[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f4b5Zb_jYAIBiEQUC7jNQeTjhyHk-U-voFIPYZ_c2ouY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":33,"gutenbergSummary":38,"gutenbergTranslators":39,"gutenbergDownloadCount":41,"aiDescription":42,"preamble":43,"content":44},220,"David Copperfield I","Dickens, Charles",1812,1870,"220-dickens-charles-david-copperfield-i","220__Dickens_Charles__David_Copperfield_I","David Copperfield nuoremman elämäkertomus ja kokemukset","romaani",[],[15,16],"brittilainen","klassikot","fi",1850,1879,148009,905538,false,18186,[25,26,27,28,29,30,31,32],"Autobiographical fiction","Bildungsromans","Boys -- Fiction","Child labor -- Fiction","England -- Fiction","Orphans -- Fiction","Stepfathers -- Fiction","Young men -- Fiction",[34,35,36,37],"British Literature","Classics of Literature","Novels","Harvard Classics","\"David Copperfield I\" by Charles Dickens is a novel published as a serial in 1849-1850. This bildungsroman follows David from infancy through maturity in Victorian England. Born six months after his father's death, David endures a harsh stepfather, cruel boarding school, and child labor in London before fleeing to his eccentric great-aunt. Through education, hard work, and moral support from friends, he navigates love, loss, and social challenges while confronting villains and seeking his place in the world. (This is an automatically generated summary.)",[40],"Churberg, Waldemar",518,"Omaelämäkerrallinen kasvuromaani seuraa David Copperfieldin elämää syntymästä aikuisuuteen 1800-luvun Englannissa. Teos kuvaa pojan koettelemuksia ankaran isäpuolen alaisuudessa, lapsityövoiman arkea sekä matkaa kohti itsenäisyyttä ja ammatillista menestystä.","Charles Dickensin 'David Copperfield I' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 220. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","DAVID COPPERFIELD I\n\nDavid Copperfield nuoremman elämäkertomus ja kokemukset\n\n\nKirj.\n\nCHARLES DICKENS\n\n\nEnglannin kielestä suomentanut\n\nWaldemar Churberg\n\n\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1879.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n 1. Minä synnyn.\n 2. Minä huomaan.\n 3. Minulle tapahtuu muutos.\n 4. Minä joudun epäsuosioon.\n 5. Minä lähetetään pois kotoa.\n 6. Tuttavieni luku laajenee.\n 7. Ensimäinen lukukauteni Salem House'ssa.\n 8. Lupa-aikani. Varsinkin eräs onnellinen iltapuoli.\n 9. Minä vietän muistettavan syntymäpäivän.\n10. Minua laiminlyödään ja minusta pidetään huolta.\n11. Minä aloitan elämää omin päin, mutta en ole siihen mieltynyt.\n12. Koska en enemmän rakasta elämää omin päin, teen suuren päätöksen.\n13. Seuraus päätöksestäni.\n14. Tätini tekee päätöksensä minun suhteeni.\n15. Minä alan uudestaan.\n16. Minä olen monessa kohden toinen poika.\n17. Joku ilmaantuu.\n18. Takaisinkatsaus.\n19. Minä katselen ympärilleni ja huomaan jotakin.\n20. Steerforth'in koti.\n21. Pikku Em'ly.\n22. Muutamia vanhoja näkymöitä ja muutamia uusia ihmisiä.\n23. Minä huomaan Mr. Dick'in puheen todeksi ja valitsen ammattini.\n24. Ensimäinen ylellisyyteni.\n25. Hyviä ja pahoja enkeleitä.\n26. Minä joudun vankeuteen.\n27. Tommy Traddles.\n28. Mr. Micawber'in haasto-kinnas.\n29. Minä käyn taas Steerforth'n kodissa.\n30. Eräs kato.\n31. Eräs suurempi kato.\n\n\n\n\nENSIMÄINEN LUKU.\n\nMinä synnyn.\n\n\nJoudunko minä itse oman elämäni sankariksi, vai tuleeko joku muu tähän\npaikkaan, sitä saavat nämät sivut osoittaa. Aloittaakseni\nelämänkertomustani elämäni alusta, mainitsen, että synnyin (niinkuin\nminulle on juteltu, ja niinkuin minä uskon) eräänä perjantaina kello\nkaksitoista yöllä. Oli huomattu, että kello rupesi lyömään ja minä\nrupesin huutamaan yht'aikaa.\n\nMitä syntymäpäivääni ja -hetkeeni koskee, ilmoitti imettäjä ja muutamat\nmuut viisaat naapurin-eukot, jotka olivat ahkerasti ajatelleet\nkohtaloani monta kuukautta ennen, kuin meidän oli mikään mahdollisuus\nsilmästä silmään tutustua, ensiksi, että minä olin määrätty\nonnettomaksi elämässäni, ja toiseksi, että olin oikeutettu näkemään\nhenkiä ja haamuja; jotka molemmat lahjat heidän luulonsa mukaan\nvälttämättömästi kuuluvat kaikille onnettomille lapsille, jotka\nsyntyvät perjantaisin aamu-yöstä, olivatpa kumpaa sukupuolta hyvänsä.\n\nMinun ei tarvitse tässä puhua mitään ensimäisestä kohdasta, sillä\nparemmin, kuin mikään muu, näyttää elämänkertomukseni, oliko ennustus\noikea vai väärä. Kysymyksen toisen puolen suhteen tahdon ainoastaan\nmuistuttaa, että, jollen sylilapsena nauttinut tätä perintöni osaa,\nminä en ole vielä siihen käsiksi päässyt. Mutta minä en valita\nollenkaan, että tämä omaisuus on minulta pidätetty, ja jos se tällä\nhaavaa sattuisi olemaan jollakulla muulla, jääköön se hänelle vaan\nminun puolestani.\n\nMinä synnyin, onnenlakki päässä; lakki ilmoitettiin sanomalehdissä\nmyytäväksi halpaan hintaan, viiteentoista guineaan. Puuttuiko\nmeriväeltä siihen aikaan rahaa vai uskoa ja luottivatko enemmän\nkorkkivöihin, en tiedä; koko minun tietoni on se, ettei tehty,\nkuin yksi tarjomus, ja senpä teki eräs lakimies, joka harjoitti\nvekseli-kauppaa ja lupasi kaksi puntaa puhtaassa rahassa sekä lopun\nsherryssä, mutta ei ottanut korkeampaan summaan vakuuttaaksensa itseään\nhukkumisen vaarasta. Ilmoitus peruutettiin sen vuoksi täydellä\ntappiolla -- sillä mitä sherryyn tulee, oli rakkaan äiti parkani sherry\nsiihen aikaan kaupaksi torilla -- ja kymmenen vuotta jälestäpäin\nheitettiin onnenlakista arpaa alhaalla meidän paikkakunnassa;\nosan-ottajia oli viisikymmentä ja hengeltä maksettiin puoli kruunua\nsillä ehdolla, että voittaja tarjoisi viiden shillingin edestä. Minä\nolin itse läsnä ja muistan, että minusta tuntui oikein ikävältä ja\nhäpeälliseltä, kun osa omasta itsestäni tällä tapaa pantiin menemään.\nOnnenlakin voitti, muistaakseni, vanha lady,[1] jolla oli kori\nkäsivarrella ja joka sangen vastahakoisesti otti esiin määrätyt viisi\nshillingiä, koko summa puolipennyissä ja puolikolmatta pennyä vailla --\ntätä koetettiin turhaan äärettömän suurella ajankululla ja isolla\nluvunlaskun haaskauksella saada häntä ymmärtämään. Se on tosi-asia,\njota kauan siellä päin katsoivat merkilliseksi, ettei hän koskaan\nhukkunut, vaan kuoli voitonriemulla vuoteessansa toisella kymmenettä\nikävuodellansa. Minä olen kuullut, että hän viimeisiin saakka ennen\nkaikkia ylpeili siitä, ettei hän ollut koskaan eläissänsä liikkunut\nvesillä, paitsi jollakin sillalla, sekä että hän teetänsä juodessaan\n(johon hän oli erittäin mieltynyt) loppuunsa asti lausui suuttumustansa\nmerimiehistä ja muista, jotka uskalsivat lähteä mailmaa \"kiertelemään\".\nSuotta pyydettiin osoittaa hänelle, että muutamat hauskat kapineet,\nehkä teekin niihin luettuna, olivat saaneet alkunsa tästä moitittavasta\nmenetyksestä. Hän vastasi yhä pontevammin ja vaistomaisesti tietäen\nmoitteensa voiman: \"pois kaikki kiertelemiset.\"\n\nEtten itse nyt rupeisi \"kiertelemään\", palaan syntyyni.\n\nMinä synnyin Blunderstone'ssa, Suffolk'issa, taikka \"niillä tienoin\",\nniinkuin Skotlannissa sanotaan. Minä olin kalmannos. Isäni silmät\nolivat ummistuneet tämän mailman valolta kuusi kuukautta ennen, kuin\nminun silmäni aukenivat sille. Minusta tuntuu kummalliselta, myöskin\nnyt, kun ajattelen, ettei hän koskaan nähnyt minua; mutta vielä\nkummallisemmalta tuntuu se hämärä muisto, joka minulla on ensimäisestä\nlapsellisesta yhteydestäni hänen valkoisen hautakivensä kanssa\nkirkkomaalla, ja se sanomaton sääli, jota minun oli tapa tuntea siitä,\nettä se makasi yksinään ulkona mustassa yössä, samalla kuin pikkuinen\nvierashuoneemme oli lämmin ja valoisa valkeasta ja kynttilöistä ja\nasuntomme ovet -- tämä tuntui minusta välisti melkein julmalta --\nolivat siltä teljetyt ja lukitut.\n\nEräs isäni täti ja siis minun iso-tätini, josta aion kohta puhua\nenemmän, oli etevin henkilö suvussamme. Miss[2] Trotwood elikkä Miss\nBetsey, joksi äiti raukkani aina nimitti häntä, kun hän sai kauhunsa\ntämän pelottavan olennon suhteen sen verran kukistetuksi, että hän\nollenkaan mainitsi häntä (joka harvoin tapahtui), oli joutunut\nnaimisiin miehen kanssa, joka oli häntä itseä nuorempi ja hyvin kaunis,\npaitsi siinä merkityksessä, jossa yksinkertaisessa sananlaskussa\nkuuluu: \"kaunis se, joka kauniisti menettelee\" -- sillä kovasti\nepäiltiin, että hän oli lyönyt Miss Betsey'tä, vieläpä kerta jonkun\nkielletyn rahan-avun tähden ruvennut muutamiin pikaisiin, mutta selviin\nhankkeisin, heittääksensä tätä ulos akkunasta toisesta kerroksesta.\nNämät kärsimättömän luonteen osoitukset saattivat Miss Betsey'n\nmaksamaan pois miehen ja toimittamaan eroa hänestä hyvällä. Mies lähti\nIndiaan rahoinensa, ja siellä hän hurjanpäiväisen perhe-legendan mukaan\nkerta nähtiin ratsastavan elefantin selässä babianin kanssa; mutta minä\nluulen, että se varmaan oli joku babu[3] -- taikka begum.[4] Oli miten\noli, kymmenen vuotta myöhemmin saapui sanoma hänen kuolemastansa\nIndiasta kotiin. Kuinka se tätiini vaikutti, ei kukaan tiedä, sillä\nheti eron jälkeen otti hän tyttö-nimensä takaisin, osti vähäisen talon\njossakin kylässä merenrannikolla kaukana poissa, asettui siihen,\nniinkuin naimaton, yhden palvelian kanssa ja kuului yhä jälestäpäin\nelävän erinänsä muista jäykässä yksinäisyydessä.\n\nIsäni oli ennen, niinkuin minä luulen, ollut hänen suosikkinsa;\nmutta hän suuttui silmättömäksi isäni naimisesta, koska äitini oli\n\"vaksi-vauva\". Hän ei ollut koskaan nähnyt äitiäni, mutta tiesi, ettei\ntämä ollut vielä täyttänyt kahtakymmentä. Isäni ja Miss Betsey eivät\nmilloinkaan enää tavanneet toisiansa. Isäni oli, naimisiin mennessään,\nkahta vertaa vanhempi, kuin äitini, ja heikko ruumiinluonnoltaan. Hän\nkuoli vuoden perästä ja, niinkuin olen sanonut, kuusi kuukautta ennen,\nkuin minä synnyin mailmaan.\n\nTämmöinen oli asiain laita iltaa ennen tuota tapauksista rikasta ja\ntärkeätä perjantaita, joksi minä, annettakoon _minulle_ anteeksi, sitä\nnimitän. Minä en saata väittää, että olisin siihen aikaan tietänyt,\nmillä kannalla asiat olivat, taikka että minulla olisi ollut omien\naistieni todistukseen perustettu muisto siitä, mikä seuraa.\n\nÄitini istui valkean edessä raukeana ja raskasmielisenä ja katseli\nsiihen kyyneltensä lomasta, kovasti huolissaan itsensä ja sen isättömän\npikkuisen vieraan tähden, jota jo muutamat profeetalliset nuppineulan\ntusinat ylikerroksen piirongin-laatikossa toivottivat tervetulleeksi\nsemmoiseen mailmaan, joka ei ollenkaan pitänyt väliä hänen tulollaan;\näitini siis istui valkean edessä tuona selkeänä, tuulisena Maaliskuun\niltana aivan peloissaan ja alakuloisena ja suuresti epäillen, pääsisikö\nhän hengissä siitä koetuksesta, joka odotti häntä, kun hän, silmiänsä\npyyhkien, katsahti vastapäiseen akkunaan ja näki oudon naisen tulevan\npuutarhaa ylöspäin.\n\nJo toisella silmäyksellä tiesi äitini, että se oli Miss Betsey. Laskeva\naurinko paisti puutarhan aidan ylitse vieraan ladyn päälle, ja hän\nastui portille niin tuimalla käynnillä ja tyvenellä katsannolla,\netteivät ne voineet olla kenenkään muun, kuin hänen.\n\nKun hän saapui rakennuksen luo, antoi hän toisen todistuksen siitä,\nettä se todella oli hän. Isäni oli usein maininnut, että hänen tätinsä\nharvoin käytti itseänsä niinkuin tavallinen kristitty; eikä tämä\nnytkään soittanut kelloa, vaan tuli ja katsoi sisään juuri tuosta\nsamasta akkunasta, painaen nenän-nippuansa niin lujasti lasiin, että\nrakkaan äiti parkani oli tapa kertoa, kuinka se silmänräpäyksessä kävi\nkokonaan litteäksi ja valkoiseksi.\n\nHän säpsäytti äitiäni niin, että minä aina olen ollut vakuutettu, jotta\nsaan syyttää Miss Betsey'tä siitä, että synnyin perjantaipäivänä.\n\nÄitini oli hämmästyksissään nousnut tuoliltansa ja mennyt sen taa\nnurkkaan. Katsellen verkalleen ja tarkasti ympäri huonetta, alkoi Miss\nBetsey toiselta puolelta ja käänsi silmiänsä, ikäänkuin Saracenin pää\nSchwarzwaldin kellossa, kunnes ne keksivät äitini. Silloin hän,\nniinkuin muitten kuuliaisuuteen tottunut ainakin, rypisti otsaansa ja\nviittasi äitiäni ovea avaamaan. Äitini meni.\n\n\"Mrs.[5] David Copperfield, _arvaan_ minä\", sanoi Miss Betsey; äänen\nkoroitus ehkä tarkoittaen äitini murhevaatteita ja tilaa.\n\n\"Niin\", vastasi äitini heikosti.\n\n\"Miss Trotwood\", lausui vieras. \"Te olette kuulleet hänestä, eikö\nniin?\"\n\nÄitini vastasi, että hänellä oli ollut se ilo. Ja hänestä tuntui\nikävältä, ettei näyttänyt siltä, kuin tämä ilo hänessä olisi ollut\nerittäin suuri.\n\n\"Tässä näette hänet\", lausui Miss Betsey. Äitini notkisti päätänsä ja\npyysi häntä astumaan sisään.\n\nHe menivät vierashuoneesen, josta äitini oli lähtenyt, kosk'ei paras\nhuone käytävän toisella puolella ollut lämpiminä --- sitä ei oltu\nlämmitetty isäni hautajaisista asti; -- ja kun he molemmat olivat\nkäyneet istumaan eikä Miss Betsey puhunut mitään, alkoi äitini, joka\nturhaan koetti hillitä itseänsä, itkeä.\n\n\"Oi, hyi, hyi, hyi!\" lausui Miss Betsey kiireesti. \"Älkäät nyt siinä!\nNoh, noh!\"\n\nÄitini ei kuitenkaan saanut oltua; niin hän itki, kunnes hän oli\nitkenyt itkunsa loppuun asti.\n\n\"Riisukaat pois lakkinne, lapseni\", sanoi Miss Betsey, \"ja antakaat\nminun nähdä teitä\".\n\nÄitini pelkäsi häntä liian paljon, että olisi kieltäynyt noudattamasta\ntätä outoa käskyä, jos häntä haluttikaan. Sentähden hän teki niinkuin\nhänelle sanottiin, teki sen niin vapisevilla käsillä, että hänen\nhiuksensa (jotka olivat uhkeat ja kauniit) vierivät hänen kasvoillensa.\n\n\"Herranen aika!\" huudahti Miss Betsey. \"Lapsihan te vielä olettekin!\"\n\nÄitini oli epäilemättä näöltään tavattoman nuorekas ikänsä suhteen; hän\npainoi alas päänsä, niinkuin se olisi ollut hänen vikansa, vaivainen\nraukka, ja sanoi nyyhkien, että hän todella pelkäsi olevansa vaan\nlapsellinen leski ja tulevansa vaan lapselliseksi äidiksi, jos hän eli.\nTuosta oltiin hetken aikaa vaiti, jolloin äitini luuli tuntevansa, että\nMiss Betsey kosketti hänen hiuksiansa, eikä suinkaan tylyllä kädellä;\nmutta, katsellen häntä arassa toivossaan, näki hän, kuinka tämä lady\nistui ja tuijotti valkeaan, vaatteen liepeet ylös nostettuna, kädet\nristissä toisella polvella ja jalat hiili-ristikolla.\n\n\"Miksi, Jumala siunatkoon\", lausui Miss Betsey yhtäkkiä, \"Rookery?\"\n\n\"Tarkoitatteko taloa, Madam?\" kysyi äitini.\n\n\"Miksi Rookery?\"[6] sanoi Miss Betsey. \"Cookery\"[7] olisi ollut\nsoveliaampi, jos teillä kummallakaan olisi ollut mitään käytännöllistä\nkäsitystä elämästä\".\n\n\"Mr.[8] Copperfield valitsi tämän nimen\", vastasi äitini. \"Kun hän osti\ntalon, oli hän mieltynyt siihen ajatukseen, että täällä löytyi\npeltovareksia\".\n\nIltatuuli synnytti juuri nyt semmoisen sohinan muutamissa korkeissa,\nvanhoissa jalavissa puutarhan päässä, että kummankin, sekä äitini että\nMiss Betsey'n, täytyi katsoa sinnepäin. Kun jalavat kumartuivat\ntoisiansa kohden, niinkuin jättiläiset, jotka kuiskailivat salaisuuksia\nkeskenänsä, vaan tämmöisen, lyhyen levon perästä kiihtyivät hirveästi\nja huiskuttivat hurjia käsivarsiansa, niinkuin heidän viimeiset\nilmoituksensa olisivat olleet liian pahat heidän omantunnon\nrauhallensa, heiluivat muutamat hatarat, rikkinäiset, vanhat\npeltovareksen-pesät, jotka painoivat puitten ylempiä oksia,\nedestakaisin, niinkuin haaksihylyt myrskyisellä merellä.\n\n\"Missä linnut ovat?\" kysyi Miss Betsey.\n\n\"Linnut?\" Äitini oli ajatellut jotakin muuta.\n\n\"Peltovarekset -- mihin ne ovat joutuneet?\" kysyi Miss Betsey.\n\n\"Ei niitä ole ollutkaan täällä siitä, kuin muutimme tänne\", sanoi\näitini. \"Me luulimme -- Mr. Copperfield luuli -- että tämä oli\nmelkoinen peltovaresten olopaikka; mutta pesät olivat kovin vanhat, ja\nlinnut ovat jo aikaa hylänneet ne.\"\n\n\"David Copperfield ilmeisesti!\" lausui Miss Betsey. \"David Copperfield\nkiireestä kantapäähän! Kun nimittää talon Rookeryksi, vaikk'ei ole\nainoatakaan peltovaresta likiseuduilla, ja luottaa vaan siihen, että on\nlintuja sen vuoksi, että näkee pesät!\"\n\n\"Mr. Copperfield\", vastasi äitini, \"on kuollut, ja jos rohkenette puhua\npahaa hänestä minulle --\"\n\nRakas äiti raukkani hankki, luullakseni, samaa päätä karata tätini\npäälle ja lyödä häntä. Tämä olisi helposti kukistanut hänet yhdellä\nkädellä, vaikka äitini olisi ollutkin paljon omaisempi semmoiseen\nkahakkaan, kuin hän sinä iltana oli. Mutta asia päättyi siihen, että\näitini nousi tuoliltansa, istui alas taas hyvin hiljaisesti ja meni\ntainnoksiin.\n\nKun hän pääsi taidollensa, taikka kun Miss Betsey oli toinnuttanut\nhänet, kumpi lieneekään tapahtunut, näki hän jälkimäisen seisovan\nakkunan luona. Hämärä oli tähän aikaan muuttumallansa pimeydeksi, ja\nvaikka he epäselvästi näkivät toinen toisensa, eivät he olisi voineet\nsenkään vertaa nähdä ilman valkean avutta.\n\n\"No?\" lausui Miss Betsey, palaten hänen tuolinsa luo, niinkuin hän\nolisi vaan satunnaisesti katsellut näky-alaa; \"ja milloin odotatte --\"\n\n\"Minun värisyttää koko ruumistani\", sopersi äitini. \"Minä en tiedä,\nmikä minua vaivaa. Minä kuolen varmaan!\"\n\n\"Ei mar\", sanoi Miss Betsey. \"Juokaat vähäisen teetä\".\n\n\"Voi minua, voi minua, luuletteko, että se tekisi minun hyvää?\"\nhuudahti äitini avuttoman tavalla.\n\n\"Tietysti\", lausui Miss Betsey. \"Ei se ole muuta, kuin tyhjää luuloa.\nMiksi tyttöänne nimitätte?\"\n\n\"Minä en vielä tiedä, tuleeko siitä tyttö, Madam\", vastasi äitini\nviattomasti.\n\n\"Jumala siunatkoon lasta!\" huudahti Miss Betsey, tietämättänsä lausuen\nylikerroksen laatikossa olevan neulatyynyn toista miete-lausetta, mutta\nsovittaen sitä äitiini eikä minuun: \"minä en tarkoita tuota. Minä\ntarkoitan palvelustyttöänne\".\n\n\"Peggottya\", sanoi äitini.\n\n\"Peggotty!\" toisti Miss Betsey hiukan suuttuneena. \"Mielittekö väittää,\nlapseni, että kukaan inhimillinen olento on mennyt mihinkään\nkristittyyn kirkkoon ja kastattanut itsensä Peggotyksi?\"\n\n\"Se on hänen suku-niinensä\", vastasi äitini heikosti. \"Mr. Copperfield\nsanoi häntä siksi, koska hänellä oli sama ristimä-nimi, kuin minulla\".\n\n\"Tänne, Peggotty!\" huusi Miss Betsey, avaten vierashuoneen ovea.\n\"Teetä. Emäntänne ei voi oikein hyvin. Älkäät hidastelko\".\n\nTämän käskyn annettuansa semmoisella täysivaltaisuudella, kuin hän\nolisi ollut tunnustettu hallitsia talossa aivan siitä saakka, kuin se\noli mikään talo ollut, ja katsottuaan ulos, kohdatakseen hämmästynyttä\nPeggottya, joka, oudon äänen kuullessaan, ilmestyi käytävässä, kynttilä\nkädessä, sulki Miss Betsey oven jälleen ja kävi istumaan, niinkuin\nennen: jalat hiili-ristikolla, vaatteen liepeet ylös nostettuna ja\nkädet ristissä toisella polvella.\n\n\"Te arvelitte, että siitä tulisi tyttö\", lausui Miss Betsey. \"Minä en\nepäile ollenkaan, että siitä tulee tyttö. Minua aavistaa, että se\nvarmaan on tyttö. Nyt, lapseni, siitä hetkestä saakka, kuin tämä tyttö\nsyntyy --\"\n\n\"Ehkä poika\", rohkeni äitini keskeyttää.\n\n\"Minä sanon teille, että minua aavistaa, että se varmaan on tyttö\",\nvastasi Miss Betsey. \"Älkäät puhuko mitään vastaan. Siitä hetkestä\nsaakka, kuin tämä tyttö syntyy, lapseni, aion minä ruveta hänen\nystäväkseen. Minä aion ruveta hänen risti-äidikseen, ja minä pyydän,\nettä nimitätte hänet Betsey Trotwood Copperfieldiksi. _Tämän_ Betsey\nTrotwoodin elämässä ei saa olla mitään erehdyksiä. _Hänen_, tyttö\nrukan, tunteittensa suhteen ei saa laskea mitään leikkiä. Häntä täytyy\nkasvattaa hyvin ja varjella hyvin, ettei hän pane mitään turhaa\nluottamusta mihinkään, joka ei ansaitse sitä. Minun tulee ottaa tämä\n_minun_ huolekseni\".\n\nJokaiseen eri lauseesen heitähytti Miss Betsey päätänsä, niinkuin hänen\nomat vanhat kärsimänsä vääryydet olisivat kuohuneet hänessä ja hän\nankaran ponnistuksen kautta olisi pidättänyt suorempaa viittausta\nniihin. Niin ainakin äitini luuli, kun hän katseli häntä valkean\nhimmeässä hohdossa, vaikka hän liian paljon pelkäsi Miss Betsey'tä, oli\nliian levoton itse puolestansa ja liian alakuloinen ja hämmentynyt\neroittaaksensa mitään oikein selvästi taikka tietääksensä, mitä sanoa.\n\n\"Ja oliko David hyvä teitä kohtaan, lapseni?\" kysyi Miss Betsey, kun\nhän oli ollut ääneti vähän aikaa, ja hänen päänsä liikunnot olivat\nlakanneet. \"Elittekö sovussa yhdessä?\"\n\n\"Me olimme aivan onnelliset\", vastasi äitini. \"Mr. Copperfield oli vaan\nliian hyvä minua kohtaan\".\n\n\"No, hän teki kai teidät varsin hennoksi?\" jatkoi Miss Betsey.\n\n\"Siihen katsoen, että minun täytyi jäädä tänne aivan yksin ja turvata\njälleen ainoastaan itseeni tässä kovassa mailmassa, kyllä, minä\npelkään, että hän todella teki niin\", nyyhkytti äitini.\n\n\"Hyvä! Älkäät itkekö!\" sanoi Miss Betsey. \"Te ette sopineet toinen\ntoisellenne, lapseni -- jos muutoin kaksi ihmistä milloinkaan _voi_\nsopia toisillensa -- ja sentähden minä tein tuon kysymyksen. Te olitte\norpo, eikö niin?\"\n\n\"Niin\"\n\n\"Ja koti-opettajatar?\"\n\n\"Minä olin pikku lasten holhojana eräässä perheessä, jossa Mr.\nCopperfield usein kävi. Mr. Copperfield oli erittäin ystävällinen\nminulle, näytti huolivan paljon minusta, oli hyvin kohtelias minulle ja\nviimein kosi minua. Ja minä suostuin. Ja niin me menimme naimisiin\",\nlausui äitini yksinkertaisesti.\n\n\"Vai niin! lapsi raukka!\" arveli Miss Betsey, yhä tuijottaen valkeaan.\n\"Osaatteko mitään?\"\n\n\"Antakaat anteeksi, Madam\", sammalsi äitini.\n\n\"Hoitaa taloutta, esimerkiksi?\" sanoi Miss Betsey.\n\n\"Ei suuresti, varon minä\", vastasi äitini. \"Ei siinä määrässä, kuin\nsoisin. Mutta Mr. Copperfield koetti opettaa minua --\"\n\n\"Paljonko hän itse siitä tiesi!\" lausui Miss Betsey itsekseen.\n\n\"Ja minä luulen, että olisin edistynyt, sillä minä olin hyvin harras\noppimaan ja hän hyvin kärsivällinen opettamaan, jollei kovaksi onneksi\nhänen kuolemansa\" -- tähän äitini sortui taas eikä voinut jatkaa.\n\n\"Hyvä, hyvä!\" sanoi Miss Betsey.\n\n\"Minä pidin säännöllisesti taloudenkirjaa ja suoritin laskuni joka ilta\nMr. Copperfieldin kanssa\", huudahti äitini, joutuen uudestaan surun\nvoitteesen ja sortuen kokonaan jälleen.\n\n\"Hyvä, hyvä!\" lausui Miss Betsey. \"Älkäät itkekö enää\".\n\n\"Eikä meillä ollut yhtään sanan harkkaa näitten tähden, paitsi kun\nMr. Copperfield muistutti, että kolmoseni ja viitoseni olivat liian\npaljon toistensa näköiset, taikka että minä panin kiehkuraisia häntiä\nseitsen- ja yhdeksänmerkkeihini\", lisäsi äitini, joutuen uudestaan\nsurun voitteesen ja sortuen kokonaan jälleen.\n\n\"Te vahingoitatte itseänne\", sanoi Miss Betsey, \"ja te tiedätte, ettei\nse ole hyvä teille eikä ristityttärelleni. No! Älkäät nyt tuossa!\"\n\nTämä syy vaikutti hiukan, että äitini tyyntyi, mutta hänen enentyvä\npahoinvointinsa ehkä vielä enemmän. Nyt syntyvä vaiti-olo keskeytyi\nvaan, kun Miss Betsey välisti äännähti: \"hm!\" istuessansa jalat\nhiiliristikolla.\n\n\"David oli tietääkseni rahoillaan ostanut itsellensä elatuskoron\",\nlausui hän tuokion perästä. \"Mitä hän teki teidän hyväksenne?\"\n\n\"Mr. Copperfield\", sanoi äitini vähän vastahakoisesti, \"oli kyllä\najattelevainen ja hyvä määräämään, että osa siitä tulisi minulle\".\n\n\"Paljonko?\" kysyi Miss Betsey.\n\n\"Sataviisi puntaa vuoteensa\", vastasi äitini.\n\n\"Onpa sitä siinäkin\", sanoi tätini.\n\nSana oli sovelias tälle hetkelle. Äitini oli niin paljon huonompi, että\nPeggotty, joka tuli sisään tee-pöydän ja kynttiläin kanssa ja yhdellä\nsilmäyksellä näki, kuinka kipeä hän oli -- jonka Miss Betsey ehkä olisi\nnähnyt varemmin, jos olisi ollut kylläksi valoa -- talutti hänet\nkiireesti ylikerrokseen hänen omaan huoneesensa ja heti lähetti Ham\nPeggotyn, veljensä pojan, joka äitini tietämättä oli muutamia päiviä\nollut kätkössä talossa erityisen sanansaattajan virkaa varten, jos hätä\ntulisi, noutamaan kätilöintä ja lääkäriä.\n\nNämät liitto-vallat kummastuivat jotenkin, kun vähäistä perästyksin\nsaapuivat paikalle ja näkivät tuntemattoman, juhlalliselta näyttävän\nnaisen istuvan, hattu sidottuna vasempaan käsivarteen, valkean edessä\nja täyttävän korviansa juvelikaupan pumpuleilla. Kun ei Peggotty\ntietänyt hänestä mitään eikä liioin äitini puhunut hänestä mitään, oli\nhän ikäänkuin arvoitus vierashuoneessa; eikä se asia, että hänellä oli\naitallinen juvelikaupan pumpuleita plakkarissansa ja että hän tuolla\ntapaa pisteli tätä tavaraa korviinsa, vähentänyt hänen läsnä-olonsa\njuhlallisuutta.\n\nKun lääkäri oli käynyt ylikerroksessa ja tullut alas jälleen sekä\njoutunut, luullakseni, siihen vakuutukseen, että oli mahdollista, jotta\ntämä tuntematon lady ja hän saisivat istua silmätysten muutamia\ntunteja, pani hän parastansa, ollaksensa kohteliaana ja seurallisena.\nHän oli sukupuolensa lempeimpiä olentoja ja mitä suopein pikku mies.\nHän puikelsi, kylki edellä, sisään ja ulos huoneesta, ottaaksensa niin\nvähän tilaa, kuin mahdollista. Hän käveli niin hiljaa, kuin haamu\nHamletissa, ja vielä hitaammin. Hän piti päätänsä kallella, osittain\nhäveliäästi halventaaksensa itseään, osittain nöyrästi lepyttääksensä\nmuita. Siinä ei ole paljon, jos sanoo, ettei hän lausunut kovaa sanaa\nkoirillekaan. Hän ei olisi pystynyt lausumaan kovaa sanaa hullullekaan\nkoiralle. Hän olisi ehkä antanut sille lauhkean sanan taikka puolen\ntaikka vaan katkelman; sillä hän puhui yhtä hitaasti, kuin hän käveli;\nmutta hän ei olisi ollut tyly sille eikä hän olisi ollut pikainen sille\nmistäkään syystä mailmassa.\n\nKatsellen leppeästi tätiäni, pää kallellansa ja hiukan kumartaen häntä,\nsanoi Mr. Chillip, tarkoittaen juvelikaupan pumpuleita, samalla kuin\nhän vähän koski vasempaan korvaansa:\n\n\"Joku paikallinen särky, Madam?\"\n\n\"Kuinka!\" vastasi tätini, vetäen pumpulit pois toisesta korvasta,\nniinkuin tulpan.\n\nMr. Chillip pelästyi niin hänen kiivaudestaan -- kuten hän jälestäpäin\nkertoi äidilleni -- että oli erä, ettei hän kokonaan joutunut hämille.\nMutta hän toisti hyvänsävyisesti:\n\n\"Joku paikallinen särky, Madam?\"\n\n\"Joutavia!\" vastasi tätini ja tulppasi itsensä jälleen yhdellä\nsivauksella.\n\nMr. Chillip ei saattanut tämän jälkeen tehdä muuta, kuin istua ja\ntirkistellä häntä, sillä välin kuin tämä istui ja katseli valkeata,\nsiksi kuin häntä taas kutsuttiin ylikerrokseen. Jonkun neljänneksen\ntuntia poissa oltuaan palasi hän.\n\n\"No?\" sanoi tätini, ottaen pumpulit pois siitä korvasta, joka oli\nlikinnä Mr. Chillip'iä.\n\n\"Niin, Madam\", vastasi Mr. Chillip, \"me -- me edistymme hitaasti,\nMadam\".\n\n\"Oih!\" sanoi tätini, ikäänkuin lyyritellen tätä ylenkatseellista\nhuudahus-sanaa. Ja tulppasi itsensä niinkuin ennen.\n\nTodella -- todella -- niinkuin Mr. Chillip jutteli äidilleni, hän\nmelkein pani mielensä pahaksi; melkein pani mielensä pahaksi,\nammattinsa kannalta vaan. Mutta kuitenkin hän istui ja katseli tätiäni\nlähes kaksi tuntia, sillä välin kuin tämä istui ja katseli valkeata,\nsiksi kuin häntä taas kutsuttiin ulos. Toisen pois-olon perästä palasi\nhän jälleen.\n\n\"No?\" sanoi tätini, ottaen taas pumpulit pois samanpuolisesta korvasta.\n\n\"Niin, Madam\", vastasi Mr. Chillip, \"me -- me edistymme hitaasti,\nMadam\".\n\n\"Äih!\" lausui tätini semmoisella murinalla, että Mr. Chillip suorastaan\nei voinut kestää sitä. Se oli todella omainen lannistamaan hänen\nrohkeuttansa, kertoi hän jälestäpäin. Hän meni mieluisammin istumaan\nportaille kovaan uhoon ja pimeään, siksi kuin häntä uudestaan\nkutsuttiin.\n\nHam Peggotty, joka kävi julkisessa koulussa ja oli koko mainio\nkatkismuksessa ja jota sentähden sopii katsoa luotettavaksi\ntodistajaksi, kertoi seuraavana päivänä, että, kun hän tuntia myöhemmin\nsattumalta kurkisteli sisään vierashuoneesen, Miss Betsey, joka silloin\nastuskeli levotonna edestakaisin, kohta huomasi hänet ja syöksi hänen\nkimppuunsa, ennenkuin hän ehti paeta; -- että tuon tuostakin ylhäältä\nkuului jalankopinaa ja ääniä, joita eivät pumpulit pidättäneet, siitä\npäättäen, että lady ilmeisesti iski häneen, niinkuin uhriin, johon sopi\npurkaa liika-kiihtymyksensä, kun äänet olivat lujimmillaan; -- että\nlady, joka lakkaamatta kuljetti häntä edestakaisin kauluksesta\n(niinkuin hän olisi nielaissut liian paljon opiumia) semmoisina hetkinä\nravisteli häntä, pörrötti hänen tukkaansa, rypisti hänen paitaansa,\ntukki hänen korvansa, niinkuin olisi luullut niitä omiksi korviksensa,\nsekä muulla lailla repi ja rääkkäsi häntä. Tätä todisti osaksi hänen\ntätinsä, joka näki hänet kello puoli yksi kohta, kuin poika oli päässyt\nladyn käsistä, ja vakuutti, että hän silloin oli yhtä punainen, kuin\nminä.\n\nLempeä Mr. Chillip ei voinut mitenkään pitää vihaa tämmöiseen aikaan,\njos milloinkaan. Hän puikelsi, kylki edellä, vierashuoneesen niin pian,\nkuin hän oli vapaa toimestansa, ja sanoi tädilleni lienteimmällä\ntavallansa:\n\n\"No, Madam, minua ilahuttaa, että saan toivottaa onnea teille\".\n\n\"Mihin?\" kysyi tätini tuikeasti.\n\nMr. Chillip hämmästyi taas tätini erittäin ankarasta käytöksestä, jonka\nvuoksi hän kumarsi häntä vähän ja hymyili hänelle, lepyttääksensä\nhäntä.\n\n\"Jumala armahtakoon tätä miestä, mitä hän tekee!\" huusi tätini\nmaltittomasti. \"Eikö hän osaa puhua?\"\n\n\"Rauhoittukaat, rakas Madam\", sanoi Mr. Chillip hienoimmilla\nsävelillänsä. \"Nyt ei ole enää mitään syytä levottomuuteen, Madam.\nRauhoittukaat\".\n\nJälestäpäin katsottiin melkein ihmeeksi, ettei tätini pudistanut Mr.\nChillip'iä hyvänpäiväiseksi, vieläpä pudistanut ulos hänestä, mitä\nhänellä oli sanottavaa. Hän vaan pudisti omaa päätänsä tälle, mutta\nsemmoisella tavalla, joka vapisutti toista.\n\n\"Niin, Madam\", jatkoi Mr. Chillip heti, kuin hän oli rohkaissut\nmieltänsä, \"minua ilahuttaa, että saan toivottaa onnea teille. Kaikki\non nyt ohitse, Madam, ja kaikki on käynyt hyvin\".\n\nNiinä viitenä minutina taikka sen vaiheella, joita Mr. Chillip käytti\ntämän puheen pitämiseen, silmäili tätini häntä tarkasti.\n\n\"Kuinka hänen laitansa on?\" sanoi tätini, laskien käsivartensa ristiin,\nvaikka hattu vielä oli sidottu niihin toiseen.\n\n\"Hyvin, Madam, kyllä hän pian kokonaan toipuu, luulen minä\", vastasi\nMr. Chillip. \"Toipuu niin, kuin sopii toivoa nuoresta äidistä\ntämmöisissä surullisissa perhe-oloissa. Ei mikään estä teitä kohta\nmenemästä hänen luoksensa, Madam. Se ehkä tekee hänen hyvää\".\n\n\"Entä tyttö? Kuinka tyttö voi?\" kysyi tätini tuimasti.\n\nMr. Chillip kallisti päätänsä hiukan enemmän ja katseli tätiäni,\nniinkuin sievä lintu.\n\n\"Tyttö\", lausui tätini. \"Kuinka hän voi?\"\n\n\"Madam\", vastasi Mr. Chillip, \"minä luulin teidän tietävän. Se on\npoika\".\n\nTätini ei virkkanut sanaakaan, vaan tarttui hattuunsa nauhoista,\nniinkuin se olisi ollut linko, tähtäsi lyödäksensä sillä Mr. Chillip'iä\npäähän, pani sen sitten omaan päähänsä vinoon, astui ulos eikä palannut\nkoskaan. Hän katosi, niinkuin tyytymätön haltiatar taikka niinkuin joku\nniistä yliluonnollisista olennoista, joita minun yleisesti luultiin\nolevan oikeutetun näkemään; eikä palannut milloinkaan enää.\n\nEi. Minä makasin kopassani ja äitini makasi vuoteessansa; mutta Betsey\nTrotwood Copperfield oli ijäti unien ja varjojen maassa, niillä\nkauheilla seuduilla, josta minä aivan nykyisin olin matkustanut; ja\nvalo meidän huoneemme akkunasta loisti ulos kaikkien semmoisten\nmatkustajien maalliselle rajalle ja sille kummulle, jossa säilyi sen\ntuhka ja tomu, ilman jota minä en olisi koskaan ollut.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\nMinä huomaan.\n\n\nEnsimäiset esineet, jotka saavat selvän muodon edessäni, kun katson\nkauas taaksepäin lapsuuteni tyhjyyteen, ovat äitini kauniilla\nhiuksillaan ja nuorekkaalla vartalollaan ja Peggotty, jolla ei ollut\nmitään vartaloa ollenkaan, vaan silmät, niin mustat, että ne näyttivät\npimittävän koko ympäristönsä hänen kasvoissaan, ja posket ja\nkäsivarret, niin lujat ja punaiset, että minua kummastutti, etteivät\nlinnut nokkineet häntä omenain sijasta.\n\nMinä luulen, että voin muistaa, kuinka nämät molemmat ovat vähän matkan\npäässä toisistansa, näyttäen vähemmältä silmissäni sen kautta, että he\nkumartuvat alas taikka ovat polvillansa lattialla, ja kuinka minä itse\nkävelen horjuvilla askelilla toisen luota toisen luo. Minulla on joku\nhämärä tunto, jota en saata eroittaa todellisesta muistosta, että minun\noli tapa koskea Peggotyn etusormeen, kun hän ojensi sitä minulle,\nja että se oli käynyt karkeaksi ompelemisesta, niinkuin vähäinen\nmuskotti-riivin.\n\nKenties vaan kuvailen tätä mielessäni, vaikka kyllä luulen, että meidän\nuseimpien muisti ulottuu taa'emmaksi, kuin moni meistä arvaa; samoin\nkuin luulen, että huomionkyky useissa ihan vähissä lapsissa on ihmeen\nsäntillinen ja tarkka. Minä luulen myöskin, että sopii suuremmalla\nsyyllä sanoa, että enimmät aika ihmiset, jotka ovat merkilliset tässä\nsuhteessa, eivät ole kadottaneet tätä kykyä, kuin että he ovat\nsaavuttaneet sen; sitä pikemmin, koska minä tavallisesti huomaan, että\nsemmoisissa ihmisissä asuu jonkunlainen tuoreus ja lempeys sekä\ntaipumus tyytyväisyyteen ja iloisuuteen, joka on sekin perintö, jonka\novat lapsuudestansa säilyttäneet.\n\nMinusta ehkä tuntuisi, kuin \"kiertelisin\", kun pysähdyn sanomaan tätä,\njollei se saattaisi minua muistuttamaan, että minä perustan näitä\npäätöksiä osaksi omaan kokemukseeni itsestäni; ja jos jostakin, jota\npanen tähän kertomukseen, näyttäisi siltä, kuin minulla lapsena olisi\nollut tarkka huomion-kyky, taikka kuin minulla nyt miehenä olisi virkeä\nmuisto lapsuudestani, niin sanon suorastaan, että omistan itselleni\nmolemmat nämät avut.\n\nKun katson taaksepäin, niinkuin jo sanoin, lapsuuteni tyhjyyteen, ovat\nensimäiset esineet, jotka muistan eriäviksi yleisestä epäselvyydestä,\näitini ja Peggotty. Mitä muuta minä muistan? Katsokaamme.\n\nTuossa ilmestyy pilvestä asuntomme -- ei uutena minulle, vaan aivan\ntuttuna aikaisimmassa muistissani. Alikerroksessa on Peggotyn kyökin,\njosta pääsee takapihalle; keskellä tätä on paalun päässä kyhkyislakka\nilman mitään kyhkyisiä ja yhdessä nurkassa iso koirankoppi ilman mitään\nkoiraa; joukko kanoja, jotka minusta näyttävät kauhean isoilta,\nkäyskelevät sinne tänne uhkaavalla ja äkäisellä tavalla. Tuossa on\nkukko, joka lentää patsaan päähän kiekumaan ja näyttää erittäin\ntarkkaavan minua, kun katselen häntä kyökin akkunasta. Hän saattaa\nminut vapisemaan, hän on niin julma. Hanhista tuolla ulkopuolella\nsivuporttia, jotka tulevat vaaputellen ja kurottaen pitkiä kaulojansa\nminun perästäni, kun astun sitä tietä, näen öisin unta: niinkuin\nihminen, jota pedot ympäröitsevät, näkee unta leijonista.\n\nTässä on pitkä käytävä -- kuinka äärettömän avara se minusta on! --\njoka johdattaa Peggotyn kyökistä etupuolen ovelle. Siitä aukenee pimeä\nvarahuone, ja tämä on paikka, jonka ohitse iltaisin tulee juosta; sillä\nminä en tiedä, mitä lienee noitten tynnyrien, ruukkujen ja vanhojen\nteelaatikkojen välissä, kun ei siellä ole ketään himmeästi palavan\nkynttilän kanssa ja lasko ovesta ummehtunutta ilmaa, jossa on sekaisin\nsaipuan, pickles'in, pippurin, kynttiläin ja kahvin hajua. Lisäksi on\ntäällä nuot molemmat vierashuoneet: se vierashuone, jossa istumme\niltaisin, äitini, minä ja Peggotty -- sillä Peggotty on kokonaan meidän\nkumppanimme, kun hänen askareensa ovat tehdyt ja me olemme itseksemme\n-- ja paras vierashuone, jossa istumme sunnuntaisin; isosti kyllä,\nmutta ei niin mukavasti. Minusta on jotakin surullista ilmassa tuossa\nhuoneessa, sillä Peggotty on kertonut minulle -- minä en tiedä milloin,\nmutta ilmeisesti kauan aikaa sitten -- isäni hautajaisista ja\nsaattoseurasta, jolla oli mustat vaipat yllänsä. Eräänä pyhä-iltana\näitini siinä lukee Peggotylle ja minulle, kuinka Lazarus herätettiin\nkuolleista. Ja minä olen niin peloissani, että heidän täytyy\njälestäpäin ottaa minut vuoteestani ja makuuhuoneen akkunasta näyttää\nminulle hiljainen kirkkotarha, jossa kuolleet kaikki makaavat rauhassa\nhaudoissansa juhlallisen kuun valossa.\n\nTietääkseni ei löydy missään mitään puoleksikaan niin viheriätä, kuin\ntämän kirkkotarhan ruoho; ei mitään puoleksikaan niin varjokasta, kuin\nsen puut; ei mitään puoleksikaan niin levollista, kuin sen hautakivet.\nLampaat käyvät laitumella siellä, kun minä varhain aamuisin nousen\npolvilleni vähäisessä vuoteessani kammiossa sisäpuolella äitini\nhuonetta, katsellakseni sitä; ja minä näen punaisen valon paistavan\naurinko-kellolle ja ajattelen itsekseni: \"olisi hauska tietää, onko\naurinko-kello iloinen, kun se taas voi sanoa, mikä aika on?\"\n\nTuossa on meidän penkkimme kirkossa. Kuinka korkea-selkäinen penkki!\nLähellä sitä on akkuna, josta sopii nähdä talomme ja josta Peggotty\nmonta kertaa jumalanpalveluksen aikana näkee sen, sillä hän tahtoo\nvakuuttaa itseänsä niin paljon, kuin mahdollista, ettei sitä ryöstetä\ntaikka ettei se ole tulessa. Mutta vaikka Peggotyn silmä haihattelee,\npaheksii hän suuresti, jos minun silmäni haihattelevat, ja rypistää\notsaansa minulle, kun seison istuimellani, että minä katselisin pappia.\nMutta minä en jaksa aina katsella häntä -- minä tunnen hänet ilman\ntuota valkoista vaatetta ja pelkään, että hän kummastelisi, miksi minä\nnäin ällistelen, ja ehkä keskeyttäisi saarnan, kysyäksensä -- ja mitä\nminä tuossa teen? Kauheata on haukotella, mutta minun täytyy tehdä\njotakin. Minä katselen äitiäni, mutta _hän_ ei ole näkevinänsä minua.\nMinä katselen yhtä poikaa käytävällä, vaan _hän_ irvistelee minulle.\nMinä katselen päivänpaistetta, kun se tulvaa sisään avoimesta ovesta\neteishuoneen kautta, ja siinä minä näen eksyneen lampaan -- minä en\ntarkoita mitään syntistä ihmistä, vaan oikeata lammasta -- joka\npuoleksi päättää tulla sisään kirkkoon. Minä tunnen, että, jos katselen\nsitä kauemmin, viehättyisin sanomaan jotakin ääneen; ja mihin minä\nsilloin joutuisin! Minä katselen muistotauluja seinällä ja koetan\najatella Mr. Bodgers vainajaa, joka kuului tähän pitäjään, ja mitä\ntunteita Mrs. Bodgers'illa lienee ollut, kun Mr. Bodgers kauan aikaa\nsairasti eikä lääkäreistä ollut mitään apua. Minua haluttaa tietää,\nnoutivatko Mr. Chillip'iä ja eikö hänkään saanut mitään aikaan, sekä,\njos niin oli laita, miltä hänestä tuntuu, kun häntä muistutetaan siitä\nkerta viikkoonsa. Minä käännän silmäni Mr. Chillip'istä ja hänen\nsunnuntaihuvistaan saarnastuolia kohden ja ajattelen, mikä oivallinen\nleikkipaikka se olisi ja mikä linna siitä tulisi, kun toinen poika\nryntäisi astuimia ylös, ahdistaaksensa sitä, ja saisi samettityynyn\nripsuineen viskatuksi vasten päätänsä. Aikaa myöden silmäni vähitellen\nummistavat; ja sen sijaan, että olen kuulevinani papin veisaavan\npitkäveteistä virttä lämpimässä, en minä kuule mitään, siksi kuin\nkolinalla putoon istuimeltani ja Peggotty korjaa minut pois enemmän\nkuolleena, kuin elävänä.\n\nJa nyt näen talomme ulkopuolen. Makuuhuoneen ristikolla varustetut\nakkunat ovat auki, että hyvältä hajuava ilma pääsee sisään. Repaleiset,\nvanhat peltovareksen pesät roikkuvat yhä jalavissa puutarhan päässä\nrakennuksen edustalla. Nyt olen takamaisessa puutarhassa toisella\npuolella tuota pihaa, jossa tyhjä kyhkyislakka ja koirankoppi ovat --\noikea perhosten tyyssija, minun muistaakseni varustettu korkealla\naidalla, portilla ja esilukolla; jossa hedelmät riippuvat rypäleittäin\nkypsempinä ja mehukkaampina, kuin mitä on sittemmin koskaan nähty\nmissään muussa puutarhassa, ja jossa äitini poimii muutamia koriin,\nsillä välin kuin minä seison vieressä, salaa pistellen suuhuni\nkarvikoita ja koettaen näyttää viattomalta. Kova tuuli nousee, ja kesä\non samalla mennyt. Me leikittelemme paraikaa talvi-hämärässä, tanssien\nympäri vierashuonetta. Kun äitini on hengästynyt ja levähtää\nnojatuolissa, katselen minä, kuinka hän käärii vaaleita kiehkuroitaan\nsormiensa ympärille ja silittää liiviänsä, eikä kukaan tiedä paremmin,\nkuin minä, että hän on mielissään siitä, että hän näyttää niin\nkauniilta, ja ylpeä siitä, että hän on niin sievä.\n\nTämä on kaikkein aikaisimpia muistojani. Tämä ja joku tunto, että me\nmolemmat vähän pelkäsimme Peggottya ja noudatimme useimmissa asioissa\nhänen tahtoansa, olivat ensimäisiä päätelmiä -- jos niitä siksi sopii\nsanoa -- joita minä johdatin siitä, mitä näin.\n\nPeggotty ja minä istuimme eräänä iltana yksinämme vierashuoneen valkean\nvieressä. Minä olin lukenut Peggotylle krokotiileistä. Minä olin\nvarmaan lukenut erittäin selvästi taikka tuo hyvänen oli tarkasti\nkuunnellut, sillä minä muistan, että, kun olin päättänyt, hänellä oli\nhimmeä käsitys, että krokotiilit olivat jonkunlaisia ruoka-kasveja.\nMinä olin väsynyt lukemisesta ja unesta nääntymälläni; mutta koska\nolin juhlalliseksi huvikseni saanut luvan valvoa, siksi kuin äitini\npalaisi kotiin naapurista iltaa viettämästä, olisin minä (tietysti)\nmieluisammin kuollut vartiollani, kuin mennyt levolle. Minua nukutti jo\nsiinä määrässä, että Peggotty näytti paisuvan ja käyvä sanomattoman\nisoksi. Minä pidin auki silmäluomiani molemmilla etusormillani ja\nkatselin kiinteästi häntä, kun hän istui työnsä ääressä; sitä\nvähäistä vahakynttilän palasta, jota hän käytti lankaansa varten --\nkuinka vanhalta se näytti ryttyisenä joka taholta! -- sitä\npikkuista, olkikattoista huonetta, jossa kyynärämitta asui; hänen\nompelu-rasiaansa, jonka juoksukanteen Saint Paul'in kirkko oli maalattu\n(kupu neilikanväriseksi); messinkistä sormistinta hänen sormessaan;\nhäntä itseä, joka minun silmissäni oli aivan viehättävä. Minua raukaisi\nniin, jotta tunsin, että, jos hetkeksi vaan herkeisin katselemasta\njotakin, minä olisin hukassa.\n\n\"Peggotty\", sanon minä yhtäkkiä, \"oletko sinä koskaan ollut\nnaimisissa?\"\n\n\"Hyvä Jumala, Master[9] Davy\", vastasi Peggotty. \"Mistä naiminen on\njoukahtanut teidän päähänne?\"\n\nHän vastasi semmoisella hykähdyksellä, että se herätti minut kokonaan.\nJa sitten hän pysähtyi työssänsä ja katseli minua, neula vedettynä niin\npitkälle, kuin lanka ulottui.\n\n\"Mutta etkö milloinkaan ole ollut naimisissa, Peggotty?\" sanon minä.\n\"Sinä olet hyvin kaunis nainen, eikö niin?\"\n\nTosin oli minusta hänen ja äitini kauneus eri laatua, mutta toiseen\nkauneudenkuntaan lukien arvelin Peggottya täydelliseksi esikuvaksi.\nParhaassa vierashuoneessa löytyi punainen samettipalli, johon äitini\noli maalannut kukkakimpun. Tämän pallin pohjaväri ja Peggotyn iho\nnäyttivät minusta olevan samanlainen. Palli oli sileä, ja Peggotty\nkarkea, mutta se ei haitannut mitään.\n\n\"Minäkö kaunis, Davy!\" lausui Peggotty. \"Ei suinkaan, lapseni! Mutta\nmistä naiminen joukahti teidän päähänne?\"\n\n\"Minä en tiedä! -- Ethän sinä saa mennä kuin yhdelle miehelle\nkertaansa, vai kuinka, Peggotty?\"\n\n\"Ei millään muotoa\", sanoo Peggotty hyvin kerkeästi ja päättäväisesti.\n\n\"Mutta jos menet miehelle ja tämä kuolee, silloin saat mennä toiselle\nmiehelle, eikö niin, Peggotty?\"\n\n\"_Saan_ kyllä\", lausuu Peggotty, \"jos haluttaa, rakkaani. Se on kunkin\nmieltä myöden\".\n\n\"Mutta mikä sinun mielesi on, Peggotty?\" lausuin minä.\n\nMinä kysyin häneltä ja katselin häntä uteliaasti, koska hän katseli\nniin uteliaasti minua.\n\n\"Minun mieleni on\", vastasi Peggotty, vähän epäiltyään ja siirtäen\nsilmänsä pois minusta, samalla kuin hän ryhtyi työhönsä jälleen, \"etten\nminä koskaan ole ollut naimisissa, Master Davy, enkä odota niihin\njoutuvani. Siinä kaikki, mitä minä tästä asiasta tiedän\".\n\n\"Ethän sinä ole suuttunut, toivon minä, Peggotty, oletko?\" kysyin minä,\nkun olin pysynyt tuokion alallani.\n\nMinä todella luulin, että hän oli: hän oli vastannut minua niin\nlyhyesti; mutta minä erehdyin kokonaan, sillä hän pani pois\nneulomuksensa (joka oli hänen oma sukkansa) ja avaten syliänsä painoi\nminun kiharaisen pääni siihen ja pusersi sitä aika lailla. Minä tiedän,\nettä se oli aika puserrus, sillä sen vuoksi, että hän oli kovin lihava,\nmeni aina, kun hän vaan puettuna vähänkin ponnisti voimiansa, joku\nnappi irti takaa hänen hameestansa. Ja minä muistan, että kaksi lensi\ntoiselle puolelle vierashuonetta, sillä aikaa kuin hän halaili minua.\n\n\"Antakaat minun nyt kuulla vähän enemmän korkotilleistä\", sanoi\nPeggotty, joka ei vielä oikein osannut niitten nimeä, \"sillä minä en\nole kuullut puoltakaan niistä vielä\".\n\nMinä en voinut kokonaan ymmärtää, miksi Peggotty näytti niin\nkummalliselta taikka miksi hän oli niin valmis puuttumaan jälleen\nkrokotiileihin. Kuitenkin me palasimme näihin hirviöihin uudella\nvalppaudella minun puolestani; ja me jätimme heidän munansa hiekkaan\nauringon haudottavaksi; ja me juoksimme heitä pakoon ja vältimme\nheitä sillä, että alinomaa käännyimme, jota he eivät kömpelön\nruumiinrakennuksensa vuoksi voineet niin nopeasti tehdä; ja me astuimme\nveteen heidän peräänsä, niinkuin maanasukkaat, ja pistimme teräviä\npuukeihäitä heidän kurkkuunsa; lyhyeltä puhuen, me suoritimme koko\nkrokotiilikujanjuoksun. Minä ainakin; mutta minä en ollut oikein varma\nPeggotyn suhteen, joka koko ajan mietteissänsä sohi neulallansa\nkasvojaan ja käsivarsiaan eri paikoista.\n\nMe olimme päässeet krokotiileistä ja ryhdyimme alligatoreihin, kun\npuutarhan-kello soi. Nyt menimme ulos portille; ja siinä oli äitini,\nnäyttäen mielestäni tavattoman kauniilta, ja hänen kanssansa eräs\ngentlemani, jolla oli komea, musta tukka sekä poskiparta, ja joka oli\nviime pyhänä saattanut meitä kotiin kirkosta.\n\nKun äitini kumartui alas kynnystä kohden, syleilläksensä ja\nsuudellaksensa minua, sanoi gentlemani, että minä olin pikkuinen\ntoveri, jolla oli suuremmat etu-oikeudet, kuin ruhtinaalla -- taikka\njotakin senlaista; sillä myöhempi ymmärrykseni, minä huomaan sen, tulee\ntässä avukseni.\n\n\"Mitä se tarkoittaa?\" kysyin minä häneltä äitini olkapään yli.\n\nHän taputti minua pääni päällä; mutta tavalla taikka toisella minä en\npitänyt hänestä eikä hänen syvästä äänestään ja minä kadehdin, että\nhänen kätensä koski äitini kättä, kun se koski minua -- niinkuin asian\nlaita oli. Minä työnsin sitä pois voimiani myöden.\n\n\"Mutta, Davy!\" muistutti äitini.\n\n\"Sitä rakasta poikaa!\" lausui gentlemani. \"Minä en kummastele hänen\nhellyyttänsä!\"\n\nMinä en nähnyt koskaan niin kaunista punaa äitini kasvoissa. Hän\nnuhteli minua lempeästi taitamattomuudestani ja vetäen minua shaalinsa\nääreen kääntyi kiittääksensä gentlemania siitä, että tämä oli nähnyt\nniin paljon vaivaa ja saattanut häntä kotiin. Puhuessaan ojensi äitini\nkätensä gentlemanille ja, kun tämä tarttui siihen, katseli,\nluullakseni, minua.\n\n\"Sanokaamme 'hyvää yötä', poikaseni\", lausui gentlemani, kun hän oli\nnotkistanut päätänsä -- _minä_ näin hänen tekevän sen! -- äitini\npikkuisen hansikan puoleen.\n\n\"Hyvää yötä!\" sanoin minä.\n\n\"No, olkaamme parhaat ystävät mailmassa!\" lausui gentlemani nauraen.\n\"Pudistakaamme kättä!\"\n\nMinun oikea käteni oli äitini vasemmassa kädessä; minä siis tarjosin\nhänelle toista.\n\n\"Mutta tuo on väärä käsi, Davy!\" nauroi gentlemani.\n\nÄitini veti esiin oikean käteni, mutta ennen sanotusta syystä olin\npäättänyt, etten antaisi sitä hänelle, enkä antanutkaan. Minä ojensin\nhänelle toista, ja hän ravisti sitä sydämellisesti, lausuen, että minä\nolin urhea poika, ja meni tiehensä.\n\nJuuri tällä hetkellä näen hänen kääntyvän puutarhassa ja\npaha-enteisistä, mustista silmistään luovan meihin viimeisen katseen,\nennenkuin ovi suljetaan.\n\nPeggotty, joka ei ollut virkkanut sanaakaan eikä sormeakaan\nliikuttanut, pani heti telkimen eteen, ja me menimme kaikki\nvierashuoneesen. Vastoin tapaansa äitini ei tullut nojatuoliin valkean\nluo, vaan pysyi huoneen toisessa päässä, jossa hän istui ja lauloi\nitseksensä.\n\n\"Toivon, että teillä oli hupainen ilta, Madam\", sanoi Peggotty, seisoen\ntönkeänä, kuin tynnyri, keskellä huonetta, kynttiläjalka kädessä.\n\n\"Kiitoksia paljon, Peggotty\", vastasi äitini iloisella äänellä,\n\"minulla on ollut _hyvin_ hupainen ilta\".\n\n\"Vieras muoto taikka niin tuntuu vaihetuksesta hauskalta\", arveli\nPeggotty.\n\n\"Kyllä, varsin hauskalta\", vastasi äitini.\n\nSillä välin kuin Peggotty jäi liikahtamatta seisomaan keskelle huonetta\nja äitini jatkoi laulamistaan, menin minä nukuksiin, vaikka niin\nherkästi, että kuulin äänet, eroittamatta kuitenkaan, mitä ne sanoivat.\nKun puoleksi heräsin tästä levottomasta unen vienoksesta, näin Peggotyn\nja äitini itkevän molemmat ja molemmat puhuvan.\n\n\"Tämänkaltaisesta Mr. Copperfield ei olisi pitänyt\", vakuutti Peggotty.\n\"Sen minä sanon ja sen minä vannon!\"\n\n\"Laupias Jumala!\" huudahti äitini. \"Sinä saatat minut hulluksi!\nLöytyikö koskaan mitään tyttö raukkaa, jota palveliat kohtelivat niin\npahasti, kuin minua! Miksi teenkään itselleni sitä vääryyttä, että\nsanon itseäni tytöksi? Enkö minä koskaan ole ollut naimisissa,\nPeggotty?\"\n\n\"Sen tietää Jumala, että olette olleet, Madam\", vastasi Peggotty.\n\n\"Kuinka sinä siis uskallat\", lausui äitini -- \"sinä tiedät, etten\ntarkoita, kuinka sinä uskallat, Peggotty, vaan, kuinka sinä hennot --\nsaattaa minut niin alakuloiseksi ja lausua semmoisia katkeria asioita\nminulle, vaikka hyvin huomaat, ettei minulla ulkopuolella tätä paikkaa\nole yhtäkään ystävää, johon kääntyä!\"\n\n\"Sitä enemmän syytä\", vastasi Peggotty, \"sanoa, ettei tämä kelpaa. Ei!\ntämä ei kelpaa. Ei! vaikka mikä olisi\". -- Minä pelkäsin, että Peggotty\nheittäisi kynttiläjalan kädestään; hän heilutti sitä niin kiivaasti.\n\n\"Kuinka sinä voit tehdä asiaa niin pahaksi\", lausui äitini, vuodattaen\nrunsaammin kyyneliä, kuin ennen, \"ja puhua näin väärällä tavalla!\nKuinka sinä voit haastella, niinkuin kaikki olisi sovittu ja päätetty,\nPeggotty, vaikka minä sanon sinulle lakkaamatta, sinä julma ihminen,\nettä paitsi tavallisimpia kohteliaisuuden osoituksia ei mitään ole\ntapahtunut! Sinä puhut ihastelemisesta. Mikä minun tulee neuvoksi? Jos\nihmiset ovat niin tyhmät, että ihastelevat, onko se minun vikani? Mikä\nminun tulee neuvoksi, kysyn sinulta? Tahtoisitko, että ajan hiukset\npäästäni ja mustaan kasvoni, taikka että poltan tai kalttaan tai muulla\nlailla laitan itseni rumaksi? Totta puhuen, sinä tahtoisit sitä,\nPeggotty. Totta puhuen, sinä olisit aivan mielissäsi siitä.\"\n\nNämät moitteet näyttivät minusta kovasti koskevan Peggottyyn.\n\n\"Ja minun rakas poikani\", huudahti äitini, tullen sen nojatuolin luo,\njossa minä olin, ja hyväillen minua, \"minun oma pikku Davyni!\nTarvitseeko viitata minulle, että minä en rakasta kylläksi kultaista\naarrettani, kalliinta pikku olentoa, mikä milloinkaan on löytynyt!\"\n\n\"Semmoisiin ei ole kukaan koskaan viitannut\", sanoi Peggotty.\n\n\"Viittasit oikein, Peggotty!\" vastasi äitini. \"Sinä tiedät, että\nviittasit. Mitä muuta oli mahdollista päättää siitä, mitä sanoit, sinä\nlemmetön luontokappale, vaikka tiedät yhtä hyvin, kuin minä, että, kun\nsain rahani viime neljännekseltä, minä en hänen tähtensä raskinut ostaa\nitselleni uutta parasollia, vaikka vanha viheriäinen on aivan kulunut\nja reunus on perin resainen. Sinä tiedät, että se on, Peggotty. Sinä et\nvoi kieltää sitä\". Sitten kääntyen hellästi minun puoleeni, poski minun\nposkeani vastaan, \"olenko minä häijy äiti sinulle, Davy? Olenko minä\nilkeä, kova, itsekäs, paha äiti? Sano, että minä olen, lapseni; sano:\n'olet', herttainen poikani, ja Peggotty rakastaa sinua, ja Peggotyn\nrakkaus on paljon parempi, kuin minun, Davy. _Minä_ en rakasta sinua\nollenkaan, rakastanko?\"\n\nTähän rupesimme kaikki itkemään. Minä luulen, että minä olin äänekkäin\njoukossa, vaan sen minä varmaan tiedän, että toden perästä me kaikki\nitkimme. Minä olin kokonaan sydämestäni sortunut, ja minä pelkään, että\nensimäisessä loukatun hellyyden innossani sanoin Peggottya \"pedoksi\".\nTämä rehellinen olento oli, muistaakseni, kovasti murheissaan ja joutui\nvarmaan aivan napittomaksi tässä tilaisuudessa; sillä vähäinen parvi\nnäitä lento-aseita sinkoili sinne tänne, kun hän, sovittuaan äitini\nkanssa, laski polvillensa nojatuolin viereen ja sopi minun kanssani.\n\nMe panimme kovasti alakuloisina maata. Nyyhkytykseni piti minua kauan\naikaa hereillä; ja kun joku varsin ankara nyyhkäys kokonaan nosti minut\nylös vuoteessani, näin äitini istuvan peitolla ja nojautuvan minun\npuoleeni.\n\nMinä vaivuin nyt uneen hänen syliinsä ja nukuin sitkeästi.\n\nJosko minä seuraavana sunnuntaina näin gentlemanin jälleen vai menikö\npidempi aika, ennenkuin hän taas ilmestyi, sitä minä en muista. Minä en\nväitä, että varmaan muistan tapahtuma-päivät. Mutta kirkossa hän oli ja\nsaatti meitä kotiin jumalanpalveluksen perästä. Hän tuli myöskin sisään\nkatsomaan kuuluisaa geraniumia, joka oli meillä vierashuoneen\nakkunassa. Minusta ei näyttänyt siltä, kuin hän olisi huolinut paljon\nsiitä, mutta ennen lähtöänsä pyysi hän äitiäni antamaan hänelle yhden\nkukan. Äitini käski hänen valita itselleen yhden, mutta hän ei tahtonut\ntehdä sitä -- minä en voinut ymmärtää, miksi -- ja niin poimi äitini\nyhden hänelle ja antoi sen hänelle. Hän sanoi, ettei hän koskaan, ei\nkoskaan enää luopuisi siitä; ja minun mielestäni hän oli hyvin\nyksinkertainen, joka ei tietänyt, että se päivän taikka parin perästä\nmurenisi kappaleiksi.\n\nPeggotty alkoi seurustella vähemmin meidän kanssamme iltaisin, kuin\nennen. Äitini jätti sangen paljon hänen ratkaistavaksensa -- enemmän,\nkuin tavallisesti, niin minusta tuntui -- ja me olimme kaikki kolme\nerinomaisen hyvät ystävät; kuitenkin olimme toisenlaiset, kuin ennen,\neikä keskinäinen välimme ollut niin luonteva. Toisinaan luulin\nhuomaavani, että Peggotty ehkä paheksi, että äitini käytti kaikkia\nniitä kauniita pukuja, jotka hänellä oli piirongissaan, taikka että hän\nkävi niin usein vieraisilla tuossa naapurissa; mutta minä en voinut\nsaada oikein selkoa asiasta.\n\nAikaa voittain totuin minä näkemään mustapartaista gentlemania. Minä en\npitänyt hänestä enemmän, kuin alustakaan, vaan kadehdin häntä samalla\nlevottomalla tavalla; mutta jos minulla oli joku syy siihen, paitsi\nlapsen vaistomainen nurjamielisyys ja joku yleinen ajatus, että\nPeggotty ja minä olisimme voineet pitää äitiäni hyvänä ilman kenenkään\navutta, ei se suinkaan ollut _se_ syy, jonka olisin keksinyt, jos\nolisin ollut vanhempi. Ei mikään semmoinen asia pistänyt ensinkään\npäähäni. Minä näin vaan pienissä kappaleissa, kuinka asian laita oli;\nmutta mitä siihen tulee, että olisin näistä kappaleista kutonut\nkokonaisen verkon ja saanut jotakin saalista siihen, se oli tähän asti\nulkopuolella voimaani.\n\nEräänä syys-aamuna olin minä äitini kanssa puutarhassa asuntomme\nedustalla, kun Mr. Murdstone -- minä tunsin hänet tällä nimellä nyt --\nkulki ratsastaen ohitse. Hän seisautti hevostansa, tervehtiäksensä\näitiäni, ja sanoi, että hän oli matkalla Lowestoft'iin muutamien\nystävien luo, jotka olivat siellä jahti-aluksineen. Hän ehdotteli\niloisesti, että minä tulisin istumaan satulaan hänen eteensä, jos minun\nteki mieli ratsastaa.\n\nIlma oli niin kirkas ja suloinen, ja hevonen näytti itse niin suuresti\nmieltyneen tähän ratsastamis-tuumaan, kun se seisoi korskuen ja hyppien\npuutarhan portilla, että minua kovasti halutti lähteä. Niin minä\ntoimitettiin toiseen kerrokseen Peggotyn luo siistittäväksi. Tällä\nvälin astui Mr. Murdstone maahan ja, ohjakset käsivarrella, käveli\nverkalleen edestakaisin pensas-aidan ulkopuolella, sillä aikaa kuin\näitini käveli verkalleen edestakaisin sisäpuolella, pitääksensä hänelle\nseuraa. Minä muistan, kuinka Peggotty ja minä tähystelimme heitä\nvähäisestä akkunastani; minä muistan, kuinka tyystisti he näyttivät\ntutkivan ruusupensasta heidän välissään, kun he liikkuivat\nedestakaisin; ja kuinka Peggotty, aivan hyvällä tuulella oltuaan,\nyhtäkkiä vihastui ja erittäin kovakätisesti suki hiukseni väärälle\npuolelle.\n\nMr. Murdstone ja minä olimme pian matkalla ja ajoimme pientä juoksua\nviheriällä nurmikolla tien vieressä. Hän tuki minua aivan keveästi\ntoisella käsivarrellaan, enkä minä luule, että olin erittäin levoton;\nmutta minä en saanut istutuksi hänen edessään, ilman että välisti\nkäänsin päätäni ja katselin häntä kasvoihin. Hänellä oli sellaiset\nlaidot, mustat silmät -- minulta puuttuu parempaa sanaa semmoisten\nsilmien kuvaamiseksi, joissa ei ole mitään syvyyttä, mihin katsoa --\njotka, kun ne ovat mietteisin kääntyneinä, näyttävät jostakin valon\nomituisuudesta hetkittäin käyvän karsoksi. Usein, kun katselin häntä,\nhuomasin jonkunlaisella kammolla tämän ilmiön ja kummastelin, mitä hän\nniin syvästi ajatteli. Hänen hiuksensa ja poskipartansa olivat, näin\nlikeltä katsottuina, mustemmat ja tuuheammat, kuin mitä minäkään olin\nuskonut. Joku neliskulmaisuus hänen kasvojensa alipuolessa ynnä hänen\nvahvan, mustan partansa pilkullinen sänki -- hän ajoi joka päivä\npartansa hyvin tyyni -- muistuttivat minua niistä vahakuvista, joita\npuolta vuotta ennen kuljetettiin meidän paikoilla. Tämä, hänen\nsäännölliset kulmakarvansa ja tuo uhkean valkoinen, tumma ja ruskea\nväri hänen ihossaan -- hiiteen hänen ihonsa ja muistonsa! -- saivat\nminua ajattelemaan häntä, vaikka pahaa aavistin, varsin kauniiksi\nmieheksi. Minä en epäile yhtään, että myöskin rakas äiti parkani\najatteli häntä samanlaiseksi.\n\nMeren rannalle tultuamme, poikkesimme erääsen hotelliin, jossa kaksi\ngentlemania poltti cigarria itseksensä yhdessä huoneessa. He makasivat\nkumpikin vähintäin neljällä tuolilla, ja heillä oli iso, karkea\ntröijy yllänsä. Yhdessä nurkassa oli joukko päällystakkeja ja\nmerimiehenjakkuja sekä yksi lippu, kaikki myttyyn käärittynä.\n\nHe pyörähtivät molemmat jaloillensa huolimattomalla tavalla, kun me\nastuimme sisään, ja huusivat: \"halloo, Murdstone! Me luulimme jo, että\nolitte kuolleet!\"\n\n\"Ei vielä\", vastasi Mr. Murdstone.\n\n\"Ja kuka tämä poika veitikka on?\" kysyi toinen gentlemani, tarttuen\nminuun.\n\n\"Se on Davy\", vastasi Mr. Murdstone.\n\n\"Mikä Davy?\" sanoi gentlemani. \"Jonesko?\"\n\n\"Copperfield\", lausui Mr. Murdstone.\n\n\"Kuinka! Tuon lumoavan Mrs. Copperfieldin hännys?\" huudahti gentlemani.\n\"Tuon sievän pikku lesken?\"\n\n\"Qvinion\", sanoi Mr. Murdstone, \"olkaat varoillanne. Muutamat\nhuomaavat\".\n\n\"Kuka huomaa?\" kysyi gentlemani nauraen.\n\nMinä katsahdin äkkiä ylös, sillä minä olin utelias tietämään.\n\n\"Sheffieldin Brooks vaan\", lausui Mr. Murdstone.\n\nMinun kävi oloni oikein huokeaksi, kun kuulin, että se oli vaan\nSheffieldin Brooks; sillä alusta minä todella luulin, että se olin\nminä.\n\nSheffieldin Mr. Brooks'in nimessä näytti olevan jotakin kovin\nnaurettavaa, sillä molemmat gentlemanit nauroivat sydämellisesti, kun\nhäntä mainittiin, ja se huvitti myöskin suuresti Mr. Murdstone'a. Vähän\naikaa naurettuaan sanoi se gentlemani, jota hän oli nimittänyt\nQvinion'iksi:\n\n\"Ja mitä Sheffieldin Brooks arvelee ehdoitetusta kaupasta?\"\n\n\"No, minä en luule, että Brooks tätä nykyä ymmärtää paljon siitä\",\nvastasi Mr. Murdstone; \"mutta ei hän yleensä ole suosiollinen minulle,\nluulen minä\".\n\nHe nauroivat tätä vielä, ja Mr. Qvinion ilmoitti aikovansa soittaa\nsherryä, juodaksensa Brooks'in kunniaksi. Hän soittikin; ja kun viini\ntuli, antoi hän minulle vähän siitä ynnä korpun ja käski minun,\nennenkuin join, nousta ylös ja sanoa: \"hukka Sheffieldin Brooks'ille!\"\nEsitys vastaanotettiin suurella mieltymyksellä ja niin sydämellisellä\nnaurulla, että minäkin rupesin nauramaan; johon he nauroivat vielä\nenemmän. Lyhyeltä, me olimme kaikki oikein iloissamme.\n\nMe kävelimme tämän perästä kalliolla ja istuimme ruohossa ja\ntähystelimme esineitä kiikarilla -- minä en voinut nähdä mitään, kun se\npantiin silmäni eteen, mutta minä olin näkevinäni -- ja sitte palasimme\nhotelliin aikaisille päivällisille. Koko ajan, kuin olimme ulkona,\npolttivat nuot molemmat gentlemanit lakkaamatta -- jota he,\nluullakseni, jos saan päättää heidän paksujen takkiensa hajusta,\nepäilemättä olivat tehneet aina siitä saakka, kuin takit ensin\ntulivat räätäliltä kotiin. Minä en saa unhottaa, että me nousimme\njahti-alukseen, jossa he kaikki kolme menivät kastariin ja\naskaroitsivat, joukko papereita edessään. Minä näin heidät kovassa\ntyössä, kun katsoin alas avoimesta kattoakkunasta. He jättivät minut\nsiksi aikaa kahden kesken varsin hupaisen miehen kanssa, jolla oli iso,\npunatukkainen pää ja päässä sangen vähäinen, kiiltävä hattu. Hänellä\noli yllänsä ristiraitainen paita elikkä tröijy, jonka rintamukseen oli\nsuurilla kirjaimilla poikittain neulottu \"Skylark\".[10] Minä luulin,\nettä se oli hänen nimensä, ja että, koska hän asui laivassa eikä\nhänellä ollut mitään katu-ovea, johon panna nimensä, hän sen sijaan\npisti sen tähän; mutta kun nimitin häntä Mr. Skylarkiksi, sanoi hän,\nettä nimi tarkoitti alusta. Minä huomasin koko päivän, että Mr.\nMurdstone oli totisempi ja vakavampi, kuin toiset molemmat gentlemanit.\nNämät olivat hyvin iloiset ja vallattomat. He laskivat vapaasti leikkiä\nkeskenänsä, mutta harvoin hänen kanssaan. Minusta näytti siltä, kuin\nhän olisi ollut taitavampi ja kylmäkiskoisempi, kuin he, ja kuin he\nolisivat katselleet häntä vähän samankaltaisella tunteella, kuin minä.\nMinä näin, että kerta taikka pari, kun Mr. Qvinion puhui, hän vilkaisi\nsivulta Mr. Murdstone'a, niinkuin vakuuttaaksensa itseään, ettei tämä\npaheksinut; ja että kerta, kun Mr. Passnidge (toinen gentlemani) oli\nkovasti hilpeänä, hän polki tämän jalkaa ja varoitti häntä salaa\nsilmillänsä, että hän huomaisi Mr. Murdstone'n, joka istui\nyksivakaisena ja äänettömänä. Enkä minä muista, että Mr. Murdstone\nolisi nauranut ensinkään sinä päivänä, paitsi Sheffieldin leikinlaskua\n-- ja tämä oli, sivumennen, sanottu, hänestä itsestä lähtenyt.\n\nMe palasimme varhain illalla kotiin. Oli hyvin kaunis ilta, ja äitini\nja Mr. Murdstone kävelivät uudestaan pensas-aidan vieressä, sillä välin\nkuin minä lähetettiin teetä juomaan. Kun hän oli mennyt, kysyi äitini\nminulta kaikkia huvipäiväni tapauksia ja mitä he olivat puhuneet ja\ntehneet. Minä kerroin, mitä he olivat sanoneet hänestä; hän nauroi ja\nsanoi, että he olivat häpeämättömiä veitikoita, jotka lavertelivat\njoutavia -- mutta minä tiesin, että se oli hänen mieleensä. Minä tiesin\nsen yhtä hyvin, kuin minä tiedän sen nyt. Minä käytin tilaisuutta\nkysyäkseni, tunsiko hän ketään Sheffieldin Mr. Brooks'ia, mutta hän\nvastasi: \"en\"; sitä hän vaan arveli, että tämä luultavasti oli joku\nveitsi- ja kahvelitehdastelia.\n\nVoinko minä sanoa hänen kasvoistaan -- vaikka minulla on syytä muistaa\nniitä muuttuneina, vaikka minä tiedän ne hävinneiksi -- että ne ovat\nmenneet, kun ne ilmestyvät minun eteeni tällä hetkellä yhtä selvästi,\nkuin mitkä kasvot hyvänsä, jotka valitsen joltakin väkirikkaalta\nkadulta? Voinko minä sanoa hänen viattomasta ja tyttömäisestä\nkauneudestaan, että se lakastui eikä ollut enää, kun sen henkäys kohtaa\nminun poskeani nyt, niinkuin se kohtasi sinä iltana? Voinko minä sanoa,\nettä hän koskaan kävi toisenlaiseksi, kun minun muistini palauttaa\nhänet näin vaan eloon, ja uskollisempana hänen armaasen nuoruuteensa,\nkuin minä olen ollut taikka mikään ihminen koskaan on, yhä pitää kiinni\nsiitä, mitä se silloin talletti?\n\nMinä kirjoitan hänestä juuri semmoisena kuin hän oli, kun minä olin\nmennyt levolle tämän keskustelun jälkeen ja hän tuli sanomaan minulle\nhyvää yötä. Hän laskeusi leikillisesti polvillensa vuoteeni viereen ja,\nnojatessaan leukaansa käsiinsä, lausui nauraen:\n\n\"Mitä he taas sanoivatkaan, Davy? Kerro minulle uudestaan. Minä en\nsaata uskoa sitä\".\n\n\"'Tuo lumoava'\", minä aloitin.\n\nÄitini pani kätensä huulilleni, estääksensä minua jatkamasta.\n\n\"Ei se ollut 'lumoava'\", lausui hän nauraen. \"Ei suinkaan se voinut olla\n'lumoava', Davy. Minä tiedän, ettei se ollut!\"\n\n\"Oli kyllä. 'Tuo lumoava Mrs. Copperfield'\", toistin minä jämeästi. \"Ja\n'tuo sievä'\".\n\n\"Ei, ei, ei se ollut sievä. Ei suinkaan 'sievä'\", keskeytti äitini,\npannen sormensa huulilleni jälleen.\n\n\"Oli kyllä. 'Tuo sievä pikku leski'\".\n\n\"Mitä tyhmiä, häpeämättömiä olentoja!\" huudahti äitini, nauraen ja\npeittäen kasvojansa. \"Mitä narreja! Eikö niin? Davy poikani --\"\n\n\"Mitä, äiti?\"\n\n\"Älä juttele tätä Peggotylle; hän ehkä suuttuu heille. Minä olen itse\nkauheasti suuttunut heille, mutta minä soisin mieluisammin, ettei\nPeggotty tietäisi siitä mitään\".\n\nMinä lupasin tietysti; ja me suutelimme toisiamme monta monituista\nkertaa, ja minä nukuin ennen pitkää sitkeästi.\n\nMinusta näyttää näin kaukaisen ajan takaa, kuin se olisi ollut\nseuraavana päivänä, kuin Peggotty toi esiin sen hämmästyttävän ja\nrohkean ehdoituksen, jonka nyt aion mainita; mutta se oli varmaan noin\nkahta kuukautta myöhemmin.\n\nMe istuimme, niinkuin ennenkin, eräänä iltana (äitini oli tavallisuutta\nmyöden ulkona) yhdessä ja meidän seurassamme sukka, kyynärä-mitta,\nvahapalanen, ompelurasia, jonka kannessa Saint Paul'in kirkko oli, ja\nkrokotiilikirja, kun Peggotty, katsottuaan minua useita kertoja ja\navaten suutansa, niinkuin puhuaksensa, vaikk'ei hän puhunut -- jota\nminä luulin vaan haukottelemiseksi, muutoin olisin melkein säikähtynyt\n-- sanoi mielistellen:\n\n\"Mimmoista teistä, Master Davy, olisi, jos tulisitte minun kanssani ja\nviettäisitte pari viikkoa veljeni luona Yarmouth'issa? Eikö _tämä_\nolisi hupaista?\"\n\n\"Onko veljesi hauska mies, Peggotty?\" kysyin minä ennakolta.\n\n\"Voi, kuinka hauska mies hän on!\" huudahti Peggotty, nostaen ylös\nkäsiänsä. \"Lisäksi siellä on meri, ja veneet ja laivat ja kalastajat ja\nranta ja Am, jonka kanssa sopii leikitellä --\"\n\nPeggotty tarkoitti veljensä, poikaa Ham'ia, joka mainittiin\nensimäisessä luvussani; mutta hän puhui hänestä, niinkuin jostakin\nEnglannin kieli-opin palasesta.[11]\n\nHänen huviluettelonsa saatti minut ihastuksiin, ja minä vastasin, että\nse olisi todella hauskaa, mutta mitä äitini sanoisi?\n\n\"No siinä tapauksessa panen vaikka guinean vetoa\", lausui Peggotty,\nkiinteästi katsoen minua kasvoihin, \"että hän sallii meidän matkustaa.\nMinä kysyn häneltä, jos tahdotte, heti kuin hän tulee kotiin. Siinä\nse!\"\n\n\"Mutta mitä äitini tekee sillä aikaa, kuin me olemme poissa?\" sanoin\nminä, nojaten vähäisiä käsivarsiani pöytään, asiasta keskustellakseni.\n\"Ei hänen käy täällä yksin asuminen\".\n\nJos Peggotty yhtäkkiä katseli jotakin reikää sukkansa kannassa, oli se\nvarmaan erinomaisen pieni reikä, joka ei ansainnut parsimista.\n\n\"Kuuletkos, Peggotty! Hänen ei suinkaan käy täällä yksin asuminen\".\n\n\"Hyvänen aika!\" huudahti Peggotty, vihdoin taas katsahtaen minuun.\n\"Ettekö te siitä tiedä? Hän muuttaa pariksi viikoksi Mrs. Grayper'in\nluo. Mrs. Grayper aikoo kutsua paljon vieraita luoksensa\".\n\nNo! Jos niin oli laita, olin aivan valmis lähtemään. Minä odotin\nmaltittomasti, siksi kuin äitini tuli kotiin Mrs. Grayperin tyköä (tämä\noli, näet, tuo usein mainittu naapuri), saadakseni tietää, saisimmeko\nlupaa toteuttaa suurta aatettamme. Äitini ei joutunut likimainkaan niin\nkummastuksiin, kuin minä olin odottanut, vaan suostui mielellään;\nkaikki määrättiin sinä iltana, ja asunnostani ja ravinnostani\nmaksettaisiin siltä ajalta, kuin siellä olin.\n\nEnnen pitkää oli lähdön päivä käsillä. Siihen oli niin lyhyt aika, että\nse joutui pian minustakin, joka vartosin kuumeentapaisella\nkärsimättömyydellä ja puoleksi pelkäsin, että joku maanjäristys tai\ntulta puuskaava vuori tai joku muu suuri luonnon mullistus tulisi\nväliin ja estäisi matkamme. Meidän oli määrä kulkea ajomiehen\nkärryillä, jotka lähtivät aamulla eineen jälkeen. Minä olisin antanut\nvaikka mitä tahansa, kun vaan olisin saanut pukea päälleni iltaa ennen\nja nukkua hatulla ja saappailla.\n\nMinua liikuttaa melkein nyt, vaikka kerron sitä hauskasti, kun muistan,\nkuinka halukas olin jättämään onnellisen kotini; kun ajattelen, kuinka\nvähän minua aavisti, mitä jätin ijäksi.\n\nMinua ilahuttaa, kun muistan, että, kun ajomiehen kärryt olivat\nportilla ja äitini seisoi suudellen minua, hellä kiitollisuus häntä ja\nsitä vanhaa paikkaa kohtaan, jolle minä en ollut koskaan ennen\nkääntänyt selkääni, sai minut itkemään. Minua ilahuttaa se tieto, että\nmyöskin äitini itki, ja että tunsin, kuinka hänen sydämensä sykki minun\nsydäntäni vastaan.\n\nMinua ilahuttaa, kun muistan, että, kun ajomies rupesi ajamaan, äitini\njuoksi ulos portille ja käski hänen seisahtua, että hän saisi kerran\nvielä suudella minua. Minua ilahuttaa, kun ajattelen sitä vakavuutta ja\nrakkautta, jolla hän nosti ylös kasvonsa minua kohden ja suuteli minua.\n\nKun me jätimme hänet seisomaan tielle, tuli Mr. Murdstone hänen\nluoksensa ja näytti nuhtelevan häntä siitä, että hän oli niin\nliikutettu. Minä katselin taaksepäin kärryn-uutimen takaa ja\nkummastelin, mitä se häneen koski. Peggotty, joka hänkin katseli\ntaaksensa toiselta puolelta, ei näyttänyt ollenkaan tyytyväiseltä;\nniinkuin kyllä huomasi hänen kasvoistaan, kun hän käänsi ne takaisin.\n\nMinä istuin ja katselin Peggottya hetken aikaa, miettien sitä\notaksuttua kohtausta, osaisinko minä, jos Peggotyn oli määrä jättää\nminut, niinkuin poika sadussa jätettiin, tietä kotiin jälleen niitä\nnappoja myöden, joita hän pudotteli.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\nMinulle tapahtuu muutos.\n\n\nAjomiehen hevonen oli laiskin hevonen mailmassa, toivon minä, ja\nhönkötti, pää lerpullansa, eteenpäin, niinkuin hän olisi tahtonut\nodotuttaa niitä, joille tavarat olivat määrätyt. Minusta oli todella\nniinkuin hän olisi välisti nauranut ääneen tätä tuumaansa, mutta\najomies vakuutti, että yskä vaan vaivasi häntä.\n\nAjomiehellä oli omituinen tapa pitää päätänsä lerpullaan, niinkuin\nhänen hevosensakin, ja nojautua untelosti eteenpäin, kun hän ajoi,\nkumpikin käsivarsi polvea vastaan. Minä sanon \"ajoi\", mutta minusta\nnäytti, kuin kärryt olisivat menneet Yarmouth'iin aivan yhtä hyvin\nilman häntä, sillä hevonen toimitti kaikki; ja mitä kanssapuheesen\ntulee, ei hänellä ollut mitään käsitystä muusta, kuin viheltämisestä.\n\nPeggotylla oli sylissään korillinen virvoitus-aineita, jotka olisivat\nriittäneet meille hyvin, vaikka olisimme menneet samoilla\nkulkuneuvoilla Londoniin asti. Me söimme kelpo lailla ja nukuimme kelpo\nlailla. Peggotty laskeusi aina levolle, leuka korin kahvalla, josta hän\nei koskaan hellittänyt; enkä minä olisi uskonut, jollen itse olisi\nkuullut sitä, että turvaton nainen voisi kuorsata niin vahvasti.\n\nMe poikkesimme niin monta kertaa kujia ylös ja alas ja viivyimme niin\nkauan viedessämme yhtä sänkyä erääsen ravintolaan ja pistäytessämme\nmuissa paikoissa, että minä olin aivan uuvuksissa ja kävin hyvin\niloiseksi, kun Yarmouth vihdoin ilmestyi. Se näytti jotenkin soiselta\nja vettyneeltä, kun katselin sitä suurta, unteliasta autiota, joka oli\njoen toisella puolella; enkä minä voinut olla kummastelematta, kuinka,\njos mailma todella oli niin ympyriäinen, kuin maatieteeni sanoi, mikään\nosa siitä sattui olemaan niin litteä. Mutta minä ajattelin, että\nYarmouth ehkä sijaitsi jommankumman navan kohdalla; joka selitti asian.\n\nKun tulimme hiukan likemmäksi ja näimme koko läheisen seudun venyvän\nsuorana, matalana viivana ilman rannalla, arvelin Peggotylle, että joku\nmäki taikka senkaltainen olisi kenties parantanut sitä; niinkuin\nmyöskin, että maa olisi ollut kauniimpi, jos se olisi ollut vähän\nenemmän erillänsä merestä eikä kaupunki ja luode olisi ollut niin\nsekaisin, kuin paahdettu leipä vedessä. Mutta Peggotty sanoi lujemmilla\nsanoilla, kuin tavallisesti, että meidän tulee tyytyä asioihin\nsemmoisina, kuin ne ovat, ja että hän puolestansa oli ylpeä, kun sai\nnimittää itseänsä Yarmouth'in savu-silliksi.\n\nKun saavuimme kadulle (joka oli outoa kyllä minulle) ja tunsimme hajun\nkalasta, pi'estä, täppeistä ja tervasta, ja näimme nerimiesten\nkäyskentelevän ja vaunujen ratisevan edestakaisin katukivillä, tunsin,\nettä olin päättänyt väärin näin vireästä paikasta, ja sanoinkin sen\nPeggotylle, joka suurella mielihyvällä kuunteli ihastukseni ilmoituksia\nja kertoi minulle, että oli hyvin tunnettu asia (arvatakseni niille,\njoitten oli onni olla savu-sillejä syntyänsä), että Yarmouth oli\nylipäänsä kauniin paikka koko mailmassa.\n\n\"Tuossa on Am'ini!\" kirkaisi Peggotty, \"tuntemattomaksi kasvaneena!\"\n\nTämä odotti meitä todella ravintolan edessä ja kysyi minulta vanhan\ntuttavan tavalla, kuinka minä jaksoin. Minä en mielestäni ensiksi\ntuntenut häntä yhtä hyvin, kuin hän tunsi minut, sillä hän ei ollut\nkertaakaan käynyt meillä sen yön jälkeen, jona minä synnyin, ja hänellä\ntietysti oli siinä kohden etu minun rinnallani. Mutta ystävyytemme\nkarttui suuresti, kun hän otti minut selkäänsä, kantaaksensa minua\nkotiin. Hän oli nyt kookas, väkevä, kuuden jalan pituinen mies; hän oli\nleveä samassa suhteessa ja pyöreä-harteinen; mutta hänellä oli\nhymyilevät lapsenkasvot ja kiharat, valkoiset hiukset, joka tuotti\nhänelle aivan lampaankaltaisen muodon. Hän oli puettu kanvassi-takkiin\nja niin kankeihin housuihin, että ne olisivat seisoneet varsin hyvin\nitsepäällään ilman mitään sääriäkin. Eikä olisi sopinut oikeastaan\nsanoa, että hänellä oli hattu päässä, vaan että hän, niinkuin vanha\nrakennus, ylinnä oli peitetty jollakin pientapaisella.\n\nHam kuljetti nyt minua selässään ynnä yhtä vähäistä arkkuamme\nkainalossaan ja Peggotty kantoi toista arkkuamme; me käännyimme\nkatu-solia alaspäin, jotka olivat ripoitetut täyteen lastuja ja\nvähäisiä hiekkaläjiä, ja sivusimme kaasulaitoksia, köysitehtaita,\nvene- ja laivaveistämöitä, alusten repimys-, tilkitys- ja\ntaklaustarhoja, seppien pajoja sekä pitkän jonon samanlaisia paikkoja,\nsiksi kuin jouduimme sille unteliaalle autiokedolle, jonka olin jo\netäältä nähnyt. Silloin Ham sanoi:\n\n\"Tuolla huoneemme on, Mas'r Davy!\"\n\nMinä katselin kaikille ilman suunnille niin pitkälle, kuin silmäni\nkannatti erämaan yli, merelle päin ja jokea kohden, mutta minä en\neroittanut mitään huonetta. Korkeana ja kuivana virui vähän matkan\npäässä maalla joku proomi taikka muullainen haaksi-kulu, josta\nsavutorvena rautainen putki pisti ylös ja suitsi varsin ystävällisesti;\nmutta ei mitään muuta asunnon tapaista ollut minun näkyvissäni.\n\n\"Ei suinkaan se tuo ole?\" kysyin minä. \"Tuo laivalta näyttävä kapine?\"\n\n\"Se se on, Mas'r Davy\", vastasi Ham.\n\nJos se olisi ollut Aladdinin palatsi, Rok-linnun muna tai mitä hyvänsä,\nen olisi luullakseni ollut enemmän mieltynyt siihen romantilliseen\najatukseen, että saisin asua siinä. Hauska ovi oli laitettu kylkeen. Se\noli katettu ja siinä oli vähäisiä akkunoita; mutta sen ihmeellinen\nlumousvoima tuli siitä, että se oli todellinen vene, joka epäilemättä\noli satoja kertoja ollut vesillä ja sitä ei koskaan oltu aiottu\nasuttavaksi manterella. Se se oli, joka ihastutti minua. Jos sitä olisi\njoskus aiottu asuttavaksi, olisin ehkä katsonut sitä pieneksi,\nepämukavaksi taikka kolkoksi; mutta koska se ei ollut aiottu mihinkään\nsemmoiseen tarkoitukseen, muuttui se täydelliseksi palatsiksi.\n\nSe oli hyvin puhdas sisältäpäin ja niin sievä, kuin mahdollista. Siinä\noli pöytä ja Schwarzwaldin kello ja piironki ja piirongin päällä\ntee-tarjotin; tee-tarjottimelle oli maalattu nainen, joka, parasolli\nkädessä, käveli sotamieheksi puetun pojan kanssa, joka vieritti\nvannetta. Yksi raamattu esti tarjotinta putoamasta alas; ja jos\ntarjotin olisi pudonnut, olisi se särkenyt joukon kuppeja ja vateja\nynnä tee-kannun, jotka olivat asetetut kirjan ympäri. Seinissä oli\nmuutamia huonosti väritettyjä, lasilla ja raamilla varustettuja\nkuvia raamatun tapauksista; enkä minä ole koskaan jälestäpäin\nkulkukauppiaitten käsissä nähnyt semmoisia, ilman että olen samalla\nuudestaan nähnyt Peggotyn veljen huoneen koko sisustan. Punapukuinen\nAbraham, joka oli sinivaatteista Isaakia uhraamallansa, sekä keltaisiin\npuettu Daniel, viheriäin leijonien luolaan heitettynä, olivat etevimmät\nniistä. Vähäisen kamini-reunuksen ylipuolella oli Sunderlandissa\nrakennetun loggertin, Sarah Jane'n, kuva. Oikea vähäinen puinen\nperäkeula oli liitetty siihen; ja tämä taideteos, jossa maalarin ja\nsalvumiehen käsi-alat yhdistyivät, oli mielestäni mitä parhaita\naarteita mailma ikinä voi esiin tuoda. Katto-orsiin oli lyöty muutamia\nkoukkuja, joitten tarkoitusta minä en silloin arvannut. Lopuksi löytyi\nsiellä joitakuita arkkuja ja lippaita ja muita sellaisia kaluja, joita\npidettiin istuimina ja lisäsivät tuolien lukua.\n\nKaikki nämät minä näin -- lapsen tavalla ja käsitykseni mukaan -- ensi\nsilmänräpäyksellä, kuin olin astunut kynnyksen yli. Tuosta Peggotty\navasi vähäisen oven ja näytti minulle makuuhuoneeni. Se oli mitä\ntäydellisin ja otollisin makuuhuone, mikä koskaan nähtiin -- aluksen\nperäpuolessa. Siinä oli vähäinen akkuna entisen peräsimen kohdalla;\nvähäinen peili, joka oli juuri tarpeeksi korkea minulle, naulattuna\nseinään ja reunustettuna simpsukankuorilla; vähäinen vuode ja sen\nverran tilaa, että siihen pääsi; ja sinisessä mukissa pöydällä kimppu\nmeriruohoja. Seinät olivat kalkitut maidonkarvaiseksi, ja silmiäni\noikein karvasteli, kun katselin heleätä tilkapeittoa. Yksi asia, jonka\nminä erittäin huomasin tässä hupaisessa huoneessa, oli kalanhaju, joka\noli niin äikeä, että, kun otin ulos nenäliinani, pyyhkiäkseni nenääni,\nminä tunsin, kuinka se haisi, juuri niinkuin hummeri olisi ollut\nkääritty siihen. Kun salaisesti ilmoitin tämän havaintoni Peggotylle,\nkertoi hän minulle, että hänen veljensä piti hummereita, rappoja ja\näyriäisiä kaupaksi; ja minä näin jälestäpäin, että joukko näitä eläviä,\nkummallisesti yhteen paltaantuneina ja aina nipistäen kaikkia, mihin\nikinänsä tarttuivat, enimmiten tavattiin vähäisessä vajassa, jossa\nkivi-astioita ja kattiloita säilytettiin.\n\nHyvin kohtelias nainen valkoisella esiliinalla, jonka jo noin\nneljänneksen päästä Ham'in selästä olin nähnyt niiaavan oven suussa,\ntoivotti meitä tervetulleeksi. Samaten erittäin kaunis (ainakin minun\nsilmissäni) pieni tyttö, jolla oli kaulassa sinisiä helmiä ja joka ei\nantanut minun suuta, kun tarjosin, vaan juoksi pois piiloon. Kun olimme\nsyöneet runsaat päivällisemme, keitettyjä kammeliaita, sulattua voita\nja potaatteja (vähäinen lihakappale oli asetettu minun eteeni), astui\nennen pitkää kovin karvakas mies, jolla oli sangen hyvänsävyiset\nkasvot, sisään. Koska hän nimitti Peggottya \"tytöksi\" ja paiskasi aika\nmuiskun hänen poskellensa, päätin minä Peggotyn yleensä siveästä\nkäytöksestä, että tämä oli hänen veljensä; ja niin hän olikin -- sillä\nhän esiteltiin kohta minulle Mr. Peggotyksi, talon isännäksi.\n\n\"Hauska nähdä teitä, Sir\", sanoi Mr. Peggotty. \"Te saatte nähdä, että\nolemme yksinkertaiset, Sir, mutta alttiit\".\n\nMinä kiitin häntä ja vastasin, että minä varmaan menestyisin näin\nhupaisessa paikassa.\n\n\"Kuinka teidän äitinne jaksaa, Sir,\" kysyi Mr. Peggotty. \"Hyvissä\nvoimissa, kun lähditte hänen tyköänsä?\"\n\nMinä ilmoitin Mr. Peggotylle, että hän oli niin hyvissä voimissa, kuin\nminun sopi toivoa, ja että hän lähetti paljon terveisiä, -- joka oli\nkohtelias keksintö minun puoleltani.\n\n\"Minä olen hyvin kiitollinen hänelle\", vastasi Mr. Peggotty. \"No, Sir,\njos voitte tulla toimeen täällä pari viikkoa hänen\" -- tässä hän\nnyykäytti sisarellensa -- \"Hamin ja pikku Em'lyn kanssa, katsomme\nseuraanne kunniaksi\".\n\nKun Mr. Peggotty oli tällä vieraanvaraisella tavalla tervehtinyt talon\npuolesta, meni hän ulos pesemään itseänsä kuumalla vedellä täytetystä\nkattilasta, muistuttaen, ettei \"kylmä koskaan saisi _hänen_ likaansa\nlähtemään\". Hän palasi pian suuresti parantuneena ulkomuodoltaan, mutta\nniin punottavana, etten voinut kuin ajatella, että hänen kasvonsa\nolivat hummerien, rappojen ja äyriäisten kaltaiset siinä, että ne\nmenivät kuumaan veteen aivan mustina, mutta tulivat aivan punaisina\nylös.\n\nKun teen jälkeen ovi oli pantu kiinni ja kaikki hyvin suljettu (yöt\nolivat nyt kylmät ja sumuiset), näytti se minusta suloisimmalta\nasunnolta, minkä ihmisen mielikuvitus voi luoda. Kun kuuli, kuinka\ntuuli nousi ulkona merellä, kun tiesi, että sumu hiipi yksinäisen,\nlaakean maan yli, ja kun katseli valkeata ja ajatteli, ettei ollut\nmitään muuta huonetta likellä, kuin tämä, ja että tämä oli vene, tuntui\ntämä kaikki eriskummaiselta. Pikku Em'ly oli voittanut ujoutensa ja\nistui minun vieressäni matalimmalla ja vähäisimmällä arkulla, joka oli\njuuri kylläksi suuri meille molemmille ja säntilleen sopi kaminin\nnurkkaan. Mrs. Peggotty valkoisella esiliinallansa istui kutoen valkean\ntoisella puolella. Peggotty neulomuksineen, Saint Paul'ineen ja\nvahakynttilän palasineen olivat yhtä kodittuneina täällä, kuin\njolleivät he olisi koskaan nähneet mitään muuta kattoa. Ham, joka oli\nantanut minulle ensimäisen luentoni \"kaikissa neljässä\",[12] koetti\nmuistuttaa mieleensä yhtä ennustusjärjestelmää, johon hän käytti\nlikaisia kortteja, jättäen kalaisia merkkejä peukalostansa kaikkiin,\njoita hän käänsi. Mr. Peggotty poltti piippuansa. Minä tunsin, että oli\nsopiva aika keskusteluun ja ystävälliseen kanssapuheesen.\n\n\"Mr. Peggotty!\" sanon minä.\n\n\"Sir\", vastaa hän.\n\n\"Nimitittekö poikanne Ham'iksi sen vuoksi, että asuitte jonkunlaisessa\narkissa?\"\n\nMr. Peggotty näytti katsovan sitä syvämieliseksi ajatukseksi, mutta\nvastasi:\n\n\"Ei, Sir. Minä en ole antanut hänelle mitään nimeä\".\n\n\"Kuka siis antoi hänelle tämän nimen?\" lausuin minä, asettaen kysymystä\nnumero kahta katkismuksestani Mr. Peggotylle.\n\n\"No, Sir, hänen isänsä antoi sen hänelle\", vastasi Mr. Peggotty.\n\n\"Minä luulin teitä hänen isäkseen!\"\n\n\"Veljeni Joe oli _hänen_ isänsä\", lausui Mr. Peggotty.\n\n\"Kuollut, Mr. Peggotty?\" arvelin minä soveliaan vaitiolon jälkeen.\n\n\"Hukkunut\", vastasi Mr. Peggotty.\n\nMinua kummastutti kovasti, ettei Mr. Peggotty ollut Ham'in isä, ja minä\nrupesin miettimään, olinko erehtynyt hänen ja muitten läsnä olevien\nsukulaisuuden suhteen. Minä olin niin utelias tietämään, että päätin\nkuulustella sitä Mr. Peggotylta.\n\n\"Pikku Em'ly\", minä lausuin, katsellen tyttöä. \"Hän on teidän\ntyttärenne, eikö niin, Mr. Peggotty?\"\n\n\"Ei, Sir. Lankomieheni Tom oli _hänen_ isänsä\".\n\nMinä en voinut pidättää itseäni. -- \"Kuollut, Mr. Peggotty?\" arvelin\nminä toisen soveliaan vaiti-olon jälkeen.\n\n\"Hukkunut\", vastasi Mr. Peggotty.\n\nMinä tunsin, kuinka vaikeata oli palata aineeseni, mutta minä en ollut\nvielä päässyt sen pohjaan ja minun täytyi päästä pohjaan tavalla taikka\ntoisella.\n\n\"Eikö teillä ole _mitään_ lapsia, Mr. Peggotty?\"\n\n\"Ei, Master\", vastasi hän lyhyellä naurulla. \"Minä olen naimaton\".\n\n\"Naimaton!\" toistin minä kummastuneena. \"No, kuka tuo on, Mr.\nPeggotty?\" osoittaen sormellani sitä henkilöä valkoisella esiliinalla,\njoka kutoi.\n\n\"Se on Mrs. Gummidge\", vastasi Mr. Peggotty. \"Gummidge, Mr. Peggotty?\"\n\nMutta tällä hetkellä Peggotty -- minä tarkoitan omaa erityistä\nPeggottyani -- antoi niin selviä merkkejä minulle, etten kysyisi\nenempää, jotta minun täytyi vaan istua ja katsella koko tätä äänetöntä\nseuraa, kunnes maatapanon aika tuli. Sitten hän ilmoitti minulle kahden\nkesken omassa pienessä kojussani, että Ham ja Em'ly olivat hänen\nveljensä ja lankonsa orvoksi jääneet lapset, jotka isäntä oli eri\naikoina ottanut hoimiinsa, kun olivat lapsuudessaan aivan turvattomina;\nja että Mrs. Gummidge oli leski, jonka mies vainaja oli yhdessä Mr.\nPeggotyn kanssa omistanut jonkun aluksen, mutta kuollut perin köyhänä.\nMr. Peggotty oli itse vaan köyhä mies, mutta hyvä, kuin kulta, ja\nuskollinen, kuin teräs -- nämät olivat Peggotyn vertaukset. Ainoa asia,\njutteli hän minulle, josta Mr. Peggotty koskaan kiivastui taikka\nkirosi, oli tämä hänen jalomielisyytensä; ja jos joku heistä joskus\nviittasi siihen, löi hän oikean kätensä ankarasti pöytään (hän oli\nkerta tämmöisessä tilaisuudessa halkaissut pöydän) ja vannoi kauhean\nvalan, että hän tahtoisi tulla \"lestyksi\", jollei hän ijäksi päivää\nmenisi matkoihinsa, jos sitä milloinkaan enää mainittiin. Kysyttyäni\nhuomasin, ettei kukaan vähintäkään ymmärtänyt, mitä tämä julma\n\"lestyn\" sana merkitsi; mutta että he kaikki arvelivat sitä mitä\njuhlallisimmaksi sadatukseksi.\n\nIsäntäni hyväluontoisuus vaikutti syvästi minuun, ja varsin\noivallisella mieli-alalla, joka enentyi siitä, että minua nukutti,\nkuuntelin, kuinka vaimoväki meni maata toiseen vähäiseen kojuun,\nsamanlaiseen, kuin minun, mutta veneen vastaisessa päässä, ja kuinka\nisäntä ja Ham itsellensä kiinnittivät kaksi riippumattoa niihin\nkattokoukkuihin, joita olin nähnyt. Kun uni vähitellen valloitti minut,\nkuulin, kuinka tuuli vonkui ulkona merellä ja lähestyi niin tuimana\nlakean poikki, että minä horroksissani pelkäsin, että tuo suuri syvyys\nnousisi tulville yön kuluessa. Mutta lohdutukselleni ajattelin, että\nhaahdessa minä kuitenkin olin, ja ettei semmoinen mies, kuin Mr.\nPeggotty, ollut mikään huono laivalainen, jos jotakin tapahtui.\n\nEi mitään pahempaa, kuin aamu, kuitenkaan tullut. Melkein yhtä pian,\nkuin se paisti peilini simpsukankuoriselle reunukselle, olin minä\npoissa vuoteestani ja ulkona pikku Em'lyn kanssa poimimassa kiviä\nrannalla.\n\n\"Sinä olet arvattavasti kokonainen merimies?\" sanoin minä Em'lylle.\nMinä en, luullakseni, uskonut mitään semmoista, mutta tunsin, että oli\nkohteliasta sanoa jotakin; ja loistava, lähellä meitä oleva purje\nkuvasteli tällä haavaa niin pienoisen kauniina hänen kirkkaassa\nsilmässänsä, että minun pisti päähäni sanoa tämä.\n\n\"Ei\", vastasi Em'ly, pudistaen päätänsä, \"minä pelkään merta\".\n\n\"Pelkäät!\" sanoin minä sopivalla rohkeuden muodolla ja uljaasti\nkatsellen vankkaa valtamerta. _Minä_ en pelkää!\"\n\n\"Voi! mutta se on julma\", lausui Em'ly. \"Minä olen nähnyt sen kovin\nkauheana muutamille meidän miehille. Minä olen nähnyt sen kiskovan\nveneen, joka oli yhtä suuri, kuin meidän huoneemme, kokonaan\nkappaleiksi\".\n\n\"Minä toivon, ettei se ollut sama vene, jossa --\"\n\n\"Jossa isäni hukkui?\" sanoi Em'ly. \"Ei. Ei se, sitä venettä minä en ole\nkoskaan nähnyt\".\n\n\"Eikö häntäkään?\" kysyin minä häneltä.\n\nPikku Em'ly pudisti päätänsä. \"Ei niin, että muistaisin!\"\n\nTässä oli jotakin yhtäläistä! Minä rupesin kohta selittämään, kuinka\nminä en koskaan ollut nähnyt omaa isääni; ja kuinka äitini ja minä\nolimme aina asuneet itseksemme mitä onnellisimmassa tilassa voi\najatella, ja vieläkin asuimme ja aioimme aina asua; ja kuinka isäni\nhauta oli kirkkomaalla lähellä kartanoamme yhden puun varjossa, jonka\noksien alla olin monena hauskana aamuna kävellyt ja kuullut lintujen\nlaulavan. Mutta Em'lyn ja minun orpoudellani näytti olevan jonkunlainen\nerilaisuus. Häneltä oli äiti kuollut ennen, kuin isä; eikä kukaan\ntietänyt, missä hänen isänsä hauta oli, paitsi että se oli jossain\nmeren syvyydessä.\n\n\"Paitsi sitä\", lausui Em'ly, näkinkenkiä ja piikiviä etsiessään, \"oli\nsinun isäsi gentlemani, ja sinun äitisi lady; mutta minun isäni oli\nkalastaja, ja minun äitini oli kalastajan tyttö, ja enoni Dan on\nkalastaja\".\n\n\"Dan on Mr. Peggotty, eikö niin?\" kysyin minä.\n\n\"Eno Dan -- tuolla\", vastasi Em'ly, noikaten venekoppelia päin.\n\n\"Niin. Minä tarkoitin häntä. Hän on varmaan kovin hyvä?\"\n\n\"Hyvä?\" lausui Em'ly. \"Jos minusta joskus tulisi lady, antaisin hänelle\ntaivaansinisen takin timanttinapoilla, nankinihousut, punaisen\nsamettiliivin, kolmikulmaisen hatun, ison kultakellon, hopeisen piipun\nja arkullisen rahaa.\"\n\nMinä sanoin, etten epäillyt yhtään, että Mr. Peggotty ansaitsi hyvin\nnämät aarteet. Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, että minun oli vaikea\najatella häntä aivan levolliseksi siinä puvussa, jota hänen kiitollinen\npikku sisarensa tytär ehdoitteli hänelle, ja että minua erittäin\narvelutti, oliko kolmikulmainen hattu viisaasti valittu; mutta minä en\nilmoittanut näitä tunteita.\n\nPikku Em'ly oli pysähtynyt ja katseli ylös taivasta kohden, kun hän\nluetteli näitä vaatekappaleita, ikäänkuin ne olisivat olleet joku ihana\nnäky. Me aloimme taas astua eteenpäin, poimien näkinkenkiä ja piikiviä.\n\n\"Sinä tahtoisit päästä ladyksi?\" sanoin minä.\n\nEmily katseli minua, nauroi ja nyykäytti \"kyllä\".\n\n\"Tahtoisin hyvin mielelläni. Me olisimme kaikki vallasväkeä silloin.\nMinä ja eno ja Ham ja Mrs. Gummidge. Silloin me emme huolisi mistään,\nkun raju-ilmat käyvät: minä tarkoitan meidän itse puolestamme, mutta\nkyllä kalastaja raukkojen puolesta, ja me auttaisimme heitä rahalla,\nkun he joutuvat vahinkoon\".\n\nTämä näytti minusta sangen tyydyttävältä ja sen vuoksi varsin\ntodennäköiseltä kuvaukselta. Sitä miettiessäni lausuin mielihyvääni\nsiitä, ja pikku Em'ly rohjentui niin, että hän kainosti sanoi:\n\n\"Etkö sinä nyt luule pelkääväsi merta?\"\n\nTämä oli aivan kylläksi reipastuttamaan minua jälleen, mutta minä en\nollenkaan epäile, että, jos olisin nähnyt tavallisen aallon vyörivan\nmeitä vastaan, minä olisin juossut pakoon, kauhulla muistaen hänen\nhukkuneita sukulaisiaan. Kuitenkin sanoin minä \"en\" ja lisäsin: \"et\nsinäkään näytä pelkäävän, vaikka sanot niin;\" -- sillä hän käveli kovin\nlikellä sen vanhan sillan elikkä puu-padon syrjää, jota myöden olimme\nastuneet, ja minä pelkäsin, että hän putoisi.\n\n\"Sillä tapaa minä en pelkää\", lausui pikku Em'ly. \"Mutta minä herään,\nkun tuulee, ja vapisen, kun muistan eno Dan'ia ja Ham'ia, ja minusta\non, kuin kuulisin, kuinka he huutavat apua. Tämä on syy, miksi niin\nmielelläni tahtoisin olla lady. Mutta minä en pelkää tällä tapaa. Ei\neinettäkään. Katsoppas!\"\n\nHän hypähti pois minun vierestäni ja juoksi pitkin yhtä lovista hirttä,\njoka pisti ulos siitä paikasta, jossa seisoimme ja ilman mitään\nkäsipuuta riippui korkealla syvän veden yli. Tämä tapaus on niin\npainunut muistooni, että, jos olisin piirtäjä, minä varmaan voisin\npiirtää sen tähän aivan semmoisena, kuin se oli sinä päivänä, ynnä\npikku Em'lyn, kun hän juoksi perikatoansa kohden (siltä minusta näytti)\nja katsoi semmoisella tavalla, jota en ole koskaan unhottanut, kauas\nmerelle päin.\n\nKeveä, rohkea, liehuva pieni olento kääntyi ja palasi eheänä luokseni,\nja pian minä nauroin pelkoani ja sitä huutoa, jonka olin päästänyt;\nturhaan kaikissa tapauksissa, sillä lähellä ei ollut ketään, joka olisi\nkuullut. Mutta aikoja on ollut jälestäpäin miehuuden ijässäni, aikoja\non usein ollut, jolloin olen ajatellut: lieneekö salattujen asiain\nmahdollisuudessa mahdollista, että lapsen äkillisessä kiihkeydessä ja\nhänen hurjassa katseessaan kauas merelle oli joku sääliväinen viehätys\nvaaraan, joku kiusaus siihen, joka oli sallittu hänen kuolleen isänsä\npuolesta, että hänen elämänsä päättyisi sinä päivänä. On ollut\nsemmoinen aika jälestäpäin, jolloin olen miettinyt, olisiko minun, jos\nhänen tuleva elämänsä olisi kerrallaan ilmestynyt minulle, vieläpä niin\nilmestynyt, että lapsi olisi ymmärtänyt sen, sekä hänen henkensä olisi\nriippunut yhdestä käteni liikunnosta, olisiko minun pitänyt kurottaa\nsitä, häntä pelastaakseni. On ollut semmoinen aika jälestäpäin -- minä\nen sano, että sitä kesti kauan, mutta se on ollut -- jolloin olen\nkysynyt itseltäni, olisiko pikku Em'lyn ollut parempi, että vesi olisi\nsinä aamuna sulkeunut hänen ylitsensä minun silmieni edessä, ja jolloin\nolen vastannut: kyllä se olisi ollut.\n\nTämä lienee liian aikaista. Minä olen ehkä liian varhain pannut sen\npaperille. Mutta seisokoon se siinä.\n\nMe kuljimme pitkän matkan ja otimme mukaamme semmoiset esineet, joita\nkatsoimme merkillisiksi. Me panimme muutamat rannalle ajautuneet\nmeritähdet huolellisesti takaisin veteen -- minä tuskin nytkään tunnen\ntätä eläin-sukua niin paljon, että varmaan tietäisin, oliko heidän syy\nkiittää meitä siitä vai ei -- ja sitten pyrimme kotiin Mr. Peggotyn\nasuntoon. Me seisahduimme hummeri-vajan suojaan, vaihtaaksemme viatonta\nsuudelmaa, ja menimme, hohtaen terveydestä ja ilosta, sisään\nsuurukselle.\n\n\"Juuri kuin kaksi nuorta mustavarpusta\", sanoi Mr. Peggotty. Minä\ntiesin, että tämä meidän paikkakunnan murteella oli yhtä kuin kaksi\nnuorta rastasta; ja katsoin lausetta kohteliaaksi.\n\nTietysti minä olin rakastunut pikku Em'lyyn. Minä olen varma, että\nrakastin tätä pientä tyttöä aivan yhtä hartaasti, aivan yhtä hellästi,\nmutta suuremmalla puhtaudella ja vähemmällä itsekkäisyydellä, kuin mikä\non laita myöhemmän ijän parhaassa rakkaudessa, olkoon tämä kuinka ylevä\nja jalostuttava tahansa. Minä olen varma, että mielikuvitukseni loi\ntämän sinisilmäisen pikku olennon ympäri jotakin, joka teki hänet\netherilliseksi ja muutti hänet oikeaksi enkeliksi. Jos hän jonakin\nkirkaspäiväisenä aamuna olisi levittänyt pienen siipiparin ja lentänyt\npois minun silmieni edestä, en olisi luullakseni katsonut sitä\nmiksikään muuksi, kuin mitä minulla oli syytä odottaa.\n\nMeidän oli tapa tunnittain kävellä herttaisessa ystävyydessä tuolla\nkolkolla, vanhalla Yarmouth'in lakealla. Päivät karkelivat meidän\nohitsemme, niinkuin ei Aika itse vielä olisi kasvanut täyteen ikään,\nvaan myöskin oli lapsi ja yhä vaan leikitteli. Minä ilmoitin Em'lylle,\nettä minä jumaloitsin häntä ja että, jollei hän myöntäisi, että hän\njumaloitsi minua, minun oli täytymys tappaa itseni miekalla. Hän sanoi\nmyöskin jumaloitsevansa minua, eikä minulla ollut mitään syytä epäillä\nsitä.\n\nMitä siihen tulee, että olisimme ajatelleet eri säätyämme taikka\nnuoruuttamme taikka muuta haittaa tiellämme, ei pikku Em'lyllä eikä\nminulla ollut mitään semmoisia huolia, koska meillä ei ollut mitään\ntulevaisuutta. Me pidimme yhtä vähän väliä sillä, että kävimme\nvanhemmaksi, kuin että kävimme nuoremmaksi. Me olimme Mrs. Gummidge'n\nja Peggotyn ihastuksena. Heidän oli tapa kuiskutella iltaisin, kun me\nistuimme rakkaasti vieretysten vähäisellä arkullamme: \"hyvä Jumala,\nkuinka se on kaunista!\" Mr. Peggotty hymyili meille piippunsa takaa, ja\nHam irvisteli iloisesti koko illan eikä tehnyt mitään muuta. Me\nhuvitimme heitä, luullakseni, melkein samalla tavalla, kuin joku sievä\nleikkikalu taikka plakkari-kuva Colosseumista olisi huvittanut.\n\nMinä havaitsin pian, ettei Mrs. Gummidge aina huolinut olla niin\nmiellyttävä, kuin olisi sopinut odottaa häneltä niihin ehtoihin\nkatsoen, joilla hän asui Mr. Peggotyn luona. Mrs. Gummidge'llä oli\näreänpuolinen luonto ja hän vaikeroi välisti enemmän, kuin oli\nsuotuisaa muille jäsenille tässä vähäisessä huonekunnassa. Minun tuli\nhäntä tosin kovin sääli; mutta oli semmoisia hetkiä, jolloin olisi\nollut hupaisempi, ajattelin minä, jos Mrs. Gummidge'llä olisi ollut\njoku mukava oma huone, johon hänen olisi sopinut mennä ja jossa hän\nolisi pysynyt siksi kuin hän taas joutui hyvälle päälle.\n\nMr. Peggotty kävi toisinaan eräässä ravintolassa, jonka nimi oli \"Hyvä\nAikomus\". Minä huomasin tämän siitä, että hän oli ulkona toisena taikka\nkolmantena iltana tulomme jälkeen ja että Mrs. Gummidge kahdeksan ja\nyhdeksän välillä katsoi Schwarzwaldin kelloa ja sanoi, että hän oli\nsiellä ja että, mikä oli vielä enempi, hän oli jo aamulla tietänyt,\nettä hän menisi sinne.\n\nMrs. Gummidge oli ollut huonolla tuulella koko päivän ja oli\naamupuolella purskahtanut itkuun, kun pesä savutti. \"Minä olen\nyksinäinen, hyljätty olento\", olivat Mrs. Gummidge'n sanat, kun tämä\nikävä seikka tapahtui, \"ja kaikki käy minua vastaan\".\n\n\"No, kyllä se pian lakkaa\", lausui Peggotty -- minä tarkoitan taas\nmeidän Peggottya -- \"ja paitsi sitä, näettekö, ei se ole pahempi\nteille, kuin meille muillekaan\".\n\n\"Minä tunnen sen syvemmin\", sanoi Mrs. Gummidge.\n\nOli varsin kylmä päivä, ja kävi viukka tuuli. Mrs. Gummidge'n erityinen\nnurkka kaminin vieressä näytti minusta olevan lämpimin ja tivein koko\nhuoneessa, niinkuin hänen tuolinsakin varmaan oli mukavin, mutta ei\nmikään kelvannut hänelle sinä päivänä. Hän valitti ehtimiseen viluansa\nja väitti, että se synnytti kylmiä väreitä hänen selässään. Lopulta hän\nvuodatti kyyneliä tästä syystä ja arveli taas, että hän oli\n\"yksinäinen, hyljätty olento\" ja että \"kaikki kävi häntä vastaan\".\n\n\"On tosiaan hyvin kylmä\", lausui Peggotty. \"Sen tuntee jokainen\".\n\n\"Minä tunnen sen syvemmin, kuin muut ihmiset\", sanoi Mrs. Gummidge.\n\nSamaten päivällisillä, jolloin Mrs. Gummidge'lle aina pantiin ruoka\neteen kohta minun jälkeeni, sillä minulle annettiin etusija, koska olin\narvokas vieras. Kalat olivat pienet ja ruotoiset, ja potaatit hiukan\npohjaan palaneet. Me myönsimme kaikki, että tämä tuntui vähän ikävältä;\nmutta Mrs. Gummidge sanoi, että hän tunsi sen syvemmin, kuin me,\nvuodatti taas kyyneliä ja kertoi entisen ilmoituksensa suurella\nkatkeruudella.\n\nKun siis Mr. Peggotty tuli kotiin kello yhdeksän vaiheilla, istui\nonneton Mrs. Gummidge sangen surkeassa tilassa kutoen nurkassansa.\nPeggotty oli työskennellyt iloisesti. Ham oli paikannut parin isoja\nvesisaappaita; ja minä olin, pikku Em'ly vieressäni, lukenut heille.\nMrs. Gummidge ei ollut virkkanut mitään muuta, kuin kerran vaan\nheikosti huoahtanut, eikä ollut nostanut ylös silmiänsä teen jälkeen.\n\n\"No, toverit\", lausui Mr. Peggotty, istuen alas, \"kuinka jaksatte?\"\n\nMe sanoimme kaikki jotakin taikka katsahdimme ylös, tervehtiäksemme\nhäntä, paitsi Mrs. Gummidge, joka vaan ravisti päätänsä, silmät\nkutimessa.\n\n\"Mikä vaivaa?\" sanoi Mr. Peggotty, lyöden yhteen käsiänsä.\n\"Reipastukaat, vanha äiti!\"\n\nEi näyttänyt siltä kuin Mrs. Gummidge olisi voinut reipastua. Hän veti\nesiin vanhan, mustan, silkkisen nenäliinan ja pyyhki silmiänsä; mutta\nhän ei pistänyt sitä plakkariinsa, vaan piti sitä sen sijaan esillä ja\npyyhki silmiänsä taas ja piti sitä yhä esillä käytettäväksi.\n\n\"Mikä vaivaa, eukkoseni?\" kysyi Mr. Peggotty.\n\n\"Ei mikään\", vastasi Mrs. Gummidge. \"Te tulette 'Hyvästä Aikomuksesta',\nDan'l?\"\n\n\"No niin, minä pistäysin pikimmältä 'Hyvässä Aikomuksessa' tänä\niltana\", lausui Mr. Peggotty.\n\n\"Minua pahoittaa, että ajoin teidät sinne\", sanoi Mrs. Gummidge.\n\n\"Ajoitte! minua ei tarvitse ajaa\", vastasi Mr. Peggotty, ääneen\nnauraen. \"Minä olen liian taipusa itsestänikin menemään\".\n\n\"Hyvin taipusa\", lausui Mrs. Gummidge, pudistaen päätänsä ja pyyhkien\nsilmiänsä. \"Niin, niin, hyvin taipusa. Minua pahoittaa, että te minun\ntähteni olette niin taipusa\".\n\n\"Teidänkö tähtenne? Ei se ole teidän tähtenne!\" lausui Mr. Peggotty.\n\"Älkäät ensinkään uskoko semmoista\".\n\n\"Kyllä, kyllä se on\", itki Mrs. Gummidge. \"Minä tiedän, mikä minä olen.\nMinä tiedän, että minä olen yksinäinen, hyljätty olento, ja ettei\nainoastaan kaikki käy minua vastaan, vaan että minä käyn kaikkia\nvastaan. Kyllä, kyllä. Minä tunnen sen syvemmin, kuin muut ihmiset, ja\nminä näytän sitä enemmän. Se on minun onnettomuuteni\".\n\nMinä en voinut olla ajattelematta, kun istuin ja kuuntelin kaikkia\nnäitä, että onnettomuus ulottui muutamiin muihinkin tämän perheen\njäseniin, kuin Mrs. Gummidge'en. Mutta Mr. Peggotty ei tehnyt mitään\nsemmoista muistutusta, vaan vastasi uudistetulla kehoituksella, että\nMrs. Gummidge virkistyisi.\n\n\"Minä en ole semmoinen, kuin soisin itseni olevan\", sanoi Mrs.\nGummidge. \"Kaukana siitä. Minä tiedän, mikä minä olen. Minun suruni\novat tehneet minut vastakälkkäiseksi. Minä tunnen suruni, ja ne tekevät\nminut vastakälkkäiseksi. Minä tahtoisin, etten tuntisi niitä, mutta\nminä tunnen. Minä tahtoisin, että olisin karaistu niitä vastaan, mutta\nminä en ole. Minä teen tämän huoneen ikäväksi. Se ei kummastuta minua.\nMinä olen rasittanut sisartanne koko päivän ja Master Davya\".\n\nTässä minä yhtäkkiä hellyin ja huusin suurella mielenliikutuksella:\n\"ei, ettepä ole, Mrs. Gummidge!\"\n\n\"Se ei ole likimainkaan oikein, että teen niin\", lausui Mrs. Gummidge.\n\"Se ei ole sovelias palkinto. Olisi parempi, että minä menisin\nvaivaishuoneesen ja kuolisin siellä. Minä olen yksinäinen, hyljätty\nolento, ja olisi paljon parempi, etten tekisi itseäni vastakälkkäiseksi\ntäällä. Jos asiain täytyy käydä minua vastaan ja minun täytyy itse\nkäydä asioita vastaan, niin antakaat minun käydä niitä vastaan omassa\npitäjässäni. Dan'l, parempi olisi, että menisin vaivaishuoneesen ja\nkuolisin siellä, niin pääsisitte minusta!\"\n\nNäin sanottuaan vetäytyi Mrs. Gummidge pois ja lähti levolle. Kun hän\noli mennyt, katsoi Mr. Peggotty, joka ei ollut ilmoittanut mitään muuta\ntunnetta, kuin syvintä sääliä, meidän puoleemme ja, nyykäyttäen\npäätänsä, samalla kuin tämä tunne yhä vilkkaasti kuvautui hänen\nkasvoissaan, lausui kuiskaten:\n\n\"Hän on ajatellut tuota vanhaa!\"\n\nMinä en kokonaan ymmärtänyt, mitä vanhaa Mrs. Gummidge'n luultiin\najattelevan, ennenkuin Peggotty, saattaessaan minua levolle, selitti,\nettä se oli Mr. Gummidge vainaja; ja että hänen veljensä aina\nsemmoisissa tiloissa piti sitä varmana asiana sekä että se aina\nliikutti häntä. Vähä aika sen jälkeen, kuin hän oli mennyt\nriippumattoonsa sinä iltana, kuulin minä hänen itse toistavan Ham'ille:\n\"Ämmä parka! Hän on ajatellut tuota vanhaa!\" Ja milloin hyvänsä Mrs.\nGummidge sillä aikaa, kuin me vielä olimme siellä, joutui tällaiseen\nmielentilaan (joka tapahtui muutamia kertoja) lausui hän aina samaa\nasian lievittämiseksi, ja aina mitä hellimmällä säälillä.\n\nNäin molemmat viikot kuluivat. Niissä ei ollut mitään muita vaiheita,\nkuin luoteen vuorot, jotka muuttivat Mr. Peggotyn meno- ja tulo-ajat ja\nmuuttivat myöskin Hamin askareet. Kun Ham ei ollut työssä, käveli hän\ntoisinaan meidän kanssamme, näyttääksensä meille veneitä ja laivoja, ja\nsousi meitä pari kolme kertaa merellä. Minä en tiedä, miksi yksi joukko\nmuistoja erityisemmin liittyy johonkuhun paikkaan, kuin toiseen, vaikka\nluulen, että niin käy useimpien ihmisten, semminkin mitä koskee heidän\nlapsuutensa muistoihin. Minä en koskaan kuule enkä lue Yarmouth'in\nnimeä, ilman että muistan erästä sunnuntai-aamua rannalla, kun kelloja\nsoitettiin kirkkoon, pikku Em'ly nojasi olkapäähäni, Ham laiskasti\nheitteli kiviä veteen ja aurinko kaukana merellä juuri hajotti paksua\nsumua ja asetti eteemme varjontapaiset laivat.\n\nViimein tuli kotiinlähdön päivä. Minä kestin kyllä eron Mr. Peggotysta\nja Mrs. Gummidge'stä, mutta minun tuskani, kun piti jättää pikku Em'ly,\noli kauhea. Me astuimme käsitysten siihen ravintolaan, johon ajomiehen\noli tapa pysähtyä, ja matkalla lupasin kirjoittaa hänelle. (Minä\nsuoritin tämän lupauksen jälestäpäin kirjaimilla, jotka olivat isommat,\nkuin ne, joilla huoneita tavallisesti ilmoitetaan hyyrättäväksi). Me\nolimme suuresti sortuneet, kun erosimme; ja jos sydämeni koskaan\neläessäni on tuntunut tyhjältä, tuntui se sinä päivänä.\n\nKoko ajan, kuin olin ollut vieraissa, olin ollut kiittämätön jälleen\nkotiani vastaan. Minä olin ajatellut sitä varsin vähän taikka ei\nollenkaan. Mutta minä ennätin tuskin kääntyä sitä kohden, ennenkuin\nsoimaava nuori omatuntoni näytti lujalla sormella osoittavan sinnepäin;\nja mitä enemmän mieleni alkoi synkistyä, sitä enemmän minä tunsin, että\nse oli minun pesäni, ja että äitini oli minun lohduttajani ja ystäväni.\n\nNämät tunteet kasvoivat minussa, kun kuljimme eteenpäin; niin että mitä\nlikemmäksi tulimme ja mitä tuttavammaksi ne esineet kävivät, joitten\nohitse matkasimme, sitä kiihkeämpi minä olin pääsemään sinne ja\njuoksemaan äitini syliin. Mutta Peggotty ei ottanut osaa intooni, vaan\nkoetti pidättää sitä (vaikka hyvin lempeästi) ja näytti hämmentyneeltä\nja alakuloiselta.\n\nBlunderstone Rookeryn oli kuitenkin, hänestä huolimatta, tuleminen, kun\najomiehen hevonen suvaitsi -- ja se tulikin. Kuinka hyvin minä muistan\nsen! Oli kylmä, harmaa iltapäivä. Taivas oli pilvessä ja hankki\nsadetta.\n\nOvi aukeni, ja puoleksi nauraen, puoleksi itkien iloisessa\nlevottomuudessani etsin minä äitiäni. Se ei ollut hän, vaan vieras\npalvelia.\n\n\"No, Peggotty!\" sanoin minä surullisesti, \"eikö hän olekaan tullut\nkotiin?\"\n\n\"Kyllä, kyllä, Master Davy\", lausui Peggotty. \"Hän on tullut kotiin.\nOdottakaat hiukka, Master Davy, ja minä -- minä kerron teille jotakin\".\n\nLevottomuudessaan ja luonnollisessa kömpelyydessään teki Peggotty\nvaunuista astuessaan mitä kummallisimman köynnöksen itsestänsä, mutta\nminä olin liian alakuloinen ja hämilläni sitä hänelle sanomaan. Kun hän\noli päässyt alas, tarttui hän käteeni, saatti minut ihmeekseni kyökkiin\nja sulki oven.\n\n\"Peggotty!\" sanoin minä aivan peloissani. \"Mitä tämä on?\"\n\n\"Ei mitään, rakas Master Davy!\" vastasi hän, koettaen näyttää\niloiselta.\n\n\"Jotakin on tapahtunut, siitä olen varma. Missä äiti on?\"\n\n\"Missä äiti on, Master Davy?\" toisti Peggotty.\n\n\"Niin. Miks'ei hän ole tullut ulos portille, ja miksi olemme tulleet\ntänne? Voi, Peggotty!\" Silmäni olivat kyyneliä täynnä ja minusta tuntui\nsiltä, kuin olisin ollut kaatumaisillani maahan.\n\n\"Siunatkoon poika parkaa!\" huudahti Peggotty, tarttuen minuun. \"Mitä\ntämä on? Puhu, sydänkäpyni!\"\n\n\"Ei suinkaan hän ole kuollut! Oi, hän ei ole kuollut, Peggotty\".\n\nPeggotty huusi \"ei\" hämmästyttävän lujalla äänellä ja kävi sitten\nistumaan ja alkoi läähöttää ja sanoi, että minä olin oikein\nsäikähyttänyt häntä.\n\nMinä syleilin häntä, rauhoittaakseni häntä, ja asetuin sitten hänen\neteensä ja katselin häntä, tuskalloisesti tutkien.\n\n\"Minä olisin kertonut teille ennen\", lausui Peggotty, \"mutta minulla ei\nollut mitään tilaisuutta siihen. Minun olisi pitänyt tehdä se, mutta\nminä en saanut sitä tehdyksi azaktisti\" -- azaktisti oli aina exaktisti\n(tarkoilleen) sanan sijainen Peggotyn sanojen varastossa.\n\n\"Jatka, Peggotty\", sanoin minä enemmän pelästyneenä, kuin ennen.\n\n\"Master Davy\", lausui Peggotty, värisevällä kädellä päästäen auki\nhattunsa nauhoja ja puhuen niinkuin hengästyksissä. \"Mitä siitä\npidätte? Te olette saaneet isän!\"\n\nMinä vapisin ja vaalenin. Joku asia, joka oli -- minä en tiedä mikä\neikä millä lailla -- yhteydessä kirkkotarhan haudan ja kuolleitten\nylösnousemisen kanssa, näytti sattuvan minuun, niinkuin turmiollinen\ntuuli.\n\n\"Toisen isän\", sanoi Peggotty.\n\n\"Toisen?\" kerroin minä.\n\nPeggotty avasi suutansa, niinkuin hän juuri olisi nielaissut jotakin\noikein kovaa, ja ojentaen kättänsä sanoi:\n\n\"Tulkaat näkemään häntä\".\n\n\"Minä en tahdo nähdä häntä.\"\n\n\"Ja äitiänne\", sanoi Peggotty.\n\nMinä herkesin vastustamasta, ja me menimme suoraan parhaasen\nvierashuoneesen, johon hän jätti minut. Toisella puolella valkeata\nistui äitini; toisella Mr. Murdstone. Äitini laski pois ompeluksensa ja\nnousi äkisti, mutta jonkunlaisella pelolla minun mielestäni.\n\n\"No, Clarani\", lausui Mr. Murdstone. \"Muista! hillitse itseäsi,\nhillitse aina itseäsi! Davy poika, kuinka sinä voit?\"\n\nMinä annoin hänen kättä. Hetken epäiltyäni menin äitini luo ja suutelin\nhäntä: hän suuteli minua, taputti minua hellästi olkapäälle ja istui\nalas jälleen työnsä ääreen. Minä en saanut katsotuksi äitiini, minä en\nsaanut katsotuksi _häneen_, minä tiesin aivan hyvin, että _hän_ katseli\nmeitä molempia; ja minä käännyin akkunaa päin ja katselin muutamia\npensaita, jotka painoivat alas paitansa kylmässä ilmassa.\n\nHeti kuin minun sopi pujahtaa pois, pujahdin toiseen kerrokseen. Minun\nrakas makuuhuoneeni oli muutettu, ja minun täytyi maata kaukana siitä.\nMinä palasin alikerrokseen, löytääkseni jotakin, joka oli entisellänsä,\nniin muuttuneelta kaikki näytti; ja astuin pihalle. Minä kiirehdin\nvarsin pian pois takaisin, sillä tyhjässä koirankopissa asui nyt iso\nkoira -- kolea-ääninen ja musta, niinkuin _hänkin_ -- ja se oli kovin\nvihainen, kun näki minut, ja rupesi ajamaan minua takaa.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\nMinä joudun epäsuosioon.\n\n\nJos se huone, johon vuoteeni oli siirretty, olisi elävä ja tunteva\nolento, joka kelpaisi todistajaksi, vetoisin siihen tänään -- kuka\nsiinä nyt makaa, olisi hauska tietää! -- että se kertoisi minun\npuolestani, kuinka raskaalla sydämellä minä siihen astuin. Minä menin\nylös sinne, kuunnellen, kuinka koira pihalla haukkui minua koko matkan,\nkuin kiipesin portaita ylös; ja katsellen yhtä alakuloisesti ja oudosti\nhuonetta, kuin huone katseli minua, istuin alas, pienet käteni\nristissä, ja ajattelin.\n\nMinä ajattelin mitä kummallisimpia asioita. Huoneen muotoa, katon\nhalkeamia, seinän tapetteja, akkunanlasin säreitä, jotka synnyttivät\nryhmyjä ja kuoppia näkö-alassa, pesu-rakennusta, joka huojui kolmella\njalallansa ja näytti tyytymättömältä, muistuttaen minua Mrs.\nGummidge'stä, kun hän ajatteli tuota vanhaa. Minä itkin koko ajan,\nmutta, paitsi että tiesin, että minua vilutti ja suretti, olen varma,\netten yhtään ajatellut, miksi minä itkin. Viimeiseltä rupesin\nyksinäisyydessäni miettimään, että olin kauheasti rakastunut pikku\nEm'lyyn ja että olin temmattu pois hänen luotansa tänne, jossa ei\nkukaan näyttänyt kaipaavan minua eikä huolivan minusta puoleksikaan\nniin paljon, kuin hän. Tämä teki tilani niin peräti surkeaksi, että\nkäärin itseni yhteen peittoni kulmaan ja itkin itseni nukuksiin.\n\nJoku herätti minut, sanoen: \"tässä hän on!\" ja paljasti kuuman pääni.\nÄitini ja Peggotty olivat tulleet katsomaan minua, ja jompikumpi heistä\noli herättänyt minut.\n\n\"Davy\", lausui äitini. \"Mikä sinun on?\"\n\nMinusta tuntui hyvin kummalliselta, että hän kysyi semmoista minulta,\nja minä vastasin: \"ei mikään\". Minä käännyin kasvoilleni, muistan,\nkätkeäkseni värisevää huultani, joka vastasi hänelle suuremmalla\ntotuudella.\n\n\"Davy\", sanoi äitini. \"Davy, lapseni!\"\n\nEi mikään hänen sanansa olisi voinut silloin koskea minuun niin paljon,\nkuin se, että hän nimitti minua lapseksensa. Minä salasin kyyneleeni\nsänkyvaatteisin ja lykkäsin hänet luotani kädelläni, kun hän aikoi\nnostaa minua ylös.\n\n\"Tämä on sinun tekosi, Peggotty, sinä julma ihminen!\" lausui äitini.\n\"Minä en epäile sitä ollenkaan. Tekisi mieleni tietää, kuinka voit\nomalletunnollesi vastata siitä, että yllytät oman poikani minua vastaan\ntaikka jotakuta muuta vastaan, joka on rakas minulle? Mitä sinä tällä\ntarkoitat, Peggotty?\"\n\nPeggotty raukka nosti ylös kätensä ja silmänsä, ja muodostaen vähän\ntoisin sitä rukousta, jota minun oli tapa lukee, päivällisten jälkeen,\nvastasi: \"Jumala antakoon teille anteeksi, Mrs. Copperfield, ja\nsuokoon, ettei teidän koskaan tarvitse olla murheissaan siitä, mitä\nolette tänä hetkenä sanoneet!\"\n\n\"Tämä on kylläksi tekemään minua hulluksi\", huudahti äitini.\n\"Lempiviikkoinani lisäksi, kuin pahin vihollinenkin, luulisi, leppyy\neikä kadehdi minulta hiukkaa mielenlepoa ja onnellisuutta. Davy, sinä\nhäijy poika! Peggotty, sinä villi-eläin! Voi minua!\" huusi äitini,\nkääntyen tiuskivalla, itsepäisellä tavallaan toisesta meistä toiseen,\n\"mikä vaivaloinen mailma tämä on silloinkin, kuin ihmisellä on suurin\noikeus toivoa sitä niin miellyttäväksi, kuin mahdollista!\"\n\nMinä tunsin, että joku käsi, joka ei ollut äitini eikä Peggotyn, koski\nminuun, ja minä suljahdin seisaalleni vuoteeni viereen. Se oli Mr.\nMurdstone'n käsi; hän piti sitä käsivarrellani ja lausui:\n\n\"Mitä tämä on? Rakas Clarani, oletko unhottanut? -- Lujuutta,\nystäväni!\"\n\n\"Minä olen kovin pahoillani, Edvard\", sanoi äitini. \"Minä aioin olla\noikein hyvä, mutta minä olen niin onneton\".\n\n\"Todella!\" hän vastasi. \"Sitä ei ole hauska kuulla niin pian, Clara\".\n\n\"Minä sanon, että on kovin ikävää, että mieltäni pahoitetaan nyt\",\nvastasi äitini nureissansa; \"se on -- varsin ikävää -- eikö se ole?\"\n\nHän veti äitini luoksensa, kuiskasi jotakin hänen korvaansa ja suuteli\nhäntä. Kun näin äitini nojaavan päätänsä hänen olkaansa vastaan ja\nkiertävän käsivartensa hänen kaulansa ympäri, tiesin yhtä hyvin, että\nhän voi muodostaa äitini taipuvaista luontoa, miksi hän vaan tahtoi,\nkuin tiedän nyt, että hän muodosti.\n\n\"Mene nyt alas, kultaseni\", lausui Mr. Murdstone. \"David ja minä\ntulemme sinne yhdessä. Ystäväni\", jatkoi hän kääntäen synkistyviä\nkasvojansa Peggotyn puoleen, sitten kuin hän oli seurannut äitiäni ulos\nja laskenut hänet pois, päätänsä nyykäyttäen ja hymyillen; \"tiedättekö\nemäntänne nimeä?\"\n\n\"Hän on ollut emäntäni kauan aikaa, Sir\", vastasi Peggotty. \"Minun\npitäisi tietää se\".\n\n\"Se on totta\", vastasi hän. \"Mutta luullakseni kuulin, kun tulin\nportaita ylös, teidän puhuttelevan häntä semmoisella nimellä, joka ei\nole hänen. Hän on ottanut minun nimeni, niinkuin tiedätte. Muistatteko\nsen?\"\n\nKatsottuaan pari kertaa levottomasti minun puoleeni, niiasi Peggotty\nitsensä ulos huoneesta ilman mitään vastaamatta; hän näki, arvaan minä,\nettä häntä toivottiin pois ja ettei hänellä ollut mitään syytä jäädä.\nKun olimme molemmat kahden kesken, sulki Mr. Murdstone oven, istui\ntuolille, seisotti minua edessään ja katsoi vakaasti minua silmiin. Minä\ntunsin, että omat silmäni olivat yhtä vakaasti kiintyneet häneen. Kun\nmuistan, kuinka olimme asettuneet näin vastakkain kasvoista kasvoihin,\non niinkuin taas kuulisin sydämeni tykkivän nopeasti ja lujasti.\n\n\"David\", lausui hän, tehden huuliansa ohuiksi sillä, että hän painoi\nniitä yhteen, \"jos minulla on tekemistä uppiniskaisen hevosen tai\nkoiran kanssa, mitä sinä luulet, että minä teen?\"\n\n\"Minä en tiedä\".\n\n\"Minä pieksen sitä\".\n\nMinä olin vastannut jonkunlaisella hengästyneellä kuiskauksella, mutta\nminä tunsin äänettömyydessäni, että hengitykseni kävi vielä\nlyhyemmäksi.\n\n\"Minä panen sen kivusta potkimaan. Minä sanon itselleni: 'minä kukistan\ntuon vintiön'; ja vaikka viimeinen veripisara menisi hänestä, tekisin\nsen. Mitä sinulla on kasvoissasi?\"\n\n\"Likaa\", vastasin minä.\n\nHän tiesi yhtä hyvin, kuin minä, että kasvoissani oli kyynelten jälkiä.\nMutta vaikka hän olisi kysynyt pari kymmentä kertaa, joka kerta parilla\nkymmenellä lyömällä, luulen, että lapsensydämeni olisi haljennut,\nennenkuin olisin myöntänyt sen hänelle.\n\n\"Niin pieneksi on sinulla paljon järkeä\", lausui hän jonkunlaisella\ntotisella hymyllä, joka oli hänelle omituinen, \"ja sinä ymmärsit minut\naivan hyvin, näen minä. Pese kasvosi, Sir, ja tule alas minun\nkanssani\".\n\nHän osoitti sormellaan sitä pesu-rakennusta, jota olin katsonut Mrs.\nGummidge'n näköiseksi, ja viittasi minua kohta tottelemaan. Minä luulin\nvarmaan silloin, ja luulen vielä varmemmin nyt, että hän aivan\narvelematta olisi paiskannut minut maahan, jos olisin vitkaillut.\n\n\"Rakas Clarani\", sanoi hän, kun minä olin noudattanut hänen käskyänsä\nja hän kuljetti minua vierashuoneesen, käsi yhä minun käsivarrellani;\n\"sinua ei tehdä enää onnettomaksi, toivon minä. Me parannamme pian\nlapselliset oikkumme\".\n\nJumala auttakoon minua, minä olisin ehkä parantunut koko elin-ajakseni,\nminä olisin ehkä ijäksi muuttunut toisenlaiseksi olennoksi, jos olisin\nsilloin saanut kuulla yhden hyvän sanan. Jos olisi yhdellä ainoalla\nsanalla rohkaistu minua ja selitetty minulle, jos olisi säälitty\nlapsellista taitamattomuuttani, jos olisi toivotettu minua\ntervetulleeksi kotiin ja vakuutettu minulle, että tämä _oli_ koti,\nolisin ehkä siitä lähtien käynyt sydämestäni kuuliaiseksi Mr.\nMurdstone'lle enkä ulkokullatuksi silmänpalveliaksi, olisin ehkä\nkunnioittanut enkä vihannut häntä. Minusta näytti siltä, kuin äitiäni\nolisi surettanut, kun hän näki minun seisovan huoneessa niin\npelästyneenä ja outona, ja kun nyt hiivin yhden tuolin luo, seurasi hän\nluullakseni minua silmillänsä, jotka olivat vielä enemmän surulliset --\nsen tähden kenties, että hän kaipasi jotakin vapautta lapsellisissa\naskelissani -- mutta tuota sanaa ei lausuttu ja aika sen lausumiseen\noli mennyt.\n\nMe söimme itseksemme, me kolme yhdessä. Mr. Murdstone näytti suuresti\nihastelevan äitiäni -- minä pelkään, etten mieltynyt häneen enemmän sen\nvuoksi -- ja äitini oli hyvin ihastunut häneen. Heidän puheestaan minä\npäätin, että jonkun hänen vanhemman sisarensa oli määrä tulla asumaan\nheidän luoksensa, ja että häntä varrottiin sinä iltana. Minä en ole\nvarma, kuulinko minä silloin, vai jälestäpäin, että, vaikk'ei hän itse\nkohdaltaan ryhtynyt mihinkään toimeen, hänellä oli joku osa taikka\nvuotuinen tulo eräästä Londonin viinikauppa-huoneesta, jonka kanssa\nhänen perheensä oli ollut yhteydessä hänen iso-isänsä isän ajoista ja\njossa hänen sisarellansa oli samanlainen osa; mutta minä mainitsen sitä\ntässä paikassa, oli niin taikka näin.\n\nKun päivällisten jälkeen istuimme valkean edessä, ja minä mietiskelin\npakoa Peggotyn luo, vaikk'ei minulla ollut rohkeutta pujahtaa pois,\nvaan pelkäsin, että se loukkaisi talon isäntää, ajoivat yhdet vaunut\npuutarhan portille, ja Mr. Murdstone meni ulos ottamaan vastaan\ntulokasta. Äitini seurasi häntä. Minä astuin arasti äitini jälkeen, kun\nhän hämärässä kääntyi vierashuoneen ovella ja, syleillen minua,\nniinkuin hänen oli tapa tehdä, kuiskasi minulle, että minä rakastaisin\nja tottelisin toista isääni. Niinkuin se olisi ollut väärin, teki hän\ntämän kiireesti ja salaisesti, mutta hellästi; ja ojentaen kättänsä\ntaaksensa piti minun kättäni siinä, siksi kuin tulimme likelle sitä\npaikkaa, jossa Mr. Murdstone seisoi puutarhassa, jolloin hän hellitti\nminun kädestäni ja pisti oman kätensä Mi. Murdstone'n kainaloon.\n\nSe oli Miss Murdstone, joka oli saapunut, ja kolkonnäköinen lady hän\noli; mustapintainen, kuin velikin, johon hän kasvojen ja äänen puolesta\nsuuresti tuli. Hänen kovin tuuheat kulmakarvansa melkein yhtyivät\nylipuolella hänen isoa nenäänsä, ikäänkuin hän olisi pitänyt niitä\nposkiparran sijasta, koska, väärin kyllä, hänen sukupuolensa ei ollut\noikeutettu semmoista kasvattamaan. Hän toi muassaan kaksi taipumattoman\nkovaa, mustaa arkkua, joitten kansiin hänen nimensä alkukirjaimet\nolivat lyödyt messinki-nauloilla. Kun hän maksoi ajajan, otti hän\nrahansa kovasta teräskukkarosta, ja tätä kukkaroa piti hän vankikopin\nkaltaisessa väskyssä, joka raskaista kahleista riippui hänen\nkäsivarrellaan ja meni kiinni, kuin pihti. Minä en ollut vielä koskaan\nsiihen aikaan nähnyt semmoista metalli-ladya, kuin Miss Murdstone\nkaikin päin oli.\n\nHän saatettiin vierashuoneesen useilla tervehdyksenosoituksilla ja hän\ntunnusti siellä juhlallisesti äitini uudeksi ja likeiseksi\nsukulaiseksi. Tuosta hän katseli minua ja sanoi:\n\n\"Onko tuo teidän poikanne, käly?\"\n\nÄitini omisti minut.\n\n\"Yleensä puhuen\", lausui Miss Murdstone, \"minä en rakasta poikia.\nKuinka sinä jaksat, poika?\"\n\nTässä kehoittavassa tilassa vastasin, että jaksoin sangen hyvin ja että\ntoivoin hänen jaksavan samoin; mutta semmoisella huolimattomalla\nkohteliaisuudella, että Miss Murdstone laski minut luotansa kahdella\nsanalla:\n\n\"Tapoja vailla!\"\n\nJyrkästi tämän lausuttuaan, pyysi hän, että häntä suosiollisesti\nnäytettäisiin huoneesensa, joka siitä ajasta saakka muuttui minulle\nkammon ja pelon paikaksi, jossa noita molempia mustia arkkuja ei\nkoskaan nähty avattuina eikä tiettävästi koskaan jätetty lukitsematta\nja jossa (sillä minä tirkistelin siihen kerta taikka pari, kun hän oli\nulkona) koko joukko vähäisiä teräsvitjoja ja hakasia, joilla Miss\nMurdstone koristi itseänsä, kun hän oli täydessä puvussaan,\ntavallisesti riippui peilillä hirvittävässä rivissä.\n\nSitä myöden kuin minä käsitin, oli hän tullut ijäksi päivää, eikä\nhänellä ollut mitään aikomusta koskaan lähteä takaisin. Hän alkoi\nseuraavana aamuna \"auttaa\" äitiäni ja viippasi koko päivän\nvarahuoneessa, asettaen kaluja oikealle paikallensa ja mullistaen\nkokonaan vanhaa järjestystä. Melkein ensimäinen merkillinen omituisuus,\njonka huomasin Miss Murdstone'ssa, oli, että häntä alinomaa vaivasi se\nluulo, että piiat olivat kätkeneet miespuolen johonkin paikkaan taloon.\nTämän luulon vallassa sukelsi hän mitä kummallisimpiin aikoihin\nhiilikellariin ja avasi tuskin koskaan minkään pimeän kaapin ovea ilman\nsitä kiinni jälleen paiskaamatta, vakuutettuna, että hän nyt oli saanut\nhänet käsiinsä,\n\nVaikk'ei Miss Murdstone'n olennossa ollut mitään erittäin ilmaista, oli\nhän täydellinen leivonen, mitä ylösnousemiseen tuli. Hän oli ylhäällä\n(niinkuin minä vielä tänä hetkenä luulen, etsiäksensä tuota\nmiespuolta), ennenkuin kukaan talossa oli liikkeellä. Peggotty sanoi\nluulevansa, että Miss Murdstone myöskin nukkui, toinen silmä auki;\nmutta minä en voinut yhtyä tähän mielipiteesen; sillä minä koetin sitä\nitse, kun olin kuullut tätä arvelua lausuttavan, mutta huomasin, ettei\nse käynyt laatuun.\n\nIhan ensimäisenä aamuna tulonsa jälkeen oli Miss Murdstone ylhäällä ja\nsoitti kelloansa kukon laulaessa. Kun äitini tuli alas suurukselle ja\naikoi laittaa teetä, tokaisi Miss Murdstone häntä huulillaan poskelle\n-- tämä oli mitä suudelman tapaista hän sai aikaan -- ja lausui:\n\n\"Nyt, Clara ystäväni, olen tullut tänne, niinkuin tiedätte,\npäästääkseni teitä niin monesta vaivasta, kuin mahdollista. Te olette\nliian kaunis ja ajattelematon\" -- äitini punehtui, mutta nauroi eikä\nnäyttänyt paheksivan tätä nimitystä -- \"rasittamaan itseänne\nsemmoisilla velvollisuuksilla, joita minun sopii suorittaa. Jos\ntahdotte tehdä hyvin ja antaa minulle avaimenne, toimitan minä vastedes\nkaikki tuommoiset asiat\".\n\nSiitä lähtien piti Miss Murdstone avaimet päiväkaudet omassa vähäisessä\nvankikopissaan ja öisin pieluksensa alla, eikä äidilläni ollut sen\nenemmän tekemistä niitten kanssa, kuin minullakaan.\n\nEipä äitini kuitenkaan aivan vastustelematta sallinut, että hänen\nvaltansa vietiin häneltä. Kun Miss Murdstone oli eräänä iltana\nselittänyt muutamia talouden tuumiansa veljelleen, joihin tämä ilmoitti\nsuostuvansa, rupesi äitini yhtäkkiä itkemään ja sanoi, että hänen\nmielestään heidän olisi sopinut neuvotella hänen kanssansa.\n\n\"Clara!\" lausui Mr. Murdstone vakaasti. \"Clara! minä kummastelen\nsinua\".\n\n\"Niin, sinun on, Edvard, hyvin helppo sanoa, että sinä kummastelet!\"\nhuudahti äitini, \"ja sinun on hyvin helppo puhua lujuudesta, mutta sinä\net itse pitäisi siitä\".\n\nLujuus, suvaittakoon minun sanoa, oli se pää-avu, johon molemmat, Mr.\nja Miss Murdstone, turvasivat. Olkoon, että siihen aikaan olisin\nselittänyt ajatustani tästä sanasta millä lailla hyvänsä, jos minua\nolisi siihen vaadittu, minä ymmärsin kuitenkin omalla tavallani, että\nse oli vaan toinen nimi tyranniudelle ja jonkunlaiselle synkeälle,\nröyhkeälle, pirulliselle mielenlaadulle, joka asui heissä molemmissa.\nHeidän uskontunnustuksensa, niinkuin minä nyt lausuisin sitä, oli tämä.\nMr. Murdstone oli luja; ei kukaan muu hänen mailmassaan saanut olla\nniin luja, kuin Mr. Murdstone; ei kukaan muu hänen mailmassaan saanut\nolla luja ollenkaan, sillä kaikkien muitten täytyi taipua hänen\nlujuutensa alle. Miss Murdstone oli yksi poikkeus. Hän sai olla luja,\nmutta ainoastaan sukulaisuuden vuoksi ja vähemmässä ja alamaisessa\nmäärässä. Äitini oli toinen poikkeus. Hän sai olla luja, ja hänen\ntäytyi olla; mutta ainoastaan sillä tavalla, että hän kärsi heidän\nlujuuttansa ja lujasti uskoi, ettei löytynyt mitään muuta lujuutta maan\npäällä.\n\n\"Sangen ikävää on\", lausui äitini, \"että _minun_ omassa huoneessani --\"\n\n\"_Sinun_ omassa huoneessasi?\" toisti Mr. Murdstone. \"Clara!\"\n\n\"_Meidän_ omassa huoneessamme, tarkoitan minä\", sopersi äitini,\nilmeisesti pelästyneenä -- \"minä toivon, että sinä tiedät, mitä\ntarkoitan, Edvard -- se on sangen ikävää, että _sinun_ omassa\nhuoneessasi minulla ei ole sanaakaan sanomista talouden asioissa. Minä\nolen varma, että hallitsin varsin hyvin, ennenkuin menimme naimisiin.\nLöytyy todistuksia\", sanoi äitini nyyhkyttäen; \"kysy Peggotylta, enkö\nminä tullut oikein hyvästi toimeen, kun ei kukaan sekaantunut\nasioihini!\"\n\n\"Edvard\", lausui Miss Murdstone, \"laita, että tästä tulee loppu. Minä\nlähden huomenna\".\n\n\"Jane Murdstone\", sanoi hänen veljensä, \"ole vaiti! Kuinka uskallat\nnäyttää, ettet tunne luontoani paremmin, kuin sanasi ilmoittavat?\"\n\n\"Minä olen varma\", jatkoi äiti parkani kokonaan allakäden ja monilla\nkyynelillä, \"etten tahdo, että kukaan lähtee. Minä kävisin varsin\nkurjaksi ja onnettomaksi, jos joku lähtisi. Minä en pyydä suuria. Minä\nen ole kohtuuton. Minä soisin vaan, että minulta joskus kysytään\nneuvoa. Minä olen kovasti kiitollinen jokaiselle, joka auttaa minua,\nminä soisin vaan, että minulta joskus muodon vuoksi kysytään neuvoa.\nMinä luulin, että se kerta huvitti sinua että olin hiukan kokematon ja\ntyttömäinen, Edvard -- niin sinä todella sanoit -- mutta sinä näytät\nnyt vihaavan minua siitä, sinä olet niin ankara\".\n\n\"Edvard\", lausui Miss Murdstone jälleen, \"laita, että tästä tulee\nloppu. Minä lähden huomenna\".\n\n\"Jane Murdstone\", räyskäsi Mr. Murdstone. \"Oletko vaiti? Kuinka\nuskallat?\"\n\nMiss Murdstone laski nenäliinansa irti vankikopista ja piti sitä\nsilmiensä edessä.\n\n\"Clara\", jatkoi hänen veljensä, katsellen äitiäni, \"sinä kummastutat\nminua! Sinä hämmästytät minua! Niin, minua tyydytti se ajatus, että\nnaisin kokemattoman ja kujeettoman henkilön ja saisin muodostaa hänen\nluonnettansa sekä vuodattaa siihen jonkun määrän sitä lujuutta ja\njämeyttä, jota se kaipasi. Mutta kun Jane Murdstone tekee hyvin ja\nrupee avukseni tässä yrityksessä sekä suostuu minun tähteni\nemännöitsiän virkaan, vaan palkakseen saa kiittämättömyyttä --\"\n\n\"Voi, herkee, herkee, Edvard\", huudahti äitini, \"älä syytä minua\nkiittämättömyydestä. Minä tiedän varmaan, etten ole kiittämätön. Ei\nkukaan olo sanonut sitä ennen minusta, Minulla on monta vikaa, mutta ei\nsitä. Voi, älä, rakkaani!\"\n\n\"Kun Jane Murdstone palkakseen saa kiittämättömyyttä\", jatkoi Mr.\nMurdstone, odotettuaan siksi kuin äitini vaikeni, \"on tämä minun\ntunteeni jähtynyt ja muuttunut\".\n\n\"Älä, lemmittyni, sano niin!\" rukoili äitini, vaikeroiden. \"Oi, älä,\nEdvard! Minä en kestä sitä. Mimmoinen lienenkään, hellä kumminkin olen.\nMinä tiedän, että olen hellä. Minä en sanoisi sitä, jollen olisi varma\nsiitä. Kysy Peggotylta. Minä olen varma, että hän kertoo sinulle, että\nolen hellä\".\n\n\"Ei minkäänlainen pelkkä heikkous, olipa se kuinka suuri tahansa,\nClara\", lausui Mr. Murdstone vastaukseksi, \"vaikuta vähintäkään minuun.\nSinä hengästyt.\"\n\n\"Olkaamme, minä pyydän, ystävät\", sanoi äitini; \"minun on mahdoton\nkestää kylmäkiskoisuutta ja lemmettömyyttä. Minä olen hyvin\nmurheissani. Minulla on niin paljon vikoja, ja sinä, Edvard, joka olet\nniin horjumaton, teet varsin hyvin siinä, että koetat oikaista minua.\nJane, minä myönnyn kaikkiin. Minun sydämeni pakahtuisi, jos tuumisitte\nlähtöä --\" äitini oli liian liikutettu, voidaksensa jatkaa.\n\n\"Jane Murdstone\", sanoi Mr. Murdstone sisarellensa, \"kovat sanat meidän\nkeskenämme ovat, toivon minä, harvinaisia. Se ei ole minun syyni, että\nnäin outo seikka on tapahtunut tänä iltana. Toinen vietteli minut\nsiihen. Eikä se ole sinunkaan syysi. Toinen vietteli sinut siihen.\nKoettakaamme molemmat unhottaa se. Ja kosk'ei tämä\", lisäsi hän näitten\njalomielisten sanojen jälkeen, \"ole sovelias näytelmä pojalle -- David,\nmene maata!\"\n\nMinä tuskin löysin ovea niiltä kyyneliltä, jotka täyttivät silmäni.\nMinä olin niin murheissani äitini surusta; mutta minä hapuilin\nkuitenkin ulos ja menin ylös huoneeseni pimeässä; minä en edes kyennyt\nsanomaan hyvää yötä Peggotylle taikka pyytämään kynttilää häneltä. Kun\nminä noin tunnin perästä heräsin siitä, että Peggotty tuli katsomaan\nminua, kertoi hän, että äitini oli aivan sortuneena käynyt levolle, ja\nettä Mr. ja Miss Murdstone paraikaa istuivat kahden kesken.\n\nKun seuraavana aamuna tavallista varemmin menin alas, pysähdyin\nvierashuoneen ovelle, koska kuulin äitini äänen. Hän pyysi totisesti ja\nnöyrästi anteeksi Miss Murdstonelta, johon tämä lady suostui, ja\ntäydellinen sovinto tapahtui. Minä en milloinkaan huomannut, että\näitini olisi jälestäpäin lausunut ajatustaan mistään asiasta, ennenkuin\nhän ensiksi kysyi Miss Murdstone'a taikka jollakin luotettavalla\nkeinolla hankki itselleen varman tiedon, mikä Miss Murdstone'n ajatus\noli; enkä minä milloinkaan nähnyt Miss Murdstone'n, kun hän oli pahalla\ntuulella (hän ei ollut luja tässä kohden), siirtävän kättänsä väskyänsä\npäin, niinkuin hän olisi aikonut vetää ulos avaimet ja jättää ne\ntakaisin äidilleni, ilman että havaitsin, että äitini hirveästi\npelästyi. Se tumma veri, joka liikkui Murdstone'in suonissa, tummensi\nMurdstone'in uskonnon, joka oli tyly ja vihainen. Minä olen jälestäpäin\najatellut, että tämä omituisuus oli välttämätön seuraus Mr. Murdstone'n\nlujuudesta, joka ei sallinut kenenkään päästä vapaaksi kaikkein\nankarimmasta rangaistuksesta, mitä hän jollakin syyllä saatti määrätä.\nOli miten oli, minä muistan hyvin ne kauhean juhlalliset kasvot, joilla\nmeidän oli tapa mennä kirkkoon, sekä paikan muuttuneen muodon. Taas\ntulee kamala sunnuntaipäivä ja minä astun ensimäisenä vanhaan penkkiin,\nniinkuin vartioittu vanki, joka viedään pakkotyöhön. Taas seuraa Miss\nMurdstone mustassa sametti-hameessa, joka näyttää siltä, kuin se olisi\ntehty paarivaatteesta, likeltä minua; sitten äitini; sitten hänen\npuolisonsa. Peggotty ei ole enää muassa, niinkuin ennen. Taas minä\nkuuntelen, kuinka Miss Murdstone mumisee vastaukset papille ja julmalla\nilolla panee erittäin korkoa kaikkiin hirveihin sanoihin. Taas minä\nnäen hänen mustien silmiensä pyörivän ympäri kirkkoa, kun hän sanoo\n\"viheliäisiä syntisiä ihmisiä\", ikäänkuin hän nimittelisi koko\nseurakuntaa. Taas minä joskus vilaukselta näen äitini, kun hän arasti\nliikuttaa huuliansa näitten kahden välissä, jotka kumpikin jyräävät\nhänen korvassaan, niinkuin matala ukkosen ääni. Taas minä äkkinäisellä\npelolla kummastelen, onko todennäköistä, että hyvä, vanha pappimme on\nväärässä, mutta Mr. ja Miss Murdstone oikeassa, ja että kaikki taivaan\nenkelit ovat rankaisevia enkeleitä. Taas, jos järkähytän yhtä sormeani\ntai höllitän yhtä lihasta kasvoissani, Miss Murdstone sysää minua\nrukouskirjallansa, että kylkeäni pakoittaa.\n\nNiin, ja taas, kun astumme kotiin, minä huomaan, kuinka muutamat\nnaapurit katsovat äitiäni ja minua ja kuiskaavat keskenänsä. Taas, kun\nnuot kolme käyvät käsitysten ja minä kuljen takana yksinäni, otan\nvaaria muutamista noista katseista ja kummastelen, ovatko äitini\naskeleet todella niin köykäiset, kuin mitä ennen näin, ja eikö hänen\nhilpeä kauneutensa todella ole melkein vaivattu kuoliaaksi. Taas minä\nkummastelen, muistaako kukaan naapureista, niinkuin minä, kuinka meidän\noli tapa kävellä kotiin yhdessä, äitini ja minun; ja minä kummastelen\ntylsästi sitä koko pitkän, surullisen päivän.\n\nVälisti oli ollut puhetta, että minä pantaisiin kouluun. Mr. ja Miss\nMurdstone olivat ensiksi tuoneet esiin asian, ja äitini oli tietysti\nsuostunut siihen. Eipä kuitenkaan vielä oltu tästä mitään päätetty. Ja\nsillä välin luin läksyni kotona.\n\nUnhotanko minä koskaan näitä oppitunteja! Nimeltä äitini valvoi niitä,\nmutta itse asiassa Mr. Murdstone ja hänen sisarensa, jotka aina olivat\nläsnä ja käyttivät niitä sopivana tilaisuutena, harjoittaaksensa\näitiäni tuossa väärin niin kutsutussa lujuudessa, joka myrkytti meidän\nmolempien elämämme. Minä luulen, että minä pidettiin kotona tätä\ntarkoitusta varten. Minä olin ollut kerkeä kyllä oppimaan ja taipusa\ntarpeeksi, kun äitini ja minä elimme itseksemme. Minä muistan\nhimmeästi, kuinka opin aapiston hänen polvellansa. Vielä tänä\npäivänäkin, kun katselen aapiskirjan lihavia, mustia kirjaimia,\nnäyttävät niitten muodon hämmennyttävä uuteus ja O'n ja Q'n ja S'n\nhupainen hyväluontoisuus ilmestyvän jälleen minun eteeni, niinkuin ne\nilmestyivät silloin. Mutta ne eivät synnytä mitään inhoa tai\nvastenmielisyyttä. Päinvastoin tuntuu siltä, kuin olisin astunut\njotakin kukkaispolkua myöden krokotiilikirjaan asti, ja kuin äitini\nlempeä ääni ja käytös olisivat ilahuttaneet minua koko matkan. Mutta\nniitä juhlallisia oppitunteja, jotka seurasivat edellisiä, niitä minä\nmuistan rauhani kuolemaniskuksi ja jokapäiväiseksi raskaaksi, kurjaksi\norjan työksi. Ne olivat kovin pitkät, kovin lukuisat, kovin ankarat --\nmuutamat niistä ihan käsittämättömät minulle -- ja tavallisesti ne\nhämmensivät minua yhtä paljon, kuin luullakseni äiti parkaani itseä.\n\nSallikaat minun muistuttaa mieleeni, kummoiset ne tavallisesti olivat\nja palauttaa takaisin yksi aamupuoli.\n\nMinä tulen aamiaisen jälkeen jokapäiväiseen vierashuoneesen. Minulla on\nmuassani kirjani, harjoitusvihko ja krihvelitaulu. Äitini odottaa\nvalmiina kirjoituspulpettinsa ääressä; mutta ei puoleksikaan niin\nvalmiina, kuin Mr. Murdstone nojatuolissaan akkunan vieressä (vaikka\nhän on lukevinaan yhtä kirjaa) taikka kuin Miss Murdstone, joka istuu\nlikellä äitiäni ja pujottelee teräshelmiä nauhaan. Jo yksistänsä\nnäitten molempien näky vaikuttaa niin minuun, että rupeen tuntemaan,\nkuinka sanat, joita suurimmalla vaivalla olen saanut päähäni,\npujahtavat kaikki tiehensä ja menevät minä en tiedä mihin. Olisi\nsivumennen hauska tietää, mihin ne menevät.\n\nMinä ojennan ensimäisen kirjan äidilleni. Kenties se on joku\nkieli-oppi, kenties joku historia taikka maatiede. Minä luon viimeisen\nhukkuvan silmäyksen kirjan sivuihin, ennenkuin annan sen hänen\nkäteensä, ja alan ääneen kilpajuoksijan kiiruulla, niin kauan kuin\nläksy vielä on muistissani. Minä hyppään yhden sanan yli. Mr. Murdstone\nkatsahtaa ylös. Minä hyppään toisen sanan yli. Miss Murdstone katsahtaa\nylös. Minä punastun, kompastelen puolen tusinan sanojen yli ja\npysähdyn. Minä luulen, että äitini tahtoisi näyttää minulle kirjaa, jos\nhän tohtisi, mutta hän ei tohdi, vaan sanoo lempeästi: \"Oi Davy, Davy!\"\n\n\"No, Clara\", sanoo Mr. Murdstone, \"ole luja poikaa vastaan. Älä sano:\n'oi Davy, Davy!' Se on lapsellista. Hän osaa läksynsä taikka hän ei\nosaa sitä\".\n\n\"Hän _ei_ osaa sitä\", keskeyttää Miss Murdstone kammottavasti.\n\n\"Minä todella pelkään, ettei hän osaa\", lausuu äitini.\n\n\"Teidän tulee siis, Clara\", vastaa Miss Murdstone, \"antaa hänelle kirja\ntakaisin ja panna hänet vielä lukemaan sitä\".\n\n\"Niin kyllä\", sanoo äiti, \"sitä minä aionkin tehdä, rakas Jan'eni. No,\nDavy, koeta kerta vielä äläkä ole tylsä\".\n\nMinä noudatan käskyn ensimäistä osaa ja koetan kerran vielä, mutta minä\nen ole yhtä onnellinen, mitä toiseen tulee, sillä minä olen kovin\ntylsä. Minä kompastun ennen, kuin pääsen vanhaan paikkaan, semmoisessa\nkohdassa, jossa äsken osasin aivan hyvin, ja pysähdyn ajattelemaan.\nMutta minun on mahdoton ajatella läksyäni. Minä ajattelen, montako\nkyynärää karikkaa on Miss Murdstone'n lakissa, taikka Mr. Murdstone'n\nyö-nutun hintaa, taikka jotakin muuta yhtä naurettavaa kysymystä, joka\nei koske minuun ensinkään ja johon ei minulla itselläkään ole mitään\nhalua kajota. Mr. Murdstone tekee maltittoman liikunnon, jota olen\nkauan aikaa odottanut. Miss Murdstone tekee samoin. Äitini katsoo\nnöyrästi heihin, sulkee kirjan ja panee sen syrjään, niinkuin\njälkityöksi, johon minun täytyy ryhtyä, kun muista tehtävistäni olen\npäässyt.\n\nNäitä jälkitöitä on pian kokonainen kasa, joka kasvaa, niinkuin vierivä\nlumipallo. Mitä paksummaksi se käy, sitä tylsemmäksi _minä_ käyn. Minun\ntilani on niin toivoton, ja minä tunnen, että ryven semmoisessa\ntyhjäntäpöisyyden suossa, etten yritäkään enää päästä siitä pois, vaan\nantaun kokonaan kohtalooni. Ne epätoivon katseet, joita äitini ja minä\nluomme toisiimme, kun rupean takeltelemaan, ovat todella surkeat. Mutta\nparas kohtaus näillä kurjilla oppitunneilla tulee silloin, kuin äitini\n(siinä luulossa, ettei kukaan huomaa häntä) koettaa ohjata minua\noikealle tielle huuliansa liikuttamalla. Samalla silmänräpäyksellä\nsanoo Miss Murdstone, joka on koko ajan maannut väijyksissä juuri tätä\nvarten, varoittavalla äänellä: \"Clara!\"\n\nÄitini säpsähtää, punehtuu ja hymyilee hiukan. Mr. Murdstone nousee\nylös tuoliltansa, ottaa kirjan, paiskaa sen vasten silmiäni taikka lyö\nminua korvalla sillä ja taluttaa minut olkapäästäni ulos huoneesta.\n\nMutta sittenkin, kuin läksyt ovat suoritetut, on kaikkein pahin temppu\njälellä hirvittävän lasku-esimerkin muodossa. Tämä on keksitty minua\nvarten, ja Mr. Murdstone esittelee sitä suullisesti minulle, näin\nalkaen: \"jos menen juustokauppiaan puotiin ja ostan viisi tuhatta\nkaksinkertaista Gloucester-juustoa puolella viidettä pennyllä\nkappaleelta puhtaassa rahassa\" -- tässä näen Miss Murdstone'n salaa\nsydämestään iloitsevan. Minä mietin näitä juustoja, mihinkään\npäätökseen pääsemättä taikka mitään selkoa saamatta, siksi kuin\npäivällis-aika tulee; tällä välin olen tehnyt täydellisen mulatin\nitsestäni sillä, että olen tahkonut lian krihvelitaulustani ihoni\nhikireikiin, ja saan nyt leipävipaleen avukseni juustojen\nsuorittamisessa, ja minua katsotaan epäsuosioon joutuneeksi\nloppupuoleksi iltaa.\n\nMinusta näyttää, näin kaukaa katsoen, kuin onneton lukemiseni\ntavallisesti olisi tapahtunut tällä tapaa. Minä olisin selvinnyt sangen\nhyvästi, jos olisin saanut olla ilman Murdstone'itta; mutta Murdstonit\nvaikuttivat minuun, niinkuin pari käärmettä, pikkuista lintu raukkaa\nlumotessaan. En silloinkaan, kuin suoritin aamupuolen tyydyttävästi,\nsaavuttanut paljon muuta, kuin päivällisen; sillä Miss Murdstone ei\nvoinut koskaan nähdä minua työtönnä, ja jos minä varomattomasti\njollakin lailla osoitin, että olin joutava, huomautti hän veljeänsä\nsiitä, sanoen: \"rakas Clarani, ei mikään vedä työlle vertoja -- pankaat\npoikanne tekemään jotakin;\" josta seurasi, että minä kytkettiin heti\njohonkin uuteen työhön. Mitä huvituksiin muitten saman-ikäisten lasten\nkanssa tulee, oli minulla sangen vähä niitä; sillä Murdstone'in synkän\njumaluus-opin mukaan olivat kaikki lapset joukko kyykäärmeen sikiöitä\n(vaikka kerta lapsi asetettiin Opetuslasten keskelle), jotka\nmyrkyttivät toinen toistansa.\n\nLuonnollinen seuraus tästä kohtelusta, jota luullakseni kesti noin\nkuusi kuukautta taikka enemmän, oli, että minä kävin äreäksi, unteloksi\nja kankeapäiseksi. Suuresti vaikutti tähän, että huomasin, kuinka\npäivästä päivään yhä enemmän koettivat eroittaa ja vieroittaa minua\näidistäni. Minä luulen, että olisin tylsynyt kokonaan, jollei yksi asia\nolisi ollut.\n\nSe oli tämä. Isäni oli jättänyt jälkeensä vähäisen kokoelman kirjoja\ntoiseen kerrokseen, pieneen huoneesen, johon minä pääsin (sillä se oli\noman huoneeni vieressä) ja jota ei kukaan muu talossamme koskaan\nhäirinnyt. Tästä siunatusta pikku huoneesta tulivat Roderick Random,\nPeregrine Pickle, Humphrey Clinker, Tom Jones, Wakefield'in Pappi, Don\nQuixote, Gil Blas ja Robinson Crusoe esiin, kunniakas joukko,\nseurustelemaan minun kanssani. Ne pitivät mielikuvitustani vireillä ja\nsaattivat minua toivomaan jotakin parempaa ulkopuolella tätä paikkaa ja\naikaa -- ne ja Tuhat-yksi Yötä ja Sadut haltia-hengistä -- eivätkä\ntehneet minulle mitään vahinkoa; sillä mitä pahaa hyvänsä niissä\nmuutamissa oli, se ei vaikuttanut minuun; _minä_ en tietänyt siitä\nmitään. Minua kummastuttaa nyt, kuinka minä kesken sitä, kuin\nmietiskelin ja tuumailin vaikeampia aineita, ehdin lukemaan näitä\nkirjoja, niinkuin tein. Minua ihmeyttää, kun ajattelen, kuinka koskaan\npystyin lohduttamaan itseäni vähäisissä huolissani (jotka olivat suuret\nhuolet minulle) sillä, että ajattelin itseäni niissä ilmaantuviksi\nmieli-sankareikseni -- niinkuin todesti tein -- ja kaikkia huonoja\nMr. ja Miss Murdstoneiksi -- niinkuin myöskin tein. Minä olen ollut\nTom Jones'ina (lapsen Tom Jones, viaton olento) kokonaisen viikon\nyhtä päätä. Minä olen kuukauden aikaa ollut olevinani Roderick\nRandom'ina, siitä olen varma. Halukkaasti nielaisin muutamia vihkoja\nMatkakertomuksia -- minä olen unhottanut nyt, mitä kertomuksia -- jotka\nolivat noilla hyllyillä; ja minä muistan, kuinka minä monta monituista\npäivää kävin ympäri omaa piirikuntaani asunnossamme, varustettuna\nvanhan lestan rintamarstilla -- täydellisesti kuvaten Kuninkaallisen\nBrittiläisen Laivaston Kapteinia Jotakuta, jonka villit olivat\nsaartamallaan ja joka oli päättänyt myydä henkensä kalliisen hintaan.\nKapteinin arvo ei alentunut koskaan siitä, että hänen korviansa\nkuumennettiin latinan kieli-opilla. Minun alentui; mutta kapteini pysyi\nkapteinina ja sankarina, huolimatta mistään kieli-opeista mailmassa,\noli kieli elävä tai kuollut.\n\nTämä oli ainoa ja alinomainen lohdutukseni. Kun ajattelen tätä, nousee\njoka kerta eteeni eräs kesä-ilta, jolloin pojat leikitsivät\nkirkkomaalla ja minä istuin vuoteellani ja luin hengen perästä.\nJokaisella ladolla ympäristössä, jokaisella kivellä kirkossa ja\njokaisella kaistaleella hautausmaassa oli joku oma muistonsa, joka oli\nyhteydessä näitten kirjojen kanssa, ja jokainen niistä edusti jotakin\npaikkaa, joka oli tehty kuuluisaksi niissä. Minä olen nähnyt Tom\nPipes'in kiipeevän kirkontornia ylös; minä olen katsellut, kuinka\nStrap, laukku selässään, seisahtui veräjän viereen lepäämään; ja minä\n_tiedän_, että kommodori Trunnion piti klubiansa Mr. Pickle'n kanssa\nsisähuoneessa kylämme vähäisessä olutkapakassa.\n\nLukia ymmärtää nyt yhtä hyvin, kuin minä, mitä minä olin, kun tulin\nsiihen paikkaan nuoruuteni kertomuksessa, johon nyt palajan.\n\nEräänä aamuna, kun astuin vierashuoneesen kirjoineni, havaitsin, että\näitini näytti tuskan-alaiselta ja Miss Murdstone lujalta, sekä että Mr.\nMurdstone kiersi jotakin ruokokepin -- hoikan ja notkean ruokokepin --\npäähän. Hän herkesi työstänsä, kun minä tulin sisään, koetteli keppiä\nkädellään ja huiskutti sitä ilmassa.\n\n\"Minä sanon sinulle, Clara,\" lausui Mr. Murdstone, \"että minä itse\nusein sain selkääni\".\n\n\"Sai kyllä; tietysti\", arveli Miss Murdstone.\n\n\"Kaiketi, rakas Jane'ni\", vastasi äitini leppeästi. \"Mutta -- mutta\nluuletteko, että se teki Edvardin hyvää?\"\n\n\"Luuletko, että se teki Edvardin pahaa, Clara?\" kysyi Mr. Murdstone\ntotisesti.\n\n\"Siinä juuri temppu on!\" sanoi hänen sisarensa.\n\nTähän äitini vastasi: \"kaiketi, rakas Jane'ni\", eikä puhunut sen\nenempää.\n\nMinua aavisti, että tämä keskustelu koski minuun, ja minä tavoitin Mr.\nMurdstone'n silmää, kun se kohtasi minua.\n\n\"No, David\", lausui hän -- ja minä huomasin tuon karson katseen\njälleen, kun hän lausui tätä -- \"sinun tulee olla paljon tarkempi\ntänään, kuin tavallisesti\". Hän koetteli keppiä uudestaan ja huiskutti\nsitä niinkuin ennen, ja päätettyään näitä valmistuksia laski sen\nviereensä kuvailevalla katseella ja tarttui kirjaansa.\n\nTämä elähytti jo kohta alusta oiva lailla käsitystäni. Minä tunsin,\nkuinka läksyni sanat soluivat pois, ei toinen toisensa perästä, eikä\nrivi rivin perästä, vaan sivuttain. Minä koetin pitää kiinni niistä,\nmutta ne näyttivät, jos niin saan sanoa, panneen luistimet jalkaansa ja\nliukuvan pois luotani semmoisella nopeudella, jota ei saanut\nhillityksi.\n\nMe aloitimme huonosti ja jatkoimme vielä huonommin. Minä olin tullut\nsisään siinä luulossa, että kunnostaisin itseäni, sillä minä olin\nmielestäni erittäin hyvin valmistanut lukuni; mutta tämä näkyi kokonaan\nolevan erhetystä. Kirja kirjan perästä pantiin jälkitöitten kasaan, ja\nMiss Murdstone katseli meitä lujasti koko ajan. Ja kun vihdoin pääsimme\nnoihin viiteen tuhanteen juustoon (sinä päivänä oli Mr. Murdstone\nmuistaakseni tehnyt niistä ruokokeppejä), purskahti äitini itkuun.\n\n\"Clara!\" sanoi Miss Murdstone varoittavalla äänellänsä.\n\n\"Minä en voi oikein hyvin, rakas Jane'ni\", lausui äitini.