[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f8fvgercoOvPTnaRxI2OodIQjeJXNmo1ZU8r58A9Vcbs":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2199,"Jumalauskon alkuperä","Harva, Uno",1882,1949,"2199-harva-uno-jumalauskon-alkupera","2199__Harva_Uno__Jumalauskon_alkuperä",null,"tietokirja",[],[],"fi",1916,14004,100585,false,61532,[22],"Finland -- Religion",[24,25,26],"Archaeology & Anthropology","Environmental Issues","Religion/Spirituality","\"Jumaluskon alkuperä\" by Uno Harva is a scholarly exploration of the origins of religious beliefs, written in the early 20th century. The work discusses the development of various forms of spirituality, focusing particularly on the Finnish context and offering insights into soul beliefs, animism, and the relationship between humans and nature.   At the start of the text, the author introduces the reader to the concept of \"väkiusko,\" or the belief in spiritual forces in nature, positing that such beliefs form a foundational layer of religion. Harva outlines how early human perceptions of the soul and spiritual entities influenced religious practices, including traditional rites connected with hunting and fishing, and the ways individuals sought to appease natural spirits to ensure success in their endeavors. He emphasizes the connection between human behavior, environmental interactions, and the various protective measures taken by people in relation to these spiritual beliefs, setting the stage for a deeper exploration of animism and the evolution of spiritual understanding within Finnish culture. (This is an automatically generated summary.)",[],119,"Uskonnonhistoriallinen tutkimus tarkastelee jumalauskon ja haltijauskon alkuperää. Esitys keskittyy erityisesti suomalaiseen väkiuskoon sekä luonnon, eläinten ja sielun suhteeseen kansanperinteessä. Aiheina ovat myös sielu-usko ja eri luonnonvoimien haltijat.","Uno Harvan 'Jumalauskon alkuperä' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2199. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","JUMALAUSKON ALKUPERÄ\n\nKirj.\n\nUno Holmberg [Uno Harva]\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1916.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nAlkusana.\nVäkiusko.\nIhmisen sielu.\nEläinkunta.\nKasvikunta.\nEloton luonto.\nIhmiskäden valmistamat esineet.\nTilojen ja toimintojen haltiat.\n\n\n\n\nALKUSANA.\n\n\nTri Erkki Kailan Otavan kustannuksella viime vuonna ilmestynyt teos\n\"Yleisen uskonnonhistorian pääpiirteet\" tutustuttaa suomalaista lukijaa\nuskonnon eri muotoihin. Senvuoksi en ole tässä esityksessäni pitänyt\ntarpeellisena lähemmin selostaa kaikkia uskonnonhistoriallisia\nperuskäsitteitä, vaan on tarkoitukseni ollut lyhyesti esittää\nainoastaan niitä uskonnollisia käsityksiä, joista kuvastuu eri jumalien\nja haltioiden alkuperä. Näiden kehitystä silmällä pitäessä on usein\nyhdentekevää, minkä heimon tai rodun uskomuksista poimii asiaa\nvalaisevat esimerkit. Kuten lukija huomaa, en tässä suhteessa useimpien\nuskonnontutkijain tavalla ole syrjäyttänyt suomensukua. En ole tahtonut\ntarpeettomasti \"mennä virran yli vettä noutamaan\" ja samalla toivon\nteokseni täten voivan enemmän kiinnittää suomalaisen lukijan mieltä.\n\nSääksmäellä, Saarniemessä heinäk. 24 p:nä 1916.\n\nTekijä.\n\n\n\n\nVÄKIUSKO.\n\n\nJumalauskon uskonnonhistoriallinen alkuperä kätkeytyy alkukantaiseen\nsielu-uskoon, jota edustaa kaksi eri muotoa: usko sielullisiin voimiin\nja sieluihin. Onko edellinen varhempi, jälkimäinen myöhempi aste, kuten\njotkut uskonnontutkijat ovat olettaneet, emme enää voi varmasti\npäättää, sillä yksinomaan edellistä edustavaa luonnonkansaa ei nykyään\nole olemassa. Jälkimäinen ei myöskään ole voinut edellistä syrjäyttää,\nkehittyneimmilläkin kansoilla elää näet tuo aikaisemmaksi oletettu\nuskonnonmuoto yhä edelleen henkisemmän sielu-uskon rinnalla.\n\nEdellistä sielu-uskoa nimitämme väkiuskoksi, syystä että suomalainen\ntaikuri sanoo kaikkialla luonnossa piilevää sielullista voimaa väeksi\n(= voima). [Muutamat tutkijat kuten jo M.A. Castrén (Nordische Reisen,\nIII, 77) ovat mainitulla \"väellä\" ymmärtäneet kansaa, esim. \"veden\nväellä\" veden kansaa. Itse taikurien kielessä on tällä sanalla\nkuitenkin ilmeisesti ollut sen vanhempi, voiman merkitys. Väen\ntoisintosanana esiintyykin \"voima\", esim. vedenväen asemesta puhutaan\nveden voimasta (ks. Suom. Kirj. Seuran arkist.: Krohn 11623, 13488;\nMeriläinen II, 1503).] Kuolleen jäännöksissä, luissa ja\nruumiinmullassa, piilee kalmanväki, maassa maanväki, metsässä ja\nmetsäeläimissä metsänväki, vedessä ja sen asujamissa vedenväki, tulessa\ntulenväki, rauta-aseessa raudanväki. Lisäksi puhutaan auringon,\nukkosen, tuulen, pakkasen, vuoren, kallion, hetteen, tervahaudan,\npajan, lastukon, katajan y.m., vieläpä pesinpytynkin väestä. Eri\nilmiöihin ja esineisiin liittyvät väet ovat erilaisia ja erivoimaisia.\nNe vaikuttavat mekaanisesti kuin luonnonvoimat. Niitä \"nostetaan\",\n\"otetaan\" ja \"asetetaan\". Yhtä mekaanisesti ne \"kohoavat\", \"kohtaavat\"\nja \"tarttuvat\". Ne ovat varsin arkaluontoisia. Toinen väki voi helposti\ntehdä toisen tehottomaksi. Tulenväellä taikuri karkoittaa kalmanväen,\nvuorenväellä maanväen. Muita voimakkaampi on suomalaisten käsityksen\nmukaan veden-, varsinkin koskenväki. Jottei toinen väki voisi toista\n\"pilata\", noudatetaan monenlaisia varokeinoja. Metsämiehen tulee kotoa\nlähtiessään \"puhdistautua\" peseytymällä, pujottautumalla renkaan läpi,\nsavustamalla itseään, tulen yli hyppimällä tai muulla tavalla. Usein\nhän sitäpaitsi vielä lakaisee jälkensä. Samoin on kalamiehen\npuhdistauduttava. Lappalaiset käyttivät metsästämään ja kalastamaan\nlähtiessään erikoista kodan perällä olevaa salaovea, jota tavallisissa\noloissa kartettiin. Muistomerkkinä siitä on suomalaisilla säilynyt tapa\nirroittaa ovi alasaranasta ja siten saranain puolelle syntyneestä\nraosta hiipiä metsään. Samoin on erä- ja kalaretkiltä palattaessa\n\"puhdistauduttava\", jottei metsän- tai vedennenä tarttuisi kotiväkeen.\nMyös saalis ja pyyntiaseet vapautettiin taioilla metsän- ja vedenväen\ntartunnasta. \"Ettei metsännenä puuttuisi, ei tohdittu ottaa jänistä\nlangasta, ennenkuin oli lepänvarvuilla, eikä lintua rihmasesta,\nennenkuin oli kuusenhavuilla pyyhitty.\" Sekä metsänriista että kalat\ntuotiin lappalaiskotaan mainitun salaoven kautta, ostjakit vievät\nkarhuntaljan peräikkunan kautta tupaan ja sieltä samaa tietä aittaan.\n\nOmituinen tapa estää metsän- tai vedennenän tarttumista on se, että\nluonnonihminen jo edeltäpäin ikäänkuin \"rokottaa\" itsensä, s.o. itse\ntartuttaa itseensä metsän- tai vedenväkeä. Mennessään metsään\nsuomalainen erämies sivelee ruumistaan ja vaatteitaan kuusenhavulla.\nJottei veden \"vihat\" tarttuisi, pesee syrjäni vieraaseen seutuun\nmuutettuaan kasvonsa ja kätensä uuden asuinpaikan joessa. Samoin\npeseytyvät samojedit ja syrjänit joka kerta kun he venematkoillaan\nsaapuvat uudelle joelle. Arvattavasti sama aate ilmenee\nviljanleikkaajien tavassa asettaa heti työhön ryhtyessään muutamia\nviljankorsia vyöhönsä, \"jottei selkä tulisi kipeäksi\".\n\nAivan erikoinen on naisen suhde metsästykseen, kalastukseen ja sotaan.\nPyyntiaikoina ei mies saa lähestyä vaimoaan, jos toivoo menestystä\nyrityksilleen. Vielä nykyään pidetään Suomen saloilla pahana enteenä,\njos nainen sattuu tulemaan vastaan erä- tai kalaretkille mentäessä.\nPyydysaseen nainen voi tehdä tehottomaksi vain koskettamalla sitä, sen\nyli astumalla tai ympäri kulkemalla. Lappalaiset säilyttivät aseitaan\nkodan pyhässä peräosassa, jonne naiset eivät saaneet mennä. Muutkin\nmiesten työaseet voi nainen saastuttaa. Virolaisten sanotaan varoneen,\netteivät naiset joutuneet astumaan kirveen yli, sillä he uskoivat, että\nkirvestä käyttävän henkilön kädet tällöin rohtuisivat haavoille.\nSuomalaiset sanovat naisesta rienan tarttuvan. Jotta rienan pilaamaa\nasetta vielä voitaisiin käyttää, on se taioilla puhdistettava. Yhtä\nhelposti kuin riena tarttuu naisesta metsä- ja kalamieheen, tarttuu\nnäistä ja näiden pyydyksistä metsän- ja vedennenä naiseen. Kun\nkarhunnahka tuodaan kylään, menevät ostjakkivaimot kujalle vastaan\nvesiastioin ja savustuskauhoin. Karhunnahka savustetaan ja sen päälle\npirskotetaan kolmesti vettä. Samoin heitetään vettä metsämiesten\npäälle. Tässä tulen- ja vedenväki karkoittavat siis metsänväen.\nSyödessään peuran- tai karhunlihaa pitivät lappalaisnaiset\nvaskirengasta suunsa edessä tai pujottivat lihapalat vaskirenkaan läpi.\nHe uskoivat näet vaskenväen suojelevan itseään. Naisen suhde sotaan\nilmenee syrjäniläisestä tarinasta, jossa kerrotaan, miten muuan\nsyrjänisankari menetti rakastettuaan syleillessään väkensä, niin ettei\nhän voinut kukistaa novgorodilaisia vihollisiaan. Siitä, ettei nainen\nmaagillisista syistä saata ottaa osaa verenvuodatuksiin, teurastuksiin,\nlihan keittämiseen, kalojen perkaamiseen y.m. sotaa, metsästystä tai\nkalastusta koskeviin toimiin, johtuu luonnonkansojen omituinen\ntyönjako. Vaikka veden noutaminen, hedelmien, marjojen ja sienien\npoimiminen sekä yleensä maanviljelys on naiselle sallittu, ei hänen\nkaikkina aikoina sovi näitäkään töitä toimitella. Kylvön,\nheinänleikkuun ja viljankorjuun edellä tulee hänenkin \"puhdistautua\".\n\nPaitsi naisesta, hänen vaatteistaan ja työkaluistaan saattaa \"riena\"\ntarttua muustakin, kuten kuolleesta. Samojedien käsityksen mukaan ei\nsinä aikana, kun kuollut on kylässä, sovi mitenkään mennä metsästämään\ntai kalastamaan, ei edes kulkea virran yli. Suomalaisetkin ovat\nuskoneet, että kalaveden voi pilata heittämällä siihen ruumiinluun.\nMyös sairaalloiset tilat, sukupuolitaudit, synnytys y.m. tartuttavat\nrienaa. Synnytyksen jälkeen tulee sekä vaimojen että kotieläinten\ntavalla tai toisella \"puhdistua\". \"Puhtaisiin\" toimiin ryhdyttäessä on\nkaikenlaista likaisuutta tyystin kartettava. Ostjakeilla on sääntönä,\nettä \"kotiinjäävien on varottava ryhtymästä likaisiin askareihin,\nvarsinkin lattian lakaisuun ja vaatteiden pesuun, sinä päivänä, jona\npyytäjien tiedetään olevan karhun pesällä\". Vielä voi riena tarttua\neräänlaisista eläimistä, kuten hiiristä, matelijoista, kissoista y.m.\nsekä seisovasta vedestä. Jotkut vuodenajatkin saattavat tässä suhteessa\nolla vaarallisia. Keskikesän kuuminta aikaa votjakit nimittävät\n\"vihaiseksi ajaksi\". Suojellakseen itseään ja karjaansa sen tuottamalta\ntuholta Volgan kansat sytyttävät kitkatulella suuria olkikokkoja,\njoiden yli ihmiset hyppivät, vieläpä ajavat karjansakin tulen yli.\nInkerissä juhannuskokko \"tarkoitetaan aina polttaa laitumen ääressä,\nmissä lehmät käy\". Epäilemättä oli siis kokkotulella täälläkin\npuhdistava merkitys. Sama alkuperä on ilmeisesti suomalaistenkin helka-\nja juhannustulilla. Tällaisia puhdistustulia sytytetään myös tarttuvien\ntautien raivotessa.\n\nSuomalaisten \"riena\" käsitteessä piilee seremoniallisen epäpyhyyden\nalku. Vastakohtana tälle on \"terve\" ja \"puhdas\" luonto. Kumpikin\n\"tarttuu\" yhtä mekaanisesti, ja omituista on, että puhdistuskeinot ovat\nsamat, jos tahdotaan vapautua naisen, kalman y.m. tuottamasta rienasta\ntahi metsän- ja vedennenästä. Mutta vielä omituisempaa on, että toinen\n\"puhdas\" voi toisen erilaatuisen \"puhtaan\" saastuttaa. Niin esim.\nvaikka metsä ja vesi ovat \"puhtaat\", saattaa kalamiehestä tarttua riena\nmetsämieheen ja päinvastoin. Tämä maagillinen \"puhtaus\" on pyhyyden\nalku. Pyhyydenkäsite kätkee siis juurensa uskonnon pohjakerroksiin.\n\nMainitut väet, niiden suhde toisiinsa sekä ihmisiin, rajoittavat\nsuuresti luonnonihmisen toimintavapautta. Villeistä villeimmällekään ei\nole kaikki sallittua. Hänkin on monenlaisten sääntöjen ja määräysten\nvanki. Uskontotieteessä nimitetään tätä vapauden rajoitusta\npolynesialaisella sanalla tabu.\n\nEri \"väkiä\" voi taikuri käyttää joko hyvään tai pahaan. Vedenväellä hän\nsammuttaa metsänpalon, mutta sillä hän voi pilata myös lintumetsän.\nTulenväellä hän voi karkoittaa monenlaista rienaa, mutta sillä hän voi\nmyös kiihdyttää tulipaloa, pilata hevoset hurjiksi tai saattaa ihmiset\nkitumaan. Tuulenväellä hän voi hävittää pelloilta viljaa sekä särkeä\nrakennusten katot, auringonväellä hän voi surkastuttaa kasvillisuuden\ny.m. Luonnonväkeä saa taikuri valtaansa jonkin esineen mukana, joka on\nsuhteessa määrättyyn väkeen. Vedenväki esim. seuraa vedestä otetun\nkalan, kiven, mudan y.m. mukana. Tulenväki kulkee tuhan tai tulusten\nkera. Ukkosenväki kätkeytyy ukonvaajaan tai ukkosen iskemään puuhun.\nTuulenväen edustajia ovat tuulispään aikana ilmassa pyörivät rikat.\nRaudanväki \"nousee\" m.m. alasimesta. Esinettä, jossa piilee voimakasta,\nsuojelevaa väkeä ja jota senvuoksi kannetaan suojakeinona, kuten\nvaskenpalaa, tulirautaa, ukonvaajaa, auringonrengasta, pyhimyksenluuta,\nkarhunhammasta tai muuta, nimitetään uskontotieteessä _amuletiksi_.\n\nLuonnon väkeä voi ihminen kehittää ja käyttää hyväkseen myös\nkuvaannollisilla menoilla eli _jäljittelytaioilla_. Edistääkseen\nlampaanonnea tsheremissilapset konttaavat nelinryömin lammaskarsinassa\nja matkivat lampaan määkimistä. Saadakseen karhuja yhä edelleen\nlappalaiset ja ostjakki-erämiehet matkivat mesikämmenen ääntä ja\neleitä. Piispa Rothovius sanoo suomalaistenkin viettäessään\nkarhunpeijaisia \"ääntäneen ja mörisseen karhun tapaan saadakseen\nmenestystä vastaisuudessakin\". Kuvaava on myös seuraava Pihtiputaalla\nmuistiinpantu jänislangan asettamista koskeva taika: \"Ensimäisen langan\nkun panee metsään, niin pitää riisua itsensä alasti ja sitte hypätä\nyhdeksän askelta niinkuin jänis siihen lankaan ja sitte kuristaa, niin\nettä on hyvin kuristuksellaan kaulassa ja sitte antaa olla kaulassaan\nkoko talvi, niin kauan kuin pyytää. Senjälkeen jos virittää lankoja\nvaikka mihin, niin tulee jänis siihen.\" Hyvin yleinen on tapa\nkiihoittaa luonnon tuotantovoimaa aistillisilla tansseilla ja menoilla,\njoissa siitinelimellä on tärkeä sija. Meksikolaiset koettavat yhä\nvieläkin täten edistää kasvullisuutta. Saadakseen sotaonnea aseilleen\nluonnonkansat panevat toimeen verisiä asetansseja. Hedelmöittävän\nsateen synnyttämiseksi kastellaan pelto ja peltomiehet tai erikoinen\nheiniin ja olkiin puettu kasvillisuuden edustaja. Votjakit herättävät\ntuulta viheltämällä viljanviskuun aikana. Suomalaiset tukinkuljettajat\nnostivat järvellä myötäisen tuulen heiluttamalla oksia määrättyyn\nsuuntaan. Saadakseen ukkosen liikkeelle lappalaiset joikuivat ja\npärryttivät rumpujaan. Pienellä puusta veistetyllä \"auringonrenkaalla\"\nhe saivat päivän paistamaan, \"kuunrenkaalla\" kuun kumottamaan.\nTällaisia edistämistaikoja voi luetella miten paljon tahansa.\n\nHenkilöä, joka taioillaan hallitsee luonnon persoonattomia väkiä,\nnimitämme taikuriksi erotukseksi siitä tietäjästä, joka on suhteessa\nsieluihin. Taikurin toimi ei aina tehoa yksinomaan sillä, että hän osaa\njäljitellä määrättyjä menoja tai noudattaa magian usein monimutkaisia\nlakeja, hänessä itsessäänkin tulee olla \"väkeä\", \"luontoa\" eli\n\"mahtia\". Hänen tulee saada helposti \"luontonsa nousemaan\". Luonnon\nväillä hän vielä saattaa omaa väkeänsä vahvistaa hankkien siten\nitselleen \"ottoluonnon\". Näin hän tulee oikein \"luonnokkaaksi\".\nSuurella taikurilla voi olla useita \"luontoja\". Vielä ihmisen kuoltua\nsäilyy hänen väkensä. \"Mahti ei jouda maan rakohon, vaikka mahtajat\nmenevät.\" Samoinkuin maagillinen arvoero vallitsee kuolevaisten välillä\ntäällä, samoin on kuoleman jälkeen toisen väki mahtavampi kuin toisen.