[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fo20fD30FWf-WL4mogPvUOD0Rjdr2dZfnXHLua_SoKNg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},22,"Runoelmia","Cajander, Paavo",1846,1913,"22-cajander-paavo-runoelmia","22__Cajander_Paavo__Runoelmia",null,"muistelmat",[],[],"fi",1914,34409,199602,false,13318,[22],"Poetry",[24,22],"Biographies","\"Runoelmia\" by Paavo Emil Cajander is a collection of original poems and translations compiled in the early 20th century. The work features a range of lyrical and thematic explorations, reflecting Cajander's deep connection to Finnish culture, nature, and personal experiences throughout various phases of his life.  At the start of \"Runoelmia,\" the reader is introduced to Paavo Cajander's background through an extensive biographical sketch, which highlights his upbringing and early education. The opening also hints at the development of his poetic voice, focusing on themes such as the beauty of nature, the complexity of human emotions, and Finnish sentimentality. Cajander's poems, including \"Suomalaisen rukous\" and \"Lapsen sydän,\" explore poignant feelings of longing, love for the homeland, and the struggles within the human heart, while showcasing his lyrical style and philosophical reflections. (This is an automatically generated summary.)",[],490,"A. V. Koskimiehen toimittama teos sisältää Paavo Cajanderin elämäkerran sekä laajan kokoelman hänen alkuperäisiä runojaan ja suomennoksiaan. Kokoelma kattaa tuotantoa neljältä vuosikymmeneltä ja sisältää muun muassa isänmaallisia säkeitä sekä käännöksiä J. L. Runebergin ja Zachris Topeliuksen runoista.","Paavo Cajanderin 'Runoelmia' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 22.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen ja\nProjekti Gutenbergin DP oikolukijat.","RUNOELMIA\n\nKirj.\n\nPaavo Cajander\n\n\nKoonnut ja painosta toimittanut sekä elämänkerralla varustanut\nA. V. Koskimies\n\n\nKustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1914.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nPaavo Cajanderin elämänkerta.\n\nI. Alkuperäisiä runoelmia.\n\nVv. 1866-1872.\n\nSuomalaisen rukous\nLapsen sydän\nMieleni\nLuonnon rakkaus\nRauhaton\nNykyinen sydämmeni\nJärjen taisto\nOhdakkeen lempi\nTuskaa\nEpätietoinen\nTurvan pyytäjä lapsi\nSyyskylvö\nPerpetuum mobile\nToivoni\nMik' oli syy?\nIloa ja huolta\nPoissa on kulta\nLoista, maani!\nTuima tuli\nJohdatukseksi saarnaan 12 s. Kolminaisuudesta\nMaljan esitys August Ahlqvistille, Yrjö Koskiselle ja\n    Joh. Gabr. Geitlinille\nElämä\nScipio Africanus\nJoululahja\nOi, jos oisi\nLaulukilpa\nKotka\nTahdotko?\nUnien maissa\nOrja\nEerik Juhana Hiissa\nKullankeittäjä\nKateus\nEmmalle\nSydämmeni\nSormien lävitse\nMalja eräälle vanhukselle\nHaudalla\nRouva Raa'lle\nMaljan=esitys isänmaalle\nSaaren impi\nArvan heitto\n\nVv. 1875-1908.\n\nAleksis Kiven haudalla\nF.A.W. Boije\nKärpänen\nLähde\nTähdet\nViihdytystä\nTähti\nJulius Krohnin ja Minna Lindroosin häissä\nAleksis Kiven hautakiveä paljastettaessa\nRuno Suomalaisen Alkeisopiston vihkiäisissä\nEräässä kansanjuhlassa\nKuva\nPalvelustyttö\nSydämmestäni\nSalomaa\nAamulla\nVapautettu kuningatar\nMatkamies\nKehrääjä=äiti\nRunolaulaja\nVaivais=Aapo\nLeena\nJohannes Takasen muistoksi\nKantaatti tohtorin= ja maisterinvihkiäisissä 1886\nHämeenlinnan lyseekartanon vihkiäisissä\nAugust Ahlqvistille\nLaulun voima\nTervehdyssanoja v:n 1890:n maistereille\nLapsen laulu Isänmaalle\nKaarlo Bergbomille\nKantaatti (Kruunausjuhlan johdosta)\nSuomalaisen teatterin 25=vuotis=juhlassa\nTalven varalta\nKotiliesi\nMe laulamme\nVanha lempi\nMarketta\n\"Hupsu=maisteri\"\n\nTietymättömiltä tekovuosilta.\n\nHämeen malja\nEräälle vainajalle\nTaiteilijan muistolle\nEräille vastavihityille\nAhab ja Nabot\nLeivo ja haukka\n\nII. Suomennettuja runoelmia.\n\nVänrikin tervehdys (J.L. Runeberg.)\nNummero viistoista Stolt    \"\nVon Essen (J. L. Runeberg.)\nVeljekset          \"\nEnsi lemmelle      \"\nAugustan romanssi  \"\nSaarijärven Paavo  \"\nAamulaulu (Z. Topelius.) \"\nMaasi              \"\nMerimiehen ikävöiminen kotiinsa (Z. Topelius.)\nMeren neito (Z. Topelius.)\nAhvenanmaan laulu    \"\nInarinjärvi          \"\nHankoniemen silmä    \"\nKirkkaalla jäällä    \"\nHellaan lapsi        \"\nKaarina Maununtyttären laulu Eerikki XIV:lle (Z. Topelius.)\nTimantti (Z. Topelius.)\nMyrsky             \"\nHerra varjeleepi   \"\nVuoden ajat        \"\nTähtitaivas        \"\nNuku, nuori oksani \"\nMusti              \"\nLaakson lilja (F.M. Franzén.)\nSotamiehen laulu (J.J. Wecksell.)\nLapsien elämästä (Rafael Hertzberg.)\nPaimentyttö\nMarjassa\nKöyhän joulu=ilta\nEhtoolla (Lyydia Jannsen.)\nIsänmaan hautaus    \"\nVapauden kuolleista nouseminen. (Lyydia Jannsen.)\nRunoheponi (Aleksanteri Petöfi.)\nKlára Zács (Juhani Arany.)\nHimfyn rakkaudenlauluja (Aleksanteri Kisfaludy.)\nMiksi metsä raskahasti huokaa? (B.E. Malmström.)\nTonttu (V. Rydberg.)\nNokkonen ja ruusu (C.G. v. Leopold.)\nLaulu Kaarina Maununtyttärelle (Eerikki XIV.)\nEi saanut hän lupaa lähteä (Björnstjerne Björnson.)\nIsänmaan laulu                      \"\nZombi teki sen (H.C. Andersen.)     \"\nKohtaus Schillerin näytelmästä \"Orleansin neitsyt\" (Fr. v. Schiller.)\nSukeltaja (Pr. v. Schiller.)\nHansikas           \"\nHyvästijättö (E. Geibel.)\nTervehdys (H. Heine.)\nKansanlaulu (E. v. Peuchtersleben.)\nSonetteja (W. Shakespeare.)\n\nVirsiä.\n\nStenbäckin virsikirjasta:\nN:o 226 (J.L. Runeberg.)\nN:o 311         \"\nN:o 345         \"\nLasten virsi    \"\nIsänmaan virsi  \"\nPyhäpäivänä\nDansk Salmebog N:o 455\n\n\n\n\nPaavo Cajander.\n\n24.12.1846 -- 14.6.1915.\n\n\nKun Paavo Cajanderin runot nyt ensi kertaa kokoelmana tarjotaan\nsuomalaiselle yleisölle, lienee monelle mieluista saada samalla\nelämäkerrallisia tietoja tästä suuresta yksinäisestä. Kuka on meillä\ntunnetumpi kuin Paavo Cajander, jos on kysymys suomenkielisen runouden\nsuurtöistä, mutta kuinka moni, varsinkaan nuoremmista, tietää runoilijan\nelämänvaiheista juuri enempää kuin että hän oli hämäläinen ja että hän\noli suomenkielen lehtori yliopistossa. Ja kuitenkin runoilijan elämän\ntunteminen tuo itse runoudenkin ikäänkuin lukijaa lähemmäksi ja tekee\nsen hänelle rakkaammaksi.\n\nPaavo Cajanderin isoisä oli Kapakan talon vuokraaja Hauholla. Helmikuun\n2 p. 1807 syntyi tälle miehelle poika, jolle annettiin nimeksi Frans\nHenrik ja joka lapsuudestaan opetettiin hämäläisen talonpojan ammattiin,\nensin isän kodissa ja sitten renkinä. Vuonna 1826 jätti hän kuitenkin\nkuokan, mennäkseen Hämeenlinnaan nahkurinoppiin, mestari Juhani\nAspholmin luo. Aikansa tätä ammattia hänen johdollaan harjoitettuaan\nmeni hän Turkuun, jossa julistettiin nahkurinkisälliksi v. 1831.\n\nPiakkoin tämän jälkeen muutti hän takaisin Hämeenlinnaan. Vuoden 1840:n\nlopulla tapaamme hänet sitten nahkurin lesken Helena Leanderin\noikeuksien vuokraajana.\n\nJoulukuun 18 p. samana vuonna meni hän naimisiin entisen oppi=isäntänsä,\nnahkurimestari Aspholmin tytärpuolen _Maria Sofia Ylénin_ kanssa. V.\n1842 sai hän maistraatin hyväksymyksen kaupungin nahkurimestariksi, teki\nseuraavana vuonna porvarinvalan, ja oli siten hyvinarvoisa\nnahkurimestari Hämeenlinnan kaupungissa.\n\nTähän verraten nopeaan kohoamiseen nähtävästi taloudellisestikin\nomavaraiseen asemaan oli ollut suurena apuna se vähäinen omaisuus, joka\nvaimon mukana oli pesään tullut. Maria Sofia Ylén omisti näet kolme\nkahdeksatta osaa Hämeenlinnassa olevasta talosta N:o 66, perintönä\nisänsä jälkeen, joka hänkin oli nahkuri ammatiltaan. V. 1845 osti\nCajander muilta perillisiltä jäljellä olevat viisi kahdeksattaosaa ja\noli siten koko talon omistaja.\n\nTalo on nykyisen Rauhankadun, entisen Pyörö= (Rundel=) kadun varrella,\nja on sen 1700=luvun loppupuolella luultavasti rakennuttanut Paavo\nCajanderin äidinäidin isä, nahkuri Junge. Se on runoilijan syntymätalo\nja vielä melkein semmoisenaan säilynyt niiltä ajoilta saakka, jolloin se\nvielä oli hänen kotinsa. Ollen korkealla pengermällä on talosta vapaa\nnäköala poikki Hämeenlinnan veden ja sen luonnonihanien metsäisten\nniemikkörantojen Hattelmalan harjanteille saakka, näköala, tosin ei\navara, vaan silmää viehättävä ja ajatusta ja tunnetta syventävä.\n\nNahkuri Cajander näyttää olleen arvossapidetty mies. Hänen\nvarallisuutensakin kasvoi vähitellen, joten hänen kuollessaan 1853\nperillisille jäi sen ajan oloihin katsoen sievoinen omaisuus,\nneljättätuhatta ruplaa, talo siihen luettuna. Leski jatkoi liikettä\nhyvällä menestyksellä, niin että hänen kuollessaan v. 1871 omaisuus oli\njo yllämainitusta summasta viisikertaistunut.\n\nNahkuri Cajanderilla oli kaikkiaan viisi lasta, Frans Henrik, Henrik\nJuhani, Frans Juhani, Paul Emil ja Iida Maria. Kolme vanhinta kuoli\npienenä, sisar, sarjan nuorin, naimisissa Hauhon nimismiehen Sigfrid\nPaasosen kanssa, eli keski=ikäiseksi. Nimi \"Cajander\" ei ollut suvussa\nvanha, vaan lienee vasta nahkuri Cajander käsityöläiseksi ja\nkaupunkilaiseksi ruvettuaan ajan tavan mukaan sen itselleen ottanut.\n\nMitä äidin sukuun tulee, lienee se samoin kuin isänkin suku ydinosaltaan\nvanhaa, vankkaa hämäläistä juurta. Hämäläisyyshän jalointa laatua olikin\nsilmäänpistävä piirre runoilijan koko sielullisessa rakenteessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Paul Emil_ eli _Paavo Cajander_ syntyi jouluaattona 1846 -- joululahjaksi\nmaalleen ja kansalleen. Kotonaan sai hän yksinkertaisen, mutta\nhuolellisen hoidon ja kasvatuksen. Isä oli ankaranlainen ja oikeudestaan\nkiinnipitävä mies, lapsilleen hyvä ja oikeamielinen isä. Suurella\nkunnioituksella mainitsi häntä Paavo Cajander, vaikka paljoa ei ollut\nmuistiin aikaisin kuolleesta isästä jäänytkään. Pienet rikkomuksensa sai\nPaavo sovittaa istumalla itku kurkussa nahkurinpöydän alla,\nnahkurityöhuoneen väkevässä ilmanalassa. Se ulkonainen karuus ja\njäykkyys sekä taipumaton tarmo, mikä oli Paavo Cajanderille ominaista,\nlienee ollut etupäässä isän perintöä.\n\nÄiti oli hellämielinen ja hurskas nainen, joka oli kokenut elämän kovaa\nkoulua, oppinut kieltäytymään ja työtä tekemään. Niin pian kuin kynnelle\nkykeni, hän oli kotiaskareissa saanut uurastaa ja sitten täysikasvuisena\nvieraissa perheissä ompelutyöllä ansaita toimeentulonsa. Paavon\nkehitykseen hänellä oli mitä suurin vaikutus, ei opillisen sivistyksensä\ntähden, sillä hädin tuskin osasi hän kirjoittaa, vaan luonteensa\nerikoisen lempeyden ja hienouden takia. Äidiltään Cajander kaiketi peri\nm. m. sen vakaan jumalanpelon, josta hän elämänsä varrella ei näytä\nkoskaan luopuneen, sekä sen lämpimän sydämen, joka piili karun kuoren\nalla. Äidiltään hän myöskin arveli perineensä runolliset taipumuksensa.\n\nElokuun 23 p. 1855 tuli Paavo yhdeksän vuoden vanhana kotikaupunkinsa\nyläalkeiskouluun. Syyskuun 1 p. 1860 pääsi hän sitten kaupungin hiljan\nperustettuun siviilikimnaasiin, oppilaitokseen, joka kutakuinkin vastasi\nnykyajan realilyseoita. Nämä oppilaitokset olivat tietysti\nruotsinkielisiä. Kotikielenä lienee käytetty sekä suomea että ruotsia.\nMikään koulunero ei Cajander ollut, vaan laskettiin edistykseltään\nkeskulaisten joukkoon, kuten koulusta ja kimnaasista saadut\nlukukausitodistukset osoittavat. Kevätlukukaudelta 1862 saatu todistus\non kuitenkin poikkeus: siinä on yksi \"kymppi\", vieläpä suomenkielessä,\njota tuleva kirjailija jo silloin oli ruvennut erikoisesti harrastamaan.\n\nYliopistoon kirjoitettiin Cajander lokakuun 20 p. 1863 arvosanalla\n\"hyväksytyt tiedot\".\n\nCajanderilla oli jo kouluaikanaan harrastuksia, jotka olivat sille iälle\nja ajalle outoja sekä hänen tulevaisuudelleen ennusmerkillisiä. Hän\ntutustui Tegnérin, Runebergin, Topeliuksen ja Geijerin teoksiin, koetti\nsyventyä Suomen historiaan Grönbladin keskiaikaisesta lähdeteoksesta,\ntutki Kalevalaa ja Korhosen runoja sekä sommitteli runoja vanhalla\nrunomitalla, vaikkakin ontuvasti sitä yrityksissään käytellen.\nSeuraelämä pikkukaupunki=iloineen, lukiolais=tanssiaisineen ja muine\nhuveineen ei näy olleen hänelle, hänen ujoudestaan huolimatta, aivan\nvierasta ja sai sekin, muiden runollisempien mielijohteiden ohessa,\nhänet runosuontansa koettamaan. Erään ensimäisistä nuorukaisajan\nyrityksistään on hän omistanut äidilleen tämän nimipäivänä. Toinen saman\najan runosipale viittaa heräävään suomalaisuuden tuntoon, mikä onkin\nymmärrettävää, kun muistetaan 60=luvun alkuvuosien merkitystä\nkansallishenkemme heräämiselle.\n\nYliopistoon tultuaan Cajander ensin kirjoittautui\nluonnontieteellis=matemaattiseen tiedekunnanosastoon, mutta erosi siitä\nensimäisen lukuvuoden kuluttua. Hänellä oli harrastusta\nluonnontieteisiin, erittäinkin oli kasvioppi ollut kouluaikana hänen\nlempiaineitaan. Mutta nähtävästi yhä selvemmäksi elpynyt suomalaisuuden\ntajunta sekä nuo jo aikaisin alkaneet kirjalliset harrastukset saivat\nhänet sittenkin ryhtymään opintoihin, jotka olivat omiaan niitä\nhedelmöittämään. Yrjö Koskinen ja Ahlqvist olivat v. 1863 tulleet\nprofessoreiksi ja heidän vaikutuksestaan kansalliset riennot näyttävät\npäässeen ylioppilasnuorisossakin entisestään elpymään, jopa vaikuttaen\nlukusuunnitelmainkin muodosteluun. Historian, suomen ja filosofian\nvalitsi Cajander nyt opintojensa pää=aineiksi.\n\nNopeasti eivät luvut kuitenkaan edistyneet, sillä Cajander oli\nperinpohjin hämäläinen siinäkin, että hän teki työtä hitaasti, mutta\nteki vankkaa. Hänen älynsä oli niitä, jotka tarvitsevat paljon aikaa\nvarttuakseen täyteen valmiuteensa, mutta kypsyttyään saavuttavatkin\nhäviämättömän henkisen voiman. Kirjallisetkin harrastukset yhä enemmän\nveivät hänen aikaansa. Kandidaattitutkinto täten viivästyi tavallista\nmyöhäisemmäksi. Varhaisemman ylioppilasajan runotuotteet ovat vielä\nkypsymättömiä harjoitelmia, samoin käännökset Runebergin, Topeliuksen,\nTegnérin y.m. runoista, kaikki nekin vasta=alkajan työtä. Niitä on\nrunsaasti Hämäläis=osakunnan lehdessä \"Hälläpyörässä\" sekä hänen\njälkeensä jääneissä peruissa. Vähän myöhäisemmältä ajalta lienee\njulkaisematon suomennos Runebergin runosarjasta \"Svartsjukans nätter\"\nnimeltä \"Sukkamielen yöt\", mutta sekin todistaa, että Cajanderin runotar\nei vielä ollut harjoitteluasteellaan kehittynyt. Hänen kielellinen\ntaituruutensa on vielä vajavaista, samoinkuin runomitan käsittelykin\nsekä oikeakielisyys. Parhaat myöhemmän ylioppilasaikansa lyyrillisistä\nrunoista julkaisi hän albumissa \"Kaikuja Hämeestä I\" v. 1872.\n\nHämäläis=osakunnan pöytäkirjat 60= ja 7O=luvulta säilyttävät monta\njälkeä siitä, että Cajander innokkaasti otti osaa osakuntansa elämään,\nei niin, että hän olisi ahkerasti esiintynyt kokouksissa -- hänhän oli\nperäti hiljainen ja harvapuheinen mies -- , vaan suorittamalla monenlaisia\nhänelle uskottuja luottamustehtäviä. Niinpä työskentelee hän\nkirjallisissa palkintolautakunnissa, osakunnan kassan johtokunnassa, on\njäsenenä osakunnan lähetystöissä y.m. Erikoista virikettä hänen\nkirjallinen toimintansa sai työskentelystä v. 1869 perustetun Helsingin\nSuomalaisen seuran hyväksi. Seuran näytelmäosastolle suomensi hän v.\n1870 erään ranskalaisen huvinäytelmän, joka jo oli tanskaksi ja\nruotsiksi mukailtu nimillä \"En Nat i Roeskilde\" ja \"En natt i\nFalkenberg\", joiden mukaan hän antoi suomennokselleen nimen \"Yökausi\nLahdella\"; samana vuonna Orleansin neitsyen yksinpuhelun Schillerin\nsamannimisen kappaleen neljännestä näytöksestä, jonka käännöksen rouva\nRaa esitti Seuran näytelmätilaisuuksissa lokakuun 29 ja marraskuun 1 p.\n1870. Mutta suurin kirjallinen työ, minkä Cajander ylioppilasaikanaan\nsuoritti, oli hänen suomennoksensa Björnstjerne Björnsonin\n\"Kalatytöstä\", joka ilmestyi v. 1869 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran\nNovellikirjastossa. Mainittakoon myöskin, että Cajander on suomentanut\nlibreton Weberin \"Preciosa\" oopperaan, joka esitettiin keväällä 1870.\nKun toukokuun 31 p. 1867 se painovapauslaki, minkä hallitsija oli\nmaallemme yhdeksi vuodeksi myöntänyt, lakkautettiin, saa tämä tapaus\nnuoren kirjailijan kirjoittamaan runon, jonka hän julkaisi\nkotikaupunkinsa sanomalehdessä \"Hämäläisessä\". Se on hänen ensimäinen\njulkisuuteen tullut runoelmansa, nimeltä \"31:nä päivänä Toukokuuta\nvuonna 1867\".\n\nKevätlukukaudella 1868 perustettiin yliopiston filosofisessa\ntiedekunnassa ylioppilasten keskuudessa vapaaehtoinen \"Kielitieteellinen\nyhteys\", joka valitsi esimiehekseen professori Ahlqvistin. Cajander oli\nAlmbergin jälkeen tämän seuran sihteerinä. Ohjelmansa oli Yhteys\nsuunnitellut niin laajaksi, että se ei kyennyt sitä toteuttamaan. Aate\noli sama, jota elinvoimaisempi \"Kotikielen seura\" myöhemmin perustettiin\najamaan. Seuraan kuului useita sittemmin kirjallisuuden palveluksessa\ntunnetuiksi tulleita miehiämme. Myös oli Cajander niitä nuoria\nyliopistollisia kansalaisia, jotka J.R. Aspelin ja K.A. Castrén keväällä\n1870 kutsuivat perustamaan Suomen Muinaismuistoyhdistyksen.\n\nKandidaattitutkintonsa suoritti Cajander toukokuussa 1875,\nvalmistauduttuaan siihen hyvin perusteellisesti. Korkein arvosana\nhänellä oli filosofiassa, historiassa ja suomenkielessä, sekä lähinnä\nkorkein kaunotieteessä ja kirjallisuudenhistoriassa samoinkuin\nkasvitieteessäkin, jota hän vielä ylioppilasaikanaankin innokkaasti\nharrasti. Samana keväänä vihittiin hänet maisteriksi, tovereinaan\nmelkoinen joukko sittemmin aikamme tunnetuimpia miehiä.\n\nVaikka Cajander olikin sen ajan oloihin nähden luettava varakkaampien\nluokkaan -- asia, josta hänen köyhemmillä tovereillaan usein oli syytä\nolla kiitollisia -- , asui hän silti ylioppilaana, kuten muutoin koko\nelämänsäkin, sangen vaatimattomasti. Asuintoverinsa kanssa oli\nhän -- ainakin osittain -- omassa ruoassaan, siivouksen ja muun palveluksen\nsuoritti joku matami. Vilpittömän ja jalon luonteensa avulla saavutti\nhän harvinaisen runsaasti toveriensa luottamusta ja ystävyyttä, tullen\nheikoimmille heistä todelliseksi tueksi ja suojelijaksi. Huvina oli\nhänellä teatteri, kirjallisuus ja musiikki. Soitannollisille\ntaipumuksilleen haki hän tyydytystä huilunsoitosta, jota hän jo aikaisin\noli opetellut.\n\nLoma=ajat Cajander oleskeli enimmiten äitinsä luona Hämeenlinnassa tai\njossain maaseudulla. Olo siellä viehätti häntä erittäinkin siksi, että\nhän oli suuri luonnonkauneuden ihailija, ja luonnon ystävä, varsinkin\nmilloin sen vielä tapasi mahdollisimman alkuperäisenä. V. 1868 rouva\nCajander osti saamisiensa turvaamiseksi Akaan Sontulasta Uotila=nimisen\npienen maatalon eräältä leskirouva Walleniukselta. Siitä sai Cajander\ntoisen kodin, jossa hän näyttää usein kesiä viettäneen, ja jota hän\nvoudin avulla isäntänä viljeli ja hallitsi siksi, kunnes se äidin\nkuoltua myytiin. Tämä Akaan aika oli hänen kehitykselleen siinä\nsuhteessa tärkeä, että hän täällä ensiksi todella likemmin tutustui\nkansaan ja sen oloihin. Vertaisena ja ymmärtävänä johtajana\nhän seurusteli talonpoikaisen kansan kanssa, puuhaillen\nkansanvalistus=asiain edistämiseksi.\n\nElokuun 5 p. 1871 kuoli Cajanderin äiti. Kuinka syvästi tämä vaikutti\npoikaan, voimme päättää hänen runostaan \"Haudalla\", jonka hän nähtävästi\nmyöhemmin samana syksynä on kirjoittanut. Siinä hän liikuttavin säkein\nkuvaa, kuinka ilman sitä, \"ken haavat sitoo, hellä on\", on \"sydän\npuoltaan vailla\". Eräässä yksityisessä, avomielisesti ystävälle\nkirjoitetussa kirjeessä, seuraavan vuoden helmikuulta, hän kertoo,\nkuinka hänellä äitinsä kuoltua tämän kuva oli alati mielessä. Kaunis se\nkuva oli, sanoo hän. \"Se on totta, mitä joskus ennenkin on väitetty,\nettä ihminen kuollessaan saa nuoruuden muodon takaisin... Rakastin\nkahdenkertaisesti tätä kuvaa: lapsena ja ihailijana... Ja silloin tein\nminä itselleni lupauksen, että äidilleni minä ijäti rakkauteni ytimen\nannan...\" Hänen kaunis runoelmansa \"Kuva\" muistuu mieleen tätä kirjettä\nlukiessa.\n\nPesän tila oli äidin kuoltua ja kun kaikki saatavat oli peritty, niin\nhyvä, että Cajanderilla, sittenkun hänen sisarensa osuus oli erotettu,\noli omaisuutta siksi runsaasti, että se tarkasti hoidettuna ja lisättynä\nkirjailijan omin töin ansaituilla varoilla takasi hänelle kutakuinkin\nturvatun tulevaisuuden. Tämä oli harvinaisen edullinen asianhaara,\njopa miltei edellytys niin laajalle ja menestykselliselle\nkirjailijatoiminnalle kuin se mikä Cajanderin oli suotu suorittaa. Hyvin\nharva suomalainen kirjailija on voinut siinäkään määrässä leipämurheiden\nrasittamatta antautua työalalle, joka paitsi taitoa ja ahkeruutta vaatii\nhuoletonta aikaa.\n\nKun vanha sukutalo Hämeenlinnassa ja Akaan maatalo oli myyty, tuli\nCajanderista muuttolintu, jolla ei ollut vakinaista asuinsijaa.\nKandidaattitutkintonsakin jälkeen näyttää hän ensimältä oleskelleen\npääasiallisesti Helsingissä, jossa kuunteli lukuvuotena 1874-75 opetusta\nruotsalaisessa normaalilyseossa. Kesänsä asui hän missä sattui, esim.\n1875 Saarijärvellä, mutta asettui sittemmin Hauholle, ollakseen\nlähempänä sisartaan, nimismies Paasosen rouvaa. Vielä senkin jälkeen kun\nsisar miehensä v. 1880 kuoltua oli Hauholta muuttanut takaisin\nHämeenlinnaan, hän asui siellä, mutta siirtyi sitten parempien\nkulkuneuvojen läheisyyteen Vanajan Kankaille, Parkun yksinäiselle\nratsutilalle, n. seitsemän kilometrin päähän Hämeenlinnasta. Täällä hän\nviihtyi erittäin hyvin, lehtoriksikin ja samalla pääkaupunkilaiseksi\ntultuaan muuttaen sinne heti loma=aikain alettua. Vasta 90=luvun\nkeskivaiheilla rupesi hän kaipaamaan muutosta. Yltyvä kivulloisuus\nsitäpaitsi pakotti hänet hakemaan terveydelleen parannusta eri\nkylpylaitoksista sekä kotimaassa että ulkomailla. Loppupuolella ikäänsä\noleskeli hän enimmät kesänsä Keuruulla asuen siellä tunnetun hierojan\nRajan emännän hoteissa. Tällä välillä oli hän kuitenkin ollut kesiä\nystäviensäkin luona tai läheisyydessä, milloin mihinkin luonnon kauneus\ntai halu tutustua paikkakunnan väestöön häntä houkutteli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuten jo mainittiin, kuunteli Cajander Helsingin normaalilyseossa\nopetusta syyslukukaudella 1874 ja kevätlukukaudella 1875. Aineet olivat\nhistoria ja suomenkieli. Hänen taipumuksensa opettajatoimeen\narvosteltiin \"jokseenkin hyviksi\". Lieneekö hän epäillyt sopivaisuuttaan\ntähän toimeen, vai kirjalliset puuhatko olivat esteenä, jatkuvaan\nvalmistaumistyöhön ei hän ryhtynyt ennenkuin syyslukukaudella 1882,\ntällä kertaa Hämeenlinnan normaalilyseossa ja kuunteluaineena\npääasiallisesti uskonto. Mihinkään ratkaisevaan päätökseen ei hän\nkuitenkaan nytkään päässyt, vaan luopui pian kokonaan aikeestaan ruveta\nopettajaksi, nähtävästi siksi, ettei hän pitänyt menestystään tällä\nalalla varmana. Papiksi rupeamista hän myöskin näihin aikoihin ajatteli,\nmutta luopui siitäkin aikeesta, kaiketikin sopivaisuuttaan epäillen.\nPapin tointa hän muuten piti jalona kutsumuksena. Nämä vakinaisen viran\nsaannin puuhat raukesivat siksi, kunnes v. 1885, jolloin Julius Krohn\nnimitettiin suomenkielen ylimääräiseksi professoriksi, saman aineen\nlehtorinvirka yliopistossa joutui haettavaksi. Etupäässä ystäväinsä\nkehoituksesta Cajander nyt siihen pyrki, pitäen koeluennon yliopistossa\nhuhtik. 28 p. 1886. Virkaa haki samalla kertaa myös tohtori Porkka, joka\nylemmän oppiarvonsa takia sen saikin. Mutta Porkan sairastumisen takia\nsai Cajander kuitenkin ruveta melkein heti virkaa hoitamaan, ja kesti\ntätä viransijaisuutta syksyyn v. 1888, jolloin Porkka ryhtyi virkaansa.\nTuoni tempasi kuitenkin pois jalon miehen jo seuraavana vuonna, joten\nCajander uudestaan virkaa haettuaan vihdoinkin elokuun 8 p. 1890 siihen\nnimitettiin.\n\nKun toivo päästä tähän lehtorinvirkaan aluksi oli rauennut, aikoi\nCajander ryhtyä valmistamaan tohtorinväitöskirjaa, opillisia ansioitansa\nlisätäkseen. Tutkimuksensa aiheeksi hän valitsi suomalaisten häätavat,\nnimenomaan mikäli ne kuvastuvat vanhoista häärunoista, mutta ei ehtinyt\nainesten keruuta pitemmälle. Mikäli tallella olevista muistiinpanoista\nhuomaa, näyttää tekijän tarkoituksena olleen verrata Suomen kansan ja\nmuiden suomensukuisten kansain häätapoja keskenään, sekä näitä taas\ntoiselta puolen skandinaavien ja muiden germaanien, toiselta taas\nvenäläisten häätapoihin.\n\nCajanderin isänmaallisille harrastuksille kuvaavana mainittakoon hänen\nosanottonsa \"Suomen Heimokansojen Seuran\" perustamiseen. Heimokansojemme\nkohtaloita seuraamaan innostuneena oli hän eräitten muitten suomalaisten\nmukana ollut Tallinnan laulujuhlilla v. 1880, ja siitä käynnistä m.m.\nkypsyi ajatus, että olisi jotakin tehtävä molemmin puolin lahtea asuvien\nsukulaisten lähentämiseksi. Niinpä katsottiin tarpeelliseksi perustaa\nasiaa ajamaan erikoinen seura sekä ruveta julkaisemaan asianharrastajia\nvarten helppotajuista vironkielistä kirjallisuutta. Suomalaisen\nKirjallisuuden Seuran 50=vuotispäivänä, maaliskuun 16:nä v. 1881 tämä\nseura perustettiin. Se kulkee aluksi nimellä \"Viron kielen ystävät\", ja\n\"Suomen silta\", kunnes se vihdoin saa yllämainitun nimen. Tarkoituksena\noli \"tieteellisillä tutkimuksilla valaista Suomen heimokansojen kieliä,\nkansatiedettä, muinaisia ja nykyisiä oloja sekä kansantajuisella\nkirjallisuudella levittää niistä tietoja yleisölle\". Tämä puuha jäi\nkuitenkin silleen, kun Suomalais=ugrilainen seura muutamia vuosia\nmyöhemmin perustettiin, mutta on merkillinen siitä, että sittemmin\nSuomen tieteelle niin hedelmälliseksi tullut heimoseuran aate ensiksi\nvirisi eteväin ja isänmaallisten maallikkojen mielessä, joutuakseen\nsitten varsinaisten erikoistutkijain vaalittavaksi ja heidän huostassaan\nkehittyäkseen laajasuuntäiseksi, yli koko Europan tunnetuksi\nsuomalais=ugrilaisen kielitieteen työpajaksi.\n\nVuosi 1884 on siitä mainittava runoilijan elämässä, että silloin kuoli\nhänen sisarensa, nimismiehen leski Iida Maria Paasonen, jättäen\njälkeensä kaksi alaikäistä lasta. Vainajan pesän hoito sekä murheenpito\norvoista, joiden holhoojaksi Cajander tuli, antoi tietenkin paljon\nhuolta ja vaivaa. Nuorempi orvoista kuoli kuitenkin jo samana vuonna.\nEnona ja holhoojana teki Cajander kaiken voitavansa velvollisuutensa\ntäyttämiseksi.\n\nPaavo Cajander oli uskonnollinen mies. Surut ja ruumiilliset kärsimykset\nvain lujensivat sen pohjan, jolle hän elämänsä oli rakentanut.\nTaisteluitta hän tätä voittoa ei kuitenkaan saavuttanut, siksi\najatteleva ja syvällinen luonne hän oli. Mihinkään ahdashenkisyyteen ei\nhän ollut koskaan taipuvainen, yhtä vähän uskonnossa kuin muissakaan\nelämänkysymyksissä, joskin jyrkän ja suoran luonteensa mukaisesti\narastelematta lausui käsityksensä silloin kun asia hänen mielestään niin\nvaati. Esimerkkinä mainittakoon eräs ote hänen muutamasta kirjeestään\nvuodelta 1883, jossa hän puhuu raittiusasiasta. Hiukan leikillisesti\nhuomauttaa hän, että sekin, kuten kaikki muukin meillä, heti vaatii\nseuran perustamista. Raittius on kieltämättä hyvä asia, lausuu hän,\nmutta kysyy: mitä varten liittoja, seuroja ja lupauksia? \"Onko hyveen ja\nvelvollisuuden voima jo niin huono, etteivät ihmiset sitä voi noudattaa\ntekemättä liittoja ja lupauksia tovereillensa?\" --  -- \"Voi, kuinka\narmahilta tuntuvat nuo fennomanian hyvät ajat Helsingissä. Liitot ja\nlupauksetko sitä kannattivat? Eikö se ollut sisällinen voima ja sydänten\npuhtaus?\" Raamatun lukemisen tapa oli nähtävästi juurtunut jo äidistä\npoikaan. \"Ei ole maan päällä mitään miellyttävämpää kuin naissielu,\njossa hurskaus asuu\" -- nämä sanat hän jostakin Lutherin teoksesta on\nerääseen muistiinpanolippuseen merkinnyt, nähtävästi äitiään ajatellen.\nMyöhemmin hän uskonnollisen käsityksensä syventämiseksi jonkun verran\ntutki varsinaista jumaluusoppiakin. Ujo ja vaatimaton kun oli, hän ei\nmielellään näistä asioista muille puhunut, saatikka minään neuvojana\nesiintynyt. Hiljainen työmies hän oli tässäkin suhteessa, kalliin\naarteen etsijään verrattava.\n\nHänen olennossaan oli, huolimatta hänen ulkonaisesta jäykkyydestään,\njotakin erikoisesti puoleensavetävää, joka saattoi ihmiset pyrkimään\nhänen tuttavuuteensa, yksin ulkomaalaisetkin, vaikka eivät aina\ntienneetkään hänen olevan maansa merkkimiehiä... Niinpä hän\nkylpypaikoissa, joissa hän monesti kesäisin oleskeli, näyttää saaneen\nlukuisain vanhain ystäväinsä lisäksi uusia näiden jälkimäistenkin\nkeskuudesta ja joutui joskus heidän kanssaan kirjevaihtoonkin. Muuten\nilmeni hänen luonteessaan aina jotain surunvoittoista ja hillittyä.\nYhtenä syynä lienee ollut jo lapsesta saakka heikko terveys. Itse hän\nkertoi noin 9 vuoden ikäisenä joutuneensa rajun hevosen jalkoihin ja\nsilloin saaneensa jonkun sisällisen vamman, mikä häntä sitten myöhemmin,\nvarsinkin vanhemmalla iällä, vaivasi. Toisena syynä saattoi olla se\nyksinäisyys, johon hän oli itsensä tuominnut. Nuoruudessaan hänkin\ntietysti, kuten useista hänen runoelmistaankin ilmenee, oli unelmoinut\nlemmen ja oman kodin onnea, mutta toteutumatta ne unelmat ainaiseksi\njäivät, johon syynä lienevät olleet osaksi varovaisuus, osaksi\npettymykset. Vilpittömiä lapsia hän rakasti isällisellä hellyydellä ja\nosasi heidän kanssaan vielä vanhanakin hilpeästi leikkiä.\n\nMuuten ei läheisinkään ystävä voine kerskata tunkeutuneensa Cajanderin\nsydämen sisimpään, vaikka runoilija esim. kirjeissään toisinaan saattoi\nolla varsin avomielinen. Hänen persoonallinen tunne=elämänsä pysyi\nkaikilta suljettuna, mutta kätki varmaankin aarnioihinsa sydämen parasta\nkultaa. Niinpä hänen runoelmistaan loistaa korkeiden ihanteiden kauneus\nja kirkkaus: jumalanpelko, hehkuva isänmaanrakkaus, rakkaus kotiin ja\nperheeseen, lämmin myötätuntoisuus ystäviä kohtaan ja samalla kaiken\nitsekkäisyyden ja vilpillisyyden syvä halveksinta. Seurustelussa nämä\nominaisuudet myöskin tulivat näkyviin: ihailu ja kunnioitus hillittyinä\nvakaumuksen sanoina taikka vastenmielisyys ja inho muutamina toisinaan\nänkytyksen katkaisemina sydämenpurkauksina. Helposti hänen mielensä\njoutuikin kuohuksiin, ei ainoastaan silloin, kun se, mikä on pyhää,\nkorkeaa ja koskematonta, vedettiin lokaan, tai kun teennäisyys pyrki\nesiintymään avun valhepuvussa, vaan silloinkin, kun joku, vaikkapa\nläheinen ystäväkin, koetti häntä hänen vakaumuksestaan luovuttaa omalle\npuolelleen.\n\nNe, jotka Cajanderin hänen elämässään tunsivat, eivät hevin unohda hänen\nulkonäköänsä: hän oli tavallista pitempi, hoikanläntä mies, vartalo\nsuora, kasvot tummaveriset, otsa korkea, nenä kaunis, roomalainen, leuka\nvoimakas, parta aina huolellisesti ajeltu, tukka tummahko, sekin\nlyhyeksi leikattu, ääni syväsointuinen, silmät ruskeat, kirkkaat ja\nerinomaisen kauniit, milloin niihin vain ilmeni välähdys jostain\nkauniista sielunliikunnosta. Innostuksen hetkinä loisti niistä lämmin\nsäteily, mielen kuohahtaessa ne singauttivat salamoita. Hänellä oli\nmuutoin huumorille avoin mieli, hän ymmärsi ja piti sitä arvossa, mutta\nitse hän oli vakava ja harvapuheinen ja, jos pyrki pilantekoon, pikemmin\nivallinen kuin leppoisan leikkisä. Joskus harvoin saattoi hän\ntuttavallisessa seurassa käydä puheliaammaksikin. Nuorempana toisinaan\nhän yltyi jopa vallattomaksikin, lyöden painia toveriensa kanssa.\nVoimistelua ja nimenomaan soutoa (uistelua) ja keilanheittoa harrasti\nhän miehuusvuosinaan. Vanhempana supistui ruumiillisen liikunnon tarve\njokailtaiseen kävelyyn, tavallisesti pitkin Bulevardia.\n\nLehtorinvirkaansa Cajander hoiti suurella tarkkuudella ja\ntäsmällisyydellä; opiskelevan nuorisoparven tasaisesti kasvaessa\nhänenkin työnsä karttui ja tuntui hänestä toisinaan rasittavalta,\nolletikin kun hän samalla oli yliopiston virallisena kielenkääntäjänä ja\npakotettu milloin mitäkin suomentamaan. Osittain sairauden, osittain\nkirjallisten töiden tähden oli hän virkavapaana 1905 -- 31/5 1911, ja\notti virastaan eron toukok. 8 p. 1912. Samana vuonna sai hän valmiiksi\nShakespeare=sarjan kaksi viimeistä näytelmää.\n\nCajander karttoi ulkonaisia suosionosoituksia, mutta joutui sittenkin\ntoisinaan kansalaistensa kunnioittavan huomion esineeksi; niin esim.\nsilloin, kun kymmenes Suomalaisen teatterin esittämä Shakespearen\nnäytelmä \"Antonius ja Kleopatra\" maaliskuun 11 p. 1896 annettiin --\njuhlahetki sekä teatterille että näytelmän suomeksi tulkitsijalle --,\nja silloin, kun runoilija täytti 60 vuotta. Yliopiston\nseppelejuhlassa keväällä 1907 hänelle suotiin kunniatohtorin nimi ja\narvo. Erinäisiä kertoja hän myös sai kirjallisista töistään\nkunniapalkintoja Suomalaiselta Kirjallisuuden Seuralta.\n\nSairastettuaan jonkun aikaa tuskaisaa sappikivitautia Paavo Cajander\nkuoli kesäkuun 14 p. 1913 ja haudattiin saman kuun 19 p. Helsingin\nVanhalle luterilaiselle hautausmaalle, tuohon isänmaallisista muistoista\nrikkaaseen kalmistoon. Ruumiinsiunaustekstinä oli vertaus miehestä, joka\nlöysi kalliin päädyn ja möi kaikki mitä hänellä oli, ostaaksensa sen.\nNiin kätkettiin synnyinmaan poveen suomalaisen Suomen aamulaulaja, jonka\nelämä oli ollut opetusta koko kansallemme.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEdellä on lyhyesti mainittu Cajanderin kirjallisista harrastuksista\nkoulu= ja varhaisempana ylioppilasaikana. Ne olivat olleet\nalkuharjoittelua, henkevää huvitusta lukuharrastusten lomassa. Muutamat\nmyöhäisemmän ylioppilasajan runoelmat ovat jo Cajanderin parhaita, esim.\n\"Scipio Africanus\" v:lta 1869 ja \"Saaren impi\" v:lta 1870, mutta vasta\n1870=luvun jälkipuoliskolla tekijän varttuessa parhaimpaan\nmiehuudenikäänsä, voi sanoa hänen runoutensakin saavuttavan täyden\nmiehuutensa: sen kuulakan kirkkaan ja samalla välittömän yksinkertaisen\nmuotonsa sekä kansallisesti ja yleisinhimillisesti täysipätöisen\nsisällyksensä, jotka piirteet ovat sille tunnusomaiset, samoin kuin se\nsydämeen tehoova lämmin ja miltei yhä lämpenevä sävy, mikä niissä\naallehtii runoilijan lämpimän sydämen maininkeina. Tila ei myönnä tässä\nryhtyä hänen runottarensa luonnetta tarkemmin tutkimaan, eikä se ole\ntarpeellistakaan, sillä kirjallisuuteen perehtynyt yleisömme tuntenee\nSuomen runoniekoista juuri hänen runottarensa parhaiten ja voi nyt kun\nhänen runoelmansa ovat koottuina saatavissa tätä tuntemustaan itse\nmielensä mukaan syventää ja uudistaa. Runoelmista itsestään useimmiten\nilmenee, missä olosuhteissa ja tilanteissa ne ovat syntyneitä.\nLukuunottamatta nuoruudenrunoelmia sekä niitä harvoja, jotka hän\nmiehuusikänsä loppuvietteellä julkaisi, ovat ne useimmat tavallaan\ntilapäärunoja, usein erityisestä pyynnöstä aiheutuneita. Lienee sen\nsijaan paikallaan mainita, mitä periaatteita on noudatettu tätä\nkokoelmaa tehtäessä.\n\nMitä valintaan tulee, on toimittaja katsonut oikeammaksi antaa ennemmin\nliian paljon kuin liian vähän. Kun Cajanderin runoja ei ole tätä ennen\nkoottuna ilmestynyt, lukuunottamatta sitä pientä valikoimaa, joka\njulkaistiin Kansanvalistusseuran v. 1898 ilmestyneessä \"Helmiä Suomen\nrunoudesta\" sarjan kuudennessa vihossa, on näyttänyt olevan syytä\ntarjota ensiksikin yhteen koottuina ylimalkaan kaikki, mitä runoilija\nitse on siroittanut hajalle kymmeniin eri julkaisuihin; sen lisäksi on\notettu mukaan vainajan säilyneistä käsikirjoituksista hänen\nnuoruudenaikaisista tuotteistaan melkoinen joukko runoelmia, jotka kyllä\nosoittavat vielä tekijänsä vasta=alkajan kantaa, mutta ovat silti\nrunoilijan ja runokielemmekin kehitykselle kuvaavia ja tärkeitä\ntodistuskappaleita. Niissä Cajanderin sisin olemus tulee ikäänkuin meitä\nlähemmäksi siitä jylhän umpinaisuutensa kuoresta, johon se\njokapäiväisessä elämässä yleensä oli verhottuna. Kun valinta oli\nsittenkin tehtävä melkoisen runsaasta varastosta, on tekijän vaikea\nmennä onnistumistaan arvioimaan; työssään on hän neuvotellut\nrunoudentutkijain ja Cajanderin ystäväin kanssa. Suotakoon muuten\ntoimittajalle anteeksi, että hän noudattaen tapaa, joka ei ole\nharvinainen tällaisia teoksia toimitettaessa, on joskus harvoin\nuskaltanut jollakin aivan pienellä muutoksella parantaa muotoa tai\nselventää ajatusta jossakussa nuoruudenaikaisessa runoelmassa taikka\njossakin virressä.\n\nKäännöksistä on uudestaan julkaistu enimmät, jotka Cajander itse on\ntekemikseen merkinnyt tai muuten siksi tiedetään, ja on samalla koetettu\nvalikoida sellaisia, jotka vieläkin olisivat lukijalle sinänsäkin\nmielenkiintoisia.\n\nJoku määrä on varmaankin vielä olemassa Cajanderin runotuotteita, joista\ntoimittajan on ollut mahdoton saada tietoa. Niin vähän piti Cajander\nhuolta siitä, että tämmöiset pienemmät jäljet hänen elämäntyöstään\njäisivät jälkipolven tietoon, ettei hän ole säilyttänyt mitään\nlikimaillekaan täydellistä kokoelmaa käsikirjoituksistaan tai luetteloa\njulkaisuistaan. Toisinaan ovat käsikirjoituksetkin vain ensi luonnosten\ntapaisessa muodossa, jotenka on hyvin mahdollista, että hän ne kädestään\nlaski jonkun verran toisellaisina, ehkäpä sujuvampaan asuun\nviimeisteltyinä. Näissä luonnoksissa tavatuista sana= ja\nlausetoisinnoista on valittu ne, jotka tuntuvat parhaimmilta, jommoinen\nvalikointi ei ole aina ollut helppoa. Tämä erittely on varsinkin\nShakespearen sonettien käännöksissä tuntunut vastuunalaiselta.\nToimitustyössä on silmällä pidetty alkukielistäkin muotoa, avuksi\nottamalla Bodenstedtin saksankielinen ja Nyblomin ruotsinkielinen\nkäännös.\n\nMikäli lukija edellä olevaa lyhyttä elämäkertaa lukiessaan kaipaa\nenempiä tietoja Cajanderin runoilusta, sikäli hän hakekoon niitä itse\nrunoelmista, joiden yhteyteen on merkitty erinäisiä niitä koskevia\ntiedonantoja.\n\nMutta Cajander ei ole vain maamme huomattavimpia alkuperäisiä\nrunoilijoita, vaan myöskin suuri käännösrunoilija, jos niin voi sanoa.\nMuistomerkillisen elämäntyönsä toisen ja painokkaamman puolen rakensi\nhän tulkitsemalla korkeamman sivistyksen alkutaipaletta vaeltavalle\nkansalleen ihmiskunnan suuria aikaansaannoksia kirjallisuuden alalla.\nHänen elämäntyönsä ei olisikaan saavuttanut sitä suuripiirteistä\neheyttä, joka on sen lopullinen päätunnus, jos hän olisi hajoittanut\nvoimansa tilapäisiin töihin milloin minkin hyvän asian edistämiseksi.\nHänellä oli ratkaistavana, kumpiko kirjallisen työskentelyn haara,\nomintakeinen ja itsenäinen tuotanto vaiko tulkitsijan tehtävä, oli\nelämäntyöksi otettava. Ja hän epäilemättä katsoi tuottavansa\nisänmaalleen suuremman hyödyn ryhtymällä pukemaan kielemme asuun häntä\nitseään mahtavampain laulajain ikituotelmia. Ei kyvyn puute, vaan\nvelvollisuuden tunto, suurempi itsensä voittaminen, kuin mikä\ntavalliselle ihmiselle on ominainen, vei Cajanderin sille alalle, josta\nhäntä iäti Suomessa kiitoksella muistetaan.\n\nEnnenkuin sanomme sanasen hänen suurtehtävästään, saanemme mainita,\nvaikkapa vain luettelemalla, tunnetuimmat hänen muista kirjallista\ntöistään. Vv. 1873-75 Cajander kuului Kirjallisen Kuukauslehden\ntoimitukseen kirjoittaen lehteen kirjallisuudenarvosteluja, kuvauksia ja\ntutkielmia eri aloilta, runoja y.m. Suomen Kuvalehdessä Cajander oli\naputoimittajana vv. 1875-80. Hänen siihen antamansa kirjoitukset, mikäli\novat tunnettavissa, ovat enimmäkseen kirjallisuuden, taiteen ja\nsielutieteen alalta. Huomattava on elämäkerrallinen kirjoitus J.F.\nGranlundista. Paitsi jo aikaisemmin mainittuja käännösharjoitelmia, on\nCajanderin kädestä lähtenyt m.m. seuraavat käännökset: runoja Z.\nTopeliuksen \"Lukemisiin lapsille\" (K.A. Hougberg=Vaarasen valikoima,\n1874-1882); E. Brachvogel: \"Narcisse Rameau\" (1874, käsikirjoituksena\nKansallisteatterin kirjastossa); Otto Ludwig: \"Taivaan ja maan välillä\"\n(1875); J.J. Wecksell: \"Daniel Hjort\" (esitettiin ensi kertaa\nhuhtikuussa 1877); Z. Topelius: \"Maamme kirja\" (parannettu J. Bäckvallin\nsuomennoksesta, 1878); J.L. Runeberg: \"Hanna\" (1880) ja \"Jouluilta\"\n(1881); yhdeksän arkkia K.J. Gummeruksen kustannuksella vv. 1883-1887\nilmestynyttä J.H. Merle d'Aubignén \"Kuudennentoista vuosisadan\nuskonpuhdistuksen historiaa\"; \"Vänrikki Stoolin tarinat\" (lopullisessa\nasussa v. 1889); Z. Topelius: \"Luonnonkirja\" (parannettu laitos J.