\n\nMinä näin, kuinka Mr. Murdstone juhlallisesti iski silmäänsä\nsisarelleen, kun hän nousi, tarttui keppiin ja sanoi: \"Niin, Jane,\nmeidän sopii tuskin toivoa, että Clara täydellisellä lujuudella\nkestäisi sitä tuskaa ja vaivaa, jonka Davy tänään on tuottanut hänelle.\nSe olisi stoalaista. Clara on saanut enemmän voimia ja suuresti\nedistynyt, mutta meidän sopii tuskin odottaa niin paljon häneltä.\nDavid, sinä ja minä menemme toiseen kerrokseen, poika.\"\n\nKun hän talutti minua ulos ovesta, juoksi äitini meitä vastaan. Miss\nMurdstone sanoi: \"Clara, oletko sinä aivan hullu?\" ja asettui hänen\neteensä. Minä näin äitini tukkivan korvansa ja kuulin hänen itkevän.\n\nMr. Murdstone käyttäytti minua verkalleen ja vakaasti huoneeseni --\nminä olen varma, että häntä huvitti harjoittaa oikeutta tämmöisellä\nsäännöllisellä muodolla -- ja kun tulimme sinne, väänsi hän yhtäkkiä\npääni käsivartensa alle.\n\n\"Mr. Murdstone! Sir!\" huusin minä hänelle. \"Älkäät! Älkäät lyökö minua!\nMinä olen koettanut oppia, Sir, mutta minä en voi oppia niin kauan kuin\nte ja Miss Murdstone olette läsnä. Minä en todella voi!\"\n\n\"Etkö tosiaan voi, David?\" lausui hän. \"Koettakaamme\".\n\nHän piti päätäni niinkuin ruuvipihdissä, mutta minä luikahdin jollakin\nlailla irti ja pysäytin häntä silmänräpäykseksi, pyytäen, ettei hän\nlöisi minua. Minä pysäytin häntä vaan silmänräpäykseksi, sillä hän löi\nminua ankarasti kohta jälestäpäin, mutta samalla haavaa minä haappasin\nsen käden, jolla hän oli tarttunut minuun, suuhuni hampaitteni väliin\nja purin sen puhki. Hampaitani viiltää vielä, kun ajattelen sitä.\n\nHän löi minua nyt, niinkuin hän olisi tahtonut lyödä minut kuoliaaksi.\nKoko sen melun ohessa, jonka me nostimme, kuulin heidän juoksevan\nportaita ylös ja huutavan -- minä kuulin äitini huutavan -- ja\nPeggotyn. Mr. Murdstone oli nyt poissa; ovi kiinni ulkopuolelta; ja\nminä makasin lattialla kuumeen hehkussa, pahasti revittynä, hellyksissä\nja raivoten heikolla tavallani.\n\nKuinka hyvin minä muistan, mikä luonnoton hiljaisuus näytti vallitsevan\nkoko talossa, kun jälleen tyynnyin! Kuinka hyvin minä muistan, kuinka\ntuntoni kalvoi minua, kun tuskani ja kiivauteni alkoivat asettua!\n\nMinä istuin kauan aikaa kuunnellen, mutta ei mistään kuulunut mitään\nääntä. Minä kömmin ylös lattialta ja katselin kasvojani peiliin. Ne\nolivat niin turvoksissa, punaiset ja rumat, että melkein peloittivat\nminua. Palvot ruumiissani olivat kipeät ja kankeat ja saivat minut\nuudestaan itkemään, kun liikahdin; mutta ne eivät olleet mitään siihen\nrikollisuuteen verraten, jota minä tunsin. Se painoi todella raskaammin\nrintaani, kuin jos olisin ollut mitä julmin pahantekiä.\n\nOli alkanut hämärtää, ja minä olin sulkenut akkunan (minä olin\nenimmäksi osaksi maannut, pää akkunanlaudalla, vuorotellen itkien,\nuinaillen ja töllistellen ulos), kun avainta väännettiin, ja Miss\nMurdstone tuli sisään, tuoden muassaan vähän leipää, lihaa ja maitoa.\nNämät hän laski pöydälle sanaakaan sanomatta, tarkasteli minua sillä\naikaa hirvittävällä lujuudella, lähti sitten pois ja lukitsi oven\nperästään.\n\nPimeän tultua istuin vielä kauan aikaa ja kummastelin, eikö kukaan muu\ntulisi luokseni. Koska tämä ei ollut luultavaa siltä illalta, riisuin\npäältäni ja menin levolle. Nyt rupesin kauheasti miettimään, mitä minun\ntehtäisiin. Olinko tehnyt rikoksen? Panisivatko kiinni minut ja\nlähettäisivät minut vankihuoneesen? Uhkasiko minua ollenkaan vaara\ntulla hirtetyksi?\n\nMinä en koskaan unhota, kuinka seuraavana aamuna heräsin; kuinka\nensiksi olin iloinen ja virkeä, mutta sitten sorruin väsähtyneen\nmuistoni hirmuisen taakan alla. Miss Murdstone ilmestyi jälleen,\nennenkuin olin nousnut vuoteestani; sanoi minulle lyhyesti, että minun\noli lupa kävellä puutarhassa puolen tunnin aikaa, mutta ei kauemmin; ja\npoistui, jättäen oven auki, että minun olisi tilaisuus käyttää tätä\nlupaa.\n\nMinä käytinkin sitä nyt ja sittemmin joka aamu, kuin olin vankeudessa,\njota kesti viisi päivää. Jos olisin saanut tavata äitiäni kahden\nkesken, olisin langennut polvilleni hänen eteensä ja pyytänyt häneltä\nanteeksi; mutta minä en tavannut koko aikana ketään muuta, kuin Miss\nMurdstone'n -- paitsi iltarukouksissa vierashuoneessa, johon Miss\nMurdstone saatti minut, sitten kuin kaikki muut olivat sijoittuneet\npaikallensa; jossa minä seisoin, niinkuin nuori lainhylky, aivan\nitsekseni likellä ovea; ja josta vanginvartiani juhlallisesti vei minut\npois, ennenkuin kukaan muu oli nousnut polvisiltaan. Minä huomasin\nvaan, että äitini oli niin etäällä minusta, kuin suinkin mahdollista,\nja piti kasvojansa toisaallepäin, etten koskaan nähnyt niitä; sekä että\nMr. Murdstone'n käsi oli isossa palttinakääreessä.\n\nKuinka pitkät nämät viisi päivää olivat, sitä en voi kuvata\nkenellekään. Ne täyttävät vuosien sijan minun muistossani. Se tapa,\njolla minä kuuntelin kaikkia tapauksia talossa, jotka tunkivat\nkorvaani: kellojen soittamista, ovien avaamista ja sulkemista, äänten\nhuminaa, askelia portailla; jokaista naurua, vihellystä taikka\nlaulua ulkona, joka tuntui minusta kauheammalta, kuin mikään muu\nyksinäisyydessäni ja epäsuosiossani -- tuntien epämääräinen juoksu,\nerittäin iltaisin, kun välisti heräsin siinä luulossa, että oli aamu,\nmutta huomasin, ettei perhe ollut vielä pannut maata ja että koko pitkä\nyö oli edessäni -- ne pahat unet ja painajaiset, jotka kiusasivat minua\n-- aamun, keskipäivän ja illan palaaminen, illan, jolloin pojat\nleikitsivät kirkkomaalla ja minä katselin heitä keskeltä lattiaa, koska\nminua hävetti näyttää itseäni akkunassa, etteivät huomaisi, että olin\nvanki -- tuo kummallinen tunto, kun en koskaan kuullut itseni puhuvan\n-- ilon lyhyet lomahetket, jotka tulivat syömisen ja juomisen kanssa,\nniinkuin menivätkin -- iltasateen alkaminen, sen vilpas haju, sen nopea\nkiihtyminen minun ja kirkon välillä, siksi kuin se ja yrittävä yö\ntuntuivat upottavan minua pimeään ja pelkoon ja omantunnon vaivaan --\nkaikki nämät näyttävät minusta kestäneen vuosia eikä päiviä, niin\nelävästi ja voimakkaasti ovat ne painuneet mieleeni.\n\nViimeisenä vankeuteni iltana heräsin siitä, että kuulin omaa nimeäni\nhiljaisesti lausuttavan. Minä nousin äkkiä istualle vuoteessani ja\nojentaen käsivarsiani pimeässä sanoin:\n\n\"Sinäkö se olet, Peggotty?\"\n\nVastausta ei tullut heti, mutta pian sen jälkeen kuulin nimeni jälleen,\nvaikka niin salamyhkäisellä ja kammottavalla äänellä, että olisin\nvarmaan mennyt pyörryksiin, jollei olisi joutunut mieleeni, että se\nluultavasti oli tullut avaimenreiän kautta.\n\nMinä kävin hapuillen oven luo, panin huuleni avaimenreiälle ja\nkuiskasin:\n\n\"Sinäkö se olet, rakas Peggotty?\"\n\n\"Niin, oma kallis Davyni\", hän vastasi. \"Ole hiljaa kuin hiiri, muutoin\nkissa kuulee meidät\".\n\nMinä ymmärsin, että hän tällä tarkoitti Miss Murdstone'a ja käsitin\nasian tärkeyden, koska tämän huone oli aivan likellä.\n\n\"Kuinka äiti voi, rakas Peggotty? Onko hän kovin suuttunut minulle?\"\n\nMinä eroitin, kuinka Peggotty itki hiljaisesti omalla puolellansa\navaimenreikää, niinkuin minä toisella puolella, ennenkuin hän vastasi.\n\"Ei, ei suuresti.\"\n\n\"Mitä he aikovat tehdä minun, rakas Peggotty? Tiedätkö sinä?\"\n\n\"Kouluun. Lähelle Londonia\", oli Peggotyn vastaus. Minun täytyi pyytää\nhäntä toistamaan sitä, sillä hän puhui ensi kerralla aivan alas\nkurkkuuni siitä syystä, että olin unhottanut ottaa pois suuni\navaimenreiältä ja panna korvani sijaan; ja vaikka hänen sanansa kovasti\nkutkuttivat minua, en minä kuullut niitä.\n\n\"Milloin, Peggotty?\"\n\n\"Huomenna\".\n\n\"Senkö vuoksi Miss Murdstone otti vaatteeni piirongistani?\" jonka hän\noli tehnyt, vaikk'en ole muistanut mainita sitä.\n\n\"Niin\", sanoi Peggotty. \"Arkku.\"\n\n\"Enkö saa nähdä äitiä?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Peggotty. \"Aamulla\".\n\nNyt sovitti Peggotty suunsa ihan likelle avaimenreikää ja lausui\nseuraavat sanat sen kautta niin suurella sydämellisyydellä, kuin\nmilloinkaan on ilmestynyt missään haastelossa avaimenreiän kautta, sitä\nrohkenen väittää: puuskahtaen ulos jokaista pientä lausetta omituisella\nvavahduksella.\n\n\"Rakas Davy. Vaikk'en ole azaktisti ollut niin ystävällinen teille.\nNykyisin, kuin ennen. Ei se ole sen tähden, etten rakasta teitä. Yhtä\npaljon ja enemmän, kultaseni. Se on sentähden, että luulin sitä\nparemmaksi teille. Ja jollekulle muulle lisäksi. Davy, sydänkäpyni,\nkuuletteko? Voitteko kuulla?\"\n\n\"Kuu-u-u-len, Peggotty!\" nyyhkytin minä.\n\n\"Oma poikani!\" lausui Peggotty äänettömällä säälillä. \"Mitä aion sanoa,\non. Että te ette saa koskaan unhottaa minua. Sillä minä en koskaan\nunhota teitä. Minä pidän yhtä paljon huolta äidistänne, Davy. Kuin\nikinä pidin teistä. Enkä minä jätä häntä. Se päivä tulee, kuin hän\nilolla laskee pää parkansa. Typerän, häijyn, vanhan Peggottynsa\nkäsivarrelle jälleen. Ja minä kirjoitan teille, rakkaani. Vaikk'en\nole mikään oppinut. Ja minä -- minä\". Peggotty alkoi suudella\navaimenreikää, kun hän ei voinut suudella minua.\n\n\"Kiitoksia, rakas Peggotty!\" sanoin minä. \"Voi, kiitoksia! Kiitoksia!\nLupaatko minulle yhden asian, Peggotty? Kirjoitatko ja kerrot Mr.\nPeggotylle ja pikku Em'lylle ja Mrs. Gummidge'lle ja Ham'ille, etten\nole niin paha, kuin he ehkä luulevat, ja että minä lähetän heille\nterveisiä -- erittäin pikku Em'lylle? Oletko hyvä ja teet niin,\nPeggotty?\"\n\nTuo hyvä olento lupasi, ja me suutelimme molemmat suurimmalla\nhellyydellä avaimenreikää -- minä taputin sitä kädelläni, muistan minä,\nniinkuin se olisi ollut hänen rehelliset kasvonsa -- ja me erosimme.\nSiitä illasta saakka kasvoi minun rinnassani semmoinen tunne Peggottya\nkohtaan, jota en voi oikein selittää. Hän ei astunut äitini sijaan; ei\nkukaan voinut sitä tehdä; mutta hän täytti sydämessäni tyhjän paikan,\njohon ei kukaan muu sitten päässyt, ja minun tunteeni olivat hänen\nsuhteensa toisenlaiset, kuin milloinkaan minkään muun ihmisen suhteen.\nTosin tässä rakkaudessa oli jotakin naurettavaa; enkä minä kuitenkaan\nvoi ajatella, mitä olisin tehnyt, jos hän olisi kuollut, taikka kuinka\nolisin jaksanut suoriutua siitä murhekohtauksesta, joksi se olisi\nkääntynyt minulle.\n\nAamulla Miss Murdstone ilmestyi, niinkuin tavallisesti, ja kertoi\nminulle, että minä lähetettäisiin kouluun; joka ei ollut aivan\nsemmoinen uutinen minulle, kuin hän luuli. Hän käski minun myöskin, kun\nolin pukenut päälleni, tulla alas vierashuoneesen aamiaista syömään.\nTäällä tapasin äitini kovin vaaleana ja silmät punaisina. Minä juoksin\nhänen syliinsä ja pyysin häneltä anteeksi kärsivän sieluni pohjasta.\n\n\"Voi, Davy!\" hän sanoi. \"Kun loukkasit sitä, jota minä rakastan! Koeta\nolla parempi, ole nyt parempi! Minä annan sinulle anteeksi, mutta minä\nolen niin murheissani, kun sinulla on niin paha sisu\".\n\nHe olivat saaneet hänet uskomaan, että minä olin pahankurinen poika, ja\nhän suri sitä enemmän, kuin lähtöäni. Se koski minuun kipeästi. Minä\nkoetin syödä jäähyväis-aamiaistani, mutta kyynelet vierivät\nvoileivälleni ja tippuivat teeheni. Minä huomasin, että äitini välisti\nkatsahti minuun, tähysteli sitten valpasta Miss Murdstone'a, loi\nsilmänsä maahan taikka katsahti sivullepäin.\n\n\"Master Copperfield'in arkku on tuossa!\" lausui Miss Murdstone, kun\nrattaitten ääni kuului portilta.\n\nMinä katselin ympärilleni, nähdäkseni Peggottya, mutta se ei ollut hän;\nei hän eikä Mr. Murdstone ilmestynyt. Minun entinen tuttavani, ajomies,\noli ovella; arkku kannettiin ulos ja nostettiin hänen kärryihinsä.\n\n\"Clara!\" lausui Miss Murdstone varoittavalla äänellänsä.\n\n\"Minä olen valmis, rakas Jane'ni\", vastasi äitini. \"Jumalan haltuun,\nDavy. Sinä lähdet omaa hyvääsi varten. Jumalan haltuun, lapseni. Sinä\npääset kotiin luvan ajaksi ja tulet paremmaksi pojaksi\".\n\n\"Clara!\" toisti Miss Murdstone.\n\n\"Kohta, rakas Jane'ni\", vastasi äitini, joka piti kiinni minusta. \"Minä\nannan sinulle anteeksi, kallis poikani. Jumala siunatkoon sinua!\"\n\n\"Clara!\" kertoi Miss Murdstone.\n\nMiss Murdstone oli kyllä ystävällinen taluttamaan minua ulos kärryjen\nluo ja sanoi matkalla, että hän toivoi, että minä katuisin, ennenkuin\nminulle tuli paha loppu; ja sitten minä nousin kärryihin, joita laiska\nhevonen lähti vetämään.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\nMinä lähetetään pois kotoa.\n\n\nMe olimme ehkä kulkeneet puolen penikulmaa ja nenäliinani oli aivan\nmärkä, kun ajomies yhtäkkiä seisahutti hevosensa.\n\nMinä katsahdin ulos, syytä tiedustellakseni, ja näin ihmeekseni\nPeggotyn syöksevän esiin pensas-aidan takaa ja kiipeevän ylös\nkärryihimme. Hän sivui minut käsiinsä ja likisti minua nyöriliiviänsä\nvastaan niin kovasti, että nenäni pusertui vallan kipeäksi, vaikk'en\najatellut sitä ennen kuin jälestäpäin, jolloin huomasin sen kovin\naraksi. Peggotty ei lausunut yhtä luotuista sanaa. Hellittäen toista\nkäsivarttansa, pisti hän sen alas plakkariinsa kyynäspäähän saakka ja\nveti esiin muutamia paperipusseja makukakkuja, joita hän sulloi\ntaskuihini, ja kukkaron, jonka hän laski minun käteeni, mutta hän ei\npuhunut sanaakaan. Toistamiseen ja vielä kerran likistettyään minua\nmolemmilla käsivarsillaan, astui hän alas kärryistä ja juoksi pois; ja\nminun luuloni on, ja on aina ollut, ilman yhtäkään nappia hameessaan.\nMinä poimin yhden niistä monesta, jotka pyörivät ympäri, ja säilytin\nsitä muistokaluna pitkät ajat.\n\nAjomies katseli minua, ikäänkuin kysyäksensä, tulisiko hän takaisin.\nMinä pudistin päätäni ja sanoin, etten uskonut sitä. \"Paneppa nyt\nlähdöksi\", lausui ajomies laiskalle hevosellensa, joka panikin\nlähdöksi.\n\nKoska nyt olin itkenyt niin paljon, kuin suinkin jaksoin, rupesin\najattelemaan, ettei enemmästä itkusta ollut mihinkään, semminkin kuin\nei Roderick Random eikä tuo Kuninkaallisen Brittiläisen Laivaston\nKapteini ollut muistaakseni koskaan vaikeissa tiloissa itkenyt. Kun\najomies näki minun päättäneen näin, ehdoitti hän, että nenäliinani\nlevitettäisiin hevosen selälle kuivamaan. Minä kiitin häntä ja\nsuostuin; ja erittäin vähäiseltä se näytti näillä oloilla.\n\nMinulla oli nyt tilaisuus tutkia kukkaroa. Se oli kankea, nahkainen,\nlukolla varustettu. Siinä oli kolme kiiltävää shillingiä, joita\nPeggotty silminnähtävästi oli tahkonut liidulla, että minulla olisi\nsitä suurempi ilo niistä. Mutta sen kaikkein kalliin sisältö oli kaksi\npuolikruunua, käärityt paperipalaseen, johon oli kirjoitettu äitini\nkäsi-alalla: \"Davylle. Sydämellisen tervehdykseni kanssa\". Tämä\nliikutti minua niin, että pyysin ajomiestä tekemään hyvin ja antamaan\nminulle nenäliinani takaisin; mutta hän sanoi, että hänen mielestään\nminun oli parempi, jos olin ilman sitä; ja minä luulin, että todella\nniin oli; ja niin minä pyyhin silmiäni hiallani ja hillitsin itseni.\n\nJopa todenteolla lisäksi; vaikka edellisten mielenliikutusten perästä\njoku myrskyinen nyyhkytys silloin tällöin vielä valloitti minut. Kun\nolimme ajaneet kappaleen aikaa, kysyin ajomieheltä, kuljettaisiko hän\nminua koko matkan.\n\n\"Koko matkan mihin?\" kysyi ajomies.\n\n\"Sinne\", minä sanoin.\n\n\"Mihin sinne?\" vastasi ajomies.\n\n\"Likelle Londonia?\" lausuin minä.\n\n\"Ohoh, tämä hevonen\", sanoi ajomies, nykäisten ohjaksia, että katsoisin\nsitä, \"olisi enemmän kuollut, kuin sianliha, ennenkuin se ehtisi\npuolitiehen asti\".\n\n\"Matkaatteko siis vaan Yarmouth'iin?\" kysyin minä.\n\n\"Niille maille\", sanoi ajomies. \"Ja siellä minä vien teidät\npostivaunuihin, ja postivaunut vievät teidät -- minne tahansa\".\n\nKoska tässä oli sangen paljon ajomiehen puheeksi (hänen nimensä oli\nMr. Barkis) -- sillä hän oli, niinkuin jossakin edellisessä luvussa\nhuomautin, hidasluontoinen eikä ollenkaan puhelias -- tarjosin hänelle\nkohteliaisuuden osoitteeksi makukakun, jonka hän nielaisi kerrallaan\naivan niinkuin elefantti ja joka ei vaikuttanut enemmän hänen isoihin\nkasvoihinsa, kuin se olisi vaikuttanut elefantinkaan.\n\n\"Hänkö on leiponut ne?\" sanoi Mr. Barkis, nuokkuvalla tavallansa yhä\nnojautuen eteenpäin vaunujen jalkalailtaan, käsivarret kummallakin\npolvella.\n\n\"Peggottya kai tarkoitatte, Sir?\"\n\n\"Ah!\" sanoi Mr. Barkis. \"Häntä\".\n\n\"Kyllä. Hän leipoo kaikki leivoksemme ja keittää kaikki ruokamme\".\n\n\"Tekeekö hän niin?\" lausui Mr. Barkis.\n\nHän pani suunsa, niinkuin hän olisi aikonut viheltää, mutta hän ei\nviheltänyt. Hän istui ja katseli hevosen korvia, niinkuin hän olisi\nnähnyt jotakin uutta niissä; ja niin hän istui melkoisen ajan. Sitten\nhän sanoi:\n\n\"Ei mitään herkosilmää, luulen ma?\"\n\n\"Herkkusia sanoitte, Mr. Barkis?\"\n\nSillä minä luulin, että hänen teki mieli syödä enemmän ja että hän oli\ntarkoittanut sitä.\n\n\"Herkosilmää\", sanoi Mr. Barkis. \"Herkosilmää; ei ketään, joka kävelee\nhänen kanssaan!\"\n\n\"Peggotyn kanssa?\"\n\n\"Ah!\" lausui hän.\n\n\"Hänen\".\n\n\"Oi, ei. Hänellä ei ole koskaan ollut mitään herkosilmää\".\n\n\"Vai ei ole!\" sanoi Mr. Barkis.\n\nTaas hän pani suunsa, niinkuin hän olisi aikonut viheltää, mutta taas\nhän ei viheltänyt, vaan istui ja katseli hevosen korvia.\n\n\"Hän leipoo siis\", jatkoi Mr. Barkis, kauan aikaa mietittyään, \"kaikki\nomenapasteijat ja keittää kaikki ruoat, vai kuinka?\"\n\nMinä vastasin, että niin oli laita.\n\n\"Hyvä. Minä sanon teille jotain\", lausui Mr. Barkis. \"Ehkä te\nkirjoitatte hänelle?\"\n\n\"Minä kirjoitan varmaan hänelle\", vastasin minä.\n\n\"Ah!\" sanoi hän, hitaasti kääntäen silmiänsä minua kohden. \"Hyvä! Jos\nkirjoitatte hänelle, ehkä muistaisitte sanoa, että Barkis'ia haluttaa;\nmuistatteko?\"\n\n\"Että Barkis'ia haluttaa\", toistin minä viattomasti. \"Sekö koko sanoma\non?\"\n\n\"Nii-i-in\", hän sanoi ajatellen. \"Nii-i-in. Barkis'ia haluttaa\".\n\n\"Mutta olettehan huomenna taas Blunderstone'ssa, Mr. Barkis\", lausuin\nminä, vavisten vähän, kun ajattelin, että silloin olisin kaukana\nsieltä, \"ja sopisi teidän paljon paremmin suorittaa sanomanne itse\".\n\nMutta kun hän hylkäsi tämän ehdoituksen päätänsä ravistamalla ja kerran\nvielä vahvisti edellistä pyyntöänsä ja sanoi suurimmalla\nyksitotisuudella: \"Barkis'ia haluttaa. Se on sanoma\", otin minä\nmielelläni toimittaakseni sitä perille. Sillä välin kuin samana iltana\nodotin vaunuja Yarmouth'in hotellissa, tilasin paperi-arkin ja tolpon\nja kirjoitin Peggotylle kirjeen, joka kuului näin: \"Rakas Peggotty'ni.\nOlen eheänä tullut tänne. Barkis'ia haluttaa. Terveisiä äidille. Sinun\nharras ystäväsi. P. S. Hän sanoo erittäin suovansa, että sinä\ntietäisit, että -- _Barkis'ia haluttaa_\".\n\nKun olin ottanut haltuuni tämän tulevaisuuden toimen, vaipui Mr. Barkis\njälleen täydelliseen äänettömyyteen; ja minä, joka tunsin itseni aivan\nväsyneeksi kaikista äskeisistä tapauksista, heittäysin pitkäkseni\nsäkille kärryihin ja menin nukuksiin. Minä nukuin sitkeästi siksi kuin\ntulimme Yarmouth'iin, joka, ravintolan pihalta katsoen, johon ajoimme,\noli niin uusi ja outo minulle, että heti heitin salaisen toivoni saada\ntavata jotakuta Mr. Peggotyn perheestä, kenties pikku Em'lyä itseäkin.\n\nVaunut olivat pihalla, hohtaen joka paikasta, mutta vielä ilman mitään\nhevosia edessä ja näyttäen siltä, kuin eivät ensinkään olisi Londoniin\nhankkineetkaan. Minä ajattelin tätä ja kummastelin, kuinka viimein\narkkuni kävisi, jonka Mr. Barkis oli nostanut maahan vehmaron viereen\n(hän oli ajanut pihaa ylöspäin kärryjänsä kääntääkseen), ja myöskin\nkuinka viimein minun itse kävisi, kun joku rouva katsahti ulos eräästä\nkaari-akkunasta, johon oli ripustettu muutamia lintuja ja lihakönttiä,\nja sanoi:\n\n\"Sekö se vähäinen gentlemani Blunderstone'sta on?\"\n\n\"Se, Ma'am\", sanoin minä.\n\n\"Mikä nimi?\" kysyi rouva.\n\n\"Copperfield, Ma'am\", vastasin minä.\n\n\"Se ei kelpaa\", lausui rouva. \"Täällä ei ole kenenkään sen-nimisen\npäivällisiä maksettu\".\n\n\"Onko se Murdstone, Ma'am?\" kysyin minä.\n\n\"Jos olette Master Murdstone\", sanoi lady, \"miksi ilmoitatte toista\nnimeä ensiksi?\"\n\nMinä selitin ladylle, kuinka asian laita oli. Hän soitti nyt kelloa ja\nhuusi: \"William! näytä tietä kahvihuoneesen!\" jolloin yksi kyyppäri\ntuli juosten kyökistä pihan toiselta puolelta johdattamaan minua ja\nnäytti suuresti hämmästyneeltä, kun hän huomasi, että hänen tuli viedä\nvaan minut sinne.\n\nSe oli iso, pitkä huone, muutamia suuria karttoja seinällä. Minä en\ntiedä, olisiko minua oudostuttanut enemmän, jos kartat olisivat olleet\ntodellisia vieraita maita ja minä olisin heitetty keskelle niitä. Minä\nmenettelin mielestäni kovin rohkeasti, kun istahdin, lakki kädessä,\ntuolin kulmalle oven suuhun; ja kun kyyppäri levitti liinan ja asetti\nkryyti-kopaston pöydälle nimen-omaan minua varten, luulen varmaan, että\npunehduin korvia myöden ujoudesta.\n\nHän toi minulle muutamia kotletteja ja kasvaksia ja otti kannet pois\nniin kalisevalla tavalla, että pelkäsin jollakin lailla loukanneeni\nhäntä. Mutta hän lievitti suuresti huoltani, kun hän nosti minulle\ntuolin pöydän ääreen ja sanoi hyvin ystävällisesti: \"no,\nkolmikyynäräinen! tehkäät hyvin ja astukaat esiin!\"\n\nMinä kiitin häntä ja asetuin pöytään, mutta huomasin, että minun oli\nerittäin vaikea käyttää veistäni ja kahveliani jonkunlaisella\ntaidontapaisuudella taikka välttää lihannesteen ripoittamista päälleni\nsillä aikaa, kuin kyyppäri seisoi vastapäätä minua ja kiinteästi\nkatseli minua ja saatti minut kauheasti punehtumaan joka kerta, kuin\nsilmäni kääntyivät häneen. Katseltuaan minua siksi kuin kävin toiseen\nkotlettiin käsiksi, lausui hän:\n\n\"Tässä on lasillinen olutta teitä varten. Tahdotteko sitä nyt?\"\n\nMinä kiitin häntä ja vastasin: \"tahtoisin;\" jolloin hän kaasi sitä\nkannusta isoon lasiin ja piti sitä ylöspäin päivää vastaan, että se\nnäyttäisi kauniimmalta.\n\n\"Silmäni kautta!\" hän sanoi. \"Onpa siinä koko joukko, eikö ole?\"\n\n\"On kyllä\", vastasin minä hymyllä. Sillä minusta oli oikein\nhauskaa, kun hän oli niin leikillinen. Hän oli vilkkusilmäinen,\nnäppylä-naamainen mies; hänen hiuksensa kasvoivat pystyyn kautta koko\npään, ja kun hän seisoi, toinen käsi kupeessa, ja piti lasia päivää\nvastaan toisella, näytti hän hyvin hupaiselta.\n\n\"Täällä kävi eilen eräs gentlemani\", hän lausui -- \"kookas gentlemani,\nnimeltä Topsawyer -- ehkä tunnette hänet!\"\n\n\"En\", sanoin minä, \"minä en usko --\"\n\n\"Housut ja säärystimet, leveä-lierinen hattu, harmaa takki, täplikäs\nkaulahuivi\", jatkoi kyyppäri.\n\n\"En\", sanoin minä ujosti. \"Minun ei ole kunnia --\"\n\n\"Hän astui sisään tänne\", kertoi kyyppäri, katsellen valoa lasin\nlävitse, \"tilasi lasillisen tätä olutta -- tahtoi sitä kaiken mokomin\n-- minä kielsin häntä -- joi sen ja kaatui kuoliaaksi lattialle. Se oli\nliian vanhaa hänelle. Sitä ei pitäisi ensinkään laskea tynnyristä;\nsiinä koko asia\".\n\nMinua kauhistutti suuresti, kun kuulin tämän surullisen tapauksen, ja\nminä arvelin, että minun oli parempi juoda vettä.\n\n\"No, tiedättekö mitä\", lausui kyyppäri, yhä katsellen valoa lasin\nlävitse ja toinen silmä ummessa, \"meidän väkemme ei suvaitse, että\ntilataan jotakin ja jätetään nauttimatta. Se loukkaa heitä. Mutta\n_minä_ juon sen, jos tahdotte. Minä olen tottunut siihen, ja\ntottumuksesta riippuu kaikki. Minä en usko, että se haittaa minua, jos\nheitän pääni taaksepäin ja siemaisen sen nopeasti. Siemaisenko?\"\n\nMinä vastasin, että olisin kovasti kiitollinen hänelle, jos hän joisi\nsen, kun hän vaan saisi sen tehdyksi ilman mitään vaaraa, mutta ei\nmuutoin. Kun hän heitti päänsä taaksepäin ja nopeasti nielaisi oluen,\noli minulla hirveä pelko, sen tunnustan, että saisin nähdä hänen\njoutuvan samaan kohtaloon, kun Mr. Topsawyer vainaja, ja kaatuvan\nhengettömäksi matolle. Mutta se ei tehnytkään hänen pahaa. Päinvastoin\nhän minun silmissäni virkistyi siitä.\n\n\"Mitä olemme tänne saaneet?\" kysyi hän, pistäen kahvelia ruokaani. \"Ei\nsuinkaan kotletteja?\"\n\n\"Kotletteja\", lausuin minä.\n\n\"Siunatkoon sieluani!\" huudahti hän, \"minä en tietänyt, että se ole\nkotletteja. No, yksi kotletti on juuri paras keino poistaa oluen pahoja\nvaikutuksia! Eikö se ole onni?\"\n\nNiin hän toisella kädellään otti kotlettiin kiinni luusta ja toisella\npotaattiin ja söi ne erinomaiseksi ilokseni oikein makeaan suuhun.\nSitten hän otti toisen kotletin ja toisen potaatin; ja tuosta lisäksi\nvielä kotletin ja potaatin. Kun olimme suorittaneet nämät, toi hän\nesiin puddingin ja asetettuaan sen eteeni, näytti miettivän ja käyvän\nhajamieliseksi vähäksi aikaa.\n\n\"Kummoinen pasteija on?\" kysyi hän, ikäänkuin hereille kavahtaen.\n\n\"Ei se ole kuin puddingi\", vastasin minä.\n\n\"Puddingi!\" huudahti hän. \"No, siunatkoon minua, niin se onkin!\nKuinka!\" katsellen sitä likemmältä. \"Te ette suinkaan sano, että se on\nmunapuddingi?\"\n\n\"Kyllä, sitä se juuri on\".\n\n\"No, munapuddingi\", lausui hän, tarttuen ruokalusikkaan, \"on minun\nmielipuddingini! Eikö se ole onni? Tulkaat pois, pikku mies, ja\nkoettakaamme, kumpi saa enemmän\".\n\nKyyppäri varmaan sai enemmän. Hän kehoitti minua monta kertaa\nponnistamaan ja voittamaan, mutta mitä minun teelusikastani hänen\nruokalusikkansa rinnalla, minun kiiruustani hänen kiiruunsa rinnalla,\nminun ruokahalustani hänen ruokahalunsa rinnalla. Minä jäin kauas\njälelle jo ensi suupalalla eikä minulla ollut mitään toivoa voittaa\nhäntä. Minä en ole luullakseni koskaan nähnyt ketään, joka olisi syönyt\npuddingia niin halukkaasti, kuin hän; ja kun kaikki oli pistetty\nposkeen, nauroi hän, niinkuin hän vielä olisi tuntenut maun siitä\nsuussaan.\n\nSilloin minä, havaitessani, että hän oli niin peräti ystävällinen ja\nseurallinen, pyysin häneltä pännää, läkkiä ja paperia, kirjoittaakseni\nPeggotylle. Hän ei ainoastaan tuonut niitä kohta, vaan oli hyvä kyllä\nolkani takaa kurkistelemaan kirjeeseni sillä aikaa, kuin kirjoitin\nsitä. Kun olin päättänyt sen, kysyi hän minulta, mihin minä olin\nmenossa kouluun.\n\nMinä sanoin: \"Likelle Londonia\". Siinä oli kaikki, mitä minä tiesin.\n\n\"Voi, silmäni kautta!\" hän huudahti, näyttäen varsin alakuloiselta,\n\"minä olen pahoillani siitä\".\n\n\"Miksi?\" kysyin minä häneltä.\n\n\"Oi, Jumala!\" hän lausui, pudistaen päätänsä, \"se on se koulu, jossa\nkatkaisivat erään pojan kylkiluut -- kaksi kylkiluuta -- pieni poika se\noli. Minä arvaan, että hän oli -- malttakaat, minä katson -- kuinka\nvanha te olette?\"\n\nMinä sanoin hänelle, että kävin yhdeksättä.\n\n\"Se on juuri hänen ikänsä\", hän arveli. \"Hän oli kahdeksan vuoden ja\nkuuden kuukauden vanha, kun katkaisivat hänen ensimäisen kylkiluunsa;\nkahdeksan vuoden ja kahdeksan kuukauden vanha, kun katkaisivat toisen\nja tekivät lopun hänestä\".\n\nMinä en voinut salata itseltäni eikä kyyppäriltä, että tämä oli ikävä\nasia, ja kysyin, kuinka se oli tapahtunut. Hänen vastauksensa ei tehnyt\nmieltäni iloisemmaksi, sillä se sisälsi kaksi kauheata sanaa:\n\"pieksemisen kautta\".\n\nPostitorven ääni pihalla keskeytti meidät soveliaasti. Minä nousin ja\nkysyin epäillen, samalla ylpeänä ja ujona siitä, että minulla oli\nkukkaro (jonka otin esiin taskustani), tuliko minun maksaa mitään.\n\n\"Arkki kirjepaperia\", hän vastasi. \"Oletteko koskaan ostanut\nkirjepaperin arkkia?\"\n\nMinä en ollut, muistaakseni, koskaan tehnyt sitä.\n\n\"Se on kallista\", lausui hän, \"tullin tähden. Kolme pennyä. Tällä tapaa\nmeitä tässä maassa veroitetaan. Ei olisi sitten mitään muuta\nmaksettavaa, kuin juomarahat. Älkäät huoliko lakista. Sen vahingon\n_minä_ otan omakseni\".\n\n\"Paljonko te -- paljonko minä -- paljonko minun tulee -- mikä olisi\nkohtuullinen maksu kyyppärille, jos suvaitsette?\" sopersin minä,\npunehtuen.\n\n\"Jollei minulla olisi perhettä ja perheeni olisi rupulissa\", sanoi\nkyyppäri, \"en ottaisi kuutta pennyä. Jollei minulla olisi vanha isä ja\nrakas sisar elätettävänä -- tässä näytti kyyppäri kovasti liikutetulta\n-- en ottaisi äyriäkään. Jos minulla olisi hyvä paikka ja minua\nkohdeltaisiin hyvin täällä, pyytäisin teitä ottamaan vastaan minulta\njotakin pikku kapinetta enkä ottaisi itse mitään. Mutta minä elän ruoan\ntähteillä -- ja makaan hiilillä\" -- tässä kyyppäri purskahti kyyneliin.\n\nHänen onnettomuutensa koski minuun syvästi ja minä ymmärsin, että\nvähempi maksu, kuin yhdeksän pennyä, olisi pelkkää raakuutta ja sydämen\nkovuutta. Sentähden annoin hänelle yhden noista kolmesta kiiltävästä\nshillingistäni, jonka hän vastaan otti suurella nöyryydellä ja\nkunnioituksella ja kohta jälestäpäin pyörähytti ilmaan peukalollansa,\nkoettaaksensa sen kelvollisuutta.\n\nKun minua autettiin ylös vaunujen taa, hämmennyin vähän, kun huomasin,\nettä luultiin minun ilman muitten avutta syöneen koko päivällisen.\nMinä havaitsin sen siitä, että kuulin kaari-akkunan ladyn sanovan\nkonduktörille: \"pitäkäät hyvin vaaria tuosta lapsesta, Georg,\nmuutoin hän halkee!\" sekä siitä, että talon naispalveliat tulivat\nulos katsomaan ja hihittelemään minua, niinkuin jotakin vähäistä\nihme-eläintä. Minun onneton ystäväni kyyppäri, joka oli kokonaan\ntointunut, ei näyttänyt pitävän tätä minään, vaan yhtyi yleiseen\nkummastelemiseen, asiaa tuoksensakaan panematta. Jos ensinkään epäilin\nhäntä, oli, luullakseni, tämä asia puoleksi syynä epäluulooni; mutta\nminä olen taipusa uskomaan, että minä lapsen yksinkertaisella ja\nluonnollisella luottamuksella vanhempiin ihmisiin (jota ominaisuutta en\nsoisi yhdenkään lapsen liian aikaisin vaihtavan mailmalliseen\nviisauteen) en ylipäänsä silloinkaan oikein epäillyt häntä.\n\nMinusta oli jotenkin ikävä, minun täytyy tunnustaa se, kun aivan\nsyyttömästi jouduin ajajan ja konduktörin pilapuheitten alaiseksi,\nesimerkiksi, että vaunut kulkivat niin raskaasti takapuolelta sen\nvuoksi, että minä istuin siellä, ja että olisi sopinut paremmin, että\nolisin matkustanut vankkureilla. Juttu ruokahalustani levisi myös\nulkopuolisten matkustajien joukkoon, jotka laskivat leikkiä siitä\nsamaten ja kysyivät minulta, maksettaisiinko minusta koulussa niinkuin\nkahdesta tai kolmesta veljeksestä, ja oliko eri sopimus tehty minun\ntähteni, vai pääsinkö tavallisilla ehdoilla; ynnä muita hupaisia\nasioita. Mutta kaikkein pahin seikka oli se, että tunsin, etten\nkehtaisi syödä mitään, kun tilaisuus tarjoutuisi, ja että jokseenkin\nlaihojen päivällisteni perästä saisin nähdä nälkää koko illan -- sillä\nminä olin hädissäni unhottanut kakkuni hotelliin. Pelkoni toteutuikin.\nKun pysähdyimme illallista syömään, ei minulla ollut rohkeutta syödä\nmitään, vaikka olisin hyvin mielelläni tahtonut, vaan minä istuin alas\nvalkean ääreen ja sanoin, etten huolinut mistään. Tämä ei kuitenkaan\npäästänyt minua uusista pilapuheista; sillä eräs käheä-ääninen,\nkarkea-kasvoinen gentlemani, joka oli melkein koko matkan syönyt\neväslaukustaan, paitsi kun hän oli juonut eräästä pullosta, sanoi, että\nminä olin niinkuin boa constrictor, joka hotaisee niin paljon yhdellä\nkertaa, että hän kestää sitten pitkät ajat; jonka jälkeen gentlemani\npunastutti itseänsä keitetyllä häränpaistilla.\n\nMe olimme lähteneet Yarmouth'ista kello kolme aamulla ja meidän oli\nmäärä tulla Londoniin noin kello kahdeksan seuraavana aamuna. Oli\nkesäinen ilma, ja ilta varsin ihana. Kun kuljimme jonkun kylän lävitse,\nkuvailin mielessäni, miltä rakennukset sisäpuolelta näyttivät ja mitä\nasukkaat puuhasivat, ja kun pojat tulivat juosten meidän perässämme,\nhyppäsivät ylös vaunujen takapuolelle ja heiluivat siinä kappaleen\nmatkaa, kummastelin, olivatko heidän isänsä elossa ja olivatko he\nonnelliset kotona. Minulla oli siis paljon ajattelemista; paitsi sitä\nminä lakkaamatta mietiskelin, mimmoiseen paikkaan olin menossa --\nkauhea tutkimisen aine. Välisti minä, muistaakseni, rupesin\najattelemaan kotiani ja Peggottya; ja koetin sekavalla, himmeällä\ntavalla muistaa, mimmoiselta oloni oli minusta tuntunut ja mimmoinen\npoika minä olin ollut, ennenkuin purin Mr. Murdstone'a: joita\nkysymyksiä en voinut millään lailla tyydyttävästi selittää; minusta\nnäytti siltä, kuin olisin purrut häntä kaukaisessa entisyydessä.\n\nYö ei ollut yhtä hupainen, kuin ilta, sillä ilma kävi kylmäksi; ja\nkoska olivat asettaneet minut kahden gentlemanin (karkeakasvoisen ja\nyhden toisen) väliin, etten putoisi vaunuista, olin vähällä tukehtua,\nkun he menivät nukuksiin ja täydellisesti saarsivat minut. He\nrutistivat minua toisinaan niin kovasti, että minun täytyi huutaa:\n\"Voi! antakaat anteeksi!\" josta he eivät pitäneet ollenkaan, koska se\nherätti heidät. Vastapäätä minua istui, iso turkki-vaippa yllänsä,\nvanhanpuolinen lady, joka pimeässä näytti enemmän heinäsuovalta, kuin\nladyltä, niin vahvasti oli hän säntännyt vaatteita päällensä. Tällä\nladyllä oli kori muassaan eikä hän ollut pitkään aikaan tietänyt, mihin\npanna sitä, siksi kuin hän huomasi, että se lyhyitten säärteni vuoksi\nmahtuisi minun alleni. Se kiusasi ja vaivasi minua niin, että olin\naivan pääsemättömissä; mutta jos minä vähintäkin liikahdin ja saatin\nlasin, joka oli korissa, kilisemään jotakin muuta vastaan (niinkuin se\ntietysti teki), nyhjäsi hän minua mitä julmimmalla tavalla jalallansa\nja sanoi: \"no, pysykäät alallanne. _Teidän_ säärenne ovat nuoret kyllä,\nluulisin ma\".\n\nViimein aurinko nousi, ja silloin näyttivät kumppanini nukkuvan\nlevollisemmin. Ne vaivat, joissa he olivat tuskailleet koko yön ja\njotka olivat puhjenneet kuuluviin mitä hirveimmissä huohotuksissa ja\nkuorsauksissa, ovat mahdottomat käsittää. Kun aurinko ehti\nkorkeammalle, kävi heidän unensa vienommaksi, ja niin he vähitellen\ntoinen toisensa perästä heräsivät. Minä muistan, kuinka suuresti se\nkummastutti minua, että jokainen silloin oli olevinansa, niinkuin hän\nei olisi nukkunut ollenkaan, ja suuttui silmättömäksi, kun hän torjui\npuolestaan syytökset. Tätä kummastustani kestää vielä tänään, koska\nolen alinomaa huomannut, että kaikista inhimillisistä heikkouksista\npostivaunuissa nukkuminen on se, jota luontomme (minä en voi ymmärtää\nmistä syystä) kaikkein vähimmin taipuu tunnustamaan.\n\nMikä merkillinen kaupunki London oli minusta, kun näin sen etäältä, ja\nkuinka minä uskoin, että kaikkien mielisankareitteni kummalliset seikat\nehtimiseen toimitettiin ja jälleen toimitettiin siellä, ja kuinka minua\nhämärästi aavisti, että se oli enemmän täynnä ihmeitä ja kehnoutta,\nkuin kaikki mailman kaupungit yhteensä, sitä minun ei tarvitse pysähtyä\ntässä kertomaan. Me lähestyimme sitä vähitellen ja tulimme oikeaan\naikaan siihen ravintolaan Whitechapel'in piirissä, johon meidän oli\nmäärä mennä. Minä en muista, oliko se Sininen Härkä vai Sininen Karju;\nmutta minä tiedän, että se oli jotakin sinistä ja että sen kuva oli\nmaalattu vaunujen takapuolelle.\n\nKonduktöri katsahti minuun, kun hän astui alas, ja sanoi\nilmoituskonttorin ovella:\n\n\"Onko täällä ketään noutamassa erästä poikaa, joka on pantu kirjaan\nMurdstone'n nimellä, Sooffolk'in Bloonderstone'sta, ja joka jää tänne,\nsiksi kuin häntä tullaan ottamaan?\"\n\nEi kukaan vastannut.\n\n\"Koettakaat Copperfieldin nimellä, jos suvaitsette, Sir\", sanoin minä,\nkatsoen surullisesti maahan.\n\n\"Onko täällä ketään noutamassa erästä poikaa, joka on pantu kirjaan\nMurdstone'n nimellä, Sooffolk'in Bloonderstone'sta, mutta joka omistaa\nCopperfieldin nimen ja jää tänne, siksi kuin häntä tullaan ottamaan?\"\nlausui konduktöri, \"noh, onko täällä ketään?\"\n\nEi. Ei ollut ketään. Minä katselin tuskastuneena ympärilleni; mutta\nkysymys ei tehnyt mitään vaikutusta keneenkään likellä seisovaan, jos\nen lukuun ota yhtä säärystimiin puettua silmäpuoli miestä, joka arveli,\nettä olisi paras panna messinkirengas kaulaani ja kytkeä minut talliin.\n\nPortaat tuotiin, ja minä astuin alas sen ladyn jälkeen, joka oli\nheinäsuovan näköinen, sillä minä en tohtinut liikahtaa, ennenkuin hänen\nkorinsa oli siirretty pois. Vaunut olivat tällä välin tyhjentyneet\nmatkustajista, kapineet olivat pian korjatut, hevoset olivat jo ennen\npäästetyt aseista, ja nyt muutamat tallirengit käänsivät vaunut ja\nlykkäsivät niitä takaperin hiukan pois tieltä. Eikä kuitenkaan ketään\nvielä ilmestynyt tiedustelemaan tomuista poikaa Suffolk'in\nBlunderstone'sta.\n\nTuntien itseäni enemmän itsenäiseksi, kuin Robinson Crusoe, jolla ei\nollut ketään, joka katseli häntä ja näki, kuinka yksinäinen hän oli,\nastuin minä ilmoitus-konttoriin, menin vartiolla olevan konttoristin\nkäskystä tiskin taa ja istuin alas vaa'alle, jolla kapineet punnittiin.\nKun istuin tässä ja katselin tavaramyttyjä, pankkoja ja kirjoja, ja\nhengitin tallien hajua (joka aina siitä asti oli yhteydessä tämän aamun\nmuistoni kanssa), alkoi koko jono mitä kauheimpia ajatuksia kulkea\naivojeni kautta. Entä jollei kukaan noutaisi minua, kuinka kauan\nsuostuisivat pitämään minua täällä? Pitäisivätkö niin kauan, että\nennättäisin kuluttamaan seitsemän shillingiä? Tulisiko minun maata\nöisin yhdessä tuommoisessa puisessa laarissa muun tavaran kanssa ja\npestä itseni aamulla pumpulla pihalla, vai ajettaisiinko minä pois joka\nilta ja odotettaisiin takaisin jäämään siksi kuin, konttoria seuraavana\naamuna avatessa, käytiin minua kuulustelemassa? Entä jollei ollutkaan\nmitään erhetystä asiassa, vaan Mr. Murdstone oli keksinyt tämän tuuman,\nsaadaksensa eroa minusta, mitä minun tuli tehdä? Jos sallivat minun\npysyä täällä siksi kuin olin kuluttanut seitsemän shillingiäni, en\nvoinut toivoa saavani jäädä tänne, kun rupeisin nälkään nääntymään.\nTämä olisi ilmeisesti haitallista niille, jotka kävivät täällä, paitsi\nettä se johdattaisi Sinisen Mikä-se-olikaan vaaraan saada maksaa\nhautajaiskustannukset. Jos lähtisin kohta astumaan ja koettaisin käydä\ntakaisin kotiin, kuinka löytäisinkään tien, kuinka koskaan voisin\ntoivoa jaksavani niin kauas, kuinka voisin olla varma kenenkään muun\navusta, kuin Peggotyn, siinä tapauksessa, että pääsinkin kotiin? Jos\nlöytäisin lähimmät asian-omaiset virkakunnat ja tarjoisin itseni\nsotamieheksi tai merimieheksi, olin minä niin vähäinen olento, että he\nmelkein varmaan hylkäisivät minut. Nämät ajatukset ja sadat muut\nsemmoiset saattivat minut tulikuumaksi ja huimasivat minua pelolla ja\nkauhulla. Kuumeeni oli kovimmillaan, kun joku mies astui sisään ja\nkuiskasi konttoristille, joka heti keikahutti minut pois vaa'alta ja\ntyönsi minut hänen puoleensa, niinkuin olisin ollut punnittu, ostettu,\ntoisen käsiin jätetty ja maksettu.\n\nKun menin ulos konttorista, käsikkäin tämän uuden tuttavan kanssa,\nkatselin häntä salaa. Hän oli laiha, vaalea, nuori mies. Hänen poskensa\nolivat painuneet sisään, ja leuka oli melkein yhtä musta, kuin Mr.\nMurdstone'n; mutta tähän yhdennäköisyys loppui, sillä hänen\nposkipartansa oli ajettu, eikä hänen hiuksensa olleet sileät, vaan\nruosteenkarvaiset ja lakastuneet. Hän oli puettu mustaan vaatteukseen,\njoka myös oli jotenkin ruosteenkarvainen ja lakastunut ja hyvin lyhyt\nhioista ja lahkeista; hänellä oli valkoinen kaulahuivi, joka ei ollut\nerittäin puhdas. Minä en luullut, en nytkään luule, että tämä\nkaulahuivi oli ainoa liinavaate, joka hänellä oli yllänsä, mutta siinä\noli kaikki, mitä hän näytti taikka mistä mitään aavistusta sai.\n\n\"Sinäkö se uusi poika olet?\" kysyi hän.\n\n\"Niin, Sir\", vastasin minä.\n\nMinä luulin itseäni siksi. Minä en tietänyt.\n\n\"Minä olen yksi Salem House'n opettajista\", sanoi _hän_.\n\nMinä kumarsin häntä ja tunsin itseni kovasti lannistuneeksi. Minua\nhävetti mainita niin jokapäiväistä asiaa, kuin arkkua, oppineelle\nmiehelle ja Salem House'n opettajalle, jotta olimme astuneet jo vähän\nmatkaa pihasta, ennenkuin rohkenin puhua siitä. Me käänsimme takaisin,\nkun minä nöyrästi arvelin, että arkku ehkä olisi minulle hyödyksi\ntuonnempana; ja hän ilmoitti konttoristille, että ajomies saisi käskyn\nnoutaa sitä puolipäivän aikana.\n\n\"Jos suvaitsette, Sir\", sanoin minä, kun olimme tulleet noin saman\nverran matkaa, kuin äsken, \"onko sinne pitkäkin matka?\"\n\n\"Se on alhaalla Blackheath'in seuduilla\", vastasi hän.\n\n\"Onko _sinne_ pitkä matka, Sir?\" kysyin minä vähän peläten.\n\n\"On sinne hyvä huikaus\", hän sanoi. \"Me kuljemme postivaunuilla. Sinne\non noin kuusi penikulmaa\".[13]\n\nMinä olin niin heikko ja uupunut, että oikein tuskastuin, kun\najattelin, että tuli vielä kestää kuusi penikulmaa. Minä rohkaisin\nmieltäni ja sanoin hänelle, etten ollut syönyt mitään koko yönä, ja\nettä, jos hän sallisi minun ostaa jotakin syötäväksi, minä olisin\nsangen kiitollinen hänelle. Hän näytti kummastuvan tätä -- minä näen\ntällä haavaa, kuinka hän seisahtuu ja katselee minua -- ja, mietittyään\nmuutamia silmänräpäyksiä, arveli, että hänen täytyi käydä erään vanhan\nvaimon luona, joka ei asunut etäällä, ja että minun olisi paras ostaa\nvähäisen leipää taikka mitä hyvänsä, joka vaan miellytti minua ja joka\noli terveellistä, ja syödä aamiaiseni tämän vaimon huoneessa, jossa\nmeidän oli tilaisuus myöskin saada maitoa.\n\nMe katsoimme siis sisään jonkun leipurin akkunasta, ja sitten kuin minä\nolin tehnyt kokonaisen sarjan ehdoituksia ostaa kaikki, mikä oli\nvatsalle haitallista puodissa, ja hän oli hyljännyt ne toinen toisensa\nperästä, päätimme viimeiseltä ottaa soman, ruskean leipäkakkusen, joka\nmaksoi minulle kolme pennyä. Tuosta ostimme kryytikauppiaan puodista\nyhden munan ja liuskan juovaista silavaa; ja kuitenkin sain mielestäni\nkoko joukon pientä rahaa takaisin toisesta kiiltävästä shillingistäni,\njosta syystä ajattelin Londonia varsin huokeaksi paikaksi. Kokoon\nkäärittyämme nämät elatus-aineet, astuimme eteenpäin keskellä kovaa\nhälinää ja tohua, joka sanomattomasti hämmensi väsynyttä päätäni, ja\nyhden sillan yli, joka epäilemättä oli London Bridge (minä todella\nluulen, että hän sanoi minulle niin, mutta minä olin puoleksi\nnukuksissa), kunnes tulimme tuon köyhän vaimon asunnon luo. Se oli osa\nmuutamista vaivaishuoneista, joiksi huomasin ne ulkomuodosta ja portin\nyli olevan kiven kirjoituksesta, joka ilmoitti, että ne olivat hankitut\nviittäkolmatta köyhää naista varten.\n\nSalem House'n opettaja avasi linkusta yhden useista vähäisistä,\nmustista ovista, jotka olivat kaikki samannäköisiä ja joilla oli\nitsekullakin vähäinen, moniruutuinen akkuna toisella puolellaan ja\ntoinen vähäinen, moniruutuinen akkuna ylipuolella. Me astuimme yhteen\ntämmöiseen vähäiseen huoneesen, jossa köyhä, vanha vaimo par'aikaa\nlietsoi valkeata, saadaksensa pikkuista kastinpannua kiehumaan. Kun hän\nnäki opettajan astuvan sisään, pysäytti hän palkeen polvillansa ja\nsanoi jotakin, joka kuului minusta niinkuin: \"minun Charley'ni!\" mutta\nkun hän näki minunkin tulevan sisään, nousi hän ylös ja, hieroen\nkäsiänsä, puoleksi niiasi hämmentyneellä tavalla.\n\n\"Osaatteko keittää tämän nuoren gentlemanin aamullisen?\"' lausui Salem\nHouse'n opettaja.\n\n\"Osaanko minä?\" sanoi vanha vaimo. \"Kyllä mar osaan!\"\n\n\"Kuinka Mrs. Fibbitson jaksaa tänään?\" kysyi opettaja, katsellen toista\nvanhaa vaimoa, joka istui isossa tuolissa valkean ääressä ja oli\nsemmoinen vaatepankko, että kiitän onneani tähän hetkeen saakka, kun en\ntapaturmaa istunut hänen päällensä.\n\n\"Voi, hän on huono\", sanoi ensimäinen vanha vaimo. \"Tämä on yksi hänen\npahoista päivistään. Jos valkea jollakin lailla sammuisi, luulen\nvarmaan, että hänkin sammuisi eikä koskaan viriäisi jälleen\".\n\nKun he katsoivat häneen, katsoin minä myös häneen. Vaikka oli lämmin\npäivä, ei hän näyttänyt ajattelevan mitään muuta, kuin valkeata.\nMinusta oli, kuin hän olisi kadehtinut yksin kastinpannuakin, joka oli\ntulella, ja minulla on syytä luulla, ettei hän hyväksynyt tämän\npakoittamista munani keittämiseen ja silavani paistamiseen; sillä minä\nnäin omilla alakuloisilla silmilläni hänen kerran pudistavan nyrkkiänsä\nminulle, kun näissä keittotoimissa oltiin eikä kukaan muu ottanut\nvaaria hänestä. Päivä virtaili sisään vähäisestä akkunasta, mutta hän\nistui, oma selkä ja ison tuolin selkä sitä päin, suojellen valkeata,\nniinkuin hän ahkerasti pitäisi _sitä_ lämpimänä eikä se häntä, ja\nvartioiden sitä aivan mustasukkaisella tavalla. Kun aamiaiseni hankkeet\npäättyivät ja valkea vapautettiin taakastansa, tuli hän niin erittäin\niloiseksi, että hän päästi aika naurun -- eikä se kauniilta kuulunut se\nnauru, se täytyy minun sanoa.\n\nMinä istuin alas ruskean kakkuni, munani ja silavavipaleeni ääreen,\njoihin maitomalja vielä oli lisätty, ja söin mitä maukkaimman aterian.\nSillä aikaa kuin minä vielä täyttä päätä nautin sitä, sanoi ensimäinen\nvanha vaimo opettajalle:\n\n\"Toitteko huilunne muassanne?\"\n\n\"Toin\", hän vastasi.\n\n\"Puhaltakaappa sitä vähän\", käski vanha vaimo hyväillen.\n\"Puhaltakaappa!\"\n\nTuosta opettaja pisti kätensä takkinsa liepeitten alle, veti esiin\nhuilunsa kolmessa kappaleessa, jotka hän väänsi kokoon, ja alkoi kohta\nsoittaa. Monta vuotta mietittyäni on se minun ajatukseni, ettei koskaan\nmailmassa liene löytynyt ketään, joka olisi soittanut huonommin. Hän\nkiristi siitä mitä kauheimpia säveliä mitä koskaan olen kuullut\naikaan saatettavan milläkään keinolla, olipa luonnollisella tai\nluonnottomalla. Minä en tiedä, mitä nuottia ne olivat -- jos\nnuotintapaista oli ensinkään hänen esityksessään, jota epäilen -- mutta\nsoiton vaikutus minuun oli ensiksi se, että rupesin ajattelemaan\nkaikkia surujani, siksi kuin tuskin jaksoin pidättää kyyneliäni; sitten\nse vei ruokalystini, ja viimein se raukaisi minua niin, etten voinut\npitää silmiäni auki. Ne alkavat ummistua jälleen, ja minä rupean\ntorkkumaan, kun muistoni siitä uudestaan herää. Kerta vielä vähäinen\nhuone, sen avonainen ruokakaappi nurkassa, sen neliskulmaisilla selillä\nvarustetut tuolit, sen kiertoportaat, jotka johdattavat ylikerroksen\nhuoneesen, ja sen kolme riikinkukon sulkaa, jotka ovat ripustetut\nkaminin reunukselle -- minä muistan kummastelleeni, kun ensin tulin\nsisään, mitähän riikinkukko olisi ajatellut, jos hän olisi tietänyt,\nmihin hänen koristuksensa olivat tuomitut joutumaan -- haihtuvat minun\nsilmistäni, ja minä nuokun ja menen nukuksiin. Huilu ei kuulu enää,\nvaunujen pyörät ratisevat sen sijaan, ja minä olen matkallani. Vaunuja\ntärisyttää, minä kavahdan ylös, ja huilu on palannut, ja Salem House'n\nopettaja istuu, jalat ristissä, ja soittaa sitä surullisesti, sillä\nvälin kuin vaimo iloisena katselee. Vaimo haihtuu vuorostansa, ja\nopettaja ja kaikki haihtuvat, eikä ole enää mitään huilua, ei mitään\nopettajaa, ei mitään Salem House'a, ei mitään David Copperfieldia, ei\nmitään muuta, kuin sitkeä uni.\n\nMinä uneksin, niin luulin, että kerta, sillä aikaa kuin hän puhalsi\ntuota surkeata huilua, vanha vaimo, joka ihastuksissaan ja ihmeissään\noli yhä enemmän lähestynyt häntä, kumartui hänen tuolinsa selän yli ja\nsyleili häntä hellästi niskasta, joka hetkeksi seisautti hänen\nsoittonsa. Minä olin juuri unen ja valpeen vaiheilla, joko silloin\ntaikka kohta sen jälkeen; sillä, kun hän alkoi uudestaan -- se oli\ntosiasia, että hän oli keskeyttänyt soittoansa -- näin minä ja kuulin\nsaman vanhan vaimon kysyvän Mrs. Fibbitson'ilta, eikö se ollut suloinen\n(tarkoittaen huilua), johon Mrs. Fibbitson vastasi: \"kyllä, kyllä!\" ja\nnyykäytti päätänsä valkealle, jonka ansioksi, minä olen vakuutettu\nsiitä, hän katsoi koko soittajaiset.\n\nKun olin mielestäni nukkunut melkoisen aikaa, väänsi Salem House'n\nopettaja huilunsa auki kolmeen kappaleesen, pani ne kätköön entiseen\npaikkaansa ja vei minut pois. Me löysimme vaunut aivan likeltä ja\nnousimme niitten katolle; mutta minua unitti niin julmasti, että, kun\npysähdyimme kadulla ottamaan ylös toisia matkustavaisia, pistivät he\nminut sisään, jossa ei ollut mitään matkustavaisia ja jossa minä nukuin\nsitkeästi, siksi kuin huomasin, että vaunut ajoivat hiljalleen jyrkkää\nkunnasta ylös keskellä viheriäisiä lehtiä. Ne seisahtuivat ennen pitkää\nja olivat saapuneet määräpaikalle.\n\nLyhyt kävely saatti meidät -- minä tarkoitan opettajaa ja itseäni --\nSalem House'en, joka oli aidattu korkealla tiilimuurilla ja näytti\nkovin ikävältä. Ylipuolella yhtä tämän muurin porttia oli lauta, jossa\nseisoi: _Salem House_; ja portin ristikon lävitse katseli meitä, kun\nsoitimme kelloa, näreät kasvot, jotka huomasin, kun portti avattiin,\nolevan kookkaan miehen, jolla oli paksu niska, puujalka, ulkonevat\nsilmäkulmat ja tukka leikattuna lyhyeksi ympäri koko päätä.\n\n\"Uusi poika\", sanoi opettaja.\n\nPuujalka mies katseli minua kiireestä kantapäähän -- sitä ei kestänyt\nkauan, sillä minussa ei ollut suurin pituutta -- lukitsi portin\nperästämme ja otti avaimen suulta. Me astuimme ylös rakennuksen luo\nmuutamien mustien, tukevien puitten ohitse, kun hän huusi\njohdattajaani:\n\n\"Halloo!\"\n\nMe katsoimme taaksepäin, ja hän seisoi sen vähäisen majan ovella, jossa\nhän asui, pari saappaita kädessään.\n\n\"Kuulkaappas!\" lausui hän, \"rajasuutari on käynyt täällä teidän poissa\nollessanne, Mr. Mell, ja sanoo, ettei hän voi paikata niitä enää. Hän\nväittää, ettei ole palastakaan alkuperäisestä saappaasta jälellä, ja\nhäntä kummastuttaa, että luulittekaan niitten kelpaavan paikattavaksi\".\n\nNäin puhuen heitti hän saappaat Mr. Mell'iä kohden, joka astui muutamia\naskelia takaperin, ottaaksensa niitä ylös, ja katseli niitä (sangen\nalakuloisesti, pelkään minä), kun lähdimme pois yhdessä. Minä huomasin\nsilloin ensi kerran, että ne saappaat, jotka hänellä oli jalassaan,\nolivat kovasti kuluneet, ja että hänen sukkansa juuri puhkesivat ulos\nyhdestä pakasta, niinkuin kukkais-umpu.\n\nSalem House oli neliskolkkainen, kylkiriveillä varustettu\ntiilirakennus, paljas ja tyhjä näöltään. Kaikkialla ympäri oli niin\nhiljaista, että minä arvelin Mr. Mell'ille, että pojat luultavasti\nolivat ulkona; mutta hän näytti kummastelevan minua, kun en tietänyt,\nettä oli lupa-aika; että kaikki pojat olivat kukin kotonansa; että Mr.\nCreakle, haltia, oli lähtenyt merenrannikolle Mrs. ja Miss Creakle'n\nkanssa, ja että minä olin lupa-aikana lähetetty kouluun rangaistukseksi\nrikoksestani, joita kaikkia hän selitti minulle, kun astuimme\neteenpäin.\n\nMinusta oli kouluhuone, johon hän vei minut, yksinäisin ja autioin\npaikka, minkä milloinkaan olin nähnyt. Minä näen sen nyt. Pitkä huone,\njossa on kolme pitkää pulpetti-riviä ja kuusi penkki-riviä, ja kaikki\nseinät täynnä lakin- ja krihvelitaulun-nauloja, jotka pistävät\nesiin, kuin harjakset, joka paikasta. Vanhojen kirjoituskaavojen ja\nharjoitusvihkojen palasia on kaikkialla likaisella lattialla. Muutamia\nsamoista aineista tehtyjä silkkiäis-koteloita on sirotettu sinne tänne\npulpeteille. Kaksi kurjaa, pientä, valkoista hiirtä, jotka ovat jääneet\ntänne omistajiltansa, juoksevat edestakaisin ummehtuneessa linnassa,\njoka on rakennettu pahvista ja metallilangasta, ja tirkistelevät\npunaisilla silmillänsä kaikkiin nurkkiin, löytääksensä jotakin\nsyötävää.\n\nLintu asuu häkissä, joka on vaan hiukan isompi, kuin se itse, ja\nrapistelee surullisesti, kun se silloin tällöin hyppää puikollensa\nkahden tuuman korkealle pohjasta taikka laskeuu alas siitä; mutta se ei\nlaula eikä viserrä. Eriskummainen, taudillinen haju on huoneessa,\nniinkuin homehtuneesta korderoista, maku-omenista, joita tarvitsee\ntuulettaa, ja mädänneistä kirjoista. Ei olisi voinut olla enemmän\nläkkiä pirskotettuna ympäri huonetta, vaikka se olisi ollut katotonna\nalusta pitäen ja vuoden eri aikoina siihen olisi satanut, lumittanut,\nraehtinut ja tuullut läkkiä taivaasta.\n\nKun Mr. Mell oli jättänyt minut ja vei saappaansa, joita ei enää käynyt\nkorjaaminen, toiseen kerrokseen, menin minä verkalleen huoneen yliseen\npäähän ja huomasin nämät kaikki, sinne hiipiessäni. Yht'äkkiä tapasin\npahviplakatin, joka kauniisti kirjoitettuna makasi pulpetilla ja\nsisälsi nämät sanat: \"_Varokaat häntä. Hän puree_\".\n\nMinä hyppäsin heti pulpetille siinä luulossa, että ainakin iso koira\noli sen alla. Mutta vaikka hätääntyneenä katselin kaikille tahoille, en\nvoinut eroittaa sitä. Minä kurkistelin vielä ympärilleni, kun Mr. Mell\ntuli takaisin ja kysyi minulta, mitä minä tuolla ylhäällä tein.\n\n\"Minä pyydän anteeksi, Sir\", sanoin minä, \"jos suvaitsette, minä etsin\nkoiraa\".\n\n\"Koiraa?\" toistaa hän.\n\n\"Mitä koiraa?\"\n\n\"Eikö se ole koira, Sir?\"\n\n\"Mikä olisi koira?\"\n\n\"Se, jota tulee varoa, Sir; joka puree\".\n\n\"Ei, Copperfield\", lausuu hän vakavasti, \"ei se mikään koira ole. Se on\npoika. Minun on käsketty panna tämä plakati sinun selkääsi,\nCopperfield. Minusta on ikävä aloittaa tällä tapaa sinun suhteesi,\nmutta minun täytyy\".\n\nSitten hän nosti minut alas ja sitoi plakatin, joka oli sievästi\nleikattu tätä tarkoitusta varten, hartioilleni, niinkuin laukun; ja\nmihin hyvänsä minä jälestäpäin menin, oli minulla ilo kantaa sitä.\n\nMitä minä kärsin tämän plakatin kautta, ei kukaan voi ajatella. Oliko\nihmisten mahdollista nähdä minua vai ei, aina minä luulin, että joku\nluki sitä. Se ei lohduttanut paljon, että minä kääntyessäni en nähnyt\nketään; sillä missä hyvänsä selkäni oli, siinä arvelin aina jonkun\nolevan. Julma puujalka mies enensi tuskiani. Hänellä oli valta käskeä;\nja jos hän vaan näki minun nojauvan jotakin puuta, seinää tai\nrakennusta vastaan, huusi hän kauhealla äänellä majansa ovelta:\n\"halloo, te, Sir! Te, Copperfield! Näyttäkäät merkki selvästi taikka\nminä annan teidät ilmi!\" Leikkitanterena oli paljas, somerolla peitetty\npiha, johon sopi nähdä rakennuksen ja ulkohuoneitten takasivulta; ja\nminä tiesin, että palkolliset lukivat sen, että teurastaja luki sen,\nettä leipuri luki sen; että, sanalla sanoen, jokainen, joka etu- taikka\ntaka-puolelta lähestyi rakennusta aamuisin, jolloin minun oli käsky\nkävellä siellä, luki, että tuli varoa minua, sillä minä purin. Minä\nmuistan, että rupesin oikein pelkäämään itseäni, niinkuin jonkunlaista\nrajupäistä poikaa, joka puri.\n\nTämän leikkitanteren äärellä oli vanha ovi, johon poikien oli tapa\nleikata nimensä. Se oli ihan täynnä semmoisia kirjoituksia. Peläten\nlupa-ajan loppua ja poikien takaisin tuloa, en voinut lukea kenenkään\npojan nimeä kysymättä, millä äänellä ja millä voimalla _hän_ lukisi:\n\"Varokaat häntä. Hän puree\". Löytyi yksi poika -- eräs J. Steerforth --\njoka leikkasi nimensä hyvin syvään ja hyvin usein, ja joka, niin minä\nitsekseni kuvailin, lukisi sitä varsin lujalla äänellä ja sitten\ntukistaisi minua. Löytyi toinen poika, Tommy Traddles, joka, minä\nluulin, tekisi pilkkaa siitä ja olisi kauheasti pelkäävinänsä minua.\nLöytyi kolmas, George Pemple, joka, arvelin minä, laulaisi sitä. Minä\nolen katsellut, pikkuinen arastava olento, tätä ovea, siksi kuin\nkaikkien nimien omistajat -- heitä oli viisiviidettä silloin koulussa,\nkertoi Mr. Mell -- näyttivät yhteisestä suostumuksesta sulkevan minut\npois kumppaniudestaan ja huutavan, kukin omalla tavallansa: \"Varokaat\nhäntä. Hän puree!\"\n\nSama oli myöskin sijojen laita pulpettien vieressä ja penkeillä. Sama\nniin-ikään tyhjäksi jääneitten vuode-rivien laita, joita minä katselin,\nastuessani oman vuoteeni luo ja siinä ollessani. Minä muistan, kuinka\nminä monta monituista yötä näin unta, että olin äitini luona, joka oli\nsemmoisena, kuin hänen ennen oli tapa olla, taikka lähdin vieraisille\nMr. Peggotyn ty'ö, taikka ajoin postivaunujen katolla, taikka söin\npäivällistä onnettoman ystäväni, kyyppärin, kanssa, mutta kuinka minä\nkaikissa näissä tiloissa saatin ihmiset kirkaisemaan ja ällistymään,\nkun he pahaksi onnekseni huomasivat, ettei minulla ollut mitään muuta\npäälläni, kuin pikkuinen yö-paitani ja tuo plakati.\n\nElämäni yksitoikkoisuudessa ja alinomaisessa pelossani, että koulu\navattaisiin jälleen, vaivasi tämä minua sanomattomasti. Minun täytyi\nsuorittaa pitkät läksyt joka päivä Mr. Mell'in edessä; mutta minä\nsuoritin ne, koska ei täällä ollut mitään Mr. ja Miss Murdstone'a, ja\nminä pääsin kunnialla niistä. Ennen ja jälkeen niitä käyskelin --\npuujalka miehen silmien alla, niinkuin jo mainitsin. Kuinka elävästi\nminä muistan rakennuksen kosteuden, pihan viheriät, haljenneet\nliuska-kivet, vanhan, vuotavan vesitynnyrin ja muutamien noitten\njylhien puitten surkastuneet varret, jotka näyttivät tiukkuneen enemmän\nsateessa, kuin muut puut, ja huokuneen vähemmän päivänpaisteessa! Kello\nyhdeltä söimme päivällistä, Mr. Mell ja minä, pitkän, alastoman\nruokasalin ylipäässä, joka oli täynnä honkapöytiä ja haisi rasvalta.\nSitten teimme työtä teehen saakka, jota Mr. Mell joi sinisestä\nteekupista, mutta minä tinamukista. Kaiken päivää ja kello seitsemään\ntai kahdeksaan saakka illalla työskenteli Mr. Mell oman erityisen\npulpettinsa luona kouluhuoneessa ahkerasti pännän, läkin, linjaalin,\nkirjojen ja kirjoituspaperin kanssa, suorittaen, niinkuin minä\nhavaitsin, viime puolen vuoden rätinkejä. Kun hän oli pannut kapineet\npaikallensa yöksi, veti hän esiin huilunsa ja puhalsi sitä, siksi kuin\nmelkein luulin, että hän vähitellen puhaltaisi koko olentonsa ylipään\nisoon reikään ja valuisi pois läppien aukoista.\n\nMinä näen oman vähäisen olentoni käsi poskella istuvan noissa himmeästi\nvalaistuissa huoneissa, kuunnellen Mr. Mell'in surullista soitantoa ja\nharjoitellen huomispäivän läksyjä. Minä näen, kuinka, kirjat\nsuljettuina, yhä kuuntelen Mr. Mell'in surullista soitantoa, vaan\nkesken sitä kotinikin ääniä ja tuulen vonkunaa Yarmouth'in lakeilla,\nja tunnen itseni kovin haikeamieliseksi ja hyljätyksi. Minä näen,\nkuinka menen levolle näissä tyhjissä huoneissa ja istun vuoteeni\nlaidalla, itkien lohdutuksen sanaa Peggotyn suusta. Minä näen, kuinka\naamulla astun portaita alas ja pitkästä, kamalasta portaitten\nakkunasta katselen koulukelloa, joka riippuu yhden ulkohuoneen\nharjasta, viirikukko yllä; ja kammon sitä aikaa, jolloin se soittaa\nJ. Steerforth'ia ja muita työhön; joka ennustavassa pelossani on\nmelkein yhtä hirvittävä kuin se aika, jolloin puujalka mies avaa\nruosteisen portin ja laskee sisään kauhean Mr. Creakle'n. Minä en usko,\nettä missäkään näissä asemissa olisin näyttänyt erittäin vaaralliselta,\nmutta kuitenkin kannoin yhä samaa varoitusta selässäni.\n\nMr. Mell ei puhunut koskaan paljon minulle, mutta ei myöskään ollut\nkoskaan kova minulle. Minä luulen, että olimme toistemme hupilaisina,\nvaikka emme mitään haastelleet. Minä olen unhottanut mainita, että hän\nvälisti puhui itsekseen, irvisteli, puristi nyrkkiänsä, kiristeli\nhampaitansa ja repi tukkaansa käsittämättömällä tavalla. Mutta hänellä\noli nämät omituisuudet; aluksi ne peloittivat minua, mutta sitten minä\npian totuin niihin.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\nTuttavieni luku laajenee.\n\n\nMinä olin viettänyt tämmöistä elämää noin kuukauden aikaa, kun\npuujalka mies alkoi nilkuttaa ympäri, köysiluuta ja vesisanko\nkädessään, josta päätin, että valmistuksia tehtiin Mr. Creakle'n ja\npoikien vastaan-ottoa varten. Minä en erehtynyt; sillä ennen pitkää\nsaapui köysiluuta kouluhuoneesen ja ajoi pois Mr. Mell'in ja minut,\njotka oleskelimme missä vaan sopi ja koetimme tulla toimeen muutamat\npäivät tilaisuutta myöden; jona aikana lakkaamatta olimme kahden kolmen\nnuoren naisen tiellä, jotka olivat tuskin näyttäneet itseänsä ennen, ja\nliikuimme niin ehtimiseen keskellä pölyä, että minä aivastin melkein\nyhtä paljon, kuin jos Salem House olisi ollut iso nuuskarasia.\n\nEräänä päivänä ilmoitti Mr. Mell minulle, että Mr. Creakle'n oli määrä\ntulla kotiin sinä iltana. Illalla, teen jälkeen, kuulin minä, että hän\noli saapunut. Ennen maatapanon aikaa puujalka mies nouti minua hänelle\nnäytettäväksi.\n\nMr. Creakle'n osa rakennuksesta oli paljon mukavampi, kuin meidän, ja\nhänellä oli sievä, pikkuinen puutarha, joka näytti hupaiselta, kun tuli\ntuolta tomuiselta leikkitanterelta, joka oli semmoinen erämaan kappale,\nettei mikään muu, kuin kameli taikka dromedari, olisi tuntenut itseänsä\nkodittuneeksi siellä. Minusta oli rohkeasti tehty, että vaan huomasin,\nkuinka miellyttävältä käytävä näytti, kun astuin vavisten Mr. Creakle'n\nluo; ja minä olin niin peloissani, kun minua johdatettiin hänen\neteensä, että tuskin näin Mrs. Creakle'ä taikka Miss Creakle'ä (jotka\nolivat molemmat läsnä vierashuoneessa) taikka mitään muuta, kuin Mr.\nCreakle'n, tukevan gentlemanin, jolla oli joukko rippukoruja isoissa\nkellonperissään ja joka istui nojatuolissa, pullo ja lasi edessään.\n\n\"Vai niin!\" sanoi Mr. Creakle. \"Tämäkö se nuori gentlemani on, jonka\nhampaat ovat tylsennettävät! Käännä hänet ympäri\".\n\nPuujalka mies käänsi minut ympäri plakatia näyttääksensä, ja annettuaan\nkyllin aikaa sen täydelliseen tutkimiseen käänsi minut takaisin\njälleen, että kasvoni olivat Mr. Creakle'ä kohden, ja asettui itse Mr.\nCreakle'n viereen. Mr. Creakle'n kasvot olivat tulipunaiset, hänen\nsilmänsä erittäin pienet ja syvällä päässä; hänellä oli paksut suonet\notsassa, vähäinen nenä ja iso leuka. Hän oli paljas keskeltä päätä,\nmutta hänellä oli muutamia kosteannäköisiä haivaleita, jotka alkoivat\nkäydä harmaiksi ja olivat harjatut ylöspäin kummaltakin silmäkulmalta,\nettä molemmat puolet yhtyivät otsalla. Mutta mikä enimmin koski\nhuomiotani, oli se, ettei hänellä ollut mitään ääntä, vaan hän puhui\nkuiskaamalla. Se ponnistus, jota tämä vaati häneltä, taikka se tieto,\nettä hän puhui tällä heikolla tavalla, teki hänen vihaiset kasvonsa\nniin paljon vihaisemmiksi ja hänen paksut suonensa niin paljon\npaksummiksi, kun hän puhui, ettei minua kummastuta, kun katson\ntaaksepäin, että tämä hänen omituisuutensa tuntui minusta\nmerkillisimmäksi hänessä.\n\n\"No\", lausui Mr. Creakle. \"Mitä tästä pojasta ilmoitetaan?\"\n\n\"Ei ole vielä mitään häntä vastaan\", vastasi puujalka mies. \"Ei ole\nollut mitään tilaisuutta\".\n\nMinusta näytti siltä, kuin Mr. Creakle olisi pettynyt toiveissansa.\nMinusta näytti siltä, kuin Mrs. ja Miss Creakle (joihin nyt loin\nsilmäni ensi kerran ja jotka olivat molemmat laihat ja hiljaiset) eivät\nolisi pettyneet toiveissaan.\n\n\"Tule tänne, Sir!\" lausui Mr. Creakle, viitaten minua.\n\n\"Tule tänne!\" sanoi puujalka mies, toistaen viittausta.\n\n\"Minun on kunnia tuntea isä-puolesi\", kuiskasi Mr. Creakle, tarttuen\nkorvaani; \"ja kunnon mies hän onkin ja mies, jolla on luja luonne. Hän\ntuntee minut, ja minä tunnen hänet. Tunnetko _sinä_ minua? Hei!\" lausui\nMr. Creakle, nipistäen minua korvasta julmalla leikinteolla.\n\n\"Ei vielä, Sir\", vastasin minä, vetäytyen takaisin tuskasta.\n\n\"Eikö vielä? Hei!\" kertoi Mr. Creakle. \"Mutta saat pian tuntea. Hei!\"\n\n\"Saat pian tuntea. Hei!\" toisti puujalka mies. Minä huomasin\njälestäpäin, että hän voimakkaalla äänellänsä tavallisesti tulkitsi Mr.\nCreakle'n sanoja pojille.\n\nMinä olin kovasti peloissani ja sanoin, että toivoin sitä, jos hän\nsuvaitsi. Minusta tuntui koko tämän ajan, kuin korvani olisi palanut;\nhän nipisti sitä niin kovasti.\n\n\"Minä kerron sinulle, mitä minä olen\", kuiskasi Mr. Creakle, hellittäen\nviimein korvastani semmoisella jäähyväispuristuksella, joka ajoi vedet\nsilmiini. \"Minä olen Tatari\".\n\n\"Tatari\", sanoi puujalka mies.\n\n\"Kun minä sanon, että teen jonkun asian, teen minä sen\", lausui Mr.\nCreakle; \"ja kun sanon, että minä tahdon jonkun asian tehdyksi, tahdon\nminä sen tehdyksi\".\n\n\"Tahdon jonkun asian tehdyksi, tahdon minä sen tehdyksi\", toisti\npuujalka mies.\n\n\"Minä olen jyrkkä luonnoltani\", lausui Mr. Creakle. \"Se se on, mitä\n_minä_ olen. Minä teen velvollisuuteni. Se se on, mitä _minä_ teen. Jos\nlihani ja vereni -- hän katseli tätä sanoessaan Mrs. Creakle'ä, --\nnousee minua vastaan, ei se ole minun lihani eikä vereni. Minä hylkään\nne. Onko tuo mies\", sanoi hän puujalka miehelle, \"taas käynyt täällä?\"\n\n\"Ei\", kuului vastaus.\n\n\"Ei\", lausui Mr. Creakle. \"Hänellä on enemmän järkeä. Hän tuntee minut.\nAntakaat hänen pysyä poissa\", sanoi Mr. Creakle, lyöden kättänsä\npöytään ja katsellen Mrs. Creakle'ä, \"sillä hän tuntee minut. Nyt sinä\nolet myöskin ruvennut tuntemaan minua, nuori ystäväni, ja saat mennä.\nVie hänet pois\".\n\nMinä olin hyvin iloinen, kun minua käskettiin pois, sillä Mrs. ja Miss\nCreakle pyyhkivät molemmat silmiänsä, ja minun oli yhtä paha olla\nheidän puolestaan, kuin itsenikin puolesta. Mutta minulla oli pyyntö\nmielessäni, joka koski minua niin likeltä, etten voinut olla sitä esiin\ntuomatta, vaikka kummastelin omaa rohkeuttani:\n\n\"Jos suvaitsette, Sir --\"\n\nMr. Creakle kuiskasi: \"hah? Mitä tämä on?\" ja loi silmänsä minuun,\nniinkuin hän olisi tahtonut polttaa minut poroksi niillä.\n\n\"Jos suvaitsette, Sir\", änkytin minä, \"sallittaisiinko minun (minä olen\nkovasti suruissani siitä, Sir, mitä minä tein) ottaa pois tämä\nkirjoitus, ennenkuin pojat tulevat takaisin --\"\n\nOliko se täyttä totta Mr. Creakle'n puolelta vai tahtoiko hän vaan\npeloittaa minua, en tiedä, mutta hän ryntäsi niin kiivaasti ylös\ntuoliltansa, että minä tuota pikaa peräydyin puujalka miehen saattoa\nodottamatta enkä pysähtynyt yhtään, ennenkuin pääsin omaan\nmakuuhuoneeseni, jossa minä, kun huomasin, ettei minua ajettu takaa,\nmenin levolle, kun aika tuli, ja makasin vavisten pari kolme tuntia.\n\nSeuraavana aamuna palasi myöskin Mr. Sharp. Mr. Sharp oli ensimäinen\nopettaja ja korkeampi, kuin Mr. Mell. Mr. Mell aterioitsi poikien\nkanssa, mutta Mr. Sharp söi päivällisensä ja illallisensa Mr. Creakle'n\npöydässä. Hän oli minusta hento, hienon-näköinen gentlemani, jolla oli\njokseenkin iso nenä ja joka piti päätänsä kallella, niinkuin se olisi\nollut vähän liika raskas hänelle. Hänen tukkansa oli hyvin kiiltävä ja\nkihara; mutta jo ensimäinen poika, joka palasi, kertoi minulle, että se\noli peruukki (jota toinen oli ennen käyttänyt, _hän_ sanoi), ja että\nMr. Sharp joka lauvantai-ilta kävi sitä käherryttämässä.\n\nSe ei ollut kukaan muu, kuin Tommy Traddles, joka antoi minulle tämän\ntiedon. Hän oli ensimäinen poika, joka palasi. Hän esitteli itseänsä\nilmoittamalla, että minä löytäisin hänen nimensä oven oikeanpuolisessa\nkulmassa ylimmän telkimen kohdalla; jolloin minä sanoin: \"Traddles?\"\njohon hän vastasi: \"sama mies\", ja käski minun antaa täydellisen\nkertomuksen itsestäni ja perheestäni.\n\nSe oli onni minulle, että Traddles ensiksi tuli takaisin. Minun\nplakatini huvitti häntä niin suuresti, että hän säästi minulta sekä\npaljastamisen että salaamisen vaivan, sillä hän esitteli minut\njok'ikiselle pojalle, joka palasi, suurelle tai pienelle, heti tämän\ntullessa, tällä tapaa: \"katso tänne. Tässä on jotakin lystillistä!\"\nOnni oli sekin, että suurempi osa pojista palasi alakuloisina eivätkä\npitäneet niin pahaa menoa minun kanssani, kuin olin odottanut. Tosin\nmuutamat heistä tanssivat ympärilläni, niinkuin hurjat Indianit,\neivätkä useimmat voineet vastustaa kiusausta, vaan teeskelivät,\nniinkuin minä olisin ollut koira, taputtelivat ja hyväilivät minua,\nett'en purisi, ja sanoivat: \"maahan, Sir!\" ja nimittivät minua\nTowzer'iksi.[14] Tämä tietysti hämmensi minua, kun oli niin monta\noutoa, ja maksoi minulle muutamia kyyneliä, mutta ylipäänsä kävi paljon\nparemmin, kuin olin edeltäpäin luullut.\n\nMinua ei kuitenkaan katsottu varsinaisesti kouluun otetuksi, ennenkuin\nJ. Steerforth oli saapunut. Tämän pojan eteen, jota pidettiin kovin\noppineena ja joka oli hyvin kaunis ja ainakin puolen kymmenkuntaa\nvuotta minua vanhempi, vietiin minä, niinkuin tuomarin eteen. Jossakin\nvajassa leikkitanterella kyseli hän minulta tarkkaan kaikkia, mitä\nrangaistukseeni koski, ja suvaitsi lausua ajatuksensa siitä, sanoen,\nettä se oli \"julkinen häpeä\"; josta minä jäin iki-kiitolliseksi\nhänelle.\n\n\"Paljonko rahaa sait, Copperfield?\" kysyi hän, kävellen vieressäni, kun\nhän oli suorittanut asiani näillä sanoilla.\n\nMinä sanoin hänelle: seitsemän shillingiä.\n\n\"Sinun olisi parempi antaa ne minun talteeni\", lausui hän. \"Sinä saat\nainakin antaa, jos tahdot. Sinun ei tarvitse, jollet tahdo\".\n\nMinä kiirehdin suostumaan hänen ystävälliseen ehdoitukseensa, avasin\nPeggotyn kukkaron ja käänsin sen ylös alaisin hänen käteensä.\n\n\"Tahdotko käyttää niistä jotakin nyt?\" kysyi hän minulta.\n\n\"Ei, kiitoksia\", vastasin minä.\n\n\"Sinä saat, jos tahdot, sinä tiedät sen\", lausui Steerforth. \"Sano\nsananen vaan\".\n\n\"Ei, kiitoksia, Sir\", toistin minä.\n\n\"Sinun tekisi ehkä mieli panna pari shillingiä taikka niin menemään ja\nheti ostaa pullo marjaviiniä makuuhuoneesen?\" kysyi Steerforth. \"Sinä\nkuulut minun makuukuntaani, näen minä\".\n\nTämä tosin ei ollut joutunut mieleeni ennen, mutta minä sanoin: \"kyllä,\nminä tahtoisin\".\n\n\"Hyvä!\" vastasi Steerforth. \"Sinä kai mielelläsi panet toisen\nshillingin taikka niin mantelikakkuihin?\"\n\nMinä sanoin: \"kyllä, sitäkin tahtoisin\".\n\n\"Ja yhden shillingin taikka niin korppuihin, ja yhden hedelmiin,\nkuinka?\" lausui Steerforth. \"Kuuleppa, pikku Copperfield, sinä käyt\nreippaasti asiaan käsiksi!\"\n\nMinä hymyilin, koska hän hymyili, mutta olin myöskin vähän levoton\nsydämessäni.\n\n\"Hyvä!\" lausui Steerforth. \"Meidän täytyy saada niitä riittämään niin\npitkälle, kuin mahdollista; siinä kaikki. Minä teen, mitä suinkin voin\nsinua varten. Minä saan mennä ulos, kun haluttaa, ja minä tuon salaa\nkoko säntin\". Näin puhuttuaan pisti hän rahat taskuunsa ja käski\nystävällisesti minun olla levollisena; hän lupasi toimittaa, että\nkaikki kävisi oikein.\n\nHän piti puheensa, kun vaan kaikki olisi ollut oikein, mutta minua\nsalaisesti aavisti, että melkein kaikki oli väärin -- sillä minä\npelkäsin, että se oli äitini kahden puolikruunun haaskaamista -- vaikka\nolin tallettanut sen paperipalasen, johon rahat olivat käärityt: joka\noli kallis säästö. Kun menimme ylikerrokseen makaamaan, toi hän esiin\nkoko seitsemän shillingin arvon ja levitti sen vuoteelleni kuutamassa,\nsanoen:\n\n\"Kas tuossa, pikku Copperfield; ja kuninkaallisen aterian oletkin\nsaanut!\"\n\nMinun oli mahdoton ajatella, että itse, tällä elämän ijälläni,\nisännöitsisin tässä juhlassa, kun Steerforth oli läsnä; minun käteni\nvärisi, kun vaan ajattelin sitä. Minä pyysin, että hän suvaitsisi olla\nesimiehenä; ja kun muut pojat, jotka olivat samassa huoneessa,\nkannattivat tätä esitystä, suostui hän siihen ja istui minun\npään-alaiselleni, josta hän jaeskeli ruokia -- aivan tasapuolisesti, se\nminun täytyy sanoa -- ja anniskeli marjaviiniä vähäisellä jalattomalla\nlasilla, joka oli hänen omansa. Mitä minuun tulee, minä istuin hänen\nvasemmalla puolellaan, ja toiset olivat sijoittuneet meidän\nympärillemme lähimmäisille vuoteille ja lattialle.\n\nKuinka hyvin minä muistan, kuinka istuimme siellä, puhuen\nkuiskuttamalla, taikka oikeammin sanoen, kuinka he puhuivat ja minä\nkunnioituksella kuuntelin; kuinka kuunvalo virtasi kappaleen matkaa\nhuoneesen, maalaten vaaleata akkunaa lattialle, mutta suurempi osa\nmeistä istui pimeässä, paitsi kun Steerforth pisti tulitikun\nfosforirasiaan, kun hänen tarvitsi katsoa jotakin pöydältä, ja vuodatti\nsinisen, heti katoavan valon meidän ylitsemme! Omituinen, mystillinen\ntunne, jonka pimeys synnytti, pitojen salaisuus ja se kuiskaava ääni,\njolla kaikki sanottiin, valloittaa minut jälleen ja minä kuuntelen\nkaikkia, mitä he kertovat minulle, epäselvällä juhlallisuuden ja kammon\ntunteella, joka tekee minut iloiseksi, koska he ovat kaikki niin\nlikellä, ja peloittaa minua (vaikka olen nauravinani), kun Traddles\nsanoo näkevänsä aaveen nurkassa.\n\nMinä kuulin jos jotakin koulusta ja kaikista siihen koskevista\nasioista. Minä kuulin, ettei Mr. Creakle ilman syyttä väittänyt\nolevansa Tatari; että hän oli mitä tylyimpiä ja ankarimpia opettajia;\nettä hän huimi ympärillensä, oikealle ja vasemmalle, joka päivä\nelämässänsä, hyökäten poikien kimppuun, niinkuin ratsas-soturi, ja\nhakaten joukkoa armahtamatta; ettei hän itse osannut mitään muuta, kuin\nhakata, vaan oli taitamattomampi (J. Steerforth sanoi), kuin alimmainen\npoika koulussa; että hän oli useita vuosia takaperin pitänyt vähäistä\nhumala-kauppaa Borough'issa, mutta ruvennut opettajan virkaan, kun hän\noli joutunut häviöön kaupallansa ja tuhlannut pois Mrs. Creakle'n\nrahat; ynnä koko joukon samanlaisia asioita, joita he kummastuksekseni\ntiesivät.\n\nMinä kuulin, että puujalka mies, jonka nimi oli Tungay, oli\nkovakiskoinen barhari, joka ennen oli ollut avullisna humala-kaupassa,\nmutta joutunut kouluttajan ammattiin Mr. Creakle'n kanssa, koska,\nniinkuin pojat arvelivat, hän oli taittanut jalkansa Mr. Creakle'n\npalveluksessa ja toimittanut paljon konnantöitä hänelle sekä tiesi\nhänen salaisuutensa. Minä kuulin, että Tungay katsoi koko laitosta,\nopettajia ja poikia, paitsi Mr. Creakle'ä, luonnollisiksi\nvihollisiksensa, ja että hänen ainoa ilonsa mailmassa oli, kun hän sai\nolla äreä ja häijy. Minä kuulin, että Mr. Creakle'llä oli ollut poika,\njoka ei ollut Tungay'n ystävä ja joka, aputoimittajana koulussa, oli\nkerta moittinut isäänsä jossakin tilaisuudessa, jolloin harjoitettiin\nliian kovaa kuria, ja joka lisäksi luultiin vastustaneen sitä tapaa,\njolla hänen isänsä kohteli hänen äitiänsä. Minä kuulin, että Mr.\nCreakle oli tästä syystä ajanut hänet pois; ja että Mrs. ja Miss\nCreakle siitä saakka olivat olleet surullisina ja alakuloisina.\n\nMutta suurin ihme, jonka kuulin Mr. Creakle'stä, oli se, että koulussa\noli yksi poika, johon hän ei tohtinut koskaan kajota, ja että tämä\npoika oli J. Steerforth. Steerforth itse vakuutti asiaa todeksi, kun\nsitä kerrottiin, ja sanoi, että hän tahtoisi nähdä Mr. Creakle'n\nyrittävän sitä. Kun joku säyseä poika (se en ollut minä) kysyi häneltä,\nmitä hän tekisi, jos hän näkisi Mr. Creakle'n yrittävän, pisti hän\ntulitikun fosfori-rasiaan, että se vuodattaisi valoa hänen vastauksensa\nylitse, ja sanoi, että hän löisi häntä otsaan ja kaataisi hänet maahan\nsillä seitsemän shillingin ja kuuden pennyn läkki-pullolla, joka aina\noli kaminin-reunuksella. Me istuimme hetken aikaa pimeässä melkein\nhengittämättä.\n\nMinä kuulin, että Mr. Sharp'illa ja Mr. Mell'illä luultiin kummallakin\nolevan huono palkka; ja että, kun oli sekä lämmintä että kylmää ruokaa\nMr. Creakle'n päivällispöydällä, aina odotettiin, että Mr. Sharp\nsanoisi mieluisammin tahtovansa kylmää; jota J. Steerforth, joka oli\nainoa poika, joka söi yhdessä perheen kanssa, myöskin vakuutti todeksi.\nMinä kuulin, ettei Mr. Sharp'in peruukki sopinut hänen päähänsä; ja\nettei hänen tarvinnut heiskaroita -- toinen sanoi teiskaroita -- siitä,\nsillä hänen oma punainen tukkansa näkyi varsin selvästi sen alta.\n\nMinä kuulin, että eräs poika, jonka isä oli hiilikauppias, kävi koulua\nhiilirätingin maksuksi ja nimitettiin sen vuoksi \"vaihto-laskuksi\",\njoka nimi oli lainattu aritmetikasta, koska se osoitti tätä sopimusta.\nMinä kuulin, että pöytä-olut oli ryöstö vanhemmilta, ja puddingi petos.\nMinä kuulin, että oli yleinen ajatus koulussa, että Miss Creakle oli\nrakastunut Steerforth'iin; ja minä olen varma, että kun istuin pimeässä\nja ajattelin Steerforth'in miellyttävää ääntä, kauniita kasvoja,\nsukevaa käytöstä ja kiharaa tukkaa, minä katsoin sitä hyvin\nmahdolliseksi. Minä kuulin, ettei Mr. Mell ollut mikään paha mies,\nmutta ettei hänellä ollut kuutta pennyä, jolla hän kostuttaisi\nitseänsä; ja ettei ollut mitään epäilystä, että vanha Mrs. Mell, hänen\näitinsä, oli yhtä köyhä, kuin Job. Mieleeni joutui silloin aamiaiseni\nja se, joka oli kuulunut niinkuin \"minun Charley'ni!\" mutta minä olin,\nminä muistan sen ilolla, siinä kohden mykkä kuin hiiri.\n\nNäitten kaikkien ja useampien muitten asiain kuuleminen kesti kotvan\nkauemmin, kuin pidot itse. Suurempi osa pojista oli pannut maata heti,\nkuin syöminen ja juominen oli loppunut; ja me, jotka olimme puoleksi\nriisuttuina jääneet kuiskailemaan ja kuuntelemaan, lähdimme viimein\nmekin levolle.\n\n\"Hyvää yötä, pikku Copperfield\", sanoi Steerforth, \"minä pidän\ntästälähin huolta sinusta\".\n\n\"Sinä olet kovin hyvä\", vastasin minä kiitollisena. \"Minä olen suuressa\nkiitollisuuden velassa sinulle\".\n\n\"Sinulla ei ole mitään sisarta, onko?\" kysyi Steerforth haukotellen.\n\n\"Ei\", vastasin minä.\n\n\"Se on paha\", sanoi Steerforth. \"Jos sinulla olisi ollut, olisin\nluullut häntä sieväksi, kainoksi, pikkuiseksi, kirkassilmäiseksi\ntytöksi. Minä olisin mielelläni ruvennut hänen tuttavakseen. Hyvää\nyötä, pikku Copperfield\".\n\n\"Hyvää yötä, Sir\", minä vastasin.\n\nMinä ajattelin häntä hyvin paljon, kun olin mennyt levolle, ja nousin\nvuoteessani, minä muistan sen, katsellakseni häntä, kun hän makasi\nkuutamassa, nuot kauniit kasvot käännettyinä ylöspäin ja pää\nluontevasti nojauten käsivarteen. Hän oli etevä olento minun\nsilmissäni; tämä oli tietysti syy, miksi yhä ajattelin häntä. Ei mikään\npeitetty tulevaisuus himmentänyt häntä kuun säteissä. Ei mikään\nvarjokas jälki jäänyt häneltä siihen puutarhaan, jossa uneksin\nkäveleväni koko yön.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\nEnsimäinen lukukauteni Salem House'ssa.\n\n\nKoulunkäynti alkoi täydellä todella seuraavana päivänä. Syvästi\nvaikutti minuun, minä muistan sen, kun kouluhuoneen kohisevat äänet\nyhtäkkiä vaikenivat, kuin kuolema, ja Mr. Creakle astui sisään\naamiaisen jälkeen ja seisoi oven suussa, katsellen meitä, niinkuin\njättiläinen sadussa katselee vankejansa.\n\nTungay seisoi Mr. Creakle'n vieressä. Hänellä ei ollut mielestäni\nmitään syytä niin rajusti huutaa \"hiljaa!\" sillä ei pojista kukaan\nhiiskunut mitään eikä hievahtanut paikaltansa.\n\nMr. Creakle nähtiin ja Tungay kuultiin puhuvan seuraavalla tavalla:\n\n\"Nyt, pojat, on uusi lukukausi. Pitäkäät huolta siitä, mitä toimitatte\ntällä ajalla. Neuvoni on, että virkeästi ryhdytte läksyihinne, sillä\nminä aion virkeästi ryhtyä rangaistukseen. Minä en aio helpoittaa. Se\nei auta, että hierotte itseänne; te ette voi hieroa pois niitä\nmerkkejä, joita minä annan teille. Nyt työhön, joka poika!\"\n\nKun tämä kauhea alkupuhe oli ohitse, ja Tungay oli nilkuttanut ulos\njälleen, tuli Mr. Creakle siihen paikkaan, jossa minä istuin ja sanoi\nminulle, että, jos minä olin mainio puria, hänkin oli mainio puria.\nSitten hän näytti minulle ruokokepin ja kysyi minulta, mitä _tästä_\nhampaasta arvelin? Oliko se terävä hammas, hei? Oliko se kaksoishammas,\nhei? Oliko sillä pitkä kärki, hei? Puriko se, hei? Puriko se?\njokaiselta kysymykseltä antoi hän minulle aika läimähyksen, että\nväänneksin tuskasta. Näin minä sangen pian vihittiin Salem House'n\njäseneksi (niinkuin Steerforth sanoi), ja kiristettiin sangen pian\nkyyneliä silmistäni.\n\nTällä en pyydä sanoa, että nämät olivat mitään erityisiä\nkunnian-osoituksia, joita ainoastaan minulle jaettiin. Päinvastoin sai\nsuuri joukko pojista (erittäinkin pienemmät) niistä osansa, kun Mr.\nCreakle kävi ympäri kouluhuonetta. Puoli kokonaisesta koululaitoksesta\nväänneksi ja itki, ennenkuin päivän työ alkoi; ja kuinka paljon siitä\noli väänneksinyt ja itkenyt, ennenkuin päivän työ oli ohitse, sitä en\ntodella uskalla mainita, ettei luultaisi minun liioittelevan.\n\nMinä en usko, että koskaan on löytynyt ketään ihmistä, jolla oli\nenemmän iloa virastaan, kuin Mr. Creakle'llä, Poikien piekseminen oli\nhänestä yhtä mieluisa, kuin kovan ruokahalun tyydyttäminen. Minä\ntiedän, että hänen oli erittäin vaikea vastustaa lyllyräisiä poikia;\nettä oli jonkunlainen lumous semmoisissa, joka teki hänet levottomaksi,\nsiksi kuin hän oli pyältänyt ja merkinnyt niitä kunakin päivänä. Minä\nolin itse lyllyräinen, ja minun on syytä tietää se. Kun ajattelen sitä\nmiestä nyt, kuohuu vereni häntä vastaan samalla tasapuolisella\nharmilla, jota tuntisin, jos olisin voinut tietää kaikki hänestä, hänen\nvallassansa koskaan olematta; mutta se kuohuu tulisesti, koska tiedän,\nettä hän oli kelvoton peto, jolla ei ollut enemmän oikeutta siihen\nsuureen luottamukseen, jota hänelle osoitettiin, kuin suur'amiralin tai\npääkenraalin virkaan: kumpaisessakin näissä viroissa olisi hän\nluultavasti tehnyt äärettömän paljon vähemmän vahinkoa.\n\nMe kurjat, vähäiset armottoman epäjumalan lepyttäjät, kuinka alhaiset\nme olimme hänen edessään! Mikä astuminen ulos mailmaan se minusta nyt\non, takaisin katsoessani, kun olimme niin halvat ja nöyrät semmoiselle\nmiehelle, jolla oli hänen omituisuutensa ja vaatimuksensa!\n\nTässä istun pulpetin luona jälleen, pitäen vaaria hänen silmästänsä --\nnöyrästi pitäen vaaria hänen silmästänsä, kun hän linjoittaa\nluvunlaskukirjaa toiselle uhrille, jonka käsiä juuri sama linjaali\nvastikään on latistanut ja joka nenäliinallaan koettaa pyyhkiä pois\nkipua. Minulla on paljon tekemistä. Minä en pidä vaaria hänen\nsilmästänsä laiskuudesta, vaan sen vuoksi, että luonnottomasti vetäydyn\nsen puoleen, pelolla halaten tietää, mikä hänen lähin työnsä on ja\nminunko on vuoroni kärsiä vai jonkun muun. Minun takanani kokonainen\nrivi pieniä poikia katselee myöskin yhtä hartaasti häntä. Minä\nluulen, että hän tietää sen, vaikka hän ei ole sitä tietävinänsä.\nHän kieristelee kasvojansa kauheasti, kun hän linjoittaa tuota\nluvunlaskukirjaa; ja nyt hän luo silmänsä sivullepäin riviämme myöden\nalas ja me notkistumme kaikki kirjojamme kohden ja vapisemme.\nSilmänräpäys jälestäpäin katselemme häntä taas. Joku onneton, joka on\nhavaittu syylliseksi virheelliseen laskuun, lähestyy käskystä häntä.\nRikollinen änkyttää jotakin puollustuksekseen ja tunnustaa päättäneensä\ntehdä paremmin huomenna. Mr. Creakle laskee jonkun pilapuheen,\nennenkuin hän lyö häntä, ja me nauramme sitä -- me viheliäiset, pienet\nkoirat, me nauramme, mutta kasvomme ovat harmaat, kuin tuhka, ja\nsydämemme ovat vajonneet saappaisimme.\n\nTässä istun pulpetin luona jälleen eräänä helteisenä kesä-iltana.\nKorvissani humisee ja suhisee, niinkuin pojat olisivat yhtä monta\nlihakärpästä. Puoli-kylmä rasva ku'ottaa minua (me söimme päivällistä\ntunti tai kaksi takaperin), ja pääni on raskas, kuin lyijy. Minä\nantaisin koko mailman, kun vaan saisin nukkua. Minä istun ja katselen\nMr. Creakle'ä, räpyttäen silmiäni hänelle, kuin vähäinen tarhapöllö.\nKun uni valloittaa minut hetkeksi, haamottaa hän kuitenkin edessäni\ntorkuksissani, noita luvunlaskukirjoja linjoittaissaan, siksi kuin hän\nhiljaisesti hiipii taakseni ja punaisella juomulla poikki selkäni\nherättää minut selvempään tietoon itsestänsä.\n\nTässä olen leikkitanterella, ja Mr. Creakle lumoo yhä silmäni,\nvaikk'en näe häntä. Se akkuna, jonka vieressä tiedän hänen syövän\npäivällistänsä, edustaa häntä, ja minä katselen sitä hänen sijastaan.\nJos hän näyttää kasvonsa likellä sitä, saavat minun kasvoni rukoilevan\nja alamaisen muodon. Jos hän katsoo ulos siitä, pysähtyy rohkein poika\n(paitsi Steerforth) keskellä huutoansa eli räikkinäänsä ja muuttuu\ntotiseksi. Eräänä päivänä särkee Traddles (kaikkein onnettomin poika\nmailmassa) sattumalta tämän akkunan pallollansa. Minua värisyttää tänä\nhetkenä, kun näen sen tapahtuvan ja tiedän, että pallo on poukahtanut\nMr. Creakle'n pyhään päähän.\n\nTraddles parka! Kapeassa, taivaansinisessä puvussaan, joka teki hänen\nkäsivartensa ja säärensä Saksan makkaran tai hedelmäpuddingin\nnäköiseksi, oli hän kaikista pojista iloisin ja onnettomin. Häntä\nkepitettiin aina -- minä luulen, että häntä kepitettiin jok'ikinen\npäivä sillä lukukaudella, paitsi yksi lupamaanantai, jolloin häntä\nhutkittiin ainoastaan linjaalilla molemmille käsille -- ja hän aikoi\naina kirjoittaa siitä sedällensä, mutta ei tehnyt sitä koskaan. Hän\nlaski päänsä vähäksi aikaa pulpetia vastaan, virkistyi tavalla taikka\ntoisella, alkoi jälleen nauraa ja piirsi taulunsa luurankoja täyteen,\nennenkuin hänen silmänsä olivat kuivat. Ensiksi minä kummastelin, mitä\nlohdutusta Traddles'illa oli luurankojen piirtämisestä, ja pidin häntä\nvähän aikaa jonkunlaisena eremitinä, joka näitten kuolevaisuuden\nvertauskuvien kautta muistutti itsellensä, ettei kepittämistä voinut\nkestää ijankaikkisesti. Mutta luultavasti hän teki sitä vaan sen\nvuoksi, että ne olivat helpot piirtää eivätkä tarvinneet mitään\nkasvonjuonteita.\n\nHän oli oikein kunnon poika, tämä Traddles, ja arveli, että poikien\npyhin velvollisuus oli keskinäisesti auttaa toisiaan. Hän sai useasti\nkärsiä tämän vuoksi, erittäinkin kerran, Kun Steerforth nauroi\nkirkossa, mutta suntio luuli, että se oli Traddles, ja talutti hänet\nulos. Minä näen vielä, kuinka hän vartioittuna astuu pois ja seurakunta\npilkallisesti katselee häntä. Hän ei koskaan sanonut, kuka todellinen\npahantekiä oli, vaikka häntä seuraavana päivänä suomittiin siitä ja\nhäntä pidettiin vankeudessa niin monta tuntia, että, kun hän tuli ulos,\nhänen latinainen sanakirjansa kihisi, kuin kirkkotarha, luurangoista.\nMutta hänellä oli palkintonsa. Steerforth sanoi, ettei Traddles ollut\nmikään kielikello, ja tämä oli meidän kaikkien mielestämme korkein\nkiitoslause. Minä puolestani olisin tahtonut kestää sangen kovia\n(vaikka en ollut likimainkaan niin urhoollinen, kuin Traddles, enkä\nliioin niin vanha), semmoista palkintoa saadakseni.\n\nElämäni suuria näkyjä oli se, kun sain nähdä Steerforth'in käsitysten\nMiss Creakle'n kanssa käyvän kirkolle meidän edellämme. Minä en\nkatsonut Miss Creakle'ä pikku Em'lyn vertaiseksi kauneuden puolesta\nenkä minä rakastanut häntä (minä en uskaltanut); mutta hän oli\nmielestäni erinomaisen viehättävä nuori lady, joka hienon käytöksen\npuolesta voitti kaikki. Kun Steerforth, valkoisiin housuihin puettuna,\nkantoi hänen parasolliansa, tunsin minä itseni ylpeäksi siitä, että\nolin tuttava Steerforth'in kanssa, ja uskoin, ettei Miss Creakle voinut\nmuuta, kuin kaikesta sydämestään jumaloita häntä. Mr. Sharp ja Mr. Mell\nolivat molemmat arvokkaita henkilöitä minun silmissäni; mutta\nSteerforth oli heidän rinnallansa niinkuin aurinko kahden tähden\nrinnalla. Steerforth suojeli minua yhä ja oli varsin hyödyllinen\nystävä, kosk'ei kukaan tohtinut ahdistaa sitä, jota hän kunnioitti\nsuosiollansa. Hän ei voinut -- taikka hän ei ainakaan koettanut --\npuollustaa minua Mr. Creakle'ä vastaan, joka oli kovin ankara minulle;\nmutta milloin hyvänsä minua oli kohdeltu tavallista pahemmin, sanoi hän\naina minulle, että minä olisin tarvinnut vähän hänen rohkeudestaan sekä\nettei hän itsekään olisi kestänyt sitä, jolla hän mielestäni koetti\nkehoittaa minua ja jota katsoin hyvin ystävällisesti tehdyksi hänen\npuoleltaan. Mr. Creakle'n ankaruudesta oli yksi etu, mutta vaan yksi\netu. Hän huomasi, että plakatini oli hänen tiellänsä, kun hän astui\nedestakaisin sen penkin takana, jossa minä istuin, ja ohitse mennessään\ntahtoi sivahuttaa minua; tästä syystä se pian otettiin pois, enkä minä\nnähnyt sitä sen koommin.\n\nSatunnainen seikka lujitti Steerforth'in ja minun ystävyyttäni\nsemmoisella tavalla, joka täytti mieleni suurella ylpeydellä ja\ntyytyväisyydellä, vaikka siitä välisti oli vähän haittaakin. Tapahtui\nkerta, kun hän suvaitsi puhutella minua leikkitanterella, että minä\nrohkenin huomauttaa, kuinka joku asia taikka ihminen -- minä en muista\nnyt, mikä oli jonkun asian tai ihmisen kaltainen Peregrine Pickle'ssä.\nHän ei puhunut mitään sillä kertaa; mutta kun illalla menin levolle,\nkysyi hän minulta, oliko minulla sitä kirjaa.\n\nMinä sanoin hänelle: ei, ja selitin, kuinka olin joutunut lukemaan sitä\nja kaikkia noita muita kirjoja, joita olen maininnut.\n\n\"Ja muistatko sinä niitä?\" kysyi Steerforth.\n\n\"Kyllä\", vastasin minä; minulla oli hyvä muisti, ja minä luulin\nmuistavani ne varsin hyvin.\n\n\"Jos niin on, sanon minä sinulle jotain, pikku Copperfield\", lausui\nSteerforth; \"sinun pitää kertoa ne minulle. Minä en saa unta ennenkuin\nmyöhään illalla ja aamuisin herään jotenkin varhain. Me juttelemme ne\nkaikki järjestänsä. Me pidämme muutamia säännöllisiä Tuhat-yhden Yön\niltoja\".\n\nMinä olin erittäin mielissäni tästä päätöksestä, ja me rupesimme\njuuri samana iltana panemaan sitä toimeen. Kuinka minä menettelin\nlempi-kirjailiaini suhteen, niitä esitellessäni, ei minun ole tilaisuus\nsanoa enkä minä tahtoisi ollenkaan sitä tietää; mutta minä uskoin\nlujasti heitä, ja minulla oli tietääkseni teeskelemätön, totinen tapa\nkertoa, mitä kerroin; jotka omituisuudet saattivat jokseenkin pitkälle.\n\nVastus oli siinä, että usein iltaisin olin unissani taikka alakuloinen\nja haluton jatkamaan kertomusta, ja silloin se oli oikein kova työ,\nmutta se piti tehtämän; sillä tietysti ei sopinut ajatellakaan, että\nminä olisin pettänyt Steerforth'in toiveet tai pahoittanut hänen\nmieltänsä. Aamuisin myöskin, kun tunsin itseni väsyneeksi ja yhden\ntunnin lepo lisäksi olisi tuntunut hyvältä, oli vaivaloista tulla\nherätetyksi, niinkuin sultaninna Scheherazade, ja pakoitetuksi\npitkälliseen kertomukseen, ennenkuin aamukello soi; mutta Steerforth\noli jyrkkä päätöksessään, ja kun hän palkinnoksi selitti minulle\nluvunlaskun esimerkkejäni ja aineitani ja kaikenlaista muuta, joka oli\nliian vaikeata minulle, en minä hävinnyt kaupassa. Sallikaat minun\nkuitenkin tehdä oikeutta itselleni. Ei mikään oman edun eli\nitsekkäisyyden syy vaikuttanut minuun eikä mikään pelko hänen suhteensa\ntaivuttanut minua. Minä ihmettelin ja rakastin häntä, ja hänen\nhyväksymisessään oli palkkaa kyllä. Se oli niin kallis minulle, että\nvieläkin muistan näitä joutavia asioita kirvelevällä sydämellä.\n\nSteerforth ajatteli myöskin muita ja osoitti tätä ajattelevaisuuttansa\nyhdessä erityisessä asiassa semmoisella järkähtämättömällä tavalla,\njoka, pelkään minä, tuotti Tantalin tuskia Traddles raukalle ja muille\npojille. Peggotyn luvattu kirje -- kuinka lohduttava se kirje oli! --\nsaapui, ennenkuin lukukausi oli monen viikon vanha, ja sen muassa kakku\noikeassa orangien pesässä ynnä kaksi pulloa esikköisviiniä, Nämät\naarteet minä laskin, niinkuin sulasta velvollisuudesta, Steerforth'in\njalkojen juureen ja pyysin häntä jakelemaan niitä.\n\n\"Noh, minä sanon sinulle jotain, pikku Copperfield\", hän lausui: \"viini\nsäästetään kurkkusi kastimeksi, kun juttelet\".\n\nMinä punehduin tästä tuumasta ja pyysin ujosti, ettei hän ajattelisi\nsitä. Mutta hän sanoi havainneensa, että ääneni oli välisti käheä --\nhieman kariseva, niin hän juuri sanoi -- ja viiniä pitäisi, jok'ikistä\npisaraa, käyttää mainittuun tarkoitukseen. Viini siis lukittiin hänen\narkkuunsa, hän laski sitä itse vähäiseen pulloon ja tarjosi siitä\nminulle korkkiin pistetyn kynän kautta, kun hän luuli minun tarvitsevan\nvirvoitusta. Välisti, kun hän tahtoi sitä erinomaiseksi, oli hän niin\nhyvä ja pusersi orangin mehua siihen taikka sekoitti siihen inkeväriä\ntai pari pisaraa pipar-minttua; ja vaikk'en voi väittää, että maku\nnäistä kokeista parani taikka että tämä oli juuri se rohto, jonka olisi\nvalinnut vatsansa vahvistukseksi, join minä sitä kiitollisuudella\nviimeiseksi illalla ja ensimäiseksi aamulla ja painoin erittäin\nmieleeni hänen huolenpitonsa.\n\nMinusta näyttää kuin olisimme tarinoinneet kuukausia Peregrine'stä ja\nkuukausia lisäksi muista samanlaisista. Liittomme ei koskaan hajonnut\njutun puutteesta, siitä olen varma, ja viiniä kesti melkein yhtä kauan,\nkuin ainetta. Traddles parka, -- minun on mahdoton muistella tätä\npoikaa muulla lailla, kuin että minua kummallisella tavalla naurattaa\nja vedet tulevat silmiini -- oli ylipäänsä jonkunlaisena köörinä; hän\noli vavahtelevinansa ilosta hupaisissa paikoissa ja pelkoon\nmenehtyvinänsä kertomuksen kamalissa kohdissa. Tämä häiritsi minua\nsangen usein. Yksi hänen parhaita leikinlaskujansa oli, kun hän\nvakuutti, ettei hän voinut pidättää hampaitansa kalisemasta kertaakaan,\njolloin vaan alguazilia[15] mainittiin Gil Blas'in merkillisissä\nseikoissa; ja minä muistan, kuinka tämä onneton pilantekiä, kun Gil\nBlas kohtasi rosvopäällikön Madridissa, kauhusta joutui semmoisiin\nkuumeen pudistuksiin, että Mr. Creakle, joka kierteli käytävässä, kuuli\nsen ja pieksi häntä aika lailla säännöttömästä käytöksestä\nmakuuhuoneessa.\n\nMitä hyvänsä minussa oli romantillista ja haaveksivaista, kasvoi tästä\nalinomaisesta kertomisesta pimeässä; ja siihen katsoen tämä toimi ei\nliene ollut aivan terveellinen minulle. Mutta se asia, että minua\nhellittiin huoneessani, niinkuin jonkunlaista leikkikalua, sekä se\ntieto, että tätä minun taitoani kehuttiin poikien joukossa ja minä sen\nkautta herätin paljon huomiota, vaikka olin kaikista nuorin, kehoitti\nminua ponnistuksiin. Semmoisessa koulussa, jota hallitaan pelkällä\njulmuudella, ei ole luultavaa, että paljon opitaan, johdattipa sitä\njoku houkkio tai ei. Minä luulen, että pojat meidän koulussa enimmiten\nolivat niin taitamattomia, kuin koulupoikien juuri sopi olla; heitä\nhoputettiin ja kuritettiin liiaksi, etteivät saattaneet oppia järin\npaljon; he eivät voineet edistyä paremmin, kuin kukaan muukaan\nedistyisi semmoisessa elämässä, joka on täynnä alinomaisia vastuksia,\ntuskia ja vaivoja. Mutta minun vähäinen turhamielisyyteni ja\nSteerforth'in apu yllyttivät minua tavalla taikka toisella eteenpäin;\nja vaikk'ei se varjellut minua paljon, jos ensinkään, rangaistuksesta,\nteki se minut, siellä ollessani, poikkeukseksi yleisestä joukosta,\nkoska minä kuitenkin vakaasti noukin niitä näitä tiedon muruja.\n\nTässä asiassa auttoi Mr. Mell minua paljon. Hänellä oli minua kohtaan\njonkunlainen ystävyys, jota kiitollisuudella muistan. Minua pahoitti\naina, kun näin, että Steerforth kohteli häntä varsinaisella\nhalveksimisella ja harvoin laiminlöi mitään tilaisuutta loukata hänen\ntunteitansa taikka houkutella muita sitä tekemään. Tämä huolestutti\nminua kauan aikaa sitä enemmän, kuin minä ennen pitkää olin jutellut\nSteerforth'ille, jolta yhtä vähän voin mitään tämmöistä salata, kuin\nkakkuakaan taikka jotakin muuta aineellista tavaraa, noista kahdesta\nvanhasta vaimosta, joitten luo Mr. Mell oli vienyt minut; ja minä\npelkäsin aina, että Steerforth ilmoittaisi sen ja tekisi hänelle kiusaa\nsen johdosta.\n\nVarsin vähän me silloin, kun minä söin einettä tuona ensimäisenä aamuna\nja huilun soidessa nukuin riikinkukon sulkien varjoon, kumpikaan\najattelimme, mikä seuraus siitä olisi, että minä, vähäpätöinen henkilö,\nsaatettiin noihin vaivaishuoneisin. Mutta sillä käynnillä oli\naavistamattomat seurauksensa; vieläpä totistakin laatua tavallansa.\n\nKun Mr. Creakle eräänä päivänä pahoinvoinnilta ei päässyt huoneestansa,\njoka tietysti synnytti suurta riemua koko koulussa, pidettiin aika\nmenoa aamutyön kestäessä. Se suuri helpoitus ja tyytymys, jota pojat\ntunsivat, teki, että oli vaikea hallita heitä; ja vaikka tuo peloittava\nTungay pari kolme kertaa toi puujalkansa sisään ja kirjoitti ylös\npahimpien rauhanrikkojien nimet, ei se paljon vaikuttanut, sillä he\ntiesivät varsin hyvin, että muutoinkin huomenna joutuisivat ahtaalle,\ntekivätpä nyt mitä hyvänsä, ja ajattelivat epäilemättä, että olisi\nviisasta hauskotella tänään.\n\nOli oikeastaan puoli-lupapäivä, sillä nyt oli lauvantai. Mutta koska\nmelu ulkona leikkitanterella olisi häirinnyt Mr. Creakle'ä eikä ollut\nsovelias kävely-ilma, käskettiin meitä iltapuoleksi kouluun ja meille\nannettiin muutamia tavallista helpompia töitä, jotka olivat tätä\ntilaisuutta varten sovitetut. Se oli se päivä viikossa, jona Mr. Sharp\nkävi peruukkiansa käherryttämässä; niinmuodoin Mr. Mell, joka aina sai\ntoimittaa raskaimmat tehtävät, yksin hoiti koulua.\n\nJos minun kävisi vertaaminen niin lempeätä olentoa, kuin Mr. Mell'iä,\nhärkään tai karhuun, ajattelisin häntä tuona iltana, kun melske oli\npahimmillaan, tämmöiseksi eläimeksi, jota tuhannet koirat ahdistavat.\nMinä muistan, kuinka hän kallisti särkevää, laihaan käteen nojaantuvaa\npäätänsä pulpetilla olevan kirjansa puoleen ja turhaan koetti jatkaa\nväsyttävää työtänsä keskellä semmoista hälinää, joka olisi saattanut\nAlihuoneen puhemiehenkin huumeisin. Siinä oli poikia, jotka juoksivat\npaikoillensa ja pois paikoiltansa, leikiten \"kissaa nurkassa\" muitten\npoikien kanssa; siinä oli nauravia poikia, laulavia poikia, juttelevia\npoikia, tanssivia poikia, ulvovia poikia; oli poikia, jotka lakaisivat\nlattiaa jaloillansa, oli poikia, jotka kiepoivat hänen ympärillänsä,\nirvistellen, niuristellen, matkien häntä hänen selkänsä takana ja hänen\nsilmiensä edessä: osotellen hänen köyhyyttänsä, hänen saappaitansa,\nhänen takkiansa, hänen äitiänsä, kaikkia, mitä hänen omaansa oli ja\nmitä heidän olisi tullut pitää arvossa.\n\n\"Hiljaa!\" huusi Mr. Mell, yhtäkkiä nousten ylös ja lyöden kirjansa\npulpettiin. \"Mitä tämä tarkoittaa! Sitä on mahdoton kestää. Se saattaa\nihmisen hulluksi. Kuinka voitte tehdä tämmöistä minulle, pojat?\"\n\nSe oli minun kirjani, jonka hän löi pulpettiin; ja kun seisoin hänen\nvieressään, pitäen vaaria hänen silmästänsä, kun se katseli ympäri\nhuonetta, näin kaikkien poikien pysähtyvän, mitkä hämmästyneinä, mitkä\npuoleksi pelästyneinä, mitkä ehkä murheellisina.\n\nSteerforth'in paikka oli pitkän kouluhuoneen toisessa päässä. Hän\nseisoi joutilaana, selkä seinää vastaan, kädet plakkarissaan ja katseli\nMr. Mell'iä, suu suippuun vedettynä, niinkuin hän olisi viheltänyt, kun\nMr. Mell katseli häntä.\n\n\"Hiljaa, Mr. Steerforth!\" lausui Mr. Mell.\n\n\"Hiljaa, itse\", sanoi Steerforth, punehtuen. \"Ketä te puhuttelette?\"\n\n\"Istukaat alas\", käski Mr. Mell.\n\n\"Istukaat itse\", vastasi Steerforth, \"ja hoitakaat omia asioitanne\".\n\nKuului vähän hihitystä ja jonkunlaista kädentaputusta; mutta Mr. Mell\noli niin vaalea, että kohta oltiin vaiti, ja muuan poika, joka oli\nrientänyt esiin hänen taaksensa, osotellakseen uudestaan hänen\näitiänsä, muutti mielensä ja oli tahtovinansa saada kynäänsä vuolluksi.\n\n\"Jos luulette, Steerforth\", sanoi Mr. Mell, \"etten minä tiedä, kuinka\nhallitsette kaikkia mieliä täällä\" -- hän laski kätensä minun pääni\npäälle ajattelematta (niinkuin minä luulin), mitä hän teki -- \"taikka\netten ole huomannut, kuinka viime hetkinä olette yllyttäneet nuorempia\ntovereitanne kaikenlaisiin herjauksiin minua vastaan, niin erehdytte\nkokonaan\".\n\n\"Minä en viitsi ollenkaan ajatella teitä\", arveli Steerforth\nkylmäkiskoisesti; \"minä en siis nyt erehdy\".\n\n\"Ja kun käytätte suosikin asemaanne täällä, Sir\", jatkoi Mr. Mell, ja\nhänen huulensa värisi kovasti, \"solvataksenne yhtä gentlemania --\"\n\n\"Yhtä mitä? -- missä hän olisi?\" kysyi Steerforth.\n\nTässä joku huudahti: \"häpee, J. Steerforth! Se on liian häijyä!\" Se oli\nTraddles, jonka Mr. Mell kohta saatti hämille, käskien hänen olla\nääneti.\n\n\"Solvataksenne semmoista, joka ei ole onnellinen elämässä, Sir, ja joka\nei ole koskaan vähimmälläkään tavalla loukannut teitä ja jonka\nkunnioittamiseen olette kylläksi vanha ja viisas ymmärtämään monen syyn\nlöytyvän\", lausui Mr. Mell, ja hänen huulensa värisi yhä enemmän,\n\"teette kelvottoman ja huonon työn. Te saatte istua alas taikka olla\nseisaalla, niinkuin mielenne tekee, Sir. Jatka, Copperfield\".\n\n\"Pikku Copperfield\", lausui Steerforth, astuen esiin huoneen ylipäähän,\n\"odota hiukka. Minä sanon teille kerrallaan jotain, Mr. Mell. Kun\nrohkenette nimittää minua kelvottomaksi tai huonoksi taikka muuksi\nsenkaltaiseksi, olette hävytön kerjäläinen. Kerjäläinen olette aina,\ntiedättehän sen; mutta kun näin teette, olette hävytön kerjäläinen\".\n\nMinä en tiedä varmaan, yrittikö hän lyömään Mr. Mell'iä vai yrittikö\nMr. Mell lyömään häntä vai oliko mitään tämmöistä aikomusta ollenkaan\nkummallakaan puolella. Minä havaitsin vaan, että koko koulu yhtäkkiä\ntyrmistyi, niinkuin olisivat muuttuneet kiviksi, ja näin Mr. Creakle'n\nkeskellä meitä, ja Tungay'n hänen vieressänsä, sekä Mrs. ja Miss\nCreakle'n katsahtavan ovesta, niinkuin olisivat olleet peloissaan. Mr.\nMell istui tuokion aivan ääneti, pulpettiin nojaten ja peittäen\nkasvojansa käsillään.\n\n\"Mr. Mell\", sanoi Mr. Creakle, ravistaen häntä käsivarresta, ja hänen\nkuiskauksensa oli nyt niin luja, että Tungay katsoi tarpeettomaksi\nkertoa hänen sanojansa; \"ette suinkaan ole unhottaneet itseänne, toivon\nminä?\"\n\n\"Ei, Sir, ei\", vastasi opettaja, paljastaen kasvojansa, pudistaen\npäätänsä ja hieroen käsiään suuressa tuskassa. \"Ei, Sir, ei. Minä olen\nmuistanut itseni, minä -- ei, Mr. Creakle, minä en ole unhottanut\nitseäni, minä -- minä olen muistanut itseni, Sir. Minä -- minä --\nolisin toivonut, että te olisitte muistaneet minua hiukan ennemmin, Mr.\nCreakle. Se -- se -- olisi ollut ystävällisempää, Sir, oikeammin tehty,\nSir. Se olisi säästänyt minulta paljon, Sir\".\n\nKatsellen tarkasti Mr. Mell'iä, pani Mr. Creakle kätensä Tungay'n\nolkapäälle, siirsi jalkansa likaiselle penkille ja asettui istumaan\npulpetille. Kun hän tältä valta-istuimelta oli yhä tarkasti katsellut\nMr. Mell'iä, mutta tämä pudisti päätänsä ja hieroi käsiänsä samassa\ntuskan tilassa, kääntyi Mr. Creakle Steerforth'in puoleen ja sanoi:\n\n\"No, Sir, koska hän ei suvaitse kertoa minulle, sanokaat te, mitä tämä\n_on_?\"\n\nSteerforth kartti kotvan kysymystä, ylenkatseella ja vihalla silmäillen\nvastustajaansa ja pysyen ääneti. Minä en voinut tuona lomahetkenäkään\nolla ajattelematta, muistan minä, kuinka jalo hän oli ulkomuodoltaan,\nja kuinka halvalta ja yksinkertaiselta Mr. Mell näytti hänen\nrinnallansa.\n\n\"Mitä hän lienee tarkoittanut, kun hän suosikeista puhui?\" lausui\nSteerforth viimein.\n\n\"Suosikeista?\" toisti Mr. Creakle, ja hänen otsansa suonet paisuivat\nnopeasti. \"Kuka suosikeista puhui?\"\n\n\"Hän sitä teki\", sanoi Steerforth.\n\n\"Ja mitä, jos saan luvan, te sillä tarkoititte, Sir?\" kysyi Mr.\nCreakle, äkäisesti kääntyen apu-opettajaansa päin.\n\n\"Minä tarkoitin, Mr. Creakle\", vastasi hän matalalla äänellä, \"niinkuin\nsanoin: ettei kenenkään oppilaan ollut oikeus käyttää suosikin\nasemaansa, alentaaksensa minua\".\n\n\"Alentaaksensa _teitä_?\" lausui Mr. Creakle. \"Totta totisesti! Mutta\nsallikaat minun kysyä, Mr. Mikä-nimenne-lieneekään\"; ja tässä Mr.\nCreakle pani käsivartensa, ruokokeppinsä ja kaikki ristiin rinnallensa\nja veti kulmakarvansa semmoiseen solmuun, että hänen vähäiset silmänsä\ntuskin näkyivät niitten alta; \"osoititteko te, kun puhuitte\nsuosikeista, soveliasta kunnioitusta minua kohtaan? Minua kohtaan,\nSir\", sanoi Mr. Creakle, lykäten päätänsä häntä kohden ja vetäen sitä\ntakaisin jälleen, \"joka olen tämän laitoksen esimies ja teidän\nisäntänne\".\n\n\"Se ei ollut viisaasti tehty, Sir, minä myönnän sen mielelläni\", lausui\nMr. Mell. \"Minä en olisi tehnyt sitä, jos olisin ollut levollisena\".\n\nTässä keskeytti Steerforth.\n\n\"Sitten hän sanoi, että minä olin kelvoton, ja sitten hän sanoi, että\nminä olin huono, ja silloin minä nimitin häntä kerjäläiseksi. Jos\n_minä_ olisin ollut levollisena, kenties en olisi nimittänyt häntä\nkerjäläiseksi. Mutta minä tein sen ja olen valmis vastaamaan\nseurauksista\".\n\nMinä ehkä en miettinyt, oliko mitään seurauksia, joista tarvitsi\nvastata, minä tunsin vaan mieleni oikein hehkuvan tästä uljaasta\npuheesta. Se vaikutti myöskin poikiin, sillä matala kohina kuului\nheidän joukostaan, vaikk'ei kukaan puhunut sanaakaan.\n\n\"Minua kummastuttaa, Steerforth -- vaikka suoruutenne kunnioittaa\nteitä\", lausui Mr. Creakle, \"todella kunnioittaa teitä -- minua\nkummastuttaa, Steerforth, se minun täytyy sanoa, että te käytitte\ntämänlaista nimitystä semmoisesta miehestä, joka on Salem House'n\npalveluksessa ja palkassa, Sir\".\n\nSteerforth naurahti vähän.\n\n\"Tuo ei ole mikään vastaus, Sir\", jatkoi Mr. Creakle, \"muistutukseeni.\nMinä odotan enemmän, kuin tuota, teiltä, Steerforth\".\n\nJos Mr. Mell näytti minusta halvalta tämän kauniin pojan rinnalla, oli\naivan mahdoton sanoa, kuinka halvalta Mr. Creakle näytti.\n\n\"Koettakoon hän kieltää sitä\", arveli Steerforth.\n\n\"Kieltää, että hän on kerjäläinen, Steerforth?\" huusi Mr. Creakle. \"No,\nmissä hän käy kerjäämässä?\"\n\n\"Jos hän ei itse ole mikään kerjäläinen, on ainakin yksi hänen\nläheisistä sukulaisistaan\", lausui Steerforth. \"Se on yhtä kaikki\".\n\nHän katseli minua, ja Mr. Mell'in käsi taputti lempeästi minua\nolkapäälle. Minä katsahdin ylös punehtuvilla kasvoilla ja soimaavalla\nomalla tunnolla, mutta Mr. Mell'in silmät olivat kiintyneet\nSteerforth'iin. Hän yhä ystävällisesti taputteli minua olkapäälle,\nmutta hän katseli Steerforth'ia.\n\n\"Koska vaaditte minua, Mr. Creakle, puollustamaan itseäni\", jatkoi\nSteerforth, \"ja selittämään, mitä minä tarkoitan -- ei minulla ole\nmitään muuta sanomista, kuin se, että hänen äitinsä elää almuista\nvaivaishuoneessa\".\n\nMr. Mell katseli yhä häntä ja taputti minua vielä ystävällisesti\nolkapäälle ja sanoi, jos oikein kuulin, kuiskaten itsellensä: \"niin,\nminä ajattelin sitä\".\n\nMr. Creakle kääntyi ankaralla otsan rypistyksellä ja kohteliaisuutta\nteeskennellen apu-opettajansa puoleen.\n\n\"No, te kuulette, mitä tämä gentlemani sanoo, Mr. Mell. Olkaat hyvä,\njos suvaitsette, ja oikaiskaat häntä koko koulun edessä\".\n\n\"Hän on oikeassa, Sir, eikä tarvitse mitään oikaisemista\", vastasi Mr.\nMell keskellä syvää äänettömyyttä; \"mitä hän on sanonut, on totta\".\n\n\"Olkaat siis hyvä ja ilmoittakaat julkisesti, tahdotteko\", lausui Mr.\nCreakle, pannen päätänsä kallelle ja pyöritellen silmiänsä ympäri\nkoulua, \"onko se koskaan tullut minun tietooni, ennenkuin tänä\nhetkenä?\"\n\n\"Ei suoraan, luullakseni\", hän vastasi.\n\n\"Kuinka, te ette tiedä sitä\", sanoi Mr. Creakle. \"Ettekö, mies?\"\n\n\"Minä luulen, ettette koskaan ajatellut minun maallista tilaani\nerittäin hyväksi\", vastasi apu-opettaja. \"Te tiedätte, mimmoinen\nasemani täällä on ja aina on ollut\".\n\n\"Jos niin päätätte, luulen minä\", sanoi Mr. Creakle, ja hänen suonensa\npaisuivat jälleen entistä isommiksi, \"että olette olleet kokonaan\nväärässä asemassa ja pitäneet tätä koulua jonakin köyhäin-kouluna. Mr.\nMell, me eroamme, jos suvaitsette. Pikemmin kuin paremmin\".\n\n\"Soveliaampaa aikaa, kuin tämä, ei ole\", vastasi Mr. Mell nousten.\n\n\"Ei teille!\" sanoi Mr. Creakle.\n\n\"Minä jätän teidät hyvästi, Mr. Creakle, ja teidät kaikki\", lausui Mr.\nMell, katsellen ympäri huonetta ja taas taputtaen minua lempeästi\nolkapäälle. \"James Steerforth, paras asia, minkä minä voin toivottaa\nteille, on se, että joskus häpeette sitä, mitä tänään olette tehneet.\nTätä nykyä minä en tahtoisi teitä omaksi ystäväkseni eikä kenenkään\nmuun, jolle minä suon hyvää\".\n\nHän laski kerran vielä kätensä olkapäälleni, otti sitten huilunsa ja\npari kolme kirjaa pulpetistansa, johon hän jätti avaimen suulle\njälkeläisellensä, ja meni ulos huoneesta, kantaen omaisuuttansa\nkainalossaan. Mr. Creakle piti nyt (Tungay'n kautta) puheen, jossa hän\nkiitti Steerforth'ia siitä, että tämä oli (vaikka ehkä liian\nkiihkeästi) puollustanut Salem House'n itsenäisyyttä ja arvoa. Puheen\npäätökseksi pudisti hän kättä Steerforth'in kanssa, samalla kuin me\nhurrasimme kolme kertaa -- minä en oikein tietänyt, minkä vuoksi, mutta\nluulin, että se oli Steerforth'in kunniaksi, ja yhdyin hartaasti\nheihin, vaikka tunsin itseni sangen viheliäiseksi. Sitten Mr. Creakle\nkepitti Tommy Traddles'ia, joka tavattiin itkemästä eikä hurrannut, kun\nMr. Mell lähti; ja palasi sohvaansa tai vuoteesensa tai mistä hän\nlienee tullut.\n\nMe olimme nyt jääneet itseksemme ja katsoimme hyvin hävehtyneinä,\nmuistan minä, toinen toistamme. Itse puolestani tunsin niin kovia\nitsesyytöksiä ja omantunnon soimauksia siitä osasta, jonka olin\ntoimittanut tässä asiassa, ettei mikään olisi karaissut minua\npidättämään kyyneliäni, jollen olisi pelännyt, että Steerforth, joka\nusein katseli minua, näin minä, arvelisi sitä epä-ystävälliseksi --\ntaikka minun tulisi pikemmin sanoa, meidän kummankin ikäämme sekä\nniihin tunteisin katsoen, joita minä pidin hänen suhteensa,\nepäkuuliaiseksi -- jos näytin sitä mielenliikutusta, joka vaivasi\nminua. Hän oli kovin suuttunut Traddles'iin ja sanoi, että häntä\nilahutti, että tämä oli saanut ansaitun palkkansa.\n\nTraddles parka, joka juuri oli päässyt päätänsä pulpettiinsa nojaamasta\nja paraikaa lohdutti itseänsä, niinkuin tavallisesti, kokonaisella\nluuranko-liudalla, sanoi, ettei hän huolinut siitä. Mr. Mell'iä oli\nhuonosti kohdeltu.\n\n\"Kuka on huonosti kohdellut häntä, tyttöseni?\" kysyi Steerforth.\n\n\"No, sinä juuri\", vastasi Traddles.\n\n\"Mitä minä siis olen tehnyt?\" kysyi Steerforth.\n\n\"Mitä sinä olet tehnyt?\" vastasi Traddles. \"Loukannut hänen tunteitansa\nja laittanut, että hän on menettänyt virkansa\".\n\n\"Hänen tunteitansa!\" toisti Steerforth halveksien. \"Hänen tunteensa\ntointuvat pian, sen takaan. Hänen tunteensa eivät ole, niinkuin sinun,\nMiss Traddles. Mitä hänen virkaansa tulee -- joka oli hyvin tuottava\ntosiaan, vai kuinka? -- luuletko sinä, etten kirjoita kotiin ja pidä\nhuolta, että hän saa vähän rahaa, Maisini?\"\n\nMeidän mielestämme oli tämä Steerforth'in aikomus erittäin jalo. Hänen\näitinsä oli leski ja rikas ja sanottiin tekevän melkein kaikki, mitä\npoika pyysi häneltä. Me olimme kaikki kovasti iloissamme, kun näimme\nTraddles'in tällä tapaa kukistetuksi ja ylistimme Steerforth'ia pilviin\nsaakka, semminkin kuin hän ilmoitti meille, niinkuin hän suvaitsi\nilmoittaa, että mitä hän oli tehnyt, sen hän oli tehnyt juuri meitä\nvarten ja meidän asiamme hyväksi, ja että hän oli antanut suuren lahjan\nmeille, kun hän omaa etuansa katsomatta oli menetellyt näin.\n\nMutta minun täytyy sanoa, että, kun sinä iltana istuin pimeässä\ntarinoimassa, Mr. Mell'in vanha huilu kuului useampia kertoja\nsurullisesti kaikkuvan korvissani; ja että, kun viimein Steerforth oli\nväsynyt ja minä panin maata vuoteeseni, se tuntui soivan niin\nmurheellisesti jossakin paikassa, että olin aivan onneton.\n\nMinä unhotin pian Mr. Mell'in ajatellessani Mr. Steerforth'ia, joka\njonkunlaisella sukevalla amatörin tavalla ja ilman mitään kirjaa (hän\nnäytti minusta osaavan kaikkia ulkoa) otti hoitaaksensa muutamia Mr.\nMell'in tunteja, siksi kuin toinen opettaja löydettiin. Uusi opettaja\ntuli jostakin latinankoulusta. Ennenkuin hän ryhtyi virkansa toimiin,\naterioitsi hän eräänä päivänä vierashuoneessa, että häntä saataisiin\nesitellä Steerforth'ille. Steerforth kiitti häntä kovasti ja kertoi\nmeille, että hän oli koko veikale. Minä en säntilleen ymmärtänyt, mitä\noppinutta arvoa hän tällä nimityksellä tarkoitti, mutta kunnioitin\ntästä syystä uutta opettajaa paljon enkä epäillyt yhtään hänen suurta\ntaitoansa; vaikk'ei hän koskaan nähnyt niin paljon vaivaa minun\nsuhteeni -- ei sitäkään, että hän olisi tietänyt, että _minä_ olin\nolemassa -- kuin Mr. Mell oli nähnyt.\n\nOli ainoastaan yksi toinen tapaus sillä lukukaudella meidän\njokapäiväisessä koulu-elämässä, joka teki semmoisen vaikutuksen minuun,\nettä se vielä elää; se elää vielä monesta syystä.\n\nEräänä iltana, kun meitä oli kiusattu, että olimme kaikki aivan\ntohduksissa, ja Mr. Creakle huimi hirveästi ympärillensä, tuli Tungay\nsisään ja huusi tavallisella, lujalla äänellänsä: \"vieraita\nCopperfield'ille!\"\n\nHe vaihtoivat, hän ja Mr. Creakle, muutamia sanoja siitä, mitkä vieraat\nolivat ja mihin huoneisin heitä saatettaisiin; ja sitten minä, joka\nolin tavan mukaan nousnut ylös, kun ilmoitus tehtiin, ja jonka päätä\npyörrytti kummastuksesta, käskettiin mennä takaportaita huoneeseni ja\nottaa päälleni puhdas kaulus, ennenkuin lähdin ruokasaliin. Minä\nnoudatin näitä käskyjä semmoisella hätäilemisellä ja ahdistuksella,\njommoista ei nuori sydämeni koskaan ennen ollut kokenut; ja kun tulin\nsalin ovelle ja jouduin ajattelemaan, että se ehkä olisi äitini -- minä\nolin siihen asti ainoastaan ajatellut Mr. ja Miss Murdstone'a -- vedin\nminä takaisin käteni lukosta ja seisahduin nyyhkimään, ennenkuin astuin\nsisään.\n\nEnsiksi minä en nähnyt ketään; mutta kun huomasin jotakin oven tiellä,\nkatsoin sen taa, ja siinä olivat kummastuksekseni Mr. Peggotty ja Ham,\nkumartaen minua, lakki kädessä, ja sulloen toinen toistansa seinää\nvastaan. Minä en saanut olluksi nauramatta; mutta syy siihen oli paljon\nenemmän ilo, että sain nähdä heidät, kuin heidän omituinen asemansa\noven takana. Me pudistimme kättä sangen sydämellisellä tavalla; ja minä\nnauroin nauramistani, siksi kuin minun täytyi temmata ulos nenäliinani\nja pyyhkiä silmiäni.\n\nMr. Peggotty (joka ei ummistanut suutansa kertaakaan, muistaakseni,\nkoko täällä käyntinsä aikana) osoitti suurta osan-ottoa, kun hän näki\nminun tekevän sitä ja nyhjäsi Ham'ia sanomaan jotakin.\n\n\"Reipastukaat, Mas'r Davy!\" sanoi Ham muhoilevalla tavallansa. \"Kah,\nkuinka olette kasvaneet!\"\n\n\"Olenko minä kasvanut?\" kysyin minä, pyyhkien silmiäni. Minä en itkenyt\nmitään erittäin, tietääkseni; mutta vanhojen ystävien näky sai minut\njollakin lailla itkemään.\n\n\"Kasvanut, Mas'r Davy? Eikö hän ole kasvanut!\" lausui Ham.\n\n\"Niin, eikö hän ole kasvanut!\" sanoi Mr. Peggotty.\n\nHe saattivat minut nauramaan uudestaan, kun nauroivat toisiansa, ja\nsitten me kaikki kolme nauroimme, siksi kuin minä olin vähällä itkeä\ntaas.\n\n\"Tiedättekö, kuinka äitini jaksaa, Mr. Peggotty?\" kysyin minä. \"Ja\nkuinka minun rakas, rakas vanha Peggottyni voi?\"\n\n\"Tavattoman hyvin\", sanoi Mr. Peggotty.\n\n\"Entä pikku Em'ly ja Mrs. Gummidge?\"\n\n\"Tavattoman hyvin\", sanoi Mr. Peggotty.\n\nTuosta oltiin vähän vaiti. Keskeyttääksensä tätä vaitioloa veti Mr.\nPeggotty plakkaristansa kaksi kauhean kookasta hummeria, suunnattoman\nsuuren rapon ja ison kanvassipussin äyriäisiä ja latoi ne Ham'in\nsyliin.\n\n\"Näettekö\", lausui Mr. Peggotty, \"kun huomasimme, että olitte\nmieltyneet vähäiseen makupalaan ruokanne lisäksi, olemme olleet niin\nrohkeat. Vanha äiti keitti ne, niin teki. Mrs. Gummidge keitti ne.\nNiin\", sanoi hitaasti Mr. Peggotty, joka luullakseni piti kiinni tästä\naineesta, koska hänellä ei ollut mitään muuta ainetta valmiina, \"Mrs.\nGummidge, minä vakuutan teille, hän keitti ne\".\n\nMinä lausuin kiitollisuuttani; ja katseltuansa Ham'ia, joka seisoi\nyksinkertaisesti hymyillen kuori-eläville eikä yrittänytkään auttaa\nhäntä, jatkoi Mr. Peggotty:\n\n\"Me tulemme, näette, tuulen ja luoteen avulla yhdessä Yarmouth'in\naluksessa Gravesand'iin. Sisareni kirjoitti minulle tämän paikan\nnimen ja kirjoitti minulle, että, jos koskaan sattuisin käymään\nGravesand'issa, minun pitäisi tulla tänne ja kysyä Mas'r Davyä ja sanoa\nterveisiä häneltä, toivottaa hänelle nöyrästi hyvää ja kertoa, että\nhänen omaisensa voivat tavattoman hyvin. Pikku Em'ly, näette,\nkirjoittaa sisarelleni, kun minä palaan, koska minä näin teidät ja te\nsamaten voitte tavattoman hyvin, ja sillä tapaa mennään hauskasti\nympäri toisesta toiseen\".\n\nMinun täytyi ajatella hiukan, ennenkuin käsitin, mitä Mr. Peggotty\ntarkoitti tällä vertauslauseella, joka sisälsi täydellisen tiedon\nympyrän. Sitten minä kiitin häntä sydämellisesti ja sanoin, tuntien,\nkuinka punehduin, että luulin pikku Em'lynkin muuttuneen siitä, kuin\nmeidän oli tapa poimia näkinkenkiä ja piikiviä rannalla.\n\n\"Hän kasvaa aika ihmiseksi, se se on, joksi hän kasvaa\", vastasi Mr.\nPeggotty. \"Kysykäät _häneltä_\".\n\nHän tarkoitti Ham'ia, joka hohti ilosta ja hyväksymisestä äyriäspussin\ntakana.\n\n\"Hänen kauniit kasvonsa!\" lausui Mr. Peggotty, jonka omat kasvot\nloistivat, kuin päivänvalo.\n\n\"Hänen oppinsa!\" sanoi Ham.\n\n\"Hänen kirjoituksensa!\" lausui Mr. Peggotty. \"Noh, se on mustaa, kuin\npiki, ja niin isoa, että sen eroittaa kuinka kaukaa hyvänsä\".\n\nOli oikein hauska nähdä, kuinka Mr. Peggotty innostui, kun hän ajatteli\npikku lemmittyänsä. Hän seisoo taas edessäni, hänen karkeat, karvaiset\nkasvonsa säteilevät iloisesta rakkaudesta ja ylpeydestä, jota minä en\nvoi kuvailla. Hänen rehelliset silmänsä syttyvät ja säkenöivät,\nniinkuin jotakin kirkasta liikkuisi niitten pohjalla. Hänen leveä\nrintansa kohoo mielihyvästä. Hänen lujat, höllällään olevat kätensä\npuristuvat itsestänsä kiinni hänen totisuudessaan; ja hän antaa voimaa\nsanoillensa oikealla kädellänsä, joka minun kääpiön-silmissäni näyttää\nsuurelta, kuin väkivasara.\n\nHam oli aivan yhtä totinen, kuin hän. He olisivat varmaan puhuneet\npaljon enemmän pikku Em'lystä, jollei Steerforth'in äkillinen tulo\nolisi saattanut heitä hämille. Kun Steerforth näki minun nurkassa\npuhuvan kahden vieraan kanssa, keskeytti hän erään laulun, jota hän\nparaikaa lauloi, ja sanoi: \"minä en tietänyt, että sinä olit täällä,\npikku Copperfield!\" (sillä se ei ollut se huone, jossa vieraita\ntavallisesti vastaan-otettiin) ja astui meidän ohitsemme matkallansa\nulos.\n\nMinä en ole varma, oliko se ylpeydestä, että minulla oli semmoinen\nystävä, kuin Steerforth, vai halusta selittää hänelle, kuinka minulla\noli semmoinen ystävä, kuin Mr. Peggotty, kuin minä huusin häntä, juuri\nkuin hän oli ulos astumallaan. Mutta minä sanoin häveliäästi -- hyvä\nJumala, kuinka kaikki palajaa mieleeni niin pitkän ajan perästä!\n\n\"Älä huoli mennä, Steerforth. Nämät ovat kaksi Yarmouth'in venemiestä\n-- kovin ystävällistä ja hyvää väkeä -- jotka ovat sukua hoitajattareni\nkanssa ja ovat tulleet Gravesand'ista minua tervehtimään\".\n\n\"Vai niin?\" lausui Steerforth, kääntyen takaisin. \"Minua ilahuttaa\nnähdä teitä. Kuinka voitte, molemmat?\"\n\nHänen käytöksessään oli jotakin suoraa -- iloinen ja ujostelematon\nkäytös se olikin, mutta ei pöyhkeilevä -- joka, luullakseni, vaikutti\njollakin taikavoiman tavalla. Minulla on vielä se ajatus, että hänen\nryhtinsä, hänen virkeytensä, hänen miellyttävä äänensä, hänen kaunis\nmuotonsa ja vartalonsa sekä minun ymmärtääkseni joku syntyperäinen\nviehättäväisyys (jommoinen, luullakseni, harvalla ihmisellä on)\nantoivat hänelle semmoisen lumousvoiman, jota jokainen luonnollisesta\nheikkoudesta totteli ja jota ei juuri moni voinut vastustaa. Minun oli\nhelppo havaita, kuinka he mieltyivät häneen ja kuinka he näyttivät\nsilmänräpäyksellä avaavan sydämensä hänelle.\n\n\"Teidän täytyy saattaa heidän tietoihinsa kotiin, jos suvaitsette, Mr.\nPeggotty\", sanoin minä, \"kun tuo kirje lähetetään, että Mr. Steerforth\non erinomaisen ystävällinen minulle ja etten tiedä, kuinka tulisin\ntoimeen täällä ilman häntä\".\n\n\"Joutavia!\" lausui Steerforth nauraen. \"Semmoisia te ette saa kertoa\nheille\".\n\n\"Ja jos Mr. Steerforth tulee Norfolk'iin taikka Suffolk'iin, Mr.\nPeggotty\", sanoin minä, \"kun minä olen siellä, saatte luottaa siihen,\nettä tuon hänet Yarmouth'iin, jos hän suostuu, katsomaan teidän\nhuonettanne. Sinä et ole koskaan nähnyt semmoista hyvää huonetta,\nSteerforth. Se on tehty veneestä!\"\n\n\"Tehty veneestä, onko se?\" kysyi Steerforth. \"Se vasta on sovelias\nhuone tämmöiselle aito merimiehelle.\"\n\n\"Niin se on, Sir, niin se on, Sir\", arveli Ham irvistellen. \"Te olette\noikeassa, nuori gen'lm'n. Mas'r Davy, gen'lm'n on oikeassa. Aito\nmerimies! Kuulkaat, kuulkaat! Se on juuri mitä hän on!\"\n\nMr. Peggotty ei ollut vähemmän mielissään, kuin hänen veljensä poika,\nvaikka hänen häveliäisyytensä esti häntä niin isolla äänellä\nomistamasta tämmöistä, häneen itseen koskevaa kohteliaisuutta.\n\n\"No, Sir\", lausui hän kumartaen ja kotkottaen ja pistäen poveensa\nhuivinsa päitä, jotka riippuivat alas rinnalle. \"Kiitoksia paljon, Sir,\nkiitoksia paljon! Minä koetan parastani minun ammatissani, Sir\".\n\n\"Enempää ei paraskaan ihminen voi tehdä, Mr. Peggotty\", lausui\nSteerforth. Hän oli jo oppinut hänen nimensä.\n\n\"Minä panen vetoa, että itse teette samoin, Sir\", sanoi Mr. Peggotty,\nnyykähyttäen päätänsä, \"ja teette sitä hyvin -- oikein hyvin! Minä\nkiitän teitä, Sir. Minä olen kiitollisuuden velassa teille, Sir, teidän\ntervehdyksestänne. Minä olen raaka, Sir, mutta altis -- ainakin\n_toivon_ sitä, te ymmärrätte. Minun huoneestani ei ole katsottavaksi,\nSir, mutta se on valmiina palvelemaan teitä, jos joskus tulisitte Mas'r\nDavyn kanssa katsomaan sitä. Minä olen kun olenkin oikea kotelokala\",\nlausui Mr. Peggotty; jolla hän tarkoitti etanaa, ja tämä oli viittaus\nsiihen, että hän oli hidas lähtemään, sillä hän oli yrittänyt menemään\njokaisen lauseen jälkeen, vaan oli tavalla taikka toisella tullut\ntakaisin jälleen; \"mutta minä suon teille molemmille hyvää, ja nyt\ntoivotan teille onnea!\"\n\nHam toisti tämän lauseen, ja me erosimme heistä sydämellisimmällä\ntavalla. Minun teki melkein mieli sinä iltana kertoa Steerforth'ille\nsievästä pikku Em'lystä, mutta minä olin liian ujo mainitsemaan hänen\nnimeänsä ja pelkäsin liian paljon, että hän nauraisi minua. Minä\nmuistan, että ajattelin paljon ja levottomasti sitä, mitä Mr. Peggotty\noli sanonut hänen aika ihmiseksi kasvamisestaan; mutta päätin, että\ntämä oli tyhjää puhetta.\n\nMe kuljetimme kuori-elävät elikkä \"makupalan\", niinkuin Mr. Peggotty\noli nöyrästi nimittänyt niitä, kenenkään huomaamatta huoneesemme ja\nsöimme uhkean illallisen sinä ehtoona. Mutta Traddles ei päässyt eheänä\nsiitä. Hän oli liian onneton suoriumaan edes illallisesta samalla\ntavalla, kuin muut ihmiset. Hän sairastui yöllä -- hän oli aivan\nhuonona -- rapon syömisestä; ja kun häneen oli ajettu niin paljon\nmustaa mixturia ja sinisiä pillereitä, että Demple (jonka isä oli\nlääkäri) sanoi, että siinä oli kyllin hevosenkin terveyden\npilaamiseksi, sai hän kepitystä ja kuusi lukua Kreikan Uudesta\ntestamentista siitä, ettei hän tahtonut tunnustaa.\n\nKun ajattelen tämän lukukauden loppu-osaa, pyörivät sekaisin edessäni\njokapäiväisen elämämme puuhat ja ponnistukset; kesän katoaminen ja\nmuuttunut vuoden-aika; hallaiset aamut, joina meitä soitettiin ylös\nvuoteistamme, ja pimeitten iltojen kylmä, kylmä haju, joina meitä\nsoitettiin vuoteisimme jälleen; ilta-kouluhuone, joka oli himmeästi\nvalaistu ja huonosti lämmitetty, ja aamu-kouluhuone, joka ei ollut\nmitään muuta, kuin suuri värisyttämiskone; keitetyn häränlihan ja\npaahdetun häränlihan, keitetyn lampaanlihan ja paahdetun lampaanlihan\nvuorottelemiset, voileipien kasat, kissankorvaiset kirjat, haljenneet\nkrihvelitaulut, kyynel-jälkeiset kirjoitusvihkot, kepitykset,\nlinjaalilla hutkinnat, tukistukset, sateiset sunnuntait, ihraiset\npuddingit, ja saastainen läkin lemu, joka ympäröitsi kaikkia.\n\nMinä muistan kuitenkin hyvin, kuinka lupapäivien etäinen aika, joka oli\nsanomattoman kauan näyttänyt olevan liikkumaton pilkku, alkoi lähestyä\nmeitä ja kasvoi kasvamistaan. Kuinka me kuukausien sijasta luimme jo\nviikkoja ja sitten päiviä; ja kuinka sitten rupesin pelkäämään,\netteivät tulisi noutamaan minua ja kuinka, kun kuulin Steerforth'ilta,\nettä tultaisiin, ja oli varma, että minä lähtisin, minua himmeästi\naavisti, että taittaisin jalkani ennen sitä. Kuinka lähdön päivä\nviimeiseltä äkkiä siirtyi: toisesta viikosta nousevaan viikkoon, tähän\nviikkoon, ylihuomiseksi, huomiseksi, tähän päivään, tähän iltaan --\nsiksi kuin istuin Yarmouth'in postivaunuissa ja matkustin kotiin.\n\nMinä heräsin usein, Yarmouth'in postivaunuissa nukkuessani, ja näin\nmonta katkonaista unta kaikista näistä asioista. Mutta kun olin\nvalveilla väli-aikoina, ei maa ulkopuolella akkunaa ollut Salem House'n\nleikkitanner eikä ääni korvassani ollut Mr. Creakle'n ääni, kun hän\npieksi Traddlesia, vaan vaunun-ajajan, kun hän kehoitti hevosia.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\nLupa-aikani. Varsinkin eräs onnellinen iltapuoli.\n\n\nKun ennen päivän valjettua saavuimme siihen ravintolaan, johon\npostivaunut pysähtyivät, mutta joka ei ollut se ravintola, jossa\nystäväni kyyppäri eli, saatettiin minä sievään, vähäiseen\nmakuuhuoneesen, jonka ovelle oli maalattu: _Delfini_. Minun oli,\nmuistaakseni, vilu, vaikka minulle oli annettu kuumaa teetä ison\nvalkean edessä alikerroksessa; ja minä olin hyvin iloinen, kun sain\nheittäytyä Delfinin vuoteesen, kääriä Delfinin peiton pääni ympäri ja\nmennä nukuksiin.\n\nMr. Barkis'in, ajomiehen, oli määrä käydä tiedustelemassa minua aamulla\nkello yhdeksän. Minä nousin kello kahdeksalta, hiukan horroksissa\nlyhyen yöleponi vuoksi, ja olin valmis häntä varten ennen määrä-aikaa.\nHän vastaanotti minua aivan niinkuin ei viittä minutia olisi kulunut\nsiitä, kuin viimein olimme yhdessä, ja niinkuin minä olisin vaan\npistäynyt hotellissa kuutta pennyä särkemässä taikka jossakin muussa\nsemmoisessa asiassa.\n\nHeti kuin minä ja arkkuni olimme kärryillä ja ajomies sijallansa, vei\ntuo laiska hevonen meidät kaikki pois tavallista kulkuansa.\n\n\"Te näytätte hyvin kauniilta, Mr. Barkis\", sanoin minä, arvellen, että\nhän olisi mielissään siitä tiedosta.\n\nMr. Barkis hieroi poskeansa hiansuullaan ja katseli sitten\nhiansuutansa, niinkuin hän olisi odottanut saavansa nähdä jotakin\nkasvojensa kukoistuksesta siinä; mutta ei osoittanut muulla tavalla\nhuolivansa tästä sievistelystäni.\n\n\"Minä olen ajanut asianne, Mr. Barkis\", lausuin minä; \"minä kirjoitin\nPeggotylle\".\n\n\"Ah!\" sanoi Mr. Barkis.\n\nMr. Barkis näytti jurolta ja vastasi kuivankiskoisesti.\n\n\"Eikö se ollut oikein, Mr. Barkis?\" kysyin minä vähän epäiltyäni.\n\n\"No, ei\", vastasi Mr. Barkis.\n\n\"Eikö sanoma ollut oikea?\"\n\n\"Sanoma oli ehkä oikea kyllä\", lausui Mr. Barkis; \"mutta siihen asia\npäättyikin\".\n\nKoska en ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti, toistin minä uteliaasti: \"asia\npäättyi, Mr. Barkis?\"\n\n\"Siitä ei tullut sen enempää\", selitti hän, katsellen sivullepäin\nminuun. \"Ei tullut mitään vastausta\".\n\n\"Vastausta siis odotettiin, eikö niin, Mr. Barkis?\" lausuin minä,\navaten silmiäni, sillä uusi valo koitti nyt minulle.\n\n\"Kun joku sanoo, että häntä haluttaa\", arveli Mr. Barkis, kääntäen\nsilmiänsä verkalleen minuun jälleen, \"tietää se, että hän odottaa\nvastausta\".\n\n\"No, Mr. Barkis?\"\n\n\"No\", vastasi Mr. Barkis, luoden silmänsä takaisin hevosen korviin;\n\"tuo mies on odottanut vastausta aina siitä saakka.\"\n\n\"Oletteko ilmoittanut sitä hänelle, Mr. Barkis?\"\n\n\"E-en\", murisi Mr. Barkis, vähän mietittyään. \"Minä en ole saanut\nmitään kutsumusta tulla ilmoittamaan sitä hänelle. _Minä_ en aio\nilmoittaa sitä hänelle\".\n\n\"Tahtoisitteko, että minä teen sen, Mr. Barkis?\" kysyin minä\nepäileväisesti.\n\n\"Saatte ilmoittaa hänelle, jos tahdotte\", lausui Mr. Barkis, taas\npitkäänsä katsellen minua, \"että Barkis odotti vastausta. Te sanotte --\nmikä hänen nimensä onkaan?\"\n\n\"Hänen nimensä?\"\n\n\"Ah!\" sanoi Mr. Barkis, nyykäyttäen päätänsä.\n\n\"Peggotty\".\n\n\"Ristimänimi vai sukunimi?\" kysyi Mr. Barkis.\n\n\"No, ei se ole hänen ristimänimensä. Hänen ristimänimensä on Clara\".\n\n\"Sekö se on?\" sanoi Mr. Barkis.\n\nHän näytti saavan äärettömiä ajattelemisen aiheita tästä seikasta ja\nistui miettien ja viheltäen itsekseen pitkän ajan.\n\n\"No!\" jatkoi hän viimeiseltä. \"Te sanotte: 'Peggotty! Barkis odottaa\nvastausta'. Hän ehkä sanoo: 'vastausta mihin?' Te sanotte: 'siihen,\nmitä minä ilmoitin hänelle'. 'Mitä se on?' sanoo hän. 'Barkis'ia\nhaluttaa', sanotte te\".\n\nTämän erittäin nerokkaan ehdoituksen jälkeen tokaisi Mr. Barkis minua\nkyynäspäällänsä, että oikein rupesi kylkeäni pistämään. Tuosta hän\nentisellä tavallansa nojautui hevostansa kohden eikä viitannut sen\nkoommin tähän aineesen, paitsi että hän puolen tunnin jälkeen otti\nliidunpalasen plakkaristansa ja kirjoitti kärryjen teltakattoon \"Clara\nPeggotty\" -- silminnähtävästi yksityiseksi muistutukseksi itseänsä\nvarten.\n\nVoi, millä oudoilla tunteilla matkustin kotiin, kun se ei ollut mikään\nkoti, ja huomasin, että jokainen esine, jota katselin, muistutti minua\nsiitä onnellisesta, vanhasta kodista, joka oli niinkuin unelma, jota en\nsaanut milloinkaan enää nähdä! Ne päivät, joina äitini ja Peggotty ja\nminä olimme kaikki kaikissa toisillemme eikä löytynyt ketään, joka\nastui meidän väliimme, nousivat niin surullisesti eteeni tiellä,\netten varmaan tiedä, olinko iloinen pääsemään sinne -- en varmaan\ntiedä, enkö mieluisammin olisi pysynyt poissa ja unhottanut sitä\nSteerforth'in seurassa. Mutta tiellä minä olin; ja ennen pitkää\nsaavuin kartanomme luo, jossa alastomat, vanhat jalavat vääntelivät\nmonia käsiänsä valjussa talvi-ilmassa ja tuuli lennätteli vanhojen\npeltovareksen-pesien riepaleita.\n\nAjomies nosti alas arkkuni puutarhan portin viereen ja jätti minut.\nMinä astuin pitkin polkua rakennusta päin, tähystellen ylös akkuniin ja\npeläten joka askeleelta, että näkisin Mr. Murdstone'n tai Miss\nMurdstone'n katsovan vihaisesti ulos jostakin niistä. Ei mitään kasvoja\nkuitenkaan ilmestynyt; ja koska nyt olin tullut rakennuksen luo ja\ntiesin, kuinka kolkuttamatta sai oven auki ennen pimeätä, menin sisään\nhiljaisilla, pelon-alaisilla askelilla.\n\nJumala tietää, kuinka aikainen se muisto lienee ollut, joka heräsi\nminussa, kun, astuessani eteiseen, kuulin äitini äänen vanhasta\nvierashuoneesta. Hän lauloi paraikaa jotakin matalalla sävelellä. Minä\nolin, luullakseni, maannut hänen sylissään ja kuullut hänen laulavan\ntällä tapaa itselleni, kun olin aivan pikkuinen lapsi. Nuotti oli uusi\nminulle, vaan kuitenkin se oli niin vanha, että se täytti sydämeni\npartaan tasalle; niinkuin ystävä, joka palaa, kauan poissa oltuaan.\nMinä päätin siitä hiljaisesta ja miettivästä tavasta, jolla äitini\nhyräili lauluansa, että hän oli yksinään, ja astuin varovasti\nhuoneesen. Äitini istui valkean edessä, imettäen pientä lasta, jonka\nlaihaa kättä hän piti kaulaansa vastaan. Hän oli luonut silmänsä\nalaspäin lapsen kasvoihin ja istui ja lauleskeli sille. Minä olin sen\nverran oikeassa, ettei hänellä ollut mitään muuta seuraa.\n\nMinä puhuttelin häntä ja hän kavahti ylös, huudahtaen. Mutta minut\nnähdessään nimitti hän minua kalliiksi Davyksensa, omaksi pojakseen! Ja\nastuen puolen matkaa huoneen poikki kohdatakseen minua, laski hän\npolvillensa lattialle, suuteli minua, painoi pääni alas poveansa kohden\nlikelle sitä pientä olentoa, jonka pesä oli siinä, ja nosti sen kättä\nylös minun huulilleni.\n\nMinä soisin, että olisin kuollut. Minä soisin, että olisin kuollut\nsilloin, semmoiset tunteet sydämessäni! Minä olisin ollut soveliaampi\ntaivaalle, kuin olen ikinä sen jälkeen ollut.\n\n\"Se on sinun veljesi\", sanoi äitini, hyväillen minua. \"Davy, minun\nkaunis poikani! Minun lapsi parkani!\" Sitten hän suuteli minua\nsuutelemistaan ja kiersi käsivartensa kaulani ympäri. Tässä asemassa\nhän oli, kun Peggotty tuli sisään juosten ja kohahti alas lattialle\nviereemme ja pyöri, kuin hullu, meidän molempien ympärillä neljänneksen\ntunnin aikaa.\n\nNäytti siltä, kuin minua ei olisi odotettu niin pian, sillä ajomies oli\ntullut paljon ennen tavallista aikaansa. Näytti myöskin siltä, kuin Mr.\nja Miss Murdstone olisivat lähteneet vieraisille naapuriin eivätkä\nsaapuisi kotiin ennenkuin illalla. Minä en ollut ensinkään rohjennut\ntoivoa tätä. Minä en ollut ensinkään ajatellut mahdolliseksi, että me\nkolme saisimme kerran vielä olla häiritsemättä yhdessä; ja minusta\ntuntui sinä hetkenä, kuin entiset päivät olisivat palanneet.\n\nMe söimme päivällisiä yhdessä valkean ääressä. Peggotty oli läsnä\npalvellaksensa meitä, mutta äiti ei sallinut hänen tehdä sitä, vaan\npakoitti häntä syömään meidän kanssamme. Minulla oli oma, vanha\ntalrikkini, johon oli ruskealla värillä maalattu sotalaiva täysissä\npurjeissa ja jota Peggotty oli tallettanut jossakin koko ajan, jona\nminä olin ollut poissa, eikä olisi tahtonut särjetyksi, sanoi hän,\nvaikka olisi saanut sata puntaa. Minulla oli oma, vanha mukini, johon\noli piirretty David, ja oma, vanha, vähäinen veitseni ja kahvelini,\njotka eivät pystyneet mihinkään.\n\nKun istuimme pöydässä, luulin saaneeni suotuisan tilaisuuden puhua Mr.\nBarkis'ista Peggotylle. Mutta ennenkuin olin päättänyt, mitä minulla\noli kertomista hänelle, alkoi hän nauraa ja heitti esiliinansa\nkasvojensa yli.\n\n\"Peggotty!\" lausui äitini. \"Mikä nyt on?\"\n\nPeggotty vaan nauroi enemmän ja piti esiliinaansa tiheästi kasvojensa\nyli, kun äitini koetti vetää sitä pois, ja istui niinkuin hänen päänsä\nolisi ollut säkissä.\n\n\"Mitä sinä teet, sinä houkkio?\" kysyi äitini nauraen.\n\n\"Hiiteen koko mies!\" huudahti Peggotty. \"Hän tahtoo naida minut\".\n\n\"Se olisi sangen hyvä kauppa sinulle; eikö olisi?\" lausui äitini.\n\n\"No! Sitä en tiedä\", sanoi Peggotty. \"Älkäät kysykö minulta. Minä en\ntahtoisi häntä, vaikka hän olisi kullasta. Enkä minä tahtoisi ketään\nmuutakaan\".\n\n\"No, miks'et siis ilmoita sitä hänelle, sinä naurettava otus?\" arveli\näitini.\n\n\"Ilmoita sitä hänelle\", vastasi Peggotty, katsoen ulos esiliinastaan.\n\"Hän ei ole koskaan puhunut sanaakaan siitä minulle. Hänellä on parempi\njärki. Jos hän uskaltaisi hiiskua sanaakaan siitä minulle, löisin häntä\nvasten kasvoja\".\n\nHänen omat kasvonsa olivat niin punaiset, etten ollut koskaan nähnyt\nniitä eikä mitään muita kasvoja, luullakseni, niin punaisina; mutta hän\npeitti ne kohta taas muutamiksi minuteiksi kerrallaan, kun häntä rupesi\nliiaksi naurattamaan; ja kahden kolmen tämmöisen kohtauksen jälkeen\njatkoi hän päivällistänsä.\n\nMinä huomasin, että, vaikka äitini hymyili, kun Peggotty katseli häntä,\nhän kävi yhä totisemmaksi ja miettivämmäksi. Minä olin alusta\nhavainnut, että hän oli muuttunut. Hänen kasvonsa olivat vielä hyvin\nkauniit, mutta ne näyttivät surusta hiutuneilta ja liian hienoilta; ja\nhänen kätensä oli niin laiha ja vaalea, että se oli minusta melkein\nkuultava. Mutta se muutos, jota nyt tarkoitan, tuli vielä näitten\nlisäksi: se oli hänen käytöksensä, joka kävi levottomaksi ja\nvavahtelevaksi. Viimeiseltä hän lausui, ojentaen kättänsä ja laskien\nsitä hellästi vanhan palveliansa kädelle:\n\n\"Rakas Peggotty, sinä et mene miehelle?\"\n\n\"Minäkö. Ma'am?\" vastasi Peggotty, tuijotellen. \"Jumala siunatkoon\nteitä, en!\"\n\n\"Ei piakkoin?\" lausui äitini lempeästi.\n\n\"Ei koskaan!\" huusi Peggotty.\n\nÄitini tarttui hänen käteensä ja sanoi:\n\n\"Älä jätä minua, Peggotty. Pysy minun luonani. Ehkä sitä ei kestä niin\nkauan. Mihin minä joutuisin ilman sinutta!\"\n\n\"Minäkö jättää teitä, rakkaani!\" huudahti Peggotty. \"Ei, vaikka saisin\nkoko mailman, saatikka hänen vaimoksensa ruvetakseni. No, mistä tämä on\njoukahtanut teidän typerään, pieneen päähänne?\" -- Sillä Peggotyn oli\nennen tapa välisti puhutella äitiäni, niinkuin lasta.\n\nMutta äitini ei vastannut, paitsi että hän kiitti häntä, ja Peggotty\njatkoi, puhuen omalla tavallansa:\n\n\"Minäkö jättää teitä? Minä luulen näkeväni itseni. Peggotty mennä pois\nteidän luotanne? Minä tahtoisin tavata häntä siinä yrityksessä! Ei, ei,\nei\", lausui Peggotty, ravistaen päätänsä ja pannen käsivartensa\nristiin; \"ei mar, rakkaani. Se ei ole sen vuoksi, että puuttuisi\nmuutamia kissoja, jotka olisivat varsin hyvillänsä, jos hän menisi,\nmutta tätä mielihyvää he eivät saa. Pitää tehdä kiusaa heille. Minä\npysyn teidän luonanne, siksi kuin minusta tulee äreä, nenäkäs, vanha\neukko. Ja kun olen liian kuuro ja liian rampa ja liian sokea ja liian\nmukeltava hampaitten puutteesta, etten kelpaa mihinkään, ei edes\njankutettavaksi, silloin menen Davyn luo ja pyydän, että hän ottaa\nminut luoksensa\".\n\n\"Ja minä, Peggotty\", sanon minä, \"ihastun, kun saan nähdä sinut, ja\notan sinut vastaan, niinkuin kuningattaren\".\n\n\"Jumala siunatkoon hellää sydäntänne!\" huusi Peggotty. \"Minä tiedän,\nettä teette sen!\" Ja hän suuteli edeltäpäin otsaani, kiitollisesti\ntunnustaen vieraanvaraisuuttani. Sitten hän taas peitti päänsä\nesiliinallansa ja purskahti uudestaan nauruun Mr. Barkis'in tähden.\nSitten hän otti lapsen vähäisestä kehdosta ja hoiteli sitä. Sitten hän\nriisui päivällispöydän; sitten hän tuli sisään, toinen lakki päässä ja\nompelurasia, kyynärämitta ja vahanpalanen muassaan, aivan samalla\ntavalla, kuin ennen.\n\nMe istuimme valkean ympäri ja haastelimme hupaisesti. Minä kerroin\nheille, kuinka ankara opettaja Mr. Creakle oli, ja he surkuttelivat\nminua kovasti. Minä juttelin heille, kuinka oivallinen poika Steerforth\noli ja kuinka hän suojeli minua, ja Peggotty sanoi, että hän astuisi\nvaikka parikymmentä penikulmaa, saadaksensa nähdä häntä. Minä otin\npikku lapsen syliini, kun se heräsi, ja tuudittelin sitä. Ja kun se\nuudestaan nukkui, hiivin vanhan, kauan sitten heitetyn tapani mukaan\näitini viereen, istuin syleillen häntä, nojasin pientä punaista\nposkeani hänen olkapäähänsä ja tunsin kerran vielä, kuinka hänen\nkauniit hiuksensa levisivät minun ylitseni -- niinkuin enkelin siipi,\nmuistan ajatelleeni -- ja olin sangen onnellinen.\n\nKun istuin sillä tapaa ja katselin valkeaan ja näin kaikenlaisia kuvia\nhehkuvissa hiilissä, luulin melkein jo, etten ollut koskaan ollut\npoissa; että Mr. ja Miss Murdstone olivat tämmöisiä kuvia ja\nkatoisivat, kun valkea alkoi sammua; ja ettei ollut mitään muuta\ntodellista minun muistoissani, kuin äitini, Peggotty ja minä itse.\n\nPeggotty parsi yhtä sukkaa niin kauan, kuin hän näki, ja sitten hän\nistui, sukka vedettynä vasempaan käteensä, niinkuin hansikka, ja neula\noikeassa, valmiina uudestaan pistelemään, milloin hyvänsä valkea\nliehahti palamaan. Minä en voi ymmärtää, kenenkä sukkia hän aina parsi\ntaikka mistä semmoinen loppumaton joukko parsittavia sukkia lienee\ntullut. Aikaisimmasta lapsuudestani asti näyttää hän minusta yhä vaan\naskaroinneen tämänlaisessa käsityössä eikä koskaan missään muussa.\n\n\"Minä kummastelen\", lausui Peggotty, joka välisti yhtäkkiä rupesi\nkummastelemaan mitä oudoimpia asioita \"mihin Davyn isotäti on\njoutunut?\"\n\n\"Herranen aika, Peggotty!\" muistutti äitini, keskeyttäen jotakin\nhaaveksimistaan, \"mitä joutavia sinä puhut!\"\n\n\"Mutta minä kummastelen sitä todellakin, Ma'am\" sanoi Peggotty.\n\n\"Mikä on lennättänyt semmoisen henkilön päähäsi?\" kysyi äitini. \"Eikö\nlöydy muita mailmassa, joita sopisi ajatella?\"\n\n\"Minä en tiedä, mistä se tulee\", arveli Peggotty, \"jollei siitä, että\nolen tyhmä, mutta minun pääni ei voi koskaan noukkia ylös ja valita\nväkeänsä. He tulevat ja menevät, ja he ovat tulematta ja menemättä,\naivan niinkuin tahtovat. Minä kummastelen, mihin hän on joutunut?\"\n\n\"Kuinka järjetön sinä olet, Peggotty\", vastasi äitini. \"Luulisi\nmelkein, että tahtoisit häntä toistamiseen käymään täällä\".\n\n\"Jumala varjelkoon!\" huudahti Peggotty.\n\n\"No, älä siis puhu niin ikäviä asioita, niin olet kiltti\", lausui\näitini. \"Miss Betsey on epäilemättä sulkenut itsensä taloonsa\nmerenrannikolla ja pysyy siellä. Ei ole missään tapauksessa luultavaa,\nettä hän koskaan enää häiritsee meitä\".\n\n\"Ei!\" mietti Peggotty. \"Ei, ei se olekaan luultavaa. -- Minä\nkummastelen, jättäisikö hän, jos hän kuolisi, Davylle mitään?\"\n\n\"Jumala armahtakoon minua, Peggotty\", vastasi äitini, \"kuinka mieletön\nsinä olet! vaikka tiedät, että hän suuttui jo siitä, että tämä kallis\npoika raukka ollenkaan syntyi!\"\n\n\"Luullakseni hän nyt olisi taipusa antamaan hänelle anteeksi\", arveli\nPeggotty.\n\n\"Miksi hän nyt olisi taipusa antamaan hänelle anteeksi?\" kysyi äitini\njokseenkin tuikeasti.\n\n\"Nyt, kun hän on saanut veljen, sitä minä tarkoitan\", lausui Peggotty.\n\nÄitini alkoi heti itkeä ja kummasteli, kuinka Peggotty rohkeni sanoa\nmitäkään semmoista.\n\n\"Niinkuin tämä pikkuinen viaton raukka kehdossansa olisi koskaan tehnyt\nmitään pahaa sinulle taikka kenellekään muulle, sinä kateellinen\nolento!\" hän sanoi. \"Parempi olisi, että menisit Mr. Barkis'ille,\najomiehelle. Miks'et mene?\"\n\n\"Minä tekisin Miss Murdstone'n onnelliseksi, jos menisin\", arveli\nPeggotty.\n\n\"Kuinka paha sisu sinulla on, Peggotty!\" vastasi äitini. \"Sinä kadehdit\nMiss Murdstone'a niin, kuin mikään naurettava olento ikinä voi\nkadehtia. Sinä tahtoisit pitää avaimia itse ja antaa ulos kaikki, mitä\ntarvitaan, luulen minä? Minä en ihmettele, vaikka kadehtisitkin.\nKuitenkin tiedät, että hän tekee sitä vaan sulasta hyvyydestä ja mitä\nparhaissa aikomuksissa! Sinä tiedät, että hän tekee niin, Peggotty --\nsinä tiedät sen hyvin\".\n\nPeggotty mutisi jotakin, joka kuului: \"järveen parhaat aikomukset!\" ja\njotakin muuta, joka kuului siltä, kuin olisi noita parhaita aikomuksia\nollut vähän liiaksi.\n\n\"Minä tiedän, mitä sinä tarkoitat, sinä häijy ihminen\", lausui äitini.\n\"Minä ymmärrän sinut, Peggotty, täydellisesti. Sinä tiedät, että minä\nymmärrän, ja minua kummastuttaa, ettet punehdu, kuin tuli. Mutta yksi\nkysymys erältänsä. Miss Murdstone'sta on nyt kysymys, Peggotty, etkä\nsinä pääse siitä. Etkö ole kuullut hänen monta monituista kertaa\nsanovan, että hän katsoo minua liian ajattelemattomaksi ja liian --\"\n\n\"Kauniiksi\", keksi Peggotty.\n\n\"No niin\", vastasi äitini, puoleksi nauraen, \"ja jos hän on kyllin\nyksinkertainen sanomaan sitä, sopiiko syyttää minua siitä?\"\n\n\"Ei kukaan sano, että sopii\", lausui Peggotty.\n\n\"Ei, niin minä toivon!\" vastasi äitini. \"Etkö ole kuullut hänen monta\nmonituista kertaa sanovan, että hän tämän vuoksi tahtoo säästää minulta\nkoko joukon huolia, joihin minä, hänen luullaksensa, en ole omainen ja\njoihin en itsekään, totta puhuen, luule kelpaavani; ja eikö hän ole\nylhäällä varhain myöhään ja juokse edestakaisin lakkaamatta -- ja\neikö hän tee kaikenlaisia ja koperoitse jos jossakin komerossa,\nhiilikuopissa ja varahuoneissa, ja tiesi missä, joka ei suinkaan liene\naivan hauskaa -- ja tahdotko viitata siihen, ettei tässä ole\nminkäänlaista alttiiksi antaumista?\"\n\n\"Minä en viittaa mihinkään\", lausui Peggotty.\n\n\"Sinä viittaat, Peggotty\", vastasi äitini. \"Sinä et tee koskaan mitään\nmuuta, paitsi kun olet askareissasi. Aina sinä viittailet. Sinä\nriemuitset viittauksistasi. Ja kun puhut Mr. Murdstone'n hyvistä\naikomuksista --\"\n\n\"Minä en ole koskaan puhunut niistä\", sanoi Peggotty.\n\n\"Ei, Peggotty\", vastasi äitini, \"mutta sinä viittasit häneen. Sitä minä\njuuri vastikään sanoin sinulle. Se on sinun pahin puolesi. Sinä\n_tahdot_ viittailla. Minä sanoin vastikään, että ymmärsin sinut, ja\nsinä näet, että minä ymmärrän. Kun puhut Mr. Murdstone'n hyvistä\naikomuksista ja olet halveksivinasi niitä (sillä minä en usko, että\ntodella sydämestäsi halveksit niitä, Peggotty), olet sinä varmaan yhtä\nvakuutettu, kuin minä, kuinka hyvät ne ovat, ja kuinka ne kaikissa ovat\nhänen kehoittimensa. Jos hän näyttääkin olleen ankarana eräälle\nhenkilölle, Peggotty -- sinä ymmärrät ja, niinkuin tiedän, Davy\nmyöskin, etten tarkoita ketään läsnä-olevaa -- on se ainoastaan sen\nvuoksi, että hän luulee, että se on tämän henkilön hyväksi. Hän\ntietysti rakastaa tätä henkilöä minun tähteni ja tarkoittaa\nmenetyksellään vaan tämän henkilön hyvää. Hän kykenee paremmin\npäättämään siitä, kuin minä; sillä minä tiedän varsin hyvin, että minä\nolen heikko, kevytmielinen, tyttömäinen olento, mutta hän luja,\ntotinen, vakava mies. Ja hän näkee\", lausui äitini, samalla kuin\nkyynelet, jotka hänen hellä luontonsa synnytti, vuotivat hänen\nposkillensa, \"hän näkee paljon vaivaa minun tähteni; ja minun tulee\nolla hyvin kiitollinen hänelle ja hyvin alamainen hänelle yksin\najatuksissanikin; ja kun en ole, Peggotty, kiusaan ja soimaan itseäni,\nja epäilen omaa sydäntäni enkä tiedä, mitä tehdä\".\n\nPeggotty istui, leuka sukan lapaa vastaan, ja katseli ääneti valkeaan.\n\n\"Mutta, Peggotty\", sanoi äitini, muuttaen ääntänsä, \"älkäämme riidelkö\nkeskenämme, sillä minä en kestäisi sitä. Sinä olet minun vilpitön\nystäväni, minä tiedän sen, jos minulla on mitään ystävää mailmassa. Kun\nnimitän sinua naurettavaksi olennoksi taikka harminkappaleeksi taikka\njoksikin tällaiseksi, Peggotty, tarkoitan vaan, että sinä olet minun\nvilpitön ystäväni, ja olet aina ollut aivan siitä illasta saakka, kuin\nMr. Copperfield ensiksi toi minut kotiin tänne ja sinä tulit ulos\nportille ottamaan vastaan minua\".