\nKalmanväkeä ottaessa oli \"vielä parempi, jos tiesi missä oli velhon\nruumis jo kauan lahonneena ja sitä multaa kaivoi\". Muissakin\nmerkkihenkilöissä saattoi olla tavallista voimakkaampaa \"väkeä\". Niin\noli esim. \"sotatanterenväki\" muuta \"kalmanväkeä\" tehokkaampi, jossakin\nsuurmiehessä, kuten tietäjässä, kuninkaassa tai sotapäällikössä,\nsaattaa olla niin mahtavaa väkeä, ettei tavallinen kuolevainen ilman\nmuuta voi häntä lähestyä. Jottei polynesialainen ruhtinaan luota\npalatessaan levittäisi vaarallista tartuntaa seurapiiriinsä, tulee\nhänen tarkoin \"puhdistautua\". Muutamin seuduin on ruhtinaan tai\nkuninkaan pakko tykkänään eristäytyä tavallisista ihmisistä. Voipa\nmahtimiehen väki, tarttuipa se sitten hänestä itsestään tai hänen\naseistaan, vaatteistaan, ruuastaan y.m., olla kuolemaakin tuottava.\nSamanlainen salaperäinen mahti -- uskontotieteessä on sitä ruvettu\nnimittämään melanesialaisella sanalla mana -- piilee monissa pyhissä\nesineissä. Kuitenkin saattaa pyhästä miehestä tai esineestä lähtevä\nvoima toisinaan olla, varsinkin sairaalle, terveyttäkin tuottava.\n\nSuomalainen mahtimies puhuu jumalienkin \"väestä\" eli \"luonnosta\".\nTuntiessaan voimansa pettävän hän rukoilee: \"Tuo, Ukko, luontoa!\", tai\ntoisin:\n\n    \"Anna, Ukko, uuluasi\n    väkeäsi, mies väkevä!\"\n\nUskoessaan persoonattomiin voimiin ihminen käyttää niitä hyödykseen\nyksinomaan taikojen avulla; senvuoksi tätä uskonnonmuotoa nimitetään\ntaikuudeksi eli magiaksi. Tajuaviin ja tahtoviin sieluihin hän\nsitävastoin koettaa vaikuttaa rukouksin ja uhrein. Viimeksimainittua\npalvonnallista sielu-uskoa sanotaan uskonnoksi sanan varsinaisessa\nmerkityksessä. Kuitenkin voivat sielutkin usein joutua magian pakon\nalaisiksi. Vaikkakin periaatteessa, emme silti todellisuudessa aina voi\nvetää selvää rajaa uskonnon ja magian välille.\n\n\n\n\nIHMISEN SIELU.\n\n\nEdelläesitetty uskonnonmuoto ei edellytä uskoa persoonallisiin,\ntajuaviin ja tahtoviin sieluihin. Ryhdymme seuraavassa tarkastamaan\nvarsinaisen sielu-uskon (animismin) syntyä. Aloitamme ihmisen sielusta.\n\nSielu-uskon alkuperää etsiessämme huomaamme eri aiheita, joista\nerilaiset sielukäsitteet syntyvät ja kehittyvät. Tärkeimpiä ovat itse\nruumis siihen sisältyvine elonvoimineen, henkäys eli henki, haamu eli\nvarjo ja nimi. Luonnollisesti on sielun eri kuvittelumuotojen takana\naina sama asianomainen henkilö.\n\nRuumiiseen ja sen elimiin liittyvää sielua nimitämme _ruumissieluksi_,\nsyystä että sielu tällöin on siinä määrin ruumiiseen sidottu, että se\nhäviää ruumiin tuhoutuessa. Parhaiten tämä aineellinen sielu säilyy\nruumiin kestävimmissä osissa. Hyvin tärkeä sielun kannattaja on\nluuranko. Yleinen käsitys on, että elämä jollakin tavalla säilyy vielä\nkuoleman jälkeen, niin kauan kuin luuranko on tallella. Muutamat\nluonnonkansat kuljettavat esivanhempiensa luita mukanaan perhekunnan\nsuojelushaltioina. Keskiajalla saivat pyhimysten luut melkein\nsamanlaisen kunnian. Itämailla kuolleiden ristiretkipäällikköjen luut\npuhdistettiin lihasta ja tuotiin vaivalloisia teitä kotiseudun\nkirkkoon. Kun kaikki ruumiin jäännökset häviävät, uskotaan sielunkin\nkuolevan. Sitä todistaa Piitimen lappalaisten tapa paloitella\nohrakakkuja omaistensa haudoille, \"kunnes hautakummun laskeutumisesta\nsaattoivat nähdä, että ruumis jo oli maatunut\". Inkerikot kävivät\nhaudoilla itkemässä ja ruokaa viemässä, niin kauan kuin ruumiin\nuskottiin säilyvän, \"sen mädättyä ei näet sieluakaan enää ole missään\".\nEpäilemättä ovat monenlaiset hautavarustukset johtuneet juuri\nruumissielun käsityksestä. Monet luonnonkansat, myös Vienan\nkarjalaiset, ovat rakentaneet kuolleelle kalmistoon samanlaisen \"tuvan\"\nkuin missä tämä on elämänsä aikana asunut. Vieläpä tehdään tupaan\n\"ikkunakin\", \"jotta kuolleen kodissa olisi valoisaa\" sekä \"jotta hän\nsiitä voisi katsella, mitä ympärillä tapahtuu\". Hänelle annetaan mukaan\nruokaa, juomaa, vaatteita, aseita, kulkuvälineitä y.m. Miten selvänä\nkuvastuukaan ruumissielu-usko esim. syrjänien tavasta kaivaa haudalle\njuuri kuolleen suun kohdalle aukko, johon muistojuhlina kaadetetaan\njuomaa. Ruumiin säilyttämisessä ovat muinaisegyptiläiset vieneet muista\nvoiton, he kun balsamoimalla faraoittensa ruumiit ovat saaneet ne\nsäilymään vuosituhansien läpi.\n\nSiinä tapauksessa, että kuolleita on pidetty vahingollisina ja\nvaarallisina olentoina, on heidän ruumiinsa paloiteltu, poltettu tai\nmuulla tavalla tehty vaarattomiksi. Eräänä tautikesänä votjakit\nkaivoivat tietäjän kehoituksesta taudin aiheuttajan ruumiin maasta ja\nhakkasivat palasiksi, \"jotta tauti taukoisi\". Ostjakki-samojedit\npelkäävät kovin eräitä \"ruumiita\", joiden uskotaan kulkevan yöllä pahaa\ntekemässä. Tarinoissaan he kertovat elävien taisteluista näitä\nvaarallisia \"ruumiita\" vastaan. Estääkseen niitä haudoistaan nousemasta\nhe seivästävät ne maahan.\n\nPaitsi luurankoa ovat muutkin kestävimmät ruumiinosat, kuten hiukset,\nkynnet ja hampaat sekä tärkeimmät elimet, varsinkin sydän, maksa ja\nmunuaiset tai nesteet, kuten veri, sylki y.m. sielun kannattajia.\nVarmaankin veren kiertokulku on aiheuttanut tsheremissien uskon, että\n\"sielu\" saattaa liikkua ruumiissa. Syystä että sielu juutalaisten\nkäsityksen mukaan on veressä, nämä eivät syö tästä valmistettua ruokaa.\nLuultavasti kokemus, että elämä lähtee veren mukana, on antanut aiheen\ntällaiseen uskoon. Aineellisesta sielunkäsityksestä johtuu lisäksi\nluulo, että elinvoimaa voi johtaa ruumiista toiseen. Syömällä\nvihollisen sydämen ja maksan vogulit uskoivat voivansa siirtää tämän\nsielunvoiman omaan ruumiiseensa sekä estää häntä uudelleen eloon\npalaamasta. Henrik Lättiläinen kertoo Sakkalan virolaisten 1200-luvulla\nriistäneen sydämen erään elävän ristiretkeilijän rinnasta sekä syöneen\nsen \"tullakseen urhoollisiksi kristityitä vastaan\". Vielä nykyään\nrukoilee tsheremissipappi jumalaa varjelemaan ihmisiä \"sydämen ja\nmaksan leikkaajilta\". Tällaiseen sielu-uskoon perustuu luonnonkansojen\n_kannibalismi_.\n\nIhmisen sielunvoimaa voi riistää muullakin tavalla. Intiaanit nylkevät\nvihollisensa päänahan ja säilyttävät taikavoimaisena voitonmerkkinä.\nTiedämme myös, mikä salaperäinen voima kätkeytyi m.m. Simsonin\nhiuksiin. Mutta niinkin vähäpätöiset esineet kuin kynnet ja hampaat\nvoivat pahansuovan käsiin jouduttuaan tuottaa tuhoja.\n\nIhmisen sielu saattaa sitäpaitsi olla suhteessa kaikenlaisiin\nesineihin, jotka ovat olleet kosketuksessa ihmiseen. Lappalaiset\npitivät sairauden syynä sitä, että manalaiset ryöstivät sairaan sielun.\nTämä tapahtui m.m. siten, että vainajat anastivat asianomaiselta\nainoastaan lakin, rukkasen, kengän tai muun vaatekappaleen. Jotta\nsairas jälleen tulisi entiselleen, oli tietäjän se hankittava takaisin.\nPaitsi pukua ovat ruoka, aseet y.m. omaisuus saman sielulain alaisia.\nTähän perustuu eräs tärkeä magian laki, pars pro toto (\"osa\nkokonaisuuden asemesta\"). Kun jo jonkin esineen anastamisessa näin\nollen piilee sen omistajan \"sielun vaara\", ovat varkaus ja murha tällä\nasteella läheistä sukua toisilleen.\n\nRuumissielussa, kätkeytyipä se miten vähäpätöisiin ruumiinosiin\ntahansa, saattaa siis toiselta puolen piillä persoonallinen olento,\nmutta toiselta puolen voidaan esim. syömällä toisen elimiä aivan\nmekaanisesti anastaa hänen sielullista voimaansa. Saatamme senvuoksi\nsanoa, että ruumissielunkäsityksessä yhtyvät sekä usko persoonalliseen\nsieluun että edellämainittu väkiusko.\n\nAineellisen sielu-uskon piiriin kuuluu alkuaan myös _henki_. Muutamilla\nluonnonkansoilla on tapana vahvistaa ystävyyttä vaihtamalla \"henkeä\"\nkeskenään, s.o. suutelemalla. Jotkut vangitsevat suuhunsa kuolevan\nviimeisen henkäyksen. Kuolemassa \"henki lähtee\". Luultavasti onkin\nkuolevan viimeinen henkäys herättänyt ajatuksen, että siinä \"sielu\"\nerkanee ruumiista. Nimitämme täten syntynyttä sielua _henkisieluksi_.\nHenkisielua merkitsevät sanat merkitsevät samalla henkäystä ja höyryä.\nMeidän \"löyly\" sana merkitsee virossa (leil) myös ihmisen henkeä. Tämän\nsielunnimityksen merkityskin siis viittaa sen alkuperään. Syrjänit\nsanovat, että \"henki\" kuolemassa haihtuu ilmaan kuin höyry. Siihen\nnähden että henkisielu saattaa irtautua ruumiista, nimitämme sitä\n_irtonaissieluksi_.\n\nPaljoa suurempi merkitys uskonnon kehitykselle on toisella\nirtonaissielulla, joka suhtautuu ruumiiseen niinkuin muoto aineeseen.\nTämä sielu, kuten sen nimi, joka merkitsee haamua ja varjoa, osoittaa,\npalautuu muistikuvaan, joka tajutaan eläväksi varsinkin unissa ja\nnäyissä. Varjolla ja etenkin kuvastuksella vedessä on myös tässä\nsuhteessa ollut merkityksensä. Nimitämme täten syntynyttä sielua\n_haamusieluksi_.\n\nKuinka läheinen suhde vallitsee ihmisen haamun ja hänen ruumiinsa\nvälillä, osoittaa muuan vanha tieto lappalaisista. Siinä kerrotaan,\nmiten lappalaisnoidan \"haamu\" manalaisella vaellusmatkallaan puhkaisi\nvatsansa lentäessään terävään paaluun ja miten onnettomuus samalla\ntavalla näyttäytyi itse kodassa makaavan noidan ruumiissa.\n\nVielä kuolemankin jälkeen säilyy hyvin läheinen suhde vainajan ruumiin\nja hänen haamunsa välillä. Yleensä uskotaan kuolleen kummittelevan\nsiinä, missä ruumis on haudattuna. Metsään kuolleista ja veteen\nhukkuneista kehittyy senvuoksi helposti metsän- ja vedenhenkiä.\nTällainen vedenhenki on esim. norjalaisten draug (= lappalaisten\nraukka), joka näyttäytyy hukkuneen vaatteiden, haaksirikkoutuneen\nlaivan y.m. läheisyydessä ennustaen kuolemaa tai hukkumista.\n\nKuitenkin jo elämän aikana haamu saattaa usein irtautua ruumiista.\nTsheremissi sanoo, kun ihminen on joutunut tajuttomaan tilaan: \"hänen\nhaamunsa (ört) on lähtenyt\". Kun joku hänet pahasti säikäyttää, hän\nsanoo: \"sinä karkoitat minun haamuni\". Kun hän uneksii, \"vaeltaa hänen\nhaamunsa\". Uneksimista nimitetään \"haamun kulkemiseksi\". Ihmisen\nherätessä \"haamu\" palaa takaisin. Jollei \"haamu\" tällöin ennätä ajoissa\nasuntoonsa, käy ihminen kalpeaksi ja alkaa kuihtua. Senvuoksi ei saa\nnukkuvaa äkisti eikä väkivallalla herättää. Useimmiten on sairauden\nsyynä se, että \"haamu\" pitkillä yöllisillä retkillään on joutunut\nharhaan eikä enää osaa palata kotiinsa tai että manalaiset ovat sen\nvanginneet ja vieneet tuonelaan. Tällöin on käännyttävä tietäjän\npuoleen.\n\nTietäjää, joka voi seurustella näkymättömien haamusielujen kanssa,\nsanomme _noidaksi eli shamaniksi_. Päästäkseen sairaan kadonneen sielun\nperille on noidankin \"haamun\" tietäjän langettua loveen eli\nhorrostilaan irtauduttava ruumiista. Aineen kahleista vapautuneena se\nkulkee suljettujen ovien läpi sekä matkailee kaukaiset maat. Se voi\nmennä manalaistenkin puheille ja taivuttaa heitä uhkauksilla tai\nuhrilupauksilla jättämään sairaan haamun rauhaan. Vapautettuaan\nkadonneen sielun saattaa noita sen sairaaseen uudelleen, jolloin tämä\npian alkaa virkistyä. Paitsi sielun palauttamista noita toimittaa\nmuitakin tärkeitä tehtäviä. Hän hankkii tietoja etäällä sijaitsevista\nseuduista, maahan kätketyistä aarteista, metsään eksyneestä karjasta,\nhyvistä riistapaikoista ja väijyksissä olevista vihollisista. Lisäksi\nhän voi tuoda jonkun manallemenneen elossaolevien suojelushengeksi,\nkarjanpaimeneksi y.m. Tainnostilaan päästäkseen noita käyttää\nmonenlaisia välineitä, kiihoittavia ruokia ja juomia, pyörryttävää\ntanssia, meluavaa rummutusta y.m. Noidan toimi edellyttää sitäpaitsi\nluontaisia sielullisia taipumuksia, jotka usein menevät\nperintönä isästä poikaan. Etevää noitaa lappalaiset pitivät niin\nsuuressa arvossa, että nimittivät häntä \"tunturiherraksi\" tai\n\"tunturikuninkaaksi\".\n\nSana, jota luonnonkansat käyttävät haamusielun käsitettä ilmaisemaan,\non monimerkityksellinen. Paitsi haamua ja varjoa se tavallisesti\nmerkitsee myös muotoa, kasvoja ja kuvaa. Suomalainenkin \"haamu\" sana\nmerkitsee lapissa muotoa, mordvassa kasvoja. Puhuessaan puun tai\nrakennuksen \"varjosta\" (is) vogulit käyttävät sanaa, joka heidän\nkielessään merkitsee myös ihmisen \"sielua\". Eräs tsheremissin kielessä\noleva sana (tys) merkitsee samalla muotoa, kasvoja ja sielua. Samojedit\nnimittävät sekä haamusielua että haltiastaan tekemäänsä puukuvaa\n\"varjoksi\". Jos siis sielu ja kuva ovat näin läheisessä suhteessa\ntoisiinsa, ei ole ihme, että yleisen käsityksen mukaan se, mitä kuvalle\ntehdään, koskee läheisesti itse kuvattua. Luonnonihminen ei mielellään\nantaudu toisen kuvattavaksi. Pelko kuvastuu myös tsheremissineidon\nsanoista, jotka hän lausuu katsellessaan kuvaansa peilissä: \"älä ota\nmuotoani (= sieluani)\". Vahingoittamalla toisen kuvaa uskotaan\nasianomaisen vastaavalla tavalla kärsivän. \"Kun lappalainen tahtoo\nvahingoittaa jotakin lähellä tai kaukana asuvaa ihmistä, jolle hän on\nvihoissaan, käyttää hän tähän tarkoitukseen poronsarvesta tehtyä pientä\nkaarta vasamoineen ja nuolineen. Jos hän haluaa lamauttaa vihamiehensä\nkäden, jalan tai muun jäsenen, niin hän ampuu tylsäpäisellä vasamalla\nsanotusta henkilöstä tehdyn kuvan vastaavaa ruumiinosaa, mutta jos hän\ntahtoo tuottaa tälle avoimen haavan tai alituisen ihonalaisen vaivan,\nniin hän ampuu terävällä nuolella tarkoitettua kohtaa kuvassa.\"\nMeidänkään kansallemme ei noidannuolien pelko ole ollut tuntematon.\n\nKuvan ja sielun läheinen suhde selittää myös, miksi joku henkilö vielä\nkuoltuaan voi elää kuvassaan. Vainajan kuvalle osoitettu hellyys ja\nkunnioitus tulee itse kuolleen osaksi. Ostjakkivaimo tekee miehestään,\ntämän kuoltua, kuvan, jonka hän pukee aamulla, ruokkii päivällä, riisuu\nillalla ja asettaa yöksi viereensä vuoteelle. Tätä kestää vuoden, pari\ntai kolme vuotta. Pitempiaikaisen kunnioituksen ja palvonnan alaisiksi\npääsevät yhteiskunnan merkkihenkilöt, perhekunnan, suvun ja heimon\npäämiehet, suuret tietäjät ja sankarit, jotka kuvissaan elävät ja\nhallitsevat vielä kauan sen jälkeen kuin ruumis on maatunut.\n\nTällaisia kuvissaan eläviä vainajia nimitämme, silloin kun ne ovat vain\nmäärätyn perheen suojelushenkiä, _kotijumaliksi_. Kalastajalappalaisten\nkotijumalat näyttävät olleen ulkoilmassa järvien rannoilla.\nPaimentolaiset, kuten samojedit, kuljettavat niitä mukanaan paikasta\ntoiseen erikoisessa \"jumalien reessä\". Paikoillaan pysyvillä kansoilla\nne tavallisesti pääsevät itse asuntoon, jossa niitä säilytetään asunnon\nperällä. Näiden määrätyn perhekunnan suojelushenkien uhreihin voi\nainoastaan perheen väki ottaa osaa.\n\nSuurempien henkien kuvia, joita koko suku tai heimo palvoo, säilytetään\nerikoisissa pyhissä paikoissa. Sellaista pyhäkköä luonnonihmiset kovin\nkavahtavat, eivät he tohdi edes juoda vettä pyhän paikan läheisyydestä.\nNaiset eivät uskalla kääntää katsettaan sinnepäin eikä kulkea sellaisen\npaikan ympäri. Useimmiten säilytetään näissä olevia henkienkuvia\nulkoilmassa, joskus rakennetaan niille asunnontapainen. Siihen nähden,\nettä nämä haltiat ovat suurvainajia, jotka usein sankariudellaan ovat\nsaavuttaneet kuolemattomuuden, nimitämme niitä _sankarijumaliksi_ (vrt.\nkreikkalaisten heros). Esimerkkinä siitä, miten etevästä vainajasta\nuskotaan kehittyvän mahtava uhrihaltia, tarjoaa muuan ostjakkilainen\nkansanruno, jossa vasjuganilainen urho osoittaa harvinaista\njalomielisyyttä siten, että hän hautaa kaatuneen vihollissankarin\nruumiin, pystyttää haudalle hänen miekkansa sekä lohduttaa häntä\nsanoen: \"Vastaisuudessa syntyvien tyttärien, vastaisuudessa syntyvien\npoikien aikana sinut kutsutaan eloon ja sinusta on tuleva uhria\nvastaanottava uhrihaltia.\" Sankarijumalat ovat usein luonnonkansojen\ntärkeimpiä, monipuolisimpia ja eniten palvottuja haltioita.