nYhtä pitkän väliajan jälkeen kaatuu kaksi miestä kasvoilleen maahan,\njääden virumaan päät likekkäin. Toinen heistä on mustanginpyydystäjä\nMaurice Gerald, toinen on Cassius Calhoun, entinen vapaaehtoisen\nratsuväen kapteeni. Väkijoukko keräytyy heidän ympärilleen, luullen\nheitä molempia kuolleiksi, samalla kun seuranneessa hiljaisuudessa\nkuuluu naisen ääni, jonka hillittömän valittava sävy ilmaisee hänen\nsydämensä olevan pakahtumaisillaan.\n\n\n\n\nKAHDEKSASNELJÄTTÄ LUKU\n\nRiemu\n\n\nRiemu! Se vallitsi alati viheriöivän tammen juurella, kun havaittiin,\nettä ainoastaan itsemurha oli onnistunut, mutta että murhayritys\noli mennyt myttyyn. Se vallitsi Louise Poindexterin sydämessä hänen\nsaatuaan tietää, että hänen rakastettunsa vielä eli. Vaikka niin\nnopeasti peräkkäin sattuneet murhenäytelmät olivatkin tehneet hänet\nmurheelliseksi, oli hän ainoastaan ihminen; ja koska hän oli nainen,\nkuka voi moittia häntä siitä, että hän antoi perään sitten seuranneelle\nhillitylle onnelle? En minä ainakaan. Ettekä tekään, jos puhutte totta.\n\nHäntä hallitseva intohimo ei ehkä ole suosittu tiukasti puritaanisen\nmittapuun mukaan. Mutta se on kuitenkin luonnon määräysten mukainen --\nyleinen ja vastustamaton -- vakuuttaen meille, että isä, äiti, sisar\nja veli, kaikki pitää hylätä tämän rajattoman rakkauden tähden, jonka\nmaan päällä voittaa -- joskus tuskin päästen sen vertaiseksikaan --\nainoastaan omaan itseen kohdistuva rakkaus.\n\nÄlkää moittiko nuorta kreolitarta sen tähden, että tämä intohimo oli\nylimpänä hänen sielussaan! Älkää moittiko häntä siitä, että hän tunsi\niloa sellaisina hetkinä, jotka olisi muutoin pitänyt omistaa surulle.\nÄlkää siitä, että hänen onnensa paisui hänen kuultuaan ällistyneiltä\nkatselijoilta, miten hänen rakastettunsa henki oli pelastunut -- kuten\nsaattoi tuntua -- ihmeellisesti.\n\nMurhaajan tähtäys oli kylläkin ollut tarkka. Hänen oli täytynyt olla\nsiitä varma, ennenkuin hän käänsi aseensa piipun omaan ohimoonsa ja\nlaukaisi sen luodin, joka oli juuttunut hänen aivoihinsa. Hän oli\nampunut aikomaansa uhria suoraan sydämen kohdalle, ja lyijyinen luoti\nolisi tunkeutunut sydämen lävitse, jollei sitä olisi torjunut ja\nsaattanut kimmahtamaan syrjään rakkaudenpantti, sen henkilön lahja,\njoka yksin pystyi saamaan sen sellaiselle paikalle! Luoti ei kuitenkaan\nollut tekemättä vahinkoa, koska se osui liian likellä seisovaan\nkatselijaan. Se ei jättänyt tyyten vammattomaksi sitäkään miestä, jolle\nse oli aiottu.\n\nHuumaava tärähdys sekä niin kauan kestetty sielullinen ja ruumiillinen\nkiihtymys tekivät vaikutuksensa, ja Maurice Geraldin mieli palasi\ntaaskin houreiseen haaveiluun.\n\nMutta enää hänen ruumiinsa ei ollut vaarassa -- tiheikössä susien\nympäröimänä ja leijailevien korppikotkien varjostamana -- majassa,\njossa häntä hoidettiin vain huonosti -- vankilassa, jossa hänestä\nhuolehdittiin tuskin ollenkaan.\n\nTullessaan jälleen tajuihinsa hän havaitsi, ettei hänen uniensa ihana\nnäky ollutkaan mikään näky, vaan viehättävä nainen -- viehättävin\nLeonan varrella tai koko Teksasissakin, jos niin haluatte -- nimeltään\nLouise Poindexter. Nyt ei kukaan huomauttanut mitään siitä, että Louise\nhoiti häntä, ei edes neidon oma isä. Ylimyksellisen tilanomistajan\nmieli -- murheen ja kovan onnen nöyryyttämä -- oli puhdistunut\nväärästä ylpeydestään, vaikka sitä ei olisi tarvittukaan saamaan\nhänet mielellään suostumaan sellaiseen avioliittoon, joka mitättömän\nja nimettömän miehen sijasta antoi hänelle pojaksi aatelismiehen.\nSellainen todellisuudessa oli sir Maurice Gerald -- aikaisemmin\ntunnettu Mustangi-Mauricena!