\n\nPeggotty ei viivyttänyt vastaustansa ja vahvisti ystävyyden liiton\nsillä, että hän pani parastansa minua syleillessänsä. Minä käsitin\nluullakseni jo siihen aikaan vähän tämän keskustelun oikeata luontoa;\nmutta nyt olen varma siitä, että tuo hyvä olento aloitti sitä ja otti\nitse osaa siihen ainoastaan sen vuoksi, että äitini saisi virvoittaa\nitseänsä niillä vähäisillä vastaväitöksillä, joihin hän oli\nruvennut. Tuuma oli tehokas; sillä minä muistan, että äitini näytti\nlevollisemmalta loppupuolen iltaa ja että Peggotty vähemmin piti häntä\nsilmällä.\n\nKun olimme juoneet teemme ja tuhka oli luotu ylös ja kynttilät\nniistetyt, luin minä entisten aikojen muistoksi Peggotylle yhden luvun\nkrokotiilikirjasta -- hän veti sen esiin plakkaristansa: minä en tiedä,\noliko hän pitänyt sitä siellä siitä saakka -- ja sitten puhuimme Salem\nHouse'sta, joka saatti ajatukseni takaisin Steerforth'iin, joka oli\nminun pää-aineeni. Me olimme sangen onnelliset, eikä tämä ilta, joka\noli viimeinen laatuansa ja määrätty ijäksi päättämään tätä elämäni\njaksoa, koskaan mene minun muistostani.\n\nKello oli melkein kymmenen, ennenkuin kuulimme pyörien äänen. Me\nnousimme nyt kaikki ylös ja äitini sanoi hätäisesti, että, koska oli\nniin myöhäistä ja Mr. ja Miss Murdstone tahtoivat, että nuoret panivat\naikaisin maata, minun ehkä oli paras lähteä levolle. Minä suutelin\nhäntä ja menin heti ylikerrokseen, kynttilä kädessä, ennen kuin he\ntulivat sisään. Kun astuin ylös makuuhuoneeseni, jossa olin ollut\nvankeudessa, tuntui lapsellisesta mielestäni niinkuin he olisivat\ntuoneet muassaan kylmän tuulenviiman, joka puhalsi pois vanhan,\nystävällisen tunteen, niinkuin höyhenen.\n\nMinusta tuntui hyvin vastenmieliseltä mennä alas syömään einettä\naamulla, kosk'en ollut yhtään nähnyt Mr. Murdstonea sen päivän jälkeen,\nkuin tein tuon muistettavan rikokseni. Koska se kuitenkin oli tehtävä,\nmenin minä alas, kun olin ensin pari kolme kertaa yrittänyt eteenpäin\nja yhtä monta kertaa puolitiestä varpaillani juossut takaisin omaan\nkammiooni, ja ilmestyin vierashuoneessa.\n\nHän seisoi selkä päin valkeata ja Miss Murdstone valmisti paraikaa\nteetä. Hän katseli minua vakaasti, kun astuin sisään, mutta ei\nosoittanut vähimmälläkään tavalla että hän tunsi minut.\n\nHetken hämillä oltuani menin hänen luoksensa ja sanoin: \"minä pyydän\nteiltä anteeksi, Sir. Minä olen kovin suruissani siitä, mitä tein, ja\ntoivon, että annatte minulle anteeksi\".\n\n\"Minä kuulen ilolla, että olet suruissasi, David\", hän vastasi.\n\nSe käsi, jonka hän ojensi minulle, oli sama, johon olin purrut. Minä en\nvoinut pidättää silmiäni tuokioksi kääntymästä erääsen, siinä olevaan,\npunaiseen pilkkuun; mutta se ei ollut niin punainen, kuin miksi minä\nkävin, kun havaitsin hänen kasvojensa synkän katseen.\n\n\"Kuinka jaksatte, Ma'am\", sanoin minä Miss Murdstone'lle.\n\n\"Voi minua!\" huokaili Miss Murdstone, antaen minulle teelastan\nsormiensa asemesta. \"Kauanko lupa-aikaa kestää?\"\n\n\"Kuukauden, Ma'am\".\n\n\"Mistä lukien?\"\n\n\"Tästä päivästä, Ma'am\".\n\n\"No!\" lausui Miss Murdstone. \"_Yksi_ päivä on siis mennyt\".\n\nHän piti tällä tapaa lukua lupapäivistä ja lykkäsi pois joka aamu yhden\npäivän aivan samalla tavalla. Hän teki sitä vihaisesti, siksi kuin hän\ntuli kymmeneen asti, mutta, kun hän kerran pääsi kahden numeron\nlukuihin, muuttui hän toivokkaammaksi ja, sitä myöden kuin aika\nedistyi, leikilliseksikin.\n\nJuuri tänä ensimäisenä päivänä olin kyllä onneton kauheasti\nsäikähyttämään häntä, vaikk'ei hän ylimalkain ollut taipusa tämmöiseen\nheikkouteen. Minä tulin siihen huoneesen, jossa hän ja äitini istuivat;\nja kun pikku lapsi (joka oli vaan muutaman viikon vanha) oli äitini\nsylissä, otin minä sen hyvin varovasti käsiini. Yhtäkkiä Miss Murdstone\nkirkaisi niin, että olin lapsen pudottamallani.\n\n\"Rakas Jane'ni!\" huusi äitini.\n\n\"Suuri Jumala, Clara, ettekö näe?\" huudahti Miss Murdstone.\n\n\"Näe mitä, rakas Jane'ni?\" kysyi äitini; \"missä?\"\n\n\"Hän on ottanut sen!\" huusi Miss Murdstone. \"Poika on ottanut pikku\nlapsen!\"\n\nMiss Murdstone oli kangistunut kauhusta, mutta tointui sen verran, että\nhän syöksähti minua vastaan ja sieppasi lapsen sylistäni. Tämän jälkeen\nhän kuitenkin kävi niin hermottomaksi ja kipeäksi, että heidän täytyi\nantaa hänelle kirsikkaviinaa. Hän kielsi minua juhlallisesti, kun hän\nvirkistyi, milloinkaan ja milläkään syyllä koskemasta veljeeni; ja äiti\nparkani, jolla, minä näin sen, oli toinen mieli, vahvisti nöyrästi\nkiellon, sanoen: \"epäilemättä olette oikeassa, rakas Jane'ni\".\n\nToisella kertaa, kun me kolme olimme yhdessä, oli juuri sama rakas\npikku lapsi -- se oli todella rakas minulle äitimme vuoksi -- viaton\nsyy, että Miss Murdstone kovasti suuttui. Äitini, joka oli katsellut\nsen silmiä, kun se makasi hänen sylissään, sanoi:\n\n\"Davy! tule tänne!\" ja katseli minun silmiäni.\n\nMinä näin, että Miss Murdstone laski helmensä luotaan.\n\n\"Minä sanon\", lausui äitini lempeästi, \"että ne ovat aivan yhtäläiset.\nMinä luulen, että ne ovat minun. Minä luulen, että niillä on minun\nsilmieni väri. Mutta kummallisen yhtäläiset ne ovat\".\n\n\"Mitä puhutte, Clara?\" sanoi Miss Murdstone.\n\n\"Rakas Jane'ni\", sammalsi äitini, vähän pelästyneenä siitä karkeasta\näänestä, jolla tämä kysymys tehtiin. \"Minä havaitsin, että lapsen ja\nDavyn silmät ovat aivan yhtäläiset\".\n\n\"Clara!\" lausui Miss Murdstone, nousten vihaisesti, \"te olette välisti\ntäydellinen houkkio\".\n\n\"Rakas Jane'ni\", muistutti äitini.\n\n\"Täydellinen houkkio\", lausui Miss Murdstone. \"Kuka muu rupeisi\nvertaamaan veljeni lasta teidän poikaanne? He eivät ole ensinkään\nyhdennäköisiä. He ovat aivan erinäköisiä. He ovat toisenmuotoisia\nkaikissa kohden. Minä toivon, että he aina pysyvät semmoisina. Minä en\ntahdo istua tässä tuommoisia vertauksia kuuntelemassa\". Sillä puheella\nmeni hän ulos ja paiskasi oven kiinni perästään.\n\nLyhyesti, minä en ollut Miss Murdstone'n suosikki. Lyhyesti, minä en\nollut siellä kenenkään ihmisen, ei edes oma suosikkini; sillä ne, jotka\nrakastivat minua, eivät uskaltaneet osoittaa sitä, ja ne, jotka eivät\nrakastaneet minua, osoittivat sitä niin selvästi, että itse hyvin\ntunsin, kuinka aina näytin kankealta, taitamattomalta ja untelolta.\n\nMinä tunsin, että minä rasitin heitä yhtä paljon, kuin he rasittivat\nminua. Jos tulin johonkin huoneesen, jossa he olivat, ja he puhuivat\nkeskenänsä ja äitini näytti iloiselta, levisi kohta joku tuskan pilvi\nhänen kasvoillensa, kun minä ilmestyin. Jos Mr. Murdstone oli parhaalla\ntuulellansa, ehkäisin minä häntä. Jos Miss Murdstone oli pahimmalla\ntuulellansa, kiihoitin vaan häntä. Minä havaitsin kyllä, että äitini\naina oli uhrina; että hän pelkäsi puhutella minua taikka olla\nystävällinen minulle, jottei hän, sitä tehdessään, jollakin lailla\nloukkaisi heitä ja saisi nuhteita jälestäpäin; ettei hän ainoastaan\nitse alinomaa pelännyt, että hän itse loukkaisi heitä, vaan myöskin,\nettä minä loukkaisin, sekä levottomasti piti vaaria heidän katseistaan,\nkun minä vaan liikahdin. Sentähden päätin pysyä niin paljon, kuin\nmahdollista, poissa heidän tieltänsä; ja monena talvisena hetkenä\nkuulin kirkonkellon lyövän, kun vähäisessä päällystakissani istuin\nkolkossa makuuhuoneessani ja ahkerasti luin jotakin kirjaa.\n\nIltaisin menin toisinaan istumaan Peggotyn luo kyökkiin. Siellä minun\noli mukava olla enkä pelännyt olemasta semmoisena, kuin olin. Mutta\nvierashuoneessa eivät hyväksyneet näitä turvapaikkoja kumpaakaan.\nSiellä vallitseva kiusaamisen halu teki lopun molemmista. Minua\npidettiin vielä tarpeellisena äiti raukkani kasvattamiseksi eikä\nsallittu, että olin poissa, koska olin yksi hänen koetuskivistänsä.\n\n\"David\", lausui Mr. Murdstone kerta, kun minä päivällisten jälkeen\naioin tapani mukaan lähteä huoneesta; \"minä huomaan surukseni, että\nsinulla on jörömäinen luonto\".\n\n\"Kärrykäs, kuin karhu!\"' sanoi Miss Murdstone.\n\nMinä seisoin paikallani, pää alaspäin.\n\n\"Nyt, David\", lausui Mr. Murdstone, \"on jörömäinen, uppiniskainen\nluonto pahin kaikista\".\n\n\"Ja poika on kaikista semmoisista luonnoista, joita minä koskaan olen\nnähnyt\", muistutti hänen sisarensa, \"kaikkein kovin ja jäykin.\nLuullakseni tekin, rakas Clarani, huomaatte sen?\"\n\n\"Minä pyydän teiltä anteeksi, rakas Jane'ni\", lausui äitini, \"mutta\noletteko aivan varma siitä -- minä tiedän, että annatte minulle\nanteeksi, rakas Jane'ni -- että ymmärrätte Davya?\"\n\n\"Minä häpeisin vähän itseäni, Clara\", vastasi Miss Murdstone, \"jollen\nymmärtäisi tätä poikaa taikka mitä poikaa hyvänsä. Minä en väitä, että\nolen teräväsilmäinen, mutta minä toivon, että minulla on tavallinen\njärki\".\n\n\"Epäilemättä, rakas Jane'ni\", arveli äitini, \"on teillä hyvin tarkka\nymmärrys --\"\n\n\"Mitä vielä! Älkäät sanoko sitä, Clara\", keskeytti Miss Murdstone\näkäisesti.\n\n\"Mutta minä olen varma asiasta\", jatkoi äitini; \"ja jokainen tietää\nsen. Minä hyödyn siitä itse niin paljon ja monella lailla -- ainakin\nminun tulee hyötyä -- ettei kukaan voi olla enemmän vakuutettuna siitä,\nkuin minä; ja sentähden aina epäilen itseäni, kun puhun, minä takaan\nsen teille\".\n\n\"Sanokaamme, etten ymmärrä tätä poikaa, Clara\", vastasi Miss Murdstone,\njärjestäen noita vähäisiä renkaita ranteissansa. \"Myöntäkäämme, jos\nsuvaitsette, etten minä ymmärrä häntä ollenkaan. Hän on liian syvä\nminulle. Mutta ehkä veljeni äly pystyy hiukan tutkimaan hänen\nluonnettansa. Ja minä luulen, että veljeni juuri aikoi puhua tästä\nasiasta, kun me -- vähän sopimattomasti -- keskeytimme häntä\".\n\n\"Minä luulen, Clara\", lausui Mr. Murdstone matalalla, totisella\näänellä, \"että löytyy parempia ja tasapuolisempia tuomareita\ntämmöisessä kysymyksessä, kuin sinä\".\n\n\"Edvard\", vastasi äitini arasti, \"sinä olet paljon parempi tuomari\nkaikissa kysymyksissä, kuin minä luulen olevani. Sekä sinä että Jane\nolette. Minä sanoin vaan --\"\n\n\"Sinä sanoit vaan jotakin velttoa ja ajattelematonta\", hän vastasi.\n\"Älä koeta tehdä sitä uudestaan, rakas Clarani, vaan tarkastele\nkäytöstäsi\".\n\nÄitini huulet liikkuivat, niinkuin hän olisi vastannut: \"niin, rakas\nEdvard'ini\", mutta hän ei puhunut mitään ääneen.\n\n\"Minä sanoin, David, että surukseni huomaan\", lausui Mr. Murdstone,\nkääntäen päätänsä ja silmiänsä valjusti minua kohden, \"että sinulla on\njörömäinen luonto. Minä en voi sietää, että tämmöinen luonto kehkeytyy\nminun silmieni alla, niin etten yritä sitä parantamaan. Sinun täytyy\nkoettaa, Sir, muuttaa sitä. Meidän täytyy koettaa muuttaa sitä\nsinulle\".\n\n\"Minä pyydän anteeksi teiltä, Sir\", sopersin minä. \"Minä en ole koskaan\ntahtonut olla jörömäinen, siitä kuin palasin\".\n\n\"Älä turvaa valheesen, Sir!\" vastasi hän niin kiivaasti, että näin\näitini ehdottomasti ojentavan ulos vapisevaa kättänsä, ikäänkuin\nvälittääksensä. \"Sinä olet jörömäisyydessäsi vetäynyt pois omaan\nhuoneesesi. Sinä olet pysynyt omassa huoneessasi, kun sinun olisi\npitänyt olla täällä. Sinä tiedät nyt kerrallaan, että minä tahdon, että\nolet täällä eikä siellä. Lisäksi, että minä vaadin kuuliaisuutta. Sinä\ntunnet minut, David. Minä tahdon niin\".\n\nMiss Murdstone päästi käheän naurun.\n\n\"Minä vaadin kunnioittavaista, nöyrää ja altista käytöstä itseäni\nkohtaan\", hän jatkoi, \"ja Jane Murdstone'a kohtaan ja äitiäsi kohtaan.\nMinä en salli, että lapsi mielivaltaisesti karttaa tätä huonetta,\nniinkuin se olisi saastutettu. Istu alas\".\n\nHän käski minua, niinkuin koiraa, ja minä tottelin, niinkuin koira.\n\n\"Yksi seikka vielä\", hän lausui. \"Minä huomaan, että olet mieltynyt\nalhaiseen ja halpaan seuraan. Sinä et saa seurustella palkollisten\nkanssa. Kyökki ei paranna sinua missään niissä useissa suhteissa,\njoissa tarvitset parannusta. Tuosta naisesta, joka yllyttää sinua, minä\nen puhu mitään -- koska sinulla, Clara\", kääntyen matalammalla äänellä\näitini puoleen, \"vanhan tuttavuuden ja kauan pidettyjen oikkujen\nvuoksi, on jonkunlainen hellyys hänen suhteensa, josta et vielä ole\npäässyt\".\n\n\"Se on eriskummainen sokeus!\" huudahti Miss Murdstone.\n\n\"Minä sanon vaan\", jatkoi Mr. Murdstone, puhutellen minua, \"etten\nhyväksy, että rakastat semmoista seuraa, kuin Mistress Peggotyn, ja\nettä sinun pitää luopua siitä. Nyt, David, sinä ymmärrät minut ja\ntiedät, mikä seuraus on, jollet tarkasti noudata tahtoani\".\n\nMinä tiesin sen hyvin -- paremmin ehkä, kuin hän luuli, sitä myöden\nkuin asia koski äiti parkaani -- ja minä tottelin häntä tarkasti. Minä\nen peräytynyt enään omaan huoneeseni; minä en turvannut enää\nPeggottyyn; vaan istuin väsyneenä vierashuoneessa päivät päätänsä,\nodottaen illan tuloa ja maatapanon aikaa.\n\nMikä ikävä pakko, kun täytyi tuntikausia istua samassa asemassa,\npeläten liikuttamasta kättänsä tai jalkaansa, ettei Miss Murdstone\nvalittaisi levottomuuttani (niinkuin hän vähimmästä syystä teki), ja\nvaroen kääntämästä silmäänsä, ettei se kohtaisi jotakin paheksivaa\ntaikka tarkastavaa katsetta, joka keksisi uusia moittimisen syitä\nsilmistäni! Mikä tuskallinen unteluus, kun täytyi istua ja kuunnella\nkellon tikitystä; katsella Miss Murdstone'n vähäisiä, kiiltäviä\nteräshelmiä, kun hän pujotti niitä nauhaan; kummastella, joutuisiko hän\nkoskaan naimisiin ja, jos niin, minkä onnettoman miehen kanssa; lukea\nsarkoja kaminin-reunuksessa ja käyttäyttää silmiänsä kattoon pitkin\ntapettien kiemuroita ja korkkiruuveja!\n\nMitkä yksinäiset kävelyt likaisilla kujilla pahassa talvisäässä, kun\nkuljetin kaikkialla muassani tuota vierashuonetta ja siinä Mr. ja Miss\nMurdstone'a: kauhea kuorma, jota minun täytyi kantaa, jonkunlainen\npäivällinen painajainen, josta oli aivan mahdoton päästä, taakka, joka\nraukaisi ja tylsytti ymmärrystäni!\n\nMitä aterioita minä söin äänetönnä ja hämmentyneenä, aina tuntien, että\noli yksi veitsi ja kahveli liikaa, ja ne minun, yksi ruokahalu liikaa,\nja se minun; yksi talrikki ja tuoli liikaa, ja ne minun; yksi henkilö\nliikaa, minä itse.\n\nMimmoiset illat, kun kynttilät tuotiin sisään ja minun oli määrä ryhtyä\njohonkin, mutta en tohtinut lukea mitään huvittavaa kirjaa, vaan mietin\njotakin kovapäistä, vieläpä kovempi-sydämistä luvunlaskun oppia; kun\npainojen ja mittojen taulut alkoivat laulaa samalla nuotilla, kuin\n\"Rule Britannia\" tai \"Pois surut ja raskaat mielet\", eivätkä tahtoneet\nseisoa paikallansa opittavaksi, vaan menivät, pistäen iso-äitini äimää\npoloisen pääni puhki, sisään toisesta korvasta ja ulos toisesta!\n\nMihin haukotuksiin ja uinailuksiin minä vaivuin, vaikka kyllä koetin\nolla varoillani; millä säpsähdyksellä minä heräsin salaisista\nnukahuksista; mitä vastauksia minä en koskaan saanut niihin vähäisiin\nmuistutuksiin, joita harvoin tein; kuinka olin mielestäni niinkuin\ntyhjä paikka, josta ei kukaan huolinut, vaan joka kuitenkin oli\njokaisen tiellä; mikä raskas lievitys se oli, kun kuulin Miss\nMurdstone'n tervehtivän ensimäistä yhdeksän lyöntiä ja käskevän minua\nmenemään maata!\n\nNäin lupapäivät hupenivat, siksi kuin se aamu tuli, jolloin Miss\nMurdstone sanoi: \"nyt on viimeinen päivä mennyt!\" ja antoi minulle\nlupa-aikani viimeisen teekupin.\n\nMinä lähdin mielelläni. Minä olin vajonnut jonkunlaiseen huumaustilaan,\nmutta virkistyin hiukan ja halusin tavata Steerforth'ia, vaikka kyllä\nMr. Creakle häämötti hänen takaansa. Taas Mr. Barkis ilmestyi portilla,\nja taas Miss Murdstone sanoi varoittavalla äänellänsä: \"Clara!\" kun\näitini notkistui minun puoleeni ja jätti minut hyvästi.\n\nMinä suutelin häntä ja pikku veljeäni ja olin kovasti suruissani\nsilloin; mutta ei lähtöni vuoksi, sillä meidän välillämme oli juopa ja\njokapäiväinen ero. Eikä hänen syleilynsä, vaikka erinomaisen hellä, elä\nmuistossani niin vilkkaasti, kuin se tapaus, joka sitä seurasi.\n\nMinä olin ajomiehen kärryillä, kun kuulin äitini huutavan itseäni. Minä\nkatsahdin taakseni ja hän seisoi yksinään puutarhan portilla, pitäen\npikku lastansa ylöspäin käsivarsillaan, että minä näkisin sen. Oli\nkylmä, tyven ilma, eikä yksikään hius hänen päässään, eikä yksikään\nlaskos hänen vaatteissaan liikahtanut, kun hän kiinteästi katseli\nminua, pitäen ylöspäin lastansa.\n\nNiin hän katosi näkyvistäni. Semmoisena minä näin hänet jälestäpäin\nunissani koulussa -- äänettömänä olentona, joka, istuen vuoteeni\nvieressä, katseli minua samoilla hartailla kasvoilla ja piti ylöspäin\nlastansa käsivarsillaan.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\nMinä vietän muistettavan syntymäpäivän.\n\n\nMinä jätän sillensä kaikki, mitä tapahtui koulussa, siksi kuin\nsyntymäpäiväni tuli maaliskuulla. Minä en muista mitään, paitsi että\nSteerforth oli enemmän ihmeteltävä, kuin koskaan. Hänen oli määrä erota\nkoulusta tämän lukukauden lopussa, jollei aikaisemmin, ja hän oli minun\nsilmissäni vilkkaampi ja itsenäisempi, ja sen vuoksi miellyttävämpi,\nkuin milloinkaan ennen; mutta ulkopuolella tätä en muista mitään. Se\nsuuri muisto, jonka kautta tämä aika on merkitty mielessäni, näyttää\nnielaisneen kaikki vähemmät muistot ja seisovan aivan yksinään.\n\nMinun on myöskin vaikea uskoa, että koko kaksi kuukautta kului\nsyntymäpäivääni, siitä kuin palasin Salem House'en. Minä ymmärrän vaan,\nettä asian laita oli niin, koska tiedän, että niin täytyi olla; muutoin\nolisin vakuutettu, ettei ollut mitään lomaa, vaan toinen tapaus astui\ntoisen kantapäille.\n\nKuinka hyvin minä muistan, mimmoinen päivä se oli! Minä tunnen, kuinka\nsumu, joka riippuu paikan ylitse, haisee; minä näen huuteen\naaveentapaisesti vilahtelevan sen lävitse; minä tunnen, kuinka\nhärmäiset hiukseni tahmeina valuvat poskilleni; minä katselen himmeätä\nkouluhuonetta, jossa siellä täällä ratiseva kynttilä valaisee usvaista\naamua ja poikien henki suikertelee ja höyryilee kalseassa ilmassa, kun\nhe puhaltavat sormiinsa ja koputtavat jalkojansa lattiaan.\n\nAamiainen oli syöty, ja meitä oli kutsuttu pois leikkitanterelta, kun\nMr. Sharp astui sisään ja sanoi:\n\n\"David Copperfield saa mennä vierashuoneesen\".\n\nMinä odotin jotakin koria Peggotylta ja kirkastuin käskystä. Kun\niloisena nousin sijaltani, muistuttivat muutamat, lähellä istuvat\npojat, etten unhottaisi heitä, hyvyyttäni jakaessani.\n\n\"Älä kiirehdi, David\", lausui Mr. Sharp. \"On aikaa kyllä, poikaseni,\nälä kiirehdi\".\n\nMinä olisin ehkä kummastellut sitä lempeätä ääntä, jolla hän puhui, jos\nolisin ajatellut sitä; mutta minä en ajatellut sitä, ennenkuin\njälestäpäin. Minä riensin vierashuoneesen; ja siellä näin Mr. Creakle'n\nistuvan ja syövän aamiaistansa, keppi ja sanomalehdet edessään, ja Mrs.\nCreaklen pitävän avonaista kirjettä kädessään. Mutta ei mitään koria.\n\n\"David Copperfield\", lausui Mrs. Creakle, taluttaen minua sohvan luo ja\nistuen alas viereeni. \"Minä tahdon puhua sinun kanssasi aivan\nyksityisesti. Minulla on jotakin kerrottavaa sinulle, lapseni\".\n\nMr. Creakle, jota minä tietysti katselin, pudisti päätänsä minua\nkatselematta ja tukahutti yhden huokauksen isolla, voissa paistetulla\nleivänpalasella.\n\n\"Sinä olet liian nuori tietämään, kuinka mailma muuttuu joka päivä\",\nlausui Mrs. Creakle, \"ja kuinka ihmiset menevät siitä pois. Mutta me\nsaamme kaikki oppia sen, David; muutamat meistä, kun olemme nuoret,\ntoiset, kun olemme vanhat, toiset joka hetki ja aika elämässämme\".\n\nMinä katselin häntä totisesti.\n\n\"Kun lähdit kotoa lupa-ajan lopulla\", sanoi Mrs. Creakle, tuokion vaiti\noltuaan, \"olivatko he kaikki terveinä?\" Taas vähän vaiti oltuaan:\n\"oliko äitisi terve?\"\n\nMinä vapisin, tarkoin tietämättä miksi, ja katselin yhä häntä totisesti\nenkä yrittänyt vastata.\n\n\"Sillä\", lausui hän, \"minun täytyy surukseni kertoa sinulle, että\nkuulen tänä aamuna, että äitisi on kovasti kipeä\".\n\nJonkunlainen sumu nousi Mrs. Creakle'n ja minun välillemme, ja hän\nnäytti hetken liikkuvan siinä. Sitten tunsin, kuinka polttavat kyynelet\njuoksivat alas poskilleni, ja Mrs. Creakle oli paikallansa taas.\n\n\"Hän on hyvin huonona\", lisäsi hän.\n\nMinä tiesin nyt kaikki.\n\n\"Hän on kuollut\".\n\nHänen ei olisi tarvinnut kertoa sitä minulle. Minä olin jo purskahtanut\nkovaan itkuun ja tunsin itseni turvattomaksi avarassa mailmassa.\n\nMrs. Creakle oli erittäin hyvä minua kohtaan. Hän piti minua siellä\nkoko päivän ja jätti minut toisinaan yksikseen; ja minä itkin ja\nuuvutin itseni uneen ja heräsin ja itkin taas. Kun en voinut itkeä\nenää, rupesin ajattelemaan, ja silloin tuntui rintani ahdistus entistä\nraskaammalta ja suruni muuttui tyrmeäksi tuskaksi, jota ei mikään\nlievittänyt.\n\nKuitenkin olivat ajatukseni turhanpäiväiset eivätkä kääntyneet siihen\nonnettomuuteen, joka vaivasi sydäntäni, vaan kiertelivät epävakaisesti\nsen ympärillä. Minä ajattelin, kuinka asuntomme suljettaisiin ja\nvaikenisi. Minä ajattelin pikku lasta, joka, niinkuin Mrs. Creakle\nsanoi, oli hivunut jonkun aikaa ja luultavasti myöskin kuolisi. Minä\najattelin isäni hautaa kirkkomaalla likellä kartanoamme ja kuinka\näitini makaisi siinä sen puun alla, jonka tunsin niin hyvin. Minä\nnousin tuolille, kun jäin itsekseni, ja katselin peiliin nähdäkseni,\nkuinka punaiset silmäni olivat ja kuinka murheelliset kasvoni. Parin\ntunnin perästä minä tuumin, mikä, jos kyyneleeni todella juoksisivat\nvastahakoisesti, niinkuin nyt näyttivät juoksevan, kaikkein enimmin\nkotoisista asioista liikuttaisi minua, kun lähestyin kotia -- sillä\nminun oli määrä lähteä kotiin hautajaisiin. Minä muistan tunteneeni,\nettä olin saanut jonkunlaista arvoa muitten poikien rinnalla, ja että\nolin tärkeä olento onnettomuudessani.\n\nJos koskaan mikään lapsi totisesti suri, surin minä. Mutta minä\nmuistan, että tämä tärkeys tavallansa tyydytti minua, kun sinä iltana\nkävelin leikkitanterella samaan aikaan, kuin pojat olivat koulussa. Kun\nnäin heidän, luokkaansa astuessaan, katselevan itseäni akkunoista,\ntunsin itseni kunnioitetuksi ja näytin alakuloisemmalta ja astuin\nhitaammin. Kun koulutunti päättyi ja he tulivat alas puhuttelemaan\nminua, tein mielestäni hyvin, kun en ollut ylpeä heitä ketäkään\nvastaan, vaan kohtelin heitä kaikkia aivan samalla tavalla, kuin ennen.\n\nMinun tuli lähteä kotiin seuraavana iltana; ei postivaunuilla, vaan\nraskailla yövaunuilla, joita nimitettiin \"Maanviljeliäksi\" ja joita\nmaaväki parhaasta päästä käytti, kun he kulkivat lyhyitä matkoja\nvaltatien taivalten välillä. Sinä iltana ei juteltu mitään tarinaa, ja\nTraddles tahtoi väkisin lainata minulle pään-alaistansa. Minä en tiedä,\nmitä hyvää hän luuli minulla siitä olevan, sillä minulla oli oma; mutta\nsiinä oli kaikki, mitä hänellä poika raukalla oli lainattavaa, paitsi\nyhtä arkkia kirjepaperia, joka oli täynnä luurankoja; ja sen hän\nerotessamme antoi minulle surujeni lievittäjäksi ja mieleni\nrauhoittajaksi.\n\nMinä lähdin Salem House'sta seuraavana päivänä iltapuolella. Varsin\nvähän minä silloin ajattelin, että jätin sen ijäksi. Me kuljimme kovin\nverkalleen koko yön emmekä tulleet Yarmouth'iin, ennenkuin kello\nyhdeksän tai kymmenen aamulla. Minä katsoin ulos nähdäkseni Mr.\nBarkis'ia, mutta hän ei ollut siellä; vaan hänen sijassaan lihava,\nahdashenkinen, iloiselta näyttävä, vähäläntä vanha mies, jolla oli\nmustat vaatteet, ruosteen-väriset pienet nauharuusut housujen polvessa,\nmustat sukat ja leveälierinen hattu, tuli puhkuen vaunujen akkunan luo\nja sanoi:\n\n\"Master Copperfield?\"\n\n\"Niin, Sir\".\n\n\"Tahdotteko tehdä hyvin ja tulla kanssani, nuori Sir\", arveli hän, ovea\navaten, \"niin saan huvin viedä teidät kotiin\".\n\nMinä laskin käteni hänen käteensä, kummastellen, kuka hän oli, ja me\nastuimme yhdessä soukalle kadulle erään puodin luo, jonka ylipuolella\noli kirjoitettuna: _Omer, Verkakauppias, Räätäli, Rihmanmyyjä,\nHautajaishankkija_ &c. Se oli kapea ja tukehuttava, vähäinen puoti\ntäynnänsä kaikenlaisia vaatteita, valmiita ja puolivalmiita, tähän\nluettuna akkunallinen majavan-nahkaisia sekä herras- että naishattuja.\nMe menimme vähäiseen, puodintakaiseen huoneesen, jossa näimme kolmen\nnuoren tytön ompelevan mustaa kangasta, jota oli suuri pankko pöydällä\nja josta pieniä palasia ja leikelmiä oli levinnyt yliympäri lattiaa.\nHauska valkea paloi pesässä, ja rasittava haju lähti lämpimästä,\nmustasta silkkiharsosta -- minä en tietänyt silloin, mistä haju tuli,\nmutta tiedän nyt.\n\nNuot kolme nuorta tyttöä, jotka näyttivät olevan hyvin ahkerat ja\niloiset, nostivat ylös päätänsä, katsellaksensa minua, ja jatkoivat\nsitten työtänsä. Tik, tik, tik. Samaan aikaan kuului jostakin\nverstaasta toiselta puolelta pihaa akkunan alta säännöllinen kalke,\njoka piti jonkunlaista tahtia: Rat-tat-tat, Rat-tat-tat, Rat-tat-tat,\nilman mitään vaihetusta.\n\n\"No!\" sanoi johdattajani yhdelle näistä kolmesta nuoresta tytöstä.\n\"Kuinka työsi edistyy, Minnie?\"\n\n\"Me olemme valmiit, kun tulee aika koettaa\", vastasi tämä iloisesti\nylös katsahtamatta. \"Älkäät peljätkö, isä\".\n\nMr. Omer otti leveälierisen hattunsa päästään, kävi istumaan ja\nhuohotti. Hän oli niin lihava, että hänen täytyi huohottaa vähä aika,\nennenkuin hän kykeni sanomaan:\n\n\"Se on hyvä\".\n\n\"Isä!\" sanoi Minnie leikillisesti. \"Mikä pyöriäinen teistä paisuu!\"\n\n\"Niin, minä en tiedä, mistä se tulee, rakkaani\", vastasi hän, miettien\nsitä. \"Ei paljon puutu, että olen semmoinen\".\n\n\"Te olette niin tyvenmielinen, näettekö\", lausui Minnie. \"Te ette pane\nmitään pahaksenne\".\n\n\"Ei auta olla toisenlainen, rakas lapseni\", sanoi Mr. Omer.\n\n\"Ei\", vastasi hänen tyttärensä. \"Me olemme kaikki iloista väkeä täällä,\nkiitos Jumalan! Emmekö ole, isä?\"\n\n\"Minä toivon niin, rakkaani\", lausui Mr. Omer. \"Koska taas saan\nhengitetyksi, luulen, että otan mittaa tästä nuoresta pojasta.\nTahtoisitteko käydä kanssani puotiin, Master Copperfield?\"\n\nMr. Omer'in pyynnöstä astuin minä hänen edellään; ja näytettyään\nminulle verkapankon, jota hän kiitti erinomaisen hienoksi sekä liian\nhyväksi murhevaatteiksi paitsi vanhempien jälkeen, otti hän mittaa\nminusta ja pani sen kirjaan. Sillä aikaa kuin hän teki tätä, johdatti\nhän minun huomiotani tavara-varastoonsa ja muutamiin muoteihin, jotka,\nniinkuin hän sanoi, olivat \"juuri alkaneet\", ja muutamiin muihin\nmuoteihin, joitten hän sanoi \"juuri loppuneen\".\n\n\"Ja tämän kautta kadotamme sangen usein paljon rahaa\", lausui Omer.\n\"Mutta muodit ovat niinkuin inhimilliset olennot. Ne alkavat, ei kukaan\ntiedä milloin, miksi taikka kuinka; ja ne loppuvat, ei kukaan tiedä\nmilloin, miksi taikka kuinka. Kaikki on minun mielestäni niinkuin\nelämä, jos katselee sitä tältä kannalta\".\n\nMinä olin liian surullinen keskustelemaan tätä kysymystä, johon kenties\nen olisi missään tilassa pystynyt; ja Mr. Omer saatti minut takaisin\nvierashuoneesen, hengittäin työläästi matkalla.\n\nTuosta hän huusi oven takaa vähäisiä taita-niskasportaita alaspäin:\n\"tuokaat ylös tee ja voileivät!\" Vähän ajan perästä, jona minä istuin\nja katselin ympärilleni, ajatellen itsekseni ja kuunnellen neulomista\nhuoneessa sekä sitä nuottia, jota kalkutettiin pihan toisella puolella,\nilmestyivät nämät tarjottimella ja näyttivät olevan minulle aiotut.\n\n\"Minä olen tuntenut teidät\", lausui Mr. Omer, tarkastettuaan minua\nmuutamia minuteja, joitten kuluessa en ollut tehnyt suurta lovea\naamiaiseen, sillä nuot mustat kankaat veivät ruokahaluni, \"minä olen\ntuntenut teidät kauan aikaa, nuori ystäväni\".\n\n\"Oletteko, Sir?\"\n\n\"Koko elämänne ajan\", vastasi Mr. Omer. \"Minun sopii sanoa, jo ennen\nsitä. Minä tunsin isänne ennen teitä. Hän oli viisi jalkaa ja puoli\nkymmenettä tuumaa pitkä, ja hän sai osakseen viisikolmatta jalkaa\nmaata\".\n\n\"Rat-tat-tat, Rat-tat-tat, Rat-tat-tat\", kuului pihan toiselta\npuolelta.\n\n\"Hän sai osakseen viisikolmatta jalkaa maata, jos hän sai täyttä\ntuumaakaan\", lausui Mr. Omer hupaisesti. \"Se oli joko hänen pyynnöstään\ntaikka äitinne määräyksestä; minä olen unhottanut, kumman\".\n\n\"Tiedättekö, kuinka pikkuveljeni voi, Sir?\" kysyin minä.\n\nMr. Omer pudisti päätänsä.\n\n\"Rat-tat-tat, Rat-tat-tat, Rat-tat-tat\".\n\n\"Hän on äitinsä sylissä\", lausui hän.\n\n\"Voi pikkuista raukkaa! Onko hän kuollut?\"\n\n\"Älkäät laskeko sitä sydämellenne kovemmin, kuin täytyy\", sanoi Mr.\nOmer. \"Niin. Pikku lapsi on kuollut\".\n\nHaavani aukenivat jälleen tästä sanomasta. Minä jätin tuskin kosketetun\naamiaiseni, menin pois ja nojasin päätäni toista pöytää vastaan, joka\noli vähäisen huoneen nurkassa ja jonka Minnie nopeasti tyhjensi, etten\nkyynelilläni tahraisi siihen asetettua murhepukua. Hän oli sievä,\nhyvänluontoinen tyttö ja pyyhki pois hiukset silmiltäni lempeällä,\nystävällisellä kädellä; mutta hän oli suuresti iloissaan sen vuoksi,\nettä hän oli melkein päättänyt työnsä, vieläpä hyvään aikaan, ja hän\noli aivan toisenlainen, kuin niinä.\n\nEnnen pitkää kalke lakkasi, ja kauniin-näköinen, nuori mies tuli pihan\npoikki huoneesen. Hänellä oli vasara kädessään, ja hänen suunsa oli\ntäynnä pieniä nauloja, joita hänen täytyi poimia ulos, ennenkuin hänen\noli mahdollista puhua.\n\n\"No, Joram!\" lausui Mr. Omer. \"Kuinka sinun työsi käy?\"\n\n\"Kaikki hyvin\", vastasi Joram. \"Se on tehty, Sir\".\n\nMinnie punehtui hiukan, ja molemmat toiset tytöt hymyilivät keskenänsä.\n\n\"Kuinka! sinä teit siis työtä kynttilän valolla eilen illalla, kun minä\nolin klubissa? Eikö niin?\" kysyi Omer, ummistaen toista silmäänsä.\n\n\"Niin\", vastasi Joram. \"Koska sanoitte, että, jos kaikki valmistuisi,\nmeidän sopisi tehdä pieni huvimatka ja yhdessä lähteä tuonne, Minnien\nja minun -- ja teidän\".\n\n\"Ohoh! minä luulin jo, että jättäisitte minut kokonaan pois\", lausui\nMr. Omer, nauraen, siksi kuin hän alkoi yskiä.\n\n\"Koska olitte niin hyvä ja sanoitte sillä tapaa\", jatkoi nuori mies,\n\"ryhdyin minä työhön voimani takaa, näette. Tahdotteko nyt tulla ja\nlausua ajatuksenne siitä?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Mr. Omer, nousten. \"Tahtoisitteko, ystäväni\", ja hän\npysähtyi ja kääntyi minun puoleeni, \"nähdä teidän --\"\n\n\"Ei, isä\", keskeytti Minnie.\n\n\"Minä arvelin, että se olisi hauskaa hänelle, lapseni\", sanoi Mr. Omer.\n\"Mutta sinä olet ehkä oikeassa\".\n\nMinä en voi sanoa, kuinka tiesin, että se oli kalliin, kalliin äitini\narkku, jota he menivät katsomaan. Minä en ollut koskaan kuullut\nsemmoista tehtävän; minä en ollut koskaan, tietääkseni, nähnyt mitään\nsemmoista; mutta kalkkeen kestäessä joutui mieleeni, mikä se oli; ja\nkun nuori mies astui sisään, olen varma, että tiesin, mitä hän oli\npuuhannut.\n\nKoska työ nyt oli päättynyt, harjasivat ne molemmat tytöt, joitten\nnimiä minä en ollut kuullut, tilkut ja säikeet vaatteistansa ja menivät\npuotiin siivoamaan sitä ja odottamaan ostajia. Minnie jäi panemaan\nkokoon, mitä olivat ommelleet, ja latomaan sitä kahteen koriin. Tätä\nhän teki polvillansa, hyräillen jotakin hilpeätä, pikkuista laulua.\nJoram, jota minä päätin hänen rakastajaksensa, tuli sisään ja sieppasi\n(hän ei näyttänyt ensinkään huolivan läsnä-olostani) suudelman tytöltä,\nkun tämä laitteli myttyänsä, ja sanoi, että isä oli mennyt kääsyjä\nnoutamaan, ja että hänen itse täytyi tehdä kiirettä ja hankkia itsensä\nvalmiiksi. Sitten hän taas meni ulos; ja nyt Minnie pani sormistimensa\nja saksensa plakkariinsa, pisti silmineulan, musta lanka päässä,\nnäppärästi rintaansa ja puki somasti yllensä päällysvaatteensa oven\ntakana olevan vähäisen peilin edessä, jossa minä näin hänen\ntyytyväisten kasvojensa kuvautuvan.\n\nKaikki nämät minä näin, kun istuin pöydän ääressä nurkassa, käsi\nposkella ajatellen sangen erilaisia asioita. Kääsyt tulivat pian puodin\neteen, ja kun olivat panneet korit ensiksi niihin, pantiin minä\ntoiseksi, ja nuot kolme seurasivat. Minä muistan kääsyjä jonkunlaisiksi\npuoli-kääsykärryiksi ja puoli-pianovankkureiksi. Ne olivat maalatut\nmustanpuuhavalla värillä, ja musta, pitkähäntäinen hevonen veti niitä.\nMeillä oli kaikilla yltäkyllin tilaa.\n\nMinä en luule, että minusta on koskaan eläessäni tuntunut niin\nkummalliselta (minä olen ehkä viisaampi nyt), kuin silloin, kuin olin\nheidän kanssaan ja muistin, mitä he olivat työskennelleet, ja näin,\nkuinka he iloitsivat matkasta. Minä en ollut suuttunut heille; minä\npikemmin pelkäsin heitä, ikäänkuin olisin ollut heitetty semmoisten\nolentojen joukkoon, joitten kanssa minulla ei ollut mitään yhteyttä\nluonnon puolesta. He olivat hyvin virkoiset. Vanha mies istui edessä,\najaen, ja molemmat nuoret hänen takanansa, ja milloin hyvänsä hän\npuhutteli heitä, nojasivat he eteenpäin, toinen toiselta ja toinen\ntoiselta puolelta hänen pulleita kasvojaan, ja olivat erinomaisen\nkohteliaat hänelle. He olisivat puhuneet minunkin kanssani; mutta minä\nperäydyin heistä ja mietiskelin itsekseni nurkassani. Heidän\nlemmentekonsa ja lystillisyytensä, vaikk'ei se suinkaan ollut meluavaa\nlaatua, vieroitti minua heistä, ja minä melkein ihmettelin, että he\neivät saaneet mitään rangaistusta sydämensä kovuudesta.\n\nKun he siis pysähtyivät hevostansa syöttämään ja itsekin söivät ja\njoivat ja riemuitsivat, en minä voinut koskea mihinkään, johon he\nkoskivat, vaan pidin paastoani rikkomatta. Ja kun saavuimme kotiini,\nlaskeusin alas kääsyjen takaa niin nopeasti, kuin mahdollista, etten\nolisi heidän seurassaan noitten juhlallisten akkunain edessä, jotka\nkatselivat minua, niinkuin ummistetut silmät, jotka ennen olivat\nkirkkaat. Ja voi, kuinka vähän minun oli ollut tarve ajatella, mikä,\nkotiin tullessani, liikuttaisi minua -- kun näin äitini huoneen akkunan\nja tämän vieressä sen, joka parempina päivinä oli ollut minun!\n\nMinä olin Peggotyn sylissä, ennenkuin ehdin portille, ja hän vei minut\nsisään. Hänen surunsa puhkesi ilmi, kun hän ensin näki minut; mutta hän\nhillitsi sitä pian ja puhui kuiskaamalla ja käveli niin hiljaisesti,\nkuin kuollutta olisi saattanut häiritä. Hän ei ollut maannut vuoteessa,\nhavaitsin minä, moneen aikaan. Hän istui ja valvoi vielä tämän yön.\nNiin kauan kuin hänen rakas emäntä parkansa oli maan päällä, sanoi hän,\nei hän tahtonut koskaan luopua hänestä.\n\nMr. Murdstone ei ottanut ensinkään huomataksensa minua, kun tulin\nvierashuoneesen, jossa hän oli, vaan istui valkean ääressä\nnojatuolissaan, ääneti itkien ja miettien. Miss Murdstone, joka\ntoimitti jotakin kirjeillä ja papereilla peitetyn kirjoituspulpettinsa\nluona, ojensi minulle kylmät hyppysensä ja kysyi minulta rautaisella\nkuiskauksella, oliko minusta otettu mittaa murhevaatteisin.\n\nMinä vastasin: \"on\".\n\n\"Entä paitasi\", lausui Miss Murdstone; \"oletko tuonut ne kotiin?\"\n\n\"Olen, Ma'am. Minä olen tuonut kaikki vaatteeni kotiin\".\n\nTässä oli koko se lohdutus, jonka hänen lujuutensa salli minulle. Minä\nen epäile, että häntä suuresti huvitti, kun hän tämmöisessä\ntilaisuudessa sai asettaa näkyviin itsehillintöänsä, joksi hän nimitti\nsitä, ja lujuuttansa ja mielenvoimaansa ja tervettä järkeänsä ja koko\ntuota epäystävällisten ominaisuuksiensa pirullista luetteloa. Hän\nylpeili erittäinkin käytöllisestä taipumuksestaan ja näytti tätä nyt\nsillä, että hän muutti kaikki kynäksi ja läkiksi eikä antanut minkään\nliikuttaa itseänsä. Koko tämän päivän loppupuolen ja aamusta iltaan\nsaakka jälestäpäin istui hän pulpetin edessä, levollisesti pärskyttäen\nkovalla pännällään ja puhutellen kaikkia samalla järkähtämättömällä\nkuiskeella. Hän ei koskaan höllittänyt yhtäkään jäntärettä\nkasvoissansa, ei liennyttänyt säveltäkään äänessänsä eikä rypistänyt\nhituakaan vaatteistaan.\n\nHänen veljensä tarttui välisti johonkin kirjaan, mutta ei lukenut sitä\nkoskaan minun nähteni. Hän avasi sen, selaili sitä, ikäänkuin hän olisi\nlukenut, mutta pysyi tuntikauden lehteä kääntämättä, pisti sen sitten\npois ja käveli edestakaisin huoneessa. Minun oli tapa istua kädet\nristissä ja katsella häntä ja lukea hänen askeleitansa tunti toisensa\nperästä. Hän puhutteli aivan harvoin sisartansa eikä koskaan minua. Hän\nnäytti olevan ainoa levoton kappale, paitsi kellot, koko hiljaisessa\nhuoneessa.\n\nNäinä päivinä hautajaisten edellä näin minä varsin vähän Peggotysta,\npaitsi että portaita ylös ja alas astuessani aina tapasin hänet likeltä\nsitä huonetta, jossa äitini ja hänen pikku lapsensa lepäsivät, ja\npaitsi että hän tuli luokseni joka ilta ja istui vuoteeni päänpuolella,\nsiksi kuin nukuin. Päivä taikka pari ennen maahanpaniaisia -- minä\nluulen, että se oli päivä taikka pari, mutta minä tiedän, että mieleni\nhämmentyy tämän raskaan ajan suhteen, jonka edistymistä ei mikään\nmerkinnyt -- vei hän minut tuohon huoneesen. Minä muistan vaan, että\nvalkoisen peitteen alla vuoteella, jonka ympäri kaikki oli sievän\npuhdasta ja raitista, näytti minusta se juhlallinen hiljaisuus, joka\nvallitsi asunnossa, makaavan ruumistuneena; ja että, kun hän tahtoi\nvienosti vetää peitettä pois, minä huusin: \"voi, ei, ei!\" ja pidätin\nhänen kättänsä.\n\nJos hautajaiset olisivat olleet eilen, en muistaisi niitä tarkemmin.\nYksin parhaan vierashuoneen ilmakin, kun menin sisään ovesta, loistava\nvalkea, karaffien hohtava viini, lasien ja talrikkien kuvat, leivoksien\nhieno, suloinen lemu, Miss Murdstone'n puvun haju ja meidän mustat\nvaatteet -- kaikki muistuu mieleeni. Mr. Chillip on huoneessa ja tulee\npuhuttelemaan minua.\n\n\"Ja kuinka Master David voi?\" kysyy hän ystävällisesti.\n\nMinä en voi sanoa hänelle: aivan hyvin. Minä ojennan hänelle käteni,\njota hän pitää omassa kädessään.\n\n\"Voi minua!\" lausuu Mr. Chillip, leppeästi hymyillen, samalla kuin\njotakin kiiltää hänen silmissään. \"Nuoret ystävämme kasvavat suuriksi\nympärillämme. He kasvavat, ettemme tunne heitä enää, Ma'am?\"\n\nTämä on Miss Murdstone'lle, joka ei vastaa mitään. \"Suuri edistyminen\ntässä, Ma'am?\" sanoo Mr. Chillip. Miss Murdstone vastaa ainoastaan\notsansa rypistämisellä ja juhlallisella pään nyykähyksellä; Mr. Chillip\nmenee hämmentyneenä nurkkaan, kulettaen minua muassaan, eikä avaa\nsuutansa enää.\n\nMinä huomaan tämän, koska huomaan kaikki, mitä tapahtuu, ei sen vuoksi,\nettä huolin itsestäni taikka olen huolinut, siitä kuin tulin kotiin. Ja\nnyt kello alkaa soida, ja Mr. Omer ja lisäksi toinen tulevat\njärjestämään meitä. Niinkuin Peggotty oli kertonut minulle kauan aikaa\nsitten, järjestettiin ne, jotka saattoivat isäni samaan hautaan, tässä\nsamassa huoneessa.\n\nTässä on Mr. Murdstone, meidän naapurimme Mr. Grayper, Mr. Chillip ja\nminä. Kun astumme ulos asunnosta, ovat kantajat ja heidän taakkansa\npuutarhassa; ja he käyvät edellämme polkua alaspäin ja jalavien ohitse\nja portin läpi ja kirkkomaalle, jossa olen niin usein kesä-aamuisin\nkuullut lintujen laulavan.\n\nMe seisomme haudan ympärillä. Tämä päivä näyttää minusta\ntoisenlaiselta, kuin mikään muu päivä, eikä valolla ole sama väri, vaan\nsynkempi. Nyt vallitsee juhlallinen hiljaisuus, jonka olemme tuoneet\nkotoa sen kanssa, joka lepää mullassa; ja kun seisomme avopäin, kuulen\npapin äänen, joka soi kaukaiselta taivasalla, mutta kuitenkin selvästi\neroitetaan, lausuvan: \"Minä olen ylösnousemus ja elämä, sanoo Herra!\"\nSilloin kuulen nyyhkytyksiä; ja eriksensä muista katselioista näen tuon\nhyvän ja uskollisen palvelian, jota kaikista ihmisistä maan päällä\nrakastan kaikkein enimmin ja jolle, lapsellinen sydämeni ilmoittaa sen,\nHerra eräänä päivänä on sanova: \"Sinä olet tehnyt hyvin\".\n\nTässä vähäisessä joukossa on useita kasvoja, joita tunnen; kasvoja,\njoita tunsin kirkossa, kun omat kasvoni aina kummastelivat siellä;\nkasvoja, jotka ensiksi näkivät äitini, kun hän tuli kylään nuoruuden\nkukoistuksessaan. Minä en huoli niistä -- minä en huoli mistään muusta,\nkuin surustani -- vaan kuitenkin näen ja tunnen heidät kaikki; ja\nkaukana muitten takana havaitsen Minnien katselevan ja tuon tuostakin\nluovan silmänsä lemmittyynsä, joka seisoo likellä minua.\n\nKaikki on ohitse, multa on luotu takaisin ja me käännymme palataksemme\nkotiin. Edessämme seisoo asuntomme niin sievänä ja muuttumattomana,\nniin likeisesti mielessäni yhdistyneenä tuohon nuoreen ajatukseen\nsiitä, mikä on mennyt, että kaikki suruni ovat olleet vähäpätöisiä sen\nsurun rinnalla, jonka se herättää. Mutta he vievät minut muassaan; Mr.\nChillip puhuttelee minua; kun tulemme kotiin, kastelee hän vähän\nhuuliani vedellä; ja kun pyydän häneltä lupaa lähteä ylös huoneeseni,\nlaskee hän naisen lempeydellä minut menemään.\n\nKaikki nämät, sanon minä, ovat eilispäivän tapauksia. Myöhempien\npäivien tapaukset ovat ajauneet minulta sille rannalle, jossa kaikki\nunhotetut asiat ilmestyvät jälleen, mutta tämä kohoo niinkuin korkea\nkallio valtamerestä.\n\nMinä tiesin, että Peggotty tulisi luokseni huoneeseni. Hetken\nsabbatin-hiljaisuus (päivä oli niin sunnuntain kaltainen! minä olen\nunhottanut mainitsemasta sitä) oli sovelias meille molemmille. Hän\nistui viereeni vähäiselle vuoteelleni; ja pitäen kiinni kädestäni ja\nvälisti nostaen sitä huulillensa ja välisti silitellen sitä käsillänsä,\nniinkuin hän olisi viihdyttänyt pikku veljeäni, kertoi hän minulle\nomalla tavallansa kaikki, mitä hänellä oli kerrottavaa sen johdosta,\nmikä oli tapahtunut.\n\n\"Hän ei ollut terve\", lausui Peggotty, \"moneen aikaan. Hän oli levoton\nmielessänsä eikä onnellinen. Kun hänen pikku lapsensa syntyi, luulin\nensiksi, että hän paranisi, mutta hän kävi heikommaksi ja riutui vähän\njoka päivä. Hän tahtoi mielellänsä istua yksinään, ennenkuin hänen\npikku lapsensa tuli mailmaan, ja silloin hän itki; mutta jälestäpäin\noli hänen tapa laulaa sille -- niin lauhkeasti, että kerta, kun kuulin\nhäntä, ajattelin, että se oli niinkuin joku ääni ylhäällä ilmassa, joka\nkohosi yhä korkeammalle\".\n\n\"Minä luulen, että hän viime aikoina alkoi käydä aremmaksi ja\npelokkaammaksi; ja että kova sana oli niinkuin isku hänelle. Mutta hän\noli aina sama minua kohtaan. Hän ei koskaan muuttunut typerän\nPeggottynsa suhteen, ei muuttunut suloinen tyttöni\".\n\nTähän Peggotty pysähtyi ja taputti lempeästi kättäni hiukan aikaa.\n\n\"Viimeinen kerta, kuin näin hänet semmoisena, kuin hän oli ennen, oli\nse ilta, jolloin te tulitte kotiin, herttaiseni. Sinä päivänä, kuin\nlähditte pois, sanoi hän minulle: 'minä en saa koskaan enää nähdä\nsydänkäpyäni. Joku asia sanoo minulle sen, ja sanoo totta, minä tiedän\nsen'\".\n\n\"Hän koetti tämän jälkeen näyttää iloiselta; ja monta kertaa, kuin he\nsanoivat hänelle, että hän oli ajattelematon ja kevytmielinen, antoi\nhän heidän luulla sitä; mutta kaikki tämä oli jo mennyttä. Hän ei\nkoskaan jutellut puolisollensa, mitä hän oli jutellut minulle -- hän\npelkäsi sanomasta sitä kenellekään muulle -- ennenkuin eräänä iltana\nvähän toista viikkoa, ennenkuin se tapahtui, jolloin hän sanoi hänelle:\n'ystäväni, minä luulen, että pian lähden täältä'\".\n\n\"'Sydämeni on nyt huojentunut painostansa, Peggoty'\", sanoi hän\nminulle, kun sinä iltana laskin hänet hänen vuoteesensa. \"'Puolisoni on\nuskova sitä yhä enemmän, raukka, joka päivä vähän aikaa eteenpäin; ja\nsilloin kaikki on oleva ohitse. Minä olen kovasti väsynyt. Jos tämä on\nunta, istu luonani, sillä aikaa kuin nukun; älä jätä minua. Jumala\nsiunatkoon molempia lapsiani! Jumala varjelkoon ja suojelkoon isätöntä\npoikaani!'\"\n\n\"Minä en koskaan jättänyt häntä tämän jälkeen\", lausui Peggotty. \"Hän\npuhui usein noitten molempien kanssa alikerroksessa -- sillä hän\nrakasti heitä; hän ei hennonut olla ketään rakastamatta, joka oli hänen\nympärillänsä -- mutta kun he menivät pois hänen vuoteensa vierestä,\nkääntyi hän aina minun puoleeni, ikäänkuin olisi ollut lepoa, missä\nPeggotty oli, eikä hän koskaan saanut unta muulla lailla\".\n\n\"Viimeisenä iltana suuteli hän minua ja sanoi: 'jos pikku lapseni\nkuolisi myöskin, Peggotty, anna heidän panna se syliini ja haudata\nmeidät yhdessä'. (Niin tehtiin; sillä tuo vähäinen raukka eli vaan\npäivän hänen jälkeensä). 'Anna kalliin poikani seurata meitä\nlepopaikkaamme', hän lausui, 'ja sano hänelle, että hänen äitinsä,\ntässä maatessaan, siunasi häntä, ei yhtä kertaa, vaan tuhansia'\".\n\nHän vaikeni taas ja taputti vielä kerran lempeästi kättäni.\n\n\"Oli aivan myöhään illalla\", jatkoi Peggotty, \"kun hän pyysi minulta\njotakin juotavaa; ja kun hän oli saanut sitä, hymyili se kallis olento\nniin kärsivällisesti ja kauniisti minulle\".\n\n\"Päivä oli koittanut ja aurinko nousi, kun hän kertoi minulle, kuinka\nhyvä ja huolikas Mr. Copperfield aina oli ollut hänelle ja kuinka hän\noli ollut malttavainen hänen kanssaan ja sanonut hänelle, kun hän\nepäili itseänsä, että rakastava sydän oli parempi ja voimallisempi,\nkuin viisaus, ja että hän oli onnellinen mies hänen sydämensä kautta.\n'Rakas Peggottyni', lausui hän silloin, 'siirrä minut vähän likommäksi\nitseäsi', sillä hän oli varsin heikko. 'Laske rakas käsivartesi kaulani\nalle', sanoi hän, 'ja käännä minut itseäsi kohden, sillä sinun kasvosi\ntaantuvat niin kauas minusta, ja minä tahtoisin, että ne ovat likellä'.\nMinä asetin hänet, niinkuin hän tahtoi; ja, oi Davy! se hetki oli\ntullut, jolloin minun ensimäiset jäähyväissanani teille toteutuivat --\njolloin hän oli iloinen laskemaan pää raukkansa typerän, häijyn, vanhan\nPeggottynsa käsivarrelle -- ja hän kuoli, niinkuin lapsi, joka on\nmennyt nukuksiin!\"\n\nNäin päättyi Peggotyn kertomus. Siitä hetkestä asti, kuin kuulin äitini\nkuolemasta, en ollut kertaakaan enää ajatellut häntä semmoiseksi, kuin\nhän viime aikoina oli ollut Tästä hetkestä saakka hän mielessäni oli\nvaan tuo varhaisimpien muistojeni äiti, jonka oli tapa kiertää vaaleita\nkiharoitaan moneen kertaan sormensa ympärille ja tanssia minun kanssani\nhämärässä vierashuoneessa. Mitä Peggotty nyt oli jutellut minulle, ei\nsekään millään lailla johdattanut minua takaisin myöhempiin aikoihin,\nvaan päinvastoin juurrutti entistä kuvaa mieleeni. Se lienee\nkummallista, mutta se on totta. Kuolemassansa muutti hän takaisin\nlevolliseen, häiritsemättömään nuoruuteensa ja peräytti koko muun ajan.\n\nSe äiti, joka makasi haudassa, oli lapsuuteni äiti; tuo pikkuinen\nolento hänen sylissään olin minä itse, niinkuin kerta olin ollut,\nijäksi hiljentyneenä hänen rinnallansa.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\nMinua laiminlyödään ja minusta pidetään huolta.\n\n\nEnsimäinen työ, jonka Miss Murdstone teki, kun hautajaisjuhla oli\nohitse ja valoa päästettiin esteettömästi huoneisin, oli se, että hän\nilmoitti Peggotyn vapaaksi lähtemään kuukauden perästä. Vaikk'ei\nPeggotty lainkaan pitänyt palveluksestaan, luulen minä, että hän olisi\nminun tähteni mieluisammin pysynyt siinä, kuin mennyt parhaasen\npalvelukseen mailmassa. Hän kertoi minulle, että meidän täytyi erota,\nsekä myöskin miksi; ja me lausuimme kaikesta sydämestämme sääliämme\ntoisillemme.\n\nMitä minuun eli minun tulevaisuuteeni tulee, ei sanaakaan virketty eikä\nmihinkään toimeen ryhdytty. He olisivat olleet kaiketi onnelliset, jos\nolisivat voineet ilmoittaa minutkin vapaaksi lähtemään kuukauden\nperästä. Minä rohkaisin kerta mieltäni ja kysyin Miss Murdstone'lta,\nmilloin kouluun palaisin; mutta hän vastasi kuivakiskoisesti, etten\nminä, hänen luullaksensa, palaisi ollenkaan. Sen koommin ei minulle\nasiasta puhuttu. Minä olin kovin levoton saadakseni tietää, mitä minun\naiottiin tehdä, ja niin oli Peggottykin, mutta ei hänen eikä minun\nonnistunut hankkia mitään tietoa tässä kohden.\n\nOli yksi muutos elämässäni, joka tosin päästi minut suureksi osaksi\nnykyisistä vaivoistani, mutta kuitenkin olisi ehkä lisännyt huoliani\ntulevaisuuteni suhteen, jos olisin pystynyt sitä tarkemmin\najattelemaan. Se oli tämä. Se pakko, jonka alaiseksi minä olin pantu,\nheitettiin nyt kokonaan. Minua ei enää ensinkään vaadittu pysymään\nunteloisella paikallani vierashuoneessa, päinvastoin Miss Murdstone\nusein, kun istahdin siihen, rypisti otsaansa minulle, että lähtisin\npois. Minua ei enää ensinkään varoitettu Peggotyn seuraan menemästä,\npäinvastoin minua ei koskaan haettu eikä kysytty silloin, kuin en ollut\nMr. Murdstone'n likellä. Ensiksi minä joka hetki ja aika pelkäsin, että\nhän uudestaan ottaisi kasvatukseni haltuunsa taikka että Miss Murdstone\nryhtyisi siihen; mutta ennen pitkää rupesin ymmärtämään, että semmoinen\npelko oli turha sekä ettei minun tarvinnut varoa muuta, kuin\nlaiminlyöntiä.\n\nMinä en usko, että tämä havainto silloin paljon suretti minua. Minä\nolin vielä hämmentynyt äitini kuoleman vuoksi ja ikäänkuin huumeissa\nkaikkien vähempien asiain suhteen. Tosin muistan, kuinka joutohetkinä\nmietin sitä mahdollisuutta, etten saisi oppia mitään, ettei minusta\npidettäisi mitään huolta, vaan minä saisin kasvaa renttumaiseksi,\nsynkeämieliseksi olennoksi, joka viettäisi laiskaa elämäänsä ympäri\nkylää; niinkuin myöskin sitä todenmukaisuutta, että pääsisin tästä\nkohtalosta sillä tapaa, että menisin pois johonkin onneani etsimään,\nniinkuin sankari jossakin kertomuksessa; mutta nämät olivat haihtuvia\nnäkyjä, päivän unelmia, joita välisti näin, niinkuin olisivat olleet\nheikosti maalattuina tai kirjoitettuina huoneeni seinään, vaan\nhävitessään jättivät seinän tyhjäksi jälleen.\n\n\"Peggotty\", sanoin minä ajattelevaisella kuiskauksella eräänä iltana,\nkun lämmitin käsiäni kyökin valkean edessä; \"Mr. Murdstone sallii minua\nvielä vähemmin, kuin ennen! Hän ei ole koskaan oikein sallinut minua,\nPeggotty; mutta nyt hän ei edes tahtoisi nähdä minua, jos olisi\nmahdollista\".\n\n\"Ehkä se on hänen surunsa\", lausui Peggotty, silitellen hiuksiani.\n\n\"Minä olen itsekin suruissani, Peggotty. Jos voisin uskoa, että hänen\nsurunsa on tähän syynä, en huolisi siitä ensinkään. Mutta niin ei ole\nlaita; voi, ei, niin ei ole laita\".\n\n\"Mistä sen tiedätte, ettei niin ole?\" kysyi Peggotty, hetken ääneti\noltuaan.\n\n\"Voi, hänen surunsa on toista ja aivan eri asia. Hän on tänä hetkenä\nsurullinen, kun hän istuu valkean ääressä Miss Murdstone'n kanssa;\nmutta jos minä menisin sisään, Peggotty, olisi hän lisäksi jotakin\nmuuta\".\n\n\"Mitä hän olisi?\" kysyi Peggotty.\n\n\"Vihainen\", minä vastasin, tahtomatta osoitellen hänen rypistettyä\notsaansa. \"Jos hän olisi vaan surullinen, ei hän katselisi minua,\nniinkuin hän katsoo. _Minä_ olen vaan surullinen, ja se tekee minut\nleppeämmäksi\".\n\nPeggotty ei sanonut mitään hetkeen aikaan; ja minä lämmitin käsiäni\nyhtä äänetönnä, kuin hän.\n\n\"Davy\", lausui hän viimein.\n\n\"Mitä, Peggotty\".\n\n\"Minä olen, rakkaani, koettanut kaikkia keinoja, joita voin ajatella --\nlyhyesti, kaikkia keinoja, jotka ovat, ja kaikkia keinoja, jotka eivät\nole -- saadakseni soveliasta palvelusta täällä Blunderstone'ssa; mutta\nei löydy mitään semmoista, lemmikkini\".\n\n\"Ja mitä aiot tehdä, Peggotty?\" kysyin minä totisesti. \"Aiotko mennä\netsimään onneasi?\"\n\n\"Minä luulen, että minun täytyy lähteä Yarmouth'iin\", vastasi Peggotty,\n\"ja asua siellä\".\n\n\"Olisitpa voinut joutua kauemmaksi\", sanoin minä, kirkastuen vähän, \"ja\nmennyt melkein kadoksiin minulta. Minä välisti käyn sinun luonasi,\nrakas, vanha Peggotty. Sinä et ole kokonaan toisessa päässä mailmaa,\nvai kuinka?\"\n\n\"Päinvastoin, jos Jumala suo!\" huudahti Peggotty vilkkaasti. \"Niin\nkauan kuin te olette täällä, silmäteräni, tulen minä joka viikko\neläessäni katsomaan teitä. Yksi päivä viikkoonsa eläessäni!\"\n\nMinä tunsin, että raskas paino katosi rinnaltani tämän lupauksen\nkautta, mutta ei tässä ollut kaikki, sillä Peggotty jatkoi ja sanoi:\n\n\"Minä lähden ensiksi, näettekö, Davy, veljeni luo pariksi viikoksi --\njuuri vaan siksi, että ennättäisin katsoa vähän ympärilleni ja päästä\ntaas hiukan entiselleni. Nyt olen ajatellut, että teitä, koska eivät\ntätä nykyä tarvitse teitä täällä, ehkä päästettäisiin lähtemään minun\nkanssani\".\n\nJos mikään, paitsi se, että oloni olisi muuttunut kaikkien suhteen\nympärilläni, ei kuitenkaan Peggotyn, olisi voinut tähän aikaan tuottaa\nminulle iloa, olisi se kaikista tuumista ollut tämä. Kun ajattelin,\nettä minua taas ympäröitsisi nuot rehelliset kasvot, hohtaen tervetuloa\nminulle; että saisin uudestaan tuntea suloisen sunnuntai-aamun\nlevollisuutta, kun kellot soivat, kivet putosivat veteen ja\nvarjontapaiset laivat siinsivät sumun lävitse; että joutuisin\nkävelemään edestakaisin pikku Em'lyn kanssa, kertomaan hänelle surujani\nja rannan näkinkengistä ja piikivistä saamaan lohdukkeita niitä\nvastaan, tuli rauha sydämeeni. Sitä häiritsi tosin seuraavana hetkenä\nepäilys, suostuisiko Miss Murdstone, mutta tämäkin poistui pian, sillä\nhän tuli ulos jotakin iltakopeloimista varten varahuoneessa, kun me\nparaikaa keskustelimme, ja Peggotty kävi paikalla asiaan käsin\nsemmoisella rohkeudella, joka kummastutti minua.\n\n\"Poika juoksentelee joutilaana siellä\", lausui Miss Murdstone,\nkurkistellen johonkin pickles-astiaan, \"ja joutilaisuus on kaiken\npahuuden alku. Mutta totta puhuen olisi hän joutilaana täälläkin --\ntaikka missä hyvänsä, luulen minä\".\n\nPeggotylla oli joku vihainen vastaus valmiina, minä näin sen; mutta hän\nnieli sen minun tähteni ja oli vaiti.\n\n\"Hm!\" lausui Miss Murdstone, yhä katsellen pickles'iänsä; \"se on\ntärkeämpi, kuin mikään muu asia -- se on kaikkein tärkein asia -- ettei\nveljeäni häiritä eikä vaivata. Minä luulen, että minun on paras\nmyöntää\".\n\nMinä kiitin häntä minkäänlaista iloa osoittamatta, ettei se saattaisi\nhäntä peruuttamaan lupaustansa. Enkä minä voinut muuta, kuin pitää sitä\nviisaana käytöksenä, sillä hän katseli minua pickles-astiasta niin\nenennetyllä muikeudella, kuin hänen mustat silmänsä olisivat imeneet\nitseensä koko sen sisällön. Kuitenkin lupa annettiin, eikä sitä koskaan\nepuutettu; sillä kun kuukausi päättyi, olimme Peggotty ja minä valmiit\nlähtemään.\n\nMr. Barkis tuli Peggotyn arkkuja noutamaan. Minä en ollut koskaan\nnähnyt hänen astuvan tälle puolen puutarhan porttia, mutta tässä\ntilaisuudessa tuli hän sisään itse rakennukseen. Kun hän nosti isoimman\narkun olallensa ja meni ulos, loi hän minuun semmoisen katseen, että\nluulin siinä olevan jonkunlaisen tarkoituksen, jos milloinkaan sopi\nsanoa, että joku tarkoitus löysi tiensä Mr. Barkis'in kasvoihin.\nPeggotty oli tietysti alakuloinen, kun hänen täytyi jättää se paikka,\njoka oli ollut hänen kotinsa niin monta vuotta ja jossa molemmat hänen\nelämänsä lujat mielentaipumukset -- äitiäni ja minua kohtaan -- olivat\nsyntyneet. Hän olikin aivan varhain kävellyt kirkkomaalla ja hän nousi\nkärryihin ja istui niihin, pitäen nenäliinaa silmiensä edessä. Niin\nkauan kuin hän pysyi tässä tilassa, ei Mr. Barkis näyttänyt mitään elon\nmerkkiä. Hän istui tavallisessa paikassaan ja asemassaan, niinkuin iso,\ntäytetty kuva. Mutta kun Peggotty alkoi katsoa ympärillensä ja\npuhutella minua, nyykäytti hän päätänsä ja irvisteli useita kertoja.\nMinulla ei ollut vähintäkään aavistusta, ketä taikka mitä hän sillä\ntarkoitti.\n\n\"On kaunis päivä, Mr. Barkis!\" sanoin minä jonkunlaiseksi\nkohteliaisuuden osoitteeksi.\n\n\"Ei se ruma ole\", lausui Mr. Barkis, joka enimmiten supisti puhettansa\nja harvoin sen kautta saatti itsensä mihinkään pulaan.\n\n\"Peggotty on taas voimissaan, Mr. Barkis\", muistutin minä hänen\nmielihyväkseen.\n\n\"Vai on hän!\" lausui Mr. Barkis.\n\nViisaalla muodolla tätä mietittyään, silmäili hän Peggottya ja sanoi:\n\n\"_Oletteko_ oikein voimissanne?\"\n\nPeggotty nauroi ja vastasi myöntämällä.\n\n\"Mutta oikein totta, ymmärrätte. Oletteko?\" murisi Mr. Barkis, siirtyen\nlikemmäksi häntä istuimella ja nyhjäten häntä kyynäspäällään.\n\"Oletteko? Toden totta oikein hyvissä voimissa? Oletteko? Kuinka?\"\nJokaisen tämmöisen kysymyksen perästä työntyi hän lähemmäksi häntä ja\nnyhjäsi häntä taas, niin että me viimein olimme kaikki sullotut yhteen\nkärryjen vasempaan nurkkaan, ja minua likistettiin niin, että tuskin\nkestin sitä.\n\nKun Peggotty huomautti hänelle minun kärsimisiäni, teki Mr. Barkis heti\nminulle vähän enemmän tilaa ja siirtyi vähitellen pois. Mutta minä en\nvoinut olla havaitsematta, että hän luuli keksineensä ihmeellisen\nkeinon, jonka avulla hänen sopi sievällä, miellyttävällä ja sukkelalla\ntavalla ilmoittaa ajatuksensa eikä tarvinnut vaivata itseänsä\nkeskustelu-aineitten etsimisellä. Silminnähtävästi hän sisällisesti\nhetken aikaa nauroi tätä. Tuosta hän jälleen kääntyi Peggotyn puoleen\nja toistaen: \"oletteko oikein hyvissä voimissa?\" liukui alas meidän\npäällemme, niinkuin ennen, siksi kuin henki melkein pusertui ulos\nruumiistani. Ei kestänyt kauan, ennenkuin hän taas solui meidän\npäällemme samalla kysymyksellä ja samalla seurauksella. Viimeiseltä\nminä nousin ylös joka kerta, kuin näin hänen lähestyvän, ja seisoen\njalkalaudalla olin katselevinani näkö-alaa; ja tällä tapaa tulin hyvin\ntoimeen.\n\nHän oli niin kohtelias, että hän vartavasten meidän tähtemme seisattui\njonkun ravintolan eteen ja kestitsi meitä lampaanpaistilla ja oluella.\nMutta silloinkin kuin Peggotty paraikaa joi, tuli Mr. Barkis'iin yksi\ntuommoinen likenemisen puhti ja hän oli vähällä tukehuttaa tämän. Mutta\nkun matkamme lähestyi loppuansa, oli hänellä enemmin tekemistä ja\nvähemmin aikaa sievistelyksiin; ja kun ajoimme Yarmouth'in kivikadulle,\ntärisyttivät ja hytkyttävät rattaat meitä kaikkia kolmea niin, ettemme\nehtineet ajatella mitään muuta.\n\nMr. Peggotty ja Ham odottivat meitä vanhassa paikassa. He\nvastaan-ottivat minua ja Peggottya aivan ystävällisellä tavalla ja\npudistivat kättä Mr. Barkis'in kanssa, joka, hattu aivan takaraivolla\nja jonkunlainen puoli-hävennyt hymy kasvoissa, joka tunki alas hänen\njalkoihinsa asti, näytti minun mielestäni jokseenkin tyhjäntäpöiseltä.\nHe ottivat kumpikin yhden Peggotyn arkuista ja me olimme pois\nmenemäisillämme, kun Mr. Barkis etusormellaan juhlallisesti viittasi\nminua tulemaan johonkin portinvajaan.\n\n\"Kuulkaat nyt\", murisi Mr. Barkis, \"kaikki oli oikein\".\n\nMinä katsoin ylös hänen kasvoihinsa ja vastasin, koettaen olla hyvin\nviisas: \"ah!\"\n\n\"Se ei päättynyt siihen\", lausui Mr. Barkis, nyykäyttäen päätänsä\ntuttavasti. \"Kaikki oli oikein\".\n\nTaas minä vastasin: \"ah!\"\n\n\"Te tiedätte, ketä halutti\", lausui ystäväni. \"Barkis'ia juuri, eikä\nketään muuta, kuin Barkis'ia\".\n\nMinä nyykäytin myöntämistä.\n\n\"Kaikki on oikein\", lausui Mr. Barkis, pudistaen kättä minun kanssani:\n\"minä olen teidän ystävänne. Te panitte kaikki oikeaan alkuun ensiksi.\nKaikki on oikein\".\n\nSelvyyttä tavoittaessaan oli Mr. Barkis niin tavattoman epäselvä, että\nminä olisin ehkä jäänyt kokonaiseksi tunniksi seisomaan ja katsomaan\nhänen kasvoihinsa ja aivan luultavasti saanut yhtä paljon tietoa\nniistä, kuin seisahtuneen kellon taulusta, jollei Peggotty olisi\nhuutanut minua pois. Kun astuimme eteenpäin, kysyi hän minulta, mitä\nMr. Barkis oli sanonut; ja minä kerroin, että hän oli sanonut, että\nkaikki oli oikein.\n\n\"Häpeemätöntä kuin ainakin hänen puoleltaan\", lausui Peggotty, \"mutta\nminä en pidä sillä väliä! Davy rakas, mitä sanoisitte, jos minä\najattelisin naimisiin menemistä?\"\n\n\"No -- minä arvaan, että rakastaisit minua yhtä paljon silloin,\nPeggotty, kuin nyt\", vastasin minä, tuokion mietittyäni.\n\nKadulla kulkevien suureksi kummastukseksi, niinkuin myöskin\nsukulaistensakin, jotka kävivät edellä, täytyi tuon hyväsen\nseisattua ja syleillä minua paikalla, vakuuttaen minua ehtimiseen\nmuuttumattomasta rakkaudestaan.\n\n\"Kertokaat minulle, mitä sanoisitte, lemmittyni?\" kysyi hän taas, kun\ntämä oli ohitse, ja me astuimme eteenpäin jälleen.\n\n\"Jos menisit -- Mr. Barkis'ille, Peggotty?\"\n\n\"Niin\", lausui Peggotty.\n\n\"Minä sanoisin, että se olisi sangen hyvä asia. Sillä siinä\ntapauksessa, näetkö, Peggotty, olisi sinulla aina hevonen ja kärryt,\njotka toisivat sinut minua katsomaan, ja sinä pääsisit ilmaiseksi ja\ntulisit varmaan\".\n\n\"Mikä järki tuolla rakkaalla pojalla on!\" huudahti Peggotty. \"Kuinka\nolen tuuminut tätä tämän viimeisen kuukauden! Niin, herttaiseni; ja\nminä luulen, että olisin enemmän omassa vallassani, näettekö; ja\njättäisin työni sikseen paremmalla sydämellä omassa huoneessani, kuin\nkenenkään muun luona. Minä en tiedä, mihin enää kelpaisin vieraan\npalveluksessa. Ja minä olen aina lähellä emäntä vainajani lepopaikkaa\",\narveli Peggotty, miettien, \"ja pääsen sitä katsomaan, milloin mieleni\ntekee; ja kun itse laskeun levolle, ei minua haudata kauas pois\nlemmityn tyttöni luota!\"\n\nEmme kumpikaan meistä puhuneet mitään hetken aikaan.\n\n\"Mutta minä en viitsisi niin paljon kuin toistamiseen ajatella sitä\",\nsanoi Peggotty iloisesti, \"jos Davyni olisi jollakin lailla sitä\nvastaan -- ei, vaikka minua olisi kolmesti kolmekymmentä kertaa\nkirkossa kysytty ja minä kuluttaisin sormukseni loppuun plakkarissani\".\n\n\"Katso minuun, Peggotty\", vastasin minä; \"ja katso, enkö ole oikein\niloinen ja enkö todella toivo sitä!\" Niinkuin koko sydämestäni teinkin.\n\n\"Niin, kultaseni\", lausui Peggotty, likistäen minua. \"Minä olen\najatellut sitä yöt päivät kaikin päin ja, niinkuin toivon, oikealla\nlailla; mutta minä aion ajatella sitä vielä ja puhua veljelleni siitä,\nja sillä välin pidämme koko asian salassa, Davy, te ja minä. Barkis on\nhyvä, yksinkertainen olento\", arveli Peggotty, \"ja jos minä koettaisin\ntäyttää velvollisuuksiani häntä kohtaan, luulen, että se olisi minun\nvikani, jos en olisi -- jos en olisi oikein hyvissä voimissa\", arveli\nPeggotty, sydämellisesti nauraen.\n\nTämä ote Mr. Barkis'in puheesta sopi niin hyvin ja huvitti meitä\nmolempia niin paljon, että nauroimme ehtimiseen ja olimme mitä\nparhaimmalla tuulella, kun Mr. Peggotyn maja tuli näkyviimme.  Se\nnäytti aivan samanlaiselta, kuin ennen, paitsi että se ehkä oli hiukan\nkutistunut silmissäni; ja Mrs. Gummidge odotti oven suussa, niinkuin\nhän olisi seisonut siinä aivan siitä asti. Sisälläkin kaikki oli\nentisellään, jopa meriruohokin sinisessä mukissaan makuhuoneessani.\nMinä menin vajaan katsomaan: aivan samat hummerit, rapot ja äyriäiset\nhalusivat, niinkuin ennen, nipistää koko mailmaa ja näyttivät olevan\nsamassa paltaantuneessa tilassa samassa vanhassa nurkassa.\n\nMutta ei näkynyt mitään pikku Em'lyä, jonka vuoksi kysyin Mr.\nPeggotylta, missä hän oli.\n\n\"Hän on koulussa, Sir\", vastasi Mr. Peggotty, pyyhkien otsaansa, joka\noli hiestynyt Peggotyn arkun kantamisesta; \"hän tulee kotiin\", katsoen\nSchwarzwaldin kelloa, \"parinkymmenen minutin tai puolen tunnin perästä.\nMe kaipaamme häntä kaikki, kun hän on poissa\".\n\nMrs. Gummidge huokasi.\n\n\"Reipastukaat, äiti!\" lausui Mr. Peggotty.\n\n\"Minä tunnen sen syvemmin, kuin kukaan muu\", sanoi Mrs. Gummidge; \"minä\nolen yksinäinen, hyljätty olento ja hän oli melkein ainoa, joka ei\nkäynyt minua vastaan\".\n\nVaikeroiden ja päätänsä pudistaen rupesi Mrs. Gummidge puhaltamaan\nvalkeaan. Katsahtaen meihin kaikkiin, sillä aikaa kuin Mrs. Gummidge\npuhalsi näin, sanoi Mr. Peggotty matalalla äänellä, jota hän varjosi\nkädellänsä: \"tuo vanha!\" Tästä minä oikein arvasin, ettei mikään\nparannus ollut tapahtunut Mrs. Gummidgen mielentilassa, siitä kuin\nviimein kävin siellä.\n\nNiin, koko paikka oli taikka sen olisi pitänyt olla aivan yhtä hupainen\nkuin ennen; vaan ei se kuitenkaan vaikuttanut minuun samalla tavalla.\nMinä melkein petyin toiveissani. Ehkä se oli sentähden, ettei pikku\nEm'ly ollut kotona. Minä tiesin tien, jota myöden hänen oli määrä\ntulla, ja kävelin pian pitkin sitä kohdatakseni häntä.\n\nEnnen pitkää näkyi joku etäältä, ja pian minä tunsin sen Em'lyksi, joka\nvielä oli vähäinen varreltaan, vaikka hän oli kasvanut. Mutta kun hän\ntuli likemmäksi, ja minä näin hänen sinisten silmiensä näyttävän vielä\nsinisemmältä, hänen kuoppaisten poskiensa hohtavan vielä kirkkaammalta,\nja koko hänen olentonsa ilmaantuvan sievempänä ja iloisempana,\nvalloitti minut outo tunto, joka sai minut teeskentelemään, niinkuin en\nolisi tuntenut häntä, ja astumaan ohitse, niinkuin olisin katsonut\njotakin kaukana olevaa esinettä. Minä olen tehnyt samanlaisen tempun\njälestäpäin myöhemmässä elämässäni, jollen erehdy.\n\nPikku Em'ly ei huolinut siitä yhtään. Hän näki minut varsin hyvin;\nmutta hän ei kääntynyt ja huutanut minua, vaan sen sijaan juoksi\nnauraen pois. Tämä pakoitti minua juoksemaan hänen jälkeensä, mutta hän\njuoksi niin nopeasti, että olimme aivan likellä majaa, ennenkuin\nsaavutin hänet.\n\n\"Ohoh, sinäkö se oletkin?\" kysyi pikku Em'ly.\n\n\"Niin, ja sinä tiesit kyllä, kuka se oli, Em'ly\", sanoin minä.\n\n\"Ja etkö _sinä_ tietänyt, kuka se oli?\" lausui Em'ly. Minä aioin\nsuudella häntä, mutta hän peitti kirsikka-huulensa käsillään ja sanoi,\nettei hän ollut mikään pikku lapsi enää, ja juoksi pois huoneesen,\nnauraen vielä enemmän, kuin ennen.\n\nHän näytti iloitsevan, kun hän sai kiusata minua, ja minä kummastelin\nsuuresti tätä muutosta hänessä. Teepöytä oli valmis, ja tuo vähäinen\narkkumme oli nostettu esiin vanhaan paikkaansa, mutta sen sijaan, että\nhän olisi tullut istumaan minun viereeni, meni hän vanhan, nurkuvan\nMrs. Gummidge'n luo ja seurusteli hänen kanssaan, ja kun Mr. Peggotty\nkysyi minkä vuoksi, pudisti hän alas hiuksensa kasvojensa yli,\npeittääksensä niitä, eikä tehnyt muuta, kuin nauroi.\n\n\"Pikkuinen kissapa se onkin!\" sanoi Mr. Peggotty, taputtaen häntä\nisolla kädellänsä.\n\n\"Niin onkin! niin onkin!\" huudahti Ham.\n\n\"Mas'r Davy, niin onkin!\" ja hän istui ja nauroi pikku Em'lyä vähän\naikaa, puoleksi ihmetellen ja puoleksi iloiten niin, että hänen\nkasvonsa olivat tulipunaiset.\n\nHe hemmottelivat kaikki pikku Em'lyä, eikä kukaan enemmän, kuin Mr.\nPeggotty itse, jota pikku Em'ly olisi voinut hyväillä mihin tahansa,\nkun hän vaan meni ja nojasi kasvojansa hänen karkeaan poskipartaansa.\nTämä oli ainakin minun ajatukseni, kun näin hänen tekevän sitä; ja\nminun mielestäni Mr. Peggotty menetteli aivan oikein. Mutta pikku Em'ly\noli niin lempeä ja suloinen, hänellä oli niin hupainen käytöstapa,\nsamalla niin viekas ja viaton, että hän viehätti minua enemmän, kuin\nkoskaan.\n\nHän oli myöskin helläsydäminen; sillä, kun teen jälkeen istuimme\nvalkean ympäri ja Peggotty, piippu suussa, viittasi siihen, mitä minä\nolin kadottanut, puhkesivat kyynelet hänen silmiinsä, ja hän katseli\nminua niin ystävällisesti pöydän poikki, että tunsin itseni aivan\nkiitolliseksi häntä kohtaan.\n\n\"Niin!\" lausui Mr. Peggotty, kivertäen ylös hänen kiharoitaan ja\nvaluttaen niitä kätensä ylitse, niinkuin vettä, \"tässä on toinen orpo,\nnäettekö, Sir. Ja tuossa\", lausui Mr. Peggotty, tokaisten Ham'ia\nrintaan kädenselällä, \"on toinen, vaikk'ei hän paljon siltä näytä\".\n\n\"Jos te olisitte minun holhojani, Mr. Peggotty\", sanoin minä, pudistaen\npäätäni, \"luulen, etten minäkään paljon huomaisi orpouttani\".\n\n\"Hyvin puhuttu, Mas'r Davy!\" huusi Ham ihastuksissaan. \"Hurraa! Hyvin\npuhuttu! Ette huomaisikaan! Kuulkaat! Kuulkaat!\" -- Tässä hän\nvuorostaan tokaisi Mr. Peggottya kädenselällä, ja pikku Em'ly nousi\nylös ja suuteli Mr. Peggottya.\n\n\"Ja kuinka teidän ystävänne jaksaa, Sir?\" lausui Mr. Peggotty minulle.\n\n\"Steerforthko?\" sanoin minä.\n\n\"Se se nimi olikin!\" huudahti Mr. Peggotty Hamille. \"Minä tiesin, että\nse oli jotakin meidän ammattia päin\".[16]\n\n\"To sanoitte sitä Rudderforth'iksi\",[17] muistutti Ham, nauraen.\n\n\"No niin!\" vastasi Mr. Peggotty. \"Ja sinä pidät perää ruorilla, etkö\npidä? Se ajaa jotenkin yhteen. Kuinka hän voi, Sir?\"\n\n\"Hän voi varsin hyvin, kun minä lähdin, Mr. Peggotty\".\n\n\"Siinä vasta ystävää!\" lausui Mr. Peggotty, ojentaen ulos piippuansa.\n\"Siinä vasta ystävää, jos ystävistä puhutaan! No, totta puhuen, oikein\nilahuttaa, kun katselee häntä!\"\n\n\"Hän on hyvin kaunis, eikö ole?\" sanoin minä ja sydämeni innostui tästä\nylistyksestä.\n\n\"Kaunis!\" huudahti Mr. Peggotty. \"Hän on muodoltaan kuin -- kuin joku\n-- no, minä en tiedä, miksi häntä vertaisin. Hän on niin uljas!\"\n\n\"Niin! Se on juuri hänen luontonsa\", lausuin minä. \"Hän on\nurhoollinen, kuin leijona, ja teidän on mahdoton arvata, kuinka suora\nhänen käytöksensä on, Mr. Peggotty.\n\n\"Ja minä luulen lisäksi\", sanoi Mr. Peggotty, katsellen minua piippunsa\nsavun lävitse, \"että hän opin puolesta vie voiton melkein kaikista\".\n\n\"Kyllä\", vastasin minä iloissani; \"hän tietää kaikki. Hän on\nihmeellisen taitava\".\n\n\"Siinä vasta ystävää!\" mutisi Mr. Peggotty ja heitti päätänsä vakaasti\ntaaksepäin.\n\n\"Ei mikään näytä maksavan paljon vaivaa hänelle\", jatkoin minä.\n\"Hän osaa tehtävänsä, jos hän vaan silmäilee sitä. Hän on paras\ncricketin-lyöjä,[18] minkä milloinkaan näitte. Hän antaa teille melkein\nkuinka monta kapua tahansa dami-pelissä, mutta voittaa teidät kuitenkin\nhelposti\".\n\nMr. Peggotty heitti päätänsä uudestaan taaksepäin, niinkuin hän olisi\nmielinyt sanoa: \"tietysti hän voittaa\".\n\n\"Hän on niin kaunopuheinen\", lisäsin minä, \"että hän saa kaikki\npuolellensa; enkä tiedä, mitä sanoisittekaan, jos kuulisitte hänen\nlaulavan, Mr. Peggotty\".\n\nMr. Peggotty heitti taas päätänsä taaksepäin, niinkuin hän olisi\naikonut sanoa: \"minä en epäile sitä\".\n\n\"Ja hän on niin ylevämielinen, kunnokas ja oivallinen kumppani\",\nlausuin minä aivan hurmaantuneena lempi-aineestani, \"että on tuskin\nmahdollista ylistää häntä niin paljon, kuin hän ansaitsee. Minä en voi\nkoskaan olla kylläksi kiitollinen hänelle siitä jalomielisyydestä,\njolla hän suojeli minua, vaikka olin niin paljon nuorempi ja alempi\nkoulussa, kuin hän\".\n\nMinä jatkoin näin, vieläpä sangen nopeasti, kun silmäni kohtasivat\npikku Em'lyn kasvot, joita hän nojasi eteenpäin pöydän ylitse. Hän\nkuunteli suurimmalla tarkkuudella ja melkein hengittämättä, hänen\nsiniset silmänsä säkenöivät, niinkuin juvelit, ja hänen poskiansa\npunotti. Hän näytti niin erinomaisen totiselta ja sievältä, että minä\npysähdyin jonkunlaisessa ihmetyksessä; ja he huomasivat hänet kaikki\nyhtä aikaa, sillä, kun minä pysähdyin, he nauroivat ja katselivat\nhäntä.\n\n\"Em'lyn laita on niinkuin minun\", lausui Peggotty, \"hän tahtoisi nähdä\nhäntä\".\n\nEm'ly hämmentyi, kun kaikki tarkastimme häntä; hän painoi alas päänsä\nja hänen kasvonsa lensivät tavan takaa punaisiksi. Kun hän hetken\nperästä katsahti ylös hajallansa olevien kiharainsa lävitse ja näki,\nettä me kaikki yhä katselimme häntä (minä olen varma siitä, että itse\npuolestani olisin voinut katsella häntä tuntikausia), juoksi hän\ntiehensä ja pysyi poissa, siksi kuin melkein oli maatapanon aika.\n\nMinä panin maata vanhaan, pikkuiseen vuoteeseni veneen perässä, ja\ntuuli pyyhkäisi vaikeroiden lakeata niinkuin ennen. Mutta minä en\nvoinut nyt olla mielessäni kuvailematta, että se vaikeroitsi niitä,\njotka olivat menneet; minä en enää ajatellut, että meri yöllä nousisi\nja tempaisi pois veneen, minä ajattelin sitä merta, joka oli nousnut\nsen jälkeen, kuin viimein kuulin nämät äänet, ja upottanut onnellisen\nkotini. Minä muistan, kuinka, kun tuuli ja vesi alkoivat kuulua\nheikommalta korvissani, sovitin vähäisen lisälauseen tavallisiin\nrukouksiini, pyytäen, että minä kasvaisin suureksi, jotta saisin naida\npikku Em'lyn, ja niin minä nukuin armaisin ajatuksiin.\n\nPäivät kuluivat enimmiten, niinkuin edellisellä kertaakin, paitsi -- se\noli suuri poikkeus -- että pikku Em'ly ja minä nyt harvoin kävelimme\nrannikolla. Hänellä oli läksynsä ja neulomustyönsä, ja hän oli poissa\nsuuren osan päivästä. Mutta minä tunsin, ettemme olisi ruvenneet noihin\nvanhoihin kävelyihin, jos asiat olisivat olleetkin toisin. Vaikka Em'ly\noli huima ja täynnänsä lapsellisia oikkuja, oli hänessä enemmän aika\nihmistä, kuin minä olin luullut. Hän näytti pääsneen paljon minun\nennalleni, vaikka vasta vähän toista vuotta oli viimeisistä kulunut.\nHän piti paljon minusta, mutta hän nauroi minua ja kiusasi minua; ja\nkun menin kohtaamaan häntä, pujahti hän kotiin toista tietä ja nauroi\novella, kun minä palasin pettyneillä toiveilla. Parhaat olivat ne ajat,\njolloin hän istui levollisesti ja ompeli oven suussa, ja minä istuin\nportailla hänen jalkojensa juurella ja luin hänelle. Minusta tuntuu\ntänä hetkenä, kuin en olisi koskaan nähnyt semmoista päivän paistetta,\nkuin näin noina selkeinä Huhtikuun iltoina; kuin en olisi koskaan\nnähnyt semmoista heleän kirkasta pikku olentoa, kuin näin istuvan\nvanhan veneen oven suussa; kuin en olisi koskaan nähnyt semmoista\ntaivasta, semmoista vettä ja semmoisia hohtavia laivoja, kuin ne, jotka\npurjehtivat pois kultaiseen ilmaan.\n\nEnsi iltana tulomme jälkeen ilmestyi Mr. Barkis erinomaisen\ntyhjäsanaisena ja tomppelimaisena. Hänellä oli kimppu orangeja\nsidottuna nenäliinaansa ja koska hän ei puhunut mitään tästä\ntavarastaan, luultiin, että hän oli vahingossa jättänyt sen jälkeensä,\nkun hän lähti pois; siksi kuin Ham, joka juoksi hänen peräänsä,\njättääksensä sitä hänelle, palasi sillä tiedolla, että se oli aiottu\nPeggotylle. Tämän kohtauksen jälkeen tuli hän joka ilta aivan samaan\naikaan ja toi aina muassaan pikkuisen mytyn, josta hän ei koskaan\npuhunut mitään, vaan säännöllisesti pani oven taa ja jätti sen sinne.\nNämät lempilahjat olivat aivan erilaisia ja kovasti omituisia. Niitten\njoukosta muistan neljä paria porsaan jalkoja, ison neulatyynyn, puolen\nkapan taikka niin omenoita, parin korvarenkaita vuoripi'estä, muutamia\nEspanjan sipuleita, dominopelin rasian, kanarilinnun häkkeinensä ja\nsuolatun sianreiden.\n\nMr. Barkis'in kosinta, niinkuin minä muistan sitä, oli erinomaista\nlaatua. Hän puhui harvoin mitään, vaan istui levollisesti valkean\nääressä melkein samassa asemassa, kuin kärryissänsäkin, ja tirkisteli\nPeggottya, joka istui vastapäätä häntä. Eräänä iltana, kun hän oli,\nniinkuin minä luulen, innoissansa rakkaudestaan, karkasi hän kiinni\nsiihen vahakynttilän palaseen, jota Peggotty käytti lankaansa varten,\npisti sen liivinplakkariinsa ja vei sen muassaan. Tämän jälkeen huvitti\nhäntä erittäin, kun hän tarpeen tullessa sai vetää sen esiin\nplakkaristansa, johon se puoli-sulanneena oli tarttunut kiinni\nsisustaan, ja pistää sen taas takaisin, kun sitä oli käytetty. Hän\nnäytti suuresti iloitsevan eikä milläkään tavalla tuntevan itseänsä\nkutsutuksi puhumaan. Silloinkin, kuin hän vei Peggotyn muassaan\nkävelemään lakealla, oli hän aivan levollinen tässä kohden, luulen\nminä; tyytyen siihen, että hän silloin tällöin kysyi toiselta, oliko\nhän oikein hyvissä voimissa; ja minä muistan, että välisti, kun Mr.\nBarkis oli mennyt, Peggotty heitti esiliinansa kasvojensa yli ja nauroi\npuolen tunnin aikaa itsekseen. Meidän oli kaikkien enemmän tai vähemmän\nlysti, paitsi tuon onnettoman Mrs. Gummidge'n, jota aikoinansa\nnähtävästi oli suostuteltu aivan samalla tavalla; niin lakkaamatta\nmuistuttivat nämät seikat häntä \"tuosta vanhasta\".\n\nViimein, kun täälläkäyntini aika oli melkein loppumaisillaan,\nilmoitettiin, että Peggotty ja Mr. Barkis aikoivat lähteä viettämään\nyhtä joutopäivää. Pikku Em'lyn ja minun oli määrä seurata heitä. Uneni\nhäiriintyi kokonaan yötä ennen, kun edeltäpäin ajattelin sitä iloa,\nettä saisin kokonaisen päivän olla Em'lyn kanssa. Me olimme kaikki\nvarhain liikkeellä aamulla; ja sillä aikaa, kuin vielä söimme\naamullista, näkyi Mr. Barkis kaukaa ajavan kääsykärryjänsä rakkautensa\nesinettä kohden.\n\nPeggotty oli puettu, niinkuin tavallisesti, sieviin ja yksinkertaisiin\nmurhevaatteisinsa; mutta Mr. Barkis komeili uudessa, sinisessä takissa,\njohon räätäli oli ottanut niin runsaan mitan, että hiansuut olisivat\ntehneet hansikkaan virkaa kylmimmässäkin ilmassa, samalla kuin kaulus\noli niin korkea, että se lykkäsi hänen hiuksensa ylöspäin kiireesen\nasti. Hänen kiiltävät nappinsa olivat myöskin isointa kokoa. Harmaat\nhousut ja keltainen liivi tekivät hänet täydelliseksi, ja minun\nsilmissäni oli Mr. Barkis oikea kunnian-arvoisuuden ilmiö.\n\nKun kaikki häärimme ulkopuolella ovea, näin, että Mr. Peggotty oli\nhankkinut itselleen vanhan kengän, joka piti heitettämän meidän\njälkeemme hyväksi onneksi ja jota hän tätä varten tarjosi Mrs.\nGummidge'lle.\n\n\"Ei. Parempi olisi, jos joku muu tekisi sen, Dan'l\", lausui Mrs.\nGummidge. \"Minä olen yksinäinen, hyljätty olento ja kaikki, mikä\nmuistuttaa minua semmoisista, jotka eivät ole yksinäisiä ja hyljätyitä,\nkäy minua vastaan\".\n\n\"No, vanha tyttö!\" huusi Mr. Peggotty. \"Ota ja heitä se!\"\n\n\"Ei, Dan'l\", vastasi Mrs. Gummidge, vaikeroiden ja pudistaen päätänsä.\n\"Jos tuntisin vähemmän, voisin tehdä enemmän. Te ette tunne, niinkuin\nminä, Dan'l; asiat eivät käy teitä vastaan ettekä te asioita vastaan;\nparempi olisi, jos itse tekisitte sen\".\n\nMutta tässä Peggotty, joka oli kiireesti käynyt toisen luota toisen luo\nja suudellut kaikkia, huusi kärryistä, joissa kaikki nyt olimme (Em'ly\nja minä vieretysten kahdella pienellä tuolilla), että Mrs. Gummidge'n\ntäytyi tehdä se. Niin Mrs. Gummidge teki sen ja, minä kerron sitä\nmielipahalla, himmensi lähtömme juhlallisen luonnon sillä, että hän\nheti purskahti kyyneliin ja sortuneena vaipui Ham'in syliin, sanoen,\nettä hän tiesi, että hän oli vaan rasituksena ja että olisi parempi,\njos hän kohta vietäisiin vaivaishuoneesen. Ja tätä minä todella katsoin\njärkeväksi tuumaksi, jota Ham'in olisi sopinut noudattaa.\n\nPois lähdimme kuitenkin joutopäivän matkallemme; ja ensi työksemme\npysähdyimme kirkon luo, jossa Mr. Barkis sitoi hevosen kiinni\naidakkeesen ja meni sisään Peggotyn kanssa, jättäen pikku Em'lyn ja\nminut yksikseen kääsyihin. Minä käytin tätä tilaisuutta kiertääkseni\nkäsivarttani Em'lyn ympäri ja esitelläkseni hänelle, että, koska minun\ntäytyi niin pian lähteä pois, me päättäisimme olla hyvin hellät\ntoisillemme ja hyvin onnelliset koko päivän. Pikku Em'ly suostui ja kun\nhän salli minun suudella itseään, hurjistuin minä ja ilmoitin hänelle,\nminä muistan sen, etten voisi koskaan rakastaa ketään muuta, ja että\nolin valmis vuodattamaan jokaisen veren, joka tavottaisi hänen\nsuosiotansa.\n\nKuinka pikku Em'ly nauroi sitä! Ja kuinka hän koetti näyttää äärettömän\npaljon vanhemmalta ja viisaammalta, kuin minä, tämä feenkaltainen pikku\nnainen, kun hän sanoi, että minä olin \"tyhmä poika\", ja sitten nauroi\nniin lumoavalla tavalla, että unhotin, mitä sydämen kipua tuommoinen\nhalveksiva nimitys synnytti, kun sain ilon katsella häntä.\n\nMr. Barkis ja Peggotty olivat melkoisen aikaa kirkossa, mutta tulivat\nviimein ulos ja silloin ajoimme edemmäksi maalle. Matkalla kääntyi Mr.\nBarkis minun puoleeni ja sanoi vilkuttaen silmiänsä -- sivumennen\nsanoen, tuskin olisin ennen luullut hänen osaavan vilkuttaa silmiänsä:\n\n\"Mikä nimi se oli, jonka kirjoitin kärryihin?\"\n\n\"Clara Peggotty\", vastasin minä.\n\n\"Minkä nimen nyt kirjoittaisin, jos tässä olisi teltakatto?\"\n\n\"Clara Peggotty taas?\" lausuin minä.\n\n\"Clara Peggotty _Barkis_!\" hän vastasi ja remahti semmoiseen nauruun,\nettä kääsyjä tärisytti.\n\nSanalla sanoen, he olivat vihityt eivätkä olleet menneet kirkkoon\nmitään muuta tarkoitusta varten. Peggotty oli päättänyt, että se\ntapahtuisi hiljaisuudessa; ja lukkari oli antanut morsiamen sulholle\neikä siinä ollut mitään todistajia koko menoissa. Peggotty oli vähän\nhämillään, kun Mr. Barkis näin äkisti ilmoitti heidän yhdistymisensä,\neikä voinut kylläksi halailla minua vähentymättömän rakkautensa\nosoitteeksi; mutta ennen pitkää oli hän taas entisellänsä ja sanoi\niloitsevansa siitä, että kaikki oli ohitse.\n\nMe ajoimme vähäisen ravintolan luo jonkun syrjätien vieressä, jossa\nmeitä odotettiin ja jossa söimme sangen oivalliset puoliset ja vietimme\npäivän suurella tyytyväisyydellä. Jos Peggottya olisi viety vihille\njoka päivä viimeisinä kymmenenä vuonna, olisi hän tuskin ollut\nlevollisempi; se ei saanut aikaan mitään muutosta hänessä: hän oli\naivan sama, kuin ennen, ja lähti ulos kävelemään pikku Em'lyn ja minun\nkanssani ennen teetä, sillä välin kuin Mr. Barkis filosofillisesti\npoltti piippuansa ja huvitti itseänsä, arvaan minä, onneansa\nmiettimällä. Jos niin oli, enensi se hänen ruokalystiänsä; sillä minä\nmuistan selvästi, että, vaikka hän oli syönyt oikein paljon sianlihaa\nja kasvaksia puolisiksi ja päälle päätteeksi kanan taikka pari, hänen\nnyt täytyi saada kylmää, keitettyä silavaa teen lisäksi, ja hän nautti\nsitä melkoisen joukon millänsäkään olematta.\n\nMinä olen usein jälestäpäin ajatellut, mitkä eriskummaiset, viattomat,\ntavattomat häät nämät epäilemättä olivat! Me nousimme kääsyihin taas\nkohta hämärän tultua ja ajoimme hupaisesti kotiin, katsellen tähtiä ja\npuhuen niistä. Minä olin heidän pää-selittäjänsä ja lavensin Mr.\nBarkis'in näköalaa kummastuttavassa määrässä. Minä kerroin hänelle\nkaikki, mitä tiesin, mutta hän olisi uskonut kaikki, mitä minun olisi\njoukahtanut päähäni jutella hänelle; sillä hän kunnioitti syvästi minun\ntietojani ja sanoi juuri tässä tilaisuudessa minun kuulteni\nvaimollensa, että minä olin \"toinen Roeschus\" -- jolla hän luullakseni\ntarkoitti oikeata ihme-olentoa.\n\nKun olimme tyhjentäneet puheen tähdistä, taikka oikeammin, kun minä\nolin tyhjentänyt Mr. Barkis'in hengenvoimat, teimme, pikku Em'ly ja\nminä, vanhasta kääre-vaatteesta vaipan ja istuimme sen alla loppupuolen\nmatkaa. Voi, kuinka minä rakastin häntä! Mikä onni (minä ajattelin),\njos olisimme naimisissa ja menisimme pois johonkin paikkaan puitten ja\nkenttien keskelle, jossa emme koskaan kävisi vanhemmaksi, emme koskaan\nkävisi viisaammaksi, vaan aina olisimme lapsina, pyörien käsi kädessä\nauringonpaisteessa ja kukkaisilla nurmilla, laskien alas päätämme\nsammalelle yöksi suloiseen puhtauden ja rauhan uneen, ja linnut\nhautaisivat meidät, kun olisimme kuolleet! Joku tämmöinen kuva, ilman\nmitään todellista mailmaa, kirkas viattomuutemme valosta ja\nepämääräinen, kuin tähdet kaukana, oli minun mielessäni koko matkan.\nMinä olen iloinen, kun ajattelen, että löytyi kaksi niin syytöntä\nsydäntä Peggotyn häissä, kuin pikku Em'lyn ja minun. Minä olen iloinen,\nkun ajattelen, että Lemmen ja Sulon jumalat pukeusivat niin ilmaiseen\nmuotoon heidän yksinkertaisessa juhlakulussaan.\n\nMe saavuimme vanhan veneen luo jälleen hyvään aikaan illalla, ja siellä\nMr. ja Mrs. Barkis jättivät meidät hyvästi ja lähtivät hiljaisuudessa\npois omaan kotiinsa. Minä tunsin silloin ensimäisen kerran, että olin\nkadottanut Peggotyn. Minä olisin pannut maata särkevällä sydämellä\nminkä muun katon alla hyvänsä, paitsi sen, joka suojeli pikku Em'lyn\npäätä.\n\nMr. Peggotty ja Ham tiesivät, mitä minä ajattelin, yhtä hyvin, kuin\nminä itse, ja olivat valmiit jonkunlaisella illallisella ja\nvieraanvaraisilla kasvoillaan karkoittamaan sitä. Pikku Em'ly tuli\nistumaan viereeni arkulle ensi kerran koko täällä-käyntini aikana; ja\naivan kummallisella tavalla päättyi tämä kummallinen päivä.\n\nOli yö-luode; ja vähän sen jälkeen, kuin me menimme levolle, lähtivät\nMr. Peggotty ja Ham kalastamaan. Minä tunsin itseni hyvin\nurhoolliseksi, kun olin jätetty omin päin yksinäiseen huoneesen Em'lyn\nja Mrs. Gummidge'n suojeliaksi, ja toivoin vaan, että leijona, käärme\ntai joku muu pahan-ilkinen hirviö ryntäisi meidän kimppuumme, että\nsaisin tappaa sen ja saavuttaa mainetta itselleni. Mutta koska ei\nmikään tämmöinen elävä sattunut liikkumaan Yarmouth'in lakeilla sinä\nyönä, hankin parhaan korvauksen itselleni, minkä voin, ja uneksin\nlohikäärmeistä aamuun saakka.\n\nAamun tullen palasi Peggotty, joka huusi minua, niinkuin tavallisesti,\nakkunani alta, aivan niinkuin Mr. Barkis, ajomies, olisi alusta loppuun\nsaakka myöskin ollut unelma. Eineen jälkeen vei hän minut omaan\nkotiinsa, ja soma pikkuinen koti se olikin. Kaikista sen huonekaluista\npainui epäilemättä kaikkein enimmän mieleeni eräs vanha, jostakin\nmustasta puunlajista tehty piironki, joka oli vierashuoneessa\n(tiililattiainen kyökki oli tavallisena arkihuoneena). Tässä\npiirongissa oli taaksepäin väännettävä laikka, joka aukeni ja alas\nlaskettuna sopi pulpetiksi ja jonka takana oli iso, nelitaitteinen\npainos Fox'in Martyrein Kirjasta. Tämän kalliin vihkon, josta en enää\nmuista sanaakaan, huomasin kohta ja ryhdyin siihen paikalla; enkä minä\nkoskaan jälestäpäin käynyt siinä huoneessa, ilman että panin polvilleni\ntuolille, avasin rasian, johon tämä jalokivi oli kätketty, levitin\nkäsivarteni pulpetin yli ja aloin uudestaan ahmia kirjan sisältöä.\nEnimmän vaikutti minuun, pelkään minä, kuvat, jotka olivat hyvin\nlukuisat ja esittelivät kaikenlaisia kauhuja; mutta Martyrit ja\nPeggotyn huone ovat olleet eroamattomat muistissani aina siitä saakka\nja ovat vielä.\n\nMinä jätin sinä päivänä Mr. Peggotyn, Ham'in, Mrs. Gummidgen ja pikku\nEm'lyn hyvästi, ja vietin yön Peggotyn luona vähäisessä kattohuoneessa\n(krokotiilikirja oli hyllyllä vuoteeni päänpuolella), joka aina olisi\nminun huoneeni, sanoi Peggotty, ja jota aina pidettäisiin minua varten\naivan samassa tilassa.\n\n\"Olittepa nuori taikka vanha, rakas Davy, niin kauan kuin minä elän ja\nminulla on tämä katto pääni päällä\", lausui Peggotty, \"tapaatte sen\nsemmoisena, kuin odottaisin teitä joka hetki. Minä aion siivota sitä\njoka päivä, niinkuin minun oli tapa siivota vanhaa, vähäistä\nhuonettanne, lemmittyni; ja vaikka lähtisitte Kiinaan, saatte luottaa\nsiihen, että sitä pidetään juuri samassa kunnossa koko poissa-olonne\naika\".\n\nMinä tunsin kaikesta sydämestäni rakkaan, vanhan hoitajattareni\nuskollisuuden ja luopumattomuuden ja kiitin häntä niin hyvin, kuin\nvoin. Mutta erittäin hyvin en voinut, sillä hän puhui minulle näin,\nkäsivarret kaulassani, samana aamuna, kuin minun oli määrä lähteä\nkotiin, niinkuin myöskin lähdin yhdessä hänen ja Mr. Barkis'in kanssa\nkärryillä. He jättivät minut portaille, mutta ei iloisesti eikä\nmielihyvällä; ja outo minun oli nähdä kärryjen vierivän pois, vieden\nPeggottya muassaan ja jättäen minut vanhojen jalavien alle katselemaan\nhuonetta, jossa ei enään ollut mitään kasvoja, jotka olisivat\nkatselleet minua rakkaudella tai hyvänsuonnilla.\n\nJa nyt minä jouduin semmoiseen hunningon tilaan, jota en säälimättä\nsaata ajatella. Minä jouduin kerrallaan semmoiseen yksinäisyyteen --\nniin kauas kaikesta ystävällisestä vaarinpidosta, niin kauas kaikesta\nsaman-ikäisten poikien kumppanuudesta, niin kauas kaikesta muusta\nseurasta, kuin omien alakuloisten ajatusteni -- että se nytkin, minun\nkirjoittaessani, näyttää luovan varjonsa tälle paperille.\n\nMitä olisin antanutkaan, jos minua vaan olisi lähetetty vaikka kaikkein\nkovimpaan kouluun, mitä ikinä on pidetty! -- jos minulle vaan olisi\nopetettu jotakin millä tavalla hyvänsä, missä paikassa hyvänsä! Ei\nmikään semmoinen toivo koittanut minulle. He eivät rakastaneet minua,\nvaan jättivät minut äreästi, tylysti, alituisesti sillensä. Tosin\nluulen, että Mr. Murdstone'n varat tähän aikaan olivat vähän\nsupistuneet, mutta se ei tehnyt paljon asiaksi. Hän ei sallinut minua;\nja samalla kuin hän sysäsi minut luotansa, koetti hän myöskin, niinkuin\nminä luulen, sysätä luotansa sitä ajatusta, että minulla oli\njonkunlaisia vaatimuksia hänen suhteensa -- ja tämä onnistui häneltä.\n\nMinua ei suorastaan pidetty pahoin. Minua ei piesty eikä näännytetty\nnälällä; mutta sillä pahalla, jota tehtiin minulle, ei ollut mitään\nhelpoituksen hetkeä, vaan sitä harjoitettiin jonkunlaisella\nsäännöllisellä, tyvenellä tavalla. Päivästä päivään, viikosta viikkoon,\nkuukaudesta kuukauteen minua kylmäkiskoisesti laiminlyötiin. Minä\nihmettelen välisti, kun ajattelen sitä, mitä olisivat tehneet, jos\nolisin sairastunut; olisinko saanut laskeuta alas yksinäiseen\nhuoneeseni ja kitua taudin ajan, hyljättynä kuin ainakin, vai olisiko\nkukaan auttanut minua siinä.\n\nKun Mr. ja Miss Murdstone olivat kotona, aterioitsin heidän kanssaan;\nheidän poissa ollessaan söin ja join itsekseni. Alinomaa kuljeksin\njoutilaana ympäri talossa ja naapuristossa kenenkään katsomatta; paitsi\nettä he pelkäsivät, että saisin ystäviä: arvellen ehkä, että, jos\nsaisin, minä valittaisin niille. Tästä syystä minulla, vaikka Mr.\nChillip usein käski minun tulla katsomaan itseänsä (hän oli leskimies:\nhäneltä oli muutamia vuosia tätä ennen kuollut pikkuinen,\nvaaleatukkainen vaimo, jota muistan verranneeni valkokarvaiseen\ntiikerikissaan), harvoin oli onni viettää joku iltapuoli hänen\nhaavurin-huoneessansa, lukien jotakin kirjaa, joka oli uusi minulle,\nsamalla kuin koko farmakopean haju nousi nenääni, taikka morttelilla\npienentäen jotakin hänen lempeällä johdollansa.\n\nSamasta syystä, vaikka epäilemättä myöskin vanhasta pahansuonnista\nPeggotyn suhteen, sallittiin minun harvoin käydä tämän luona.\nUskollisesti lupaustansa pitäen hän joko tuli luokseni taikka kohtasi\nminut jossakin likitteellä kerran viikkoonsa, eikä koskaan tyhjin\nkäsin; mutta usein ja katkerasti petyin toiveissani, kun minulta\nkiellettiin lupa käydä hänen tykönänsä hänen kodissaan. Muutamia\nharvoja kertoja suvaittiin minun kuitenkin pitkien väli-aikojen jälkeen\nmennä sinne; ja silloin huomasin, että Mr. Barkis oli vähäinen saituri\nelikkä, niinkuin Peggotty siivosti sanoi, \"vähän tarkka\" ja piti suurta\njoukkoa rahoja vuoteensa alla jossakin arkussa, jonka hän sanoi vaan\nolevan täynnä takkeja ja housuja. Tässä lippaassa piilivät hänen\naarteensa semmoisella sitkeällä kainoudella, että vähimmätkin summat\nhoukuteltiin ulos ainoastaan jonkun taitavan tempun kautta; niin että\nPeggotyn täytyi laatia pitkä ja tarkka tuuma, oikea Kruuti-liitto\njokaisen lauvantai-päivän menoja varten.\n\nKoko tämän ajan minä tiesin niin hyvin, kuinka jokainen toivo, jonka\nolin synnyttänyt, hukutettiin ja kuinka minua täydellisesti\nlaiminlyötiin, että olisin ollut aivan kurjassa tilassa, sitä en yhtään\nepäile, jolleivät nuot vanhat kirjat olisi olleet. Ne olivat ainoa\nlohdutukseni; ja minä olin yhtä uskollinen niille, kuin ne minulle, ja\nminä luin ne kannesta kanteen, en tiedä, kuinka monta kertaa.\n\nMinä lähestyn nyt yhtä semmoista elämäni jaksoa, joka ei koskaan mene\nmielestäni, niin kauan kuin saatan jotakin mieleeni johdattaa, ja jonka\nmuisto usein on kutsumattakin ilmestynyt eteeni, niinkuin aave, ja\nvaivannut minua onnellisempina aikoina.\n\nMinä olin eräänä päivänä ollut ulkona kävelemässä jossakin sillä\nhaluttomalla, aateksivalla tavalla, jota elämänlaatuni synnytti, kun,\npoiketen jostakin kulmasta likellä asuntoamme, kohtasin Mr.\nMurdstone'n, joka käveli erään gentlemanin kanssa. Minä hämmennyin ja\nyritin mennä heidän ohitsensa, kun gentlemani huusi:\n\n\"Ohoh! Brooks!\"\n\n\"Ei, Sir, David Copperfield\", vastasin minä.\n\n\"Älkäät sanoko mitään. Te olette Brooks\", lausui gentlemani. \"Te olette\nSheffieldin Brooks. Se on teidän nimenne\".\n\nNäitten sanojen johdosta katselin gentlemania tarkemmin ja koska\nmyöskin hänen naurunsa muistui mieleeni, tunsin hänet Mr. Qvinion'iksi,\njonka luo minä olin lähtenyt Mr. Murdstone'n kanssa Lowestoft'iin,\nennenkuin -- asia ei ole niin tärkeä -- minun ei tarvitse muistaa\nmilloin.\n\n\"No, kuinka sinä jaksat ja missä sinua kasvatetaan, Brooks?\" lausui Mr.\nQvinion.\n\nHän oli laskenut kätensä olkapäälleni ja kääntänyt minut ympäri, että\nastuisin heidän kanssaan. Minä en tietänyt mitä vastata, vaan katselin\nepäileväisestä Mr. Murdstone'a.\n\n\"Hän on tätä nykyä kotona\", sanoi jälkimäinen. \"Häntä ei kasvateta\nmissään. Minä en tiedä, mitä tehdä hänen. Hänestä on paljon vastusta\".\n\nTuo vanha, kaksinkertainen katse kiintyi hetkeksi minuun; sitten\nsynkistyi hänen silmänsä ja hänen otsansa rypistyi, kun hän nurjasti\nkääntyi johonkin pois.\n\n\"Hm!\" lausui Mr. Qvinion, katsellen, luullakseni, meitä molempia.\n\"Kaunis ilma!\"\n\nTuosta oltiin vaiti, ja minä ajattelin, kuinka parhaiten voisin\nirroittaa olkapääni hänen kädestään ja mennä pois, kun hän sanoi:\n\n\"Minä arvaan, että olet aika terävä poika vielä? Vai kuinka, Brooks?\"\n\n\"Kyllä! Hän on tarpeeksi terävä\", lausui Mr. Murdstone maltittomasti.\n\"Parempi olisi, että antaisitte hänen mennä. Hän ei kiitä teitä siitä,\nettä vaivaatte häntä\".\n\nTämän viittauksen perästä päästi Mr. Qvinion minut; ja minä kiirehdin\nkotiin. Katsoen taaksepäin, kun poikkesin etumaiseen puutarhaan, näin\nMr. Murdstone'n nojaavan kirkkomaan pikku porttiin ja Mr. Qvinion'in\npuhuttelevan häntä. He seurasivat molemmat minua silmillänsä, ja minä\ntunsin, että he puhuivat minusta.\n\nMr. Qvinion makasi meillä sen yön. Suuruksen jälkeen seuraavana aamuna\nolin pannut tuolini pois ja aioin mennä ulos huoneesta, kun Mr.\nMurdstone huusi minua takaisin. Hän astui sitten vakaasti toisen pöydän\nluo, jossa hänen sisarensa istui pulpettinsa ääressä. Mr. Qvinion\nseisoi, kädet plakkarissa, ja katseli ulos akkunasta; ja minä seisoin\nja katselin heitä kaikkia.\n\n\"David\", lausui Mr. Murdstone, \"nuorten tulee toimittaa jotakin tässä\nmailmassa eikä nukkua ja nuhjustella\".\n\n\"Niinkuin sinä teet\", lisäsi hänen sisarensa.\n\n\"Jane Murdstone, tee hyvin ja jätä asia minulle. Minä sanon, David,\nnuorten tulee toimittaa jotakin tässä mailmassa eikä nukkua ja\nnuhjustella. Tämä pitää erittäin paikkansa nuoren, sinun kaltaisen\npojan suhteen, jonka luonto vaatii niin paljon oikaisemista ja jolle ei\nvoi suurempaa hyötyä tehdä, kuin jos pakoittaa sitä mukaantumaan työtä\ntekevän mailman menoihin, jos taivuttaa sitä ja masentaa sitä\".\n\n\"Sillä yksipäisyys ei kelpaa täällä\", lausui hänen sisarensa.\n\"Kukistamista, sitä se kaipaa. Ja kukistettava se on kuin onkin!\"\n\nMr. Murdstone loi sisareensa puoleksi moittivan, puoleksi hyväksyvän\nkatseen ja jatkoi:\n\n\"Minä luulen sinun tietävän, David, että minä en ole rikas. Ainakin\nsinä nyt tiedät sen. Sinä olet jo saanut melkoisen kasvatuksen.\nKasvatus on kallis; ja vaikk'ei se olisikaan ja minulla olisi varoja\nkustantaa sitä, on minulla se ajatus, ettei se ensinkään olisi\nhyödyllistä sinulle, että sinua pidettäisiin koulussa. Sinun edessäsi\non taistelo mailmaa vastaan, ja mitä varemmin se alkaa, sitä parempi\".\n\nMinä ajattelin, luulen minä, että olin jo aloittanut sitä minun\nhalvalla tavallani. Kaikissa tapauksissa ajattelen nyt niin.\n\n\"Sinä olet joskus kuullut 'konttoria' mainittavan\", lausui Mr.\nMurdstone.\n\n\"Konttoria, Sir?\" toistin minä.\n\n\"Murdstone ja Grinby'n viinikonttoria\", vastasi hän.\n\nMinä näytin luullakseni epäilevältä, sillä hän jatkoi nopeasti:\n\n\"Sinä olet kyllä kuullut 'konttoria' mainittavan taikka kauppaa taikka\nkellareita taikka varvia taikka jotakin sellaista\".\n\n\"Minä luulen, että olen kuullut kauppaa mainittavan, Sir\", sanoin minä,\nmuistaen, mitä himmeäsi tiesin hänen ja hänen sisarensa varoista.\n\"Mutta en tiedä milloin\".\n\n\"Vähät siitä milloin\", vastasi hän. \"Mr. Qvinion johtaa tätä tointa\".\n\nMinä silmäilin kunnioituksella jälkimäistä, joka yhä seisoi ja katseli\nulos akkunasta.\n\n\"Mr. Qvinion ilmoittaa, että siinä annetaan työtä muutamille muille\npojille, ja ettei hän ymmärrä, miks'ei siinä sopisi samoilla ehdoilla\nantaa työtä sinulle\".\n\n\"Koska hänelle\", muistutti Mr. Qvinion matalalla äänellä ja puoleksi\nkääntyen, \"ei ole mitään muuta tarjona, Murdstone\".\n\nMaltittomalla, melkein vihaisella liikenteellä ja huolimatta siitä,\nmitä toinen oli sanonut, jatkoi Mr. Murdstone:\n\n\"Nämät ehdot ovat, että työlläsi ansaitset ruokasi ja juomasi ja\nplakkarirahan. Asuntosi (josta minä olen pitänyt huolta) maksan minä.\nSamaten pesusi --\"\n\n\"Jonka suuruuden minä määrään\", lausui hänen sisarensa.\n\n\"Vaatteistasi pidetään myöskin murhetta\", lausui Mr. Murdstone, \"koska\net vielä kappaleen aikaan kykene hankkimaan semmoisia itsellesi. Sinä\nlähdet siis nyt Londoniin, David, yhdessä Mr. Qvinion'in kanssa,\naloittaaksesi elämää omin päin\".\n\n\"Lyhyeltä, sinusta on pidetty huolta\", muistutti hänen sisarensa; \"ole\nhyvä ja tee tehtäväsi\".\n\nVaikka täydellisesti ymmärsin, että he tämän päätöksen kautta vaan\ntahtoivat päästä minusta, en selvästi muista, miellyttikö se vai\npeloittiko se minua. Minun käsitykseni on, että olin jossakin\nhämmennyksen tilassa ja horjuin molempien vastakohtien välillä,\nkumpaankaan kiintymättä. Eikä minulla ollut paljon aikaa ajatusteni\nselvittämiseksi, koska Mr. Qvinion'in oli aikomus lähteä seuraavana\naamuna.\n\nKatsokaat minua tänä aamuna kuluneessa, vähäisessä, valkoisessa hatussa\n-- siinä musta silkkiharso äitini muistoksi -- mustassa tröijyssä ja\nperikankeissa korderoi-housuissa -- joita Miss Murdstone katsoi\nparhaiksi säärivaruiksi siinä taistelossa mailmaa vastaan, joka nyt\nalkaisi; katsokaat minua, kun näin puettuna pidin koko mailmallista\ntavaraani edessäni pienessä arkussa ja istun, yksinäinen, hyljätty\nlapsi (niinkuin Mrs. Gummidge olisi sanonut) niissä kääsyissä, jotka\nvievät Mr. Qvinion'ia Londonin postivaunujen luo Yarmouth'iin!\nKatsokaat, kuinka asuntomme ja kirkko yhä vähenevät etäällä; kuinka\nväliin tulevat esineet kaihtavat hautaa puun alla; kuinka kirkontorni\nei enää tarkoita ylöspäin vanhalta leikkipaikaltani, ja taivas on\ntyhjä!\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\nMinä aloitan elämää omin päin, mutta en ole siihen mieltynyt.\n\n\nMinä tunnen nyt kylläksi mailman, että tuskin enää kykenen suuresti\nkummastelemaan mitään; mutta nytkin minua vähän kummastuttaa, että minä\nheitettiin niin helposti ulos mailmaan semmoisella ijällä. Minä olin\nhyvälahjainen lapsi, tarkka huomioltani, vilkas, opinhaluinen, hento\njota helposti voi pahentaa ruumiillisesti tai hengellisesti, ja minusta\nkäy ihmeeksi, ettei kukaan pitänyt vähintäkään lukua minusta. Mutta ei\nkukaan pitänyt; ja kymmenen vuoden ijällä jouduin minä vähäiseksi\ntyöjuhdaksi Murdstone ja Grinby'n palvelukseen.\n\nMurdstone ja Grinby'n varahuone oli virran puolella alhaalla\nBlackfriars'issa. Uuden-aikaiset parannukset ovat muuttaneet paikan;\nmutta se oli viimeinen huone erään kapean kadun huipussa, joka\nkoukerteli mäkeä myöden alas rantaan ja jonka päässä oli portaat, josta\nihmiset nousivat veneisin. Se oli rappeutunut, vanha rakennus, jolla\noli oma varvinsa. Se ulottui veteen, kun oli luode, mutta mutaan, kun\noli vuoksi, ja oikein kuohui rotista. Sen paneli-seinäiset huoneet,\njotka olivat sokautuneet satojen vuosien loasta ja savusta; sen\nlahoavat lattiat ja rappuset; vanhojen, harmaitten rottien vinkuna ja\ntappelu alhaalla kellareissa; ja paikan likaisuus ja mätäisyys ovat\nasioita, jotka muistuvat mieleeni, niinkuin olisin nähnyt ne äsken eikä\nmonta vuotta sitten. Ne ovat kaikki edessäni, juuri niinkuin olivat\nsinä pahana hetkenä, jolloin ensi kerran astuin niitten joukkoon,\nvapisevalla kädellä pitäen kiinni Mr. Qvinion'in kädestä.\n\nMurdstone ja Grinby'llä oli tekemistä monenlaisten ihmisten kanssa.\nEtevin toimi oli viinien ja muitten väkevien juomien lastaaminen\nmuutamiin paketti-laivoihin. Minä en muista nyt näitten tärkeimpiä\nmääräpaikkoja, mutta luulen, että niitten joukossa oli semmoisia, jotka\nkävivät sekä Itä- että Länsi-Indiassa. Minä tiedän, että kauhea joukko\ntyhjiä pulloja oli yksi seuraus tästä kaupasta, ja että siinä\nkäytettiin miehiä ja poikia, jotka tutkivat niitä päivää vastaan,\nhylkäsivät ne, jotka olivat säreissä, ja viruttivat ja pesivät toisia.\nKun tyhjät pullot loppuivat, kiinnitettiin nimilippuja täytettyihin\ntaikka tulpattiin niitä taikka lakattiin tulppia taikka ladottiin\nvalmiita pulloja koreihin. Nämät kaikki olivat minun työni, ja niistä\npojista, joita käytettiin niihin, olin minä yksi.\n\nMeitä oli kolme taikka neljä, minä siihen luettuna. Minun työpaikkani\noli asetettu yhteen varahuoneen kulmaan, jossa Mr. Qvinion'in sopi\nnähdä minut, kun hän konttorissa nousi seisomaan tuolinsa aliselle\npoikkipienalle ja katseli minua pulpetin ylipuolella olevasta\nakkunasta. Tänne kutsuttiin ensi aamuna, jolloin minä näin onnellisilla\nenteillä aloitin elämää omin päin, vanhin näihin töihin määrätyistä\npojista näyttämään minulle, kuinka minun tuli menetellä. Hänen nimensä\noli Mick Walker, ja hänellä oli rikkein esiliina edessään ja päässä\npaperilakki. Hän kertoi minulle, että hänen isänsä oli venemies ja\nastui mustassa samettihatussa Lord Mayor'in juhlasaatossa. Hän jutteli\nminulle myöskin, että etevin kumppanimme oli yksi toinen poika, jonka\nhän esitteli minulle tuolla minua kummastuttavalla Jauhoperunan\nnimellä. Minä sain kuitenkin tietää, ettei tätä nuorukaista ollut\nristitty tämän nimiseksi, vaan että nimi oli annettu hänelle\nvarahuoneessa hänen ihonsa tähden, joka oli vaalea eli jauhoinen.\nJauhoperunan isä oli jonkun ajuripaikan hevosen-juottaja. Lisäksi oli\nhänellä kunnia olla ruiskumies, ja semmoisena hän palveli yhdessä\nisossa teaterissa, jossa joku Jauhoperunan nuori sukulainen --\nluullakseni hänen pieni sisarensa -- kuvaili pikku piruja\npantomimeissa.\n\nEi mitkään sanat saata lausua sitä salaista sielun tuskaa, johon\nvaivuin tässä seurassa. Minä vertasin näitä, tästä lähin\njokapäiväisiksi kumppaneikseni määrätyltä noihin onnellisemman\nlapsuuteni kumppaneihin -- Steerforth'ista, Traddles'ista ja muista\npojista puhumatta; minä tunsin, että toivoni päästä oppineeksi ja\narvossa pidetyksi mieheksi oli kuoletettu rinnassani. Mahdoton on\nkuvata, kuinka syvästi muistan sitä havaintoani, että nyt olin kokonaan\nilman toivoa; sitä häpeää, jota tunsin tilani vuoksi; sitä nuoren\nsydämeni surkeutta, kun täytyi uskoa, että päivästä päivään kaikki,\nmitä olin oppinut ja ajatellut ja mikä oli ilahuttanut minua taikka\nvirittänyt mielikuvitustani ja kilvoitushaluani, katoisi minulta\nvähitellen eikä koskaan enää tulisi takaisin. Joka kerta, kuin Mick\nWalker meni pois tuon aamupäivän kuluessa, vuodatin kyyneliäni siihen\nveteen, jossa pesin pulloja, ja nyyhkytin, niinkuin oma rintani olisi\nollut säreissä ja vaarassa haljeta.\n\nKonttorin kello oli puolivälissä yksi, ja kaikki hankkivat lähteäksensä\npäivällisille, kun Mr. Qvinion koputti konttorin akkunalle ja\nviittasi minua tulemaan sisään. Minä menin sisään ja näin siellä\nrotevanpuolisen, keski-ikäisen gentlemanin ruskeassa päällystakissa ja\nmustissa polvihousuissa ja kengissä. Hänellä ei ollut enemmän hiuksia\npäässään (joka oli iso ja hyvin paistava), kuin munallakaan. Hänen\nkasvonsa olivat leveät, ja hän käänsi ne kokonaan minua kohden. Hänen\nvaatteensa olivat ränstyneet, mutta hänellä oli aikamoinen\npaidankaulus. Hän piti kädessään komeanlaista keppiä, jossa oli pari\nisoja, ruosteenkarvaisia tupsuja; ja lorgnetti riippui ulkopuolella\nhänen takkiansa -- koristuksena, huomasin jälestäpäin, koska hän ani\nharvoin katseli sillä eikä voinut nähdä mitään, kun hän käytti sitä.\n\n\"Tämä se on\", lausui Mr. Qvinion, osoittaen minua.\n\n\"Tämä\", sanoi vieras jonkunlaisella alentuvaisella äänensä\nvierityksellä ja semmoisella sanoin selittämättömällä muodolla, kuin\nhän olisi tehnyt jotakin gentiliä, joka suuresti vaikutti minuun, \"on\nMaster Copperfield. Minä toivon, että voitte hyvin, Sir?\"\n\nMinä sanoin, että voin aivan hyvin ja toivoin, että hänkin voi. Minä\nolin tarpeeksi alakuloinen, sen tietää Jumala; mutta siihen elämäni\naikaan minun ei ollut tapa valittaa, ja niin minä sanoin, että voin\naivan hyvin ja toivoin, että hänkin voi.\n\n\"Minä voin\", lausui vieras, \"kiitos Jumalan, aivan hyvin. Minä olen\nsaanut kirjeen Mr. Murdstone'lta, jossa hän pyytää, että minä\nvastaan-ottaisin yhteen huoneesen kartanoni pihan-puolella, joka tätä\nnykyä on joutava -- ja on, lyhyeltä, hyyrättävä makuu -- lyhyeltä\",\nlausui vieras hymyillen jossakin tuttavallisuuden puuskassa,\nmakuuhuoneeksi -- \"sen nuoren vasta-alkajan, jota minun nyt on\nkunnia --\" ja vieras viittasi kädellänsä ja sovitti leukaansa\npaidankaulukseensa.\n\n\"Tämä on Mr. Micawber\", lausui Mr. Qvinion minulle.\n\n\"Hm!\" sanoi vieras, \"se on minun nimeni\".\n\n\"Mr. Micawber\", lausui Mr. Qvinion, \"on tuttu Mr. Murdstone'n kanssa.\nHän toimittaa asioita meille, kun semmoisia on tarjona. Mr. Murdstone\non kirjoittanut hänelle sinun asunnostasi, ja hän ottaa sinut\nhyyryllisekseen\".\n\n\"Minun adressini\", sanoi Mr. Micawber, \"on Windsor Terrace, City Road.\nMinä -- lyhyeltä\", lausui Mr. Micawber samalla gentilillä katsannolla\nja uudessa tuttavallisuuden puuskassa -- \"minä asun siellä\".\n\nMinä kumarsin häntä.\n\n\"Otaksuen\", lausui Mr. Micawber, \"että teidän matkustuksenne tässä\nmetropolissa eivät ole tähän saakka olleet aivan laveat ja että teidän\nlienee vähän vaikea tunkea uuden-aikaisen Babelin mystereihin City\nRoad'iin päin -- lyhyeltä\", sanoi Mr. Micawber uudessa tuttavallisuuden\npuuskassa, \"että te ehkä joutuisitte eksyksiin -- on minun oleva kunnia\nkäydä täällä tänä iltana ja neuvoa teille lyhyin matka\".\n\nMinä kiitin häntä kaikesta sydämestäni, sillä se oli ystävällistä\nhäneltä, että hän tarjousi näkemään tätä vaivaa.\n\n\"Mihin aikaan\", kysyi Mr. Micawber, \"saan minä --\"\n\n\"Kello kahdeksan paikoilla\", lausui Mr. Qvinion.\n\n\"Kello kahdeksan paikoilla\", toisti Mr. Micawber. \"Minä pyydän\nsaadakseni toivottaa teille hyvää päivää, Mr. Qvinion. Minä en häiritse\nteitä kauemmin\".\n\nHän pani hatun päähänsä ja meni ulos, keppi kainalossa: hyvin suorana\nja hyräillen jotakin nuottia, kun hän pääsi ulos konttorista.\n\nSitten Mr. Qvinion varsinaisesti pestasi minut olemaan niin\nhyödyllinen, kuin suinkin mahdollista, Murdstone ja Grinby'n\nvarahuoneessa kuuden shillingin viikkopalkkaa vastaan, luullakseni.\nMinä en ole varma, oliko sitä kuusi vai seitsemän. Mutta epävarmuuteni\nvuoksi tässä kohden olen taipusa uskomaan, että se oli kuusi aluksi ja\nseitsemän jälestäpäin. Hän maksoi minulle ennalta viikon palkan\npuhtaassa rahassa (omasta taskustansa, luulen minä), ja minä annoin\nJauhoperunalle kuusi pennyä siitä, että hän kantaisi arkkuni illalla\nWindsor Terrace'en, koska se oli liian raskas minulle, vaikka se oli\nvähäinen. Minä maksoin lisäksi kuusi pennyä päivällisestäni, joka oli\nyksi lihapasteija ja viippaus läheisestä pumpusta; ja vietin sen\ntunnin, joka oli sallittu tätä ateriaa varten, sillä tapaa, että\nkävelin pitkin katuja.\n\nMäärättyyn aikaan illalla ilmestyi Mr. Micawber jälleen. Minä\npesin käteni ja kasvoni, tehdäkseni suurempaa kunniaa hänen\ngentilitetillensä, ja me astuimme yhdessä kartanomme luo, joksi minun\ntäytyy, luullakseni, nyt sanoa sitä; samalla kuin Mr. Micawber\nmatkallamme teroitti mieleeni katujen nimet ja kulmarakennusten muodot,\nettä seuraavana aamuna helposti osaisin takaisin.\n\nKun saavuimme Windsor Terrace'en hänen kartanonsa luo (jonka huomasin\nränstyneeksi, niinkuin hänet itse, mutta joka myöskin, niinkuin hän\nitse, toi näkyviin mitä parasta sillä oli), esitteli hän minut Mrs.\nMicawber'ille, laihalle ja surkastuneelle vanhanpuoliselle ladylle,\njoka istui vierashuoneessa (ensimäinen kerros oli kokonaan huonekaluja\nvailla ja kartiineja pidettiin alhaalla naapurien silmänlumeiksi),\nrintalapsi sylissään. Tämä lapsi oli toinen kaksoisparista; ja tässä\nehkä muistutan, että tuskin koskaan koko tuttavuuteni aikana tämän\nperheen kanssa näin molemmat kaksoiset yhtä haavaa eroitettuina Mrs.\nMicawber'ista. Toinen niistä otti aina ruokaa.\n\nOli kaksi muutakin lasta: Master Micawber, noin neljän vuoden, ja Miss\nMicawber, noin kolmen vuoden vanha. Nämät ja mustaverinen, nuori\nnainen, jolla oli se omituinen tapa, että hän nuhisutti nenäänsä, ja\njoka palveli tässä perheessä (hän ilmoitti minulle ennen puolen tunnin\nkuluttua, että hän oli orpo ja tuli St. Luukkaan lähellä olevasta\nvaivaishuoneesta), tekivät laitoksen täydelliseksi. Minun huoneeni oli\nrakennuksen ylimmäisessä osassa pihan puolella. Se oli vähäinen,\nniukasti huonekaluilla varustettu kammio, johon oli seiniin yliympäri\npainettu semmoisia koristuksia, joita nuori mielikuvitukseni muutti\nsinisiksi sämpylöiksi.\n\n\"Minä en olisi suinkaan uskonut\", lausui Mrs. Micawber, kun hän tuli\nylös kaksoisineen päivineen näyttämään minulle tätä huonetta ja istui\nalas hengittämään, \"kun ennen naimistani asuin isän ja äidin luona,\nettä minun koskaan olisi tarve ottaa hyyryllisiä. Mutta koska Mr.\nMicawber'illa on vastuksia, saavat kaikki yksityiset tunteet väistyä\".\n\nMinä sanoin: \"niin, Ma'am\".\n\n\"Mr. Micawber'in vastukset ovat juuri tätä nykyä erittäin rasittavia\",\nlausui Mrs. Micawber; \"enkä tiedä, onko mahdollista saada häntä\nsuoriumaan niistä. Kun asuin kotona isän ja äidin luona, olisin tuskin\nymmärtänyt, mitä tämä sana tarkoitti siinä merkityksessä, jossa nyt\nkäytän sitä, mutta experientia tekee sen -- niinkuin isän oli tapa\nsanoa\".\n\nMinä en voi varmuudella sanoa, kertoiko hän minulle, että Mr. Micawber\noli ollut upseerina meriväessä vai olenko omassa mielessäni kuvaillut\nsitä. Minä tiedän vaan, että tähän hetkeen saakka luulen hänen joskus\nollen meriväessä, vaikken osaa sanoa, miksi niin luulen. Nyt hän oli\njonkunlaisena asiantoimittajana useampaa erityistä kauppahuonetta\nvarten; mutta ansaitsi sillä vähän taikka ei mitään, pelkään minä.\n\n\"Jolleivät Mr. Micawber'in velkojat anna hänelle aikaa\", lausui Mrs.\nMicawber, \"vastatkoot itse seurauksista; ja mitä pikemmin he saattavat\nasiat päätökseen, sitä parempi. Verta ei voi kivestä kiristää eikä Mr.\nMicawber'ilta velkojen vähennykseksi tällä haavaa lähde mitään,\nlakikustannuksista puhumatta\".\n\nMinä en täydelleen ymmärrä, erhetyttikö ennen-aikainen itsenäisyyteni\nMrs. Micawber'ia ikäni suhteen vai oliko hän niin innostunut\naineesensa, että hän olisi puhunut siitä kaksoisillensakin, jollei\nolisi löytynyt ketään muuta kuunteliaa, mutta tämä oli se nuotti, jolla\nhän alkoi, ja hän jatkoi samalla tapaa koko ajan, jona minä tunsin\nhänet.\n\nMrs. Micawber raukka! Hän sanoi, että hän oli koettanut ponnistaa\nvoimiansa, ja niin hän olikin, minä en epäile sitä. Katu-oven\nkeskikohta oli kokonaan peitetty isolla messinkilevyllä, johon oli\npiirretty: \"Mrs. Micawber'in Pensioni nuoria ladyjä varten\"; mutta minä\nen milloinkaan huomannut, että yksikään nuori lady koskaan oli ollut\nhänen koulussaan, taikka että yksikään nuori lady koskaan tuli taikka\nesitteli, että hän tulisi, taikka että vähintäkään hankittiin ottamaan\nvastaan ketään nuorta ladyä. Ainoat vieraat, joita näin tai kuulin,\nolivat velkojat. _Heidän_ oli tapa tulla kaikkina aikoma, ja muutamat\nheistä olivat aivan vimmassaan. Eräs likanaamainen mies, minä luulen,\nettä hän oli suutari, tunki tavallisesti jo kello seitsemän aamulla\nkäytävään ja huusi portaita ylöspäin Mr. Micawber'ille -- \"Noh! Te ette\nole lähteneet ulos vielä. Ettekö tahdo maksaa meille? Älkäät piilottako\nitseänne; se on kelvotonta. Minä en olisi kelvoton, jos olisin teidän\nsijassanne. Ettekö tahdo maksaa meille? Maksakaat nyt juuri meille\nettekö kuule? Noh!\" Kun hän ei saanut mitään vastausta näihin\nsoimauksiin, yltyi hänen vihansa sanoihin: \"petturit\" ja \"rosvot\"; ja\nkun eivät nämätkään vaikuttaneet, oli se välisti hänen viimeinen\nkeinonsa, että hän meni kadun poikki ja kiljui toisen kerroksen\nakkunoita kohden, jossa hän tiesi Mr. Micawber'in olevan. Tämmöisissä\ntiloissa valloitti suru ja harmi Mr. Micawber'in, vieläpä siinä\nmäärässä (niinkuin kerta huomasin hänen vaimonsa kirkaisemisesta), että\nhän muutamia kertoja viipotti partaveistä itseensä päin; mutta puolen\ntunnin perästä hän ehkä erinomaisella huolella kiillotti kenkiänsä ja\nlähti ulos, hyräillen jotakin nuottia suuremmalla gentilitetillä, kuin\nkoskaan. Mrs. Micawber oli yhtä notkealuontoinen. Minä olen nähnyt\nhänen pyörtyvän veronmaksun tähden kello kolme, mutta kello neljä\nsyövän leivänmuruista lampaanpaistia ja juovan lämmintä olutta (joitten\nmaksuksi kaksi tee-lusikkaa oli pantattu). Kerta, kun juuri oli käyty\ntalossa ryöstämässä ja minä sattumalta tulin kotiin jo kello kuusi,\nnäin hänen makaavan (tietysti toisen kaksoisen kanssa) tainnoksissa\nkamini-ristikon alla, hiukset hajallansa silmillä; mutta minä en ole\nkoskaan havainnut häntä iloisemmaksi, kuin juuri samana iltana, kun hän\nsöi vasikan-kotlettia kyökin valkean edessä ja jutteli minulle\nisästänsä ja äidistänsä ja niistä ihmisistä, joitten kanssa heidän oli\ntapa seurustella.\n\nTässä asunnossa ja tämän perheen kanssa vietin minä joutohetkeni.\nYksin-omaisen aamiaiseni -- pennyn maksavan leivän ja pennyn edestä\nmaitoa -- hankin itse. Toista vähäistä leipää ja juustopalasta talletin\neri hyllyllä eri kaapissa illalliseksi, kun ehtoolla palasin kotiin.\nTämä teki tietysti pahan loven noihin kuuteen, seitsemään shillingiin;\nja minä olin varahuoneessa päiväkauden, ja minun täytyi elättää itseni\ntällä rahalla koko viikko. Maanantai-aamusta lauvantai-iltaan saakka\nminä en muistaakseni saanut minkäänlaista neuvoa, ei johdatusta, ei\nkehoitusta, ei lohdutusta, ei apua, ei tukea keneltäkään ihmiseltä,\nniin totta kuin toivon taivaasen pääseväni.\n\nMinä olin niin nuori ja lapsellinen ja niin kykenemätön -- kuinka\nolisin saattanutkaan olla muuta? -- ottamaan kokonaan haltuuni omaa\nolentoani, että usein, kun aamuisin lähdin Murdstone ja Grinby'n\nvarahuoneesen, minä en saanut pidätetyksi itseäni niistä vanhoista,\nkuivettuneista pasteijoista, jotka olivat asetetut myytäväksi puoleen\nhintaan pasteijanleipurin ovella, vaan panin niihin sen rahan, jota\nolisi tullut säästää päivällistäni varten. Silloin jäin päivällistä\nvaille taikka ostin pienen ympyräleivän tai puddingin vipaleen. Minä\nmuistan kaksi puddingi-puotia, joissa vuorottain kävin sitä myöden,\nkuin varani sallivat. Toinen oli eräällä avoimella paikalla likellä St.\nMartinin kirkkoa -- kirkon takana -- ja on nyt kokonaan siirretty pois.\nTämän puodin puddingissa oli korinteja; se oli oikein oivallista\npuddingia, mutta kallista: kahden pennyn edestä ei saanut isompaa\nkappalta, kuin pennyn edestä tavallista puddingia. Hyvä puoti, jossa\njälkimäistä myytiin, oli Strandissa -- jossakin siinä osassa, joka\nmyöhemmin on rakennettu uudestaan. Puddingi täällä oli paksua ja\nvaaleata, raskasta ja pehmukaista, ja siihen oli istutettu isoja,\nlitteitä rusinoita kokonaisina pitkän matkan päähän toisistaan. Sitä\ntuotiin joka päivä lämpimänä sisään syönti-aikana, ja monena päivänä en\nsyönyt muuta puoliseksi. Kun söin säännölliset ja komeat päivälliset,\noli minulla servelati-makkara ja pennyn-leipä, taikka neljän pennyn\ntalrikki punasta biffiä keittokaupasta, taikka talrikki leipää ja\njuustoa ja lasillinen olutta eräästä viheliäisestä, vanhasta\nravintolasta vastapäätä työpaikkaamme, nimeltä Leijona taikka Leijona\nja jotakin muuta, jonka olen unhottanut. Minä muistan, kuinka kerta\nkannoin omaa leipääni (jonka olin tuonut muassani kotoa aamulla)\nkainalossa käärittynä paperiin, niinkuin kirja, ja menin mainioon à la\nmode biffihuoneesen likellä Drury Lane'a ja tilasin \"vähäisen talrikin\"\ntätä herkkua leivän ohessa syötäväksi. Mitä kyyppäri ajatteli\ntämmöisestä oudosta, pikkuisesta olennosta, joka tuli sisään aivan\nyksinään, sitä en tiedä; mutta minä voin vielä nähdä hänen\ntuijottelevan itseäni, kun söin päivällistäni, ja tuovan toisen\nkyyppärin myöskin katsomaan. Minä annoin hänelle puolen pennyä\njuomarahaksi, ja minä soisin, ettei hän olisi ottanut sitä.\n\nMeillä oli puoli tuntia, luullakseni, teetä varten. Kun minulla oli\nkylläksi rahaa, oli minun tapa ostaa puoli korttelia keitettyä kahvia\nja voileipä. Mutta kun minulla ei ollut mitään, katselin sisään yhteen\nmetsäriista-puotiin Fleetkadulla; taikka olen minä semmoisissa tiloissa\nkäynyt niin kaukana kuin Covent Garden'in torilla ja ihastellut\nananasomenoita. Minä kävelin mielelläni Adelphi'n ympärillä, koska se\npimeine holveineen tuntui minusta niin mystilliseltä. Minä näen itseni\neräänä iltana tulevan esiin jostakin tämmöisestä holvikäytävästä,\nlikellä vähäistä ravintolaa virran luona. Ravintolan edessä on aukea\npaikka, jossa muutamat hiilenkantajat tanssivat, ja minä istahdan\npenkille katselemaan heitä. Olisi hauska tietää, mitä he ajattelevat\nminusta!\n\nMinä olin semmoinen lapsi ja niin vähäinen, että usein, kun menin\njonkun vieraan ravintolan tiskin luo ostamaan lasillista olutta tai\nporteria, sillä kostuttaakseni mitä olin päivälliseksi syönyt, he\npelkäsivät antaa sitä minulle. Minä muistan, kuinka eräänä helteisenä\niltana menin yhden ravintolan tiskin viereen ja sanoin isännälle:\n\n\"Mitä lasillinen parasta -- _kaikkein parasta_ oluttanne maksaa?\" Sillä\nse oli joku erityinen tilaisuus. Minä en muista mikä. Ehkä\nsyntymäpäiväni.\n\n\"Puolikolmatta pennyä\", vastaa isäntä, \"on 'oikean huumaavan' oluen\nhinta.\"\n\n\"Laskekaat siis\", sanon minä, ottaen esiin rahojani, \"lasillinen\n'oikeata huumaavaa', jos suvaitsette, mutta hyvästi vaahtoa kanssa\".\n\nRavintolan isäntä katseli minua vastaukseksi kiireestä kantapäähän\ntiskin poikki ja hymyili kummallisella tavalla; ja sen sijaan, että hän\nolisi kaatanut minulle olutta, vilkaisi hän esiripun taa ja sanoi\njotakin vaimollensa. Tämä tuli esiin, neulomus kädessä, ja alkoi hänen\nkanssaan tarkastaa minua. Tässä me nyt seisomme kaikki kolme edessäni.\nIsäntä hiasillaan nojautuen tiskihuoneen akkunan pieleen; hänen\nvaimonsa tähystellen pikkuisen puoli-oven yli; ja minä hiukan\nhämmentyneenä silmäillen heitä toiselta puolen aidaketta. He kysyivät\nminulta kaikenlaisia, esimerkiksi, mikä nimeni oli, kuinka vanha olin,\nmissä asuin, missä työssä olin, ja kuinka tulin sinne. Joihin kaikkiin\nkeksin, pelkään minä, soveliaita vastauksia, etten saattaisi ketään\npulaan. Sitten he antoivat minulle oluen, vaikka varon, ettei se ollut\n\"oikeata huumaavaa\"; ja avaten tiskin puoli-ovea ja notkistuen alas\nantoi emäntä minulle rahani takaisin, vieläpä antoi suudelman, joka oli\npuoleksi ihmettelevä ja puoleksi säälivä, mutta aivan hellä ja hyvä,\nsiitä olen varma. Minä tiedän, etten huomaamatta ja tahtomatta\nliioittele apukeinojeni vähyyttä tai elämäni vastuksia. Minä tiedän,\nettä, jos Mr. Qvinion antoi minulle milloin hyvänsä shillingin, minä\nkäytin sen päivälliseen tai teehen. Minä tiedän, että tein työtä\naamusta iltaan saakka alhaisten miesten ja poikien kanssa, itse\nhuonoruokkoinen lapsi. Minä tiedän, että kuljeksin pitkin katuja,\nkehnosti ja niukalta ravittuna. Minä tiedän, että ilman Jumalan armotta\nminusta helposti olisi tullut pikkuinen rosvo tai kulkulainen; niin\nvähän huolta minusta pidettiin.\n\nKuitenkin oli minulla jonkunlainen arvo Murdstone ja Grinby'nkin luona.\nSillä osaksi Mr. Qvinion teki, mitä väliä pitämätön mies, joka oli\nsemmoisissa askareissa ja jolla oli tekemistä niin omituisen olennon\nkanssa, kuin minun, suinkin voi kohdellaksensa minua toisella tavalla,\nkuin muita, ja osaksi minä en koskaan kenellekään ihmiselle, miehelle\ntai pojalle, ilmoittanut, kuinka olin joutunut sinne enkä liioin\nvähimmälläkään tavalla näyttänyt suruani siitä. Että minä kärsin\nsalaisesti, jopa haikeasti kärsin, sitä ei kukaan muu, kuin minä itse,\nkoskaan tietänyt. Kuinka paljon kärsin, en pysty, niinkuin jo olen\nsanonut, ensinkään kuvailemaan. Mutta minä pidin omaa neuvoani ja tein\ntehtäväni. Minä tiesin alusta, että, jos en voisi toimittaa työtäni\nyhtä hyvin, kuin kaikki muut, minun olisi mahdoton torjua puolestani\npilkkaa ja ylenkatsetta. Minä tulin ennen pitkää ainakin yhtä\nvikkeläksi ja taitavaksi, kuin kukaan muu pojista. Vaikka olin kokonaan\nkumppanin kannalla heidän kanssaan, oli minun käytökseni ja tapani niin\nerilaatuinen, että se avasi jonkunlaisen juovan meidän välillemme. He\nja miehet sanoivat tavallisesti minua \"pikku gentiksi\"[19] tai\n\"nuoreksi Suffolkilaiseksi\". Eräs mies, nimeltä Gregory, joka oli\npakkarien päällikkö, ja yksi toinen, nimeltä Tipp, joka oli ajomies ja\nkävi punaisella jakulla, puhuttelivat minua välisti \"Davidiksi\";\nmutta minä luulen, että se enimmiten tapahtui, kun olimme hyvin\ntutun-omaiset, ja kun minä olin koettanut huvitella heitä työssämme\nmuutamilla tähteillä entisistä kertomuksistani, jotka yhä nopeammin\nhaihtuivat muististani. Jauhoperuna nousi kerran kapinaan sitä vastaan,\nettä minua näin kunnioitettiin; mutta Mick Walker kukisti hänet pian.\n\nMinä en luullut ensinkään mahdolliseksi päästä tästä elämästä ja\nluovuin sen vuoksi kokonaan toivostakin. Minä olen kuitenkin lujasti\nvakuutettu siitä, etten koskaan hetkeksikään taipunut siihen, vaan olin\nkovasti onneton; mutta minä kannoin sitä; enkä Peggottyllekaan --\nosaksi rakkaudesta häneen ja osaksi häpeästä -- koskaan missään\nkirjeessä (vaikka niitä monta kulki meidän välillämme) ilmoittanut\ntotuutta.\n\nMr. Micawber'in vastukset lisäsivät mieleni tuskaa. Hyljätyssä\ntilassani liityin kokonaan tähän perheesen, ja minun oli tapa kävellä\nja miettiä Mrs. Micawber'in keinoja ja neuvoja, lisäksi rasitettuna\nMr. Micawber'in velkojen painosta. Lauantai-iltana, joka oli suuri\njuhla minulle -- osaksi sen vuoksi, ettei ollut mikään vähäinen asia\nastua kotiin, kuusi, seitsemän shillingiä plakkarissa, katsellen\npuoteihin ja ajatellen, mitä semmoisella summalla voisi ostaa, ja\nosaksi sen vuoksi, että silloin menin varhain kotiin -- oli Mrs.\nMicawber'in tapa uskoa aivan sydäntä halkaisevia asioita minulle;\nsamaten myöskin sunnuntai-aamuna, kun vähäisessä parta-astiassa\nsekoitin sitä teetä tai kahvia, jonka olin ostanut iltaa ennen, ja\nverkalleen söin einettäni. Se ei ollut mitään outoa, että Mr. Micawber\nrajusti nyyhkytti tämmöisen lauantai-illan keskustelun alussa, mutta\nloppupuolella lauloi, kuinka armas Nancy oli Jack'in ilo. Minä olen\nnähnyt hänen tulevan kotiin illalliseksi, vuodattaen kyyneliä ja\nvakuuttaen, ettei mikään muu ollut edessä, kuin vankihuone, mutta\npanevan maata, laskien, kuinka paljon maksaisi, jos hän teettäisi\nkaari-akkunoita huoneesensa, -- \"jos jotakin ilmaantuisi\", joka oli\nhänen mielilauseensa. Ja Mrs. Micawber oli juuri samanlainen.\n\nKummallinen yhtäläisyys ystävyydessä, lähtien, luullakseni, meidän\nkumpaistenkin omituisesta tilastamme, syntyi minun ja näitten ihmisten\nvälille, vaikka meillä ijän puolesta oli naurettava erilaisuus. Mutta\nminä en koskaan antanut heidän taivuttaa itseäni vastaan-ottamaan\nheidän kutsumuksiaan syömiseen ja juomiseen heidän kanssaan heidän\nvaroistaan (koska hyvin tiesin, että heidän oli vaikea tulla toimeen\nlihakauppiaan ja leipurin kanssa, ja ettei heillä usein ollut tarpeeksi\nitseänsäkään varten), kunnes Mrs. Micawber uskoi minulle kaikki\nsalaisuutensa. Tämän hän teki eräänä iltana seuraavalla tavalla:\n\n\"Master Copperfield\", lausui Mrs. Micawber, \"minä en pidä teitä\nminäkään outona enkä siis epäile kertomasta, ja että Mr. Micawber'in\nvastukset lähestyvät ratkaisu-kohtaansa\".\n\nTämä ilmoitus teki minut kovin alakuloiseksi, ja minä katselin Mrs.\nMicawber'in punaisia silmiä suurimmalla säälillä.\n\n\"Paitsi yhtä hollantilaisen juuston kannikkaa -- joka ei ole sovelias\nnuoren perheen tarpeisin\" -- sanoi Mrs. Micawber, \"ei löydy rahtuakaan\nruokaa varakammiossamme. Minä olin tottunut puhumaan varakammiosta, kun\nasuin isän ja äidin luona, ja käytän tätä sanaa nyt melkein\nhuomaamatta. Mitä minä aion sanoa, on se, ettei löydy mitään syötävää\nkoko talossa\".\n\n\"Voi minua!\" lausuin minä suuressa tuskassa. Minulla oli kaksi, kolme\nshillingiä viikkopalkastani plakkarissani -- josta päätän, että pidimme\ntätä keskustelua jonakin keskiviikko-iltana -- ja minä otin ne nopeasti\nesiin, syvästi liikutettuna pyytäen Mrs. Micawber'ia ottaman niitä\nlainaksi minulta. Mutta, suudellen minua, pakoitti tämä lady minut\npistämään ne takaisin plakkariini ja vastasi, ettei hän tahtonut\najatella sitä.\n\n\"Ei, rakas Master Copperfield\", lausui hän, \"olkoon se kaukana minun\najatuksistani! Mutta teillä on enemmän älyä, kuin teidän ijältänne\nsopii odottaa, ja te voitte tehdä toisenlaisen hyvän työn, jos\ntahdotte; jopa semmoisen hyvän työn, johon minä kiitollisuudella\nsuostun\".\n\nMinä pyysin Mrs. Micawber'ia sanomaan sitä.\n\n\"Minä olen itse vienyt pois pöytähopeamme\", sanoi Mrs. Micawber.\n\"Kuutta tee-lusikkaa, kahta suola-lastaa ja yhtä sokuripihtiä vastaan\nolen eri aikoina salaisesti ja omilla käsilläni lainannut rahaa. Mutta\nkaksoiset estävät minua kovasti; ja minulle, joka aina muistan isää ja\näitiä, ovat nämät toimet perin tuskalloisia. Meillä on vielä muutamia\njoutavia kaluja, joista voisimme erota. Mr. Micawber'in tunteet eivät\nkoskaan sallisi _hänen_ luopua niistä, ja Clickett\" -- tämä oli\nvaivaishuoneen tyttö -- \"joka on jokapäiväinen ihminen, kävisi ikävän\nrohkeaksi, jos osoitettaisiin hänelle semmoista luottamusta. Master\nCopperfield saisinko pyytää teitä\" --\n\nMinä ymmärsin nyt Mrs. Micawber'in ja käskin hänen käyttää itseäni\nmissä määrässä hyvänsä. Minä rupesin jo samana iltana kaupitsemaan\nhelpoimmin kuljetettavia kapineita; ja lähdin samanlaiselle retkelle\nmelkein joka aamu, ennenkuin menin Murdstone ja Grinby'n luo.\n\nMr. Micawber'illa oli muutamia kirjoja vähäisellä chiffonnier'illä,\njota hän nimitti kirjastoksi; ja nämät menivät ensiksi. Minä kannoin ne\ntoinen toisensa perästä erääsen kirjakauppaan City Road'in varrella --\njossa silloin siinä osassa, joka oli likellä meidän taloa, oli melkein\nvaan kirja- ja lintupuoteja -- ja myin ne siihen hintaan, minkä vaan\nsain. Tällä kirjakaupan omistajalla, joka asui vähäisessä huoneessa\npuodin takana, oli tapana päihtyä joka ilta ja saada ankaria toria\nvaimoltansa joka aamu. Monta kertaa, kuin menin sinne varhain, laski\nhän minut puheillensa, maaten vetosängyssään, haava otsassa ja silmä\nsinisenä, joka todisti hänen liiallista elämäänsä edellisenä iltana\n(minä pelkään, että hän oli riitaisa juodessaan). Vapisevalla kädellä\nhapuili hän tarvittavia rahoja toisesta tai toisesta plakkarista\nvaatteistansa, jotka makasivat lattialla, sillä välin kuin hänen\nvaimonsa, pieni lapsi sylissään ja kengät lytistyneinä, yhä soimasi\nhäntä. Toisinaan hän oli hukannut rahansa, ja silloin käski hän minun\ntulla takaisin; mutta hänen vaimollansa oli aina kumminkin vähän -- hän\noli varmaan korjannut miehen rahat, kun tämä oli juovuksissa -- ja\nhän päätti salaisesti kaupan portailla, kun yhdessä astuimme alas.\nPantin-ottajan puodissa rupesin myöskin tulemaan hyvin tunnetuksi.\nEtevin gentlemani, joka toimi tiskin takana, puhutteli minua kovin\nystävällisesti ja pani minut usein, niinkuin muistan, deklineeraamaan\njotakin latinaista substantiviä tai adjektiviä tai konjugeeraamaan\njotakin latinaista verbiä, sillä aikaa kuin hän suoritti asiani.\nKaikkien näitten kohtausten jälkeen laitti Mrs. Micawber vähäiset\npidot, tavallisesti illalliset; ja minä muistan, että nämät ateriat\nmaistuivat omituisen hyvältä.\n\nVihdoin Mr. Micawber'in vastukset joutuivat ratkaisukohtaansa, hän\npantiin kiinni varhain eräänä aamuna ja vietiin King's Bench'in\nvankihuoneesen. Hän sanoi minulle, kotoa lähtiessään, että päivän\njumala nyt oli laskeunut alas häneltä -- ja minä luulin todella, että\nhänen sydämensä oli pakahtunut, ja minun myöskin. Mutta jälestäpäin\nkuulin, että olivat nähneet hänen ennen puolipäivää aivan iloisena\nlyövän keiliä.\n\nEnsimäisenä sunnuntaina sen jälkeen, kuin hän vietiin sinne, oli minun\nmäärä mennä katsomaan häntä ja syömään päivällistä hänen kanssaan.\nMinun tuli kysyä tietäni semmoiseen ja semmoiseen paikkaan ja juuri\nlikeltä sitä saisin nähdä toisen paikan, ja juuri tämän läheltä pihan,\njonka poikki minun tuli pyrkiä ja sitten astua suoraan eteenpäin, siksi\nkuin näkisin vanginvartian. Kaikki nämät minä tein; ja kun viimein näin\nvanginvartian (pikkuinen poika parka, kuin minä olin!) ja ajattelin,\nkuinka, kun Roderick Random oli velkavankeudessa, siellä oli mies,\njolla ei ollut mitään muuta, kuin vanha raanu päällänsä, häilyi\nvanginvartia sinne tänne hämärtävien silmieni ja tykyttävän sydämeni\nedessä.\n\nMr. Micawber odotti minua sisäpuolella porttia, ja me menimme ylös\nhänen huoneesensa (viimeiseen kerrokseen ennen kattokerrosta) ja\nitkimme paljon. Hän vannotti minua juhlallisesti, muistan minä,\nottamaan hänen kohtaloansa varoitukseksi ja huomaamaan, että jos\nkenellä oli kahdenkymmenen punnan vuotuinen tulo ja hän kulutti\nyhdeksäntoista puntaa, yhdeksäntoista shillingiä ja kuusi pennyä, hän\noli onnellinen, mutta että, jos hän kulutti kaksikymmentä puntaa ja\nyhden shillingin, hänen kävi ohraisesti. Jonka perästä hän lainasi\nminulta shillingin porteriin, antoi minulle valtuukirjan ottaa tämän\nsumman Mrs. Micawber'ilta, pisti pois nenäliinansa ja reipastui.\n\nMe istuimme vähäisen valkean edessä, johon oli kaksi tiilikiveä\nasetettu sisäpuolelle ruosteista kamini-ristikkoa, yksi kummallekin\nsivulle, ettei tuli polttaisi liian paljon hiiliä, kunnes toinenkin\nvelkavanki, joka asui yhdessä Mr. Micawber'in kanssa, astui sisään\nleipotuvasta sen lampaanpaistin kanssa, jonka olimme yhteisillä\nvaroilla hankkineet. Sitten minä lähetettiin \"Kapteeni Hopkins'in\" luo\npäämme päällä olevaan huoneesen tervehtimään Mr. Micawber'in puolesta\nja sanomaan, että minä olin hänen nuori ystävänsä ja pyysin, että\nKapteeni Hopkins lainaisi minulle veistä ja kahvelia.\n\nKapteeni Hopkins lainasi minulle veitsen ja kahvelin, lähettäen\nterveisiä Mr. Micawber'ille. Hänen vähäisessä huoneessaan oli yksi\nsangen likainen lady ja kaksi vaaleata tyttöä, hänen tyttärensä, joilla\noli pörhötukkainen pää. Minä ajattelin, että oli parempi lainata\nKapteeni Hopkins'in veitsi ja kahveli, kuin Kapteeni Hopkins'in kampa.\nKapteeni itse oli ruokottomuuden viimeisellä portaalla. Hänellä oli\ntuuhea poskiparta ja perin vanha, ruskea päällystakki eikä mitään muuta\ntakkia sen alla. Minä näin hänen vuoteensa kokoon käärittynä yhteen\nnurkkaan; ja mitä talrikkeja, vateja ja kannuja hänellä oli yhdellä\nhyllyllä; ja minua aavisti (jumala tiesi kuinka), että, vaikka nuot\nmolemmat pörhötukkaiset tytöt olivat Kapteeni Hopkins'in lapsia,\nlikainen lady ei kuitenkaan ollut naimisissa Kapteeni Hopkinsin kanssa.\nMinun ujoa oloani hänen kynnyksellänsä ei kestänyt enemmän, kuin\nkorkeintaan pari minutia, mutta minä tulin alas, tietäen kaikki nämät\nyhtä varmaan, kuin että veitsi ja kahveli oli kädessäni.\n\nKuitenkin oli jotakin mustalaisen-kaltaista ja hupaista\npäivällisissämme. Minä vein Kapteeni Hopkins'in veitsen ja kahvelin\ntakaisin varhain iltapuolella ja lähdin kotiin lohduttamaan Mrs.\nMicawber'ia käyntiäni kuvailemalla. Hän pyörtyi, kun hän näki minun\npalaavan; mutta rakensi jälestäpäin vähän munatoddya, virvoittaaksensa\nmeitä sillä aikaa, kuin keskustelimme asiasta.\n\nMinä en tiedä, kuinka huonekalut myytiin perheen hyväksi, taikka kuka\nne myi, minä tiedän vaan, etten _minä_ sitä tehnyt. Ne myytiin kuin\nmyytiinkin, ja kuljetettiin pois vankkureilla, paitsi sänky, pari kolme\ntuolia ja kyökkipöytä. Tällä omaisuudella me, Mrs. Micawber, lapset,\norpo ja minä itse pidimme, niin sanoakseni, teltaa molemmissa\nvierashuoneissa tyhjässä rakennuksessa Windsor Terrace'ssa; ja elimme\nsiellä yöt päivät. Minä en voi arvata, kuinka kauan, vaikka näyttää\nminusta, kuin se olisi ollut pitkä aika. Viimein päätti Mrs. Micawber\nmuuttaa vankihuoneesen, jossa Mr. Micawber nyt oli hankkinut eri\nhuoneen itselleen. Minä vein avaimen talon isännälle, joka oli suuresti\niloissaan, kun hän sai sen; ja sängyt lähetettiin King's Bench'iin,\npaitsi minun, jota varten vähäinen huone hyyrättiin naapuristossa\nulkopuolella tämän laitoksen muureja. Tämä oli kovasti mieleeni, koska\nMicawber'ilaiset ja minä olimme suruissamme liian paljon tottuneet\ntoisiimme, ettemme voineet erota. Orpokin tiloitettiin samaten johonkin\nhalpaan asuntoon läheisyyteen. Minun asuntoni oli levollinen\nvinttikamari, jossa oli kaltava katto ja hupainen katsanto jollekin\nveistämölle; ja kun otin sen haltuuni ja ajattelin, että Mr.\nMicawber'in huolet vihdoin viimein olivat joutuneet ratkaisu-kohtaansa,\noli se minusta oikea paratiisi.\n\nKoko tämän ajan tein työtä Murdstone ja Grinby'n luona samalla halvalla\ntavalla, samojen halpojen kumppanien kanssa ja samalla ansaitsemattoman\nalennuksen tunnolla, kuin alustakin. Mutta minä en koskaan --\nepäilemättä onnekseni -- ruvennut minkäänlaiseen tuttavuuteen enkä\npuhunut kenenkään niitten monen pojan kanssa, jotka näin joka päivä,\nkun menin varahuoneesen tai tulin siitä tai kuljeksin kaduilla atriain\naikoina. Minä vietin samaa, salaisesti onnetonta elämää, mutta vietin\nsitä samalla yksinäisellä, itseeni luottavaisella tavalla. Ainoat\nmuutokset, joita huomaan, ovat ensiksi, että vaatteeni kävivät\nhuonommaksi, ja toiseksi, että olin päässyt suuresta osasta Mr. ja Mrs.\nMicawber'in huolten painosta; sillä muutamat sukulaiset tai ystävät\nolivat ottaneet auttaaksensa heitä heidän nykyisessä tilassaan, niin\nettä he elivät muhkeammin vankihuoneessa, kuin olivat eläneet moneen\naikaan ulkopuolella sitä. Minun oli nyt tapa syödä aamiaista heidän\nkanssaan jonkun sopimuksen johdosta, jonka eri kohtia en sen tarkemmin\nmuista. Minä olen myöskin unhottanut, millä tunnilla vankihuoneen\nportit aamuisin avattiin, että pääsin sisään; mutta minä tiedän, että\nusein olin ylhäällä kello kuusi ja että kaikkein mieluisammin kulutin\nloma-aikaani vanhalla London-Bridge'llä, jossa tavallisesti istuin\njossakin kivikomerossa, tarkastellen edestakaisin kulkevia taikka\nkatsoen rintavarustimen yli, kuinka aurinko paistoi veteen tai sytytti\nkultaisen liekin Muistopatsaan huipussa. Täällä kohtasi minut orpotyttö\nvälisti ja hänelle minä kerroin muutamia kummallisia kuvaelmia\nvarveista ja Tower'ista; joista en voi sanoa mitään muuta, kuin että\ntoivon itse uskoneeni niitä. Iltaisin palasin tavallisesti\nvankihuoneesen kävelemään edestakaisin pihalla Mr. Micawber'in seurassa\ntaikka pelaamaan kasinoa Mrs. Micawber'in kanssa ja kuuntelemaan hänen\nmuistelmiansa isästä ja äidistä. Tiesikö Mr. Murdstone, missä minä\nolin, sitä en saata sanoa. Minä en koskaan jutellut sitä kenellekään\nMurdstone ja Grinby'n luona.\n\nVaikka Mr. Micawber'in asiat olivat päässeet ratkaisukohtansa ohitse,\nolivat ne kovasti selkkauksissa erään \"dokumentin\" vuoksi, josta kuulin\nsangen paljon ja jonka nyt luulen olleen jonkunlaisen entisen\nsopimuksen hänen velkojiensa kanssa, vaikka olin niin kaukana\nymmärtämästä sitä silloin, että tiedän katsoneeni sitä samanlaiseksi\nkuin noita kamalia pergamentteja, joita arvellaan yhteen aikaan\nsuuressa määrässä löytyneen Saksassa. Viimein näytti tämä dokumentti\njollakin lailla hävinneen; ainakin se herkesi olemasta se \"kari kokan\npuolella\", jona se oli ollut; ja Mrs. Micawber ilmoitti minulle, että\n\"hänen heimonsa\" oli päättänyt, että Mr. Micawber vapaaksi päästäksensä\nvetoisi Asetukseen kykenemättömistä velallisista, joka laskisi hänet\nirti, toivoi hän, noin kuuden viikon perästä.\n\n\"Ja silloin\", lausui Mr. Micawber, joka oli läsnä, \"minä en epäile,\nettä Jumalan avulla rupeen vaurastumaan ja elämään ihan uudella\ntavalla, jos -- lyhyeltä, jos jotakin ilmaantuisi\".\n\nEtsien ilmi kaikkia silloisia tapahtumia, muistan, että Mr. Micawber\ntähän aikaan sepitti yhden anomuskirjan Alihuoneelle, jossa pyydettiin,\nettä velkavankeuden laki muutettaisiin. Minä kirjoitan tämän muiston\ntähän, koska se näyttää minulle sitä tapaa, jolla sovitin vanhat\nkirjani muuttuneesen elämääni ja sommittelin itselleni kertomuksia\nkatuelämästä, miehistä ja naisista; ja kuinka muutamat pääpiirteet\nsiinä luonteessa, jota, luullakseni, huomaamatta kehitän, elämäkertaani\nkirjoittaessani, vähitellen muodostuivat koko tämän ajan kuluessa.\n\nVankihuoneessa löytyi klubi, jossa Mr. Micawber'illa oli suuri arvo,\nkoska hän oli gentlemani. Mr. Micawber oli selittänyt ajatuksensa tästä\nanomuksesta klubille, ja klubi oli täydellisesti hyväksynyt sitä. Jonka\nvuoksi Mr. Micawber (joka oli aivan hyvänluontoinen mies ja niin\ntoimelias ihminen kaikissa, paitsi omissa, asioissa, kuin juuri sopi\najatella, eikä milloinkaan niin onnellinen, kuin jos hän puuhasi\njotakin, josta hänellä itsellä ei ollut mitään hyötyä) rupesi\nmiettimään tätä anomusta, pani kokoon sen, kirjoitti sen puhtaaksi\nisoilla kirjaimilla suunnattoman suurelle paperiarkille, levitti sen\npöydälle ja määräsi ajan, jolloin koko klubi ja kaikki muurien\nsisäpuolella olevat saisivat tulla ylös hänen huoneesensa ja\nallekirjoittaa sen, jos heidän teki mieli.\n\nKun kuulin näistä lähestyvistä juhlallisista menoista, olin niin\nutelias näkemään heidän kaikkien tulevan sisään, toinen toisensa\nperästä, vaikka minä jo tunsin suurimman osan heistä ja he minut, että\nhankin itselleni luvan olla tunnin aikaa poissa Murdstone ja Grinby'n\nluota ja menin seisomaan yhteen nurkkaan tätä tarkoitusta varten. Niin\nmonta klubin etevimmistä jäsenistä, kuin mahtui tähän vähäiseen\nhuoneesen sitä täyttämättä, asettui Mr. Micawber'in viereen\nanomuskirjan eteen, mutta vanha ystäväni Kapteeni Hopkins (joka oli\npessyt itsensä tämän juhlallisen tilaisuuden kunniaksi) sijoittui\nlikelle sitä lukeaksensa sitä kaikille, jotka eivät tunteneet sen\nsisältöä. Nyt avattiin ovi, ja yhteinen asujamisto alkoi pitkässä\njonossa saapastella sisään, niin että osa odotti ulkopuolella, sillä\naikaa kuin yksi oli sisällä, pisti nimimerkkinsä alle ja meni ulos.\nJokaiselle järjestänsä lausui Kapteeni Hopkins: \"oletteko lukeneet\nsitä?\" -- \"Ei\". -- \"Tahtoisitteko kuulla sitä luettavan?\" Jos toinen\nosoitti vähintäkään halua kuulla sitä, luki Kapteeni Hopkins korkealla,\nsointuvalla äänellä hänelle jokikisen sanan siitä. Kapteeni olisi\nlukenut sitä kaksikymmentä-tuhatta kertaa, jos kaksikymmentä-tuhatta\nihmistä olisi tahtonut kuulla häntä, yksi erältänsä. Minä muistan sen\nikäänkuin makean vierityksen, jolla hän äänsi semmoisia lauselmia, kuin\n\"kansan parlamentissa kokoontuneet edusmiehet\", \"teidän anojanne\nlähestyvät sentähden nöyrästi kunnian-arvoisaa huonettanne\", \"hänen\narmollisen majesteettinsa onnettomat alamaiset\", niinkuin sanat\nolisivat olleet jotakin todellista hänen suussansa ja imarat maultansa;\nsillä välin kuin Mr. Micawber kuunteli jonkunlaisella kirjailian\nturhamielisyydellä, tähystellen suopeasti vastapäisen seinän nauloja.\n\nKun ajattelen, kuinka joka päivä kävelin edestakaisin Southwark'in ja\nBlackfriars'in välillä ja kuljeksin ruoan aikoina pimeillä kaduilla,\njoitten kivet, minun tietääkseni, voisivat tänä hetkenä olla kuluneina\nlapsellisesta jalastani, kummastelen, kuinka monta näistä ihmisistä\npuuttuu siinä joukossa, jonka oli tapa uudestaan astua jonottain\nohitseni Kapteeni Hopkins'in äänen kaikkuessa. Kun ajatukseni nyt\npalaavat tuohon pitkälliseen nuoruuteni tuskaan, kummastelen, kuinka\nmonta niistä kertomuksista, joita keksin semmoisesta väestä, riippuvat,\nniinkuin jonkunlainen mielikuvituksen sumu, hyvin muistettujen\ntosi-asiain ylitse! Kun kuljen vanhoilla paikoilla, en ihmettele, että\nluulen näkeväni ja sääliväni erästä viatonta, romantillista poikaa,\njoka liikkuu edessäni, luoden fantastillista mailmaansa semmoisista\noudoista kokemuksista ja saastaisista esineistä!\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\nKoska en enemmän rakasta elämää omin päin, teen suuren päätöksen.\n\n\nOikeaan aikaan oli Mr. Micawber'in anomuskirja valmiina esiteltäväksi;\nja suureksi ilokseni tuli käsky, että tämä gentlemani päästettäisiin\nvapaaksi mainitun asetuksen voimasta. Hänen velkojansa eivät olleet\nleppymättömiä; ja Mrs. Micawber ilmoitti minulle, että yksin tuo\nkostonhimoinen suutarikin oli istuvan oikeuden edessä lausunut, ettei\nhän pitänyt Mr. Micawber'ille mitään vihaa, mutta että, kun hänen tuli\nsaada jotakin, hän mielellään tahtoi maksunsa. Hän sanoi arvelevansa,\nettä tämä oli inhimillistä.\n\nKun Mr. Micawber'in asia oli ollut esillä, palasi hän King's Bench'iin,\nkoska muutamat maksut vielä olivat suoritettavat ja muutamat temput\ntehtävät, ennenkuin hän varsinaisesti laskettiin vapaaksi. Klubi\nvastaan-otti hänet ihastuksella ja piti samana päivänä laulannolliset\niltahuvit hänen kunniakseen, sillä välin kuin Mrs. Micawber ja minä\nitseksemme söimme lampaanpaistia keskellä nukkuvaa perhettä.\n\n\"Tämmöisessä tilaisuudessa, Master Copperfield\", lausui Mrs. Micawber,\n\"esittelen, että vielä juomme lasin flip'iä\", sillä me olimme jo vähän\njuoneet semmoista, \"isäni ja äitini muistoksi\".\n\n\"Ovatko he kuolleet, Ma'am?\" kysyin minä, viinilasilla vastattuani.\n\n\"Äiti erosi tästä elämästä\", vastasi Mrs. Micawber, \"ennenkuin Mr.\nMicawber'in vastukset alkoivat, taikka kumminkin, ennenkuin ne kävivät\nrasittaviksi. Isä eli, mennäksensä useampia kertoja takaukseen Mr.\nMicawber'in puolesta, ja kuoli sitten lukuisan ystäväkunnan\nkaipaukseksi\".\n\nMrs. Micawber pudisti päätänsä ja pudotti hurskaan kyynelen sen\nkaksoisen päälle, joka sattui olemaan käsillä.\n\nKun minun tuskin sopi toivoa mitään parempaa tilaisuutta tehdäkseni\nyhtä kysymystä, joka likeltä koski minuun, sanoin Mrs. Micawber'ille:\n\n\"Saanko minä kysyä, Ma'am, mitä te ja Mr. Micawber nyt aiotte tehdä,\nkun Mr. Micawber on päässyt vastuksistaan ja on vapaa? Oletteko jo\npäättäneet mitään siinä kohden?\"\n\n\"Minun heimoni\", vastasi Mrs. Micawber, joka aina lausui nämät molemmat\nsanat jonkunlaisella ylhäisellä muodolla, vaikk'en minä koskaan voinut\nymmärtää, mitä ihmisiä hän tällä nimityksellä tarkoitti, \"minun heimoni\narvelee, että Mr. Micawber'in tulee jättää London ja käyttää\nluonnonlahjojansa maalla. Mr. Micawber on mies, jolla on suuret\nluonnonkirjat, Master Copperfield\".\n\nMinä vakuutin, että olin varma siitä.\n\n\"Suuret luonnonkirjat\", toisti Mrs. Micawber. \"Minun heimollani on se\najatus, että, jos vähänkin häntä suojelee, jotakin voi tullivirastossa\ntehdä niin kykenevän miehen eduksi, kuin hänen. Koska heimoni vaikutus\non paikkakunnallinen, on se heidän tahtonsa, että Mr. Micawber lähtee\nalas Plymouthiin. He katsovat sitä aivan tarpeelliseksi, että hän itse\noleskelee paikalla\".\n\n\"Valmiina ollaksensa?\" kysyin minä.\n\n\"Aivan niin\", vastasi Mrs. Micawber. \"Valmiina ollaksensa, jos jotakin\nilmaantuisi\".\n\n\"Ja lähdettekö te myötä, Ma'am?\"\n\nPäivän tapaukset ynnä kaksoiset, jollei flipi, olivat tehneet Mrs.\nMicawber'in hysterilliseksi, ja hän vuodatti kyyneliä, kun hän vastasi:\n\n\"Minä en koskaan jätä Mr. Micawber'ia. Olkoon, että Mr. Micawber alussa\non salannut vastuksiansa minulta, mutta hänen herkkä-uskoinen luontonsa\nehkä saattoi hänet luulemaan, että hän voittaisi ne. Helmikaulusta ja\nrannerengas, jotka perin äidiltä, ovat myydyt vähempään, kuin puoleen\narvoonsa; ja koralli-koriste, jonka isä antoi morsiuslahjaksi minulle,\nheitettiin suorastaan pois ilmaiseksi. Mutta minä en koskaan jätä Mr.\nMicawber'ia. Ei!\" huudahti Mrs. Micawber vielä enemmän liikutettuna,\nkuin ennen. \"Minä en koskaan tee sitä! Ei maksa vaivaa pyytää sitä\nminulta!\"\n\nMinun oli oikein paha olla -- niinkuin Mrs. Micawber olisi luullut\nminun käskeneen häntä tekemään jotakin semmoista! -- ja minä istuin\nlevottomana katsellen häntä.\n\n\"Mr. Micawber'illa on vikansa. Minä en kiellä, että hän on varomaton.\nMinä en kiellä, että hän on salannut minulta sekä varojensa että\nsitoumustensa oikean suuruuden\", jatkoi hän, katsellen seinää; \"mutta\nminä en koskaan jätä Mr. Micawber'ia!\"\n\nKun Mrs. Micawber nyt oli korottanut äänensä ilmeiseen kirkunaan,\npelästyin minä niin, että juoksin klubihuoneesen ja keskeytin Mr.