\n\nIhmisen kuvana \"haamu\" luonnollisesti näyttäytyy itse asianomaisen\nhenkilön näköisenä. Joskus saattaa ihmisen sielu kuitenkin pukeutua\nmuuhunkin, esim. eläinten muotoon. Hyvin usein se käsitetään kevyeksi,\nsiivelliseksi olennoksi, perhoseksi tai linnuksi. Votjakkiäiti lausui\nlapselleen, kun perhonen isävainajan muistojuhlaa vietettäessä lenteli\nikkunassa: \"Hänen sielunsa on saapunut perhosen muodossa.\" Lappalaiset\nkertovat, miten muuan saareen haudattu vainaja lensi suurena lintuna\njärven yli. Joskus sielu ihmisen nukkuessa lähtee lentämään yölepakon\ntai juoksentelemaan pienen hiiren haahmossa. Tsheremissit uhraavat\nsuvuttomille vainajille joka kerta, kun paljon hiiriä ilmaantuu aittaan\ntai toukkia ja kuoriaisia peltoon. Myös matoja ja käärmeitä monet\nkansat pitävät sielueläiminä. Mutta suurempienkin eläinten, kuten\nsusien, muodossa uskotaan sielujen voivan vaeltaa. Sellainen olento on\nmeilläkin tunnettu \"vironsusi\". Vieläpä luonnonesineihin ja -ilmiöihin\nsielu saattaa pukeutua. Se kätkee mahtinsa lappalaisen mykkään\nseitakiveen, se kummittelee maassa palavana liekkinä, meteorina se\nlentää taivaalla, tepastelee tuulenpyörteessä tai raivoaa revontulessa.\nVarsinkin tietäjän sielu saattaa ruumiista irtauduttuaan pukeutua\nmonenlaiseen muotoon. Lappalaisnoidan sielu saattoi vaellusmatkoillaan\nkiitää peurana maata myöten, lentää lintuna ilman halki, sukeltaa\nkalana syvyyksien läpi ja luikertaa käärmeenä maan sisässä.\nKäsityksestä, että noidan sielu lentää lintuna, johtuu siperialaisen\ntietäjän suurta lintua muistuttava shamaninpuku. Tällainen sielueläin\non niin läheisessä suhteessa ihmiseen, että jos se tavalla tai toisella\nloukkaantuu, sairastuu itse asianomainen henkilö.\n\nIhmisille ilmaantuessaan sielueläimet yleensä ennustavat jotakin. Kuka\nei ole kuullut, että huuhkajan ääni, linnun lentäminen vasten ikkunaa,\nhiirten nakertaminen y.m. \"tietää\" jotakin, usein onnettomuutta,\nsairautta tai kuolemaa. Tietämättä, että leppäterttu eli -pirkko, tuo\nkorea kuoriainen, on sielueläin, Suomen neitoset nostavat sen sormensa\npäähän ja siitä, mihin päin se tällöin lentää, päättelevät tulevan\nkotinsa suuntaa:\n\n    \"Lennä, lennä Ieppäpirkko!\n    Mihinkäs minua naidaan?\n    Suomeen vai saareen\n    vai maan mustan poveen?\"\n\nIhmisen helposti irtautuvasta haamusielusta saattaa kehittyä tykkänään\nirrallinen, hänen ulkopuolellaan elävä haltia. Niin muistuttaa\nsyrjänien ort, joka heidän veljeskansansa votjakkien kielessä\n(urt) merkitsee ihmisen haamusielua, jo täydellisesti ihmisen\nsuojelushaltiaa. Jokaisella henkilöllä on ort syntymästä asti. Se\nseuraa ihmistä kaikkialle, minne hän menee, ottaa osaa ihmisen toimiin\nja näyttäytyy jonkun merkkitapahtuman edellä asianomaisen näköisenä. Se\nsaattaa myös pukeutua muuhunkin, esim. linnun haahmoon. Vogulien\nkäsityksen mukaan tämä haltia asuu metsässä, missä se kuolemaa\nennustaessaan ääntää. Kun täysikasvanut kuolee, on sen ääni\ntäysikasvaneen; ennustaessaan lapsen kuolemaa ääntää se kuin lapsi.\nUlkomuodoltaan se on kirjava, ja sen siivet ovat yölepakon siipien\nkaltaiset. Ken sen äänen kuulee, kääntyy sen puoleen pyytäen: \"Jos\nomaiseni kuolee, lähesty minua!\" Jos niin on asianlaita, lähestyy\nhaltialintu, muussa tapauksessa se etääntyy. Suomalaisten käsityksen\nmukaan saattoi jollakulla henkilöllä olla niin huomattava \"haltia\",\nettä se saapui kotiin aikaisemmin kuin matkalla oleva ihminen antaen\ntietoja tämän tulosta esim. kolistelemalla. Toisin paikoin kuullaan\n\"veräjän avautuvan, porstuaan astuttavan ja ovenripaan tartuttavan,\nvaikka tulija vielä on näkymättömissä\". Silloin sanotaan: \"Ei se ollut\nhän, se oli hänen haltiansa.\" Joskus haltia antaa aavistaa jotakin\npanemalla korvan soimaan, silmän tai nenän syhymään y.m. tavalla.\n\nKun kerran tällainen suojelushaltia on syntynyt, ruvetaan sitä helposti\npalvomaan. Suomen Karjalassa pyhitettiin nuorikolle tämän taloon\ntullessa _nimikkopuu_, jota huolellisesti vaalittiin ja lyyliteltiin.\nKenen nimikkopuu \"loisti\", sen elämä menestyi, keltä se kuivi, sitä\nodotti jokin onnettomuus. Roomassa palvelijat uhrasivat isäntänsä\nhaltialle, josta he käyttivät nimeä genius. Usein meikäläinenkin\nkodinhaltia näyttäytyy isännän haahmossa. Luonnollisesti suurmiehillä\non muita mahtavampi genius. Tästä käsityksestä saa alkunsa\n_keisarinkultti_, joka muinoin rehoitti itämailla ja sieltä saapui\nRoomaan. Keisarin kuvalle ahkerasti uhrattiin. Vielä nykyään elää\nhallitsijanpalvonta useiden luonnonkansojen keskuudessa, jopa\nsivistysmaissakin kuten Japanissa. Mahdollisesti ovat myös\nsyntymäpäiväkestit ja -lahjat alkuaan ihmisen haltian palvontaa.\n\nIhmisen haltiasta voi toisinaan kehittyä myös jokin ihmistä palveleva\nerikoishenki. Sellainen on esim. meidän para (= ruotsalaisten bära l.\nbara, \"kantaja\"), joka kantaa omistajalleen kaikenlaista rikkautta,\nrahaa, viljaa, voita, maitoa y.m. Tämä olento, jolle, kuten Inkerissä,\nuhrataan, saattaa pukeutua näkyväiseenkin, esim. kissan, sammakon,\nRuotsissa jäniksen y.m. muotoon. Todistuksen siitä, että tämä olento on\neläimen haahmossa esiintyvä ihmisen sielu eli haltia, tarjoaa m.m.\nPolvijärvellä muistiinpantu tarina, jossa talon vanha emäntä kirkkoon\nmennessään varoittaa miniäänsä surmaamasta, jos mikä eläin hyvänsä\ntulee kirnun ääreen. Kun miniä siitä huolimatta lyö \"voiparaa\" päähän,\nkaatuu emäntä kirkossa samalla hetkellä kuoliaana lattialle. Myös\nvotjakit uskovat, että jos \"kantaja\"-kissan tappaa, kuolee se henkilö,\njoka mainitun haltian omistaa.\n\nInkeriläisten \"para\" saattoi toisinaan lentää ilmassa tulikäärmeenä eli\nmeteorina. Samanlainen haltia oli virolaisten kratt eli tulihänd. Kun\n\"kratin\" näki yöllä lentävän, voi sen pysäyttää ja anastaa sen aarteet\naukaisemalla virsunpaulat, paidankauluksen siteet tai halkaisemalla\npuutadikko. Tämän lentävän haltian suhdetta ihmiseen valaisee\ninkeriläisten käsitys, että \"paran purkautuminen vaikuttaa hyvin\nvaikeasti sen omistajaan\" tai että omistajalle silloin \"tuloo suur\nraskahus päälle\". Votjakit sanovat, että kun tällaisen \"tulikäärmeen\"\npysäyttää, se \"tulee voimattomaksi, putoaa maahan, vieläpä muuttuu\nsiksi ihmiseksi, joka tulikäärmeenä liikkui\".\n\nSielu-uskon piiriin on lisäksi luettava _nimi_. Ihmisen osana on sekin\n\"pars pro toto\"-lain alainen. Samoinkuin kuva saattaa ihmisen nimikin\npahansuovan vallassa tuottaa hänelle turmiota. Eivät ainoastaan\nluonnonihmiset itse, vaan heidän jumalansakin pitävät nimensä\nmieluimmin omana salaisuutenaan. Kaikissa uskonnoissa tulee jumalan\nnimen turhaanlausumista karttaa. Kun muinaiskreikkalainen tahtoi tuhota\nvihollisensa, kirjoitti hän pienelle lyijytaululle tämän nimen ja\nlävisti sen teräaseella sanoen: \"Minä lävistän nimen ja hänet itsensä.\"\nYmmärrämme siis, miten vainajan tai jumalan nimi voi näytellä\nuskonnonhistoriassa samanlaista osaa kuin kuva. Kiinalaiset eivät\nnykyään tavallisesti tee kuvia vainajistaan, vaan sensijaan piirtävät\nheidän nimensä kodin pyhäkössä olevaan sukutauluun, jonka ääressä\npalvotaan. Uhratessaan vainajille suomensukuiset kansat mainitsevat\nitsekunkin kuolleen nimen. Rukouksissaan he sanovat: \"Sinun nimeäsi\nolemme muistaneet.\"\n\nNimen taikauskoinen merkitys ilmenee myös nimenantamisseremonioista.\nVotjakit nimittävät nimen etsimistä lapselleen \"sielun etsimiseksi\".\nHyvin yleinen käsitys luonnonkansoilla on se, että lapsille on\nannettava jonkun manalle menneen esivanhemman nimi. Afrikan\nlänsirannikon Jorubaneekerit tutkivat tietäjän avulla perheen\nsuojelushaltioilta, kuka vainajista aikoo lapsessa elää, voidakseen sen\nmukaan antaa pienokaiselle nimen. Uuden Seelannin maori-pappi luettelee\nlapselle esi-isien nimiä, jolloin lapsi saa sen nimen, jota\nlausuttaessa se aivastaa tai huutaa. Lappalaisäiti toivoi unessa\nsaavansa tietää, kuka vainajista kulloinkin tuli uudelleen eloon. Lapsi\nsai tällöin hänen nimensä ja nimen mukana uskottiin hänen saavan\nhaltian, joka oli palvellut nimen edellistä omistajaa. Nimihaltia\nsaattoi näyttäytyäkin suojatilleen esim. kalan haahmossa. Jos lapsi\nnimen saatuaan ei viihtynyt, vaan itki paljon tai kuihtui, oli se\ntodistuksena siitä, että lapsi oli sattunut saamaan väärän nimen.\nTällöin oli tietäjän avulla hänelle etsittävä uusi nimi.\n\nPaitsi esi-isien voi lapsi saada muunkinlaisia nimiä. Volgan\nsuomalaiskansoilla on toisinaan tapana antaa lapselle sen olennon,\nesineen tai ilmiön nimi, mikä ensiksi pistää isän tai lapsivaimon\nsilmään, kun tämä pienokaisen synnyttyä astuu ovesta pihalle. Senvuoksi\ntapaa sellaisia nimiä kuin \"harmaamies\", \"harakka\", \"pilvi\" y.m. Myös\nvuodenaikojen ja toimien mukaan voidaan lasta nimittää esim.\n\"viljankorjuuksi\". Niin kaukana kuin Keski-Austraalian kansoilla\ntapaamme jotakin vastaavaa. Kun äidiksi tuleva siellä metsiä\nsamoillessaan ensi kerran tuntee lapsen liikahtavan kohdussaan ja\nsamalla kiinnittää huomionsa esim. hänen näköpiiriinsä hypähtävään\nkenguruun, ajattelee hän kengurun ja lapsen olevan suhteessa toisiinsa.\nTällöin lapsi synnyttyään saa kengurun nimen. Muutamat luonnonkansat\ntatuoivat tällaisen nimieläimen kuvan lapsen ihoon. Koko elämänsä ajan\non ihminen läheisessä suhteessa nimieläimeensä, sellaista ei hän\nmielellään esim. ryhdy pyydystämään. Tällaista uskonnonilmiötä ovat\nuskonnontutkijat alkaneet nimittää _totemismiksi_ erään intiaanikielen\ntotem (= suku) sanan mukaan. Paitsi yksilöllä voi koko suvullakin olla\neläintä, kasvia, luonnonilmiötä tai -esinettä merkitsevä totem-nimi.\nTotemismi ei kuitenkaan voi suurinkaan luoda valoa jumalien alkuperään,\nsillä näet ei ole yhtä suuri uskonnollinen kuin yhteiskunnallinen\nmerkitys.\n\nKun henkisempi sielunkäsitys vähitellen syrjäyttää aineellisen\nruumissielunkäsityksen, alkaa vainajain _haudantakainen elämäkin_ saada\nenemmän elokkuutta. Samojedit uskovat, että kuolleiden maanalainen\nmaailma on aivan maanpäällisen kaltainen. Ainoastaan se erotus on\nolemassa, että siellä kaikki on päinvastoin kuin täällä. Siellä on\ntosin samat virrat kuin täällä, mutta ne juoksevat päinvastaiseen\nsuuntaan. Ihmiset kulkevat jalat meidän jalkojamme vastaan.\nPuidenlatvat ja asumusten katot ovat alaspäin. Aurinko nousee lännestä\nja laskee itään. Ihmisen elämäkin kulkee päinvastaiseen suuntaan, hän\nnuortuu ja pienenee yhä, kunnes haihtuu olemattomiin tai syntyy\nsukulaislapsessa uudelleen elämään. Kuolleiden maailma on siis tämän\nelämän täydellinen varjokuva eli kangastus.\n\nKun yö on kaikkien haamujen mieluinen liikkumisaika, syntyy helposti\najatus, että kuolleiden maa on auringonlaskun eli lännen puolella tai\npimeässä pohjosessa. Muutamat luonnonkansat kuvittelevat niiden asuvan\nvuorissa, kuten skandinavit ja lappalaiset, toiset korkeiden vuorien\nsaavuttamattomilla huipuilla tahi yläilmoissa. Tällaiset uskomukset\nosoittavat sielun jo tykkänään vapautuneen kalmistoon kätketyn ruumiin\nkahleista.\n\nIhmisen sielu herättää kysymyksen eläimenkin sielusta.\n\n\n\n\nELÄINKUNTA.\n\n\nAlhaisella kehitysasteella ei luonnonihminen huomaa mitään oleellista\neroavaisuutta itsensä ja eläinten välillä. Lukemattomista esimerkeistä\nnäkee, että hän ajattelee eläimen, myös sielunelämään nähden, itsensä\nkaltaiseksi olennoksi. Kuitenkin se ero on olemassa, että hän itse\nesiintyy yksilönä, eläin taas etupäässä lajiolentona. Eläinkunnassa\nyksilö edustaa koko eläinlajia. Miten läheisessä suhteessa esim. karhu\non koko karhusukuun, osoittaa m.m. ostjakkien usko, että kohtelemalla\nhyvin kaadettua karhua voi suositella koko karhusukua, kun taas \"sen\nkärsimän loukkauksen kostaa mikä metsässä asustava mesikämmen tahansa\".\n\nIhmisen ja eläimen sielunelämän yhtäläisyys luonnonkansan\nkäsitysmaailmassa johtaa siihen, että eläin ihmisen mukana pääsee\nsielu-uskon alaiseksi. Samoinkuin ihmisen voimme puhua eläimenkin sekä\nruumissielusta että haamusta. Niin kauan kuin ihmisen uskottiin\nkuoltuaan elävän ruumiillista elämää, jota kuviteltiin tämän elämän\nkaltaiseksi, sai hän mukaansa myös eläimiä. Samojedit seivästävät\nvainajan haudan ääreen poron sitä teurastamatta. Lappalaismetsästäjä\nsai koiransa mukanaan. Kuitenkin syrjäyttää yllämainitun uhritavan\nvähitellen toinen, nim. se, että omaiset valmistavat vainajalle\nannettavasta teuraasta peijaisaterian; kuollut saa mukaansa tällöin\nvain eläimen luurangon. Eläimilläkin uskotaan siis ruumissielun\nsäilyvän ruumiin kestävimmässä osassa. Tämä käsitys käy selvästi ilmi\nluonnonkansojen lukemattomista menoista.\n\nUhratessaan jumalilleen eivät lappalaiset särkeneet teuraan\nvähäpätöisimpiäkään luita, vaan kokosivat ne kaikki uhripitojen\npäätyttyä sekä asettivat suojaan pedoilta aivan siinä järjestyksessä\nkuin ne ovat elävän eläimen ruumiissa uskoen, että \"jumalat voivat\nkasvattaa lihaa luihin uudelleen\". Samoin he tekivät viettäessään\nkarhunpeijaisia, vieläpä pujottivat eläimen selkänikamatkin\nluonnollisessa järjestyksessä koivunvitsaan, jonka toiseen päähän\nsitoivat hännän, toiseen asettivat pään vakuutettuina, että \"karhu\ntulee jälleen henkiin ja antautuu uudelleen ammuttavaksi\".\nIntiaanimetsästäjät asettivat kaatamiensa biisonihärkien luut arolle,\njotta voisivat eläimiä pyytää tulevanakin pyydystämiskautena. Eskimot\nheittävät hylkeiden luut veteen, jotta ne alkaisivat elää uudelleen.\nSiperian meri-tshuktshit menettelevät samoin valaan saatuaan, jotta\nvalasvainaja vielä palaisi sekä toisi mukanaan muitakin valaita.\n\nPiitimen lappalaisilla oli \"syödyn kalan kaikkien luiden kokoominen ja\npyyntöveteen viskaaminen vanha tapa; yksikään luu ei saanut hävitä\".\nTerävien aseiden käyttäminen syödessä on ankarasti kielletty. Yleensä\non maalla elävän riistan luut haudattu maahan, kätketty vuorenonkaloon\ntai ripustettu puuhun; vedessä elävien taas on kätketty veteen. Tämä ei\nalkuaan ole mikään uhritoimitus metsän- tai vedenhaltialle, vaan johtuu\nyksinomaan käytännöllisistä syistä. Kotieläintenkin teurastuksessa\nnoudatetaan aivan samanlaisia menoja. Lappalainen vaali yhtä tarkasti\nkesyn poron kuin villipeuran luita. Nekin hän hautasi huolellisesti\nmaahan. Tämä selittää, miksi luonnonkansain kielessä vähäpätöisilläkin\nluilla saattaa olla oma nimensä. Niin on lapissa vieläkin esim.\nkaulanikamilla kullakin oma nimensä.\n\nKäsityskannan muuttuessa saattaa ruumissielun säilyttämistavasta\nkehittyä uhrimeno. Mainittuja tapoja aletaan noudattaa ainoastaan\nensimäiseen saaliiseen nähden. Näin syntyy n.s. _esikoisuhri_. Jälkiä\nsiitä on säilynyt meillä suomalaisillakin: \"Kun ensimäinen lintu\nsaadaan, niin haetaan Tapion pöytä (tasalatvanäre) ja sitte keitetään\nmetsässä se ensimäinen lintu höyhenineen ja kaikkine päivineen. Sitte\nviedään Tapion pöydälle se ateria ja maistellaan ja syödään ensiksi\nitse, jäännös jätetään siihen ja annetaan olla siinä kolme vuorokautta.\nSen jälkeen kaadetaan se Tapion pöydän juureen. Se on ensimäinen metsän\nkansan syönti ja sitte saapi lintuja.\" Seuraava kalastustaika on\nmuistiinpantu Kautokeinossa: \"Ensimäiset kalat kun saadaan, niin ne\nkeitetään ilman yhtään ruotaa murtamatta. Sitte erotetaan kala ruodasta\nniin taitavasti, ettei katkeile ruodat, ja sitte ne ruodat kokonaisina\nviedään siihen järveen, niille tienoille, josta kalat saatiin.\"\nSamanlaisia taikoja käytettiin pilaantuneen pyyntionnen korjaamiseksi:\n\"Kun keitettiin linnusta rokkaa, niin ei pitänyt maistaa suolaa siitä\neikä puhua padan alle. Syödessä ei pitänyt veitsellä ottaa lihaa ja ne\nluut pitää viedä piiloon, jotta niitä ei kukaan näe eikä löydä, mihin\nne on pantu.