\nBäckvallin käännöksestä, 1886); teokseen \"Suomi yhdeksännellätoista\nvuosisadalla\" Topeliuksen kirjoittamat osastot \"Maa\" ja \"Kansa\", sekä L.\nMechelinin kirjoittama \"Valtiollinen katsaus\" (1893).\n\nViimeisinä elinvuosinaan otti Cajander osaa Kaarlo Bergbomin kirjallisen\nperinnön julkaisemiseen. Hänen tehtäväkseen tuli semmoisten sitä varten\nvalittujen tuotteiden suomentaminen, jotka tekijä alkujaan oli ruotsiksi\nkirjoittanut. Huomattavin näistä on Bergbomin mielenkiintoinen\nnuoruudendraama \"Pombal ja Jesuiitat\", jonka osaksi runomittaisen\nteoksen Cajander tottuneen taitavin käsin puki suomenkieliseen asuun.\nKuten tunnettua, ilmestyivät Kaarlo Bergbomin kirjoitukset Suom. Kirj.\nSeuran toimesta v. 1907.\n\nMutta tätä niin sanoaksemme ohjelmatonta käännöstoimintaa rupesi jo\naikaisin vaatimaan palvelukseensa se innostus, jonka 70=luvun\nsivistyselämässämme herätti nuoruudenvoimaansa päässyt Suomalainen\nteatteri. Olemme jo nähneet, kuinka Cajander mielellään riensi sitä\nnäytelmäin ja oopperatekstien suomentamisella avustamaan. Ja\nperehdyttyään draamallisen runokielen käyttelyyn Daniel Hjort\n=suomennoksessaan hän jos kukaan meillä pystyi toteuttamaan suurempiakin\nsamanlaatuisia tehtäviä. Vastaanottavaisena luonteena Cajander vain\ntarvitsi tielletoimittajaa, sitten ottamansa tehtävän tunnontarkasti\ntäyttääkseen. 70=luvun alkupuolella oli Helsingin teatteriyleisössä\nilmapiiri, rouva Raan vierailunäytäntöjen johdosta suomalaisella\nnäyttämöllä ja J.A. Lindbergin ruotsalaisella, niin\nShakespeare=sähköinen, ja nimenomaan juuri Hamletin ihailua täysi, että\najatus tämän draaman suomeksi saamisesta oli niinä aikoina aivan\nluonnollinen. Niinpä olikin jo päätetty, että K. Slöör, joka jo\n1860=luvulla oli sangen ansiokkaasti suomentanut Macbethin, kääntäisi\nSuomalaiselle teatterille myöskin Hamletin, vaikka asia sitten kumminkin\nraukesi ja tehtävä siirtyi Cajanderille. Daniel Hjortin suomentajana ja\nteatterin etevän johtajan sekä sen näyttelijöiden, Vilhon ja Leinon,\nhyvänä tuttuna häntä tietenkin kehoitettiin, ellei hän sitä omasta\nalotteestaan olisi tullut ajatelleeksi, tähän työhön ryhtymään. Niinpä\nhänen pyynnöstään Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteeri Rothsten\ntiedustelee huhtikuun 5 p. 1878 Seuralta, ottaisiko se kustantaaksensa\nShakespearen draamalliset teokset suomeksi käännettyinä; Hamlet=käännös\nolisi jo melkein valmiina. Marraskuun 8 p. samana vuonna Seura päätti\nsuostua Cajanderin pyyntöön. Seuraavan vuoden alkupuolella valmistuu\nsitten Hamlet lopullisesti ja ilmestyy painosta samana vuonna. Venetsian\nkauppias näyttää olleen toisena välillä, mutta suomalaisen teatterin\njohtokunta ja Ida Aalberg anovat häneltä hartaasti Romeota ja Juliaa.\nNiin tuli alkuunsa tämä suurenmoinen tehtävä, jonka loppuunsaattaminen\ntosin muiden suomennoksien sekä virkatöiden ja sairalloisuuden\nviivästyttämänä, vaati neljättäkymmentä vuotta. Sen suoritettuaan tekijä\npian oli muunkin tehtävänsä tässä maailmassa toimittanut.\n\nDramat ilmestyivät seuraavassa järjestyksessä:\n\nI _Hamlet_, 1879, 2 pain. 1899; II _Romeo ja Julia_ 1881, 2 pain. 1907;\nIII _Venetian kauppias_ 1882; IV _Kuningas Lear_ 1883; V _Julius Caesar_\n1884; VI _Othello_ 1884; VII _Macbeth_, 1885; VIII _Coriolanus_ 1887; IX\n_Kesäyön unelma_ 1891; X _Myrsky_ 1892; XI _Talvinen tarina_ 1894; XII\n_Antonius ja Cleopatra_ 1895; XIII _Kuningas Henrik IV, edell. osa_,\n1897; XIV _Kuningas Henrik IV, jälkim. osa_, 1898; XV _Kuningas Richard\nIII_ 1897; XVI _Loppiaisaatto_ 1899; XVII _Timon Ateenalainen_ 1900;\nXVIII _Cymbeline_ 1901; XIX _Kuningas Juhana_ 1901; XX _Kuningas Richard\nII_ 1905; XXI _Kuningas Henrik V_ 1905; XXII _Paljo melua tyhjästä_\n1906; XXIII _Iloiset Windsorin rouvat_ 1906; XXIV _Kuningas Henrik VI\nensim. osa_ 1907; XXV _Kuningas Henrik V toinen osa_ 1907; XXVI\n_Kuningas Henrik VI kolmas osa_ 1907; XXVII _Turhaa lemmen touhua_ 1910;\nXXVIII _Miten haluatte_ 1910; XXIX _Kaksi nuorta veronalaista_ 1910; XXX\n_Hairauksia_ 1910; XXXI _Kuningas Henrik VIII_ 1910; XXXII _Loppu hyvä,\nkaikki hyvä_ 1911; XXXIII _Troilus ja Cressida_ 1911; XXXIV _Verta\nverrasta_ 1911; XXXV _Kuinka äkäpussi kesytetään_ 1912; XXXVI _Titus\nAndronicus_ 1912.\n\nNäiden lisäksi tulee vielä 30 Shakespearen sonettia, joiden\nsuomentamisen Cajander suoritti nähtävästi loppupuolella vuotta 1912 ja\nkentiesi alkuvuodesta 1913 -- viimeinen kirjallinen työ, minkä tiedämme\nhänen tehneen.\n\nJos runoilijalle olisi suotu elonpäiviä pitemmälti, hän tähän\nShakespearen suomennosten sarjaan vielä olisi liittänyt suuren\nbrittiläisen runoilijan elämäkerrankin viimeiseksi osaksi, mutta tämä\ntyö samoinkuin sonettienkin loppuun kääntäminen on siirtyvä nuorempien\nvoimien tehtäväksi. Shakespearen jälkeen Cajander vielä toivoi ehtivänsä\nsuorittaa Miltoninkin \"Kadotetun paratiisin\" suomentamistyön -- niin\nhaaveili hän terveenä ollessaan, -- mutta saatuaan Shakespearenkin\nkäännöksen valmiiksi hän tunsi elinvoimansa jo niin väsähtyneen, että\nhän, kuten valtioneuvos Aspelin=Haapkylä kertoo kauniissa\njälkimuistossaan, minkä hän Cajanderin kuoltua julkaisi Aika=lehdessä,\nystävän kysyessä, mihinkä hän nyt aikoo ryhtyä Shakespearetyönsä\npäätettyään, oli vastannut: aion kuolla! Runoilijat ovat tietäjiä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäin lähtevät nyt Paavo Cajanderin runoelmat ensikerran yhtenä parvena\nkaikkeen maailmaan suomalaisten iloksi. Olkoon niillä yhäkin se sama\nsytyttävä, innostava ja jalostava vaikutus, minkä niiden parhailla\ntietää olleen se sukupolvi, joka on saanut kokea niiden ensi salaman\niskevän tenhon. Vasta valkenemassa oli silloin suomalaisuuden taivas ja\nilmaa puhdistavana ja elähdyttävänä kajahteli runoilijan herätyshuuto;\nsynkkää synkempiin pilviin on se jälleen peittynyt -- uutena kajahtakoon\nsiis runoilijankin kirkassointuinen kehoitus.\n\n    Ja hätäpäivä raskas kun joskus päälle saa\n    Ja tukala ja ankea on aika,\n    Se sana tenhovainen se kansat nostattaa,\n    Ja kauas käy sen lumoava taika;\n    Ja silloin sana kaikuu: \"_isänmaa_ eläköön\n    Ja rauha yksityisen sen tieltä väistyköön,\n    Ja etu menköön, ajallinen onni!\"\n\n    A. V. Koskimies.\n\n\n\nHuomautuksia ja oikaisuja.\n\nNiiden runoelmien vuosituksessa, joiden tekoaikaa ei ole\nkäsikirjoituksissa merkitty tai muuten tunneta, ovat viitteinä olleet\nmuutamat ulkonaiset asianhaarat, semmoiset kuin käsikirjoituksessa\nesiintyvän käsialan tai paperin laatu, sekä varsinkin sellainen sattuma,\nettä samassa käsikirjoituspaperissa toisinaan tavataan tekovuodeltaan\nennen tunnettu kappale, taikka on myös syntyaikaan nähden tehty\njohtopäätös runon sisällyksen perusteella, silloin kun se on näyttänyt\nliittyvän muihin tekoajan puolesta tarkemmin määrättäviin kappaleisiin.\nMutta koska tämmöiset ajanmäärittelyperusteet sittenkin voivat\ntulokselleen olla jonkun verran epävarmat, on otaksuttu vuosiluku\nmuutamissa tapauksissa varustettu kysymysmerkillä, tahi on kaksi\nvierekkäistä vuotta ilmoitettu. -- Runo \"Rouva Raa'lle\" on merkitty\nvuosiluvulla 1872, mutta lienee oikeammin v:lta 1875 ja kentiesi se\nruno, jonka näyttelijä Vilho sanomalehtien kertomuksen mukaan\nluki mainiolle näyttelijättärelle 25/9 s. v. pidetyissä\njäähyväiskekkereissä. -- \"Maljan=esitys isänmaalle\" on painettu\n\"Kaikuihin Hämeestä\" v:sta 1872, jota seikkaa ei ole tekstin alla\nmainittu. -- \"Saaren impi\" on oikeastaan sijoitettava v:n 1870:n\nrunotuotteisiin. -- \"Runoon Suomalaisen alkeisopiston vihkiäisissä\" on\n4:ksi säejaksoksi otettu mukaan säkeistö, jonka sensuuri aikanaan\npyyhki. Se tavataan eräässä alkuperäisessä käsikirjoituskappaleessa\nsamoin kuin muutamassa korjausvedoksessa, jonka prof. A.V. Streng\non säilyttänyt. -- \"Eräässä kansanjuhlassa\" on kirjoitettu v. 1877.\n-- \"Vapautetun kuningattaren\" loppusäkeistöksi on jälleen pantu se\nsäejakso, joka alkuaankin oli runoelman päätteenä, mutta joka\nmyöhemmistä painatuksista; tavallisesti on jätetty pois. -- \"Vänrikki\nStoolin tarinoista\" on uudestaan painettu näytteiksi vain ne neljä,\njotka Cajanderin tiedetään yksinomaan itse kääntäneen. -- Schillerin\n\"Sukeltaja\" poikkee hiukan K.P.T. albumissa painetusta kappaleesta;\nsyynä ne lukuisat painovirheet, jotka tuossa ensi painatuksessa tavataan\nja nyt on korjattu sisällyksen vaatimusten mukaan; m.m. muoto _raadin_\nkuuluu nyt _raidin_, Kajaanin murteessa = laivanantura, jota vastoin\nedellistä muotoa tämänmerkityksellisenä ei mistään murteesta\ntavattane. -- Virsi 455 tanskalaisesta virsikirjasta on tekstissä\notaksuttu olevan v:lta 1909. jolloin Cajander vietti osan kesäänsä\nSkodsborgin parantolassa Tanskassa, mutta jälkeenpäin saadun tiedon\nmukaan se onkin jo v:lta 1904 ja käännetty lehtori Kaarlo Länkelän\npyynnöstä.\n\n\n\n\n\n\n        I.\n\n        ALKUPERÄISIÄ RUNOELMIA\n\n        _Vv. 1866-1872._\n\n\n\n        SUOMALAISEN RUKOUS.\n\n        Illan kuu ja tähti,\n        Loista tietäni,\n        Väinämöisen miekka,\n        Viittaa matkani,\n        Jota mennen päivät, yöt,\n        Siksi kun ma vaivain työt\n        Lasken uhriksi\n        Helmaas, Suomeni!\n\n        Ja Sä taivaan Luoja,\n        Kuule minua,\n        Kuule rukousta,\n        Ohjaa onnea!\n        Säteilläsi lämmitä\n        Kylvöäni kultaista,\n        Nosta korrellen\n        Kiiltotähkänen!\n\n        Ja jos sitten tähden\n        Taas näen koittavan\n        Taivaallasi, Suomi,\n        Armas synnyinmaan',\n        Tyytyväisnä painallan\n        Pääni kalman helmahan,\n        Lepään povessas\n        Kultakukkanas.\n\n        1866 (?).\n\n\n\n        LAPSEN SYDÄN.\n\n        Tunnetko, mitä lapsen sydän tuntee,\n        Kun äitinsä hän lepää helmassa,\n        Kun hymyellen tunto luokseen lentää\n        Ja hetken kuvat piirtää sieluunsa?\n        Ja pieni suu kun työntää muiskujansa,\n        Kun käsiään laps äidin kaulaan lyö,\n        Ah, tunnetko sa silloin tunteitansa?\n        Ah, tunnetko kuin lapsen rinta lyö?\n\n        Tunnetko, kuinka lapsen painaa syäntä,\n        Kun vuoteella hän istuu äitinsä\n        Ja itkusilmin vaaliellen häntä\n        Hän vihdoin sulkee silmäluomensa?\n        Ja kun hän saattaa hautaan armastansa\n        Ja kukkavihkon laskee haudalle,\n        Ja sitä kastaa kyyneltulvallansa,\n        Ah, tunnetko mi painaa syämmelle?\n\n        Ja silmänsä kun taivaaseen hän nostaa\n        Ja sinen katsoo tähtilaumoa\n        Ja autuutensa siltä tahtoin ostaa\n        Hän soihdun ihmettelee lentoa\n        Ja kuihtuin kun hän silmää Luojahansa\n        Ja äidin rukouksen sammaltaa,\n        Ah, tunnetko min tuntee sydämmensä?\n        Ah, tunnetko mi pientä vaivaltaa?\n\n        1867.\n\n\n\n        MIELENI.\n\n        Avaruudessa lintunen rientää,\n        Voimiaan pienonen paisuttaa,\n        Toivot jo kultaiset kaukana siintää,\n        Hattarat taasen ne haihduttaa.\n        Kolkko on ilma ja lintunen oi! --\n        Koska se toivonsa tavata voi!\n\n        Ulapall' aavalla myrskyt pauhaa,\n        Venhosta lainehet vierittää,\n        Ilta jo vienoista tarjovi rauhaa,\n        Koitar se myrskyjä taas herättää.\n        Loitoss' on ranta ja kotimaa --\n        Koska ne venhoni saavuttaa!\n\n        Loitoss' on toivot, ne kuitenkin entää,\n        Vaikkapa pilvenkin varjosta,\n        Mieleni mun sekin kauvaksi lentää,\n        Toivoa koita ei ainoata,\n        Loistaispa tähti jos pieninkin,\n        Aina sun lentohon työntäisin.\n\n        Hälläpyörä 16/10 1868; Kaikuja Hämeestä 1872.\n\n\n\n        LUONNON RAKKAUS.\n\n        Nyt Suomeni saloissa kevät taas on,\n        Kevät myös joka rinnassakin,\n        Ja laulajaparvi tuo luopumaton\n        Taas rientää sen riemuihin,\n        Jo tervehdys metsissä kajahtaa,\n        Jo hallainen kukkakin suutelon saa,\n        Mut honka härmän luo oksiltansa\n        Ja pienille majan suo suojassansa.\n\n        Pian ruskokin valoksi sulanut on,\n        Sepä loiston nyt luonnolle myö,\n        Ja riemu on luonnossa verraton,\n        Ja hongankin rinta se lyö,\n        Sen oksille poikaset riemuja tuo,\n        Ja harmajan havuille suutelon suo,\n        Mut honka silmäilee suojaamaansa\n        Ja opettaa hälle huminaansa.\n\n        Oi ihmislapsi sulla tunto on,\n        Sulla järjen on valokin myös,\n        Ja kuitenkin rintas on kiittämätön,\n        Ja pilven varjoja työs!\n        Vaan lintu, kun hallat sen karkoittaa,\n        Suo hongalle muiskuja, muiskuja saa,\n        Ja suvessa vielä sen huminata,\n        Hän laulaa, kaivaten hallojen maata.\n\n        Hälläpyörä 30/10 1868; Kaikuja Hämeestä 1872.\n\n\n\n        RAUHATON.\n\n        Minne läksit, muinaisrauhani,\n        Autioksi jättäin rintani,\n        Päiv' on vielä taivahalla,\n        Luonto kaunis taivaan alla,\n        Lintu vielä lehdon suussa\n        Laulelee.\n        Läikkyvänä laine päilyy,\n        Lainehilla pursi häilyy,\n        Kultain viiri pursipuussa\n        Nuokkuilee.\n        Lännestä tuulonen viestiä tuo,\n        Riemua virtana rintaani luo,\n        Mutta hetkeks ainoasti --\n        Pian rinta riehuu taas.\n        Karvas huoli! Kahleitas\n        Kantaa saanko hautaan asti?\n\n        Ei! -- Rautasi ma annan ruostuttaa,\n        Rauhaa tahdon. Enkö sitä saa?\n        Kalmistoon käyn joka ilta\n        Riemun kerjuun kuollehilta;\n        Mullassakin veljen rinta\n        Lämmin on.\n        Kummulle tuon kukkaiskehdon,\n        Haavoist' istuttelen lehdon,\n        Niiden viihtymys -- se hinta\n        Itkuin on.\n        Lehtohon linnut taas riemuja tuo,\n        Viihdynnän mullekin hetkeksi suo,\n        Viihdynnän, vaan kuinka kauvan?\n        Yö tuo taasen halloja, --\n        Linnun lakkaa laulanta --  --  --\n        Ihminen, käy onnes sauvaan!\n\n        1868.\n\n\n\n        NYKYINEN SYDÄMMENl.\n\n        Kuin tappelutanner mun rintani on;\n        Sen tunteitten kiista on loppumaton.\n        Min järki paikkaa, sen viha murtaa,\n        Ja kosto myrkkyjä syvään uurtaa,\n        Ja ystävyys, lempi ne murhataan\n        Sun rauhasi tähden ainoastaan.\n\n        Oi, ennen ma halloissa lepäsin\n        Ja kesän riemuista vaan uneksin,\n        Mut toiveista sykähti silloin rinta,\n        Vaikk' härmäinen oli armaan pinta.\n        --  -- Oi hallaas, talvi, ja härmääsi\n        En kesään ma konsanaan vaihtaisi!\n\n        1868.\n\n\n\n        JÄRJEN TAISTO.\n\n        Voi! sairas järki, kuin voimiaan\n        Taas turhaan se ponnistaapi;\n        Se lukee luonnolle lakiaan,\n        Silt' ilmatkin sääntönsä saapi,\n        Maan radan se tahtoisi muutaltaa,\n        Ja tähdiltä himmentää loiston,\n        Vaan -- tähdet loistaa, maa vaeltaa,\n        Ja tappio hintan' on taiston.\n\n        Ei aika pysähdy kulussaan,\n        Ei maailman laitos murru,\n        Ja henki, vapaa jo luotunaan,\n        Ei kahleiden alle sorru,\n        Jos voitettu järkikin julmistuu,\n        Ja taiston myrsky taas pauhaa,\n        Niin on tappio sen, -- tuo vaan uudistuu;\n        Kera Luojan ei taisto tuo rauhaa.\n\n        Hälläpyörä 30/10 1868.\n\n\n\n        OHDAKKEEN LEMPI.\n\n        Mä kerran lemmin. Silloin kevään koi\n        Ens säteitään loi Pohjan kylmään maahan.\n        Päiv' oli kirkas, linnun äänet soi,\n        Ja valo tänne lintuparvet toi,\n        Ja Suomi lauloi riemutoivojahan.\n        Mä silloin lemmin. Jalkain' juuressa\n        Ja siimekseni alla ruusu loisti,\n        Mut ohdake se hymyi toivosta,\n        Sen rinta löi ja toivo murheet poisti.\n\n        Me kasvoimme kuin siskot vierekkäin,\n        Ohdakkeen juuri ruusun juurta kiersi;\n        Mä ruusulle soin suojan lehvistään,\n        Se taivaaltain taas poikkeen pilvet siirsi,\n        Ja ruusulle kun impi muiskun toi,\n        Kun nuorukainen katseen iski sille,\n        Iloita ohdakekin karkee voi --\n        Ne soivat muiskun senkin pistimille.\n\n        Oi kulta=aika! Avaruuteen en\n        Ois vaihtanunna lempein pientä alaa,\n        Vaan särkyvä on tahto ihmisen,\n        Se jumalilta turhaan mieltään salaa;\n        Mun ruusuin ryöstettiin -- mä yksin jäin,\n        Vaan vielä kerran nuokkuin ruusun puoleen\n        Ja vielä kerran lehvän levittäin\n        Jäähyväisillä vaivuin tuskain huoleen.\n\n        10/8 1868.\n\n\n\n        TUSKAA.\n\n        Jo päiv' on vaipunut manalaan,\n        Yö luonnon kattavi verhollaan,\n        Ja tähdet pilvihin hukkuvat,\n        Ja myrskyt pauhaavat.\n\n        Ma rauhatonn' olen vuoteella,\n        Ja luonnon kuultelen taistoa,\n        Ja aina nuoli kuin maahan lyö,\n        Minunkin rintani lyö.\n\n        Niin vuoroin rintani säpsähtää,\n        Käy vuoroin kylmäks kuin järven jää,\n        Nuol' ampui taas! -- Isä maailmain,\n        Oi, suojaa kukkastain!\n\n        11/3 68.\n\n        Hälläpyörä 13/11 1868; Kaikuja Hämeestä 1872.\n\n\n\n        EPÄTIETOINEN.\n\n        Ma silmieni iskun teroitan\n        Ja sydämmesi pohjaan katseen työnnän,\n        Vaan jota enemmän sua tarkastan,\n        Sit' enemmän sun salaisuutes myönnän.\n\n        Kyll' ilmankaikkisuutta tutkin ma\n        Ja puhun maailmalaisjärjen kieltä,\n        Vaan rintas tunnelmihin tunkea\n        Ei orjallas oo lahjaa, voimaa, mieltä.\n\n        Väristen kauhusta, ma toivoton,\n        Sit' ongelmaa saan ikäin arvostella:\n        Niin käsittämätönkö lempes on,\n        Vai tunteillainko tahdot voitostella.\n\n        1868. Hälläpyörä 2/2 1869.\n\n\n\n        TURVAN PYYTÄJÄ LAPSI.\n\n        Salaman ja myrskyn alta\n        Kyyhky turvaa tarkastaa:\n        Älä, äiti, uupuvalta\n        Kiellä silloin satamaa.\n\n        Älä! Ota kantelesi,\n        Kielet sointoon kaiuta,\n        Oma laps käy polvillesi\n        Nukkumaan pois huolista.\n\n        Sitten tenhovoimaas käytä,\n        Poista pilvi valoton,\n        Palavin myös muiskuin näytä,\n        Sull' ett' äidin sydän on.\n\n        Näin kun vihdoin tyyntä rauhaa\n        Unen henget tarjoovat,\n        Kiellä ettei rinta pauhaa,\n        Kiellä tunteet raivoisat.\n\n        Kiellä henget luopumasta,\n        Hetki rauhaa viihdytä,\n        Kiellä ettei satamasta\n        Kukkaas huoliin vietetä.\n\n        1868.\n\n\n\n        SYYSKYLVÖ.\n\n        Edessäs kylvetty on vainio;\n        Mies kalpee katsehia multaan lukee.\n        Hän työns' on tehnyt; orait' aurinko\n        Jo suutelee ja kastehelmiin pukee.\n        Mies onnellinen! tää on juhliaan,\n        Kiitoksen kyynel silmissänsä kiiltää,\n        Mut lyhyt syyspäiv' on, se lumoo vaan\n        Ja kipeemmin kuin miekka haavan viiltää.\n\n        Minullakin on pieni kylvömaa,\n        Valolle, hallall' altis sekin ain' on.\n        Kun päivä paistaa, sekin loiston saa,\n        Sen päälle halla nostaa huolen painon;\n        Ma siihen kylvin lemmen siementä,\n        Päiv' oli kirkas, maata kastoi muiskut,\n        Vaan lyhyt syyspäiv' on, sen päätteenä\n        On pakkanen, seurana tuulen tuiskut.\n\n        Sun rientos, rinta, pilviin peitetään,\n        Sun korsillasi muiskut jääksi muuttuu,\n        Sun kirkkaat tuntees myrskyyn heitetään,\n        Sä kuihdut pois, sinusta muistot puuttuu.\n        Niin, -- unhotus se tapa talven on;\n        Mut kevät taasen talven jälkeen koittaa,\n        Taas kirkkaampi on valo auringon,\n        Ja rinta riemun omakseen taas voittaa.\n\n        Hälläpyörä 16/10 1868; Kaikuja Hämeestä 1872.\n\n\n\n        PERPETUUM MOBILE.\n\n        Kuul' aseet kolkosti kolajaa,\n        Kuin vangin kahleiden kalkkeet,\n        Ja rattaat raskaasti raksuttaa,\n        Tult' tuiskii liehtivät palkeet.\n        Mik' on se koneiden kolke se? --\n        -- Se on \"perpetuum mobile\".\n\n        Näin vastaa mies, hänen silmistään\n        Tul' levoton vastaan entää,\n        Ne etsii jotain -- ja etsintään\n        Taas järkensäi maailmaan lentää.\n        Tää kulku se totuttu tapa on sen,\n        Hän keinoja etsivi \"mobilehen\".\n\n        Vuoskausia hän jo on liehunut näin\n        Ja tutkinut viisauden lähteet,\n        Häll' aineiden voimat, lait tuttuja on\n        Ja muinaisuudenkin tähteet.\n        Vaan miesi, jo vanhennut toimessaan,\n        Ei päähän oo ehtinyt kuitenkaan.\n\n        Eik' koskaan ehdi! niin kauan kun maa\n        Saa vanhalla radallaan olla,\n        Kun tähdet tuikkaa, kuu kumottaa,\n        Kun loisto on auringolla,\n        Niin kauan mieskin näät tutkia saa\n        Ja Vipusen virsiä tarkastaa.\n        Mik' on se voima, joka ihmisen\n        Voi sydämmeen maansa lemmen siittää?\n        Se voima, mi kautta vaarojen\n        Voi ihmiselle elon, onnen niittää?\n\n        Mik' on se voima, joka kuolossais\n        Ijäisen kruunun sulle antaa tais?\n        Se henki, jok' kaikki ja sinunkin\n        On astinlaudakseen tuonut,\n        Se maailmanhenki, mi \"mobilenkin\"\n        On \"perpetuumiksi\" luonut,\n        Se henki, jok' itsens' on luonut, se\n        On ainoo \"perpetuum mobile\".\n\n        1868 (?)\n\n\n\n        TOIVONI.\n\n        Oi, jos oisi mull' linnun siivet,\n        Halki pilvien lentäisin,\n        Tähtitarhojen kultaniidet\n        Suomen korpihin johtaisin.\n\n        Jokivarret ja vetten partaat,\n        Laaksot, tunturit honkineen,\n        Lehdot, nurmet ja vuorten kaltaat\n        Loisin kultaan ja kukkaseen.\n\n        Sitte laskisin tähtirihman\n        Aallon helmahan helkkymään,\n        Tähtirihman ja sädevihman\n        Loisin aaltohon välkkymään.\n\n        Niin, -- kun jättäisin pilven harjat,\n        Tähdet aalloista loisteleis,\n        Tähdet loistais, ja sädesarjat\n        Taivaan talohon mielen veis!\n\n        1868(?)\n\n        Hälläpyörä 2/4 1869; Kaikuja Hämeestä 1872.\n\n\n\n        MIK' OLI SYY?\n\n        Mik' on tuo haamu haaveksiva yössä?\n        Kuink' kalmankolkko katsantonsa on!\n        Käs' otsaan käy, siell' ajatus on työssä,\n        Ja silmäst' tuikkii liekki levoton;\n        Se kilpaa tekee ukon nuolten kanssa,\n        Ja myrskyn ääntä rintans' soinnuttaa;\n        Mut taivaalle luo pilvet verhojansa,\n        Sielt' täht' ei tuiki, -- mies ei rauhaa saa.\n\n        Auk', umpeen silmät käy, ne harhaellen\n        Täht'tarhoja ja Tuonta tapailee,\n        Kirkkaiksi käyvät, synkiks vuorotellen --\n        Mik' on tuo haamu? hän mit' aattelee?\n        Hakeeko onneaan hän kadonnutta?\n        Yön salaisuudetko hän ilmi luo?\n        Vai, Suomellenko mieltäin uraa uutta,\n        Yön henget kanssaan neuvotteluun tuo?\n\n        Kah! Kas! Tuoll' liepeit' yön jo päivä puistaa,\n        Koht' urallensa taivaan silmä käy,\n        Jo säilähtäin sen kultaniidet loistaa,\n        Muut' ei kuin valoo taivas=alla näy;\n        Ja linnut laulaa, kanteloiset soivat,\n        Ja haaveksijan muoto verestyy.\n        Toiveetko täytetyt tuon hohteen toivat?\n        Vai päivä? soitto? vai mik' oli syy?\n\n        1868(?) Hälläpyörä 16/4 1869.\n\n\n\n        ILOA JA HUOLTA.\n\n        Kun aamun koi\n        Maan kultiin kaarittaa,\n        Kun kannel soi\n        Ja linnut säveltää;\n\n        Tuon sovitan\n        Oloosi, synnyinmaa,\n        Uus aamuhan\n        Noin sullei sarastaa.\n\n        Taas koittaret\n        Kun kiertää lounahan,\n        Maan kukkaset\n        Kehittäin kuorestaan;\n\n        Ma mietin: noin\n        Sa pukeut kukkihin,\n        Noin kerran koin\n        Luo päiväks Suomikin.\n\n        Mut umpeen kun\n        Käy päivän pyörä tuo,\n        Kun sulkuhun\n        Teränsä kukka luo;\n\n        Niin silloin lyö\n        Surusta rintan': oi!\n        Noin synkkä yö\n        Myös kansat kattaa voi.\n\n        Hälläpyörä 23/4 1869; Kaikuja Hämeestä 1872.\n\n\n\n        POISSA ON KULTA.\n\n        Taivahan silmä entää\n        Purppuravuoteelleen,\n        Perhonen lepoon lentää\n        Kukkaseen;\n        Pyydä ei muuta:\n        Mett' unimaljasta jois, --\n        Suikkasee suuta,\n        Nukkuu pois.\n\n        Taivaalla tähdet kulkee\n        Kuutamo kattaa maan,\n        Patjahan impi sulkee\n        Suortuviaan;\n        Silm' iskee tulta,\n        Rinta se riehuu ja lyö --\n        Poissa on kulta,\n        Pitkä on yö!\n\n        Hälläpyörä 23/4 1869.\n\n\n\n        LOISTA, MAANI!\n\n        Kupehesta vuoren laineitansa\n        Laakson helmaan puro juoksuttaa,\n        Sointuun yhtyy kuusten, honkain kanssa,\n        Taivaan sinett' aalto kangastaa,\n        Muiskun suoden äyrään kukillen\n        Eespäin rientää läikkyin, soitellen.\n\n        Ilman rantaa kiertäin tähti tuikkaa,\n        Sukkuloistaan kultaa valuttaa,\n        Aamun leiskuu, päivän suuta suikkaa,\n        Kirkkaan illan, yönkin heloittaa,\n        Loistamast' ei lakkaa milloinkaan,\n        Taivaasta ei poikkee konsanaan.\n\n        Kirkkaana kuin laakson puro kulje\n        Virtajuovaas sinäi, synnyinmaa,\n        Maan ja taivaan sulot helmaas sulje,\n        Läiky, tanssi, soita, humaja,\n        Kirkkautta taivaan kangasta,\n        Honkain ääneen kieltäs soinnuta!\n\n        Kuni koitontähti sinäi loista\n        Illoin, aamuin yhtä kirkkaana,\n        Öiset hallat, raskaat usmat poista,\n        Kastehelmiksi ne muutalla,\n        Tummat pilvet tieltäs torju pois, --\n        Kenpä sulta loiston kieltää vois!\n\n        Hälläpyörä 7/5 1869.\n\n\n\n        TUIMA TULI.\n\n        Tuot' tuimaa tult' en tunne,\n        Mi riehuu rinnassain,\n        Jos käynen vaikka kunne,\n        Se seuraa mua ain'!\n        Se raataa rauhan multa,\n        On murtaa mielenkin,\n        En tunne tuimaa tulta,\n        Mist' tullut lieneekin.\n\n        Kun mieli lepoon horjuu,\n        Ja aatos mettä juo,\n        Tuo unen henget torjuu,\n        Ja sijaan tuskan tuo;\n        Kun sitten rinta parkaa\n        Uus aamu virvoittaa,\n        Taas häijy luokse karkaa\n        Ja riemun karkoittaa.\n\n        Jäätyyhän järven pinta,\n        Katoohan kukkain kuu,\n        Käy kylmäks luonnon rinta,\n        Mykistyy linnun suu;\n        Vaan rint' ei jäähdy multa,\n        En rauhaa saane ma:\n        Oi riennä, tyttö kulta,\n        Tää tuskain luovuta!\n\n        1869 (?)\n\n\n\n        JOHDATUKSEKSI SAARNAAN 12. S. KOLMINAISUUDESTA.\n\n        Omp' ihailtu, nyt taaskin ihaillaan,\n        Ja kiitost' täynnä rinta huokaa hiljaa,\n        Kun antihelmat aukee taivaan, maan,\n        Ja pellot pöllyy runsast' elon viljaa,\n        Kun meillekin, joit' äsken uhkas yö,\n        Taas aamuruskon ensi hetki lyö.\n\n        On kirkas taasen luonto, kirkas maa,\n        Ja kirkkaana taas päivä taivaall' loistaa,\n        Taas tyyntä rauhaa rinta raukka saa,\n        Ja riemu hetkeks mustat murheet poistaa --\n        Mut hetkeks vaan, -- taas alkaa raskas työ, --\n        Koht' uhkailla taas saattaa synkkä yö.\n\n        Ei tiedetä, kosk' kylmää päivä tuo,\n        Koht' turmella voi kalliin viljan halla,\n        Koht' uhkaa vihamieskin, surman tuo\n        Ja kansan lyö kuin hongan kankahalla;\n        Vert' itkee sydän, tuskahuudot soi:\n        Näin, ystävät, se riemu mennä voi.\n\n        Vaan tiedetäänpä, ett' on ponneton,\n        Tuo Luoja, jonka käess' on kansain ohjat,\n        Ja tiedetäänp', ett' tieto ääritt' on,\n        Ett' ijäks tutkimatta jää sen pohjat,\n        Vaan tiedetäänpä myös, ett' tieto tää\n        Se päivä päivält' yhä selviää.\n\n        Se selviää, kuin myrskyn laattua\n        Tuoll' ylähällä selvii tähden valo,\n        Se loistaa, lämmittää, kuin taivaalta\n        Maan kukkaa lämmittää syänpäivän palo;\n        Ja senpä vuoks juur' meille työksi jää\n        Viel' enemmän tät' tietoo selvittää.\n\n        Mut ihmisvoimat murtuu, hukkuu pois,\n        Ei kestä nuoruus, vanhuus, järkevyyskään,\n        Ois tyhjät työt, jos emme tietää vois\n        Niit' armon valoss' arvostella tyyskään;\n        Ja sepä valo nytkin, Herra, suo,\n        Kun kumarrumme istuimesi luo.\n\n        1868 t. 1869.\n\n\n\n        MALJANESITYS\n\n        AUGUST AHLQVISTILLE, YRJÖ KOSKISELLE\n        ja JOH. GABRIEL GEITLINILLE.\n\n        Hämäläisosakunnan vuosijuhlassa 1/10 1869.\n\n        Tuoll' ulkona on syksy. Tuimat tuulet\n        Vie lehdet puista, kukat maaksi lyö.\n        Henk' kylmä käy, ja pikemmin kuin luulet\n        On lumen alla kesän kaunis työ.\n        Mut tähdet tuolla loistain kaiken yötä\n        Tuo mieleen, ett' on pysyvääkin työtä,\n        Ja mieli pyrkii kauko=ilmoihin.\n        Se kulkuansa käyden ijät' uutta,\n        Nyt muistuttaa, ett' iankaikkisuutta\n        On säilymässä ihmistöissäkin.\n\n        On meilläkin jo aikaa käyty työksi --\n        Ens aluskivi ammoin laskettiin.\n        Vaan suo se petti, kivi kuljuun syöksi,\n        Ja yritetty työ se jäikin niin,\n        Mut uudet polvet uuteen työhön ryhtyy,\n        Eik' aikaakaan, kun hornan vallat vyhtyy,\n        Ja perustus on vankka, valmis nyt;\n        Sen nojaan nousee muuri, pylvässarja\n        Kohoopi pilvihin, ja temppel'harja\n        Jo patsaan tukeille on liittynyt.\n\n        Tuo helposti ei käynyt. Usein hukkui\n        Työt miehen parhaimmankin syvyyteen,\n        Men' usein taappäin työ ja moni nukkui\n        Jo kesken tointaan uneen ikuiseen.\n        Mut vaikka tuskin kenkään päähän jaksaa,\n        Niin työ se sentään hikihelmen maksaa,\n        Se kansan työt' on, työtä pysyvää!\n        Ja vaikka syvyys monet mietteet nieli,\n        Jäi heelmä niistä sentään, kansan mieli\n        Niist' temppelin sai kerran pystyttää.\n\n        Se valmis onkin. Vielä silitystä\n        Sen patsaat, katot, muurit kaipaavat:\n        Viel' oppi selv' ei ole, kiel' ei kystä,\n        Ja kansan vaiheet valoo vaativat,\n        Mut tekohon kun mestarit on saatu,\n        Kun tointen ohjissa on nero taattu,\n        Ei valmist' oottaa kauan kestäkään,\n        Ja niillepä, joill' on tät' työläst' työtä,\n        Suon, ett' ois onni heillä aina myötä.\n        Ma muistokseen juon pohjaan maljan tään!\n\n        U. Suometar 1869, n:o 79; Hämäläinen 1869, n:o 40.\n\n\n\n        ELÄMÄ.\n\n        Voi kuinka tääll' on ihanaa!\n        Voi kuinka linnut pauhaa!\n        Ei huolta ole, kuolemaa,\n        Tääll' elo tyynt' on rauhaa;\n        Niin tääll' on koti armahin,\n        Tääll' äiti, täällä kultakin.\n\n        Näin poika miettii. Armahat\n        Nyt tunteet rinnan täyttää,\n        Ne helkkyvät, ne pauhaavat,\n        Kuin soinnult' elo näyttää.\n        Mut tuskin aikaa vierryt on,\n        Ne raukee hajasointohon.\n\n        Syys tulee, kukat maaksi lyö,\n        Ja linnun äänet raukee,\n        Talv' ehtii, syksyn jätteet syö,\n        Ja tuonen ovet aukee,\n        Heilt' tuskin muisto säilöön jää,\n        Ett' oli kulta=aikaa tää.\n\n        Ja voitost' telme kiihon saa,\n        Se myrskyt irti kiskoo;\n        Ja laineit' tuuli kuohuttaa,\n        Ja venhett' aallot viskoo.\n        Ja elämä se riehuu näin\n        Ja rientää yhä eteenpäin.\n\n        Sit' asettamaan riitä ei,\n        Ei miel', ei miehen järki;\n        Se monet mietteet kuohuuns' vei\n        Se monet järjet särki;\n        Mut purjeit' taidoin käytä vaan,\n        Niin tyyneen pääset satamaan.\n\n        Ja siell' on taasen ihanaa,\n        Ja siellä linnut pauhaa.\n        Ei huolta ole, kuolemaa,\n        Siell' elo tyynt' on rauhaa,\n        Niin siell' on koti armahin,\n        Siell' äiti, siellä kultakin.\n\n        Hälläpyörä 22/10 1869; Kaikuja Hämeestä 1872.\n\n\n\n        SCIPIO AFRICANUS.\n\n        On vainon hirmupäivä päästy päähän,\n        Yö vaippans' sovitti ja rauhan toi.\n        Veriset liekit, haihtuin myrskysäähän,\n        Viel' ilmi hohteen taivahalle loi.\n        Mut taivaan alla riutuu tuskissansa,\n        Veriinsä nääntyy mainehikas kansa,\n        Ja kansan muistot liekki tasoittaa;\n        Syö liekki Karthagon, mut murhamiesi\n        Iloiten takoo kahletta, ja liesi\n        Kuin hornan kita tultaan leiskottaa.\n\n        Vaan keskellä tuot' ivan näyttölavaa\n        On aatteissansa mies. Mit' aikoo hän?\n        Hän on kuin nukkunut, -- jo silmäns' avaa\n        Ja katsoo, tähtää -- mitä näkee hän?\n        Käy kurttuun otsa, huulet murtoon vääntyy,\n        Vert' itkee sydän, silmä maahan kääntyy\n        Ja rintaa vasten päänsä kallistuu;\n        Hän äsken iskun taivahalle heitti,\n        Mut mustat pilvet ennustähdet peitti,\n        Nyt lausumahan aukee miehen suu:\n\n        \"Mä nähnyt olen kukan kuihtuvaisen,\n        Kuink' alle myrskyn painuu palmupuu;\n        Oon nähnyt kalman murhaa, nähnyt naisen,\n        Kuin kultaansa hän surren lakastuu;\n        Olenpa nähnyt kuinka Rooman kansa\n        On hautaan vienyt miehet parhaimpansa,\n        Ja haudoilla vuoskaudet itkenyt;\n        Vaan nähnyt konsanaan en surmaa mointa:\n        Kuink' kansa, kansain kuulu, ilman tointa\n        Jää, hukkuu pois, näen ensi kerran nyt.\"\n\n        \"Täss' seison haudall' luonnon suurimmalla:\n        Maaks sorretun Karthagon eessäin nään.\n        Tuoll' ilohuudot kaikuu taivas=alla,\n        Ne mieltä viiltää, kun nään sorron tään.\n        Vaan kunnias sen vaatii, Rooma, sinä\n        Tuon tehtäväksi määräsit, ja minä\n        Mies roomalainen olen. -- Huoli pois!\n        Ei kuollut Curtius, kun maahan syöksi,\n        Ei Mucius, kuin murhan otti työksi.\n        Tät' enkö työtä minä kestää vois!\"\n\n        \"Vaan täytymyst' ei minun kieltää sovi,\n        Ja se, se Karthagonkin hautaan vei;\n        Niin säätää jumalat, ja tuonen ovi\n        Se vielä kerran aukee Roomallei.\n        Niin, Rooma, kerran vahvat muuris murtuu,\n        Maan tasalle sun kuulu kansas sortuu,\n        Sep' Iliaan on kohtaloa vaan!\n        Mut käyköön niinkin, tulkoon kuolo vainen,\n        Kun kansassa vaan henk' on roomalainen,\n        Meit' alentamaan voimaa tarvitaan.\"\n\n        Hälläpyörä 22/10 1869; Kaikuja Hämeestä 1872.\n\n\n\n        JOULULAHJA.\n\n        Tuhannet kultakorut kai\n        Muut joululahjaksensa sai,\n        Minä sain yhden lahjan vaan,\n        Mut sit' en vaihtais kultaankaan.\n\n        Ja kultaa on se kuitenkin\n        Ja kulta on sen nimikin,\n        Mut se vaan sitä kultaa on,\n        Mi valuu säteist' auringon.\n\n        Kun väliin ilmaretkillään\n        Koi kohtaa hämärikkiään,\n        Se lemmest' ihastuksissaan\n        Suo kultavihman maailmaan.\n\n        Ja nuoret ahot kulloittuu,\n        Heloittaa kuuroittunut puu,\n        Ja kun sit' ihmisrinta juo,\n        Niin palamahan syttyy tuo.\n\n        Semmoisen liekin autuain\n        Minäkin sydämmeeni sain,\n        Ja sydän kylmä ennen, nyt\n        On liekkimähän syttynyt.\n\n        1869 (?)\n\n\n\n        OI, JOS OISI.\n\n        Oi jos oisi, niinkuin muilla, mulla oma kulta,\n        Vilisten kuin virran juoksu luistais aika multa.\n\n        Mieli ois kuin päivänpaiste, aatos huolta vailla,\n        Korkealle liiteleisi ilman kotkan lailla.\n\n        Soitellen ma kulkisin ja laulain päivätöillä,\n        Kullan kuva mielessäni nukahtaisin öillä.\n\n        Metsät tieltä siirtyis pois ja rymähtäisi kuusi,\n        Kunhan kankaan kainalossa pirtti nousis uusi.\n\n        Sinne kullan saattaisin ma kurkihirren alle,\n        Liedestä kun ensi sauhu nousis taivahalle.\n\n        Ja kun sieltä oman kullan kirkkohon ma veisin,\n        Kadehtien lintusetkin meitä katseleisi.\n\n        Nurmen heinä helkkyisi ja kukat kumartaisi,\n        Kumartaisi kukkaset ja tuomet tuoksahtaisi.\n\n        Oi jos oisi, niinkuin muilla, mulla oma kulta,\n        Vilisten kuin virran juoksu luistais aika multa.\n\n        1869 (?) Kaikuja Hämeestä 1878.\n\n\n\n        LAULUKILPA.\n\n        Terve, lintuni, terve!\n        Tahdotko kieltäsi koittaa?\n        Kilvan nyt laulumme soikoon\n        Nähdäppä saa ken voittaa! --\n        Paljo en taida ma koito,\n        Noudatan luontoni mieltä,\n        Laulan rintani tunteet,\n        Laulan kultani kieltä.\n\n        1869 (?)\n\n\n\n        KOTKA.\n\n        Katsos, kultani, kuinka kotka koittaa voimiansa:\n        Etkös tahtois kilvoitella taivaan linnun kanssa?\n\n        Ilmain kautta ja tuulten poikki ja kautta tuon mustan pilven\n        Kiidättää se riemulauluin luokse taivaan kilven.\n\n        Ja taivaan kilvelle kirjoitettu on kauniita tähtilöitä;\n        On sadottain noita tähtiä, kuin nurmella kukkasvöitä.\n\n        Mut kilpi tuo, se on kultani mun, ja tähdet on silmäis tulta,\n        Ja minä se kotk' olen ilmassa, -- noin muiskun ma ryöstän sulta!\n\n        1869 (?)\n\n\n\n        TAHDOTKO?\n\n        Tahdotko, neitonen, kanssani tulla?\n        Tahdotko luomisen henkiä kuulla?\n        Tahdotko poimia kukkia maan?\n        Tahdotko nähdä taivahan palon,\n        Tähtitarhat ja kuuttaren valon?\n        Tahdotko vaan!\n\n        Tahdotko riemuja kanssani jakaa?\n        Tahdotko surra, kun riemujen takaa\n        Kohtavi silmää huolinen tie?\n        Tahdotko kanssani kärsiä, kuolla?\n        Tahdotko luulla ett' Tuonessa tuolla\n        Autuus lie?\n\n        Tahdotko luulla ett' Tuonelan tiellä\n        Lempemme kuolematonna on vielä,\n\n        Viel' että sielläkin muiskuja jaat?\n        Tahdotko riemuita kanssani, kulta?\n        Kirvoita helmas, riennä jo! -- multa\n        Suutelon saat!\n\n        1870 (?)\n\n\n\n        UNIEN MAISSA.\n\n        Ol' eloni outo kantaa,\n        Pois rauha ol' itsestäin;\n        Näin silmäten taivaan rantaa\n        Siell' auringon laskevan näin.\n\n        Ja kulta= ja purppuraverhot\n        Sen katteheks kierrettiin,\n        Ja pilvet, kuin kukkahan perhot,\n        Sen vaipuivat siimeksiin.\n\n        Elon mailta se näkö mun sulki,\n        Ma hukuin sen purppuraan,\n        Ja taivaalla tähdet kulki,\n        Ja kuutamo kattoi maan,\n\n        Ja kahlehens' irroittaissa\n        Kuin kotka lens aatteeni mun,\n        Ma lepäsin kukkien maissa,\n        Luon' istuimen kirkastetun.\n\n        Löin painia enkelin kanssa,\n        Elon immeltä suutelon sain\n        Nous aurinko loistossansa,\n        Mä heräsin taivaastain.\n\n        Mä heräsin maallen tälle,\n        Maryn helmaani suljin taas,\n        Soin enkelin muiskun hälle,\n        Ja -- taas olin unien maass'.\n\n        1870 (?)\n\n\n\n        ORJA.\n\n        Kuuletko Herran voiman, hattarat näätkö kuin halkes?\n        Näätkö kuin ukkosen nuol' leimuten pilvistä lens?\n        Huomaatko rintani nousun, huomaatko silmäni iskun,\n        Kuuletko kahlehen kalskeen? -- haa, onko unta se vaan?\n        Onko se unta? Ei, ei -- se on luonnon ja Jumalan kieltä,\n        Rintani kieltä se on, kieltä on vapauden.\n        Sen mulle neuvoi koskien kuohut ja harmajat hongat,\n        Neuvoi kukkaset maan, neuvoi taivahan kuu.\n\n        Ilt' oli tyyni, ja taivahat loisti; ma haudoilla kuljin,\n        Huolteni kyllyyden tahdoin huoata pois,\n        Huoata ilmahan hengen niin paksun, ett' helvetti täyttyis,\n        Hengen, mi saatanankin rauhan rikkoa vois.\n        Taivahat säikkyi jo. -- Näin silloin kukkasen maassa,\n        Hurmehest' isien näin kukkasen puhkeavan,\n\n        Verta sen lehdistä hohti, verta sen suonissa kiehui,\n        Verta sen huulilta join, -- ens oli muiskuni tuo!\n        Ensikerran nyt lemmin ma, helmaani maailmat suljin,\n        Honkia syleilin, tähtiä rukoilin; mut\n        Vert' oli suutelu orjan, vert' oli halaus orjan,\n        Vert' oli rukous orjan -- verta ja hurmetta vaan!\n\n        Kuuletko rintani kuohun, kuules kuin ukkonen pauhaa!\n        Kuules kuin taivahat soi -- haa onko unta se vaan?\n        Untako kallihin ihmistunne, jumalain kieli,\n        Untako sen vuoks vaan, tää ett' on orjien maa!\n        Vannotan pilviä, tähtiä, vannotan kukkasta maassa,\n        Vannotan kosket ja hongat -- kaikk', kaikki kostoa soi!\n        Katkea kahle! Voimasko suurempi henkeni voimaa?\n        Ruostu jo rauta! hohoi säilänä säihky nyt!