\nMicawber'ia, joka istui esimiehenä pitkän pöydän ääressä ja johdatti\nkööriä seuraavaan lauluun:\n\n    Hii hei, Dobbin,\n    Hii hoo, Dobbin,\n    Hii hei, Dobbin,\n    Hii hei ja hii hoo-o-o-oo!\n\nsanomalla, että Mrs. Micawber oli huolettavassa tilassa, jolloin hän\nkohta purskahti itkuun ja tuli pois minun kanssani, liivi täynnä\nniitten äyriäisten päitä ja purstoja, joita hän oli syönyt.\n\n\"Emma, enkelini!\" huusi Mr. Micawber, huoneesen juosten; \"mikä nyt on?\"\n\n\"Minä en koskaan jätä sinua, Micawber!\" huudahti tämä.\n\n\"Minun kultahenkeni!\" lausui Mr. Micawber, sulkien häntä syliinsä. \"Sen\ntiedän täydellisesti\".\n\n\"Hän on lasteni isä! Hän on kaksoisteni isä! Hän on sydämeni puoliso\",\nhuusi Mrs. Micawber tyrskien, \"enkä minä kos-kaan jä-tä Mr.\nMicawber'ia!\"\n\nMr. Micawber oli niin syvästi liikutettu tästä rakkauden osoituksesta\n(minä olin kohdaltani rauennut kyyneliini), että hän innostuneena\nkallistui vaimonsa puoleen ja rukoili tätä katsomaan ylös ja olemaan\nlevollisena. Mutta mitä enemmän hän käski Mrs. Micawber'in katsoa ylös,\nsitä enemmän tämä kiinnitti silmiänsä tyhjään; ja mitä enemmän hän\nkäski hänen tyyntyä, sitä vähemmän hän taipui. Tämän johdosta oli Mr.\nMicawber ennen pitkää niin tunteittensa vallassa, että hän vuodatti\nkyyneliä yhdessä vaimonsa ja minun kanssani ja vihdoin pyysi minut\ntekemään hyvin ja käymään istumaan tuolille portaille, sillä välin kuin\nhän nostaisi Mrs. Micawber'in sänkyyn. Minä olisin mielelläni jättänyt\nhänet hyvästi siksi iltaa, mutta hän ei tahtonut antaa minun tehdä\nsitä, ennenkuin vieraitten kello soi. Minä istuin siis portaitten\nakkunan vieressä, kunnes hän tuli ulos, toinen tuoli kädessä, ja yhtyi\nminuun.\n\n\"Kuinka Mrs. Micawber nyt voi, Sir?\" kysyin minä.\n\n\"Kovin huonosti\", vastasi Mr. Micawber, pudistaen päätänsä;\n\"vastavaikutus. Voi, tämä on ollut kauhea päivä! Me seisomme nyt\nyksinään -- meiltä on kaikki mennyt!\"\n\nMr. Micawber puristi kättäni, huokasi ja purskahti sitten itkuun. Minä\nolin suuresti liikutettu ja lisäksi pettynyt toivoissani, sillä minä\nolin odottanut, että olisimme vallan iloiset tässä onnellisessa ja\nkauan kaivatussa tilaisuudessa. Mutta Mr. ja Mrs. Micawber olivat niin\ntottuneet vanhoihin vastuksiinsa, luulen minä, että tunsivat itsensä\naivan haaksirikkoon joutuneiksi, kun heidän täytyi ajatella, että\nolivat niistä suoriuneet. Koko heidän jäntevyytensä oli kadonnut, enkä\nminä ollut koskaan nähnyt heitä puoleksikaan niin kurjina, kuin sinä\niltana; siinä määrässä tosiaan, että, kun kello soi ja Mr. Micawber\nseurasi minua vahtimajan luo ja tässä erosi minusta, siunaten minua,\nminä pelkäsin jättää häntä yksikseen: niin perin surkeassa tilassa hän\noli.\n\nMutta siinä hämmingissäkin ja alakuloisuudessa, johon olimme vastoin\nodotustani kiertyneet, näin minä selvästi, että Mr. ja Mrs. Micawber ja\nheidän perheensä aikoivat muuttaa pois Londonista, ja että meidän pian\noli toisistamme eroaminen. Kun sinä iltana astuin kotiin ja sitten\nvietin monta unetonta hetkeä vuoteessani, silloin ensiksi syntyi se\najatus -- vaikka en tiedä, mistä se päähäni juolahti -- joka\njälestäpäin muodostui varmaksi päätökseksi.\n\nMinä olin niin tottunut Micawber'ilaisiin, olin ollut niin likeinen\ntuttava heidän kanssaan heidän ahdingossaan ja olin niin peräti ystäviä\nvailla ilman heitä, että, kun ajattelin, että minun täytyi uudestaan\nmuuttaa asuntoa sekä vielä kerta ruveta outojen ihmisten seuraan, se\ntuntui siltä kuin olisin sinä hetkenä joutunut tuulen ajeltavaksi\nnykyisessä elämässäni semmoisella tiedolla siitä, kuin kokemus jo oli\nantanut minulle. Kaikki ne arat tunteet, joita se julmasti haavoitti,\nkoko se häpeä ja kurjuus, jota se piti vireillä rinnassani, kävivät\ntuikeammaksi, kun ajattelin tätä; ja minä päätin, että minun oli\nmahdoton kestää tätä elämää!\n\nEttei ollut mitään toivoa päästä siitä, jollen itse pääsöä toimittanut,\nymmärsin sangen hyvin. Minä kuulin harvoin mitään Miss Murdstone'sta\neikä koskaan mitään Mr. Murdstone'sta. Oli vaan pari kolme myttyä uusia\ntai paikattuja vaatteita tullut minulle Mr. Qvinion'in nimellä, ja\njokaisessa niissä oli paperiliuska, jossa sanottiin, että J. M. toivoi,\nettä D. C. teki ahkerasti työtä ja antautui kokonaan velvollisuuksiinsa\n-- mutta ei vähintäkään viitattu siihen, että minusta koskaan tulisi\nmitään muuta, kuin se halpa työjuhta, joksi nopeasti muutuin.\n\nJo seuraava päivä näytti minulle, sillä välin kuin mieleni vielä oli\nensimäisissä kuohuksissaan siitä, mitä se oli tuuminut, ettei Mrs.\nMicawber suotta ollut puhunut heidän lähdöstänsä. He hyyräsivät\nviikoksi huoneen siinä talossa, jossa minä asuin; ja tämän ajan\nkuluttua heidän oli määrä lähteä Plymouth'iin. Mr. Micawber tuli itse\njälkeen päivällisen alas konttoriin ilmoittamaan Mr. Qvinion'ille, että\nhänen täytyi jättää minut lähtönsä päivänä, sekä antamaan minulle\nparasta arvolausetta, jonka todesti ansaitsinkin. Mr. Qvinion kutsui\nsisään ajomies Tipp'in, joka oli naimisissa ja jolla oli huone\nvourattavana, ja majoitti minut vastaiseksi hänen luoksensa --\nkeskinäisen suostumuksen johdosta, niinkuin hänen oli täysi syy\najatella; sillä minä en puhunut mitään, vaikka päätökseni nyt oli\ntehty.\n\nMinä vietin iltani Mr. ja Mrs. Micawber'in kanssa sinä aikana, kuin\nvielä asuimme saman katon alla; ja minä luulen, että päivästä päivään\nmiellyimme vielä enemmän toisiimme. Viimeisenä sunnuntaina kutsuivat he\nminut päivällisille; ja meillä oli porsaanpaistia omenahillon kanssa ja\npuddingia. Minä olin edellisenä iltana ostanut täplikkään puuhevosen\njäähyväislahjaksi pikku Wilkins Micawber'ille -- tämä oli pojan nimi --\nja nuken pikku Emmalle. Minä olin myöskin antanut shillingin\norpotytölle, joka nyt pääsi palveluksestaan.\n\nMeillä oli sangen hupainen päivä, vaikka kaikki olimme liikutetut\nlähestyvän eromme vuoksi.\n\n\"Minä en ole koskaan, Master Copperfield\", lausui Mrs. Micawber,\n\"palauttava ajatuksiani siihen aikakauteen, jolloin Mr. Micawber'illa\noli vastuksensa, samalla teitä ajattelematta. Teidän käytöksenne on\naina ollut mitä hienointa ja kohteliainta laatua. Te ette koskaan ole\nolleet mikään hyyryllinen. Te olette, olleet ystävä\".\n\n\"Rakkaalla Copperfield'illani\", sanoi Mr. Micawber, sillä siksi hän\nviime aikoina oli ruvennut nimittämään minua, \"on sydän, joka arvaa\nlähimmäisten surut, kun he ovat pulassa, ja pää, joka keksii, ja käsi,\njoka -- lyhyeltä, yleensä kyky myydä semmoista hyödyllistä tavaraa,\njota ei kaivata\".\n\nMinä lausuin, että panin arvoa tähän kiitokseen, ja surkuttelin, että\nmeidän täytyi erota toisistamme.\n\n\"Rakas, nuori ystäväni\", jatkoi Mr. Micawber, \"minä olen vanhempi, kuin\nte; minä olen mies, jolla on jonkunlainen kokemus elämästä ja --\njonkunlainen kokemus, lyhyeltä, vastuksista, ylimalkain puhuen. Tätä\nnykyä ja siksi kuin jotakin ilmaantuu (jota minä, minä sanon sen, joka\nhetki ja aika odotan), en voi antaa mitään muuta, kuin neuvoa.\nKuitenkin ansaitsee neuvoni noudattamista sitä enemmän, kuin --\nlyhyeltä, kuin en itse koskaan ole noudattanut sitä ja olen\" -- tässä\nMr. Micawber, jonka pää ja kasvot siihen asti olivat hohtaneet ja\nhymyilleet joka paikasta, pidätti itseänsä ja rypisti otsaansa -- \"se\nviheliäinen raukka, jonka näette\".\n\n\"Rakas Micawber!\" muistutti hänen vaimonsa.\n\n\"Se viheliäinen raukka\", vastasi Mr. Micawber, aivan unhottaen itsensä\nja taas hymyillen, \"jonka näette. Minun neuvoni on, ettei koskaan saa\nhuomenna tehdä, mitä tänä päivänä sopii tehdä. Toistaiseksi jättäminen\non ajan varas. Ottakaat sitä kauluksesta kiinni!\"\n\n\"Isä raukkani elin-ohje\", muistutti Mrs. Micawber.\n\n\"Rakkaani\", lausui Mr. Micawber, \"sinun isäsi oli sangen hyvä\ntavallansa, ja Jumala varjelkoon, että minä häntä alentaisin.\nAjatelkaamme häntä kaikissa semmoisena, kuin hän oli, niin emme koskaan\n-- lyhyeltä, arvattavasti joudu kenenkään tuttavuuteen, jolla on hänen\nijällänsä semmoiset pohkeet säärystää taikka semmoiset silmät lukea\npientä pränttiä ilman silmälaseja. Mutta hän sovitti tämän perusohjeen\nmeidän naimisiimme, rakkaani; ja niihin ruvettiin sen vuoksi niin\npaljon ennen aikojaan, etten minä milloinkaan ole tointunut\nkustannuksista\".\n\nMr. Micawber katseli syrjään Mrs. Micawber'ia ja lisäsi: \"ei, että\nsurisin sitä. Päinvastoin, lemmittyni\". Jonka perästä hän minutiksi\ntaikka pariksi kävi totiseksi.\n\n\"Toisen neuvoni, Copperfield\", sanoi Mr. Micawber, \"tunnette.\nKahdenkymmenen punnan vuotuinen tulo, yhdeksäntoista punnan,\nyhdeksäntoista shillingin ja kuuden pennyn meno, seuraus onni.\nKahdenkymmenen punnan vuotuinen tulo, kahdenkymmenen punnan, yhden\nshillingin ja kuuden pennyn meno, seuraus kurjuus. Kukka on lakastunut,\nlehti on kuihtunut, päivän Jumala laskee alas kolkolta näkymöltä ja --\nlyhyeltä, te olette ijäksi paiskattu maahan. Niinkuin minä olen!\"\n\nEttä tämä esimerkki vaikuttaisi paremmin, joi Mr. Micawber suurella\nilolla ja tyytyväisyydellä lasillisen punssia ja vihelsi jotakin\nkoulutanssia.\n\nMinä en laiminlyönyt vakuuttamasta hänelle, että tallettaisin näitä\nsääntöjä mielessäni, vaikk'ei minun tosiaan olisi tarvinnut vakuuttaa\nmitään, sillä silminnähtävästi ne paraikaa vaikuttivat minuun.\nSeuraavana aamuna kohtasin koko perheen vaunukonttorissa ja\nmurheellisella sydämellä näin heidän sijoittuvan katon takapuolelle.\n\n\"Master Copperfield\", lausui Mrs. Micawber. \"Jumala siunatkoon teitä!\nMinä en voi koskaan unhottaa kaikkia näitä, te tiedätte, enkä minä\nkoskaan tahtoisi, jos voisinkin\".\n\n\"Copperfield\", sanoi Mr. Micawber, \"jääkäät hyvästi! Kaikenlaista onnea\nja menestystä! Jos vierivien vuosien kuluessa pääsisin siihen\nvakuutukseen, että minun kova kohtaloni oli teille varoitukseksi,\ntuntisin minä, etten aivan turhaan ole täyttänyt toisen ihmisen paikkaa\ntässä elämässä. Jos jotakin ilmaantuisi (josta olen melkein varma),\nolisin erittäin onnellinen, jos saattaisin parantaa teidän\nnäköalojanne\".\n\nMinä luulen, että, kun Mrs. Micawber istui vaunujen takapuolella\nlastensa kanssa ja minä seisoin kadulla, suruisesti katsellen heitä,\nsumu hajosi hänen silmistänsä ja hän näki, mikä vähäinen olento minä\ntodella olin. Minä luulen niin sen vuoksi, että hän aivan uudella ja\näidillisellä katsannolla viittasi minua kiipeemään ylös, kiersi\nkäsivartensa kaulani ympäri ja suuteli minua juuri samalla tavalla,\nkuin hän olisi suudellut omaa poikaansa. Minä ehdin vaan hätäiseltä\nhypätä alas taas, ennenkuin vaunut lähtivät, ja minä tuskin eroitin\nperhettä niitten nenäliinojen vuoksi, joita he kaikki heiluttivat.\nSamalla he olivat kadonneet. Orpotyttö ja minä seisoimme tuijottaen\ntoinen toisemme silmiin keskellä tietä, sitten pudistimme kättä ja\nsanoimme hyvästi; hän palasi, luullakseni, takaisin St. Luukkaan\nvaivaishuoneesen, mutta minä menin aloittamaan väsyttävää päivääni\nMurdstone ja Grinby'n luona.\n\nEi kuitenkaan siinä aikomuksessa, että vielä viettäisin monta\nväsyttävää päivää siellä. Ei. Minä olin päättänyt karata -- lähteä\ntavalla tai toisella maalle ainoan sukulaisen luo, joka minulla oli\nmailmassa, ja tädilleni Miss Betsey'lle kertoa elämäni.\n\nMinä olen jo maininnut, etten tiedä, kuinka tämä hurja tuuma osasi\naivoihini. Mutta sinne kerran tultuansa, pysyi se siellä ja jäykistyi\nsemmoiseksi aikomukseksi, ettei minulla koskaan eläessäni ole ollut sen\nlujempaa. Minä en suinkaan ole varma siitä, että luulin jonkun toivon\nliittyvän siihen, mutta minä olin jyrkästi päättänyt, että se oli\ntoimeen pantava.\n\nUudestaan ja satoja kertoja uudestaan sen yön jälkeen, jona tämä ajatus\nensin tuli eteeni ja karkoitti uneni, olin toistanut äiti raukkani\nvanhan kertomuksen synnystäni, saman kertomuksen, jota olin niin\nsuurella ilolla ennen aikaan kuullut hänen juttelevan ja jonka osasin\nulkoa. Tätini astui sisään tähän kertomukseen ja astui siitä ulos\nkauheana ja kammottavana olentona; mutta yksi vähäinen kohta löytyi\nhänen käytöksessään, jossa ajatukseni mielellään viipyivät ja joka\nhiukan rohkaisi minua. Minä en voinut unhottaa, kuinka äitini oli\nluullut, että hän tunsi tätini koskevan kauniisin hiuksiinsa eikä\nsuinkaan tylyllä kädellä; ja vaikk'ei tämä kenties ollut muuta kuin\npelkkä luulo äitini puolelta, muodostin minä kuitenkin siitä vähäisen\nkuvaelman, kuinka julma tätini heltyi sen tyttömäisen kauneuden vuoksi,\njonka minä muistin niin hyvin ja jota rakastin niin paljon; ja tämä\nkuvaelma lievitti koko kertomuksen. Se on varsin mahdollista, että tämä\nasia oli ollut mielessäni kauan aikaa ja vähitellen synnyttänyt\npäätökseni.\n\nKoska en edes tietänyt, missä Miss Betsey asui, kirjoitin pitkän\nkirjeen Peggotylle ja kysyin häneltä sivumennen, muistiko hän sitä.\nSyyksi sanoin, että olin kuullut semmoisen ladyn asuvan jossakin\npaikassa, jonka umpimähkään mainitsin, ja että olin utelias tietämään,\noliko se sama. Kirjeessä ilmoitin myöskin Peggotylle, että minun oli\nerinäinen tarve puolta guineaa, ja että, jos hänen sopisi lainata\nminulle tämä summa, siksi kuin kykenin maksamaan sitä takaisin, olisin\nkovasti kiitollinen hänelle ja kertoisin hänelle jälestäpäin, mihin\nolin sitä käyttänyt.\n\nPeggotyn vastaus saapui pian ja oli, niinkuin tavallisesti, täynnä\nhellää rakkautta. Hän sulki kirjeesen puolen guinean (minä pelkään,\nettä hän oli nähnyt paljon vaivaa, ennenkuin hän sai sen irti Mr.\nBarkis'in arkusta) ja ilmoitti minulle, että Miss Betsey asui likellä\nDover'ia, mutta oliko se Dover'issa itsessä vai Hythe'ssä, Sandgate'ssa\ntai Folkstone'ssa, sitä hän ei voinut sanoa. Koska kuitenkin yksi\nmeidän miehistä, minun kysyttyäni, kertoi minulle, että nämät paikat\nkaikki olivat likitysten, arvelin tätä kylläiseksi tarkoitukseeni ja\npäätin lähteä matkalle viikon lopulla.\n\nKoska olin hyvin rehellinen pikku raukka enkä tahtonut häväistä sitä\nmuistoa, jonka jättäisin jälkeeni Murdstone ja Grinby'lle, katsoin\nitseäni velvolliseksi pysymään heillä lauantai-iltaan saakka, sekä\nmyöskin, koska minulle oli sinne ensiksi tullessani edeltäpäin maksettu\nviikon palkka, olla tavalliseen aikaan konttoriin menemättä\nviikkorahaani saamaan. Juuri tästä syystä olin lainannut tuon puolen\nguinean, etten olisi ilman pää-omaa matkakustannuksia varten. Kun siis\nlauantai-ilta tuli ja kaikki odotimme varahuoneessa maksoa ja Tipp,\najomies, joka aina pyrki ensimäiseksi, oli ensin astunut sisään\nottamaan rahojansa, pudistin minä Mick Walker'in kättä, pyysin häntä\nMr. Qvinion'ille sanomaan, kun oli hänen vuoronsa tulla maksetuksi,\nettä minä olin mennyt muuttamaan arkkuani Tipp'ille, ja, lausuen\nviimeistä hyvää yötä Jauhoperunalle, juoksin tieheni.\n\nArkkuni oli vanhassa asunnossani virran toisella puolella, ja yhden\nsemmoisen adressikortin takasivulle, jommoisia naulasimme tynnyreihin,\nolin kirjoittanut seuraavan osoitteen: \"Master David, jätetään Dover'in\nvaunukonttoriin, siksi kuin käydään kuulustelemassa\". Tämä oli valmiina\nplakkarissani arkkuuni kiinnitettäväksi, sitten kuin olin saanut sen\nulos asunnosta; ja kotia kohden astuessani katsoin jotakuta, jonka\navulla saisin sen kannetuksi ilmoituskonttoriin.\n\nLikellä Obeliskia, Blackfriars Road'illa, seisoi pitkäsäärinen nuori\nmies, jolla oli vähäiset, tyhjät aasinkärryt. Minä katsoin häntä\nsilmiin, kun astuin hänen ohitsensa, ja hän puhutteli minua \"kuuden\nhuonon pennyn mieheksi\" ja toivoi, \"että minä tuntisin hänet, jotta\nvoisin vannoa, että se oli hän\" -- tarkoittaen epäilemättä, että olin\nkiinteästi katsellut häntä. Minä seisahduin vakuuttaakseni hänelle,\netten tehnyt sitä millään pahalla aikomuksella, vaan epätietoisuudesta,\ntahtoiko hän ottaa erästä työtä toimittaaksensa.\n\n\"Minkälaista työtä?\" kysyi pitkäsäärinen nuorukainen.\n\n\"Muuttaa yksi arkku\", vastasin minä.\n\n\"Minkälainen arkku?\" kysyi pitkäsäärinen nuorukainen.\n\nMinä sanoin hänelle, että se oli minun, että se oli tuon kadun\npäässä tuossa ja että minä tahdoin, jotta hän veisi sen Doverin\nvaunukonttoriin kuuden pennyn maksoa vastaan.\n\n\"Olkoon menneeksi yhteen tanneriin!\"[20] lausui pitkäsäärinen\nnuorukainen ja nousi kohta kärryillensä, jotka eivät olleet mitään\nmuuta, kuin iso, puinen, pyörillä varustettu kaukalo, ja ajoi ratistaen\npois semmoisella vauhdilla, että sain panna viimeiset voimani\nliikkeelle pysyäkseni aasin rinnalla.\n\nTämän nuorukaisen käytöksessä ja erittäin siinä tavassa, jolla hän\nminua puhutellessansa pureksi olkia, oli jotakin ynseätä, josta minä en\npitänyt paljon; koska kauppa kuitenkin oli tehty, vein hänet toiseen\nkerrokseen siihen huoneesen, josta olin lähtevä, ja me kannoimme alas\narkun ja nostimme sen hänen kärryillensä. Mutta kun en tahtonut siellä\nkiinnittää adressikorttiani siihen, ettei kukaan talon-isännän\nperheestä havaitsisi, mitä aioin tehdä, ja pidättäisi minua, sanoin\nnuorukaiselle, että mielelläni soisin että hän pysähtyisi hetkeksi, kun\nhän tuli King's Bench'in vankihuoneen akkunattoman muurin kohdalle.\nSanat olivat tuskin päässeet suustani, kun hän jo ratisti tiehensä,\nikäänkuin hän, arkkuni, kärryt ja aasi olisivat kaikki olleet yhtä\nhullut, ja minä olin aivan hengästyneenä juoksemisesta ja huutamisesta,\nkun saavutin hänet määrätyssä paikassa.\n\nMinä olin aivan punastunut ja kiihtynyt ja vetäen esiin korttia\npyörähytin puolen guineani ulos plakkaristani. Minä pistin sen suuhuni,\nettä se olisi turvallisessa paikassa, ja vaikka käteni vapisivat\nkovasti, olin juuri suureksi ilokseni saanut kortin kiinni, kun tunsin\nkovan tölmäyksen leukani alla pitkäsäärisen nuorukaisen kädestä ja näin\npuolen guineani lentävän suustani hänen käteensä.\n\n\"Vai niin!\" sanoi nuorukainen, kauhealla irvistyksellä tarttuen jakkuni\nkaulukseen. \"Tämä on polisi-asia, vai mitä? Sinä aiot lähteä karkuun,\neikö niin? Tule polisiin, nuori ryökäle, tule polisiin!\"\n\n\"Tehkäät hyvin ja antakaat minulle rahani takaisin\", huudahdin minä,\nkovasti pelästyneenä; \"ja jättäkäät minut rauhaan\".\n\n\"Tule polisiin!\" sanoi nuorukainen. \"Sinun täytyy todistaa polisin\nedessä, että rahat ovat sinun\".\n\n\"Antakaat minulle arkkuni ja rahani\", huusin minä, purskahtaen itkuun.\n\nNuorukainen yhä vastasi: \"tule polisiin!\" ja veti minua rajusti aasia\nkohden, niinkuin olisi ollut jonkunlainen keskinäinen sukulaisuus tällä\neläimellä ja esivaltalaisella, mutta äkkiä hän muutti mieltänsä,\nhyppäsi kärryillensä, istahti arkulleni ja huutaen, että hän ajaisi\nsuoraan polisiin, ratisti matkoihinsa vielä kiiruummin, kuin ennen.\n\nMinä juoksin hänen jälkeensä niin nopeasti, kuin jaksoin, mutta olin\nliian hengästynyt huutamaan enkä olisi enää rohjennutkaan huutaa,\nvaikka olisin voinutkin. Minä olin puolen penikulman matkalla ainakin\nkaksikymmentä kertaa vähällä joutua hevosten jalkoihin. Hän milloin\nkatosi näkyvistäni, milloin tuli näkyviin, milloin uudestaan katosi;\nminua milloin lyötiin ruoskalla, milloin ärjyttiin; milloin olin\nalhaalla lo'assa, milloin ylhäällä taas; milloin juoksin jonkun syliin,\nmilloin syöksin pääni johonkin patsaasen. Vihdoin minä huumauksissa\npelosta ja lämpimästä ja epäillen, eikö puoli Londonia jo rientänyt\nottamaan kiinni minua, annoin nuorukaisen lähteä arkkuineni rahoineni,\nmihin hän tahtoi, ja käännyin, huohottaen ja itkien, mutta\npysähtymättä, Greenwichiä päin, joka minun tietääkseni oli Dover'in\ntiellä, ottaen tuskin enempää tästä mailmasta myötä matkalleni tätini\nMiss Betsey'n luo, kuin mitä olin tuonu muassani tänne sinä iltana,\njolloin tuloni niin suuresti suututti häntä.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\nSeuraus päätöksestäni.\n\n\nSitä myöden kuin tiedän, lienee minulla ollut joku hurja tuuma\njuosta koko matka Dover'iin, kun herkesin tavottamasta nuorukaista\naasinkärryineen ja rupesin astumaan Greenwich'iä päin. Hajonneet\najatukseni kokoontuivat pian tässä kohden, jos minulla oli ollut joku\nsemmoinen tuuma; sillä minun täytyi seisahtua Kent Road'illa eräälle\npenkerelle, jonka edessä oli vähäinen lammikko ja keskellä tätä iso,\nhullunkurinen kuva, joka puhalsi kuivaa näkinkynttä. Tähän minä\nistahdin jollekulle portaalle aivan uupuneena ponnistuksistani ja niin\nhengästyneenä, että tuskin saatin itkeä kadonnutta arkkuani ja puolta\nguineaani.\n\nTähän aikaan oli jo pimeä; minä kuulin kellojen lyövän kymmentä, kun\nistuin lepäämässä. Mutta onneksi oli kesä-ilta ja kaunis ilma. Kun olin\ntointunut ja päässyt jonkunlaisesta tukehuttavasta vaivasta kurkussani,\nnousin ylös ja jatkoin matkaani. Vaikka olin tämmöisessä hädässä, en\nyhtään ajatellut palaamista. Minä epäilen, olisinko ajatellut, vaikka\nschweitziläinen lumivierros olisi tukkinut Kent Road'in.\n\nMutta se asia, että olin mailmassa enkä omistanut enempää, kuin kolme\npuolipennyä (ja minä todella kummastelen, kuinka _ne_ olivat jääneet\ntaskuuni lauantai-iltana), huolestutti minua kovasti, vaikka kuljin\neteenpäin. Minä rupesin pikkuiseksi sanomalehden uutiseksi itsekseni\nkuvailemaan, kuinka minä löydettiin kuolleena päivän tai parin perästä\njonkun pensas-aidan alta; ja minä pyrin eteenpäin, alakuloisena, mutta\nniin nopeasti, kuin voin, kunnes satuin menemään vähäisen puodin\nohitse, jonka ylipuolella oli kirjoitettuna, että herras- ja\nnaisvaatteita ostettiin ja että korkein hinta maksettiin rääsyistä,\nluista ja ruoan tähteistä. Tämän puodin isäntä istui hiasillaan oven\nsuussa ja poltti; ja kun koko joukko takkeja ja housuja roikkui alas\nmatalasta katosta, ja ainoastaan kaksi hoikkaa kynttilää paloi\nsisäpuolella näyttääkseen, mitä ne olivat, oli hän minun silmissäni\nkuin kostonhimoinen mies, joka oli hirttänyt kaikki vihollisensa ja nyt\nistui riemuiten itsekseen.\n\nViimeiset kokemukseni yhdessä Mr. ja Mrs. Micawberin kanssa kuiskasivat\nminulle, että tässä ehkä löytyi keinoja, joilla saisin suden vähäksi\naikaa torjutuksi pois puolestani. Minä menin ensimäistä sivukatua ylös,\nriisuin pois liivini, käärin sen sievästi kainalooni ja palasin puodin\novelle. \"Jos suvaitsette, Sir\", lausuin minä, \"myyn tämän kohtuulliseen\nhintaan\".\n\nMr. Dolloby -- Dolloby oli ainakin nimi puodin oven yläpuolella -- otti\nliivin, asetti piippunsa kopalle seisomaan pihtipieltä vastaan, astui\npuotiin minun kanssani, niisti molemmat kynttilät sormillansa, levitti\nliivin tiskille ja katseli sitä siinä, piti sitä ylöspäin valoa kohden\nja katseli sitä siinä ja sanoi lopulta:\n\n\"Mitä siis pyydätte tästä vähäisestä liivistä?\"\n\n\"Te tiedätte sen parhaiten itse, Sir\", vastasin minä kainosti.\n\n\"Minä en voi olla ostaja ja myyjä yhtä haavaa\", lausui Mr. Dolloby.\n\"Määrätkäät joku hinta tästä vähäisestä liivistä\".\n\n\"Olisiko kahdeksantoista pennyä\" -- arvelin minä vähäisen epäiltyäni.\n\nMr. Dolloby kääri sen kokoon taas ja antoi sen minulle takaisin. \"Minä\nvarastaisin perheeni omaisuutta\", sanoi hän, \"jos tarjoisin yhdeksän\npennyä siitä\".\n\nTämä ei ollut mitään miellyttävää kaupantekoa, sillä se pakoitti minua,\nvennon vierasta, ikävä kyllä, pyytämään, että Mr. Dolloby minun tähteni\nvarastaisi perheensä omaisuutta. Koska asiani kuitenkin olivat niin\nahtaalla kannalla, lupasin myydä sen yhdeksään pennyyn, jos hän\nsuvaitsi. Nuristen antoi Mr. Dolloby silloin yhdeksän pennyä. Minä\ntoivotin hänelle hyvää yötä ja astuin ulos puodista, yhdeksää pennyä\nrikkaampana ja yhtä liiviä köyhempänä. Mutta kun panin takkini nappiin,\nei tämä haittanut mitään.\n\nMinä näin varsin selvästi edeltäpäin, että jakkuni menisi tämän\nperästä, että minun tuli matkustaa Dover'iin paidassa ja housuissa, ja\nsaisin kiittää onneani, jos pääsin sinne edes siinä asussa. Mutta minä\nen ajatellut tätä niin paljon, kuin luulisi. Paitsi että jollakin\nepämääräisellä tavalla tunsin, että matka oli pitkä ja että\naasinkärryjen nuorukainen oli kohdellut minua julmasti, minä en\nluullakseni aivan katkerasti huomannut vastuksiani, kun taas lähdin\nkulkemaan, yhdeksän pennyä plakkarissani.\n\nMieleeni oli joutunut tuuma, millä lailla yön viettäisin, ja minä aioin\npanna toimeen sen. Se oli, että makaisin vanhan kouluni muurin takana\neräässä nurkassa, jossa tavallisesti oli joku heinäsuova. Minä arvelin,\nettä siitä olisi jonkunlaista seuraa, kun pojat ja se makuuhuone, jossa\nminun oli tapa tarinoitani kertoa, olivat niin likellä; vaikk'eivät\npojat ollenkaan tietäisi, että minä olin siellä, eikä makuuhuone\nantaisi minulle mitään suojaa.\n\nMinulla oli ollut kova päivätyö ja minä olin vallan väsyksissä, kun\nviimein saavuin Blackheath'in lakealle. Se maksoi minulle vähäisen\nvaivaa, ennenkuin löysin Salem House'n; mutta minä löysin sen, vieläpä\nheinäsuovankin nurkassa, ja laskeusin alas sen viereen, kun olin ensin\nkävellyt muurin ympäri ja nähnyt, että kaikki oli pimeätä ja hiljaista\nsisäpuolella. Enkä minä koskaan unhota sitä yksinäisyyden tuntoa, kun\nensi kerran panin maata ilman mitään kattoa pääni päällä!\n\nUni valloitti minut, niinkuin se valloitti monta muuta hyljättyä,\njoilta talon-ovet suljettiin ja joita talonkoirat haukkuivat sinä\niltana -- ja minä näin unta, että makasin vanhassa koulu-vuoteessani,\npuhutellen poikia huoneessani; mutta havaitsin itseni istuvaksi\nsuorana, Steerforth'in nimi huulillani ja katsellen hurjasti tähtiä,\njotka heiskuivat ja hohtivat ylläni. Kun muistin, missä olin tähän\najattomaan aikaan, voitti minut jonkunlainen tunne, joka sai minut\nnousemaan ylös, en tiedä mistä pelosta, ja astumaan muutamia askelia.\nMutta tähtien heikkenevä loisto ja taivaan vaalea valo siltä kohdalta,\njosta päivä oli koittamallansa, rauhoitti minua; ja koska silmäni\nolivat perin raskaat, laskeusin alas taas ja nukuin -- vaikka unessani\ntunsin, että oli kylmä -- kunnes auringon lämpimät säteet ja Salem\nHouse'n aamukellon soiminen herättivät minut. Jos olisin voinut\ntoivoa, että Steerforth oli siellä, olisin vartonut siinä, siksi kuin\nhän tuli yksinään ulos; mutta minä tiesin, että hän varmaan oli\nlähtenyt sieltä jo aikaa sitten. Traddles ehkä oli siellä vielä, mutta\nsekin oli aivan epätietoista; enkä minä, vaikka tyyni tiesin hänen\nhyvänluontoisuutensa, luottanut kylläksi hänen älyynsä eikä hyvään\nonneensa, että olisin uskaltanut ilmoittaa hänelle tilani. Minä hiivin\nsiis pois muurin luota, kun Mr. Creakle'n pojat nousivat ylös, ja\nrupesin astumaan sitä pitkää, pölyistä tietä, jota olin ensin oppinut\ntietämään Dover'in tieksi, kun olin yksi heistä ja varsin vähän\naavistin, että kenenkään silmät koskaan näkisivät minua siinä\nsemmoisena maankulkiana, kuin nyt olin.\n\nKuinka suuresti tämä sunnuntai-aamu erisi noista entisistä Yarmouth'in\nsunnuntai-aamuista! Tavalliseen aikaan kuulin, eteenpäin pyrkiessäni,\nkirkonkellojen soivan ja kohtasin ihmisiä, jotka menivät kirkkoon; ja\nminä sivusin kirkon tai pari, jossa seurakunta oli sisäpuolella ja\nlaulun ääni tulvasi ulos auringon-paisteesen, sillä välin kuin suntio\nistui ja vilvoitteli eteishuoneen varjossa taikka seisoi marjakuusen\nalla ja käsi otsallansa tähysteli minua, kun astuin ohitse. Mutta\nvanhojen sunnuntai-aamujen lepo ja hiljaisuus oli kaikkialla, paitsi\nminussa. Tässä oli eroitus. Minä tunsin itseni aivan syntiseksi\nliassani ja tomussani ja sykertyneellä tukallani. Jollei se rauhaisa\nkuva, jonka olin loihtinut eteeni, äitini nuoruudessaan ja\nkauneudessaan itkien valkean ääressä ja tätini häneen mieltyen, olisi\nollut, luulen tuskin, että minulla olisi ollut rohkeutta jatkaa\nseuraavaan päivään. Mutta tämä kuva kävi aina edelläni, ja minä\nseurasin.\n\nMinä kuljin sinä sunnuntaina kolmekolmatta penikulmaa suoraa tietä\nmyöten, vaikk'ei aivan helposti, sillä minä en ollut tottunut\nsemmoiseen työhön. Minä näen itseni illan suussa käyvän Rochester'in\nsillan yli, uupuneena ja jalat heltyneinä ja syöden sitä leipää, jonka\nolin ostanut illalliseksi. Pari kolme vähäistä rakennusta, joitten\nulkopuolella riippui ilmoitus \"Huoneita matkustavaisille\", olivat\nhoukutelleet minua; mutta minä pelkäsin kuluttaa niitä muutamia\npennyjä, jotka minulla oli, ja pelkäsin vielä enemmän niitten\nmieronkiertäjien ilkeitä muotoja, joita olin kohdannut tai saavuttanut.\nMinä en siis etsinyt muuta suojaa, kuin taivaan kantta; ja vaivalla\npäästyäni Chatham'iin -- joka tämän yön muistossa kangastaa kuin\nkokoelma kalkkia, vipu-siltoja ja mastottomia laivoja, jotka olivat\nmutaisessa virrassa ja katetut niinkuin Noan arkki -- kiipesin viimein\nylös ruohottuneelle patterialle, joka pisti ulos jonkun kujan yli,\njossa vartia käveli edestakaisin. Tähän minä laskeusin alas likelle\nyhtä kanunaa; ja iloisena vartian askelten seurasta, vaikk'ei hän\ntietänyt enemmän siitä, että olin ylipuolella häntä, kuin pojatkaan\nSalem House'ssa olivat tietäneet, että makasin muurin luona, nukuin\nsitkeästi aamuun saakka.\n\nMinä olin kauhean kankea ja kipeä jaloistani aamulla ja aivan huumeissa\nrumpujen pärinästä ja sotajoukkojen astunnasta, jotka näyttivät\nsaartavan minua joka taholta, kun menin alas pitkälle, kapealle\nkadulle. Tuntien, etten voinut käydä, kuin sangen vähän matkan sinä\npäivänä, jos mielin säästää voimiani ja päästä tarkoitukseni perille,\npäätin tehdä jakkuni myymisen päivän päätoimeksi. Minä riisuin siis\npois jakkuni, että tottuisin tulemaan aikaan ilman; ja kantaen sitä\nkainalossani rupesin käymään eri vaatepuoteja tarkastelemassa.\n\nTämä oli edullinen paikka jakun myyjälle, sillä vanhojen vaatteitten\nkaupittelioita oli paljon ja he seisoivat enimmiten puotiensa ovella\nkaupantekiöitä tähystelemässä. Mutta koska heillä useimmilla oli\nvarastossaan rippumassa pari kolme upseerin takkia epoletteineen\npäivineen, peloitti minua heidän kauppansa kalleus, ja minä astuin\nkauan aikaa sinne tänne kenellekään tavaraani tarjoamatta.\n\nTämän ujouteni vuoksi otin enemmän vaaria meriväen vaatekojuista ja Mr.\nDolloby'n tapaisista puodeista, kuin tavallisista myyntipaikoista.\nVihdoin löysin yhden, joka näytti minusta otolliselta. Se oli lokaisen\nkujan kulmassa. Kuja päättyi aitaukseen, joka oli täynnä nokkosia.\nAitauksen seipäissä liehui vanhoja merimiesten vaatteita, jotka\nnäyttivät lähteneen tulvillaan olevasta puodista, keskellä muutamia\nriippumattoja, ruosteisia pyssyjä, vaksitahti-hattuja ja useita\nkaukaloita täynnänsä niin monilukuisia ja niin erikokoisia ruostuneita\navaimia, että olisi luullut niillä saattavansa avata kaikki ovet\nmailmassa.\n\nTähän matalaan, vähäiseen puotiin, jota pikkuinen, vaatteilla\npeitetty akkuna pikemmin pimitti, kuin valaisi, ja johon mentiin alas\nmuutamia astuimia myöden, tulin minä tykyttävällä sydämellä, joka ei\nsuinkaan huojentunut, kun ruma, vanha mies, jonka kasvojen alipuoli\nkokonaan peittyi harmaasen parran sänkeen, syöksähti ulos jostakin\npahansiivoisesta luolasta peräpuolelta ja tarttui tukkaani. Tämä vanhus\noli tosiaan hirveä katsella. Hän oli puettu likaiseen flanelli-liiviin\nja haisi julmasti rommilta. Hänen vuoteensa, joka oli verhottu\nryttyisellä ja rääsyisellä tilkapeitolla, oli siinä luolassa, josta hän\ntuli esiin ja jossa toinen vähäinen akkuna toi näkyviin vielä enemmän\nnokkosia ja nilkun aasin.\n\n\"No, mitä tahdot?\" irvisteli tämä vanha mies kiivaalla,\nyksitoikkoisella vinkunalla. \"No, silmäni ja jäseneni, mitä tahdot? No,\nkeuhkoni ja maksani, mitä tahdot? no, goroo, goroo!\"\n\nMinä säikähdyin siinä määrässä näistä lauseista ja erittäinkin\nviimeisestä, tuntemattomasta sanasta, joka oli jonkunlainen korina\nhänen kurkussaan, etten pystynyt vastaankaan; jolloin vanha mies, yhä\npitäen kiinni tukastani, toisti:\n\n\"No, mitä tahdot? No, silmäni ja jäseneni, mitä tahdot? No, keuhkoni ja\nmaksani, mitä tahdot? No, goroo!\" -- jonka viimeisen sanan hän kiljasi\nsemmoisella voimalla, että hänen silmänsä olivat pullistua ulos päästä.\n\n\"Minä tahtoisin tietää\", sanoin minä vapisten, \"haluttaako teitä ostaa\nyksi jakku\".\n\n\"No, katsotaan sitä jakkua!\" huudahti vanhus. \"No, sydämeni tulella,\nnäytä jakkusi meille! No, silmäni ja jäseneni, vedä esiin jakkusi!\"\n\nNyt hän irroitti värisevät kätensä, jotka olivat niinkuin ison linnun\nkynnet, hiuksistani, ja pani nenälleen parin silmälaseja, jotka eivät\nensinkään kaunistaneet hänen veristäviä silmiänsä.\n\n\"No, paljonko jakusta?\" huusi vanhus sitä tarkastettuaan. \"No -- goroo!\n-- paljonko jakusta?\"\n\n\"Puoli kruunua\", vastasin minä pelostani tointuen.\n\n\"No, keuhkoni ja maksani\", huusi vanhus, \"ei! No, silmäni, ei! No,\njäseneni, ei! Kahdeksantoista pennyä. Goroo!\"\n\nJoka kerta, kuin hän päästi tämän huudahuksen, näyttivät hänen silmänsä\nolevan vaarassa pullistua ulos; ja jokaisen lauseen, jonka hän puhui,\ntyönsi hän esiin jonkunlaisella nuotilla, joka aina oli aivan sama ja\nenemmän vihurin kaltainen, joka nousee hiljalleen, kohoo korkeaksi ja\ntaas laskee, kuin minkään muun, johon minä voin sitä verrata.\n\n\"Hyvä\", sanoin minä iloisena päätetystä kaupasta. \"Minä otan\nkahdeksantoista pennyä\".\n\n\"No, maksani!\" huusi vanhus, heittäen jakun jollekin hyllylle. \"Mene\nulos puodista! No, keuhkoni, mene ulos puodista! No, silmäni ja\njäseneni -- goroo! -- älä pyydä rahaa; vaihetetaan\".\n\nMinä en ole koskaan eläessäni ollut niin peloissani, ei ennen eikä\njälestäpäin; mutta minä ilmoitin hänelle nöyrästi, että tarvitsin rahaa\nsekä ettei mikään muu ollut miksikään hyödyksi minulle, mutta että minä\nulkona odottaisin, niinkuin hän käski, enkä tahtoisi hoputtaa häntä.\nSamalla minä menin ulos ja istuin alas varjoon johonkin nurkkaan. Ja\nsiinä istuin niin monta tuntia, että varjo muuttui päivänpaisteeksi ja\npäivänpaiste muuttui varjoksi jälleen; ja yhä minä istuin, rahaani\nodottaen.\n\nEi löytynyt suinkaan toista samanlaista juopunutta hourupäätä siinä\nkaupanlajissa, toivon minä. Että hän oli hyvin tunnettu naapuristossa\nja hoettiin myyneen itsensä pirulle, ymmärsin pian siitä, että pojat\nkävivät häntä tervehtimässä ja lakkaamatta hyörivät hänen puotinsa\nedessä, pauhaten tuota tarinaa ja käskien häntä tuomaan esiin\nkultaansa. \"Te ette ole köyhä, Charley, niinkuin olette olevinanne.\nTuokaat esiin kultanne. Tuokaat esiin vähän siitä kullasta, josta\nmyitte itsenne pirulle. No! Se on matrassin sisuksessa, Charley.\nRatkokaat auki se ja antakaat meillekin vähäisen!\" Tämä asia ja se,\nettä hänelle yhtä mittaa tarittiin veistä lainaksi tuohon tarpeesen,\nsuututti häntä niin paljon, että koko päivä meni hyökkäyksiin hänen\npuoleltaan ja pakoretkiin poikien puolelta. Välisti luuli hän\nvimmassansa, että minä olin yksi heistä, ja karkasi minua kohden,\nväännellen suutansa, niinkuin hän aikoisi repiä minut kappaleiksi;\nsitten muistaen minua juuri parhaasen aikaan, pujahti hän alas\npuotiinsa ja heittäysi vuoteellensa, niinkuin minä päätin hänen\näänestään, kun hän hurjalla tavalla ja omaan nuottiinsa rääkyi\n\"Nelson'in kuolemaa\", yksi \"no!\" jokaisen säkeen edessä ja tavan takaa\nlukemattomia \"goroita\". Niinkuin ei tässä olisi ollut kylläksi\nmielipahaa minulle, rupesivat pojat, lukien minuakin laitoksen väkeen\nsen kärsivällisyyden ja sitkeyden tähden, jolla puoli-alastonna istuin\nulkopuolella, kivittelemään minua ja kohtelivat minua sangen pahasti\nkoko päivän.\n\nHän koetti monta kertaa saada minua suostumaan vaihtokauppaan, tullen\nulos ja tariten minulle milloin onkivapaa, milloin viulua, milloin\nkolmikolkkaista hattua, milloin huilua. Mutta minä vastustin kaikkia\nnäitä ehdoituksia ja istuin siinä tuskissani; joka kerta pyytäen\nhäneltä, kyynelet silmissä, rahaani tai jakkuani. Viimein hän alkoi\nmaksaa minulle puolen pennyä erältänsä, ja teki tätä runsaasti kaksi\ntuntia, ennenkuin hän vähitellen pääsi shillingiin.\n\n\"No, silmäni ja jäseneni!\"' huusi hän sitten pitkän loma-ajan jälkeen,\nkauhealla tavalla kurkistellen puodistansa, \"tyydytkö, jos saat kaksi\npennyä lisäksi?\"\n\n\"Minä en voi\", sanoin minä; \"minä näännyn nälkään\".\n\n\"No, keuhkoni ja maksani, tyydytkö, jos saat kolme pennyä lisäksi?\"\n\n\"Minä en pyytäisi mitään, jos voisin\", vastasin minä, \"mutta minun on\nniin kova tarve rahaa\".\n\n\"No, go-roo!\" (minun on suorastaan mahdoton kuvailla, kuinka hän väänsi\nulos tämän huudahuksen ruumiistansa, kun hän pihtipielen takaa\ntirkisteli minua, näyttäen ainoastaan viekasta, vanhaa päätänsä);\n\"tyydytkö, jos lisään neljä pennyä?\"\n\nMinä olin niin heikko ja väsynyt, että suostuin tähän tarjomukseen, ja\nottaen rahat hänen kynnestään, eipä suinkaan vapisematta, lähdin vähän\nennen auringonlaskua pois enemmän nälissäni ja janoissani, kuin olin\nikinä ollut. Mutta kolmen pennyn hinnalla virvoitin itseni pian\ntäydellisesti; ja paremmalle tuulelle tultuani kuljin seitsemän\npenikulmaa matkastani eteenpäin.\n\nYövuoteeni oli toisen heinäsuovan alla, jossa makasin mukavasti, sitten\nkuin olin pessyt rakoille tulleet jalkani eräässä virrassa ja käärinyt\nniitten ympäri niin hyvin, kuin mahdollista, muutamia viileitä lehtiä.\nKun seuraavana aamuna taas rupesin astumaan pitkin tietä, huomasin,\nettä tämä suikerteli lukuisain humalistojen ja puutarhojen lävitse.\nVuoden-aika oli jo joutunut niin pitkälle, että puutarhat olivat\npunaiset kypsyneistä omenoista; ja paikoittain olivat humalan poimijat\njo täydessä työssä. Minun mielestäni oli kaikki erinomaisen kaunista,\nja minä päätin sinä yönä nukkua humalistossa, kuvaillen itselleni, että\nsaisin iloista seuraa salkojen riveistä ja sievistä köynnöksistä.\n\nKulkiaimet olivat pahemmat, kuin koskaan, sinä päivänä ja synnyttivät\nminussa semmoisen pelon, jota vielä elävästi muistan. Muutamat heistä\nolivat mitä julmimman näköisiä roistoja, jotka tuijottelivat minua, kun\nmenin ohitse; välisti he myöskin seisahtuivat ja huusivat minua\npalaamaan ja puhuttelemaan heitä, ja kun nyt rupesin juoksemaan,\nheittelivät he minua kivillä. Minä muistan erään nuoren miehen --\nluultavasti joku kattilanpaikkuri, laukusta ja hiilipannusta päättäen\n-- jolla oli vaimonpuoli muassaan ja joka katseli ja tarkasteli minua\nja sitten ärjäsi minua tulemaan takaisin niin kauhealla äänellä, että\npysähdyin ja katsoin taakseni.\n\n\"Tule tänne, kun sinua kutsutaan\", lausui kattilanpaikkuri, \"taikka\nviillän vatsasi halki\".\n\nMinä katsoin parhaaksi palata. Kun tulin likemmäksi heitä, koettaen\nlepyttää kattilanpaikkuria katseillani, huomasin, että naisella oli\nmustelma silmän kohdalla.\n\n\"Mihin menet?\" kysyi kattilanpaikkuri, tarttuen paitani rintamukseen\nnokisella kädellänsä.\n\n\"Minä menen Dover'iin\", vastasin minä.\n\n\"Mistä tulet?\" kysyi kattilanpaikkuri, pistäen kättänsä toisaallepäin\npaidassani, pitääksensä lujemmin kiinni minusta.\n\n\"Minä tulen London'ista\", lausuin minä.\n\n\"Millä kurilla elätät itseäsi?\" kysyi kattilanpaikkuri. \"Oletko varas?\"\n\n\"E-n\", sanoin minä.\n\n\"No, hitto vieköön, etkö ole? Jos teeskentelet rehellisyyttä minun\nedessäni\", lausui kattilanpaikkuri, \"särjen aivot päästäsi\".\n\nSamalla heritti hän vapaalla kädellänsä lyömään minua ja katseli sitten\nminua kiireestä kantapäähän.\n\n\"Onko sinulla olutlasin hintaa taskussasi?\" kysyi kattilanpaikkuri.\n\"Jos on, tänne se, ennenkuin otan sen!\"\n\nMinä olisin varmaan ottanut sen esiin, jollen olisi huomannut naisen\nkatsetta ja nähnyt hänen hiukan pudistavan päätänsä ja muodostavan \"ei\"\nhuulillansa.\n\n\"Minä olen kovin köyhä\", sanoin minä, koettaen hymyillä, \"eikä minulla\nole mitään rahaa\".\n\n\"No, mitä sillä tarkoitat?\" lausui kattilanpaikkuri, katsellen minua\nniin tarkasti, että melkein pelkäsin hänen näkevän rahani\nplakkarissani.\n\n\"Sir!\" sopersin minä.\n\n\"Mitä sillä tarkoitat\", toisti kattilanpaikkuri, \"kun pidät veljeni\nsilkkihuivia? Anna se minulle!\" Ja hän sieppasi samaa päätä huivini\nkaulastani ja viskasi sen naiselle.\n\nNainen purskahti nauruun, niinkuin hän olisi ajatellut sitä\nleikinlaskuksi ja, heittäen huivia takaisin minulle, nyykäytti taas\nvähän päätänsä, niinkuin ennen, ja muodosti huulillaan sanan \"mene\".\nMutta ennenkuin ehdin totella, tempasi kattilanpaikkuri huivin\nkädestäni niin rajusti, että lensin pois, kuin höyhen, pani sen\nhöllästi omaan kaulaansa, kääntyi kiroten naista vastaan ja paiskasi\nhänet maahan. Minä en koskaan unhota, kuinka näin tämän kaatuvan selin\nkovalle tielle ja makaavan siinä avopäin ja hiukset kaikki valkoisina\npölystä; enkä myöskään, kuinka hän, kun vähän matkan päästä katsoin\ntaaksepäin, istui polulla tienviereisellä penkerellä ja shaalinsa\nkulmalla pyyhki verta kasvoistansa, sillä aikaa kuin kattilanpaikkuri\nastui eteenpäin.\n\nTämä kohtaus pelästytti minua niin, että, kun jälestäpäin näin jonkun\ntämänlaatuisen ihmisen tulevan, käännyin takaisin, siksi kuin löysin\njonkun piilopaikan, johon jäin, kunnes he olivat kadonneet näkyvistäni;\nja tämä tapahtui niin usein, että se suuresti viivytti minua. Mutta\ntässä vastuksessa, niinkuin kaikissa muissakin matkani kommelluksissa,\nnäytti mielessäni asuva kuva äidistäni semmoisena kuin hän\nnuoruudessaan oli, ennenkuin vielä olin syntynyt, tukevan ja\njohdattavan minua. Se oli ainaisena seuranani. Se oli läsnä\nhumalistossa, kun panin siihen maata; se oli kanssani, kun aamulla\nheräsin. Se käveli edelläni koko päivän. Minä olen aina siitä saakka\nnähnyt sen samalla kuin näen päivänpaisteisen kadun Canterbury'ssä,\njoka ikäänkuin uinaili kuumassa valossa; ja samalla kuin näen vanhat\nrakennukset ja porttikäytävät ja komean, harmaan tuomiokirkon, jonka\ntornien ympärillä peltovarekset liitelivät. Kun viimein ennätin noille\nalastomille, aavoille hietasärkille Dover'in seuduilla, ilostutti se\nkolkkoa näkö-alaa toivollansa; eikä se jättänyt minua, ennenkuin\nsaavutin matkani ensimäisen suuren päämäärän ja pakoni kuudentena\npäivänä todella astuin itse kaupunkiin. Mutta nyt, kun rikkeimillä\nkengillä, tomuisena, päivettyneenä ja puoli-alastomana seisoin niin\nkauan ikävöidyllä paikalla, näytti se, kumma kyllä, haihtuvan, niinkuin\nunelma, ja jättävän minut avuttomaksi ja alakuloiseksi.\n\nMinä tiedustelin tätiäni ensiksi merimiehiltä ja sain erilaisia\nvastauksia. Yksi sanoi, että hän asui South Foreland'in tulitornissa ja\noli siellä kärventänyt poskipartansa; toinen, että hän oli kiinnitetty\nisoon poijuun ulkopuolella satamaa ja ettei hänen luonansa saattanut\nkäydä kuin puolen luoteen aikana; kolmas, että hän oli suljettu\nMaidstone'n vankihuoneesen lapsen varkaudesta; neljäs, että hän oli\nnähty viime myrskyssä luudalla ratsastavan suoraan Calais'ta kohden.\nAjurit, joilta sitten kyselin, olivat yhtä pilkalliset ja\nepäkohteliaat; ja rihkamakauppiaat, jotka eivät pitäneet minun\nilmestymisestäni, vastasivat tavallisesti kuuntelematta, mitä minulla\noli sanomista, ettei heillä ollut mitään antaa minulle. Minä tunsin\nitseni enemmän kurjaksi ja hyljätyksi, kuin olin tuntenut kertaakaan\npakoretkelläni. Rahani olivat kaikki menneet, minulla ei ollut mitään\nenää myydä; minä olin nälissäni, janoissani, uuvuksissa ja mielestäni\nyhtä kaukana päämäärästäni, kuin jos olisin pysynyt London'issa.\n\nAamu oli kulunut näihin tiedustelemisiin ja minä istuin tyhjän puodin\nportailla eräässä kadunkulmassa likellä toria ja aioin jo mennä\njohonkin noihin muihin paikkoihin, joita oli mainittu minulle, kun joku\najuri, joka tuli vaunuillansa, pudotti hevosloimensa. Jonkunlainen\nhyvänluontoisuus miehen kasvoissa, kun annoin sen hänelle, rohkaisi\nminua kysymään häneltä, tiesikö hän sanoa minulle, missä Miss Trotwood\nasui, vaikka olin tehnyt tämän kysymyksen niin usein, että se melkein\nkuoli huulillani.\n\n\"Trotwood\", vastasi hän. \"Maltappa. Minäkin tunnen sen nimen. Vanha\nlady?\"\n\n\"Niin\", sanoin minä, \"jotenkin\".\n\n\"Kovin kankea selästä?\" kysyi hän, oikaisten itseänsä suoraksi.\n\n\"Kyllä\", vastasin minä. \"Minä luulen, että se on aivan hänen tapaansa\".\n\n\"Kantaa väskyä?\" sanoi hän -- \"väskyä, jossa on paljon tilaa -- on\ntarkka ja käy kiivaasti kiinni kaikkiin?\"\n\nRohkeuteni höltyi, kun tunsin, kuinka erittäin tarkka tämä kuvaus oli.\n\n\"No, siinä tapauksessa sanon sinulle jotakin\", lausui hän. \"Jos menet\ntuonne ylöskäsin\", osoittaen ruoskallansa mäkiä kohden, \"ja astut\nsuoraan eteenpäin, siksi kuin tulet muutamien rakennusten luo, jotka\nkatsovat merelle päin, saat, luullakseni, kuulla hänestä. Mutta\narvattavasti hän ei anna sinulle mitään, niin että tässä on penny\nsinulle.\"\n\nMinä otin kiitollisuudella vastaan lahjan ja ostin sillä leivän. Tätä\nvirvoitusta mennessäni nauttien, lähdin sitä ilmaa kohden, jota\nystäväni oli neuvonut, ja astuin melkoisen matkan pääsemättä noitten\nrakennusten luo, joista hän oli puhunut. Vihdoin näin muutamia\nedessäni; ja lähestyen niitä poikkesin vähäiseen puotiin (se oli mitä\nmeidän kotona oli tapa nimittää kaikellaispuodiksi) ja kysyin,\ntahtoisivatko tehdä hyvin ja sanoa minulle, missä Miss Trotwood\nasui. Minä puhuttelin tiskin takana olevaa miestä, joka punnitsi\nriisi-suurimoita nuorelle tytölle, joka, luullen, että minä kysyin\nhäneltä, äkkiä kääntyi ja lausui:\n\n\"Minun emäntäni? Mitä sinä hänestä tahdot, poika?\"\n\n\"Minä tahtoisin\", vastasin minä, \"saada puhutella häntä, jos\nsuvaitsette.\"\n\n\"Aiot kaiketi kerjätä häneltä\", lausui neitsyt.\n\n\"Ei\", sanoin minä, \"ei suinkaan\". Mutta yht'äkkiä muistaen, etten\ntosiaankaan tullut mitään muuta tarkoitusta varten, pysyin\nhämmentyneenä ääneti ja tunsin kasvojeni hehkuvan.\n\nTätini palvelustyttö, joksi päätin häntä siitä, mitä hän oli puhunut,\npisti riisi-suurimansa vähäiseen koriin ja meni ulos puodista, sanoen\nminulle, että minun sopi seurata häntä, jos tahdoin tietää, missä Miss\nTrotwood asui. Minä en kaivannut toista lupaa, vaikka silloin olin niin\nhämmästynyt ja kiihtynyt, että jalkani vapisivat allani. Minä seurasin\ntyttöä, ja me ennätimme pian sangen sievän, vähäisen asunnon luo, joka\noli varustettu iloisilla kaari-akkunoilla ja jonka edessä oli vähäinen\nneliskulmainen, somerolla peitetty piha elikkä tarha täynnänsä kukkia,\njotka olivat huolellisesti hoidetut ja haisivat suloiselta.\n\n\"Tässä Miss Trotwood asuu\", ilmoitti tyttö. \"Nyt tiedät sen, ja siinä\nkaikki, mitä minulla on sanomista\". Tällä puheella kiirehti hän sisään,\nikäänkuin pudistaakseen pois edesvastaustansa minun ilmestymisestäni,\nja jätti minut seisomaan puutarhan portille sekä lohduttomasti sen\nylitse katsomaan vierashuoneen akkunaa kohden, jossa puoleksi syrjään\nvedetty muslini-kartiini, iso, ympyriäinen, viheriä varjostin elikkä\nviuhka, joka oli kiinnitetty akkunanlautaan, pieni pöytä ja iso tuoli\nsaattivat minut ajattelemaan, että tätini ehkä tällä haavaa istui\nsiellä juhlallisessa asemassaan.\n\nKenkäni olivat tähän aikaan kauheassa tilassa. Anturat olivat, pala\ntoisensa perästä, lohjenneet pois, ja päälliset olivat haljenneet ja\nhajonneet, että koko kengän muotokin oli kadonnut. Hattuni (jota olin\nkäyttänyt yölakkinakin) oli niin rutistunut ja mutkainen, ettei minkään\nvanhan, lomeisen, varrettoman kastinpannun rikkaläjällä olisi tarvinnut\nhävetä kilpailemasta sen kanssa. Paitani ja housuni, tahraantuneina\nhiestä, kasteesta, ruohosta ja Kent'in mullasta, jolla olin maannut --\nja lisäksi rikki revittyinä -- olisivat voineet peloittaa linnut tätini\npuutarhasta, kun seisoin sen portilla. Hiukseni eivät olleet nähneet\nkampaa eikä harjaa siitä asti, kuin lähdin London'ista. Kasvoni,\nkaulani ja käteni, jotka olivat tottumattomat ilman ja auringon\nvaikutukseen, olivat paahdetut aivan mustan ruskeiksi. Kiireestä\nkantapäähän olin kalkista ja pölystä puuteroittu melkein yhtä\nvalkoiseksi, kuin jos olisin tullut jostakin kalkki-uunista. Tässä\nsurkeassa tilassa ja itse täydellisesti tietäen tilani, odotin, että\nsaisin esitellä itseäni peloittavalle tädilleni ja tehdä ensimäisen\nvaikutukseni häneen.\n\nKoska vierashuoneen akkunan yhä kestävä hiljaisuus vähän ajan perästä\nsai minut ajattelemaan, ettei tätini ollut siellä, nostin silmäni yllä\nolevan akkunan puoleen ja näin siinä punaposkisen, hauskan-muotoisen ja\nharmaapäisen gentlemanin, joka kummallisella tavalla ummisti toista\nsilmäänsä, nyykäytti päätänsä minulle useampia kertoja, pudisti sitä\nyhtä usein, nauroi ja meni pois.\n\nMinä olin kylläksi hämmentynyt ennen; mutta tämä odottamaton käytös\nhämmensi minua niin kovin, että olin vähällä pujahtaa pois miettimään,\nmikä oli paras tehdä, kun eräs lady tuli ulos asunnosta. Hänellä oli\nnenäliina sidottuna lakkinsa yli, puutarhan-hansikkaat kädessä,\npuutarhanlaukku edessään, niinkuin tallimiehen esiliina, ja kädessä iso\nveitsi. Minä tunsin hänet Miss Betsey'ksi, sillä hän tuli askeltaen\nhuoneesta aivan niinkuin äiti raukkani niin usein oli kuvannut hänen\nastuneen puutarhaa ylöspäin Blunderstone'n Rookery'ssä.\n\n\"Mene pois!\" lausui Miss Betsey, ravistaen päätänsä ja hilpaisten\nkaukaista lihapalasta ilmassa veitsellänsä. \"Mene pois! Ei mitään\npoikia täällä!\"\n\nMinä katselin häntä, henki hampaissa, sillä välin kuin hän astui\npuutarhan nurkkaan ja kumartui alas kaivamaan maasta jotakin\nvähäistä juurta. Ilman rahtuakaan rohkeutta, mutta suurella sydämen\nahdistuksella menin minä hiljalleen sisään ja seisoin hänen vieressään,\nkoskien häntä sormellani.\n\n\"Jos suvaitsette, Ma'am\", aloitin minä.\n\nHän säpsähti ja katsahti ylös.\n\n\"Jos suvaitsette, täti\".\n\n\"Mitä?\" huudahti Miss Betsey niin kummastuneella äänellä, etten ollut\nikinä vertaista kuullut.\n\n\"Jos suvaitsette, täti, minä olen teidän veljenne pojanpoika\".\n\n\"Voi, ijankaikkinen!\" lausui tätini ja istui suoraan alas puutarhan\npolulle.\n\n\"Minä olen David Copperfield Suffolk'in Blunderstone'sta -- johon\ntulitte sinä iltana, kuin synnyin, tervehtimään kallista äitiäni. Minä\nolen ollut kovin onneton siitä asti, kuin hän kuoli. Minua on\nlaiminlyöty, minulle ei ole opetettu mitään, minä olen jätetty omille\nvalloilleni ja pantu semmoiseen työhön, joka ei sopinut minulle. Sen\nvuoksi minä karkasin pois teidän luoksenne. Heti kuin olin lähtenyt\nliikkeelle, ryöstivät minut tyhjäksi, ja minä olen käynyt jalkaisin\nkoko matkan enkä ole nukkunut vuoteessa siitä saakka, kuin aloitin\nvaellustani\". Tässä lujuuteni kerrallaan loppui; ja viitaten käsilläni\nnäyttääkseni ryysyistä tilaani ja vaatiakseni sitä todistamaan, että\nolin kärsinyt, purskahdin rajuun itkuun, joka luullakseni oli ollut\nahdettuna minuun koko viikon.\n\nTätini, jonka kasvoista kaikki muut mielenliikutukset, paitsi\nkummastus, olivat poistuneet, istui somerolla, tuijottaen minuun, siksi\nkuin rupesin itkemään; jolloin hän kiireesti nousi, tarttui minua\nkauluksesta ja vei minut vierashuoneesen. Ensi työkseen hän siellä\navasi ison kaapin, otti esiin muutamia pulloja ja kaasi vähän\nitsekunkin sisällöstä suuhuni. Minä arvaan, että ne vedettiin esiin\numpimähkään, sillä minä olen varma siitä, että tunsin ma'un\nanisivedestä, anjovin-kastimesta ja salatin-soseesta. Kun hän oli\nantanut minulle näitä virvoitus-aineita, ja minä yhä olin aivan\ntunteitteni vallassa ja kykenemätön hillitsemään nyyhkytyksiäni, laski\nhän minut sohvalle, pani shaalinsa pääni alle ja nenäliinansa omasta\npäästään jalkojeni alle, etten tahraisi päällysvaatetta; ja sitten hän\nkävi istumaan sen viheriän viuhkan eli varjostimen taa, jota jo olen\nmaininnut, etten voinut nähdä hänen kasvojansa, ja huudahti tuon\ntuostakin \"Herra armahtakoon meitä!\" päästäen näitä huudahuksia\nniinkuin vähäisiä kanunan laukauksia.\n\nVähän ajan perästä soitti hän kelloa. \"Janet\", lausui tätini, kun hänen\npalveliansa tuli sisään. \"Mene ylikerrokseen, sano terveisiä Mr.\nDick'ille minun puolestani ja ilmoita hänelle, että tahdon puhutella\nhäntä\".\n\nJanet näytti vähän kummastuneelta, kun näki minun makaavan kankeana\nsohvalla (minä pelkäsin liikahtamasta, ettei se suututtaisi tätiäni),\nmutta meni asiaansa toimittamaan. Kädet selän takana käveli tätini\nedestakaisin huoneessa, siksi kuin se gentlemani, joka oli toisella\nsilmällä katsellut minua ylikerroksen akkunasta, tuli nauraen sisään.\n\n\"Mr. Dick\", lausui tätini, \"älkäät nyt menetelkö hullun tavalla, sillä\nei kukaan voi olla viisaampi, kuin te, kun vaan tahdotte. Me tiedämme\nsen kaikki. Älkäät siis menetelkö hullun tavalla, mitä hyvänsä\ntehnette\".\n\nGentlemani kävi kohta totiseksi ja katseli minua, luullakseni, niinkuin\nhän olisi pyytänyt minua olemaan akkunasta mitään puhumatta.\n\n\"Mr. Dick\", sanoi tätini, \"te olette kuulleet minun mainitsevan David\nCopperfieldia? Älkäät nyt olko, niinkuin teillä ei olisi mitään\nmuistia, sillä te ja minä tiedämme kyllä, kuinka oikein laita on\".\n\n\"David Copperfield?\" toisti Mr. Dick, joka minusta ei näyttänyt\nmuistavan paljon siitä. _David_ Copperfield? Niin, niin aina. David,\ntosiaan\".\n\n\"No\", lausui tätini, \"tämä on hänen poikansa. Hän olisi niin paljon,\nkuin mahdollista, isänsä näköinen, jollei hän olisi myöskin niin paljon\näitinsä näköinen\".\n\n\"Hänen poikansa?\" kysyi Mr. Dick. \"Davidin poika? Vai niin!\"\n\n\"Niin\", jatkoi tätini, \"ja hän on tehnyt sievän työn. Hän on karannut.\nVoi! Hänen sisarensa, Betsey Trotwood, ei olisi koskaan karannut\".\nTätini pudisti vakavasti päätänsä, täydellisesti luottaen sen tytön\nluonteesen ja käytökseen, joka ei koskaan syntynyt.\n\n\"Vai niin! te luulette, että tyttö ei olisi karannut?\" sanoi Mr. Dick.\n\n\"Siunatkoon ja varjelkoon tuota miestä\", huudahti tätini tuikeasti,\n\"kummoisia hän puhuu! Enkö minä tiedä, ettei hän olisi? Hän olisi\nelänyt yhdessä risti-äitinsä kanssa, ja me olisimme pitäneet toinen\ntoisemme hyvänä. Mistä, Jumalan nimeen, olisi hänen sisarensa, Betsey\nTrotwood, karannut taikka mihin?\"\n\n\"Ei mihinkään\", vastasi Mr. Dick.\n\n\"Kuinka siis\", lausui tätini leppyneenä vastauksesta, \"voitte puhua\nniin ajattelematta, Dick, vaikka olette terävä, kuin lääkärin veitsi?\nNo, tässä nyt näette nuoren David Copperfieldin, ja se kysymys, jonka\nasetan eteenne, kuuluu: mitä minä hänen teen?\"\n\n\"Mitä hänen teette?\" sanoi Mr. Dick hiljennetyllä äänellä raappien\npäätänsä. \"Ah! hänen teette?\"\n\n\"Niin\", lausui tätini totisella katseella ja nostaen ylös etusormeansa.\n\"No! minä tarvitsen oikein kelpo neuvoa\".\n\n\"Hyvä, jos minä olisin teidän sijassanne\", arveli Mr. Dick, miettien ja\nhajamielisesti katsellen minua, \"niin minä --\" Minua tarkastellessaan\nnäytti hän äkkiä keksineen tuuman ja lisäsi vilkkaasti: \"minä pesisin\nhänet!\"\n\n\"Janet\", sanoi tätini, kääntyen levollisella voitonriemulla, jota minä\nen silloin ymmärtänyt, \"Mr. Dick tekee meille selvän kaikista. Lämmitä\nkylpy!\"\n\nVaikka tämä haastelo syvästi koski minuun, en voinut kuin tarkastaa\ntätiäni, Mr. Dick'iä ja Janet'ia sillä aikaa, kuin sitä kesti, sekä\npäättää sitä katselmusta, jonka jo olin pitänyt huoneen suhteen.\n\nTätini oli varteva, tylynmuotoinen lady, mutta ei millään lailla\nruman-näköinen. Hänen kasvoissaan, hänen äänessään, hänen astunnossaan\nja käytöksessään oli jotakin taipumatonta, joka aivan täydellisesti\nselitti sen vaikutuksen, jonka hän oli tehnyt niin hentoon olentoon,\nkuin äitiini; mutta hänen kasvonjuonteensa olivat pikemmin kauniit,\nkuin mitään muuta, vaikka jäykät ja ankarat. Minä huomasin erittäin,\nettä hänellä oli sangen virkeät, kirkkaat silmät. Hänen hiuksensa,\njotka olivat harmaat, olivat jaetut kahteen sileään osastoon\njonkunlaisen niin kutsutun aamulakin alla: minä tarkoitan erästä siihen\naikaan enemmän, kuin nyt, tavallista lakkia, jonka sivukappaleet\nsidottiin yhteen leuan alta. Hänen hameensa oli lavendelin-värinen ja\naivan sievä, mutta jotenkin kapea, niinkuin hän olisi tahtonut tulla\nniin vähän rasitetuksi, kuin mahdollista. Minä muistan, että se\nmielestäni kaikkein enimmän oli ratsashameen kaltainen, josta\nliialliset liepeet olivat pois leikatut. Hänellä oli sivullaan\nkultakello, gentlemanin kello, jos saan päättää sen ko'osta ja muodosta\nynnä siihen kuuluvista vitjoista ja sineteistä; kaulassaan oli hänellä\nvähäinen, paidankauluksen laatuinen liinavaate, ja ranteissa jotakin\nmanshetin kaltaista.\n\nMr. Dick oli, niinkuin jo olen sanonut, harmaatukkainen ja verevä, ja\nnäillä sanoilla olisin sanonut kaikki hänestä, jollei hänen päänsä\nolisi ollut kummallisella tavalla eteenpäin painunut -- ei ijästä,\npäinvastoin se muistutti minua jonkun Mr. Creakle'n pojan päästä\nselkäsaunan jälkeen -- ja hänen harmaat silmänsä ulkonevat ja isot ja\nniin oudolla tavalla vetisen kirkkaat, että ne ynnä hänen hajamielinen\nkäytöksensä, hänen alamaisuutensa tätini suhteen ja hänen lapsellinen\nilonsa, kun tämä kiitti häntä, saivat minut epäilemään, että hän oli\nvähän mielenviassa; vaikka, jos niin oli laita, minua kovasti\nihmetytti, kuinka hän oli joutunut tänne. Hän oli puettu, niinkuin\ntavallinen gentlemani, väljään, harmaasen aamutakkiin ja liiviin ja\nvalkoisiin housuihin; hänellä oli kello kello-taskussaan ja\nplakkareissaan rahoja, joita hän kalisteli, niinkuin hän olisi ollut\nkovin ylpeä niistä!\n\nJanet oli kaunis, kukoistava tyttö noin yhdeksäntoista tai\nkahdenkymmenen vuoden ijällä ja täydellinen sievyyden esikuva. Vaikk'en\nsillä hetkellä katsellut häntä sen enempää, sopii minun tässä mainita,\nmitä en havainnut, ennenkuin jälestäpäin, nimittäin, että hän oli yksi\nniitten holholasten sarjasta, joita tätini oli ottanut palvelukseensa\nnimenomaan kasvatettavaksi miespuolten kieltämiseen ja jotka\ntavallisesti olivat kieltonsa päätteeksi menneet naimisiin leipurin\nkanssa.\n\nHuone oli yhtä sievä, kuin Janet taikka tätini. Kun hetki takaperin\nlaskin alas kynäni ajatellakseni sitä, puhalsi merituuli taas sisään\nyhdessä kukkashajun kanssa, ja minä näin vanhan-aikaiset, kiiltäviksi\npyhjetyt ja tahotut huonekalut, tätini pyhäksi katsotun nojatuolin ja\npöydän ympyriäisen, viheriän varjostimen vieressä kaari-akkunan luona,\nvilla-peitteisen maton, kissan, teekannun käsineen, molemmat\nkanarilinnut, vanhan-aikaiset poslini-astiat, punssimaljan täynnänsä\nkuivatuita ruusunlehtiä, ison kaapin pulloineen purkkeineen sekä\nkummallisessa epäsoinnussa muitten esineitten suhteen tomuisen oman\nitseni makaavan sohvalla ja tarkastelevan kaikkia.\n\nJanet oli mennyt kylpyä valmistamaan, kun tätini suureksi\nlevottomuudekseni äkki-arvaamatta tyrmistyi suuttumuksesta ja tuskin\nsai huudetuksi: \"Janet! Aaseja!\"\n\nJolloin Janet tuli juosten portaita ylös, niinkuin talo olisi ollut\nilmi-valkeassa, riensi ulos vähäiselle, viheriälle nurmikolle\nrakennuksen edustalle ja karkoitti pois kaksi satuloittua aasia, joilla\nkaksi ladya ratsasti ja jotka olivat rohjenneet astua kavionsa siihen;\nsillä välin kuin tätini, syöksähtäen ulos huoneesta, tempasi käsiinsä\nkolmannen eläimen ohjakset, jonka selässä lapsi ajoi, käänsi sen,\ntalutti sen pois rauhoitetulta alalta ja leipoi sitä onnetonta\nopastaja-poikaa korville, joka oli uskaltanut häväistä tätä pyhää\npaikkaa.\n\nTähän hetkeen saakka minä en tiedä, oliko tädilläni mitään laillista\noikeutta tuohon viheriään kenttään; mutta hän oli tullut siihen\npäätökseen, että hänellä oli, ja siinä oli kyllin hänelle. Ainoa suuri\nloukkaus hänen elämässään, ainoa, joka lakkaamatta vaati kostoa, oli\nse, että aasi astui tälle saastuttamattomalle paikalle. Olipa hän missä\ntyössä hyvänsä, olipa se keskustelu, johon hän otti osaa, kuinka\nhuvittava tahansa, aasi käänsi kerrallaan hänen ajatustensa juoksun\ntoisaalle, ja hän oli heti sen kimpussa. Vesiruukkuja ja ruiskukannuja\npidettiin salaisissa paikoissa valmiina tyhjennettäväksi rikollisten\npoikien niskaan; keppejä pantiin väijyksiin oven taa; uloshyökkäyksiä\ntehtiin joka tunti; ja elettiin alituisella sotakannalla. Kenties tämä\noli hauska ajanviete aasipoikien mielestä; taikka ehkä viisaampia\naaseja, jotka ymmärsivät, kuinka asian laita oli, huvitti\nsyntyperäisellä yksipäisyydellään astua tätä tietä. Minä tiedän vaan,\nettä kolmasti sotahuuto kuului, ennenkuin kylpy oli valmis, ja että\nviimeisessä ja kaikkein hurjimmassa kahakassa minä näin tätini yksinään\nottelevan punatukkaisen, viidentoistavuotisen pojan kanssa ja\njyskyttävän hänen punaista kalloansa omaan porttiinsa, ennenkuin tämä\nnäytti älyävän, mistä puhe oli. Nämät keskeytykset olivat minusta sitä\nhullunkurisemmat, kun hän juuri paraikaa syötti minulle lihalientä\nlusikoittain (hän oli tullut siihen lujaan päätökseen, että minä olin\nnälkään nääntymäisilläni ja että minun tuli alussa nauttia ravintoa\naivan vähin erin) ja hän välisti, kun suuni jo oli auki lusikkaa\nvastaan-ottaksensa, pisti sen takaisin maljaan, huusi: \"Janet! Aaseja!\"\nja kiiruhti ulos tappeluun.\n\nKylpy virvoitti minua suuresti. Sillä minä rupesin tuntemaan kovaa\ntuskaa jäsenissäni siitä, että olin maannut ulkona kedoilla, ja olin\nnyt niin väsynyt ja huono, että tuskin pysyin hereillä viisi minutia\nkertaansa. Kun olin kylpenyt, pukivat he (minä tarkoitan tätiäni ja\nJanet'ia) minut paitaan ja housuihin, jotka olivat Mr. Dick'in omat, ja\nkäärivät minut kahteen, kolmeen isoon shaaliin. Mimmoiselta mytyltä\nminä näytin, en tiedä, mutta minä tunsin että se oli hyvin lämmin\nmytty. Ja koska myöskin tunsin itseni perin heikoksi ja uniseksi,\nlaskeusin pian taas sohvalle ja nukuin.\n\nSe lienee ollut unelma, syntyen niistä ajatuksista, jotka niin kauan\nolivat asuneet mielessäni, mutta minä heräsin sillä tunnolla, että\ntätini oli tullut ja kallistunut puoleeni, pyyhkinyt pois hiukseni\nkasvoiltani, muuttanut pääni mukavampaan asemaan sekä sitten seisonut\nja katsellut minua. Sanat \"kaunis poika\" tai \"poika parka\" tuntuivat\nmyöskin soivan korvissani; mutta herätessäni ei kuitenkaan ollut mitään\nmuuta, joka olisi johdattanut minua uskomaan, että tätini oli lausunut\nne. Hän istui kaari-akkunan luona ja katseli merta tuon viheriän\nviuhkan takaa, joka oli asetettu jonkunlaiselle pyörin-renkaalle ja\nkääntyi mihin suuntaan hyvänsä.\n\nMe söimme päivällistä vähä aika sen jälkeen, kuin heräsin. Meillä\noli paistettua kanaa ja puddingia. Minä istuin pöydässä, itse\npaistin-puikoilla lävistetyn linnun näköisenä, ja liikutin käsiäni\nmelkoisella vaivalla. Mutta koska tätini oli kapaloinnut minut, en\nvalittanut vastuksiani. Koko tämän ajan olin kovasti utelias tietämään,\nmitä hän aikoi tehdä minun; mutta hän söi päivällisensä aivan\näänetönnä, paitsi kuin hän satunnaisesti loi silmänsä minuun, joka\nistuin vastapäätä häntä, ja sanoi: \"Jumala armahtakoon meitä!\" joka ei\nsuinkaan vähentänyt levottomuuttani.\n\nKun pöytäliina oli riisuttu ja vähän sherryä (josta minä sain lasin)\nasetettu esiin, lähetti tätini taas noutamaan Mr. Dick'iä, joka yhtyi\nmeihin ja näytti niin viisaalta, kuin suinkin mahdollista, kun tätini\npyysi häntä kuuntelemaan kertomustani, jota hän vähitellen useitten\nkysymysten kautta herutteli minusta. Sillä aikaa kuin minä puhuin, piti\nhän silmällä Mr. Dick'iä, joka minun luullakseni muutoin olisi mennyt\nnukuksiin ja jota, milloin hän vaan alkoi hymyillä, tätini pidätti\notsaansa rypistämällä.\n\n\"Mikä lapsi raukkaa vaivasi, kun hän uudestaan meni naimisiin, sitä\n_minä_ en voi ymmärtää\", lausui tätini, kun minä olin päättänyt.\n\n\"Ehkä hän rakastui toiseen puolisoonsa\", arveli Mr. Dick.\n\n\"Rakastui!\" toisti tätini. \"Mitä sillä tarkoitatte? Mistä syystä hän\nolisi tehnyt niin?\"\n\n\"Ehkä\", myhäili Mr. Dick, vähän mietittyään, \"hän teki niin huvin\nvuoksi\".\n\n\"Huvin vuoksi, tosiaan!\" vastasi tätini. \"Aika huvi lapsi paralle, kun\nkiinnittää yksinkertaisen sydämensä jokaiseen miespetoon, joka varmaan\nrääkkää häntä tavalla taikka toisella. Mitä hän ajatteli, sitä minun\njuuri tekisi mieli tietää! Hänellä oli ollut yksi puoliso. Hän oli\nsaattanut pois tästä mailmasta David Copperfieldin, joka aina juoksi\nvaksivauvojen perässä hamasta kehdostansa saakka. Hän oli synnyttänyt\nlapsen -- jopa niitä oli kaksi lasta, kun hän tuona perjantai-iltana\ntoi ilmoille tämän pojan, joka istuu tässä! -- ja mitä hän muuta\ntarvitsi?\"\n\nMr. Dick pudisti salaisesti päätänsä minulle, niinkuin hän olisi\najatellut, ettei tästä koskaan selkoa saisi.\n\n\"Hän ei edes voinut saada lapsia, niinkuin muut ihmiset\", jatkoi\ntätini. \"Mihin tämän pojan sisar, Betsey Trotwood, jäi! Ei tullut ilmi.\nÄlkäät puhuko mitään!\"\n\nMr. Dick näytti aivan pelästyneeltä.\n\n\"Tuo pikkuinen lääkäri liuska, jonka pää oli kallella\", sanoi tätini,\n\"Jellips taikka mikä hänen nimensä oli, mitä _hän_ toimitti? Hän ei\nsaattanut tehdä muuta kuin sanoa minulle, niinkuin punakerttu --\npunakerttu hän _onkin_ -- 'se on poika'. Poika! Niin, tolvanoita he\novat kaikki tyyni!\"\n\nTämän huudahuksen hartaus säpsäytti Mr. Dick'iä erinomaisesti; ja\nminuakin, jos minun täytyy sanoa totuus.\n\n\"Ja sitten, niinkuin ei tässä olisi ollut kylläksi ja hän ei olisi\ntarpeeksi seisonut tämän pojan sisaren, Betsey Trotwood'in, tiellä\",\nlausui tätini, \"menee hän toistamiseen naimisiin -- menee murhaajalle\n-- taikka miehelle, jonka nimi vivahtaa siihen -- ja seisoo tämän pojan\ntiellä! Ja luonnollinen seuraus näistä on, niinkuin jokainen, paitsi\nlapsi, olisi voinut ennustaa, se, että poika lähtee karkuun ja\nkuljeksii ympäri maata. Hän on niin suuresti, kuin mahdollista, Kainin\nkaltainen, ennenkuin tämä tuli täysikasvuiseksi\".\n\nMr. Dick katseli minua tarkasti, ikäänkuin ajatellaksensa minua tämän\nluonteiseksi.\n\n\"Ja lisäksi tuo nainen, jolla on se pakanallinen nimi\", jatkoi tätini,\n\"tuo Peggotty, _hän_ menee ja pyrkii miehelle hänkin. Koska hän ei ole\nnähnyt kyllin, mitä pahaa tämmöisestä syntyy, menee _hän_ ja pyrkii\nmiehelle hänkin, niinkuin tämä lapsi kertoo. Minä toivon vaan\", lausui\ntätini, pudistaen päätänsä, \"että hänen miehensä on yksi noista\nhiilihanko-miehistä, joita näkee yltäkyllin sanomalehdissä, ja pieksee\nhäntä kelpo lailla hangollaan\".\n\nMinä en voinut kuulla, että vanhaa hoitajatartani näin halvennettiin ja\nhänelle semmoisia toivotettiin. Minä ilmoitin tädilleni, että hän\ntodella oli erehtynyt; että Peggotty oli paras, rehellisin, uskollisin,\nhartain ja kaikkein altiin ystävä ja palvelia mailmassa, joka aina oli\nrakastanut minua hellästi, joka aina oli rakastanut äitiäni hellästi,\njoka oli kannattanut kuolevan äitini päätä käsivarrellansa ja jonka\nkasvoille äitini oli painanut viimeisen, kiitollisen suudelmansa. Ja\nkun näitten molempien muisto tukeutti minut, sorruin minä, kun koetin\nsanoa, että Peggotyn koto oli minun kotini, ja että kaikki, mitä\nhänellä oli, oli minun, ja että minä olisin paennut hänen turviinsa,\njollei hän olisi ollut niin vähissä varoissa, että pelkäsin jollakin\nlailla vaivaavani häntä -- minä sorruin, niin, kun koetin sanoa näitä,\nja kätkin kasvoni käsiini ja painoin pääni alas pöytää kohden.\n\n\"Hyvä, hyvä!\" lausui tätini, \"lapsi on oikeassa, kun puollustaa niitä,\njotka ovat puollustaneet häntä -- Janet! Aaseja!\"\n\nMinä luulen varmaan, että, joll'eivät nämät onnettomat aasit olisi\nolleet, me olisimme tulleet hyviksi ystäviksi; sillä tätini oli\nlaskenut kätensä olkapäälleni ja näin rohkaistuna aioin minä syleillä\nhäntä ja anoa hänen suojelustansa. Mutta tämä keskeytyminen ja se\nhämmennys, johon hän joutui ulkopuolisen taistelon kautta, tekivät\nlopun kaikista lempeistä tunteista siksi hetkeksi ja panivat tätini\nharmistuneena teenaikaan asti saarnaamaan Mr. Dick'ille, kuinka hän oli\npäättänyt vedota maansa lakeihin apua saadaksensa ja haastaa kaikki\nDover'in aasin-omistajat oikeuteen alueensa häiritsemisestä.\n\nTeen jälkeen istuimme kaikki akkunan luona -- tähystelemässä, niinkuin\npäätin tätini tuikeista katseista, vieläkö tulisi rauhanrikkojia --\nhämärään saakka, jolloin Janet asetti kynttilöitä ja lautapelin\npöydälle ja päästi alas rullakartiinit.\n\n\"No, Mr. Dick\", sanoi tätini totisella katsannolla ja nostaen ylös\netusormeaan, niinkuin ennen, \"minä aion asettaa teille toisen\nkysymyksen. Katsokaat tätä lasta\".\n\n\"David'in poikaako?\" arveli Mr. Dick tarkkaavaisella ja hämmentyneellä\nmuodolla.\n\n\"Aivan niin\", vastasi tätini. \"Mitä te nyt tekisitte hänen?\"\n\n\"Tekisin David'in pojan?\" sanoi Mr. Dick.\n\n\"Niin\", vastasi tätini, \"David'in pojan\".\n\n\"Ah!\" lausui Mr. Dick. \"Niin. Tekisin hänen. Minä panisin hänet maata\".\n\n\"Janet!\" huusi tätini samalla leppeällä voitonriemulla, kuin olin\nhuomannut ennen. \"Mr. Dick tekee meille selvän kaikista. Jos vuode on\nvalmis, saatamme pojan ylös sinne\".\n\nKun Janet ilmoitti, että se oli aivan valmis, saatettiin minä ylös;\nystävällisesti, mutta vähän niinkuin vanki; sillä tätini kävi edelläni\nja Janet seurasi jälkijoukkona. Ainoa asianhaara, joka antoi minulle\nuutta toivoa, oli se, että tätini pysähtyi portailla ja tiedusteli,\nmitä palaneen hajua tuntui siellä, ja että Janet vastasi, että hän oli\nkäyttänyt vanhaa paitaani virikkeeksi alhaalla kyökissä. Mutta\nhuoneessani ei löytynyt mitään muita vaatteita, kuin se omituinen puku,\njoka minulla oli ylläni; ja kun olin jätetty sinne yksin pikkuisen\nvahakynttilän kanssa, joka, niinkuin tätini varoitti minulle, palaisi\nsäntilleen viisi minutia, kuulin, kuinka he lukitsivat oven\nulkopuolelta. Miettien näitä, katsoin mahdolliseksi, että tätini, jonka\noli mahdoton tuntea minua tarkemmin, ehkä pelkäsi, että minun oli tapa\nkarata pois, ja sen vuoksi ryhtyi tarpeellisiin keinoihin, että\npysyisin tallella.\n\nHuoneeni oli varsin miellyttävä. Se oli rakennuksen ylimmäisessä osassa\nja katseli merta päin, johon kuu komeasti paisti. Kun olin lausunut\nrukoukseni ja kynttilä oli palanut loppuun saakka, muistan, kuinka\nvielä istuin ja katselin kuutamaa vedellä, niinkuin olisin toivonut\nsaavani lukea kohtaloani siitä, ikäänkuin kirkkaasta kirjasta, taikka\nnähdä äitini lapsensa kanssa tulevan taivaasta pitkin tuota hohtavaa\npolkua katsellaksensa minua, niinkuin hän oli katsellut, kun viimein\nnäin hänen suloiset kasvonsa. Minä muistan, kuinka se juhlallinen\nmieli-ala, jolla lopullisesti käänsin pois silmäni, väistyi sen\nkiitollisuuden ja levollisuuden tunteen edestä, jota valkea-verhoisen\nvuoteen näky, mutta vielä enemmän pehmeä laskeuminen alas siihen ja\nvaipuminen sen lumivalkoisiin lakanoihin, synnytti. Minä muistan,\nkuinka ajattelin kaikkia noita yksinäisiä paikkoja yötisen taivaan\nalla, jossa olin nukkunut, ja kuinka rukoilin, ettei minun tarvitsisi\nkoskaan enää olla koditonna enkä koskaan kodittomia unhottaisi. Minä\nmuistan, kuinka minusta tuntui, kuin olisin viimein vierinyt alas tuota\nsurumielistä valo-rataa merellä unelmien maahan.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\nTätini tekee päätöksensä minun suhteeni.\n\n\nAamulla alas mennessäni näin tätini miettivän niin syvästi suuruspöydän\nääressä, käsivarret tarjottimen nojalla, että teekyökin sisältö oli\nvuotanut teekannun yli ja pani koko pöytäliinan tulville, kun tuloni\nkarkoitti hänen tuumansa. Minä olin varma siitä, että hän oli ajatellut\nminua, ja halasin enemmän, kuin koskaan, tietää hänen tarkoituksiansa\nminun suhteeni. Minä en sentään tohtinut ilmoittaa levottomuuttani,\netten suututtaisi häntä.\n\nSilmäni, joita en saanut hallituksi niin hyvin, kuin kieltäni,\nsiirtyivät kuitenkin sangen usein aamiaisen kuluessa tätini puoleen.\nMinä en katsonut häntä monta silmänräpäystä kertaansa huomaamatta, että\nhän katseli minua oudolla, miettivällä tavalla, niinkuin minä olisin\nollut aivan kaukana poissa eikä toisella puolella vähäistä, ympyriäistä\npöytää. Kun hän oli päättänyt suuruksensa, nojausi hän ajatuksiinsa\nvaipuen taaksepäin tuolissaan, rypisti otsaansa, pani käsivartensa\nristiin ja tutki minua joutessansa niin tyystisti, että kokonaan\nhämmennyin. Minä en ollut vielä suorittanut suurustani, vaan koetin\njatkaa sitä, peittääkseni hämmennystäni; mutta veitseni kompastui\nkahveliini, kahvelini kamppasi veitseni, ja minä kimmahutin ylös\nsilavan palasia kummastuttavan korkealle ilmaan sen sijaan, että olisi\ntullut leikata niitä syötäväkseni, sekä tukeutin itseni teellä, joka\nlakkaamatta pyrki väärään kurkkuun, siksi kuin tykkönään herkesin\nsyömästä ja istuin punehtuen tätini tarkan silmän helteessä.\n\n\"Halloo!\" sanoi tätini pitkän ajan perästä.\n\nMinä katsoin ylös ja kohtasin kunnioittavaisesti hänen terävän kirkasta\nkatsettaan.\n\n\"Minä olen kirjoittanut hänelle\", lausui tätini.\n\n\"Kenelle?\"\n\n\"Isäpuolellesi\", sanoi tätini. \"Minä olen lähettänyt hänelle kirjeen,\njota hän ottanee vaivakseen huomata, jollei hän tahdo riitaantua minun\nkanssani, saan kunnian ilmoittaa hänelle!\"\n\n\"Tietääkö hän, missä minä olen, täti?\" kysyin minä levottomana.\n\n\"Minä olen kertonut sen hänelle\", vastasi tätini, nyykähyttäen\npäätänsä.\n\n\"Jätetäänkö minä hänelle?\" sammalsin minä.\n\n\"Minä en tiedä\", sanoi tätini. \"Saamme nähdä\".\n\n\"Voi! Minä en voi ajatella, mitä teen\", huudahdin minä, \"jos minun\ntäytyy palata Mr. Murdstone'n luo!\"\n\n\"Minä en tiedä mitään siitä\", vastasi tätini, pudistaen päätänsä. \"Sitä\nen voi tosiaankaan sanoa. Saamme nähdä\".\n\nMinä pelästyin näistä sanoista ja kävin kovin alakuloiseksi ja\nraskasmieliseksi. Tätini, joka ei näyttänyt pitävän paljon väliä\nminulla, puki päällensä karkean, rintatilkulla varustetun esiliinan,\njonka hän otti esiin kaapista; virutti teekupit omin käsin; ja kun\nkaikki oli pesty ja pantu tarjottimelle jälleen sekä pöytäliina oli\ntaitettu kokoon ja asetettu päällepäin, soitti hän kelloa, että Janet\ntulisi korjaamaan pois niitä. Tuosta hän veti parin hansikkaita\nkäteensä ja lakaisi ylös murut vähäisellä luudalla, siksi kuin ei\nvähintäkään hitua enää ollut matolla; sitten tomutti ja siivosi\nhuoneen, joka jo ennestäänkin oli aivan huolellisesti tomutettu ja\nsiivottu. Kun kaikki nämät toimet olivat tehdyt hänen mieltänsä myöden,\nriisui hän pois hansikkaat ja esiliinan, kääri ne kokoon, pisti ne\nsiihen erityiseen kaapin nurkkaan, josta ne olivat otetut, asetti\ntyörasiansa omalle pöydällensä avonaisen akkunan viereen ja istui alas\ntyötä tekemään, viheriäinen viuhka hänen itse ja päivän-valon välissä.\n\n\"Minä tahtoisin, että menisit ylikerrokseen\", lausui tätini, lankaa\nneulan päähän pujottaessaan, \"ja sanoisit terveisiä minulta Mr.\nDick'ille, että mielelläni soisin tietäväni, kuinka hänen memorialinsa\nedistyy\".\n\nMinä nousin vikkelästi tätä käskyä toimittamaan.\n\n\"Arvatakseni\", sanoi tätini, silmäillen minua yhtä visusti, kuin hän\noli silmäillyt neulaa, lankaa pujottaessaan, \"on Mr. Dick sinun\nmielestäsi lyhyt nimi, vai kuinka?\"\n\n\"Kyllä minä eilen pidin sitä hyvin lyhyenä\", myönsin minä.\n\n\"Sinun ei tarvitse luulla, ettei hän ole saanut mitään pitempää nimeä,\njos hän tahtoisi käyttää sitä\", lausui tätini juhlallisemmalla\nmuodolla. \"Babley -- Mr. Richard Babley -- se on tämän gentlemanin\ntodellinen nimi\".\n\nUjosti muistaen nuoruuttani ja sitä tuttavallisuutta, johon jo olin\njoutunut syypääksi, aioin esitellä, että olisi parempi, jos\npuhuttelisin häntä koko tällä nimellä, kun tätini jatkoi ja sanoi:\n\n\"Mutta älä millään muotoa nimitä häntä siksi. Hän ei siedä nimeänsä. Se\non semmoinen omituisuus hänessä. Vaikk'ei se sentään tietääkseni mitään\npelkkää omituisuutta ole; sillä muutamat, jotka kantavat tätä nimeä,\novat kohdelleet häntä kyllin pahasti, että hän ikuisesti inhoo sitä,\nsen Jumala tietää. Mr. Dick on nyt hänen nimensä täällä ja kaikkialla\nmuualla -- jos hän milloinkaan lähtisi muualle; jota hän ei tee. Pidä\nsiis vaaria, lapseni, ettet sano häntä, miksikään muuksi, kuin Mr.\nDick'iksi\".\n\nMinä lupasin totella ja menin ylikerrokseen sanaani saattamaan;\najatellen mennessäni, että, jos Mr. Dick oli kauan työskennellyt\nmemorialinsa kanssa samalla innolla, kuin alas tullessani olin\navonaisesta ovesta nähnyt hänen työskentelevän, edistyi hän ilmeisesti\nsangen hyvin. Minä tapasin hänet vielä sitä pitkällä kynällä\nkirjoittamasta, ja hänen päänsä oli melkein kiinni paperissa. Hän oli\nniin harras työssänsä, että minulla oli kylläksi aikaa katsella isoa\npaperileijaa nurkassa, huiskin haiskin makaavia käsikirjoitus-kimppuja,\nlukuisia kyniä ja ennen kaikkia sitä läkin paljoutta (jota hänellä\nnäkyi olevan tusina-määrässä tuopin pulloissa), ennenkuin hän huomasi\nläsnä-oloni.\n\n\"Haa! Phoebus!\" lausui Mr. Dick, laskien pois kynäänsä. \"Kuinka mailman\nkäy! Minä kerron sinulle jotakin\", lisäsi hän matalammalla äänellä,\n\"minä en soisi, että sitä mainittaisiin, mutta mailma --\" tässä hän\nviittasi minulle ja pani huulensa likelle korvaani -- \"mailma on hullu.\nHullu, kuin Bedlam, poika!\" sanoi Mr. Dick, ottaen nuuskaa pyöreästä\nrasiasta pöydältä ja nauraen sydämellisesti.\n\nMinä en uskaltanut lausua ajatustani tästä asiasta, vaan suoritin\nsanomani.\n\n\"Hyvä\", arveli Mr. Dick vastaukseksi, \"sano terveisiä hänelle, ja minä\nluulen -- minä luulen, että olen keksinyt jotakin\", sanoi Mr. Dick,\nlykäten kättänsä harmaitten hiustensa läpi ja luoden epäileväistä\nkatsetta käsikirjoitukseensa. \"Oletko käynyt koulua?\"\n\n\"Olen, Sir\", vastasin minä; \"vähän aikaa\".\n\n\"Muistatko päivää\", kysyi Mr. Dick, totisesti katsellen minua ja\ntarttuen kynäänsä, pannaksensa sitä paperille, \"jona kuningas Kaarlo\nEnsimäinen mestattiin?\"\n\nMinä sanoin, että luulin sen tapahtuneen vuonna tuhatkuusisataa\nneljäkymmentä ja yhdeksän.\n\n\"Hyvä\", vastasi Mr. Dick, raappien korvaansa kynällään ja katsellen\nminua epäileväisesti. \"Niin kirjat sanovat; mutta minä en ymmärrä,\nkuinka se on mahdollista. Sillä, jos se olisi tapahtunut niin kauan\naikaa takaperin, kuinka ihmiset hänen ympärillänsä olisivat erehtyneet\nniin, että siirsivät muutamia huolia _hänen_ päästänsä, kun se oli\npoikki leikattu, _minun_ päähäni?\"\n\nMinä hämmästyin kovasti tästä kysymyksestä, mutta en voinut antaa\nmitään selitystä siinä kohden.\n\n\"Se on aivan kummallista\", lausui Mr. Dick, tuskallisesti katsoen\npapereihinsa ja käsi taas hiuksissa, \"etten koskaan saa asiaa oikein\nsuoraksi; etten saa täyttä selkoa siitä. Mutta vähät siitä, vähät\nsiitä!\" sanoi hän iloisesti ja virkistyi, \"aikaa on kylläksi. Terveisiä\nMiss Trotwood'ille ja sano, että työni edistyy sangen hyvin\".\n\nMinä olin lähtemäisilläni, kun hän johdatti huomiotani paperileijaan.\n\n\"Mitä sinä tuommoisesta leijasta arvelet?\" kysyi hän. Minä vastasin,\nettä se oli sangen kaunis. Minä luulen, että se oli varmaan seitsemää\njalkaa korkea.\n\n\"Minä olen itse tehnyt sen. Me menemme laskemaan sitä, sinä ja minä\",\nsanoi Mr. Dick. \"Näetkö tätä?\"\n\nHän näytti minulle, että se oli päällistetty hyvin tiheään ja tarkkaan\nlaaditulla käsikirjoituksella, joka oli niin selvää, että, kun\nsilmäilin rivejä, taas luulin parissa paikassa näkeväni jonkun\nviittauksen kuningas Kaarlo Ensimäisen päähän.\n\n\"Tässä on kosolta nuoraa\", arveli Mr. Dick, \"ja kun se lentää\nkorkealla, vie se tosi-asiat muassaan pitkän matkaa. Tällä tapaa minä\nlevitän niitä. Minä en tiedä, mihin ne pudonnevat. Se riippuu\nasianhaaroista ja tuulesta ja niin edespäin; mutta minä jätän ne\nsattumuksen nojaan\".\n\nHänen kasvonsa olivat niin lempeät ja miellyttävät, ja niissä oli\njotakin niin arvoisaa, vaikka ne olivat verevät ja sydämelliset, etten\nollut varma, laskiko hän hyvänsävyistä leikkiä minun kanssani. Sen\nvuoksi minä nauroin, ja hän nauroi, ja me erosimme kuin parhaat\nystävät.\n\n\"Noh, lapseni\", lausui tätini, kun taas tulin alikerrokseen. \"Ja mitä\nkuului Mr. Dick'ille tänä aamuna?\"\n\nMinä ilmoitin hänelle, että hän lähetti terveisiä ja että hänen työnsä\nedistyi sangen hyvin.\n\n\"Mitä sinä pidät hänestä?\" kysyi tätini.\n\nMinulla oli joku himmeä tuuma, että minun tuli koettaa välttää tätä\nkysymystä sillä vastauksella, että pidin häntä varsin sievänä\ngentlemanina; mutta tädistäni ei käynyt niin helposti pääseminen, sillä\nhän pani alas ompeluksensa syliinsä ja sanoi, laskien kätensä ristiin\nsen päälle:\n\n\"Kas niin! Sisaresi, Betsey Trotwood, olisi kohta sanonut minulle, mitä\nhän jokaisesta piti. Ole niinkuin sisaresi, jos voit, ja puhu suusi\npuhtaaksi!\"\n\n\"Onko hän -- onko Mr. Dick -- minä kysyn sen vuoksi, etten tiedä sitä,\ntäti -- onko hän vähäisen sekaisin päästään?\" sopersin minä; sillä minä\ntunsin, että liikuin vaarallisella alalla.\n\n\"Ei hiukkaakaan\", vastasi tätini.\n\n\"Vai ei!\" lausuin minä hiljaisesti.\n\n\"Jos mailmassa löytyy mitään\", sanoi tätini suurella lujuudella ja\npontevuudella, \"jota Mr. Dick ei ole, niin se on tämä\".\n\nMinulla ei ollut mitään parempaa tarjota, kuin toinen ujo \"vai ei!\"\n\n\"Häntä on nimitetty hulluksi\", lausui tätini. \"Minä tunnen itsekästä\niloa, kun saan sanoa, että häntä on nimitetty hulluksi, sillä muutoin\nminä en olisi saanut edukseni nauttia hänen seuraansa ja neuvojansa\nnäinä viimeisinä kymmenenä vuonna ja kauemminkin -- totta puhuen siitä\nsaakka, kuin sisaresi, Betsey Trotwood, petti toiveeni\".\n\n\"Niinkö kauan?\" sanoin minä.\n\n\"Ja uhkeata väkeä se olikin, joka rohkeni nimittää häntä hulluksi\",\njatkoi tätini. \"Mr. Dick on kaukaista sukua minulle -- yhtä kaikki\nkuinka; minun ei tarvitse ryhtyä siihen. Jollei minua olisi ollut,\nolisi hänen oma veljensä pannut hänet elin-ajaksi salpojen taa. Siinä\nkaikki\".\n\nMinä pelkään, että teeskentelin, mutta nähdessäni, että tätini oli niin\nharras tässä asiassa, koetin minäkin näyttää hartaalta.\n\n\"Ylpeä narri!\" lausui tätini. \"Sen tähden, että hänen veljensä oli\nvähän haaveksiva -- vaikk'ei hän ole puoltakaan niin haaveksiva, kuin\nmoni muu ihminen -- ei hän tahtonut sallia, että toinen oleskeli hänen\nhuoneessansa, vaan lähetti hänet pois johonkin yksityiseen\nholholaitokseen; vaikka heidän isä vainajansa, joka katsoi häntä\nmelkein mielipuoleksi, oli jättänyt hänet veljen erityiseen huostaan.\nJa viisas mies tuo isä lienee ollut, joka ajatteli niin! Hullu\nepäilemättä itse\".\n\nTaas, kun tätini näytti aivan varmalta, koetin minäkin näyttää aivan\nvarmalta.\n\n\"Sen vuoksi minä astuin väliin!\" jatkoi tätini, \"ja tein hänelle\ntämmöisen tarjomuksen. Minä sanoin: 'veljenne on tervejärkinen --\npaljon terve-järkisempi, kuin te olette taikka ikinä tulette olemaan,\nsopii toivoa. Jättäkäät hänelle hänen vähäiset tulonsa ja antakaat\nhänen tulla minun luokseni asumaan. _Minä_ en pelkää häntä. _Minä_ en\nole ylpeä, _minä_ olen valmis hoitamaan häntä enkä kohtele häntä\npahasti, niinkuin muutamat ihmiset (ulkopuolella holholaitostakin) ovat\ntehneet'. Pitkän kinan perästä\", lausui tätini, \"sain minä hänet, ja\nhän on ollut täällä siitä asti. Hän on kaikkein ystävällisin ja säysein\nolento mailmassa; ja mitä hänen neuvoihinsa tulee! -- Mutta ei kukaan\ntiedä, mikä ymmärrys sillä miehellä on, paitsi minä\".\n\nTätini silitti pukuansa ja pudisti päätänsä, ikäänkuin hän olisi\ntahtonut silittää uhkamielisyyttä koko mailman suhteen ulos edellisestä\nja pudistaa sitä ulos jälkimäisestä.\n\n\"Hänellä oli sisar, jota hän suuresti rakasti\", lausui tätini, \"hyvä\nihminen ja sangen hellä hänelle. Mutta tämä teki, mitä he kaikki\ntekevät -- meni miehelle. Ja mies teki, mitä he kaikki tekevät --\nsaatti hänet onnettomaksi. Tämä vaikutti niin Mr. Dick'in mieleen (_se_\nei ainakaan todista hulluutta, toivon minä), että se ynnä pelko veljen\nsuhteen ja tieto hänen kovuudestaan tuotti hänelle kuumetaudin. Tämä\ntapahtui, ennenkuin hän tuli minun luokseni, mutta muisto siitä vaivaa\nhäntä vielä nytkin. Puhuiko hän sinulle mitään kuningas Kaarlo\nEnsimäisestä, lapseni?\"\n\n\"Puhui, täti\".\n\n\"Voi!\" sanoi tätini, hivuttaen nenäänsä, niinkuin hän olisi ollut vähän\nsuuttunut. \"Tämä on se kuvannollinen tapa, jolla hän ilmoittaa\najatuksiansa. Hän sovittaa tietysti tautinsa yhteen suuren häiriön ja\nmullistuksen kanssa, ja tämä on se kuva elikkä vertaus eli miksi sitä\nnimittäisi, jota hän käyttää. Ja miks'ei hän käyttäisi sitä, jos hän\nkatsoo sitä soveliaaksi!\"\n\nMinä sanoin: \"niin, miks'ei, täti\".\n\n\"Se ei ole mitään asiamiehen puhetapaa\", arveli tätini, \"eikä mailman\ntapaa. Minä tiedän sen; ja tämä on syy, jonka vuoksi tahdon, ettei\nhänen memorialissaan ilmesty sanaakaan siitä\".\n\n\"Omasta elämästänsäkö hän memorialia kirjoittaa, täti?\"\n\n\"Niin, lapseni\", vastasi tätini, hivuttaen nenäänsä taas. \"Hän laatii\nanomuskirjaa omia asioitansa varten lord kanslerille taikka lord sille\nja sille taikka jollekin muulle -- lyhyeltä yhdelle niistä miehistä,\njotka ovat palkatut anomuskirjoja vastaan-ottamaan. Luultavasti se\nmenee täältä näinä päivinä. Hän ei ole vielä voinut panna kokoon sitä,\ntuota puhetapaa itsestänsä käyttämättä; mutta se ei tee mitään; se\npitää häntä työssä\".\n\nMinä sain jälestäpäin tietää, että Mr. Dick oli enemmän, kuin kymmenen\nvuotta, koettanut pitää kuningas Kaarlo Ensimäistä poissa tästä\nmemorialista, mutta alinomaa oli tämä pujahtanut siihen, ja oli siinä\nnyt.\n\n\"Minä sanon vielä\", jatkoi tätini, \"ei kukaan tiedä, mikä ymmärrys\ntällä miehellä on, paitsi minä; ja hän on kaikkein säysein ja\nystävällisin olento mailmassa, Jos häntä välisti huvittaa laskea\npaperileijaa, entä sitten? Olipa Franklin'inkin tapa laskea\npaperileijaa. Hän oli qvakeri taikka jotakin semmoista, jollen erehdy.\nJa qvakeri, joka laskee paperileijaa, on paljon naurettavampi otus,\nkuin kukaan muu\".\n\nJos olisin voinut luulla, että tätini oli kertonut nämät\nyksityis-seikat erittäin minua varten ja niinkuin joksikin luottamuksen\nosoitukseksi minulle, olisin tuntenut itseni suuresti kunnioitetuksi ja\nennustanut suosiota semmoisesta todistuksesta hänen hyvästä\najatuksestaan. Mutta minä saatin tuskin olla huomaamatta, että hän oli\nryhtynyt niihin etupäässä sentähden, että kysymys oli syntynyt hänen\nomassa mielessään, ja varsin vähän minun vuokseni, vaikka hän oli\nkääntynyt minun puoleeni, kun ei ketään muuta ollut läsnä.\n\nSamalla kertaa minun täytyy tunnustaa, että se jalo tapa, jolla tätini\npuollusti viatonta Mr. Dick raukkaa, ei ainoastaan synnyttänyt nuoressa\nrinnassani jonkunlaista itsekästä toivoa oman elämäni suhteen, vaan\nmielistytti minua häneen aivan ulkopuolella omaa etuani. Minä luulen,\nettä rupesin ymmärtämään, että tädissäni, vaikka hän oli monin tavoin\nliiallinen ja kummallinen, kuitenkin oli jotakin kunnioitettavaa ja\nluotettavaa. Vaikka hän oli juuri yhtä kiivas tänään, kuin päivää\nennen, ja töyttäsi sisään ja ulos aasien tähden juuri yhtä usein sekä\nkauheasti tulistui joka kerta kuin joku nuori mies ohitse mennessään\nheitti silmänsä johonkin akkunaan Janet'iin -- tämä oli mitä suurimpia\nrikoksia saatti tehdä tätini arvoa vastaan -- näytti hän herättävän\nminussa enemmän kunnioitusta, vaikka kohta pelkoni ei vähentynyt.\n\nSe tuska, jossa olin koko sen ajan, joka välttämättömästi meni,\nennenkuin mitään vastausta ennätti tulla siihen kirjeesen, jonka tätini\noli kirjoittanut Mr. Murdstone'lle, oli hirveä; mutta minä koetin\ntukeuttaa sitä ja hiljaisella käytöksellä suostuttaa puoleeni sekä\ntätiäni että Mr. Dick'iä. Jälkimäinen ja minä olisimme menneet\nlaskemaan isoa paperi-leijaa, mutta minulla ei ollut mitään muita\nvaatteita, kuin se yksinkertainen puku, jolla minua oli koristettu\nensimäisenä päivänä ja joka pakoitti minut olemaan kotona paitsi tunnin\nverran, jolloin tätini hämärän tultua terveyteni tähden käyttäytti\nminua edestakaisin ulkona kalliolla, ennenkuin panimme maata. Vihdoin\ntuli Mr. Murdstone'n vastaus ja tätini ilmoitti minulle sanomattomaksi\nkauhukseni, että tämä aikoi itse seuraavana päivänä tulla tätini kanssa\npuhumaan. Seuraavana päivänä minä istuin yhä käärittynä kummalliseen\nasuuni ja luin hetkiä kiihtyneenä ja kuumana siitä alenevasta toivosta\nja nousevasta pelosta, joka taisteli sydämessäni. Minä odotin\nsäpsähtäväni niitten synkkien kasvojen näkyä, joitten tulemattomuus\njoka silmänräpäys säpsäytti minua.\n\nTätini oli vähän enemmän käskeväinen ja vakava, kuin tavallisesti,\nmutta minä en huomannut mitään muuta merkkiä siitä, että hän valmisti\nitseänsä vastaan-ottamaan sitä käviää, jota minä niin julmasti\npelkäsin. Hän istui työnsä ääressä akkunan luona ja minä istuin hyvän\naikaa puolipäivän jälkeen hänen vieressään, ajatellen sekaisin kaikkia\nmahdollisia ja mahdottomia seurauksia Mr. Murdstone'n käynnistä.\nPäivällis-ateriaamme oli paljon viivytetty, mutta aika kävi niin\nmyöhäiseksi, että tätini jo oli käskenyt kattaa pöydän, kun hän\nyht'äkkiä huusi \"aaseja\", ja minä hirmukseni ja hämmästyksekseni näin\nMiss Murdstone'n nais-satulassa kylmäkiskoisesti ratsastavan pyhän,\nviheriän nurmen poikki ja pysähtyvän rakennuksen ulkopuolelle,\nympärilleen katsellen.\n\n\"Menkäät tiehenne!\" huusi tätini, pudistaen päätänsä ja heristäen\nnyrkkiänsä akkunasta. \"Teillä ei ole mitään tekemistä siellä. Kuinka\nuskallatte häiritä toisen aluetta? Menkäät tiehenne! Voi teitä, hävytön\nolento!\"\n\nTätini vimmastui niin siitä kylmäkiskoisuudesta, jolla Miss Murdstone\nkatsoi ympärillensä, että minä todella luulen, että hän oli kokonaan\nkangistunut eikä kyennyt sinä hetkenä syöksähtämään ulos tapansa\nmukaan. Minä käytin tilaisuutta ilmoittaakseni hänelle, kuka se oli; ja\nettä se gentlemani, joka nyt lähestyi pahantekiää (sillä tie ylöspäin\noli sangen jyrkkä, ja gentlemani oli jäänyt vähän jälille), oli Mr.\nMurdstone itse.\n\n\"Minä en huoli siitä, kuka se on!\" huudahti tätini, yhä pudistaen\npäätänsä ja kaari-akkunassa liehuen semmoisella tavalla, joka ei\nsuinkaan toivottanut ketään tervetulleeksi. \"Minä en salli, että\naluettani häiritään. Minä en kärsi sitä. Menkäät tiehenne! Janet,\nkäännä se! Taluta se pois!\" ja tätini takaa näin minä jonkunlaisen\nvilkkaan sotakuvan, jossa aasi seisoi ja vastusti kaikkia, kaikki neljä\nsäärtä harillansa eri taholla, samalla kuin Janet yritti kääntämään\nsitä suitsista, Mr. Murdstone koetti johdattaa sitä eteenpäin, Miss\nMurdstone löi Janet'ia parasollillansa ja parvi poikia, jotka olivat\ntulleet kahakkaa katsomaan, luihkasivat voimansa tiestä. Mutta tätini,\njoka yht'äkkiä tunsi heidän joukostaan sen nuoren pahantekiän, joka oli\naasin vartia ja hänen häijyimpiä loukkaajiansa, vaikka tuskin toisella\nkymmenellä, hyökkäsi ulos tappelukentälle, iski kiinni häneen, vangitsi\nhänet, laahasi hänet, takki pään ylitse ja kantapäillä pistäen vastaan,\npuutarhaan ja piti häntä hallussansa siellä, huutaen Janet'ia tuomaan\npoliseja ja tuomareita, että poika paikalla pantaisiin kiinni,\ntutkittaisiin ja rangaistaisiin. Tätä välikohtausta ei kuitenkaan\nkestänyt kauan, sillä tuo nuori veitikka, joka tiesi senkin seitsemän\ntemppua, joista tädilläni ei ollut mitään käsitystä, pujahti pian\nhoilaten pois, jättäen muutamia syviä jälkiä kenkiensä nauloista\nkukkaslavoihin ja ottaen aasinsa voitonriemulla mukaansa.\n\nMiss Murdstone oli taistelon loppupuolella astunut maahan ja odotti nyt\nveljensä kanssa alipuolella portaita, että tätini saisi aikaa ottaa\nvastaan heitä. Tätini, jonka vaatteet olivat vähän rytistyneet\nottelussa, meni hyvin arvokkaasti heidän ohitsensa sisään eikä huolinut\nyhtään heidän läsnä-olostaan, ennenkuin Janet oli ilmoittanut heidät.\n\n\"Menenkö minä ulos, täti?\" kysyin minä vapisten.\n\n\"Ei, Sir\", vastasi tätini. \"Ei ensinkään!\" Näin sanoen hän työnsi minut\nnurkkaan likelle itseään ja sulki minut siihen tuolilla, niinkuin se\nolisi ollut vankihuone tai lakituvan aidake. Tässä asemassa minä pysyin\nkoko yhtymyksen aikana ja tästä nyt näin Mr. ja Miss Murdstone'n\nastuvan huoneesen.\n\n\"Ohoh!\" lausui tätini, \"minä en ensiksi huomannut, ketä minun oli huvi\nnuhdella. Mutta minä en salli kenenkään ratsastaa tuon nurmen ylitse.\nMinä en tee mitään eroitusta. Minä en salli kenenkään tehdä sitä\".\n\n\"Teidän määräyksenne on jokseenkin hankala vieraille\", arveli Miss\nMurdstone.\n\n\"Vai niin!\" sanoi tätini.\n\nMr. Murdstone näytti pelkäävän, että sota uudestaan syttyisi, ja sanoi\nkeskeyttäen:\n\n\"Miss Trotwood!\"\n\n\"Pyydän anteeksi\", muistutti tätini tuikealla katseella. \"Tekö se Mr.\nMurdstone olette, joka nai veljenpoika vainajani Blunderstone'n\nRookery'n David Copperfieldin lesken? Vaikka miksi Rookery, sitä _minä_\nen tiedä!\"\n\n\"Minä se olen\", vastasi Mr. Murdstone.\n\n\"Suokaat anteeksi, Sir, jos sanon\", arveli tätini, \"että, minun\nluullakseni, olisi ollut paljon parempi ja onnellisempi, jos olisitte\njättäneet lapsi paran rauhaan\".\n\n\"Siihen, mitä Miss Trotwood on muistuttanut, suostun sillä tapaa\",\nlausui Miss Murdstone, kohottaen päätänsä, \"että luulen kaivatun\nClaramme kaikissa tärkeissä asioissa olleen pelkän lapsen\".\n\n\"Se lohduttakoon teitä ja minua, Ma'am\", sanoi tätini, \"ettei kenenkään\nsovi sanoa samaa meistä, jotka jo olemme ehtineet jotenkin kauas\nelämässämme ja joita nähtävästi ei tehdä onnettomiksi itsen-omaisten\nsulojemme tähden\".\n\n\"Epäilemättä!\" vastasi Miss Murdstone, vaikk'ei, siltä minusta näytti,\njuuri mielellään ja altiisti myöntyen. \"Ja olisi varmaan ollut,\nniinkuin sanotte, parempi ja onnellisempi veljelleni, jollei hän olisi\nkoskaan mennyt semmoisiin naimisiin. Minulla on aina ollut se ajatus\".\n\n\"Sitä minä en epäile\", lausui tätini. \"Janet\", soittaen kelloa, \"sano\nterveisiä Mr. Dick'ille ja käske hänen tulla alas\".\n\nSiksi kuin tämä tuli, istui tätini aivan suorana ja kankeana,\ntuijottaen seinään. Kun Mr. Dick oli tullut sisään, toimitti tätini\nesittelyn seremonian.\n\n\"Mr. Dick. Vanha ja likeinen ystävä. Jonka päätökseen\", sanoi tätini\npontevasti, niinkuin kehoitukseksi Mr. Dick'ille, joka pureskeli\netusormeansa ja näytti jotenkin heikkomieliseltä, \"minä luotan\".\n\nMr. Dick otti tämän viittauksen johdosta sormensa suustaan ja seisoi\nkeskellä joukkoa totisena ja tarkkana katsannoltaan. Tätini nyykäytti\npäätänsä Mr. Murdstone'lle, joka jatkoi:\n\n\"Miss Trotwood, kun vastaan-otin kirjeenne, arvelin, että tekisin\nenemmän oikeutta itselleni ja ehkä osoittaisin suurempaa kunnioitusta\nteille --\"\n\n\"Kiitoksia\", sanoi tätini, yhä silmäillen häntä tuikeasti. \"Teidän ei\ntarvitse ajatella minua\".\n\n\"Jos vastaisin suullisesti, olipa matka kuinka haitallinen tahansa\nminulle\", pitkitti Mr. Murdstone, \"ennemmin kuin kirjallisesti. Tämä\nonneton poika, joka on karannut pois ystäviensä luota ja työstänsä --\"\n\n\"Ja jonka ulkonainen olento\", katkaisi hänen sisarensa, johdattaen\nkaikkien huomiota minuun eriskummaisessa puvussani, \"on oikea pahennus\nja häväistys\".\n\n\"Jane Murdstone\", lausui hänen veljensä, \"tee hyvin äläkä keskeytä\nminua. Tämä onneton poika, Miss Trotwood, on kodissansa aikaan-saanut\npaljon murhetta ja mielipahaa sekä kalliin vaimo vainajani elin-aikana\nettä jälestäpäin. Hänessä asuu synkkä, kapinallinen henki; hänellä on\nraju luonto ja vastahakoinen, taipumaton mielenlaatu. Sekä sisareni\nettä minä olemme koettaneet oikaista hänen vikojansa, mutta turhaan. Ja\nminä, me molemmat -- minä en salaa mitään sisareltani -- olemme\nkatsoneet oikeaksi, että te saatte tämän vakavan ja tyvenen vakuutuksen\nmeidän suustamme\".\n\n\"Tuskin lienee tarpeellista, että minä vahvistan mitään, jota veljeni\non lausunut\", arveli Miss Murdstone; \"mutta minä pyydän saadakseni\nmuistuttaa, että kaikista pojista koko mailmassa tämä, luullakseni, on\npahin\".\n\n\"Ankarasti puhuttu!\" sanoi tätini lyhyesti.\n\n\"Mutta ei ollenkaan liian ankarasti teko-asioihin katsoen\", vastasi\nMiss Murdstone.\n\n\"Vai ei!\" lausui tätini. \"No niin, Sir?\"\n\n\"Minulla on omat ajatukseni\", jatkoi Mr. Murdstone, jonka kasvot\nkävivät yhä kolkommaksi, mitä enemmän hän ja tätini katselivat\ntoisiansa, jota he tekivät aivan likeltä, \"mitä siihen tapaan tulee,\njolla häntä parhaiten kasvatetaan. Ne perustuvat osittain tietooni\nhänen luonnostaan ja osittain tietooni omista varoistani. Minun tulee\nvastata niistä itselleni, minä noudatan niitä enkä puhu sen koommin\nniistä. Siinä on kyllin, että panen tämän pojan kunnialliseen työhön\nerään ystäväni silmien alle; ettei tämä miellytä häntä; että hän karkaa\npois siitä; muuttuu tavalliseksi maankulkiaksi; ja tulee ryysyissään\ntänne vedotakseen teihin, Miss Trotwood. Minä tahdon rehellisesti\nselittää teille, mitä varmaan seuraa -- sitä myöden, kuin minä tiedän\n-- jos hän saa teiltä kehoitusta tässä vetoomisessa\".\n\n\"Mutta tuosta kunniallisesta työstä ensiksi\", arveli tätini. \"Jos hän\nolisi ollut oma poikanne, olisitte kai aivan samalla tavalla panneet\nhänet siihen, arvaan minä?\"\n\n\"Jos hän olisi ollut veljeni oma poika\", säisti Miss Murdstone, \"olisi\nhänen luontonsa, sen minä takaan, ollut kokonaan toisenlainen\".\n\n\"Taikka jos tuo lapsi raukka, hänen äitinsä, olisi ollut elossa,\nolisiko hän silloinkin joutunut tähän kunnialliseen työhön, vai\nkuinka?\" kysyi tätini.\n\n\"Minä luulen\", sanoi Mr. Murdstone, päätänsä kallistaen, \"ettei Clara\nolisi vastustanut mitään, joka minun ja sisareni, Jane Murdstone'n,\nmielestä, oli hyvä\".\n\nMiss Murdstone vahvisti tätä kuultavalla murinalla.\n\n\"Hm!\" lausui tätini. \"Lapsi parka!\"\n\nMr. Dick, joka koko ajan oli kalistellut rahojansa, kalisteli niitä nyt\nniin lujaan, että tätini katsoi tarpeelliseksi pidättää häntä\nsilmänluonnillaan, ennenkuin hän sanoi:\n\n\"Lapsi paran elatuskorko kuoli hänen kanssaan?\"\n\n\"Kuoli hänen kanssaan\", vastasi Mr. Murdstone.\n\n\"Eikö löytynyt mitään määräystä, että tuo vähäinen omaisuus -- huone ja\npuutarha -- Mikä-sen-nimi-olikaan Rookery ilman mitään peltovareksia --\njoutuisi hänen pojallensa?\"\n\n\"Hänen ensimäinen puolisonsa oli jättänyt sen hänelle ilman ehtoja\",\nalkoi Mr. Murdstone, kun tätini suurimmalla kiivaudella ja\nmaltittomuudella keskeytti häntä.\n\n\"Hyvä Jumala, sitä teidän ei tarvitse kertoa minulle. Jättänyt sen\nhänelle ilman ehtoja! Tekisi juuri mieli nähdä David Copperfield'in\najattelevan jonkunlaista ehtoa, vaikka se olisi pistänyt häntä silmään!\nTietysti se jätettiin hänelle ilman ehtoja. Mutta kun hän uudestaan\nmeni naimisiin -- lyhyeltä ja suoraan puhuen\", lausui tätini \"teki sen\nonnettoman työn ja rupesi teidän vaimoksenne -- eikö kukaan silloin\npuhunut sanaakaan pojan puolesta?\"\n\n\"Vaimo vainajani rakasti toista miestänsä, Madam\", sanoi Mr. Murdstone,\n\"ja luotti täydellisesti häneen\".\n\n\"Vaimo vainajanne, Sir, oli aivan epäkäytöllinen, aivan onneton, aivan\nkova-osainen lapsi\", vastasi tätini, pudistaen päätänsä hänelle. \"Sitä\n_hän_ juuri oli. Ja nyt, mitä teillä on lisäksi sanottavaa?\"\n\n\"Ei muuta kuin tämä, Miss Trotwood\", vastasi hän. \"Minä olen täällä\nottamassa David'ia takaisin -- ottamassa häntä takaisin ehdottomasti,\nettä saan määrätä hänestä, niinkuin katson soveliaaksi, ja menetellä\nhänen suhteensa, niinkuin katson oikeaksi. Minä en ole täällä tekemässä\nmitään lupausta taikka antamassa mitään vakuutta kenellekään. Te ehkä\naiotte, Miss Trotwood, kehoittaa häntä sen vuoksi, että hän on lähtenyt\nkarkuun teidän luoksenne ja laatinut valituksiaan teille. Teidän\nkäytöksenne, joka, minun täytyy sanoa se, ei näytä olevan aiottu asiaa\nsovittamaan, saattaa minut ajattelemaan sitä mahdolliseksi. Mutta minun\ntulee varoittaa teitä, että, jos nyt autatte häntä, autatte häntä\nijäksi, että, jos nyt astutte hänen ja minun väliimme, astutte, Miss\nTrotwood, välttämättömästi ainaiseksi meidän väliimme. Minä en osaa\nlaskea leikkiä enkä salli, että minun kanssani leikkiä lasketaan. Minä\nolen täällä ensimäisen ja viimeisen kerran ottamassa häntä pois. Onko\nhän valmis lähtemään? Jollei hän ole -- ja te sanotte minulle, että hän\njostakin syystä ei ole: se tekee minun yhtä mistä -- ovat minun oveni\ntästälähin suljetut häneltä ja teidän, minä pidän sitä varmana, ovat\navoimet hänelle\".\n\nTätä puhetta oli tätini kuunnellut suurimmalla tarkkuudella, istuen\naivan suorana, kädet ristissä toisella polvella ja tuimasti puhujaa\nkatsellen. Kun Mr. Murdstone oli päättänyt, käänsi tätini silmänsä\nniin, että hänen sopi nähdä Miss Murdstone'a, muulla lailla asemaansa\nmuuttamatta, ja lausui:\n\n\"Entä te, Ma'am, onko _teillä_ mitään muistuttamista?\"\n\n\"Kaikki, Miss Trotwood\", vastasi Miss Murdstone, \"mitä minä voisin\nsanoa, on veljeni sanonut niin hyvin, ja kaikki, mitä minä tiedän\ntodeksi, on hän niin selvästi tuonut esiin, ettei minulla ole mitään\nlisättävää, paitsi kiitoksia teidän kohteliaisuudestanne -- teidän\nerinomaisen suuresta kohteliaisuudestanne, tosiaan\", lausui Miss\nMurdstone semmoisella ivalla, joka ei enemmän koskenut tätiini, kuin se\nolisi hämmentänyt sitä kanunaa, jonka vieressä minä olin maannut\nChatham'issa.\n\n\"Ja mitä poika sanoo?\" arveli tätini. \"Oletko valmis lähtemään, David?\"\n\nMinä vastasin: \"en\", ja pyysin, ettei hän panisi minua menemään. Minä\nsanoin, ettei Mr. eikä Miss Murdstone koskaan ollut rakastanut minua\neikä ikinä ollut hyvä minulle; että he olivat tehneet äitini, joka aina\nhellästi rakasti minua, onnettomaksi minun tähteni, ja että minä tiesin\nsen hyvin, ja että Peggotty tiesi sen. Minä sanoin, että olin ollut\nkurjempi, kuin luulin kenenkään uskovan, joka vaan tiesi, kuinka nuori\nminä olin. Ja minä anoin ja rukoilin tätiäni -- minä unhotan nyt millä\nsanoilla, mutta minä muistan, että ne silloin sangen paljon liikuttivat\nminua -- rupeamaan ystäväkseni ja suojeliakseni isäni tähden.\n\n\"Mr. Dick\", sanoi tätini, \"mitä minä teen tämän lapsen?\"\n\nMr. Dick mietti, epäili, kirkastui ja vastasi: \"annatte heti ottaa\nmittaa hänestä uuteen pukuun\".\n\n\"Mr. Dick\", lausui tätini voitonriemulla, \"antakaat minulle kätenne,\nsillä teidän terve järkenne on verrattoman kallis\". Pudistettuaan sitä\nsuurella sydämellisyydellä, veti hän minut luoksensa ja sanoi Mr.\nMurdstone'lle:\n\n\"Teidän sopii mennä, kun mielenne tekee; minä aion koettaa poikaa. Jos\nhän on semmoinen, joksi te sanotte häntä, voin minä ainakin tehdä yhtä\npaljon hänen hyväkseen, kuin te olette tehneet. Mutta minä en usko\nsanaakaan siitä\".\n\n\"Miss Trotwood\", vastasi Mr. Murdstone, kohauttaen olkapäitänsä, kun\nhän nousi, \"jos olisitte mies --\"\n\n\"Pah! loruja!\" arveli tätini. \"Älkäät puhuko semmoisia minulle!\"\n\n\"Kuinka erittäin kohteliasta!\" huudahti Miss Murdstone, nousten.\n\"Masentavan kohteliasta, todella!\"\n\n\"Luuletteko, etten minä tiedä\", sanoi tätini, joka ei ensinkään pitänyt\nlukua sisaresta, vaan yhä puhutteli veljeä ja pudisti päätänsä hänelle\nkuvaamattomalla katsannolla, \"mitä elämää te olette antaneet tuon\nonnettoman, petetyn lapsi paran elää? Luuletteko, etten minä tiedä;\nmikä surun päivä se oli tuolle lempeälle pikku olennolle, kun _te_\nensin ilmaannuitte hänen edessään -- liehitellen ja ailakoiden, takaan\nminä, niinkuin ette olisi hennoneet sanoa kovaa sanaa hanhellekaan!\"\n\n\"Minä en ole päivinäni kuullut mitään niin hienoa!\" lausui Miss\nMurdstone.\n\n\"Luuletteko, etten voi ymmärtää teitä yhtä hyvin, kuin jos olisin\nnähnyt teidät\", jatkoi tätini, \"nyt kun näen ja kuulen teitä -- joka,\nminä sanon sen suoraan teille, ei suinkaan huvita minua? Niin,\nsiunatkoon meitä! kukapa niin sileä ja simainen, kuin Mr. Murdstone\nensiksi! Vähä-järkinen, viaton raukka ei ollut koskaan nähnyt semmoista\nmiestä. Mr. Murdstone oli pelkkää suloutta. Hän jumaloitsi tulevaa\nvaimoansa. Hän hyväili hänen poikaansa -- hellästi hyväili häntä!\nHänestä tulisi toinen isä tälle, ja he eläisivät kaikki yhdessä,\nniinkuin ruusutarhassa, vai kuinka? Hyi! menkäät tiehenne, menkäät!\"\nsanoi tätini.\n\n\"Mokomaa minä en ole eläissäni kuullut!\" huudahti Miss Murdstone.\n\n\"Ja kun olitte voittaneet tuon pikku houkkion\", lausui tätini --\n\"suokoon Jumala minulle anteeksi, että nimitän häntä siksi, kun hän on\nmennyt sinne, johon _te_ ette aivan äkkiä pääse -- täytyi teidän,\nniinkuin ette jo ennen olisi tehneet kylläksi vääryyttä hänelle ja\nhänen omaisillensa, ruveta kasvattamaan häntä, eikö niin? ruveta\nkesyttämään häntä, niinkuin häkkiin suljettua lintua, ja hivuttamaan\nhänen petettyä elämäänsä loppuun sillä, että opetitte häntä laulamaan\n_teidän_ nuottianne?\"\n\n\"Hän on joko hullu tai humalassa\", sanoi Miss Murdstone, joka oli\noikein tuskissaan, kun hän ei voinut ohjata tätini puheitten virtaa\nitseänsä kohden; \"ja minun luuloni on, että hän on humalassa\".\n\nMiss Betsey ei pitänyt mitään väliä tällä keskeyttämisellä, vaan jatkoi\nja puhutteli Mr. Murdstone'a, niinkuin ei kukaan olisi häntä\nkeskeyttänyt.\n\n\"Mr. Murdstone\", hän lausui, pudistaen sormeansa hänelle, \"te olitte\ntyranni yksinkertaiselle lapselle ja te särjitte hänen sydämensä. Hän\noli hellä lapsi -- minä tiedän sen; minä tiesin sen vuosia ennen,\nkuin _te_ kertaakaan näitte häntä -- ja hänen heikkoutensa jalointa\npuolta te haavoititte niin, että hän kuoli. Tässä on totuus teidän\nlohdutukseksenne, olipa se teille mieluista taikka ei. Ja te ja teidän\nkätyrinne, pitäkäät sitä hyvänänne\".\n\n\"Sallikaat minun kysyä, Miss Trotwood\", katkaisi Miss Murdstone, \"ketä\nte tuommoisilla, minua oudostuttavilla sanoilla suvaitsette nimittää\nveljeni kätyreiksi?\"\n\nYhä vielä kuurona, kuin kivi, tälle äänelle ja sitä tuoksensakaan\npanematta jatkoi Miss Betsey puhettansa.\n\n\"Se oli selvä kyllä, niinkuin olen sanonut teille, monta vuotta,\nennenkuin _te_ näitte hänet -- ja miksi te Jumalan merkillisen\nsallimuksen johdosta milloinkaan saitte nähdä häntä, on enemmän, kuin\nihmisjärki voi käsittää -- se oli selvä kyllä, että tuo lempeä pikku\nolento parka ennemmin tai myöhemmin menisi naimisiin jonkun kanssa;\nmutta minä toivoin, ettei kävisi niin pahasti, kuin kävi. Tämä oli\nsiihen aikaan, Mr. Murdstone, kuin hän synnytti tämän pojan tässä\",\nlausui tätini; \"tämän poika paran, jolla te välisti vaivasitte häntä.\nSe on ikävä muisto, ja sen vuoksi teidän nyt on vastollista nähdä\nhäntä. Niin, niin! teidän oi tarvitse potkia siinä!\" lisäsi tätini,\n\"minä tiedän muutoinkin, että se on totta\".\n\nMr. Murdstone oli koko tämän ajan seisonut oven suussa ja katsellut\ntätiäni, hymy huulilla, vaikka hänen mustat kulmakarvansa ankarasti\nvetäytyivät kokoon. Minä huomasin nyt, että, vaikka hymy yhä pysyi\nhänen huulillaan, hänen kasvonsa yht'äkkiä muuttuivat, ja hän näytti\nhengittävän, niinkuin hän olisi juossut.\n\n\"Hyvästi, Sir!\" lausui tätini, \"hyvästi! Hyvästi tekin, Ma'am\", sanoi\ntätini, äkisti kääntyen hänen sisarensa puoleen. \"Menkäätpä vielä kerta\naasillanne ratsastamaan _minun_ viheriän nurmeni poikki ja niin totta\nkuin teidän on pää olkapäillänne, minä lyön hattunne pois ja tallaan\nsitä jaloillani!\"\n\nSiihen vaadittaisiin maalaria eikä suinkaan mitään tavallista maalaria,\njos tahtoisi kuvata tätini kasvoja, kun hän lausui nämät kovin\nodottamattomat sanat, ja myöskin Miss Murdstone'n kasvoja, kun hän\nkuuli ne. Mutta puhe oli sekä ääneltään että aineeltaan niin tulista,\nettä Miss Murdstone sanaakaan vastaamatta varovaisesti pisti\nkäsivartensa veljensä kainaloon ja astui ylpeästi ulos huoneesta, mutta\ntätini jäi akkunaan katselemaan heitä, valmiina, minä en epäile sitä,\nheti panemaan uhkaustansa toimeen, jos aasi jälleen ilmestyisi.\n\nKosk'ei kuitenkaan mitään rikoksen yritystä tehty, lientyivät hänen\nkasvonsa vähitellen ja kävivät niin miellyttäviksi, että minä rohkenin\nsuudella ja kiittää häntä; jota tein sydämeni pohjasta ja molemmat\nkäsivarret hänen kaulassaan. Sitten minä löin kättä Mr. Dick'in kanssa,\njoka pudisti minun kättäni useita kertoja ja tervehti tätä\nkeskustelujen onnellista loppua alinomaisilla naurun hekotuksilla.\n\n\"Te saatte pitää itseänne yhdessä minun kanssani tämän lapsen\nholhojana, Mr. Dick\", lausui tätini.\n\n\"Minua ilahuttaa\", sanoi Mr. Dick, \"ruveta David'in pojan holhojaksi\".\n\n\"Varsin hyvä\", vastasi tätini, \"_se on_ päätetty asia. Minä olen,\ntiedättekö Mr. Dick, ajatellut, että nimittäisin häntä Trotwood'iksi\".\n\n\"Tietysti, tietysti. Nimittäisitte häntä Trotwood'iksi, tietysti\"\narveli Mr. Dick. \"Davidinpoika Trotwood'iksi\".\n\n\"Trotwood Copperfield'iksi, tarkoitatte\", vastasi tätini.\n\n\"Niin aina. Niin. Trotwood Copperfield'iksi\", lausui Mr. Dick vähän\nhäpeissänsä.\n\nTätini mieltyi niin tähän ajatukseen, että muutamat valmiit vaatteet,\njotka ostettiin minulle sinä iltana, merkittiin hänen omalla\nkäsi-alallaan ja lähtemättömällä merkkiläkillä \"Trotwood Copperfield\",\nennenkuin sain ottaa niitä päälleni; ja päätettiin, että kaikki muut\nvaatteet, jotka tehtäisiin minulle (täydellinen vaatekerta tilattiin\nsinä iltana), merkittäisiin samalla tavalla.\n\nNäin minä aloitin uutta elämääni uudella nimellä, samalla kuin kaikki\nminun ympärilläni oli uutta. Nyt kun tuo epätiedon tila oli ohitse,\nolin monta päivää niinkuin unissa. Minä en koskaan ajatellut, että\nminulla tädissäni ja Mr. Dick'issä oli kummallinen holhoja-pari.\nAjatukseni eivät koskaan olleet varmat, mitä minuun itseen koski.\nMolemmat selvimmät asiat mielessäni olivat, että vanha Blunderstone'n\nelämäni oli taantunut kauas minusta -- se näytti nyt siirtyneen\näärettömän etäisyyden sumuun; ja että jonkunlainen verho ijäksi peitti\nelämäni Murdstone ja Grinby'n luona. Ei kukaan ole sittemmin nostanut\ntätä verhoa. Tässä kertomuksessakin olen vaan vastahakoisella kädellä\nvetänyt sitä hetkeksi ylös, mutta ilolla päästänyt sen taas alas. Tuon\nelämän muisto täyttää sieluni semmoisella tuskalla ja vaivalla ja on\nniin toivoa vailla, ettei minulla ole koskaan ollut rohkeutta edes\ntutkia, kuinka kauan olin tuomittu sitä elämään. Kestikö sitä yhden\nvuoden vai enemmän, vai vähemmän, sitä en tiedä. Minä tiedän vaan, että\nse kerta oli olemassa ja sitten loppui; ja että olen kertonut siitä, ja\nsiihen nyt jätän sen.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU.\n\nMinä alan uudestaan.\n\n\nMr. Dick'istä ja minusta tuli pian erittäin hyvät ystävät, ja sangen\nusein, kun hänen päivätyönsä oli tehty, menimme yhdessä laskemaan isoa\npaperileijaa. Joka päivä istui hän kauan aikaa memorialinsa ääressä,\njoka ei koskaan vähintäkään edistynyt, vaikka hän olisi kuinka\nahkerasti puuhannut, sillä kuningas Kaarlo Ensimäinen pujahti aina,\nennemmin tai myöhemmin, siihen, ja silloin se heitettiin syrjälle ja\nuutta aloitettiin. Se kärsivällisyys ja toivo, jolla hän kesti tuota\nalinomaista huonoa onnea, se lempeä käsitys, joka hänellä oli, ettei\nkaikki ollut oikealla kannalla, mitä Kaarlo Ensimäiseen koski, ne\nheikot ponnistukset, joilla hän koetti torjua tätä, ja se varmuus,\njolla tämä sentään aina pääsi sisään ja pilasi koko memorialin,\nvaikuttivat syvästi minuun. Mitä Mr. Dick luuli memorialistansa\nsyntyvän, jos se tulisi valmiiksi; mihin hän luuli sen menevän taikka\nmitä hän luuli sen vaikuttavan, sitä hän ei, minun arvatakseni,\ntietänyt enemmän, kuin kukaan muukaan. Eikä se ollut ensinkään\ntarpeellista, että hän vaivasi itseänsä semmoisilla kysymyksillä,\nsillä, jos mikään oli varmaa auringon alla, oli se varmaa, ettei\nmemoriali koskaan valmistuisi.\n\nOli oikein liikuttavaa nähdä häntä, ajattelin usein, paperileijoineen,\nkun tämä oli korkealla ilmassa. Mitä hän oli kertonut minulle\nhuoneessaan, että hän luuli sen levittävän niitä ilmoituksia, jotka\nolivat liitetyt siihen ja jotka eivät olleet mitään muuta kuin vanhoja\nlehtiä kesken-eräisistä memorialeista, lienee välisti ollut pelkkää\nmielijohdetta hänessä; mutta ei, kun hän oli ulkona ja katsoi ylös\nilmaan paperileijan puoleen ja tunsi, kuinka se nytki ja tempoi hänen\nkättänsä. Hän ei koskaan näyttänyt niin onnelliselta ja levolliselta,\nkuin silloin. Kun iltaisin istuin hänen vieressään viheriällä\nmäenrinteellä ja näin hänen katselevan paperileijaa, joka oli korkealla\ntyvenessä ilmassa, oli minun tapa ajatella, että se kohotti hänen\nhämmentynyttä sieluansa ja kantoi sitä (semmoinen oli minun lapsimainen\najatukseni) ylös säkeisin. Kun hän lappoi sisään nuoraa, ja paperileija\nyhä aleni tuosta ihanasta valosta, siksi kuin se liehahti maahan ja\nmakasi siinä, niinkuin hengetön olento, näytti hän vähitellen heräävän\nikäänkuin unesta; ja minä muistan nähneeni hänen ottavan sitä ylös ja\nkatsovan ympärillensä aivan hämmentyneenä, niinkuin he olisivat\nmolemmat tulleet yhdessä alas, niin että minä säälin häntä kaikesta\nsydämestäni.\n\nSillä aikaa kuin yhä enemmän pääsin Mr. Dick'in ystävyyteen ja\ntuttavuuteen, ei toiselta puolen myöskään hänen lujan ystävänsä,\ntätini, suosio minua kohtaan vähentynyt. Hän kävi niin lempeäksi\nminulle, että hän muutamien viikkojen perästä lyhensi ottonimeni\nTrotwood'in Trot'iksi; vieläpä kehoitti minua toivomaan, että, jos\njatkoin, niinkuin olin alkanut, minä ehkä saisin saman sijan hänen\nrakkaudessaan, kuin sisareni, Betsey Trotwood.\n\n\"Trot\", sanoi tätini eräänä iltana, kun lautapeli oli vanhan tavan\nmukaan asetettu hänen ja Mr. Dick'in eteen, \"me emme saa unhottaa sinun\nkasvatustasi\".\n\nTämä oli ainoa asia, joka oli huolettanut minua, ja minä kävin\nsydämestäni iloiseksi, kun hän rupesi puhumaan siitä.\n\n\"Tahtoisitko lähteä Canterbury'yn kouluun?\" kysyi tätini.\n\nMinä vastasin, että mielelläni lähtisin, koska se oli niin likellä\nhäntä.\n\n\"Hyvä\", lausui tätini. \"Haluttaisiko sinua lähteä huomenna?\"\n\nKoska jo olin tottunut siihen nopeuteen, jolla tätini kaikissa liikkui,\nei tämä äkillinen ehdoitus hämmästyttänyt minua, vaan minä sanoin:\n\"kyllä\".\n\n\"Hyvä\", arveli tätini taas. \"Janet, tilaa tuo harmaa pony ja kääsyt\nhuomiseksi kello kymmeneksi ja pane kokoon Master Trotwood'in vaatteet\ntänä iltana\",\n\nMinä olin kovasti iloinen näistä käskyistä; mutta sydämeni syytti minua\nitsekkäisyydestä, kun näin niitten vaikutuksen Mr. Dick'iin, joka kävi\nvarsin alakuloiseksi, kun hän ajatteli eroamme, ja sen vuoksi pelasi\nniin huonosti, että tätini, useita kertoja näpäistyänsä häntä rystöille\nkuutiopikarilla, löi kokoon pelilaudan eikä ottanut enää pelataksensa\nhänen kanssaan. Mutta kun hän tädiltäni kuuli, että minä välisti\ntulisin kotiin lauvantaisin ja että hän saisi toisinaan tulla\ntervehtimään minua keskiviikkoisin, virkistyi hän jälleen ja lupasi\nnäitä tilaisuuksia varten tehdä uuden paperileijan, joka ko'on puolesta\nsuuresti voittaisi nykyisen. Aamulla oli hän taas surumielisenä ja\nolisi tukenut itseänsä sillä, että hän antoi minulle kaikki ne rahat,\njotka hänellä oli hallussansa, sekä hopean että kullan, jollei tätini\nolisi tullut väliin ja rajoittanut lahjaa viiteen shillingiin, jotka\nhänen vakavasta pyynnöstänsä jälestäpäin lisättiin kymmeneksi. Me\nerosimme mitä ystävällisimmällä tavalla puutarhan portilla eikä Mr.\nDick mennyt sisään huoneesen, ennenkuin tätini oli kulettanut minut\npois sen näkyvistä.\n\nTätini, joka ei ensinkään huolinut ihmisten ajatuksista, ajoi\nerinomaisen taitavasti harmaata ponya Dover'in läpi, istuen korkeana ja\nkankeana kuin juhlavaunujen ajaja, pitäen sitä tarkalla silmällä, mihin\nhyvänsä se meni, ja katsoen kunnian-asiaksi, ettei se missään suhteessa\nsaanut tehdä oman päänsä mukaan. Kun pääsimme maantielle, salli hän\nsen kuitenkin vähän huoata; ja katsahtaen minuun, joka istuin\njonkunlaisessa tyynyjen laaksossa hänen vieressään, kysyi hän minulta,\nolinko minä onnellinen.\n\n\"Hyvin onnellinen, kiitoksia paljon, täti\", vastasin minä.\n\nHän oli varsin mielissään; ja, koska hänen molemmat kätensä olivat\nkiinni, taputti hän päätäni ruoskallansa.\n\n\"Onko se suuri koulu, täti?\" kysyin minä.\n\n\"Minä en tiedä\", sanoi tätini. \"Me menemme ensiksi Mr. Wickfield'in\nluo\".\n\n\"Pitääkö hän koulua?\" kysyin minä.\n\n\"Ei, Trot\", lausui tätini. \"Hän pitää byroota\".\n\nMinä en pyytänyt sen enempiä tietoja Mr. Wickfield'istä, kun ei tätini\nniitä tarinnut, vaan me puhuimme muista asioista, siksi kuin tulimme\nCanterbury'yn, jossa, koska oli markkinapäivä, tädilläni oli\nerinomainen tilaisuus pujotuttaa ponyansa kärryjen, korien, kaalisten\nja ruokakauppiaan tavarain välitse. Meidän äkillisten käänteittemme ja\nkierrostemme vuoksi saimme ympäri seisovien suusta kuulla koko joukon\npuheita, jotka eivät aina olleet järin kohteliaita; mutta tätini\najoi eteenpäin aivan väliä pitämättä ja olisi epäilemättä yhtä\nkylmäkiskoisesti kulkenut tietänsä vihollisten maassa.\n\nViimein pysähdyimme hyvin vanhan rakennuksen eteen, joka pullistui\nkappaleen ulos kadulle. Rakennuksen suikeat, matalat ristikko-akkunat\npullistuivat vielä kauemmaksi ulos, ja hirret, joitten päät olivat\nkoristetut leikkauksilla, pullistuivat myöskin ulos, että minusta\nnäytti, kuin koko rakennus olisi nojannut eteenpäin koettaaksensa\nnähdä, mitä alhaalla kapealla kivityksellä tapahtui. Se oli aivan\nvirheettömän puhdas. Vanhan-aikainen messinki-kolkutin matalassa,\nhedelmä- ja kukkaköynnösten leikkauksilla kaunistetussa kaari-ovessa\nvälkkyi kuin tähti; molemmat kivi-astuimet, jotka johdattivat ovelle,\nhohtivat, kuin olisivat olleet peitetyt valkoisella palttinalla; ja\nkaikki nurkat ja pielet, kaikki vuollokset ja veistokset ja\neriskummaiset pikku akkunanruudut ja vielä eriskummaisemmat pikku\nakkunat, vaikka iki-vanhat, olivat puhtaat, kuin lumi.\n\nKun ponyn-kääsyt seisahtuivat ovelle ja silmäni tarkastelivat\nrakennusta, näin minä ruumiinkaltaisten kasvojen ilmestyvän vähäisessä\nakkunassa alikerroksessa (vähäisessä ympyriäisessä tornissa, joka\nmuodosti yhden rakennuksen sivun) ja nopeasti katoovan. Matala\nkaari-ovi avattiin sitten, ja kasvot tulivat ulos. Ne olivat niin\nruumiinkaltaiset, kuin olivat näyttäneetkin akkunasta, vaikka niitten\norvas oli punertava niinkuin välisti punatukkaisten ihmisten iho.\nKasvot olivatkin punatukkaisen ihmisen -- viidentoistavuotisen\nnuorukaisen, niinkuin nyt päätän, vaikka hän näytti paljon vanhemmalta\n-- jonka hiukset olivat leikatut niin lyhyiksi, kuin lyhyin\npellonsänki; jolla oli tuskin mitään kulmakarvoja eikä mitään\nsilmänripsiä ja punaisen ruskeat silmät, joilta puuttui suojaa ja\nvarjoa siinä määrässä, että muistan kummastelleeni, kuinka hän sai\nnukutuksi. Hän oli korkeahartiainen ja luiseva. Hänellä oli\nsiistinpuolinen, musta puku ja valkoinen huivin huiskale kaulassa.\nHänen takkinsa oli napissa kurkkuun asti. Hänen kätensä oli pitkä,\nhoikka, luurangon tapainen, ja veti erittäin huomiotani puoleensa, kun\nhän seisoi ponyn pään kohdalla, hivuttaen leukaansa kädellään ja\nkatsoen ylös meidän puoleemme kääsyihin.\n\n\"Onko Mr. Wickfield kotona, Uriah Heep?\" kysyi tätini.\n\n\"Mr. Wickfield on kotona, Ma'am\", vastasi Uriah Heep, \"jos suvaitsette\nkäydä sisään\" -- osoittaen pitkällä kädellänsä sitä huonetta, jota hän\ntarkoitti.\n\nMe astuimme alas, jätimme hänet pitämään kiinni hevosesta ja menimme\npitkään, matalaan vierashuoneesen, joka oli kadun puolella ja jonka\nakkunasta minä, sisään astuessani, vilaukselta näin, kuinka Uriah Heep\npuhalsi ponyn sieraimiin ja peitti niitä heti kädellänsä, niinkuin\nhän olisi koettanut noitua sitä. Vastapäätä korkeata, vanhaa\nkaminin-reunusta oli kaksi kuvaa: toinen gentlemanin, jolla oli harmaat\nhiukset (vaikk'ei hän millään lailla ollut ijäkäs mies) ja mustat\nkulmakarvat ja joka katseli muutamia punaisella langalla sidotuita\npapereita; toinen ladyn, jonka kasvot näyttivät hyvin lempeiltä ja\nsuloisilta ja joka katseli minua.\n\nMinä luullakseni käännyin etsiäkseni Uriah'n kuvaa, kun ovi huoneen\ntoisessa päässä avattiin ja eräs gentlemani astui sisään, jonka\nnähdessäni taas käännyin ensin mainitun kuvan puoleen, vakuuttaakseni\nitseäni siitä, ettei se ollut astunut alas kehästään. Mutta se oli\nsijallansa; ja kun gentlemani lähestyi päivän valoa, näin, että hän oli\nmuutamia vuosia vanhempi, kuin jolloin hänen kuvansa oli maalattu.\n\n\"Miss Betsey Trotwood\", sanoi gentlemani, \"tehkäät hyvin ja astukaat\nsisään. Minä olin paraikaa työssä, mutta te suotte minulle anteeksi\nkiireeni. Te tiedätte johdattavan syyni. Minulla on vaan yksi semmoinen\ntässä elämässä\".\n\nMiss Betsey kiitti häntä ja me menimme hänen huoneesensa, joka oli\nsisustettu niinkuin byroo ja täynnä kirjoja, papereita, läkkilaatikoita\nja niin edespäin. Se antoi puutarhaan päin ja siihen oli rautainen\nraha-arkku sovitettu seinään niin suorastaan kaminin-reunuksen\nylipuolelle, että minä kummastelin, kun istuin alas, kuinka noidat\npääsivät sen sivutse, kaminia nuohoessaan.\n\n\"No, Miss Trotwood\", lausui Mr. Wickfield; sillä minä huomasin pian,\nettä hän se oli, ja että hän oli asianajaja ja erään tämän kreivikunnan\nrikkaan gentlemanin tilusten hoitaja; \"mikä tuuli teidät tänne tuo? Ei\nsuinkaan mikään paha tuuli, toivon minä?\"\n\n\"Ei\", vastasi tätini, \"minä en ole tullut missään lakiasiassa\".\n\n\"Se on oikein, Ma'am\", sanoi Mr. Wickfield, \"parempi, kun tulette\njotakin muuta varten\".\n\nMr. Wickfield'in hiukset olivat nyt aivan valkoiset, vaikka hänen\nkulmakarvansa vielä olivat mustat. Hänellä oli varsin miellyttävät\nkasvot, ja minusta hän oli kaunis. Hänen ihossaan oli jotakin uhkeata,\njota Peggotty kauan oli opettanut minua johdattamaan portviinistä;\nminusta oli myöskin niinkuin tämä uhkeus olisi ilmestynyt hänen\näänessään ja minä luin hänen enentyvää lihavuuttansa samasta syystä\nlähteneeksi. Hän oli siististi puettu, siniseen takkiin, raitaiseen\nliiviin ja nankini-housuihin; ja hänen hieno, röyhelöllä koristettu\npaitansa ja batisti-huivinsa näyttivät tavattoman lauhealta ja\nvalkoiselta, johdattaen, muistaakseni, haihattelevaan mielikuvitukseeni\njoutsenen rintahöyheniä.\n\n\"Tämä on veljeni poika\", lausui tätini.\n\n\"Minä en tietänyt, että teillä oli ketään semmoista, Miss Trotwood\",\nsanoi Mr. Wickfield.\n\n\"Minun veljeni pojanpoika, tarkoitan minä\", muistutti tätini.\n\n\"Minä en totta puhuen tietänyt, että teillä oli ketään semmoistakaan\",\nvastasi Mr. Wickfield.\n\n\"Minä olen ottanut hänet lapsekseni\", lausui tätini, viitaten kädellään\nniinkuin sanoaksensa, että hänen teki yhtä, joko Mr. Wickfield tiesi\nsitä taikka ei, \"ja minä olen tuonut hänet tänne, pannakseni häntä\njohonkin kouluun, jossa häntä opetetaan kunnollisesti ja myöskin\nkohdellaan hyvästi. Sanokaat nyt minulle, missä tämä koulu on,\nmimmoinen se on, ja kaikki, mitä siihen koskee\".\n\n\"Ennenkuin voin oikein neuvoa teitä\", arveli Mr. Wickfield -- \"tuo\nvanha kysymys, näettekö. Mikä johdattava syynne tässä on?\"\n\n\"Hiisi vieköön miehen!\" huudahti tätini. \"Aina hän onkii johdattavia\nsyitä, vaikka ne ovat sepo selvinä! No tehdäkseni lasta onnelliseksi ja\nhyödylliseksi\".\n\n\"Se on sekaperäinen syy, luulen minä\", lausui Mr. Wickfield, pudistaen\npäätänsä ja epäileväisesti hymyillen.\n\n\"Sekaperäistä lipilapia!\" vastasi tätini. \"Te väitätte, että teillä on\nyksiperäinen syy kaikkiin, mitä itse teette. Te ette suinkaan luule,\ntoivon minä, että olette ainoa suora ihminen mailmassa?\"\n\n\"Ei, mutta minulla on vaan yksi ainoa johdattava syy tässä elämässä,\nMiss Trotwood\", vastasi hän hymyillen. \"Muilla ihmisillä on\nkymmenittäin, sadottain. Minulla on vaan yksi ainoa. Siinä eroitus.\nTämä on kuitenkin ulkopuolella kysymystä. Paras koulu? Olipa syy mikä\nhyvänsä, parasta te tahdotte?\"\n\nTätini nyykäytti suostumustaan.\n\n\"Parhaassa, joka meillä on\", sanoi Mr. Wickfield miettien, \"ei veljenne\npoika voi juuri tätä nykyä saada asuntoa ja ravintoa\".\n\n\"Mutta saaneehan sitä, toivoakseni, toisessa paikassa?\" arveli tätini.\n\nMr. Wickfield'in luullen minä kyllä saisin sitä. Lyhyen keskustelun\njälkeen esitteli hän, että hän veisi tätini tuohon kouluun, jotta tämä\nitse saisi nähdä ja päättää; niinkuin myöskin samassa tarkoituksessa\nsaattaa häntä pariin kolmeen taloon, johon sopisi majoittaa minut. Kun\ntätini suostui ehdoitukseen ja me olimme kolmen lähtemäisillämme,\npysähtyi Mr. Wickfield ja sanoi:\n\n\"Meidän nuorella ystävällämme tässä lienee kenties joku syy paheksia\nmääräyksiämme. Luullakseni meidän olisi parempi jättää hänet tänne?\"\n\nTätini näytti olevan halullinen vastustamaan tätä ehdoitusta; mutta\nasian menoa helpoittaakseni sanoin minä, että mielelläni jäisin, jos he\ntahtoivat, ja palasin Mr. Wickfield'in byroosen, jossa taas istuin\nsille tuolille, jonka ensin olin ottanut haltuuni, odottamaan heidän\ntakaisintuloansa.\n\nSattui niin, että tämä tuoli oli vastapäätä kapeata käytävää, joka\npäättyi siihen ympyriäiseen huoneesen, josta olin nähnyt Uriah Heep'in\nvaaleitten kasvojen kurkistelevan ulos akkunasta. Uriah, joka oli\nvienyt hevosen läheiseen talliin, työskenteli nyt tässä huoneessa\njonkun pulpetin vieressä, jonka ylipuolella oli messinki-kehä, johon\npapereita pistettiin ja josta se kirjoitus, jota hän kopioitsi, silloin\nriippui. Vaikka hänen kasvonsa olivat käännetyt minua kohden, luulin\nminä hetken aikaa, ettei hän voinut nähdä minua, koska kirjoitus oli\nmeidän välissämme; mutta tarkemmin katsellessani tuntui minusta\ntuskalliselta, kun huomasin, että hänen unettomat silmänsä tuon\ntuostakin pilkistivät kirjoituksen alta, niinkuin kaksi punaista\naurinkoa, ja varkain tuijottelivat minuun, sitä rohkenen väittää,\nkokonaisen minutin kertaansa, jonka ajan kuluessa hänen kynänsä liikkui\ntaikka oli liikkuvinansa yhtä taitavasti, kuin ennen. Minä koetin\nuseita kertoja välttää niitä -- esimerkiksi sillä tapaa, että kiipesin\njollekin tuolille ja katselin jotakin karttaa, joka oli huoneen\ntoisella puolella, taikka hartaasti silmäilin jonkun Kent'in\nsanomalehden palstoja -- mutta ne vetivät minut aina jälleen puoleensa;\nja milloin hyvänsä katsahdin noita molempia punaisia aurinkoja kohden,\nnäin niitten joko juuri nousevan taikka juuri laskevan.\n\nSuureksi huojennuksekseni palasivat vihdoin tätini ja Mr. Wickfield\njotenkin kauan poissa oltuaan. Heidän toimensa ei ollut menestynyt niin\nhyvin, kuin minä olisin suonut; sillä vaikk'ei koulun kuntoa ensinkään\nkäynyt kieltäminen, ei tätini ollut hyväksynyt yhtään niistä\nasuntopaikoista, joita ehdoitettiin minua varten.\n\n\"Se on sangen onnetonta\", arveli tätini. \"Minä en tiedä, mitä tehdä,\nTot\".\n\n\"Se on todella paha sattumus\", lausui Mr. Wickfield. \"Mutta minä kerron\nteille, mitä teidän sopii tehdä, Miss Trotwood\".\n\n\"No, mitä?\" kysyi tätini.\n\n\"Jättää veljenne poika tänne vastaiseksi. Hän on hiljainen toveri. Hän\nei häiritse minua ollenkaan. Täällä on mainioita lukuhuoneita. Yhtä\nlevollista, kuin luostarissa, ja melkein yhtä paljon tilaa. Jättäkäät\nhänet tänne\".\n\nTätini mieltyi ilmeisesti tähän tarjomukseen, vaikka hän oli liian\narkaluontoinen vastaan-ottamaan sitä. Minäkin puolestani pidin paljon\nsiitä.\n\n\"Kas niin, Miss Trotwood\", sanoi Mr. Wickfield. \"Tällä tapaa suoriutte\npulastanne. Me asetamme näin vaan väliajaksi, näettekö. Jollei tämä\ntunnu hyvältä taikka ei aivan sovellu keskinäiseen mukavuuteemme,\npääsee hän helposti muuttamaan täältä. Tällä välin on meillä tilaisuus\nkatsoa parempaa paikkaa hänelle. Se olisi edullisinta teille, jos\npäättäisitte jättää hänet vastaiseksi tänne!\"\n\n\"Minä olen hyvin kiitollinen teille\", lausui tätini; \"ja niin on hän\nitsekin, näen minä; mutta --\"\n\n\"No! minä tiedän, mitä tarkoitatte\", arveli Mr. Wickfield. \"Teidän ei\ntarvitse rasittaa itseänne minkään suosion vastaan-ottamisella, Miss\nTrotwood. Te saatte maksaa hänen puolestaan, jos tahdotte. Meidän\nehtomme eivät ole ankarat, mutta teidän sopii maksaa, jos mielenne\ntekee\".\n\n\"Tämmöisellä välipuheella\", sanoi tätini, \"vaikk'ei se vähennä\ntodellista kiitollisuuttani, jätän hänet ilolla tänne\".\n\n\"Tulkaat siis katsomaan pikku emännöitsiääni\", ehdoitti Mr. Wickfield.\n\nMe menimme nyt kummallisia, vanhoja portaita ylös, joitten\nrintavarustin oli niin leveä, että meidän olisi sopinut melkein yhtä\nhelposti astua sitä myöden, varjokkaasen, vanhaan vierashuoneesen,\njoka sai valonsa kolmesta, neljästä tuommoisesta eriskummaisesta\nakkunasta, jommoisia olin huomannut kadulta. Akkunan komeroissa oli\nvanhan-aikaisia tammituoleja, jotka näyttivät olevan tehdyt samoista\npuista, kuin kiiltävä tammilattia ja isot kattovuoliaiset. Se oli\nsievästi varustettu huone; siinä oli piano, muutamia sirotekoisia,\npunaisia ja viheriöitä huonekaluja sekä muutamia kukkia. Siinä ei\nnäyttänyt olevan muuta kuin nurkkia ja loukkoja; ja jokaisessa nurkassa\nja loukossa oli joku kummallinen pikku pöytä taikka kaappi tai\nkirjahylly tai tuoli tai jotakin muuta, joka sai minut ajattelemaan,\nettei toista semmoista hupaista nurkkaa löytynyt koko huoneessa, siksi\nkuin katselin seuraavaa ja huomasin, että se oli yhtä hupainen, jollei\nhupaisempi. Jokaisessa esineessä ilmestyi samanlainen hiljaisuus ja\npuhtaus, kuin ulkonaisestikin talossa.\n\nMr. Wickfield koputti jotakin ovea eräässä paneliseinäisessä loukossa,\njolloin vähäinen, melkein minun ikäiseni tyttö nopeasti tuli ulos ja\nsuuteli häntä. Hänen kasvoissaan näin minä heti sen ladyn lempeän ja\nsuloisen katsannon, jonka kuva oli tähystellyt minua alikerroksessa.\nMinusta tuntui, kuin kuva olisi kasvanut aika ihmiseksi, mutta\noriginali pysynyt lapsena. Vaikka hänen kasvonsa olivat aivan kirkkaat\nja onnelliset, ilmestyi niissä ja koko hänen olennossaan jonkunlainen\nlevollisuus -- jonkunlainen säyseä, hyvä, tyven henki -- jota en\nkoskaan ole unhottanut; jota en koskaan unhota.\n\nTämä oli hänen pikku emännöitsiänsä, hänen tyttärensä Agnes, sanoi Mr.\nWickfield. Kun kuulin, kuinka hän sanoi sen, ja näin, kuinka hän piti\nkiinni hänen kädestään, arvasin minä, mikä hänen ainoa johdattava\nsyynsä tässä elämässä oli.\n\nAgnesin vyötäisiltä riippui pikkuinen kori, jossa avaimet olivat, ja\nhän näytti niin vakavalta ja ymmärtäväiseltä emännöitsiältä, kuin\nvanhalla talolla suinkin sopi olla. Hän kuunteli miellyttävällä\nmuodolla isäänsä, kun tämä kertoi hänelle minusta; ja kun isä oli\npäättänyt puheensa, ehdoitteli hän tädilleni, että menisimme kolmanteen\nkerrokseen huonettani katsomaan. Me astuimme kaikki yhdessä, hän\nedellämme. Komea vanha huone se olikin; siinä nähtiin vielä enemmän\ntammivuoliaisia ja vähäisiä akkunanruutuja, ja tuo leveä rintavarustin\nkävi koko tietä myöden ylös asti.\n\nMinä en voi johdattaa mieleeni, missä taikka milloin lapsuudessani olin\nnähnyt maalatun lasi-akkunan jossakin kirkossa. Enkä liioin muista,\nmitä se kuvasi. Mutta minä tiedän, että, kun näin hänen kääntyvän\nvanhojen portaitten totisessa valossa ja odottavan meitä ylhäällä, minä\najattelin tuota akkunaa ja aina jälestäpäin sovitin sen levollista\nkirkkautta yhteen Agnes Wickfield'in kanssa.\n\nTätini oli yhtä onnellinen, kuin minä, tehdystä päätöksestä; ja\ntyytyväisinä ja kiitollisina menimme taas alas vierashuoneesen. Koska\nei tätini millään lailla tahtonut jäädä päivälliseksi, vaan varoi,\nettei hän harmaalla ponyllansa ehtisi kotiin ennen hämyä, ja koska Mr.\nWickfield näytti tuntevan hänet liian hyvin vastustellakseen häntä\nmissään kohden, laitettiin vähäinen murkina hänelle, jonka jälkeen\nAgnes palasi opettajattarensa luo ja Mr. Wickfield byroosensa, niin\nettä me kenenkään katselematta saimme sanoa jäähyväisiä toisillemme.\n\nTätini ilmoitti nyt minulle, että Mr. Wickfield toimittaisi minulle\nkaikki ja ettei minulta puuttuisi mitään, sekä lausui, minulle mitä\nystävällisimpiä sanoja ja parhaita neuvoja.\n\n\"Trot\", lausui tätini lopuksi, \"tee kunniaa itsellesi, minulle ja Mr.\nDick'ille, ja olkoon Jumala kanssasi!\"\n\nMinä olin syvästi liikutettu enkä voinut kuin kiittää häntä useita\nkertoja ja lähettää terveisiä Mr. Dick'ille.\n\n\"Älä koskaan\", sanoi tätini, \"ole halpamielinen missään asiassa; älä\nkoskaan ole viekas; älä koskaan ole julma. Karta näitä kolmea pahetta,\nTrot, ja minulla on aina toivo sinusta\".\n\nMinä lupasin niin hyvin, kuin voin, etten väärinkäyttäisi hänen\nhyvyyttänsä enkä unhottaisi hänen varoitustansa.\n\n\"Pony on oven edessä\", sanoi tätini, \"ja minä lähden! Jää tänne!\"\n\nNäin sanoen syleili hän minua nopeasti ja meni ulos huoneesta, sulkien\noven jälkeensä. Ensiksi hämmästyin tätä äkki-arvaamatonta lähtöä ja\nmelkein pelkäsin, että olin suututtanut häntä, mutta kun katsoin\nkadulle ja näin, kuinka alakuloisesti hän nousi kääsyihin ja ajoi pois\nylös katsomatta, ymmärsin hänet paremmin enkä tehnyt hänelle tuota\nvääryyttä.\n\nKello viideltä, joka oli Mr. Wickfield'in päivällis-aika, olin jälleen\ntointunut ja valmis veistäni ja kahveliani varten. Pöytä oli katettu\nvaan meille kahdelle, mutta Agnes odotti vierashuoneessa ennen\npäivällistä, tuli alas isänsä kanssa ja kävi istumaan vastapäätä häntä\npöydän viereen. Minä epäilin, olisiko isä voinut syödä ilman häntä.\n\nMe emme jääneet sinne päivällisten perästä, vaan menimme ylikerrokseen\nvierashuoneesen takaisin, jossa Agnes sievään nurkkaan asetti laseja ja\nkaraffin portviiniä isänsä eteen. Minä ajattelin, että tämä olisi\nkaivannut sen tavallista makua, jos muut kädet olisivat tuoneet sen\nhänelle.\n\nTuossa hän istui kaksi tuntia, juoden viiniänsä, vieläpä juoden\nmelkoisen paljon sitä, sillä välin kuin Agnes soitti pianoa, ompeli ja\nhaasteli hänen ja minun kanssani. Mr. Wickfield oli enimmiten iloinen\nja hauska meidän seurassamme; mutta välisti kiintyivät hänen silmänsä\nAgnes'iin, ja hän kävi miettiväiseksi eikä puhunut sanaakaan. Minun\nmielestäni Agnes aina pian huomasi tämän ja herätti häntä joka kerta\njollakin kysymyksellä taikka hyväilyllä. Silloin hän taukosi\nmiettimästä ja joi enemmän viiniä.\n\nAgnes laitti teetä ja emännöitsi teepöydässä; ja aika kului sen jälkeen\nsamalla tapaa, kuin päivällistenkin jälkeen, siksi kuin Agnes lähti\nlevolle, jolloin isä sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä ja, kun hän\noli poissa, käski tuoda kynttilöitä byroosensa. Silloin minäkin menin\nmaata.\n\nMutta illan kuluessa olin minä pistäynyt alas ulko-ovelle ja kävellyt\nvähäisen matkaa pitkin katua, että saisin toistamiseen nähdä vanhat\nrakennukset ja harmaan tuomiokirkon ja ajatella, kuinka matkallani olin\nastunut tämän vanhan kaupungin halki ja tietämättäni kulkenut sen talon\nohitse, jossa nyt asuin. Palatessani näin Uriah Heep'in sulkevan\nbyroota. Ystävällisesti mieltyneenä kaikkia kohtaan menin sisään,\npuhuttelin häntä ja erotessani annoin hänen kättä. Mutta voi, kuinka\ntahmea käsi se oli! Yhtä aaveentapainen koskea kuin nähdä! Minä hieroin\nkättäni perästäpäin lämmittääkseni sitä _ja tahkoakseni pois hänen\nkättänsä_.\n\nSe oli niin ilkeä käsi, että, kun menin huoneeseni, se vielä oli kylmä\nja kostea muistissani. Kun kallistuin ulos akkunasta ja näin, kuinka\neräs hirrenpäähän leikattu naama katseli minua sivultapäin, kuvailin\nitselleni, että se oli Uriah Heep, joka oli jollakin lailla kiivennyt\nylös siihen, ja suljin hänet kiireisesti pois.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU.\n\nMinä olen monessa kohden toinen poika.\n\n\nSeuraavana aamuna eineen jälkeen aloitin koulu-elämääni uudestaan. Minä\nlähdin Mr. Wickfield'in kanssa tulevien opintojeni näkymölle --\nvakavaan, pihalla varustettuun rakennukseen, jolla oli semmoinen\noppinut ulkomuoto, joka näytti aivan hyvin sopivan yhteen niitten\nsatunnaisten peltovaresten ja naakkojen kanssa, jotka lensivät alas\ntuomiokirkon tornista ja koulumiehen ryhdillä kävelivät nurmikolla --\nja esiteltiin uudelle opettajalleni, tohtori Strong'ille.\n\nTohtori Strong näytti minun mielestäni melkein yhtä ruostuneelta, kuin\nnuot korkeat rauta-aidakkeet ja portit ulkopuolella rakennusta, ja\nmiltei yhtä kankealta ja jykeältä, kuin ne isot kivi-urnat, jotka\nolivat asetetut molemmin puolin portteja ja yhtä pitkän matkan päähän\ntoisistaan yltympari pihaa punaiselle tiilimuurille, ikäänkuin\nhärmistyneet keilat, Ajan heiteltäväksi. Hän oli kirjastossansa (minä\ntarkoitan tohtori Strong'ia); hänen vaatteensa eivät olleet erittäin\nhyvin harjatut eikä hänen hiuksensa erittäin hyvin kammatut; hänen\npolvihousunsa olivat höllällänsä; hänen pitkät, mustat säärystimensä\nauki; ja hänen kenkänsä ammottelivat niinkuin kaksi onkaloa\nkaminin-matolla. Kääntäin minua kohden loisteettomia silmiänsä, jotka\nmuistuttivat eräästä jo aikaa unhottuneesta, sokeasta, vanhasta\nhevosesta, joka tavallisesti puri ruohoa ja kompasteli hautakumpuihin\nBlunderstone'n kirkkomaalla, sanoi hän, että häntä ilahutti nähdä\nminua, ja sitten hän ojensi minulle kättänsä, mutta minä en tietänyt,\nmitä tehdä sen, kun ei se itse tehnyt mitään.\n\nMutta likellä tohtori Strong'ia istui työskennellen hyvin kaunis, nuori\nlady, jota hän nimitti Annie'ksi ja jota luulin hänen tyttärekseen.\nTämä päästi minut pulastani ja, laskien polvillensa, pani tohtori\nStrong'in kengät jalkaan sekä säärystimet nappiin, tehden tätä yhtä\niloisesti kuin ketterästi. Kun hän oli päättänyt ja me menimme ulos\nkouluhuoneesen, hämmästyin kovasti, kun kuulin Mr. Wickfield'in\ntoivottavan hänelle hyvää huomenta ja puhuttelevan häntä \"Mrs.\nStrong'iksi\", ja minä ihmettelin, oliko hän tohtori Strong'in pojan\nvaimo vai tohtori Strong'in oma vaimo, kun tohtori Strong itse valaisi\nasian minulle.\n\n\"Asiasta toiseen, Wickfield\", sanoi hän, pysähtyen käytävässä, käsi\nolkapäälläni; \"te ette ole vielä keksineet mitään soveliasta\ntoimeentuloa vaimoni serkulle?\"\n\n\"Ei\", vastasi Mr. Wickfield. \"Ei. Ei vielä\".\n\n\"Minä soisin, että se tapahtuisi niin pian kuin suinkin mahdollista,\nWickfield\", lausui tohtori Strong, \"sillä Jack Maldon on aivan varaton\nja joutilas; ja näistä kahdesta pahasta seuraa välisti jotakin vielä\npahempaa. Mitä tohtori Watts sanoo\", lisäsi hän, katsellen minua ja\nliikuttaen päätään lauselmansa tahtiin: \"'Saatana keksii aina jotakin\npahaa joutilaan käden tehtäväksi'\".\n\n\"Niin kyllä, tohtori\", vastasi Mr. Wickfield, \"mutta, jos tohtori Watts\nolisi tuntenut ihmiset, olisi hänen yhtä oikein sopinut kirjoittaa:\n'Saatana keksii aina jotakin pahaa vireän käden tehtäväksi'. Vireät\nihmiset toimittavat kyllä osansa mailman pahasta, siitä saatte olla\nvarma, Mitä ne ihmiset ovat aikaansaattaneet, jotka ovat olleet\nkaikkein vireimmät hankkimaan itsellensä rahaa taikka valtaa tällä\ntaikka kahdella viime vuosisadalla? Ei mitään pahaa?\"\n\n\"Jack Maldon ei ole koskaan oleva erittäin vireä hankkimaan itselleen\nkumpaakaan, varon minä\", lausui tohtori Strong, miettiväisesti\nleukaansa hivuttaen.\n\n\"Kenties ei\", sanoi Mr. Wickfield, \"ja te palautatte minut\nkysymykseemme, josta, antakaat minulle anteeksi, minä harhaannuin. Ei,\nminä en ole vielä voinut hankkia mitään paikkaa Mr. Jack Maldon'ille.\nMinä luulen --\" hän lausui tämän jonkunlaisella epäilyksellä -- \"että\nhavaitsen johdattavan syynne, ja tämä tekee asian vielä vaikeammaksi\".\n\n\"Minun johdattava syyni\", vastasi tohtori Strong, \"on se, että saisin\njonkunlaista soveliasta toimitusta Annie'n serkulle ja vanhalle\nleikkikumppanille\".\n\n\"Niin, kyllä tiedän\", arveli Mr. Wickfield, \"kotona taikka ulkomailla\".\n\n\"Aivan niin!\" vastasi tohtori, nähtävästi kummastellen, miksi hän pani\nniin paljon painoa noihin sanoihin. \"Kotona taikka ulkomailla\".\n\n\"Teidän omat sananne, niinkuin tiedätte\", lausui Mr. Wickfield. \"Taikka\nulkomailla\".\n\n\"Niin oikein\", vastasi tohtori. \"Niin oikein. Siellä taikka täällä\".\n\n\"Siellä taikka täällä? Eikö sillä ole mitään väliä?\" kysyi Mr.\nWickfield.\n\n\"Ei\", vastasi tohtori.\n\n\"Eikö?\" kummastuksella.\n\n\"Ei vähintäkään\".\n\n\"Ei siis mitään johdattavaa syytä\", arveli Mr. Wickfield, \"kun sanotte\nulkomailla eikä kotona?\"\n\n\"Ei\", vastasi tohtori.\n\n\"Minun täytyy uskoa teitä, ja tietysti minä uskon teitä\", vastasi Mr.\nWickfield. \"Se olisi ehkä melkoisesti helpoittanut tehtävääni, jos\nolisin tietänyt siitä ennen. Mutta minä tunnustan, että minulla oli\ntoisenlainen käsitys\".\n\nTohtori Strong katseli häntä hämmentyneellä ja epäilevällä muodolla,\njoka melkein kohta muuttui hymyksi, joka rohkaisi minua suuresti, sillä\nse oli täynnä ystävällisyyttä ja suloutta, ja siinä, niinkuin koko\nhänen käytöksessään, ilmestyi, kun kerran oli tunkenut sen\nsyvämielisen, miettivän jääkuoren läpi, joka ympäröitsi sitä, jotakin\nyksinkertaista, joka suuresti viehätti ja synnytti toiveita niin\nnuoressa koulupojassa, kuin minä olin. Toistaen \"ei\" ja \"ei\nvähintäkään\" ja muita lyhyitä, samanlaisia vakuutuksia, käveli tohtori\nStrong kummallisilla, epätasaisilla askelilla meidän edellämme, ja me\nseurasimme: Mr. Wickfield, näyttäen totiselta ja pudistaen päätänsä\nitseksensä tietämättä, että minä näin hänet.\n\nKouluhuone oli kaunis, iso sali rakennuksen hiljaisimmassa osassa.\nViisi, kuusi tuommoista isoa urnaa katseli juhlallisesti sisään siihen,\nja siitä sopi nähdä vanha, aidattu puutarha, joka oli tohtorin oma ja\njossa persikat kypsyivät päivänpaisteisella, eteläisellä muurilla.\nAkkunain alla oli nurmikolla kaksi isoa aloe-kasvia pöntössään, ja\nnäitten kasvien leveät, kovat lehdet (jotka näyttivät siltä kuin\nolisivat tehdyt maalatusta tinasta) ovat aina siitä saakka -- sen\nmuiston kautta, jota ne herättävät -- olleet minulle äänettömyyden ja\nyksinäisyyden esikuvana. Noin viisikolmatta poikaa oli ahkerassa työssä\nkirjojensa nojalla, kun tulimme sisään, mutta he nousivat toivottamaan\nhyvää huomenta tohtorille ja jäivät seisomaan, kun näkivät Mr.\nWickfield'in ja minut.\n\n\"Uusi poika, nuoret gentlemanit\", lausui tohtori; \"Trotwood\nCopperfield\".\n\nEräs Adams, joka oli koulun ylimmäinen, astui silloin esiin paikaltansa\nja tervehti minua. Hän näytti valkoisella kaulahuivillansa nuorelta\npapilta, mutta hän oli hyvin ystävällinen ja lempeä. Hän osoitti\nminulle sijani ja esitteli minut opettajille semmoisella gentlemanin\ntavalla, joka, jos mikään, olisi saattanut minut levolliseksi.\n\nMinusta näytti kuitenkin siltä, kuin niin pitkä aika olisi kulunut\nsiitä, jolloin olin ollut semmoisten poikien parissa taikka\nminkäänlaisten minun ikäisteni kumppanien seurassa, paitsi Mick\nWalker'in ja Jauhoperunan, että tunsin itseni niin oudoksi, kuin olin\nikinä eläessäni tuntenut. Minä tiesin varsin hyvin, että olin liikkunut\nsemmoisilla näkymöillä, joista ei heillä voinut olla mitään aavistusta,\nja että heidän ikäisekseen, heidän muotoisekseen ja vertaisekseen olin\nkokenut niin kummallisia, että puoleksi luulin harjoittavani\njonkunlaista petosta, kun tulin sinne tavallisena pikku koulupoikana.\nMinä olin Murdstone ja Grinby'n aikana, kuinka lyhyt taikka pitkä se\nlienee ollutkaan, vieraantunut poikien huveista ja leikeistä, että\ntiesin olevani aivan saamaton ja harjaantumaton tavallisimmissa\ntempuissa, jotka kuuluivat niihin. Mitä hyvänsä olin oppinut, se oli\nhalvoissa, jokapäiväisissä elämäni huolissa niin kadonnut muististani,\nettä nyt, kun minua tutkittiin, minä en osannut mitään, vaan asetettiin\nkoulun alhaisimmalle penkille. Mutta vaikka minua huolestutti, että\nminulta puuttui pojan-omaista taitoa sekä myöskin kirjallista tietoa,\nkävin monta vertaa enemmän levottomaksi, kun ajattelin, että niissä,\nmitä osasin, poistuin paljon kauemmaksi kumppaneistani, kuin niissä,\nmitä en osannut. Minä mietin, mitä he ajattelisivat, jos tietäisivät\nlikeisestä tuttavuudestani King's Bench'in vankihuoneen kanssa? Oliko\nminussa, minun itse tietämättä, jotakin, joka voisi antaa ilmi minun ja\nMicawber'ilaisten keskinäisen välin -- kaikki nuot panttaukset ja\nmyymiset ja illalliset? Arvaappas, jos joku pojista olisi nähnyt minun\nastuvan Canterbury'n katuja, väsyneenä matkastani ja ryysyisenä, ja nyt\ntuntisi minut. Mitä nämät, jotka niin vähän piittasivat rahoista,\nsanoisivat, jos tietäisivät, kuinka minä olin kaappinut kokoon kaikki\npuolipennyni ostaakseni jokapäiväistä servelati-makkaraani ja oluttani\ntaikka puddingiliuskojani? Kuinka se hämmästyttäisi heitä, jotka olivat\nniin viattomat Londonin elämän ja Londonin katujen suhteen, jos\nhuomaisivat, kuinka hyvin minä tunsin (ja kuinka häpesin tuntemistani)\nmuutamia mitä kurjimpia asteita molemmista? Kaikki nämät joutuivat niin\nusein mieleeni tuona ensimäisenä päivänä tohtori Strong'in luona, että\nepäilin vähintäkin katsettani ja liikennettäni, säikähdyin, milloin\nhyvänsä joku uusista koulukumppaneistani likeni minua, ja riensin pois\nsamalla silmänräpäyksellä, kuin koulutunti päättyi, peläten, että\npaljastaisin itseni vastatessani johonkin ystävälliseen kysymykseen tai\nlähestymiseen.