\" Samoin \"kalat keitetään perkaamatta, aivan suolineen\nkaikkineen ja syödään ilman veistä\".\n\nEsimerkin käsityksestä, että \"sielu\" kuolee ruumiin tuhoutuessa,\ntarjoavat vogulit, jotka siinä tapauksessa, että karhu on tuottanut\nheille paljon onnettomuutta raatelemalla heidän karjaansa, eivät osoita\neläimelle mitään kunnioitusta, vaan hävittävät tyystin sen kaikki\nruumiinosat, vakuutettuina, että \"eläimen sielu häviää ruumiin mukana\".\n\nSamoinkuin ihmisen saattaa eläimenkin sielu kätkeytyä myös\nruumiinelimiin ja -osiin. Leijonan sydän, tiikerin hammas ja kotkan\nkynsi sisältävät näiden eläinten mahdin. Karhunpeijaiset eivät\ngiljakkien käsityksen mukaan ole \"ainoastaan ruoka-ateria, vaan myös\nkarhun mahtavien sielunvoimien omaksuminen\". Lappalaisnainen ei\nmilloinkaan saanut syödä karhun sydäntä eikä muita eläimen jalompia\nelimiä, vaan se oli miesten etuoikeus. Pahansuovan vallassa voi eläimen\npieninkin ruumiinosa tuottaa koko eläinsuvulle tuhoa. Lappalainen\nsanoo: \"Ei saa heittää poronkarvoja eikä poronnahkaa tuleen; poro-onni\npoltetaan karvoja poltettaessa.\" Ei myöskään saa varsinkaan poron\nensimäistä kaulanikamaa halkaista, se näet \"turmelee karjaonnen ja\nvaikuttaa pahasti eläviin poroihin\". Inkerissä on tapana jättää\nlampaita kerittäessä \"kunkin lampaan kylkeen selkäpuolelle pienonen\nvillatöyhtö kasvamaan\". Suomessa käyvät taikauskoiset akat vieläkin\npääsiäisaikaan toisten navetoissa karva- ja villatukkoja keräämässä eli\n\"karjaonnea ottamassa\". Kun metsämiehellä on karhunkynsiä ja -hampaita\ntaskussaan, osaa hän saaliin luo.\n\nNiin läheisessä suhteessa omistajaansa on _eläimen nimikin_, että\nluonnonkansat tykkänään karttavat petojen varsinaisten nimien\nmainitsemista. Pohjois-Karjalassa uskotaan, että jos karhua sanoo\nkarhuksi, on eläin kesällä \"villissä\". Pohjois-Hämeessä \"ei sanota\nilvestä nimeltä vaan metsän kissaksi, ettei se syö lampaita. Se\nkuohoontuu, kun sitä mainitsee nimeltä.\" Varsinkin metsä- ja\nkalamiesten tulee tässä suhteessa olla varovaisia. Lappalaiset antoivat\nkarhunpyynnin ja -peijaisten aikana ei ainoastaan itse eläimelle ja sen\nruumiinosille, vaan myös aseilleen ja toimilleen salanimiä.\nSalakieltä käyttävät liiviläiset vieläkin kalastusretkillään.\nOstjakit nimittävät karhua \"turkkiukoksi\" ja \"korven eläimeksi\",\nlappalaiset \"metsänisännäksi\" ja \"viisaaksi mieheksi\", suomalaiset\n\"mesikämmeneksi\", \"metsäksi\" y.m. \"Hukka\" suden nimenä on\nkirjakielestäkin tunnettu. \"Jänistä ei sanota jänikseksi, se oli otus\nvaan, muuten pyynti pilautuu.\" Jänislankaa sanottiin \"kytkyeksi\".\n\nSamalla kun uskotaan ihmisen \"haamuun\", aletaan myös uskoa, että\n_eläimelläkin_ on ruumiista irtautuva _sielu_. Metsämies voi nähdä\nkuolleen koiransa unessa. Eläimessäkin on siis jotakin, joka voi\nvapautua aineellisesta asunnostaan. Samoinkuin ihmisen \"haamu\" lähtee\njo elämän aikana m.m. säikäyttämällä, samoin uskotaan eläimenkin sielun\nruumiista irtautuvan. Tsheremissit sanovat, kun uhrieläin vavahtaa sitä\ntarkastettaessa: \"Se antoi sielunsa.\" Teurastaessaan uhrihevosen\ntsheremissipappi rukoilee jumalaa sanoen: \"Me olemme puolestamme\ntuoneet, asettaneet sinulle uhrin, ota sinä puolestasi se\nvastaan ja anna ylösmenevän 'sielun' tulla välkkyväkarvaiseksi,\nvälkkyväharjaiseksi, hopeahäntäiseksi ja hopeakavioiseksi varsaksi.\"\n\nYleisempi kuin yksilösielu on eläinkunnassa lajisielu.\nViimeksimainitusta kehittyy helposti _eläinlajin haltia_. Jokaisella\neläinlajilla on sitä suojeleva haltia. Tämä usko on ollut maapallon\nkansoilla yleinen. Karhuja vaalii karhunhaltia, hirviä hirvenhaltia,\nlintuja lintujenhaltia, mehiläisiä mehiläistenhaltia j.n.e. Tällaista\neläinhaltiaa, jota tavallisesti kuvitellaan itse eläimen näköiseksi,\nluonnonihminen palvoo. Lappalaisten \"leppämies\" niminen karhunhaltia\n\"on säädetty sekä suojelemaan karhua, pyhää eläintä, että myös antamaan\nsen lappalaisille, kun he ovat sitä häneltä anoneet ja rukoilleet\".\nJolleivät lappalaiset anoneet tämän haltian apua, ei karhu ainoastaan\njäänyt heiltä saamatta, vaan haltia saattoi lisäksi avustaa karhua, kun\nse hyökkäsi pyytäjien kimppuun. Sudellakin on suojelushaltiansa;\npahoinpitelemällä sutta se voidaan peloittaa pitämään suojattejaan\nkurissa. Tungusit lyylittelevät mammutin haltiaa voidakseen löytää\neläimen hampaita. Tsherokessi-intiaanien käsityksen mukaan eläimet\nrankaisevat surmaajiaan taudeilla, jolleivät metsästäjät heti ymmärrä\npyytää anteeksi tekoaan. Kun hirvi on kaadettu, sanotaan hirvenhaltian,\njoka on tuulta nopeampi ja kaavoittamaton pieni hirvi, rientävän heti\nsurmapaikalle ja maassa olevan veritahran yli kumartuen tiedustelevan\nhirven sielulta, ovatko metsämiehet pyytäneet tekoaan anteeksi.\nHuomattava piirre ihmisille joskus näyttäytyvässä eläinhaltiassa on se,\nettei sitä voi surmata. Siitä voikin tuntea tämän olennon, joka muuten\ntäydellisesti muistuttaa edustamaansa eläinlajia. Pohjois-Hämeessä on\nkirjaanpantu seuraava kansanuskon kuvaus: \"Kun pyhänä kulkee\nmetsästämässä, niin sitte kun sattuu tulemaan semmoinen lintu, joka ei\nkuole, vaikka kuinka ampuu, niin se on metsänhaltia silloin, eikä muuta\nkuin lähde menemään kotia.\"\n\nKäsitys, että surmatulta metsäneläimeltä on pyydettävä anteeksi tai\nitseään suojellakseen lykättävä syy muiden kannettavaksi, tavataan\nsuomensukuisillakin kansoilla. Lappalaiset pyytävät karhulta anteeksi,\nettä ovat tulleet sitä häiritsemään. Ostjakit koettavat tehdä itsensä\nsyyttömiksi pannen karhunsurman samojedien tai venäläisten niskoille.\nVoguli-metsämiehet naamioivat itsensä karhunpeijaisia viettäessään,\njottei karhu heitä tuntisi, vaan luulisi heidän olevan muukalaisia.\nItäsuomalainenkin karhunkaataja pelkää kostoa ja senvuoksi hyvittelee\neläintä sekä puolustelee itseään seuraavin sanoin:\n\n    \"Lyökämme kättä kämmenillä\n    läpätkämme lapikkailla!\n    En minä sinua pannut,\n    eikä toinen kumppalini,\n    itse hairahit haolta,\n    itse vierit vempeleltä\n    puhki kultaisen kupusi,\n    halki marjaisen mahasi.\"\n\nAlkuaan itse eläimen näköinen eläinhaltia saattaa vähitellen omaksua\nihmistä muistuttavia piirteitä. Kuollan lappalaisten peuranhaltia\nilmaantuu toisinaan peurahärkänä, toisinaan heittää sarvensa ja\nmuuttautuu ihmiseksi. Sillä on ihmisen kasvot ja se kulkee ihmisjaloin,\nmutta on kauttaaltaan karvainen kuin peura. Seuraava kuvaus koskee\ninkeriläistä sudenhaltiaa: \"Kerran tuli erääseen salokapakkaan\nSombranmaalla (Somerojärven tienoilla) olento, joka oli muulta asultaan\nkuin mies, mutta sillä oli suden pää, sekä pyysi viinaa juodaksensa.\nHänelle tarjottiin helppoista pulloa, joka isännän mielestä oli\ntarpeeksi suuri yhdelle hengelle. Olento ei kuitenkaan tyytynyt niin\nvähään, vaan joi ensiksi neljänneksellisen ja sen päälle vielä muutamia\npienempiä puteleja. Kun hän aikoi poistua, kysyi kapakan isäntä\nihmeissään, kuka hän sitten tosiaankin oli. Vieras vastasi olevansa se\njoka vie heidän maastaan sudet pois (ja antaa hirvet sijaan).\"\n\nOn hyvin ymmärrettävissä, että metsässä liikkuvien eläinten haltioista\ntulee n.s. metsänhaltioita. Vaikka nämä usein ovat melkein kokonaan jo\nmuuttuneet ihmisenkaltaisiksi, tapaa niistä kuitenkin piirteitä,\njoista niiden alkuperä vilahtaa esiin. Metsänneito on tosin edestä\nkatsoen ihanan neidon näköinen, mutta takana sillä riippuu pitkä\nhäntä. Toisinaan saattaa metsänhaltialla, kuten kreikkalaisten\nihmisenmuotoisella _panilla_, olla sorkalliset jalat ja sarvinystyrät\npäässä. Hyvin usein metsänhaltian äänikin muistuttaa metsäeläinten\ntai -lintujen ääntä.\n\nVesieläimillä on niitä suojeleva haltia, josta helposti kehittyy n.s.\nvedenhaltia. Jurakki-samojedit tekevät \"vedenisännästä\" kalan muotoisen\n\"varjon\" eli kuvan tai valitsevat sellaiseksi oudonnäköisen kuivatetun\nkalan. Kalahaltia näyttäytyy usein harvinaisen tai vesistölle oudon\nkalan haahmossa. Giljakki pitää miekkavalasta kalahaltian\nilmenemismuotona. Piitimen lappalaiset puhuvat sarvipäisistä\nhaltiakaloista. Toisinaan eroaa haltiakala muista vain asentonsa\npuolesta. Permalaiskansain vedenhaltia näyttäytyy suurena haukena,\njonka tuulastajat tuntevat siitä, että se on muita isompi sekä että se\nnukkuessaan pitää päätään vasten virtaa tahi vasten rantaa elikkä\npäinvastoin kuin muut kalat. Kuollan lappalaisten \"vesieläjä\"\nnäyttäytyy usein mateena tai kampelana, joka vastoin tavallisuutta\ntulee rantaan. Haltiakalan haavoittaminen on vaarallista. Muutenkin\ntällaisen kalan näkeminen useiden luonnonkansojen käsityksen\nmukaan ennustaa jotakin: onnettomuutta, sairautta tai kuolemaa.\nSuomalaistenkin kesken on yleinen luulo, että suuri, harvinainen tai\noudolla tavalla pyydystetty kala \"tietää\" jotakin. Lapissa asuvat\nsuomalaiset nimittävät tällaista kalaa \"martaaksi\". Kerran olivat eräät\nnuorukaiset pyydystäneet suuren taimenen, joka oli eksynyt\nmatalapohjaiseen joenrantaan, mutta kotiin tultuaan kehoitettiin heitä\nheti viemään se veteen takaisin, muussa tapauksessa joku heistä\nhukkuisi siihen, mistä taimenen olivat pyydystäneet. Virolainen\nkalamies ryhtyi kerran avannosta pyytämään omituisen näköistä kalaa,\nmutta heti syntyi kova myrsky ja lumipyry ja samalla kala katosi.\n\nIntiaanien kalahaltiat tavoittelevat toisinaan ihmisenkaltaisia\npiirteitä. Samoin on suomensukuistenkin kansain kalahaltiain laita.\nSyrjänit sanovat, että vedenhaltia vain lapsena on kalan näköinen,\nmutta varttuessaan tulee yhä enemmän ihmisen kaltaiseksi. Eräs\nhaltiahauki osasi puhua, ja sillä oli päässään pitkät vaaleat hiukset.\nPiitimen Lapissa pyydystettiin siika, jolla oli suomukset kaikkialla\npaitsi rinnassa, joka oli sileä ja muistutti naisen rintaa. Eräässä\nSuomen saaristoväestön keskuudessa muistiinpannussa tarussa kerrotaan,\nettä vedenhaltia edestäpäin katsottuna oli mitä ihanin neito, mutta\nselässä sillä oli kalan suomukset ja evät. Itämeressä uskotaan lisäksi\nasustavan ihmisen yläruumiilla ja kalan pyrstöllä varustettua\nmerenkansaa.\n\nMutta aivan ihmisenäkin näyttäytyessään saattaa vedenhaltialla olla\njoitakin kalaa muistuttavia piirteitä kuten kalan suuri kita,\nkalanhampaat tai kalan pyöreät silmät. Kuvaava piirre on lisäksi, että\nse kulkee kalojen seuraamana tuoden niitä mukanaan merestä jokiin sekä\nettä se saattaa eksyä kalamiehen pyydyksiin.\n\nPaitsi kaloilla on muillakin vesieläimillä kuten hylkeillä, valailla,\nkrokodiileillä y.m. niitä suojeleva ja niiden muodossa ilmenevä haltia.\n\nUhrejakin luonnonkansat näyttävät toimittavan eläinhaltioille.\nLappalaisten kerrotaan uhranneen karhunhaltialle jousia ja nuolia.\nIntiaanit uhraavat kalahaltioille tupakkaa, ihraa y.m. pyytäessään\nhyvää saalista. Kun Kuollan lappalaiset näkevät haltiakalan, asettavat\nhe rannalle pikarillisen viinaa, leipäpalan ynnä muutamia vaskirahoja.\nTeurasuhrit eläinhaltioille ovat kuitenkin aivan harvinaisia ja\nluultavasti myöhäisperäisiä.\n\nElamhaltioita ihminen palvoo etupäässä ravintonsa vuoksi, Ja samoin on\nkasvillisuudenhaltiain laita.\n\n\n\n\nKASVIKUNTA.\n\n\nEri tahoilta maapalloa poimitut esimerkit tarjoavat todistuksia siitä,\nettä luonnonihminen sielullistuttaa myös kasvillisuuden. Jälkiä siitä\ntapaamme suomensuvullakin. Palatessaan tuntureilta metsäseutuun\nlappalaisneidot kiertävät käsivartensa puiden ympäri ja tervehtivät\npuita, aivan kuin ne olisivat tajuavia ja tuntevia olentoja. Kun\ntsheremissi menee metsään, puhuttelee hän puita, tiedustelee tietä ja\npyytää yön tullen rauhallista leposijaa. Aamulla herättyään hän kiittää\npuuta, jonka suojassa nukkui, sanoen: \"Hyvin lepäsin, rauhassa nukuin.\nJää hyvästi, puu, kiitos siitä, että soit minun olla yötä allasi.\" Sen\nlausuessaan hän antaa kättä puulle. \"Puu ymmärtää ihmisen puhetta ja\nmetsä kuuntelee, kun metsämies laulaa. Tukkimiestä puu pelkää ja\nvapisee nähdessään hänen kulkevan metsässä kirves olalla. Kaatuessaan\npuu koettaa tappaa sortajansa.\" Ryhtyessään puuta kaatamaan Kuollan\nlappalainen lyö sitä ensiksi kirveenhamaralla kylkeen, s.o. \"tappaa\npuun\", jottei se liedellä sähisisi eikä heittäisi poukkia.\n\nTsheremissi puhuu myös _puun_ \"haamusta\" eli _sielusta_ (ört), joka\nsyystä tai toisesta voi irtautua asuinpaikastaan. Kun \"sielu\" on\npuussa, niin hän selittää, puu viheriöitsee, työntää uusia lehviä ja on\n\"iloinen\"; mutta kun \"sielu\" lähtee, puu kuihtuu ja surkastuu.\nToisinaan hän palvookin puun sielua; esim. ripustaessaan puuhun\nmehiläispöntön hän sanoo: \"puunsielu, anna mehiläisille menestystä\"\ntai: \"kokoa mehiläiset ympärillesi\". Joskus uhrataan sille sorsa\nmehiläisonnen edistämistä koskevassa juhlassa. Puun \"sielua\" voimme\nparemmin nimittää puunhaltiaksi. Kreikkalaisten puunhaltiat, dryadit,\nkuolivat samalla, kun puut kaadettiin.\n\nUseimmiten on kasvillisuudenkin sielu lajisielu. Virossa uskottiin eri\npuulajeilla olevan eri haltiansa. Koivumetsän haltia ei milloinkaan\nmennyt leppä- tai tammimetsään. Suomalaiset puhuvat katajankin\nhaltiasta.\n\nKaikenlaisten puiden yhteinen edustaja on itse metsä, joka myös\nsellaisenaan elollistetaan. Metsää palvoessaan mordvalaiset nimittävät\nsitä \"metsäemoksi\". Meidän metsänhaltiamme Tapio merkitsee alkuaan vain\nmetsää, kuten monista runosäkeistä vieläkin ilmenee, esim.\n\"risuntäytinen tapio\" taikka \"tamminen tapio\". Joskus käännytään\nrukouksin itse metsän puoleen:\n\n    \"Hyvä metsä, puhdas metsä,\n    katso minun karjojani!\"\n\nSamoin kuin metsässä elävät eläinhaltiat pyrkii metsän sielukin eli\nmetsänhaltia lainaamaan ihmistä muistuttavia piirteitä. Ihmisen\nnäköisyyttä tavoitellessaan se ei kuitenkaan voi salata alkuperäistä\nolemustaan. Suomalaisella metsänhaltialla on \"havuhattu\", \"siniviitta\"\nja \"naavaparta\". Hyvin yleinen on käsitys, että metsänhaltia on puiden\npituinen. Venäläisten metsänhaltia voi siten pidentää ja lyhentää\nkokoansa, että se seisoessaan suurten honkien keskellä on hongan\npituinen ja matalassa pensaikossa kulkiessaan taas pensaan korkuinen.\nMordvalaisen \"metsäemon\" jalat, silloin kun tämä on pukeutunut\nihmishaahmoon, ovat kömpelöt ja paksut kuin tukit. Skandinavilainen\nmetsänemäntä on etupuolelta kaunis ja viehkeä nainen, mutta sen\nselkäpuoli on kuusenhavujen peittämä tai on se takaapäin katsottuna\nkuin laho kanto, kaarestunut puu, risu tai puunhaarukka.\n\n_Viljan_ sielu saattaa kätkeytyä yksityiseen korteen, kuhilaaseen tai\nviimeiseen sitomaan. Vieläpä yksityinen jyväkin voi olla sen näkyväinen\nedustaja. Malajilaisten riisinsielu pukeutuu toisinaan omituisten\nriisinjyvien muotoon, jotka muiden mukana kylvetään peltoon. Nyppimällä\ntähkäpäitä toisen peltosaralta voi siitä yleisen käsityksen mukaan\nriistää viljan \"onnen\". Tsheremissit sanovat, ettei viljaa, joka ei ole\ntarpeeksi tuleentunut, ole leivän puutteessa hyvä leikata ja viedä\nkuivausriiheen, sillä silloin \"koko viljavainio menee sekaisin ja oljet\nmurtuvat\". Pitämällä riihessä tai puimatanterella ainakin yhden\npuimattoman sitoman säilyy siinä viljaonni.\n\nPaitsi aineeseen sidottua ruumissielua on _viljalla_ myös siitä\n_irtautuva sielu_. Tämä on aina lajisielu. Jollei riisi menesty,\nsanovat malaijilaiset, että riisin \"sielu\" on lähtenyt pellosta.\nSamoinkuin ihmisen sairastuminen ja riutuminen luonnonihmisten\nkäsityksen mukaan johtuu siitä, että sielu on jättänyt asuntonsa,\nsamoin uskotaan viljan riutumisen syynä olevan sen, että viljan \"sielu\"\non lähtenyt pellosta. Kummassakin tapauksessa on sielu asiantilan\nparantamiseksi, mikäli mahdollista, etsittävä takaisin.