\n        Kiidä pilvistä maahan, nuoli! Ukkonen jyskää!\n        Hattarat haljetkaa! vaaru, vapise maa!\n        Nouskaa, untelot! Tää, tää on orjien kunniapäivä,\n        Vapautt' ääneni soi! -- vapaus, vapaus, oi!\n\n        Hälläpyörä keväällä 1870; Kaikuja Hämeestä 1872.\n\n\n\n        EERIK JUHANA HIISSA.\n\n        k. 5/4 1870.\n\n        Tuoll' ulkona on kirkas, lämmin nyt,\n        Yön kahleet juotteistaan on hellinnyt,\n        Luonnolta kolkko ruumispeitto raukee.\n        Kaikk' uuden elon, uuden kiihkon saa,\n        Hengelle uudet rientoalat aukee:\n        Tää tietää juhlaa, rauhaa ennustaa.\n\n        Ken arvas sortaa nämät luonnon lait!\n        Ken rikkoa tään rauhaisuuden!... Vait!...\n        Tuolt' tunnen äänen särkyneen: on aivan,\n        Kuin luonnon rinta halkeis kahtia\n        Ja juopahansa peittäis maan ja taivaan...\n        Taas tyynt' on, tyyntä niinkuin haudassa.\n\n        Rikos on tehty! Nopeudessaan\n        Sen vertainen ei ihmis=aatoskaan.\n        On kuin se olis syvää salaisuutta:\n        Sen rinnalla on laki voimaton,\n        Sen työt ne ovat ijankaikkisuutta,\n        Ja itse rikos täytymystä on.\n\n        Olemme haudan partahilla. Tän,\n        Tän pohjukass' on kätkö ystävän.\n        Se katetaan -- hän ijäks pois on meiltä.\n        Viimeiset pirstat haudan omiks jää.\n        Hän ijäks, ijäks pois on elon teiltä,\n        Ja ehkä muistonsakin häviää.\n\n        Ei, ystävä! niin ei se käydä saa,\n        Niin ei se käydä voi, sit' epuuttaa\n        Se sama sääntö, mi sun käski kuolla.\n        Sua muistimme, kun kärsit täällä, nyt\n        Sua muistamme, kun taivaissa oot tuolla.\n        Näet rintamme on ijäks liittynyt.\n\n        Hälläpyörä keväällä 1870; Kaikuja Hämeestä 1872.\n\n\n\n        KULLANKEITTÄJÄ.\n\n        Kuin lausuit, kullankeittäjä? Siis sulta\n        Kadonneen onnens' ihmissuku saa?\n        Kohennat hiilusta, enennät tulta\n        Ja ahjoon lietsot ilmaa kuohuvaa,\n        Ja taivaankaaren=karvaisena kulta\n        Edessäs taian lailla kimaltaa;\n        Viel' yksi hetki, valmiina on taika,\n        Ja maailmalle koittaa kulta=aika.\n\n        Ja \"kultaa\" kaikuu pitkin taivaan rantaa,\n        Ja \"kultaa\" vastaa syvyydestä maan:\n        Kuningas valtikkansa etees kantaa,\n        Kun saa tuot' elon voimaa rahdun vaan,\n        Ylimys maineens', impi kultans' antaa,\n        Kaikk', kaikki lumoo taikas loistollaan,\n        Ja kunniallaan vaivainen sen ostaa,\n        Jok' asemille Luojan hänet nostaa.\n\n        Ja mailm' on autettuna, niinkö luulet?\n        Ja rauha, onni palaa sydämmeen!\n        Mut lastaan äidin kiroovan kun kuulet,\n        Kun rakkauden kuulet kadonneen,\n        Kun immen pettyneen näet kalpeet huulet,\n        Kun uskon, toivon kuulet rauenneen,\n        Kun miehen pettävän näet synnyinmaansa,\n        Uskotko taikojas, uskotko vaan sa!\n         --  --  --\n         --  --  --\n        Ja polta poroks kaikki, polta tyyskin\n        Imeinen himoineen, sen itsekkyyskin!\n         --  --  --\n         --  --  --\n        Ja tyhjyys ääretön on sydämmissä,\n        Ja tyhjyys maassa, tyhjyys taivahissa.\n\n        1870=luvun alkuvuosilta.\n\n\n\n        KATEUS.\n\n        Kukkasissa lepää poika,\n        Kaunis niinkuin kukkanen,\n        Päivän koi ja metsän linnut\n        Suosii häntä vuoroten.\n\n        Unelmia toiset laulaa,\n        Toiset häntä suutelee.\n        Tyttö kaukaa katsoo tuota,\n        Katsoo, katsoo -- kalvenee.\n\n        Lakkauttais linnun laulun,\n        Kukat maasta tempais pois,\n        Estäis päivän paistamasta,\n        Peittäis taivahat, jos vois.\n\n        Miksi tuota rangaistusta?\n        Noinhan tuim' ei talven sää!\n        Tyttö miettii: silloin vasta\n        Voin hänt' ehkä miellyttää.\n\n        Silloin päivän koittarena\n        Suudella hänt' aina saan,\n        Laulaa laulun, helmassani\n        Tuuvittaa hänt' unelmaan.\n\n        Hälläpyörä kevätluk. 1871 (\"Vanhoista piiloista\");\n        Kaikuja Hämeestä 1872.\n\n\n\n        EMMALLE.\n\n\n        I.\n\n        _Ihanne_.\n\n        Mull' lapsest' aikain oli ihantein,\n        Ja onnellinen olinkin sen kanssa;\n        Mä kukkaskiehkuroita sille tein\n        Ja palkinnoks sain aina makeitansa.\n\n        Ja makeita ne makeet olikin,\n        Ne oli mitä kastehelmet maalle,\n        Ne oli niinkuin kyynel enkelin,\n        Kun lempeään hän lausuu Jumalalle.\n\n        Kun laski päivä ja kun koitti koi,\n        Me ihailimme taivaan purppuroita,\n        Ja tähdet taivaalla kun loisti, -- voi,\n        Kuin kauniisti me selitimme noita!\n\n        Niin, taivaat, kukat, suutelot, ne vaan\n        oi' aino'ina lempimaina meille,\n        Maan murheista ei tietty milloinkaan,\n        Ja pitk' oi' askel vielä tuonen teille.\n\n        Mut kuinka kävi! -- Aatos siivet sai,\n        Ma käydä tahdoin itse taivaan koissa;\n        Mut ystävä sai tuosta kaimon kai,\n        Ja siitä saakk' on ihanteeni poissa.\n\n        Se haihtui, niinkuin sumu haihtuu pois\n        Ja niinkuin meren häviääpi vahto --\n        Mut jospa vielä herättää sen vois! --\n        En, en, ma sitä herättää en tahdo.\n\n        1870 (?) Hälläpyörä kevätluk. 1871 (\"Vanhoista piiloista\").\n\n\n        II.\n\n        _Emma_.\n\n        Mitä näen, taasen taipuu\n        Mieli minne muinoinkin,\n        Taasen näen, kuin päivä vaipuu\n        Hämärikin helmoihin;\n        Taasen näen, kuin koitar tuo\n        Suuteloita maalle suo.\n\n        Purppurainen puku nytkin\n        Peittää taivahan ja maan --\n        Liekö vainen herännytkin\n        Ihanteeni taineestaan?\n        Ei, ei, aika ihanteen\n        Mennyt pois on polvekseen.\n\n        Mutta sentään katselen ma\n        Riemumielin koita koin.\n        Miksi? selitä se Emma,\n        Miksi sitä ihanoin?\n        Sinä sen voit selvittää:\n        Olet itse koitar tää.\n\n        Näkyä oi suloisinta\n        Armaist' armahinta, oi!\n        Kun sun näen, oitis rinta\n        Niinkuin Memnon=patsas soi.\n        Sydämmeni riepaleet\n        Sinä sointuisiksi teet.\n\n        Autu'utta rinta kaikaa,\n        Aatos kotkan siivet saa,\n        Miel' ei katso paikkaa, aikaa,\n        Pois se lentää tähtein taa:\n        Jumalien vertainen\n        Ompi hetkeks ihminen!\n\n        1870 (?)\n\n\n\n        SYDAMMENI.\n\n        Mun sydämmeni riepaleissa roikkuu,\n        Sen ympäri, kuin haaskan, korpit koikkuu,\n        Ken siitä palan repii, ken vie toisen,\n        Ja minä itse, min' en mitään voi sen.\n\n        Palasen, parhaan palan sen vei isä,\n        Kun manaan läksi, -- toisen äidin nisä,\n        Vaan tuonpa sentään rakkaudesta soisin,\n        Kun loput murut säilyttää vaan voisin.\n\n        Mut korpit nuo, ne etsii makupalaa.\n        Ne ystävien lailla mua halaa\n        Ja halatessaan rintaan kyntens' iskee\n        Ja minust' irti kynsin palan kiskoo.\n\n        Tuo mieltä karvastelee, viiltää, kaivaa,\n        Mut sentään kärsin minä tuotai vaivaa:\n        Mut yksi siru jäljellä on vielä\n        Ja sit' en anna enää korppein niellä.\n\n        Sen vallassani pidän, sit' ei tuhraa\n        Ei saastaisuus ei himot -- senpä uhraan\n        Me rakkauden alttarille -- sen ma\n        Sinulle ikimuistoks uhraan, Emma!\n\n        Mut -- juuri kun ma alttarille taivun\n        Ja tulen ääreen rukouksiin vaivun,\n        Pimentyy taivas, korpit päivän peittää,\n        Ja tuokin pala täytyy heille heittää.\n\n        1870 (?)\n\n\n\n        SORMIEN LÄVITSE.\n\n        Jos sua päivän silmä häikää,\n        Kätes mättää eteen vaan,\n        Sormien lävitse katsoin\n        Kaikki vaihtuu purppuraan.\n\n        Sydäntäs jos toukka kalvaa,\n        Jos sua tuntos ahdistaa,\n        Sormien lävitse katso,\n        Ne sun kullaks kuvastaa.\n\n        Äitiäs jos konna pilkkaa,\n        Lapses, veljes orjiks myö,\n        Sormien lävitse katso,\n        Niin on työnsä veljen työ.\n\n        Ja jos äitis veriin sortuu,\n        Mitä siitä huoataan,\n        Sormien lävitse katso,\n        Kaikki vaihtuu purppuraan.\n\n        Sulje silmäs, sulje tuntos,\n        Nauti itsees, juo ja syö,\n        Vaan kun vihdoin silmäs avaat,\n        Saattaa olla synkkä yö.\n\n        1870.\n\n\n\n        MALJA ERÄÄLLE VANHUKSELLE.\n\n        Tuoll' ulkon on härmää ja lunta,\n        Ne peittävät pellot ja haat,\n        Jo ilmojen laulukunta\n        On jättänyt meidän maat;\n        Ei tunnu tuttua kieltä,\n        Ei riemun aihetta näy,\n        Vaan myrsky se huokuu sieltä\n        Ja talvinen tuisku käy.\n\n        Mut useinkin talvissäällä\n        On rintani heltynyt,\n        Ma tunsin hongan, sen päällä\n        On härmää ja hyydettä nyt,\n        Ja hyytehen alla on pinta,\n        Mi neulasta täynnä on,\n        Mut neulasten alla on rinta,\n        Ja rinta on saasteeton.\n\n        Ja tätä honkaa ma lemmin,\n        Ja lemmin sit' ainiaan,\n        Jos pistää se, tulisemmin\n        Sen rintaani painan vaan.\n        Ma tiedän: kun talvi haihtuu,\n        Ja lintuset palajaa,\n        Sen neulaset kukkiin vaihtuu,\n        Valovaattehen honka saa.\n\n        Lasi käteen nyt! Yli harjan\n        Jo kuohuvi vaahto sen,\n        Lasi käteen nyt! Mehu marjan\n        Tuo muistoja mielehen,\n        Ja sieltä me lahjaksi tuomme,\n        Mitä mieli on löytänyt,\n        Näin täydestä rinnasta juomme\n        Ikämiehen muistoa nyt.\n\n        Hälläpyörä kevätluk. 1871.\n\n\n\n        HAUDALLA.\n\n        Tass' äidin, rakkaan äidin haudall' istun,\n        Ja mietin kuink' oi' ennen, kuink' on nyt:\n        Lapsuuden ajoist asti, siks kun kistun\n        Maan poveen toin, -- kaikk' olen miettinyt.\n        Niin silloin, lasna ollessani, silloin\n        0l' taivas kirkas päivin, kirkas illoin, --\n        Nyt on se paksuun pilveen peittynyt.\n\n        Jos kokoat kaikk' ihmisyyden vaivat,\n        Jylhemmäks niist' ei taivas tulla vois;\n        Jos kuopan maan sisimpään soppeen kaivat,\n        Valoa sielläkin nimeksi ois;\n        Vaan tääll' ei koita päivä pilvein takaa;\n        Ken hajoittaa ne vois, hän maassa makaa,\n        Pois äiti on, ja -- rakkaus on pois.\n\n        Se lohduttaa, kun tiettynä on mailla\n        Joku, ken haavat sitoo, hellä on,\n        Vaan ilman hänt' on sydän puoltaan vailla,\n        Se itkee verta ja on rauhaton.\n        Vie linnunpojilt' emä, kaste maalta,\n        Kedolta kukat, tähdet taivahalta\n        Ne ota pois, niin näät mun kohtalon'!\n\n        Ma muinoin mietin: mitä vaaraa pelkään,\n        Vahv' olen kylliks sitä torjumaan. --\n        Nyt olen syösty myrsky=ilman selkään,\n        Vaan heikko niit' on henki voittamaan,\n        Se, joka voimakkaana Luojaa herjää,\n        Nyt maata suutelee ja rauhaa kerjää,\n        Ja tyytyis pieneen riemun pisaraan.\n\n        Vaan kas! Kautt' taivaan valon säde kiilsi,\n        Oliko se tuon riemun kangastus?\n        Ei, -- ukon nuoli vaan, jok' ilmaa viilsi\n        Ja jota seuraa kammo, kauhistus.\n        Tult' yhä vaan, -- se leimumast' ei lakkaa,\n        Jo ilmat halkee, pilvet yhteen hakkaa,\n        Ja maahan iskee taivaan rangaistus.\n\n        Vereni hyytyy. -- Kukan korreltansa\n        Nään taittuvan, -- vaan minä ehjäks jään.\n        Ja nyt, kun lasna ennen äidin kanssa,\n        Käyn polvilleni Luojaa kiittämään.\n        Jot' ilkeämmin rajuilma pauhaa,\n        Sen pikemmin taas saadaan poutaa, rauhaa,\n        Min' uskon sen -- ja luotan elämään.\n\n        Hälläpyörä 17/3 1872; Kaikuja Hämeestä 1872.\n\n\n\n        ROUVA RAA'LLE.\n\n        Kuin luonto, joka, taimellansa vasta,\n        Odottaa valoa, mut taivahasta\n        Saa raetta ja kylmää tuulta vaan,\n        Niin on myös täällä näyttötaiteen laita,\n        Ei usein päivä sitä vaippaa taita,\n        Jok' eroittaapi taivahan ja maan.\n\n        Mut joskus sentään rakoileepi ilma,\n        Ja pilvistä heloittaa taivaan silmä,\n        Ja lintu laulaa, kukka loiston saa,\n        Taas kyllä pilvi päivän eteen luistaa,\n        Mut ihmiset sen hetken kauan muistaa,\n        Se harmaapäinä heitä riemuittaa.\n\n        Näist' ilman valokkaista kohdist' yksi\n        On Lea puhdas, sen kanss' ystävyksin\n        Käy Margareta, kirkas toiveissaan.\n        Sulle, ken päivän päält' on verhon luonut,\n        Ken taivaan lapset nähtäviks on tuonut,\n        Sinulle kunniata lausutaan.\n\n        Se peittyy taivas taas. Mut toivokaamme,\n        Ens sumun jälkeen kirkkaan päivän saamme,\n        Ja silloin laulaa linnut äänehen,\n        Ja sinä, joka pois nyt kuljet täältä,\n        Kun pilven poikkeevan näät päivän päältä,\n        Palaja silloin, terve Suomehen!\n\n        1872 (?)\n\n\n\n        MALJAN=ESITYS ISÄNMAALLE\n\n        1/10 1872.\n\n        Yks voima sydämmehen kätketty on,\n        Se voima on puhdas ja pyhä,\n        Se tuttuko on vai tuntematon,\n        Niin valtaa se mieliä yhä,\n        Salamoina se tuntehet saa palamaan,\n        Se taivaast' on kotoisin kerrotaan,\n        Ja isänmaa on sen nimi.\n\n        Se tunnussana se Suomenmaan\n        Vei urohot kuolon teille,\n        Vei nälkää, vaaroja voittamaan,\n        Vei valoa voittamaan meille;\n        Ja rauhan töissä se ollut on\n        Se toivon tähti sammumaton,\n        Joka tien vapautehen viittaa.\n\n        Niin aina olkohon Suomenmaass'!\n        Ain' uljuutt', uskollisuutta!\n        Kun vaara uhkaa, ne luokohot taas\n        Vapautta ja valoa uutta!\n        Tää maa se ei koskaan sortua saa.\n        Eläköön tämä muistojen, toivojen maa,\n        Eläköön, kauan eläköön Suomi!\n\n\n\n\n        SAAREN IMPI.\n\n        Täss' istun nyt ja itken, kun päivä umpeen käy,\n        Ja itken taas, kun alkaa päivä uusi;\n        Mun entist' ystävääni ei kuuluvissa näy,\n        Täss' yksin olen niinkuin kasken kuusi;\n        Ja ympärilläin tuisku se puita tuivertaa,\n        Ja hankipeitteen alla on kaunis kukkain maa,\n        On kaikki, kaikki muistot hangen alla.\n\n        Oi, jos kuin järvi laaja mun kyynelvirtaan ois,\n        Ja itkullein jos kosken kuohun saisin:\n        Yöt päivät itkein itkisin ma talven tuiskut pois\n        Ja hangen alta kukat nostattaisin,\n        Ja niitä suuteleisin ja niitä kaitsisin,\n        Ja sydämmeni verta ma niille vihmoisin,\n        Näin osan hengestäni niille suoden.\n\n        Ja kukkain kirkkautta nyt aallot heijastais,\n        Ja leikiten ne rantaa kohden liekkuis,\n        Ja piilostansa kirkasna päivä pilkoittais,\n        Ja puitten oksill' linnut laulain kiekkuis,\n        Mut itse heiluin latvassa korke'imman puun\n        Ma silmäniskun loisin tuonne seutuun kaivattuun\n        Ja visertäisin kultaistani tänne.\n\n        Mut voi, voi! Aatos väsyy ja houraillen se käy,\n        Ja tuulentuvat haihtuu talvisäässä;\n        Mun entist' ystävääni ei kuuluvissa näy,\n        On lumi maassa, järven aallot jäässä,\n        Ja ympärilläin tuisku se puita tuivertaa,\n        Ja hankipeitteen alla on kaunis kukkain maa,\n        On kaikki, kaikki muistot hangen alla.\n\n        Hälläpyörä 30/9 1870; Kaikuja Hämeestä 1872.\n\n\n\n        ARVAN HEITTO.\n\n        Toivo, pelko rinnassansa\n        Neito arpaa langettaa:\n        Vuohensilmää jaloistansa\n        Hyppysillään tavoittaa.\n        Rinta hyppii,\n        Neito nyppii\n        Lehväsiä kukastaan.\n\n        Arvan kanssa mieli kulkee\n        Pilvihin ja manahan:\n        Joka lehvä itseens' sulkee\n        Elämän ja kuoleman.\n        Lehvän viskoo,\n        Lehvän kiskoo\n        Neito kukast' yhtenään.\n\n        Aatos lentää niinkuin nuoli,\n        Rintaa polttaa, viluttaa,\n        Kukasta jo toinen puoli\n        Pirstojansa paljastaa.\n        Neito, neito!\n        Arvan heitto\n        Päivän tuo tai synkän yön.\n\n        Hetkeks rinta tuskans' heittää,\n        Miel' on niinkuin aamukoi!\n        Mutta lemmen taivaan peittää\n        Tuokiossa myrsky voi.\n        Neito rukka!\n        Taasen kukka\n        Yhden kyljen paljaaks sai.\n\n        Elon enään kuolemasta\n        Hivuskarva eroittaa,\n        Manala ja taivas vasta\n        Voitostansa kilvan saa;\n        Yksi lehti\n        Taas jo ehti\n        Kukast' irroittua pois!\n\n        Lehväsen näin toisen perään\n        Neito nyppii kukastaan,\n        Yks on lehti jäljell' enään...\n        Totta...! Kultaniko saan?...\n        Taivas aukee,\n        Pelko raukee,\n        Rinnan täyttää toivo vaan!\n\n        Hälläpyörä 30/9 1870; Kaikuja Hämeestä 1872.\n\n\n\n\n        _Vv. 1873-1908._\n\n\n\n        ALEKSIS KIVEN HAUDALLA.\n\n        4/1 1873.\n\n        Vaipuos, vaivu synnyinmaasi helmaan,\n        Sieltä sä löydät, mitä etsit täältä,\n        Rientosi palkan: sovitusta, rauhaa\n                          Saavutat viimein.\n\n        Nukkuos rauhaan; ympärilläs huokaa\n        Huoliva luonto, surren laulajaansa,\n        Hautasi partaall', itkein Suomen kansa,\n                                 Muistoas siunaa.\n\n        Multa sun peittää, lumi hautas kattaa,\n        Vaan älytyösi maailmassa loistaa,\n        Tuntosi hellä, jalo rakkautes\n                               Suomessa säilyy.\n\n        Vaipuos, vaivu synnyinmaasi helmaan,\n        Sieltä sa löydät, mitä etsit täällä,\n        Rientosi palkan: sovitusta, rauhaa\n                               Saavutat viimein.\n\n        Pääskynen 1872; Kaikuja Hämeestä 1874.\n\n\n\n        F.A.W. BOIJE.\n\n        k. 30/11 1873.\n\n        Lausuttu Hämäläisosakunnan vuosijuhlassa 1/10 1874.\n\n\n        Vihanta kumpu maasta kohouupi,\n        Sen yllä sinitaivas kaareuupi;\n        Siell' ystävä on kallis kummun alla,\n        Sen sielu tähtenä on taivahalla.\n\n        Se oli taivahista hieno tuokse,\n        Se lähtikin vaan heimojensa luokse;\n        Ei jälkiä siit' ole paljon mailla,\n        Se välkähti vain virvantulen lailla.\n\n        Mut olihan se kullankirkas tuli:\n        Kun sydämmiin se koski, jäät ne suli,\n        Ja kaikki hyvät henget liittoon yhtyi,\n        Ja kaikki jalot tunteet liekiks syttyi.\n\n        Ne tunteet palaa vielä, palaa yhä,\n        Niin kauan kuin meill' ystävyys on pyhä,\n        Niin kauan kuin on meillä synnyinmaata.\n        Se tulen tuike sammua ei saata.\n\n        Kaikuja Hämeestä 1874.\n\n\n\n        KÄRPÄNEN.\n\n        Kun kesä=aik' oli kaunihin,\n        Ol' ystäviä myös mullakin;\n        Ne käskemättäkin tulla taisi,\n        Nyt, vaikka käskis, ei niitä saisi.\n\n        Ne oli pienoiset, siivekkäät\n        Ja mustatakkiset, siropäät.\n        Ne tuli tänne, kun lumi suli,\n        Ja katosivat, kun syksy tuli.\n\n        Ja heistä talveksi yksi vaan\n        Jäi tänne luokseni asumaan.\n        Se ympärilläni hyristeli\n        Ja hyppi, nyppi, ja pää se eli.\n\n        Kun päivän koitossa havahdun,\n        Niin siltä saan heti suutelun;\n        Kun vuotehelle ma painoin pääni,\n        Niin myöskin ystävän taukos ääni.\n\n        Kun päivä lämmitti ikkunaan,\n        Se pyöri eessäni iloissaan;\n        Kun kylm' ol' ulkona, huoneessaki,\n        Minulta lämmitystään se haki.\n\n        Me yhten' elimme aina näin,\n        Kuin pojat pesässä vierekkäin;\n        Sen ilovirsiin ma usein suutuin,\n        Mut kun se vait oli, jotain puutuin.\n\n        Näin tuli talvi, ja heleän\n        Ma palaamaan panin kynttilän:\n        Voi sitä loistoa, ihanuutta!\n        Se ystävälleni oli uutta.\n\n        Hän sitä katseli oudoksuin,\n        Ma häntä katselin hymysuin,\n        Hän valon ympäri hyrähteli\n        Ja hyppi, nyppi, ja pää se eli.\n\n        Ja valo loisti niin lempeään,\n        Ja outo tunto käy ystävään;\n        Sen luo hän hehkuvan halun saapi\n        Ja valon helmahan katoaapi.\n\n        Mut koti ompi niin kolkko nyt,\n        Kuin emo täält' olis lähtenyt;\n        Voi, että valokin viedä voisi\n        Mult' ystävän, sit' en luullut oisi!\n\n        Kaikuja Hämeestä 1874.\n\n\n\n        LÄHDE.\n\n        Niin synkän huolellisna oli taivas:\n        Maan kurjuusko vai mikä sitä vaivas?\n        Se kyyneleitä maahan vuodattaapi,\n        Niist' alkuns' lähde maantien vieress' saapi.\n\n        Se syntyi surun hetkenä se lähde,\n        Se surun lapsi olikin sen tähden;\n        Se hetken kyllä kuvasteli taivaan,\n        Vaan sitten samertui sen kalvo aivan.\n\n        Sen helman limaska ja ruoho peitti,\n        Ja ihmiset sen hylkyläiseks heitti,\n        Sen ystävinä -- olihan myös noita --\n        On sisiliskoja ja sammakoita.\n\n        Sen luo ma usein kävin terveisille,\n        Näet olen vähän sukua ma sille:\n        Minäkin taivaast' olen alkuani,\n        Vaikk' olen vieraantunut kodistani.\n\n        Sydänkin mulla kuvasteli taivaan,\n        Vaan sitten samertui sen kalvo aivan; --\n        Ma lähteen luona istuin, päivät elin\n        Ja lohdun puutteess' itse lohduttelin.\n\n        Näin kerran taas sen viereen painoin pääni,\n        Ja tuijottelin kurjaa ystävääni;\n        Min' olin synkkä, synkkä lähde kanssa,\n        Ja taivas oli murhevaatteissansa.\n\n        Mut äkkiäpä tuuli pilvet poisti;\n        Tuhansin tähdet taivahalla loisti;\n        Mut lähteen silmist' oli törkyt poissa,\n        Ja kirkas tähtönen nyt loisti noissa.\n\n        Kaikuja Hämeestä 1874.\n\n\n\n        TÄHDET.\n\n        Heloittain taivahalla\n        Kimaltaa tähtivyö;\n        Niin kirkkaasti ne loistaa,\n        Kun maass' on musta yö.\n\n        Mut toinen tähtisarja\n        All' ilmanrannan on,\n        Se tumman kuusimetsän\n        Kätkeytyy varjohon.\n\n        Asuntoj' autuaitten\n        On tähdet taivasten,\n        Mut tähdet taivaan alla\n        Kotoja rakkauden.\n\n        Kun rakkaus maassa syntyy,\n        Sanotaan, putoo näin\n        Autuuden maasta tähti\n        Majahan lempiväin.\n\n        Mut tähteä kas tuolla:\n        On sarjan kirkkain tuo.\n        No, hepo, juokse, lennä\n        Mun armaiseni luo!\n\n        Ma helmahansa tahdon\n        Murheeni vajottaa\n        Ja hetkeks saada rauhaa\n        Ja hetken rakastaa.\n\n        Ja sielun sielun kanssa\n        Sulattaa yhtehen\n        Ja lemmen siivill' lentää\n        Kotihin autuuden.\n\n        Kaikuja Hämeestä 1874.\n\n\n\n        VIIHDYTYSTÄ.\n\n        Nukkumaan sua tuuditan,\n        Niinkuin vanhempi lastahan.\n        Nuku turvissa enkelein,\n        Nuku, mun sydämmein!\n\n        Puhdas lumi jo peittää maan,\n        Luonto vaipuvi nukkumaan,\n        Huurrevaippahan pukeutuu\n        Koivu ja pihlajapuu.\n\n        Tilhikin, siiven alla pää,\n        Pihlajassa jo levähtää,\n        Huoli ei hyörinästä maan,\n        Rauhassa nukkuu vaan.\n\n        Nuku sinäkin, sydämmen',\n        Niinkuin tilhinen oksallen,\n        Niinkuin pihlaja uinahtaa,\n        Kuin lumen alla maa.\n\n        Rukoilen minä taivasta\n        Säälimään sua vaivaista,\n        Lunta päällesi vihmomaan,\n        Lunta puhdasta vaan.\n\n        Suomen Kuvalehti 15/2 1875; Kaikuja Hämeestä 1878.\n\n\n\n        TÄHTI.\n\n        Ma taivahalle katselen\n        Ja katselen sua, tähtönen,\n        Ja pienoinen vaikk' olet vainen,\n        Ain' olet minust' ihanainen.\n\n        Kun kirkkaan välkkynäsi nään,\n        Niin rintan' alkaa sykkimään,\n        Ja tunne oudonlainen minuun\n        Käy aina kun ma katson sinuun.\n\n        Se rakkaus on, sanotaan,\n        Mi silmistäs luo loistoaan,\n        Ja rakkauden tuli pyhä,\n        Se povessasi palaa yhä.\n\n        Ja kirkas valo auringon\n        Se sinun lemmittysi on,\n        Ja tämän valkeuden laina\n        Se matkallas sua johtaa aina.\n\n        Ja kohti määrääs riennät vain,\n        Tien pituutta et kysy lain,\n        Et kysy, millaiset on alat,\n        Sä toivot vaan ja lemmit, palat.\n\n        Oi, kirkas pieni tähtönen,\n        Ma välkkynääsi katselen,\n        Ja aina kun ma katson sinuun,\n        Käy tunne oudonlainen minuun.\n\n        Suomen Kuvalehti 1/6 1875; Kaikuja Hämeestä 1878.\n\n\n\n        JULIUS KROHNIN ja MINNA LINDROOSIN HÄISSÄ\n\n        10/9 1876.\n\n        Kerran taivaan tuli, kerrotaan,\n        Kirpos maahan kultakätkyistään,\n        Määrätönnä kulki, riehui vaan,\n        Etsi rauhaa, mut ei löynnyt mistään,\n        Ennenkuin se kodin lietehen\n        Kätkettihin onneks ihmisten.\n\n        Niin myös nekin taivaan kipunat,\n        Jotk' on ihmisellä rinnassansa,\n        Määrätönnä, riehuin kulkevat,\n        Vieraantuen alkukodistansa,\n        Jos ei uuden kodin liesi saa\n        Niitä lämmittää ja valostaa.\n\n        Kaikki, mik' on pyhää, ylevää,\n        Kaikki, mik' on maailmassa suurta,\n        Kaikki, mikä rintaa lämmittää,\n        Kaikk' on kodin liedest' alkujuurta,\n        Kaikki siitä virkoo elohon\n        Niinkuin luonto loistaiss' auringon.\n\n        Majassa myös Teidän loistakoon\n        Kirkkahana tämä taivaan laina,\n        Ympärillenne se virratkoon\n        Valoa ja lämmitystä aina,\n        Onnen, rauhan saakoon nousemaan\n        Iloks kansamme ja isänmaan.\n\n        Suomen Kuvalehti 15/10 1876; Kaikuja Hämeestä 1878.\n\n\n\n        ALEKSIS KIVEN HAUTAKIVEÄ PALJASTETTAESSA.\n\n        21/5 1877.\n\n        Talven valta taas on mennyt,\n        Luonnon sydän sykähtää;\n        Hanget sulaa vainioilta,\n        Järvistämme lähtee jää,\n        Maasta nuori ruoho nousee,\n        Uuteen lehtehen käy puu,\n        Ihmistenkin sydämmihin\n        Uusi toivo sijoittuu.\n\n        Uusi toivo nousee, kasvaa,\n        Kuvat luopi herttaiset,\n        Luopi etees kevät, syksyt\n        Sullen mielenmukaiset,\n        Marjapensaat, hedelmistä\n        Raskaat, edessäsi näät,\n        Näet heinät tuoksuvaiset,\n        Täyteläiset tähkäpäät.\n\n        Niin se toivo kuvaa, mutta\n        Niin ei aina käyvän näy,\n        Luonnon viisaat työt ne ain' ei\n        Ihmismielen mukaan käy,\n        Usein myrsky kukkas taittaa,\n        Usein halla viljas syö,\n        Usein hedelmäs ja toivos\n        Rankka rae maahan lyö.\n\n        Niinkuin luonnon elon laita,\n        Niin myös ihmiselämän,\n        Siinäkin on talvet, syksyt,\n        Siinä toiveet kevähän,\n        Siinäkin ne toiveet usein\n        Raukee hautaan aikaiseen,\n        Usein tähkäpää ei joudu\n        Edes täyteen heiteeseen.\n\n        Senpä lainen kevään toivo\n        Kesken mennyt hautahan\n        Sekin mies on, jollen tässä\n        Pystytämme patsahan,\n        Kaunein kevään alku, mikä\n        Suomessa on koittanut,\n        Kallein toivo, mikä meilt' on\n        Kesken aikaan sammunut.\n\n        Niin, ja tuhlatenpa luonto\n        Hällen lahjojansa soi,\n        Parastansa antoi, minkä\n        Köyhä äiti antaa voi;\n        Antoi hengen rikkauden,\n        Antoi tunnon kirkkahan,\n        Laululahjans' antoi hälle,\n        Soittons' antoi sorean.\n\n        Ja hän vuorostaan nyt lauloi\n        Ylistellen äitiään,\n        Kuvasi sen äidin kasvot\n        Kauneimmilla piirteillään,\n        Kuvasi sen kesämuodon\n        Kirkkaan, sinijärvineen,\n        Ja sen valjun talvivaipan\n        Puki runon kukkaseen.\n\n        Ja jos häntä seuraat synkkiin\n        Salomaiden pirtteihin,\n        Sama kallis äidin kuva\n        Aukee sulle sielläkin;\n        Etehes hän kuvaa kansaa\n        Suoraa, tyyntä, karkeaa,\n        Mutta jonka sydämmessä\n        Piilee kultaa puhtaimpaa.\n\n        Niin -- tään maan ja tämän kansan,\n        Suomen kansan etehen\n        Työnsä, toimens' uhras hän ja\n        Sydämmensä lämpöisen,\n        Sille rakkautens' antoi,\n        Kaiken mitä antaa voi;\n        Ja se rakkaus se hälle\n        Kunnian ja maineen toi.\n\n        Rauha haudall' olkoon! Sitä\n        Suojelkohon synnyinmaa;\n        Kutokohon kesä kaunis\n        Siihen vaippaa kukkaisaa.\n        Tuottakohon syksy runsas\n        Suuremmankin laulajan:\n        Senkin rinnall' elää _Kiven_\n        Työt ja nimi ainian!\n\n        Suomen Kuvalehti 15/5 1877; Kaikuja Hämeestä 1878.\n\n\n\n        RUNO\n\n        SUOMALAISEN ALKEIS=OPISTON VIHKIÄISISSÄ SYYSKUUN 11 PÄIVÄNÄ 1878.\n\n\n        I.\n\n        Nyt on juhla Suomenmaassa, kaikki kansa riemuitsee,\n        Läheltä ja kaukaa rientäin juhlajoukot aaltoilee;\n        Voitettu on taaskin voitto, suuri voitto kansallen,\n        Siit' on juhla Suomenmaassa, siitä riemu julkinen.\n\n        Niinkuin pieni sotajoukko, kalliin voiton saatuaan,\n        Soitellen ja laulain yhtyy lippuns' alle voitokkaan,\n        Maahan aseet, miekat riisuu, katseen luopi taaksepäin,\n        Katsoo vaivojaan ja töitään, Luojaa hiljaa ylistäin;\n\n        Niin myös tänään Suomen kansa. Kallihist' on ostetut\n        Senkin voiton hedelmät ja töin ja vaivoin maksetut,\n        Senkin puolustaa on täynnyt mikä sille rakkahin,\n        Vaikk'ei vieraan valtaa vastaan eikä miekoin verisin.\n\n        Ei, vaan heimolaista vastaan, yhden äidin siittämää,\n        Joka yhden äidin rinnoist' imee nestett', elämää,\n        Joka elämätä imee, mutta palkaks kuolon suo,\n        Joka lämpimyyttä saapi, mutta sijaan hallan tuo.\n\n        Usein kansan vainiolla vilja nousi orastain,\n        Levitteli lehviänsä, tuulen kanssa leikki vain,\n        Mut ei tähkällen se päässyt, eipä edes korrellen,\n        Kun jo juurta toukka jäyti, elon nuoren turmellen.\n\n        Taikka harmain joukkoinensa, hyinehen ja jäinehen,\n        Tuli tuonen mailta halla, tähkän kylmi kultaisen,\n        Tähkän kylmi, jyvän jääti, ja kun nousi aurinko,\n        Autio ja musta oli vaivannäön vainio.\n\n        Usein näin käy pohjolassa. Mutta rakkaus ja työ,\n        Ne, ne aseet, joiden eteen vaipuu voimatonna yö,\n        Ne, ne voiton tuo ja korjaa viljan kypsän latohon,\n        Mutta silloin aina juhla, juhla Suomenmaassa on.\n\n\n        II.\n\n        Ja kesä oli parhaillaan,\n        Koin säteet mailla väikkyi,\n        Ja linnut lauloi laulujaan,\n        Ja lammin laineet läikkyi;\n        Mut kolkolta, kuin viety pois\n        Tulonen kodin liedest' ois,\n        Niin tuntui kolkolt' aamu.\n\n        Elämän ehdot riistänyt\n        Taas oli hyinen halla.\n        Ja huuto kansaan lensi nyt\n        Ja kaikui kaikkialla;\n        Ja mieliin syttyi innostus,\n        Ja harvoin nähty rakkaus\n        Nyt hehkumaan sai tunteet.\n\n        Ja pelastukseks isänmaan\n        Varansa kansa kantoi,\n        Ja rikas uhras aarteitaan\n        Ja köyhä ropons' antoi,\n        Ja niinkuin vaimot Karthagin\n        Helynsä riisti naisetkin\n        Ja kullat kulmiltansa.\n\n        Ja itse kylmään kivehen\n        Se lempi sijoittuupi,\n        Ja paasi liittyy paatehen\n        Ja holvit muodostuupi,\n        Ja ylös, ylös pilvihin\n        Kohoopi lailla temppelin\n        Nyt Suomen kansan huone.\n\n        Ja kotipaikan valo saa,\n        Jot' äsken uhkas halla,\n        Ja lämmin liesi kohoaa\n        Nyt helläin kätten alla\n        Ja valaisee ja lämmittää,\n        Kun synkkää on ja pimeää\n        Ja elo kolkoks käypi.\n\n        Mut näin kun yö taas peittää maan,\n        Niin saman lieden luota\n        Uus joukko lähtee sotimaan\n        Ja puoltamahan tuota.\n        Ja aseet: rakkaus ja työ,\n        Ne taaskin vihamiehen lyö\n        Ja uusi saadaan voitto.\n\n\n        III.\n\n        Sinua kultainen ja kallis maamme,\n        Sinua kaikki työmme tarkoittaa.\n        Elomme, onnemme me sulta saamme,\n        Sa, ihanteemme, kaunis Suomenmaa;\n        Jo pienoisista saakka meille kannoit,\n        Kuin äiti lapsillensa, kaikki annoit,\n        Ja tyhjiks usein rintas imetit,\n        Ja usein kärsit nälkää, saadaksesi\n        Paremman toimeentulon lapsillesi,\n        Ja usein vilussa sa värjähdit.\n\n        Mut huolet' ollos! Viel' on lemmentulta,\n        Mi jäät ja lumet poluiltasi luo;\n        Ja työmme harras poistaa nälkäs sulta\n        Ja elon sulle huolettoman tuo;\n        Ja innon, jonka kätkit sydämmeemme,\n        Sill' erämaasi viljaviksi teemme,\n        Näin vaivannäkös palkiten ja työs.\n        Ja vaikka nääntyisimme alla säiden,\n        Kun hyvä vaan on olla meidän äiden,\n        Niin silloin hyv' on olla meidän myös.\n\n        Ja mitä, vaikk'ei työmme suuremp' oisi\n        Kuin kipunan, mi syntyy sammumaan,\n        Ja verrata vaikk' eloamme voisi\n        Meressä yksityiseen pisaraan;\n        Sun tähdes vaan me käymme riemahdellen,\n        Kuin aalto kosken kuohuun hyppiellen,\n        Ja katoamme tuimaan taisteloon.\n        Mut sinä, Suomenmaamme, tulet rikkaaks\n        Ja suureks, mahtavaks ja mainehikkaaks.\n        Jumala synnyinmaata siunatkoon!\n\n        Kaikuja Hämeestä 1878.\n\n\n\n        ERÄÄSSÄ KANSANJUHLASSA.\n\n        Maan, vetten yli ilma raikas kulki,\n        Uus aika koetteli lentoaan;\n        Ja peitost' yön nyt astui kansat julki\n        Ja niiden kanss' uus henki maailmaan.\n        Se oli raikas henki aamuruskon,\n        Jok' innostuksen toi ja toivon, uskon,\n        Ja salamoina iski sydämmiin,\n        Ja heikot säteet Suomeenkin se heitti,\n        Mut usma meiltä vielä päivän peitti,\n        Tääll' isänmaata vielä kaivattiin.\n\n        Se Suomen korpimailla vielä säilyi\n        Ja turvekaton alla piilihen,\n        Kuin simpsukkainen kuoressaan se päilyi\n        Ja ark' ol' astumahan ilmoillen,\n        Siks kun sen _Lönnrot_ löys ja kuoren taittoi\n        Ja salomaiden aarteet ilmi laittoi\n        Ja maiden, kansain ihailtaviks toi,\n        Ja eteemme, kuin lumonnut ois taika,\n        Uus maailma nyt aukeni, ja aika\n        Se meihin silmäns' ihmetellen loi.\n\n        Ja salot viherjöi ja päivä koitti,\n        Ja lämmin liikkui yli vetten, maan,\n        Ja laulut kaikui, mahtavasti soitti\n        Nyt _Runebergkin_ jättikanneltaan.\n        Uus aik' on tullut, uuden ajan riennot\n        Nyt kulkee kautta maiden, täyttää tienot,\n        Mut kansan viel' on verho silmillään,\n        Siks kunnes _Snellman_ hengenvoimallansa\n        Pois loihti peittehet, ja Suomen kansa\n        Tul' omaa itseänsä näkemään.\n\n        Ja hänen sanansa kuin miekka koski\n        Ja sydämmistä mursi kylmän jään,\n        Ja hänen äänens' innostuksen nosti\n        Ja tunteet pyhimmät sai syttymään.\n        Ja vanhat, nuoret kansan alttarille\n        Nyt kilvan riensi uhraamahan sille\n        Etunsa, onnensa ja elämän.\n        Ja kansan vainiolla paahtoi helle,\n        Ja viljoja nyt nousi tanterelle,\n        Jonk' äsken karje näytti peittävän.\n\n        Ja alat, joita peitti unheen laineet,\n        Nyt auraamaan käy _Yrjö Koskinen_.\n        Ja kansan onnenvaiheet, työt ja maineet\n        Nyt astuu kirkkahina ilmoillen.\n        Ja Suomalainen tuntee rinnassansa\n        Nyt Suomalaiseks itsensä, ja kansa\n        Täys'ikäisyyden valtakirjan saa.\n        Ja poven pohjukasta riemu raikuu,\n        Ja kautta maiden, mantereiden kaikuu:\n        Nuo miehet eläkööt ja synnyinmaa!\n\n        Kaikuja Hämeestä 1878.\n\n\n\n        KUVA\n\n        Mun huonehessani seinäll' on\n        Yks kuva halpa ja koruton,\n        Se siinä ollut on monta vuotta,\n        Ja aina ihaelen ma tuota.\n\n        En tiedä, mi siinä viehättää,\n        Lumenko peittämä harmaa pää,\n        Vai surun uurtamat vaot nuoko,\n        Vai silmän lempeä tuike tuoko.\n\n        En tiedä; mutta niin lämmin on\n        Sen läheisyys kuni auringon,\n        Ja onpa kuin hänen katsannastaan\n        Heloittais taivahan rauha vastaan.\n\n        Ma tuntikausia ihaillen\n        Kuvoa tuot' yhä katselen,\n        Ei sulho kultoaan punastuvaa\n        Niin tyystin katso kuin minä kuvaa.\n\n        Ja kun ma katson, niin vähittäin\n        Herääpi muistoja mielessäin\n        Niin armahaita, niin ihanoita\n        Ja kaivatessani katkeroita.\n\n        Ma poies mennehen polvekseen\n        Näen lapsuusmaailman riemuineen,\n        Näen kynttilöitä ja joulupuita\n        Ja ystävyksiä hymysuita!\n\n        Ja onpa kuin kuva elon sais\n        Ja mua hellästi katsahtais,\n        Ja onpa kuin hänen katsannastaan\n        Heloittais taivahan rauha vastaan.\n\n        Ja senhän vuoksi niin lämmin on\n        Sen läheisyys kuni auringon.\n        Mut ken se ompi se armahainen?\n        Mun oma äitini on se vainen.\n\n        Kaikuja Hämeestä 1878.\n\n\n\n        PALVELUSTYTTÖ.\n\n        Ihanainen joulu jo tullut on,\n        Tuo miekkoisten ystävä luopumaton,\n        Ja kaduilla pyörivi hyörivä kansa,\n        Jokaisella myttynen kainalossansa,\n        He lahjoja kantavat armailleen,\n        Ken kullalleen, ken lapsilleen.\n\n        Ja koht' ilo korkeimmallehen saa\n        Ja juhlavalkeat leimahtaa,\n        Tuhannet valkeat kartanoissa\n        Ja haarukynttilä köyhän koissa,\n        Kenellä on suoja ja koti vaan,\n        Sen rientää helmahan suopeaan.\n\n        Mull' ei ole kotoa lämpimää,\n        Ei omaist' eik' ole ystävää,\n        Saan muiden lahjoja muille kantaa,\n        Mut en saa itse ja en voi antaa.\n        Oi, jos olis ystävä mullakin,\n        Niin hälle ma itseni antaisin.\n\n        Kaikuja Hämeestä 1878.\n\n\n\n        SYDÄMMESTÄNI...\n\n        Sydämmestäni halveksin\n        Jokaista aineen orjaa,\n        Jok' itaruudest' aittoihin\n        Maan toukkasetkin korjaa,\n        Ja katsomatta hätää maan,\n        Käy kultataakat harteillaan\n        Ja vaivaisuuttaan huokaa.\n\n        Ja kehnoks sen ma sanon, ken,\n        Isänmaa huulillansa\n        Ja rakkautta teeskellen,\n        Vaan etsii mainettansa,\n        Ja, niinkuin tyhjä tähkäpää,\n        Vaan taivahille yrittää,\n        Mut hedelmää ei tuota.\n\n        Mut kirouksein saakoon hän,\n        Ken povest' isänmaansa\n        Imeepi mehun, elämän\n        Ja voiman kansastansa,\n        Ja kurjaks näin sen saatuaan,\n        Hekuman helmoiss' istuu vaan\n        Ja kantajaansa herjaa.\n\n        Kaikuja Hämeestä 1878.\n\n\n\n        SALOMAA.\n\n        Yht' ihanaisena, kuin sinut kerran näin, olet tuossa\n        Taian luomana taas, kaunoinen salomaa.\n        Taas näen sun, mökin tyynen tuon, kukat, varjovat pensaat,\n        Lammen välkkyävän, vaarat korkeat nuo.\n        Näen sinut ennellään, näen taas tutut lempeät kasvot,\n        Joit' olen kaivannut, kuin kesä lämmintään.\n        Kaikki ma taasen nään: lukemattomat armahat muistot,\n        Kuin kukat kirren alt', elpyvät taas elohon.\n\n        Tuolla mä lammellas olen soudellut useasti,\n        Salmia kierrellyt, kaikua kiusannut;\n        Katsellut sylissäs olen Vellamon neitosen maata\n        Hurmaavan ihanaa, luokseen viettelevää;\n        Taikkapa, keinuen laineillas, vetes välkkyvän karjan\n        Kietonut verkkoihin, nostanut venheeseen.\n\n        Tuoll' olen vuorellas sen louhistot kapuellut,\n        Noussut kotkan laill' ain' yhä korkeuteen,\n        Noussut ja nähnyt mun pyhän, armaisen isänmaani,\n        Niinkuin morsiamen tyynenä loistossaan;\n        Nähnyt auringon alas vaipuvan salmien helmaan,\n        Kultia lähteissään heitellen yli maan,\n        Tai punottain, ujostellen kuin salon impyen, nähnyt\n        Kuuttaren kehräävän rihmaa häähamoseen;\n        Tuon olen nähnyt, ja siin' useast' olen istunut yöhön,\n        Ääneti istunut vaan, aatoksiss' uneksuin.\n\n        Mut unohtaisinko nuo suloiset, ikimuistoiset hetket\n        Tuolla sun helmassas, seurass' ystävien!\n        Muistoja tuo joka puu, joka kukkainen, joka pensas,\n        Polkusi mutkikkaat, viirisi salkoineen.\n        Istunut tuoll' use'in lakan all' olen, hartahin mielin\n        Kuunnellut tarinaa aian muinoisen,\n        Nähnyt valtavat hahmot sen, sekä rohkeudella\n        Taas tulevaisuuden verhoa nostellut;\n        Nähnyt kaunoiset unet maalleni, toivonut sille,\n        Toivonut taivasten antimet runsaimmat,\n        Toivonut sille kuun hopeoita ja kultia päivän,\n        Teilleen valkeuden, rauhoa rannoilleen...