\n\nMutta Mr. Wickfield'in vanhalla rakennuksella oli semmoinen vaikutus,\nettä, kun koputin sitä, uudet koulukirjat kainalossani, rupesin\ntuntemaan, kuinka levottomuuteni suli pois. Kun astuin ylös ilmaiseen,\nvanhaan huoneeseni, näytti portaitten totinen varjo peittävän\nepäilykseni ja pelkoni ja saattavan entisyyden hämärämmäksi. Minä\nistuin siellä, lujasti lukien läksyjäni päivällis-aikaan asti (me\npääsimme koulusta kello kolme), ja menin alas, toivoen vielä tulevani\njommoiseksikin pojaksi.\n\nAgnes oli vierashuoneessa, odottaen isäänsä, jota joku pidätti hänen\nbyroossansa. Hän kohtasi minua miellyttävällä hymyllänsä ja kysyi\nminulta, mitä minä koulusta pidin. Minä sanoin hänelle, että toivoin\nkyllä mieltyväni siihen, vaan että se aluksi oli minusta hiukan outo.\n\n\"Sinä et ole koskaan ollut missäkään koulussa\", sanoin minä, \"oletko?\"\n\n\"Olen kyllä! Joka päivä\".\n\n\"Niin, mutta sinä tarkoitat täällä omassa kodissasi?\"\n\n\"Isäni ei voinut laskea minua muualle\", vastasi hän hymyillen ja\npäätänsä pudistaen. \"Täytyyhän hänen emännöitsiänsä aina olla hänen\nhuoneessansa\".\n\n\"Hän rakastaa sinua paljon, siitä olen varma\", arvelin minä.\n\nHän nyykäytti myöntäen ja meni oven luo kuuntelemaan, joko isä tuli\nylös, että hän kohtaisi häntä portailla. Mutta kun ei isää kuulunut,\npalasi hän jälleen.\n\n\"Äitini on ollut kuollut siitä saakka, kuin minä synnyin\", lausui hän\ntyvenellä tavallansa. \"Minä tunnen vaan hänen kuvansa alikerroksessa.\nMinä näin, että sinä katselit sitä eilen. Tiesitkö, kenenkä se oli?\"\n\nMinä vastasin hänelle, että tiesin sen, koska se oli niin hänen\nnäköisensä.\n\n\"Niin isäkin sanoo\", arveli Agnes mielissänsä. \"Kuule! Tuossa isäni nyt\non!\"\n\nHänen kirkkaat, levolliset kasvonsa hohtivat ilosta, kun hän meni\nkohtamaan häntä, ja kun he käsitysten tulivat sisään. Mr. Wickfield\ntervehti minua sydämellisesti ja sanoi minulle, että varmaan\nmenestyisin hyvin tohtori Strong'in johdolla, joka oli mitä lempeimpiä\nihmisiä.\n\n\"Kenties löytyy muutamia -- vaikka minä en tiedä siitä -- jotka väärin\nkäyttävät hänen hyvyyttänsä\", sanoi Mr. Wickfield. \"Älä koskaan ole\nheidän tapaisensa, Trotwood, missään asiassa. Hänessä ei ole epäluuloa\nnimeksikään; ja olipa se ansio taikka vika, siitä saisi ottaa vaaria\nkaikissa tekemisissään hänen kanssansa, sekä suurissa että vähissä\".\n\nHän puhui, mielestäni, niinkuin hän olisi ollut väsynyt taikka\ntyytymätön johonkin; mutta minä en miettinyt sen enemmän tätä asiaa,\nsillä päivällinen ilmoitettiin juuri silloin valmiiksi, ja me menimme\nalas ja istuimme samoihin paikkoihin, kuin ennen.\n\nMe olimme tuskin tehneet niin, kun Uriah Heep pisti punaisen päänsä ja\nlaihan kätensä sisään ovesta ja sanoi:\n\n\"Mr. Maldon pyytää saada puhua sanan, Sir\".\n\n\"Vast'ikäänpä erosin Mr. Maldon'ista\", vastasi hänen isäntänsä.\n\n\"Niin, Sir\", arveli Uriah, \"mutta Mr. Maldon on tullut takaisin ja\npyytää saadaksensa puhua sanan\".\n\nSillä välin kuin Uriah piti ovea auki kädellänsä, katseli hän, luulin,\nminua, katseli Agnes'ia, katseli ruokia, katseli talrikkeja, katseli\njokaista esinettä huoneessa, mutta ei kuitenkaan näyttänyt katselevan\nmitään; hän oli koko ajan punaisilla silmillänsä uskollisesti\ntähystelevinänsä isäntäänsä.\n\n\"Pyydän anteeksi. Tulin vaan sanomaan, kun jälestäpäin ajattelin\",\nmuistutti joku ääni Uriah'n takaa, samalla kuin tämän pää työnnettiin\npois ja puhujan ilmestyi sijaan -- \"suokaat anteeksi rohkeuteni --\nettä, koska näyttää siltä, kuin minun ei olisi mitään muuta tarjona,\nmitä pikemmin minä lähden ulkomaille, sitä parempi. Serkkuni Annie\narveli, kun puhuimme siitä, että hän mieluisammin tahtoi pitää\nystäviänsä saatavillaan, kuin nähdä heitä maanpakolaisuudessa, ja vanha\ntohtori --\"\n\n\"Tohtori Strong, niinkö?\" keskeytti Mr. Wickfield vakavasti.\n\n\"Tohtori Strong tietysti\", vastasi toinen, \"minä nimitän häntä vanhaksi\ntohtoriksi -- sillä ei ole mitään eroitusta, tiedättekö\".\n\n\"Sitä _ei_ sovi sanoa\", vastasi Mr. Wickfield.\n\n\"No, tohtori Strong'illa\", jatkoi toinen -- \"tohtori Strong'illa oli\nsama ajatus, luulin minä. Mutta koska teidän menetystavastanne minun\nsuhteeni näyttää siltä kuin hän olisi muuttanut mieltänsä, ei minulla\nole mitään lisäksi sanottavaa, kuin että mitä pikemmin lähden, sitä\nparempi. Sentähden päätin tulla takaisin ja sanoa, että mitä pikemmin\nlähden, sitä parempi. Kun kuitenkin täytyy syöstä veteen, ei auta\nrannalla vitkailla\".\n\n\"Teidän asiassanne vitkaillaan niin vähän, Mr. Maldon, kuin\nmahdollista, saatte luottaa siihen\", lausui Mr. Wickfield.\n\n\"Kiitoksia\", sanoi toinen. \"Paljon kiitoksia. Minä en tahdo katsoa\nlahjahevosta suuhun; se ei ole mikään miellyttävä työ, muutoin,\nrohkenen väittää, saisi serkkuni Annie helposti asian sovitetuksi\nomalla tavallansa. Luullakseni ei Annie'n tarvitsisi muuta, kuin sanoa\nvanhalle tohtorille --\"\n\n\"Te tarkoitatte, että Mrs. Strong'in ei tarvitsisi muuta, kuin sanoa\npuolisollensa -- ymmärränkö teitä oikein?\" kysyi Mr. Wickfield.\n\n\"Ihan oikein\", vastasi toinen -- \"ei tarvitsisi muuta kuin sanoa, että\nhän tahtoisi sitä ja sitä asiaa siksi ja siksi, ja se muodostuisi aivan\nluonnollisesti siksi ja siksi\".\n\n\"Ja miksi juuri aivan luonnollisesti, Mr. Maldon?\" kysyi Mr. Wickfield,\nlevollisesti syöden päivällistänsä.\n\n\"No, koska Annie on viehättävä nuori tyttö, ja tuo vanha tohtori --\ntohtori Strong'ia tarkoitan -- ei ole aivan viehättävä nuori poika\",\nvastasi Mr. Maldon nauraen. \"Ei kenenkään tarvitse loukkaantua\nsanoistani, Mr. Wickfield. Minä tarkoitan vaan, että arvatakseni\njonkunlainen korvaus on oikea ja järjellinen semmoisessa avioliitossa\".\n\n\"Korvaus vaimolle, Sir?\" kysyi Wickfield totisesti.\n\n\"Niin, vaimolle, Sir\", vastasi Mr. Jack Maldon nauraen. Mutta huomaten,\nettä Mr. Wickfield jatkoi päivällistänsä samalla levollisella tavalla,\nja ettei ollut mitään toivoa saada häntä höllittämään jäntärettäkään\nkasvoissaan, lisäsi hän:\n\n\"Kuitenkin olen nyt sanonut, mitä palasin sanomaan, ja vielä kerran\npyytäen anteeksi rohkeuttani lähden pois. Tietysti noudatan teidän\nmääräyksiänne ja pidän asiaa vaan meidän kahden ratkaistavana, ettei\nsitä tarvitse mainita tohtorin luona\".\n\n\"Oletteko syöneet päivällistä?\" kysyi Mr. Wickfield, viitaten\nkädellänsä pöytää kohden.\n\n\"Kiitoksia. Minä menen päivällisille\", lausui Mr. Maldon, \"serkkuni\nAnnien luokse. Jumalan haltuun!\"\n\nPaikaltansa nousematta katseli Mr. Wickfield miettivästi hänen\njälkeensä, kun hän meni ulos. Hän oli mielestäni jotenkin pintapuolinen\nnuori gentlemani; hänellä oli kauniit kasvot, nopea tapa puhua ja\nitseensä luottavainen, rohkea ulkomuoto. Ja tämä oli mitä ensinnä sain\nnähdä Mr. Jack Maldon'ista, jota en odottanut saavani niin pian nähdä,\nkun aamulla kuulin tohtori Strong'in puhuvan hänestä.\n\nPäivällistä syötyämme menimme ylikerrokseen jälleen, jossa kaikki kävi\naivan samalla lailla, kuin edellisenä päivänä. Agnes asetti lasit ja\nkaraffit samaan nurkkaan, ja Mr. Wickfield istui juomaan ja joi\nmelkoisesti. Agnes soitti pianoa hänelle, ompeli ja puhui ja pelasi\nmuutamia eriä dominoa minun kanssani. Tavalliseen aikaan laitti hän\nteetä, ja jälestäpäin, kun minä olin tuonut alas kirjani, katseli hän\nniihin ja osoitti minulle, mitä hän tiesi niistä (joka ei suinkaan\nollut vähän, vaikka hän sanoi päinvastoin) ja mikä oli paras tapa oppia\nja ymmärtää niitä. Näitä sanoja kirjoittaessani näen hänet itse, hänen\nkainon, säännöllisen, lempeän käytöksensä ja kuulen hänen kauniin,\ntyvenen äänensä. Se johdatus kaikenlaiseen hyvään, jota tuonnempana\nhänestä sain, alkaa jo tuntua rinnassani. Minä rakastan pikku Em'lyä\nenkä rakasta Agnes'ia -- ei, ei ollenkaan samalla tavalla -- mutta minä\ntunnen, että missä Agnes on, siinä on hyvyys, rauha ja totuus, ja että\ntuo lempeä valo maalatusta kirkon-akkunasta, jonka näin monta aikaa\ntakaperin, aina kohtaa häntä ja minua, kun olen likellä häntä, sekä\nkaikkia, mitä hänen ympärillänsä on.\n\nKun Agnes'in oli tullut aika vetäytyä pois yöksi ja hän oli jättänyt\nmeidät, ojensin minä kättäni Mr. Wickfield'ille, itsekin levolle\nlähteäkseni. Mutta hän pidätti minua ja sanoi: \"tahtoisitko jäädä\nmeille, Trotwood, vai muuttaa muualle?\"\n\n\"Jäädä tänne\", vastasin minä nopeasti.\n\n\"Sinä olet varma siitä?\"\n\n\"Niin. Jos saan!\"\n\n\"No, minä varon, että elämme vaan semmoista ikävää elämää täällä,\npoikani\", sanoi hän.\n\n\"Ei ikävämpää minulle, kuin Agnes'ille, Sir. Ei ollenkaan ikävää!\"\n\n\"Kuin Agnes'ille\", toisti hän, astuen verkalleen ison kaminin-reunuksen\nluo ja nojautuen siihen. \"Kuin Agnes'ille!\"\n\nHän oli sinä iltana juonut viiniä niin paljon (taikka minä luulin hänen\njuoneen), että hänen silmänsä olivat veristyneet. Ei niin, että minun\nsopi nähdä niitä nyt, sillä hän oli luonut ne maahan ja varjosti niitä\nkädellään; mutta minä olin tarkannut niitä vähäistä ennen.\n\n\"Minä kummastelen\", mumisi hän, \"väsyykö Agnes'ini minuun. Milloin minä\nikinä väsyisin häneen! Mutta se on toista -- se on aivan toista\".\n\nHän mietti itsekseen -- eikä puhunut minulle; sen vuoksi pysyin ääneti.\n\n\"Ikävä vanha asunto\", hän lausui, \"ja yksitoikkoinen elämä -- mutta\nminun täytyy pitää häntä luonani. Minun täytyy pitää häntä luonani. Jos\nse ajatus, että minä kuolen ja jätän lemmittyni, taikka että lemmittyni\nkuolee ja jättää minut, tulee, niinkuin kummitus, häiritsemään\nonnellisimpia hetkiäni ja on vaan hukutettava tuohon --\"\n\nHän ei täyttänyt lausetta, vaan astui hitaasti siihen paikkaan, jossa\nhän oli istunut, kallisti tietämättänsä tyhjää karaffia, niinkuin\nkaataakseen viiniä siitä, asetti sen pois kädestään ja meni takaisin\nentiselle sijallensa.\n\n\"Jos on vaikea kestää sitä, kun hän on täällä\", lausui hän, \"kuinka\nkävisikään, jos hän olisi poissa? Ei, ei, ei. Minun on mahdoton koettaa\nsitä\".\n\nHän nojautui taas kaminin-reunukseen, tuumien niin kauan, etten voinut\npäättää, tuliko minun mennä ja kenties herättää häntä vai pysyä\nalallani, missä olin, kunnes hän toipuisi uneksimisestaan. Vihdoin hän\nvirkistyi itsestänsä ja katseli ympäri huonetta, siksi kuin hänen\nsilmänsä kohtasivat minun silmäni.\n\n\"Sinä jäät siis meille, Trotwood?\" sanoi hän omituisella tavallansa ja\nniinkuin hän olisi vastannut johonkin, jota minä juuri olin lausunut.\n\"Se ilahuttaa minua. Sinusta on seuraa meille molemmille. Se on\nterveellistä, kun saamme pitää sinut täällä. Terveellistä minulle,\nterveellistä Agnes'ille, terveellistä ehkä meille kaikille\".\n\n\"Minä olen varma siitä, että se on minulle, Sir\", vastasin minä. \"Minä\nolen niin iloinen, kun saan olla täällä\".\n\n\"Sepä on oiva toveri!\" arveli Mr. Wickfield. \"Niin kauan kuin sinua\nilahuttaa olla täällä, saat myöskin jäädä tänne\". Hän pudisti kättä\nminun kanssani asian vahvistukseksi, taputti minua olkapäälle ja sanoi\nminulle, että, jos minulla oli jotakin tekemistä iltaisin sen jälkeen,\nkuin Agnes oli jättänyt meidät, taikka jos minun teki mieli huvikseni\nlukea jotakin, minä altiisti saisin tulla alas hänen huoneesensa ja\nseurustella hänen kanssaan, kun hän oli siellä ja minä niin halusin.\nMinä kiitin häntä hänen hyvyydestään, ja koska hän pian sen jälkeen\nmeni alas enkä minä ollut väsynyt, menin minäkin alas, kirja kädessäni,\npuoleksi tunniksi käyttääkseni hänen lupaansa.\n\nMutta kun näin valkeata tuossa vähäisessä ympyriäisessä byroossa ja\nsamalla tunsin itseni vedetyksi Uriah Heep'in puoleen, jolla oli\njonkunlainen viehätysvoima minun suhteeni, menin sen sijaan tänne. Minä\ntapasin Uriah'n lukemasta isoa, lihavaa kirjaa semmoisella osottavalla\ntarkkuudella, että hänen laiha etusormensa seurasi jokaista riviä, jota\nhän luki, ja jätti (ainakin minä täyttä totta luulin niin) tahmaisia\njälkiä pitkin sivua, niinkuin etana.\n\n\"Te työskentelette myöhään tänä iltana, Uriah\", sanon minä.\n\n\"Niin, Master Copperfield\", vastaa Uriah.\n\nKun nousin vastapäiselle tuolille mukavammin puhuakseni hänen kanssaan,\nhuomasin, ettei hänessä näkynyt mitään semmoista, kuin hymy, vaan että\nhän ainoastaan osasi väljentää suutansa ja muodostaa kaksi jyrkkää\nlovea alaspäin poskea kummallakin puolella, ja nämät tiesivät hymyä.\n\n\"Minä en tee byroo-työtä, Master Copperfield\", lausui Uriah.\n\n\"Minkälaista työtä siis?\" kysyin minä.\n\n\"Minä kartutan lain-opillisia tietojani, Master Copperfield\", vastasi\nUriah. \"Minä tutkin Tidd'in käsikirjaa. Voi semmoista kirjailiaa kuin\nMr. Tidd on, Master Copperfield!\"\n\nMinun tuolini oli semmoinen vartiantorni, että, kun katselin, kuinka\nhän tämän ihastuneen huudahuksen jälkeen taas alkoi lukea ja\netusormellansa seurata rivejä, minä näin, että hänen sieraimensa, jotka\nolivat ohuet ja suipot ja terävillä uurteilla varustetut, laajenivat ja\nsupistuivat omituisella ja kovin ilkeällä tavalla -- jotta ne näyttivät\nvilkkuvan silmien sijasta, jotka tuskin milloinkaan vilkkuivat.\n\n\"Minä arvaan, että olette suuri lakimies?\" lausuin minä, tuokion häntä\nkatseltuani.\n\n\"Minäkö, Master Copperfield?\" kysyi Uriah. \"Voi, ei! Minä olen sangen\nhalpa henkilö\".\n\nMinä huomasin, että oli perää tuossa luulossani hänen käsistänsä, sillä\nhän hieroi usein kämmeniänsä toisiansa vastaan ikäänkuin pusertaaksensa\nniitä kuivaksi ja lämpimäksi, jonka ohessa hän monta kertaa varkain\npyyhki niitä nenäliinallansa.\n\n\"Minä tiedän hyvin, että olen kaikkein halvin henkilö mailmassa\",\nlausui Uriah Heep ujosti; \"olkoon toinen mikä tahansa. Äitini on\nmyöskin sangen halpa henkilö. Me asumme halvassa majassa, Master\nCopperfield, mutta meillä on paljon, josta sopii olla kiitollinen.\nIsäni entinen virka oli halpa. Hän oli haudankaivaja\".\n\n\"Mikä hän nyt on?\" kysyin minä.\n\n\"Hän on nyt osan-ottaja ijankaikkisessa kunniassa. Master Copperfield\",\nvastasi Uriah Heep. \"Mutta meillä on paljon, josta sopii olla\nkiitollinen. Kuinka kiitollinen minun tulee olla siitä, että saan\noleskella Mr. Wickfield'in luona!\"\n\nMinä kysyin Uriah'lta, oliko hän kauan ollut Mr. Wickfield'in luona.\n\n\"Minä olen nyt neljättä vuotta hänen luonansa, Master Copperfield\",\nvastasi Uriah, sulkien kirjaansa, kun hän ensin oli tarkasti merkinnyt\npaikan, johon hän oli laannut. \"Minä tulin tänne vuotta jälkeen isäni\nkuoleman. Kuinka kiitollinen minun tulee olla siitä! Kuinka kiitollinen\nminun tulee olla Mr. Wickfield'in hyvyydestä, kun hän antaa minulle\nlaissa määrätyn opetuksen, jota minä en muutoin äitini ja omien vähien\nvarojeni vuoksi jaksaisi hankkia itselleni!\"\n\n\"Kun siis oppi-aikanne on ohitse, olette kai oikea lakimies?\" sanoin\nminä.\n\n\"Jumalan avulla, Master Copperfield\", vastasi Uriah.\n\n\"Te ehkä pääsette ennen pitkää Mr. Wickfield'in asiakumppaniksi\",\nlausuin minä, tehdäkseni itseäni miellyttäväksi; \"ja silloin sanotaan\n'Wickfield ja Heep' taikka 'Heep, ennen Wickfield'\".\n\n\"Ei suinkaan, Master Copperfield\", vastasi Uriah, päätänsä pudistaen,\n\"minä olen liian halpa siksi!\"\n\nHän näytti todellakin tavattomassa määrässä noitten kasvojen\nkaltaiselta, jotka olivat leikatut hirrenpäähän ulkopuolella akkunaani,\nkun hän istui halpuudessaan ja syrjästä katseli minua, suu\nväljentyneenä ja lovet poskissa.\n\n\"Mr. Wickfield on aivan oivallinen mies, Master Copperfield\", sanoi\nUriah. \"Jos olette tunteneet hänet kauan aikaa, tiedätte sen varmaan\npaljon paremmin, kuin minä voin kertoa teille\".\n\nMinä vastasin, että olin vakuutettu siitä, että hän oli; mutta etten\nollut tuntenut häntä kauan, vaikka hän oli tätini ystävä.\n\n\"Vai niin, Master Copperfield\", lausui Uriah. \"Teidän tätinne on\nmiellyttävä lady, Master Copperfield!\"\n\nHänellä oli, kun hän tahtoi osoittaa innostustaan, jonkunlainen tapa\nväännellä itseänsä, joka oli sangen ruma ja joka käänsi pois huomioni\nsiitä kohteliaisuudesta, jonka hän oli lausunut sukulaisestani, hänen\nkaulansa ja ruumiinsa käärmeenkaltaisiin luikerruksiin.\n\n\"Miellyttävä lady, Master Copperfield!\" arveli Uriah Heep. \"Hän\nihmettelee suuresti Miss Agnes'ia, Master Copperfield, luulen minä?\"\n\nMinä sanoin rohkeasti \"kyllä\"; ei sentähden, että olisin tietänyt\nmitään siitä, Jumala antakoon minulle anteeksi!\n\n\"Minä toivon, että tekin ihmettelette häntä, Master Copperfield\",\nlausui Uriah. \"Mutta minä olen varma siitä\".\n\n\"Jokaisen täytyy ihmetellä häntä\", vastasin minä.\n\n\"Voi! kiitoksia, Master Copperfield\", sanoi Uriah Heep, \"tästä\nmuistutuksesta! Siinä on niin paljon totuutta! Vaikka minä olen halpa,\ntiedän, että siinä on _niin_ paljon totuutta! Voi! kiitoksia, Master\nCopperfield!\"\n\nTunteittensa hartaudessa väänsi hän itsensä kokonaan pois tuoliltaan\nja, alas tultuaan, alkoi hän hankkia kotiinlähtöä.\n\n\"Äiti odottaa minua\", lausui hän, katsahtaen vaaleaan, tylsäkasvoiseen\ntaskukelloonsa, \"ja käy levottomaksi, sillä, vaikka me olemme kovasti\nhalpoja, Master Copperfield, rakastamme paljon toisiamme. Jos\ntahtoisitte käydä meitä tervehtimässä joskus puolipäivän jälkeen ja\njuoda kupillisen teetä matalassa asunnossamme, olisi äitini yhtä ylpeä\nteidän seurastanne, kuin minä\".\n\nMinä sanoin, että mielelläni tulisin.\n\n\"Kiitoksia, Master Copperfield\", vastasi Uriah, asettaen kirjaansa\nhyllylle -- \"arvatakseni jäätte tänne joksikin aikaa, Master\nCopperfield?\"\n\nMinä sanoin, että minun oli, luullakseni, määrä saada kasvatusta\ntäällä, niin kauan kuin kävin koulua.\n\n\"Vai niin!\" huudahti Uriah, \"minä arvaan, että _te_ lopullisesti\njoudutte Mr. Wickfield'in ammattikumppaniksi, Master Copperfield!\"\n\nMinä väitin, ettei minulla ollut mitään semmoista tarkoitusta ja ettei\nkenelläkään ollut mitään semmoista tuumaa minun puolestani; mutta Uriah\nkiisti imarrellen vastaan, lausuen ehtimiseen kaikkiin vakuutuksiini:\n\"kyllä, Master Copperfield, minä arvaan, että joudutte!\" ja \"totta\ntosiaan, Master Copperfield, minä arvaan, että joudutte!\" Kun hän\nvihdoin oli valmis lähtemään byroosta yöksi, kysyi hän minulta,\nsoveltuiko se minun mukavuuteeni, että kynttilä sammutettiin, ja, kun\nvastasin \"soveltuu\", sammutti hän sen heti. Pudistettuaan kättä minun\nkanssani -- hänen kätensä tuntui pimeässä niinkuin kala -- avasi hän\nhiukan ovea katua päin, hiipi ulos, sulki sen ja jätti minut\nhapuilemaan takaisin huoneeseni, joka maksoi minulle vähäisen vaivaa ja\nkuperinkeikan hänen tuolinsa ylitse. Tämä oli, luullakseni, lähin syy,\nmiksi minä koko puolen yötä, niinkuin minusta tuntui, uneksin hänestä,\nja uneksin muun muassa, että hän oli työntänyt Mr. Peggotyn huoneen\nvesille jotakin rosvoretkeä varten, että sen mastonhuipussa liehui\nmusta lippu, johon oli kirjoitettu \"Tidd'in käsikirja\", ja että hän\ntämän pirullisen merkin alla vei minut ja pikku Em'lyn Espanjan mereen\nhukutettavaksi.\n\nMinä voitin vähän levottomuuteni, kun seuraavana päivänä menin kouluun,\nja sen-jälkeisenä päivänä vielä enemmän, ja sillä tapaa vähitellen\npudistin sen pois, että tuskin pari viikkoa oli kulunut, ennenkuin olin\naivan niinkuin kotona ja onnellinen uusien kumppanien parissa. Minä\nolin jotenkin kömpelö heidän leikeissään ja takapajulla heidän\nopinharjoituksissaan, mutta tottumus parantaisi minut epäilemättä\nedellisessä suhteessa, toivoin minä, ja ankara työ jälkimäisessä. Minä\nrupesin siis ahkeraan työhön sekä leikissä että todenteossa, ja\nsaavutin paljon kiitosta. Ennen pitkää kävi Murdstone ja Grinby'n luona\nvietetty elämäni niin oudoksi minulle, että tuskin uskoin sitä todeksi,\nmutta nykyinen elämäni muuttui niin tutuksi, että näytin eläneen sitä\nkauan aikaa.\n\nTohtori Strong'in koulu oli oivallinen koulu: se erisi yhtä paljon Mr.\nCreakle'n koulusta, kuin hyvä pahasta. Sen vakavat ja soveliaat säännöt\nperustuivat viisaasen järjestelmään, kaikissa asioissa vedottiin\npoikien kunniantuntoon ja rehellisyyteen, ja julkisesti koetettiin\nluottaa siihen, että pojilla oli nämät ominaisuudet, jolleivät\nosoittaneet, etteivät ansainneet sitä. Tämä sai ihmeitä aikaan. Me\ntunsimme kaikki, että meillä oli jokaisella osa laitoksen hallinnossa\nja sen arvon kannattamisessa. Tästä me ennen pitkää liityimme aivan\nhartaasti siihen -- ainakin minä puolestani, enkä minä koskaan koko\nsiellä oloni aikana tuntenut ketään poikaa, jonka ei olisi ollut laita\nsama -- ja opimme halukkaasti, tahtoen tuottaa sille kunniaa.\nLomahetkinä meillä oli jaloja leikkejä ja paljon vapautta; mutta\nsilloinkin, niinkuin muistan, puhuttiin meistä hyvää kaupungissa, ja\nharvoin me asumme taikka käytöksemme kautta häväisimme tohtori\nStrong'in ja tohtori Strong'in poikien mainetta.\n\nMuutamat korkeammat koulupojat asuivat tohtorin talossa ja heiltä minä\ntoisessa kädessä kuulin niitä näitä tohtorin elämästä -- esimerkiksi,\nkuinka hän ei ollut täyttä kahtatoista kuukautta ollut naimisissa sen\nkauniin, nuoren ladyn kanssa, jonka olin nähnyt hänen lukuhuoneessaan\nja jonka hän oli nainut rakkaudesta, kosk'ei tällä ollut äyriäkään\nrahaa, mutta sen sijaan kokonainen parvi köyhiä sukulaisia (niin\nkumppanimme kertoivat), jotka olivat valmiit tunkemaan tohtoria pois\nkodista ja kartanosta. Samoin myöskin, kuinka tohtorin aateksivainen\nluonto sai alkunsa siitä, että hän aina etsi kreikkalaisia juuria;\njonka minä viattomuuttani ja taitamattomuuttani luulin olevan\njonkunlaisen kasvin-tutkijan kiihkon tohtorissa, semminkin kuin hän\naina ulkona käydessään katseli maahan -- siksi kuin käsitin, että\nsananjuuria hän etsi jotakin sanakirjaa varten, jota hän mietti. Adams,\nylimmäinen poikamme, jolla oli taipumus matematikaan, oli laskenut,\nniin minulle juteltiin, kuinka paljon aikaa menisi tämän sanakirjan\nvalmistamiseen tohtorin suunnitelman ja työnmäärän mukaan. Hän arveli,\nettä siihen menisi tuhat-kuusisataa ja yhdeksänviidettä vuotta,\nluettuna tohtorin viimeisestä elikkä kahdennesta seitsemättä\nsyntymäpäivästä.\n\nMutta tohtori itse oli koko koulun epäjumala; ja huono koulu se\nepäilemättä olisi ollutkin, jollei niin olisi ollut laita, sillä hän\noli mitä parhaita ihmisiä koko mailmassa: hänellä oli niin\nyksinkertainen ja suora mieli-ala, että se olisi saattanut liikuttaa\nitse urnienkin kivisydämiä muurilla. Kun hän käveli edestakaisin sillä\npuolella pihaa, joka oli rakennuksen sivulla, ja nuot satunnaiset\npeltovarekset ja naakat katselivat häntä, pää viekkaasti kallellansa,\nniinkuin he olisivat tietäneet, kuinka paljon enemmän he tunsivat\nmailman menoista, kuin hän, jos silloin joku kerjäläinen pääsi niin\nlikelle hänen narisevia saappaitaan, että hän sai hänet ottamaan\nkorviinsa vaan yhdenkin lauseen jostakin onnettomuuden jutusta, oli\nkerjäläisen toimeentulo taattu seuraaviksi kahdeksi päiväksi. Se oli\nniin tunnettu asia talossa, että opettajat ja ylimmäiset pojat\nkoettivat kulmissa häätää näitä kulkiaimia, hypätä ulos akkunoista ja\najaa heitä pois pihasta, ennenkuin ehtivät ilmoittamaan läsnä-oloansa\ntohtorille; ja tämä estäminen tapahtui välisti onnellisesti muutamien\nkyynärien päässä hänestä ilman että hän, edestakaisin kävellessään,\nhuomasi mitään. Ulkopuolella omaa aluettansa ja suojelusta vailla oli\ntohtori niinkuin lammas leikkaajan käsissä. Hän olisi voinut riisua\nsäärystimensä jalastaan ja antaa ne pois. Kävikin meidän kesken\nsemmoinen puhe (minulla ei ole mitään käsitystä eikä minulla ole\nkoskaan ollut, millä perusteella, mutta minä olen uskonut sen niin\nmonta vuotta, että aivan varmaan tiedän sen todenmukaiseksi), että hän\neräänä kylmänä talvipäivänä suorastaan lahjoitti säärystimensä\njollekulle kerjäläisvaimolle, joka aikaansaatti pahennusta\nnaapuristossa, kun hän ovesta oveen näytti kaunista, pientä lasta, joka\noli kääritty näihin vaatekappaleisin, jotka tunnettiin joka paikassa,\nkoska ne olivat yhtä tutut ympäristössä, kuin itse tuomiokirkko. Tarina\nlisää, että ainoa, joka ei tuntenut, että ne olivat hänen omansa, oli\ntohtori itse, ja että, kun ne vähä aika sen jälkeen asetettiin näkyviin\nulkopuolelle vähäistä, huonomaineista puotia, jossa semmoisia kapineita\nvaihdettiin gin'iin,[21] hän useita kertoja huomattiin pitelevän niitä\nhyväksyväisesti, ikäänkuin ihmetellen jotakin uutta niitten mallissa ja\nkatsoen niitä paremmiksi, kuin omia säärystimiänsä.\n\nSangen hauska oli nähdä tohtoria yhdessä kauniin, nuoren vaimonsa\nkanssa. Hän osoitti hellyyttänsä tätä kohtaan isällisellä, lempeällä\ntavalla, joka jo yksinään näytti ilmoittavan hyvää miestä. Minä näin\nheidän usein kävelevän puutarhassa, jossa persikat kasvoivat, ja\nvälisti minä vielä tarkemmin katselin heitä luku- taikka\nvierashuoneessa. Mrs. Strong näytti minusta pitävän paljon huolta\ntohtorista ja rakastavan häntä suuresti, vaikk'en minä koskaan luullut\nhänen olevan erittäin mieltyneenä tuohon sanakirjaan, josta tohtori\naina kuljetti plakkareissaan ja hattunsa kopassa muutamia raskaita\nlohkoja ja jota hän tavallisesti näytti selittävän vaimolleen, kun he\nliikkuivat.\n\nMinä näin hyvin usein Mrs. Strong'in sekä sentähden, että hän oli\nruvennut pitämään minusta sinä aamuna, jona minä esiteltiin tohtorille,\nja aina jälestäpäin oli hyvä minulle ja piti väliä minulla, jotta\nmyöskin sentähden, että hän suuresti rakasti Agnes'ia ja usein kävi\nmeillä. Minusta oli hänen ja Mr. Wickfield'in keskinäisessä olossa joku\nkummallinen jäykkyys (hän näytti pelkäävän Mr. Wickfield'iä), jota yhä\nkesti. Kun hän tuli sinne iltaisin, ei hän mielellään suostunut, että\nMr. Wickfield saatti häntä kotiin, vaan sen sijaan kiirehti pois minun\nkanssani. Ja välisti, kun iloisesti pyrimme yhdessä tuomiokirkon tarhan\npoikki emmekä odottaneet kohtaavamme ketään, suitti tapahtua, että\nkohtasimme Mr. Jack Maldon'in, joka aina kummastui, kun hän näki\nmeidät.\n\nMrs. Strong'in äiti oli semmoinen lady, joka aina suuresti huvitti\nminua. Hänen nimensä oli Mrs. Markleham, mutta meidän poikien oli tapa\nnimittää häntä \"vanhaksi soturiksi\" hänen päällikkyytensä vuoksi ja\nsiihen taitoon katsoen, jolla hän käyttäytti suuria sukulaisjoukkoja\ntohtoria vastaan. Hän oli vähäinen, terävä-silmäinen nainen, jolla\ntavallisesti, kun hän oli parhaassa puvussaan, oli päässään muuttumaton\nlakki, joka oli koristettu muutamilla tekokukilla ja kahdella\ntekoperhosella, jotka olivat lentelevinään kukkien ympärillä. Meissä\noli joku taika-uskoinen ajatus, että tämä lakki oli tullut Franskasta\nja ettei se suinkaan ollut saanut alkuansa mistään muusta, kuin tämän\nkekseliään kansan taitavuudesta; mutta kaikki, mitä minä varmaan tiedän\nsiitä, on, että se aina ilmestyi iltaisin, milloin hyvänsä Mrs.\nMarkleham ilmestyi; että sitä kuljetettiin ystävien seuroihin\nhinduilaisessa korissa; että perhoset omituisella tavalla aina\nvärisivät, sekä että ne, niinkuin vireät mehiläiset, käyttivät\nhelottavia hetkiä tohtori Strong'in kustannuksella.\n\nMinun oli hyvä tilaisuus oikein tarkastella \"vanhaa soturia\" -- minä en\nkäytä tätä nimeä epäkunnioituksella -- eräänä iltana, joka on kiintynyt\nmuistooni toisen asian kautta, jota kohta aion kertoa. Se oli joku\nilta, jolloin tohtorilla oli vähäiset pidot siitä syystä, että Mr. Jack\nMaldon oli Indiaan matkustamallansa. Tänne hänen oli määrä lähteä\nkadettina taikka muuna semmoisena, koska Mr. Wickfield viimein oli\nsaanut tämän asian laidalleen. Sattui samalla olemaan tohtorin\nsyntymäpäivä. Meillä oli ollut lupa sinä päivänä, me olimme antaneet\nhänelle lahjoja aamulla, pitäneet puhetta hänelle ylimmäisen pojan\nkautta ja hurranneet hänelle, siksi kuin olimme käheät ja hän oli\nvuodattanut kyyneliä. Ja nyt menimme, Mr. Wickfield, Agnes ja minä,\nillalla kotiin hänen luoksensa teetä juomaan.\n\nMr. Jack Maldon oli siellä ennen meitä. Mrs. Strong, joka oli puettu\nvalkoisiin kirsikanvärisillä nauhoilla, soitti pianoa, kun me astuimme\nsisään, ja Mr. Maldon kallistui hänen puoleensa lehtiä kääntääksensä.\nMrs. Strong'in heleän punainen ja valkoinen iho ei ollut mielestäni\nniin uhkea ja kukankaltainen, kuin tavallisesti, kun hän kääntyi meitä\nkohden; mutta hän näytti hyvin kauniilta, ihmeen kauniilta.\n\n\"Minä olen unhottanut, tohtori\", sanoi Mrs. Strong'in äiti, kun olimme\nkäyneet istumaan, \"lausua päivän tervehdyksiä teille -- vaikka ne,\nniinkuin hyvin arvaatte, eivät suinkaan ole tyhjiä tervehdyksiä vaan\nminun puoleltani. Sallikaat minun toivottaa teille vielä monta\nonnellista syntymäpäivää\".\n\n\"Kiitoksia paljon, Ma'am\", vastasi tohtori.\n\n\"Monta monituista onnellista syntymäpäivää\", lausui \"vanha soturi\".\n\"Ei ainoastaan teidän itse tähtenne, vaan Annie'n ja John[22] Maldon'in\nja monen muun tähden. Minusta näyttää, kun se olisi ollut eilen, John,\nkun pikku poikana, päätä lyhyempänä, kuin Master Copperfield,\nkarviaspensaitten takana kryytimaassa ilmoitit rakkautesi Annie'lle\".\n\n\"Älkäät, rakas äiti\", sanoi Mrs. Strong, \"puhuko siitä nyt\".\n\n\"Älä ole järjetön, Annie\", vastasi hänen äitinsä. \"Jos semmoisia\nkuullessasi punehdut nyt, kun olet vanha, naitu vaimo, milloin\nherkeetkään punehtumasta niitä kuullessasi?\"\n\n\"Vanha?\" huudahti Mr. Jack Maldon. \"Annie? Kuinka?\"\n\n\"Niin, John\", vastasi \"soturi\".\n\n\"Todella vanha, naitu vaimo. Vaikk'ei vanha ijältään -- sillä milloin\nsinä taikka kukaan muu ikinä on kuullut minun sanovan, että\nkahdenkymmenen-vuotinen tyttö on vanha ijältä! -- on serkkusi tohtorin\nvaimo ja semmoisena hän on mitä minä sanoin. Se on hyvä sinulle, John,\nettä serkkusi on tohtorin vaimo. Sinä olet saanut hänessä mahtavan ja\nhyvän ystävän, joka tulee vielä paremmaksi, sitä rohkenen ennustaa, jos\nansaitset sitä. Minussa ei ole mitään väärää ylpeyttä. Minä en koskaan\nepäile vapaasti myöntäessäni, että heimossamme löytyy muutamia jäseniä,\njotka tarvitsevat ystävää. Sinä olit itse yksi niistä, ennenkuin\nserkkusi vaikutus hankki sinulle yhden\".\n\nSydämensä hyvyydessä viittasi tohtori kädellänsä, niinkuin\nhaihduttaaksensa hänen puhettansa ja säästääksensä Mr. Jack Maldon'ilta\nenempiä muistutuksia. Mutta Mrs. Markleham vaihti tuolinsa toiseen,\njoka oli lähinnä tohtoria ja laskien viuhkaansa hänen takinhiallensa\nsanoi:\n\n\"Ei, todella, rakas tohtorini, teidän täytyy antaa anteeksi minulle,\njos näytän pysyvän vähän kauemmin tässä aineessa, mutta tunteeni ovat\nniin syvät. Minä nimitän sitä oikein monomaniakseni, se on semmoinen\nmieli-aine minulle. Te olette siunaus meille. Te olette Jumalan lahja,\ntiedättekö\"!\n\n\"Joutavia, joutavia\", lausui tohtori.\n\n\"Ei, ei, minä pyydän anteeksi\", vastasi \"vanha soturi\". \"Kosk'ei kukaan\nmuu ole läsnä, paitsi rakas, vilpitön ystävämme Mr. Wickfield, en voi\nsuostua siihen, että minua pakoitetaan vaikenemaan. Jos jatkatte\nsamalla tavalla, käytän anopin oikeuksiani ja torun teitä. Minä olen\naivan rehellinen ja suorapuheinen. Mitä aion sanoa, on mitä sanoin, kun\nensi kerran hämmästytitte minua -- te muistatte, kuinka minä\nhämmästyin? -- ja kositte Annie'ta. Ei sentähden, että oli mitään\nerinomaista itse kosimisessa -- se olisi naurun asia, jos sitä\nsanoisin! -- vaan sentähden, että minä, koska olitte tunteneet hänen\nisä raukkansa ja Annie'n itse kuusikuukautisesta lapsesta asti, en\nkoskaan ollut ajatellut teitä siltä kannalta eikä ylimalkain naimisiin\naikovaksi -- sentähden vaan\".\n\n\"Niin, niin\", arveli tohtori säyseästi. \"Älkäät huoliko niistä\".\n\n\"Mutta minä _huolin_\", lausui \"vanha soturi\", laskien viuhkaansa\ntohtorin huulille. \"Minä huolin niistä paljon. Minä muistutan näistä\nasioista, että saadaan väittää minua vastaan, jos olen väärässä. No\nniin! Sitten minä puhuin Annie'lle ja kerroin hänelle, mitä oli\ntapahtunut. Minä sanoin: 'rakas lapseni, tohtori Strong on vartavasten\nkäynyt täällä ja tehnyt sinuun koskevan kauniin ilmoituksen ja\ntarjomuksen'. Koetinko minä vähimmälläkään tavalla taivuttaa häntä? Ei.\nMinä sanoin: 'no, Annie, kerro minulle tuossa paikassa totuus, onko\nsydämesi vapaa?' 'Äiti', hän vastasi itkien, 'minä olen kovin nuori' --\njoka olikin aivan totta -- 'ja minä tuskin tiedän, onko minulla mitään\nsydäntä ollenkaan'. 'Siinä tapauksessa, lapsi kultani', sanoin minä,\n'saat luottaa siihen, että se on vapaa. Oli miten oli, lemmittyni',\nsanoin minä, 'tohtori Strong on kiihtyneessä mielentilassa, ja hänelle\ntäytyy vastata jotakin. Häntä ei sovi pitää nykyisessä epätiedon\ntilassa'. 'Äiti', sanoi Annie, yhä itkien, 'olisiko hän onneton ilman\nminua? jos niin on, kunnioitan minä häntä ja pidän häntä niin suuressa\narvossa, että luulen suostuvani häneen'. Niin asia ratkaistiin. Ja\nsilloin, eikä ennen, kuin silloin, sanoin minä Annie'lle: 'Annie,\ntohtori Strong ei tule ainoastaan puolisoksesi, vaan hän edustaa isä\nvainajaasi, hän edustaa heimomme päätä, hän edustaa heimomme viisautta\nja arvoa ja, minun sopii sanoa se, varoja, ja on, lyhyeltä, oleva oikea\nJumalan lahja sille'. Minä käytin tätä sanaa silloin, ja minä olen\nkäyttänyt sitä taas tänään. Jos minulla on mikään ansio, on se\nyhtämukaisuus\".\n\nTytär oli tämän puheen kestäessä istunut aivan äänetönnä ja hiljaisena,\nsilmät maassa. Hänen serkkunsa seisoi likellä häntä ja katseli myöskin\nlattiaan. Mrs. Strong sanoi nyt aivan lempeästi ja vapisevalla äänellä:\n\n\"Äiti, minä toivon, että olette päättäneet?\"\n\n\"Ei, rakas Annie'ni\", vastasi \"soturi\", \"minä en ole kokonaan\npäättänyt. Koska kysyt minulta, lemmittyni, vastaan, että _en_ ole.\nMinä surkuttelen, että sinä todella olet vähän luonnoton omaa heimoasi\nvastaan; ja koska ei auta valittaa sinulle, aion valittaa puolisollesi.\nNyt, rakas tohtorini, katsokaat tuota typerää vaimoa, joka teillä on\".\n\nKun tohtori käänsi leppeät kasvonsa, joista tuo yksinkertaisuuden ja\nhyvyyden hymy loisti, vaimoansa kohden, painoi tämä päätänsä vielä\nalemmaksi. Minä huomasin, että Mr. Wickfield vakavasti katseli häntä.\n\n\"Kun tuonain satuin sanomaan tälle häijylle olennolle\", jatkoi äiti,\nleikillisesti pudistaen päätänsä ja viuhkaansa tyttärelleen, \"että\nlöytyi yksi perheen-asia, jota hänen sopi mainita teille -- taikka jota\nhän luullakseni suorastaan oli velvollinen mainitsemaan -- sanoi hän,\nettä asian mainitseminen oli suosion pyytäminen; ja että, koska te\nolitte erittäin jalomielinen ja pyytäminen hänen puoleltaan aina oli\nsama kuin saaminen, hän ei tahtonut\".\n\n\"Rakas Annie'ni\", lausui tohtori. \"Tämä oli väärin. Se ryösti minulta\nyhden mielihyvän\".\n\n\"Melkein samat sanat, kuin minä lausuin hänelle!\" huudahti äiti. \"Kun\nvastedes näen, että hän samasta syystä ei ota jutellaksensa teille\njotakin, haluttaa minua suuresti, rakas tohtorini, itse jutella sitä\".\n\n\"Minua ilahuttaa, jos teette niin\", vastasi tohtori.\n\n\"Tokko minä?\"\n\n\"Tietysti\".\n\n\"No, siinä tapauksessa minä myöskin juttelen!\" vastasi \"vanha soturi\".\n\"Se on päätetty asia\". Ja näin, minun arvatakseni, tarkoituksensa\nsaavutettuaan taputti hän useita kertoja tohtorin kättä viuhkallansa\n(jota hän ensin suuteli) ja palasi riemuiten entiselle paikallensa.\n\nKun enemmän vieraita tuli, joitten joukossa molemmat opettajat ja\nAdams, kävi keskustelu yleiseksi ja kääntyi aivan luonnollisesti Mr.\nJack Maldon'iin, hänen matkaansa siihen maahan, johon hän hankki, ja\nhänen erityisiin tuumiinsa ja toiveisinsa. Hänen oli määrä sinä iltana\naterian jälkeen postikääsyillä lähteä Gravesand'iin, jossa se laiva,\njolla hänen tuli matkustaa, makasi, ja hänen oli aikomus jäädä --\njollei hän tullut kotiin pääsöluvalla taikka terveytensä tähden --\ntiesi kuinka moneksi vuodeksi. Minä muistan kaikkien yhtyneen siihen\najatukseen, että India oli aivan väärin kuvattu maa, ettei siinä ollut\nmitään moitittavaa, paitsi tiikeri taikka pari ja hiukan hellettä\npäivän lämpimällä ajalla. Mitä minuun tulee, pidin Mr. Jack Maldon'ia\nnyky-aikaisena Sindbad'ina ja ajattelin häntä kaikkien Itämaan\nRajah'ien helma-ystäväksi, joka istui kunniakatosten alla ja poltti\nkiehkuraisia, kultaisia piippuja, jotka olivat penikulman pitkiä, jos\nvaan saisi niitä ojennetuksi.\n\nMrs. Strong oli sangen hyvä laulaja, niinkuin minä, joka usein kuulin\nhänen laulavan itseksensä, tiesin. Mutta joko hän ujosteli laulaessaan\nvieraitten kuullen taikka hänen äänensä sinä iltana oli sorruksissa, se\noli vaan varmaa, ettei hän ollenkaan kyennyt laulamaan. Hän koetti\nkerran jotakin duettia serkkunsa Maldon'in kanssa, mutta ei voinut edes\nalkaa; ja jälestäpäin, kun hän yritti laulamaan yksinään, kuoli hänen\näänensä, vaikka se alussa oli raikas, yht'äkkiä ja jätti hänet aivan\ntuskastuneena istumaan, pää alaspäin tangenttien yli. Hyvä tohtori\nsanoi, että hänen vaimonsa oli heikkohermoinen, ja esitteli tätä\nvirkistääksensä erästä seurapeliä, jota hän ei itse osannut enemmän\nkuin puhaltaa pasunaa. Mutta minä huomasin, että \"vanha soturi\" heti\notti hänet haltuunsa ja pelikumppanikseen ja neuvoi häntä ensi\njohdatukseksi antamaan pois kaikki hopearahat, mitä hänellä\nplakkarissaan oli.\n\nPeli huvitti meitä, huvitti meitä vielä enemmän tohtorin erehdysten\nvuoksi, jommoisia hänelle tuli lukemattomia, vaikka perhoset kyllä\nolivat valveilla ja kovin suutuksissaan. Mrs. Strong ei ollut suostunut\nottamaan osaa peliin, koska hän ei voinut oikein hyvin, ja hänen\nserkkunsa Maldon oli estellyt sillä, että hänellä vielä oli vähän\nsäälimistä matkaansa varten. Mutta tämän suoritettuansa palasi hän, ja\nhe istuivat sohvassa keskenänsä puhuen. Tuon tuostakin tuli Mrs. Strong\nja katsoi tohtorin kortteihin ja neuvoi hänelle, miten pelata. Hän oli\nkovin vaalea tohtorin puoleen kallistuessaan, ja minusta näytti, kuin\nhänen sormensa olisivat vapisseet, kun hän osoitti kortteja, mutta\ntohtori oli aivan onnellinen hänen vaarinpidostaan eikä huomannut tätä,\nvaikka niin olisi ollutkin.\n\nIllallista syödessämme olimme tuskin niin iloiset. Jokainen näytti\ntuntevan, että tämänlainen eroaminen oli varsin ikävä asia, ja että\nmitä likemmäksi se tuli, sitä ikävämmäksi se kävi. Mr. Jack Maldon\nkoetti olla hyvin puhelias, mutta ei ollut yhtään levollinen, vaan\npahensi asian, joka ei myöskään, minun ymmärtääkseni, parantunut siitä,\nettä \"vanha soturi\" ehtimiseen kertoi tapauksia Mr. Jack Maldon'in\nnuoruudesta.\n\nMutta tohtori, joka, minä olen varma siitä, tunsi, että hän saatti\nkaikki onnelliseksi, oli hyvin mielissään eikä kuullut ensinkään mitään\nmuuta, kuin että kaikki olimme ilon korkeimmilla kukkuloilla.\n\n\"Annie kultani\", lausui hän, katsoen kelloansa ja täyttäen lasiansa;\n\"serkkusi Jack'in aika on jo tullut emmekä saa pidättää häntä,\nkosk'eivät aika ja luode -- jotka molemmat tässä asiassa ovat tärkeitä\n-- odota ketään ihmistä. Mr. Jack Maldon, teillä on pitkä matka ja outo\nmaa edessänne; mutta monella miehellä on ollut molemmat ja on vastakin\noleva ajan loppuun saakka. Ne tuulet, joita lähdette koettamaan, ovat\nläikytelleet tuhansia onneen ja tuoneet tuhansia eheinä takaisin\".\n\n\"Oikein liikuttaa\", sanoi Mrs. Markleham -- \"katsoi asiaa miltä\nkannalta tahansa, oikein liikuttaa -- kun näkee nuoren, kauniin miehen,\njonka on tuntenut pienestä pikkuisesta, lähtevän pois toiseen päähän\nmailmaa ja jättävän kaikki tuttavansa jälkeensä ihan tietämättä, mikä\nhänen edessään on. Nuori mies\", katsellen tohtoria, \"joka tekee\nsemmoisia uhrauksia, ansaitsee todella alinomaista kannatusta ja\nsuojelusta\".\n\n\"Aika kuluu nopeasti teiltä, Mr. Jack Maldon\", jatkoi tohtori, \"ja\nnopeasti meiltä kaikilta. Muutamat meistä saattavat asiain luonnollista\nmenoa myöden tuskin odottaa, että saamme tervehtiä teitä, kun palaatte.\nParas asia on toivoa että saamme, ja niin on minun laitani. Minä en aio\nväsyttää teitä hyvillä neuvoilla. Teillä on kauan ollut oivallinen\nesikuva serkussanne Annie'ssa. Noudattakaat hänen hyviä avujansa niin\ntarkasti, kuin voitte\".\n\nMrs. Markleham viuhkoitti itseänsä ja pudisti päätänsä.\n\n\"Jääkäät hyvästi, Mr. Jack\", lausui tohtori, nousten; jolloin me kaikki\nnousimme. \"Myötäistä matkaa, hyvää menestystä ulkomailla ja onnellista\ntakaisintuloa!\"\n\nMe joimme kaikki Mr. Jack Maldon'in kunniaksi ja pudistimme kaikki\nkättä hänen kanssaan, jonka jälkeen hän nopeasti jätti siellä olevat\nladyt hyvästi ja kiirehti ovelle, jossa sitä varten huoneen edustalle\nkokoontuneet poikamme vastaan-ottivat häntä, kun hän astui kääsyihin,\nankarilla hurraa-huudoilla. Juosten niitten joukkoon kartuttamaan\nheidän rivejänsä, olin minä ihan likellä kääsyjä, kun ne vierivät pois,\nja minulle jäi keskellä hälinää ja tomua vilkas muisto siitä, että näin\nMr. Jack Maldon'in ajavan pois syvästi liikutettuna muodoltaan ja\njotakin kirsikanväristä kädessänsä.\n\nKun oli vielä kerta hurrattu tohtorin kunniaksi, ja lisäksi kerta\ntohtorin vaimolle, hajosivat pojat, ja minä palasin huoneesen, jossa\ntapasin kaikki seisomasta tohtorin ympärillä, keskustellen, kuinka Mr.\nJack Maldon oli lähtenyt pois, kuinka hän oli kestänyt lähtöänsä, millä\nmielellä hän oli ollut, ja muita sellaisia. Kesken näitä muistutuksia\nhuudahti Mrs. Markleham: \"mutta missä Annie on?\"\n\nEi mitään Annieta näkynyt, ja kun huusivat häntä, ei mikään Annie\nvastannut. Mutta kun kaikki yhdessä riensimme ulos huoneesta katsomaan,\nmitä oli tapahtunut, näimme hänen makaavan eteishuoneen lattialla.\nEnsiksi oli suuri hätä, siksi kuin nähtiin, että hän vaan oli\ntainnoksissa ja että hän saatiin tointumaan tavallisilla keinoilla,\njolloin tohtori, joka oli nostanut hänen päänsä polvillensa, pyyhki\nhänen kiharoitaan syrjään kädellänsä ja sanoi, ympärillensä katsellen:\n\n\"Annie parka! Hän on niin uskollinen ja helläsydäminen! Se on ero hänen\nvanhasta leikkikumppanistaan ja ystävästään -- hänen rakkaasta\nserkustansa -- joka on tehnyt tämän. Voi! Minun käy sääliksi! Minä olen\nkovin suruissani!\"\n\nKun Mrs. Strong avasi silmänsä ja näki, missä hän oli, ja että kaikki\nseisoimme hänen ympärillänsä, nousi hän muitten avulla ja käänsi pois\npäänsä, laskeaksensa sitä tohtorin olkapäälle -- taikka kätkeäksensä\nsitä, minä en tiedä kumpaa. Me menimme vierashuoneesen, jättääksemme\nhäntä tohtorin ja hänen äitinsä hoitoon, mutta hän sanoi, että hän nyt\ntunsi itsensä paremmaksi, kuin hän oli tuntenut aamusta saakka, ja että\nhän mieluisammin yhtyi meidän joukkoomme; jonka vuoksi he toivat hänet\nsisään kovin vaaleana ja heikkona (siltä minusta näytti) ja asettivat\nhänet sohvalle.\n\n\"Rakas Annie'ni\", sanoi hänen äitinsä, korjaillen jotakin hänen\npuvussaan. \"Katso tänne! Sinä olet hukannut nauharuusun. Tahtooko\nkukaan tehdä hyvin ja etsiä yhtä nauhaa, kirsikanväristä nauhaa?\"\n\nSe oli se, jota hän oli kantanut rinnallansa. Me etsimme sitä kaikki --\nminäkin, minä olen varma siitä, etsin joka paikasta -- mutta ei\nkenenkään ollut mahdollista löytää sitä.\n\n\"Muistatko, missä se sinulla viimeiseksi oli, Annie?\" kysyi hänen\näitinsä.\n\nKun hän vastasi, että se oli, hänen luullaksensa, ollut hänellä vähä\naika sitten, mutta ettei maksanut vaivaa etsiä sitä, kummastelin,\nkuinka saatin katsoa häntä vaaleaksi taikka miksikään muuksi, kuin\ntulipunaiseksi.\n\nKuitenkin sitä etsittiin taas, mutta turhaan. Hän pyysi, ettei sitä\nenää haettaisi, mutta sitä yhä haettiin jollakin pintapuolisella\ntavalla, kunnes hän oli aivan terve ja seura erosi.\n\nMe astuimme hyvin verkalleen kotiin, Mr. Wickfield, Agnes ja minä --\nAgnes ja minä ihmetellen kuutamaa, ja Mr. Wickfield tuskin nostaen\nsilmiänsä maasta. Kun viimein saavuimme omalle ovellemme, huomasi\nAgnes, että hän oli jättänyt vähäisen neulomus-väskynsä jälkeensä.\nIloisena, että jollakin lailla voin palvella häntä, juoksin takaisin\nnoutamaan sitä.\n\nMinä menin ruokasaliin, johon se oli jäänyt ja joka oli autio ja pimeä.\nMutta koska ovi oli auki tämän ja tohtorin lukuhuoneen välillä, josta\nnäkyi valkeata, astuin sinne sanoakseni, mitä kaipasin, ja kynttilää\nsaadakseni.\n\nTohtori istui nojatuolissansa pesän vieressä, ja hänen nuori vaimonsa\nistui pallilla hänen jalkainsa edessä. Tyytyväisellä hymyllä luki\ntohtori ääneen jotakin kirjallista selitystä taikka teoriaa tuosta\npäättömästä sanakirjasta, ja Mrs. Strong katseli ylös hänen puoleensa.\nMutta semmoisilla kasvoilla, joitten vertaista minä en ikinä\nole nähnyt. Ne olivat niin ihanat muodoltansa, ne olivat niin\ntuhka-vaaleat, ne olivat niin kiintyneet katselemiseensa, ne olivat\nniin täynnä hurjaa, unissa-kävijän tapaista kauhua, minä en tiedä minkä\nasian kauhua. Silmät olivat aivan avoinna, ja hänen ruskeat hiuksensa\nvaluivat kahtena uhkeana palmikkona hänen olkapäillensä ja valkoiselle\npuvulleen, joka oli epäjärjestyksessä kadonneen nauhan puutteessa.\nVaikka selvästi muistan hänen katseensa, en voi sanoa, mitä se\nilmoitti. Minä en voi edes sanoa, mitä se nyt ilmoittaa minulle, kun se\ntaas nousee miehistyneen ymmärrykseni eteen. Katumusta, nöyrtymystä,\nhäpeätä, ylpeyttä, rakkautta ja luottamusta -- kaikkia näitä näen, ja\nkaikissa näissä näen tuon kauhun, minä en tiedä minkä asian kauhun.\n\nKun minä tulin ja sanoin asiani, heräsi hän. Tohtorikin häirittyi,\nsillä, kun minä palasin asettaakseni paikallensa sitä kynttilää, jonka\nolin pöydältä ottanut, taputti hän isällisellä tavallansa vaimoaan pään\npäälle ja sanoi, että hän oli sydämetön ihminen, joka antoi tämän\nhoukutella itseään jatkamaan lukemistansa, sekä että hän tahtoisi,\njotta hän lähti levolle.\n\nMutta hän rukoili tohtoria joutuisalla, kiihkeällä tavalla, että tämä\nsallisi hänen jäädä -- sallisi hänen tuntea (minä kuulin hänen\nkuiskaavan muutamia katkonaisia sanoja sinnepäin), että hänellä sinä\niltana oli hänen luottamuksensa. Ja kun hän taas kääntyi tohtoria\nkohden, katseltuaan minua, kun minä jätin huoneen ja lähdin ulos\novesta, näin hänen panevan kätensä ristiin tohtorin polvelle ja\nkatsovan ylös hänen puoleensa samanlaisilla, kuitenkin vähän\ntyventyneillä kasvoilla, kun tohtori jälleen rupesi lukemaan.\n\nTämä vaikutti syvästi minuun, ja minä muistin sen kauan aikaa\njälestäpäin, niinkuin minun on tilaisuus kertoa, kun aika tulee.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU.\n\nJoku ilmaantuu.\n\n\nMinä en ole joutunut mainitsemaan Peggottya siitä asti, kuin karkasin\npois, mutta tietysti panin hänelle kirjeen heti, kuin pääsin katon alle\nDover'iin, ja toisen, vieläpä pidemmän, joka sisälsi täydellisen\nkertomuksen kaikista yksityis-seikoista, kun tätini varsinaisesti otti\nminut hoimiinsa. Kohta tohtori Strong'in kouluun tultuani kirjoitin\nhänelle taas, tarkasti kuvaillen onnellista tilaani ja toiveitani. Minä\nen olisi koskaan voinut Mr. Dick'in antamilla rahoilla hankkia mitään\nsen ilon kaltaista, jonka tunsin, kun postilla tässä viimeisessä\nkirjeessä lähetin Peggotylle kultaisen puoli-guinean sen summan\nmaksoksi, jonka olin lainannut häneltä. Tässä kirjeessä, eikä ennen,\npuhuin nuorukaisesta ja aasinkärryistä.\n\nNäihin ilmoituksiin vastasi Peggotty yhtä nopeasti, jollei yhtä\nlyhyesti, kuin joku kauppakonttoristi. Hänen viimeiset sananvaransa\n(jotka eivät suinkaan olleet suuret, kun tuli niitä läkillä esiin\ntuoda) tyhjentyivät, kun hän koetti kirjoittaa, mitä hän matkani\njohdosta tunsi. Neljä sivua katkonaisia ja toinen toisensa väliin\npistettyjä lauseen-alkuja, joilla ei ollut mitään loppua, paitsi\npilkkuja, eivät riittäneet tuottamaan hänelle huojennusta. Mutta pilkut\npuhuivat minulle paremmin, kuin kauniimmat kynäelmät, sillä ne\nosoittivat minulle, että Peggotty oli itkenyt koko paperin täyteen, ja\nmitä muuta minun sopi toivoa?\n\nMinä huomasin ilman suurta vaivaa, ettei hän vielä voinut kääntyä\noikein ystävälliseksi tätini suhteen. Tiedonantoni oli liian lyhyt\nmuuttamaan niin vanhaa ennakkoluuloa. Ihmisiä ei tunne koskaan,\nkirjoitti hän; mutta se ajatus, että Miss Betsey näytti olevan niin\ntoisenlainen, kuin miksi häntä luultiin, se oli moralia! -- tämä oli\nhänen oma sanansa. Hän pelkäsi ilmeisesti vielä Miss Betsey'tä, sillä\nhän lähetti kiitollisen, mutta aran tervehdyksen hänelle, ja hän\npelkäsi ilmeisesti minuakin ja piti todenmukaisena, että minä pian taas\nkarkaisin; jos saan päättää niistä viittauksista, joita hän ehtimiseen\nlaski, että Yarmouth'in postivaunujen matkarahat aina saataisiin\nhäneltä, kun vaan pyydettiin. Häneltä minä kuulin jotakin, joka kovasti\nkoski minuun, nimittäin, että vanhan kotini huonekalut olivat myydyt,\nettä Mr. ja Miss Murdstone olivat lähteneet tiehensä ja että rakennus\noli suljettu hyyrättäväksi taikka myytäväksi. Jumala sen tietää, ettei\nminulla ollut mitään osaa niissä, kun he vielä olivat siellä, mutta\nminua suretti se asia, että tuo kallis, vanha paikka oli aivan autioksi\nheitetty, että rikkaruoho rehotti puutarhassa ja maahan varisneet\nlehdet makasivat läjittäin ja märkinä poluilla. Minä kuvailin\nitsekseni, kuinka talvituulet vinkuivat sen ympärillä, kuinka kylmä\nsade pieksi akkunan-laseja, kuinka kuu loi kummituksia tyhjien\nhuoneitten seinille ja kaiken yötä vartioi näitten yksinäisyyttä. Minä\nmuistin taas hautaa kirkkotarhan puun alla, ja minusta tuntui, kuin\nhuoneemmekin nyt olisi kuollut ja kaikki, joka oli yhteydessä isäni ja\näitini kanssa, kadonnut.\n\nMuita uutisia ei ollut mitään Peggotyn kirjeissä. Mr. Barkis oli\noivallinen aviopuoli, sanoi hän. vaikka yhä vähän tarkka; mutta meillä\noli kaikilla vikamme ja hänellä itsellä oli niitä paljon (vaikka minä\nolen varma siitä, etten tiedä, mitkä ne olivat); ja Mr. Barkis lähetti\nterveisiä, ja vähäinen makuuhuoneeni oli aivan valmis minua varten. Mr.\nPeggotty voi hyvin, ja Ham voi hyvin, ja Mrs. Gummidge oli\nhuononpuolinen ja pikku Em'ly ei tahtonut lähettää terveisiä minulle,\nvaan sanoi, että Peggotty saisi lähettää, jos häntä halutti.\n\nKaikki nämät sanomat laadin kuuliaisesti tädilleni, jättäen ainoastaan\npikku Em'lyä mainitsematta, sillä minä tunsin vaistomaisesti, ettei\ntätini olisi erittäin suosiollinen tälle. Sillä aikaa kuin vielä olin\nvasta-alkavainen tohtori Strong'in luona, matkusti tätini useita\nkertoja Canterbury'yn katsomaan minua, ja aina kummalliseen aikaan,\nluultavasti äkki-arvaamatta tavataksensa minua. Mutta kun hän aina\nhavaitsi minun olevan ahkerassa työssä ja hyvässä maineessa ja\nkaikkialta kuuli, että nopeasti ylenin koulussa, lakkautti hän pian\nnämät käyntinsä. Minä näin hänet lauvantaisin joka kolmas taikka neljäs\nviikko, kun lähdin Dover'iin huvittelemaan; ja minä näin Mr. Dick'in\njoka toinen keskiviikko, jolloin hän saapui postivaunuilla puolipäivän\naikana ja jäi seuraavaksi aamuksi.\n\nNäissä tiloissa Mr. Dick ei koskaan matkustanut ilman yhtä nahkaista\nkirjoitus-pulpettia, joka sisälsi tarpeellisia kirjoitus-aineita ja\nmemorialin; jonka dokumentin suhteen hänellä oli joku käsitys, että\naika jo alkoi käydä täpärälle ja että se todella nyt oli valmiiksi\nsaatettava.\n\nMr. Dick oli hyvin kärkäs piparkakuille. Että hänen matkansa\ntuntuisivat hupaisemmilta, oli tätini käskenyt minun hankkia hänelle\nkreditiä eräässä leipurinpuodissa sillä rajoittavalla määräyksellä,\netteivät saisi antaa hänelle enemmän kuin shillingin edestä\npäiväänsä. Tämä ynnä se seikka, että hänen pikku rätinkinsä siinä\nmaa-ravintolassa, jossa hän oli yötä, lähetettiin tädilleni, ennenkuin\nne suoritettiin, saattivat minut luulemaan, että hänen sallittiin vaan\nhelistellä rahojansa, mutta ei käyttää niitä. Tarkemmin asiaa\ntutkittuani huomasin, että niin oli laita taikka että ainakin oli\nsemmoinen suostumus hänen ja tätini välillä, että hän tekisi tälle\ntiliä kaikista menoistansa. Kosk'ei Mr. Dick millään muotoa tahtonut\npettää tätiäni, vaan aina koetti olla hänelle mieliksi, estettiin häntä\ntällä tapaa tarpeettomiin maksoihin joutumasta. Tässä kohdassa,\nniinkuin kaikissa muissakin, oli Mr. Dick vakuutettu, että tätini oli\nviisain ja ihmeellisin nainen, mikä löytyi; kuten hän monta kertaa\nsyvässä salaisuudessa ja aina kuiskaamalla kertoi minulle.\n\n\"Trotwood\", lausui Mr. Dick salamyhkäisellä muodolla eräänä\nkeskiviikkona, kun hän oli uskonut tämän asian minulle; \"kuka se mies\non, joka piileskelee likellä asuntoamme ja peloittaa häntä?\"\n\n\"Peloittaa tätiäni, Sir?\"\n\nMr. Dick nyykäytti päätänsä. \"Minä luulin, ettei mikään olisi voinut\npeloittaa häntä\", sanoi hän, \"sillä hän on --\" tässä hän kuiskasi\nhiljalleen, \"älä mainitse sitä -- viisain ja ihmeellisin kaikista\nnaisista\". Ja kun hän oli lausunut tämän, vetäytyi hän takaisin,\nkatsoaksensa mitä vaikutusta hänen kuvauksensa tekisi minuun.\n\n\"Ensimäinen kerta, kuin hän tuli\", jatkoi Mr. Dick, \"oli -- maltappas\n-- tuhat-kuusisataa neljäkymmentä ja yhdeksän mestattiin kuningas\nKaarlo. Luullakseni sanoit tuhat-kuusisataa neljäkymmentä ja yhdeksän?\"\n\n\"Niin sanoin, Sir\".\n\n\"Minä en tiedä, kuinka se on mahdollista\", lausui Mr. Dick, kipuisesti\nhämmentyneenä ja päätänsä pudistaen. \"Minä en luule, että olen niin\nvanha\".\n\n\"Sinäkö vuonna tuo mies ilmestyi, Sir?\" kysyin minä.\n\n\"Niin oikein\", vastasi Mr. Dick, \"minä en käsitä, kuinka se on\nsaattanut olla sinä vuonna, Trotwood. Historiastako tuon vuosiluvun\nsait?\"\n\n\"Niin, Sir\".\n\n\"Minä arvaan, ettei historia koskaan valehtele, vai kuinka?\" lausui Mr.\nDick vähäisellä toivon vilauksella.\n\n\"Ei, ei koskaan, Sir!\" vastasin minä suurella varmuudella. Minä olin\navomielinen ja nuori, ja minä luulin niin.\n\n\"Minä en voi ymmärtää sitä\", sanoi Mr. Dick, päätänsä pudistaen.\n\"Jotakin on väärällä kannalla jossakin. Kuitenkin se oli hyvin pian sen\nerehdyksen jälkeen, kun pistivät muutamia huolia kuningas Kaarlon\npäästä minun päähäni, kuin tuo mies ensi kerran ilmestyi. Minä lähdin\nulos kävelemään Miss Trotwood'in kanssa. Se oli juuri hämärässä teen\njälkeen. Ja siinä hän oli likellä asuntoamme\".\n\n\"Ympäri kierrellen?\" kysyin minä.\n\n\"Ympäri kierrellen?\" toisti Mr. Dick.\n\n\"Maltappas. Minun täytyy hiukan miettiä. E-ei, ei; hän ei kierrellyt\nympäri\".\n\nLyhyimmällä tavalla perille päästäkseni, kysyin minä, mitä hän siis\n_teki_.\n\n\"Hän ei ollut siellä ollenkaan\", vastasi Mr. Dick, \"ennenkuin hän\nlähestyi Miss. Trotwood'ia takaa ja kuiskasi. Silloin Miss Trotwood\nkääntyi ja meni tainnoksiin, ja minä seisoin paikallani ja katselin\nmiestä, kun hän meni pois; mutta kaikkein kummallisin asia on se, että\nhän siitä asti on pileskellyt maan alla taikka jossakin muualla!\"\n\n\"Onko hän piileskellyt siitä asti?\" kysyin minä.\n\n\"On todella\", vastasi Mr. Dick, nyykäyttäen päätänsä vakavasti. \"Ei\nkoskaan ilmestynyt, ennenkuin eilen illalla! Me kävelimme eilen\nillalla, ja hän lähestyi Miss Trotwood'ia, ja minä tunsin hänet\njälleen\".\n\n\"Ja säikähyttikö hän tätiäni taas?\"\n\n\"Värisi joka paikasta\", lausui Mr. Dick, osoitellen tätä tunnetta ja\nhampaitansa helisyttäen. \"Piti kiinni aitauksesta. Huusi. Mutta\nTrotwood, tule tänne\", vetäen minua luoksensa, että hänen sopi kuiskata\nhyvin hiljaa, \"miksi Miss Trotwood antoi hänelle rahaa, poika,\nkuutamassa?\"\n\n\"Hän oli ehkä kerjäläinen\".\n\nMr. Dick pudisti päätänsä, niinkuin kokonaan hyljätäksensä tätä\najatusta, ja vastattuaan monta kertaa ja suurella luottamuksella: \"ei\nkerjäläinen, ei kerjäläinen, Sir!\" jatkoi hän, sanoen, että hän oli\njälestäpäin ja myöhään illalla nähnyt akkunastaan, kuinka tätini\nulkopuolella puutarhan aitausta kuutamassa antoi rahaa tälle miehelle,\njoka sitten luikahti pois -- maan alle taas, niinkuin hän luuli -- eikä\nsen enempää tullut näkyviin; sillä välin kuin tätini palasi nopeasti ja\nsalaisesti huoneesen ja oli vielä tänäkin aamuna ollut aivan\ntoisenlainen, kuin tavallisesti; joka rasitti Mr. Dick'in mieltä.\n\nKertomuksen alussa minä en ajatellut muuta, kuin että tuo tuntematon\noli joku Mr. Dick'in luulokuva, samanlainen, kuin se kova-osainen\nruhtinas, joka tuotti niin paljon vaivaa hänelle; mutta vähän\nmietittyäni rupesin epäilemään, olisiko joku yritys taikka yrityksen\nuhkaus kahdesti tehty, jolla koetettiin saada Mr. Dick parkaa pois\ntätini huostasta, ja olisiko tätiäni, jonka lujan ystävyyden Mr.\nDick'iä kohtaan minä tiesin hänen itse kauttansa, pakoitettu maksamaan\njotakin Mr. Dick'in levon ja rauhan tähden. Koska minä jo olin suuresti\nmieltynyt Mr. Dick'iin ja kaikin puolin soin hänelle hyvää, suosi\npelkoni tätä arvelua; ja monta aikaa harva keskiviikko tuli sitä huolta\nsynnyttämättä, ettei häntä tapaansa myöden näkyisi kutsinlaudalla.\nSiinä hän kuitenkin aina ilmestyi, harmaapäisenä, nauravana ja\nonnellisena; eikä hän koskaan sen koommin puhunut siitä miehestä, joka\nosasi tätiäni peloittaa.\n\nNämät keskiviikot olivat kaikkein onnellisimpia päiviä Mr. Dick'in\nelämässä; eivätkä ne suinkaan olleet minunkaan elämässäni mitään\nonnettomia. Hän tutustui pian jok'ikisen pojan kanssa koulussa; ja\nvaikk'ei hän koskaan ottanut osaa mihinkään leikkiin, paitsi\nleijan-laskemiseen, oli hän yhtä mieltynyt kaikkiin meidän huveihimme,\nkuin kukaan meistä. Kuinka usein olen nähnyt hänen sanomattomalla\nhartaudella katselevan ja ratkaisevissa kohdissa tuskin hengittävän,\nkun leikiteltiin marmori-palloilla taikka teräshyrrällä! Kuinka usein\nolen nähnyt hänen, kun kävimme jänestä ja koiraa, nousevan jollekin\nkumpuralle, kehoittavan koko tannerta vilkkaasen toimeen ja heiluttavan\nhattuansa harmaan päänsä ylitse, unohtaen kuningas Kaarlo Martyrin pään\nja kaikki, mitä siihen kuului! Kuinka monta kesän tuntia tiedän olleen\nvaan autuaita minuteja hänelle cricketkentällä! Kuinka monta\ntalvipäivää olen nähnyt hänen seisovan mustan-sinisellä nenällä lumessa\nja itätuulessa ja katselevan poikia, kun he laskivat pitkää luisua,\nsekä ihastuksissaan taputtavan villavantuitansa!\n\nHän oli kaikkien lemmitty, ja hänen näppäryytensä vähissä asioissa oli\nerinomainen. Hän osasi leikata orangeja semmoisiksi kuviksi, joista ei\nmeillä kenelläkään ollut mitään käsitystä. Hän osasi tehdä veneen\nvaikka mistä, paistinpuikosta alkaen. Hän osasi muuttaa lampaan\npolvilumpioita shakki-nappuloiksi; rakentaa romalaisia sotavaunuja\nvanhoista korteista; laatia puolapuilla varustettuja pyöriä keloista ja\nlinnunhäkkejä vanhasta rautalangasta. Mutta kaikkein taitavin hän ehkä\noli valmistamaan kaluja langasta ja oljista, joista viimeisistä\naineista me kaikki luulimme hänen pystyvän laittamaan mitä hyvänsä\nihmiskädellä voi laittaa.\n\nMr. Dick'in maine ei ollut kauan supistunut ainoastaan meidän\npiiriimme. Muutamien keskiviikkojen jälkeen kyseli tohtori Strong itse\nminulta niitä näitä hänestä, ja minä kerroin hänelle kaikki, mitä\ntätini oli jutellut minulle; joka viehätti tohtoria siinä määrässä,\nettä hän käski minun seuraavalla kertaa, kuin Mr. Dick tuli, esitellä\nitseänsä tälle. Tämän seremonian minä toimitin; ja kun tohtori nyt\npyysi, että Mr. Dick aina, kun hän ei tavannut minua vaunukonttorissa,\ntulisi sinne ja lepäisi, siksi kuin aamutyömme oli loppunut, tottui Mr.\nDick pian siihen ja tuli, niinkuin se olisi ollut aivan luonnollinen\nasia, jos me vähän myöhästyimme, joka usein keskiviikkoisin tapahtui,\nkävelemään pihalla, minua odottaaksensa. Täällä hän tutustui tohtorin\nkauniin, nuoren vaimon kanssa (tämä oli alati vaaleampi, kuin ennen,\noli, luullakseni, harvemmin minun taikka muitten näkyvissä, eikä ollut\nenää niin iloinen, mutta yhtä kaunis) ja perehtyi tällä tapaa\nvähitellen yhä enemmän, kunnes hän viimein tuli itse kouluun vartomaan.\nHän istui aina erityisessä nurkassa ja erityisellä tuolilla, jota hänen\njälkeensä nimitettiin \"Dick'iksi\"; siinä hän istui, harmaa pää\neteenpäin kallistuneena, tarkasti kuunnellen kaikkia, mitä tapahtui, ja\nsyvästi kunnioittaen sitä oppia, jota hän ei koskaan ollut kyennyt\nitsellensä hankkimaan.\n\nTätä kunnioitustaan ulotti Mr. Dick tohtoriin, jota hän piti\nterävimpänä ja täydellisimpänä filosofina, minkä mikään vuosisata oli\nluonut. Meni melkoisia aikoja, ennenkuin Mr. Dick ollenkaan puhutteli\nhäntä muulla lailla, kuin päätänsä paljastaen; ja perästäpäinkin, kun\nhän ja tohtori olivat ruvenneet aivan likeiseen ystävyyteen ja\ntuntimääriä kävelivät yhdessä sillä puolella pihaa, joka oli meidän\nkesken tunnettu tohtorin käytävän nimellä, nosti Mr. Dick tuon\ntuostakin hattuansa, osoittaaksensa kunnioitustaan viisaudelle ja\ntiedolle. Mistä se tuli, että tohtori näillä kävelyillä alkoi lukea\npalasia kuuluisasta sanakirjastansa, sitä en koskaan saanut tietää;\nkenties se alusta tuntui hänestä aivan samalta, kuin jos hän olisi\nlukenut niitä itsekseen. Kuitenkin kävi tämäkin tavaksi; ja Mr. Dick\nkuunteli ylpeydestä ja ilosta hohtavilla kasvoilla ja uskoi sydämensä\nsisimmissä, että sanakirja oli hupaisin kirja koko mailmassa.\n\nKun ajattelen, kuinka he kävelivät edestakaisin kouluhuoneitten\nakkunain edessä -- tohtori lukien käsikirjoitusta lempeällä hymyllään,\ntuon tuostakin heiluttaen sitä taikka vakavasti päätänsä liikuttaen,\nja Mr. Dick mitä hartaimmin kuunnellen, sillä välin kuin hänen\nymmärrys-raukkansa solmuisten sanojen siivillä lensi Jumala tiesi mihin\n-- ajattelen sitä semmoiseksi hiljaisen hupaisuuden asiaksi, jonka\nvertaista en ole milloinkaan nähnyt. Minusta tuntuu, kuin heidän sopisi\nkävellä edestakaisin ijäti ja kuin mailma tavalla taikka toisella\nmuuttuisi paremmaksi siitä -- kuin tuhannet asiat, joista se pitää\nhälinää, eivät olisi puoleksikaan niin hyviä sille taikka minulle.\n\nAgneskin oli sangen pian yksi Mr. Dick'in ystävistä; ja koska tämä\nusein tuli meille, joutui hän tuttavuuteen myöskin Uriah'n kanssa. Mr.\nDick'in ja minun keskinäinen ystävyytemme varttui varttumistaan ja\njatkaantui sillä omituisella tavalla, että samalla kuin Mr. Dick\nnimeksi tuli katsomaan minua holhojana, hän aina keskusteli minun\nkanssani jokaisesta pikku epäilyksestä, joka hänessä syntyi, ja alati\nnoudatti neuvoani, kosk'ei hän ainoastaan suuresti kunnioittanut\nluonnollista älyäni, vaan luuli, että olin perinyt hyvän osan tätini\nälystä.\n\nEräänä tuorstai-aamuna, kun aioin mennä Mr. Dick'in kanssa hotellista\nvaunukonttoriin, ennenkuin palasin kouluun (sillä meillä oli tunnin\nkoulutyö ennen suurusta), tapasin kadulla Uriah'n, joka muistutti minua\nsiitä, että olin luvannut juoda teetä hänen ja hänen äitinsä kanssa,\nlisäten ruumiinsa luikerruksella: \"mutta minä en toivonut, että\npitäisitte sitä, Master Copperfield, me olemme niin kovin halpoja\".\n\nMinä en todella ollut tähän saakka voinut päättää, rakastinko Uriah'ta\nvai inhosinko häntä, ja olin vieläkin kovasti kahden vaiheilla, kun nyt\nseisoin ja katselin häntä kasvoihin kadulla. Mutta minä pidin sitä\nsuorastaan loukkauksena, että minua luultiin ylpeäksi, ja sanoin, että\nvaan odotin kutsumusta.\n\n\"No, jos siinä on kaikki, Master Copperfield\", vastasi Uriah, \"eikä se\ntodella ole meidän halpuutemme, joka estää teitä, tahdotteko tulla tänä\niltana? Mutta jos se on meidän halpuutemme, toivon, ettette epäile sitä\ntunnustamasta, Master Copperfield; sillä me tiedämme hyvin tilamme\".\n\nMinä sanoin, että puhuisin siitä Mr. Wickfield'ille, ja jos hän\nsuostui, jota minä en epäillyt, tulisin mielelläni. Tämän johdosta minä\nkello kuusi samana iltana (tämä ilta oli niitä, jolloin konttori-työ\nloppui tavallista varemmin) ilmoitin Uriah'lle, että olin valmis.\n\n\"Äiti tulee varmaan ylpeäksi\", sanoi hän, kun yhdessä astuimme\neteenpäin. \"Taikka hän tulisi ylpeäksi, jollei se olisi synti, Master\nCopperfield\".\n\n\"Vaan kuitenkin te ajattelitte, että _minä_ olin ylpeä tänä aamuna\",\nvastasin minä.\n\n\"Voi, ei suinkaan, Master Copperfield!\" arveli Uriah. \"Voi, uskokaat\nminua, ei! Semmoinen ajatus ei koskaan ole tullut minun päähäni! Minä\nen olisi pitänyt sitä ensinkään ylpeytenä, vaikka olisittekin katsoneet\n_meitä_ liian halvaksi itsellenne. Sillä me olemme niin kovin halpoja\".\n\n\"Oletteko tutkineet lakia paljon viime aikoina?\" kysyin minä,\npuhe-ainetta vaihtaakseni.\n\n\"No, Master Copperfield\", lausui hän nöyrän siivolla muodolla, \"minun\nlukemistani tuskin sopii sanoa tutkimiseksi. Minä olen joskus iltaisin\nviettänyt tunnin taikka pari Mr. Tidd'in kanssa\".\n\n\"Vaikeanpuolinen, arvaan?\" sanoin minä.\n\n\"Minulle välisti vaikeanpuolinen\", vastasi Uriah. \"Mutta minä en tiedä,\nmimmoinen hän lienee hyväpäisille\".\n\nHän taputti kahdella luurangon-tapaisen, oikean kätensä etusormella\nvähäistä nuottia leuallensa ja lisäsi:\n\n\"Niitä on lauseita, näettekö, Master Copperfield -- latinaisia sanoja\nja puheenparsia -- Mr. Tidd'issä, jotka koettelevat semmoista lukiaa,\njolla on minun halpa kykyni\".\n\n\"Tekisikö mielenne oppia latinaa?\" kysyin minä vilkkaasti. \"Minä\ntahtoisin kernaasti opettaa sitä teille sitä myöden, kuin itse opin\nsitä\".\n\n\"Voi, kiitoksia, Master Copperfield\", vastasi hän, päätänsä pudistaen.\n\"Siinä tosin teette sangen kauniisti, kun tarjootte minulle tätä, mutta\nminä olen liian halpa vastaanottamaan sitä\".\n\n\"Mitä joutavia, Uriah!\"\n\n\"Voi, teidän täytyy todella antaa anteeksi minulle, Master Copperfield!\nMinä olen suuresti kiitollinen, ja se miellyttää minua enemmän, kuin\nmikään muu, sitä vakuutan teille; mutta minä olen liian halpa. Niitä on\nsentään yltäkyllin, jotka tallaavat minua alhaisessa tilassani,\nvaikk'en loukkaakaan heidän tunteitansa oppia omistamalla. Oppi ei sovi\nminulle. Meikäläisen olisi parempi olla korkealle pyrkimättä. Jos hän\nmielii edistyä elämässä, täytyy hänen edistyä halpana, Master\nCopperfield\".\n\nMinä en koskaan nähnyt hänen suutansa niin väljänä eikä hänen poskiensa\nlovia niin syvinä, kuin nyt, kun hän lausui nämät sanat, pudistaen\npäätänsä koko ajan ja ujoudesta luikerrellen.\n\n\"Minä luulen, että olette väärässä, Uriah\", sanoin minä. \"Monta asiaa\nlöytyy tosiaan, joita minä voisin opettaa teille, jos tahtoisitte oppia\nniitä\".\n\n\"Voi, minä en epäile sitä, Master Copperfield\", vastasi hän; \"en\nvähintäkään. Mutta kosk'ette itse ole halpa, niin te ette ehkä päätä\noikein niitten suhteen, jotka ovat halpoja. Minä en tahdo tiedollani\nsuututtaa parempiani, minä kiitän teitä. Minä olen liian halpa. Tässä\nminun halpa asuntoni on, Master Copperfield!\"\n\nMe astuimme matalaan, vanhan-aikaiseen huoneesen, johon käytiin suoraan\nkadulta, ja tapasimme siellä Mrs. Heep'in, joka oli Uriah'n täydellinen\nkuva, mutta lyhyemmässä muodossa. Hän vastaan-otti minua suurella\nnöyryydellä ja pyysi anteeksi, että hän suuteli poikaansa, huomauttaen\nsiitä, että, vaikka he olivat alhaisia, heillä oli luonnolliset\ntunteensa, jotka, niinkuin he toivoivat, eivät loukkaisi ketään. Se oli\nvarsin siisti huone, puoleksi vierashuone, puoleksi kyökki, mutta ei\nollenkaan mikään sievä huone. Tee-serviisi oli pöydällä, ja tee-kyökki\nkiehui liedellä. Tuossa oli piironki, jonka yli-osa sopi muuttaa\nkirjoituspulpetiksi, jonka vieressä Uriah'n oli tilaisuus iltaisin\nlukea tai kirjoittaa; tuossa Uriah'n sininen laukku, maaten pitkällänsä\nja oksentaen papereita; tuossa komppania Uriah'n kirjoja, Mr. Tidd\netupäässä; tuossa nurkkakaappi, ja tuossa tavalliset huonekalut. Minä\nen muista, että milläkään yksityisellä esineellä oli alaston, hivunut,\nniukka ulkomuoto; mutta minä muistan, että paikalla kokonaisuudessaan\noli.\n\nSe ehkä kuului Mrs. Heep'in nöyryyteen, että hän vielä kävi\nmurhevaatteissa, vaikka jo pitkä aika oli kulunut Mr. Heep'in\nkuolemasta. Lakissa luullakseni ilmestyi jonkunlainen sovinnon\nhierominen surun kanssa; mutta muutoin hän oli yhtä mustapukuinen, kuin\nmurheensa ensi päivinä.\n\n\"Tämä on tosiaan muistettava päivä, Uriah'ni\", lausui Mrs. Heep, teetä\nlaittaessaan, \"kun Master Copperfield on tullut meitä tervehtimään\".\n\n\"Minä sanoin, että ajattelisitte niin, äiti\", arveli Uriah.\n\n\"Jos mistä syystä olisin suonut, että isä olisi jäänyt luoksemme\",\nlausui Mrs. Heep, \"olisi se ollut siitä, että hän olisi nähnyt tämän\nseuran tänä iltana\".\n\nMinä olin vähän häpeissäni kaikesta tästä kohteliaisuudesta, mutta minä\nhuomasin myöskin, että minua pidettiin arvokkaana vieraana, ja minä\nkatsoin Mrs. Heep'iä miellyttäväksi naiseksi.\n\n\"Uriah'ni\", sanoi Mrs. Heep, \"on kauan aikaa ikävöinnyt tätä, Sir.\nHänellä oli jonkunlainen pelko, että halpuutemme olisi esteenä, ja minä\npidin samaa pelkoa. Halpoja olemme, halpoja olemme olleet ja halpoina\naina pysymme\", lausui Mrs. Heep.\n\n\"Minä olen varma siitä, ettei teillä ole mitään syytä pitää itseänne\nsemmoisena, Ma'am\", vastasin minä, \"jollette itse tahdo\".\n\n\"Kiitoksia, Sir\", lausui Mrs. Heep. \"Me tiedämme tilamme ja tyydymme\nkiitollisesti siihen\".\n\nMinä havaitsin, että Mrs. Heep vähitellen siirtyi likemmäksi minua, ja\nettä Uriah vähitellen asettui vastapäätä minua, sekä että he\nkunnioittavaisesti panivat eteeni pöydän parhaimpia ruokia. Siinä ei\ntotta puhuen ollut mitään erityisiä herkkuja; mutta minä pidin tahtoa\ntekona, ja he olivat mielestäni hyvin kohteliaat. Ennen pitkää he\nalkoivat puhua tädeistä, jolloin minä juttelin heille minun tädistäni;\nsitten isistä ja äideistä, jolloin minä juttelin heille minun isästäni\nja äidistäni; ja sitten alkoi Mrs. Heep puhua isäpuolista, jolloin minä\nrupesin juttelemaan hänelle minun isäpuolestani -- mutta pysähdyin,\nsillä tätini oli neuvonut minua vaiti-oloon tässä kohden. Mutta\npehmeällä, tuoreella korkilla ei olisi ollut enemmän toivoa tehdä\nvastarintaa parille korkkiruuville, eikä hennolla, nuorella hampaalla\nparille hammaslääkärille, eikä vähäisellä höyhen-pallolla kahdelle\nmailalle, kuin minulla oli toivoa tehdä vastarintaa Uriah'lle ja Mrs.\nHeep'ille. He tekivät minun juuri mitä he tahtoivat, ja heruttelivat\nminusta asioita, joita minun ei ollut mikään halu kertoa, semmoisella\nvarmuudella, että vieläkin punehdun, kun ajattelen sitä: semminkin kuin\nminä nuorekkaassa avomielisyydessäni luin sitä kunniaksi itselleni,\nettä olin niin tuttavallinen, ja omasta mielestäni suorastaan olin\nnöyrän isäntäväkeni suojelia.\n\nHe rakastivat silminnähtävästi toisiansa. Minä luulen, että tämä\nvaikutti minuun niinkuin luonnon-mukainen menetys; mutta se sukevuus,\njolla toinen jatkoi mitä hyvänsä toinen sanoi, oli taiteen-mukainen\ntemppu, jota minä vielä vähemmin kykenin vastustamaan. Kun he eivät\nenään saaneet minusta ongituksi mitään oman itseni suhteen (sillä mitä\nMurdstone ja Grinby'n elämääni ja matkaani tulee, olin ääneti),\nalkoivat he puhua Mr. Wickfield'istä ja Agnesista. Uriah heitti pallon\nMrs. Heep'ille, Mrs. Heep sieppasi kiinni siihen ja heitti sen takaisin\nUriah'lle, Uriah piti sitä vähän aikaa, sitten heitti sen takaisin Mrs.\nHeep'ille, ja niin he nakkelivat sitä edestakaisin, siksi kuin minulla\nei ollut mitään käsitystä, kuka sen oli saanut, ja olin aivan\nhämmennyksissäni. Pallo itse muuttui myöskin alinomaa. Milloin se oli\nMr. Wickfield, milloin Agnes, milloin Mr. Wickfield'in oivallisuus,\nmilloin minun ihastukseni Agnesiin; milloin Mr. Wickfield'in asiain ja\nvarain suuruus, milloin meidän koti-elämämme päivällisten jälkeen;\nmilloin se viini, jota Mr. Wickfield joi, syy, miksi hän joi sitä, ja\nsääli, että hän joi niin paljon; milloin yksi asia, milloin toinen,\nsitten kaikki yhtä haavaa; ja koko ajan huomasin, että minä, vaikk'en\nmielestäni puhunut taikka tehnyt paljon muuta, kuin välisti vähän\nkehoitin heitä, etteivät kokonaan sortuisi nöyryyteensä ja läsnä-oloni\nkunniaan, latelin asioita, joita minun ei ollenkaan tullut ladella ja\njoitten vaikutuksen havaitsin Uriah'n uurteisten sierainten\nvilkutuksessa.\n\nMinua oli ruvennut vähän arveluttamaan ja minä toivoin, että kunnialla\npääsisin pois täältä, kun joku miespuoli, joka tuli katua alas, meni\noven ohitse -- se oli auki: tuulettivat huonetta, joka oli lämmin,\nkoska ilma oli jotenkin helteinen sen vuoden ajan ilmaksi -- palasi\ntakaisin, katsoi sisään ja astui huoneesen, äänellä huudahtaen:\n\"Copperfield! Onko se mahdollista!\"\n\nSe oli Mr. Micawber! Se oli Mr. Micawber, hänen lorgnettinsa, hänen\nkeppinsä, hänen paidankauluksensa, hänen gentili katsantonsa ja tuo\nalentuvainen äänen vieritys, kaikki tyyni!\n\n\"Rakas Copperfield'ini\", lausui Mr. Micawber, ojentaen kättänsä, \"tämä\non todella yhtymys, joka on aiottu painamaan mieleen, kuinka\nmuuttuvaiset ja epävakaiset kaikki inhimilliset -- lyhyeltä, se on mitä\nerinomaisin yhtymys. Kun kävelen pitkin katua, miettien, kuinka oli\nluultavaa, että jotakin ilmaantuisi (josta tätä nykyä olen hyvin\nvarma), näen nuoren, mutta arvossa pidetyn ystävän ilmaantuvan,\nystävän, joka on yhteydessä elämäni vaihe-rikkaimman jakson kanssa,\njopa, sopii minun sanoa, olemiseni käännekohdan kanssa. Copperfield,\nrakas ystäväni, kuinka jaksatte?\"\n\nMinä en voi sanoa -- minä todella _en_ voi sanoa -- että minua ilahutti\ntavata Mr. Micawber'ia siellä; mutta kuitenkin minua ilahutti tavata\nhäntä, ja minä puristin sydämellisesti hänen kättänsä, kysyen, kuinka\nMrs. Micawber jaksoi.\n\n\"Kiitoksia\", sanoi Mr. Micawber, viitaten kädellään, niinkuin ennen, ja\nsovittaen leukaansa paidankaulukseensa. \"Hän on melkoisesti paranemaan\npäin. Kaksoiset eivät enää ammenna ravintoansa Luonnon lähteistä --\nlyhyeltä\", lausui Mr. Micawber jossakin tuttavallisuuden puuskassa,\n\"he ovat vieroitetut -- ja Mrs. Micawber on tätä nykyä minun\nmatkakumppanini. Hän on iloitseva, kun hän saa uudistaa tuttavuutensa\nyhden kanssa, joka kaikin päin on osoittanut itsensä jaloksi papiksi\nystävyyden pyhällä alttarilla\".\n\nMinä vastasin, että olisi hauska nähdä häntä.\n\n\"Te olette kovasti hyvä\", lausui Mr. Micawber.\n\nMr. Micawber hymyili, sovitte taas leukaansa ja katsoi ympärillensä.\n\n\"Minä en tavannut ystävääni Copperfield'ia\", sanoi Mr. Micawber\ngentilisti ja ketään erityisesti puhuttelematta, \"yksinäisyydessä, vaan\nläsnä-olevana seurallisessa ateriassa leski-ladyn ja yhden kanssa, joka\nilmeisesti on hänen vesansa -- lyhyeltä\", lausui Mr. Micawber toisessa\ntuttavallisuuden puuskassa, \"hänen poikansa. Minä katson kunniaksi, jos\nminua esitellään\".\n\nAsian näin ollessa en voinut tehdä muuta, kuin esitellä Mr. Micawber'ia\nUriah Heep'ille ja hänen äidillensä, jonka siis tein. Kun he\nnöyryyttivät itseänsä hänen edessään, asettui Mr. Micawber istumaan ja\nviittasi kädellään juhlallisimmalla tavallansa.\n\n\"Jokaisella ystäväni Copperfieldin ystävällä\", sanoi Mr. Micawber, \"on\noikeus vaatia ystävyyttä minulta itseltä\".\n\n\"Me olemme liian halpoja, Sir\", arveli Mrs. Heep, \"poikani ja minä\nolemaan Master Copperfieldin ystäviä. Hän on tehnyt hyvin ja juonut\nteensä meidän kanssamme, ja me olemme kiitolliset hänelle hänen\nseurastansa; teillekin, Sir, teidän hyvyydestänne\".\n\n\"Ma'am\", vastasi Mr. Micawber, kumartaen, \"te olette liian kohteliaat;\nmutta mitä te nyt toimitatte, Copperfield? Vieläkö viini-kaupassa?\"\n\nMinä olin erittäin kiihkeä saamaan Mr. Micawber'ia pois ja vastasin,\nhattu kädessä ja luullakseni hyvin punottavilla kasvoilla, että olin\noppilaana tohtori Strong'in koulussa.\n\n\"Oppilaana?\" lausui Mr. Micawber, kohottaen kulmakarvojansa. \"Minä olen\nerittäin onnellinen siitä sanomasta, Vaikk'ei semmoinen ymmärrys, kuin\nystävälläni Copperfield'illa on\" -- Uriah'lle ja Mrs. Heep'ille --\n\"kaipaa sitä viljelystä, jota se tarvitsisi, jos ei sillä olisi hänen\ntietoansa ihmisistä ja asioista, on se kuitenkin lihava maa, joka uhkuu\nsalaisesta kasvullisuudesta -- lyhyeltä\", sanoi Mr. Micawber,\nhymyillen, uudessa tuttavallisuuden puuskassa, \"se on äly, joka pystyy\nkäsittämään klassikoita, vaikka missä määrässä tahansa\".\n\nUriah, jonka pitkät kädet verkalleen kiertyivät toinen toisensa ylitse,\nluikerrutti aaveentapaisesti ruumistansa vyötäisistä ylöspäin,\nilmoittaaksensa suostumustaan tähän minuun koskevaan arvosteluun.\n\n\"Lähdetäänkö katsomaan Mrs. Micawber'ia, Sir?\" esittelin minä,\nsaadakseni pois Mr. Micawber'ia.\n\n\"Jos tahdotte tehdä hänelle sen kunnian, Copperfield\", vastasi Mr.\nMicawber, nousten. \"Minua ei ollenkaan epäilytä sanoa näitten meidän\nystäviemme läsnä ollessa, että minä olen mies, joka on monta vuotta\ntaistellut rahallisen ahdingon painoa vastaan\", minä tiesin, että hän\nvarmaan sanoisi jotakin tämänkaltaista; hän tahtoi aina kerskata\nrahallisista vastuksistaan. \"Välisti olen minä voitollisesti kohonnut\nvastusteni ylitse. Välisti ovat vastukseni -- lyhyeltä, kaataneet minut\nmaahan. Niitä on ollut aikoja, jolloin minun on onnistunut lyödä heitä\nuseita kertoja vasten leukaa; niitä on ollut aikoja, jolloin heitä on\nollut liian monta minua vastaan, ja minä olen peräytynyt ja sanonut\nMrs. Micawber'ille Cato'n sanoilla: 'Plato, sinä puhut hyvin. Kaikki on\nnyt hukassa. Minä en jaksa taistella enää'. Mutta en ole milloinkaan\neläissäni\", jatkoi Mr. Micawber, \"ollut tyytyväisempi, kuin\nvuodattaessani surujani (jos saan suruiksi nimittää semmoisia\nvastuksia, joitten pääsyynä on ollut haasteet ja kahden taikka neljän\nkuukauden perästä maksettavat velkakirjat) ystäväni Copperfieldin\npoveen\".\n\nMr. Micawber päätti tämän kauniin ystävyyden-osoituksen sanoilla: \"Mr.\nHeep! hyvää iltaa. Mrs. Heep! nöyrä palvelianne\", ja astuen sitten ulos\nminun kanssani kaikkein komeimmalla tavallansa teki hän kengillään\nsuurta kopinaa kivikadulla ja hyräili matkalla jotakin nuottia.\n\nMr. Micawber oli poikennut vähäiseen ravintolaan ja asui siellä\npikkuisessa huoneessa, joka oli väliseinällä eroitettu kesti-huoneesta\nja haisi kovasti tupakan savulta. Se oli, luullakseni, ylipuolella\nkyökkiä, sillä lämmin rasvankäry tuntui nousevan lattian raoista ja\ntahmea hiki näkyi seinissä. Viinan löyhkästä ja lasien kilinästä\ntiesin, että se oli likellä tiskiä. Täällä makasi Mrs. Micawber\nvähäisellä sohvalla jonkun kilpahevosen kuvan alla, pää likellä\npesää ja jalat lykäten pois senapin-astiaa, joka oli vähäisellä\ntarjous-pöydällä huoneen toisessa päässä. Mr. Micawber astui ensin\nsisään hänen luoksensa sanoen: \"rakas ystäväni, salli minun esitellä\nsinulle yhtä tohtori Strong'in oppilasta\".\n\nMinä huomasin sivumennen, että vaikka Mr. Micawber'illa nyt oli juuri\nyhtä hämärä tieto ijästäni ja asemastani, kuin aina ennen, hän\nlakkaamatta muisti, niinkuin gentilin asian, että minä olin tohtori\nStrong'in oppilaita.\n\nMrs. Micawber oli kummastunut, mutta hyvin iloinen, kun hän näki minut.\nMinuakin ilahutti taas tavata häntä, ja minä istuin, kun ensin olimme\nhellästi tervehtineet toisiamme, vähäiselle sohvalle hänen viereensä.\n\n\"Rakas vaimoni\", lausui Mr. Micawber, \"jos tahdot mainita\nCopperfield'ille, mimmoinen nykyinen tilamme on, jota hän epäilemättä\nhaluaa kuulla, menen minä sillä aikaa lukemaan sanomalehteä ja\nkatsomaan, tokko jotakin ilmaantuisi anonseissa\".\n\n\"Minä luulin teidän olevan Plymouth'issa, Ma'am\", sanoin minä Mrs.\nMicawber'ille, kun hänen puolisonsa oli mennyt.\n\n\"Rakas Master Copperfield'ini\", vastasi hän, \"me lähdimme\nPlymouth'iin\".\n\n\"Paikalla ollaksenne\", viittasin minä.\n\n\"Aivan niin\", arveli Mrs. Micawber. \"Paikalla ollaksemme. Mutta\ntotuus on se: luonnonkirjoja ei tarvita tullivirastossa. Heimoni\npaikkakunnallinen vaikutus _ei_ riittänyt hankkimaan mitään tointa\ntässä osastossa Mr. Micawber'in kykyiselle miehelle. He tahtoisivat\nmieluisammin päästä Mr. Micawber'in kykyisestä miehestä. Hän saattaisi\nvaan muitten puuttuvaisuuden näkyviin. Mutta paitsi tätä\", lausui Mrs,\nMicawber, \"en tahdo salata teiltä, rakas Master Copperfield'ini, että,\nkun se heimoni haara, joka asuu Plymouth'issa, huomasi, että minä ja\npikku Wilkins ja hänen sisarensa ja kaksoiset olimme Mr. Micawber'in\nmuassa, he eivät vastaan-ottaneet häntä niin hellästi, kuin hänen olisi\nsopinut odottaa, koska hän oli vastikään laskettu vankeudesta. Sanalla\nsanoen\", lausui Mrs. Micawber, ääntänsä alentaen -- \"tämä on meidän\nkesken -- meitä otettiin valjusti vastaan\".\n\n\"Voi minua!\" sanoin minä.\n\n\"Niin\", arveli Mrs. Micawber. \"Tosiaan on tuskallista katsella\nihmiskuntaa semmoisessa valossa, Master Copperfield, mutta meitä\notettiin ilmeisesti vastaan valjulla tavalla. Sitä ei käy epäileminen.\nSanalla sanoen, se heimoni haara, joka asuu Plymouthissa, rupesi\nsuorastaan loukkaamaan Mr. Micawber'ia, ennenkuin olimme olleet viikon\naikaa siellä\".\n\nMinä sanoin ja ajattelin, että heidän olisi tullut hävetä käytöstänsä.\n\n\"Mutta niin oli\", jatkoi Mrs. Micawber. \"Mikä nyt Mr. Micawber'in\nluontoisen neuvoksi tämmöisessä tilassa? Ei muuta kuin yksi selvä\nkeino. Lainata matka-rahaa tältä heimoni haaralta ja palata Londoniin,\npalata, maksoi mitä maksoi\".\n\n\"Te palasitte siis kaikki, Ma'am?\" sanoin minä.\n\n\"Me palasimme kaikki\", vastasi Mrs. Micawber. \"Siitä saakka olen\nkeskustellut muitten heimoni haarojen kanssa, mihin toimeen Mr.\nMicawber'in sopisi parhaiten ryhtyä -- sillä minulla on se ajatus, että\nhänen täytyy ryhtyä johonkin, Master Copperfield\", lausui Mrs. Micawber\ntodistavaisesti. \"Se on tietty, ettei kuuden hengen perhe, palveliaa\nlukematta, voi tyhjällä ilmalla elää\".\n\n\"On kyllä, Ma'am\", sanoin minä.\n\n\"Näitten muitten heimoni haarojen ajatus\", jatkoi Mrs. Micawber, \"on\nettä Mr. Micawber'in heti tulisi kääntää huomionsa hiiliin\".\n\n\"Mihin, Ma'am?\"\n\n\"Hiiliin\", vastasi Mrs. Micawber. \"Hiili-kauppaan. Tiedusteltuaan tuli\nMr. Micawber ajatelleeksi, että Medway'n hiilikaupassa ehkä olisi hänen\nkykyiselle miehelle joku tulevaisuus. Siinä tapauksessa, niinkuin Mr.\nMicawber aivan oikein sanoi, on ensimäinen askel, joka on otettava,\nselvästi se, että mennään Medway'ta katsomaan. Me tulimmekin ja näimme\nsen. Minä sanon 'me', Master Copperfield; sillä minä en koskaan\",\nlausui Mrs. Micawber, liikutettuna, \"minä en koskaan jätä Mr.\nMicawber'ia\".\n\nMinä lausuin ihmetystäni ja hyväksymistäni.\n\n\"Me tulimme\", toisti Mrs. Micawber, \"ja näimme Medway'n. Minun\najatukseni tuon joen hiilikaupasta on, että se ehkä vaatii\nluonnonkirjoja, mutta että se varmaan vaatii pää-omaa. Luonnonlahjoja\nMr. Micawber'illa on; pää-omaa Mr. Micawber'illa ei ole. Me näimme,\nluullakseni, suuremman osan Medway'sta; ja tämä on minun yksin-omainen\npäätökseni. Kun olimme niin likellä täällä päin, arveli Mr. Micawber,\nettä se olisi ajattelematonta, jollemme lähtisi tänne tuomiokirkkoa\nkatsomaan. Ensiksi siitä syystä, että se niin hyvin ansaitsee\nkatsomista emmekä koskaan olleet nähneet sitä; ja toiseksi siitä\nsyystä, että oli hyvin luultavaa, että jotakin ilmaantuisi\ntuomiokirkko-kaupungissa. Me olemme olleet täällä\", sanoi Mrs.\nMicawber, \"kolme päivää. Ei mitään ole tähän asti ilmaantunut; eikä se\nhämmästyttäne teitä, rakas Master Copperfieldini, niin paljon, kuin se\nvierasta hämmästyttäisi, jos saatte tietää, että tätä nykyä odotamme\nyhtä remissiä Londonista, voidaksemme suorittaa rahallisia\nvelvollisuuksiamme tässä hotellissa. Siksi kuin tämä remissi tulee\",\nlausui Mrs. Micawber tunteellisesti, \"olen minä suljettu pois kodistani\n(minä tarkoitan asuntoamme Pentonville'ssä), pojastani, tytöstäni ja\nkaksoisistani\".\n\nMinun tuli sydämestä sääli Mr. ja Mrs. Micawber'in huolettavaa tilaa,\nja minä sanoinkin sen Mr. Micawber'ille, joka nyt palasi, vieläpä\nlisäsin, että olisin suonut, jotta minulla olisi kylläksi rahaa lainata\nheille, mitä he tarvitsivat. Mr. Micawber'in vastauksesta näkyi,\nkuinka levoton hän oli. Hän sanoi, pudistaen kättä minun kanssani,\n\"Copperfield, te olette tosi-ystävä; mutta pahimmassa tapauksessa ei se\nmies, jolla on parran-ajokalut, ole ystävää vailla\". Tämän kauhean\nviittauksen kuultuaan kiersi Mrs. Micawber käsivartensa Mr. Micawber'in\nkaulan ympäri ja pyysi häntä rauhoittamaan mieltänsä. Mr. Micawber\nitki; mutta tyyntyi melkein kohta sen verran, että hän soitti kyyppärin\nsisään ja tilasi kuuman munuaispuddingin sekä talrikillisen äyriäisiä\nhuomispäivän aamiaiseksi.\n\nKun jätin heidät hyvästi, vaativat he molemmat niin hartaasti minua\ntulemaan päivällisille heidän luoksensa, ennenkuin he lähtivät pois,\nettei minun käynyt kieltäminen. Mutta koska tiesin, ettei minun sopinut\ntulla seuraavana päivänä, jolloin minulla illalla oli paljon lukemista\nkoulua varten, ehdoitti Mr. Micawber, että hän aamun kuluessa kävisi\ntohtori Strong'in puheilla (häntä aavisti, että remissi tulisi tällä\npostilla) ja esittelisi senjälkeistä päivää, jos minun silloin sopisi\nparemmin. Minä kutsuttiin niinmuodoin seuraavana aamupäivänä ulos\nluokasta, ja tapasin vierashuoneessa Mr. Micawber'in, joka oli tullut\nsanomaan, että päivällinen pidettäisiin, niinkuin puhe oli. Kun kysyin,\noliko remissi tullut, likisti hän kättäni ja lähti.\n\nKun samana iltana katselin ulos akkunasta, kummastuin ja käännyin vähän\nlevottomaksi, kun näin Mr. Micawber'in ja Uriah Heep'in käsitysten\nastuvan ohitse: Uriah halpuudessaan kiitollisena siitä kunniasta, jota\nhänelle osoitettiin, ja Mr. Micawber suopean tyytyväisenä, kun sai\nulottaa suojelustansa Uriah'an. Mutta minä kummastuin vielä enemmän,\nkun seuraavana päivänä lähdin tuohon vähäiseen hotelliin määrättynä\npäivällistuntina, joka oli kello neljä, ja Mr. Micawber'in puheesta\nymmärsin, että hän oli mennyt kotiin Uriah'n kanssa ja juonut konjakkia\nja vettä Mrs. Heep'in luona.\n\n\"Ja minä saan kertoa teille jotakin, rakas Copperfieldini\", lausui Mr.\nMicawber, \"teidän ystävänne Heep on nuori toveri, josta ehkä vielä\ntulee generali-prokuratori. Jos minä olisin tuntenut tämän nuoren\nmiehen siihen aikaan, jolloin vastukseni joutuivat ratkaisu-kohtaansa,\non kaikki, mitä saatan sanoa, se, että, luullakseni, olisin paljon\nparemmin tyydyttänyt velkojiani, kuin nyt oli laita\".\n\nMinun oli vaikea ymmärtää, kuinka tämä olisi ollut mahdollista, koska\ntiesin, ettei Mr. Micawber ollut maksanut heille mitään; mutta minä en\ntahtonut kysyä. Enkä minä huolinut sanoa, että toivoin, ettei hän ollut\npuhunut liian paljon Uriah'lle; enkä kysyä, olivatko puhuneet paljon\nminusta. Minä pelkäsin, että loukkaisin Mr. Micawber'in taikka ainakin\nMrs. Micawber'in tunteita, koska tämä oli niin arka; mutta asia vaivasi\nminua, ja minä ajattelin sitä usein jälestäpäin. Meillä oli sievät\npikku päivälliset: komeaa kalaruokaa, vasikanmunuais-paistia,\npaahdettua makkaraa, peltokanaa ja puddingia. Viiniä ja väki-olutta\nlöytyi myöskin, ja päivällisen jälkeen laitti Mrs. Micawber meille omin\nkäsin maljallisen kuumaa punssia.\n\nMr. Micawber oli tavattoman iloinen. Minä en koskaan huomannut häntä\nniin hupaiseksi. Hänen kasvonsa kiilsivät punssista, että näytti siltä,\nkuin niitä olisi voideltu joka paikasta. Hän kävi iloisen\ntuntehikkaaksi kaupungin suhteen ja esitteli menestystä sille,\nmuistuttaen, että Mrs. Micawber'in ja hänen oli ollut erittäin hauska\nja mukava olla siellä, ja ettei hän koskaan unhottaisi niitä suloisia\nhetkiä, joita he olivat viettäneet Canterbury'ssä. Hän esitteli sitten\nonnea minulle, ja hän ja Mrs. Micawber ja minä loimme katsahduksen\nentiseen tuttavuuteemme, jonka kuluessa me myimme heidän omaisuutensa\ntoistamiseen. Sitten minä esittelin, että juotaisiin Mrs. Micawber'in\nterveydeksi, taikka kumminkin sanoin ujosti: \"jos sallitte, Mrs.\nMicawber, on minun nyt kunnia juoda _teidän_ muistoksenne, Ma'am\".\nJolloin Mr. Micawber piti ylistyspuheen Mrs. Micawber'in luonteesta ja\nsanoi, että Mrs. Micawber aina oli ollut hänen oppaansa, filosofinsa ja\nystävänsä, ja että hän neuvoisi minua, kun minä jouduin naima-ikään,\nvalitsemaan toista semmoista naista, jos toista semmoista naista\nlöytyisi mailmassa. Kun punssi oli juotu, kävi Mr. Micawber vielä\nystävällisemmäksi ja iloisemmaksi. Koska Mrs. Micawber'inkin mieli\nriemastui, lauloimme laulun: \"Vanha, mennyt aika\". Kun pääsimme tähän\npaikkaan: \"Täss' on käteni, kunnon veli\", tartuimme kaikki toinen\ntoisemme käteen yliympäri pöytää; ja kun ilmoitimme, että mielimme\njuoda oikein kelpo \"Willie Waught'in\",[23] emmekä ensinkään\nymmärtäneet, mitä se tarkoitti, tulimme oikein liikutetuiksi.\n\nSanalla sanoen, minä en ollut koskaan nähnyt ketään niin täydellisen\niloisena, kuin Mr. Micawber oli aivan illan viimeiseen hetkeen saakka,\njolloin minä heitin sydämelliset jäähyväiset hänelle ja hänen\nrakastettavalle vaimollensa. Minä en siis ollenkaan tietänyt\nodottaakaan, että toisena aamuna kello seitsemän saisin seuraavan\nilmoituksen, dateerattuna puolivälissä kymmenen illalla eli neljännes\ntuntia sen jälkeen, kuin olin jättänyt hänet:\n\n\"Rakas, nuori ystäväni!\"\n\n\"Arpa on heitetty -- kaikki on ohitse. Peittäen huolten hävitystyötä\nkivulloisella teko-ilolla minä en tänä iltana ole ilmoittanut teille,\nettei löydy mitään remissin toivoa! Tässä tilassa, joka on yhtä\nnöyryyttävä kestää, kuin nöyryyttävä ajatella ja kertoa, olen\nsuorittanut ne rahalliset velvollisuudet, joihin tässä laitoksessa\nolemme joutuneet, vekselin asettamalla, joka on maksettava neljätoista\npäivää a dato asunnossani Pentonville'ssä Londonissa. Kun se lankee, ei\nse ole lunastettavissa. Päätös on perikato. Ukon-nuoli uhkaa, puu\npirstaantuu\".\n\n\"Antakaat sen kurjan miehen, joka nyt puhuttelee teitä, rakas David\nCopperfield'ini, olla tulitornina teille elämänne tiellä. Hän\nkirjoittaa siinä tarkoituksessa ja siinä toivossa. Jos hän voisi\najatella tehneensä jotakin hyötyä tällä, tunkee ehkä joku valon säde\nhänen jälellä olevan elämänsä ilottomaan vankihuoneesen -- vaikka hänen\nelämänsä mitta tätä nykyä on (liepeimmin sanoen) erittäin\nepätietoinen\".\n\n\"Tämä on viimeinen ilmoitus, rakas Copperfieldini, jonka ikinä saatte\n\n                                      Teidän\n                                        kerjäläiseksi joutuneelta,\n                                          viheliäiseltä\n                                            _Wilkins Micawber'ilta_\".\n\nTämän sydäntä särkevän kirjeen sisältö pelästytti minua niin, että heti\nkiirehdin tuota vähäistä hotellia kohden, aikoen poiketa siihen tohtori\nStrong'ille mennessäni ja, jos mahdollista, rauhoittaa Mr. Micawber'ia\njollakin lohdutuksen sanalla. Mutta puolitiessä kohtasin Londonin\nvaunut, Mr. ja Mrs. Micawber katon takapuolella. Tyvenen ilon ilmeisenä\nkuvana hymyili Mr. Micawber Mrs. Micawber'in keskustelulle, syöden\nsaksanpähkinöitä paperipussista, samalla kuin pullo pilkisti hänen\npoviplakkaristaan. Koska he eivät nähneet minua, katsoin, kaikki asiat\nlukuun otettuani, parhaaksi olla heitä näkemättä. Raskas taakka oli\nnäin poistettu sydämeltäni, ja minä käännyin jollekin sivukadulle, joka\nsuoraan johdatti kouluun, tuntien ylimalkain suurta helpoitusta siitä,\nettä olivat lähteneet, vaikka kuitenkin yhä rakastin heitä sangen\npaljon.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU.\n\nTakaisinkatsaus.\n\n\nKoulupäiväni! Olemiseni hiljainen vieriminen eteenpäin -- elämäni\nnäkymätön, tuntumaton edistyminen -- lapsuudesta nuoruuteen! Sallikaat\nminun ajatella, kun katson takaisin tuohon liikkuvaan veteen, joka nyt\non kuiva, lehdittynyt ojanne, löytyykö mitään viittoja pitkin sen uraa,\njosta voin muistaa, kuinka se juoksi.\n\nSilmänräpäys, ja minä istun paikalleni tuomiokirkkoon, johon menemme\nkaikki yhdessä joka sunnuntai-aamu, kun ensin olemme tätä varten\nkokoontuneet koulussa. Multainen haju, päivätön ilma, tunne, että\nmailma on suljettu pois, urkujen kaikku musta- ja valkokaarisista\nkäytävistä ja kylkeisistä, ovat kaikki siipiä, jotka saattavat minut\ntakaisin ja kannattavat minua, niinkuin ilmassa, noitten aikojen yli\npuolinukkuisessa, puoli-valveisessa unelmassa.\n\nMinä en ole alimmainen poika koulussa. Minä olen muutamana kuukautena\npäässyt useitten kumppanien sivuitse. Mutta ylimmäinen poika näyttää\nminusta olevan mahtava olento, joka asuu kaukana poissa, jonka huimaava\nkorkeus on saavuttamaton. Agnes sanoo \"ei\", mutta minä sanon \"on\", ja\nminä kerron hänelle, että hän varsin vähän ajattelee, mitä tiedon\nvaroja tuo ihmeellinen olento on kerännyt, jonka paikkaan hän luulee\nminun, minunkin heikon pyrkijän, kerran ennättävän. Nykyisen koulun\nylimmäinen ei ole minun yksityinen ystäväni ja julkinen suojeliani,\nniinkuin Steerforth oli, mutta minä pidän häntä suuressa arvossa. Minä\nkummastelen etupäässä, mikä hänestä tulee, kun hän jättää tohtori\nStrong'in koulun, ja mitä ihmiskunta tehnee voidaksensa puollustaa\njotakin paikkaa häntä vastaan.\n\nMutta kuka tämä on, joka nyt ilmestyy eteeni? Se on Miss Shepherd, jota\nminä rakastan.\n\nMiss Shepherd on sisä-oppilas Missien Nettingall'in laitoksessa. Minä\njumaloitsen Miss Shepherd'iä. Hän on pikkuinen tyttö, spensiin puettu.\nHänellä on pyöreät kasvot ja kihara liinatukka. Missien Nettingall'in\nnuoret ladyt käyvät myöskin tuomiokirkossa. Minä en voi katsoa\nkirjaani, sillä minun täytyy katsella Miss Shepherd'iä. Kun kööri\nlaulaa, kuulen Miss Shepherd'in. Rukouksissa lausun ajatuksissani Miss\nShepherd'in nimen -- minä sovitan sen kuninkaallisen perheen joukkoon.\nKotona, omassa huoneessani, on minun välisti pakko rakkauden innossa\nhuutaa: \"Voi, Miss Shepherd!\"\n\nJonkun aikaa minä epäilen Miss Shepherd'in tunteita, mutta viimein onni\non myötäisenä, ja me kohtaamme toinen toisemme tanssikoulussa. Minä\ntanssin Miss Shepherd'in kanssa. Minä kosken Miss Shepherd'in\nhansikkaasen ja tunnen väreitten käyvän oikeata takin-hiaa myöden ylös\nhiuksiin asti. Minä en puhu mitään hellää Miss Shepherd'ille, mutta me\nymmärrämme toisemme. Miss Shepherd ja minä elämme vaan toisiamme\nsaadaksemme.\n\nMiksi minä salaisesti annan Miss Shepherd'ille lahjaksi kaksitoista\nBrasilian pähkinää, olisi hauska tietää. Ne eivät kuvaile rakkautta, ne\novat vaikeat panna mihinkään tavalliseen pakettiin, ne ovat kovat\nsärkeä ovienkin välissä, ja ne ovat öljyisiä, kun ovat särjetyt;\nkuitenkin minä tunnen, että ne ovat soveliaat Miss Shepherd'ille.\nPehmeitä kryytikorppuja minä myöskin kannan Miss Shepherd'ille, ja\nsuunnattoman joukon orangeja. Kerran suutelen Miss Shepherd'iä\nvaatekammiossa. Voi ihastusta! Mikä tuskani ja harmini seuraavana\npäivänä on, kun kuulen hoettavan, että Missit Nettingall ovat panneet\nMiss Shepherd'in pakkopölkkyyn sen vuoksi, että hän kääntää varpaansa\nsisäänpäin!\n\nKoska Miss Shepherd on elämäni ainainen ajatus ja näky, kuinka minä\nmilloinkaan joudun luopumaan hänen ystävyydestään? Sitä minä en voi\nymmärtää. Vaan kuitenkin jonkunlainen kylmyys syntyy Miss Shepherd'in\nja minun välilläni. Minä kuulen kuiskattavan, että Miss Shepherd on\nsanonut suovansa, etten minä tuijottaisi häneen niin kovasti, ja\nilmoittanut pitävänsä enemmän Master Jones'ista -- Jonesista!\nsemmoisesta pojasta, jolla ei ole minkäänlaista ansiota! Juopa minun ja\nMiss Shepherd'in välillä suurenee. Viimein minä eräänä päivänä kohtaan\nMissien Nettingall'in koulun kävelyllä ulkona. Miss Shepherd irvistelee\nsivuitse mennessään ja nauraa, kumppaneihinsa kääntyen. Kaikki on\nohitse. Kokonaisen elämän hartaus -- kokonaiselta elämältä se näyttää,\nja asia on sama -- on mennyt. Miss Shepherd katoo aamurukouksistani,\neikä kuninkaallinen perhe tunne häntä enää.\n\nMinä olen korkeammalla koulussa eikä kukaan häiritse lepoani. Minä en\nole nyt ollenkaan kohtelias Missien Nettingall'in nuorille ladyille\nenkä rakastuisi heihin keneenkään, vaikka heitä olisi kahta vertaa\nenemmän ja he olisivat kahtakymmentä kertaa kauniimmat. Minä pidän\ntanssikoulua ikävänä asiana ja kummastelen, miks'eivät tytöt voi\ntanssia itseksensä ja jättää meitä rauhaan. Minä edistyn latinaisessa\nrunonteossa ja laiminlyön kengän-nauhani. Tohtori Strong mainitsee\nminua julkisesti hyväntoiveiseksi oppilaaksi. Mr. Dick on huimapäisenä\nilosta, ja tätini lähettää minulle seuraavalla postilla yhden guinean.\n\nNuoren teurastajan haamu nousee eteeni, niinkuin kypäröitty pää tulee\nnäkyviin Macbeth'issa. Kuka tämä teurastaja on? Hän on Canterbury'n\nnuorison kauhu. Hämärästi uskotaan, että se härän-ihra, jolla hän\nvoitelee hiuksiansa, antaa hänelle luonnottoman voiman, ja että hän\nvetää vertoja miehelle. Hän on leveä-naamainen, sonnin-niskainen nuori\nteurastaja; hänellä on karkeat, punaiset posket, paha sisu ja häijy\nkieli. Etupäässä hän käyttää kieltänsä herjataksensa tohtori Strong'in\nnuoria gentlemaneja. Hän sanoo julkisesti, että jos he tahtovat\njotakin, hän antaa sen heille. Hän nimittää yksityisiä heidän\njoukostansa (minä siihen luettuna), joita hän lupaa pidellä yhdellä\nkädellä, toinen käsi selän taa sidottuna. Hän väijyy pienempiä poikia,\nnykittääkseen heidän suojattomia päitänsä, ja haastaa minua avoimella\nkadulla kaksintaisteloon. Näistä riittävistä syistä päätän tapella\nteurastajan kanssa.\n\nOn kesä-ilta alhaalla viheriässä notkossa jonkun muurin kulmassa.\nSuostumuksen mukaan kohtaan teurastajan. Minua seuraa valittu joukko\nmeidän poikia; teurastajaa kaksi muuta teurastajaa, nuori krouvari ja\nnokikolari. Alkuhankkeet ovat suoritetut, ja teurastaja ja minä\nseisomme kasvoista kasvoihin. Yhdellä silmänräpäyksellä sytyttää\nteurastaja kymmenen-tuhatta kynttilää vasemman silmäni kulmakarvoista.\nToisella minä en tiedä, missä muuri on taikka missä minä olen taikka\nmissä kukaan on. Tuskinpa tiedän, kuka itse olen, kuka teurastaja,\nsemmoisessa mylläkässä olemme tallatulla ruoholla. Välisti näen\nteurastajan verisenä, mutta lannistumatonna; välisti en näe mitään,\nvaan istun huohottaen sekundantini polvella; välisti hyökkään hurjasti\nteurastajaa vastaan ja mätkin rystöni auki hänen kasvoihinsa, mutta en\nnäytä ollenkaan hämmentävän häntä. Viimein minä herään hyvin sekavana\npäästäni, niinkuin pyörryttävästä unesta, ja näen teurastajan astuvan\npois. Toiset molemmat teurastajat ja krouvari ja nokikolari toivottavat\nhänelle onnea, ja hän vetää takkinsa päälleen mennessään; josta aivan\noikein arvaan, että voitto on hänen.\n\nMinä viedään kotiin surkeassa tilassa, paistin-biffejä asetetaan\nsilmieni päälle, minua hierotaan etikalla ja viinalla, ja minä näen\nsuuren, valkoisen rakon kohoavan huulestani, joka kohta kovasti paisuu.\nKolmeksi, neljäksi päiväksi minä jään kotiin, kamalana katsoa ja\nviheriäinen varjostin silmieni edessä; ja minulla olisi hyvin kolkko\nolo, jollei Agnes olisi kuin sisar minulle ja lohduttaisi minua ja\nlukisi minulle ja saattaisi aikaani iloiseksi ja onnelliseksi. Agnesiin\nluotan aina täydellisesti; minä kerron hänelle kaikki teurastajasta ja\nniistä vääryyksistä, joita tämä on kosolta tehnyt minulle; ja hän\narvelee, ettei minun sopinut tehdä muuta, kuin tapella teurastajan\nkanssa, samalla kuin hän värisee ja vapisee ajatellessaan, että minä\nolen tapellut hänen kanssaan.\n\nAika on huomaamatta mennyt eteenpäin, sillä Adams ei ole ylimmäinen\npoika niinä päivinä, jotka nyt ovat tulleet, eikä ole moneen\nmonituiseen päivään enään ollutkaan. Adams on jättänyt koulun niin\nkauan aikaa takaperin, että, kun hän palajaa käymään tohtori Strong'in\nluona, ei siinä löydy monta, paitsi minä, jotka tuntevat hänet.\nAdams'in on määrä ennen pitkää astua oikeuden-aidakkeen eteen ja ruveta\nasian-ajajaksi ja käydä perukilla. Minua kummastuttaa, kun huomaan\nhänet leppeämmäksi mieheksi, kuin olin luullut, ja vähemmän arvokkaaksi\nulkomuodoltaan. Eikä hän ole vielä pannut mailmaa horjumaan; sillä se\nkäy (sitä myöden kuin minä voin eroittaa) aivan samaa menoa, kuin jos\nhän ei olisi koskaan siihen kajonnut.\n\nAukko, jonka poikki runouden ja historian sankarit astuvat eteenpäin\njuhlallisissa joukoissa, joilla ei näytä olevan mitään loppua -- ja\nmitä sen jälkeen tulee? _Minä_ olen nyt ylimmäinen poika; ja katselen\nalempana istuvia poikia, hyvänlaitaisesti säälien semmoisia, jotka\njohdattavat mieleeni sen pojan, jona itse olin, kun ensin tulin sinne.\nTämä pikkuinen toveri ei näytä olevan mikään osa minusta; minä\nmuistelen häntä niinkuin jotakin elämän tielle jälkeen jäänyttä --\nniinkuin jotakin, jonka pikemmin olen sivunnut, kuin jona todella itse\nolen ollut -- ja ajattelen häntä melkein niinkuin toiseksi henkilöksi.\n\nEntä tuo pikkuinen tyttö, jonka näin tuona ensimäisenä päivänä Mr.\nWickfield'in luona, missä hän on? Hänkin mennyt. Hänen sijastaan tuon\ntaulun kuva täysikasvuisena liikkuu huoneessa, eikä enää lapsimaisena;\nja Agnes -- suloinen sisareni, joksi ajatuksissani nimitän häntä,\nneuvon-antajani ja ystäväni, kaikkien niitten elämän hyvä enkeli, jotka\njoutuvat hänen levollisen, hyvän, altiiksi-antauvaisen vaikutuksensa\nalaiseksi -- on nyt täysi nainen.\n\nMitkä muut muutokset ovat tapahtuneet minussa, paitsi muutokset\nvartalossani ja muodossani ja niissä tiedoissa, joita tällä aikaa olen\nkoonnut? Minulla on kultakello ja vitjat, sormus pikku sormessani ja\npitkäliepeinen takki; ja minä käytän paljon karhun-ihraa, joka yhdessä\nsormuksen kanssa tietää pahaa. Olenko taas rakastunut? Olen. Minä\njumaloitsen vanhinta Miss Larkins'ia.\n\nVanhin Miss Larkins ei ole mikään pikkuinen tyttö. Hän on pitkä,\ntummanverinen, mustasilmäinen, varreltaan sorea nainen. Vanhin Miss\nLarkins ei ole mikään lapsi enään; sillä ei nuorin Miss Larkinskaan\nole, ja vanhin on varmaan kolme, neljä vuotta vanhempi. Vanhin Miss\nLarkins on ehkä kolmenkymmenen vaiheilla. Minä rakastan häntä\nrajattomasti.\n\nVanhin Miss Larkins tuntee upseereja. Sitä on kauhea kestää. Minä\nnäen heidän puhuttelevan häntä kadulla. Minä näen heidän astuvan\nkadun poikki, kohdatakseen häntä, kun hänen hattunsa (hän pitää\nheleä-värisistä hatuista) näkyy tulevan vierustaa myöden sisaren hatun\nseurassa. Hän nauraa ja haastelee ja näyttää olevan mielissään siitä.\nMinä kävelen edestakaisin tavatakseni häntä, ja kulutan siihen suuren\nosan omasta, vähästä ajastani. Jos saan kumartaa häntä kerran päiväänsä\n(minä tunnen hänet sen verran, että minun sopii tervehtiä häntä, koska\ntunnen Mr. Larkins'in), olen onnellisempi. Minä ansaitsen silloin\ntällöin kumarruksen. Se tuima tuska, jota kärsin kilpa-ajon paalein\niltana, jolloin tiedän vanhimman Miss Larkins'in tanssivan upseerien\nkanssa, on jollakin tapaa palkittava, jos minkäänlaista oikeutta\nmailmassa löytyy.\n\nRakkauteni vie ruokahaluni ja saattaa minut alinomaa käyttämään uusinta\nsilkki-huiviani. Minulla ei ole mitään muuta lievitystä, kuin pukea\nparhaat vaatteeni päälleni ja ehtimiseen kiillotuttaa saappaitani.\nMinusta on kuin silloin olisin mahdollisempi vanhimmalle Miss\nLarkins'ille. Kaikki, mitä on hänen omaansa taikka koskee häneen, on\nminulle kallista. Mr. Larkins (äreä, vanha gentlemani, jolla on\nkaksinkertainen leuka ja toinen silmä liikkumatonna päässä) viehättää\nminua erinomaisessa määrässä. Kun en voi kohdata hänen tytärtänsä,\nmenen sinne, jossa luulen kohtaavani isän. Kysymykset: \"kuinka\njaksatte, Mr. Larkins? Voivatko nuoret ladyt ja kokoperhe hyvin?\"\nnäyttävät tarkoitukseltaan niin selviltä, että minä punehdun.\n\nMinä ajattelen lakkaamatta ikääni. Olkoon, että olen\nseitsemäntoista-vuotinen ja että seitsemäntoista-vuotinen on liian\nnuori vanhimmalle Miss Larkins'ille, entä sitten? Paitsi sitä olen\nmelkein tuota pikaa yhdenkolmatta-vuotinen. Minä kävelen tavallisesti\nMr. Larkins'in talon edessä iltaisin, vaikka sydäntäni viiltää, kun\nnäen upseerien menevän sisään taikka kuulen heidän äänensä ylhäältä\nvierashuoneesta, jossa vanhin Miss Larkins soittaa harppua. Minä\nkävelen myöskin kahdessa tai kolmessa tilaisuudessa useita kertoja\ntalon ympärillä, kun perhe jo on pannut maata, kummastellen, mikä\nvanhimman Miss Larkins'in kammio lienee (ja sen sijaan asettuen,\nniinkuin nyt tiedän, Mr. Larkins'in huoneen kohdalle); toivoen, että\ntuli pääsisi irti; että kokoontunut ihmisjoukko seisoisi tyrmistyneenä;\nettä minä, syösten heidän välitsensä, tikapuut kädessä, pystyttäisin ne\nhänen akkunaansa vastaan, pelastaisin hänet sylissäni, palaisin\nnoutamaan jotakin, jonka hän oli unhottanut, ja hukkuisin liekkeihin.\nSillä tavallisesti minä rakkaudessani en katso omia etujani, vaan\nluulen, että olisin tyytyväinen, kun saisin osoittaa jonkunlaista\nuljuutta Miss Larkins'in edessä ja kuolla. -- Tavallisesti, mutta ei\naina. Toisinaan iloisemmat näyt tulevat eteeni. Kun puen päälleni\n(kahden tunnin työ) suuria pitoja varten (joita olen ajatellut kolmen\nviikon aikaa) Larkins'illa, antaun mitä ihanimpiin unelmiin. Minä\nkuvailen itselleni, kuinka rohkaisen mieltäni ja ilmoitan rakkauteni\nMiss Larkins'ille. Minä kuvailen itselleni, kuinka Miss Larkins'in pää\nvaipuu minun olkapäälleni ja hän sanoo: \"Oi, Mr. Copperfield, saanko\nuskoa korviani!\" Minä kuvailen itselleni, kuinka Mr. Larkins odottaa\nminua seuraavana aamuna ja sanoo: \"rakas Copperfield'ini, tyttäreni on\nkertonut minulle kaikki. Nuoruus ei ole mikään vika. Tässä on\nkaksikymmentä-tuhatta puntaa. Olkaat onnelliset!\" Minä kuvailen\nitselleni, kuinka tätini heltyy ja siunaa meitä, ja kuinka Mr. Dick ja\ntohtori Strong ovat läsnä hää-juhlassani. Minä olen järkevä toveri,\nluulen, -- luulen takaisin katsoessani (sitä tarkoitan) -- ja häveliäs,\nsiitä olen varma; mutta kuitenkin nämät kaikki tapahtuvat aivoissani.\n\nMinä lähden lumottuun huoneesen, jossa on valoa, iloista puhetta,\nsoittoa, kukkia, upseereja (mielipahalla näen sen) ja vanhin Miss\nLarkins, kauneudesta hohtaen. Hän on puettu sinisiin, hänellä on\nsinisiä kukkia hiuksissaan -- muistokukkia -- niinkuin _hänen_ olisi\ntarve kantaa muistokukkia! Tämä on ensimäinen täysikasvuisten seura,\njohon minua koskaan on kutsuttu, ja minun on vähän vaikea olla; sillä\nminä en näytä kuuluvan kenenkään pariin eikä kenelläkään näytä olevan\nmitään sanomista minulle, paitsi Mr. Larkins'illa, joka kysyy minulta,\nkuinka koulukumppanini voivat, jota hänen ei tarvitsisi tehdä, koska en\nollut tullut sinne loukattavaksi. Mutta kun olen seisonut jonkun aikaa\noven suussa ja antanut silmieni ihastella sydämeni jumalatarta,\nlähestyy hän minua -- hän, vanhin Miss Larkins! -- ja kysyy minulta\niloisesti, tanssinko minä.\n\nMinä sammallan kumartaen: \"teidän kanssanne, Miss Larkins\".\n\n\"Eikö kenenkään muun kanssa?\" kysyy Miss Larkins.\n\n\"Minua ei huvittaisi tanssia kenenkään muun kanssa\".\n\nMiss Larkins nauraa ja punehtuu (taikka minä luulen, että hän punehtuu)\nja sanoo: \"tanssi tämän jälkeen, aivan mielelläni\".\n\nAika on tullut. \"Se on valssi, luullakseni\", muistuttaa Miss Larkins\nepäileväisesti, kun minä ilmestyn hänen edessään. \"Valssaatteko?\nJollei, niin kapteeni Bailey --\"\n\nMutta minä valssaan (oikein hyvinkin päälle päätteeksi) ja minä vien\nMiss Larkins'in muassani. Minä vien hänet vakavasti kapteeni Bailey'n\nvierestä. Tämä on onneton, sitä en epäile; mutta se ei tee minun\nmitään. Minäkin olen ollut onneton. Minä valssaan vanhimman Miss\nLarkins'in kanssa! Minä en tiedä missä, kenenkä seurassa eikä kuinka\nkauan. Minä tiedän vaan, että pyörin ympäri avaruudessa sinisen enkelin\nkanssa, autuaallisessa huumauksessa, kunnes olen joutunut yksin hänen\nkanssaan vähäiseen huoneesen, jossa lepäämme sohvalla. Hän ihmettelee\nkukkaa (neilikan-väristä camelia japonica'a: hinta puoli kruunua)\nnapinlävessäni. Minä annan sen hänelle ja sanon:\n\n\"Minä pyydän arvaamattoman kalliin hinnan siitä, Miss Larkins\".\n\n\"Todella! Mikä se on?\" vastaa Miss Larkins.\n\n\"Yksi teidän kukistanne, että saan tallettaa sitä, niinkuin ahne\nkultaansa\".\n\n\"Te olette rohkea poika\", lausui Miss Larkins. \"Kas tuossa\".\n\nHän antaa sen minulle eikä näytä paheksuvan sitä; ja minä panen sen\nhuulilleni ja sitten rinnalleni. Nauraen pistää Miss Larkins kätensä\nkainalooni ja sanoo: \"viekäät minut takaisin kapteeni Bailey'n luo\".\n\nMinä olen vaipunut tämän ihastuttavan keskustelun ja valssin muistoon,\nkun Miss Larkins tulee takaisin luokseni.\n\nHäntä taluttaa vähäpätöiseltä näyttävä, vanhanpuolinen gentlemani, joka\non pelannut whistiä koko illan, ja hän sanoo:\n\n\"No, tässä on minun rohkea ystäväni! Mr. Chestle tahtoo ruveta\ntuttavuuteen teidän kanssanne, Mr. Copperfield\".\n\nMinä tunnen kohta, että hän on joku perheen ystävä, ja olen suuresti\nmielissäni.\n\n\"Minä ihmettelen makuanne, Sir\", lausuu Mr. Chestle. \"Se kunnioittaa\nteitä. Arvatakseni te ette huoli paljon humalasta; mutta minä olen\nsangen suuri humalanviljeliä; ja jos joskus haluaisitte tulla meidän\npaikkakuntaan -- Ashford'in tienoille -- ja katsella niitä maita,\nilahuttaisi se meitä, jos jäisitte luoksemme niin kauaksi aikaa, kuin\nitse tahdotte\".\n\nMinä kiitän Mr. Chestle'ä sydämellisesti ja puristan hänen kättänsä.\nMinä luulen näkevinäni jotakin suloista unta. Minä valssaan kerran\nvielä Miss Larkins'in kanssa -- hän sanoo, että minä valssaan niin\nhyvin! Minä menen kotiin sanomattoman onnellisessa tilassa ja valssaan\najatuksissani koko yön, käsivarsi kalliin jumalattareni sinisen\nvartalon ympärillä. Muutamiksi päiviksi eteenpäin minä olen kadonnut\nhurmaaviin mietteisin; mutta minä en tapaa häntä kadulla eikä kotona,\nkun käyn häntä tervehtimässä. Tämän pettyneen toivon suhteen lohduttaa\nminua vaan vaillinaisesti tuo pyhä pantti, tuo lakastunut kukka.\n\n\"Trotwood\", sanoo Agnes kerta päivällisten jälkeen. \"Kenenkä luulet\nhuomenna menevän naimisiin? Joku, jota sinä ihmettelet\".\n\n\"Et suinkaan sinä, Agnes?\"\n\n\"En minä!\" iloisena nostaen kasvojansa niistä nuoteista, joita hän\nkopioitsi. \"Kuuletteko, mitä hän sanoo, isä? -- Vanhin Miss Larkins\".\n\n\"Kenenkä -- kapteeni Bailey'n kanssako?\" kykenen töin tuskin kysymään.\n\n\"Ei; ei minkään kapteenin kanssa. Mr. Chestle'n, humalanviljeliän,\nkanssa\".\n\nMinä olen kauheasti alakuloinen pari, kolme viikkoa. Minä otan pois\nsormukseni sormestani, pidän huonoimpia vaatteitani, en käytä mitään\nkarhun-ihraa, ja vaikeroin usein, entisen Miss Larkins'in lakastunut\nkukka edessäni. Mutta koska nyt olen jotenkin väsynyt tämänkaltaiseen\nelämään, ja koska teurastaja uudestaan on ärsyttänyt minua, heitän\nkukan tiellensä, menen tappeluun teurastajan kanssa ja saan hänestä\nkunniakkaan voiton.\n\nTämä asia ja se, että otan takaisin sormukseni sekä taas rupeen\nkarhun-ihraa käyttämään, mutta kohtuudella, ovat viimeiset merkit,\njoita saatan eroittaa nyt, seitsemättätoista käydessäni.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU.\n\nMinä katselen ympärilleni ja huomaan jotakin.\n\n\nEn tiedä, olinko sydämessäni iloinen vai surullinen, kun koulupäiväni\nlähestyivät loppuansa ja aika tuli, jolloin minun oli tohtori Strong'in\nlaitoksesta lähteminen. Minä olin ollut hyvin onnellinen siinä, olin\nlikeisesti liittynyt tohtoriin, olin etevä ja kunnialla mainittu tässä\npikkuisessa mailmassa. Näistä syistä minua suretti erota siitä; mutta\ntoisista, jotenkin vähäpätöisistä, asia ilahutti minua. Hämärä\naavistus siitä, että olin itsenäinen, nuori mies, siitä arvosta, jota\npannaan itsenäiseen, nuoreen mieheen, niistä kummallisista asioista,\njoita tämä uljas olento on näkevä ja toimittava, ja siitä ihmeellisestä\nvaikutuksesta, jonka hän epäilemättä on yhteiskuntaan tekevä,\nhoukutteli minua pois. Niin vahvasti valloittivat nämät haaveksivaiset\nmietteet nuorekkaan mieleni, että näyttää siltä, kuin minä nykyisen\najatustapani mukaan olisin jättänyt koulun ilman luonnollista\nkaipausta. Tämä ero ei ole koskenut minuun, niinkuin muut erot. Minä\nkoetan turhaan muistaa, mimmoiselta se minusta tuntui sekä sen\nyksityisiä asianhaaroja; mutta se ei ole painunut muistooni. Minä\narvaan, että avautuvat näkö-alat hämmensivät minua. Minä tiedän, että\nnuoruuden kokemukseni silloin maksoivat vähän taikka ei mitään, ja että\nelämä enemmän oli suuren fee-sadun kaltainen, jota juuri rupesin\nlukemaan, kuin minkään muun.\n\nTätini ja minä olimme usein vakavasti keskustelleet, mihin ammattiin\nminä antautuisin. Vuoden aikaa taikka enemmän olin koettanut keksiä\njotakin tyydyttävää vastausta hänen usein kerrottuun kysymykseensä:\nmiksi tahtoisin ruveta? Mutta sitä myöden, kuin itse huomasin, ei\nminulla ollut erityistä halua mihinkään. Jos olisin voinut yht'äkkiä\noppia merenkulku-tiedettä, saada päällikkyyden jossakin pikaisesti\npurjehtivassa retkikunnassa ja voittoisana löytäjänä matkustaa mailman\nympäri, luulen, että olisin katsonut sitä aivan soveliaaksi itselleni.\nMutta tämmöisen äkillisen edistymisen puutteessa mielin kääntyä\njollekin semmoiselle uralle, joka ei liiaksi kysyisi tätini kukkaroa,\nja tehdä velvollisuuteni siinä, olipa se mikä hyvänsä.\n\nMr. Dick oli tavallisesti ollut läsnä neuvotteluissamme, joissa hänen\nkäytöksensä aina oli ajattelevainen ja viisas. Hän ei koskaan lausunut\nmitään, paitsi kerta; ja siinä tilaisuudessa (minä en tiedä, mistä se\nhänen päähänsä pälkähti) esitteli hän yht'äkkiä, että minä rupeisin\n\"vaski-sepäksi\". Tätini vastaan-otti tämän ehdoituksen niin\nepäsuosiollisesti, ettei hän koskaan rohjennut tehdä toista; vaan\ntyytyi aina jälestäpäin siihen, että hän tarkkaan katseli tätiäni,\nodottaen hänen ehdoituksiansa ja rahojansa helistellen.\n\n\"Rakas Trot'ini, minä kerron sinulle jotakin\", lausui tätini eräänä\naamuna joulun-aikana, kun olin jättänyt koulun; \"kosk'ei tätä solmuista\nseikkaa vielä ole selvitetty, ja kosk'emme saa päätöksessämme tehdä\nmitään erehdystä, jos voimme välttää sitä, luulen, että olisi paras,\njos ottaisimme itsellemme vähän miettimisen aikaa. Sillä välin sopii\nsinun katsoa asiaa uudelta taholta eikä koulupojan kannalta\".\n\n\"Mielelläni, täti\".\n\n\"Minä olen joutunut ajattelemaan\", jatkoi tätini, \"että vähäinen\nvaihetus ja katsaus ovien ulkopuolella olevaan elämään olisi hyödyksi\nja auttaisi sinua tuntemaan omaa mieltäsi sekä tekemään tarkempia\npäätöksiä. Entä jos rupeisit vähäiselle matkalle nyt. Entä jos\nesimerkiksi taas lähtisit tuohon vanhaan maan osaan ja kävisit tuon\nylen kummallisen naisen luona, jolla on tuo luonnoton nimi\", lausui\ntätini, hivuttaen nenäänsä, sillä hän ei koskaan voinut täydellisesti\nantaa Peggotylle anteeksi, että häntä nimitettiin niin.\n\n\"Kaikista asioista mailmassa, täti, pitäisin tästä kaikkein enimmän!\"\n\n\"Hyvä\", sanoi tätini, \"se on onnellista, sillä minäkin pidän siitä.\nMutta se on luonnollista ja järjellistä, että sinä pidät siitä. Ja minä\nolen aivan vakuutettu siitä, että mitä hyvänsä sinä teet, Trot, se aina\non luonnollista ja järjellistä\".\n\n\"Minä toivon niin, täti\".\n\n\"Sisaresi Betsey Trotwood\", lausui tätini, \"olisi ollut niin\nluonnollinen ja järkevä tyttö, kuin milloinkaan on elänyt. Pyrithän\nsinä hänen kaltaisekseen, eikö niin?\"\n\n\"Minä toivon, että pyrin _teidän_ kaltaiseksenne, täti. Siinä on\nkylläksi minulle\".\n\n\"Se on onni, ettei tuo lapsi parka, sinun äitisi, enään elä\", sanoi\ntätini, hyväksyväisesti katsellen minua, \"muutoin hän tähän aikaan\nolisi ollut niin ylpeä pojastansa, että hänen leppeä pikku päänsä olisi\njoutunut aivan kierolle, jos siinä olisi ollut mitään kieron varaa\".\n(Tätini puollusti aina omaa hellyyttänsä minua kohtaan sillä tapaa,\nettä hän syytti äitivainajaani siitä). \"Herranen aika, Trotwood, kuinka\nsinä muistutat minua hänestä!\"\n\n\"Miellyttävällä tavalla, toivon minä, täti?\" arvelin minä.\n\n\"Hän on niin äitinsä näköinen, Dick\", sanoi tätini pontevasti, \"hän on\nniin äitinsä näköinen, semmoisena kuin tämä oli tuona iltana, ennenkuin\nhän alkoi kiivastua -- hän on niin hänen näköisensä, kuin suinkin\nmahdollista!\"\n\n\"Todella?\" kysyi Mr. Dick.\n\n\"Ja hän on myöskin Davidin näköinen\", sanoi tätini vakavasti.\n\n\"Hän on kovasti Davidin näköinen!\" lausui Mr. Dick.\n\n\"Mutta mitä minä soisin, että sinusta tulisi, Trot\", jatkoi tätini --\n\"minä en tarkoita ruumiillisesti, vaan hengellisesti; sillä\nruumiillisesti sinulta ei puutu mitään -- se on luja toveri,\naimollinen, luja toveri, jolla on oma tahtonsa. Jolla on\nuskaliaisuutta\", lausui tätini, pudistaen lakkiansa minulle ja\nnyrkkiänsä puristaen. \"Jolla on päättäväisyyttä. Jolla on luonnetta,\nTrot -- jolla on voimakas luonne, johon ei kukaan eikä mikään voi\nvaikuttaa paitsi hyvillä perusteilla. Tämmöiseksi minä tahtoisin sinua.\nTämmöinen olisi sekä isäsi että äitisi pitänyt olla, Jumala sen tietää,\nja tämmöisenä he olisivat paremmin menestyneet\".\n\nMinä sanoin, että toivoin tulevani semmoiseksi, kuin hän kuvaili.\n\n\"Että rupeisit pienissä asioissa luottamaan itseesi ja toimimaan omin\nneuvoin\", lausui tätini, \"lähetän sinut yksin retkellesi. Minä\najattelin ensiksi, että Mr. Dick seuraisi sinua, mutta tarkemmin\ntuumittuani pidän hänet täällä itseäni suojelemassa\".\n\nMr. Dick näytti tuokion aikaa vähän toiveissansa pettyneeltä; siksi\nkuin se ajatus, että hän saisi kunnian ja arvon suojella kaikkein\nihmeellisintä naista mailmassa, palautti päivänpaisteen hänen\nkasvoihinsa.\n\n\"Paitsi sitä\", sanoi tätini, \"on memoriali\".\n\n\"Niin aina\", kiirehti Mr. Dick vastaamaan, \"minä aion, Trotwood, saada\nsen valmiiksi aivan pian -- sen täytyy valmistua aivan pian! Ja sitten\nse jätetään sisään, tiedättekö -- ja sitten\" -- sanoi Mr. Dick,\nitseänsä pidätettyään ja kauaksi aikaa pysähtyen, \"syntyy soma juttu!\"\n\nTätini hyvän ehdotuksen mukaan varustettiin minä kohta jälestäpäin\nrunsaalla kukkarolla ja koffertilla ja laskettiin hellästi matkalleni.\nKun erosimme, antoi tätini minulle muutamia hyviä neuvoja ja monta\nsuudelmaa ja sanoi, että, koska hänen tarkoituksensa oli, että minä\nkatsoisin ympärilleni ja oppisin vähän ajattelemaan, hän kehoittaisi\nminua viipymään muutamia päiviä Londonissa, jos mieleni teki, joko\nmatkallani Suffolk'iin taikka palatessani. Sanalla sanoen, minulla oli\noikeus tehdä, mitä itse tahdoin, kolme viikkoa taikka kuukausi aikaa;\neikä vapauttani rajoitettu millään muulla ehdolla, kuin sillä, että,\nniinkuin äsken mainittiin, minä oppisin ajattelemaan ja katsoisin\nympärilleni sekä lupaisin kirjoittaa kolme kertaa viikkoonsa ja\nuskollisesti antaa tietoa itsestäni.\n\nMinä matkustin ensin Canterbury'yn, että saisin sanoa hyvästi Agnesille\nja Mr. Wickfield'ille (minä en ollut vielä jättänyt vanhaa huonettani\nhänen talossaan) sekä myöskin hyvälle tohtorille. Agnes kävi hyvin\niloiseksi, kun hän näki minut, ja kertoi minulle, ettei talo ollut\nentisensä näköinen siitä kuin minä lähdin.\n\n\"Minä olen varma siitä, etten minäkään ole itse kaltaiseni, kun olen\npoissa\", vastasin minä. \"Minusta tuntuu, kuin kaipaisin oikeata\nkättäni, kun olen ilman sinua. Vaikka sillä en sano paljon; kosk'ei ole\nmitään päätä eikä sydäntä oikeassa kädessäni. Jokainen, joka tuntee\nsinut, Agnes, kysyy sinulta neuvoa ja antaa sinun johdattaa itseänsä\".\n\n\"Jokainen, joka tuntee minut, hemmottelee minua liiaksi, varon minä\",\nvastasi hän hymyillen.\n\n\"Ei. Se on sentähden, ettet ole kenenkään muun kaltainen. Sinä olet\nniin hyvä ja niin säyseä. Sinulla on niin lempeä luonto, ja sinä olet\naina oikeassa\".\n\n\"Sinä puhut\", lausui Agnes, purskahtaen hauskaan nauruun työnsä\nääressä, \"niinkuin minä olisin entinen Miss Larkins\".\n\n\"No! Sinä et saa väärinkäyttää luottamustani\", vastasin minä ja\npunehduin, sinistä tenhotartani muistaessani. \"Mutta minä luotan sinuun\nyhtä kaikki, Agnes. Minä en voi koskaan vieraantua siitä. Milloin\nhyvänsä minä joudun johonkin pulaan taikka rakastun, ilmoitan sen aina\nsinulle, jos sallit -- jopa myöskin, jos oikein täydellä todella\nrakastun\".\n\n\"No, olethan aina ollut täydellä todella rakastuneena!\" lausui Agnes,\nnauraen taas.\n\n\"Oih! se oli lasna tai koulupoikana\", sanoin minä, nauraen vuorostani\npuoli-häpeissäni. \"Ajat muuttuvat, ja minä pelkään, että joku päivä\nolen kauheassa todellisuuden tilassa. Minua kummastuttaa, ettet itse\nvielä ole siihen joutunut, Agnes\".\n\nAgnes nauroi taas ja pudisti päätänsä.\n\n\"Niin, minä tiedän, ettet ole!\" lausuin minä, \"sillä muutoin olisit\nkertonut sen minulle. Taikka ainakin\" -- sillä minä näin hienon punan\nhänen kasvoissaan -- \"olisit antanut minun havaita sen itsestäni. Mutta\nminä en tunne ketään, joka olisi mahdollinen rakastamaan _sinua_,\nAgnes. Joku, jolla on jalompi luonto ja kaikin puolin on soveliaampi,\nkuin kukaan, minkä minä milloinkaan olen täällä nähnyt, saa ilmaantua,\nennenkuin minä annan _minun_ suostumukseni. Tästälähin pidän minä\nkaikkia ihailioita tarkalla silmällä; jopa vaadin paljon tuolta\nonnelliselta, sen takaan sinulle\".\n\nNäin pitkälle olimme ehtineet, puhuen puoleksi leikkiä, puoleksi totta,\njoka tuttavan-omainen tapa oli pitkän ajan kuluessa luonnollisesti\nkasvanut siitä ystävällisestä keskuudesta, joka alkoi, kun olimme vaan\nlapset. Mutta yht'äkkiä nosti nyt Agnes silmänsä minua kohden ja sanoi,\ntoisella tavalla puhuen:\n\n\"Trotwood, minulla on jotakin, jota tahtoisin kysyä sinulta ja jota\nminun ehkä ei ole tilaisuus moneen aikaan kysyä -- jotakin, jota en,\nluullakseni, kysyisi keneltäkään muulta. Oletko huomannut, että isäni\nvähitellen on muuttunut?\"\n\nMinä olin huomannut sen ja olin usein kummastellut, eikö hänkin ollut\nhuomannut sitä. Minä epäilemättä näytin nyt jotakin semmoista\nkasvoissani; sillä hän loi samalla silmänsä maahan, ja minä näin\nkyyneliä niissä.\n\n\"Kerro minulle, mitä se on\", lausui hän matalalla äänellä.\n\n\"Minä luulen -- puhunko aivan suoraan, Agnes, koska rakastan häntä niin\npaljon?\"\n\n\"Puhu\", vastasi hän.\n\n\"Minä luulen, että hän pilaa itsensä tuolla tottumuksella, johon hän on\nyhä enemmän antaunut siitä ajasta, kuin minä ensin tulin tänne. Hän on\nusein kovin heikkohermoinen -- taikka minä vaan luulen niin\".\n\n\"Se ei ole mikään tyhjä luulo\", lausui Agnes, päätänsä pudistaen.\n\n\"Hänen kätensä vapisee, hänen puheensa on epäselvää, ja hänen silmänsä\novat hurjannäköiset. Minä olen havainnut, että semmoisiin aikoihin ja\nmilloin hän on vähimmin itsensä kaltainen, häntä aina varmaan vaaditaan\njohonkin toimeen\".\n\n\"Uriah vaatii häntä\", sanoi Agnes.\n\n\"Niin; ja se tunto, ettei hän ole oikein sovelias siihen taikka ettei\nhän ole tarkoin ymmärtänyt asiaa taikka että hän vasten tahtoansa on\npaljastanut tilansa, näyttää tekevän hänet niin levottomaksi, että hän\nseuraavana päivänä on huonompi ja sen-jälkeisenä päivänä vielä\nhuonompi, ja niin hän uupuu ja riutuu. Älä pelästy siitä, mitä sanon,\nAgnes, mutta tämmöisessä tilassa näin hänen taannoin kallistavan\npäätänsä pulpettia vastaan ja itkevän, kuin lapsi\".\n\nHän laski vienosti kätensä huulieni eteen, kun vielä puhuin, ja samalla\noli hän kohdannut isänsä huoneen ovella ja nojautui hänen olkapäähänsä.\nHänen kasvojensa muoto liikutti minua paljon, kun he molemmat katsoivat\nminua kohden. Tuossa ihanassa katseessa ilmestyi semmoinen syvä\nhellyys ja kiitollisuus isää kohtaan kaikesta tämän rakkaudesta ja\nhuolenpidosta; ilmestyi semmoinen hehkuva rukous minun puoleeni, että\nminä kohtelisin hänen isäänsä lempeästi sisimmissäkin ajatuksissani\nenkä ankarasti tuomitsisi häntä; hän oli yhtä haavaa niin ylpeä\nisästään ja niin sydämestä kiintynyt häneen, vaan kuitenkin niin\nsääliväinen ja surullinen ja niin täynnä luottamusta minuun, että\nminäkin olisin samanlainen; ettei mikään hänen puheensa olisi selvemmin\nosoittanut hänen tunteitansa eikä kipeämmin koskenut minuun.\n\nMeidän oli määrä juoda teetä tohtorin luona ja me lähdimme sinne\ntavalliseen aikaan. Me tapasimme lukuhuoneen valkean ympäri tohtorin,\nhänen nuoren vaimonsa ja tämän äidin. Tohtori, joka piti niin suurta\nmenoa matkani vuoksi, kuin jos olisin lähtenyt Kiinaan, vastaan-otti\nminut niinkuin arvoisan vieraan ja käski heittää puun-pölkäreen\ntulelle, että hän saisi nähdä vanhan oppilaansa kasvojen punastuvan\nvalkean paisteessa.\n\n\"Minä en suinkaan enään näe paljon uusia kasvoja Trotwood'in sijasta,\nWickfield\", lausui tohtori, lämmittäen käsiänsä; \"minä käyn laiskaksi\nja kaipaan lepoa. Minä jätän kaiken nuoren väkemme kuuden kuukauden\nperästä ja rupeen levollisempaan elämään\".\n\n\"Niin olette yhä sanoneet koko näinä kymmenenä vuonna, tohtori\",\nvastasi Mr. Wickfield.\n\n\"Mutta nyt aion todella tehdä niin\", lausui tohtori. \"Ensimäinen\napu-opettajani astuu sijaani -- se on viimein täyttä totta -- että\nsaatte pian laittaa välikirjamme ja sitoa meidät lujasti niihin,\nniinkuin pari konnaa\".\n\n\"Ja pitää huolta\", lausui Mr. Wickfield, \"ettei teitä petetä, vai\nkuinka? -- niinkuin varmaan tapahtuisi kaikissa välikirjoissa, joita\nitse laittaisitte. Hyvä! Minä olen valmis. Vaikeampia asioita löytyy\nammatissani, kuin tämä\".\n\n\"Sitten minulla ei ole mitään muuta ajattelemista\", lausui tohtori\nhymyillen, \"kuin sanakirjani ja tuo toinen välikirjan-asia -- Annie\".\n\nKun Mr. Wickfield loi silmänsä Mrs. Strong'iin, joka istui tee-pöydän\nääressä Agnes'in kanssa, näytti Mrs. Strong minusta karttavan hänen\nkatsettansa semmoisella tavattomalla arkuudella ja pelolla, että Mr.\nWickfield'in huomio kiintyi häneen, niinkuin jotakin olisi joutunut\nhänen mieleensä.\n\n\"Posti on tullut Indiasta, näen minä\", lausui hän vähän vaiti oltuansa.\n\n\"Niin on! ja kirjeitä Mr. Jack Maldon'ilta!\" sanoi tohtori.\n\n\"Vai niin!\"\n\n\"Rakas Jack parka!\" lausui Mrs. Markleham, päätänsä pudistaen. \"Tuota\nrasittavaa ilman-alaa! -- kuuluu olevan niinkuin eläisi hiekka-läjällä\naurinko-lasin alla! Hän tosin näytti vahvalta mieheltä, mutta hän\nei ollut. Rakas tohtorini, se oli hänen henkensä eikä hänen\nruumiinluontonsa, joka saatti hänet ryhtymään asiaan niin rohkeasti.\nAnnie, herttaiseni, minä olen varma siitä, että hyvin muistat, ettei\nserkkusi koskaan ollut vahva -- ei mikään semmoinen, jota sopisi sanoa\nrotevaksi, ymmärrätkö\", sanoi Mrs. Markleham pontevasti ja katsahtaen\nmeihin kaikkiin -- \"siitä ajasta saakka, kuin tyttäreni ja hän olivat\nlapsina yhdessä ja kävelivät käsitysten päivät päätänsä\".\n\n\"Tuleeko minun siitä, mitä sanotte, Ma'am, päättää, että Mr. Maldon on\nkipeä?\" kysyi Mr. Wickfield.\n\n\"Kipeä!\" vastasi \"vanha soturi\". \"Rakas Sir, hän on jos jotakin\".\n\n\"Paitsi terve?\" sanoi Mr. Wickfield.\n\n\"Paitsi terve, aivan niin!\" lausui \"vanha soturi\". \"Hän on epäilemättä\nsairastanut hirveitä päivänpistoksia ja suokuumetta ja horkkaa ja mitä\nikinä saatatte mainita. Mitä hänen maksaansa tulee\", lisäsi \"vanha\nsoturi\" nöyrästi, \"sen hän tietysti katsoi menneeksi, samalla kuin hän\nlähti sinne!\"\n\n\"Kertooko hän kaikki nämät?\" kysyi Mr. Wickfield.\n\n\"Kertoo? Rakas Sir\", vastasi Mrs. Markleham, ravistaen päätänsä ja\nviuhkaansa, \"vähänpä te Jack Maldon raukkaani tunnette, kun teette\nsemmoisen kysymyksen. Kertoo? Ei hän. Ennen saisitte laahauttaa häntä\nneljän hurjan hevosen perässä\".\n\n\"Äiti!\" sanoi Mrs. Strong.\n\n\"Rakas Annie'ni\", vastasi hänen äitinsä, \"minä saan kerrallaan pyytää,\nettet keskeytä minua, jollei vahvistaaksesi mitä minä sanon. Sinä\ntiedät yhtä hyvin, kuin minä, että serkkusi Maldon ennen antaisi\nlaahauttaa itseänsä vaikka kuinka monen hurjan hevosen perässä tahansa\n-- miksi rajoittaisin itseäni neljään! Minä _en tahdo_ rajoittaa\nitseäni neljään -- kahdeksan, kuudentoista, kahdenneljättä hevosen\nperässä, ennenkuin hän sanoisi jotakin, joka kumoisi tohtorin tuumat\".\n\n\"Wickfield'in tuumat\", lausui tohtori, leukaansa sivellen ja\nkatuvaisesti neuvon-antajaansa katsoen. \"Se on meidän yhteiset tuumamme\nhänen hyväksensä. Minä sanoin itse: ulkomailla taikka kotona\".\n\n\"Ja minä sanoin\", lisäsi Mr. Wickfield vakavasti, \"ulkomailla. Minä se\nolin, joka lähetin hänet ulkomaille. Edesvastaus on minun\".\n\n\"Kuka edesvastauksesta puhuu!\" huudahti \"vanha soturi\". \"Tehtiinhän\nkaikki hänen hyväksensä, rakas Mr. Wickfield; tehtiinhän kaikki hänen\nedukseen ja hyödykseen, sen tiedämme. Mutta jos tuo rakas poika ei voi\nelää siellä, niin ei hän voi elää siellä. Ja jollei hän voi elää\nsiellä, niin kuolee hän sinne, ennenkuin hän kumoo tohtorin tuumat.\nMinä tunnen hänet\", lausui \"vanha soturi\", viuhkoittaen itseänsä\njonkunlaisessa levollisessa profeetallisessa tuskassa, \"ja minä tiedän,\nettä hän kuolee sinne, ennenkuin hän kumoo tohtorin tuumat\".\n\n\"Hyvä, hyvä, Ma'am\", lausui tohtori iloisesti, \"minä en pidä sokeasti\nkiinni tuumistani, ja minä voin itse kumota ne. Minä voin keksiä uusia\ntuumia. Jos Mr. Jack Maldon palajaa kotiin huonon terveytensä tähden,\nei häntä lasketa menemään takaisin, vaan meidän täytyy koettaa hankkia\njotakin soveliaampaa ja edullisempaa toimeentuloa hänelle tässä\nmaassa\".\n\nMrs. Markleham'iin vaikutti tämä jalomielinen puhe -- jota, minun\ntuskin tarvinnee sanoa sitä, hän ei ollut ensinkään odottanut eikä\nkoettanut synnyttää -- niin mahtavasti, ettei hän voinut muuta, kuin\nsanoa tohtorille, että se oli hänen kaltaistansa, ja useita kertoja\nsuudella viuhkansa vartta sekä sitten taputtaa tohtorin kättä sillä.\nJonka perästä hän lempeästi nuhteli tytärtänsä Annie'ta, joka ei\nosoittanut itseänsä kiitollisemmaksi, kun semmoista hyvyyttä hänen\ntähtensä harjoitettiin hänen vanhaa leikkikumppaniansa kohtaan, ja\nhuvitti meitä muutamilla yksityis-seikoilla, jotka koskivat muita hänen\nheimonsa ansiollisia jäseniä, joita hän soi autettavan heidän\nansiollisille jaloillensa. Koko sinä aikana ei hänen tyttärensä Annie\npuhunut sanaakaan eikä nostanut kertaakaan ylös silmiänsä. Koko sinä\naikana oli Mr. Wickfield'in katse kiintyneenä häneen, kussa hän istui\nAgnesin vieressä. Minusta näytti siltä, kuin Mr. Wickfield ei ollenkaan\nolisi ajatellut, että kukan huomaisi häntä, vaan oli niin vaipunut Mrs.\nStrong'in tarkastamiseen ja omiin ajatuksiinsa hänestä, ettei hän\ntietänyt muista mitään. Hän kysyi nyt, mitä Mr. Jack Maldon todella oli\nkirjoittanut itsestänsä ja kenelle hän oli kirjoittanut.\n\n\"No, tässä\", lausui Mrs. Markleham, ottaen yhtä kirjettä\nkaminin-reunukselta yläpuolelta tohtorin päätä, \"tuo rakas poika sanoo\ntohtorille itselle -- missä se on? Kas tässä! -- 'Minua pahoittaa, kun\ntäytyy ilmoittaa teille, että terveyteni on kovasti huonontunut. Minä\npelkään, että minun ehkä täytyy palata kotiin joksikin aikaa, ja\nluulen, etten muulla tavalla toinnu'. Se on aivan selvää, poika parka!\nHän luulee, ettei hän muulla tavalla toinnu! Mutta hänen kirjeensä\nAnnie'lle on vielä selvempi. Annie, näytä minulle taas tuo kirje\".\n\n\"Ei nyt, äiti\", pyysi tämä matalalla äänellä.\n\n\"Lapsi kultani, sinä olet muutamissa asioissa varmaan mitä naurettavin\nihminen maan päällä\", vastasi hänen äitinsä, \"ja ehkä kaikkein\nluonnottomin oman heimosi vaatimuksiin katsoen. Me emme olisi,\nluullakseni, kuulleet koko kirjeestä mitään, jollen itse olisi kysynyt\nsitä. Nimitätkö tätä luottamukseksi tohtori Strong'iin, lemmittyni?\nMinua kummastuttaa. Sinun pitäisi ymmärtää paremmin\".\n\nKirje tuotiin vastahakoisesti esiin, ja kun ojensin sen vanhalle\nladylle, näin, kuinka se haluton käsi, josta otin sen, vapisi.\n\n\"Katsotaanpa nyt\", lausui Mrs. Markleham, pannen lorgnettiaan silmänsä\neteen. \"Missä se paikka on. 'Entisten aikojen muisto, kallis Annie'ni'\n-- ja niin edespäin -- siinä se ei ole. 'Rakastettava vanha proktori'\n-- kuka se on? voi minua, Annie, kuinka vaikea on lukea mitä serkkusi\nMaldon kirjoittaa, ja kuinka typerä minä olen! 'Tohtori', tietysti. Oi!\nrakastettava tosiaan!\" Tässä hän pysähtyi suudellaksensa viuhkaansa\nuudestaan ja pudistaaksensa sitä tohtoria päin, joka katseli meitä\njonkunlaisessa lempeän tyytyväisyyden tilassa. \"Nyt olen löytänyt sen.\n'Se älköön hämmästyttäkö sinua, Annie, kun kuulet' -- ei, sitä se ei\nsuinkaan tee, koska Annie tietää, ettei hän koskaan ole ollut oikein\nvahva; mitä minä vastikään sanoin? -- 'että minä olen kokenut niin\npaljon tässä kaukaisessa paikassa, jotta olen päättänyt jättää sen,\nkävi kuinka kävi; sairaan-luvalla, jos pääsen; mutta täydellisellä\neronotolla, jollei edellistä myönnetä minulle. Mitä olen kärsinyt ja\nvielä kärsin täällä, on mahdoton kestää'. Ja jollei tämä kaikkein\nparhain kaikista luoduista olennoista olisi niin hyvänlaitainen\",\nlausui Mrs. Markleham, telegrafeeraten tohtorille, niinkuin ennen, ja\ntaittaen kokoon kirjettä jälleen, \"olisi minun mahdoton ajatella sitä\".\n\nMr. Wickfield ei puhunut sanaakaan, vaikka vanha lady katseli häntä,\nniinkuin pyytääksensä häneltä selitystä tähän ilmoitukseen, vaan istui\naivan äänetönnä, silmät maassa. Ison aikaa sen jälkeen, kuin tämä aine\noli jätetty ja uudet asiat vetivät huomiotamme puoleensa, pysyi hän\nalallansa samalla tavalla, harvoin nostaen silmiänsä, jollei\nrypistyneellä otsalla siirtääksensä niitä tohtoriin taikka hänen\nvaimoonsa taikka molempiin.\n\nTohtori rakasti soittoa. Agnes lauloi suurella suloisuudella ja\nmielevyydellä, ja niin myöskin Mrs. Strong. He lauloivat yhdessä ja\nsoittivat duettejä yhdessä, niin että meillä oli vähäinen konsertti.\nMutta minä huomasin kaksi asiaa: ensiksi, että vaikka Annie pian\njälleen tyyntyi ja oli kokonaan entisellänsä, hänen ja Mr. Wickfield'in\nvälillä kuitenkin oli joku juopa, joka täydellisesti eroitti heidät\ntoisistaan; toiseksi, että Mr. Wickfield näytti paheksivan Mrs.\nStrong'in ja Agnes'in likeistä tuttavuutta ja katselevan sitä\nlevottomuudella. Ja nyt, minun täytyy tunnustaa se, alkoi muisto siitä,\nmitä olin nähnyt Mr. Maldon'in lähdön iltana, ensi kerran virkistyä\nminussa semmoisella merkityksellä, jota ei sillä ollut koskaan ennen\nollut, ja vaivata minua. Hänen kasvojensa viaton kauneus ei näyttänyt\nminusta niin viattomalta nyt, kuin ennen; minä epäilin hänen\nkäytöksensä luonnollista herttaisuutta ja armautta; ja kun katselin\nAgnes'ia hänen vieressänsä ja ajattelin, kuinka hyvä ja vilpitön toinen\noli, rupesin luulemaan, että se oli sopimaton ystävyys.\n\nMrs. Strong oli kuitenkin niin onnellinen tästä ystävyydestä ja Agnes\noli myöskin niin onnellinen, että he saivat illan kulumaan, niinkuin se\nolisi ollut vaan yksi hetki. Se päättyi yhdellä tapauksella, jonka\nhyvin muistan. He olivat toinen toistansa hyvästi jättämällänsä ja\nAgnes aikoi juuri syleillä ja suudella ystäväänsä, kun Mr. Wickfield\nniinkuin sattumalta astui heidän väliinsä ja veti Agnes'in nopeasti\npois. Silloin minä, niinkuin koko välillä oleva aika olisi kadonnut ja\nminä vielä olisin seisonut ovella Jack Maldon'in lähdön iltana, taas\nnäin saman illan katsannon Mrs. Strong'in kasvoissa, kun ne kääntyivät\nMr. Wickfield'in kasvoja kohden.\n\nMinä en saata kertoa, mitä vaikutusta tämä teki minuun taikka kuinka\nminun oli mahdoton, kun jälestäpäin ajattelin häntä, eroittaa häntä\ntästä katsannosta ja muistaa hänen kasvojaan niitten entisessä,\nviattomassa hempeydessä. Se vaivasi minua, kun astuin kotiin. Minusta\ntuntui, kuin olisin jättänyt tohtorin katon, samalla kuin musta pilvi\nalkoi laskeutua sen ylitse. Siihen kunnioitukseen, jolla katselin hänen\nharmaata päätänsä, sekaantui sääli, että hän uskoi niitä, jotka\npettivät häntä, ja viha niihin, jotka rikkoivat häntä vastaan. Suuren\nsurun ja suuren, vaikka vielä epäselvän häpeän uhkaava varjo peitti,\nniinkuin tahra, sen levollisen paikan, jossa olin poikana työskennellyt\nja leikkinyt, ja teki sille julman vääryyden. Minusta ei ollut yhtään\nhauska enään ajatella noita vakavia, vanhoja, leveälehtisiä aloe-puita,\njotka pysyivät itseensä suljettuina satoja vuosia, ja tuota sievää,\nsileätä nurmikkoa ja kivi-urnia ja tohtorin käytävää ja niitten\nkaikkien yli välkkyvän tuomiokirkon kellon yhteen soveltuvaa ääntä. Oli\nniinkuin lapsuuteni levollinen pyhyys olisi hävitetty omien silmieni\nedessä ja sen rauha ja kunnia tuulille hajoitettu.\n\nMutta aamu tuotti muassansa eroni siitä vanhasta asunnosta, jonka Agnes\noli vaikutuksellaan täyttänyt; ja tässä oli kylläksi aihetta\najatuksilleni. Minä olin epäilemättä pian palaava sinne; minä olin taas\n-- ehkä usein -- nukkuva vanhassa huoneessani; mutta ne päivät, joina\nasuin siinä, olivat menneet, ja vanha aika oli ohitse. Kun säälin\nkokoon niitä kirjojani ja vaatteitani, jotka vielä jäivät tänne\nDover'iin lähetettäväksi, tunsin sydämeni raskaammaksi, kuin huolin\nnäyttää Uriah Heep'ille, joka oli niin ahkera auttamaan minua, että\nminä, julmaa kyllä, luulin hänen olevan erittäin iloisen siitä, että\nlähdin.\n\nMinä erosin Agnes'ista ja hänen isästänsä tavalla taikka toisella,\nkoettaen näyttää hyvin väliä pitämättömältä ja miehekkäältä ja kävin\nistumaan Londonin vaunujen kutsinlaudalle. Minä olin niin leppeällä ja\nanteeksi antavalla tuulella, kun ajoin kaupungin läpi, että puoleksi\naioin nyykäyttää päätäni vanhalle vihamiehelleni, teurastajalle, ja\nheittää hänelle viisi shillingiä juomarahaksi. Mutta hän näytti niin\nkovakiskoiselta teurastajalta, kun hän seisoi ja raappi tuota isoa\npölkkyä puodissansa, ja paitsi sitä oli hänen ulkomuotonsa niin vähän\nparantunut yhden etuhampaan menosta, jonka minä olin lyönyt hänen\nsuustaan, että katsoin parhaaksi olla sovinnontekoa aloittamatta.\n\nPäähuoleni, muistaakseni, kun pääsimme oikein tielle, oli, että\nnäyttäisin niin vanhalta, kuin mahdollista, ajomiehen silmissä ja\npuhuisin erittäin karheasti. Jälkimäinen asia menestyi minulta vaan\nsuurella vaivan-näöllä; mutta minä pidin kiinni siitä, koska tunsin,\nettä se mielestäni oli niin miesmoista.\n\n\"Aiotteko seurata aivan perille asti, Sir?\" kysyi ajomies.\n\n\"Aion, William\", vastasin minä alentuvaisesti (minä tunsin hänet);\n\"minä lähden London'iin. Jälestäpäin matkustan alas Suffolk'iin\".\n\n\"Metsästämään, Sir\", sanoi ajomies.\n\nHän tiesi yhtä hyvin, kuin minä, että se tähän vuoden aikaan oli yhtä\nluultavaa, kuin että lähtisin valaskaloja pyytämään; mutta minä olin\nmyöskin vähän mielissäni kysymyksestä.\n\n\"Minä en tiedä\", arvelin minä, niinkuin olisin ollut kahden vaiheilla,\n\"laskenko laukauksen, vai ei\".\n\n\"Linnut ovat käyneet kovin aroiksi, kerrotaan minulle\", lausui William.\n\n\"Niin minäkin luulen\", sanoin minä.\n\n\"Oletteko Suffolk'in kreivikunnasta, Sir?\" kysyi William.\n\n\"Olen\", vastasin minä mahtavantapaisesti, \"Suffolk'in kreivikunnasta\nminä olen\".\n\n\"Minulle on juteltu, että puddingit ovat tavattoman hyviä tuolla\nalhaalla\", sanoi William.\n\nMinä en tietänyt siitä, mutta katsoin tarpeelliseksi puollustaa\nkreivikuntani laitoksia ja näyttää, että tunsin ne, jonka vuoksi\nnyykäytin päätäni, niinkuin sanoakseni: \"minä uskon teitä!\"\n\n\"Ja hevoset\", lausui William. \"Niissä vasta elukkaa on! Suffolk'in\nhevonen, kun se on hyvä, maksaa oman painonsa verran kultaa. Oletteko\nkoskaan itse kasvattaneet mitään Suffolk'in hevosia, Sir?\"\n\n\"E-en\", vastasin minä, \"en juuri\".\n\n\"Tässä takanani istuu eräs gen'lm'n\", sanoi William, \"joka on, hitto\nvieköön, kasvattanut niitä tukulta\".\n\nPuheen-alainen gentlemani oli herra, jonka toinen silmä pelottavasti\nkarsasteli ja jonka leuka kovasti ulkoni. Hänellä oli päässä korkea,\nvalkoinen hattu, jonka lierit olivat kapeat ja litteät. Hänen ahtaat,\nharmaat housunsa näyttivät olevan nappiin pantavat koko matkan\nulkopuolella sääriä, kengistä lanteisin asti. Hänen leukansa sojotti\najomiehen olkapään yli niin likellä minua, että hänen henkensä aivan\nkutkutti takaraivoani, ja kun katsoin taaksepäin hänen puoleensa,\ntirkisteli hän etuhevosia sillä silmällä, jolla hän ei karsastellut,\noikean ymmärtäjän tavalla.\n\n\"Ettekö ole?\" sanoi William.\n\n\"Enkö ole mitä?\" kysyi gentlemani takaa.\n\n\"Kasvattaneet Suffolk'in hevosia tukulta?\"\n\n\"Niin luulisin\", vastasi gentlemani. \"Ei ole sitä hevoslajia, jota minä\nen ole kasvattanut, eikä myöskään sitä koiranlajia. Hevoset ja koirat\novat muutamien ihmisten mieli-asia. Ne ovat ruoka ja juoma minulle --\nasunto, vaimo ja lapset -- lukemiseni, kirjoittamiseni ja luvunlaskuni\n-- nuuska, tupakka ja uni\".\n\n\"Hän ei ole sitä laatua, että hänen sopii istua kutsinlaudan takana,\nvai kuinka?\" kuiskasi William korvaani, ohjaksia pidellessään.\n\nMinä ymmärsin tämän muistutuksen niin, että hän sillä ilmoitti\nsuovansa, että gentlemani saisi minun paikkani; ja sentähden minä\npunehtuen otin siitä luopuakseni.\n\n\"No, jollette pidä sillä väliä, Sir\", lausui William, \"luulen, että se\n_olisi_ soveliaampi\".\n\nTätä olen aina katsonut ensimäiseksi kukistuksekseni tässä elämässä.\nKun vaunukonttorissa nimeni pantiin kirjaan sekä paikkani vaunuissa,\npiirrettiin \"kutsinlaudan sija\" nimeni kohdalle ja minä annoin\nkonttoristille puolen kruunua. Minä olin puettu erityiseen\npäällystakkiin ja shaaliin, vartavasten tehdäkseni kunniaa tälle\nkorkealle paikalle, olin rehennellyt suuresti tämän johdosta ja\ntuntenut, että tuotin arvoa vaunuille. Ja tässä, ihan ensimäisellä\ntaipaleella pantiin minun sijaani retkaleinen, karsas-silmäinen mies,\njolla ei ollut mitään muuta ansiota, kuin että hän haisi niinkuin\npalkka-ajurin talli ja osasi kiivetä minun ylitseni enemmän kärpäsen,\nkuin ihmisen tavalla, samalla kuin hevoset laukkasivat eteenpäin!\n\nJonkunmoinen epäilys itse suhteeni, joka usein on ahdistanut minua\nelämässäni vähissä tilaisuuksissa, jolloin se pikemmin olisi saanut\nolla poissa, ei suinkaan ehkäistynyt kasvussansa tämän pikkuisen\ntapauksen kautta Canterbury'n vaunujen ulkopuolella. Suotta minä\nturvasin karheaan ääneen. Minä laskin koko loppupuolen matkaa sanani\nperimmästä sydän-alastani, mutta tunsin itseni aivan kukistetuksi ja\nkauhean nuoreksi.\n\nMinusta oli kuitenkin outoa ja huvittavaa istua tuolla ylhäällä neljän\nhevosen takana, hyvin kasvatettuna, hyvin puettuna ja paljon rahaa\nplakkarissa, sekä katsella niitä paikkoja, jossa olin maannut\nvaivaloisella matkallani. Minulla oli yltäkyllin miettimisen aineita\njokaisessa enemmän silmään pistävässä kohdassa tien vieressä. Kun\nkatselin niitä kulkiaimia, joitten ohitse ajoimme, ja näin tuon hyvin\nmuistetun kasvojen muodon kääntyvän ylöspäin, tuntui minusta, kuin\nkattilanpaikkurin nokinen käsi jälleen olisi kourinut paitani\nrintamusta. Kun kalistelimme pitkin Chatham'in kapeata katua ja minä\nvilaukselta eroitin sen kujan, jossa tuo vanha hirviö asui, joka oli\nostanut jakkuni, kurotin uteliaasti kaulaani nähdäkseni sitä paikkaa,\njossa olin istunut päivänpaisteessa ja varjossa rahaani odottamassa.\nKun viimein ehdimme viimeiselle taipaleelle likelle Londonia ja\nkuljimme saman Salem House'n sivuitse, jossa Mr. Creakle oli raskaalla\nkädellä huiminut ympärillensä, olisin antanut kaikki, mitä minulla oli,\njos olisin saanut laillisen luvan astua alas, piestä häntä ja päästää\nulos kaikki pojat, niinkuin yhtä monta häkkiin suljettua varpusta.\n\nMe pysähdyimme Charing Cross'iin ulkopuolelle \"Kultaista Ristiä\", joka\nsilloin oli jotenkin rappeutunut hotelli tiheään asutussa korttelissa.\nJoku kyyppäri näytti minulle kahvihuoneen ja joku neitsyt saatti minut\nvähäiseen makuukammiooni, joka haisi niinkuin hyyry-vaunut ja oli\numpisulkeinen kuin sukuhauta. Minä huomasin yhä tuskalla nuoruuttani,\nsillä ei kukaan osoittanut mitään kunnioitusta minulle. Neitsyt ei\nhuolinut yhtään minun ajatuksistani missään asiassa ja kyyppäri asettui\ntuttavan kannalle minun suhteeni ja tarjosi neuvoja minulle\nkokemattomuudessani.\n\n\"No\", lausui kyyppäri ystäväntapaisella äänellä, \"mitä päivällisiksi\ntahdotte? Nuoret gentlemanit pitävät tavallisesti kanasta, otatteko\nkanaa?