\n\nKadonnutta \"viljansielua\" votjakit etsivät erikoisin juhlallisin\nmenoin. Paitsi varsinaista etsijää, n.s. \"näkijää\", valitaan toimitusta\nvarten kuusi muuta henkilöä, kolme nuorukaista ja yhtä monta neitosta,\njotka valkopukuisina valkoisten hevosten selässä lähtevät ajamaan\nympäri kylän vainioita pitäen silmällä pientä valkoista perhoa, n.s.\n\"sieluperhoa\", jommoisena viljansielun samoinkuin ihmissielun uskotaan\nolopaikastaan irtaannuttuaan ilmenevän. Etsimänsä löydettyään saattue\npalaa laulaen erikoista \"viljansielun etsintälaulua\" pellon laidassa\nolevaan uhripaikkaan, jossa kylän vanhukset sillä välin ovat\nteurastaneet uhriksi valkoisen lampaan. Kun uhriateria, minkä aikana\nsieluperho on valkoiseen liinaan vangittuna, on päättynyt, saa se\nhenkilö, jota perho etsittäessä huomattavasti lähenteli, \"viljansielun\"\nhaltuunsa sekä vie sen kotinsa vilja-aittaan muutamaksi aikaa, kunnes\nperhonen jälleen juhlallisesti saatetaan viljamaalle ja siellä\nlasketaan vapauteen. \"Viljansielun\" löydyttyä uskotaan riutuneen viljan\nvirkoavan uudelleen.\n\nPaitsi perhosen haahmoon voi _viljanhaltia_ pukeutua muunkinlaisten\neläinten muotoon. Eräs Celebes-saaren luonnonkansa uskoo riisin\n\"sielun\" näyttäytyvän pienenä sinisenä lintuna. Keski-Europan\nviljanhaltiat ilmaantuvat useiden eläinten, kuten härän, pukin, suden,\nkoiran, kissan, jäniksen y.m. muodossa. Viljasuden ovat virolaisetkin\ntunteneet; lapsia varoitetaan viljapeltoon menemästä sanomalla:\n\"viljasusi tulee\". Häräksi kuvitellusta kasvillisuuden haltiasta\nnäyttää votjakeilla säilyneen jälkiä eräässä pälvijuhlan yhteyteen\nliittyvässä leikissä. Kun valkoinen uhrihärkä on teurastettu,\npuhdistetaan eläimen häntä karvoista ja liotetaan vedessä sitkeäksi.\nSenjälkeen joku nuorukaisista ottaa sen käteensä, heiluttaa sitä\ntakanaan sekä painaen päänsä rintaansa vasten mylvii kuin härkä.\nNuorukaista, jota nimitetään \"härkävasikaksi\", toiset kestitsevät\nkotitekoisella viinalla, mutta toiset estelevät häntä sitä juomasta.\nTästä \"härkävasikka\" vihastuu ja alkaa hännällään huiskien karkoittaa\nympärille tunkeilevaa kansaa.\n\nIhmisenkin haahmoa viljanhaltia toisinaan tavoittelee. Siihen voivat\nhelposti antaa aihetta sellaiset haltian nimitykset kuin \"viljaemo\".\nMalajilaiset puhuvat \"riisiemosta\", maataviljelevät intiaanit\n\"maissiemosta\". Europassa tavataan sellaisia nimityksiä kuin \"ruisemo\",\n\"ruisakka\", \"ohra-akka\", \"herneakka\", \"naurisakka\" y.m. Kuollan\nlappalaiset puhuvat \"ruohoemostakin\". Nimestä ja alkavasta\nhenkilöimisestä huolimatta kuultaa niistä kuitenkin niiden alkuperä\nesiin. Mordvalaisten \"viljaemo\" tosin laulaa mordvattaren pukimissa,\nmutta itse laulussaan kertoo olevansa \"aamuhämärässä kylvetty,\niltahämärässä korjattu, aittaan heitetty pääsiäiseksi kaljaksi,\njouluksi piirakoiksi\". Tsheremissien viljankasvua vartioiva\n\"pientarenukko\" esiintyy vihreissä pukimissa. Venäläisten \"peltohinen\"\n(polevik) on viljankorsien korkuinen.\n\nMyös kasvillisuutta edustavan haltian kuva, jota käytetään joko uhri-\ntai muiden maagillisten menojen aikana, saattaa olla ihmisen muotoinen,\nvoipa viljanhaltiaa edustaa eläväkin, usein viljakorsilla koristettu\nihminen. Setukais-virolaisten ohranhaltia peko oli vähäinen\nihmisenmuotoinen vahanukke. Alkuaan on kuitenkin itse kasvillisuus\nesim. viimeisen sitoman edustamana sekä magian että palvonnan alainen.\nKeski-Europan kansat, jotka uskovat viljansielun leikkuun aikana\npiilottautuvan pellon viimeisiin korsiin, koristavat viimeisen sitoman\nja nimittävät sitä \"viljaemoksi\". Perun alkuasukkaat pukivat kimpun\nmaissintähkiä naisen pukuun ja sellaisena palvoivat \"maissiemoa\"\nuskoen, että sillä on \"voima synnyttää ja kasvattaa paljon maissia\".\nUhratessaan keväällä ensi päivien ilmaannuttua kasvillisuuden\nedistämiseksi votjakit keittävät puuron, jota pannaan kolmeen kuppiin.\nYksi viedään uhripaikasta etelään päin n. 80 askelta, toinen yhtä\nkauaksi itään, kolmas jätetään uhripaikalle. Huomattava on, että\npuurokuppeihin pannaan heiniä ja lusikka. Rukoiltaessa pyydetään hyvää\nheinänkasvua. Palvoessaan viljanhaltiaa touolle ryhtyessään votjakki\nasettaa kukkurallisen viljavasun maahan eteensä ja rukoilee itse\nviljaan kohdistetuin katsein. Mordvalaiset uhraavat \"viljaemolle\"\nkeltaisen eli viljanvärisen linnun.\n\nYleisen \"viljaemon\" rinnalla, joka on kaikkien viljakasvien haltia, on\nmyös olemassa erikoisten _viljalajien yksityishaltioita_. Olemme jo\nedellä nimittäneet muutamia sellaisia. Agricola kertoo niitä olleen\nmeidänkin esi-isillämme. Hän mainitsee m.m. rukiin, ohran, kauran ja\nnauriin haltiat. Virolaisilla oli lisäksi \"humalatarhan isäntä\" sekä\n\"liinaemo\", jota säilytettiin vaatekirstussa, \"jotta pellavat\nmenestyisivät\".\n\nPaitsi niiden kasvien, joista ihminen tai hänen kotieläimensä saavat\nravintonsa, puhuvat luonnonkansat myös päihdyttävien tai muita\nmaagillisia voimia sisältävien kasvien haltioista. Yleensä ei\nkasvillisuuden haltioille uhrata, jolleivät ne tavalla tai toisella voi\nihmistä palvella. Alkeellisella asteella tarkoittavat näet\nuskonnolliset yhtä hyvin kuin maagillisetkin menot yksinomaan\naineellista hyötyä.\n\nOmia etujaan luonnonihminen valvoo myös palvoessaan elottoman luonnon\njumalia.\n\n\n\n\nELOTON LUONTO.\n\n\nIhmeellisempi kuin elollisen eläin- ja kasvikunnan sielullistuttaminen\non luonnonihmisen taipumus elollistamaan myös häntä ympäröivä eloton\nluonto. Luonnonilmiöt ja -esineet käsitetään inhimillisesti tajuaviksi,\ntunteviksi ja tahtoviksi olennoiksi. Täten syntyvät n.s. luonnonjumalat\nja -haltiat, joista ensi sijalla on _taivaanjumala_.\n\nSuomenkielessä on kaksi sanaa, _jumala_ ja _Ilmari_, jotka kumpikin\nalkuaan ovat olleet taivaanjumalan nimityksiä. Edellinen merkitsee\nnykyään jumalaa yleensä, kuten jubmel Lappiin lainattuna, mutta\ntsheremissin kielessä _jumolla_ on säilynyt vielä sen vanhempi,\ntaivaanjumalan merkitys. Sitäpaitsi tarkoitetaan jumolla nykyiskansan\nkielessä lisäksi _taivasta ja ilmaa_, mikä nähtävästi on sanan\nalkuperäisin merkitys. Esimerkin siitä, miten \"taivaanjumala\" voi\njoutua myös jumalaa yleensä merkitsemään, tarjoavat m.m. tshuvassien ja\ntatarien taivaanjumalat tura ja tängere.\n\nToinen suomalainen nimi, Ilmari, johtuu \"ilma\" sanasta, joka alkuaan\nmerkitsee sekä ilmaa että taivasta. Meidän Ilmari esiintyy votjakkien\nkielessä inmar muodossa. Mutta näillä on myös suomalaista \"ilma\" sanaa\nvastaava in(m) taivaanjumalaa merkitsevänä. Sama sana on lisäksi\nsyrjänien jen ja ostjakkien ilem eli item. Samojedit nimittävät sekä\ntaivasta että taivaanjumalaa numiksi.\n\nTaivaanjumalaa ei ole tuntenut ainoastaan suomensuku. Sellainen oli\nm.m. roomalaisten Juppiter, kreikkalaisten Zeus, germanien Ziu eli Tyr\nja kiinalaisten Tien. Myös hyvin alhaisella kehitysasteella olevilla\nkansoilla, kuten Austraalian alkuasukkailla, on jumalistossaan muuan\nyksikseen oleva, etäinen ja ylhäinen jumaluusolento, jonka puoleen ei\nrukouksin eikä uhrein käännytä. Vaikkakaan sitä nykyiskielissä ei\nnimitetä taivaaksi, ei uskonnontutkija kuitenkaan jää epätietoiseksi\nsiitä, ettei tämä jumala ole ajattelun tulos, vaan ilmeisesti palautuu\nluonnon mahtavimpaan elollistettuun ilmiöön. Samaa jumalasukua ovat\nintiaanien hämäräpiirteiset ylhäällä asuvat \"suuret henget eli voimat\".\nAfrikan neekerikin tietää, että \"missä taivas on, siellä on jumala\".\n\nKun tämä korkein jumaluus alkuaan on aistimin havaittavan taivaan\nherättämä mielikuva, ei ole kumma, että se yleensä esiintyy hyvin\nhämäräpiirteisenä. Tavallisin määre, minkä taivaanjumala saa\nrukouksissa, on \"korkea\" tai \"suuri\", mitkä hyvin sopivat itse\ntaivaalle. Herodotos sanoo muinaispersialaisten palvoneen \"koko taivaan\npiiriä\". Valaiseva on myös seuraava Pawnee-intiaanin antama kuvaus:\n\"Valkoinen mies puhuu taivaallisesta Isästä; me sanomme Tirawa-atius,\nylhäinen isä, mutta me emme ajattele Tirawaa henkilöksi. Me ajattelemme\nTirawan olevan kaikessa, ikäänkuin voiman, joka on tehnyt ja pudottaa\nylhäältä alas kaikki, mitä ihminen tarvitsee. Minkä kaltainen tuo\nylhäinen voima, Tirawa-atius on, ei kukaan tiedä, ei kukaan ole ollut\nsiellä.\" Muuan vanha tieto kertoo samojedeista, etteivät nämä koskaan\ntee kuvaa num-haltiastaan \"syystä, etteivät tiedä, miten hänet\nkuvaisivat\".\n\nPääasiallisesti kansanrunoudessa taivaanjumala esiintyy\nihmisenkaltaisena olentona. Tsheremissit tietävät kertoa, että\nhänellä on taivaassa asunto. Niinkuin ihminen täällä alhaalla\nharjoittaa hänkin maanviljelystä, hänellä on vihreät vainiot ja paljon\nkaunista karjaa. Onpa hänellä mehiläisiäkin kuten ainakin hyvällä\ntsheremissitalokkaalla. Samoinkuin mahtavalla maallisella hallitsijalla\non ostjakkien taivaanjumalalla, joka asuu ylimmässä taivaan\nkerroksessa, talossa, jossa loistaa kultaa, hohtaa hopeaa, paljon\napulaishenkiä, lähettiläitä ja kirjureita. Varsinkin itämaisten\nkansojen taivaanjumalaa ympäröi suuri taivaallinen hovijoukko.\n\nYhteisiä piirteitä eri kansojen taivaanjumalan palvonnassa on se, että\nuhriteuraan mikäli mahdollista tulee olla valkeakarvainen, sekä että\nuhripapin kasvojen tulee olla suunnattuina \"ylös- eli päivään päin\",\nerotukseksi manalanhaltiain uhreista, jotka toimitetaan \"alas- eli\nyöhön päin\". Usein valitaan uhripaikaksi vuorenlaki tai muu ylävä\npaikka. Jotta uhri olisi niin lähellä jumalaa kuin mahdollista,\nasettavat jurakki-samojedit valkoisen uhriporon luut korkeimman vuoren\nhuipulle. Pää asetetaan vielä seipään päähän, kuono itäänpäin.\nUseimmiten on polttouhri saanut korvata edellisen, toisin paikoin\nvaikeasti toteutettavan tavan. Tällöin uskotaan tulen savun saattavan\nuhriantimet taivaan korkeuteen. Senvuoksi, jollei uhrisavu nouse\nylöspäin, vaan painautuu maata vasten, on se merkkinä siitä; ettei\njumala katso leppyisesti uhrin puoleen. Mainittakoon lisäksi eräs\ntaivaanjumalan ja maanalaisten haltiain uhreissa eroava tapa, joka on\nollut tunnettu sekä Aasiassa että Europassa, nim. se, että edellisissä\nuhreissa on käytettävä \"valkoisia\" eli lehtipuita, jälkimäisessä\n\"tummia\" eli havupuita.\n\nLappalaisten taivaanpalvonnassa esiintyy omituinen tapa, jota ei ole\nmuilla suomensukuisilla kansoilla. Kerrotaan näet, että he uhrasivat\ntaivaanjumalalle, \"jottei tämä sallisi taivaan eli maailman pudota\".\nUhrialttarin ääreen asetettiin tällöin haarukkapäinen puu tai hyvin\nkorkea rautapiikillä varustettu paalu, n.s. \"maailmanpatsas\", että\njumala sillä \"voisi tukea maailmaa ja pitää sitä kunnossa, jottei se\nvanhenisi eikä sortuisi entisestä asennostaan\". Puu voideltiin\nuhriteuraan verellä. Lappalaiset ovat nähtävästi saaneet tämän\nomituisen tavan skandinavinaapureiltaan, germanit kun myös ovat\nkäyttäneet tällaisia \"maailmanpatsaita\" (_irminsul_).\n\nEi ole kumma, että suuri, salaperäinen taivas valoineen, sateineen,\nsalamoineen y.m. ihmeellisine voimineen ja ilmiöineen, jotka hyvin\nläheisesti koskevat kaikkea maanpäällistä elämää, on jo varhain\njoutunut luonnonihmisen erityisen huomion esineeksi. Kuitenkin on\nmuistettava, ettei jonkin luonnonilmiön elollistamiseen vielä\nvälttämättä liity uhripalvonta. Niin esim. eskimot eivät uhraa\ntaivaanjumalalle. Eivät myöskään giljakit palvo häntä sen enempää kuin\naurinkoa, kuuta tai muita taivaanvoimia. Harvinaista, jopa tykkänään\nvierastakin on taivaalle uhraaminen myös itäisten samojedien ynnä\npohjoisinten ostjakkien keskuudessa. Palvomaan ja uhraamaan\nluonnonihminen ryhtyy etupäässä käytännöllisistä syistä. Suurempi\nmerkitys kuin arktisten seutujen metsästäjä- ja kalastajakansoille on\ntaivaanvoimilla, lämmöllä ja sateella, maataviljeleville kansoille.\nMaanviljelys ja taivaanjumalan palvonta näyttävät olevan hyvin\nläheisessä suhteessa toisiinsa. Taivaanjumalalta rukoillaan näet\npääasiallisesti hyvää viljankasvua. Valaiseva on votjakkien käsitys,\nettä _inmarille_ samoinkuin \"maaemolle\" on ainoastaan kesän aikaan\nuhrattava, talvella se on sopimatonta.\n\nMyöhemmin tulee taivaanjumalasta hyvin tärkeä ja monipuolinen haltia,\njoka huolehtii ihmisen kaikista tarpeista. Hänen kädessään on koko\nihmisen elämä. Hän kasvattaa ihmistä elämän koulussa, rankaisee pahat\ntyöt ja palkitsee hyvät. Alkuaan hän sitävastoin on niin etäinen ja\nylhäinen, ettei hän puutu ihmisten keskeisiin asioihin. Sellainen on\nesim. itäisten samojedien num. Mitä votjakit tässä suhteessa\najattelevat, kuvastuu selvästi seuraavista sanoista: \"Inmar on heidän\nkäsityksensä mukaan vain hyvä haltia, joka suojelee heidän elämäänsä\nsekä antaa heille ruuan ja vaatteet, mutta jolla ei ole mitään\ntekemistä ihmisten kesken vallitsevien suhteiden kanssa.\" Näin ollen ei\ntaivaanjumala siis alkuaan ole ollut vainajien kaltainen tapaintuomari.\n\nLuonnonkansojen elollistamaan taivaaseen eli taivasjumalaan sisältyvät\nalkuaan kaikki taivaan voimat ja ilmiöt. Sen erikoisilmiöiden, kuten\ntähtien ja ukkosen palvonta on ilmeisesti myöhempää perua. Eräät\nPohjois-Amerikan luoteisrannan asukkaat sanovat aurinkoa ja kuuta vain\ntaivaan \"silmiksi\". Samoin jurakki-samojedit nimittävät aurinkoa\ntaivaan \"hyväksi silmäksi\" ja kuuta sen \"pahaksi silmäksi\". Ukkosen\njyrinää pidetään yleensä taivaanjumalan äänenä. Vielä silloinkin kun\nerikoinen ukkosjumala tai aurinkojumala on syntynyt, liittyy näihin\nkäsityksiä, jotka kuuluvat taivaalle kokonaisuudessaan.\n\nTähtijumalien etunenässä on auringonhaltia mainittava. Kuitenkin ovat\neräät alkeellisen uskonnon tutkijat tulleet siihen tulokseen, että\nkuunpalvonta olisi yleisempi ja auringonpalvontaa varhempi. Niinhyvin\nauringosta kuin kuusta valmistetaan niiden muodon mukaisia \"varjoja\"\neli kuvia, joita käytetään sekä magian että uskonnon palvelukseen.\nAuringon ja taivaanjumalan palvonta näyttävät olevan hyvin läheisessä\nsuhteessa toisiinsa. Kummallekin uhrataan valkoisia teuraita ja itää\nkohti. Kummaltakin anotaan ennen kaikkea hyvää viljasatoa. Lappalaisten\nkerrotaan myös rukoilleen aurinkoa \"heittämään armollista valoaan\nporojen ja kaiken muun yli, mistä he saivat elatuksensa\". He pyysivät\nsiltä varsinkin \"iloista maitokesää\". Taivaan- ja auringonjumala\nsaattavat helposti sulautua samaksi olennoksi, tai jälkimäinen\nsyrjäyttää tykkänään edellisen. Niin esim. tungusien käsitykset\nauringon- ja taivaanjumalasta usein yhtyvät. Muinaisten itämaalaisten\nja meksikolaisten jumalistossa tuli auringonjumalasta ylijumala.\n\nAivan auringolle ominaisia ovat ne uhrit, joita toimitetaan silloin,\nkun päivä polttaa maan ja surkastuttaa kasvillisuuden tai kun\nauringonsäteistä uskotaan jonkin taudin, esim. päänsäryn ja\nheikkomielisyyden, aiheutuvan. Tsheremissit toimittavat sille uhrin\nmyös kun lapsen kasvot ovat käyneet kovin kalpeiksi. Kannon päähän\nasetetaan kananmuna ja kolme ohukaista sanomalla: \"Valkoinen aurinko,\nanna lapselle verevät kasvot.\"\n\nRukouksissa aurinkoa usein puhutellaan \"aurinkoemoksi\"; tällä ei\nkuitenkaan tarkoiteta, että aurinkojumala olisi ihmisen muotoinen\nolento sen enempää kuin silloinkaan, kun sanotaan: \"aurinkoemo nousee\"\ntai \"aurinkoemo paahtaa maata\". Huomattava tässä suhteessa on myös\nrengas aurinkojumalan kuvana.