\n\nTeksasissa arvonimellä olisi ollut vähäinen merkitys, eikä sen\nomistaja halunnut sitä käyttää. Mutta hyväksi onneksi -- joka ei aina\nliity englantilaiseen baronetinarvoon -- sen mukana tuli niin paljon\nomaisuutta, että sillä hyvin saattoi suorittaa sen lainan, jonka\nCassius Calhoun-vainaja oli antanut ja jota hänen lähin sukulaisensa\nvaati maksettavaksi.\n\nTämä ei ollut Woodley Poindexter, sillä Calhounin kuoleman jälkeen kävi\nselville, että entinen kapteeni oli aikoinaan ollut avioliitossa, ja\nNew Orleansissa oli hänen sukunsa nuori vesa, jolla oli oikeus väittää\nitseään hänen pojakseen!\n\nSiitä ei välittänyt Maurice Gerald, joka nyt vapaana kaikista\nselkkauksista tuli kauniin kreolittaren puolisoksi.\n\nKäytyään kotimaassaan -- tehden samalla matkan Euroopan manterelle --\nse oli myöskin hänen kuherrusmatkansa -- sir Maurice taipumustensa\nhoukuttelemana palasi jälleen Teksasiin ja teki Casa del Corvon\npysyväksi kodikseen.\n\nBallaghin linnan \"sinisilmäisen neidon\" oli täytynyt olla tarua -- olla\nolemassa ainoastaan Phelimin harhaantuneessa mielikuvituksessa. Tai\nsitten se on saattanut olla nuoren rakkauden umppu, kuihtunut ennen\nkukkaan puhkeamista -- poissaolon johdosta, joka usein on kohtalokas\nsellaisille hennoille tunnekasveille.\n\nOlipa sen laita miten tahansa, Louise Poindexter -- lady Geraldiksi\nhäntä nyt pitää nimittää -- ei oleskellessaan Smaragdisaarella nähnyt\nmitään sellaista, mikä olisi herättänyt hänessä mustasukkaisuutta. Vain\nkerran vielä tämä julma intohimo valtasi hänen mielensä ja silloinkin\nvain varjona, joka pian meni ohitse. Se tapahtui eräänä päivänä, jona\nhänen puolisonsa tuli kotiin kartanoon -- kantaen käsivarsillaan\nkauniin naisen ruumista! Ei vielä kuollutta, vaikka hänen paljaaseen\nrintaansa isketystä haavasta tulviva veri osoitti, ettei hänellä ollut\npaljoa elonaikaa jäljellä.\n\nKysymykseen: \"Kuka tämän teki?\" hän kykeni vain vastaamaan: \"Diaz --\nDiaz!\"\n\nNe olivat Isidora Covarubio de los Llanosin viimeiset sanat!\n\nKun onnettoman señoritan sielu siirtyi ikuisuuteen, meni sen kanssa\nmyöskin hänen onnellisemman kilpailijansa koko mielenkarvaus. Ei voi\nolla mustasukkaisuutta kuolleiden tähden. Lady Geraldin mustasukkaisuus\noli rauhoittunut ja iäksi. Sitä seurasi voimakas myötätunto kovaonnista\nIsidoraa kohtaan, jonka tarinan hän nyt ymmärsi paremmin. Jopa hän\nauttoi miestään satuloimaan punertavan ruskean oriinsa ja kiihotti\nhäntä ajamaan takaa murhamiestä. Hän oli riemuissaan nähdessään, että\nviimemainittu talutettiin takaisin lassolla, jota hänen puolisonsa\nkäsi piteli, eikä sekaantunut estämään, kun joukko hätäisesti koolle\nkutsuttuja regulaattoreita rankaisi häntä lyhyesti ja mutkattomasti\nhirttämällä hänet puunoksaan!\n\nSe ei ollut julmuutta -- ainoastaan alkeellisinta oikeudenkäyttöä --\n\"silmä silmästä ja hammas hampaasta\".\n\nJa kuinka kehnolta korvaukselta se tuntuikaan niistä, jotka olivat\nolleet mukana sitä toimeenpanemassa! Heidän seisoessaan silmäilemässä\nroiston ja hänen uhrinsa jätteitä -- ylhäällä oksassa riippuvaa,\ntummaveristä lurjusta ja alhaalla lepäävää kaunista hahmoa -- olivat\nteksasilaisten sydämet liikutetut -- kenties voimakkaammin kuin olivat\nkoskaan olleet. Heidän mielessään liikkui outo ajatus -- surullisuus,\njoka oli riippumaton murhan aiheuttamasta murheesta. Se oli katumusta\nsen tähden, että he olivat niin hätäisesti teloittaneet salamurhaajan!\n\nIsidora oli kaunis kuolemassakin. Sellaisten piirteiden, kuin hänellä\noli, ei tarvitse kiittää kaikesta elämän valoa. Sellaista hekumallista\nolemusta -- todella jumalallista muotoa -- saattaa ihailla kylmässä\npatsaassakin.