\"\n\nMinä ilmoitin hänelle niin majesteetillisesti, kuin voin, ettei kana\nmaittanut minua.\n\n\"Eikö!\" sanoi kyyppäri. \"Nuoret gentlemanit ovat tavallisesti väsyneet\nbiffiin ja lampaanpaistiin, otatteko vasikankotletin?\"\n\nMinä suostuin tähän ehdoitukseen, kosk'en tietänyt käskeä mitään muuta.\n\n\"Suvaitsetteko potaatteja?\" kysyi kyyppäri mielittelevällä hymyllä ja\npää kallellaan. \"Nuoria gentlemaneja on tavallisesti kyllästytetty\npotaateilla\".\n\nMinä käskin järeimmällä äänelläni hänen tuoda vasikankotletin ja\npotaatteja ynnä muita siihen kuuluvia sekä vartialta tiedustella, oliko\ntullut mitään kirjeitä Trotwood Copperfield'ille, Esquire'lle -- minä\ntiesin, ettei semmoisia löytynyt eikä voinut löytyä, mutta katsoin\nmiesmoiseksi, että näytin odottavan.\n\nHän palasi pian sanomaan, ettei löytynyt mitään (jota minä kovasti\nkummastelin), ja alkoi kattaa päivällispöytääni koppilossa pesän\nvieressä. Sitä puuhatessaan kysyi hän minulta, mitä minua halutti\njuoda; ja kun vastasin: \"puoli pulloa sherryä\", katsoi hän tätä\nsopivaksi tilaisuudeksi, pelkään minä, koota tämän viinin-määrän niistä\nväljähtyneistä jätteistä, jotka löytyivät muutamien pienten karaffien\npohjassa. Minulla on tämä ajatus, koska sanomalehtiä lukiessani\nhuomasin, kuinka hän matalan, puisen väliseinän takana, jossa hänen\nyksityinen huoneensa oli, hyvin ahkerasti kaateli näitten astiain\nsisältöä yhteen pulloon, niinkuin apteekari, joka sekoittaa rohtoja\nreceptin mukaan. Kun viini tuli, olikin se minusta laimistunutta, ja\nsiinä oli varmaan enemmän englantilaisia leivän-muruja, kuin sopi\nodottaa ulkomaan viinissä vähänkin puhtaassa tilassa; mutta minä olin\nkyllä ujo juomaan sitä ja olemaan vaiti.\n\nKoska nyt olin hyvällä tuulella (josta opin, ettei myrkytys aina tunnu\nperäti pahalta, kumminkaan muutamilla asteilla), päätin mennä\nteateriin. Minä valitsin Covent Garden'in teaterin; ja siellä minä\njonkun perä-login takapuolelta näin \"Julius Caesar'in\" ja uuden\npantomimin. Kun kaikki nuot jalot Romalaiset elävältä liikkuivat\nedessäni ja astuivat sisään ja ulos huviani varten eivätkä ilmestyneet\ntylyinä kurittajina, niinkuin koulussa, koski se minuun aivan uudella\nja hauskalla tavalla. Mutta todellisuuden ja salaperäisyyden yhdyntä\nkoko näytännössä, runo-lauselmain vaikutus minuun, valo, soitto, seura,\nloistavien ja hohtavien näkymöin nopeat, hämmästyttävät muutokset\nlumoivat minut niin ja avasivat minulle semmoisia rajattomia ilon\nmaita, että, kun kello kaksitoista yöllä astuin ulos sateiselle\nkadulle, tuntui, kuin olisin pilvistä, joissa olin ikäkausia viettänyt\nromantillista elämää, pudonnut alas räyhäävään, pärskyttävään,\npikisoittojen valaisemaan, sateenvarjoilla rehkivään, hyyry-vaunuilla\nsälistävään, kalosseja lapsuttavaan, lokaiseen, viheliäiseen maailmaan.\n\nMinä olin tullut ulos toisen oven kautta ja seisoin hetken kadulla,\nniinkuin todella olisin ollut vieras tämän maan päällä; mutta se\nkursailematon tapa, jolla minua tuupittiin ja nyhjittiin, toinnutti\nminut pian ja saatti minut tielle takaisin hotelliin, johon lähdin,\nkoko matkan ajatellen tuota ihanata näkyä, ja jossa, vähän porteria ja\nostroneja nautittuani, istuin ja mietin sitä vielä kello puolivälissä\nkaksi, silmät kääntyneinä kahvihuoneen valkeaan.\n\nMieleni oli niin kiintynyt tuohon näytelmään ja muinaisuuteen -- sillä\ntämä oli tavallaan niinkuin kuultava kuvaus, jonka takana näin\naikaisemman elämäni liikkuvan eteenpäin -- etten tiedä, milloin\nkauniin, solevan nuoren miehen haamu puettuna jollakin taitavalla,\nsukevalla huolimattomuudella, jota minun on syy hyvin muistaa, muuttui\ntodelliseksi olennoksi eteeni. Mutta minä muistan, että tiesin hänen\nläsnä-olonsa, vaikk'en ollut huomannut hänen sisääntuloansa -- ja että\nyhä istuin mietiskellen kahvihuoneen valkean edessä.\n\nViimein minä nousin levolle lähteäkseni, suureksi lievitykseksi\nuneliaalle kyyppärille, joka näytti saaneen tuskan jalkoihinsa ja\nheitteli, hutki ja väänteli niitä jos jollakin lailla vähäisessä\nruokakammiossaan. Ovea kohden mennessäni astuin sen henkilön ohitse,\njoka oli tullut sisään, ja näin hänet selvästi. Minä käännyin kohta,\nmenin takaisin ja katsoin uudestaan. Hän ei tuntenut minua, mutta minä\ntunsin hänet silmänräpäyksellä.\n\nToisessa tilaisuudessa minulla ehkä ei olisi ollut kylläksi\nitseluottamusta elikkä päättäväisyyttä puhutella häntä, vaan olisin\nlykännyt asian seuraavaksi päiväksi ja kenties ollut häntä tapaamatta.\nMutta silloisessa mielentilassani, jossa näytelmä vielä kuohui\nkorkealta suonissani, näytti hänen entinen suojeluksensa niin\nansaitsevan kiitollisuuttani, ja minun vanha rakkauteni häntä kohtaan\ntulvasi niin väkevästi ja itse-altansa rintaani, että minä nopeasti\nsykkivällä sydämellä heti astuin hänen luoksensa ja sanoin:\n\n\"Steerforth! etkö tahdo puhutella minua?\"\n\nHän katseli minua -- juuri niinkuin hänen välisti oli tapa katsella --\nmutta minä näin hänen kasvoistaan, ettei hän tuntenut minua.\n\n\"Minä pelkään, ettet muista minua\", lausuin minä.\n\n\"Hyvä Jumala!\" huudahti hän yhtäkkiä. \"Se on pikku Copperfield!\"\n\nMinä tartuin hänen molempiin käsiinsä enkä hennonut päästää niitä pois.\nJoll'en olisi hävennyt ja pelännyt, että hän paheksisi sitä, olisin\nlangennut hänen kaulaansa ja itkenyt.\n\n\"Minä en ole koskaan, koskaan, koskaan ollut niin iloinen! Rakas\nSteerforth'ini, minä oikein riemuitsen, kun saan nähdä sinut!\"\n\n\"Ja minäkin olen ihastunut, että saan nähdä sinut\", lausui hän,\nsydämellisesti pudistaen kättäni. \"No, Copperfield, vanha toveri, älä\nnyt kokonaan hellety!\" Vaan kuitenkin oli hänkin mielestäni aivan\niloinen nähdessänsä, kuinka liikutettu minä olin tästä kohtauksesta.\n\nMinä pyyhin pois ne kyynelet, joita parhain lujuuteni ei ollut saanut\npidätetyksi, ja nauroin väkinäisesti, ja me kävimme istumaan toinen\ntoisemme viereen.\n\n\"No, kuinka sinä satut olemaan täällä?\" kysyi Steerforth, taputtaen\nminua olkapäälleni.\n\n\"Minä tulin tänne tänään Canterbury'n vaunuilla. Eräs tätini, joka asuu\nsiinä maan osassa, on ottanut minut pojakseen, ja minä olen juuri\npäättänyt kasvatukseni siellä. Mutta kuinka sinä satut olemaan täällä,\nSteerforth?\"\n\n\"Minä olen, näetkö, mitä sanotaan Oxford'in mieheksi\", vastasi hän;\n\"toisin sanoen, minä ikävystytän itseni siellä ajottain melkein\nkuoliaaksi -- ja minä olen nyt matkalla äitini luo. Sinä olet\npeijakkaan kaunis poika, Copperfield, juuri niinkuin ennenkin, kun nyt\ntarkemmin katselen sinua! Ei vähintäkään muuttunut!\"\n\n\"Minä tunsin _sinut_ kohta\", sanoin minä, \"mutta sinut muistaa\nparemmin\".\n\nHän nauroi, pujottaen kättänsä tuuhean, kiharan tukkansa läpi, ja sanoi\niloisesti:\n\n\"Niin, minä olen velvollisuuden retkellä. Äitini asuu vähän matkan\npäässä kaupungista; vaan koska tiet ovat petomaisen huonossa tilassa ja\nkotini on jotensakin yksitoikkoinen, jäin tänne yöksi enkä jatkanut\nmatkaani. Minä en ole ollut kaupungissa, kuin muutamia tunteja, ja ne\nolen nukkunut ja nureksinut pois teaterissa\".\n\n\"Minä olen myöskin ollut teaterissa\", lausuin minä. \"Covent\nGarden'issa. Mikä viehättävä ja komea huvitus, Steerforth!\"\n\nSteerforth nauroi sydämellisesti.\n\n\"Rakas, nuori Davyni\", lausui hän, taputtaen minua jälleen\nolkapäälleni, \"sinä olet oikea tuhat-ihanainen. Kedon tuhat-ihanainen\nei ole päivän-nousussa tuoreempi, kuin sinä! Covent Garden'issa minäkin\nolin, mutta huonompaa en ole milloinkaan nähnyt. -- Halloo, te Sir!\"\n\nNämät sanat lausuttiin kyyppärille, joka kaukaa oli hyvin tarkoin\nkatsellut, kuinka me tunsimme toinen toisemme, ja nyt astui\nkunnioittavaisesti esiin.\n\n\"Mihin olette pannut ystäväni, Mr. Copperfieldin?\" kysyi Steerforth.\n\n\"Pyydän anteeksi, Sir!\"\n\n\"Missä hänen yö-sijansa on? Mikä hänen numeronsa on? Te tiedätte, mitä\ntarkoitan\", sanoi Steerforth.\n\n\"Kyllä, Sir\", vastasi kyyppäri puollustelevalla muodolla. \"Mr.\nCopperfield asuu tätä nykyä neljässä-viidettä, Sir\".\n\n\"Mitä lempoa tämä on\", kysyi Steerforth, \"kun pistätte Mr.\nCopperfieldin pieneen koppiin tallin päälle?\"\n\n\"No, näettekö, me emme tietäneet, Sir\", vastasi kyyppäri yhä\npuollustelevalla muodolla, \"että Mr. Copperfield piti niin suurta väliä\nsillä. Meidän sopii antaa Mr. Copperfieldille kaksikahdeksatta, Sir,\njos niin tahdotaan. Lähinnä teitä, Sir\".\n\n\"Tietysti tahdotaan niin\", sanoi Steerforth. \"Ja tehkäät se kohta\".\n\nKyyppäri lähti viipymättä pois muuttoa toimittamaan. Steerforth, jota\nkovasti huvitti, että minä olin pantu neljään viidettä, nauroi taas ja\ntaputti minua jälleen olkapäälleni ja käski minun syödä suurusta\nkanssaan seuraavana aamuna kello kymmenen -- josta kutsumuksesta minä\nolin varsin ylpeä ja onnellinen. Koska nyt oli hyvin myöhäistä,\notimme kynttilämme ja menimme toiseen kerrokseen, jossa erosimme\nystävällisellä sydämellisyydellä hänen ovensa luona ja jossa minä\nhuomasin, että uusi huoneeni oli paljon parempi, kuin entinen, sillä se\nei ollut ollenkaan ummehtunut ja siinä oli suunnattoman suuri\nnelitolppainen sänky, joka itsessään oli kokonainen pieni maatila.\nTähän minä, tyynyjen joukkoon, joissa olisi ollut kylläksi kuudelle\nhengelle, pian nukuin jonkunlaisessa autuaallisessa tilassa ja näin\nunta muinaisesta Romasta, Steerforth'ista ja ystävyydestä, siksi kuin\nvarhaiset aamu-vaunut, jotka rämisten lähtivät ulos portinvajan kautta,\nsaattivat minut uneksimaan ukkosesta ja jumalista.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU.\n\nSteerforth'in koti.\n\n\nKun neitsyt kello kahdeksalta kolkutti oveani ja ilmoitti, että\npartaveteni oli ulkopuolella, tunsin haikeasti, etten tarvinnut sitä,\nja punehduin vuoteessani. Se luulo, että neitsyt, tätä sanoessaan,\npäälliseksi oli nauranut, kalvoi mieltäni koko ajan, kuin pu'in\npäälleni, ja teki minut, sen tunsin hyvin, aran ja rikollisen\nmuotoiseksi, kun astuin hänen ohitsensa portailla, suurukselle\nmennäkseni. Minä havaitsin niin kipeästi, että olin nuorempi, kuin\nolisin suonut, etten isoon aikaan ensinkään kehdannut mennä hänen\nohitsensa näin nöyryyttävässä tilassa, vaan kuullessani hänen\nlakaisevan seisahduin ja katselin akkunasta kuningas Kaarlon\nratsaskuvaa, jota kokonainen labyrinti hyyryvaunuja ympäröitsi ja joka\ntihma-sateessa ja tumman-ruskeassa sumussa näytti jos joltakin, paitsi\nkuninkaalliselta, siksi kuin kyyppäri muistutti minua, että gentlemani\nvartoi minua.\n\nMinä en tavannut Steerforth'ia kahvihuoneessa, vaan sievässä,\nyksityisessä, punaisilla kartiineilla ja turkkilaisella matolla\nkoristetussa huoneessa, jossa valkea paloi kirkkaasti ja komea, lämmin\naamiainen oli asetettu puhdasliinaiselle pöydälle; ja iloinen\npienoiskuva huoneesta, valkeasta, aamiaisesta, Steerforth'ista ja\nkaikista loisti vähäisessä, ympyriäisessä peilissä ylipuolella\nsivu-pöytää. Minä olin ensiksi vähän ujomainen, sen vuoksi että\nSteerforth oli niin levollinen, niin hienotapainen ja minua kaikin\npuolin etevämpi (ikä siihen luettuna); mutta hänen luonteva\nsuojeluksensa saatti pian kaikki kohdalleen ja teki, että minä kokonaan\nperehdyin. Minä en voinut kylläksi ihmetellä sitä muutosta, jonka hän\noli aikaan-saattanut \"Kultaisessa Ristissä\", taikka verrata eilistä\nikävää, hylättyä tilaani tämän aamun mukavuuteen ja hupaisuuteen. Mitä\nkyyppärin tuttavallisuuteen tulee, se oli tukahutettu, niinkuin sitä ei\nolisi koskaan ollutkaan. Hän palveli meitä, niinkuin minun sopi sanoa,\nsäkissä ja tuhassa.\n\n\"Nyt, Copperfield\", lausui Steerforth, kun olimme yksinään, \"tahtoisin\nmielelläni kuulla, mitä sinä toimitat ja mihin sinä aiot ja muut\nasiasi. Minusta tuntuu siltä, kuin sinä olisit minun omaisuuttani\".\n\nIlosta hohtaen, kun näin, että hän vielä huoli minusta, kerroin\nhänelle, kuinka tätini oli ehdoitellut tätä pientä retkeä, joka oli\nedessäni, ja mikä määränpää oli.\n\n\"Kosk'ei sinulla siis ole mitään kiirettä\", lausui Steerforth, \"tule\nkotiin minun kanssani Highgate'en ja viivy meillä päivä taikka pari.\nSinä miellyt äitiini -- hän on hiukan turhamainen ja pitkäpiimäinen\nminusta puhuessaan, mutta sen voit antaa hänelle anteeksi -- ja hän\nmieltyy sinuun\".\n\n\"Minä soisin olevani yhtä varma siitä, kuin sinä hyväntahtoisesti sanot\nolevasi\", vastasin minä hymyillen.\n\n\"Jokaisella\", arveli Steerforth, \"joka rakastaa minua, on jonkunlainen\nvaatimus hänen suhteensa, jota hän varmaan hyväksyy\".\n\n\"Siinä tapauksessa luulen pääseväni hänen suosioonsa\", lausuin minä.\n\n\"Hyvä!\" vastasi Steerforth. \"Tule ja näytä se todeksi. Mennään tunniksi\ntaikka pariksi katsomaan, mitä merkillistä Londonissa on -- onpa tuo\njonkin-arvoista, kun saa näyttää jotakin niin tuoreelle toverille, kuin\nsinä olet -- ja sitten lähdemme ulos Highgate'en vaunuilla\".\n\nMinun oli vaikea uskoa muuta, kuin että näin unta ja pian heräisin\nnumero neljässä-viidettä, taas lähteäkseni alas yksinäiseen koppiini\nkahvihuoneesen ja tuttavallisen kyyppärin seuraan. Kun ensin olin\nkirjoittanut tädilleni ja kertonut hänelle onnellisesta yhtymyksestäni\nihmeteltyn vanhan koulukumppanini kanssa ja että olin suostunut hänen\nkutsumukseensa, nousimme puolikatteisiin hyyry-vaunuihin ja näimme\npanoraman ja muutamia muita kuvauksia sekä kävimme Museumin läpi, jossa\nhelposti huomasin, kuinka Steerforth tunsi äärettömän paljon erinäisiä\nesineitä ja kuinka vähän-arvoisena hän näytti tietoansa pitävän.\n\n\"Sinä suoritat varmaan korkean opinmäärän yliopistossa, Steerforth\",\narvelin minä, \"jollet ole sitä jo tehnyt; ja he saavat hyvän syyn\nylpeillä sinusta\".\n\n\"Minäkö opinmäärän suorittaisin!\" huudahti Steerforth. \"Ei! rakas\nTuhat-ihanaiseni, -- et suinkaan pane pahaksi, vaikka nimitän sinua\nTuhat-ihanaiseksi?\"\n\n\"En ollenkaan!\" vastasin minä.\n\n\"Sepä hyvä toveri! Rakas Tuhat-ihanaiseni\", lausui Steerforth, nauraen,\n\"minulla ei ole vähintäkään halua elikkä aikomusta kunnostaa itseäni\nsillä tapaa. Minä olen tehnyt tarpeeksi minun tarkoitustani varten.\nMinä tunnen, että oma seurani kylläksi rasittaa minua jo semmoisena\nkuin nyt olen\".\n\n\"Mutta maine--\" aloitin minä.\n\n\"Sinä romantillinen Tuhat-ihanainen!\" arveli Steerforth, nauraen vielä\nsydämellisemmin; \"miksi minä vaivaisin itseäni, että parvi paksupäitä\nkummastuksesta ammottelisi suutansa ja nostaisi ylös käsiänsä? Tehkööt\nsitä jollekulle muulle. Siinä on hänelle mainetta kyllin, ja olkoon se\nhänelle suotu\".\n\nMinä olin häpeissäni, kun olin niin suuresti erehtynyt, ja halusin\nmuuttaa puhe-ainetta. Onneksi se ei ollut mikään vaikea asia, sillä\nSteerforth osasi aina omituisella huolimattomuudella ja hilpeydellä\nmennä yhdestä asiasta toiseen.\n\nKaikenlaisia huomattavia katseltuamme söimme vähäisen murkinan, ja\nlyhyt talvipäivä kului niin nopeasti, että jo hämärsi, kun postivaunut\npysähtyivät meidän kanssamme vanhan tiilirakennuksen eteen Highgate'n\nkunnaan huipulle. Vanhanpuolinen, vaikk'ei aivan ijästynyt,\nkäytökseltään ylpeä, kauniin-muotoinen lady seisoi ovella, kun astuimme\nmaahan, ja, tervehtien Steerforth'ia \"kalliimmaksi James'iksensa\",\nsulki hänet syliinsä. Tämä Lady, jota Steerforth, minua esitellessään,\nilmoitti äidiksensä, toivotti komeasti minua tervetulleeksi.\n\nSe oli pulskea, vanhan-aikainen kartano, hyvin hiljainen ja siivo.\nHuoneeni akkunasta näin koko Londonin etäällä, niinkuin äärettömän\nsumun, josta sieltä täältä valkea kimalteli. Pukiessani ja ennenkuin\nminua kutsuttiin päivällisille oli minulla vaan aikaa pikimmältä\nsilmäillä tukevia huonekaluja, puitteisin asetettuja kirjauksia (joita,\nniinkuin luulen, Steerforth'in äiti oli tyttönä ommellut) sekä muutamia\nmustalla liidulla piirrettyjä kuvia ladyistä, joilla oli puuteroitut\nhiukset ja korsetit ja jotka tulivat ja menivät seinillä, samalla kuin\nvasta sytytetty valkea ratisi ja kihisi pesässä.\n\nRuokasalissa oli toinenkin lady, mustanverevä, varreltaan hoikka ja\nlyhyt. Hän ei ollut miellyttävä katsella, mutta ei rumakaan, ja herätti\nhuomiotani ehkä sentähden, ett'en ollut odottanut saavani nähdä häntä;\nehkä sentähden, että havaitsin itseni istuvan vastapäätä häntä; ehkä\nsentähden, että hänessä todella oli jotakin merkillistä. Hänellä oli\nmustat hiukset ja kiihkeät, mustat silmät. Hän oli laiha ja hänellä oli\narpi huulessa. Se oli vanha arpi -- minun tulisi pikemmin nimittää sitä\nsaumaksi, sillä se oli samanvärinen kuin muu iho ja vuosia takaperin\numpeen mennyt -- joka alkuansa oli viiltänyt hänen suunsa poikki\nalaspäin leukaa kohden, mutta nyt tuskin näkyi toiselta puolen pöytää,\npaitsi yläpuolelta ylihuulta ja ylihuulessa, jonka muodon se oli\nmuuttanut. Minä päätin itsekseni, että hän oli noin kolmenkymmenen\nvuoden vanha ja mieli miestä. Hän oli vähän rappeutunut -- niinkuin\nrakennus, jossa ei moneen aikaan ole asuttu; mutta hän ei kuitenkaan\nollut ruma, niinkuin jo sanoin. Hänen laihuutensa näytti lähtevän\njostakin sisällisestä, kalvavasta tulesta, joka pääsi ilmoille hänen\nhiukeevain silmiensä kautta. Hän esitettiin minulle Miss Dartle'ksi;\nsekä Steerforth että tämän äiti nimittivät häntä Rosaksi. Minä\nhuomasin, että hän asui siellä ja kauan aikaa oli ollut Mrs.\nSteerforth'in hupilaisena. Minä havaitsin, ettei hän koskaan sanonut\nsuoraan, mitä hän aikoi sanoa, vaan ainoastaan viittasi siihen ja sen\nkautta teki asian suuremmaksi, kuin se oli. Esimerkiksi kun Mrs.\nSteerforth enemmän leikillä kuin täydellä todella muistutti, että hän\npelkäsi, että hänen poikansa eli huimaa elämää yliopistossa, katkaisi\nMiss Dartle näin:\n\n\"Oikein totta? Te tiedätte, kuinka outo olen asioille ja että vaan\nkysyn tietoa saadakseni, mutta eikö aina ole niin laita? Minä luulin,\nettä kaikki ihmiset katsoivat tämmöistä elämää -- kuinka?\"\n\n\"Se on kasvatus varsin vakavaan toimeen, jos tarkoitatte sitä, Rosa\",\nvastasi Mrs. Steerforth vähän kylmäkiskoisesti.\n\n\"Niin aina. Se on aivan totta\", vastasi Miss Dartle.\n\n\"Mutta eikö se sentään ole? -- minä soisin, että minua oikaistaan, jos\nolen väärässä -- eikö se todella ole?\"\n\n\"Todella ole mitä?\" lausui Mrs. Steerforth.\n\n\"Vai te tarkoitatte, että se _ei_ ole!\" vastasi Miss Dartle. \"Hyvä,\nminua ilahuttaa suuresti, kun saan kuulla sen! Nyt tiedän, mitä tehdä.\nTämä on etu kysymisestä. Minä en koskaan enää salli ihmisten puhua\nitselleni tuhlaavaisuudesta ja pahoista tavoista ja muista sellaisista,\nsamalla kuin puhuvat tuosta elämästä\".\n\n\"Ja siinä teette oikein\", sanoi Mrs. Steerforth. \"Poikani holhoja on\ntunnollinen mies; ja jollen täydellisesti luottaisi poikaani,\nluottaisin häneen\".\n\n\"Luottaisitteko?\" kysyi Miss Dartle. \"Onko hän tunnollinen? Todella\ntunnollinen siis?\"\n\n\"Niin, minä olen vakuutettu siitä\", lausui Mrs. Steerforth.\n\n\"Kuinka oivallista!\" huudahti Miss Dartle. \"Mikä lohdutus! Todella\ntunnollinen? Hän ei siis ole -- mutta tietysti hän ei voi olla, jos hän\ntodella on tunnollinen. Tämä tieto hänestä tekee minut tästälähin aivan\nonnelliseksi. Te ette voi ajatella, kuinka se koroittaa häntä\najatuksissani, kun varmaan tiedän, että hän todella on tunnollinen!\"\n\nOmaa katsantotapaansa kaikissa kysymyksissä ja muistutuksiansa siihen,\nmitä sanottiin häntä vastaan, toi Miss Dartle esiin samalla tavalla:\nvälisti, minä en voinut salata sitä itseltäni, suurella voimalla,\nvaikka Steerforth'inkin mielipiteitä vastaan. Yhden esimerkin näin,\nennenkuin päivälliset olivat suoritetut. Kun Mrs. Steerforth puhui\nminun kanssani aikomuksestani lähteä alas Suffolk'iin, tulin\nsanoneeksi, kuinka se ilahuttaisi minua, jos Steerforth seuraisi minua\nsinne; ja kertoessani tälle, että aioin mennä katsomaan vanhaa\nhoitajatartani ja Mr. Peggotyn perhettä, muistutin häntä siitä\nvenemiehestä, jonka hän oli koulussa nähnyt.\n\n\"Tuo karkea toveri!\" lausui Steerforth. \"Hänellä oli poikansa muassaan,\neikö ollut?\"\n\n\"Ei. Se oli hänen veljensä poika\" vastasin minä; \"jonka hän on ottanut\nomaksi pojakseen. Hänellä on myöskin sangen sievä pikkuinen\nsisarentytär, jonka hän on ottanut tyttäreksensä. Lyhyeltä, hänen\nhuoneensa (taikka oikeammin hänen veneensä, sillä hän asuu semmoisessa\nkuivalla maalla) on täynnä ihmisiä, joille hän alati osoittaa\njalomielisyyttänsä ja hyvyyttänsä. Sinun olisi hupaista nähdä tämä\nperhe\".\n\n\"Olisiko?\" lausui Steerforth. \"Hyvä, niin minäkin luulen. Saadaan\nnähdä, mitä voi tehdä. Kyllä maksaisi vaivan matkustaa -- siitä huvista\npuhumatta, että matkustaisin sinun kanssasi, Tuhat-ihanaiseni -- ja\nnähdä tuollaisia ihmisiä yhdessä ja olla yksi heistä\".\n\nUusi huvin toivo sykähytti sydäntäni. Mutta se oli sen äänen johdosta,\njolla Steerforth oli puhunut tuollaisista ihmisistä, kuin Miss Dartle,\njonka hehkuvat silmät olivat tarkasti katselleet meitä, nyt taas\nsäisti:\n\n\"Vai niin? Jutelkaat minulle. Ovatko he sitä todella?\" sanoi hän.\n\n\"Ovatko he mitä? Ja mitkä ovat mitä?\" kysyi Steerforth.\n\n\"Tuollaiset ihmiset. -- Ovatko he eläimiä ja möhkäleitä ja toisenlaisia\nolentoja? Minä tahtoisin tietää sen verran\".\n\n\"Epäilemättä on hyvin suuri eroitus heillä ja meillä\", lausui\nSteerforth kuivankiskoisesti. \"Sitä ei tarvitse odottaa, että he ovat\nniin hienotunteisia, kuin me. Heidän arkuutensa ei loukkaannu eikä\npahoitu niin helposti. He ovat kauhean siveitä -- ainakin muutamat\nihmiset väittävät sitä enkä minä suinkaan pane näitä vastaan -- mutta\nheillä ei ole erittäin hento luonto, ja heidän sopii olla kiitolliset,\nniinkuin heidän karkean, kovan nahkansakin, etteivät hevin haavoitu\".\n\n\"Todesti!\" sanoi Miss Dartle. \"Minä en tiedä nyt, milloin olisin ollut\nenemmän hyvilläni, kuin tätä kuullessani. Se on lohduttavaa! Se on niin\nhauskaa tietää, että, kun he kärsivät, he eivät tunne sitä! Välisti\nolen ollut levoton tuollaisten ihmisten puolesta; mutta nyt aion\nkokonaan herjetä heitä ajattelemasta! Oppia ikä kaikki. Minulla oli\nepäilykseni, minä tunnustan sen, mutta nyt ne ovat kadonneet. Minä en\ntietänyt, mutta nyt minä tiedän; ja tämä osoittaa, kuinka edullista on\nkysyä -- eikö ole?\"\n\nMinä luulin, että Steerforth oli sanonut, mitä hän oli sanonut,\nleikillä taikka kiusataksensa Miss Dartle'a; ja minä toivoin, että hän\nmyöntäisi sen, kun tämä oli mennyt, ja me molemmat istuimme valkean\nedessä. Mutta hän vaan kysyi minulta, mitä minä pidin Miss Dartle'sta.\n\n\"Hän lienee hyvin teräväpäinen, vai kuinka?\" kysyin minä.\n\n\"Teräväpäinen! Hän laskee kaikki asiat tahkolle\", lausui Steerforth,\n\"ja hän hioo niitä, niinkuin hän on hionut omia kasvojansa ja\nvartaloansa näinä menneinä vuosina. Hän on kokonaan kuluttanut itsensä\nalinomaisella hiomisella. Hän on vaan pelkkää terää\".\n\n\"Mikä eriskummainen arpi hänellä on huulessaan?\" kysyin minä.\n\nSteerforth'in kasvot kolkostuivat ja hän vaikeni hetkeksi.\n\n\"No, asia on semmoinen\", vastasi hän -- \"minä olen syy siihen\".\n\n\"Tapaturmasta!\"\n\n\"Ei. Minä olin pieni poika, hän suututti minua, ja minä viskasin\nvasaran vasten hänen kasvojansa. Uhkea nuori enkeli lienen todella\nollut!\"\n\nMinä olin kovasti pahoillani, kun olin ryhtynyt niin tuskalliseen\naineesen, mutta asia ei ollut enään autettavissa.\n\n\"Arpi on ollut hänellä aina siitä saakka, niinkuin näet\", lausui\nSteerforth; \"ja hän saa pitää sen hautaansa asti, jos hän koskaan saa\nlepoa missään haudassa -- vaikka minä tuskin luulen, että hän koskaan\nsaa missään paikassa lepoa. Hän oli jonkun isäni serkun äiditön lapsi.\nHänen isänsä kuoli jonakin päivänä. Äitini, joka silloin oli leski,\ntuotti tytön tänne hupilaiseksi itselleen. Hänellä on pari tuhatta\npuntaa omia rahoja, hän säästää korot joka vuodelta ja panee ne lisäksi\npää-omaan. Nyt olet kuullut Miss Rosa Dartle'n elämänkertomuksen\".\n\n\"Ja epäilemättä rakastaa hän sinua, niinkuin veljeä?\" arvelin minä.\n\n\"Hm!\" vastasi Steerforth, valkeata katsellen. \"Muutamia veljiä ei\nrakasteta liian paljon; ja toiset rakastavat -- mutta kaada lasiisi,\nCopperfield! Juokaamme kedon tuhat-ihanaisten kunniaksi sinun tähtesi,\nja laakson liljojen kunniaksi, noitten, jotka eivät työtä tee eivätkä\nkehrää, minun tähteni -- sitä suurempi häpeä minulle!\" Synkkämielinen\nhymy, joka oli levinnyt hänen kasvoillensa, kirkastui, kun hän\niloisesti sanoi tämän, ja hän kävi reippaaksi ja viehättäväksi,\nniinkuin ennen.\n\nMinä en malttanut olla tuota arpea haikealla säälillä katsomatta, kun\nmenimme sisään teetä juomaan. Ei kestänyt kauan, ennenkuin huomasin,\nettä se oli kaikkein arin osa hänen kasvoistaan ja että, kun hän\nvaaleni, se ensiksi muuttui ja kävi tummaksi, lyijyn-karvaiseksi\njuomuksi, joka pidentyi täyteen määräänsä, niinkuin näkymättömän lakin\njälki, kun sitä pidetään valkean edessä. Oli vähäinen sanasota hänen ja\nSteerforth'in välillä jostakin nopan-heitosta lautapelissä -- jolloin\nhän mielestäni tuokioksi perin vimmastui; ja silloin näin, että se\nastui esiin niinkuin tuo vanha kirjoitus seinässä.\n\nSe ei kummastuttanut minua, kun näin, että Mrs. Steerforth helli\npoikaansa. Tuntui siltä kuin hänen olisi ollut mahdoton puhua taikka\najatella mitään muuta. Hän näytti minulle poikansa kuvan, niinkuin tämä\nlapsena oli ollut, medaljongiin suljettuna, jossa myöskin oli yksi\nhänen hius-suortuvansa; hän näytti minulle hänen kuvansa, niinkuin hän\noli ollut, kun minä ensin tutustuin hänen kanssaan; ja hän kantoi\nrinnallansa hänen kuvaansa semmoisena, kuin hän nyt oli. Kaikki ne\nkirjeet, joita hänen poikansa oli kirjoittanut hänelle, säilytti hän\nvähäisessä kaapissa likellä omaa tuoliansa pesän vieressä; ja hän olisi\nlukenut muutamia niistä minulle, ja minä olisin myöskin suurella ilolla\nkuunnellut niitä, jollei Steerforth olisi astunut väliin ja hyväillyt\nhäntä pois hänen aikomuksestaan.\n\n\"Mr. Creakle'n luona, kertoo poikani minulle, tutustuitte ensiksi\ntoinen toisenne kanssa\", lausui Mrs. Steerforth, kun hän ja minä\nhaastelimme yhden pöydän ääressä, sillä välin kuin nuot toiset molemmat\npelasivat lautaa toisen ääressä. \"Minä todella muistan, että hän siihen\naikaan puhui jostakin oppilaasta, joka oli nuorempi, kuin hän itse, ja\njohon hän oli mieltynyt siellä; mutta teidän nimenne, niinkuin teidän\non helppo arvata, ei ole säilynyt muistissani\".\n\n\"Hän oli erittäin hyvä ja jalo minua kohtaan siihen aikaan, vakuutan\nteille, Ma'am\", lausuin minä, \"ja minä tarvitsinkin semmoista ystävää.\nIlman häntä olisivat kokonaan kukistaneet minut\".\n\n\"Hän on aina hyvä ja jalo\", sanoi Mrs. Steerforth ylpeästi.\n\nMinä suostuin tähän kaikesta sydämmestäni, Jumala sen tietää. Mrs.\nSteerforth huomasi sen, sillä hänen ylhäinen käytöksensä minun suhteeni\naleni jo, paitsi kuin hän kiitti poikaansa; silloin hän aina näytti\nylpeältä.\n\n\"Se ei ylimalkain ollut mikään sovelias koulu pojalleni\", lausui hän;\n\"kaukana siitä; mutta erityisiä asianhaaroja löytyi, joita täytyi\nsilloin ajatella ja jotka olivat vielä tärkeämmät, kuin itse koulun\nvalitseminen. Poikani uljas mieli teki suotavaksi, että hän\ntoimitettaisiin semmoisen miehen luo, joka tunnusti sen etevyyttä ja\ntyytyi taipumaan sen alle; ja me löysimme semmoisen miehen siellä\".\n\nMinä tiesin tämän, koska tunsin miehen. Enkä minä kuitenkaan\nylenkatsonut häntä enemmin sentähden, vaan pidin sitä sovittavana\nominaisuutena hänessä -- jos sopi sallia hänelle mitään suosiota sen\nvuoksi, ettei hän vastustanut niin vastustamatonta, kuin Steerforth\noli.\n\n\"Poikani suurta kykyä vireytti siellä vapaa-ehtoisen kilpailun ja oman\narvon tieto\", jatkoi hellä äiti. \"Hän olisi nousnut kaikenlaista pakkoa\nvastaan; mutta hän havaitsi olevansa paikan hallitsija ja päätti\nylevämielisesti osoittaa, että hän oli tämän aseman ansainnut. Se oli\nhänen kaltaistaan\".\n\n\"Niin poikani omin ehdoin ja kenenkään pakoittamatta antausi\nsemmoiselle uralle, jolla hän aina, jos se huvittaa häntä, voittaa\nkaikki kilpailiansa\", jatkoi hän. -- \"Poikani kertoo minulle, Mr.\nCopperfield, että te olitte aivan ihastuneet häneen ja että, kun eilen\nyhdyitte, ilon kyynelillä ilmoititte itsenne hänelle. Minä olisin\nteeskentelevä nainen, jos olisin kummastelevinani, että poikani\nsynnyttää semmoisia tunteita; mutta minä en voi olla kylmäkiskoinen\nketäkään vastaan, joka niin huomaa hänen ansionsa, ja minua ilahuttaa\nhyvin, kun saan nähdä teidät täällä, ja minä vakuutan teille, että\npoikani tuntee erinomaista ystävyyttä teitä kohtaan ja että saatte\nluottaa hänen suojelukseensa\".\n\nMiss Dartle pelasi lautaa yhtä kiihkeästi, kuin hän teki kaikkia\nmuitakin. Jos olisin nähnyt hänet ensiksi laudan ääressä, olisin\narvellut, että hänen ruumiinsa oli käynyt laihaksi ja hänen silmänsä\nisoksi tässä toimessa eikä missään muussa. Mutta minä erehtyisin\nsuuresti, jos ainoakaan sana meidän puheestamme taikka ainoakaan\nkatseeni jäi häneltä huomaamatta sillä välin kuin minä suurimmalla\nmielihyvällä vastaan-otin tämän vakuutuksen ja kunnioitettuna Mrs.\nSteerforth'in luottamuksella tunsin itseni vanhemmaksi, kuin olin\ntuntenut siitä asti, kuin Canterbury'stä lähdin.\n\nKun illasta melkoinen osa oli kulunut ja laseja ja karaffeja\ntarjottimella tuotiin sisään, lupasi Steerforth, valkean edessä\nistuissamme, että hän todenteolla ajattelisi matkaa maalle minun\nkanssani. Mutta ei ollut mitään kiirettä, sanoi hän; viikon perästä\nolisi vielä aikaa; ja hänen äitinsä arveli vieraanvaraisesti samaa.\nPuhuessamme nimitti hän minua useita kertoja Tuhat-ihanaiseksi; joka\ntaas houkutteli Miss Dartle'n liikkeelle.\n\n\"Mutta todella, Mr. Copperfield\", kysyi hän, \"onko se joku pilkkanimi?\nja miksi hän antaa sitä teille? Onko se -- kuinka? -- siitä syystä,\nettä hän pitää teitä nuorena ja viattomana? Minä olen niin typerä\nsemmoisissa asioissa\".\n\nMinä punehduin, kun vastasin, että luulin niin.\n\n\"No!\" lausui Miss Dartle. \"Nyt olen iloinen, kun tiedän tämän! Minä\nkysyn tietoa saadakseni, ja olen iloinen, kun tiedän sen. Hän pitää\nteitä nuorena ja viattomana; ja sentähden olette hänen ystävänsä. Hyvä,\nse on varsin hauskaa!\"\n\nHän meni levolle vähän tämän jälkeen, ja Mrs. Steerforth vetäytyi\nmyöskin pois. Kun Steerforth ja minä olimme viipyneet puolen tuntia\nvalkean edessä ja puhuneet Traddles'ista ja heistä muista kaikista\nvanhassa Salem House'ssa, menimme yhdessä toiseen kerrokseen.\nSteerforth'in huone oli minun huoneeni vieressä, ja minä menin sisään\nkatselemaan sitä. Se oli oikea mukavuuden esikuva täynnänsä\nnojatuoleja, tyynyjä ja palleja, joita äiti omin käsin oli laittanut,\neikä siitä puuttunut mitään, josta vaan suinkin oli apua sen\ntäydentämisessä. Päälle päätteeksi katselivat kuvasta seinältä äidin\nkauniit kasvot alas lemmityn pojan puoleen, niinkuin se olisi ollut\njonkin-arvoista äidille, että hänen kuvansa valvoi nukkuvaa poikaa.\n\nKun tulin huoneeseni, paloi siinä kirkas valkea, kartiinit olivat\nvedetyt akkunain eteen ja vuoteen ympäri, muodostaen sitä lämpimäksi ja\nsieväksi. Minä istuin alas nojatuoliin lieden eteen, onneani\nmiettiäkseni; ja olin iloinnut, sitä ajatellessani, jonkun aikaa,\nkun näin Miss Dartle'n kuvan kiihkeästi katselevan itseäni\nkaminin-reunuksen ylipuolelta.\n\nSe oli kummastuttavassa määrässä hänen näköisensä, jonka vuoksi se\nmyöskin säpsäytti minua. Maalaaja ei ollut pannut siihen arpea, mutta\n_minä_ panin; ja siinä se oli, siinä se tuli ja meni; milloin\nrajoittuneena ylihuuleen, niinkuin olin nähnyt sen päivällisillä,\nmilloin näyttäen koko tuon vasaralla isketyn haavan laajuutta,\nsemmoisena, kuin olin nähnyt sen, kun hän oli vihoissaan.\n\nMinä ihmettelin äreästi, miks'eivät voineet majoittaa häntä johonkin\nmuualle, kuin juuri minun huoneeseni. Hänestä irti päästäkseni riisuin\nnopeasti vaatteeni, sammutin kynttiläni ja panin maata. Mutta en minä\nnukkuissanikaan saattanut unhottaa, että hän yhä oli tuossa ja katseli\nminua: \"mutta todella, onko se kuitenkin? Minä tahtoisin vaan tietää;\"\nja kun yöllä heräsin, huomasin, että levottomasti kyselin\nkaikenlaisilta ihmisiltä unelmissani: oliko todella niin, vai ei --\ntietämättä, mitä tarkoitin.\n\n\n\n\nYHDESKOLMATTA LUKU.\n\nPikku Em'ly.\n\n\nTalossa löytyi eräs palvelia, eräs mies, joka sitä myöden, kuin minä\nkuulin, tavallisesti seurasi Steerforth'ia ja oli joutunut hänen\npalvelukseensa yliopistossa. Hän oli oikea arvokkaisuuden kaava\nulkonaisessa ilmestymisessään. Minä luulen, ettei koskaan ollut hänen\nammatissaan ketään enemmän arvokkaalta näyttävää miestä. Hän oli\nharvapuheinen, kävi hyvin hiljaa, oli varsin tyven käytöksessään,\nkunnioittavainen, tarkka, aina saapuvilla, kun tarvittiin, eikä koskaan\nlikellä, kun ei tarvittu; mutta mikä hänessä etupäässä huomiota koski,\noli hänen arvokkaisuutensa. Hänellä ei ollut mitään liikkuvaisia\nkasvoja, hänellä oli jotenkin kankea niska, kiinteä, keskeltä kalju\npää, jota lyhyet hiukset tiveästi peittivät kummaltakin puolelta,\nhempeä sananääntö ja omituinen tapa kuiskata S kirjainta niin selvästi,\nettä hän näytti käyttävän sitä useammin, kuin kukaan muu ihminen; mutta\njokaisen omituisuuden, joka hänellä oli, teki hän arvokkaaksi. Jos\nhänen nenänsä olisi ollut ylösalaisin, olisi hän tehnyt sen\narvokkaaksi. Hän laati ympärillensä jonkunlaisen arvokkaisuuden kehän\nja liikkui turvallisena siinä. Olisi ollut melkein mahdotonta epäillä\nhäntä mistäkään väärästä, hän oli niin perin arvokas. Joka olisi\nvaatinut häntä johonkin alentavaan askareesen, olisi kevytmielisesti\nloukannut mitä arvokkaimman miehen tunteita, ja tästä, minä havaitsin\nsen, olivat talon naispalveliat niin vaistomaisesti vakuutetut, että he\nitse-altansa aina toimittivat semmoisia töitä, ja tavallisesti sillä\naikaa, kuin hän luki sanomalehtiä ruokakammion valkean edessä.\n\nSiinä määrässä itseänsä hillitsevää miestä minä en ollut koskaan\nnähnyt. Mutta tämäkin ominaisuus, niinkuin jokainen muu, joka hänellä\noli, näytti vaan koroittavan hänen arvokkaisuuttansa. Yksin se\ntosi-asiakin, ettei kukaan tietänyt hänen ristimänimeänsä, näytti\nolevan osa hänen arvokkaisuudestaan. Hänen sukunimeänsä Littimer'iä\nvastaan, jolla hän oli tunnettu, ei voinut muistuttaa mitään. Peter\nolisi sopinut hirttää, ja Tom lähettää maan-pakolaisuuteen; mutta\nLittimer oli täydellisen arvokas.\n\nOlkoon, että se tuli, niinkuin minä luulen, arvokkaisuuden käsitteen\nkunnioitettavasta luonnosta, mutta minä tunsin itseni erittäin nuoreksi\ntämän miehen läsnä-ollessa. Kuinka vanha hän itse oli, minä en\nvoinut arvata -- ja tämäkin asia kallistui samasta syystä hänen\nvoittopuolellensa; sillä arvokkaisuutensa tyvenyydessä olisi hän voinut\nyhtä hyvin olla viidenkymmenen, kuin kolmenkymmenen vuoden vanha.\n\nLittimer oli huoneessani aamulla, ennenkuin vielä olin nousnut,\ntuodaksensa minulle tuota loukkaavaa partavettä ja ottaaksensa ulos\nvaatteitani. Kun vedin syrjään uudinta ja katsoin ulos vuoteestani,\nnäin hänet jonkunlaisessa tasaisessa arvokkaisuuden lämpömäärässä,\nTammikuun itä-tuulesta huolimatta eikä edes kylmää hengittäen,\nasettavan kenkiäni oikealle ja vasemmalle ensimaiseen tanssi-asemaan ja\npuhaltelevan tomuhiukkoja pois takistani, samalla kuin hän laski sitä\nalas, niinkuin sylilasta.\n\nMinä sanoin hänelle hyvää huomenta ja kysyin häneltä, paljonko kello\noli. Hän otti esiin plakkaristaan mitä arvokkaimman kaksikuorisen\nkellon, minkä minä ikinä olen nähnyt, ja, peukalollaan estäen vieteriä\nliiaksi kelloa avaamasta, katseli sitä kasvoihin, niinkuin hän olisi\nkysynyt orakelin-sanaista ostronia, sulki sen jälleen ja sanoi, että se\noli puolivälissä yhdeksän, jos suvaitsin.\n\n\"Mr. Steerforth'ia ilahuttaa kuulla, kuinka olette nukkuneet, Sir\".\n\n\"Kiitoksia\", lausuin minä, \"varsin hyvästi. Voiko Mr. Steerforth\nhyvin?\"\n\n\"Kiitoksia, Sir, Mr. Steerforth voi jotenkin hyvin\". Yksi lisäksi hänen\ntunnusmerkeistään -- ei mitään superlativiä puheessa. Aina vaan kylmä,\ntyven keskisuunta.\n\n\"Eikö löydy mitään muuta, jota saisin kunnian toimittaa teille, Sir?\nIlmoituskello soi kello yhdeksältä; perhe syö aamiaista kello\npuolivälissä kymmenen\".\n\n\"Ei mitään, minä kiitän teitä\".\n\n\"Minä kiitän _teitä_, Sir, jos suvaitsette\"; ja näillä sanoilla ja\nvähän notkistaen päätänsä, kun hän astui vuoteeni ohitse, niinkuin\npuolustukseksi, että hän oikaisi minua, meni hän ulos, sulkien ovea\nniin hiljaisesti, kuin jos minä juuri olisin vaipunut suloiseen\nunenvienoon, josta henkeni riippui. Jok'ikinen aamu pidimme aivan samaa\nkeskustelua, ei koskaan pidempää eikä koskaan lyhyempää; vaan\nkuitenkin, vaikka nyt Steerforth'in seura taikka Mrs. Steerforth'in\nystävällisyys taikka Miss Dartle'n haastelo olisivat kohottaneet minua\nitseäni korkeammaksi ja saattaneet minut vanhemmaksi, minä aina tämän\nperin arvokkaan miehen läsnäollessa muutuin \"pojaksi jälleen\", niinkuin\nvähemmät runoiliamme laulavat.\n\nHän toimitti meille hevosia, ja Steerforth, joka osasi kaikkia, opetti\nminua ratsastamaan. Hän hankki meille floretteja, ja Steerforth opetti\nminua miekkailemaan, hansikkaita, ja minä rupesin saman opettajan\njohdolla edistymään nyrkkitaistelossa. Se ei huolettanut minua yhtään,\nettä Steerforth huomasi minut vasta-alkajaksi näissä taiteissa, mutta\nminä en sietänyt, että arvokas Littimer näkisi taidonpuutettani.\nMinulla ei ollut mitään syytä uskoa, että Littimer itse ymmärsi\nsemmoisia taiteita; hän ei koskaan saattanut minua luulemaan mitään\nsemmoista edes niin paljon, kuin toisen arvokkaan silmänripsensä\nräpyttämisellä; mutta milloin hyvänsä hän oli läsnä harjoituksissamme,\ntunsin kuitenkin itseni keltaisimmaksi ja kokemattomimmaksi ihmiseksi\nmaan päällä.\n\nMinä puhun vähän pitkältä tästä miehestä sen vuoksi, että hän teki niin\nerityisen vaikutuksen minuun siihen aikaan, sekä sen johdosta, mitä\nmyöhemmin tapahtui.\n\nViikko kului mitä hupaisimmalla tavalla. Se kului nopeasti, niinkuin\nsopii arvata semmoiselta, joka oli niin ihastuksissa, kuin minä; vaan\nkuitenkin antoi se minulle niin monta tilaisuutta oppia tuntemaan\nSteerforth'ia paremmin ja ihmettelemään häntä enemmän tuhansissa\nkohdin, että minusta sen lopulla tuntui, kuin olisin ollut paljon\nkauemman aikaa yhdessä hänen kanssaan. Se mutkaton tapa, jolla hän\nkohteli minua, niinkuin leikkikalua, miellytti minua enemmän, kuin mikä\nmuu käytös hyvänsä, jota hän olisi noudattanut. Se muistutti minua\nvanhasta tuttavuudestamme; se näytti olevan luonnollinen seuraus siitä;\nse osoitti minulle, ettei hän ollut muuttunut; se päästi minut siitä\nlevottomuudesta, jota ehkä olisin tuntenut, kun olisin verrannut\nminun ansioitani hänen ansioihinsa ja harkinnut oikeuttani hänen\nystävyyteensä asianmukaisella mitalla; ennen kaikkia se oli joku\ntuttavallinen, luonnikas, ystävällinen käytös, jommoista hän ei\nosoittanut ketäkään muuta kohtaan. Samoin kuin hän koulussa oli\nkohdellut minua eri tavalla, kuin kaikkia muita, uskoin iloisesti, että\nhän elämässäkin kohteli minua eri tavalla, kuin ketään muuta ystävää,\njoka hänellä oli. Minä luulin, että olin hänen sydäntänsä lähempänä\nkuin kukaan muu ystävä, ja oma sydämeni hehkui rakkaudesta häneen.\n\nHän päätti lähteä minun kanssani maalle, ja lähtömme päivä tuli. Hän\noli alusta ollut kahdella päällä, ottaisiko hän Littimer'in mukaansa,\nvai ei, mutta päätti jättää hänet kotiin. Tämä arvokas olento, joka oli\ntyytyväinen kohtaloonsa, olipa se mikä hyvänsä, sovitti koffertimme\nniihin vähäisiin vaunuihin, joitten oli määrä viedä meidät Londoniin,\nniinkuin niitten olisi pitänyt vastustaa vuosisatojen täräyksiä, ja\nvastaan-otti ujosti tarjotun lahjani täydellisellä tyvenyydellä.\n\nMe jätimme Mrs. Steerforth'in ja Miss Dartle'n hyvästi, minä puolestani\nlausuen paljon kiitoksia, ja hellä äiti monta ystävällistä sanaa.\nViimeinen esine, jonka näin, oli Littimer'in liikahtamaton silmä\ntäynnänsä, niinkuin minä luulin, sitä hiljaista vakuutusta, että minä\ntodella olin kovin nuori.\n\nMitä sydämeni tunsi, kun näin onnellisilla enteillä palasin vanhoille,\ntuttaville paikoille, sitä en yritä kertomaankaan. Me kuljimme\npostivaunuilla. Minä olin, muistaakseni, niin huolissani yksin\nYarmouth'inkin kunnian puolesta, että olin kovasti mielissäni, kun\nSteerforth, meidän ajaessamme sen pimeitä katuja myöden ravintolaan,\nsanoi, että, hänen päättääksensä, tämä oli hupainen, omituinen,\nkummallinen luola. Heti perille tultuamme menimme levolle (minä\nhuomasin parin likaisia kenkiä ja säärystimiä liittyneen vanhaan\nystävääni Delfiniin, kun astuimme tuon oven ohitse) ja söimme myöhään\naamulla einettä. Steerforth, joka oli hyvin iloisella tuulella, oli\nkävellyt rannalla, ennenkuin minä olin nousnut, ja tunsi jo, sanoi hän,\ntoisen puolen kaupungin venemiehistä. Paitsi sitä oli hän kaukaa\nnähnyt, mitä hän varmaan luuli Mr. Peggotyn omaksi huoneeksi, josta\nsavu tuprusi takantorvesta; ja hänen teki suuresti mieli, jutteli hän\nminulle, astua sinne ja vannoa, että hän oli minä itse, joka oli\nkasvanut tuntemattomaksi.\n\n\"Milloin aiot esitellä minua heille siellä, Tuhat-ihanainen?\" sanoi\nhän. \"Minä olen käskettävänäsi. Aseta asiat omaa mieltäsi myöden\".\n\n\"No, minun mielestäni olisi tänä iltana hyvä tilaisuus, Steerforth, kun\nhe kaikki istuvat valkean ympäri. Minä soisin, että näkisit huoneen,\nkun se on hupaisimmillaan, se on niin kummallinen paikka\".\n\n\"Olkoon menneeksi!\" vastasi Steerforth. \"Tänä iltana\".\n\n\"Minä en anna heille mitään tietoa, että olemme täällä, tiedätkö\",\nsanoin minä iloissani. \"Me tulemme äkki-arvaamatta heidän pariinsa\".\n\n\"Niin, tietysti! Ei olisi mitään lystiä\", arveli Steerforth, \"jollemme\ntule äkki-arvaamatta. Katsokaamme maan asukkaita heidän alkuperäisessä\ntilassaan\".\n\n\"Vaikka he _ovat_ tuollaisia ihmisiä, joita sinä mainitsit\", vastasin\nminä.\n\n\"Vai niin! Sinä muistat kahakoitani Rosan kanssa, kuinka?\" huudahti hän\nnopealla katseella. \"Hiisi vieköön tytön, minä puoleksi pelkään häntä.\nHän on minusta melkein kuin kummitus. Mutta älkäämme huoliko hänestä.\nMitä sinä nyt aiot tehdä? Sinä menet katsomaan hoitajatartasi, arvaan\nminä?\"\n\n\"Niin\", sanoin minä, \"minun täytyy tavata Peggottya kaikkein\nensimäiseksi\".\n\n\"Hyvä\", vastasi Steerforth, kelloansa katsellen. \"Jos jätän sinut\npariksi tunniksi hänen syleiltäväkseen ja itkettäväkseen, onko siinä\nkylläksi aikaa?\"\n\nMinä vastasin nauraen, että luulin meidän suoriuvan asiasta tämän ajan\nkuluessa, mutta että hänen täytyi myöskin tulla, sillä hän saisi nähdä,\nettä hänen maineensa oli käynyt hänen edellään, ja että hän oli melkein\nyhtä suuri henkilö, kuin minä itse.\n\n\"Minä tulen mihin hyvänsä tahdot\", lausui Steerforth, \"taikka teen\nkaikki, mitä pyydät. Sano minulle vaan, mihin minä tulen, ja kahden\ntunnin perästä saavun kummoisena hyvänsä, hentotunteisena tai\nleikillisenä, niinkuin vaan suot\".\n\nMinä annoin hänelle tarkan osoitteen, että hän löytäisi Mr. Barkis'in,\nBlunderstone'n ja muitten paikkojen ajomiehen, asunnon, ja lähdin tällä\nsopimuksella yksinään ulos. Oli tuikea, terästävä tuuli; maa oli kuiva;\nmeri oli lyhyt-laineinen ja selkeä; aurinko levitti runsaasti valoa,\njoll'ei paljon lämmintä; ja kaikki oli vilkasta ja vireätä. Minä olin\nitse niin vilkas ja vireä ilosta, kun sain olla siellä, että olisin\nollut valmis pidättämään ihmisiä kaduilla ja pudistamaan heidän\nkäsiänsä.\n\nKadut näyttivät tietysti vähäisiltä. Ne kadut, joita vaan lapsina\nolemme nähneet, näyttävät aina niin, luulen minä, kun palajamme niille.\nMutta minä en ollut unhottanut mitään enkä huomannut mitään muutosta,\nennenkuin tulin Mr. Omer'in puodin kohdalle. _Omer ja Joram_ oli nyt\nkirjoitettu siihen, jossa ennen seisoi _Omer_; mutta lisäys\n_Verkakauppias, Räätäli, Rihman-myyjä, Hautajais-hankkija_ &c. oli\nentisellään.\n\nAskeleeni näyttivät niin luonnollisesti pyrkivän puodinovelle, kun olin\nlukenut nämät sanat kadun toiselta puolelta, että menin kadun poikki ja\nkatsoin sisään. Puodin peräpuolella istui kaunis nainen, joka hypitti\npientä lasta sylissänsä, samalla kuin toinen pikkuinen toveri piti\nkiinni hänen esiliinastaan. Minun ei ollut yhtään vaikea tuntea\nMinnie'tä eikä Minnie'n lapsia. Vierashuoneen lasi-ovi ei ollut auki;\nmutta verstaasta pihan toiselta puolelta kuulin heikosti tuon vanhan\nnuotin soivan, niinkuin se ei olisi koskaan keskeynyt.\n\n\"Onko Mr. Omer kotona?\" kysyin minä, astuen sisään. \"Minä tahtoisin\ntavata häntä pikimmältä, jos hän on\".\n\n\"Kyllä, Sir, hän on kotona\", vastasi Minnie; \"hänen ei sovi\nrinnan-ahdistukseltaan olla ulkona tässä ilmassa. Joe, käske iso-isä\ntänne!\"\n\nPikkuinen toveri, joka piti kiinni hänen esi-liinastaan, luihkaisi niin\nlujasti, että hän itse ujostui siitä ja kätki kasvonsa äidin liepeisin\ntämän suureksi ihastukseksi. Minä kuulin raskaan puhkinan ja puuskinan\ntulevan meitä kohden, ja pian Mr. Omer, lyhyempi-henkisenä, kuin ennen,\nmutta ei vanhemman muotoisena, seisoi edessämme.\n\n\"Teidän palvelianne, Sir\", lausui Mr. Omer. \"Mitä saatan tehdä teidän\nhyväksenne, Sir?\"\n\n\"Saatatte puristaa kättä minun kanssani, Mr. Omer, jos suvaitsette\",\nsanoin minä, ojentaen omaa kättäni. \"Te olitte kovin hyvä minua kohtaan\nkerran, jolloin pelkään näyttäneen siltä, kuin en olisi ajatellut\nsitä\".\n\n\"Olinko todella?\" vastasi vanha mies. \"Minua ilahuttaa kuulla sitä,\nmutta minä en muista milloin. Oletteko varma siitä, että se olin minä?\"\n\n\"Aivan varma\".\n\n\"Minä luulen, että muistoni on käynyt yhtä lyhyeksi, kuin henkeni\",\nlausui Mr. Omer, katsellen minua ja päätänsä pudistaen; \"sillä minä en\nmuista teitä\".\n\n\"Ettekö muista, kuinka tulitte vaunujen luo kohdataksenne minua ja\nkuinka suurustin täällä ja kuinka sitten ajoimme Blunderstone'en\nyhdessä: te ja minä ja Mrs. Joram ja Mr. Joram myös --joka ei silloin\nollut hänen puolisonsa?\"\n\n\"No, Herra siunatkoon sieluani!\" huudahti Mr. Omer, kun hän\nhämmästyksestä oli joutunut pahaan yskänkuuroon, \"mitä sanotte! Rakas\nMinnie'ni, muistatko sinä? Voi minua, niin -- se oli yksi lady,\nluullakseni?\"\n\n\"Minun äitini\", vastasin minä.\n\n\"To-si-aan\", lausui Omer, koskien liiviini etusormellansa, \"ja siinä\noli pikkuinen lapsi myöskin! Niitä oli kaksi henkeä. Pikkuinen pantiin\ntoisen viereen. Tuolla Blunderstone'ssa se oli tietysti. Voi minua! Ja\nkuinka olette siitä pitäen jaksaneet?\"\n\nVarsin hyvästi, kiitin häntä, niinkuin toivoin hänenkin jaksaneen.\n\n\"Ei sovi moittia, näettekö\", sanoi Mr. Omer. \"Tosin huomaan, että\nhenkeni käy lyhyeksi, mutta se harvoin käy pidemmäksi, kun ihminen käy\nvanhemmaksi. Minä pidän sen hyvänäni, niinkuin se tulee, ja koetan\nhyötyä siitä niin paljon kuin mahdollista. Tämä on parasta, eikö niin?\"\n\nMr. Omer yski taas sen vuoksi, että hän oli nauranut, ja hänen\ntyttärensä, joka nyt seisoi likellä meidän vieressämme, hypittäen pikku\nlastansa tiskillä, autti häntä tästä kuurosta.\n\n\"Voi minua!\" sanoi Mr. Omer. \"Niin tosiaan. Kaksi henkeä! No, juuri\nsillä matkalla, jos uskotte minua, määrättiin Minnie'n ja Joram'in\nhääpäivä. 'Määrätkäät se, Sir', sanoo Joram. 'Niin, määrää se, isä',\nsanoo Minnie. Ja nyt hän on asiakumppanini. Ja katsokaat tänne! Tämä on\nnuorin!\"\n\nMinnie nauroi ja silitteli nauhalla sidottua tukkaansa pitkin\nsilmäkulmiansa, samalla kuin hänen isänsä pisti yhden lihavista\nsormistansa tiskillä hyppivän lapsen käteen.\n\n\"Kaksi henkeä tietysti!\" lausui Mr. Omer ja nyykäytti päätänsä,\nkatsahtaen takaisin menneesen aikaan. \"Juuri niin! Ja Joram valmistaa\ntänä hetkenä yhtä harmaata, hopeanaulaista; se ei ole tämän mittainen\"\n-- tiskillä hyppivän lapsen mittainen -- \"vaan runsaasti kahta tuumaa\nlyhyempi. -- Ettekö nauti mitään?\"\n\nMinä kiitin häntä, mutta kieltäysin.\n\n\"Malttakaat, minä ajattelen\", lausui Mr. Omer. \"Ajomies Barkis'in vaimo\n-- venemies Peggotyn sisar -- eikö hänellä ollut jonkunlaista tekemistä\nteidän perheenne kanssa? Eikö hän ollut palveluksessa siinä?\"\n\nMinun myöntävä vastaukseni tuotti hänelle suurta iloa.\n\n\"Minä luulen, että henkeni tästä lähin käy pitkäksi, koska muistonikin\nkäy niin pitkäksi\", lausui Mr. Omer. \"Hyvä, Sir, meille on tullut\noppiin eräs Peggotyn nuori sukulainen, jolla on niin hieno maku\nhempukaluin teossa -- minä vakuutan teitä siitä, -- etten luule koko\nEnglannissa löytyvän yhtäkään herttuatarta, joka voisi kilpailla hänen\nkanssaan\".\n\n\"Ei suinkaan pikku Em'ly?\" kysyin minä vasten tahtoani.\n\n\"Em'ly hänen nimensä on\", sanoi Mr. Omer, \"ja pikkuinen hän myöskin on.\nMutta jos uskotte minua, hänellä on semmoiset kasvot, että toinen puoli\ntämän kaupungin naisista on vimmassaan hänelle\".\n\n\"Joutavia, isä!\" lausui Minnie.\n\n\"Rakas lapseni\", sanoi Mr. Omer. \"Minä en väitä, että sinun on niin\nlaita\", iskien silmää minulle, \"mutta minä väitän, että toinen puoli\nYarmouth'in naisista -- voi! ja viiden penikulman paikkeilla sen\nympärillä -- on vimmassaan tälle tytölle\".\n\n\"Semmoisessa tapauksessa olisi hänen tullut pysyä omassa säädyssään,\nisä\", vastasi Minnie, \"eikä antaa heille mitään aihetta puheisin, niin\nheillä ei olisi ollut mitään sanomista\".\n\n\"Ei olisi ollut mitään sanomista!\" vastasi Mr. Omer. \"Ei olisi ollut\nmitään sanomista! Onko tämä sinun tietosi mailmasta? Mitä löytyy, jota\neivät naiset julkenisi sanoa ja jota he eivät sano -- erittäinkin, jos\non kysymys toisen naisen kauniista muodosta?\"\n\nMinä todella luulin, että Mr. Omer oli mennyt mies, kun hän oli\nlaskenut tämän soimaavan leikkipuheen. Hän yski siinä määrässä ja hänen\noli niin vaikea saada henkeänsä jälleen vedetyksi, että minä täyttä\ntotta odotin saavani nähdä, kuinka hänen päänsä vaipuisi alas tiskin\ntaa ja hänen vähäiset, mustat housunsa ja niitten polvessa olevat\nruosteenväriset, pienet nauharuusut tutisten kohoisivat ilmaan\nviimeisessä turhassa ponnistuksessa. Vihdoin hän kuitenkin kävi\nparemmaksi, vaikka hän yhä huohotti kovasti ja oli niin uupunut, että\nhänen täytyi käydä istumaan puodin pulpetin tuolille.\n\n\"Hän ei ole, näettekö\", lausui hän, pyyhkien päätänsä ja vaivaloisesti\nhengittäen, \"paljon turvannut kumppaneihin täällä; hän ei ole\nlikeisesti liittynyt keneenkään erityiseen tuttavaan elikkä ystävään,\nsaatikka rakastajaan. Tästä syystä käy semmoinen häijyn-ilkinen puhe,\nettä Em'ly pyrkii ladyksi. Minun ajatukseni on se, että tämä puhe sai\nalkunsa etupäässä sen kautta, että hän välisti koulussa sanoi, että,\njos hän olisi lady, hän enonsa hyväksi tekisi sen ja sen ja ostaisi\nhänelle semmoisia ja semmoisia kauniita kaluja\".\n\n\"Minä vakuutan teille, Mr. Omer, hän on sanonut niin minulle\", vastasin\nminä kiivaasti, \"kun molemmat vielä olimme lapset\".\n\nMr. Omer nyykäytti päätänsä ja hivutti leukaansa. \"Juuri niin. Lisäksi\nosasi hän aivan vähillä pukea itsensä, näettekö, paremmin kuin useimmat\nmuut suurilla, ja tämä pahensi asian. Paitsi sitä hän oli jotenkin mitä\nsopii nimittää itsepäiseksi -- jopa olen valmis sanomaan, että hän oli\nmitä itsekin nimittäisin itsepäiseksi\", lausui Mr. Omer -- \"ei tuntenut\nomaa mieltänsä tarkoin -- vähän liiaksi hemmoteltu -- eikä voinut\naluksi oikein hillitä itseänsä. Muuta, kuin tätä, ei ole koskaan\nsanottu häntä vastaan, Minnie?\"\n\n\"Ei, isä\", arveli Mrs. Joram. \"Tämä on pahinta, luulen minä\".\n\n\"Kun hän sitten sai paikan\", lausui Mr. Omer, \"ja hänen tuli olla\nvanhan, näreän ladyn seurusteliana, he eivät oikein hyvin sopineet\nkeskenänsä eikä hän jäänyt palvelukseensa. Viimein hän tuli tänne\nkolmeksi vuodeksi oppiin. Melkein kaksi niistä on mennyt, ja hän on\nollut niin kunnollinen tyttö, kuin ikinä löytyi. Vastaa kuutta mitä\nparasta! Minnie, eikö hän vastaa kuutta mitä parasta?\"\n\n\"Vastaa, isä\", arveli Minnie. \"Älkäät millään muotoa sanoko, että\n_minä_ olen koettanut alentaa häntä!\"\n\n\"Varsin hyvä\", sanoi Mr. Omer. \"Se on oikein. Ja niin, nuori\ngentlemani\", lisäsi hän, kun hän oli muutamia silmänräpäyksiä vielä\nhivuttanut leukaansa, \"ett'ette katsoisi minua pitkäpinnaiseksi samoin\nkuin lyhyt-henkiseksi, luulen, että nyt on kaikki siitä asiasta\npuhuttu\".\n\nKoska he olivat puhuneet hiljennetyllä äänellä sillä aikaa, kuin\npuhuivat Em'lystä, en minä epäillyt, että hän oli likellä. Kun kysyin,\neikö ollut niin, nyykäytti Mr. Omer \"kyllä\" ja viittasi vierashuoneen\novea kohden. Kiireiseen kysymykseeni, saisinko katsahtaa sisään,\nvastattiin täydellisellä suostumuksella; ja sisään katsahtaessani lasin\nläpi näin hänen istuvan työnsä ääressä. Minä näin hänen, mitä\nkauniimman pikku olennon, hymyillen kääntävän noita pilvettömiä,\nsinisiä silmiänsä, jotka olivat katselleet lapselliseen sydämeeni, yhtä\nMinnie'n lasta kohden, joka leikitteli hänen vieressänsä. Hänen\nkirkkaissa kasvoissaan ilmestyi kylläksi itsepintaisuutta, että\nhuomasin oikeaksi, mitä olin kuullut; niissä väijyi paljon tuota vanhaa\noikullista ujoutta; mutta hänen suloisissa katseissaan ei ollut mitään,\nminä olen varma siitä, joka ei puhunut hyvyydestä ja onnesta, ja joka\nei osoittanut, että hän kulki hyvää ja onnellista tietä.\n\nTuo kalke toiselta puolen pihaa, joka ei näyttänyt koskaan taukoavan --\nvoi! se oli se kalke, joka ei _koskaan_ taukoakaan -- kuului hiljaa\nkoko ajan.\n\n\"Ettekö tahtoisi astua sisään\", kysyi Mr. Omer, \"ja puhutella häntä?\nAstukaat sisään ja puhutelkaat häntä, Sir! Olkaat niinkuin kotona\ntäällä!\"\n\nMinä olin liian kaino tekemään sitä silloin -- minä pelkäsin, että\nhämmentäisin häntä, ja pelkäsin yhtä paljon, että hämmentäisin itseäni;\nmutta minä tiedustelin, mihin aikaan hän iltaisin lähti kotiin, että\nkäyntimme sovitettaisiin sen mukaan; ja sanoen hyvästi Mr. Omer'ille,\nhänen sievälle tyttärellensä ja tämän pikku lapsille, menin pois\nrakkaan, vanhan Peggottyni luo.\n\nTuossa hän seisoi tiili-lattiaisessa kyökissä päivällistä keittäen. Kun\nkolkutin ovea, avasi hän sen ja kysyi minulta, mitä suvaitsin tahtoa.\nMinä katselin häntä hymyillen, mutta hän ei hymyillyt minulle\nvastaukseksi. Minä en ollut koskaan laannut kirjoittamasta hänelle,\nmutta oli varmaan seitsemän vuotta siitä, kuin olimme tavanneet\ntoisemme.\n\n\"Onko Mr. Barkis kotona, Ma'am?\" lausuin minä, ääntäni karkeaksi\ntehden.\n\n\"Hän on kotona, Sir\", vastasi Peggotty, \"mutta hän makaa kipeänä\nluuvalossa\".\n\n\"Eikö hän enää käy Blunderstone'ssa?\" kysyin minä.\n\n\"Käy kyllä, kun hän on terve\", vastasi hän.\n\n\"Ettekö _te_ koskaan käy siellä, Mrs. Barkis?\"\n\nHän katseli minua tarkemmin, ja minä huomasin, että hänen kätensä\nliikahtivat nopeasti toisiansa kohden.\n\n\"Sen vuoksi, että tahtoisin kysyä eräästä talosta siellä, jota\nnimittävät -- miksi se taas olikaan? -- Rookery'ksi\", arvelin minä.\n\nHän astui askeleen taaksepäin ja ojensi kätensä epäilevällä,\npelästyneellä tavalla, ikäänkuin torjuaksensa minua pois.\n\n\"Peggotty!\" huudahdin minä hänelle.\n\n\"Minun rakas poikani!\" huudahti hän, ja me puhkesimme molemmat\nkyyneliin ja olimme suljetut toistemme syliin.\n\nKuinka liiallinen hän oli; kuinka hän nauroi ja itki minua; kuinka\nylpeä hän oli, kuinka iloinen; kuinka häntä suretti, että se, jonka\nkunnia ja ilo minä olisin voinut olla, ei saanut hellästi halailla\nminua: sitä en kykene kertomaan. Minua ei vaivannut mikään semmoinen\npelko, että se oli nuorentapaista, kun tunsin samoja tunteita, kuin\nhän. Minä en ollut koskaan eläessäni nauranut enkä itkenyt -- ei edes\nhänen kanssaan -- altiimmin kuin sinä aamuna.\n\n\"Barkis tulee niin iloiseksi\", lausui Peggotty, pyyhkien silmiänsä\nesiliinallaan, \"että se tekee hänet paljon paremmaksi, kuin koko\npullolliset linimenttiä. Saanko mennä sanomaan hänelle, että olette\ntäällä? Tahdotteko tulla katsomaan häntä, rakkaani?\"\n\nTietysti minä tahdoin. Mutta Peggotty ei päässyt huoneesta niin\nhelposti, kuin hän luuli, sillä joka kerta kuin hän tuli oven suuhun ja\nkatsoi taaksepäin minun puoleeni, palasi hän takaisin, uudestaan\nnauraakseen ja itkeäkseen olkapääni nojalla. Asiaa helpommaksi\ntehdäkseni menin minä viimein ylikerrokseen hänen kanssaan; ja hetken\naikaa ulkopuolella odotettuani, sillä välin kuin Peggotty valmisti Mr.\nBarkis'ia tuloani varten, ilmestyin tämän invalidin edessä.\n\nHän vastaan-otti minut täydellisellä ihastuksella. Hän oli niin\nluuvalon hallussa, etten voinut pudistaa kättä hänen kanssaan, mutta\nhän käski minun pudistaa sitä tupsua, joka oli hänen tuppilakkinsa\nhuipussa, jota minä mitä sydämmellisimmällä tavalla teinkin. Kun olin\nistunut hänen sänkynsä viereen, sanoi hän, että hänen teki hyvää kokea\nsamoja tunteita, kuin jos hän taas ajaisi minua Blunderstone'n\nmatkalla. Kun hän näin makasi vuoteessansa, kasvot ylöspäin ja koko\nruumis, paitsi nämät, niin peitettynä, ettei hän näyttänyt olevan\nmuuta, kuin vaan kasvot -- niinkuin vanhan tavan mukaan kuvattu kerubi\n-- oli hän mitä kummallisimman näköinen esine, minkä ikinä olen nähnyt.\n\n\"Mikä nimi se oli, jonka kirjoitin vaunuihin, Sir?\" lausui Mr. Barkis\nheikolla, luuvalollisella hymyllä.\n\n\"Ah! Mr. Barkis, meillä oli muutamia vakavia puheita siitä asiasta,\neikö ollut?\"\n\n\"Minua halutti kauan aikaa, Sir?\" sanoi Mr. Barkis.\n\n\"Kauan aikaa\", arvelin minä.\n\n\"Enkä minä kadu sitä\", lausui Mr. Barkis. \"Muistatteko, mitä kerta\njuttelitte minulle, että hän leipoo kaikki omenapasteijat ja keittää\nkaikki ruoat?\"\n\n\"Muistan varsin hyvästi\", vastasin minä.\n\n\"Se oli totta\", sanoi Mr. Barkis, \"kuin nauriit. Se oli totta\", sanoi\nMr. Barkis, nyykäyttäen tuppilakkiansa, joka oli ainoa keino, jolla hän\nosasi panna pontta puheesensa, \"kuin verot. Eikä mikään ole niin totta,\nkuin ne\".\n\nMr. Barkis käänsi silmänsä minuun, ikäänkuin saadaksensa minun\nsuostumustani tähän hänen sänkymietteittensä johtopäätökseen; ja minä\nannoin sen.\n\n\"Ei mikään ole niin totta, kuin ne\", toisti Mr. Barkis; \"mies, joka on\nniin köyhä, kuin minä, huomaa tämän mielessänsä, kun hän lasketaan\nsairasvuoteelle. Minä olen kovin köyhä mies, Sir\".\n\n\"Minua surettaa kuulla sitä, Mr. Barkis\".\n\n\"Kovin köyhä mies olen minä todella\", sanoi Mr. Barkis.\n\nTässä tuli hänen oikea kätensä hitaasti ja heikosti esiin peiton alta\nja tarttui haperoiten keppiin, joka oli höllästi sidottu sängynkylkeen.\nKopeloittuaan vähän aikaa tällä kapineella, jonka toimen kestäessä\nhänen kasvonsa kuvastelivat kaikenlaisia hämmentyneitä tunteita, sysäsi\nMr. Barkis sitä yhtä arkkua vastaan, jonka toisen pään olin nähnyt koko\najan. Silloin hänen kasvonsa kävivät levollisiksi.\n\n\"Vanhoja vaatteita\", lausui Mr. Barkis.\n\n\"Vai niin\", sanoin minä.\n\n\"Minä soisin, että se olisi rahaa, Sir\", arveli Mr. Barkis.\n\n\"Niin minäkin soisin\", vastasin minä.\n\n\"Mutta se _ei ole_\", lausui Mr. Barkis, avaten molempia silmiänsä niin\nselälleen, kuin suinkin mahdollista oli.\n\nMinä ilmoitin olevani aivan varma siitä, jonka jälkeen Mr. Barkis\nlempeämmin käänsi silmänsä vaimoansa kohden ja sanoi:\n\n\"Hän on hyödyllisin ja paras kaikista naisista, C. P. Barkis. Kaikkia\nniitä ylistyksiä, joita suinkin voi antaa C. P. Barkis'ille, ansaitsee\nhän, ja vielä enemmän! Rakas vaimoni, hanki tänään päivällistä vieraita\nvarten; jotakin hyvää syödä ja juoda, vai kuinka?\"\n\nMinä olisin vastustanut tätä tarpeetonta kunnian-osoitusta, jollen\nolisi nähnyt Peggotyn seisovan toisella puolen vuodetta erittäin\nlevottomana siitä, että vastustaisin. Minä pysyin sen vuoksi alallani.\n\n\"Minulla on hiukan rahoja jossakin likellä täällä, rakas ystäväni\",\nsanoi Mr. Barkis, \"mutta minä olen vähän väsyksissä. Jos sinä ja Mr.\nDavid jättäisitte minut hetkeksi nukahtamaan, koetan löytää niitä, kun\nherään\".\n\nMe jätimme huoneen tämän pyynnön johdosta. Kun tulimme huoneesta ulos,\njutteli Peggotty minulle, että Mr. Barkis, joka nyt oli \"vielä vähän\ntarkempi\", kuin tavallisesti, aina turvasi tähän samaan keinoon,\nennenkuin hän toi esiin yhtäkään ainoata äyriä varoistansa; ja että hän\nnäki sanomattomia vaivoja, kun hän yksinään kömpi ulos sängystänsä,\nottaaksensa sitä tuosta onnettomasta arkusta. Me kuulimmekin hänen\nkohta laskevan mitä kauheimpia, puoleksi tukehutettuja ohkauksia, koska\ntämä harakan-hyppy kidutti häntä jokaisesta nivelestä; mutta samalla\nkuin Peggotyn silmät olivat täynnä sääliä häntä kohtaan, sanoi hän,\nettä tämä vieraanvaraisuuden puuska teki hänen hyvää ja että oli paras\nolla sitä estämättä. Niin hän ohkasi itseksensä, siksi kuin hän oli\npäässyt sänkyyn jälleen, kärsien, minä en epäile sitä, martyrin tuskia,\nja huusi meitä sitten sisään, ollen juuri heräävinänsä virvoittavasta\nunesta ja vetävinään esiin yhtä guineaa pieluksensa alta. Hänen\ntyytyväisyytensä, kun hän oli näin onnellisesti pettänyt meidät ja\nsäilyttänyt arkun läpitunkemattoman salaisuuden, näytti kyllin\nkorvaavan kaikki hänen vaivansa.\n\nMinä valmistin Peggottya Steerforth'in tulon suhteen, eikä kestänyt\nkauan, ennenkuin tämä saapui. Minä olen varma siitä, että Peggotyn\nmielestä se oli aivan sama, oliko Steerforth ollut hänen itsen-omainen\nhyväntekiänsä vai minun oivallinen ystäväni, ja että hän olisi\nvastaan-ottanut hänet suurimmalla kiitollisuudella ja hartaudella\nkumpaisessakin tapauksessa. Mutta Steerforth'in notkea, vilkas, hauska\nluonto, hänen iloinen käytöksensä, hänen kaunis ulkomuotonsa ja se\nsyntyperäinen kyky, jolla hän sovitti itsensä jokaisen mukaan, kun hän\nvaan tahtoi, ja kosketti suoraan, kun hän huoli sitä tehdä, kaikkien\nsydämen hellintä kohtaa, suostutti Peggotyn kokonaan häneen ennen\nviiden minutin kuluttua. Yksistään se tapa, jolla hän kohteli minua,\nolisi voittanut Peggotyn. Mutta kaikista näistä syistä yhteensä alkoi\nPeggotty, niin luulen lujasti, tavallansa jumaloita häntä, ennenkuin\nhän jätti huoneen tänä iltana.\n\nHän jäi sinne minun kanssani päivälliseksi -- jos sanoisin mielellään,\nen ilmoittaisi puoleksikaan, kuinka taipuvaisesti ja iloisesti. Hän\nastui Mr. Barkis'in huoneesen kuin valo ja ilma, kirkastaen ja\nvilpastaen sitä, niinkuin hän olisi ollut raitis ilma itse. Mitä\nikinänsä hän teki, sen hän teki ilman mitään ponnistusta ja niinkuin\nitse tietämättä; kaikissa ilmaantui jonkunlainen sanomaton sievyys,\njonkunlainen ilmeinen mahdottomuus tehdä toisin taikka paremmin, joka\noli niin suloinen, niin luonteva ja miellyttävä, että se valloittaa\nminut nytkin, kun muistelen sitä.\n\nMe pidimme iloa vähäisessä vierashuoneessa, jossa Martyrien Kirja\nkoskematonna minun ajoistani saakka oli avoinna pulpetilla, niinkuin\nennen, ja jossa minä nyt selailin sen kauheita kuvia, muistaen niitä\nvanhoja tunteita, joita ne olivat herättäneet, mutta niitä tuntematta.\nKun Peggotty puhui siitä, mitä hän nimitti minun huoneekseni, ja että\nse oli valmis minua varten yöksi sekä että hän toivoi minun muuttavan\nsiihen, käsitti Steerforth koko asian, ennenkuin ehdin edes katsahtaa\nhäneen.\n\n\"Tietysti\", hän sanoi. \"Sinä makaat täällä niin kauan kuin viivymme\nYarmouth'issa, ja minä makaan hotellissa\".\n\n\"Mutta kun käyttäyttää sinut tämmöisen matkan\", vastasin minä, \"ja\ntällä tapaa eroaa sinusta, ei se ole mielestäni kunnon kumppanin työ,\nSteerforth\".\n\n\"Mutta, Jumalan nimeen, mihin sinä luonnollisesti kuulut?\" sanoi hän.\n\"Mitä 'mielestäni' on tähän verrattuna!\" Asia oli sillä ratkaistu.\n\nSteerforth pysyi yhtä miellyttävänä loppuun saakka, siksi kuin kello\nkahdeksan lähdimme matkalle Mr. Peggotyn veneen luo. Jopa hän asetti\nominaisuutensa yhä komeammin näkyviin sitä myöden kuin aika kului;\nsillä minä luulin jo silloin enkä epäile sitä nyt, että, kun hän oli\npäättänyt huvittaa, menestyksen tieto vuodatti häneen uutta havainnon\nkykyä ja helpoitti tätä jo ennen terävää havaintoa. Jos kukaan olisi\nsilloin kertonut minulle, että kaikki tämä oli vaan loistava leikki,\njota laskettiin hetken kiihoitukseksi, vireän mielen jännittämiseksi,\najattelemattomasta etevyyden halusta ja turmiollisesta, kevytmielisestä\npyrkimisestä kaikenlaisten semmoisten saavuttamiseksi, jotka olivat\nhänelle arvottomia ja seuraavalla silmänräpäyksellä heitettiin pois --\njos kukaan, sanon, sinä iltana olisi kertonut minulle semmoisen\nvalheen, en tiedä, millä lailla suuttumukseni siitä olisi puhjennut\nilmi!\n\nLuultavasti vaan sillä tapaa, että, jos mahdollista, ne romantilliset\nuskollisuuden ja ystävyyden tunteet olisivat kasvaneet, joilla minä\nhänen vieressänsä astuin pimeätä, talvista hiekka-rantaa vanhaa venettä\nkohden, samalla kuin tuuli huokaili ympärillämme vielä surullisemmin,\nkuin se oli huokaillut ja vaikeroinnut sinä iltana, jolloin minä ensi\nkerran pimitin Mr. Peggotyn ovea.\n\n\"Tämä on jylhä seutu, Steerforth, eikö ole?\"\n\n\"Jotenkin kauhistava pimeässä\", lausui hän; \"ja meri ärjyy, niinkuin se\npyytäisi nielaista meitä. Tuollako vene on, josta näen valkean?\"\n\n\"Tuolla se on\", sanoin minä.\n\n\"Ja se on sama, jonka näin tänä aamuna\", vastasi hän. \"Minä menin\nsuoraan sen luo; vaistomaisesti, arvaan minä\".\n\nMe emme puhuneet sen koommin, kun lähestyimme valoa, vaan pyrimme\nhiljaisesti oven luo. Minä laskin käteni rivalle ja kuiskaten\nSteerforth'ille, että hän pysyisi likellä minua, astuin sisään.\n\nJoku äänten humina oli kuulunut ulos, ja juuri kun astuimme sisään,\nkuului käsien taputus, joka, minä huomasin sen kummastuksella, lähti\ntuosta tavallisesti alakuloisesta Mrs. Gummidge'stä. Mutta Mrs.\nGummidge ei ollut ainoa siellä, joka oli tavattoman virkeä. Mr.\nPeggotty, jonka kasvoja erinomainen tyytyväisyys valaisi ja joka nauroi\nkaikesta sydämestänsä, piti karkeita käsivarsiansa avoinna, niinkuin\nvastaan-ottaaksensa pikku Em'lyä; Ham, jonka kasvoissa yhtä haavaa\nilmestyi ihmetys, riemu ja jonkunlainen kömpelöinen ujous, joka sopi\nhänelle sangen hyvin, piti pikku Em'lyä kädestä, niinkuin\nesitelläksensä häntä Mr. Peggotylle; pikku Em'ly itse, punehtuneena ja\nkainona, mutta iloisena Mr. Peggotyn ilosta, niinkuin hänen loistavat\nsilmänsä osoittivat, pysäytettiin tulomme kautta (sillä hän näki meidät\nensiksi) juuri kun hän aikoi juosta Ham'in luota Mr. Peggotyn syliin.\nEnsimäisessä vilauksessa, jolloin näimme heidät kaikki, ja sinä\nhetkenä, jolloin astuimme pimeästä, kylmästä illasta lämpimään,\nvaloisaan huoneesen, oli tämä se toimi, jossa he kaikki olivat: Mrs.\nGummidge peräpuolella taputtaen käsiänsä, niinkuin mieli-mennyt.\n\nTämä pikkuinen kuva hävisi niin äkkiä meidän tulomme kautta, että olisi\nsopinut epäillä, oliko se koskaan ollutkaan olemassa. Minä asetuin\nkeskelle kummastunutta perhettä vastapäätä Mr. Peggottya ja ojensin\nkättäni hänelle, kun Ham huusi:\n\n\"Mas'r Davy! Se on Mas'r Davy!\"\n\nSilmänräpäyksen perästä pudistimme kaikki kättä toistemme kanssa ja\nkysyimme toisiltamme, kuinka voimme, ja kerroimme toisillemme, kuinka\niloiset olimme tästä yhtymisestämme, ja puhuimme kaikki yhtä haavaa.\nMr. Peggotty oli niin ylpeä ja iloinen siitä, että hän näki meidät,\nettei hän tietänyt, mitä sanoa taikka tehdä, vaan pudisti kättä kerta\ntoisensa perästä minun kanssani, ja sitten Steerforth'in kanssa, ja\nsitten taas minun kanssani, ja sitten pörrötti tuuheaa tukkaansa ympäri\nkoko päätänsä ja nauroi semmoisella ilolla ja riemulla, että oli oikein\nlysti katsella häntä.\n\n\"No, että te kaksi gent'lmania -- täysikasvuiset gent'lmanit --\ntulisitte tämän katon alle tänä iltana, parhaana iltana elin-ajassani\",\nlausui Mr. Peggotty, \"on semmoinen asia, joka ei ole koskaan tapahtunut\nennen, minä luulen niin täyttä totta! Em'ly kultani, tule tänne! Tule\ntänne, pikku noitani! Tässä on Mas'r Davyn ystävä, rakas tyttöni! Tässä\non se gent'lmani, josta olet kuullut, Em'ly. Hän tulee katsomaan sinua\nMas'r Davyn kanssa kaikkein kirkkaimpana iltana setäsi elämässä, mikä,\nJumal'auta, ikinä oli taikka vasta on. Hurraa!\"\n\nKun Mr. Peggotty oli pitänyt tämän puheen yhdellä henkäyksellä ja\nerinomaisen suurella vilkkaudella ja mielihyvällä, pani hän\nihastuksissaan toisen isoista käsistään kummallekin puolelle\nsisarentyttärensä kasvoja ja, suudellen niitä kymmenkunnan kertoja,\npainoi niitä lempeällä ylpeydellä ja rakkaudella leveää rintaansa\nvastaan ja taputti niitä, niinkuin hänen kätensä olisi ollut naisen.\nSitten päästi hän hänet menemään; ja kun tämä juoksi siihen vähäiseen\nkammioon, jossa minun oli tapa maata, katseli Mr. Peggotty ympärillensä\nmeidän puoleemme aivan lämpimänä ja hengästyneenä tavattomasta\ntyytyväisyydestään.\n\n\"Jos te molemmat gent'lmanit -- nyt täysikasvuiset gent'lmanit ja\nsemmoiset gent'lmanit --\" lausui Mr. Peggotty. \"Niin he ovat, niin he\novat!\" huusi Ham. \"Hyvin sanottu! Niin he ovat. Mas'r Davy --\ntäysikasvuiset gent'lmanit, niin he ovat!\"\n\n\"Jos te molemmat gent'lmanit, täysikasvuiset gent'lmanit\", arveli Mr.\nPeggotty, \"ette anna minulle anteeksi, että olen tässä mielentilassa,\nkun saatte kuulla asian, pyydän teiltä anteeksi. Em'ly, lemmittyni! --\nHän tietää, että aion kertoa\", tässä hänen ilonsa puhkesi ilmi taas,\n\"ja on pujahtanut pois. Olisitteko niin hyvä ja katsoisitte häntä,\näiti, hetken aikaa?\"\n\nMrs. Gummidge nyykäytti päätänsä ja katosi.\n\n\"Jollei tämä\", lausui Mr. Peggotty, istuen meidän keskellemme valkean\nääreen, \"ole ihanin ilta elämässäni, olen minä piikki-kala -- vieläpä\nkeitetty piikki-kala -- enkä minä saata sen enempää sanoa. Tämä pikku\nEm'ly tässä, Sir\", matalalla äänellä Steerforth'ille -- \"hän, jonka\nnäitte punehtuvan tässä juuri nyt --\".\n\nSteerforth nyykäytti vaan päätänsä, mutta näytti niin ystävällisesti\nottaneen osaa Mr. Peggotyn tunteisin, että jälkimäinen vastasi hänelle,\nniinkuin hän olisi puhunut.\n\n\"Tosiaan\", sanoi Mr. Peggotty. \"Sitä hän on, ja niin hän on. Kiitoksia,\nSir\".\n\nHam nyykäytti päätänsä minulle useita kertoja, niinkuin hän olisi\naikonut sanoa samaa.\n\n\"Tämä meidän pikku Em'ly tässä\", lausui Mr. Peggotty, \"on ollut meidän\nhuoneessamme, mitä luullakseni (minä olen taitamaton mies, mutta tämä\non minun uskoni) vaan semmoinen pikkuinen, kirkas-silmäinen olento\n_voi_ huoneessa olla. Hän ei ole minun lapseni; minulla ei ole koskaan\nollut mitään lapsia; mutta minä en voisi koskaan rakastaa häntä\nenemmän. Te ymmärrätte! Minä en voisi tehdä sitä!\"\n\n\"Minä ymmärrän täydellisesti\", sanoi Steerforth.\n\n\"Minä tiedän, että ymmärrätte, Sir\", vastasi Mr. Peggotty, \"ja kiitän\ntaas. Mas'r Davy, hän voi muistaa, mitä tyttö oli; te saatte itse\npäättää, mitä hän on; mutta ei kumpikaan teistä voi tyyni tietää, mitä\nhän on ollut, nyt on ja vasta on oleva rakastavalle sydämelleni. Minä\nolen karkea, Sir\", lausui Mr. Peggotty, \"minä olen karkea, kuin\nmeritakiainen, mutta ei kukaan, joll'ei ehkä joku nainen, voi tietää,\nluulen minä, mitä meidän pikku Em'ly on minulle. Ja meidän kesken\",\nhiljentäen ääntänsä vielä enemmän, \"_sen_ naisen nimi ei ole Missis\nGummidge, vaikka hänellä on kokonainen mailma ansioita\".\n\nMr. Peggotty pörrötti taas tukkaansa molemmilla käsillänsä, niinkuin\nlisävalmistukseksi siihen, mitä hän aikoi sanoa, ja jatkoi, yksi käsi\nkummallakin polvellansa.\n\n\"Tässä oli eräs, joka oli tuntenut meidän Em'lyn siitä ajasta saakka,\nkuin hänen isänsä hukkui; joka oli nähnyt hänet alinomaa, kun hän oli\npieni lapsi, kun hän oli nuori tyttö, kun hän oli täysikasvuinen\nnainen. Tästä miehestä ei ollut juuri paljon katsottavaksi\", lausui Mr.\nPeggotty, \"jotakin minun kokoistani -- karkea -- nähnyt paljon\nlounaistuulta -- kovin suolainen -- mutta kuitenkin rehellinen poika ja\nsydän oikealla paikalla\".\n\nMinusta oli, kuin en olisi koskaan nähnyt Ham'in hymyilevän\nlikimainkaan niin paljon, kuin nyt tuossa istuessaan.\n\n\"Mitä tämä siunattu tervatakki tekee\", lausui Mr. Peggotty, kasvot\nilosta hohtaen, \"hän kadottaa sydämensä meidän pikku Em'lylle. Hän\nseuraa tätä joka paikassa, muuttuu jonkunlaiseksi palveliaksi tälle,\nhänen menee suureksi osaksi ruokahalu, ja lopulta hän kertoo minulle,\nmikä on nurin. Nyt soisin, näettekö, itse, että meidän pikku Em'ly\njoutuisi kunniallisiin naimisiin. Minä soisin, että saisin nähdä hänet,\nkävi miten kävi, liitettynä rehelliseen mieheen, jonka olisi oikeus\npuollustaa häntä. Minä en tiedä, kuinka kauan minä saan elää, eikä\nkuinka pian minun täytyy kuolla; mutta minä tiedän, että jos jonakin\niltana vihurit kaataisivat veneeni kumoon Yarmouth'in selällä ja minä\nnäkisin valkeat kaupungista viimeisen kerran loistavan hyöky-laineitten\nyli, joita en voinut vastustaa, menisin levollisempana pohjaan, jos\nsaisin ajatella: 'tuolla löytyy mies rannalla, uskollinen, kuin rauta,\npikku Em'lylleni, Jumala siunatkoon tyttöä, eikä mikään paha voi\nkohdata Em'lyäni, niin kauan kuin se mies elää!'\"\n\nYksinkertaisessa vakavuudessaan heilutti Mr. Peggotty oikeata kättänsä,\nniinkuin hän olisi heiluttanut sitä kaupungin valkeille viimeisen\nkerran, ja sitten, vaihtaen nyykäystä Ham'in kanssa, jonka silmät hän\nkohtasi, jatkoi, niinkuin ennen.\n\n\"Hyvä! Minä neuvon häntä puhumaan Em'lyn kanssa. Hän on iso kyllä,\nmutta hän on ujompi, kuin vähäinen, eikä hän tahdo. Sentähden _minä_\npuhun. 'Kuinka! _Hänelle_!' sanoo Em'ly. '_Hänelle_, jonka olen\ntuntenut niin likeltä niin monta vuotta ja josta pidän niin paljon!\nVoi, eno! Minä en voi koskaan mennä _hänelle_. Hän on niin hyvä\ntoveri!' Minä suutelen häntä enkä sano sen enempää hänelle kuin: 'rakas\ntyttöni, sinun on oikeus puhua suoraan, sinun on oikeus itse valita,\nsinä olet vapaa, kuin pieni lintu'. Sitten menen toisen luo ja sanon:\n'minä olisin suonut, että se olisi käynyt laatuun, mutta se ei käy.\nMutta teidän sopii molempain olla niinkuin olette olleet, ja mitä minä\nsanon sinulle on: 'ole niinkuin olit häntä kohtaan, ole mies'. Hän\nvastaa minulle ja pudistaa kättäni: 'minä olen!' ja hän oli --\nrehellisesti ja miehuullisesti -- kahden vuoden ajan, ja me olimme\njuuri samalla kannalla täällä kotona, kuin ennen\".\n\nMr. Peggotyn kasvoissa, joitten muoto oli muuttunut kertomuksen eri\nkohdissa, ilmestyi taas koko tuo entinen voittosa ilo, kun hän laski\ntoisen kätensä minun polvelleni ja toisen Steerforth'in (ensiksi\nkastettuaan niitä molempia, toimitustansa paremmaksi tehdäkseen) ja\njakoi seuraavan puheen meidän välillemme:\n\n\"Yhtäkkiä eräänä iltana -- olkoon tänä iltana -- tulee pikku Em'ly\ntyöstänsä, ja Ham hänen kanssaan! _Siinä_ ei liene mitään erinomaista,\nsanotte. Ei, koska hän pitää huolta pikku Em'lystä, niinkuin veli,\npimeän jälkeen ja ennen pimeätä ja kaikkina aikoina. Mutta tämä\ntervatakki tarttuu hänen käteensä ja huutaa minulle iloisesti:\n'katsokaat tänne! Tästä saan pikku vaimon itselleni!' ja pikku Em'ly\nsanoo, puoleksi rohkeasti ja puoleksi kainosti, puoleksi nauraen ja\npuoleksi itkien: 'niin, eno! jos suvaitsette'. -- 'Josko minä\nsuvaitsen!' huusi Mr. Peggotty, pyörittäen päätänsä ihastuksissaan\ntästä ajatuksesta; 'hyvä Jumala, niinkuin minä tahtoisin jotakin\nmuuta!' -- 'Jos suvaitsette, minä olen vakavampi nyt, ja minä olen\najatellut asiaa paremmin, ja minä tahdon tulla niin hyväksi pikku\nvaimoksi hänelle, kuin voin, sillä hän on rakas, hyvä toveri!' Sitten\nMissis Gummidge taputtaa käsiänsä, niinkuin teaterissa, ja te astutte\nsisään. Kas niin! Nyt on kaikki selvillä!\" lausui Mr. Peggotty. -- \"Te\nastutte sisään! Se tapahtui juuri vast'ikään; ja tässä on se mies, joka\naikoo naida hänet sinä hetkenä, kuin hänen oppi-aikansa loppuu\".\n\nHam horjahti, niinkuin hänen sopikin, siitä iskusta, jonka Mr. Peggotty\nrajattomassa ilossaan antoi hänelle luottamuksensa ja ystävyytensä\nosoitteeksi; mutta tuntien itsensä velvolliseksi sanomaan jotakin\nmeille, lausui Ham kovin vapisevalla äänellä ja suurella vastuksella:\n\n\"Em'ly ei ollut teitä pidempi, Mas'r Davy -- teidän ensi kertaa täällä\nkäydessänne -- kun minä ajattelin, mimmoiseksi hän kasvaisi. Minä näen\nhänen kasvavan -- gent'lmanit, niinkuin kukka. Minä olisin pannut\nhenkeni altiiksi hänen tähtensä -- Mas'r Davy -- vieläpä aivan\ntyytyväisesti ja iloisesti! Hän on enemmän minulle -- gent'lmanit, kuin\n-- hän on kaikki minulle, mitä koskaan voin pyytää, ja enemmän, kuin\nminä ikinä -- kuin minä ikinä voisin sanoa. Minä -- minä rakastan häntä\ntotisesti. Ei löydy yhtäkään gent'lmania koko maassa -- eikä koko\naavalla merelläkään -- joka voisi rakastaa ladyänsä enemmän, kuin minä\nrakastan häntä, vaikka löytyy monta halpaa miestä -- jotka voisivat\nsanoa paremmin -- mitä he tarkoittavat\".\n\nMinusta oli liikuttava nähdä, kuinka semmoinen roteva mies, kuin Ham\nnyt oli, vapisi voimakkaissa tunteissaan sen sievän pikku olennon\nsuhteen, joka oli voittanut hänen sydämensä. Minusta se yksinkertainen\nluottamus, jota Mr. Peggotty ja hän itse osoitti meitä kohtaan, oli\nitsessään liikuttava. Tämä kertomus koski minuun syvästi. Kuinka\nsuuressa määrässä lapsuuteni muistot vaikuttivat tähän mielialaani,\nsitä en tiedä. Olinko tullut sinne jollakin yhä kytevällä ajatuksella,\nettä vielä rakastin pikku Em'lyä, sitä en tiedä. Minä tiedän vaan, että\nolin täynnä iloa näistä kaikista; mutta aluksi jonkunlaista\nsanomattoman arkatunteista iloa, jonka aivan vähäpätöinenkin asia olisi\nsaattanut muuttaa tuskaksi.\n\nJos sentähden minun olisi tullut taidolla koskettaa heissä vallitsevaa\nsäveltä, olisin suorittanut asian hyvin huonosti. Mutta se oli\nSteerforth'in tehtävä; ja hän toimitti sen semmoisella menestyksellä,\nettä me kaikki vähän ajan perästä olimme niin iloiset ja onnelliset,\nkuin suinkin mahdollista.\n\n\"Mr. Peggotty\", lausui hän, \"te olette oikein kunnon toveri ja\nansaitsette olla niin onnellinen, kuin olette tänä iltana. Tuohon\nkäteen! Ham, minä toivotan teille iloa, poikani. Tuohon käteen myöskin!\nTuhat-ihanainen, kohenna valkeata ja laita se vireäksi! Ja Mr.\nPeggotty, ellette saata sievää sisarentytärtänne (jolle minä teen tilaa\ntässä nurkassa) palaamaan tänne, lähden minä matkoihini. Minä en\ntahtoisi, vaikka saisin kaikki Indian aarteet, tämmöisenä iltana olla\nsyynä mihinkään tyhjään paikkaan valkeanne ääressä -- varsinkin\nsemmoiseen tyhjään paikkaan!\"\n\nTämän johdosta Mr. Peggotty meni minun vanhaan huoneeseni noutamaan\npikku Em'lyä. Ensiksi ei pikku Em'ly tahtonut tulla, mutta silloin Ham\nmeni sinne. Ennen pitkää tämä toi hänet valkean ääreen. Hän oli kovasti\nhämmentynyt ja ujo -- mutta kävi yhä tyvenemmäksi, kun hän huomasi,\nkuinka ystävällisesti ja kunnioittavaisesti Steerforth puhutteli häntä;\nkuinka taitavasti hän kartti kaikkea, joka voisi vaivata häntä; kuinka\nhän puhui Mr. Peggotyn kanssa veneistä, laivoista, luoteista ja\nkaloista; kuinka hän kääntyi minun puoleeni sen ajan suhteen, jolloin\nhän oli nähnyt Mr. Peggotyn Salem House'ssa; kuinka mieltynyt hän oli\nveneesen ja kaikkiin siihen kuuluviin; kuinka helposti ja sujuvasti hän\njatkoi puhettansa, siksi kuin kaikki vähitellen istuimme lumottuina\nhänen ympärillänsä, ja kaikki puhuimme aivan avosydämisesti.\n\nEm'ly tosin ei puhunut paljon koko illan kuluessa, mutta hän katseli ja\nkuunteli, ja hänen kasvonsa kirkastuivat, ja hän oli viehättävä.\nSteerforth kertoi jostakin kauheasta haaksirikosta (hänen ja Mr.\nPeggotyn puheen johdosta), niinkuin hän olisi nähnyt sen tapahtuvan\nedessään -- ja pikku Em'lyn silmät olivat koko ajan kiintyneet häneen,\nniinkuin hänkin olisi nähnyt sen. Kertomustansa koroittaakseen jutteli\nSteerforth jonkun hullunkurisen tapauksen, jossa hän itse oli ollut\nosallisena, niin iloisesti, kuin se olisi ollut yhtä uusi hänelle, kuin\nmeille -- ja pikku Em'ly nauroi, siksi kuin vene kaikkui hänen\nsointuvasta äänestään, ja me kaikki nauroimme (Steerforth myös),\nvastustamatta mieltyen hänen hupaiseen ja lystilliseen kertomukseensa.\nHän sai Mr. Peggotyn laulamaan taikka pikemmin ärjymään: \"Myrskyiset\ntuulet kun pauhaa, pauhaa, pauhaa\", ja lauloi itse yhden merimiehen\nlaulun niin hartaasti ja kauniisti, että melkein luulin, että\ntodellinen tuuli, joka vaikeroi huoneemme ympäri ja hiljalleen huokui\nmeidän ääneti ollessamme, oli tullut kuuntelemaan.\n\nMitä Mrs. Gummidge'en tulee, elähytti Steerforth tätä epätoivon uhria\nsemmoisella menestyksellä, jota ei ollut koskaan (niin Mr. Peggotty\nminulle ilmoitti) ollut kenelläkään muulla \"tuon vanhan\" kuoleman\njälkeen. Hän jätti hänelle niin vähän tilaisuutta olla onnetonna, että\nMrs. Gummidge seuraavana päivänä sanoi, että hän luuli olleensa\nnoiduttu.\n\nMutta Steerforth ei vaatinut itselleen mitään yksinomaista oikeutta\nyleiseen huomioon eikä keskusteluun. Kun pikku Em'ly kävi rohkeammaksi\nja puhui (vaikka yhä ujosti) toiselta puolen valkeaa minulle vanhoista\nkävelyistämme rannalla, jolloin poimimme näkinkenkiä ja piikiviä; ja\nkun minä kysyin häneltä, muistiko hän, kuinka minä olin ihastunut\nhäneen; ja kun molemmat nauroimme ja punehduimme, luodessamme näitä\nsilmäyksiä taaksepäin hupaisiin, vanhoihin aikoihin, jotka nyt\nnäyttivät niin pilventakaisilta, kuunteli Steerforth äänetönnä ja\ntarkasti meitä miettiväisesti. Pikku Em'ly istui nyt ja koko illan\ntuolla vanhalla arkulla vanhassa, pikkuisessa nurkassansa valkean\nääressä -- Ham hänen vieressään, jossa minun oli tapa istua. Minä en\npäässyt oikein selville, minkä vuoksi, kiusaamisen halustako vai\nneitsyllisestä kainoudesta meidän tähtemme, pikku Em'ly pysyi aivan\nlikellä seinää ja erinänsä Ham'ista; mutta minä huomasin, että niin oli\nlaita koko ilta.\n\nMuistaakseni oli melkein sydän-yö, kun jätimme heidät hyvästi. Meillä\noli ollut vähän korppuja ja kapakalaa illalliseksi, ja Steerforth oli\nottanut esiin plakkaristansa täyden pullon Hollannin viinaa, jonka me\nmiehet (minä voin nyt punehtumatta sanoa: me miehet) olimme\ntyhjentäneet. Me erosimme iloisesti; ja kun he kaikki seisoivat\nlikitysten ovella, näyttääksensä meitä niin kauas, kuin mahdollista,\ntiellämme, näin minä pikku Em'lyn suloisten, sinisten silmien\ntähystelevän meitä Ham'in takaa ja kuulin hänen leppeän äänensä\nkäskevän meidän varoa, kuinka astuimme.\n\n\"Mikä viehättävä pikku kaunotar!\" arveli Steerforth, pujottaen\nkäsivarttani kainaloonsa. \"No! se on omituinen paikka, ja he ovat\nomituista väkeä; tuntuu aivan oudolta, kun saa ruveta heidän pariinsa\".\n\n\"Ja mikä onni meillä oli\", vastasin minä, \"kun osasimme tulla\ntodistamaan heidän iloansa tästä aiotusta naimisesta! Minä en ole\nkoskaan nähnyt niin onnellisia ihmisiä. Kuinka hauska nähdä heitä ja\nsaada olla osan-ottajana heidän puhtaassa ilossaan, niinkuin me olemme\nolleet!\"\n\n\"Tuo toveri on jotenkin houkkapäinen sen tytön sulhoksi, eikö ole?\"\nlausui Steerforth.\n\nHän oli ollut niin sydämellinen Ham'ille ja heille kaikille, että tämä\nodottamaton ja kylmä vastaus säpsäytti minua. Mutta kääntyen nopeasti\nhänen puoleensa ja nähden jonkunlaista hymyä hänen silmissään, sanoin\nsuuresti huojentuneena:\n\n\"Voi Steerforth! Laske vaan leikkiä köyhistä! Ottele vaan Miss Dartle'n\nkanssa taikka peitä pilkalla tunteitasi minulta, minä tiedän kuitenkin\nasian paremmin. Kun näen, kuinka täydellisesti ymmärrät heidät, kuinka\nerinomaisesti voit perehtyä tämmöisen yksinkertaisen kalastajan onneen\ntaikka käsittää vanhan hoitajattareni rakkautta, tiedän, ettei\nsemmoisilla ihmisillä ole mitään iloa eikä surua eikä mielenliikuntoa,\njolla sinä et pidä väliä. Ja minä ihmettelen ja rakastan sinua sen\nvuoksi, Steerforth, kaksikymmentä kertaa enemmän!\"\n\nHän pysähtyi ja, katsoen kasvoihini, lausui: \"Tuhat-ihanainen, minä\nluulen, että puhut täyttä totta ja olet hyvä. Minä soisin, että kaikki\nolisimme hyviä!\" Seuraavalla silmänräpäyksellä lauloi hän iloisesti Mr.\nPeggotyn laulua, ja me astuimme nopeasti takaisin Yarmouth'iin.\n\n\n\n\nKAHDESKOLMATTA LUKU.\n\nMuutamia vanhoja näkymöitä ja muutamia uusia ihmisiä.\n\n\nSteerforth ja minä viivyimme kolmatta viikkoa tässä paikkakunnassa, ja\nminun tarvitsee tuskin sanoa, että olimme sangen paljon yhdessä, vaikka\nsatunnaisesti silloin tällöin olimme eroitetut muutamia tunteja\nkertaansa. Hän oli hyvä merimies, matta minä vaan haluton, ja kun hän\nlähti purjehtimaan Mr. Peggotyn kanssa, johon huvitukseen hän ennen\nkaikkia oli mieltynyt, jäin minä tavallisesti rannalle. Se seikka, että\nminä asuin Peggotyn vierashuoneessa, oli minulle vähäinen pidäke, josta\nhän oli vapaa; sillä tietäessäni, kuinka huolellisesti Peggotty hoiti\nMr. Barkis'ia koko päivän, en tahtonut viipyä ulkona myöhään illalla;\nmutta Steerforth'in, joka asui ravintolassa, ei tarvinnut noudattaa\nmuuta, kuin omaa mieltänsä. Näin tapahtui, että minä vaan kuulemalla\nsain tietää, että hän pani toimeen pieniä pitoja kalastajille Mr.\nPeggotyn ravintolassa \"Hyvässä Aikomuksessa\", kun minä jo olin\nvuoteessani, ja oli liikkeellä, puettuna kalastajan vaatteisin,\nkokonaiset kuutama-yöt ja palasi aamuluoteen aikana. Minä olin\nkuitenkin silloin huomannut, että hänen tavaton luontonsa ja uskalias\nmielensä yhtä paljon ihaili karkeaa työtä ja kovaa säätä, kuin muitakin\nkiihdykkeitä, jotka uudelta ilmestyivät hänelle; sen vuoksi ei mikään\nhänen menetyksensä hämmästyttänyt minua.\n\nToinen syy, jonka tähden välisti olimme erinään toisistamme, oli se,\nettä minun luonnollisesti teki mieli lähteä Blunderstone'en jälleen\nkatsomaan lapsuuteni vanhoja, tuttavia näkymöitä; kun päinvastoin\nSteerforth'ia tietysti ei haluttanut käydä siellä muuta kuin kerran.\nSiitä syystä lähdimme kolme, neljä päivää, niinkuin varmaan muistan,\nkumpikin eri tiellemme varhaisen aamiaisen jälkeen ja kohtasimme toinen\ntoisemme taas vasta myöhään päivällisillä. Minä en tietänyt ensinkään,\nkuinka hän tällä välin käytti aikaansa, se vaan, että kaikki olivat\nhyvin mieltyneet häneen täällä ja että hän osasi monella kymmenellä\ntavalla huvittaa itseänsä, jossa toinen ei osannut yhdelläkään.\n\nMitä minuun itseen tulee, minä yksinäisillä vaelluksillani vietin\naikaani sillä, että mieleeni muistutin jokaisen kyynärän tuosta\nvanhasta tiestä, sitä myöden astuessani, ja liikuin noilla vanhoilla\npaikoilla, joihin en koskaan kyllästynyt. Minä liikuin niillä, niinkuin\nmuistini usein oli liikkunut, ja viivyin niissä, niinkuin entiset\najatukseni olivat viipyneet, kaukana poissa ollessani. Sen haudan\nlähellä puun juurella, jossa vanhempani lepäsivät -- jota olin\nkatsellut kummallisella sääliväisyydellä, kun se oli vaan isäni hauta,\nja jonka partaalla olin seisonut aivan hyljättynä, kun se avattiin\nkauniille äidilleni ja hänen pikku lapsellensa -- sen haudan lähellä,\njota Peggotyn oma, uskollinen huoli aina siitä saakka oli pitänyt\nsiivottuna ja kukkatarhan kaltaisena, käyskelin tuntikaudet. Se oli\nrauhallisessa nurkassa, vähän syrjässä kirkkomaan käytävästä, mutta\nkuitenkin niin likellä, että eroitin nimet kivessä, kun astuin\nedestakaisin, säpsähtäen kirkonkellon ääntä joka kerta, kuin se löi\ntuntinsa, sillä se oli minusta niinkuin kuolleen ääni. Ajatukseni\nkääntyivät silloin aina siihen muotoon, jolla minä mailmassa\nilmestyisin, ja niihin mainioihin tekoihin, joita olin toimittava.\nKajahtelevat askeleeni eivät säistäneet mitään muuta nuottia, vaan\npysyivät siinä niin uskollisesti, kuin jos olisin tullut kotiin\nrakentamaan tuulen tupiani elossa olevan äidin vieressä.\n\nSuuria muutoksia oli tapahtunut vanhassa kodissani. Nuot rikkinäiset,\nammon aikoja sitten jätetyt peltovareksenpesät olivat kadonneet, ja\npuut olivat karsitut ja latvotut toisenmuotoisiksi, kuin mitä minä\nmuistin. Puutarhassa rehottivat rikkaruohot, ja toinen puoli asunnon\nakkunoista oli suljettu. Talossa asui vaan eräs mielipuoli gentlemani\nraukka ja se väki, joka häntä hoiti. Hän istui aina minun vähäisessä\nakkunassani ja katseli hautausmaalle päin; ja minä kummastelin,\nsynnyttivätkö hänen kiertelevät ajatuksensa koskaan samanlaisia kuvia,\nkuin minun ajatukseni noina ruusuisina aamuina, jolloin yöpuvussani\nkurkistelin ulos samasta vähäisestä akkunasta ja näin lampaitten\nlevollisesti käyvän laitumella nousevan auringon valossa.\n\nVanhat naapurimme, Mr. ja Mrs. Grayper, olivat lähteneet\nEtelä-Amerikaan, ja sade oli tunkenut heidän tyhjän asuntonsa katon\nläpi ja tahrannut ulkoseinät. Mr. Chillip oli mennyt uudestaan\nnaimisiin pitkän, laihan, korkeanenäisen vaimon kanssa; ja heillä oli\nkuihtunut pikku lapsi, jolla oli niin raskas pää, ettei se jaksanut\npitää sitä pystyssä, ja kaksi heikkoa, tirkistelevää silmää, joilla se\naina näytti kummastelevan, miksi se koskaan oli syntynyt.\n\nMinun oli tapa jonkunlaisella surun-sekaisella ilolla kuljeskella\nsyntymäpaikallani, siksi kuin punertava talviaurinko muistutti minulle,\nettä oli aika palata. Mutta kun olin lähtenyt sieltä pois, ja erittäin,\nkun Steerforth ja minä iloisina istuimme päivällispöydässä hohtavan\nvalkean vieressä, oli minun suloista ajatella, että olin käynyt siellä.\nNiin oli myöskin laita, vaikka vähemmässä määrässä, kun iltaisin menin\nsievään huoneeseni ja krokotiili-kirjan lehtiä kääntäessäni (se oli\naina siellä vähäisellä pöydällä) kiitollisella sydämellä muistin,\nkuinka onnellinen olin, kun minulla oli semmoinen tuttava, kuin\nSteerforth, semmoinen ystävä, kuin Peggotty, ja semmoinen kadotettujen\nsijainen, kuin oivallinen ja jalo tätini.\n\nLyhyin matkani Yarmouth'iin, kun palasin näiltä pitkiltä retkiltä, kävi\nerään lauttapaikan kautta. Minä laskettiin maalle kaupungin ja meren\nväliselle lakealle, jonka poikki minun sopi kulkea suoraa tietä ja\nniinmuodoin välttää pitkä kierto valtatietä myöden. Koska Mr. Peggotyn\nhuone oli tällä aukealla paikalla eikä sadan kyynärän päässä polustani,\npoikkesin joka kerta sisään, kun astuin ohitse. Steerforth oli aina\nsiellä minua odottamassa, ja me lähdimme kahden kesken kylmässä ilmassa\nja sakenevassa sumussa kaupungin pilkehtiviä valkeita kohden.\n\nKun eräänä pimeänä iltana tulin tavallista myöhemmin -- sillä minä olin\nsinä päivänä käynyt Blunderstone'a hyvästi jättämässä, koska meidän nyt\noli aikomus palata kotiin -- tapasin hänet yksinään Mr. Peggotyn\nhuoneessa miettiväisesti istuvana valkean edessä. Hän oli niin vaipunut\nomiin ajatuksiinsa, ettei hän ollenkaan huomannut lähestymistäni. Tuo\nolisi kuitenkin helposti voinut tapahtua, vaikk'ei hän olisi ollutkaan\nniin kiintynyt itseensä, sillä askeleet tuskin kuuluivat hiekkaiselta\nmaalta ulkopuolelta; mutta ei sisään-tulonikaan herättänyt häntä. Minä\nseisoin aivan likellä häntä ja katselin häntä, vaan kuitenkin hän yhä\nistui tuossa synkkä-otsaisena mietteissänsä.\n\nHän hykähti niin, kun minä laskin käteni hänen olkapäällensä, että hän\nhykähytti minuakin.\n\n\"Sinä yllätät minut\", lausui hän melkein vihaisesti, \"juuri kuin\nsoimaava haamu!\"\n\n\"Minun täytyi ilmoittaa itseni jollakin lailla\", vastasin minä. \"Olenko\nkutsunut sinut alas tähdistä?\"\n\n\"Ei\", vastasi hän. \"Ei\".\n\n\"No, ylöskö jostakin?\" kysyin minä, käyden istumaan hänen viereensä.\n\n\"Minä katselin kuvia valkeassa\", arveli hän.\n\n\"Mutta sinä hävität ne minulta\", sanoin minä, kun hän äkkiä keritti\nvalkeata palavalla kekäleellä ja kolhaisi esiin sarjan tulipunaisia\nsäkeniä, jotka kiitivät ylös vähäiseen takantorveen ja suhisten\nlensivät ilmaan.\n\n\"Sinä et kuitenkaan olisi nähnyt niitä\", vastasi hän. \"Minua inhottaa\ntämä sekaperäinen aika, kun ei ole yö eikä päivä. Kuinka myöhään sinä\ntulet! Missä olet ollut?\"\n\n\"Minä olen jättänyt tavallisen kävelyni hyvästi\", sanoin minä.\n\n\"Ja minä olen istunut täällä\", lausui Steerforth, katsellen ympäri\nhuonetta, \"ja ajatellut, että kaikki ne ihmiset, joita tapasimme täällä\nniin iloisina ensimäisenä tulomme iltana, olivat -- paikan nykyisestä\nhävinneestä ulkomuodosta päättäen -- hajonneet tai kuolleet tai\njoutuneet, en tiedä, mihinkä vahinkoon. David, minä soisin Jumalan\nkautta, että minulla olisi ollut järkevä isä näinä viimeisinä\nkahtenakymmenenä vuonna!\"\n\n\"Rakas Steerforth'ini, mikä sinun on?\"\n\n\"Minä soisin kaikesta sydämestäni, että minua olisi johdatettu\nparemmin!\" huudahti hän. \"Minä soisin kaikesta sydämestäni, että minä\nvoisin johdattaa itseäni paremmin!\"\n\nHänen käytöksessään ilmestyi niin raju alakuloisuus, että se oikein\nkummastutti minua. Hän oli enemmän muuttunut, kuin olisin luullut\nmahdolliseksi.\n\n\"Olisi parempi olla tämä köyhä Peggotty taikka hänen tomppelimainen\nveljenpoikansa\", sanoi hän nousten ja synkkämielisesti nojaten\ntakanreunukseen, kasvot valkeata kohden, \"kuin olla minä itse, vaikkapa\nolisin kahtakymmentä kertaa rikkaampi ja kahtakymmentä kertaa\nviisaampi, vieläpä olla se rasitus itselleni, kuin olen ollut tässä\nkirotussa veneessä tämän viimeisen puolen tuntia!\"\n\nTämä hänen muutoksensa hämmästytti minua niin, etten ensiksi voinut\nkuin ääneti katsella häntä, kun hän seisoi tuossa ja nojasi päätänsä\nkättänsä vastaan, kolkosti valkeaan tuijottaen. Viimein pyysin häntä\nkoko sillä totisuudella, joka minulla oli, kertomaan itselleni, mikä\noli suututtanut häntä niin tavattomasti, ja sallimaan minun ottaa osaa\nhänen tunteisiinsa, jollen saattaisikaan toivoa, että voisin antaa\nmitään neuvoa hänelle. Ennenkuin olin edes päättänyt, alkoi hän nauraa\n-- ensiksi vastahakoisesti, mutta ennen pitkää palaavalla ilolla.\n\n\"Pah, se ei ole mitään, Tuhat-ihanainen! ei mitään!\" vastasi hän. \"Minä\nkerroin sinulle hotellissa Londonissa, että oma seurani välisti\nrasittaa minua. Vast'ikään olen ollut niinkuin painajainen itse\nsuhteeni -- jopa luulen, että oikea painajainen on ahdistanut minua.\nSilloin tällöin ikävinä hetkinä muistuvat lastensadut mieleeni\nsemmoisella tavalla, etten tunne, mitä ne ovat. Minä luulen, että olen\npitänyt itseäni tuona häijynä poikana, joka 'ei ottanut varoaksensa' ja\nsentähden joutui leijonien suuhun -- jonkunlainen komeampi hitolle\nmenon laatu, luulen minä. Mitä vanhat ämmät sanovat väreiksi, on\nhiipinyt pitkin koko ruumistani kiireestä kantapäähän. Minä olen\npelännyt itseäni\".\n\n\"Sinä et luullakseni muutoin pelkää mitään\", sanoin minä.\n\n\"Kenties en, vaan kuitenkin lienee minullakin kylläksi pelättäviä\",\nvastasi hän. \"Hyvä! Nyt se on ohitse! Minä en aio äkkiä taas käydä\nalakuloiseksi, David; mutta sen sanon sinulle, hyvä toverini, vielä\nkerran, että olisi ollut hyvä minulle (ja useammalle, kuin minulle),\njos minulla olisi ollut vakava ja järkevä isä!\"\n\nHänen kasvonsa olivat aina mielekkäät, mutta minä en ollut koskaan\nnähnyt niitten osoittavan niin synkkää totisuutta kuin nyt, jolloin\nhän, yhä valkeaan tuijottaen, lausui nämät sanat.\n\n\"Tuon verta näistä!\" lausui hän, liikuttaen kättänsä, niinkuin hän\nolisi heittänyt jotakin köykäistä ilmaan.\n\n    \"'Sen mentyä mä jälleen olen mies'\",\n\nniinkuin Macbeth. Ja nyt päivällisille! Jollen (Macbethin tavalla) ole\nhäirinnyt pitoja mitä ihmeellisimmällä houreella, Tuhat-ihanainen\".\n\n\"Mutta missä he nyt kaikki ovat!\" lausuin minä.\n\n\"Jumala tiesi\", arveli Steerforth. \"Kun olin käynyt lautan tykönä sinua\netsimässä, tulin tänne ja havaitsin paikan autioksi. Se saatti minut\nmietteisin, ja niissä sinä tapasit minut\".\n\nMrs. Gummidge'n tulo -- hänellä oli kori kädessään -- selitti meille,\nkuinka huone oli sattunut olemaan tyhjä. Hän oli kiirehtinyt ulos\nostamaan jotakin, jota tarvittiin siksi, kuin Mr. Peggotty luoteen\nnoustessa palasi, ja oli väli-ajaksi jättänyt oven auki, että Ham ja\npikku Em'ly, jonka oli tänä iltana määrä tulla varhain työstänsä,\npääsisivät sisään, vaikka hän oli poissa. Iloisella tervehdyksellä ja\nleikillisellä syleilyllä Mrs. Gummidge'n mieli-alaa melkoisesti\nparannettuaan, tarttui Steerforth käsivarteeni ja joudutti minua pois.\n\nHän oli parantanut omaa mieli-alaansa yhtä paljon, kuin Mrs.\nGummidge'n, sillä hän oli taas tavallisella tuulellaan ja keskusteli\nvilkkaasti, pitkin tietä astuessamme.\n\n\"Me jätämme siis\", lausui hän iloisesti, \"tämän merirosvon elämän\nhuomenna, eikö niin?\"\n\n\"Niinhän olimme sopineet\", vastasin minä, \"ja paikat ovat jo tilatut\nmeille vaunuissa, niinkuin tiedät\".\n\n\"Niin! ei mikään auta enää, luulen minä\", arveli Steerforth. \"Minä olen\nmelkein unhottanut, että löytyy muutakin tekemistä mailmassa, kuin\nheilua täällä meren aalloilla. Minä soisin todella, ettei\nlöytyisikään\".\n\n\"Niin kauan kuin siinä olisi jotakin uutta\", sanoin minä nauraen.\n\n\"Hyvin luultavaa\", vastasi hän; \"vaikka tässä muistutuksessa on\njonkunlainen ilkkuinen tarkoitus niin rakastettavan viattomuuden\nlauseeksi, kuin sinun, nuori ystäväni. Hyvä! Minä olen todella\noikullinen toveri, David. Minä tiedän, että olen; mutta niin kauan kuin\nrauta on kuuma, osaan minä myöskin takoa sitä lujasti. Minä voisin jo\nluullakseni suorittaa jommoisenkin luotsin tutkinnon näillä vesillä\".\n\n\"Mr. Peggotty sanoo, että sinä olet koko ihme\", vastasin minä.\n\n\"Oikea nautillinen ilmauma, kuinka?\" nauroi Steerforth.\n\n\"Niin hän todesti sanoo ja itse tiedät, kuinka hyvällä syyllä; sillä\nsinä tiedät, kuinka harras olet kaikissa, mitä yrität, ja kuinka\nhelposti kaikkiin perehdyt. Mutta se sinussa, Steerforth, kaikkein\nenimmän kummastuttaa minua, että tyydyt niin epävakaiseen voimiesi\nkäyttämiseen\".\n\n\"Tyydyn?\" vastasi hän iloisesti. \"Minä en tyydy mihinkään, paitsi\nsinun tuoreuteesi, hyvä Tuhat-ihanainen. Mitä epävakaisuuteen tulee,\nen ole koskaan oppinut sitomaan itseäni mihinkään niistä pyöristä,\njoissa meidän-aikuiset Ixionit kieppuvat. Sitä taitoa en tullut\nsaavuttaneeksi, huonossa opissa kun olin, enkä minä nyt huoli siitä. --\nTiedätkö, että olen ostanut itselleni veneen täällä?\"\n\n\"Mikä eriskummainen toveri sinä olet, Steerforth!\" huudahdin minä,\npysähtyen -- sillä tämä oli ensimäistä, mitä olin kuullut siitä.\n\"Vaikka sinä ehkä et koskaan tule näille seuduille enää!\"\n\n\"Sitä minä en tiedä\", vastasi hän. \"Minä olen mieltynyt tähän\npaikkakuntaan. Oli niin taikka näin\", nopeasti minua eteenpäin\nkäyttäyttäen, \"minä olen ostanut veneen, joka oli myytävänä --\nkutterin, sanoo Mr. Peggotty, ja niin se onkin -- ja Mr. Peggotty saa\nkuljettaa sitä minun poissa ollessani\".\n\n\"Nyt minä ymmärrän sinut, Steerforth!\" lausuin minä riemuiten. \"Sinä\nolet ostavinasi sen itsellesi, mutta todella teet sen, hänelle jotakin\nhyvää osoittaaksesi. Minun olisi pitänyt tietää se kohta, koska tunnen\nsinut. Rakas, hyvä Steerforth, kuinka voin ilmoittaa sinulle, mitä\njalomielisyydestäsi ajattelen?\"\n\n\"Pah!\" vastasi hän, punehtuen. \"Mitä vähemmin puhuttu, sitä parempi\".\n\n\"Enkö minä tietänyt sitä?\" huudahdin minä, \"enkö minä sanonut, ettei\nlöytynyt mitään iloa eikä surua eikä muuta mielenliikuntoa semmoisissa\nrehellisissä sydämissä, joka ei koskisi sinuun?\"\n\n\"Niin, niin\", vastasi hän, \"sinä sanoit minulle kaikki nuot, jääkööt ne\nsikseen. Me olemme puhuneet niistä kyllin!\"\n\nPeläten, että loukkaisin häntä, jos jatkaisin tätä keskustelua, kun hän\nhuoli siitä niin vähän, jatkoin sitä vaan ajatuksissani, sillä välin\nkuin astuimme tietämme vielä ripeämmin, kuin tähän saakka.\n\n\"Täytyy taklata se uudestaan\", lausui Steerforth, \"ja minä jätän\nLittimer'in jälkeeni katsomaan, että se tehdään, ja ilmoittamaan\nminulle, milloin se on aivan valmiina. Olenko maininnut sinulle, että\nLittimer on tullut tänne?\"\n\n\"Et\".\n\n\"No niin! Hän tuli tänä aamuna ja toi kirjeen äidiltäni\".\n\nKun silmämme kohtasivat toisensa, huomasin, että hän oli vaalea yksin\nhuulistansakin, vaikka hän katseli hyvin vakaasti minua. Minä pelkäsin,\nettä joku eripuraisuus hänen ja hänen äitinsä välillä oli saattanut\nhänet siihen mielialaan, jossa olin tavannut hänet yksinäisen pesän\nedessä. Minä viittasin siihen.\n\n\"Oh, ei!\" sanoi hän, pudistaen päätänsä ja naurahtaen vähäisen. \"Ei\nmitään semmoista! Niin. Hän on tullut, tuo palveliani\".\n\n\"Samanlainen kuin ainakin?\" kysyin minä.\n\n\"Samanlainen kuin ainakin\", vastasi Steerforth. \"Kylmäkiskoinen ja\nhiljainen kuin pohjois-napa. Hän saa katsoa, että veneelle pannaan uusi\nnimi. Se on nyt Myrskylintu. Mitä Mr. Peggotty myrskylinnuista huolii!\nMinä aion ristitä sen uudestaan\".\n\n\"Miksi?\" kysyin minä.\n\n\"Pikku Em'lyksi\".\n\nKun hän yhä vakaasti katseli minua, pidin sitä muistutuksena, ettei hän\ntahtonut tulla ylistetyksi tästä kohteliaisuudesta. Minä en kuitenkaan\nvoinut estää kasvojani osoittamasta, kuinka suuresti se miellytti\nminua, mutta minä puhuin vaan vähän, ja hän alkoi jälleen tapansa\nmukaan hymyillä ja näytti tuntevan huojennusta.\n\n\"Mutta kas tuossa\", lausui hän, luoden silmänsä eteenpäin, \"tuolla\ntulee oikea pikku Em'ly! Ja hänen kanssaan tuo toveri! Mies on, sieluni\nkautta, uskollinen ritari. Hän ei koskaan luovu tytön seurasta!\"\n\nHam oli näihin aikoihin veneen-rakentaja. Hän oli edistänyt\nluonnollista taipumustaan tässä ammatissa, niin että hän oli tullut\ntaitavaksi työmieheksi. Hän oli työpuvussaan ja näytti tosin jotenkin\npörrömäiseltä, mutta samalla myöskin miehuulliselta ja varsin sopivalta\nsuojelialta sille kukoistavalle pikku olennolle, joka kävi hänen\nvieressään. Hänen kasvoissaan kuvasteli todella semmoinen\navosydämisyys, semmoinen rehellisyys ja peittelemätön ylpeys pikku\nEm'lystä ja rakkaus tähän, että se minun silmissäni vastasi kauniinta\nulkomuotoa. Minä ajattelin, kun he tulivat meitä kohden, että he\nsopivat hyvin toisillensa myöskin tässä suhteessa.\n\nPikku Em'ly veti arasti pois kätensä Ham'in kainalosta, kun pysähdyimme\npuhuttelemaan heitä, ja punehtui, kun hän ojensi sitä Steerforth'ille\nja minulle. Kun olimme vaihtaneet muutamia sanoja, lähtivät he taas,\nmutta pikku Em'ly ei tahtonut asettaa kättänsä entiselle paikalle, vaan\nkäveli itsekseen, yhä näyttäen aralta ja hämmentyneeltä. Minun\nmielestäni tämä kaikki oli sangen sievää ja viehättävää, ja Steerforth\nnäytti myöskin ajattelevan niin, kun katsoimme heidän jälkeensä ja he\nkatosivat heikossa kuun valossa.\n\nYhtäkkiä kulki meidän ohitsemme -- ilmeisesti seuraten heitä -- nuori\nnainen, jonka lähestymistä emme olleet huomanneet, vaan jonka kasvot\nminä näin, kun hän sivusi meidät, ja luulin himmeästi muistavani. Hän\noli keveästi puettu, oli rohkea muodoltaan ja laiha ja koreileva ja\nköyhä, mutta näytti sinä hetkenä heittäneen kaikki nämät tuuleen, joka\npuhalsi, eikä ajattelevan mitään muuta, kuin seurata heitä. Kun pimeä,\netäinen lakea, heidän haamunsa nielaistuaan, yksin jäi näkyviin meidän,\nmeren ja pilvien välillä, haihtui hänen haamunsa samalla tapaa, vaikka\nyhtä kaukana heistä kuin ennen.\n\n\"Tuo on kovin musta varjo tytön seuraajaksi\", lausui Steerforth,\nseisahtuen; \"mitä se tietää?\"\n\nHän puhui matalalla äänellä, joka soi melkein oudolta minun korvissani.\n\n\"Hän aikoo luultavasti kerjätä heiltä jotakin\", sanoin minä.\n\n\"Kerjäläisessä ei olisi mitään uutta\", lausui Steerforth, \"mutta se on\nkummallista, että kerjäläinen tänä iltana on ottanut tämmöisen muodon\".\n\n\"Minkä vuoksi?\" kysyin minä häneltä.\n\n\"Ei minkään muun asian vuoksi\", vastasi hän, vähän vaiti oltuansa,\n\"kuin että ajattelin jotakin tämän haamun tapaista, juuri kun se meni\nohitse. Mistä hiidestä se tulikaan!\"\n\n\"Tämän muurin varjosta, luulen\", sanoin minä, kun poikkesimme eräälle\ntielle, joka rajoittui johonkin muuriin.\n\n\"Se on mennyt\", vastasi hän, katsoen olkapäänsä yli. \"Ja kaikki paha\nmenköön sen kanssa. Nyt päivällisillemme!\"\n\nMutta hän katsahti uudestaan olkapäänsä yli meren reunaa kohden, joka\netäältä hohti, ja vielä yhden erän, ja matkamme lyhyellä loppu-osalla\nhän useita kertoja katkonaisilla lauseilla kummasteli tuota haamua ja\nnäytti unhottavan sen vasta, kun valkean ja kynttilän valossa istuimme\nlämpiminä ja iloisina pöydän ääressä.\n\nLittimer oli siellä ja hän vaikutti minuun samalla tavalla, kuin ennen.\nKun sanoin hänelle, että toivoin Mrs. Steerforth'in ja Miss Dartle'n\nvoivan hyvin, vastasi hän kunnioittavaisesti (ja tietysti arvokkaasti),\nettä he voivat jotenkin hyvin, kiitoksia kysymästä, ja olivat\nlähettäneet terveisiä minulle. Tässä oli kaikki, vaan kuitenkin näytti\nhän minusta sanovan niin suoraan, kuin kukaan ihminen voi sanoa: \"te\nolette kovasti nuori, Sir; te olette erinomaisen nuori\". Me olimme\nmelkein päättäneet päivällisemme, kun hän, astuen askeleen taikka pari\npöytää kohden siitä nurkasta, jossa hän vartioitsi meitä taikka\noikeammin minua, niinkuin minusta tuntui, sanoi isännällensä:\n\n\"Pyydän anteeksi teiltä, Sir. Miss Mowcher on täällä\".\n\n\"Kuka?\" huudahti Steerforth kovasti kummastuneena.\n\n\"Miss Mowcher, Sir\".\n\n\"No, mitä vietävää hän täällä tekee?\" kysyi Steerforth.\n\n\"Tämä osa maasta näyttää olevan hänen syntymäpaikkansa, Sir. Hän\nilmoittaa minulle, että hän kerran vuoteensa matkustaa tänne virkansa\nasioissa, Sir. Minä kohtasin hänet kadulla tänä iltana, ja hän tahtoi\ntietää, saisiko hän kunnian käydä teidän luonanne päivällisten jälkeen,\nSir\".\n\n\"Tunnetko tätä jättiläis-naista, Tuhat-ihanainen?\" kysyi Steerforth.\n\nMinun täytyi tunnustaa -- minä olin häpeissäni, että tässäkin kohden\nasemani oli eduton Littimer'in edessä -- että Miss Mowcher ja minä emme\nensinkään tunteneet toisiamme.\n\n\"Siinä tapauksessa sinä saat tutustua hänen kanssaan\", lausui\nSteerforth, \"sillä hän on yksi mailman seitsemästä ihmeestä. Kun Miss\nMowcher tulee, saata hänet sisään tänne\".\n\nMinä tunsin vähän uteliaisuutta ja levottomuutta tämän ladyn vuoksi,\nerittäin kuin Steerforth purskahti isoon nauruun, kun minä pyysin\ntietoja hänestä, ja jyrkästi kieltäysi vastaamasta mihinkään\nkysymykseen, jonka minä tein hänen suhteensa. Minä odotin sentähden\nhartaasti, siksi kuin pöytäliina oli puolen tunnin verran ollut\nriisuttuna ja me istuimme viinikaraffimme ääressä valkean edessä,\njolloin ovi aukeni ja Littimer tavallisella, häiritsemättömällä\nlevollisuudellaan ilmoitti:\n\n\"Miss Mowcher!\"\n\nMinä katselin ovea päin enkä nähnyt mitään. Minä yhä katselin ovea\npäin, ajatellen, että Miss Mowcher jotenkin kauan hankki tuloa, kun\näärettömäksi kummastuksekseni jonkun sohvan ohitse, joka seisoi minun\nja oven välillä, vaappuen tuli huohotteleva, noin neljänkymmenen tai\nviidenviidettä vuoden vanha kääpiö, jolla oli kovin iso pää ja naama,\npari kujeellisen harmaata silmää ja niin erinomaisen lyhyet käsivarret,\nettä hänen, voidaksensa veitikkamaisesti asettaa sormeansa\nnykeränenälleen, samalla kuin hän tirkisteli Steerforth'ia, täytyi\nkohdata sormea puoli-tiessä ja laskea nenänsä sitä vastaan. Hänen\nleukansa, tuommoinen kaksinkertainen leuka, oli niin lihava, että se\nkokonaan nielaisi hänen hattunsa nauhat ruusuineen päivineen. Kaulaa\nhänellä ei ollut mitään; vyötäisiä hänellä ei ollut mitään; sääriä\nhänellä ei ollut mitään, ei ainakaan mitään mainittavia; sillä vaikka\nhän oli täysi- jopa uhkeakasvuinen alas siihen paikkaan asti, josta\nhänen vyötäisensä olisivat alkaneet, jos hänellä olisi ollut jotakin\nsentapaista, ja vaikka hän päättyi, niinkuin inhimilliset olennot\ntavallisesti päättyvät, jalkaparilla, oli hän niin lyhyt, että hän\nseisoi tavallisen tuolin vieressä, niinkuin se olisi ollut pöytä, ja\ntuolin pohjaa vastaan nojautti laukkua, jota hän kantoi. Tämä lady,\njoka oli puettu vallattomalla, sukevalla tavalla, saatti jo mainitulla,\nvaivaloisella keinolla nenänsä ja etusormensa keskinäiseen yhteyteen,\npiti pakosta päätänsä kallellaan ja teki, toisen terävän silmänsä\nummistamalla, kasvonsa tavattoman viekkaaksi sekä puhkesi,\nSteerforth'ia hetken aikaa tirkistettyään, seuraavaan sanatulvaan:\n\n\"Kuinka! kukkaseni!\" alkoi hän leikillisesti, pudistaen isoa päätänsä\nSteerforth'ille. \"Oletteko todella täällä? Voi te häijy poika, hyi\nhäpeä, mitä teette niin kaukana poissa kotoa? Jotakin pahuutta\ntoimittamassa, takaan minä. Oh, te olette aika veitikka, Steerforth,\nniin te olette, ja minä olen toinen, enkö ole? Ha, ha, ha! Te olisitte\nnyt pannut vetoa sata puntaa viittä vastaan, ettette saisi nähdä minua\ntäällä, ettekö olisi? Minä olen joka paikassa, oiva ystäväni. Minä olen\nsiellä ja täällä ja kaikkialla niinkuin silmänkääntäjän raha ladyn\nnenäliinassa. Mutta nenäliinoista puhuessamme -- ja ladyistä\npuhuessamme -- mikä lohdutus te olette hyvälle äidillenne, ettekö ole,\nrakas poikani, uskokoon ken tahtoo!\"\n\nMiss Mowcher päästi tässä paikassa puheessaan auki hattunsa, heitti\ntaaksepäin nauhat ja istui huohottaen pallille valkean eteen --\nmuodostaen itselleen jonkunlaista majaa päivällispöydästä, joka levitti\nmahogny-suojaansa hänen päänsä yli.\n\n\"Voi minun tähteni ja mikä niitten nimi lienee!\" jatkoi hän, lyöden\nkummallakin kädellänsä vähäisiä polviansa ja katsellen viekkaasti minun\npuoleeni, \"minä olen liian verevä, siinä vika on, Steerforth. Kappaleen\nportaita ylöspäin astuttuani, on minun yhtä suuri vastus jokaisesta\nhenkäyksestä, kuin jos se olisi aamillinen vettä. Jos näkisitte minun\nkatsovan ulos jostakin ylikerroksen akkunasta, luulisitte minua\nkauniiksi naiseksi, eikö niin?\"\n\n\"Sitä luulisin, missä ikinä näkisin teidät\", vastasi Steerforth.\n\n\"Menkäät tiehenne, koiransilmä, menkäät!\" huusi pikku olento,\nhuiskuttaen häntä kohden nenäliinaansa, jolla hän pyyhki kasvojansa,\n\"älkäätkä olko hävytön! Mutta minä vakuutan teille kunnian-sanallani,\nettä menneellä viikkoa olin lady Mithers'in luona -- siinä vasta naista\non! Voi sitä tapaa, jolla hän pukee itsensä! -- Ja Mithers itse tuli\nhuoneesen, jossa odotin Mrs. Mithers'iä -- siinä vasta miestä on! Voi\nsitä tapaa, jolla hän pukee itsensä! Entä hänen perukinsa! sillä hän on\npitänyt perukia nämät kymmenen vuotta -- ja hän lateli minulle sillä\ntapaa kohteliaisuuksiansa, että melkein luulin itseni olevan pakoitetun\nsoittamaan kelloa. Ha! ha! ha! Hän on hupainen hylkiö, mutta häneltä\npuuttuu elin-ohjeita\".\n\n\"Mitä lady Mithers'in luona teitte?\" kysyi Steerforth.\n\n\"Se olisi kielittelemistä, lapsi kultani\", vastasi hän, taputtaen\nnenäänsä jälleen, kasvojansa väännellen ja vilkuttaen silmiänsä,\nniinkuin pikkuinen velho. \"Älkäät _te_ siitä huoliko! Teidän tekisi\nmieli tietää, estänkö minä hänen hiuksiansa lähtemästä vai värjään\nniitä vai maalaan hänen ihoansa vai parannan hänen kulmakarvojansa,\neikö niin? Ja sen saattekin tietää, lemmittyni -- kun juttelen asian\nteille! Tiedättekö, mikä minun iso-isäni isän nimi oli?\"\n\n\"En\", lausui Steerforth.\n\n\"Se oli Walker,[24] suloinen sydänkäpyni\", vastasi Miss Mowcher, \"ja\nhän polveusi pitkästä Walker'ien sarjasta, joilta minä olen perinyt\nkaikki Hookey'n tilukset\".\n\nMinä en ole koskaan nähnyt mitään Miss Mowcher'in silmän vilkutuksen\nkaltaista, paitsi Miss Mowcher'in itsehillinnön. Hänellä oli myöskin se\nkummallinen tapa, kun hän kuunteli jotakin, jota sanottiin hänelle,\ntaikka odotti jotakin vastausta siihen, mitä hän oli itse sanonut, että\nhän mietti, pää älykkäästi kallellaan ja toinen silmä ylöspäin,\nniinkuin harakka. Minä en tehnyt muuta, kuin kummastelin ja istuin ja\nällistelin häntä, kokonaan unhottaen, pelkään minä, kohteliaisuuden\nlakeja.\n\nHän oli nyt siirtänyt tuolin viereensä ja askaroitsi ahkerasti:\nlaukustansa (johon hän joka kerralta sukellutti lyhyen käsivartensa\nolkapäähän saakka) veti hän esiin koko joukon pieniä pulloja, vamppuja,\nkampoja, harjoja, flanellitilkkuja, parin pikkuisia käherrys-rautoja ja\nmuita koneita, joita hän ajoi yhteen läjään tuolille. Tästä toimesta\nhän yhtäkkiä taukosi ja lausui suureksi hämmästyksekseni\nSteerforth'ille:\n\n\"Kuka tuo ystävänne on?\"\n\n\"Mr. Copperfield\", vastasi Steerforth; \"hän tahtoo tutustua teidän\nkanssanne\".\n\n\"No hyvä, tutustukoon vaan! Minun mielestäni hän näyttää siltä, kuin\nhän todella tahtoisi sitä!\" vastasi Miss Mowcher, vaaputtaen minun\nluokseni, laukku kädessä ja nauraen minulle, kun hän tuli. \"Kasvot kuin\npersika!\" seisoen varpaillansa nipistääksensä minua poskesta, missä\nistuin. \"Oikein viehättävä! Minä olen kovasti mieltynyt persikoihin.\nMinua ilahuttaa tosiaan päästä teidän tuttavuuteenne, Mr. Copperfield\".\n\nMinä sanoin, että onnittelin itseäni, kun sain kunnian päästä hänen\ntuttavuuteensa, ja että ilo oli molemminpuolinen.\n\n\"Voi minua, kuinka kohteliaita me olemme!\" huudahti Miss Mowcher,\nhullunkurisella tavalla koettaen peittää isoja kasvojansa\nkäsinysällään. \"Mikä valheen ja totuuden mailma tämä kuitenkin on, eikö\nniin!\"\n\nTämä lausuttiin ystävällisesti meille molemmille, samalla kuin tuo\nkäsinysä siirtyi pois kasvoilta ja taas varsineen päivineen hautaantui\nlaukkuun.\n\n\"Mitä tarkoitatte, Miss Mowcher?\" lausui Steerforth.\n\n\"Ha! ha! ha! Mikä mainio narrien joukko me todella olemme, emmekö ole,\nsuloinen lapseni?\" vastasi tämä naisen tynki, koperoiten laukussaan,\npää kallellaan ja toinen silmä ylöspäin. \"Kas tässä!\" vetäen ylös\njotakin siitä, \"Liuskoja Venäjän ruhtinaan kynsistä! Minä nimitän häntä\nruhtinas Aapisto Hurinkuriseksi, sillä hänen nimensä sisältää kaikki\nkirjaimet huiskin haiskin\".\n\n\"Venäjän ruhtinas on teidän tuttavianne, onko hän?\" lausui Steerforth.\n\n\"Tietysti, kyyhkyseni\", vastasi Miss Mowcher. \"Minä pidän hänen\nkyntensä kunnossa. Kaksi kertaa viikkoonsa! Sormet ja varpaat!\"\n\n\"Hän maksaa hyvin, toivon ma?\" arveli Steerforth.\n\n\"Maksaa, niinkuin hän puhuukin, rakas lapseni -- nenän kautta\",[25]\nvastasi Miss Mowcher. \"Ruhtinas ei ole teidän saivarteliain joukkoa. Te\nsanoisitte samaa, Jos näkisitte hänen viiksensä. Luonnosta punaiset,\ntaiteen kautta mustat\".\n\n\"Teidän taiteenne kautta, tietysti\", lausui Steerforth.\n\nMiss Mowcher nyykäytti myöntymystään. \"Täytyi tuottaa minut. Ei päässyt\nsiitä. Ilman-ala koski hänen ihonsa väriin; väri kävi varsin hyvin\nlaatuun Venäjällä, mutta se ei kelvannut täällä. Te ette ole koskaan\nnähneet semmoista ruosteista ruhtinasta. Niinkuin vanha rauta\".\n\n\"Tästäkö syystä vast'ikään sanoitte häntä narriksi?\" kysyi Steerforth.\n\n\"No, te olette oiva poika, ettekö ole?\" vastasi Miss Mowcher, ankarasti\npäätänsä pudistaen. \"Minä sanoin, mikä narrien joukko me olemme\nyleensä, ja näytin teille ruhtinaan kynsien liuskoja todistukseksi.\nRuhtinaan kynnet hyödyttävät minua yksityisissä hienonlaatuisissa\nperheissä enemmän, kuin kaikki luonnonlahjani yhteensä. Minä kuljetan\nniitä aina muassani. Ne ovat paras suosituslause minulle. Jos Miss\nMowcher leikkaa ruhtinaan kynnet, _täytyy_ hänen olla etevä. Minä\nlahjoitan niitä nuorille ladyille. He panevat niitä albumeihinsa,\nluulen minä. Ha! ha! ha! Henkeni kautta, 'koko yhteiskunnallinen\njärjestelmä' (joksi miehet sitä sanovat, kun pitävät puheita\nparlamentissa) on ruhtinaan kynsien järjestelmä!\" lausui tämä naisten\npienokaisin, koettaen panna lyhyitä käsivarsiansa ristiin ja noikkien\nisolla päällään.\n\nSteerforth nauroi sydämellisesti, ja minä nauroin myöskin. Miss Mowcher\npudisti koko ajan päätänsä (joka oli kovin kallella), katsoen ilmaan\ntoisella silmällä ja vilkuttaen toista.\n\n\"Hyvä, hyvä!\" hän sanoi, läjähyttäen vähäisiä polviansa ja seisaalle\nnousten, \"tämä ei ole mitään tointa. Noh, Steerforth, tutkikaamme\npohjoisnavan seutuja ja suorittakaamme asia\".\n\nHän valitsi nyt pari kolme noista pienistä kapineistaan sekä vähäisen\npullon ja kysyi (kummastuksekseni), pitäisikö pöytä. Kun Steerforth\nvastasi myöntäväisesti, sysäsi hän yhden tuolin pöydän viereen ja,\npyytäen kättäni avukseen, kapusi sangen ketterästi ylös, niinkuin\nnäkymön lavalle.\n\n\"Jos jompikumpi teistä näki nilkkaluuni\", lausui hän, kun hän oli\nturvallisesti koroitettu, \"niin sanokaat se, ja minä menen kotiin ja\ntapan itseni\".\n\n\"Minä en nähnyt\", lausui Steerforth.\n\n\"En minäkään\", sanoin minä.\n\n\"No hyvä\", huudahti Miss Mowcher, \"minä suostun elämään. No, tipu,\ntipu, tipu, tule Mrs. Bond'in luo ja anna teurastaa itsesi!\"\n\nTällä hän kehoitti Steerforth'ia asettumaan hänen haltuunsa, jonka\nvuoksi tämä istuikin alas, selkä pöytää päin ja nauravat kasvonsa minua\nkohden, ja jätti päänsä hänen katsasteltavakseen, ilmeisesti vaan\nhuvittaaksensa meitä. Kun näki Miss Mowcher'in seisovan ylipuolella ja\ntarkastelevan hänen uhkeata, ruskeata tukkaansa isolla, ympyriäisellä\nsuurennuslasilla, jonka hän veti esiin plakkaristansa, näki mitä\nkummallisimman näyn.\n\n\"_Te_ vasta aika poika olette!\" sanoi Miss Mowcher lyhyen tutkinnon\njälkeen. \"Te olisitte vuoden perästä kaljupäinen, kuin munkki, jollen\nminä olisi olemassa. Puoli minutia vaan, nuori ystäväni, ja minä annan\nteille semmoisen silityksen, joka säilyttää kiharanne seuraaviksi\nkymmeneksi vuodeksi!\"\n\nSamalla hän kaasi vähän tuosta pikkuisesta pullosta yhdelle\nflanelli-tilkulle, vuodatti tämän rohdon voimaa myöskin johonkuhun\nvähäiseen harjaansa ja alkoi sitten näillä molemmilla hieroa ja raappia\nSteerforth'in pään lakea mitä ahkerimmalla tavalla minä milloinkaan\nolen nähnyt, koko ajan kieltänsä piesten.\n\n\"Esimerkiksi Charley Pyegrave, herttuan poika\", sanoi hän. \"Te tunnette\nCharley'n?\" kurkistellen Steerforth'in kasvoihin.\n\n\"Vähän\", vastasi Steerforth.\n\n\"Mikä mies hän on! Hänellä vasta poskiparta on! Mitä Charley'n sääriin\ntulee, niillä ei olisi vertaistansa, jos ne vaan olisivat samaa paria\n(jota ne eivät ole). Uskoisitteko, että hän koetti tulla toimeen ilman\nminutta -- henkivartiaväestössä lisäksi?\"\n\n\"Se hullu!\" lausui Steerforth.\n\n\"Siltä näyttää. Kuitenkin, oli hän hullu taikka viisas, hän todella\nkoetti\", vastasi Miss Mowcher. \"Mitä hän tekee? Menee, katsokaat,\nparfymi-puotiin ja pyytää saada ostaa pullon Madagaskarin nestettä\".\n\n\"Tekeekö Charley niin?\" kysyi Steerforth.\n\n\"Tekee kuin tekeekin. Mutta heillä ei ollut mitään Madagaskarin\nnestettä\".\n\n\"Mitä se on? Jotakin juotavaa?\" kysyi Steerforth.\n\n\"Juotavaa?\" vastasi Miss Mowcher, pysähtyen näpähyttääksensä häntä\nposkelle. \"Jotakin, jolla hän parantaisi viiksiänsä, tietysti. Puodissa\noli eräs nainen -- vanhaläntä vaimopuoli -- oikea lohikäärme -- joka ei\nollut koskaan kuullut sen nimeäkään mainittavan. 'Minä pyydän anteeksi,\nSir', sanoi lohikäärme Charley'lle, 'eikö se ole -- ole -- ole --\n_sminkkiä_, onko se?' 'Sminkkiä', vastasi Charley lohikäärmeelle. 'Mitä\nvietävää luulette minun sminkillä tekevän?' 'Älkäät pahaksuko, Sir',\nsanoi lohikäärme, 'sitä kysytään meiltä niin monella nimellä; minä\narvelin, että se ehkä oli sitä'. Tässä meillä nyt on, lapseni\", jatkoi\nMiss Mowcher, hieroen koko ajan yhtä ahkerasti, kuin ennen, \"toinen\nesimerkki siitä mainiosta narrimaisuudesta, josta puhuin. Itsekin\nharjoitan sentapaisia asioita -- kenties paljon -- kenties vähän --\nviekas, se on tunnus-sana, rakas poikani -- vähät siitä!\"\n\n\"Mimmoisia asioita tarkoitatte? Sminkki-asioita?\" kysyi Steerforth.\n\n\"Pankaat tämä ja tuo yhteen, nuori holhottini\", vastasi varovainen\nMowcher, nenäänsä koskien, \"käytelkäät sitä kaikkien kauppa-ammattien\nsalaisuuden sääntöjä myöden ja tuloksesta lähtee mitä toivotte. Minä\nsanon, että itsekin harjoitan tämmöisiä asioita. Joku leskirouva\nnimittää sitä huuli-voiteeksi. Toinen hansikkaiksi. Kolmas\nrintaröyhelön reunukseksi. Neljäs viuhkaksi. Minä nimitän sitä, miksi\nhyvänsä he sitä nimittävät. Minä hankin sitä heille, mutta me\nteeskentelemme niin ja uskottelemme toisiamme semmoisilla kasvoilla,\nettä he olisivat yhtä valmiit sivelemään sitä päällensä kokonaisen\nseuran edessä, kuin minun edessäni. Ja kun käyn heidän luonansa,\nsanovat he välisti minulle -- _tuo päälle siveltynä_ -- paksulta eikä\nmitään erehdystä -- 'miltä minä näytän, Mowcher? Olenko vaalea?' Ha!\nha! ha! ha! Eikö _tämä_ ole mainiota, nuori ystäväni!\"\n\nMinä en ole elin-aikanani nähnyt mitään Mowcher'in kaltaista, kun hän\nseisoi päivällispöydällä, hartaasti ihastellen tuota \"mainiota\",\nhieroen uutterasti Steerforth'in päätä ja vilkuttaen minulle silmiään\nsen takaa.\n\n\"Voi!\" sanoi hän. \"Semmoisia asioita ei kysytä paljon näillä seuduilla.\nTämä asettaa minut taas enemmän huomattavaksi! Minä en ole nähnyt\nyhtäkään kaunista naista siitä, kuin tulin tänne, Jemmy\".[26]\n\n\"Ettekö?\" lausui Steerforth.\n\n\"Ei haamuakaan semmoisesta\", vastasi Miss Mowcher.\n\n\"Me voisimme näyttää hänelle yhden ilpo elävänä, luulen minä\", arveli\nSteerforth, minuun katsahtaen. \"Eikö niin, Tuhat-ihanaiseni?\"\n\n\"Aivan varmaan\", sanoin minä.\n\n\"Vai niin!\" huusi pikkuinen olento, katsellen minua terävästi kasvoihin\nja sitten Steerforth'ia. \"Hm?\"\n\nEnsimäinen huudahus soi niinkuin kysymys, joka oli asetettu meille\nmolemmille, ja toinen niinkuin kysymys, joka oli asetettu\nSteerforth'ille yksinään. Hän ei näyttänyt saaneen mitään vastausta\nkumpaankaan, vaan jatkoi hieromistaan, pää kallellaan ja toinen silmä\nylöspäin, niinkuin hän olisi odottanut vastausta ilmasta ja ollut varma\nsen pikaisesta tulosta.\n\n\"Joku teidän sisarenne, Mr. Copperfield?\" huudahti hän, tuokion vaiti\noltuaan ja yhä tähystellen samalla tavalla. \"Niinkö?\"\n\n\"Ei\", lausui Steerforth, ennenkuin minä ehdin vastaamaan. \"Ei mitään\nsemmoista. Päinvastoin on Mr. Copperfield ennen -- jollen suuresti\nerehdy -- paljon ihmetellyt tätä tyttöä\".\n\n\"No, eikö hän nyt enää ihmettele?\" vastasi Miss Mowcher. \"Onko hän\nhuikentelevainen? Hyi häpeä! Hän imikö jokaista kukkaa ja muuttui\njokainen hetki, siks' kuin sai Pollyn suostumaan? -- Onko hänen nimensä\nPolly?\"\n\nSe keijukais-nopeus, jolla hän iski minuun tällä kysymyksellä ja\ntutkivalla katseella, hämmensi minut kokonaan hetkeksi.\n\n\"Ei, Miss Mowcher\", vastasin minä. \"Hänen nimensä on Emily\".\n\n\"Vai niin!\" huudahti hän aivan niinkuin ennen. \"Hm? Mikä lavertelia\nminä olen! Mr. Copperfield, enkö minä ole oikea liehu?\"\n\nHänen äänessään ja katseessaan oli jotakin, joka ei miellyttänyt minua,\nkun se ilmestyi yhteydessä tämän aineen kanssa, jonka vuoksi minä\ntotisemmalla tavalla, kuin mitä kukaan meistä tähän asti oli käyttänyt,\nsanoin:\n\n\"Tyttö on yhtä siveä, kuin sieväkin. Hän on kihloissa ja menee\nnaimisiin varsin kunnollisen ja ansiollisen miehen kanssa omasta\nsäädystänsä. Minä kunnioitan tyttöä hänen hyvän järkensä vuoksi yhtä\npaljon, kuin ihmettelen häntä hänen kauniin ulkomuotonsa puolesta\".\n\n\"Hyvin puhuttu!\" huudahti Steerforth. \"Kuulkaat, kuulkaat, kuulkaat!\nMinä tyydytän nyt tämän pikkuisen Fatiman uteliaisuuden, rakas\nTuhat-ihanaiseni, etten jätä mitään hänen arvattavakseen. Tyttö on tätä\nnykyä, Miss Mowcher, opissa taikka välipuheella työssä taikka jollakin\nmuulla tavalla palveluksessa Omer ja Joram'illa, Rihmanmyyjällä,\nMuotikauppiaalla ja niin edespäin tässä kaupungissa. Huomaatteko? Omer\nja Joram'illa. Se lupaus, josta ystäväni on puhunut, on annettu hänen\nserkullensa; ristimänimi, Ham; sukunimi, Peggotty; ammatti,\nveneenrakentaja; myöskin tästä kaupungista. Tyttö asuu erään\nsukulaisensa luona; ristimä-nimi, tuntematon; sukunimi, Peggotty;\nammatti, merenkulkia: myöskin tästä kaupungista. Hän on sievin ja\nviehättävin pikku olento koko mailmassa. Minä ihmettelen häntä --\nniinkuin ystävänikin -- erinomaisesti. Jollen näyttäisi halveksivan\nhänen sulhoansa, jota, minä tiedän sen, ystäväni ei soisi, lisäisin,\nettä _minusta_ hän menee liian huonolle; että olen varma, että hän\npääsisi parempiin naimisiin; ja että vannon hänen ladyksi syntyneen\".\n\nMiss Mowcher kuunteli näitä sanoja, jotka olivat hyvin pitkäänsä ja\nselvästi lausutut, pää kallellaan ja toinen silmä ylöspäin, niinkuin\nhän yhä odottaisi tuota vastausta. Kun Steerforth herkesi, kävi hän\ntuota hätää vilkkaaksi jälleen ja lasketteli taas hämmästyttävän\nsujuvasti.\n\n\"No! Ja siinä on kaikki, kuinka?\" huudahti hän, tasoittaen\nSteerforth'in poskipartaa vähäisillä, levottomilla saksilla, jotka\nvälkkyen liikkuivat Steerforth'in pään ympäri kaikilla tahoilla. \"Hyvä,\nvarsin hyvä! Oikein pitkä kertomus. Sen pitäisi päättyä: 'Ja he elivät\nsiitä lähtien onnellisina'; eikö pitäisi? Voi! mikä tuo panttileikki\ntaas onkaan? Minä rakastan armastani E:llä, koska hän on enkelin\nkaltainen; minä vihaan armastani E:llä, koska hän on toiselle\nehdätetty. Minä vein hänet pois Erinomaisen ravintolaan ja ehdottelin\neron-ottoa; hänen nimensä on Em'ly, ja hän elää etelässä? Ha! ha! ha!\nMr. Copperfield, enkö minä ole oikea liehu?\"\n\nKatsellen vaan minua vallattoman viekkaasti, jatkoi hän yhtä puhkua.\n\n\"Tuossa noin! Jos koskaan mikään epatto on siistitty ja kaunistettu\ntäydelliseksi, olette te, Steerforth. Jos ymmärrän kenenkään kalloa\nmailmassa, ymmärrän teidän. Kuuletteko minua, kun sanon teille tätä,\nlemmittyni? Minä ymmärrän teidän kallonne\", tirkistellen hänen\nkasvoihinsa. \"Nyt saatte poikistua (niinkuin hovissa sanomme), Jemmy ja\njos Mr. Copperfield tahtoo käydä istumaan tuolille, käyn minä häneen\nkäsiksi\".\n\n\"Mitäs arvelet, Tuhat-ihanaiseni?\" kysyi Steerforth, nauraen ja\ntuoliltansa lähtien. \"Tahdotko tulla parannetuksi?\"\n\n\"Kiitoksia, Miss Mowcher, ei tänä iltana\".\n\n\"Älkäät sanoko niin\", vastasi pikku nainen, katsellen minua\nasian-ymmärtäjän muodolla; \"hiukan enemmän kulmakarvoja?\"\n\n\"Kiitoksia\", vastasin minä, \"joskus muulloin\".\n\n\"Saada niitä siirretyksi puolen neljänneksen tuumaa likemmäksi\naivenia\", lausui Miss Mowcher. \"Me voimme tehdä sen parissa viikossa\".\n\n\"Ei, minä kiitän teitä. Ei tätä nykyä\".\n\n\"No mutta rahtu vaan\", ahdisti hän. \"Eikö sitäkään? Laskekaamme edes\nperusta poskiparralle. Noh!\"\n\nMinä en voinut olla punehtumatta, kun kielsin, sillä minä tunsin, että\nnyt koskimme minun arkaa kohtaani. Mutta Miss Mowcher, joka huomasi,\netten tällä haavaa ollut taipusa vastaan-ottamaan minkäänlaista\nkaunistusta hänen taiteensa alalla ja etten sinä hetkenä huolinut sen\nvähäisen pullon viekoituksista, jota hän piti ylhäällä toisen silmänsä\nedessä, paremmin suostuttaaksensa minua, sanoi, että toisten ja ennen\npitkää ryhtyisimme työhön, sekä pyysi kättäni avuksi, astuaksensa alas\nylhäiseltä asemaltaan. Näin tuettuna hyppäsi hän hyvin notkeasti alas\nja rupesi sitomaan leukapariansa hattuunsa.\n\n\"Maksu\", lausui Steerforth, \"on --\"\n\n\"Viisi shillingiä\", vastasi Miss Mowcher, \"ja pilkkahinta se onkin,\ntupuseni. Enkö minä ole oikea liehu, Mr. Copperfield?\"\n\nMinä vastasin kohteliaasti: \"ei ollenkaan\", mutta ajattelin itsekseni,\nettä hän kyllä oli, kun hän silmänkääntäjän näppäryydellä heitti ilmaan\nmolemmat puolikruununsa, sieppasi ne käteensä, pudotti ne taskuunsa ja\nlöi tätä, että paukahti.\n\n\"Tässä rahalaatikkoni on!\" muistutti Miss Mowcher, kun hän jälleen\nseisoi tuolin vieressä ja laukkuunsa taas latoi noita erilaatuisia\npikku kapineita, joita hän oli onkinut siitä. \"Olenko jo ottanut\nkaikki kaluni? Siltä näyttää. Minun ei kelpaisi olla niinkuin pitkä\nNed Beadwood, kun he veivät hänet kirkkoon 'naittaaksensa häntä\njollekulle', niinkuin hän sanoo, mutta hän jätti morsiamensa jälkeensä.\nHa! ha! ha! Pahankurinen konna, tuo Ned, mutta lystillinen! Minä\ntiedän, että särjen teidän sydämenne, mutta minun on pakko jättää\nteidät. Teidän tulee kutsua avuksi koko urhoollisuutenne ja koettaa\nkestää sitä. Jumalan haltuun, Mr. Copperfield! Pitäkäät huolta\nitsestänne, te Norfolkin Jockey! Voi, mitä olen lörpötellyt! Siihen\nolette te molemmat syypäät, senkin veitikat. Minä annan anteeksi\nteille! 'Bob Swore'[27] -- sanoi Englantilainen '_bon soir'in_'\nsijasta, kun hän ensin oppi franskaa ja ajatteli sitä aivan Englannin\nkielen kaltaiseksi. Bob swore, kultaseni!\"\n\nLaukku käsivarrella ja vaapotellessaan yhä jutellen vaapotteli hän pois\noven luo, johon hän pysähtyi kysymään, antaisiko hän meille kiharan\nhiuksistansa. \"Enkö minä ole oikea liehu?\" lisäsi hän, niinkuin\nselitykseksi tähän tarjomukseen, ja, sormi nenän varrella, lähti hän\ntiehensä.\n\nSteerforth nauroi siinä määrässä, että minun oli mahdoton olla myöskin\nnauramatta, vaikka en ole varma, olisinko tehnyt niin, jollei hän olisi\nhoukutellut minua. Kun olimme tarpeeksemme nauraneet, johon meni hetki\naikaa, kertoi hän minulle, että Miss Mowcher'illa oli varsin lavea\ntuttavakunta ja että hän teki itsensä hyödylliseksi monenlaisille\nihmisille monenlaisilla keinoilla. Muutamat pitivät häntä vaan\nleikkinänsä, niinkuin eriskummaista olentoa, sanoi hän; mutta Miss\nMowcher oli yhtä viekas ja terävä huomaamaan, kuin, hänen tietääksensä,\nkukaan, ja yhtä pitkä-järkinen, kuin lyhyt-kätinen. Hän jutteli\nminulle, että, mitä Miss Mowcher oli kehunut siellä ja täällä ja joka\npaikassa olemisestaan, oli aivan totta, sillä hän kävi pikku retkillä\nmaakunnassa ja näytti hankkivan itselleen ystäviä kaikkialla sekä\ntuntevan joka ihmisen. Minä kysyin häneltä, mimmoinen Miss Mowcher'in\nluonto oli: oliko hän oikeastansa paha ja suosiko hän yleensä asiain\noikeata puolta; mutta, kun minun ei kahden taikka kolmen turhan\nyrityksen perästä onnistunut vetää hänen huomiotansa näihin\nkysymyksiin, herkesin taikka unhotin niitä toistamasta. Hän kertoi\nminulle sen sijaan suurella hilpeydellä Miss Mowcher'in taidosta ja\ntuloista, sekä että hän oli tieteellinen kuppari, jos minä joskus\ntavitsisin hänen apuansa tässä kohden.\n\nHänestä pää-asiallisesti keskustelimme illan kuluessa, ja yöksi\nerotessamme huusi Steerforth perässäni rintanojan takaa: \"Bob swore!\"\nkun menin portaita alas.\n\nMinua kummastutti, kun Mr. Barkis'in asunnolle tultuani näin Ham'in\nkävelevän edestakaisin sen edustalla, ja minua kummastutti vielä\nenemmän, kun kuulin häneltä, että pikku Em'ly oli sisällä. Minä kysyin\ntietysti, miks'ei hänkin ollut siellä sen sijaan, että hän astui\nkadulla itseksensä.\n\n\"No, näettekö, Mas'r Davy\", vastasi hän epäilevällä tavalla, \"Em'ly\npuhuu jonkun kanssa siellä\".\n\n\"Minä olisin luullut\", arvelin hymyillen, \"että juuri sen vuoksi teidän\nolisi sopinut myöskin olla siellä, Ham\".\n\n\"Kyllä, Mas'r Davy, ylimalkain olisi tosin niin\", vastasi hän; \"mutta\nkatsokaat, Mas'r Davy\", alentaen ääntänsä ja puhuen hyvin totisesti,\n\"siellä on nuori nainen, Sir -- nuori nainen, jonka Em'ly ennen tunsi,\nmutta jota hänen ei tule tuntea enää\".\n\nKun kuulin nämät sanat, alkoi jonkunlainen valo ympäröitä sitä haamua,\njonka olin nähnyt muutamia tunteja takaperin seuraavan heitä.\n\n\"Se on kurja mato, Mas'r Davy\", lausui Ham, \"jota koko kaupunki tallaa\njaloillansa. Katua ylöspäin, toista alaspäin. Kirkkomaan mullassa ei\nlöydy yhtäkään matoa, jota ihmiset inhoisivat enemmän\".\n\n\"Enkö minä nähnyt häntä tänä iltana, Ham, hietarannalla, kun olimme\ntavanneet teidät?\"\n\n\"Pitikö hän meitä silmällä?\" kysyi Ham. \"Se on luultavaa, että näitte\nhänet, Mas'r Davy. Ei sen vuoksi, että minä silloin tiesin hänen olevan\nsiellä, Sir, vaan sen vuoksi, että hän jälestäpäin hiipi Em'lyn\nvähäisen akkunan alle, kun hän näki valkean siitä, ja kuiskasi: 'Em'ly,\nEm'ly, Kristuksen tähden olkoon sinulla naisen sydän minua kohtaan.\nMinä olin kerta sinun kultaisesi!' Nämät olivat juhlalliset sanat\nkuulla, Mas'r Davy!\"\n\n\"Olivat kyllä, Ham. Mitä Em'ly teki?\"\n\n\"Em'ly sanoo: 'Martha, sinäkö se olet? Voi, Martha, sinäkö se todella\nolet!' -- sillä he olivat istuneet monta päivää rinnatusten työtä\ntekemässä Mr. Omer'illa\".\n\n\"Minä muistan hänet nyt!\" huudahdin minä, johdattaen mieleeni toista\nniistä molemmista tytöistä, jotka olin nähnyt, kun ensin kävin Mr.\nOmer'illa. \"Minä muistan hänet aivan hyvin!\"\n\n\"Martha Endell!\" sanoi Ham. \"Kahta, kolmea vuotta vanhempi, kuin Em'ly,\nvaikka yhdessä hänen kanssaan koulussa\".\n\n\"Minä en ole koskaan kuullut hänen nimeänsä\", lausuin minä. \"Minä en\naikonut keskeyttää teitä\".\n\n\"Mitä siihen tulee, Mas'r Davy\", vastasi Ham, \"on melkein kaikki\nkerrottu noissa sanoissa: 'Em'ly, Em'ly, Kristuksen tähden olkoon\nsinulla naisen sydän minua kohtaan. Minä olin kerta sinun kultaisesi!'\nHän tahtoi puhutella Em'lyä. Em'ly ei voinut puhua hänen kanssaan,\nsillä hänen rakas enonsa oli tullut kotiin eikä tämä olisi voinut --\nei, Mas'r Davy\", lausui Ham suurella vakavuudella, \"eikä tämä olisi\nvoinut, vaikka hän on hyväluontoinen ja hellä, nähdä heitä molempia\nyhdessä toinen toisensa vieressä, ei, vaikka hän olisi saanut kaikki\naarteet, jotka ovat mereen hukkuneet\".\n\nMinä tiesin, kuinka totta tämä oli. Minä tunsin sen kohta yhtä hyvin\nkuin Ham.\n\n\"Sen vuoksi Em'ly kirjoittaa lyijyskynällä paperipalaselle\", jatkoi\nhän, \"ja antaa sen Marthalle akkunan kautta, että hän veisi sen tänne.\n'Näytä tämä', sanoo hän, 'tädilleni Mrs. Barkis'ille, ja rakkaudesta\nminuun antaa hän sinun istua alas valkean ääreen, siksi kuin eno on\nmennyt ulos ja minun käy tuleminen'. Kohta sen jälkeen kertoo hän\nminulle, mitä minä kerron teille, Mas'r Davy, ja pyytää minua\nsaattamaan itseänsä tänne. Mitä minä voin tehdä? Hänen ei tulisi tuntea\nketään semmoista, mutta minä en henno kieltää häneltä mitään, kun hänen\non kyynelet silmissä\".\n\nHän pisti kätensä karkean jakkunsa poveen ja veti hyvin varovaisesti\nesiin sievän, pienen kukkaron.\n\n\"Ja jos voisinkin kieltää häneltä jotakin, kun hänen on kyynelet\nsilmissä, Mas'r Davy\", lausui Ham, hellästi sovittaen kukkaroa\nkänsäisen kämmenensä pohjaan, \"kuinka hennoisin kieltää häneltä mitään,\nkun hän antaa minulle tämän kannettavaksi puolestaan -- varsinkin kun\ntiedän, miksi hän otti sen mukaansa? Mimmoinen leikkikalu se on!\" sanoi\nHam, miettiväisesti katsellen sitä. \"Ja kuinka pikkuisen rahaa siinä\non, armas Em'lyni!\"\n\nMinä pudistin hänen kättänsä sydämellisesti, kun hän oli pistänyt\ntakaisin kukkaron -- sillä tämä tyydytti minua enemmän, kuin jos olisin\nsanonut jotakin -- ja me kävelimme ääneti edestakaisin minutin taikka\npari. Ovi aukeni silloin, ja Peggotty ilmestyi, viitaten Ham'ia\ntulemaan sisään. Minä olisin vetäynyt pois, mutta Peggotty kiirehti\nminun jälkeeni, käskien minunkin tulla sisään. Nytkin olisin tahtonut\nvälttää sitä huonetta, jossa he kaikki olivat, jollei se olisi ollut\ntuo sievä, tiili-lattiainen kyökki, jota olen monesti maininnut. Koska\novi suorastaan aukeni sinne, olin minä keskellä heitä, ennenkuin ehdin\najattelemaan, mihin menin.\n\nTyttö -- sama, jonka olin nähnyt hietarannalla -- istui likellä\nvalkeata lattialla, nojaten päätänsä ja toista käsivarttansa johonkin\ntuoliin. Minä päätin hänen ruumiinsa asemasta, että Em'ly vast'ikään\noli nousnut tuolilta ja että tuo turvaton pää ehkä oli levännyt hänen\nsylissään. Minä näin vaan vähän tytön kasvoista, joita hiukset\npeittivät höllällään ja harsollaan, niinkuin hän omin käsin olisi\nseuhtonut niitä; mutta minä näin, että hän oli nuori ja valkeaverinen.\nPeggotty oli itkenyt. Niin oli myöskin pikku Em'ly. Ei sanaakaan\npuhuttu, kun ensin tulimme sisään; ja Schwarzwald'in kello\nkyökki-kaapin vieressä tuntui yleisessä äänettömyydessä raksuttavan\nkahta vertaa kovemmin, kuin tavallisesti.\n\nEm'ly puhui ensiksi.\n\n\"Martha tahtoo\", sanoi hän Ham'ille, \"lähteä London'iin\".\n\n\"Miksi London'iin?\" vastasi Ham.\n\nHam seisoi heidän välissään, katsellen polvillansa olevaa tyttöä,\nsamalla säälien häntä ja ollen pahoillansa siitä, että tällä oli\njonkunlaista yhteyttä sen tytön kanssa, jota hän niin hellästi rakasti;\ntämän minä aina olen muistanut tarkasti. He puhuivat molemmat, niinkuin\ntyttö olisi ollut kipeä; matalalla, hiljennetyllä äänellä, joka kuului\nselvästi, vaikka se tuskin kohosi kuiskausta korkeammaksi.\n\n\"Parempi siellä, kuin täällä\", lausui lujaan kolmas ääni -- Marthan,\nvaikk'ei hän liikahtanut paikaltaan. \"Siellä ei kukaan tunne minua.\nTäällä jokainen tuntee minut\".\n\n\"Mitä hän siellä aikoo?\" kysyi Ham.\n\nTyttö nosti ylös päätänsä ja katsoi tuokion synkästi Ham'in puoleen,\ntuosta laski sen alas jälleen ja koukisti oikeata käsivarttansa\nniskansa ympärille, niinkuin nainen kuumeessa taikka luodinhaavan\nvaivoissa vääntelisi.\n\n\"Hän aikoo koettaa tulla hyväksi ihmiseksi\", lausui pikku Em'ly. \"Sinä\net tiedä, mitä hän on sanonut meille. Tietääkö hän -- tietävätkö he --\ntäti?\"\n\nPeggotty pudisti sääliväisesti päätänsä.\n\n\"Minä aion koettaa\", sanoi Martha, \"jos tahdotte auttaa minua pois\ntäältä. Pahemmin kuin täällä en voi koskaan menetellä, mutta kenties\nparemmin. Voi!\" lisäsi hän, ja häntä värisytti kauheasti, \"toimittakaat\nminut pois näiltä kaduilta, jossa keko kaupunki tuntee minut siitä\nsaakka, kuin olin lapsi!\"\n\nKun Em'ly ojensi kättänsä Ham'ia kohden, näin minä tämän panevan siihen\npienen kanvassi-kukkaron. Em'ly otti vastaan sen, niinkuin hän olisi\nluullut sitä omaksi kukkarokseen, ja astui askeleen taikka pari\neteenpäin; mutta erehdyksensä havaittuaan palasi hän siihen paikkaan,\njohon Ham oli peräytynyt likelle minua, ja näytti sitä hänelle.\n\n\"Se on kaikki sinun, Em'ly\", kuulin Ham'in sanovan. \"Minulla ei ole\nmitään koko mailmassa, joka ei ole sinun, lemmittyni. Minulla ei ole\nsiitä mitään iloa paitsi sinun kauttasi!\"\n\nKyynelet puhkesivat uudestaan pikku Em'lyn silmiin, mutta hän kääntyi\npois ja meni Marthan luo. Mitä hän antoi hänelle, sitä en tiedä. Minä\nnäin hänen kallistuvan Marthan puoleen ja pistävän rahaa hänen\npoveensa. Hän kuiskasi myös jotakin ja kysyi, olisiko siinä kyllin.\n\"Yltäkyllin\", vastasi toinen, tarttuen hänen käteensä ja suudellen\nsitä.\n\nSitten Martha nousi ylös, kokosi shaalinsa ympärilleen, peitti kasvonsa\nsillä ja astui, ääneen itkien, verkalleen ovea päin. Hän pysähtyi\nhetkeksi, ennenkuin hän meni ulos, niinkuin hän olisi tahtonut sanoa\njotakin taikka kääntyä takaisin; mutta ei mitään sanaa tullut hänen\nhuuliensa ylitse. Laskien samaa matalaa, kamalaa, surkeata vaikerrusta\nshaaliinsa, lähti hän pois.\n\nKun ovi sulkeusi, katseli pikku Em'ly meitä kolmea hätäisellä tavalla,\nkätki sitten kasvonsa käsiinsä ja rupesi nyyhkimään.\n\n\"Älä nyt, Em'ly!\" lausui Ham, taputtaen häntä lempeästi olkapäälle.\n\"Älä, armaani! Sinä et saa itkeä niin kaunoiseni!\"\n\n\"Voi, Ham!\" huudahti hän, yhä katkerasti itkien, \"minä en ole niin hyvä\ntyttö, kuin minun tulisi olla! Minä tiedän, ettei minussa aina ole sitä\nkiitollista sydäntä, kuin minussa pitäisi olla!\"\n\n\"Kyllä, kyllä sinussa on, minä olen varma siitä\", lausui Ham.\n\n\"Ei! ei! ei!\" huusi pikku Em'ly, nyyhkien ja päätänsä pudistaen. \"Minä\nen ole niin hyvä tyttö, kuin minä pitäisi olla. Ei likimainkaan! ei\nlikimainkaan!\"\n\nJa yhä hän itki, niinkuin hänen sydämensä olisi ollut pakahtumallaan.\n\n\"Minä koetan sinun rakkauttasi liian paljon. Minä tiedän, että teen\nniin!\" nyyhkytti hän. \"Minä olen usein äreä ja muuttuvainen sinun\nsuhteesi, vaikka minun pitäisi olla aivan toisenlainen. Sinä et ole\nkoskaan semmoinen minua kohtaan. Miksi minä koskaan olen tämmöinen\nsinua kohtaan, vaikka minun ei tulisi ajatella mitään muuta, kuin\nmitenkä olla kiitollinen ja tehdä sinua onnelliseksi!\"\n\n\"Sinä teet minut aina onnelliseksi\", lausui Ham, \"rakas tyttöni! Minä\nolen onnellinen, kun näen sinut. Minä olen onnellinen koko päivän\npitkän, kun ajattelen sinua\".\n\n\"Voi! siinä ei ole kyllin!\" huusi pikku Em'ly. Se tulee siitä, että\nsinä olet niin hyvä; ei siitä, että minä olen! Voi, ystäväni, olisi\nehkä ollut onnellisempi sinulle, jos olisit rakastunut toiseen --\njohonkuhun vakavampaan ja soveliaampaan, kuin minuun, johonkuhun, joka\nolisi ollut kokonaan liittynyt sinuun eikä koskaan niin turhamainen ja\nvaihtelevainen, kuin minä!\"\n\n\"Pikku helläsydäminen raukka\", lausui Ham matalalla äänellä. \"Martha on\nperäti huolestuttanut hänet\".\n\n\"Olkaat hyvä, täti\", nyyhkytti Em'ly, \"ja tulkaa tänne, että saan\nlaskea pääni povellenne. Voi, täti, minä olen kovin kurja tänä iltana.\nVoi, minä en ole niin hyvä tyttö, kuin minun pitäisi olla. Minä en ole,\nminä tiedän sen!\"\n\nPeggotty oli kiiruhtanut tuolin luo valkean eteen. Käsivarret hänen\nkaulassaan polvistui pikku Em'ly hänen viereensä ja katseli vakavasti\nhänen kasvoihinsa.\n\n\"Voi, täti, olkaat hyvä ja koettakaat auttaa minua! Rakas Ham, koeta\nauttaa minua! Mr. David, vanhojen aikojen tähden, koettakaat auttaa\nminua! Minä tahdon olla parempi tyttö, kuin minä olen. Minä tahdon\ntuntea itseni tuhat kertaa kiitollisemmaksi, kuin tunnen. Minä tahdon\ntuntea syvemmin, mikä siunattu asia on olla hyvän miehen vaimo ja\nviettää rauhallista elämää. Voi minua, voi minua! Voi sydäntäni,\nsydäntäni!\"\n\nHän laski kasvonsa vanhan holhojattareni rinnalle ja, herjeten tästä\nrukoilemisesta, joka tuskassaan ja surussaan oli puoleksi naisen,\npuoleksi lapsen, niinkuin koko hänen käytöksensäkin (joka juuri sen\nkautta, minun ymmärtääkseni, oli luonnollisempi ja hänen kauneudellensa\nsoveliaampi, kuin mikään muu käytös olisi voinut olla), itki ääneti,\nsamalla kuin vanha holhojattareni viihdytti häntä, niinkuin pientä\nlasta.\n\nHän kävi vähitellen tyvenemmäksi, ja silloin me hyväilimme häntä,\nmilloin puhuen rohkaisevaisesti, milloin laskien vähän leikkiä\nhänen kanssaan, siksi kuin hän rupesi nostamaan ylös päätänsä ja\npuhuttelemaan meitä. Niin me pitkitimme, kunnes hän saatti hymyillä,\nsitten nauraa ja sitten nousta istualle puoli-häpeissänsä; sillä aikaa\nkuin Peggotty palautti takaisin hänen eksyneitä kiharoitansa, pyyhki\nhänen silmiänsä ja teki hänet sieväksi jälleen, ettei eno, hänen kotiin\ntullessansa, kummastelisi, miksi hänen lemmittynsä oli itkenyt.\n\nMinä näin hänen sinä iltana tekevän, mitä en ollut koskaan ennen nähnyt\nhänen tekevän. Minä näin hänen viattomasti suutelevan valittua\npuolisoansa poskelle ja painuvan hänen runtevan vartalonsa viereen,\nniinkuin se olisi ollut hänen paras tukensa. Kun he yhdessä menivät\npois vaalenevassa kuutamossa, ja minä katselin heitä, verraten heidän\nlähtöänsä Marthan lähtöön, näin, että pikku Em'ly piti kiinni Ham'in\nkäsivarresta molemmilla käsillään ja yhä pysyi likellä häntä.\n\n\n\n\nKOLMASKOLMATTA LUKU.\n\nMinä huomaan Mr. Dick'in puheen todeksi ja valitsen ammattini.\n\n\nKun aamulla heräsin, ajattelin hyvin paljon pikku Em'lyä ja hänen\nmielenliikutustansa edellisenä iltana, Marthan lähdettyä. Minusta\ntuntui, kuin olisin jonkunlaisella pyhällä tavalla saanut tietoa noista\nperheellisistä heikkouden ja hellyyden kohdista ja että niitten\nilmoittaminen yksin Steerforth'illekin olisi väärä. Minä en hellinyt\nketään ihmistä enemmän, kuin sitä sievää pikku olentoa, joka oli ollut\nleikkikumppanini ja jota minä silloin -- siitä olen aina ollut\nvakuutettu ja siitä pysyn aina vakuutettuna kuolinhetkeeni saakka --\nhartaasti rakastin. Jos olisin muille -- vaikka vaan Steerforth'ille --\njutellut, mitä pikku Em'ly ei ollut kyennyt salaamaan, kun hänen\nsydämensä sattumuksesta oli auennut eteeni, olisi se minusta ollut\nhuono teko, sopimaton itselleni, sopimaton sille puhtaan lapsuutemme\nvalolle, jonka minä aina näin ympäröivän hänen päätänsä. Minä päätin\nsentähden kätkeä asian omaan poveeni; ja siinä se antoi uuden sulon\npikku Em'lyn kuvalle.\n\nAamulla syödessämme sain kirjeen tädiltäni. Koska siinä puhuttiin\nsemmoisista asioista, joissa luulin Steerforth'in voivan neuvoa minua\nyhtä hyvin, kuin kenenkään muun, ja joista, minä tiesin sen, minua\nhuvittaisi keskustella hänen kanssaan, päätin ottaa ne puheeksi\nkotimatkallamme. Tällä haavaa oli meillä yltäkyllin tekemistä,\nennenkuin olimme jättäneet kaikki ystävämme hyvästi. Mr. Barkis ei\nsuinkaan ollut se, joka vähimmin pahoitteli lähtöämme, ja hän olisi,\nluullakseni, vielä kerran avannut arkkuansa ja pannut toisen guinean\nmenemään, jos se olisi pysyttänyt meitä vielä kahdeksanviidettä tuntia\nYarmouth'issa. Peggotty ja kaikki hänen sukulaisensa olivat suruissansa\nmeidän menomme vuoksi. Koko Omer ja Joram'in perhe lähti liikkeelle\nsanomaan hyvästi meille; ja Steerforth'ia oli semmoinen joukko\nvapaa-ehtoisia merenkulkioita saattamassa, kun koffertimme vietiin\nvaunujen luo, että, vaikka meillä olisi ollut kokonaisen rykmentin\nmatkakalusto muassamme, meiltä tuskin olisi puuttunut kantajia sen\nkuljettamiseksi. Sanalla sanoen, me lähdimme kaikkien asian-omaisten\nmeitä kaivatessa ja ihmetellessä ja jätimme paljon ihmisiä suruun\njälkeemme.