\n\n_Kuun_ uskotaan salaperäisellä tavalla vaikuttavan koko luontoon, sekä\nihmisiin että eläin- ja kasvikuntaan. Varsinkin synnytyksen\nmenestyminen näyttää siitä riippuvan. Lappalaisilla oli tapana joulun\ntienoissa ilmaantuvan uuden kuun tultua näkyviin ripustaa sille uhriksi\nvaskirengas. Muuan vanha tiedonanto selittää tätä tapaa seuraavasti:\n\"Koska porot tänä aikana ovat kantavia, ripustavat lappalaiset\nvaskirenkaan vaskiketjussa kodan kattoon oven kohdalle, niin että kuu\nvoi paistaa vaskirenkaaseen, he uskovat näet, että kuu voi auttaa\nporolehmiä hyvin synnyttämään vasikoita sekä myös suojella niitä\nkaikilta vahingoilta kantamisen aikana.\"\n\nTsheremissit, jotka uhraavat kuulle teuraitakin, nimittävät sitä sen\npuoleen kääntyessään \"kuuemoksi\". Kansojen runoudessa personoidun\nauringon ja kuun sukupuoli suuresti vaihtelee. Ostjakit ja eräät muut\nPohjois-Siperian kansat puhuvat aurinko-eukosta ja kuu-ukosta.\nPohjois-Amerikan intiaanien mytologiassa on aurinko tavallisesti\nmies- (\"aurinko-isä\"), kuu naispuolinen jumala; kuitenkin on näiden\nkeskuudessa heimoja, jotka pitävät aurinkoa naisena ja kuuta miehenä\ntai kumpaistakin miespuolisena olentona.\n\nPienemmistäkin tähdistä näyttävät muutamat päässeen palvonnan\nalaisiksi. Niin on esim. _seulasten_ eli plejadien palvonnasta säilynyt\njälkiä m.m. Europassa. Eräässä kyselykaaviossa, jossa tiedustellaan\nlappalaisten muinaisia uskomuksia, on seuraava kysymys: \"Oletko\npalvonut seulasia, jotta ne lämmittäisivät ilmaa?\" Pohjois-Amerikan\nintiaanien uskonnossa on _kointähdellä_ (Venus) varsin huomattava osa.\nTunnetut ovat muinaisten babylonilaisten suuret kiertotähtijumalat,\njoista viikonpäivien alkuperäiset nimet johtuvat.\n\nMahtavimpia taivaallisten voimien haltioita on _ukkosenjumala_, josta\neri kansoilla on erilaisia mielikuvia. Votjakit nimittävät ukkosjumalaa\n\"ukkos-emoksi\", ymmärtäen sillä itse luonnonilmiötä. Eräät Itä-Aasian\nkansat kuvittelevat sitä lohikäärmeeksi, intiaanit puhuvat\nukkoslinnusta, jommoiseksi ukkosjumala usein kuvataankin. Myös\njurakkisamojedit tekevät siitä linnun (hanhen) muotoisen \"varjon\".\nOstjakit nimittävät sitä \"siivelliseksi ukoksi\". Täydellisesti\nihmisenmuotoinen ukkosjumala on luonnonkansoilla harvinainen.\nSkandinavit ja lappalaiset kuvittelivat sitä \"vanhaksi mieheksi\", joka\nvasara kädessä karkoittaa paholaisia. Sille uhrattiinkin suuria\nvasaroita. Arkeologit ovat osoittaneet, miten tämä mielikuva, joka ei\nole ollut meidänkään maassamme tuntematon, on Itämailta saapunut.\n\nUkkoselle ovat etupäässä maataviljelevät kansat uhranneet. Samoinkuin\ntaivaanjumalan uhri on ukkosenkin, mikäli mahdollista, toimitettu\nylävillä paikoilla. Varsin alkuperäisiä piirteitä osoittaa seuraava\nuhrikuvaus Rautalammilta: \"Määrättynä päivänä kevätkesällä tapettiin\nUkolle uhriksi karjasta paras lammas. Sen keitettyä lihaa ynnä kaikkia\ntalon muitakin varoja pantiin vähän kutakin lajia tuohisiin vakkasiin,\njotka kannettiin Ukonvuorelle. Sinne jätettiin ruuat, niinkuin myös\noluet ja viinat, koskettamatta yöksi. Mitä aamulla oli ruuista\njäljellä, sen söivät uhraajat itse. Samoin he tyhjensivät juoma-astiat\nvalettuansa ensin vähäsen vuorelle, ettei tulisi ylen poutaista kesää.\"\n\nKaukaasian kansoilla on tapana asettaa ukkosjumalalle uhratessaan\ntäysinäinen olutmalja vuorenhuipulle yön ajaksi, jolloin ukkosjumalan\nuskotaan nauttivan juomaa sekä kaatavan maljan maahan. Siellä, minne\npäin malja on kaatunut, tulee sateinen ja viljava kesä.\n\nUkkosjumalan palvontaan liittyy tavallisesti maagilliset vesikastelut,\njoiden tarkoituksena, kuten rukoussanoistakin käy ilmi, on hankkia\nviljamaalle virkistävää sadetta.\n\nSamoinkuin auringonjumala sulautuu ukkosjumalakin helposti\ntaivaanjumalaan omistaen kaikki tämän ominaisuudet. Skandinavien Thoria\nja samaten meidän Ukkoa rukoiltiin pakanuudenajan lopulla\nkaikenlaisissa huolissa kuten taivaan ylijumalaa ainakin.\n\n_Tuulenhaltiaa_, jota eivät esim. samojedit, ostjakit, eskimot ynnä\nmonet muut kansat tunne, votjakit nimittävät vain \"tuuleksi\",\ntsheremissit ja mordvalaiset sanovat sitä \"tuuliemoksi\". Tuulelle\nmaataviljelevät kansat uhraavat, \"jottei se liioin riehuisi ja siten\nturmelisi viljaa, vaan liikkuisi lauhkeana viljavainioiden yli\".\nIntiaanien uskonnossa on eri ilmansuuntien tuulilla oma omituinen\nmerkityksensä, heillä on neljän ilmansuunnan haltiat. Paljon suuremman\nhuomion alaiseksi pääsee tuulenjumala merenkulkija-kansain, kuten\nmuinaisten Skandinavien, keskuudessa.\n\nIlman haltioihin on lisäksi luettava _pakkasenhaltia_. Tätä haltiaa\npalvotaan niillä seuduin, missä halla voi tuottaa tuhoja\nkasvillisuudelle. Votjakit uhraavat \"härmälle\" harmaan eli siis\nluonnonilmiön itsensä värisen lampaan, kun kuuraa kylminä kevätöinä\nilmaantuu viljavainioon. Samoin uhraavat tsheremissit \"hallaukolle\"\nharmaan oinaan ja \"halla-akalle\" samanvärisen lampaan. Venäläiset ja\nmordvalaiset uhraavat \"pakkasukolle\" puuroa reppänään. Jälkimäiset\nlausuvat tällöin: \"Olemme sinulle valmistaneet puuroa, varjele meidän\ntoukojamme.\" Skandinavian lappalaiset nimittivät pakkasjumalaa\n\"härmämieheksi\". Sen sanotaan olleen \"sään, lumen ja jään haltian\",\njolle uhrattiin, \"jottei jää vahingoittaisi poroja sekä jotta\nlumituisku taukoaisi\". Siihen nähden, että tämän haltian nimessä\nesiintyvä \"härmä\" sana tavataan vain Lapin eteläisessä murteessa, on\nepävarmaa, onko tämä haltia Lapissa sen laajemmalla alalla ollut\ntunnettu. Sanan merkitys \"härmä ruohikossa\" tekee mahdolliseksi\nolettaa, että tämä \"härmämies\" kuuluu maataviljelevien naapurien\njumalistoon. Yleensä ei arktisilla kansoilla, vaikka ehkä odottaisi,\nole pakkasenjumalaa.\n\nMuutkin taivaanilmiöt luonnonihminen elollistaa, vaikkakaan hän ei\nniille uhraa. Vielä nykyään ovat esim. _revontulet_ pohjoisten kansojen\nmielikuvituksessa sekä eläviä että tajuavia olentoja. Kun ne kovasti\n\"juoksevat\", pelkäävät lappalaiset niitä; jos he tällöin sattuvat\najamaan poroilla, hiljentävät he vauhtia ja poistavat kulkuset.\nKodassakaan ei saa meluta, eikä revontulia ole hyvä sormellaan\nosoitella, siitä ne näet suuttuvat ja alkavat entistä enemmän hyppiä ja\nliekehtiä. Naiset eivät mitenkään saa tällöin avopäin astua pihalle,\nrevontulet saattavat näet tarttua heitä hiuksiin. Jos niitä pilkkaa,\nniin \"ne laskeutuvat alas ja syövät syyllisen\".\n\nTsheremissien käsityksen mukaan ovat _pilvetkin_ eläviä olentoja.\nJolleivät ne eläisi, niin hän sanoo, kuinka ne voisivat liikkua ja\nkulkea kunne tahtovat. Ne ymmärtävät puhettakin; ihminen voi kutsua\nniitä luokseen tai kehoittaa niitä poistumaan toisiin seutuihin.\n\nElollistamistaan luonnonesineistä luonnonkansat palvovat yleisimmin ja\nhartaimmin _maata_, jota eri tahoilla maapalloa nimitetään \"maaemoksi\".\nNäyttää olevan vaikeata käsittää sitä muuksi kuin naispuoliseksi\nolennoksi. Ei ainoastaan kasvillisuudesta elävät kansat, vaan myös\npaimentolaiset osoittavat maalle jumalallista kunnioitusta. Ainoastaan\nsiellä, missä \"maaemo\" ei voi mitenkään lapsiaan hyödyttää, kuten\netäällä pohjosessa, ei se ole minkäänlaisen palvonnan eikä juuri\nmaagillisten menojenkaan alainen. Maaemon asemesta palvovat esim.\neskimot \"mereneukkoa\", jota he nimittävät \"ruoka-astiakseen\".\n\nKuten monet uudet keksinnöt ovat saaneet vastustusta taikauskoisen\nkansan puolelta, niin on ollut laita maanviljelyksenkin. Paimentolaiset\npitävät usein vieläkin maan muokkaamista syntinä. Eräiden\nmongoliheimojen käsityksen mukaan on maa niin pyhä, ettei sitä saa\nterävillä aseilla haavoittaa eikä kaivaa. Kun erästä alhaista\nintiaaniheimoa kehoitettiin ryhtymään viljelemään maata, vastasi eräs:\n\"Te kehoitatte minua kyntämään maata! Tuleeko minun ottaa veitsi ja\nraadella emoni rintaa? Te käskette minua kaivamaan kivet pois! Tuleeko\nminun kaivaa luut hänen ihonsa alta? Te kehoitatte minua niittämään\nruohoa ja tekemään heinää tullakseni varakkaaksi kuin valkoinen mies!\nMutta kuinka voisin leikata emoni suortuvat?\" Giljakki sanoo: \"Ken\nmaata ryhtyy kaivamaan, se kuolee pian.\" Jonkinlainen paha omatunto\nkuvastuu votjakinkin sanoista, kun hän kynnön edellä uhratessaan\nrukoilee, ettei maaemo \"suuttuisi, kun ihmisen on pakko kaivaa ja\nkyntää maata\".\n\nTsheremissien käsityksen mukaan on maa elävä olento. \"Jollei maa\neläisi, ei se voisi mitään kasvattaa.\" Lisäksi hän on vakuutettu, että\n\"maa ymmärtää ihmisen puheen ja tietää ihmisen tarpeet. Maa antaa\nihmiselle ravinnon ja haudan.\" Maalle uhrataan yleensä mustia eli\nmaankarvaisia teuraita, joiden luut kuopataan maan poveen. Tsheremissit\nsanovat sen tekevänsä, \"jotta maa jaksaisi kasvattaa ruohoa ja viljaa\".\nToisin paikoin uskotaan, että maa on vain kesällä valveilla. Votjakkien\nmielestä ei maaemolle \"sovi uhrata aivan myöhään syksyllä siitä syystä,\nettä maa silloin jo nukkuu\".\n\nKuten personoitujen luonnonesineiden sielut yleensä alkuaan ovat itse\naineeseen eli ruumiiseensa sidottuja, samoin on maaemon laita.\nKäsitys, että maan sielunvoima, \"väki\" tai \"onni\", kätkeytyy maasta\notettuun turpeeseen tai multaan, ilmenee m.m. \"maan eli maa-onnen\nvarastamis\"-menoista. Syrjänit toimittavat tämän katalan menon siten,\nettä varas hiipii toisen pelto-osalle, ottaa sieltä kourallisen multaa\nja lausuu: \"Hyvä onni, seuraa minua, anna minulle hyvä sato.\"\n\nKun tsheremissitalokas huomaa, että \"pellon menestys\" on poistunut\nhänen vainiostaan, kääntyy hän tietäjän puoleen. Tämän toimena on\ntutkia, kenen pellossa entisvuosina on ollut huono viljankasvu, mutta\nviime aikoina huomattavasti parantunut, josta päätetään, että se\nhenkilö on toiselta varastanut pelto-onnen. Asianomainen menee tällöin\nsalaa naapurin pellolle, ottaa sieltä multaa virsuun, jota\nvirsunnyöristä vetäen kuljettaa perässään kuten pientä rekeä. Tuotuaan\ntakaisin \"pellon menestyksen\" hän palvoo sitä sanoen: \"Kasvata viljaa,\nälä lähde pois, jos joku yrittää sinut varastaa, vaan pysy yhä\npellossani!\"\n\nMordvalaisten \"peltoemon\" voi \"hevosenjalka hajoittaa tai kuljettaa\nvieraaseen peltoon\".\n\nTshuvassien \"maan varastamiseen\" liittyvät menot muistuttavat häitä,\nmaaemolle valitaan näet tällöin elävä \"sulhanen\". Tämän tulee olla\nnuori ja vankka henkilö, sillä naimisiin joutuminen maaemon kanssa on\nniin rasittavaa, että \"sulhanen\" kestävyydestään huolimatta harvoin\nsaavuttaa korkean iän. Vaikka häämatkalle lähdetään kulkusten\nhelistessä ja laulun ja soiton raikuessa, hiljenee kaikki niin pian\nkuin lähestytään paikkaa, mistä morsian on noudettava. Yön\nhiljaisuudessa ajetaan vainiolle, missä muut nostavat maaemon\n\"sulhasen\" hääjonon ensimäisistä vankkureista maahan. Seurueen vanhin\nesiintyy puhemiehenä ja lausuu peltoon kohdistetuin katsein: \"Olemme\nsaapuneet sinun luoksesi, rikas ja kallis morsian, kauniin ja nuoren\nsulhasen kera. Me tiedämme, ettei sinun rikkaudellasi ole määrää, mutta\narvaamaton on myös 'sulhasemme' palava rakkaus sinua kohtaan.\" Tällä\nvälin \"sulhanen\" kumartuu maahan asti. Puhemies jatkaa: \"Niin rakasta\nsinäkin, kallis morsian, sulhastamme, äläkä kieltäydy noudattamasta\npyyntöämme.\" Sulhanen kumartaa jälleen. \"Ota mukaasi, kallis morsian,\nkaikki omaisuutesi pelloilta ja niityiltä, metsistä ja joista.\" Kun\njälleen on syvään kumarrettu, otetaan lapioilla multaa kaikkiin\nvankkureihin. \"Sulhanen\" nostetaan ensimäisiin ajopeleihin. Kun vihdoin\nlaulun ja soiton kaikuessa sekä käsientaputusten ja riemuhuutojen\nraikuessa saavutaan kotikylään, menee \"sulhanen\" lapio kädessä ensiksi\noman, sitten muidenkin vankkurien luo lausumaan tervetuliaiset\n\"morsiamelleen\" sanoen: \"Ole tervetullut, kallis morsiameni, minä\nrakastan sinua enemmän kuin kultaa, jopa enemmän kuin henkeäni.\nRakkauteni vuoksi levitä omaisuutesi pelloillemme ja niityillemme,\nmetsiimme ja jokiimme.\" Sen sanottuaan hän ottaa lapiolla kaikista\najopeleistä multaa, jota muutkin menoihin osaaottavat kantavat\npeltosaralleen.\n\nKun maaemo tämäntapaisissa menoissa on samalla kertaa \"emo\"\nja \"vaimo\", syntyy täten eräiden kansojen mytologiasta tunnettu\nhedelmällisyydenjumalatar, joka samalla kertaa on äiti ja vaimo. Myös\nInkerissä muistiinpantu ritualinen runo kertoo, miten:\n\n    \"Sämpsä poika Pellervoinen\n    makasi emintimensä\n    keskellä jyväkekoa.\"\n\nTsheremissit puhuvat sellaisestakin _maan sielusta_ (ört), joka voi\nirtautua vainiosta ja viedä kasvuvoiman mukanaan. Sitä he nimittävät\nmyös, kuten votjakitkin, \"pellon sieluksi\". Kun \"sielu\" on maassa, niin\n\"maa hedelmöitsee, mutta mistä se on lähtenyt, siellä ei maa jaksa\nkasvattaa ruohoa eikä viljaa\". Inkeriläisten käsityksen mukaan saattaa\nasuntomaankin haltia poistua paikoiltaan. Kun meluavaa väkeä tulee\ntaloon, sanotaan Soikkolassa: \"Nuo liikuttavat maahaltiaksen tilaltaan\npois.\" Myös sanotaan: \"Ei pidä kirota, maahaltias on liikkunut\ntiloiltaan pois, häylyy.\"\n\nMaasta irtautuvan \"sielun\" eli \"haltian\" ilmeneminen jossakin\nnäkyväisessä haahmossa on harvinaista. Yleensä sekaantuu maan\nirtonaissielu helposti kasvillisuuden haltiaan, samoinkuin asuntomaan\nsielu kodinhaltiaan.\n\nMaanalaisten henkien tyyssijana ovat eräät luonnonkansat palvoneet\n\"maaemoa\" tai \"maaeukkoa\" myös lasten antajana ja synnytyksen\nhaltiattarena, jolle lasten syntyessä uhrataan maan poveen.\nLappalaisilla oli tällöin tapana haudata maahan elävä uhriteuras,\nsamojedit kuoppaavat koiran kokonaisena maahan, ja liettualaiset\nvuodattivat sille juomauhrin. Ruotsissa nimitetään synnytyksessä\navustavaa henkilöä \"maaeukoksi\" (jordegumma).\n\nHyvin yleinen on käsitys, että maahan lankeaminen voi aiheuttaa taudin.\nJos lapsi Inkerissä loukkaa itseään maahan kaatumalla, mennään\nkaatumapaikalle kumartelemaan ja viemään verhaksi eli uhriksi raha\ntaikka vaatekappale. Soikkolassa on tapana lukea tällöin seuraava\nloitsu:\n\n    \"Hyvät maat, hyvät maahaltiakset,\n    mairehet maat, mairehet maahaltiakset,\n    teille hyvä verha, miulle entinen terveys!\"\n\nPaitsi kaikkea maata käsittävää \"maaemoa\" saattaa olla\nahdasalaisempiakin maanhaltioita. Niin puhuvat esim. mordvalaiset\n\"peltoemosta\" ja tsheremissit \"pihamaa-emosta\". Ruotsalaiset ovat\npersonoineet asuntomaan (tomte).\n\nJos kerran rauhallinen ja tyyni maa sielullistuu luonnonihmisen\nmielikuvituksessa, ei ole kumma, että alituisesti liikehtivää _vettä_\npidetään elävänä. \"Vesi on elävää\", sanoo tsheremissi, \"virtaa paikasta\ntoiseen, palvelee ihmistä ja kuljettaa hänen venettään\". Hyvin yleinen\nkäsitys ainakin suomensukuisilla kansoilla on se, että järvi tai lähde\nsaattaa syystä tai toisesta muuttaa paikkaa. Varsinkin jos veden likaa,\nse suuttuu ja pakenee. Tällaisia tarinoita on runsaasti m.m.\nvirolaisilla. Kun jokin järvi lähtee liikkeelle, kuuluu vedestä\nvaroitushuuto, jotta ihmiset tietäisivät väistyä syrjään.\n\nMuita merkillisempi on Tsherlak-järvi samannimisessä tsheremissikylässä\nBirskin piirissä. Kansa kertoo, että sillä on kaksi sisarta,\nAzelekel ja Kandralekel, jotka ovat järviä Belebejn piirikunnassa.\nTsherlak-järvi, jota palvottaessa nimitetään \"Tsherlak-tytöksi\", on\nnuorin sisaruksista. Toisinaan tämä lähtee kesteihin vanhempain\nsiskojensa luo vieden mukanaan veden, kalat ja vesilinnut. Joku aika\nsitten se oli täten menetellyt. Järvi kuivui, niin että karja saattoi\nsen pohjalla käydä laitumella. Kyläläiset olivat onnettomia\nvedenpuutteen takia, mutta uhraamalla saivat he järven tulemaan\ntakaisin. Toisinaan sattuu, että myös vanhemmat sisaret tulevat\nBelebejn piiristä tänne \"Tsherlak-tyttöä\" tervehtimään. Silloin syntyy\npaikkakunnalla suuria tulvia. Eräs tsheremissivanhus kertoi, että hänen\naikanaan vieras järvi on jo kahdesti käynyt täällä vierailemassa.