\n        Niin, mitä toivoinkaan, mitä aattelinkaan, mitä näinkään\n        Tuolla sun helmassas, kukkainen salomaa!\n\n        Kaikki kun taasen nään, on sielullain pyhäpäivä,\n        Valkaistu tupa sen, työn tomut laastut pois,\n        Kaikki on tyyntä ja rauhaisaa, vaan rinta se sykkää,\n        Muiston kellot kun kaukaa kaikuen soi.\n\n        1880.\n\n        K.P.T. Ylioppilas=albumi J.V. Snellmanin\n        75=vuotisen syntymäpäivän muistoksi 1881.\n\n\n\n        AAMULLA.\n\n        Päivä jo noussut on, puna luonnon poskilla hehkuu,\n        Aurinko niihin kun lempivän katsehen luo.\n        Nurmikin hieraisee unen silmistänsä ja nostaa\n        Pois utupeitettään, aukoen kukkasiaan.\n        Lentohon pyy pyrähtää, kahilistossa ääntävi sorsa,\n        Tiitikin tirskuttain siistivi sulkiahan.\n        Taivasten valomerta nyt sieluni hiukuen uikoon,\n        Ennenkuin sumut yön taas sen huurtohon luo!\n        Aavat kuin avaruus nyt mielehen miettehet nouskoot,\n        Ennenkuin sen taas kahlehet kahlehtii!\n        Vaan mitä synkkiä aavistan! Ilo, laulu ja nuoruus\n        Aamun ja auringon nuo ikiheimoja on.\n        Laulelkaammme ja riemuitkaamme nyt: kas kuni joutsen,\n\n        Pois ulapallen, pois, purtemme kiidättää,\n        Laineet tiellemme loiskuen viskelevät hopeoitaan,\n        Taivas kultiahan ylt'yliten sirottaa.\n        Minne ma silmäänkin, minä nuoren nään isänmaani\n        Kukkaisiin puetun, helmillä kauneillun.\n        Tuolla kimeltäen seisovi vuori ja saaret ne tuolla\n        Kukkaisvihkojen laill' aalloistaan kohoaa.\n\n        Koivut tuolla ne peilaileksen ja tuolla, kas, eksyy\n        Auringon säekin hongiston pimentoon.\n        Niityt ja vainiot nään ma ja töllin, joss' opin ensin\n        Maani ma tuntemahan, lempeät kasvot sen.\n        Haudat urhojen nään, maan poikien, jotk' ylös templiin\n        Äitins' saatettuaan kuolohon sortuivat;\n        Vilja jo haudoill' aaltoilee, tähät nuokkuvat täydet,\n        Joist' elon siunaukset runsahat virtaavat.\n        Voi, ettei vaan meillenkin, kun ilta se joutuu,\n        Työstämme niitettäis kuorta ja kaunaa vaan!\n\n        Vaan mitä huolehdin, sinisilmäinenhän on aamu:\n        Aamu ja nuoruus, nuo täynnään toivoa on.\n        Nouse, toivoni, siis! Palavat sun aattehes, rinta,\n        Niinkuin kylväjämies, kylvä maas sydämmeen!\n        Luojan kellarihin mehiläisenä lennä ja nouda\n        Mettä sun kylvölles, lämpöä touoilles!\n        Niin kenties, kun sunkin soi lepokellosi kerran,\n        Lausutahan: sinä teit maallesi minkä sä teit.\n\n        1880=luvulta?\n\n\n\n        VAPAUTETTU KUNINGATAR.\n\n        On vuoren huipulla linna, se katsovi laaksohon,\n        Mut niinkuin hauta jylhä ja kolkko se on, eloton:\n        Lukossa on rautaportit, ei valoa sieltä näy,\n        Vaan ääneti, niinkuin aaveet, sen tornissa vahdit käy.\n\n        Välin sentään, yö kun tyyntyy, kun aurinko mailt' on pois,\n        On niinkuin laulua hellää ja vienoa sieltä sois;\n        Kuningatar siellä laulaa, niin laaksossa kerrotaan,\n        Mut ken hän on sekä mistä, ei tiedä ainoakaan.\n\n        Sanotaan: on hänkin ollut maan valtia ylhäinen,\n        Ja kauneudestaan kuulu yli merten, mannerten;\n        Mut aamu kun kerran koitti, pois, pois hän on hävinnyt.\n        Saalistahan linnan herra yöt, päivät vahtivi nyt.\n\n        Välin vaan, kun vartiat nukkuu ja tyynenä saapuu yö,\n        Kuningattaren raukan rinta vapahammin silloin lyö,\n        Hän silloin yölle laulaa, surujansa ja murheitaan,\n        Kadotettua kauneuttansa, vapautta ja toiveitaan.\n\n        Näin matkamies tuli kerran ja saapui linnan luo,\n        Ja linnasta laulut kuuli: oli tuttuja laulut nuo,\n        Ja rinta nyt syttyy hällä, tuli outo nyt käy sydämmeen,\n        Ja hän lähtevi mailleen jälleen ja ne laulavi kansalleen.\n\n        Ja on kuni ilma lämmin taas hengähtäis yli maan,\n        Runoruhtinaskin, ihastuin nyt, taas koskevi kanneltaan,\n        Ja soitto, ei ennen kuultu, sen kielistä nyt salamoi:\n        Siin' urhous, maine, lempi, pyhimmät elon tunteet soi.\n\n        Ken tuost' ei hurmautuisi? ken enää kylmäks jäis?\n        Ken miekkaa nyt ei tahkois, ken keihäst' ei terästäis?\n        Mut kuningatar hän linnass' yhä laulavi murheitaan;\n        Pois, pois vapauttaja viel' on, ties, saapuuko milloinkaan!\n\n        Oi, saapuu, saapuu! Tuolla mies joutuen kiirehtii,\n        Kypärästä välkkyvi päivä ja miekasta kuu sädehtii:\n        \"Pelastettava maan on äiti!\" hän huutavi kansallen,\n        Ja se soi kuni ukkosen ääni: \"ken nyt mua seuraa, ken?\"\n\n        \"Oi turhaa, pois on poissa!\" -- Käy vinhemmin hän vaan --\n        \"Oi surmasi helmaan kiidät!\" Ei katso hän taakseenkaan;\n        Ylös vuoren rinnett' astuu, jo saapuvi linnan luo,\n        Sadan miehen voimat hällä, kun ryntävi urho tuo.\n\n        Jo rautaportit murtuu, jo aukevi haudan suu,\n        Sen vartiajoukko jo häilyy, niinkuin raju=ilmassa puu,\n        Jo lehtiä, oksia taittuu, jo kaatuvi runkokin\n        Ja kuin rytömetsän kautta tie kulkevi sankarin.\n\n        \"Ja nyt olet vapaa, äiti! Pelastukses hetki nyt lyö!\n        Tule päivän valkeuteen nyt, jo mennyt on pitkä yö!\n        Taas syttyvi silmäs tuike, taas poskilles puna saa;\n        Ja voi sitä, ken hiuskarvaa nyt päästäsi notkistaa!\"\n\n        Ja linnasta hän taluttaapi kuningattaren ilmoillen,\n        Ja vastahan kansan joukko jo rientävi riemuillen.\n        Ja on kuin laulua hellää ja vienoa taasen sois,\n        Mut aamulaulua on se, yö on ijäks mennyt pois.\n\n        Kuningatar istuimellaan, taas istuvi loistossaan,\n        Ihanaisena niinkuin päivä ja kuuluna ympäri maan.\n        Mut vuoren huipulla linna vuos vuodelta vaan häviää,\n        Pian maan tasallen kukistuu se, kivi ei kiven päälle jää.\n\n        Albumi \"12 p. Toukokuuta 1881\" sekä\n        \"Helmiä Suomen runoudesta. 6\". 1898.\n\n\n\n        MATKAMIES.\n\n        On joulu=ilta, ja yksin\n        Vaeltavi matkamies,\n        Jotakin hän etsivän näyttää,\n        Mitä etsivi, Herra ties.\n\n        Monest' uljahast' asunnosta\n        Tuli liekitsee, ilo soi,\n        Hän huomaavan sit' ei näytä.\n        Ohi rientävi, minkä voi.\n\n        Kylän äärihin saapuu hän jo.\n        Pimeys hänen on edessään,\n        Pimeästäpä kaukaa loistaa\n        Valo metsästä yksinään.\n\n        Se välkkyvi, kuin luo kutsuis.\n        Hän kutsua noudattaa:\n        Maja pieni se on, väki siellä\n        Juur' hartauttaan lopettaa.\n\n        Ja kaikuu nyt pyhä virsi,\n        Ja leimuvat valkeat,\n        Ja himmeli hiljaa häilyy...\n        Oi, kuulkohot taivahat!\n\n        Kädet ristissä miesi siinä\n        All' akkunan viivähtää,\n        Kylm' ympärill' on, vaan hällä,\n        Sydän hällä se lämpiää.\n\n        Hän viipyvi siinä, kunnes\n        Kaikk' uuvahtaa lepohon,\n        Ja kynttilä yksin tuikkaa,\n        Ja hiljaus kaikkiall' on.\n\n        Mit' etsi se matkamiesi?\n        Kenties -- kenties kotiaan.\n        Ken oli hän sekä mistä?\n        En tiedä, -- kulkija vaan.\n\n        K.P.T. albumi 1881.\n\n\n\n        KEHRÄÄJÄ=ÄITI.\n\n        Ja äiti istuvi, kehräjää,\n        Ja kyynel silmähän vierähtää.\n\n        \"Pois aurinkoiseni läksi, pois,\n        Oi, jos pian taas hänet nähdä vois!\n\n        \"Ihanainen hän oli, kaunoinen,\n        Oli puhtoinen kuni pulmonen.\n\n        \"Samanlaisena jos hänet nähdä sais,\n        Oi, aurinkoiseni jos palajais!\"\n\n        Ja rukki se hyrräten, pyörien käy,\n        Mut armasta poikaa vaan ei näy.\n\n        Ja äiti istuvi, kehräjää,\n        Ja kyynel silmähän vierähtää.\n\n        -- \"Iloitse, äiti, sun poikasi\n        Jo mainehen siivillä kiitävi!\"\n\n        -- \"Ylistetty luoja!\" ja viuhuen\n        Nyt rukki se hyrrävi pyörien.\n\n        -- \"Hän luokses saa, kotimatkall' on,\n        Mut niinkuin syksyn puu alaston.\"\n\n        -- \"Ylistetty luoja, kun vaan hänet saan!\"\n        Mut rukki se tyyntävi vauhtiaan.\n\n        -- \"Oi äiti parka ja vaivainen,\n        Sun kuollut on poikasi kaunoinen!\"\n\n        -- \"Ylistetty luoja, kun puhdasna saa\n        Hän äidin helmahan taas nukahtaa,\"\n\n        Eik' enää rukki se hyrräten käy,\n        Eik' enää kyynel vierivän näy.\n\n        K.P.T. albumi 1881.\n\n\n\n        RUNOLAULAJA.\n\n        Isossa hovilinnass' on pidot uljahat,\n        Kruunuista kirkkahista heloittaa valkeat,\n        Hopeat siellä hohtaa ja kullat välkähtää,\n        Ja sävelsoitot vienot iloiten helkähtää.\n\n        Ja kuitenkahan riemu ei tunnu riemullen;\n        Jotakin siellä puuttuu, mut mit', ei tiedä ken.\n        Ilveillään, lauletahan, hymyillään, tanssitaan,\n        Vaan tavan vuoks on kaikki ja teeskelyä vaan.\n\n        Mut kartanolla ulkon' on riemu julkinen:\n        Siell' istuu kansan kesken mies vanha laulellen,\n        Ja korkealle laulu se kaikuu pilvihin...\n        Kentiesi tuossa oisi iloksi suurtenkin.\n\n        Ja salin ovi kohta se loistoss' aukeaa,\n        Ja nuorukainen vanhust' esille taluttaa:\n        \"Paraimmat laulus, ukko, nyt laske soimahan,\n        Kevättä laula mieliin, iloa rintahan!\"\n\n        Ja ovensuussa siinä hän seisoo kourussaan,\n        Olento halpa, köyhä, ja sauva nojanaan,\n        Hopeelta hohtaa parta, hivukset pitkät sen\n        Ne lumivalkeoina valuvat harteillen.\n\n        Salissa vallitseepi kuin haudan hiljaus,\n        \"Mitäpä tuokin täällä?\" vaan kuuluu kuiskahdus,\n        Ja yli otsain lentää pimeät varjot yön,\n        Ja kynttilätkin tuikkaa kuin läpi terhenvyön.\n\n        Mut oven suussa vanhus virittää laulujaan;\n        Vavisten aluss' ääni ja värjyin kulkee vaan,\n        Kuin lintu, joka metsäst' on tuotu häkkihin,\n        Säveltään visertääpi sydämmin tykkivin.\n\n        Vaan pian into nousee ja sydän lämpiää,\n        Ja sävel kasvaa, paisuu ja kaikuin helkähtää,\n        Ja ukon käyrä varsi se sorjaks kohoaa,\n        Ja silmist' ihmeenlainen välähdys tuikahtaa.\n\n        Hän sankareista laulaa, uroista Kalevan,\n        Ja valon taistelusta pimeyttä vastahan,\n        Hän neiden surman laulaa, mit' äidin lempi on,\n        Ja pojan tuiretuisen kamalan kohtalon.\n\n        Ja huonehess' on niinkuin salainen tenho ois,\n        Kuin aamull' on, kun koitar yön vaipan siirtää pois:\n        Värähtää koko luonto, puun lehvät vavahtaa,\n        Ja ruskoon peittyy taivas ja kastehelmiin maa.\n\n        Niin huoneessakin siellä nyt sydän sykähtää,\n        Punoittuu kalvas poski ja kyynel vierähtää,\n        Ja sumu jäinen haihtuu, yön varjot poistuvat,\n        Ja kirkkahasti taaskin heloittaa valkeat.\n\n        Ja ompi niinkuin riemu taas näyttäis riemullen;\n        Ei tunnu helke kullan, ei hohto hopeiden;\n        Iloitaan, lauletahan, hymyillään, tanssitaan,\n        Ja kaikki sydänt' ompi ja hartautta vaan.\n\n        Mut vanhus halpa, köyhä, tuo hyljeksitty, hän,\n        Hän huoneen ylimmällen sijallen viedähän,\n        Ja kaunis siinä on hän, kuin hohteess' auringon\n        Satehen vienon jälkeen puu sammaltunut on.\n\n        Ylioppilaskunnan albumi Elias Lönnrotin kunniaksi 9/4 1882.\n\n\n\n        VAIVAIS=AAPO.\n\n        Petäjistössä kankahalla\n        Vaivainen on hökkeli vain,\n        Ja vieläkin vaivaisempi\n        Sen hökkelin on asujain.\n\n        Kyll' on rikas ollut hänkin,\n        Nuor' ollut on aikoinaan,\n        Rujo nyt on, pettua syöpi,\n        Tytär ainoa riemunaan.\n\n        Syys=ilt' oli myöhä kerran,\n        Pesävalkea leimuaa.\n        \"Mikä liike ulkona tuolla?\n        Ken yöksi nyt tänne saa?\"\n\n        Matalast' ovest' astuu mökkiin\n        Mies röyhkeä liikkeiltään.\n        Pukimestaan hohtavi kulta\n        Ja irstaus silmistään.\n\n        \"Hyv' ilta!\" -- \"Herran rauha!\n        Mikä mökkihin kreivin toi?\"\n        -- \"Olet köyhä, ma tuon avun sulle,\n        Joka puuttehes poistaa voi.\"\n\n        Ja kultia hän pivon täyden\n        Nyt pöydällen levittää,\n        Ja ne valkean hohtehessa\n        Niin ihmeesti välähtää.\n\n        \"Ja sun tyttäres kaunokaisen\n        Komeaan minä vien hovihin,\n        Puetan hänet kultiin, silkkiin\n        Ja kalliisiin kivihin.\"\n\n        Näin lausuvi, kullat hohtaa,\n        Ja immyt tuo punottaa,\n        Ja hän rientävi luo, kädellänsä\n        Sen poskea koskettaa.\n\n        Mut polttava liekki lensi\n        Ukon silmähän raukeeseen,\n        Ja hän nousi ja leimuvan katseen\n        Hän viskasi vieraaseen.\n\n        \"Pois, röyhkeä!\" niin hän huusi\n        Tuen ottaen sauvastaan,\n        \"Pois, röyhkeä; pois kätes riettaat!\n        Impi olkohon rauhassaan.\n\n        \"Veren kansastas olet juonut,\n        Hien, työn olet ryöstänyt,\n        Ja tahdotko kunnian vielä\n        Vaivaiselta riistää nyt?\n\n        \"Se kallis on kullall' ostaa.\n        Pois, pois tuo lahjas vie!\n        Häpeäll' en liikkunut vielä,\n        Ei tarpehen nytkään lie.\n\n        \"Jos niin sen tahtovi Luoja,\n        Voin kuolla ma näljissäin,\n        Mut lapseni kunniaa myydä,\n        Ei, herra, se ei käy päin.\"\n\n        Hän istui, kullan pyyhkäs\n        Tyköään, kuni polttanut ois;\n        Mut vieras vait, puhumatta\n        Rahat otti ja hiipi pois.\n\n        Ja riemastuin tytär juoksi\n        Isän helmahan herttaiseen,\n        Ja hiilokseks tuli riutui,\n        Pois hiipuen hiljalleen.\n\n        Kansanvalistusseuran kalenteri 1882.\n\n\n\n        LEENA.\n\n        Ja Leena istuvi kankaallaan\n        Ja morsiusseppel on kulmillaan.\n\n        Lyö pirtaa, niisiä helskyttää,\n        Ja oudosti silmä se välkähtää.\n\n        \"Oi laps, mikä kiire sull' on työ?\n        Käy, raukka, maata, jo pääll' on yö.\"\n\n        -- \"En, en, mua vartovi armahan',\n        Ma morsiusvaatetta valmistan.\"\n\n        -- \"Oi raukka, sun ruumiis raukee pois.\"\n        -- \"Oi jospa se vieläki raukeemp' ois.\"\n\n        -- \"Sun silmäs tuike se tummenee.\"\n        -- \"No, tummetkoon, se ei haittaa tee.\"\n\n        -- \"Sun poskeltas puna pois putoaa.\"\n        -- \"Mun kultani lempivi kalpeaa.\"\n\n        -- \"Oi, turha on toivosi, onneton,\n        Sun petti hän, hällä jo toinen on.\"\n\n        -- \"Ei pettää voi minun kaivattun',\n        Ens sunnuntaina hän noutaa mun.\"\n\n        Käy pirta ja niidet ne helskähtää\n        Ja oudosti silmä se välkähtää.\n\n        Pyhäaamu on, tyynt' yli vetten, maan,\n        Ja huomenkello se kaikuu vaan.\n\n        \"Laps, nouse, päivä jo kirkas on,\n        Ja kellot jo kutsuvi kirkkohon.\"\n\n        Mut Leena hän työnsä on päättänyt\n        Ja vaivoistansa hän huokaa nyt.\n\n        Ja tyynenä nukkuvi vuoteellaan,\n        Ja morsiusseppel on kulmillaan.\n\n        Ja hääpuku valkea yllähän,\n        Ja valkeamp' entistään on hän.\n\n        \"Jo kirkonkellot ne yhteen soi,\n        Oi lapsi raukka, mik' on sun, oi?\"\n\n        Hän kättä sen koskevi kalpeaa,\n        Mut vastaukseks likistyst' ei saa.\n\n        Hän suutelon painavi huulillen,\n        Ei tunnu henkäys lämpöinen.\n\n        Hän posken poskellen lähentää,\n        Mut kylmä ja valju se on kuni jää.\n\n        Kansanvalistusseuran kalenteri 1882.\n\n\n\n        JOHANNES TAKASEN MUISTOKSI.\n\n        12/11 1885.\n\n        Ylähällä pilven reunall' on linna kuulakas,\n        Ja immyt kaunokainen sen linnan valtias --\n        -- Ken oivaltaa mikä suurin on voima maallinen,\n        Saa valtakunnan kaiken ja morsioks impyen.\n\n        Ja arvot, vallat rientää, sanat valtian kuultuaan,\n        Ja mahtavat, rikkaat hohtaa hopeassahan, kullassaan,\n        Ja kulkee nuoret, vanhat ja viisahat tieteissään,\n        Mut vastaust' ongelmoiseen ei arvaja yksikään.\n\n        Ja saapuu siihen myöskin laps mökkisen ahtahan,\n        Ujostellen seisoin kesken tuon joukkion mahtavan.\n        Lumouksissaan hän seisoo, ja linnan immyt tuo\n        Hänehen niin vienon katseen kuin tähtösen tuikkeen luo.\n\n        Hänt' oudot silmät seuraa, kenties joku karsas myös:\n        -- Häävaatteit' ei ole ylläs; mikä täällä sun ompi työs?\n        Sun tuntematon sukus ompi ja heimosi maineeton:\n        Sunlaisest' ei sikiöstä kaunottaren voittohon!\n\n        Mut on kuni nuorukaisen tuli valtais taivainen,\n        Niin leimuvan kirkas hohde sen lentävi kasvoillen.\n        Sun, immyt kaunokainen, tytär linnan kuulakkaan,\n        Sun voittaaksen' veren' uhraan sen viimeiseen pisaraan!\n\n        Matalaisessa mökkisessä\n        Mies kalpea askartaa,\n        Kylm ympärill' on, vaan hällä,\n        Sydän hällä se leimuaa.\n\n        Tulisimmat aattehensa\n        Kivehen hän veistäen luo,\n        Ja sirpalehet säkenöiden\n        Ylt'ympäri lentää nuo.\n\n        Ja hahmon saa kivi kylmä\n        Ja möhkäle muodostuu. --\n        Mut viel' ei säihky silmä,\n        Viel' ei hymyhyn käy suu.\n\n        Tulikuumast' ahjostansa\n        Ihanteita hän taasen luo,\n        Ja sirpalehet säkenöiden\n        Taas ympäri lentää nuo.\n\n        Saa silmä ja huulet muodon. --\n        Mut viel ei valmis työ:\n        Kuvass' ei ole henkeä vielä,\n        Ei sykkien rinta sen lyö.\n\n        Palavaiseen nyt povehensa\n        Hän patsahan painaltaa,\n        Sydämmestähän hengen virran\n        Hän siihen johdattaa.\n\n        Ja on kuin sais kivi hengen --\n        Ja hän vaipuvi juureen sen,\n        Näin oivaltain mikä suurin\n        On voima maallinen.\n\n        Nyt on suru Suomenmaassa, Suomi=äiti itkusuin\n        Purkaa kesäkaunisteensa, suruharsoon pukeuin;\n        Huokauksen lähettääpi aalloiltaan ja metsiltään\n        Haudallen, joss' ijäks häitä toivo kaunis kätketään.\n\n        Voi, kuin lyhyeks sen miehen elinlanka laskettiin,\n        Joka jo niin nuorna ehti ylös taiteen korkeuksiin!\n        Pukenut ois äitikullan helmill' ihanteiden hän,\n        Jos ois hälle, niinkuin muille, suotu hellyytt' enemmän.\n\n        Mutta muillen antanut ol' äiti maidon rinnoistaan,\n        Ja kun raukan tuli vuoro, läksi usein verta vaan.\n        Nurkuiko hän siitä? Eikä. Hyvin tunsi äidin hän:\n        Viluss' ehkä täyteläämmän toivoi viljan kypsyvän.\n\n        Senvuoks mielellään hän kärsi puutetta ja nälkääkin,\n        Tyytyvä kuin laps, jos joskus katse häneen luotihin;\n        Toivoi vaan, kuin talven alla oras toivoo kevähän,\n        Kevään kauniin joutuvan ja jään ja lumen lähtevän.\n\n        Ja se joutuikin se kevät. Päivä lämmintänsä loi;\n        Luonto loisti, elo uhkui, oras nousi, vihannoi. --  --\n        Äiti helmans' avas, siihen sulkeakseen armastaan --\n        Sylihins' ei edes saanut hänen kylmää ruumistaan!\n\n        Senvuoks Suomenmaass' on suru, senvuoks äiti itkusuin\n        Purkaa kesäkaunisteensa, suruharsoon pukeuin;\n        Huokauksen lähettäapi aalloiltaan ja metsiltään\n        Haudallen, joss' ijäks häitä toivo kaunis kätketään.\n\n        Kaikuja Hämeestä 1886.\n\n\n\n        KANTAATTI\n\n        TOHTORIN= JA MAISTERINVIHKIÄISISSÄ 31 PÄIVÄNÄ TOUKOKUUTA 1886.\n\n        _Kööri_:\n        Valohon, valkeuteen sa nouse, henki,\n        Koroita lentos avaruutehen,\n        Ja tiedä ett' on voima ylhäinenki\n        Vaan laina lähteest' ikivalkeuden.\n\n        _Soolo=kvartetti_:\n        Mut loistoansa jos se muusta johtaa\n        Ja _uskon_=valostaan näin vieraantuu,\n        Kuin lentotähti vaan se hetken hohtaa\n        Ja syttyessähän jo valjentuu.\n\n        Tai on se öistä valhetulta väärää,\n        Mi tiedustajan harhateille vie,\n        Jos _toivon_ täht' ei sille suuntaa määrää\n        Ja ijäisyyteen sen ei viittaa tie.\n\n        Jos sielt' ei, _rakkauden_ liedest' aivan,\n        Valolleen lämmön hehkua se tuo,\n        Sen valo valju on kuin talvitaivaan,\n        Mi jäätää vaan, mut lämpimää ei luo.\n\n        _Kööri_:\n        Valohon, valkeuteen sa nouse, henki,\n        Koroita lentos avaruutehen,\n        Mut muista ett' on voima ylhäinenki\n        Vaan laina lähteest' ikivalkeuden.\n\n\n        1.\n\n        _Kööri_:\n        Oi Herra, kaikki maat Sun voimaas ilmoittaapi,\n        Iki=kiitosta maailma Sulle soikohon,\n        Ennen aikojen alkua valtas kohoaapi\n        Ja ainiaksi kiitos, kunnia Sinun on.\n\n        _Altti=soolo_:\n\n        Kah, taivaan tähdet radoillansa\n        Iäti Jumalalle kantaa kiitostansa,\n        Ja päivä kertoo päivällen.\n        Kaaoksen kohdust' aamu käskystäsi saapi...\n\n        _Sopraani=soolo_:\n        Oi Herra, kaikki maat Sun voimaas ilmoittaapi.\n        Sa meille kevään aina uudistelet,\n        Auringon käsket kaikki kirkastaa;\n        Sa käsket ruohoin maasta versoella,\n        Ja raikkaan kastehen ilmoja puhdistaa,\n        Ja tuulen taivahalta pilvet pyyhiskellä.\n\n        _Altti=soolo_:\n        Sinä viimeksi loit myös parhaan luomistasi,\n        Ihmisen, maailmaas ihailemaan,\n        Sa hänen annoit hallita maata,\n        Vaan Sua yksin aina kuulla, palvella.\n\n        _Kööri_:\n        Oi, suuri, mahtava on Herra Jumalamme,\n        Kun voimassaan Hän ihmisille ilmestyy.\n        Kun näkyy vuori Sinain\n        Ja ilmi patsain Jumala saa tulisin, --\n\n        Ja silmihimme tunkeu säde valostansa,\n        Mit' ilmoittaa jylinä, pauhu ilmojen\n        Ja leimaus ja kuohu elementtien?\n        Sisin maa jopa järkkyy!\n        Herra, jo tahdotko luomasi hävittää?\n        Hetkikö tullut nyt on, pielet ilman kun kaikki särkyy?\n\n        _Altti=soolo_:\n        Sa kansallesi liiton lujan vahvistit,\n        Jok' ikuisesti rikkoumatta kestää saisi.\n\n        _Sopraani=soolo_:\n        Sa omillesi käskysanas julistit\n        Ja tahdoit että Sinua he rakastaisi.\n\n        _Kööri_:\n        Rajaton on armos, Jumala,\n        Rakkautta kaikki lakis uhkuu!\n        Oi, anna meidän Sun polkus käydä,\n        Sydämmemme puolees taivuta!\n\n        _Sopraani=soolo_:\n        Sa päästit kansas orjan kahleista,\n        Elätit erämaassa mannalla,\n        Ja opastelit aina suuntaan oikeahan,\n        Ja vaadit heitä vaan rakastamahan.\n\n        Sa läpi merenkin tien halkaisit\n        Ja kahden puolen aallot asetit,\n        Ja kalliosta panit veden vuotamahan.\n        Ja vaadit vaan heitä juomaan janoissahan.\n\n        _Trio_:\n        Epäillen, toivotonna Sua pelkäs kansa,\n        Joll' yhä osoitit Sun hyvyyttäsi vaan.\n        Sua eikö voinut rakastaa se kohdastansa\n        Ja Sinuun luottaa kokonaan?\n\n        Isännän vihaa orja piillä saapi,\n        Vaan lapsi isäns' ääntä noudattaapi,\n        Mut Jumalaansa, Luojaa, Vapauttajaa,\n        Ihminen vastustaa.\n\n        _Kööri_:\n        Oi Herra, kaikki maat Sun voimaas ilmoittaapi,\n        Iki=kiitosta maailma Sulle soikohon!\n\n        2.\n\n        _Sopraanit yhdessä_:\n        On taivaalle syntynyt tähti!\n        Kah, Betlehemin soimessa syntyi poikanen.\n        Hän syntyi majoiss' alhaisten,\n        Ei sijaa saliss' ylhäisien.\n        Miks syttyi taivaan tähtönen?\n\n        _Altit yhdessä_:\n        Jo poikana templistä, viisahitten hän joukost' löyttihin:\n        Ettekö tiedä huoneiss' Isäin ain' asua mun tulevi.\n        Niin kasvoi voimaan, viisauteen hän, ja varttui suuriin tekoihin.\n\n        _Tenoorit yhdessä_:\n        Ken olet Sinä? Mikä täällä tehtäväsi?\n        Miss' astelet, rauha vain käy jäljissäsi!\n\n        _Bassot yhdessä_:\n        Niin kului aika armas nuoruuden,\n        Niin kasvoi poika Betlehemin,\n        Kuin me, mutta tahraamattomin mielin.\n\n        _Kaikki_:\n        Ken Sa oot, synnitön oi poika ihmisen?\n\n        _Duetti köörin kanssa_:\n        Oi, kuin autuas on laps, joka Herran suojass' varttuu,\n        Viattomalle rauha, siunaus ylhäältä aina karttuu;\n        Kaukana siimehessä puhkeaa,\n        Kuin lehdon kukka versoelee,\n        Ja myrsky maailman viattomuutt' ei saastuttele.\n\n        Lapsen ajat armahaiset,\n        Suojassa Korkeimman murheitta soluvaiset! --\n        Niin nuokuvi laaksossa valko=lilja mättähältä,\n        Niin nuokuu hiljalleen; se suojass' on rajuisten myrskyjen väeltä.\n        Se yksin kukoistaa ja kiittää Jumalaa,\n        Niin lehdon kukka versoelee,\n        Ja myrsky raju maailman sen puhtautt' ei saatuttele.\n\n        _Alti=soolo_:\n        Oi Herra, nuorisomme anna\n        Sa elää lapsina viattomuudessa\n        Ja nöyrin sydämmin ja kiitollisin mielin:\n        Sinua kuulla, palvella!\n\n        Kun mailma kiusaukset tuottaa,\n        Ken meidät enää pelastaa,\n        Ma kehenkä uskallan luottaa?\n\n        _Sopraani=recitatiivi_:\n\n        Ah, himot kiusaavat, ja vaarat uhkaavat,\n        Ja omat voimat tyhjyyteensä uupuvat,\n        Ah, luulemme avuttomiksi jäänehemme.\n\n\n        3.\n\n        _Kööri_:\n        Oi, Herran Sanaa kuunnelkaamme pyhää,\n        Se voiman uuden sydämmeemme luo,\n        Kuin lounastuulten viima yhä\n        Keväisin vuokot urvusta tuo.\n\n\n        4.\n\n        _Kööri_:\n        Onko onnea, tuskaa meille ilmoitettu?\n        Kelle kohtalon arvoitus himmi selviää?\n        Kuink' yhtyä konsa voi vaivaan ja kuoloon iki=elämä?\n\n        _Kaksois=kööri_:\n        Ah ihmiskunta, toivo ijäisyyden jätä,\n        Jo hiekkaan kuivui juuret sen!\n        -- Ei, sinut suojaa Herras, luota Hänehen!\n        Ei Herran Sana petä!\n\n        Ma näen ihmiskunnan vaivoin sortuvan,\n        Se rikostensa palkkaa kauemmin ei vältä.\n        -- Ma näen uuden aamun saavan ylähältä,\n        Jo kultaavi koi taivahan!\n        -- Voi kuolo ikuinen! -- Kautt' armon saadaan voitto!\n        -- Kirot toivottomain! -- Riemu soi, kaikuu soitto!\n\n        _Kööri_:\n        Onko onnea, tuskaa meille ilmoitettu?\n\n        _Sopraani=soolo_:\n        Pelkonne heittäkää, Hän lempee täynnä on,\n        Sit' osoittaapi meille aina.\n\n        _Kööri_:\n        Uskossa toivokkaina\n        Luotamme varmoin, varmoin armohon!\n\n        _Trio köörin kanssa_:\n        Sydämmen uskovan rauhoa ken järkyttää?\n        Se antau Jumalaan ja Häneen taipuu,\n        Ei vainen itseensä.\n        Maailman onnet maahan jos vaipuu,\n        Niin voima ylhäinen, tuo taivaan rauha jää.\n\n\n        5.\n\n        _Kööri_:\n        Oi Herra, kaikki maat Sun voimaas ilmoittaapi,\n        Iki=kiitosta maailma Sulle soikohon,\n        Ja kiitostas maa soikohon, aina, ain' soikohon!\n\n\n\n        HÄMEENLINNAN LYSEEKARTANON VIHKIÄISISSÄ\n\n        17/9 1886.\n\n        Linnoitusko se tässä\n        Kummullaan kohoaa\n        Ja maan ja vetten yli\n        Ylpeesti katsahtaa?\n\n        Mut miekat tääll' ei välky,\n        Ei sotatorvet soi,\n        Ja tääll' ei vinhaa tultaan\n        Tykitkään salamoi.\n\n        Eik' ole täällä miehet\n        Puetut teräksin,\n        Mut linna tää on sentään,\n        Ja linna vahvakin.\n\n        Ja salamoikin täällä,\n        Mut tiedon tulta vaan,\n        Ja miekkakin se välkkyy,\n        Mut hengen miekka vaan.\n\n        Ja linnan puoltajoina\n        Ja miehistönä ken?\n        Ei rautakourat urhot,\n        Vaan parvi hentoinen.\n\n        Nuo aamun kastehelmet,\n        Nuo heinät helvepäät,\n        Nuo korret, jotka kaataa\n        Vois syksyn myrskysäät.\n\n        Mut niissä sentään suoja\n        On koko Suomenmaan;\n        Ja niitä linnan Herra,\n        Hän käyttää nuolinaan,\n\n        Kun tulee häätää sorto\n        Tai veltto penseys,\n        Ja raikast' ilmaa saada,\n        Valaista pimeys.\n\n        Niin, linna tää on sentään,\n        Ja linna vahvakin,\n        Vaikk' ei sen ole urhot\n        Puetut teräksin.\n\n        Ja linnoja kun näitä\n        On maassa sankka vyö,\n        Pimeyden poistuu valta\n        Ja poistuu kansan yö.\n\n        Kaikuja Hämeestä 1890.\n\n\n\n        AUGUST AHLQVISTILLE.\n\n        Ylioppilasjuhlassa 27 p. marrask. 1886.\n\n        Yleiseen iloon yhtyy etäinen vieraskin,\n        Ei niinkään vieras sentään, vaan tuttu läheisin,\n        Runotar kaino Suomen, Sun ensilempesi,\n        Nyt riemupäivänäsi Sinua tervehtii.\n\n        Se muistaa armast' aikaa, jon' ensin yhdyitten,\n        Se halpa maan ol' impi, ja silmä itkuinen,\n        Sit' ilkuttihin, mutta sen näkö hurmas Sun:\n        Sydämmeen Sinä katsoit, muut katsoi pukuhun.\n\n        Lemmestä silloin poves se säkeniä loi,\n        Ja vanha runokannel koht' uusin kielin soi,\n        Ja helmilöitä meren sikisi pohjahan,\n        Ne kaunisteeksi kannoit Sun impes kaulahan.\n\n        Ja näin Sa hänet sitten ylhäisten seuraan veit,\n        Ja vait ol' ilkkujatkin ja kunniata teit;\n        Ja oppisaliin suureen Sa hänet talutit,\n        Ja joukot tietä annoit ja Teille kumarsit.\n\n        Ja sydän Suomalaisten se tulta leimusi,\n        Ja nuorten povi paisui ja innost' uhkuili,\n        Kun uusin kielin helkkyin nyt Suomen kannel soi,\n        Käkösen kukkui kulta, hius immen ilakoi.\n\n        Tät' armast' aikaa muistain, Sua impes tervehtää,\n        Sin' olit silloin nuori, nyt olet harmaapää,\n        Mut kallein hälle vielä Sun ensi lempes on\n        Ja runohelmes hälle koriste verraton.\n\n        Ja nyt, kun illan suussa näet työsi vainion\n        Ja tähkät täydet nuokkuin laskeissa auringon,\n        Ja kansasi kun kilvan Sinua kunnioi,\n        Runotar Suomen silloin ei äänet' olla voi.\n\n        Kaikuja Hämeestä 1890.\n\n\n\n        LAULUN VOIMA.\n\n          Yöllisessä\n          Terhenessä\n          Ja umpimailla\n          Kulki kansa\n          Johtoa vailla,\n          Heimoansa\n          Ei heimo tunne,\n          Ei tiedä kunne\n          Matka lie,\n          On outo tie,\n          Ja ilmat virvat\n          Ne harhaan vie.\n\n        Kuka joukot harhaillehet\n        Kokoon kutsuu eksynehet?\n        Kuka tenhosanan sen\n        Lausuu mahtipontisen,\n        Joka tenhovaipan poistaa,\n        Että päivä kirkas loistaa?\n\n        Kautt' ilman, kuules, soitto kaikuu,\n        Se niinkuin koski kohisee,\n        Ja metsät, vaarat vastaan raikuu,\n        Ja terhenet ne pakenee;\n        Ja päivän liekin hohtehessa\n        Mies seisoo, soittain kanneltaan,\n        Ja \"Maamme\"=laulun kaikuessa\n        Eteenpäin viittoo kansoaan.\n\n        Sydämmen värähtääpi juuret\n        Ja povi innon tulta lyö,\n        Ja vanhat, nuoret, pienet, suuret\n        Yhdistää lemmen taikavyö;\n        Ja joukot harhaavat ne yhtyy,\n        Yks tunne kaikki valloittaa,\n        Tuhanten äänet yhteen ryhtyy,\n        Kun \"Maamme\"=laulu raikahtaa.\n\n        Se tunnussana johtonansa\n        Ja lemmen liekki rinnassaan\n        Eteenpäin taistoon kulkee kansa\n        Ja voittohon tai kuolemaan;\n        Ja riita, viha, vaino raukee,\n        Kun soipi äidin nimi tää,\n        Veljellen veljen syli aukee,\n        Kun \"Maamme\"=laulu helkähtää.\n\n        Nyyrikki 1888.\n\n\n\n        TERVEHDYSSANOJA\n\n        V:n 1890:n maistereille.\n\n\n        I.\n\n        Sanotaan, että muinoin\n        Tääll' onness' eleltiin,\n        Ja kanteloita tehtiin,\n        Soiteltiin, lauleltiin;\n        Mut Louhen musta valta\n        Iloa kadehtii\n        Ja vaskivaaran poveen\n        Meilt' aurinkoisen kahlehtii.\n\n        Ja kansa synkiössä\n        Nyt teitään hapuilee,\n        Kynnykseen omaan lankee\n        Ja maillaan harhailee,\n        Yön karvan muoto saapi\n        Ja mieli apeutuu,\n        Ja heimo heimostansa,\n        Laps äidistäänkin vieraantuu.\n\n        Valoaan kansa turhaan\n        Pelastaa yrittää:\n        Kukistuu salon honka,\n        Petäjä lakkapää,\n        Rutimoraidat kaatuu\n        Ja pyhät karsikot,\n        Mut auringon vaan kätkee\n        Pimeän vuoren onkalot.\n\n        Ja kirkastellaan miekkaa,\n        Hiotaan tapparaa,\n        Ja kansan mahtimiehet\n        Ne taisteluhun saa,\n        Pimeyden vartioita\n        Kuin kortta kaadetaan,\n        Mut vaskivaaran peitoss'\n        On aurinkoinen yhä vaan.\n\n        Ja lyödään pyhää arpaa,\n        Luetaan luottehet,\n        Nuo syntysanat syvät\n        Ja vakaat, ainaiset,\n        Laulunkin sävel vieno\n        Ja hurmaavainen soi,\n        Mut päivän päästösanaa\n        Ne eivät selvitellä voi.\n\n        Nyt tuli valon mailta\n        Ylimys ylhäinen;\n        Ja hänen sieluuns' aatos\n        Välähti taivainen:\n        \"Avuillaan ylevillä,\n        Jos Jumala sen suo,\n        Monenkin kansan verraks\n        Kohota voisi kansa tuo.\"\n\n        \"Sen oman arvon tuntoon\n        Ma tahdon nostattaa\n        Ja omin neuvoin käymään\n        Ja ilman talujaa;\n        Sill' aseet annan, joilla\n        Sitoa voi se yön\n        Ja pimeyden kaulaan\n        Takoa vahvan kahlevyön.\"\n\n        Ja tiedon paja nousee\n        Kuin taian kautta jo:\n        Alaisimeksi pannaan\n        Maan vankka kallio,\n        Ja kansan merest' aineet\n        Takeiksi tuotetaan,\n        Ja kansan kaikki tarmot\n        Ne pannaan tulta lietsomaan.\n\n        Ja yöt ja päivät kaikuu\n        Vasaran kalkkehet\n        Ja synkkään ilmaan säihkyy\n        Tulena säkenet,\n        Ja kahleiks sitkeiks liittyy\n        Nyt rengas renkaasen,\n        Ja vähitellen horjuu\n        perustus vankka pimeyden.\n\n        Ja valon juova tuolla\n        Jo päivää ennustaa,\n        Laps äitinsä nyt löytää,\n        Nyt heimo heimon saa,\n        Ja valon voittovirsi\n        Nyt kanteloista soi,\n        Kun yön on valta mennyt,\n        Kun taasen koittaa päivän koi.\n\n        Neljännes vuosituhatt'\n        On siitä vierryt, vaan\n        Kahleita Louhen vallan\n        Tääll' aina taotaan;\n        Ja yhä kauemmaksi\n        Se poistuu valju yö,\n        Ja yhä kirkkaammaksi\n        Se valkeneepi päivän työ.\n\n        Mut aina säkeneitä\n        Kun säihkyy ilmoihin,\n        Ja aina uus kun rengas\n        Niotaan kahleihin,\n        Pehr Brahen \"kreivin aikaa\"\n        Myös silloin muistellaan,\n        Ja vuosisatain takaa\n        _Maan isää_ vielä siunataan.\n\n\n        II.\n\n        Ja kesä, kauan odotettu, tuli,\n        Jäät järvistä ja maasta hanget suli,\n        Puut lehteen puhkes, ruoho puki maan,\n        Ja linnut tuli puihin laulamaan.\n\n        Ja kukat maasta nousee tuoksuvaiset,\n        Ja nousee marjanvarret kaikellaiset,\n        Ja salo siloopi ja kaunistuu\n        Ja antipukuhunsa pukeutuu.\n\n        Ja laiho nousee vihanta ja uhkee\n        Ja taimii, versoo, putkellenkin puhkee,\n        Ja hymyellen päivä katsahtaa\n        Työalaans' ihanaa ja lupaavaa.\n\n        Semmoinen kaunis, kirkas, lupaavainen\n        On Sunkin kevät=aikas, nuorukainen,\n        Sa kuljet laulain vaan ja soitellen\n        Ja toivon ruususilla keijuen.\n\n        Ja huoletonna valon merta soudat,\n        Ja valmiit' elon kukkasia noudat.\n        Et tiedä kuink' on raskas ollut työ,\n        Ennenkuin voitetuks on saatu yö.\n\n        Et tiedä mit' on maksanut se vaivaa\n        Ja kuink' on paljon saatu raataa, kaivaa\n        Ja kyntää, kylvää, kylvää uudestaan,\n        Ennenkuin maa on saatu kasvamaan.\n\n        Nuo vanhat, jotka valon kanssa tässä\n        Nyt ovat kultahäitään viettämässä,\n        Ne näitä voivat Sulle kertoa\n        Ja taistelunkin näyttää arpia.\n\n        Kuin sotavanhus, kotiin tultuansa,\n        Tarinoi lieden luona muistojansa:\n        Kuink' iski luodit, tulta säkenöi,\n        Ja rae raskas viljan maahan löi,\n\n        Ja kuinka miehuus pysyi yllä tuskin,\n        Mut kuinka taasen palas luottamuskin,\n        Kun rakkautta raikui mielehen\n        Ihana sävel isänmaallinen.\n\n        Ja silloin, kunnialla tehden sijaa,\n        He sulle osoittavat runoilijaa,\n        Mi rakkaaks teki Sullenkin tään maan,\n        Työs sille kehottain Sua uhraamaan.\n\n        Niin, työ ja rakkaus: siinä näet taian,\n        Mi Suomeen loihti kevään kulta=aian.\n        Ja työ ja rakkaus tunnussanas\n        Ne Sunkin olkoon taisto=urallas.\n\n        Niin, paljon työtä, paljon alttiutta\n        Ja paljon lämmintä ja rakkautta\n        Maas nuori kevät vielä kaipajaa,\n        Ennenkuin yöstä täyden vallan saa.\n\n        Kateena sille vielä auringostaan,\n        Sen surmaks Louhi turmioita nostaa\n        Ja maanalaisen henkää hyyn ja jään\n        Se nuorta viljamaata kylmäämään.\n\n        Siis työhön, veikko, uutterahan työhön!\n        Ja rengast' uutta Louhen kahlevyöhön\n        Sa tao, että kalke vasaran\n        Kajahtaa yli Suomen avaran!\n\n        Ja lietso tulta, lietso valtavasti,\n        Ett' erämaan sisimpään soppeen asti\n        Säteinä säkenesi kiidättää\n        Ja siellä valon virran virittää!\n\n        Niin että, taas kun tänne liedellesi\n        Käyt seppelt' uutta saamaan kulmillesi,\n        Sun kaiken kansas suusta vastahais\n        Voimakas voiton virsi kajahtais.\n\n\n        III.\n\n        Suomi, armas synnyinmaani, äiti paljon kärsinyt,\n        Näinkö huolen pilviin taasen otsasi on peittynyt,\n        Näinkö taasen silmistäsi karvas kyynel puhkeaa,\n        Näinkö sydäntäsi taasen synkkä suru painaltaa?\n\n        Hempeimmällään onnetar jo rupes sulle hymymään,\n        Päiväkin jo sulle paistaa täydelt' alkoi terältään,\n        Vaivannäkös hedelmätkin kypsyä jo alkoivat,\n        Kauniit kansan orahasi jyväksi jo paisuivat.\n\n        Mut nyt sa seisot, niinkuin paahdepäivän jälkehen\n        Maamies seisoo pellollaan ja tähystääpi taivaallen:\n        Tuuli ompi kääntynyt ja viima jäinen kylmää maan,\n        Ja nyt huokaus pusertuupi raskas hänen rinnastaan.\n\n        Kaikki, mihin parahimman toivonsa on liittänyt,\n        Omiensa, rakkaittensa toimentulon kiintänyt,\n        Monen kovan päivän raade, pitkän työn ja taistelon,\n        Saattaa tuossa tyhjäks mennä kuluessa tuokion.\n\n        Niin myös sunkin, äiti parka; mut äl' ole huolissas,\n        Vielä sunkin poluillesi onnen päivä paistaa taas!\n        Ennenkään ei vastoinkäynti ole sua runnellut,\n        Kovan onnen kouluss' olet vanha tuttu, kokenut.\n\n        Karut maasi, jotka vaivoin viljamaaksi perkasit,\n        Usein kaunoill', akanoilla vaivannäkös palkitsit;\n        Usein, vaikka tuskin pysyit pystyss' omin voiminkaan,\n        Hurjat ihmiskädet sua yrittivät kaatamaan.\n\n        Vihamiehes viljas sotki, aittas tyhjäks raastoivat,\n        Kauneimmat sun kukkas joukoin tanterelle kaatuivat,\n        Loput Manan käskyläiset surmasivat taudeillaan,\n        Tupas tuli autioks, mut sortunut ei kuitenkaan.\n\n        Siis, sä äiti, ällös huolko, kyynel pyyhi silmästäs!\n        Tänään otsas olkoon kirkas, tää on riemupäiviäs!\n        Katso ympärilles: tuossa täyttää portaat Parnasson\n        Uusi, nuori, sankka parvi, vannotettu valohon.\n\n        Muutkin lapses, nekin, jotka harvoin muisti äitiään,\n        Halpaan mökkiis rientävät nyt riemujuhlaas viettämään,\n        Käden lyövät kätehen ja käyvät ikiliittohon\n        Varjellakseen äitiänsä viime hengenvetohon.\n\n        Ja sun vaunuun istuttavat, itse käyden valjaihin,\n        Ja sun, kansan riemuitessa, vievät valon templihin,\n        Kunnes määrän päässä hiljaa uuvahtavat kuolemaan,\n        Jättäin muiston maailmalle lapsenrakkaudestaan.\n\n        30/5 1890.\n\n\n\n        LAPSEN LAULU ISÄNMAALLE.\n\n\n        Suomi, äiti poloinen,\n        Kallis synnyinmaani,\n        Sulle edes laulelen,\n        Huoltas huojentaani.\n\n        Poveeni sun painallan\n        Pikku kätösillä,\n        Ehkä mieles haikean\n        Vaimentaa voin sillä.\n\n        Oi, jos lintu olisin,\n        Luojan kellarista\n        Haavoillesi noutaisin\n        Mettä taivahista.\n\n        Mutta varro, lapsestas\n        Kerran kasvaa suuri,\n        Silloin sinun suojanas\n        Seison niinkuin muuri.