\n\n\"Jäättekö pitkäksi aikaa tänne, Littimer?\" kysyin minä, kun hän seisoi\nja odotti, että vaunut lähtisivät.\n\n\"Ei, Sir\", vastasi hän; \"arvattavasti ei aivan pitkäksi, Sir\".\n\n\"Hän tuskin saattaa sanoa sitä nyt\", muistutti Steerforth\nhuolimattomasti. \"Hän tietää, mitä hänen tulee tehdä, ja hän tekee\nsen\".\n\n\"Siitä olen varma\", lausuin minä.\n\nLittimer kosketti hattuansa niinkuin kiittääksensä minua hyvästä\najatuksestani, ja minusta tuntui kuin olisin ollut noin kahdeksan\nvuoden vanha. Hän kosketti hattuansa vielä kerran, toivottaen meille\nonnea matkalle; ja me jätimme hänet seisomaan kivitykselle yhtä\narvokkaaksi mysteriksi, kuin mikään Egyptin pyramidi.\n\nHetkeen aikaan emme lausuneet mitään. Steerforth oli tavattoman\nharvapuheinen ja minulla oli kylläksi työtä, kun mietiskelin, milloin\nsaisin nähdä nuot vanhat paikat jälleen ja mitkä uudet muutokset sillä\nvälin tapahtuisivat minussa taikka niissä. Viimein Steerforth yhtäkkiä\nkävi iloiseksi ja puheliaaksi, niinkuin hän joka silmänräpäys osasi\nmuuttua miksi hyvänsä hän tahtoi, ja nykäisi minua käsivarresta:\n\n\"Pane kielesi liikkeelle, David. Kuinka sen kirjeen laita oli, josta\npuhuit, aamiaista syödessämme?\"\n\n\"Niin!\" vastasin minä, vetäen sitä ulos plakkaristani. \"Se on\ntädiltäni\".\n\n\"Ja mitä hän sanoo, joka vaatii miettimistä!\"\n\n\"No, hän muistuttaa minulle, Steerforth\", lausuin minä, \"että minä\nlähdin tälle retkelle katsoakseni ympärilleni ja ajatellakseni vähän\".\n\n\"Jota tietysti olet tehnyt?\"\n\n\"Sitä minun ei juuri sovi sanoa. Totta puhuen, pelkään, että olen\nunhottanut sen\".\n\n\"No niin! Katso nyt ympärillesi ja opi, mitä olet laiminlyönyt\", lausui\nSteerforth. \"Katso oikealle, ja sinä näet laakean maan ja paljon soita;\nkatso vasemmalle, ja sinä näet saman. Katso eteenpäin etkä sinä\nhavaitse mitään eroitusta; katso taaksesi, eikä se siitä parane\".\n\nMinä nauroin ja vastasin, etten huomannut mitään soveliasta ammattia\nkoko näkö-alassa; johon ehkä sen laakeus oli syy.\n\n\"Mitä tätimme asiasta sanoo?\" kysyi Steerforth, luoden silmänsä\nkädessäni olevaan kirjeesen. \"Ehdotteleeko hän jotakin?\"\n\n\"Ehdottelee\", vastasin minä. \"Hän kysyy minulta tässä, luulenko, että\nminua haluttaisi ruveta proktoriksi? Mitä sinä siitä arvelet?\"\n\n\"No, enpä tiedä\", vastasi Steerforth kylmäkiskoisesti. \"Sinun sopii\nyhtä hyvin ruveta siksi, kuin muuksikin, luulen minä\".\n\nMinä en voinut olla jälleen nauramatta, kun hän näin laski kaikki virat\nja ammatit tasa-arvoisiksi; ja minä sanoin sitä hänelle.\n\n\"Mikä proktori on, Steerforth?\" kysyin minä.\n\n\"No, hän on, niin sanoakseni, munkintapainen asianajaja\", vastasi\nSteerforth. \"Hän on muutamissa vanhanaikaisissa oikeusteissä Doctors'\nCommons'issa -- tuossa unteliaassa, vanhassa sopessa likellä St.\nPaul'in kirkkomaata -- mitä edusmiehet ovat tavallisissa oikeustoissa.\nHän on semmoinen virkamies, jonka oleminen asiain luonnollisen menon\nmukaan olisi pitänyt loppua kaksisataa vuotta takaperin. Minä voin\nselittää sinulle parhaiten, mitä hän on, jos selitän sinulle, mitä\nDoctors' Commons on. Se on vähäinen, syrjäinen paikka, jossa laskevat\nniin sanottua kirkollista lakia ja tekevät kaikenlaisia temppuja\nvanhojen, kuluneitten, kummallisten parlamentin päätösten avulla,\njoista kolme neljättä osaa mailmaa ei tiedä mitään ja joita neljäs osa\nluulee kivettyneessä tilassa kaivetun maasta Edward'ein aikoina. Se on\nsemmoinen paikka, jolla on muinaisista ajoista asti yksin oikeus\nsuoritella testamentti- ja naimis-asioita sekä riitoja laivoista ja\nveneistä\".\n\n\"Joutavia, Steerforth!\" huudahdin minä. \"Ethän sinä väitä, että\nmeri- ja kirkko-asioilla on jonkunlaista yhteyttä?\"\n\n\"Ei, poikaseni, sitä minä en väitä\", vastasi hän; \"mutta minä aioin\nsanoa, että samat miehet hoitavat ja ratkaisevat niitä tässä samassa\nDoctors' Commons'issa. Sinä menet sinne joku päivä ja tapaat heidät\nympäri ääriä solkkaamasta Young'in sanakirjan meri-lauselmia sen\njohdosta, että 'Nancy' on purjehtinut 'Sarah Jane'n' upoksiin taikka\nettä Mr. Peggotty ja Yarmouth'in venemiehet ovat myrskyssä lähteneet\nvesille viemään ankkuria ja köyttä 'Nelson'ille', hätään joutuneelle\nItä-Indian käviälle; ja sinä menet sinne toinen päivä ja tapaat heidät\ntutkimasta todistuksia myötä ja vastaan jonkun papin asiassa, joka on\nkäyttänyt itsensä huonosti; ja näet, että se, joka oli tuomarina\nmeri-asiassa, on advokatina papin asiassa taikka päin-vastoin. He ovat\nniinkuin näytteliät: milloin on sama mies tuomarina, milloin ei;\nvälisti hän on sitä, välisti tätä; sitten hän taas on jotakin ihan\ntoista; muuttuu muuttumistaan alinomaa; mutta aina se on pikku sangen\nhauska ja tuottelias yksityisteateri, jossa näytellään erinomaisen\nvalitulle kuulia-joukolle\".\n\n\"Mutta eihän advokati ja proktori ole sama?\" arvelin minä hiukan\nhämmentyneenä. \"Ovatko he?\"\n\n\"Ei\", vastasi Steerforth, \"advokatit ovat sivili-oikeuden tutkijoita --\nmiehiä, jotka ovat päässeet tohtorin arvoon yliopistossa; tämä on\nensimäinen syy, jonka vuoksi minä tiedän jotakin siitä. Proktorit\nkäyttävät advokateja. Molemmat saavat sangen sievät palkat, ja kaikki\nyhdessä he ovat mahtava, soma seurue. Ylipäänsä tahtoisin kehoittaa\nsinua kiltisti antaumaan Doctors' Commons'iin, David. He kerskailevat\nitse hienosta käytöksestään, voin minä kertoa sinulle, jos siitä on\nsinulla jotakin iloa\".\n\nMinä en pitänyt lukua siitä kevytmielisestä tavasta, jolla Steerforth\nkeskusteli tätä ainetta. Minä ainoastaan liitin asian siihen\nlevolliseen vakavuuden ja vanhuuden ulkomuotoon, jota minä katsoin\nkuuluvaksi tuohon \"unteliaasen, vanhaan soppeen likellä St. Paul'in\nkirkkomaata\", ja tunsin itseni taipusaksi tätini ehdoitukseen, jonka\nhän jätti kokonaan minun ratkaistavakseni, samalla arvelematta kertoen\nminulle, että se oli johtunut hänen mieleensä, kun hän taannoin kävi\noman proktorinsa luona Doctors' Commons'issa testamenttiansa minun\nhyväkseni teettämässä.\n\n\"Tämä on kaikissa tapauksissa kiitettävä menetys tätimme puolelta\",\nlausui Steerforth, kun minä mainitsin sitä; \"ja ansaitsee\nkaikinpuolista kehoitusta. Neuvoni, Tuhat-ihanainen, on, että kiltisti\nantaut Doctors' Commons'iin\".\n\nMinä päätin tehdä niin. Minä kerroin sitten Steerforth'ille, että\ntätini oli kaupungissa vartomassa minua (niinkuin näin hänen\nkirjeestään) ja että hän oli hankkinut asunnon itselleen viikon\npäiviksi jossakin yksityisessä hotellissa Lincoln's Inn Fields'issä,\njossa oli kivi-portaat ja sovelias luukku katossa, sillä tätini oli\naivan varma siitä, että jokikinen rakennus Londonissa joka yö oli\nporoksi palamallansa. Me suoritimme hupaisesti matkamme loppupuolen,\nvälisti palaten Doctors' Commons'iin ja edeltäpäin ihastellen niitä\nkaukaisia aikoja, jolloin minä olisin proktori siellä, jota Steerforth\nkuvasi niin monella lystillisellä ja hullunkurisella tavalla, että se\nhuvitti meitä molempia. Perille päästyämme lähti hän kotiin, luvaten\nkäydä minun luonani toisena päivänä; ja minä ajoin Lincoln's Inn\nFields'iin, jossa tapasin tätini ylhäällä ja illallista odottamasta.\n\nJos olisin matkustanut mailman ympäri sen jälkeen, kuin erosimme,\nolisimme tuskin suuremmalla ilolla kohdanneet toisemme jälleen. Tätini\nsuorastaan itki minua syleillessään ja sanoi, ollen nauravinansa, että,\njos äiti raukkani olisi ollut elossa, se yksinkertainen pikku olento\nepäilemättä olisi vuodattanut kyyneleitä.\n\n\"Te olette siis jättänyt Mr. Dick'in kotiin, täti?\" lausuin minä.\n\"Minua pahoittaa. Kas Janet'ia, kuinka jaksatte?\"\n\nKun Janet niiasi, toivoen, että minä voin hyvin, huomasin, että tätini\nkasvot kävivät kovin pitkäksi.\n\n\"Minuakin pahoittaa\", lausui tätini, nenäänsä hivuttaen. \"Minulla ei\nole ollut mitään lepoa, Trot, siitä kuin tulin tänne\".\n\nEnnenkuin ehdin kysymään miksi, kertoi hän minulle.\n\n\"Minä olen vakuutettu siitä\", sanoi tätini, synkällä yksitotisuudella\nkättänsä pöydälle laskien, \"ettei Dick'in luonne ole semmoinen luonne,\njoka on omainen aaseja torjumaan. Minä tiedän tyyni, että häneltä\npuuttuu päättäväisyyttä. Minun olisi pitänyt sen sijaan jättää Janet\nkotiin, ja silloin olisin ehkä ollut levollinen. Jos koskaan mikään\naasi on häirinnyt viheriää nurmikkoani\", lausui tätini pontevasti,\n\"häiritsi joku tänään iltapäivällä kello neljä. Kylmät väreet kävivät\npitkin ruumistani kiireestä kantapäähän, ja minä tiedän, että siellä\noli joku aasi!\"\n\nMinä koetin lohduttaa häntä tässä kohden, mutta hän hylkäsi kaikki\nlohdutukset.\n\n\"Siellä oli aasi\", lausui tätini; \"ja se oli sama typpyhäntäinen, jolla\ntuo Murhaaja sisar ratsasti, kun hän lähestyi asuntoani\". Tämä oli\nsiitä saakka ollut ainoa nimi, jolla tätini puhui Miss Murdstone'sta.\n\"Jos Dover'issa löytyy joku aasi, jonka rohkeutta minun on vaikeampi\nsietää, kuin minkään muun, on se\", sanoi tätini, lyöden kättänsä\npöytään, \"tämä eläin!\"\n\nJanet uskalsi viitata siihen, että tätini ehkä suotta kiusasi itseänsä,\nja että hän luuli puheen-alaisen aasin silloin olevan hiekan- ja\nsoran-ajossa sekä että sen siis ei ollut mahdollinen nurmikkoa häiritä.\nMutta tätini ei ottanut sitä kuullaksensa.\n\nIllallinen asetettiin mukavasti ja lämpimänä eteemme, vaikka tätini\nhuoneet olivat kovin korkealla -- oliko se sen vuoksi, että hän saisi\nenemmän kiviportaita rahoistansa, vai sen vuoksi, että hän olisi\nlikempänä katto-luukkua, sitä minä en tiedä -- ja siinä tarjottiin\npaahdettua kanaa, häränpaistia ja kasvaksia, joita kaikkia minä söin\nmakeaan suuhun ja jotka kaikki olivat oivallisia. Mutta tädilläni oli\noma ajatuksensa London'in ruoasta, ja hän söi vaan vähän.\n\n\"Minä luulen, että tämä onneton kana on kellarissa syntynyt ja\nkasvatettu\", lausui tätini, \"eikä koskaan ole hengittänyt raitista\nilmaa paitsi hyyry-vaunujen asemalla. Minä toivon, että paisti on\nhäränpaistia, mutta minä en usko sitä. Minun luullakseni ei täällä\nlöydy mitään todenperäistä, paitsi likaa\".\n\n\"Ettekö katso mahdolliseksi, täti, että kana on tuotu tänne maalta?\"\narvelin minä.\n\n\"En tosiaan\", vastasi tätini. \"London'in kauppiasta ei huvittaisi myydä\nmitään, joka olisi, mitä hän väittää sen olevan\".\n\nMinä en tohtinut vastustaa tätä ajatusta, vaan söin tätini suureksi\nmielihyväksi kunnon illallisen. Kun pöytä oli riisuttu, autti Janet\nhäntä järjestämään hiuksiansa, panemaan päähän yö-lakkiansa, joka oli\nsomempaa mallia, kuin tavallisesti, (\"tulipalon varalle\", sanoi\ntätini), ja sonnustamaan hametta takaa polvien kohdalta, jotenka hän\ntavallisesti hankki lämmittelemään valkean edessä; ennenkuin hän lähti\nlevolle. Sitten minä muutamien määrättyjen sääntöjen mukaan, joista ei\nvähintäkään poikkeusta koskaan sallittu, laitin hänelle lasillisen\nkuumaa valkoista viiniä ja vettä sekä vipaleen paahdettua leipää, joka\nleikattiin pitkiksi, ohuiksi liuskaleiksi. Näitten lisälaitosten kanssa\njätettiin me yksikseen päättämään iltaa. Tätini istui vastapäätä minua,\njuoden viiniänsä ja vettänsä; kastaen leipäliuskaleitansa siihen, yhden\nkerrallaan, ennenkuin hän söi niitä, ja suopeasti katsellen minua\nyölakkinsa reunusten takaa.\n\n\"No, Trot\", aloitti hän, \"mitä proktorin tuumasta arvelet? Vai etkö\nvielä ole ruvennut ajattelemaan sitä?\"\n\n\"Minä olen ajatellut sitä paljon, rakas tätini, ja minä olen puhunut\nsiitä paljon Steerforth'in kanssa. Minä pidän siitä suuresti. Minä\npidän siitä erittäin\".\n\n\"Vai niin!\" lausui tätini. \"Se on ilahuttavaa!\"\n\n\"Asiassa on vaan yksi vastus, täti\".\n\n\"Sano, mikä se on, Trot\", lausui hän.\n\n\"No, minä tahdon kysyä, täti, eikö proktoriksi pääsöni kävisi kovasti\nkalliiksi, koska semmoinen virka, siitä päättäen, mitä minä ymmärrän,\nnäyttää olevan vaan muutamien saatavissa?\"\n\n\"Koko oppi-ajan makso\", vastasi tätini, \"tekee säntilleen tuhat\npuntaa\".\n\n\"Rakas tätini\", lausuin minä, siirtäen tuoliani likemmäksi, \"siitä\njuuri olen mielessäni levoton. Se on suuri raha. Te olette kuluttaneet\npaljon kasvatukseeni ja olette aina kaikissa ollut niin antelias\nminulle, kuin oli mahdollista olla. Te olette ollut itse jalomielisyys.\nVarmaan löytyy muutamia elinkeinoja, joissa sopii aloittaa elämää ilman\njuuri mitään kustannuksia, vaan kuitenkin aloittaa sitä hyvällä\nmenestyksen toivolla, kun vaan on rohkea ja koettaa. Oletteko varma\nsiitä, ettei olisi parempi yrittää tämmöiselle uralle? Luuletteko, että\nsaatatte luopua niin suuresta rahasta, ja että on oikein käyttää sitä\nniin? Minä vaan pyydän teitä, toinen äitini, ajattelemaan sitä.\nOletteko varma siitä?\"\n\nTätini söi ensiksi sen leipäpalan, johon hän silloin oli ryhtynyt,\nkatsellen minua suorastaan kasvoihini koko ajan, ja sitten asettaen\nlasiansa kamininreunukselle sekä pannen käsiänsä ristiin sonnustetuille\nliepeillensä, vastasi näin:\n\n\"Trot, lapseni, jos minulla on mikään tarkoitus elämässäni, on se se,\nettä laitan sinut hyväksi, ymmärtäväksi ja onnelliseksi mieheksi. Minä\nolen päättänyt tehdä sen -- ja niin myöskin Dick. Minä soisin, että\nmuutamat ihmiset, joita minä tunnen, kuulisivat Dick'in keskustelua\ntässä asiassa. Sen viisaus on kummallinen. Mutta ei kukaan tunne tämän\nmiehen järjen-lahjoja, paitsi minä itse!\"\n\nHän vaikeni hetkeksi, ottaaksensa kättäni omien käsiensä väliin, ja\njatkoi:\n\n\"Turha on, Trot, johdattaa menneitä mieleen, jolleivät ne jollakin\nlailla vaikuta nykyisiin. Kenties minun olisi pitänyt olla parempi\nystävä sinun isäraukallesi. Kenties minun olisi sopinut olla parempi\nystävä tuolle rakkaalle lapselle, sinun äidillesi, senkin jälkeen, kuin\nsisaresi, Betsey Trotwood, petti minut. Kun tulit minun luokseni\npikkuisena karanneena poikana, tomuisena ja uupuneena, ajattelin minä\nehkä niin. Siitä ajasta asti tähän saakka olet aina, Trot, tuottanut\nminulle kunniaa ja täyttänyt mieleni ylpeydellä ja ilolla. Ei\nkenelläkään ole mitään oikeutta minun omaisuuteeni; ainakin -- tässä\nhän kummastuksekseni epäili ja hämmenteli -- ei, ei kenelläkään ole\nmitään oikeutta minun omaisuuteeni -- ja sinä olet minun omaksi otettu\npoikani. Ole vaan hellä lapsi minua kohtaan vanhoilla päivilläni, kärsi\noikkujani ja mielijohteitani, ja sinä osoitat vanhalle vaimolle, jonka\nelämän alku ei ollut niin onnellinen eikä lempeä, kuin se olisi voinut\nolla, enemmän hyvyyttä, kuin mitä tämä vanha vaimo koskaan on\nosoittanut sinulle\".\n\nTämä oli ensimäinen kerta, kuin olin kuullut tätini kajoovan entiseen\nelämäänsä. Siinä levollisessa tavassa, jolla hän ryhtyi tähän aineesen\nja taas jätti sen, oli jotakin jaloa, joka olisi koroittanut häntä\nkunnioituksessani ja rakkaudessani, jos mikään olisi voinut tehdä sitä.\n\n\"Kaikki on nyt suostuttu ja sovittu meidän välillämme, Trot\", lausui\ntätini, \"eikä meidän tarvitse puhua tästä enää. Anna minulle suudelma,\nja me lähdemme Commons'iin huomenna aamiaisen jälkeen\".\n\nMe juttelimme vielä kauan valkean ääressä, ennenkuin menimme levolle.\nMinä makasin jossakin huoneessa samassa kerroksessa, kuin tätini, ja\nhäirityin yöllä vähän siitä, että hän joka kerta, kuin kaukainen\nhyyry-vaunujen tai tori-kärryjen kolina säikähytti häntä, koputti\noveani ja kysyi: \"kuulinko minä ruiskuja?\" Mutta aamupuoleen nukkui hän\nparemmin ja antoi minun myöskin tehdä niin.\n\nPuolipäivän aikaan lähdimme Messrs Spenlow ja Jorkins'in byroosen\nDoctors' Commons'iin. Tätini, jolla oli myöskin se toinen yleinen\najatus Londonista, että jokainen mies, jonka hän näki, oli taskuvaras,\nkäski minun pitää kukkaroansa, jossa oli kymmenen guineaa ja vähän\nhopea-rahaa.\n\nMe pysähdyimme hetkeksi leikkikalujen puodin kohdalle Fleet-kadulla\nkatsomaan, kuinka Pyhän Dunstan'in jättiläiset kumahuttelivat kelloja\n-- me olimme sovittaneet lähtömme niin, että saisimme nähdä heidät\nsiinä toimessa kello kaksitoista -- ja jatkoimme sitten matkaamme\nLudgate Hill'iä ja St. Paul'in kirkkomaata kohden. Me astuimme juuri\nkadun poikki edellisen paikan luo, kun huomasin, että tätini suuresti\njoudutti askeleitansa ja näytti pelästyneeltä. Minä näin samalla, että\neräs kolkon-näköinen, huonosti puettu mies, joka vähäistä ennen oli\nseisahtunut ja tuijottanut meihin, kun menimme hänen ohitsensa, seurasi\nmeitä niin likeltä, että hän melkein kosketti tätiäni.\n\n\"Trot! Rakas Trot'ini!\" huudahti tätini kauhistuneella kuiskauksella ja\npuristi käsivarttani. \"Minä en tiedä, mitä tehdä\".\n\n\"Älkäät olko levoton\", sanoin minä. \"Teidän ei tarvitse pelätä mitään.\nAstukaat johonkin porttiin, kyllä minä pian toimitan pois tuon\ntoverin\".\n\n\"Ei, ei, lapsi!\" vastasi hän. \"Älä millään muotoa puhuttele häntä. Minä\npyydän, minä käsken sinua!\"\n\n\"Hyvä Jumala, täti!\" lausuin minä. \"Se on vaan joku röyhkeä\nkerjäläinen\".\n\n\"Sinä et tiedä, kuka se on!\" vastasi tätini. \"Sinä et tiedä, kuka se\non! Sinä et tiedä, mitä sanot!\"\n\nMe olimme seisahtuneet tyhjään porttivajaan sillä aikaa, kuin tämä\ntapahtui, ja mies oli myöskin seisahtunut.\n\n\"Älä katsele häntä!\" sanoi tätini, kun minä suuttuneena käänsin\npäätäni, \"vaan hanki minulle vaunut, rakas poikani, ja odota minua St.\nPaul'in kirkkomaalla\".\n\n\"Odottaa teitä?\" toistin minä.\n\n\"Niin\", vastasi tätini, \"minun täytyy mennä yksinäni. Minun täytyy\nmennä hänen kanssaan\".\n\n\"Hänen kanssaan, täti? Tuon miehen kanssa?\"\n\n\"Minä olen täydellä järjellä\", vastasi hän, \"ja minä sanon sinulle,\nettä minun _täytyy_. Nouda minulle vaunut!\"\n\nVaikka kyllä kummastelin, ymmärsin, ettei minun ollut oikeus jättää\nniin lujaa käskyä tottelematta. Minä kiirehdin pois muutamia askelia ja\nhuusin puolikatteisia vaunuja, jotka ajoivat tyhjinä ohitse. Tuskin\nsain astuimen alas lasketuksi, kuin tätini jo riensi sisään, en tiedä,\nkuinka. Ja mies seurasi. Tätini viittasi minua lähtemään pois niin\ntotisesti, että hämmentyneenäkin heti käännyin heidän puolestaan. Sitä\ntehdessäni kuulin tätini sanovan kuskille: \"ajakaat mihin hyvänsä!\nAjakaat suoraan eteenpäin!\" Ja samalla vaunut vierivät minun ohitseni,\nkulkien mäkeä ylöspäin.\n\nMitä Mr. Dick oli jutellut minulle ja mitä minä olin ajatellut hänen\nhaira-luulokseen, johtui nyt mieleeni. Minä en voinut epäillä, että\ntämä mies oli sama, jota hän niin salamyhkäisellä tavalla oli\nmaininnut, vaikka minun oli aivan mahdoton käsittää, mikä valta hänellä\noli tätini suhteen. Puolen tuntia kirkkomaalla vilvoiteltuani näin\nvaunujen tulevan takaisin. Kuski seisautti ne minun eteeni, ja tätini\nistui niissä yksinään.\n\nHän ei ollut vielä niin tointunut liikutuksestaan, että hän olisi\nvoinut hyvin suorittaa sitä käyntiä, joka oli edessämme. Hän käski\nminun sen vuoksi nousta vaunuihin ja sanoa kuskille, että tämä ajaisi\nverkalleen edestakaisin vähän aikaa. Hän ei puhunut sen enempää kuin:\n\"rakas lapseni, älä koskaan kysy minulta, mitä se oli, äläkä viittaa\nsiihen\", siksi kuin hän oli täydellisesti virkistynyt, jolloin hän\nilmoitti minulle, että hän nyt oli aivan entisellänsä ja että meidän\nsopi astua ulos. Kun hän antoi minulle kukkaronsa, että minä maksaisin\nvaunut, huomasin, että kaikki guineat olivat menneet ja ainoastaan\npienet hopea-rahat olivat jälellä.\n\nMe lähestyimme Doctors' Commons'ia vähäisen, matalan holvi-sillan\nalitse. Ennenkuin olimme astuneet monta askelta pitkin katua sen\ntoisella puolella, tuntui kaupungin hälinä, niinkuin taikavoiman\nkautta, heikkonevan ja haihtuvan kaukaisuuteen. Muutamat hiljaiset\npihat ja kapeat solat saattivat meidät Spenlow ja Jorkins'in\nkatto-akkunain kautta valaistuihin byroisin; ja tämän temppelin\neteisessä, johon pilgrimit pääsivät ilman kolkuttamisen seremoniaa,\nistui kolme, neljä konttoristia kirjoittaen. Yksi heistä, pieni,\nkuivamainen mies, joka istui itsekseen ja jolla oli päässään kankea,\nruskea peruki, joka näytti siltä, kuin se olisi ollut piparkakuista\ntehty, nousi vastaan-ottamaan tätiäni ja johdattamaan meitä Mr.\nSpenlow'in huoneesen.\n\n\"Mr. Spenlow on oikeustossa, Ma'am\", lausui kuivamainen mies; \"tänä\npäivänä istutaan kirkollis-oikeutta, mutta niin lähellä täällä, että\nsopii kohta lähettää noutamaan häntä\".\n\nKoska me näin jätettiin katselemaan, mitä ympärillämme oli, sillä aikaa\nkuin oltiin Mr. Spenlow'ia hakemassa, käytin tilaisuutta hyväkseni.\nHuonekalut olivat vanhan-aikaiset ja tomuiset; ja kirjoituspöydän\nviheriäinen verka oli kokonaan virttynyt ja yhtä kutistunut ja vaalea,\nkuin vanha vaivaishuoneen asukas. Pöydällä oli joukko paperikimppuja,\njoista muutamat selkäkirjoituksen mukaan olivat allegateja, toiset,\nihmeekseni, libellejä; muutamat koskivat konsistorialioikeutta, toiset\narkkipiispallis-oikeutta; moniaat prerogativi-oikeutta, toiset\namiraliteti-oikeutta ja toiset lisäksi delegationi-oikeutta; joka antoi\nminulle aihetta tuumailemiseen, kuinka monta oikeustoa kaikkiansa\nlöytyikään, ja kuinka kauan kestäisi, ennenkuin ymmärtäisi niitä\nkaikkia. Paitsi näitä löytyi useita suunnattoman suuria\nkäsinkirjoitettuja kokoelmia valalla vahvistettuja todistuksia. Nämät\nolivat lujasti sidotut ja liitetyt yhteen aimollisiin tukkuihin, yksi\ntukku itsekutakin juttua varten, niinkuin jokainen juttu olisi ollut\njoku historia kymmenessä vihkossa. Kaikki tämä näytti jotenkin\nkalliilta, ajattelin minä, ja synnytti minussa hauskan käsityksen\nproktorin toimista. Minä katselin paraikaa karttuvalla mielihyvällä\nnäitä ja useita samanlaisia esineitä, kun nopeita askelia kuului\nulkopuolisesta huoneesta, ja Mr. Spenlow, puettuna mustaan, valkoisilla\nturkiksilla reunustettuun vaippaan, tuli kiiruhtaen sisään, nostaen\nhattuansa päästään, huoneesen astuessaan.\n\nHän oli pikkuinen, vaalea-tukkainen gentlemani. Hänellä oli aivan\nvirheettömät saappaat ja mitä kankein valkoinen kaulahuivi ynnä\npaidankaulus. Hänen takkinsa oli kokonaan napissa, että hän näytti\nkovasti hoikalta ja piukoitetulta; ja hän oli epäilemättä nähnyt paljon\nvaivaa poskipartansa vuoksi, joka oli huolellisesti käherretty. Hänen\nkultaiset kellonvitjansa olivat niin paksut, että hän, vetääksensä ylös\nkelloa, minun mielestäni olisi tarvinnut suonikasta, kultaista\nkäsivartta, jommoisia kullantakojat ripustavat puotiensa ulkopuolelle.\nHän oli hankittu niin jäykäksi, että hän tuskin sai kumarretuksi, jonka\ntähden hänen, kun hän oli istunut tuolillensa ja katseli muutamia\npapereita pulpetillaan, täytyi taivuttaa koko ruumistansa alimmaisesta\nselkäsolmustaan asti, juuri kuin Punch.[28]\n\nTätini oli vastikään esitellyt minut, ja Mr. Spenlow oli\nvastaan-ottanut minut kohteliaasti. Tämä sanoi nyt:\n\n\"Te aiotte siis, Mr. Copperfield, ruveta meidän ammattiimme? Minä\nmainitsin sattumalta Miss Trotwood'ille, kun minun oli kunnia pari\npäivää takaperin tavata hänet\" -- uudestansa ruumistaan taivuttaen --\nPunch taas -- \"että täällä löytyi avonainen paikka. Miss Trotwood teki\nhyvin ja ilmoitti, että hänellä oli veljenpoika, joka oli hänen\nhoimissaan ja josta hän aikoi kunnollisesti pitää huolta. Tämä\nveljenpoika on minun nyt luullakseni ilo\" -- Punch taas.\n\nMinä kumarsin myöntyen ja sanoin, että tätini oli puhunut minulle\nsiellä olevasta avonaisesta paikasta ja että minä, luullakseni,\npitäisin siitä paljon; että minä olin taipuvainen pitämään siitä sekä\nkohta suostunut ehdoitukseen; etten kuitenkaan saattanut kerrallaan\nsitouta pitämään siitä, ennenkuin tiesin siitä hiukan enemmän; että,\nvaikk'ei se ollut juuri muuta, kuin muodon asia, minä tahdoin saada\ntilaisuutta koettaa, mitä pidin siitä, ennenkuin peruuttamatta lupasin\nruveta siihen.\n\n\"Tietysti! tietysti!\" lausui Mr. Spenlow. \"Me esittelemme aina tässä\npaikassa yhtä kuukautta -- alkajaiskuukautta. Itse puolestani ilolla\nesittelisin kahta kuukautta -- kolmea -- jopa epämääräistä aikaa --\nmutta minulla on asiakumppani, Mr. Jorkins\".\n\n\"Ja oppiraha, Sir\", vastasin minä, \"on tuhat puntaa?\"\n\n\"Ja oppiraha, karttamerkki siihen luettuna, on tuhat puntaa\", lausui\nMr. Spenlow. \"Niinkuin olen maininnut Miss Trotwood'ille, ei itsekäs\nedunpyyntö vaikuta minuun; harvaan ihmiseen vaikuttaa se, luullakseni,\nniin vähän; mutta Mr. Jorkins'illa on omat ajatuksensa näissä asioissa,\nja minun täytyy pitää Mr. Jorkins'in ajatuksia arvossa. Lyhyeltä, Mr.\nJorkins katsoo tuhat puntaa liian vähäksi\".\n\n\"Minä arvaan, Sir\", sanoin minä, yhä tahtoen säästää tätiäni, \"ettei\ntäällä ole tapa, vaikka joku oppiin ruvennut konttoristi olisi erittäin\nhyödyllinen ja pääsisi täydellisen taitavaksi ammatissaan --\" minä en\nvoinut olla punehtumatta; tämä oli aivan kuin olisin ylistänyt itseäni\n-- \"minä arvaan, ettei täällä ole tapa antaa hänelle hänen oppi-aikansa\nviimeisinä vuosina mitään --\"\n\nSuurella ponnistuksella nosti Mr. Spenlow sen verran päätänsä ylös\nkaulahuivistaan, että hän saatti pudistaa sitä, ja vastasi,\nedellyttäin, että minä tarkoitin palkkaa:\n\n\"Ei. Minä en tahdo sanoa, missä määrässä itse suostuisin tähän, Mr.\nCopperfield, jos olisin vapaa, mutta Mr. Jorkins on taipumaton\".\n\nMinua oikein pelotti, kun ajattelin tätä kauheata Jorkins'ia. Mutta\nminä huomasin jälestäpäin, että hän oli lempeä, hidasluontoinen mies,\njonka tehtävänä heidän yhteisessä toimessaan oli se, että hän pysyi\ntoisen takana ja alinomaa antoi kuvata itseänsä mitä kovimmaksi ja\ntylyimmäksi ihmiseksi. Jos joku kirjuri tahtoi saada palkkaansa\nkoroitetuksi, ei Mr. Jorkins voinut ottaa korviinsa semmoista\nehdoitusta. Jos joku asian-omainen ei aikanansa suorittanut\nrätinkiänsä, oli Mr. Jorkins päättänyt, että se heti oli maksettava; ja\nvaikka kuinka tuskalliset nämät seikat olisivat olleet (ja aina olivat)\nMr. Spenlow'in tunteille, piti Mr. Jorkins kiinni oikeudestaan. Hyvän\nenkelin, Spenlow'in, sydän ja käsi olisivat aina olleet avoinna, jollei\npaha enkeli, Jorkins, olisi estänyt. Vanhemmiten luulen havainneeni\nmuutamia muita yhtiöitä, jotka ajavat asioitansa Spenlow ja Jorkins'in\nperus-ajatusten mukaan!\n\nPäätettiin, että minä aloittaisin koetuskuukauttani kohta, kuin minun\nitse teki mieli, sekä ettei tätini tarvinnut jäädä kaupunkiin eikä\npalata tämän ajan kuluttua, koska välikirja, jonka päähenkilö minä\nolin, sopi helposti lähettää hänelle kotiin allekirjoitettavaksi. Kun\nolimme päässeet niin pitkälle, tarjoutui Mr. Spenlow heti viemään minua\noikeustoon ja näyttämään minulle, mimmoinen paikka se oli. Koska minua\nhyvin halutti tietää, lähdimme tätä varten huoneesta ja jätimme sinne\ntätini, joka omia sanojansa myöden ei huolinut uskoa itseänsä\nsemmoiselle paikalle ja joka, luulen minä, piti kaikkia oikeustoja\njonkunlaisina kruutimyllyinä, jotka olivat valmiit milloin hyvänsä\nilmaan räjähtämään.\n\nMr. Spenlow johdatti minua kivitetyn pihan poikki -- pihaa ympäröitsi\nvakavat tiilirakennukset, joita minä ovissa olevien tohtorien nimistä\npäätin niitten oppineitten advokatein virka-asunnoiksi, joista\nSteerforth oli jutellut minulle -- ja vasemmalle kädelle isoon,\nkolkkoon huoneesen, joka mielestäni oli jotenkin kappelin kaltainen.\nTämän huoneen ylinen pää oli aidakkeella eroitettu muusta huoneesta; ja\nsiellä kummallakin puolella korkeata, hevoskengän-muotoista lavaa istui\nmukavilla, vanhan-aikaisilla ruokasalin-tuoleilla joukko punaisiin\nvaippoihin ja harmaisin perukeihin puetuita gentlemaneja, jotka minä\nhuomasin yllämainituiksi tohtoreiksi. Keskeltä hevoskengän mutkaa ja\nvähäisen, saarnastuolin pöydän kaltaisen pulpetin takaa vilkutti vanha\ngentlemani silmiänsä, semmoinen, jota, jos olisin nähnyt hänet jossakin\nlintuhuoneessa, varmaan olisin luullut tarhapöllöksi, mutta jonka minä\nkuulin olevan esimiehyyttä pitävän tuomarin. Hevoskengän sisäpuolella,\nmutta matalampana, kuin nämät, se on melkein lattian tasalla, istui\npitkän, viheriäisen pöydän vieressä muutamia Mr. Spenlow'in vertaisia\ngentlemaneja, jotka, niinkuin hänkin, olivat puetut mustiin,\nvalkoisilla turkiksilla reunustettuihin vaippoihin. Heidän\nkaulahuivinsa näyttivät minusta ylimalkain kankeilta ja heidän muotonsa\nylpeältä; mutta tässä viimeisessä kohdassa huomasin kohta päättäneeni\nväärin heistä, sillä, kun kahden, kolmen heistä täytyi nousta ja\nvastata johonkin esimiehen kysymykseen, en ollut koskaan nähnyt mitään\nenemmän lampaankaltaista. Yleisö, jota edusti eräs poika isolla,\nvillaisella kaulahuivilla, ja ränstyneen-gentili gentlemani, joka\nvaivihkaa söi leivänmuruja takintaskuistaan, lämmitteli itseänsä\nrauta-uunin edessä keskellä tuomio-salia. Paikan raukaisevaa\nhiljaisuutta keskeytti vaan valkean ritinä ja yhden tohtorin ääni, kun\nhän verkalleen astuskeli kokonaisen todistusten kirjaston läpi ja\nmatkallansa tuon tuostakin pysähtyi, poiketaksensa johonkuhun vähäiseen\ntienviereiseen argumentti-ravintolaan. Ylipäänsä minä en ole päivinäni\nollut missään tämmöisessä tuttavallisessa, vanhantapaisessa, aikansa\nunhottavassa untelopäisessä, pikkuisessa perhe-ryhmässä; ja minä\ntunsin, että minkälainen jäsenyys tahansa tässä vaikuttaisi\nkuin asettava uni-juoma, paitsi jos olisi osallisena jossakin\noikeuden-asiassa.\n\nSuuresti tyytyväisenä tämän hiljaisen paikan uneksivaiseen luontoon,\nilmoitin Mr. Spenlow'ille, että olin nähnyt kylläksi täksi kertaa, ja\nme yhdyimme jälleen tätiimme, jonka seurassa minä sitten kohta lähdin\nCommons'ista ja tunsin itseni, Spenlow ja Jorkins'in byroista ulos\nastuessani, hyvin nuoreksi sen vuoksi, että konttoristit tyrkkäsivät\ntoisiansa kynillään, minua osoittaaksensa.\n\nMe saavuimme Lincoln's Inn Fields'iin ilman mitään muuta uutta\ntapausta, kuin että kohtasimme hedelmän-myyjän kärryihin valjastetun,\nonnettoman aasin, joka synnytti tuskallisia muistoja tädissäni. Meillä\noli taas pitkä keskustelu tulevaisuuden tuumistani, kun olimme\nturvallisesti katon alla; ja koska tiesin, että tätini ikävöitsi kotiin\neikä tulipalojen, ruoka-aineitten ja taskuvarkaitten vuoksi saanut\npuolen tunnin lepoa Londonissa, pyysin, ettei hän vaivaisi itseänsä\nminun tähteni, vaan jättäisi minut pitämään huolta itsestäni.\n\n\"Minä en ole ollut täällä huomenna viikko tätäkin asiaa ajattelematta,\nrakas poikani\", vastasi hän. \"Adelphi'ssa on vähäinen kalustettu\nhuonekerta hyyrättävänä, Trot, jonka pitäisi erittäin hyvin sopia\nsinulle\".\n\nTämän lyhyen esipuheen perästä veti hän esiin plakkaristansa\nilmoituksen, joka oli huolellisesti leikattu ulos jostakin\nsanomalehdestä ja antoi sen tiedon, että Buckingham Street'illä\nAdelphi'ssa oli hyyrättävänä huonekaluilla varustettu, virtaa päin\nkatsova, erittäin miellyttävä ja mukava huonekerta, komea asunto\nnuorelle gentlemanille, joka oli jäsen jossakin lakitieteellisessä\nkollegiumissa taikka jotakin senkaltaista. Siihen sai kohta muuttaa\nsisään. Ehdot olivat kohtuulliset, ja sopi hyyrätä huoneet\nkuukaudeksikin, jos tahtoi.\n\n\"No, tämähän on juuri, mitä tahdotaan, täti!\" sanoin minä, punehtuen\nsiitä mahdollisesta kunniasta, että saisin asua lakimiesten kammioissa.\n\n\"Tuleppa siis\", vastasi tätini, taas pannen päätänsä hattuunsa, jonka\nhän oli hiukkaa ennen laskenut pois. \"Mennään katsomaan niitä\".\n\nMe lähdimme. Ilmoitus kehoitti meitä kääntymään Mrs. Crupp'iin samassa\ntalossa, ja me soitimme rakennuksen ulkopuolella olevaa kelloa, jonka\nluulimme johdattavan Mrs. Crupp'in luo. Meidän ei onnistunut, ennenkuin\nolimme soittaneet kolme, neljä kertaa, saattaa Mrs. Crupp'ia mihinkään\nyhteyteen meidän kanssamme, mutta viimein hän ilmestyi. Hän oli kookas\nlady, jonka nankini-hameen alta villaisen alushameen reunus pisti\nesiin.\n\n\"Tehkäät hyvin ja näyttäkäät meille nämät huoneet, jos suvaitsette,\nMa'am\", sanoi tätini.\n\n\"Tätä gentlemaniako varten?\" lausui Mrs. Crupp, tavoittaen avaimiansa\nplakkaristansa.\n\n\"Niin, tätä veljenpoikaani varten\", vastasi tätini.\n\n\"Ja sievä huonekerta se onkin semmoiselle!\" lausui Mrs. Crupp.\n\nTuosta astuimme portaita ylös.\n\nHuonekerta oli rakennuksen ylimmäisessä osassa -- tärkeä asia tätini\nsilmissä, koska se oli niin likellä tulipalon pelastus-tikkaita -- ja\nsiihen kuului pikkuinen, puolisokea eteinen, jossa tuskin näki mitään,\nvähäinen, umpisokea ruokakammio, jossa ei nähnyt yhtäkään mitään,\narkihuone ja makuuhuone. Huonekalut olivat jokseenkin kuluneet, mutta\ntarpeeksi hyvät minulle; ja virta juoksi todellakin akkunain alta.\n\nKoska minä olin paikkaan mieltynyt, menivät tätini ja Mrs. Crupp\nruokakammioon ehdoista keskustelemaan, sillä välin kuin minä jäin\nistumaan arkihuoneen sohvalle, tuskin tohtien ajatella mahdolliseksi,\nettä olin aiottu asumaan niin komeassa huonehistossa. Jotenkin pitkän\nkaksintaistelon perästä palasivat he, ja minä näin ilokseni sekä Mrs.\nCrupp'in että tätini kasvoista, että asiasta oli sovittu.\n\n\"Ovatko nämät entisen asujaimen huonekalut?\" kysyi tätini.\n\n\"Ovat, Ma'am\", sanoi Mrs. Crupp.\n\n\"Mihin hän joutui?\" kysyi tätini.\n\nMrs. Crupp sai pahan yskän-kohtauksen, jonka kestäessä hän suurella\nvastuksella lausui: \"hän sairastui täällä, Ma'am. ja -- öh! öh! öh! voi\nminua -- ja kuoli\".\n\n\"Kuinka! Mihin tautiin hän kuoli?\" kysyi tätini.\n\n\"No, Ma'am, hän kuoli juoppoudesta\", lausui Mrs. Crupp, niinkuin kahden\nkesken puhuen. \"Ja savusta\".\n\n\"Savusta? Ette suinkaan tarkoita kaminin savua?\" kysyi tätini.\n\n\"Ei, Ma'am\", vastasi Mrs. Crupp. \"Sigarin ja piipun savua\".\n\n\"Se ei ole missään tapauksessa tarttuvaista Trot\" muistutti tätini,\nkääntyen minun puoleeni.\n\n\"Ei tosiaan\", sanoin minä.\n\nLyhyeltä, tätini, joka näki, kuinka ihastunut minä olin näihin\nhuoneisin, otti ne kuukaudeksi sillä suostumuksella että minun oli\noikeus jäädä vuodeksi sinne, kun tämä aika oli mennyt. Mrs. Crupp'in\ntuli toimittaa liinavaatteet ja keittää ruokani; kaikista muista\ntarpeista oli jo pidetty huolta; ja Mrs. Crupp ilmoitti selvästi, että\nhän aikoi helliä minua niinkuin omaa poikaansa. Minun oli määrä muuttaa\nsiihen toisena päivänä, ja Mrs. Crupp sanoi, että hän nyt, Jumalan\nkiitos, oli löytänyt jonkun, jota hän sai hoidella.\n\nPaluu-matkallamme ilmoitti tätini minulle, kuinka hän varmaan toivoi,\nettä se elämä, jota minä nyt jouduin viettämään, tekisi minut\nlujaluontoiseksi ja itsenäiseksi joka oli kaikki, mitä minä tarvitsin.\nHän jutteli tästä useita kertoja seuraavana päivänä sillä välin kuin\nlevähdimme niistä puuhista, joita meillä oli vaatteitteni ja kirjojeni\ntuottamista varten Mr. Wickfield'in luota. Näistä, niinkuin koko\nviimeisestä lupa-ajastani, minä Agnes'ille kirjoitin pitkän kirjeen,\njonka tätini lupasi toimittaa perille, kun hän tulevana päivänä lähti.\nEtten pitkittäisi yksityisseikkoja, tulee minun vaan lisätä, että hän\nantoi minulle runsaan summan kaikkia mahdollisia tarpeitani varten\nkoetuskuukauteni kuluessa; että Steerforth minun ja myöskin tätini\nsuureksi mielipahaksi ei ilmestynyt ennen tätini lähtöä; että minä näin\ntätini, Janet vieressään, turvallisesti istuvan Dover'in vaunuissa ja\nriemuitsevan riihattomien aasien tulevasta tappiosta; ja että, kun\nvaunut olivat menneet, minä käänsin kasvoni Adelphi'a päin, ajatellen\nniitä vanhoja aikoja, jolloin kävelin sen maan-alaisissa holveissa, ja\nniitä onnellisia muutoksia, jotka olivat saattaneet minut maanpinnalle.\n\n\n\n\nNELJÄSKOLMATTA LUKU.\n\nEnsimäinen ylellisyyteni.\n\n\nIhmeen ihanaa oli, kun sain pitää tätä pulskeata linnaa itseäni varten\nja ulko-ovea sulkeissani tuntea itseni Robinson Crusoe'ksi, kun hän oli\nastunut linnoitukseensa ja vetänyt tikapuunsa ylös perästään. Ihmeen\nihanaa oli kävellä ympäri kaupunkia, huoneeni avain plakkarissani, ja\ntietää, että minun sopi käskeä minkä toverin hyvänsä tulla kotiini ja\nolla aivan vakuutettu siitä, ettei siitä ollut vastusta kenellekään,\njollei minulle itselle. Ihmeen ihanaa oli, kun sain päästää itseni\nsisään ja ulos, tulla ja mennä ilman yhtäkään sanaa kenellekään ja\nsoittaa huohottavaa Mrs. Crupp'ia ylös maan uumenista, kun tarvitsin\nhäntä -- ja hän katsoi hyväksi tulla. Kaikki tämä oli, sanon, ihmeen\nihanaa; mutta minun täytyy myöskin tunnustaa, että löytyi aikoja,\njolloin se oli kovasti ikävää.\n\nSe oli ihanaa aamuisin, erittäinkin kauniina aamuina. Se näytti sangen\nvilppaalta, vapaalta elämältä päivän valossa, vielä vilppaammalta ja\nvapaammalta auringonpaisteessa. Mutta kun päivä kallistui, näytti\nelämäkin alenevan. En tiedä, mistä se tuli; se näytti harvoin hyvältä\nkynttilänvalossa. Minä kaipasin silloin jotakuta, jonka kanssa\npuhuisin. Minä kaipasin Agnes'ia. Minä huomasin hirveän aukon siinä,\nmissä tuo hymyilevä kätkö, jolle olin uskonut kaikki, ennen oli\nsiainnut. Mrs. Crupp näytti olevan pitkän matkan päässä. Minä ajattelin\nedellä-käviääni, joka oli kuollut juoppoudesta ja savusta; ja minä\nolisin melkein suonut, että hän olisi ollut niin hyvä ja elänyt eikä\nkuolemallansa kiusannut minua.\n\nKahden päivän ja yön perästä tuntui minusta, kuin olisin elänyt siellä\nvuoden, enkä minä kuitenkaan ollut tuntiakaan vanhempi, vaan oma\nnuoruuteni vaivasi minua yhtä paljon kuin ennen.\n\nKun Steerforth ei vielä ollut ilmestynyt, josta syystä rupesin\npelkäämään, että hän oli sairastunut, lähdin minä kolmantena päivänä\nvarhain Commons'ista ja astuin Highgateen. Mrs. Steerforth tuli hyvin\niloiseksi, kun hän näki minut, ja kertoi, että Steerforth oli mennyt\nyhden Oxford'in ystävänsä kanssa katsomaan jotakin muuta ystävää, joka\nasui likellä St. Albans'ia, mutta että hän odotti häntä kotiin\nhuomiseksi. Minä pidin niin paljon Steerforth'ista, että oikein\nkadehdin hänen Oxford'in ystäviänsä.\n\nKun Mrs. Steerforth hartaasti pyysi minua jäämään päivällisiksi,\nsuostuin siihen, emmekä koko päivänä, luullakseni, puhuneet mistään\nmuusta, kuin Steerforth'ista. Minä kerroin hänelle, kuinka paljon\nYarmouth'issa rakastivat häntä ja mikä hauska kumppani hän oli ollut.\nMiss Dartle oli täynnänsä viittauksia ja salaperäisiä kysymyksiä, mutta\npiti paljon lukua kaikista toimistamme siellä ja sanoi: \"oliko se\ntodella niin?\" ja niin edespäin, niin usein, että hän sai urkituksi\nminusta, mitä hän tahtoi tietää. Hänen ulkomuotonsa oli ihan semmoinen,\nkuin olen kuvannut sitä, kun ensi kerran näin hänet; mutta molempien\nladyjen seura oli niin miellyttävä ja tuntui minusta niin luontevalta,\nettä huomasin olevani hiukan rakastuneena Miss Dartle'en. Minä en\nvoinut olla monta kertaa illan kuluessa ja etenkin kotiin astuessani\najattelematta, kuinka hupainen seurustelia hän olisi Buckingham\nStreet'illä.\n\nMinä join juuri kahviani ympyräleivän kanssa aamulla ennen Commons'iin\nlähtöäni -- ja minun sopii ehkä muistuttaa tässä, että oli kummallista,\nkuinka paljon kahvia Mrs. Crupp pani menemään ja kuinka heikkoa se\nkuitenkin oli -- kun Steerforth itse rajattomaksi ilokseni astui\nsisään.\n\n\"Rakas Steerforth'ini\", huudahdin minä, \"minä rupesin jo luulemaan,\netten koskaan enää saisi nähdä sinua jälleen!\"\n\n\"Minä vietiin väkisin pois\", lausui Steerforth, \"jo päivää jälkeen\nkotiin-tuloni. No, Tuhat-ihanainen, oikein mainio vanha poika sinä\noletkin täällä!\"\n\nJommoisellakin ylpeydellä minä näytin hänelle koko kerroksen,\nruokakammiota unhottamatta, ja hän kiitti sitä kovasti. \"Minä kerron\nsinulle jotakin, vanha poika\", lisäsi hän, \"minä rupean pitämään\nkaupungin asuntoani täällä, siksi kuin annat minulle käskyn muuttaa\".\n\nTätä oli hyvin hauska kuulla. Minä vastasin hänelle, että jos hän\nodotti sitä, hän saisi odottaa tuomiopäivään saakka.\n\n\"Mutta sinun täytyy saada vähän suurusta!\" sanoin minä, käsi kellon\nnuoralla. \"Mrs Crupp keittää sinulle vähän uutta kahvia, ja minä\npaahdan sinulle vähän silavaa eräässä vanhan pojan tinaläkki-uunissa,\njonka olen saanut tänne\".\n\n\"Ei, ei!\" lausui Steerforth. \"Älä soita! Minä en voi! Minun on määrä\nsuurustella yhden noitten toverien kanssa, jotka asuvat Piazza\nHotel'issa Covent Garden'issa\".\n\n\"Mutta sinä palajat päivällisiksi?\" sanoin minä.\n\n\"Minun on mahdoton, henkeni kautta. Ei mikään olisi niin minun\nmieleeni, mutta minun _täytyy_ olla noitten kahden toverin kanssa. Me\nlähdemme kaikki kolme yhdessä pois huomis-aamuna\".\n\n\"Tuo heidät siinä tapauksessa tänne päivällisille\", vastasin minä.\n\"Luuletko, että he tulisivat?\"\n\n\"Heitä olisi kyllä helppo saada tulemaan\", arveli Steerforth; \"mutta me\nvaivaisimme sinua. Sopisi paremmin, että sinä tulet syömään päivällistä\njohonkin meidän kanssamme\".\n\nMinä en tahtonut millään lailla suostua tähän, sillä mieleeni joutui,\nettä minun todella tulisi pitää vähäiset huoneenristiäiset ja ettei\nmitään parempaa tilaisuutta siihen koskaan voisi ilmestyä. Minä olin\nkahta ylpeämpi huoneistani, kun Steerforth oli kiittänyt niitä, ja\nminulla oli tulinen halu panna liikkeelle niitten viimeiset varat. Minä\nvaadin häntä sentähden varmaan lupaamaan molempien ystäviensä puolesta,\nja me määräsimme päivällistunnin kello kuudeksi.\n\nKun hän oli mennyt, soitin minä ylös Mrs. Crupp'in ja ilmoitin hänelle\nhurjan aikomukseni. Mrs. Crupp sanoi ensiksi: se oli hyvin tietty,\nettei häntä sopinut pyytää passariksi, mutta hän tunsi erään vikkelän,\nnuoren miehen, joka, hänen luullaksensa, saataisiin siihen virkaan ja\njonka ehdot olivat viisi shilling'iä sekä mitä minä suvaitsin lisäksi\nantaa. Minä sanoin: kaiketi otamme hänet. Toiseksi, sanoi Mrs. Crupp,\noli selvä asia, ettei hän voinut olla kahdessa paikassa yhtä haavaa\n(jossa hän mielestäni puhui järkevästi), ja että välttämättömästi\ntarvittiin nuori tyttö, joka oli asetettava ruokakammioon yhden\nmakuuhuoneen kynttilän kanssa ja koko ajan siellä lakkaamatta pesisi\ntalrikkeja. Minä kysyin, mikä olisi tämän nuoren tytön makso, ja Mrs.\nCrupp sanoi arvelevansa, ettei kahdeksantoista pennyä tekisi minua\nrikkaammaksi eikä köyhemmäksi. Minä sanoin arvelevani samaa; ja _tämä_\noli ratkaistu. Sitten Mrs. Crupp sanoi: nyt päivällisiin.\n\nKummallista ajattelevaisuuden puutetta oli se rautakaluin kauppias,\njoka oli sepittänyt Mrs. Crupp'in kyökinarinan, osoittanut, kun ei\ntällä saanut laitetuksi mitään muuta kuin kotletteja ja perunavoita.\nMitä kalakattilaan tuli, sanoi Mrs. Crupp: hyvä! tahdoinko vaan tulla\nkatsomaan hälliä. Parempaa, kuin tämän, hän ei voinut sanoa. Tahdoinko\ntulla katsomaan sitä? Kosk'en olisi käynyt paljon viisaammaksi,\nvaikka _olisin_ katsonut sitä, kielsin ja sanoin: \"älkäät huoliko\nkalasta!\" Mutta Mrs. Crupp vastasi: älkäät sitä sanoko; löytyypä\nostroneita ja miks'ei niitä otettaisi? Niin _tämä_ oli ratkaistu. Mrs.\nCrupp sanoi silloin, että mitä hän kehoittaisi hankkimaan, olisi tämä:\npari hyvin paistettua, lämmintä kanaa -- pasteijan-leipojalta;\nhaudutettua biffiä kasvasten kanssa -- pasteijan-leipojalta; kaksi\nvähäistä väliruokaa, esimerkiksi koho-kakkua ja joku munuais-laitos --\npasteijan-leipojalta; yksi torttu ja (jos niin tahdoin) vähän hyytelöä\n-- pasteijan-leipojalta. Tämä, sanoi Mrs. Crupp, tuottaisi hänelle\ntäyden vapauden koota kaikki ajatuksensa potaatteihin ja asettaa esiin\njuuston ja sillerian, niinkuin hän tahtoi sen tehdyksi.\n\nMinä noudatin Mrs. Crupp'in neuvoja ja tein itse tilaukset\npasteijan-leipojalla. Kun jälestäpäin kävelin pitkin Strand'ia ja näin\nerään lihapuodin akkunassa jonkunlaista kovaa, täplikästä ainetta, joka\nvivahti marmoriin, mutta oli lipullaan nimitetty \"Mock Turtle'ksi\",[29]\nmenin sisään ja ostin liuskan siitä, joka, niinkuin jälestäpäin sain\nsyytä luulla, olisi riittänyt viidelletoista hengelle. Tätä ruokaa\nsuostui Mrs. Crupp, vähän vastustettuaan, lämmittämään; ja sulana se\nkutistui siinä määrässä, että havaitsimme sen olevan, niinkuin\nSteerforth sanoi, helpon neljän hengen suorittaa.\n\nNämät hankkeet onnellisesti suoritettuani ostin pienen desertin Covent\nGarden'in torilla ja tein lavealäntäisen tilauksen erään läheisen\nviinikauppiaan luona. Kun jälkeen puolen päivää palasin kotiin ja näin\npullot asetettuina neliskulmaan ruokakammion lattialle, näyttivät ne\nniin monilukuisilta (vaikka kaksi niistä puuttui, josta Mrs. Crupp oli\nkovin pahoillaan), että suorastaan pelästyin niitä.\n\nSteerforth'in ystävien nimi oli toisen Grainger, ja toisen Markham. He\nolivat molemmat hyvin iloisia ja vilkkaita tovereita; Grainger hiukan\nvanhempi, kuin Steerforth, Markham nuorekkaan-näköinen ja minä sanoisin\nkahdenkymmenen vuoden vanha. Minä huomasin, että jälkimäinen aina puhui\nitsestänsä epämääräisesti niinkuin \"ihmisestä\" ja harvoin taikka ei\nmilloinkaan singularin ensimäisessä personassa.\n\n\"Ihminen menestyy varmaan sangen hyvin täällä, Mr. Copperfield\", lausui\nMarkham -- tarkoittaen itseänsä.\n\n\"Asunto ei ole huonolla paikalla\", sanoin minä, \"ja huoneet ovat\ntodella mukavat\".\n\n\"Minä toivon, että olette molemmat tuoneet ruokahalun muassanne?\"\narveli Steerforth.\n\n\"Kunniani kautta\", vastasi Markham, \"kaupunki näyttää teroittavan\nihmisen ruokahalua. Ihminen on nälissään koko päivän. Ihminen syö\nalinomaa\".\n\nMinä olin alussa vähän hämmentynyt ja tunsin itseni liian nuoreksi\nisännöimään, jonka vuoksi käskin Steerforth'in istua ylimmäiseen\npaikkaan, kun päivälliset ilmoitettiin valmiiksi, ja asetuin itse\nvastapäätä häntä. Kaikki oli erittäin hyvää; me emme säästäneet viiniä;\nja Steerforth'in onnistui täydellisesti saada kaikki käymään\noivallisesti, ettei mikään keskeyttänyt juhlaamme. Minä en ollut\npäivällisten kuluessa niin hyvä seurakumppani, kuin olisin suonut,\nsillä tuolini oli vastapäätä ovea, ja huomioni kääntyi muuanne, kun\nhavaitsin, että tuo vikkelä, nuori mies sangen usein meni ulos\nhuoneesta ja että hänen varjonsa aina heti sen jälkeen näkyi eteisen\nseinällä, pullo suun edessä. Tuo nuori tyttö saatti minut samaten vähän\nlevottomaksi: ei niin paljon sen kautta, että hän laiminlöi talrikkien\npesun, kuin sen kautta, että hän särki ne. Hän oli luonnostaan\ntiedonhaluinen eikä saanut (vaikka hänen oli ankara käsky)\nruokakammiossa pysytyksi, vaan kurkisteli lakkaamatta sisään meidän\npuoleemme ja luuli alinomaa, että hän huomattiin, jossa luulossa hän\nuseita kertoja peräytyi talrikkien päälle (joilla hän oli huolellisesti\nkivittänyt lattian) ja aikaan saatti paljon häviötä.\n\nNämät olivat kuitenkin vaan vähäisiä vastuksia ja unhottuivat helposti,\nkun pöytäliina otettiin pois ja jälkiruoka asetettiin esiin; jossa\npitojemme kohdassa vikkelä, nuori mies havaittiin käyneen\npuhumattomaksi. Salakättä käskin hänen etsiä Mrs. Crupp'in seuraa sekä\nmyöskin viedä nuoren tytön muassansa alikerrokseen, ja heittäysin nyt\nnautinnon valtaan.\n\nMinä aloitin sillä, että olin erittäin iloinen ja keveäsydäminen;\nkaikenlaiset puoleksi unhottuneet jutut tunkivat tunkemalla mieleeni ja\nsaattivat minut tavattoman puheliaaksi. Minä nauroin sydämellisesti\nomia leikinlaskujani ja jokaisen muun; käskin Steerforth'ia\njärjestykseen, koskei hän tarjonnut viiniä; tein monta lupausta lähteä\nOxford'iin; ilmoitin, että aioin toistaiseksi kerran viikkoonsa pitää\ntämänkaltaisia päivälliskemuja; ja otin puolettomuuttani niin paljon\nnuuskaa Grainger'in rasiasta, että minun täytyi mennä ruokakammioon ja\nsiellä itsekseni kestää kymmenen minutin aivastus-kuuro.\n\nMinä jatkoin sillä, että nopeammin ja yhä nopeammin tarjosin viiniä ja\nehtimiseen nousin ylös, korkkiruuvi kädessä, avaamaan enemmän pulloja\naikaa ennen, kuin niitä tarvittiin. Minä esittelin Steerforth'in\nmaljaa. Minä sanoin, että hän oli minun kalliin ystäväni, lapsuuteni\nsuojelia ja nuoruuteni kumppani. Minä sanoin, että minua ihastutti\nesitellä hänen maljaansa. Minä sanoin, että olin suuremmassa velassa\nhänelle, kuin koskaan voin maksaa, ja ihmettelin häntä paljon enemmän,\nkuin ikinä voin lausua. Minä päätin sanoilla: \"Steerforth'in onneksi!\nJumala siunatkoon häntä! Hurraa!\" Me hurrasimme hänelle kolmesti\nkolme kertaa ja lisäksi kerran ja päälle päätteeksi kerran\nvielä aika lailla. Minä särjin lasini, kun astuin pöydän ympäri\npudistamaan hänen kättänsä, ja sanoin (kahdella sanalla):\n\"Steerforthsinäoletolemisenijohtava tähti\".\n\nMinä jatkoin sillä, että äkkiä havaitsin jonkun olevan keskellä jotakin\nlaulua. Markham oli laulaja, ja hän lauloi: \"Kun suruhun sortunut\nsyömeni on\". Laulun laulettuansa sanoi hän, että hän tahtoi esitellä\n\"naisen\" maljaa. Minä panin tätä vastaan enkä voinut sallia sitä. Minä\nsanoin, ettei maljaa esitelty kunnioittavaisella tavalla ja etten\nkoskaan suostuisi tähän maljaan huoneessani muulla lailla, kuin että se\nesitettiin \"ladyille\". Minä puhuin jotenkin ylpeästi Markham'ia\nvastaan, etupäässä, luullakseni, siitä syystä, että näin Steerforth'in\nja Grainger'in nauravan itseäni -- taikka häntä -- taikka meitä\nmolempia. Hän sanoi, että ihmistä ei saanut käskeä. Minä sanoin, että\nihmistä _sai_. Hän sanoi sitten, että ihmistä ei saanut loukata. Minä\nsanoin, että siinä hän oli oikeassa -- ei se koskaan saisi\ntapahtua minun kattoni alla, jossa kotijumalat olivat pyhät ja\nvieraanvaraisuuden lait ylimmät. Hän sanoi, ettei se alentanut ihmisen\narvoa, jos tunnusti, että minä olin saakelin hyvä toveri. Minä\nesittelin kohta hänen maljaansa.\n\nJoku poltti. Me poltimme kaikki. _Minä_ poltin ja koetin kukistaa\npudistuksia, jotka yhä alkoivat tuntua. Steerforth oli pitänyt minulle\npuheen, jonka kuluessa olin ollut liikutettu melkein kyyneliin. Minä\nvastasin kiittäen siitä ja toivoin, että vieraani söisivät päivällistä\nminun kanssani huomenna ja ylihuomenna -- joka päivä kello viisi, että\nsaisimme nauttia keskustelua ja yhdessä olon iloja kokonaisen pitkän\nillan. Minä tunsin sydämessäni, että minun tuli esitellä erään henkilön\nmaljaa. Minä tahdoin esitellä tätini maljaa. Eläköön Miss Betsey\nTrotwood, sukupuolensa paras!\n\nJoku nojautui ulos makuuhuoneeni akkunasta virvoittaen otsaansa kylmää\nmuurin-reunusta vastaan ja tuntien ilman koskevan kasvojansa. Se olin\nminä. Minä puhuttelin itseäni \"Copperfield'iksi\" ja sanoin: \"miksi\nkoetit polttaa? Sinun olisi pitänyt tietää, ettet voinut sitä tehdä\".\nNyt joku epävakaisesti katseli kasvojansa peiliin. Se olin myöskin\nminä. Minä olin kovin vaalea peilissä; silmäni näyttivät tylsältä; ja\nhiukseni -- hiukseni vaan, ei mikään muu -- näyttivät päihtyneiltä.\n\nJoku sanoi minulle: \"mennään teateriin, Copperfield!\" Ei ollut mitään\nmakuuhuonetta edessäni, vaan taas kilisevä, laseilla peitetty pöytä,\nlamppu, Grainger oikealla kädelläni, Markham vasemmalla ja Steerforth\nvastapäätä -- kaikki istuen sumussa ja pitkän matkan päässä. Teateriin?\nTodellakin. Sinne juuri mennään. Lähdetään. Mutta heidän täytyi antaa\nminulle anteeksi, että ensiksi saatin kaikki ulos ja väänsin alas\nlampun -- tulipalon varalle.\n\nJonkunlaisen hämmingin johdosta pimeässä oli ovi kadonnut. Minä\nhapuilin sitä akkunan-kartiinein välistä, kun Steerforth nauraen\ntarttui käsivarteeni ja talutti minut ulos. Me astuimme portaita alas,\ntoinen toisensa perästä. Likellä alipäätä joku kaatui ja kukertui alas.\nJoku muu sanoi, että se oli Copperfield. Minä suutuin tästä väärästä\nilmoituksesta, siksi kuin havaitsin itseni makaavan selälläni\nporstuassa ja rupesin ajattelemaan, että siinä oli jotakin perää.\n\nKovin sumuinen ilta ja isot kehät katulamppujen ympärillä! _Minä_ pidin\nsitä kylmänä. Steerforth siivosi minua jonkun lyhtypaalun vieressä ja\noikaisi suoraksi hattuni, jonka joku mitä kummallisimmalla tavalla veti\nesiin jostakin, sillä se ei ollut päässäni ennen. Steerforth arveli\nsilloin: \"sinä olet varsin hyvä taas, Copperfield, etkö ole?\" ja minä\nvastasin hänelle: \"aikalailla\".\n\nEräs mies, joka istui jossakin kyhkyislakan tapaisessa, katsahti ulos\nsumusta ja otti rahaa joltakulta, kysyen, olinko minä yksi niistä\ngentlemaneista, joitten puolesta oli maksettu, ja näyttäen (niinkuin\nmuistan, kun vilaukselta näin hänet) jotenkin epätietoiselta, ottaisiko\nhän rahaa minua varten vai ei. Kohta sen perästä olimme kovin korkealla\nsangen kuumassa teaterissa ja katsoimme alas isoon parterriin, joka\nminusta näytti savuavan; ihmiset, joita se oli täynnä, olivat siinä\nmäärässä epäselvät. Siellä oli myöskin iso näkymö, joka näytti hyvin\npuhtaalta ja sileältä, kun tuli kadulta; ja siellä oli ihmisiä\nnäkymöllä, jotka puhuivat niitä näitä, mutta ei ollenkaan niin, että\nsopi ymmärtää mitään. Siellä oli kosolta kirkasta valoa, ja siellä oli\nsoittoa, ja siellä oli ladyjä alhaalla logeissa ja tiesi mitä kaikkia.\nKoko rakennus näytti minusta siltä, kuin se olisi opetellut uimaan; sen\nkäytös oli aivan käsittämätön, kun koetin asettaa sitä.\n\nJonkun ehdoituksesta päätimme mennä alikertaan galalogeihin, joissa\nladyt istuivat. Eräs gentlemani, joka täydessä juhlapuvussa venyi\njollakin sohvalla, teateri-kiikari kädessään, heilahti silmieni ohitse\nja jossakin peilissä myöskin oma kuvani ruumiinkokoisena. Sitten minua\njohdatettiin yhteen noista logeista, ja minä havaitsin itseni sanovan\njotakin, samalla kuin istuin alas, ja ihmisten ympärilläni huutavan\n\"hiljaa!\" jollekulle ja ladyjen luovan suuttuneita silmäyksiä minuun ja\n-- kuinka! niin! -- Agnes'in istuvan edessäni samassa logissa, lady ja\ngentlemani hänen vieressänsä, joita en tuntenut. Paremmin, kuin\nsilloin, näen nyt, kuinka hänen kasvonsa kääntyivät minua kohden\nmuististani häviämättömällä surulla ja kummastuksella.\n\n\"Agnes!\" sanoin minä sopertaen, \"Herrasiunakkoominua! Agnes!\"\n\n\"Hiljaa kaikella muotoa!\" vastasi hän, minä en ymmärtänyt miksi. \"Sinä\nhäiritset yleisöä. Katso näkymölle päin!\"\n\nMinä koetin hänen käskystään saada sitä seisomaan alallansa ja kuulla\njotakin siitä, mitä siellä tapahtui, mutta aivan turhaan. Minä katselin\nnyt Agnes'ia taas ja näin hänen peräytyvän yhteen nurkkaan ja panevan\nhansikoitun kätensä otsallensa\"\n\n\"Agnes!\" sanoin minä. \"Minäpelkäänettetvoihyvin\".\n\n\"Niin, niin. Älä huoli minusta, Trotwood\", vastasi hän. \"Kuuleppa!\nMenetkö pian pois?\"\n\n\"Meenkömäpois?\" vastasin minä.\n\n\"Niin\".\n\nMinulla oli jonkunlainen typerä aikomus vastata, että aioin odottaa,\nettä saisin saattaa häntä portaista alas. Minä arvaan, että jollakin\ntavalla lausuinkin sitä; sillä vähän aikaa minua tarkasti katseltuaan\nnäytti hän ymmärtävän ja vastasi matalalla äänellä:\n\n\"Minä tiedän, että tahdot tehdä, mitä minä pyydän, jos sanon sinulle,\nettä hartaasti suon sitä. Mene nyt täältä, Trotwood, minun tähteni, ja\npyydä, että ystäväsi vievät sinut kotiin\".\n\nHän oli sillä haavaa saattanut minut sen verran järkeeni, että, vaikka\nolin suuttunut häneen, olin häpeissäni ja lyhyellä \"hyvästi!\" nousin\nja menin pois. He seurasivat minua, ja minä astuin yhdellä kertaa\nlogin-ovesta makuuhuoneeseni, jossa ainoastaan Steerforth oli kanssani\nja jossa vuoroin kerroin hänelle, että Agnes oli sisareni, vuoroin\nvannotin häntä tuomaan korkkiruuvia, että saisin avata uutta\nviinipulloa.\n\nKuinka joku, vuoteessani maaten, makasi siinä ja haasteli ja uudestaan\ntapaturmaa toimitteli näitä kaikkia kuumeenkaltaisessa unelmassa, jota\nkesti koko yön -- vuode kuohuvana merenä, joka ei koskaan tyyntynyt!\nKuinka minua, kun tämä joku vähitellen muuttui minuksi itseksi, rupesi\nkuivaamaan ja minusta tuntui, kuin ihoni ollut olisi kova lauta,\nkieleni tyhjän kattilan pohja, joka oli pitkästä palveluksesta\ntahmennut ja paloi verkkaisella valkealla, ja kämmeneni kuumat\nmetalli-laa'at, joita ei mikään jää voinut kylmentää!\n\nMutta sitä sielun tuskaa, omantunnon soimausta ja häpeätä, jota tunsin,\nkun heräsin itsetietoon seuraavana päivänä! Kauhuni, kun luulin\ntehneeni tuhansia tyhmiä töitä, joita olin unhottanut pois ja joita ei\nmikään koskaan voinut sovittaa -- muisto tuosta haihtumattomasta\nkatseesta, jonka Agnes oli luonut minuun -- kiduttava mahdottomuus\ntavata häntä, kosk'en minä luontokappaleena, jommoisena olin, tietänyt,\nkuinka hän sattui olemaan Londonissa taikka missä hän asui -- inhoni,\njonka yksistään sen huoneen näky herätti, jossa juominki pidettiin --\npakottava pää -- savun haju, lasien näky, kykenemättömyyteni mennä ulos\ntaikka edes nousta ylös! Voi, mikä päivä se oli!\n\nVoi, mikä ilta, kun istuin valkean ääressä, edessäni maljallinen\nrasva-tiplaista lampaanlihan-lientä, ja ajattelin, että astuin samaa\ntietä, kuin edelläkäviäni, ja ehkä perisin hänen surkean elämäkertansa,\nniinkuin hänen huoneensakin, ja puoleksi tuumin rientää suorastaan\nDover'iin ja ilmoittaa kaikki! Mikä ilta, kun Mrs. Crupp tuli sisään\nottamaan pois liemi-maljaa ja juusto-talrikilla toi minulle yhden\nmunuaisen, joka oli ainoa jäännös eilisistä pidoista, ja minä todella\nolin valmis heittäymään hänen nankini-syliinsä ja syvästi katuen\nsanomaan: \"Voi, Mrs. Crupp, Mrs. Crupp, älkäät huoliko jälkeenjääneistä\nruo'ista! Minä olen kovin onneton!\" -- jollen siinäkin tilassa olisi\nepäillyt, että Mrs. Crupp oli semmoinen nainen, johon sopi luottaa!\n\n\n\n\nVIIDESKOLMATTA LUKU.\n\nHyviä ja pahoja enkeleitä.\n\n\nTämä surkea päänkivistyksen, pahoinvoinnin ja katumuksen päivä päättyi,\nja minä olin seuraavana aamuna ulos lähtemälläni, epäselvästi\nmuistellen päivällispitojeni aikaa, ikäänkuin joukko titaneja olisi\nottanut äärettömän suuren kangen ja työntänyt entispäivän muutamia\nkuukausia taaksepäin, kun näin kirjeenkantajan tulevan portaita ylös,\nkirje kädessä. Hän ei pitänyt erinäistä kiirettä asiansa ajossa, mutta,\nkun hän näki minun portaitten ylipäästä käsipuun takaa katselevan\nitseään, pisti hän pientä ravia ja tuli läähöttäen ylös, niinkuin hän\nolisi juossut itsensä hengästyksiin.\n\n\"T. Copperfield, Esquire\", lausui kirjeenkantaja, koskien hattuansa\nvähäisellä ruokokepillänsä.\n\nMinä tuskin kykenin omistamaan itselleni tätä nimeä; niin häiritsi\nminua se varma tieto, että kirje tuli Agnes'ilta. Kuitenkin ilmoitin\nkirjeentuojalle, että olin T. Copperfield, Esquire, ja hän uskoi sen ja\nantoi minulle kirjeen, johon, sanoi hän, vastaus oli saatava. Minä\njätin hänet ulos porraslavalle odottamaan vastausta ja menin huoneisini\njälleen, mutta niin heikkohermoisena, että olin iloinen, kun sain\nlaskea kirjeen aamiaispöydälleni ja tutustua vähän sen ulkopuoleen,\nennenkuin tohdin särkeä sinetin.\n\nKirjeen avattuani havaitsin, että se oli hyvin ystävällinen kirjoitus,\njoka ei sisältänyt mitään viittauksia tilaani teaterissa. Kaikki, mitä\nse sanoi, oli: \"Rakas Trotwood'ini. Minä asun isäni asiamiehen, Mr.\nWaterbrook'in, luona Elyplace'lla Holbornissa. Tahdotko tulla tapaamaan\nminua tänään johonkin aikaan, jonka itse saat määrätä. Ainainen\nystäväsi _Agnes\"_.\n\nMinulta meni niin paljon aikaa, ennenkuin sain valmiiksi mitään\nsemmoista vastausta, joka tyydytti minua, etten tiedä, mitä\nkirjeenkantaja lienee ajatellut, jollei hän ajatellut, että opettelin\nkirjoittamaan. Epäilemättä kirjoitin vähintäin kymmenkunnan vastauksia.\nMinä aloitin yhtä: \"Kuinka saatan koskaan toivoa, rakas Agnes, että\nsaisin muistostasi poistetuksi sen inhottavan vaikutuksen\" -- siinä se\nei enää miellyttänyt minua, vaan minä revin sen rikki. Minä aloitin\ntoista: \"Shakespeare on huomauttanut, rakas Agnes'ini, kuinka\nkummallista on, että ihminen pistää vihollisensa suuhunsa\" -- se\nmuistutti minua Markham'in ihmisestä eikä siitä tullut sen pidempää.\nMinä koetin myöskin runoutta. Minä aloitin yhtä kirjettä seuraavalla\nsäkeellä: \"Oi, ällös muistako mitään muuta\" -- mutta tämä johdatti\nmieleeni viidettä Marraskuuta ja kävi hullunpäiväiseksi. Monen\nyrityksen jälkeen kirjoitin: \"Rakas Agnes'ini. Sinun kirjeesi on sinun\nkaltaisesi, ja mitä suurempaa ylistystä saattaisin siitä sanoa? Minä\ntulen kello neljä. Ystävällisesti ja surullisesti. T. C.\" Tämän kirjeen\nsaatuansa (minä aioin varmaan kaksikymmentä kertaa vaatia sitä\ntakaisin, kun se jo oli poissa käsistäni) kirjeenkantaja viimein lähti.\n\nJos päivä oli vaan puoleksi niin kauhea jollekulle muulle viralliselle\ngentlemanille Doctors' Commons'issa, kuin se oli minulle, uskon\ntotisesti, että hän jossakin määrässä suoritti sovinto-uhria sen osan\npuolesta, joka hänellä oli tässä homehtuneessa, vanhassa kirkollisessa\njuustossa. Vaikka jätin byroon kello puoli neljä ja viisi minutia sen\njälkeen jo kiertelin yhtymyspaikan likitteellä, oli kuitenkin St.\nAndrew'in kellon mukaan Holbornissa neljännes kulunut määräajan yli,\nennenkuin sain kootuksi niin paljon hurjaa voimaa, että nykäisin sitä\nyksityisten soitinkellon pontta, joka oli sovitettu Mr. Waterbrook'in\nhuoneen vasemmanpuoliseen ovenpieleen. Mr. Waterbrook'in varsinaista\nammatti-tointa harjoitettiin alikerroksessa, mutta hienonlaisia asioita\n(joita siellä oli hyvin paljon) rakennuksen yliosassa. Minua näytettiin\nsievään, mutta jotenkin ahtaasen vierashuoneesen, ja siellä istui\nAgnes, kutoen yhtä kukkaroa.\n\nHän näytti niin levolliselta ja hyvältä ja muistutti minua niin\nelävästi noista ilmaisista, vilppaista koulupäivistäni Canterbury'ssä\nsekä siitä pöhistyneestä, tupakan-savuisesta, tyhmästä raukasta,\njommoisena olin ollut entis-illan, että minä, koskei kukaan muu ollut\nläsnä, sorruin itsesyytökseni ja häpeäni alle ja -- lyhyeltä,\nmenettelin narrin tavalla. Minä en voi kieltää, että vuodatin kyyneliä.\nMutta tähän hetkeen saakka olen kahdenvaiheinen, oliko se ylipäänsä\nviisainta vai naurettavinta, mitä voin tehdä.\n\n\"Jos se olisi ollut joku muu, kuin sinä, Agnes\", sanoin minä, kääntäen\npois päätäni, \"en olisi huolinut siitä puoleksikaan niin paljon. Mutta\nettä se juuri satuit olemaan sinä, joka näit minut! Ensiksi minä\nmelkein toivoin, että olisin kuollut\".\n\nHän pani kätensä -- sen koskeminen tuntui toisenlaiselta, kuin minkään\nmuun käden -- tuokioksi käsivarrelleni; ja minä tunsin siitä niin\nsuurta huojennusta ja lohdutusta, etten voinut olla sitä huulilleni\nnostamatta ja kiitollisesti sitä suutelematta.\n\n\"Käy istumaan\", käski Agnes iloisesti. \"Älä ole niin alakuloinen,\nTrotwood. Jollet voi minuun luottaa, keneenkä voit luottaa?\"\n\n\"Voi, Agnes!\" vastasin minä. \"Sinä olet minun hyvä enkelini!\"\n\nHän hymyili mielestäni vähän surullisesti ja pudisti päätänsä.\n\n\"Niin, Agnes, minun hyvä enkelini! Aina minun hyvä enkelini!\"\n\n\"Jos todella olisin, Trotwood\", vastasi hän, \"löytyy yksi asia, josta\npitäisin erittäin lukua\".\n\nMinä katselin häntä kysyväisesti, mutta minua aavisti jo, mitä hän\ntarkoitti.\n\n\"Minä varoittaisin sinua\", lausui Agnes vakavalla katseella, \"pahan\nenkelisi suhteen\".\n\n\"Rakas Agnes'ini\", aloitin minä, \"jos tarkoitat Steerforth'ia --\".\n\n\"Häntä minä tarkoitan, Trotwood\", vastasi hän.\n\n\"Siinä tapauksessa, Agnes, päätät kovin väärin hänestä. Hänkö minun\ntaikka jonkun muun paha enkeli! Hänkö mitään muuta, kuin johdattajani,\nturvani ja ystäväni! Rakas Agnesini! Etkö tee väärin ja vastoin omaa\ntapaasi, kun tuomitset häntä siitä, mitä näit minusta entis-iltana?\"\n\n\"Minä en tuomitse häntä siitä, mitä näin sinusta entis-iltana\", vastasi\nhän tyvenesti.\n\n\"Mistä siis?\"\n\n\"Monesta asiasta -- jotka itsestänsä ovat vähäpätöisiä, mutta yhteen\nlaskettuina eivät minusta näytä semmoisilta. Minä arvostelen häntä\nosittain omien kertomustesi mukaan hänestä, Trotwood, osittain sinun\nluonteesi mukaan ja sen vaikutuksen mukaan, joka hänellä on sinun\nsuhteesi\".\n\nHänen siivossa äänessään oli aina jotakin, joka sydämessäni synnytti\nsäveliä, jotka vaan sointuivat yhteen tämän äänen kanssa. Se oli aina\ntotinen; mutta, kun se oli hyvin totinen, niinkuin nyt, oli siinä\njonkunlainen värähdys, joka kokonaan voitti minut. Minä istuin ja\nkatselin häntä, kun hän loi silmänsä ompelukseensa; minusta oli, kuin\nolisin yhä kuunnellut häntä; ja tämän äänen soidessa himmentyi\nSteerforth, vaikka sydämestäni rakastin häntä.\n\n\"Minä\", lausui Agnes, katsahtaen ylös taas, \"joka olen elänyt\nsemmoisessa yksinäisyydessä ja jonka on mahdoton tietää paljon\nmailmasta, teen hyvin rohkeasti siinä, että epäröimättä annan sinulle\nneuvoni taikka edes pidän tätä jyrkkää mieltä. Mutta minä tiedän, mikä\nsen on synnyttänyt, Trotwood -- mikä uskollinen muisto siitä, että\nolemme yhdessä kasvaneet, ja mikä harras osan-otto kaikkeen, mikä\nkoskee sinua. Se minut rohkeaksi tekee. Minä olen varma siitä, että,\nmitä sanon, on oikein. Minä olen aivan varma siitä, että niin on.\nMinusta tuntuu, kuin se olisi joku muu, joka puhuu sinulle, enkä minä,\nkun varoitan sinua, että olet saanut vaarallisen ystävän\".\n\nTaas katselin häntä, taas kuuntelin häntä, kun hän oli vaiennut, ja\ntaas Steerforth'in kuva himmentyi, vaikka se vielä oli sydämessäni\nkiintyneenä.\n\n\"Minä en ole niin järjetön, että toivoisin\", lausui Agnes, vähän ajan\nperästä jälleen puhuen tavallisella äänellänsä, \"että tahdot taikka\nettä voit kerrallaan muuttaa semmoista tunnetta, joka on käynyt\nvakuutukseksi sinussa; saatikka semmoista tunnetta, joka on juurtunut\nluottavaiseen luontoosi. Sinun ei tule äkkiä tehdä sitä. Minä vaan\npyydän sinua, Trotwood, jos milloinkaan ajattelet minua -- minä\ntarkoitan\", lisäsi hän levollisella hymyllä, sillä minä aioin\nkeskeyttää häntä, ja hän tiesi kyllä miksi, \"joka kerta kuin ajattelet\nminua -- muistamaan, mitä olen sanonut. Annatko minulle kaikki nämät\nanteeksi?\"\n\n\"Minä annan sinulle anteeksi, Agnes\", vastasin minä, \"kun kerran teet\noikeutta Steerforth'ille ja pidät hänestä yhtä paljon, kuin minä\".\n\n\"Eikö ennen?\" lausui Agnes.\n\nMinä näin jonkun varjon vierivän hänen kasvojensa yli, kun tällä tapaa\nmainitsin Steerforth'ia, mutta hän vastasi hymyyni, ja me olimme taas\nyhtä avosydämiset keskinäisessä ystävyydessämme, kuin ennen.\n\n\"Ja milloin, Agnes\", sanoin minä, \"annat minulle anteeksi entis-illan?\"\n\n\"Kun jälleen muistan sen\", vastasi Agnes.\n\nHän olisi jättänyt tämän aineen tähän, mutta minä en voinut sallia\nsitä, siksi oli sydämeni liian täynnä, vaan pyysin hartaasti, että\nsaisin kertoa hänelle, kuinka olin tullut niin itseäni häväisneeksi ja\nmihin satunnaisten asianhaarojen jaksoon teateri oli joutunut\nviimeiseksi osaksi. Mieleni huojentui suuresti, kun sain tehdä tämän ja\nlavealta puhua, kuinka kiitollisena olin Steerforth'ia kohtaan siitä\nhuolesta, jota hän piti minusta, kun en kyennyt pitämään huolta\nitsestäni.\n\n\"Sinä et saa unhottaa\", lausui Agnes, tyvenesti muuttaen\nkeskustelu-ainetta, kun minä olin päättänyt, \"että sinun täytyy aina\nilmoittaa minulle, ei ainoastaan milloin joudut murheisin, vaan myöskin\nmilloin rakastut. Kuka on astunut Miss Larkins'in sijaan, Trotwood?\"\n\n\"Ei kukaan, Agnes\".\n\n\"Joku, Trotwood\", sanoi Agnes nauraen ja heristäen sormeansa.\n\n\"Ei, Agnes, kunniani kautta! Löytyy tosin eräs lady Mrs. Steerforth'in\nhuoneessa, joka on sangen taitava ja jonka kanssa minä mielelläni puhun\n-- Miss Dartle -- mutta minä en rakasta häntä\".\n\nAgnes nauroi taas omaa terävyyttänsä ja ilmoitti minulle, että, jos\ntahdoin vilpittömästi uskoa hänelle kaikki, hän aikoi pitää vähäistä\nluetteloa ankarista rakkauden puuskistani ja siihen tarkasti panna\npäivän, jolloin ne itsekukin alkoivat, ajan, jona kestivät, sekä\npäivän, jona loppuivat, että se olisi niinkuin kuninkaitten ja\nkuningattarien hallitustaulu Englannin historiassa. Sitten hän kysyi\nminulta, olinko minä nähnyt Uriah'ta.\n\n\"Uriah Heep'iäkö?\" sanoin minä. \"En. Onko hän London'issa?\"\n\n\"Hän käy täällä alikerran byroossa joka päivä\", vastasi Agnes. \"Hän\ntuli London'iin viikkoa ennen minua. Minä pelkään: ikävissä asioissa,\nTrotwood\".\n\n\"Semmoisissa asioissa, jotka huolettavat sinua, Agnes, näen\", lausuin\nminä. \"Mitkä ne lienevät?\"\n\nAgnes laski neulomuksensa luotansa ja vastasi, pannen kätensä toinen\ntoisensa päälle ja miettiväisesti katsellen minua noilla kauniilla,\nlempeillä silmillänsä:\n\n\"Minä luulen, että hän aikoo ruveta asiakumppanuuteen isäni kanssa\".\n\n\"Kuinka? Uriah? Tuo halpa, imarteleva olento käärmeilisi semmoiseen\narvoon?\" huudahdin minä harmistuneena. \"Etkö ole vastustanut sitä,\nAgnes? Ajattele, minkälainen yhdistys siitä nähtävästi tulee. Sinun\ntäytyy puhua suoraan. Sinä et saa sallia, että isäsi astuu semmoisen\nmielettömän askeleen. Sinun täytyy estää sitä, Agnes, niin kauan kuin\nvielä on aikaa\".\n\nYhä katsellen minua, pudisti Agnes päätänsä, sillä välin, kuin minä\npuhuin, ja hymyili heikosti kiivauttani. Sitten hän vastasi:\n\n\"Sinä muistat viimeisen keskustelumme isästäni? Ei siitä mennyt pitkä\naika -- ei enemmän, kuin pari kolme päivää -- kuin hän antoi minulle\nensimäisen tiedon siitä, mitä nyt kerron sinulle. Oli surullista nähdä,\nmissä taistelossa hän oli, kun hän koetti esitellä sitä minulle\nvapaaehtoiseksi asiaksi hänen puoleltaan eikä kuitenkaan saanut\nsalatuksi, että hänen oli pakko siihen. Minä olin kovin murheissani\".\n\n\"Pakko siihen, Agnes! Kuka häntä siihen pakoittaa?\"\n\n\"Uriah\", vastasi hän, hetken epäiltyään, \"on saattanut itsensä\nvälttämättömän tarpeelliseksi isälle. Hän on viekas ja valpas. Hän on\nurkkinut tietoihinsa isäni heikkoudet, pitänyt niitä vireillä ja\nkäyttänyt niitä eduksensa, siksi kuin -- yhdellä sanalla sanoakseni\nkaikki, mitä tarkoitan, Trotwood, siksi kuin isä rupesi pelkäämään\nhäntä\".\n\nSitä oli enemmän, jota hän olisi voinut sanoa; enemmän, jota hän tiesi\ntaikka epäili; sen minä selvästi näin. Minä en voinut vaivata häntä\nkysymällä, mitä se oli, sillä minä tiesin, että hän salasi sitä\nminulta, isäänsä säästääksensä. Minä ymmärsin, että asiat jo kauan\naikaa olivat kallistuneet sinnepäin: niin, jos vähänkin ajattelin,\ntäytyi minun havaita, että asiat olivat kauan aikaa kallistuneet\nsinnepäin. Minä pysyin äänetönnä.\n\n\"Hänen valtansa isäni suhteen\", lausui Agnes, \"on sangen suuri. Hän\nosoittaa nöyryyttä ja kiitollisuutta -- rehellisesti ehkä; minä toivon\nniin -- mutta hänen asemansa on todella mahtava, ja minä pelkään, että\nhän kovalla tavalla käyttää tätä valtaansa\".\n\nMinä sanoin, että hän oli ilkeä koira, ja mieleni oli oikein hyvä, kun\ntällä hetkellä sain sanoa sitä.\n\n\"Siihen aikaan, jota mainitsin ja jolloin isä puhui minun kanssani\",\njatkoi Agnes, \"oli hän ilmoittanut isälle, että hän aikoi muuttaa pois;\nettä hän oli kovin pahoillaan ja vastahakoinen luopumaan, mutta, että\nhänen nyt oli parempi tulevaisuus tarjona. Isäni oli silloin kovin\nalakuloinen ja enemmän sortunut surusta, kuin ikinä sinä taikka minä\nolemme nähneet; mutta tämä asiakumppanuuden tuuma näytti huojentavan\nhäntä, vaikka samalla kertaa tuntui siltä, kuin hän olisi ollut\nloukattu ja häpeissänsä siitä\".\n\n\"Ja kuinka sinä menettelit, Agnes?\"\n\n\"Minä tein, Trotwood\", vastasi hän, \"mitä, toivoakseni, oli oikein.\nVakuutettuna siitä, että altistuminen oli tarpeellinen isäni rauhalle,\npyysin häntä rupeamaan siihen. Minä sanoin, että se keventäisi hänen\nelämänsä taakkaa -- minä toivon, että se keventää! -- ja antaisi\nminulle enemmän tilaisuutta seurustella hänen kanssaan. Voi, Trotwood!\"\nhuudahti Agnes, käsillänsä peittäen kasvojaan, kun kyynelet valuivat\nniistä alas, \"minusta tuntuu melkein kuin olisin ollut isäni vihollinen\neikä hänen rakastava lapsensa. Sillä minä tiedän, kuinka rakkaus minuun\non muuttanut hänet. Minä tiedän, kuinka hän on supistanut taipumustensa\nja velvollisuuksiensa piirin ja yhdistänyt kaikki ajatuksensa minuun.\nMinä tiedän, kuinka monesta asiasta hän on luopunut minun tähteni, ja\nkuinka hänen tuskalliset huolensa minun puolestani ovat kolkostuttaneet\nhänen elämäänsä, heikontaneet hänen voimaansa ja jäntevyyttänsä,\nalituisesti kääntäen niitä samaan ajatukseen. Jospa joskus saisin tämän\nparannetuksi! Jospa joskus voisin auttaa häntä ylöspäin, koska olen,\nvaikka viattomasti, ollut syypäänä hänen alaspäin menoonsa\".\n\nMinä en ollut koskaan ennen nähnyt Agnes'in itkevän. Minä olin nähnyt\nkyyneliä hänen silmissään, kun toin kotiin uusia kunniamerkkejä\nkoulusta, minä olin nähnyt niitä, kun viimein puhuimme hänen isästään,\nja minä olin nähnyt hänen kääntävän pois leppeätä päätänsä, kun jätimme\ntoinen toisemme hyvästi; mutta minä en ollut koskaan nähnyt hänen\nsurevan niinkuin nyt. Se saatti minut niin murheelliseksi, etten voinut\nmuuta kuin yksinkertaisella, avuttomalla tavalla sanoa: \"Voi, Agnes,\nälä nyt! Älä, rakas sisareni!\"\n\nMutta Agnes oli liian etevä minun suhteeni luonteen ja aikomusten\npuolesta, niinkuin nyt hyvin tiedän -- mitä tahansa silloin tiesin\ntaikka en tietänyt -- ettei hän kauan tarvinnut pyyntöjäni. Se kaunis,\nlevollinen käytös, joka muistissani eroittaa hänet kaikista muista,\npalasi jälleen, niinkuin pilvi olisi poistunut kirkkaalta taivaalta.\n\n\"Ei ole luultavaa, että enää saamme olla kauan aikaa kahden kesken\",\nlausui Agnes, \"ja niin kauan kuin minulla on tilaisuus, salli minun\nvakaasti pyytää sinua, Trotwood, olemaan ystävällinen Uriah'lle. Älä\nsysää häntä pois luotasi. Älä suutu siihen (niinkuin minä luulen, että\nsinulla on luonnosta taipumus tehdä), mikä hänessä on sinua\nmiellyttämättä. Häneen ehkä ei ole syytä suuttua, sillä me emme varmaan\ntiedä mitään pahaa hänestä. Oli miten oli, ajattele ensiksi isää ja\nminua\".\n\nAgnes'illa ei ollut mitään aikaa sanoa enemmän, sillä ovi aukeni ja\nMrs. Waterbrook, joka oli kookas lady -- taikka jolla oli kookas puku:\nminä en tarkkaan tiedä, kumpi oli laita, sillä minä en tiedä, mikä oli\npukua, mikä ladyä -- tuli purjehtien sisään. Minulla oli joku hämärä\nmuisto, että olin nähnyt hänet teaterissa, niinkuin vaaleassa\ntaikalyhdyssä; mutta hän näytti täydellisesti muistavan minut ja yhä\nepäilevän, että olin päihtyneenä.\n\nVähitellen huomatessaan, että olin selvä ja (toivoakseni) häveliäs\nnuori gentlemani, muuttui Mrs. Waterbrook kuitenkin paljon lempeämmäksi\nminua kohtaan ja kysyi ensiksi, kävelinkö usein puistoissa, ja\ntoiseksi, otinko paljon osaa seura-elämään. Kun kieltämällä vastasin\nmolempiin näihin kysymyksiin, tuntui minusta, kuin taas olisin\nalentunut hänen hyvässä ajatuksessaan; mutta hän salasi sitä taitavasti\nja käski minut päivällisille seuraavaksi päiväksi. Minä suostuin\nkutsumukseen ja sanoin jäähyväiseni, mennessäni poiketen Uriah'n luo\nbyroosen, johon jätin korttini häntä varten, koska hän oli poissa.\n\nKun seuraavana päivänä saavuin päivällisille ja, oven auettua, painuin\npaistin-käryyn, niinkuin saunan löylyyn, aavisti minua, etten minä\nollut ainoa vieras; sillä minä tunsin kohta kirjeenkantajan, joka\nvalepuvussa autti perheen palveliaa ja vartoi portaitten alipäässä,\nminua ilmoittaaksensa. Rohkeasti nimeäni kysyessään koetti hän kaikin\nvoimin näyttää siltä, kuin hän ei koskaan ennen olisi nähnyt minua;\nmutta hyvin minä hänet tunsin, ja hyvin hän minut tunsi. Omatunto teki\nmeistä molemmista pelkureita.\n\nMinä näin, että Mr. Waterbrook oli keski-ikäinen gentlemani, jolla oli\nlyhyt kaula ja iso paidankaulus ja jota vaan mustan nenän puute esti\nolemasta täydellisenä moppakoiran kuvana. Hän lausui minulle, että\nhäntä ilahutti saada kunnia päästä tuttavuuteen minun kanssani; ja kun\nolin suorittanut kunnian-osoitukseni Mrs. Waterbrook'ille, esitteli\nisäntä minut suurella komeudella eräälle mustaan samettihameesen ja\nisoon mustaan sametti-hattuun puetulle, sangen majesteetilliselle\nladylle, joka, muistaakseni, näytti joltakin läheiseltä Hamlet'in\nsukulaiselta -- esimerkiksi hänen tädiltänsä.\n\nTämän ladyn nimi oli Mrs. Henry Spiker; ja hänen puolisonsa oli siellä\nmyöskin; niin kylmäkiskoinen mies, että hänen päähänsä näytti olevan\nsirotettu härmää harmaitten hiusten sijasta. Ääretöntä kunnioitusta\nosoitettiin Henry Spiker'iläisille, sekä mies- että naispuolisille;\njoka, niinkuin Agnes kertoi minulle, tapahtui sen vuoksi, että Mr.\nHenry Spiker oli asian-ajaja jollekin tai jollekulle, minä en\nmuista mille enkä kenelle, joka oli kaukaisessa yhteydessä\nvaltiovarain-viraston kanssa.\n\nMinä tapasin Uriah Heep'in seurassa. Hän oli puettu mustaan asuun ja\nsyvään nöyryyteen. Hän sanoi minulle, kun pudistin hänen kättänsä, että\nhän oli ylpeä siitä, että minä huomasin hänet, ja että hän todella\ntunsi itsensä kiitolliseksi minulle alentuvaisuudestani. Minä olisin\nmelkein suonut, että hän olisi ollut vähemmän kiitollinen minulle,\nsillä kiitollisuudessansa liehui hän ympärilläni kaiken iltaa; ja\nmilloin hyvänsä minä lausuin sanan Agnes'ille, tuijotti hän aina\nvarjottomilla silmillänsä ja kuolleenkaltaisilla kasvoillaan takaapäin\nmeihin.\n\nSiellä oli muitakin vieraita -- kaikki, siltä minusta näytti, tätä\ntilaisuutta varten jäällä jäähdytetyt, niinkuin viini. Mutta siellä oli\nyksi, johon käänsin huomioni, ennenkuin hän tuli, koska kuulin häntä\nilmoitettavan Mr. Traddles'iksi! Ajatukseni lensivät takaisin Salem\nHouse'en; ja olikohan se Tommy, mietin minä, jonka oli tapa piirtää\nluurankoja!\n\nMinä odotin Mr. Traddles'ia tavattoman hartaasti. Hän oli\nmaltilliselta, vakavalta näyttävä, käytökseltään ujo, nuori mies, jolla\noli lystillinen, tuuhea-tukkainen pää, ja silmät, jotka olivat melkein\nliiaksi siirottavat; ja hän peräytyi johonkin pimeään nurkkaan niin\npian, että minulla oli vastus löytää häntä. Vihdoin sopi minun selvästi\nnähdä hänet, ja joko silmäni pettivät minut taikka se oli vanha,\nonneton Tommy.\n\nMinä suunnitin askeleeni Mr. Waterbrook'in luo ja sanoin luulevani,\nettä minun oli ilo nähdä eräs vanha koulukumppani täällä.\n\n\"Todella?\" lausui Mr. Waterbrook kummastuneena. \"Te olette liian nuori\nMr. Henry Spiker'in koulukumppaniksi?\"\n\n\"Häntä minä en tarkoita!\" vastasin minä. \"Minä tarkoitan sitä\ngentlemania, jonka nimi on Traddles\".\n\n\"Vai niin!\" lausui isäntäni suuresti vähentyneellä osanotolla. \"Se on\nmahdollista\".\n\n\"Jos se todella on sama mies\", sanoin minä, katsellen Traddles'ia\nkohden, \"olimme yhdessä eräässä paikassa, jota nimitettiin Salem\nHouse'ksi, ja hän oli oivallinen toveri\".\n\n\"Kyllä. Traddles on hyvä toveri\", vastasi isäntä, nyykäyttäen päätänsä\njonkunlaisella suvaitsevalla tavalla. \"Traddles on sangen hyvä toveri\".\n\n\"Se on kummallinen yhteensattumus\", arvelin minä.\n\n\"Se onkin todella\", vastasi isäntäni, \"oikea sattumus, että Traddles on\nensinkään täällä, koska Traddles kutsuttiin tänne päivällisille vasta\ntänä aamuna, kun se sija pöydässä, joka oli aiottu Mrs Henry Spiker'in\nveljelle, joutui tyhjäksi hänen pahoin-vointinsa tähden. Oikein\ngentlemanin kaltainen mies, tuo Mrs. Henry Spikerin veli, Mr.\nCopperfield\".\n\nMinä sopersin suostumusta, joka oli täynnä tunteellisuutta, siihen\nkatsoen, etten tietänyt yhtäkään mitään hänestä; ja minä kysyin, mikä\nammatti Mr. Traddles'illa oli.\n\n\"Traddles\", vastasi Mr. Waterbrook, \"on nuori mies, joka lukee\nadvokatiksi ruvetakseen. Niin. Hän on sangen hyvä toveri -- ei\nkenenkään vihollinen, paitsi oma\".\n\n\"Onko hän oma vihollisensa?\" kysyin minä pahoillani, kun kuulin tämän.\n\n\"No\", vastasi Mr. Waterbrook, vetäen suutansa suppuun ja leikitellen\nkellonvitjojensa kanssa tyytyväisellä, varakkaalla tavalla. \"Minä\nsanoisin, että hän on yksi niistä ihmisistä, jotka estävät omaa valoaan\nloistamasta. Niin, minä sanoisin, ettei hän koskaan esimerkiksi olisi\nviiden sadan punnan arvoinen. Eräs ammatti-kumppani kiitti häntä\nminulle. Oh niin. Niin. Hänellä on jonkunlainen kyky panna kokoon\nlakikirjoituksia ja selvään esitellä asioita kirjeellisesti. Minun on\ntilaisuus vuoden kuluessa toimittaa Traddles'ille vähän ansiota; vähän\n-- vaikka hänelle paljon. Oh niin. Niin!\"\n\nMinuun vaikutti suuresti se erinomaisen tanea ja itsemieltynyt tapa,\njolla Mr. Waterbrook vähän väliä lausui tuota pikkuista \"niin\" sanaa.\nSiinä asui kummallinen voima. Se saatti täydellisesti ajattelemaan\nsemmoista miestä, joka oli syntynyt, etten sanoisi hopealusikka\nkädessä, ryntötikkaitten kanssa ja oli kiivennyt ylös kaikille elämän\nkukkuloille, toiselle toisen perästä, siksi kuin hän nyt linnoitusten\nharjalta filosofin ja suojelian silmällä katseli niitä, jotka olivat\nalhaalla juoksu-kaivannoissa.\n\nMinä mietin vielä tätä asiaa, kun päivälliset ilmoitettiin valmiiksi.\nMr. Waterbrook talutti alas Hamlet'in tädin ja Mr. Henry Spiker Mrs.\nWaterbrook'in. Agnes, jota olisin itse mielelläni tahtonut saattaa,\nannettiin eräälle muhoilevalle, heikkosääriselle toverille. Uriah,\nTraddles ja minä, jotka olimme seuran nuorempi osa, menimme viimeiseksi\nalas, niinkuin vaan sopi. Että Agnes vietiin minulta, ei pahoittanut\nminua niin paljon, kuin se muutoin olisi pahoittanut, koska sen kautta\nsain tilaisuutta portailla esitellä itseäni Traddles'ille, joka\ntervehti minua sydämellisesti, sillä välin kuin Uriah luikerteli\nvieressämme semmoisella tungettelevaisella tyytyväisyydellä ja\nitse-alennuksella, että olisin ilolla heittänyt hänet menemään\nrinta-nojan ylitse.\n\nTraddles ja minä eroitettiin pöydässä, sillä meitä sijoitettiin kahteen\netäiseen kulmaan: hän erään punaisen sametti-ladyn valoon; minä\nHamlet'in tädin varjoon. Päivällisiä kesti jotenkin kauan ja keskustelu\nkoski aatelisia -- ja verta. Mrs. Waterbrook ilmoitti meille monta\nkertaa, että jos hän oli mihinkään mieltynyt, hän oli mieltynyt vereen.\n\nMieleeni joutui useita kertoja, että olisimme menestyneet paljon\nparemmin, jollemme olisi olleet niin gentilejä. Me olimme niin\nerinomaisen gentilejä, että keskustelumme ala kävi hyvin ahtaaksi. Mr.\nja Mrs. Gulpidge'llä. jotka olivat seurassamme, oli toisen kautta\njotakin tekemistä (ainakin Mr. Gulpidge'llä oli) Pankin laki-asiain\nkanssa; ja osittain Pankin tähden, osittain valtiovarain-viraston\ntähden pidimme puheessamme yhtä tarkkaa rajaa, kuin hovikalenteri.\nPäälle päätteeksi oli Hamlet'in tädillä se sukuvika, että hän rupesi\nyksinhaasteloon ja katkonaisella tavalla itseksensä jutteli jokaisessa\naineessa, jota aloitettiin. Niitä ei tosin ollut monta; mutta kun aina\npalasimme vereen, oli hänellä yhtä lavea miettimisen ala, kuin hänen\nveljenpojallansakin.\n\nMe olisimme sopineet vampyri-joukoksi, niin veriseksi kävi\nkeskustelumme.\n\n\"Minä tunnustan, että minulla on sama ajatus kuin Mrs.\nWaterbrook'illa\", lausui Mr. Waterbrook, viini-lasi silmän edessä.\n\"Muut asiat ovat sangen hyvät tavallansa, mutta veri voittaa kaikki!\"\n\n\"Oh! Ei ole mitään, joka siinä määrässä tyydyttäisi\", muistutti\nHamlet'in täti. \"Ei löydy mitään, joka on niin paljon ihmisen\n_beau-ideal_ -- kaikista tuollaisista asioista, yleensä puhuen. Löytyy\nmuutamia alhaisia mieliä (ei monta, ilokseni toivon sitä, mutta\nkuitenkin _muutamia_), jotka halukkaammin tahtoisivat kumartaa\nepäjumalia, joksi _minä_ sanoisin sitä. Oikeita epäjumalia. Ansioita,\nluonnonlahjoja ja muita sellaisia. Mutta nämät ovat asioita, joita emme\nvoi aisteillamme havaita. Niin ei ole veren laita. Me näemme veren\nnenässä, ja tunnemme sen. Me tapaamme sen leuassa, ja sanomme: 'tuossa\nse on! Se on verta!' Se on oikea tosi-asia. Me osoitamme sitä\ntoisillemme. Se ei salli mitään epäilystä\".\n\nTuo muhoileva, heikko-säärinen toveri, joka oli saattanut alas\nAgnes'in, esitteli mielestäni tätä kysymystä vielä enemmän\nratkaisevalla tavalla.\n\n\"Oh, näettekö, hiisi vieköön\", lausui tämä gentlemani, katsellen ympäri\npöytää yksinkertaisella hymyllä, \"me emme voi olla ilman verta,\nnäettekö. Meillä pitää olla verta, näettekö. Muutamat nuoret veitikat,\nnäettekö, ovat ehkä vähän takapajulla kasvatuksensa ja käytöksensä\npuolesta ja eksyvät vähän oikealta tolalta, näettekö, ja saattavat\nitsensä ja muita ihmisiä monenlaiseen pulaan -- ja kaikenlaista muuta\nsemmoista -- mutta hiisi vieköön, hauska on ajatella, että heissä on\nverta! Itse puolestani sallisin aina ennemmin, että joku mies, jossa on\nverta, paiskaisi minut maahan, kuin että joku, jossa ei sitä ole,\nnostaisi minut ylös!\"\n\nTämä ajatus, joka ikäänkuin pähkinänkuoreen käsitti kokoon yleisen\nkysymyksen, herätti harrasta mieltymystä ja tuotti paljon arvoa tälle\ngentlemanille, siksi kuin ladyt nousivat pöydästä. Tämän jälkeen\nhuomasin, että Mr. Gulpidge ja Mr. Henry Spiker, jotka olivat tähän\nsaakka pysyneet niinkuin erinänsä muista, rupesivat puolustusliittoon\nmeitä, yhteistä vihollista, vastaan ja pöydän poikki pitivät\njonkunlaista salamyhkäistä keskustelua meidän voittamiseksemme ja\nkukistamiseksemme.\n\n\"Tuo ensimäisen neljän-tuhannen ja viiden-sadan punnan velkakirjan asia\nei ole selvinnyt sillä tapaa, kuin odotettiin, Spiker\", lausui Mr.\nGulpidge.\n\n\"Tarkoitatteko herttua A:n?\" arveli Mr. Spiker.\n\n\"Kreivi B:n\", sanoi Mr. Gulpidge.\n\nMr. Spiker kohotti kulmakarvojansa ja näytti kovin huolestuneelta.\n\n\"Kun kysymys esitettiin Lord -- minun ei tarvitse nimittää häntä\",\nlausui Mr. Gulpidge, pidättäen itseänsä.\n\n\"Minä ymmärrän\", sanoi Mr. Spiker, \"N:lle\".\n\nMr. Gulpidge nyykäytti synkän-näköisenä päätänsä -- \"esitettiin\nhänelle, oli hänen vastauksensa: 'rahaa taikka ei mitään helpoitusta'\".\n\n\"Herra siunatkoon sieluani!\" huudahti Mr. Spiker.\n\n\"'Rahaa taikka ei mitään helpoitusta'\", toisti Mr. Gulpidge jämeällä\näänellä. \"Lähimmäinen perintövuorossa -- te ymmärrätte?\"\n\n\"K.\", lausui Mr. Spiker pahan-enteisellä katseella.\n\n\"K. kieltäysi nyt jyrkästi allekirjoittamasta. Häntä varrottiin\nNew-market'issa tätä tarkoitusta varten, mutta hän kieltäysi kerrallaan\nsitä tekemästä\".\n\nMr. Spiker kuunteli niin hartaasti, että hän kävi kuin kivettyneeksi.\n\n\"Semmoisella kannalla asia nyt on\", lausui Mr. Gulpidge, heittäytyen\ntaaksepäin tuolillansa. \"Ystävämme Waterbrook suonee minulle anteeksi,\njollen niitten suurten asiain vuoksi, jotka ovat vaaran-alaisina, puhu\nselvemmin\".\n\nMr. Waterbrook oli minun silmissäni vaan liian onnellinen, kun\nsemmoisiin asioihin ja semmoisiin nimiin edes viitattiin hänen pöytänsä\npoikki. Hän koetti näyttää siltä, kuin hänellä olisi joku surettava\ntieto asiasta (vaikka minä olen vakuutettu siitä, ettei hän ymmärtänyt\nkeskustelusta enemmän, kuin minäkään), ja hyväksyi suuresti sitä\ntaitavaa varovaisuutta, jota oli noudatettu. Kun Mr. Spiker'ille oli\nuskottu tämmöinen asia, tahtoi hän tietysti kunnioittaa ystäväänsä\njollakin luottamuksella omalta puoleltaan; sen vuoksi seurasi edellistä\nkeskustelua toinen, jossa Mr. Gulpidge'n oli vuoro kummastella, ja tätä\nkeskustelua vielä kolmas, jossa kummastelemisen vuoro palasi Mr.\nSpiker'ille jälleen, ja niin edespäin, yhä vaihetellen. Koko tämän ajan\nme syrjäiset istuimme maahan painuneina niistä kauheista asioista,\njotka olivat vaaran-alaisina tässä keskustelussa; ja isäntämme katseli\nmeitä ylpeästi, niinkuin jonkunlaisia terveellisen kammon ja ihmetyksen\nuhreja.\n\nMinä olin todella oikein iloinen, kun pääsin ylikerrokseen Agnes'in\nluo ja sain puhua hänen kanssaan jossakin nurkassa ja hänelle\nesitellä Traddles'ia, joka oli ujo, mutta miellyttävä ja yhä sama\nhyvänluontoinen olento. Koska hänen täytyi lähteä varhain, sillä hänen\noli määrä matkustaa pois seuraavana päivänä kuukaudeksi aikaa, en\nsaanut keskustella hänen kanssaan niin paljon, kuin olisin suonut;\nmutta me vaihdoimme adresseja ja lupasimme keskinäiseksi huviksemme\nyhtyä jälleen, kun hän palaisi takaisin kaupunkiin. Hän kuuli\nihastuksella, että minä tunsin Steerforth'in, ja puhui hänestä\nsemmoisella ystävyydellä, että minä käskin hänen kertoa Agnes'ille,\nmitä hän Steerforth'ista ajatteli. Mutta Agnes ei muuta kuin katseli\nminua sillä aikaa ja pudisti vähän päätänsä, milloin hyvänsä minä\nsilmäilin häntä. Kosk'ei Agnes ollut semmoisessa seurassa, jossa minä\nluulin hänen erittäin menestyvän, olin melkein iloinen, kun kuulin,\nettä hän aikoi lähteä pois muutamien päivien perästä, vaikka minua\nsuretti, kun ajattelin, että minun täytyi niin pian taas erota hänestä.\nTämä sai minut jäämään, siksi kuin koko muu seura oli mennyt. Hänen\nkanssaan puhuminen ja hänen laulantansa kuunteleminen oli semmoinen\nhupainen muistutus minulle onnellisesta elämästäni tuossa vakavassa,\nvanhassa asunnossa, jonka hän oli tehnyt niin ihanaksi, että olisin\nvoinut jäädä tänne puoleksi yöksi; mutta, kosk'ei minulla ollut mitään\nsyytä viipyä täällä, kun kaikki kynttilät Mr. Waterbrook'in\nseurahuoneessa olivat sammutetut, sanoin minä hyvästi, vaikk'ei\nsuinkaan halukkaasti. Minä tunsin silloin enemmän, kuin koskaan, että\nAgnes oli minun hyvä enkelini; ja jos ajattelin hänen suloisia\nkasvojansa ja levollista hymyänsä, niinkuin ne olisivat loistaneet\npuoleeni jostakin kaukaisesta, enkelin-kaltaisesta olennosta, toivon,\netten ajatellut mitään pahaa.\n\nMinä olen sanonut, että vieraat olivat kaikki menneet, mutta minun\nolisi pitänyt luvusta eroittaa Uriah, jota en sulje tähän nimitykseen\nja joka ei ollut ensinkään laannut likipaikoillamme liehumasta. Hän oli\nihan takanani, kun astuin portaita alas. Hän oli ihan vieressäni, kun\nlähdin talosta, hitaasti sovittaen pitkiä luurangon sormiansa Guy\nFawkes'in[30] hansikka-parin vielä pidempiin sormiin.\n\nSe ei ollut mistäkään halusta Uriah'n seuraan, vaan sen vuoksi, että\nmuistin Agnes'in pyyntöä, kuin kysyin häneltä, tahtoiko hän tulla\nkotiin huoneisini kahvia juomaan.\n\n\"Todella, Master Copperfield\", vastasi hän -- \"suokaat anteeksi,\nMister[31] Copperfield, mutta tuo toinen tuntuu niin luonnolliselta --\nminä en tahtoisi, että vaivaisitte itseänne ja kutsuisitte niin halpaa\nhenkilöä, kuin minua, luoksenne\".\n\n\"Ei siinä ole mitään vaivaa\", sanoin minä. \"Tahdotteko tulla?\"\n\n\"Minä tahtoisin hyvin mielelläni\", vastasi Uriah luikerrellen.\n\n\"Hyvä, tulkaat siis!\" lausuin minä.\n\nMinä en voinut olla häntä vähän nurjasti kohtelematta, mutta hän ei\nnäyttänyt huolivan siitä. Me astuimme lyhyintä tietä emmekä\npuhuneet monta sanaa matkalla, ja hän oli niin nöyrä noitten\nlinnunpeloitus-hansikastensa suhteen, että hän yhä veti niitä käteensä\neikä näyttänyt tässä toimessa ollenkaan edistyneen, kun pääsimme\nasuntoni luoksi.\n\nMinä talutin häntä noita pimeitä portaita ylös, ettei hän loukkaisi\npäätänsä johonkin, ja hänen kostea, kylmä kätensä tuntui todella niin\nsammakon tapaiselta kädessäni, että minun teki mieli hellittää siitä ja\njuosta tieheni. Agnes ja vieraanvaraisuus voittivat minut kuitenkin ja\nminä saatin hänet majaani. Kun sytytin kynttiläni, joutui hän nöyrään\nihastukseen siitä huoneesta, joka ilmestyi hänen eteensä; ja kun keitin\nkahvia yksinkertaisessa läkki-astiassa, jossa Mrs. Crupp mielellään\nvalmisti sitä (etupäässä, luullakseni, sentähden, ettei se ollut täksi\ntarpeeksi aiottu, vaan partaveden lämmitykseksi, ja sentähden, että\nlöytyi kallis patenttikahvikeitin, joka oli pantu ruokakammioon\nruostumaan), osoitti hän niin suurta mielenliikutusta, että ilolla\nolisin voinut kaltata hänet.\n\n\"Todella, Master Copperfield -- Mister Copperfield aioin sanoa\", lausui\nUriah, \"kun näkee teidän passaavan minua, on se asia semmoinen, jota en\nolisi voinut koskaan odottaa! Mutta joka taholla tapahtuu minulle niin\nmonta asiaa, joita en olisi koskaan voinut halvassa asemassani odottaa,\nettä näyttää satavan siunauksia pääni päälle. Te olette varmaan\nkuulleet jotakin eräästä muutoksesta tulevaisuuden toiveissani, Master\nCopperfield -- Mister Copperfield aioin sanoa?\"\n\nKun hän istui sohvallani, pitkät polvet vedettynä ylös kahvikupin alle,\nhattu ja hansikkaat lattialla vieressä, lusikka verkalleen liikkuen\nympäri, varjottomat, punaiset silmät, jotka näyttivät niinkuin olisivat\nkärventäneet pois ripsensä, kääntyneinä minua kohden, mutta minua\nkatselematta, ennen kuvatut ilkeät uurteet hänen sieramissansa tullen\nja mennen jokaiselta henkäykseltä, ja käärmeentapainen vääntely\nulottuen pitkin koko ruumista leuasta alkaen saappaisin saakka -- kun\nhän näin istui, tulin itsekseni siihen päätökseen, että hän\nsanomattomasti inhotti minua. Minua tuskastutti kovasti, että hän oli\nminun vieraanani, sillä minä olin silloin nuori ja tottumaton\npeittämään, mitä voimakkaasti tunsin.\n\n\"Te olette kaiketi kuulleet jotakin eräästä muutoksesta tulevaisuuden\ntoiveissani, Master Copperfield -- Mister Copperfield aioin sanoa?\"\nmuistutti Uriah.\n\n\"Kyllä\", sanoin minä, \"vähän\".\n\n\"Ah! minä arvasin, että Miss Agnes tietäisi sen!\" vastasi hän\nlevollisesti. \"Minua ilahuttaa, kun näen, että Miss Agnes tietää sen.\nVoi, kiitoksia, Master -- Mister Copperfield!\"\n\nMinä olisin juljennut heittää häntä saapaspihdilläni päähän (se makasi\nvalmiina kaminin matolla), koska hän oli houkutellut minua ilmoittamaan\njotakin, vaikka vaan vähäpätöistä, joka koski Agnes'iin. Mutta minä\nvaan join kahviani.\n\n\"Mimmoiseksi profeetaksi olette itsenne osoittaneet, Mister\nCopperfield!\" jatkoi Uriah. \"Voi minua, mikä profeeta olette olleet!\nEttekö muista, kuinka kerta sanoitte minulle, että minä ehkä pääsisin\nasiakumppaniksi Mr. Wickfield'in toimeen ja että joskus sanottaisiin\nWickfield ja Heep! _Te_ kenties ette muista sitä; mutta, kun ihminen on\nhalpa, Master Copperfield, kätkee hän muistiinsa semmoiset asiat!\"\n\n\"Minä muistan sanoneeni niin\", lausuin minä, \"vaikk'en silloin pitänyt\nsitä juuri todennäköisenä\".\n\n\"Voi! kukapa sitä olisi todennäköisenä pitänyt, Mister Copperfield!\"\nvastasi Uriah ihastuksissaan, \"en todellakaan minä itse. Minä muistan\nomin huulin lausuneeni, että olin liian halpa. Siksi totta, totisesti\nkatsoinkin itseäni\".\n\nHän istui, pesään katsellen, tuo lovinen irvistys kasvoissansa, sillä\nvälin kuin minä silmäilin häntä.\n\n\"Mutta halvimmat henkilöt, Master Copperfield\", jatkoi hän kohta,\n\"voivat joutua välikappaleiksi johonkin hyvään. Minua ilahuttaa\najatella, että olen ollut välikappaleena johonkin hyvään Mr.\nWickfield'ille, ja ehkä saan olla semmoisena vielä suuremmassa\nmäärässä. Oi, mikä kunnon mies hän on. Mister Copperfield, mutta kuinka\nvaromaton hän on ollut!\"\n\n\"Minua pahoittaa kuulla sitä\", arvelin minä. Minä en voinut olla\nlisäämättä vähän pistäväisesti: \"kaikissa kohden\".\n\n\"Niin oikein, Mister Copperfield\", vastasi Uriah. \"Kaikissa kohden.\nEnnen kaikkia Miss Agnes'in suhteen! Te ette itse muista kauniita\nlauseitanne, Master Copperfield; mutta _minä_ muistan, kuinka kerta\nsanoitte, että jokaisen täytyi ihmetellä häntä ja kuinka minä kiitin\nteitä siitä! Te olette epäilemättä unhottaneet tämän, Master\nCopperfield?\"\n\n\"En\", sanoin minä kuivasti.\n\n\"Voi, kuinka minua ilahuttaa, ettette ole!\" huudahti Uriah. \"Kun\najattelee, että te olitte ensimäinen, joka sytytti kunnianhimon\nsäkeneet halvassa rinnassani, ja ettette ole unhottaneet sitä! Voi! --\nSallitteko, että pyydän teiltä kuppia kahvia lisäksi?\"\n\nSiinä pontevuudessa, jolla hän puhui säkenien sytyttämisestä, ja siinä\nkatseessa, jonka hän loi minuun, kun hän sanoi sitä, oli jotakin, joka\noli säpsähyttänyt minua, niinkuin jos olisin nähnyt hänet äkillisessä\nvalkean valossa. Herätettynä hänen pyyntönsä kautta, joka tuotiin esiin\naivan toisenlaisella äänellä, taritsin hänelle taas kahvia partaveden\npannusta, mutta tein tätä epävakaisella kädellä, äkkiä arvaten, että\nhän oli minua taitavampi, ja levottomasti peläten, mitä hän aikoi\nlisäksi sanoa, jonka pelon, minä tunsin sen, hän varmaan huomasi.\n\nHän ei puhunut yhtäkään mitään. Hän liikutti yhä kahviansa, hän särpi\nsitä, hän piteli hiljaa leukaansa kaamealla kädellänsä, hän katseli\npesään, hän katseli ympäri huonetta, hän ammotteli pikemmin kuin\nhymyili minulle, hän väänteli ja kiemuroitsi, kunnioittavaisesti\nliehitellen, hän liikutti kahviansa ja särpi sitä taas, mutta hän jätti\nkeskustelun jatkamisen minun toimekseni.\n\n\"Vai niin, että Mr. Wickfield\", lausuin minä viimein, \"joka on viittä\nsataa kertaa suurempi-arvoinen, kuin te -- -- taikka minä\"; vaikka mikä\nolisi ollut, en olisi voinut jättää tätä lauselman osaa taitamattomalla\nhytkäyksellä edellisestä eroittamatta; \"on ollut varomaton, Mr. Heep?\"\n\n\"Voi, kovin varomaton, Master Copperfield\", vastasi Uriah, nöyrästi\nhuoaten. \"Voi, kovin varomaton! Mutta minä soisin, että sanoisitte\nminua Uriah'ksi, jos suvaitsette. Se on niinkuin entisinä aikoina\".\n\n\"Hyvä! Uriah\", lausuin minä, sysäten sanaa suustani jonkunmoisella\nvastuksella.\n\n\"Kiitoksia!\" vastasi hän innolla. \"Kiitoksia, Master Copperfield!\nTuntuu siltä, kuin vanhat tuulet puhaltaisivat taikka vanhat kellot\nsoisivat, kun kuulee _teidän_ sanovan Uriah. Minä pyydän teiltä\nanteeksi. Lausuinko minä mitään?\"\n\n\"Mr. Wickfield'istä\", muistutin minä.\n\n\"Se on totta\", lausui Uriah. \"Voi! Suuri varomattomuus, Master\nCopperfield. Se on semmoinen aine, johon en tahtoisi koskea kenenkään\nmuun kuin teidän kuullessa. Teidänkin kuullen saatan vaan koskea siihen\neikä sen enempää. Jos joku muu olisi ollut minun sijassani näinä\nmuutamina viimeisinä vuosina, olisi hän tähän aikaan pitänyt Mr.\nWickfield'iä (voi; mikä kunnon mies hän on, Master Copperfield!)\npeukalonsa alla. Peu-ka-lonsa al-la\", lausui Uriah pitkäänsä, samalla\nkuin hän ojensi kamalalta näyttävää kättänsä pöytäni poikki ja painoi\nomaa peukaloansa sitä vastaan, siksi kuin pöytä värisi ja värisytti\nkoko huonetta.\n\nJos minun olisi ollut täytymys nähdä hänen asettavan litteää jalkaansa\nMr. Wickfield'in pään päälle, luulen, että tuskin olisin voinut vihata\nhäntä enemmän.\n\n\"Niin kyllä, Master Copperfield\", jatkoi hän leppeällä äänellä, joka\nkokonaan soti peukalon tointa vastaan, sillä tämä ei ensinkään laannut\npöytää kovasti painamasta, \"ei ole epäilemistäkään. Tappio, häpeä, minä\nen tiedä mitä kaikkia olisi tullut. Mr. Wickfield tietää sen. Minä olen\nhalpa välikappale ja halpa on se hyvä työ, jonka teen hänelle, mutta\nhän asettaa minut semmoiseen etevään paikkaan, johon tuskin olisin\nvoinut toivoa pääseväni. Kuinka kiitollinen tulisi minun olla!\" Kasvot\nkääntyneinä minua päin, kun hän päätti, mutta minua katselematta, nosti\nhän koukistuneen peukalonsa siitä paikasta, johon hän oli istuttanut\nsen, ja raappi sillä pitkäänsä ja miettiväisesti laihaa leukaansa,\nniinkuin hän olisi ajanut partaansa.\n\nMinä muistan hyvin, kuinka sydämeni suuttumuksesta sykki, kun näin\nhänen kavalien kasvojensa, joita punertava valkean hohto soveltuvalla\ntavalla valaisi, hankkivan jotakin puhetta lisäksi.\n\n\"Master Copperfield\", aloitti hän -- \"mutta minä estän teidän\nmaata-panoanne?\"\n\n\"Te ette estä minua. Minä menen tavallisesti myöhään levolle\".\n\n\"Kiitoksia, Master Copperfield! Tosin olen kohonnut halvasta\nasemastani, siitä kuin te ensin puhuttelitte minua mutta minä olen yhä\nhalpa. Minä toivon, etten koskaan muutu siitä miksikään. Te ette\najattele pahaa halpuudestani, vaikka uskon teille pienen asian, Master\nCopperfield' Ajatteletteko?\"\n\n\"En suinkaan\", sanoin minä vähän vastahakoisesti.\n\n\"Kiitoksia!\" Hän otti nenäliinan plakkaristaan ja alkoi pyyhkiä\nkämmeniänsä. \"Miss Agnes, Master Copperfield --\".\n\n\"No, Uriah?\"\n\n\"Voi kuinka hauskaa, kun itse-altanne sanotte minua Uriah'ksi!\"\nhuudahti hän ja jännehti, niinkuin sätkyttelevä kala. \"Oliko hän teidän\nmielestänne ollut hyvin kaunis tänä iltana, Master Copperfield?\"\n\n\"Minusta hän oli samannäköinen, kuin ainakin: kaikin päin etevämpi,\nkuin kukaan muu hänen ympärillänsä\", vastasin minä.\n\n\"Voi, kiitoksia! Se on aivan totta!\" huusi hän. \"Voi paljon kiitoksia\nsiitä!\"\n\n\"Ei tarvita\", sanoin minä ylpeästi. \"Ei ole mitään syytä, jonka vuoksi\nkiittäisitte minua\".\n\n\"Niin, Master Copperfield\", lausui Uriah, \"tämä on totta puhuen juuri\nse asia, jonka rohkenen uskoa teille. Vaikka minä olen halpa\", hän\npyyhki käsiänsä kovemmin ja katseli vuorotellen niitä ja valkeaa,\n\"vaikka äitini on halpa ja vaikka meidän köyhä, mutta kunniallinen\nkattomme aina on ollut matala, on Miss Agnes'in kuva (minä en pelkää\nsalaisuuttani teille uskomasta), Master Copperfield, sillä minä olen\naina puhunut teille kaikki ensi hetkestä asti, kuin minun oli ilo nähdä\nteidät noissa pony-kääsyissä vuosikausia asunut rinnassani. Voi, Master\nCopperfield, millä puhtailla tunteilla minä rakastan sitä maata, jota\nAgnes'ini polkee!\"\n\nMinä luulen, että aioin kuin mieletön siepata tulikuuman hiilikoukun\nvalkeasta ja pistää hänet puhki sillä. Tämä aikomus poukahti pois\nminusta, niinkuin pyssystä ammuttu luoti: mutta Agnes'in kuva, jota jo\nyksistään tämän punatukkaisen ilkiön ajatus saastutti, pysyi\nmielessäni, kun katselin häntä hänen istuessaan tuossa vinoksi\nvääntyneenä, niinkuin hänen rietas sielunsa olisi raadellut hänen\nruumistansa, ja pyörrytti minua. Uriah näytti paisuvan ja kasvavan\nsilmieni edessä; huone oli ikäänkuin täynnä hänen äänensä kaikkua; ja\nminua valloitti semmoinen kummallinen tunne (jolle kenties ei kukaan\nole kokonaan vieras), että kaikki nämät olivat tapahtuneet ennen\njohonkin epämääräiseen aikaan, ja että minä tiesin, mitä hän ensiksi\naikoi sanoa.\n\nSe seikka, että hyvään aikaan havaitsin sen vallan tiedon, joka asui\nhänen kasvoissaan, palautti Agnes'in pyynnön sen täydessä voimassa\nvilkkaammin muistiini, kuin mikään muu ponnistus minun puoleltani. Minä\nnäytin paljon tyvenemmältä, kuin hiukkaa ennen olisin luullut\nmahdolliseksi, kun kysyin, oliko hän ilmoittanut tunteitansa\nAgnes'ille.\n\n\"Oi, ei. Master Copperfield!\" vastasi hän; \"oi, ei! Ei kenellekään\npaitsi teille. Te näette, kuinka vasta nyt kohoon alhaisesta tilastani.\nMinä panen paljon toivoa siihen, että Agnes huomaa, kuinka hyödyllinen\nminä olen hänen isällensä (sillä minä luulen varmaan voivani suuresti\nhyödyttää häntä, Master Copperfield) ja kuinka minä tasoitan hänen\ntietänsä ja kannatan häntä. Agnes on niin hellästi liittynyt isäänsä,\nMaster Copperfield (voi, kuinka tuo on kaunista tyttäressä), että hän\nehkä isän tähden käy ystävälliseksi minua kohtaan\".\n\nMinä pääsin nyt täydellisesti konnan tuuman perille ja ymmärsin, miksi\nhän ilmoitti sen.\n\n\"Jos teette hyvin ja kätkette salaisuuteni, Master Copperfield\", jatkoi\nhän, \"ettekä ylipäänsä vastusta minua, pidän sitä erityisenä suosiona.\nTe ette suinkaan tahdo aikaansaattaa ikäviä asioita. Minä tiedän, mikä\nystävällinen sydän teillä on; mutta koska olette tunteneet minut vaan\nhalvassa asemassani (halvimmassa, aioin sanoa, sillä minä olen hyvin\nhalpa vielä), ehkä te tietämättäni vastustaisitte minua oman Agnes'ini\nluona. Minä sanon häntä omaksi, näettekö, Master Copperfield. Löytyy\neräs laulu, joka sanoo: 'Ma kruunuja altistaisin, jos omata hänet\nsaisin'. Minä toivon saavani jonakin päivänä\".\n\nRakas Agnes! liian armas ja liian hyvä jok'ikiselle, jota minä saatin\najatella, oliko mahdollista, että hän oli määrätty tämmöisen\nviheliäisen miehen vaimoksi!\n\n\"Ei ole mitään kiirettä tätä nykyä, näettekö, Master Copperfield\",\njatkoi Uriah lipeällä tavallansa, samalla kuin minä, tätä ajatellen,\nistuin ja katselin häntä. \"Agnes'ini on vielä sangen nuori; ja äitini\nja minä saamme raivata tietä itsellemme ylöspäin ja asettaa monta asiaa\ntoiselle kannalle, ennenkuin se kokonaan kävisi laatuun. Sillä tapaa\nminulle jää aikaa vähitellen antaa hänelle tietoa toiveistani, kun niin\nsoveltuu. Voi, minä olen niin kiitollinen teille, että olen saanut\nuskoa teille tämän asian! Voi, te ette saata ajatella, kuinka se\nlohduttaa minua, kun tiedän, että tunnette tilamme ettekä (kosk'ette\ntahdo aikaansaattaa ikäviä asioita perheessä) vastusta minua!\"\n\nHän tarttui käteeni, jota en tohtinut kieltää häneltä, ja kosteaksi\nsitä puristettuaan katseli vaalea-naamaista kelloansa.\n\n\"Voi minua!\" lausui hän, \"kello käy kahta. Hetket kuluvat, kun\ntuttavien kesken juttelee vanhoista asioista, Master Copperfield. Kello\non melkein puolivälissä kaksi!\"\n\nMinä vastasin, että olin luullut aikaa myöhemmäksi. Ei sen vuoksi, että\ntodella ajattelin sitä, vaan sen vuoksi, että keskustelun-kykyni oli\nmelkein kokonaan loppunut.\n\n\"Herranen aika!\" lausui hän miettien. \"Siinä kartanossa, jossa minä\nmajailen -- jonkunlainen yksityinen hotelli ja ravintopaikka likellä\nNew River Head'ia -- Master Copperfield, on varmaan jo kaksi tuntia\nsitten menty levolle\".\n\n\"Minä olen pahoillani\", arvelin minä, \"ettei löydy kuin yksi vuode\ntäällä, ja että minä --\".\n\n\"Voi, älkäät mainitkokaan vuoteita, Master Copperfield!\" vastasi hän\ninnoissansa ja nostaen ylös toista jalkaansa. \"Mutta _olisiko_ teillä\nmitään sitä vastaan, että panen maata kaminin eteen?\"\n\n\"Jos niiksi tulee\", sanoin minä, \"tehkäät hyvin ja menkäät te\nvuoteeseni, mutta minä panen maata kaminin eteen\".\n\nHän kieltäysi tätä tarjousta vastaan-ottamasta ja oli liiallisessa\nhämmästyksessään ja nöyryydessään melkein niin iso-ääninen, että se\nolisi voinut kuulua Mrs. Crupp'in korviin, joka nyt, luullakseni,\nmakasi jossakin kaukaisessa huoneessa noin alaveden tasalla, uneen\ntuuditettuna erään parantumattoman kellon tikityksestä, johon hän aina\nvetosi, kun meillä oli joku vähäinen riita säntillisyydestä, ja joka\naina kävi kumminkin kolme neljännestä jälkeen, vaikka sitä ehtimiseen\naamulla asetettiin parhaitten ojennuskellojen mukaan. Kosk'ei mikään\nsyy, jota minä hämmennyksissäni kykenin esiin tuomaan, vähintäkään\njärkyttänyt hänen ujouttansa eikä saattanut häntä vastaan-ottamaan\nmakuu-huonettani, täytyi minun parhaimmalla tavalla hankkia hänelle\nsija kaminin eteen. Sohva-matrassi (joka oli monta vertaa lyhyempi,\nkuin hänen pitkä ja hoikka ruumiinsa), sohva-tyynyt, yksi viltti,\npöytävaate, yksi puhdas aamiais-pöytäliina ja joku päällystakki olivat\nhänen vuoteensa ja peitteensä, joista hän oli yltäkyllin kiitollinen.\nMinä lainasin hänelle yölakin, jonka hän heti pani päähänsä ja jossa\nhän näytti niin kauhealta, etten ole milloinkaan jälestäpäin käyttänyt\nmitään semmoista, ja jätin hänet lepäämään.\n\nMinä en koskaan unhota tätä yötä. Minä en koskaan unhota, kuinka\nkääntelin ja vääntelin; kuinka väsyksiin asti ajattelin Agnes'ia ja\ntätä ilkeätä olentoa; kuinka mietin, mitä minä voin tehdä ja mitä minun\ntuli tehdä; kuinka en päässyt mihinkään muuhun päätökseen, kuin että\nparas asia, joka minun sopi tehdä Agnes'in rauhaa varten, oli se, etten\ntehnyt mitään, vaan pidin takanani, mitä olin kuullut. Jos minun\nonnistui saada unta tuokioksi aikaa, kuvittelivat helläsilmäinen Agnes\nja hänen isänsä, joka lempeästi katseli häntä, niinkuin olin niin usein\nnähnyt hänen katselevan, edessäni rukoilevilla kasvoilla ja täyttivät\nminut epämääräisellä kammolla. Kun heräsin, istui muisto, että Uriah\nmakasi läheisessä huoneessa, niin raskaasti rinnalleni, kuin\npainajainen, ja vaivutti minua lyijyisellä pelolla, niinkuin luonani\nolisi vieraillut joku alhaisemman luokan perkele.\n\nHiilikoukku tunkeusi myöskin uinaileviin ajatuksiini eikä tahtonut\nlähteä pois niistä. Puoli-nukkuisessa ja puoli-valveisessa tilassani\nnäytti se minusta vielä tulikuumalta, ja minä olin siepannut sen ulos\nvalkeasta ja syössyt hänen ruumiinsa puhki sillä. Tämä ajatus kiusasi\nminua lopulta siinä määrässä, että minä, vaikka tiesin, ettei siinä\nollut mitään perää, menin hiljalleen läheiseen huoneesen katsomaan\nhäntä. Siinä minä näin hänen makaavan selällänsä, jalat ulottuen, en\ntiedä mihin, korina kurkussa, nenä tukossa ja suu auki, kuin\npostiluukku. Hän oli oikeassa olossaan niin paljon pahempi, kuin\nkiihtyneessä mielikuvituksessani, että jälestäpäin pelkkä inho veti\nminut hänen luoksensa, enkä minä malttanut olla joka puoli tunti taikka\nniillä vaiheilla sisään ja ulos astumatta, häntä uudestaan katsoakseni.\nTuo pitkä, pitkä yö näytti yhtä kolkolta ja toivottomalta, kuin\nkoskaan, eikä mikään päivän enne ilmestynyt mustalla taivaalla.\n\nKun näin hänen astuvan portaita alas varhain aamulla (sillä, kiitos\nJumalan! hän ei tahtonut jäädä suurukselle), tuntui minusta, kuin yö\nolisi mennyt pois hänen haamussaan. Commons'iin lähtiessäni käskin\nerittäin Mrs. Crupp'in jättää akkunat auki, että arki-huoneeni\ntuuleentuisi ja puhdistuisi hänen läsnä-olostaan.\n\n\n\n\nKUUDESKOLMATTA LUKU.\n\nMinä joudun vankeuteen.\n\n\nMinä en nähnyt sen koommin Uriah'ta, ennenkuin sinä päivänä, jona Agnes\njätti kaupungin. Minä olin vaunukonttorissa Agnes'ia hyvästi jättämässä\nja katsomassa hänen lähtöänsä; ja siellä oli Uriah'kin, joka palasi\nCanterbury'yn samoilla kulkuneuvoilla. Minua ilahutti vähän,\nkun huomasin hänen kapean, lyhyt-selkäisen, korkea-olkaisen,\nsilkkiäismarjan-karvaisen päällys-takkinsa ynnä vähäisen teltan\nkaltaisen paraplyyn kanssa pistettynä katon taka-istuimen reunaan,\nsamalla kuin Agnes tietysti istui sisäpuolella; mutta mitä minä\nkärsin, kun koetin olla ystävällinen häntä kohtaan, niin kauan kuin\nAgnes katseli minua, se ehkä ansaitsi tämän pikkuisen palkinnon.\nVaunu-akkunan vieressä liehui hän, niinkuin päivällisilläkin, meidän\nympärillämme, hetkeksikään hellittämättä, ikäänkuin iso korppikotka\nhotkaisten joka tavua, jonka minä sanoin Agnes'ille taikka Agnes sanoi\nminulle.\n\nSiinä huolestuneessa tilassa, johon Uriah'n ilmoitus kotonani oli\nsaattanut minut, olin sangen paljon ajatellut niitä sanoja, joita Agnes\noli käyttänyt, kun puhuimme tuosta asiakumppanuudesta. \"Minä tein,\nmitä, toivoakseni, oli oikein. Vakuutettuna siitä, että altistuminen\noli tarpeellinen isäni rauhalle, pyysin häntä rupeamaan siihen\". Joku\nsynkkä aavistus, että Agnes myöntyisi ja turvautuisi samaan tunteesen,\nolipa kysymys mistä uhrista hyvänsä isän tähden, oli vaivannut minua\nsiitä asti. Minä tiesin, kuinka hän rakasti isäänsä. Minä tiesin,\nkuinka hellä hänen luontonsa oli. Minä tiesin hänen omasta puheestaan,\nettä hän piti itseänsä viattomana syynä isänsä erhetyksiin ja luuli\nolevansa hänelle suuressa velassa, jota hän hartaasti tahtoi\nmaksaa. Siitä ei lähtenyt minulle mitään lohdutusta, että näin,\nkuinka toisenlainen hän oli, kuin tuo ilettävä punatukka\nsilkkiäismarjan-karvaisella päällystakillaan, sillä minä tunsin, että\njuuri heidän keskinäisessä erilaisuudessaan, Agnes'in puhtaan sielun\nitsensä-kieltämisessä ja toisen saastaisessa huonoudessa, suurin vaara\noli. Kaikki nämät tiesi Uriah epäilemättä täydellisesti ja oli tarkasti\nottanut ne lukuun laskuissansa.\n\nKuitenkin olin niin varma, että semmoisen vastaisen uhrauksen tieto\nhävittäisi Agnes'in onnen, ja minä olin niin vakuutettu hänen\nkäytöksensä johdosta, ettei hän silloin nähnyt tätä tulevaisuutta sekä\nettei mikään aavistus vielä ollut luonut varjoansa hänen ylitsensä,\nettä olisin voinut yhtä hyvin loukata häntä kuin varoittaa häntä\nuhkaavan vaaran suhteen. Näin tapahtui, että me erosimme ilman mitään\nselitystä: Agnes viitaten kädellään ja hymyillen jäähyvästiä vaunujen\nakkunasta; hänen kiusaaja-henkensä luikerrellen katolla, niinkuin hän\njo olisi pitänyt häntä kynsissänsä ja riemuinnut.\n\nMinä en voinut moneen aikaan unhottaa tätä jäähyväis-vilausta heistä.\nKun Agnes kirjoitti ja kertoi turvallisesta kotiintulostaan, olin minä\nyhtä onneton, kuin milloin näin hänen lähtevän pois. Kulloin\nhyvänsä rupesin ajattelemaan, tuli tämä aine kohta eteeni, ja koko\nlevottomuuteni kävi heti kahta suuremmaksi. Tuskin mikään yö kului\nilman että näin unta siitä. Se muuttui yhdeksi elämäni osaksi ja yhtä\neroamattomaksi elämästäni, kuin oma pääni.\n\nMinulla oli runsaasti aikaa miettiä levottomuuttani, sillä Steerforth\noli Oxford'issa, niinkuin hän kirjoitti minulle, ja niinä aikoina,\njolloin en ollut Commons'issa, olin paljon itsekseni. Minä luulen, että\nminulla tähän aikaan oli jonkunlainen salainen epäilys Steerforth'in\nsuhteen. Minä kirjoitin hänelle hyvin sydämellisesti vastaukseksi hänen\nkirjeesensä, mutta minä uskon, että ylimalkain olin iloissani, ettei\nhän juuri silloin päässyt London'iin. Minä luulen totuuden olevan sen,\nettä Agnes'in vaikutus minun suhteeni säilyi eheänä, kun en nähnyt\nSteerforth'ia; ja että tämä vaikutus oli sitä voimakkaampi, kuin\najatukseni ja osanottoni niin suuresti kääntyivät Agnes'in puoleen.\n\nNäin kuluivat päivät ja viikot. Minä rupesin varsinaisesti oppiin\nSpenlow ja Jorkins'illa. Tätini antoi minulle yhdeksänkymmentä puntaa\nvuoteensa (lisäksi huoneen hyyryni ja rahaa muutamiin muihin menoihin).\nHuoneeni vourattiin vuodeksi; ja vaikka ne yhä tuntuivat minusta\nkolkoilta iltaisin, ja illat pitkiltä, istuin usein jotenkin\ntasaisessa, vaikka synkänpuolisessa mielentilassa ja lohdutin itseäni\nkahvilla, jota, taaksepäin katsoessani, näytän tähän elämäni aikaan\njuoneen kannuttain. Näihin aikoihin minä myöskin huomasin kolme asiaa:\nensiksi, että Mrs Crupp'ia vaivasi kummallinen, värveiksi nimitetty\ntauti, johon tavallisesti yhtyi tulehtunut nenä ja joka paranteeksi\nlakkaamatta vaati piparminttua; toiseksi, että joku omituisuus\nruokakammioni ilmassa särki konjakki-pulloni; kolmanneksi, että olin\nyksinään mailmassa ja hyvin taipusa englantilaisilla runokatkelmilla\nsaattamaan tätä asiaa ikimuistettavaksi.\n\nSitä päivää, jona ryhdyin virkani toimeen, ei vietetty muulla\njuhlallisuudella, kuin että konttoristeille tarjosin voileipää ja\nsherryä ja illalla menin yksinään teateriin. Minä lähdin katsomaan\n\"Vierasta\", koska se oli Doctors' Commons'iin vivahtava näytelmä,\nja olin niin kauheasti sortuneena, että tuskin tunsin itseni\nomassa peilissäni, kun tulin kotiin. Mr. Spenlow muistutti tässä\ntilaisuudessa, kun sopimuksemme oli tehty, että hän olisi mielellään\nsuonut, että minä olisin tullut hänen luoksensa Norwood'iin liittoamme\nviettämään, jollei hänen koti-oloissaan olisi ollut jonkunlainen\nepäjärjestys siitä syystä, että hän odotti tytärtänsä kotiin\nParis'ista, jossa tämä oli päättänyt kasvatuksensa. Mutta hän arveli,\nettä, kun tytär tuli kotiin, hän toivoi saavansa ilon nähdä minua\nvieraanansa. Minä tiesin, että hän oli leskimies, jolla oli vaan yksi\ntytär, ja lausuin kiitollisuuttani.\n\nMr. Spenlow piti puheensa. Viikon parin perästä palasi hän lupaukseensa\nja sanoi, että jos minä tahdoin tehdä hänelle sen ilon, että tulisin\nhänen luoksensa ensi lauvantaina ja jäisin sinne maanantaihin asti, se\nolisi erittäin hänen mieleensä. Tietysti minä vastasin, että tahdoin\ntehdä hänelle sen ilon; ja hänen oli määrä viedä minut sinne\nfaetonillansa sekä saattaa minut takaisin.\n\nKun puhuttu päivä tuli, katsoivat palkatut konttoristit yksin\nmatkalaukkuanikin kunnioituksella. Heidän silmissään oli tuo kartano\nNorwood'issa pyhä mysteri. Yksi heistä kertoi minulle kuulleensa, että\nMr. Spenlow söi vaan hopea- ja posliini-astioista; toinen viittasi\nsiihen, että champagnea aina laskettiin tynnyristä, niinkuin tavallista\nkaljaa. Tuo vanha, perukipäinen konttoristi, jonka nimi oli Mr. Tiffey,\noli monta kertaa palveluksensa aikana käynyt siellä asioilla ja joka\nkerta tunkenut aamiais-huoneesen asti. Hän kuvaili sitä mitä\nkomeimmaksi huoneeksi ja sanoi siellä juoneensa ruskeata Itä-Indian\nsherryä, joka oli niin oivallista, että se sai miehen silmiänsä\nvilkuttamaan.\n\nMeillä oli sinä päivänä konsistoriumissa eräs lykätty asia -- jonkun\nleipurin sulkeminen kirkon yhteydestä sen vuoksi, että hän oli\nseurakunnan kokouksessa kieltäynyt kadunkivitysveroa maksamasta -- ja\nkoska todistukset olivat juuri kahta vertaa pidemmät, kuin Robinson\nCrusoe erään laskun mukaan, jonka minä tein, oli päivästä jotenkin\npaljon kulunut, ennenkuin päätimme työmme. Kuitenkin saimme hänet\nsuljetuksi pois kuudeksi viikoksi ja tuomituksi loppumattomiin\nkustannuksiin; ja silloin leipurin, proktorin, tuomarin ja kummankin\npuolen advokatit (jotka olivat kaikki likeistä sukua) lähtivät yhdessä\nkaupungista, ja Mr. Spenlow ja minä ajoimme pois faetonilla.\n\nFaetoni oli sangen hupainen kapine; hevoset koukistivat kaulojansa ja\nnostivat jalkojansa, niinkuin olisivat tietäneet, että kuuluivat\nDoctors' Commons'iin. Commons'issa kilpailtiin nimittäin kaikenlaisessa\nkomeudessa, jonka vuoksi siellä oli koko joukko uhkeita ajoneuvoja,\nvaikka minä aina olen ajatellut ja aina olen ajatteleva, että minun\naikanani kilvoituksen pää-esine siellä oli tärkkelys: jota proktorit,\nminun luullakseni, käyttivät niin suuressa määrässä, kuin ihmisluonto\nsuinkin sallii.\n\nMe olimme matkallamme varsin hyvällä tuulella, ja Mr. Spenlow antoi\nminulle muutamia viittauksia ammattini suhteen. Hän sanoi, että se oli\noivallisin ammatti koko mailmassa ja ettei sitä saanut millään lailla\nkatsoa samanlaiseksi kuin asian-ajajan ammattia, sillä edellinen oli\njotakin ihan toista, paljon enemmän suljettu, vähemmän koneenkaltainen\nja tuotteliaampi. Me käsitimme asioita paljon helpommalta kannalta\nCommons'issa, kuin mitä voi käsittää missään muualla, muistutti hän, ja\ntämä tekee meidät etuoikeuksilla varustetuksi luokaksi. Hän sanoi, että\noli mahdoton salata sitä ikävää seikkaa, että etupäässä asian-ajajat\nkäyttivät meitä; mutta hän viittasi siihen, että nämät kuuluivat\nalhaisempaan ihmisluokkaan, jota kaikki proktorit, jotka tahtoivat\nkäydä jostakin, yleisesti halpelemalla katselivat.\n\nMinä kysyin Mr. Spenlow'ilta, mitä hän piti parhaana ammattimme\ntoimena? Hän vastasi, että hyvä testamentin moitteen asia, jossa\npuheena oli vähäinen, sievä kolmen- tai neljänkymmenen tuhannen\npunnan maatila, oli ehkä paras kaikista. Semmoisessa asiassa, sanoi\nhän, ei ollut ainoastaan argumenteista jokaiselta riidan-menon\naskeleelta sangen hyvät tulot, vaan myös vuorittain tutkinnoissa ja\nvastatutkinnoissa kokoontuvista todistuksista (puhumatta vetoomisesta\ndelegateihin ja sitten lordeihin); mutta, koska kustannukset tiedettiin\nvarmaan lähtevän maatilasta, taistelivat molemmat puolueet vireästi\neikä kulunkeja ensinkään kysytty. Tuosta alkoi hän yleiseen kiittää\nCommons'ia. Mitä tuli Commons'issa erittäin ihmetellä (sanoi hän), oli\nsen tukevuus. Se oli kaikkein soveliaimmalla tavalla järjestetty laitos\nmailmassa. Se oli hauskan mukavuuden perikuva. Asia oli helppo\nmuutamilla sanoilla selittää. Esimerkiksi: konsistoriumin eteen tulee\navio-eron taikka rahojen takaisinannon asia. Hyvä. Sitä tutkitaan\nkonsistoriumissa. Siitä tehdään hiljainen pieni seurapeli, ja\npelataan se rauhassa loppuun. Ajatelkaamme, ettei tyydytä\nkonsistoriumin päätökseen, mitä sitten tehdään? No, mennään\narkkipiispallis-oikeustoon. Mitä arkkipiispallis-oikeusto on? Sama\noikeusto samassa huoneessa, sama aidake ja samat asian-ajajat, mutta\ntoinen tuomari, sillä täällä saa konsistoriumin tuomari joka oikeuden\npäivä ilmestyä advokatina. Hyvä; pelataan seura-peli loppuun taas.\nMutta ei vieläkään tyydytä päätökseen. Hyvä. Mitä sitten tehdään? No,\nmennään delegateihin. Mitä delegatit ovat? No, kirkollisia delegateja\novat ne työttömät advokatit, jotka ovat katselleet seurapeliä, kun sitä\npelattiin molemmissa oikeustoissa, ovat nähneet, kuinka kortit\nsakattiin, nostettiin ja lyötiin ulos, ovat puhuneet kaikkien pelaajien\nkanssa siitä ja tulevat nyt tuoreina tuomareina ratkaisemaan asiaa\nkaikkein mieliksi! Tyytymättömät ihmiset puhukoot lahjomisesta\nCommons'issa, Commons'in umpinaisuudesta ja Commons'in uudistuksen\ntarpeellisuudesta; mutta kun vehnän hinta bushel'ilta[32] oli ollut\nkorkeimmillaan, oli Commons'illa ollut kaikkein enimmän tekemistä,\njonka vuoksi sopi laskea kätensä sydämelleen ja sanoa koko maailmalle\n-- \"kajotkaat Commons'iin, ja maa joutuu häviöön!\"\n\nMinä kuuntelin näitä kaikkia tarkasti; ja vaikka, minun täytyy sanoa\nse, minä epäilin, oliko maa niin suuressa kiitollisuuden velassa\nCommons'ille, kuin Mr. Spenlow väitti, taivuin kuitenkin\nkunnioittavaisesti hänen ajatukseensa. Tuon puheen vehnän hinnasta\nbushel'ilta tunsin nöyrästi olevan liian raskaan voimilleni, ja se\nratkaisi kokonaan kysymyksen. Minä en ole tähän hetkeen saakka koskaan\nsaanut selkoa tästä vehnän bushel'ista. Se on yhteydessä kaikenlaisten\nasiain kanssa koko elin-aikani yhä ilmestynyt minua kukistaakseen. Minä\nen tarkoin tiedä, mitä sillä on tekemistä minun kanssani taikka mikä\noikeus sillä on kukistaa minua äärettömän erilaisissa tiloissa; mutta\nmilloin hyvänsä minä näen vanhan ystäväni bushelin väkisin esiin\ntuotuna (niinkuin hän, huomaan minä, aina tuodaan), pidän asiani\nhukkaan menneenä.\n\nTämä oli poikkeus aineesta. _Minä_ en ollut se mies, joka kajosin\nCommons'iin ja syöksin maan häviöön. Minä ilmoitin alamaisesti\näänettömyyteni kautta, että suostuin kaikkiin, mitä olin kuullut\nhäneltä, joka ijän ja tietojen puolesta oli minua etevämpi; ja me\npuhuimme sitten \"Vieraasta\" ja dramasta ja Mr. Spenlow'in\nparihevosista, siksi kuin saavuimme hänen portillensa.\n\nMr. Spenlow'in asuntoon kuului kaunis puutarha; ja vaikk'ei vuoden-aika\nollut erittäin sovelias puutarhan katselemiseksi, oli sitä niin hyvästi\nhoidettu, että minä olin aivan ihastunut. Siinä oli viehättävä\nnurmikko, siinä puuryhmiä, siinä eteneviä käytäviä, joita tuskin\nselitin pimeässä, katetut rautalanka-ristikoilla, joita myöden kesällä\npensaat ja kukat kasvoivat. \"Täällä Miss Spenlow kävelee itseksensä\",\najattelin minä. \"Voi sentään!\"\n\nMe astuimme iloisesti valaistuun rakennukseen ja tulimme eteiseen,\njossa oli kaikenlaisia hattuja, lakkeja, päällystakkeja, shaaleja,\nhansikkaita, ruoskia ja kävelykeppejä. \"Missä Miss Dora on?\" sanoi Mr.\nSpenlow palvelialle. \"Dora!\" minä ajattelin. \"Mikä kaunis nimi!\"\n\nMe käännyimme läheiseen huoneesen (minä luulen, että se oli juuri se\naamiais-huone, jonka tuo ruskea Itä-Indian sherry oli tehnyt\nmuistettavaksi) ja minä kuulin jonkun äänen sanovan: \"Mr. Copperfield,\ntyttäreni Dora ja tyttäreni Doran uskottu ystävä!\" Se oli epäilemättä\nMr. Spenlow'in ääni, mutta minä en tietänyt sitä enkä huolinut, kenenkä\nse oli. Kaikki oli silmänräpäyksellä kadonnut. Kohtaloni oli ratkaistu.\nMinä olin vanki ja orja. Minä rakastin tulisesti Dora Spenlow'ia!\n\nHän oli enemmän kuin ihminen minun silmissäni. Hän oli fee, sylfidi,\nminä en tiedä, mitä hän oli -- kaikki, mitä ei kukaan ollut milloinkaan\nnähnyt, ja kaikki, mitä jokainen aina ikävöitsi. Tuota hätää nielaisi\nminut pohjaton rakkauden syvyys. Ei ollut aikaa pysähtyä reunalla, ei\nkatsoa alaspäin eikä taaksepäin; minä olin syössyt päistikkaa alas,\nennenkuin kykenin puhumaan sanaakaan hänelle.\n\n\"Minä\", muistutti eräs hyvin tunnettu ääni, kun olin kumartanut ja\nsopertanut muutamia sanoja, \"olen nähnyt Mr. Copperfield'in ennen\".\n\nPuhuja ei ollut Dora. Ei; tuo uskottu ystävä, Miss Murdstone!\n\nMinä en luule, että kummastuin paljon. Minun ymmärtääkseni ei ollut\nmitään kummastumisen voimaa enään jälellä minussa. Paitsi Dora\nSpenlow'ia ei tässä aineellisessa mailmassa löytynyt mitään\nmainittavaa, jota olisi sopinut kummastella. Minä sanoin: \"Kuinka\njaksatte, Miss Murdstone? Minä toivon, että voitte hyvin\". Hän vastasi:\n\"varsin hyvin\". Minä sanoin: \"Kuinka Mr. Murdstone jaksaa?\" Hän\nvastasi: \"veljeni on hyvissä voimissa, kiitoksia paljon\".\n\nMr. Spenlow, joka, arvaan minä, oli hämmästynyt, kun näki, että me\ntunsimme toinen toisemme, säisti nyt:\n\n\"Minä huomaan ilolla\", lausui hän, \"Copperfield, että te ja Miss\nMurdstone olette tutut\".\n\n\"Mr. Copperfield ja minä\", sanoi Miss Murdstone totisella tyvenyydellä,\n\"olemme sukua. Me olimme ennen vähän tutut. Se oli hänen lapsuutensa\naikana. Asianhaarat ovat sitten eroittaneet meidät. Minä en olisi\ntuntenut häntä\".\n\nMinä vastasin, että minä olisin tuntenut hänet missä hyvänsä. Joka\nkyllä olikin totta.\n\n\"Miss Murdstone teki niin hyvin\", lausui Mr. Spenlow minulle, \"ja\nrupesi siihen virkaan -- jos tätä siksi sopii nimittää -- että hän on\ntyttäreni Doran uskottu ystävä. Koska tyttärelläni Doralla kovaksi\nonneksi ei ole mitään äitiä, on Miss Murdstone suosiollinen kyllä\nolemaan hänen seuralapsenaan ja suojelianaan\".\n\nMinun juolahti mieleeni, että Miss Murdstone, samoin kuin\nhengen-säilyttäjäksi nimitetty taskukapine, ei ollut niin paljon\naiottu suojelukseksi kuin päällekarkaukseksi. Mutta kun eivät\najatukseni kiintyneet mihinkään muuhun, kuin Doraan, katselin tätä\nkohta jälestäpäin ja luulin hänen sievän oikullisesta käytöksestään\nhuomaavani, ettei hän ollut erittäin taipusa uskomaan mitään\nseuralaiselleen ja suojeliallensa, kun samalla joku kello soi, jonka\nMr. Spenlow sanoi olevan ensimäisen päivällismerkin, ja hän vei minut\npois vaatteita muuttamaan.\n\nNäin rakastuneessa tilassa oli jotenkin naurettavaa ajatella\npukemistansa taikka mitään muuta tointa hyvänsä. Minä en voinut kuin\nistua valkean eteen, purra matkalaukkuni avaimeen ja ajatella tuota\nviehättävää, tyttömäistä, kirkas-silmäistä, armasta Doraa. Mikä vartalo\nhänellä oli, mitkä kasvot, mikä sulokas, vaihteleva, lumoava käytös!\n\nKello soi taas niin pian, ettei pukemisestani tullut kuin tyhjää\nhätäilemistä sen huolellisen toimituksen sijasta, jota olisin suonut\nnykyisissä oloissa, ja minä menin alas. Siellä oli muutamia vieraita.\nDora puhutteli vanhaa, harmaapäistä gentlemania. Vaikka tämä oli harmaa\n-- ja päälle päätteeksi omia sanojansa myöden iso-isän isä -- olin minä\nvimmatun mustasukkainen hänelle.\n\nMimmoisessa mielentilassa minä olin! Minä olin mustasukkainen\njokaiselle. Minä en voinut kärsiä sitä ajatusta, että kukaan tunsi Mr.\nSpenlow'ia paremmin, kuin minä. Minua tuskastutti kovasti, kun kuulin\nheidän puhuvan semmoisista tapauksista, joihin minä en ollut ottanut\nmitään osaa. Kun joku hyvin rakastettava mies, jolla oli kiiltävä,\nkalju pää, kysyi minulta poikki päivällispöydän, olinko ensi kertaa\nsiellä, olisin juljennut ruveta häntä vastaan mihinkä hurjuuteen ja\nkostoon tahansa.\n\nMinä en muista, kuka siellä oli, paitsi Dora. Minulla ei ole\nvähintäkään käsitystä, mitä meillä oli päivällisiksi, paitsi Doraa.\nMinusta tuntuu, kuin olisin aterioinnut vaan Doraa, ja minä lähetin\npois puolen tusinan ruokia koskematta. Minä istuin hänen vieressänsä.\nMinä puhuin hänen kanssaan. Hänellä oli mitä miellyttävin pikkuinen\nääni, mitä iloisin pikkuinen nauru ja mitä hupaisimmat ja herttaisimmat\npikkuiset temput, jotka ikinä saattivat kadotetun nuorukaisen\ntoivottomaan orjuuteen. Hän oli ylimalkain pienenpuolinen. Sitä\nkalliimpi, ajattelin minä.\n\nKun hän meni ulos huoneesta Miss Murdstone'n kanssa (muita naisia ei\nollutkaan seurassa), vaivuin minä unelmiin, joissa vaan se julma pelko\nhäiritsi minua, että Miss Murdstone panettelisi minua Doran edessä. Tuo\nrakastettava kiiltopäinen olento kertoi minulle pitkän jutun, joka\nluullakseni koski puutarhan hoitoa. Minä luulen, että kuulin hänen\nsanovan \"minun puutarhurini\" useita kertoja. Minä olin suurimmalla\ntarkkuudella häntä kuuntelevinani, mutta kävelin koko ajan Eden'in\npuutarhassa Doran kanssa.\n\nTuo pelkoni, että minua paneteltaisiin yhä kiihtyvän rakkauteni esineen\nluona, virkosi taas, kun vierashuoneeseen tultuamme näin Miss\nMurdstone'n tuiman ja ylpeän muodon. Mutta minä pääsin siitä\nodottamattomalla tavalla.\n\n\"David Copperfield\", sanoi Miss Murdstone, viitaten minua syrjäpuoleen\njonkun akkunan luo. \"Pari sanaa\".\n\nMinä seisoin kahden kesken Miss Murdstone'n kanssa.\n\n\"David Copperfield\", sanoi Miss Murdstone, \"minun ei tarvitse puhua\nlavealta perhe-seikoista. Niissä ei ole mitään viehättävää\".\n\n\"Kaukana siitä, Ma'am\", vastasin minä.\n\n\"Kaukana siitä\", myönsi Miss Murdstone. \"Minä en tahdo palauttaa\nmuistoja entisistä riidoista eikä entisistä loukkauksista. Minua on\neräs henkilö loukannut -- eräs nainen, minä sanon sen mielipahalla\nsukupuoleni kunnian tähden -- jota vaan tulee mainita ylenkatseella ja\ninholla; ja sen vuoksi olen mieluisammin häntä mainitsematta\".\n\nMinä tunsin itseni tulistuvan tätini puolesta, mutta sanoin, että\nvarmaan olisi parempi, jos Miss Murdstone suvaitsi jättää hänet\nmainitsematta. Minä en voinut kuulla, että häntä mainittiin\nepäkunnioituksella, lisäsin minä, ajatustani jyrkällä tavalla\nlausumatta.\n\nMiss Murdstone ummisti silmänsä ja notkisti ylenkatseellisesti\npäätänsä, sitten hän, verkalleen avaten silmiänsä, jatkoi:\n\n\"David Copperfield, minä en mieli salata sitä tosiasiaa, että minussa\nsyntyi huono ajatus teistä teidän lapsuudessanne. Olkoon, että minä\nerehdyin taikka te ehkä ette enää ansaitse sitä. Siitä ei ole nyt puhe\nmeidän välillämme. Minä kuulun semmoiseen sukuun, joka, luullakseni, on\nerinomainen jonkunlaisesta lujuudesta; enkä minä tottele asianhaaroja\neikä muutoksia. Minulla olkoon oma ajatukseni teistä. Te saatte pitää\nomaa ajatustanne minusta\".\n\nMinä notkistin nyt vuorostani päätäni.\n\n\"Mutta se ei ole tarpeellista\", arveli Miss Murdstone, \"että nämät\najatukset täällä törmäävät yhteen. Nykyisissä oloissa on se kaikin\ntavoin yhtä hyvä, etteivät tee sitä. Koska elämän vaiheet jälleen ovat\nsaattaneet meidät yhteen ja ehkä saattavat meidät yhteen muissakin\ntiloissa, ehdottelisin, että me täällä kohtaisimme toinen toistamme\nniinkuin kaukaiset tuttavat. Perheellisissä seikoissa on kylläinen syy,\nettä toistemme suhteen asetumme vaan tälle kannalle eikä meidän\nkummankaan ensinkään tarvitse tehdä toista muistutustensa alaiseksi.\nSuostutteko tähän?\"\n\n\"Miss Murdstone\", vastasin minä, \"minun mielestäni te ja Mr. Murdstone\nmenettelitte minun suhteeni julmasti ja kohtelitte äitiäni\nsäälittömästi. Tämä on minun ajatukseni, niin kauan kuin elän. Mutta\nminä suostun täydellisesti teidän ehdoitukseenne\".\n\nMiss Murdstone ummisti taas silmänsä ja notkisti päätänsä. Kun hän\nsitten kylmien, kankeitten sormiensa hyppysillä oli koskettanut\nkädenselkääni, astui hän pois, järjestäen noita pieniä renkaita\nkalvoimissansa ja kaulassansa, jotka näyttivät olevan samaa joukkoa ja\naivan samassa tilassa, kuin viime kerralla, jolloin näin hänet. Miss\nMurdstone'n luontoon katsoen muistuttivat ne minua kahleista\nvankihuoneen oven ylitse, jotka ulkopuolella ilmoittavat kaikille\nkatsojille, mitä sisäpuolella sopii odottaa.\n\nKaikki, mitä minä tiedän tämän illan loppupuolesta, on, että kuulin\nsydämeni kuningattaren laulavan lumoavia balladeja Franskan kielellä,\njoitten päätös tavallisesti oli se, että, oli laita kuinka hyvänsä,\nmeidän aina tuli tanssia, tra la la, tra la la! säistäen itseänsä\njollakin taivaallisella, gitarrintapaisella soittokalulla; että olin\nkuin pyörryksissä autuaallisista tunteista; että hylkäsin kaikki\nvirvoitukset; että sieluni erittäin inhosi punssia; että, kun Miss\nMurdstone vei Doran pois vankeuteen, tämä hymyili ja ojensi minulle\narmaan kätensä; että näin itseni vilaukselta peilissä ja näytin\ntäydellisesti heikkopäiseltä ja typerältä; että menin levolle aivan\nitkullisessa mielentilassa ja nousin niinkuin vähän järjeltä mennyt.\n\nOli kaunis aamu ja varhainen, ja minua halutti, luulin minä, mennä\nkävelemään jossakin noista rautalanka-katteisista käytävistä ja\nantautua rakkauteeni, hänen kuvaansa ihastelemalla. Matkallani eteisen\nläpi kohtasin hänen pienen koiransa, jonka nimi oli Jip -- lyhennetty\nGipsy'stä.[33] Minä lähestyin sitä hellästi, sillä minä rakastin\nsitäkin; mutta se näytti minulle koko hammasjatansa, meni jonkun tuolin\nalle varta vasten murisemaan eikä tahtonut kuulla mitään vähimmästäkään\ntuttavallisuudesta.\n\nPuutarha oli viileä ja ihmisistä tyhjä. Minä kävelin ympäri, ajatellen,\nkuinka onnellinen olisin, jos kerran saisin kihloihini tuon kalliin\nihmeen. Mitä naimisiin, varoihin ja kaikkiin noihin tulee, luulen, että\nnyt ajattelin niitä melkein yhtä vähän, kuin pikku Em'lyä\nrakastaessani. Jos saisin sanoa häntä \"Doraksi\", kirjoittaa hänelle,\narmastella ja palvella häntä, jos minun olisi syytä luulla, että hän\nmuitten parissa ollessaan kuitenkin muisti minua, näytti se minusta\nolevan mitä suurinta inhimillinen kunnianhimo voi pyytää -- varmaan se\noli mitä suurinta minun kunnianhimoni voi pyytää. Ei ole ensinkään\nepäilemistäkään, että minä olin nuori, rakkaudesta hiukeava houkkio;\nmutta kaikissa näissä oli kuitenkin jotakin sydämen puhtautta, joka\nestää minua sitä muistissani kokonaan halveksimasta, nauroin sitä\nkuinka paljon hyvänsä.\n\nMinä en ollut kauan kävellyt, kun poikkesin jostakin kulmasta ja\nkohtasin hänet. Minua vävähtää vielä kiireestä kantapäähän, kun\nmuistini poikkee tästä kulmasta, ja kynäni vapisee kädessäni.\n\n\"Te -- olette -- ulkona varhain, Miss Spenlow\", sanoin minä.\n\n\"Sisällä on niin ikävä\", vastasi hän, \"ja Miss Murdstone on niin\njärjetön! Hän puhuu semmoisia joutavia, että päivän tarvitsee käydä\nkuivemmaksi, ennenkuin minä lähden ulos. Kuivemmaksi!\" (Hän nauroi\ntässä mitä sointuisimmalla tavalla). \"Sunnuntai-aamuna, jona minulla ei\nole mitään harjoituksia, täytyy minun tehdä jotakin. Sentähden\nsanoinkin isälle eilen illalla, että minun täytyy lähteä ulos. Paitsi\nsitä on aamu kirkkain aika koko päivän kuluessa. Eikö teidänkin\nmielestänne ole niin?\"\n\nMinä uskalsin ruveta rohkeaan lentoon ja sanoin (ei kuitenkaan\nhämmentelemättä), että nyt oli varsin kirkas minulle, vaikka äsken oli\nollut sangen pimeä.\n\n\"Onko tuo kohteliaisuutta?\" lausui Dora, \"vai onko ilma todella\nmuuttunut?\"\n\nMinä hämmentelin vielä pahemmin, kuin ennen, kun vastasin, ettei se\nollut mitään kohteliaisuutta, vaan pelkkää totuutta, vaikk'en ollut\nhuomannut, että mitään muutosta oli tapahtunut ilmassa. Omissa\ntunteissani tuo muutos oli tapahtunut, lisäsin minä ujosti, selitystäni\nkiinnittääkseni.\n\nMinä en ollut milloinkaan nähnyt semmoisia kiharoita -- kuinka minun\nolisi ollut mahdollistakaan, koska semmoisia ei milloinkaan ollut\nlöytynyt! -- kuin ne, joita hän pudisti kasvojensa eteen punehtumistaan\nsalatakseen. Ja hänen sini-nauhainen olkihattunsa, joka peitti nämät\nkiharat, mikä arvaamattoman kallis omaisuus se olisi ollut, jos vaan\nolisin saanut ripustaa sen huoneeseni Buckingham Street'illä!\n\n\"Te olette nykyisin palanneet kotiin Paris'ista\", sanoin minä.\n\n\"Niin olen\", lausui hän. \"Oletteko koskaan käyneet siellä?\"\n\n\"En ole\".\n\n\"Voi! minä toivon, että pian lähdette. Te pitäisitte niin paljon\nsiitä!\"\n\nHaikean tuskan jälkiä ilmestyi kasvoissani. Hänen toivonsa, että minä\nlähtisin; hänen luulonsa, että hennoisin lähteä, oli oikein\nkuolettavaa. Minä halveksin Paris'ia; minä halveksin Franskaa. Minä\nsanoin, etten nykyisissä oloissa tahtoisi lähteä Englannista mistäkään\nhinnasta mailmassa. Ei mikään saisi minua siihen. Lyhyeltä, hän pudisti\ntaas kiharoitansa kasvojensa eteen, kun samalla pikku koira tuli\njuosten pitkin käytävää avuksemme.\n\nSe oli kauhean mustasukkainen minulle eikä laannut minua haukkumasta.\nDora otti sen syliinsä -- voi minua! -- ja hyväili sitä, mutta se\nhaukkui vaan haukkumistansa. Se ei antanut minun koskea itseänsä, kun\nkoetin: ja nyt Dora löi sitä. Sisälliset vaivani enentyivät suuresti,\nkun näin, kuinka hän rangaistukseksi näpähytteli sen tylppää kuonoa,\nsillä välin kuin se vilkutti silmiänsä, nuoleksi hänen kättänsä, mutta\nyhä murisi itseksensä, niinkuin vähäinen kontra-baasi. Viimein se\nviihtyi -- hyvin sen sopi viihtyä, Doran kuoppainen leuka pään päällä!\n-- ja me astuimme tuonnemmaksi ansaria katsomaan.\n\n\"Te ja Miss Murdstone ette ole likeiset tuttavat, vai kuinka?\" sanoi\nDora. -- \"Lemmittyni!\"\n\n(Viimeinen sana lausuttiin koiralle. Voi, jospa se olisi minulle\nlausuttu!)\n\n\"Ei\", vastasin minä. \"Ei likimainkaan\".\n\n\"Hän on väsyttävä olento\", sanoi Dora, nurpealta näyttäen. \"Minä en\nvoi ymmärtää, mitä isäni ajatteli, kun hän valitsi semmoisen\nkiusankappaleen kumppaniksi minulle. Kuka tässä suojeliaa tarvitsee!\n_Minä_ en suinkaan semmoista tarvitse. Jip voi suojella minua paljon\nparemmin, kuin Miss Murdstone -- etkö voi, rakas Jip?\"\n\nJip räpytti vaan laiskasti silmiänsä, kun Dora suuteli sen pyöreätä\npäätä.\n\n\"Isä nimittää häntä uskotuksi ystäväkseni, mutta minä olen varma, ettei\nhän ole mitään semmoista -- onko hän, Jip? Me emme rupea, Jip ja minä,\nuskomaan mitään semmoisille näreille ihmisille. Me aiomme antaa\nluottamuksemme milloin tahdomme ja itse etsiä omat ystävämme eikä\nsallia muitten etsiä niitä meille -- eikö niin, Jip?\"\n\nVastaukseksi Jip tyytyväisellä tavalla potisi vähän, melkein niinkuin\nlaulava tee-keitin. Mitä minuun tulee, oli joka sana uusi, edellisiin\nkiinni taottu kahleen rengas.\n\n\"Se on hyvin surkeata, että meidän, sen vuoksi ettei meillä ole mitään\nhyvää äitiä, täytyy sen sijaan saada tuommoinen kärtyinen vanha olento,\nkuin Miss Murdstone, joka aina kannoilla seuraa meitä -- eikö ole, Jip?\nÄlä huoli, Jip. Me emme tahdo antaa luottamustamme, vaan teemme itsemme\nniin onnelliseksi, kuin voimme, ilman hänettä, ja me suututamme häntä\nemmekä ole hänen mieltänsä myöden -- eikö niin, Jip?\"\n\nJos tätä olisi kestänyt kauemmin, luulen, että minun olisi täytynyt\nlangeta polvilleni someroon, vaikka oli todennäköistä, että hiertäisin\nniitä ja paitsi sitä heti ajettaisiin pois talosta. Mutta onneksi ei\nansari ollut kaukana poissa, ja nämät sanat saattivat meidät sinne.\n\nAnsarissa oli kokonainen näyttely-vara kauniita geraniumeja. Me\nastuimme verkalleen niitten ohitse, ja Dora pysähtyi usein\nihmettelemään sitä taikka tätä geraniumia, ja minä seisahduin\nihmettelemään samaa, ja Dora nosti nauraen ylös koiransa lapsellisella\ntavalla, että se haistaisi kukkia; ja jollemme kaikki kolme olleet\nsatujen maassa, olin ainakin minä. Geraniumin lehden haju saattaa minut\nvielä tänäänkin puoleksi naurattavalla, puoleksi totisella tavalla\nkummastelemaan, mikä muutos äkkiä on tapahtunut minussa; ja silloin\nminä näen sini-nauhaisen olkihatun ja runsaan joukon kiharoita ja\npikkuisen mustan koiran, jota kaksi hentoa käsivartta nostaa ylös\nkukkia ja heleitä lehtiä kohden.\n\nMiss Murdstone oli etsinyt meitä. Hän löysi meidät täältä ja tarjosi\ntylkeää poskeansa, jonka pienet rypyt olivat puuteria täynnä, Doran\nsuudeltavaksi. Sitten hän pisti Doran käsivarren kainaloonsa ja\nkäyttäytti meidät aamiaista syömään, niinkuin olisi ollut sotamiehen\nhautajaiset.\n\nKuinka monta kuppia teetä minä join sentähden, että Dora jakeli sitä,\nen tiedä. Mutta minä muistan tarkoilleen, että istuin teetä\nlainoomassa, siksi kuin koko hermostoni, jos minulla siihen aikaan oli\nmitään semmoista, varmaan oli mennyt pilalle. Vähän ajan perästä\nlähdimme kirkkoon. Miss Murdstone istui Doran ja minun välissäni\npenkissä; mutta minä kuulin Doran laulavan ja seurakunta katosi. Joku\nsaarna pidettiin -- Dorasta tietysti -- ja minä pelkään, että siinä on\nkaikki, mitä minä jumalanpalveluksesta tiedän.\n\nPäivä kului hiljaisuudessa. Ei mitään vieraita, yksi kävely-retki,\nneljän hengen perhe-päivälliset ja iltakausi, jona katselimme kirjoja\nja kuvia, samalla kuin Miss Murdstone, saarna edessään ja silmät meihin\nkääntyneinä, piti valpasta vahtia. Voi! varsin vähän arvasi Mr.\nSpenlow, kun hän sinä päivänä puolisten jälkeen, nenäliina päänsä yli,\nistui vastapäätä minua, kuinka minä ajatuksissani innokkaasti syleilin\nhäntä -- hänen vävynänsä! Varsin vähän ajatteli hän, kun illalla jätin\nhänet hyvästi, että hän oli juuri antanut suostumuksensa Doran ja minun\nkihlaukseeni ja että minä rukoilin hänelle siunauksia taivaasta!\n\nMe erosimme varhain aamulla, sillä meidän oli amiraliteti-oikeustossa\nedessämme eräs laivanpelastus-juttu, joka vaati melkoisen tarkkaa\ntietoa merikulun asioissa, jonka vuoksi (kosk'ei sopinut odottaa, että\nme Commons'issa erittäin ymmärsimme semmoisia seikkoja) tuomari oli\nkäskenyt kaksi vanhaa Trinity House'n jäsentä Jumalan tähden tulemaan\navuksi. Dora oli kuitenkin aamiaispöydässä teetä laittamassa; ja\nminulla oli se surullinen ilo, että faetonissa sain ottaa hattuni\npäästä hänen edessään, kun hän seisoi oven astuimilla, Jip sylissään.\n\nMitä amiraliteti-oikeusto sinä päivänä oli minun silmissäni; miksi\nhullutukseksi minä ajatuksissani juttumme muutin, sitä kuunnellessani;\nkuinka minä näin \"Doran\" piirrettynä sen hopea-airon lavalle, joka\nlaskettiin pöydälle tämän korkean tuomio-istuimen vertauskuvaksi; ja\nkuinka minusta, kun Mr. Spenlow lähti kotiin ilman minua (minä olin\npitänyt sitä mieletöntä toivoa, että hän ottaisi minut mukaansa\njälleen), tuntui siltä, kuin olisin ollut merimies ja se laiva, johon\nkuuluin, olisi purjehtinut pois ja jättänyt minut autiolle saarelle;\nsitä turhaan koettaisin kuvata. Jos tuo unelias, vanha oikeusto voisi\nherätä ja näkyvässä muodossa tuoda esiin ne päivälliset unelmat, joita\nminulla siinä Dorasta on ollut, saattaisi se ilmi minun todellisen\ntilani.\n\nMinä en tarkoita niitä unelmia, joita minulla oli vaan sinä päivänä,\nmutta päivästä päivään, viikosta viikkoon ja toisesta työkaudesta\ntoiseen. Minä en mennyt sinne ottamaan vaaria siitä, mitä siellä\ntapahtui, vaan Doraa ajattelemaan. Jos koskaan ajattelin juttuja, kun ne\nverkalleen laahoivat ohitseni, ajattelin niitä vaan sillä tavoin, että\navioliiton asioissa (Doraa muistaen) itsekseni tuumailin, kuinka oli\nmahdollista, että naineet ihmiset voivat olla muuta, kuin onnellisia;\nja että perintö-asioissa mietin, mihin toimeen ensiksi Doran suhteen\nrupeisin, jos riidan-alainen raha olisi minulle testamenteerattu.\nRakkauteni ensi viikkona ostin neljä kallista liiviä -- ei itse\ntähteni; _minä_ en pannut mitään arvoa niihin; Doran tähden -- ja\nrupesin käymään oljenkarvaisilla, vuohen-nahkaisilla hansikkailla\nkaduilla ja perustin kaikki ne varpaan-känsät, mitkä minulla\nmilloinkaan on ollut. Jos saattaisin vaan tuoda esiin ne saappaat,\njoita siihen aikaan käytin, ja verrata niitä jalkani luonnolliseen\nkokoon, todistaisivat ne liikuttavalla tavalla, mimmoinen sydämeni tila\noli.\n\nVaikka Doraa kunnioittaakseni näin surkeasti vaivasin itseäni, kävelin\nkuitenkin penikulmia joka päivä siinä toivossa, että saisin nähdä\nhänet. Norwood'in tiellä tunsivat yhtä hyvin minut kuin tämän\npaikkakunnan kirjeenkantajat; mutta ei siinä kyllin, minä kiertelin\nitse London'in ristin rastin. Minä kävelin pitkin katuja, missä parhaat\npuodit ladyjä varten olivat, minä liikuin basaarilla, niinkuin levoton\nhaamu, minä häärin puistossa herkeämättä kauan aikaa sen jälkeen, kuin\nolin aivan uuvuksissa. Silloin tällöin näin hänet pitkien loma-aikojen\nperästä ja harvinaisissa tiloissa. Kenties näin hänen heiluttavan\nhansikastansa vaunujen akkunasta; kenties tapasin hänet, astuin hänen\nja Miss Murdstonen kanssa vähän matkaa ja puhuttelin häntä. Viimeisessä\ntapauksessa olin aina hyvin onneton jälestäpäin, kun ajattelin, etten\nollut sanonut mitään asiallista hänelle, taikka ettei hänellä ollut\nmitään käsitystä rakkauteni suuruudesta, taikka ettei hän ollenkaan\nhuolinut minusta. Minä odotin aina, niinkuin arvata sopii, toista\nkutsumusta Mr. Spenlow'in luo. Minä petyin aina toiveissani, sillä minä\nen saanut mitään. Mrs. Crupp lienee varmaan ollut terävä-silmäinen\nnainen, sillä, kun tämä mieltymykseni oli vaan muutamien viikkojen\nvanha enkä minä ollut rohjennut kirjoittaa Agnes'illekaan selvemmin\nsiitä, kuin että olin käynyt Mr. Spenlow'illa, \"jonka koko perhe\",\nlisäsin minä, \"on vaan yks tytär\"; -- Mrs. Crupp, sanon, lienee varmaan\nollut teräväsilmäinen nainen, sillä yksin tällä varhaisella kannallakin\nhuomasi hän sen. Eräänä iltana, jona olin kovin alakuloinen, tuli hän\nylös minun luokseni kysymään (häntä kiusasi silloin se tauti, jota olen\nmaininnut), sopisiko minun antaa hänelle vähäisen kartemumman\ntinkturia, johon oli sekoitettu rabarberia ja joka oli maustettu\nseitsemällä neilikannesteen tilkalla -- tämä oli paras rohto hänen\nkipuihinsa -- taikka, jollei minulla sattunut olemaan mitään semmoista,\nvähän konjakkia, joka oli lähinnä parasta. Tämä ei maistunut hänestä,\nmuistutti hän, niin hyvältä, mutta se oli lähinnä parasta. Kosk'en\nollut milloinkaan edes kuullut tuosta ensimäisestä lääkkeestä, mutta\nminulla aina oli tuota toista ruokakammiossani, annoin Mrs. Crupp'ille\nsiitä lasillisen, jota hän (etten pelkäisi, että sitä käytettäisiin\nmihinkään sopimattomaan tarkoitukseen) alkoi juoda minun nähdessäni.