\n\nTsheremissien käsityksen mukaan on vedellä myös _irtonaissielu_. \"Kun\nveden sielu lähtee, vesi sairastaa, tulee sameaksi ja pahanmakuiseksi.\nJos ihminen juo sairasta vettä, sairastuu hänkin.\" Miten läheisessä\nsuhteessa tällainen vedenhaltia on veteen, osoittaa saman kansan\nkäsitys, että jos vedenhaltia lähtee, vesi kuivuu, tai että yksi\nvedenhaltia hallitsee kahta järveä; minne vetehinen kulloinkin muuttaa,\nsinne kerääntyy vesikin, jona aikana toinen järvi on kuivana. Jos\nlähteen tai järven vesi on pilaantunut, on suomalaisilla ollut tapana\ntuoda siihen toisesta lähteestä tai järvestä parempaa vettä. Tällöin\nsanotaan saatavan \"uusi vesi\" ja \"uusi haltia\". Tämä tapa, joka\nmuistuttaa \"maanvarkaus\"-menoja, osoittaa siis, että veden sielu eli\nhaltia saattaa kätkeytyä vähäiseenkin vesimäärään. Kuvaava on myös eräs\nSavossa muistiinpantu perinnäiskäsitys, nim. että vettä ammennettaessa\non muutamia pisaroita heitettävä kaivoon takaisin, \"jottei se\nkuoleutuisi\".\n\nVedestä irtautuva \"sielu\" eli \"haltia\" saattaa toisinaan pukeutua\nnäkyväiseenkin muotoon. Tämä tapahtuu varsinkin silloin, kun järvi\naikoo lähteä liikkeelle. Virolaiset kertovat tällöin vedestä\nilmaantuvan mustan tai vedenharmaan härän, harmaan pukin, linnun tai\nmuun eläimen, joka kulkee vesitulvan edellä. Kun järvi on ehtinyt\npaikoilleen, häviää tämä olento veteen. Tsheremissit sanovat, että aina\nkun järvi haluaa ihmisuhria, vedestä kuuluu ikäänkuin härän mylvintää.\nVeden sielun ilmenemismuodot sekaantuvat helposti vedessä elävien\neläinhaltioiden ilmenemismuotoihin.\n\nVettä palvoessaan ovat Volgan kansat samoinkuin germanit, slaavit,\nturkkilais-tatarilaiset ynnä monet muut kansat nimittäneet sitä\n\"vesiemoksi\". Mordvalaisissa loitsuissa on \"vesiemolla\" tosin eräitä\nihmisenkaltaisia piirteitä, sitä sanotaan m.m. \"silkkihiuksiseksi\" tai\n\"silkkipalmikkoiseksi\", joskus puhutaan sen perheestäkin, lapsista\ny.m.; kuitenkin saattaa samassa loitsussa olla sellaisia \"vesiemon\"\nalkuperää valaisevia sanoja kuin: \"vesiemo, pajariemo, sinä tulet\nmerestä, leviät ympäri maata, sinä kuljet omia paikkojasi, virtaat omia\nteitäsi, sinä teet paljon hyvää, saat osaksesi paljon kumarruksia,\nkultana kierit, hopeana vyöryt\". Itse rukouksistakin kuultaa\ntoisinaan vesiemon alkuperä esiin. Esimerkkinä mainittakoon seuraava\n\"kristittyjen\" mordvalaisten keskuudessa muistiinpantu rukous:\n\"Vesiemo, anna kaikille kristityille hyvä terveys; niille, jotka sinua\nsyövät, niille jotka sinua juovat, anna terveyttä; niille jotka\nkylpeytyvät sinussa, anna keveyttä ja iloa. Anna hyvä terveys myös\nkarjalle, joka sinua juo!\" Suomalaisella vedenisännällä on \"ruoho- tai\nlimaparta\", \"ruokopaita\" ja \"vaahtivaippa\". \"Vaahtivaippainen\" ja\n\"ruohorintainen\" on myös vedenemäntä.\n\nPersonoidessaan meren merenrantalaiset nimittävät sitä meri- tai\nmerenemoksi, myös -eukoksi ja -emännäksi.\n\nItä-Venäjällä asuvat heimolaisemme puhuvat, kuten venäläiset, myös\n_jokiemosta_. Niin sanovat mordvalaiset Volgaa \"Volga-emoksi\".\nVorikvajoen syrjänit uhraavat kalastamaan mennessään leipää jokeen\nsanoen: \"Vorikva-emo, kanna meitä terveinä, suojele meitä ja anna\nmeille kaloja koko vene täyteen.\"\n\nVedelle ovat suomensukuiset maataviljelevät kansat uhranneet etupäässä\nhedelmällisen sateen saamiseksi. Palvontapaikkana on tällöin joen tai\njärven ranta. Samoinkuin maaemolle uhrataan vesiemollekin musta\nuhrieläin, härkä tai lammas. Sateenpalvontaan liittyy tavallisesti myös\nvesikastelu. Tsheremissit sanovat, että uhrikansan välttämättä tulee\npalvoa märkänä. Jos joku vastustelee, viedään hänet väkivallalla\nveteen. Lopuksi liotellaan kaikki uhriesineetkin vedessä, jonne myös\nvuodatetaan teuraan veri ynnä luut kätketään. Jos tällöin sattuu\ntulemaan liian rankka tai pitkäaikainen sade, etsitään uhriluut vedestä\nja kuopataan maahan. Liiviläisten ja lättiläisten käsityksen mukaan\nsaattoi pelkkä eläimen veteen hukkuminen tuottaa sadetta. Vanhassa\ntiedossa kerrotaan, miten härkäpari kerran sattui putoamaan puroon\nsillä seurauksella, että heti syntyi lumipyry, mikä lakkasi, niin pian\nkuin eläimet saatiin kuivalle maalle. Mordvalaiset pitävät pitkällisen\npoudan syynä sitä, että sadetta antava lähde on tukkeutunut. Tällöin se\non välttämättä puhdistettava.\n\nKun veden kasvillisuutta hedelmöittävä vaikutus on tunnettu, syntyy\nkäsitys, että vesi voi hedelmöittää eläimetkin ja ihmiset. Tästä\nnähtävästi johtuu morsiamen ja nuorikon kasteleminen. Siihen viittaa\ninkeriläisten ja liettualaisten käsitys, ettei siunatussa tilassa\nolevia tarvitse kastella. Kun mordvattaret haluavat lapsia, kääntyvät\nhe rukouksin ja uhrein vesiemon puoleen. Tavallisesti menevät mies ja\nvaimo yhdessä yöllä salaa paikkakunnan joelle vieden mukanaan uhrikanan\ny.m. vartavasten valmistettuja ruokia. Hedelmätön vaimo rukoilee\ntällöin: \"Vesiemo, anna minulle anteeksi, varmaankin olen loukannut\nsinua ja senvuoksi en synnytä lapsia.\" Epäilemättä saa germanien usko,\nettä lapset tulevat vesistä tai ovat vesiemon lahja, tästä\nselityksensä.\n\nMainitusta mordvalaisesta rukouksesta ilmenee pelko, että ihminen\ntavalla tai toisella voi loukata vesiemoa. Veden uskotaan vihastuvan,\njos vedennoutaja likaa vettä tai läiskyttää sitä vaatteilleen. Ennen\nkaikkea tulee vesillä olla hiljaa, ei saa huutaa eikä riidellä.\nKielsihän vanha Väinämöinenkin \"vesillä viheltämästä, lainehilla\nlaulamasta\". Rangaistukseksi vesi hukuttaa ihmisen tai lähettää taudin.\nNiin pian kuin tsheremissi huomaa olevansa veden vihoissa, menee hän\ntietäjän luo, joka tutkii, mistä vedestä tauti on tullut, ja neuvoo,\nmitenkä \"vihastunut vesi\" on lepytettävä. Tavallisesti toimitetaan\naluksi vain lupausuhri siten, että sairas viskaa asianomaiseen veteen\nvähän ryynejä, kananmunan tai muuta syötävää, pyytää anteeksi, että on\njoutunut vettä tavalla tai toisella pahasti kohtelemaan, sekä lupaa\nmyöhemmin toimittaa veriuhrin. Uhriteuraana on tällöin sorsa tai muu\nvesilintu, joskus teeri tai vuohi. Uhri teurastetaan ja keitetään itse\nveden partaalla. Luut sekä pieni pala jokaisesta jäsenestä heitetään\nveteen.\n\nMyöskin liedellä palavan tulen luonnonihminen elävöi. Tsheremissi\nsanoo: \"Tuli on ihmisen ystävä; se lämmittää tuvan ja kypsyttää ruuan.\nTyynellä mielellä ollessaan se palaa rauhallisena, mutta kun se saa\nsyyn suuttua, se kiihtyy vimmoihinsa, karkaa liedeltä, polttaa tuvan ja\nkylän.\" Syyn suuttua tuli saa siitä, että ihminen saastuttaa sitä\nsylkemällä lieteen tai kohentamalla tulta likaisella kepillä. Myös\nhaavoittamalla sitä terävin asein, paiskelemalla puita liedellä tai\ntorumalla tulta tuhmin sanoin voi sen saada raivoihinsa. Luultavasti on\ntulta jo ihmiskunnan lapsuuden ajoista asti pyhitetty. Tavallisin\nrangaistus, minkä ihminen luonnonkansojen käsityksen mukaan saa tulta\nloukattuaan, on tauti. Pohjois-Siperian ynnä monet muut kansat sanovat\ntulenvihojen olevan ihotaudin. Tällöin tulelle uhratessaan tsheremissi\nsanoo: \"Anna anteeksi, tuliemo, ehkä olen sylkenyt sinuun tai\nloukannut, liannut sinua. Tee minut jälleen terveeksi!\" Ostjakit\nuhraavat tulelle punaisia, mongolit keltaisia, siis tulenvärisiä\nnauhoja ja tilkkuja. Pahin tulen tuottama onnettomuus on tietenkin\ntulipalo. Tsheremisseillä on tällöin tapana kiertää palava paikka sekä\nuhrata \"tuliemolle\" musta kana tai mustan lehmän maitoa. Samalla\nanotaan, ettei \"tuliemo\" vihastuisi eikä tuhoisi kylää, vaan varjelisi\nihmisiä vastedeskin tulipaloilta. Virolaiset ovat heittäneet tulipaloon\nmustan, elävän kanan. Useat kansat, m.m. indo-iranilaiset, ovat\npitäneet tulenjumalaa uhrien välittäjänä, joka vie perille varsinkin\ntaivaanjumalille osoitetut uhriantimet.\n\nTulenjumala, \"emo\"- tai muista nimityksistä huolimatta, ei alkuaan ole\nmuu kuin itse elollistettu tuli. Muinaispersialaisten tulenjumala Agni\n(= lat. ignis, venäl. ogon) merkitsee alkuaan vain tulta. Mordvalaiset\nsanovat: \"tuliemo leimuaa\". Ostjakit puhuvat \"monikielisestä\ntuliäidistä\". Tsheremissi rukoilee: \"Tuliemo, sinun savusi on pitkä ja\nkielesi terävä.\" Tulen väri kuultaa myös suomalaisesta loitsusta:\n\n    \"Tulen isä, tulen emä,\n    tulen isä kultahattu,\n    tulen emä kultasäpsä,\n    tulen lapset kultarinnat.\"\n\nSuomalaisten käsityksen mukaan \"tulenväki näyttäytyi säestävinä\nsalamoina ympärillä aina tapausten edellä\". Virolaiset ovat uskoneet\ntulenhaltian ilmaantuvan eläintenkin muodossa varsinkin tulipalon\nenteenä. Niinpä on piakkoin palavan rakennuksen yläpuolella nähty illan\nhämärässä häilyvän tulinen kukko tai kissa.\n\nKotilieden pyhyys ilmenee tavasta kantaa tulta, kekäleitä tai tuhkaa\nvanhasta kodista uuteen kotiin. Tämä tapa, joka indogermaneilla on\nollut yleinen, ei ole suomalaisillekaan kansoille ollut tuntematon.\nKotilieden tulta vaalittiin, sillä sytytettiin uhritulet, eikä se\nsaanut sammua. Jos se itsestään sammui, oli se onnettomuuden enne.\nRoomalaisilla paloi valtion liedellä ikuinen Vestantuli. Kuitenkin\nkauan aikaa palaessaan tulen voima hyvin yleisen käsityksen mukaan\nheikkenee. Monissa maanosissa on tapana ainakin kerran vuodessa\nvirittää \"uusi tuli\" kahta kuivaa puuta toisiaan vastaan hankaamalla.\n\"Uudella tulella\" uskotaan olevan erikoinen puhdistava taikavoima.\nKesän kuumimmillaan ollessa itäiset tsheremissit sammuttavat sovittuna\npäivänä tulet kylän jokaisella liedellä, tekevät kitkatulen ja\nvirittävät jonnekin kylän ulkopuolelle nuotion, jonka yli ihmiset\njuoksevat, vieläpä ajetaan karjakin tulen läpi. Karjan ajamisen\nhelpottamiseksi käytetään kokkopaikkana niitylle johtavaa porttia,\njohon suojelevassa tarkoituksessa sidotaan pihlajanoksia. Nuotiosta,\njoka tavallisesti palaa pari kolme vuorokautta, kantaa kukin talokas\nkekäleillä \"uutta tulta\" kotinsa liedelle savustaen samalla myös\nkarjapihan. Meksikonlahden intiaanit sytyttävät \"uuden tulen\" kesällä\nviljan valmistuttua viettäessään uudenvuoden juhlaa. \"Uusi tuli on\nuuden elämän ja uuden vuoden vertauskuva.\"\n\nHerodotos kertoo muinaisten persialaisten alkuaan palvoneen jumalinaan\nainoastaan taivasta, aurinkoa ja kuuta, maata ja vettä, tulta ja\ntuulta. Kehittyneemmillä intiaaniheimoilla tavataan aivan samat\nluonnonilmiöt palvonnan esineinä, ja samat ovat olleet meidänkin\nmaataviljelevien heimolaistemme pääasiallisimmat elottoman luonnon\njumalat.\n\nElottomaan luontoon liittyvät läheisesti myös ihmiskäden valmistamat\nesineet.\n\n\n\n\nIHMISKÄDEN VALMISTAMAT ESINEET.\n\n\nEi ainoastaan luonnon ihmeelliset ja salaperäiset voimat ja ilmiöt,\nvaan ihmiskädenkin valmistamat esineet luonnonihminen elollistaa.\nTsheremissistä on hänen vanha _asuinrakennuksensa_, kota, samoinkuin\nmyöhemmin käytäntöön tullut tupa, aivan kuin elävä olento, jota hän\npuhuttelee ja jonka hän uskoo ymmärtävän ihmisen tarpeet. Uuteen\nrakennukseen asettuessaan hän pyytää tuvaltaan menestystä: \"terveyttä,\nhyvinvointia suo, perheonnea anna\". Rakentaessaan itselleen asunnon hän\nasettaa kolmeen rakennuksen nurkkaan rahaa uhriksi, \"jotta tupa pysyisi\nrahallisena\". Hyvin voidessaan rakennus \"elää\", hävittämällä sen voi\n\"tappaa\".\n\nMordvalainen nimittää rakennustaan, sitä palvoessaan, \"kotaemoksi\" tai\n\"kotaherrattareksi\". Tällaiset nimitykset eivät tarkoita muuta kuin\nitse eläväksi olennoksi kuviteltua asuntoa. Se ilmenee selvästi esim.\nseuraavasta mokshalaisesta loitsusta: \"Kotaherratar, anna hänelle\nanteeksi, joka on sinut rakentanut ja joka sinua lämmittää.\" Samoin\ntodistaa sitä ersäläisessä loitsussa sellaiset sanat kuin: \"Kotaemo,\nylhäällä on niinenkuoresi (katto on näet niinillä katettu), alhaalla\novat hirtesi.\"\n\nTsheremissi puhuu _kodan ja tuvan sielustakin_ (ört). Samoinkuin\nihmisen sielu saattaa tuvankin sielu lähteä olopaikastaan. Kun tuvassa\nriitelee, huutaa, polttaa paljon tupakkaa tai pitää tupaa likaisena,\nlähtee \"sielu\". \"Sinä karkoitat tupani sielun\", sanoo tsheremissi, kun\njoku rikkoo rauhaa hänen kodissaan. Kun sielu on lähtenyt, ei tupa enää\nole \"iloinen\", \"elämä siinä alkaa käydä raskaaksi\" ja \"rakennus\nturmeltuu\". Rakennuksen yöllä ryskyessä tsheremissi sanoo \"tupasielun\"\nsitä \"liikuttavan\". Autioissa, asumatta jääneissä rakennuksissa ei ole\n\"sielua\". Rakennuksen sielu ei alkuasteella saata pukeutua määrättyyn\nilmenemismuotoon, vaan on, kuten tsheremissit sanovat, ainoastaan tuvan\n\"menestys\", \"ilo\" tai \"hyvinvointi\". Epäilemättä sama alkuperä on sillä\ninkeriläisten kodinhaltialla, jota \"ei tehty, eikä tuotu, vaan oli\nitsestään\". Kun kerran rakennuksen \"sielun\" eli _haltian_ uskotaan\nvoivan ruumiistaan irtautua, ei ole kumma, jos vähitellen syntyy\najatus, että se, kuten sielut yleensä, toisinaan voi näyttäytyä\nnäkyvässäkin, esim. jonkin kotieläimen, kuten koiran tai kissan\nmuodossa. \"Soikkolan Venakontsassa sanottiin haltian nähdyn\niltahämärässä koirana naatalaan (hirsisalvos pirtin uunin alla)\nmenevän.\" \"Moloskovitsan Rollokassa puikkelehti kerran haltia riihessä\ntanssivan väen jaloissa kirjavana kissana, sekä pakeni hetken kuluttua\nkisapaikalta kaivolle. Riihi paloi heti sen perästä.\" Yleensä ei\nrakennuksenhaltian näyttäytyminen ole hyvä enne.\n\nRakennuksenhaltian puoleen käännytään usein rukouksin, harvemmin\nuhrein. Inkeriläisillä on tapana tervehtiä sitä aamuin ja illoin. \"Kun\naamulla tullaan ensi kerran huoneeseen, on haltiaa tervehdittävä\nsanoilla: hyvää huomenta, huoneenhaltia! Näin voitetaan haltian\nmielisuosio päivän ajaksi. Tuollaiseen tervehdykseen tulee heti haltian\nvastaus siten, että huoneessa kuuluu pieni rusahdus -- se on haltian\npuhetta anelijalle. Illalla maata mennessä on samaten hänen puoleensa\nkäännyttävä, että hän antaisi onnea levon ajaksi ja varjelisi talon\nomaisuutta kaikelta vahingolta, silloin kun ei omistajan silmäkään ole\nsiitä vaaria pitämässä.\" Ei myöskään ole hyvä asettua rakennukseen\nasumaan haltian mieltä tiedustamatta. \"Jos meni uuteen taloon asumaan,\nvaikka vain yhdeksi yöksi, oli huoneenhaltialta lupa pyydettävä. Jos\nsilloin huoneessa raksahti, oli se lupaus; mutta ellei mitään kuulunut,\noli paras pyörtää.\"\n\nPaitsi rakennusta perustettaessa suoritettua uhria ovat\nrakennuksenhaltialle osoitetut teurasuhrit harvinaisia. Huomattava\nominaisuus suomalaisten ja Suomen ruotsalaistenkin talonhaltiassa on\nse, että \"se ei tarvinnut koskaan ruokaa\". Yleinen on sitävastoin\nasuntomaan haltian musta uhri, jolloin teuraan luut kätketään\nasuntomaan multaan. Käsitys, että kodinhaltian uhreihin voivat\nainoastaan oman perheen jäsenet ottaa osaa, johtunee perhekunnan\nsuojelushaltiain, n.s. kotijumalien uhreista.\n\nVarsinaisen asuinrakennuksen ohella saattaa muillakin rakennuksilla,\nkuten läävällä, riihellä, saunalla ja metsätuvalla, olla haltiansa.\nMerikansat puhuvat laivankin haltiasta. Kaikki kehittyneemmät\nrakennustenhaltiat näyttäytyvät etupäässä ihmisenmuotoisina. Kuitenkin\nvoi niissä olla jotakin itse rakennusta muistuttavaa. Niin on esim.\nkirkonhaltia itse kirkon korkuinen. Rakennuksen väriä muistuttaa\nkodinhaltian näyttäytyminen harmaissa pukimissa. Usein asunnonhaltia\nsulautuu yhteen perhekunnan kotijumalien tai isännän suojelushaltian\nkanssa.\n\nMutta kokonaisella rakennusryhmälläkin voi olla sitä suojeleva haltia.\nMordvalaiset palvoivat koko kylän haltiaa, \"kylänjumalaa\". Itämailla\noli kaupungillakin jumalansa. Sellainen oli esim. Assyrian pääkaupungin\nAssurin jumala, jolla oli sama nimi kuin itse kaupungilla.