\n\n        Puollan oikeuttasi,\n        Äidinvaivas kostan,\n        Tuen askeleitasi,\n        Kunniaan sun nostan.\n\n        Vielä silmäs suruinen\n        Kirkkahaksi tulle,\n        Kerran päivä lämpöinen\n        Myöskin paistaa sulle.\n\n        Joulutervehdys 1890.\n\n\n\n        KAARLO BERGBOMILLE\n\n        viiskymmenvuotias=päivänä 2/10 1893.\n\n        Kun routa suli ja lämpeni maa\n        Ja kun kevättoukoja tehtiin,\n        Niin silloin Kaarlo Bergbom'kin\n        Hän kylväjämiehenä nähtiin.\n\n        Mut muilla kun pellot on perkatut,\n        Häll' auran koskematointa\n        Ja kylmää korpimaat' oli vaan,\n        Joka raatajan vaati tointa.\n\n        Mut kirvehen eestä ne kaatui puut.\n        Siell' ankaraa oli työtä,\n        Ja niinkuin ainakin viertomies\n        Hän raateli päivää, yötä.\n\n        Ja viesti tuosta kun kiersi maan,\n        Oli arvelu kaikellainen:\n        Ken ilkkui, ken taas kummastui\n        Hän uskoi ja toivoi vainen.\n\n        Ja mustain kantojen keskeltä\n        Oras nousikin, versoi kohta;\n        Ja viljan kullankarvaisen\n        Nyt täysinä tähkät hohtaa.\n\n        Sinä kylvösi hyvään maahan teit,\n        Satakertainen siit' on jo sato;\n        Sit' ei vihamies voi turmella\n        Ja sitä ei kaada kato.\n\n        Se rakkaudessa on kylvetty,\n        Käden kautta on Kaikkivallan.\n        Ja sen siemen se muruja Sammon on,\n        Ja ne kestää hyyn sekä hallan.\n\n        Kaikuja Hämeestä 1901.\n\n\n\n        KANTAATTI.\n\n        Ilo= ja onnentoivotusjuhlassa marraskuun 2 päivänä 1896.\n\n        Terve, nuori Ruhtinas,\n        Uuden aamun koitto!\n        Pilvi poistuu kaihokas,\n        Päivän taas on voitto.\n        Toivon riemu rinnassansa,\n        Tervehtii Sua Suomen kansa.\n\n        Terve, Ruhtinatar,\n        Hempi haltijatar,\n        Virpi vihannoiva,\n        Valtahuolten hoiva,\n        Kodin hyvä henki,\n        Terve Sinullenki!\n\n        Taas on kevät pohjanmailla,\n        Suomi suloissansa;\n        Ilmass' ilo helkkyy,\n        Järvet välkkyy,\n        Vapaat kahleistansa;\n        Kilvan kansa yhtyy,\n        Riemuin ryhtyy\n        Elon työhön;\n        Taaskin isänmaalle\n        Armahalle\n        Koittaa huomen,\n        Keväthuomen,\n        Taaskin tulevaisuuteensa\n        Luottaa kansa Suomen.\n\n               *       *       *       *       *\n\n        Oikeuden varmassa\n        Turvassa\n        Varttuu, kasvaa kansa vakaa;\n        Kansan onni Ruhtinaalle takaa\n        Palkan parhaimman.\n\n        Ruhtinas toiveitten,\n        Ainaisen\n        Siitä kiitoksemme niität,\n        Helmen kruunuus hele'immän liität:\n        Kansan rakkauden.\n\n\n\n        SUOMALAISEN TEATTERIN 25=VUOTIS=JUHLASSA\n\n        13/10 1897\n\n        Suuri sota valost' oli taisteltu,\n        Vuoren helmast' aurinkokin voitettu,\n        Kynnettihin maita, kuokittihin soita,\n        Kylvää kyyhäteltiin Sammon muruloita.\n\n        Salo siloaa ja mielin kasvaa maa,\n        Kalevalan kallis touko orastaa,\n        Siemen näyttää itävän ja hyötyvänkin;\n        Silloin istutettiin taimi etelänkin.\n\n        Ujona se siinä nousi, arkaillen,\n        Niinkuin vilukukka alta nietoksen,\n        Päätään pälvestä se tuskin nostaa tohti,\n        Kyyristäen varttaan painui maata kohti.\n\n        Viisaat virkkoi: valju taivas pohjoinen,\n        Täällä etelän ei viihdy taiminen,\n        Joskin varteen varttuu, ei se joudu kukkaan,\n        Kituu hetken, kuihtuu, heitetähän hukkaan.\n\n        Toiset toisti: joutava ja turha työ!\n        Maansa raataja se selvän leivän syö.\n        Poista ensin halla, pelloks korvet laita,\n        Silloin vasta aika kukitella maita.\n\n        Ilkamoivat pahansuovat, katehet:\n        Vilu kukan vie ja kaataa rakehet,\n        Huurto lehteen painaa kylmän suutelonsa;\n        Tuopa taimi tässä maass' ei juurru konsa.\n\n               *       *       *       *       *\n\n        Meni kevät, tuli suvi suloinen,\n        Maat ja puut ja pensaat siinti verallen,\n        Kasken kannotkin jo taaja laiho peitti,\n        Juhlapukimensa luonto ylleen heitti.\n\n        Taimi etelänkin nosti korttansa,\n        Siisti lehviään ja suori varttansa,\n        Latva taivahasta imi lämpimyyttä;\n        Juuret maasta syvält' imi väkevyyttä.\n\n        Taivas lämmint' antoi, maakin väkeään,\n        Kukkaa taimi alkoi työntää täydeltään.\n        Niitä siinä ihasteli seudun kansa;\n        Mykkänä on viisaat vaan ja kummissansa.\n\n        Mutta sanoivatpa silloin ihmiset:\n        Tuot' ei halla vie, ei kaada katehet,\n        Syvään juurtaan työntää, sit' ei murra aika;\n        Joku siin' on tenho, lumovainen taika.\n\n               *       *       *       *       *\n\n        Niin, taika siinä onkin, on luote vakainen\n        On vanhan Väinämöisen luote oiva,\n        Ja tenhona on sillä vain sana ainoinen,\n        Mut sana valtava ja paljon voiva.\n        Sen sanan pelkkä helähdyskin on jo hurmovaa,\n        Sydämmet sytyttää se ja mielet valloittaa:\n        Sisimmän henkemme se kieltä puhuu.\n\n        Sen sanan kautta täällä on tehty kaikki työ,\n        Ja korpimaat on viljamaiksi saatu,\n        Sen sanan kautta päiväks on tehty Pohjan yö,\n        Ja onni voitettu ja elo taattu;\n        Se sana vuoren muuttaa ja siirtää kallion,\n        Ihanaks keitahaksi se luopi aavikon,\n        Ja Pohjan jäilläkin sen hehku palaa.\n\n        Ja hätäpäivä raskas kun joskus päälle saa\n        Ja tukala ja ankea on aika,\n        Se sana tenhovainen se kansat nostattaa,\n        Ja kauas käy sen lumoava taika;\n        Ja silloin sana kaikuu: \"isänmaa eläköön\n        Ja rauha yksityisen sen tieltä väistyköön,\n        Ja etu menköön, ajallinen onni!\"\n\n        Mut onnen raunioilla kun miesi huokailee\n        Ja sydäntä kun kalvaa murhe musta,\n        Kuin toivon tähti silloin se hälle säteilee\n        Ja tuopi intoa ja lohdutusta,\n        Ja tenhollansa muuttaa se mökin matalan\n        Ja mieleen kuvaileepi nyt kodin korkean\n        Ja tuvan täyden lempeä ja rauhaa.\n\n        Vaan ylimmilleen vasta sen tenho ennättää,\n        Kun sydämmet se sulattaapi jäiset.\n        Yks ajatus ja mieli kun jälleen yhdistää\n        Nuo henget keskenään nyt kiistäväiset;\n        Ja taimi etelänkin on silloin ylvä puu\n        Ja kauas yli metsän sen latva kohouu\n        Ja oksilla sen laulaa satakielet.\n\n        U.S. 14/10 1897. Kaikuja Hämeestä 1901.\n\n\n\n        TALVEN VARALTA.\n\n        Talveksi muurahainenkin\n        Se kantaa kortta pesään,\n        Ja talven varaa mettinen\n        Kokoilee pitkin kesää.\n\n        Ja peltomieskin pelloltaan\n        Se viljakullan kerää,\n        Näin talviajaks joukolleen\n        Varaten eineen erää,\n\n        Ett' elämist' ei puuttuisi,\n        Kun kylmä maita kulkee\n        Ja luonnon rinnan rikkahan\n        Syliinsä jäiseen sulkee.\n\n        Myös kansan kesää ihanaa\n        Se vaanii talven halla:\n        Idästä irjuu pakkanen\n        Ja uhkaa kuolemalla.\n\n        Pelastaa täytyy talveksi,\n        Mit' armas kesä antaa,\n        Ja vilja hengen pellolta\n        Nyt yhteis=aumaan kantaa.\n\n        Siis kaikki työhön käsiksi,\n        Ja kaikki auman tekoon!\n        Ja rikas niinkuin köyhäkin\n        Se tuokoon kortta kekoon!\n\n        Jokainen työnsä hedelmää:\n        Yks tuokoon hengen kultaa\n        Ja toinen tiedon aarteitaan\n        Ja kolmas innon tultaan!\n\n        Ett' auma nousis täyteläs,\n        Mi talven tuiskut kestäis\n        Ja kylmän kouriin kansankin\n        Pois kuolemasta estäis.\n\n        Ja tallell' että siemen ois,\n        Kun päivä taaskin voittaa\n        Ja lämpii maat ja mantereet\n        Ja suuri suvi koittaa.\n\n        Liitto 1902.\n\n\n\n        KOTILIESI.\n\n        Kultainen kotiliesi,\n        Sinulle laulelen,\n        Taivaisen tulen suojus,\n        Pyhäkkö rakkauden!\n\n        Kun vaeltaja kaukaa\n        Sen loimun havaitsee,\n        Iloiten, laulatellen\n        Hän tietään astelee.\n\n        Kun työstään väsyneenä\n        Koteutuu peltomies,\n        Lämpöisen sylin hälle\n        Levittää kotilies.\n\n        Ja onnenrikko raukka,\n        Maailman murjoma,\n        Myös helmaan kotilieden\n        Hän itkee tuskansa.\n\n        Ja kun se raskas tulee\n        Suur kansan koetus,\n        Kun riehuu väkivalta\n        Ja horjuu oikeus,\n\n        Totuuden pylväät huojuu\n        Ja pyhyys tallataan,\n        Pyhyyden puoltajatkin\n        Veriinsä kaadetaan,\n\n        Niin silloin kodin liesi\n        Tulellaan, lämmöllään\n        Karaisee uuden polven\n        Vääryyttä häätämään,\n\n        Kädessä isäin tarmo;\n        Ja rinnass' uskallus, --\n        Ja, sortuu väkivalta\n        Ja voittaa oikeus.\n\n        Kultainen kotiliesi,\n        Sinulle laulan ma,\n        Sä isäin mielen, hengen\n        Ja tarmoni vartija!\n\n        Maan kalleuden kätkö,\n        Sa kehto vapauden,\n        Taivaisen tulen suojus,\n        Pyhäkkö rakkauden!\n\n        Liitto 1902.\n\n\n\n        ME LAULAMME.\n\n        Me lapsoset laajan Suomenmaan,\n        Kaikk' yhdymme yksin mielin\n        Ja yhtä sydämmen laulua vaan\n        Tuhansin laulamme kielin:\n        Me laulamme Suomelle lohdutusta,\n        Ja toivoa laulamme, luottamusta,\n        Jos kuinkin synkkä sen taivas ois,\n        Sen pilvet me laulamme pois.\n\n        Pois laulamme maasta hyytävän hyyn,\n        Joka vihreän viljamme kaataa,\n        Pois laulamme hiljaa hiipivän kyyn,\n        Joka onnen toukomme raataa,\n        Pois laulamme Suomesta harmaan hallan\n        Ja yössä vaanivan väkivallan,\n        Pois laulamme juonet katalat\n        Ja mielet matalat.\n\n        Ja päivän laulamme sydämmihin\n        Ja toivon lämpimän säteen,\n        Ja miehuutta laulamme mielihin\n        Ja lohtua kärsivän käteen,\n        Me riemua laulamme köyhän majaan,\n        Me täydeks laulamme rinnan vajaan,\n        Ja kodittomankin povesta jään\n        Me laulamme lämpiämään,\n\n        Me arvoon laulamme raskaan työn,\n        Joka kärsii, uskoo ja luottaa;\n        Maan ympäri laulamme taikavyön,\n        Joka kansan yhdeksi juottaa;\n        Me Suomeen laulamme vapauden tunnon,\n        Ja esi=isäin tarmon ja kunnon\n        Me laulamme kansaan nousevaan\n        Yli avaran Suomen maan.\n\n        Liitto 1902.\n\n\n\n        VANHA LEMPI.\n\n        Työpöydässänsä hän istuu,\n        Jo käyränä varreltaan,\n        Ja loistossa himmeän lampun\n        Selailevi kirjojaan;\n        Lunt' aika on päähän tuonut\n        Ja otsaa uurrellut,\n        Elämän kun ongelmoita\n        Hän tuossa on tutkaillut.\n\n        Välin sentään työstään herkee,\n        Ja silmä se lennähtää\n        Kadun poikitse naapuritaloon\n        Ja sinne se hetkeksi jää;\n        Valo sieltäkin himmeä loistaa,\n        Ja hennon siell' olennon\n        Näet istuvan ompelutyössään,\n        Ja harmaja hänkin on.\n\n        Ja ne muistuvat mieleen ajat\n        Kesälämpeät, kukkeat,\n        Veri nuori kun suonissa tykki\n        Ja posket ne hehkuivat,\n        Ja silmän tulinen tuike\n        Sydämmen pani syttymään,\n        Ja valtava leimusi roihu\n        Poven täyttäen lämmöllään.\n\n        Se aika on ollut ja mennyt --\n        Oi, herttainen menneisyys! --\n        Nyt posken on kuihtunut kukka,\n        Kesän jälkeen tullut on syys,\n        Sydämmenkin valtava roihu\n        On hiiltynyt, hiipynyt,\n        Ja vuodet on unheen tuhkaa\n        Sen hehkuhun heitellyt.\n\n        Mut joskus sentään hiilus\n        Se vieläkin hehkottaa,\n        Ja kaihtien \"vieraansilmä\"\n        Tuhan keskellä tuikuttaa,\n        Se kasvaa, hohtaa, loistaa\n        Ja taaskin lämpöä luo,\n        Vain hetken -- sitte sen päälle\n        Taas vuodet tuhkia tuo.\n\n        Mut työstä hän silloin herkee,\n        Ja silmä se lennähtää\n        Kadun poikitse naapuritaloon\n        Ja sinne se hetkeksi jää;\n        Siell' istuvan ompelutyössään\n        Sinä hennon näet olennon,\n        Ja kenties sielläkin hiilus\n        Tuhan alla nyt hehkunut on.\n\n        Liitto 1902.\n\n\n\n        MARKETTA.\n\n        Marketta neiti oli ihanainen impi\n        Ja muitakin tyttöjä kaunihimpi.\n\n        Varsi oli sorja ja silmä oli tulta\n        Ja harteilla hulmusi kutrien kulta.\n\n        Monen oli nuorukaisen sydämmen hän syttö,\n        Ja kainonkin pojan se hurmasi tyttö.\n\n        -- \"Tule, sinä tyttönen, omakseni mulle,\n        Kullat ja kalleudet annan minä sulle.\"\n\n        -- \"Ennen korppikin valkeaksi muuttuu,\n        Kuin tämä tyttönen poikasehen puuttuu.\"\n\n        -- \"Sydämmeni, elämäni sulle ma annan,\n        Henkeni helmet ma etehesi kannan.\"\n\n        -- \"Ennen minä höyhenenä veden alle vaivun,\n        Ennenkuin kainon pojan sylihin ma taivun.\"\n\n        Viskeli päätä ja silmä oli tulta,\n        Ja tuulessa hulmusi kutrien kulta.\n\n               *       *       *       *       *\n\n        Ja aika se vierähti hiljaisin hetkin,\n        Ja viikot ne kulki ja vuoskaudetkin.\n\n        Ne menneet jo muistoja on muinaisuuden,\n        Ja kainoinen poika se kullan otti uuden.\n\n        Ja hääilot pidettihin komeat ja oivat,\n        Ja valkeat ne loisti ja soitot ne soivat.\n\n        Ja kukkaa ja kauneutta hääsali hohti,\n        Kun poika se tyttönsä vihkisille johti. --\n\n        Mut ovensuussa seisoi Marketta neiti\n        Ja ylpeän katseen hän yli salin heitti.\n\n        Ja varsi oli sorja ja silmä oli tulta\n        Ja harteilla hulmusi kutrien kulta.\n\n        Mut silmä paloi oudosti ja liekehti poski\n        Ja rinta se nousi kuin valtava koski.\n\n        Ja vinhasti häätuvan poikki hän viisti\n        Ja morsiamen hiuksilta seppelehen riisti,\n\n        Ja kutrinsa kullan sillä seppelellä peitti,\n        Ja voiton riemulla hääsalin heitti. --\n\n        Mut koleata naurua kuuluvi tieltä,\n        Ja aamulla mielipuoli löyttihin sieltä.\n\n        Liitto 1902.\n\n\n\n        \"HUPSU=MAISTERI\".\n\n        Pihalla koirat haukkuu,\n        Ja tanhualta mies\n        Taloa kohti astuu,\n        On vieras kukaties:\n        Kumara häll' on selkä\n        Ja raskas astunta,\n        Olalla matkareppu\n        Ja sauva kourassa.\n\n        Ei, outo se ei ollut,\n        Jo kaukaa tunnettiin\n        Ja \"hupsu=maisteriksi\"\n        Yleiseen mainittiin.\n        Hän tuli, kättä paiskas,\n        Ja, eineen saatuaan\n        Ja levättyään hetken,\n        Taas läksi matkaamaan.\n\n        Kotia häll' ei ollut,\n        Hän muiden armohon\n        Vain turvautui ja kiersi\n        Talosta talohon,\n        Samainen nuttu yllä,\n        Kulunut, ohkoinen,\n        Jos oli kesä, syksy\n        Tai talvipakkanen.\n\n        On toisin ollut ennen,\n        Mut siit' on aikaa jo,\n        Kun hälle hymyellyt\n        On onnen aurinko:\n        Silloinkin parhaimmillaan\n        Se tarjoi vaivaa vaan,\n        Ja puutett' oli usein\n        Ja nälkää toisinaan.\n\n        Olikin voitto suuri,\n        Kun kerran kulmilleen\n        Sai työnsä palkaks painaa\n        Viherjän seppeleen. --\n        Vaan sitten kaikki kääntyi\n        Ken onnen oikut ties!...\n        Pimeni järjen valo...\n        Hän oli mennyt mies.\n\n        Nyt tuossa istui, haastoi,\n        Maat, taivaat haparoi,\n        Vakavaan kysymykseen\n        Vain hupsun vastuun soi,\n        Eläimen ääntä matki,\n        Ja linnun laulua\n        Ja joskus joukkoon nauroi\n        Hupelon naurua.\n\n        Mut äkkiä hän herkes:\n        Tuolt' astui silmihin\n        Perältä pöydän takaa\n        Nyt kuva Snellmanin;\n        Muun kalleuden kanssa\n        Koruna ollen vaan,\n        Unohtuneena siinä\n        Se seisoi nurkassaan.\n\n        Ja istuiltaan hän nousee\n        Ja hiljaa astelee\n        Ja kuvan eteen saapuu,\n        Sen otsaa sivelee;\n        Pää kumarassa, siinä\n        Sanoja sammaltaa,\n        Ikäänkuin puhuttaisi\n        Hän suurta vainajaa.\n\n        Hämärtää mieless' aika,\n        Kun nuori oli hän\n        Ja mahtisanat kuuli\n        Tuon valtatietäjän,\n        Tuo aika, jolloin heräs\n        Unestaan koko maa,\n        Ja Suomen huomenkello\n        Kun alkoi kajahtaa;\n\n        Tuo suuri aika, jolloin\n        Kevättä ilmat soi\n        Ja tunturit ja laaksot\n        Jääkahleet yltään loi,\n        Ja purot virroiks paisui,\n        Ja sulut murrettiin,\n        Ja hänkin oli myötä...\n        Mut siit' on aikaa ... niin.\n\n        Ja hiljaa kuvan luota\n        Hän taaskin siirtyi pois,\n        Ja näytti niinkuin maahan\n        Suur kyynel vierryt ois,\n        Mut silmiss' oli välke\n        Kuin älyn kajastus,\n        Ja otsaa ihmeenlainen\n        Valaisi kirkkaus.\n\n        Ja hiljaus huoneess' oli,\n        Ikäänkuin liikkunut\n        Ois näkymätön henki\n        Ja mielet tenhonnut. --\n        Mut vieras pöytään vietiin,\n        Kylläiseks ruokittiin,\n        Ja yöksi lämmin vuode\n        Hänelle laitettiin.\n\n        Mut anivarhain nauroi\n        Taas hupsun nauruaan,\n        Ja hyvästeli, kiitti\n        Ja läksi matkaamaan:\n        Kumara oli selkä\n        Ja raskas astunta,\n        Olalla matkareppu\n        Ja sauva kourassa.\n\n        Kaikuja Hämeestä 1908.\n\n\n\n\n        TIETYMÄTTÖMILTÄ TEKOVUOSILTA.\n\n\n\n        HÄMEEN MALJA.\n\n        Ma tiedän seudun armaisen,\n        Jot' aallot huuhtoo Päijänteen\n        Ja Näsijärven laineet,\n        Ja jonka muistot ulottaa\n        Kaukaisen muinaisuuden taa\n        Ja kertovat ne maineet,\n        Joit' uljuus, urhous saavuttaa.\n\n        Sen seudun kehtolaps Porthan\n        Eteemme hengenvoimallaan\n        Loi Suomen muinaisuuden;\n        Sen seudun lapsi Arwidsson,\n        Nuor, innokas ja pelvoton,\n        Avasi uran uuden,\n        Jost' alkoi tiemme loistohon.\n\n        Eläköön ainian se maa,\n        Mi moiset miehet kasvattaa,\n        Ja eläköön sen kansa!\n        Se oli henki Hämehen,\n        Sen ihanuus ja toivo sen,\n        Mi päilyi sielussansa:\n        Eläköön kansa Hämehen!\n\n        1870=luvun alkuvuosilta?\n\n\n\n        ERÄÄLLE VAINAJALLE.\n\n        Vasta sun kukkas silmikostaan puhkes,\n        Vast' elos aamu ruskoaan loi maalle,\n        Kun kukan taittoi, päivän peitti pilveen\n        Armoton kuolo.\n\n        Nukkuos rauhaan! Lämmin sull' on vuode:\n        Rauhaisa, tyyni synnyinmaasi helma\n        Lapsensa kätkee, peitteheksi kietoo\n        Vihreän vaipan.\n\n        Vihreän vaipan ympärille kietoo,\n        Silmäsi umpeen hiljaa painaltaapi,\n        Kunnes sun taasen herättääpi uusi,\n        Kultainen aamu.\n\n        1870=luvulta?\n\n\n\n        TAITEILIJAN MUISTOLLE.\n\n        Työt ei jouda kuolemaan,\n        Vaikka tekijätkin kaatuu;\n        Kuihtuu kaunein kukka maan,\n        Kesken kukoistustaan maatuu,\n        Aalto hyytyy, honkakin\n        Murtuu, mutta taiteen luomat\n        Elää ikiaikoihin,\n        Niit' ei muuta hetken tuomat.\n\n        Toivo uuden kevähän\n        Syksyyn kylvää lohtuansa;\n        Taiturin vaikk' elämän\n        Kuolo katkas, muistostansa,\n        Hänen töistään, joissa loi\n        Kevään kauneudet hän ilmiin,\n        Suomi iloita nyt voi,\n        Vaikka kyynel kiertää silmiin.\n\n\n\n        ERÄILLE VASTAVIHITYILLE.\n\n        Ulkona on syys, ja halla\n        Henkää luontoon kylmyyttään,\n        Mutta tääll' on kevät, täällä\n        Ilo luopi lämmintään;\n        Vaan tääll' onkin loistamassa\n        Taivaan kirkas tulonen,\n        Joka itse kadotukseen\n        Luopi muodon tuorehen.\n\n        Ilman herra, oudoksuen\n        Pimeyttä taivaan, maan,\n        Välähytti valkeaista\n        Tuliterä=miekallaan,\n        Maahan laski valkeaisen\n        Kodin lieteen kytömaan,\n        Sieltä luomaan valoaan ja\n        Levittämään lämmintään.\n\n        Ja se ikuinen on valo,\n        Niinkuin lahjat taivahan,\n        Kaikki muu kun katoaapi,\n        Se se loistaa ainian;\n        Pimetköhön kuu ja päivä,\n        Tähden tuike sammukoon,\n        Silloin vielä kodin liesi\n        Valoaan luo pimentoon.\n\n        Se se myrskyn pauhatessa\n        Valkama se tyyni on,\n        Johon työmies laskeuupi\n        Päivän töistään lepohon,\n        Niinkuin päivän riuetessa\n        Pääskyläinen levähtää,\n        Katsoo taakseen työnsä alaa,\n        Riemuitsee ja visertää.\n\n        Niin myös teille, jotka tänään\n        Oman lieden lasketten,\n        Hohtakoon se pyhä tuli\n        Lämmittäin ja valaisten;\n        Levitköhön siitä vielä\n        Säteet kauas kansahan,\n        Sytytelkööt, lämmitelkööt,\n        Luokoot tulta rintahan!\n\n\n\n        AHAB JA NABOT.\n\n        Ol' Ahab armosta\n        Kuningas Juudeassa,\n        Eleli arvossa\n        Palatsiss' uhkeassa,\n        Ja söi ja joi ja hekumoi\n        Ja Baaliansa jumaloi.\n\n        Mut Nabot kuninkaan\n        On köyhä alamainen,\n        Perintöosanaan\n        On viinitarha vainen,\n        Siin' yötä päivää uurastaa,\n        Palvellen Herraa Jehovaa.\n\n        Komeutta palatsin\n        Se viinitarha varjos,\n        Hopeaa, kultaakin\n        Kuningas siitä tarjos,\n        Mut isäin perintöä pois\n        Ei Nabot kultaan vaihtaa vois.\n\n        Maa kallis isien\n        On kallis hänellenki,\n        Ennenkuin antais sen,\n        Niin menköön vaikka henki.\n        Miel' Ahabin se synkkenee,\n        Hän julmistuu ja kalpenee.\n\n        Ja kaikki viisaat maan\n        Hän neuvoksensa haki:\n        \"Kuin! Käsky kuninkaan\n        On alamaisen laki.\n        Mit' ei hän suosiolla saa,\n        Sen väkivalloin anastaa.\"\n\n        Ja syytteet laadittiin,\n        Ja väärät todistukset,\n        Ja totuus kierreltiin,\n        Ja lait ja lupaukset.\n        Ja Nabot kivitettihin --\n        Ja viinimaat ol' Ahabin.\n\n        Mut ääni Jehovan\n        Profeetan kautta haastaa:\n        Pois sukus karkoitan\n        Ma luvatusta maasta\n        Ja sulta vallanperijän\n        Ja poikapolven hävitän.\n\n        1900=luvulta.\n\n\n\n        LEIVO JA HAUKKA.\n\n        Vapauden keväisen virttä\n        Nyt leivo se laulelee,\n        Ja maamies peltotyöstään\n        Sen laulua kuuntelee.\n\n        Ja niinkuin vuolas koski\n        Sävelet sen helkehtii,\n        Ja talven painama rinta\n        Kevättunnetta tulvehtii.\n\n        Mut rotkoonsa sen kuulee\n        Myös haukka harmajapää:\n        Kateus sen rinnan täyttää,\n        Himo silmästä välkähtää.\n\n        Ja se poikaset pesään heittää\n        Ja häijysti parahtain\n        Ylös ilman äärihin kiitää.\n        Siell' leivo se laulaa vain;\n\n        Ja se siuhuvin siivin nousee\n        Ylös ilmaa siintävää,\n        Kuin vuolas kevätkoski\n        Sen sävelet helkähtää.\n\n        Mut äkkiä laulu katkee,\n        Kun soipi se parhaillaan,\n        Ja haukka se ilman äärtä\n        Nyt yksin liitävi vaan.\n\n        Mut maamies peltotyössään\n        Nyt raskaast' astahtaa,\n        Ja raskas talvihanki\n        Taas rintaa painostaa.\n\n        1900=luvulta.\n\n\n\n\n\n\n        II.\n\n        SUOMENNETTUJA RUNOELMIA\n\n\n\n        _J.L. Runeberg_\n\n        VÄNRIKIN TERVEHDYS.\n\n        (Gregori Tigerstedtille Revonlahden tappelun\n        viidentenäkymmenentenä vuosipäivänä.)\n\n\n        \"Tunsitko joskus, joukoss' ihmisten\n        Kulkeissas täällä elon tanterella,\n        Kuink' outo voima, pakko sisäinen\n        Toist' ihmistä voi toiseen taivutella?\n        Näet muodon, äänen kuulet, riemastut,\n        Vaan et voi virkkaa, miks niin ihastut.\n\n        Mies oli Cronstedtilla väessään,\n        Ilolla häntä vielä muistelenki;\n        Ma vanhus olin, nuorukainen hän,\n        Mut kummassakin meiss' ol' yksi henki.\n        Ma helposti ja paljon unhotan,\n        Mut Tigerstedtin muistan ainian.\n\n        Sen kaikki näytti, silmä, käyntikin,\n        Ett' oli miekkamieheks luotu poika;\n        Häll' oli reipas muoto sankarin,\n        Ja varsi kookas, vaikka vielä hoikka.\n        Hänt' ihastelin minä mielessän',\n        Mä hänet tunsin, minua ei hän.\n\n        Äänensä muistan, Pohjan kasvatin,\n        Kuin pohjoinen se raikui joukon eessä;\n        Sanansa lens' kuin luoti maalihin\n        Ja sattui, sillä pontt' ol' ääntehessä;\n        Tuost' äänestäkin huomata jo voi,\n        Ett' urhokkaasta rinnasta se soi.\n\n        Tie minne veikään, min sai koittaakaan,\n        Kun pako meiltä turvan, toivon poisti,\n        Tuo sama tuli hänen katseessaan.\n        Ja muodoss' aina sama rauha loisti;\n        Kuin vaskikirjoitus se vakamoi:\n        Viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi.\n\n        Kun väliin kiihtyi vauhti Pohjolaan,\n        Ja vihan tuskast' itkein urhot kulki,\n        Hän kiros silloin, puri hammastaan,\n        Mut kyyneleet hän sydämmeensä sulki;\n        Huulilta vaan nuo sanat salamoi:\n        Viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi.\n\n        Ja päivä tuli, hänen juhlansa.\n        Taas kunnialla liehui lippu Suomen;\n        Aseihin! kaikui Revonlahdella,\n        Ja paenneille koitti uusi huomen.\n        Riemahdus lensi kautta rivien,\n        Se hetki se ol' ikimuistoinen.\n\n        Mik' ihme! Sammunutta toivoaan\n        Virittämähän joukot tuleen rientää,\n        Tukittu virta, sortain sulkujaan,\n        Esteitä vastaan aaltojansa työntää,\n        Ja kansa, syösty epätoivohon,\n        Maat' isäin suojaamahan noussut on.\n\n        Valoksi idän rusko sulaantui,\n        Lähemmäks siirtyi päivän sädesoitto,\n        Allamme hanki silloin ruskottui,\n        Se oli kunniamme aamukoitto:\n        Syvemmin, aurinkoisen kohoten,\n        Ain' aamukoi tää loisti verinen.\n\n        Mut saman päivän ensivartio\n        Taas näki sammuksissa sodan palon,\n        Ja Siikajoen nuori voitto jo\n        Sai tässä kaksoisveljen yhtä jalon.\n        Rivistä riemu kaikui rivihin,\n        Näin tulokasta tervehdittihin.\n\n        Kentällä seisoin. Kaikk' on tyyntynyt.\n        Miss' äsken viha riehui, oli rauhaa:\n        Jo viihtyi vaino, unta maattiin nyt,\n        Sit' unta, miss' ei enää myrskyt pauhaa;\n        Jos valvoi ken, ol' ystävä vaan tuo,\n        Jok' ystävän jäi nukkunehen luo.\n\n        Mit' etsin, löysin nyt, ma tiedon sain,\n        Jot' oli yhtä raskas kaipaella:\n        Riveistä Tigerstedtiä mä hain,\n        Mut hän on tääll', ei ole valvehella.\n        Juur' voittaessa, leikkiin innostuin,\n        Hän tähän nukkui rinnoin puhkaistuin.\n\n        Tuo urhokas! Viel' äsken hänen näin,\n        Kun nuorna, uljahana rynnäkköhön\n        Hän, esteet sortain, riensi eteenpäin\n        Kanuunan liekkiin, miekan mittelöhön;\n        Nyt kylmänä hän hangell' lepäsi,\n        Miss' äsken Ryssäin tulet sammutti.\n\n        Mut elon karvan kanss' ei kuitenkaan\n        Kadonnut rauha hänen muodostansa,\n        Vaaleissa vielä hänen kasvoissaan\n        Näin uljuuden, tuon tutun vanhastansa;\n        Tuo vakaa muoto mieleen mulle toi:\n        Viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi.\n\n        Ja katso! Uusi päivä tulikin.\n        Hän synnyinmaalle suojaks säästyi vielä.\n        Ma hänt' en nähnyt enää sittemmin,\n        Vaan sä, jos hänet kohtaat elon tiellä,\n        Niin terveisiä sano Stoolilta,\n        Ja urhotöiltä, Revonlahdelta.\"\n\n        Näin kertoi Stool sinusta, urhokas,\n        Sä kunniamme kulta=aikain jäänne.\n        Terveiset kätki ylioppilas\n        Ja harmaapäänä vihdoin esittää ne,\n        Vuos'sataa puoli kun jo siitä on,\n        Kun eestä maas näin astuit taistohon.\n\n        Se lempees sulje, tervehdyksen tään\n        Tuo sulle synnyinmaaskin; rivit luki\n        Se niiden miesten, jotka verellään\n        Sen muistot, toivot ja sen uskon tuki.\n        Ne harvenneet on, hartaammin siis vaan\n        Se muistaa eloon jääneit' urhojaan.\n\n        Kiitokset saa tuo altius rajaton,\n        Min hehku Pohjan jäilläkään ei laannut,\n        Kiitokset kallis verikin, jok' on\n        Turvaksi vastaisuuden vuotaa saanut,\n        Ett' aina sille toivon sanat soi:\n        Viel uusi päivä kaikki muuttaa voi.\n\n        Vänrikki Stoolin tarinat II: 1, 1870; parannett. 1889.\n\n\n\n        NUMMERO VIISTOISTA STOLT.\n\n        Ihanainen päiv' oli päättynyt\n        Lapualla, ja riemuiten\n        Von Döbeln voittaja ratsasti nyt,\n        Sotarintaans' silmäillen.\n\n        Joka joukkoa kiitteli lempeimmin --\n        Sanat suorat ne on sotilaan --\n        Sen kuntoa, miehuutt', intoakin\n        Kotimaataan suojelemaan.\n\n        Sotarintans' ääreen ehti jo hän,\n        Kun päiv' oli laskussans'\n        Kävi joukkoa sielläkin kiittämähän,\n        Jota johtasi kapteeni Schanz.\n\n        Oli harvennut se, hän huomas sen,\n        Näki aukkoja paljonkin;\n        Mut silmä jo kääntyi toisaallen,\n        Mitä mietti, hän lausuikin.\n\n        Jo kiittäessään hänen huomattiin\n        Yhä syrjähän katselleen:\n        Repaleinen raukka se seisoi siin'\n        Ihan ääneti, itsekseen.\n\n        Sitä miestä hän viittasi luokseen nyt:\n        \"Mies hoi, tule tännemmäks!\n        Et taannoin syrjässä noin pysynyt,\n        Verityöhön kun joukkoni läks.\"\n\n        \"Sinä pyssyn -- muistatko? -- tempaisit\n        Kädest' uupunehen sotilaan\n        Ja miesteni jälkehen kiiruhdit\n        Sodan löylyhyn kuumimpaan.\"\n\n        \"Sukeltaissamme peltoon, ennätit luo,\n        Kuni muut sinä myös sukelsit,\n        Ja kun taas näkyviin tuli urhoni nuo,\n        Eturinnassa ryntäilit.\"\n\n        \"Kylän päälle kun käytihin hyökkäämään,\n        Ja ma silmäsin sinnepäin,\n        Etumaisena nuttusi reiäkkään\n        Taas patterin harjalla näin.\"\n\n        \"Sepä miehen työ, koe semmoinen\n        Pian kunnian, mainehen tuo.\n        Puhu julki nyt vaan, poik' urhoinen,\n        Nimes ensin kuulua suo.\" --\n\n        \"Min lie nimen pappi se antanutkaan,\n        Sitä ihmiset ei kysyneet;\n        Enimmält' ovat aikani kaiken vaan\n        Mua Lurjukseks sanoneet.\"\n\n        \"Hyvä! Lyö nimi silmihin herjaajan,\n        Ja siit' ole vaan suruton.\n        Mut missäs, mies, kotis? lausuhan,\n        Ja missä sun turvasi on?\"\n\n        Mäkirinteen tiehen viittasi hän:\n        \"Tuoss' on kotipaikkani mun\";\n        Ja vahvaa näytti hän nyrkkiähän:\n        \"Tähän näin minä turvaudun.\"\n\n        \"Kotis laatuun käy, hyv' on turvas myös,\n        Vaan mist' elatuksesi sait?\n        Näpistyskö vai kirkkojen ryöstö on työs,\n        Vai maantierosvous kait?\" --\n\n        \"Jos suurta tai pientä ma rosvoilin;\n        Ropo ois toki taskussain;\n        Ja jos kerjäläisenki paljastin,\n        Eheämp' olis nuttukin vain!\"\n\n        Tuli säihkyi silmistä Döbelnin:\n        \"Schantz, kapteeni, kuulkaahan!\n        Ken kaatunehist' oli urhoisin\n        Urohist' tämän komppanian?\"\n\n        \"Sen pyssy, ja nuttu ja rensseli sen\n        Nyt tänne te toimittakaa;\n        Nimen hältä ja sankarikalleuden\n        Perinnöksehen tää nyt saa.\"\n\n        Kalut tuotiin; viidennentoistapa nuo,\n        Stolt vainaan on soturin.\n        Hymysuin von Döbeln katsehen luo\n        Oman turvatin ryysyihin.\n\n        \"Veriss' on tuo nuttu, se mies peloton,\n        Ken tohtivi ottaa sen;\n        Mut vertapa, näen minä, paksult' on\n        Myös ryysyissä Lurjuksen.\"\n\n        \"Univormu sä siis pue ylles, mies,\n        Nyt nähdessä komppanian;\n        Rivin eessepä äsken kulki sun ties,\n        Nyt riviin sun asetan.\"\n\n        Puvun muutti hän, posket ne hohtoa loi,\n        Kun hän täysiss' ol' aseissaan;\n        Ja Döbeln ääneti miehen toi\n        Nyt paikkaan Stolt sotilaan.\n\n        \"Kas nyt olet oiva ja täys sotilas\n        Olennolta ja katsannolt',\n        Olet myös sotaveljemme arvoltas,\n        Ja viidestoist' olet, Stolt.\"\n\n        \"Sydämmeltäsi, mieleltäs ole vaan\n        Yhä entisen kaltainen,\n        Mut vielä jos Lurjukseks sanotaan,\n        Vedä miekkasi tiuskaisten.\"\n\n        Tähän hetkeen uuden tään soturin\n        Povi tyynest' aaltosi vaan;\n        Mut kuultua nyt sanat kenraalin\n        Järähtääpi se pohjiltaan.\n\n        Ikinään ei riemua ollut hän\n        Edes maistanut varkaisin;\n        Jo lapsena kolkkoudess' elämän\n        Oli jäätynyt kyynelkin.\n\n        Enskertaa miehen nyt sydämmeen\n        Kevät=aurinko pilkehtii,\n        Sulaneista nyt lähteist' ehtimiseen\n        Vedet uhkuen tulvehtii.\n\n        \"Ja jos murheess', onnessa olla saan\n        Mies joukossa sankarien,\n        Sotahan olen valmis ja kuolemaan;\n        Sois Herra jo huomenna sen!\"\n\n        Kirjall. Kuukauslehti maalisk. 1874 ja\n        Kaikuja Hämeestä 1874; parann. 1889.\n\n\n\n        VON ESSEN.\n\n        Hän portahilleen saapuu,\n        Häll' lakki nyt on sotilaan,\n        Kannukset ja ratsaskaapu;\n        Hän aikovi ratsastamaan.\n\n        Tuoss' seisovi vanhus sorja,\n        Uros katseeltaan, sävyltään,\n        Lumipäinen, kookas, norja --\n        Sen moinen hän on näöltään.\n\n        Mut miksikä ukko nyt pauhaa?\n        Miks polkevi jalkaa nyt?\n        Eletäänpähän keskellä rauhaa, --\n        Mikä vimman on synnyttänyt?\n\n        Älä huoli, ei vaaraa lässä,\n        Älä tuost' ole milläsikään;\n        Tavan ainaisen näet tässä,\n        Näet Essenin harmaapään.\n\n        Jo huutavi raittihisti,\n        Syyn virkkavi selvälleen:\n        \"Sinä Matti, sen päiväinen risti,\n        Lopun nyt sinust' oitis teen!\"\n\n        \"Vai vartoa näin unes tähden\n        Ijänkaiken tässä ma saan!\n        Sinä tietänet, milloin lähden\n        Joka päivä ma ratsastamaan?\"\n\n        Ja tallista renki se pikaa\n        Nyt uljaan tuo orihin;\n        Hän ei nukkunut, siinä ei vikaa,\n        Heräs ehk' ylen aikaisin.\n\n        Pää pystyss', ääneti aivan\n        Edes orhin ohjaelee.\n        Jalo ratsu -- no leimaus taivaan!\n        Väriseepi ja vaahtoilee.\n\n        Alas portailtaan hän saapuu,\n        Asu yllään, kenraali tuo,\n        Ja kannukset, ratsaskaapu;\n        Nyt orhiin katsehen luo.\n\n        Vait on hän, liikkumatonna,\n        Ei usko hän silmiään:\n        \"Näkö pettikö mun, sano, konna,\n        Sun työtäsi näinkö ma nään?\"\n\n        \"Mut jos kudot valheen viekkaan\n        Ja mulle nyt syötät sen,\n        Niin lähden ja tartun miekkaan\n        Ja pääs heti halkaisen!\"\n\n        Vaan Mattipa, tuo sotamiesi,\n        Hätäpoika ei ollutkaan;\n        Työn kyllä hän tehneens' tiesi,\n        Mut vastasi myös teostaan.\n\n        \"Kuin? Valhetellako voisin?\n        Hävettää jo, kun epäillään.\n        Isommassakin syyssä jos oisin,\n        Ei valhetta sittenkään.\"\n\n        \"Kasakan näin tuossa ma tiellä,\n        Hän kerskasi virkustaan.\n        Sitä kärsiskö mies? Mitä vielä!\n        Heti läksin mä kilpaamaan.\"\n\n        Von Essen, se vanhus sorja,\n        Tuli hehkuva rinnassaan,\n        Lumipäinen, kookas, norja,\n        Hän kimmosi kiukuissaan.\n\n        \"Pois\", huusi hän, \"lurjus, pian,\n        Pois tallihin käy takasin,\n        Ja myötäsi, ratsun sijaan,\n        Heti ruoska sa tuo tukevin.\"\n\n        Tuo Matti on mies, joka tuonaan\n        Oli luoteja kestellyt,\n        Kuninkaalt' oli saanut muonan,\n        Vaikk' Essenin leivässä nyt.\n\n        Ihan ääneti läksi hän alas,\n        Mut silmä se vaan salamoi,\n        Saman tien hän läksi ja palas,\n        Tukevimman nyt ruoskan toi.\n\n        Sen laski hän kourastansa:\n        \"Sotamies olin myös minäkin;\n        Minä ammutess' ampusin kanssa,\n        Ja lyödessä löin takasin.\"\n\n        \"Jos kuin orhi nyt ruoskaa saankin,\n        Kun tein mitä parhaiten,\n        Niin potkaisenpa ma vaankin,\n        Ja kuin orhi ma potkaisen.\"\n\n        Kenraali kun uhkan on kuullut,\n        Taaks suorana astahtaa;\n        Mut ei suutu hän, kuin ois luullut;\n        Miest' ääneti tarkastaa.\n\n        Ja kun katsovi, suoremmaksi\n        Vars sorja se suoristuu;\n        Ja hän vait on, ja kirkkaammaksi\n        Yhä katsanto kirkastuu.\n\n        \"Mies, kuules\", huusi hän, \"mistä\n        Sait moisen sä miehuuden?\n        Se on aioist' entisistä,\n        Sikes keskellä hurmetten.\"\n\n        \"Ei mulle tuo ole unta,\n        Sen tunnen jo vanhastaan;\n        Samanlaistapa urhoisuutta\n        Moni ilmaisi kaatuissaan.\"\n\n        \"Sen näin mä, kun voiton tiellä\n        Liput riemusi liehuillen,\n        Näin tappioissakin vielä,\n        Näin Pohjolan hangilla sen.\"\n\n        \"Ja kuinka, kun urhokkaasti\n        Sinä itseäs käytät noin,\n        Noin katselet uskaliaasti,\n        Sua ruoskalla herjata voin?\"\n\n        \"Jumal'auta, näinpähän vasta\n        En kehtais mainitakaan\n        Sitä joukkoa urhokasta,\n        Jota vein minä taistelemaan.\"\n\n        \"Käy kumppali etsimässä,\n        Mies reima ja vankkumaton\n        Juo kunniaksemme, he, tässä\n        Tukaatti, se palkkas on!\"\n\n        \"Ja kiitos, kun mieleni täytit\n        Taas kaunihin muistelmin\n        Ja kun näin sisus yrmeän näytit,\n        Ja nyt mene helvettihin!\"\n\n        Hän pyyhkäisi silmiänsä,\n        Tais käydä ne himmimmäks,\n        Ja, yrmistäin näköänsä,\n        Pois kääntyi ja sisään läks.\n\n        Samaisen tuon urhean herran\n        Minä tunsin jo ennestäin,\n        Saman tuon von Essenin kerran\n        Sotivan Savonmaassa ma näin.\n\n        Oli nopsa hän muulloin kyllä,\n        Mut nyt tuli peijakkaat.\n        Vilun tähden häll' oli yllä\n        Sudennahkat ja vuotikkaat.\n\n        Kun näin hän pakkassäässä\n        Etumaisena riens tulehen,\n        Ja jok' ainoan askelen päässä\n        Vajos pohjahan nietosten,\n\n        Hiki äijän jo otsasta juoksi, --\n        Kovin raskas virka on tää;\n        Välin kauhean painonsa vuoksi\n        Hänen täytyvi viivähtää.\n\n        Mut \"Eespäin!\" vaan tulisella\n        Hän innolla huudahtaa,\n        \"Jos en jaksa ma astuskella,\n        Pojat, hoi, mua kannelkaa!\"\n\n        Nämä kolme äijällä tällä\n        Oli murheissaan, iloissaan:\n        Miel' ylväs ja luonne hellä,\n        Veri kiehuva kuumuuttaan.\n\n        Suomen Kuvalehti 1/3 1875; parannettu 1889.\n\n\n\n        VELJEKSET.\n\n        Sua Wadenstjernan nimi kauhistaa?\n        Tarua julmaa tarkoitat, ma pelkään:\n        Kuink' elon myrskyss' etsein valkamaa\n        Käy veli, mutta veli karkoittaa\n        Takaisin hänet tuiskuhun yön selkään.\n\n        Meneppäs Joutsijärven tienoillen,\n        Taloa siellä ikäkoivut varjoo;\n        Jos synkk' on yö tai päivä valoinen,\n        Majahan käy vaan, suojaa vieraallen\n        Juhani Wadenstjerna vanhus tarjoo.\n\n        Totisen uskon, suoran sydämmen\n        Hänessä huomaat ensi katsannolla,\n        Ja hyv' on olla sun, niin rauhainen\n        Kuin olla oman kotikatoksen\n        Ja oman isän turvissa on olla.\n\n        Yht' älä nimeä sä lausu vaan,\n        Se muistost' ikipäiviks haihtukohon;\n        Hän valmis kaikkea on kuulemaan,\n        Mut Viaporia jos mainitaan,\n        On rauha poissa, myrsky valloillahan.\n\n        Mik' ennen lumos hänen sydäntään,\n        Maa, kansa, kansan kunto, voima, väki,\n        Mik' intoon nosti hänen henkeään,\n        Tuon vuoren hautaan kaikki häpeään\n        Ja pilkkaan, sortoon poljetuks hän näki.\n\n        Ja senvuoks vavahtaapi vanhus tää,\n        Kun haudan nimenkin vaan kuulla saapi;\n        Ja hänen sydäntänsä kirveltää,\n        Ja hänen hiuksiansa pöyristää,\n        Jos Viaporista ken muistuttaapi.\n\n        On ilta myöhä, kolkko, talvinen.