\n\n\"Reipastukaat, Sir\", lausui Mrs. Crupp, \"minua säälittää nähdä teitä\ntässä tilassa, Sir, minä olen äiti itse\".\n\nMinä en kaikin puolin ymmärtänyt, kuinka tämä tosiasia oli sovitettava\nminuun itseen; mutta minä hymyilin kuitenkin Mrs. Crupp'ille niin\nystävällisesti kuin suinkin voin.\n\n\"No, Sir\", lausui Mrs. Crupp. \"Suokaat anteeksi. Minä tiedän, mitä se\non, Sir. Kysymys on jostakin ladystä\".\n\n\"Mrs. Crupp?\" vastasin minä punehtuen.\n\n\"Oh, Jumala siunatkoon teitä! Olkaat hyvällä mielellä, Sir!\" sanoi Mrs.\nCrupp ja nyykäytti päätänsä rohkaisevaisesti. \"Älkäät koskaan heittäkö\nmitään asiaa menneeksi, Sir! Jos hän ei hymyile teille, löytyy monta,\njotka hymyilisivät. Te olette nuori gentlemani, jolle kyllä hymyillään,\nMr. Copperfull, ja teidän tulee oppia tuntemaan oma arvonne, Sir\".\n\nMrs. Crupp nimitti minua aina Mr. Copperfull'iksi: ensiksi epäilemättä\nsen vuoksi, ettei se ollut minun nimeni; ja toiseksi sen vuoksi, että\nse oli, mikä minusta tuntuu luultavalta, jossakin kaukaisessa\nyhteydessä pesu-päivän[34] kanssa.\n\n\"Mikä saattaa teitä ajattelemaan, että kysymys on jostakin ladystä,\nMrs. Crupp?\" sanoin minä.\n\n\"Mr. Copperfull\", lausui Mrs. Crupp suurella hellyydellä, \"minä olen\näiti itse\".\n\nHetkeen aikaan ei Mrs. Crupp voinut muuta, kuin laskea kätensä\nnankini-rinnallensa ja vahvistaaksensa itseään palaavaa kipua vastaan\nsärpiä rohtoansa. Vihdoin hän puhui taas.\n\n\"Kun rakas tätinne hyyräsi teille tämän huoneiston, Mr. Copperfull\",\narveli Mrs. Crupp, \"muistutin minä, että olin nyt löytänyt jonkun,\njosta minun sopi pitää huolta. 'Kiitos Jumalan!' kuuluivat sanani,\n'minä olen nyt löytänyt jonkun, jota saan hoidella!' -- Te ette syö\nkylläksi, Sir, ettekä juo\".\n\n\"Tähänkö päätöksenne perustatte, Mrs. Crupp?\" kysyin minä.\n\n\"Sir\", lausui Mrs. Crupp, ankaranpuolisella äänellä, \"minä olen\npassannut muita nuoria gentlemaneja paitsi teitä. Nuori gentlemani\nolkoon liian huolikas itse suhteensa taikka liian huolimaton. Hän\nharjatkoon hiuksiansa liian säännöllisesti taikka liian säännöttömästä.\nHän käyköön liian isoilla saappailla taikka liian pienillä. Tämä kaikki\non sen mukaan, kuinka nuoren gentlemanin alkuperäinen luonne on. Mutta\nruvetkoon hän mihinkä liiallisuuteen hyvänsä, Sir, on kumpaisessakin\ntapauksessa kysymys nuoresta ladystä\".\n\nMrs. Crupp pudisti päätänsä niin tukevalla tavalla, ettei minulla ollut\ntuumaakaan edullista asemaa jälillä.\n\n\"Mainittakoon vaan se gentlemani, joka kuoli tässä ennen teitä\", lausui\nMrs. Crupp. \"Hän rakastui -- johonkin ravintolan tyttöön -- ja antoi\nkohta kaventaa liivinsä, vaikka hän oli kovasti kohistunut juomisesta\".\n\n\"Mrs. Crupp\", sanoin minä, \"minun täytyy, jos suvaitsette, pyytää,\nettette yhdistä sitä nuorta ladyä, josta nyt on puhe, minkään\nravintolantytön taikka muun semmoisen kanssa\".\n\n\"Mr. Copperfull\", vastasi Mrs. Crupp, \"minä olen äiti itse eikä sitä\ntarvitse pelätä. Minä pyydän anteeksi, Sir, jos tungen liian likelle.\nMinä en tahtoisi koskaan tunkea mihinkään, johon en ole tervetullut.\nMutta te olette nuori gentlemani, Mr. Copperfull, ja sen neuvon annan\nteille, että reipastutte, Sir, että olette hyvällä mielellä ja tunnette\noman arvonne. Jos rupeisitte johonkin, Sir\", sanoi Mrs. Crupp, \"jos\nrupeisitte nyt keiliä heittämään, joka on terveellistä, huomaisitte,\nettä se johdattaisi ajatuksenne toisaalle ja tekisi teidän hyvää\".\n\nSillä puheella Mrs. Crupp, ollen säästävinänsä konjakkia -- joka jo oli\nkaikki mennyt -- kiitti minua majesteetillisella niiauksella ja lähti\ntiehensä. Kun hänen haamunsa katosi pimeään eteiseen, osoitti tosin\ntämä neuvo minun silmissäni vähän sopimatonta rohkeutta Mrs. Crupp'in\npuolelta, mutta samalla olin toiselta kannalta katsoen hyvinkin\nmielissäni, että olin saanut sen, koska se oli aikanansa lausuttu sana\nja varoitti minua vasta paremmin kätkemään salaisuuttani.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.\n\nTommy Traddles.\n\n\nKenties Mrs. Crupp'in neuvon johdosta, kenties ainoastaan siitä syystä,\nettä keili[35] ja Traddles sanat äänen puolesta vivahtivat toisiinsa,\nminun seuraavana päivänä joutui mieleeni mennä Traddles'ia katsomaan.\nSe aika, jonka hän oli maininnut, oli kauan sitten kulunut, ja hän asui\nvähäisellä kadulla likellä eläinlääkäri-opistoa Camden Town'issa,\njossa, niinkuin joku meidän konttoristeista, joka asui sillä kulmalla,\nminulle ilmoitti, huoneita etupäässä hyyrättiin opiskeleville\ngentlemaneille, jotka ostivat eläviä aaseja ja yksityisissä huoneissaan\nkokeiksensa tutkivat näitä nelijalkaisia otuksia. Kun olin tuolta\nkonttoristilta saanut tietää tien tähän akademilliseen vehmastoon,\nlähdin samana iltana matkalle vanhan koulukumppanini luo.\n\nMinä huomasin, ettei katu ollut niin miellyttävä kuin Traddles'in\nvuoksi olisin suonut. Asukkailla näkyi olevan taipumus nakata\nkaikenlaista sälyä, jota he eivät tarvinneet, kadulle, joka siitä kävi\nei ainoastaan pahanhajuiseksi ja ruokottomaksi, vaan kaalin lehtien\nkautta suorastaan ryöttäiseksi. Ruuput eivät sentään olleet ainoastaan\nkasvillisia, sillä etsittävää numeroa katsellessani näin siellä kengän,\nkokoon-taittuneen kastinpannun, mustan hatun ja sateenvarjon, kaikki\nerinäisissä riutumisen tiloissa.\n\nPaikan yleinen muoto muistutti minua kovasti niistä ajoista, jolloin\nasuin Mr. ja Mrs. Micawber'in luona. Jonkunlainen erinomainen\nlakastuneen kauneuden muoto, joka ilmestyi siinä rakennuksessa, jota\netsin, ja teki sen toisenlaiseksi, kuin kaikki muut rakennukset samalla\nkadulla -- vaikka ne olivat kaikki laaditut saman yksitoikkoisen mallin\nmukaan ja näyttivät haperoivan pojan ensimäisiltä kokeilta, joka oppi\nliittämään huoneita eikä vielä ollut päässyt kankeista tiili- ja\nlaasti-töherryksistään -- muistutti minua vielä enemmän Mr. ja Mrs.\nMicawber'ista. Sattumalta tullessani oven luo, kun iltamaidontuoja\navasi sen, muistuivat Mr. ja Mrs. Micawber vielä kahta elävämmin\nmieleeni.\n\n\"No\", sanoi maidontuoja varsin nuorelle palvelustytölle. \"Onko kuulunut\nmitään tuosta vähäisestä rätingistäni?\"\n\n\"Kyllä, isäntä sanoo, että hän ennen pitkää suorittaa sen\", oli\nvastaus.\n\n\"Sillä\", arveli maidontuoja, jatkaen, niinkuin hän ei olisi saanut\nmitään vastausta, ja puhuen, niinkuin hänen äänestään päätin, pikemmin\njonkun sisällä olevan opetukseksi, kuin tämän nuoren palvelian -- joka\najatus vahvistui siitä, että hän kurkisteli alaspäin käytävää -- \"sillä\ntuo vähäinen rätinkini on nyt juossut niin kauan, että rupean jo\npelkäämään sen juosneen kokonaan matkoihinsa eikä enään tulevan\nkuuluviin. Mutta minä en aio enään suostua siihen, näettekö!\" sanoi\nmaidontuoja yhä lennättäin ääntänsä rakennukseen ja kurkistellen\nalaspäin käytävää.\n\nMitä siihen tuli, että hän möi niin mietoa tavaraa, kuin maitoa, ei,\nohitse mennen, koskaan löytynyt jyrkempää poikkeusta säännöstä. Hänen\nkäytöksensä olisi ollut tuima teurastajan taikka viinakauppiaan\nkäytökseksi.\n\nNuoren tytön ääni kävi heikoksi, mutta huulten liikunnosta päättäen\nnäytti hän minusta taas mumisevan, että rätinki suoritettaisiin ennen\npitkää.\n\n\"Minä kerron teille jotakin\", lausui maidontuoja, ensi kertaa tylysti\nkatsellen häntä ja tarttuen hänen leukaansa, \"pidättekö paljon\nmaidosta?\"\n\n\"Kyllä minä pidän siitä\", vastasi hän.\n\n\"Hyvä\", arveli maidontuoja. \"Siinä tapauksessa te ette huomenna saa\nmitään. Kuuletteko? Te ette saa pisaraakaan maitoa huomenna\".\n\nMinusta näytti siltä, kuin toivo saada jotakin tänään kuitenkin olisi\nlohduttanut tyttöä. Vihaisesti päätänsä hänelle pudistettuaan, hellitti\nmaidontuoja hänen leuastansa, avasi, vaikka ei suinkaan mieluisesti,\nkannunsa ja laski tavallisen määrän perheruukkuun. Tämän tehtyään lähti\nhän mutisten pois ja päästi kostonhimoisella äänellä ammattihuutonsa\nseuraavalla ovella.\n\n\"Asuuko Mr. Traddles täällä?\" kysyin minä nyt.\n\nSalamyhkäinen ääni vastasi käytävän päästä: \"kyllä\", jonka jälkeen\nnuori palvelustyttö vastasi: \"kyllä\".\n\n\"Onko hän kotona?\" sanoin minä.\n\nTaas salamyhkäinen ääni vastasi myöntäväisesti ja taas tyttö toisti\nvastauksen. Tuosta minä kävin sisään, ja noudattaen palvelian neuvoja\nastuin toiseen kerrokseen, itsessäni tietäen, kun kuljin perimmäisen\noven ohitse, että salamyhkäinen silmä, joka arvattavasti kuului tuohon\nsalamyhkäiseen ääneen, tarkasteli minua.\n\nKun pääsin ylös portaista -- rakennus oli vaan kaksikertainen -- seisoi\nTraddles siellä minua kohtaamassa. Häntä ilahutti nähdä minua ja hän\njohdatti minut, suurella sydämellisyydellä toivottaen minua\ntervetulleeksi, vähäiseen huoneesensa. Se oli rakennuksen etupuolella\nja erinomaisen sievä, vaikka niukasti kalustettu. Se oli hänen ainoa\nhuoneensa, näin minä; sillä siinä oli yksi makuu-sohva, ja hänen\nkenkä-harjansa ja kiiltovoiteensa olivat kirjojen seassa --\nylimmäisellä hyllyllä jonkun sanakirjan takana. Hänen pöytänsä oli\npapereita täynnä, ja hän oli ollut ahkerassa työssä, vanha takki yllä.\nMinä en, tietääkseni, erittäin katsellut mitään, mutta näin kaikki,\nyksin kirkonkin hänen poslinisessa läkkitolpossaan, kun kävin istumaan\n-- ja tämäkin oli semmoinen taito, johon olin harjaantunut vanhoina\nMicawber'in aikoina. Useat näppärät laitokset, joita hän oli keksinyt\npeittääksensä kommodiansa, ja se tapa, jolla hän oli mukavasti\nsijoittanut saappaansa, parranajo-peilin ja niin edespäin, painuivat\nerittäin mieleeni, koska ne todistivat, että se oli sama Traddles,\njonka oli tapa kirjoituspaperista kaavailla elefantin pesiä ja pistää\nkärpäsiä niihin sekä lohduttaa itseänsä, kun häntä kovasti kohdeltiin,\nnoilla muistettavilla taidetuotteilla, joita olen niin usein maininnut.\n\nEräässä nurkassa oli jotakin, joka oli sievästi verhottu isolla,\nvalkoisella vaatteella. Minä en saanut selkoa siitä, mitä se oli.\n\n\"Traddles\", sanoin minä, uudestaan pudistaen hänen kättänsä, kun olin\nkäynyt istumaan, \"minua ilahuttaa nähdä sinua\".\n\n\"Minua ilahuttaa nähdä _sinua_, Copperfield\", vastasi hän. \"Minua\ntodella suuresti ilahuttaa nähdä sinua. Juuri sentähden, että minua\nkovasti ilahutti nähdä sinua, kun tapasimme toisemme Ely Place'lla, ja\nsentähden, että olin varma siitä, että sinua kovasti ilahutti nähdä\nminua, neuvoin sinua tulemaan tänne eikä byrooseni\".\n\n\"Oh! Sinulla on byroo?\" sanoin minä.\n\n\"Niin. Minulla on neljäs osa yhdestä kerroksesta ja käytävästä, ja\nneljäs osa yhdestä konttoristista\", vastasi Traddles. \"Kolme muuta ja\nminä olemme hyyränneet yhdessä huoneiston -- että näyttäisi asiamiehen\nkaltaiselta -- ja me jaamme myöskin konttoristin. Puoli-kruunua\nviikkoonsa menee minulta hänen palkakseen\".\n\nHänen vanha, suora luontonsa ja säyseä mielensä ja myöskin jotakin\nhänen vanhasta huonosta onnestaan näytti mielestäni hymyilevän minulle\nsiinä hymyssä, jolla hän suoritti tämän selityksen.\n\n\"Minä en sen vuoksi, että olisin vähimmälläkään tapaa ylpeä,\nCopperfield, ymmärräthän sinä\", lausui Traddles, \"jätä ihmisiä tänne\nkäskemättä, vaan sen vuoksi, että muutamat, jotka käyvät minun luonani,\nehkä eivät huolisi tulla tänne. Minä puolestani pyrin eteenpäin\nmailmassa suurilla vastuksilla, ja olisi naurettavaa, jos koettaisin\nolla muuta tekevinäni\".\n\n\"Sinä luet advokatiksi ruvetaksesi, ilmoitti Mr. Waterbrook minulle?\"\nsanoin minä.\n\n\"No niin\", lausui Traddles, verkalleen hieroen käsiänsä, \"minä luen\nadvokatiksi päästäkseni. Asia on se, että olen juuri ruvennut\nharjoittamaan lukemista melkoisen loma-ajan jälkeen. Siitä on mennyt\nkappale aikaa, kuin minä kirjoitettiin sisään, mutta noitten sadan\npunnan maksossa oli kova kiusta. Kova kiusta!\" sanoi Traddles,\nrytkyttäen ruumistansa, niinkuin hammas olisi nyhdetty hänen suustaan.\n\n\"Tiedätkö, mitä minun väkisin täytyy ajatella, Traddles, kun istun\ntässä ja katselen sinua?\" kysyin minä.\n\n\"En\", vastasi hän.\n\n\"Tuota taivaan-sinistä pukua, joka sinulla tavallisesti oli\".\n\n\"Niin tosiaan!\" huudahti Traddles nauraen. \"Kapea hioista ja lahkeista,\nvai kuinka? Voi minua! Hyvä! Ne olivat onnelliset ajat, eikö niin?\"\n\n\"Totta puhuen luulen, että koulumestarimme olisi voinut tehdä ne\nonnellisemmiksi, ketään meistä vahingoittamatta\", vastasin minä.\n\n\"Kenties olisikin\", lausui Traddles. \"Mutta voi minua! olipa siellä\naika lailla lystiäkin. Muistatko noita makuuhuoneen iltoja? Kun pidimme\nillallispitojamme? Ja kun sinä tarinoit meille? Ha, ha, ha! Ja\nmuistatko, kuinka minua kepitettiin, kun itkin Mr. Mell'iä? Vanha\nCreakle! Minä tahtoisin nähdä häntäkin jälleen!\"\n\n\"Hän oli oikea peto sinua vastaan, Traddles\", sanoin minä\nharmistuneena; sillä hänen hyvänsävyisyytensä teki, että minusta\ntuntui, kuin olisin nähnyt häntä vasta eilen piestävän.\n\n\"Niinkö luulet?\" vastasi Traddles. \"Todellako? Kenties hän olikin.\nMutta kaikki on nyt jo aikaa ohitse. Vanha Creakle!\"\n\n\"Joku setäsi kustansi silloin kasvatuksesi?\" sanoin minä.\n\n\"Niin kustansi\", lausui Traddles. \"Se, jolle aina aioin kirjoittaa.\nEnkä koskaan kirjoittanut, kuinka! Ha, ha, ha! Niin, minulla oli setä\nsilloin. Hän kuoli vähän sen jälkeen, kuin minä jätin koulun\".\n\n\"Vai niin!\"\n\n\"Niin. Hän oli ammattitoimestansa lakannut -- miksi sitä sanotaan --\nkangaskauppias -- verkakauppias -- ja oli tehnyt minut perilliseksensä.\nMutta hän ei rakastanut minua, kun kasvoin suuremmaksi\".\n\n\"Puhutko totta?\" lausuin minä, Hän oli niin levollinen, että luulin\nhänen tarkoittavan jotakin muuta.\n\n\"Puhun, Copperfield!\" vastasi Traddles. \"Se oli onneton asia, mutta hän\nei sallinut minua ollenkaan. Hän sanoi, etten ensinkään ollut, mitä hän\noli toivonut, ja sitten hän nai emännöitsiänsä\".\n\n\"Ja mitä sinä silloin teit?\" kysyin minä.\n\n\"Oikeastaan en tehnyt mitään\", sanoi Traddles. \"Minä asuin heillä,\nodottaen, että minulle toimitettaisiin joku paikka, siksi kuin hänen\nleininsä, paha kyllä, lensi hänen vatsaansa -- ja sitten hän kuoli, ja\nsitten hänen vaimonsa meni uudestaan naimisiin jonkun nuoren miehen\nkanssa, ja sitten minusta ei pidetty mitään huolta\".\n\n\"Etkö siis saanut mitään, Traddles?\"\n\n\"Kyllä!\" arveli Traddles. \"Minä sain viisikymmentä puntaa. Minua ei\noltu kasvatettu mihinkään ammattiin, ja ensiksi olin ymmällä, mitä\ntehdä. Kuitenkin rupesin erään lakimiehen pojan avulla, joka oli ollut\nSalem House'ssa -- Yawler, tuo väärä-nenä. Muistatko häntä?\"\n\n\"En. Hän ei ollut siellä samalla kertaa, kuin minä; kaikki nenät olivat\nminun aikanani suorat\".\n\n\"Sama se\", lausui Traddles. \"Minä rupesin hänen avullansa kopioimaan\nlakikirjoituksia. Tämä ei juuri tuottanut paljon; ja silloin rupesin\npanemaan kokoon asiakirjoja, tekemään otteita ja muuta senkaltaista.\nSillä minä olen tuommoinen työtä tekevä toveri, Copperfield, ja olen\noppinut lujasti suorittamaan semmoisia seikkoja. No! Tämä johdatti\nmieleeni, että minun pitäisi itse ruveta lukemaan lakia; ja se vei\nloput noista viidestäkymmenestä punnasta, Yawler puhui kuitenkin\npuolestani parissa kolmessa byroossa -- Mr. Waterbrook'in oli yksi\nniistä -- ja sillä tapaa sain sangen paljon työtä. Onneksi kyllä\njouduin myöskin tuttavuuteen erään kirjankustantajan kanssa, joka\ntoimitti yhtä encyclopediaa, ja hän antoi minulle työtä; ja juuri nyt\"\n(katsellen pöytäänsä) \"teen työtä hänelle. Minä en ole hullumpi\nkompilatori, Copperfield\", lausui Traddles, säilyttäen samaa iloisen\nluottamuksen muotoa kaikissa, mitä hän sanoi, \"mutta minulla ei ole\nollenkaan mitään kekseliäisyyttä, ei hituakaan. Minä en luule, että\nkoskaan on löytynyt nuorta miestä, jossa oli vähemmän alkuperäisyyttä\nkuin minussa\".\n\nKoska Traddles näytti odottavan, että minä myöntäisin tämän, niinkuin\naivan luonnollisen asian, nyykäytin päätäni; ja hän jatkoi samalla\nvilkkaalla kärsivällisyydellä -- minä en saavuta mitään parempaa\nlausetta -- kuin ennen.\n\n\"Niin minä vähitellen ja hiljaisesti eläen viimein kokosin nuot sata\npuntaa\", lausui Traddles; \"ja kiitos Jumalan, että ne ovat maksetut --\nvaikka siinä todella oli\", sanoi Traddles, taas rytkyttäen ruumistansa,\nniinkuin toinen hammas olisi nyhdetty häneltä, \"'kova kiusta'. Minä elän\nvielä sellaisesta työstä, jota olen maininnut, mutta minä toivon, että\njonakin päivänä saan jonkunlaista tointa jossakin sanomalehdessä: joka\nolisi melkein sama, kuin onneni perustaminen. No, Copperfield, sinä\nolet aivan sama, kuin sinun oli tapa olla, sinulla on samat miettivät\nkasvot, ja minun on niin hauska nähdä sinua, etten voi salata mitään.\nSentähden sinun tulee saada tietää, että minä olen kihloissa\".\n\nKihloissa! Voi, Dora!\n\n\"Hän on papintytär\", jatkoi Traddles, \"yksi kymmenestä sisaruksesta\nalhaalla Devonshire'ssä. Niin!\" Sillä hän näki, kuinka tietämättäni\nkatselin läkkitolpon kuvaa. \"Tuossa kirkko on! Sinä poikkeet vasemmalle\ntästä paikasta\", siirtäen sormeansa pitkin läkkitolppoa, \"ja juuri\nmissä minä pidän tätä kynää, seisoo rakennus -- antaen, sinä ymmärrät,\nkirkkoon päin\".\n\nSe ilo, jolla hän ryhtyi näihin yksityis-seikkoihin, ei ilmestynyt\ntäydellisesti eteeni, ennenkuin jälestäpäin; sillä tällä haavaa minun\nitsekkäät ajatukseni tekivät peruspiirrosta Mr. Spenlow'in huoneesta ja\npuutarhasta.\n\n\"Hän on semmoinen suloinen tyttö!\" lausui Taddles; \"hiukan vanhempi,\nkuin minä, mutta semmoinen suloinen tyttö! Kerroinhan sinulle, että\naioin lähteä kaupungista? Minä olen ollut tuolla alhaalla. Minä kävelin\nsinne, kävelin takaisin, ja minulla oli mitä hupaisimmat päivät! Tosin\non luultava, että kihlaus-aikaamme kestää jotenkin kauan, mutta\nmielilauseemme on: 'odota ja toivo!' Me sanomme niin aina. 'Odota\nja toivo!' sanomme aina. Ja hän olisi valmis odottamaan minua,\nCopperfield, siksi kuin hän tulisi kuudenkymmenen vanhaksi -- kuinka\nvanhaksi hyvänsä!\"\n\nTraddles nousi tuoliltansa ja laski voittosalla hymyllä kätensä sille\nvalkoiselle vaatteelle, jonka olin huomannut.\n\n\"Ei kuitenkaan niin\", sanoi hän, \"ettemme olisi aloittaneet\ntalouttamme. Ei, ei; me olemme aloittaneet. Meidän täytyy liikkua\nhiljalleen, mutta me olemme aloittaneet. Tässä\", suurella ylpeydellä ja\nvarovaisuudella vetäen vaatetta pois, \"on kaksi huonekalua aluksi.\nTämän kukkaruukun ynnä alustan kanssa hän osti itse. Sinä panet sen\nkukkinensa vierashuoneen akkunaan\", sanoi Traddles, astuen vähän\ntaaksepäin sen luota, paremmin sitä ihmetelläksensä, \"ja -- ja siinä se\non! Tämän pikkuisen, pyöreän, marmorilaikkaisen pöydän (se on kaksi\njalkaa ja kymmenen tuumaa ympäri-mitaten) _minä_ ostin. Sinä tahdot\nlaskea kädestäsi jonkun kirjan, näetkö, taikka joku tulee tervehtimään\nsinua taikka vaimoasi ja tarvitsee jotakin paikkaa, johon asettaa\nteekuppinsa, ja -- ja siinä se on taas!\" puhui Traddles. \"Se on koko\ntaiturin teos -- luja kuin kallio!\"\n\nMinä kiitin molempia suuresti, ja Traddles pani peitteen yhtä\nhuolellisesti takaisin, kuin hän oli ottanut pois sen.\n\n\"Siinä ei ole paljon huonekaluja vielä\", arveli Traddles, \"mutta siinä\non jotain. Pöytäliinat ja tyynyn-päällykset ja semmoinen tavara se\nminua kaikkein pahimmin huolettaa, Copperfield. Samoin myöskin\nrauta-astiat -- kynttilälaatikot, riehtilät ja semmoiset tarvekalut --\nsillä ne ovat kalliit ja vievät paljon rahaa. Kuitenkin 'odota ja\ntoivo!' Ja minä vakuutan sinulle, että hän on suloisin tyttö koko\nmailmassa!\"\n\n\"Minä olen aivan varma siitä\", lausuin minä.\n\n\"Tällä välin\", sanoi Traddles, palaten tuolinsa luo, \"ja päättyköön\ntähän pitkät puheeni itsestäni, koetan tulla toimeen täällä niin hyvin,\nkuin mahdollista. Minä en ansaitse paljon, mutta minä en kulutakaan\npaljon. Tavallisesti minä syön alikerroksen väen kanssa, jotka ovat\nhyvin miellyttäviä ihmisiä. Sekä Mr. että Mrs. Micawber ovat nähneet\npaljon mailmasta ja ovat oivallisia seuralaisia\".\n\n\"Rakas Traddles!\" huudahdin nopeasti. \"Mitä puhutkaan!\" Traddles\nkatseli minua, niinkuin hän olisi kummastellut, mitä _minä_ puhuin.\n\n\"Mr. ja Mrs. Micawber!\" toistin minä, \"No, he ovat likeisiä\ntuttaviani!\"\n\nParhaasen aikaan sattuva, kaksinkertainen oven kolkutus, jonka hyvin\ntunsin vanhasta kokemuksesta Windsor Terrace'n ajoilta ja jota ei\nkukaan muu, kuin Mr. Micawber, koskaan olisi voinut saada aikaan,\npoisti kaikki epäilykset, olivatko he minun vanhat ystäväni. Minä\npyysin Traddles'ia käskemään isäntäänsä tulemaan ylös. Traddles teki\nsiis niin rintavarustimen takaa; ja Mv. Micawber, ihan muuttumatonna --\npolvihousut, keppi, paidankaulus ja lorgnetti aivan samat, kuin ennen\n-- astui huoneesen gentilillä ja nuorekkaalla katsannolla.\n\n\"Pyydän anteeksi, Mr. Traddles\", lausui Mr. Micawber tuolla vanhalla\näänensä vierityksellä ja laaten jotakin hiljaista nuottia hyräilemästä.\n\"Minä en huomannut, että teidän kaikkein pyhimmässänne oli joku tälle\nasunnolle vieras henkilö\".\n\nMr. Micawber kumarsi hiukan minua ja kohotti paidankaulustansa.\n\n\"Kuinka voitte, Mr. Micawber?\" lausuin minä.\n\n\"Sir\", sanoi Mr. Micawber, \"te olette erinomaisen kohtelias. Minä olen\n_in statu qvo_\".\n\n\"Ja Mrs. Micawber?\" jatkoin minä.\n\n\"Sir\", vastasi Mr. Micawber, \"hän on myöskin, kiitos Jumalan, _in statu\nqvo_\".\n\n\"Entä lapset, Mr. Micawber?\"\n\n\"Sir\", lausui Mr. Micawber, \"minua ilahuttaa, kun voin vastata, että\nhekin ovat terveinä\".\n\nKoko tämän ajan kuluessa Mr. Micawber ei ollut ollenkaan tuntenut\nminua, vaikka hän oli seisonut kasvoista kasvoihin minun kanssani.\nMutta nyt nähdessänsä minun hymyilevän, katseli hän kasvonjuonteitani\ntarkemmin, astui taaksepäin, huudahti: \"onko se mahdollista! Onko\nminulla taas ilo nähdä Copperfield'ia!\" ja pudisti molempia käsiäni\nsuurimmalla hartaudella.\n\n\"Hyvä Jumala, Mr. Traddles!\" lausui Mr. Micawber, \"kun ajattelee, että\nhavaitsisin teidän olevan tuttavuudessa nuoruuteni ystävän, entisten\naikojen kumppanin kanssa! Rakas vaimoni!\" huutaen rintavarustimen takaa\nMrs. Micawber'ille, sillä välin kuin Traddles (syystä) näytti suuresti\nkummastuneelta, kun hän kuuli tämän puheen minusta. \"Täällä on Mr.\nTraddles'in huoneessa eräs gentlemani, jota hän tahtoo saada kunnian\nesitellä sinulle, lemmittyni\".\n\nMr. Micawber palasi kohta sisään ja pudisti uudestaan käsiäni.\n\n\"Ja kuinka meidän hyvä ystävämme tohtori voi, Copperfield?\" sanoi Mr.\nMicawber, \"ja koko Canterbury'n ystäväkuntamme?\"\n\n\"Minulla ei ole kuin hyviä tietoja heistä\", vastasin minä.\n\n\"Minua ilahuttaa kuulla sitä\", lausui Mr. Micawber. \"Canterbury'ssähän\nyhdyimme viimein. Tuon pyhän rakennuksen siimeksessä, sopii minun\nkuvannollisesti sanoa, jonka Chaucer on saattanut ikimuistettavaksi ja\njohon muinoin pilgrim'it kokoontuivat kaukaisimmista -- lyhyeltä\",\nsanoi Mr. Micawber, \"tuomiokirkon lähimmäisessä ympäristössä\".\n\nMinä vastasin, että niin oli. Mr. Micawber jatkoi puhettansa niin\nsujuvasti, kuin mahdollista, mutta kuitenkin mielestäni muutamilla\nlevottomuuden merkeillä kasvoissansa osoittaen, että hän kuuli\njonkunlaista ääntä läheisestä huoneesta, niinkuin Mrs. Micawber olisi\npessyt käsiänsä ja hätäisesti avannut ja sulkenut laatikoita, jotka\nolivat vastahakoiset liikunnoissaan.\n\n\"Te tapaatte meidät, Copperfield\", arveli Mr. Micawber, toinen silmä\nTraddles'iin kääntyneenä, \"tätä nykyä asettuneena, niinkuin sitä sopii\nnimittää, vähäiselle ja vaatimattomalle kannalle; mutta te tiedätte,\nettä minä olen elämäni juoksussa voittanut vastuksia ja hajottanut\nhaittoja. Teille ei ole tuntematonta, että on löytynyt semmoisia aikoja\nelämässäni, jolloin minun on ollut tarpeellista pysähtyä, siksi kuin\nmuutamat oudot tapaukset ilmaantuisivat; jolloin minun on ollut\ntarpeellista peräytyä, ennenkuin tekisin -- minä toivon, ettei kukaan\nsyytä minua rohkeudesta, jos nimitän sitä siksi -- harppauksen.\nNykyinen hetki on yksi niistä tärkeistä kohdista ihmis-elämässä. Te\nnäette minut peräytyneenä harppausta _varten_; ja minulla on\nkaikenlaisia syitä siihen luuloon, että aika huippaus ennen pitkää\nseuraa\".\n\nMinä lausuin juuri mielihyvääni näistä, kun Mrs. Micawber tuli sisään;\nhiukan enemmän huolimatonna, kuin hänen oli tapa olla, taikka siltä hän\nnyt näytti tottumattomissa silmissäni, mutta kuitenkin jossakin\nmäärässä hankittuna seura-elämää varten ja pari ruskeita hansikkaita\nkädessä.\n\n\"Rakas ystäväni\", lausui Mr. Micawber, taluttaen häntä minun luokseni.\n\"Tässä on eräs gentlemani, nimeltä Copperfield, joka tahtoo uudistaa\ntuttavuuttansa sinun kanssasi\".\n\nOlisi ollut parempi, niinkuin sitten nähtiin, jos Mr. Micawber olisi\nvähitellen tuonut esiin tämän ilmoituksen, sillä Mrs. Micawber, joka\noli arassa terveyden tilassa, hämmästyi siitä ja rupesi voimaan niin\npahoin, että Mr. Micawber'in täytyi kovasti pelästyneenä juosta alas\ntakapihalle vesitynnyrin luo ja tuoda maljallinen vettä, hänen otsaansa\nvalellaksensa. Mrs. Micawber virkistyi kuitenkin pian ja oli todella\niloissaan minut nähdessänsä. Me haastelimme puolen tuntia kaikki\nyhdessä; ja minä kysyin häneltä kaksoisista, jotka, sanoi hän, olivat\nkasvaneet \"aika ihmisiksi\", ja Master ja Miss Micawber'ista, joita hän\nkuvasi \"oikeiksi jättiläisiksi\", mutta heitä ei näytetty tässä\ntilaisuudessa.\n\nMr. Micawber tahtoi kaiken mokomin, että minä jäisin sinne\npäivällisille. Minä en olisikaan pannut vastaan, jollen olisi luullut\nMrs. Micawber'in silmissä huomaavani huolta ja jonkunlaista laskua,\nriittäisikö kylmä liha. Minä syytin sen vuoksi toista kutsumusta; ja\nhavaiten, että Mrs Micawber'in mieli heti huojentui, vastustin minä\nkaikkia kehoituksia, joilla Mr. Micawber koetti luovuttaa minua\npuolellensa.\n\nMutta minä sanoin Traddles'ille ja Mr. ja Mrs. Micawber'ille, että,\nennenkuin minun kävi heistä erkaneminen, heidän täytyi määrätä joku\npäivä, jona tulisivat syömään päivällistä minun luokseni. Ne työt,\njoita Traddles oli ottanut toimittaaksensa, pakoittivat meitä\nmääräämään jokseenkin kaukaista päivää; mutta viimein suostuttiin\nmainittua tarkoitusta varten semmoisella tavalla, joka sopi meille\nkaikille, ja silloin minä jätin heidät hyvästi.\n\nSillä nimellä, että hän näyttäisi minulle lyhyemmän tien, kuin mitä\nolin tullut, saatti Mr. Micawber minua kadun kulmaan; koska hän\nmielellään tahtoi (niinkuin hän selitti) lausua pari sanaa kahden\nkesken vanhalle ystävälle.\n\n\"Rakas Copperfield'ini\", arveli Mr. Micawber, \"minun tarvinnee tuskin\nilmoittaa, että, kun nykyisissä oloissa saa pitää kattomme alla\nsemmoista mieltä, kuin se, joka säteilee -- jos minun sallitaan tätä\nlausetta käyttää -- joka säteilee -- ystävässänne Traddles'issa, se on\nsanomaton lohdutus. Kun viereisessä huoneessa asuu pesu-akka, joka\nakkunaansa asettaa karamelleja myytäväksi, ja toisella puolella\nkäytävää eräs Bow-street'in polisi-mies, on teidän helppo käsittää,\nettä hänen seuransa on lohdutuksen lähde minulle itselle ja Mrs.\nMicawber'ille. Tätä nykyä minä toisen asia-miehenä myyn jyviä. Se ei\nole mikään rikastuttava toimi -- toisin sanoen, se ei kannata -- ja\nmuutamat satunnaiset rahalliset häiriöt ovat olleet seurauksena siitä.\nMinua ilahuttaa kuitenkin lisätä, että minulla nyt on aivan suora\ntoivo, että jotakin ilmaantuu (minun ei ole tilaisuus sanoa, mitä\nlaatua), jonka avulla luullakseni kykenen pysyväisesti pitämään huolta\nsekä itsestäni että ystävästänne Traddles'ista, johon minä olen\nsydämestäni mieltynyt. Teitä ehkä ei hämmästytä kuulla, että Mrs.\nMicawber on semmoisessa terveyden tilassa, joka tekee jotenkin\nluultavaksi, että lisäys lopullisesti tulee niihin lemmenlahjoihin,\njotka -- lyhyeltä, lapsiparveen. Mrs. Micawber'in heimo on tehnyt hyvin\nja ilmoittanut tyytymättömyyttänsä tähän asian laitaan. Minun tulee\nvaan muistuttaa, etten ymmärrä, kuinka tämä asia koskisi heihin, ja\nettä minä sysään tuon ajatuksen-osoituksen takaisin ylenkatseella ja\nuhkamielellä!\"\n\nMr. Micawber pudisti sen jälkeen taas kättäni ja jätti minut.\n\n\n\n\nKAHDEKSASKOLMATTA LUKU.\n\nMr. Micawber'in haasto-kinnas.\n\n\nSiksi kuin se päivä tuli, jona minun oli määrä kestittää vasta\nlöydettyjä, vanhoja ystäviäni, elin etupäässä Dorasta ja kahvista.\nRakkauden huolissani ruokahaluni katosi; mutta se ilahutti minua, sillä\nminusta tuntui, kuin olisin rikkonut uskollisuuttani Doraa kohtaan, jos\nolisin luonnollisella tavalla kaivannut päivällistäni. Monilukuisilla\nkävelyilläni ei ollut tässä suhteessa tavallista seuraustansa, koska\npettyneet toiveeni vastustivat raittiin ilman vaikutusta. Paitsi sitä\nminä tähän elämäni aikaan saadun katkeran kokemuksen johdosta epäilen,\ntokko terveellinen liha-ruoan nautinto esteettömästi menestyy missään\ninhimillisessä ruumiissa, jota ahtaat saappaat alati vaivaavat. Minä\nluulen, että jäsenpäät vaativat rauhaa, ennenkuin vatsa tehokkaasti\ntoimittaa tehtävänsä.\n\nNäitä pieniä, perheenkeskisiä pitoja varten minä en toistanut entisiä,\nlaveita hankkeitani. Minä tuotin vaan pari anturaista, vähäisen\nlampaan-reiden ja yhden kyhkyispasteijan. Mrs. Crupp nousi kapinaan,\nkun ensin ujosti viittasin siihen, että hän keittäisi kalani ja lihani,\nja sanoi loukatun arvon muodolla: \"ei! ei, Sir! te ette suinkaan pyydä\nminua tekemään mitään semmoista, sillä te tunnette minut niin hyvin,\nettette luule minun saattavan ottaa tehdäkseni jotakin, jota en voi\ntehdä täydellisellä mielihyvällä!\" Mutta lopullisesti joku kompromissi\nsaatiin aikaan; ja Mrs. Crupp suostui toimittamaan tätä urhotyötä sillä\nehdolla, että minä kaksi viikkoa siitä lähtien söisin päivällistä\npoissa kotoa.\n\nJa tässä minun ehkä sopii muistuttaa, että ne vaivat, joita kärsin Mrs.\nCrupp'in tyranniudesta itse suhteeni, olivat kauheita. Minä en ole\nkoskaan pelännyt ketään niin paljon. Me teimme kompromissin kaikissa\nasioissa. Jos minua jollakin tapaa epäilytti, kohtasi häntä se\nkummallinen tauti, joka aina väijyi hänen hermokunnassaan, valmiina\nmilloin hyvänsä kalvamaan hänen jaloimpia elimiänsä. Jos minä,\nkymmenkunnan kertoja turhaan siivosti soitettuani, vedin vähän\nmaltittomasti kelloa ja hän vihdoin tuli -- joka ei suinkaan aina ollut\nvarmaa -- ilmestyi hän nuhtelevalla katsannolla, vaipui hengästyneenä\ntuolille oven viereen, laski kätensä nankini-rinnallensa ja kävi niin\nkipeäksi, että minä olin iloissani, jos jollakin konjakin tai muun\naineen uhraamisella pääsin hänestä. Jos muistutin, että makuu-sijani\ntehtiin jo kello viisi ehtoo-puolella -- jota vieläkin pidän\nsopimattomana järjestyksenä -- ei hänen tarvinnut, kuin kerta kädellään\nosoittaa samaa pahoitetun arkatuntoisuuden nankini-asemaa, kun minä jo\nsopersin jotakin anteeksi-pyyntöä. Lyhyeltä, minä olisin ollut valmis\nennemmin tekemään mitä hyvänsä, joka vaan oli kunniallista, kuin\nloukata Mrs. Crupp'ia; hän oli elämäni kauhistus.\n\nMinä ostin näitä päivällisiä varten ennen käytetyn tarjouspöydän enkä\ntilannut uudestaan tuota vikkelää nuorta miestä, josta olin saanut\nhuonon ajatuksen, koska tapasin hänet eräänä sunnuntai-aamuna\nStrand'illa aivan samanlaisessa liivissä, kuin se, jota olin edellisten\npitojeni jälkeen kaivannut. Tuo nuori tyttö pestattiin taas; mutta\nsillä ehdolla, että hän ainoastaan toisi ruoat sisään, vaan sitten\nvetäytyisi porrastavalle eteisen oven taa; josta se nenän-honotus, joka\nvaivasi häntä, ei kuuluisi vieraitten korviin, ja jossa hänen oli ihan\nmahdoton peräytyä talrikkien päälle.\n\nMinä hankin aineita yhteen maljalliseen punssiin, jonka Mr. Micawber'in\noli määrä laittaa, sekä Mrs. Micawber'ia varten, kun hän järjesti\npukuansa toalettipöytäni edessä, pullon lavendeli-vettä, kaksi\nvaha-kynttilää, yhden kirjan erikokoisia nuppineuloja ja yhden\nneulatyynyn; minä käskin myöskin tehdä valkeata makuuhuoneeseni Mrs.\nMicawber'in mukavuudeksi; ja kun olin omin käsin kattanut pöydän,\nodotin levollisesti, mitä vasta tulisi.\n\nMäärättyyn aikaan saapui kolme vierastani yhdessä. Mr. Micawber'illa\noli tavallista suurempi paidankaulus ja uusi nauha lorgnetissaan;\nMrs. Micawber oli pannut lakkinsa vaalean-ruskeaan paperipussiin;\nTraddles kantoi pussia ja tuki Mrs. Micawber'ia käsivarrellansa. He\nmieltyivät kaikki asuntooni. Kun olin johdattanut Mrs. Micawber'in\ntoaletti-pöytäni luo, ja hän näki, kuinka suurenläntäisesti se oli\nvarustettu häntä varten, ihastui hän niin, että hän käski Mr.\nMicawber'in tulla sisään katsomaan.\n\n\"Rakas Copperfield'ini\", lausui Mr. Micawber, \"tämä on oikein\nylellistä. Tämä on semmoinen elämän-laatu, joka muistuttaa minua siitä\najasta, jolloin itse olin aviottomassa tilassa eikä kukaan vielä ollut\nkehoittanut Mrs. Micawber'ia antamaan lupaustansa Hymen'in alttarilla\".\n\n\"Hän tarkoittaa, ettei hän itse ollut kehoittanut minua, Mr.\nCopperfield\", sanoi Mrs. Micawber närkkäästi. \"Hän ei voi vastata\nmuitten puolesta\".\n\n\"Rakas ystäväni\", lausui Mr. Micawber, äkkiä totiseksi muuttuen, \"minä\nen suinkaan pyydä vastata muitten puolesta. Minä havaitsin liian hyvin,\nettä, kun sinä sallimuksen käsittämättömien päätösten mukaan\nsäilytettiin minulle, sinä ehkä säilytettiin semmoiselle, joka oli\nmäärätty pitkitetyn taistelon jälkeen viimein joutumaan moninaisten\nrahallisten selkkausten uhriksi. Minä ymmärrän sinun viittauksesi,\nlemmittyni. Minä olen pahoillani siitä, mutta minä kestän sen\".\n\n\"Micawber!\" huudahti Mrs. Micawber, kyynelet silmissä. \"Olenko minä\nansainnut tätä! Minä, joka en ole koskaan jättänyt sinua; joka en\nkoskaan _aio_ jättää sinua, Micawber!\"\n\n\"Lemmittyni\", sanoi Mr. Micawber, kovin liikutettuna. \"Sinä annat\nanteeksi, ja meidän vanha ja koetettu ystävämme Copperfield, minä olen\nvarma siitä, antaa anteeksi semmoisen loukatun sydämen äkillisen rikki\npuhkeamisen, joka on ärtynyt vasta tapahtuneesta ottelusta voiman\nsuosikin kanssa -- toisin sanoen, viheliäisen vesilaitoksen\npäällysmiehen kanssa -- ja säälii eikä ankarasti tuomitse sen\nliiallisuuksia\".\n\nMr. Micawber syleili nyt Mrs. Micawber'ia ja pusersi kättäni, antaen\nminun näistä katkonnaisista, puolipeitteisistä sanoista päättää, että\nhänen kotoinen vedentuontinsa oli keskeytetty tänä ehtoona, kosk'ei hän\nollut säännöllisesti suorittanut maksoansa yhtiölle.\n\nMr. Micawber'in ajatuksia tästä surullisesta aineesta luovuttaakseni,\nilmoitin hänelle, että turvasin häneen yhtä punssi-maljaa varten, ja\nsaatin hänet sitruunien luo. Hänen äskeinen alakuloisuutensa, etten\nsanoisi epätoivonsa, oli silmänräpäyksellä mennyt. Minä en ole koskaan\nnähnyt ketään, joka semmoisella mielihyvällä olisi puuhannut keskellä\nsitruunin-kuorten ja sokurin suloista hajua, palavan rommin lemua ja\nkiehuvan veden höyryä, kuin Mr. Micawber tänä iltana. Kummallista oli\nnähdä, kuinka hänen kasvonsa paistoivat meitä kohden noitten\nhyvänhajuisten utu-pilvien lomasta, kun hän liikutti ja sekoitti ja\nmaisteli, ja näytti siltä kuin hän olisi perustanut omaisuuden\nperheellensä hamaan kaukaisimpaan tulevaisuuteen eikä laittanut\npunssia. Mitä Mrs. Micawber'iin tulee, en tiedä, oliko se seuraus\nlakista vai lavendeli-vedestä vai valkeasta vai vahakynttilöistä, mutta\nhän astui ulos makuuhuoneestani, verrallisesti puhuen, armaana. Eikä\nleivonen koskaan ollut iloisempi, kuin tämä oivallinen nainen.\n\nMinä arvaan -- minä en koskaan uskaltanut kysyä, mutta minä arvaan --\nettä Mrs. Crupp, anturaiset paistettuaan, oli käynyt kipeäksi. Sillä\ntämän jälkeen kääntyi kaikki meiltä alaspäin. Lampaanreisi tuotiin ylös\naivan punaisena sisäpuolelta ja kovin vaaleana ulkopuolelta, paitsi\nsitä varistettuna täyteen jonkunlaista vierasta, soran-luontoista\nainetta, niinkuin se olisi pudonnut tuon merkillisen kyökin-takan\ntuhkaan. Mutta meidän ei käynyt tätä asiaa ratkaiseminen lihan-nesteen\njohdolla, sillä nuori tyttö oli kaatanut tämän kaikki portaille, jossa\nse, ohi mennen, pysyi pitkänä suikaleena, siksi kuin se vähitellen\nkului pois. Kyhkyispasteija ei ollut hullumpi, mutta petollinen, sillä\nkuori oli, frenologien tavalla puhuen, niinkuin erhetyttävä ihmiskallo:\ntäynnänsä kupuloita ja kyhmyjä, mutta ei mitään mainittavaa alla.\nLyhyeltä, pidot menestyivät niin huonosti, että olisin ollut aivan\nonneton -- huonon menestyksen puolesta, tarkoitan, sillä minä olin aina\nonneton Doran puolesta -- joll'ei seurani leikillinen luonto ja eräs\nMr. Micawber'in sukkela mieli-johde olisi huojentanut sydäntäni.\n\n\"Rakas ystäväni Copperfield\", lausui Mr. Micawber, \"tapaturmia sattuu\nparhaimminkin järjestetyissä perheissä; ja semmoisissa perheissä, joita\nei hallitse tuo kaikkialle tunkeuva vaikutus, joka pyhittää, samalla\nkuin se jalostuttaa -- minä aioin sanoa, lyhyeltä, naisen vaikutus, kun\nhän ilmestyy vaimon ylevässä muodossa -- sopii niitä varmuudella\nodottaa ja filosofin tavalla niitä kantaa. Jos sallitte minun\nmuistuttaa, että harvoin löytyy laatuansa parempia ravinto-aineita,\nkuin pippuroittu ja suolattu kotletti, ja että minun luullakseni, jos\nvähän ja'amme työn, saatamme laittaa hyvänkin semmoisen, kun vaan tuo\nnuori passarityttö hankki halsterin, tahtoisin esitellä teille, eikö\ntätä vähäistä kommelusta voisi helposti parantaa\".\n\nRuokakammiossa oli halsteri, jolla aamuisin silavanvipaleeni\npaahdettiin. Me toimme sen sisään tuota hätää ja ryhdyimme heti Mr.\nMicawber'in tuuman toimeen-panoon. Työn-jako, johon hän oli viitannut,\noli tämä: -- Traddles leikkasi lampaan-reiden liuskoihin; Mr. Micawber\n(joka oivallisesti osasi kaikkia tämmöisiä) ripoitti niihin pippuria,\nsinappia ja suolaa; minä panin ne halsterille, kääntelin niitä\nkahvelilla ja nostin ne pois Mr. Micawber'in käskyn mukaan; sillä välin\nkuin Mrs. Micawber lämmitti ja yhä liikutti champignoni-kastetta\nvähäisessä pannussa. Kun meillä oli liuskoja kylläksi valmiina, että\nsopi aloittaa, kävimme niitten kimppuun, hiat yhä ranteimille\nkiverrettyinä, samalla kuin toiset liuskat ritisivät ja räiskyivät\nvalkealla ja huomiomme jakaantui talrikeillamme olevan lampaan-lihan ja\nparaikaa valmistuvan lampaan-lihan kesken.\n\nOsittain tämä uusi ruoan laittamisen keino, sen oivallisuus, sen\npuuhat, lakkaamaton nouseminen ruoan katsomista varten, alituinen\nistuminen syömistä varten, kun mureat liuskat tulivat kuumina ja\nkihisevinä halsterilta, osittain hommaaminen, valkeasta punehtuminen,\nilonpito keskellä tätä hupaista melua ja himartavaa ruoanhajua -- ne\nkaikki saattivat meidät syömään lampaanreiden luuhun asti. Oma\nruokahaluni palasi niinkuin ihmeen kautta. Minä häpeen sitä kertomasta,\nmutta minä todella luulen, että unhotin Doran vähäksi aikaa. Minä olen\nvakuutettu, ettei Mr. ja Mrs. Micawber olisi voinut saada hauskempia\npäivällisiä, vaikka niitä hankkiaksensa olisivat myyneet jonkun sängyn.\nTraddles nauroi koko ajan melkein yhtä sydämellisesti, kuin hän söi ja\nteki työtä. Me nauroimme kaikki yhteen ääneen; ja minä rohkenen\nväittää, ettei suuremmalla menestyksellä koskaan ole mitään pitoja\npidetty.\n\nIlomme oli korkeimmillansa, ja me askaroimme kaikki vireästi eri\nosastoissamme, koettaen saattaa viimeistä liuskakerrostamme semmoiseen\ntäydelliseen tilaan, joka kunnialla päättäisi kemumme, kun huomasin,\nettä joku outo henkilö oli huoneessa, ja silmäni kohtasivat tyvenen\nLittimer'in silmät, joka seisoi, hattu kädessä, minun edessäni.\n\n\"Mikä nyt!\" kysyin minä vasten tahtoani.\n\n\"Pyydän anteeksi, Sir, minua käskettiin tulemaan tänne. Eikö isäntäni\nole täällä, Sir?\"\n\n\"Ei\".\n\n\"Ettekö ole nähneet häntä, Sir?\"\n\n\"En; ettekö tule hänen luotansa?\"\n\n\"En suoraan, Sir\".\n\n\"Sanoiko hän, että tapaisitte hänet täällä?\"\n\n\"Ei juuri niin, Sir. Mutta minä arvaan, että hän on täällä huomenna,\nkosk'ei hän ole ollut täällä tänään\".\n\n\"Tuleeko hän Oxford'ista?\"\n\n\"Minä pyydän, Sir\", vastasi hän kunnioittavaisesti, \"että käytte\nistumaan ja sallitte minun tehdä tämän\". Jolloin hän otti kahvelin\nvastustamattomasta kädestäni ja kumartui halsterin puoleen, niinkuin\nkoko hänen huomionsa olisi kokoontunut siihen.\n\nMe emme olisi suuresti hämmentyneet, jos Steerforth itse olisi astunut\nsisään, mutta me masennuimme silmänräpäyksellä kokonaan hänen arvokkaan\npalveliansa edessä. Hyräillen jotakin nuottia näyttääksensä, että hän\noli aivan levollinen, asettui Mr. Micawber tuolillensa, samalla kuin\nnopeasti kätketyn kahvelin pää pisti ulos takin-rintamuksesta, niinkuin\nhän olisi sillä lävistänyt itsensä. Mrs. Micawber veti ruskeat\nhansikkaansa käteensä ja osoitti jonkunlaista gentiliä väsymystä.\nTraddles pisti rasvaiset kätensä tukkaansa, nosti sen aivan pystyyn ja\nällisteli pöytäliinaa. Mitä minuun tulee, olin niinkuin pieni lapsi\noman pöytäni päässä ja uskalsin tuskin katsahtaa siihen arvokkaasen\nilmiöön, joka oli tullut, tiesi Jumala mistä, talouttani järjestämään.\n\nTällä välin Littimer otti lampaanlihan halsterilta ja tarjosi sitä\nmeille vakavalla muodolla. Me otimme kaikki vähän, mutta emme panneet\nenään mitään arvoa siihen, vaan söimme sitä ainoastaan näön vuoksi. Kun\nolimme kaikki lykänneet talrikit luotamme, siirsi hän ne hiljaa pois ja\nasetti esiin juuston. Tämänkin vei hän pois, kun olimme tarpeeksemme\nsyöneet sitä; tyhjensi pöydän; läjitti kaikki tarjouspöydälle; antoi\nmeille viini-lasimme; ja vieritti itsealtansa tarjouspöydän\nruokakammioon. Kaikki nämät tehtiin aivan säännöllisesti, eikä hän\nkertaakaan nostanut silmiänsä askareistaan. Kuitenkin näyttivät yksin\nhänen kyynäspäänsäkin, kun hänen selkänsä kääntyi minua kohden,\nuhkeasti ilmoittavan sitä hänen lujaa ajatustansa, että minä olin\nkovasti nuori.\n\n\"Voinko tehdä jotakin muuta, Sir?\"\n\nMinä kiitin häntä ja sanoin: \"ei; mutta eikö hän tahtonut itse syödä\nmitään päivällistä?\"\n\n\"Ei, kiitoksia paljon, Sir\".\n\n\"Oxford'ista Mr. Steerforth tulee?\"\n\n\"Pyydän anteeksi, Sir, mitä suvaitsette?\"\n\n\"Oxfordistako Mr. Steerforth tulee?\"\n\n\"Minä arvaan, että hän on täällä huomenna, Sir. Minä melkein luulin,\nettä hän olisi täällä tänään, Sir. Erehdys on epäilemättä minun\npuolellani, Sir\".\n\n\"Jos sattuisitte tapaamaan häntä, ennenkuin minä--\" sanoin minä.\n\n\"Jos suotte minulle anteeksi, Sir, minä en luule, että ensiksi tapaan\nhänet\".\n\n\"Mutta, jos tapaisitte\", lausuin minä, \"tehkäät hyvin ja sanokaat\nhänelle, että minua pahoittaa, että hän ei ollut täällä tänään, sillä\neräs hänen vanha koulukumppaninsa oli täällä\".\n\n\"Todella, Sir\", ja hän jakoi yhden kumarruksen minun ja Traddles'in\nvälille, jälkimäiseen katsahtaen.\n\nLittimer astui pitkäänsä ovea kohden, kun minä jonkunlaisessa\nviimeisessä toivossa, että saisin sanotuksi jotakin luonnollista --\njota en koskaan saanut tälle miehelle sanotuksi -- lausuin:\n\n\"Kuulkaat, Littimer!\"\n\n\"Sir!\"\n\n\"Jäittekö tuolla kertaa kauaksi Yarmouth'iin?\"\n\n\"Ei erittäin, Sir\".\n\n\"Mutta viivyitte kai siellä, siksi kuin vene oli valmis?\"\n\n\"Niin viivyin, Sir. Minä jäin sinne varta vasten katsomaan, että se\nvalmistuisi\".\n\n\"Kyllä tiedän!\" Hän nosti kunnioittavaisesti ylös silmänsä minun\nsilmiäni kohden. \"Mr. Steerforth ei ole vielä nähnyt sitä, arvaan\nminä?\"\n\n\"Minä en todella voi sanoa, Sir. Minä luulen -- mutta minä en todella\nvoi sanoa sitä, Sir. Minä toivotan teille hyvää yötä, Sir\".\n\nHän sulki kaikki läsnä-olevat siihen kunnioittavaiseen kumarrukseen,\njoka seurasi näitä sanoja, ja katosi. Vieraani näyttivät hengittävän\nvapaammin, kun hän oli mennyt; mutta oman sydämeni huojennus oli sangen\nsuuri, sillä paitsi sitä pakkoa, joka syntyi siitä kummallisesta\neduttoman aseman tunteesta, joka minulla aina oli tämän miehen\nläsnä-ollessa, oli omatuntoni soimannut minua kuiskaamalla, että olin\nepäillyt hänen isäntäänsä, enkä minä voinut tukehuttaa jonkunlaista\nepämääräistä, levotonta pelkoa, että hän huomasi sen. Mistä se tuli,\nettä, vaikka minulla todesti oli niin vähän salattavaa, minusta aina\ntuntui, kuin tämän miehen silmä olisi tunkenut minun läpitseni?\n\nMr. Micawber herätti minut näistä mietteistä, joihin sekaantui joku\nkalvava pelko, että kohtaisin Steerforth'in itse, sillä, että hän piti\nmonta ylistyspuhetta poissa-olevasta Littimer'istä, koska tämä muka oli\nmitä arvokkain toveri ja aivan ihmeteltävä palvelia. Mr. Micawber,\nsopii minun muistuttaa, oli ottanut itsellensä täysimääräisen osan\ntuosta yleisestä kumarruksesta ja vastannut siihen äärettömällä\nalentuvaisuudella.\n\n\"Mutta punssi, rakas Copperfieldini\", lausui Mr. Micawber, maistaen\nsitä, \"samoin kuin aika ja luode, ei odota ketään. Ah! sen maku on\njuuri nyt hienoimmillaan. Tahdotko, lemmittyni, sanoa minulle\najatuksesi siitä?\"\n\nMrs. Micawber ilmoitti sen oivalliseksi.\n\n\"Siinä tapauksessa minä\", lausui Mr. Micawber, \"jos ystäväni\nCopperfield sallii minun käyttää tätä seurallista vapautta, juon\nniitten päivien muistoksi, jolloin ystäväni Copperfield ja minä itse\nolimme nuoremmat ja rinnatusten raivasimme itsellemme tietä mailman\nläpi. Minun sopii puhua itsestäni ja Copperfieldistä seuraavilla\nsanoilla, joita olemme ennenkin yhdessä laulaneet:\n\n    'Metsiä juosseet oomme me kaks,\n    Satakaunoja poimiskellen',\n\n-- kuvannollisesti puhuen -- useissa tiloissa. Minä en tarkoin tiedä\",\nlausui Mr. Micawber tuolla vanhalla äänensä vierityksellä ja tuolla\nvanhalla sanoin selittämättömällä muodolla, joka osoitti, että hän\naikoi sanoa jotakin gentiliä, \"mitä satakaunot lienevät, mutta minä en\nepäile, että Copperfield ja minä usein olisimme noukkineet niitä, jos\nse olisi ollut mahdollista\".\n\nTällä nykyisellä hetkellä otti Mr. Micawber noukkauksen punssistansa.\nNiin me kaikki teimme: Traddles ilmeisesti ihmetellen, mihin kaukaiseen\naikaan Mr. Micawber ja minä olimme olleet tovereita mailman\ntaistelossa.\n\n\"Ahem!\" lausui Mr. Micawber, yskäisten ja vähitellen punssista ja\nvalkeasta varistuen. \"Rakas ystäväni, saanko antaa sinulle lasillisen\nlisäksi?\"\n\nMrs. Micawber vastasi, ettei se saisi olla suuri, mutta emme voineet\nsallia sitä, ja niin tuli lasi täyteen.\n\n\"Koska olemme täällä kokonaan likeisten ystävien kesken, Mr.\nCopperfield\", lausui Mrs. Micawber, maistellen punssiansa, \"sillä Mr.\nTraddles on perheemme jäseniä, tahtoisin hyvin mielelläni kuulla teidän\najatustanne Mr. Micawber'in tulevaisuuden toiveista. Sillä jyvät\",\narveli Mrs. Micawber todistavaisesti, \"niinkuin useasti olen Mr.\nMicawber'ille sanonut, olkoot gentlemanille sopivat, mutta ne eivät\nkannata. Kahden shillingin ja yhdeksän pennyn kommisionipalkkaa\nkahdelta viikolta ei sovi, vaikka vaatimuksemme olisivat kuinka\nrajoitetut, katsoa kannattavaksi\".\n\nMe myönsimme kaikki tämän.\n\n\"Sitten\", lausui Mrs. Micawber, joka ylpeili siitä, että hän selvästi\nkäsitti asiat ja naisen viisaudellansa piti Mr. Micawber'ia suorana,\nkun tämä muutoin ehkä olisi käynyt vähän koukussa, \"sitten asetan\neteeni tämän kysymyksen, jos jyviin ei ole luottamista, mihin tulee\nluottaa? Onko hiiliin luottamista? Ei ollenkaan. Heimoni neuvosta\nkäänsimme huomiomme niihin, mutta havaitsimme tässä yrityksessä\npettyneemme\".\n\nMr. Micawber nojausi taaksepäin tuolillansa, kädet plakkarissaan,\nkatseli meitä syrjäpuolelta ja nyykäytti päätänsä, niinkuin\nsanoaksensa, että asia oli hyvin selvästi esitetty.\n\n\"Koska jyvät ja hiilet\", lausui Mrs. Micawber, vielä enemmän\ntodistavaisesti, \"yhtä vähän voivat tulla kysymykseen, Mr. Copperfield,\nkatson tietysti ympärilleni mailmassa ja sanon: 'missähän toimessa Mr.\nMicawber'in kykyisen miehen on paras toivo menestyä?' Ja minä suljen\npois kaikenlaiset kommissionit, kosk'ei niissä ole mitään varmuutta.\nMutta varmuus se minun lujan luuloni mukaan ennen kaikkia soveltuu Mr.\nMicawber'in luontoiselle miehelle\".\n\nTraddles ja minä ilmoitimme molemmat myötätunteisella muminalla, että\ntämä suuri havainto Mr. Micawber'in suhteen epäilemättä oli oikea ja\ntuotti hänelle paljon kunniaa.\n\n\"Minä en tahdo salata teiltä, rakas Mr. Copperfield\", lausui Mrs.\nMicawber, \"että kauan olen tuntenut, että olutpanian ammatti olisi\nerittäin sovelias Mr. Micawber'ille. Katsokaat Barclay'ta ja\nPerkins'iä! Katsokaat Truman'ia, Hanbury'ä ja Buxton'ia! Juuri\ntämmöisellä lavealla perustalla Mr. Micawber, sitä myöden kuin minä\nhäntä tunnen, on aiottu loistamaan; ja tulot, niin minulle on kerrottu,\novat _suun-nat-tomat!_ Mutta jollei Mr. Micawber voi päästä näihin\nfirmoihin, jotka kieltäyvät vastaamasta hänen kirjeisinsä, kun hän\ntarjoo heille palvelustansa, vaikka vaan alhaisemmassa virassa -- mikä\nhyöty siitä on, että viivymme tässä ajatuksessa? Ei mikään. Minulla\nehkä on se vakuutus, että Mr. Micawber'in käytös --\"\n\n\"Hem! Mutta, lemmittyni\", keskeytti Mr. Micawber.\n\n\"Älä puhu mitään, ystäväni\", sanoi Mrs. Micawber, laskien ruskeata\nhansikastansa hänen kädellensä. \"Minulla ehkä on se vakuutus, Mr.\nCopperfield, että Mr. Micawber'in käytös tekee hänet erittäin sopivaksi\npankki-toimiin. Minä ehkä päätän itsekseni, että, jos _minulla_ olisi\njotakin panna talteen johonkin pankkiin ja Mr. Micawber edustaisi tätä\npankkia, hänen käytöksensä synnyttäisi luottamusta minussa ja\nlaventaisi pankin liikettä. Mutta jos erinäiset pankit kieltäyvät\nkäyttämästä Mr. Micawber'in kykyä taikka vastaan-ottavat hänen\ntarjoumustaan ylenkatseella, mikä hyöty siitä on, että viivymme _tässä_\najatuksessa? Ei mikään. Mitä oman pankin perustamiseen tulee, ehkä\ntiedän, että on semmoisia heimoni jäseniä, jotka, jos he tahtovat\ntiloittaa rahansa Mr. Micawber'in haltuun, kykenevät panemaan alkuun\nsemmoista laitosta. Mutta jos he _eivät_ tahdo tiloittaa rahojansa Mr.\nMicawber'in haltuun -- jota eivät tahdokaan -- mikä hyöty siitä on?\nTaas minä väitän, ettemme ole päässeet entistä edemmäksi\".\n\nMinä pudistin päätäni ja sanoin: \"ei hiukkaakaan\". Traddles pudisti\nmyöskin päätänsä ja sanoi: \"ei hiukkaakaan\".\n\n\"Mihin päätökseen minä tästä tulen?\" jatkoi Mrs. Micawber, yhä pitäen\nsemmoista muotoa, kuin hän esittelisi asioita selvästi. \"Mikä se päätös\non, rakas Mr. Copperfield, johon minä välttämättömästi joudun? Olenko\nväärässä, jos sanon, että meidän tulee elää?\"\n\nMinä vastasin: \"ei ollenkaan!\" ja Traddles vastasi: \"ei ollenkaan!\" ja\nminä havaitsin itseni jälestäpäin viisaasti minun puolestani lisäävän,\nettä ihmisen täytyi joko elää taikka kuolla.\n\n\"Aivan niin\", vastasi Mrs. Micawber. \"Niin oikein. Ja varma on, rakas\nMr. Copperfield, ettemme voi elää, jollei jotakin, joka suuresti eriää\nolevista oloistamme, pian ilmaannu. Nyt olen itse kohdaltani\nvakuutettu, ja tätä olen viime aikoina useasti teroittanut Mr.\nMicawber'iin, ettei sovi odottaa, että asiat ilmaantuvat itsestänsä.\nMeidän tulee jossakin määrässä auttaa niitten ilmaantumista. Minä olen\nkenties väärässä, mutta minä olen kiintynyt tähän ajatukseen\".\n\nSekä Traddles että minä hyväksyimme tätä suuresti.\n\n\"No hyvä\", arveli Mrs. Micawber. \"Mitä minä siis kehoitan tekemään?\nTässä on Mr. Micawber, jolla on paljon erilaisia ominaisuuksia --\nsuuret luonnonlahjat --\".\n\n\"Mutta, lemmittyni\", lausui Mr. Micawber.\n\n\"Tee hyvin, rakas ystäväni, ja anna minun puhua loppuun. Tässä on Mr.\nMicawber, jolla on paljon erilaisia ominaisuuksia, suuret luonnonlahjat\n-- _minä_ sanoisin neroa, jollei sitä ehkä katsottaisi vaimon\nliialliseksi puolenpidoksi --\".\n\nTraddles ja minä sopersimme molemmat: \"ei\".\n\n\"Ja tässä on Mr. Micawber ilman mitään soveliasta paikkaa taikka\nammattia. Kenenkä syy siihen on? Ilmeisesti yhteiskunnan. Sentähden\ntahtoisin saattaa näin kunniattoman asian tunnetuksi ja rohkeasti\nvaatia yhteiskuntaa parantamaan sitä. Minusta näyttää siltä, rakas Mr.\nCopperfield\", lausui Mrs. Micawber pontevasti, \"kuin se olisi Mr.\nMicawber'in ainoa tehtävä, että hän viskaa haastokintaansa\nyhteiskunnalle ja sanoo näin: 'näyttäkäät minulle, kuka ottaa ylös sen.\nAstukoon taistelia heti esiin'\".\n\nMinä rohkenin kysyä Mrs. Micawber'ilta, kuinka tämä tapahtuisi.\n\n\"Niin\", vastasi Mrs. Micawber -- \"että ilmoitetaan kaikissa\nsanomalehdissä. Minun mielestäni Mr. Micawber'in tulee velvollisuudesta\nitseänsä kohtaan, velvollisuudesta perhettänsä kohtaan, jopa minä\nmenen niin pitkälle, että sanon: velvollisuudesta yhteiskuntaa\nkohtaan, joka tähän saakka on ylenkatsonut häntä, panna ilmoitus\nkaikkiin sanomalehtiin, suorastaan kuvata itsensä semmoiseksi ja\nsemmoiseksi, niillä ja niillä ominaisuuksilla varustetuksi, sekä\nlisätä tämä: 'hankkikaat minulle nyt edullinen paikka ja lähettäkäät\nfranko-kirjeessä vastaus _W. M:tte_ Camden Town'in postikonttoriin'\".\n\n\"Tämä Mrs. Micawber'in ajatus, rakas Copperfieldini\", lausui Mr.\nMicawber, vetäen paidankaulustansa yhteen leukansa alle ja katsellen\nminua syrjäpuolelta, \"on totta puhuen se harppaus, johon viittasin, kun\nminun viimein oli ilo nähdä teitä\".\n\n\"Sanomalehdissä ilmoittaminen käy jotenkin kalliiksi\", muistutin minä\nepäileväisesti.\n\n\"Juuri niin!\" lausui Mrs. Micawber, säilyttäen muodossaan samaa\nlogillista katsantoa. \"Aivan totta, rakas Mr. Copperfieldini! Minä olen\ntehnyt saman muistutuksen Mr. Micawber'ille. Erittäin tästä syystä\najattelen, että Mr. Micawber'in täytyy (niinkuin jo olen sanonut,\nvelvollisuudesta itseänsä kohtaan, velvollisuudesta perhettänsä kohtaan\nja velvollisuudesta yhteiskuntaa kohtaan) ottaa joku summa rahoja\nvekselillä\".\n\nTaaksepäin tuolillansa nojaantuneena leikitsi Mr. Micawber lorgnettinsa\nkanssa ja loi silmänsä ylös kattoon; mutta minusta näytti, kuin hän\nsamalla olisi kääntänyt niitä Traddles'iin, joka katseli valkeata.\n\n\"Jollei kenelläkään heimoni jäsenellä\", sanoi Mrs. Micawber, \"ole\nluonnosta sitä hellyyttä, että hän negotieraa tämän vekselin -- minä\nluulen, että löytyy parempi asioitsian lauselma, joka ilmoittaa, mitä\ntarkoitan --\"\n\nSilmät yhä vielä kattoon luotuina, sanoi Mr. Micawber: \"diskonteeraa\".\n\n\"Että hän diskonteeraa tämän vekselin\", jatkoi Mrs. Micawber, \"niin\nminun ajatukseni on se, että Mr. Micawber lähtee City'yn, vie tämän\nvekselin raha-markkinoille ja myy sen siitä hinnasta, minkä hän saa.\nJos ihmiset raha-markkinoilla pakoittavat Mr. Micawber'ia kärsimään\nsuurta vahinkoa, koskee se heitä itseä ja heidän omaa-tuntoansa. Minä\npuolestani katson sitä rahan tiloitukseksi. Minä kehoitan, rakas Mr.\nCopperfieldini, Mr. Micawber'ia tekemään samoin: pitämään sitä rahan\ntiloituksena, joka varmaan tuottaa voittoa, sekä suostumaan mihin\nuhraukseen hyvänsä\".\n\nMinä tunsin, mutta en suinkaan tiedä miksi, että tämä oli itsensä\nkieltämistä ja hellää rakkautta Mrs. Micawber'in puolelta, ja minä\nsopersin jotakin sinnepäin. Traddles, joka yhtyi minun nuottiini, teki\nsamoin, yhä valkeata katsellen.\n\n\"Minä en tahdo\", lausui Mrs. Micawber, juoden punssiansa loppuun ja\nvetäen shaaliansa olkapäittensä yli, makuuhuoneeseni lähteäksensä;\n\"minä en tahdo pitkittää näitä muistutuksia Mr. Micawber'in\nraha-seikoista. Teidän valkeanne äärellä, rakas Mr. Copperfield'ini, ja\nMr. Traddles'in läsnäollessa, joka tosin ei ole niin vanha ystävä,\nmutta kuitenkin yksi perheestämme, en malttanut olla sitä tietä\nilmoittamatta, jota _minä_ neuvon Mr. Micawber'in astumaan. Minä\ntunnen, että se aika on tullut, jolloin Mr. Micawber'in täytyy\nponnistaa voimiansa ja -- minä tahdon lisätä -- todistaa arvoansa, ja\nminusta näyttää tämä parhaalta keinolta. Minä tiedän, että olen vaan\nnainen ja että miehen järkeä tavallisesti katsotaan kykenevämmäksi\nratkaisemaan semmoisia kysymyksiä; mutta minun ei kuitenkaan sovi\nunhottaa, että, kun asuin kotona isän ja äidin luona, isäni oli tapa\nsanoa: 'Emman ruumis on hento, mutta asiain käsittämisessä hän ei ole\nketään huonompi'. Että isäni liiaksi piti minun puoltani, tiedän kyllä;\nmutta että hän jossakin määrässä oli ihmistuntia, kieltää yhtä paljon\nvelvollisuuteni kuin ymmärrykseni minua epäilemästä\".\n\nTällä puheella ja vastustaen meidän pyyntöjämme, että hän\nläsnä-olollansa sulostuttaisi jälellä olevan punssin tyhjentämistä,\nperäytyi Mrs. Micawber makuuhuoneeseni. Ja minä tunsin todella, että\nhän oli jalo nainen -- semmoinen nainen, joka olisi sopinut Roman\nmatronaksi ja yleisen häiriön aikana toimittanut kaikenlaisia\nsankaritöitä.\n\nTunteitteni hartaudessa toivotin Mr. Micawber'ille onnea siihen\naarteesen, joka hänellä oli. Niin teki myöskin Traddles. Mr. Micawber\nojensi kättänsä meille kummallekin järjestänsä ja peitti sitten\nkasvonsa nenäliinallansa, joka, luullakseni, oli enemmin nuuskassa,\nkuin hän itse tiesi. Sitten hän kääntyi punssin puoleen kokonansa iloa\ntäynnä. Hän uhkui kaunopuheliaisuutta. Hän koetti selittää meille, että\nlapsissamme elimme uudestaan ja että rahallisten vastusten rasittaessa\njokainen lisäys heidän luvussaan oli kahta suotuisampi. Hän sanoi, että\nMrs. Micawber'illa nykyisin oli ollut epäilyksiä tässä kohden, mutta\nettä hän oli haihduttanut epäilykset ja rauhoittanut häntä. Mitä Mrs.\nMicawber'in heimoon tuli, he eivät ensinkään vastanneet Mrs.\nMicawber'ia, heidän tunteensa tekivät hänen, Mr. Micawber'in, juuri\nyhtä ja he saivat -- minä käytän hänen omaa lausettansa -- mennä\nhiiteen.\n\nMr. Micawber piti sitten innokkaan ylistyspuheen Traddles'ista. Hän\nsanoi, että Traddles oli semmoinen luonne, jonka vakavia hyviä avuja\nhän (Mr. Micawber) ei voinut kehua itsellänsä olevan, mutta joita hän,\nJumalan kiitos, tiesi ihmetellä. Hän viittasi hellästi siihen nuoreen\nladyyn, outoon, jota Traddles oli kunnioittanut rakkaudellansa ja joka\ntämän rakkauden vastaukseksi oli omalla rakkaudellansa kunnioittanut ja\nsiunannut Traddles'ia. Mr. Micawber joi tämän ladyn onneksi. Samoin\nminäkin. Traddles kiitti meitä molempia ja sanoi semmoisella\nyksinkertaisuudella ja suoruudella, johon minulla oli kylläksi järkeä\nmieltyä: \"minä olen suuresti kiitollinen teille. Ja minä vakuutan\nteille, että hän on suloisin tyttö koko mailmassa!\"\n\nTuosta Mr. Micawber käytti ensimäistä tilaisuutta suurimmalla\nhienoudella ja juhlallisuudella viitata _minun_ sydämeni tilaan. Ei\nmikään, paitsi hänen ystävänsä Copperfieldin vakaat vastaväitteet,\nmuistutti hän, voinut luovuttaa häntä siitä ajatuksesta, että hänen\nystävänsä Copperfield rakasti ja rakastettiin. Hetken aikaa hikoiltuani\nja tuskailtuani ja melkoisen punehtumisen, änkyttämisen ja kieltämisen\njälkeen sanoin minä, lasiani kädessäni pitäen: \"hyvä! minä juon D:n\nonneksi!\" joka niin ihastutti ja riemastutti Mr. Micawber'ia, että hän,\npunssi-lasi kädessään, juoksi makuuhuoneeseni, jotta myös Mrs. Micawber\njoisi D:n onneksi, jonka hän innolla tekikin, kimeällä äänellä\nsisältäpäin huutaen: \"kuulkaat, kuulkaat! rakas Mr. Copperfield'ini,\nminä olen suuresti iloissani; kuulkaat!\" ja suostumuksen osoitukseksi\nseinään koputtaen.\n\nKeskustelumme kävi nyt enemmän mailmalliseksi. Mr. Micawber kertoi\nmeille, että Camden Town ei ollut hänestä oikein mukava, ja että hän\nensi työksensä, kun ilmoittamisen johdosta jotakin tyydyttävää oli\nilmaantunut, aikoi muuttaa. Hänellä oli Oxford Street'in läntisessä\npäässä tiedossa eräs terassi, joka antoi Hyde Park'iin ja jota hän aina\noli pitänyt hyvällä silmällä, mutta johon hän ei toivonut heti\npääsevänsä, koska se vaati suurenmoista sisustusta. Tuli arvattavasti\njoku väli-aika, selitti hän, jona hän tyytyisi johonkin semmoisen\nrakennuksen ylikertaan, jossa oli alikerroksessa kunniallinen\nasioitsia-konttori -- esimerkiksi Piccadilly'ssä -- jossa Mrs.\nMicawber'in olisi hauska asua ja jossa, jos avasi jonkun kaari-akkunan\nseinään taikka korottaisi kattoa yhden kerroksen verran taikka tekisi\nmuutamia muita semmoisia muutoksia, he voisivat vuosikausia elää\nmukavasti ja arvoisasti. Mitä tahansa oli hänelle sallittu, sanoi hän\nnimen-omaan, taikka missä tahansa hänen asuntonsa olisi, me saimme\nluottaa siihen -- aina löytyi yksi huone Traddles'ia varten, ja veitsi\nja kahveli minua varten. Me kiitimme häntä hänen ystävyydestänsä, ja\nhän pyysi meitä antamaan anteeksi, että hän oli ryhtynyt näihin\nkäytöllisiin ja asiamiehen kaltaisiin yksityis-seikkoihin, sekä\nkärsimään sitä, koska se oli luonnollista semmoisessa, joka aikoi\nasettaa elämänsä kokonaan uudelle kannalle.\n\nMrs. Micawber koputti nyt uudestaan seinään, kuulustaaksensa, oliko tee\nvalmiina, ja teki lopun tästä ystävällisen keskustelumme jaksosta. Hän\ntarjoili teetä meille aivan viehättävällä tavalla; ja milloin hyvänsä\nminä, teekuppeja ja voileipiä jaellessani, lähestyin häntä, kysyi hän\nminulta kuiskaten, oliko D. valkea- vai mustaverinen taikka oliko hän\nlyhyt vai pitkä taikka jotakin samanlaista, josta minä, luullakseni,\nolin mielissäni. Teen jälkeen haastelimme erinäisistä asioista valkean\nedessä; ja Mrs. Micawber teki hyvin ja lauloi meille (vähäisellä,\nohuella, heikolla äänellä, jota minä, kun ensin tutustuin hänen\nkanssaan, muistaakseni, pidin ääni-opin kaljana) nuot mieliballadit,\n\"Korean, valkoisen kersantin\" ja \"Pikku Tafflin'in\". Näistä molemmista\nlauluista oli Mrs. Micawber ollut kuuluisa, kun hän asui kotona isän ja\näidin luona. Mr. Micawber jutteli meille, että kun hän ensi kerran näki\nMrs. Micawber'in hänen vanhempainsa katon alla ja kuuli hänen laulavan\nedellisen balladin, Mrs. Micawber oli tavattoman suuressa määrässä\nvetänyt hänen huomiotansa puoleensa; mutta että, kun \"Pikku Tafflin\"\ntuli, hän päätti saada tämän naisen omaksi taikka kuolla yrityksessään.\n\nKello oli kymmenen ja yhdentoista välillä, kun Mrs. Micawber nousi\nasettaaksensa lakkiaan takaisin tuohon vaalean-ruskeaan paperipussiin\nja pannaksensa hattuaan päähänsä. Mr. Micawber käytti tilaisuutta, kun\nTraddles puki päällystakkia yllensä, pistääksensä käteeni yhtä\nkirjettä, samalla kuiskaten minulle, että lukisin sitä, kun sopi. Kun.\nkynttilällä rintavarustimen takaa näytin heitä alas -- Mr. Micawber\nastui ensiksi, taluttaen Mrs. Micawberia, ja Traddles seurasi,\nlakkipussi kädessä, -- käytin minäkin tilaisuutta ja pysäytin\nTraddles'in tuokioksi porrastavalle.\n\n\"Traddles\", lausuin minä, \"Mr. Micawber ei tarkoita mitään pahaa, mies\nparka; mutta, jos minä olisin sinun sijassasi, en lainaisi hänelle\nmitään\".\n\n\"Rakas Copperfieldini\", vastasi Traddles hymyillen, \"minulla ei ole\nmitään lainata\".\n\n\"Sinulla on nimi, näetkö\", arvelin minä.\n\n\"No! Onko siinä sinun mielestäsi jotakin lainattavaa?\" vastasi Traddles\nmiettivällä katsannolla.\n\n\"On kai\".\n\n\"Ah!\" lausui Traddles. \"Niin aina! Minä olen hyvin kiitollinen sinulle,\nCopperfield; mutta -- minä pelkään, että jo olen lainannut sen\nhänelle\".\n\n\"Tuohonko vekseliin, joka tuottaa niin varmaa voittoa?\" kysyin minä.\n\n\"Ei\", sanoi Traddles. \"Ei siihen. Tämä on ensimäistä, mitä olen siitä\nkuullut. Minä olen ajatellut, että hän luultavasti kotimatkalla\nesittelee tätä. Minun vekselini on toinen\".\n\n\"Minä toivon, että kaikki on selvillä sen suhteen\", arvelin minä.\n\n\"Minä toivon sitä\", lausui Traddles. \"Minä luulen sitä sen vuoksi, että\nhän kertoi minulle vasta pari päivää takaperin, että siitä oli pidetty\nhuolta. Tämä oli Mr. Micawber'in lause: 'Pidetty huolta'\".\n\nKoska Mr. Micawber samalla katsahti ylös siihen paikkaan, jossa\nseisoimme, en minä ehtinyt muuta kuin toistaa varoitustani. Traddles\nkiitti minua ja astui alas. Mutta, kun näin sen hyvänsävyisen tavan,\njolla hän astui alas, lakkipussi kädessä, ja taritsi Mrs. Micawber'ille\nkäsivarttansa, pelkäsin minä, että hän vietäisiin päineen päivineen\nrahamarkkinoille.\n\nMinä palasin valkeani ääreen ja ajattelin, puoleksi totisesti, puoleksi\nnauraen, Mr. Micawber'in luonnetta ja meidän vanhaa keskuuttamme, kun\nkuulin nopeitten askelten nousevan portaita ylös. Ensiksi luulin, että\nse oli Traddles, joka palasi noutamaan jotakin, jota Mrs. Micawber oli\njättänyt; mutta, kun askeleet lähestyivät, tunsin ne ja havaitsin, että\nsydämeni sykki kovasti ja veri syöksi kasvoihin, sillä askeleet olivat\nSteerforth'in.\n\nMinä en koskaan unhottanut Agnes'ia eikä hän koskaan jättänyt sitä\npyhää paikkaa ajatuksissani -- jos saan nimittää sitä siksi -- johon\nalusta olin asettanut hänet. Mutta kun Steerforth astui sisään ja\nseisoi edessäni, kättänsä ojentaen, muuttui se pimeys, joka oli\nympäröinnyt häntä, valkeudeksi, ja minä hämmennyin ja häpesin, että\nolin epäillyt sitä, jota rakastin niin sydämellisesti. Minä en\nrakastanut Agnes'ia vähemmin sen vuoksi; minä ajattelin häntä samaksi\nhyväksi, lempeäksi elämäni enkeliksi; minä nuhtelin itseäni, ei häntä,\nettä olin väärin arvostellut Steerforth'ia; ja minä olisin tarjonnut\nSteerforth'ille mitä sovinto-uhria hyvänsä, jos vaan olisin tietänyt,\nmitä ja kuinka tarjota.\n\n\"No, Tuhat-ihanainen, vanha poika, oletko mykäksi hämmästynyt!\" nauroi\nSteerforth, sydämellisesti kättäni pudistaen ja heittäen sitä iloisesti\npois. \"Olenko taas tavannut sinut pitoja pitämästä, sinä Sybariti!\nNämät Doctors' Commons'in kumppanukset ovat iloisinta väkeä koko\nkaupungissa, luulen minä, ja voittavat meidät säädylliset Oxford'in\npojat perinpohjin!\" Hänen kirkas katseensa liikkui hilpeästi ympäri\nhuonetta, kun hän istui sohvalle vastapäätä minua Mrs. Micawber'in\näskeiseen paikkaan, ja kohensi valkeaa, että se leimahti ilmi tuleen.\n\n\"Minä kummastuin niin ensiksi\", lausuin minä, toivottaen häntä\ntervetulleeksi kaikella sillä sydämellisyydellä, joka minulla oli,\n\"että tuskin sain sanaa sanotuksi sinua tervehtiäkseni, Steerforth\".\n\n\"No, minun näkyni on terveellinen kipeille silmille, niinkuin\nSkotlantilainen sanoo\", vastasi Steerforth, \"ja niin on sinunkin\nnäkysi, Tuhat-ihanainen, täydessä kukoistuksessasi. Kuinka jaksat, sinä\nBacchin palvelia?\"\n\n\"Minä voin sangen hyvin\", sanoin minä; \"enkä ole ollenkaan Bacchin\npalvelia tänä iltana, vaikka myönnän, että minulla on ollut kolme\nvierasta\".\n\n\"Jotka kaikki minä kohtasin kadulla ja kuulin ääneen laskevan sinun\nkiitostasi\", vastasi Steerforth. \"Kuka tuo meidän ystävä polvihousuissa\non?\"\n\nMinä annoin muutamilla sanoilla hänelle parhaat selitykset Mr.\nMicawber'ista, mitä suinkin voin. Hän nauroi sydämellisesti minun\nheikkoa kuvaani tästä gentlemanista ja sanoi, että hän oli mies, joka\nansaitsi tuntemista, ja että hänen täytyi oppia tuntemaan hänet.\n\n\"Mutta kenen sinä luulet meidän toisen ystävän olevan?\" kysyin minä\nvuorostani.\n\n\"Jumala tiesi\", lausui Steerforth. \"Ei suinkaan mikään surunaama,\ntoivon minä? Minusta hän vähän näytti siltä\".\n\n\"Traddles!\" vastasin minä riemuisena.\n\n\"Kuka se on?\" kysyi Steerforth huolimattomalla tavallansa.\n\n\"Etkö sinä Traddles'ia muista? Traddles'ia vanhassa huoneessamme Salem\nHouse'ssa?\"\n\n\"Vai se!\" lausui Steerforth, tulihangolla koputtaen hiiliharkkoa\npesässä. \"Onko hän yhtä hempeä, kuin ennen? Ja mistä hiidestä hänet\nonkeesi sait?\"\n\nVastauksessani ylistin Traddles'ia niin paljon, kuin voin. Sillä minä\ntunsin, että Steerforth jotenkin halveksi häntä. Steerforth heitti\ntämän aineen vähäisellä pään nyykkäyksellä, hymyili ja muistutti, että\nhänkin mielellään näkisi tuon vanhan toverin, joka aina oli ollut\nkummallinen kala, sekä kysyi, voinko antaa hänelle mitään syötävää?\nTämän lyhyen keskustelun aikana oli hän, kun hän ei puhunut huiman\nhilpeällä tavalla, parhaasta päästä istunut joutilaana ja tulihangolla\nkoputtanut hiiliharkkoa. Minä huomasin, että hän teki samaa tekoa,\nsillä välin kuin toin esiin tähteet kyyhkyispasteijasta ja niin\nedespäin.\n\n\"No, Tuhat-ihanainen, onhan tässä päivälliset vaikka kuninkaalle!\"\nhuudahti hän, äkkiä keskeyttäen äänettömyyttänsä ja istuen pöydän\nääreen. \"Minä en aio surkeilla niitä, sillä minä olen tullut\nYarmouth'ista\".\n\n\"Minä luulin sinun tulevan Oxford'ista?\" vastasin minä.\n\n\"Ei\", lausui Steerforth. \"Minä olen ollut merenkulkia -- paremmassa\ntoimessa\".\n\n\"Littimer kävi tänään täällä sinua kysymässä\", muistutin minä, \"ja minä\nymmärsin hänen puheensa niin, että sinä olit Oxford'issa; vaikka, kun\nnyt ajattelen asiaa, ei hän nimen-omaan sanonut sitä\".\n\n\"Littimer on suurempi houkkio, kuin miksi minä häntä luulin, koska hän\non kysellyt minua\", sanoi Steerforth iloisesti kaataen lasillisen\nviiniä itsellensä ja juoden minun onnekseni. \"Mitä hänen puheensa\nkäsittämiseen tulee, olet sinä viisaampi toveri, kuin useimmat meistä,\nTuhat-ihanainen, jos siihen pystyt\".\n\n\"Se on totta\", sanoin minä, tuoliani pöydän luo siirtäen. \"Vai olet\nsinä käynyt Yarmouth'issa, Steerforth!\" kysyin minä, uteliaana\nkuulemaan kaikkia sieltä päin. \"Olitko kauankin siellä?\"\n\n\"En\", vastasi hän. \"Vähäisellä parin viikon retkellä\".\n\n\"Ja kuinka he kaikki voivat siellä? Tietysti pikku Em'ly ei vielä ole\nmennyt naimisiin?\"\n\n\"Ei vielä. Menee, luullakseni -- niin ja niin monen viikon taikka\nkuukauden taikka jonkun muun ajan perästä. Minä en ole nähnyt paljo\nheistä. Kesken puheen\"; hän laski kädestään veitsensä ja kahvelinsa,\njoita hän oli käyttänyt suurella ahkeruudella, ja rupesi\nplakkareistansa hakemaan; \"minulla on kirje sinulle\".\n\n\"Keneltä?\"\n\n\"No, vanhalta hoitajattareltasi\", vastasi hän, ottaen muutamia\npapereita plakkaristaan. \"'J. Steerforth, Esquire, velkaa Hyvälle\nAikomukselle'; ei se se ole. Maltappa, ja me löydämme sen pian. Vanha\nmikä-hänen-nimensä-onkaan on huonona kipeänä, ja siitä, luullakseni,\nkirjeessä puhutaan\".\n\n\"Barkis'iako tarkoitat?\"\n\n\"Niin!\" yhä plakkareistansa hakien ja katsellen niitten sisältöä;\n\"Barkis paralla ei ole mitään toivoa enää, pelkään minä. Minä näin\npikkuisen apteekarin siellä -- joku haavalääkäri taikka mikä hän on --\nsaman miehen, joka saatti sinun kunnian-arvoisuutesi mailmaan. Hän\npuhui oppineen tavalla tästä kohtauksesta minulle; mutta päätös hänen\najatuksestaan oli se, että ajomies hankki viimeiselle matkallensa\njokseenkin pikaisesti. -- Pistä kätesi päällystakkini poviplakkariin\ntuolilla tuossa, ja minä luulen, että löydät kirjeen. Onko se siellä?\"\n\n\"Tässä se on!\" sanoin minä.\n\n\"Se on oikein!\"\n\nSe oli Peggotylta; vähän epäselvempi, kuin tavallisesti, ja lyhyt. Hän\nilmoitti minulle siinä puolisonsa toivottoman tilan ja viittasi siihen,\nettä tämä oli käynyt \"hiukan tarkemmaksi\", kuin ennen, sekä sen\njohdosta oli vaikeampi tarpeeksi hoitaa. Se ei puhunut mitään Peggotyn\nomasta väsymyksestä ja valvonnasta, mutta ylisti Barkis'ia suuresti. Se\noli kirjoitettu suoralla, yksinkertaisella ja teeskentelemättömällä\nhurskaudella, jonka minä tiesin todelliseksi, ja päättyi terveisillä\n\"ikuiselle lemmitylleni\" -- tarkoittaen minua.\n\nSillä aikaa, kuin minä koetin saada selvää siitä, jatkoi Steerforth\nsyömistänsä ja juomistansa.\n\n\"Se on ikävä asia\", arveli hän, kun olin päättänyt; \"mutta aurinko\nlaskee joka päivä, ja ihmisiä kuolee joka hetki, eikä yhteinen kohtalo\nsaa peloittaa meitä. Jos luopuisimme uraltamme sen vuoksi, että tuo\nyhtäläinen jalka, joka kolkuttaa kaikkien ihmisten ovea, kuullaan\njossakin kolkuttavan, luiskahtaisivat kaikki asiat tässä mailmassa\nkäsistämme. Ei! Katsasta eteenpäin! Terävässä kengässä, jos on\ntarpeellista, tylsässä kengässä, jos käy laatuun, mutta ratsasta\neteenpäin! Ratsasta kaikkien esteitten ylitse ja voita kilvan-ajossa!\"\n\n\"Ja voita missä kilvan-ajossa?\" kysyin minä.\n\n\"Siinä kilvan-ajossa, johon on mennyt\", lausui hän. \"Ratsasta\neteenpäin!\"\n\nKun hän pysähtyi ja katseli minua, tuo kaunis pää vähän taaksepäin\nheitettynä ja kohotettu lasi kädessään, huomasin, muistaakseni, että,\nvaikka hänen kasvonsa punersivat vilppaasta merituulesta, niissä\nkuitenkin näkyi jälkiä, jotka olivat ilmestyneet niihin siitä, kuin\nviimein tapasin hänet, ikäänkuin hän olisi vanhan tapansa mukaan\nponnistanut sitä hehkuvaa voimaa, joka, jos se heräsi, heräsi niin\ntulisesti hänessä. Minä aioin vähän nuhdella häntä siitä hurjasta\ntavasta, jolla hän noudatti jokaista mielitekoansa -- esimerkiksi tuota\ntaistelemista tuimalla merellä ja urhostelemista kovissa säissä -- kun\najatukseni kääntyivät takaisin keskustelumme lähimmäiseen esineesen ja\nminä sen sijaan jatkoin sitä.\n\n\"Minä kerron sinulle jotakin, Steerforth\", sanoin minä, \"jos sinun\nuljas mielesi tahtoo kuunnella minua --\".\n\n\"Se on voimakas mieli ja tekee mitä hyvänsä tahdot\", vastasi hän,\nmuuttaen jälleen pöydän vierestä valkean luo.\n\n\"Siinä tapauksessa minä kerron sinulle jotakin, Steerforth. Minä\nluulen, että lähden vanhaa hoitajatartani katsomaan. Ei sentähden, että\nsaatan tehdä hänelle mitään hyvää taikka olla hänelle miksikään\ntodelliseksi hyödyksi; mutta hän on niin liittynyt minuun, että minun\nkäyntini vaikuttaisi häneen yhtä paljon, kuin jos todella pystyisin\nmolempiin. Hän pitäisi tuloani niin suotuisana, että se lohduttaisi ja\ntukisi häntä. Se ei suinkaan ole suuri vaivannäkö semmoisen ystävän\ntähden, kuin hän on ollut minulle. Etkö sinä tekisi päivän matkaa, jos\nolisit minun sijassani?\"\n\nHänen kasvonsa olivat miettiväiset ja hän istui vähän ajatellen,\nennenkuin hän matalalla äänellä vastasi: \"hyvä! Lähde. Sinä et voi\ntehdä mitään vahinkoa\".\n\n\"Sinä olet vast'ikään palannut\", sanoin minä, \"ja olisi turha pyytää\nsinua tulemaan kanssani?\"\n\n\"Aivan niin\", vastasi hän. \"Aion Highgate'en tänä iltana. Minä en ole\nnähnyt äitiäni koko tämän pitkän ajan kuluessa, ja se rasittaa\nomaatuntoani, sillä se maksaa jotakin, kun on rakastettu, niinkuin hän\nrakastaa tuhlaajapoikaansa, -- Pah! Joutavia! -- Sinä lähdet huomenna,\narvaan minä\", sanoi hän, pitäen minua käsivarren pituuden päässä\nluotansa, yksi käsi kummallakin olkapäälläni.\n\n\"Niin minä luulen\".\n\n\"No, älä siis lähde ennenkuin ylihuomenna. Minä soisin, että tulisit\nmuutamiksi päiviksi meille. Minä olen tullut tänne siinä aikomuksessa,\nettä pyytäisin sinua meille, ja sinä lennät pois Yarmouth'iin\".\n\n\"Sinä olet varsin omainen lentämisestä puhumaan, Steerforth, sinä, joka\naina rajusti rynnistelet tuntemattomille retkille!\"\n\nHän katseli minua hetken puhumatta ja vastasi sitten, yhä pitäen kiinni\nminusta, niinkuin ennen, ja pudistaen minua:\n\n\"No! Sano ylihuomenna ja vietä niin paljon, kuin voit, huomispäivästä\nmeidän kanssamme! Kuka tietää, milloin me muutoin jälleen yhdymme. No!\nSano ylihuomenna! Minä tarvitsisin sinua seisomaan Rosa Dartlen ja\nitseni välissä ja pitämään meitä erinänsä\".\n\n\"Rakastaisitteko toisianne liian paljon ilman minutta?\"\n\n\"Rakastaisimme taikka vihaisimme\", nauroi Steerforth; \"vähät siitä\nkumpiko. No! Sano ylihuomenna!\"\n\nMinä sanoin ylihuomenna; ja hän pani päällystakkinsa yllensä, sytytti\nsigarinsa ja hankki kotimatkalle. Kun huomasin hänen tarkoituksensa,\notin minäkin päällystakkini ylleni (mutta en sytyttänyt mitään sigaria,\nsillä minä olin saanut tarpeekseni siitä kappaleeksi aikaa) ja astuin\nhänen kanssaan isolle valtatielle asti: siihen aikaan illasta kolkolle\ntielle. Hän oli hyvin vilkas koko matkan; ja kun erosimme, ja minä\nkatsoin hänen jälkeensä, kun hän astui niin reippaasti ja uljaasti\nkotiinpäin, ajattelin hänen sanojansa: \"ratsasta kaikkien esteitten\nylitse ja voita kilvan-ajossa!\" ja toivoin ensi kerran, että hänellä\nolisi joku kelvollinen päämäärä saavutettavana.\n\nMinä riisuin päältäni omassa huoneessani, kun Mr. Micawber'in kirje\nputosi lattialle. Näin muistutettuna siitä, avasin sinetin ja luin,\nniinkuin seuraa. Se oli dateerattu puoltatoista tuntia ennen\npäivällisiä. Minä en ole varma, olenko maininnut, että, kun Mr.\nMicawber oli jossakin erittäin kovassa pulassa, hän käytti jonkunlaista\nlakimiehen lausetapaa, jota hän näytti ajattelevan samaksi, kuin\nraha-asiainsa suorittamista.\n\n\"Sir -- sillä minä en uskalla sanoa: Copperfield'ini. Soveliasta lienee\nminun ilmoittaa teille, että allekirjoittanut on kokonaan muserrettu.\nTe ehkä huomaatte hänessä tänään muutamia heikkoja ponnistuksia säästää\nteiltä ennenaikaista tietoa hänen onnettomasta asemastaan; mutta toivo\non laskenut taivaan-rannan alle, ja allekirjoittanut on kokonaan\nmuserrettu\".\n\n\"Tämä ilmoitus on kirjoitettu semmoisen henkilön personallisessa\nläsnä-olossa (minun ei sovi nimittää sitä seuraksi), joka on\njonkunlaisessa päihtymystä lähestyvässä tilassa ja jonka eräs\nraha-mäkläri on tänne lähettänyt. Tämä henkilö on asuntoni laillinen\nomistaja, kosk'en jaksa hyyryäni maksaa. Hänen inventariuminsa sisältää\nei ainoastaan niitä kaikenlaisia irtaimia kaluja ja kapineita, jotka\novat minun, allekirjoittaneen, omia, joka olen tämän asunnon vuodeksi\nvourannut, vaan myöskin kaikki ne, joita Mr. Thomas Traddles,\nhyyryllisen hyyryllinen, Inner Temple'n kunnianarvoisen seuran jäsen,\nomistaa\".\n\n\"Jos mikään surun pisara puuttuisi siitä ylitse-vuotavasta pikarista,\njoka nyt (ikimuistettavan kirjailian sanoja käyttääkseni) kurotetaan\nallekirjoittaneen huulille, löytyisi se siinä tosi-asiassa, että eräs\nystävällinen accepti, jonka ennen mainittu Mr. Thomas Traddles on\nantanut allekirjoittaneelle 23 punnasta 4 shillingistä ja 9 1/2\npennystä, on maksettavaksi langennut sekä että siitä _ei_ ole huolta\npidetty; ja myöskin siinä asiassa, että niitten elävien edesvastausten\nlisäksi, jotka nojauvat allekirjoittaneesen, asiain luonnollisen menon\nmukaan tulee vielä yksi avuton uhri, jonka kurjaa ilmestymistä sopii\nodottaa -- tasaluvuissa puhuen -- noin kuuden taivaallisen kuun kierron\nperästä, tästä päivästä lukien\".\n\n\"Nämät edeltäpäin lausuttuani, tekisin liikatyön, jos lisäisin, että\ntomua ja tuhkaa on ijäksi varistettu\n\n                                     sen\n                                       pään\n                                         päälle,\n                                           jota\n                                             kantaa\n                                               _Wilkins Micawber_.\n\nTraddles parka! Minä tunsin siihen aikaan kylläksi Mr. Micawber'in,\ntietääkseni, että kyllä sopi odottaa, että _hän_ tointuisi tästä\ntärähdyksestä, mutta yöleponi häirääntyi suuresti, kun ajattelin\nTraddles'ia ja papintytärtä, joka oli yksi kymmenestä sisaruksesta\nalhaalla Devonshire'ssä, joka oli semmoinen suloinen tyttö ja joka oli\nsuostunut odottamaan Traddles'ia (paha-enteinen kiitos!), siksi kuin\nhän olisi kuusikymmen-vuotias taikka kuinka vanha hyvänsä.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.\n\nMinä käyn taas Steerforth'n kodissa.\n\n\nMinä mainitsin aamulla Mr. Spenlow'ille, että halusin saada lupaa olla\npoissa jonkun lyhyen aikaa; ja kosk'ei minulla ollut mitään palkkaa\nenkä minä siis ollut mikään pahennus taipumattomalle Jorkins'ille, ei\ntässä asiassa tehty minulle mitään vastusta, Minä käytin tätä\ntilaisuutta ja, vaikka ääneni tarttui kurkkuuni ja silmiäni hämärsi,\nsanoja lausuessani, ilmoitin sitä toivoa, että Miss Spenlow voi hyvin;\njohon Mr. Spenlow vastasi tuskin suuremmalla sydämen liikutuksella,\nkuin jos hän olisi puhunut jostakin tavallisesta inhimillisestä\nolennosta, että hän oli hyvin kiitollinen minulle, ja että hänen\ntyttärensä voi varsin hyvin.\n\nKoska me sisäänkirjoitetut konttoristit olimme patricisen\nproktorin-luokan taimia, kohdeltiin meitä niin suurella arvon-annolla,\nettä minä melkein aina olin omassa vallassani. Kun en kuitenkaan\nhalunnut tulla Highgate'en ennenkuin kello yksi taikka kaksi\npäivällä ja meillä tänä aamuna oli oikeuden edessä toinen pikkuinen\nkirkon-pannan-juttu, jolle annettiin nimi: \"Tipkins tuomarin-viran\ntoimessa Bullock'ia vastaan tämän sielun parannukseksi\", kulutin\nyhdessä Mr. Spenlow'in kanssa pari kolme hauskaa tuntia sitä\nkuunnellessani. Juttu oli syntynyt jostakin kahakasta kahden\nkirkkoväärtin välillä, joista toista syytettiin, että hän oli tuupannut\ntoista erästä pumppua vastaan; ja tämän pumpun tanko, joka kosketti\njotakin kouluhuonetta, joka oli kirkon-päädyn alla, teki tuuppauksesta\nkirkollisen loukkauksen. Se oli hupainen juttu; ja se saatti minut\nmatkallani Highgate'en postivaunujen kutsilaudalla ajattelemaan\nCommons'ia ja mitä Mr. Spenlow oli puhunut Commons'iin kajoamisesta ja\nmaan häviöön joutumisesta.\n\nMrs. Steerforth vastaan-otti minut iloisesti, ja niin myöskin Rosa\nDartle. Minä olin hyvin mielissäni, kun huomasin, ettei Littimer ollut\nsiellä, vaan että meitä passasi eräs kaino, nuori kamari-neitsyt, jolla\noli siniset nauhat lakissansa ja jonka silmät, kun sattumalta kohtasin\nne, paljon enemmän miellyttivät eivätkä likimainkaan niin hämmentäneet\nminua, kuin tuon arvokkaan miehen silmät. Mutta mitä minä erittäin\nhuomasin, ennenkuin olin ollut puolen tunnin aikaa talossa, oli se\nalinomainen tarkkuus, jolla Miss Dartle otti vaaria minusta; ja se\nväijyvä tapa, jolla hän näytti vertaavan minun kasvojani ja\nSteerforth'in ja Steerforth'in kasvoja ja minun keskenänsä, sekä\nodottavan, että jotakin tulisi ilmi näissä molemmissa. Joka kerta kuin\nkatsahdin häneen, olin varma siitä, että näkisin noitten kiihkeitten\nkasvojen, hiukeavain, mustien silmien ja tutkistelevan otsan\ntuijottavan minuun taikka äkkiä siirtyvän minun kasvoistani\nSteerforth'in kasvoihin taikka käsittävän meitä molempia samalla\nhaavaa. Tätä ilveksen-kaltaista tarkastusta hän ei suinkaan\nlakkauttanut, kun hän näki, että minä havaitsin sen, vaan päinvastoin\nsemmoisina hetkinä loi terävän katseensa minuun vielä kiinteämmin.\nVaikka minä olin viaton ja tiesin itseni siksi, oli se paha, josta hän\nluuli minua, mikä hyvänsä, kartin kuitenkin hänen kummallisia silmiänsä\naivan kykenemätönnä kestämään niitten nälkäistä loistoa.\n\nKoko päivän näytti Miss Dartle olevan läsnä joka paikassa\nrakennuksessa. Jos puhuttelin Steerforth'ia tämän huoneessa, kuulin\nMiss Dartle'n puvun kahisevan vähäisessä käytävässä ulkopuolella. Kun\nSteerforth ja minä ryhdyimme johonkin vanhaan ruumiin-harjoitukseemme\nnurmikolla rakennuksen takana, näin hänen kasvojensa siirtyvän\nakkunasta akkunaan, niinkuin liikkuvan valon, siksi kuin ne pysähtyivät\nyhteen akkunaan ja katselivat meitä. Kun kaikki neljä illalla lähdimme\nulos kävelemään, pusersi hän ohuen kätensä kiinni käsivarteeni,\nniinkuin vieterin, ja pidätti minua, siksi kuin Steerforth ja hänen\näitinsä olivat astuneet niin pitkälle, etteivät voineet kuulla, ja\nsilloin hän puhutteli minua.\n\n\"Te ette ole moneen aikaan\", lausui hän, \"käyneet täällä. Onko teidän\nvirkanne todella niin hauska ja huvittava, että se anastaa koko teidän\nhuomionne? Minä kysyn sen vuoksi, että tahdon, että minua neuvotaan,\nkun en itse tiedä. Onko se todella semmoinen?\"\n\nMinä vastasin, että pidin siitä hyvin paljon, mutta etten suinkaan\nvoinut väittää sitä ihan semmoiseksi.\n\n\"Oh! minua ilahuttaa kuulla sitä, koska aina tahdon tulla oikaistuksi,\nkun olen väärässä\", sanoi Rosa Dartle. \"Te ehkä arvelette, että\nvirkanne on kuivanpuolinen?\"\n\n\"Niin\", vastasin minä; \"ehkä se _oli_ vähän kuivanpuolinen\".\n\n\"Oh! ja tämä on syy, jonka vuoksi te tarvitsette helpoitusta ja\nvaihetusta -- kiihoitusta ja kaikkia noita?\" lausui hän. \"Ah! hyvin\ntotta! Mutta eikö se ole hiukan -- kuinka? -- hänelle; minä en tarkoita\nteitä?\"\n\nHänen silmänsä nopea katse sitä paikkaa kohden, jossa Steerforth\nkäveli, äitiänsä taluttaen, näytti minulle, ketä hän tarkoitti; mutta\npaitsi tätä minä en ymmärtänyt mitään. Ja sitä muotonikin osoitti, sitä\nen epäile.\n\n\"Eikö se -- minä en sano, että niin on laita, muistakaat, että minä\ntahdon tietää -- eikö se vedä häntä liian paljon puoleensa? Eikö se\nkenties tee, että hän käy tavallista harvemmin täällä sokeasti hellivän\n-- kuinka?\" Ja hän loi toisen nopean katseen heihin, ja semmoisen\nkatseen minuun, joka näytti tunkevan sydämeni sisimpiin.\n\n\"Miss Dartle\", vastasin minä, \"älkäät ajatelko --\".\n\n\"En minä ajattele!\" sanoi hän. \"Oh, voi minua, älkäät luulko, että minä\najattelen mitään! Minä en ole epäileväinen. Minä vaan teen yhden\nkysymyksen. Minä en tuo esiin mitään mielipidettä. Minä tahdon perustaa\njotakin mielipidettä siihen, mitä te kerrotte minulle. Eikö se siis ole\nniin? Hyvä! Minä olen sangen iloinen, että tiedän sen\".\n\n\"Totta on\", lausuin minä hämmentyneenä, \"ettei minun tule vastata\nsiitä, että Steerforth on ollut tavallista kauemmin poissa kotoa -- jos\nhän on ollut: jota en todella tiedä tänä hetkenä, jollen saa päättää\nsitä teidän sanoistanne. Minä en ole nähnyt häntä koko tämän pitkän\najan kuluessa, ennenkuin eilis-iltana\".\n\n\"Ettekö?\"\n\n\"En, totta puhuen, Miss Dartle!\"\n\nKun hän täydellisesti katseli minua, huomasin, että hänen kasvonsa\nkävivät tuikeammiksi ja vaaleammiksi sekä että tuo vanha haavan jälki\npidentyi, siksi kuin se viisti rumentuneen huulen poikki ja syvälle\nalihuuleen ja ulottui kasvoja myöden alas. Minusta oli jotakin\nsuorastaan kammottavaa tässä ja hänen hehkuvissa silmissään, kun hän,\nkiinteästi katsellen minua, sanoi:\n\n\"Mitä hän toimittaa?\"\n\nMinä toistin nämät sanat enemmän itsekseni, kuin Miss Dartle'a varten;\nminä olin niin kummastuneena.\n\n\"Mitä hän toimittaa?\" sanoi hän semmoisella kiivaudella, joka näytti\nriittävän polttamaan häntä, kuin tuli. \"Missä toimessa tuo mies auttaa\nhäntä, tuo, joka ei koskaan katso minua ilman jotakin selittämätöntä\nviekkautta silmissänsä? Jos olette rehellinen ja uskollinen, en minä\npyydä teitä pettämään ystäväänne. Minä pyydän teitä ainoastaan sanomaan\nminulle, onko se suuttumus, onko se viha, onko se ylpeys, onko se\nlevottomuus, onko se joku hurja mielenjohde, onko se rakkaus, _mikä se\non_, joka johdattaa häntä?\"\n\n\"Miss Dartle\", vastasin minä, \"kuinka saatan sanoa teille niin, että\nuskoisitte minua, etten tiedä mistäkään muutoksesta Steerforth'issa\nsiitä ajasta, kuin ensin tulin tänne. Minä en huomaa mitään. Minä\nluulen varmaan, ettei se ole mitään. Minä tuskin ymmärränkään, mitä\ntarkoitatte\".\n\nKun hän yhä kiinteästi katseli minua, ilmestyi jonkunlainen vävähdys,\njoka minusta osoitti hänen tuskaansa, tuossa julmassa arvessa ja veti\nylös hänen suupielensä niinkuin ylenkatseesta taikka jostakin säälistä,\njoka halveksi esinettänsä. Hän laski kätensä nopeasti sen päälle --\nsemmoisen käden, joka oli niin ohut ja hennokas, että kun näin hänen\npitävän sitä ylöspäin valkean edessä, kasvojansa varjostaaksensa, minä\najatuksissani vertasin sitä hienoon porsliiniin -- ja lausuttuaan\nkiireisellä, kiivaalla, innokkaalla tavalla: \"minä vannotan teitä\npitämään tätä salassa!\" ei puhunut sanaakaan lisäksi.\n\nMrs. Steerforth oli erittäin onnellinen poikansa seurassa, ja\nSteerforth oli tällä kertaa erittäin huomiokas ja kunnioittavainen\nhäntä kohtaan. Minusta oli hyvin hupaista nähdä heitä yhdessä, ei\nainoastaan heidän molemmin-puolisen rakkautensa tähden, vaan myöskin\nheidän suuren yhtäläisyytensä ja sen tavan tähden, jolla se, mikä oli\nylpeätä taikka rajua pojassa, oli ijän ja sukupuolen kautta äidissä\nlientynyt suloiseksi arvokkaisuudeksi. Minä ajattelin useampia kertoja,\nettä oli hyvä, ettei mikään suurempi eripuraisuuden syy koskaan ollut\nilmestynyt heille; taikka kaksi semmoista luontoa -- minun tulee\noikeammin sanoa: kaksi semmoista saman luonnon toisintoa -- olisivat\nehkä olleet vaikeammat sovittaa, kuin luodun mailman kaksi äärimmäistä\nvastakohtaa. Tämä ajatus ei syntynyt minun omasta älystäni, täytyy\nminun tunnustaa, vaan eräästä Rosa Dartle'n lauseesta.\n\nHän sanoi päivällisillä:\n\n\"Oh, vaan sanokaat minulle kuitenkin joku, koska olen ajatellut sitä\nkoko päivän ja tahdon tietää\".\n\n\"Te tahdotte tietää mitä, Rosa?\" vastasi Mrs. Steerforth. \"Tehkäät\nhyvin, Rosa, älkäätkä olko niin salamyhkäinen\".\n\n\"Salamyhkäinen!\" huudahti hän. \"Todella? Pidättekö minua semmoisena?\"\n\n\"Enkö ehtimiseen pyydä teitä\", lausui Mrs. Steerforth, \"puhumaan suoraan\nomalla, luonnollisella tavallanne?\"\n\n\"Vai niin! tämä _ei_ siis ole minun luonnollinen tapani?\" vastasi hän.\n\"Teidän täytyy nyt kärsiä minua, koska vaan pyydän selitystä. Me emme\nkoskaan tunne itseämme\".\n\n\"Se on käynyt toiseksi luonnoksi\", sanoi Mrs. Steerforth ilman mitään\nnärkästystä; \"mutta minä muistan -- ja epäilemättä tekin, Rosa,\najattelen minä -- kun käytöksenne oli toisenlainen; kun se ei ollut\nniin varovainen, vaan enemmän luottavainen\".\n\n\"Minä olen varma, että olette oikeassa\", vastasi hän; \"ja niin käy,\nettä pahat tavat saavat vallan meissä! Todella? Vähemmän varovainen ja\nenemmän luottavainen? Kuinka olen _voinut_ huomaamatta muuttua, tekisi\nmieleni tietää! Hyvä, se on sangen omituista! Minun täytyy koettaa\nsaada takaisin entinen luontoni\".\n\n\"Minä soisin, että tekisitte niin\", lausui Mrs. Steerforth, hymyillen.\n\n\"Sitä todella tahdon!\" vastasi hän. \"Minä tahdon oppia suoruutta --\nmalttakaat -- James'ista\".\n\n\"Parempaa koulua te ette saa suoruutta oppiaksenne, Rosa\", arveli Mrs.\nSteerforth pikaisesti, sillä Rosa Dartle'n puheessa oli aina jotakin\nivallista, vaikka sitä lausuttiin, niinkuin tälläkin kertaa, mitä\nviattomimmalla tavalla mailmassa.\n\n\"Siitä olen varma\", vastasi hän tavattoman innokkaasti. \"Jos mistään\nolen varma, olen tietysti varma tästä\".\n\nMrs. Steerforth näytti minusta katuvan, että hän oli ollut vähän\nnärkästynyt; sillä hän sanoi kohta lempeällä äänellä:\n\n\"Hyvä, rakas Rosani, me emme ole kuulleet, mitä se oli, jota tahdoitte\ntietää?\"\n\n\"Mitä minä tahdoin tietää?\" vastasi hän suututtavalla kylmyydellä. \"Oh!\nSe oli vaan, ovatko ihmiset, jotka ovat yhtäläiset henkiseltä\nluonnonlaadultansa -- onko tämä oikea lauselma?\"\n\n\"Se on yhtä hyvä, kuin mikään muu\", lausui Steerforth.\n\n\"Kiitoksia: -- ovatko semmoiset ihmiset, jotka ovat yhtäläiset\nhenkiseltä luonnonlaadultaan, jos joku suurempi eripuraisuuden syy\nilmestyisi heille, suuremmassa vaarassa, kuin ihmiset, jotka eivät ole\nyhtäläiset, ankarasti ja katkerasti riitaantua?\"\n\n\"Minä sanoisin: ovat\", arveli Steerforth.\n\n\"Sanoisitteko?\" vastasi hän. \"Voi minua! Ajatelkaamme siis esimerkiksi\n-- esimerkiksi sopii mikä mahdoton asia hyvänsä -- että te ja teidän\näitinne joutuisitte kovaan erimielisyyteen\".\n\n\"Rakas Rosani\", keskeytti Mrs. Steerforth, suopeasti nauraen,\n\"keksikäät joku muu esimerkki! James ja minä tiedämme velvollisuutemme\ntoisiamme kohtaan paremmin, toivon Jumalan kautta!\"\n\n\"Oh!\" sanoi Miss Dartle, päätänsä ajattelevaisesti nyykäyttäen.\n\"Tosiaan. _Se_ estäisi tuota? No, tietysti se estäisi. Aivan niin.\nMinua ilahuttaa nyt, että olin kylläksi lapsellinen esittelemään\ntätä esimerkkiä, sillä tuntuu niin hyvältä, kun tietää, että\nvelvollisuutenne toisianne kohtaan estäisi sitä! Minä kiitän teitä\npaljon siitä\".\n\nToinen pikkuinen asia, joka koskee Miss Dartle'en, täytyy minun tuoda\nesiin; sillä minun oli syy muistaa sitä jälestäpäin, kun koko tuo\nauttamaton entisyys oli käynyt selväksi. Koko tämän päivän kuluessa,\nmutta erittäin tästä hetkestä, ponnisti Steerforth parasta taitoansa,\nja tämä kävi häneltä varsin luontevasti, muuttaaksensa tätä omituista\nolentoa hupaiseksi ja mieltyneeksi kumppaniksi. Että se onnistui\nhäneltä, ei kummastuttanut minua ollenkaan. Että Miss Dartle vastusti\nhänen viehättävän taitonsa -- viehättävän luontonsa, ajattelin silloin\n-- lumousvoimaa, ei sekään kummastuttanut minua; sillä minä tiesin,\nettä Miss Dartle välisti oli äreä ja itsepäinen. Minä näin hänen\nkasvojensa ja käytöksensä vähitellen muuttuvan; näin hänen katselevan\nSteerforth'ia enentyvällä ihmetyksellä; näin hänen yhä heikommin,\nmutta aina vihaisesti, ikäänkuin hän olisi moittinut jotakin omaa\nheikkouttansa, taistelevan sitä ihastuttavaa voimaa vastaan, joka\nSteerforth'illa oli; ja viimein näin hänen terävän katseensa lauhtuvan\nja hänen hymynsä käyvän lempeäksi, ja minä herkesin häntä pelkäämästä,\nniinkuin olin todella pelännyt koko päivän, ja me istuimme kaikki\nvalkean ympäri, haastellen ja nauraen yhdessä yhtä vapaasti, kuin jos\nolisimme olleet lapset.\n\nOliko se sentähden, että olimme istuneet siellä niin kauan, vai\nsentähden, että Steerforth oli päättänyt säilyttää sen edun, jonka hän\noli voittanut, sitä en tiedä; mutta me emme viipyneet ruokasalissa\nenemmän kuin viisi minutia Miss Dartle'n lähdön jälkeen. \"Hän soittaa\nharppuansa\", sanoi Steerforth hiljaa vierashuoneen ovella, \"eikä\nkukaan, paitsi äitini, ole kuullut hänen tekevän sitä, luulen minä,\nnäinä kolmena vuonna\". Hän sanoi sen oudolla hymyllä, joka kohta\nkatosi; ja me astuimme huoneesen ja tapasimme Miss Dartle'n yksinään.\n\n\"Älkäät nousko!\" lausui Steerforth (jota Miss Dartle jo oli tehnyt);\nälkäät, rakas Rosani! Olkaat kerta hyvä ja laulakaat meille yksi\nirlantilainen laulu\".\n\n\"Mitä te irlantilaisesta laulusta huolitte?\" vastasi hän.\n\n\"Paljon!\" sanoi Steerforth. \"Paljon enemmän, kuin mistään muusta. Tässä\non Tuhat-ihanainen myös, joka rakastaa soittoa sydämestänsä. Laulakaat\nmeille yksi irlantilainen laulu, Rosa! Ja antakaat minun istua ja\nkuunnella, niinkuin minun oli tapa ennen\".\n\nHän ei koskenut Miss Dartle'en eikä tuoliin, jolta tämä oli noussut,\nvaan istui likelle harppua. Miss Dartle seisoi vähän aikaa sen\nvieressä, omituisella tavalla osoitellen soittamista oikealla\nkädellänsä, mutta kieliä näpähyttämättä. Vihdoin hän kävi istumaan,\nveti harpun luoksensa pikaisella liikunnolla ja soitti ja lauloi.\n\nMinä en tiedä mikä se oli hänen soitossaan taikka äänessään, joka teki\ntämän laulun mitä yliluonnollisimmaksi minä milloinkaan olen kuullut\ntaikka voin itselleni kuvata. Sen todellisuudessa oli jotakin kauheata.\nTuntui siltä, kuin sitä ei koskaan olisi kirjoitettu eikä sävelletty,\nvaan se olisi kuohunut esiin siitä intohimosta, joka asui hänessä ja\njoka tuli vaan vaillinaisesti ilmi hänen matalassa äänessään ja laantui\ntaas, kun kaikki oli hiljallensa. Minä olin äänetönnä hämmästyksestä,\nkun hän noustuansa jälleen kallistui harppunsa puoleen, oikealla\nkädellänsä soittaen sitä, mutta kieliä näpähyttämättä.\n\nHetki vielä, ja tämä oli herättänyt minut hurmauksistani: -- Steerforth\noli jättänyt istuimensa, mennyt Miss Dartle'n luo, nauraen laskenut\nkäsivartensa hänen ympärillensä ja sanonut: \"No, Rosa, vast'edes\nrakastamme toisiamme hyvin paljon!\" Ja Miss Dartle oli lyönyt häntä,\nsysännyt hänet luotansa villikissan vimmalla ja hyökännyt ulos\nhuoneesta.\n\n\"Mikä Rosaa vaivaa?\" kysyi Mrs. Steerforth sisään tullen.\n\n\"Hän on vähän aikaa ollut enkeli, äiti\", vastasi Steerforth, \"ja on\nsitten korvaukseksi syöksähtänyt vastapäiseen liiallisuuteen\".\n\n\"Sinun tulee varoa, ettet ärsytä häntä, James. Hänen mielensä on käynyt\nkatkeraksi, muista se, eikä sitä saa kiusata\".\n\nRosa ei tullut takaisin; eikä hänestä puhuttu mitään sen enempää,\nennenkuin minä seurasin Steerforth'ia tämän huoneesen sanomaan hyvää\nyötä. Silloin hän nauroi Miss Dartle'a ja kysyi, olinko minä koskaan\nnähnyt mitään semmoista kiivasta, vähäistä käsittämättömyyden\nkappaletta.\n\nMinä ilmoitin niin paljon kummastuksestani, kuin minun silloin oli\nmahdollista ilmoittaa, ja kysyin, arvasiko hän, mikä äkkiä oli Miss\nDartle'a niin kovasti pahoittanut.\n\n\"Tiesi Jumala\", sanoi Steerforth. \"Kaikki, mitä tahdot -- taikka ei\nmikään! Minä kerroin sinulle, että hän laski kaikki asiat, hän itse\nsiihen luettuna, tahkolle ja hioi niitä. Hän on teräkalu ja häntä tulee\nkohdella suurella varovaisuudella. Hän on aina vaarallinen. Hyvää\nyötä!\"\n\nHän oli vastahakoinen laskemaan pois minua ja seisoi, pitäen minua\nvähän matkan päässä itsestänsä, yksi käsi kummallakin olkapäälläni,\nniinkuin hän oli tehnyt omassa huoneessani.\n\n\"Tuhat-ihanainen\", lausui hän hymyillen -- \"sillä vaikk'ei tämä ole se\nnimi, jonka risti-isäsi ja risti-äitisi antoi sinulle, on se se nimi,\njolla minä kaikkein mieluisammin nimitän sinua -- ja minä soisin,\nsoisin, soisin, että sinä voisit antaa saman nimen minulle!\"\n\n\"Voinhan minä, jos tahdon\", lausuin minä.\n\n\"Tuhat-ihanainen, jos mikään koskaan eroittaisi meidät, täytyy sinun\najatella, mimmoinen minä parhaimpana olin, vanha poika. No! Tehkäämme\ntämmöinen sopimus. Muista, mimmoinen minä parhaimpana olin, jos\nasianhaarat joskus eroittaisivat meidät!\"\n\n\"Minun mielestäni sinussa ei ole mitään parasta eikä mitään huonointa,\nSteerforth\", sanoin minä. \"Minä sydämestäni rakastan ja hellin sinua\naina yhtä paljon\".\n\nSe asia, että koskaan olin tehnyt vääryyttä hänelle, vaikka vaan\nepämääräisillä ajatuksilla, synnytti minussa semmoisia omantunnon\nvaivoja, että olin nämät juuri tunnustamallani. Jollen olisi ollut\nvastahakoinen ilmoittamaan, mitä Agnes oli uskonut minulle, ja jollen\nolisi ollut epätietoinen, kuinka tuota tekemättä kajoisin aineeseni,\nolisi tunnustus ehtinyt huulilleni, ennenkuin hän sanoi: \"Jumala\nsiunatkoon sinua, Tuhat-ihanainen, ja hyvää yötä!\" Epäilyksissäni en\ntullut mitään lausuneeksi; ja me pudistimme toinen toisemme kättä ja\nerosimme.\n\nMinä olin ylhäällä aamu-hämyssä ja puettuani niin hiljalleen, kuin\nmahdollista, katsahdin hänen huoneesensa. Hän nukkui sitkeästi,\nluontevasti maaten, pää käsivarrella, niinkuin koulun-aikanamme usein\nolin nähnyt hänen makaavan. Se aika tuli, tuli hyvinkin pian, jona\nmelkein ihmettelin, ettei mikään häirinnyt hänen lepoansa minun\nkatsellessani. Mutta hän nukkui -- sallikaat minun uudestaan ajatella\nhäntä siinä asemassa -- niinkuin koulun-aikanamme usein olin nähnyt\nhänen nukkuvan; ja näin minä tänä hiljaisena hetkenä erosin hänestä.\n\nIjäti jättääkseni, voi, Jumala antakoon sinulle anteeksi, Steerforth!\ntuota liikahtamatonta kättä rakkaudessa ja ystävyydessä koskematta.\nIjäti, ijäti!\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENES LUKU.\n\nEräs kato.\n\n\nMinä saavuin Yarmouth'iin illalla ja poikkesin hotelliin asumaan. Minä\narvasin, että Peggotyn vierashuonetta -- minun huonettani -- kyllä\ntarvittaisiin ennen pitkää, vaikk'ei tuo suuri käviäin, jonka tullessa\nkaikkien elävien täytyy tehdä tilaa, vielä talossa ollutkaan; sentähden\nminä menin hotelliin, söin päivällistä siellä ja käskin makuusijaa\nitselleni.\n\nKello oli kymmenen kun lähdin ulos. Useat puodit olivat suljetut, ja\nkaupungissa oli kaikki hiljaa. Kun tulin Omer ja Joram'in kohdalle,\nnäin, että luukut olivat kiinni, mutta puodin ovi seisoi auki. Koska\nminun sopi täydellisesti nähdä, kuinka Omer sisäpuolella poltti\npiippuansa vierashuoneen ovella, astuin sisään ja kysyin, kuinka hän\njaksoi.\n\n\"No, ruumiini ja sieluni kautta!\" lausui Mr. Omer, \"kuinka itse\njaksatte? Istukaat alas. -- Savu ei rasita teitä, toivon minä?\"\n\n\"Ei millään lailla\", vastasin minä. \"Minä pidän siitä, kun se tulee\ntoisen piipusta\".\n\n\"Kuinka, ei omasta?\" arveli Mr. Omer nauraen. \"Sitä parempi. Sir. Paha\ntapa nuoressa miehessä. Istukaat alas. Minä poltan itse\nahdashenkisyyteni tähden\".\n\nMr. Omer oli laittanut sijaa minulle ja asetti esiin tuolin. Hän kävi\nnyt jälleen istumaan kovasti hengästyneenä ja imi piippuansa, niinkuin\nse olisi sisältänyt sitä tarpeellista tavaraa, jonka puutteessa hänen\ntäytyi kuolla.\n\n\"Minua surettaa, että olen kuullut ikäviä uutisia Mr. Barkis'ista\",\nsanoin minä.\n\nMr. Omer katseli minua vakaasti ja pudisti päätänsä.\n\n\"Tiedättekö, kuinka hänen laitansa tänä iltana on?\" kysyin minä.\n\n\"Juuri mitä minä teiltä olisin kysynyt, Sir\", vastasi Mr. Omer, \"Jos\nolisi ollut soveliasta. Tämä on yksi ammattimme vastuksista. Kun joku\nsairastaa, me emme saata kysyä, kuinka hän jaksaa\".\n\nTämä vastus ei ollut joutunut mieleeni, vaikka minulla sisään\nastuessani oli ollutkin jonkunlainen pelko, että saisin kuulla tuon\nvanhan nuotin. Kun vastusta nyt mainittiin, huomasin sen kuitenkin ja\nsanoinkin sitä.\n\n\"Niin, niin, te ymmärrätte\", lausui Mr. Omer, päätänsä nyykäyttäen. \"Me\nemme tohdi tehdä sitä. Jumala varjelkoon meitä, se olisi kolaus, jota\nuseimmat ihmiset eivät kestäisi, jos sanoisi: Omer ja Joram tervehtivät\nja kysyvät, kuinka voitte tänä aamuna -- taikka tänä iltana -- sen\nmukaan, kuinka kulloinkin sopii\".\n\nMr. Omer ja minä nyökkäsimme toisillemme, ja Mr. Omer enensi\nhenki-varastoaan piippunsa avulla.\n\n\"Se on yksi niistä seikoista, jotka sulkevat ammattimme semmoisesta\nkohteliaisuudesta, jota se usein tahtoisi osoittaa\", lausui Mr. Omer.\n\"Esimerkiksi minä. Minä olen tuntenut Mr. Barkis'in neljäkymmentä\nvuotta yhtä varmaan, kuin yhden vuoden, ja tervehtänyt häntä joka\nkerta, kuin hän astui ohitse, mutta minä en saata mennä kysymään:\n'kuinka hän voi?'\"\n\nMinun mielestäni se oli hyvin kova asia Mr. Omer'ille, ja minä sanoin\nsitä hänelle.\n\n\"Minä en ole enemmän itsekäs, kuin muut ihmiset\", lausui Mr. Omer.\n\"Katsokaat minua! Henkeni ehkä kätkee mikä hetki hyvänsä, eikä, minun\nymmärtääkseni, ole luultavaa, että tämmöisissä oloissa olisin itsekäs.\nMinä sanon, ettei se ole luultavaa semmoisesta miehestä, joka tietää,\nettä hänen henkensä, kun se menee, menee juuri niinkuin pari palkeita\nratkottaisiin rikki; ja tämä mies on iso-isä\", arveli Mr. Omer.\n\nMinä sanoin: \"ei ollenkaan\".\n\n\"Ei niin, että moittisin ammattiani\", lausui Mr. Omer. \"Sitä en tee.\nVähän hyvää ja vähän pahaa tunkee epäilemättä kaikkiin virkoihin. Mitä\nminä soisin, on, että ihmisiä kasvatettaisiin luja-luontoisemmiksi\".\n\nVarsin tyytyväisellä ja ystävällisellä muodolla Mr. Omer ääneti veti\nmuutamia haikkuja ja sanoi sitten, palaten ensimaiseen väitteesensä:\n\n\"Me olemme siis, kun tahdomme kuulla, kuinka Mr. Barkis voi, pakoitetut\nrajoittamaan itseämme Em'lyyn. Hän tietää, mikä meidän oikea\ntarkoituksemme on, eikä hän pelkää eikä epäile meitä enemmän, kuin jos\nolisimme yhtä monta lammasta. Minnie ja Joram ovat juuri lähteneet\ntuonne alas (Em'ly on työstänsä päästyään siellä tätiänsä hiukan\nauttamassa) tiedustelemaan, kuinka hän voi tänä iltana; ja jos\nsuvaitsette odottaa siksi, kuin he tulevat takaisin, antavat he teille\ntäydelliset tiedot. Tahdotteko nauttia jotakin? Saako olla lasillinen\nrommi-toddya? Rommi-toddya juodessani poltan\", lausui Mr. Omer, nostaen\nylös lasiansa, \"koska luullaan, että se pitää niitä käytäviä sulana,\njoita myöden henkeni tukalasti lähtee liikkeelle. Mutta, Herra\nsiunatkoon teitä\", sanoi Mr. Omer käheästi, \"käytävissä vika ei ole!\n'Anna minulle tarpeeksi henkeä'\", sanon minä tyttärelleni Minnie'lle,\n\"'niin _minä_ kyllä tiet avaan, rakas lapseni'\".\n\nHänellä ei suinkaan ollut henkeä liikenemään, ja oikein huoletti, kun\nnäki hänen nauravan. Kun hän taas oli semmoisessa tilassa, että sopi\npuhutella häntä, kiitin häntä tarjotusta virvoituksesta, jota en\nottanut vastaan sen vuoksi, että äsken olin syönyt päivällistä; ja\nilmoittaen, että minä, koska hän oli niin hyvä ja käski, aioin odottaa\nsiksi, kuin hänen tyttärensä ja vävynsä palaisivat, kysyin, kuinka\npikku Em'ly jaksoi?\n\n\"Hyvä, Sir\", lausui Mr. Omer, ottaen piippunsa suustaan, että hänen\nsopi hivuttaa leukaansa; \"minä sanon teille suorastaan, että minua\nilahuttaa, kun hänen häänsä ovat pidetyt\".\n\n\"Miksi niin?\" sanoin minä.\n\n\"No, tyttö on tätä nykyä vähän muuttuvainen\", sanoi Mr. Omer. \"Ei sen\nvuoksi, ettei hän olisi yhtä sievä, kuin ennen, sillä hän on sievempi\n-- minä vakuutan teille, että hän on sievempi. Ei sen vuoksi, ettei hän\ntekisi työtänsä yhtä hyvin, kuin ennen, sillä sen hän tekee. Hän\n_vastasi_ kuutta mitä parasta, ja hän _vastaa_ vielä kuutta mitä\nparasta. Mutta häneltä puuttuu jollakin tapaa oikeata sydäntä. Jos\nymmärrätte\", lausui Mr. Omer, leukaansa taas hivutettuaan ja vähän\npoltettuaan, \"mitä minä yleisesti tarkoitan tällä lauseella: 'yksi\npitkä veto, ja aika veto, ja veto yhtä haavaa, pojat, hurraa!' Minä\ntahtoisin sanoa teille, että _tämä_ se on -- yleisesti puhuen -- jota\nEm'lyssä kaipaan\".\n\nMr. Omer'in kasvot ja käytös osoittivat juuri niin paljon, että hyvällä\nomallatunnolla saatin nyykäyttää päätäni, niinkuin olisin arvannut\nhänen tarkoituksensa. Minun nopea käsitykseni näytti miellyttävän häntä\nja hän jatkoi:\n\n\"Nyt arvelen, näettekö, että se etupäässä tulee siitä, että hän on\nepävakaisessa tilassa. Me olemme työmme jälkeen puhuneet siitä paljon,\nhänen setänsä ja minä, ja hänen sulhonsa ja minä; ja minä luulen, että\nse tulee etupäässä siitä, että hän on muuttuvainen. Teidän täytyy aina\nmuistaa, kun puhutaan Em'lystä\", lausui Mr. Omer, päätänsä hiljaa\npudistaen, \"että hän on mitä kummallisin hellä pikku olento. Sananlasku\nsanoo: 'ei sian korvasta silkkikukkaroita tehdä'. No, minä en tiedä,\nkuinka tämän asian laita lienee. Minä luulen melkein, että kyllä saa\ntehdyksi, jahka aikanansa alkaa. Tuo vene on käynyt tytölle niin\nrakkaaksi kodiksi, Sir, ettei kivi ja marmori sitä voittaisi\".\n\n\"Minä olen varma, että niin on!\" sanoin minä.\n\n\"Kun näkee, kuinka tämä sievä pikku olento riippuu sedässänsä\", lausui\nMr. Omer; \"kun näkee, kuinka hän päivästä päivään yhä likemmin ja\nlujemmin liittyy häneen, näkee näyn. Nyt, tiedättekö, on aina joku\ntaistelo, kun näin on laita. Miksi tätä taisteloa pitkitettäisiin\nkauemmin, kuin tarpeellista on?\"\n\nMinä kuuntelin tarkasti tätä vanhaa, hyvää toveria ja suostuin kaikesta\nsydämestäni siihen, mitä hän sanoi.\n\n\"Sentähden sanoin heille\", lausui Mr. Omer tyvenellä, hyvän-suovalla\näänellä, \"tämän. Minä lausuin: älkäät ensinkään katsoko Em'lyä kiinni\nnaulituksi ajan puolesta. Olkoon aika teidän omanne. Hän on ollut\npaljon suuremmaksi hyödyksi, kuin ajateltiin; hän on oppinut paljon\nnopeammin, kuin luultiin; Omer ja Joram voivat kynällänsä pyyhkiä pois,\nmitä on jälellä; ja hän on vapaa, milloin te niin tahdotte. Jos häntä\nhaluttaisi jälestäpäin sovittaa niin, että hän kotona tekisi meille\njonkunlaista vähäistä työtä; varsin hyvä. Jollei, hyvä sekin. Meille ei\nmissään tapauksessa tule mitään vahinkoa. Sillä, näettekö\", sanoi Mr.\nOmer, koskien minua piipullansa, \"eihän ole luultavaa, että niin\nlyhyt-henkinen mies, kuin minä, joka lisäksi olen iso-isä, menisi\nvaatimaan liikoja semmoiselta pikkuiselta, sinisilmäiseltä kukalta,\nkuin _häneltä_?\"\n\n\"Ei ollenkaan, siitä olen varma\", vastasin minä.\n\n\"Ei ollenkaan! Te olette oikeassa!\" lausui Mr. Omer. \"Hyvä, Sir, hänen\nserkkunsa -- te tiedätte, että se on serkku, jonka kanssa hän aikoo\nmennä naimisiin?\"\n\n\"Kyllä\", vastasin minä. \"Minä tunnen hänet hyvästi\".\n\n\"Tietysti te tunnette\", sanoi Mr. Omer. \"Hyvä, Sir! Hänen serkkunsa,\njoka on, niinkuin näyttää, rehellisessä työssä ja tulee hyvin toimeen,\nkiitti minua sangen miehuullisella tavalla tästä (käyttäen itseänsä\nkokonaan, täytyy minun sanoa, semmoisella lailla, että sain hyvän\najatuksen hänestä) ja meni ja hyyräsi niin mukavan, vähäisen huoneen,\nkuin te taikka minä soisimme silmiemme näkevän. Tämä pikkuinen huone\non nyt valmiiksi kalustettu ja on niin sievä ja täydellinen, kuin\nnukki-kaappi; ja jollei Barkis'in, mies paran, tauti olisi käynyt niin\npahaksi, olisivat he jo olleet mies ja vaimo -- rohkenen väittää.\nNykyisessä tilassa on asia lykätty tuonnemmaksi\".\n\n\"Ja Em'ly, Mr. Omer?\" kysyin minä. \"Onko hän käynyt vakavammaksi?\"\n\n\"No sitä, näettekö\", vastasi hän, taas hivuttaen kahdenkertaista\nleukaansa, \"sitä tietysti ei sovi toivoa. Tuleva muutos ja ero ja\nkaikki nuot ovat, niin sanoakseni, yhtä haavaa lähellä häntä ja kaukana\nhänestä. Barkis'in kuoleman ei tarvitse viivyttää sitä paljon, mutta\nmahdollista kyllä hänen hiljainen riutumisensa. Kaikissa tapauksissa on\nasiain tila epämääräinen, näettekö\".\n\n\"Minä näen sen\", sanoin minä.\n\n\"Em'ly\", pitkitti Mr. Omer, \"on siis vielä vähän alakuloinen ja arka;\nkenties ylipäänsä enemmänkin, kuin ennen. Hän näyttää päivästä päivään\nyhä hartaammin kiintyvän setäänsä ja käyvän vastahakoisemmaksi eroamaan\nmeistä kaikista. Ystävällinen sana minulta saattaa kyyneleet hänen\nsilmiinsä; ja jos näkisitte hänet tyttäreni Minnie'n pikku tytön\nkanssa, ette koskaan unhottaisi sitä. Siunatkoon elävää sydäntäni!\"\nlausui Mr. Omer miettien, \"kuinka hän rakastaa tätä lasta!\"\n\nKun minulla oli niin hyvä tilaisuus, joutui mieleeni, että minun\npitäisi kysyä Mr. Omer'ilta, ennenkuin hänen tyttärensä ja tämän\npuolison tulo keskeyttäisi puhettamme, tiesikö hän mitään Marthasta.\n\n\"Voi!\" vastasi hän pudistaen päätänsä ja näyttäen kovin\nsynkkä-mieliseltä. \"Ei mitään hyvää. Surullinen juttu, Sir, joko niin\ntaikka näin olette saaneet tietoa siitä. Minä en koskaan luullut, että\noli mitään pahaa tytössä. Minä en tahtoisi mainita sitä tyttäreni\nMinnie'n kuullen -- sillä hän moittisi kohta minua -- mutta minä en\nkoskaan luullut. Ei kukaan meistä koskaan luullut\".\n\nMr. Omer, joka kuuli tyttärensä askeleet, ennenkuin minä, kosketti\nminua piipullansa ja ummisti toisen silmänsä, niinkuin varoitukseksi.\nMrs. Joram ja hänen puolisonsa tulivat sisään kohta jälestäpäin.\n\nHe kertoivat, että Mr. Barkis oli \"niin huono, kuin huono voi olla\";\nettä hän oli aivan tainnuksissa; ja että Mr. Chillip murheellisena oli\nsanonut vast'ikään kyökistä lähtiessään, etteivät lääkärien ja\nhaavurien tiedekunnat eikä apteekarein ammattikunta, vaikka he olisivat\nkaikki kutsutut kokoon, voisi auttaa häntä. Hän oli tuolla puolen\nmolempia tiedekuntia, arveli Mr. Chillip, eikä apteekarien ammattikunta\nvoinut kuin myrkyttää häntä.\n\nKun kuulin tämän ja sain tietää, että Mr. Peggotty oli siellä, päätin\nkohta mennä sinne. Minä sanoin hyvää yötä Mr. Omer'ille ja Mr. ja Mrs.\nJoram'ille ja johdatin askeliani sinne jonkunlaisella juhlallisella\ntunteella, joka teki Mr. Barkis'ista aivan uuden ja toisenlaisen\nolennon, kuin ennen.\n\nHiljaiseen oven kolkutukseeni vastasi Mr. Peggotty. Hän ei hämmästynyt,\nminut nähdessään, niin paljon kuin olin odottanut. Minä huomasin tämän\nPeggotyssakin, kun hän tuli alas; minä olen nähnyt sen jälestäpäin; ja\nminä arvelen, että, kun odottaa tuota kamalaa kummastuttajaa, kaikki\ntavalliset muutokset ja kummastukset menevät mitättömiksi.\n\nMinä pudistin Mr. Peggotyn kättä ja astuin kyökkiin, sillä välin kuin\nhän hiljaisesti sulki ovea. Pikku Em'ly istui valkean vieressä, kädet\nkasvojen edessä. Ham seisoi likellä häntä.\n\nMe puhuimme kuiskaamalla, tuon tuostakin kuunnellen, kuuluisiko mitään\nääntä huoneesta ylhäältä. Minä en ollut ajatellut sitä, kun viimein\nkävin siellä, mutta kuinka kummallista oli minusta nyt, kun kaipasin\nMr. Barkis'ia kyökissä.\n\n\"Te olette tehneet hyvin ystävällisesti, Mas'r Davy\", lausui Mr.\nPeggotty.\n\n\"Erinomaisen ystävällisesti\", sanoi Ham.\n\n\"Rakas Em'ly\", lausui Mr. Peggotty. \"Katso tänne! Mas'r Davy on tullut!\nNo, reipastu, sydänkäpy! Eikö sanaakaan Mas'r Davy'lle?\"\n\nMinä huomasin Em'lyssä jonkun väristyksen, jota vielä saatan nähdä.\nHänen kätensä kylmyyttä, kun koskin sitä, saatan vieläkin tuntea. Sen\nainoan elon merkki oli, että se välttyi minun kädestäni; sitten hän\nliukui tuoliltaan ja, hiipien setänsä toiselle puolelle, nojaantui yhä\nääneti ja väristen tämän rintaa vastaan.\n\n\"Se on semmoinen hellä sydän\", lausui Mr. Peggotty, silittäen hänen\ntuuheita hiuksiansa isolla, karkealla kädellänsä, \"ettei se voi kestää\ntätä surua. Se on luonnollista nuorissa, Mas'r Davy, kun ovat\ntottumattomat tämmöisiin koetuksiin ja arat, niinkuin minun pikku\nlintuni -- se on aivan luonnollista\".\n\nPikku Em'ly painui likemmäksi häntä, mutta ei nostanut ylös kasvojansa\neikä puhunut sanaakaan.\n\n\"Aika käy myöhäiseksi, rakas tyttöni\", lausui Mr. Peggotty, \"ja Ham on\ntullut noutamaan sinua kotiin. Tuossa! mene nyt toisen rakkaan sydämen\nkanssa! Mitä, Em'ly? Kuinka, sydänkäpyni?\"\n\nPikku Em'lyn ääni ei ollut kuulunut minun korviini, mutta Mr. Peggotty\nnotkisti päätänsä, niinkuin häntä kuunnellakseen, ja sanoi sitten:\n\n\"Tahdotko jäädä enosi luo? No, sitä et suinkaan pyydä minulta! Jäädä\nenosi luo, nuppuseni! Kun hän, joka ennen pitkää on miehesi, on täällä\nsinua kotiin noutamassa? Sitä ei kukaan ihminen uskoisi, kun näkee\ntämän pikkuisen olennon semmoisen karkean sään toverin vieressä, kuin\nminä olen\", lausui Mr. Peggotty, rajattomalla ylpeydellä katsahtaen\nmeihin molempiin; \"mutta meressä ei ole enemmän suolaa, kuin tytössä on\nrakkautta enoansa kohtaan -- tässä kummallisessa pikku Em'lyssä!\"\n\n\"Siinä Em'ly on oikeassa, Mas'r Davy!\" sanoi Ham. \"Katsokaat. Koska\nEm'ly tahtoo sitä, ja koska hän lisäksi on levoton ja pelästynyt, jätän\nhänet tänne huomiseksi. Saanhan minäkin jäädä!\"\n\n\"Ei, ei\", lausui Mr. Peggotty. \"Sinun ei tule --joka olet nainut mies\n-- taikka melkein nainut -- hukata kokonaisen päivän työtä. Eikä sinun\nkäy yhtä haavaa valvominen ja työtä tekeminen. Se ei kelpaa. Sinä menet\nkotiin ja panet maata. Sinä et pelkää, ettei Em'ly'stä hyvää huolta\npidetä, tiedän _minä_\".\n\nHam noudatti tätä kehoitusta ja otti hattunsa lähteäkseen. Silloinkin\nkuin hän suuteli Em'lyä -- enkä minä koskaan nähnyt hänen lähestyvän\ntätä, tuntematta, että luonto oli antanut tälle miehelle gentlemanin\nsydämen -- näytti Em'ly siirtyvän likemmäksi enoansa, vieläpä niin,\nettä hän kartti valittua puolisoansa. Minä suljin oven Ham'in perästä,\nettei se häiritsisi sitä rauhallisuutta, joka kaikkialla vallitsi. Ja,\nkun palasin takaisin, näin, että Mr. Peggotty yhä puhutteli Em'lyä.\n\n\"Nyt menen ylikertaan ilmoittamaan tädillesi, että Mas'r Davy on\ntäällä, ja se reipastuttaa häntä hiukan\", lausui hän. \"Istu valkean\neteen siksi aikaa, tyttöseni, ja lämmitä näitä jää-kylmiä käsiä. Sinun\nei tarvitse olla niin peloissasi ja panna niin pahaksesi. Kuinka? Sinä\ntahdot tulla minun kanssani? -- No! tule minun kanssani -- tule! Jos\nhänen enonsa ajettaisiin pois tilasta ja talosta ja pakoitettaisiin\nlaskemaan levolle johonkin ojaan, Mas'r Davy\", sanoi Mr. Peggotty\nsamalla ylpeydellä kuin ennen, \"on se minun uskoni, että Em'ly tahtoisi\nmennä hänen kanssaan! Mutta pian tulee toinen -- pian tulee toinen,\nEm'ly!\"\n\nKun jälestäpäin menin ylikertaan ja astuin vähäisen kammioni oven\nohitse (siellä oli pimeä), oli minulla joku epäselvä tunne, että pikku\nEm'ly oli heittäynyt pitkäkseen lattialle siellä. Mutta oliko se\ntodella hän vai ainoastaan joku varjojen sekoitus huoneessa, sitä en\nnyt tiedä.\n\nMinulla oli kyökin valkean edessä aikaa ajatella sievän pikku Em'lyn\nkuoleman pelkoa -- joka yhteydessä sen kanssa, mitä Mr. Omer oli\nkertonut minulle, oli mielestäni syy, että hän oli niin entisestänsä\nmuuttunut -- ja minulla oli aikaa, ennenkuin Peggotty tuli alas,\nmyöskin leppeämmin arvostella sitä, tuossa kun istuin ja luin kellon\nraksutuksia ja yhä enemmän tunsin ympäröitsevän äänettömyyden\njuhlallisuutta. Peggotty sulki minut syliinsä ja siunasi ja kiitti\nminua monta monituista kertaa, koska olin semmoinen lohdutus hänelle\n(tämä oli, mitä hän sanoi) hänen surussaan. Sitten hän pyysi minua\ntulemaan ylikertaan, nyyhkien, että Mr. Barkis aina oli pitänyt minusta\nja ihmetellyt minua; että hän oli usein puhunut minusta, ennenkuin hän\nmeni tainnoksiin; ja että, hänen luullaksensa, Mr. Barkis, jos hän taas\ntulisi taidolleen, virkistyisi, kun hän näkisi minut, jos hän muutoin\nvoisi mistään mailmassa virkistyä.\n\nKun näin Mr. Barkis'in, näytti varsin vähän mahdolliselta, että se\nkoskaan tapahtuisi. Hän makasi pää ja hartiat ulkopuolella sänkyä,\nerittäin epämukavassa asemassa, osaksi kallistuneena sen arkun puoleen,\njoka oli maksanut hänelle niin paljon huolta ja vaivaa. Minä sain\ntietää, että, kun hän ei enää voinut kämpiä ulos sängystä avaamaan sitä\neikä saada varmaa tietoa, että se oli tallella, sen taikasauvan kautta,\njota olin nähnyt hänen käyttävän, hän oli käskenyt muuttaa sen tuolille\nsängyn viereen, jossa hän aina sen jälkeen oli yöt päivät pitänyt\nkiinni siitä. Hänen käsivartensa oli nytkin sen päällä. Aika ja mailma\nliukuivat pois hänen aitansa, mutta arkku oli siinä; ja viimeiset\nsanat, jotka hän oli lausunut, olivat (selittävällä äänellä): \"vanhoja\nvaatteita!\"\n\n\"Rakas Barkis!\" sanoi Peggotty melkein iloisesti, notkistuen hänen\npuoleensa, samalla kuin hänen veljensä ja minä seisoimme sängyn päässä.\n\"Tässä on minun rakas poikani -- minun rakas poikani Mas'r Davy, joka\nsaatti meidät yhteen, Barkis! Jonka kanssa sinä lähetit sanoman,\ntiedäthän! Etkö tahdo puhutella Mas'r Davy'a?\"\n\nHän oli yhtä mykkä ja tunnoton, kuin arkku, josta hänen muotonsa sai\nainoan elon merkin, joka siinä oli.\n\n\"Hän lähtee pois vuoksen kanssa\", arveli Mr. Peggotty kätensä takaa.\n\nMinun silmäni olivat kosteat, ja niin olivat myöskin Mr. Peggotyn;\nmutta minä toistin kuiskaten: \"vuoksen kanssa?\"\n\n\"Rannikolla ihmiset eivät saata kuolla\", vastasi Mr. Peggotty,\n\"ennenkuin vesi on melkein kokonaan laskenut. Eikä he voi syntyä,\nennenkuin vesi on melkein kokonaan nousnut -- ei oikein syntyä. Hän\nlähtee pois vuoksen kanssa. Puoli neljältä on vuoksi, ja sitten\nkuollutta vettä puolen tunnin aikaa. Jos hän elää, siksi kuin se\nkääntyy, pitää hän puoltansa vielä luoteen ajan ja lähtee pois\nseuraavan vuoksen kanssa\".\n\nMe jäimme sinne katsomaan häntä pitkäksi aikaa -- tuntikausiksi. Mikä\nsalainen vaikutus minun läsnä-olollani oli hänen suhteensa tässä hänen\ntilassaan, en saata sanoa; mutta kun hän viimein alkoi vähän hourailla,\non varma, että hän mutisi jotain minun kouluun viemisestäni.\n\n\"Hän tointuu\", lausui Peggotty.\n\nMr. Peggotty koski minuun ja kuiskasi suurella kammolla ja\nkunnioituksella: \"he menevät molemmat nopeasti pois\".\n\n\"Rakas Barkis!\" sanoi Peggotty.\n\n\"C. P. Barkis\", vastasi hän hiljalleen. \"Ei parempaa naista missään!\"\n\n\"Katso! Tässä on Master Davy!\" sanoi Peggotty. Sillä Mr. Barkis avasi\nnyt silmänsä.\n\nMinä aioin juuri kysyä häneltä, tunsiko hän minua, kun hän koetti\nojentaa ulos käsivarttansa ja sanoi minulle selvästi, ystävällisellä\nhymyllä:\n\n\"Barkis'ia haluttaa!\"\n\nJa koska nyt oli vuoksen aika, lähti hän pois sen kanssa.\n\n\n\n\nYHDESNELJÄTTÄ LUKU.\n\nEräs suurempi kato.\n\n\nMinun ei ollut vaikea Peggotyn pyynnöstä päättää, että jäisin sinne,\nsiksi kuin ajomies raukan jäännökset olivat tehneet viimeisen retkensä\nBlunderstone'en. Peggotty oli kauan aikaa sitten omilla säästöillään\nostanut vähäisen kappaleen maata vanhassa kirkkotarhassamme likellä\n\"suloisen tyttönsä\" hautaa, joksi hän aina nimitti äitiäni; ja siellä\nniitten oli määrä levätä.\n\nPeggotyn seurana ollen ja tehden kaikki, mitä voin, hänen hyväksensä\n(kaikissa tapauksissa vähän kyllä) osoitin itseni, minä ajattelen sitä\nmielihyvällä, niin kiitolliseksi, kuin nytkin soisin osoittaneeni.\nMutta minä varon, että olin itseni ja ammattini puolesta erittäin\nmielissäni siitä, että sain ottaa haltuuni Mr. Barkis'in testamentin ja\nselittää sen sisältöä.\n\nMinun sopii katsoa omakseni sitä ansiota, että minä ensiksi esittelin,\nettä testamenttia etsittäisiin tuosta arkusta. Kun olivat vähän aikaa\nhakeneet, löysivätkin sen siitä hevosen pää-pussin pohjasta; jossa\nsamassa pussissa (paitsi vähän heiniä) havaittiin vanha kultakello\nvitjoineen perineen, jota Mr. Barkis oli pitänyt hääpäivänänsä,\nmutta jota ei oltu koskaan ennen eikä jälestäpäin nähty; hopeinen,\njalan-muotoinen piipun-painin; teko-sitruuni täynnänsä pieniä kuppeja\nja vateja, jotka, minua vähän aavistaa, Mr. Barkis varmaan oli ostanut\nlahjoittaaksensa minulle lapsuudessani, mutta josta hän ei jälestäpäin\nollutkaan malttanut erota; seitsemän-yhdeksättä ja puoli guineaa\nguinean ja puolen guinean kappaleissa; kaksi-sataa-kymmenen puntaa\naivan puhtaissa pankin seteleissä; muutamia kuitteja Englannin Pankin\nosakkeista; vanha hevoskenkä, kulunut shillingi, kappale kanverttia ja\nostronin-kuori. Siitä seikasta, että viimeistä kalua oli kovasti\ntahvottu ja siinä näkyi prismatillisia värejä sisäpuolella, päätän,\nettä Mr. Barkis'illa oli ollut jonkunlaista vihiä helmistä, joka ei\nkuitenkaan koskaan tarkemmaksi muodostunut.\n\nVuosikausia oli Mr. Barkis joka päivä kuljettanut tätä arkkua kaikilla\nmatkoillansa. Että sitä vähemmin huomattaisiin, oli hän keksinyt\nsemmoisen jutun, että se oli \"Mr. Blackboy'n\" ja että se oli \"Barkis'in\nhallussa, siksi kuin käytiin sitä kuulustelemassa\"; jonka sadun hän oli\nsuurella huolella kirjoittanut kanteen nyt tuskin luettavilla\nkirjaimilla.\n\nHän oli kaikki nämät vuodet säästänyt, näin minä, hyvällä\nmenestyksellä. Hänen omaisuutensa rahassa nousi melkein kolmeen\ntuhanteen puntaan. Tästä summasta oli hän testamentteerannut tuhannen\npunnan korot Mr. Peggotylle hänen elin-ajaksensa; mutta tämän kuoltua\noli pää-oma tasan jaettava Peggotyn, pikku Em'lyn ja minun kesken\ntaikka meidän jälkeemme elävälle tai eläville. Koko muun omaisuutensa\ntestamentteerasi hän Peggotylle, jonka hän määräsi pääperillisekseen ja\ntämän hänen viimeisen tahtonsa ja testamenttinsa toimeenpaniaksi.\n\nMinä olin mielestäni kokonainen proktori, kun luin tätä dokumenttia\nääneen suurella juhlallisuudella ja esittelin sen määräyksiä, tiesi\nkuinka monta kertaa, niille, joihin se koski. Minä rupesin enemmän\najattelemaan, että Commons'illa oli suurempi arvo, kuin tähän asti olin\nluullut. Minä tutkin testamenttia suurimmalla tarkkuudella, julistin\nsen kaikin puolin lailliseksi, pistin lyijys-kynällä merkin sinne tänne\nreunaan, ja katsoin sitä melkein kummaksi, että tiesin niin paljon.\n\nMinä laitin Peggotylle luettelon kaikesta siitä omaisuudesta, joka oli\ntullut hänelle; järjestin kaikki asiat säännöllisellä tavalla; olin\nyhteiseksi iloksemme hänen välittäjänsä ja neuvon-antajansa jokaisessa\nkysymyksessä; ja näissä vaikeissa toimissa vietin viikon ennen\nhautajaisia. Minä en nähnyt pikku Em'lyä tällä väli-ajalla, mutta\nminulle kerrottiin, että hänen oli määrä kaikessa hiljaisuudessa parin\nviikon perästä pitää häänsä.\n\nMinä en ollut hautajaisissa läsnä virkakuntani jäsenenä, jos minun niin\nsopii sanoa. Minä tarkoitan, etten ollut puettu mustaan vaippaan ja\nliehuvaan linnunpeloitusharsikkoon; mutta minä astuin aamulla varhain\nBlunderstone'en ja olin kirkkotarhassa, kun ruumis tuli, jota\nainoastaan Peggotty ja hänen veljensä saattivat. Tuo heikkomielinen\ngentlemani katseli vähäisestä akkunastani; Mr. Chillip'in pikku lapsi\nvaaputti raskasta päätänsä ja ällisteli siirottavilla silmillänsä\npappia hoitajattarensa olkapään ylitse; Mr. Omer huohotti ta'empana; ei\nketään muuta ollut siellä; ja kaikki kävi hyvin rauhallisesti. Kun\nkaikki oli ohitse, kävimme tunnin aikaa ympäri kirkkotarhaa ja poimimme\nmuutamia tuoreita lehtiä puusta äitini haudan päältä.\n\nTässä valloittaa minut kammo. Pilvi laskee kaukaisen kaupungin ylitse,\njota kohden palautin yksinäiset askeleeni. Minä pelkään sitä\nlähestymästä. Minä en voi ajatella sitä, mitä tapahtui sinä\nmuistettavana iltana; sitä, minkä täytyy uudestaan tapahtua, jos\njatkan.\n\nMutta se ei pahene sen vuoksi, että kirjoitan siitä. Se ei paranisi,\njos pysäyttäisinkin kovin vastahakoista kättäni. Se on tehty. Ei mikään\nvoi peräyttää sitä; ei mikään voi saada sitä muuksi, kuin mitä se on.\n\nVanhan hoitajattareni oli aikomus seuraavana päivänä lähteä London'iin\nminun kanssani testamentin asioissa. Pikku Em'ly vietti tämän päivän\nMr. Omer'in luona. Me olimme kaikki päättäneet yhtyä vanhassa\nvene-huoneessa tänä iltana. Ham oli tavalliseen aikaan tuova Em'lyn\nsinne. Minun oli määrä tulla, kun mieleni teki. Veli ja sisar\npalaisivat, niinkuin olivat tulleet, ja odottaisivat meitä, kun päivä\npäättyi, valkean ääressä.\n\nMinä erosin heistä kirkkomaan veräjällä, jossa Straps mielikuvitukseni\nmukaan muinoin oli levännyt Roderick Random'in laukku selässä; mutta en\nlähtenyt suoraan takaisin, vaan astuin vähän matkaa Lowestoft'in tietä.\nSitten käännyin ja menin takaisin Yarmouth'ia päin. Minä poikkesin\nsiivoon ravintolaan päivällisiä syömään, pari kolme penikulmaa siitä\nlauttapaikasta, jota ennen olen maininnut; ja niin päivä kului ja oli\nehtoo, kun saavuin sinne. Satoi paraikaa rankasti ja oli kolkko ilta;\nmutta kuu oli pilvien takana, eikä ollut pimeä.\n\nPian näkyi Mr. Peggotyn huone ja valkea, joka loisti akkunasta. Vähän\naikaa raskaassa hiekassa kahlattuani pääsin oven luo ja astuin sisään.\n\nSiellä näytti kaikki hyvin hupaiselta. Mr. Peggotty oli polttanut\niltapiippunsa, ja illallisen hankkeisin oli ruvettu. Valkea paloi\nkirkkaasti, tuhka oli luotu ylös, arkku odotti pikku Em'lyä vanhalla\nsijallaan. Omassa vanhassa paikassaan istui kerran vielä Peggotty,\nnäyttäen (jos luetaan pois hänen pukunsa) niinkuin hän ei koskaan olisi\njättänyt sitä. Hän oli jo turvannut vanhaan seuraansa työrasiaan,\njonka kannessa St. Paul'in kirkko oli, kyynärä-mitan huoneesen ja\nvahakynttilän palaseen: ja siinä ne olivat kaikki, niinkuin niitä ei\nkoskaan olisi häiritty. Mrs. Gummidge näytti vähän nurpealta vanhassa\nnurkassansa; ja näytti siis hänkin aivan luonnolliselta.\n\n\"Te olette ensimäinen joukosta, Mas'r Davy!\" lausui Mr. Peggotty\nonnellisilla kasvoilla. \"Älkäät pysykö tuossa takissa, Sir, jos se on\nmärkä\".\n\n\"Kiitoksia, Mr. Peggotty\", sanoin minä ja annoin hänelle päällystakkini\nseinään ripustettavaksi. \"Se on ihan kuiva\".\n\n\"Niin onkin!\" arveli Mr. Peggotty, pidellen minua hartioista. \"Kuiva\nkuin lastu! Käykäät istumaan, Sir. Teille ei tarvitse sanoa\ntervetultua, mutta te olette kaikesta sydämestä tervetullut\".\n\n\"Kiitoksia, Mr. Peggotty, minä olen varma siitä. No, Peggotty!\" sanoin\nminä, suudellen häntä. \"Ja kuinka sinun käy, vanha eukko?\"\n\n\"Ha ha!\" nauroi Mr. Peggotty, istuen alas meidän viereemme ja hieroen\nkäsiänsä huojennuksissaan äskeisistä huolista sekä luontonsa\nteeskentelemättömässä iloisuudessa; \"sitä vaimoa ei ole koko mailmassa,\nSir -- niinkuin olen hänelle puhunutkin -- jonka on syy tuntea\nmieltänsä keveämmäksi, kuin hän! Hän teki velvollisuutensa vainajaa\nkohtaan ja vainaja tiesi sen; ja vainaja teki hänelle, mitä oli oikein,\nja hän teki vainajalle, mitä oli oikein; ja -- ja -- ja _kaikki_ on\noikein!\"\n\nMrs. Gummidge huokaili.\n\n\"Reipastukaat, äitiseni!\" lausui Mr. Peggotty. (Mutta hän pudisti\npäätänsä syrjään meille, ilmeisesti huomaten, kuinka nykyiset tapaukset\nolivat omaiset muistuttamaan tuosta vanhasta.) \"Älkäät olko\nalakuloinen! Reipastukaat hiukka itse tähtenne ja katsokaat, eikö moni\nasia tunnu luonnollisemmalta?\"\n\n\"Ei minusta, Dan'l\", vastasi Mrs. Gummidge. \"Ei mikään minusta tunnu\nluonnolliselta paitsi yksinään ja hyljättynä oleminen\".\n\n\"Tuntuu kyllä\", arveli Mr. Peggotty, viihdyttäen hänen surujansa.\n\n\"Ei tunnu, Dan'l!\" sanoi Mrs. Gummidge. \"Minä en ole semmoinen, että\nminun sopii elää niitten kanssa, jotka ovat saaneet periä rahoja. Asiat\nkäyvät liiaksi minua vastaan. Olisi parempi, että saisitte eron\nminusta\".\n\n\"No, kuinka ikinä käyttäisin niitä ilman teitä?\" lausui Mr. Peggotty\nankaran moitteen katsannolla. \"Mitä puhutte? Enkö minä tarvitse teitä\nenemmän nyt, kuin koskaan ennen?\"\n\n\"Minä tiesin, ettei minua koskaan ole tarvittu!\" huudahti Mrs. Gummidge\nsurkeasti vaikeroiden, \"ja sitä kerrotaan nyt minulle! Kuinka sopikaan\nminun toivoa, että minua kaivattaisiin, koska olen niin yksinäinen ja\nhyljätty ja kaikkien vastusten alainen!\"\n\nMr. Peggotty näytti olevan kovin suuttunut itseensä, koska hän oli\npuhunut sillä tapaa, että sopi selittää hänen sanojansa noin pahasti,\nmutta hän estettiin vastaamasta sen kautta, että Peggotty nykäisi häntä\nhiasta ja pudisti päätänsä. Surullisena katsottuaan Mrs. Gummidge'a\ntuokion aikaa, loi hän silmänsä Schwarzwaldin kelloon, nousi, niisti\nkynttilää ja muutti sen akkunaan.\n\n\"Kas niin!\" lausui Mr. Peggotty iloisesti. \"Nyt on kaikki valmiina,\nMissis Gummidge!\" Mrs. Gummidge huokaili. \"Valaistu tavan mukaan! Te\nkummastelette, mitä varten näin tehdään, Sir! No, sitä tehdään pikku\nEm'lyämme varten. Tie ei ole, näettekö, erittäin valoisa eikä hauska\npimeän tultua; ja kun minä olen täällä siihen aikaan, kuin hän tulee\nkotiin, muutan kynttilän akkunaan. Tämä, näettekö\", sanoi Mr. Peggotty,\nsydämellisellä ilolla kumartuen minun puoleeni, \"täyttää kaksi\ntarkoitusta. Hän sanoo, Em'ly sanoo: 'tuolla on koti!' hän sanoo. Ja\nsamoin sanoo Em'ly: 'tuolla on eno!' Sillä jos en minä ole täällä, ei\nakkunassakaan ole mitään kynttilää\".\n\n\"Sinä olet lapsi!\" sanoi Peggotty, paljon pitäen hänestä sen vuoksi,\njos hän todella ajatteli, mitä hän sanoi.\n\n\"Vai niin\", vastasi Mr. Peggotty, asettaen jalkojansa hyvin hajalleen\ntoisistaan ja tyytyväisesti hieroen käsiänsä ylös alas niihin, samalla\nkuin hän katseli vuorotellen meitä ja valkeata, \"minä en tiedä, mutta,\nnäettekö, ei se päältäni näy\".\n\n\"Ei azaktisti\", muistutti Peggotty.\n\n\"Ei\", nauroi Mr. Peggotty, \"ei se päältäpäin näy, mutta -- ehkä\najatuksista, tiedäthän. _Minun_ se tekee yhtä, siunatkoon teitä! Nyt\nkerron teille jotakin. Kun käyn ja silmäilen tuota Em'lymme sievää\nhuonetta, tahdon -- tahdon tulla lestyksi\", lausui Mr. Peggotty, äkkiä\nääntänsä koroittaen -- \"muuta en saata sanoa -- jollei minusta melkein\ntunnu, kuin kaikkein vähimmät kapineet olisivat hän itse. Minä nostelen\nniitä ja lasken niitä kädestäni ja kosken niihin niin vienosti, kuin ne\nolisivat Em'lymme. Niin on myöskin hänen pikku hattujensa ja sellaisten\nlaita. Minä en voisi nähdä, että niitä yhtäkään pahoin pideltäisiin --\nei, vaikka koko mailman saisin. Tässä näette pikku lapsen ison\nmeripiikkiäisen muodossa!\" sanoi Mr. Peggotty, lievittäen totisuuttansa\nlujalla naurunhekotuksella.\n\nPeggotty ja minä nauroimme molemmat, mutta ei niin isolla äänellä.\n\n\"Se on, näettekö, minun ajatukseni\", lausui Mr. Peggotty hohtavilla\nkasvoilla, kun hän vielä hetken oli tahkonut jalkojansa, \"että tämä\ntulee siitä, että minä olen leikkinyt hänen kanssansa niin paljon ja\nmenetellyt kuin olisimme olleet Turkkilaisia ja Franskalaisia ja\nhai-kaloja ja kaikenlaisia muukalaisia -- siunatkoon teitä; ja leijonia\nja valaskaloja ja tiesi mitä kaikkia! -- kun hän ei ollut polveani\nkorkeampi. Minä olen tottunut semmoiseen tapaan, tiedättekö. No, tämä\nkynttilä tässä!\" sanoi Mr. Peggotty, riemuissaan ojentaen kättänsä sitä\nkohden, \"_minä_ tiedän aivan hyvin, että, kun hän on naitu ja mennyt,\nminä asetan tämän kynttilän tähän, juuri niinkuin nyt. Minä tiedän\naivan hyvin, että, kun olen täällä iltaisin (ja missä muualla\nasuisinkaan, siunatkoon teidän sydämiänne, vaikka saisin minkä\nomaisuuden hyvänsä!) eikä hän ole täällä enkä minä ole siellä, minä\nmuutan kynttilän akkunaan ja istun valkean edessä ja olen niinkuin\nodottaisin häntä, kuten nytkin. _Tässä_ näette pikku lapsen\", lausui\nMr. Peggotty toisella lujalla naurunhekotuksella, \"meripiikkiäisen\nmuodossa! No, juuri tänä hetkenä, kun näen kynttilän säkenöivän, sanon\nitselleni: 'hän katselee sitä! Em'ly tulee!' _Tässä_ näette pikku\nlapsen meripiikkiäisen muodossa! Mutta minä olen oikeassa\", sanoi Mr.\nPeggotty, hilliten nauruaan ja lyöden käsiänsä yhteen; \"sillä tässä\nEm'ly on!\"\n\nSe oli vaan Ham. Ilta oli varmaan käynyt sateisemmaksi, siitä kuin minä\nsaavuin, sillä hänellä oli päässään iso sadehattu, alas kasvoille\nvedetty.\n\n\"Missä Em'ly on?\" kysyi Mr. Peggotty.\n\nHam viittasi päällänsä, niinkuin Em'ly olisi ollut ulkopuolella. Mr.\nPeggotty otti kynttilän akkunasta, niisti sitä, pani sen pöydälle ja\nkohensi ahkerasti valkeata, kun Ham, joka ei ollut siirtynyt\npaikaltansa, sanoi:\n\n\"Mas'r Davy, tahdotteko tulla ulos hetkeksi katsomaan, mitä Em'ly ja\nminä olemme tuoneet teille näytettäväksi?\"\n\nMe menimme ulos. Kun astuin hänen ohitsensa ovessa, näin ihmeekseni ja\nkauhukseni, että hän oli aivan vaalea. Hän sysäsi minut nopeasti\ntaivasalle ja sulki oven meidän perästämme. Ainoastaan meidän kahden\nperästämme.\n\n\"Ham! mikä nyt on?\"\n\n\"Mas'r Davy!\" -- Voi hänen särjettyä sydäntänsä, kuinka kauheasti hän\nitki!\n\nMinä seisoin tyrmistyneenä semmoisen surun edessä. Minä en tiedä, mitä\najattelin taikka pelkäsin. Minä en voinut muuta kuin katsella häntä.\n\n\"Ham! Hyvä toveri raukka! Kerro minulle Jumalan tähden, mikä nyt on!\"\n\n\"Minun lemmittyni, Mas'r Davy -- sydämeni ylpeys ja toivo -- hän, jonka\nedestä olisin kuollut ja nytkin tahtoisin kuolla -- hän on mennyt!\"\n\n\"Mennyt?\"\n\n\"Em'ly on karannut pois! Voi, Mas'r Davy, ajatelkaat, _millä tapaa_ hän\non karannut, kun minä rukoilen hyvää ja laupiasta Jumalaa surmaamaan\nhäntä (häntä, joka on minulle kaikista kalliin) ennemmin, kuin antamaan\nhänen joutua turmioon ja häväistykseen!\"\n\nNe kasvot, jotka hän käänsi ylöspäin myrskyistä taivasta kohden, hänen\nyhteen puserrettujen käsiensä vapistus, se tuska, joka kuvautui hänen\nruumiissaan, pysyvät vielä tänä hetkenä muistissani yhdessä tuon aution\nrannikon kanssa. Siinä on ainainen yö, ja Ham on ainoa henkilö\nnäkymöllä.\n\n\"Te olette oppinut\", sanoi hän hätäisesti, \"ja tiedätte, mikä on oikein\nja paras. Mitä minun tulee sanoa tuolla sisällä? Kuinka koskaan saan\npuhutuksi siitä hänelle, Mas'r Davy?\"\n\nMinä näin oven liikkuvan ja koetin vaistomaisesti pitää sitä kiinni\nulkopuolelta, saadakseni hetken verran aikaa. Se oli myöhäistä. Mr.\nPeggotty pisti ulos kasvonsa; enkä minä koskaan, vaikka eläisin\nviisi-sataa vuotta, voisi unhottaa sitä muutosta, joka tapahtui niissä,\nkun hän näki meidät.\n\nMinä muistan, että kuulin kovan valitushuudon, että naiset pitivät\nkiinni hänestä ja että kaikki seisoimme sisällä huoneessa; minä, joku\npaperi kädessä, jonka Ham oli antanut minulle; Mr. Peggotty, liivi auki\nrevittynä, hiukset hajallansa, kasvot ja huulet valkeat, kuin vaate, ja\nveri tippuen alas rinnalle (se oli, luullakseni, purskahtanut hänen\nsuustaan), kiinteästi katsellen minua.\n\n\"Lukekaat se, Sir\", sanoi hän matalalla, vapisevalla äänellä.\n\"Hitaasti, tehkäät hyvin. Minä en tiedä, pystynkö ymmärtämään\".\n\nKesken haudan-kaltaista hiljaisuutta luin tahraantuneesta kirjeestä\nnäin:\n\n\"'Kun sinä, joka rakastat minua niin paljon enemmän, kuin minä ikinä\nolen ansainnut, silloinkin, kuin sydämeni oli viaton, näet tämän, olen\nminä kaukana poissa'\".\n\n\"Olen minä kaukana poissa\", toisti Mr. Peggotty pitkäänsä.\n\"Pysähtykäät! Em'ly kaukana poissa. No!\"\n\n\"'Kun aamulla jätän kalliin kotini -- kalliin kotini -- voi, kalliin\nkotini!'\"\n\nKirjeessä oli edellisen illan datumi;\n\n\"'-- en koskaan palaja, jollei hän tuo minua takaisin vaimonansa. Tämä\nkirje löydetään illalla monta tuntia tämän jälkeen minun sijastani.\nVoi, jos tietäisit, kuinka raadeltu sydämeni on. Jos edes sinä, jolle\nolen tehnyt niin paljon vääryyttä, ettet voi koskaan antaa sitä\nanteeksi, vaan tietäisit, mitä minä kärsin! Minä olen liian huono\nkirjoittamaan itsestäni. Voi, etsi lohdutusta siitä ajatuksesta, että\nminä olen niin huono. Voi, Jumalan tähden, kerro enolle, etten koskaan\nole rakastanut häntä puoleksikaan niin paljon, kuin nyt. Voi, älkäät\nmuistako, kuinka hellät ja hyvät olette kaikki olleet minua kohtaan --\nälä muista, että meidän koskaan oli määrä mennä naimisiin -- vaan\nkoettakaat ajatella, että minä kuolin pienenä ja haudattiin johonkin.\nRukoile Jumalaa, jonka minä hylkään, säälimään enoani! Kerro hänelle,\netten koskaan ole rakastanut häntä puoleksikaan niin paljon. Ole hänen\nlohdutuksenaan. Rakasta jotakin hyvää tyttöä, josta tulee semmoinen,\nkuin minä ennen olin enon suhteen, ja on uskollinen ja mahdollinen\nsinulle eikä tiedä muuta häpeätä, kuin minut. Jumala siunatkoon teitä\nkaikkia! Minä olen usein polvillani rukoileva teidän kaikkien\npuolestanne. Jollei hän tuo minua takaisin vaimonaan enkä minä rukoile\nitse puolestani, rukoilen teidän kaikkien puolestanne. Minun\njäähyväistervehdykseni enolle. Minun viimeiset kyyneleeni, minun\nviimeiset kiitokseni enolleni'\".\n\nSiinä oli kaikki.\n\nMr. Peggotty seisoi kauan aikaa sen jälkeen, kuin olin lakannut\nlukemasta, yhä katsellen minua. Viimein minä uskalsin tarttua hänen\nkäteensä ja pyytää häntä niin hyvin, kuin voin, koettamaan vähän\nhillitä itseänsä. Hän vastasi liikahtamatta: \"minä kiitän teitä, Sir,\nminä kiitän teitä!\"\n\nHam puhutteli häntä. Mr. Peggotty käsitti sen verran _hänen_ suruansa,\nettä hän likisti hänen kättänsä; mutta muutoin hän pysyi samassa\ntilassa, eikä kukaan tohtinut häiritä häntä.\n\nVerkalleen hän viimein siirsi silmänsä kasvoistani, niinkuin hän olisi\nherännyt jostakin unen-näöstä, ja katseli ympäri huonetta. Sitten hän\nsanoi matalalla äänellä:\n\n\"Kuka se mies on? Minä tahdon tietää hänen nimensä\". Ham katseli minua\nja yhtäkkiä tunsin semmoisen tärähdyksen, joka sysäsi minut taaksepäin.\n\n\"Jotakuta epäillään\", lausui Mr. Peggotty. \"Kuka se on?\"\n\n\"Mas'r Davy!\" rukoili Ham. \"Astukaat ulos hetkeksi ja antakaat minun\nkertoa hänelle, mitä minun täytyy. Teidän ei käy sitä kuuleminen, Sir\".\n\nMinä tunsin tärähdyksen taas. Minä vaivuin alas jollekin tuolille ja\nkoetin lausua jotakin vastausta, mutta kieleni oli kahletettu ja näköni\nhimmentynyt.\n\n\"Minä tahdon tietää hänen nimensä!\" kuulin Mr. Peggotyn sanovan kerran\nvielä.\n\n\"Kappale aikaa sitten\", sopersi Ham, \"on eräs palvelia käynyt\ntäälläpäin tuon tuostakin. Joku gen'lm'n on myöskin ollut täälläpäin.\nMolemmat olivat samaa seuraa\".\n\nMr. Peggotty seisoi liikahtamatta, kuin ennen mutta katseli nyt Ham'ia.\n\n\"Palvelia\", jatkoi Ham, \"nähtiin -- meidän tyttö raukkamme kanssa --\neilen illalla. Hän on piileskellyt täällä tämän viikon taikka kauemmin.\nLuultiin hänen lähteneen mutta hän piileskeli. Älkäät jääkö tänne.\nMas'r Davy, älkäät!\"\n\nMinä tunsin Peggotyn käsivarren kaulani ympärillä, mutta en olisi\npäässyt liikkumaan, vaikka huone olisi ollut luhistumaisillaan\npäälleni.\n\n\"Vieraat vaunut ja hevoset odottivat ulkopuolella kaupunkia tänä aamuna\nNorwich'in tiellä melkein ennen päivän koittoa\", jatkoi Ham. \"Palvelia\nmeni niitten luo ja tuli niitten luota ja meni niitten luo taas. Kun\nhän meni niitten luo taas, oli Em'ly hänen kanssaan. Toinen istui\nvaunuissa. Hän se mies on\".\n\n\"Jumalan rakkauden tähden\", lausui Mr. Peggotty, astahtaen taaksepäin\nja ojentaen ulos kättänsä, ikäänkuin torjuaksensa pois, mitä hän\npelkäsi. \"Älä sano minulle että hänen nimensä on Steerforth!\"\n\n\"Mas'r Davy\", huudahti Ham katkonaisilla sanoilla, \"se ei ole teidän\nvikanne -- ja minä olen kaukana teitä siitä syyttämästä -- mutta hänen\nnimensä on Steerforth, ja hän on kirottu konna!\"\n\nMr. Peggotty ei päästänyt mitään huutoa eikä vuodattanut mitään\nkyyneltä eikä liikahtanut, ennenkuin hän taas näytti yhtäkkiä heräävän\nja tempasi alas karkean takkinsa vaarnalta nurkasta.\n\n\"Auttakaat tämä päälleni! Minä olen kuin rikki musertunut enkä voi itse\ntehdä sitä\", sanoi hän maltittomasti. \"Auttakaat sitä päälleni. Hyvä!\"\nkun joku oli tehnyt niin. \"Antakaat minulle nyt tuo hattu!\"\n\nHam kysyi häneltä, mihin hän aikoi mennä.\n\n\"Minä menen hakemaan sisarentytärtäni. Minä menen hakemaan Em'lyäni.\nMinä menen ensiksi ja puhkaisen tuon veneen ja upotan sen, mihin\nolisin, niin totta kuin elän, hukuttanut tuon miehen, jos minua olisi\nvähänkin aavistanut, mikä aikomus hänellä oli! Kun hän istui edessäni\",\nsanoi hän hurjasti ja ojensi ulos puristetun oikean kätensä, \"kun hän\nistui edessäni kasvoista kasvoihin, lyökäät minut kuoliaaksi maahan,\njollen olisi hukuttanut häntä ja katsonut sitä oikeaksi! -- Minä menen\nhakemaan sisarentytärtäni\".\n\n\"Mistä?\" huudahti Ham, asettuen oven eteen.\n\n\"Mistä hyvänsä! Minä menen hakemaan sisarentytärtäni kautta mailman.\nMinä menen tapaamaan sisarentytärraukkaani hänen häpeässään ja tuomaan\nhäntä takaisin. Älköön kukaan estäkö minua! Minä sanon teille, että\nmenen hakemaan sisarentytärtäni!\"\n\n\"Ei, ei!\" huusi Mrs. Gummidge, astuen heidän väliinsä, kovasti itkien.\n\"Ei, ei, Dan'l. ei siinä tilassa, kuin nyt olette. Hakekaat häntä vähän\najan perästä, yksinäinen, hyljätty Dan'l'ini, ja se on aivan oikein;\nmutta ei siinä tilassa, kuin nyt olette. Käykäät istumaan ja antakaat\nminulle anteeksi, että koskaan olen ollut vaivaksi teille, Dan'l --\nmitä _minun_ vastoinkäymiseni ovat olleet tämän rinnalla! -- ja\npuhukaamme sananen niistä ajoista, kuin tyttö ensiksi oli orpo ja kuin\nHam myöskin oli ja kuin minä olin köyhä leskivaimo ja te otitte minut\nluoksenne. Se lievittää sydän parkaanne, Dan'l\", laskien päätänsä\nvasten hänen olkapäätänsä, \"ja te kannatte surunne paremmin; sillä te\ntunnette lupauksen, Dan'l: 'mitä olette tehneet yhdelle näistä\nvähimmistä veljistäni, sen teitte minulle'; eikä se suinkaan petä tämän\nkaton alla, joka on ollut meidän suojamme niin monta, monta vuotta!\"\n\nHän oli nyt kokonaan malttanut mielensä; ja kun minä kuulin hänen\nitkevän, luovuin aikomuksestani langeta polvilleni ja pyytää anteeksi\nsiitä häviöstä, jonka olin aikaansaattanut, sekä kirota Steerforth'ia,\nja joku parempi tunne valloitti minut. Liiaksi rasitettu sydämeni löysi\nsaman huojennuksen, ja minä itkin myöskin.\n\n_Edellisen osan loppu_.\n\n\n\n\nVIITESELITYKSET:\n\n\n[1] Lady = rouva, nainen.\n\n[2] Miss = neiti.\n\n[3] Babu = indialainen ruhtinas.\n\n[4] Begum = indialainen ruhtinatar.\n\n[5] Mrs. (Mistress) = rouva.\n\n[6] Rookery = lehto, jossa peltovarekset rakentavat pesiänsä.\n\n[7] Cookery = paikka, jossa ruokaa keitetään.\n\n[8] Mr. = herra.\n\n[9] Master = nuori herra.\n\n[10] Skylark = leivonen.\n\n[11] Am = minä olen.\n\n[12] Englantilainen korttipeli.\n\n[13] Kaikkialla tässä kirjassa tarkoitetaan Englannin penikulmia, joita\nmenee lähes 7 Suomen penikulmaan.\n\n[14] Towzer = puria.\n\n[15] Espanjalainen polisi.\n\n[16] Steer = peräsin.\n\n[17] Rudder = ruori.\n\n[18] Cricket on englantilainen pallopeli.\n\n[19] Gent tuttavallisesti puheessa = gentleman.\n\n[20] Tanner on yhteisen kansan kielessä kuuden pennyn kappale.\n\n[21] Gin = katajaviina.\n\n[22] Jack jokapäiväisessä puheessa.\n\n[23] Willie Waught = Skotlannin kieltä, tarkoittaa muistomaljaa.\n\n[24] Walker eli Hookey Walker on Englannin kielessä lauselma, jolla\npilkallisesti osoitetaan, ettei tule uskoa, mitä puhutaan.\n\n[25] Sanansutkaus; maksaa nenän kautta = maksaa runsaasti.\n\n[26] Jemmy = James.\n\n[27] Bob kirosi.\n\n[28] Harleikki.\n\n[29] Tekoperäistä kilpikonnan lientä.\n\n[30] _Guy Fawkes_ oli Kruutiliiton rohkein jäsen, jonka kuvaa pojat\nEnglannissa Marraskuun 5 päivänä pilkaksi kuljettavat ympäri katuja.\nTämän johdosta Guy Fawkes ylimalkain osoittaa huonosti puettua,\nrenttumaista miestä.\n\n[31] _Master'iksi_ puhutellaan vaan poikia ja nuorukaisia,\n_Mister'iksi_ vanhempia miespuolia. Mister kirjoitetaan Mr.\n\n[32] _Bushel_ on englantilainen mitta = 13,88 kannua.\n\n[33] Gipsy = mustalainen.\n\n[34] Copperfull = kattilantäysi.\n\n[35] Keilit = skittles Englannin kielellä.\n\n\n\n"]