\n\nLuonnonkansat elollistavat lisäksi kaikenlaiset _aseensa, työkalunsa,\nastiansa_ y.m. Guinean Pangwe-kansa \"ei pidä työkalujaan ainoastaan\npelkkänä aineena, vaan olentoina, joilla on elinvoimaa, mikä ilmenee\nniiden aikaansaannoksesta\". Ewe-neekerit palvovat kuokkaa,\nmeksikolaiset kauppiaat matkasauvaansa ja muinaiset Kreikan sankarit\njumaloivat keihästään. Lappalaisista on vanha tieto, jos siihen voimme\nluottaa, jossa kerrotaan, että kun he \"nuijalla kukistivat otuksen, he\njumaloivat nuijaa, ja kun he kivellä tappoivat pedon, niin he palvoivat\nkiveä\".\n\nTsheremissin käsityksen mukaan eivät sellaiset esineet kuin vene,\nveräjä, ovi, kirves, aura, sirppi, värttinä, kuppi, lusikka, peili ja\nvirsut ole ainoastaan eläviä, vaan myös tuntevia ja tajuavia olentoja.\nHän puhuttelee kutakin kuin työtoveria, ja kun ne ovat häntä aikansa\npalvelleet, ei hän niitä särje eikä polta, sillä sellaista menettelyä\nhän pitää halpamaisena, vaan jättää ne rauhaan. Niin esim. kun vanha\nveräjä ei enää kykene toimittamaan virkaansa, hän nostaa sen\npaikoiltaan jonnekin lahoamaan. Samoin hän tekee vanhalle, vuotavalle\nveneelle. Sitäkään ei särjetä, päivätyönsä tehtyään se saa rauhassa\nlevätä. Loppuunkulutetut virsut sidotaan yhteen ja ripustetaan jonnekin\ntakapihalle, missä niitä monesti näkee useita yhdessä mätänevän. Tuleen\nei niitä saa heittää eikä niitä sovi hakata palasiksi. \"Virsu on\npalvellut ihmistä, suojellut hänen jalkaansa ja kuljettanut häntä.\"\nSiirtäessään jalkineensa \"lepoon\" tsheremissi lausuu: \"No, virsut,\nolette minua palvelleet, jaloissani olette ajelehtineet, nyt\nkulutettuani teidät ripustan hyvään paikkaan, levätkää nyt ja olkaa\nrauhassa.\" Kun kuppi tai puulusikka on aikansa ihmistä palvellut,\nkäytetään sitä vielä joku aika muistojuhlissa vainajia varten;\nsenjälkeen se asetetaan jonnekin ullakolle, jotteivät lapset sitä saa.\nPannessaan vanhan astian tai lusikan syrjään tsheremissi puhuttelee\nsitä sanoen: \"Meitä olet palvellut, ruokkinut ja juottanut, myös\nvainajia olet ruokkinut, olkoon tämä paikka sinulle rauhallinen\nlevätä.\" Katsellessaan kuvaansa peilissä tyttö suutelee peiliä ja\nsanoo, kuten jo olemme maininneet: \"Älä ota muotoani.\" Näin ovat\ntalous- ja tarve-esineet tsheremissikodissa aivan kuin eläviä olentoja,\nsenvuoksi ei niitä myöskään mielellään vieraalle luovuteta.\n\nOsaksi johtunee yllämainittu huolenpito ja varovaisuus, varsinkin\nmikäli se koskee jalkinetta, työasetta ja ruoka-astiaa, siitä, että\nitse ihmisen sielu on siihen hyvin läheisessä suhteessa.\n\nJoskus uskotaan elollistetun esineen tarvitsevan ravintoakin\n\"voimakseen\". Muinaiset viikingit voitelivat surmatun ihmisen verellä\nuuden laivansa emäpuun. Karhun verellä, jota lappalaiset pitivät hyvin\ntaikavoimaisena, he voitelivat toisinaan \"kotaa kannattavat puut ja\noven\". Vielä keskiajalla oli Europassa tapana uhrata eläviä ihmisiä tai\neläimiä linnojen, siltojen y.m. perustukseen, \"jotta ne tulisivat\nvahvoiksi ja kestäviksi\". Volgan suomalaisillakin näyttää olleen tapana\nuhrata ihminen vesimyllyä perustettaessa. Siperialaiset shamanit\nvoitelevat teuraanverellä noidanpukunsa sekä rumpunsa, jota he pitävät\njumalallisena olentona.\n\nTällaiset esimerkit ovat omiansa valaisemaan kysymystä, miksi ihminen\nyleensä on alkanut uhrata luonnonhaltioille. Jotkut uskonnontutkijat\nolettavat, että tämä omituinen tapa on vainajainpalvonnasta peräisin;\nvielä kuoltuaan näet ihmisen uskotaan tarvitsevan ravintoa. Tällainen\nlieneekin osaksi asianlaita. Kuitenkin kun tiedämme, että ravinnon\nnauttiminen on luonnonihmisen käsityksen mukaan etupäässä voiman eli\nparemmin sanoen sielunvoiman hankkimista, ymmärrämme, että\nluonnonilmiönkin ja -esineen voimaa voidaan uhreilla kartuttaa.\nLappalaiset voitelivat verellä ukkosjumalan vasaran, ilmeisesti jotta\nse tulisi tehokkaammaksi, ja samaten \"maailmanpatsaan\", epäilemättä\njotta se paremmin kestäisi taivaan kannattajana. Muistakaamme lisäksi,\nmiten esim. tsheremissit menettelevät uhrin suhteen saadessaan liian\npitkäaikaisen tai rankan sateen.\n\nKäsitys että esinekin tarvitsee ravintoa eli \"voimaa\", ilmenee selvästi\nseuraavasta tsheremissien viljanleikkuunpäättäjäisiin liittyvästä\nmenosta.\n\nKun kaurat eli viimeinen vilja leikataan sirpillä, jätetään saran\npäähän muutamia korsia koskematta seuraavaan, joskus kolmanteenkin\npäivään, jolloin perheenväki juhlapukuisena menee sirpit kainalossa\nuudelleen pellolle. Mukana viedään vainiolle myös leipää, juustoa,\nohukaisia y.m. ruokaa. Perheenväki polvistuu saran päähän jätettyjen\nleikkaamattomien korsien ääreen, ja isäntä lukee rukouksen, jossa hän\nanoo jumalilta hyvää viljasatoa. Senjälkeen maistellaan juhlaruokia,\nkunnes uudelleen polvistutaan. Isäntä kerää nyt kaikki työssä olleet\nsirpit yhteen, latoo ne leikkaamattomille korsille, jotka kumoaa maahan\nja joita hän alkaa kiertää latvasta alkaen sirppien ympäri juureen\nasti. Sirppejä nostamalla hän vihdoin vetäisee kaurantyvet poikki. Sitä\ntehdessään tsheremissi sanoo: \"sirpit, koko kesän olette tehneet työtä,\nvoimaksenne tulkoon tämä syömänne ruoka\", tahi toisin paikoin: \"sirppi,\nota voimaa, koko kesän teit työtä, ota voimaa! Sinun osasi asetimme,\nmeidän osaamme älä koske\". Senjälkeen isäntä vie perheenjäsenten\nsaattaessa sirpit kauranolkiin käärittyinä jonnekin aitanparvelle tai\nullakolle, mistä ne haetaan esiin vasta seuraavana kesänä. Toimitusta\nnimitetään \"sirpin ruokkimiseksi\". Viimeksi pystyyn jätettyjä korsia\nsanotaan \"sirpin osaksi\".\n\nEttä luonnonkansat ovat uskoneet pienimmilläkin ihmiskäden\nvalmistamilla _esineillä_ olevan myös niistä _irtauvan sielun_,\nosoittaa monilla kansoilla esiintyvä tapa särkeä ne esineet, jotka\nannetaan vainajalle. Savossa on ollut tapana särkeä ruumista rekeen\npantaessa \"jokin talon parain kappale\" sanomalla: \"tuon saat mutta et\nmuuta\". Niinikään Inkerissä kierretään kuollut tuvasta ulos vietäessä\nkolmesti hänen nimikkolusikallaan, jonka jälkeen \"lusikka rikotaan ja\nkappaleet nakataan arkun jälestä, sanoen: siinä on osasi, muuta et\nsaa\". Tsheremisseillä on tapana särkeä kuollutta saatettaessa puukuppi\nja lusikka, \"jotta vainaja ne saisi mukaansa näkymättömään maailmaan\".\nEpäilemättä tässä kuvastuu käsitys, että esineelläkin on näkymätön osa,\njoka näkyväisestä irtautuu sen särkyessä. Toisin sanoen esine on\nsurmattava, jotta sen sielu lähtisi siitä. Mordvalaiset irroittavat\nsielun esineestä ainoastaan kaaputtamalla sitä veitsellä.\nTsheremisseillä on tapana jumalille uhratessaan omituisesti tärisyttää\nkaikkia uhriesineitä. Kun muistamme, että ihminen säikähtäessään ja\neläin vavahtaessaan menettää tai \"antaa\" sielunsa, ymmärrämme tämän\nkummallisen tavan tarkoituksen.\n\nTyövälineen sielusta saattaa toisinaan kehittyä myös sen haltia.\nEpäilemättä oli sellainen esim. Suomen lappalaisten virkaa eli sadinta\nvartioiva viranakka.\n\nLäheinen suhde, joka vallitsee esineen sielun eli \"haamun\" ja sen kuvan\nvälillä, selittää, miksi eräät kansat, m.m. kiinalaiset, uhraavat\nesineiden asemesta ainoastaan niiden kuvia, aivan samoin kuin jotkut,\nkuten muinaiskreikkalaiset ja meidän päivinämme tshuvassit, ovat\nuhranneet teuraiden asemesta ainoastaan niiden näköisiä leivoksia.\n\nSuurimman mahdin ja pyhyyden kaikista ihmiskäden valmistamista\nesineistä saavat ne aseet, joita käytetään määrätyissä maagillisissa\ntiloissa ja toiminnoissa.\n\n\n\n\nTILOJEN JA TOIMINTOJEN HALTIAT.\n\n\nVäkiuskoa kuvaillessamme olemme huomauttaneet, miten luonnonihminen\nmäärätyissä maagillisissa tiloissa ja toiminnoissa näkee salaperäisiä,\nsielullisia voimia. Kun kerran luonnon ilmiöt ja esineet ovat saaneet\nhaltiansa, ruvetaan näitä maagillisia voimiakin personoimaan. Siten\nsyntyvät sellaiset haltiat kuin sairauden-, sodan- ja\nsynnytyksenhaltiat.\n\nYleisimpiä _sairaudenhaitioita_ ovat tarttuvien tautien haltiat.\nSellaisia ovat meidänkin maassamme tunnetut ruton, rokon, koleran ja\nkuumeen haltiat. Ostjakeilla on lisäksi vilutaudin, syyhyn, syfiliksen,\nhulluuden, yskän, nälän y.m. haltioita. Samanlaisia sairaudenhaltioita\ntavataan muillakin luonnonkansoilla. Toisinaan nämä saattavat pukeutua\nnäkyvään, ihmistä tai eläintä muistuttavaan muotoon. Kun jokin paha\ntaudinhaltia saapuu kylään, piilottautuvat ihmiset tai naamioivat\nitsensä, jottei taudinhenki heitä keksisi. Usein pidetään\nvälttämättömänä lepytellä sitä uhraamalla jotakin.\n\nEsimerkkinä siitä, miten persoonattomasta väestä eli voimasta voi\nkehittyä persoonallinen haltia, mainittakoon Europassa entisaikaan\nyleisesti tunnettu _puolipäivänjumalatar_.\n\nOlemme jo kertoneet, että useat Volgan kansat pitävät keskikesän\nkuuminta aikaa vaarallisena eli \"vihaisena aikana\". Se liittyy\ntavallisesti rukiinkukkimisaikaan. Tällöin on monenlaisia töitä\nkartettava, varsinkin kaikkia likaisia ja hajua aikaansaavia töitä.\nVotjakit sanovat, ettei tällöin mitenkään sovi pestä tahraantuneita\nvaatteita, ei kylpeä eikä ammentaa vettä likaisin ämpärein tai nokisin\npadoin. Tsheremissien ja tshuvassien mielestä on sopimatonta ja\nkiellettyä paitsi poukkujen ja astiain pesemistä myös lankojen\nvärjääminen, tervan polttaminen ja lannan vetäminen pellolle. Mutta\nmonia muunkinlaisia toimia tulee karttaa: ei saa rakentaa, ei kaivaa\nmaata, ei kitkeä kukkia, ei niittää heinää, ei kalastaa, ei hämmentää\nvettä eikä meluta sen läheisyydessä. Onpa räikeävärisiin vaatteisiinkin\npukeutuminen kielletty.\n\nErikoisesti koskevat nämä varovaisuustoimenpiteet _keskipäivän_ aikaa.\nEräs votjakkien uskomusten muistiinpanija sanookin, että \"vihainen\naika\" on \"puolipäivän jumala\", joka vallitsee vain puolipäivän aikana\nkesäkuusta heinäkuuhun. Rangaistuksena mainittujen tapojen\nlaiminlyömisestä tulee tauti, viljaa vahingoittava ukkosilma tahi rae-\nja rankkasade.\n\nVolgan vierasheimoisilla kansoilla on itse ajanjakso sinänsä\ntaikauskoisen huomion esineenä, ilman että sen yhteydessä muistellaan\ntai palvotaan mitään erikoista haltiaa. Syrjänit sitävastoin\nnoudattavat samanlaista varovaisuutta, jotteivät suututtaisi\n_Pölösnitsa_-nimistä haltiaa, joka oleskelee rukiissa. Ruiskukkaakin he\nnimittävät \"Pölösnitsan silmäksi\". Syrjänit eivät kuitenkaan näytä\nitse personoineen tätä \"aikaa\", vaan ovat lainanneet jumalansa\nvenäläisiltä. Pölösnitsa on näet sama sana kuin venäläinen Poludnitsa\n(\"puolipäivänhaltiatar\").\n\nPuolipäivänhaltiatar on kaikkien slaavilaisten kansojen tuntema.\nJaroslavin läänissä Poludnitsa on kaunis, korkeakasvuinen, valkoiseen\npuettu neito. Kesällä viljankorjuun aikana se kulkee ruispellon\npientarella; sitä, joka puolipäivän aikana tekee työtä, se tarttuu\npäähän ja alkaa kiertää. Pieniä lapsia se houkuttelee ruispeltoon ja\nsaattaa ne harhailemaan siellä kauan aikaa. Siperian venäläiset\nkuvittelevat sitä pahaksi ryysyiseksi akaksi, jolla lapsia\npeloitellaan. Tshekkiläisillä se on metsäneukko, joka lähtee liikkeelle\npuolipäivän aikana. Kuljeksien ympäri metsissä ja pelloilla se anastaa\npienokaisia tai \"vaihtaa\" ne. Puolalaisten puolipäivänhaltia häiritsee\nihmisiä keskipäivän aikana kaikkialla ulkotöissä.\n\nMainittu taikausko ei rajoitu vain itä-europpalaisiin kansoihin, myös\ngermanit ja kelttiläiset ovat tunteneet \"puolipäivä-emon\". Samoin ovat\ntämän haltian tunteneet antiikin sekä Itämaiden kulttuurikansat.\nVieläpä niinkin kaukaa kuin Japanista tapaamme tämän haltian.\n\nMyös maagilliset toiminnat synnyttävät helposti siihen liittyvän\nhaltian. Tsheremissit viettävät joulun tienoissa juhlaa, jolloin\nhe koettavat arvailla tulevia tapahtumia m.m. tarttumalla\npimeässä lampaan jalkaan. Millainen lammas sattuu tulemaan, siitä\ntehdään johtopäätöksiä. Tällaista arvontapäivää he nimittävät\n\"lampaanjalka-päiväksi\", mutta sen nimiselle jumalalle he tällöin myös\nuhraavat.\n\nSotaa harrastavat kansat näkevät taistelun telmeessä _sodanjumalan_,\njolle osa sotavankeja ynnä -saalista on uhrattava. Kaikenlaisia toimien\nhaltioita oli varsinkin muinaisilla roomalaisilla.\n\nHyvin huomattava merkitys uskonnonhistoriassa on _synnynhaltioilla_.\nMaagillisiin syntyä ja synnyttämistä edistäviin menoihin yhtyy näet\nusein palvontaa, jopa uhrejakin synnynhaltialle. Tahtoessaan kartuttaa\nlammaskarjaansa tsheremissi panee toimeen omituiset menot, joita hän\nnimittää \"lampaan synnyksi\". Sopivana hetkenä hän kutsuu luokseen\npoikia ja tyttöjä, joita kestitään ja pyydetään ottamaan osaa menoihin.\nUhriteuraaksi ammutaan huuhkaja tai jokin muu metsälintu, paremman\npuutteessa kelpaa kanakin. Isäntä ottaa linnun käteensä ja emäntä\nuhrissa tarvittavat esineet, ja niin lähdetään lammaskarsinaan, jonne\npojat ja tytöt maassa kontaten heitä seuraavat. Emäntä houkuttelee\nnäitä jäljessään ikäänkuin lampaita, joiden ääntä lapset koettavat\nmatkia. Pojat puskevat tyttöjä siten muistuttaen pässejä. Karjapihaan\ntultuaan isäntä tekee tulen, jonka ympäri lampaat vielä määkien\nkonttaavat kolmesti emännän jäljessä. Senjälkeen lapset nousevat. Lintu\nkeitetään ja syödään lammaskarsinassa, missä \"lampaansynnyltä\"\nrukoillaan lammasonnea. Uhrilinnun luut viskataan karjavajan katolle.\n\nTsheremissit nimittävät siis samalla nimellä sekä menojaan että niiden\naikana palvomaansa haltiaa. Toisinaan voi huomata, että synnynhaltia\nsaa maagillisista menoista nimensä. Lappalaisilla oli tapana halkoa\npuita synnyttämisen helpottamiseksi. Teonsana \"halkoa\" on lapiksi\nsaret; siitä sai heidän synnytyksenjumalattarensa nimen sar-akka.\nEttä näin on asianlaita, todistaa saman jumalattaren toinen nimi\nsadsta-akka, jossa ensimäinen sana merkitsee \"päästä halkaistua puuta\".\n\nSilloin kun sukupuolielimellä on tärkeä osa sikiämistä ja syntymistä\nkoskevissa taioissa, tulee tämä itse synnynhaltiankin tunnusmerkiksi.\nSellainen synnynhaltia oli esim. muinaisskandinavien Freyr,\njonka tapaamme lappalaistenkin jumalistosta. Tehdessään kuvan\nhedelmällisyydenjumalasta lappalaiset kiinnittivät siihen uhriporon\nsukupuolielimen, jotta jumala antaisi porokarjalle \"voimakkaan\nparitteluhalun\".\n\nVolgan suomalaiskansoilla on useita synnyn erikoishaltioita.\nPaitsi \"lastensynnyttäjää\" palvovat votjakit ja tsheremissit\n\"viljansynnyttäjää\", viimeksimainitut vielä karjan- ja\nmehiläistensynnyttäjää. Karjansynnyttäjää vuoritsheremissit palvovat\nm.m. kun lehmä on kantanut. Tällöin naapurit ja ystävät kokoontuvat\nlehmänmaitojuhlaan. Isäntä valaa vettä uunille ja rukoilee, että\nvasikka kasvaisi uunin kokoiseksi. Vettä hän pirskottaa myös\nläsnäolevien päälle toivoen, että jumala antaisi lehmälle paljon\nmaitoa. Uhripuuron ääressä, johon sekoitetaan voita, hän sitten\nrukoilee, että \"karjansynnyttäjä\" antaisi karjaa niin paljon kuin\nlehmässä on karvoja, niin että toinen pää laumaa olisi vielä kujalla,\nkun toinen jo on ennättänyt karjapihaan.\n\nNäiden erikoishaltiain ohella votjakit ja tsheremissit palvovat\nyleistäkin kaiken synnyn vaalijaa, \"synty-emoa\". Luonnon personoitua\ntuotantovoimaa viimeksimainitut ja mordvalaiset nimittävät vielä\n\"suureksi synnyttäjäksi eli luojaksi\". Mordvalaisilla tämä on\nsulautunut yhteen taivaanjumalan kanssa. Samoin on laita monilla\nmuilla luonnonkansoilla. Niin on esim. Algonkin-intiaanien ylhäinen\nKitshi-Manito (\"suuri M.\") samalla \"elämän herra\", joksi häntä myös\nnimitetään.\n\nKun suuren, salaperäisen taivaan jumala, joka jo sinänsä helposti\nkohoutuu ylijumalaksi, yhtyy kaiken synnyttäjään eli luojaan, syntyy\ntäten varsin valtava ja mahtava jumaluuden käsite.\n\n\n\n"]