\n        Tää vanhus, jonka omantunnon rauhaa\n        Ei syyt, ei pelko kalva, hiiloksen\n        Edessä huolet' istuu, kuunnellen\n        Kuink' ikkunoita piesten tuisku pauhaa.\n\n        Hän istuu yksin. Hiljan heittänyt\n        Hän turviin Jumalan on armahansa,\n        Kun, herättäin hänt' unelmistaan, nyt\n        Ov' aukenee, mies lumeen peittynyt\n        Yöks anoo suojaa hänen majassansa.\n\n        Hän katsoo katsomistaan. Kauhistain\n        Sydäntä väristyttää hirmu jäinen.\n        Se vieraita ei ole, veli vain,\n        Laps yksien se ompi vanhempain\n        Tuo hänen majaans' yöksi pyrkiväinen.\n\n        Tää sama veli entis=aikoihin,\n        Viel' yhdessä kun kasvoivat he ko'issa,\n        Veljeksist' oli hälle rakkahin,\n        Nyt eloss' yksin tää, ja tämäkin\n        Yhdeksäntoista vuotta ollut poissa.\n\n        Mut syytön muukalainenkaan ei jäis\n        Niin oven suuhun, kuin tää vieras jääpi,\n        Niin äänet' outokaan ei tervehtäis,\n        Niin nöyräst' oottais, niin ei säikähtäis\n        Kuin veli veljeään nyt säikähtääpi.\n\n        Ei äänt', ei sanaa. Hetket vuorottain\n        Saa tulla, mennä niinkuin kuolon mailla,\n        Siks kunnes vieras etähältä vain\n        Vihdoinkin veljellensä arostain\n        Sylinsä avaa rukoilevan lailla.\n\n        Juhani kieltä tajus sydämmen.\n        Se näyttää hetken liikuttavan mieltä,\n        Vain hetken aikaa; kuluttua sen\n        Tylynä kääntyy hän ja viitaten\n        Avoimen sylin pois hän luotaan kieltää.\n\n        Hylätyn ääni vihdoin värähtää\n        Kamalan kolkosti kuin huokaus maasta:\n        \"Oi murra, veli, rinnastasi jää,\n        Äl' ylenkatso turvan etsijää,\n        Ja kuolemaan äl' onnetonta raasta.\"\n\n        \"Oon syynpää. Häväistystä kantaa saan\n        Ma siitä päivin, jolloin heittäyivät\n        Veristymättä miehet Suomenmaan\n        Ja, ennenkuin lens' siihen kuulakaan,\n        Komean Svean linnan pettäin myivät.\"\n\n        \"Mut minäkö voin murtaa sulut lain,\n        Anastaa ohjat kohtalon, ma heikko?\n        Minunko esiin nousta piti? Vain\n        Sit' ett'en tehnyt, pidä vikanain,\n        Mut vihall' älä mua sorra, veikko!\"\n\n        Hän vaikenee, pää painuu rinnoillen,\n        Ja kuumaan kyynelvirtaan ääni raukee.\n        On lausunut hän kylläks veljellen,\n        Avoinna syli, astuu askelen\n        Odottain että veljen syli aukee.\n\n        Mut kuohuin povi nousee Juhanin,\n        Hänessä kiukku, tuska raivoaapi;\n        Ja seinält' olan takaa vihdoinkin\n        Hän tempaa viritetyn pistuolin\n        Ja vastineeks sen veljeen ojentaapi.\n\n        Näin taru julma näist' on kulkenut,\n        Viel' ehkä kertomustain kolkompana;\n        Jos sä, jok' olet tätä kuunnellut,\n        Kovasti olet kovaa tuominnut,\n        Niin lievikkeeksi kuule rauhan sana.\n\n        Kun toinen oli mennyt, kerrotaan,\n        Silmänsä käsin peitti tyly veli\n        Ja unetonna, valveill' istui vaan\n        Ja illan itki, yönkin kokonaan\n        Ja aamulla kuin laps viel' itkeskeli.\n\n        Suomen Kuvalehti 1/9 1875; parannettu 1889.\n\n\n\n        ENSI LEMMELLE.\n\n        (Runebergin \"Hannasta\".)\n\n\n        Ens lemmeltäni kerran tiedustin:\n        Eloni tähti, kuinka synnyitkään,\n        Ja mistä lempeän sä loistos sait?\n          Ja tähti lausui: näitkö milloinkaan,\n          Kuink' äkin pieni pilvi kaihtaa mun?\n        Ma lausuin: pilven milloin heleän\n        Ja milloin synkän näin sun peittävän,\n        Yht' olit kirkas taas, kun haihtui tuo.\n          Taas lausui tähti: näitkö, kuinka mun\n          Pian himmentääpi päivä maallinen?\n        Ma lausuin: monen päivän loistossaan\n        Näin nousevan ja valos voittavan,\n        Se yhä laski, sin' et milloinkaan.\n          Ja tähti taas: valooni luotatko,\n          Elosi toivon siitä sytyttäin?\n\n        Ma lausuin: pilven takaa hymys näin\n        Ja päivän loiston takaa tuikkehes,\n        Viel' loistat tuolla puolen haudankin.\n          Nyt lausui tähti: tunnetko sa mun?\n          Ma oman rintas olen huokaus,\n          Mi rauhan toivoss' etsi taivastaan,\n          Ma oman henkes olen välkähdys,\n          Mi säteillen lens synnyinmaahansa,\n          Ma oman sielus päivänpaiste oon,\n          Sä helläss' elät hohtehessani.\n\n        1880, korj. 1905 (Cajanderin ensi suomennos v:lta 1867).\n\n\n\n        AUGUSTAN ROMANSSI.\n\n        (\"Joulu=illasta\".)\n\n\n        I.\n\n        Viestit kulkee seraljissa,\n        Haltiatar Haaremissa,\n        Ällös nukkuko!\n        Sultaanilt' on tullut tieto:\n        \"Joudu, Seidi, juhlan vietto\n        Altaanilla\n        Sua vartoo jo.\"\n\n        Kera kevään loiston, loihdun\n        Koi jo nosti kultasoihdun\n        Yli Bosporin;\n        Kauniimminpa loisti vielä\n        Kalleuksissansa siellä\n        Parvekkeella\n        Tähti Haaremin.\n\n        Ja hän silmäyksen vienon\n        Lennättääpi yli tienon;\n        Juhlan hetki on.\n        Kansaa kaikkialla kiehuu,\n        Venheet liukuu, purjeet liehuu,\n        Rannat, salmet\n        Saavat liikunnon.\n\n        Mitä riemuhuudot tietää?\n        Voittojuhlaansa nyt viettää\n        Lippu Mahoman:\n        Turkin mies ei joudu alle,\n        Taisto päättyi, voittajalle\n        Venään vangit\n        Riemuin tuodahan.\n\n        Kalpaa, surmaa, vaaraa kohti\n        Vankkumatta käydä tohti\n        Kalvas joukko tuo;\n        Nyt kun orjankahle sulkee,\n        Allamielin urhot kulkee,\n        Yksi vainen\n        Uhkakatseen luo.\n        Vavista ei vahtein pauhu,\n        Vainojainsa viel' on kauhu\n        Kahleissakin hän.\n        Pilvet otsan jalon peittää,\n        Silmä salamoita heittää,\n        Surmaa uhmaa\n        Viha ylvähän.\n\n        Kansan ahnas aalto kohtaa,\n        Katsehissa kiukku hohtaa,\n        Uljast' uhaten;\n        Yksi silmäys vaan lähti,\n        Vieno niinkuin taivaan tähti,\n        Tornist' alas\n        Vangin puolehen.\n\n        Seidin sydän vuotaa verta:\n        Noinpa vietiin hänkin kerta\n        Synnyinmaastahan,\n        Servian laaksoist' ihanista,\n        Ruusuist', ilolintusista,\n        Onnestansa\n        Mailta Moravan.\n\n        Povi nousee, poski hohtaa;\n        \"Näetkö vierasta?\" -- hän kohta\n        Kysyy orjaltaan.\n        \"Kahleen kantajaks ei totu\n        Valtakotkan vapaa rotu,\n        Lentää tahtoo\n        Taakse meren, maan.\"\n\n        \"Urho saakoon vapautensa\n        Armaan eestä elääksensä,\n        Maan ja mainehen!\"\n        Virkkoi, rinnass' into hellä,\n        Laittoi ruusulehtisellä\n        Puolisolleen\n        Viestin kainoisen:\n\n        \"Ruusukukan sulo tuokse\n        Lennättäköön armaan luokse\n        Seidin huokauksen:\n        Arvon, vallan suositulta,\n        Hetken pyytäisi hän sulta,\n        Juhlast' että\n        Lausuis kiitoksen.\"\n\n\n        II.\n\n        Haaremin puutarhat ylväät\n        Kätkee pyhäkön, min pylväät\n        Työt' ei taitehen,\n        Ruususton, jonk' idän kesä\n        Kaunistaa vain, -- piilopesä\n        Siell' on rauhan,\n        Templi sydämen.\n\n        Valtias on valtikatta\n        Siellä, kylmää vaatimatta\n        Loiston kunniaa;\n        Hourisuukot, simahuulet,\n        Balsamiset tuoksutuulet,\n        Lempi, lempi\n        Siellä odottaa.\n\n        Unhottaa jos vallan vaivat,\n        Haaveiss' illan tahtoo taivaat\n        Nähdä Mahoman,\n        Nähdä tunteen keväät hennot,\n        Tuta muistot, toivon lennot,\n        Käy hän aina\n        Kukkaismajahan.\n\n        Siellä helmass' armaan tuokseen\n        Seidiä hän vartoo luokseen,\n        Vastattuaan noin:\n        \"Sultaanitar, vilveess' ehtoon\n        Sen luo tullos ruusulehtoon,\n        Ken sun kirjees\n        Luki suuteloin.\"\n\n        Auringon jo vuoret peittää,\n        Taivas purppuransa heittää,\n        Ilta hämäröi;\n        Kuuhut laakson hopeoi jo,\n        Sävel satakielen soi jo;\n        Riennä, Seidi,\n        Herras ikävöi!\n\n        Oi, hän saa, kuin tuuli väikkyin,\n        Vait kuin yö, kuin kauris säikkyin\n        Puolisonsa luo,\n        Polveaan jo notkistaapi,\n        Herralt' ilokatseen saapi,\n        Hunnun varjon\n        Kasvoiltansa luo.\n\n        Puna posken purppuroittaa,\n        Kirkkaana kuin tähti koittaa\n        Kyynel silmässä:\n        Tuskaa, onneako ollee?\n        Kuule! Näin hän puolisolleen\n        Kuiskaa, sydän\n        Vasten sydäntä:\n\n        \"Seidin taivas!\" näin hän haastaa,\n        \"Kodin laaksost' onnekkaasta\n        Muisto minullen\n        Immest', ystäväst' on suotu;\n        Hetken loistoks oli luotu,\n        _Servian kauno_\n        Oli nimi sen.\n\n        Kukkain kuu ol' alullansa,\n        Pultamaan läks uskoansa\n        Urhot Servian,\n        _Servian kaunon_ hymy herkes,\n        Poski kelmetä jo kerkes\n        Ennen ensi --\n        Kukkaa kunnahan.\n\n        Luona hopeaisen Savan\n        Hauta tuskiin sydänhaavan\n        Lievityksen soi.\n        Yks sen tarun ties, oi armas;\n        Pakahtui siit' immen parmas,\n        Että joukkos\n        Orjaks sulhon toi.\n\n        Kun sa kuulit riemun kielen,\n        Muistooni toi murhemielen\n        Juhlan päivä tää.\n        Kevät sydämen on arka,\n        Siksi itkee Seidi=parka,\n        Siit' on, herra,\n        Kyyneleeni nää.\n\n        Missä leimuu Pohjan liesi,\n        Kuihtuu nyt, kuin hän, kentiesi\n        Raukka morsian,\n        Tänne kyynelkatse kääntyy, --\n        Anoo armastaan, mi nääntyy\n        Täällä, yllään\n        Kahle voittajan.\"\n\n        Huokaa noin kuin tuuli hiljaa,\n        Nojautuu kuin hento lilja\n        Rintaan valtiaan.\n        \"Seidi\", voitettu nyt vastaa,\n        \"Vangin joka suudelmasta\n        Saat sa, armas,\n        Päästä heidät vaan.\"\n\n        Idän taivas purppuroituu,\n        Raittiit aamutuulet koituu\n        Peran rannalla;\n        Purjehilla liehuvilla\n        Rientää läikkylainehilla\n        Seidin vangit\n        Synnyinmaahansa.\n\n             *     *     *     *     *\n\n        Kuulijani, sisko kulta,\n        Älä runon suurta tulta\n        Etsi laulustain;\n        Aattele vaan hellien sa:\n        _Siskon surun poistaaksensa,\n        Lauloi tyttö\n        Laulun kainon vain_.\n\n        1881-1905.\n\n\n\n        SAARIJÄRVEN PAAVO.\n\n        Saarijärven salomailla asui\n        Tilallansa hallaisella Paavo,\n        Perkas, hoiti ahkerasti maataan.\n        Mutta Jumalalta kasvun toivoi.\n        Vaimoineen ja lapsineen hän siinä\n        Niukkaa leipäänsä söi hiess' otsan,\n        Ojat kaivoi, kynti, touon kylvi.\n\n        Tuli kevät, nietos suli mailta,\n        Myötään vieden puolet orahista;\n        Tuli kesä, rae kulki mailla,\n        Kaatoi maahan puolet tähkäpäistä;\n        Tuli syksy, kaikki ryösti halla.\n        Tukkaa riistäin Paavon vaimo lausui:\n        Paavo parka, kovan onnen lapsi,\n        Sauvaan tartu, Herra meidät hylkäs;\n        Miero raskas, raskahampi nälkä!\n\n        Vaimon käteen tarttuin Paavo lausui:\n        Vaikka koettaa, eipä hylkää Herra.\n        Pane leipään puoleks petäjäistä,\n        Kaksin verroin minä ojaa kaivan,\n        Mutta Jumalalta kasvun toivon.\n\n        Pantiin leipään puoleks petäjäistä,\n        Kaksin verroin ojaa kaivoi Paavo,\n        Lampaat myi ja siement' osti, kylvi.\n        Tuli kevät, nietos suli mailta,\n        Mut ei orahia vesi vienyt;\n        Tuli kesä, rae kulki mailla,\n        Kaatoi maahan puolet tähkäpäistä;\n        Tuli syksy, kaikki ryösti halla,\n        Rintojaan löi Paavon vaimo, lausuin:\n        Paavo parka, kovan onnen lapsi,\n        Kuollaan pois, jo Herra meidät hylkäs;\n        Kova kuolo on, mut toivo turha!\n\n        Vaimon käteen tarttuin Paavo lausui:\n        Vaikka koettaa, eipä hylkää Herra.\n        Pane toinen verta petäjäistä,\n        Ojat kahta suuremmat ma kaivan,\n        Mutta Jumalalta kasvun toivon.\n        Pantiin toinen verta petäjäistä,\n        Kahta suuremmat loi ojat Paavo,\n        Karjan myi ja siement' osti, kylvi,\n        Tuli kevät, suli nietos mailta,\n        Mut ei orahia vesi vienyt:\n        Tuli kesä, rae kulki mailla,\n        Mut ei kaatunutkaan kaunis olki;\n        Tuli syksy, sivu sitkaimitten\n        Kulki halla viljaan koskematta.\n\n        Paavo lankes polvilleen ja lausui:\n        Vaikka koettaa, eipä hylkää Herra!\n        Polvillensa vaimo lankes, lausuin:\n        Vaikka koettaa, eipä hylkää Herra!\n        Mutta miehellensä virkkoi vaimo:\n        Paavo, Paavo, riemull' ota sirppi,\n        Syrjähän nyt petäjäinen silkko,\n        Rukihisen nyt ma leivän leivon!\n\n        Vaimon käteen tarttuin Paavo lausui:\n        Vaimo, vaimo, sit' ei kuri kaada,\n        Joka toista hädässä ei hylkää.\n        Pane leipään puoleks petäjäistä,\n        Veihän naapurimme touon halla.\n\n        Maamme kirja 1878-1905.\n\n\n\n        _Z. Topelius_.\n\n        AAMULAULU.\n\n\n        Tuhanten rantain partahilla\n        Heräjä, armas synnyinmaa!\n        Heräjä, taivaan rantehilla\n        Jo aamun koitto leimuaa!\n        Ikävä yös on haihtuva\n        Ja valon riemu voittava.\n        Tuhanten rantain partahilla\n        Heräjä, armas synnyinmaa!\n\n        Kuin kukkaranta aamusella,\n        Heräjä uuteen aikahan,\n        Sill' uusi päivä paistehella\n        Hälvensi varjot kuoleman!\n        Siis varmistu sä muistoissa,\n        Jalostu mielen avuissa!\n        Kuin kukkaranta aamusella,\n        Heräjä uuteen aikahan!\n\n        Sun kyyneleesi kuivukohot,\n        Kuin kaste aamun tuulihin!\n        Keväimen kylmät lauhtukohot,\n        Ja ruusut nouskoot kasvoihin!\n        Kukiksi nuput puhjetkoot!\n        Ja mielet, toiveet tointukoot!\n        Sun kyyneleesi kuivukohot,\n        Kuin kaste aamun tuulihin!\n\n        Soitamme sumu vielä peittää,\n        Vaan öiset haamut karkoita!\n        Ja Herran haltuun rientos heitä\n        Elosi hetken aamuna!\n        Sanalla itses sonnusta!\n        Ole, maani, vahva Herrassa!\n        Soitamme sumu vielä peittää,\n        Vaan öiset haamut karkoita!\n\n        Sä nouse, nuori maani armas,\n        Mereni, lampin', läikkykää!\n        Jo kuuluu lintuin laulu harras.\n        Jo päiväss' aallot välkkyää.\n        Heräjä tuulten huminaan\n        Ja loistoon aamun kirkkahan!\n        Sä nouse, nuori maani armas,\n        Mereni, lampin', läikkykää!\n\n        Maamme kirja 1878-1905.\n\n\n\n        MAASI.\n\n        Laps Suomen, valoon nostaos\n        Ilolla nuori katsantos\n        Kunnailtas kasteisilta.\n        Vapaasti loitos silmäs luo:\n        Sun, katsos, kaunis maa on tuo!\n\n        Et muiden armost' elä vaan,\n        Et ole vieras päällä maan,\n        On jalallasi pohja,\n        Perinnön sait, jot' edustaa\n        Sun tulee, sekä puolustaa.\n\n        Etemmäs kuin sa näetkään,\n        Sinervän metsän hämärään,\n        Nimettömien teiden\n        Ja seutuin taa, maan kaiken sen\n        Jumala antoi sinullen.\n\n        Sun, sun tuo meri vapaa on,\n        Tuo vallaton ja rajaton,\n        Ja kaikki sinijärvet,\n        Ja kaikki virrat kuohuvat\n        Ja kaikki purot armahat;\n\n        Ja vaarat päivänpaisteiset\n        Ja kedon tähkät, kukkaset\n        Ja kaikki tummat metsät\n        Ja salot, saaret, niityt, haat\n        Ja lumilinnat, kesämaat.\n\n        Tiet, kylät, torit, kaupungit,\n        Loistöllit, hovit kaunihit\n        Ja kaikki, jotka niissä\n        Turvaavat Luojan apuhun,\n        Ne kansas on, ne ovat sun.\n\n        Ken on niin rikas, kellä maa\n        Niin ihana on puolustaa\n        Ja armastaa kuin sulia?\n        Sen rakas Luoja sulle soi\n        Ja rakastettavakses loi.\n\n        Laps Suomen, kasva siinä vaan\n        Kuin nuori koivu puistossaan,\n        Ja sille henkes uhraa;\n        Pyhitä työs ja sydämmes\n        Sun maalles, maalle isies!\n\n        Maamme kirja 1886-1905.\n\n\n\n        MERIMIEHEN IKÄVÖIMINEN KOTIINSA.\n\n        Meren kuohuista laskimme riemuiten\n        Suvilämpimän Intian maille;\n        Ei lunta höydätä talvien\n        Sen seuduille viljakkaille,\n        Missä palmut ne varjoo\n        Kesäisen maan\n        Ja poppelit tarjoo\n        Balsamiaan.\n        Mut täällä en saa\n        Mitä miel' odottaa:\n        On kaukana mun ikävöimäni maa.\n\n        Minä kyllästyn kesän helteesen\n        Sekä ruokahan herkkuisahanki.\n        Paremp' on kodin kannikka kaunainen,\n        Vaikk' oiskin pöytänä hanki.\n        Siell' liukua huvi\n        Ja hauska on työ,\n        Siell' on viileä suvi,\n        Ja valkosa yö.\n        Pois sinne, pois\n        Jos päästä vois!\n\n        Kotijärvien luo minun mieleni ois.\n        Kotimaan jos koivukin mull' olis vaan,\n        Jossa rastahat raksuttaisi,\n        Ja lunta jos palloksi ois puristaa,\n        Ja tiukuja kuulla jos saisi!\n        Koko Intian aivan\n        Nyt vaihtaisin\n        Kotiseutuni taivaan\n        Ma tähtihin.\n        Pois sinne vaan,\n        Kodin maailmaan!\n        Sydämmessäni soi nimi Suomenmaan.\n\n        Maamme kirja 1878-1905.\n\n\n\n        MEREN NEITO.\n\n        Ma tunnen neidon kaunoisen\n        Lähellä meren suolaisen,\n        Hän syntynyt on siellä.\n        On meri hänen äitinään,\n        Ja voimakkailla käsillään\n        Se vielä halaa tytärtään.\n\n        Ja tytär kasvaa, edistyy,\n        Ja äidin rinnall' lisääntyy\n        Hän kauneudess' yhä.\n        Hän mereen kättään kurkoittaa\n        Ja kotirantaans' suurentaa;\n        Se neito, se on Suomenmaa.\n\n        Ei ruhtinatart' yhtäkään\n        Niin suurta, rikasta kuin hän\n        Emonsa antimista.\n        Mait' yhä saa hän lahjakseen;\n        Ja meren pohjaan äskeiseen\n        Hän ohran kylvää viljakseen.\n\n        Vaikk' köyhänä ja lumessa,\n        Hän myrskyn keskelt' ilolla\n        Kohottaa otsan kirkkaan.\n        Ja kunnianaan pitää näin,\n        Kaikk' esteet alleen nöyristäin,\n        Kohota yhä valoon päin.\n\n        Kuink' olet armas, herttainen,\n        Vihannan saaren neitonen,\n        Sa meren kaunis tyttö!\n        Opeta meitä ainiaan\n        Sun laillas valoon nousemaan\n        Ja toivoss' yhä kasvamaan!\n\n        Maamme kirja 1878-1005.\n\n\n\n        AHVENANMAAN LAULU.\n\n        Sen miehen kehnoks sanon vaan,\n        Jok' ei voi hoitaa purjeitaan,\n        Vaan rannall' on ja kalpenee,\n        Kun merell' aallot pauhailee.\n        Kedolla immet istukoot\n        Ja kukkasia poimikoot;\n        Merille halaa merimies,\n        On aalloilla sen kotilies.\n\n        Oi, Itämeri kaunoinen,\n        Ja Pohjanlahti myrskyinen,\n        Ja Suomenlahti saarines\n        Ja purjeines ja voittoines!\n        Jos mistä käyköön tuulen tie,\n        Aaltonne Ahvenaan se vie;\n        Ja miehen kehnoks sanon vaan,\n        Jok' ei voi hoitaa purjeitaan.\n\n        Maamme kirja 1878-1905.\n\n\n\n        INARINJÄRVI.\n\n        Etäällä pohjoismailla\n        Hylätty järvi on,\n        Nimeä saaret vailla,\n        Ja ranta iloton.\n        Hein'ajalla sen sulaa jää,\n        Kun kesä Lappiin kiirehtää;\n        Mut syyskuun yö sen aallot\n        Taas jälleen jäädyttää.\n\n        Kuvastuu vuoret illoin\n        Sen kalvoon sinervään,\n        Ja Lappalainen silloin\n        Käy kalaa pyytämään.\n        Siell' uipi sorsa suruton,\n        Ja peuralaumat rannall' on,\n        Ja taajat sääskiparvet\n        Pimentää auringon.\n\n        Mut kerran tietää tahtoi\n        Nyt Lappalaiset nuo,\n        Kuin syvä olla mahtoi\n        Inarinjärvi tuo.\n        Köys katkes; laulu kuultihin:\n        \"Niin syvä oon kuin pitkäkin!\"\n        -- Sen syvyyttä ei ole\n        Mitattu sittemmin.\n\n        Oi, järvi pohjolassa,\n        Sa köyhämaineinen,\n        Ei toista maailmassa\n        Sun laistas, poloinen;\n        Siell' lymyss' olet vuoriston,\n        Hylätty, halpa, arvoton,\n        Ja lyhyet on kesäs\n        Ja talves pitkät on.\n\n        Maamme kirja 1878-1905.\n\n\n\n        HANKONIEMEN SILMÄ.\n\n        Ken olet, armas tähti, mi kauas merehen\n        Säteitäs yössä myrskyisessä heität?\n        Sa hetkin olet kirkas ja hetkin sumeinen,\n        Ja joskus loistos kokonaan sa peität.\n        Oletko taivaan tähti, mi silmin lempe'in\n        Maan murehisin katsot ja öiden vaaroihin\n        Ja lohduttelet harhaan eksyneitä?\n\n        En ole taivaan tähti, yön tulitorni vaan,\n        Majakka Hankoniemen rannikolla;\n        Ma johdan merimiestä, kun päivä jättää maan\n        Ja vaarat väijyy salakalliolla.\n        Pimeenä, kirkkahana valoni vaihtelee,\n        Ja merimies sen näkee ja iloll' aattelee:\n        \"Se mahtaa Hankoniemen silmä olla.\"\n\n        Vihainen myrsky huuhtoo mun juurtan' ainiaan,\n        Mut vahvoja se muurian' ei voita,\n        Kuin vuoren seinä kestän ma myrskyt, aallot vaan\n        Ja vartioitsen poloisia noita.\n        Sa, ihmislaps, myös ollos näin harrasmielinen,\n        Ja johda eksyneitä kautt' elon myrskyjen,\n        Ja valvo, lemmi, lohdutella koita!\n\n        Maamme kirja 1878-1905.\n\n\n\n        KIRKKAALLA JÄÄLLÄ.\n\n        Heleä lammin jää,\n        Sa kaunis, kirkas kuvastin,\n        Jonk' äsken myrskysää\n        Rajuten nosti kuohuihin!\n        Laps etelän sun mahtias\n        Ei tunne eikä riemujas,\n        Sa vieno,\n        Sa lieno,\n        Sa hieno pinta hopeinen,\n        Mi helkyt\n        Ja välkyt,\n        Meit' ilmaan vietellen!\n\n        Vaikk' onkin kukkanen\n        Jo hankeen käynyt nukkumaan,\n        Ja mets' on huurteinen\n        Ja lumivaippa peittää maan,\n        Miel' uljas, leikki viaton\n        Sun jäälläs liiton tehnyt on.\n        Niin, täällä\n        Ma jäällä\n        Nyt säällä kirkkaall' liukuilen,\n        Ja mieli\n        Ja kieli\n        On vilpas, iloinen.\n\n        Ja jalka teräkseen!\n        Ilolla, posket punottain,\n        Nyt määrään kaukaiseen\n        Ma tuulen lailla lennän vain.\n        Ja matkaltani palajan\n        Taas kotiin, äidin helmahan,\n        Ja luotan\n        Ja vuotan\n        Taas tuota kevätt' ihanaa,\n        Kun läikkyy\n        Ja väikkyy\n        Vapaina järvet, maa.\n\n        Maamme kirja 1878-1905.\n\n\n\n        HELLAAN LAPSI.\n\n        Laps Hellaan, älä vaihda pois\n        Sun maatas ihanaa!\n        Sill' leipä vieraan karvast' ois\n        Ja sana karkeaa.\n        Sen taivas, päiv' on loistoton,\n        Sen sydän sulle outo on.\n        Laps Hellaan, älä vaihda pois\n        Sun maatas ihanaa!\n\n        Laps Hellaan, kaunis sull' on maa\n        Ja suuri, loistokas.\n        Veet välkkyy, maat sen vihoittaa,\n        Sen rant' on maineikas,\n        Yö kirkas, päivä lämpöinen\n        Ja taivas tuhat=tähtinen.\n        Laps Hellaan, kaunis sull' on maa\n        Ja suuri, loistokas.\n\n        Laps Hellaan, armas maasi tää\n        Siis muista ainiaan!\n        Sull' onnea ja elämää\n        Ei muuall' ollenkaan.\n        Jos minne tiesi olkohon,\n        Niin juures synnyinmaassas on!\n        Laps Hellaan, armas maasi tää\n        Siis muista ainiaan!\n\n        Maamme kirja 1878-84.\n        Z. Topeliuksen runoja, Porv. 1898.\n\n\n\n        KAARINA MAUNUNTYTTÄREN LAULU EERIKKI XIV:lle.\n\n        Sydän myrskyvä unelmoi\n        Tyynessä sylin armaan!\n        Metsä nyt hiljalleen tarinoi.\n        Luojan kiitosta puut huminoi.\n        Sylissä armaan\n        Saat levon varman!\n        Jumal' yksin on päivä, mut mailma on yö.\n\n        Paina kuin äitisi helmahan pää,\n        Kruunusi pirstoilla nuku!\n        Kulta ja korkeus jäädyttää;\n        Yksin rakkaus lämmittää.\n        Kruunullas nuku:\n        Armo ei huku,\n        Jumal' yksin on puhdas, mut syntiset me.\n\n        Valtakuntas nyt sylini on;\n        Nuku valtasi suojaan!\n        Viha vie harhaan, mut usko vaka on.\n        Herrahan nuku, sa rauhaton!\n        Huolista suojaan\n        Luottaen Luojaan!\n        Jumal' yksin on ylvä, mut tomua me.\n\n        Maamme kirja 1905.\n\n\n\n        TIMANTTI.\n\n        Arabiassa muinoisin,\n        Mies, vanha Amru, eli;\n        Hän oli köyhä, kuitenkin\n        Luojaansa turvaeli.\n        Hätänsä, huolens' ainian\n        Hän heitti haltuun Jumalan.\n\n        Joelle kerran tultuaan\n        Hän huomas kiven täällä,\n        Mi kiilteli kuin loistoissaan\n        Ves'helmi kukan päällä.\n        Hän korjas kiven lystikseen,\n        Vei kummaksi sen lapsilleen.\n\n        Leluna lasten oltuaan,\n        Se nurkkaan viskattihin,\n        Vaan pantiin lakeen riippumaan,\n        Kun loistons' keksittihin.\n        Ei Amrull' ollut kynttilää,\n        Siis lyhtynä sai olla tää.\n\n        Illalla tuli kauppamies\n        Ja kiven kirkkaan keksi:\n        \"Tuo kivi myyppäs, tai kenties\n        Sen annat ilmaiseksi.\"\n        \"No\", vastas Amru, \"ota vaan,\n        Jos nauhan rinkeliä saan.\"\n\n        Mies kiven otti kaunoisen,\n        Pääkaupunkihin läksi.\n        Sen kauppas kultasepillen\n        Taas muille myytäväksi.\n        Niin rikast' ei vaan kohdannut,\n        Jok' ois sen ostaa mahtanut.\n\n        Näet, kun se oikein saatihin\n        Kirkkaaksi kulmiltansa,\n        Se timantiksi nähtihin\n        Isoimmaks lajiansa;\n        Kuningas kruunuuns' osti sen,\n        Siit' tuhansia maksaen.\n\n        Hän pidot piti köyhillen\n        Nyt kruunun kunniaksi,\n        Myös Amrun lapset kerjäten\n        Tulivat vierahaksi.\n        \"Lyhtymme\", huusit, \"katsoppas,\n        Pitävi päässään kuningas.\"\n\n        Kuningas tämän kuultuaan\n        Luo viittas kauppiasta,\n        Ja päätti kohta, tultuaan\n        Selvälle asiasta:\n        \"Sä rahat anna Amrullen,\n        Saat rinkelisi jällehen.\"\n\n        Luonnon kirja 1886.\n\n\n\n        MYRSKY.\n\n        Kas, siivin näkymättömin\n        Mä ilman kotka lennän,\n        Maailman äärist' äärihin\n        Kohisten hetkess' ennän.\n        Sä purjehtija ulapan,\n        Sun syvyytehen upotan.\n\n        Mä rantaa vasten vyörrytän\n        Laineeni vaahtoharjat,\n        Mä yli maiden lennätän\n        Pilveinkin synkät sarjat.\n        Mä syöksen korvet kumohon,\n        Kaupungit mullan peittohon.\n\n        Mut kun ma raivoon tuimimmin,\n        Mun voimain murtaa Luoja,\n        Ett' asettuen näyttäisin,\n        Kuin maailmaa Hän suojaa.\n        Mä tyynen illan rauhaan näin\n        Pois nukun noista melskeistäin.\n\n        Myrskyissä vaikka nähdähän\n        Myös Herra voimissansa,\n        Luo Eljaksenp' ei tullut Hän\n        Raivoisen myrskyn kanssa,\n        Ei leimauksen liekissä,\n        Vaan vienon tuulen hengissä.\n\n        Luonnon kirja 1886.\n\n\n\n        HERRA VARJELEEPI.\n\n        Maan valo vaipuu pimeään, vaan Herra varjeleepi,\n        Ja taivaan kansi synkistyy, mut Herra varjeleepi.\n        Yön pilvi raskas nousevi ja Pohja leimuileepi\n        Ja myrsky yöllä pauhailee, mut Herra varjeleepi.\n        Maailman erämaata vaan se synkkää kuvaileepi,\n        Miss' eksyin kuolee matkamies; mut Herra varjeleepi.\n        Ja aallot syöksyy kallioon, tään perus tutiseepi.\n        Ja keula särkyy laivurin, vaan Herra varjeleepi.\n        Niin raskas onpi ilmakin ja ukko jyriseepi,\n        Salamat sinkuu pilvissä, mut Herra varjeleepi.\n        Maa jalkain alla tärisee ja vuoret vapiseepi,\n        Maan kita myöskin aukeaa, vaan Herra varjeleepi.\n        Ja vallat katoo, sodat soi ja verta tulvaileepi,\n        Ja kansat huutaa kostoa, mut Herra varjeleepi.\n        Sä, ihmisraukka, näet vain, ett' aika läheneepi,\n        Maailma jolloin katoaa, vaan Herra varjeleepi.\n        Se autuas, ken itseään vähäiseks arveleepi\n        Ja miettii aina riemuiten: kyll' Herra varjeleepi.\n\n        Luonnon kirja 1886.\n\n\n\n        VUODEN AJAT.\n\n        Kun kevät kaunis tuli,\n        Soi Luoja lämpösen,\n        Maan silmästä jo suli\n        Jääkyynel huurtehen,\n        Taas päivän paistehessa\n        Jo linnut lauloivat,\n        Ja lapset lehtosessa\n        Iloisna juoksivat.\n\n        Kun kesä saapui sitten,\n        Ja niitty vihannoi,\n        Maa kaunis kukkasitten\n        Puvussa purppuroi,\n        Me saariin soutelimme,\n        Juoksimme metsihin,\n        Ja marjaan kiiruhdimme;\n        Kyll' lysti olikin.\n\n        Syys pimeät toi päivät\n        Ja myrskyt pauhuisat,\n        Pois lintuset ne veivät,\n        Pois kukat tuoksuvat;\n        Kynnettiin maita, soita,\n        Ja viljaa puitihin;\n        Me söimme puolukoita,\n        Kyll' lysti olikin.\n\n        Niin talvi tulee, tiuku\n        Soi silloin helisten,\n        Lystisti sukset liukuu\n        Pääll' lumikinosten,\n        Ja tuli takassansa\n        Sulosti leimuaa.\n        Näin talvellakin kanssa\n        Kyll' lapset lystin saa.\n\n        Kun hanki kyynelehtii,\n        Niin ole riemuinen,\n        Taas kevät kaunis ehtii,\n        Iloa tarjoten.\n        Ain' ylistele Luojaa:\n        Kaikk' ajat hauskat on;\n        Hän eloamme suojaa,\n        Sen viepi valohon.\n\n        Luonnon kirja 1886.\n\n\n\n        TÄHTITAIVAS.\n\n        Nuo tähtöset taivaan,\n        Kuin tyynenä aivan\n        Nyt myrskyjä maan\n        Ne katsovat vaan;\n        Ja Luojaa maailman\n        Ne kunnioittain\n        Uraansa läp' ilman\n        Vaeltavat vain.\n\n        Ei uuvu, ei vaivu,\n        Ei tieltä ne taivu,\n        Ja valkeuttaan\n        Ne luo yli maan.\n        Vuos'tuhannet siellä\n        Ne loistoa loi,\n        Vuos'tuhannet vielä\n        Ne välkkyä voi.\n\n        Oi, Luoja, kuin voinen\n        Ma, maan tomu moinen,\n        Sun tekosi nää\n        Ja työs käsittää?\n        Tok' ilmasi laajat\n        Ja ihmehes nuot\n        Ja tähtesi taajat\n        Mun tutkia suot.\n\n        Maailmojen luoja,\n        Sa ihmetten tuoja,\n        Kuin sanomaton\n        Sun voimasi on!\n        Ja hetki ja aik' on\n        Ja kaikki Sun työs;\n        Kaikk' ihmettä, kaikk' on,\n        Sa kaikessa myös.\n\n        Jos tieltä ma taivun\n        Ja eksyen haivun,\n        Unohtaen Sun,\n        Sa näät toki mun.\n        Maailmojen loppeen\n        Jos piileynkin\n        Pimeimpähän soppeen,\n        Siell' oot Sinäkin.\n\n        Oot isäni Sinä,\n        Ja lapsesi minä,\n        Hyvyytesi ain'\n        On vartijanain.\n        Ma antaun huomaas,\n        Mua neuvo Sa vaan,\n        Niinkuin Sinun luomaas,\n        Sua kunnioimaan:\n\n        Luonnon kirja 1886.\n\n\n\n        NUKU, NUORI OKSANI...\n\n        Nuku, nuori oksani,\n        Viel' on maassa halla,\n        Kanerva ja koivuki\n        Nukkuu lumen alla,\n        Kevättä viel' oottaa saa,\n        Jolloin tuomet kukoistaa.\n        Nuku, nuori oksa,\n        Viel' on maassa halla.\n\n        Päivän helma tuudittaa\n        Sua, pieni paju,\n        Kohta metsä vihoittaa,\n        Tuoksuu kukkain haju.\n        Vielä katsahdus ja kaks,\n        Paju käy niin vihannaks.\n        Päivän helma tuutii\n        Sua, pieni paju.\n\n        Lukemisia lapsille II, 1874.\n\n\n\n        MUSTI.\n\n        Tuoll' liepeess' suuren hongikon\n        Lähellä kylää mökki on;\n        Kaks hyvää lasta armaineen\n        Siell' asui äitineen.\n\n        Nuo Kaarlo, Hilma olivat\n        Maan päällä lapset parhaimmat.\n        Ne köyhät oli pienoiset\n        Ja orvoiks jäänehet.\n\n        Näkyipä hovi kaunoinen\n        Tuolt' yli metsäin, järvien\n        Siell' oli lapset kasvaneet\n        Ja suurest' eläneet.\n\n        Mut Jumal', isä ihmisten,\n        Tät' ei näe hyväks lapsillen;\n        Hän antoi heidän koitella\n        Kurjuutta, puutetta.\n\n        Heilt' isä kuoli. Talokin\n        Veloista pian myytihin,\n        Ja äiti vihdoin torppaseen\n        Sai muuttaa lapsineen.\n\n        Tuo hurskas äiti, hyvillään\n        Hän lausui kesken köyhyyttään:\n        \"Vaikk' isän meiltä kuolo vei,\n        Ei Luoja hylkää, ei!\"\n\n        Hovissa suurest' elettiin,\n        Nyt puutett', tuskaa kärsittiin;\n        Tuo rikas naapur' armoton\n        Ja tyly heille on.\n\n        Kuin kallis sentään verrattain\n        On mökin tunnon rauha vain,\n        Ja luja, harras usko sen\n        Rikkauteen verraten!\n\n        Viel' yhden näät sä toverin,\n        Nälkäinen vatsa silläkin,\n        Ja hampaat suussa välkähtää, --\n        On villakoira tää.\n\n        Tää vanha Musti hyvänen\n        On peru aikain entisten;\n        Hän kotoisin on Spanjasta,\n        Ties äiti kertoa.\n\n        Sen näkikin jo turkistaan,\n        Kun mörisi hän nurkassaan;\n        Mut miten Pohjolaan hän sai,\n        Ei kenkään tiennyt kai.\n\n        Kyll' oli vainen hänkin vaan\n        Voileipää syönyt aikoinaan,\n        Mut nyt hän tyytyi vähempään,\n        Mörisi näljissään.\n\n        Niin kauan kuin sen voimat soi,\n        Hän metsämailta usein toi\n        Muassaan kotiin jäniksen\n        Tai teirenpoikasen.\n\n        Ja huiski häntää hyvillään,\n        Ja suutaan nuoli mielissään!\n        Kun paisti valmiiks saatihin,\n        Ties saavans' Mustikin.\n\n        Mut vanhapa on Musti nyt\n        Ja jalat sen on jäykennyt,\n        Hämillä suutaan nuolla saa,\n        Kun paistit katoaa.\n\n        Sen sijaan susi vihainen\n        Käy salaa häntä väijyillen,\n        Mut paistiks tulla Musti hän\n        Ei näytä kärsivän.\n\n        Se loukkaa hänen arvoaan,\n        Ja liki jos käy susi vaan,\n        Sen kyllä pörhöiseks saa pää,\n        Kun Musti höyhentää.\n\n        Nyt Mustin ruoka niukall' on,\n        Mut tover' on hän verraton;\n        Hän seurass' ain' on lapsien\n        Näljissään möristen.\n\n        He nyppii hänen turkkiaan,\n        Hän silloin kättä nuolee vaan;\n        Sit' armahda, ken ilkeissään\n        Käy mökkiin pyrkimään.\n\n        Ja jos ties Musti, että ken\n        On ollut paha lapsillen,\n        Hän kursaamatta niskahan\n        Käy häijyn veitikan.\n\n        Mut äiti park' on lohduton,\n        Kun itse leivän puutteess' on\n        Ja näkee Mustin näljissään\n        Vanhoilla päivillään.\n\n        Ja vaikka kauan arvelee,\n        Ja vaikka sydän kirvelee,\n        Hän ottaa Mustin mukanaan\n        Ja lähtee kulkemaan.\n\n        Ja hoviin tultiin: \"Herrasen',\n        Mun koiraniko tahdotten?\n        Hän, viisas on, mut leipäähän\n        Ei oo, mill' elätän.\"\n\n        Ja rikas herra hymähtää:\n        \"No, koiran voin kyll' elättää,\n        Tuoss' saatte rahaa; tiehenne!\n        Muut' asiaako, he?\"\n\n        Äit' itkein läksi kotiin nyt,\n        Ja lapset, yksin jätetyt,\n        Ovella tuvan nyyhkyttää, --\n        On sija Mustin tää.\n\n        \"Itkusta, lapset, tauotkaa,\n        Nyt Musti herran' elää saa,\n        Sen maito, puuro ruokan' on\n        Ja leipä hapaton.\"\n\n        Ja äiti vielä jatkoikin,\n        Kun rapsutusta kuultihin\n        Ja tuttavata mörinää,\n        Ett' ... onko totta tää?\n\n        Se Musti on, jok' ilmaantuu,\n        Hän itse, eikä kukaan muu!\n        Voit, maidot jätti päästäkseen\n        Kotihin vaivaiseen.\n\n        Niin, runsaat ruuat heitti hän\n        Ja herkut, hyvän elämän.\n        Ja palas nälkään, puutteeseen,\n        Köyhyyteen jällehen.\n\n        Uskollisuutens' tähden vaan\n        Hän laihaks saattoi ruumistaan,\n        Ja ennen kärsi nälkää hän\n        Kuin jätti ystävän.\n\n        Ja lapset hyppi riemuissaan,\n        Ja Musti möris iloissaan;\n        Mut silmäst' äiti kyynelen\n        Nyt pyyhkäs lausuen:\n\n        \"Pois, Musti, jälleen talohon\n        Sen luo, ken ostanut sun on.\n        Ei auta; hoviin jälleen vaan\n        Taas Musti saatetaan.\"\n\n        Mut Musti palas, takaisin\n        Hän kolme kertaa vietihin,\n        Sai leipää, selkääns' vuorottain;\n        Mut -- _siell'_ ei pysy vain.\n\n        Ja kun hän kerran kolmannen\n        Taas raapi tuvan ovehen,\n        Koir' uskollinen tupahan\n        Toi leivän suussahan.\n\n        Ja lasten eteen vei sen, näin\n        Mielt' äidin niinkuin lepyttäin,\n        Ja lausuin: huolet' olkaa vaan!\n        Kyll' leipää hankitaan.\n\n        Nyt veet tul' äidin silmihin,\n        Hän heti läksi hovihin\n        Ja sanoi: \"sekää rahat nää,\n        Mut meille Musti jää\".\n\n        Mut kunpa rikas kuuli tän,\n        Niin heltyen näin lausui hän:\n        \"Uskollisuutt' ei voita vain\n        Ei kullat maailmain\".\n\n        Ja lausui vielä lisäksi:\n        \"Nyt tulen teille hyväksi,\n        Nyt teille kultaa, ruokaa suon\n        Vaan Mustin tähden tuon\".\n\n        Ja koissakos nyt riemuitaan,\n        Ja Musti möris iloissaan;\n        Ja nyt on Musti päättänyt,\n        Ja satu loppui nyt.\n\n        Lukemisia lapsille III, 1875.\n\n\n\n        _F.M. Franzén._\n\n        LAAKSON LILJA.\n\n\n        Sä laakson lilja, oletkos\n        Vaan maasta noussut elohos?\n        Et; kuihtuisitpa kuoloon poisi,\n        Jos ei myös taivas pilvistään\n        Sun juurtas kastais vedellään\n        Ja sulle päivän paisteen soisi,\n        Jok' umpinaisen silmukan\n        Avaapi täyteen kukkahan.\n        Niin, sielu, elos oikea\n        On armolahja taivaasta.\n\n        Luonnon kirja 1886.\n\n\n\n        _J.J. Wecksell_.\n\n        SOTAMIEHEN LAULU.\n\n        (Daniel Hjort III:12.)\n\n\n        Nyt kodiss' istuu kulta, ja kangasta vain\n        Hän helskyttääpi, lientäin kaipaustaan.\n        Ja lähtiessä pyssyn ma taatolta sain,\n        Se aioist' on ensimmäisen Kustaan.\n        Se olkahan mua koskee, kuin harras veikkonen,\n        Ja poikani sen saapi taas, kun itse vanhenen,\n        Sen saa hän, jos elän vain niin kauan.\n\n        Nyt korjattu on heinä ja ruista niitetään,\n        Oi Herra, sä sato runsas saata!\n        Ja jos en tule jällehen, niin tanterelle jään;\n        On kunnialla kuolleen helppo maata.\n        Se talonpoika kehno on, jok' ei käy pelloltaan,\n        Kun uskoa ja vapautta maassa poljetaan.\n        Oi, Herra, turvaks herttuan ja Ruotsin!\n\n        1877.\n\n\n\n        _Rafael Hertzberg_.\n\n        LAPSIEN ELÄMÄSTÄ.\n\n\n        1. PAIMENTYTTÖ.\n\n        Suvituuli puhaltaa,\n        Käki puussa kukahtaa,\n        Kukat maassa päitään kumartaapi;\n        Aholl' astuvat\n        Pienet karitsat,\n        Näitä torpan tyttö paimentaapi.\n\n        Tyttö laulaa näin:\n        Hauska tääll' on käydessäin\n        Kaiken päivää karjaa paimentaani.\n        Kivell' istun vain\n        Koivu kattonain,\n        Aho vihanta mun ryytimaani.\n\n        Läpi metsän välkkyen\n        Hohtaa iltaruskonen\n        Kultaisina ruusuina mua kohti.\n        Mieli tekis vaan\n        Niitä noutamaan,\n        Mut en äidin luota mennä tohdi.\n\n\n        3. MARJASSA.\n\n        Nyt on meillä taasen\n        Suvi suloinen,\n        Kukkaisiss' on niitty,\n        Metsä marjainen.\n\n        Ota tuohkosesi,\n        Jonka sulle tein,\n        Ahollen mua seuraa,\n        Tule siskosein!\n\n        Siellä koko päivä\n        Sitten iloitaan,\n        Laulain mansikoita\n        Kilpaa poimitaan.\n\n        Ja jos leikitessä\n        Kaatuis tuohkonen,\n        Pian poimitaan se\n        Taasen täytehen.\n\n\n        5. KÖYHÄN JOULUILTA.\n\n        Niin kylmä metsäss' ompi\n        Ja raskas taakka on,\n        Ja pitk' on tie, ja itse\n        Nuor' olen, voimaton.\n\n        Takassa torpan tuolla\n        Heloittaa valkeat,\n        Ja lapset leikitellen\n        Tuvassa riemuvat.\n\n        Kyll' olis minullenkin\n        Siell' ehkä soppinen,\n        Ja lämmintä ja ruokaa\n        Köyhänkin lapsellen.\n\n        Mut mua äiti armas\n        Odottaa kodissaan,\n        Ja paras joulu=ilo\n        On hänen seurassaan.