\n\nMiehet seisoivat, katsellen kuollutta ruumista -- katsellen sitä\npitkään -- vastahakoisina poistumaan -- vihdoin lähtien mielessään\najatuksia, jotka eivät olleet aivan pyhiä!\n\n       *       *       *       *       *\n\nFyysillisessä maailmassa aikaa pidetään tuhoajana, vaikka se\nsiveellisessä maailmassa usein on elvyttäjä. Se ei ole missään saanut\naikaan suurempia muutoksia kuin Teksasissa -- viimeisen vuosikymmenen\naikana -- ja erittäinkin Nueces- ja Leona-jokien uudisasutuksilla.\nViljelystiloja on kasvanut sinne, missä chapparal äskettäin peitti\nsakeana maan, ja kaupunkeja on siellä, missä villit hevoset aikoinaan\nharhailivat poluttomalla preerialla. Ihmisillä, paikoilla ja asioilla\non uusia nimiä. Kaikesta siitä huolimatta jotkut osaisivat vieläkin\nopastaa teidät ikivanhaan haciendaan, joka vieläkin tunnetaan Casa\ndel Corvon nimellä. Sinne kerran jouduttuanne saisitte osaksenne\nvieraanvaraisuutta, jolle Europan maissa ei löydy vertaistaan. Saisitte\nisännäksenne yhden Teksasin komeimmista miehistä, emännäksenne yhden\nkauneimmista sikäläisistä naisista -- molemmat vielä keski-iän\nnuoremmalla puolella. Heidän kattonsa alla asumassa tapaisitte\niäkkään, ylimystuntuisen ja kunnioitettavan näköisen herrasmiehen\n-- perin puheliaan ja rattoisan -- joka opastaisi teitä corralissa,\nnäyttäisi teille karjan eikä koskaan kyllästyisi haastelemaan sadoista\n-- niin, tuhansista hevosista ja nautaeläimistä, joita samoilee\ntilan laitumilla. Huomaisitte tämän vanhan herran hyvin ylpeäksi\nmonessa suhteessa, mutta erittäinkin kauniista tyttärestään --\nkartanon emännästä -- ja puolestakymmenestä somasta lepertelijästä,\njotka takertuvat hänen liepeisiinsä ja nimittävät häntä \"rakkaaksi\nisoisäkseen\".\n\nErottuanne hetkiseksi hänestä joutuisitte kosketuksiin kahden muun\ntalouteen kuuluvan henkilön kanssa.\n\nToinen on tallirenki -- nimeltään Phelim O'Neal -- jonka hoidossa\nhevoset täydelleen ovat. Toinen mustaihoinen, Pluto Poindexteriksi\nnimitetty kuski, joka halveksien kieltäytyisi katsomastakaan hevoseen\nmuutoin kuin kuskipukilla istuessaan, sittenkun hän on näppärästi\nottanut \"nauhat\" käsiinsä.\n\nSen jälkeen, kun viimeksi hänet näimme, on hilpeä Pluto kesytetty\ntasaiseksi ja maltilliseksi aviomieheksi -- vaikka hän onkin musta.\nMuutoksen on saanut aikaan Florinde, joka nyt on hänen parempi\npuoliskonsa.\n\nCasa del Corvossa on vielä yksi mies, johon ette voi olla tutustumatta.\nKuulette hänen nimeään mainittavan melkein joka kerta istuutuessanne\npäivällispöytään, sillä teille kerrotaan, että pöydän päässä oleva\nkalkkuna tai vastaisessa päässä oleva riista ovat sellaisen pyssyn\nhankkimia, jonka luoti harvoin harhaantuu maalistaan.\n\nAterian kuluessa -- mutta vielä useammin viinilasin ääressä -- kuulette\npuhuttavan \"Zeb Stumpista, metsästäjästä\".\n\nEtte tavanne häntä usein. Hän on poistunut haciendasta, ennenkuin te\nolette noussut vuoteestanne, ja palaa vasta sitten, kun te olette jo\nvetäytynyt levolle. Mutta \"savustushuoneessa\" näkyvä suunnaton kalkkuna\nja sen vieressä riippuva riistaeläimen reisi todistavat siitä, että\nhän on ollut saapuvilla. Casa del Corvossa viipyessänne kuulette\nvihjauksia paikkaan liittyvästä kummallisesta tarinasta, joka nyt on\nmelkein haalistunut legendaksi. Palvelijat kertovat teille siitä, mutta\nainoastaan kuiskimalla, sillä he tietävät, että sitä puheenaihetta\neivät suvaitse talon isäntä ja emäntä, joissa se herättää surullisia\nmuistoja. Se on tarina _Päättömästä ratsastajasta_.\n\n\n\n"]