\n\n        Kun äiti tulen laittaa\n        Nokiseen uunihin\n        Ja sarvileivän taittaa, --\n        On joulu meilläkin.\n\n        Lapsien elämästä, 1875.\n\n\n\n        _Lyydia Jannsen (Emajöe Oöpik)_.\n\n        EHTOOLLA.\n\n\n        Pihalt' armaalt' laulut kuului,\n        Nyt ne lepää laulajat,\n        Siiven alle peittäin päänsä\n        Pesässään he nukkuvat,\n        Vielä heinäsirkan ään'\n        Niityllä soi heleään, --\n        Lapsen', laskeu siis vaan\n        Rauhass' aivan nukkumaan.\n\n        Pihall' armaat kukkaistertut\n        Korren päässä nyökkyvät,\n        Kuunvaloa hengittäin, he\n        Suloist' unta näkevät.\n        Nukkuu omenakin puu,\n        Kukat puussa uneksuu. --\n        Lapsen', laskeu siis vaan\n        Rauhass' aivan nukkumaan.\n\n        Uni tulee utujäljin,\n        Katsoo läpi ikkunan,\n        Katselee, jos vielä lasten\n        Näkis hereill' olevan.\n        Kenen valveill' löytää, sen\n        Laskeuu se luomillen. --\n        Lapsen', lasken siis vaan\n        Rauhass' aivan nukkumaan.\n\n        Hälläpyörä kevätluk. 1871; Kaikuja Hämeestä 1872.\n\n\n\n        ISÄNMAAN HAUTAUS.\n\n        He kyllä nyt mustaan arkkuun\n        Sun, kultani, laskivat;\n        Rukouksen he lukivat sitten\n        Ja virsiä lauloivat.\n\n        Ja haudalle laittivat ristin,\n        Ja ristihin kaivaten\n        He nimes piirsivät tarkkaan --\n        Mua karsaasti katsellen.\n\n        Ja minä? Oi, kultan', ei tullut\n        Mun suustani sanaa nyt,\n        Ei kyynelpisara heille\n        Mun huoltani näyttänyt.\n\n        Vaan sydämmessäni ristit\n        Ne ijäti pystyss' on,\n        Ja surulaulua itkee\n        Mun rintani rauhaton.\n\n        Hälläpyörä kevätluk. 1871; Kaikuja Hämeestä 1872.\n\n\n\n        VAPAUDEN KUOLLEISTA NOUSEMINEN.\n\n        He hautasivat multaan\n        Vapautes, synnyinmaan',\n        Vaatettas keskenään he\n        Jo rupes jakamaan\n        Ja etikkaa he antoi\n        Sun juodas, asetit\n        Sun hautas viereen vahdit:\n        Näin rauhass' uneksit.\n\n        Ja lapses kaukaa tuota\n        Katsoivat tuskaillen,\n        Ei ääneensä he käydä\n        Rohjenneet haudallen,\n        Sill' lukko vahva pantu\n        Sen eteen oli nyt,\n        Ja yö se oli synkkä --\n        Ei tähtä näkynyt.\n\n        Kah! -- Elonkoite nousee\n        Jo hautas vierehen,\n        Yks enkel' äkist' astuu:\n        \"Nyt nouse ilmoilleni\"\n        Ja hautakivi vierii,\n        Koi hymyy, välkähtää --\n        Nuor' vapaus helohelma\n        Maailmaa tervehtää.\n\n        Ja kanteleet ja torvet\n        Hänelle riemuvat,\n        Ja silmist' ilohelmet\n        Valuvat kirkkahat,\n        Jo \"Hosianna\" kaikuu\n        Sun kauttas, synnyinmaa.\n        Sua, Jumal', ylistämme,\n        Meit' tahdoit armahtaa.\n\n        Hälläpyörä kevätluk. 1871.\n\n\n\n        _Aleksanteri Petöfi_.\n\n        RUNOHEPONI\n\n\n        Ei hepon' ole rodust' Englannin,\n        Ei hoikkasääri eikä kaitaluinen,\n        Ei Ala=Saksastakaan syntyisin,\n        Jykeä, karvanilkka, paksu, puinen.\n\n        Madjarivarsa runohepon' on,\n        Madjariverta, karvakin sen säihkyy!\n        Ett' ihastellen säde auringon\n        Sen silkinhienoill' lautasilla läikkyy.\n\n        Se kasvanut ei talliss' ole lain,\n        Ei koulunkäynyt, säätyhevon lailla;\n        Se vapaan ilman laps on, ja sen sain\n        Ma Kumanian aukeili' aromailla.\n\n        En sitä konsanaan ma satuloi,\n        Ma ratsastaissa loimell' istun vainen;\n        Mut kun käyn selkään, lentää se min voi,\n        Se, näet sä, salaman on heimolainen.\n\n        Se mielukkaimmin pussta'han mun vie,\n        Siell' aava nummi on sen kotopaikka;\n        Se vainun saa jo, kosk' on sinne tie,\n        Jo hyppää, hirnuu, tömistää yht'aikaa.\n\n        Pidätän aina kyläin kohdallen,\n        Miss' impiä on kuni mehiläistä,\n        Ma kauneimmalta pyydän kukkasen,\n        Karautan taas kuin tuuli poies näistä.\n\n        Näin hepoin mua vie, kun käskyn saa,\n        Se saattaa pois mun vaikka maailmasta;\n        Suu vaahdoss' on, ja ruumis suitsuaa\n        Vaan innost' eikä pelvost', uuvunnasta.\n\n        Ei runohepon' uuvu konsanaan,\n        Se uupua ei saa, on kielto hällä:\n        Näet pitk' on mulla matka päällä maan,\n        Ja toivojeni määrä etähällä!\n\n        Tavoita, hepo, virkku, temmoppas;\n        Ja vuorien ja hautain yli kiidä!\n        Jos vihamiehet estää kulkuas,\n        Niin rajutuulen lailla sorra niitä!\n\n        Kirj. Kuukauslehti 1874, lokak.; Kaikuja Hämeestä 1874.\n\n\n\n        _Juhani Arany_.\n\n        KLÁRA ZÁCS.\n\n        [Tämän balladin sisällys perustuu historialliseen tapaukseen. Kuningas\n        Kaarlo Robert I:n hovissa Wisegradin linnassa oli hänen uskotun\n        neuvoksensa, Felicián Zácsin ihana tytär Klára hovineitenä.\n        Kuningattaren veli, Puolan herttua Kasimir, joka kerran oli tullut\n        sisartansa tervehtimään, houkutteli Kláraa pauloihinsa ja häväisi hänet\n        väkivaltaisella tavalla. Tästä raivostunut Felicián, joka ei voinut sen\n        jälkeen pois lähtenyttä Kasimiria enää tavata, päätti kostaa tyttärensä\n        häväistyksen kuningattarelle, jonka luuli olleen herttualle avullisna\n        tämän rikostyössä. Huhtik. 17. p:nä 1350 syöksi hän, miekka kädessä,\n        päivällispöydässä istuvaa kuninkaallista perhettä vastaan, haavoitti\n        kuningasta käsivarteen ja löi kuningattarelta, joka oli nostanut oikean\n        kätensä molempien lastensa suojelukseksi, neljä sormea poikki. Enempää\n        hän ei ehtinyt tehdä, ennenkuin heittivät hänet lattiaan ja silpoivat\n        hänen ruumiinsa kappaleiksi. Rangaistukseksi tästä murhayrityksestä\n        tapettiin sitten Záczin kaikki lapset (kaksi tytärtä ja yksi poika) ja\n        koko hänen muu sukunsa hävitettiin ilman armotta kolmanteen polveen\n        asti. Vielä tänään seisoo Wisegradin linnavuoren kupeella kullattu risti\n        onnettoman Kláran muistoksi.]\n\n\n        Kuningattarell' on\n        Tarha kukkivainen:\n        Toinen impi punaruusu,\n        Toinen valkeainen.\n\n        \"Kuningatar, sisko,\n        Taivas! jos ma saisin\n        Ruusun tuon, tuon punaruusun,\n        Kuin sit' armastaisin!\n\n        Sydämmeni tykkii,\n        Hän jo taudin tuopi:\n        Jos ma kuolen, kukkanen se\n        Haudan mulle luopi!\"\n\n        \"Voi sua, veli Kazmer,\n        Sit en kultiin vaihda --\n        Pois! ma suutun ... etkö häpee!\n        Huolta tuot ... oi kaihda!\n\n        Huomenkirkkoon aion,\n        Viipyä en saata;\n        Jos sa sairas olet, laske\n        Sohvalleni maata.\"\n\n        Kuningatar lähtee,\n        Lähtee, kirkkoon saapi;\n        Kukat kauniit, sulo=immet\n        Häntä seurajaapi.\n\n        Rukoilla ei voi hän,\n        Rukoella soisi;\n        Helminauhan kotiin jätti:\n        Ken sen sieltä toisi?\n\n        \"Armas tyttö, Klára,\n        Lapseni, se nouda!\n        Polvityynyll' on se taikka\n        Sohvallani ... joudu!\"\n\n        Klára etsii, etsii,\n        Eikä löydä vielä:\n        Kuningatar kirkoss' oottaa\n        Raskahalla miellä!\n\n        Klára etsii, etsii,\n        Tuntikauden vielä:\n        Kuningatar kirkoss' oottaa,\n        Turhaan oottaa siellä.\n\n        Kaunokaisten parveen\n        Imp' ei enää palaa:\n        Ennen kuollehitten joukkoon\n        Kirkkotarhaan halaa.\n\n        Ennen kirkkotarhaan\n        Alle mustan mullan,\n        Kuin on suureen linnaan, eteen\n        Vanhan isä=kullan.\n\n        \"Lapsi, oi! mi sulia?\n        Mikä murhe karvas?\n        Sylihini tule tänne,\n        Kerro, lapsi armas!\"\n\n        \"Voi, voi, isä! en -- en --\n        Mihin joutunenki!\n        Jalkas tomut suutelen ma, --\n        Tallaa multa henki!...\"\n\n        Lounahalle kello\n        Hovin kutsuu pian;\n        Silloin kuninkahan eteen\n        Astuu Felicián.\n\n        Kuninkahan eteen,\n        Ruoalle ei vainen:\n        Kädessänsä häll' on miekka\n        Julma, kostavainen.\n\n        \"Tyttärestä henkes,\n        Kuningatar nurja!\"\n        Onneks neljään heikkoon sormeen\n        Henkens' ostaa kurja.\n\n        \"Lajos, Endre kuolkoot:\n        Lapsi lapsen hinta!\"\n        Onneks miekkaa vastaan syöksee\n        Nyt Gyulafin rinta.\n\n        \"Joutuun konna kiinni!...\n        Oi, Cselényi! -- Pian!...\"\n        Siinä hovimiesten teuraaks\n        Joutuu Felicián.\n\n        \"Veriss' on sun sormes,\n        Turhaan tuo ei vuoda:\n        Mitä tahdot, puolisoni,\n        Kivun kostoks suoda?\"\n\n        \"Etusormestani\n        Immen ihanaisen,\n        Pitkäsormest' uhkasurman\n        Nuoren nuorukaisen;\n\n        Molemmista muista\n        Vävyn sekä nadon;\n        Punaisesta verestäni\n        Koko heimon kadon!\"\n\n        Nurjat ajat pääll' on,\n        Nurjain tähtein valta:\n        Torju, Luoja, kovat iskut\n        Madjarien maalta!\n\n        Unkarin albumi, 1881.\n\n\n\n        _Aleksanteri Kisfaludy._\n\n        HIMFYN RAKKAUDENLAULUJA.\n\n\n        MURHEHTIVA RAKKAUS.\n\n        126. laulu.\n\n        Päivä nousee, mailleen entää,\n        Muuttumaton murheen' on;\n        Hetket vierähtäen lentää,\n        Vaan ei vaihdu kohtalon';\n        Sammuu vuori suitsuvainen,\n        Vaan ei tuli rinnassaan;\n        Kuivaa virran, lammin laine,\n        Mun ei kyyneleeni vain;\n        Kedot, metsät ilostuvat,\n        Tähtiryhmät palauvat,\n        Onni kiertää vaihdellen;\n        Kurjuuten' on ainainen.\n\n\n\n        ONNELLINEN RAKKAUS.\n\n        16. laulu.\n\n        Toinen maailman on muoto,\n        Toinen on se silmissäin;\n        Toinen asiain on luonto,\n        Toinen kaiku virsissään;\n        Elämän on tunne toinen,\n        Toinen näkö ruumiin on;\n        Sielun lento toisenmoinen,\n        Toinen suunta olennon;\n        Toisin on nyt, sulosemmin,\n        Nyt kun lemmittynä lemmin;\n        Toisin aika viettyy vain,\n        Sitten kun ma hänet sain.\n\n        Unkarin albumi, 1881.\n\n\n\n        _B.E. Malmström_.\n\n        MIKSI METSÄ RASKAHASTI HUOKAA?\n\n\n        Syys=illan helmass' istuskellen poika pienoinen\n        Puun kellastuneen alla leikitseepi,\n        Ja kuunteleepi kahinata kuivain lehtien,\n        Ja taivaan kynttilöitä katseleepi.\n        Mut kun hän siinä istui ja taivaast' uneksui,\n        Niin syksy=yössä lehto se yhä tummentui,\n        Mut metsä se niin raskahasti huokaa.\n\n        Ja pieni poika kuunteli ja mieli synkistyi,\n        Ja juoksemaan hän rupes tanhualla.\n        Hän pahoj' aatteit' aatteli ja noita peljästyi\n        Ja eksyi näin kanervakankahalla.\n        Hän muisti äitiänsä ja isää, siskojaan:\n        \"Jumala, mua pienoist' auta heidän luokseen vaan!\"\n        Mut metsä se niin raskahasti huokaa.\n\n        Mut rakoilevan pilven takaa kumoittaapi kuu,\n        Ja maan se peittää verhoon välkkyväiseen.\n        Ja peljästyneet kummitukset vuoriin karkoittuu,\n        Ja peikot rientää pohjaan äärimmäiseen.\n        Ja vuorten huiput loistaa; mut metsä synkkä on,\n        Ja huhkain huutaa suruvirttä puissa koivikon; --\n        Mut metsä se niin raskahasti huokaa.\n\n        Ja pieni poika juoksi poikki kangasselänteen\n        Ja muisti monta vanhaa tarinata.\n        Ja taivaan tähdet kulki, yö kului hiljalleen,\n        Mut ei hän löynnyt tietä oikeata.\n        \"Te tähdet vienot tuolla, ku käytte taivaan maat,\n        Te kuihtunehet kukkaset, oi mulle kertokaat:\n        Mi metsässä niin raskahasti huokas?\"\n\n        Mut vait ol' illan tähdet ja vaiti kukkakin,\n        Ja poika karvait' itki kyyneleitä.\n        Näin joutui keijukaisten luo hän. -- Sievin askelin\n        Hän astui rinkiin, lausutellen heitä:\n        \"Oi te, ku käytte tanhuellen kanervaiset maat,\n        Te armahimmat siskot, oi mulle kertokaat:\n        Mi metsässä niin raskahasti huokas?\"\n\n        Ja pieni keijuiskuningatar hymys sulosuin\n        Ja silitteli poikaa poskiselle;\n        \"Äl' itke, kaunis lapsi, vaikk' äsken kauhistuin\n        Sä koivun alta eksyit kankahalle.\n        Vaan istu tähän turpehelle kanervaisen maan,\n        Ja kyyneleesi pyyhi pois, niin sulle tiedoks saan,\n        Mi metsässä niin raskahasti huokas.\"\n\n        \"Kun hiljan yli mäen ja vetten kohouupi yö,\n        Ja häly päivän hälvenneeksi saapi,\n        Ja aalto laskee lepäämään vihannan saaren ty'ö,\n        Ja kaikki kauniit tähdet tuikahtaapi,\n        Niin silloin taivaan kaarikatto puhtaaks kirkastuu,\n        Ja joukko enkeleitä sen alle laskeuu\n        Ja itkee hopiakyyneleitä maalle.\"\n\n        \"Näkeepi peiliss' silloin kuvansa maa poloinen\n        Ja itseään niin hyljätyksi kaipaa,\n        Ja syntinsä hän kertoo, murhat, valheen, turhuuden,\n        Mi vuosisatain kautta häntä vaivaa.\n        Ja kuolon kauhu silloin hänen suonihinsa saa;\n        Rukoilee laaksot, syntinsä vuoret tunnustaa,\n        Ja metsä se niin raskahasti huokaa.\"\n\n        \"Oi kiitos, armaat keijuiset! -- tuon muistan ainian\n        Ja nyt en pelkää kotiani mennä.\n        Kas! tuolta tieni loistaa valossa kuutaman:\n        Nyt teit' en koskaan unhota ma, en mä.\n        Kyll' olen köyhä, ei mull' ole kultaa, tavaraa,\n        Mut Herran nimeen vannon: mun tähteni ei saa\n        Noin raskahasti metsä huokaella.\"\n\n        Pääskynen 27/12 1873.\n\n\n\n        _V. Rydberg_.\n\n        TONTTU.\n\n\n        Pakkanen on, yö kattaa maat,\n        Tähdet kiiluen loistaa,\n        Tölliss' uinailee asukkaat\n        Kesk'yön unta suloista,\n        Ääneti kuu käy kulkuaan,\n        Puissa lunta on valkeanaan,\n        Kattojen pääll' on lunta.\n        Tonttu ei vaan saa unta.\n\n        Hankea vastaan harmottain\n        Luotuvi läävän suuta,\n        Kuin monast' ennen tuijottain\n        Katsovi taivaan kuuta,\n        Katsovi hongikkoon, miten tuo\n        Seudullen kehän tumman luo;\n        Kummoa pulmaa miesi\n        Miettii, suotta kentiesi.\n\n        Pitkää partaansa siveltää,\n        Puistavi päätä ja hasta, --\n        \"Ei, tät' en voi minä selvittää,\n        Tuopa se pulma on vasta.\" --\n        Kuin tapa häll' on, heittää hän\n        Moiset miettehet mielestään,\n        Toimihins', askariinsa\n        Käypi ja ammattiinsa.\n\n        Hän vajat, aitat kuljeksii,\n        Lukkoja tunnustellen, --\n        Lehmät pahnoillaan uneksii\n        Kulkua laitumellen;\n        Ruoskat, ohjakset unohtain\n        Pollekin talliss' uinuu vain:\n        Seimi sen tuoksuavaista\n        Täynnään on apilaista.\n\n        Kulkien lammaskarsinan viel'\n        Uuhia katsovi ukko;\n        Käy kanakoppiin, pöyhkänä siell'\n        On ylä=orrella kukko;\n        Mustikin oljillaan heräjää,\n        Häntää hiukkasen lierittää\n        Niin kuni ystävälle,\n        Tonttu se tuttu on hälle.\n\n        Vihdoin hiipien tonttu tuo\n        Käy talon perheen luona,\n        Kauan huomasi hän, miten nuo\n        Arvon hälle on suonna;\n        Lapsien luokin varpaillaan\n        Katsomahan käy armaitaan;\n        Kellähän oisi mieltä\n        Hältä sen onnen kieltää.\n\n        Näin hän polvesta polvehen\n        Lapsin' on nähnyt heitä\n        Poian ain' isän jälkehen;\n        Vaan mist' on he ja keitä?\n        Kukkivat, kuihtuvat, vuorottain\n        Lähtevät pois -- mut minne vain?\n        Pulma se vaikea hällen\n        Näin etehen tuli jällen.\n\n        Tonttu se käy ladon parveilen:\n        Heiniss' siell' ylähällä\n        Naapuristossa pääskysen,\n        Siellä se on maja hällä;\n        Tyhjä nyt on pesä pääskyn tuo,\n        Vaan kesä taas kun kukkia luo,\n        Palaa hän kotiansa\n        Sievän puolison kanssa.\n\n        Silloin kertovi muistojaan\n        Pitkältä matkatieltä,\n        Mitään pulmast' ei, joka vaan\n        Painavi tontun mieltä.\n        Seinän saumauksesta kuu\n        Äijän parrallen kuvastuu,\n        Parralla väike hohtaa;\n        Tonttu se miettiä pohtaa.\n\n        Vait on metsä ja seudut sen,\n        Siell' elo kaikk' on jäässä,\n        Kosken vaan humu hiljainen\n        Kuuluvi matkan päässä;\n        Tonttu sen kuulee puol'unissaan,\n        Luulee sen ajan virraks vaan,\n        Oudoksuu mihin vienee\n        Matka ja mistä lienee.\n\n        Pakkanen on, yö kattaa maat,\n        Tähdet kiiluen loistaa,\n        Tölliss' uinailee asukkaat\n        Aamu=unta suloista.\n        Ääneti laskee kuu radallaan,\n        Puissa lunta on valkeanaan,\n        Kattojen pääll' on lunta.\n        Tonttu ei vaan saa unta.\n\n        Tilhi 26/7 1884.\n\n\n\n        _G.G. v. Leopold_.\n\n        NOKKONEN JA RUUSU.\n\n\n        Nokkoselle poljetulle\n        Ruusu lausui oksaltaan:\n        \"Kov' on onni suotu sulle,\n        Sua aina kartetaan.\n        Sinuhun ei silmää luoda,\n        Ken sun näkee, väistyy pois;\n        Hyväilyst' ei sulle suoda,\n        Sillä kättä polttaa vois.\n        Jokainen, jok' astuu luokse,\n        Tuntein sinun tapojas,\n        Kohta luotas poijes juoksee,\n        Peljäten sun pistoas.\"\n\n        Tähän vastas nokkonen:\n        \"Luoja loi mun tuliseksi;\n        Koristusta minä en\n        Saanut vaaran peitteheksi.\n        Mut sä petät, kaunoinen!\n        Luotu muita narraamahan\n        Kaikkia sä viittailet\n        Sua riemuin poimimahan;\n        Piikkis piillät, hymyilet.\n        Kyllä kerskaat, ett' on sulia\n        Väri, loiste, joilla kiillät,\n        Mutta julmempi kuin mulla\n        Sull' on miekka, millä viillät.\"\n\n        Luonnon kirja 1886.\n\n\n\n        _Eerikki XIV_.\n\n        LAULU KAARINA MAUNUNTYTTÄRELLE.\n\n\n        Se onnekas, ken korkeukset\n        Voi vaihtaa polkuun alhaiseen;\n        Se välttää monet lankeemukset\n        Ja rauhass' elää hiljalleen.\n        Jokainen mieltään noutakaan,\n        Minä paimenuistani lemmin vaan.\n\n        Useinpa ukkos=ilma jylhä\n        Lujaakin linnaa järkyttää:\n        Se lankeaa, ken pyrkii ylhä,\n        Ja turmio sen ennättää.\n        Jokainen mieltään noutakaan,\n        Minä paimenuistani lemmin vaan.\n\n        Isoilla merill' aallot pauhaa\n        Ja myrsky käy ja tuulispää;\n        Älykäs laaksoss' etsii rauhaa\n        Ja halvan lähteen luokse jää.\n        Jokainen mieltään noutakaan,\n        Minä paimenuistani lemmin vaan.\n\n        Rikasten oven luo kun kuljen,\n        Useinkin näen sen lukitun;\n        Mun tyttön' oveaan ei sulje:\n        Min' olen hänen ja hän on mun.\n        Jokainen mieltään noutakaan,\n        Minä paimenuistani lemmin vaan.\n\n        Ei kultaa, aarteit' ole hällä,\n        Mut niitäkö mä pyytäisin!\n        Hän sydämmellään lämpimällä\n        On kallihimpi kultaakin.\n        Jokainen mieltään noutakaan,\n        Minä paimenuistani lemmin vaan.\n\n        Ei kultavirve hällä hohda,\n        Mut silmät kauniit hohtavat.\n        Hän mieleiseni on, jos kohta\n        Muut häntä ylenkatsovat.\n        Jokainen mieltään noutakaan,\n        Minä paimenuistani lemmin vaan.\n\n        Mun siipeni ei pilviin yllä,\n        Ken tahtoo, sinne nouskohon.\n        Maailman tiedoks teen sen kyllä:\n        Minulle rakas tyttön' on.\n        Jokainen mieltään noutakaan,\n        Minä paimenuistani lemmin vaan.\n\n        Hyvästi, hyväst', armahainen,\n        Tuhansin hyvää yötä nyt!\n        Se Herran tahto ompi vainen,\n        Pois, pois siis kaikki epäilyt.\n        Jokainen mieltään noutakaan,!\n        Minä paimenuistani lemmin vaan.\n\n        Kaarina Maununtyttären muisto, 1885.\n\n\n\n        _Björnstjerne Björnson_.\n\n        El SAANUT HÄN LUPAA LÄHTEÄ.\n\n\n        Ei saanut hän lupaa lähteä,\n        Oli isä vanha, ja äiti poti,\n        Ja hänen työtään kaipasi koti: --\n        \"Mitä hyödyttää tuo viikinkiretki?\n        Sulia tääll' on mit' ikänä toivonetki.\"\n\n        Mut mieli se palaa, kun pilvet liitää;\n        Hän näkee, kuink' urohot taistoon kiitää.\n        Ja mieli se palaa, kun päivä hohtaa;\n        Hän kuninkaan linnansalissa kohtaa.\n        Hän seisoo, ei muista hän toimiaan,\n        Hän muinaistaruja muistaa vaan.\n\n        Oli aamu, ja luotohon äärimpään\n        Ulapalle päin hänet ajoi vaisto,\n        Meren hyrskyjen leikkiä näkemään\n        Ja kuulemaan miten riehui taisto.\n        Se päivä ol' alkukeväimen,\n        Kun myrsky käy maan yli huudellen:\n        Ylös! talven vaippa jo yltäs luo! --\n        Nyt näyn hän näkee, jok' intoa tuo.\n\n        Teräsharmaassa lahdessa laiva makaa,\n        Se lepää ankaran taistelun takaa.\n        Se ankkurissa on, purjeet luotu,\n        Mut lepo sille ei varsin suotu:\n        Sen purje tempoo ja masto nytkii\n        Ja vahtoisena sen rinta rytkii.\n\n        Lepohetki se laivalla on paraikaa:\n        Ken nukkuu, ken vielä atrioi.\n        Mut kalliolt' äkkiä huuto kaikaa --\n        Kuin houkkion suusta ne sanat soi -- :\n        \"Jos te ette tohdi tyrskyjä voittaa,\n        Niin mulle ruori, -- ma tahdon koittaa!\"\n\n        Toiset tunturiin katseen loivat,\n        Mut toiset tyynesti atrioivat.\n        Ei rauhaa häirinnyt mokoma turma.\n        Kivi lensi -- se kahden on miehen surma.\n        Kaikk' ylös karkaavat levoltaan.\n        Syrjään ruoat ja käteen jousi!\n        Nuolia viuhuen ilmaan nousi, --\n\n        Mut tyynnä hän seisoi ja virkkoi vaan:\n        \"Hyväll' annatko laivasi, päällysmies,\n        Vai ensinkö taistella tahdot kenties?\"\n\n        Tuommoista ei miehet kuulla siedä,\n        Ja keihäs se vastauksen saa viedä.\n\n        Sivu käy se. Hän tyynellä vastaa miellä:\n        \"Mua tuonelassa ei kaivata vielä.\n        Sa, jok' olet meret jo kynnellyt,\n        Voit mennä sinne tai rientää kotiin.\n        Mut kaikki, min tääll' olet ryöstänyt,\n        Se minun on; nyt minä lähden sotiin.\n        Sa kokosit mulle; ma perin nyt sinut;\n        Mun aikan' on tullut, se ottaa minut.\"\n\n        Mut toinen kannelta hymähtää:\n        \"Jos mieles on niin kuin lausuit nyt,\n        Niin rauhan saat. Sotilaakseni jää! -- \"\n        \"Sit' en voi, olen päälliköks syntynyt.\n        Minä tiedän tieni; en nyt voi laata;\n        Ei uusi palvella vanhaa saata.\"\n\n        Hän turhaan vastaust' odottaa;\n        Lähemmäksi nyt karkaa ja huudahtaa:\n        \"Ken päälliköks luotu on, näyttäköön,\n        Kenelle voitotar kultiaan jakaa.\n        Sitä miestä te, urhot, kunnioittakaa.\n        Ken ei suurinta palvele, hävetköön!\"\n\n        Mut vihasta päällikkö punastui;\n        Hän mereen syöksyi ja maihin ui;\n        Mut toinenkin syöksee kohti rantaa\n        Ja vahvoin käsin hänet maihin kantaa.\n\n        Mut päällikkö katsovi häntä silmiin,\n        Niist' uljas mieli het' astuu ilmiin.\n        \"Häll' asett' ei ole, se hankkikaat\",\n        Hän laivaan huusi: \"jos voiton sa saat,\n        Voit sanoa, itse ett' annoin sulle\n        Sen miekan, jok' oli surmaks mulle.\"\n\n        Nyt taistelu tunturin juurella riehuu,\n        Ja isku huoaten iskuun vastaa;\n        Ja laiva se tempoo ja kiukusta kiehuu;\n        Sen päällikön veri jo vuorta kastaa.\n\n        Ja huuto se tunturin rinnettä vyörii,\n        Ja laivan kannella kansaa hyörii.\n        Joka mies alas veteen ja kostohon!\n        Ja kohta he kalliorannall' on.\n\n        Mut kuoleva kättähän heiluttaa,\n        Viimeistä kertaa hän käskee vielä:\n        \"Kun valmis on mies, hän kaatua saa,\n        Ja sankari kuolkoon sankarimiellä!\n        Tuo miesi te päälliköks ottakaa,\n        Sen ansaitsee hän!\" Jo ääni herkes,\n        Ja silmä sammui, kun luo he kerkes,\n        Hälle Odin jo soi sijan pöydässään,\n        Ja hän toiseen viittasi lähteissään.\n\n        Ja päällikkö uusi ei viipyillyt,\n        Hän paadelle nousi ja lausui nyt:\n        \"Aluks patsas urholle nostakaamme.\n        Ja mainetöitähän muistelkaamme!\n        Mut ennen iltaa on matka pois;\n        Elon tiellä ei kuolleesta kumppaniks ois.\n\n        Ja patsas tehdään, ja purje liikkuu,\n        Koht' aallon harjalla laiva kiikkuu.\n        Yli vetten muistolaulut soivat,\n        Ne saaren kuollutta kunnioivat,\n        Saa tervehdyslaulun myös tuo nuori,\n        Mi laivalla seisoo kädessä ruori.\n\n        Mut kotia kohti kun purtta hän ohjaa,\n        Ja kaikki kun rantahan juoksevat\n        Ja ilolla ihmein katselevat,\n        Kun johtaa hän Ahtolan talkapohjaa, --\n        Niin illan rusko se purjeet paartaa\n        Ja urhon tuon, jota sankarit saartaa.\n\n        Hän laivan ohjasi suoraan päin;\n        Pelon huuto jo soi: \"hän hukkuu näin!\"\n        Hän laivan kääns', että vaahtosi vaan,\n        Ja hymyili heille: \"Nyt luvanko saan?\"\n\n        Kalatyttö, 1869, parannettu 1905\n\n\n\n        ISÄNMAAN LAULU.\n\n        Tämän maan rakennan,\n        Tätä puolustan,\n        Rukouksissa lemmin ja lapsissain,\n        Meren luodolta niin\n        Lumitunturiin\n        Ma sen hyötyä etsin ja mainetta vain.\n\n        Täällä peltoa on,\n        Kesälämpöä on,\n        Kunhan meiss' olis, meiss' olis lämpöä vaan.\n        Mut' kun into ja työ\n        Lujan liiton lyö,\n        Niin me miehissä nostamme syntymämaan.\n\n        Ennen retkeiltiin\n        Maihin kaukaisiin,\n        Yltä linnoja Normannien kohoaa.\n        Vaan nyt kauemma vie\n        Jalon lippumme tie,\n        Se nyt entistä raittiimmin punottaa.\n\n        Tuloss' aika on suur':\n        Kolmijakoinen Nor\n        Se taas yhdeksi yhtyy ja yhdeksi jää.\n        Sinä rientohon myös\n        Pane tarmos ja työs,\n        Edes paisuva virta sen vierittää.\n\n        Kotimaamme on tää,\n        Meille rakkaaksi jää\n        Mitä on se, mit' oli, mitä vastakin on.\n        Ja kuin meiss' oma maa\n        Lemmen nostattaa,\n        Samoin lempemme maammekin nostakohon!\n\n        Kalatyttö, 1869, korjattu painos 1905.\n\n\n\n        _H. G. Andersen_.\n\n\n        ZOMBI TEKI SEN.\n\n        Seuraa mua taikamaahan,\n        Jylhäin Pyreneiden taa;\n        Taiteen raunioita siellä\n        Mandelkuuset varjostaa.\n\n        Lauhasäässä lähteen luona\n        Laulaa paimen Cid'iään,\n        Messut raikuu, kellot kaikuu,\n        Siell' on juhla yhtenään.\n\n        Kuva kirkossa Sevillan\n        On Madonnan puhtahan,\n        Neitseen kainon, äidin hellän,\n        Taivahaisen, ihanan.\n\n        Mutta värit nuo ken sekas?\n        Kenpä mointa luoda voi?\n        Minkä tiedän, sen nyt kerron,\n        Joutavaa en tarinoi.\n\n        Don Murillon tunnetten te,\n        Espanjan Correggion;\n        Rikkautta puku hohtaa,\n        Silmän tuike neron on.\n\n        Kesä=aamu oli varhain,\n        Tavan jälkeen saapuivat\n        Oppilaat ja tauluns' ääreen\n        Penssel' kädess' istuivat.\n\n        Don Murillo läss' ei ollut,\n        Haasteltiin ja ilveiltiin\n        Kompia ja kokkalauseit'\n        Ympärille viskeltiin.\n\n        \"Pyhä neitsyt!\" huutaa yksi,\n        Tauluaan käy lähemmäks,\n        \"Ken on tämän tehnyt? ken täält'\n        Eilen viimeisenä läks?\"\n\n        \"Hupsu, yhdessähän mentiin!\n        -- Katsos minun lautastain!;\n        Katso kuvaa tuota tuossa,\n        Siin' on pelkkä tuhre vain!\"\n\n        \"Mutta kulmassapa pää on,\n        Oi, kuin kaunis, verraton!\n        Sit et ole tehnyt sinä,\n        Sulle se on mahdoton!\"\n\n        \"Märjät mun on pensselini!\"\n        Huusi kolmas innoissaan;\n        \"Tää ei ole ensi aamu,\n        Jolloin mointa huomataan!\"\n\n        Suuret sydänyön on kummat,\n        Paljon ihmeitä se luo!\n        -- \"Uskot kai, kuin neeker'orja,\n        Ett' on Zombin työtä tuo;\n\n        Zombiks, neeker'uskon mukaan,\n        Haltijaa näät kutsuu hän!\"\n        -- \"Zombi\", huusi vanhin heistä,\n        \"Rauhaan teidät jättäkään,\n\n        Madonnaani auttakoon hän,\n        Multa se ei käyvän näy!\"\n        Ja hän kuvahansa kääntyy,\n        Katsoo, katsoo, kalvaaks käy.\n\n        Luonnoksena ihanaisen\n        Huomaa hän madonnanpään.\n        \"Armon herra, kenen työtä?\n        Tuota luomaa päättämään\n\n        Mull' ei miehuutt' ole, voimaa!\n        Kuinka kaunist', ylevää!\"\n        Saliin Don Murillo astuu,\n        Kysyy: \"kenen työtä tää?\n\n        Hän on parhain oppilaani,\n        Maalar' on hän verraton!\"\n        Kaikkein silmät maahan kääntyy,\n        Kaikki äänetönnä on.\n\n        \"Vastatkaa, ken tuon on tehnyt!\n        Joutuun! tahdon tietää sen!\"\n        -- \"Herra, Zombi sen on tehnyt,\n        Se ei työtä säällisen!\n\n        Illoin pensselit ja kaikki\n        Järjestykseen laitetaan,\n        Mutta aamuin tullessamme\n        Kaikk' on poissa paikoiltaan.\n\n        Mutta kaikkialla esiin\n        Pistää joku kaunis pää,\n        Piru täällä, enkel' tuolla;\n        Päätä oikein pyörryttää!\"\n\n        Vait Murillo kuvaa katsoi,\n        Maahan siitä silmäsi:\n        \"Minä tuon jos oisin luonut!\"\n        Lausui suuri mestari.\n\n        \"Vaan ken loi sen? Hoi, Sebastian,\n        Poika villatukkainen!\"\n        Neeker'orjan poika saapui,\n        Neljätoistavuotinen.\n\n        \"Eikö jyrkkä käsky sulla\n        Maata täällä joka yö?\"\n        -- \"Kyllä, Herra.\" -- \"Sit' et tee sä,\n        Toista näyttää tämä työ!\n\n        Sano, ken tääll' öisin kulkee?\n        Miksi tiehes riennätkään? -- \"\n        -- \"Herra, paitse mua, tääll' ei\n        Ollut ole yhtäkään. -- \"\n\n        \"Valhettelet, mies! Sun käsken\n        Ens' yön täällä valvomaan,\n        Ja ken tuon on kuvan tehnyt\n        Huomenn' oitis kertomaan.\n\n        Vaan jos juokset pois tai nukut,\n        Katso silloin itseäsi\n        Viisitoista raippavitsaa\n        Armotta saat selkähäs!\n\n        Ja nyt työhön joka miesi!\"\n        Päivä meni joutuen;\n        \"Varo raippoja, Sebastian!\"\n        Muistutettiin orjallen.\n\n        \"Zombi on se\", sanoi orja,\n        \"Kuinka siitä piestä voi!\n        Hän se Davidinne sääret\n        Pitkiks, kädet lyhviks loi.\"\n\n        \"Oikein!\" huusi toiset, \"sua\n        Pilkkaa Sebastiankin!\"\n        Ilveiltiin ja naljaeltiin,\n        Vihdoin matkaan mentihin.\n\n        -- Yö on hiljainen ja tyyni,\n        Lampun valo välkkyilee;\n        Yksinänsä miettii orja;\n        Zombiako aattelee?\n\n        Ovi aukenee niin hiljaa,\n        Sinne silmänsä hän luo;\n        Hänen isäns' on se, ainoo,\n        Paras ystävänsä tuo.\n\n        \"Isä, mitä nyt näin myöhään?\"\n        -- \"Luonas valvon! nuku pois!\"\n        -- \"Se ei tarpeen, isä!\" -- \"Mutta\n        Zombi tänne tulla vois.\"\n\n        \"Minä Zombia en pelkää!\" --\n        -- \"Vaan jos pois hän veisi sun,\n        Yksin, lapsetta ma jäisin\n        Maailmaan; se surma mun!\n\n        Orjuuttani huojennat sa!\"\n        -- \"Paljon olen itkenyt,\n        Isä! kurjaa orjan' olla!\"\n        -- \"Niin on Luoja säätänyt!\"\n\n        -- \"Vapauden hetki koittaa,\n        Isä, näin sen unissan'!\"\n        -- \"Nuku, laps, kun Zombi saapuu,\n        Apu kenties saadahan!\"\n\n        -- \"Isä, lähde! älä pelkää!\n        Vapauden hetken nään!\"\n        Suudellen ja mielistellen\n        Sai hän isän lähtemään.\n\n        \"Ja nyt työhön!\" huusi orja;\n        \"Oi, sit' en voi vastustaa!\n        Sydämmessäni on valta.\n        Joka käskein pakoittaa.\n\n        Vaan kun huomenna he tutkii,\n        Enkä vastata ma voi;\n        Viisitoista raippavitsaa\n        Seljässäs, Sebastian, soi?\n\n        Oi, en voi ma sitä jättää!\"\n        Ja hän itki, polvistui,\n        Kyynelin ja rukouksin\n        Unen helmaan laskeutui.\n\n        Heräs koittehessa vasta;\n        Hämmästyvän näytti mies,\n        Kolmen tiiman päästä heidät\n        Taasen tulevan hän ties.\n\n        \"Maannut olen, maata voinut,\n        Hukkaan maata vapauden,\n        Kolmen lyhven tiiman päästä\n        Olen orja jällehen!\n\n        Miehuutta, Sebastian! Työhön!\n        Oi, se syntiäkö ois?\"\n        Tarttui pensseliin ja aikoi\n        Pyyhkäistä madonnan pois.\n\n        Mutta voimaa, henkisyytt' on\n        Heikoissa sen piirteissä.\n        Oi, se hengittävän näytti,\n        Hymy hurmas sydäntä.\n\n        \"Muut ne antoivat sen olla,\n        Hävittää ei voineet vaan,\n        Ei Murillo, mestar' itse,\n        Minä kuinka voisinkaan?\n\n        Ei, hän huomenna mua piesköön,\n        Piirrettä en pyyhikään.\n        Kuvas, pyhä äiti, kuvaan\n        Niinkuin edessän' sen nään!\"\n\n        Silmä säihkyi, uskaljaasti\n        Pensselin hän sieppasi,\n        Ryhtyi maalaamaan, ja sydän\n        Pyhään intoon leimahti.\n\n        Päivä loisti, orjuus hältä,\n        Raipat, kaikki unhottui,\n        Vapaa, suuri sieluns' oli,\n        Henki hänet mieheks loi.\n\n        Äkkiä hän melun kuuli,\n        Näki joukon takanaan,\n        Don Murillon oppilaineen;\n        Puna putos poskiltaan.\n\n        Päänsä peljästyin hän painoi,\n        Rangaistusta vartosi,\n        Mutta nuori joukko häntä\n        Ihmetellen katsovi.\n\n        Katseensa Murillo peitti\n        Vihan pilviin ankariin:\n        \"Mies, ken maalaamaan sun neuvoi?\"\n        -- \"Sinä, herra!\" -- \"Minä?\" -- \"Niin.\"\n\n        -- \"Koskaan en sua neuvonut ma!\"\n        -- \"Mutta näinhän sinun työs,\n        Ja kun toisia sä neuvoit,\n        Kuulin neuvos minä myös!\"\n\n        -- \"Niin, sa kuulit, opin kätkit,\n        Sana sattui oikeaan!\n        Rangaistaanko? Palkitaanko?\"\n        -- Kaikki huusi: \"palkitaan!\"\n\n        \"Lausu toivos!\" -- Sydän orjan\n        Riemusta se sykki nyt.\n        \"Rahaa, vaatetta nyt pyydä!\"\n        Vaan hän viel' ei pyytänyt.\n\n        \"Rohkeesti!\" Murillo lausui;\n        -- \"Oi, kun uskaltaisin vaan.\"\n        -- \"Rahaa pyydä!\" jotkut huusi,\n        \"Tänään kaikkeen suostutaan!\"\n\n        \"Vapautt' ano!\" huusi toiset,\n        -- \"Lopuss' orjuutes on tuo!\"\n        \"Vapaus!\" huusi orja, \"Vapaus!\n        Vapaus isälleni suo!\"\n\n        Helmaans' itkien Murillo\n        Pojan sulki: \"Vapahat\n        Olette te! Taideniekan\n        Nimen sinä kannatat.\n\n        Nero tarpeen on, mut siihen\n        Sydäntäkin vaaditaan.\n        Terve! taideniekan loin ma\n        Ihastukseks Spanian maan!\"\n\n        \"Oi, kuin suurta!\" ihmetteli\n        Neeker'vanhus riemuiten. --\n        Poika hymys kyynelsilmin:\n        \"Isä, Zombi teki sen!\"\n\n        Suomen Kuvalehti 15/12 1880.\n\n\n\n        _Fr. v. Schiller_.\n\n\n        KOHTAUS SCHILLERIN NÄYTELMÄSTÄ \"ORLEANSIN NEITSYT\".\n\n        (Esittänyt rouva Raa Suomalaisessa seurassa\n        lokakuun 29 ja marraskuun 1 p. 1870.)\n\n        4:s näytös. 1:nen kohtaus.\n\n        JOHANNA:\n        On sodan myrsky laannut, miekka vaipuu,\n        Ja karkeloksi vaihtuu vainotyö,\n        Kaduilta kansan riemuhuudot raikuu,\n        Ja kirkot loistaa, juhlakellot lyö,\n        Puun vihreet oksat voittokaariks taipuu,\n        Ja patsait' ympäröitsee kukkaisvyö,\n        Rheims tuskin tilaa vierailleen voi myöntää,\n        Joit' tänne riemu kansanjuhliin työntää.\n\n        Yks ihastus nyt kaikkein rinnat täyttää,\n        Yks aatos kaikkein mielet valloittaa;\n        Keit' äsken vaino vieroitti, ne näyttää\n        Nyt kilvoin juovan riemun hekumaa.\n        Ken omanaan vaan Ranskan nimen käyttää,\n        Nyt tuosta ylpeänä olla saa,\n        Nyt uuden loiston Ranskan kruunu voittaa,\n        Ja kuningastaan kansa kunnioittaa.\n\n        Vaan mulle, joka loin tät' ihanuutta,\n        Sen kiilto, loisto ilomielt' ei suo;\n        On rintan' raskas, täynnä riitaisuutta,\n        Ei sille hoivaa voittojuhlat tuo:\n        Sen tunteet leiriin Brittiläisten muuttaa,\n        Sinn' aatos hiipii vihollisten luo.\n        Mun täytyy paeta, pois riemut heittää,\n        Näin koittain tuimaa tunnonvaivaa peittää.\n\n        Ken? Minäkö? Minäkö voin\n        Povessain miehen kuvaa kantaa?\n        Minäkö, taivaan neiti, noin\n        Maan lapselle voin lempen' antaa?\n        Ma, pelastaja Ranskanmaan,\n        Ma, Herran sankar', kuinka vaan\n        Voin rakastaa maan vainolaista?\n        Voi, ettei nuoli taivaan maista\n        Jo riennä mua ruhjomaan!\n\n        (Säveleitä kuuluu, jotka sulavat vienoksi sopusoinnuksi.)\n\n        Voi mua! Sävelet nuo kuinka\n        Sydäntäni lumoaa!\n        Hänen kuvans' esiin tuo ne,\n        Hänen ääntään muistuttaa!\n\n        Jos mun myrskyt muuttaa voisi\n        Sinne, missä nuolet soisi,\n        Missä verta vuotaa sais!\n        Mieltäni se rohjentais!\n\n        Sävelet ja äänet tuolta\n        Kietoo vallan sydämmein!\n        Kaikki voima rinnastani,\n        Sulaa huoliks suloisiksi,\n        Sulaa kaihon kyyneliksi!\n\n        (Hetkisen kuluttua vilkkaammin.)\n\n        Pitikö hänet tappaa? Kuinka voin\n        Sen tehdä, kun näin silmäns' iskun? Siksi\n        Ma kalvan öisin omaan rintaan syösnyt!\n        Ja rikoinko, kun ihmisyyttä tein?\n        Niin, rikost' onko sääli? -- Sääli! tunsitko\n        Sä sääliä ja ihmisyyttä, kun\n        Teräsi pistit noiden toisten rintaan?\n        Miks oli vaiti ne, kun henkeään,\n        Tuo hento nuorukainen sinult' anoi?\n        Kavala rinta! Valheita sä käyt,\n        Sä rikkoneeksi taivaan eessä näyt!\n\n        Miks silmiin häntä katsoin? miksi vaan\n        Ma kasvojensa jalon muodon näin?\n        Sun katsees rikost' oli, onneton!\n        Sokeit' on Luojan välikappaleet!\n        Tuot' umpisilmin sun ois tullut tehdä!\n        Heti kun katsoit, hylkäs taivas sun,\n        Ja Hornan suu sinulle aukes!\n\n        (Säveleet jatkauvat ja surumielisiksi muuttuen raukeevat vähitellen.)\n\n        Hurskas sauva! Miksi, miksi.\n        Sinut miekkaan vaihdoin pois!\n        Pyhä tammi! Lehväis kieltä\n        Jos en koskaan kuullut ois!\n        Taivaan korkeus! Miks sinä\n        Mulle satuit näkymään!\n        Ota kruunus, ota, minä\n        Sit' en kelpaa pitämään!\n\n        Oi, ma avoinna näin taivaan,\n        Autuaitten kasvot näin!\n        Sentään maassa toivon' asuu,\n        Taivas pois on mielestäin!\n        Miksi tuota raskahinta\n        Tointa mulle annoit? Voi!\n        Voiko turtua se rinta,\n        Jolle taivas tunnon loi!\n\n        Jos sa tahdot voimaas näyttää,\n        Voithan enkeleitäs käyttää,\n        Laske valovaatteissaan\n        Heitä ulos maailmaan!\n        Puhtain' eläen taivaan mailla\n        Ihmistunteit' on he vailla!\n        Heille suuret toimet heitä,\n        Säästä kurjaa paimenneittä!\n\n        Mitä minuun valtain riidat\n        Koskee? Miksi sotaa hain?\n        Viatonna vuorimailla\n        Kuljin karjaa paimentain.\n        Vaan mun taivas sieltä kiskoi,\n        Ruhtinasten seuraan vei,\n        Näin mun synnin helmaan viskoi.\n        Tuo mun syyn' ei ollut, ei!\n\n        Hälläpyörä 28/10 1870; Kaikuja Hämeestä 1872.\n\n\n\n        SUKELTAJA.\n\n        \"Ritarit, asemiehet te, tohtiiko ken\n        Tuohon kuiluhun nyt sukeltaa?\n        Sihen maljan heitän ma kultaisen,\n        Kita musta sen kohta jo ahmastaa.\n        Ken maljan tuon mulle tuopi jällen,\n        Sen saa, omaksensa sen annan hällen.\"\n\n        Kuningas näin lausuvi, viskaten\n        Luodosta, mi jyrkkänään\n        Merehen ulos aavahan pistäksen,\n        Pikarinsa Charybdihin ärjyvään.\n        \"Ketäänkö ei teissä, ken uskaltaisi\n        Ja kuiluhun tuohon nyt sukeltaisi?\"\n\n        Ritarit, asemiehet he kuulevat sen,\n        Mut ääneti, vaiti he käy,\n        Alas katsovat raivoavaan merehen,\n        Ei kenkään maljoa tahtovan näy.\n        Kuningas hän viel' yhä tiedustaapi:\n        \"Ketäkään ei siis, joka uskaltaapi?\"\n\n        Vaan kaikk' ovat vait, kuten äskettäin,\n        Hovipoikapa reipas vaan\n        Epäävien parvest' astuvi päin,\n        Vyön heittävi, vaipan harteiltaan,\n        Ja miehet ja naiset, he kaunokaista\n        Ihaellen katsovat nuorukaista.\n\n        Ja hän rinteellen käy kallion\n        Sekä kuiluhun katseen luo:\n        Vedet, kah! jotk' äsken se ahminut on,\n        Kita ärjyvä taas ylös ilmahan tuo,\n        Ja kuin ukkonen kaukainen jylistellen\n        Syvänteestä ne syöksyvät vaahtoellen.\n\n        Ja se riehuu ja kiehuu ja kuohuu ja käy,\n        Tulen lailla min ves' sokasee,\n        Ylös pilvihin vaahto se huuruna käy,\n        Ja tulvaa tulv' yhä vaan ajelee,\n        Ja se loppumattomalt' aivan näyttää,\n        Meri kuin meren uuden tahtois täyttää.\n\n        Mut vihdoin hyrsky se käy lepohon,\n        Ja nyt vaahdosta aukeentuu\n        Ammottava juova ja pohjaton\n        Ja musta kuin oisi se hornan suu,\n        Ja riehuen tyrskyvät aallot pyörii\n        Ja aukkohon kiehuvahan alas vyörii.\n\n        Mut ennenkuin kuohu se taas palajaa,\n        Jumalaan hän on turvannut,\n        Ja -- kauhun kuuluupi huudantaa,\n        Pian pyörre jo on hänet nielaissut,\n        Ja rohkean uimarin jälkeen silloin\n        Kita sulkeutuu: hänt' ei näy milloin.\n\n        Ja vetten päällä on tyyneys,\n        Syvyydessä vaan jyräjää,\n        Ja miehestä mieheen käy värähys:\n        \"Hyvästi, jalo nuorukainen, jää!\"\n        Ja ulvona käy yhä vaan koleammaks,\n        Yhä kestäen, kasvaen kauheammaks.\n\n        Ja jos tuonne heittäisit kruunusikin\n        Sanoen: ken kantavi sen,\n        Sen saapi ja myös kuninkuutenikin!\n        En suostuis palkkahan kalliisen.\n        Povessaan mitä kätkevi kiehuva nielu,\n        Ei kertoa voi eläväinen sielu.\n\n        Moni laiva jo syössyt on kuiluhun,\n        Kadoten sen pyörteisiin,\n        Ja raidin ja maston pirstotun\n        Kaikk'=ahmiva aukko nyt tuo näkyviin,\n        Ja selvemmin yhä kuin humu myrskyn\n        Lähemmäks lähenee yhä pauhu tyrskyn.\n\n        Ja se riehuu ja kiehuu ja kuohuu ja käy,\n        Tulen lailla min ves' sokasee,\n        Ylös pilvihin vaahto se huuruna käy.\n        Ja tulvaa tulv' yhä vaan ajelee,\n        Ja kuin ukkonen kaukainen jylistellen\n        Syvänteestä se syöksyvi vaahtoellen.\n\n        Ja kah! veden mustasta helmasta niin\n        Kuni joutsen nyt sukeltaa,\n        Käsi, valkea kaula jo käy näkyviin,\n        Ja se uipi ja voimin se ponnistaa,\n        Ja hän on se, hän maljaa häilyttääpi\n        Kädessänsä ja riemuten nyykäyttääpi.\n\n        Ja kauan ja syvään huoahtaa\n        Tervehtien päivää nyt.\n        Ja kaikk' ilahdellen huudahtaa:\n        \"Eloss' on hän! kah! se hänt' ei pitänyt!\n        Oi, haudasta, kuilusta syvyydenkin\n        Pelastunna hän on eläväisin hengin.\"\n\n        Ja hän käy läpi joukkojen riemuavain,\n        Kuninkaan hän astuvi luo,\n        Ja polvistuu, pikarin ojentain,\n        Tytärtäänp' ihanaista nyt viittavi luo,\n        Tämä helmistä viiniä täytehen kaas sen,\n        Ja nuor' mies kääntyy nyt kuninkaasen:\n\n        \"Eläköön kuningas! sepä autuas, ken\n        Valon virtoja henkiä saa!\n        Tuoll' alhaall' on elo hirmuinen,\n        Jumaloit' ei ihminen saa koettaa,\n        Ei tutkistella, mit' armon Herra\n        On yön hämäryytehen peittänyt kerran.\"\n\n        \"Kuni leimaus ves' mua kiidätti,\n        Kun rotkosta vastahan\n        Raju, vinheä tulva nyt syöksähti,\n        Ajaen minut ristivirtahan;\n        Ja niinkuin hyrrä, mi huimaten pyörii,\n        Rajuellen se ympärilläni hyörii.\"\n\n        \"Mut suurimmassapa näin hädässäin\n        Jumalaa avuks huusin, ja nyt\n        Syvänteest' ylöspistävän riutan näin,\n        Sihen tartuin ja surm' oli välttynyt.\n        Kiven suipossa siin' oli maljakin ynnä,\n        Syvyytehen muuten se ois hävinnynnä.\"\n\n        Sill' allani viel' oli pohjaton,\n        Tulenkarvainen pimeys,\n        Ja vaikk' kuollutta korvallen kaikk' on,\n        Toki silmän valtavi hirvitys:\n        Syvyyden kuilussa tuolla riehuu\n        Tulikonnia, louhikäärmeitä kiehuu.\"\n\n        \"Rytistettynä julmihin ryhmihin\n        Näin mustana kiehuen\n        Epäluoman, hirmuisen hämärin,\n        Meren turskan ja rauskun piikkisen,\n        Hampaitaan irvisti hirmulainen\n        Meren hyena, haikala uhkaavainen.\"\n\n        \"Ja kauheus tuo kuvaton edessäin,\n        Etähäll' avust' ihmisten,\n        Kamalass' erämaass' olin yksinäin,\n        Sydän siell' olin ainoa tuntoinen,\n        Syväll' ihmiskielen soinnusta poissa\n        Epäluomien keskellä, hirmun koissa.\"\n\n        \"Näin kauhull' aattelin, kun sadottain\n        Niveleitä ma näin matavan\n        Mua ahneillen, ja ma tuskissain\n        Kiven suiposta nyt käten' irroitan;\n        Minuhun kurimus raju tarttui heti,\n        Oli onneni tuo, ylöspäin se mun veti.\"\n\n        Kuningas hän tuost' ihan ihmeissään\n        Nyt lausuvi: \"malja on sun,\n        Ja vielä sä sormuksen saat tään\n        Kivill' arvokkaimmilla kauneillun,\n        Syvimmälle jos meren syvänteille\n        Yrität sä ja taas näkös kerrot meille\".\n\n        Tytär hellämielinen kuuli sen,\n        Sulosuulla hän pyysi nyt:\n        \"Isä, oi, huvi tuo jätä hirmuinen!\n        Hän kesti mit' yksi ei kestänyt;\n        Jos tehtäväks tuon tahdot koiton,\n        Ritar' ottakoon asemiehestä voiton\".\n\n        Kuningas hän tempasi vaan pikarin\n        Ja sen nakkasi pyörteeseen:\n        \"Ja jos maljan tuon taas tuot takasin,\n        Ritarikseni parhaimmaks sinut teen,\n        Tänään vielä vaimonas saat halaella\n        Sitä, ken pyys puolestas rukoella.\"\n\n        Hänet valtaa nyt pyhä innotar,\n        Tuli silmistä tuikahtaa,\n        Ja hän huomaa kuin punehtuu sulotar,\n        Kuin kalvaaks käy hän ja raukeaa,\n        Ja hän palkan kallihin voittaakseen nyt\n        Elon kaupalla syöksevi pyörteeseen nyt.\n\n        Taas kuohu se käy, taas kääntyvi tuo,\n        Jymy kaikuva sen julistaa;\n        Ja he taas alas hellän katsehen luo,\n        Vedet kaikin, kaikin taas palajaa,\n        Ne kuohuu tänne, ne kuohuu tuonne.\n        Mut nuorukaista ei tuo ne.\n\n        K.P.T. albumi, 1881.\n\n\n\n\n        HANSIKAS.\n\n        Viel' leijonatarhallansa\n        Odottaa huvitaistelujansa\n        Frans kuningas,\n        Maan mahtavat ympärillä,\n        Ja parvill' on ylävillä\n        Naisseurakin loisteikas.\n\n        Ja kun hän viittaileepi,\n        Ovi tyrmän het' aukeneepi\n        Ja leijona esillen\n        Käy arkaillen,\n        Ja vaivihkaa\n        Se katsahtaa\n        Ja suutaan aukoo\n        Ja pitkään haukoo\n        Ja harjaa puistaa,\n        Käpälöitään oikoo,\n        Venytellen loikoo.\n\n        Taas kuningas viittaileepi,\n        Ovi toinen het' aukeneepi.\n        Siit' esiin suistaa\n        Vauhtia huimaa\n        Tiikeri tuima.\n        Kun se leijonan havaa,\n        Se karjahtaa,\n        Ja häntä se pelottavaa\n        Lyö kiemuraa,\n        Ja roikkuvin kielin\n        Ja vauhkomielin\n        Se jalopeuraa\n        Yristen kaartaa ja silmin seuraa.\n        Ja sitten mauruten\n        Se maata laskeksen.\n\n        Taas kuningas viittaileepi,\n        Ja kaksoisovi nyt aukeneepi\n        Ja siitä kaks leopardia syöksee,\n        Het' ensi työkseen\n        Innoissaan karkaavat tiikerihän;\n        Käpälällään heihin iskevi tää,\n        Ja pystyyn nousee ja ärjähtää\n        Nyt leijonakin,\n        Ja kaikk' asettuu:\n        Verenvimmaiset\n        Katit hirmuiset\n        Kukin paikalleen sijoittuu.\n\n        Mut parven reunalta, kas,\n        Putoaa käden hienon hansikas\n        Jalopeuran ja tiikerin kohdallen,\n        Ihan keskellen.\n\n        Ja Delorges ritariin kääntyy päin\n        Kunigunda neiti ja ilkkuu näin:\n        \"Jos niin on hehkuva lempenne,\n        Kuin mulle aina te vannotte,\n        Tuo hansikas tuosta nyt noutakaa!\"\n\n        Ja rientäen kiiruhtaa,\n        Alas tarhaan astuvi uskaliaasti\n        Ritar' uljas, vakaa\n        Ja piiristä, miss' nuo hirviöt makaa,\n        Hansikkaan ottavi rohkeasti.\n\n        Ja vallasnaiset ja ylimykset\n        Nyt kauhu valtaa ja ihmetykset,\n        Ja nöyränä hansikkaan hän tuo.\n        Ja kaikkialta nyt kiitos kaikaa;\n        Mut Kunigunda neiti paraikaa\n        Ritariin sulolemmen katsehen luo,\n        Mi kerkeät' onnea tälle suo;\n        Vaan hansikkaan\n        Tää vasten neidon silmiä heitti:\n        \"En kiitostanne ma kaipaa, neiti\",\n        Ja immest' erkani kohdastaan.\n\n        Kyläkirjast. Kuvalehti, B:sarja 31/12 1890.\n\n\n\n        _E. Geibel._\n\n\n        HYVÄSTIJÄTTÖ.\n\n        (\"Wenn sich zwei Herzen scheiden\".)\n\n        Kaks lempiväistä milloin\n        Eroaapi toisistaan,\n        On murhe suuri silloin,\n        Suru suurin päällä maan;\n        Ja kaihon ääni soipi vain:\n        \"Hyvästi ijäks, armahain!\"\n\n        Kun tunsin, että multa\n        Eroaisi armas pois,\n        Oli niinkuin päiväkulta\n        Kadonnut taivaalt' ois,\n        Ja outo kuiske kuului vain:\n        \"Hyvästi ijäks, armahain!\"\n\n        Kaikuja muilta mailta I, 1907.\n\n\n\n        _H. Heine_.\n\n\n        TERVEHDYS.\n\n        (\"Leise zieht durch mein Gemüt\".)\n\n        Hiljaa helkkyy sielussain\n        Armas sävelkaiku.\n        Soios, kevätlaulelmain,\n        Kauas helky, raiku!\n\n        Kauas soikoon kartanoon,\n        Tuonne kukkaistarhaan!\n        Laulun laitan ruusullein,\n        Tervehdyksen parhaan.\n\n        Kaikuja muilta mailta I, 1907.\n\n\n\n\n        _E. v. Feuchtersleben_.\n\n\n        KANSANLAULU.\n\n        (\"Es ist bestimmt in Gottes Rat\".)\n\n        Niin säätää Herra neuvossaan,\n        Ett' armaast' eritä päällä maan\n        Sun täytyy.\n        Vaikk' katkerist' on katkerin\n        Se jättää, mik' on kallehin,\n        Sun täytyy, -- niin, täytyy!\n\n        Kun kukka sulle annetaan,\n        Ves'lasihin viet sen puhkeemaan,\n        Vaan muista:\n        Kun aamull' aukee ruusun suu,\n        Se illan tullen surkastuu,\n        Se muista, -- niin, muista!\n\n        Kun kullan löysit kaivatun,\n        Ja sielusi sen sieluhun\n        Kun vaipuu, --\n        Niin hetki vain kun vierähtää,\n        Vain murhe sulle muistoks jää\n        Ja kaipuu, -- niin, kaipuu!\n\n        Mut ymmärrä mua oikein vaan, --\n        Niin, oikein vaan:\n        Kun rakkaat luopuu toisistaan,\n        He lausuvat: \"taas kohdataan!\" --\n        Taas kohdataan, -- niin, kohdataan!\n\n        Kaikuja muilta mailta I, 1907,\n\n\n\n        _W. Shakespeare_.\n\n\n        SONETTEJA.\n\n\n        I.\n\n        Me kauniilt' odotamme hedelmää,\n          Ei ihanuuden ruusu kuolla saisi;\n          Vaan kun sen kukka maahan häviää,\n          Sen muiston perillinen tallettaisi.\n\n        Mut sinä, joll' on tulisilmät nuot,\n          Palosi poltakseksi itses käytät,\n          Ja miss' on kyllyys, siihen nälän tuot,\n          Vihaavan somaa itseäsi näytyt.\n\n        Sa, joka suloll' ilman sulostat,\n          Ihanan kevään airut ainokainen,\n          Näin kukkas silmikkoonsa kuristat\n          Ja saituudessas olet tuhlaavainen.\n        Maailmaa sääli: sille kuuluvaa\n          Sin' et saa eikä hauta kuluttaa.\n\n\n        II.\n\n        Kun kukkamaas on aika kyntänyt\n          Ja kiireelläs viiskymmentä on vuotta,\n          Tuo nuoruutes, jot' ihastellaan nyt,\n          Kulunut vaate on ja halpa kuotta.\n\n        Kun silloin kysytään, miss' ihanat\n          On aarteesi ja kauneutesi maine,\n          Jos silloin kuoppasilmiis osotat,\n          Niin syntyy häpeän ja pilkan aine.\n\n        Mut kauneutes käyttö kehun saa,\n          Jos vastata sa voit: \"tuo nuori veri\n          Mun elämäni aarteen tallettaa\".\n          Se sinun nuoruutesi hehkun peri.\n\n        Näin nuorrut yhä, vaikka vanhenet,\n          Veres on lämmin, vaikka kylmenet.\n\n\n        III.\n\n        Sa katso peiliis, muodollesi väitä,\n          Nyt uuden luomiseen sa kypsä liet.\n          Jos nyt et uusi piirteitäsi näitä,\n          Niin petät mailman, äidilt' onnen viet.\n\n        Miss' on se tyttö, jonk' et uudismaita\n          Sais sinä peltomiesnä koskettaa?\n          Ja missä mies niin itserakas, saita,\n          Ett' enentymäst' estäis maailmaa?\n\n        Sin' olet äitis peili, kevättaikaa\n          Sulointa sinä hälle muistutat;\n          Ja kurttuisena samaa kulta=aikaa\n          Sinäkin ikäs takaa katsastat.\n\n        Mut jos et jälkees jätä muistelua,\n          Niin yksin kuole, kuvas seuraa sua.\n\n\n        IV.\n\n        Hurmaava hurvio, miks itsees aina\n          Vain tuhlaat kauneudenlahjojas?\n          Ei luonnon anti omaas oo, vaan laina,\n          Jonk' antiaalle lainaa antias.\n\n        Miks, soma saitur', aarteitasi noita\n          Sa pidätät, jotk' annettaviks sait?\n          Varoistas, korkuri, et mitään voita,\n          Vaan elämän jäät hyvyyksiä pait.\n\n        Sa itses suhteen petät itseäsi,\n          Jos itses kanssa yksin kauppaa teet.\n          Kuink' aiot suoriuta tilissäsi,\n          Kun kerran jätät elon taipaleet?\n\n        Sulosi käyttämättä haudataan,\n          Joist' oisi käytettynä ilo maan.\n\n\n        V.\n\n        Ne hetket, jotka taidokkaasti loivat\n          Tuon kauneutes, jot' ihmein katsellaan,\n          Ne hirmuvaltiaiksi tulla voivat\n          Ja viehkeytesi viedä kokonaan.\n\n        Ei ajall' ole rauhaa: vaihtuu suvi\n          Viluiseen talveen, kaikki kylmää jää,\n          Mahala hyytyy, lehti surkastuvi,\n          Kaikk' alastont' on, lumen peittämää.\n\n        Jos suven nesteistä ei tilkkaa jäisi\n          Lasiseen kätkettynä vankilaan,\n          Kaikk' ihanuuden tuoksut häviäisi,\n          Ei siitä jäisi muiston hiukkaakaan.\n\n        Mut kukasta jos puserretaan väki,\n          Se elää vielä talven keskelläki.\n\n\n\n        VI.\n\n        Siis talven kolkon kouran älä suo\n          Kesästäs hävittää sen tuoksun hurmaa.\n          Mahalas maljaan vala, aartees tuo,\n          Ennenkuin itselles se tekee turmaa.\n\n        Ei ilkeää lie voittoa, jos sen\n          Teet onnekkaaks, mi kasvun iloll' antaa;\n          Tee kuva itsestäs, tee kymmenen,\n          Niin kymmenkertaisen saat koron kantaa.\n\n        Sa kymmenkerroin olet onnekas,\n          Jos itses monistelet kymmenkerroin;\n          Siis mitä merkitsee sun kuolemas,\n          Jos jälkeisissäs elät monin verroin?\n\n        En kuolon iestä sun kantaa sallis,\n          Matojen ruoaks olet liian kallis.\n\n\n        VII.\n\n        Kas, Päivötär kun leimuavan päänsä\n          Idässä nostaa, maassa katsojat\n          Kumartain niinkuin valtakäskijäänsä\n          Sen pyhää korkeutta palvovat.\n\n        Ja kun se nousee taivaan jyrkkää vuorta\n          Kuin nuorukainen parhaass' ijässään,\n          Niin yhä hänen kulkuansa nuorta\n          Kaikk' kuolevaiset katsoo ihmeissään.\n\n        Mut kun se korkeudestaan hoiperoiden\n          Kuin heikko vanhus ohjaa vaunujaan,\n          Niin silmät äskeisien ihaajoiden\n          Pois kääntyy toisianne katsomaan.\n\n        Niin sinäkin, kun päiväs alenee,\n          Heitteenä kuolet, jos et poikaa tee.\n\n\n        VIII.\n\n        Miks, itse soitto, soittoon kyllästyt?\n          Iloko ilon, kaunis kauniin surmaa?\n          Miks siihen, mik' on synkkää, mielistyt,\n          Ja siihen suutut, mikä mieltä hurmaa?\n\n        Jos korvaas loukkaa yhteensointuvain\n          Ja sopusuhtaisien äänten kuoro,\n          Se tulee siit' ett toruvat sua vain,\n          Kun sin' et osaas soita, vaikk' on vuoro.\n\n        Haa, kuules, joka kieli hiljalleen\n          Nyt naapurinsa kanssa sointaan ryhtyy,\n          Kuin isä vaimoineen ja lapsineen\n          Kaikk' yhteisesti samaan lauluun yhtyy.\n\n        Monesta suusta yksin äänin soi\n          Yks sävel: \"yksin sin' et mitään voi\".\n\n\n        IX.\n\n        Sen vuoksko, ettei vettyis silmä lesken,\n          Jäät poikamiesnä yksin ryytymään?\n          Ah, jos sa lapsetonna kuolet kesken,\n          Sua suree koko mailma ylkänään.\n\n        Niin mailma leskeks jää ja itkee aina,\n          Ett' itsestäs et jätä muistelmaa,\n          Kun yksityiset lesket lohdukkaina\n          Lapsissaan isän kuvan nähdä saa.\n\n        Kas, mitä tuhlaa tuhlari, se vaihtuu\n          Vain paikkaan nähden, vaan se mailmaan jää;\n          Mut kauneus tuhlattuna tyhjiin haihtuu,\n          Ja käytön puutteess' ihan häviää.\n\n        Ei lähimmäisenrakkautt' ole hällä,\n          Ken itsensä näin murhaa häpeällä.\n\n\n\n        X.\n\n        Hyi! Sin' et ketään helli, älä kiellä,\n          Jok' olet itsestäs noin huoleton.\n          Sua kyllä moni rakastaa voi vielä,\n          Mut sin' et ketäkään, se selvää on.\n\n        Sa vallass' olet murhallisen vihan,\n          Jonk' uhka kääntyy itseäsi päin,\n          Hävittää tahdot kauniin majas ihan,\n          Jot' uudistaa sun tulis kaikin väin.\n\n        Oi, muutu! Sanani sä valheeks käännä!\n          Vihako lemmen sijan anastaa?\n          Suloisen muotos mukaan mieles säännä,\n          Ja itseäs tok' ala armahtaa.\n\n        Tee, mulle mieliks, itsestäsi kuva,\n          Miss' yhä kauneutes on uudistuva!\n\n\n\n        XI.\n\n        Yht' äkin kuin sa kuihdut, yhtä äkin\n          Kukoistat niissä, joista erkanet.\n          Sun omaasi on, täältä mentyäkin,\n          Se nuori veri, jota tuhlailet.\n\n        Näin äly, kauneus pysyy: elon taika,\n          Jot' ilman vanhuus, raihnaus valtais maan.\n          Jos kaikk' ois sinun mieltäs, taukois aika,\n          Ei mailma kestäis sataa vuottakaan.\n\n        Se, jonk' on rumaks, inhaks luonto luonut,\n          Se hedelmättömänä nääntyköön,\n          Mut kelle enemp' on kuin muille suonut,\n          Se antilahjaans' antiin käyttäköön.\n\n        Sun luonto teki kuvakseen, siis pitää\n          Sinusta yhä uudet taimet itää.\n\n\n\n        XII.\n\n        Kun kellon aikaa mittaavan ma kuulen,\n          Kun yöks näen uljaan päivän voituvan,\n          Kun kuihtuvan näen orvonkukan huulen\n          Ja mustan kutrin hopioituvan,\n\n        Kun näen lehdetönnä koivun kaihon,\n          Mi karjaa varjos kesävarilla,\n          Ja lyhteeks sidottuna suvilaihon\n          Lepäävän valkohiuksin paarilla:\n\n        Niin silloin kauneutesi mieleen muistuu,\n          Kuink' ajan virtaan sekin katoaa.\n          Kaikk' ihanuus ja sulo maahan suistuu,\n          Ja kuolee pois, kun uusi juuret saa.\n\n        Niin jälkeläisissäsi yksin pysyy\n          Sun muistosi, kun niittomies sua kysyy.\n\n\n\n        XIII.\n\n        Josp' oisit oma itsesi! Sen ajan\n          Sit' olet vain, kun täällä vaellat.\n          Siis muista, kunnes tulee muutto majan,\n          Ett' toiselle sa kuvas talletat.\n\n        Näin kauneus, jonk' olet vuoroks saanut,\n          Se pysyis ennallansa, omasi\n          Sa oisit taas, kun päivätyös on laannut,\n          Ja lapses säilyttäisi kuvasi.\n\n        Ken kauniin majan rapistuvan soisi,\n          Jot' aimotoimin tulis säilyttää,\n          Ett' talvisäissä suojana se oisi,\n          Kun kaikki valtaa kuolon ikijää?\n\n        Ken muu kuin tuhlari! 01' isä sulia:\n          Yht' onnelliseks anna poikas tulla.\n\n\n\n        XIV.\n\n        En tähdistä ma tietojani ota,\n          Mut tähtiä mä tutkin tosiaan.\n          Ei onni, hätä, rutto, nälkä, sota\n          Mun ennusalojani ollenkaan.\n\n        En osaa ennustella, mitkä hetket\n          Tuo sateen, ukkosen tai myrskysään,\n          En tiedä, mitk' on ruhtinaiden retket,\n          Vaikk' utelisin taivaalt' yhtenään.\n\n        Mun tietoni sun silmistäsi juontuu,\n          Nuo tähdet luotettavat virkkavat:\n          \"Tosi ja kaunis hyvin yhteen luontuu,\n          Jos maailmalle kuvas lahjoitat\".\n\n        Ennustan muuten, siin' ei mikään auta,\n          Sun loppus toden on ja kauniin hauta.\n\n\n\n        XV.\n\n        Kun mietin, miten kaikki päällä maan\n          Vain hetken uhkeiltuaan tyhjiin palaa;\n          Kuink' elon näyttämöllä kaikki vaan\n          On varjoja, joit' ohjaa tähdet salaa;\n\n        Kun näen, kuink' ihminen ja ruohokin\n          Samalta taivaalt' usmaa saa ja poutaa,\n          Rehottaa nuorna rinnoin riemuvin,\n          Sen kukoistuksen kunnes unhe routaa:\n\n        Tään nähdessäni katoovaisuuden,\n          Sun nuorta kuvaas aattelen ma aina,\n          Kuink' aika tuhon kanssa kilpaillen\n          Sun nuoren päiväs koittaa yöksi painaa.\n\n        Sinusta sotaa käyn ma ajan kanssa,\n          Se minkä vie, sen luon ma uudestansa.\n\n\n\n        XVI.\n\n        Miks kärsit ajan hirmuhallintaa?\n          Parempaa tuumaa mielessäsi puno,\n          Tuhoas vastaan eikö tehompaa\n          Lie asetta kuin tämä tylsä runo?\n\n        Nyt sulla onnes hedeaika ois,\n          Ja mont' on neitseellistä uudismaata,\n          Jost' elon virkku kukka nousta vois,\n          Jot' ei sun tekokuvas voittaa saata.\n\n        Näin maailmaan jäis kuvas säilymään,\n          Sill' ajan eikä runon nuori kynä,\n          Ei ulko= eikä sisäpiirteillään,\n          Kuvata vois sua ilmi=ilmettynä.\n\n        Pois itses anna, niin sa itses saat,\n          Kun itse kuvaat piirtees sielukkaat.\n\n\n\n        XVII.\n\n        Ken runoani vasta uskonee,\n          Jos avujesi ylistys sen täyttää,\n          Kun, taivas tietköön, se ne verhoilee\n          Kuin hauta, niistä tuskin puolta näyttää?\n\n        Jos voisin silmäis loiston esittää,\n          Sulosi kaikki panna runon pukuun,\n          Sanottais pian: \"puhett' öyhkeää!\n          Maan matoset ei kuulu taivaan lukuun\".\n\n        Kun runo kellastuisi vanhuuttaan,\n          Sit' ilkuttais kuin lörppää vähämieltä;\n          Kaikk' arvos runon valhett' oisi vaan\n          Ja muinaislaulelmien korskaa kieltä.\n\n        Mut poika jos suli' on, niin kahdistain\n          Sa elät: hänessä ja laulussain.\n\n\n\n        XVIII.\n\n        Sua päivään kesäiseenkö vertaisin?\n          Se kauneuden vertailussa hukkaa.\n          Pianpa kuluu suvi herttaisin,\n          Ja tuimat tuulet raataa kevätkukkaa.\n\n        Välistä päivän silmä tulistuu,\n          Sen kultatuike usein usviin haihtuu;\n          Niin, kaikki kauneus loistaa, lakastuu,\n          Sen puku luonnon vaihdellessa vaihtuu.\n\n        Mut sun on kesäs ikivihantaa,\n          Sun kauneutes on katoomaton ani,\n          Sinusta kuolo kerskua ei saa,\n          Sa kuolematon olet runossani.\n\n        Maailman sivu, ajoist' aikoihin\n          Se elää ja sen kanssa sinäkin.\n\n\n\n        XIX.\n\n        Jalopeuralt', ahma aika, kynnet katko,\n          Maan anna niellä oma pereensä,\n          Rajulta tiikeriltä hampaat ratko\n          Ja Phoenix=lintu polta vereensä:\n\n        Iloa tuo tai huolta, mitä vainen,\n          Maailman ja sen kiiltokoreuden\n          Tee mitä tahdot, aika tuhlaavainen,\n          Mut yhden suita kiellän rikoksen:\n\n        Oi! ystäväni säästä puhtahana,\n          Sen otsaa älä uurra kynälläis,\n          Vain salli, että koskemattomana\n          Hän jälkipolven ihanteeksi jäis.\n\n        Vaan -- riehu, vanhus, se ei paljon paina,\n          Hän laulussani elää nuorna aina.\n\n\n\n        XX.\n\n        Naisnäkö sull' on, luonnon muodostama,\n          Poveni valtiatar -- valtias,\n          Naissydän hellä, vieno, aina sama,\n          Ei viekkaan naisen tapaan oikukas;\n\n        Naissilmäs kirkas on, mut vakavampi,\n          Mi kultaa kaikki, mihin katsahtaa;\n          Varis on miehen, muita miehuisampi,\n          Se miehet, naiset, kaikki lumoaa.\n\n        Sinusta luonto aikoi neidon soman,\n          Mut sinuun rakastui, sun luotuaan,\n          Ja lisän liitti, mulle tarpeettoman,\n          Jok' onnen multa riisti kokonaan.\n\n        Mut kun sa naisten lemmiks luotiin, anna\n          Sydämmes mulle, heille hempes kanna.\n\n\n\n        XXI.\n\n        Mun runoni ei niitä ole, joita\n          Ruseiltu kauneus lauluun kiihoittaa,\n          Jotk' avuks ottaa itse jumaloita\n          Ja korukseen jos mitä kokoaa;\n\n        Ja pöyhkeästi yhteen sulloo summat,\n          Maan, meren aarteet, kuun ja auringon,\n          Ja kevään esikot ja kaikki kummat,\n          Mit' ilman alla olemassa on.\n\n        Mun totta puhuu tunteheni jalo,\n          Siis usko pois, on kaunis ystäväin,\n          Kuin mikään äidin laps, vaikk' ei sen valo\n          Niin kirkas lie kuin taivaan kynttiläin.\n\n        Muut kehuskelkoot, joill' on liukas kieli;\n          Minä en kiitä, kun en myydä mieli.\n\n\n\n        XXII.\n\n        En usko peiliin, että vanha lien,\n          Niin kauan kuin on nuoruus seuranasi;\n          Mut kun sun poskiis kurtut löytää tien,\n          Niin multa tyhjiin juoskoon tiimalasi.\n\n        Tuo kaikki kauneus, mi peittää sun,\n          On verho myös mun sydämmeni, jolla\n          Povessas maja on, kuin sulia mun;\n          Siis kuinka voisin sua vanhemp' olla?\n\n        Oi, vaali itseäsi, samoin teen\n          Minäkin sinun tähtes ainoastaan,\n          Sydäntäs holhoojana tarkalleen\n          Ma kaitsen niinkuin imettäjä lastaan.\n\n        Sun murtuu sydämmes, jos minunkin,\n          Sen omaks sain, enk' anna takaisin.\n\n\n\n        XXIII.\n\n        Kuin ujo näyttelijä arkuudessaan\n          Osansa näyttämöllä turmelee,\n          Tai peto, joka liiaks raivotessaan\n          Vihansa vimmaan vihdoin heikkenee,\n\n        Niin minäi pelolla ja arkailulla\n          Pyhäiset lemmentavat unhotan,\n          Ja lemmen tuskast' olen turraks tulla,\n          Sen taakan alle ihan hervahdan.\n\n        Nää mykät kirjat selittää ja sanoo,\n          Mit' ikävöi ja hartoo mieleni,\n          Ne myötätuntoa ja rakkautt' anoo\n          Paremmin kuin voi koskaan kieleni.\n\n        Tajumaan opi tätä kieltä mykkää:\n          Se silmin kuulee, jossa lempi sykkää.\n\n\n\n        XXIV.\n\n        Mun silmän' taituri on verraton:\n          Se sydämmeeni kuvaa sinun sulos,\n          Poveni taulun kehyksenä on,\n          Ja näköisyys on taituruuden tulos.\n\n        Sen taidon kautta, mik' on kuvassa,\n          Sen todellisen olinpaikan arvaat;\n          Se sydämmeni riippuu tuvassa,\n          Mink' ikkunoina silmäsi on armaat.\n\n        Näin silmämme on avuks toisilleen!\n          Mun luo sun kuvasi ja sinun taasen\n          On ikkunana, josta ilokseen\n          Luo päivä katseen muotoos helokkaasen.\n\n        Vain yhtä puuttuu silmätaito tää:\n          Se muodon kuvaa -- sydän vieraaks jää.\n\n\n\n        XXV.\n\n        Ne, jotka suosimat on tähtien,\n          Kopeilkoot arvostaan ja kunniastaan,\n          Min', arvon vajaa, piiloss' iloitsen,\n          Ett' arvostaa saan muita ainoastaan.\n\n        Upeilkoot valtain hellikoimat nuo,\n          Kuin kehäkukka päivän paahtehessa,\n          He itse korskallensa haudan luo,\n          Ja maine menee oikun vaihdellessa.\n\n        Kun urho, jota kilvan kiitellään,\n          Sadasti voitettuaan hukkaa kerta,\n          Pois maineen kirjasta hän pyyhitään,\n          Ja kaikki suuret työns' on tyhjän verta.\n\n        Mut minä lemmin vaan ja lemmen saan,\n          Ja onness' elän, rauhass' ainiaan.\n\n\n\n        XXVI.\n\n        Sa sydämmeni hallitsija, jota\n          Mua palvelemaan vaatii arvos sun,\n          Tää kirjallinen viesti vastaan ota,\n          Ei älyn näytteenä, vaan ihailun, --\n\n        Ihailun, joka paljahalta näyttää,\n          Pien' kykyni kun sit' ei suureks saa;\n          Mut jonka puutteen rikas sielus täyttää,\n          Ja suosill' alastuuden verhoaa.\n\n        Siks kunnes suojelija tähtöseni\n          Minulle suopeammin hymyilee\n          Ja koruverhon heittää ryysyilleni,\n          Jok' arvonantos täyden ansaitsee.\n\n        Ilolla silloin lemmin ystävääni,\n          Mut siksi arkaillen ma peitän pääni.\n\n\n\n        XXVII.\n\n        Kun vuoteeseen mun ajaa uupumus\n          Ja raukeet raajat lepoa kun haukoo,\n          Niin päässän' uusi alkaa vaellus,\n          Ja hengen alkaa työ, kun ruumiin taukoo.\n\n        Sill' aatokseni etäisyydestään\n          Halulla luokses pyhiinvaeltavat,\n          Ja silmät raskaat, luomet seljällään,\n          Pimeyteen sokon lailla tuijottavat;\n\n        Mut silloin sielun silmään kuitenkin\n          Sisäinen näkö sinun kuvas tuopi,\n          Jok' yössä hohtaa lailla timantin,\n          Yön mustan kirkastaa ja nuoreks luopi.\n\n        On sielu öittäin, ruumis päivittäin\n          Sun tähtes levon puuttehessa näin.\n\n\n\n        XXVIII.\n\n        Kuink' elämää voin viettää ilakoivaa,\n          Kun levon siunausta ikävöin,\n          Kun päivän vaivoist' en saa öisin hoivaa,\n          Vaan yö mua päivin kiusaa, päivä öin.\n\n        Nuo vaikk' on vihamiehet toisillensa,\n          He kättä paiskaten mua kiduttaa,\n          Touhuineen toinen, toinen voihkeinensa.\n          Kun touhut vain mun sinust' erottaa.\n\n        Päivälle kehun, että sinä loistat\n          Sen mieliksi, kun taivas pilveen käy,\n          Ja yölle tummakalle, että poistat\n          Yön pimeyden, kun tähtiä ei näy.\n\n        Mut päivä päivält' enentyy vain suru,\n        Ja yöstä yöhön kasvaa tuskan puru.\n\n\n\n        XXIX.\n\n        Kun onnen hylkynä ja ihmisten\n          Osani kurjuutt' itken yksinäni\n          ja turhaan huudan kuuroon taivaasen\n          Ja inhostuen kiroon päiviäni,\n\n        Ma muiden toivomieltä halaisin,\n          Mink' armautta, minkä suloutta,\n          Tuon lahjat, tämän riennot tahtoisin\n          Nuristen oman onnen nuloutta.\n\n        Mut näin kun itseni ma kehnoks teen,\n          Ma sua muistelen, ja leivon lailla,\n          Jok' ylös maasta kiitää korkeuteen,\n          Ma riemuvirttä laulan taivaan mailla.\n\n        Rikastun lempes muistoista ma niin,\n          Sit' etten vaihtais valtain aarteisiin.\n\n\n\n        XXX.\n\n        Kun menneisyyden muistot alan haastaa\n          Hiljaisten aatosteni neuvostoon,\n          Kun näen kuink' aika kaiken multa raastaa,\n          Niin taaskin vanhain tuskain vallass' oon.\n\n        Ja silloin silmä, joka vaivoin kastuu,\n          Mont' itkee hautaan mennytt' ystävää,\n          Ja vanhat lemmenvaivat mieleen astuu\n          Ja moni kallis näky heräjää.\n\n        Ja silloin koen taas tuon vanhan kaskun,\n          Ja maksan tuska tuskalt' uudestaan\n          Jo kärsittyjen kärsimysten laskun,\n          Niinkuin se maksettu ei oisikaan.\n\n        Sua silloin muistan, ystäväni armas,\n          Ja kaipuu hälvenee ja suru karmas.\n\n        (Sonetit I -- XXX suomennettu 1912-(?) 1913).\n\n\n\n        (XXXI).\n\n        Sun silmäs, joka puhuu taivaan kieltä\n          Ja jonk' on suhteen mailma voimaton,\n          Mun vietellyt on valanehdon tieltä.\n          Sun tähtes rikon, -- sekö rikost' on?\n\n        Pois naiset kielsin, mutta sinä vainen\n          Oot jumalatar, sua en kieltää saa;\n          Ei taivaan lempeen koske vala mainen;\n          Sun armos synnistä mun puhdistaa.\n\n        Valat on herkeä, ja usvaa henki;\n          Kun maahan paistat, päivyt, sätees sun\n          Tään haihduttavat usma=valasenki;\n          Siis jos se rikkuu, syy ei ole mun,\n\n        Sen vaikka rikon. Viisas valan parhaan\n          Pois vaihtaa paratiisin ilotarhaan.\n\n        Turhaa lemmen touhua IV: 3; 1910.\n\n\n\n        (XXXII).\n\n        Niin hellää suuteloa päivän kulta\n          Ei ruusun kastepisaroille suo,\n          Kuin sinun silmäs säteilevää tulta\n          Yökasteelle mun poskilleni luo.\n\n        Niin kimaltelevista, syvyyksistä\n          Ei heijastele hopeainen kuu,\n          Kuin kuvas minun, kurjan, kyynelistä:\n          Jok' itkunkarpaloon se kuvastuu.\n\n        Jokainen kyynel, joka silmään kierii,\n          Triumfivaunussaan sun voittoon vie.\n          Kas, kuinka kyynelvirta yhä vierii!\n          Mun tuskani sun maineesi on tie.\n\n        Äl' itsees mielly, muuten peilinäs\n          Ijäti itkeä saan edessäs.\n          Sulouttas, valtain valtias, ei kieli\n          Voi kertoa, ei ajatella mieli.\n\n        Turhaa lemmen touhua IV: 3; 1910.\n\n\n\n        VIRSIÄ.\n\n        STENBÄCKIN VIRSIKIRJASTA.\n\n\n\n        N:o 226.\n\n        (J.L. Runeberg.)\n\n\n        Oi terve Herran huonetta,\n        Miss' yhtyy Herran kansa,\n        Soi laulut, Herran totuutta\n        Julistaa saarnaajansa!\n        Siell' lapset Herran juhlass' on,\n        Sen suhtehen on arvoton\n        Maan riemu kaikkiansa.\n\n        Siell' ilo, rauha annetaan\n        Ja valkeus Jumalalta,\n        Me sinne niinkuin valkamaan\n        Ohjaamme myrskyn alta;\n        Kun riehuu riidat maailman,\n        Meit' ympäröipi Jumalan\n        Suloisen hengen valta.\n\n        Sen sinä tiedät, Sielunen,\n        Jok' ääntä tunnet taivaan:\n        Kun sydän oli murheinen,\n        Sait lohdutusta vaivaan;\n        Vaipuissas rukouksihin\n        Näit Herran hengen useinkin\n        Sua virkistävän aivan.\n\n        Ja Herra poisti synkkyyden,\n        Mi mieltäs kamaloitti,\n        Mi sieluasi painoi, sen\n        Nyt valon oppi voitti;\n        Mik' epätoivoon surkastui,\n        Taas siunattuna kirkastui,\n        Kun elon valkeus koitti.\n\n        Oi huone, jossa murhe saa\n        Iloita hetken verran,\n        Oi pyhyys, joka avajaa\n        Tien luokse taivaan Herran:\n        Se totuus yhä soikahan,\n        Mi avas meille taivahan\n        Ja isillemme kerran.\n\n        Keväällä 1879.\n\n\n\n        N:o 311.\n\n        (J.L. Runeberg).\n\n\n        Rauha riemun luopi; missä\n        Rauha, siellä riemastus,\n        Rauhan terveyslähtehissä\n        Voim' on, elo, virvoitus.\n        Rauha onnen, turvan tuo,\n        Niinkuin kesäkaste luo\n        Taivahista lohdutusta,\n        Levittääpi siunausta.\n\n        Rauhaa Herra korkeuden\n        Tahtoo, käskee, rakastaa;\n        Rauhass' ääret avaruuden\n        Hänen eessään vaeltaa;\n        Rauhaa, rakkauttakin\n        Soipi ääni enkelin;\n        Rauhaa Herran sovinnossa\n        Taivahan on kartanossa.\n\n        Rauha, tulleeko se maalle\n        Ennen katoomista maan?\n        Milloin koittaa hurskahalle\n        Rauhan hetki, milloin vaan?\n        Herra, koetusaikanain\n        Rauhallas mua tue ain';\n\n        Anna toivo saapumahan\n        Iiäisehen rauhan maahan!\n\n        Keväällä 1879.\n\n\n\n        N:o 345.\n\n        (J.L. Runeberg.)\n\n\n        Herra kaikki mailma janoo\n        Runsautes lähteellen,\n        Leipää jokapäiväist' anoo\n        Sulta mielet tuhanten;\n        Ja sa helmas aukaiset,\n        Luodut kaikki ravitset.\n\n        Kaikillen sa lahjas kannat,\n        Joille elo suotu on,\n        Ruumiin, sielun hyväks annat\n        Runsahan sa ravinnon;\n        Kiitos, Isä armainen,\n        Kiitos iankaikkinen!\n\n        Keväällä 1879. Vrt. U.S. Virsikirja 431.\n\n\n\n        LASTEN VIRSI.\n\n        (J.L. Runeberg).\n\n\n        Mä silmän' luon ylös taivaasen\n        Ja käten yhtehen liitän;\n        Sua, Herra, ystävä lapsien\n        Mä sydämmestäni kiitän.\n\n        Ah, iloist' on sua ylistää,\n        Ja mielellän' mä sen teenkin;\n        Mä tiedän: et mua hyljää sä,\n        Vaan katsot myös vähäiseenkin.\n\n        Oi kiitos kaikesta, mitä soi\n        Sun armos armasta mulle,\n        Oi kiitos muustakin, jot' en voi\n        Mä tyystin lausua sulle!\n\n        Mä olen taimi sun tarhassas\n        Ja varten taivasta luotu,\n        Sun isällisehen huomahas\n        Jo syntymästäni suotu.\n\n        Mua suojaa sä, Isä armoinen,\n        Sun henkes voimalla vielä.\n        Ja tieni johdata taivaasen,\n        Ijäiseen elohon siellä!\n\n        Keväällä 1879. U.S. Virsikirja 410.\n\n\n\n        ISÄNMAAN VIRSI.\n\n        (J.L. Runeberg).\n\n        Jumala, suojaa maatamme\n        Ja voimallasi varjele\n        Niin sodassa kuin rauhassa\n        Ja murheen, onnen aikana.\n\n        Tääll' aarteemme on armaimmat\n        Ja perintömme parhaimmat;\n        Lähellä, loitompanakaan\n        Ei meille vertaa tämän maan.\n\n        Tääll' isämme on asuneet\n        Ja taistelleet ja toivoneet;\n        Me saman saimme asunnon\n        Ja samat vaiheet kohtalon.\n\n        Ja tietä meidän viittomaa\n        Tääll' lapsemmekin vaeltaa\n        Perien työmme, rientomme\n        Ja kiittäin Herraa niinkuin me.\n\n        Oi, huomaas ota rakkaaseen\n        Tää maamme tuhatjärvineen;\n        Hyvyytes siihen vuotakoon\n        Kuin kaste kukkataimistoon!\n\n        Ja siunaa rehelliset maan\n        Ja hyvänsuovat aikeissaan;\n        Mut kaada juonet ilkeät,\n        Sen onneen, rauhaan tähtäävät.\n\n        Sen anna aina olla sun,\n        Iloisen, vapaan, turvatun,\n        Sovussa kasvaa, neuvoissa,\n        Ja täynnä Henkes armoa.\n\n        Sa pimennosta autoit sen\n        Kuin silmikosta kukkasen;\n        Siis kaikkina suo aikoina\n        Sen valkeudessas varttua.\n\n        Se valkeus sun sanas on;\n        Sen taivaallisen auringon\n        Suo meille täällä ainiaan\n        Säteillä kirkkaudessaan.\n\n        Maamme kirja 1886; parann. 1905.\n\n\n\n        PYHÄPÄIVÄNÄ.\n\n        I.\n\n        Kalliin sanas ympärillä,\n        Herra, koolla olemme,\n        Virvoita sen nestehillä\n        Hedelmätön henkemme!\n        Sinä henkes anna meille,\n        Johda meitä tahtos teille,\n        Ravinnoks suo nääntyneille\n        Elon mannaa makeaa!\n\n        Anna neuvoasi meille\n        Tahtos oikein ymmärtää,\n        Saata meitä valos teille,\n        Jota sanas selvittää,\n        Puolees käännä sydämmemme,\n        Torjuks epäuskollemme;\n        Herra hyvä, suo, ett'emme\n        Armos aikaa hylkäjä!\n\n        Oi, jos etsoaikaa Herran\n        Oikein oivaltaisimme!\n        Pois on onnen hetki kerran\n        Eikä koskaan palanne.\n        Anna kuulla korviemme,\n        Miss' on turva autuutemme;\n        Avaa meidän sydämemme,\n        Kuule meidän huutomme!\n\n        Keväällä 1879.\n\n\n        II.\n\n        Herra, anna armoas\n        Seuraamaan Sun neuvoas.\n        Sieluamme aikoinaan\n        Turvaamaan.\n\n        Anna meidän päivä tää\n        Sulle mieliks pyhittää;\n        Kallis aik' on, suotta vain\n        Kuluttain.\n\n        Lepopäiväs meille soit,\n        Sielujemme tähden loit,\n        Että se Sun sanastais\n        Lohdun sais.\n\n        Sen vuoks nyt me koonnutaan\n        Kuulemaan ja lukemaan,\n        Oppimaan Sun neuvojas,\n        Tahtoas.\n\n        Tahdot muuttaa sydämmen:\n        Joudu siis, oi Jeesuinen;\n        Sulje meiltä synnin tie,\n        Seuraas vie!\n\n        Keväällä 1879.\n\n\n\n        DANSK SALMEBOG.\n\n        N:o 455.\n\n        Nyt Herran huvitarhaan\n        Ma saatoin rakkahan.\n        Saat siellä suojan parhaan\n        Myrskyiltä maailman,\n        Saat kirkkaan päivän lailla\n        Ylistää Jumalaa\n        Ja laulaa valon mailla\n        Karitsan kunniaa.\n\n        Kadehdi sult' en sitä,\n        Sa hyvän vaihdon teet:\n        Siell' ohdakkeet ei idä,\n        Ei vuoda kyyneleet;\n        Oi, autuasta tuoll' on\n        Taas toistaan kohdata,\n        Miss' ota taittuu kuolon\n        Ja kaikk' on kirkasta!\n\n        Siell' ihmemaassa kevät\n        Ikuinen vallitsee,\n        Kivuistaan heikkenevät\n        Terveinä hymyilee;\n        Siell' iloitsemme luona\n        Elämän ruhtinaan,\n        Jok' on myös sulle suonna\n        Jo kodin linnassaan.\n\n        Niin, nuku, armaiseni,\n        Nyt Herran huomahan!\n        Hän kuivaa kyyneleni.\n        Sa hänen lausuvan\n        Jo kuulet: suokaa lasten\n        Mun tulla tyköni,\n        Sellaisten pienokasten\n        On valtakuntani.\n\n        Luultavasti 1909.\n\n\n\n"]